[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuQDdDq9188KaeePPSE_IaOgOGiDx0SpPEusjIR7f8MU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1366,"Keltakukkia","Aalto, Ari",1876,1938,"1366-aalto-ari-keltakukkia","1366__Aalto_Ari__Keltakukkia",null,"romaani",[],[],"fi",1900,19443,117173,false,52751,[22,23],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Keltakukkia\" by Ari Pitkänen is a novel written in the early 20th century. The book likely delves into themes of love, desire, and the contrast between societal expectations and individual aspirations, as it features characters navigating their emotions in an evolving social landscape.   The opening of \"Keltakukkia\" introduces readers to the titular yellow flowers, described as modest and unassuming, symbolizing the struggles and hopes of those often overlooked in society. The narrative then shifts to establish a setting in Kuopio, depicting a vibrant social scene with characters preparing for a dance event. Among these characters is Akseli, who grapples with his feelings for Aline, a beautiful guest, and faces pressure from friends while navigating his own insecurities and desires. The story hints at complexities in their relationships, setting the stage for deeper emotional conflicts as events unfold. (This is an automatically generated summary.)",[],283,"Kokoelma sisältää kertomuksia, jotka käsittelevät inhimillisiä kohtaloita, moraalisia valintoja ja luontoa. Mukana on muun muassa nimikertomus Keltakukkia sekä tarinat Sovitus ja Petu parka.","Ari Aallon 'Keltakukkia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1366.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KELTAKUKKIA\n\nKirj.\n\nAri Aalto\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nO. W. Backman'in kirjapaino,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Keltakukkia.\n Sovitus.\n Petu parka...\n Huokauksetonta rakkautta.\n Ei koskaan.\n Tapion jänis.\n Ketin hautakummulla.\n Luvattomuusko vai rikos?\n\n\n\n\nKeltakukkia.\n\n\nNe ovat kevään ensimäisiä nuo kömpelöt, niukkatuoksuiset keltakukat. Ne\nnousevat melkein samoihin aikoihin kuin niittyjen nurmi ja juuri\nsilloin kuin lämpöiset kevättuulet lumien alla levänneistä laihoista\nruosteenkarvaa pois hiovat. Sama maaemo, sama taivaan sade, sama\npäivänpaiste ne synnyttää kuin sulotuoksuiset kesän kukatkin, nuo\nhuumaavan tuoksunsa ja loistavan ulkomuotonsa takia ihaillut ja\nrakastetut kukkaset, joita kuka tahansa mieltään ilahuttaakseen\nmielellään poimii.\n\nMutta ne ovat kuin luonnon harjoitelmia uusiin ja ihanampiin\nmuunnoksiin. Siksi niitä yksinkertaisuudestaan ja vaatimattomuudestaan\nhuolimatta suvaitsevaisina katsellaan.\n\nEivät ne osaa valita paikkaa, mihin nousevat. Ne tyytyvät kasvamaan\npihapeltojen pientarilla ja viihtyvät yhtä hyvin tuvan päivänpuoleisen\nakkunan alla kuin lehtiheinäisellä niitylläkin, kun vaan saavat\ntarpeeksi valoa, sillä siitähän ja siinä nekin elävät eivätkä ilman\ntoimeen tule.\n\nJos ne nostaisivat päänsä keskikesällä, jolloin ilma on täynnä tuoreita\ntuoksuja ja kentät kirjavina suosituiden värejen kukkia, niin tuskin\nniihin luotaisiin sitäkään huomiota, mitä ne kevään esikoisina osakseen\nsaavat. Pienet ja kokemattomat, elämäänsä alottelevat, jotka eivät\ntietoviisaiden tavoin niitä voikukiksi osaa arvostella, vaan väristä\npäättäen yksinkertaisesti keltakukiksi kutsuvat, katselevat niitä\nviattomalla lapsekkaalla tyytyväisyydellä, jopa ovat taipuisia niitä\nkulmilleenkin kohottamaan. Viehättyypä jokunen vanhempikin niitä\nhetkiseksi katselemaan ainakin sentähden, että hänessä niitä nähtyään\nehkä herää toiveita toisten parempien puhkeamisesta.\n\n-- Keltakukkia! Hyi! huudahtaa kuitenkin moni. Niin, hylityitä ne ovat,\njopa halveksituita. Niillä on hyljätyn haalea väri ja katkeran mielen\nkarvainen kaapu. Siksi ne ovatkin ainoastaan osattomien ystäviä ja\nelämässä sysityiden ja syrjäytettyjen suosikkeja.\n\nKukkikaa kuitenkin keltaisetkin kukat ja auvetkaa ummuistanne, oikeus\nsiihen on teillekin suotu. Aikanne oltua ja unhotukseen jouduttuanne\nsikiävät kyllä saloille sinivuokot ja puhkeavat pensastoissa\npurppuraiset ruusut.\n\n\n\n\nSovitus.\n\n\nI.\n\nAikana, jolloin seuraavat seikat tapahtuivat, -- siitä onkin jo kauvan\n-- ei Väinölänniemi Kuopiossa tarjonnut samallaista näkyä kuin\nnykyisin. Puut olivat oksaisemmat, tuuheammat, nythän niistä -- ehkäpä\nsyystäkin -- oksia syksyin karsitaan, niin että \"peräniemikin\" pian\nalkaa näyttää pylväskäytävältä, jonka yläosassa vain vielä on vähin\nvihreätä nähtävänä. Teitä oli vähemmän ja nekin kaitaisempia eikä\nyksinäisen kulkijan tarvinnut peläten poistua ylpeän polkupyöräilijän\nedestä, niinkuin nyt. Missä nyt uijat ilakoivat, siinä ennen\nsalamielinen sorsa poikueineen rauhallisesti pulakehteli etsien\npohjamudasta evästä, mitä lie etsinytkään! Uskalsipa se joskus auringon\nnoustessa astua yli kaitaisen kannaksen ruohorantaiseen puiden\npiirittämään lampeenkin. Soma siinä oli ollakin silloin tuossa\nviehkeässä vesiammeessa, jonka entinen luontoperäinen kauneus nyt on\nkuoletettu uuden ajan kaunoaistin keksimällä kalotinmuotoisella\n\"saarella\", joka ei ole mitään muuta kuin puisten paalujen päällä\ntököttävä turveläjä. Ei ollut siihen aikaan myöskään huvihuoneita\nniemien nenissä. Kauniin Kallanselän katselija sai ihastuneena istuutua\nruohikolle tai kovalle kalliolle. Mutta se mikä silloin oli, mutta jota\nei enään ole, oli ravintola \"parannussaunan\" eli nykyisen kylpyhuoneen\nedustalla, siinä missä nytkin vielä on muistona syreenien saartama\nneliskulmainen niittypalsta.\n\nSinne pyydän nyt hyväntahtoisesti viedä halulliset lukijat ja alkaa\nkertomukseni vuosia sitten tapahtuneista tanssijaisista samassa\nhuvilaravintolassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylpykausi on loppuun kulunut. On siksi virkistytty, että voidaan\nloppiaisiksi tanssissa koettaa jalkojen kestävyyttä. Huvila on hyvin\nvalaistu. Kaupungin soittokunta pitää huolta hilpeästä mielialasta jota\nvielä juomien huumaavat virrat lisäävät.\n\n-- Akseli, huutaa totipöydästä punaposkinen ja rusonokkainen pullea\nherra eräälle nuoremmalle hoikalle, muihin selin seisovalle miehelle,\njoka ajatuksissaan katselee ulos illan hämärään ja naputtelee lasin\nruutuihin, -- Akseli, mitä hittoa siinä seisoskelet ja haaveksit! Totta\ntosiaankin, juhlan marsalkki, seisothan kuin selin käännetty\nkuvapatsas. Rohkeutta! -- annathan naisten istua ilman haluttua\nseuraasi... vaikka... niin, et totiakaan maista. Rohkeutta! -- poika.\nMissä on prinsessasi, koska...\n\nSana \"prinsessa\" pisti kuin puukko puhuteltua. Hän kääntyi, aikoi\njotakin vastata, vaan hillitsi itsensä.\n\n-- Aa, eikö totta, jatkoi äsköinen mies, ja muutamat nauraa röhöttivät\nja tirkistelivät laseihinsa, -- Akselin posket ovat punaiset kuin\nPehkosen pirtti.\n\nHän meni puhutellun luo, löi häntä hiljaa hartioille ja sanoi tuon\nsanan \"rohkeutta\", jota niin uutterasti näytti käyttävän.\n\n-- Haaveiletko rakkautta, joka on pilvissä asti... jota ei mainen lapsi\ntavoita... platoonista, puhdasta, niin...\n\n-- Mene pois! -- hän hapuili jotakin sopivaa sanaa -- tikka, sanoi hän\nviimein.\n\n-- Tikka...? toisti tuo jo jotenkin juopunut ivailija, sanoitko tikka?\n\n-- Sanoin. Olethan koko illan nokkaillut ja pistellyt minua kuin tikka\nvaivaista lahoa puuta, ikäänkuin olisin mikäkin toukkakoko, sanoi hän\nja meni juhlasaliin.\n\n-- Oikein, huusivat muutamat pöydästä, onhan sopimatonta moinen\npistopuhe niin hiljaiselle ja hyvälle miehelle kuin Akseli on. Jos hän\nnyt hakkaileekin tuota yhtä muita enemmän, eihän siinä mitään pahaa\nole. Kuka hyvänsä meistä olisi onnellinen, jos hän hyväksyisi\npapereitamme.\n\n-- Ketä yhtä, kuka hän, kysyi muudan pöydän päästä ja pyyhki pois\ntupakanporoa frakkinsa kaulukselta, en ole ollut kesää kaupungissa enkä\nsiis tiedä mistä on kysymys.\n\n-- Mistäkö kysymys? puuttui puheesen nolauksen jälkeen jo hiukan\ntoipunut punakka, pullea herra. Siitä, että tuo Akseli, pahainen\nnulikka, pelaa kavaljeeria yli muiden. \"Prinsessasta\" on kysymys,\ntuosta peijakkaan kauniista saksattaresta vai hittoko hän lie, jota\nkaikki herrat ihailevat ja naiset kadehtivat, ja jonka kanssa Akseli on\ntehnyt veneretkiä Lehtosaaren rannoille ja...\n\n-- Joka ei veli Timon kanssa ole lähtenyt vesille, sanoi joku joukosta.\n\n-- Se on siis kateutta kaikki. Veli Timo, olet mustasukkainen! sanoi\nherra pöydän päästä ja meni hänkin saliin, jossa juuri soitettiin\ntanssiin.\n\n-- Mustasukkainenko?... Rohkeutta! Olenko pyytänyt?... Helkkarin nätti\nhempu... Rohkeutta!... Rohkeutta!...\n\nHuone tyhjeni pian. Paitsi paria vanhempaa herraa istui pöydässä\nainoastaan Timo, jonka pää nuokkui pöytään päin hänen tavantakaa\nhokiessaan mielisanaansa: rohkeutta!\n\nHetkisen jälkeen aukeaa ovi. Pari nuorta herraa tulee siitä.\n\n-- Saamari soikoon, hän on tähti! Valkea sopii mainiosti hänen tumman\ntukkansa pohjaksi.\n\n-- Entäs nuo silmät! Näitkö kuinka Akseli häntä...\n\n-- Pyöritteli kuin omaansa.\n\n-- Ikäänkuin ei muilla olisi oikeutta tanssittaakaan häntä.\n\n-- Näinhän, mutta muutakin...\n\n-- Mitä, senkö että Akseli on rakastunut häneen korvia myöten?\n\n-- Muutakin...\n\n-- Mitä, sano hitolla!\n\n-- Hän on myös pikeytynyt Akseliin.\n\n-- Mitä sanot... pippuria!\n\n-- Oo, sano minua valehtelijaksi. Olisitpa nähnyt miten tuttavallisesti\nhe...\n\nHänet keskeytti tulijoiden tulva. Tanssi oli loppunut ja kukin\nsytytteli tupakkaansa.\n\n-- Rohkeutta!... sanoi Timo horroksistaan hälinään herättyään.\n\nSiinä sitten hälistiin, ivailtiin, laskettiin leikkiä ja kiisteltiin ja\nmoitittiin hyviä ja vähemmin hyviä tanssijoita. Kukaan ei hälinässä\nhuomannut kuinka Akseli pujahti ulos ovesta. Olihan tanssin loma ja nyt\npiti siis jokaisen virkistelläidä.\n\nUlos päästyään Akseli katsoi ympärilleen ja hiveli nenäliinallaan\nhiestynyttä otsaansa. Teki niin hyvää tuo illan viileys. Pitkin tietä\nkäveli käsi kainalossa kaksi naista. Kun he käänsivät selkänsä\nAkselille, kääntyi hän ja teki kaarroksen kartanon päädyn puolitse\ntoiselle puolelle. Siellä hän vielä vilkasi taakseen ja kun ei ketään\nnähnyt, asteli hän etemmä. Pari kolme kuokkuria pötkivät pakosalle\nhänen edellään. Hän kääntyi vasemmalle ja näki illan pimeässä jotakin\nvalkeaa kuumottavan erään penkin kohdalta.\n\n-- Aline, sanoi hän varovaisen hiljaa.\n\n-- Akseli, kuului samoin ääni penkiltä, miksi niin kauvan...?\n\n-- Kauvanko? Pelkäsitkö jo?\n\n-- Oh, en.\n\nAkseli istui penkille.\n\n-- Aline, sanoi hän, ennen olit sinä minusta kaunis, nyt olet sinä\nhurmaava ja...\n\n-- Älä sano niin. Enhän muuta ole paljo kuullutkaan koko iltana. Ei,\nsano kuitenkin... Sinä kun sen sanot niin melkein uskon ja tuntuu sinun\nsanoessasi niin somalle...\n\n-- Niin, sinä olet tosiaankin kaunis... liian kaunis, liian hyvä\npysyäksesi täällä... Niin, huomennahan jo aijot lähteä?\n\nÄäni kuulosti surulliselta.\n\n-- Huomenna.\n\nAkseli sitä tuskin kuuli, hän jatkoi:\n\n-- Etkö voi viipyä päivää, paria? Et voi uskoa, minusta vaan tuntuu, en\ntiedä miksi, siltä kuin et sinä lähtisikään huomenna.\n\n-- Minun täytyy. Eilen taas saimme kirjeen kotoa, jossa kiihkeästi\nkotiin kaivataan. Tätillä sitäpaitsi on koko kesän melkein ollut ikävä\ntäällä. Hänhän puhuu niin vaivaloisesti ruotsia ja saksan taitavia\ntäällä on vähä. Sitäpaitsi syksykin jo joutuu ja matka on pitkä.\n\n-- Niin, se on totta, sinun täytyy ja minun täytyy...\n\n-- Mitä?\n\n-- Jäädä.\n\n-- Totta kyllä, vaan tavataanhan taasen. Tyynny toki.\n\n-- Kukapa sen tietää... Menethän niin kauvas, taakse Saimaan, yli\nItämeren, sitte vielä, eikö totta, maata, maata pitkän matkan? puheli\nAkseli antaen kiihkoisen luonteensa päästä valloilleen.\n\n-- Menen kylläkin kauvas, vaan sinnehän sinäkin olet luvannut tulla\nsitten.\n\n-- Niin, _sitten_... Mutta kuka tietää jos...\n\n-- Jos?\n\n-- Niin... ei mitään, vaan onhan siihen niin kauvan. Voihan unhottua\ntällainen salonlapsi suureen maailmaan taas saavuttuasi.\n\n-- Sinäkö...? -- Se tuli painolla. -- Oh, ei!\n\nNyt oli Alinen vuoro kiihtyä.\n\n-- Ennen kun minulle kerrottiin kotona Suomen jylhistä saloista ja\njärvistä vaarojen alla ja pitkästä pimeästä talvesta ja kauniista,\nlyhyestä kesästä, heräsi minussa halu nähdä tämä maa, mutta samalla\nminä pelkäsin.\n\n-- Pelkäsit... mitä?\n\n-- Ajattelin, että ihmiset täällä ovat kylmiä kuin talven hanki ja\nikäviä kuin syksyn ilta, vaan nyt kun ne olen nähnyt... niin, ei, ei\nkoskaan unohdu tyyneesen salmeen kuvastuvat koivut tuolla niemen\nkainalossa, et koskaan unohdu sinä.\n\n-- Aline, Aline! -- Akseli ei tiennyt mitä tehdä. Tuo kaikki tuntui\nhänestä tällä hetkellä niin varmalta. Hän puristi valkeiden käsineiden\npeittämiä käsiä kiihkoisesti ja pimeässä hapuili hänen katseensa\nvierellään istuvan äänettömän etelän tyttären katsetta.\n\nHän tapasi sen.\n\n-- Aline! toisti hän vielä kerran.\n\nAlinea puistatti. Akseli tunsi sen aivan.\n\n-- Lähde pois täältä, tiedän kylläksi... lähde pois ulkoa, voit\nvilustua...\n\n-- Enkä...\n\nMelkein pakoittaen kiersi Akseli oikean kätensä Alinen vyötäreille ja\nvei hänet näin pois pitkin polkua huvilaan päin. Siinä, missä syreenit\nhiljaa suutelivat yli tien toisella puolella olevia pihlajoita, he\npysähtyivät hetken ja suutelivat hekin toisiaan. Käsikädessä, ikäänkuin\nei heidän enään koskaan tarvitsisi erota, tulivat he rapuille asti.\n\nSisällä oli tanssi kuumimmassa kulussa. Jokunen oli jo ehtinyt \"tähteä\"\nkaivata.\n\n\nII.\n\nSeuraavana päivänä Kuopiossa oli monet kahvikekkerit ja jokaisessa sama\njuttu keskustelunaiheena. Asia oli alkanut siitä että Hätisen matami\nvarhain aamulla oli aika kyytiä kulkenut kaupungin lääkäriin ja tiellä\nsinne tavannut hyvän tuttavansa Tiihoskan. Tälle kertoi hän kuinka\nkaupungissa koko kesän vieraillut ulkolainen neiti eilen tanssijaisissa\noli vilustunut ja nyt tarvitsi lääkäriä.\n\n-- Mutta eihän eilisiltana ollut kylmä, oli Tiihoska huomauttanut.\n\n-- Niin, mutta hänhän on niin hieno ja hento ja tottumaton kylmään,\nsitäpaitse kuului kävelleen hetkisen tanssin lomalla ulkona erään\nherran kanssa viileyttelemässä.\n\n-- Aa, kyllä ymmärrän... Kuka herra se oon ollut?\n\nTiihoskalla alkoi jo olla kiire. Hänen piti mennä kauppias Gulmanniin\npesujen tekoon, vaan sitä ennen olisi hän tahtonut täydentää tietojaan\nuutisesta, vaan Hätisen matami ei sanonut tietävänsä. Vilauttihan vaan\nhyvästellessään vasenta silmäänsä merkitsevästi -- se oli nyt hänen\ntapansa -- ja juoksujalassa läksi lääkäriin.\n\nGulmannin kyökissä Tiihoska kertoi sisäkkö-Annille, kuinka kaupungissa\nvieraillut ulkolainen neiti eilen tanssijaisten aikana oli _pitkän_\naikaa tanssin lomalla kävellyt _hiestyneenä_ erään tuntemattoman herran\nseurassa ulkona ja vilustunut, _eikä koko viime yönä nukkunut\nollenkaan_. Tänään oli pitänyt lääkäri hakea.\n\n-- Mistä te nyt jo sen tiedätte... näin varhain? kysyi Anni.\n\n-- Mistäkö tiedän? Kyllä minä tiedän, minä, Hätisen matamihan se\nlääkäriin mennessään kertoi asian aivan sanasta sanaan niinkuin minä ja\nlisääkin, vaan kaikkia ei sovi kertoa tuommoisille nuorille tytöille\nkuin Anni on. Mutta matamin kanssa me olemme hyvät ystävät.\n\n-- Niin olettekin, ajatteli Anni, ja monen muun matamin kanssa myös.\n\nEi hän omasta puolestaan asiaa sen enempää udellut, arvasihan hän lopun\nitsestään, vaikka hän ei paljoakaan uskonut Hätiskän höpötöksiä.\nHänestäkin kun jo olivat levitelleet... Hän kaatoi kahvia Tiihoskalle\nja vei sitte kahvikannun saliin herrasväelle. Siellä oli vasta rouva\nvalveilla.\n\n-- Hyvää huomenta, Anni, onko Tiihoska jo tullut?\n\n-- On, rouva, hän on kyökissä. Viedäänkö herralle jo kahvia?\n\n-- Ei, annetaan hänen nukkua, hän viipyi myöhään eilen tanssijaisissa.\n\n-- Oliko siellä se ulkolainen neitikin, uskalsi Anni kysyä.\n\n-- Oli, mitä sitte?\n\n-- Tiihoska kertoi hänen nyt olevan vaarallisesti sairaana. Se oli niin\nsalaperäinen tuo Tiihoska.\n\n-- Niinkö? Anni saa mennä jo kamariani siistimään.\n\nAnni teki kuten käskettiin. Rouva meni kyökkiin Tiihoskaa\npuhuttelemaan.\n\nJo ennen aamiaista meni hän sitten kävelylle, mutta käski ennen\nulosmenoaan Annin keittää ja tarjota Tiihoskalle leivän kanssa kahvit.\n\n-- Vieläkö tuon kieli voiteita tarvinnee, ajatteli Anni itsekseen.\n\nRouva ei malttanut olla pistäytymättä naapuriin. Hän pyysi naapurin\nrouvaa aamukävelylle eikä voinut olla arveluitaan hänelle kertomatta.\n\n-- Niin, jo olen ajatellutkin... niin vapaata se on ollut koko kesän...\nmokomakin lerttu...\n\nNäin juttua jauhettiin. Puolenpäivän jälkeen oli jo yhdestä höyhenestä\nkasvanut kokonainen kana. --\n\nAkselikin oli jo aikaiseen saanut Alinelta kirjelapun, josta tiesi,\nettei vilustuminen ollut erittäin vaarallista, vielä ainakaan, vaan\nettä Alinen matka oli pariksi viikoksi lykkääntynyt. Mutta noin neljän\ntienoossa niemelle mennessään tapasi hän Timon, joka oli ollut kyllin\nherkkä akkojen puheita uskomaan ja oli kyllin raaka ja epähieno\nkertoakseen Akselille pistellen kaikki kuulemansa, joissa ei toden\ntotta Alinen mainetta säästetty. Tiedettiin sekin, että Aline ja Akseli\nsyreenipensastossa olivat toisiaan suudelleetkin.\n\n-- Niin, niin pitääkin tehdä. Sittehän vasta olet varma saaliistasi.\nOnhan melkein pakko sinun saada eli, jos paremmin sanon, ottaa Aline,\npuhua räätysteli Timo.\n\n-- Riittää! Niin voit ajatella ainoastaan sinä, jolle ei mikään tunne\nole pyhä. Jos uskallat vielä jotakin mainita, en tiedä mitä teen. Tyttö\non niin viaton että pelkkä nimen mainitseminenkin sinun seurassasi on\njo loukkaus häntä vastaan.\n\n-- Luulenpa melkein että olet syytön, vaan kun ajattelen että sinäkin\nolet ihminen ja mies, ja kun muistan hänen muotonsa muhkeuden ja\njoustavan käyntinsä ja...\n\n-- Konna! lopeta jo! Saastasi tarttuu jo... Eikö sulia ole sydäntä eikö\narmoa, sääliä... lopeta, lopeta!\n\n-- Niin lopeta sinäkin jo. Luuletko muita parempi olevasi. Onhan sun\nnyt hyvä olla... olethan varma rakkaudessasi.\n\nAkseli ei voinut kestää. Takaisin kaupunkiin kääntyi hän, Timon\neriämään sai kuin saikin. Toista tietä kumminkin ajatuksissaan takaisin\nniemelle asteli, siellä hän ennenkin oli huolensa haihdutellut.\n\nMutta kummalliset, entistä oudommat olivat ajatuksensa.\n\nHän oli tehnyt skandaalin... miten poistaa se? Mutta eihän sitä kukaan\nuskoisi... Kateus... sehän uskoo kaikkea. Niin, niinhän pitääkin\ntehdä... sittenhän olisi varma... Ei, pois se ajatus! Hänhän rakasti\nAlinea. Olikohan se puhdasta? Oli, ainakin ollut... olihan se\nvieläkin... Mutta Aline menee pois, ehkä ikipäiviksi... Vaikkakin, ei,\nei...! Mutta sittehän hän...\n\nTuo ajatus kalvoi hänen kokematonta mieltänsä.\n\nEikö muuten...? kysyi hän jo itseltään. Vaaka kallistelihe. Hän tahtoi,\nhalusi Alinen omakseen ja tuo varmuus painoi vaakaa alaspäin.\n\nItsetietämättään oli hän istuutunut eräälle penkille. Siinä istui hän\nkauvan ohikulkevia huomaamatta. Sairaloiseksi käynyt mielensä liiteli\ntuntemattomissa maailmoissa; kiusaavan oudon äänen kuiskaukset\npainoivat vasten tahtoakin vaakaa alaspäin.\n\n\nIII.\n\nNäin kului noin kolme viikkoa. Aline oli jo parantunut ennen, vaan\nvarovaisuuden vuoksi oli lääkäri pyytänyt joksikuksi ajaksi matkan\nlykkäystä. Aline kyllä tiesi olevansa aivan terve, vaan kun tätinsäkin\noli yhtä mieltä lääkärin kanssa, viipyi hän, ollenkaan tietämättä\nvalheellisista halpamaisista jutuista, joita hänen selkänsä takana oli\nsepitelty. Akseli oli myöskin rauhoittunut. Hän tutki itseänsä ja tuli\nvakuutetuksi, ettei hänen suhteessaan Alineen oli tapahtunut mitään\nmuutosta. Alinen parannuttua oli hän käynyt häntä tervehtimässä,\nuskaltamatta ja tahtomatta kumminkaan hänelle mitään kulkupuheista\nkertoa. Olivat he sittemmin kolmisin, Aline, tätinsä ja Akseli\nkävelleet kauniimpina päivinä ulkonakin.\n\nEräänä iltana -- se oli viimeinen ennen eroa -- he taas kävelivät\nkolmisin niemelle kylpyhuoneen ohitse.\n\nSyksy teki uutterasti tuloaan. Halla oli koivujen lehdet haalentanut ja\ntuulen leyhkä lennätteli niitä leppeästi ja kuni säälien laski\nelottomat lehdet entisten elottomien kuolinpeitteeksi. Vierrepaikat\ntien molemmin puolin olivat paksussa lehtipeitteessä, keskellä oli\nvähemmän ja siinä kulki Aline tätinsä ja Akselin keskessä. Äänettömiä\nolivat kaikki kunnes täti kysyi:\n\n-- Tuleeko talvi jo piankin?\n\n-- Niin, tuleeko talvi jo piankin, yhtyi Aline.\n\nAkselin ajatukset kiertelivät muita maita, saihan kuitenkin sanotuksi:\n\n-- Sitä on vaikea sanoa. Usein menee kauvankin ennenkuin lumi luo\nviimeisen peitteensä ja Pohja laittaa lujat lukkonsa kala-aittoihin ja\npusertaa viimeisenkin elinvoiman riutuvasta luonnosta. Usein taas talvi\ntulee aivan odottamatta, tarkoitan keväällä, silloin kesää odotetaan...\n\n-- Keväällä...!\n\n-- Sehän lienee surullista...\n\n-- Ei ole talven tulo mieleistä muutenkaan, vaan kun odottamaton\ntakatalvi ryöstää kaikki kevään ilot ja kalleudet, niin epätoivoiselta\ntuntuu elämä. Muuten talveakin on monenlaista.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin, mitenkä niin?\n\nEi Akseli enään mitään vastannut, ajatteli vain omaa aavistamaansa\ntalvea. Vaan Aline ei hellittänyt.\n\n-- Todellako? Kuinka silloin käypi, kestääkö talvea sitten toiseen\ntalveen... eikö kesää sitten tulekaan?\n\n-- Tulee joskus, useinkin, vaan ei niin ihanaa. Takatalvi ryöstää\nhempeimmät kevään kukat ja ruusut kuolevat kukattomina, lintujen laulu\non ilotonta. Ihmisrinta vaan toivoo talvea, kovempaa, ankarampaa, joka\nkuolettaisi hänetkin kun kerran kaikki...\n\n-- Hyi! Sinä olet katkera, Akseli, peloitat. Et saa puhua noin.\n-- -- -- Takatalvi...? lintujen laulu on ilotonta ja... Akseli, ethän\nniin sanonut?\n\n-- Sanoin, kaikki on mennyttä silloin kuin kevät muuttuu talveksi, kun\ntoiveet eivät toteudu...\n\nTätiä ei kävely miellyttänyt enään.\n\n-- Käännytään, sanoi hän miettiväisnä.\n\nHe kääntyivät. Täti asteli edellä, Aline ja Akseli keskustellen\njälessä.\n\n-- Siis viime kerran näen sinua nyt?\n\n-- Ei, onhan aikaa huomenna. \"Seura\" lähtee vasta kello 10; voimmehan\nsitä ennen vielä tavata.\n\n-- Missä? kysyi Akseli kuivasti.\n\n-- Akseli, älä ole noin katkera. Tulemme tänne... tuonne Härköniemeen,\nsiellähän kesälläkin istuimme. Elämme muistoissamme.\n\n-- Vaan virkistääksemme niitä että ne sitä selvempinä ja useammin\nesiintyisivät sitte kun kaikki on mennyttä. Ei! paras on ett'emme niitä\nenään verestä... vaikka eihän syy ole sinun... suo anteeksi... ei, en\ntiedä oikeastaan... minä lähden jo nyt pois, vaan ei, ei...\n\n-- Ettekö joudu jo, kiirehti täti.\n\nYhdessä kävelivät he sitte kaupunkiin päin melkein ääneti, täti vain\nkoetti pitää puhetta vireillä, vaan vastaukset olivat lyhyviä, joskus\naivan sattumattomia. Aline käveli ajatuksissaan ja Akseli siinä sivulla\nei saanut katsettaan pois hänestä. Hän näki vaan hohtavan valkean\nkaulan, jolle öinen musta tukka oli vastakohtana kuin tähdetön yö\nJuhannuksen aikaiselle päivälle, ja säteilevät silmät, joista hellitti\nkesäinen kuumuus hänen silmiinsä ja sieltä syksyiseen sydämeensä.\n\n-- Minä tulen, Aline, tulen kuitenkin aamulla sinne... kuiskasi hän\nhyvästiä heittäessään, ja tädille jätti hän ainaiset hyvästit.\n\n\nIV.\n\nHitaasti hellittää syyskuun yö huokailevan Kallanselän seudut\nhallaisesta hyväilystään ja lännen leutoinen leyhkä ajelee ilkeitä\nusvapilviä pois lahtien poukamista, hitaasti haihtuu hämärä ja\npaljastuu päivän ajaksi pilvinen taivas. Vain hetkeksi. Tuuli kääntyy,\nkiihtyy, tuo pilviä muhoilevia ja mustia, jotka uhkailevat maata ja\npaljastuneita puita pitkällä, ikävällä ja yhtämittaisella sateella.\nTunnotonna kiidättelee tuuli keltaisia lehtiä sinne ja tänne ja\nryöpyttelee niitä joukoittain pitkin puiden runkoa ylöspäin ja sitte\nitse ilkeästi ulvoen latvoissa naurahtelee, kun ei noilla lakastuneilla\nlehdillä ole kylliksi voimaa tarttuakseen takaisin onnettomien emojensa\nojennetuihin oksiin.\n\nKello on noin seitsemän seudussa. Autiona on kaupunkilaisten kesäinen\nmielipaikka. Kenenkä mieli sinne enään teki, varsinkaan noin pilvisen\npäivän varhaisena aamuna. Rastaat vaan lennellä lepsuttelevat räkättäen\npuusta puuhun, nekin poislähdöstään puhellen ja toisiaan odotellen.\n\nVaan näyttää siltä kuin ei niemi nytkään olisi unhotettu, sillä\noikeanpuolista rantatietä astelee jokunen herrasmies. Hän tähtäilee\ntaakseen ja kurkkien kaikille puolille kulkee arkana kuin omantunnon\nvaivoissa vaeltava pahantekijä.\n\nSe on Akseli. Uskollisena sanalleen, kummalliset ajatukset mielessään\nastelee hän kylpyhuoneen ja ravintolan välitietä. Hän on viettänyt\nunettoman yön, jonka kuluessa jos jotakin on jo ajatella ehtinyt. --\nEntäpä jos Aline ei tulisikaan, ajattelee, jos ei pääsisi taikka jos ei\ntahtoisikaan... Mutta jos hän jo odottaa...?\n\nHän kiirehtii kulkuaan. Tuulenpuuska ryöpyttelee lehtiä hänen\nsilmilleen, ja ne kun hänen jalkojensa alla kahahtelevat, säpsähtää hän\nja takaisin kääntyä aikoo.\n\n-- Minä narri...! lähden tuulta takaa ajajaan... Eihän täällä ketään\nole, mutta jos on, niin...?\n\nRannan raidassa räkättää harakka räikeää nauruaan. Akseli kumartuu\nmaahan kiven mukuraa ottaakseen ja sillä sitte mokomaa räähkää\nheittääkseen. Kiven asemasta löytää hän hopearahan. Aikoo sillä\nharakkaa heittää, vaan jo liipoittelee lempo myötätuulta salmen yli\nVarvisaareen päin. Mitään ajattelematta pistää Akseli rahan taskuunsa\nja jatkaa matkaansa. Yhä vaan kuitenkin mielensä mutaisena myllehtii.\nHän ei saa pois ajetuksi ilkeitä ajatuksiaan. Viime yön lyhyet unet\novat niitä entistään enemmän elvyttäneet.\n\n-- Pois olisi paras mennä... Entäpä jos hän tulisi taikka jo on\ntäällä... Jumalani!... onko minulla kyllin voimaa... Ei, ei... minulla\ntäytyy olla... täytyy, täytyy!\n\nHän on tullut kentän laitaan. Keskellä kenttää juoksentelee\nedestakaisin pieni poikanen paperileijaa perässään vetäen. Tuuli tempoo\nsitä ja väliin hellittää. Vähitellen kohoaa se ylös pyörteen mukana ja\nriemuiten poika soluttaa hienoa rihmaa kerästä kädessään. Akseli menee\npojan puheille.\n\n-- Mitä teet? kysyy hän.\n\n-- Näettehän, vastaa poika välinpitämättömästi ja soluttelee vain yhä\nrihmaa kohoavan leijan jälkeen.\n\n-- Aiotko laskea sen ilmaan?\n\n-- Siellähän se jo on, vastaa nenäkkäästi poika.\n\nSe leijui jo korkealla ja pieneni pienenemistään. Akselia suututtivat\npojan vastaukset.\n\n-- Niin, mutta tällä tavalla ilmaan?\n\nHän otti yht'äkkiä rihman riemuitsevan pojan kädestä, katkaisi sen ja\nyhä korkeammalle kohosi köykäinen paperi. Poika pillahti itkemään.\n\n-- Se ei... ollut... o... ma... ni...\n\n-- Kenenkäs sitte?\n\n-- Vanhemman veljeni, joka vielä jäi nukkumaan. Omin luvin sen otin kun\nnäin niin kovasti tuulevan. Nyt... minä... sa... an... se... elkääni,\nitki poloinen aivan ääneen.\n\n-- Tee uusi!\n\n-- Uusihan se olikin. Eilen juuri veljeni osti uuden rihmarullan ja\nsekin meni... ui... ui... ui... uih!\n\nAkselia säälitti ja hän antoi löytämänsä rahan pojalle, jonka kasvot\nkirkastuivat ja itkukin siihen loppui.\n\n-- Ota tämä. Tehkää molemmat uudet ja isommat.\n\n-- Kaikkiko? kysyi poika, joka ehkä ensi kerran elämässään sai noin\nsuuren rahan.\n\n-- Niin, vastasi Akseli. -- On ehkä parempi että tuo veitikka meneekin\ntäältä pois, ajatteli hän yksin.\n\nPoika puristi rahaa ja muistamatta kiittää läksi hän kenttää pitkin\nloikkimaan ja huusi mennessään:\n\n-- Nyt laskemme ilmaankin ja monta...\n\nAkseli hymyili kujeelleen ja katsoi paperileijua. Se oli kadonnut\nnäkymättömiin.\n\nMutta hänen silmänsä saivat uuden katsottavan. Pitkin Härköniemeen\nmenevää tietä kentän laidalla kulki kuin keijukainen hänen \"öittensä\nunelma ja päiviensä valo\", Aline. Tuuli painoi tiukkaan höllän hameen\nhänen viehkeää vartaloaan vasten. Heti oli Akseli hänen kupeellansa.\n\n-- Kuka oli tuo naurava ja teuhaava poika, joka juoksi vastaani?\n\nAkseli kertoi ja Aline vielä kysyi:\n\n-- Miksi et antanut pojan iloita?\n\n-- En tiedä oikeastaan.\n\nHe poikkeutuivat polulle vasempaan. Se laskeutui Härköniemeen. Akseli\nvilkasi taakseen ja tarttui Alinen käsivarteen.\n\n-- Tulithan?\n\n-- Kuinka...? Lupasinhan; et suinkaan epäillytkään?\n\n-- Enhän... vaan... luulin... kun ilma on noin myrskyinen ja...\n\nHän hämmentyi hiukan.\n\n-- Mutta miksi olet niin kummallinen? Olet jo kauvemman aikaa...\n\n-- Ei mitään... ajattelin vain... että... että... sinä menet kohta\npois...\n\nHe olivat tulleet itse niemeen.\n\n-- Istutaan tuohon nurmelle, ehdotti Akseli.\n\n-- Ei! Mennään kävelemään. -- Kuinka petäjät nyt kummallisesti\nkohisevat!\n\n-- Niin, se on riemuhuutoa ja samalla sääliä...\n\n-- En ymmärrä.\n\n-- Niin... mutta istutaan. Minä selitän. -- Näetkös, nuo paksut petäjät\ntuossa... ne ovat sellaisia syrjästä katsojia, jotka riemuitsevat\nsentähden, etteivät tuulet ja tuiskut niille mitään mahda, mutta ne\nsäälivät samalla koitoja koivuja ja pihlajaparkoja, jotka kylmän\nkosketuksista lakastuvat ja jos taas kuumuuskin liiaksi rasittaa --\nkuolevat. Itse säilyttävät ne kauvan tuoreutensa, terveytensä, melkein\nsiksi kuin vanhuuttaan väsyvät, lahovat, loppuvat...\n\n-- Kuinka kummallisesti sinä puhut... Miksi -- niin --?\n\n-- Se on luonnon määrän mukaista, jatkoi Akseli silmiään pois Alinesta\nluomatta. Toisilla on toinen voima, toisilla toinen. Niin on, jatkoi\nhän yhä, kiertäen oikean kätensä Alinen vyötäreille, -- niin on usein\nlaita ihmiselämässäkin...\n\nNäin puheli hän kauvan hajanaisia haaveitaan, Aline ei ymmärtänyt\noikein, tuskin tarkkasikaan.\n\n-- Kuuleppas kuinka kiihkeänä tuuli suhisee puissa... hän sanoi ja\npainautui lähemmäksi Akselin povelle. Tuliset silmänsä katselivat\npitkin Kallanselkää, katsoivat niinkuin katsotaan silloin, kuin ei\noikeastaan mitään katsota. Vaan silloin kuitenkin nähdään niin paljo,\nettei puoliakaan voida kertoa niistä näkemistä. --\n\nHän näki tuuhean tammiston, jossa tuuli soitti. Sen takaa vauhdilla\nvierivän, välkkyvän Rheinin vuon, kotirantansa, jolla nuorukainen\nbanjoa soitti. Tuulen humina tammistossa tuntui tyyntyvän ja tuliset\nsävelet nuorukaisen soittimesta kaikuivat hänen korviinsa. Niissä oli\ntunteen tulta ja mukaansa tempaavaa lempeyttä noissa sävelissä. Mutta\ntuolla nuorukaisella oli vaaleansiniset silmät... tukka, niinkuin\ntulisella etelän lapsella ainakin, kiharainen, tumma... sen huulet\nnäyttivät liikkuvan ja kuni tuulen tuomana saapui hänen korviinsa\nkuiskaus: \"Aline, Aline... et aavista lempeni suuruutta... et sisäistä\nääntä sydämessäni... Minä en saisi rakastaa sinua... mutta minä en\n_voi_... minä _en_ voi.\" Hän tunsi polttavien huulien koskettelevan\nhuuliaan, otsaansa, poskiaan ja hän sulautui kuumaan pitkään syleilyyn\nja itsekin tunsi hän syleilevänsä...\n\nJa he istuivat vieretysten kumpikin itkien, kuin äitinsä kadottaneet\nlapset. Akseli kädet Alinen kaulan ympäri kiedottuina rukoili:\n\n-- Älä unhoita minua, Aline, älä unhoita... niin paha kuin olenkin...\n\n-- Enhän voi jos tahtoisinkin.\n\n-- En minäkään; etsin sinut vaikka Himalayan korkeimmalta huipulta...\netsin sinut, Aline, kuuletko... etsin ja omistan.\n\nAkseli hiveli hellästi hänen hiuksiaan.\n\n-- Sinä enkelini... pyhä... puhdas... niin, annathan anteeksi... Enhän\nolisikaan... en tahtonutkaan ja kuitenkin...! Vaan sun silmäsi...!\npyhyyttä loistavat... puhtautta, lempeä... Voittamaton viattomuus...\nlapsen puhtaus ja... olen aivan hullu... annas kun katson niitä,\nonneton... ne puhdistavat tahtomattani tahrautunutta... Voitko antaa\nanteeksi?\n\n-- Voin ja tahdon ja kuitenkin... pois lähdemme täältä... pois!\n\nTuuli oli yhä kiihtynyt, hongat huojuivat ja kuivat oksat ruskivat ja\nratisivat ja lehdet lentelivät levottomina sinne ja tänne. Kun he\nkerkiävät kävellä hiukan, lennättää tuuli kellastuneen koivun lehden\nAlinen povelle, johon se takerraikse kiinni. Aline ottaa sen käteensä\nsiitä, sitä Akselille näyttäen katseensa maahan kääntäen sanoo:\n\n-- Tuossa _olisin_ nyt minä...\n\n-- Ja minä, sanoo Akseli, olisin pakkanen ja talvi, joka sen siksi\nlaati ja teki, vaan Jumalan kiitos... ei, ei! -- Antaakohan Jumala sen\nanteeksi...?\n\n-- Talvi... takatalvi... kuihtuvat kukattomat ruusut... ilotoin\nlintujen laulu... Sitähän ei Jumala tahtone... Olisiko se ollut\ntakatalvea vai...\n\n-- Takatalvea toivottavasti... pian haihtuvaa tarkoitan.\n\nEi hän sitä oikein itsekään tiennyt.\n\n-- Niin se _oli_ sitä, vaan sinun täytyy muuttaa mielesi kesäiseksi.\n\n-- Tahdotko sen?\n\n-- Josko tahdon...?\n\n-- Niin, minäkin tahdon ja tahdon tulla sovittavana, niinkuin\nnäyttäytyy sumupilvien takana piilotellut päivänpaiste ensikerran\ntakatalven perästä ikäänkuin anteeksi anovana ja uudesti luovana.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ketä ne olivat, tunsitko?\n\n-- Hitto heidät tuntekoon, vaan madonna oli nainen naisekseen.\n\n-- Oli tosiaankin, _veniant mille, sicut ille!_ [näyttäytykööt tuhannet\nniinkuin tuo!]\n\n-- Sano edes _illa_.\n\n-- Ei, minä tarkoitan tuota herraa... Luulenpa olevani mustasukkainen\nhänelle... Kukahan lie ollut?\n\n-- En joutanut katsomaan, naista katsoin.\n\n-- Niin minäkin... Vaan mitä he täällä tekivät?\n\n-- Varmaankin rakastuneita.\n\n-- _Rendez-vous_ näin varhain!\n\n-- No, ehkä sitte kesäasukkaita maalta läheltä. Mennäänpä Härköniemeen,\njos on venekin siellä.\n\nNe olivat kaksi kesälomalta Helsinkiin menevää ylioppilasta jostakin\nKuopion takaa -- ja olivat \"Seuran\" lähtöä odotellessaan kävelylle\nlähteneet. He poikkesivat Härköniemeen, josta olivat nähneet Alinen ja\nAkselin tulevan, tarkastelivat rannat, vaan ei siellä mitään venettä\nollut. Niemen ohi sousi vanhanpuoleinen mies kaupunkiin päin. Luullen\nsitä tuntemattomien soutumieheksi kysyivät he:\n\n-- Ketä te kyyditsitte?\n\n-- Mitäh? huusi mies ja lakkasi soutamasta.\n\n-- Mistä olette ja keitä olivat kyydittävänne, toinen herroista\nharmistuneena huusi.\n\n-- Misteekö oun? Tuolt' oun Lintulahesta. Tahtosko ne herrat souvattoo\nihteesä?... Häh!\n\n-- Mene jos Pisalle...\n\nTuuli painoi ukon venhettä. Hän alkoi soutaa. Uteliaat aikoivat juuri\nlähteä pois kun toinen huudahti: \"Kas, tätä!\" ja näytti toiselle maasta\nlöytämäänsä rintaneulaa. Molemmat tarkastelivat sitä ja siinä oli kiven\nmuotoinen sileä osa, johon oli kaiverrettu sana: _Aline_.\n\n-- Ahaa! Jo ajattelinkin...\n\n-- Mitä ajattelit, roskaa...\n\n-- Oli miten oli... tämä pitäisi saada annetuksi tuolle\nomistajattarelle, sillä hänenhän se kuitenkin on.\n\n-- Oletko varma?\n\n-- Noo... jos en niin varmakaan... Mutta saakurin sievä se on! Katsopas\nvaan... eivät vain liene jalokiviä...?\n\n-- Panetko boolin jos ovat?\n\n-- Vähintäinkin sen. Mutta arvelepas jos...\n\n-- Jos?\n\n-- Asiassa olisi jotakin...\n\n-- Jotakin kieroa, tarkoitat?\n\n-- Niin eli...\n\n-- Entäs sitte?\n\n-- Eipähän mitä. Minä vaan olen iloinen, että löydän jotakin syytä\nkutsuakseni tätä kaunista nientä vähän hienommalla nimellä kuin\nHärköniemi.\n\n-- Mitä ajattelet?\n\n-- Mitä sanoisit _Alinelundista?_\n\n-- _Alinelund!_ Mainiota!\n\nHe läksivät kaupunkiin ja laineet laulelivat ja hongat humisivat\nhyvänsuopaisesti ristiäisvirttä. Niin ainakin noista kahdesta tuntui.\n\n[Tarkoitettua nientä on kutsuttu Alinelundiksi aina viime aikoihin\nasti, kunnes Kuopion suomalaisen lyseon konventti sen juhlallisesti\nristi _Unholaksi_, mikä nimitys nyttemmin on yleisesti käytännössä.]\n\n\nV.\n\n\"Seura\", silloin Kuopion komein, sittemmin niin onneton \"Seura\"\n[\"Seura\" paloi sittemmin], teki laiturista lähtöään. Ikävälle näytti\nkaikki. Tuuli painoi piipusta pullahtelevan savun saattavien rannalla\nseisojien silmille. Vähä olikin ihmisiä lähdölle saapunut, olihan\nhiukan hienostoa tuttuamme kaunotarta ja hänen ikävöivää tätiänsä\nsaattamassa. Akselia ei näkynyt.\n\n\"Seura\" huusi -- siihen aikaan ei vielä soitettu -- huusi kolmatta\nkertaansa. Silloin saapuu rantaan pieni tyttönen kädessään suuri\nkukkaiskimppu. Hän ehtii sen juuri Alinelle antaa ja kuiskata:\n\n-- Sen sisässä on jäähyväistervehdys Akseli-herralta paperilapussa.\nLukekaa se heti rannasta päästyänne. Sieltä löydätte myös unohtamanne\nrintaneulan, selityksen siihen ja kaikkeen...\n\n-- Köydet irti!\n\nJa laivan siivet ponnistelevat vettä vastaan ja laineet lyövät\nlaitoihin niin surullisen kolakasti. Syksyinen sankka sumu on selvennyt\nja tuon tuostakin vilahtaa aurinko pilvien lomasta tehden huikaisevia\nvalojuovia veteen.\n\nKun \"Seura\" sivuuttaa Vasikkasaarta, ajaa vossikka täyttä laukkaa alas\nrantaan. Kärryissä istuvista herroista sanoo toinen:\n\n-- Se menee jo tuolla...\n\n-- Noo, _reverte!_ oli lakooninen vastaus.\n\n-- Mutta kun siinä menee mukana tuo tuntematon... niinhän Akseli sanoi.\n\n-- Mitäpä siitä, annoithan rintaneulan jo Akselille. Tunsikohan Akseli\nhänet? Hän näytti hiukan omituiselta...\n\n-- Annoin kyllä, vaan olisinpa ollut huvitettu näkemään tuota \"rouvaa\"\n-- rouvaksihan Akseli häntä sanoi.\n\n-- Minnekä ajetaan, kysyi vossikka.\n\n-- Takasin -- kapakkaan.\n\n-- Niin, kapakkaan ja huomenna hevoskyydillä vaiko jo tänään, kysyi\nharmistuneena toinen.\n\n-- Hyvä huommenna, paras tänäpäivänä.\n\nAkseli oli tavannut molemmat tuttavansa Alinen portilta palatessaan ja\nhe olivat ilomielin ilmaisseet löytönsä hänelle.\n\nHiukan hämmentyen oli hän selittänyt puuhaavansa rintaneulan\npalvelijansa kautta omistajalleen.\n\n-- Tunnetko ehken hänet, olivat he kysyneet.\n\n-- Noo, hän oli kylpyvieraita... oli Akseli jotenkin tyynesti\nvastannut, sillä hän oli huomannut, etteivät he olleet häntä tunteneet.\n\nSaatuaan neulan, meni hän kotiinsa, kirjoitti suurimmassa kiireessä\nselityksen sen takasinsaantiin ja liitti jokseenkin kaihoisat\njäähyväisensä paperille, jonka jätti palvelustyttösen rantaan\nvietäväksi. Itse kulki hän kujakatuja pitkin melkein juoksujalassa\nniemelle ja niin aivan peräniemelle, jonne istui \"Seuran\" sivukulkua\nodottamaan. Sen oli kirjeessä niin sopinut.\n\nTuskin oli hän istuutunut niin jo sai seisalleen nousta, sillä Seura\ntulla tohkasi salmea pitkin. Ahmien katseli Akseli ohikulkevaa alusta\nja nähtyään parin liinoja laivasta liehuvan, heilautti omaansa hiukan,\nvaan käsi hervahti ja häneltä pääsi heikko huudahtus.\n\n-- Anteeksi... kuiskasi hän mielenliikutuksestaan melkein\nmielipuolena... hyvästi...\n\nJa hän jäi tuijottamaan laivaan, josta valkoinen nenäliina yhä\nvilkutti. Hän sitä tuskin näki. Hänestä tuntui kuin olisi hän äskettäin\ntehnyt anteeksiantamattoman rikoksen eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Aikoi\nheittäytyä laineihin, jotka laivan kokasta lähteneinä rannan syliin\nkuollakseen kiirehtivät...\n\n-- Anteeksi... Aline...! -- Hän vilkutti.\n\nVaan pilvinen taivas oli revennyt ja suuresta pilvien railosta paistoi\naurinko suoraan veden pintaa vasten alkaen Susisaaresta Hietasaloon\npäin ja niin häikäisi häneltä selän takaa maat ja metsät. Näytti siltä\nkuin ei maata olisikaan lähellä ja kuin \"Seura\" olisi laskeutunut jo\nalas merta taivaanrannalla näkymättömiin.\n\nSinne näytti olevan niin pitkä matka, ääretön aivan...\n\nJa Akseli tuijotti yhä taivaanrannalle, vaan ei sieltä mitään näkynyt.\nKallanselkä kohisi ja vaahtopäiset aallot kohoilivat vimmatuina,\nikäänkuin eivät koskaan olisi aikoneet asettua.\n\n\nVI.\n\nKesäinen päivä noin kahdeksan vuotta edelläkerrottujen tapahtumien\njälkeen. Niemi täydessä loistossaan. Puut vielä vaalean vihreissä\nverhoissaan, vasta kun niihin Juhannuksen seudussa pukeutuneet. Korkea\nheinikko teiden kahdenpuolen tuulen hengessä hiljalleen heiluen henkii\ntuoresta tuoksuaan sekoittaen sitä tuomien tuohkuun ja lehtien lemuun.\nLinnut juuri aamuvirsiään helteen ajaksi lopettelevat... mehiläiset\nvaan uutterina ketoa kiertelevät ja kukasta toiseen sen suloista\nsuudelmaa ryöstääkseen rientävät.\n\nIhmisiä yksin, parittain ja parvissakin kiertelee koivuja kasvavia\nkujateitä. Yksi ja toinen heistä kummastellen taakseen katsoo\npariskuntaa lapsineen, jotka eivät näytä näiltä mailta olevan, rouva\nmustissaan... päivänvarjokin musta. Herran musta parta ja tukka\nosoittaa myös että muukalaisia ovat. Käsikainalossa he käyvät\ntuontuostakin seisahtuen pienoistaan, arviolta noin neljän vuoden\nvanhaa poikaansa katsomaan, se kun aina jotakin mielestään uutta\nlöydettyään sen katselemiseen kiintyy.\n\n-- Miksi ei Zaida mukana seurata saanut, kysyy rouva katseensa\navonaisesti käsipuolessaan kävijään kääntäen.\n\n-- Ole huoleti, Aline, kyllä katsomme kultaistamme, eihän ole kiirettä\nminnekään. Sitäpaitsi saahan Zaida kyllin usein häntä vaalia ja muuten,\nniin muistojenikaan tähden...\n\n-- Ai, katsoppas... pois on jo purettu... He olivat tulleet\nkylpyhuoneen kohdalla, josta entinen ravintola oli pois purettu.\nÄänettöminä astelivat he edelleen, laskeutuivat lammille päin niemen\nkapeimmalle kohdalle, siitä kentän laitaa hiljalleen Alinelundiin päin\nkävelivät.\n\nArvannet jo, keitä nuo muille oudot muistoissaan eläjät olivat.\n\nAlinelundissa he istuutuivat. Poikanen yhä ympärillä häärien kukkia\netsi.\n\n-- Akseli, alotti rouva taas puheen, ajapa pois ikävät mielestäsi,\nrauhoitu vihdoinkin... _täällä_... Käännä huomiosi luonnon tyyneen\nrauhaan, johan sekin sanoo sinulle, että kaikki on sovittu...\n\n-- Niin, melkeinpä siltä näyttää, vaan kuitenkin, kun minä elävästi\nmuistan kaikki. Puita tutjuttelevan tuulen intohimoiset huudot ja oman\nmieleni silloiset, tahtomattani tulleet häijyt himot, niin...\n\n-- Guido! Lapseni!... Akseli!... huudahti rouva ja peitti käsillään\nsilmänsä.\n\nSamassa kuului pulskahdus. Pieni poikanen oli kalliolta järveen\nkaatunut. Heikon huudon päästettyään vajosi raukka vedenpinnan alle.\n\nOnneton isä meni yhdellä hyppäyksellä perästä, sai kiini vajoavan\nlapsensa ja nosti sen sylissään maalle pyörtyneen puolisonsa eteen,\nvaan, niinkuin näytti, -- kuolleena.\n\nHän ei tiennyt, mitä tehdä. Vuosia hautomansa ajatus taas mieleen tuli.\nMielipuolen tavoin hyssytteli hän lasta sylissään ja puoleksi\nkuiskaili:\n\n-- Aline... nouse... nyt on sovitus... saatu... Tahdotoin ajatusteni\nrikos oli rikos taivasta vastaan... se vaati uhrin... lapseni ainoan.\n\n-- Sovitus? kuului käheä ääni. Se oli rappeutunut mustaan kiiltävään\nnuttuun puettu herrasmies, joka sen kysyi. Silmät katselivat kummasti\nsyvistä kuopistaan, jotka eivät mitään miellyttävää vaikutusta\nkatsojaan tehneet.\n\n-- Mitä puhuitte sovituksesta...?\n\nEi Akseli häntä huomannut. Hän hyssytteli yhä lastaan, jonka suusta\npullahti vettä. Hän käänsi lapsen suun alaspäin.\n\n-- Onnetoin! unohdin ensimäisen toimenpiteen, niin lääkäri kuin\nolenkin... Lapseni, pikkuseni... tointui hän vähitellen\nsäikähdyksestään.\n\nPaikalle saapui pari naista.\n\n-- Hoi, tule tänne, huusi toinen, tänne Alinelundiin!\n\n-- Aline...? huudahti herra, vaan tukahdutti kuitenkin ja alkoi hieroa\nlastansa, joka aukaisi elottomat silmänsä ja sitä mukaa heikosti\nhengittääkin alkoi.\n\n-- Auttakaa avutonta vaimoani, tuokaa vettä,... tuoltapuolen, osoitti\nhän, valelkaa sillä ja hierokaa ohauksia.\n\n-- Hyi! Sihteeri-Timo... sanoi hiljaa naisista toinen.\n\n-- Niin, Sihteeri-Timo... Mies huokasi ja käänsi katseensa salmelle\npäin ja nurmelle asettautui, siihen kauvaksi istumaan jäi.\n\n-- Missä olemme? Kutsuitko minua, Akseli kysyi tointunut rouva, kun oli\nvedellä päätä valeltu, Guido...?\n\n-- Tässä... Elää...\n\n-- Niin, elää... hänhän...\n\n-- Luiskahti veteen, josta kuitenkin onnistuin pelastaa hänet, jatkoi\nherra, joka näki että hetken säikähdys ja tuska olivat kovasti\nvaikuttaneet hänen vaimoonsa.\n\nVielä pullahti vettä pienokaisen suusta ja alkoi hän vähitellen itkeä\nnyyhkytellä.\n\n-- Guido... oma... pikku Guido... silitteli rouva lastaan, jonka\nhellästi isän sylistä omaansa otti.\n\n-- Nyt on rauhallinen mieleni... Jumalan kiitos! Se on sovitettu ..\nsekä täällä että ylhäällä tuolla.\n\n-- Niin, Akseli, sovittu... ylhäälläkin... nyt vasta voinemme alkaa.\n\n-- Sovitettu...? tapaili mies nurmella tuntemattomien sanoja ja katseli\n-- outo, mielipuolen katsetta muistuttava ilme silmissään --\navaruuteen.\n\nMutta saaresta salmen takaa kukahteli käki alkaneen kesän onnea\nennustellen.\n\n\n\n\nPetu parka...\n\n\nKauan oli tuo salainen pelko jo Petua ahdistellut. Se oli valvottanut\nhäntä jo monesti puoliyöhön, Sittekin kun aina nukkua yritti, säikähti\nhän pienintäkin pauketta, joka tuntui hänestä kauhealta kuin maan\nhalkeaminen. Nyt hän niityn yli heinään ajaessaan reessä istuen taas\nmietiskeli. Hän olisi tahtonut niistä muillekin kertoa, kysellä, vaan\nei uskaltanut. Nauravat, ajatteli hän, mutta ne uskovat itsekin,\nuskovat varmasti, vaikkeivät ole uskovinaan...\n\nHänen silmänsä olivat raukeat, ja hajamielisenä katseli hän suolle tien\ntoisella puolen.\n\n-- Mitenhän oikeastaan käy, särkyyköhän kaikki sirpaleiksi...\nkaikki...?\n\nEi hän ollut ensin uskonut, vaan Pilpalla uskovaisten kokouksessa\nkäydessään oli hihhulien hillitön ilo ja puoleensa vetävä varmuus\nhänetkin voittanut. Nehän kertoivat hajalla hapsin ja palavin silmin,\nnaurun ja itkun vuoroin vaihdellessa toisilleen, kuinka aika oli\ntullut, jolloin heidät temmataan täältä...\n\n-- Entäpä jos se sittenkin olisi totta... jos niille nyt oli annettu\nennustuslahjat... ja tuo puhuva lapsi Pietarissa, josta sanomat\nkertoivat... epävakaiset ilmat, lumisateet yhtämittaiset. Mutta, ei!...\nSanotaanhan että siitä hetkestä...\n\nViimeinen ajatus rauhoitti -- vaan hetkeksi. Tuon sanomissa kerrotun\nihmelapsen puhe ja \"kolme keskustelevaa miestä taivaan rannalla\" ..\nolivat ne niin varmoja todistuksia... eli olivathan ne varoittavia\nilmiöitä; niinhän ennenkin ensimäisessä tulemisessa... tähti outo idän\ntaivaalla... Olihan ennustettu että nuorukaisten pitää näkyjä näkemän\nja... lasten ja imeväisten suusta... Suuri Jumala! anna minulle rauhasi\nja varmuus, varmuus... totuutta pisara tietämättömyyteeni...\n\nHän kuvaili jo mielessään idän taivasta, joka leimusi palavana, samassa\nkuin kauhea jylinä kävi idästä länteen... enkelit yhtäkkiä pilvistä\nitsensä ulospuhkaisten... suuret pasuunat huulillaan, sellaiset pitkät,\njoita oli kuvissa nähnyt. Niiden hirvittävä pauhu kautta taivaan...\nihmisten valitushuudot surkeat, kohti korkeutta kohotetut kädet...\nyhtäkkiä taivaan repeäminen hirveästi paukahtaen ja kirkkaus...\n\nPetu ummisti silmänsä. Sydän sytkytti pelosta ja huulensa sopottivat\nrukousta kiihkeää ja sekavaa.\n\nLadolla hän tuskin sai häkkinsä täyteen ahdetuksi. Mielessä vaan nuo\nkuvat kulkupuheiden ja muistamiensa raamatun paikkojen vahvistamina\nmuuttelivat yhäti muotoansa. Ne olivat kauhistavia kuvia. Hän kuvitteli\nmielessään kuun veriseksi, auringon tulta syyteleväksi, kasvavaksi,\nkieppuvaksi hirviöksi... ja häntä peloitti. Kun hän ei vielä olisi\nvalmis...\n\nHän oli rukoillut jo kauvan illoin ennen maata panoaan, rukoillut\noikein rukoilemisen oppia, anteeksi antoa, sovitusta omasta ja kaikkien\nihmisten puolesta, vaan tuo painajainen ei poistunut. Aamuisin oli hän\nvirkeämpi, vaan tavatessaan toisia oli hän huomaavinaan jotakin\nvaiteliasta ja salaista pelkoa heissäkin, samallaista kuin sekin, joka\nhäntä ahdisti. Jos minne meni, kaikkialla siitä puhuttiin ja eräästä\nkirjasta, jota Petullekin olivat lukeneet, tiesivät päivänkin... Oi,\noi! Se vaan läheni...\n\nTällä tavoin aamuinen virkeys aina sairaloiseksi muuttui.\n\nJo alkoi hämärtää kun hän heinäkuormineen salolta palasi. Verkkaan oli\nhevonen saanut astua, omin neuvoinsa kulkea. Vanha talon palvelija kun\noli, kuitenkin oikeita teitä osasi. Ei mikään koko pitkän, hänestä\npitkän, päivän aikana ollut hänen huomiotaan herättänyt. Kuni unessa\noli kuormansa kääntänyt, sen päällä lojuen ajatuksissaan kotiin ajanut.\nPihaan päästyään ei häkkiä latoon tyhjentänyt, toisen piti mennä sitä\ntekemään.\n\nSairaaksi Petu itseään valitteli, päätänsä polttavan sanoi. Ei\nmaistunut ruoka, eikä kahvikaan kelvannut, vuoteelle pyrki. Siihen\npäästyään alkoi tulesta ja taivaasta houria.\n\nHetkeksi raukesi, unen tapaiseen silmänsä ummisti.\n\nIsä rupesi äsken tullutta lehteä lukemaan. Suuresta pyrstötähdestä\nsiinä kerrottiin. Sen piti kohta näkyä... näinä päivinä... lännen\ntaivaalla. Lehti puolestaan selitti ettei siitä muka mitään vaaraa\nollut... siivolla kulkisi sivu... muutamien päivien kuluttua katoaisi.\n\n-- Mutta jos ne vain lohduttelevat, koettelevat maailmanlopun pelkoa\npuheillaan poistaa. Turhaa tarinoivat... tuleehan se kohta...\n\nPetu se näin puhelee juttuun herättyään taas... lehden käsiinsä haki.\nVarmaksi muuttui asia heti.\n\n-- Niin se on... kohta räjähtää, räjähtää!\n\n-- Poika hourii, on vilustunut, isä virkkaa ja äidin konjakkia hakea\nkäskee.\n\nEi hae äiti, on salainen uskovaisten ystävä, viinan vihaaja, itsekin\nvarmasti uskoo maailman kohta loppuvan.\n\nPilvessä on taivas. Läntisellä taivaan rannalla laajenee pilvien\nlomassa laskevan auringon iltainen leimu. Vuoteellaan Petu kuumeessa\nväänteleikse, äiti vierellä Jumalasta haastelee, muut nukkuvat. Kohta\näitikin, iltauninen kun on, sängyn pään pohjan penkille painaksen,\nnukkuu. Yksin jää Petu hourailemaan ja katsomaan mielikuvituksensa yhä\nkirkastamaa valojuormua lännen taivaalla, jota pyrstötähdeksi luulee.\nPoskia ja otsaa polttaa kuni tulella, väsyneeltä tuntuu koko ruumis ja\nrukousta sopottaen uupuu hän aamupuoleen yötä rauhattomaan uneen, josta\naamuvarhaalla jo mielipuolena herää.\n\nEi hän raivoo, vaan höpöttää Jumalasta, tulesta, taivaasta, enkeleistä,\npasuunista ja taas Jumalasta... Isä poikansa kummallisen katseen\nnähtyään itkuun vääntyy, äitikin erehdystään katuen katkerana ääntää:\n\n-- Petu parka...\n\nHuhtikuulla --98.\n\n\n\n\nHuokauksetonta rakkautta.\n\n\nSe vasta rakkautta, kun ei tiedä koska se syttyy, kuinka se syttyy ja\nkuka sen sytyttää! -- -- --\n\nAda istui kotitalonsa tikapuihin kiinnitetyssä nuorakiikussa, jonka\nlapset olivat siihen laittaneet, ja lauleli lasten laulua:\n\n\"Lii, lii, liikkuu, kissan jalka se kiikkuu...\"\n\nHän oli kummallisen leikkisällä tuulella. Pyhäaamun tyyneys ja kirkkaus\nja mikähän lieneekin mielen niin kevyeksi pehmitellyt. Juhannuksena,\njoka tänä vuotena sattui lauvantaiksi, oli hän ollut kirkolla, ja nyt\nmuun väen sunnuntaina sinne mennessä ja osan vanhemmasta väestä jo\nlauvantaina jäädessä, tullut kotimieheksi.\n\nOli nyt toisen palvelustytön, vanhan ruotivaivasen ja rengin kanssa\nyksin talonväkeä kotosalla. Ruotivaivainen, Orpo-Aku, lojui\npihanpää-kamarin akkunan alla pientareella, piikatyttönen istui tuvassa\nja luki \"sunnuntailukemista\" edellisen keskiviikon lehdestä, renki\nmihin lienee kadonnut, niin että Ada oli yksin pihalla.\n\nHän ei ollut enään mikään lapsi. Kahdeskymmenesviides vuosi oli jo\nparin, kolmen kesän takana, vaikka sitä ei hänestä itseltään huomannut,\nsiksi oli hän vielä nuorekkaan ja sirkeännäköinen.\n\nHän potkasi itseään kiikussa ylemmäksi ja veteli vapaudessaan oikein\npitkään:\n\n\"Lii-i, lii-i, liikkuu, kissan jalka se kiik... kuu...\"\n\n-- No, sulla ne on nuo laulut, kuului silloin takaa.\n\n-- Onhan mulla, ostatko? vastasi Ada, äänen hyvin tuntien, päätään\nkääntämättä.\n\n-- Miksikä en ostaisi, kun tietäisin, millä maksaisi. Rahoillako nuo\nvai...\n\n-- Ei rahoilla vähillä, mutta...\n\n-- Ettäkö hyvillä puheilla?\n\n-- Sinunko puheillasi? Pyh!\n\n-- Jos ei minun niin muiden.\n\n-- Entäpäs jos puhuisivat muut omaan pussiinsa? Ja muuten, mitäpä sinun\npuolestasi puhuisivatkaan?\n\n-- Sen puhuisivat, minkä puhumaan pyytäisin.\n\n-- Etkö itse voisi puhua kun muita puhemieheksi...\n\nAda punastui, potkasi kiikkua ja puri huultaan.\n\n-- Puhemiehestäkö puhuit? toinenkin pisteliääksi muuttui. Laulujesi\nostostahan alku oli... mutta sitä suu puhuu mitä sydän ajattelee.\nSitäkö sinäkin. Ada, vielä ajattelet... ja minä kun olen luullut että\nolisit jo konttisi Kyöpeliin nostanut.\n\n-- Eikö tuolla silti liene sijaa sinunkin kontillesi? Oli sattunut Adan\narimpaan ajatukseen.\n\n-- Omasi viereiseksikö olet konttiani ajatellut, vai sinnekö vanhojen\npoikien puoleiselle mäelle? pisti toinen ja suupielissä kareili tällä\nkertaa omituinen salatun ivan ilme, joka tavallisesti oli noille vähän\nvelttopiirteisille huulille vieras.\n\n-- Miksi sinä minua aina pilkkaat? Sitäkö varten tänne nytkin tulit?\n\n-- Voinhan mennä poiskin; muuten itsehän alotit ivailun.\n\n-- Niin, minä nyt olen kerran sellainen... Tarvitseeko siltä sinun\nhäijyksi heretä?\n\n-- Tarvinneeko tuota heretä, kun entuudestaan jo on paha. Eihän minun\ntosin nytkään olisi tarvinnut enemmän kuin muulloinkaan, vaan kun\nsinäkin taas... miksi meidän aina pitääkin riidellä, ventovierasten!\n\nNaapurin Aatu, noin kolmisen kymmenen korvilla oleva nuori mies\nistuutui näin sanoen tikapuitten alimmalle piille, katseli Adaa ja\nviimeisten sanojensa jälkeen syntyneen pitkän vaitiolon katkaisten\nsanoi hän kuin puheenainetta muuttaakseen:\n\n-- Mansikatkin ne jo ovat kypsiä.\n\nAda ajatteli ja muisteli juuri, että Aatu ja hän todellakaan tuskin\nkoko elinaikanaan olivat kunnon puhetta keskenään vaihtaneet. Eiköhän\ntuota edes pilanpäiden sopisi kerran koettaa? Entistä alemmalla äänellä\nhän sentähden vastasi:\n\n-- Joko lienevät...\n\n-- Ovat. Minä tulenkin marjasta ja ajattelin tässä nyt, että...\n\nHän haki aitan takaa heinikosta omatekoisen tuohisen, joka oli täynnä\ntuoreita mansikoita.\n\n-- ... että jos sinäkin tahtoisit maistaa. Eikö mennä tuonne rannalle\nhaavistoon istumaan? Olisi tuo hiukan naurettavaa, jos joku kirkolta\ntulija löytäisi meidät tässä yhdessä marjoja syömästä.\n\n-- _Meidät_... Tuo oli Adalle niin kovin outoa. Sanaakaan sanomatta\nnousi hän kiikusta ja asteli Aatun rinnalle. Äänettöminä he sitten\nlaskeusivat tähkäätekevän rukiin aitaamaa heinikkopolkua\nrantahaavistoon, jossa nurmelle istuutuivat.\n\nKun marjatuohinen oli puhtaalle heinikolle yhtä etäälle kumpaisestakin\nasetettu, otti Aatu heinänkärellä mehevän mansikan suuhunsa ja sanoi:\n\n-- Minkähän tähden ihminen on niin paha?\n\nAda hypisteli havunneuloja marjojen välistä ja vastasi enemmän omille\najatuksilleen kuin Aatun filosofiseen kysymykseen:\n\n-- Ethän sinä ole paha; minähän olen paha ollut...\n\n-- Lienetkö tuota sinäkään sen pahempi kuin muutkaan...\n\n-- Elä sano, kyllä olen...\n\n-- Enhän minä ole sanonutkaan, että ei sinussakin olisi pahaa ja\nhylättävää, vaan minusta tuntuu sittekin siltä kuin...\n\n-- Miltä? Sano pois, kehoitti Ada, kun Aatu yht'äkkiä tuumivana\nkeskeytti.\n\n-- En tiedä kehtaisiko tuota... enkä minä oikein osaa. -- Syöhän\nsinäkin marjoja!\n\n-- Kyllähän minä syön, vaan itsehän et... Sanohan nyt kuitenkin, mitä\najattelit.\n\n-- Niin... arvelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin... Ei, en minä\nosaa... etkä sinä ymmärrä sitä, kun en ymmärrä itsekään.\n\n-- No, mitä se sellainen...? Sano nyt vaan!\n\nAatu katsoi heinikkoon, katsoi Adaan, järvelle ja taas Adaan, ja\nkietaisten yht'äkkiä kätensä Adan vyötäreille sanoi hän aivan\ntulipunaisena ja melkein hätäillen:\n\n-- Voi, kun sinä olet minusta hyvä!...\n\nAda punastui, katsoi heinikkoon, järvelle, Aatuun ja taas heinikkoon ja\noli vaiti. Aatun käsi sai jäädä vyötäreille.\n\n-- Ethän, hyvä Ada, pidä minua häijynä?\n\nAda katsoi Aatun silmiin. Ne näyttivät rehellisiltä ja oli niissä\nentistään somempi ilme. Hän kietasi kätensä Aatun kaulaan ja sanoi:\n\n-- Sinä olet ollut minusta oikein hyvä jo kauvan, en voi sanoa kuinka\nkauvan, mutta oikein, oikein, _oikein hyvä_ olet sinä vasta nyt...\nsiltä ainakin tuntuu.\n\n-- Ada...\n\n-- Aatu...\n\n-- Niin, molempien nimet alkavat aa:lla, tokasi Aatu hämillään, löytäen\nnimistäkin synnynnäistä sopusointua.\n\n-- Voitko nyt jo sanoa, mitä äsken et voinut?\n\n-- Ajattelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin minä sinua...\nrakastaisin...\n\n-- Aatu!...\n\n-- Ada!...\n\nTässä rakkaus poltti molempien sydämistä väliseinät, niin että kahdesta\ntuli yksi, mutta tänäkään päivänä eivät he vielä tiedä, kummastako\nkipinä ensin syttyi.\n\n\n\n\nEi koskaan.\n\n\nI.\n\n-- Onko totta että Leenua ja Tuohelaa juhannuspyhinä ensi kertaa\nkuulutetaan, kysyi Manssikkalan Tilda Suontaustan vanhalta Sillalta,\njoka pitkin solaa asteli kylältä Manssikkalaan päin.\n\n-- Ss! veti Silla varovaisesti ja käänteli väärässä olevaa päätään\nympärilleen. -- Hyvää iltaa, Tilda, ettehän vielä liene marjassa,\nvielähän ne ovat kovalla raa'alla, toinen puoli vasta punertaa.\n\n-- Silla, sanokaapas, olisin niin utelias tietämään.\n\n-- Utelias? jamasi Silla ja käänteli päätään, ei saa olla utelias kun\non vasta neljänkolmatta vanha, vielä ennättää.\n\n-- Mutta, minun pitää tietää.\n\nTilda melkein tiuskasi. Hän oli tunnettu liian kuumaveriseksi.\n\n-- Vai pitää, miksi pitää?\n\n-- Älkää kiusatko. Silla kyllä tietää. Jos sanotte asiani, saatte\nnimikkolampaani villat. Onko se totta... kuuluutetaanko niitä?\n\n-- Vai niin, vai pitää tietää. Mutta jos minä sanon: on totta, niin\nminä valehtelen...\n\n-- Silla!\n\n-- Ja jos minä sanon: ei ole totta, niin siiloinkin minä valehtelen.\n\n-- Ovatko ne siis pelkkiä huhuja ja kulkupuheita, juoruja, ovatko,\nSilla?\n\n-- Kaikki puheet ovat kulkupuheita ja lapsille ei saa antaa tulta\nkäteen, ne...\n\n-- Lapsille, lapsille, olenko minä lapsi, ja Tilda alkoi itkeä\nsydänalaansa pidellen, minäkö lapsi, Silla, minäkö? Niin, älkää puhuko\nenään lapsista...\n\n-- Eikö lapsista...?\n\nSilla katsoi omituisen tarkkaavasti Tildaan, joka oli aivan menehtyä\nitkuunsa.\n\n-- Kas, niin, itkee kuin lapsi ikään.\n\n-- Silla, Silla, jos et usko, revin silmät päästäsi... Ei, ei, istukaa\ntuohon kivelle, ei, nouskaa yli aidan, tulkaa tänne. Minulla on teille\nvähän puhuttavaa.\n\nNäin leppyen ja silmiään kuivaillen nousi Tilda veräjän yli ja laskeusi\npiennarta pitkin laihon lävitse rantalehikkoon.\n\n-- Mutta älkäähän toki, ukkonen on ilmassa, väitti Silla, vaan seurasi\nkuitenkin helmat koholla jälessä.\n\n-- Tulkaa nyt vaan! Onhan tuo ollut koko päivän eikä ole tuon\nkummempaa... tulkaa pian etteivät näe kotoa.\n\nTaloon oli vain noin yhden kilometrin matka.\n\nSilla oli tällaisiin tottunut. Koko kylän tyttöjen uskottuna nuuski hän\nasiat joka talosta selville, vaan ei koskaan kertonut enempää kuin oli\ntarpeen; piti loput omina tietoinaan. Viimemainitun ominaisuutensa\ntakia pysyi hän hyvissä kirjoissa ja pidettiin häntä yleensä ihmisenä,\njoka tiesi paljon, vaan kertoi vähän.\n\nHe istuivat nyt molemmat rannalle. Mitä he siellä puhuivat, emme tiedä\ntahi tohdi tietää, vaan kun he myöhällä palasivat, puisteli Silla\ntavallista enemmän päätään, murisi jotakin varomattomista lapsista,\noikeudesta, vääryydestä ja jos mistä.\n\nTildan silmät olivat itkettyneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhannuksen edellisenä lauvantaina istuu H:n rovasti virkahuoneessaan\nja selailee seuraavan sunnuntain tekstin käsikirjoitusta. Hän on noin\n50 vuoden ijillä, karkeannäköinen ja jo paikkakunnalla kuuden vuoden\nolinajallaan ankaraksi sielunpaimeneksi tunnettu. Loppuun luettuaan\nhymähtää hän tyytyväisenä ja ottaa esille kuulutuspapereita. Niitä\nselaillessaan hän aina puoliääneen ynähtelee ja saa siitä selville\nseuraavia:\n\n-- Keijolan emännän edestä kiitos... Hän oli hyväsydäminen mummo...\nviime talvena vielä kinkerissä luetin häntä... Ei ollut parasta\nlukunsa, vaan ehkäpä Herra on lukenut hänen sydämensä kirjan. --\nKuntakokous... hm! -- Se on aika ylpeä mies tuo Manssikkala, niinkuin\nkoko sukukin käy täälläkin kuulutuksineen kuin kruununvouti...\n\nSamassa joku tuli huoneesen. Rovasti ei sitä huomannut, vaan jatkoi:\n\n-- Kyllä Herra ylpeät nöyrryttää. Joka tahtoo olla ensimäinen, se\nolkoon viimeinen... Mitäs nämä ovat? Avioliittoon kuulutettavia... Nuo\novat kolmannen, nuo toisen kerran. Mistähän Sandra nyt saanee uuden\npalvelijattaren kun Anni menee naimisiin... Ensikertaa...\n\nVieras ovensuussa rykäsi. Tarkoitus oi huomauttaa hiljaa ja\nhäiritsemättä rovastia, vaan äänessä oli jotakin hätäistä. Rovasti\nnosti silmiään.\n\n-- No, Manssikkalan Tilda, melkein huudahti rovasti, oletko tullut\nviimeinkin rippikirjoitusta varten?\n\nSana viimeinkin näytti vihlasevan kuin veitsellä ovensuussa seisojaa,\njoka oli tosiaankin ylpeän Manssikkalan ainoa ylpeä tytär Tilda.\n\n-- En, oli lyhyt vastaus.\n\n-- Etkö?\n\nJa rovasti katsoi tutkivasti Tildaa, jonka äänessä oli jotakin\nmoitittavaa.\n\n-- Mitä varten sitte, isäsi asioillako?\n\n-- En kuin omillani.\n\nRovasti pani paperit pois käsistään, pyysi Tildaa istumaan,\ntervehtimättä sen enempää.\n\n-- No, sanoi hän sitten odottavana, onko sydämelläsi jokin synti\npainamassa? Tunnetko sisimmässäsi tarvetta keskusteluun, saadaksesi\nhuojennusta?\n\n-- Ehkä, oli taas lyhyt vastaus.\n\n-- Sana ehkä ei merkitse mitään. Nöyrry toki ylpeydenhengen sokaisema\nlapsi, jos et minun vanhan miehen edessä niin sen sanan, josta olet\ntullut lohtua hakemaan.\n\n-- Kuka on sanonut että lohtua haen?\n\n-- Mitä... mitä?... etkö siis...? Mitä varten olet tullut?\n\nTilda hengitti syvään, aikoi sanoa jotakin, vaan sanat kuolivat\nhuulille. Hänen päätään poltti, huulensa vapisivat ja sydän löi\nmaltittomasti.\n\n-- No, no, -- sano... Tarvitset ehkä papinkirjaa, ehkä kuulutusta\nvarten, uteli auttaessaan rovasti, joka näki että sanominen Tildalle\noli vaikeaa.\n\n-- En sitäkään.\n\n-- Mitä sitte?\n\n-- Tulin kysymään, kuulutetaanko Parveelan Leenaa ja Tuohelaa\njuhannussa.\n\n-- Nainen! ärjäsi rovasti, onko mustasukkaisuuden perkele vaiko vain\nuteliaisuus ajanut sinut tänne? Mikä antaa sinulle rohkeutta tulla sitä\ntäältä kysymään?\n\n-- En tule uteliaisuudesta.\n\nTahtomattaan oli Tildan ääni muuttunut lempeämmäksi, vaikkeikaan\nrovastin kiukustuminen ollut sitä aikaansaanut.\n\n-- Mutta sano nyt jo, mikä sinua käski tänne tulemaan, leppyi hiukan\nrovastikin, kun huomasi ettei käynti tapahtunut uteliaisuuden\ntyydyttämiseksi.\n\n-- Minun _oikeuteni_.\n\nTuo sana oli ollut vaikea ulos tulemaan, vaan sittekuin se tuli, tuli\nse niin varmana kuin vuosikymmenten kohtalot tulisivat siitä\nriippumaan.\n\nOikeutesi? Niin tiedä nyt siis ettei ihmisillä ole oikeutta sotkeutua\nasioihin, jotka koskevat toisia ihmisiä.\n\nRovastille asia kävi yhä hämärämmäksi.\n\n-- Sen kyllä tiedän, vaan jos asia koskee myöskin minua?\n\n-- Kuinka, olisitko ehkä sukua noille avioliittoon aikoville?\n\n-- Ehkä.\n\n-- Kuinka paljo?\n\n-- Niin paljo, että aijon tehdä tyhjäksi koko kuulutuksen, ja minä voin\nsen ja minä tahdon sen tehdä.\n\n-- Kummalleko olet sukua? kysyi rovasti ihmetellen.\n\n-- Sulhaselle, Tuohelalle.\n\n-- Miten? Lähteistäkin?\n\n-- Hän on _minun_ kihlattu sulhaseni.\n\nRovasti nousi seisoalleen.\n\n-- Vai ni'in, vai niin, ja sitte menee toisen kanssa kihloihin!...\nOvathan ihmiset sanoneet Tuohelaa vähän kevytmieliseksi nuoreksi\nmieheksi... vaan kuka olisi uskonut, kuka olisi uskonut!... No, sanoi\nrovasti hetken jälkeen, onko sinulla mitään todistuksia?\n\n-- Todistuksia, säesti Tilda niin katkerana että rovasti säpsähti.\n\n-- Niin, niin todistuksia... Me emme voi todistuksitta mitään tehdä\nemmekä niidenkään kanssa, kuulutus on kaikessa tapauksessa luettava,\nvaan asiasta voi valittaa konsistorioon. Ikävä juttu, lapseni. Onhan\nsinulla sormus?\n\nTildassa taistelivat kahtalaiset ajatukset. Parempi puoli kehoitti\nhäntä vetäytymään syrjään häpeineen ja kärsimyksineen, vaan toisaalta\nluontainen ylpeytensä, kadotettu ensi lempensä ja sitä seuranneet\nepäilysten ja rakkauden ristiriitaiset tuskat veivät voiton ja kerran\nlähdettyänsä päätti hän ajaa perille eli ainakin niin pitkälle kuin\npääsi asiassa.\n\n-- Tässä se on, sanoi hän ja päästi vahvan kultasormuksen sormestaan.\n\nRovasti katseli sitä sisäpuolelta ja sanoi:\n\n-- Selvä on selvä. Tässä on kumpaisenkin teidän alkukirjaimet -- ja\npäivää vasten katsottuaan lisäsi rovasti: Te olette olleet kihloissa\nkohta kolme vuotta.\n\n-- Viimeisen vuoden saisitte lukea neljäksi, joten niitä kaikkiaan\nkarttuisi kuusi.\n\n-- Ai, ai... kummassako on syy?\n\n-- Olkoon se meidän asiamme; eihän saa sotkeutua asioihin, jotka\nkoskevat toisia ihmisiä, pisti Tilda.\n\nLapsuudestaan lähtien oli Tilda ollut tuollainen eikä rovastin\nosanottavaisuus vielä ollut pehmittänyt hänen ylpeyttään. Hän oli varma\noikeudestaan ja voitostaan ja vähitellen kyti koston kipinä hänen\ntulisiin tuumiin taipuvassa mielessään leimuavakaksi liekiksi, jota\neivät ainakaan tulevat tuskat eikä häpeän raskas harso tukahuttaneet.\n\nRovasti oli siksi ihmistuntija että osasi osiksi asettautua tuon\nkärsivän naisparan asemaan ja liian oikeuden rakas jättääkseen asian\ntytön katkerien puheiden takia sikseen. Hän lupasi tehdä voitavansa,\npuristi Tildan kättä ja toivotti Jumalan rauhaa.\n\nLähtiessä kysyi hän:\n\n-- Kuka sinulle kertoi että Tuohela aikoo toisen kanssa?\n\n-- Suontaustan Silla, vastasi Tilda.\n\nAllapäin asteli Tilda pois pappilasta. Ei valennut mielensä musta eikä\nselennyt sysisen sydämensä tuskanpilvien peittämä tulevaisuuden taivas.\n\n\nII.\n\nParveela ja Manssikkala olivat H:n pitäjään komeimpia taloja. Oli ulkoa\npäin vaikea päättää, kumpi oli varakkaampi. Matkaa talojen välillä oli\nnoin nelisen kilometriä ja jokseenkin keskellä oli Tuohelan talo.\n\nTuohela oli ennen ollut kauppias kaupungissa, vaan sitte varoja jonkun\nmäärän koottuaan ja tehdaskaupungin rauhattomaan elämään kyllästyneenä\nmuuttanut maalle ostamalleen tilalle asumaan. Mies ei ollut juuri\nvastenmielisen näköinen ja kun ikääkin oli vain joitakin vuosia yli\nkahdenkymmenen, niin ei ole ihmeteltävää, jos hän joutuikin niin\nsanoaksemme kahden tulen väliin. Olipa alkuaikoina liikkeellä huhuja,\nettä hänellä kaupungissakin olisi morsian. Suontaustan Silla oli siitä\njo varoittanut Tildaa, vaan kun Tilda sanoi juuri pitävänsä sellaisesta\nmiehestä, joka muillekin kelpaisi, oli Sillakin sulkenut suunsa.\n\nKuinka usein ihminen toivookaan saada alottaa elämänsä uudestaan!\n\nNyt olisi Tildakin jo toivonut uskoneensa Sillaa, vaan se oli\nmyöhäistä.\n\nTuohela oli luullut rakastavansa Tildaa ja mennyt kihloihin, mutta\nmyöhemmin Parveelan nuorempaan tyttöön tutustuttuaan oli kylmennyt ja\nkäynnit Manssikkalassa harvenneet harvenemistaan.\n\nParveelan Leena eli Leenu oli kahdeksantoista vuotias kukoistava, voipa\nsanoa kauniskin, sydämellinen tyttönen, joka katseli maailmaa\nkokemattoman luonnonlapsen rehellisillä silmillä. Tuohela oli sen jo\nensi näkemässä huomannut ja eron Tildan ja Leenun välillä niin\njyrkäksi, että häntä itseäänkin hirvitti. Tämä Tuohelan arvelu ei ollut\nTildan eduksi, vaan kun pääsemme pitemmälle, tulemme kylläkin näkemään,\nettä Tilda oli eli oli ainakin ollut nainen, joka rakasti ja joka olisi\nansainnut rakkautta parempaakin kuin se, mitä hänelle osoitettiin. Vaan\nTuohelakin oli niitä miehiä, jotka luulevat ymmärtävänsä, käsittävänsä\nheti sen, mitä eivät vuosisadatkaan ole osanneet täydellisesti tuntea,\nsokkeloiden sokkelon -- naisen sydämen.\n\nLeenu paralla ei ollut mitään tietoa Tuohelan suhteesta Tildaan. Hän\neleli ensi lempensä onnellisia, päivänpaisteisia aikoja ja rakasti\nomaansa nuoren sydämensä kaikella lämmöllä ollenkaan aavistamatta\nuhkaavista pilvistä, jotka kokoontuivat hänen päänsä päälle särkeäkseen\nhänen hennoimmat, hellimmät haaveensa ja repiäkseen hänen lämpimän\nlapsensydämensä ainaisesti parantumattomille haavoille.\n\nLapsekkaan lempensä hentoja haaveita hautoillen hän nytkin käveli\nkotoisen pellon pientaria. Tiensä kulki pitkin piennarta aidan luo\nkylätielle. Siellä oli hän jo tottunut Tuohelaa tapaamaan. Varsinkin\nalkuaikoina oli hänen pakostakin täytynyt rientää sovitulle paikalleen,\nisä, äiti ja koko sukukin kun kovasti olivat nuorten tuumia vastaan.\nMutta nyt olivat sulut siltä puolen säretyt, suostumukset saatu ja\nennen aavistamattomat syyt panivat poven paisumaan. Hän nojasi aitaa\nvasten ja odotti. Hän ei huomannut että joku häntä läheni.\n\n-- Tule kotiin, Leenu.\n\nLeenu säikähti ja kääntyi katsomaan.\n\n-- Enkä, sanoi hän hymyillen.\n\n-- Mitä turhia täällä odottelet, etkö nähnyt, johan tuo meni tuolla\netäällä?\n\n-- Kuka tuo?\n\n-- Niin, oletkos olevinasi?\n\n-- Enkä ole, mitä sinä... enhän minä kun... marjoja etsin.\n\n-- Marjoja...? Etkö liene jo löytänyt kylliksi. Siihen se nyt on tänä\nkesänä Leenulle marjamätäs kasvanut kuusen juurelle... ei siinä vielä\nviime kesänä ollut.\n\nLeenu kumartui ja oli jotakin poimivinaan.\n\n-- Annas olla, tahdonpa nähdä, kasvaako siellä...\n\n-- Älä nyt, rakas Kalle...\n\n-- No, poimi nyt, vaan tule ajoissa kotiin ettei isä ennätä kysyä ja --\npyyhi suusi puhtaaksi marjoista.\n\n-- Hyi, sinä olet häjy.\n\nMutta nuori mies jatkoi jo matkaansa solaa myöten Parveelaan. Hän oli\nLeenun veli ja rakasti sisartaan kuin silmäteräänsä. Hänkin oli alussa\nollut hiukan vasten, vaan ei kuitenkaan niin paljon kuin toiset\nsukulaiset.\n\nKun hän oli jonkun matkan astunut, huusi Leenu jälestä:\n\n-- Kalle, Kalle, tule nyt katsomaan.\n\nJa hän näytti kokonaista manssikkaterttua.\n\n-- Niin on, näkyy jo olevan, sinun onnellasi varmaankin. Kuitenkin minä\ntoivoisin että riittäisi pään polveksi eli että aina saisit marjoja\npoimia kotopellon pientarilta.\n\n-- Niin, yhä sinäkin vain vetelet samaa virttä. Sinusta olisi kai\nhauskaa nähdä minut ijän kaiken vanhana piikana.\n\n-- Hyvä niin, hyvä näin. Niin oot äitisi sylissä kuin on marja\nmättähällä, niin oot sulhosi sylissä kuin on kukka sammalessa, sanoo\njoku runoilija.\n\n-- Niin, se on viisaasti sanottu, näetkös, molempi parempi, ilkkui\nLeenu iloissaan veljensä mieltä ollenkaan älyämättä.\n\n-- Viisaasti kyllä, sinä olet liian nuori naimisiin.\n\n-- Kuule, älä nyt enään, lupasithan jo kerran ettet enään puhu siitä.\n\n-- Lienen luvannut tai en, sano nyt kuitenkin minulle, ymmärrätkö mitä\nrakkaus on ja rakastatko sinä Tuohelaa?\n\nLeenu pakostakin punastui oman veljensä edessä, hetken mietittyään\nvastasi hän.\n\n-- Rakkaus on mielestäni jotakin sellaista... selittämätöntä. Se on\njotakin suurta ja samalla niin pientä että, että... se sopii kyllä\nhyvin yhdeksäntoista vuotiaan tyttölepakon sydämeen, lopetti hän\nnauraen viisastelunsa kun huomasi ettei siinä pitkälle päässyt.\n\n-- Ei, ei, tyttö rukka, se on jotakin...\n\n-- Sellaista, jota sinä et tunne, ehätti Leenu, mene nyt vaan\nlupauksesi mukaan Tairuanpohjista hakemaan ne komeimmat koivut\nhuomiseksi ja mitä siinä jurritat; huomenna pitää olla iloa ja\npäivänpaistetta ja...\n\n-- Sinä et vastannut vielä toiseen kysymykseeni.\n\n-- En vastannut, enkä vastaa, mene nyt vaan.\n\nVaan kun Kalle ei mennyt, sanoi hän:\n\n-- Oi, minä rakastan niin, rakastan niin... että minä en voi mitata\nsitä sinulle.\n\n-- Ohhoh! nousi huokaus syvältä Kallen rinnasta.\n\n-- Mitä, mitä, Kalle, onko jotakin tapahtunut vastaa, miksi olet niin\nomituinen, onko hän ehkä sairas?\n\n-- Jospa niin olisi! huokasi hän taas.\n\n-- Oi, älä kiduta minua, sano, onko jotakin tapahtunut?\n\n-- Ei vielä...\n\n-- Vielä? Selitä! Vielä? Mitä sinä puhut?\n\nYhdeksäntoista vuotiaan tytön silmissä ei kyynel ole suurten salpojen\ntakana.\n\nKalle katui puheitaan ja kapusi yli aidan, meni itkevän sisarensa luo,\ntarttui kiinni hänen vyötäreihinsä ja anteeksi pyytävän äänellä pyysi\nhäntä pois kotiin. Ei uhannut Leenu lähteä, oli luvannut odottaa, vaan\n-- miksi hän ei vielä tullut.\n\n-- No, älä nyt ole lapsi, voihan aina sattua esteitä.\n\n-- Voi kyllä, vaan ei niin monena iltana. Eilen hänen jo piti tulla,\nvaan...\n\nJa hän itki nyt jo pettymystään. Tyttö parka! Miks'ei ihminen voi\ntappaa rakkauttaan silloin kuin tahtoo? Siksi että sen lähteet ovat\nsuuruudesta, jonka pienintäkään ilmettä ihminen ei voi olemattomaksi\ntehdä.\n\n\nIII.\n\nMeidän täytyy nyt lukijan suostumuksella siirtyä vielä hiukan\ntaaksepäin saamaan selkoa Kallen omituisista puheista ja jättää\nsisarukset kumpikin erilaisen surunsa valtaan ja siirtyä sinne, missä\ntuo odotettu henkilö, Tuohela, oli.\n\nMe näemme hänen ilomielin astelevan Parveelaan päin. Käynti on\nkiivasta, vaan jokseenkin huoletonta. Taskustaan vetää hän kookkaan\nhopeakellon, joka näihin aikoihin oli harvinaisuus. Kelloon katsottuaan\nkiirehtii hän askeleitaan, huomaamatta ihmistä. Hän ei jouda taakseen\nkatsomaan, niin ettei huomaa jälessä juoksevaa ennenkuin kuulee hätäsen\nläähättävän äänen takanaan sanovan:\n\n-- Kuulkaa, pysähtykää, olen jo liian vanha juoksemaan.\n\nTuohela pysähtyy ja kääntyy katsomaan.\n\n-- Silla? on ainoa sana, joka häneltä pääsee yli huulten.\n\n-- Niin, Silla, vanha vaivainen Silla, joka on hyvien ja pahojen\nuutisten tuoja ja tapahtumien enne.\n\n-- No, mitä nyt?\n\n-- Teille tuli vieraita. Kun minulla oli matka tänne, pyysivät minut\nTeitä paluuttamaan.\n\n-- Keitä ne ovat?\n\n-- Eivät käskeneet sitä sanoa.\n\n-- Tunsitteko te niitä?\n\n-- Paremmin luulen Teidän tuntevan.\n\n-- Sinä, vanha vares, sano, ketä olivat.\n\n-- Menkää katsomaan, jos tahdotte, minuun eivät kuulu.\n\nJa Silla väänteli päätään hänelle omituisella tavalla ja läksi\nmatkaansa jatkamaan. Tuohela tuli uteliaaksi ja vaikka olikin kiire\nmielessä, kysyi hän jo Sillalta:\n\n-- Olivatko ne naisia vai miehiä?\n\nVaan Silla oli vanhoillaan tullut kuuroksikin. Päätään väännellen\nriensi hän Parveelaan päin. Tuohela kääntyi kotiinsa.\n\nKun hän astui pihaportista sisään, näki hän että piha oli tyhjä.\nPalvelusväki oli poistunut pihanpäätupaan, koskapahan sieltä lasista\nnäyttiin kurkisteltavan. Hän nousi rappuja ylös omaan asuntoonsa, avasi\noven kamariinsa ja lensi kalman kalpeaksi. Hän melkein tuijotti\neteensä, ei uskonut omia silmiään, vihdoin toki vihansa sanoihin purki:\n\n-- Sinä...? Tilda...? täällä... ja nyt... kaikkein nähden?\n\n-- Sääliä, Kusti, sääliä! uikutti kalpeaksi kuihtunut Tilda, sillä hän\nse tosiaankin oli.\n\n-- Pois! -- -- pois, pois, pian taikka...! -- Hän tapaili jotakin tukea\nkädelleen ja vapisi.\n\n-- En enää ano, kuiskaili Tilda surullisesti, rakkauttasi, vaan sääliä,\nsääliä! Minä en olisi tullut tänne... -- Tildakin tarvitsi tukea ja\nnojasi sängyn laitaan -- en olisi, vaan... minua väsyttää... olin\nmatkalla sinun... pikku... pikku Leenusi luo... sanomaan... Tue\nminua... Kusti... sopimaan... minä... kuuletkos... minä luovun...\nluovun rakkaudestani sinuun, minä... en sitä... ansaitse...\n\nJa hän lankesi tiedotonna ja voimatonna vieressään olevaan sänkyyn.\n\n-- Onneksi et sinne ehtinyt, mutisi Tuohela julmasti.\n\nSillä välin oli Silla Tuohelasta erottuaan jatkanut matkaansa\nParveelaan päin, jolla tiellä Kallen tapasi.\n\n-- No, Silla, mikä nyt? Aivanhan kulette kuin unissanne. Ovatko\nkorttinne näyttäneet teille jotakin vastenmielistä, kysyi Kalle.\n\n-- Niin, josko ovat? Voi, voi, kyllä tämä maailma on totta tosiaankin\nkiperä ja kapera kuin pukinsarvi.\n\n-- Nytkö Silla sen vasta vanhoilla päivillään huomaa?\n\n-- Nyt vasta oikein. Mutta eihän pikku sisarenne vain oikein sydämensä\npohjasta pitäne Tuohelasta?\n\n-- Mitä se meihin kuuluu. Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.\n\n-- Ei mitään minuun ainakaan, vaan teihin ehkä... Näettekös, nuori\nisäntä, asiat eivät ole oikein. Tästä voi nousta hirveä myrsky,\nnäettekös, myrskyjä voi olla ihmiselämässäkin.\n\n-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte.\n\n-- En minäkään oikein ymmärrä mitä tarkoitan, vaan kuitenkaan en\ntarkoita mitään pahaa, kuulkaa, teidän pitää koetella vieläkin saada\nLeenu purkamaan, vaikkakin hän olisi kolmasti kuulutettu.\n\n-- Ja minkätähden?\n\n-- Sentähden että se olisi parasta sekä Leenulle itselleen että\nTuohelalle, teille, isällenne ja kaikille ihmisille.\n\n--- Niinkö nyt korttinne ovat pahasti kääntyneet tai, lisäsi Kalle\nhetkisen jälkeen, puhuisitteko ehkä Manssikkalan Tildan pussiin ja\nsiinä sivussa omaan pussiinnekin?\n\n-- En puhu kenenkään pussiin, vaan luulen, että ellei Leenu pura\nkihlaustaan, niin tulemme kaikki pussiin, pussiin, johon jouduttua ei\nole helppo pois päästä.\n\n-- Mitä se Silla taas loruja laulaa. Tulkaa tupaan niin saatte\njuhannusrieskoja, jos ette puhu tyhmyyksiä pussista, johon muka kaikki\njoudumme.\n\n-- En tule, en tule, uskokaa pois, asiat eivät ole oikein. Ihmeellisiä\nasioita on tällä välin ehkä jo tapahtunut ja, tiedättekö, Manssikkalan\nisäntä aikoo vetää teitä oikeuteen metsän haaskuusta ja joistakin\nmuista syistä.\n\n-- No, sekö se nyt oli se Sillan suuri myrsky! Olettepa oikein\nhyväsydäminen, kun pidätte niin hyvää huolta talousasioistamme. Oh, ne\novat vähäpätöisiä seikkoja!\n\n-- Niin ovatkin niiden toisten rinnalla, vaan... minä en tahdo puhua\nmitään, te ette usko kuitenkaan mitään ennenkuin näette.\n\n-- Älkää uskoko tekään.\n\n-- Soisin etten voisi uskoa, vaan mikä kerran tapahtuu, se tapahtuu, ja\nteidän pitää kertoa oikein kauniisti Leenulle, kuinka asiat ovat ja hän\nkyllä suostuu puruille.\n\n-- Niinkö luulette, naurahti Kalle.\n\n-- Niin, sillä... ja Silla kuiskasi jotakin Kallen korvaan ja läksi\nastumaan eteenpäin.\n\nMaailma musteni Kallen silmissä, niin kovasti kävi häneen uutinen,\njonka Silla oli sanonut. Hän meni Sillan rinnalle kävelemään, uteli\nasian alusta loppuun ja meni sitte surumielin sisarensa luo, jonne\nhänet viimeksi jätimme.\n\n\nIV.\n\nUseasti liiallisesti rasitettu ihmisruumis henkisen työn paljoudesta\nherpoutuu, voimat väsyvät ja näyttää siltä kuin ei ihmisessä olisi\nelämää ollenkaan, vaan että se olisi lakannut hetkeksi, ikäänkuin\nvalekuolemassa levätäkseen. Mutta ruumiin levätessä sielu juuri\nuseimmiten on valppaimmin valveillaan. Niin oli laita Tildankin, kun\nhän monien kovien sisäisten taistelujen uuvuttamana oli kadottanut\nruumiinsa voimat ja -- niinkuin näytti, tiedotonna vaipui vierellään\nolevaan sänkyyn. Sisäiset sielun tuskat olivat siksi suuret, ettei\nhengen toiminta ruumiin voimien väsyessä voinut herpoutua. Tuohelan\nviimeiset sanat \"Onneksi et sinne ehtinyt\" kuuli hän vielä selvästi,\nvaan ei tajunnut niitä täydellisesti. Oman onnettoman asemansa muistoa\nunhottamatta nousi hän istualleen ja kysyi:\n\n-- Onneksi...? Oletko sinäkin siis sitä mieltä, että sovinnolla on\nerottava? Onnittelitko minua mieleeni heränneestä hyvästä ajatuksesta?\n\nHän oli siis tajunnut ainoastaan sanan onneksi ja senkin omalla\ntavallaan.\n\n-- En onnitellut, enkä onnittele, sanoin vaan että oli onni kun et\nsinne ehtinyt, vastasi Tuohela.\n\nNyt tarvitsi Tilda malttia; vaan syttyyhän märkä puukin palamaan kun se\nrovioon heitetään.\n\n-- Niinkö, niinkö palkitset sinä, valapatto, minun pitkällisten\nsisäisen mieleni taistelujen tulokset hyvän ja pahan välillä; sellaista\ntukeako tarjoat; sinä surkuteltava, sortamallesi naisparalle, joka on\nvoittanut mieleen pakkautuneet mustat mietteet ja päättänyt pahan\nhyvällä palkita? Onneksi...? Kutsutko sinä minun hetkistä voimieni\nheikontumista onneksi? Olkoon, olkoonkin se sitte onneksesi, sinä\nonneton, mutta tiedäkin, että _se_ onni on oleva sinulle musta. Vaan\nei, sinä et kuitenkaan tarkoittanut totta, peruuta tuo sanasi, niin...\n\n-- En!\n\n-- Siis en minäkään peruuta, vaan selitän sulle jo edeltäpäin tuon\n_onnesi_, joka on vievä sinut alemma ihmisenäkin kuin mitä sinä olet\nminun vienyt. Tiedäkin siis, että tästä hetkestä alkaen saa sydämessäni\nrakkauden sijan viha, viha sellainen, joka ensin juurrutaksen sydämeen\nja sitte ajaa sinua takaa niinkauvan kuin se kostona sinut tavottaa ja\nmusertaa. Sinä et käsitä kuinka syvästi olet loukannut naisen sydäntä,\netkä tiedä kuinka katkerasti rakastanut naisen sydän kerran vihan\nvaltoihin antauduttuaan vihaa. Yhtä intohimoisesti kuin sinua tähän\nasti olen rakastanut, yhtä syvästi vihaan minä sinua tästälähtien. Jos\nsinä ymmärtäisit, kuinka pitkälle minä olen alentunut: rukoilemaan\nsovintoa mieheltä, jonka musertaminen olisi ollut minun oikeuteni,\ntarjoamaan anteeksiantamusta sille, jonka vihaaminen olisi\nvelvollisuuteni, sittenkuin sen olen lapsen tietämättömyydestä\nvapauduttuani tullut tajuamaan, rukoilemaan sääliä siltä, jonka\nhalveksimiseen minun olisi pitänyt totutellaida, ja elämään onnellisena\nonnessa sen naisen, jota minun aina olisi pitänyt kadehtia... niin, jos\nsen ymmärtäisit, ymmärtäisit myöskin paremmin arvostella sammumattoman\nvihani ikää ja syvyyttä. Minä vihaan sinua ja muserran onnesi,\nvaikkakin se särkisi sadat sydämet, vihaan, enkä lakkaa ennenkuin olen\nsinun mustasta onnestasi imenyt kostoni liekkeihin tyydytystä\nyhtäpaljon kuin tähänastinen elämäni on ollut häpeää ja katkeruuksia\ntäynnä, ja ennenkuin sinä olet alentunut syvemmälle kuin minä ja\nonnettomuuksien kehä elämäsi ympärillä on saennut niin sankaksi ettet\nmitään muuta näe, kuin petetyn naisen kostonnuolien kärkiä... Joko\nälyät? Se on naisen kostoa. Minä melkein riemuitsen jo siitä, ja ole\nvarma, että olen niin varoillani, ettet sitä väistä...\n\n-- Joko lopetat? Niinhän olen hiljaa kuunnellut kuin lapsi äidin\nsaarnaa.\n\n-- Lapsi...? Ero sinun ja lapsen välillä on oleva suuri kuin taivaan ja\nmaan. Muuten en sinua kehoita puhumaan lapsista. Saat nähdä että olet\ntekemisissä sekä aikaisten että...\n\n-- Lopeta, minä rukoilen jo, sääli nyt hiukan. Koettelemmehan\nsovitella...\n\n-- Sääliäkö pyydät? Joko alat kuulla kohinan lähenevästä kostostani?\nSäälitkö sinä minua...\n\n-- Anteeksi anna, suostu sovinnolle, minä palkitsen kärsimäsi\nkatkeruudet.\n\n-- Palkitset?\n\n-- Niin, niin, minä koetan sovitella.\n\n-- Turhaa kaikki, se on myöhäistä!\n\n-- Myöhäistä?\n\n-- Myöhäistä kuin kerran kuoleutuneen eloon saattaminen.\n\n-- Ei, se ei voi olla totta.\n\n-- Eikö voi? Olethan sinä jo kerran kuolettanut säälimättömällä\nkovuudellasi minussa kaikki hyvät mielihalut, nytkö niitä omaksi\neduksesi eloon herätteleisit? Kuinka oletkin itsekäs!\n\n-- En ole itsekäs, vaan minä olen erehtynyt, kadun nyt ja pyydän\nanteeksi. Kaikki tulee vielä hyväksi.\n\n-- Vielä...\n\n-- Niin, ja kaikki.\n\n-- Oo, sinä vaan kiihdytät vihaani!\n\n-- Muistele entistä rakkauttasi ja...\n\n-- _Sinun_ rakkauttasi, ha, ha, ha...! Kostoa, kostoa olen hautova,\nsen olen sanonut.\n\n-- Pois täältä, pian kärryihin, kuului etehisestä käskevä karkea miehen\nääni ja ovessa seisoi roteva parrakas, keski-ijän yli elänyt mies.\nTuohela ja Tilda eivät vielä kiihkossaan sitä huomanneet.\n\nTuohela yhä rukoili:\n\n-- Voiko rakkaus niin pian vihaksi vaihtua?\n\n-- Pian? Rakkaus? saivarteli Tilda ivallisesti Tuohelan onnistumattomia\nsanoja.\n\n-- No, pian pois, uudistui uhkaava ääni oven suusta ja jatkoi Tuohelaan\nkääntyen:\n\n-- Jos sinun, heittiön, onnistuisikin uudestaan pettää puheillasi tuo\nonneton olento, niin et siltä väistä minun vihojani.\n\n-- Isä, isä, huudahti Tilda ja heittäysi tulijan jalkoihin, annatko\nymmärtämättömälle, tuhmalle lapsellesi anteeksi?\n\n-- Jumala sinulle anteeksi antakoon! Olethan ehkä jo osasi kärsinyt.\nVaan, jatkoi vanhus vapisevalla äänellä, sinä Tuohela, jota minä\nkunnioitin ja jonka luulin poikanani kerran saavani talooni kutsua,\nsinä et vältä häväistyn ja murretun isän kostoa, joskin tyttäreni\nmahdollisesti olisi vielä niin turmeltumaton, että seuraisi sydämensä\nkäskyjä ja naisen tavalla unohtaisi ja anteeksi antaisi.\n\nTuomio kuului Tuohelasta kuin ukkosen ääni ja hän istuutui tuolille\npöytänsä ääreen, johon jäi ähkymään. Se oli miehen itkua, miehen, joka\nei ole nähnyt elämän vakavia puolia, ennenkuin niihin yhtäkkiä huomaa\njoutuneensa.\n\n\nV.\n\n-- Ei, ei, eihän voi olla mahdollista, että ihmiset ovat niin pahoja.\nEihän suuri Jumalakaan sitä salli. Ethän salli niin suurten vääryyksien\ntapahtua? Tai tahtonetko meitä ihmisraukkoja niin kovasti rangaista jo\ntäällä? -- Voi kun edes äiti eläisi! Minä painaisin pääni povellesi,\npurkaisin sinulle sydämeni surut kaikki ja neuvoja sinulta saisin. Sinä\nlohduttaisit minua vielä... me rukoilisimme yhdessä. Niin, kunpa vaan\nolisi edes yksikään ystävä, jolle kertomalla voisi keventää huolensa.\nVaan ei yhtään, ei yhtään! Isä on sokea vihassaan ja veljet... Niin,\nKallekin kertoi minulle poloiselle, paljasti niin paljon maailman\npahuutta, etten osannut ennen edes aavistaakaan. Ehk'ei kuitenkaan\n_kaikki_ ole totta, ehkä tahtovat he sittenkin ainoastaan saada meidät\neroituiksi keinoilla millä hyvänsä ja nyt tuon keksivät. Oikeudessa isä\nja kaikki! Jumalani, anna oikeuden voittaa, kosta kaikki vääryys, vaan\nethän tahtone, kuten ihmiset, omaiseni, että minun pitäisi halveksia ja\nvihata häntä, jota rakastan. Vai olenko ollut niin paha, että olen\nhäntä enemmän kuin Sinua rakastanut? Senkötähden nämä surut? Ei, sinä\net voi, tai vaikka voit, et tahdo siitä näin rangaista...\n\nJa Leenu parka istui nurmella ja itki. Koko päivän oli hän paikasta\ntoiseen levotonna harhaillut ja koettanut turhaan ikäviään haihduttaa.\nHäntä oli säälitty ja jätetty kertomatta kaikki pahimmat kohdat\njutussa. Oikeusistuntoja oli asian johdosta pidetty jo useampiakin.\nMuitakin riitoja oli ennen niin rauhallisten naapurien välille\nilmestynyt. Nyt oli viimeinen ratkaiseva istunto käräjätalolla. Kaikki\nolivat Parveelastakin menneet sinne, jotka vaan pääsivät. Leenu olisi\ntahtonut mukaan hänkin näkemään edes omaansa, jota ei pitkiin aikoihin\nollut saanut tavata. Mutta isä kun ajoi asiaa tyttärensä puolesta, oli\nkieltänyt, ja Leenun oli parin palvelijattaren kanssa täytynyt kotiin\njäädä.\n\nIkävää se teki Leenulle, vaan hetkeksi unohti hän haikeat mielensä ja\neli taas muistoissaan entisissä ja mielialansa oli sama kuin viisi\nvuotta sitte, kun veljensä kertoi hänelle Sillalta kuulemiaan sen\nkuusen juurella, jonka lukija muistanee.\n\nViisi vuotta! Kuinka paljo siinäkin ajassa sentään ennättää tapahtua!\n\nEnnen niin ystävällinen naapurusten väli oli käynyt kireäksi. Tuohelan\ntalo ja itse Tuohela oli muuttunut vähitellen sekä Manssikkalan että\nParveelan vihan alaiseksi, vaikka kumpaisestakin oli aikoinaan Tuohelaa\nystävän silmillä katseltu.\n\nItse Tuohela oli parin viimeisen vuoden ajalla käynyt ärtyiseksi ja\nsynkkämieliseksi, kerrottiinpa hänen jo välistä ryyppäilleenkin. Leenun\nisä oli häntä kieltänyt kotonaan käymästä ainakin siksi, kunnes riidat\nolisivat ratkaistut.\n\nJa nyt olivat H:n pitäjäläiset menneet kuuntelemaan päätöstä\nkuuluisaksi tulleessa jutussa. --\n\nTahdomme säästää lukijaa kuulemasta kaikkia ikävyyksiä ja vähemmän\nhyvälle kuuluvia puheita ja kaikkea mitä tuollaisten juttujen\nkäsittelyissä tavallisesti esiintyy. Koetelkoon sen sijaan kukin lukija\nasettautua Leenun asemaan, kun hän istui tuossa tietämättä puoliakaan\nasioista, mitä viiden vuoden ajalla oli tapahtunut ja kuitenkin\nvähistäkin kuulemistaan kovasti loukattuna ja kärsivänä.\n\nIsä ja veljet olivat kovasti kieltäneet palvelusväkeä yleensä Leenulle\nasiasta puhumasta ja nytkin lähtiessään eritoten varoittaneet, ettei\nsaa Leenun antaa kenenkään syrjäisen kanssa kahden kesken keskustella,\nvaan että pitää mennä keskeyttämään ja valeeksi väittämään, jos joku\nonnistuisikin puheille pääsemään.\n\nYksin olikin Leenu sentähden saanut aamusta asti pitkän päivän\nistuskella. Ei ollut mihinkään työhön mieli tehnyt, niin häntä omat\najatukset pitivät vallassaan. Voimme sentähden kuvailla hänen hetkistä\nhyvää mieltään, kun hän näki vanhan Sillan, entistään koukkuisemmaksi\nkäyneen, luokseen kävelevän.\n\n-- Leenuko se siellä istuu, pikku Leenu, soperteli vanhentunut Silla\nkyynelsilmin Leenua lähestyessään.\n\n-- Minähän täällä... Tule istumaan, Silla, tule tänne toveriksi. --\nTuletko oikeuden istunnosta? kysyä tokasi Leenu yhtäkkiä.\n\nSilla väänsi päätään kerran ympäri, katsoi tapansa mukaan arasti\nympärilleen ja istui sitte, kun ei ketään nähnyt, keppiinsä nojaten\nLeenun vastapäätä.\n\n-- Hohoi, huokasi hän, sieltäpä tulen. Menin sinne muiden mukana,\nvaikka mitäpä se vanha vares siellä oikeastaan tekisikään.\n\n-- Näitkö _häntä_, Silla? Oliko hän muuttunut paljo? Mitä hän puhui,\noliko suruissaan?\n\n-- Muuttunut...\n\n-- Voi, kerro, Silla-kulta, en ole pitkiin aikoihin saanut häntä nähdä.\n\n-- Minä en oikeastaan mitään osaa kertoa sellaista, jota pyydät. Ainoa\nmitä tiedän, on siihen asti kuin asianomaiset oikeussalin astuivat\nja...\n\n-- Oliko Tilda siellä, olko hän paljo muuttunut?\n\n-- Muuttunut... jamasi Silla vanhaan tapaansa, vaan niin peloittavan\noudosti.\n\n-- Kerro nyt jotakin, kerro, pyyteli Leenu.\n\n-- Sinua olen soudattanut, pessyt pienoisena, tuuditellut kuin omaani.\nSäälin sentään sinua äiditöntä, ystävätöntä, enkä kerro pahoja\nmaailman. Mutta sinun pitää kuitenkin jotakin tietää, sentähden\nkuuntele kärsivällisesti ja keskeytymättä. Vanhan Sillan sanat voivat\nkohta kerrassaan katketa...\n\nLeenusta tuo kaikki tuntui niin kummalliselta, että hän pakostakin\nvaikeni.\n\nSilla huokasi syvään ja aloitti:\n\n-- Enpä tosiaankaan tiedä, kuinka alottaisin, niin on mieleni\nailueinen. Sääli sinua, tuudittamani tyttö. Nuoruudesta, lapsuudestahan\nelämä alkaa... Niin, niin, minäkin olin ennen nuori...\n\n-- Miksi säälit minua, Silla, ja niin oudosti kun haastelet, en\nymmärrä... katkaisi Leenu jo alussa Sillan surullisen nuotin.\n\n-- Miksikö säälin? Enhän oikeastaan sääli, vaan kun en osaa selittää,\ntuntuu niin oudolta eletty elämä, kun vähäinen muistini koettelee\nvalaista jo kauvan sitte kulettua elämäntieni epätasaisinta polkua.\nMutta älähän keskeytä, sanoinhan jo, että sanani ilmankin voivat\nkatketa kohta.\n\n-- No, koettelen kuunnella, jatka!\n\n-- Kuka voisi enään uskoa, että Sillankin sameat silmät ovat ilosta\nloistelleet ja että minunkin surkastunut sydämeni on ollut aikoinaan\nilosta pakahtua ja kuitenkin... Ei, Leenu-lapsi, liikaa on minun\nmieleisiin muisteluihin upottaa muistoja katkerista kokemistani, jotka\nnyt lempilapsieni onnea uhkaavina verestävät kestetyt kärsimykset ja\njotka nyt rakastamiani raatamalla kokonaan särkevät syksyisen sydämeni.\n\n-- Mikä sinulle on tullut, Silla! Onko sisartasi ainoata omaistasi\njokin onnettomuus kohdannut?\n\n-- Häntäkö vapisevaa, joka viime syksynä vietiin kirkkomaahan, vietiin\nvähä ennen minua?\n\n-- Niin tosiaankin, hänhän on jo kuollut. Ketä sitte ja mikä surullinen\ntapahtuma?\n\n-- Olenhan jo sanonut, että minäkin olin kerran nuori ja...\n\n-- Sillaako itseään siis?\n\n-- ... sanomatta on vielä, että minäkin olen aikoinani nuoruuden\nlämmöllä rakastanut ja että minutkin on kerran _petetty_.\n\n-- Sinutkin! Kuka muu myös? kysyi Leenu levotonna.\n\n-- Paljo, paljo muitakin.\n\n-- Vaan kenenkä vuoksi Silla sitte suree?\n\n-- Syyttömän.\n\n-- Ja kuka on tuo syytön?\n\n-- _Sinä_.\n\n-- Minä! huudahti sanoin selittämättömällä tuskalla Leenu.\nMahdotonta... ei koskaan, ei koskaan!\n\n-- Ei koskaan, ei koskaan! huudahti samassa sydäntä särkevä miehen ääni\nLeenun takaa ja virtanaan vierivät vetreät vedet Tuohelan punaisiksi\nitkettyneistä silmistä, kun hän polvilleen paiskautuen Leenua syleili.\n-- Ei koskaan! Sinä siis tiedät jo... Kuka on ennen minua sitä sinulle\nkertomaan ennättänyt?\n\n-- Tiedän? Mitä? tapaili Leenu.\n\nVasta nyt huomasi Tuohela Sillan.\n\n-- Silla, Silla! Sinä ihmeellinen velho, joka olet kielelläsi ihmisten\nonnen myrkyksi keittänyt. Minä tapan sinut...\n\nJa Tuohela kohosi jo kiihkeänä seisoalleen, vaan Leenu pidätti.\n\n-- Mitäpä siitä jos \"vanhan vareksen ja velhon\" pahoilta päiviltä\npäästät, viemällä heikon hengen vähäinen synti siitä sydämellesi\nsälytetään siihen verraten, että jo olet monelta onnelliselta elämän\nilon tappanut.\n\n-- Lakkaa, lakkaa!\n\n-- Ei sitä niinkään suureksi katsottane kuin kätesi nostoa, jolla olit\norvoksi tehdä oman poikasi... Kimeästi kirkaisten läksi Leenu tämän\nkuultuaan pois pakenemaan, kääntyi takasin, seisahtui, palautui ja\njuoksi itkien Tuohelan rinnoille.\n\n-- Minä rakastan sinua sittenkin, huudahti hän ja syleili hartaasti\nTuohelaa, joka hänkin nyt taas itki, itki ääneti, suruun sulautuvan\nlailla.\n\n-- Vaikkakaan emme koskaan saa toisiamme?\n\n-- Emme koskaan?! -- Leenu irroittautui kauvan kestäneestä syleilystään\nja asemaansa tajuamatta tuijotti Tuohelaan.\n\n-- Niin, _oikeus_ on päättänyt, että... että ei... ei koskaan.\n\n-- Ei koskaan!\n\nJa Leenu luhistui kuin ukkosen iskemänä surutaakkansa alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiirrymme nyt edellä kerrotusta surullisesta illasta noin viisi vuotta\najassa eteenpäin, niin olemme jo päässeet siihen, että voimme lopettaa\nelämästä otetun kertomuksemme pienillä lisäyksillä edellä kerrottuun.\n\nPäätös, jonka Leenu ja Tuohela olivat sanoin selittämättömästä\nsurustaan hiukan selvittyään tehneet, että \"rakkaus kyllä murtaa lain\nja oikeuden kahleet\" ei ollut toteutunut. Oikeuden langettama tuomio,\netteivät Leenu ja Tuohela, katsoen kihlauksen aikana Tildan Tuohelalle\nsynnyttämään perilliseen, koskaan saisi kirkollista vahvistusta\navioliitolleen, jollei Tilda siihen omasta ja alaikäisen poikansa\npuolesta suostuisi, voitti ylempiin oikeuksiin vedottuna lain voiman.\nTildan sydän oli jo niin kovettunut, ettei hän tahtonut siitä kuulla\npuhuttavankaan, varsinkaan kun Tuohela Tildan oikeuden odotussalissa\nviimeistä sovintoyritystä tehdessä oli vimmastuneena aikonut Tildaa\nlyödä.\n\nSovintoa oli Tilda lapsensa takia pyytänyt ja siitä oli Tuohela\nsuuttunut. Ei sekään seikka, että Tuohela tarjosi oikeuden lopullisen\npäätöksen saavuttaa tuhansia Tildalle, pehmittänyt hänen mieltänsä,\nvaan luonnollisesti päinvastoin.\n\nVaikka mielellämme saattaisimme vähäisen kertomuksemme sovinnolliseen\nloppuun, täytyy meidän olla totuudelle uskollisia.\n\nKun Leenu näki ettei hän koskaan saisi rakastettuansa, taipui hän\nlopulta erään varakkaan, hiljaisen maanviljelijän uudistuviin\nkosimisiin ja eli -- ihmisten arveluiden mukaan -- onnellisena emäntänä\ntalossaan.\n\nTildan kostonennustus kävi ihmeellisesti toteen. Tuohela alentui siihen\nmäärään, että hän pari vuotta Leenun häiden jälkeen juopuneena\nväkivaltaisesti kuristi itsensä.\n\nSilla ummisti silmänsä pari viikkoa viimeisen oikeuden istuntopäivän\njälkeen Parveelan tuvassa jonne Leenu hänen tielle uupuneena\nkorjasi. --\n\nAika parantaa pahatkin haavat ja heittää unhotuksen mullan\nmustimpienkin murheiden päälle, hyvät ja pahat ihmiset elävät aikansa.\nHän, joka tuntee heikkoudet ja saa selvän hienoimmistakin säikeistä\nihmissydämessä, laskekoon oikean tuomionsa, joka ei ihmisen\narvostelupiiriin kuulu.\n\n\n\n\nTapion jänis.\n\n\nVaikka talven tulo ei ollut vielä aivan lähellä, oli sen turkki jo\nvalkea ja puhdas kuni vasta pudonnut lumi. Yömajaansa piti se suuren\naution asuntosaarensa keskellä olevan suon laidassa, johon heinämiehet\nkesäisin pielespohjia laatiessaan haapoja hakkasivat. Siinä se oli\nuseita kesiä asunut, satoja kertoja siitä samasta paikasta koirien\nahdistamana lähtenyt, läheisen kallion yli kiitänyt, rantoja pitkin\nlaukannut ja niemestä erään pitkän lahden suun yli uinut, siinä häjyt\nhurtat jäliltään haihuttanut ja taas takasin pesäpaikoilleen palannut.\nUseasti oli pamahtanut pyssy edessä ja takana, usein olivat koirat\nkintereillä ulvoneet, mutta säilynyt oli aina tähän syksyyn saakka\nsuuri Tapion jänis, ampumatta jäänyt.\n\nSaaren vuokraaja, joka samasta suuresta saaresta oli aikoinaan useita\nkymmeniä jäniksiä ampunut, suuttui silmittömäksi ja sadatteli aina\nkoiria, itseään ja tovereitaan. Hän olisi niin kovin mielellään\ntahtonut saada ammutuksi tuon Tapion suuren puhdasturkkisen suosikin,\njolla oli ainoastaan yksi vertaisensa vihollinen jahtikoirien joukossa.\n\nMustaselkäinen, viiruotsa narttu, \"Diana\" se aina tiesi, missä Tapion\njänis makaili. Se sen sieltä aina löysi ja ajaessaan ensimäisenä takana\nhaukkui, kunnes niemessä jäljiltä haihtui. \"Diana\" olikin ollut joka\nsyksy mukana. Täällä se ensi kerran vanhempien koirien keralla oli\nmukana ollut, täällä koulunsa käynyt, ajo-oppinsa ottanut.\n\nTänä syksynä eräänä varhaisena aamuna, lokakuun keskipaikoilla sousi\nsaaren vuokraaja kolmen toverinsa ja neljän koiran keralla jo\nmainittuun suureen saareen. Yöllä oli ollut hiukan sumua, mutta päivän\nvaletessa se kuitenkin haihtui. Tuuli tyyntyi ja aamu selkeni\nkirkkaaksi syyspäiväksi; maa pysyi kuitenkin koko päivän kosteana. Onni\noli metsämiehille kaikinpuolin myötäinen. Puolipäivään päästyä oli jo\nyhdeksän pupua ammuttu, kaikki suuria ja hyvin hyötyneitä. Miehet eivät\nkoko päivänä olleet murua maistaneet, jonka tähden kokoontuivat saaren\nkeskelle suon läheiselle kukkulalle. Aikoivat juuri soittaa koiria\nkokoon ja sitte yhdessä venheelle eväiden luo mennä, kun noin\nparinkymmenen metrin päästä alkoi kuulua innokasta koiranhaukuntaa.\n\n-- Se on Diana!\n\nPian siihen yhtyi \"Kairin\" viheltävä \"skalli\", \"Jalon\" harvatahtinen\nhaukunta ja sekarotuisen \"Brittan\" hillitön vinkuna. Jänis tuntui\npainuvan saaren kallioiseen pohjoispäähän.\n\nMitään virkkamatta menivät miehet kukin n.s. \"passilleen\" ja odottivat\näänettöminä. Kaiku läheni rikkoutumatta kiihkeänä ja yhtämittaisena\nvastaiseen suuntaan takasi saaren eteläpäässä olevalle niitylle päin.\nTäällä oli kaksi miestä \"passilla\", kolmas oli saaren itäisellä\nrannalla, neljäs keskellä saarta, jo pari kertaa mainitulla kukkulalla.\n\nPian näkivätkin niityn molemmilla laidoilla seisovat miehet suuren\nlumivalkosen jäniksen hyppelehtivän pitkin metsän laitaa.\n\n-- Se on Tapion jänis... pääsi tahdoton kuiskaus kumpaiseltakin.\n\nEttä asianlaita todellakin niin oli, sen saivat miehet kohta nähdä.\n\nHuomaten koirien lähenevän, otti jänis aimo hyppäyksen vasemmalle\npieneen metsäniemekkeesen, johon jäi istumaan kasvot ohikiitäviin\nkoiriin käännettyinä.\n\nSamassa pamahti laukaus ja toinen. Jänis väistyi vahingoittumatta erään\nkiven taa. Koirat joutuivat ampujan ja jäniksen väliin, joten kolmas\nlaukaus ei voinut seurata. Mutta sen sijaan ampui toinen miehistä kaksi\nlaukausta jokseenkin yhtaikaa edellisen kanssa -- yhtä huonolla\nmenestyksellä.\n\n-- Loihdittu! murahti viimemainittu, kun jänis käänsi miehille ja\nkoirille selkänsä ja oikaisihe saaren itäiselle rannikolle.\n\nParin minuutin kuluttua kuului sieltä kaksi laukausta, mutta mitään\nhuutoa ei seurannut.\n\nKun miehet koirinensa kokoontuivat jälleen kukkulalle, sanoivat he kuni\nyhdestä suusta:\n\n-- Se oli Tapion jänis...\n\n-- Pelastui taaskin...\n\nMitään sen enempää tarinoimatta istuutuivat miehet sammaleiselle\nkalliolle ja ottivat tupakkineuvot esille. Jonkun aikaa siinä\nistuttuaan kuulivat he läntiseltä rannalta hirmuisen kiihkeää\nhaukuntaa, jonka jälkeen he taas hajautuivat kukin n.s. passilleen.\n\nAsianlaita oli se, että Diana oli lähtenyt kenenkään sitä erityisesti\nhuomaamatta Tapion jäniksen jälestä juoksemaan, haihtunut ensin\njäliltä, löytänyt ne jälleen ja siitä tuo hirveä haukunta. Kuni\nusutettuina pusahtivat toisetkin koirat samaan suuntaan ja pian oli\ntäysi \"skalli käymässä\". Se lakkasi ja miehet aikoivat harmistuneina\nkutsua koirat pois. Merkki ei kuitenkaan vaikuttanut tällä kertaa\nmitään.\n\nSe uudistettiin useampia kertoja. Sama seuraus. Jonkinlaista uikutusta\nalkoi kuitenkin kuulua ja pahaa peläten menivät miehet ääntä kohti.\n\nSiellä oli korkeakallioinen niemi ja iso louhikko ja melkein keskellä\nlouhikkoa suuri neliskulmainen kivi suurien korpikuusien keskellä kuni\nvainajan ruumis hautajaishavujen piirittämänä. Tämän kiven alle oli\nTapion jänis joutunut. Rannan lähellä soutavat nuottamiehet tiesivät\nnäkemänänsä kertoa, kuinka iso valkea jänis oli joutunut koirien väliin\nsen kautta, että yksi sitä takaa ahdisti ja toiset kolme olivat vastaan\njuosseet.\n\n-- Vai niin, pupunen, tapasinpas sinut vihdoinkin! Taisit jo lakata\nkoiriani uuvuttamasta, turkkisi kun kohta päältäsi poistan, puheli\nsaaren vuokraaja.\n\n-- Eihän se vielä ole käsissäkään.\n\n-- Onhan kohta. Sitokaahan koirat! -- Mutta missä Diana on?\n\n-- Täällä louhessa kiven alla.\n\nSaaren vuokraaja ja kallishintaisen Dianan omistaja kirosi\nharmistuneena.\n\nDiana oli todellakin ajautunut jäniksen jälestä kiven alle. Isäntä\nrupesi pois koiraansa houkuttelemaan, mutta se oli turhaa. Jäykkänä,\nsilmää räpäyttämättä katseli Diana luolan perukalle. Koetettiin saada\nväkipakolla pois. Mutta Diana-parka oli niin tiukkaan kiven väliin\najautunut, että se vihdoin vaivaloisesti pois vedettynä ei enään\njaksanut jaloillaan pysyä, vaan maahan laskettuna jäi siihen rentona\nlepäämään.\n\nAlkoivat miehet siinä alakuloisina arvella ja koettivat keinoja keksiä,\nmiten jäniksen elävänä tahi kuolleena parahiten pois saisivat.\n\nLouhikko oli todellakin oikeata louhikkoa, kivet suuria, vaikeasti\npaikoiltaan väännettäviä, jopa tiukassa kuni kiinteä kallio. Ampuminen\nei voinut tulla kysymykseenkään.\n\n-- Jos taitamme kuivahtaneen, neulansa kadottaneen näreen, teroitamme\nsen toisen pään vä'äkkääksi vartaaksi, sillä pistämme ja pupulin pois\nvedämme, ehdotti eräs.\n\n-- Sehän on kidutusta...\n\n-- Taikka teemme aukkojen eteen roihutulet, tukahdutamme savuun eli\nainakin ulos ajamme, usutamme piskit perään ja annamme Tapion\nturvatille kunniallisen kuoleman, ammumme.\n\n-- Mutta jos savuun läkähtyy, turkkinsa mustuu ja tuonne jää kiven alle\nsittenkin.\n\n-- Jääköön, sanoi jo monesti mainittu saaren vuokraaja, joka samalla\noli jahtijoukkueen johtaja, -- tehkää vaan tulia ja hyviä, sillä\nhämärtyy jo syksyinen päivä ja pois on aika pian lähteä.\n\n-- Jääköön sitte, toisetkin säestivät, saakoon Tapio uhrin omistansa...\n\nKävivät nyt miehet kuivia risuja keräämään, ja toiset koivujen kylistä\ntervaisia tuohia kiskomaan, ja pian roihusivat kiven kolmelta kulmalta\nräiskyvät uhritulet, joita miehet äänettöminä katselivat. --\n\nLyhyt on syksyinen päivä ja sankka sitä seuraavan illan pimeys. Sitä\nmukaa kuin tuli liestyi hiilokseksi, pimeni ilta ja mustuivat savusta\nTapion turvatin hautakiven kylet ja jostakin tuntemattomasta syystä\nmiesten mielet. Jokin sisäinen pakko pani ajattelemaan, että oli tehty\najattelemattomasti, tylysti.\n\nPois lähtiessään kompastui eräs pyssymiehistä syrjään jaloin eräälle\ntasaiselle kivelle jättämänsä pyssyn päälle sillä surullisella\nseurauksella, että se laukesi ja suun vieressä uneksiva kallishintainen\nDiana menetti henkipahasensa.\n\n-- Ei riittänyt Tapiolle uhri oman karjansa antimista, omastanikin\notti, valitteli Dianan omistaja.\n\nMiksi ei Tapio turvattiaan tällä kertaa varjellut, sitä ei ole helppo\nsanoa. Epäilikö ehkä turvatti suuren suojelijansa varjelusvoimaa kun\nkiven alle pakeni ja siten suojelijansa suututti tai tahtoiko Tapio\nteollaan iloisten metsämiesten mieltä muuten pahoittaa, on mahdoton\narvata.\n\nVaan kun miehet jonkun hetken jälkeen pimeätä selkää pitkin kotiaan\nkohti sousivat ja näkivät, kuinka hiiloksesta kohoutuva hohde uhripuita\npunasi, niin raskaalta ja painostavalta tuntuivat mielet ja sanattomia\nolivat kotvasen aikaa vähäväkisen syyttömästi sortajat.\n\n\n\n\nKetin hautakummulla.\n\n\nYksitoista vuotias Katri käveli hautausmaalla. Huoletonna, koulussa\noppimiaan lauluja hiljaa hyräillen kierteli hän pitkin polkuja\nhautakumpujen keskellä. Hän oli vielä kadehdittavassa lapsellisen\ntietämättömyyden tilassa eikä taikauskoinen ympäristönsä ollut häneen\nsaanut istutetuksi mitään kammoa kirkkomaata kohtaan. Päinvastoin oli\nkotitöllinsä lähistöllä oleva vainajien lepomaa hänen mieluisin\nolinpaikkansa. Jos tuntuikin kuusten hiljainen humina hänestä täällä\nhiukan juhlallisemmalta kuin tuolla tuonnempana kotiahon takana, ei hän\nsitä sentään pelännyt. Olivathan kirkkomaan kukkaset paljoa kauniimmat\nja suuremmat kuin kukat muualla ja perhoset lentelivät ja mehiläiset\nhääräsivät täällä yhtä iloisina kuin kotiakkunan alla olevan\nauringonkukankin ympärillä. Ja aurinko paistoi tänne niin kirkkaasti ja\nrauhoittavasti ja kuusten lehvät loivat viileitä varjojaan.\n\nKatri kierteli sinne ja tänne, katseli sivumennessään jotakin\nhautapatsasta. Tuttujahan ne jo olivat melkein kaikki, vaikka oli jo\ntaas hänen viime käyntinsä jälkeen uusia kumpuja kohonnut. Niiden\npäällä oli kauniita silkkinauhaisia seppeleitä ja nauhoissa oli\nkultakirjaimilla kirjoitettu jokin kaunis sana jälelle jääneiden\nsurevien sukulaisten kaipauksen tulkitsemiseksi. Toisien hautojen\ntuoreesen multaan oli pistetty yksinkertainen puuristi kantamaan\nköyhien rakastavien kietomaa katajaseppelettä. Katrin kiertomatka\nloppui aina rannalla olevan nurmipeitteisen hautakummun luona. Toisessa\npäässä kumpua vesoi nurmen sisästä nouseva pihlaja, jonka juurella oli\npienoinen puuristi. Siihen oli lapsen kädellä piirretty lyijykynällä\ntuskin huomattavasti sana: _Isä_. Se oli Katrin isävainajan lepopaikka.\n\nMutta ennenkuin Katri nyt joutui sinne asti huomasi hän yläpäässä\nhautausmaata kuusien keskellä äsken pystytetyn uuden hohtavan patsaan\nja sen juurella seppeleen niin soman ja leveänauhaisen ettei toista sen\nsomempaa koko kirkkomaalla.\n\nKukahan on kuollut? Kenenkähän muistoksi tuo musta patsas syvään\npiirrettyine muistokirjoituksineen?\n\nKatri istuutui nurmelle ja nojasi varovasti vähäisen vartalonsa tuon\nuuden patsaan luona olevaa hautapengertä vasten, varovaisesti\nsentähden, ettei taittuisi hento heinikko eivätkä runneltuisi ruusut,\njoita Katri samoin kuin kaikkia muitakin kukkia oli oppinut\nrakastamaan. Hän katseli patsasta uteliaana. Siinä oli vain sana:\n_Ketti_ ja hiukan alempana nuo tavalliset: s. -- 24/5 73 k. -- 13/8 97.\n\n-- Ketti? Kukahan se on ollut? Katri katseli alemma kiveä; siellä oli\nalhaalla jokin virren värssy merkitty.\n\n-- Kukahan se on ollut? kysyi Katri uudestaan itseltään. Hän nousi\nistualtaan, kohotti hiljaa seppeleen silkkinauhoja ja luki siitä sanat:\nRakastettu -- Kaivattu.\n\nTuo ei ollut Katrista ollenkaan kummallista. Oli hän nähnyt nuo sanat\nmonissa seppeleissä, vaikkakaan ei lapsellinen käsityksensä vielä\nkyennyt niiden syvää sisällystä täydellisesti tajuamaan. Paitsi\nmainittua seppelettä ei haudalla ollut mitään muita kukkia. Seppeleen\nnauhat olivat puhtaan valkoiset, multa haudalla kouhoteltua mustaa,\nkaikesta päättäen oli muistokivi äsken asetettu.\n\n-- Ketti! tapaili pikku Katri yhä hautakirjoitusta, varmaankin on se\nherrasihmisiä. Olikohan se tyttö vai poika? Ketti? .. ja Katri istuutui\nkallella päin katselemaan. Yhtäkkiä kuuli hän askeleita takaa päin ja\nhänen edessään seisoi komea nuori herra, jolla oli polvipöksyt, laaja\nsininen vyö, hohtavan valkea, mustakauluksinen paita ja sen päällä\nvaalea nuttu. Hihan ympärillä oli musta harso.\n\nKatri säikähti ja aikoi lähteä pois, vaan kun hän katsoi herran\nsurullisiin silmiin, jotka lempeästi olivat mustaan kiveen luodut, jäi\nhän itse tietämättään katsomaan tuota komeaa herraa, joka oikealla\nkädellään piteli polkupyörää. Niitä oli jo alkanut näkyä yhä useammin\nnoita pyöräilijöitäkin.\n\n-- Mitä se lapseni katselee, kysyi herra hyväntahdon ilme katseessaan.\n\nKatri ei mitään vastannut, katseli vaan outoa tulijaa ja pyörää.\n\n-- Älä pelkää, ystäväni, en ole tullut häiritsemään sinua. Minulla on\ntäällä jotakin tehtävää, eikö pikku-ystäväni tahdo auttaa minua?\n\nKatri katseli vain ujona herraa, jonka lempeys näytti vähitellen\npoistavan lapsellisen pelon.\n\n-- Mikä on nimesi, pikku-ystävä?\n\nKatrista tuntui niin somalle. Tuo komea herra kutsui häntä halpaista\ntöllin tyttöä ystäväksi.\n\n-- Katri, vastasi hän ja hypisteli silmät maahan luotuina valkean\nesiliinansa nurkkaa.\n\n-- Katri? kertoi herra vähän kummallisena.\n\nNyt oli ujous jo poissa. Katri kertoi olevansa läheisestä mökistä ja\noli tullut tänne isänsä hautaa kastelemaan. Vaikkakaan siinä ei ollut\nmuuta kuin vihertävää nurmea, oli se hänelle ja äidille kuitenkin\nrakas.\n\nHerra ei näyttänyt sitä epäilevän.\n\n-- Kuule, Katri-ystäväni, sanoi hän, etkö voisi toimittaa tänne\nvesiastiaa ja pientä luutaa? Mutta niin ettei kukaan tiedä siitä\nmitään.\n\n-- Kyllä, isäni haudan luona olevassa pensaassa ovat ne aina kesillä\nvalmissa minua odottamassa. Ainoastaan silloin kuin äiti pesee pyykkiä,\ntarvitsemme kapan kotona.\n\n-- No, hyvä, haepas ne tänne. Äläs mene, jaksaisitko tuoda mukanasi jo\nvähän vettä.\n\n-- Tokihan jaksan isänkin haudalle. Katri juoksi jo etäällä. Mielellään\ntäytti hän tuon tuntemattoman herran pyynnön, olihan hän sanonut Katria\nystäväkseen.\n\nKun Katri palasi, näki hän näyn, joka sai hänet seisottumaan.\nTuntematon ystävällinen herra oli polvistunut patsaan ääreen ja halasi\nkylmää kiveä hartaasti samalla kuin suuteli hopeisia kirjaimia kiven\nmustassa kylessä ja itki.\n\nKatri melkein säikähti. Kummallinen ajatus pälkähti hänen päähänsä.\nEntäpä jos, ajatteli hän, jos tuo herra olisi pakana. Hän muisti\nsamassa opettajan kertomukset, kuinka pakanat ja epäjumalain palvelijat\ntekevät itselleen epäjumalia puusta ja kivestä. Jos tuo nuori herra\ntuossa nyt olisi pakana ja kivi, Ketti-niminen kivi, olisi epäjumala\nKetti. Herran omituinen puku vahvisti Katrin lapsellista luuloa. Hän\npelästyi, kirkasi ja heitti kipan ja luudan käsistään ja lähti\njuoksemaan. Nuori herra, jonka suru äsken oli temmannut pois\nympäristöstään ja katkera mieli etsi lohtua kyyneleissä, heräsi äkkiä,\npyyhki vettyneet silmänsä ja nousi vaikkakin, niinkuin näytti, hiukan\nvastenmielisesti oudosta asennostaan.\n\n-- Älä mene, pikku-ystävä, kuule, huusi hän juoksevan jälkeen ja astui\npäin pari askelta. Vaan kun Katri tämän nähtyään kirkasi uudestaan ja\nläksi etenemään, seisottui hän ja huusi niin lempeästi kuin voi:\n\n-- Mitä se pikku-ystävä minua pelkää? Tule tänne, minä juttelen sinulle\nja kun saat vettä tuoduksi, annan siitä sinulle vaivojesi palkkion.\n\nKatri pysähtyi.\n\n-- Tule pois, en minä sinulle mitään pahaa tee, tule nyt vaan kauniisti\nauttamaan, houkutteli herra.\n\n-- Etkös sinä ole pakana, uskalsi Katri kysyä.\n\n-- En toki, hupakko, enhän toki. Tule nyt vaan pian että joudut pois\nennenkuin aurinko laskee.\n\n-- Mitä sinä sitte olit polvillasi tuon mustan kiven ääressä?\n\n-- Siinä on, osotti herra hautaa, minun _kaikki kaikessani_.\n\nKatri, joka oli varovaisesti lähestynyt, pysähtyi taas.\n\nOn se sittenkin pakana, ajatteli lapsiparka. Isä, äiti ja opettajat\novat sanoneet että Jumala on ihmisille kaikki kaikessa ja tuo herra...\n\n-- Mutta Jumalahan on taivaassa, sanoi hän ääneen.\n\nHerra, joka ymmärsi lapsen pelon, huokasi:\n\n-- Niin, niin, Jumala on taivaassa, mutta löytyy sentään jotakin, jota\najatellessa ihminen unohtaa kaiken, ikävä kyllä, Jumalansakin. Vaan\nniitä sinä, lapsi, et ymmärrä.\n\n-- Eikö Ketti olekaan sitten mikään epäjumala, kyseli Katri viattomasti\nyhä epäillen.\n\n-- Epäjumala, toisti muukalainen tuskin kuuluvasti, tosiaankin, minä\njumaloin sinua aikoinani, Ketti, kuollut Ketti.\n\nJa hän huokasi.\n\n-- ... eikö, jatkoi Katri kun vastausta ei kuulunut.\n\n-- Ei, älä nyt turhia kysele. Hae vähän vettä rannasta, minä siistin\nsillä aikaa. Tämähän on vaan kuolleen ystäväni hautakumpu. Syy miksi\nitkin on se, että Ketti, sehän on vain kuolleen ystäväni kallis nimi,\nettä Ketti oli minulle rakkain ystävä, kallein kaikesta... elämässä ja\nkuolemassa, lisäsi hän hiljaa.\n\nNyt selveni Katrille totuus. Hän muisti äitinsäkin usein itkeneen\nisävainajan haudalla käydessään.\n\n-- Oliko se sisaresi vai veljesi?\n\n-- Ei kumpikaan.\n\n-- Äitisi?\n\n-- Ei.\n\n-- No, sitte isäsi?\n\n-- Ei, -- hän oli ainoastaan ystäväni. Mutta mene nyt jo,\npikku-hupakko, hae vettä.\n\nKatri meni kuin menikin vihdoin, herra jäi multaa silittelemään.\n\nKun Katri tuli vesikiulun kanssa, kysyi hän:\n\n-- Kuka sinä olet ja mistä asti, et ole kaupungista?\n\n-- En .. minä olen kaukaa, kaukaa. Olen tullut tänne -- annapas vesi\ntänne -- kuolleen ystäväni rakkaan muiston tähden, -- kas niin, kiitos\nystäväni, haepa lisää.\n\n-- Kaukaa? Sanoitko kaukaa?\n\n-- Kaukaa olen.\n\n-- Tuollako tulit hevosellasi?\n\n-- Silläkin tulin pitkän matkan, sillä lähden... kunhan... no, haeppas\nnyt, pikku kiltti ystäväni, vielä vettä, puheli hyväntahtoinen herra ja\nKatri juosta pinkasi rantaan.\n\nPalatessaan oli Katrilla, joka luonnon lapsen tavoin ensimäisen\nujoutensa kadotettuaan on melkein liijan rohkea, taas uusia kysymyksiä.\n\n-- Mitä nyt teet, sanoi hän tuolle yhä polvillaan puuhailevalle kaukaa\nolevalle, kun tämä nimettömällä sormellaan varovaisesti veteli hienoja\nvakoja multaan ja sirotteli niihin pieniä siemeniä.\n\n-- Minä kylvän.\n\n-- Mitä sinä kylvät?\n\n-- Sen saat nähdä kun uutterasti kastelet tätä hautakumpua, kumpua,\njohon sydämeni on haudattu, niin, niin... sinä et ymmärrä.\n\n-- Kumpua johon...?\n\n-- Niin, sinä lupaat nyt minulle että joka kesä, jollet joka päivä,\nniin ainakin useampi päivä käyt kastelemassa tätä hautaa. Jonkun ajan\nkuluttua pienet ummut aukenevat ja sinä saat nähdä koko joukon pieniä\nsinisiä kukkia. Hoida niitä hellästi, ne ovat muistoni kukkia. Minä\nannan sulle rahaa että saat ostaa uuden vesikannun, haravan, pienen\nlapion y.m. tarviskalut ja minun pikku-ystäväni hoitaa uskollisesti\nminun rakkaimman ystäväni hautaa. Joka syksy tulee sinulle... mikä on\nsukunimesi? -- Nuorukainen otti muistikirjan taskustaan.\n\n-- Katri Lyytinen.\n\n-- Joka syksy tulee sinulle tuntemattomasta paikasta rahakirje\nkesätöittesi korvaukseksi. Lupaako pikku-ystävä ruveta tämän hautakummun\nhoitajaksi?\n\n-- Lupaan, jos saan uudella kannulla kastella isänikin hautaa.\n\n-- Saathan toki. -- Ja kuule, sitte kun sinä saat maailmassa oikein\nhyvän ystävän, josta paljo pidät, niin saat sinä tältä haudalta taittaa\nmuutamia muistoni sinisiä kukkia ja antaa hänelle. Pidähän nyt vain\nhyvää huolta.\n\n-- Kyllä, koetellaan.\n\n-- Tässä on aluksi jo edeltäpäin, sanoi herra ja pisti viisimarkkasen\ntyttösen käteen.\n\n-- Se on liikaa, en uskalla ottaa ennenkuin käyn äidiltä kysymässä.\n\n-- No, ota vaan ja mene äitisi luokse, minä tulen myöskin kohta sinne.\nOnhan tuo mökki teidän?\n\n-- Sehän se on.\n\nEi muistanut Katri-pahainen kiittää, vaan juoksi äitinsä tykö ja tuo\nystävänsä kadottanut nuorukainen polvistui taas rakkaimpansa haudalle\nja risti kätensä kuni rukoukseen.\n\nHetken perästä astui sama surumielinen herra Katrin kotimökin ovesta\nulos, hyppäsi reippaasti pyörälleen, ajoi hautausmaan portille, jätti\npyöränsä siihen siksi aikaa kuin itse kävi heittämässä haikeat\nhyvästinsä kummulle, jonka alla kylmänä lepäsi hän, hän, jonka koko\nnuoruuden sydämenlämmön tuo nyt niin onneton nuori mies aikoinaan oli\nomistanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhdeksän pitkää vuotta on kulunut. Yhdeksän talven lumet ovat sulaneet\nsiltäkin haudalta, jota mökin Katri oli uskollisesti luvannut hoitaa.\nLupaukselleen uskollisena oli Katri hoitanut \"Ketin hautakumpua\",\nniinkuin hän itse aina tavasti sanoa. Joka syksy pääskysten poislähtöä\ntehdessä oli tullut rahakirje, jossa kiitettiin työstä, jota \"pikku\nKatri-ystävä ei varmaankaan ollut laiminlyönyt\". Milloin oli kirjeessä\nollut 50 markkaa, milloin 75, aina sen mukaan oliko kesä ollut sateinen\ntai poutainen. Eräässä kirjeessä oli ollut 100 mk. ja pyyntö että\nhautakumpu, Ketin hauta aidattaisiin ja tehtäisiin aidan sisään\nlepotuoli, \"sillä\" oli tuo yhä tuntematon herra kirjoittanut, \"en\ntiedä, milloin tulen kuolleen ystäväni hautaa katsomaan.\"\n\nKatri oli teettänyt penkin ja aidan Nikkari-Kallella, joka viime\naikoina varsinkin oli useasti käynyt Katrin kotona, muka aikansa\nkuluksi vaan.\n\nNyt oli Katri tapansa mukaan hautaa kastelemassa. Siitä kun hänet\nviimeksi näimme, emme häntä enään tuntisi samaksi hupakoksi, joka luuli\ntuntematonta hyväntekijäänsä pakanaksi. Paljo oli aika muuttanut.\nLapsesta oli Katri kehittynyt täysikasvuiseksi immeksi, jonka\nrehellisen työn tuottamaa poskien punaa eivät ihmisten pahat puheet\nolleet kalventaneet. Paljo oli kuitenkin Katri saanut niiden takia\nkärsiä. Nuo joka syksyiset rahakirjeet olivat saaneet paljo puheita\naikaan. --\n\nKerran kun Katria oli pyydetty palvelukseen eikä hän ollut lähtenyt,\nkun luuli kankaan kutomisella ja hänellekin jo rakkaaksi käyneen haudan\nhoitamisella voivansa hyvin elää äitinsä kanssa, oli emäntä\npilkallisesti hymyillen sanonut sitä mitä monet muutkin kaltaisensa:\n\n-- Eihän Katrin sovikaan palkkatyöhön tulla, _parempien_ ihmisten\nlapsia kun on, kuin mitä Lyytis-vainaja oli.\n\nTavallisesti oli Katri kärsinyt ja kuullut ilman mitään, mutta silloin\noli hän noussut kangaspuiden takaa ja tumma puna oli sävähtänyt\nposkipäihin. Pila oli Katrista liijan karkeaa, solvaus liijan törkeä.\n\n-- Minä kiitän, sanoi Katri alussa hilliten, teitä ystävällisestä\npaikan tarjouksesta, vaan me kyllä tulemme toimeen, joskin niukasti,\nenkä minä tahdo jättää äiti-vanhaani vieraiden varaan. Mutta se, joka\nmoisilla ilkeillä puheilla uskaltaa vetää rakkaan äitini ryppyistä\notsaa yhä enemmän ryppyiseksi, ajan minä kuten nyt emännän -- ulos.\n\nViimeinen sana tuli käskevästi eikä emäntä ollut voinut sitä\nodottaa, sentähden oli hämmästynyt niin, että pikaisesti oli ulos\npistäytynyt. --\n\nKatri hääräsi haudalla, kiskoi irti rikkaruohoja, pirskoitteli vettä\nreunaheinikkoon ja kukille ja lakaisi puhtaaksi keltaisen hiekan haudan\nympärystiellä. Tätä tehdessään kuului hänestä siltä kuin olisi joku\nryäissyt. Hän säpsähti ja kääntyi ääntä kohden. Tuttu näytti rykäisijä\nolevan. Heidän välisestään keskustelusta me ehkä tulemme tuntemaan tuon\nyhtäkkiä ilmestyneen haudanhoitajattaren häiritsijän.\n\n-- Hyi, sanoi Katri, säikähdin.\n\n-- Minuako?\n\n-- Ei, vaan kun niin kummasti rykäsit. Mistä sinä tänne osasit?\n\n-- Kävin kotonasi. Äitisi arveli sinun tänne lähteneen, sanoi sinun\ntäällä hautausmaalla liijan hyvin viihtyvän.\n\n-- Niinkö, veti Katri miettien pitkään.\n\n-- Niin, vaan minä arvelin, että kesäkuun ihanat illat sinua vetävät\ntänne ja sanoin äidillesi, että ei ole kankurillemme ollenkaan\nvahingoksi, jos saa hiukan ulkonakin puuhata. Niin, ehkä... sanoi\näitisi. Mutta minä sanoin siihen...\n\n-- Mene pois, hyvä Kalle, äidin takia, minun takia ja kummankin takia.\nEt taida tuntea vielä parjauksen kirousta.\n\n-- Minäkö en sitä tuntisi, sanoi katkerana Kalleksi puhuteltu, joka oli\nKatrin kosijoita. Mutta minä tulin tänne -- hän hiljensi ääntänsä --\njuuri sinun tähtesi, tavatakseni sinua. Edeltäpäin kumminkin sanon jo,\nettä sydäntäni niin oudosti kouristaa ja etten vapaasti voi puhua\nsinulle, mitä mielessäni tunnen. Vaan koeta käsittää minua, ymmärtää\nminua ainoastaan tämä kerta. Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan,\nmutta sinä et tiedä kuinka tuntuu tuskalliselta tuo epätietoisuus, kun\nen tiedä, välitätkö sinä minusta ollenkaan.\n\nKalle katsoi silmiin Katria, joka punastui ja vaikeni.\n\n-- Miks'et vastaa? Minä en jaksa enää kauvan, vaan lähden jo tänään\npois täältä päin, jollet vihdoinkin vastaa jotakin rohkaisevaa. En\ntahdo houkutella enkä pakottaa. Vastauksesi ei ole minkään arvoinen,\njollet sitä vapaasta tahdostasi tee. Kuule, Katri kulta, sano, pidätkö\nminusta.\n\nHautakumpua kohti kumartui Katri ja siitä taittoi lemmikin, jonka\nvastaukseksi Kallelle antoi. Mitään muuta vastausta Kalle ei kaivannut.\nHän oli ainoa paitsi äitiä, jolle Katri oli salaisuutensa kertonut ja\npuheensa tuntemattoman herran kanssa lasna ollessaan. Katrillekin\nolivat herran epäselvät sanat vähitellen selvinneet.\n\nKukan saatuaan tarttui Kalle Katrin käteen, jota kiitollisena\nlämpimästi puristi.\n\n-- Kiitos, Katri, minä tiedän, mikä tarkoitus tällä kukalla on. Muuten\nsitä en tietäisi, vaan itse kerran kerroit.\n\n-- Niin kerroinkin, vaan lienenkö kertonut sitä kuinka nämä siniset\nkukat muodostivat kauniisti kirjoitetun nimen haudalla. En ollut saada\npitkiin aikoihin poistetuksi lapsellista pelkoani, että muka tuo\ntuntematon hyväntekijäni olisi pakana tai velho; mutta sitte kun\nmuistin, kuinka hyvä hän oli ja niin surullinen, en...\n\n-- Iltaa, onko se Katri, kuului vieras ääni kuusen takaa.\n\nKalle irroitti säikähtyneenä Katrin käden omastaan. Hän hämmästyi,\nkatseensa muuttui vihanilmeiseksi ja hän melkein tuijotti Katriin, joka\nkatsoi suuntaan mistä ääni kuului.\n\n-- On, sai Katri vaivoin sanotuksi. Hänkin hämmästyi.\n\nSamassa oli odottamaton häiritsijä astunut esiin tervehtimään Katria,\njoka niijasi syvään ja sävähti punaiseksi.\n\n-- Onpa hauska nähdä ystäväni noin terveenä, ja kuinka te olette\nkasvanut... ja kuinka somaksi laatinut hoitamanne haudan.\n\n-- Herra ei teititteleisi minua.\n\n-- Tuntuu niin somalle olla taas täällä...\n\n-- Hyvästi, änkytti Kalle, jonka kasvoille oli painunut liinan valkea\nväri. Hyvästi, Katri, minua et enää taida kaivata.\n\nKatri ei tiennyt mitä tehdä.\n\n-- Ahaa, sanoi outo... täällähän on... hm! -- Hän oli huomannut\nlemmikin Kallen napinlävessä. -- Oh, ei mitään kiirettä, ystäväni --\nja hän hymyili -- onko asiat niin?\n\nKatrin poskilla puna kasvoi ja Kalle seisahtui kuulemaan, mitä tuolla\nvielä olisi sanomista.\n\n-- Katriina! Katriina! huusi herra.\n\nJa puiden välistä läheni kaunis nainen, arviolta noin 20 vuoden\nikäinen, kiireestä kantapäähän mustaan puettu, niin kaunis, että Kalle\n-- niinkuin hän itse sittemmin kertoi -- luuli häntä mustaksi\nenkeliksi.\n\n-- Kas tässä, Katriina on siskosi hauta.\n\nMustaan puettu nainen laski vahvan mustan harson silmilleen, etteivät\nympärillä olijat näkisi hänen kyyneleitään.\n\n-- Ketti...! oli ainoa sana, minkä tuo polvistunut nainen sai\nsanotuksi, mutta tuo sana tuli niin sisältörikkaana. Siinä oli\nkaipausta niin katkeraa kuin voi tuntea rakastanut sisar, anteeksi\nanovaa, rukoilevaa... sointu sellainen kuin äänessä sen, jonka jalo\nsydän myöntää tuntevansa omistaneensa jotakin hänelle kuulumatonta ja\nkuitenkin rakasta, joka ei ole oikein varma itsestään, onko tehnyt\nhyvin tai pahoin, oikein tai väärin.\n\nKatri oli itsetietämättään ristinyt kätensä, outo herra samoin. Kalle\nei vieläkään ollut mistään selvillä, hän vaan katsoi.\n\nHerra kuiskasi jotakin Katrin korvaan ja melkein väkisin veti Katri\nKallen mukanansa pois haudalta.\n\n-- Jos tästä jotakin ymmärrän, lupaan sorvata sormeni tuumaa\nlyhemmiksi, mutisi hän mennessään. Kauvan oli nainen kumarruksissaan\neikä herra näyttänyt tahtovan häiritä häntä. Ilme hänen silmissään oli\nsurevan.\n\n-- Niin, rakkaani, sanoi hän vihdoin kun nainen kohotti hiukan päätään,\nnyt voit sanoa, mitä tunnet.\n\n-- Minusta tuntuu kuin Ketti tuolla ylhäällä hyväksyisi ja ikäänkuin\nuskoisi sinut minulle; tarvitsethan sinäkin lohduttajaa ja...\n\n-- Kenen Ketti siksi mieluummin soisi kuin sinut.\n\n-- Muistathan sinä vielä Kettiä?\n\n-- Niinkuin meille kumpaisellekin kallista, rakasta ystävää.\n\n-- Niin... kumpaisellekin kallista... rakasta ystävää.\n\nJa laskeva kesäillan aurinko väritteli vesihelmiä Ketin haudalla. Ne\nolivat sekaisin kuin ilon ja kaihon kyynelet ja moniväriset kuin noiden\nneljän, kuolleiden kartanolla elämään yhdistyneiden onnellisten\nvastaiset vaiheet. Sillä lisättävää on ainoastaan se, että Kallekin\nvähitellen selkeni hämmennyksistään, kun sai kuulla, että \"mustan\nenkelin\" omistaja lunastaisi mökin Katrille ja Kallelle ehdolla, että\nhe vastakin hoitaisivat heille kaikille rakkaaksi käynyttä Ketin\nhautakumpua.\n\n\n\n\nLuvattomuusko vai rikos?\n\n\nMuutamana päivänä tapasin erään vanhempia tuttaviani. Hän onnitteli\nminua erään minulle tapahtuneen iloisen tapahtuman johdosta, ja miten\nsiinä pakistessa puheet kiertyivätkään, kertoi hän tarinan, jonka sanoi\nomasta elämästään ottaneensa. Hän on vanhapoika ja kokonaan siirtynyt\njo elämän touhuista yksinäisyyteen, jonkatähden olisi loukkaus mainita\ntässä hänen nimensä. Jos ketä hänen tarinansa huvittaa, niin saa sen\ntästä lukea, kerrottuna hänen omilla sanoillaan.\n\nVälistä sydämen sävelistö soi suruisasti, tekee mieli melkein --\nrunoilijan tavalla -- sanoa että sydän itkee, aloitti hän. Ei siihen\ntarvita mitään erityistä tapahtumaa eikä aihetta minkäänlaista.\nAinoastaan sekin kuin mennehet muistot yksinäisyyteen päästyä liukuvat\nohi sielun silmien, saa jo suruisen mielialan syntymään.\n\nMinustakin tuo tuntui hyvin luonnolliselta, mutta kun hän katkaisi\nkertomuksensa, pelkäsin, että asia oli hyvin kipeää laatua, varmaankin\nvanhoja muistoja. Sentähden katsoin häneen vähän kummastellen, kun hän\nhuokasi ja jatkoi:\n\nNuoruus on täynnä iloa, haaveita, suuria toiveita, täynnä rohkeutta,\npyhää intoa hyvään ja jaloon, \"lauluja, suloa, rakkautta, sointuja,\"\npäivänpaistetta, kevätmieltä niin kevyttä kuin utuinen auer ja ennen\nkaikkea viatonta tietämättömyyttä ja epäuskoa mihinkään pahaan\nmaailmassa.\n\nKun minulla ei ollut mitään hänen elämän filosofiaansa vastaan, joutui\nhän omituisten esipuheittensa jälkeen vihdoinkin itse tarinaan:\n\nMe istumme suuren laineiden syleilemän selän rannalla umpujaan aukovien\nkukkien keskellä. Kesäisen keskipäivän säteet tanssivat kevyesti\nselvävetisten vaahdottomien laineiden laella, tuuli tuo mukanaan metsän\ntuoretta tuoksua, ja kaikki tuntuu niin keveältä, iloisan huolettomalta\nja herttaiselta.\n\nMe olemme usein yhtyneet samalla paikalla lahden pohjukassa nurmella,\nrannan puhtaan, hienon ja päivänpaisteesta lämpösen hietikon reunassa.\nLeikkiä olemme siinä laskeneet, pilaa puhuneet, laulaneet, nauraneet,\nhän itkenytkin, suuttuneet ja leppyneet.\n\nHän kuopottelee paljaalla puhtaalla jalallaan huolettomasti rannan\nkeltaista santaa, on hiukan nojallaan, pää vasemman käden varassa ja\noikealla kädellään edestään nurmea nykkii.\n\n-- Aivanhan sinä nyhdät paljaaksi nurmikon.\n\n-- Tuoss' on sullekin, vastaa hän, heittää silmilleni aika tukon\nlyhyttä nurmea ja nauraa sitte niin, että hampaat heloittavat huulten\nvälistä.\n\n-- Älähän nyt silmiäni...\n\n-- Mitäpä sinä silmillä... mokomakin... katsothan koko ajan järvelle\nikäänkuin maalla ei mitään olisi. Muuten, -- ja hän tuuppasi minua\nilvehtien kupeseen -- saat mennä vähän loitommaksi siksi aikaa että\nsaan uida. En ole tänään uinutkaan kuin kerran.\n\n-- Voithan minulta kyllä uida.\n\n-- Älä nyt puperra, mene vaan joutuin. Sitte katsomme päivänkukista\nonko huomenna sadetta tai poutaa taikka --\n\n-- Sadetta.\n\n-- ... taikka otamme \"voileipiä\" eli teemme mitä tahdomme. -- Menehän\nnyt...\n\n-- Minä en tahdo mitään.\n\nMutta sitä hän ei kuullut, vaan oli hän jo keveästi kiepsahtanut\nvaaksan korkuiseen veteen sen lämpöä käsin jaloin koittamaan.\n\n-- No, yhäkö siinä istut, ilvehti hän, ja aukoi lyhyen mekkonsa nappia.\n\nMitään virkkamatta väistyn metsään, jossa lyhyen matkan päässä painun\npitkäkseni ja paremman tehtävän puutteessa pureksin kuloheinän korsia.\n\nSamassa kuuluu veden polsketta ja läiskinää, naurua, huutoa ja\nkirkunaa.\n\n-- Kylläpä hänellä nyt taas on hauska, ajattelen.\n\nOikeastaan hänellä ei ollut koskaan ikävä. Kuusitoista vuotias, terve,\nreipas, mitäpä hän huolisi!\n\nMinulla sitävastoin ei ollut ainakaan tilapäisesti sama mielentila.\nTuntui sentään hiukan haikealta erota kesken kesän tuosta somasta\nseudusta ja tuon hajahapsen ilakoijan seurasta luopuminenkaan ei oikein\niloisalta tuntunut.\n\nMe olimme kesän kestäessä muuttuneet ystäviksi, mutta ystävyytemme oli\ntuollaista kevyttä, sisarellista vapaata seurustelua, jota ei synny\nmuualla kuin raikkaassa maaelämän rauhassa. Kolmantena päivänä\ntutustumisemme jälkeen sanoi hän minua kuin sattumalta sinuksi. En\nsiitä sen enempää huolinut, vastasin vaan samalla tavalla. Niin se\nystävyys tai tuttavuus jatkui.\n\nVälistä hän tuntui minusta hiukan poikamaiselta tytöksi ja toisen\nkerran en hänestä saanut paljo mitään selkoa.\n\nKerran tein minä puolestani oikein poikamaisen kepposen tai lie ollut\ntyhmästikin tehty. Siiloin katsoi hän minuun niin omituisesti -- niin,\nsitä katsetta en voi selittää, mutta siitä lähtien en ollut enään oma\nitseni.\n\nVoiko rakkaus syttyä kuusitoista vuotiasten sydämissä?\n\nVielä häntä kysyt, vastasi kertojamme itse, kun minä vaikenin, me\nolemme siis yhtä mieltä.\n\nKaikella kainoudella tekisi mieleni tunnustaa että minä rakastin häntä\nja siksipä jo myöhemmällä kesällä en voinutkaan iloinen olla, en\nainakaan hänen seurassaan. Kuitenkaan ei rakkautemme ollut kärsivää,\nsairaloista kiihkoa, vaan oli se enemmän unelmantapaista aavistusta.\n\nHän oli niin huolettoman iloinen ja kaunis -- kukapa ei nuorena ainakin\nosaksi omaisi noita ominaisuuksia! Hänessä ne kuitenkin minun\nmielestäni luonnollisesti täydellisentyivät.\n\nMuistelin siinä loikoessani kulunutta kesää, veneretkiä pitkin\nrannikoita, joissa ruohokon reunassa lummekukat päivän paisteessa\nheloittivat ja sudenkorennot kirjavia siipiään välkyttelivät,\njuhannusyötä Kirkkoniemellä, jossa häntä kylän kiikussa heiluttelin ja\nmatkaa sieltä kotiin, jolloin hän hiukan väsyneenä sisarellisesti\nkietoi vasemman kätensä kaulalleni ja kulki kupeellani juhannusyön\nilojen lyhyyttä moitiskellen. Me kulimme läpi pienen lepikon, jossa\nkaste lepäsi nurmikolla, aukealle aholle, jonka päivänpuolisella\nrinteellä jokunen kypsä manssikka heloitti ja jonka laidalla leino puro\nlauleli kevätlaulujaan.\n\n-- Kuinka minua väsyttää, hän sanoi ja istuutui kivelle. Tule sinäkin\nlepäämään. Katsomme kerran, miten juhannuksen aurinko tuolta\npurppuramerestä lempeänä tervehtien esiin sukeltautuu.\n\nHän ei ollut oikein iloinen silloin, ei niinkuin ennen ja sen jälkeen.\nEhkä oli hän liiaksi väsynyt lyhyistä juhannusyön iloista.\n\nIstuin hänen vastaansa mättäälle; hän muuttautui vierelleni.\n\n-- Tiedätkö, sanoi hän, mitä kerrotaan tuosta purosta tuossa alhaalla.\n\n-- En.\n\n-- Kerrotaan, että ennen sen vedellä on ollut voimakas vaikutus. Ken\nsillä on kasvojaan kostutellut juhannusyön tulilta tullessa, sen\nsilmiin on syntynyt omituinen lempeä leimu ja vuoden kuluessa on hän\nsaanut vihkivaatteensa oman aittansa orrelle asettaa.\n\nKatselin häntä ja kuuntelin. Hän jatkoi:\n\n-- Et myöskään ehkä tiedä minkätähden sen lorina on niin lempeän\nsurullista ja miksi se ei keväisinkään tuon kovemmin kohise, vaan kuni\nlaulaen hiljalleen lorisee?\n\n-- En.\n\n-- Tarina kertoo, että kerran kylän kaunein, \"Koivulan kassapää\" jo\njuhannustulille tullessaan sitä silmilleen siroitteli, että silmänsä jo\njuhannustulilla lempeinä loistaisivat ja että niillä pitäjän paraimmat\nitseensä ihastuttaisi, sulhoikseen suostuttaisi. Vaan siitä olivat\nhaltiat... Tiedäthän mitä haltiat ovat?\n\nNyykäytin päätäni.\n\n-- ... siitä olivat haltiat suuttuneet. Sokeana oli \"Koivulan kassapää\"\nsaatu tulilta kotiin taluttaa ja tanssimatta oli jäänyt muiltakin, ilot\npitämättä... Ja sitä nyt suree pienoinen puro tuossa, sitä\nvalittelee... kun on kisakenttä kauvemmaksi Kirkkoniemelle katsottu.\n\n-- Lienevätkö tosia?\n\n-- Sitä en tiedä, niin kansa vaan kertoo. Entäpä jos minäkin\npirskoittaisin tuon vilpoisan puron vettä poskilleni, jatkoi hän.\n\n-- Jospa on voimansa jo vähentynyt...\n\n-- Niinkö luulet, tulemmehan juhannustulilta...\n\n-- Sekö seikka, luulet, vedelle voiman antaisi. Pese sitten.\nSanotaanhan uskon auttavan siinä, missä ennen taiat turvasivat.\n\nHän katsoi minuun kummallisesti.\n\n-- Luulen että on katseesi ilme ja silmiisi outo leimu jo itsestään\nsyntynyt, sanoin.\n\nHän katsoi vielä ja nauroi sitte luonnottomasti, äänekkäästi.\n\n-- Ei, minä en menekään tuohon tummaan lehtoon, pysymme tässä\npäivärinteellä... Minä en menekään, minä tiedän jo.\n\n-- Mitä?\n\n-- Älä ihmettele, en sano mitä tiedän. Voi, kun minua väsyttää ja vielä\non virsta kotiin. Eihän tällä aholla ole käärmeitä?\n\n-- Ei ole tähän asti tavattu.\n\n-- Hyvä. Sallithan minun laskea pääni polvellesi, minua väsyttää? Jos\nnukkuisin, vartioithan.\n\nEn osannut mitään vastata enkä ehtinyt. Hän laski kevyesti päänsä\npolvilleni, ummisti silmänsä ja vähän ajan kuluttua hän nukkuessaan\nhymyili. Näki varmaankin ihania unia juhannustulista, lauluista,\nkiikusta, tansseista ja \"Koivulan kauniista kassapäästä\".\n\nLäheisessä lehdossa liverteli varhainen lintu aamutervehdystä\njuhannusauringolle, joka kirkkaalla valollaan herätti sataiset\nsiivekkäät äskeiselle yksinlaulajalle säestystä soinnuttelemaan.\n\nMinä katselin häntä, jonka pää oli polvellani. Tumman purosen laulu ei\nkuulunut enään niin surulliselta. Mieleni tuntui kovin täyteläiseltä,\nriemukkaalta, enkä minä nytkään tiedä, kuinka pääni painui ja huuleni\nhellästi hänen otsaansa koskettivat.\n\nTässä tuttavani keskeytti kertomuksensa, katsoi tutkivasti minua ja\nkysyi:\n\n-- Mitä ajattelet, oliko se oikein tehty?\n\nMitään vastaamatta pudistin vaan päätäni. Hän jatkoi:\n\n-- Niin, en voi käsittää kuinka tuo edellä kerrottu saattoi tapahtua,\nmutta minä muistan miten hän siihen säikähtäen heräsi ja miten hänen\nsilmänsä pyörivät pelokkaina kuni pääskysellä, joka yhtäkkiä huomaa\nkissan kynsiin joutuneensa.\n\n-- Kuule, sanoi hän ja kyynel kihosi silmännurkkaan, eikö se ole\nsyntiä?\n\nMitäpä minä vastasin, kun en itsekään tiennyt.\n\n-- Miksikä se syntiä olisi, sopersin.\n\nHän oli noussut istumaan vierelleni. Siitä hän katseli silmiäni,\nkatseli kauvan ja ilme hänen katseessaan oli jäykkä, melkein kuollut.\nVaan minä en saanut katsettani niistä riistetyksi vaikka sisässäni\ntunsin halua siihen.\n\nVihdoinkin loi hän katseensa maahan ja hetken ajateltuaan kysyi hän:\n\n-- Olenko minäkin rikollinen, jos se _on_ syntiä?\n\nLapsen mieleni oli pahoitettu. Minä aloin itkeä. Hänelläkin näytti\nolevan paha olla ja vähän ajan jälkeen kietoi hän kätensä kaulaani ja\nitki.\n\n-- Emme puhu kellekään mitään. Emmehän...? Annamme toisillemme\nanteeksi... niinhän?\n\n-- Niin.\n\nJa pois sitä lähdettiin iloisin mielin ja kevyisin askelin kumpikin\nkotiimme, luvaten erotessa taas toisiamme tutulla paikalla tavata. --\n\nMinun näitä menneitä muistellessani metsässä, oli hän jo ehtinyt uida.\nOlin vielä pitkälläni kun hän minulle huusi:\n\n-- Oih, tule pois! On niin pahoja risuja tässä, että en paljain jaloin\npääse. -- Et usko kuinka virkeä nyt taas olen. Miten siinä onkin tuossa\nrannassa hyvä pohja! Oletko uinut siinä koskaan? Eikä se ole syvääkään:\nsain mennä oikein pitkältä eikä vesi vieläkään yltänyt olkapäiden\nyläpuolelle.\n\nMielessäni risteilivät minulle ennen vieraat ajatukset. Minä en saanut\nniitä irti tapahtumasta, jonka sinulle tässä kerroin. Minä kohosin\nistualleni nurmikolla, enkä vastannut mitään hänen huutoihinsa.\nAjattelin itsekseni tekoni laatua ja vaikka se olikin jo ammoin\ntapahtunut, vaihteli mieleni kysymyksiä, oliko tekoni ollut luvattomuus\nvaiko varsin rikos.\n\n-- Kuule, tule nyt pois sieltä, huusi tyttö taas pensasten takaa, vai\ntahdotko, että minun pitäisi sinne tulla tai täytyykö minun lähteä\npois?...\n\n-- Eihän sinun pois... odotahan, tulenhan minä.\n\nÄäni rinnassani vastasi että olin tehnyt synnin, mutta että se ei ollut\nsuuri. Viimeinen ajatus synnytti mielessä uuden ajatuksen: Minä aloin\najatuksissani toivoa tilaisuutta, jolloin saisin tekoni uudistaa. Se\ntuntui minusta mahdottomalta. Me olimme kumpikin kuitenkin jonkun\nverran jo kerinneet kehittyä.\n\nKun näin hänen nyt ääneti hiljalleen astelevan pois päin rannikolta,\nnousin nurmelta ja läksin hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt olevan\nerityistä kiirettä ja jalkansa liikkuivat entisestään huomattavasti\npoikkeavalla hitaisuudella.\n\nMinä saavutin hänet ja sitten me istuimme molemmat suurelle kivelle\ntien viereen. Yllämme kohosi suuria kuusia, jotka varjostivat paikan\nviehättävän viileäksi ja... Ei, minä en tahdo sinulle kuvata, kuinka\nkaunis oli taivas ja maa, kuinka suurta ja avaraa kaikki, enkä\nyritäkään kertoa minkälaisia tunteita rintani oli täysi, kun istuin\nsiinä ja taas katselin häntä. En mitään semmoista, sillä pelkään, että\nnaurat. Sanon vaan, että silmänsä olivat sielukkaat ja että minä siinä\nhänen vierellään sain puhelahjan, jonka lopulliset seuraukset\ntoteuttivat minussa syntyneen toivon pian ja monikertaisesti.\n\nKun me siitä erosimme, tiesimme kumpikin, että olimme salakihloissa ja\nuskoimme varmasti, ettei meitä mikään eroittaisi.\n\nKertoja huokasi ja kun minä luullen hänen kertomuksensa loppuneen\nkysyväisenä häneen katsoin, sanoi hän tyhjää tähystellen:\n\n-- Olen katsonut tarpeelliseksi kertoa sinulle tämän ennenkuin käyn\nvarsinaiseen kertomukseeni, jos sitä nimittäin haluat kuulla.\n\nVaikka minun täytyy tunnustaa, että hänen vanha lempijuttunsa alkoi\nminua ikävystyttää, nyykäytin päätäni myöntymyksen merkiksi, ja\nmuuttuen mukavaan asentoon sytytin paperossin ja kuuntelin\nhajamielisenä hänen kertomaansa jatkoa:\n\nYlioppilaaksi tultuani, joka tapahtui edellä kerrotun kesän seuraavana\nkevännä, tapasin häntä pari kertaa ja vahvistuivat välimme yhä\nlämpimämmiksi. Syksyllä piti minun lähteä ulkomaille opintojani\njatkamaan. Alkuaikoina sain kirjeitä tuhka tiheään, mutta kirjoitin\nitse vielä tiheämmin. Vähitellen lakkasi hän kirjoittamasta ja kun en\ntiennyt enään hänen osoitettansa, olin itsekin pakoitettu sen\nlopettamaan, vaikka mieltäni kylläkin kirvelteli ja ajatukseni olivat\nkatkeruuksia täynnä. Minä tuomitsin häntä mielessäni toisen vuoron ja\nannoin anteeksi toisen vuoron, kunnes neljä vuotta, pitkiä vuosia,\nkuluivat ja minä palasin kotimaahan, jolloin häntä enään tuskin\nmuistinkaan.\n\n-- Vai niin, että sinäkin olet ollut rakastunut, naurahdin minä\nhänelle. Jos sen muut olisivat kertoneet, olisin tuskin uskonut.\n\n-- Niin, tämä oli ensi kerran. Toisenkin kerran tapahtui se ja, kuten\nnäet ja tiedät, myöskin viimeisen kerran.\n\n-- Tokko häntä sen jälkeen enään näit?\n\n-- Näin taikka -- oikeastaan en häntä enään nähnyt. Jos kehtaat\nkuunnella, kerron tuosta toisesta rakkaudestani, jolla on vähän\nyhtäläisyyttä ensimäisen kanssa.\n\n-- Vai niin, sinä jatkat vielä?\n\n-- Niin. Olin silloin 23 vuotias ja auskulteerasin Viipurin\nhovioikeudessa.\n\nMe asuimme naapureina, katu väliä vaan. Katu oli kaupungin laidalla,\nsiellä, minnepäin kaupunki kasvoi, missä uusi talo kohosi uuden\nvierelle. Emme toisiamme nimeltä tunteneet, emme toisiamme olevankaan\ntienneet ennenkuin minä, jonka akkuna oli kadulle päin -- tuolle\nvälikadulle -- näin työssäni istuessani eräänä päivänä solakan, vaan\ntäyteläisen naisolennon villahuivi hartioilla kulkevan akkunani ohitse.\nKohensime tuoliltani tarkemmin katsoakseni. Ei ollut tavallisia\ntuttuja, naapuritalon ihmisiä, eikä kuten ensin luulin --\npalvelusväkeä. Kovin oli sirovartaloinen, hyvin puettu ja millainen\nryhti!\n\nKun hän katosi näkyvistä, teki mieleni jälestä mennä katsomaan, niin\nteki soman vaikutuksen, vaan ajattelin, jos kasvot eivät ole\nsopusuhtaiset vartalon viehkeyden kanssa, petyn ja häiriytyy mieleeni\nsyntynyt kokonaiskuva.\n\nPainuin työhöni, vaan ajatukseni eivät tahtoneet oikein koossa pysyä.\n\nKukahan oli... olikohan joku rouva tai joku...\n\nViimeinen ajatus miellytti enemmän. Mutta mitä se minuun kuuluu,\najattelin, onhan tuosta ennenkin ohi akkunan ihmisiä kulkenut. Mutta\nkyllä se oli sittenkin joku rouva. Niin varmasti kun hän astui, melkein\njuhlallisesti, mutta samalla niin sulavasti ja kuni kiehtovasti. Miksi\nminä häntä niin ajattelen? Tällaiset olivat ajatukseni.\n\nKoetin taas syventyä työhöni, vaan mahdotonta oli saada mieltä siihen\nkiintymään. Ajattelin jo nimeäkin, ristimänimeä... Luettelin\najatuksissani -- älä naura! -- naisten nimiä, vaan en löytänyt sopivaa,\nmieleistäni.\n\nSamassa minun ajatusteni esine palasi yhtä juhlallisena, varmana ja\nkiehtovana...\n\nMinä melkein huudahtin. Tuo nainen käänsi kasvonsa akkunaan, silmä\nsattui silmään, katse tapasi katseen. Se oli yksi ainoa silmänräpäys,\nnainen käänsi katseensa alas ja, niin näytti minusta, punastui, --\nhäpesi varmaankin rohkeuttaan -- ja astui vakavana ja ryhdikkäänä ohi.\n\nSilmäni jäivät tajuttomina tähystämään siihen, jossa tuon tuntemattoman\nkatse omaani kohtasi. Tahdoin vielä sieluni silmillä katsella tuota\nkuvaa. Vakavat, mutta nuoret, kauniit kasvot, terveyden kukoistavat\npurppurat poskilla, ja nuo suuret sielukkaat silmät, mutta surullinen\nilme niissä... Miksikähän? Taas tuntui minusta kuin ne yhä katsoisivat,\nnoin avonaisesti mutta surullisesti... Huomasin pian ettei tuo katse\nheti mielestä katoaisi. Se oli lyhyt, mutta syvä tuo silmäys, sentähden\njäi se haihtumattomaksi mieleeni.\n\nNiin me sitten katsoimme toisiamme, hän kadulta ohi kulkiessaan, minä\nsisältä työpöytäni äärestä -- joka päivä. Emme tienneet kumpikaan miksi\nkatsoimme, vaan tuntui kuin jokin olisi pakoittanut niin tekemään,\neikähän tuo tuntunut vastenmieliseltä, ei ainakaan minusta.\n\nMinä etsin tilaisuuksia saadakseni tavata häntä, tuota tuntematonta.\nKävin ahkerasti teaatterissa ja konserteissa ja tanssiaisissa ja kulin\nkuin unessa, häntä koskaan tapaamatta. Koettelin kautta rantain\ntovereiltani ja tuttaviltani tiedustella hänen nimeänsä. Kaikki oli\nturhaa.\n\nMinä luovuin yrityksestäni, kun nainen ikäänkuin tahtomalla tahtoi\npysyä salaperäisenä ja tuntemattomana. Minusta alkoi tämä tuntua hyvin\nikävältä.\n\nOli sitte toimeenpantu suuret naamiohuvit seurahuoneella. Niistä piti\ntulla oikein erinomaiset. Vaikkakaan en koskaan ole ollut mikään\nhurjastelun rakastaja, päätin minä kuitenkin toverieni houkutuksista\ntaipuneena pukeutua. Kaikki meni hyvin. Minä olin puettu ritariksi\nrococo-tyyliin, joka hyvin sopi vartalolleni. Valkea liinaperuukki\nsattui kuin valettu päähäni ja silkkinaamion saatuani olin valmis\nodottamaan naamioitujen liikkeelle lähtöä. Seremoniamestari komensi\nkunkin kavaljeerin valitsemaan itselleen naisparin. Minä en\nkiirehtinyt, vaan odotin kuka jäisi viimeiseksi. Silloin tuli eräs\nmustalaiseksi puettu nainen ja pyysi käsivarttani. Tunsin punastuvani,\nkun hänen lämmin käsivartensa tarttui siihen. Orkesteri alkoi soittaa\nja äänettömänä liityin minäkin tuntemattoman mustalais-moitièni kanssa\nkulkueesen.\n\nOlimme yhden kierroksen kulkeneet jo, kumpikaan sanaakaan sanomatta.\nMinä tunsin hänen käsivartensa omituisesti värähtelevän ja\npuristautuvan lämpimämmin kuin luvallista omaani. Tarkemmin asiaa\najateltuani aloin kuitenkin arvella, että ehkä itse vaistomaisesti\nkäytin parini kohteliaisuutta ja luottavaisuutta hyväkseni puristamalla\nomallani hänen käsivarttaan, joka sentähden värähteli ja vavahteli.\nMietin itsekseni mitä kysyisin; tunsin itseni jokseenkin köyhäksi\najatuksista ja olin jo melkein lähellä noloutta, kun nainen kysyi:\n\n-- Puhuuko herra suomea?\n\nYmmärsin hänen tahtovan alottaa keskustelua ja vastasin iloisesti,\nhiukan toki ääntäni oudoksi teeskennellen:\n\n-- Johan toki! Onhan se äidinkieleni.\n\n-- Olipas minulla sitte erinomainen onni. Minä olen kuullut täällä\nympärilläni melkein kaikkia kieliä.\n\n-- Todellakin!\n\n-- Oletteko kotoisin täältä?\n\n-- En ole. Olen vain käymässä.\n\n-- Pyydän anteeksi, sanoi käsipuolessani kävijä, jos epäilen sanojanne.\nTarpeetonta teidän on ainakin tehdä ääntänne luonnottomaksi, sillä --\nja hän nojautui hiukan lähemmäksi ja puoleksi kuiskaten jatkoi -- minä\nluulen tuntevani teidät.\n\n-- Erehdytte varmaan, hyvä -- en tiennyt sanoisinko neiti tai rouva,\nsanoin -- hyvä epäilijättäreni, sillä siinä tapauksessa, että\ntuntisitte minut, pitäisi minullakin olla kunnia tuntea teidät. Muuten,\nsaanko koettaa teitä: Minusta on iloista kuulla nimeni teidän\nsuustanne.\n\n-- Sitä en kuitenkaan sano, sillä minä olen täällä aivan outo, minua ei\ntunne yksikään, enkä minä tunne ketään muita kuin teidät ehkä. Jos minä\nnyt kuitenkin erehtyisin, ei teillä tietysti olisi enään koko iltana\nsyytä puhutella minua.\n\nAloimme sitte laskea leikkiä edellämme kulkevista naamioiduista. Puheen\nlomassa katsoin velvollisuudekseni pyytää häntä françaiseen.\nVelvollisuuteni tuntui minusta kuitenkin miellyttävältä ja oli iloni\nsentähden suuri kun hän kiittäen lupautui.\n\nErosimme kumpikin tahollemme hetkeksi ja tunsin mieltyväni yhä enemmän\ntuohon tuntemattomaan. Mietin jo yksikseni, että olisin varmaan\nkatunut, jos jäin kokonaan pois naamioista.\n\nKun tanssi alkoi, jouduimme me istumaan second-rivin vasemmalle\nsivustalle eräälle sohvalle. Olin hyvin huvitettu hänen liikkeittensä\nsulavuudesta ja katselin ihastellen helminauhoja hänen kaulallaan.\nMutta kun hän istuessamme puhui melkein kuiskaamalla, häpesin minä\nitsekseni ja aloin epäillä vierustoveriani, jonkatähden siirryin\nhänestä hiukan ulommaksi. Hän huomasi sen ja luki varmaan ajatuksenikin\nkoskapahan sanoi:\n\n-- Suokaa anteeksi, että tunnun teistä ehkä epähienolta ja\ntungettelevalta. Älkää kuitenkaan ajatelko minusta mitään pahaa, sillä\nminä tunnen olevani oikeutettu käyttäytymään hieman tuttavallisesti\nteitä kohtaan. Sitäpaitsi ei teidän tarvitse pelätä mitään, sillä minä\naion poistua ennen kello kahtatoista.\n\n-- Oo, minä pyydän... Enempää en osannut sanoa. Hänen kuiskaava äänensä\nteki minut vähän rauhattomaksi, mutta tanssiin soitettua laskin minä\nkäteni hänen vyötäreilleen lujasti kuin omani ympärille.\n\nTanssin loputtua vein hänet naisten tarjoiluhuoneesen ja kysyin mitä\nsaisi olla, ehkä viiniä.\n\n-- Kiitos, pyydän vaan ett'ette tämän mukaan johdu taas huonoihin\narveluihin, alentaviin.\n\nVastaukseksi minä laskin keikarimaisesti käden sydämelleni, kumarsin ja\nnauroin.\n\nKun hän sitte viiniä maistaessaan nosti hiukan naamiotaan, näin\nainoastaan puoleksi vakavan leu'an ja huulet, jotka vain hiukan\naukenivat päästääkseen alas viinipisaran, joka kilpaili värissä huulten\nkanssa. Kun minä sitä katsoessa unohdin kohottaa lasiani, laski hän\nnaamion alas ja korotti lasinsa tervehtiäkseen. Minä tein samoin ja\njoin lasini pohjaan ja täytin uudelleen.\n\nTarjoiluhuone alkoi vähitellen tyhjetä. Salista kuului taas soittoa.\n\n-- Oletteko pyydetty, kysyin.\n\n-- En. Mikä tanssi se on?\n\n-- Chaconne.\n\n-- Sitäpä olisi hauska katsoa! Suokaa anteeksi -- hän kumarsi ja kiitti\n-- olette vapaa velvollisuuksistanne minua kohtaan. Toivon hauskaa\njatkoa...\n\n-- Aiotteko poistua? Ette suinkaan... Minulla ei ole mitään erityistä\nhalua tanssiin. Käsivartenne... saanko luvan?\n\nMuu yleisö oli mennyt toiset katsomaan, toiset tanssimaan\nchaconne-tanssia, joka ei ollut vielä aivan jokapäiväistä. Me\nsiirryimme tarjoiluhuoneen läheiseen pikkuhuoneesen, jossa istumaamme\nsohvaa tuuhea keinotekoinen palmu suojeli ovelta katsojilta.\n\n-- Anteeksi... älkää olko levoton älkääkä ymmärtäkö minua väärin,\nsanoin istuessani sohvan toiseen nurkkaan. Minä olen etsinyt\nyksinäisyyttä teidän kanssanne ja te ette ole sitä vastustanut.\n\n-- Herra!\n\n-- Oi, minä pyydän, kuunnelkaa minua! Sanoitte tuntevanne minut, kai\nsilloin myöskin suotte minulle oikeuden saada tietää oman nimenne?\n\n-- Se ei teitä hyödyttäisi, sillä sitä ette tuntisi.\n\n-- Selittämätöntä... En tuntisi? Oletteko varma siitä?\n\n-- Enemmän kuin varma.\n\n-- Siinä tapauksessa tahtonette tehdä hyvin ja ottaa naamion\nkasvoiltanne. Me olemme kahden kesken ja...\n\n-- Ja minä alentaisin itseni silmissänne, jos täyttäisin pyyntönne\nennenkuin...\n\nMinä repäisin naamion kasvoiltani, mutta kaduin sitä melkein samassa,\nsillä nainen näytti jostakin tuntemattomasta syystä viivyttelevän.\n\n-- Olenko nyt jo oikeutettu pyytämään teidän tekemään samoin?\n\n-- Olette, sanoi hän tuskin kuuluvasti.\n\nMinä näin edessäni naisen, jota akkunastani olin katsellut ja jota\nteaattereista ja konserteista olin turhaan etsinyt.\n\nTietämättä kuinka se tapahtui tartuin hänen käteensä, jota lujasti\npuristin, samalla kuin silmäni juopuivat hänen katseesensa. Hän\nirroitti kätensä omastani, katsoi nuhtelevasti ja sanoi:\n\n-- Te ette tiedä, että moinen katseenne on synti... tai, minä en tiedä,\nvaan älkää katsoko niin, sillä...\n\nMe olimme molemmat sekaisin. Minä tunsin, että olin häneen syvästi\nrakastunut ja että minulta puuttui vain sanoja saadakseni sen\nilmilausutuksi. Hän näytti siinä niin pelokkaalta ja ikäänkuin\naavistaen, että mielessäni oli jotakin pakoittavaa, joka tinki\nsanoiksi, sanoi hän katkonaisesti:\n\n-- Pyydän, älkää puhuko pitemmälle mistään, älkää kyselkö... älkää\nkatselko noin oudosti!\n\n-- Enhän minä puhukaan, vaikka minun pitäisi puhua. Ettekö näe, etten\nminä löydä sanoja enkä...\n\n-- Se onkin niin paras. Meille kumpaisellekin on ehdottomasti parasta,\nettä heti lopetamme tuttavuutemme ja eroamme. Meidän ei olisi\npitänytkään tavata toisiamme ollenkaan, vaan minä luulin...\n\n-- Lopettaa tuttavuus? Enhän teitä vielä tunnekaan ja kuitenkin luulen\ntuntevani. Ei! Te ette saa jättää minua!\n\nMinä tunsin, että olin ottanut viiniä ylen paljon. Se sai vereni\nvilkkaampaan liikkeesen. Minä tartuin hänen käteensä, vedin hänet\nvierelleni istumaan ja sanoin kiihkeänä:\n\n-- Minä olen teitä kauvan ja kovasti rakastanut. Voitteko nyt täyttää\ntoivoni ja sanoa nimenne; vaikka sitte poistuisittekin ijäksi päiväksi?\n\nHänessä näyttivät risteilevät tunteet taistelevan. Väri poskilla\nvaihteli vaaleana ja punaisena, kun hän vaivoin sai rukoillen\nsanotuksi:\n\n-- Julius!\n\nItse tietämättäni nousin seisoalleni ja katsoin kuni ukkosen iskemänä\nsalaperäiseen kaunottareen, joka nimeltäni minut tunsi. Pieni hymynväre\nsuupielissä ja surun ja ilon sekainen ilme hänen kasvoissaan\nmuistuttivat yht'äkkiä mieleeni juhannusyön lapsuuteni ajoilta ja\nlapsekkaan neitosen, joka silloin polvelleni viattoman päänsä laski.\nUnohdin elämäni elämän ja kuluneet vuodet kärsimyksineen ja mielessäni\noli vain lapsuuteni rakkaus, joka vihdoinkin näytti toteutuvan. Minä\nlaskeuduin hänen vierelleen istumaan, joku ohi kulkeva sulki\nsattumuksesta avonaisen oven ja me lepäsimme hetken toistemme\nsyleilyssä.\n\nHänen suudelmansa poltti vielä huuliani ja poskillani viipyi vielä\nhänen lämpönen henkäyksensä, mutta siinä oli myöskin kyyneleitä, joita\nhän turhaan koetti saada seisahtumaan.\n\n-- Miksi _näin sinut vasta nyt?_\n\n-- Vielä ei ole myöhäistä, sanoin.\n\n-- On, liijan myöhäistä! Meidän täytyy nyt erota ijäksi.\n\n-- Ei, me emme eroa koskaan!\n\n-- Meidän _täytyy_. Me olemme nytkin olleet jo liijan kauvan yhdessä.\nMinun velvollisuuteni on poistua ja _teidän_ olla enään lähestymättä\nminua, sillä...\n\n-- Sillä?\n\n-- _Mieheni_ kunnia sen vaatii.\n\nEn parhaalla tahdollanikaan muista enempää vaikka koko elämäni ajan\ntuosta hetkestä alkaen olen koettanut muistella, sanoiko hän muuta.\nMuistan vaan että istuin tylsästi pöytään nojaten; kun hän hyvästeli ja\nkatsoi minua viimeisen kerran kauvan, kauvan.\n\nSeuraavana aamuna heräsin myöhään vuoteeltani ja tunsin että pääni oli\nraskas kuin lyijy. Minä olin juonut myöhään yöhön ja aamun valetessa\nolivat toverit minut saattaneet tiedotonna ja juopuneena kotiin.\n\nMyöhemmin sain kuulla, että nuoruuteni rakastettu oli ulkomailla\nollessani sairastanut, eikä ollut voinut uskoa salaisuuttaan kellekään,\njonka tähden kirjevaihto hänen puolestaan oli lakannut. Luullen\nminunkin unhoittaneen hänet oli hän mennyt naimisiin toisen kanssa\nkuten sain selville, onnettomasti. Minä muutin pois paikkakunnalta,\njossa yllä kerrottu tapahtui ja eräältä pisteliäältä toveriltani sain\njunassa kuulla että luutnantti X---- oli tullut Viipuriin sukulaistensa\nluota rouvaansa hakemaan.\n\nElämäni tehtävänä on sen jälkeen ollut miettiä ja saada selville, oliko\ntekomme luvattomuus vaiko varsin rikos, ja kumpiko meistä on\nsyyllisempi, hänkö vai minä. Minä pidät sitä sinä, kysyi tuttavani\nminulta.\n\nMinä vaikenin ja pudistin päätäni. Vetäsin paperossiani. Se näytti\nsammuneen jo heti ensimäisen sytyttämisen jälkeen.\n\n\n\n"]