[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGDfb6c5vAm5CwSC-feoeUWtV5CU81YCOLxdAxaG1_WI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1367,"Salammbo","Flaubert, Gustave",1821,1880,"1367-flaubert-gustave-salammbo","1367__Flaubert_Gustave__Salammbo","Historiallinen romaani","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1862,1908,73510,506312,false,52948,[24,25],"Carthage (Extinct city) -- History -- Fiction","Historical fiction",[27,28,29],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Salammbo: Historiallinen romaani\" by Gustave Flaubert is a historical novel published in 1862. Set in ancient Carthage during the Mercenary Revolt of 241–237 BCE, it follows Salammbô, a priestess and daughter of General Hamilcar Barca, who becomes entangled in conflict when mercenary leader Matho steals Carthage's sacred veil. Driven by obsessive desire, Matho's theft forces Salammbô into the enemy camp to reclaim the city's guardian treasure, setting in motion a tale of warfare, betrayal, and forbidden passion. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Finne, Jalmari",307,"Flaubertin historiallinen romaani sijoittuu muinaiseen Karthagoon palkkasoturisodan aikaan. Se seuraa kenraali Hamilkarin tyttären Salammbon ja palkkasoturien johtajan Mathon vaiheita keskellä verisiä taisteluita ja piirityksiä.","Gustave Flaubertin 'Salammbo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1367.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SALAMMBO\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nGUSTAVE FLAUBERT\n\n\nSuomensi Jalmari Finne\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1908.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Juhla.\n    II. Siccassa.\n   III. Salammbo.\n    IV. Karthagon muurien juurella.\n     V. Tanit.\n    VI. Hanno.\n   VII. Hamilkar Barkas.\n  VIII. Makarin taistelu.\n    IX. Sotaretkellä.\n     X. Käärme.\n    XI. Teltassa.\n   XII. Vesijohto.\n  XIII. Molok.\n   XIV. Piilu-sola.\n    XV. Matho.\n\n\n\n\nI.\n\nJUHLA.\n\n\nJuhlaa vietettiin Megarassa, Karthagon esikaupungissa, Hamilkarin\npuistossa.\n\nNe sotilaat, joiden johtajana hän Siciliassa oli ollut, pitivät\nupeita pitoja viettääkseen Eryxin taistelun vuosipäivää, ja kun\npäällikkö oli poissa ja kun heitä oli lukuisasti koolla, niin he\nsöivät ja joivat täysin vapaasti.\n\nOsastopäälliköt, joilla oli pronssikothurnit jalassaan, olivat\nsijoittuneet keskikäytävälle purppuraisen, kultaripsuisen\ntelttakatoksen alle, joka tallien seinän luota ulottui palatsin\nalimmalle penkereelle asti; tavalliset sotilaat olivat hajaantuneet\npuiden siimekseen, joiden suojasta näkyi suuri joukko tasakattoisia\nrakennuksia, viininpuserrusvajoja, kellareita, aittoja,\nleipomahuoneita ja asevarastoja, norsujen tarha, villipetojen\nhäkkiluolia ja orjien vankila.\n\nViikunapuita kasvoi kyökkien ympärillä; sykomoorimetsä ulottui\nlehtoon, jossa granaattiomenat hohtivat puuvillapensaan valkoisten\nhöytyvien keskellä; viiniköynnökset raskaine terttuineen kiersivät\npinioiden runkoja; ruusukenttä loisti plataanien alla; siellä\ntäällä nurmikoilla huojui liljoja; musta hiekka, johon oli\nsurvottua korallia sekoitettu, peitti tiet, ja keskellä muodosti\nsypressikäytävä läpi puiston kuten kaksinkertaisen viheriäisen\nobeliskirivin.\n\nPalatsi, joka oli keltatäpläisestä numidialaisesta marmorista\nrakennettu, näkyi puiston perällä, ja sen neljä kerrosta kohosi\npenkerittäin leveältä perustalta. Sen leveät, ebenpuusta tehdyt\nportaat, joiden jokaisen astimen kulmassa oli voitetun galeerin\nkeula, sen punaiset, mustan ristin jakamat ovet, sen vaskiset\npiikkirivit, jotka alhaalta estivät skorppiooneja palatsiin\npääsemästä, sen kullatuista tangoilta laaditut ristikot, jotka\nylhäältä sulkivat sen aukkoja, koko palatsi kaikkineen tuntui tuossa\nräikeässä loistossaan sotilaista yhtä juhlalliselta ja salaperäiseltä\nkuin Hamilkarin kasvotkin.\n\nNeuvosto oli määrännyt heille hänen puistonsa juhlapaikaksi;\nhaavoittuneet, jotka makasivat Eshmunin temppelissä, olivat jo\naamun koittaessa lähteneet liikkeelle ja olivat kainalosauvojensa\nnojalla laahaantuneet sinne. Joka hetki saapui uusia juhlijoita.\nJoka tietä myöten tulvehti niitä taukoamatta, kuten virtoja, jotka\nvuolaina laskevat samaan järveen. Puiden lomitse näkyi puolialastomia\nkyökkiorjia hätäillen juoksevan; nurmikoilla gasellit pakenivat\nmääkyen; päivä laski ja sitruunapuiden tuoksu teki vielä raskaammaksi\ntämän hikoilevan joukon ympärillä olevan ilman.\n\nTänne oli kokoontunut kaikkia kansallisuuksia, ligurialaisia,\nlusitanialaisia, balearilaisia, neekerejä ja roomalaisia karkulaisia.\nLeveän doorilaisen murteen rinnalla helähtivät keltiläisten kalskuvat\ntavut kuin taisteluvaunut, ja ioonilaiset päätteet sekaantuivat\nerämaan kerakkeihin, teräviin kuin shakaalin kiljunta. Kreikkalaiset\ntunsi heidän hoikasta vartalostaan, egyptiläiset vaakasuorista\nolkapäistään, kantabrialaiset paksuista pohkeistaan. Karialaiset\nleyhyttivät ylpeinä kypärinsä sulkatöyhtöjä, kappadokialaiset\njousimiehet olivat kasvien nesteellä maalanneet suuria kukkia\nruumiisensa, ja muutamat lydialaiset aterioivat naisten puvuissa,\npehmeät jalkineet jaloissaan ja renkaat korvissaan. Muutamat olivat\njuhlan kunniaksi sivelleet koko ruumiinsa sinoberilla ja muistuttivat\nkorallista veistettyjä kuvapatsaita.\n\nHe lojuivat tyynyillä, tai söivät kyyryllään istuen suurista\nvadeista tai maaten vatsallaan vetivät niistä lihapaloja, ja\nkyynärpäihinsä nojaten muistuttivat leijonia, jotka rauhallisessa\nasennossa paloittelevat saalistaan. Viimeksi tulleet nojautuivat\npuiden runkoihin katsellen matalia pöytiä, jotka puoliksi peittyivät\ntulipunaisiin peitteisiin, ja odottivat vuoroaan.\n\nHamilkarin kyökit eivät olisi riittäneet, siksi Neuvosto oli\nlähettänyt tänne orjia, astioita ja lepovuoteita; ja keskellä\npuistoa näkyi, kuten taistelukentällä kuolleita poltettaessa, suuria\nloimuavia tulia, joilla härkiä paistettiin. Aniksella siroitetut\nleivät olivat suurien juustojen vieressä, jotka olivat diskuksia\nraskaammat. Suurissa maljoissa oli viiniä ja metallikannuissa vettä\nja kultalangoista punotuissa koreissa kukkia. Kaikkien silmistä\nvälkehti ilo, kun kerrankin saatiin mielin määrin ahmia; siellä\ntäällä alkoi laulu kaikua.\n\nEnsin tarjottiin viheriäisellä kastikkeella höystettyjä lintuja\npunaisilla savivadeilla, jotka olivat mustilla maalauksilla\nkirjailtuja, sitten kaikellaisia simpukoita, joita kootaan\npunilaiselta rannalta; vehnä-, papu- ja ohrakeitosta, kuminalla\nhöystettyjä etanoita ma taloissa meripihka-vadeissa.\n\nSitten tuotiin pöydät täyteen lihaa: antilopeja sarvineen,\nriikinkukkoja sulkineen, kokonaisia makeassa viinissä keitettyjä\nlampaita, kameelin ja puhvelihärän reisiä, suolakalakastikkeella\nhöystettyjä siiliä, paistettuja heinäsirkkoja ja maustettuja\nmetsähiiriä. Tamrapanni puusta tehdyissä maljoissa ui keskellä\nsaframia rasvapaloja, kaikkialla tulvi suolaliemen, tryffelin ja\nassafoetidan haju. Hedelmäpyramiidit vyöryivät hunaja kaakkujen\npäälle, eikä oltu unohdettu noita pieniä suurivatsaisia ja\npunervakarvaisia koiria, joita lihotettiin oliivivanukkeella, jota\nkarthagolaista ruokalajia muut inhosivat. Oudot, hämmästyttävät\nruokalajit kiihoittivat vatsan ahneutta. Gallialaiset, joiden\npitkät hiukset olivat solmitut päälaelle, sieppasivat arbuuseja\nja sitruuneja, joita he pureskelivat kuorineen kaikkineen.\nNeekerit, jotka eivät koskaan olleet nähneet meriäyriäisiä, repivät\nkasvonsa niiden punaisiin kuoriin. Mutta sileäksi ajellut marmoria\nvalkoisemmat kreikkalaiset heittivät taakseen jätteet lautaseltaan,\njota vastoin brutiumilaiset paimenet sudennahkapukimissaan ahmivat\nvaiti, kasvot ruuan sekaan painuneina.\n\nTuli yö. Sypressikäytävän yli pingoitettu telttakatos otettiin pois\nja tuotiin soihtuja.\n\nMaaöljyn porfyrimaljoissa leimuavat liekit peloittivat sedripuissa\nolevia kuulle pyhitettyjä apinoita. Ne alkoivat kirkua, ja se huvitti\nsotilaita.\n\nSuikeat liekit kuvastuivat vaskivarustuksiin. Erilaisia valosäteitä\nsinkoili jalokivillä koristetuista maljoista. Viinimaljojen\nsivujen pyöreä pinta kuvasti esineet levenneinä; potilaat\ntunkeilivat niiden ympärille, katselivat ällistellen kuvaansa ja\nirvistelivät remahtaakseen nauruun. He heittelivät pöytien yli\nnorsunluu-jakkaroita ja kultaisia lastalusikoita. He joivat täysin\nsiemauksin kaikkia kreikkalaisia viinejä, joita nahkaleileissä\nsäilytettiin, campanialaisia saviastioissa pidettyjä viinejä,\nkantabrialaisia tynnyreissä tuotuja viinejä, rintamarja-, puu-,\nkaneeli- ja lotusviinejä. Maassa oli viini-lätäkköjä, joissa jalka\nluiskahti. Lihan höyryt ja syövien hengitys nousivat ilmaan puiden\noksien lomitse. Samalla aikaa kuului syömisen maiskutusta, sanoja,\nlaulua, pikarien kilinää, campanialaisten maljojen särkyessä\ntuhansiksi sirpaleiksi tai hopeisen vadin pehmeästi helähdellessä.\n\nJota enemmän heidän juopumuksensa lisääntyi, sitä selvenit, min\nhe muistivat Karthagon tekemiä vääryyksiä. Tasavalta oli sodan\nuuvuttamana koonnut kaupunkiinsa kaikki palaavat joukot. Gisko,\nheidän sodanjohtajansa, oli kuitenkin ollut niin viisas, että\noli heidät lähettänyt Karthagoon pienemmissä ryhmissä tehdäkseen\npalkansuorituksen helpommaksi, ja Neuvosto oli uskonut, että sotilaat\nlopulta suostuisivat jossain määrin, palkan vähennyksiin. Mutta nyt\noli suuttumus herännyt siitä, ettei palkkoja voitukaan suorittaa.\nTämän velan sekoitti kansa yhteen niiden kolmentuhannen kahdensadan\neuboialaisen talentin kanssa, jotka Lutatius oli vaatinut, ja siksi\nhe pitivät armeijaa samoin kuin Roomaakin Karthagon vihollisena.\nPalkkasoturit huomasivat sen; siksi heidän suuttumuksensa\npurkautuikin uhkauksiin ja omavaltaisuuksiin. Lopuksi he vaativat\nsaada yhtyä juhlimaan muuatta voittoaan, ja rauhanpuolue suostui\nsiihen kostaakseen Hamilkarille, joka oli niin kauvan ylläpitänyt\nsotaa. Sota oli loppunut vastoin Hamilkarin kaikkia ponnistuksia,\nja siksi hän epätoivoissaan oli luovuttanut Giskolle palkkasoturien\njohdon. Kun nyt hänen palatsinsa määrättiin heidän juhlapaikakseen,\nniin suunnattiin häneen osa siitä vihasta, joka kohdistui heihin.\nSitäpaitsi menot siitä nousivat suunnattoman suuriksi; ja hän sai ne\nmelkein yksinään suorittaa.\n\nPalkkasoturit ylpeilivät saatuaan tasavallan taipumaan ja\nuskoivat vihdoinkin pääsevänsä kotimaahansa verensä palkka viitan\nniskapussissa. Mutta kun he nyt juopumuksen höyryjen läpi muistelivat\nkaikkia ponnistuksiaan, niin ne olivat heidän mielestään kerrassaan\nihmeellisiä ja heille oli siis maksettu liian pieni palkka. He\nnäyttelivät arpiaan, kertoivat taisteluistaan, matkoistaan ja\nkotiseutujansa metsästyksistä. He matkivat villipetojen huutoja\nja niiden hyökkäystä. Sen jälkeen he panivat toimeen mielettömiä\nvedonlyöntejä; he pistivät päänsä viiniruukkuihin ja joivat\ntaukoamatta kuin janoiset kameelit. Eräs jättiläiskokoinen\nlusitanialainen, kantaen kummassakin kädessään miestä, juoksi pöytien\nyli pärskyttäen koko ajan tulta sieramistaan. Lakedaimonilaiset,\njotka eivät olleet laisinkaan riisuneet varustuksiaan, hyppivät\nraskaasti. Muutamat lähentelivät naisten tavoin, tehden rivoja\nliikkeitä; muutamat asettuivat aivan alasti taistelemaan\ngladiaattorien tavoin viiniruukkujen sekaan ja eräs joukko\nkreikkalaisia kiersi tanssien vaasia, johon oli kuvattu nymfejä,\nsamalla kun muuan neekeri löi härän luulla pronssikilpeen.\n\nÄkkiä kuulivat he valittavaa, vuoroin voimakasta ja vuoroin vienoa\nlaulua, joka nousi ja laski ilmassa kuin haavoitetun linnun siivet.\n\nSe oli työvankilassa olevien vankien laulua. Sotilaat syöksyivät\näkkiä ylös ja riensivät heitä vapauttamaan.\n\nHe palasivat huutojen kaikuessa ajaen keskellä tomupilveä\npariakymmentä miestä, jotka eroittautuivat kalpeutensa kautta\nkaikista muista. Pieni, musta, suppilon tapainen huopalakki peitti\nheidän paljaaksi ajeltua päätään; heillä kaikilla oli puiset\nsandaalit jalassaan ja heidän kulkiessaan kalisivat kahleet kuin\nrämisten kulkevat rattaat.\n\nHe saapuivat sypressikäytävälle ja hajosivat joukon keskeen, joka\nalkoi heiltä kysellä. Eräs heistä jäi syrjään seisomaan. Hänen\nrisaisen tunikansa läpi näkyi hartioissaan pitkiä arpijuovia.\nPainaen päänsä alas katsoi hän epäluuloisena ympärilleen ja sulki\nsilmänsä soihtujen häikäisevässä valossa; mutta kun hän näki, ettei\nkukaan näistä aseellisista miehistä aikonutkaan hänelle mitään pahaa\ntehdä, niin syvä huokaus nousi hänen rinnastaan; hän änkytti, nauroi\nkirkkaiden kyynelten huuhdellessa hänen poskiaan; sitten tarttui hän\nsuuren viinikannun korviin, nosti sen suoraan ylös käsillään, joista\nkahleet riippuivat ja katsoen taivasta kohden ja yhä pidellen maljaa,\nhän lausui:\n\n-- \"Terve ensiksi sinulle, Baal-Eshmun vapauttaja, jota synnyinmaani\nkansa kutsuu Aesculapiukseksi! ja teille, lähteiden, valon ja metsän\nhaltijat! ja teille, vuoristoissa ja maaluolissa piilevät jumalat!\nja teille, voimakkaat, loisto varusteiset miehet, jotka olette minut\nvapauttaneet!\"\n\nJa sitten antoi hän maljan vaipua alas ja kertoi tarinansa. Hänen\nnimensä oli Spendius. Karthagolaiset olivat ottaneet hänet vangiksi\nEginatisaarten meritaistelussa, ja kreikan, ligurian ja punian\nkielellä kiitti hän kerta vielä palkkasotureita; hän suuteli heidän\nkäsiään; sitten onnitteli hän pitojen johdosta, samalla ihmetellen,\nettei hän nähnyt siellä pyhän legionan maljoja. Nämä maljat,\njoiden kullakin kuudella särmällä oli smaragdeista tehty viinipuu,\nkuuluivat asekunnalle, joka muodostettiin yksinomaan hyvin kookkaista\nylimyksistä. Niiden käyttäminen oli etuoikeus, melkein papillinen\nkunnia; sen tähden eivät palkkasoturit himoinneetkaan mitään\ntasavallan aarteista niin kuin juuri niitä. He vihasivat niiden\nvuoksi legionaa ja oli nähty muutamien panevan henkensä alttiiksi\nsaadakseen kerran mielettömäksi nautinnokseen juoda noista maljoista.\n\nSiksi lähettivät he niitä hakemaan. Niitä säilyttivät syssitit; nämä\nolivat kauppiasliittoja, jotka söivät yhteisiä aterioita. Orjat\npalasivat. Tähän aikaan kaikki syssitien jäsenet nukkuivat.\n\n-- \"Herättäkää ne!\" vastasivat palkkasoturit.\n\nToisen kerran käytyään selittivät orjat niitä säilytettävän\ntemppelissä.\n\n-- \"Avatkaa se!\" vastattiin heille.\n\nJa kun orjat vavisten myönsivät, että ne olivat sotapäällikkö Giskon\nhuostassa, niin huusivat palkkasoturit:\n\n-- \"Tuokoon hän ne tänne!\"\n\nGisko ilmestyi vähän ajan päästä puutarhan perältä pyhän legionan\nseuraamana. Hänen laaja, musta viittansa, jonka jalokivillä\nkoristettu mitra kiinnitti pään päälle, ja joka valui hänen\nympärilleen hänen hevosensa kavioihin asti, liittyi etäältä\nkatsottaessa yön väriin. Ei näkynyt muuta kuin hänen valkoinen\npartansa, hänen säteilevä päähineensä ja kolminkertainen, suurista\nsinisistä levyistä tehty kaulanauhansa, joka valui, hänen rinnalleen.\n\nNähdessään hänet, tervehtivät sotilaat häntä suurella riemuhuudolla,\nkaikki kiljuivat:\n\n-- \"Maljat! Maljat!\"\n\nHän alkoi selittämällä, että jos heidän rohkeutensa otetaan varteen,\nniin he ne ansaitsivat. Joukko ulvoi ilosta käsiään taputtaen.\n\nHän sen kyllä tiesi, hän, joka taistelussa oli heitä johtanut ja joka\nviimeisen joukon kera oli palannut viimeisellä galeerilla!\n\n-- \"Se on totta! se on totta!\" sanoivat he.\n\nMutta, jatkoi Gisko, tasavalta oli antanut kunkin kansakunnan\npysyä omana ryhmänä, oli kunnioittanut heidän tapojaan,\njumalanpalvelustaan; he olivat vapaita Karthagossa! Mitä noihin\nmaljoihin tulee, niin ne olivat yksityistä omaisuutta. Äkkiä\nSpendiuksen vierestä syöksyi muuan gallialainen pöytien yli ja juoksi\nsuoraan Giskoa kohden, jota hän uhkasi heiluttaen kahta paljasta\nkalpaa.\n\nKeskeyttämättä puhettaan iski sotapäällikkö häntä raskaalla\nnorsunluusauvallaan päähän: barbari kaatui. Gallialaiset karjuivat,\nja heidän raivonsa tarttui toisiin; he olivat vähällä hyökätä\nlegionan kimppuun. Gisko kohotti olkapäitään nähdessään näiden\nkalpenevan. Hän ajatteli, että hänen rohkeutensa oli voimaton\nvastustamaan noita raakoja, vimmatuita petoja. Parempi oli\njälestäpäin kostaa jonkun ansan avulla; sen vuoksi hän viittasi\nsotilailleen ja poistui hitaasti. Sitten, portilla, kääntyi hän\npalkkasoturien puoleen ja huusi, että he vielä saavat tekoansa katua.\n\nJuhla alkoi uudelleen. Mutta Gisko saattoi palata, ja piirittäen\netukaupungin, joka oli aivan kallion reunalla, murskata heidät muuria\nvastaan. Silloin tunsivat he suuresta joukostaan huolimatta itsensä\navuttomiksi; ja suuri kaupunki, joka nukkui heidän alapuolellaan\nyön pimeässä, äkkiä peloitti heitä lukuisine portaineen, mustine,\nkorkeine taloineen ja outoine jumalineen, jotka olivat vielä\njulmemmat kuin sen asukkaat. Etäällä liikkui muutamia laivalyhtyjä\nsatamassa, ja Khamonin temppelistä välkkyi valo. He muistivat\nHamilkaria: Missä hän oli? Miksi hylkäsi hän heidät rauhan tultua?\nHänen erimielisyytensä Neuvoston kanssa olikin epäilemättä vain\ntekosyy voidakseen heidät tuhota. Heidän tyydyttämätön vihansa\nsuuntautui häneen; ja he kirosivat häntä yllyttäen vihanvimmaisten\npuheittensa kautta toinen toisiaan. Tällä hetkellä kokoontui paljon\nväkeä plataanien alle. He riensivät katsomaan neekeriä, jonka jäsenet\nsätkähtelivät, silmät tuijottivat, pää heittäytyi taapäin, ja suusta\nvalui vaahto. Joku huusi, että hän on myrkytetty. Kaikki luulivat\nolevansa myrkytettyjä. He hyökkäsivät orjien kimppuun; kamala melske\nsyntyi ja hävityksen huumaus vallitsi juopuneen armeijan. He iskivät\numpipäätä ympärilleen, särkivät ja surmasivat: muutamat viskoivat\nsoihtuja pensaistoihin; toiset kumartuivat leijonahäkkien aidan yli\nja surmasivat leijonat nuolilla; uhkarohkeimmat hyökkäsivät norsujen\ntarhaan, he tahtoivat katkoa niiden kärsän ja syödä norsunluuta.\n\nMutta balearilaiset linkomiehet, jotka saadakseen rauhassa ryöstää\nolivat kiertäneet palatsin nurkan taakse, kohtasivat tiellään korkean\nIndian kaislasta tehdyn aitauksen. He leikkasivat tikareillaan\nlukon hihnat poikki ja olivat silloin palatsin Karthagon puolisen\npäädyn puolella, uudessa taiteellisesti leikellyssä puutarhassa.\nValkoiset, pitkässä, tiheässä rivissä kasvavat kukat muodostivat\ntaivaansinisellä maalla pitkiä tähdenlennon muotoisia kaarevia\nviivoja. Pimeistä pensaikoista lainehti kuuma, hunajainen tuoksu.\nMuutamien puiden rungot oli sivelty sinoberilla muistuttaen siten\nverisiä pylväitä. Keskellä oli kahdentoista kuparipylvään päässä\nlasipallot, ja punertava valo täytti heikosti nämät ontot pallot,\njotka muistuttivat vavahtelevia jättiläissuuria silmiä. Sotilaat\nvalaisivat soihduilla tietään hapuillessaan pitkin loivaa rinnettä,\njoka oli täynnä syviä vakoja.\n\nPian he huomasivat pienen lammen, joka oli sinisillä kivimuureilla\njaettu useampaan osastoon. Vesi oli niin kirkasta, että soihdun kuva\nväreili aivan pohjalla, jonka muodosti valkoiset kivet ja kultahieta.\nVesi alkoi liikehtiä ja välkähtäviä suomuja näkyi, ja suuria kaloja,\njoilla oli jalokiviä kidassa ilmestyi veden pinnalle.\n\nRemahtaen nauruun sotilaat pistivät sormensa niiden kiduksiin ja\nkantoivat ne pöydille.\n\nNe olivat Barkas perheen kaloja. Kaikki ne polveutuivat niistä\nalkuaikaisista mateista, jotka olivat hautoneet sen pyhän munan,\njossa jumalatar oli ollut kätkössä. Tietoisuus siitä että tekivät\npyhäinrikoksen kiihotti palkkasoturien ruokahalun; he sytyttivät\nnopeasti tulta kuparisten maljojen alle ja katselivat ilokseen miten\nkauniit kalat sätkähtelivät kiehuvassa vedessä.\n\nLainehtiva sotilasjoukko tungeskeli. He eivät enää pelänneet.\nHeidän otsaltaan valuva tuoksurasva tippui suurina pisaroina\nrisaisille tunikoille, ja molemmin käsin nojautuen pöytään, joka\ntuntui heistä kiikkuvan kuin laiva, loivat he humalaiset katseensa\nympärilleen, silmillään edes ahmiakseen sen, mitä eivät voineet\nsaada käsiinsä. Toiset, kulkien keskellä purppurapeitteistä pöytää\nruokavatien välitse, särkivät norsunluujalustoja ja tyrialaisia\nlasipulloja. Laulu yhtyi särkyneiden maljojen joukossa kuolevien\norjien korinaan. He vaativat itselleen viiniä, lihaa, kultaa. He\nhuusivat itselleen naisia. He juopuneina intoilivat sadalla eri\nkielellä. Muutamat luulivat, höyryn lainehtiessa heidän ympärillään,\nolevansa kylpyhuoneissa, tai puut nähdessään kuvittelivat he olevansa\nmetsästämässä ja karkasivat toveriensa kimppuun kuin villipetoihin.\nTuli levisi puusta puuhun ja korkeat lehdikot, joista nousi ilmaan\npitkiä valkoisia, kierteisiä savupilviä, näyttivät herääviltä\ntulivuorilta. Huuto yhä kasvoi; haavoittuneet leijonat karjuivat\npimeässä.\n\nPalatsin ylin terassi vaikeni äkkiä, keskiö vi aukeni ja nainen,\nHamilkarin oma tytär, mustaan pukuun puettuna ilmestyi kynnykselle.\nHän astui portaita alas, jotka laskeutuivat sivuttain alemmalle\nterassille, sitte toiselle, sitten kolmannelle ja hän pysähtyi\nviimeiselle terassille, galeerinkeuloilla koristetuille portaille.\nLiikkumattomana ja pää painuneena katseli hän sotilaita.\n\nHänen takanaan kummankin puolin, oli kaksi pitkää riviä kalpeita\nmiehiä, joilla oli punahetaleiset, valkoiset, aivan maahan asti\nulottuvat puvut. Heillä ei ollut partaa, ei tukkaa, ei silmäripsiä.\nSormuksista kimaltelevissa käsissään oli heillä kaikilla suuret\nlyyrat ja he lauloivat kaikki kimeällä äänellä hymniä Karthagon\nsuojelusjumalattaren kunniaksi. Ne olivat Tanitin temppelin\neunukki-pappeja, joita Salammbo usein kutsui palatsiinsa.\n\nVihdoin laskeutui hän galeeriportaita alas. Papit seurasivat\nhäntä. Hän astui sypressikäytävää pitkin, ja kulki hitaasti\nosastopäällikköjen pöytien lomitse, ja päälliköt hiukan väistyivät\nkatsellen hänen kulkuaan.\n\nHänen punasinisellä jauholla siroitettu tukkansa oli kanadalaisten\nimpien tavan mukaan sidottu torniksi, joka lisäsi hänen pituuttaan.\nOhimoille kiinnitetyt helminauhat ulottuivat suupieliin asti; suu oli\nhiiluva kuin puoliksi avattu granaatti. Rinnalla oli valohohtavista\nkivistä sommiteltu koriste, jonka kirjavat muodot matkivat mureenan\nsuomuja. Jalokivillä koristetut käsivarret näkyivät paljaina\nhiattomasta tunikasta, jonka pikimustalle pohjalle oli siroitettu\npunaisia kukkia. Hänellä oli nilkkojen välillä kultaketju määräämässä\naskeleiden pituutta, ja tumma purppurainen oudosta kankaasta\nvalmistettu vaippa viilsi maata hänen jälessään, valahtaen hänen\nastuessaan kuin liikuntaa seuraava laine.\n\nPapit tuon tuostakin näppäilivät lyyroistaan sointuja, ja soiton\nvälillä kuului kultaisen ketjun helske ja papyrussandaalien\nsäännöllinen astunta.\n\nKukaan ei vielä tuntenut häntä. Hänen tiedettiin vain elävän yksinään\nantautuneena hartaaseen jumalanpalvelukseen. Sotilaat olivat\nhänen huomanneet öisin palatsin katolla polvistuvan tähtien eteen\nsytytettyjen suitsutusmaljojen ympäröidessä häntä, kuu oli tehnyt\nhänet niin kalpeaksi, ja jotain jumalallista ympäröi häntä hienona\nusvana. Hänen silmänsä näyttivät katsovan kauvas kaiken maallisen\nyli. Hän kulki pää kumarassa ja oikeassa kädessä pieni ebenpuinen\nlyyra.\n\nHe kuulivat hänen kuiskaavan: -- \"Kuolleet! Kaikki kuolleet! Te ette\nenää ennä äänelleni kuuliaisina niinkuin ennen, kun lammen rannalla\nistuen teille suuhun heitin meluunin siemeniä. Tanitin salaisuus\nväreili silmienne pohjalla, jotka olivat vesikuplia kirkkaammat.\"\nJa hän kutsui heitä nimeltään, jotka olivat kuukausien nimet. --\n\"Siv! Sivan! Tammus! Elul! Tischri! Shebar! -- Oi! armahda minua,\njumalatar!\"\n\nSotilaat, vaikka eivät ymmärtäneet mitään hänen sanoistaan,\ntunkeutuivat hänen ympärilleen. He aivan ällistyivät hänen pukunsa\nkomeutta; mutta hän loi heihin pitkän pelästyneen katseen, sitten\nantaen päänsä vaipua hartioiden väliin ja levittäen kätensä hän sanoi\nuseamman kerran:\n\n-- \"Mitä te teitte! mitä te teitte! Olihan teillä iloitaksenne\nleipää, lihaa, öljyä, kaikki aittojen villikaneeli! Minä tuotin\nhärkiä Hecatompyluksesta, minä lähetin metsämiehiä erämaahan!\" Hänen\näänensä paisui, hänen poskilleen nousi puna. Hän jatkoi: \"Missä\nte täällä olette? Valloitetussako kaupungissa, vai valtijaanne\npalatsissa? Ja kuka on tuo valtijaanne? suffeetti Hamilkar, isäni,\nBaalin palvelija! Teidän aseitanne, jotka nyt ovat punaisia noiden\norjien hurmeesta, niitä kieltäytyi hän antamasta Lutatiukselle!\nTunnetteko syntymämaassanne ainoatakaan, joka paremmin osaa\ntaisteluja johtaa? Katsokaa, palatsimme portaat ovat koristetut\nvoittojemme merkeillä! Jatkakaa! polttakaa! Minä vien mukanani pois\nhuoneemme haltijan, mustan käärmeeni, joka tuolla ylhäällä nukkuu\nlotuslehdillä! Minä vihellän ja se seuraa minua; ja jos galeeriin\nnousen, niin kiitää se purteni jälestä aaltojen harjalla.\"\n\nHänen hennot sieraimensa vavahtelivat. Hän murskasi kyntensä povensa\njalokiviä vastaan. Silmien hehku himmeni; hän jatkoi:\n\n-- \"Oi! Karthago raukka! säälittävä kaupunki! Sinulla ei ole enää\npuolustukseksesi entisajan voimakkaita miehiä, jotka kulkivat\nvaltameren toiselle puolelle rakentamaan rannoille temppeliä. Maat\ntekivät työtä sinun ympärilläsi ja meren ulapat, joita airosi\nhalkoivat, kiikuttivat laihoasi.\"\n\nSitten hän alkoi laulaa Melkarthin, sidonilaisten jumalan ja sukunsa\nkantaisän seikkailuista.\n\nHän kertoi Ersiphonian vuorille nousemisesta, matkasta Tartessukseen,\nja kostosodasta Masisabalia vastaan käärmeiden kuningattaren puolesta:\n\n-- \"Hän seurasi syvälle metsään tuota naishirviötä, jonka käärmehäntä\nlainehteli kuihtuneilla lehdillä kuin hopeinen puro; ja hän saapui\nkentälle, jossa lanteilta asti louhikäärmeen kaltaiset naiset\nloimuavan lieden ympärillä istuivat pyrstönsä varassa. Verenhohtava\nkuu loisti kalpean kehän sisällä, ja hirviöiden kielet, jotka olivat\nhaaraisia kuin kalastajain ahraimet, lipuivat suusta aivan liekin\nviereen.\"\n\nSitten Salammbo keskeyttämättä lauluaan kertoi miten Melkarth,\nvoitettuaan Masisabalin, pisti laivansa keulaan sen katkaistun pään.\n-- \"Laivan keinahdellessa vaipui se joka kerta aaltoihin, mutta\naurinko kivetti sen: se tuli kultaakin kovemmaksi; mutta sen silmät\neivät ehtyneet itkemästä, ja kyyneleet taukoamatta valuivat alas\nlaineisiin.\"\n\nHän lauloi tämän kaiken vanhalla kananealaisella murteella, jota\neivät barbaarit tajunneet. He ihmettelivät, mitä hän mahtoi heille\nsanoa noilla pelottavilla liikkeillään, joilla hän kertomustaan\nsäesti; -- ja nousten hänen ympärilleen pöydille, lepovuoteille,\nsykomorin oksille, suu auki ja pää kurolla he koettivat ymmärtää\nnäitä hämäriä kuvauksia, jotka leijuivat heidän mielikuvituksensa\nedessä jumalataruston läpi kuten pilvihirviöt taivaalla.\n\nParrattomat papit yksin ymmärsivät Salammbota. Lyyran kielien päällä\nriippuvat ryppyiset kädet vavahtelivat ja toisinaan kaiuttivat\nniistä synkkiä sointuja, sillä vanhoja naisia heikompina vapisivat\nhe samalla mystillisestä liikutuksesta että peläten noita miehiä.\nBarbaarit eivät heistä välittäneet; he kuuntelivat vain laulavaa\nneitosta.\n\nEi kukaan katsellut häntä niin kuin eräs nuori numidialainen\npäällikkö, joka oli ollut osastopäällikköjen pöydässä oman kansansa\nsotilaiden keskellä. Hänen vyössään oli niin taajassa tikareja,\nettä ne nostivat koholle laajaa viittaa, joka oli ohimoille sidottu\nnahkahihnalla. Olalle lainehtiva vaippa verhosi hänen kasvonsa\nvarjoon eikä muuta näkynyt kuin terävien silmien väike. Hän oli\nsattumalta juhlassa, -- hänen isänsä antoi hänen elää Barkaksen\nluona, kuninkaiden tavoin, jotka lähettivät lapsensa kuuluisiin\nperheisiin valmistamaan liittoja; mutta niinä kuutena kuukautena,\njotka Narr' Havas oli täällä viettänyt, ei hän vielä ollut nähnyt\nSalammbota; ja istuen kantapäillään, nojaten poskeaan keihäänsä\nvarteen hän katseli häntä sieraimen vavahdellessa kuin leopardilla,\njoka vaanii bamburuokojen suojassa.\n\nPöytien toisella puolen oli muuan hyvin kookas, kähärä- ja\nmustatukkainen libyalainen. Hänellä oli yllään sotisopansa, jonka\nkuparisuomut repivät lepovuoteen purppurapeitettä. Hopeinen puolikuun\nmuotoinen kaulanauha sotkeutui rinnan ihokarvoihin. Hyytynyttä verta\noli hänen kasvoillaan, hän nojasi vasenta kyynärpäätään vasten; ja\nsuu auki hän hymyili.\n\nSalammbo ei enää ollut pyhän laulelman vallassa. Äkkiä käytti hän\nkaikkia barbarien murteita, naisellisella hienotunteisuudella\nkoettaen lauhduttaa heidän vihaansa. Kreikkalaisille hän puhui\nkreikan kieltä, sitten kääntyi hän ligurialaisten, campanialaisten ja\nneekerien puoleen; ja jokainen kuunnellessaan löysi hänen äänestään\nsynnyinmaansa ihanuuden. Karthagon muistojen huumaamana hän nyt\nlauloi entisistä taisteluista Roomaa vastaan; sotilaat kalskuttivat\naseitaan. Hän tulistui paljaiden kalpojen väikkeestä; hän huusi kädet\nojennettuina. Hänen lyyransa putosi, hän vaikeni; -- ja painaen\nmolemmin käsin sydäntään, hän muutaman hetken silmät ummessa nautti\nkaikkien miesten innostuksesta.\n\nMatho libyalainen kumartui häntä kohden. Vaistomaisesti Salammbo\nlähestyi häntä ja kiitollisena kun oli saanut ylpeytensä\ntyydytetyksi, hän kaasi hänelle pitkän viinisuihkun kultaiseen\nmaljaan siten tehdäkseen sovinnon armeijan kanssa.\n\n-- \"Juo!\" sanoi hän.\n\nMatho otti maljan ja nosti sen huulilleen. Samassa eräs gallialainen,\nsama, jota Gisko oli haavoittanut, lausui omalla murteellaan iloisen\nnäköisenä hänelle jonkun sukkeluuden. Spendius oli lähellä; hän\ntarjoutui tulkitsemaan.\n\n-- \"Puhu\"! sanoi Matho.\n\n-- \"Jumalat sinua suosivat, sinusta tulee rikas mies. Milloin vietät\nhäitä?\"\n\n-- \"Mitä häitä?\"\n\n-- \"Sinun häitäsi! sillä meidän maassamme\", sanoi gallialainen, \"kun\nnainen antaa sotilaalle juotavaa, niin tarjoo hän miehelle vuoteensa.\"\n\nHän ei ollut vielä lopettanutkaan, kun Narr' Havas syöksyi ylös,\nsieppasi tikarin vyöstään ja nojaten oikeaa polveaan pöydän reunaan\nheitti sen Mathoa kohden.\n\nTikari suhahti maljojen lomitse, ja lävistäen libyalaisen käsivarren\nnaulitsi sen niin lujaan pöytään kiinni, että tikarin kahva vavahteli.\n\nMatho irroitti nopeasti tikarin, mutta hänellä ei ollut aseita, hän\noli alasti; silloin hän nosti molemmin käsin raskaan katetun pöydän\nja heitti sen Narr' Havasta kohden heidän väliinsä syöksyvän joukon\nyli. Sotilaat ja numidialaiset olivat niin ahtaalla, että eivät\nvoineet miekkojaan paljastaa. Matho raivasi, töytäten päällään,\nitselleen tietä. Kun hän sen nosti ylös, oli Narr' Havas kadonnut.\nHän katseli ympärilleen etsien häntä. Salammbokin oli poistunut.\n\nSilloin hänen katseensa kääntyi palatsiin päin ja hän aivan ylhäällä\nhuomasi erään mustaristisen punaisen portin sulkeutuvan. Hän riensi\nsitä kohden.\n\nHänen nähtiin juoksevan galeerinkeulojen ohi, sitten ilmestyi hän\nseuraaville kolmelle portaalle, kunnes saapui punaiselle portille,\njota hän kaikin voimin jyskytti. Läähättäen nojautui hän seinää\nvasten, jotta ei kaatuisi.\n\nEräs mies oli häntä seurannut, ja hämärässä, sillä palatsin kulma\npeitti juhlan soihdut, tunsi hän sen Spendiukseksi.\n\n-- \"Mene pois!\" sanoi hän.\n\nVastaamatta mitään alkoi orja hampaillaan repiä tunikaansa; sitten\npolvistuen Mathon viereen tarttui hellävaroin tämän käsivarteen ja\nhypyeli sitä löytääkseen hämärässä haavan.\n\nKuun säteen välähtäessä pilvien raosta näki Spendius\nkeskelläkäsivartta ammottavan haavan. Hän kääri sen ympärille\nkangaskappaleen; mutta toinen ärtyisänä sanoi: \"Anna minun olla! anna\nminun olla!\"\n\n-- \"En!\" lausui orja. \"Sinä minut pelastit tyrmästä. Minä olen omasi!\nsinä olet herrani! käske!\"\n\nMatho kulkien seinän viertä asteli pitkin penkerettä. Joka askeleella\nkuunteli hän ja kullattujen ristikkojen läpi tirkisti hiljaisiin\nhuoneisiin. Vihdoin seisahtui hän epätoivoissaan.\n\n-- \"Kuule!\" sanoi hänelle orja. \"Oi, elä minua halveksi heikkouteni\ntähden! Minä olen asustanut palatsissa. Minä voin kuin käärme\nvilahtaa seinien sisälle. Tule! Esi-isien salissa on joka\npermantoliuskan alla kultaharkko; maanalainen tie vie heidän\nhautaansa.\"\n\n-- \"Mitä minä siitä!\" sanoi Matho.\n\nSpendius vaikeni.\n\nHe olivat penkereellä. Suunnaton pimeä varjo leveni heidän eteensä,\nsiinä näkyi hämäriä kasaantumisia, kuten kivettyneen valtameren\njättiläislaineita.\n\nMutta idän puolella ilmeni valojuova. Alhaalla vasemmalla Megaran\nkanavat alkoivat valkoisina mutkikkaina uomina kuvastua puutarhojen\nvihannan lomitse. Seitsenkulmaisten temppelien kartiokatot, portaat,\nterassit, vallitukset vähitellen näkyivät aamun hämärässä; ja koko\nKarthagon niemen ympärillä välkkyi valkoinen vaahto vyö, ja smaragdin\nvärinen, meri näytti aivan hyytyneeltä aamun sarastaessa. Sen mukaan\nkuin puna taivaalla laajeni, niin jyrkänteen kupeella olevat korkeat\ntalot kohosivat, erottautuivat, muistuttaen mustaa vuohiparvea,\njoka laskeutuu vuoristosta. Autiot kadut pitenivät; sieltä täältä\nmuurien takaa pilkistävät palmut eivät liikahtaneetkaan, vedellä\ntäytetyt altaat muistuttivat pihoille unohtuneita hopeakilpiä,\nHermaeumin niemen majakka alkoi vaaleta. Aivan ylhäällä, Akropoliin\nsypressimetsässä, Eschmunin hevoset tunsivat valon koittavan,\nnostivat kaviot marmoriaituukselle ja hirnuivat aurinkoa kohden.\n\nSe nousi; Spendius nosti huudahtaen kätensä ylös.\n\nKaikki ui punaisessa valossa, sillä jumala aivan kuin silpoen\nitseään heitti tulvivina säteinä Karthagon yli suoniensa kultaisen\nsateen. Galeerien keulat kimaltelivat, Khamonin katto näytti olevan\ntulessa, ja temppelien porttien auetessa näkyi väikettä sisältä.\nMaalta tulevien suurien kuormakärryjen pyörät kolisivat katukiviin.\nSälytetyt dromedaarit laskeutuivat apengerteitä alas. Rahanvaihtajat\nkatujen kulmissa levittivät kauppakojujensa telttakatokset. Haikarat\nlensivät valkoiset purjeet lainehtivat. Tanitin lehdosta kuului\npyhien ilotyttöjen tamburiinien soittoa, ja Mappalioiden kärjellä\nuunit, joissa saviarkkuja valmistettiin, alkoivat sauhuta.\n\nSpendius kumartui terrassin reunan yli; hänen hampaansa kalisivat,\nhän sanoi:\n\n-- \"Niin... niin... valtiaani! minä ymmärrän, miksi sinä äsken\nhalveksit palatsin ryöstämistä.\"\n\nMatho aivan kuin heräsi hänen sähisevään puheeseensa, hän ei\nnäyttänyt ymmärtävän; Spendius jatkoi:\n\n-- \"Mikä rikkaus! ja noilla miehillä, jotka tämän omistavat, ei ole\nmiekkaakaan sitä puolustaakseen!\"\n\nSitten hän ojensi oikean kätensä ja osoitti ihmisiä, jotka kömpivät\nhiekkasärkillä satamamuurin ulkopuolella, etsiäkseen kultahietaa!\n\n-- \"Katso!\" sanoi hän, \"tasavalta on samallainen kuin nuo\nkerjäläiset: kumartuen valtameren reunalle pistää se joka rantamalle\nahnaan kätensä, ja aaltojen pauhu täyttää niin sen korvat, ettei se\nkuule takaa saapuvan herransa askeleita!\"\n\nHän veti Mathon aivan terassin toiseen päähän ja osoitti puistoa,\njossa sotamiesten puihin ripustetut miekat kimaltelivat auringon\nvalossa.\n\n-- \"Mutta täällä on voimakkaita miehiä, joiden viha on vimmattu, eikä\nmikään sido heitä Karthagoon, ei heidän perheensä, ei valansa, ei\njumalansa!\"\n\nMatho nojasi seinää vastaan, Spendius läheni häntä ja jatkoi\nmatalalla äänellä:\n\n-- \"Ymmärrätkö minua, sotilas? Me astuisimme purppuralla verhottuina\nkuin satrapit. Meitä pestäisiin tuoksuvissa vesissä; minulla olisi\nvuorostani orjia! Etkö sinä ole kyllästynyt nukkumaan paljaalla\nmaalla, juomaan leirin hapanta viiniä ja aina kuulemaan torven ääntä?\nSinä aijot myöhemmin levätä, eikö niin? silloin kun sotasopasi\nriisutaan ja ruumiisi heitetään korppikotkien ruuaksi! tai ehkä\nsauvaan nojaten sokeana, ontuvana, raihnaisena kuljet portilta\nportille kertomassa nuoruuttasi lapsille ja suolakastikkeen\nkauppiaille. Muistahan kaikkia päällikköjesi vääryyksiä, nukkumistasi\nlumikinoksissa, marssejasi päivän helteessä, sotakurin julmuutta\nja ainaista ristiinnaulitsemisen uhkaa! Niin monen kärsimyksen\njälkeen olet saanut kunniakäädyt, samoin kuin aasin kaulaan\nsidotaan kulkusnauha, jotta se juostessaan huumaantuu eikä tunne\nväsymystä. Sellainen mies kuin sinä, urhoollisempi kuin Pyrrhus! Jos\nsinä vaan olisit tahtonut! Kuinka onnellinen olisitkaan suurissa\nviileissä saleissa, lyyran soidessa, lojuen kukilla, narrien ja\nnaisten huvitellessa sinua! Elä sano, että sen saavuttaminen olisi\nmahdotonta! Eivätkö palkkasotilaat jo ennen ole vallanneet Rhegiumia\nja muita varustettuja paikkoja Italiassa. Kuka sinua estää! Hamilkar\non poissa; kansa kiroo rikkaita; Giskolla ei ole mitään valtaa\nympärillään olevien pelkurien yli. Mutta sinä olet urhoollinen,\nsinua he tottelisivat. Käske sinä! Karthago on meidän; hyökätkäämme\nottamaan!\"\n\n-- \"Ei!\" sanoi Matho, \"Molokin kirous lepää ylitseni. Minä tunsin sen\nhänen silmissään ja aivan äsken näin eräässä ternin pelissä mustan\noinaan, joka väistyi taapäin.\" Hän jatkoi katsoen ympärilleen: \"Missä\nhän on?\"\n\nSpendius näki että suunnaton levottomuus oli hänen sielussaan, eikä\nuskaltanut enää haastella.\n\nPuut heidän takanaan vielä höyrysivät; niiden mustilta oksilta\nsilloin tällöin putoili puoliksi kärventyneitä apinain ruumiita\nvatien joukkoon. Juopuneet sotilaat kuorsasivat suu auki ruumiiden\nkeskellä; ja ne, jotka eivät nukkuneet, painoivat auringon\nsokaisemina päänsä alas. Myllerretty maa katosi punaisten lätäkköjen\nalle. Tarhansa paalujen keskellä norsut heiluttivat verta vuotavia\nkärsiään. Avoimissa aitoissa näkyi säkeistä maahan kaadettua vehnää\nja porttiholvissa korkea kasa barbarien särkemiä vaunuja. Sedripuihin\nlentäneet riikinkukot levittivät pyrstönsä ja alkoivat kirkua.\n\nMutta Mathon liikkumaton asento oudoksutti Spendiusta; Matho oli\nvielä äskeistä kalpeampi, ja hänen nojatessaan molemmin käsin\npenkereen reunaa vasten hänen tuijottavat silmänsä seurasivat etäällä\njotain. Kumartuessaan huomaa Spendius, mitä hän katseli. Kultainen\npiste näkyi etäällä tomuisella Uticaan vievällä tiellä; se oli kahden\nmuulin vetämien kaksipyöräisten ajoneuvojen pyörännapa; orja juoksi\naisan vieressä pidellen suitsista muuleja. Ajoneuvoissa istui kaksi\nnaista. Muulien harjat löyhyivät persialaiseen tapaan niiden korvien\nvälissä valkoisista helmistä tehdyn verkon alla. Spendius tunsi\najajat; hän pidätti huudahduksen.\n\nSuuri huntu liehui niiden takana tuulessa.\n\n\n\n\nII.\n\nSICCASSA.\n\n\nKaksi päivää myöhemmin poistuivat palkkasoturit Karthagosta.\n\nJokaiselle heistä oli annettu kultaraha sillä ehdolla, että he\nleiriytyisivät Siccaan, ja heille oli kaikin tavoin mielistellen\nsanottu:\n\n-- \"Te olette Karthagon pelastajia! Mutta te näännytätte sen nälkään,\njos jäätte; se ei silloin kykene palkkaa suorittamaan. Poistukaa!\nTasavalta kyllä myöhemmin palkitsee teitä tästä myöntyväisyydestä.\nMe kokoomme heti verot; palkkanne on oleva täydellinen ja galeerit\npannaan kuntoon viemään teidät kotimaahanne.\"\n\nEivät he osanneet vastata mitään niin moniin puheisiin. Sotaan\ntottuneet miehet ikävystyivät kaupungissa oleskeluun. Ei heitä ollut\nvaikea taivuttaa, ja kansa nousi muureille katsomaan heidän lähtöään.\n\nHe kulkivat Khamonin katua myöten ja Cirtan portin kautta,\nsikinsokin, jousimiehet raskasaseisten, päälliköt sotamiesten,\nlusitanialaiset kreikkalaisten kanssa. He astuivat reippaasti ja\nraskaat kothurnit kalskuivat katuliuskoilla. Asevarustukset olivat\nheittokoneet lyöneet myhkyille ja kasvot olivat tummentuneet\ntaistelun helteessä. Karkeita huutoja kuului tiheän parran alta;\nsärkyneet panssaripaidat kalskuivat kalvan kahvaa vasten, ja\nvaskilevyjen lomitse näkyi lihakset, jotka olivat yhtä peloittavia\nkuin sotakoneet. Pitkät peitset, tapparat, keihäät, huopapäähineet,\npronssikypärit, kaikki lainehti tasaisesti eteenpäin. Kadut\ntäyttyivät niin että olisi luullut seinien murtuvan, ja pitkä\nsotilasrivi kulki korkeiden, kuusikerroksisten, vuoriöljyllä\nsiveltyjen rakennusten ohi. Rauta- tai ruokoristikkojen takaa\nkatselivat naiset hunnutettuina vaiti barbaarien kulkua.\n\nTerrassit, vallit, muurit olivat täpötäynnä mustiin pukuihin puettuja\nkarthagolaisia. Merimiesten mekot loivat aivan kuin veritäpliä\ntähän tummaan tungokseen, ja melkein alastomat lapset, joiden iho\nloisti kuparisten rannerenkaiden alta, huitoivat joko pylväiden\nlehtikoristeista tai palmupuun oksien lomasta. Muutamia Neuvoston\njäseniä oli asettunut tornien tasakatolle, eikä kukaan tiennyt, miksi\nsiellä täällä seisoi tuollainen pitkäpartainen mies miettiväisen\nnäköisenä. Ne näkyivät kauvaksi taivasta vastaan epäselvinä kuin\nhaamut ja liikkumattomina kuin kivikuvat.\n\nKaikissa oli kuitenkin sama levottomuus valloillaan; pelättiin, että\nbarbarit huomatessaan olevansa niin taajalukuisia, haluaisivatkin\njäädä. Mutta he poistuivatkin niin luottavaisina, että karthagolaiset\ntulivat rohkeammiksi ja liittyivät sotilasten seuraan. Heille\nvannottiin valoja ja heitä syleiltiin. Pyysivätpä muutamat\nsuunnattomasti vehkeillen ja rohkeasti teeskennellen heitä jäämään\nkaupunkiin. Heille heitettiin hajuaineita, kukkia, hopearahoja.\nHeille annettiin taikaesineitä tauteja vastaan; mutta niihin oli\nsyljetty kolme kertaa, jotta ne tuottaisivat kuoleman, tai pantu\nsisään shakaalin nahkaa, joka tekee sydämen pelkuriksi. Heille\ntoivotettiin ääneen Melkarthin siunausta ja hiljaa hänen kiroustaan.\n\nSitten seurasi kuormastovaunujen tungos, vetojuhdat ja jälelle\njääneet sotilaat. Sairaat valittelivat dromedaarien selässä;\ntoiset nojasivat ontuen keihään varteen. Juopot kantaa retustivat\nleilejä, syömärit lihakimpaleita, leivoksia, hedelmiä, voita\nviikunanlehdillä ja jäätä kangassäkeissä. Toisella oli päivänvarjo\nkädessään tai papukaija olallaan. He taluttivat koiria, gaselleja\ntai panttereja. Libyalaiset naiset haukkuivat ratsastaessaan aasin\nselässä neekerinaisia, jotka sotilaiden tähden olivat jättäneet\nMalquan porttolat; useat imettivät lastaan, joka riippui heidän\nrinnallaan hihnan varassa. Miekan kärjillä joudutettiin muuleja,\njoiden selkä taipui telttojen taakan alla; ja paljon oli palvelijoita\nja vedenkantajia, kalpeita, kuumeen kellastamia ja aivan likaisia\nsyöpäläisistä, Karthagon kansan sakkajoukkoa, joka oli liittynyt\nbarbareihin.\n\nHeidän mentyään suljettiin portit ja kansa laskeutui alas muureilta;\narmeija hajaantui pian koko kannakselle.\n\nSe jakaantui erisuuruisiin osiin. Sitten näkyivät peitset kuin sankka\nkaislisto, vihdoin kaikki katosi tomupilveen; ne sotilaat, jotka\nkääntyivät Karthagoon päin katsomaan näkivät pitkien muurien reunojen\nautioina kohoavan taivaan rantaa vastaan.\n\nSitten kuulivat barbarit kamalan huudon. He luulivat ryhmän\nkaupunkiin jääneitä tovereitaan, (sillä he eivät tarkkaan tietäneet\nomaa lukumääräänsä) ryöstävän huvikseen jotain temppeliä. He\nnauroivat sydämensä pohjasta tälle ajatukselleen ja jatkoivat\nmatkaansa.\n\nIlokseen marssivat he taas yhdessä, kuten ennen, keskellä tasankoa;\nja kreikkalaiset lauloivat mamertilaisten vanhaa laulua:\n\n-- \"Peitsellä ja miekalla minä kynnän ja niitän; minä se olen talon\nisäntä. Aseeton mies vaipuu jalkaini juureen ja kutsuu minua herraksi\nja valtakuninkaaksi.\"\n\nHe huusivat, hyppelivät, iloisimmat alkoivat kertoa tarinoita;\nkurjuuden aika oli loppunut. Tunikseen tultuaan huomasivat muutamat,\nettä joukko balearilaisia linkomiehiä puuttui heidän seurastaan.\nEpäilemättä eivät he olleet kaukana; ja sitten heitä ei enää\nmuisteltukaan.\n\nMuutamat majoittuivat taloihin, toiset sijoittuivat muurien juurelle,\nja kaupungin asukkaat tulivat haastelemaan sotilaiden kanssa.\n\nKoko yön näkyi Karthagon puolella taivaan rannalla palavia tulia,\nroihut nousivat kuin jättiläissoihtujen liekit ja kuvastuivat tyyneen\nlahteen. Ei kukaan armeijassa tietänyt, mitä juhlaa siellä vietettiin.\n\nSeuraavana päivänä he kulkivat asumuksista rikkaan seudun läpi.\nPatriisien vuokratiloja oli pitkin tien vartta; vesiojat kiertelivät\npalmumetsissä; oliivipuut muodostivat pitkiä viheriäisiä rivejä;\nrusousvat leijailivat kukkuloiden rotkoissa; etäällä näkyi sinisiä\nvuoristoja. Kuuma tuuli puhalsi. Kameleontit ryömivät kaktuksen\nsuurilla lehdillä.\n\nBarbarit alkoivat kulkea hitaammin.\n\nHe astuivat eri ryhmissä tai kulkivat perättäin pitkän matkan\npäässä toisistaan. He söivät viinitarhoista rypäleitä. He lojuivat\nruohikossa, ja katselivat kummissaan härkien keinotekoisesti\nmutkistettuja sarvia, lampaita, jotka olivat vuodalla verhotut, jotta\nvilla pysyisi puhtaana, vinokaiteita muodostavia ojia, laivanankkurin\nnäköisiä auroja, ja silphiumilla kastettuja granaattipuita. Tämä maan\nhedelmällisyys ja viisaat keksinnöt häikäsivät heitä.\n\nIllalla he laskeutuivat levolle avaamattomien telttojensa päälle; ja\nnukkuessaan tähtitaivaan alla he muistelivat Hamilkarin juhlaa.\n\nSeuraavana keskipäivänä pysähdyttiin erään joen varrelle,\noleanderi-pensaiden suojaan. Silloin he sukkelasti heittivät pois\nkeihäänsä, kilpensä ja vyönsä. He peseytyivät ilosta huutaen,\nammensivat kypärillään vettä, toiset, joivat suullaan maaten keskellä\nvetojuhtia, joiden kantamukset putoilivat.\n\nSpendius, istuessaan Hamilkarin puistosta varastetun dromedarin\nselässä, näki etäällä Mathon, joka kantaen rinnallaan kättään\nsiteessä, avopäin ja pää alaspainuneena juotti muuliaan katsellen\nvirran juoksua. Heti hän juoksi joukon läpi huutaen: -- \"Valtias!\nvaltias!\"\n\nMatho ei häntä edes kiittänyt hänen siunauksistaan. Välittämättä\nsiitä alkoi Spendius kulkea hänen jälessään ja tuon tuostakin loi hän\nlevottomana katseensa Karthagoon päin.\n\nHän oli kreikkalaisen puhujan ja campanialaisen ilotytön poika. Hän\noli ensin rikastunut naiskaupalla; sitten menetettyään kaikki varansa\neräässä haaksirikossa kävi hän Sammumin paimenten kanssa sotaa Roomaa\nvastaan. Hän joutui vangiksi, mutta pakeni, joutui uudelleen vangiksi\nja sai tehdä työtä kivilouhimoissa, hikoilla kylpyhuoneissa, parkua\nrangaistuksen saadessaan, kulkea isännältä isännälle ja tuntea kaikki\norjuuden kauhut. Kerran hän syöksyi epätoivoissaan mereen korkeasta\nkolmisoutupurresta, jossa hän oli soutajana. Hamilkarin merimiehet\npelastivat hänet puolikuolleena ja toivat Karthagoon Megaran tyrmään.\nMutta koska pakolaiset piti luovutettaman Roomalle takaisin, niin hän\nkäytti sekasortoa hyväkseen ja pakeni sotilaiden seurassa.\n\nKoko matkan ajan pysytteli hän Mathon lähettyvillä, toi hänelle\nruokaa, tuki häntä ratsun selästä astuessa, levitti maton illalla\nhänen päänsä alle. Matho heltyi lopulta näiden hellyydenosoitusten\nvaikutuksesta ja alkoi vähitellen kertoa itsestään.\n\nHän oli syntynyt Syrtin rannalla. Hänen isänsä oli hänet vienyt\npyhiinvaellusmatkalle Ammonin temppeliin. Sittenhän oli pyydystänyt\nnorsuja garamantilaisten metsissä. Myöhemmin hän oli astunut\nKarthagon palvelukseen. Hänet oli Drepanumin valloituksessa\nnimitetty tetrarkaksi. Tasavalta oli hänelle velkaa neljä hevosta,\nkaksikymmentä kolme medimniä vehnää ja koko talven palkan. Hän\npelkäsi jumalia ja toivoi kuolevansa kotimaassaan.\n\nSpendius kertoili hänelle matkoistaan, näkemistään kansoista ja\ntemppeleistä; hän oli hyvin kätevä: hän osasi valmistaa sandaaleja,\npeitsiä, verkkoja, kesyttää villipetoja ja keittää myrkkyjä.\n\nJoskus kesken puhetta hän päästi karkean huudon; Mathon muuli\njoudutti kulkuaan; toiset riensivät jälestä, sitten Spendius jälleen\nkiljaisi pelon vallassa. Se alkoi haihtua neljännen päivän iltana.\n\nHe kulkivat vieretysten armeijan oikealla puolella erään kukkulan\nrinteellä; alhaalla tasanko leveni kadoten yöilman usvaan.\nSotilasrivit liikkuivat heidän alapuolellaan, aaltoillen hämärässä.\nToisinaan astuivat he kuun valaisemille kummuille; silloin tähti\ntuikki peitsien kärjessä, kypärit hetkisen kimaltelivat, kaikki\nkatosi ja uusia joukkoja taukoamatta saapui. Etäällä lammaslaumat\nhavahtaessaan määkyivät, ja sanomattoman suloinen rauha tuntui\nlaskeutuvan maan päälle.\n\nHeittäen päänsä taapäin ja silmät puoliksi ummessa Spendius hengitti\nsyvään raitista tuulta; hän levitti käsivartensa ja liikutti sormiaan\nparemmin tunteakseen sen hyväilyn, joka ruumistaan hiveli. Jälleen\nheränneet koston unelmat innostuttivat häntä. Hän painoi kätensä\nsuulleen salatakseen nyyhkytyksiään, ja puoliksi huumauksen hurmiossa\nhän laski suitset vapaaksi, ja dromedaari astui eteenpäin pitkin,\nsäännöllisin askelin. Matho oli vaipunut entiseen alakuloisuuteensa;\nhänen jalkansa riippuivat maahan asti, ja ruoho lyöden hänen\nkorthurneihinsa siuhkui taukoamatta.\n\nMutta tietä jatkui loppumattomiin. Tasangon toisella puolella\njouduttiin uudelleen pyöreälle ylängölle; sitten laskeuduttiin\nlaaksoon, ja vuoret, jotka näyttivät sulkevan taivaanrannan,\nväistyivät jota lähemmäksi tultiin aivan kuin liukuen tieltä pois.\nToisinaan jouduttiin joelle, joka tamariskipensaiden välitse\nluikerteli kunnaiden taakse. Joskus osui matkan varrelle korkea\nkallio, joka oli kuin laivan keula tai kadonneen jättiläiskuvapatsaan\njalusta.\n\nSäännöllisen matkan päässä toisistaan tavattiin pieniä neliskulmaisia\ntemppeleitä, joita Siccaan kulkevat vaeltajat käyttivät\nlepopaikkoinaan. Ne olivat suljettuina kuin haudat. Saadakseen ne\nauki jyskyttivät libyalaiset niiden ovia. Kukaan ei sisäpuolelta\nvastannut.\n\nSitten viljelyspaikat alkoivat harveta. Äkkiä tultiin\nhiekkatasangoille, jossa ohdakkeet kasvoivat tiheässä. Lampaita\nkulki kivien lomissa laitumella; nainen, sininen kangas uumenillaan,\npaimensi niitä. Hän pakeni kirkuen heti, kun kallioiden välistä näki\nsotilaiden peitset.\n\nJuuri kun he kulkivat kuin pitkää käytävää myöten, jonka kummallakin\npuolen oli punertavia kallioita, kamala haju tuntui heidän\nsieramiinsa, ja he olivat johanneksenleipäpuun latvassa näkevinään\njotain tavatonta: leijonan pää pistäytyi lehvien lomitse esiin.\n\nHe juoksivat lähemmäksi. Se oli leijona, joka aivan kuin rikollinen\noli naulittu käpälistään ristiin. Suunnaton kuono painui rintaa\nvastaan, ja etukäpälät, jotka melkein katosivat tuuhean harjan\nalle, olivat aivan levällään kuin linnun siivet. Kylkiluut näkyivät\nselvästi pingoittuneen nahan alta; takajalat, jotka olivat\npäälletysten naulatut yhteen, olivat hiukan koukussa; ja musta veri,\njoka virtasi karvojen alta, oli muodostanut suikulaisia veripuikkoja\nhäntään, joka riippui suoranaan pitkin ristiä. Sotilaat pitivät sen\nympärillä iloa; kutsuivat sitä konsuliksi ja Rooman kansalaiseksi ja\nheittivät sen silmiin kiviä ajaakseen paarmat pois.\n\nSata askelta etempänä tapasivat he kaksi samallaista, ja äkkiä näkyi\npitkä rivi ristiinnaulittuja leijonia. Muutamat olivat kuolleet jo\nniin kauvan sitten, ettei niistä ollut jälellä ristillä muuta kuin\nluurangon jätteitä; muutamilla, puoleksi matojen syömillä, kita oli\nvääntyneenä kamalaan irvistelyyn; niiden joukossa oli tavattoman\nkookkaita; risti notkui niiden alla ja ne häilyivät tuulessa ja\nniiden päiden päällä liiteli taukoamatta korppiparvi. Siten kostivat\nkarthagolaiset kiinni saamilleen villipedoille; he toivoivat täten\npeloittavansa toisia. Barbarien nauru taukosi ja he kummastelivat\ntätä näkyä. \"Mikä kansa tämä kansa on\", ajattelivat he, \"joka\nhuvikseen ristiinnaulitsee leijonia!\"\n\nSuurin osa heistä oli pohjoisten maiden kansaa, jotka olivat jo\nlevottomia, kärsimättömiä, sairaita. He repivät kätensä aloen\npiikkeihin; suuret paarmat surisivat heidän korvissaan ja punatauti\nalkoi levitä armeijaan. He kävivät kärsimättömiksi, kun ei Siccaa\njo näkynyt. He pelkäsivät eksyvänsä ja joutuvansa erämaahan,\ntuohon hiekan ja kauhujen valtakuntaan. Useat eivät enää tahtoneet\nkulkeakaan eteenpäin. Monet palasivat Karthagoa kohden.\n\nVihdoin seitsemäntenä päivänä, kauvan kuljettuaan erään vuoren\nrinnettä, kääntyivät he oikealle; äkkiä näkyi muuririvi, joka kohosi\nvalkoisilla kallioilla melkein kadoten niiden väriin. Samassa näkyi\nkoko kaupunki; sinisiä, keltaisia ja valkoisia huntuja liehui\nvalleilla iltaruskossa. Ne olivat Tanitin papittaria, jotka olivat\nrientäneet sotilaita vastaan ottamaan. He seisoivat rivissä pitkin\nvallituksen reunaa lyöden tamburiineja, näppäillyn lyyroja, helistäen\nkalkkaroita, ja aurinko, joka heidän takanaan laskeutui Numidian\nvuoriston taa, loi säteensä läpi harppujen kielien, joiden yli heidän\npaljaat käsivartensa ojentuivat. Toisinaan soittokoneet vaikenivat,\nja kimakka huuto, äkkinäinen, raivoisa, jatkuva, haukunnan kaltainen\nkuului heidän lyödessään kielellään suupieliinsä. Muutamat olivat\npitkällään leuka käden nojassa, ja liikkumattomampina kuin sfinxit\niskivät he suuret mustat silmänsä lähestyvään armeijaan.\n\nVaikka Sicca olikin pyhä kaupunki, niin ei se voinut majoittaa\nniin suurta joukkoa; temppeli lisärakennuksineen täytti jo\npuolet kaupungista. Sen vuoksi asettuivatkin barbarit leiriin\nkaupungin ulkopuolelle, säännölliset joukot osastoihinsa, toiset\nkansakunnittain tai oman mielensä mukaan.\n\nKreikkalaiset nostivat suoriin yhdensuuntaisiin riveihin\nnahkatelttansa, iberialaiset järjestivät kehään kangasmajansa;\ngallialaiset tekivät laudoista vajoja; libyalaiset laativat pelkistä\nkivistä suojia, ja neekerit kaivoivat käsin hiekkaan makuukuoppia.\nMonet, tietämättä minne sijoittuisivat, harhailivat kuormaston\nkeskellä, ja nukkuivat yönsä paljaalla maalla risaiseen viittaansa\nkääriytyneinä.\n\nTasanko leveni heidän ympärilleen joka taholta vuorien saartamana.\nSiellä täällä jokunen palmupuu kumartui hiekkakummun yli, hongat\nja tammet muodostivat viheriäitä läisköjä jyrkänteihin. Joskus\nukkossade aivan kuin pitkä harso riippui taivaalta, mutta\ntasangolla pysyi kirkas sää ja päivänpaiste, sitten lauhkea tuuli\nlennätteli hiekkapilviä; -- ja joki virtasi ryöppyinä Siccan\nkukkulalta, jossa kohosi kultakattoisena, kuparipylväisenä Venus\nKarthagolaisen, seudun suojelusjumalattaren temppeli. Hän näytti\ntäyttävän koko seudun. Seudun vaihtelevaisuus, sen muuttelevaiset\nilmat ja valovälkkeet olivat aivan kuin hänen oikukkaan voimansa ja\nikuisen hymynsä kauneuden tunnusmerkkinä. Vuorien kukkulat olivat\npuolikuun-muotoisia, toiset muistuttivat naisia, jotka ojensivat\ntäyteläisiä rintojaan, ja barbarit tunsivat miten heidän väsyneen\nruumiinsa yli laskeutui suloinen uupumus.\n\nSpendius oli myymällä dromedaarinsa ostanut itselleen orjan. Pitkin\npäivää hän makasi maassa Mathon teltan edustalla. Joskus hän havahti\nluullen unessa kuulleensa piiskuuhihnojen siuhkuvan; mutta hän laski\nhymyillen kätensä jaloilleen niiden arpien päälle, jotka kahleet\nolivat tehneet; sitten hän jälleen vaipui uneen.\n\nMatho suostui hänen seuraansa, ja liikkuessaan kulki Spendius hänen\ntakanaan kuten liktori, suuri kalpa lanteellaan; tai Matho veltosti\nnojasi käsivarttaan hänen olkapäähänsä, sillä Spendius oli lyhyt.\n\nEräänä iltana kulkiessaan yhdessä pitkin leirin kujia, he huomasivat\nvalkoviittaisia miehiä; heidän joukossaan oli Narr' Havas,\nnumidialainen prinssi. Matho vavahti.\n\n-- \"Miekkasi!\" huusi hän; \"minä tahdon hänet tappaa!\"\n\n-- \"Elä vielä!\" sanoi Spendius pidättäen häntä. Jo Narr' Havas\nlähestyi heitä.\n\nHän taivutti peukalonsa alaspäin sovinnon merkiksi, ja pani silloisen\nsuuttumuksensa juhlan juopumuksen syyksi; sitten hän puhui kauvan\nKarthagoa vastaan, mutta ei lausunut, mikä hänet toi barbarien luo.\n\nTekikö hän sen pettääkseen heidät vai tasavallan? kysyi Spendius\nitseltään; ja kun hän aikoi käyttää hyväkseen kaikkia selkkauksia,\nniin oli hän tyytyväinen jo edeltäpäin petoksiin, joita hän epäili\nNarr' Havaksen aikovan tehdä.\n\nNumidialaisten päällikkö jäi palkkasoturien seuraan. Hän näytti\nhaluavan Mathon ystävyyttä. Hän lähetti hänelle juottovuohia,\nkultahietaa ja kameelikurjen sulkia. Libyalainen ällistyi näitä\nystävyydenosoituksia, mutta ei tahtonut niihin vastata eikä\nniitä hyljätä. Spendius sai hänet rauhoittumaan, ja Matho antoi\norjansa johtaa itseänsä, -- häilyen aina päätöksissään ja ollen\nvoittamattoman huumauksen vallassa, kuten se, joka kerran on juonut\njuoman, joka hänelle tuottaa lopulta kuoleman.\n\nEräänä aamuna, lähtiessään kaikin kolmisin leijonia pyytämään, kätki\nNarr' Havas tikarin viittansa alle. Spendius kulki koko ajan hänen\ntakanaan; ja he palasivat ilman että hän oli paljastanut tikariaan.\n\nErään toisen kerran kuljetti Narr' Havas heidät hyvin kauvas, aivan\nkuningaskuntansa rajoille asti. He saapuivat ahtaaseen kalliosolaan;\nNarr' Havas hymyili selittäessään heille, ettei hän löytänyt enää\ntietä; Spendius löysi sen.\n\nMutta useammin läksi Matho alakuloisena heti aamun noustua\nkuljeksimaan tasangolle. Hän heittäytyi hietaan pitkälleen ja jäi\nliikkumattomana siihen lepäämään iltaan asti.\n\nHän kysyi vuorotellen neuvoa kaikilta armeijan ennustajilta,\nniiltä, jotka tarkastavat käärmeiden kulkua, niiltä, jotka lukevat\ntähdistä, niiltä, jotka puhaltelevat kuolleiden tuhkaan. Hän nieli\ngalbanum-pihkaa, seseliä ja kyyn myrkkyä, joka jäädyttää sydämen;\nneekerinaiset laulellen kuutamossa barbarisia sanoja pistelivät\nhäntä otsaan kultapuukkosilla; hän hankki itselleen kaulakäätyjä\nja taikaesineitä; hän vuoronperään rukoili Baal-Khamonia, Molokia,\nseitsemää Kabiria, Tanitia ja kreikkalaisten Aphroditea. Hän piirsi\nerään nimen nahkapalaan ja kaivoi sen hietaan telttansa oven eteen.\nSpendius kuuli hänen huokaavan ja puhelevan itsekseen.\n\nEräänä yönä hän astui telttaan.\n\nMatho makasi alastomana kuin kuollut suullaan leijonantaljalla,\nkäsillään peittäen kasvonsa; ylhäältä riippuva lamppu valaisi pään\nyläpuolelle teltan keskitankoon ripustettuja aseita.\n\n-- \"Sinä kärsit?\" sanoi orja hänelle. \"Mikä vaivaa sinua? Vastaa\nminulle!\" Ja hän ravisti häntä olkapäistä huutaen useaan kertaan:\n\"Valtias! valtias!...\"\n\nVihdoin Matho loi häneen suuret harhailevat silmänsä.\n\n-- \"Kuule\", sanoi hän matalalla äänellä sormi huulillaan. \"Se\non jumalten viha! Hamilkarin tytär vainoo minua! Minä pelkään,\nSpendius!\" Hän painautui hänen poveaan vastaan aivan kuin kummitusta\npelästynyt lapsi. -- \"Puhu minulle! minä olen sairas! minä tahdon\nparantua! minä olen kaikkea koettanut! Mutta sinä kai tunnet vielä\nvoimakkaampia jumalia tai vastustamattomia rukouksia?\"\n\n-- \"Mitä varten?\" kysyi Spendius. Matho vastasi lyöden molemmilla\nnyrkillään otsaansa:\n\n-- \"Päästäkseni siitä vapaaksi!\"\n\nSitten puhui hän itsekseen, vaieten välillä pitkiksi ajoiksi:\n\n-- \"Minä olen kai jonkun sovitusuhrin teuras, jonka hän on jumalille\nluvannut?... Hän pitää minua kahleissa näkymättömillä ketjuilla. Jos\nkuljen, niin silloin hän astuu eteenpäin; jos pysähdyn, niin hän\nlepää! Hänen silmänsä polttavat minua, minä kuulen hänen äänensä!\nHän ympäröi minua, tunkeutuu sisääni. Minusta tuntuu kuin olisi hän\ntullut sielukseni!\n\n\"Ja kuitenkin on meidän välillämme kuin äärettömän valtameren\nnäkymättömät laineet! Hän on etäällä ja saavuttamattomissa. Hänen\nkauneutensa loisto luo valopilven hänen ympärilleen; välistä\nluulen, etten olekaan häntä koskaan nähnyt...että häntä ei ole\nolemassakaan... ja että tämä kaikki onkin vain unta!\"\n\nSiten Matho vaikeroi yönpimeässä; barbarit nukkuivat. Spendius\nkatseli häntä ja mieleensä johtui nuoret miehet, jotka kultamaljat\nkädessään muinoin rukoilivat häntä, ja kun hän kaupungin läpi\nkuljetti ilotyttölaumaansa; hänen tuli sääli ja hän sanoi:\n\n-- \"Ole luja, valtiaani! Turvaudu omaan tahtoosi, eläkä enää rukoile\njumalia, sillä eivät ne välitä ihmisten huudoista! Nyt sinä itket\npelkurin lailla. Etkö sinä tunne alentuvasi, kun nainen voi sinulle\ntuottaa niin suurta tuskaa!\"\n\n-- \"Olenko minä mikään lapsi?\" sanoi Matho. \"Luuletko sinä, että\nminä vielä hellyn naisten katseista ja lauluista? Meillä oli niitä\nDrepanumissa vaikka oljiksi talleihimme. Minä olen omistanut niitä\nkeskellä hyökkäyksen, sortuvien kattojen alla ja kun heittokone vielä\nvavahteli!... Mutta, tämä, Spendius, tämä...\"\n\nOrja keskeytti hänet:\n\n-- \"Jollei hän olisi Hamilkarin tytär...\"\n\n-- \"Ei!\" huudahti Matho. \"Hän ei ole laisinkaan toisten ihmisten\ntyttärien kaltainen! Näitkö hänen suurien silmiensä loistavan pitkien\nsilmäripsien alta, kuten aurinkojen voittokaarien alta? Muistatko:\nhänen tullessaan kaikki soihdut kalpenivat. Kaulanauhan jalokivien\nlomitse välkkyi paikoittain hänen hohtava paljas povensa; hänen\njälessään tuntui kuin temppelin tuoksu, ja koko hänen olemuksestaan\nlainehti jotain, joka oli makeampaa kuin viini ja pelottavampaa kuin\nkuolema. Hän astui eteenpäin ja sitten hän pysähtyi.\"\n\nHän jäi seisomaan suu auki, pää painuneena alas, silmät tuijottaen.\n\n-- \"Mutta minä tahdon hänet! minun täytyy saada hänet! minä kuolen\nmuuten! Ajatellessani syleileväni häntä saa ilon raivo minussa\nvallan, ja kuitenkin minä häntä vihaan, Spendius, minä tahtoisin\nlyödä häntä! Mitä minä teen? Minä tahtoisin myydä itseni hänen\norjakseen. Sinä olet sitä ollut! Sinä saatoit häntä lähestyä:\npuhu minulle hänestä! Joka yö, eikö niin, nousee hän palatsinsa\nterassille? Ah! kivet mahtavat vavahtaa hänen sandaaliensa alla ja\ntähdet kumartua häntä katsomaan!\"\n\nHän vaipui raivon vallassa maahan karjuen kuin haavoitettu härkä.\n\nSitten Matho lauloi: \"Hän seurasi syvälle metsääni tuota\nnaishirviötä, jonka käärmehäntä lainehteli kuihtuneilla lehdillä\nkuin hopeinen puro.\" Ja venyttäen ääntään hän matki Salammbon ääntä\nsamalla kun hänen ojennetut kätensä aivan kuin näppäilivät lyyran\nkieliä.\n\nKaikkiin Spendiuksen lohduttaviin puheisiin hän vastasi samoilla\nlauseilla; yöt kuluivat näihin huokauksiin ja haaveiluihin.\n\nMatho tahtoi huumata itseään viinillä. Huumauksen kadottua hän oli\nentistään surullisempi. Hän koetti arpapelillä huvitella, ja kadotti\nyksitellen kaulakäättyjensä kultalevyt. Hän antoi viedä itsensä\njumalattaren palvelijattarien luo; mutta hän palasi kukkulalta\nnyyhkyttäen kuin se, joka hautajaisista palaa. Spendius sitä\nvastoin tuli rohkeammaksi ja iloisemmaksi. Hänen nähtiin puhelevan\nsotilaiden kanssa lehväsuojaisissa juomaloissa. Hän korjaili vanhoja\nhaarniskoita. Hän teki temppuja tikarien kanssa, hän kulki sairaille\npoimimassa nurmelta yrttejä. Hän oli leikkisä, sukkela, kekseliäs\nja puhelias; barbarit tottuivat hänen palveluksiinsa; he alkoivat\nmieltyä häneen.\n\nHe odottelivat Karthagon lähettiä, joka muulien selässä toisi heille\nkullalla täytettyjä koria; ja aina he alottivat samat laskelmat\nja piirsivät sormellaan numeroita hietaan. Jokainen jo edeltäpäin\njärjesteli elämäänsä: kellä olisi jalkavaimoja, orjia, maata; toiset\ntahtoivat kaivaa aarteensa maahan tai ryhtyä merenkulkuun. Mutta\ntässä toimettomuudessa eri luonteet joutuivat riitaan; yhtäpäätä\noli kinasteluja jalka- ja ratsumiesten, barbarien ja kreikkalaisten\nvälillä, ja taukoamatta huumasi korvia naisten kimakat huudot.\n\nJoka päivä saapui melkein alastomia miesjoukkoja, joilla oli heiniä\npään päällä suojatakseen itseään auringon paahteelta; ne olivat\nrikkaiden karthagolaisten velkamiehiä, jotka olivat joutuneet\nraatamaan velkojiensa maata ja siksi olivat paenneet. Laumoittain\nsaapui libyalaisia, verojen köyhdyttämiä talonpoikia, karkoitettuja,\npahantekijöitä. Sitten kauppiasten parvi, kaikki viinin ja öljyn\nmyyjät, jotka raivoissaan, kun eivät olleet saaneet maksua,\nsuuttuivat tasavallalle; Spendius piti palopuheita Karthagoa vastaan.\nPian ruokavarat vähenivät. Puhuttiin jo siitä, että tehtäisiin\nhyökkäys Karthagoa vastaan ja kutsuttaisiin roomalaisia avuksi.\n\nEräänä iltana, ehtoollisen aikaan, kuului kumeaa kopinaa ja helisevää\nmelua, joka lähestyi, ja etäällä näkyi jotain punaista, joka\nepätasaisella maalla lainehti eteenpäin.\n\nSe oli suuri purppurainen kantotuoli, jonka kulmia koristi\nkameelikurjensulkatöyhdöt. Kristalliketjut helmisilmuineen\nheilahtelivat suljettuja verhoja vastaan. Sen jälkeen tuli kameeleja,\njoiden kaulasta riippuvat suuret kellot kalskahtelivat, ja niiden\nmolemmin puolin näkyi ratsastajia, joiden asepuku oli kantapäästä\nolkapäihin asti tehty kultasuomuksista.\n\nHe pysähtyivät kolmen sadan askeleen päähän leiristä ottaakseen\nsatulasta takaansa pyöreän kilven, leveän miekan ja boiotialaisen\nkypärin. Muutamat jäivät kameelien luo; muut jatkoivat matkaansa.\nVihdoin tulivat näkyviin tasavallan sotamerkit, sinisestä puusta\ntehdyt kepit, jotka päättyivät hevosenpäähän tai käpyyn. Kaikki\nbarbarit syöksyivät seisailleen ja tervehtivät riemuhuudolla heitä;\nnaiset juoksivat legionan sotureja vastaan ja suutelivat heidän\njalkojaan.\n\nKantotuli lähestyi kahdentoista neekerin olkapäillä, jotka astuivat\ntasaisesti lyhyin, nopein askelin. He väistivät oikealle ja\nvasemmalle telttojen köysiä, kuljeksivia eläimiä ja kolmijalkoja,\njoilla lihaa keitettiin. Toisinaan lihava sormuksilla koristettu käsi\nsyrjäytti kantotuolin verhoja; käheä ääni huusi solvaisevia sanoja;\nsilloin kantajat seisahtuivat ja jatkoivat toista tietä läpi leirin.\n\nMutta purppuraverhot nousivat ylös; ja suurella tyynyllä lepäsi aivan\neloton ja pöhöttynyt ihmisen pää; silmäkulmat olivat kuin kaksi\nmustaa kaarta ja niiden kärjet yhtyivät; kultakimalletta hohteli\nkäherretyssä tukassa, ja kasvot olivat niin kalpeat kuin olisi niille\npantu marmorin jauhoa. Muu osa ruumiista katosi kantotuolin vällyjen\nalle.\n\nSotilaat tunsivat tuon siten makaavan miehen suffeetti Hannoksi, joka\nhidastelemisensa kautta oli vaikuttanut Aegates-saarien menetykseen;\nja mitä hänen voittoonsa libyalaisista tulee Hecatompyloksen luona,\nniin ei hän suinkaan ollut ollut lempeä muuta kuin ahneudesta, kuten\nbarbarit arvelivat, sillä hän oli myynyt omaksi hyväkseen kaikki\nvangit, vaikka hän oli tasavallalle selittänyt niiden kuolleen.\n\nKun hän aikansa oli katsellut sopivaa paikkaa, josta hän voisi puhua\nsotilaille, niin hän viittasi; kantotuoli pysähtyi, ja Hanno, kahden\norjan tukemana, astui horjuen maahan.\n\nHänellä oli mustasta huovasta tehdyt ja hopeakuilla koristetut\nkengät jalassaan. Nauhat, kuten muumion ympärillä, kiersivät hänen\npohkeitaan, ja iho näkyi nauhojen ristikkojen lomitse. Vatsa törrötti\npunaisen silkkipuvun alla, joka ulottui polviin asti; leuan laskokset\npainuivat alas rinnalle kuin härän kaulalihakset, ja tunika, johon\nkukkia oli maalattu, ratisi kainaloista; hänellä oli olkaliina,\nvyö ja leveä musta viitta, jossa oli kaksinkertaiset pauloitetut\nhiat. Puvun tavaton loistavuus, suuret sinisistä kivistä tehdyt\nkaulakäädyt, kultasoljet ja raskaat korvarenkaat tekivät hänen\nmuodottoman ruumiinsa vieläkin inhottavammaksi. Häntä olisi voinut\nluulla karkeaksi kivestä hakatuksi jumalankuvaksi, sillä spitaali,\njoka oli levinnyt yli koko hänen ruumiinsa, teki hänet elottoman\nnäköiseksi. Mutta hänen nenänsä, koukkuinen kuin kotkan nokka,\nlaajeni läähättäen hengittäessään ilmaa, ja tahmaisien silmäripsien\nalta hänen pienet silmänsä loistivat kovina ja metallisina. Hänellä\noli kädessään aloelasta raapiakseen sillä ruumistaan.\n\nVihdoin kaksi airutta puhalsi hopeatorviinsa; melu taukosi ja Hanno\nrupesi puhumaan.\n\nHän alkoi ylistämällä Jumalia ja tasavaltaa; barbarien tuli onnitella\nitseään saatuaan sitä palvella. Mutta heidän tulisi olla järkevämpiä,\najat olivat huonot, \"ja jos isännällä ei ole muuta kuin kolme\noliivia, niin eikö hän tee oikein pidättäessään itselleen kaksi?\"\n\nSiten vanha suffeetti liitti puheeseensa sananparsia ja vertauksia,\nkoko ajan nyökäten päätään herättääkseen hyväksymistä.\n\nHän puhui punilaisten kieltä, ja häntä ympäröivät miehet\n(sukkelimmat, jotka aseettomina olivat juosseet saapuville) olivatkin\ncampanialaisia, gallialaisia ja kreikkalaisia, jotenka kukaan ei\ntässä joukossa ymmärtänyt sanaakaan. Hanno huomasi sen, vaikeni ja\nkeikkui miettiessään raskaasti jalalta toiselle.\n\nHänessä heräsi ajatus kutsua päälliköt koolle; silloin hänen\nairuensa huusivat tämän käskyn kreikan kielellä, -- kielellä, jota\nXantippuksen ajoista asti käytettiin komentokielenä Karthagon\narmeijassa.\n\nLegionalaiset raivasivat piiskan iskuilla tietä; ja pian saapuivat\nspartalaistapaan järjestettyjen falangien ja barbaria kohorttien\npäälliköt arvonsa merkit ja kansakuntansa asepuku yllään. Yö oli\ntullut, suuri melu täytti tasangon; siellä täällä paloi tulia; miehet\nkulkivat rovion luota toisen luo kysellen: \"Mitä tämä tietää?\" ja\nmiksi ei suffeetti ala jakaa rahoja?\n\nHän selitteli päällikölle tasavallan loppumattomia menoja. Sen\nrahasto oli tyhjä. Roomalaisille maksettava sotavero musersi\nheidät maahan. \"Me emme enää tiedä, mitä tehdä!... Tasavalta on\nsäälittävässä asemassa!\"\n\nTuon tuostakin hän raapi jäseniään aloelastalla, tai keskeytti\npuheensa juodakseen orjan ojentamasta hopeamaljasta poltetun kärpän\ntuhasta ja etikassa keitetystä parsasta tehtyä sekoitusta; sitten hän\nkuivasi huulensa punaiseen huiviin ja jatkoi:\n\n-- \"Se mikä ennen maksoi yhden hopeasiklin maksaa nykyään kolme\nkultashekeliä, ja sodan aikana viljelemättä jätetyt kartanot eivät\ntuota mitään! Meidän purppurasimpukan-pyyntimme on melkein loppunut,\nja helmetkin käyvät harvinaisiksi; tuskin meillä on enää kylliksi\npyhää voidettakaan jumalten palvelusta varten! Mitä ruokatavaroihin\ntulee, niin niistä en puhukaan, asia on aivan surkealla tolalla!\nMeillä ei ole galeereja eikä siis myöskään höysteitä, ja vaikeata\non tuottaa silphiumia, sillä Kyrenaikan rajalla on kapina. Sicilia,\njosta me ennen saimme niin paljon orjia, on nyt meiltä suljettu!\nVielä eilen sain yhdestä kylvettäjästä ja neljästä kyökkipalvelijasta\nmaksaa enemmän kuin ennen kahdesta norsusta!\"\n\nHän avasi pitkän papyruskääryn ja luki jättämättä ainoatakaan numeroa\nmainitsematta kaikki tasavallan menot: niin ja niin paljon temppelien\nkorjaukseen, katujen kivitykseen, laivojen rakentamiseen, korallien\nkalastukseen, Syssitien laajentamiseen, ja kaivoskoneihin Kantabrian\nvuoristoon.\n\nMutta päälliköt ymmärsivät yhtä vähän kuin sotilaatkaan punilaisten\nkieltä, vaikka palkkasoturit tervehtivätkin tällä kielellä toisiaan.\nBarbarien armeijaan asetettiin tavallisesti muutamia karthagolaisia\npäälliköitä tulkeiksi; sodan loputtua nämä olivat soturien kostoa\npeläten hävinneet, eikä Hanno ollut muistanut ottaa niitä matkaansa;\nsitäpaitsi katosi hänen liian kumea äänensä tuuleen.\n\nKreikkalaiset, vyötäisillään ahtaat rautavyöt, höristivät korviaan,\nkoetellen arvailla sanoja, jota vastoin vuoristolaiset, verhottuina\nnahkapukimiin kuin karhut, katselivat epäluuloisina häneen ja\nhaukottelivat nojatessaan vaskipiikkisiin sotanuijiinsa. Gallialaiset\neivät kuunnelleetkaan, pudistelivat vain ivallisesti tukkatöyhtöään,\nja erämaan miehet seisoivat liikkumattomina verhottuina harmaasta\nliinasta tehtyihin pukuihinsa; toisia pakkautui takaapäin;\nlegionalaiset kansan tyrkkiessä horjuivat hevostensa selässä,\nneekerit pitivät ojolla kädessään palavia honganoksia; ja lihava\nkarthagolainen jatkoi puhettaan seisoen pienellä turvetöyryllä.\n\nMutta barbarit kävivät kärsimättömiksi, mutinaa kuului, jokainen\nhuuteli hänelle. Hanno huitoi lastallaan; ne, jotka koettivat saada\ntoisia vaikenemaan, huusivat vielä kovempaa ja lisäsivät vain melua.\n\nÄkkiä hinterän näköinen mies ponnahti Hannon eteen, sieppasi torven\neräältä airueelta, puhalsi siihen, ja Spendius (sillä hän se oli)\nilmoitti sanovansa jotain tärkeää. Tähän ilmoitukseen, jonka hän\nnopeasti lausui viidellä eri kielellä, kreikan, latinan, gallian,\nlibyan ja balearin kielellä, vastasivat päälliköt osaksi nauraen,\nosaksi hämmästyen: --\"Puhu! puhu!\"\n\nSpendius arkaili: hän vapisi; sitten hän kääntyi libyalaisten\npuoleen, joita eniten oli läsnä, ja sanoi heille:\n\n-- \"Kuulittehan kaikki mitä kamalia uhkauksia tuo mies lausui!\"\n\nHanno ei hiiskahtanutkaan, sillä eihän hän ymmärtänyt libyan kieltä;\nja jatkaakseen kokeiluaan kertasi Spendius saman lauseen barbarien\nmuilla murteilla.\n\nHe katsoivat kummastuneina toisiinsa; sitten kaikki kuin yhteisestä\nsopimuksesta, luullen ehkä ymmärtäneensä, nyökkäsivät päätään.\n\nSilloin alkoi Spendius kiihkeällä äänellä puhua:\n\n-- \"Ensiksi hän sanoi, että kaikki muiden kansojen jumalat olivat\nvain unikuvia Karthagon jumalien rinnalla! Hän kutsui teitä\npelkureiksi, varkaiksi, valehtelijoiksi, koiriksi ja koiranpennuiksi!\nIlman teitä (niin hän sanoi!) ei tasavallan täytyisi maksaa sotaveroa\nroomalaisille; ja hillittömyytenne kautta te olette ehdyttäneet\nhajuyrttien, tuoksuaineiden, orjien ja silphiumin varastot, sillä te\nolette liitossa Kyrenaikan rajalla olevien paimentolaisten kanssa!\nMutta syylliset tulevat saamaan rangaistuksensa! Hän luetteli jo\nrangaistusten eri muodotkin; he joutuvat laskemaan katuja, laittamaan\nlaivoja, koristamaan Syssitejä, ja loput lähetetään kuopimaan\nkaivoksiin Kantabrian vuoristoon.\"\n\nSpendius huusi saman gallian, kreikan, campanian ja balearin\nkielellä. Tuntiessaan useita erikoissanoja, jotka olivat osuneet\nheidän korviinsa, uskoivat palkkasoturit hänen tarkalleen kääntävän\nsuffeetin puheen. Muutamat huusivat hänelle: -- \"Sinä valehtelet!\"\nMutta heidän äänensä hukkuivat toisten meluun; Spendius jatkoi:\n\n-- \"Ettekö näe, että hän on jättänyt leirin ulkopuolelle osan\nratsuväestään? Merkin saatuaan ne syöksyvät esiin surmaamaan teidät\nkaikki.\"\n\nBarbarit kääntyivät sinnepäin katsomaan, ja kun joukko väistyi\nsamassa syrjään, niin he näkivät sen keskellä haamun tavoin hitaasti\nlähestyvän ihmisolennon; hän kulki kumarassa, oli laiha, aivan\nalasti, ja harteille asti ulottui pitkä kuivien lehtien, tomun ja\nohdakkeiden sotkema tukka. Hänellä oli vyötäröllään ja polvien\nympärillä olkisiteitä ja kankaanriepuja; laihtuneilla jäsenillä\nriippui iho velttona ja tomuisena kuin kuiviin oksiin ripustetut\nrääsyt; kädet vapisivat taukoamatta, ja hän kulki nojautuen\noliivipuiseen sauvaan.\n\nHän saapui soihtuja kantavien neekerien luo. Järjetön irvistys\npaljasti hänen verettömät ikenensä; tuijottavat, pelästyneet silmät\nkatselivat ympärillä olevia barbareja.\n\nMutta kauhusta kiljahtaen kiisi hän heidän taakseen ja piti heitä\nedessään suojana; hän änkytti: \"Tuossa ne ovat! tuossa ne ovat!\"\nosoittaen suffeetin seuralaisia, jotka liikkumattomina istuivat\nvälkkyvissä varusteissaan hevosten selässä. Heidän ratsunsa\ntepastelivat pelästyen soihtujen valoa: ne virmastuivat pimeässä;\nihmishaamu koetti paeta niitä ja ulisi:\n\n-- \"He ovat ne surmanneet!\"\n\nHän huusi nämät sanat balearin kielellä, ja balearit juoksivat\nlähemmäksi ja tunsivat hänet; vastaamatta heille jatkoi hän:\n\n-- \"Niin, kaikki on surmattu, kaikki! murskattu kuin viinirypäleet!\nKauniit komeat miehet! linkomiehet! teidän ja minun toverini!\"\n\nHänelle juotettiin viiniä ja hän itki; sitten hän alkoi jälleen puhua.\n\nSpendius saattoi tuskin hillitä iloaan, -- selittäessään kreikan ja\nlibyan kielellä Zarxaksen kertomia hirmutöitä, hän tuskin saattoi\nuskoa niitä, niin sopivalla hetkellä ne tulivat. Balearit kalpenivat\nkuullessaan toveriensa surmasta.\n\nHeitä oli kolmesataa linkomiestä, jotka edellisenä päivänä olivat\nsaapuneet ja siksi nukkuneet lähtöpäivänä liian kauan. Heidän\nsaapuessaan Khamonin torille olivat barbarit jo lähteneet ja he\nolivat aivan turvattomia, sillä heidän savikuulansa oli pantu\nkameelien selkään muun kuormaston yhteyteen. He pääsivät Satheb katua\nmyöten kuparilevyillä päällystetylle tammiportille asti; silloin\nkansa yhdellä hyökkäyksellä syöksyi heidän kimppuunsa.\n\nSotilaat muistivat todella kuulleensa suuren huudon; Spendius, joka\npakeni joukkojen etunenässä, ei ollut sitä kuullut.\n\nSitten pantiin ruumiit jumalankuvien Pataikien syliin, jotka\nolivat Khamonin temppelin edustalla. Heitä syytettiin kaikista\npalkkasoturien rikoksista: mässäämisestä, varkauksista, pyhän\nsolvaamisesta, ilkitöistä, Salammbon puiston kalojen tappamisesta.\nHeidän ruumiitaan silvottiin häpeällisellä tavalla; papit polttivat\nheidän hiuksensa kiduttaakseen heidän sielujaan; heidän jäseniään\npantiin lihakauppioiden myymäläin eteen riippumaan; muutamat\npurivatkin niitä, ja illalla kaiken lopuksi sytytettiin kadunkulmiin\nrovioita ruumiiden polttamiseksi.\n\nNiiden liekit loistivat kauvaksi lahdelle. Mutta kun muutamat talot\nsyttyivät tuleen, niin heitettiin sukkelaan muurien yli kuolleiden\nraadot ja jälellä olevat kuoleman kanssa kamppailevat; Zarxas oli\nseuraavaan päivään asti piilotellut lahden rannalla kaislikon\nsuojassa; sitten hän oli harhaillut erämaassa etsien hiekassa olevien\njälkien mukaan armeijaa. Aamulla hän kätkeytyi luoliin; illalla hän\nlähti kulkemaan haavojensa vuotaessa verta, nälissään, sairaana,\nelättäen itseään juurilla ja raadoilla; eräänä päivänä hän näki\nvihdoin peitsiä taivaan rannalla ja kulki niitä kohden. Järkensä oli\npelon ja kurjuuden vaikutuksesta himmentynyt.\n\nSotilaiden suuttumus, jota he hänen puheensa aikana hillitsivät,\npuhkesi nyt täyteen raivoonsa; he tahtoivat murskata suffeetin\nseuralaisineen. Muutamat astuivat väliin sanoen, että häntä oli\nkuunneltava jotta saisivat tietää saavatko edes palkkansa. Silloin\nkaikki huusivat: \"Rahamme!\" Hanno vastasi tuoneensa ne mukanaan.\n\nSotilaat juoksivat etuvartioston luo ja suffeetin kuormasto tuotiin\nbarbarien ajamana telttojen keskelle. Odottamatta orjien apua he\navasivat sukkelaan korit; niissä oli hyasintinvärisiä pukuja, sieniä,\nkampoja, harjoja, hajuvesiä, antimoniumipuikkoja, joilla silmäripsiä\nvärjättiin; -- kaikki se kuului vartiostolle, sillä he olivat\nrikkaita miehiä ja olivat tottuneet tällaiseen ylellisyyteen. Sitten\nlöydettiin erään kameelin selästä suuri pronssinen amme: suffeetti\noli sen tuonut kylpeäkseen matkallaan; sillä hän oli ryhtynyt\nkaikellaisiin varovaisuuskeinoihin, muun muassa tuoden häkeissä\nHecatompyloksen kärppiä, joita poltettiin elävältä valmistettaessa\nhänen juomaansa. Mutta kun hänen tautinsa herätti hänessä suuren\nruokahalun, niin oli hän myöskin ottanut mukaansa paljon ruokaa ja\njuomaa, suolakastiketta, lihaa ja hunajassa valmistettuja kaloja,\npieniä kommagenilaisia höysteruukkuja, sulatettua hanhen ihraa, jota\nsäilytettiin jään ja hakattujen olkien sisällä. Ruokatavaroita oli\npaljon; sen mukaan kuin koreja avattiin tulivat ne näkyviin, ja nauru\nraikui kuin ristiin lyövät aallokot.\n\nMitä palkkasoturien palkkaan tuli, niin oli sitä melkein kaksi suurta\nsäkillistä; toisessa näkyi joukossa niitä pyöreitä nahkaliuskoja,\njoita tasavalta käytti rahan verosta; ja kun barbarit näyttivät\ntästä suuresta hämmästyvän, niin Hanno selitti, että, kun heidän\ntilinsä olivat niin vaikeat, ei Neuvostolla ollut ollut aikaa niitä\ntarkastaa. Edeltäpäin lähetettiin siis tämä.\n\nSilloin kaikki kaadettiin ja sotkettiin maahan; muulit, palvelijat,\nkantotuoli, ruokavarat, tavarat. Sotilaat ottivat säkeistä rahaa ja\nalkoivat niillä viskellä Hannoa. Tuskin pääsi hän aasin selkään; hän\npakeni takertuen aasin harjaan, ulvoen, itkien, keikkuen, saaden\nmustelmia ja huutaen kaikkien jumalten kirousta armeijan yli. Hänen\nleveät helmikäätynsä hyppelivät hänen korviinsa asti. Hampaillaan\nhän piteli liian pitkää laahaavaa viittaansa ja etäältä huusivat\nbarbarit hänelle: -- \"Mene, senkin raukka! sika! Molokin haaska!\nhikoile kullassasi ja taudissasi! nopeampaan! nopeampaan!\" Hänen\nsaattojoukkonsa ajoi epäjärjestyksessä hänen rinnallaan.\n\nMutta barbarien raivo ei talttunut. He muistivat, että monet\nKarthagoon palanneet eivät olleetkaan tulleet takaisin; heidät\noli epäilemättä surmattu. Sellainen suunnaton rikos sai heidät\nvimmoihinsa, ja he alkoivat nyhtää maasta telttojen kannattimia,\nkääriä viittojaan, valjastaa hevosiaan; kukin otti kypärinsä ja\nmiekkansa, lyhyessä ajassa olivat kaikki lähtövalmiita. Ne, joilla\nei ollut aseita, riensivät metsään taittamaan keppejä.\n\nJa päivä nousi; Siccan asukkaat heräsivät ja juoksivat kaduilla. \"Ne\nlähtevät Karthagoon,\" huusivat he, ja tämä tieto levisi hyvin pian\nlähiseutuihin.\n\nJoka polkua, joka rinnettä myöten tulvi kansaa. Paimenten nähtiin\njuoksujalkaa rientävän vuorilta alas.\n\nKun barbarit sitten olivat lähteneet, kierteli Spendius tasangolla\npunilaisen oriin selässä, toisen selässä istui hänen orjansa\ntaluttaen kolmatta.\n\nYksi ainoa teltta oli enää pystyssä. Spendius astui sinne sisään.\n\n-- \"Nouse, herra! nouse! me lähdemme!\"\n\n-- \"Minne lähdette?\" kysyi Matho.\n\n-- \"Karthagoon!\" huusi Spendius.\n\nMatho syöksyi hevosen selkään, jota orja teltan ovella piteli.\n\n\n\n\nIII.\n\nSALAMMBO.\n\n\nMeren kohdusta kohosi kuu ja vielä pimeään peittyneessä kaupungissa\nkimalteli valoisia pilkkuja, hohtavia kohtia; joku köydessä riippuva\naisa pihalla, nuoralla ripustettu vaateriepu, seinän kulmaus,\nkultakäädyt jumalankuvan kaulassa. Siellä täällä temppelin katolla\nlasipallot kuulsivat kuin suuret timantit. Mutta epäselvät rauniot,\nmusta multamaa, puistot olivat tummempina alueina yönpimeässä, ja\nMalquan alipuolella ulottuivat kalastajien verkot talosta toiseen\nkuten suunnattomat lepakot siivet levällään. Ei enää kuulunut\nvesipyörien natina, jotka nostivat vettä palatsien ylimpään\nkerrokseen; ja keskellä penkereitä lepäsivät kameelit rauhallisina\nkameelikurjen tavoin vatsallaan. Ovenvartijat nukkuivat kaduilla\ntalojen kynnyksiin nojaten; jättiläissuurten kuvapatsaiden varjot\npainautuivat pitkinä autioille torille; etäällä jonkun uhritulen\nsauhu kiiri vielä ilmaan pronssisen räppänän kautta, ja tuuli toi\nsuloisien tuoksujen keralla meren hajun ja auringon paahtamien\nseinien höyryt. Tyyni ulappa Karthagon ympärillä kimalteli, sillä\nkuu loi valoaan samalla vuoriston ympäröimään lahteen ja Tuniksen\njärveen, jossa flamingot hietasärkkien keskellä muodostivat pitkiä\nruusunpunaisia juovia, ja tuonnempana, katakombien alapuolella, suuri\nmerivesilaguuni hohti kuin hopealevy. Sininen taivaan kupulaki suli\ntoisella puolen tasankojen tomuiseen etäisyyteen, toisella puolen\nulapan usviin, ja Akropoliin huipulla korkeat Eshmunin temppeliä\nympäröivät pyramiidinmuotoiset sypressit huojuivat ja kohisivat\nsamoin kuin säännölliset mainingit, jotka hitaasti loiskuivat\nvallituksien takana sataman aallonmurtajan laitaa vastaan.\n\nSalammbo nousi palatsinsa penkereelle nojaten orjattareen, joka\nrautavadilla kantoi hehkuvia hiiliä.\n\nKeskellä pengertä oli pieni norsunluinen vuode, sillä ilveksen\ntaljoja ja tyynyjä, jotka olivat täytetyt papukaijan, jumalille\npyhitetyn ennustuslahjaisen linnun höyhenillä, ja vuoteen kussakin\nkulmassa oli korkeiden jalustojen päässä suitsumaljat, jotka\nolivat täynnä nardusta, suitsutuspihkaa, kaneelia ja myrrhaa.\nOrjatar sytytti suitsutteet. Salammbo katseli pohjantähteä; hän\nkumarsi hitaasti kullekin taivaan kulmalle ja polvistui liuskoille,\njoille kuvatakseen taivaan lakea oli siroitettu sinistä jauhoa\nja kultatähtiä. Sitten painaen kyynärpäät kylkeen, kyynärvarret\neteenpäin ojennettuina ja kädet avoinna, ja taivuttaen päänsä kuun\nhohteessa taapäin, hän lausui:\n\n-- \"Oi Rabbetna!... Baalet!... Tanit!\" ja hänen äänensä venyi\nvalittaen kuten kutsuen jotakuta. -- \"Anaïtis! Astarte! Derketo!\nAstoreth! Mylitta! Athara! Elissa! Tiratha!... Kautta salattujen\ntunnusmerkkien, -- kautta kaikuvien sistrumien, -- kautta maan\nvakojen, -- kautta ikuisen hiljaisuuden ja ikuisen hedelmällisyyden,\n-- sinä usvaisen meren ja sinihohtavien rantojen valtijatar, kaiken\nkosteuden kuningatar, ollos tervehditty!\"\n\nHän huojutti pari kolme kertaa koko ruumistaan ja heittäytyi sitten\nkädet levällään otsalleen tomuun.\n\nOrjatar nosti hänet nopeasti ylös, sillä uskontomenojen mukaan tuli\njonkun nostaa rukoileva ylös makaavasta asemastaan, siten ilmoittaen\ntoiselle, että jumalat kuulivat hänen pyyntönsä, eikä Salammbon\nimettäjä koskaan lyönyt laimin tätä hartauden työtä.\n\nDarytilais-Getulialaiset kauppiaat olivat tuoneet hänet aivan pienenä\nKarthagoon, ja orjuudesta päästyään ei hän enää ollut tahtonutkaan\nluopua isäntäväestään, kuten näkyi hänen oikeassa korvalehdessään\nolevasta suuresta reijästä. Kirjavaraitainen lanteiden kohdalta\npiukalle vyötetty hame ulottui nilkkoihin asti, joissa kahdet\ntinarenkaat kalskahtelivat. Hänen litteähkö vartalonsa oli keltainen\nkuten mekkonsa. Hyvin pitkät hopeaneulat muodostivat hänen\nniskassaan pään taakse sädekehän. Hänellä oli toisessa sieramessaan\nkorallinappi, ja hän seisoi vuoteen vieressä suorempana kuin\nkuvapatsas ja silmäluomet alaspäin painuneina.\n\nSalammbo astui aivan penkereen reunalle. Hänen katseensa kohdistui\nhetkiseksi öiselle taivaalle, sitten painui se alas nukkuvan\nkaupungin puoleen, ja huokaus, joka hänen poveaan kohotti, pani\nlainehtimaan ylhäältä alas asti pitkän valkoisen puvun, joka ilman\nsolkia ja vöitä verhosi hänen vartalonsa. Koukkukärkiset sandaalinsa\nkatosivat lukuisten smaragdien alle ja hajalle puretut kutrit\ntäyttivät purppuralankaisen hiusverkon.\n\nMutta hän kohotti päänsä katsellakseen kuuta ja liittäen sanoihinsa\nhymnin katkelmia lausui hän hiljaa:\n\n-- \"Kuinka hitaasti kuljet sykähtämättömän eetterin kantamana!\nSe kirkastuu ympärilläsi ja sinun kulkusi liike jakelee tuulet\nja hedelmälliset kasteet. Sen mukaan kuin laajenet ja vähenet,\nsuurenevat tai pienenevät kissojen silmät ja pantterien täplät.\nAviovaimot huutavat vaikeroiden nimeäsi synnytystuskissa. Sinä\npyöristät simpukat! Sinä käytät viinit! Sinä mädätät haaskat! Sinä\nmuodostat helmet meren syvyyksissä!\n\n\"Ja kaikki siemenet, oi Jumalatar, itävät kosteutesi hämärissä\nuumenissa.\n\n\"Kun sinä ilmestyt, niin hiljaisuus hiipii yli maan; kukat\nsulkeutuvat, laineet tyyntyvät, uupuneet ihmiset hengittävät syvään\npuoleesi kääntyneinä, ja maa valtamerineen ja vuoristoineen katselee\nkuin kuvastimessa itseään sinun kasvoissasi. Sinä olet valkoinen,\nvieno, valoisa, tahraton, auttava, puhdistava, tyynnyttävä!\"\n\nKuun sirppi oli silloin Kuumien Lähteiden vuoren yläpuolella, sen\nmolempien kukkuloiden välisen notkon kohdalla, lahden toisella\npuolella. Sen alapuolella oli pieni tähti ja sen ympärillä kalpea\nkehä. Salammbo jatkoi:\n\n-- \"Mutta pelottava valtijatar sinä olet!... Sinun voimastasi\nsyntyvät hirviöt, kauhistuttavat kummitukset, valheelliset unet;\nsilmäsi kuluttavat rakennusten kiviä, ja apinat ovat sairaita joka\nkerta kuin uudestaan synnyt.\n\n\"Minne sinä kuljet? Miksi taukoamatta muutat muotoa? Vuoroin pienenä\nja kaarevana soljut kautta avaruuden kuin mastoton pursi, tai tähtien\nkeskellä muistutat laumaansa kaitsevaa paimenta. Vuoroin taas\nloistavana ja pyöreänä kipaiset vuorien harjanteita kuin vaunun pyörä.\n\n\"Oi Tanit, rakastathan minua? Minä olen niin paljon sinua katsellut!\nVaan ei! sinä kuljet avaruudessasi, ja minä pysyn liikkumattoman maan\npäällä.\n\n\"Taanak, ota nebalisi ja soita aivan hiljaa hopeakielillä, sillä\nsydämeni on murheellinen!\"\n\nOrjatar otti ebenpuusta tehdyn harpuntapaisen soittimen, joka oli\nhäntä korkeampi ja kolmikulmainen kuin delta; hän kiinnitti sen\nkärjen kristallipalloon ja alkoi molemmin käsin soittaa.\n\nSäveleet seurasivat toisiaan pehmeinä ja nopeina kuin mehiläisten\nsurina, ja yhä täyteläisempinä ne liitivät yöhön yhtyen aaltojen\nhuokaukseen ja Akropoliin huipulla olevien suurten puiden huminaan.\n\n-- \"Taukoa!\" huudahti Salammbo.\n\n-- \"Mikä sinun on, valtijatar? Leyhyvä tuulahdus, ohikiitävä pilvi,\nkaikki nyt sinua tuskastuttaa ja kiihoittaa!\"\n\n-- \"Minä en tiedä\", sanoi hän.\n\n-- \"Sinä olet uupunut liian pitkistä rukouksista!\"\n\n-- \"Oi! Taanak, minä tahtoisin sulautua niihin kuin kukka viiniin!\"\n\n-- \"Ehkä sinua vaivaa suitsutusten sauhu?\"\n\n-- \"Ei!\" sanoi Salammbo; \"jumalten henki asuu hyvissä tuoksuissa.\"\n\nSilloin orjatar puhui hänelle hänen isästään. Hänen luultiin\nlähteneen maahan, josta meripihkaa kootaan, Melkarthin patsaiden\ntaakse. -- Mutta jollei hän palaa, -- sanoi hän, \"niin täytyy sinun\nkuitenkin valita itsellesi puoliso Vanhinten poikien joukosta, sillä\nsehän oli hänen tahtonsa, ja silloin surusi haihtuisi miehen sylissä.\"\n\n-- \"Miksi?\" kysyi nuori tyttö. Kaikki hänen näkemänsä miehet ja\nheidän petomainen naurunsa ja jykeät ruumiinsa kauhistuttivat häntä.\n\n-- \"Joskus, Taanak, nousee olemukseni pohjalta kuten kuumia\nväreitä, raskaampia kuin tulivuoren höyryt. Äänet minua kutsuvat,\ntulipallo pyörii ja nousee povessani, se tukehuttaa minut, olen\nkuolemaisillani; ja sitten jotain suloista virtaa otsaltani\njalkoihini asti, kulkien koko ruumiini läpi... minua ympäröi hyväily\nja minä tunnen menehtyväni aivan kuin jumala vaipuisi ylitseni. Oi!\nminä tahtoisin kadota öiden usvaan, lähteiden laineisiin, puiden\nmahlaan, irrottautua ruumiistani, olla vain tuulenhuokaus, vain säde,\nja liukua, nousta sinun luoksesi, äiti!\"\n\nHän nosti käsivartensa niin korkealle kuin voi ja hänen vartalonsa\nvalkoisessa vaipassaan taipui taapäin, kalpeana ja kepeänä kuin kuu.\nSitten hän vaipui läähättäen norsunluuvuoteelle; mutta Taanak kietoi\nhänen kaulaansa meripihkasta ja delfiinin hampaista tehdyt käädyt\ntorjuakseen yön kauhut ja Salammbo sanoi melkein sammuneella äänellä:\n\"Mene, ja tuo tänne Shahabarim.\"\n\nHänen isänsä ei sallinut hänen mennä papittarien kouluun, eikä\nmyöskään sallinut hänen saada mitään tietoja kansanomaisesta\nTanitista. Hän säilytti tytärtään jotain aviota varten, josta\nkoituisi hänelle valtiollista hyötyä, ja siten Salammbo eli yksin\nkeskellä tätä palatsia; hänen äitinsä oli jo aikoja sitten kuollut.\n\nHän oli kasvanut keskellä itsensäkieltäytymistä, paastoja ja\npuhdistuksia, vakavan valio-ympäristön ympäröimänä, ruumiinsa\nhajuvesillä voideltuna, sielunsa täynnä rukouksia. Hän ei koskaan\nollut maistanut viiniä, ei syönyt lihaa, ei koskenut saastaiseen\neläimeen, ei astunut jalallaan kuolleen taloon.\n\nEi hän tuntenut riettaita jumalan kuvia, sillä kaikki jumaluudet\nilmaantuivat eri muodoissa, ja sentähden mitä vastakkaisimmat\nhartausmenot kohdistuivat yhteen ja samaan perusvoimaan. Salammbo\npalveli jumalatarta hänen tähti-ilmestyksessään. Kuusta oli lähtenyt\nvaikutus impeen; kun kuu alkoi vähetä, Salammbo heikkeni. Oltuaan\nnäännyksissään koko päivän hän virkistyi illaksi. Kuunpimennyksen\naikana hän oli ollut vähällä kuolla.\n\nMutta kade Rabbet kosti tälle impeydelle, jota ei hänelle uhrattu,\nja kiusasi häntä taukoamatta mielikuvilla, jotka olivat sitä\nvoimakkaammat jota epämääräisempiä ne olivat, jota laajemmalti ne\nilmenivät kaikkialla hänen uskonopissaan saaden juuri sen kautta\nuutta eloa.\n\nTaukoamatta Hamilkarin tyttären ajatukset kohdistuivat Tanitiin. Hän\nosasi hänen seikkailunsa, hänen matkansa ja kaikki hänen nimensä,\njoita hän kertoili tietämättä, mitä ne tarkalleen merkitsivät.\nSyventyäkseen perinpohjin oppiinsa tahtoi hän nähdä temppelin\nsalaisimmassa sopessa olevan vanhan jumalattaren kuvan, jolla oli\nyllään kallisarvoinen vaippa, josta Karthagon kohtalo riippui, --\nsillä jumala-käsite ei täydelleen eronnut hänen ilmestymismuodostaan,\nja jos piteli tai vaikkapa vaan näki hänen kuvansa, niin riisti\njumalalta osan hänen voimastaan ja tavallaan siis piti häntä\nvallassaan.\n\nSalammbo kääntyi. Hän tunsi kultakulkusten helinän, joita\nShahabarimilla oli pukunsa liepeissä.\n\nShahabarim nousi portaita ylös; sitten penkereen kynnyksellä hän\nseisahtui pannen käsivartensa ristiin rinnalleen.\n\nHänen syvälle painuneet silmänsä kiiluivat kuin hautalamput; hänen\npitkä, laiha ruumiinsa liikehteli liinaisen pukunsa sisällä, jonka\nliepeessä kulkuset vuorottelivat smaragdipallojen kanssa. Hänellä\noli heikot jäsenet, suikea pää ja suippo leuka; hänen ihonsa näytti\nolevan kylmä koskettaa, ja hänen keltaiset kasvonsa, joihin syviä\nryppyjä oli uurtautunut, olivat kuten sammumattoman himon, ikuisen\nsurun jäykistyttämät.\n\nHän oli Tanitin ylimmäinen pappi, sama, joka oli Salammbon\nkasvattanut.\n\n-- \"Puhu!\" sanoi hän. \"Mitä tahdot?\"\n\n-- \"Minä toivon... sinähän melkein lupasit minulle...\" Tyttö änkytti\nja joutui hämilleen; sitten hän jatkoi äkkiä: -- \"Miksi sinä\nhalveksit minua? Mitä minä olen unohtanut pyhistä menoista? Sinä olet\nminun opettajani, ja olet sanonut, ettei kukaan niin hyvin kuin minä\nymmärrä Jumalattaren oppia; mutta on jotain, jota et tahdo minulle\nsanoa. Onko se totta, isäni?\"\n\nShahabarim muisti Hamilkarin antamat määräykset, ja vastasi:\n\n-- \"Ei, minulla ei ole enää mitään sinulle opetettavaa!\"\n\n-- \"Joku haltija\", jatkoi Salammbo, \"pakoittaa minua rakastamaan\nhäntä. Minä olen noussut Eshmunin, tähtien ja taivaallisten olentojen\njumalan portaita ylös; olen nukkunut Melkarthin, tyrolaisten\nsiirtomaiden suojelijan, kultaisen oliivipuun alla; olen avannut\nBaal-Khamonin, valaisijan ja hedelmöitsijän ovet; olen uhrannut\nmaanalaisille Kabireille, puiden, metsien, tuulien, virtojen ja\nvuorien jumalille: mutta kaikki he ovat liian kaukana, liian\nylhäällä, saavuttamattomissa, ymmärrätkö? jotavastoin hänen,\njumalattaren, tunnen liittyvän elämääni; hän täyttää sieluni, ja minä\nvavahdan sisäisten värähdysten vallassa aivan kuin hän ponnistelisi\npäästäkseen sisältäni ulos. Minä olen kuulevinani hänen äänensä,\nnäkevinäni hänen muotonsa, salamat häikäisevät minua, sitten vaivun\njälleen pimeyteen.\"\n\nShahabarim ei puhunut. Salammbo pyyteli ja rukoili häntä katseellaan.\n\nVihdoin viittasi ylimmäinen pappi orjatarta poistumaan, hän kun ei\nollut Kananin heimoa. Taanak katosi, ja Shahabarim nosti toisen\nkätensä ylös ja alkoi:\n\n-- \"Ennen jumalia vallitsivat pimeydet yksinään, ja tuulahdus\nliiteli raskaana ja epäselvänä kuten unta näkevä ihmisen tajunta. Se\nvetäytyi kokoon luoden Himon ja Pilven ja Himosta ja Pilvestä syntyi\nalkuperäinen aines. Se oli samea, musta, hyytynyt syvä vesi. Siinä\nasusti tunteettomia hirviöitä, vasta syntyvien muotojen yhtymättömiä\nosia, kuten ne ovat kuvatut temppelien seinille.\n\n\"Sitten alkuaines tiivistyi. Se muuttui munaksi. Tämä halkesi. Toinen\nosa muodosti maan, toinen taivaankannen. Aurinko, kuu, tuulet, pilvet\nilmestyivät; ja ukkosen jyristessä heräsivät järjelliset olennot.\nSilloin levitti itsensä Eshmun tähtiselle taivaan laelle; Khamon\nsäteili auringosta; Melkarth käsivarsillaan lykkäsi sen Gadeksen\ntaakse; Kabirit laskeutuivat tulivuorien alle, ja Rabbetna kuten\nimettäjä kumartui alas, luoden valonsa kuten maitoa ja yönsä kuten\nvaipan yli maan.\"\n\n-- \"Ja sitten?\" kysyi Salammbo.\n\nShahabarim oli kertonut hänelle syntyjen salaisuuden suunnatakseen\nhänen ajatuksensa ylevämmille näköaloille; mutta immen kaipaus\nenempään heräsi viime sanojen vaikutuksesta, ja Shahabarim myöntyi\npuoliksi ja jatkoi:\n\n-- \"Hän herättää ja vallitsee ihmisten rakkauden\".\n\n-- \"Ihmisten rakkauden!\" kertasi Salammbo haaveillen.\n\n-- \"Hän on Karthagon sielu\", jatkoi pappi; \"ja vaikka hän kaikkialla\nvalaisee, niin täällä hän asustaa, pyhitetyn vaipan alla.\"\n\n-- \"Oi isä!\", huudahti Salammbo, \"saanhan minä sen nähdä? viethän\nminut sen luo! Jo kauvan olen sitä kaihonnut; minua kalvaa\nuteliaisuus päästä sen muotoa näkemään. Armahda minua! auta minua!\nlähtekäämme!\"\n\nShahabarim lykkäsi hänet luotaan kiivaalla, ylpeällä liikkeellä.\n\n-- \"Ei koskaan! Etkö tiedä, että sen nähdessään kuolee?\nYhteissukupuoliset Baalit näyttäytyvät ainoastaan meille, jotka\nolemme järkemme puolesta miehiä, ja heikkoutemme puolesta naisia.\nSinun halusi on pyhäinrikos; tyydy siihen tietoon, mikä sinulla on!\"\n\nSalammbo vaipui polvilleen, painoi etusormet korvilleen katumuksen\nmerkiksi; ja hän nyyhkytti masentuneena papin sanoista, tuntien häntä\nkohtaan samalla vihaa, pelkoa ja nöyryytystä. Shahabarim seisoi\ntunnottomampana kuin penkereen kivet. Hän katsoi jalkojensa juuressa\nvapisevaan naiseen, ja hän tunsi melkein iloa nähdessään hänen siten\nkärsivän tuon jumaluutensa puolesta, jota ei hänkään, Shahabarim,\nvoinut täydelleen omistaa. Linnut jo alkoivat laulaa, kylmä tuulen\nviima puhalsi, ja pienet pilvet ajelehtivat vaalenevalla taivaalla.\n\nÄkkiä hän huomasi taivaan rannassa, Tuniksen takana, kuten kepeätä\nusvaa, joka mätäsi pitkin tasankoa; sitten siitä muodostui aivan\nkuin harmaa pystysuorana riippuva suuri tomuverho, ja tästä tiheästä\nliikehtivästä kokonaisuudesta erottautui dromedaarin päitä, peitsiä\nja kilpiä. Se oli barbarien armeija, joka lähestyi Karthagoa.\n\n\n\n\nIV.\n\nKARTHAGON MUURIEN JUURELLA.\n\n\nAasilla ratsastavia tai jalan juoksevia talonpoikia saapui kalpeina,\nhengästyneinä, pelosta hulluina kaupunkiin. He pakenivat armeijan\ntieltä. Kolmessa päivässä oli se suorittanut matkan Siccasta\nKarthagoon hävittääkseen siellä kaiken.\n\nKaupungin portit suljettiin. Melkein samassa saapuivat barbarit;\nmutta he pysähtyivät kannakselle järven rannalle.\n\nEnsi alussa eivät he mitenkään menetelleet vihamielisesti. Useat\nlähenivät palmut käsissään. Heidät ajettiin nuolisateella takaisin,\nniin suuri oli karthagolaisten pelko.\n\nAamuisin ja päivän laskiessa harhaili vakoilijoita muurin\nlähitienoilla. Erittäin usein huomattiin pieni mies, joka oli\nhuolellisesti viittaan verhottu ja jonka kasvot peittyivät syvälle\nalas vedetyn kypärisilmikon taa. Hän seisoskeli pitkät ajat\nkatsellen vesijohtoa, niin itsepintaisesti kuin aikoisi hän salata\nkarthagolaisilta varsinaiset aikeensa. Toinen mies, jättiläiskokoinen\nja avopäinen seurasi häntä.\n\nKarthago oli linnoitettu pitkin kannaksen koko pituutta; ensin\noli vallihauta, sitten jyrkkä vallitus, ja lopulta muuri, joka\noli kolmekymmentä kyynärää korkea, hakatuista kivistä rakennettu\nja kaksikerroksinen. Muurin sisällä oli talli kolmellesadalle\nnorsulle ja varastot niiden satuloille, valjaille ja rehuille, sitä\npaitsi tallit neljälle tuhannelle hevoselle ja niiden kauroille ja\nvaljaille, ja kasarmit kahdellekymmenelle tuhannelle sotilaalle,\nniiden aseille ja kaikille sotavarustuksille. Tornit kohosivat\ntoisesta kerroksesta; niissä oli ampumasuojukset, ja ulkoseinässä oli\nkoukkuihin kiinnitettyjä pronssikilpiä.\n\nTämä ensimäinen muuririvi suojasi Malquaa, merimiesten ja värjärien\nkaupunginosaa. Sieltä näkyi mastoja, joissa purppurakankalta\nkuivattiin, ja alimmalla penkereellä saviuunia, joissa keitettiin\nsuolalientä.\n\nTaempana kohosivat amfiteatterin tavoin kaupungin kuution muotoiset\ntalot. Ne olivat tehdyt kivestä, laudoista, mukulakivistä,\nkaisloista, simpukan kuorista ja poltetusta savesta. Temppelien\nlehdot olivat kuin viheriäisiä lampia tässä erivärisessä\nkuutioröykkiössä. Torit muodostivat tasaisia pintoja, toiset\nlähempänä toiset kauempana; lukemattomia katuja risteili kaikkialla.\nErotti vielä kolmen vanhan, tähän aikaan jo yhteensulaneen\nkaupunginosan rajamuurit; ne kohosivat siellä täällä kuin suuret\nkalliot tai ulottuivat pitkinä tasaisina pintoina, -- puoliksi\nkukkien peitossa, mustuneina, heitetyn lian juovittamina, ja kadut\nkulkivat niiden holvien läpi kuin joet siltojen alitse.\n\nKeskellä Byrsaa kohosi Akropoliin kukkula kadoten monien\nepäsäännöllisten rakennusten peittoon. Näkyi temppelien\nkierrepylväitä, joilla oli pronssiset päät ja metalliketjut;\nsinijuovaisista kivistä laadittuja kartioita, kuparisia kupukattoja,\nmarmoriarkitraveja, babyloonilaisia tukimuureja, obeliskeja, jotka\nmuistuttivat alaspäin käännettyjä soihtuja. Pylväistöt päättyivät\npäätykolmioihin, kiekurakoristeita kulki pilaririvien välissä;\ngraniittimuurit kannattivat tiilisiä väliseiniä; kaikki se kohosi\ntoinen toisensa takaa puoliksi toisensa peittäen, muodostaen\nsuuremmoisen, vaikeasti ymmärrettävän kokonaisuuden, jossa näkyi eri\naikakaudet ja muistoja unohtuneista kotimaista.\n\nAkropoliin takana, punaisella maapinnalla, Mappalioiden tiet hautojen\nreunustamina ulottuivat suorana viivana katakombirannalle asti;\nsuuret asumukset olivat puoliksi puistojen kätkössä, ja tuo kolmas\nkaupungin osa, Megara, uusi kaupunki, ulottui aivan rannalle asti,\njossa kohosi läpi yön palava jättiläiskorkea majakka.\n\nSellaisena näyttäytyi Karthago tasangolle majoittuneille sotilaille.\n\nEtäältä he tunsivat toripaikat ja kadunkulmaukset; he väittelivät\ntemppelien nimistä. Khamonin temppelillä, vastapäätä Syssitejä, oli\nkultaiset kattotiilet; Melkarthin temppelillä, Eschmunin vasemmalla\npuolen, oli katollaan korallihaarukoita; Tanitin temppeli sen takana\nkohotti palmujen lomitse kuparista kupukattoaan; musta Molokin\ntemppeli oli alhaalla vesialtaiden luona, majakan puolella. Päätyjen\nkulmauksissa, muurien harjalla, torien kulmissa, kaikkialla näkyi\nkauheita jumalankuvia, kookkaita tai matalia, toisilla suunnattoman\nsuuri vatsa, toiset luonnottoman litteät, suu auki, avaten sylinsä,\nkäsissään monihaaraisia rautoja, kahleita tai peitsiä; ja sininen\nmeri kimalteli katujen päissä, jotka etäisyyden vaikutuksesta\nnäyttivät vieläkin jyrkemmiltä.\n\nMeluisa joukko täytti kadut aamusta iltaan; nuoret pojat, kulkusia\nkilistellen, huusivat kylpyhuoneiden ovilla; kuumien juomien myymälät\nhöyrysivät, ilmassa kaikui alasinten kalke, auringolle pyhitetyt\nvalkoiset kukot kiekuivat penkereillä, teurastettavat härät mylvivät\ntemppeleissä, orjat juoksivat korit päänsä päällä; ja temppelien\novista ilmestyi joku tummaviittainen, avojalkainen, suippulakkinen\npappi.\n\nTämä Karthagon katseleminen ärsytti barbareja. He ihailivat ja\nkirosivat sitä, he olisivat tahtoneet sen samalla hävittää ja asua\nsiellä. Mutta mitä oli sota-satamassa, jota kolminkertainen muuri\nsuojasi? Sitten, kaupungin takana, Megaran perällä, ylempänä kuin\nAkropoli, näkyi Hamilkarin palatsi.\n\nMathon silmät suuntautuivat tavan takaa sinne. Hän nousi oliivipuihin\nja hän kumartui katsomaan varjostaen kädellään silmiään. Puistot\nolivat autioita ja punainen mustaristinen portti pysyi taukoamatta\nsuljettuna.\n\nParikymmentä kertaa hän kiersi vallituksen reunaa etsien jotain\naukeamaa päästäksensä sisälle. Eräänä yönä hän heittäytyi mereen ja\nui yli kolme tuntia taukoamatta. Hän saapui Mappalioiden alapuolelle\nja alkoi kiivetä kallionrinnettä ylös. Hän repi polvensa, vioitti\nkyntensä, putosi mereen ja palasi.\n\nHänen voimattomuutensa suututti hänet. Hän oli kade tuolle\nKarthagolle, joka sulki Salammbon muuriensa sisään, kuin elävälle\nolennolle, joka oli hänet omistanut. Hänen velttoutensa katosi, ja\nmieletön, taukoamaton toimintahalu sai hänessä vallan. Hohtavin\nposkin, kiiluvin silmin, äänen soidessa terävänä hän kulki nopeasti\nleirin halki; tai istuen rannalla hioi hietaan suurta kalpaansa.\nHän ampui nuolia ohilentäviin korppikotkiin. Hänen sydämensä raivo\npuhkesi hurjiin sadatuksiin.\n\n-- \"Anna suuttumuksesi lentää kuin vaunujen, jotka kiidättivät sinua\neteenpäin\", sanoi Spendius. \"Huuda, sadattele, raivoa ja surmaa.\nTuska tyyntyy verestä, ja koska et voi rakkauttasi tyydyttää, niin\npäästä vihasi valloilleen; se tukee sinua!\"\n\nMatho alkoi jälleen johtaa sotilaitaan. Hän pakoitti heidät\nsäälimättä harjoittamaan. He kunnioittivat häntä hänen rohkeutensa\nja varsinkin voimansa tähden. Sitäpaitsi herätti hän salaperäistä\npelkoa; hänen luultiin öisin puhelevan henkiolentojen kanssa. Toiset\npäälliköt yltyivät hänen vaikutuksestaan. Armeijassa syntyi piankin\nkuri ja järjestys. Kartagolaiset kuulivat asuntoihinsa torvien\ntoitotukset, jotka johtivat harjoituksia. Vihdoin barbarit alkoivat\nlähestyä kaupunkia.\n\nHeidät olisi kannaksella voinut tuhota, jos kaksi armeijaa olisi\nyhtaikaa voinut hyökätä heihin takaapäin, toinen Utican lahdesta\nja toinen Kuumien Lähteiden vuorelta päin. Mutta mitä voi tehdä\nyksinomaan pyhällä legionalla, johon kuului korkeintaan kuusituhatta\nmiestä? Jos barbarit kallistuivat idän puolelle niin he liittyivät\npaimenkansoihin, sulkivat Kyrenaikan tiet ja erämaan kaupan. Jos\nhe kallistuivat lännen puolelle niin Numidia nousee sotajalalle.\nVihdoin pakoittaa ruokavarojen puute heidät ennemmin tai myöhemmin\nhävittämään, kuten heinäsirkat, ympärillä olevat viljelykset; rikkaat\nvapisivat kauniiden asumustensa, viinitarhojensa ja viljelystensä\npuolesta.\n\nHanno teki julmia ja mahdottomia ehdoituksia, kuten sen, että\nluvattaisiin tavattomia summia jokaisesta barbarin päästä, tai että\nlaivojen ja koneiden avulla sytytettäisiin heidän leirinsä tuleen.\nHänen virkaveljensä Gisko tahtoi päinvastoin maksaa heille heidän\nsaatavansa. Mutta Vanhusto inhosi häntä hänen suuren kansansuosionsa\nvuoksi; sillä he arvelivat saavansa siten yliherran ja peläten\nyksinvaltiutta he koettivat vastustaa kaikkea, joka voisi sitä tukea\ntai sen palauttaa.\n\nLinnoitusten ulkopuolella oli toisenrotuista ja alkuperältään\nvierasta kansaa, ihmisiä, jotka pyydystivät piikkisikoja, söivät\nkastematoja ja käärmeitä. He ryömivät rotkoihin ottamaan hyenoita\nelävältä kiinni, joita he sitten illoin huvikseen juoksuttivat\nMegaran hiekkaisella maalla hautakivien välillä. Heidän mudasta ja\nmeriruohoista tehdyt majansa riippuivat kallion jyrkänteen reunassa\nkuin pääskysen pesät. Siellä he elivät ilman hallintoa ja ilman\njumalia, sikin sokin, aivan alasti, samalla voimattomia ja julmia,\nja vuosisatoja oli kansa inhonnut heitä heidän saastaisen ravintonsa\ntähden. Muurin vartijat huomasivat eräänä aamuna heidän kaikkien\npoistuneen.\n\nVihdoin Suuren Neuvoston jäsenet tekivät päätöksensä. He tulivat\nleiriin, ilman kaulakäätyjä ja loistavia vöitä, jalassaan avonaiset\nsandaalit kuten naapurit ainakin. He lähenivät rauhallisesti,\ntervehtien päälliköitä, tai pysähtyivät puhelemaan sotamiesten\nkanssa, sanoen, että kaikki riita oli loppunut ja että heidän\noikeutetut vaatimuksensa tulevat täytetyiksi.\n\nUseat heistä näkivät ensi kertaa palkkasoturien leirin. Sekasorron\nsijasta, jonka he olivat odottaneet tapaavansa, vallitsikin\nkaikkialla peloittava järjestys ja hiljaisuus. Turvevallitus sulki\narmeijan korkean varustuksen sisään, jossa he olivat turvassa\nheittokoneiden kivisadetta vastaan. Leirikäytävät olivat pirskoitetut\nvedellä; telttojen raoista kiilui villejä, pimeässä loistavia silmiä.\nKeihäskimput ja telineissään riippuvat varustukset häikäisivät heitä\nkuten kuvastimet. He puhelivat puoliääneen. He pelkäsivät pitkillä\npuvuillaan kaatavansa jotain nurin.\n\nSotilaat vaativat ruokavaroja, ja sitoutuivat maksamaan ne niillä\nrahoilla, joita kaupunki oli heille velkaa.\n\nHeille lähetettiin härkiä, lampaita, helmikanoja, kuivia hedelmiä\nja sudenpapuja sekä savustettuja makrilleja, noita kuuluisia\nmakrilleja, joita Karthagosta vietiin kaikkiin satamiin. Mutta he\nkatselivat hyvin halveksivasti komeita raavaita; ja, jos heidän teki\njotain niistä mieli, alensivat he sen arvoa, tarjosivat oinaasta\nkyyhkysen hinnan, ja kolmesta vuohesta saman kuin granaatista.\nSaastaisten-ruokien-syöjät tuppautuivat arvostelijoiksi ja\nvakuuttivat, että heitä petettiin. Silloin paljastivat he miekkansa\nja uhkasivat surmata.\n\nSuuren Neuvoston virkamiehet kirjoittivat kunkin sotilaan\npalvelusvuodet luetteloihin. Mutta nyt oli enää mahdotonta tietää,\npaljonko palkkasotureita oli värvätty, ja Vanhusto kauhistui\nnähdessään, mitä suunnattomia summia heidän tulisi suorittaa. Heidän\ntäytyisi myydä silphiumvarasto ja veroittaa kauppakaupunkeja;\npalkkasoturit kävivät kärsimättömiksi, Tunis oli jo heidän\npuolellaan; ja Rikkaat, jotka joutuivat aivan ymmälle Hannon\nraivoisten ehdotusten ja hänen virkaveljensä moitteiden vuoksi,\nkehottivat jokaista kansalaista, joka sattui tuntemaan jonkun\nbarbarin, menemään heti hänen luokseen tullakseen hänen ystäväkseen\nja puhellakseen kauniisti hänen kanssaan. Tällainen luottamuksen\nosoitus ehkä voisi rauhoittaa heitä.\n\nKauppiaat, kirjurit, asepajan työmiehet, kokonaiset perheet menivät\nbarbareja puhuttelemaan.\n\nSotilaat päästivät kaikki karthagolaiset leiriinsä, mutta niin\nahtaasta portista, että neljä rivissä kulkevaa miestä tyrkki\nkyynärpäillään toisiaan. Spendius, seisoen vallitusta vastaan,\ntutkitutti heidät tarkoin; Matho, seisoen vastapäätä häntä,\ntarkasteli joukkuetta koettaen löytää jonkun, jonka hän sattumalta\nolisi nähnyt Salammbon seurassa.\n\nLeiri muistutti kaupunkia, sellainen tungos ja liike vallitsi\nsiellä. Molemmat erilaiset joukot sekaantuivat sulautumatta\nkuitenkaan yhteen, toinen puettuna liinaan tai villaan, päässään\nkävyn muotoinen huopapäähine, toinen verhottuna rautaan ja kypäri\npäässään. Palvelijoiden ja kuljeksivien kauppiasten keskellä\nliikkui kaikenkarvaisia naisia, ruskeita kuin kypsät taatelit,\nvihertäviä kuin oliivit, keltaisia kuin orangit, joita merimiehet\nolivat myyneet, porttoloista siepattuja, karavaaneista ryöstettyjä,\nhävitetyistä kaupungeista tuotuja, joita rakkaudella väsytettiin\nniin kauvan kuin olivat nuoria, ja joita piiskattiin kuin olivat\nvanhoja, ja jotka kuolivat erämaassa teiden varsille, kuormaston ja\nhyljättyjen vetojuhtien keskeen. Paimenkansojen vaimot heiluttivat\nkantapäillään dromedaarin karvasta tehtyjä neliskulmaisia ja\nkeltaisen värisiä hamosia; kyrenaikalaiset soittajattaret,\nverhottuina sinipunerviin harsoihin, silmäkulmat maalattuina,\nlauloivat olkimatolla istuen; vanhat neekerinaiset, joiden rinnat\nriippuivat, poimivat eläinten lantaa, jota kuivattiin auringossa\npolttoaineeksi; syracusalaisilla oli kultalevyjä tukassaan,\nlusitanialaisilla simpukan kuorista tehtyjä käätyjä, gallialaisilla\nsuden nahka valkoisella rinnallaan; ja tanakat, syöpäläisten\npeittämät, alastomat, ympärileikkaamattomat lapset töytäsivät\npäällään ohikulkijoita vatsaan tai tullen takaapäin purasivat heitä\nkäsiin kuten nuoret tiikerit.\n\nKarthagolaiset kulkivat pitkin leiriä, kummastellen sitä tavaran\npaljoutta, jota siellä oli tulvillaan. Köyhemmät olivat murheellisia,\ntoiset tekeytyivät huolettomiksi.\n\nSotilaat taputtivat heitä olalle saadakseen heidät iloisemmiksi.\nHeti kun huomasivat jonkun arvokkaamman henkilön, kutsuivat he häntä\nottamaan osaa heidän huvituksiinsa. Kun diskusta heitettiin, niin\nkoettivat he katkoa hänen jalkansa, ja nyrkkitaistelussa heti ensi\niskulla murskasivat heidän leukapielensä. Linkomiehet pelottelivat\nkarthagolaisia lingoillaan, käärmeenlumoojat kyillään, ratsumiehet\nhevosillaan. Rauhalliset kansalaiset painoivat päänsä alas näiden\npelotusten edessä ja koettivat hymyillä. Muutamat, näyttäytyäkseen\nurhoollisiksi, viittoivat tahtovansa tulla sotilaiksi. Heidät pantiin\nhakkaamaan puita ja sukimaan muuleja. Heille pantiin asepuku päälle\nja kieritettiin kuin tynnyrejä pitkin leirikatuja. Kun he sitten\nhankkivat lähtöä, niin palkkasoturit repivät naurettavan liioitetulla\nepätoivolla hiuksiaan.\n\nMutta monet tyhmyydessään tai ennakkoluulon vallassa luulivat\nkaikkia karthagolaisia hyvin rikkaiksi ja kulkivat heidän jälestään\nrukoillen heiltä jotain. He pyysivät kaikkea, mikä näytti kauniilta,\nsormuksia, vöitä, sandaaleja, puvun hetaleita ja kun puhtaaksi\nkynitty karthagolainen huudahti: -- \"Eihän minulla ole enää mitään.\nMitä sinä vielä tahdot?\" vastaavat he: -- \"Vaimosi!\" Toiset sanoivat:\n-- \"Henkesi!\"\n\nSotilaiden tilit annettiin päälliköille, nämät lukivat ne\nsotilaille, jotka ne lopullisesti hyväksyivät. Silloin vaativat\nhe itselleen telttoja; he saivat niitä. Sitten kreikkalaisten\njohtomiehet pyysivät muutamia Karthagossa valmistettuja kauniita\nasevarustuksia; Suuri Neuvosto luovutti summan niiden hankkimiseksi.\nMutta oikeudenmukaistahan oli, väittivät ratsumiehet, että tasavalta\nkorvaisi heille heidän hevosensa; eräs vakuutti menettäneenä kolme\neräässä piirityksessä, toinen viisi eräällä retkellä, toinen\nneljätoista vaarallisilla vuoristomatkoilla. Heille tarjottiin\nHecatompyloksen oriita; he halusivat mieluimmin kaiken rahana.\n\nSitten vaativat he, että heille suoritettaisiin rahana\n(hopeakolikoissa eikä nahkarahoissa) kaikki velkana oleva vilja,\nkorkeimman sodan aikana olleen hinnan mukaan, vaatien siten\nvehnäjauho-mitasta neljä sataa kertaa enemmän kuin olivat antaneet\nkoko vehnä jyväsäkistä. Tämä kohtuuttomuus sai Neuvoston aivan\nepätoivoon; mutta heidän täytyi kuitenkin myöntyä.\n\nSilloin sotilaiden ja Suuren Neuvoston edustajat sopivat kaikesta,\nja vannoivat Karthagon suojelusjumalan ja barbarien jumalien kautta.\nItämaalaisin tavoin ja runsain sanoin pyysivät he sitten toisiltaan\nanteeksi ja hyväilivät toisiaan. Sitten sotilaat vaativat ystävyyden\nmerkiksi kaikkien niiden rankaisemista, jotka olivat yllyttäneet\nheitä tasavaltaa vastaan.\n\nKarthagolaiset eivät olleet ymmärtävinään heitä. Sotilaat selittivät\nselvemmin, että tahtoivat saada Hannon pään.\n\nUseasti päivässä he lähtivät leiristään. He kuljeksivat muurin\njuurella, huusivat heittämään heille Hannon pään ja levittivät\nvaatteensa siitä vastaanottamaan.\n\nSuuri Neuvosto olisi ehkä myöntynyt, jollei viimeinen vaatimus olisi\nollut edellisiä vielä kohtuuttomampi: he vaativat johtajilleen\npuolisoiksi impiä, jotka valittaisiin kuuluisista perheistä. Se oli\nSpendiuksen keksimä ajatus, ja useiden mielestä oli se varsin selvä\nja luonnollinen vaatimus. Mutta tämä heidän vaatimuksensa päästä\nsekaantumaan punilaiseen vereen sai kansan aivan raivoihinsa; heille\nvastattiin aivan suoraan, ettei heillä enää ollut mitään saatavaa.\nSilloin sotilaat huusivat tulleensa petetyiksi; jollei kolmen päivän\nkuluttua heidän palkkaansa makseta, niin lähtevät he itse sitä\nKarthagosta ottamaan.\n\nPalkkasoturien taipumattomuus ei ollut niin luonnotonta kuin heidän\nvastustajansa uskoivat. Hamilkar oli tehnyt heille rajattomia\nlupauksia; tosin ei niissä ollut mitään varmaa sanottu, mutta\nniitä oli juhlallisesti ja yhä uudestaan tehty. He olivat uskoneet\nKarthagoon tullessaan, että kaupunki luovutetaan heille ja he\nsaavat jakaa sen aarteet; ja he kun näkivät, että tuskin heidän\npalkkaansakaan suoritettiin, niin se oli pettymys sekä, heidän\nylpeydelleen että ahneudelleen.\n\nEivätkö Dionysios, Pyrrhos, Agathokles ja Alexanderin päälliköt\nolleet saaneet suunnattomia rikkauksia? Herkules, jonka kananealaiset\nsekoittivat yhteen auringon kanssa, oli se ihanne, joka väikkyi\narmeijan mielessä. He tiesivät, että halvat sotilaat olivat\nlaskeneet päälleen kuningaskruunut, ja kuullessaan valtakuntien\nsortuvan uneksi gallialainen tammimetsissään ja ethopialainen\nhiekkatasangollaan. Mutta olihan olemassa kansa, joka aina oli\nvalmis ottamaan urhoollisia miehiä palvelukseensa; ja heimonsa luota\nkarkoitettu varas, teillä harhaileva murhamies, jumalten vainooma\npyhäinsolvaisija, kaikki nälkäiset ja epätoivoiset koettivat päästä\nsatamaan, jossa Karthagon lähetti värväsi sotilaita. Tavallisesti\nKarthago piti lupauksensa. Mutta tällä kertaa sen suunnaton ahneus\noli sen syössyt turmiokkaasen häpeään. Numidialaiset, libyalaiset,\nkaikki Afrikan heimot uhkasivat Karthagoa. Meri yksinään oli vapaa.\nSiellä oli sillä vastassaan roomalaiset; ja kuten murhaajien saartama\nmies tunsi se joka taholta kuoleman vaanivan itseään.\n\nTäytyi lopulta turvautua Giskon apuun; barbarit suostuivat ottamaan\nhänet välittäjäkseen. Eräänä aamuna näkivät he sataman ketjujen\nlaskeutuvan alas, ja kolme matalaa purtta purjehti Taenian kanavan\nkautta lahteen.\n\nEnsimäisen keulassa seisoi Gisko. Hänen takanaan korkealla\njalustalla oli suuren suuri kirstu, joka oli koristettu riippuvilla\nkruununtapaisilla renkailla. Sitten seurasi tulkkien legiona\npäässään sfinximäinen koriste ja rinnassa tatueerattu papukaijan\nkuva. Ystävät ja orjat, niin lukuisina että seisoivat olka olan\nvieressä, seurasivat heitä. Kolme pitkää purtta, jotka olivat niin\ntäynnä että olivat vähällä upota, lähestyi niitä katselevan armeijan\nriemuhuutojen kaikuessa.\n\nHeti kun Gisko oli astunut maihin, juoksivat sotilaat häntä vastaan.\nSäkeistä muodosti hän puhujalavan itselleen ja vakuutti, ettei hän\nennen lähde kuin on kaikille suorittanut heidän saatavansa.\n\nRiemuhuudot kaikuivat; pitkään aikaan ei hän voinut puhua.\n\nSitten moitti hän tasavallan ja barbarien tekemiä vääryyksiä; syynä\nniihin olivat muutamat huimapäät, jotka väkivaltaisuuksillaan olivat\nkauhistuttaneet Karthagoa. Paras todistus Karthagon hyvistä aikeista\noli se, että heidän luokseen lähetettiin hän, Hannon ainainen\nvastustaja. Ei sotilasten pitäisi luulla kansaa niin tyhmäksi, että\nse tahtoisi ärsyttää sankareita, tai niin kiittämättömäksi, että se\nei tunnustaisi heidän palveluksiaan; ja Gisko alkoi maksaa sotilaille\nalkaen libyalaisista. Kun he väittivät luetteloja valheellisiksi,\nniin ei hän käyttänyt niitä laisinkaan.\n\nHe kulkivat heimokunnittain hänen ohitseen avaten kouransa ja\nmainiten palvelusvuosiensa lukumäärän; ne merkittiin järjestyksessä\nheidän vasempaan käsivarteensa viheriäisellä värillä; kirjurit\nammensivat avoimesta kirstusta ja toiset teräspistimellä tekivät\nreikiä lyijylevyyn.\n\nEräs mies kulki ohitse raskain askelin kuin härkä.\n\n-- \"Astu lähemmäksi,\" sanoi suffeetti epäillen petosta, \"montako\nvuotta olet palvellut?\"\n\n-- \"Kaksitoista,\" vastasi libyalainen.\n\nGisko pisti kätensä hänen leukansa alle, sillä kypärin leukahihna\nmuodosti sinne ajan pitkään kaksi pahkuraa; niitä kutsuttiin\njohannesleiviksi, ja _kantaa johannesleipiä_ käytettiin lausepartena\nsotapalveluksessa.\n\n-- \"Petturi!\" huusi Gisko, \"se, mikä kasvoistasi puuttuu, on kai\nselässäsi!\" ja reväisten hänen tunikansa auki hän näki hänen\nselässään verisiä rupia; hän oli Hippozarytoksesta tullut peltomies.\nVihanhuutoja kaikui; hänet teloitettiin.\n\nYön tultua meni Spendius herättämään libyalaiset. Hän sanoi heille:\n\n-- \"Kun ligurialaiset, kreikkalaiset, balearit ja italialaiset ovat\nsaaneet palkkansa, niin palaavat he kotimaahansa, Mutta te toiset, te\njäätte Afrikaan, hajalleen kyliinne ja olette turvattomia! Silloin\ntasavalta kostaa! Olkaa lähdön suhteen varuillanne! Aijotteko uskoa\nkaikkea heidän puheitaan? Molemmat suffeetit ovat samassa juonessa!\nTämä pettää teitä! Muistakaa Luiden saarta ja Xantipposta, jonka he\nlähettivät mädänneellä galeerilla Spartaan!\"\n\n--\"Mitä meidän tulee tehdä?\" kysyivät he.\n\n-- \"Tuumikaa!\" sanoi Spendius.\n\nKaksi seuraavaa päivää kului palkan maksamiseen Magdalan, Leptiksen\nja Hecatompyloksen miehille; Spendius pujahti gallialaisten luo.\n\n-- \"Ensin maksetaan libyalaisille, sitten kreikkalaisille; sen\njälkeen baleareille, aasialaisille ja muille! Mutta kun teitä on\nniin vähän, niin teille ei anneta mitään! Te ette enää saa nähdä\nkotimaatanne. Te ette saa laivoja! He tappavat teidät säästääkseen\nruokavaroja!\"\n\nGallialaiset lähtivät suffeetin puheille. Autharit, sama, jota Gisko\noli lyönyt Hamilkarin puistossa, meni puhumaan. Orjat tyrkkäsivät\nhänet pois; silloin vannoi hän kostavansa.\n\nValituksia ja uusia vaatimuksia ilmestyi yhä enemmän. Itsepäisimmät\ntunkeutuivat suffeetin telttaan; saadakseen hänet heltymään\ntarttuivat he hänen käsiinsä, aukoivat hampaattomia suitaan,\nnäyttivät laihoja käsivarsiaan ja haavojensa arpia. Ne, jotka eivät\nvielä olleet saaneet palkkaansa, kävivät levottomiksi, ne, jotka jo\nolivat saaneet, vaativat korvausta hevosistaan; ja maankiertäjät,\nlainhylyt ottivat sotilaiden aseita ylleen vakuuttaen, että heidät\noli unohdettu. Jokahetki tuli uusia miesparvia; teltat horjuivat,\nkaatuivat; vallitusten sisällä oleva joukko tulvehti huutaen\nporteilta leirin keskustaan asti. Kun melu kävi liian äänekkääksi,\nnojasi Gisko kyynärpäätään norsunluisen sauvansa päähän, ja katsellen\nmerta istui hän liikkumattomana sormet partaansa painuneina.\n\nUsein Matho raivasi itselleen tietä neuvotellakseen Spendiuksen\nkanssa; hän sitten asettui jälleen vastapäätä suffeettia ja Gisko\ntunsi taukoamatta hänen katseensa kuin kaksi palavaa tulinuolta\nsingahtavan häneen. Joukon ylitse lennättivät he toisilleen\nhaukkumasanoja, joita ei kumpikaan kuullut. Mutta palkanmaksua jatkui\nja suffeetti osasi jokaisen valitukseen löytää selityksen.\n\nKreikkalaiset aikoivat panna toimeen häiriöitä rahojen erilaisuuden\ntähden. Gisko antoi heille sellaisen selityksen, että he mutisematta\nväistyivät. Neekerit vaativat valkoisia simpukoita, joita käytettiin\nAfrikan sisäosassa kaupankäynnissä. Hän tarjoutui menemään Karthagoon\nniitä hakemaan; silloin hekin toisten tavoin ottivat rahansa vastaan.\n\nMutta baleareille oli luvattu jotain erikoista, naisia. Suffeetti\nsanoi, että odotettiin kokonaista karavaania neitsyeitä; matka oli\npitkä, tarvittiin vielä kuusi kuuta. Kun ne ovat kyllin lihavia ja\nhyvin benzoella voideltuja niin ne lähetetään laivoilla balearein\nsatamiin.\n\nÄkkiä Zarxas, joka nyt oli kaunis ja roteva, hyppäsi kuin ilveniekka\nystäviensä olkapäille ja huusi:\n\n-- \"Oletko niitä säästänyt ruumiiden varalta?\" osoittaen Karthagoon\npäin Khamonin porttia kohden. Auringon laskiessa portin kuparilevyt\nloistivat ylhäältä alas asti; barbarit uskoivat verivirran näkevänsä.\nJoka kerta, kun Gisko aikoi puhua alkoivat he uudelleen kirkua.\nSilloin hän laskeutui vakavin askelin alas ja sulkeutui telttaansa.\n\nKun hän aamun valjetessa astui sieltä ulos, niin hänen tulkkinsa,\njotka nukkuivat sen ulkopuolella, eivät liikahtaneetkaan; he\nmakasivat selällään silmät lasisina, kieli suusta ulkona ja kasvot\nsinisinä. Valkoista limaa valui heidän sieramistaan, ja heidän\njäsenensä olivat kankeat, ikäänkuin kylmä yö olisi heidät kaikki\njäädyttänyt. Kullakin oli kaulassaan pieni silmukka.\n\nSen jälkeen kapina ei enää talttunut. Tuo Zarxaksen muistuttama\nbalearien murha vahvisti vain Spendiuksen herättämiä epäluuloja.\nSotilaat kuvittelivat, että tasavalta aikoi heitä yhä vain pettää.\nSiitä oli tehtävä loppu! Ensin syrjäytettiin tulkit! Zarxas, linko\npäänsä ympärillä, lauloi sotalauluja; Autharitos heilutti suurta\nkalpaansa; Spendius kuiskasi toiselle sanan, ojensi toiselle tikarin.\nVoimakkaimmat ottivat itse maksun itselleen, tyynemmät vaativat\npalkanmaksun jatkamista. Ei kukaan enää heittänyt pois aseitaan ja\nkaikkein suuttumus kohdistui nyt meluavana vimmana Giskoon.\n\nMuutamat nousivat hänen viereensä. Niin kauvan kuin he syytivät\nsolvauksia, kuunneltiin heitä kärsivällisesti, mutta, jos he\nkoettivat sanoa sanaakaan hänen puolustuksekseen, satoi kiviä heidän\npäälleen tai takaapäin miekka löi heidän päänsä poikki. Säkkikasa oli\npunaisempi kuin alttari.\n\nSotilaat vimmaantuivat aterian jälkeen, sillä he olivat juoneet\nviiniä! Se oli kuoleman uhalla kielletty nautinto punilaisessa\narmeijassa, ja he kohottivat maljansa Karthagoa kohden sotakurin\npolkemisen huumauksessa. Sitten he palasivat palkanmaksu-orjien luo\nja alkoivat niitä surmata. Sanan _surmaa_, joka oli erilainen eri\nkielessä, ymmärsi jokainen.\n\nGisko tiesi varsin hyvin, että Karthago jätti hänet hänen oman\nonnensa nojaan; mutta hän ei tahtonut sille sen kiittämättömyyden\npalkaksi tuottaa häpeää. Kun sotilaat muistuttivat hänelle,\nettä heille oli luvattu laivoja, niin vannoi hän kautta Molokin\nhankkivansa ne omalla kustannuksellaan, ja irroittaen kaulastaan\nsinisistä kivistä tehdyt ketjut hän heitti ne lupauksensa pantiksi\njoukon keskeen.\n\nSitten afrikalaiset vaativat viljaa, jonka Suuri Neuvosto oli\nsitoutunut maksamaan. Gisko otti esiin syssitien tilin, joka\nsinisellä värillä oli kirjoitettu lampaannahalle; hän luki paljonko\nviljaa Karthagoon oli tuotu kuukausi kuukaudelta ja päivä päivältä.\n\nÄkkiä vaikeni hän, hänen silmänsä tuijottivat tiliin, ikäänkuin hän\nnumeroiden joukosta olisi lukenut oman kuolemantuomionsa.\n\nVanhusto oli nimittäin petollisesti ne pienentänyt, ja se vilja, jota\nsodan vaikeimpana aikana oli myyty, oli niin alhaisen taksan mukaan\narvioitu, että sokeinkaan ei voinut uskoa sitä.\n\n-- \"Jatka!\" huusivat sotilaat, \"kovempaa! Tuo pelkuri koettaa\nvalehdella, olkaamme varuillamme!\"\n\nHetkisen hän epäröi. Sitten hän jatkoi lukuaan.\n\nSotilaat eivät epäilleetkään heitä petettävän ja hyväksyivät\nsellaisinaan syssitien tilin. Mutta silloin Karthagon nauttima\nviljanrikkaus sai heidät hurjan kateuden valtaan. He särkivät\nsykomoorisen rahalaatikon; siitä oli kolme neljännestä poissa. He\nolivat nähneet sellaisia summia siitä ammennettavan, että he pitivät\nsitä loppumattomana; Gisko oli varmaankin kaivanut osan telttaansa.\nHe kiipesivät säkeistä tehdylle puhujalavalle. Matho johti heitä, ja\nkun he huusivat: \"Rahat! Rahat!\" niin Gisko lopulta vastasi:\n\n-- \"Antakoon johtajanne ne teille!\"\n\nHän katsoi heitä vasten kasvoja, vaiti, suurilla keltaisilla\nsilmillään ja kasvonsa elivät kalpeammat kuin partansa. Nuoli, joka\noli sulistaan jäänyt kiinni, riippui hänen korvassaan olevasta\nsuuresta kultarenkaasta ja veri valui hänen päähineestään olalle.\n\nMatho viittasi ja kaikki syöksyivät eteenpäin. Gisko levitti kätensä.\nSpendius heitti silmukan hänen ranteensa ympäri ja piteli sillä\nkiinni; toinen veti hänet nurin ja hän katosi, ihmissikermään, joka\nryntäsi säkkien päälle.\n\nHe ryöstivät hänen telttansa. Sieltä ei löytynyt muuta kuin\ntavallisimpia tarve-esineitä; sitten tyystemmin etsittäessä kolme\nTanitin kuvaa, ja apinan nahan sisästä kuusta pudonnut musta kivi.\nUseat karthagolaiset olivat tahtoneet seurata häntä; he olivat\narvohenkilöitä ja kuuluivat kaikki sotapuolueesen.\n\nHeidät laahattiin ulos teltoistaan ja syöstiin likakuoppaan.\nRautakahleilla sidottiin heidät vyötäisiltä lujiin paaluihin ja\npeitsen kärjellä kurkoitettiin heille ruokaa.\n\nAutharitos syyti vartioidessaan solvauksia heille, mutta kun he eivät\nniitä ymmärtäneet, niin eivät he vastanneet niihin; tuon tuostakin\nheitti gallialainen kiviä heidän kasvoihinsa saadakseen heidät\ntuskasta huutamaan.\n\nSeuraavana päivänä valtasi armeijan painostava tunne. Nyt kun heidän\nsuuttumuksensa oli tullut tyydytetyksi sai levottomuus heissä vallan.\nMatho oli selittämättömän alakuloisuuden vallassa. Hän oli mielestään\njollain tavoin loukannut Salammbota. Rikkaathan kuuluivat tavallaan\nhänen seuraansa. Yöllä hän istui heidän kuoppansa ääressä ja heidän\nvalituksissaan kuului kaiku hänen oman rintansa tuskasta.\n\nNyt kaikki syyttivät libyalaisia, jotka yksinään olivat saaneet\npalkkansa. Mutta, samalla kun eri kansojen väliset vihat\nerikoissyytteiden vaikutuksesta virkosivat, niin he tunsivat,\nmikä vaara oli lähellä, jos he antautuivat niiden valtaan. Kosto\nsellaisten tekojen jälkeen oli ehdottomasti kamala. Täytyi siis\nennättää karthagolaisten edelle. Neuvotteluista ja puheista ei tullut\nloppua. Jokainen puhui, ei ketään kuunneltu, ja Spendius, joka muuten\noli niin puhelias, pudisti joka ehdotukselle päätään.\n\nEräänä iltana hän kysyi kuin ohimennen Matholta, oliko kaupungin\nsisällä lähteitä.\n\n-- \"Ei ainoatakaan!\" vastasi Matho.\n\nSeuraavana päivänä vei Spendius hänet ylös järven rannalle.\n\n-- \"Valtias!\" virkkoi entinen orja, \"jos sydämesi on pelvoton, niin\njohdan sinut Karthagoon.\"\n\n-- \"Miten?\" kysyi toinen läähättäen.\n\n-- \"Vanno noudattavasi kaikkia määräyksiäni, seuraavasi minua varjon\ntavoin!\"\n\nMatho kohotti kätensä Chabarin tähteä kohden ja huudahti:\n\n-- \"Kautta Tanitin, sen vannon!\"\n\nSpendius jatkoi:\n\n-- \"Huomenna auringon mentyä mailleen odotat minua vesijohdon\nalla yhdeksännen ja kymmenennen kaarroksen välillä. Tuo mukanasi\nrautakanki, töyhtötön kypäri ja nahkasandaalit.\"\n\nHänen mainitsemansa vesijohto kulki viistoon kannaksen yli, --\nrakenne, jota roomalaiset myöhemmin hyvin suuressa määrässä\nlaajensivat. Vaikka Karthago halveksikin muita kansoja, niin oli\nse roomalaisilta kömpelösti lainannut tämän keksinnön, kuten\nRooma puolestaan oli matkinut punilaisia galeereja; se oli tehty\nviidestä päällekkäin rakennetusta kaarikerroksesta; se oli raskas\nrakenteeltaan; alhaalla oli tukipilarit, ylhäällä leijonanpäät; johto\npäättyi Akropoliin läntiseen sivuun sieltä painuen kaupungin alle\ntulvien täydellisenä virtana Megaran vesialtaihin.\n\nSovitulla hetkellä Matho tapasi siellä Spendiuksen. Hän kiinnitti\nkoukuntapaisen raudan nuoran päähän, heilutti sitä ympäri kuin\nlinkoa, rauta lennähti ja tarttui kiinni; ja he alkoivat perätysten\nkiivetä muuria ylös.\n\nMutta päästyään ensimäiseen kerrokseen heltisi rauta joka kerta kun\nsen heittivät ylös; löytääkseen sopivan kiinnikepaikan saivat he\nkulkea pylväiden alustaliuskoja myöten; ja kerros kerrokselta kävivät\nne yhä kapeammiksi. Sitten nuora jälleen heltisi. Monta kertaa se oli\nkatkeamaisillaan'.\n\nViimein he kuitenkin saapuivat ylimmäiselle tasolle. Spendius\nkumartui tuon tuostakin alas ja tunnusteli liuskoja kädellään.\n\n-- \"Tässä on\" sanoi hän, \"alkakaamme!\" Ja vääntämällä kangella, jonka\nMatho oli tuonut mukanaan, saivat he yhden liuskan irroitetuksi.\n\nEtäällä he näkivät ratsujoukon kiitävän eteenpäin ohjattomien\nhevosten selässä. Ratsastajien kultaiset rannerenkaat pelkistivät\nesiin vaippojen laskoksista. Etunenässä näkyi mies, jolla oli\nkameelikurjen sulista tehty päähine, ja joka ajoi täyttä laukkaa\nheiluttaen peistä kummassakin kädessään.\n\n-- \"Narr' Havas!\" huudahti Matho.\n\n-- \"Samapa se!\" vastasi Spendius; ja hän hyppäsi aukkoon, joka oli\nsyntynyt kun liuska nostettiin syrjään.\n\nHänen käskystään koetti Matho työntää sijalta yhtä lohkaretta. Mutta\nahtaan tilan vuoksi ei hän voinut liikuttaa kyynärpäitään.\n\n-- \"Me palaamme,\" sanoi Spendius; \"asetu tuohon eteeni.\" Ja he\nkulkivat eteenpäin vesijohdossa.\n\nVettä oli heidän vatsaansa asti. Kohta he horjahtivat ja olivat\npakoitetut uimaan. Heidän jäsenensä löivät liian ahtaan solan seiniä\nvastaan. Vesi virtasi melkein ylimmän liuskan alla; he saivat\nkasvoihinsa naarmuja. Sitten virta lennätti heidät mukaansa. Hautaa\nraskaampi ilma vaikeutti hengitystä, ja käsivarsillaan suojaten\npäätään, polvet yhdessä ja ruumis niin suorana kuin mahdollista,\nkiisivät he kuin nuolet pimeässä eteenpäin, tukehtumaisillaan,\nkoristen, puolikuolleina. Äkkiä kaikki pimeni heidän ympärillään ja\nveden vauhti lisääntyi. He putosivat alaspäin.\n\nPäästyään jälleen veden pinnalle lepäsivät he hetkisen selällään\nhengittäen suurella nautinnolla raitista ilmaa. Holvikaarros\ntoisensa jälkeen aukeni paksujen muurien keskellä, jotka eroittivat\nvesialtaita toisistaan. Kaikki olivat täynnä ja vesi virtasi yhtenä\njuovana pitkin vesisäiliöiden pituutta. Kattoholvien ilma-aukosta\nlaskeutui kaamea hohde, joka kimalteli valolevyinä laineilla ja\nvarjot tummenivat seiniä kohden ja tekivät ne vielä etäisemmiksi.\nPieninkin kolina herätti kovan kaiun.\n\nSpendius ja Matho alkoivat jälleen uida ja kulkivat holviaukkojen\nkautta säiliöstä toiseen. Käiksi riviä pienempiä altaita oli\nyhdensuuntaisesti kummallakin puolen. He eksyivät kääntyivät ja\npalasivat. Vihdoin tunsivat he jotain kovaa jalkojensa alla. Se oli\nkäytävän kivitys, joka kiersi altaiden ympäri.\n\nSitten etenivät he hyvin varovaisesti, hapuilivat seiniä löytääkseen\njonkun pääsyaukon. Mutta heidän jalkansa luiskahtivat; he putosivat\nsuuriin altaihin. He saivat uudelleen nousta, ja putosivat jälleen;\nja kauhistuttava väsymys valtasi heidät aivan kuin heidän jäsenensä\nuidessaan olisivat sulautuneet veteen. Silmät painuivat umpeen; he\nolivat menettämäisillään tajuntansa.\n\nSpendius iski kätensä erään ristikon rautoja vastaan. He ravistivat\nsitä, se aukeni ja he olivat portailla. Pronssiovi sulki ylhäällä\ntien heiltä. Tikarin kärjellä siirsivät he syrjään salvan joka\nulkopuolelta avattiin; äkkiä puhdas ulkoilma leiskahti heitä vasten\nkasvoja.\n\nYö oli aivan tyyni ja taivas näytti mittaamattoman korkealta.\nPuuryhmät painaltuivat alas pitkien muuririvien yli. Koko kaupunki\nnukkui. Etuvartijain tulet kimaltelivat yksinäisten tähtien lailla.\n\nSpendius, joka kolme vuotta oli saanut olla orjapihassa, tunsi hyvin\npuutteellisesti eri kaupunginosat. Matho otaksui, että päästäkseen\nHamilkarin palatsiin, tulisi heidän kääntyä vasemmalle ja kulkea\nMappalioiden läpi.\n\n-- \"Ei\" sanoi Spendius, \"vie minut Tanitin temppeliin\". Matho aikoi\npuhua.\n\n-- \"Muista!\" sanoi entinen orja; ja nostaen kätensä osoitti hän\nChabarin loistavaa tähteä.\n\nSilloin Matho vaieten kääntyi Akropoliin päin. He kapusivat\nkaktusaitojen yli, jotka reunustivat teitä. Vesi valui heidän\nruumiistaan hietaan. Märät sandaalit eivät narahtaneetkaan heidän\nastuessaan; Spendius, jonka silmät säikkyivät kuin soihdut, kopeloi\njoka askeleella pensaita; -- ja hän kulki Mathon jälestä kädet\nmolempien tikarien kahvassa, jotka riippuivat hänen kainalossaan\nnahkahihnoista.\n\n\n\n\nV.\n\nTANIT.\n\n\nKun olivat kulkeneet puutarhojen läpi tuli heidän eteensä Megaraa\nympäröivä rajamuuri. Mutta he löysivät aukeaman suuresta kiviseinästä\nja kulkivat sen kautta.\n\nMaa aleni ja muodosti aivan kuin suuren notkon. Se oli avoin tori.\n\n-- \"Kuule\", sanoi Spendius, \"ensiksi elä pelkää mitään!... minä täytän\nlupaukseni...\"\n\nHän vaikeni hetkiseksi; hän näytti miettivän aivan kuin etsien\nsanoja, \"Muistatko tuon kerran aamun noustessa jolloin Salammbon\npenkereellä näytin sinulle Karthagon? Me olimme sinä päivänä kylliksi\nvoimakkaita, mutta sinä et tahtonut kuulla mitään!\" Sitten hän jatkoi\njuhlallisella äänellä: -- \"Valtias, Tanitin temppelin kaikkein\npyhimmässä on salaperäinen verho, joka on pudonnut taivaasta ja\nverhoo jumalattaren.\"\n\n-- \"Minä tiedän,\" sanoi Matho.\n\nSpendius jatkoi:\n\n-- \"Se on itsestään jumalallinen, sillä se on osa jumalattaresta.\nJumalat asustavat siellä, missä heidän kuvansa on. Siksi, että\nKarthago sen omistaa, on Karthago mahtava\". Sitten hän kumartui\nkuiskaamaan hänen, korvaansa: \"Minä toin sinut kanssani ryöstääksemme\nsen!\"\n\nMatho peräytyi kauhuissaan.\n\n-- \"Mene! etsi joku toinen! Minä en tahdo auttaa sinua tässä\nrikollisessa aikeessa.\"\n\n-- \"Mutta Tanithan on sinulle vihamielinen,\" vastasi Spendius,\n\"hän vainoo sinua, ja sinä kuolet hänen vihansa uhrina. Kosta sinä\npuolestasi. Silloin jumalatar tottelee sinua. Sinä tulet melkein\nkuolemattomaksi ja voittamattomaksi.\"\n\nMatho painoi päänsä alas. Spendius jatkoi:\n\n-- \"Me joudumme perikatoon; armeija tuhoo itse itsensä. Me emme voi\npaeta, olemme avuttomia, meille ei anneta anteeksi! Mitä jumalten\nkostoa saattaisit pelätä, kun sinulla on heidän voimansa käsissäsi?\nTahdotko mieluummin kuolla tappion iltana surkeasti johonkin\npensaistoon, tai kansan herjaamana rovion liekkeihin? Valtias, kerran\nolet tuleva Karthagoon, ylimpäin pappien keskellä, jotka suutelevat\nsandaalejasi; ja jos silloin Tanitin verho vielä painaa sinua, niin\npalautat sen temppeliin. Seuraa minua! Tule ja ota se!\"\n\nPelottava halu riehui Mathossa. Hän olisi tahtonut ilman\ntemppelinraiskausta omistaa verhon. Hän arveli, että ehkä ei\ntarvinnutkaan ryöstää sitä saadakseen sen voiman. Hän ei ajatellut\najatustaan loppuun asti, vaan pysähtyi siinä, missä se alkoi häntä\nkauhistuttaa.\n\n-- \"Eteenpäin!\" sanoi hän; ja he kulkivat nopeasti rinnatusten\nsanaakaan vaihtamatta.\n\nHe nousivat rinnettä ylöspäin ja asumukset tulivat lähemmäksi.\nHe kulkivat kapeita katuja myöten pimeässä. Ovien edessä olevat\nespartoheinästä kudotut matonrisat löivät seiniä vastaan. Eräällä\ntorilla kameelit märehtivät heinäkupojen edessä. Sitten joutuivat he\nkäytävään, jota lehvistö verhosi. Koiraparvi haukkui. Mutta äkkiä\nalue aukeni, ja he tunsivat Akropoliin läntisen päädyn. Byrsan\njuurella näkyi suuri musta rakennus: se oli Tanitin temppeli, jossa\noli patsaita ja puutarhoja, pihoja ja etupihoja tiilistä tehdyn\npienen rajamuurin sisällä. Spendius ja Matho astuivat sen yli.\n\nTässä ensimmäisessä aitauksessa oli plataanimetsä suojaamassa ruttoa\nja saastaista ilmaa vastaan. Siellä täällä oli hajallaan telttoja,\njoissa päivisin myytiin voiteita ihokarvojen hävittämiseksi,\nhajuvesiä, pukuja, kuunmuotoisia leivoksia ja jumalattaren ja\ntemppelin kuvia, jotka olivat kaiverretut alabasteriin.\n\nEi tarvinnut mitään pelätä, sillä niinä öinä, joina kuuta ei näkynyt,\nei pidetty jumalanpalvelusta; yhtäkaikki hidastutti Matho kulkuaan;\nhän pysähtyi niiden kolmen ebenpuisen portaan eteen, jotka veivät\ntoiseen sisäpihaan.\n\n-- \"Astu eteenpäin!\" sanoi Spendius.\n\nGranaatti-, manteli-, sypressi- ja myrttipuut kohosivat\nliikkumattomina kuin pronssista valettuina ja vuorottelivat\nsäännöllisesti; sinisillä kivillä laskettu tie narskui heidän\nkulkiessaan, ja puhjenneet ruusut riippuivat lehtimajaa muodostaen\npitkin käytävää tien yli. He joutuivat soikealle, ristikon sulkemalle\naukolle. Silloin Matho, jota tämä hiljaisuus kauhistutti, sanoi\nSpendiukselle:\n\n-- \"Täällä sekoitetaan makeat vedet suolaisiin vesiin.\"\n\n-- \"Minä olen sen nähnyt,\" sanoi entinen orja, \"Syriassa, Maphugin\nkaupungissa,\" ja he astuivat portaita, joiden kuusi astinta oli tehty\nhopeasta, kolmanteen sisäpihaan.\n\nJättiläisseederipuu seisoi sen keskellä. Sen alimmat oksat peittyivät\nkankaan kappaleihin ja kaulaketjuihin, joita uskovaiset olivat\nsinne ripustaneet. He astuivat vielä muutaman askeleen eteenpäin ja\ntemppelin pääsivu näkyi kokonaan heidän edessään.\n\nKaksi pitkää avointa pylväistöä, joiden arkitravit lepäsivät\ntanakoiden pilarien päällä, oli molemmin puolin neliskulmaista\ntornia, jonka litteällä katolla komeili puolikuun kuva. Pylväistön\nkulmauksissa ja tornin kulmissa oli suuret maljat, joissa paloi\nhyvänhajuisia suitsututusaineita. Granaatit ja coloquintit koristivat\npylväiden päitä. Toisiinsa kietoutuneet koristemuodot, vinoneliöt,\nhelmirivit vuorottelivat seinillä, ja hopealangoista punottu\naitaus muodosti avaran puolikehän temppelin eteisestä laskeutuvien\nkupariportaiden eteen.\n\nOvella oli kultaisen ja smaragdisen patsaan välillä kivikartio;\nmennessään sen ohi suuteli Matho oikeata kättään.\n\nEnsimäinen sali oli hyvin korkea, sen kuvussa oli lukemattomia\naukkoja; ylöspäin katsoessa näki tähdet. Ympäri seiniä oli\nkaislakoreissa partoja ja kiharoita, nuorukaisten esikoisuhreja, ja\nkeskellä pyöreää huonetta kohosi naisen ruumis rinnoilla peitetyn\njalustan keskeltä. Karkeana, karvaisena ja silmät Ummessa näytti se\nhymyilevän pitäen käsiään ristissä suuren vatsansa alapuolella, joka\noli kiilloittunut ihmisten suudelmista.\n\nSitten he joutuivat taivasalle, poikittain kulkevaan käytävään, jossa\npienoinen alttari kohosi norsunluuportin edessä. Sitä pitemmälle ei\nsaanut mennä; papit yksinään saivat avata portin; sillä temppeli ei\nollut kansanjoukon kokouspaikka, vaan jumaluuden erikoinen asumus.\n\n-- \"Aikeemme on mahdoton,\" sanoi Matho. \"Tätä et tullut ajatelleeksi!\nPalatkaamme!\" Spendius tarkasteli seiniä.\n\nHän tahtoi saada vaipan, ei sen vuoksi että hän olisi luottanut sen\nvoimaan (Spendius uskoi vain oraakeliin), vaan hän oli vakuutettu\nsiitä, että karthagolaiset nähdessään sen ryöstetyn kadottaisivat\nkokonaan rohkeutensa. Löytääkseen jonkun aukon kiersivät he temppelin\ntaakse.\n\nTerebinthi-pensaistojen suojassa näkyi erimuotoisia pieniä\nrakennuksia. Siellä täällä kohosi kivinen phallus, ja suuret hirvet\nkuljeksivat rauhallisina tallaten sorkka jaloillaan pudonneita käpyjä.\n\nHe palasivat takaisin ja kulkivat varpaillaan kahden pitkän\nyhdensuuntaisen gallerian välitse. Pieniä kammioita oli niiden\nsivussa. Tamburiinit ja symbaalit peittivät ylhäältä alas asti niiden\nseedripuisia pylväitä. Ruohomatoilla makasi naisia kammioittensa\nulkopuolella. Aivan tiuhkuen voiteista tuoksuivat he yrteiltä ja\nsammuneilta suitsutuksilta;-heidän ruumiinsa oli niin peitetty\ntatueerauksilla, kaulaketjuilla, sormuksilla, cinoberilla ja\nantimoniumilla, että, jollei heidän rintansa olisi noussut, olisi\nluullut heitä maassa makaaviksi jumalankuviksi. Lotukset ympäröivät\nlammikkoa, jossa ui samallaisia kaloja kuin Salammbon olivat olleet;\nsitten perällä temppelin muuria vastaan nousi viinipuu, jonka\nköynnökset olivat lasia ja tertut smaragdia; kalliiden kivien väike\nloi valojuovia maalattujen pylväiden välissä nukkuvien kasvoille.\n\n\nMatho oli tukehtua kuumassa ilmassa, joka cedripuisista suojista\nlainehti. Kaikki nuo hedelmällisyyden vertauskuvat, nuo tuoksut,\nnuo väikkeet ja nuo hengittävät olennot painostivat häntä. Tämän\nsalaperäisen loiston läpi haaveksi hän Salammbosta. Hän suli yhdeksi\njumalattaren kanssa. Ja Mathon rakkaus paisui yhä suuremmaksi kuten\nsuuret lotuskukat, jotka aukenevat syvien vesien pinnalla.\n\nSpendius laski paljoko rahaa hän ennenaikaan olisi saanut myymällä\nnuo naiset; ja hänen nopeat silmänsä punnitsivat ohimennen\nkultakäätyjen painoa.\n\nTemppeli oli tältä puolelta samoin kuin toiseltakin suljettu.\nHe palasivat ensimäisen salin takana olevaan käytävään. Sillä\naikaa kun Spendius etsi ja hapuili, oli Matho polvillaan portin\nedessä, rukoillen Tanitia. Hän rukoili häntä estämään tätä\ntemppelinraiskausta. Hän koetti lepyttää häntä hellillä sanoilla,\nkuten tehdään suuttuneelle ihmisolennolle.\n\nSpendius huomasi portin päällä ahtaan aukon.\n\n-- \"Nouse!\" sanoi hän Matholle, ja asetti hänet seisomaan aivan\nsuoraan ovea vastaan. Sitten laskien jalkansa hänen käsiinsä, toisen\nhänen päänsä päälle pääsi hän aivan aukon kohdalle, kiipesi sisään ja\nkatosi. Sitten tunsi Matho olkapäälleen putoavan solmuköyden, saman,\njonka Spendius oli kietonut vyölleen ennenkuin lähtivät vesijohtoon;\nja kavuten sitä myöten hän saapui pian hämärään saliin.\n\nTällaiset sisään murtautumiset olivat aivan odottamattomia tapauksia.\nJo se, että vartioiminen oli niin huoletonta, osoitti, että sellaista\npidettiin aivan mahdottomana. Pelko suojeli paremmin kuin muurit\ntemppelin pyhättöä. Matho odotti, joka askeleella kuolevansa.\n\nValo hohti pimeässä; he lähestyivät sitä. Se oli lamppu, joka paloi\nsimpukassa erään kuvapatsaan jalustalla, jonka päässä oli kabirien\npäähine. Timanttipyörylöitä oli pitkin sen pitkää sinistä viittaa\nja kantapäistä lähtevät ketjut, jotka katosivat lattialiuskojen\nalle, kiinnittivät kuvan permantoon. Matho oli vähällä kirkaista.\nHän sopersi: -- \"Ah! tuossa hän on: tuossa hän on!...\" Spendius otti\nlampun valaistakseen sillä.\n\n-- \"Kuinka jumalaton sinä olet!\" mutisi Matho. Mutta hän seurasi\nkuitenkin Spendiusta.\n\nHuoneessa, johon he sitten saapuivat ei ollut muuta kuin musta\nmaalaus, joka kuvasi sekin naista. Sen jalat ulottuivat aivan seinän\nylirajaan. Ruumis täytti koko katon. Navasta riippui langan päässä\nsuuren suuri muna, ja kuva jatkui toiselle seinälle pää alaspäin\naivan lattialle asti, johon ulottuivat sen suipot sormet.\n\nPäästäkseen pitemmälle vetivät he erään verhon syrjään; samassa\ntuulen viima puhalsi lampun sammuksiin.\n\nSilloin he eksyneinä harhailivat rakennuksen sokkeloissa. Äkkiä he\ntunsivat jalkojensa alla jotain omituisen pehmeätä. Pieniä kipinöitä\nsäihkyi ja lenteli; he kulkivat kuten tulessa. Spendius tunnusteli\nkädellään ja huomasi, että lattia oli huolellisesti peitetty\nilveksentaljoilla; sitten tuntui pitkä, pehmeä, kylmä, limainen\nnuora kulkevan heidän jalkojensa välitse. Seinässä olevista kapeista\nraoista tunkeutui heikkoja, valkoisia valosäteitä. He astuivat tässä\nhämärässä eteenpäin. Vihdoin he näkivät suuren, mustan käärmeen. Se\nsyöksähti nopeasti ja katosi.\n\n-- \"Paetkaamme!\" huusi Matho. \"Se on hän! minä tunnen hänen\nlähestyvän\".\n\n-- \"Ei, ei!\" vastasi Spendius, \"temppeli on autio.\"\n\nSamassa häikäisevä valo pakotti heidät luomaan silmänsä alas. Sitten\nhe näkivät ympärillään loputtoman määrän laihoja, läähättäviä,\nkynsiään aukovia petoja, jotka toinen toisensa yläpuolella\nsalaperäisessä silmiä huimailevassa järjestyksessä muodostivat\nkauhistuttavan kuvan. Kärmeillä oli jalat, härillä siivet,\nihmispäiset kalat söivät hedelmiä, kukat puhkesivat krokodiilien\nkidasta, ja norsut kärsä pystyssä liitivät avaruudessa ylpeinä\nkuin kotkat. Tavaton voima jännitti niiden puutteellisia tai\nmoninkertaisia jäseniä. Kieli suusta ulkona näyttivät ne tahtovan\npurkaa sielunsa; ja kaikki nuo muodot ilmenivät täällä, ikäänkuin\nkaiken alkusiemenen kokoova säiliö äkkiä olisi haljennut ja\ntyhjentänyt kaiken sisältönsä salin seinille.\n\nKaksitoista sinistä kristallipalloa koristi tätä salia kehässä\ntiikerin näköisten hirviöiden kannattamina. Niiden silmät ulkonivat\npäästä kuin etanoilla, ja istuen lyhyiden reisiensä päällä kääntyivät\nne salin taustaan päin, jossa norsunluuistuimella oli ylhäinen\nRabbet, kaikkihedelmöivä, viimeiseksi löydetty jumaluusmuoto.\n\nSimpukat, sulat, kukat ja linnut peittivät sen alaruumiin vatsaan\nasti. Korvarenkaina oli sillä hopeasymbaalit, jotka helskyivät sen\nposkia vastaan. Sen suuret tuijottavat silmät katsoivat tulijaan,\nja hohtava kivi, joka oli irstaan symboolin kehään kiinnitetty sen\notsaan, valaisi koko salin, heijastuen oven yläpuolella oleviin\npunaisiin kupari peileihin.\n\nMatho astui askeleen eteenpäin; permantopaasi antoi myöten hänen\njalkansa alla ja silloin pallot alkoivat pyöriä ja hirviöt karjua;\nsoitto kaikui, sävelikäs ja pauhaava kuin tähtien harmonia;\nTanitin myrskyävä sielu virtasi tulvien salin halki. Jumalatar oli\nnousemaisillaan kookkaana kuin sali, avaten sylinsä. Äkkiä hirviöt\nsulkivat kitansa, kristallipallot eivät enää pyörineet.\n\nSitten synkkä sävelvaihdos kaikuili hetken ilmassa ja vaikeni viimein.\n\n-- \"Ja verho?\" sanoi Spendius.\n\nSitä ei näkynyt missään. Missä se oli? Miten sen löytäisi?\nOlivatkohan papit sen kätkeneet? Mathon sydäntä vihlaisi ja hän tunsi\nuskonsa horjuvan.\n\n-- \"Tännepäin!\" kuiskasi Spendius. Vaisto opasti häntä. Hän veti\nMathon mukanaan Tanitin valtaistuimen taakse, jossa kyynärän levyinen\naukeama ulottui ylhäältä alas asti.\n\nHe tunkeutuivat pieneen aivan pyöreään saliin, niin korkeaan, että\nse tuntui pylvään sisustalta. Keskellä oli suuri, musta, pallon\npuolikkaan muotoinen, tamburiinin näköinen kivi; liekit paloivat\nsen päällä; takana oli ebenpuinen kartio, jolla oli pää ja kaksi\nkäsivartta.\n\nMutta sen ympärillä olisi luullut tähtivälkkyvän pilven hohtavan;\nkuvioita välähti sen syvistä laskoksista: Eschmunja Kabirit, muutamia\njo ennen nähtyjä hirviöitä, Babylonin pyhiä petoja, sitten toisia,\njoita he eivät tunteneet. Tämä oli vaippana kuvan harteilla, ja oli\nkulmistaan kiinnitetty niin, että se ulottui pitkin seinää samalla\nsinisenä kuin yö, keltaisena kuin aamu, purppuraisena kuin aurinko,\nlaveana, läpikuultavana, säihkyvänä, kepeänä. Se oli jumalattaren\nvaippa, pyhä Zaimph, jota ei kukaan saanut nähdä.\n\nHe kalpenivat molemmat.\n\n-- \"Ota se!\" sanoi vihdoin Matho.\n\nSpendius ei arkaillut; ja nojautuen jumalattaren kuvaan hän irroitti\nverhon, joka valui maahan. Matho tarttui siihen; sitten pisti hän\npäänsä sisään vaipan aukosta, verhosi sen ruumiinsa ympäri ja levitti\nkätensä lähemmin tarkastaakseen sitä.\n\n-- \"Lähtekäämme!\" sanoi Spendius.\n\nMatho seisoi läähättäen paikallaan tuijottaen lattiaan.\n\nÄkkiä hän huudahti:\n\n-- \"Mutta menisinkö hänen luokseen? Nyt en enää pelkää hänen\nkauneuttaan. Mitä voisi hän minua vastaan? Olenhan minä nyt ihmistä\nsuurempi. Minä voisin astua läpi liekin, kulkea vetten päällä! Pyhä\ninto saa minussa vallan! Salammbo! Salammbo! minä olen herrasi!\"\n\nHänen äänensä jyrisi. Hän oli Spendiuksen mielestä nyt pitempi ja\nkuten kirkastunut.\n\nKuului askelten kopinaa, ovi aukeni ja mies astui sisään, pappi,\nsuippo lakki päässään ja silmät selällään. Ennenkuin hän oli\nennättänyt tehdä liikettäkään, oli Spendius jo hyökännyt hänen\nkimppuunsa ja kietoen hänet syliinsä painanut molemmat tikarit\nsyvälle hänen kylkiinsä. Pää jysähti kivilattiaa vastaan.\n\nHe jäivät yhtä liikkumattomina kuin ruumis muutamaksi\nsilmänräpäykseksi kuuntelemaan. Ei kuulunut muuta kuin raolle jääneen\noven kautta tulevan tuulen kohina.\n\nOvi vei kapeaan käytävään. Spendius riensi sinne, Matho seurasi\nhäntä, ja melkein heti saapuivat he kolmannen esikartanon\nsivupylväistöjen väliseen pihaan, joissa oli papittarien asunnot.\n\nKammioiden takana mahtoi olla joku lyhempi tie ulos. He riensivät\nsinne.\n\nKyyryllään suihkulähteen altaan ääressä huuhteli Spendius veriset\nkätensä. Naiset nukkuivat. Smaragdiköynnös kimalteli. Ja he lähtivät\njälleen liikkeelle.\n\nMutta joku puiden suojassa juoksi heidän jälessään; ja Matho\ntunsi kantaessaan viittaa, miten useasti takaa hiljaa nyäistiin\nhäntä. Se oli suuri babiaani, yksi niistä jotka oleskelivat\nvapaina jumalattaren temppelialueella. Ikäänkuin ymmärtäen ryöstön\ntapahtuneen takertui se vaippaan. Mutta he eivät rohjenneet sitä\nkurittaa peläten sen alkavan kirkua; äkkiä sen viha lauhtui ja\nse kulki heidän rinnallaan aivan heidän vieressään, heiluttaen\nruumistaan pitkien käsivarsiensa riippuessa alas. Aitauksen luona se\nsitten yhdellä hyppäyksellä kiisi erääseen palmuun.\n\nPäästyään viimeisestä esikartanosta he suuntasivat kulkunsa\nHamilkarin palatsiin, sillä Spendius tajusi, että turhaa oli\nkoettaakaan saada Mathoa luopumaan aikeestaan.\n\nHe kulkivat nahkurien katua, Muthumbalin torin yli, vihannesturun ja\nCynasynin kadunristeyksen kautta. Erään seinän kulmauksessa peräytyi\nmies säikähtäen sitä säkenöivää esinettä, joka kulki keskellä hämärää.\n\n\n-- \"Kätke zaimph!\" sanoi Spendius.\n\nMuitakin ihmisiä osui heidän tielleen, mutta ne eivät heitä\nhuomanneet.\n\nViimein he tunsivat Megaran asumukset.\n\nMajakka, joka oli rakennettu sen taakse äärimmäiselle\nkallionkielekkeelle, loi taivaalle punaisen kirkkaan hohteen ja\npalatsin ja sen toistensa yläpuolella olevat penkereet loivat\npuutarhaan kuten jättiläiskokoisen pyramiidin varjon. He tunkeutuivat\nrintamarjapensaikon läpi raivaten tikareilla itselleen tietä.\n\nKaikkialla näkyi jälkiä palkkasoturien pidoista. Puistot olivat\nraiskatut, puistopurot kuivuneet, orjatarhan portit auki. Ei ketään\nnäkynyt kyökkien tai aittojen lähistöllä. He kummastelivat tätä\nhiljaisuutta, jonka vain toisinaan keskeytti norsujen kova hengähdys,\nkun ne liikehtivät tarhassaan tai majakkatulen rätinä siinä kun\nleimusi aloepuita.\n\nMatho yhtäkaikki kysyi:\n\n-- \"Missä hän on? minä tahdon hänet nähdä! Vie minut hänen luokseen!\"\n\n-- \"Se on uhkarohkeata!\" sanoi Spendius. \"Hän kirkaisee, hänen\norjansa juoksevat apuun, ja väkevyydestäsi huolimatta täytyy sinun\nkuolla!\"\n\nSiten puhellen he saapuivat galeeriportaiden juurelle. Matho nosti\npäänsä ylös ja oli näkevinään aivan ylhäällä säteilevää, vienoa\nvaloa. Spendius aikoi pidättää häntä. Matho riensi portaita ylös.\n\nHänen ollessaan jälleen samoilla paikoilla, joilla hän jo kerran\nennen näki Salammbon, välillä olleet päivät haihtuivat hänen\nmielestään. Äsken vasta Salammbo lauloi pöytien keskellä; hän oli\nkadonnut, ja sen jälkeen Matho taukoamatta nousi näitä portaita\nylös. Taivas hänen päänsä päällä hohti punaiselta; meri täytti\ntaivaanrannan; joka askeleella yhä suurempi äärettömyys ympäröi\nhäntä, ja hän jatkoi kulkuaan yhtä helposti kuin unta nähdessä\nnoustaan.\n\nVaipan kahina portaan kiviä vastaan muistutti hänelle hänen uutta\nmahtiaan; mutta toiveittensa huumaamana ei hän enää tietänyt mitä\nhänen tuli tehdä; ja tämä epävarmuus herätti hänessä arkuuden.\n\nSilloin tällöin hän painoi kasvonsa suljettujen huoneiden\nneliskulmaisia ikkuna-aukkoja vastaan, ja oli näkevinään useimmissa\nnukkuvia olentoja. Viimeinen, alaltaan pienin kerros, muodosti kuten\nkuution penkereen päälle. Matho kulki sen ympäri hitaasti.\n\nMaidonkarvainen valo hohti talkkikivisistä levyistä, joilla seinässä\nolevat pienet aukot olivat täytetyt; ja säännöllisesti järjestettyjä\nkun olivat, muistuttivat ne pimeässä kaunista helminauhaa. Hän tunsi\npunaisen mustan ristin jakaman oven. Hänen sydämensä alkoi kiivaammin\nsykkiä. Hänen mielensä teki paeta. Hän painoi porttia; se aukeni.\n\nGaleerinmuotoinen riippu-lamppu paloi huoneen perällä; ja kolme\npientä liekkiä, jotka nousivat sen hopeisesta keulasta, valaisi\nvärähdellen korkeita seinälaudoituksia, joille punaiselle pohjalle\noli maalattu mustia nauhakuoseja. Katto oli pienistä palkeista\nlaadittu ja keskellä kultausta oli ametisteja ja topaaseja jokaisessa\npalkkien ristimyksessä. Huoneen molemmista sivuseinistä lähti hyvin\nmatala valkoisista hihnoista punottu vuode. Sen yläpuolella oli\nseinään laadittu simpukan kuoren muotoisia syvennyksiä, joista\nriippui maahan asti ulottuvia verhoja.\n\nOnyx-reuna ympäröi soikeata allasta; käärmeennahkaiset hienot\njalkineet olivat jääneet sen reunalle alabasterisen vesikannun\nviereen. Etäämpänä näkyivät märän jalan jäljet. Suloiset tuoksut\ntäyttivät huoneet.\n\nMatho astui liuskoille, jotka olivat koristetut kullalla,\nsimpukankuorella ja lasilla; ja vaikka lattia oli kiiltävän liukas,\noli hän tuntevinaan jalkansa painuvan siihen kuten hiekkaan.\n\nHän oli huomannut hopeisen lampun takana sinisen neliskulmaisen\nsuojustimen, jota neljä kattoon nousevaa nuoraa kannatti, ja hän\nlähestyi, kumarassa, suu auki. Mustiin korallivarsiin kiinnitettyjä\nflamingonsiipiä oli purppuratyynyjen ja kilpikonnanluisten kampojen,\nseedriarkkujen, norsunluisten lastojen joukossa. Antiloopin sarviin\noli pujotettu sormuksia ja rannerenkaita; ja saviruukut, jotka\nmuurien aukoissa olivat kaisla jalustalla, viilenivät yötuulessa.\nUseamman kerran hänen jalkansa kompastui, sillä salin permanto kohosi\nasteettain ja muodosti sinne kuten jakson eri huoneita. Perällä\nhopeakaide ympäröi mattoa, jolle oli maalattu kukkia. Vihdoin hän\nsaapui riippuvan vuoteen lähelle, ebenpuisen rahin viereen, jonka\navulla noustiin sinne.\n\nMutta valo rajoittui siihen; ja varjosta, kuten suuren verhon takaa,\nei näkynyt muuta kuin punaisen patjan kulma ja pieni alaston jalka.\nSilloin Matho hyvin varovaisesti veti lampun lähemmäksi.\n\nSalammbo nukkui toinen käsi posken alla ja toinen suorana. Hätien\nkiharansa aaltoilivat niin runsaina, hänen ympärillään, että hän\nnäytti nukkuvan mustilla höyhenillä, ja avara valkoinen mekko valui\npehmeille laskoksille jalkoihin asti, seuraten vartalon muotoja.\nSilmät hieman näkyivät puoliksi ummistuneiden silmäluomien alta.\nPystysuoraan laskeutuvat verhot ympäröivät hänet sinervään ilmaan ja\nhänen hengityksensä, joka sai hihnat väräjämään, näytti liehuttavan\nhäntä ilmassa. Suuri moskiitti surisi ilmassa.\n\nMatho seisoi liikkumattomana pidellen ojennetussa kädessään\nvalogaleeria; mutta moskiittisuojus leimahti tuleen, katosi, ja\nSalammbo heräsi.\n\nTuli oli itsestään sammunut. Hän ei sanonut sanaakaan.\n\nLamppu loi seinille suuria leiskahtelevia valoisia väreitä.\n\n-- \"Mitä se on?\", kysyi hän.\n\nMatho vastasi:\n\n-- \"Se on jumalattaren vaippa!\"\n\n-- \"Jumalattaren vaippa!\" huudahti Salammbo. Ja nojautuen molempiin\nkäsiinsä hän kumartui kovasti vavisten vuoteesta ulospäin. Matho\njatkoi:\n\n-- \"Minä noudin sen sinua varten temppelin pyhätöstä! Katso!\" Zaimph\nkimalteli valosäteinä.\n\n-- \"Muistatko?\" sanoi Matho. \"Öisin ilmestyit sinä unissani; mutta\nminä en ymmärtänyt mykkien silmiesi käskyä!\" Salammbo laski toisen\njalkansa ebenpuiselle rahille. \"Jos minä olisin ymmärtänyt, niin\nolisin rientäen saapunut; olisin jättänyt armeijani; en olisi\nlähtenyt Karthagosta. Sinua totellakseni laskeutuisin Hardumetumin\nrotkojen kautta varjojen maahan!... Anna anteeksi! tuntui aivan\nkuin vuoret olisivat painaneet päiviäni ja kuitenkin salainen voima\nveti minua puoleesi! Minä koetin pyrkiä luoksesi! Olisinko koskaan\nrohjennut sitä tehdä ilman jumalia!... Lähtekäämme, seuraa minua!\nniin, jollet tahdo, niin minä jään. Vähät minä kaikesta... Upota\nsieluni henkäisyysi! Särkykööt huuleni suudellessaan käsiäsi!\"\n\n-- \"Anna minun katsoa!\" sanoi Salammbo. \"Lähempää! lähempää!\"\n\nAamu koitti, ja viininhohtava valo täytti seinän talkkiliuskat.\nSalammbo puolipyörtyneenä nojautui vuoteen tyynyihin.\n\n-- \"Minä rakastan sinua!\" huudahti Matho.\n\nSalammbo sopersi: -- \"Anna se tänne!\" Ja he lähestyivät toisiaan.\n\nSalammbo lähestyi yhä enemmän, puettuna laahaavaan valkoiseen pukuun,\nsuuret silmät tuijottaen viittaan. Matho katseli häntä, hänen päänsä\nloistava kauneus aivan lumosi hänet, hän ojensi zaimphin Salammbota\nkohden ja aikoi kietomalla hänet siihen sulkea hänet syliinsä.\nSalammbo levitti käsivartensa. Äkkiä Salammbo seisahtui ja molemmat\nkatsoivat syvään toisiinsa.\n\nTajuamatta mitä Matho tahtoi, joutui Salammbo kauhun valtaan. Hänen\nsilmäkulmansa kohosivat ylös, huulensa aukenivat; hän vapisi. Sitten\nlöi hän kuparimaljaan, joka riippui punaisen patjan kulmasta ja huusi:\n\n-- \"Avuksi! avuksi! Väisty, temppelin häväisijä! jumalaton! kirottu!\nTänne Taanak, Krum, Ewa, Micipsa, Shaul!\"\n\nJa Spendiuksen kauhistuneet kasvot näkyivät seinän aukosta\nsavikannujen välistä, hän huusi:\n\n-- \"Pakene! jo tullaan!\"\n\nSuuri melu kuului ihmisten rientäessä portaita ylös, ja ihmisaalto,\nnaisia, palvelijoita, orjia, syöksyi huoneeseen käsissään peitsiä,\nnuijia, miekkoja, tikareja. He aivan kuin jähmettyivät suuttumuksesta\nnähdessään miehen; orjattaret päästivät hautajaiskiljahduksia ja\neunukit kalpenivat mustan ihonsa alla.\n\nMatho seisoi hopeisen aitauksen takana. Zaimph harteillaan hän oli\naivan kuin tähtien jumala, jolla oli koko taivaankansi ympärillään.\nOrjat aikoivat syöksyä hänen kimppuunsa. Salammbo esti heitä.\n\n-- \"Elkää koskeko! Se on jumalattaren vaippa!\"\n\nHän oli peräytynyt erääseen nurkkaan, mutta astui askeleen Mathoa\nkohden ja ojentaen paljaan kätensä huusi:\n\n-- \"Ollos kirottu sinä, joka Tanitilta olet ryöstänyt! Viha, kosto,\ntihokuolema ja kidutus ylitsesi! Gurzil, taistelujen jumala, sinut\nraadelkoon! Matisman, kuolleiden jumala, sinut tukehuttakoon! ja Hän,\n-- jonka nimeä ei saa mainita -- sinut polttakoon!\"\n\nMatho kiljahti aivan kuin miekanpistoksen saadessaan. Salammbo huusi\nuseaan kertaan: -- \"Mene! mene!\"\n\nPalvelijain joukko väistyi, ja Matho, pää kumarassa, kulki hitaasti\nheidän välitseen; mutta ovella hän pysähtyi, sillä zaimphin reuna oli\ntarttunut permantoliuskoja koristavaan kultatähteen. Hän kiskaisi sen\nolkapäitään kohottaen irti ja astui portaita alas.\n\nSpendius oli hypännyt penkereeltä penkereelle, yli pensasaitojen ja\npurojen ja paennut puutarhasta. Hän saapui majakan juurelle. Tällä\nkohdin oli muuri autio, niin mahdotonta oli alhaalta nousta sille.\nHän meni aivan sen reunalle, laskeutui selälleen, ja jalat edellä\nliukui rinnettä myöten alas; sitten hän ui Hautojen-niemeen asti,\nkiersi merivesilaguunin kautta ja palasi illalla barbarien leiriin.\n\nAurinko oli noussut; ja kuten poistuva leijona astui Matho tietä alas\nluoden pelottavia katseita ympärilleen.\n\nEpämääräinen melu osui hänen korviinsa. Se oli lähtenyt palatsista\nja alkoi uudestaan etäältä Akropoliin puolelta. Toiset sanoivat\nettä Molokin temppelistä oli varastettu tasavallan aarteet; toiset\npuhuivat surmatusta papista. Sitäpaitsi uskottiin barbarien\ntunkeutuneen kaupunkiin.\n\nMatho, joka ei tietänyt, miten hän pääsisi muurien sisältä pois,\nkulki suoraan eteenpäin. Kansa näki hänet ja suuri hälinä syntyi.\nKaikki ymmärsivät, mitä oli tapahtunut; se synnytti kauhistusta ja\nsitten aivan suunnatonta vihaa.\n\nMappalioiden perältä, Akropoliin ylängöltä, katakombien luota, lahden\npuolelta, kaikkialta riensi kansaa. Ylimykset tulivat palatseistaan,\nkauppiaat puodeistaan; vaimot jättivät lapsensa; tartuttiin\nmiekkoihin, kirveisiin, keppeihin, mutta sama seikka, joka oli\nestänyt Salammbota, pidätti heitäkin. Miten voisivat he ottaa vaipan\ntakaisin? Sen paljas näkeminenkin oli jo rikos; se oli jumalien\nolemusta ja sen kosketus tuotti kuoleman.\n\nTemppelien pylväistöissä vääntelivät papit epätoivoissaan käsiään.\nLegionan soturit ratsastivat sinne tänne; väkeä nousi talojen\nkatoille, penkereille, jumalankuvien olkapäille ja laivojen\nmastoihin. Matho astui yhä eteenpäin ja joka askeleella kasvoi raivo\nja sen ohella kauhu. Kadut tyhjentyivät hänen lähestyessään, ja tuo\npakeneva ihmisvirta lainehti takaisin joka puolelta muurien harjalle\nasti. Häh näki kaikkialla silmien tuijottavan häneen kuin nielläkseen\nhänet, hampaat kalisivat, nyrkit uhkasivat ja Salammbon kiroukset\nkaikuivat moninkertaisina.\n\nÄkkiä pitkä nuoli livahti, sitten toinen, ja kiviä sinkoili; mutta ne\nlensivät (sillä kaikki pelkäsivät osuvansa zaimphiin) hänen päänsä\nyli. Sitäpaitsi käytti hän viittaa kilpenään, nosti sen oikealle,\nvasemmalle, eteensä ja taaksensa; eikä kansa löytänyt mitään\nsurmaamiskeinoa. Hän kulki yhä nopeampaan avonaisia katuja pitkin. Ne\noli suljettu köysillä, kärryillä; ansoilla; joka kerta, kääntyi hän\ntakaisin. Vihdoin joutui hän Khamonin torille, jossa balearit olivat\nsaaneet surmansa; Matho pysähtyi kalveten kuin kuoleva. Hän oli nyt\nturmion oma; kansa taputti käsiään.\n\nHän juoksi suurelle suljetulle portille. Se oli hyvin korkea,\nkokonaan lammesta tehty, rautanauloilla, ja pronssilevyillä\npäällystetty. Matho heittäytyi sitä vastaan. Kansa hyppeli ilosta\nnähdessään hänen voimattoman raivonsa; sitten otti hän jalkineensa\nsylki niihin ja löi liikkumattomiin levyihin. Koko kaupunki kiljaisi.\nKaikki unohtivat vaipan ja syöksyivät surmaamaan hänet. Matho katseli\nsuurin harhailevin silmin kansaa. Ohimosuonet sykkivät huimaavasti;\nhän tunsi ruumiissaan juopuneen lamautumisen. Äkkiä hän huomasi\npitkät ketjut, joilla portin telkeet pantiin liikkeelle. Yhdellä\nhyppäyksellä, takertui hän niihin, jännitti käsivarsiaan, ponnisti\npolvillaan; ja vihdoin suuret portin puoliskot aukenivat.\n\nPäästyään ulos hän irroitti kaulastaan suuren zaimphin ja nosti sen\npäänsä yli mahdollisimman korkealle. Kangas, jota mereltä tuleva\ntuuli liehutti, kimalteli väreineen, jalokivineen ja jumalankuvineen.\nMatho kantoi sitä siten, astui kentän yli sotilaiden telttojen luo,\nja kansa kaupungin muureilla näki Karthagon onnen poistuvan.\n\n\n\n\nVI.\n\nHANNO.\n\n\n-- \"Minun olisi pitänyt ryöstää hänet mukaani!\" sanoi hän illalla\nSpendiukselle. \"Olisi pitänyt tarttua häneen, viedä hänet kodistaan\npois! Ei kukaan olisi uskaltanut vastustaa minua!\"\n\nSpendius ei kuunnellut häntä. Mielihyvissään hän loikoi selällään,\nvieressään suuri hunajavedellä täytetty ruukku, jonne hän tuon\ntuostakin pisti koko päänsä juodakseen runsaammin.\n\nMatho jatkoi:\n\n-- \"Mitä nyt teen?... Miten palaan Karthagoon?\"\n\n-- \"En minä tiedä,\" sanoi Spendius.\n\nTämä väliäpitämättömyys sai hänet aivan raivostumaan; hän huudahti:\n\n-- \"Koko syy on sinun! Sinä viet minua eteenpäin, sitten hylkäät,\npelkuri kun olet! Miksi siis tottelisin sinua? Luuletko olevasi\nvaltiaani? Sinä porttojen kauppias, orja, orjanpoika!\" Hän puri\nhampaitaan ja nosti suuren kätensä lyödäkseen Spendiusta.\n\nKreikkalainen ei vastannut. Savinen lamppu paloi heikosti teltan\npylvästä vastaan, josta zaimph säteili pylvääseen ripustettujen\naseiden keskellä.\n\nÄkkiä Matho sitoi kothurnit jalkaansa, pani pronssilevyisen\nsotisopansa soljet kiinni, otti kypärinsä.\n\n-- \"Minne menet?\" kysyi Spendius.\n\n-- \"Minä palaan sinne! Päästä minut! Minä tuon hänet mukanani!\nJa jos kaupunkilaiset astuvat tielleni, niin muserran heitä kuin\nkyykäärmeitä! Minä tapan hänet, Spendius!\" Hän jatkoi: \"Niin! Minä\nsurmaan hänet! saat nähdä, minä surmaan hänet!\"\n\nMutta Spendius, joka kuulosteli, sieppasi äkkiä zaimphin -- heitti\nsen nurkkaan ja kasasi sen päälle taljoja. Kuului puhetta, välkkyi\nsoihtuja, ja Narr' Havas astui sisään noin kahdenkymmenen miehen\nseurassa.\n\nHeillä oli valkoiset villavaipat, pitkät tikarit, nahka-kaulavaruket,\npuiset korvakellukat, hyenan nahasta tehdyt jalkineet; ja\nseisahtuessaan oven suuhun he nojasivat peitsiinsä kuten lepäävät\npaimenet. Narr' Havas oli kaunein kaikista; helmillä koristetut\nhihnat kietoutuivat hänen hentojen käsivarsiensa ympärille;\nkultarenkaasta, joka sitoi päähän avaraa vaippaa, riippui\nkameelikurjen sulka, joka ulottui hänen olalleen; ainainen hymy\nleikki hänen huulillaan; hänen katseensa näyttivät teräviltä kuin\nnuolet ja hänen koko olennossaan ilmeni jotain vainuavaa ja notkeata.\n\nHän selitti tulleensa liittyäkseen palkkasotureihin, sillä tasavalta\noli jo kauvan uhannut hänen kuningaskuntaansa. Sen vuoksi avusti hän\nomaksi edukseen palkkasotureja, ja voisi heille olla hyödyllinenkin.\n\n-- \"Minä hankin teille norsuja (metsäni ovat niitä täynnä), viiniä,\nöljyä, jyviä, taatelia, pikeä ja rikkiä piirityksiä varten,\nkaksikymmentätuhatta sotilasta ja kymmenen tuhatta hevosta. Minä\nkäännyn sinun puoleesi, Matho, siksi, että zaimphin valtaaminen\non tehnyt sinut ensimäiseksi armeijassa\". Hän lisäsi: \"Olemmehan\nsitäpaitsi vanhoja ystäviä.\"\n\nMutta Matho loi katseensa Spendiukseen, joka kuunteli istuen lampaan\nvuodilla, koko ajan päällään nyökäten hyväksymiset! merkiksi.\nNarr' Havas puhui. Hän vetosi jumaliin, hän kirosi Karthagoa.\nSadatellessaan taittoi hän heittokeihään. Kaikki hänen miehensä\npäästivät yhtaikaa suuren karjunnan, ja Matho tämän vihan lumoamana,\nhuudahti suostuvansa liittoon hänen kanssaan.\n\nSilloin tuotiin valkoinen härkä ja musta lammas, päivän tunnusmerkki\nja yön tunnusmerkki. Erään kuopan ääressä puhkaistiin niiltä kurkut.\nKun kuoppa oli verta täynnä pistivät he käsivartensa siihen. Sitten\nNarr' Havas laski kätensä Mathon povelle, ja Matho kätensä Narr'\nHavaksen povelle. He painoivat tämän merkin telttojensa kankaasen.\nSen tehtyään he viettivät yön syömingeissä, ja loput lihasta, nahka,\nluut, sarvet ja sorkat poltettiin.\n\nSuunnaton riemuhuuto oli ottanut Mathon vastaan hänen palatessaan\njumalattaren hunnun kanssa leiriin; nekin, jotka eivät olleet\nkananealaisten uskontoa, tunsivat epämääräisen innostuksensa\nvallassa jumaluusvoiman tulleen odottamatta heidän luokseen. Kukaan\nei ajatellutkaan anastaa itselleen zaimphia; se salaperäinen tapa,\njolla hän oli saanut sen haltuunsa oli barbarien mielestä kylliksi\nriittävä todistus siitä, että hän oli sen laillinen omistaja. Siten\najattelivat afrikalaista rotua olevat sotilaat. Toiset, joiden viha\nei ollut niin vanha kuin heidän, eivät tienneet mitä päättää. Jos\nheillä olisi ollut laivoja, he olisivat viipymättä lähteneet pois.\n\nSpendius, Narr' Havas ja Matho lähettivät sanansaattajia kaikkien\npunilaisella alueella asuvien heimojen luo.\n\nKarthago näännytti näitä kansoja. Se vaati niiltä suunnattomia\nveroja; ja kalpa, piilu tai risti rankaisi niitä, jotka hidastelivat\ntaikkapa vaan mutisivatkin vastaan. Heidän täytyi viljellä sitä,\nmikä tasavallalle sopi, hankkia sitä, mitä se vaati; kellään ei\nollut oikeutta omistaa asetta; jos joku kylä nousi kapinaan,\nmyytiin sen asukkaat orjiksi, vallanpitäjiä arvosteltiin kuin\nviinikuurnia, sen mukaan kuinka paljon he saivat puserrettua.\nKarthagon välittömän vallan alaisten seutujen takana asustivat\nliittolaiset, jotka maksoivat vain keskinkertaista veroa;\nliittolaisten takana kuljeskelivat paimenkansat, jotka voi yllyttää\nheidän kimppuunsa. Tätä järjestelmää noudattaen saatiin runsaasti\nviljaa, hevossiitoslaitoksia hoidettiin huolella, ja viinitarhat\nolivat verrattomia. Vanha Cato, joka oli mestari teettämään työtä\nja käyttämään siihen orjia, yhdeksänkymmentä kaksi vuotta myöhemmin\naivan hämmästyi ne nähdessään, ja ne surmahuudot, jotka hän\ntaukoamatta Roomassa lausui, olivat vain ahneen kateuden aiheuttamia\nhuudahduksia.\n\nViimeisen sodan aikana olivat kiristykset kasvaneet\nkaksinkertaisiksi, jonka vuoksi melkein kaikki Libyan kaupungit\nolivat antautuneet Regulukselle. Rangaistukseksi vaadittiin heiltä\ntuhannen talenttia, kaksikymmentätuhatta härkää, kolmesataa säkkiä\nkultahietaa, runsaat määrät viljaa etukäteen, ja heimojen päämiehet\nnaulittiin ristiin tai heitettiin leijonien ruuaksi.\n\nTunis varsinkin kirosi Karthagoa! Ollen vanhempi kuin pääkaupunki ei\nse voinut antaa sille sen suuruutta anteeksi; se oli aivan Karthagon\nmuureja vastapäätä, soiden keskellä, veden varrella, katsellen\nsitä kuten myrkyllinen peto. Maanpakoon ajamiset, surmaamiset ja\nkulkutaudit eivät sitä heikontaneet. Se oli kannattanut Arkagathosta,\nAgathokleen poikaa. Saastaisten ruokien-syöjät saivat sieltä heti\naseita.\n\nSanansaattajat eivät vielä olleet päässeetkään matkalleen, kun\nyleinen riemu puhkesi maakunnissa. Odottamatta sen enempää\nkuristettiin talojen hoitajat ja tasavallan virkailijat\nkylpyammeisiin; rotkoista noudettiin esiin piilossa olleita\naseita; auranterästä taottiin miekkoja; lapset talojen ovilla\nteroittivat peitsiä, ja naiset uhrasivat kaulanauhansa,\nsormuksensa, korvarenkaansa, kaikki, mikä vain voi auttaa Karthagon\nkukistamiseksi. Jokainen tahtoi avittaa sitä. Kyliin kasaantui\nheittokeihäskimppuja kuin maissilyhteitä. Lähetettiin karjaa ja\nrahaa. Matho maksoi nopeasti palkkasotureille maksamatta jääneen\nosan heidän palkasta, ja tämä Spendiuksen ajatus aiheutti sen, että\nhänestä tuli ylin johtaja, barbarien shalishim.\n\nSamaan aikaan tulvi apujoukkoja leiriin. Ensin saapui alkurodun\nmaan väkeä, sitten maalaisorjat. Neekerien karavaanit pysäytettiin,\nheidät varustettiin aseilla, ja Karthagoon aikoneet kauppiaat jäivät\nvarmemman tulon toiveessa barbarien seuraan. Taukoamatta tuli\nlukuisia laumoja. Akropoliin kukkulalta näki, miten armeija kasvoi.\n\nVesijohdon tasalaelle oli legionan sotureja asetettu vartijoiksi; ja\nheidän vieressään oli aina tuon tuostakin kuparikattiloita, joissa\nmaapihkaa kiehui. Alhaalla tasangolla suuri kansanjoukko puuhaili ja\nmelusi. He olivat epävarmoja, tunsivat sitä ahdistusta, jonka muurien\nkohtaaminen aina synnyttää barbareissa.\n\nUtica ja Hippo-Zarytus kieltäytyivät liittymästä heihin. Ne olivat\nfoinikialaisia siirtokuntia, kuten Karthagokin, ja niillä oli oma\nhallintonsa, ja joka kerta kun Karthago teki sopimuksiaan, ne\npanettivat niihin eri pykäliä, joissa heidän itsenäiset oikeutensa\ntunnustettiin. Ne kunnioittivat tuota voimakkaampaa sisartaan, joka\nheitä suojasi, eivätkä uskoneet, että barbarilauma voisi sen voittaa;\npäinvastoin ne uskoivat barbarien joutuvan täydellisen tuhon omiksi.\nNe tahtoivat pysyä puolueettomina ja elää rauhassa.\n\nNiiden asema teki se välttämättömiksi. Utica Karthagolle joka\nsijaitsi lahdelman pohjassa oli sopiva satamaksi, jos ulkoapäin\ntuotetaan Karthagoon apua. Jos Utica yksinään valloitettaisiin,\nniin Hippo-Zarytus, joka oli kuuden tunnin matkan päässä siitä\nmeren rannalla, astuisi sijaan, ja kun pääkaupungilla oli sellaiset\napulaiset, niin sitä ei voitaisi valloittaa.\n\nSpendius tahtoi heti ryhtyä piiritykseen, Narr' Havas vastusti sitä;\nensiksi oli hyökättävä rajoille. Se oli sotavanhusten ja Mathonkin\noma mielipide, ja päätettiin että Spendius tekisi hyökkäyksen Uticaa\nja Matho Hippo-Zarytusta vastaan; kolmas armeijan osasto, joka\nasettuisi Tuniksen puolelle, pitäisi Karthagon tasankoa vallassaan;\nAutharitos otti sen toimekseen. Narr' Havaksen taas tuli palata\nkuningaskuntaansa noutaakseen sieltä norsuja ja ratsuväellään vallata\nkaikki tiet.\n\nNaiset huusivat kovasti tätä päätöstä vastaan; he himoitsivat\npunilaisten naisten koruja. Libyalaisetkin panivat vastaan. Heidäthän\noli kutsuttu sotimaan Karthagoa vastaan, ja nyt lähdettiinkin pois!\nPalkkasoturit olivat melkein ainoat, jotka lähtivät. Matho johti\nmaanmiehiään sekä iberialaisia, lusitanialaisia, lännen kansoja\nja saarikansoja, ja kaikki kreikkaa puhuvat olivat pyytäneet\njohtajakseen Spendiusta hänen älykkäisyytensä vuoksi.\n\nHämmästys oli suuri kun nähtiin armeijan yhtäkkiä lähtevän\nliikkeelle; sitten se kulki Ariadnen vuoriston juuria myöten Uticaan\njohtavaa tietä meren puolella. Yksi osasto jäi Tuniksen eteen, loput\nkatosivat ja tulivat näkyviin lahdelman toisella puolella metsän\nlaidassa ja painaltivat sinne.\n\nHeitä oli noin kahdeksankymmentä tuhatta miestä. Molemmat\ntyrolaiset kaupungit eivät varmaankaan voi tehdä vastarintaa;\npalkkasoturit palaavat siis piankin Karthagon luo. Sitä piiritti\njo suurehko armeija, joka oli asettunut kannaksen juureen, ja pian\ntäytyisi Karthagon nääntyä nälkään, sillä eihän se voinut elää\nmaakuntien avutta; kaupungin asukkaat eivät näet maksaneet kuten\nRoomassa veroa. Karthagossa ei osattu valtioviisaasti menetellä.\nAlituisen voitonhimonsa tähden sillä ei ollut sitä viisautta,\njonka korkeammalle tähtäävä tarkoitus synnyttää. Libyan hietikolle\nankkuroituneena galeerina säilytti se asemansa työn kautta. Eri\nkansat kuten hyökylaineet karjuivat sen ympärillä ja pieninkin myrsky\njärkähytti tätä suurta koneistoa.\n\nRahasto oli ehtynyt roomalaissotien vaikutuksesta ja paljon oli\ntuhlattu ja hukattu hieroessa sovintoa barbarien kanssa. Nyt\ntarvittiin sotilaita, eikä ainoakaan hallitus luottanut tasavaltaan!\nPtolemaeus oli aivan äskettäin kieltänyt siltä kaksi tuhatta\ntalenttia. Sitäpaitsi herpaisi vaipan ryöstö heidän rohkeuttaan.\nSpendius oli arvannut oikein.\n\nMutta tämä kansa, joka tunsi kaikkien heitä vihaavan, painoi lujasti\npovelleen kultansa ja jumalansa, ja sen oma hallitusmuoto ylläpiti\nsen isänmaanrakkautta.\n\nEnsiksi riippui valta kaikista ilman että kukaan oli kyllin\nvoimakas siepatakseen sen itselleen. Yksityisiä velkoja pidettiin\nyleisinä velkoina, kananeanrotuisilla miehillä oli kaupankäynti\netuoikeutenaan; monistamalla merirosvouksen kautta hankitut tulot\nkoronkiskomisella, nylkien maasta, orjista ja köyhiltä kaiken,\nminkä mahdollisesti voi saada, saattoi joskus päästä rikkaaksikin.\nJa rikkauden avulla vain pääsi ylempiin virkoihin; ja vaikka valta\nja kulta kokoontuivat alati samoihin perheisiin, niin suvaittiin\nharvainvaltaa, koska jokainen toivoi pääsevänsä siitä osalliseksi.\n\nKauppiaiden yhdistykset, joissa lakeja valmistettiin, valitsivat\ntasavallan raha-asian tarkastajat, jotka virastaan luopuessaan\nnimittivät Vanhimpien Neuvoston sata jäsentä, jotka vuorostaan\nolivat riippuvaisia Suuresta Kokouksesta, kaikkien rikkaiden\nyleisestä yhtymästä. Mitä molempiin suffeeteihin tulee, noihin\nkuninkaan jätteisiin, joilla oli pienempi valta kuin konsuleilla,\nniin valittiin ne samana päivänä kahdesta eri perheestä. Heidät\neroitettiin kaikellaisten vihamielisyyksien kautta toisistaan, jotta\nheikontaisivat molemmin puolin toisiaan. He eivät saaneet päättää\nsodasta; ja, kun he olivat kärsineet tappion, antoi Suuri Neuvosto\nnaulita heidät ristiin.\n\nTäten Karthagon voiman lähtökohtana olivat Syssitit, se on suuri\nMalquan keskellä oleva piha, paikka, johon tarinan mukaan ensimäinen\nfoinikialaisten merimiesten pursi oli laskenut maihin; meri oli\nnäet sitten aikojen kuluessa vetäytynyt yhä loitommalle. Se oli\nmuodostettu pienistä rakennuksista, jotka olivat muinaisaikaiseen\ntyyliin laaditut palmun rungoista kivisillä nurkkauksilla ja olivat\nerillään toisistaan, jotta eri kauppaliitot voisivat kokoontua\nerikseen. Rikkaat siellä päivän kuluessa kokoontuivat ryhmiin\nkeskustellakseen omista ja tasavallan eduista, pippurin hankkimisesta\nRooman hävittämiseen asti. Kolme kertaa kuussa kannattivat he\nvuoteensa korkealle penkereelle, joka kulki pitkin pihaton muurin\nreunaa; ja alhaalta näki heidän aterioivan ylhäällä ilman kothurneja\nja viittaa, heidän käsiensä timanttien välkkyessä kun he ottivat\nlihoja ja suurien korvarenkaiden riippuessa juomakannujen välissä, --\nkaikki voimakkaina ja lihavina, puolialastomina, onnellisina, nauraen\nja syöden taivasalla kuten suuret haikalat, jotka leikkivät meressä.\n\nMutta tällä hetkellä eivät he voineet levottomuuttaan salata, siksi\nkalpeita he olivat; kansa odotteli heitä porteilla ja saattoi heitä\nheidän palatseihinsa asti kuullakseen jotain tietoja. Kuten ruton\nraivotessa olivat kaikki talot suljettuja; kadut täyttyivät ja --\ntaas tyhjenivät yhtäkkiä; noustiin Akropoliille, juostiin porteille,\njoka yö oli Suuri Neuvosto koolla. Vihdoin kutsuttiin kansa kokoon\nKhamonin torille ja päätettiin turvautua Hannoon, Hecatompyluksen\ntaistelun voittajaan.\n\nHän oli jumalaapelkääväinen, viekas, säälimätön kaikille\nafrikalaisille, oikea karthagolainen. Hänen tulonsa vetivät vertoja\nBarkas-suvun tuloille. Ei kellään ollut sellaista kokemusta\nvaltakunnan johdossa.\n\nHän määräsi, että kaikki sotakuntoiset kansalaiset olivat sotaväkeen\nkirjoitettavat, hän sijoitti heittokoneita torneihin, hän vaati\nsuunnattoman suuria asevarastoja, jopa hän määräsi rakennettavaksi\nneljätoista galeeriakin, joita ei tarvittu; ja hän tahtoi että kaikki\noli pantava luetteloon, huolellisesti kirjoitettava. Hän antoi kantaa\nitsensä asevarastoon, majakkaan, temppelien aarrekammioihin; alati\nnähtiin hänen kantotuolinsa heilahtelevan noustessaan astin astimelta\nAkropoliin portaita ylös, öisin palatsissaan, kun hän ei voinut\nnukkua, valmistautui hän taisteluun karjuen pelottavalla äänellä\nsotakomennussanoja.\n\nKaikki muuttuivat tavattoman pelon vaikutuksesta sankareiksi. Heti\nkukon laulettua seisoivat rikkaat rivissä pitkin Mappalioita; ja,\nnostaen pukunsa ylemmäksi, harjoittelivat käyttämään peistä. Mutta\nohjaajan puutteessa syntyi riitoja. He istahtivat hengästyneinä\nhaudoille ja alkoivat uudelleen. Useat alkoivat noudattaa eri\nruokajärjestystäkin. Muutamat kuvittelivat, että heidän tuli syödä\nrunsaasti kootakseen voimia, ja ahmivat ruokia, toiset, joita heidän\nlihavuutensa haittasi, aivan nääntyivät paastotessaan laihtuakseen.\n\nUtica oli jo useamman kerran pyytänyt Karthagolta apua. Mutta Hanno\nei tahtonut lähteä niin kauvan kuin yksi ainoakin ruuvi puuttui\nsotakoneista. Hän kulutti vielä kolme kuuta varustaakseen ne sata\nkaksitoista norsua, joita säilytettiin vallituksen sisällä; ne olivat\nReguluksen voittajia; kansa rakasti niitä; näitä vanhoja ystäviä\nei koskaan voinut kyllin hyvin kohdella. Hanno antoi uudelleen\nvalaa ne vaskilevyt, joilla niiden rinta peitettiin, kullata niiden\nhampaat, laajentaa tornit, ja kauneimmasta purppurasta leikata niiden\nloimet ja reunustaa ne raskailla kultahetaleilla. Sen lisäksi, kun\nniiden kuljettajia kutsuttiin indialaisiksi (varmaankin siksi että\nensimmäiset kuljettajat olivat saapuneet Indiasta), määräsi hän\nettä ne kaikki oli puettava indialaisiin pukuihin, valkoinen vaate\nköytettävä pään ympäri ja lanteille sidottava pienet byssuskankaiset\nhousut, jotka poikittaisten laskoksien kautta muodostivat kuin kaksi\nsimpukan kuorta.\n\nAutharitoksen armeija pysytteli yhä Tuniksen edessä. Se piiloutui\njärven mudasta tehdyn vallin taakse, jonka yläreunaa suojasi\npiikkinen pensaisto. Neekerit olivat siihen sinne tänne pystyttäneet\npitkien keppien päähän pelottavia kuvia, ihmisen päitä, jotka\ntehtiin lintujen höyhenistä, shakaalin tai käärmeen päitä, jotka\naukoivat kitaansa vihollista kohden peloittaakseen sitä; -- ja kun\nhe tämän kautta luulottelivat olevansa voittamattomia, niin barbarit\ntanssivat, painivat, kisailivat, vakuutettuna Karthagon lopullisesta\nsortumisesta. Joku muu kuin Hanno olisi helposti tuhonnut tämän\njoukon, jota karja ja naiset ehkäisivät vapaasti toimimasta. Sitä\npaitsi eivät he ymmärtäneet mitään sodankäynnistä, eikä rohkeutensa\nmenettänyt Autharitos heiltä vaatinutkaan enää mitään.\n\nSotilaat väistyivät, kun hän kulki suuria sinisiä silmiään\npyörittäen heidän ohitsensa. Sitten, päästyään järvenrannalle,\nirroitti hän hylkeennahkaisen takkinsa, avasi nuoran, joka piti\nkoossa hänen punaisia hiuksiaan ja kastoi ne veteen. Hän katui sitä,\nettei hän ollut karannut roomalaisten puolelle Eryxin temppelistä\nkahdentuhannen gallialaisen keralla.\n\nToisinaan, keskellä päivää, aurinko äkkiä kadotti säteensä. Silloin\nlahdelma ja meren ulappa näyttivät liikkumattomilta kuin sula lyijy.\nRuskea hiekkapilvi, joka pystysuorana läheni, kiisi pyörteenä\neteenpäin; palmupuut taipuivat, taivas pimeni; pienien kivien kuuli\nsingahtelevan juhtien kylkeä vastaan; ja gallialainen painoi huulensa\ntelttansa reikiä vastaan ja korisi väsymyksen ja alakuloisuuden\nvallassa. Hän uneksi laitumien tuoksua syksy-aamuina, lumihiuteita,\nsumuun eksyneiden villihärkien mylvinää, ja sulkien silmät hän oli\nnäkevinään pitkien olkikattoisten majojen sauhujen kiirivän ilmaan\nrämeiden yli, metsän siimeksessä.\n\nMuutkin kuin hän kaipasivat kotimaataan, vaikka se ei ollutkaan\nniin kaukana. Vangitut Karthagolaiset saattoivat todellakin nähdä\nlahdelman yli, miten Byrsan rinteellä heidän omien talojensa\npäivänkatos pingoittui pihan yli. Mutta vahdit kulkivat taukoamatta\nheidän ympärillään. Heidät oli kaikki taottu kiinni samaan ketjuun.\nJokaisella heistä oli rautainen kaularengas, eikä joukko väsynyt\nkäymästä heitä katselemassa. Naiset näyttivät lapsilleen heidän\nkomeiden pukujensa risoja, jotka verhosivat heidän laihtuneita\njäseniään.\n\nJoka kerta kun Autaritos näki Giskon, valtasi hänet raivo\najatellessaan kärsimäänsä loukkausta; hän olisi tappanut hänet,\njollei olisi muistanut Narr' Havakselle antamaansa lupausta. Silloin\npalasi hän telttaansa, joi ohrista ja kuminoista keitettyä juomaa,\nkunnes vaipui hervotonna maahan, -- heräten sitten keskipäivällä\npeloittavan janon kalvamana.\n\nSillä aikaa Matho piiritti Hippo-Zarytusta.\n\nMutta kaupunkia suojasi järvi, joka oli yhteydessä meren kanssa.\nSitä ympäröi kolminkertainen vallitus ja sen keskeltä kohoavalla\nkukkulalla oli torneilla vahvistettu muuri. Hän ei koskaan ennen\nollut johtanut tällaista yritystä. Sitten ajatus Salammbosta kalvoi\nhäntä, ja hän uneksi saavansa nauttia hänen kauneudestaan oikealla\nkoston riemulla, joka täytti hänet ylpeydellä. Hänellä oli aivan\nkuin tarve saada nähdä Salammbo, tuima, raivoisa, taukoamaton tarve.\nJopa hän ajatteli tarjoutua rauhan välittäjäksi toivoen kerran\ntultuaan Karthagoon voivansa päästä aivan hänen luokseen. Toisinaan\nhän käski puhaltamaan hyökkäysmerkin ja odottamatta mitään syöksyi\npadolle, jota koetettiin rakentaa mereen. Hän irroitti käsillään\nkiviä, hävitti, iski, pisti kaikkialle kalpansa. Barbarit ryntäsivät\nsikin sokin; tikapuut särkyivät suurella paukkeella ja mieslaumat\nvyöryivät mereen, joka punaisena loiskahti muureja vastaan. Lopulta\ntaisteluntuoksina heikkeni, ja sotilaat poistuivat alkaakseen kohta\ntaas uudelleen.\n\nMatho istahti telttansa ulkopuolelle; hän pyyhkäisi kädellään veren\ntahraamia kasvojaan ja kääntyen, Karthagoon päin katseli taivaan\nrantaa.\n\nHänen edessään keskellä oliivi-, palmu-, myrtti- ja plataanimetsää\naukeni kaksi suurta lampea liittyen kolmanteen järveen, jonka\nvastaista rantaa ei eroittanut. Vuoren takana näkyi toisia vuoristoja\nja suunnattoman suuren järven keskellä kohosi aivan musta, pyramiidin\nmuotoinen saari. Vasemmalla, lahdelman suussa hiekkasärkät näyttivät\nseisahtuneilta keltaisilta laineilta, ja meri, sileänä kuin\nlapislazulipermanto näytti vähitellen nousevan taivaan reunaan asti.\nSeudun vihanta katosi paikottain pitkien kellertävien läisköjen\nalle; johannesleipäpuun hedelmät kuulsivat kuin korallinapit;\nviiniköynnöksiä laskeutui sykomooreista; kuului veden loiske;\ntupsuleivot hypähtelivät, ja auringon viimeiset säteet kultasivat\nkilpikonnien kuoripeitteitä, kun ne kaislojen keskeltä nousivat\nhengittämään raikasta ilmaa.\n\nMatho huokaili syvään. Hän heittäytyi suulleen maahan; hän painoi\nkyntensä hietaan ja itki; hän tunsi itsensä kurjaksi, heikoksi,\nhyljätyksi. Ei hän koskaan saisi Salammbota omakseen, eihän hän\nosannut valloittaa edes kaupunkiakaan.\n\nYöllä yksinään hän katseli teltassaan zaimphia. Mitä hyötyä hänellä\noli tuosta jumalattaren vaipasta? ja epäilyksiä nousi barbarin\nsieluun. Sitten hänestä tuntui, että jumalattaren puku olikin\nSalammbosta riippuvainen, ja että osa hänen sielustaan eli siinä\nvienompana kuin hengitys; hän kosketteli sitä, haisteli sitä, painoi\nsiihen kasvonsa, suuteli sitä nyyhkyttäen. Hän otti sen hartioilleen\nkuvitellakseen olevansa hänen läheisyydessään.\n\nToisinaan hän äkkiä katosi; kuun valossa harppaeli hän nukkuvien\nsotilaiden yli, jotka viittoihinsa kietoutuneina makasivat maassa;\nsitten hän hyppäsi leirin portilla ratsun selkään ja oli kaksi\ntuntia myöhemmin Uticassa Spendiuksen teltassa. Ensiksi hän puheli\npiirityksestä; mutta hän olikin saapunut vain keventämään tuskaansa\nhaastelemalla Salammbosta. Spendius kehoitti häntä olemaan järkevä.\n\n-- \"Karkoita sielustasi nuo joutavat huolet, jotka sitä alentavat!\nEnnen sinä tottelit; nyt johdat sinä armeijaa, ja vaikka emme\nvalloittaisikaan Karthagoa, niin luovutetaan ainakin maakunnat\nmeille; meistä tulee kuninkaita!\"\n\nKuinka zaimphin omistaminen voisi olla tuottamatta heille voittoa?\nSpendiuksen mielestä tulisi heidän odottaa.\n\nMatho kuvitteli, että vaippa koski yksinomaan Kananean heimoa olevia\nkansoja, ja barbarimaisen rikkiviisaasti sanoi hän: \"Siis ei zaimph\nauta minua; mutta kun he sen ovat kadottaneet, niin ei se auta\nheitäkään.\"\n\nSitten eräs arvelu alkoi vaivata häntä. Palvellessaan Aptuknosta,\nlibyalaisten jumalaa pelkäsi hän loukkaavansa Molokia; ja hän kysyi\narasti Spendiukselta, kummalle näistä molemmista olisi hyvä uhrata\njoku ihminen.\n\n-- \"Uhraa kummalle tahansa!\" sanoi Spendius nauraen.\n\nMatho, joka ei laisinkaan ymmärtänyt tätä väliäpitämättömyyttä,\narveli että kreikkalaisella oli oma haltijansa, josta ei tahtonut\npuhua.\n\nKaikki eri uskontomuodot, kuten eri rodutkin, esiintyivät tässä\nbarbarien armeijassa, ja toistenkin jumalia kunnioitettiin, sillä\nnekin herättivät pelkoa. Useat liittivät kotimaansa uskontoon\nvieraita menoja. Vaikka ei palvellutkaan tähtiä, niin jotkut\ntähtiyhtyelmät olivat turmiokkaita tai onnekkaita, ja niille\nuhrattiin; tuntematon taikaesine, joka vaaran hetkenä sattumalta\nlöydettiin, muuttui jumaluudeksi; tai oli se nimi, ei muuta kuin\nnimi, jota taukoamatta kerrattiin koettamattakaan arvata mitä se\nmerkitsi. Mutta ryöstettyään temppelejä, nähtyään eri kansoja ja\nmurhia monet lopulta uskoivat vain kohtaloon ja kuolemaan; ja joka\nilta he laskeutuivat levolle rauhallisina kuin villipedot. Spendius\nolisi sylkenyt olympialaisen Jupiterin kuvalle; yhtäkaikki varoi\nhän puhumasta ääneen pimeässä, eikä koskaan lyönyt laimin sitoa\njalkinettaan ensin oikeaan jalkaan.\n\nUtican muurien eteen hän laitatti pitkän neliskulmaisen maavallin.\nMutta sen mukaan kuin se kohosi, niin kohosi kaupungin muurikin; ja\nminkä toinen hävitti, sen toinen melkein heti rakensi uudelleen.\nSpendius säästi väkeään, uneksi valloitustuumia; hän koetti muistella\nsotajuonia, joista oli matkoillaan kuullut puhuttavan. Miksei Narr'\nHavas palannut? Levottomuus alkoi kasvaa.\n\nHanno oli päättänyt valmistelunsa. Eräänä pimeänä yönä hän kuljetutti\nlautoilla norsunsa ja sotilaansa Karthagon lahdelman yli. Sitten he\nkulkivat Kuumien Lähteiden vuoren taitse välttääkseen Autharitosta,\n-- ja jatkoivat niin hitaasti kulkuaan, että sen sijaan että\nolisivat, kuten suffeetti oli laskenut, hyökänneet aamulla barbarien\nkimppuun, tulivatkin keskipäivän paahteessa kolmantena päivänä\nmääräpaikalle.\n\nIdän puolella Uticaa oli tasanko, joka ulottui aivan Karthagon\nsuureen laguniin asti; sen takana oli suorassa kulmassa siihen laakso\nkahden matalan vuoriharjun välissä, jotka äkkiä loppuivat; barbarit\nolivat sijoittuneet etäämmälle tasangon vasemmalle puolelle siten\nhallitakseen sataman; ja he nukkuivat teltoissaan (sillä tänä päivänä\nmolemmat puolueet olivat liian väsyneitä taisteluun ja lepäsivät\nparaillaan) kun kukkulan takaa karthagolainen armeija astui esiin.\n\nLingoilla varustetut kuormastopojat olivat asetetut kummallekin\nsiivelle. Legionan soturit kultasuomuksisissa varusteissaan\nmuodostivat eturintaman istuen ratsujensa selässä, joilla ei ollut\nharjaa, ei häntää, ei korvia, ja joilla otsan keskellä oli hopeasarvi\nmuistuttaakseen siten virtahepoja. Heidän komentokuntiensa välissä\nnuoret miehet, joilla oli pieni kypäri päässään, heiluttivat\nkummassakin kädessään saarnipuista heittokeihästä; raskaan jalkaväen\npitkät peitset olivat taempana. Kaikki kauppiaat olivat koonneet\nruumiinsa päälle mahdollisimman paljon aseita; näki sellaisia,\njoilla oli yhtaikaa peitsi, piilu, nuija, kaksi kalpaa, muutamat\ntaas olivat aivan kuin piikkisiat varattuja heittokeihäillä, ja\nkäsivarret pistäytyivät esiin sarvilaatoista tai rautalevyistä\ntehdyistä haarniskoista. Niiden takana tulivat sotakoneiden korkeat\ntelineet: carrobalistat, onagerit, hatapultit ja skorpioonit\nheilahdellen kärryillään, joita veti muulit tai härkien nelivaljakot;\n-- ja armeijan edetessä osastopäälliköt läähättäen juoksivat\noikealle ja vasemmalle jakaakseen käskyjä, järjestääkseen rivejä ja\nsäilyttääkseen tarpeelliset välimatkat niiden keskellä. Ne Vanhimmat,\njoiden käsissä oli johto, olivat saapuneet purppuraviitoissaan,\njoiden suuremmoiset hetaleet sotkeutuivat heidän kothurniensa\nhihnoihin. Heidän kokonaan cinoberilla maalatut kasvonsa loistivat\njumalankuvilla koristettujen suurten kypärien alta; ja kun heillä\noli kilvissään norsunluinen jalokivillä siroitettu reuna, niin olisi\nluullut aurinkojen kulkevan pronssimuureja pitkin.\n\nKarthagolaiset liikkuivat niin hitaasti, että barbarit pilkalla\nkehoittivat heitä istumaan. He huusivat kohta tulevansa tyhjentämään\nheidän suuret vatsansa, nylkemään kultauksen pois heidän päältään ja\njuottamaan heille rautaa.\n\nSpendiuksen teltan eteen asetetun maston päähän ilmestyi viheriäinen\nkankaan siekale: se oli merkki, karthagolainen armeija vastasi siihen\nsuurella torvien, symbaalien, aasinluuhuilujen ja käsirumpujen\npauhulla. Jo olivat barbarit hypänneet vallituksensa ulkopuolelle.\nJoukot olivat heittokeihäiden kantomatkan päässä toisistaan, kasvot\nvasten kasvoja.\n\nBalearilainen linkomies eteni askeleen, asetti linkoonsa savikuulan,\nheilutti käsivarttaan; norsunluinen kilpi halkesi, ja molemmat\narmeijat syöksyivät yhteen.\n\nPeitsien kärjillä kreikkalaiset pistivät hevosia kuonoon, ja saivat\nne siten kaatumaan ratsastajiensa päälle. Orjat, joiden piti\nheittää kiviä, olivatkin koonneet liian suuria; ne putosivat heidän\nviereensä. Punilaiset jalkamiehet, iskiessään pitkillä miekoillaan\nolan takaa, paljastivat siten oikean kylkensä. Barbarit hajoittivat\nheidän rivinsä; he löivät heidät miekalla kuoliaiksi; he hapuilivat\nkuolevien ja ruumiiden yli aivan sokeina verestä, joka roiskui\nheidän kasvoihinsa. Tämä sekava keihäiden, kypärien, asepaitojen,\nmiekkojen ja ihmisraajojen ryteikkö pyöri paikallaan vuoroin\nlaajeten, vuoroin joustavasti supistuen yhteen. Karthagolaisten\njoukot hajaantuivat yhä enemmän, heidän sotakoneensa eivät päässeet\nhiekkaisella maalla liikkumaan; vihdoin suffeetin kanto tuoli (hänen\nsuuri kristallihelyillä koristettu kantotuolinsa), jonka heti\ntaistelun alussa oli nähty kiikkuvan sotilaiden keskellä kuten laivan\nlaineilla, äkkiä vaipui alas. Hän oli epäilemättä kuollut? Barbarit\nolivat voitolla.\n\nTomu heidän ympärillään laskeutui ja he alkoivat laulaa, kun\nsamassa Hanno itse ilmestyi norsun selässä. Hän oli avopäin\nbyssuspäivänvarjon alla, jota neekeri hänen takanaan kannatti.\nHänen sinisistä levyistä tehdyt kaulaketjunsa hypähtelivät hänen\nmustan tunikansa kukilla, timanttirenkaat puristivat hänen paksuja\nkäsivarsiaan, ja suu auki heilutti hän suunnatonta keihästä, joka\npäässä levisi kuin lotus ja kuulsi kirkkaammin kuin peili. Samassa\nmaa vavahti, -- ja barbarit näkivät miten heitä kohden juoksi yhtenä\nainoana rivinä kaikki karthagolaisten norsut hampaat kullattuina,\nkorvat sinisiksi maalattuina, pronssi varustuksissa ja kantaen\npurppuraloimiensa päällä nahkatorneja, joissa jokaisessa kolme\njousimiestä jännitti suurta joustaan.\n\nHyvä jos sotilailla oli edes aseensa; he olivat järjestyneet\nhätimmiten. Kauhu jähmetytti heidät; he seisoivat epäröivinä.\n\nTorneista jo heitettiin heihin heittokeihäitä, nuolia, tulikeihäitä,\nlyijykappaleita; muutamat päästäkseen sinne ylös kiipeämään\ntarttuivat loimien hetaleihin. Puukoilla leikattiin heidän kätensä\npoikki, ja he putosivat taapäin miekkoihin. Liian heikot peitset\ntaittuivat, norsut kulkivat falangien läpi kuin villisiat ruohikossa;\nne nyhtivät kärsillään leirin paaluja maasta, kulkivat leirin halki\nkaataen teltat rintavarustuksillaan; kaikki barbarit olivat paenneet.\nHe piiloutuivat niiden kumpujen taakse, jotka suojasivat laaksoa,\njonka kautta karthagolaiset olivat tulleet.\n\nHanno ilmestyi voittajana Utican porttien eteen. Hän käski soittamaan\ntorviin. Kaupungin kolme tuomaria ilmestyi tornin huipulle\nmuurisakarain väliin.\n\nUtican asukkaat eivät halunneet laisinkaan sijoittaa kaupunkiinsa\nniin hyvin asestettuja vieraita. Hanno kiivastui. Lopulta he\nsuostuivat ottamaan hänet pienen saattueen kanssa vastaan.\n\nKadut osottautuivat liian ahtaiksi norsuille. Ne täytyi jättää\nulkopuolelle.\n\nHeti suffeetin saavuttua kaupunkiin tulivat sen mahtavimmat häntä\ntervehtimään. Hän käski kantaa itsensä kylpyhuoneeseen ja kutsui\nkeittäjänsä luokseen.\n\nKolme tuntia myöhemmin hän loikoi vielä syvällä kaneeliöljyssä,\njolla hänen kylpyammeensa oli täytetty; ja siinä kylpiessään\nhän söi pingoitetun härän vuodan päältä flamingon kieliä ja\nhunajalla maustettuja unikukan siemeniä. Hänen vieressään seisoi\nliikkumattomana pitkään keltaiseen pukuunsa verhottuna hänen\nkreikkalainen lääkärinsä, käski tuon tuostakin uudelleen lämmittää\nkylpyhuonetta, ja kaksi nuorta poikaa polvillaan ammeen portailla\nhieroi hänen jalkojaan. Mutta hänen ruumiinsa hellä hoitaminen ei\nestänyt häntä pitämästä valtion asioista huolta, sillä hän saneli\nSuurelle Neuvostolle lähetettävää kirjettä, ja kun oli saatu vankeja,\nniin mietiskeli hän minkä kamalan rangaistuksen hän voisi niille\nkeksiä.\n\n-- \"Odota!\" sanoi hän orjalle, joka seisaallaan kirjoitti kätensä\nnojassa. \"Tuokaa niitä tänne! Minä tahdon ne nähdä.\"\n\nJa salin perältä, jossa soihdut loivat valkoiseen vesihöyryyn\npunaisia täpliä, lykättiin kolme barbaria sisään: samniumilainen\nspartalainen ja kappadokialainen.\n\n-- \"Jatka!\" sanoi Hanno.\n\n-- \"Iloitkaa, te Baalin valot! suffeettinne on hävittänyt ahneet\nkoirat! Siunaus tasavallalle! Pankaa rukouksia toimeen!\" Hän huomasi\nvangit ja purskahti silloin nauruun: -- \"Haha! te Siccan sankarit!\nEttepä huuda enää tänään niin kovaa! Minä se olen! Tunnetteko minua?\nMissä ovat nyt miekkanne? Toden totta, pelottavia miehiä!\" Ja hän\noli piiloutuvinaan muka peläten heitä. -- \"Te vaaditte itsellenne\nhevosia, naisia, maata, ylhäisiä virkoja tietenkin ja papillisia\ntoimia! Miksipä ei? No niin, minä toimitan teille maata, ja siitä\nette koskaan pääse pois! Teidät naitetaan aivan uusien hirsipuiden\nkanssa! Teidän palkkanne? se sulatetaan suuhunne lyijy tankoina! ja\nminä nostatan teidät hyville paikoille, hyvin korkealle, keskelle\npilviä, jotta olisitte lähempänä kotkia!\"\n\nNuo kolme pitkätukkaista ja ryysyihin verhottua barbaria katselivat\nhäntä ymmärtämättä hänen puhettaan. Kun heidän polvensa olivat\nhaavoittuneet, oli heidät köysien avulla vangittu ja heidän käsistään\nriippuvat pitkien kahleiden päät laahasivat pitkin lattialiuskoja.\nHanno suuttui heidän tyyneyteensä.\n\n-- \"Polvillenne! polvillenne! shakaalit! tomu! kyykäärmeet! loka!\nEivätkä he edes vastaakaan! jo riittää! Olkaa vaiti! Heidät saa\nnylkeä elävältä! Ei! sitten myöhemmin!\"\n\nHän läähätti kuin virtahepo mulkoillen silmiään. Hajuvesillä\nsekoitettu öljy läikkyi hänen paksun ruumiinsa alla yli reunan, ja\ntarttuessaan hänen ihonsa rupiin teki se hänet soihtujen valossa\nruusunpunaiseksi.\n\nHän jatkoi:\n\n-- \"Neljä päivää olemme kovasti kärsineet päivän paahteesta.\nMacarin yli mentäessä eksyi meiltä muuleja. Huolimatta asemasta,\nerinomaisesta rohkeudesta... Ah! Demonades! kuinka minä kärsin!\nKuumentakaa tiilit, ja aivan tulipunaisiksi!\"\n\nKuului hiililapion ja uuninovien ratina. Suitsutus höyrysi entistään\nvahvemmin suurissa kattiloissa, ja alastomat hierojat jotka\nhikoilivat kuin sienet, voitelivat hänen niveliään sekoituksella,\njoka oli tehty vehnästä, rikistä, mustasta viinistä, koiran maidosta,\nmyrrhasta, galbanumista ja styraksista. Häntä vaivasi polttava jano;\nkeltapukuinen mies ei tyydyttänyt hänen kiihkoaan, vaan ojensi\nhänelle kultamaljan, jossa höyrysi kyykeitos:\n\n-- \"Juo!\" sanoi hän, \"jotta auringosta syntyneiden käärmeiden voima\ntunkeutuisi luittesi ytimiin, ja kokoa rohkeutesi, oi sinä jumalien\nkuvastus! Tiedäthän sitäpaitsi, että eräs Eschmunin pappi tarkastaa\nkoiratähden ympärillä olevia julmia tähtiä, joista tautisi saa\nalkunsa. Ne vaalenevat kuin täplät ihossasi, etkä sinä kuole.\"\n\n-- \"Oi! niin, eikö totta?\" sanoi suffeetti, \"enhän minä kuole!\" Ja\nhänen sinertäviltä huuliltaan löyhkäsi henkäys inhottavampi kuin\nraadosta nouseva lemu. Kaksi hiiltä näytti hehkuvan silmien sijasta,\njoissa ei enää ollut ripsiä; punertavaa nahkaa riippui hänen\notsallaan; hänen päästään ulkonevat korvansa alkoivat pöhöttyä, ja\nsyvät rypyt, jotka muodostivat kaaret hänen sieramiensa kummallekin\npuolen, tekivät hänet omituisen ja peloittavan näköiseksi, villipedon\nkaltaiseksi. Hänen luonnoton äänensä tuntui mylvinältä; hän sanoi:\n\n-- \"Olet ehkä oikeassa, Demonades? Useat ihohaavat ovat todellakin\nsulkeutuneet. Minä tunnen itseni voimakkaaksi. Kas! katsohan\nkuinka minä syön!\" Ei niin paljon nälissään kuin kerskataksensa\nja todistaaksensa itselleen voivansa hyvin, ahmi hän juusto- ja\nmeiramihakkelusta, ruodittuja kaloja, kurbitseja, ostereja, munia,\npiparjuuria, tryffelejä ja vartaissa paistettuja pikkulintuja. Koko\najan katsellessaan vangittuja iloitsi hän jo edeltäpäin kuvaillessaan\nheidän rangaistuksiaan. Samalla muisti hän Siccaa, ja kaikkien\ntuskiensa aiheuttama raivo purkautui solvaussanoihin noita kolmea\nmiestä kohtaan.\n\n-- \"Ah! kavaltajat! ah! raukat! roistot! kirotut! Ja te minua\nhäpäisitte, minua, minua! suffeettia! Heidän palkkansa, verensä\nhinta, kuten he sanoivat! Ah niin! heidän verensä! heidän verensä!\"\nSitten puhellen itsekseen: -- \"Kaikki surmataan! ei ainoatakaan\nmyydä! Parasta olisi kai viedä heidät Karthagoon! he saisivat nähdä\nminut!... mutta minä en ole tainnut tuoda kylliksi kahleita mukanani?\nKirjoita: Lähettäkää minulle... Paljoko heitä on? lähettäkää kysymään\nMuthumbalilta! Pois! ei sääliä! ja korissa tuotakoon minulle heidän\npoikkileikatut kätensä!\"\n\nMutta outoja ääniä, samalla sekä karkeita että kimakoita kuului\nsaliin, ne kaikuivat Hannon äänen ja hänen eteensä asetettujen vatien\nkolinan yli. Ne kasvoivat ja äkkiä kajahti norsujen raivoisa karjunta\naivan kuin taistelu olisi uudelleen alkanut. Suuri pauhina ympäröi\nkaupunkia.\n\nKarthagolaiset eivät olleet koettaneetkaan ajaa barbareja takaa. He\nolivat asettautuneet muurien juurelle kapineineen, palvelijoilleen,\nkoko satraapinseurueineen; ja he iloitsivat helmihetaleisten\nkauniiden telttojensa suojassa, nähdessään palkkasoturien leirin\nkentällä yhtenä ainoana rauniona. Spendius oli jälleen rohkaissut\nmieltään. Hän lähetti Zarxaksen Mathon luo, samoili metsiä, kokosi\nmiehensä (mieshukka ei ollut ollut tuntuva), -- ja raivostuneina\nsiitä, että taistelutta olivat tulleet voitetuksi miehet järjestyivät\nparaillaan riveihin, kun löydettiin maaöljytynnyri, jonka\nkarthagolaiset epäilemättä olivat jättäneet jälkeensä. Silloin\nSpendius tuotatti sikoja maakartanoista, voiteli ne vuoriöljyllä,\nsytytti tuleen ja ajoi ne Uticaan päin.\n\nLiekkien pelästyttäminä norsut pakenivat. Kenttä kohosi, niitä kohden\nheitettiin keihäitä, ne palasivat taapäin; -- ja suurilla hampaillaan\nja jalkojensa alle puhkoivat ne karthagolaiset, kuristivat,\ntallasivat. Heidän takanaan laskeutuivat barbarit rinnettä alas;\nsuojaton punilainen leiri oli heti ensi hyökkäyksessä tuhottu, ja\nkarthagolaiset murskattiin kaupungin porttia vastaan, sillä näitä ei\nuskallettu palkkasoturien pelosta avata.\n\nPäivä nousi; lännenpuolella Mathon jalkaväki näkyi saapuvan.\nSamassa ilmestyi ratsuväkeä; se oli Narr' Havas numidialaisineen.\nHyppien rotkojen ja pensaiden yli ajoivat he pakolaisia takaa\nkuin jahtikoirat vainoovat jäniksiä. Tämä onnen vaihdos keskeytti\nsuffeettia. Hän huusi auttamaan häntä ylös ammeesta.\n\nNuo kolme vankia seisoivat yhä vielä hänen edessään. Silloin eräs\nneekeri (sama, joka taistelussa kantoi hänen päivänvarjoaan) kumartui\nkuiskaamaan hänen korvaansa. -- \"Mitä?...\" vastasi suffeetti\nhitaasti. \"Ah! tapa ne!\" jatkoi hän töykeästi.\n\nEtiopialainen veti vyöstään pitkän tikarin ja noiden kolmen päät\nkierivät maahan. Yksi niistä, ponnahtaessaan aterian jätteiden\njoukkoon putosi ammeesen ja uiskenteli siellä hetkisen suu ammollaan\nja silmät auki. Seinän aukoista aamun hohde tunki huoneeseen; noista\nkolmesta suullaan makaavasta ruumiista valui veri suurina laineina\nkuin kolmesta lähteestä, ja verivirta valui permannon mosaikille,\njolle sinistä hietaa oli siroitettu. Suffeetti pisti kätensä\ntuohon vielä lämpöiseen nesteesen ja hieroi sillä polviaan: se oli\nparannuskeino.\n\nIllan tultua hän pujahti seurueineen kaupungista ja kulki sitten\nvuoristoon liittyäkseen armeijaansa.\n\nHänen onnistui löytää sen tähteet.\n\nNeljä päivää myöhemmin hän oli Gorzassa, erään rotkon yläpuolella,\nkun Spendiuksen joukot ilmestyivät rotkoon. Parikymmentä hyvää\nkeihästä olisi hyökkäämällä heidän kolonninsa kärkeen voinut heidät\npidättää; karthagolaiset katselivat ällistyneinä heidän ohikulkuaan.\nHanno tunsi jälkijoukosta numidialaisten kuninkaan; Narr' Havas\nkumarsi tervehtiäkseen häntä, ja teki merkin, jota hän ei ymmärtänyt.\n\nPelon ja kauhun vallassa palattiin Karthagoon. Yöllä vain\nmarssittiin; päivisin piilouduttiin oliivimetsiin. Joka seisahduksen\naikana muutamia kuoli; he luulivat usean kerran joutuneensa turmion\nomaksi. Vihdoin pääsivät he Hermaeumin niemelle, josta purret tulivat\nheitä noutamaan.\n\nHanno oli niin väsynyt, niin epätoivoinen, -- norsujen menettäminen\nvarsinkin koski häneen, -- että hän tehdäkseen lopun kaikesta pyysi\nDemonadekselta myrkkyä. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan jo riippuvansa\nristillä.\n\nKarthagolla ei ollut voimia suuttua häneen. Se oli kadottanut\nneljäsataatuhatta yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kaksi sikliä\nhopeaa, viisitoistatuhatta kuusisataa kaksikymmentä kolme shekeliä\nkultaa, kahdeksantoista norsua, neljätoista Suuren Neuvoston jäsentä,\nkolme sataa Rikasta, kahdeksantuhatta kansalaista, kolmen kuukauden\nviljan, suuren kuormaston ja kaikki sotakoneet! Narr' Havaksen\nluopuminen oli päivän selvä, molemmat piiritykset alkoivat uudelleen.\nAutharitoksen armeija ulottui nyt Tuniksesta Rhadekseen. Akropoliin\nhuipulta näki maaseudulla nousevan korkeita savupatsaita taivasta\nkohden; ne olivat Rikkaiden palavia tiluksia.\n\nYksi ainoa mies olisi voinut pelastaa tasavallan. Kaikki katuivat\nväärin käsittäneensä hänen ansionsa, ja rauhanpuoluekin äänesti\npoltettavaksi sovitusuhreja Hamilkarin palaamiseksi.\n\nZaimphin näkeminen oli huumannut Salammbon. Öisin hän oli kuulevinaan\njumalattaren astuntaa, ja hän heräsi kauhusta kiljaisten. Hän lähetti\njoka päivä viemään ruokaa temppeleihin. Taanak uupui täyttämään hänen\nmääräyksiään, ja Shahabarim ei väistynyt hänen luotaan enää.\n\n\n\n\nVII.\n\nHAMILKAR BARKAS.\n\n\nKuunilmoittaja, joka kaiket yöt valvoi Eschmunin temppelin harjalla,\nilmoittaakseen torvellaan kuun vaiheita, huomasi eräänä aamuna lännen\npuolella jotain, joka muistutti suurta, pitkillä siivillään meren\npintaa sipaisevaa lintua.\n\nSe oli kolmisoutuinen laiva, sen keulassa oli veistetty hevosen pää.\nAurinko nousi; kuunilmoittaja suojasi kädellään silmiään; sitten\ntarttuen nopeasti torveensa hän lennätti Karthagon yli voimakkaan\nmetalliäänen.\n\nJoka talosta tuli kansaa kadulle; puheita ei tahdottu uskoa,\nväiteltiin, aallonmurtaja oli täynnä kansaa. Vihdoin tunnettiin\nHamilkarin kolmisoutulaiva.\n\nSe läheni ylpeänä ja kiivaasti, raakapuu aivan suorana, purje\npullistuen pitkin maston pituutta, vaahdon lentäessä korkealle; sen\njättiläissuuret airot painuivat tahdissa veteen; tuon tuostakin näkyi\nsen kölin pää, joka oli aurankärjen muotoinen, ja keulan päässä\nolevan puskurin alla norsunluupäinen, etujalkojaan nostava hevonen\nnäytti juoksevan pitkin meren pintaa.\n\nNiemen toisella puolella, tuulen tauottua, laskeutui purje, ja\nperämiehen vieressä näkyi seisovan avopäinen mies, se oli hän,\nsuffeetti Hamilkar! Hänellä oli rinnan ympärillä rautalevyt, jotka\nkiilsivät; olkapäille kiinnitetyn punaisen vaipan alta näkyivät hänen\nkäsivartensa; kolme hyvin pitkää helmeä riippui hänen korvistaan, ja\nhän painoi rintaansa vastaan mustaa takkuista partaansa.\n\nKulkien keskellä kallioita galeeri kulki aallonmurtajan vieritse, ja\nsillä seisova kansa seurasi sen kulkua huutaen:\n\n-- \"Terve! siunaus! Khamonin silmä! oi! pelasta meidät! Se on\nRikkaiden syy! ne tahtovat tappaa sinut. Ole varuillasi, Barkas!\"\n\nHän ei vastannut, aivan kuin valtamerien ja taistelujen pauhina\nolisi tehnyt hänet aivan kuuroksi. Mutta kun hän oli Akropoliilta\nlaskeutuvien portaiden juurella, nosti Hamilkar päänsä ja käsivarret\nristissä rinnallaan katseli Eschmunin temppeliä. Hänen katseensa\nkohosi vielä korkeammalle, kirkasta avotaivasta kohden; terävällä\näänellä hän huusi käskyn merimiehille; laiva hypähti; se sipaisi\naallonmurtajan päässä olevaa, myrskyjä torjuvaa jumalankuvaa; ja\nkauppiasten satamassa, joka oli täynnä jätteitä, puun siruja ja\nhedelmän kuoria, se töytäsi syrjään toisia, kaatoi toisia aluksia,\njotka paaluihin sidottuina kantoivat keulassaan krokodiilin päitä.\nKansa juoksi lähemmäksi, muutamat heittäytyivät uimaan. Laiva oli jo\nsataman perällä, suurilla pitkälle pistävillä nauloilla lujitetun\nportin edessä. Portti nousi ja kolmisoutu-laiva katosi syvän holvin\nalle.\n\nSotasatama oli kokonaan eroitettu muusta kaupungista; kun\nlähettiläitä tuli, täytyi heidän kulkea kahden muurin välitse,\npitkin käytävää, joka päättyi vasemmalle puolelle Khamonin temppelin\neteen. Tätä suurta vesiallasta, joka oli pyöreä kuin vati, ympäröi\nrantalaituri, jolle oli rakennettu katoksia laivojen suojaksi.\nJa jokaisen sellaisen edessä oli kaksi pylvästä, joiden päässä\noli Ammonin sarvet, näin muodostaen altaan ympärille säännöllisen\nsarjan portiikkeja. Keskellä satamaa, eräässä saaressa oli talo\nmeri-suffeettia varten.\n\nVesi oli niin kirkasta että valkoisilla kivillä laskettu pohja näkyi.\nKatujen pauhina ei kuulunut tänne asti, ja ohi kulkiessaan Hamilkar\ntunsi ne kolmisoutu-laivat, joita hän ennen oli johtanut.\n\nNiistä oli enää ainoastaan noin parikymmentä jälellä, maalla\nsuojissa kyljellään tai seisoen suorana kölinsä päällä korkeine\nperäkansineen ja mykevine keuloineen, jotka olivat täynnä kultauksia\nja salaperäisiä merkkejä. Kimairat olivat kadottaneet siipensä,\nPataikien kuvat käsivartensa, härät hopeiset sarvensa; -- ja kaikki\nolivat puoliksi värinsä kadottaneita, kelvottomia, lahonneita, mutta\ntäynnä muistoja ja tuoksuen vielä matkoistaan; kuten rammat sotilaat\nherransa nähdessään ne näyttivät sanovan hänelle: \"Täällä me olemme!\nTäällä me olemme! ja sinäkin olet voitettu!\"\n\nEi kukaan muu kuin meri-suffeetti saanut astua amiraalin taloon.\nNiinkauvan kuin ei selvää todistusta oltu saatu hänen kuolemastaan,\nkatsottiin hänen yhä vielä olevan elossa. Vanhat pääsivät siten\nyhdestä valtiaasta, eivätkä he Hamilkarinkaan suhteen tahtoneet olla\nnoudattamatta totuttua tapaa.\n\nSuffeetti astui autioihin saleihin. Joka askeleella tapasi\nhän asepukuja, huonekaluja, tuttuja esineitä, jotka häntä\nkuitenkin kummastuttivat, ja etusalissa oli vielä maljassa sen\nsuitsutuksenkin tuhka, joka hänen lähtiessään oli sytytetty Melkarthin\nsuosittamiseksi. Täten hän ei ollut toivonut palaavansa! Kaikki, mitä\nhän oli tehnyt, mitä nähnyt johtui uudelleen hänen mieleensä:\nhyökkäykset, tulipalot, legionat, myrskyt, Drepanum, Syracusa,\nLilybaeum, Etna-vuori, Eryxin kenttä, viisi vuotta taisteluja, -- aina\ntuohon päivään asti, jolloin oli aseista luovuttu ja Sicilia oli\nmenetetty. Sitten hän muisti sitruunalehtoja, vuohia kaitsevia\npaimenia harmailla vuorilla; ja hänen sydämensä sykähteli\nkuvitellessaan toista sinne perustettua Karthagoa. Hänen aikeensa,\nmuistonsa kuohuivat hänen päässään, jota vielä huimasi laivan\nnytkähtelyt; tuska sai hänessä vallan, ja äkkiä muuttuen heikoksi\ntunsi hän tarpeen lähestyä jumalia.\n\nSilloin hän nousi talonsa viimeiseen kerrokseen; sitten otettuaan\nkäsivarrestaan riippuvasta kultaisesta simpukkakotelosta\nsakarareunaisen lastan hän avasi oven pieneen soikeaan huoneesen.\n\nPienoiset mustat pyörylät, jotka olivat muuratut seinään ja kuulsivat\nkuten lasi, valaisivat heikosti huoneen. Näiden yhtäsuurien\nrivissä olevien levyjen välillä oli seinään kaivettu koloja,\njotka muistuttivat hautakammioiden uurnakomeroja. Jokaisessa\nniistä oli pyöreä, tumma ja raskaan näköinen kivi. Lahjakkaammat\nihmiset ainoastaan palvelivat näitä kuusta pudonneita ihmekiviä.\nPutoamisensa kautta merkitsivät ne tähtiä, taivasta, tulta; värinsä\nkautta usvaista yötä, ja lujuutensa puolesta maallisten asioiden\nkaikkinaista yhtenäisyyttä. Tukahuttava ilma täytti tämän pyhän\npaikan. Merihieta, jota tuuli epäilemättä puhalsi ovesta, oli\nvaalistanut hiukan näitä koloihinsa asetettuja pyöreitä kiviä.\nHamilkar sormensa kärjillä laski ne toisen toisensa jälkeen; Sitten\nhän peitti kasvonsa saframinvärisellä hunnulla ja vaipuen polvilleen\nheittäytyi maahan käsivarret levällään.\n\nUlkona oleva päivä paistoi mustiin kuultaviin pyörylöihin.\nPuita, vuoria, pyörteitä, epäselviä eläimiä oli kuvattu niiden\nläpikuultavaan aineesen; ja valo tuli peloittavana ja samalla\nrauhallisena, jommoinen se lienee auringon takana olevan vastaisten\nluomakuntien synkässä avaruudessa. Hän koetti mielestään poistaa\nkaikki jumalten muodot, tunnusmerkit ja nimet, käsittääkseen paremmin\nmuuttumattoman jumaluuden, jota ulkonaiset seikat estivät näkymästä.\nJonkinmoinen tähtimaailmallinen elinvoima valaasi hänet, samalla kun\nhän tunsi kuolemaa ja kaikkia onnen oikkuja kohtaan järkitietoisempaa\nja syvempää halveksumista. Hänen noustessaan vallitsi hänessä tyyni\nvoiman tunne, häntä ei sääli eikä pelko voinut haavoittaa, ja kun\nhänen rintansa ahdisti, nousi hän torniin, josta koko Karthago näkyi.\n\nKaupunki painautui laajana kaarena alaspäin kupuineen, temppelineen,\nkultakattoineen, taloineen, palmuryhmineen siellä täällä,\nlasipalloineen, joista tuli leiskotti, vallituksineen, jotka olivat\nkuten jättiläisreunustana tälle runsaudensarvelle, joka avautui häntä\nkohden. Alhaalla hän näki satamat, torit, pihojen sisustat, katujen\nverkon, pienet ihmiset, jotka tuskin kivityksestä erottautuivat.\nAh! jos Hanno ei olisi saapunut liian myöhään Aegates-saarien\ntaisteluaamuna? Hänen silmänsä kiintyivät etäisimpään taivaanrantaan,\nja hän ojensi Roomaa kohden vavahtelevat kätensä.\n\nKansaa oli kertynyt Akropoliin portaille. Khamonin torilla oli\ntungos, sillä kaikki tahtoivat nähdä suffeetin astuvan ulos,\npenkereet tulivat vähitellen tungokseen asti täyteen kansaa; muutamat\ntunsivat hänet ja tervehtivät; hän vetäytyi syrjään ärsyttääkseen\nsiten vielä kansan kärsimättömyyttä.\n\nHamilkar tapasi alhaalla salissa puolueensa arvokkaimmat miehet:\nIstattenin, Subeldian, Hiktamonin, Yeubasin ynnä muita. He kertoivat\nhänelle kaikki rauhan solmimisen jälkeen tapahtuneet seikat: vanhojen\nahneuden, sotilaiden lähdön ja paluun, heidän vaatimuksensa, Giskon\nvangitsemisen, zaimphin varastamisen, Utican avustamisen ja sitten\njättämisen oman onnensa nojaan; mutta kukaan ei uskaltanut kertoa\ntapauksia, jotka koskivat Hamilkaria. Lopulta erottiin tavatakseen\njälleen toisensa Vanhimpien yöllisessä kokouksessa Molokin\ntemppelissä.\n\nHe olivat juuri poistuneet, kun ulkona oven luona syntyi hälinää.\nPalvelijoiden vastustuksista huolimatta pyrki joku sisään, ja kun\nmelua jatkui, käski Hamilkar tuomaan tuntemattoman hänen luokseen.\n\nTämä oli vanha neekerinainen, raihnainen, ryppyinen, vapiseva,\ntyperännäköinen ja kantapäihin asti verhottu laajoihin sinisiin\nhuntuihin. Hän tuli aivan suffeetin eteen, he katsoivat hetkisen\ntoisiinsa; sitten äkkiä Hamilkar vavahti; hänen viittaustaan\nnoudattaen orjat poistuivat. Sitten käskien käden liikkeellä naista\nvarovasti astumaan, talutti hän hänet etäiseen huoneesen.\n\nNeekerinainen heittäytyi maahan, suudellakseen hänen jalkojaan;\nHamilkar nosti hänet tylysti ylös.\n\n-- \"Minne olet jättänyt hänet, Iddibal?\"\n\n-- \"Sinne, valtias;\" ja heittäen hunnun syrjään hieroi hän hihallaan\nkasvojaan; musta väri, jäsenten vapiseminen, kumara vartalo, kaikki\nkatosi. Hän olikin tanakka vanha mies, jonka iho näytti hiekan,\ntuulen ja meren parkitsemalta. Päälaella törrötti valkoinen hiustukko\nkuten linnun töyhtö; ja ivallisella silmäyksellä hän osoitti maahan\npudonnutta valepukuaan.\n\n-- \"Sinä toimit oikein, Iddibal! Aivan oikein!\" Sitten aivan kuin\nlävistäen hänet terävällä katseellaan: \"Eikö kukaan vielä epäile?...\"\n\nVanhus vannoi Kabirien kautta, että salaisuus oli hyvässä turvassa.\nEiväthän he loitonneet majastaan, joka sijaitsi kolmen päivämatkan\npäässä Hadrumetumista kilpikonnarannikolla, jossa särkillä kasvoi\npalmuja. -- \"Ja käskyjäsi noudattaen, oi valtiaani, olen häntä\nopettanut heittämään keihästä ja johtamaan valjakkoa!\"\n\n-- \"Hän on voimakas, eikö olekin?\"\n\n-- \"On valtias, ja pelvoton myöskin! Hän ei kammoa ei käärmeitä, ei\nukkosta, eikä kummituksia. Hän juoksentelee avojaloin kuin paimen\njyrkänteiden reunalla.\"\n\n-- \"Jatka! jatka!\"\n\n-- \"Hän keksii ansoja villipedoille. Viime kuussa, voitko sitä uskoa,\nhän sai kotkan kiinni; hän laahasi sitä mukanaan, ja linnun ja lapsen\nveri singahteli ilmaan suurina pisaroina kuten tuuleen heitetyt\nruusut. Raivoisa petolintu pieksi häntä siivillään, mutta hän painoi\nsen poveaan vastaan, ja sen mukaan kuin kotkan kuolinkamppailu\nheikkeni nauroi poika yhä kovemmin, kirkkaammin ja ylpeämmin, ja se\nkuului yhteen kimmahtavien kalpojen kalskeelta.\"\n\nHamilkar painoi päänsä näiden vastaisen suuruuden tunnusmerkkien\nhäikäisemänä alas.\n\n-- \"Mutta jo jonkun aikaa on rauhattomuus vaivannut häntä. Hän\nkatselee etäällä ohi kiitäviä purjeita; hän on alakuloinen, lykkää\nleivän luotaan, tiedustelee jumalista ja tahtoo oppia Karthagon\ntuntemaan.\"\n\n-- \"Ei, ei! ei vielä!\" huudahti suffeetti.\n\nVanha orja näytti käsittävän, mikä vaara Hamilkaria kauhistutti, ja\nhän jatkoi:\n\n-- \"Millä minä häntä pidätän? Minunhan täytyy nyt jo tehdä hänelle\nlupauksia, ja minä tulinkin Karthagoon ostamaan hänelle tikaria,\njossa on hopeinen, helmillä kirjailtu kädensija.\" Sitten hän kertoi,\nmiten hän nähtyään suffeetin penkereellä oli satamanvartijoille\nsanonut olevansa Salammbon orjanainen, päästäkseen siten hänen\nluokseen.\n\nHamilkar seisoi kauvan mietteisiinsä vaipuneena; vihdoin hän sanoi:\n\n-- \"Huomenna sinä saavut Megaraan, päivän laskiessa,\npurppuratehtaiden taakse, ja matkit kolme kertaa shakaalin kiljuntaa.\nJollet minua näe, niin palaat jokaisen kuun ensimäisenä päivänä\njälleen Karthagoon. Elä unohda mitään! Rakasta häntä! Nyt voit\nhänelle kertoa Hamilkarista.\"\n\nOrja puki valepukunsa jälleen ylleen, ja he poistuivat yhdessä\ntalosta ja satamasta.\n\nHamilkar jatkoi jalan kulkuaan ilman saattojoukkoa, sillä Vanhimpien\nkokoukset olivat aina erikoisissa tapauksissa salaisia ja niihin\nmentiin mahdollisimman salavihkaa.\n\nEnsin sivuutti hän Akropoliin itäpuolen, kulki sitten vihannestorin\npoikki, Kinisdon pylväistöjen läpi ja suitsutusten kauppiaiden\netukaupungin halki. Harvat vielä palavat valot alkoivat sammua,\nleveämmät kadut hiljenivät, sitten liukui varjoja hämärässä\neteenpäin. Ne seurasivat häntä, uusia liittyi heihin, ja kaikki\nsuuntasivat kulkunsa kuten hänkin Mappalioita kohden.\n\nMolokin temppeli oli rakennettu kammottavalle paikalle, jyrkän rotkon\njuurelle. Alhaalta näki vain loputtoman korkeiden muurien kohoavan\nsuunnattoman haudan seinien lailla. Yö oli synkkä, harmahtava sumu\nnäytti raskaana painuvan merelle. Aallot löivät kuten korahdellen ja\nnyyhkyttäen rantaa vastaan; ja varjot vähitellen katosivat aivan kuin\nkulkien muurien läpi.\n\nMutta heti portin takana aukeni laaja neliskulmainen piha,\njota pylväskäytävät ympäröivät. Sen keskellä oli tasasivuinen\nkahdeksankulmainen rakennusmöhkäle. Sen päällä kohosivat kupukatot,\njotka ympäröivät toista kerrosta; tämä kannatti rotundanmuotoista\nrakennetta, jonka keskeltä kohosi sisäänpäin kupertuva kartio, jonka\npäässä oli pallo.\n\nTuli paloi metallilankakudoksista tehdyissä lieriöissä, jotka olivat\nkiinnitetyt miesten kantamiin tankoihin. Liekit leiskahtelivat tuulen\nleyhyessä ja loivat punertavan hohteen kultakampoihin, jotka niskassa\npitivät koossa lyhtyjä kantavien miesten punottuja hiuksia. Ne\nhuutelivat toisilleen ja juoksivat ottamaan Vanhimpia vastaan.\n\nSiellä täällä kiviliuskaisella lattialla lepäili sfinxien tavoin\nkookkaita leijonia, kaikki-nielevän auringon eläviä tunnuskuvia. Ne\ntorkkuivat silmäluomet puoliksi ummessa. Mutta herättyään ääniin ja\naskeleihin ne nousivat hitaasti, tulivat Vanhimpia kohden, jotka he\ntunsivat heidän puvuistaan, hieroivat ruumistaan, heidän lanteisiinsa\nköyristäen selkäänsä ja haukotellen äänekkäästi; niiden hengyksestä\nsyntyvä höyry kohosi soihtujen valossa. Melu kasvoi, ovet suljettiin,\nkaikki papit riensivät pois, ja Vanhimmat katosivat pylväistöön, joka\nmuodosti temppelin ympärille syvän eteisen.\n\nPylväät olivat niin järjestetyt, että ne sisäkkäin olevien kehiensä\nkautta kuvasivat saturnilaista ajanjaksoa siten, että vuodet sulkivat\nkuukaudet ja kuukaudet päivät sisäänsä. Sisimmän pyhätön muurin luona\nne liittyivät yhteen.\n\nTäällä Vanhimmat laskivat narvalisarviset sauvat käsistään, -- sillä\nvanhoista ajoista noudatettu laki rankaisi kuolemalla jokaista,\njoka saapui istuntoon jonkinmoinen ase mukanaan. Useilla oli puvun\nliepeessä purppuranauhaan päättyvä halkeama, jonka piti osoittaa että\nhe omaistensa kuolemaa surressaan eivät säästäneet pukuansa; samalla\ntämä surun tunnusmerkki esti halkeamaa suurenemasta. Toisilla parta\noli suljettu sinipunaisesta nahasta tehtyyn pussiin, joka kahdella\nnauhalla oli korviin kiinnitetty. Kaikki syleilivät toisiaan rinta\nrintaa vasten. He ympäröivät Hamilkarin toivottaen hänelle onnea;\nolisi luullut veljien tavanneen veljensä.\n\nSuurin määrä näistä miehistä oli lyhyttä tanakkaa väkeä, heillä oli\nkäyrät nenät kuten assyrialaisilla kuvapatsailla. Mutta muutamien\nulonevammat poskipäät, kookkaammat vartalot ja kapeammat jalat\nilmaisivat heidän olevansa afrikalaista alkuperää ja polveutuvan\npaimenkansoista. Taukoamatta kauppahuoneissaan asuvien miesten\nkasvot olivat kelmeitä; muutamissa oli erämaan ylhä leima, ja\noudot jalokivet kimaltelivat heidän kaukomaiden auringon helteen\npaahtamien käsiensä jokaisessa sormessa. Merimiehet erotti heidän\nhuojuvasta liikunnastaan, ota vastoin maata viljelevät miehet\nhaisivat viinipusertimilta, kuivilta heiniltä ja muulien hieltä. Nuo\nvanhat merirosvot viljelivät maatiloja, nuo koronkiskurit varustivat\nlaivaa, noilla maatilojen omistajilla oli orjia, jotka harjoittivat\neri käsitöitä. Kaikki tunsivat tarkoin uskontomenot, olivat kaikkiin\njuoniin harjaantuneita, säälimättömiä ja rikkaita. He näyttivät\npitkien huolien uuvuttamilta. Heidän leimuava silmänsä loivat\nepäluuloisia katseita, ja tottumus matkoihin, valheisiin, kauppaan ja\nkäskemiseen antoi heidän koko olemukselleen viekkauden ja kiivauden\nleiman, jotain salattua ja suonenvetoista julmuutta. Sitäpaitsi\nsynkensi heitä nyt jumalan huoneen vaikutus.\n\nEnsiksi he kulkivat munanmuotoisen holvisalin kautta. Seitsemän\novea, jotka vastasivat seitsemää kiertotähteä, muodosti sen seinille\nseitsemän eriväristä neliötä. Käytyään vielä pitkän huoneen läpi\nsaapuivat he toiseen samallaiseen saliin.\n\nKokonaan siselöidyilä kukilla verhottu valojalka loisti perällä,\nja jokaisessa sen kahdeksasta kultahaarukasta oli timanttikuvussa\nbyssussydän. Se seisoi niiden pitkien portaiden ylimmällä astimella,\njotka veivät suurelle alttarille, jonka kulmat päättyivät\nvaskisarviin. Kaksi sivuporrasta johti alttarin ylimmälle tasolle;\nalttarin kiviä ei enää näkynyt; se oli kuin kasaantunut tuhkavuori,\nja sen huipulla jotain epämääräistä kyti hitaasti. Sitten sen takana,\nkorkeampana kuin valojalka ja paljoa korkeampana kuin alttari, kohosi\nMolok, kokonaan raudasta tehtynä; sen ihmisrinnasta ammotti aukkoja.\nMolokin levällään olevat siivet painuivat pitkin seinää, pitkät\nriippuvat kädet ulottuivat maahan asti; kolme mustaa keltaisen reunan\nympäröimää kiveä muodosti kolme silmää sen otsaan, ja peloittavalla\nponnistuksella nosti se härkäpäätään aivan kuin mylviäkseen.\n\nPitkin huonetta oli kehässä ebenpuisia penkkejä. Jokaisen takana\nkolmijalkainen varsi kannatti soihtua. Kaikki nämät liekit\nkuvastuivat salin simpukan-levyistä laadittuihin lattialiuskoihin.\nSali oli niin korkea, että sen seinien punainen väri ylhäällä näytti\nmustalta, ja epäjumalankuvan kolme silmää kiilui aivan ylhäällä kuin\npuoliksi yöhön peittyneet tähdet.\n\nVanhimmat istuivat ebenpuisille penkeille, nostettuaan päänsä päälle\nviittansa kulman. Liikkumattomina he istuivat, avariin hihoihin\nverhotut käsivarret ristissä rinnalla, ja simpukankuorinen permanto\nnäytti valovirralta, joka valui alttarin luota ovelle asti heidän\npaljaiden jalkojensa alitse.\n\nNeljä ylimmäistä pappia istui selityksin keskellä neljällä ristin\nmuotoon asetetulla norsunluutuolilla, Eschmunin ylimmäinen pappi\npunertavan sinisessä puvussa, Tanitin ylimmäinen pappi valkoisessa\nliinaisessa puvussa, Khamonin ylimmäinen pappi kellertävässä\nvillapuvussa, ja Molokin ylimmäinen pappi purppurapuvussa.\n\nHamilkar lähestyi valojalustaa. Hän kiersi aivan sen ympäri\ntarkastaen palavia sydämiä, heitti sitten niihin tuoksuavaa jauhoa;\nsinipunaiset liekit leimahtivat haarukoiden päästä.\n\nSitten kaikui kimeä ääni, toinen vastasi siihen; ja sata vanhimpaa,\nneljä ylimmäistä pappia ja Hamilkar seisaallaan kajahuttivat yhtaikaa\nhymnin, ja uusien aina samoja tavuja ja yhä korottaen säveltä, heidän\näänensä nousi, kajahti, tuli pelottavaksi ja sitten aivan yhtäkkiä\nvaikeni.\n\nKaikki odottivat hetkisen. Vihdoin Hamilkar veti povestaan pienen\nkolmipäisen safiirinsinisen kuvapatsaan ja asetti sen eteensä. Tämä\noli totuuden kuva, jonka hän siten otti sanojensa suojelijaksi.\nSitten pisti hän sen jälleen poveensa, ja kaikki, aivan kuin\näkkinäisen raivon valtaamina, huusivat:\n\n-- \"Barbarit ovat sinun hyviä ystäviäsi! Kavaltaja! Roisto! Sinä\npalaat katsellaksesi perikatoamme, eikö niin? Antakaa hänen puhua! --\nEi! ei!\"\n\nHe vapautuivat siitä pakosta, jonka valtiolliset menot tähän asti\nolivat heille asettaneet; ja vaikka he olivatkin toivoneet Hamilkarin\npalaavan, niin suuttuivat he nyt siitä, ettei hän ollut ennakolta\nehkäissyt heidän onnettomuuttaan, tai oikeammin, ei ollut joutunut\njakamaan sitä heidän kanssaan.\n\nKun melu oli tauonnut, nousi Molokin ylimmäinen pappi:\n\n-- \"Me kysymme sinulta, miksi et palannut Karthagoon?\"\n\n-- \"Mitä se teihin kuuluu!\" suffeetti vastasi halveksivasti.\n\nMelu kasvoi kahta kertaa vimma tummaksi.\n\n-- \"Mistä te minua syytätte? Olenko ehkä huonosti johtanut sotaa?\nTe näitte minun taistelusuunnitelmani, te, jotka nöyrinä sallitte\nbarbarien...\"\n\n-- \"Jo riittää! Jo riittää!\"\n\nHiljaisella äänellä pakoittaakseen heidät paremmin kuuntelemaan hän\njatkoi:\n\n-- \"Sehän on totta! Minähän erehdyn, te Baalin valaisemat; löytyyhän\nteidän joukossanne urhoollisiakin. Gisko, nouse ylös!\" Ja laskeutuen\nalttarin portaita alas, siristäen silmiään kuten etsien jotakuta,\njatkoi hän: \"Nouse Gisko! sinä voit minua syyttää! kyllä he sinua\npuolustavat! Mutta missä hän on?\" Sitten kuten muistaen jotain:\n\"Aha! epäilemättä kotonaan? poikiensa ympäröimänä, antaen määräyksiä\norjilleen, onnellisena, ja laskien seinillä riippuvia kunniakäätyjä,\njotka isänmaa on hänelle lahjoittanut!\"\n\nHe liikahtivat kohottaen olkapäitään aivan kuin raipan iskujen\nosuessa. -- \"Te ette edes tiedä, onko hän elossa vai kuollut!\" Ja\nhuolimatta heidän huudoistaan hän sanoi heidän jättäessään suffeetin\nsuojattomaksi tehneen itse tasavallan suojattomaksi. Samoin oli\nRooman kanssa tehty rauhakin, niin edullinen kuin se olikin heidän\nmielestään, turmiokkaampi kuin kaksikymmentä taistelua. Toiset\ntaputtivat hänelle käsiään, nimittäin Neuvoston vähävaraisimmat\njäsenet, joiden aina epäiltiin taipuvan kansan tai tyrannian\npuolelle. Heidän vastustajansa, Syssitien päälliköt ja hallintomiehet\nvoittivat enemmyytensä kautta heidät; arvokkaimmat heistä olivat\nkokoontuneet Hannon ympärille, joka istui salin toisessa päässä\npunertavan sinisellä verholla suljetun korkean oven edessä.\n\nHän oli ihomaalilla peittänyt kasvojensa paiseet. Mutta kultajauho\noli rapissut hänen tukastaan alas olkapäille muodostaen siihen kaksi\nhohtavaa läiskää, ja hänen tukkansa näkyi valkoisen harmaana, ohuena\nja kiheränä kuin villa. Hänen kätensä olivat kiedotut siteihin, jotka\nolivat kastetut lattiallekin tippuvaan hyvänhajuiseen öljyyn, ja\nhänen tautinsa näytti huomattavassa määrässä pahentuneen, sillä hänen\nsilmänsä katosivat silmäluomien laskoksien alle. Nähdäkseen täytyi\nhänen taivuttaa päätään taapäin. Hänen puoluelaisensa vaativat häntä\npuhumaan. Lopulta hän alkoi käheällä ja inhottavalla äänellä:\n\n-- \"Elä ole niin röyhkeä, Barkas! Kaikki me olemme tulleet\nvoitetuiksi! Kukin kantakoon onnettomuutensa! Alistu!\"\n\n-- \"Opeta sinä ensin meille,\" sanoi Hamilkar hymyillen, \"miten sinä\njohdit galeerisi keskelle roomalaisten laivastoa?\"\n\n-- \"Tuuli ajoi minut,\" Hanno vastasi.\n\n-- \"Sinä teet samoin kuin virtahepo, joka tallaa omaa\nlantatunkiotaan; sinä tuot julki oman typeryytesi! ole vaiti!\". Ja\nhe alkoivat syytää toisilleen syytöksiä Egaattisaarten taistelun\njohdosta.\n\nHanno syytti, ettei Hamilkar ollut tullut häntä vastaan.\n\n--\"Sitenhän olisin jättänyt Eryxin suojattomaksi. Sinun olisi pitänyt\nlähteä avoimelle selälle; kuka sinua siitä esti? Ah, minä unohdin!\nkaikki norsuthan pelkäävät merta!\"\n\nHamilkarin puoluelaisten mielestä oli leikinlasku niin hyvä, että\nhe purskahtivat äänekkääseen nauruun. Holvi kaikui siitä aivan kuin\nsalissa olisi käsirumpuja lyöty.\n\nHanno huomautti miten arvoton tuollainen häväistys oli; tämän taudin\noli hän saanut Hecatompyluksen taistelussa vilustuessaan; samalla\nvaluivat kyyneleet hänen kasvoilleen kuin talvisade muurin raunioille.\n\nHamilkar jatkoi:\n\n-- \"Jos te olisitte minua niin rakastaneet, kuin tuota tuossa, niin\nvallitsisi suuri riemu nyt Karthagossa! Kuinka usein pyysinkään\nteiltä apua! aina vain te kielsitte minulta rahaa!\"\n\n-- \"Me tarvitsimme sitä,\" sanoivat Syssitien päälliköt.\n\n-- \"Ja kun asemani oli epätoivoinen, -- me joimme vetojuhtien virtsaa\nja söimme sandaaliemme hihnoja, -- kun minä olisin tahtonut muuttaa\nheinän korret sotilaiksi ja tehdä sotajoukkoja vainajien tuhkasta,\nsilloin kutsutitte te loput laivoista pois!\"\n\n-- \"Me emme voineet kaikkia panna vaaralle alttiiksi,\" vastasi\nBaat-Baal, jolla oli kultakaivoksia Darytilaisessa Getuliassa.\n\n-- \"Mutta mitä te teitte täällä, Karthagossa, kodissanne muurienne\nsuojassa? Eridanuksen luona asuu gallialaisia, joita olisi ollut\nyllytettävä, kananealaiset Kyrenaikasta olisivat tulleet, ja samalla\nkun roomalaiset lähettävät lähettiläitä Ptolemaeuksen luo...\"\n\n-- \"Nyt hän jo ylistelee meille roomalaisia!\" Eräs huusi: \"Paljoko ne\nmaksoivat sinulle, jotta heitä puolustaisit?\"\n\n-- \"Kysy sitä Brutiumin tasangoilta, Lokrin, Metapontumin\nja Heraklean raunioilta! Minä olen polttanut kaikki heidän\nhedelmäpuunsa, ryöstänyt kaikki heidän temppelinsä, ja surmannut\nheidän lastenlastensa lastenlapset...\"\n\n-- \"Aivanhan sinä lausut kuin puhetaidon opettaja!\" sanoi Kapuras,\nkuuluisa kauppias. \"Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?\"\n\n-- \"Minä sanon, että meidän tulee olla viisaampia tai pelottavampia!\nJos koko Afrika heittää ikeenne hartioiltaan, niin syynä on vain se,\nettä te olette heikkoja käskijöitä, ettekä osaa kiinnittää iestä\nsen niskaan! Agathokles, Regulus, Coepio, kaikki uskaliaat miehet\nastuvat vain maihin, niin kuuluu se heti heille; ja kun idässä\nolevat libyalaiset liittyvät lännessä oleviin numidialaisiin, ja\nkun paimenkansat tulevat etelästä ja roomalaiset pohjoisesta\" --\nKauhun huuto kaikui salissa. \"Niin, te lyötte rintoihinne, matelette\ntomussa, revitte pukunne! Ei siitä apua! teidän täytyy vielä kerran\nvääntää myllyä Suburrassa ja koota viiniä Latiumin kukkuloilta.\"\n\nHe löivät kädellään oikeaan reiteensä ilmaistakseen närkästystään,\nja heidän pukujensa hihat liehuivat kuin suurien säikähtyneitten\nlintujen siivet. Hamilkar seisoi sähisten ja pelottavana alttarin\nylimmällä portaalla ja jatkoi sisäisen voiman pakoittamana; hän\nkohotti käsivartensa, ja hänen takanaan palavan kynttelikön säteet\nvaluivat kuin kultaiset peitset hänen sormiensa lomitse.\n\n-- \"Te menetätte laivanne, tiluksenne, vaununne, riippuvat vuoteenne\nja orjanne, jotka hierovat jalkojanne! Shakaalit saavat nukkua\npalatseissanne, aura myllertää hautanne. Ei kuulu muuta kuin kotkien\nkirkuna, ei näy muuta kuin kasa raunioita. Sinä kukistut, Karthago!\"\n\nNeljä ylimmäistä pappia ojensi kätensä häätääkseen kirouksen. Kaikki\nolivat nousseet. Mutta Meri-suffeetti oli papillisena virkamiehenä\nauringon suojeluksen alainen ja loukkaamaton, niin kauan kuin\nRikkaiden kokous ei häntä ollut tuominnut. Alttari herätti heissä\nkammoa ja kauhua. He peräytyivät.\n\nHamilkar ei enää puhunut. Silmät tuijottavina ja kasvot yhtä kalpeina\nkuin hänen tiaransa helmet, hän läähätti, kauhistuen melkein omaa\nitseään ja hänen ajatuksensa hukkuivat synkkiin näkyihin. Sieltä\nylhäältä katsottuna näyttivät vaski jalustoissa olevat soihdut\nsuurelta liekkikruunulta, joka oli laskettu lattialiuskoille; siitä\nnouseva musta sauhu kiiri tummaa holvia kohden; ja hetkisen vallitsi\nniin syvä hiljaisuus, että ulkoa kuului etäältä meren pauhina.\n\nSitten alkoivat Vanhimmat neuvotella. Barbarit uhkasivat heidän\netujaan ja heidän henkeään. Mutta suffeetin avutta heitä ei voitu\nvoittaa; ja tämä vakaumus sai heidät ylpeydestään huolimatta\nunohtamaan kaiken muun. Hänen ystävänsä vietiin syrjään\nneuvottelemaan. He tekivät itsekkäitä sovintoja, salaisia sopimuksia\nja juhlallisia lupauksia. Hamilkar ei tahtonut enää sekaantua\nmihinkään hallintoon. Kaikki pyytämällä pyysivät häntä ryhtymään\nsiihen. He rukoilivat häntä; ja kun sana petos uudelleen pujahti\nesiin heidän puheistaan, kiivastui hän. Suuri Neuvosto yksinään\noli petturi, sillä kun sotilaiden velvollisuudet loppuivat sodan\npäätyttyä, niin olivat he sen loputtua vapaita; hän ylisteli niiden\nuljuutta ja kuvaili, mikä etu koituisi, jos ne saataisiin Tasavaltaan\nsidotuiksi lahjojen ja etuoikeuksien kautta.\n\nSilloin sanoi Magdassan, entinen maakuntien käskynhaltija keltaisten\nsilmiensä pyöriessä päässään:\n\n--\"Toden totta, Barkas, monien matkojesi kautta on sinusta tullut\nkreikkalainen tai latinalainen, en tiedä kumpiko! Mitä sinä puhut\npalkan suorittamisesta noille miehille? Ennemmin kuolkoon kymmenen\ntuhatta barbaria kuin yksi meistä!\"\n\nVanhat osoittivat päätään nyökkäämällä hyväksymistään ja mutisivat:\n-- \"Niin, ei sitä saa liikoja hienostella. Barbareja löytää aina!\"\n\n-- \"Ja pääsee niistä helposti vapaaksi, vai mitä? Jättää ne oman\nonnensa nojaan, kuten teitte Sardiniassa. Ilmaistaan vihamiehille,\nmitä tietä ne aikovat kulkea, kuten tehtiin gallialaisille\nSiciliassa, tai lähetetään ne aavalle merelle. Palatessani näin\nkalliot aivan valkoisina heidän luistaan!\"\n\n-- \"Mokomakin onnettomuus!\" huomautti Kapuras hävyttömästi.\n\n-- \"Eivätkö he sata kertaa ole menneet vihollisen puolelle!\"\nhuudahtivat toiset.\n\nHamilkar huusi:\n\n-- \"Miksi te sitten vastoin omia lakejanne kutsuitte heidät\nKarthagoon? Ja kun he köyhinä ja lukuisina oleksivat tässä\nkaupungissa kaikkien rikkauksienne keskellä, niin ei juolahdakaan\nmieleenne heikontaa heitä jakamisen avulla! Sitten lähetätte te\nheidät pois vaimoineen ja lapsineen pidättämättä ainoatakaan\npanttina! Uskoitteko heidän tappavan toinen toisensa pelastaakseen\nteidät lupauksenne täyttämisen tuskasta? Te vihaatte heitä siksi,\nettä he ovat voimakkaita! Minua, heidän johtajaansa te vihaatte vielä\nenemmän! Kyllä minä sen äsken tunsin, kun suutelitte käsiäni ja\npidätitte itseänne niitä puremasta!\"\n\nJos pihalla nukkuvat leijonat olisivat karjuen syöksyneet sisään,\nniin melu ei olisi voinut olla sen kamalampi. Mutta Eschmunin\nylimmäinen pappi nousi polvet yhteen puserrettuina, kyynärpäät\nkyljissä kiinni, aivan suoraksi ja puoliksi avaten kätensä sanoi:\n\n-- \"Barkas, Karthagon pelastus vaatii että sinä otat käsiisi\npunilaisten sotajoukkojen ylijohdon palkkasotureita vastaan!\"\n\n-- \"Minä kieltäydyn,\" vastasi Hamilkar.\n\n-- \"Me annamme sinulle rajattoman vallan!\" huusivat Syssitien\npäälliköt.\n\n-- \"En!\"\n\n-- \"Ilman mitään tarkastusta, ilman mitään jakoa, rahaa niin paljon\nkuin tahdot, kaikki vangit, koko sotasaaliin, viisikymmentä zerethiä\nmaata jokaisesta vihollisen ruumiista.\"\n\n-- \"En! en! sillä teidän kanssanne on mahdotonta voittaa!\"\n\n-- \"Hän pelkää!\"\n\n-- \"Siksi että te olette pelkureja, saitoja, kiittämättömiä, arkoja\nja mielettömiä!\"\n\n-- \"Hän säästää heitä!\"\n\n-- \"Asettuakseen heidän etunenäänsä,\" sanoi joku.\n\n-- \"Ja hyökätäkseen meihin,\" sanoi toinen; ja salin perältä karjui\nHanno:\n\n-- \"Hän tahtoo tekeytyä kuninkaaksi!\"\n\nSilloin he syöksyivät ylös, kaataen istuimet ja soihdut parvena\nrientäen alttaria kohden; käsissä heilui tikareja. Mutta hihansa\nsisästä veti Hamilkar esiin kaksi pitkää puukkoa; ja puolikumarassa\nastui hän vasemmalla jalallaan askeleen eteenpäin ja säihkyvin\nsilmin purren hampaitaan yhteen hän uhmaillen seisoi liikkumattomana\nkultaisen valojalustan alla.\n\nSiis varovaisuuden vuoksi olivat he tuoneet aseita mukanaan; se\noli rikos; he katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun jokainen\nheistä oli syyllinen, niin he piankin rauhoittuivat; ja vähitellen,\nkääntäen selkänsä suffeetille, he astuivat raivoten kärsimästään\nnöyryytyksestä portaita alas. Toisen kerran jo he peräytyivät hänen\nedestään. Hetkisen jäivät he seisaalleen. Monet, jotka olivat\nhaavoittaneet sormensa, pistivät ne suuhunsa tai käärivät viittansa\nreunan hitaasti niiden ympärille, ja he aikoivat juuri poistua, kun\nHamilkar kuuli seuraavat sanat:\n\n-- \"Sehän on vain hienotunteisuutta, jottei pahoittaisi tyttärensä\nmieltä!\" Ja toinen ääni lisäsi vielä äänekkäämmin siihen:\n\n-- \"Epäilemättä, koska tämä valitsee rakastajansa palkkasoturien\njoukosta!\"\n\nEnsiksi hän horjahti, sitten hänen silmänsä etsivät nopeasti\nShahabarimia. Matta Tanitin pappi yksinään oli jäänyt paikalleen; ja\nHamilkar ei eroittanut etäältä muuta kuin hänen korkean päähineensä.\nKaikki ilkkuivat hänelle vasten kasvoja. Jota enemmän hänen kauhunsa\nkasvoi, sitä suuremmaksi tuli heidän ilonsa, ja häntä ympäröivien\npilkkahuutojen keskeltä huusi joku taempana oleva:\n\n-- \"Hänen nähtiin tulevan tyttäresi huoneesta!\"\n\n-- \"Eräänä Thammuskuun aamuna!\"\n\n-- \"Hän on zaimphin ryöstäjä!\"\n\n-- \"Hyvin kaunis mies!\"\n\n-- \"Sinua kookkaampi!\"\n\nHän sieppasi tiaransa päästään, arvonsa merkin, -- haransa, jossa oli\nkahdeksan salaperäistä kerrosta ja keskimmäisessä oli smaragdeista\ntehty simpukan kuva, -- ja heitti sen molemmin käsin, täysin voimin\nmaahan; kultarenkaat särkyivät ja ponnahtivat ylös permannosta ja\nhelmet helisivät lattialiuskoilla. Hänen valkoisella otsallaan he nyt\nnäkivät pitkän arven; se liikehti kuin käärme hänen silmäkulmiensa\nvälissä; hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän nousi alttarille vieviä\nsivuportaita myöten ja astui sen päälle! Siten hän vihki itsensä\njumalalle, tarjosi itsensä uhriksi. Hänen viittansa kehuna sai\nlekottamaan valojalustan liekit, jotka nyt olivat alempana kuin hänen\nsandaalinsa, ja hänen astuessaan noussut hieno, tuhka ympäröi pilvenä\nhäntä vatsaan asti. Hän seisahtui rautaisen jumalankuvan jalkojen\nväliin. Hän otti käsiinsä kaksi kourallista tuota tuhkaa, jonka\npaljas näkeminenkin täytti kauhulla jokaisen karthagolaisen mielen,\nja sanoi:\n\n-- \"Kautta taivaallisten henkienne sadan soihdun! kautta Kabirien\nkahdeksan tulen! kautta tähtien, kuukivien ja tulivuorien! kautta\nkaiken palavan! kautta erämaan janon ja meren kitkeryyden! kautta\nHadrumetumin luolan ja sielujen valtakunnan! kautta hävityksen!\nkautta poikienne ja esi-isienne veljien tuhan, jonka kanssa nyt\nomani liitän yhteen! te, Karthagon Neuvoston sata jäsentä, te olette\nvalehdelleet syyttäessänne tytärtäni! Ja minä, Hamilkar Barkas,\nMeri-suffeetti, Rikkaiden päämies ja kansan vallitsija, vannon\nhärkäpäisen Molokin edessä!\" Kaikki odottivat kuulevansa jotain\nkamalaa, mutta hän jatkoi kovemmalla ja tyynemmällä äänellä: \"etten\nedes puhukaan siitä hänen kanssaan!\"\n\nKultakampaiset temppelinpalvelijat astuivat sisään, -- toisilla\npurppuraiset sienet toisilla palmun oksat käsissään. He nostivat oven\nedessä olevan punasinertävän verhon ylös; ja tämän aukon kautta näkyi\ntoisten salien takana rusottava taivas, joka näytti jatkavan holvia\nja taivaan rannassa nojautuvan aivan siniseen mereen. Laineista\nkohoava aurinko nousi taivaalle. Äkkiä osui sen valo rautaisen\njumalankuvan rintaan, joka oli jaettu seitsemään ristikoilla\nsuljettuun osastoon. Kuvan punahampainen kita aukeni peloittavaan\nhaukotukseen; sen laajat sieramet levenivät, nouseva päivä elvytti\nsen, antoi sille kammottavan ja levottoman ilmeen, ikäänkuin se olisi\ntahtonut syöksyä ulos liittyäkseen aurinkoon, jumalaan ja sen kanssa\nkulkea kautta loppumattomien avaruuksien.\n\nMaahan kaatuneet soihdut paloivat vielä ja leiskottaen loivat\nsimpukankuoriselle permannolle kuin veri täpliä. Vanhimmat horjuivat\nuupuneina; täysin siemauksin he hengittivät aamun raitista ilmaa;\nhiki valui heidän kalpeilta kasvoiltaan; paljon huudettuaan eivät\nhe enää ymmärtäneet toistensa käheää puhetta. Mutta heidän vihansa\nsulfeettia kohtaan ei ollut lainkaan talttunut; hyvästiksi huusivat\nhe hänelle vielä uhkauksia, ja Hamilkar vastasi heille:\n\n-- \"Ensi yönä, Barkas, Eschmunin temppelissä!\"\n\n-- \"Minä tulen!\"\n\n-- \"Me annamme Rikkaiden sinut tuomita!\"\n\n-- \"Ja minä kansan!\"\n\n-- \"Ole varuillasi, ettet päätä päiviäsi ristinpuussa!\"\n\n-- \"Ja te, ettei teitä kaduilla revitä kappaleiksi!\"\n\nMutta heti kun he pääsivät pihaton kynnykselle esiintyivät he jälleen\nhillityn arvokkaina.\n\nHeidän juoksijansa ja vaununkuljettajansa odottivat heitä ovella.\nUseimmat heistä poistuivat valkoisen muulin selässä, Suffeetti\nhyppäsi vaunuihinsa ja tarttui ohjaksiin; ylpeästi kaulat kenossa ja\ntasatahdissa polkien jalkojensa alla singahtelevia kiviä molemmat\nhevot kiisivät huimaavaa vauhtia Mappalioiden tietä myöten, ja aisan\npäässä oleva hopeinen haukka näytti lentävän, niin vinhaan vaunut\nlensivät eteenpäin.\n\nTie johti kentän halki, jolla oli korkeita pyramiidinmuotoisia,\nteräväkärkisiä kiviä, joiden keskelle oli hakattu avoin käsi, aivan\nkuin kiven alla lepäävä vainaja olisi kohottanut sen taivasta\nkohden anoakseen jotain. Niitä seurasi joukko siellä täällä olevia\nkartionmuotoisia savesta, puunoksista ja kaislakudoksesta tehtyjä\nmajoja. Pienet kivistä laaditut muurit, vettä virtaavat ojat,\nespartoheinästä tehdyt köydet, piikkipensasaitaukset erottivat\nerisuuruisiin osiin nämät asumusalueet, ja ne tulivat sitä\nlukuisemmiksi, jota lähemmäksi suffeettin puistoja noustiin. Mutta\nHamilkar suuntasi katseensa suureen torniin, jonka kolme kerrosta\nmuodosti kolme suurensuurta lieriötä; ensimäinen oli rakennettu\nkivestä, toinen tiilistä, kolmas seedripuusta; ja ne kannattivat\nkuparikupua kahdenkymmenen neljän katajapuisen pylvään päässä, joista\nriippui köynnösten tavoin toisiinsa lomistettuja vaskiketjuja. Tämä\ntorni kohosi yläpuolelle niitä rakennuksia, jotka olivat oikealla\npuolella, varastohuoneita, kauppahuonetta, jota vastoin naisten\npalatsi kohosi sypressien takana, jotka seisoivat kahdessa rivissä\nkuin pronssimuurit.\n\nKun vaunut ratisten olivat ajaneet kaidasta portista sisään,\npysähtyivät ne laajan katoksen alle, jonka suojassa köysillä sidotut\nhevoset söivät niitettyjä heiniä.\n\nKaikki palvelijat juoksivat esille. Niitä oli lukuisa määrä, sillä\nnekin, jotka työskentelivät maatiloilla, olivat barbarien pelosta\ntuotu Karthagoon. Eläinten vuotiin verhotut peltomiehet laahasivat\nnilkkojen ympäri juotettuja kahleita; purppuratehtaiden työmiehillä\noli punaiset käsivarret kuten pyöveleillä; merimiehillä oli\nviheriäiset päähineet; kalastajilla korallikäädyt; metsämiehillä\nverkko olallaan; ja Megaran asukkailla oli valkoiset tai mustat\npuvut, nahkahousut ja olkihuopa- tai kangaslakit kullakin oman\npalveluslaatunsa ja eri ammattinsa mukaan.\n\nTaempana tungeskeli ryysyihin verhoutunut joukko. Ne elivät ilman\nmitään tointa kaukana asumuksista, nukkuen yönsä puutarhoissa ja\nelättäen itseään kyökin jätteillä, -- ihmishometta, joka versoi\npalatsin varjossa. Hamilkar suvaitsi heitä enemmän laajanäköisen\nviisautensa kuin halveksumisensa vuoksi. Kaikki olivat osoittaakseen\niloaan pistäneet kukan korvansa taakse, monet heistä eivät koskaan\nennen olleet häntä nähneetkään.\n\nMutta miehet, joiden tukkalaitos muistutti sfinxiä, riensivät suuret\nkepit käsissään keskelle parvea ja löivät oikealle ja vasemmalle.\nTäten ajoivat he loitommalle orjia, jotka uteliaina tahtoivat nähdä\nvaltiaansa, jotta heidän taaja joukkonsa ei häntä estäisi ja heidän\nhajunsa häntä vaivaisi.\n\nKaikki heittäytyivät suulleen maahan ja huusivat: -- \"Baalin silmä,\nkukoistakoon talosi!\" Ja näiden sypressikäytävässä suullaan makaavien\nihmisten välitse yli taloudenhoitaja Abdalonim valkoinen mitra\npäässään lähestyi Hamilkaria kantaen suitsutusmaljaa kädessään.\n\nSamalla astui Salammbo galeeriportaita alas. Kaikki hänen\norjattarensa seurasivat häntä; ja joka askeleella jonka heidän\nvaltiattarensa astui laskeutuivat hekin porrasta alemmaksi.\nNeekerinaisten päät muodostivat mustia pilkkuja pitkään kultalevyillä\nkoristettujen roomalaisnaisten otsanauhariviin. Toisilla oli\nhiuksissaan hopeanuolia, smaragdiperhosia, tai sädekehäksi\nmuodostettuja pitkiä neuloja. Näiden valkoisten, keltaisten ja\nsinisten pukujen joukossa kimalteli sormuksia, solkia, käätyjä,\nhetaleita, rannerenkaita; kepeät kankaat kahisivat; kuului sandaalien\nkopina ja alastomien jalkojen pehmeä töminä niiden astuessa puisille\nastimille: -- ja siellä täällä kohosi päätä korkeammalle kookkaan\neunukin hymyilevät kasvot. Kun miesten tervehdyshuuto oli vaiennut,\nniin Salammbon orjattaret, peittäen hihoillaan kasvonsa, päästivät\nyhtaikaa omituisen kiljahduksen, joka muistutti suden ulvontaa ja oli\nniin raivoisa ja kimakka että suuret ebenpuiset portaat, jotka olivat\ntäynnä naisia, näyttivät ylhäältä alas asti värähtävän kuin lyyra.\n\nTuuli leyhytti heidän huntujaan ja hennot papyruskaislat huojuivat\nhiljalleen. Oli Schebaz-kuu keskellä talvea. Kukkivat granaattipuut\nerottautuivat pyöreinä taivaan sineä vastaan ja oksien lomitse kuulsi\nmeri ja etäällä puoliksi merisumuun peittyvä saari.\n\nHamilkar seisahtui nähdessään Salammbon. Salammbo oli syntynyt\nuseiden miespuolisten lasten kuoltua. Sitä paitsi auringonpalvelijat\npitivät tyttären syntymistä onnettomuutena. Myöhemmin jumalat olivat\nlahjoittaneet hänelle pojan; mutta pettyneet toiveet ja kirous,\njolla hän oli tytärtään kironnut, olivat jättäneet jälkiänsä hänen\nsieluunsa. Salammbo astui sillä välin lähemmäksi.\n\nEriväriset helmet riippuivat pitkinä terttuina hänen korvistaan\nolkapäille ja kyynärpäihin asti. Hänen tukkansa oli käherretty niin\nettä se muistutti pilveä. Kaulassa hänellä oli pieniä neliskulmaisia\nkultalevyjä, joissa oli kuvattuna kahden takajaloillaan seisovan\nleijonan keskellä olevaa naista; hänen pukunsa oli aivan jumalattaren\npuvun kaltainen. Punertavan sininen leveähihainen puku verhosi\ntiukasti hänen vartaloaan ja leveni liepeestä. Huulien sinnoberiväri\nsai hänen hampaansa näyttämään vielä valkoisemmilta ja silmäluomiin\nsivelletty ontimonmuste hänen silmänsä suipemmilta. Hänen\nlinnunhöyhennahasta leikatuissa sandaaleissaan oli hyvin korkeat\nkorot, ja hän oli tavattoman kalpea, epäilemättä kylmän ilman\nvaikutuksesta.\n\nVihdoin hän seisoi Hamilkarin edessä, ja katsomatta häneen,\nnostamatta päätään sanoi:\n\n-- \"Terve sinulle, Baalin silmä, ikuinen kunnia! voitto! lepo!\ntyytyväisyys! rikkaus! Jo kauvan oli sydämeni murheellinen ja talo\nkaipasi sinua. Mutta palaava valtias on kuin ylösnoussut Tammus ja\nsinun silmiesi alla, isä, on ilo ja uusi elämä kaikkialla heräävä!\"\n\nJa ottaen Taanakin käsistä pienen soikean maljan, jossa höyrysi\njauhoista, voista, viinistä ja kardemummasta tehty sekoitus:\n-- \"Juo täysin siemauksin,\" sanoi hän, \"tervetulo-malja, jonka\npalvelijattaresi on valmistanut\".\n\nHamilkar vastasi -- \"Siunaus sinulle!\" ja tarttui koneellisesti\nhänelle ojennettuun kultamaljaan.\n\nMutta samalla hän katsoi niin terävästi Salammbohon, että tämä\nhämillään sopersi:\n\n-- \"Sinulle on kerrottu, oi valtias!...\"\n\n-- \"On! minä tiedän!\" vastasi Hamilkar matalalla äänellä. Oliko se\ntunnustus? vai puhuiko Salammbo barbareista? Ja lisäsi muutamia\nhajanaisia sanoja yleisestä valtiollisesta ahdinkotilasta, jonka hän\nyksinään toivoi voivansa haihduttaa.\n\n-- \"Oi isä!\" huudahti Salammbo, \"sinä et voi sitä saada unohtumaan,\nmitä ei voi enää korvata!\"\n\nSilloin Hamilkar astui askeleen taapäin, ja Salammbo hämmästyi\nhänen ällistystään; sillä eihän Salammbo ajatellut Karthagoa, vaan\ntemppelinryöstöä, johon hän piti itseään kanssarikollisena. Tuo\nmies, joka sai legionat vapisemaan ja jota hän tuskin tunsikaan,\nkauhistutti Salammbota kuten jumala; hän oli siis arvannut kaiken,\ntiesi kaiken, jotain kamalaa oli nyt tapahtuva. Salammbo huudahti:\n\"Armoa!\"\n\nHamilkarin pää painui hitaasti alas.\n\nVaikka Salammbo tahtoikin syyttää itseään, niin ei hän uskaltanut\navata suutaan; ja kumminkin valittamisen halu ja lohdutuksen\nkaipuu oli tukehuttaa hänet. Hamilkar taisteli tekemänsä lupauksen\nrikkomista vastaan. Hän piti lupauksensa joko ylpeydestä tai peläten\nepätietoisuutensa muuten loppuvan; ja hän katsoi terävästi tytärtään\nsuoraan kasvoihin saadakseen selville hänen sydämensä salaisuuden.\n\nVähitellen, raskaasti hengittäen painoi Salammbo päänsä olkapäittensä\nväliin isänsä liian painostavan katseen edessä. Nyt oli Hamilkar\ntodellakin varma siitä, että hän oli vaipunut barbarin syliin; hän\nvapisi, kohotti molemmat nyrkkinsä ylös. Salammbo kiljahti ja vaipui\norjattariensa syliin, jotka riensivät häntä tukemaan.\n\nHamilkar kääntyi poispäin. Kaikki taloudenhoitajat seurasivat häntä.\n\nVarastohuoneiden ovi avattiin ja hän astui suureen pyöreään saliin,\njohon päättyi, kuten pyörän puolat sen napaan, pitkiä, toisiin\nsaleihin johtavia käytäviä. Keskellä oli kivilaatta ja sen ympärillä\naitaus tyynyjen tueksi, jotka olivat kasassa matoilla.\n\nSuffeetti käveli ensin pitkin, kiivain askelin, hän hengitti\nraskaasti, polki korollaan maahan, pyyhkäisi kädellään otsaansa\nkuten mies, jota kärpäset vaivaavat. Mutta hän pudisti päätään ja\nnähdessään kootut rikkautensa hän rauhottui; ja hänen ajatuksensa,\njoita käytävien näky kiihoitti, liitivät toisiin saleihin, jotka\nolivat täynnä vielä harvinaisempia aarteita. Pronssilevyt,\nhopeaharkot ja rautatangot vaihtelivat tinalohkareiden kanssa,\njoita oli tuotu Kassiteridisaarilta Usva-meren takaa; mustien\nmaankumit tulvivat palmupuunkuorista tehdyistä säkeistä esiin ja\nkultahieta, jota oli ahdettu nahkapusseihin, valui liian vanhojen\nompeluksien raoista. Meriruohoista saadut hienot säikeet riippuivat\nEgyptin, Kreikan, Taprobanen ja Judean pellavan joukossa; meritähdet\nlevittelivät seinän juurella kukkakimpun tavoin suuria haarukoitaan;\nja epämääräinen haju täytti ilman, se leveni tuoksuaineista,\nnahoista, höysteistä ja kameelikurjen sulista, jotka suuriksi\nkimpuiksi sidottuina riippuivat katosta. Joka käytävän suulla seisoi\nnorsunhampaita kärjet yhteen liitettyinä muodostaen siten kaaren\naukon yläpuolelle.\n\nVihdoin hän nousi kivilaatalle. Kaikki taloudenhoitajat seisoivat\nkäsivarret ristissä, päät kumarassa, Abdalonim yksin kohotti ylpeänä\nsuippoa mitraansa.\n\nHamilkar kyseli laivojen päälliköltä. Hän oli vanha merimies, jolla\noli tuulen raatelemat silmäluomet, ja valkoiset suortuvat ulottuivat\naivan hänen vyötäisilleen asti ikäänkuin myrskyjen vaahto olisi\njäänyt partaan.\n\nHän vastasi lähettäneensä Gadeksen ja Thymiamatan sivulaivaston,\njonka piti pyrkiä Eziongaberiin Etelä-Sarven ja Höysteiden\nkalliokärjen ohi.\n\nToiset olivat kulkeneet neljän kuukauden ajan länteen päin\nkohtaamatta maata; mutta heidän laivansa keula takertui meriruohoon,\ntaivaan rannasta kuului taukoamatta vesiputousten kohina,\nverenhohtavat usvat peittivät auringon, kukkatuoksun täyttöinä\ntuuli uuvutti koko miehistön; ja nyt oli heidän muistonsa niin\nsekaisin, että he eivät voineet mitään kertoa. Sillä välin\noli kuljettu Scythien virtoja ylös, tunkeuduttu Kolkikseen,\njugrilaisten ja estialaisten luo, Arkipelagista oli ryöstetty\ntuhatviisisataa neitosta; oli upotettu kaikki vieraat laivat,\njotka oli tavattu Oestrymonin niemen tuolla puolen, jotta väylien\nsalaisuus ei tulisi ilmi. Sitävastoin pidätti kuningas Ptolemæus\nSchesbarin suitsutusaineet; Syracusa, Elathia ja Korsika ja saaret\neivät olleet mitään lähettäneet ja vanha merimies painoi päänsä\nalas ilmoittaessaan, että numidialaiset olivat anastaneet erään\nkolmisoudikon Rusicadan luona, -- \"sillä he pitävät yhtä heidän\nkanssaan, valtias.\"\n\nHamilkar rypisti silmäkulmiaan; sitten viittasi hän maamatkojen\njohtajaa puhumaan. Tämä oli puettu ruskeaan, vyöttömään kauhtanaan,\nja päässä oli pitkä valkoinen vaate, joka kulkien suun alapuolitse\nriippui olan taakse.\n\nKaravaanit olivat lähteneet tavan mukaan talvipäiväntasauksen aikaan.\nMutta tuhannesta viidestä sadasta miehestä, jotka olivat lähteneet\nperimpään Etiopiaan ja joilla oli ollut verrattomat kameelit, uudet\nleilit ja maalatusta kankaasta tehdyt matkatamineet, oli yksi ainoa\npalannut Karthagoon, -- toiset olivat kuolleet väsymyksestä tai\nolivat erämaan kauhujen johdosta tulleet hulluiksi; -- ja hän sanoi\nnähneensä kaukana Mustan-Harushin takana, atarantien ja suurten\napinain maan takana suuren suuria kuningaskuntia, joissa pienimmätkin\ntarve-esineet ovat kultaa, aivan maidonvalkoisen virran, leveän kuin\nmeren, sinipuisia metsiä, maustevuoria, ihmisen näköisiä hirviöitä,\njotka asustivat kallioilla ja joiden silmäterät katsellessaan\naukenivat kukkien lailla; sitten lohikäärmeissä vilisevän järven\ntakana kristallisia vuoria, jotka kannattavat aurinkoa. Toiset olivat\npalanneet Indiasta tuoden riikinkukkoja, pippuria ja uusia kankaita.\nMitä niihin tulee, jotka olivat lähteneet ostamaan kalkedon-jalokiviä\nSyrtien tietä Ammonin temppeliä kohden, niin olivat ne varmaankin\nhukkuneet hieta-aavikolle. Getulian ja Phazzanan karavaanit olivat\ntuoneet kotia tavallisen määrän; mutta nyt hän, matkojen johtaja ei\nuskaltanut lähettää ainoatakaan karavaania.\n\nHamilkar ymmärsi; palkkasoturit pitivät maaseudun hallussaan.\nRaskaasti huoahtaen nojautui hän toiseen kyynärpäähänsä; ja\nmaatilojen hoitaja pelkäsi niin kovasti puhua, että hän vapisi vaikka\nolikin leveäharteinen ja hänen silmäteränsä suuret ja punaiset. Hän\noli tylppänenäinen kuin verikoira, ja päässä oli niiniverkko; vyöllä\noli leopardin vuota ja siinä kiilteli kaksi suurta tikaria.\n\nKun Hamilkar kääntyi häneen päin, niin alkoi hän parkuen huutaa\nkaikkia Baaleja todistajakseen. Se ei ollut hänen syynsä! ei hän\nsille mitään voinut! Hän oli tarkastanut ilmanvaihtoa, tutkinut\nmaata, tähtiä, tehnyt istutukset talvi-päivänseisauksen aikaan,\nharventanut puita kuun vähentyessä, pitänyt orjia silmällä, säästänyt\nheidän pukujaan.\n\nMutta Hamilkaria ärsytti tämä lörpöttely. Hän läiskähytti kieltään ja\ntikarivöinen mies kertoi nopeasti:\n\n-- \"Oi, valtias! ne hävittivät kaiken! särkivät kaiken! turmelivat\nkaiken! Mashalassa on kolmetuhatta kasvavaa puuta lyöty maahan,\nUbadassa varastot hävitetyt, kaivot täytetyt! Tedeksestä veivät ne\ntuhat viisisataa gomoria jauhoja; Marazzanassa tapettiin paimenet,\nsyötiin karjat, poltettiin talo, sinun kaunis seedripuusta tehty\ntalosi, jonne tulit kesäisin! Tuburbon orjat, jotka olivat ohraa\nleikkaamassa, pakenivat vuoristoon; ja aasit, muuliaasit, muulit,\nTaorminan härät, orynhevoset, kaikki poissa! kaikki ryöstetty! Se\non kirous! Minä en voi elää tätä katsellen!\" Ja hän jatkoi itkien:\n\"Jospa tietäisit, kuinka kellarit olivat täynnä, ja aurat loistivat!\nOi, niitä kauniita oinaita! oi, niitä kauniita härkiä!...\"\n\nHamilkar oli tukehtua raivosta. Hän karjaisi:\n\n-- \"Vaikene! Olenko minä mikään kerjäläinen? Elä valehtele! puhu\ntotta! Minä tahdon tietää, paljoko olen kadottanut viimeiseen\nsikliin, viimeiseen kabiin asti! Abdalonim, tuo minulle laivojen,\nkaravaanien, maatilojeni, koko talouteni tilit! Ja jos omatuntonne on\nkipeä, niin turma teidän ylitsenne! -- Menkää!\"\n\nKaikki taloudenhoitajat peräytyivät kumarassa kädet riippuen\naivan lattiaan asti. Abdalonim otti seinän sisään muuratun kaapin\nkeskikomerosta solmunuoria, kangas- ja papyruskääryjä ja lampaan\nlapaluita, jotka olivat täynnä hienoa kirjoitusta. Hän asetti ne\nHamilkarin jalkojen juureen, antoi hänelle puukehyksen, johon oli\npingoitettu kolme lankaa ja niihin pujotettu kulta-, hopea- ja\nsarvipalloja, ja alotti:\n\n-- \"Sata yhdeksänkymmentä kaksi taloa Mappalioissa, vuokrattu\nKarthagolaisille yhdestä bekasta kuukaudessa.\"\n\n-- \"Ei! se on liikaa! armahda köyhiä! ja sinä kirjoitat niiden nimet\nmuistoon, jotka näyttävät rohkeimmilta ja koetat päästä selville,\novatko he kiintyneet tasavaltaan! Jatka!\"\n\nAbdalonim hidasteli hämmästyen tätä jalomielisyyttä.\n\nHamilkar sieppasi kangaskääryt hänen käsistään.\n\n-- \"Mitä tämä tietää? kolme palatsia Khamonin torin varrella\nkahdestatoista kesitahista kuussa! Merkitse kaksikymmentä! Rikkaat\neivät saa minua nylkeä.\"\n\nYli-taloudenhoitaja jatkoi kumarrettuaan syvään:\n\n-- \"Lainattu Tigillakselle korjuu-ajan loppuun asti kaksi kikaria\n33 prosentin hyvitystä vastaan, meri-koron mukaan, meriveroja;\nBar-Malkarthille tuhat viisisataa sikeliä, panttina kolmekymmentä\norjaa. Mutta kaksitoista heistä kuoli suolalampiin.\"\n\n-- \"Siksi että eivät olleet kyllin rotevia,\" sanoi suffeetti nauraen.\n\"Samapa se! jos hän tarvitsee rahaa, niin lainaa hänelle! Aina tulee\nlainata ja eri korkoa vastaan riippuen kunkin rikkaudesta.\"\n\nPalvelija kiiruhti lukemaan mitä olivat tuottaneet Annaban\nrautakaivokset, korallinpyynti, purppuratehtaat, kreikkalaisille\nsiirtolaisille vuokrattu maa, hopean lähettäminen Arabiaan, jossa se\noli kymmenen kertaa kultaa kalliimpaa, laivojen ryöstömatkat, sitten\nkun kymmenys oli suoritettu jumalattaren temppelille.\n\n-- \"Joka kerta olen selittänyt tuloja olleen neljännes vähemmän,\nvaltias!\" Hamilkar laski yhteen helmien avulla; ne kilahtelivat hänen\nsormiensa alla.\n\n-- \"Jo riittää! Mitä menoja olet suorittanut?\"\n\n-- \"Stratonikleelle Korinthissa ja kolmelle Alexandrian kauppiaalle\nmyötäseuraavien kirjeiden mukaan (ne ovat tässä), kymmenentuhatta\nathenalaista drakmaa ja kaksitoista Syrian talenttia kultarahoja.\nLaivaväen elatus nousee kahteenkymmenen minaan kuukaudessa\nkolmisoutulaivalta...\"\n\n-- \"Minä tiedän! Paljoko on mennyt hukkaan?\"\n\n-- \"Tilit ovat näillä lyijylevyillä,\" sanoi taloudenhoitaja. \"Mitä\nyhteisesti lastattuihin laivoihin tulee, kun usein on täytynyt\nheittää lastit mereen, niin on epätasainen hukka jaettu tasan\nkaikkien osallisten kanssa. Köysistä, jotka lainattiin asevarastosta,\nja joita oli mahdoton suorittaa takaisin, vaativat syssitit ennen\nUtican retkeä kahdeksansataa kesitathia.\"\n\n-- \"Aina vain he!\" sanoi Hamilkar pää kumarassa; ja hän istui\nhetkisen aivan kuin kaiken sen vihan painamana, jonka hän tunsi\ntulleen osakseen: -- \"Mutta minä en näe täällä Megaran menoja?\"\n\nAbdalonim meni kalveten ottamaan toisesta komerosta sykomoripuisia\nlevyjä, jotka olivat tukuttain pujotetut nahkahihnoihin.\n\nHamilkar kuunteli uteliaana talousmenoja, ja tyyntyi kuullessaan\nyksitoikkoisen äänen luettelevan numeroita; Abdalonom luki yhä\nhitaammin. Äkkiä pudotti hän maahan puulevyt ja heittäytyi suulleen\nmaahan, kädet levällään kuin tuomitulla. Tyyneyttään menettämättä\nHamilkar kokosi levyt; ja hänen huulensa aukenivat ja silmänsä\nsuurenivat hänen nähdessään yhden päivän menojen joukossa tavattoman\nmäärän lihaa, kaloja, lintuja, viiniä ja höysteitä sekä särjettyjä\nastioita, kuolleita orjia, pilaantuneita mattoja.\n\nAbdalonim kertoi hänelle yhä maaten suullaan barbarien juhlasta.\nHän ei ollut voinut vastustaa Vanhimpien määräyksiä, -- sitäpaitsi\nSalammbokin oli käskenyt olemaan säästämättä rahoja sotilaiden\nkestitsemisessä.\n\nTyttärensä nimen kuullessaan syöksähti Hamilkar ylös. Sitten huulet\npiukalla hän kyyristyi jälleen tyynyilleen; hän repi kynsillään\nniiden hetaleita, läähättäen, silmien tuijottaessa eteenpäin.\n\n-- \"Nouse!\" sanoi hän; ja hän astui alas kivilaatalta.\n\nAbdalonim seurasi häntä; hänen polvensa vapisivat. Mutta äkkiä\ntarttui hän rautatankoon ja alkoi kuin hullu nostella lattialiuskoja\nylös. Eräs puulevy nousi ylös ja pian näkyi pitkin käytävää useita\nsuuria kansia, jotka peittivät viljasäiliöitä.\n\n-- \"Näethän, Baalin silmä\", sanoi palvelija vavisten, \"he eivät\nvielä ole vieneet kaikkea! ja ne ovat syviä, jokainen viisikymmentä\nkyynärää, ja reunojaan myöten täynnä! Matkalla ollessani kaivatin\nniitä asehuoneesen, puistoon, kaikkialle! talosi on täynnä viljaa\nkuten sydämesi viisautta.\"\n\nHymy levisi Hamilkarin kasvoille! \"Se on hyvä, Abdalonim!\" Sitten\nkumartuin kuiskaamaan hänen korvaansa: \"Tuota sitä Etruriasta,\nBrutiumista, kaikkialta mistä vain tahdot ja mihin hintaan tahansa!\nKokoa ja säilytä! Minun yksinään täytyy omistaa kaikki vilja\nKarthagossa.\"\n\nSitten päästyään käytävän päähän Abdalonim vyössään riippuvalla\navaimella avasi oven suureen neliskulmaiseen huoneesen, jonka\nsedripylväät jakoivat kahteen osaan. Kulta-, hopea- ja vaskirahoja\noli järjestetty pöydille tai ahdettu seinäkomeroihin ja ne nousivat\nkaikilla neljällä seinällä kattoparruihin asti. Nurkissa suuren\nsuuret virtahevon nahasta tehdyt lippaat sisälsivät kokonaisia rivejä\npieniä säkkejä, vaihtorahoja oli kasottain permannolla; ja siellä\ntäällä oli liian korkea rahapino kaatunut ja näytti sortuneelta\npilarilta. Suuret karthagolaiset rahat, jotka kuvasivat Tanitia\nratsun kera palmupuun suojassa, sekaantuivat alusmaiden rahoihin,\njoissa oli härkä, tähti, pallo tai puolikuu. Eri suuriin summiin\njärjestettyinä oli kaikenarvoisia, -kokoisia ja -aikaisia rahoja,\n-- vanhoista Assyrian kynttä ohuemmista rahoista Latiumin vanhoihin\nkättä paksumpiin rahoihin asti, Eginan nappeja, Baktrian levyjä,\nlakedaimonilaisten lyhyitä puikkoja; useat olivat ruosteessa,\nlikaisia, veden vihertämiä tai tulen mustaamia, joita oli joko saatu\nverkoilla tai koottu valloitetun kaupungin raunioista. Pian laski\nsuffeetti, vastasivatko koolla olevat rahat voitto- ja tappiotiliä,\njoka hänelle oli luettu; ja hän kääntyi lähtemään nähdessään kolme\nvaskiruukkua, jotka olivat aivan tyhjiä. Abdalonim käänsi päänsä\nkauhun merkiksi poispäin, Hamilkar näytti mukautuneen kaikkeen eikä\npuhunut sanaakaan.\n\nHe kulkivat toisten käytävien, toisten salien kautta ja saapuivat\nvihdoin ovelle, jonka vartioimista varten eräs mies oli vyötäröiltä\nkiinnitetty pitkään seinästä lähtevään kahleesen. Se oli roomalainen\ntapa, joka vasta äskettäin oli otettu käytäntöön Karthagossa. Miehen\nparta ja kynnet olivat kasvaneet suunnattoman pitkiksi, ja hän\nliikahteli taukoamatta oikealle ja vasemmalle villipetojen tavoin.\nHeti kun hän tunsi Hamilkarin, syöksyi hän häntä kohden huutaen:\n\n-- \"Armoa, Baalin silmä! sääli minua! tapa minut! Kymmeneen vuoteen\nen ole nähnyt aurinkoa! Isäsi nimessä, armoa!\"\n\nVastaamatta hänelle Hamilkar löi käsiään yhteen, ja kolme miestä\nriensi apuun; ja kaikin nelisin vetivät he suunnattoman suuren\novisalvan renkaista ulos. Hamilkar otti soihdun ja katosi pimeään.\n\nSitä huonetta, johon hän nyt tuli, pidettiin yleensä perheen\nhautakammiona; mutta tarkemmin tutkimalla olisi sieltä löytänyt vain\nsuuren muuratun kuopan. Se oli valmistettu varkaiden eksyttämiseksi\neikä sisältänyt mitään. Hamilkar astui sen ohitse; sitten kumartui\nhän alas ja pani hyvin raskaan myllynkiven pyörimään teloilla\nsyrjään. Ja tämän aukon kautta hän astui kartion muotoon tehtyyn\nkammioon.\n\nSeinät olivat pronssisilla suomulevyillä peitetyt; keskellä\nkohosi graniittijalustan päässä erään Aletes nimisen Kabirin,\nKeltiberin kaivoksien keksijän kuvapatsas. Jalustan ympärillä oli\nmaahan järjestetty suuria kultakilpiä ja suunnattomia umpinaisia\nhopeamaljoja, joilla oli mitä omituisimpia muotoja ja jotka\nolivat käytäntöön kelpaamattomia; sillä tapana oli valaa suuri\nmäärä metallia tällaisiin muotoihin, jotta niiden tuhlaaminen ja\nkuljettaminenkin kävi melkein mahdottomaksi.\n\nSoihdullaan hän sytytti kuvapatsaan päähineesen kiinnitetyn\nkaivoslampun; viheriäisiä, keltaisia, sinisiä, sinipunaisia,\nviinin ja veren värisiä säteitä välähteli äkkiä salissa. Huone oli\ntäynnä jalokiviä, jotka olivat joko lampun tavoin vaskilevyihin\nripustetuissa kultapulloissa tai järjestetty omaan kiviympäristöönsä\nseinän juurelle. Siellä oli turkooseja, joita linkokivillä kallioista\nlyödään irti, kiiltokiviä, jotka olivat muodostuneet ilveksen\nvirtsasta, kuusta pudonneita kivettyneitä kalanhampaita, tyaneja,\ntimantteja, sandastrumeja, berylejä, kolmea lajia rubiineja, neljää\nlajia safireja ja kahtatoista lajia smaragdeja. Ne kimaltelivat\nkuten maitopisarat, siniset jääpuikot, hopeahieta, ja loivat valoaan\nleveinä säteinä, hienoina väikkeinä, tähtinä. Meteoorikivet, jotka\nukkonen synnyttää, hohtivat myrkystä parantavien kalkedonien\nrinnalla. Siellä oli Zabarcan vuoresta saatuja topaaseja, jotka\ntorjuvat pelon ja kauhun, Bactriasta tuotuja opaaleja, jotka estävät\nkeskensynnytyksen, Ammonin sarvia, joita pannaan vuoteen alle unien\nsaamiseksi.\n\nJalokivien väike ja lampun liekki kuvastuivat suuriin kultakilpiin.\nHamilkar seisoi hymyillen käsivarret rinnallaan ristissä; -- ja hän\niloitsi, ei niin paljon rikkautensa katselemisesta kuin tietäessään\nolevansa rikas. Hänen rikkautensa oli saavuttamaton, loputon,\nääretön. Hänen esi-isänsä, jotka nukkuivat hänen jalkojensa alla,\nhengittivät osan ikuisuuttaan hänen sydämeensä. Hän tunsi seisovansa\naivan lähellä maanalaisia haltijoita. Hän tunsi kuten Kabirin iloa,\nja suuret, kasvoihinsa osuvat valosäteet tuntuivat näkymättömän\nverkon äärimmäisiltä langoilta, jotka äärettömien syvyyksien yli\nsitoivat hänet maailman keskustaan.\n\nÄkkiä eräs ajatus sai hänet vavahtamaan, ja astuttuaan aivan\njumalankuvan taakse kulki hän suoraan muuria kohden. Sitten tarkasti\nhän käsivarressaan olevien tatueerausten joukossa vaakasuoraa viivaa,\njota kaksi pystysuoraa leikkasi; se esitti Kananean numeroissa lukua\nkolmetoista. Sitten hän laski seinästä kolmannentoista pronssilevyn,\nnosti kerta vielä avaran hihansa ylös; ja oikea kätensä suorana hän\nluki toisesta paikasta käsivarttaan vieläkin mutkikkaampia viiruja\nsormiensa sirosti liikahdellessa kuten lyyran soittajalla. Vihdoin\nhän painoi peukalollaan seitsemän kertaa seinään; ja yhtenä suurena\nlohkareena avautui osa muuria.\n\nSen takana oli piilossa kammio, johon oli kätketty salaperäisiä\naineita, joilla ei ollut nimeä ja joiden arvo oli määräämätön.\nHamilkar astui kolme porrasta alemmaksi; hän otti hopeasaavista\nantiloopin vuodan, joka uiskenteli mustassa nesteessä, ja palasi\nsitten takaisin.\n\nAbdalonim alkoi jälleen astua hänen edellään. Hän löi\nlattialiuskoihin pitkää keppiään, jonka yläpäässä oli kelloja, ja\njokaisen huoneen edessä hän huusi Hamilkarin nimen samalla ylistäen\nja siunaten häntä.\n\nPyöreässä salissa, jonne kaikki käytävät päättyivät, oli seinille\nkasattu algumminitankoja, hennasäkkejä, Lemnoksen mullasta tehtyjä\nkakkuja, ja kilpikonnan kuoria, jotka olivat kukkuroillaan helmiä.\nOhikulkiessaan hipaisi suffeetin puku näitä aarteita, mutta hän ei\nedes katsahtanutkaan jättiläissuuriin meripihkalohkareisiinkaan,\njota ainetta pidettiin melkein jumalallisena, auringon säteiden\nmuodostamana.\n\nTuoksuva ilmalaine tuli heitä vastaan.\n\n-- \"Avaa ovi!\"\n\nHe astuivat sisään.\n\nAlastomat miehet vastasivat taikinamaista sekoitusta, riipivät\nyrttejä, hämmensivät hiiliä, kaatoivat öljyä ruukkuastioihin,\navasivat ja sulkivat pieniä munanmuotoisia koloja, joita oli seiniin\nkaivettu niin tiheään, että huone näytti mehiläiskeon sisustalta.\nMyrobalonia, bdelliumia, saframia ja orvokkeja näkyi niistä.\nKaikkialla oli hajallaan pihkoja, jauhoja, juuria, lasipulloja,\nangervon oksia, ruusunlehtiä; ja melkein oli tukehtua näihin\ntuoksuihin, vaikka storaxia höyrysikin keskellä räiskyen vaskisella\nkolmijalalla.\n\nTuoksuaineiden hoitaja, pitkä ja kalpea kuin vahakynttilä, lähestyi\nHamilkaria murskatakseen käärön metopionia hänen käteensä samalla kun\nkaksi muuta hieroi hänen kantapäitään baccaris-lehdillä. Hän lykkäsi\nne luotaan; ne olivat irstastapaisia kyrenaikalaisia, mutta niitä\npidettiin arvossa salatietojensa vuoksi.\n\nNäyttääkseen valppauttaan tuoksuaineiden hoitaja tarjosi suffeetille\nelectronlusikalla hiukan malobathria maistettavaksi; sitten puhkaisi\nhän neulalla kolme indialaista bezoarikiveä. Valtias, joka tunsi\nkaikki petoskeinot, otti sarvellisen balsamia ja pidettyään sitä\nhehkuvien hiilien päällä tiputti pisaran vaatteelleen; ruskea pilkku\nmuodostui siihen, balsami oli väärennettyä. Silloin hän loi terävän\nkatseen tuoksuaineiden hoitajaan, ja sanaakaan sanomatta heitti\ngasellin sarven hänelle vasten kasvoja.\n\nNiin suuttunut kun hän olikin nähdessään hänen vahingokseen tehtyjä\nväärennyksiä, niin hän kuitenkin huomatessaan narduspaketit, joita\naijottiin lähettää merentakaisiin maihin, käski niihin sekoittamaan\nantimoniumia tehdäkseen ne raskaammiksi.\n\nSitten hän kysyi, missä oli kolme häntä varten valmistettua laatikkoa\npsagas-palsamia.\n\nHoitaja ei sanonut tietävänsä niistä mitään, sotilaat olivat tikarit\nkädessä saapuneet karjuen sisään; hän oli heille avannut säiliöt.\n\n-- \"Sinä pelkäät siis heitä enemmän kuin minua!\" huudahti suffeetti;\nja höyryjen läpi hänen silmänsä leimahtivat kuten soihdut pitkää,\nkalpeaa miestä kohden, joka alkoi ymmärtää mikä häntä odotti.\n\"Abdalonim! ennen auringon laskua sinä annat hänen käydä ruoskakujan\nläpi: silvo hänet!\"\n\nTämä vahinko kiukustutti häntä, vaikka se olikin edellisiä pienempi;\nsillä vaikka hän koettikin karkoittaa niitä mielestään, niin kohtasi\nhän barbarien töitä joka askeleella. Heidän hävitystyönsä yhdistyi\nhänen tyttärensä häpeään, ja hän raivostui koko talolle, joka siitä\ntiesi eikä sitä hänelle sanonut. Mutta jokin sisäinen voima pakotti\nhäntä ottamaan onnettomuudestaan yhä enemmän selkoa; ja vainu vimman\nvallassa hän tarkasti kaikissa vajoissa, kauppahuoneiden takana\nolevat varastot, joissa oli maapihkaa, puuta, ankkureja ja köysiä,\nhunajaa ja vahaa, kangasaitat, ruokavarakammiot, marmorivarastot ja\nsilfiumvajat.\n\nHän meni puutarhan toiselle puolelle majoihin tarkastamaan\nkotikäsityöläisiä, joiden teoksia myytiin. Räätälit ompelivat\nviittoja, toiset kutoivat verkkoja, toiset maalasivat tyynyjä,\nleikkasivat sandaaleja, egyptiläiset työmiehet silittivät simpukalla\npapyrusta, kankurien sukkulat lensivät, aseseppien alasimet\nkalskuivat.\n\nHamilkar sanoi heille:\n\n-- \"Takokaa miekkoja! takokaa yhtäpäätä! niitä minä tarvitsen.\" Ja\nhän otti poveltaan myrkyissä liotetun antilopinnahan käskien siitä\ntekemään rintapaidan, joka oli pronssia vahvempi, ja johon ei rauta\neikä tuli pystynyt.\n\nAstuessaan työmiesten luo koetti Abdalonim suunnata hänen vihaansa\nmuualle, koetti ärsyttää häntä niitä vastaan moittien heidän työtään.\n-- \"Tuollaista työtä! mikä häpeä! Valtias on aivan liian hyvä.\"\nKuuntelematta häntä Hamilkar poistui.\n\nHän kulki hitaammin, sillä ylhäältä alas asti hiiltyneet puut,\njommoisia tapaa paimenten asustamissa metsissä, telkesivät hänen\ntiensä; paaluaidat olivat rikotut, vesi uomissa kuivunut, rapakoissa\noli lasinsirpaleita ja apinain luita. Kankaankappaleita riippui\nsiellä täällä pensaikoissa; sitruunapuiden alla mädänneet kukat\nmuodostivat keltaisia likaröykkiöitä. Nähtävästi olivat palvelijat\njättäneet kaiken sikseen siinä uskossa, ettei valtias koskaan palaa.\n\nJoka askeleella keksi hän uusia häviöitä, uusia todistuksia tuosta\nasiasta, josta hän oli vannoutunut olla ottamatta selvää. Nyt\nlikasi hän purppurasaappaansa lokaan; eikä hänellä ollut kaikkia\nnoita miehiä edessään katupultin suulla lennättääkseen heidät\nmurskaksi! Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi puolustettuaan heitä; se\noli narrimaista, petosta; ja kun hän ei voinut kostaa sotilaille,\nei Vanhimmille, ei Salammbolle, ei kenellekään, ja kun hänen\nvihansa etsi jotain esinettä, niin tuomitsi yhdellä kerralla kaikki\npuisto-orjat vuorikaivoksiin.\n\nAbdalonim värisi joka kerta, kun hän näki Hamilkarin lähestyvän\npuistoja. Mutta Hamilkar kääntyi myllytielle, josta kuului\nalakuloista laulua.\n\nTomupilven keskellä pyöri täällä suuria myllyjä, se on kaksi\nporfyyri-kartiota toistensa päällä; ylimäisessä oli suppilo; se pyöri\npaksujen tankojen avulla alimman päällä. Rinnallaan ja käsivarsillaan\nmiehet lykkäsivät samalla kuin toiset valjastetut vetivät. Hihnojen\nhankaamisesta oli hartioihin muodostunut visvaa valuvia haavoja,\njommoisia näkee aasien niskassa, ja musta ja ohut kankaansiekale,\njoka tuskin peitti heidän lanteitaan, ja jonka kulma riippui alas,\nlöi heidän polventaipeehensa kuten pitkähäntä. Heidän silmänsä olivat\npunaisia, jalkojen raudat kalskahtivat, rinnat läähättivät tahdissa.\nHeidän suunsa edessä oli kahdella ketjulla kiinnitetty kuonokoppa,\njotta heidän olisi mahdotonta syödä jauhoja, ja heidän käsissään oli\numpinaiset kintaat, jotka estivät heitä ottamasta sitä.\n\nValtiaan tullessa paukkuivat puiset tangot voimakkaammin. Vilja\nnarskui murskaavien kivien alla. Monet vaipuivat polvilleen; toiset\njatkoivat kulkuaan heidän ylitseen.\n\nHän kysyi Giddenemiä, orjien päällikköä; tämä tuli esiin, ja hänen\narvonsa ilmeni jo hänen loistavassa puvussaankin; sillä hänen\nsivuilta halki oleva tunikansa oli hienointa purppuraa, raskaat\nrenkaat riippuivat hänen korvistaan, ja jalkojen ympäri käärittyä\nkangasta kokoamassa oli kultaliiste, joka kuten käärme puun ympäri\nkohosi nilkasta lanteille asti. Sormuksilla ahdetuissa käsissä\noli hänellä gagatipaloista tehdyt ketjut tunteakseen sen avulla\nkaatumatautiset.\n\nHamilkar viittasi häntä päästämään kuonokopat orjien suulta. Silloin\nne kaikki kiljaisten kuin nälkäiset pedot syöksyivät jauhoihin\nkäsiksi ja ahmivat sitä painaen kasvonsa kasoihin.\n\n-- \"Sinä näännytät ne!\" sanoi suffeetti.\n\nGiddenim vastasi, että se oli niiden kurissa pitämiseksi\nvälttämätöntä.\n\n-- \"Silloin oli turhaa lähettää sinua Syracusaan orjakouluun. Käske\nkaikki tänne!\"\n\nJa edeskäyvät, kellariorjat, tallirengit, juoksijat,\nkantotuolinkantajat, kylpyorjat ja vaimot lapsineen järjestyivät\npuutarhaan yhteen ainoaan riviin, joka kauppahuoneesta ulottui\nvillipetojen puistoon asti. He seisoivat henkeään pidättäen. Tavaton\nhiljaisuus täytti Megaran. Aurinko oli laguunin kohdalla katakombien\njuurella. Riikinkukot piipittivät. Hamilkar astui hitaasti eteenpäin.\n\n-- \"Mitä minä noilla vanhoilla teen?\" sanoi hän; \"myy ne! Täällä on\nliiaksi gallialaisia, ne ovat juoppoja! ja liiaksi kretalaisia, ne\nvalehtelevat! Osta minulle kappadokialaisia, asialaisia ja neekerejä.\"\n\nHän kummasteli lasten pientä määrää. -- \"Joka vuosi, Giddenem, täytyy\ntalossa syntyä lapsia! Jätä sen vuoksi kammiot öiksi auki, jotta he\nvapaasti voivat liittyä toisiinsa.\"\n\nSitten antoi hän osoittaa itselleen varkaat, laiskat ja\nvastahakoiset. Hän määräsi rangaistuksia ja moitti samalla\nGiddenemiä; ja Giddenem painoi kuten härkä alas otsansa, jossa leveät\nsilmäkulmat liittyivät yhteen.\n\n-- \"Katso, Baalin silmä,\" sanoi hän osoittaen kookasta libyalaista,\n\"tämä tavattiin nuora kaulassaan\".\n\n-- \"Vai niin! sinä tahdot siis kuolla?\" lausui suffeetti\nhalveksivaisesti.\n\nJa orja vastasi pelottomasti:\n\n-- \"Tahdon!\"\n\nSilloin, välittämättä antamastaan esimerkistä tai rahallisesta\ntappiosta, Hamilkar sanoi palvelijoille:\n\n-- \"Viekää hänet pois!\"\n\nEhkä hänen mielessään oli aikomus siten tehdä uhri. Siten hän tuotti\nitselleen vahinkoa väistääkseen jonkun kamalamman onnettomuuden.\n\nGiddenem oli kätkenyt vialliset toisten taakse. Hamilkar huomasi\nheidät:\n\n-- \"Kuka sinun käsivartesi on katkaissut?\"\n\n-- \"Sotilaat, Baalin silmä.\"\n\nSitten eräälle samniumilaiselle, joka ontui kuin haavoitettu haikara:\n\n-- \"Ja kuka sinulle tuon on tehnyt?\"\n\nSe oli ollut tarkastaja, joka rautatangolla oli lyönyt hänen jalkansa\npoikki.\n\nTämä mieletön julmuus suututti suffeettia; ja riistäen Giddenemin\nkäsistä hänen gagatiketjunsa hän karjaisi:\n\n-- \"Kirottu olkoon koira, joka haavoittaa laumaansa. Katkoa orjilta\njäsenet, kautta Tanitin hyvyyden! Sinä tuotat valtiaallesi häviötä!\nTukahuttakaa hänet tunkioon. Ja ne, jotka puuttuvat? Missä ne ovat?\nOletko ne surmannut yhdessä sotilaitten kanssa?\"\n\nHänen kasvojensa ilme oli niin pelottava, että kaikki naiset\npakenivat. Orjat peräytyivät ja muodostivat laajan piirin heidän\nmolempien ympärille; Giddanem suuteli kiihkeästi hänen sandaalejaan;\nHamilkar seisoi hänen edessään nyrkit koholla.\n\nTuolla henkisellä selvyydellä, joka taistelun kuumimmassa tuoksinassa\noli ylimmillään, muisti hän tuhansia vastenmielisiä tapauksia,\nhäpeällisiä seikkoja, joita hän tähän asti ei ollut ottanut huomioon;\nja vihansa valossa, kuten salamien hohteessa, hän näki taas kaiken\nhäviönsä yhdellä kertaa edessään. Maatilojen valvojat olivat paenneet\npeläten sotilaita, ehkä olivat niiden kanssa samassa juonessakin,\nkaikki häntä pettivät, liian kauvan hän jo oli hillinnyt itseään.\n\n-- \"Tuokaa ne tänne,\" huusi hän, \"ja leimatkaa niihin pelkurien\nmerkki kuumalla raudalla otsaan!\"\n\nSilloin tuotiin ja kasattiin keskelle puistoa nuoria, kaularautoja,\npuukkoja, kahleita kaivoksiin tuomittuja varten, jalkapuut, joihin\npuserrettiin jalat, numelloja, joita pantiin hartioita pusertamaan,\nja skorpioneja, kolmisiimaisia piiskoja, jotka päättyivät\npronssikoukkuihin.\n\nKaikki orjat asetettiin aurinkoon päin, kaikki nielevää Molokia\nkohden, selälleen tai suulleen maahan, ja piiskaamiseen tuomitut\nseisomaan puita vasten, kaksi miestä kunkin viereen, joista töinen\nlaski ja toinen löi.\n\nHän löi molemmin käsin; hihnat vinkuivat ja repivät kuoren\nplataaneista. Veri sinkoili sateena lehtiin ja punaiset lihamöhkäleet\nvääntelehtivät parkuen puiden juurella. Ne, jotka taottiin kahleihin,\nrepivät kynsillään kasvojaan. Puisten ruuvien natina kuului; kumeita\nlyöntejä kaikui; joskus kimakka kiljahdus lensi ilman halki. Kyökin\npuolella oli vaatesiekaleiden ja leikattujen hiuksien välissä\nkyyryllään miehiä viuhkoja löyhyttämällä sytyttämässä hiiliä, ja\npalaneen lihan käry nousi ilmaan. Piiskatut pyörtyivät, mutta käsien\nsiteiden kannattamina pysyivät pystyssä ja antoivat päänsä pudota\nolalleen ja sulkivat silmänsä. Toiset alkoivat katsellessaan kauhusta\nkirkua, ja leijonat, muistellessaan ehkä juhlaa nousivat haukotellen\nluolien reunaa vasten.\n\nSilloin ilmestyi Salammbo penkereensä tasolle. Hän juoksi kauhuissaan\nnopein askelin edes ja takaisin. Hamilkar huomasi hänet. Hänen\nmielestään kohotti Salammbo häntä kohden käsivartensa kuten armoa\nanoakseen; kauhua kuvaavan liikkeen tehden Hamilkar kääntyi menemään\nnorsujen puistoon.\n\nNämät eläimet olivat suurien punilaisten perheiden ylpeys. Ne\nolivat kantaneet selässään esi-isiä, voittaneet sodissa, ja niitä\nkunnioitettiin auringon suosikkeina.\n\nMegaran norsut olivat vahvimmat koko Karthagossa. Hamilkar oli ennen\nlähtöään vaatinut Abdalonimilta valan, että hän vartioisi niitä.\nMutta ne olivat silpomisen seurauksista kuolleet; kolme ainoastaan\noli jälellä maaten tomussa tarhan keskellä särjettyjen seimiensä\nedessä.\n\nNe tunsivat Hamilkarin ja tulivat hänen luokseen.\n\nEräällä oli korvat kamalalla tavalla säpäleinä, toisella polvessa\nammottava haava, ja kolmannella kärsä oli poikki.\n\nNe katselivat murheellisina aivan kuin järjelliset olennot\nHamilkaria; ja se, jolla ei enää ollut kärsää, taivutti suuren päänsä\nalas ja notkistaen polviaan koetti hiljaa hyväillä häntä kärsänsä\ninhoittavalla tyngällä.\n\nEläimen häntä näin hyväillessä kaksi kyyneltä vieri Hamilkarin\nsilmistä. Hän syöksyi Abdalonimia kohden.\n\n-- \"Konna! ristiin! ristiin!\"\n\nPyörtyneenä Abdalonim vaipui selälleen maahan.\n\nPurppura tehtaiden takana, joista kepeät siniset sauhupilvet\nkohosivat taivasta kohden, kuului shakaalin kiljunta; Hamilkar\nseisahtui.\n\nAjatus pojastaan rauhoitti hänet äkkiä, kuten jumalallinen kosketus.\nHän näki siinä voimansa jatkuvan, oman persoonallisuutensa loputtoman\nkehityksen, eivätkä orjat ymmärtäneet, mistä tämä rauha tuli hänen\nylitseen.\n\nMennessään purppuratehtaita kohden hän kulki vankilan ohi, joka oli\nmustista kivistä neliskulmaisen kuopan ympärille rakennettu pitkä\ntalo. Sen ympäri kiersi pieni käytävä ja sen jokaisessa neljässä\nnurkassa oli portaat.\n\nIddibal odotti epäilemättä yötä ennenkuin hän antoi merkin\nkokonaisuudessaan. Ei vielä ollut kiirettä, ajatteli Hamilkar ja hän\nastui vankilaan. Muutamat huusivat hänelle: \"Palaa\"; uskaliaimmat\nseurasivat häntä.\n\nAvonainen ovi liikehteli tuulessa. Ilta-aurinko loisti kapeista\nakkunoista, ja sisällä näkyi seinillä katkotulta kahleita.\n\nSiinä oli kaikki, mitä oli jälellä sotavangeista!\n\nSilloin Hamilkar tuli kalman kalpeaksi, ja ne jotka ulkoa kumartuivat\nkatsomaan kuopan sisään näkivät hänen estävän itseään kaatumasta\nnojautumalla seinään.\n\nMutta shakaali kiljaisi kolme kertaa perätysten. Hamilkar nosti\npäänsä pystyyn; hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään.\nSitten, kun aurinko oli kokonaan laskeutunut, hän katosi\npiikkipensasaitauksen taakse, ja illalla Rikkaiden kokouksessa\nEshmunin temppelissä hän sanoi sisään astuessaan:\n\n-- \"Baalien valot, minä otan vastaan punilaisten sotavoimien johdon\nbarbarien armeijaa vastaan!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nMAKARIN TAISTELU.\n\n\nHeti seuraavana päivänä hän otti syssiteiltä kaksisataa kaksikymmentä\nkolme kikaria kultaa ja määräsi jokaisen Rikkaan maksamaan\nneljätoista shekeliä veroa. Naisetkin suorittivat veroa; maksettiin\nlapsista ja, ennenkuulumaton teko karthagolaisten käsitteiden mukaan,\nhän pakoitti pappiskunnatkin maksamaan rahaa.\n\nHän vaati itselleen kaikki hevoset, kaikki muulit, kaikki aseet.\nMuutamat koettivat salata rikkauksiaan; heidän omaisuutensa\nmyytiin, ja peloittaakseen toisten ahneutta hän antoi kuusikymmentä\nasevarustusta ja tuhat viisisataa gommoria jauhoja, omasta puolestaan\nyhtä paljon kuin Norsunluuyhtiö yhteensä.\n\nHän lähetti Liguriasta värväämään sotilaiksi kolmetuhatta\nvuoristoasukasta, jotka olivat tottuneet taistelemaan karhujen\nkanssa; heille maksettiin kuuden kuukauden palkka etukäteen, neljä\nminaa päivältä.\n\nMutta hän tarvitsi armeijan. Siitä huolimatta hän ei hyväksynyt\nkaikkia kaupungin asukkaita kuten Hanno. Hän hylkäsi ensin istuvassa\ntyössä olleet miehet, sitten ne, joilla oli liian suuri vatsa tai\njotka olivat pelokkaannäköisiä; mutta hän hyväksyi kunniattomat,\nMalquan roistoväen, barbarien pojat ja vapautetut orjat. Palkaksi\nlupasi hän uusille karthagolaisille täydet kansalaisoikeudet.\n\nHänen ensi huolenaan oli legionan uudestaan muodostaminen. Noilla\nkauniilla nuorilla miehillä, jotka pitivät itseään tasavallan\nsotaisen voiman esikuvana, oli itsehallinto. Hän erotti heidän\nupseerinsa; hän kohteli heitä ankarasti, pakoitti juoksemaan,\nhyppäämään, kiipeämään yhdellä hengähdyksellä Byrsan jyrkännettä\nylös, heittämään heittokeihäitä, taistelemaan ruumis ruumista\nvastaan, nukkumaan öisin torilla. Heidän omaisensa kävivät heitä\nkatsomassa ja säälittelemässä.\n\nHän tilasi lyhempiä miekkoja ja vahvempia jalkineita. Hän määräsi\npalvelijoiden luvun ja vähensi kuormaston; ja kun Molokin temppelissä\nsäilytettiin kolmeasataa roomalaista pilumia, niin hän otti ne\nylimmäisen papin vastustuksista huolimatta.\n\nUticasta palanneista ja yksityisten omistamista norsuista muodosti\nhän falangin, jossa oli seitsemänkymmentä kaksi norsua ja varusti ne.\nHän antoi niiden kuljettajille vasaran ja taltan, jotta he voisivat\npuhkaista niiden kallon, jos ne taistelun tuoksinassa alkaisivat\npillastua.\n\nHän ei sallinut Suuren Neuvoston valita alijohtajia. Vanhimmat\nkoettivat huomauttaa hänelle lain määräyksiä, hän polki ne; kukaan ei\nuskaltanut enää vastustaa, kaikki taipuivat hänen voimakkaan neronsa\nalaisiksi.\n\nHän yksinään huolehti sodasta, hallituksesta ja raha-asioista, ja\nvälttääkseen syytöksiä pyysi hän tiliensä tarkastajaksi suffeetti\nHannon.\n\nHän korjautti ulkomuuria, ja kun kiviä tarvittiin, hävitti hän\nvanhat sisämuurit, jotka nyt oli tarpeettomia. Mutta varallisuuden\neroavaisuus, joka oli astunut rotu-arvoasteikon sijaan, erotti\nvoitettujen pojat valloittajien pojista; patrisiot katsoivat myös\nkarsain silmin raunioiden hävittämistä, jota vastoin rahvas,\ntietämättä oikeastaan miksi, iloitsi siitä.\n\nAseellisia joukkoja kulki aamusta iltaan kaduilla; joka hetki kuuli\ntorvien toitotuksia; kärryillä kuljetettiin kilpiä, telttoja,\nkeihäitä; pihat olivat täynnä naisia, jotka liinaa riipivät; innostus\ntarttui toisesta toiseen; Hamilkarin sielu täytti koko tasavallan.\n\nHän oli jakanut sotilaansa tasalukuisiin riveihin, ja pitänyt siitä\nhuolen, että rintamassa seisoi rinnatusten vahva ja heikko mies,\njotta heikompaa tai arempaa miestä kaksi samalla vei eteenpäin.\nMutta kolmestatuhannesta ligurialaisesta ja Karthagon paraimmasta\nmiehistöstä saattoi hän muodostaa vain yksinkertaisen falangin, johon\nkuului neljätuhatta yhdeksäkymmentäkuusi hopliittia, joilla oli\npronssikypärit, ja neljätoista kyynärää pitkät saarnikeihäät.\n\nKahdellatuhannella nuorella miehellä oli lingot, tikari ja sandaalit.\nHän vahvisti heidän joukkonsa kahdeksallasadalla soturilla, jolla oli\npyöreä kilpi ja roomalainen miekka.\n\nRaskaan ratsuväen muodosti tuhat yhdeksänsataa miestä, loput\nlegionasta, ja he olivat kuten assyrialaiset klinabarit kullattuihin\npronssilevyvarustuksiin puetut. Sitäpaitsi oli hänellä neljäsataa\nratsastavaa jousimiestä, jollaisia kutsuttiin tarentinilaisiksi;\nniillä oli kärpännahkaiset päähineet, kaksiteräinen piilukirves ja\nnahkamekko. Lopuksi tuhat kaksisataa karavaanikorttelin neekeriä\nyhdessä klinabarien kanssa sai juosta ratsujen vieressä nojaten\ntoisella kädellään hevosen harjaan. Kaikki oli valmiina, eikä\nHamilkar kuitenkaan lähtenyt liikkeelle.\n\nUsein poistui hän yksin yöllä Karthagosta ja kulki laguunia\netäämmälle Makar-virran suulle asti. Aikoiko hän liittyä\npalkkasotureihin? Mappalioihin majoitetut ligurialaiset ympäröivät\nhänen taloaan.\n\nRikkaiden arvelut näyttivät oikeutetuilta, kun eräänä päivänä nähtiin\nkolmesataa barbaria lähestyvän muureja. Suffeetti avasi heille\nportit; he olivat karkulaisia; he saapuivat sotaherransa luo joko\npelon tai, uskollisuuden ajamina.\n\nHamilkarin paluu ei ollut lainkaan hämmästyttänyt palkkasotureita;\nheidän mielestään ei sellainen mies voinutkaan kuolla. Hän saapui\ntäyttämään lupauksensa, eikä siinä toivossa ollut mitään järjetöntä,\nsillä niin syvä oli kuilu Isänmaan ja Armeijan välillä. Sitäpaitsi he\neivät laisinkaan pitäneet itseään syyllisenä; juhla oli unohtunut.\n\nKiinniotetut vakoilijat selittivät heille toisin. Se herätti\nriemua vimmastuneissa; miedotkin miehet joutuivat raivoihinsa.\nMolemmat piiritykset tuntuivat heistä ikäviltä, ei päästy sen\npitemmälle; parempi oli taistella! Monet miehet erkanivat joukoista\nja harhailivat pitkin seutua. Kuultuaan Karthagon varustuksista he\npalasivat; Matho hypähti ilosta. \"Vihdoinkin! vihdoinkin!\" huusi hän.\n\nSuuttumus, jota hän tunsi Salammbota kohtaan, kääntyi nyt\nHamilkariin. Hänen vihansa löysi nyt määrätyn uhrin, ja kun koston\nmahdollisuus näytti helpommalta, niin oli hän jo pitävinään sen\nkäsissään ja iloitsi siitä. Samalla yhä suurempi hellyys sai\nhänessä vallan, yhä kiihkeämpi himo kalvoi häntä. Vuoroin hän oli\nnäkevinään itsensä sotilaiden keskellä heiluttaen keihään nenässä\nsuffeetin päätä, vuoroin purppuravuoteisessa kammiossa sulkevinaan\nimmen syliinsä, peittäen hänen kasvonsa suudelmillaan ja käsillään\nsivellen hänen pitkää mustaa tukkaansa; tämä ajatus, jonka hän tiesi\nmahdottomaksi toteuttaa, tuotti hänelle tuskia. Hän vannoi, koska\ntoverinsa olivat hänet valinneet shalishimiksi, johtavansa sotaa;\nja vakaumus, ettei hän siitä koskaan palaa, sai hänet tekemään sen\ntäydelliseksi tuhosodaksi.\n\nHän saapui Spendiuksen luo ja sanoi hänelle:\n\n-- \"Kokoa sinä väkesi! Minä tuon omani tänne! Ilmoita\nAutharitokselle! Me olemme hukassa, jos Hamilkar hyökkää kimppuumme!\nYmmärrätkö! Nouse!\"\n\nSpendius hämmästyi tätä käskevää ääntä. Matho antoi tavallisesti\njohtaa itseään, ja jos hän joskus olikin yltynyt, niin oli se\npian tasaantunut. Mutta tällä hetkellä näytti hän tyynemmältä ja\npelottavammalta; ylpeä tahto säihkyi hänen silmistään kuten uhritulen\nliekit.\n\nKreikkalainen ei kuunnellut hänen perustelmiaan. Hän asui\nkarthagolaisessa helmihetaleisessa teltassa, joi jäähdytettyjä\njuomia hopeamaljasta, leikki kottabosta, antoi hiustensa kasvaa ja\njohti piiritystä hitaasti. Sitäpaitsi oli hän hankkinut itselleen\nkaupungista erityisiä tiedonantajia, eikä tahtonut lähteä, sillä hän\noli varma siitä, että kaupunki kohta avaisi porttinsa.\n\nNarr' Havas, joka kuljeskeli kaikkien kolmen armeijan välillä, oli\nsilloin paraillaan hänen teltassaan. Hän tuki hänen mielipidettään,\njopa moittikin libyalaista, joka huimapäisenä tahtoi tehdä heidän\nalkamansa yrityksen tyhjäksi.\n\n-- \"Lähde pois jos pelkäät!\" huusi Matho; \"sinä lupasit meille pikeä,\nrikkiä, norsuja, jalkaväkeä ja hevosia! missä ne ovat?\"\n\nNarr' Havas muistutti tuhonneensa Hannon kohortit; -- mitä norsuihin\ntulee, niin niitä pyydystettiin paraillaan metsissä, jalkaväkeä\nasestettiin, hevoset olivat matkalla; ja numidialainen siveli olalle\nlaskeutuvaa kameelikurjensulkaa, pyöritti silmiään kuin nainen ja\nhymyili ärsyttävällä tavalla. Matho seisoi hänen edessään eikä\nosannut mitään vastata.\n\nMutta eräs tuntematon mies astui sisään, hiestä märkänä,\nkauhistuneena, jalat verissä ja vyö auki; hän läähätti niin että\nolisi luullut hänen laihojen kylkiensä pakahtuvan, ja haastaen\nsekavaa murretta hän tuijotti ikäänkuin kertoen jostain taistelusta.\nKuningas syöksyi ulos ja kutsui ratsuväkensä koolle.\n\nNe järjestyivät tasangolle muodostaen piirin hänen ympärilleen.\nRatsun selässä istuva Narr' Havas painoi päänsä alas ja puri\nhuuliaan. Lopulta hän jakoi joukkonsa kahtia ja käski toisen puolen\nodottaa häntä; ja käskevällä liikkeellä antaen merkin lähtöön hän\nkatosi toisen puolen kanssa taivaan rantaa kohden vuoristoon päin.\n\n-- \"Valtias!\" mutisi Spendius, \"en pidä noista odottamattomista\nseikoista, suffeetin paluusta, Narr' Havasin poistumisesta.\"\n\n-- \"Mitä siitä?\" sanoi Matho halveksivaisesti.\n\nTämä syy joudutti vain yhtymään Autharitoksen kanssa, jotta\nennätettäisiin ennen Hamilkaria. Mutta jos kaupunkien piiritys\nheitetään sikseen, niin niiden asukkaat lähtevät liikkeelle,\nhyökkäävät heihin takaapäin ja edessä ovat karthagolaiset. Pitkän\nkeskustelun jälkeen päätettiin ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin, ja\npantiinkin ne heti täytäntöön.\n\nSpendius lähti viidentoistatuhannen miehen kanssa Makarin yli\nrakennetun sillan luo, kolmentuhannen askeleen päähän Uticasta;\nsillan kulmat vahvistettiin neljällä korkealla katapulteilla\nvarustetulla tornilla. Puunrungoilla, kallionlohkareilla,\norjantappurakimpuilla ja kiviröykkiöillä tukittiin kaikki\nvuoristotiet ja solat; kukkuloille koottiin ruohoja, jotka voitaisiin\nsytyttää merkkituleksi, ja loitos näkemään tottuneita paimenia\nsijoitettiin sinne tänne niiden viereen.\n\nNähtävästi Hamilkar ei kulkenut kuten Hanno Kuumienlähteiden vuorten\nyli. Hänen täytyi otaksua, että Autharitos, joka piti sisämaan\nhallussaan, telkee häneltä tien. Sitäpaitsi heti sodan alussa saatu\ntappio tuhoisi hänet, jota vastoin voitto voitaisiin uudelleen\nhelposti saada, kun palkkasoturit olivat joutuneet kauvemmaksi.\nHän saattoi kyllä laskea maihin Rypäleiden niemelle ja sieltä\nmarssia jompaakumpaa kaupunkia kohden. Mutta sitten joutuisi hän\nmolempien armeijoiden väliin, ja siihen ajattelemattomaan tekoon ei\nhän voinut vähälukuisella joukollaan ryhtyä. Hän saattoi siis vain\nkulkea ariadnelaisen vuoriston reunoitse, kääntyä sitten vasemmalle\nvälttääkseen Makarin suuta ja marssia suoraan siltaa kohden. Siellä\nMatho olisi häntä odottamassa.\n\nHän valvoi yöllä soihtujen valossa kaivoksien luojia. Hän riensi\nHippo-Zarytukseen tarkastamaan töitä vuoristossa, palasi eikä\nlevännyt. Spendius kadehti hänen voimiansa; mutta vakoojien\nopastuksessa, vartijoiden valinnassa, koneiden rakentamisessa ja\nkaikissa puolustuskeinoissa kuunteli Matho nöyrästi toverinsa\nneuvoja; eivätkä he enää puhelleet Salammbosta, -- toinen ei häntä\nenää muistanutkaan ja häpy sulki toisen suun.\n\nUsein hän kulki Karthagoon päin nähdäkseen Hamilkarin joukot. Hän\nkiinnitti katseensa taivaan rantaan, ja makasi suullaan ja suoniensa\nsykkiessä luuli kuulevansa armeijan astun taa.\n\nHän sanoi Spendiukselle, että jollei Hamilkar kolmen päivän kuluessa\nsaavu, niin hän menee kaikkine miehineen häntä vastaan haastaakseen\nhänet taisteluun. Kului vielä kaksi päivää. Spendius pidätti häntä,\nkuudennen päivän aamuna hän läksi.\n\nKarthagolaiset odottivat yhtä kärsimättöminä kuin barbaritkin sotaa.\nTeltoissa ja taloissa vallitsi sama toive, sama rauhattomuus; kaikki\nkyselivät itseltään, mikä saattoi Hamilkaria viivyttää.\n\nTavan takaa hän nousi Eshmunin temppelin kupukatolle, kuun\nilmoittajan viereen, ja tarkasteli tuulta.\n\nEräänä päivänä, se oli kolmas päivä Tibbykuuta, nähtiin hänen\nkiireellisin askelin laskeutuvan Akropoliilta. Mappalioissa syntyi\nsuuri hälinä. Pian syntyi liikettä kaduilla, ja kaikkialla sotilaat\nalkoivat varustautua keskellä itkeviä naisia, jotka heittäytyivät\nheidän rintaansa vasten; sitten he juoksivat nopeasti Khamonin\ntorille asettuakseen riveihin. Heitä ei saanut seurata, ei edes\npuhutella, eikä lähestyä vallituksia; muutaman minuutin ajan oli\nkaupungissa hiljaista kuten suuressa haudassa. Sotilaat nojautuivat\nmiettivinä peitsiinsä, ja toiset taloissa huokailivat.\n\nAuringon laskiessa lähti armeija lännenpuoleisesta portista; mutta\nsen sijaan että se olisi kulkenut Tuniksen tietä tai pyrkinyt\nvuoristoon Uticaan päin, niin se jatkoikin matkaansa meren rantaa\npitkin; pian saavuttivat he laguunin, jossa pyöreät, kokonaan\nvalkoisella suolalla täyttyneet paikat kuulsivat kuin suuret rannalle\nunohtuneet hopeavadit.\n\nSitten ilmestyi yhä tiheämpään vesilätäkköjä. Maa kävi yhä\npehmeämmäksi, jalka vajosi siihen. Hamilkar ei kääntynyt takaisin.\nHän kulki yhä etunenässä; ja hänen hevosensa, joka oli keltatäpläinen\nkuin lohikäärme, sylki vaahtoa suustaan ja kulki kannuksien\npakoittamana yhä pitemmälle liejuun. Tuli yö, pimeä yö. Muutamat\nhuusivat heidän joutuvan perikatoon; hän riisti niiltä aseet ja antoi\nne palvelijoille. Muta tuli yhä syvemmäksi. Täytyi nousta vetojuhtien\nselkään; toiset takertuivat hevosten häntään; voimakkaimmat auttoivat\nheikompia, ja ligurialaisten joukko ajoi jalkaväkeä peitsien kärjillä\neteenpäin. Pimeys yhä karttui. Oli eksytty tieltä. Kaikki pysähtyivät.\n\nSilloin suffeetin orjat kulkivat edeltä etsien paaluja, joita hänen\nkäskystään oli sijoitettu välimatkojen päähän. He huusivat pimeässä,\nja etäällä armeija seurasi heitä.\n\nVihdoin tuntui taas vankka maa jalan alla. Sitten näkyi hämärästi\nvalkohohtava käyrä uoma, ja he olivat Makarin rannalla. Kylmästä\nilmasta huolimatta tulia ei sytytetty.\n\nKeskiyöllä nousi tuulenpuuskia. Hamilkar herätti sotilaansa, mutta\nainoakaan torvi ei soinut: johtajat löivät heitä hiljaa olkapäähän.\n\nEräs pitkä mies astui veteen. Se ei ulottunut vyöhön asti; virran yli\nvoi siis kulkea.\n\nSuffeetti määräsi, että kolmekymmentäkaksi norsua oli asetettava\nvirtaan sata askelta ylemmäksi, jota vastoin muut norsut asetettiin\nalemmaksi pidättämään virran viemiä miesriviä; ja kaikki, kantaen\naseitaan ylhäällä päänsä päällä, kulkivat Makar virran yli kuin\nkahden muurin välitse. Hän oli huomannut, että länsituuli,\npuhaltaessaan hiekkaa, tukki virran ja muodosti siihen poikittain\nluonnollisen padon.\n\nNyt hän oli vasemmalla rannalla vastapäätä Uticaa ja avoimella\nkentällä, joka oli edullinen norsuille, hänen armeijansa päävoimalle.\n\nTämä nerokas temppu sai sotilaat haltioihin. Heihin palasi ehdoton\nluottamus häneen. He tahtoivat heti syöksyä barbarien kimppuun;\nsuffeetti antoi heidän levätä kaksi tuntia. Heti auringon noustua\njärjestyttiin tasangolle kolmeen riviin: ensiksi norsut, sitten kepeä\njalkaväki, ja ratsuväki heidän taakseen ja sitten falangi.\n\nUtican luo majoittuneet barbarit ja sillan luona olevat\nviisitoistatuhatta miestä näkivät hämmästyksekseen maan etäällä\naaltoilevan. Vinhasti puhaltava tuuli lennätti hiekkapilviä;\nne nousivat kuin maasta irti, kohosivat suurina, kellertävinä\nsiekaleina, hajaantuivat ja muodostuivat uudelleen peittäen\npalkkasotureilta punilaisen armeijan. Kypäreiden reunaan\nkiinnitettyjen sarvien vuoksi luulivat muutamat näkevänsä\nhärkälauman; toiset, liehuvien viittojen pettäminä, väittivät\nnäkevänsä siipiä, ja ne, jotka olivat paljon matkustelleet,\nkohottivat olkapäitään ja selittivät kaiken kangastukseksi. Mutta\njotain suunnatonta läheni yhä lähemmäksi. Pienet höyrypilvet, kepeät\nkuin suusta tuleva henkäys, kiisivät pitkin erämaan pintaa; ylemmäksi\nnoussut aurinko loisti kirkkaammin, räikeä, värähtelevä valo työnsi\ntaivaan edemmäksi, ja ikäänkuin tunkien esineiden läpi loi välimatkan\nmittaamattomaksi. Ääretön tasanko leveni silmäkannon taakse joka\ntaholle; ja tuskin huomattavat maapinnan epätasaisuudet ulottuivat\näärimäiseen taivaanrantaan asti, joka päättyi siniseen pitkään\nviivaan, jonka tiesi mereksi. Molemmat teltoistaan lähteneet armeijat\nkatselivat; Utican asukkaat kiipesivät valleille paremmin nähdäkseen.\n\nVihdoin erottautui useita poikkipäin olevia rivejä, joista kohosi\ntasaisia kärkiä. Ne tulivat vähitellen pitemmäksi ja tiheämmiksi;\nmustia kukkuloita liikahteli; sitten näkyi äkkiä neliskulmaisia\npensaikkoja; ne olivat norsuja ja peitsiä; yksi ainoa kiljahdus\nkuului: -- \"Karthagolaiset!\" ja, odottamattakaan käskyä riensivät\nUtican sotilaat ja sillalla seisovat sikin sokin eteenpäin\nsyöksyäkseen Hamilkarin kimppuun.\n\nSpendius vavahti tämän nimen kuullessaan. Hän sanoi läähättäen:\n\"Hamilkar! Hamilkar!\" ja Matho oli poissa! Mitä hänen tuli tehdä?\nEi ollut mitään keinoa päästä pakoon! Tämä äkkinäinen tapaus,\nsuffeetin pelkonsa ja varsinkin nopean päättämisen välttämättömyys\nsai hänet päästä pyörälle; hän näki jo itsensä tuhansien miekkojen\nlävistämänä, teloitettuna, kuolleella. Mutta kaikki huusivat häntä;\nkolmekymmentätuhatta miestä odotti hänen määräyksiään; hänessä\nheräsi raivo omaa itseään vastaan; hän takertui taas voiton toivoon,\nsehän lupasi hänelle kaiken mahdollisen onnen, ja hän luuli itseään\nEpaminondasta rohkeammaksi. Peittääkseen kalpeuttaan hän värjäsi\nkasvonsa cinnoberilla, sitten hän sitoi sääryssuojukset kiinni, otti\nhaarniskan ylleen, siemasi pikarillisen puhdasta viiniä ja kiisi\njoukkonsa jälestä, joka riensi liittymään Utican joukkoon.\n\nNe kohtasivat niin pian toisensa, että suffeetilla ei ollut aikaa\nedes järjestää miehiään sotarintamaan. Hän hidastutti vähitellen\nmarssin vauhtia. Norsut pysähtyivät; ne heiluttivat raskasta\nkameelikurjen sulilla koristettua päätään ja löivät kärsällään\nniskaansa.\n\nAukkojen kautta näkyivät kevytalaisten kohortit, edempänä\nklinabarien suuret kypärit, päivässä välkkyvät miekat, asepaidat,\nsulkatöyhdöt, liehuvat liput. Mutta karthagolaisten armeija, jossa\noli yksitoistatuhatta kolmesataa yhdeksänkymmentäkuusi miestä, ei\nnäyttänyt niin suurelta, sillä se muodosti pitkän suunnikkaan, jolla\noli kapeat sivut ja jossa sotilaat seisoivat hyvin lähekkäin.\n\nKun barbarit näkivät heidät niin heikkoina valtasi heidät aivan\nmieletön ilo; Hamilkaria ei näkynyt. Hän oli ehkä jäänyt Karthagoon?\nMitä se muutoin heitä liikutti! Heidän rohkeuttaan lisäsi se\nhalveksiminen, jota he tunsivat noita kauppiaita kohtaan; ja\nennenkuin Spendius oli antanut käskynsä, niin olivat kaikki sen jo\nymmärtäneet ja suorittivat sen.\n\nHe muodostivat pitkän suoran rivin, joka ulottui punilaisen armeijan\nsiipien sivuitse, voidakseen täten kokonaan saartaa sen. Mutta kun he\nolivat kolmensadan askeleen päässä heistä, niin norsut, sen sijaan\nettä olisivat astuneet eteenpäin, peräytyvätkin; sitten tekivät\nklinabarit kokokäännöksen ja seurasivat niitä; ja palkkasoturien\nhämmästys kasvoi kun näkivät kaikkien jousimiesten ja linkomiesten\njuoksevan heidän jälestään. Karthagolaiset siis pelkäsivät,\npakenivat! Pelottava pilkkahuuto kuului barbarien joukosta, ja\ndromedarinsa selästä huusi Spendius: -- \"Tiesinhän minä sen!\nEteenpäin! eteenpäin!\"\n\nYht'aikaa lensi nyt peitsiä, heittokeihäitä, linkokuulia läpi ilman.\nNorsut alkoivat juosta nopeammin nuolien osuessa heidän selkäänsä;\nsuuri tomu pilvi nousi ja ne katosivat kuin varjot pilveen.\n\nMutta taempaa kuului kovaa jalanastuntaa, jonka yli vimmalla\nkaikuvien torvien räikynä kajahti. Tuo barbarien edessä oleva paikka,\njoka oli täynnä tomua ja liikettä veti kaikkia kuin pyörre puoleensa;\nmuutamat syöksyivät siihen. Jalkaväkikohortit astuivat esiin; ne\nliittyivät jälleen yhteen; ja samalla muut näkivät jalkaväen ja\nratsuväen rientävän saapuville.\n\nHamilkar oli nimittäin käskenyt falangia avaamaan rivinsä; norsujen,\nkepeiden joukkojen ja ratsuväen tuli tästä aukosta peräytyä ja\nviipymättä järjestyä molemmille sivuille, ja hän oli niin tarkoin\nlaskenut välimatkan, että kun molemmat rintamat syöksyivät yhteen,\nniin karthagolaisten armeija muodosti yhtäpitkän suoran rivin kuin\npalkkasoturienkin.\n\nKeskellä seisoi falangi, joka oli muodostettu syntagmeista eli\ntäysneliöistä, jonka joka sivulla oli kuusitoista miestä. Jokaisen\njoukkueen etumaiset miehet seisoivat pitkien terävien kärkien\nvälissä, jotka eri pitkälle ulottuivat heidän eteensä, sillä kuusi\nensimmäistä miesriviä pujotti keihäänsä ristiin tarttuen niihin\nkeskeltä kiinni, ja kymmenen taempaa riviä nojasivat niitä edessään\nolevien tovereittensa olkapäihin. Kaikkien kasvot peittyivät\npuoliksi silmiristikon taakse; pronssiset säärisuojukset suojelivat\noikean jalan; suuret, puoliliereät kilvet ulottuivat polviin asti;\nja koko tämä pelottava, neliskulmainen ryhmä liikkui kiinteänä\nkokonaisuutena eteenpäin, näytti elävän kuin peto ja toimivan kuin\nkone. Kaksi norsukohorttia suojasi säännöllisesti heidän sivujaan;\npudistaen ruumistaan pudottivat ne mustaan nahkaansa tarttuneita\nnuolensiruja. Indialaiset, jotka kyyryllään istuivat niiden niskassa\nkameelikurjensulka-töyhtöjen keskellä, pidättivät niitä harppuunin\nväkäkoukulla ja norsujen selässä olevista torneista näkyi hartioihin\nasti piilossa olevia miehiä, jotka suurilla jousilla lennättivät\npalavilla rohtimilla kiedottuja rautavärttinöitä. Norsujen oikealla\nja vasemmalla puolen liikkuivat linkomiehet, linko vyöllään,\ntoinen päässään ja kolmas oikeassa kädessään. Sitten tulivat\nklinabarit, joiden jokaisen vieressä oli neekeri, ja pistivät\npeitsensä hevostensa korvien välistä esiin; ratsut olivat kullalla\nverhotut kuten ratsastajatkin. Heidän viereensä olivat ryhmittyneet\nkepeäaseiset; heillä oli ilveksennahkaiset kilvet, joiden yli\npisti esiin heittokeihäät, joita kantoivat vasemmalla kädellä; ja\ntarentinilaiset, jotka kuljettivat varahevosta ratsunsa vieressä\npäättivät kummallakin sivulla tämän sotilasmuurin.\n\nSitävastoin barbarien armeija ei ollut voinut ylläpitää järjestystä.\nSen liian pitkään rintamaan oli muodostunut mutkia, aukkoja; kaikki\nläähättivät hengästyneinä juoksusta.\n\nFalangi lähti raskaasti liikkeelle pistäen kaikilla keihäillään;\ntämän suunnattoman painon alla barbarien liian heikko rintama alkoi\npiankin keskeltä painua.\n\nNyt ojentautuivat karthagolaisten siivet saartaakseen heidät; norsut\nseurasivat jälestä. Viistoon asetetuilla peitsillään kikkasi falangi\nbarbarien rintaman kahtia; molemmat jättiläispuolikkaat liikkuivat\nkiivaasti sinne ja tänne; mutta karthagolaisten siivet ajoivat heidät\njälleen falangia vastaan. Päästäkseen tästä ahdingosta olisi tarvittu\nratsuväkeä; mutta heillä oli ainoastaan kaksi sataa numidialaista,\njotka hyökkäsivät klinabarien oikeanpuolista ratsujoukkoa vastaan.\nMuut olivat saarretut eivätkä päässeet vastustajan riviä väistämään.\nVaara oli uhkaava ja nopeaa päätöstä tarvittiin ehdottomasti.\n\nSpendius käski hyökkäämään yhtaikaa falangin molempiin sivuihin\nmurtaakseen sen sillä tavoin. Mutta sen kapeammat rivit astuivat\npitempien taakse ja palasivat paikalleen, ja falangi oli yhtä\npeloittava suunnatessaan barbareja vastaan sivunsa kuin äsken\neturintaman.\n\nHe koettivat miekoilla katkoa keihäiden varsia, mutta takana oleva\nratsuväki herpaisi heidän hyökkäystään; ja norsuihin nojautuen\nfalangi supistui ja laajeni, muodosti neliön, keilan, vinokaiteen,\ntrapetsin, pyramiidin. Kaksinkertainen sisäinen liikunta tapahtui\ntaukoamatta sen etu- ja takarivien välillä; sillä ne, jotka seisoivat\njoukkueen takaosassa, tunkeutuivat taukoamatta eturiveihin, ja\ntoiset joko uupuneina tai haavottuneina väistyivät taemmaksi.\nBarbarit tungettiin falangia vastaan. Falangin oli mahdotonta päästä\neteenpäin; olisi luullut näkevänsä meren, jossa lainehtivat punaiset\nkypäritöyhdöt ja pronssiset panssarisuomukset, samalla kun kirkkaat\nkilvet vyöryivät kuten hopeinen vaahto. Toisinaan kulki äärestä\ntoiseen leveitä virtauksia, ne palasivat jälleen, ja keskellä raskas\nryhmä pysyi hievahtamatta. Peitset laskivat ja nousivat vuorotellen.\nSitäpaitsi heilui paljaita miekkoja niin vinhaan, että niiden kärjet\nvain näkyivät, ja ratsuväen hyökkäykset tekivät joukkoon laajempia\nkehiä, jotka taas pyörteisinä sulkeutuivat niiden jälkeen.\n\nJohtajien huutojen yli kaikui torvien ääni ja lyyrojen helske,\nlyijykuulat ja savi pallot kiisivät vinkuen ilman halki, lennättivät\nmiekat käsistä ja puhkoivat päitä. Haavottuneet panivat kilven\nsuojakseen päälleen ja ojensivat kalpojaan tukien niiden kahvaa\nmaata vasten, ja toiset keskellä verilaimiskoita kääntyivät\niskeäkseen hampaansa vihollisten nilkkoihin. Kihermä oli niin\ntiheä, tomu niin taaja, melu niin ankara, että oli mahdotonta\nmitään eroittaa; pelkurien ääntä, kun ne tahtoivat antautua, ei\nkuulunutkaan. Kun aseet olivat hukkuneet taisteltiin ruumis vasten\nruumista; rinnat rauskuivat panssareita vastaan ja kuolleiden\npäät riippuivat kuristavissa käsivarsissa taapäin. Polvikinteret\nlujasti jännitettyinä, peitsi silmien edessä, järkkymättöminä ja\nhampaitaan purren kuusikymmentä umbrialaista pakoitti kaksi syntagmaa\nyhtaikaa peräytymään. Epirolaiset paimenet juoksivat klinabarien\nvasemmanpuolisen ratsujoukon kimppuun, tarttuivat hevosten harjaan\nja heiluttivat sauvojaan; hevoset heittivät ratsastajansa selästään\nja pakenivat pitkin tasankoa. Sinne tänne hajaantuneet punilaiset\nlirikomiehet tulivat neuvottomiksi. Falangi alkoi järkkyä, päälliköt\njuoksivat hääntyneinä, taemmat rivit lykkäsivät sotilaita eteenpäin\nja barbarit olivat jälleen järjestyneet; he palasivat hyökkäämään;\nvoitto kääntyi heidän puolelleen.\n\nSilloin kuului kiljahdus, kamala kiljahdus, tuskan ja raivon\nkarjunta: seitsemänkymmentäkaksi norsua hyökkäsi kahdessa rivissä\neteenpäin, sillä Hamilkar oli vaan odottanut sitä hetkeä, jolloin\npalkkasoturit olivat kasaantuneet yhteen paikkaan, ajaakseen ne\nheidän kimppuunsa; indialaiset olivat pistäneet niitä niin kovin,\nettä veri virtasi niiden suurille korville.\n\nNorsujen mönjällä maalatut kärsät olivat pystyssä kuin punaiset\nkäärmeet; niiden rinnassa oli pitkä piikki, selässä panssari, hampaat\njatketut miekan tavoin käyristetyillä rautaterillä, -- ja saadakseen\nne raivoisemmiksi, olivat ne huumatut pippurin, puhtaan viinin ja\nsuitsutuksen sekaisella juomalla. Ne ravistivat kulkus-kaulanauhojaan\nja karjuivat; ja ohjaajat painoivat päänsä alas välttääkseen\ntulinuolia, jotka alkoivat sataa heidän ylitseen torneista.\n\nParemmin vastustaakseen syöksyivät barbarit niitä vastaan tiheänä\njoukkona; mutta norsut heittäytyivät raivoissaan heidän keskeensä.\nRinnassa olevat piikit jakoivat kuten laivan keula kohortteja, jotka\nväistyivät suurina kiherminä. Kärsällään ne kuristivat vastustajansa,\ntai nostivat ne maasta ylös ja heittivät ne ylhäällä tornissa\noleville sotilaille; hampaillaan ne puhkoivat sotilaita, heittivät\nne ilmaan, ja suolet riippuivat niiden pitkissä hampaissa kuin\nköydet mastosta. Barbarit koettivat puhkoa niiden silmät, hakata\npoikki niiden polvikinteret; toiset ryömivät niiden alle ja pistivät\nmiekkansa kahvaa myöten niiden vatsaan ja murskautuivat niiden alle;\nuhkarohkeimmat tarrautuivat niiden hihnoihin; tulinuolien, kuulien\nja peitsien lennellessä ne leikkasivat hihnat poikki ja pajusta\npunotut tornit sortuivat kuin kivitornit. Äärimpänä oikealla olevista\npillastui neljätoista haavoistaan ja syöksyi toista riviä kohden;\nindialaiset sieppasivat vasaransa ja talttansa ja pannen sen kallon\nliitteen kohdalle löivät voimiensa takaa.\n\nSuuret eläimet horjahtivat ja kaatuivat toistensa päälle. Siitä\nsyntyi kuten vuori; ja keskellä haaskojen ja aseiden kukkulaa _Baalin\nraivo_ niminen jättiläissuuri norsu, jonka jalka oli takertunut\nkahleisiin, karjui nuoli silmässä iltaan asti.\n\nMutta toiset voittajien tavoin, jotka iloitsevat tuhosta, kaatoivat,\nmurskasivat, tallasivat ja repivät ruumiita ja raunioita.\nHäätääkseen lippukuntia, jotka kehässä niitä saarsivat, pyörivät ne\ntakajaloillaan yhä vain tunkien eteenpäin. Karthagolaiset tunsivat\nvoimiensa karttuvan ja taistelu alkoi uudestaan.\n\nBarbarit väsyivät; kreikkalaiset hopliitit heittivät aseensa,\nkauhu valtasi toiset. Spendiuksen nähtiin kumarassa dromedarinsa\nselässä kannustavan sitä kahdella peitsellä juoksuun. Silloin kaikki\nsyöksyivät siiville ja juoksivat Uticaan päin.\n\nKlinabarit, joiden hevoset olivat uupuneet, eivät koettaneetkaan\nheitä ajaa takaa. Janoon nääntyvät ligurialaiset huusivat haluavansa\npäästä virralle juomaan. Mutta keskellä syntagmeja olevat\nkarthagolaiset, jotka olivat vähimmin kärsineet, polkivat levottomina\nmaata ja vaativat taistelun jatkamista nähdessään vihansa esineiden\npääsevän pakoon; he jo riensivät ajamaan palkkasotureita takaa;\nHamilkar ilmestyi.\n\nHän pidätti hopeaohjaksilla täplikästä, vaahtoavaa hevostaan. Hänen\nkypärinsä sarviin kiinnitetyt nauhat lieskehtivät tuulessa hänen\ntakanaan, ja hän oli vasemmalle reidelleen kiinnittänyt soikean\nkilpensä. Kolmikärkisen peitsensä viittauksella hän pysäytti armeijan.\n\nTarentilaiset hyppäsivät nokkelasti hevoseltaan vararatsulle ja\najoivat oikealle ja vasemmalle virtaa ja kaupunkia kohden.\n\nFalangi tuhosi tyyneesti ne, jotka barbareista olivat jääneet\njälelle. Kun miekat lähenivät, niin he ojensivat kurkkunsa sulkien\nsilmänsä. Toiset puolustautuivat vimmoissaan; ne tapettiin\netäältä heittämällä kiviä kuten raivoisat koirat. Hamilkar oli\nkäskenyt ottamaan vankeja. Mutta karthagolaiset tottelivat häntä\nvastenmielisesti, sellaisella nautinnolla he tahtoivat pistää\nmiekkansa barbarien ruumiisen. Kun heidän tuli liian kuuma, he\nalkoivat paljain käsivarsin huitoa kuten niittomiehet; ja kun he\nhetkeksi taukosivat hengittääkseen, niin he katselivat, miten\nkentällä ratsumies ajoi juoksevan sotilaan jälestä. Hän tarttui\ntoisen tukkaan, piteli hetkisen siitä kiinni, sitten iski hänet\ntapparallaan kuoliaaksi.\n\nYö saapui. Karthagolaiset ja barbarit olivat kadonneet. Pakoon\nlähteneet norsut vaelsivat etäällä tuleen syttyneet tornit selässään.\nNe paloivat hämärässä siellä täällä kuten puoliksi usvaan peittyneet\nmajakat; eikä tasangolla huomannut muuta liikettä kuin virran\nlaineet; se oli tulvillaan ruumiita ja kuljetti niitä merta kohden.\n\nKaksi tuntia myöhemmin Matho saapui. Hän näki tähtien väikkeessä\npitkiä epätasaisia kasoja maassa.\n\nNe olivat barbarien rivejä. Hän kumartui; kaikki olivat kuolleita.\nHän huusi; kukaan ei vastannut.\n\nSamana aamuna hän oli lähtenyt Hippo-Zarytuksesta sotilaineen\nmarssiakseen Karthagoa kohden. Kun hän saapui Uticaan, oli\nSpendiuksen armeija juuri poistunut ja kaupungin asukkaat alkoivat\npolttaa piirityskoneita: Kaikki olivat taistelleet vimmatusti. Mutta\nkun sillan luota kuuluva pauke käsittämättömällä tavalla kasvoi, niin\nMatho oli rientänyt lyhintä tietä, vuoriston yli, ja kun barbarit\npakenivat tasankoa pitkin, niin ei hän tavannut ketään.\n\nHänen edessään kohosi pieniä pyramiidin tapaisia kasoja pimeässä, ja\nvielä lähempää, virran toiselta puolen näkyi maassa palavia rovioita.\nKarthagolaiset olivat nimittäin vetäytyneet sillan toiselle puolelle\nja suffeetti oli pettääkseen barbareja sytyttänyt toiselle rannalle\nlukuisia vartiotulia.\n\nEteenpäin kulkiessaan Matho oli näkevinään punilaisia\ntaistelumerkkejä, sillä ilmassa näkyi liikkumattomia hevosen päitä,\nne olivat kiinnitetyt näkymättömiin peitsikimppuihin; ja etäältä hän\nkuuli kovaa melua, laulun ääniä ja maljojen kilinää.\n\nKun hän ei tiennyt, missä hän oli tai miten löytäisi Spendiuksen,\nniin syöksyi hän levottomuuden valtaamana, kauhuissaan, pimeään\neksyneenä, vielä nopeammin takaisin samaa tietä, jota hän oli\ntullut. Aamu vaikeni; hän näki vuoren harjalta kaupungin ja liekkien\nmustaamat piirityskoneet, jotka ikäänkuin jättiläisten luurangot\nnojasivat muureihin.\n\nKaikki lepäsi tavattoman hiljaisuuden ja uupumuksen vallassa.\nSotilaiden joukossa, telttojen vieressä, nukkui melkein alastomia\nmiehiä selällään, tai pää käsivartta vasten, joka piteli panssaria.\nMuutamat irroittivat verisiä siteitä sääristään. Kuoleman kielissä\nolevat liikuttivat hiljaa päätään; toiset matelivat maassa ja\ntoivat heille juotavaa. Ahtailla leirikujilla astelivat vartijat\nlämpimikseen, tai seisoivat katsellen taivaan rantaan päin, peitsi\nolallaan, tuiman näköisinä.\n\nMatho tapasi Spendiuksen istumassa kangaskaistaleen alla, joka oli\nkiinnitetty kahteen maahan pystytettyyn seipääseen, hänen kätensä\nlepäsivät polvien ympäri, pää oli kumarassa.\n\nHe olivat kauvan sanaakaan sanomatta.\n\nVihdoin Matho mutisi: -- \"Voitetut!\"\n\nSpendius vastasi synkällä äänellä: -- \"Niin voitetut!\"\n\nJa kaikkiin kysymyksiin hän vastasi epätoivoisilla liikkeillä.\n\nMutta huokauksia ja korinaa kuului sinne asti. Matho lykkäsi kankaan\nsyrjään. Silloin sotilaiden näky muistutti hänelle toista tappiota,\njonka oli kärsinyt samalla paikalla ja purren hammasta hän sanoi:\n\n-- \"Konna! jo kerran ennen...\"\n\nSpendius keskeytti:\n\n-- \"Et sinä silloinkaan ollut saapuvilla.\"\n\n-- \"Se on minun kiroukseni!\" huudahti Matho. \"Mutta kerran minä vielä\nhänet tapaan, voitan hänet, surmaan hänet. Jospa minä olisin ollut\ntäällä...\" Se ajatus, että hän oli ollut poissa taistelusta, kalvoi\nhäntä vielä enemmän kuin tappio. Hän sieppasi miekkansa ja heitti sen\nmaahan. \"Mutta miten karthagolaiset voittivat teidät?\"\n\nEntinen orja alkoi kertoa taistelun vaiheita. Matho oli ne näkevinään\nja kiihottui. Utican armeijan, sen sijaan että se juoksi siltaa\nkohden, olisi pitänyt hyökätä Hamilkariin takaapäin.\n\n-- \"Kyllä minä sen tiedän\", sanoi Spendius!\n\n-- \"Sinun olisi pitänyt tehdä rintama kaksi kertaa syvemmäksi, ei\nolisi saanut asettaa kevytaseisia falangia vastaan, eikä jättää\naukkoja norsuja varten. Viime hetkellä olisi voinut kaikki vielä\nvoittaa; ei mikään pakottanut pakenemaan.\"\n\nSpendius vastasi:\n\n-- \"Minä näin hänen ajavan ohitse suureen, punaiseen viittaansa\nverhottuna, kädet ojolla, yläpuolella tomupilveä, kuten kotka, joka\nlensi kohorttien sivustaa pitkin; ja hänen päänsä viittauksesta ne\ntihenivät ja hyökkäsivät eteenpäin; taistelun tuoksina vei meidät\nlähelle toisiamme; hän katsoi minuun; minä tunsin kuten kylmän raudan\nosuvan sydämeeni.\"\n\n-- \"Hän oli varmaankin valinnut juuri tämän päivän?\" sanoi Matho\naivan hiljaa itsekseen.\n\nHe kyselivät itseltään koettaen päästä selville siitä, mikä oli\ntuonut suffeetin sinne juuri kaikkein epäedullisimpana hetkenä.\nSitten puhuivat he nykyisestä asemasta, ja joko heikontaakseen omaa\nsyyllisyyttään tai rohkaistakseen jälleen itseään Spendius väitti,\nettä toivoa oli vielä olemassa.\n\n-- \"Ja vaikka ei olisikaan, niin mitä siitä!\" sanoi Matho; \"minä\njatkan sotaa vaikka ypöyksinäni!\"\n\n-- \"Niin minäkin!\" huudahti kreikkalainen syöksyen ylös; hän käveli\npitkin askelin edes ja takaisin; hänen silmänsä säkenöivät ja outo\nhymy rypisti hänen shakaalikasvojaan.\n\n-- \"Me alamme uudestaan, elä vain enää jätä minua! minä en ole luotu\ntaistelemaan kirkkaalla päivällä; miekkojen väike häikäisee minua; se\non sairautta, minä olen liian kauvan elänyt vankilassa. Mutta pane\nminut kiipeämään muurien yli yöllä, ja minä tunkeudun linnoituksiin,\nja ruumiit ehtivät kylmetä ennenkuin kukko kiekuu! Osoita minulle\njoku, jotain, joku vihamies, joku aarre, joku nainen;\" hän toisti sen\nkerta vielä: \"joku nainen, vaikka hän olisi kuninkaankin tytär, niin\ntuon minä himoitsemasi olennon elävänä jalkojesi juureen. Sinä moitit\nminun menettäneen taistelun Hannoa vastaan, mutta minä voitin sen\nkuitenkin uudelleen. Myönnä se! minun sikaparveni hyödytti enemmän\nkuin spartalainen falangi.\" Ja kun hänessä heräsi tarve ylistää\nitseään ja hankkia itselleen puolustusta, niin hän luetteli, mitä\nkaikkea hän oli tehnyt palkkasoturien hyväksi. \"Minä se suffeetin\npuistossa yllytin gallialaista! Myöhemmin sain Siccassa kaikki\nraivoihinsa tasavaltaa vastaan! Gisko selitti heille asioita, mutta\nminä en tahtonut antaa tulkkien puhua. Ah! kuinka kieli riippui\nheidän suustaan! muistatko? Minä vein sinut Karthagoon; minä varastin\nzaimphin. Minä vein sinut Salammbon luo. Minä teen vielä enemmänkin;\nsen saat nähdä!\" Hän purskahti kuin hullu nauramaan.\n\nMatho katseli häntä silmät selällään. Hän tunsi jotain\nvastenmieleistä tuon miehen edessä, joka samalla oli niin pelkuri ja\nniin pelottava.\n\nKreikkalainen jatkoi iloisella äänellä napsauttaen sormiaan:\n\n-- \"Evoe! Sateen jälkeen paistaa päivä! Minä olen tehnyt työtä\nvuorikaivoksissa ja olen juonut massilaista viiniä omalla laivallani\nkultaisen katoksen alla kuten Ptolemseus. Onnettomuus tehköön meidät\ntaitavammiksi. Työn voiman kautta saa onnen taipumaan. Se rakastaa\nvaltioviisaita. Lopulta se suostuu meihin!\"\n\nHän palasi Mathon luo ja tarttui hänen käsivarteensa:\n\n-- \"Valtias, nyt karthagolaiset ovat varmoja voitostaan. Sinulla\non kokonainen armeija, joka ei ole ollut taistelussa, ja sotilaasi\ntottelevat sinua. Aseta ne etunenään; kyllä minun mieheni seuraavat\nkostaakseen. Minulla on vielä kolmetuhatta karilaista, tuhat\nkaksisataa linkomiestä ja jousimiehiä kokonaisia kohortteja! Voimme\nmuodostaa vaikka falangin. Kääntykäämme!\"\n\nTappion huumaamana Matho ei tähän asti ollut vielä miettinyt mitään\npelastuskeinoa. Hän kuunteli suu avoinna, ja pronssiliisteet, jotka\nympäröivät hänen vartaloaan kohosivat hänen sydämensä kiivaasti\nsykkiessä. Hän sieppasi miekkansa huutaen:\n\n-- \"Seuraa minua, lähtekäämme!\"\n\nMutta vakoojat, jotka olivat palanneet, ilmoittivat, että kuolleet\nkarthagolaiset olivat korjatut pois, silta raunioina ja Hamilkar\nkadonnut.\n\n\n\n\nIX.\n\nSOTARETKELLÄ.\n\n\nHamilkar oli ajatellut, että palkkasoturit odottaisivat häntä Utican\nluona tai marssisivat häntä vastaan; ja, kun hänellä ei mielestään\nollut kyllin suuria sotavoimia hyökätäkseen tai torjuakseen\nhyökkäyksen, hän oli virran oikeanpuolista rantaa pitkin Vetäytynyt\netelään ja oli siten turvannut itsensä kaikkia odottamattomia\nhyökkäyksiä vastaan.\n\nHän tahtoi ensin, heittämällä huomioon ottamatta niiden kapinan,\nhoukutella kaikki heimot erilleen barbareista; sitten kun barbarit\nolisivat aivan erillään maakuntien keskellä, niin hän hyökkäisi\nheidän kimppuunsa ja tuhoisi heidät.\n\nNeljässätoista päivässä hän rauhotti sen maa-alueen, joka oli\nThuccaberin ja Utican välillä, Tignikabahin, Tessurahin ja Vaccan\nkaupungit ynnä vielä muita lännen puoleisia. Vuoristoon rakennettu\nZunghar, temppelistään kuuluisa Assuras, katajista rikas Djeraado,\nThapitis ja Hagur lähettivät hänen luokseen lähettiläitä. Maalaisväki\ntuli kädet täynnä ruokavaroja, rukoilivat hänen suojelustaan,\nsuutelivat hänen ja sotilaiden jalkoja ja valittivat barbarien\njulmuutta. Muutamat toivat hänelle säkillisiä muka surmaamiensa\npalkkasotureiden päitä, jotka he olivatkin leikanneet ruumiista;\nsillä monet olivat pakoretkellä joutuneet hukkaan ja heitä tavattiin\nkuolleina siellä täällä oliivien ja viiniköynnösten alta.\n\nHäikäistäkseen kansaa Hamilkar lähetti heti voiton jälkeisenä päivänä\nKarthagoon kaksituhatta taistelukentällä otettua vankia. Ne saapuivat\npitkissä sadan miehen suuruisissa joukkioissa, kädet sidotut selän\ntaakse pronssiseen niskasta riippuvaan tankoon, ja haavoittuneetkin\njuoksivat verisinä, sillä ratsumiehet ajoivat heitä piiskaniskuilla\neteenpäin.\n\nSe oli hurjan ilon päivä! Kaikki kertoivat toisilleen, että\nkuusituhatta barbaria oli kuollut; toiset eivät voisi enää jatkaa\ntaistelua, sota oli loppunut; syleiltiin kaduilla, ja kiitokseksi\nvoideltiin kaneelilla ja voilla Pataikien kuvat. Ja jumalankuvat,\njoilla oli suuret silmät, suuri vatsa ja olkapäille kohotetut\nkäsivarret, näyttivät elävän uudelleen maalauksen vaikutuksesta ja\nottavan osaa kansan riemuun. Rikkaat avasivat ovensa palatseihinsa;\nkaupunki kaikui tamburiinien pärinästä; temppelit olivat kaiken\nyötä valaistut, ja jumalattaren palvelijattaret, jotka olivat\ntulleet alas Malquaan, rakennuttivat katujen kulmiin sykomoripuisia\nvuoteita, joilla he antautuivat. Äänestyksen kautta lahjoitettiin\nmaata voittajille, uhria Melkarthille, kolme sataa kultakruunua\nsuffeetille, ja hänen puoluelaisensa ehdottivat hänelle annettavaksi\nuusia etuoikeuksia ja kunniavirkoja.\n\nHän oli vaatinut vanhimpia ryhtymään neuvotteluun Autharitoksen\nkanssa vanhan Giskon ja muiden hänen kanssaan vankina olevien\nkarthagolaisten vaihtamisesta vaikka kaikkia barbareja vastaan.\nLibyalaiset ja paimentolaiset, jotka muodostivat Autharitoksen\narmeijan, tuskin tunsivatkaan italialaista tai kreikkalaista rotua\nolevia palkkasotureita; ja kun tasavalta tarjosi niin monta barbaria\nniin harvasta karthagolaisesta, niin se johtui siitä että edelliset\nolivat aivan arvottomia ja jälkimäiset kallisarvoisia. He pelkäsivät\nsiinä piilevän jonkin ansan. Autharitos hylkäsi ehdotuksen.\n\nSilloin Vanhimmat päättivät mestata vangit, vaikka suffeetti oli\nkirjoittanut heille, ettei niitä saisi tappaa. Hän aikoi liittää\nparaimmat heistä armeijaansa ja sen kautta yllyttää muitakin\npalkkasotureita karkaamaan. Mutta viha voitti kaikki järkisyyt.\n\nNuo kaksi tuhatta barbaria sidottiin pitkin Mappalioita hautakiviin;\nja kauppiaat, kyökkipojat, kutojat ja naisetkin, taistelussa\nkaatuneiden vaimot ja lapset, kaikki, jotka vain tahtoivat tulivat\nampumaan niitä nuolilla. Lisätäkseen heidän tuskiaan tähdättiin\nkauvan; nostettiin kaarta ja laskettiin taas; ja karjuva kansanjoukko\ntyrkki toisiaan. Rammat antoivat kantaa itsensä sinne paareilla;\nmonet ottivat varovaisuuden vuoksi evästä mukaansa ja jäivät sinne\niltaan asti, jotkut viettivät siellä yönkin. Telttoja pystytettiin,\njoissa juotiin. Monet ansaitsivat suuria summia vuokraamalla jousia.\n\nSitten jätettiin paikoilleen nuolia täynnä olevat ruumiit, jotka\nnäyttivät haudoilla punaisilta kuvapatsailta, ja innostus levisi\nMalquankin asukkaihin, jotka polveutuivat alkuasukkaista ja muuten\nolivat hyvin väliäpitämättömiä isänmaan asioista. Mutta kiitollisina\ntästä saamastaan huvituksesta, he nyt ottivat osaa Karthagon\nvaiheisiin ja tunsivat itsensä punilaisiksi, ja Vanhimmat ylistivät\nomaa viisauttaan, kun he siten yhteisen koston kautta olivat\nsulattaneet koko väestön yhteen.\n\nJumalten siunausta ei puuttunut; sillä joka taivaan kulmalta lensi\nkorppeja. Ne kaareilivat äänekkäästi rääkkyen ilmassa, ja muodostivat\nsuuren pilven, joka taukoamatta pyöri ympäri. Se näkyi Clypeaan,\nRhadekseen ja Hermaeumin niemeen asti. Äkkiä se toisinaan puhkesi, ja\nkiisi mustana kierreviivana kauvas; kotka oli kiitänyt sen keskelle\nja lensi taas pois; penkereillä, kupukatoilla, obeliskien kärjillä ja\ntemppelin päädyillä oli siellä täällä suuria lintuja, jotka verisessä\nnokassaan pitivät ihmislihan siekaleita.\n\nLöyhkän tähden täytyi karthagolaisten lopulta korjata ruumiit pois.\nOsa poltettiin; loput heitettiin mereen, ja pohjoistuulen ajamat\naallot veivät niitä rannalle, lahdelman pohjaan, Autharitoksen leirin\neteen.\n\nTämä rangaistus oli epäilemättä pelottanut barbareja, sillä Eshmunin\ntemppelin kukkulalta näkyi, miten he kokosivat telttansa, ajoivat\nkarjalaumansa yhteen, sälyttivät kuormaston aasien selkään, ja samana\niltana koko armeija poistui.\n\nBarbarien piti, kulkemalla Kuumien Lähteiden vuoren ja\nHippo-Zarytuksen väliä, estää suffeettia lähestymästä tyrilaisia\nkaupunkeja ja pääsemästä palaamaan Karthagoon.\n\nTällä aikaa piti heidän kahden toisen armeijan tavoittaa hänet\netelässä, Spendiuksen idän ja Mathon lännen puolelta, ja lopulta tuli\nheidän kaikin kolmisin liittyä yhteen yllättääkseen ja saartaakseen\nhänet. Silloin he saivat aivan odottamatta apua. Narr' Havas ilmestyi\nja hänen mukanaan kolme sataa maapihkalla sälytettyä kameelia,\nkaksikymmentä viisi norsua ja kuusituhatta ratsumiestä.\n\nHeikontaakseen palkkasotureita suffeetti oli pitänyt viisaana antaa\nNarr' Havakselle työtä omassa kuningaskunnassaan. Karthagosta hän\noli neuvotellut Masgaban, getulialaisen rosvon kanssa, joka koetti\nperustaa itselleen valtakuntaa. Punilaisten rahojen avulla tuo\nseikkailusankari olikin yllyttänyt numidialaiset maakunnat kapinaan\nluvaten heille vapauden. Mutta saatuaan siitä tiedon imettäjänsä\npojan kautta, tunkeutui Narr' Havas Cirtaan, myrkytti voittajat\nkaivojen vedellä, mestautti muutamia, palautti kaikki ennalleen,\nja hän saapui sotimaan suffeettia vastaan vielä raivoisempana kuin\nbarbarit.\n\nNäiden neljän armeijan päälliköt sopivat nyt sotasuunnitelmista. Sota\nsaattoi venyä pitkäksikin; oli ryhdyttävä kaikkiin varokeinoihin.\n\nEnsiksi päätettiin pyytää roomalaisten apua, ja tämä toimi tarjottiin\nSpendiukselle; karkulainen kun oli, hän ei uskaltanut ottaa sitä\nvastaan. Kaksitoista kreikkalaisten siirtokuntien miestä lähti\nAnnabasta numidialaisella purrella. Sitten päälliköt vaativat\nkaikilta barbareilta ehdottoman tottelevaisuuden valan. Joka päivä\nalipäälliköt tarkastivat pukuja ja jalkineita; vahteja kiellettiin\nkäyttämästä kilpiä, sillä usein ne nojasivat sen keihästä vastaan ja\nnukkuivat seisaallaan; niiden, joilla oli mukanaan suuri kantamus\ntavaraa, täytyi se vähentää; kaikki oli kannettava roomalaisten tavan\nmukaan selässä. Varalta norsuja vastaan Matho muodosti panssaroidun\nratsujoukon, jossa hevonen ja mies verhottiin piikkiätörröttävään\nvirtahevon nahasta tehtyyn haarniskaan; ja hevosten kavioiden\nsuojaksi punottiin niille espartoruohosta suojukset.\n\nSitäpaitsi kiellettiin ankarasti ryöstämästä kyliä tai kohtelemasta\npahoin epä-punilaisia kansakuntia. Mutta kun ruokavarat alkoivat\nympärillä olevista seuduista vähetä, käski Matho jakamaan ruokaa\nsotilaiden lukumäärän mukaan välittämättä naisista. Ensi alussa\nmiehet jakoivat naisten kanssa. Mutta useat heikontuivat ruuan\npuutteessa. Se oli syynä alinomaisiin riitoihin, solvauksiin,\nuseat kun houkuttelivat toveriensa lemmittyjä luokseen ruualla tai\nlupaamalla heille syötävää. Matho käski säälimättömästi ajamaan\ntiehensä ne kokonaan. Naiset pakenivat Autharitoksen leiriin; mutta\ngallialaiset ja libyalaiset naiset pakoittivat heidät solvauksilla\nlähtemään sieltäkin.\n\nLopulta ne tulivat Karthagon muurien juurelle rukoilemaan Cereksen\nja Proserpinan suojelusta, sillä Byrsassa oli näille jumalattarille\npyhitetty temppeli ja papittaria sovitusuhriksi ennenmuinoin\nSyracusassa tehdyistä hirmutöistä. Syssitit vetosivat silloin\nranta-oikeuksiinsa ja vaalivat nuorimmat itselleen myydäkseen\nne; ja uus-karthagolaiset ottivat vaimoikseen vaaleatukkaisia\nlakedaimonilaisnaisia.\n\nMuutamat seurasivat kumminkin itsepintaisesti armeijaa. Ne juoksivat\nsyntagmien rinnalla alipäällikköjen vieressä. Ne huusivat miehiään\nnimeltä, nykivät heitä vaatteista, löivät rintoihinsa kiroillen\nheitä, ja ojensivat käsillään alastomia itkeviä lapsiaan. Tämä näky\nhellytti barbareja; naiset olivat esteenä, vaarana armeijalle.\nMonasti ne ajettiin pois, mutta ne palasivat takaisin; Matho käski\nNarr' Havaksen ratsumiesten häätää ne peitsen pistoksilla; ja kun\nbalearilaiset huusivat hänelle, että heidän täytyy saada naisia, niin\nvastasi hän:\n\n-- \"Eihän minullakaan ole!\"\n\nMolokin henki vallitsi nyt häntä. Vaikka hänen omatuntonsa\nkapinoikin, niin teki hän hirmutekoja kuvitellen noudattavansa\njumalan tahtoa. Kun hän ei voinut peltoja hävittää, niin hän heitti\nkiviä niille tehdäkseen ne hedelmättömiksi.\n\nHän lähetti tavan takaa viestinviejiä kehottamaan Autharitosta\nja Spendiusta kiiruhtamaan. Mutta suffeetin liikkeet olivat\nselittämättömiä. Hän leiriytyi vuoroin Eidukseen, Monkariin ja\nTehentiin; vakoilijat luulivat näkevänsä hänet Ishiilin tienoilla,\nlähellä Narr' Havaksen valtakunnan rajaa, ja vihdoin saatiin tietää,\nettä hän oli mennyt virran poikki Teburban yläpuolelle ikäänkuin\naikoen palata Karthagoon. Tuskin oli hän päässyt jollekin tienoolle,\nkun hän jo muutti toisaanne. Ei koskaan tiennyt, minkä tien hän\nvalitsee. Ryhtymättä taisteluun suffeetti säilytti kaikki edut\nitselleen; barbarit ajoivat häntä takaa, mutta hän näytti niitä\njohtavan.\n\nTämä edes ja takaisin marssiminen väsytti etupäässä karthagolaisia;\nja kun ei Hamilkarin joukkoja uusittu, niin ne pienenivät päivä\npäivältä. Maaseudun väestö toi hänelle nyt ruokavaroja yhä hitaammin.\nKaikkialla hän kohtasi arkailua ja mykkää vihaa; ja vaikka hän\nhartaasti pyysi Suurelta Neuvostolta apua, niin sitä ei kuulunut\nKarthagosta.\n\nNeuvosto sanoi (ehkä uskoikin), ettei hän sitä tarvinnut. Hänen\npyyntönsä olivat vain viekkautta tai joutavaa valitusta; ja\nHannon puolue suurensi tahallaan hänen voittonsa merkitystä\nvahingoittaakseen häntä. Hänen johtamansa joukot oli hänelle uhrattu;\nmutta eipä sillä tavoin aiottu suostua kaikkiin hänen pyyntöihinsä.\nSota oli muutenkin käynyt jo kyllin raskaaksi! se oli maksanut liian\npaljon, ja hänen oman puolueensa patrisiot kannattivat paljaasta\nkateudesta hänen yrityksiään vain heikosti.\n\nToivomatta enää mitään tasavallalta Hamilkar väkivalloin otti\nheimoilta kaiken, minkä hän tarvitsi sotaan: viljaa, öljyä, puita,\njuhtia ja miehiä. Mutta asukkaat pakenivat kiireimmän kautta. Kylät,\njoiden läpi kuljettiin, olivat autioita, majoista ei hakemallakaan\nlöytänyt mitään; pian ympäröi peloittava autius punilaista armeijaa.\n\nKarthagolaiset alkoivat raivoissaan hävittää maakuntia; he täyttivät\nkaivot, sytyttivät talot palamaan. Tuulen lennättämät kipinät\nkiisivät kauvaksi, ja vuorilla syttyi kokonaisia metsiä tuleen; ne\nloivat laaksojen ympärille roihuseppeleen; päästäkseen eteenpäin\ntäytyi odottaa. Sitten he jatkoivat matkaansa päivän helteessä\nkuumassa tuhassa.\n\nJoskus he näkivät tien ohessa pensaikosta kiiluvan kuin tiikerikissan\nsilmät. Se oli kyyryllään oleva barbari, joka oli tuhrinut itsensä\ntomulla sekaantuakseen pensaikon väriin; tai kulkiessaan rotkoa\npitkin armeijan sivulla olevat kuulivat äkkiä kivien vierivän; ja\nkatsoessaan ylös he näkivät rotkon reunalla avojalkaisen miehen\nhypähtävän ylös.\n\nMutta Utica ja Hippo-Zarytus olivat vapaita, sillä palkkasoturit\neivät enää niitä piirittäneet. Hamilkar käski niitä auttamaan häntä.\nMutta peläten joutuvansa suojattomiksi ne vastasivat häilyvin sanoin,\nkohteliaisuuksilla ja anteeksipyynnöillä.\n\nHän kääntyi taas äkkiä pohjoiseen päin aikoen avata itselleen jonkun\ntyrilaisen kaupungin vaikka sitten piirittämällä. Hänen täytyi\nsaada joku paikka rannikolla tuottaakseen saarilta tai Kyrenaikasta\nmuonavaroja ja sotamiehiä, ja hän valitsi Utican, joka oli lähinnä\nKarthagoa.\n\nSuffeetti lähti sen vuoksi Zuitinista ja kiersi varovasti\nHippo-Zarytuksen järven. Mutta pian täytyi hänen järjestää väkensä\npitkiin kolonneihin päästäkseen molempia laaksoja eroittavan vuoren\nyli. Auringon laskiessa he juuri kulkivat sen kukkulalla olevaan\nsuppilonmuotoiseen syvennykseen, kun näkivät edessään pitkin maata\npronssisusia, jotka näyttivät juoksevan nurmella.\n\nÄkkiä kohosi suuria sulkatöyhtöjä, ja huilujen säestämänä nousi\npeloittava laulu. Se oli Spendiuksen armeija; sillä campanialaiset\nja kreikkalaiset olivat vihasta Karthagoa kohtaan ottaneet itselleen\nroomalaiset sotamerkit. Samaan aikaan näkyi vasemmalla pitkiä\npeitsiä, leopardinnahkaisia kilpiä, liinaisia rintapanssareita ja\npaljaita olkapäitä. Ne olivat Mathon iberialaiset, lusitanialaiset,\nbalearilaiset ja getulialaiset; kuului Narr' Havaksen hevosten\nhirnunta; ne hajaantuivat kukkulan ympärille; sitten saapui\nAutharitoksen johtama kirjava, meluisa lauma; gallialaiset,\nlibyalaiset, paimentolaiset; ja heidän keskellään tunsi\nsaastaisten-ruokien-syöjät heidän tukassaan olevista kalanruodoista.\n\nTäten siis barbarit tarkoin laskemalla kulkunsa nopeuden olivat\nsaapuneet yhteen. Mutta itsekin hämmästyneinä jäivät he hetkiseksi\npaikoilleen neuvottelemaan.\n\nSuffeetti oli järjestänyt väkensä ympyrän muotoon voidakseen siten\ntasaisesti vastustaa joka puolelle. Korkeat teräväkärkiset kilvet\npistettiin aivan vieretysten ruohostoon pystyyn ja suojasivat siten\njalkaväkeä. Klinabarit olivat ulompana ja vielä avarammassa kehässä\nmäärättyjen välimatkojen päässä olivat norsut. Palkkasoturit olivat\naivan uupumuksesta nääntyneitä; parasta oli odottaa päivää; ja\nvarmoina voitostaan käyttivät barbarit koko yön syömiseen.\n\nHe olivat sytyttäneet suuria tulia, jotka kirkkaasti valaisivat\nheidät, jättäen siten alapuolellaan olevan punilaisen armeijan\nvarjoon. Hamilkar kaivatti roomalaisten tavoin leirinsä ympärille\nviidentoista jalan levyisen ja kymmenen kyynärää syvän haudan;\nluodusta maasta hän muodosti sen sisäpuolelle vallituksen, jonka\nharjulle hän asetti ristiin teräviä piikkejä ja päivän noustessa\npalkkasoturit hämmästyivät nähdessään karthagolaisten siten olevan\nkuten linnoituksen suojassa.\n\nHe tunsivat telttojen keskellä Hamilkarin, joka käveli jakaen\nkäskyjään. Hän oli puettu ruskeaan, pienistä suomuista tehtyyn\npanssariin; ja hevosensa seuraamana hän aika ajoin seisahtui\nosoittaakseen ojennetulla oikealla kädellään jotain.\n\nSilloin monikin muisti samallaisia aamuja, jolloin hän torvien\nräikyessä hitaasti kulki heidän ohitseen, ja hänen katseensa vahvisti\nmieltä kuin malja viiniä. Jonkunmoinen hellä tunne valtasi heidät.\nMutta ne, jotka eivät Hamilkaria tunteneet, olivat hulluja ilosta\nsaatuaan hänet vihdoinkin käsiinsä.\n\nMutta jos kaikki tekisivät yht'aikaa hyökkäyksen, niin he liian\nahtaalla alueella vain häiritsisivät ja estäisivät toisiaan.\nNumidialaiset kyllä voisivat hyökätä heidän keskeensä; mutta\npanssarien suojaamat klinabarit tuhoisivat heidät; miten he\nsitäpaitsi pääsisivät paalutuksen yli? Norsujakaan ei vielä oltu\nkylliksi opetettu.\n\n-- \"Te olette kaikki pelkureja!\" ärjäisi Matho.\n\nJa rohkeimpien miestensä kera hän syöksyi varustusta vastaan.\nKivisade ajoi hänet takaisin; sillä suffeetti oli ottanut heidän\nsillalle jättämänsä katapultit mukaansa.\n\nTämä epäonnistuminen aiheutti äkkinäisen käänteen barbarien\nhäilyvässä mielialassa. Heidän uhmaileva rohkeutensa hälveni; he\ntahtoivat voittaa, mutta ilman suurempaa vaaraa. Spendius neuvoi\nhuolellisesti ylläpitämään saavutettua asemaa ja näännyttämään\npunilaisten armeija nälkään. Mutta karthagolaiset alkoivat kaivaa\nkaivoja, ja kun kunnaan ympärillä oli kaikkialla vuoria, niin he\nlöysivät vettä.\n\nVallinsa harjalta he viskoivat nuolia, maata, lantaa, kiviä, joita\nhe kiskoivat maasta ja nuo kuusi heittokonetta kulkivat taukoamatta\npitkin vallia.\n\nMutta kaivojenkin täytyi kerran kuivua; ruokavarat loppuvat ja\nkatapultit kuluvat; lopulta kymmenen kertaa lukuisammat palkkasoturit\npääsevät sittenkin voitolle. Aikaa voittaakseen ajatteli suffeetti\nneuvotteluja, ja eräänä aamuna barbarit löysivät rintamastaan\nkirjoituksilla täytetyn lampaan vuodan. Hamilkar puolusti voittoaan:\nVanhimmat olivat pakottaneet hänet sotaan, ja todistaakseen pitävänsä\nsanansa hän tarjosi heille Utican tai Hippo-Zarytuksen ryöstettäväksi\nvapaan valinnan mukaan; lopuksi Hamilkar selitti, ettei hän lainkaan\npelännyt palkkasotureja, sillä hän oli saanut pettureja puolelleen ja\nniiden avulla hän helposti saa voiton toisista.\n\nBarbarit joutuivat ymmälle: tuo suoranainen kaupungin\ntarjoaminen saaliiksi sai heidät miettimään; he epäilivät petosta,\najattelemattakaan, että suffeetin kerskailuun voisi kätkeytyä ansa,\nja he alkoivat epäluuloisina katsella toisiaan. He tarkastivat\ntoistensa sanoja ja käytöstä; yöllä he heräsivät pelosta.\nUseat jättivät entiset toverinsa; mielen mukaan he valitsivat\nasekunnan, ja gallialaiset yhdessä Autharitoksen kanssa liittyivät\ncisalpinilaisiin, joiden puhetta he ymmärsivät.\n\nNuo neljä päällikköä kokoontuivat joka ilta Mathon telttaan, ja\nkyyryllään kilven ympärillä he siirtelivät tarkkaavina edes ja\ntakaisin noita pieniä puunukkeja, jotka Pyrrhus oli keksinyt\ntaistelutemppujen kuvaamiseksi. Spendius viittasi Hamilkarin\napulähteisiin; hän rukoili, ettei onnellista asemaa pilattaisi,\nja vannoi kaikkien jumalien kautta. Matho kulki kiihoittuneena\nja liikkeitä tehden edes ja takaisin. Sota Karthagoa vastaan\noli hänen mieskohtainen asiansa; hän suuttui siitä, että toiset\nsekaantuivat siihen eivätkä totelleet häntä. Autharitos luki hänen\nkasvoistaan hänen ajatuksensa ja kannatti häntä. Narr' Havas kohotti\nleukansa halveksimisen merkiksi; jokaista toimenpidettä hän piti\nturmiollisena; eikä hän enää hymyillyt. Hän huokaili aivan kuin olisi\nsurrut sielussaan sitä, että unelma oli mahdoton, yritys epätoivoinen.\n\nSillä välin kun barbarit epävarmoina neuvottelivat, suffeetti\nvahvisti asemaansa; hän käski vallitusten sisäpuolelle kaivaa uuden\nhaudan, tehdä toisen vallituksen, rakentaa sen kulmiin puisia\ntorneja; ja orjat hiipivät aivan keskelle etuvartijoita kaivaakseen\njalka-ansoja maahan. Mutta norsut, joiden ruoka-annoksia oli\npienennetty, tempoivat ketjujaan. Säästääkseen heiniä hän käski\nklinabareja tappamaan heikommat hevoset. Muutamat kieltäytyivät;\nhän mestautti heidät. Hevoset syötiin. Tämän tuoreen lihan muisto\nherätti seuraavana päivänä suuren alakuloisuuden.\n\nAmfiteatterimaisen syvennyksen pohjalla ollessaan he näkivät\nympärillään kukkuloilla barbarien neljä vilkasliikkeistä leiriä.\nNaiset kulkivat kantaen vesileilejä päänsä päällä, määkyvät vuohet\nkävivät laitumella maahan pistettyjen peitsikimppujen välissä;\nvaihdettiin vartijoita, syötiin kolmijalkojen ympärillä. Heimot\nhankkivat nimittäin palkkasotureille runsaasti muonavaroja, eivätkä\nhe itse voineet aavistaakaan, kuinka suuressa määrässä heidän\ntoimettomuutensa kauhistutti punilaista armeijaa.\n\nJo toisena päivänä karthagolaiset olivat huomanneet paimentolaisten\nleirissä erään kolmensadan miehen suuruisen joukon syrjässä\nmuista. Ne olivat rikkaita, jotka jo sodan alussa olivat joutuneet\nvangiksi. Libyalaiset asettivat heidät aivan vallihaudan reunalle ja\nviskoivat heidän takaansa heittokeihäitä käyttäen heidän ruumiitaan\nsuojamuurina. Näitä onnettomia oli vaikea tuntea enää, sillä heidän\nkasvonsa peittyivät likaan ja syöpäläisiin. Paikottain poisrevityn\ntukan alta näkyi rupia heidän päässään, ja he olivat niin laihtuneita\nja ilettäviä, että muistuttivat risaisissa käärinliinoissaan\nmakaavia muumioita. Muutamat vapisivat ja nauroivat typerästi;\ntoiset huusivat ystäviään ampumaan barbareja. Heidän joukossaan\nyksi seisoi liikkumatta, pää kumarassa, sanaakaan sanomatta; pitkä\nvalkoinen parta ulottui kahleissa oleviin käsiin asti; karthagolaiset\ntunsivat vihlaisevan tunteen aivan kuin olisivat nähneet tasavallan\nsortuvan, sillä tuo mies oli Gisko. Vaikka paikka olikin vaarallinen,\nniin kaikki tuppautuivat häntä näkemään. Hänen päähänsä oli pantu\nsorakivillä koristettu virtahevonnahkainen, naurettava tiara. Se oli\nAutharitoksen keksimä; mutta Matholle se oli vastenmielinen.\n\nHamilkar avasi vimmastuneena paalutuksen aikoen millä keinoin\ntahansa hankkia itselleen tietä; ja hurjalla vauhdilla nousivat\nkarthagolaiset puolimatkaan kunnasta noin kolmesataa jalkaa. Mutta\nbarbarit syöksyivät sellaisena laumana heitä vastaan, että heidän\ntäytyi palata rintamaansa. Eräs pyhän legionan sotilas, joka oli\njäänyt muista jälelle, kompastui kiviin. Zarxas juoksi hänen\nluokseen, kaatoi hänet maahan ja pisti tikarinsa hänen kurkkuunsa;\nhän veti aseen haavasta ja heittäytyi sen päälle, -- ja, suu haavassa\nkiinni, ilosta muristen ja ruumiinsa vavahdellessa jalkoihin asti hän\njoi verta täysin siemauksin; sitten hän tyyneesti istahti ruumiin\npäälle, kohotti kasvonsa taivuttaen päänsä taapäin voidakseen\nparemmin hengittää ilmaa, kuten hirvi, joka juuri on virrasta juonut,\nja kimeällä äänellä alotti balearilaisen laulun; se oli epämääräinen\nsävel, jossa oli pitkiä säveljaksoja, joka joskus taukosi, sitten\ntaas uusiintui kuten vuoristossa toisilleen vastaavat kaiut; hän\nkutsui kuolleita veljiään ja pyysi heitä juhlaan; -- sitten hän antoi\nkäsiensä vaipua jalkojensa väliin, painoi päänsä alas ja itki. Tämä\nhirmuteko kauhistutti barbareja, varsinkin kreikkalaisia.\n\nTämän jälkeen karthagolaiset eivät yrittäneetkään hyökätä leiristään;\n-- eivätkä ajatelleetkaan antautumista tietäen joutuvansa mitä\nkamalimman kidutuksen uhriksi.\n\nMutta Hamilkarin varovaisuuskeinoista huolimatta muonavarat alkoivat\npelottavalla tavalla huveta. Joka miestä kohden oli jälellä enää\nkymmenen k'kommeria viljaa, kolme hiniä hirssijyviä ja kaksitoista\nbetzaa kuivia hedelmiä. Ei ollut enää lihaa, ei öljyä, ei mitään\nsuolakalaa, ei kauranjyvää hevosille; niiden nähtiin laihtuneet\nkaulat kumarassa etsivän tomusta tallattuja oljenjätteitä. Usein\nvallilla seisovat vahdit näkivät kuutamossa jonkun barbarin\nkoiran kuljeskelevan varustusten juurella kuopien tunkiota;\nkivillä heitettiin se kuoliaaksi, liuuttiin kilpihihnojen avulla\npaalutukselta alas ja sitten sanaakaan sanomatta se syötiin. Joskus\nkuului kamalaa haukuntaa eikä mies enää palannut. Kahdennentoista\nsyntagman neljännessä dilochiassa tappoi kolme falangiittia toisensa\ntikareilla tapellessaan rotasta.\n\nKaikki kaipasivat omaisiaan, kotiaan; köyhät mehiläiskeon muotoisia\nmajojaan, joiden kynnyksellä oli simpukankuoria ja seinällä riippui\nverkko, rikkaat sinervän hämärän täyttämiä saliaan, joissa he päivän\nkuumimpana hetkenä lepäsivät kuunnellen katujen sekavaa melua, johon\nliittyi heidän puutarhansa puiden lehtien kahina; -- ja paremmin\nnauttiakseen tästä ajatuksesta he ummistivat puoliksi silmänsä;\nhaavan polte herätti heidät jälleen. Joka hetki oli taistelua,\nhälyytystä; tornit paloivat, saastaisten-ruokien-syöjät kapusivat\npaalutuksen päälle; kirveillä hakattiin niiltä kädet poikki;\nuusia astui heidän sijaansa; rautasade putosi telttojen päälle.\nKaislaheinästä tehtiin käytäviä suojaksi heittokeihäitä vastaan.\nKarthagolaiset sulkeutuivat niihin eivätkä enää liikahtaneetkaan.\n\nJoka päivä aurinko, joka kiersi kukkulaa, katosi muutaman tunnin\npäästä rotkon pohjalta ja jätti sotajoukon varjoon. Edessä ja takana\nkohosi maa harmahtavana rinteenä, täynnä sorakiviä, joita paikottain\npeitti ohut jäkäläpeitto, ja pään päällä kaarteli alati kirkas taivas\nsilmälle kuultavampana ja kylmempänä kuin metallikupu. Hamilkar oli\nniin suuttunut Karthagoon, että hän tunsi mielensä tekevän mennä\npalkkasoturien puolelle johtaakseen heitä sitä vastaan. Jo alkoivat\nkuormarengit, ruokakauppiaat ja orjat mutista, eikä kansa, ei\nSuuri-Neuvosto, ei kukaan lähettänyt edes pienintä toivoakaan. Asema\noli sietämätön, varsinkin kun tiesi sen tulevan vieläkin pahemmaksi.\n\nTämän onnettoman viestin kuullessaan Karthago oli joutunut aivan\nsuunniltaan suuttumuksesta ja vihasta; suffeettia ei olisi niin\npaljoa kirottu, jos hän heti alussa olisi joutunut tappiolle.\n\nMutta uusien palkkasoturien värväämiseen puuttui aikaa, puuttui\nrahaa. Jos kaupungista olisi otettu sotaväkeä, niin millä se olisi\nasestettu? Hamilkarhan oli ottanut kaikki aseet! ja kuka niitä\njohtaisi? Parhaimmat johtajat olivat jo hänen seurassaan! Sillä välin\nsuffeetin lähettämät sanansaattajat saapuivat kaupunkiin ja huusivat\nkaduilla. Suuri Neuvosto kävi siitä levottomaksi ja toimitti niin,\nettä sanansaattajat katosivat.\n\nSe oli tarpeetonta varovaisuutta; kaikki syyttivät\nBarkasta velttoudesta. Hänen olisi voiton saatuaan pitänyt tuhota\npalkkasoturit. Miksi oli hän ryöstänyt heimoja? Olihan jo\ntehty kylläkin suuria uhrauksia! ja patrisiot valittelivat\nneljäntoista shekelin suuruista sotaveroaan, syssitit kahtasataa\nkahtakymmentäkolmea tuhatta kikariaan kultaa; nekin, jotka eivät\nolleet mitään antaneet, valittivat. Kansa oli kateellinen\nuuskarthagolaisille, joille hän oli luvannut täydet kansalaisoikeudet;\nja kirottiin ligurialaisiakin, jotka olivat niin urhoollisesti\ntaistelleet, ja sekoitettiin heidät yhteen barbarien kanssa;\nheitäkin kirottiin; heidän rotunsakin luettiin rikokseksi.\nKauppiaat kauppojensa kynnyksellä, työmiehet, jotka lyijyinen\nmittakeppi kädessään kulkivat kaduilla, korejaan huuhtovat\nsuolakastikkeenkauppiaat, kylpyhuoneiden kylvettäjät ja kuumien\njuomien myyjät, kaikki väittelivät sotasuunnitelmista. Hiekkaan\npiirrettiin taistelukaavoja; eikä ollut niin pientä katupoikaa, joka\nei olisi osannut korjata Hamilkarin hairahduksia.\n\nSe oli vain rangaistus hänen pitkällisestä jumalattomuudestaan,\nsanoivat papit. Hän ei ollut uhrannut sovitusuhreja; hän ei ollut\nvoinut puhdistaa armeijaa; vieläpä oli hän kieltäytynytkin ottamasta\naugureja matkalleen; -- ja hänen jumalattomuutensa aiheuttama\nsuuttumus lisäsi vain hillityn vihan voimaa ja pettyneiden toiveiden\nvimmaa. Muisteltiin Sicilian tappioita, hänen ylpeytensä taakkaa,\njota niin kauvan oli kannettu! Pappiskunnat eivät antaneet anteeksi\nryöstettyjä aarteitaan, ja he vaativat Suurta Neuvostoa lupaamaan,\nettä Hamilkar heti naulitaan ristiin, jos hän palaa.\n\nElulkuukauden kuumuus, joka tänä vuonna oli erikoisen suuri, oli\ntoinen onnettomuus. Järven rannalta nousi inhoittavia höyryjä;\nne sekaantuivat kadunkulmissa poltettujen tuoksuaineiden kanssa\nilmaan. Taukoamatta kuului hymnejä laulettavan. Suuria kansanparvia\noli temppelien portailla: kaikki seinä t olivat mustien verhojen\npeitossa; kynttilät paloivat Pataikien otsilla, ja uhriksi\nteurastettujen kameelien verivirtasi pitkin pengertietä ja muodosti\nportaille punaiset kosket. Synkkä mielettömyys valtasi Karthagon.\nKapeimpien katujen perältä, pimeimmistä sokkeloista tulvehti\nkalpeita olentoja, käärmekasvoisia miehiä, jotka purivat hampaitaan.\nNaisten kimakat huudot täyttivät talot ja tunkeutuen ristikoista\nulos pakottivat torilla keskustelevat kääntymään. Joskus luultiin\nbarbarien tulevan; heidät oli nähty Kuumien Lähteiden vuoren\ntakana; he olivat leiriytyneet Tunikseen; ja äänet paisuivat,\nkasvoivat ja sulautuivat yhdeksi ainoaksi huudoksi. Sitten syntyi\nyleinen äänettömyys, toiset, jotka olivat nousseet talojen harjalle\nkatselivat käsillään varjostaen silmiään etäisyyteen, samalla kun\ntoiset vallien juurella makasivat suullaan maassa ja kuulostivat.\nKauhun kadottua sai entinen suuttumus taas vallan. Mutta oman\nvoimattomuuden tietoisuus vaivutti heidät piankin samaan alakuloiseen\ntunnelmaan.\n\nTämä alakuloisuus kasvoi suuremmaksi joka ilta, kun kaikki nousivat\npenkereillä kumartaen päästivät yhdeksän kertaa suuren huudon\ntervehtiäkseen aurinkoa. Se laski hitaasti laguunin taakse, katosi\nsitten äkkiä vuorien toiselle puolelle, jossa barbarit olivat.\n\nOdotettiin kolminkertaisesti pyhää juhlaa, jolloin rovion keskeltä\nnousi ilmaan kotka, uudesta syntyneen vuoden tunnusmerkki, kansan\nlähetti ylimmän Baalin luo, jota he pitivät jonain liiton merkkinä,\nmuotona, joka uudelleen sitoi heidät auringon kanssa liittoon. Vihan\nvaltaamana kansa nyt kääntyi suorastaan Molok-ihmistuhoojan puoleen,\nja kaikki hylkäsivät Tanitin. Todellakin näytti Rabetna huntunsa\nryöstämisen jälkeen kadottaneen osan voimastaan. Hän ei enää antanut\nsiunausta tuottavaa sadettaan, hän oli poistunut Karthagosta; hän\noli luopio, vihollinen. Muutamat heittivät kiviä hänen päälleen\nsolvaistakseen häntä. Mutta häntä häväistessäkin monet häntä\nsäälivät; ja häntä rakastettiin yhä vielä ja ehkä entistään enemmän.\n\nKaikki nämät onnettomuudet johtuivat siis zaimphin katoamisesta.\nSalammbo oli välillisesti ollut siinä osallisena; hän joutui nyt\nsaman suuttumuksen esineeksi; hänen täytyi saada rangaistuksensa.\nPian levisi kansaan epämääräisiä ajatuksia jumalalle tehtävästä\nuhrauksesta. Lauhduttaakseen Baalien mieltä oli niille epäilemättä\nuhrattava jotain aivan arvaamattoman kallisarvoista, joku kaunis,\nnuori, neitseellinen, vanhaan sukuun kuuluva olento, jumalien suvusta\npolveutuva, inhimillinen tähti. Joka päivä tunkeutui tuntemattomia\nmiehiä Megaran puistoihin; orjat pelkäsivät omaa henkeään eivätkä\nuskaltaneet heitä vastustaa. Ne jäivät kuitenkin galeeriportaiden\njuurelle. Ne pysyttelivät siellä katsellen ylintä penkerettä kohden;\nhe odottivat Salammbota, ja tuntikausia he huusivat häntä, kuten\nkoirat, jotka ulvovat kuuta kohden.\n\n\n\n\nX.\n\nKÄÄRME.\n\n\nRoskaväen huudot eivät pelästyttäneet Hamilkarin tytärtä.\n\nSuuremmat huolet kalvoivat hänen mieltään; hänen suuri käärmeensä,\nmusta python, sairasteli; ja käärme oli karthagolaisille samalla\nkansallinen ja persoonallinen taikaolento. Sitä pidettiin maan\nlapsena, koska se mudasta nousee eikä tarvitse jalkoja liikkuakseen\nsen päällä; sen kulku muistutti jokien kiertelevää juoksua, sen\nruumiinlämpö limaista, siemen-runsasta alku-yötä, ja kehä, jonka se\nmuodostaa purressaan häntäänsä tähtien yhtenäisyyttä, Eshmunin sielua.\n\nSalammbon käärme oli jo usean kerran kieltäytynyt syömästä niitä\nneljää elävää varpusta, jotka sillä tarjottiin täysikuun ja uuden\nkuun aikana. Sen kaunis nahka, jossa oli kuten; taivaanlaella\nkultatäpliä aivan mustalla pohjalla, oli nyt keltainen, veltto,\nryppyinen ja liian suuri sen ruumista varten, ja villainen home\nympäröi sen päätä; jäisen silmäluomien kulmassa huomasi pieniä\npunaisia täpliä, jotka näyttivät liikkuvan. Tavan takaa lähestyi\nSalammbo sen hopealangoista tehtyä koria; hän nosti syrjään\npurppurapeitteen, lotuslehdet ja linnununtuvat; käärme makasi alati\nyhdessä kiemurassa liikkumattomampana kuin kuihtunut köynnöskasvi; ja\nkauvan sitä katseltuaan hän tunsi sydämessään kuten kierteen, kuten\ntoisen käärmeen, joka vähitellen nousi hänen kurkkuunsa ja kuristi\nhänet.\n\nHän oli epätoivoissaan siitä, että oli nähnyt zaimphin, mutta\nkuitenkin hän tunsi kuten iloa, salaista ylpeyttä. Sen laskoksiin\nkätkeytyi suuri salaisuus; se oli jumalia ympäröivä pilvi, kaiken\nolemuksen salaisuus, ja vaikka hän säikähti omaa itseään, niin\nSalammbo katui sitä, ettei hän ollut sen reunaa kohottanut.\n\nMelkein aina hän istui kyyryllään huoneensa perällä, kädet taivutetun\nvasemman polven ympärillä, leuka alas painuneena, katse tuijottaen\neteenpäin. Hän muisteli kauhulla isänsä kasvoja; hän tahtoi\nlähteä Phoinikian vuoristoon, vaeltaa Aphakan temppeliin, jonne\nTanit-jumalatar laskeutui tähden muodossa; kaikellaiset mielikuvat\nheräsivät hänessä ja kauhistuttivat häntä; sitäpaitsi kasvoi päivä\npäivältä häntä ympäröivä yksinäisyys. Hän ei edes tiennyt, miten\nHamilkarin laita oli.\n\nVihdoin ajatuksiinsa uupuneena, hän nousi, ja laahasi pieniä\nsandaaliaan, joiden kannat joka askeleella lipsahtivat hänen\nkantapäätään vastaan, ja harhaili edes ja takaisin suuressa,\nhiljaisessa huoneessaan. Katon ametistit ja topaasit loivat sinne\ntänne seiniin ja lattiaan väräjäviä valopilkkuja, ja kävellessään\nSalammbo käänsi hiukan päätään katsellakseen niitä. Hän tarttui\nriippuvien maljojen kaulaan; hän jäähdytti rintaansa löyhyttämällä\nsuuria viuhkoja, tai hän huvikseen poltti kaneelia kaiverretuissa\nhelmissä. Auringon laskiessa otti Taanak pois mustat verkaverhot,\njoilla muurin aukot olivat tukitut; silloin Salammbon kyyhkyset,\njotka olivat myskillä sivellyt kuten Tanitin kyyhkyset, lensivät\näkkiä sisään, ja niiden ruusunpunaiset jalat lipesivät lasi\npermannolla ohra jyvien joukossa, joita hän heitti heille täysin\nkourin kuten kylväjä pellolla. Mutta äkkiä hän purskahti, itkuun, ja\nvirui härännahka-hihnoista tehdyllä vuoteellaan, liikkumattomana,\nkerraten yhtä ja samaa sanaa, silmät selällään, kalpeana kuin\nkuollut, tunnottomana, kylmänä; -- ja kuitenkin hän kuuli apinain\nkiljunnan palmujen latvasta, kuuli suuren pyörän yhtämittaisen\nnatinan, kun se kerroksien läpi johti kirkkaan vesivirran\nporfyyrisammioon.\n\nJoskus hän useiden päivien kuluessa kieltäytyi syömästä. Silloin hän\nunessa näki himmeitä tähtiä, jotka kulkivat hänen jalkojensa alitse.\nHän kutsutti Shahabarimin luokseen, mutta hänen saavuttuaan ei\nSalammbolla ollutkaan mitään hänelle sanottavaa.\n\nHän ei voinut elää ilman papin lohduttavaa seuraa. Mutta hänen\nsielunsa nousi kapinaan tämän valtaa vastaan; hän tunsi pappia\nkohtaan samalla pelkoa, kateutta, vihaa, ja jotain rakkauden\ntapaista, joka oli kiitollisuutta siitä omituisesta nautinnosta,\nminkä papin seura tuotti hänelle.\n\nKun Shahabarim osasi erottaa, minkä taudin kukin jumala lähetti,\nniin hän tunsi Rabbetin vaikutuksen; ja parantaakseen Salammbon hän\npirskoitti hänen huonettaan rautaruohosta ja naistenhiusyrtistä\nvalmistetulla sekoituksella; joka aamu Salammbo söi mandragoraa;\nyöllä hänen päänsä lepäsi tyynyllä, joka oli täytetty pappien\nsekoittamilla tuoksuyrteillä; Shahabarim käytti myös haarasta, erästä\ntulipunaista juurta, joka ajaa pahat haltijat pohjoiseen; vihdoin\nkääntyen pohjantähteä kohden hän sopersi kolme kertaa Tanitin pyhän\nnimen; mutta kun Salammbon kärsimykset jatkuivat, hänen ahdistuksensa\ntuli yhä syvemmäksi.\n\nEi kukaan Karthagossa ollut niin oppinut kuin Shahabarim.\nNuoruudessaan hän oli opiskellut Mogbedien koulussa, Borsippassa\nlähellä Babylonia; sitten käynyt Samothrakessa, Pessinuntissa,\nEphesuksessa, Thessaliassa, Judeassa, Nabathealaisten temppeleissä,\njotka sijaitsevat lentohiekkakumpuun hukkuneina; ja hän oli\npitkin Niilin rantaa putouksilta asti kulkenut jalan mereen asti.\nKasvoillaan huntu ja soihtuja heiluttaen hän oli heittänyt mustan\nkukon sandaraktuleen sfinxin, kauhujen isän edessä. Hän oli\nlaskeutunut alas Proserpinan rotkoihin; hän oli nähnyt Lemnoksen\nlabyrintin viidensadan pylvään pyörivän ja nähnyt Tarentiumin\nvalojalustan loistavan, jonka haarukoissa oli yhtä monta lamppua\nkuin vuodessa on päivää; joskus hän öisin otti vastaan kreikkalaisia\nkysyäkseen heiltä tietoja. Hän tutkieli yhtä paljon maailman\njärjestystä kuin jumalien olemustakin, Alexandrian pylväistössä\nolevien rengaspallojen avulla hän oli tarkastanut taivasta silloin\nkun yöt ja päivät ovat yhtä pitkiä, ja oli seurannut Kyrenaikaan asti\nEuergetoksen bematisteja, jotka taivasta mittailevat laskemalla omat\naskeleensa; -- ja siten muodostui hänen sielussaan oma omintakeinen\nuskonto, jolta puuttui määrätyt uskonsäännöt, ja juuri sen vuoksi\nolikin sitä mieltä huumaavampi ja kiihkeämpi. Hän ei enää uskonut\nmaan olevan kävyn muotoisen; hän uskoi sen pyöreäksi ja putoavan\nikuisesti äärettömyyteen niin huimaavaa vauhtia, ettei sen putoamista\nhuomannutkaan.\n\nAuringon asemasta kuun yläpuolella hän päätti, että Baalilla oli\nylivalta, sillä taivaankappale oli vain hänen kajastuksensa ja\nennuskuvansa; muuten kaikki, mitä hän maallisessa elämässä näki,\npakotti häntä tekemään sen johtopäätöksen, että hävittävä miehinen\nperusvoima oli korkeinta kaikista. Hän syytti salaa Rabbetia oman\nelämänsä onnettomuudesta. Eikö hänen nuoruudessaan ylimmäinen pappi\nollut vain jumalattaren tähden riistänyt häneltä cymbaalien soidessa\nkiehuvan vesimaljan ääressä hänen tulevan miehuutensa? Ja alakuloisin\nkatsein hän seurasi miehiä, jotka papittarien kanssa katosivat\nterebinthien siimekseen.\n\nHänen päivänsä kuluivat tarkastaessaan suitsutusmaljoja, kultaisia\nvaaseja, tulipihtejä, haravia, joilla tuhka poistettiin alttarilta,\nja kaikkia kuvapatsaiden pukuja siihen pronssiseen neulaan asti,\njolla käherrettiin kolmannessa temppelikammiossa, smaragdi-viinipuun\nlähellä olevan vanhan Tanitin tukkaa. Aina samoina hetkinä hän nosti\nsamojen ovien raskaita verhoja, jotka jälleen laskeutuivat alas; hän\nseisoi samoissa asemissa kädet levällään; hän rukoili polvillaan aina\nsamoilla kiviliuskoilla ja hänen ympärillään avojalkainen pappislauma\nkulki ikihämärissä käytävissä.\n\nMutta hänen tyhjässä elämässään Salammbo kukoisti kuin kukka haudan\nhalkeamassa. Ja kuitenkin hän oli immelle tyly eikä säästänyt\nrangaistuksia eikä katkeria sanoja. Papin tila muodosti heidän\nvälilleen jonkinmoisen sukupuolien yhdenvertaisuuden, eikä hän ollut\nimmelle katkera niin paljoa sen vuoksi, ettei hän voinut häntä saada\nomakseen, kuin siksi, että hän oli niin kaunis ja varsinkin niin\nsiveä. Monasti hän kyllä näki, että Salammbo väsyi koetellessaan\nseurata hänen ajatuksiaan. Silloin hän poistui murheellisempana: hän\ntunsi olevansa vielä entistään hyljätympi, yksinäisempi, tyhjempi.\n\nJoskus pujahti hänen suustaan outoja sanoja, jotka välkähtivät\nSalammbon edessä kuin suuret salamat, jotka valaisevat syvyyksiä. Oli\nyö, he olivat kahden penkereellä katsellen tähtiä, ja Karthago leveni\nalhaalla heidän jalkojensa juuressa, ja golfi ja aava meri katosivat\nyön hämärään.\n\nShahabarim selitti hänelle oppia sieluista, jotka tulevat maan päälle\nsamaa tietä kuin aurinko kulkiessaan eläinkehän läpi. Hän ojensi\nkätensä näyttäen Oinaassa olevan inhimillisen siitoksen portin ja\nKauriissa paluutien jumalien luo; ja Salammbo koetti erottaa ne,\nsillä hän piti näitä mielikuvia tosiasioina; pelkät vertauskuvat\nja sananparretkin piti hän tosina ja todellisina, eikä papillekaan\nerotus ollut aina aivan selvä.\n\n-- \"Kuolleiden sielut,\" sanoi hän, \"hajaantuvat kuussa, kuten ruumiit\nmaassa. Heidän kyyneleensä muodostavat kosteuden; se on pimeä\nolinpaikka täynnä liejua, raunioita ja myrskyjä.\"\n\nSalammbo kysyi, miten hänen siellä käy.\n\n-- \"Ensiksi haihdut kepeänä kuin aallon pinnalla häilyvä höyry; ja\npitempien koettelemuksien ja tuskien jälkeen menet auringon helmaan,\nhenkivoiman alkulähteesen.\"\n\nMutta Rabbetista hän ei puhunut mitään. Salammbo uskoi sen\ntapahtuneen häpeäntunteesta, kun hänen jumalattarensa oli tullut\nvoitetuksi, ja käyttäen kuusta tavallista nimeä hän alkoi sanella\nsiunauksia hedelmöittävän ja lempeän taivaankappaleen yli. Lopuksi\nShahabarim huudahti:\n\n-- \"Ei! ei! hän saakin tuolta toiselta kaiken hedelmällisyytensä!\nEtkö näe hänen harhailevan tuon toisen ympärillä kuin rakastunut\nnainen, joka pellolla juoksee miehen jälestä?\" Ja taukoamatta hän\nylisteli valon voimaa.\n\nKaukana siitä että hän olisi tukahuttanut Salammbon salaperäisen\nkaipauksen, hän sitä vain kiihotti, hänelle näytti olevan melkein\nmieluista syöstä impi epätoivoon säälimättömän opin perusteilla.\nMutta Salammbo takertui niihin kiihkeästi, vaikka hänen rakkautensa\nTanitiin kärsikin.\n\nMutta jota enemmän Shahabarim tunsi epäilevänsä Tanitia, sitä\nhartaammin hän tahtoi häneen uskoa. Salaiset omantunnonvaivat estivät\nhäntä luopumasta jumalattaresta. Hän kaipasi todistusta, jumalien\ntahdon ilmausta, ja toivoen sen saavansa keksi pappi tuuman, joka\nsamalla voisi pelastaa sekä isänmaan että hänen uskonsa.\n\nSiitä lähtien hän Salammbon kuullen alkoi valittaa temppelin\nraiskaamista ja niitä onnettomuuksia, jotka zaimphin ryöstäminen\noli aiheuttanut ja jotka ulottuivat taivaan piireihin asti. Sitten\nhän äkkiä ilmoitti missä vaarassa suffeetti oli, jota kolme Mathon\njohtamaa armeijaa piiritti; sillä Matho oli karthagolaisten mielestä\nhunnun ryöstäjänä tavallaan barbarien kuningas; ja hän lisäsi, että\ntasavallan ja hänen isänsä pelastus riippui Salammbosta yksinään.\n\n-- \"Minusta!\" huudahti hän, \"kuinka minä voisin...?\"\n\nMutta pappi vastasi halveksivaisesti hymyillen:\n\n-- \"Sinä et koskaan suostuisikaan!\"\n\nSalammbo rukoili häntä puhumaan. Vihdoin Shahabarim sanoi hänelle:\n\n-- \"Sinun täytyy mennä barbarien luo noutamaan zaimph takaisin!\"\n\nSalammbo lyykähti ebenpuiselle rahille; ja hän jäi istumaan\nkäsivarret suorina polviensa välissä, vavisten kiireestä kantapäähän,\nkuten uhri teuras alttarin edessä odottaen kuoliniskua. Hänen\nohimoissaan suhisi, hän näki tulikehiä ilmassa pyörivän, eikä\nhuumauksessaan ymmärtänyt mitään muuta kuin että hän varmaankin pian\nkuolee.\n\nMutta jos Rabbetna pääsee voitolle, jos zaimph saadaan takaisin\nja Karthago on pelastettu, niin mitä merkitsee yksi naisen elämä!\najatteli Shahabarim. Ehkä hän saa hunnun haltuunsa eikä kuolekaan.\n\nHän ei kolmeen päivään palannut; neljännen iltana Salammbo lähetti\nhäntä hakemaan.\n\nYllyttääkseen hänen sydäntään, kertoi Shahabarim tultuaan kaikki\nsolvaukset, joita Hamilkarista keskellä Neuvoston istuntoa oli\nhuudettu; hän sanoi, että koska Salammbo oli hairahtunut niin täytyi\nhänen sovittaakin rikoksensa, ja että Rabbetna vaati tämän uhrin.\n\nToisinaan tunkeutui pitkä huuto Mappalioita pitkin Megaraan.\nShahabarim ja Salammbo riensivät ulos ja katselivat galeeriportailta.\n\nKhamonin torilla seisoi kansaa, joka vaatii itselleen aseita.\nVanhimmat eivät tahtoneet niitä heille antaa, sillä he pitivät\ntätä yritystä tarpeettomana; toiset johtomiehittä lähteneet joukot\nolivat tulleet tuhotuiksi. Lopulta sallittiin heidän lähteä, ja\nosoittaakseen kunnioitusta Molokille tai tehden sen epämääräisestä\nhävityshalusta, he taittoivat temppelin lehdosta suuria\nsypressinoksia ja sytytettyään ne Kabirien soihduissa tulee kantoivat\nhe laulaen niitä pitkin katuja. Korkeat liekit loittonivat hiljalleen\nlainehdellen; ne valelisivat temppelin harjalla olevia lasipalloja,\njumalankuvien koristeita ja laivojen keuloja, kulkivat penkereiden\nohi ja muodostivat kuten kaupungin läpi vieriviä aurinkoja. Ne\nlaskeutuivat alas Akropoliilta. Malquan portti aukeni.\n\n-- \"Oletko valmis?\" huudahti Shahabarim, \"vai oletko käskenyt heitä\nsanomaan isällesi, että jätät hänet pulaan.\" Salammbo kätki kasvonsa\nhuntuihinsa, ja jättiläisliekit loittonivat läheten yhä enemmän meren\nrantaa.\n\nEpämääräinen kammo pidätti häntä; hän pelkäsi Molokia, pelkäsi\nMathoa. Tuo jättiläiskokoinen mies, jolla oli zaimph hallussaan,\nvallitsi Rabbetnan samoin kuin Baal ja kajasti Salammbon mielessä\nsamojen salamien ympäröimänä; toisinaanhan jumalat ottivat ihmisen\nruumiin asuinsijakseen. Eikö Shahabarim puhellessaan Mathosta ollut\nsanonut, että Salammbon tuli voittaa Molok? Nämät molemmat liittyivät\nnyt yhdeksi; hän sekoitti ne yhteen; ja molemmat vainosivat häntä.\n\nHän tahtoi tietää tulevaisuutensa ja lähestyi käärmettä, sillä enteet\nlaskettiin sen asennon mukaan. Mutta kori olikin tyhjä; Salammbo tuli\nlevottomaksi.\n\nHän löysi käärmeen riippuvan vuoteen vierestä; se oli kietonut\nhäntänsä hopea-aitaukseen ja hankasi itseään pylvääseen saadakseen\nvanhan kellertävän nahkansa lähtemään, ja sen loistava ja kirkas\nruumis välkähti esiin kuin puoliksi huotrastaan vedetty kalpa.\n\nSeuraavina päivinä, jota enemmän hän alkoi suostua, jota enemmän hän\noli halukas auttamaan Tanitia, sitä enemmän käärme parani, kasvoi ja\nnäytti uudestaan voimistuvan.\n\nSilloin varmeni Salammbossa se ajatus, että Shahabarim ilmaisi\njumalien tahdon. Eräänä aamuna hän heräsi tehden varman päätöksen ja\nkysyi, mitä häneltä vaadittiin, jotta Matho antaisi takaisin harson.\n\n-- \"Vaadi se,\" sanoi Shahabarim.\n\n-- \"Mutta jos hän kieltäytyy?\"\n\nPappi katsahti häneen terävästi ja hänen huulillaan oli hymy, jota\nSalammbo ei ollut koskaan ennen nähnyt.\n\n-- \"Niin, mitä silloin teen?\" kysyi Salammbo uudelleen.\n\nShahabarim pyöritteli harastaan olalleen laskeutuvien nauhojen päitä\nkatse maahan luotuna, liikkumattomana. Vihdoin hän sanoi, nähdessään,\nettei Salammbo käsittänyt:\n\n-- \"Sinä joudut olemaan kahden hänen kanssaan.\"\n\n-- \"Ja sitten?\" kysyi Salammbo.\n\n-- \"Kahden hänen kanssaan hänen teltassaan.\"\n\n-- \"Ja sitten?\"\n\nShahabarim puri huultaan. Hän mietiskeli jotain kiertävää lausetta.\n\n-- \"Jos sinun tulee kuolla, niin tapahtuu se vasta myöhemmin,\" sanoi\nhän, \"paljoa myöhemmin! elä pelkää mitään! ja vaikka hän tekee mitä\ntahansa, niin elä huuda apua! elä kauhistu! Ole nöyrä, ymmärrätkö, ja\nmukaudu hänen toiveesensa, joka on taivaan tahto!\"\n\n-- \"Entä vaippa?\"\n\n-- \"Jumalat osoittavat sen sinulle,\" vastasi Shahabarim. Salammbo\njatkoi:\n\n-- \"Seuraatko sinä minua, isä?\"\n\n-- \"En!\"\n\nHän käski Salammbo ta polvistumaan ja nostaen vasemman käden ylöspäin\nja oikean eteenpäin, hän vannotti häntä tuomaan Karthagoon Tanitin\nvaipan. Kauheilla kirouksilla impi vihki itsensä jumalille, ja joka\nkerta kun Shahabarim lausui sanan, toisti Salammbo sen melkein\npyörtyneenä.\n\nShahabarim määräsi hänelle puhdistusmenoja ja paastoja ja neuvoi,\nmiten hän pääsisi Mathon luo. Sitäpaitsi tuli teitä tunteva mies\nhänen oppaakseen.\n\nSalammbo tunsi kuin suuresta taakasta vapautuvansa. Hän ei\nuneksinutkaan muuta kuin mikä onni olisi nähdä jälleen zaimph ja nyt\nhän siunasi Shahabarimia ja hänen kehoituksiaan.\n\nOli aika jolloin Karthagon kyyhkyset muuttivat Siciliaan, Eryxin\nvuorelle, Venuksen temppelin läheisyyteen. Ennen lähtöään ne monta\npäivää etsivät ja kutsuivat toisiaan liittyäkseen yhteen; vihdoin ne\neräänä iltana lähtivät lentoon; tuuli ajoi niitä eteenpäin, ja tuo\nsuuri valkoinen pilvi leijaili ylhäällä taivaalla yli ulapan.\n\nVeripunainen hohde näkyi taivaanrannassa. Linnut näyttivät vähitellen\nlaskeutuvan laineita kohden; sitten ne katosivat aivan kuin olisivat\npudonneet itsestään auringon kitaan, ja se olisi ne niellyt.\nSalammbo, joka katseli niiden lähtöä, painoi päänsä alas, ja Taanak,\nluullen arvaavansa hänen surunsa, sanoi silloin hänelle lempeästi:\n\n-- \"Mutta palaavathan ne jälleen, valtiatar.\"\n\n-- \"Niin! minä tiedän sen.\"\n\n-- \"Ja sinä näet ne uudelleen.\"\n\n-- \"Ehkä!\" sanoi hän huoahtaen.\n\nHän ei ollut päätöstään ilmaissut kellekään; voidakseen täyttää\nsen mahdollisimman salassa lähetti hän Taanakin ostamaan Kinisdon\netukaupungista (sen sijaan että olisi pyytänyt taloudenhoitajilta)\nkaiken, mitä hän tarvitsi: kasvoväriä, tuoksunesteitä, liinaisen\nvyön ja uudet vaatteet. Vanha orjatar hämmästyi näitä valmistuksia,\nmutta ei uskaltanut kuitenkaan udella; ja Shahabarimin määräämä päivä\nkoitti, jona Salammbon piti lähteä.\n\nKahdennellatoista hetkellä huomasi Salammbo sykomorimetsän perällä\nsokean vanhuksen, joka nojasi toista kättään edessään kulkevan\npojan olkapäähän, ja toisella piti kylkeään vastaan mustasta puusta\ntehtyä kitharantapaista soitinta. Eunukit, orjat, orjattaret olivat\nhuolellisesti syrjäytetyt; kenenkään ei pitänyt saada tietää\nvalmistettavaa mysteriota.\n\nTaanak sytytti huoneen nurkissa olevat strobuksella ja kardemummalla\ntäytetyt kolmijalat; sitten hän levitti suuria babylonilaisia mattoja\nja ripusti ne nuorista riippumaan huoneen ympäri; sillä Salammbo\nei tahtonut että muuritkaan edes näkisivät hänet. Kinnorinsoittaja\njäi kyyrylleen oven taakse, ja nuori poika seisoi hänen vieressään\nruokohuilu huulillaan. Etäällä heikkeni katujen pauhina, ja\nsinipunervia varjoja levisi temppelien pylväistöihin, ja golfin\ntoisella puolen vuorien juuri, oliivilehdot ja keltainen, aaltoileva\nloppumattomiin ulottuva tasanko peittyi sinertävään usvaan; ei\nkuulunut ainoatakaan ääntä, selittämättömän painostava tunne täytti\nilman.\n\nSalammbo kyyristyi onyxiportaalle sammion viereen; hän hipaisi\nleveät hihansa syrjään, sitoi ne olan taakse yhteen, ja ryhtyi\npeseytymisiinsä, sääntöjen mukaan, kuten pyhät määräykset vaativat.\n\nSitten Taanak toi hänelle alabasteri-pullossa hyytynyttä nestettä; se\noli mustan koiran verta, jonka hedelmättömät naiset olivat tappaneet\ntalviyönä hautakammion raunioiden keskellä. Hän siveli sillä\nkorvansa, kantapäänsä, oikean käden peukalonsa ja sen kynsikin jäi\nhiukan punaiseksi aivan kuin olisi murskahtanut hedelmään.\n\nKuu nousi; silloin kithara ja huilu yhdessä alkoivat samalla kertaa\nsoida.\n\nSalammbo riisui korvarenkaansa, kaulanauhansa, rannerenkaansa ja\npitkän valkoisen pukunsa; hän avasi hiuksiensa nauhat, ja muutaman\nminuutin ajan hän hiljaa liikutti päätään vilvoittaakseen tukan\nliikkeellä hartioitaan. Ulkoa kuuluva soitto jatkui; siinä oli vain\nkolme ääntä, jotka taukoamatta uusiintuivat hurjaa vauhtia; kitharan\nkielet ratisivat, huilu vinkui; Taanak löi tahtia käsillään; Salammbo\nlauloi rukouksia huojuttaen koko ruumistaan ja toinen vaate toisensa\njälkeen putosi maahan.\n\nRaskas matto vavahti, ja sitä kannattavan nuoran yläpuolelta näkyi\npythonkäärmeen pää. Se laskeutui hitaasti kuin pitkin seinää valuva\nvesipisara, mateli hajallaan olevien vaatteiden lomitse sitten\npainaen häntänsä lattiaa vastaan se nousi aivan pystysuoraan; ja sen\nsilmät, jotka kiintyivät Salammbohon, loistivat kirkkaammin kuin\nkiiltokivet.\n\nHän arkaili ensin peläten kylmää tai ehkä tuntien häpyä. Mutta\nhän muisti Shahabarimin määräykset ja lähestyi; käärme painui\nalas ja laskien ruumiinsa keskiosan Salammbon niskalle antoi se\npäänsä ja häntänsä riippua alas kuten katkaistun helminauhan, jonka\nmolemmat päät ulottuvat maahan. Salammbo kietoi sen kylkiensä\nympäri, käsivarsiensa alitse ja polviensa välitse; sitten tarttui\nhän käärmeen päähän ja vei tuon kolmikulmaisen pienen kidan aivan\nhampaihinsa asti, ja sulkien silmänsä hän taivutti ruumiinsa taapäin\nkuun hohteessa. Valkoinen valo näytti verhoovan hänet hopeausvaan,\nhänen kosteiden jalkojensa jäljet loistivat lattialiuskoilla,\ntähdet kimaltelivat altaan vedessä; käärme kietoi lujemmalle hänen\nympärilleen mustia, kultatäpläisiä renkaitaan. Salammbo läähätti\ntämän liian raskaan taakan alla, hänen lonkkaluunsa taipuivat, hän\ntunsi kuolevansa; ja hännällään käärme hiljaa löi hänen reisiään;\nsitten musiikki vaikeni ja käärme putosi pois.\n\nTaanak palasi Salammbon luo ja kun hän oli sytyttänyt\nkaksi valojalustaa, joissa tuli paloi vedellä täytetyissä\nkristallipalloissa, hän hieroi valtiattarensa kämmeniä kermalla,\nsiveli hänen poskensa cinnoberilla, silmäluomet antimonilla, pitensi\nsilmäkulmat kumista, myskistä, ebenpuusta ja survotuista kärpäsen\njaloista tehdyllä värillä.\n\nSalammbo istui norsunluujalkaisella tuolilla ja antoi orjattaren\nhoidella itseään. Mutta nämät värien hieromiset, suitsutusten haju ja\nkauvan pitämänsä paastoaminen veivät hänen voimansa. Hän kalpeni niin\nkovasti, että Taanak taukosi työstään.\n\n-- \"Jatka!\" sanoi Salammbo ja voittaen heikkoutensa hän voimistui\njälleen äkkiä. Sitten sai levottomuus hänessä vallan; hän kiihoitti\nTaanakia jouduttamaan työtään ja vanha orjatar mutisi:\n\n-- \"Kyllä! kyllä! valtiatar! -- Eihän sinua kumminkaan kukaan odota!\"\n\n-- \"Kyllä!\" sanoi Salammbo, \"eräs minua odottaa\".\n\nTaanak peräytyi hämmästyneenä askeleen ja kysyi saadakseen lähempiä\ntietoja:\n\n-- \"Mitä sinä käsket valtiatar? sillä jos viivyt poissa...\"\n\nMutta Salammbo nyyhkytti; orjatar huudahti:\n\n-- \"Sinä kärsit! mikä sinua vaivaa? Elä lähde pois! ota minut\nmukaasi! Kun olit aivan pieni ja kun itkit, niin otin sinut syliini\nja rintojeni näpykällä sain sinut taas nauramaan; sinä olet ne\nehdyttänyt, valtiatar!\" Hän löi kädellään kuivuneesen rintaansa.\n\"Nyt minä olen vanha! en voi enää mitään tehdä sinun hyväksesi! sinä\net rakasta enää minua! sinä salaat minulta surusi, sinä halveksit\nimettäjääsi!\" Ja hellyyden ja suuttumuksen kyyneleet valuivat pitkin\nhänen poskiaan tatueerauksen arpia pitkin.\n\n-- \"En!\" sanoi Salammbo, \"en, minä rakastan sinua! rauhoitu!\"\n\nTaanakin hymy muistutti vanhan apinan irvistystä, kun hän jälleen\nryhtyi toimeensa. Shahabarimin neuvon mukaan Salammbo oli käskenyt\norjatarta tekemään hänet loistavan kauniiksi; ja tämä koristi hänet\nbarbarisella aistilla, jossa ilmeni sekä harkittua siroutta että\nluontevuutta.\n\nEnsimäisen ohuen, viininvärisen mekon päälle puki hän toisen,\njolle oli päärmätty linnun sulkia. Hänen lanteillaan oli leveä\nkultasuomuinen vyö, josta laskeutuivat, hänen leveälaskoksiset,\nsiniset, hopeatähdillä kirjaillut housunsa. Sitten puki Taanak\nhänen ylleen laajan, seriläisestä kankaasta tehdyn hameen, joka oli\nvalkoinen ja viheriä juo vainen. Hän kiinnitti hänen olkapäilleen\nneliskulmaisen purppurakaistan, jonka alasaumaa sandastrumin siemenet\npainoivat; ja kaikkien näiden vaatteiden päälle hän pani mustan,\npitkäliepeisen viitan; sitten orjatar katseli häntä ja ylpeillen\nomasta työstään ei voinut olla huudahtamatta:\n\n-- \"Sinä et ole kauniimpi hääpäivänäsikään!\"\n\n-- \"Hääpäivänäni!\" toisti Salammbo; ja nojaten kyynärpäitään\nnorsunluutuoliin hän vaipui haaveiluihin.\n\nMutta Taanak asetti hänen eteensä kuparipeilin, joka oli niin leveä\nja korkea, että Salammbo näki siinä koko kuvansa. Silloin hän nousi\nja kepeällä liikkeellä nosti hiuskiharan, joka oli laskeutunut liian\nalas.\n\nHänen tukkansa oli kultajauholla sirotettu, otsalta käherretty ja\nriippui takana pitkinä kiekuroina, joiden jokaisen päässä oli helmi.\nLamppujen valo kirkasti hänen poskiensa punamaalia, pukunsa kultaa ja\nihonsa kalpeutta; hänellä oli vyöllään, käsivarsissaan, sormissaan\nja varpaissaan niin paljon jalokiviä, että peili loisti niiden\nväikkeestä kuin aurinko; -- ja seisoen suorana Taanakin vieressä,\njoka puolikumarassa häntä katseli, Salammbo nautti hymyillen tästä\nloistosta.\n\nSitten hän käveli edes ja takaisin osaamatta ryhtyä mihinkään\nodottaessaan lähtöhetkeä.\n\nÄkkiä kuului kukon kiekuna. Hän kiinnitti nopeasti hiuksiinsa pitkän\nkeltaisen hunnun, kietoi huivin kaulaansa, pisti jalkansa sinisiin\nnahkakenkiin ja sanoi Taanakille:\n\n-- \"Katso myrttilehdosta, onko siellä kahta ratsua taluttava mies.\"\n\nTuskin oli Taanak ennättänyt palata, kun hän jo astui galeeriportaita\nalas.\n\n-- \"Valtiatar!\" huudahti imettäjä.\n\nSalammbo kääntyi, laski sormen huulilleen vaitiolon ja seisahtumisen\nmerkiksi.\n\nTaanak hiipi hiljaa galeerinkeulojen sivutse penkereen juurelle; ja\netäällä kuutamossa hän näki sypressikäytävässä pitkän varjon kulkevan\nviistoon Salammbon vasemmalla puolella; se ennusti kuolemaa.\n\nTaanak palasi huoneesen. Hän heittäytyi lattialle repien kynsillään\nkasvojaan; hän raastoi hiuksiaan ja päästi täyttä rintaa kimeitä\nvalitushuutoja.\n\nSitten heräsi hänessä ajatus, että joku voisi ne kuulla; silloin hän\nvaikeni. Hän nyyhkytti aivan hiljaa pää käsien varassa ja ruumis\nviruen lattialiuskoilla.\n\n\n\n\nXI.\n\nTELTASSA.\n\n\nSalammbon oppaana oleva mies vei hänet majakan ohitse ylös\nkatakombeja kohden, laskeutui sitten Moluyan esikaupungin jyrkille\nkaduille. Taivas alkoi valjeta. Seinistä ulkonevat palmupuiset palkit\npakoittivat heitä toisinaan taivuttamaan päänsä alas. Molempien\nhevosten jalat luiskahtivat usein; ja siten he saapuivat Tevesten\nportille.\n\nRaskaat portinpuoliskot olivat raollaan; he ratsastivat portista ja\nse sulkeutui heidän takanaan.\n\nEnsiksi he kulkijat jonkun aikaa muurien sivua pitkin ja tultuaan\nvesialtaiden kohdalle kääntyivät Taeniaan päin, joka kapeana\nkeltaisena kannaksena erotti golfin järvestä, joka ulottui Rhadekseen\nasti.\n\nEi Karthagon lähellä, ei merellä, ei tasangolla näkynyt ainoatakaan\nelävää olentoa. Liuskakiviväriset laineet loiskuivat hiljalleen,\nja vaahto, jota kepeä tuuli sinne ja tänne puhalteli, loi niihin\nvalkoisia täpliä. Monista verhoistaan huolimatta Salammbo värisi\nkylmässä aamuilmassa; liikunta ja raitis ilma pyörryttivät häntä.\nSitten aurinko nousi; se paistoi suoraan hänen niskaansa, ja vasten\ntahtoansa hän hiukan nukahti. Molemmat hevoset kulkivat tasakäyntiä\nja niiden jalat vaipuivat kopinaa herättämättä hietaan.\n\nPäästyään Kuumien Lähteiden vuoren ohitse he ajoivat nopeampaa, sillä\nmaa oli kovempaa.\n\nPellot olivat autioita kuin erämaa niin pitkälle kuin silmä kantoi,\nvaikka olikin kylvön ja kynnön aika. Toisin paikoin oli viljaa\nhajallaan maassa; toisin paikoin putoilivat jyvät liian kypsistä\ntähkä päistä. Taivaanrannan vaaleata taustaa vastaan näkyivät kylien\nmustat, katkonaiset ja kulmikkaat piirteet.\n\nToisinaan kohosi puoliksipalaneen talon seinä tien ohessa. Majojen\nkatot olivat pudonneet sisään ja sisällä näki saviastioiden\nsirpaleita, vaatteiden siekaleita, kaikellaisia talousesineitä ja\nmuodottomiksi särkyneitä tavaroita. Joskus ryysyihin verhottu,\nsavenkelmeä ja hehkusilmäinen olento tuli raunioista esiin. Mutta\npian lähti hän juoksemaan tai ryömi koloonsa. Salammbo ja hänen\noppaansa eivät pysähtyneet.\n\nToinen autio seutu seurasi toistaan. Pitkälti oli vaaleanruskea maa\npeittynyt tuhkaan, joka heidän ajaessaan tuprusi ilmaan. Toisinaan\ntapasivat he pieniä rauhallisia seutuja, joiden läpi puro pitkän\nruohikon lomitse virtasi; tultuaan toiselle rannalle Salammbo taittoi\nkosteita lehtiä viillyttääkseen käsiään. Oleanderimetsän laidassa\nhänen hevosensa hypähti äkkiä pitkälle syrjään nähdessään maassa\nviruvan ruumiin.\n\nOrja heti auttoi Salammbon jälleen satulatyynyille paikoilleen.\nHän oli temppelin palvelija, jota Shahabarim käytti vaarallisissa\nlähetyksissä.\n\nParemman varmuuden vuoksi hän kulki tästä lähin jalan molempien\nhevosten välissä; ja hän löi niitä käsivartensa ympäri kiedotulla\nhihnalla, tai otti rinnallaan riippuvasta pienestä korista jauhoista,\ntaateleista ja munankeltuaisesta tehtyjä ja lotuslehtiin kiedottuja\npalloja ja ojensi niitä Salammbolle sanomatta sanaakaan, juostessaan\nkoko ajan.\n\nKeskipäivän aikaan kulki kolme taljoihin verhottua barbaria tien\npoikitse. Vähän ajan päästä ilmestyi toisia, jotka kuljeksivat\nkymmenen, kahdentoista, kahdenkymmenen miehen suuruisissa ryhmissä;\nmuutamat ajoivat vuohia tai ontuvaa lehmää edellään. Heidän raskaat\nkeppinsä olivat täynnä pronssi piikkejä; tikarit välkkyivät\nliasta paksujen pukujen alta ja he töllistelivät uhkaavina tai\nkummastuneina ohikulkeviin. Muutamat lausuivat heille jokapäiväisiä\ntervehdyssanoja; toiset irstaita ivasanoja; ja Shahabarimin palvelija\nvastasi jokaiselle hänen omalla murteellaan. Hän sanoi vievänsä\nsairasta poikaa parantumaan erääsen etäiseen temppeliin.\n\nSillä välin alkoi päivä laskea. Kuului koiranhaukuntaa; he\nratsastivat sitä kohden.\n\nSitten illan hämärässä he näkivät kivistä laaditun aidan joka ympäröi\nepäselvän rakennuksen. Koira juoksi kiviaidalla. Orja heitti sitä\nkohden kiviä; ja he saapuivat korkeaan holvattuun huoneesen.\n\nKeskellä huonetta oli nainen kyyryllään lämmitellen itseään\nrisuvalkean edessä, jonka sauhu nousi ilmaan katossa olevasta\naukosta. Polviin asti ulottuvat valkoiset hiukset verhosivat hänet\npuoliksi; ja haluamattakaan vastata tulijoiden kysymyksiin hän mutisi\ntylsän näköisenä kostosanoja barbareja ja karthagolaisia vastaan.\n\nPalvelija tutki tarkoin huonetta. Sitten palasi hän vaimon luo\npyytäen ruokaa. Vaimo pudisti päätään ja tuijottaen hiillokseen\nmutisi:\n\n-- \"Minä olin käsi. Kymmenen sormea on hakattu poikki. Suu ei syö\nenää.\"\n\nOrja näytti hänelle kourallisen kultarahoja. Vaimo hyökkäsi niihin\nkäsiksi, mutta palasi pian entiseen liikkumattomaan asentoonsa.\n\nVihdoin orja otti vyöstään tikarin ja uhkasi sillä häntä. Silloin\nvaimo vavisten nosti suuren kiven ja otti sen alta ruukullisen viiniä\nja hunajassa keitettyjä Hippo-Zarytuksen kaloja.\n\nSalammbo hylkäsi tämän saastaisen ruuan ja vaipui nukkumaan huoneen\nnurkkaan levitetyille hevosloimille.\n\nEnnen päivän koittoa orja herätti hänet.\n\nKoira ulvoi. Orja lähestyi sitä varovaisesti; ja yhdellä tikarin\niskulla leikkasi siltä pään poikki. Sitten hän hieroi verellä\nhevosten sieramia virkistääkseen niitä. Akka huusi kirouksia heidän\njälkeensä. Salammbo huomasi sen, ja hän painoi sydämmellään riippuvaa\ntaikaesinettä.\n\nHe lähtivät jälleen matkaan.\n\nTuon tuostakin Salammbo kysyi eivätkö jo pian saapuisi perille. Tie\nkulki pienien kunnaiden yli. Ei kuulunut muuta kuin sirkkojen sirinä.\nPäivä paahtoi kellastuneesen heinään; maa oli täynnä halkeamia,\njotka jakoivat sen aivan kuin jättiläissuuriin laattoihin. Toisinaan\nkäärme suhahti tien yli, kotkat liisivät; orja juoksi yhä. Salammbo\nhaaveili huntujensa suojassa, joita hän päivän helteestä huolimatta\nei siirtänyt syrjään peläten pilaavansa kauniin pukunsa.\n\nSäännöllisten välimatkojen päässä kohosi torneja, jotka\nkarthagolaiset olivat rakentaneet heimoja vartioidakseen. He\npoikkesivat niihin sisään levätäkseen hetkisen varjossa ja lähtivät\nsitten uudelleen matkaan.\n\nEdellisenä päivänä he varovaisuuden vuoksi olivat tehneet suuren\nkaaren. Mutta nyt he eivät kohdanneet ketään; seutu oli hedelmätön,\nbarbarit eivät olleet käyneetkään täällä.\n\nVähitellen alkoi jälleen näkyä hävitettyjä seutuja. Toisinaan\ntapasi keskellä peltoa mosaikkilattian, ainoan jätteen kadonneesta\npalatsista; ja lehdettömät öljypuut muistuttivat etäältä suuria\norjantappurapensaita. He kulkivat halki kylien, joiden talot olivat\npoltetut perustuksia myöten. Seinien vierillä virui ihmisten\nluurankoja. Toisinaan kohtasi dromedarien ja muulienkin luurankoja.\nPuoliksi syödyt raadot viruivat tiellä.\n\nYö saapui. Taivas painui syvälle alas ja pilvet peittivät sen.\n\nHe ratsastivat vielä kahden tunnin ajan länteen päin ylämäkeä, ja\näkkiä he huomasivat edessään suuren joukon pieniä tulia.\n\nNe välkkyivät suppilonmuotoisen laakson pohjalla. Siellä täällä\nkimalteli kultainen levy siirtyen paikasta toiseen. Ne olivat\nklinabarien haarniskoja, oli punilainen leiri; sitten eroittivat\nhe loitompana näiden ympärillä toisia lukuisampia tulia, sillä\npalkkasoturien äskettäin yhteen liittyneet armeijat levisivät\nlaajalle alueelle.\n\nSalammbo aikoi kulkea suoraan eteenpäin. Mutta Shahabarimin palvelija\njohti hänet loitommalle ja he ajoivat barbaarien leiriä ympäröivän\nvallituksen sivua pitkin. Siinä ilmeni aukko, orja katosi.\n\nVallituksen päällä kuljeksi vartija jousi kädessään ja peitsi\nolallaan.\n\nSalammbo läheni yhä enemmän vallitusta; barbari polvistui, ja\npitkä nuoli lävisti hänen viittansa liepeen. Kun Salammbo jäi\nliikkumattomana paikoilleen niin vartija huutaen kysyi, mitä hän\ntahtoi.\n\n-- \"Puhella Mathon kanssa,\" vastasi hän. \"Minä olen Karthagosta\nsaapunut luopio\".\n\nVartija vihelsi, ja vihellys uusiintui pitkien välimatkojen päässä.\n\nSalammbo odotti; hänen hevosensa kävi levottomaksi ja pyöri korskuen\nkehässä ympäri.\n\nKun Matho saapui, niin kuu kohosi Salammbon takaa. Mutta hänellä oli\nkasvoillaan mustakukkainen keltainen huntu ja niin paljon verhoja\nvarttaan suojaamassa, että oli mahdotonta häntä tuntea. Matho katseli\npenkereeltä tuota melkein muodotonta olentoa, joka illan hämärässä\ntuntui melkein haamulta.\n\nVihdoin Salammbo sanoi hänelle:\n\n-- \"Vie minut telttaasi! Minä tahdon sen!\"\n\nMathon sielussa välähti muisto, jolle hän ei osannut antaa selvää\nmuotoa. Hän tunsi sydämensä voimakkaasti sykkivän. Tuo käskevä ääni\nteki hänet araksi.\n\n-- \"Seuraa minua!\" sanoi hän.\n\nPuomi laskeutui alas; heti sen jälkeen oli Salammbo keskellä\nbarbarien leiriä.\n\nSuuri melu ja kansanjoukko täytti sen. Riippuvien patojen alla paloi\nkirkkaita tulia; ja niiden purppuranhohtavat heijastukset valaisivat\ntoisia paikkoja ja jättivät toisia kokonaan varjoon. Kuului melua ja\nhuutoja. Köysillä kiinnisidotut hevoset muodostivat telttojen väliin\npitkiä suoria rivejä; teltat olivat pyöreitä, neliskulmaisia, nahasta\ntai kankaasta tehtyjä; paikottain näkyi kaislamajoja tai kuten\nkoirien kuopimia koloja hiekassa. Sotilaat kuljettivat risukimppuja\ntai lojuivat kyynärpäiden nojassa maassa, tai verhoutuen mattoon\nvalmistautuivat levolle; ja Salammbon hevosen täytyi päästäkseen\nniiden yli harpata ja hypätä.\n\nSalammbo muisti nähneensä nuo miehet jo kerta ennen; mutta nyt\nheidän partansa olivat pitemmät, heidän kasvonsa entistä tummemmat,\nheidän äänensä karkeammat. Matho astui hänen edellään ja sai heidät\nväistymään käden liikkeellä, joka nosti hänen punaista viittaansa.\nMuutamat suutelivat hänen käsiään; toiset kumarsivat kunnioittavasti\nja pyysivät häneltä määräyksiä; sillä hän oli tällä hetkellä\nbarbarien todellinen ja ainoa johtaja; Spendius, Autharitos ja\nNarr' Havas olivat menettäneet rohkeutensa, ja Matho oli osoittanut\nsellaista uljuutta ja itsepäisyyttä, että kaikki häntä tottelivat.\n\nSeuraten häntä Salammbo kulki koko leirin halki. Mathon teltta oli\nsen ääressä, kolmen sadan askeleen päässä Hamilkarin varustuksista.\n\nSalammbo huomasi sen oikealla puolella suuren kuopan, ja hän oli\nnäkevinään sen reunalta maasta kohoavan kasvoja ikäänkuin ne olisivat\nolleet teloitettuja päitä. Mutta niiden silmät liikkuivat, ja\npuoliksi avoimista suista kaikui punilaiskielisiä valituksia.\n\nTeltan oven pielessä seisoi kaksi pihkasoihtua kantavaa neekeriä.\nMatho riuhtaisi teltta-aukon verhon syrjään. Salammbo seurasi häntä.\n\nTeltta oli pitkä, sen keskellä oli kannatuspylväs. Sitä valaisi\nlotuksen muotoinen lamppu, joka oli täynnään keltaista öljyä, jossa\nuiskenteli tukkoja rohtimia, ja hämärässä erotti kiiltäviä aseita.\nMiekka nojasi kilven vieressä erästä rahia vastaan; virtahevon\nnahasta tehtyjä piiskoja, symbaaleja, kulkusia ja kaulaketjuja oli\nsikin sokin kaislakoreissa; huopapeitettä tahrasi mustan leivän\nmuruset; nurkassa oli pyöreälle kivelle huolimattomasti kasattu\nkuparirahoja, ja telttakankaan ratkeamista toi tuuli ulkoa hiekkaa ja\nnorsujen löyhkän, joiden kuuli syövän kalistellen kahleitaan.\n\n-- \"Ken olet?\" sanoi Matho.\n\nSanaakaan vastaamatta Salammbo katseli hitaasti ympärilleen;\nsitten hänen silmänsä kiintyivät teltan perälle, jossa palmun\nlehdistä laaditun vuoteen yläpuolella riippui jotain sinertävää ja\nkimaltelevaa.\n\nHän riensi sitä kohden. Hän kiljaisi. Matho hänen takanaan polki\njalkaansa.\n\n-- \"Mikä sinut tänne tuo? miksi sinä tulit?\"\n\nSalammbo vastasi osoittaen zaimphia kädellään.\n\n-- \"Noutamaan tuota!\" ja toisella kädellään hän veti hunnun\nkasvoiltaan. Matho peräytyi kyynärpäät taapäin vedettyinä,\nhämmästyen, melkein kauhistuen.\n\nSalammbosta tuntui ikäänkuin jumalien voima tukisi häntä; ja katsoen\nsuoraan häneen hän pyysi zaimphia itselleen; hän vaati sitä runsain\nja ylpein sanoin.\n\nMatho ei kuullut häntä; hän katseli häntä ja neitosen puku sulautui\nhänen mielestään yhteen hänen vartalonsa kanssa. Kankaiden väike\noli kuten hänen ihonsa hohdekin jotain aivan erikoista, joka kuului\nyksinomaan hänelle. Hänen silmänsä, hänen jalokivensä säihkyivät;\nhänen kynsiensä kiilto jatkoi sormissa olevien jalokivien loistoa;\nhänen tunikansa soljet kohottivat hiukan hänen rintojaan ja painoivat\nne lähemmäksi toisiaan, ja Mathon ajatukset hukkuivat tuohon kapeaan\nväliin josta valui lanka, josta riippui smaragdeilla koristettu levy,\nminkä näki välkkyvän alempana sinipunervan harsokankaan alla. Hänen\nkorvistaan riippui kaksi pientä safiirikupposta, joissa kummassakin\noli tuoksuvalla nesteellä täytetty ontto helmi. Helmen aukoista\nsilloin tällöin putosi alas pieni pisara, joka kostutti hänen\npaljasta olkaansa. Matho näki sen putoavan alas.\n\nVastustamaton uteliaisuus valtasi hänet; ja kuten lapsi, joka ojentaa\nkätensä tuntemattomaan hedelmään, hän aivan vavisten sormensa päällä\nkosketti kepeästi hänen rintansa yläosaa; hiukan kylmä iho antoi\njoustavasti myöten.\n\nTämä tuskin tuntuva kosketus väristytti Mathoa aivan sielun pohjia\nmyöten. Hänen koko olemuksensa hurja kiihko riisti hänet Salammbota\nkohden. Hän olisi tahtonut hänet kietoa, itseensä imeä, juoda. Hänen\nrintansa läähätti, hänen hampaansa kalisivat.\n\nTarttuen hänen molempiin ranteisiinsa, hän veti Salammbon hellästi\npuoleensa, ja hän istahti sitten haarniskalle, joka oli leijonan\ntaljalla peitetyn palmu puu vuo teen vieressä. Salammbo seisoi hänen\nedessään. Matho katseli häntä ylhäältä alas asti pidellen häntä siten\npolviensa välissä ja lausui yhä uudestaan ja uudestaan:\n\n-- \"Kuinka kaunis sinä olet! kuinka kaunis sinä olet!\"\n\nMathon silmät, jotka taukoamatta katsoivat hänen silmiinsä tuottivat\nSalammbolle tuskaa; ja tämä vastenmielisyys, tämä inho kasvoi niin\npolttavaksi, että Salammbon täytyi hillitä itseään jottei kiljaisisi.\nShahabarimin sanat johtuivat jälleen hänen mieleensä; hän mukaantui.\n\nMatho piteli yhä hänen pieniä käsiään omissaan; ja tuon tuostakin,\npapin määräyksistä huolimatta, Salammbo käänsi päänsä pois ja koetti\nkäsivarsien liikkeellä sysätä häntä luotaan. Matho avasi sieramensa\nparemmin hengittääkseen hänen olennostaan leviävää tuoksua. Se oli\nmääräämätön, raikas tuoksu, joka kuitenkin huumasi kuin suitsutuksen\nhöyry. Hän tuoksui hunajalta, pippurilta, suitsutukselta, ruusuilta\nja muilta Matholle oudoilta yrteiltä.\n\nMutta miten Salammbo oli hänen luonaan, hänen teltassaan, hänen\nvallassaan? Epäilemättä joku oli häntä kehottanut? Hän ei kai\nollutkaan tullut zaimphin tähden? Hänen kätensä vaipuivat alas, hänen\npäänsä painui kumaraan ja hän vaipui äkkiä mietteisiin.\n\nSilloin Salammbo saadakseen hänet heltymään sanoi valittavalla\näänellä:\n\n-- \"Mitä minä sinulle olen tehnyt, koska tahdot kuolemaani?\"\n\n-- \"Kuolemaasi!\"\n\nSalammbo jatkoi:\n\n-- \"Minä näin sinut eräänä iltana, palavien puistojeni valossa,\nhöyryävien maljojen ja surmattujen orjieni keskellä, ja sinun vihasi\noli niin suuri, että sinä syöksyit minua kohden, ja minun täytyi\npaeta! Sitten koitui kauhu Karthagon yli. Vaikeroitiin kaupunkien\nhävityksestä, peltojen raiskaamisesta, sotilaitten surmaamisesta;\nja sinä ne hävitit, sinä ne surmasit! Minä vihaan sinua! Jo paljas\nnimesikin kalvaa minua kuin omantunnonvaivat. Sinä olet kirotumpi\nkuin rutto ja roomalainen sota! Maakunnat vapisevat raivosi edessä,\npeltojen vaot ovat täynnä ruumiita! Minä olen seurannut tuliroihujesi\njälkiä, kuin olisin kulkenut Molokin takana!\"\n\nMatho syöksyi seisaalleen; suunnaton ylpeys täytti hänen povensa; hän\ntunsi kasvavansa jumalan suuruiseksi.\n\nVäräjävin sieramin, hampaat puristautuneina yhteen Salammbo jatkoi:\n\n-- \"Ikäänkuin pyhätön raiskaaminen ei yksinään riittäisi sinulle,\nsaavuit luokseni, nukkuessani, kokonaan zaimphiin verhottuna! Minä\nen tajunnut sanojasi; mutta minä tunsin, miten tahdoit vetää minua\njotain kamalaa kohden, syöstä minut kuiluun.\"\n\nVäännellen käsiään Matho huudahti:\n\n-- \"Ei! ei! minä tulin lahjoittamaan sen sinulle! antamaan sen\nsinulle takaisin! Minusta tuntui kuin jumalatar olisi luovuttanut\npukunsa sinulle, jotta se kuuluisi sinulle! Hänen temppelissään\ntai sinun asunnossasi, eikö se ole yhdentekevää? etkö sinä ole\nkaikkivaltias, neitseellinen, säteilevä ja kaunis kuin Tanit!\" Ja hän\njatkoi luoden häneen rajattoman ihailun katseen:\n\n-- \"Jollet ehkä ole Tanit itse?\"\n\n-- \"Minä, Tanit!\" sanoi Salammbo itsekseen.\n\nHe eivät enää puhuneet. Etäällä jyrisi ukkonen. Myrskyn säikyttämät\nlampaat määkyivät.\n\n-- \"Oi! lähesty!\" jatkoi Matho, \"lähesty! elä pelkää!\"\n\n\"Ennen en ollut muuta kuin sotamies palkkasoturien joukossa, niin\nnöyrä, että selässäni kannoin toisille puita. Mitä minä välitän\nKarthagosta! Sen asukkaiden parvi liikkuu kuin peittyen sandaaliesi\ntomuun, ja kaikki sen aarteet ja alusmaat, sen laivastot ja saaret\neivät houkuttele minua niin kuin raikkaat huulesi ja olkapääsi\nkaarevuus. Mutta minä tahdoin jaoittaa sen muurit päästäkseni\nluoksesi, saadakseni sinut omakseni! Ja sitä odottaessani kostin\nomasta puolestani! Nyt tallaan jalkoihini miehiä kuin simpukan\nkuoria, heittäydyn falangeja vastaan, tyrkkään käsin peitset syrjään,\npidätän ratsuja tarttuen niiden sieramiin; kokonainen katapultti\nei tuhoisi minua! Oi, jospa tietäisit, miten keskellä taistelua\najattelen sinua! Toisinaan liikkeesi, pukusi laskos sävähtää\nmuistooni ja kietoo minut kuin verkko! minä näen silmäsi tulinuolien\nliekeissä ja kilpien kultauksessa! kuulen äänesi symbaalien kaiussa.\nMinä käännyn, en näekään sinua! ja jälleen syöksyn taistelun\ntuoksinaan!\"\n\nHän kohotti käsivartensa, jossa suonet risteilivät kuten köynnökset\npuun oksilla. Hiki valui pitkin hänen jäntereistä rintaansa; ja\nhänen hengityksensä värähytti hänen kylkiluitaan ja pronssivyötään,\njonka tiheät hihnat riippuivat marmoria kovempiin polviin asti.\nSalammbo, joka oli tottunut näkemään eunukkeja, katseli hämmästyen\ntätä voimakasta miestä. Jumalattaren rangaistus tai Molokin vaikutus\nliiteli hänen ympärillään näiden viiden armeijan keskellä. Nääntymys\nvaltasi hänet; kummastuen kuunteli hän vartijoiden huutoja ja\nvastaushuutoja.\n\nLampun liekit leiskottivat kuuman ilman viiman vaikutuksesta.\nToisinaan välähti kirkkaita salamia; sitten tuli kahta pimeämmäksi;\neikä hän enää nähnyt muuta kuin Mathon silmäterät, jotka kiiluivat\nkuin kaksi hehkuvaa hiiltä yössä. Mutta hän tunsi, että sallimuksen\nvoima ympäröi häntä, että viimeinen, päättävä hetki oli lähellä, ja\ntehden äkkiä päätöksen hän astui zaimphia kohden ja ojensi kätensä\ntarttuakseen siihen.\n\n-- \"Mitä sinä teet?\" huudahti Matho.\n\nSalammbo vastasi tyyneesti:\n\n-- \"Minä palaan Karthagoon.\"\n\nMatho lähestyi häntä käsivarret rinnalla ristissä ja niin pelottavan\nnäköisenä, että Salammbo heti jäi kuten naulattuna paikoilleen.\n\n-- \"Sinä palaat Karthagoon!\" Hän änkytti ja jatkoi hammasta purren:\n\n-- \"Sinä palaat Karthagoon! Ah! sinä tulit noutamaan zaimphia,\nvoittamaan minut ja sitten poistumaan! Ei, ei! sinä kuulut minulle!\neikä kukaan nyt riistä sinua pois täältä! Oh! minä en ole unohtanut\ntyynien, suurien silmiesi uhmaa enkä, miten kauneutesi korskeus\niski minut maahan! Nyt on minun vuoroni! Sinä olet vankini,\norjani, palvelijattareni! Huuda, jos mielesi tekee, isääsi ja\nhänen armeijaansa, Vanhimpia, rikkaita ja koko kirottua kansaasi!\nMinä olen kolmensadan tuhannen sotilaan herra! minä tuotan vielä\nlisää Lusitaniasta, Galliasta ja erämaan ääristä, ja minä kukistan\nkaupunkisi ja poltan kaikki sen temppelit; kolmisoutulaivat saavat\nkiikkua verilaineilla! Minä en tahdo, että ainoakaan talo, kivi\ntai palmu jää pystyyn! Ja jos minulta puuttuu miehiä, niin tuotan\nvuoriston karhut ja usutan leijonat taisteluun! Elä koetakaan paeta,\ntai minä surmaan sinut!\"\n\nKalpeana ja kädet nyrkissä hän vapisi kuin harppu, jonka kielet ovat\nkatkeamaisillaan. Äkkiä nyyhkytys tukahutti hänen äänensä ja hän\nvaipui polvilleen:\n\n-- \"Oi! anna minulle anteeksi! Minä olen kurja ja halveksittavampi\nkuin skorppioonit, lieju ja tomu! Äsken puhuessasi henkäisysi osui\nkasvoilleni ja minä iloitsin kuten kuoleman kielissä oleva, joka\nsuullaan maassa sammuttaa janoaan kirkkaassa virrassa. Polje minua,\nkunhan vain tunnen jalkasi! kiroa minua, kunhan vain kuulen äänesi!\nElä lähde pois! sääli minua! minä rakastan sinua! minä rakastan\nsinua!\"\n\nHän oli polvillaan maassa Salammbon edessä, ja hän kietoi molemmat\nkätensä hänen vartalonsa ympäri, hänen päänsä oli kenossa taapäin\nja kätensä vavahtelivat; korvista riippuvat kultalevyt loistivat\nhänen pronssinruskealla kaulallaan; suuret kyyneleet pyöristyivät\nhopeahelmien tavoin hänen silmissään; hän huokaili hyväilevästi,\nmutisi epämääräisiä sanoja, jotka olivat vienompia kuin tuulen\nhenkäys ja suloisia kuin suudelma.\n\nSalammbo tunsi, miten hänet vahaisi velttous, joka riisti hänestä\nkaiken itsetietoisuuden. Jokin samalla sisäinen ja samalla\nylenluonnollinen voima, joku jumalien määräys pakotti häntä\nantautumaan; pilvet nostivat häntä ja pyörtyen vaipui hän vuoteelle\nleijonan taljan sisään. Matho tarttui hänen jalkoihinsa, kultaketju\nkatkesi ja sen sinkoavat päät löivät kankaasen kuten kaksi syrjään\nponnahtavaa käärmettä; zaimph putosi alas, verhosi hänet; hän näki\nMathon kasvojen kumartuvan hänen povensa ylitse.\n\n-- \"Molok, sinä poltat minut tulellasi!\" ja sotilaan suudelmat\nsatoivat hänen ylitseen polttavampina kuin liekit; hän tunsi aivan\nkuin hyökylaine veisi hänet mukanaan, auringon hehku tempaisi hänet.\n\nMatho suuteli kaikkia hänen sormiaan, hänen käsivarsiaan, jalkojaan\nja pitkiä palmikoitaan ylhäällä alas asti.\n\n-- \"Vie se\", sanoi hän, \"mitä minä sillä teen! vie minutkin sen\nkeralla! minä hylkään armeijan! minä luovun kaikesta! Gadeksen\ntakana, kahdenkymmenen päivän merimatkan päässä on saari, joka\non täynnä kultahietaa, vihantaa ja lintuja. Vuorilla huojuu\nsuuria tuoksutäysiä kukkia heiluen kuten ikuiset suitsutusmaljat;\nseedripuita korkeammista sitruunapuista maidonkarvaiset käärmeet\npudottelevat timanttisilla hampaillaan hedelmiä nurmikolle; ilma on\nniin leuto, että se estää kuolemasta. Oh! kyllä minä sen löydän,\nsaatpa nähdä. Me asustamme kristalliluolissa, jotka ovat kukkuloiden\njuureen muodostuneet. Ei kukaan vielä asu siellä, ja minusta tulee\nsen maan kuningas.\"\n\nHän pyyhki tomun hänen jalkineistaan; hän tahtoi pujottaa hänen\nhuuliensa väliin granaattiomenan neljänneksen; hän kokosi vaatteita\nhänen päänsä alle muodostaakseen niistä tyynyn. Hän koetti kaikin\ntavoin palvella häntä, nöyryyttää itseään, hän levitti hänen\njalkojensa päälle zaimphin kuten tavallisen peiton.\n\n-- \"Onko sinulla vielä,\" sanoi Matho, \"nuo pienet gasellinsarvet,\njosta kaulanauhasi riippuivat? Annathan ne minulle! minä pidän\nniistä!\" Sillä hän puhui aivan kuin sota olisi loppunut, ilonauru\nkajahti hänen huuliltaan; ja palkkasoturit, Hamilkar, kaikki esteet\nolivat nyt kadonneet. Kuu pujahti kahden pilven välistä esiin. He\nnäkivät sen eräästä teltan reijästä. -- \"Oi, kuinka monta yötä olen\nviettänyt katsellen sitä! se oli mielestäni huntu, joka peitti\nsinun kasvosi; sinä katsoit sen läpi minuun; muisto sinusta liittyi\nsen säteisiin; enkä minä enää erottanut teitä toisistanne!\" Ja pää\nSalammbon rinnoilla hän itki runsain kyynelin.\n\n-- \"Tuo siis on,\" ajatteli Salammbo, \"se pelottava mies, jonka edessä\nKarthago vapisee!\"\n\nMatho vaipui uneen. Silloin irrottautuen hänen sylistään Salammbo\nlaski jalkansa maahan ja huomasi kultaketjunsa katkenneen.\n\nYlhäisten sukujen impiä opetettiin pitämään noita kahleita melkein\npyhinä, ja Salammbo kietoi punastuen jalkojensa ympäri kultaisten\nketjujen päät.\n\nKarthago, Megara, hänen kotinsa, huoneensa ja seudut, joiden läpi\nhän oli kulkenut, pyörivät sekavina, mutta samalla kuitenkin selvinä\nkuvina hänen muistossaan. Mutta kuilu oli äkkiä auennut hänen ja\nniiden väliin, ja ne häipyivät äärettömän kauas.\n\nUkkosilma tyyntyi; silloin tällöin putoavat vesipisarat rapisivat\nteltan kankaasen ja värisyttivät sitä.\n\nMatho makasi kyljellään kuten juopunut, hänen toinen käsivartensa\nriippui vuoteelta alas. Hänen helmillä kirjailtu otsanauhansa oli\nhiukan siirtynyt ja hänen otsansa näkyi kokonaan. Huulet hymyilivät\nja hampaat näkyivät. Ne välkkyivät hänen mustan partansa lomitse\nja puoliksi sulkeutuneissa silmäluomissa oli hiljainen, melkein\nloukkaava iloisuus.\n\nSalammbo katseli häntä liikkumattomana, pää kumarassa, kädet ristissä.\n\nVuoteen pääpuolessa oli sypressipöydällä tikari; tämän loistavan\nterän näky herätti Salammbossa verenhimon. Valittavia ääniä kuului\nkaukaa, ja kuten näkymätön haamujen kuoro kehotti häntä toimimaan.\nHän lähestyi; tarttui tikarin kahvaan. Hänen pukunsa kahinan\nkuullessaan Matho avasi puoliksi silmänsä, hänen huulensa koskettivat\nSalammbon käsiin ja tikari putosi.\n\nKuului huutoja; peloittava loimu loisti telttakankaan takaa. Matho\navasi teltan; he näkivät suurien liekkien nousevan libyalaisten\nleiristä päin.\n\nHeidän kaislamajansa paloivat, ja kaislakorret käpertyivät,\npaukahtivat tulessa ja lensivät kuin nuolet; punahohteisella\ntaivaanrannalla juoksi mielettömiä, mustia varjoja. Kuului majoissa\nolevien karjuntaa; norsut, härät ja hevoset syöksyivät väkijoukkoon\ntallaten alleen ihmisiä ja sotatarpeita ja muonavaroja, joita\ntemmattiin tulesta. Torvet soivat. Huudettiin: \"Matho! Matho!\" Ovella\nolevat tahtoivat tunkeutua telttaan.\n\n-- \"Tule joutuin! Hamilkar polttaa Autharitoksen leirin!\"\n\nMatho syöksyi ulos. Salammbo oli yksinään.\n\nSilloin hän tarkasti zaimphia; ja kun hän oli sitä kauvan katsellut\nhän hämmästyi, kun ei tuntenutkaan sitä onnea, jonka hän oli ennen\nkuvitellut. Alakuloisena hän seisoi täyttyneen unelmansa edessä.\n\nMutta teltan alasauma kohosi ja pelottava ilmiö näkyi. Salammbo\nei ensiksi eroittanut muuta kuin kaksi silmää ja pitkän valkoisen\nparran, joka ulottui maahan asti; sillä muu osa ruumista, joka oli\nverhottu keltaisen puvun risoihin, mateli pitkin maata; ja jokaisella\nliikkeellä, jonka olento teki päästäkseen eteenpäin, katosivat kädet\npartaan ja pistivät taas esiin. Siten kontaten hän saapui aivan hänen\njalkojensa juureen ja Salammbo tunsi hänet vanhaksi Giskoksi.\n\nEstääkseen vankina olevia ylimyksiä karkaamasta olivat palkkasoturit\npronssitangoilla murskanneet heidän jalkansa; ja he mätänivät sikin\nsokin eräässä kuopassa keskellä likaa. Voimakkaimmat kohosivat\nhuutaen pystyyn kuullessaan sotakattiloiden kalskeen; silloin\nGisko oli nähnyt Salammbon. Pienistä sandastrum-palloista, jotka\nlöivät hänen kothurniaan vastaan, oli Gisko arvannut hänen olevan\nkarthagolaisen, ja salainen aavistus oli hänelle sanonut, että\ntässä piili jokin tärkeä salaisuus, ja toisten avulla oli hänen\nonnistunut nousta kuopasta; sitten kyynärpäiden ja käsien avulla\nhän oli laahautunut kaksikymmentä askelta kauvemmaksi, aivan Mathon\nteltan luo. Kaksi ääntä kuului puhuvan. Hän oli ulkona kuunnellut, ja\nkuullut kaiken.\n\n-- \"Sinä se olet!\" sanoi Salammbo vihdoin melkein kauhuissaan.\n\nGisko nousi nyrkkiensä nojaan ja vastasi:\n\n-- \"Niin, minä se olen! Minun luullaan kuolleen, eikö niin?\"\n\nSalammbo painoi päänsä alas. Gisko jatkoi:\n\n-- \"Ah! miksi eivät Baalit ole osottaneet minulle sitä armoa!\" Ja\nlähestyen Salammbota niin lähelle, että hän kosketti hänen pukuunsa,\nhän jatkoi: \"He olisivat säästäneet minulta sinun kiroomisesi vaivan!\"\n\nSalammbo peräytyi äkkiä, niin kovasti hän pelkäsi tuota lialla\ntahrattua olentoa, joka oli ilettävä kuin toukka ja pelottava kuin\nkummitus.\n\n-- \"Minä olen kohta sadan vuotias,\" hän sanoi. \"Minä olen nähnyt\nAgatholeen; minä olen nähnyt Reguluksen ja roomalaisten kotkien\nkulkevan punilaisten laihojen yli! Minä olen nähnyt kaikki\ntaistelukentän kauhut, ja meren täynnä laivastomme sirpaleita!\nBarbarit, joiden sotaherra olin, ovat kahlehtineet käteni ja\njalkani, kuten murhasta rangaistun orjan. Seuralaiseni kuolevat\ntoinen toisensa jälkeen ympärilläni; heidän haaskojensa löyhkä\nherättää minut yöllä; minä häädän pois lintuja, jotka tulevat\nnokkimaan heidän silmiään; enkä kuitenkaan ole päivääkään ollut\nepätoivoissani Karthagon puolesta! Vaikka olisin nähnyt kaikkien\nmaailman armeijoiden hyökkäävän sitä vastaan, ja saartavien liekkien\nnousevan temppeleitä korkeammalle, niin olisin silloinkin vielä\nuskonut sen ikuisuuteen! Mutta nyt kaikki on loppunut! kaikki on\nmenetetty! Jumalat kiroavat sen! Kirous sinulle, joka häpeälläsi olet\nsen perikatoa jouduttanut!\"\n\nSalammbo avasi huulensa.\n\n-- \"Ah! minä olin saapuvilla!\" huudahti Gisko. \"Minä olen kuullut\nsinun rakkaudesta läähättävän kuin porton; sitten hän kertoi sinulle\nintohimostaan, ja sinä sallit hänen suudella käsiäsi! Mutta jollet\nvoinut hillitä rietasta himoasi, niin olisit edes piiloutunut kuten\nvillipedot tekevät kiimaansa tyydyttäessään etkä olisi paljastanut\nhäpeääsi oman isäsi silmien edessä!\"\n\n-- \"Mitä sinä sanot?\" huudahti Salammbo.\n\n-- \"Ah! sinä et tiedä, että molemmat varustukset ovat\nkuudenkymmenen kyynärän päässä toisistaan, ja että Mathosi korskeassa\nylimielisyydessään on asettunut aivan vastapäätä Hamilkaria. Isäsi on\ntuolla takanasi; ja jos voisin nousta polkua ylös, joka vie vallille,\nniin huutaisin hänelle: Tulehan katsomaan tytärtäsi barbarin\nsylissä! Hän on miehen mieliksi pukeutunut jumalattaren pukuun; ja\nantaessaan ruumiinsa, hän luovuttaa nimesi kunnian keralla, jumalien\nmajesteettiuden, isänmaan koston, vieläpä Karthagon pelastuksen!\"\nHänen hampaattoman suunsa liike pani koko parran lainehtimaan;\nSalammbohon suunnatut silmät loivat tuhoavia katseita; ja hän jatkoi\nläähättäen tomussa:\n\n-- \"Ah! pyhän häpäisijä! Ollos kirottu! kirottu! kirottu\"!\n\nSalammbo on vetänyt teltan verhon syrjään, piti sitä kädellään\nylhäällä ja sanaakaan sanomatta katseli Hamilkarin leiriin päin.\n\n-- \"Tuollahan se on, eikö niin?\" sanoi hän.\n\n-- \"Mitä se sinua liikuttaa! Käänny pois! Lähde pois! Murskaa\nmieluummin kasvosi maata vasten! Sinun näkemisesi voisi saastuttaa\nsen pyhän paikan.\"\n\nSalammbo heitti zaimphin harteilleen, kokosi nopeasti huntunsa,\nviittansa, olkaliinansa. -- \"Minä riennän sinne!\" huudahti hän;\npujahti ulos ja katosi.\n\nHän kulki ensin pimeässä ketään tapaamatta, sillä kaikki riensivät\ntulipaloa kohden; ja huuto kasvoi; suuret tulenloimut valaisivat\nhänen takanaan taivaan; pitkä penger pidätti hänen kulkuaan.\n\nHän harhaili sinne ja tänne, oikealle ja vasemmalle, etsi tikapuita,\nnuoraa, kiveä, jotakin jonka avulla hän olisi voinut nousta vallille.\nHän pelkäsi Giskoa, ja hän oli kuulevinaan huutoa ja askeleita\ntakanaan. Päivä alkoi vaaleta. Vihdoin löysi hän varustuksen reunasta\npolun. Hän tarttui hampaillaan pukunsa liepeeseen, joka oli hänelle\nesteeksi, ja kolmella hyppäyksellä hän oli vallilla.\n\nAlhaalta hämärästä kuului kirkas huuto, sama, jonka hän oli jo\nkuullut galeeriportaiden juurella; ja kumartuessaan alas hän tunsi\nShahabarimin palvelijan, joka talutti yhteen sidottuja ratsuja.\n\nHän oli koko yön harhaillut molempien vallitusten välillä; sitten\ntulipalon säikyttämänä hän oli palannut takaisin koettaen tarkastaa,\nmitä tapahtui Mathon leirissä; ja kun hän tiesi tämän paikan olevan\nlähinnä hänen telttaansa, niin hän, noudattaakseen papin määräyksiä,\nei enää ollut liikahtanut paikaltaan.\n\nHän nousi seisomaan toisen hevosen selkään. Salammbo liukui häneen\nasti, ja he pakenivat täyttä laukkaa ja ajoivat punilaisen leirin\nympäri löytääkseen jostain aukon.\n\nMatho oli palanut telttaansa. Käryävä lamppu valaisi sitä heikosti,\nhän luuli Salammbon nukkuvan. Hiljaa siveli hän kädellään\npalmupuuvuoteella olevaa leijonantaljaa. Hän huusi, kukaan ei\nvastannut; hän repäisi teltan seinästä kankaan kappaleen irti\npäästääkseen päivää sisään; zaimph oli kadonnut.\n\nMaa vapisi monilukuisten jalkojen poljennasta. Ilmassa kaikui\nhuutoja, hirnuntaa, aseiden kalsketta, ja torvet puhalsivat\nhyökkäykseen. Kuten rajuilma pauhasi hänen ympärillään. Sokean vimman\nvallassa hän syöksyi ottamaan aseensa ja riensi ulos.\n\nPitkinä riveinä laskeutuivat barbarit juoksujalkaa vuorta alas ja\npunilaisten neliöt lähestyivät heitä raskaasti ja säännöllisesti\nlainehtien. Auringon säteiden hajoittama usva muodosti pieniä\nhäilyviä pilviä, jotka vähitellen nousivat ilmaan, ja liput, kypärit\nja peitsien kärjet tulivat näkyviin. Joukkojen nopeasti liikkuessa\nnäytti siltä kuin vielä varjossa olevat kohdat seutua siirtyisivät\nyhtenä kappaleena; toisin paikoin olisi luullut virtojen juoksevan\nristiin, ja niiden välillä seisoi liikkumattomia, suuria, piikkisiä\nlohkareita. Matho erotti päälliköt, sotilaat, airueet ja takimmaiset\nkuormarengitkin, jotka olivat nousseet aasien selkään. Mutta sen\nsijaan, että olisi pysynyt paikallaan ja suojannut jalkaväkeä, Narr'\nHavas kääntyikin äkkiä oikealle ikäänkuin tahtoisi antaa Hamilkarin\nmurskata joukkonsa.\n\nHänen ratsumiehensä ajoivat hitaasti eteenpäin liikkuvien norsujen\nohitse; ja kaikki hevoset, päitsettömät kaulat ojossa, nelistivät\nniin hurjaa vauhtia, että niiden vatsat näyttivät hipaisevan maata.\nSitten lähestyi Narr' Havas päättäväisesti erästä vahtisotilasta.\nHän heitti miekkansa, peitsensä, ja heittokeihäänsä maahan ja katosi\nkarthagolaisten joukkojen keskeen.\n\nNumidialaisten kuningas saapui Hamilkarin telttaan; ja hän sanoi,\nosoittaen kädellään etäämmäksi pysähtyneitä miehiään:\n\n-- \"Barkas! minä tuon heidät sinulle. He ovat sinun käskettävinäsi.\"\n\nSitten hän heittäytyi maahan orjuuden merkiksi ja, todistaakseen\nuskollisuuttaan, hän kuvaili menettelyään heti sodan alusta alkaen.\n\nEnsiksi hän oli estänyt Karthagon piirityksen ja vankien surmaamisen;\nsitten hän ei laisinkaan ollut käyttänyt hyväkseen Hannosta saamaansa\nvoittoa Utican tappion jälkeen. Mitä tyrilaisiin kaupunkeihin tulee,\nniin olivathan ne aivan hänen kuningaskuntansa rajalla. Lopuksi\nhän ei ollut ottanut osaa Makarin taisteluun; hän oli tahallaan\npoistunut, jotta hänen ei tarvitsisi taistella suffeettia vastaan.\n\nOikeastaan Narr' Havas oli halunnut laajentaa aluettaan punilaisten\nalusmaiden kustannuksella ja voiton mahdollisuuden mukaan vuoroin\nauttanut ja pettänyt palkkasotureita. Mutta nähdessään, että Hamilkar\nlopulta oli jäävä voitolle, hän oli nyt tullut hänen puolelleen; ehkä\nhänen luopumiseensa oli myöskin syynä kateus Mathoa kohtaan, joko\ntämän saavuttaman ylijohdon tai vanhan rakkautensa johdosta.\n\nSuffeetti kuunteli keskeyttämättä häntä. Mies, joka siten liittyi\narmeijaan, jonka koston hän oli ansainnut, ei ollut mikään\nhalveksittava apulainen; Hamilkar ymmärsi heti, mikä hyöty hänellä\nolisi suuria aikeitaan toteuttaessaan tällaisesta liittolaisesta.\nNumidialaisten avulla hän suoriutuisi libyalaisista. Sitten hän\nkokoisi lännen kansat Iberian valloittamiseksi; ja kysymättä, miksei\nhän aikaisemmin ollut saapunut, tai ottamatta häntä valheista kiinni,\nhän suuteli Narr' Havasta painaen kolmasti oman rintansa hänen\nrintaansa vasten.\n\nSaadakseen lopun aikaan ja epätoivoissaan hän oli sytyttänyt\nlibyalaisten leirin. Tämä armeija tuli kuin jumalien lähettämänä\napuna; salaten iloaan hän vastasi:\n\n-- \"Baalit sinua suosikoot! Minä en tiedä, mitä tasavalta sinulle\ntekee, mutta Hamilkar ei ole kiittämätön.\"\n\nMelu kiihtyi; alijohtajia saapui telttaan. Hamilkar asesti itsensä\npuhuen samalla:\n\n-- \"No niin, palaa väkesi luo! Aja ratsuväelläsi heidän jalkaväkensä\nsinun ja minun norsujen väliin! Rohkeutta! tuhoa heidät!\"\n\nJa Narr' Havas aikoi rientää pois, kun Salammbo ilmestyi.\n\nHän hyppäsi nopeasti alas hevosensa selästä. Hän avasi laajan\nviittansa ja ojentaen kätensä hän levitti zaimphin.\n\nNahkateltasta, jonka kulmat olivat nostetut ylös, näkyi koko\nsotilaitten peittämä vuoristo, ja kun teltta oli keskellä, niin joka\ntaholta näki Salammbon. Suunnaton huuto kaikui, riemun ja toivon\nkiljahdus. Liikkeellä olevat seisahtuivat; kuolevat nojautuivat\nkyynärpäihinsä ja kääntyivät siunaamaan häntä. Kaikki barbarit\ntiesivät nyt, että hän oli ryöstänyt zaimphin takaisin; etäältä he\njoko näkivät hänet tai luulivat hänet näkevänsä; ja uudet huudot,\nmutta raivon ja koston huudot kaikuivat karthagolaisten riemua\nuhmaillen; nuo viisi vuoristoon asettunutta armeijaa polki jalkaa ja\nkarjui siten yhdessä Salammbon ympärillä.\n\nHamilkar, voimatta sanoa sanaakaan, kiitti häntä nyökäyttämällä\npäätään. Hänen silmänsä osuivat vuoroon zaimphiin ja tyttäreensä, ja\nhän huomasi, että ketjut olivat poikki. Silloin hän vavahti ja kamala\nepäluulo heräsi hänessä. Mutta pian palasi hänen kasvoilleen entinen\nrauhallinen ilme, hän vilkaisi Narr' Havakseen kääntämättä kasvojaan\nhäneen.\n\nNumidialaisten kuningas seisoi syrjässä vaatimattoman näköisenä;\nhänellä oli otsallaan hiukan tomua, joka oli jäänyt hänen\nkumartuessaan Hamilkarin eteen maahan. Vihdoin suffeetti astui häntä\nkohden ja sanoi juhlallisesti:\n\n-- \"Palkinnoksi minulle tekemistäsi palveluksista, Narr' Havas, annan\nsinulle tyttäreni.\" Hän jatkoi: \"Ollos poikani ja suojele isääsi!\"\n\nNarr' Havas teki suurta hämmästystä ilmaisevan liikkeen, sitten\ntarttui hän suffeetin käsiin ja peitti ne suudelmilla.\n\nSalammbo, tyynenä kuin kuvapatsas, ei näyttänyt ymmärtävän mitään.\nHän punastui hiukan, silmäluomet painuivat alas; hänen pitkät,\nkaarevat silmäripsensä loivat varjon hänen poskilleen.\n\nHamilkar tahtoi heti yhdistää heidät purkamattomalla kihlauksella.\nSalammbon käsiin pantiin peitsi, jonka hän ojensi Narr' Havakselle;\nheidän peukalonsa sidottiin yhteen härännahkaisella hihnalla, sitten\nkaadettiin viljaa heidän päänsä päälle ja jyvät pudotessaan alas\nrapisivat kuin rakeet maasta poukkuessaan.\n\n\n\n\nXII.\n\nVESIJOHTO.\n\n\nKaksitoista tuntia myöhemmin ei palkkasotureista ollut enää muuta\njälellä kuin röykkiö haavoittuneita, kuolleita ja kuolevia.\n\nKun Hamilkarin oli onnistunut äkillisen liikkeen kautta päästä\nlaakson pohjalta, niin hän oli asettunut läntiselle, Hippo-Zarytuksen\npuoliselle rinteelle, ja kun pinta-ala oli täällä laajempi, niin\nhän oli houkutellut barbarit sinne. Narr' Havas oli saartanut\nheidät ratsuväellään; samalla aikaa suffeetti löi heidät takaisin\nja murskasi heidät. Zaimphin kadottamisen kautta he olivat jo\nedeltäkäsin voitettuja; nekin, jotka eivät olleet siitä välittäneet,\ntunsivat ahdistuksen ja heikkenemisen hiipivän sieluun. Hamilkar,\njoka ei pitänyt minään kunnianaan saada taistelukenttää haltuunsa,\noli vetäytynyt hiukan loitommalle vasempaan, ylängölle, josta hän voi\nvallita vihollisiaan.\n\nLeirien paikat tunsi kallellaan olevista paaluvarustuksista. Laaja,\nmusta tuhkakerros höyrysi libyalaisten alueen kohdalla; pöyhitty\nmaa muodosti kuten aallon harjanteita, ja teltat siekaleisine\nseinineen näyttivät epämääräisiltä, puoliksi kalliosärkkiin\nhukkuneilta pursilta. Panssareja, hankoja, torvia, puun-, raudan- ja\nkuparinpalasia, jyviä, olkia ja vaatteita oli hajallaan ruumiiden\nkeskellä; siellä täällä paloi vielä sammumaisillaan tulinuoli jotain\nmuonastokasaa vastaan; paikoittain maa aivan peittyi kilpien alle;\nhevosten haaskat muodostivat jatkuvia kukkularivejä; kaikkialla näki\njalkoja sandaaleja, käsivarsia, panssaripaitoja ja päitä, joissa\nleukahihna vielä piteli kypäriä ja jotka vierivät kuin pallot;\nhiuksia riippui orjantappuroissa; keskellä verilaimiskoja norsut\nvatsat puhkaistuina korisivat maaten kaatuneiden torniensa vieressä;\nkaikkialla jalka luiskahti johonkin liukkaasen, ja vaikka ei\nollutkaan satanut, niin maassa oli suuria lokaläisköjä.\n\nTämä sekava ruumisalue ulottui ylhäältä alas, pitkin koko vuorta.\n\nVielä elossa olevat liikkuivat yhtä vähän kuin kuolleetkin.\nKyyryllään eri ryhmissä he katselivat kauhuissaan toisiaan ja olivat\nääneti.\n\nEtäämpänä, pitkän ruohokentän päässä välkkyi Hippo-Zarytuksen järvi\nlaskevan auringon valossa. Sen oikealla puolella kohosivat yhteen\nahdistuneet valkoiset talot niitä ympäröivän muurin yläpuolitse; sen\ntakana aukeni rajaton merenulappa; -- ja nojaten leukaansa käteensä\nbarbarit huokasivat ajatellen kukin isänmaataan. Harmaa tomupilvi\npainautui alas.\n\nIllan tuuli puhalsi; silloin kaikkien rinnat laajenivat; ja sen\nmukaan kuin viileys lisääntyi, näki syöpäläisten hylkäävän kylmenevät\nruumiit ja juoksevan kuumalla hiekalla. Suurien kivien päällä istui\nkorppeja liikkumattomina katsellen kuoleviin päin.\n\nYön tultua hiipi barbarien keskeen keltakarvaisia koiria, noita\nsaastaisia eläimiä, jotka seurasivat armeijoja. Ensiksi ne\nnuoleskelivat verta vielä lämpösistä silvotuista jäsenistä; mutta\npian alkoivat ne syödä ruumiita penkoen ensin kuolleiden vatsaa.\n\nPakolaisia alkoi ilmestyä yksitellen kuten varjoja; naisetkin\nuskalsivat palata, sillä niitä oli vielä jälellä varsinkin\nlibyalaisilla vaikka numidialaiset olivatkin panneet heidän\njoukossaan sellaisen kamalan verilöylyn toimeen.\n\nMuutamat ottivat köyden päitä, sytyttivät ne ja käyttivät niitä\nsoihtuina. Toiset pitivät keihäitä ristissä. Niille pantiin ruumiita,\nja kannettiin ne syrjään.\n\nNiitä makasi selällään pitkissä riveissä, suu auki, peitsiensä\nvieressä; toiset viruivat päällekkäin sikin sokin ja löytääkseen\njonkun puuttuvan täytyi usein purkaa kokonainen röykkiö. Sitten\nvalaistiin hitaasti soihdulla heidän kasvojaan. Kamalat aseet olivat\niskeneet heihin sekasortoisia haavoja. Vihertäviä lihansiekaleita\nriippui heidän otsastaan; muutamat olivat hakatut kappaleiksi tai\nluita myöten murskatut, käyneet kuristuessaan sinisiksi tai norsun\nhampaat olivat viiltäneet ammottavia haavoja. Vaikka he olivat\nkuolleet melkein yhtaikaa, niin mätänemisessä huomasi eroitusta.\nPohjoismaitten miehet olivat lyijynkarvaisia ja pöhöttyneitä,\njota vastoin sitkeämmät afrikalaiset näyttivät palaneilta ja\nalkoivat jo käpertyä. Palkkasoturit tunsi heidän käsissään olevista\ntatueerauksista: Antiochuksen vanhoilla sotureilla oli varpushaukka;\nEgyptissä palvelleilla apinan pää, Aasian ruhtinaiden sotilailla\npiilukirves, granaattiomena tai vasara; Kreikan tasavallassa olleilla\nlinnoituksen kuva tai arkontin nimi; muutamien käsivarret olivat\naivan täynnä tällaisia erilaisia merkkejä, jotka sekoittuivat\nvanhoihin arpiin ja uusiin haavoihin.\n\nLatinalaisrotuisia, samniumilaisia, etruskilaisia, campanialaisia ja\nbrutiumialaisia varten laadittiin neljä suurta roviota.\n\nKreikkalaiset kaivoivat miekkansa kärjellä hautoja. Spartalaiset\nriisuivat punaiset viittansa ja käärivät niihin kuolleensa;\nathenalaiset asettivat heidät lepäämään kasvot nousevaa aurinkoa\nkohden; kantabrialaiset peittivät omansa pienistä kivistä ladotun\nröykkiön alle; nasamonit taivuttivat omansa kahtia ja köyttivät\nhärännahkahihnoilla yhteen, ja garamandit menivät hautaamaan\nomaisensa rannalle, jotta aallot taukoamatta kostuttaisivat heitä.\nMutta latinalaiset surivat sitä, etteivät saaneet koota heidän\ntuhkaansa uurnoihin; paimentolaiset kaipasivat polttavaa hiekkaa,\njoka muuttaa ruumiit muumioiksi, ja keltit kolmea hakkaamatonta kiveä\nsateisen taivaan alla pieniä saaria täynnä olevan merenpoukaman\nrannalla.\n\nKuului pitkää kiljuntaa, jota seurasi syvä hiljaisuus. Siten\ntahdottiin pakoittaa sieluja palaamaan. Sitten huuto uusiintui,\nsäännöllisten väliaikojen päästä, taukoamatta.\n\nPyydettiin kuolleilta anteeksi, ettei heitä voitu kunnioittaa\nkaikkien pyhien menojen mukaan, sillä heidän täytyi, tämän jäädessä\ntäyttämättä, harhailla loppumattomia aikoja kautta kaikellaisten\nkohtaloiden ja eri muotojen; heitä mainittiin nimeltä ja kysyttiin,\nmitä he toivoivat; toiset syytivät heille solvauksia siitä, että\nolivat antaneet voittaa itsensä.\n\nSuurien rovioiden loimu teki siellä täällä aseiden sirpaleiden\npäällä makaavat verettömät ruumiit entistään kalpeammiksi; ja\nkyyneleet kiihottivat yhä runsaampiin kyyneleihin, nyyhkytykset\ntulivat yhä sydäntä särkevämmiksi, etsittyjen löytäminen ja syleilyt\nintohimoisemmiksi ja hurjemmiksi. Naiset heittäytyivät ruumiin yli,\nsuu suuta, otsa otsaa vasten; heitä sai lyödä, jotta he poistuisivat\nruumiita mullalla peitettäessä. He mustasivat poskensa; leikkasivat\nhiuksensa poikki; he avasivat suonensa ja pirskoittivat vertaan\nhautaan; he raatelivat ruumistaan matkien kuolleiden saamia haavoja.\nValitushuutoja kuului symbaalien pauhinan läpi. Muutamat riistivät\ntaikaesineet rinnaltaan ja sylkivät niihin. Kuolevat vääntelehtivät\nverisessä loassa purren raivosta silvotuita nyrkkejään; ja\nneljäkymmentäkolme samniumilaista, kokonainen pyhä kevät, surmasi\ntoinen toisensa kuten gladiaattorit. Pian alkoi olla puute puista\npolttorovioita varten, liekit sammuivat, haudoille ei enää ollut\ntilaa; -- ja väsyen huutamiseen, heikontuneina, horjuen he nukahtivat\nkuolleiden veljiensä viereen, toiset jotka vielä tahtoivat elää,\nrauhattomina, toiset toivoen vaipuvansa ikuiseen uneen.\n\nAamun hämärässä ilmestyi barbarien leirin reunaan sotilaita, jotka\nkulkivat kantaen kypäriään keihäiden nenässä; he tervehtivät\npalkkasotureita ja kysyivät, eikö heillä ollut mitään viestiä\nvietävänä kotimaihinsa.\n\nMuutamat lähestyivät, ja barbarit tunsivat heistä muutamat entisiksi\ntovereikseen.\n\nSuffeetti oli tarjonnut kaikille vangiksi saaduille luvan astua hänen\njoukkoonsa palvelemaan. Muutamat olivat häikäilemättä hyljänneet\nehdotuksen; ja kun hän oli päättänyt olla elättämättä heitä ja\nluovuttamatta Suuren Neuvoston käsiin, hän oli päästänyt heidät pois\nkieltäen heitä taistelemasta enää koskaan Karthagoa vastaan. Mutta\nniille, jotka kidutuksen pelko oli tehnyt myöntyväisiksi, jaettiin\nvihollisen aseita; ja nyt he näyttivät itseään voitetuille, eivät\nniin paljon houkutellakseen heitä joukkoonsa, kuin tyydyttääkseen\nylpeyttään ja uteliasuuttaan.\n\nEnsiksi he kertoivat suffeetin hyvästä kohtelusta; barbarit\nkuuntelivat katein mielin, samalla halveksien heitä. Mutta\nkuullessaan ensimäisen moittivan sanan nuo pelkurit joutuivat\nraivoihinsa; etäältä he näyttivät heille heidän omia miekkojaan,\nhaarniskojaan, ja vaativat loukkaavin sanoin heitä tulemaan ottamaan\nne pois. Barbarit sieppasivat kiviä; kaikki pakenivat; eikä vuoren\nkukkulalla näkynyt muuta kuin keihäiden kärjet vallituksen reunan\ntakaa.\n\nSilloin barbarit valtasi suru, joka painoi heitä enemmän kuin\nnöyryyttävä tappio. He ajattelivat, miten hyödytöntä heidän\nrohkeutensa oli. He tuijottivat eteensä purren hammastaan.\n\nHeissä heräsi sama ajatus. He riensivät meluten karthagolaisten\nvankien kimppuun. Sattumalta suffeetin sotilaat eivät olleet niitä\nlöytäneet, ja kun Hamilkar oli poistunut taistelukentältä, niin\nolivat he vielä entisessä syvässä kuopassaan.\n\nHeidät pantiin riviin tasaiselle paikalle. Vartijat muodostivat\nkehän heidän ympärilleen, ja naiset päästettiin sisään, kolme- tai\nneljäkymmentä kerrallaan. Voidakseen käyttää hyväkseen saamaansa\nlyhyttä aikaa he juoksivat toisen luota toisen luo epävarmoina ja\nvimmasta läähättäen; sitten, kumartuen noiden raukkojen puoleen he\nlöivät heitä kämmenillään kuten poukunpesijättäret poukkuja; karjuen\nmiestensä nimiä he repivät heitä kynsillään; he puhkoivat heidän\nsilmänsä hiusneuloillaan. Sitten tuli miesten vuoro, ja he kiduttivat\nheitä alkaen jaloista, jotka he hakkasivat nivelien kohdalta poikki,\notsaan asti, josta ne nylkivät nahkaseppeleitä pannakseen oman päänsä\nympäri. Saastaisten-ruokien-syöjät olivat erittäin kekseliäitä\njulmuuksissaan. He myrkyttivät haavat ajaen niihin tomua, etikkaa ja\nruukunsiruja; toiset odottivat heidän takanaan vuoroaan; veri virtasi\nja he iloitsivat kuten viininkorjaajat höyryävien sammioiden ääressä.\n\nMatho istui sillä aikaa yhä vielä maassa, samalla paikalla, jonne hän\noli jäänyt taistelun päätyttyä, kyynärpäät polvien nojassa ja pää\nkäsien välissä; hän ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, ei ajatellut\nmitään.\n\nJoukon ilosta kiljuessa hän kohotti päätään. Hänen edessään tankoon\nkiinnitetty kankaan kaistale, joka valui maahan asti, peitti puoliksi\nkoreja, mattoja, leijonan taljan. Hän tunsi oman telttansa; ja hänen\nsilmänsä tuijottivat siihen kohtaan aivan kuin Hamilkarin tytär\nhävitessään olisi vaipunut maan alle.\n\nRepeytynyt kangas liehui tuulessa; toisinaan sen pitkät kaistaleet\nhipaisivat hänen huuliaan, ja hän näki punaisen aivan kuin kädellä\npainetun kuvion. Se oli Narr' Havaksen käsi, heidän liittonsa merkki.\nSilloin Matho nousi. Hän otti maasta hehkuvan kekäleen ja heitti sen\nhalveksien teltan jätteisiin. Sitten lykkäsi hän kothurninsa kärjellä\nhajallaan olevat esineet loimuaviin liekkeihin, jotta mitään ei jäisi\njälelle.\n\nÄkkiä ilmestyi Spendius, eikä kukaan voinut aavistaa, mistä hän\nilmaantui.\n\nEntinen orja oli sitonut reiteensä kaksi peitsen pirstaa; hän ontui\nsurkeasti ja valitellen.\n\n-- \"Heitä nuo vain pois\", sanoi Matho hänelle, \"tiedänhän minä, että\nsinä olet sankari!\" Sillä jumalien vääryys oli hänet niin masentanut,\nettä hän ei tuntenut itsessään kyllin voimaa suuttuakseen ihmisiin.\n\nSpendius viittasi hänelle ja johti hänet erään yksinäisen kukkulan\nluolaan, jossa Zarxas ja Autharitos olivat kätkössä.\n\nMolemmat olivat paenneet samoin kuin orjakin, vaikka toinen oli julma\nja toinen urhoollinen. Mutta kuka olisi voinut odottaa, sanoivat\nhe, Narr', Havaksen kavallusta, libyalaisten leirin paloa, zaimphin\nmenettämistä, Hamilkarin äkillistä hyökkäystä, ja varsinkaan hänen\nsotatemppuaan, jonka avulla hän pakoitti heidät palaamaan rotkon\npohjalle suoraan karthagolaisten iskujen alaisiksi? Spendius ei\ntunnustanut pelänneensä ja pysyi siinä väitteessään, että hän oli\ntaittanut jalkansa.\n\nNuo kolme päällikköä ja shalishim tuumivat nyt, mitä heidän oli\npäätettävä.\n\nHamilkar sulki heiltä tien Karthagoon; he olivat joutuneet hänen\nsotilastensa ja Narr' Havaksen maakuntien väliin; tyrilaiset\nkaupungit liittyivät varmaankin voittajiin; heidät tungetaan merta\nkohden ja silloin heidät tuhotaan yhteisvoimin. Se on ehdottomasti\nheidän kohtalonsa.\n\nEi siis tarjoutunut mitään keinoa välttääkseen sotaa. Heidän täytyi\nsiis pakostakin sitä jatkaa. Mutta miten voi saada kaikki nuo\nrohkeutensa menettäneet miehet, joiden haavat vielä vuotivat verta,\nymmärtämään, että sellainen loputon taistelu oli välttämätön?\n\n-- \"Minä pidän siitä huolen!\" sanoi Spendius.\n\nKaksi tuntia myöhemmin Hippo-Zarytuksesta päin tuleva mies juoksi\nvuoristoa pitkin. Hän heilutti vahatauluja kädessään, ja kun hän\nhuusi kovasti, kerääntyivät barbarit hänen ympärilleen.\n\nSardiniassa olevat kreikkalaiset sotilaat olivat lähettäneet nuo\ntaulut. He neuvoivat niissä Afrikassa olevia tovereitaan vartioimaan\ntarkkaan Giskoa ja muita vankeja. Samolainen kauppias, eräs Hipponax,\njoka oli tullut Karthagosta, oli kertonut heille, että valmistettiin\nsalaliittoa heidän pakoon auttamisekseen, ja barbareja kehoitettiin\nsenvuoksi ryhtymään varokeinoihin; tasavalta oli voimakas.\n\nSpendiuksen juoni ei alussa luonnistunut hänen toiveittensa mukaan.\nUuden vaaran tieto ei yllyttänytkään raivoa, vaan herätti pelkoa; he\nmuistivat Hamilkarin sanoman, jonka hän kerran vuodalle kirjoitettuna\noli heittänyt heidän keskeensä, he aavistivat jotain odottamatonta,\njoka samalla olisi kamalaa. Yö kului suuressa pelossa ja kauhussa;\nuseat heittivät jo pois aseensakin lepyttääkseen suffeettia hänen\nsaapuessaan.\n\nMutta seuraavana päivänä, kolmannen vartion aikana, tuli toinen\nviestintuoja, vielä enemmän läähättäen ja mustana tomusta.\nKreikkalainen sieppasi hänen käsistään papyruskääryn, joka oli täynnä\nfoinikialaista kirjoitusta. Siinä kehotettiin palkkasotureja olemaan\nkadottamatta rohkeuttaan; Tuniksen sankarit olivat tulossa suuren\napujoukon kera.\n\nSpendius luki ensin kirjeen kolme kertaa perätysten; ja kahden\nkappadokialaisen olalla istuen hän antoi kuljettaa itsensä paikasta\ntoiseen, ja luki sen yhä uudelleen. Hän puhui seitsemän tuntia\ntaukoamatta.\n\nHän muistutti palkkasotureille Suuren Neuvoston lupauksia;\nafrikalaisille voutien julmuuksia; kaikille barbareille Karthagon\ntekemiä vääryyksiä. Suffeetin lempeys oli vain juoni saadakseen\nheidät valtaansa. Ne, jotka antautuivat, myydään orjiksi; voitetut\nsaavat kuolla kidutuksiin. Minne he pakenisivat, mitä tietä? Ei\nainoakaan kansa halunnut ottaa heitä vastaan. Jos he sitä vastoin\njatkoivat ponnistuksiaan, niin saavuttivat he samalla vapauden,\nkoston, ja rahaa! Eikä heidän tarvinnut kauvaa odottaa, sillä\nTuniksen miehet, koko Libya riensi heidän avukseen. Hän näytti\nheille avattua kääryä: -- \"Katsokaahan! lukekaa! tässä ovat heidän\nlupauksensa! Minä en valehtele.\"\n\nKoiria juoksenteli mustat kuononsa aivan punaisina verestä. Päivä\npaahtoi paljaisiin päihin. Ilettävä löyhkä nousi huonosti haudatuista\nruumiista. Useat näkyivät vatsaa myöten haudastaan. Spendius kutsui\nheitä todistamaan hänen sanojansa tosiksi; sitten nosti hän nyrkkinsä\nHamilkarin leiriin päin.\n\nHän tiesi Mathon pitävän häntä silmällä, ja peittääkseen\nraukkamaisuuttaan, hän teeskenteli vihaa, joka vähitellen sai hänet\nvaltaansa. Pyhittäen itsensä jumalille hän syyti kirouksia Karthagon\nyli. Vangittujen surmaaminen oli lapsenleikkiä. Miksi he siis niitä\nsäästivät ja suotta kuljettivat mukanaan noita tarpeettomia olentoja!\n-- \"Ei! tästä on tehtävä loppu! heidän aikeensa ovat tulleet\nilmi! yksi ainoakin heistä voi aiheuttaa turmiomme! pois sääli!\nOikeamieliset meistä tuntee jalkojen nopeudesta ja lyöntien voimasta!\"\n\nSilloin he palasivat vangittujen luo. Muutamat elivät vielä; heidän\npäivänsä päätettiin painamalla kantapäällä vasten suuta, tai\nlävistämällä heidät peitsen kärjellä.\n\nSitten muistivat he Giskon. Häntä ei näkynyt missään; levottomuus\nvaltasi heidät. He tahtoivat samalla saada varmuuden hänen\nkuolemastaan ja ottaa siihen osaa. Lopulta kolme samniumilaista\npaimenta löysi hänet viidentoista askeleen päässä paikasta, jossa\nennen oli ollut Mathon teltta. He tunsivat hänet hänen pitkästä\nparrastaan ja huusivat toiset koolle.\n\nViruen selällään, käsivarret sivuissaan kiinni ja polvet yhdessä, hän\nnäytti kuolleelta, joka oli valmis haudattavaksi. Mutta hänen laihat\nkylkensä nousivat ja laskivat, ja suuret silmät aivan avoinna kesken\nkalman kalpeita kasvoja tuijottivat sietämättömän terävästi.\n\nBarbarit katsoivat ensin häneen suuresti hämmästyneinä. He olivat\nmelkein unohtaneet hänet siitä asti, kun hän oli elänyt kuopassa;\nvanhat muistot vaivasivat heitä, he pysyivät etäällä eivätkä\nuskaltaneet tarttua häneen.\n\nMutta takana olevat mutisivat ja tyrkkivät toisiaan eteenpäin, kunnes\neräs garamantilainen tuppautui joukon läpi; hän heilutti viikatetta;\nkaikki tajusivat hänen aikeensa; heidän kasvoilleen levisi puna ja\nhäveten raukkamaisuuttaan he karjuivat: \"Niin! niin!\"\n\nKäyräaseinen mies lähestyi Giskoa. Hän tarttui tämän päähän,\nlaski sen polveaan vastaan ja leikkasi sen muutamalla nopealla\nliikkeellä irti; pää putosi alas; kaksi suurta verivirtaa loi reijät\nhiekkaan. Zarxas sieppasi pään ja nopeammin kuin leopardi juoksi\nkarthagolaisten leiriä kohden.\n\nKun hän oli kavunnut liaksi kolmannesta vuoren rinnettä ylös, veti\nhän Giskon pään poveltaan, tarttui sen partaan, heilutti nopeasti\nkäsivarttaan usean kerran ympäri, -- ja siten heitetty pää teki\npitkän kaaren ja katosi punilaisten vallituksen taakse.\n\nKohta ilmaantui vallituksen harjalle kaksi ristiin pantua lippua, se\noli sovittu merkki ruumiiden noutamisesta.\n\nSilloin neljä airutta, joiksi oli valittu laajarintaisimmat miehet,\nastui suurine torvineen esiin ja puhuen pronssisuppiloihin selitti,\nettä tästä lähin ei karthagolaisten ja barbarien välillä ole oleva\nuskoa, ei sääliä, ei jumalia, että he jo edeltäkäsin hylkäsivät\nkaikki neuvottelut ja että välittäjät lähetetään kädet katkottuina\ntakaisin.\n\nHeti sen jälkeen lähetettiin Spendius Hippo-Zarytukseen hankkimaan\nruokavaroja; tyrilainen kaupunki lähetti niitä jo samana iltana. He\nsöivät ahnaasti. Sitten, ravittuaan itsensä, he nopeasti kokosivat\ntavaroittensa jätteet ja katkenneet aseensa; naiset asettuivat joukon\nkeskeen ja välittämättä jälelle jätettyjen haavoittuneiden itkusta he\nlähtivät meren rantaa kohden, nopeasti kuin poistuva susilauma.\n\nHe kulkivat Hippo-Zarytukseen päin lujasti päättäen valloittaa sen,\nsillä he tarvitsivat kaupunkia.\n\nNähdessään heidät etäällä, Hamilkar joutui epätoivoon, vaikka hän\nylpeilikin nähdessään heidän pakenevan hänen tieltään. Heihin olisi\npitänyt hyökätä heti uusin joukoin. Vielä yksi sellainen päivä,\nja sota olisi päättynyt! Jos taistelu lykkääntyi, niin barbarit\npalasivat entistään voimakkaampina; tyrolaiset kaupungit liittyivät\nheihin; hänen lempeydestään voitettuja kohtaan ei ollutkaan ollut\nmitään hyötyä. Hän päätti olla säälimätön.\n\nSamana iltana hän lähetti Suurelle Neuvostolle dromedarin, jolla oli\nkantamuksena kuolleiden käsivarsista otettuja rannerenkaita, ja käski\nheitä kamalasti uhaten lähettämään hänelle uuden armeijan.\n\nKaikki olivat jo kauan sitten luulleet hänen olevan hukassa; siksi he\nkuullessaan voitosta tunsivat hämmästystä, joka samalla oli melkein\npelkoa. Zaimphin palauttaminen, josta huhu kertoi, täydensi ihmeen.\nJumalien mahti ja Karthagon voima näytti siis nyt olevan hänen\nkäsissään.\n\nEi kukaan hänen vihamiehistään uskaltanut lausua valitusta tai\nsyytöstä häntä vastaan. Ja toisten innostuksen ja toisten,\npelkuruuden vuoksi oli viiden tuhannen miehen suuruinen armeija ennen\nmääräaikaa valmiina.\n\nSe asettui heti Utican luo suojatakseen suffeettia selän puolelta,\nsamalla kun kolme tuhatta miestä parasta väkeä nousi laivoihin\nlähteäkseen Hippo-Zarytukseen, lyödäkseen siltä puolelta barbarit\ntakaisin.\n\nHanno oli ottanut ylijohdon käsiinsä; mutta hän uskoi\nmaa-armeijan alipäällikkönsä Magdassanin huostaan johtaakseen\nitse maallenousujoukkoja, sillä hän ei enää sietänyt kantotuolin\nsysäyksiä. Hänen tautinsa, joka oli syönyt huulet ja sieramet häneltä\npois, oli muodostanut hänen kasvoihinsa suuren, mustan aukon;\nkymmenen askeleen päästä näki aivan hänen kurkkunsa pohjaan, ja hän\ntiesi olevansa niin inhottavan näköinen, että hän verhosi naisten\ntavoin kasvonsa hunnulla.\n\nHippo-Zarytus noudatti yhtä vähän hänen vaatimuksiaan kuin\nbarbarienkaan; joka aamu asukkaat laskivat koreissa näille\nruokavaroja, ja huutaen torneista puolustivat itseään tasavallan\nvaatimuksilla ja rukoilivat heitä poistumaan. Merkkien avulla he\ntekivät samoja vakuutuksia karthagolaisille, jotka olivat merellä.\n\nHanno tyytyi sulkemaan sataman uskaltamatta tehdä hyökkäystä. Mutta\nhän taivutti Hippo-Zarytuksen tuomarit majoittamaan luokseen kolme\nsataa sotilasta. Sitten hän kääntyi Rypäleitten niemeä kohden ja\nteki pitkän kaarroksen saartaakseen barbarit, toimenpide, joka\noli tarpeeton jopa vaarallinenkin. Kateus esti häntä rientämästä\nsuffeetin avuksi; hän pidätti hänen vakoilijansa, häiritsi häntä\nhänen aikeissaan, paljasti kaikki hankkeet. Lopulta Hamilkar\nkirjoitti Suurelle Neuvostolle ja vaati sitä vapauttamaan hänet\nHannosta, ja Hanno palasi Karthagoon raivoissaan vanhimpien\nhalpamaisuudesta ja virkaveljensä hulluudesta. Siis niin monien\ntoivojen jälkeen oltiin entistään surkeammassa asemassa; mutta kaikki\nkoettivat olla sitä ajattelematta, siitä puhumattakaan.\n\nIkäänkuin onnettomuutta ei jo olisi ollut kylliksi yhdeksi kertaa,\nsaatiin tietää että Sardiniassa olevat palkkasoturit olivat\nristiinnaulinneet johtajansa, anastaneet linnoitetut paikat ja\nkaikkialla surmanneet kananeanrotuiset miehet. Rooman kansa\nuhkasi nousevansa heti sotaan tasavaltaa vastaan, ellei tämä\nmaksanut tuhattakahtasataa talenttia ja luovuttanut koko Sardinian\nsaarta. Se oli suostunut liittoon barbarien kanssa, ja lähetti\nheille matalapohjaisia laivoja täynnä jauhoja ja kuivattua lihaa.\nKarthagolaiset ajoivat heitä takaa ja ottivat viisisataa miestä\nvangiksi; mutta kolme päivää myöhemmin Bysacenasta tuleva laivasto,\njoka toi ruokavaroja Karthagoon, kärsi myrskyssä haaksirikon. Jumalat\nnousivat silminnähtävästi tasavaltaa vastaan.\n\nSilloin Hippo-Zarytuksen asukkaat aiheettoman hälyytyksen avulla\nhoukuttelivat Hannon kolme sataa miestä muureille; sitten hyökäten\nheihin takaa tarttuivat heidän jalkoihinsa ja heittivät heidät äkkiä\nmuurin reunan yli alas. Muutamia, jotka eivät kuolleet, ajettiin\ntakaa ja ne hukkuivat mereen.\n\nUtica kärsi sotilaista, sillä Magdassan oli tehnyt samoin kuin\nHanno ja piiritti hänen käskystään kaupunkia kuulematta Hamilkarin\nrukouksia. Näille annettiin mandragoralla sekoitettua viiniä, ja\nsitten ne unessa kuristettiin. Samaan aikaan saapuivat barbarit,\nMagdassan pakeni, kaupungin portit avattiin; ja siitä alkaen molemmat\ntyrilaiset kaupungit osoittivat uusille ystävilleen järkähtymätöntä\nuskollisuutta ja vanhoille liittolaisilleen selittämätöntä vihaa.\n\nTämä luopuminen punilaisista oli kehotuksena, esimerkkinä muille.\nVapautuksen toiveet virkosivat eloon. Tähän asti arkailevat\nkansakunnat eivät enää epäröineet. Kaikki alkoi horjua. Suffeetti\nsai sen kuulla, eikä hän enää odottanut mitään apua. Hän oli nyt\nehdottomasti tuomittu perikatoon.\n\nHän päästi heti luotaan Narr' Havaksen, jonka tuli varjella\nkuningaskuntansa rajoja. Hän itse päätti puolestaan palata\nKarthagoon, koota uusia sotajoukkoja ja alkaa sodan uudestaan.\n\nHippo-Zarytuksen luo asettuneet barbarit näkivät hänen armeijansa\nlaskeutuvan vuoristosta alas.\n\nMinne karthagolaiset aikoivat mennä? Nälkä epäilemättä ajoi heitä;\nja kärsimyksistään raivoissaan ja heikkoudestaan huolimatta he\naikoivat ryhtyä taisteluun. Mutta he kääntyivätkin oikealle: he siis\npakenivat. Heidät voi ennättää, tuhota kokonaan. Barbarit riensivät\najamaan heitä takaa.\n\nVirta pidätti karthagolaisia. Se oli tällä kertaa paisunut, eikä\nlänsituuli ollut puhaltanut. Toiset kulkivat sen yli uimalla, toiset\nkilpensä varassa. He jatkoivat matkaansa. Yö saapui. Heitä ei enää\nnäkynyt.\n\nBarbarit eivät seisahtuneet; he kulkivat rantaa pitkin löytääkseen\nkapeamman paikan. Tunisilaiset riensivät avuksi; he riistivät\nuticalaisetkin mukaansa. Joka askeleella heidän joukkonsa karttui;\nja karthagolaiset kuulivat maaten maassa pimeässä heidän askeltensa\nkopinan. Pidättääkseen heitä antoi Barkas tuon tuostakin lennättää\nnuolisateen taakseen; useita kuoli siihen. Päivän noustessa he olivat\nAriadne-vuoristossa siinä kohdalla, missä tie tekee polven.\n\nSilloin Matho, joka marssi etunenässä, oli taivaan rannassa\nnäkevinään jotain viheriäistä erään kukkulan harjalla. Sitten maa\nloiveni alaspäin, ja obeliskeja, kupukattoja taloja näkyi! se oli\nKarthago. Hän nojautui erääsen puuhun, jotta ei kaatuisi niin\nkiivaasti löi hänen sydämensä.\n\nHän muisteli, mitä kaikkea hän oli saanut kokea sen jälkeen, kun hän\nviimeksi kaupungin näki! Hänet valtasi ääretön hämmästys, huumaus.\nSitten täytti hänen sielunsa suunnaton ilo hänen ajatellessaan\nsaavansa nähdä Salammbon. Hänelle johtui kyllä mieleen, että\nhänellä oli täysi syy kirota Salammbota; mutta hän karkoitti pian\nsen ajatuksen. Vavisten ja silmät selällään hän katseli Eshmunin\ntemppelin takana olevaa palatsia, joka kohosi palmujen yläpuolelle;\nhurmauksen hymyily kirkasti hänen kasvojaan, aivan kuin suuri\nvalkeus olisi osunut häneen; hän avasi sylinsä, hän heitti suudelmia\naamutuuleen ja kuiskasi: \"Tule! tule!\" syvä huokaus nousi hänen\nrinnastaan ja kaksi kyyneltä, pitkää kuin helmet, valui hänen\npartaansa.\n\n-- \"Mikä sinua pidättää?\" huudahti Spendius. \"Riennä! Eteenpäin!\nSuffeetti pääsee meidän käsistämme! Mutta polvesihan horjuvat ja sinä\nkatsot minuun kuin juopunut!\"\n\nHän polki kärsimättömänä jalkaansa; hän joudutti Mathoa eteenpäin! ja\nvilkuttaen silmiään aivan kuin lähestyen kauvan vainottua saalista\nhän sanoi:\n\n-- \"Ah! täällä nyt olemme! Täällä nyt olemme! Minä saan heidät\nkäsiini!\"\n\nHän näytti niin varmalta ja voitokkaalta, että Matho tunsi\nvapautuvansa huumauksestaan ja innostuvansa. Nuo kreikkalaisen\nsanat osuivat juuri silloin kun hän oli eniten murheellinen,\nyllyttivät hänen epätoivoaan kostoon, näyttivät hänen vihalleen\nsaaliin. Hän juoksi erään kuormastossa olevan kameelin luo, sieppasi\nsen marhaminnan; pitkällä köydellä hän molemmin käsin pieksi\nhidastelevia; ja hän juoksi vuoroin oikealle ja vasemmalle armeijan\ntakana kuten laumaa ajava koira.\n\nJyrisevän äänensä kaikuessa miesten rivit liittyivät lujemmin yhteen;\nontuvatkin kiiruhtivat kulkuaan; keskellä kannasta alkoi välimatka\nlyhetä. Ensimäiset barbarit marssivat karthagolaisten tomussa.\nMolemmat armeijat lähestyivät toisiaan, olivat töytäymäisillään\nyhteen. Mutta Malquan portti, Tagastain portti ja Khamonin suuri\nportti avasivat puoliskonsa. Punilaisten neliö hajaantui; kolme\nkolonnia syöksyi sisään ja tulvehti holvien alle. Kohta liian\ntiukkaan pusertunut joukko ei enää päässytkään eteenpäin; peitset\nkalskahtivat toisiinsa ilmassa, ja barbarien nuolet singahtivat\nmuureihin.\n\nKhamonin portin kynnyksellä näkyi Hamilkar. Hän kääntyi ja huusi\nmiehiään astumaan syrjään. Hän laskeutui hevosensa selästä; ja\npistäen kädessään olevan miekkansa ratsun lanteesen hän ajoi sen päin\nbarbareja.\n\nSe oli oringilainen orit, jota ruokittiin jauhopalloilla ja joka\nnotkisti polvensa päästääkseen herransa satulaan nousemaan. Miksi hän\nlähetti sen pois? Oliko se uhraus?\n\nKookas hevonen laukkasi keskellä peitsiä, kaatoi miehiä, sotkeutui\nriippuviin sisälmyksiinsä, kaatui, nousi jälleen vimmatusti\nhyppien; ja sillä aikaa kun he väistivät, koettivat pysäyttää sitä\ntai katselivat sitä hämmästyneinä, olivat karthagolaiset jälleen\njärjestyneet; he astuivat kaupunkiin; jysähtäen sulkeutui suuri\nportti heidän takanaan.\n\nSe ei antanut myöten. Barbarit syöksyivät raivoissaan sitä vastaan;\n-- ja muutaman minuutin ajan näkyi pitkin armeijaa lainehtiminen,\njoka tuli yhä heikommaksi ja lopulta katosi.\n\nKarthagolaiset olivat asettaneet sotilaita vesijohdon päälle,\nne alkoivat heittää kiviä, kuulia, palkkeja. Spendius selitti\nbarbareille, että itsepäisyydestä ei ollut mitään hyötyä. He\nasettuivat etäämmäksi lujasti päättäen piirittää Karthagoa.\n\nMutta huhu sodasta oli levinnyt punilaisen valtakunnan rajojen\nulkopuolellekin: ja Herkuleen patsaista Kyrenaikaan asti uneksivat\npaimenet laumaansa kaitsiessaan siitä, ja karavaanit puhelivat siitä\nöisin tähtien tuikkiessa. Löytyi siis miehiä, jotka uskalsivat\nnousta tuota suurta Karthagoa, merien valtiatarta vastaan, joka oli\nsäteilevä kuin aurinko ja pelottava kuin jumala! Jo monta kertaa\noli ennustettu sen sortuvan; ja kaikki olivat uskoneet sitä, sillä\nkaikki sitä toivoivat: sen ikeenalaiset kansakunnat, veroa maksavat\nkyläkunnat, liittoutuneet maakunnat, riippumattomat paimenparvet,\nkaikki, jotka vihasivat sitä sen tyranniuden tähden, tai kadehtivat\nsen valtaa tai himoitsivat sen aarteita. Rohkeimmat olivat heti\nliittyneet palkkasotureihin. Makarin tappio oli kyllä pidättänyt\nkaikkia muita. Mutta lopulta he olivat jälleen rohkaisseet mieltään,\ntulivat vähitellen edemmäksi, lähemmäksi; ja nyt majoittui itäisten\nseutujen miehiä Clypean särkille, golfin toiselle puolelle. He\nastuivat esiin heti kun näkivät barbarien saapuvan.\n\nNe eivät olleet Karthagon lähistön libyalaisia; nämä muodostivat\njo aikoja sitten kolmannen armeijan; vaan Barkan ylängön paimenia,\nPhiscus-niemen, Dernen vuoriniemen, Phazzanan ja Marmarican rosvoja.\nHe olivat kulkeneet erämaan halki sammuttaen janoaan kameelinluista\nmuurattujen kaivojen suolaisella vedellä. Kameelikurjen sulilla\nkoristetut Zuaekit olivat saapuneet nelivaljakoillaan; mustiin\nharsoihin verhotut garamantit taapäin istuen maalatuilla oriillaan;\ntoiset aasien, onagerien, sebrojen, puhvelihärkien selässä; ja\nmuutamat toivat perheensä, epäjumalansa ja veneenmuotoiset majojensa\nkatot mukanaan. Joukossa näki ammonilaisia, joiden nahan lähteiden\nkuuma vesi vetää ryppyyn; atarantteja, jotka kiroavat aurinkoa;\ntroglodyteja, jotka nauraen hautaavat kuolleensa puiden oksien alle;\nja inhoittavia ausealaisia, jotka syövät heinäsirkkoja; akyrmakideja,\njotka syövät kirppuja, ja sinnoberilla maalattuja gysantilaisia,\njotka syövät apinoita.\n\nKaikki olivat sijoittuneet meren rannalle pitkään, suoraan riviin.\nHe kulkivat sitten eteenpäin kuin tuulen nostattamat hiekkapyörteet.\nKannaksen keskellä heidän joukkonsa seisahtui; heidän edessään,\nmuurien juurelle asettuneet palkkasoturit eivät tahtoneet liikkua\npaikoiltaan.\n\nSitten tuli Ariadnen vuorien puolelta lännen miehiä, numidialaista\nkansaa. Itse asiassa näet Narr' Havas hallitsi ainoastaan\nmassylialaisia; ja sitäpaitsi salli vanha tapa heidän vastoinkäymisen\nsattuessa luopua kuninkaastaan, he olivat siis kokoontuneet\nZainen luo ja olivat heti Hamilkarin peräytyessä kulkeneet, sen\npoikki. Ensiksi riensivät leijonan vuotiin puetut Malethut-Baalin\nja Garaphosin metsästäjät, jotka ohjasivat pieniä, laihoja,\npitkäharjaisia hevosiaan peitsiensä varrella; sitten marssivat\ngetulialaiset käärmeenahka-varustuksissaan; sitten pharusialaiset,\nvahasta ja pihkasta tehdyt kruunut päässään; lopuksi kaunit, makarit,\ntillabarit, kullakin kaksi heittokeihästä ja pyöreä virtahevon\nvuodasta valmistettu kilpi. He pysähtyivät katakombien alapuolelle\nlaguunin äärimmäisille särkille.\n\nMutta libyalaisten lähdettyä liikkeelle näkyi heidän entisellä\npaikallaan kuten mustana maassa lepäävänä pilvenä suuri\njoukko neekerejä. Niitä oli saapunut Valkoisesta-Harushista,\nMustasta-Harushista, Augylan erämaasta ja Agazymban laajoilta\nseuduilta asti, jotka ovat neljän kuukauden matkan päässä etelään\ngaramanteista ja vieläkin kauempaa! Huolimatta punaisesta puusta\ntehdyistä koruistaan he muistuttivat mustan ihonsa likaisuuden\nvuoksi kauvan hiekassa hierottuja mulperipuun hedelmiä. Heillä\noli puunkuiduista tehdyt lyhyet housut, kuivista heinistä punotut\ntunikat, päässä villipetojen kita, ja ulvoen kuin sudet he\nravistelivat renkailla koristettuja keppejä tai heiluttivat lipun\ntavoin sauvan päässä olevia lehmänhäntiä.\n\nSitten numidialaisten, maurusialaisten ja getulialaisten jälestä\ntungeskelivat keltaihoiset miehet, jotka asustivat Taggirin takana\nseedrimetsissä. Heidän olaitaan riippui kissannahkainen viini ja he\ntaluttivat nuorasta koiria, jotka olivat yhtä kookkaita kuin aasit\neivätkä haukkuneet.\n\nJa ikäänkuin Afrika ei vielä olisi kylliksi tyhjentynyt ja heimojen\nalin sakkajoukko olisi tarvittu kiihoittamaan tämän lauman raivoa,\nniin näkyi muiden takana järjettömästi nauravia miehiä, joilla\noli eläimistyneet kasvot; -- ilettävien tautien syömiä raukkoja,\nepämuotoisia kääpiöitä, sukupuoleltaaan epämääräisiä sekasikiöitä,\nalbinoksia, joiden punaiset silmät räpyttivät auringon valossa;\nne sopersivat käsittämättömiä sanoja, pistivät sormen suuhunsa\nilmaistakseen, että heidän oli nälkä.\n\nAseiden sekalaisuus oli yhtä suuri kuin pukujen ja kansojen\nmoninaisuus. Kaikki surma-aseet olivat edustettuina, puisista\ntikareista, kivikirveistä ja norsunluisista kolmikärjistä pitkiin\nsahan tavoin hammaslaitaisiin miekkoihin, jotka olivat ohuita ja\ntehdyt taipuvista kuparikiskoista. Muutamilla oli puukkoja, jotka\njakaantuivat useaan haaraan kuten antiloopin sarvet, toisilla kepin\npäähän kiinnitettyjä käyriä veitsiä, rautaisia kolmioita, nuijia\ntai pistimiä. Bambotuksesta tulleilla etiopialaisilla oli tukassaan\nkätkössä pieniä myrkytettyjä tikareja. Useat olivat tuoneet mukanaan\nsäkissä kiviä. Toiset, joilla ei ollut käsissä mitään, purivat\nhampaitaan.\n\nTämä ihmispaljous lainehti taukoamatta sinne ja tänne. Dromedarit,\njotka laivojen tavoin olivat tervatut ylhäältä alas asti, kaatoivat\nkumoon selässään lapsiaan kantavia naisia. Ruokavarat vierivät\nkoreista maahan; astuessa tallattiin suolapaloja, pihkakääröjä,\nmädänneitä taateleja, guru-pähkinöitä; -- toisinaan näki syöpäläisten\npeittämillä rinnoilla riippuvan pienestä nauhasta timantin, jota\nsatraapit olisivat himoinneet, kiven joka oli melkein satumaisen\nkallis, ja jolla olisi voinut ostaa kokonaisen valtakunnan. Useimmat\neivät edes tietäneetkään, mitä he tahtoivat. Joku lumous, joku\nuteliaisuus ajoi heitä eteenpäin; paimentolaiset, jotka eivät koskaan\nolleet nähneet kaupunkia, kauhistuivat muurien varjoa.\n\nKoko kannas peittyi nyt ihmisiin; ja tämä laaja joukko, josta\nteltat näkyivät kuin majat tulvan keskeltä, ulottui toisten\nbarbarien riveihin asti, jotka raudasta välkkyen olivat asettuneet\nsäännöllisiin joukkoihin vesijohdon kummankin puolin.\n\nKarthagolaiset olivat vielä heidän tulonsa aiheuttaman kauhun\nvallassa, kun he näkivät tulevan suoraan heitä kohden hirviöiden\nja rakennusten tapaisia laitoksia; -- mastoineen, palkkeineen,\nköysineen, nivelineen, kärkineen ja panssarilevyineen, -- ne olivat\ntyrilaisten kaupunkien lähettämät piirityskoneet: kuusikymmentä\ncarroballistia, kahdeksankymmentä onagria, kolmekymmentä\nskorppionia, viisikymmentä tollenonia, kaksitoista oinasta ja kolme\njättiläissuurta katapulttia, jotka lennättivät viidentoista talentin\npainoisia kallionlohkareita. Suuri mieslauma lykkäsi niitä tarraten\nniiden aliosaan; ja joka askeleella ne vavahtivat ylhäältä alas asti;\nsiten saapuivat ne aivan muurien lähelle.\n\nMutta useita päiviä tarvittiin, ennenkuin kaikki valmistukset oli\ntehty piiritystä varten. Palkkasoturit, jotka olivat viisastuneet\nedellisistä tappioistaan, eivät tahtoneet tarpeettomien taistelujen\nkautta panna kaikkea vaaraan; -- eikä heillä sitä paitsi ollut\noikeastaan kiirettä, sillä he tiesivät että pelottava kamppailu oli\nedessä, joka oli päättyvä voittoon tai täydelliseen tuhoon.\n\nKarthago saattoi kauvan puolustautua; sen laajoissa muureissa\noli sarja ulkonevia kulmauksia ja syvennyksiä, jotka helpottivat\nhyökkäysten torjumisen.\n\nMutta katakombien kohdalla oli yksi osa muuria sortunut; -- ja\npimeinä öinä näki muurilohkareiden lomitse valojen tuikkivan Malquan\nmajoissa. Ne olivat muutamin kohdin muurin reunan yläpuolellakin.\nSiellä asuivat Mathon karkoittamat palkkasoturien vaimot uusien\npuolisoittensa majoissa. Kun he näkivät palkkasoturit heräsi vanha\nrakkaus heissä uudelleen. He heiluttivat etäältä huivejaan; sitten he\ntulivat pimeässä muurien halkeimien kohdalle puhelemaan sotilaitten\nkanssa, ja Suuri Neuvosto sai eräänä aamuna kuulla heidän kaikkien\npaenneen. Toiset olivat pujottautuneet kivien lomitse; uskaliaimmat\nolivat laskeutuneet alas nuorien avulla.\n\nVihdoin Spendius päätti panna aikeensa täytäntöön.\n\nSiihen asti oli sota, joka oli pidättänyt häntä loitolla, estänyt\nhäntä siitä; ja tultuaan Karthagon edustalle uskoi hän kaupungin\nasukkaiden aavistavan hänen aikeensa. Mutta pian he vähensivät\nvesijohdolla olevien vartijoiden lukumäärää. Eihän heillä ollut\nliiaksi väkeä puolustamaan kaupungin rajamuuriakaan.\n\nEntinen orja harjoitteli useita päiviä ampumalla nuolia järven\nflamingoihin. Sitten eräänä iltana kuun hohtaessa hän pyysi Mathoa\nsytyttämään keskiyöllä suuren olkirovion, ja kaikkia miehiä samaan\naikaan huutamaan; ja ottaen Zarxaksen mukaansa hän lähti kulkemaan\ngolfin rantaa pitkin Tunikseen päin.\n\nMutta saavuttuaan viimeisen kaaren kohdalle he kääntyivät suoraan\nvesijohtoa kohden; seutu oli aivan aukea; he lähestyivät ryömimällä\naivan pylväiden juurelle asti.\n\nYlhäällä olevat vahdit astelivat rauhallisesti.\n\nNäkyi korkeita liekkejä; torvet raikuivat; vahtisotilaat, luullen\nhyökkäyksen tapahtuvan, riensivät Karthagoon päin.\n\nYksi ainoa mies oli jäänyt. Hän näkyi mustana taivasta vastaan.\nKuu loisti hänen takanaan, ja hänen pitkän pitkä varjonsa ulottui\nkauvaksi tasangolle kuten liikkuva obeliski.\n\nHe odottivat, kunnes hän oli aivan heidän kohdallaan. Zarxas tarttui\nlinkoonsa; viisaudesta tai julmuudesta Spendius pidätti häntä. --\n\"Ei, kuulan surina voisi kuulua! Anna minun se tehdä!\"\n\nSilloin hän jännitti kaikin voimin jousensa tukien sen alapäätä\nvasemman jalan isoa varvasta vastaan; hän tähtäsi ja nuoli singahti.\n\nMies ei pudonnut. Hän katosi.\n\n-- \"Jos hän olisi haavoittunut, niin me kuulisimme hänen\nvalituksensa!\" sanoi Spendius, ja hän nousi nopeasti kerros\nkerrokselta, kuten hän oli ensi kerrallakin tehnyt, nuoran ja\nharpuunin avulla. Päästyään ylös ruumiin viereen pudotti hän nuoran\nalas. Balearilainen sitoi siihen kärkihakun ja vasaran ja palasi\nleiriin.\n\nTorvet eivät enää soineet. Kaikki oli nyt rauhallista. Spendius oli\nnostanut yhden kivilaatan ylös, laskeutunut veteen ja siirtänyt\nlaatan jälleen paikoilleen.\n\nLaskien etäisyyden askeltensa mukaan hän saapui paikalle, jossa hän\noli huomannut poikkiliitoksen muurissa; ja kolme tuntia, aamuun asti,\nhän teki taukoamatta työtä, raivoissaan, hengittäen vaivalloisesti\npäällyslaattojen raoista raitista ilmaa; ahdistus valtasi hänet ja\nmonen monasti hän luuli kuolevansa. Vihdoin kuului pauke; suuri\nkivi putosi kaarikerros kerrokselta aivan alas asti, -- ja äkkiä\nvedenputous, kokonainen virta syöksyi ylhäältä tasangolle. Keskeltä\nkatkaistu vesijohto vuodatti vetensä alas. Se oli kuolema Karthagolle\nja voitto barbareille.\n\nÄkkiä heräsivät karthagolaiset ja juoksivat muureille, talojen ja\ntemppelien katoille. Barbarit tyrkkivät toisiaan ja huusivat. He\ntanssivat hurjasta ilosta suuren vesiputouksen ympärillä ja ilonsa\nmielettömyydessä pistivät päänsäkin siihen.\n\nVesijohdon harjalla näkyi ruskeaan, repeytyneesen mekkoon puettu\nmies. Hän kumartui reunan yli nojaten käsiään kupeisiin ja katseli\nalas kuten ihmetellen omaa työtään.\n\nSitten hän ojensi itsensä. Hän loi majesteetillisen katseen koko\nympärillä olevaan seutuun kuten sanoen: \"Nyt tämä kaikki kuuluu\nminulle!\" Barbarit puhkesivat riemuhuutoihin; karthagolaiset tajuten\nvihdoinkin turmionsa karjuivat epätoivosta. Sitten hän alkoi juosta\nvesijohdon toisesta päästä toiseen, -- ja kuten olympialaisissa\nleikeissä voiton saanut vaunujenohjaaja nosti Spendius ylpeydestä\naivan suunniltaan kätensä taivasta kohden.\n\n\n\n\nXIII.\n\nMOLOK.\n\n\nBarbarit eivät tarvinneet mitään suojavallitusta sisämaan puolelle;\nolihan se heidän vallassaan. Mutta lähestyäkseen sitä helpommin\nmuureja he hävittivät ne vallitukset, jotka olivat vallihaudan\nreunalla. Sen jälkeen Matho jakoi armeijan suuriin puolikehiin\nsaartaakseen siten Karthagon sitä paremmin. Palkkasoturien\nraskasaseiset pantiin eturiviin, heidän taakseen linkomiehet ja\nratsuväki; aivan taakse kuormasto, kärryt, hevoset; kaiken tämän\nkansanpaljouden edessä törröttivät piirityskoneet kolmen sadan\naskeleen päässä torneista.\n\nHuolimatta monen monituisista eri nimistä, jotka monta kertaa\nvaihtuivat vuosisatojen kuluessa, saattoi ne jakaa kahteen eri\nlajiin: toiset toimivat lingon toiset jousen tavoin.\n\nEdelliset, heittokoneet, olivat neliskulmaisia kehyksiä, joissa\noli kaksi pystysuoraa pylvästä ja yksi poikittain oleva palkki.\nKoneen etuosassa köysillä varustettu valssi piti kiinni paksua,\npyöreätä palkkia, jonka toisessa päässä oli lusikan tapainen syvennys\nheittokiviä varten; sen alapää oli kiinnitetty kimppuun väännettyjä\nköysiä, ja kun köydet päästettiin irti, niin se nousi ja iski\npoikkipäin olevaan palkkiin, joka äkkiä seisauttaen sen vauhdin\nlisäsi heiton voimaa.\n\nJälkimäiset olivat rakenteeltaan monimutkaisemmat: pienen pylvään\npäähän oli keskeltä kiinnitetty poikkipuu, johon päättyi suorassa\nkulmassa jonkunmoinen kouru; poikkipuun kummassakin päässä oli kaksi\nnastaa, joissa kummassakin oli jouhikerät; niihin oli punottu kiinni\nkaksi pientä kankea, joihin sidottiin sen köyden päät, joka voitiin\nvetää aivan kourun alapäähän asti pronssilevyyn kiinni. Erään jousen\nvaikutuksesta tämä levy lähti liikkeelle, liukui uurteita myöten\neteenpäin lennättäen nuolet kauvaksi.\n\nKatapultteja kutsuttiin myös onagereiksi, villien aasien mukaan,\njotka kavioillaan sinkauttivat kiviä vihollisiinsa, ja ballistoja\nskorpiooneiksi erään, levyssä olevan nastan vuoksi, joka nyrkillä\nsiihen iskettyä laukaisi jousen.\n\nNiiden valmistelu vaati tieteellisiä laskuja; puuaineen täytyi\nolla kaikkein kovinta lajia ja kaikkien hammaspyöräin pronssia;\nne vedettiin vireeseen vipujen, väkipyörien, vintturien tai\npolkurattaiden avulla: suuren telan avulla muutettiin ammunnan\nsuuntaa, ja niitä kuljetettiin paksujen kelojen päällä eteenpäin, ja\nsuurimmat tuotiin palasittain paikalle ja pantiin aivan vihollisen\nedessä kokoon.\n\nSpendius asetti kaksi suurta katapulttia muurien kolmea pääkulmausta\nvastaan; jokaisen portin eteen hän asetti oinaan, jokaisen tornin\neteen ballistan, carroballistain piti liikkua taempana. Mutta oli\nhankittava suojaa piiritettyjen tulta vastaan ja ensiksi täytettävä\nmuurien edessä olevat vallihaudat.\n\nSen vuoksi lykättiin ensin esiin tuoreesta kaislasta tehtyjä\naitauksia ja tammipuisia holveja, jotka muistuttivat suuria kolmella\npyörällä liikkuvia kilpiä; pienet tuoreilla vuodilla peitetyt ja\nmeriruoholla vahvistetut majat suojasivat työmiehiä; katapultteja\nja ballistoja suojasi köysiverhot, jotka olivat etikkaan kastetut,\njotta ne tulisivat tulenkestäviksi. Naiset ja lapset poimivat kiviä\nrannalta tai kuopivat käsin maata ja toivat sotilaille.\n\nKarthagolaisetkin varustautuivat.\n\nHamilkar oli saanut heidät pian rauhoittumaan\nselittämällä että vesi-altaissa oli riittävästi vettä sadaksi\nkahdeksikymmeneksikolmeksi päiväksi. Tämä vakuutus, hänen\nläsnäolonsa, etupäässä zaimphin takaisin saaminen, herätti heissä\nhyviä toiveita, Karthago tointui jälleen herpautumistilastaan; nekin,\njotka eivät olleet Kananean heimoa, tempasi toisten innostus mukaansa.\n\nOrjille jaettiin aseita, asevarastot tyhjennettiin; kullekin\nkaupungin asukkaalle määrättiin paikka ja toimi. Tuhat kaksisataa\npalkkasoturia, jotka olivat palanneet karthagolaisten puolelle,\noli vielä elossa; suffeetti teki heidät kaikki alipäälliköiksi; ja\nkirvesmiehet, ase-, rauta-, ja kultasepät sijoitettiin sotakoneita\nhoitamaan. Karthagolaiset olivat säilyttäneet niitä muutamia\nroomalaisten rauhan-ehdoista välittämättä. Ne korjattiin. Nuo\nkäsityöläiset pystyivät tekemään sitä työtä.\n\nPohjoinen ja itäinen puoli, jossa meri ja golfi oli suojana, olivat\nturvatut. Vastapäätä barbareja oleville muureille kuljetettiin\npuunrunkoja, myllynkiviä, rikillä täytettyjä astioita, öljysammioita,\nja rakennettiin uuneja. Tornien katolla koottiin kiviä ja aivan\nvallien vieressä olevat talot täytettiin hiekalla vahvistaakseen ja\nlisätäkseen muurien kestävyyttä.\n\nBarbarit joutuivat näitä valmistuksia katsellessaan raivoon. He\nolisivat heti tahtoneet ryhtyä hyökkäykseen. Katapultteihin pannut\nkivet olivat niin suunnattoman raskaita että koneet särkyivät;\nhyökkäys oli lykättävä tuonnemmaksi.\n\nVihdoinkin Shabar-kuun kolmantena päivänä, -- auringon noustessa, --\nkuului kova jysähdys Khamonin porttia vastaan.\n\nSeitsemänkymmentä viisi sotilasta veti köysistä, jotka olivat\nkiinnitetyt jättiläissuuren hirren tyveen; hirsi riippui vaakasuorana\nketjujen varassa, jotka olivat kiinni korkeassa kannattimessa,\nja päättyi kokonaan pronssista tehtyyn oinaan päähän. Se oli\npäällystetty härän vuodilla; rautarenkaita oli tuon tuostakin sen\nympärillä; se oli kolme kertaa miehen ruumista paksumpi, sadan\nkahdenkymmenen kyynärän pituinen, ja monilukuisten paljaiden\nkäsivarsien vetäessä ja lykätessä sitä seeteni ja peräytyi\nsäännöllisesti kiikahdellen.\n\nToisten porttien edessä olevat oinaat alkoivat myöskin liikkua.\nOnttojen polkurattaiden sisustassa näki miesten hyppivän pienalta\npienalle. Väkipyörät ja nastat natisivat, köysisuojukset laskeutuivat\nalas, ja kivi- ja nuolisade lensi yht'aikaa ilman halki; hajallaan\nolevat linkomiehet riensivät saapuville. Muutamat lähestyivät\nvallitusta kantaen kilpiensä alla palavaa pihkaa täynnä olevia\nruukkuja; sitten he äkkiä heittivät ne muurin yli. Tämä kuula-,\nnuoli- ja tulisade lensi etumaisten rivien yli kaarena ja putosi\nmuurien taakse. Mutta niiden harjalle ilmestyi suuria mastoranoja;\nja niistä laskeutui alas suuret pihdit, jotka päättyivät\nkahteen, sisäpuolelta pykalaiseen koukkuun. Ne iskivät kiinni\noinaisiin. Sotilaat tarraantuivat hirteen ja vetivät sitä taapäin.\nKarthagolaiset kiskoivat sitä ylöspäin; ja tätä taistelua jatkui\niltaan asti.\n\nKun palkkasoturit seuraavana päivänä ryhtyivät jälleen työhönsä, niin\nmuurien yläreuna oli kokonaan peitetty puuvillakääröillä, kankailla\nja tyynyillä; muurisakarain väliset aukot olivat tukitut matoilla; ja\nmuurin reunalta näkyi nostoranain välistä rivi hankoja ja keppeihin\nsidottuja hakkuuveitsiä. Heti alkoi vimmattu puolustus.\n\nKöysiin kiinnitetyt hirret iskivät taukoamatta nousten ja laskien\noinaisiin; ballistojen avulla heitetyt koukut kiskoivat majojen katot\nirti; ja tornien huipulta lensi virta pii- ja mukulakiviä.\n\nLopulta oinaat mursivat Khamonin ja Tagastain portit. Mutta\nkarthagolaiset olivat kasanneet niiden sisäpuolelle niin paljon\nkaikellaista rojua, että portit eivät auenneetkaan. Ne jäivät pystyyn.\n\nNyt hyökättiin muurien kimppuun suurien kairojen avulla, joiden\npiti kivien liitoksiin pistettyinä irroittaman ne muurista. Koneita\nkäytettiin huolellisemmin ja niiden käyttäjät jaettiin vuoroparviin;\nne toimivat aamusta iltaan taukoamatta yksitoikkoisen säännöllisesti\nkuin kankurin kangaspuut.\n\nSpendius ei väsynyt niiden johtamiseen. Hän itse viritti ballistojen\njouset. Jotta molemmat puolet joutuisivat yhtä kovaan vireesen,\nniin pingottaessa lyötiin köyteen vuoroin oikealle ja vasemmalle\nsiksi kunnes molemmat puolet soivat samoin. Spendius nousi niiden\ntelineelle. Jalallaan hän löi hiljaa köyteen, -- ja hän kuulosteli\nkuten lyyraansa virittävä soittaja. Sitten, kun katapultin tanko\nponnahti, kun ballistan pylväs vavahti jousen lauetessa, kun kiviä\nlensi säteinä ja nuolia sateena, niin kumartui hän koko ruumiillaan\neteenpäin ja nosti kätensä ilmaan aivan kuin seuratakseen heittoa.\n\nSotilaat ihailivat hänen kekseliäisyyttään ja noudattivat hänen\nmääräyksiään. Työ teki heidät iloisiksi ja he keksivät leikillisiä,\nkoneiden laatuun sopivia puheenparsia. Kun niiden pihtien nimi,\njotka tarttuivat oinaisiin, oli _susi_, ja peitettyjen käytävien\n_viinitarhat_, niin kutsuivat he itseään lampaiksi ja menivät\nviininkorjuusen; ja ladatessaan konettaan he sanoivat onagerille:\n\"Potkaise hyvin!\" ja skorpioneille: \"Pistä puhki sydämen!\" ja nämät\nyhä uusiintuvat leikinlaskut pitivät heidän rohkeuttaan yllä.\n\nMutta koneet eivät pystyneet hävittämään vallitusta. Se oli\nrakennettu kahdesta yhdensuuntaisesta muurista, joiden väli oli\ntäytetty mullalla; he särkivät muurien yläosan. Mutta piiritetyt\nkorjasivat ne yhä uudelleen. Matho käski rakentamaan puutorneja,\njotka kohoisivat kivitornien tasalle. Vallihautaan heitettiin\nturpeita, paaluja, kiviä ja kokonaisia vaunuja pyörineen, jotta\nsaataisiin ne pikemmin täyttymään; mutta ennenkuin ne olivatkaan\nvielä aivan täynnä lainehti tasangolla oleva suunnaton barbarijoukko\nyht'aikaa eteenpäin ja virtasi muurien juurelle kuten reunojensa yli\nloiskuva meri.\n\nTuotiin köysiportaita, tikapuita ja sambucoja, kaksi mastoa, joita\nmyöten liikkui vetonuorien avulla bambu varsia ylhäällä päättyen\nliikkuvaan siltaan. Lukuisina suorina viivoina seisoivat ne muuria\nvastaan, ja palkkasoturit nousivat perätysten niitä ylös pitäen\naseita käsissään. Ei ainoatakaan karthagolaista näkynyt; he olivat\njo nousseet kaksi kolmannesta muurin korkeudesta ylös. Muurisakarain\nvälit aukenivat äkkiä ja sylkivät kuten lohikäärmeiden kidat tulta\nja sauhua; kuuma hieta lensi laajalle ja tunkeutui panssarien\nliitoksista sisään; palava vuoriöljy tarttui vaatteisiin, sula lyijy\nvalui kypäreitä pitkin ja poltti reikiä lihaan; kipinäsade räiskyi\nkasvoja vastaan, -- ja silmättömät silmäkuopat näyttivät itkevän\nmantelin suuruisia kyyneleitä, öljystä aivan keltaisten miesten tukka\nalkoi palaa. He lähtivät juoksemaan sytyttäen toisia. Liekit saatiin\nsammumaan heittämällä etäältä heidän kasvoihinsa vereen kastettuja\nviittoja. Muutamat, joissa ei näkynyt haavoja, jäivät liikkumattomina\nseisomaan jäykkinä kuin paalut, suu auki ja käsivarret levällään.\n\nHyökkäystä jatkui useita päiviä perätysten, -- palkkasoturit\ntoivoivat huimaavan voimansa ja urhoollisuutensa kautta pääsevänsä\nvoitolle.\n\nToisinaan nousi mies toisen olkapäille; pisti raudan kivien väliin,\nkäytti sitä astimena päästäkseen ylemmäksi, kiinnitti toisen ja\nkolmannen raudan; ja vallin ulkonevan yläreunan suojaamana hän siten\nvähitellen pääsi yhä ylemmäksi; mutta päästyään määrättyyn korkeuteen\nhe aina putosivat alas. Laaja vallihauta oli ääriään myöten täynnä\nruumiita; elävien jalkojen alla kasaantuivat haavoitetut sekaisin\nkuolleiden ja kuolevien kanssa. Maalle valuneiden sisälmyksien,\npurskuneiden aivojen ja verilaimiskojen keskellä palaneet ruumiit\nmuodostivat mustia täpliä; ja ruumiskasasta törrötti jalkoja ja\nkäsivarsia kuten paaluja palaneesta viinitarhasta.\n\nKun tikapuut osottautuivat riittämättömiksi, käytettiin tollenoneja,\n-- koneita, jotka olivat laaditut pitkästä hirrestä, joka oli\nsovitettu poikittain toisen hirren päähän ja jonka päässä oli\nneliskulmainen kori, johon mahtui kolmekymmentä jalkamiestä aseineen.\n\nMatho tahtoi nousta ensimäiseen, joka saatiin valmiiksi. Spendius\nesti häntä siitä.\n\nMiehet painoivat erästä vipulaitosta; pitkä hirsi nousi, ensin\nvaakasuoraan, kohosi sitten melkein pystyyn ja taipui korin liian\nsuuren painon alla kuin jättiläissuuri kaisla. Sotilaat olivat\nkorissa kyyryllään leukaa myöten; ei näkynyt muuta kuin heidän\nkypäriensä töyhdöt. Vihdoin noustuaan viisikymmentä kyynärää ilmaan,\nse kääntyi oikealle ja vasemmalle useaan kertaan, painui sitten alas;\nja kuten jättiläiskäsivarsi, joka kädessään piti kääpiö joukkoa,\nse laski muurille korin täyden miehiä. He hyppäsivät keskelle\nvihollisjoukkoa, eivätkä enää palanneet.\n\nPian pantiin toisetkin tollenonit kuntoon. Mutta niitä olisi tarvittu\nsata kertaa enemmän, ennenkuin kaupunki olisi voitu valloittaa.\nSitten käytettiin niitä toisella, tuhoavalla tavalla: etiopialaisia\njousimiehiä asettui koreihin; ja sitten, kun vipulaitoksen nuorat\noli alhaalta sidottu kiinni, he jäivät ilmaan ja ampuivat sieltä\nmyrkytettyjä nuolia. Nuo viisikymmentä muurisakaroja korkeammalle\nkohoavat tollenonit ympäröivät siten jättiläissuurien korppikotkien\ntavoin Karthagoa; ja neekerit nauroivat nähdessään muurilla olevien\nvartijain kuolevan kamaliin kouristuksiin.\n\nHamilkar lähetti nyt vallille hopliitteja; hän juotti heille joka\naamu eräiden yrttien nestettä, joka turvasi heidät myrkkyä vastaan.\n\nEräänä iltana pimeässä hän pani paraimmat miehensä proomuihin ja\nlautoille ja kääntyen satamasta oikealle hän nousi maihin Taenian\nluona. Sitten he etenivät aivan barbarien ensimäisten rivien luo\nja hyökäten sivultapäin heihin panivat suuren verilöylyn toimeen.\nYöllä kapusi nuoria, myöten miehiä alas valleilta soihdut käsissään,\npolttivat palkkasoturien sotakoneet ja palasivat takaisin.\n\nMatho oli vimmoissaan; jokainen este yllytti vain hänen raivoaan; hän\nkeksi pelottavia ja kummallisia seikkoja. Hän kutsui ajatuksissaan\nSalammbon tapaamaan häntä; sitten hän odotti. Salammbo ei saapunut;\nse oli Mathon mielestä uusi petos, -- ja siitä alkaen hän kirosi\nhäntä. Jos hän olisi nähnyt Salammbon ruumiin, niin hän ehkä olisi\npoistunut. Hän asetti nyt kaksinkertaiset etu vartijat, hän pystytti\nhankoja vallien juurelle, hän kaivoi jalka-ansoja maahan, ja hän\nkäski libyalaisia tuomaan hänelle kokonaisen metsän sytyttääkseen sen\ntuleen ja polttaakseen Karthagon kuten ketunpesän.\n\nSpendius intoili piirityksen jatkamista. Hän koetti keksiä pelottavia\npiirityskoneita, jommoisia ei vielä koskaan oltu laadittu.\n\nToiset barbarit, jotka majailivat kauvempana kannaksella\nkummastelivat tätä hitautta ja alkoivat mutista; heidät päästettiin\nomille valloillensa.\n\nTikareineen ja peitsineen he nyt hyökkäsivät portteihin käsiksi.\nMutta heidän alastomia ruumiitaan oli helppo haavoittaa, ja\nkarthagolaiset surmasivat heitä joukottain; ja palkkasoturit\niloitsivat siitä, epäilemättä siksi että he kadehtivat heiltä\nryöstösaalista. Siitä syntyi leirissä riitoja, jopa taistelujakin.\nPian ympärillä oleva seutu oli tyhjäksi ryöstetty; ruokavaroista\nsyntyi tappelu. Useiden rohkeus lannistui. Isoja laumoja lähti pois.\nMutta väen paljous oli niin suuri, ettei sitä huomattu.\n\nParaimmat koettivat kaivaa maanalaisia käytäviä; mutta huonosti\ntuettu maa vaipui alas. He alkoivat kaivaa uusista paikoista;\nHamilkar arvasi aina niiden suunnan painaen korvansa pronssikilpeä\nvastaan. Hän kaivoi vastakäytäviä niihin paikkoihin, joissa heidän\npuutorniensa piti liikkua; kun niitä lykättiin eteenpäin, niin ne\nvaipuivat kuoppiin.\n\nLopulta kaakki ymmärsivät, että kaupunkia ei voitu valloittaa\nennenkuin oli laadittu pitkä muurien korkuinen vallitus, jonka avulla\nsaatettiin taistella samalla tasolla; vallin yläreuna aijottiin\nkivittää, jotta sillä voitaisiin kuljettaa piirityskoneita. Silloin\nolisi Karthagon enää mahdotonta vastustaa.\n\nKaupunki alkoi kärsiä janoa. Vesi, joka piirityksen alussa\noli maksanut kaksi kesitahia juhdankantamus, maksoi nyt yhden\nhopeashekelin, liha- ja viljavarastot hupenivat myöskin; pelättiin\nnälänhätää; muutamat puhuivat jo tarpeettomista suista, ja se herätti\nkauhua kaikkialla.\n\nKhamonin torilta Melkarthin temppeliin asti virui ruumiita kadut\ntäynnä; ja kun oli kesän loppu, niin suuret mustat paarmat vaivasivat\ntaistelevia. Vanhukset kuljettivat haavoittuneita, ja hurskaat\njatkoivat nimellishautajaisia omaistensa ja ystäviensä puolesta,\njotka sodan aikana olivat kuolleet kaukana. Vahakuvia, joilla oli\nhiukset ja vaatteet, oli kaikkialla ovien edessä. Ne sulivat niiden\nvieressä palavien vahakynttilöiden kuumuudesta; maalaus juoksi pitkin\nniiden olkapäitä ja kyyneleitä valui pitkin elävien kasvoja, jotka\nvieressä veisasivat hautajaislauluja. Tämän aikana juoksi kansaa\npitkin katua; aseellisia joukkoja kulki ohitse; päälliköt huusivat\nkäskyjään; ja yhäti kuului vallia jyskyttävien oinaiden kolke.\n\nSää tuli niin kuumaksi, että ruumiit pöhöttyivät, eivätkä enää\nmahtuneet arkkuihinsa. Niitä poltettiin keskellä pihoja. Mutta liian\nahtaalla alueella tuli sytytti läheiset seinät ja pitkiä tulikieliä\nleiskahteli äkkiä taloista kuten veri syöksyy avatusta valtasuonesta.\nSiten vallitsi Molok Karthagossa; hän kietoi muurit, vyöryi pitkin\nkatuja, nieli ruumiitkin.\n\nMiehet, jotka epätoivon merkiksi olivat pukeutuneet yhteen\nommelluista risoista tehtyihin viittoihin, asettuivat kadunkulmiin.\nHe yllyttivät kansaa Vanhimpia ja Hamilkaria vastaan, ennustaen\nkansalle täydellistä turmiota ja vaativat hävittämään kaikkea ja\ntekemään mitä kukin mieli. Vaarallisimmat olivat villikaali juoman\nnauttijat; huumeensa vallassa he luulivat olevansa villipetoja\nja syöksyivät ohikulkijoiden kimppuun, raadellen heitä. Heidän\nympärilleen muodostui sankkoja parvia; ja Karthagon puolustus\nunohtui. Mutta suffeetti keksi vastakeinon, hän lahjoi toisia, jotka\npuolustivat hänen asiaansa.\n\nPidättääkseen jumalat kaupungissa ihmiset kietoivat heidän kuvansa\nkahleisiin. Pataikit verhottiin mustiin harsoihin ja alttarien päälle\npantiin jouhipaidat; koetettiin yllyttää Baalien ylpeyttä ja kateutta\nlaulamalla niiden korvaan: \"Sallitko sinä voittaa itsesi! toiset ovat\nkai sinua voimakkaammat? Näytä itsesi! auta meitä! jotta kansat eivät\nsanoisi: Missä nyt ovat heidän jumalansa?\"\n\nPappiskunnat olivat alituisen rauhattomuuden vallassa. Varsinkin\nRabbetnan papit pelkäsivät, -- zaimphin takaisin tuominen ei\nollutkaan auttanut mitään. He pysyttelivät suljettuina kolmanteen\npihattoon, joka oli valloittamaton kuin linnoitus. Yksi ainoa heistä\nrohkeni poistua, se oli ylimmäinen pappi Shahabarim.\n\nHän kävi Salammbon luona. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, katseli\nvain terävästi Salammbohon, tai syyti viljalti sanoja ja hänen\nmoitteensa olivat entistään ankarampia.\n\nSelittämättömän ristiriitasuuden vaikutuksesta ei hän antanut\nnuorelle immelle anteeksi sitä, että tämä oli noudattanut hänen\nmääräyksiään: -- Shahabarim oli arvannut kaiken, -- ja tämä yhä\nuudelleen palautuva ajatus kidutti hänen mustasukkaisuuttaan. Hän\nsyytti Salammbota syypääksi sotaan. Hänen väitteensä mukaan piiritti\nMatho Karthagoa yksinomaan saadakseen zaimphin jälleen valtaansa;\nsamalla hän syyti herjauksia ja pilkkaa tuon barbarin yli, joka tohti\ntoivoa saavansa pyhiä esineitä haltuunsa. Eikä se kuitenkaan ollut\nsitä, mitä pappi tahtoi sanoa.\n\nMutta nyt Salammbo ei enää tuntenut mitään pelkoa häntä kohtaan.\nHänen ennen kärsimänsä ahdistus oli kadonnut. Hän oli omituisen\nrauhallinen. Katse ei enää ollut niin harhaileva ja siinä välkkyi\nkirkas hohde.\n\nMutta käärme oli jälleen sairastunut; ja kun Salammbo sitä vastoin\nnäytti parantuvan, niin vanha Taanak iloitsi siitä, uskoen että\nkäärme heikontumalla vapautti hänen valtijattarensa taudista.\n\nEräänä aamuna hän löysi käärmeen häränvuotaisen vuoteen takaa\nkokoon kääriytyneenä, marmoria kylvempänä, pää peittyneenä matojen\npaljouteen. Hänen huutaessaan saapui Salammbo. Hän käänteli käärmettä\njonkun aikaa sandaalinsa kärjellä, ja orjatar hämmästyi hänen\ntunnottomuuttaan.\n\nHamilkarin tytär ei enää paastonnut yhtä kiihkeästi kuin ennen.\nHän vietti päivänsä ylhäällä penkereellä, kyynärpäillään nojaten\nkaidepuuhun ja huvikseen tuijottaen eteensä. Muurin reunat\nmuodostivat taivasta vastaan säännöttömiä rajaviivoja, ja pitkin sitä\nloivat vahtien peitset kuten piikkireunustuksen. Hän erotti etäämpänä\ntornien lomitse barbarien sotatemput; niinä päivinä, jolloin taistelu\noli tauonnut, saattoi hän erottaa heidän puuhansa leirissäkin. Ne\nkorjailivat aseitaan, rasvasivat tukkaansa, tai huuhtoivat meressä\nverisiä käsiään; teltat olivat suljetut; kuormastohevoset söivät,\nja etäämpänä sirppivaunut, jotka olivat puolikehään järjestetyt,\nmuistuttivat vuoren juurelle laskettua hopeista käyrämiekkaa.\nShahabarimin puheet johtuivat jälleen hänen mieleensä. Hän odotti\nsulhastaan Narr' Havasta. Salammbo olisi vihastaan huolimatta\nhalunnut nähdä Mathon. Koko Karthagossa oli hän kai ainoa, joka olisi\npelvotta puhunut Mathon kanssa.\n\nToisinaan hänen isänsä saapui hänen huoneesensa. Hän istahti\nläähättäen tyynyille ja katseli tytärtään melkein hellästi, ikäänkuin\ntämä näky olisi häntä virkistänyt monien väsyttävien huolien jälkeen.\nHän kyseli toisinaan Salammbon matkasta palkkasoturien leiriin. Hän\nkyseli, eikö kukaan ehkä ollut kehottanut häntä siihen; ja päätään\npudistaen Salammbo sen kielsi, sillä niin ylpeä hän oli zaimphin\npelastamisesta.\n\nMutta suffeetin kysymykset palasivat yhäti Mathoon; hän muka\ntahtoi saada sotilaallisia tietoja. Hän ei voinut käsittää, mihin\nSalammbo oli käyttänyt sen ajan, jonka hän oli viettänyt Mathon\nteltassa. Salammbo ei maininnut mitään Giskosta; sillä koska\nsanoilla sellaisinaan voi olla tehoisa vaikutus, niin saattoivat\ntoiselle ilmaistut kiroukset kääntyä tätä kohtaan; hän jätti myös\nkertomatta surmaamisaikeestaan, peläten suffeetin moittivan häntä\nsiitä, että hän oli jättänyt sen tekemättä. Hän kertoi shalishimin\nnäyttäneen raivoisalta, että Matho oli kovasti ärjynyt ja sitten\nnukkunut. Salammbo ei kertonut sen enempää; ehkä hän häpesi, ehkä\nhän liian suuressa viattomuudessaan ei pannut mitään painoa sotilaan\nsuudelmille. Sitä paitsi häilyivät tuon yön tapaukset hänen päässään\nalakuloisina ja hämärinä kuten painostavan unen muisto; eikä hän\nolisi tietänyt millä tavoin ja millä lausein hän sen olisi selittänyt.\n\nEräänä iltana kun he siten seisoivat vastatusten, syöksyi Taanak\naivan kauhuissaan huoneesen. Eräs ukko oli pojan kanssa pihalla ja\nhalusi tavata suffeettia.\n\nHamilkar kalpeni ja sanoi sitten nopeasti:\n\n-- \"Käske hänet tänne!\"\n\nIddibal astui sisään, tällä kertaa kumartumatta maahan. Kädestä\ntalutti hän pukin vuodista tehtyyn viittaan verhottua poikaa; veti\nheti pojan kasvoja peittävän kaistaleen syrjään ja sanoi:\n\n-- \"Tässä hän on, valtias! Ota hänet!\"\n\nSuffeetti ja orja vetäytyivät huoneen nurkkaan.\n\nPoika oli jäänyt keskelle huonetta seisomaan, ja katseli enemmän\ntarkkaavaisena kuin hämmästyneenä huoneen kattoa, huonekaluja,\npurppuraverhon helminauhoja ja tuota ruhtinaallista neitosta, joka\nkumartui hänen puoleensa.\n\nPoika oli ehkä kymmenen vuotias, eikä ollut roomalaista miekkaa\npitempi. Kihara tukka varjosti hänen kuperaa otsaansa. Hänen silmänsä\nnäyttivät etsivän aavoja aloja. Kapean nenän sieramet vavahtelivat\nhiljaa; koko hänen olemuksestaan säteili tuo selittämätön hohde,\njoka on kohtalon suuriin tekoihin määräämissä olennoissa. Kun hän\noli heittänyt liian raskaan viittansa pois jäi hänen puvukseen\nvyötäröille kiedottu ilveksen nahka ja hänen paljaat, tomusta\nvalkoiset jalkansa seisoivat tanakkoina lattialiuskoilla. Mutta\nepäilemättä hän aavisti tärkeitä asioita olevan tekeillä, sillä hän\npysyi liikkumattomana, toinen käsi selän takana, pää kumarassa, ja\nsormi suussa.\n\nVihdoin viittasi Hamilkar Salammbota tulemaan luokseen ja sanoi\nhänelle hiljaa:\n\n-- \"Sinä pidät hänet luonasi, ymmärräthän? Ei kukaan edes talon\nväestäkään saa tietää hänen olemassa olostaan!\"\n\nSitten oven takana hän kerta vielä kysyi Iddibalilta, oliko hän varma\nsiitä, ettei kukaan ollut nähnyt heitä.\n\n-- \"Ei kukaan!\" sanoi orja; \"kadut olivat autioita.\"\n\nSota valtasi kaikki maakunnat, hän oli pelännyt valtiaansa pojan\npuolesta. Tietämättä minne hän lapsen kätkisi hän oli venheellä\ntullut rantoja pitkin; ja kolme päivää Iddibal luovi golfilla\ntarkastellen vallituksia. Vihdoin tänä iltana, kun Khamonin temppelin\nympäristö näytti autiolta, hän oli nopeasti pujahtanut kulkuväylää\nmyöten ja noussut maihin asevaraston luona, sillä sataman suu oli\nollut auki.\n\nMutta pian laativat barbarit sataman suulle suunnattoman laajan\nlautan estääkseen karthagolaisia poistumasta. He rakensivat puutornit\nuudestaan ja samaan aikaan maavallitus yhä kohosi.\n\nKaikki yhteys ympäristön kanssa oli katkaistu, kamala nälänhätä alkoi\nriehua.\n\nTapettiin kaikki koirat, kaikki muulit, kaikki aasit, sitten\nne viisitoista norsua, jotka suffeetti oli tuonut takaisin.\nMolokin temppelin leijonat olivat käyneet raivoisiksi, eivätkä\ntemppelinpalvelijat uskaltaneet enää niitä lähestyä. Niitä ruokittiin\nensin haavottuneilla barbareilla; sitten heitettiin niille vielä\nlämpöisiä ruumiita; mutta ne eivät huolineet tästä ruuasta ja\nkuolivat kaikkityyni. Hämärässä kuljeksi ihmisiä pitkin vanhan\nmuurin raunioita poimien kivien lomasta ruohoja ja kukkia, joita he\nkeittivät viinissä; -- viini kun oli huokeampaa kuin vesi. Muutamat\nmatelivat aivan vihollisen etuvartijoiden luo ja hiipivät telttojen\nalle varastaen ruokaa; ja barbarit hämmästyivät niin, että toisinaan\npäästivät heidät menemään. Vihdoin saapui päivä, jolloin Vanhimmat\npäättivät keskenään teurastaa Eshmunin hevoset. Ne olivat pyhiä\neläimiä, joiden otsaharjaa papit palmikoivat kultanauhoilla, ja jotka\nolemassaolollaan kuvasivat auringon liikunnan, tulen perusaatteen\npuhtaimmassa muodossaan. Niiden liha leikattiin yhtä suuriin osiin ja\nhaudattiin alttarin taakse. Sitten joka ilta Vanhimmat muka jonkun\nhartausmenon vuoksi kokoontuivat temppeliin ja ravitsivat itseään\nsalassa; ja he veivät mekkonsa alla palan lapsilleenkin. Yksinäisissä\nkaupunginosissa, kaukana muureista olivat varakkaammat asukkaat muita\npeläten sulkeutuneet taloihinsa.\n\nKatapulttien kivet ja puolustusta varten määrättyjen rakennusten\nhävittäminen oli kasannut suuria röykkiöitä kaduille. Vuorokauden\nrauhallisimpina hetkinä syöksyi äkkiä parvi ihmisiä huutaen pitkin\nkatuja; ja Akropoliin kukkulalta näyttivät tulipalot penkereille\nsirotetuilta purppurakaistaleilta, jotka tuulessa liehuivat.\n\nKaikista näistä töistä huolimatta eivät nuo kolme suurta katapulttia\ntauonneet hetkeksikään. Ne saivat suunnattomia tuhoja aikaan;\nsiten lensi erään miehen pää syssitien rakennuksen katon reunaan;\nKinisdo-kadulla surmasi marmorilohkare erään lapsivuoteessa olevan\nnaisen ja hänen lapsensa lensi vuoteineen Cinasynin torille asti,\njosta peite löytyi.\n\nKaikkein ärsyttävimpiä olivat linkomiesten kuulat. Ne putoilivat\nkatoille, puutarhoihin ja keskelle pihoja juuri kun syötiin laihaa\nateriaa ja raskaat huokaukset täyttivät rinnan. Näissä kamalissa\nkuulissa oli kirjoituksia jotka painuivat haavoittuneen lihaan; --\nja ruumiissa luki sellaisia solvauksia kuin _sika_, _shakaali_,\n_syöpäläinen_, ja toisinaan kompia kuten: _ota kiinni_! tai: _minä\nolen sen hyvin ansainnut_.\n\nVihdoin sortui se osa muuria, joka ulottui sataman reunasta\nvesialtaisiin asti. Siten joutuivat Malquan asukkaat Byrsan\nvanhan rajamuurin ja barbarien väliin ahdinkoon; mutta muurien\nvahvistamisessa ja korottamisessa oli yllinkyllin työtä, joten ei\njouduttu pitämään heistä huolta; he jätettiin oman onnensa nojaan,\nkaikki saivat surmansa ja vaikka niitä yleensä vihattiinkin niin\nruvettiin sen vuoksi Hamilkaria kammoomaan.\n\nSeuraavana päivänä hän avasi ne holvit, joissa hän säilytti viljaa;\nhänen taloudenhoitajansa jakoivat sitä kansalle. Kolme päivää ahmivat\nihmiset kyllikseen. Siitä jano vain yltyi yhä sietämättömämmäksi;\nja aina näkivät he edessään korkean vesiputouksen, joka syöksyi\nkatkaistun vesijohdon aukosta. Päivän paisteessa nousi sen juurelta\nhieno usva ilmaan ja sen vieressä näkyi sateenkaari, ja pieni puro,\nlaskeutui kiemurrellen tasangolla golfiin.\n\nHamilkar ei lannistunut. Hän odotti jotain erikoista tapausta, jotain\npäättävää, odottamatonta seikkaa.\n\nHänen omat orjansa kiskoivat irti hopealevyt Melkarthin temppelistä;\nsatamasta otettiin kolme pitkää purtta esille, vietiin ne vintturien\navulla aivan Mappalioiden reunalle ja merenpuoliseen muuriin tehtiin\naukko; ja ne lähtivät Galliaan värväämään mistä hinnasta tahansa\npalkkasotureita. Suureksi mieli pahakseen ei Hamilkar voinut lähettää\ntietoja Numidian kuninkaalle, jonka hän tiesi olevan barbarien takana\nvalmiina hyökkäämään heidän kimppuunsa. Mutta Narr' Havaksen joukot\nolivat liian heikot, eikä hän yksinään uskaltanut tehdä hyökkäystä;\nja suffeetti rakennutti muurit kaksitoista kämmenystä korkeammiksi,\nkokosi Akropolille kaikki asevarastot ja korjautti uudestaan\nsotakoneet.\n\nHeittokoneiden hihnoiksi käytettiin härkien kaulasta tai hirvien\npolvista otettuja jäntereitä. Mutta Karthagossa ei ollut hirviä eikä\nhärkiä. Hamilkar vaati Vanhimmilta heidän vaimojensa hiukset; kaikki\nuhrasivat ne; mutta ne eivät riittäneet. Syssitien rakennuksissa\noleksi kyllä tuhatkaksisataa naimaikäistä orjatarta, niitä, joita\nvietiin Kreikan ja Italian porttoloihin; heidän hiuksensa olivat\nvoiteiden vaikutuksesta tulleet joustaviksi ja olisivat olleet\nmainioita sotakoneisiin. Mutta tappio olisi myöhemmin tullut liian\nraskaaksi. Siksi päätettiin valita plebeijien vaimojen kauneimmat\nhiukset. Välittämättä isänmaan hädästä nämät huusivat epätoivoissaan,\nkun Suuren Neuvoston palvelijat tulivat suurilla saksillaan\nleikkaamaan niitä.\n\nBarbarien raivo oli kasvanut kaksinkertaiseksi. Etäältä näki heidän\nvoitelevan koneitaan ruumiiden rasvalla, toiset kiskoivat ruumiista\nkynsiä ja ompelivat niistä panssareja. Sitten he keksivät panna\nkatapultteihin ruukullisia neekerien tuomia käärmeitä; ruukkuastiat\nsärkyivät katukiviä vastaan, käärmeet matelivat esiin, ja niitä\nvilisi lopulta niin paljon, että ne näyttivät itsestään pujahtavan\nmuureista esiin. Kun barbarit eivät vielä olleet tyytyväisiä omaan\nkeksintöönsä, niin he paransivat sitä; he heittivät kaikenlaista\nsaastaa, ihmisten lantaa, raatojen kappaleita, ruumiita. Rutto ilmeni\nkaupunkiin. Karthagolaisten hampaat putosivat heidän suustaan, ja\nikenet tulivat kelmeiksi kuten kameeleilla liian pitkän matkan\njälkeen.\n\nSotakoneet nostettiin maavallille, vaikka se ei vielä kaikkialla\nollutkaan muurien korkuinen. Suojamuurien kahdenkymmenenkolmen tornin\nkohdalla kohosi kaksikymmentäkolme vastaavaa puutornia. Kaikki\ntollenonit olivat jälleen kunnossa ja keskellä hiukan taempana oli\nDemetrius Poliorketeen kauhistuttava helepolis, jonka Spendius\nsuuria vaivoja nähden oli laatinut. Se oli ylöspäin suippeneva\nkuten Alexandrian valotorni, oli satakolmekymmentä kyynärää korkea\nja kaksikymmentäkolme kyynärää leveä, siinä oli yhdeksän kerrosta,\njotka yhä pienenivät ylöspäin, kaikkia suojasi pronssilevyt, joissa\noli useita aukkoja, ja kerrokset olivat täynnä sotilaita; ylimmällä\nlavalla oli katapultti kahden ballistan välissä.\n\nSilloin Hamilkar käski pystyttää ristejä niiden naulitsemiseksi,\njotka puhuivat antautumisesta; naisetkin pantiin taistelevien\njoukkoon. Nukuttiin kaduilla ja odotettiin kauhulla, mitä tulisi\ntapahtumaan.\n\nSitten eräänä aamuna, vähää ennen auringon nousua (oli Nyssan-kuun\nseitsemäs päivä) he kuulivat kaikkien barbarien yht'aikaa huutavan;\nlyijyputkiset torvet räikyivät, suuret paphlagonialaiset torvet\nmylvivät kuin härät. Kaikki nousivat ja juoksivat muureille.\n\nAlhaalla lainehti peitsi-, keihäs- ja miekkametsä. Se vyöryi muuria\nkohden, tikapuita pystytettiin; ja muurisakarain lomissa näkyi\nbarbarien päitä.\n\nPitkien miesrivien kannattamat hirret jyskyttivät portteja; ja\nniillä paikoilla, jossa maavalli puuttui, lähenivät palkkasoturit\nhävittääkseen muuria tiheissä kohorteissa, ensi rivi oli kyyryllään,\ntoinen kulki taivutetuin polvin, ja seuraavat kulkivat yhä\npystymmässä joten viimeinen rivi seisoi aivan suorana; jotavastoin\nmuualla, missä aiottiin nousta muurille, seisaallaan olevat astuivat\netunenässä ja kyyryllään kulkevat ta'immaisina, ja kaikki pitelivät\nvasemmalla kädellään kypäriään vastaan kilpeä liittäen niiden reunat\nniin kiini toisiinsa, että olisi luullut suurien kilpikonnien\nlähestyvän. Kaikki heitetyt esineet lipesivät tätä loivaa pintaa\nmyöten alas.\n\nKarthagolaiset heittivät myllynkiviä, huhmarinpetkeleitä, sammioita,\ntynnyrejä, vuoteita, kaikkea, joka oli raskasta ja saattoi tappaa.\nMuutamat vaanivat verkot käsissä muurin aukoissa ja heti kun barbari\nilmestyi, sotkeutui hän silmukoihin ja sätki kuin kala. He hävittivät\nitse muurisakarojaan; ja kokonaiset muurin osastot putoilivat\nnostaen suuren tomupilven; heittokoneet lennättivät kummankin puolin\nkiviä, ne singahtivat yhteen, särkyivät tuhansiksi kappaleiksi ja\nlennättivät tiheän kivisateen taistelevien päälle.\n\nLopulta molemmat joukot muodostivat yhden ainoan ihmisruumiista\nmuodostetun ketjun; se oli molemmissa päissä hiukan löysempi, täytti\nmaavallin välit ja vyöryi pääsemättä sen pitemmälle. Taistelevat\nkietoutuivat maassa toisiinsa kuten painijat. Tungoksessa ihmiset\nmurskasivat toisensa. Muurin reunan yli kumartuvat naiset kirkuivat.\nHeitä vedettiin vaatteista alas ja heidän äkkiä alastomiksi joutuneet\nvalkoiset kylkensä hohtivat neekerien käsissä, kun he lävistivät\nniitä tikareillaan. Liian tiheässä joukossa ruumiit eivät päässeet\nkaatumaan; vierustoveriensa hartioiden tukemina ne kulkivat muutaman\nhetken eteenpäin aivan suorina ja tuijottavin silmin. Muutamat,\njoiden ohimot heittokeihäs oli lävistänyt, huojuttivat päätään kuten\nkarhut. Huutoon auenneet suut jäivät ammolleen; katkenneet kädet\nlensivät kauvaksi. Sateli ankaria iskuja, joista eloon jääneet vielä\nkauvan kertoilivat.\n\nTaukoamatta lenteli nuolisade puu- ja kivitornien katoilta.\nTollenonien pitkät poikkipuut toimivat nopeasti; ja kun barbarit\nolivat hävittäneet katakombien alapuolella olevat alkuasukkaiden\nhaudat, he heittivät hautakiviä karthagolaisten päälle. Joskus\nkatkesivat koreja nostavat köydet ja miesparvi putosi kädet ojossa\nkorkealta ilmasta maahan.\n\nKeskipäivään asti olivat raskasaseisten sotavanhukset vimmatusti\nhyökänneet Taeniaa kohden päästäkseen satamaan ja hävittääkseen\nlaivaston. Hamilkar käski sytyttää Khamonin temppelin katolle\nrovion kosteista oljista; ja kun sauhu sokaisi heidän silmänsä,\nhe kääntyivät vasemmalle päin ja lisäsivät vain kamalaa tungosta,\njoka tungeskeli Malquan puolella. Muutamat syntagmat voimakkaita,\nsitä varten erikoisesti valittuja miehiä, olivat särkeneet kolme\nporttia. Korkeat esteet, jotka olivat laaditut palkeista, joista\nnauloja törrötti, pysäyttivät heitä; neljäs portti antoi helposti\nmyöten; he syöksyivät juoksujalkaa eteenpäin ja putosivat kuoppaan,\njonne oli pantu pyydysrautoja. Autharitos joukkoineen hävitti muurin\nkaakkoiskolkan, jonka aukot olivat täytetyt tiileillä. Sen takana\nnousi maa loivasti ylöspäin; he riensivät sitä ylös. Mutta ylhäällä\nhe tapasivat toisen muurin, joka oli laadittu kivistä ja pitkistä\npoikittain pannuista hirsistä, jotka vuorottelivat kuin shakkilaudan\nruudut. Se oli gallialainen varustus, jonka suffeetti olojen pakosta\noli ottanut käytäntöön; gallialaiset luulivat olevansa oman maansa\nkaupungin edessä. Hei hyökkäsivät veltosti ja lyötiin takaisin.\n\nKhamonin kadulta Vihannestorille asti oli koko vallikäytävä barbarien\nvallassa, ja samniumilaiset lopettivat kuolevien elämän keihään\npistoksella; tai, toinen jalka muurilla, katselivat alhaalla\nhöyryäviä raunioita tai etäällä uudelleen alkavaa taistelua.\n\nTaempana olevat linkomiehet ampuivat taukoamatta. Mutta paljosta\nkäyttämisestä oli akarnanialaisten linkojen jäntevyys katkennut ja\nuseat heittivät kiviä käsin ikäänkuin paimenet; toiset heittivät\nlyijykuulia piiskan varrella. Zarxas pitkine, olalle asti ulottuvine\nmustine hiuksineen riensi pitkin hyppäyksin kaikkialle ja yllytti\nbalearilaisia Hänen sivuillaan riippui kaksi laukkua; hänen vasen\nkätenä pujahti taukoamatta niihin ja hänen oikea käsivartensa pyöri\nkuin kärryn pyörä.\n\nMatho oli ensi alussa pysynyt taistelusta syrjässä voidakseen\nparemmin johtaa kaikkia barbareja yht'aikaa. Hänet oli nähty golfin\nrannalla palkkasoturien joukossa, lagunin vieressä numidialaisten\nkeskellä, järven rannalla neekerien joukossa, ja tasangon perältä\nhän joudutti sotilaita, joita taukoamatta tulvehti muuririvejä\nkohden. Vähitellen hän oli lähestynyt; veren haju, teurastuksen näky\nja torvien räikynä oli lopulta saanut hänen sydämensä kiivaasti\nsykkimään. Silloin oli hän palannut telttaansa, heittänyt panssarin\npois, ottanut ylleen leijonan taljan, joka oli mukavampi taistelussa.\nLeijonan kita oli hänen päänsä päällä ja ympäröi hänen kasvojaan\nhammasrivillä; etujalat olivat rinnalla ristissä ja takajalat\nkynsineen ulottuivat hänen polviensa alapuolelle.\n\nHän oli jättänyt ylleen lujan vyönsä josta kiilui kaksi teräinen\ntappara, ja molemmin käsin heittäen pitkää miekkaansa hän oli hurjana\nsyöksynyt muurin halkeamasta sisään. Kuten karsija, joka karsii pajun\noksia joka koettaa ehtiä mahdollisimman paljon ansaitakseen enemmän\nrahaa, kulki hän eteenpäin silpoen karthagolaisia. Ne jotka sivulta\naikoivat iskeä häneen, kaasi hän kumoon miekkansa kahvalla; jos ne\nhyökkäsivät edestäpäin, hän lävisti heidät; jos ne pakenivat, hän\nhalkaisi heidät. Kaksi miestä hyppäsi yhtaikaa hänen niskaansa; hän\nponnahti taapäin erästä porttia vastaan ja murskasi heidät. Hänen\nmiekkansa nousi ja laski. Se särkyi erääsen muurin kulmaukseen.\nSilloin hän tarttui raskaasen tapparaan ja iskien eteen ja taakse hän\nhalkoi karthagolaisia kuin lammaslaumaa. Ne väistyivät yhä enemmän,\nja hän saapui yksinään sisemmän muurikehän eteen Akropoliin juurelle.\nSen kukkulalta heitetyt ainekset peittivät portaat ja ulottuivat\nmuurien yli. Matho kääntyi keskellä raunioita huutamaan tovereitaan\nluokseen.\n\nHän näki niiden kypäritöyhtöjen heiluvan siellä täällä joukon yli;\nne katosivat, he olivat vaarassa; hän syöksyi heitä kohden. Silloin\npunaisten töyhtöjen kehä puristautui enemmän yhteen, kohta olivat\nne hänen luonaan ja ympäröivät hänet. Mutta sivukaduilta tulvehti\nääretön ihmisjoukko esille. Hänen lanteisiinsa tartuttiin, hänet\nnostettiin maasta ja vietiin vallin edestä pois paikalle, jossa muuri\noli korkea.\n\nMatho huusi komennussanan; kaikki kilvet nousivat kypärien päälle;\nhän hyppäsi niille takertuakseen johonkin ja palatakseen takaisin\nKarthagoon; ja heiluttaen peloittavaa kirvestään hän juoksi kilpien\npäällä kuten pronssilaineilla aivan kuin merenjumala, joka aalloilla\nravistaa kolmikärkeään.\n\nEräs valkopukuinen mies käveli muurin reunalla tyynenä ja\nväliäpitämättä häntä ympäröivästä kuolemasta. Toisinaan hän nosti\noikean kätensä silmiensä suojaksi ikäänkuin etsien jotakuta. Matho\nkulki hänen alipuolitseen. Äkkiä hänen silmänsä leimahtivat, hänen\nkalpeat kasvonsa vääntyivät; ja kohottaen laihat kätensä ilmaan hän\nhuusi hänelle herjauksia.\n\nMatho ei niitä kuullut; mutta hän tunsi sydämeensä osuvan niin julman\nja raivoisan katseen, että hän karjaisi. Hän heitti Shahabarimia\nkohden pitkän kirveensä; joukko miehiä heittäytyi Shahabarimin eteen;\nja Matho, joka ei enää häntä nähnyt, kaatui uupuneena taapäin.\n\nKamala rätinä lähestyi liittyen tahdissa laulavien karkeiden äänten\nsointuun.\n\nSe oli suuri helepolis, joka sotilaslauman kuljettamana lähestyi.\nNe vetivät sitä läähättäen molemmin käsin köysistä ja lykkäsivät\nolkapäillään,-- sillä vaikka tasangolta maavalliin kohoava rinne\nolikin hyvin loiva, niin osottautui se epämukavaksi niin raskaille\nsotakoneille. Sen alla oli kyllä kahdeksan raudoitettua pyörää,\nja aamusta alkaen se oli hitaasti siten kulkenut eteenpäin, kuten\nvuori, joka vyöryy toisen vuoren päälle. Alimmasta kerroksesta\nulkoni suunnattoman suuri oinas; kolmella kaupungin puoleisella\nsivulla olivat aukot avatut ja sisällä näkyi panssaripukuisia\nsotilaita kuin rautapylväitä. Niitä näkyi nousevan ja laskeutuvan\nkerroksia yhdistäviä portaita myöten. Muutamat olivat syöksyvalmiita\nhyökätäkseen heti kun väkäkoukut koskettivat muureihin; ylimmän lavan\nkeskellä vääntyivät ballistojen köysikimput, ja katapultin suuri vipu\npainui alas.\n\nHamilkar seisoi tällä hetkellä Melkarthin temppelin katolla. Hän\noli laskenut, että helepolis tulisi suoraan häntä kohden päin\nmuurin vahvinta osaa, jolla juuri sen vahvuuden vuoksi ei ollut\nvartioitakaan. Jo kauvan olivat hänen orjansa kantaneet vesileilejä\nvallikäytävälle, jonne he olivat savesta rakentaneet kaksi\npoikkiseinää ja siten muodostaneet jonkunmoisen vesisäiliön. Vesi\nvalui vähitellen maavallille, ja ihmeellistä kyllä, Hamilkar ei\nnäkynyt välittävän siitä.\n\nMutta kun helepolis oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä käski\nhän asettamaan lautoja katujen yli, talojen Välille, vesialtaista\nmuurille asti; ja rivissä seisovat miehet kuljettivat kädestä käteen\nkypärejä ja ruukkuja, jotka tyhjennettiin yhtäpäätä. Karthagolaiset\nsuuttuivat tästä veden tuhlaamisesta. Sillä välin särki oinas muuria;\näkkiä puhkesi virta esiin irtautuneiden kivien välistä. Silloin tuo\nkorkea pronssilla verhottu yhdeksänkerroksinen rakenne, jossa oli\nyli kolmetuhatta sotilasta, alkoi hiljaa heilahdella kuten laiva.\nMaavallille syöksynyt vesi oli uurtanut tien sen edessä; pyörät\nvaipuivat liejuun; ensi kerroksesta ilmestyi nahka-esirippujen\nvälistä Spendiuksen pää puhaltaen täysin voimin norsunluutorveen.\nVielä kerran liikahti suuri koneisto kuten suonenvedontapaisesti\nnoin kymmenen askelta eteenpäin; mutta maa pehmeni yhä enemmän,\npyörät vaipuivat akseliaan myöten liejuun ja helepolis pysähtyi,\nkallistuen pelottavalla tavalla toiselle puolelle. Katapultti liukui\nylimmän lavan reunaan; ja raskaan vipunsa painosta putosi murskaten\nallaan olevat kerrokset. Aukkojen luona seisovat sotilaat putosivat\nsyvyyteen tai pitelivät pitkien hirsien päistä kiinni ja lisäsivät\nsiten painollaan helepoliksen kallistumista joka paukkui kaikissa\nliitteissään ja lopulta särkyi.\n\nToiset barbarit riensivät auttamaan. He tunkeutuivat yhteen suureen,\ntiheään röykkiöön. Karthagolaiset laskeutuivat muurilta alas ja\niskien heihin takaapäin tappoivat heitä vastustusta tapaamatta. Mutta\nbarbarien viikatevaunut kiisivät paikalle. Ne ajoivat tämän kihermän\nulkoreunaa pitkin; ja joukko nousi jälleen muureille; yö saapui;\nvähitellen barbarit vetäytyivät pois.\n\nTasangolla ei näkynyt enää muuta kuin jonkinmoinen musta kihermä,\nsinertävästä golfista aina valkoiseen laguuniin asti; ja järvi, jonne\nVerta oli virrannut, levisi kauempana ikäänkuin purppuralaimiska.\n\nMaavalli oli nyt niin täynnä kuolleita, että olisi luullut sen\nrakennetuksi ihmisruumiista. Sen keskellä oli pronssilevyillä\nverhottu helepolis; ja tuon tuostakin irrottautui siitä suuria\nkappaleita kuten kiviä särkyvästä pyramidista. Muurien sivuissa\nnäkyi pitkiä sulaneesta lyijystä syntyneitä juovia. Siellä täällä\npaloi kaatunut puutorni; ja pimeään peittyvien talojen rajaviivat\nmuistuttivat raunioiksi sortuneen amphiteatterin astimia. Raskaita\nsavupilviä nousi kuljettaen mukanaan kipinöitä, jotka katosivat\nmustalle taivaalle.\n\nSillä välin karthagolaiset, joita jano alkoi vaivata, olivat\nrientäneet vesialtaiden luo. He särkivät portit. Altaiden pohjalla\nnäkyi liejuinen muta.\n\nMiten heidän nyt käy? Barbarien lukumäärä oli loppumaton, ja kun\nväsymys oli haihtunut, niin alkavat he varmasti uudelleen taistelun.\n\nKansa neuvotteli koko yön kaupunginosittani kadunkulmissa. Toiset\nsanoivat, että naiset, sairaat ja vanhukset olivat lähetettävät\npois; toiset ehdoittivat hylkäämään kaupungin ja asettumaan asumaan\nloitommalle johonkin siirtokaupunkiin. Mutta laivoja puuttui, ja\naurinko nousi, ennenkuin oli päästy mihinkään päätökseen.\n\nSinä päivänä ei laisinkaan taisteltu, kaikki olivat siksi uupuneita.\nNukkuvat miehet näyttivät kuolleilta.\n\nKun karthagolaiset pohtivat syytä onnettomuuteensa, niin he\nmuistivat, etteivät olleet laisinkaan lähettäneet vuotuista uhria\nPhoinikiaan Tyrilaiselle Melkarthille; ja suunnaton pelko valtasi\nkaikki. Epäilemättä jumalat olivat suuttuneet tasavaltaan ja aikoivat\njatkaa kostoaan.\n\nHeitä pidettiin julmina valtiaina, joita lauhdutettiin rukouksilla\nja lahjottiin lahjoilla. Mutta kaikki olivat heikkoja Molok-tuhoojan\nrinnalla. Ihmisten olemassa-olo, heidän lihansakin kuului hänelle; ja\nsen vuoksi olikin karthagolaisilla tapana uhrata hänelle osa siitä\nlauhduttaakseen hänen vihaansa. Lapsien otsaa tai niskaa poltettiin\npalavalla villatukolla; ja kun tämä Baalin lepyttäminen tuotti\npapeille paljon rahaa, niin nämät neuvoivat aina sitä helpoimpana ja\nmiellyttävimpänä uhrauskeinona.\n\nMutta tällä kertaa oli kysymys itse tasavallasta. Kun nyt jokainen\netu oli ostettava jonkin menettämisen kautta, ja jokainen sopimus\nriippui heikomman tarpeesta ja vahvemman vaatimuksista, niin ei\nlöytynyt mitään tuskaa, joka olisi kyllin suuri tämän jumalan\nedessä, joka iloitsi kaikkein kamalimmasta, ja jonka mielivallasta\nhe nyt olivat riippuvaisia. Hänet oli siis suostutettava kokonaan.\nEsimerkit todistivat, että nämät keinot saivat vitsauksen poistumaan.\nSitäpaitsi he luulivat, että tuliuhri puhdistaisi Karthagon. Kansan\nverenhimo oli jo herätetty edeltäpäin. Sitäpaitsi tuli valinnan osua\nyksinomaan suuriin perheisiin.\n\nVanhimmat kokoontuivat. Istuntoa kesti kauvan. Hannokin oli\nsaapunut. Kun hän ei enää voinut istua, niin hän jäi oven luo\nmakaamaan puoliksi suuren verhon hetaleiden peittoon; ja kun Molokin\nylimmäinen pappi kysyi heiltä olivatko he suostuvaiset luovuttamaan\nlapsensa, niin hänen äänensä kaikui äkkiä hämärässä kuin jonkun\npahan haltijan karjunta luolan pohjukasta. Hän sanoi surevansa\nsitä, ettei hän voinut luovuttaa omaa vertansa olevaa olentoa: ja\nhän katsoi Hamilkariin, joka istui salin toisessa päässä vastapäätä\nhäntä. Suffeetti joutui tästä katseesta niin hämilleen, että hän\nloi katseensa maahan. Kaikki vuoron perään nyökkäsivät myöntävästi;\nja pyhien menojen mukaisesti hänen tuli vastata ylimmälle papille:\n\"Niin, se tapahtukoon.\" Silloin Vanhimmat päättivät uhrauksen\npantavaksi toimeen käyttäen tavanmukaista kuvakieltä, -- sillä\nmuutamista asioista on vaikeampi puhua kuin panna niitä täytäntöön.\n\nPäätös tuli melkein heti tietyksi Karthagossa; kaupunki kaikui\nvalitushuudoista. Kaikkialla kuuli naisten huutoja; heidän puolisonsa\njoko lohduttivat heitä tai herjasivat moittien heitä.\n\nMutta kolme tuntia sen jälkeen levisi vielä hämmästyttävämpi uutinen\nkaupungissa; suffeeti oli löytänyt rantajyrkänteen juurelta lähteitä.\nKaikki juoksivat sinne. Hiekkaan kaivetuista kuopista näkyi vettä; ja\njo muutamat makasivat suullaan maassa ja joivat.\n\nEi Hamilkar itsekään tietänyt, oliko se jumalien antama neuvo vai\nmuistiko hän hämärästi isänsä ennen muinoin ilmaiseman salaisuuden;\nmutta neuvottelusta lähtiessään hän oli mennyt meren rannalle ja\nalkanut orjiensa kanssa kaivaa hietaa.\n\nHän jakoi vaatteita, jalkineita ja viiniä. Hän antoi kaiken jälellä\nolevan viljan pois. Hän päästi kansan palatsiinsakin ja avasi kyökit,\nvarastot ja kaikki huoneet, -- Salammbon huonetta lukuunottamatta.\nHän ilmoitti, että kuusituhatta gallialaista palkkasoturia oli\ntulossa, ja että Makedonian kuningas lähetti sotilaita.\n\nMutta jo toisena päivänä lähteet alkoivat kuivua; ja kolmantena\npäivänä ne olivat jo aivan ehtyneet. Silloin Vanhimpien päätös\nuudelleen kulki suusta suuhun, ja Molokin papit ryhtyivät toimeensa.\n\nMustapukuisia miehiä ilmestyi taloihin. Monet poistuivat sitä ennen\nmuka jonkin kauppa-asian tai jonkun ostettavan herkun tähden; Molokin\npalvelijat saapuivat aivan odottamatta ja ottivat lapset. Toiset\nluovuttivat ne tylsämielisinä vapaaehtoisesti. Sitten vietiin ne\nTanitin temppeliin, jossa papittaret saivat huvittaa ja ruokkia niitä\njuhlapäivään asti.\n\nHe saapuivat äkkiä Hamilkarin luo ja tapasivat hänet puutarhassaan:\n\n-- \"Barkas! me tulemme asioissa, jotka kyllä tiedät... noutamaan\npoikaasi!\" He lisäsivät, että ihmiset olivat tavanneet hänet\nedellisessä kuussa eräänä iltana keskellä Mappalioita erään vanhuksen\ntaluttamana.\n\nEnsiksi suffeetti tunsi aivan kuin tukehtuvansa. Mutta pian hän\nhuomasi, että kaikki kieltäminen oli hyödytöntä, Hamilkar nyökkäsi;\nja hän vei heidät kauppataloon. Hänen viittauksestaan riensi muutamia\norjia vartioimaan sen ympäristöä.\n\nHän tuli Salammbon huoneesen aivan mielettömänä. Hän tarttui\ntoisella kädellään Hannibaliin, kiskaisi toisella kädellään lähellä\nolevan vaatteen reunanauhan, sitoi hänen kätensä ja jalkansa\nja pisti nauhanpään tukoksi hänen suuhunsa ja piiloitti hänet\nhäränvuotavuoteen alle, vetäen aivan maahan asti leveän peitteen.\n\nSitten hän käveli edes takaisin huoneessa; hän nosti kätensä\nilmaan, pyöri paikallaan ympäri, puri huuliaan. Sitten hän pysähtyi\ntuijottaen eteensä ja läähättäen kuin kuolemaisillaan.\n\nMutta hän löi kolme kertaa käsiään yhteen. Giddenem riensi sisään.\n\n--\"Kuule!\" sanoi hän, \"mene ottamaan orjieni joukosta kahdeksan- tai\nyhdeksänvuotias poikalapsi, jolla on musta tukka ja kupera otsa! Tuo\npoika tänne! riennä!\"\n\nKohta Giddenem palasi tuoden pojan mukanaan.\n\nSe oli heikon näköinen lapsi, samalla laiha ja pöhöttynyt. Hänen\nihonsa näytti harmaalta kuten se ilettävä riepu, joka riippui\nhänen lanteellaan; hän veti päänsä olkapäittensä väliin ja käden\nselkäpuolella hieroi silmiään, jotka olivat täynnä kärpäsiä.\n\nMitenkä koskaan voisi luulla häntä Hannibaliksi! eikä aikaa ollut\nvalita toista! Hamilkar katsoi Giddenemiin; hänen mielensä teki\nkuristaa tämä kuoliaaksi.\n\n-- \"Mene!\" huusi hän; orjapäällikkö pakeni.\n\nSiis onnettomuus, jota jo kauvan oli pelännyt, oli tullut, ja hän\nponnisti ajatuksiaan löytääkseen jonkun keinon päästäksensä siitä.\n\nÄkkiä Abdalonim puhui oven takaa. Suffeettia kysyttiin. Molokin\npalvelijat kävivät kärsimättömiksi.\n\nHamilkar pidätti huudahduksen kuten kuuma rauta olisi häntä\npolttanut; ja hän alkoi uudelleen kulkea pitkin huonetta kuten\nmielipuoli. Sitten hän vaipui kaidepuun viereen, kyynärpäät polvia\nvastaan ja pää nyrkkien välissä.\n\nPorfyyriammeessa oli vielä hiukan kirkasta vettä Salammbon pyhiä\npesuja varten. Taistellen inhoaan ja ylpeyttään vastaan suffeetti\npisti lapsen sinne ja kuten orjakauppias hän alkoi lasta pestä ja\nhieroa harjoilla ja punamullalla. Sitten hän otti seinillä olevista\nlaatikoista kaksi purppurakaistaa, pani toisen pojalle eteen, toisen\ntaakse ja yhdisti ne olkapäillä kahdella timanttisoljella. Hän kaatoi\nhajuvettä hänen päähänsä; hän pani pojan kaulaan elektronkäädyt ja\nsitoi jalkaan sandaalit, joiden korot olivat helmillä koristetut,\n-- hänen tyttärensä omat sandaalit! Sitä tehdessään hän polki maata\nhäpeästä ja vimmasta; Salammbo, joka oli rientänyt häntä auttamaan,\noli yhtä kalpea kuin hänkin. Poika hymyili, sillä tämä loisto\nhäikäisi häntä, ja kun hän tuli rohkeammaksi, niin alkoi hän taputtaa\nkäsiään ja hypellä Hamilkarin taluttaessa häntä pois.\n\nHän piti lujasti pojan kädestä kiinni ikäänkuin peläten hänet\nkadottavansa; ja lapsi, jonka käteen se koski hiukan, itki\njuostessaan hänen rinnallaan.\n\nErään palmupuun alta orjavankilan läheltä kuului valittava ja\nrukoileva ääni. Se valitti: \"Valtias! oi! Valtias!\"\n\nHamilkar kääntyi ja näki vieressään inhottavan näköisen miehen, yhden\nnoista onnettomista, jotka sattumalta elivät hänen talossaan.\n\n-- \"Mitä sinä tahdot?\" kysyi suffeetti.\n\nOrja, joka vapisi kamalasti, änkytti:\n\n-- \"Minä olen hänen isänsä!\"\n\nHamilkar astui yhä eteenpäin; toinen seurasi häntä selkä köyryssä,\npolvet koukussa ja pää ojolla. Sanomaton tuska kuvastui hänen\nvääntyneissä kasvoissaan, ja hän oli tukehtua pidätettyyn itkuun,\nniin kovasti teki hänen mielensä kysellä ja huutaa: \"Armoa!\"\n\nLopulta hän uskalsi koskettaa Hamilkaria arasti kyynärpäähän.\n\n-- \"Aijotko hänet...?\" Hänellä ei ollut voimia jatkaa, ja Hamilkar\npysähtyi aivan hämmästyen tätä surua.\n\nHän ei koskaan ollut ajatellut, -- niin suuri oli heitä erottava\njuopa, -- että heidän kahden välillä voisi löytyä jotain\nyhteistä. Jopa se tuntui loukkaukseltakin, sekaantumiselta hänen\netuoikeuksiinsa. Hän vastasi katseella, joka oli kylmempi ja\nraskaampi kuin pyövelin kirves; orja vaipui pyörtyneenä tomuun hänen\njalkoihinsa. Hamilkar harppasi hänen ylitseen.\n\nNuo kolme mustapukuista miestä odottivat suuressa salissa seisoen\nkivilaattaa vastaan. Siellä Hamilkar repi vaatteensa ja heittäytyi\nkatkerasti huutaen permantoliuskoille:\n\n-- \"Oi! pikku Hannibal parka! oi! minun poikani! minun lohdutukseni!\nminun toivoni! minun elämäni! Surmatkaa minutkin! Ottakaa minutkin!\nVoi onnettomuutta! onnettomuutta!\" Hän raastoi kynsillään kasvojaan,\nrepi hiuksiaan ja parkui kuten itkijänaiset hautajaisissa. \"Viekää\nhänet siis pois! minä kärsin liian paljon! lähtekää! tappakaa\nminutkin kuten hänet.\" Molokin palvelijat ihmettelivät, että suurella\nHamilkarilla oli niin heikko sydän. He melkein heltyivät.\n\nKuului avojalkojen lätinää ja lyhyttä läähätystä, kuten juoksevan\nvillipedon hengitystä; ja kolmannen; käytävän kynnykselle\nnorsunluupihtipielien väliin ilmestyi mies, kalmankalpea, pelottavana\nojentaen kätensä; hän huusi:\n\n-- \"Minun lapseni!\"\n\nYhdellä hyppäyksellä oli Hamilkar syöksynyt orjan kimppuun; ja\ntukkien kädellään hänen suunsa, hän huusi vieläkin kovempaa:\n\n-- \"Tämä vanhus on hänet kasvattanut! hän kutsuu poikaa lapsekseen!\nhän tulee surusta hulluksi! jo riittää! jo riittää!\" ja lykäten\nhartioista pappia ja heidän uhriaan hän poistui heidän kanssaan ja\njalallaan polkaisi oven takanaan kiinni'.\n\nHamilkar kuunteli muutaman hetken, peläten näkevänsä heidän palaavan.\nSitten ajatteli hän ensin vapautua orjasta ollakseen aivan varma\nhänen vaitiolostaan; mutta vaara ei vielä ollut aivan ohitse, ja tämä\nkuolema, jos jumalat siitä suuttuivat, saattoi olla hänen pojalleen\nturmioksi. Sitten muutti hän mielipidettään ja lähetti Taanakin\ntuomaan orjalle kyökkinsä parhaita herkkuja: neljänneksen vuohta,\npapuja ja granaattiomenasäilykkeitä. Orja, joka ei ollut syönyt\npitkään aikaan, ahmi ruokaa, ja hänen kyyneleensä valuivat vateihin.\n\nHamilkar palasi sitten Salammbon luo ja avasi Hannibalin siteet.\nKiukustunut poika puri häntä käteen niin että veri valui. Hamilkar\nlykkäsi hänet hellällä liikkeellä syrjään.\n\nSaadakseen hänet pysymään alallaan aikoi Salammbo pelottaa häntä\nLamialla, Kyrenaikan ihmisiä syövällä kummituksella.\n\n-- \"Missä hän on!\" kysyi poika.\n\nKerrottiin sitten hänelle, että rosvot tulevat pistämään hänet\nvankeuteen. Hannibal huudahti: -- \"Tulkoot vaan, niin minä tapan\nheidät!\"\n\nHamilkar silloin kertoi hänelle koko kamalan totuuden. Mutta Hannibal\nsuuttui isälleen, joka hänen väitteensä mukaan kyllä voisi tuhota\nkoko kansan, sillä olihan hän Karthagon valtias.\n\nVihdoin hän ponnistuksista ja vihasta uupuneena vaipui levottomaan\nuneen. Hän puheli unissaan maaten selällään kirkkaanpunaisella\ntyynyllä; hänen päänsä painui hiukan taapäin, ja hänen pieni kätensä,\njoka oli hiukan ojentunut ulospäin, jäi aivan suoraksi, käskevään\nasentoon.\n\nKun pimeä yö oli saapunut, niin Hamilkar nosti hänet hellästi\nsyliinsä ja astui ilman soihtua galeeriportaita alas. Kauppahuoneesta\nhän otti korillisen rypäleitä ja maljan kirkasta vettä; lapsi heräsi\nAleteen kuvapatsaan edessä, jalokivikammiossa; ja hän hymyili --\nsamoinkuin orjankin lapsi -- isänsä sylissä nähdessään ympärillään\nolevan loiston.\n\nHamilkar oli siitä varma, ettei häneltä voitaisi riistää hänen\npoikaansa. Tämä paikka oli löytämätön, oli yhteydessä rannan kanssa\nerään maanalaisen käytävän kautta, jonka hän yksinään tunsi, ja\nkatsoessaan ympärilleen hän hengitti syvään. Sitten hän laski pojan\npenkille kultakilpien viereen.\n\nEi kukaan, nähnyt häntä nyt; hänen ei enää tarvinnut hillitä\nitseään ja hän saattoi keventää sydäntään. Kuten äiti, joka löytää\nkadonneen esikoisensa, hän heittäytyi poikansa puoleen; hän painoi\nlapsen rintaansa vasten, nauroi ja itki vuorottain, mainitsi häntä\nhellimmillä nimillä ja peitti hänen kasvonsa suudelmillaan; pikku\nHannibal pelästyi tätä intohimoista hellyyttä ja oli nyt vaiti.\n\nHamilkar palasi hiipien, hapuillen kädellään seiniä; ja hän saapui,\nsuureen saliin, jonne kuu pilkisti kuvussa olevasta aukosta; keskellä\nmakasi kyllikseen syönyt orja pitkinpituuttaan marmorilattialla.\nHamilkar katseli häntä ja tunsi jotain sääliä häntä kohtaan.\nKothurninsa kärjellä hän siirsi maton hänen päänsä alle. Sitten\nkohotti hän silmänsä ylös ja katseli Tanitia, jonka kasvava sirppi\nloisti taivaalla ja hän tunsi olevansa kaikkia Baaleja voimakkaampi\nja halveksi heitä.\n\nUhrivalmistukset olivat jo alkaneet.\n\nMolokin temppelin seinästä revittiin osa alas, jotta pronssinen\njumalankuva saataisiin ulos koskematta alttarin tuhkaan. Heti\nauringon noustua lykkäsivät temppelin palvelijat sen Khamonin toria\nkohden.\n\nKuva liikkui takaperin alla olevilla keloilla; sen olkapäät\nulottuivat muurien yli; nähtyään sen etäältä pakenivat karthagolaiset\nsukkelaan, sillä Baalia ei saanut katsella rankaisematta muuta kuin\nsilloin, kun hän tyydytti vihaansa.\n\nSuitsutusten haju leyhähti kaduille. Kaikki temppelit avasivat\novensa; ja niistä tuli pyhiä tabernaakkeleja joko vaunujen päällä tai\npappien kantamilla paareilla. Suuret sulkatöyhdöt heiluivat niiden\nkulmissa, ja katosten kärjissä olevat kristalli-, kulta-, hopea- ja\nkuparipallot säihkyivät.\n\nNe olivat Kananealaiset Balimit, ylimmän Baalin monistukset, jotka\nnyt palasivat alkulähteensä luo nöyrtyäkseen sen voiman edessä ja\nkadotakseen sen majesteettiuden edessä.\n\nMelkarthin katoksessa, joka oli hienoimmasta purppurakankaasta\ntehty, paloi vuoriöljylamppu; Khamonin katoksessa, joka oli punervan\nsininen, oli jalokivirenkaalla koristettu norsunluinen phallus;\nkeskellä Eshmunin verhoja, jotka olivat siniset kuin taivas, makasi\nnukkuva käärme kehässä; ja Pataikit, joita papit kantoivat sylissään,\nnäyttivät suurilta kapalolapsilta, joiden jalat hipaisivat maata.\n\nSitten tuli kaikenlaisia alempia jumaluusmuotoja: Baal-Salim, taivaan\navaruuksien jumala; Baal-Peor, pyhien vuorien jumala; Baal-Zebub,\nturmeluksen jumala, sekä naapurimaiden ja sukulaisheimoisten kansojen\njumalat: Libyan Iarbal, Kaldealaisten Adrammelek Syrialaisten Kijun;\nDerketo, neitsytkasvoineen ryömi uimaräpylöillään, ja Tammusin\nruumis kannettiin paarilla soihtujen ja uhrattujen hiusten välissä.\nSaadakseen taivaanlaen kuninkaat palvelemaan aurinkoa ja estääkseen\nheidän erikoista vaikutustaan häiritsemästä auringon voimaa,\nheilutettiin pitkien sauvojen päässä olevia eri värisiä me talli\ntähtiä; kaikki olivat edustettuina, sekä musta Nebo, Merkuriuksen\nhaltija, että kamala Rahab, joka kuvasi krokodiilin tähtiryhmää.\nAbaddirit, kuusta pudonneet kivet, heiluivat hopealankaisissa\nlingoissa; Cereksen papit kantoivat pieniä naisen kohdun muotoisia\nleipiä koreissa; toiset toivat letiskejään ja amulettejaan;\nunohtuneet epäjumalan kuvat tulivat näkyviin; laivoistakin oli\nirroitettu niiden uskonnolliset symboolit ikäänkuin Karthago olisi\ntahtonut koota kaikki voimansa kuoleman ja hävityksen ajatukseen.\n\nJokaisen tabernaakkelin edessä kulki mies kantaen päänsä päällä\nsuurta ruukkua, josta pyhäinsavu hulmusi. Suitsutuspilvet liitivät\nsiellä täällä ja keskeltä tätä höyryä näkyi pyhien katosten verhot,\nhelyt ja ompelukset. Ne etenivät hitaasti suunnattoman raskautensa\ntähden. Toisinaan vaunujen akseli tarttui seinään; silloin uskovaiset\nkäyttivät tilaisuutta hyväkseen koskettaakseen Balimeja vaatteillaan,\njoita he sitten säilyttivät pyhinä esineinä.\n\nPronssipatsas jatkoi kulkuaan Khamonin toria kohden. Rikkaat kantaen\nkädessään smaragdipäisiä sauvoja lähtivät Megaran perältä; Vanhimmat\notsanauhat päässään, olivat kokoontuneet Kinisdoon, ja raha-asiain\npäälliköt, maakuntien hoitajat, kauppiaat, sotilaat, merimiehet ja\nlukuisa hautajaisissa käytetty joukko, -- kaikki arvonmerkkeineen\ntai ammattiinsa kuuluvine aseineen kulkivat katoksia kohden, jotka\nlaskeutuivat Akropoliilta pappikuntien ympäröiminä.\n\nKunnioittaakseen Molokia olivat papit koristautuneet loistavimmilla\nkoruillaan. Timantit välkkyivät mustilla puvuilla; mutta liian\nraskaat sormukset putoilivat laihtuneista sormista; -- ei mikään\nnäyttänyt sen kammottavammalta kuin tuo vaitelias joukko, jonka\nkorvarenkaat löivät kalpeita poskia vastaan ja kultatiarat ympäröivät\nkamalan epätoivon uurtamia otsia.\n\nVihdoin Baal saapui aivan keskelle toriani Hänen pappinsa muodostivat\nmetalliristikoista kehän sen ympärille pitääkseen kansanjoukon\nloitolla, ja jäivät itse sen ympäri kuvan jalkojen juureen.\n\nKhamonin papit kellertävissä villapuvuissaan seisoivat rivissä\ntemppelinsä edessä pylväistön alla; Eshmunin papit liinaisissa\nviitoissaan, terävine päähineineen ja kaulaketjuineen, joista\nriippui kukuphan päitä, astuivat Akropolin portaille; Melkarthin\npapit sinipunervissa tunikoissa asettuivat läntiselle puolelle;\nAbaddirien papit frygialaisiin silkkisiteisiin kiedottuina\njärjestyivät itäiselle puolelle, ja etelän puolelle asetettiin\ntatueerauksilla kokonaan peitetyt vainajain manaajat, paikattuihin\nviittoihin verhotut ulvojat, pataikien palvelijat ja yidonimit,\njotka ennustaakseen tulevaisuutta ottivat kuolleen luun suuhunsa.\nCereksen sinipukuiset papit olivat viisaasti kyllä pysähtyneet\nSatheb-kadulle ja veisasivat matalalla äänellä megaralaisella\nmurteella thesmophorionia.\n\nAika ajoin saapui aivan alastomia miehiä rivissä kädet levällään\nja pidellen toisiaan hartioista kiinni. He vetivät syvältä\nrinnastaan käheän ja onton huudon; tomupilven läpi näki heidän\nkiiluvien silmiensä tuijottavan kuvapatsaaseen, ja he huojuttivat\nsäännöllisesti yhtaikaa ruumistaan aivan kuin sama liike\nolisi heitä järkyttänyt. He olivat sellaisessa raivossa, että\ntemppelinpalvelijoiden täytyi palauttaaksen järjestyksen kepeillä\nlyöden pakoittaa heidät suulleen maahan kasvot pronssiaitaukseen päin.\n\nTällä hetkellä lähestyi torin perältä valkopukuinen mies. Hitaasti\nhän kulki joukon halki, joka hänet tunsi Tanitin papiksi -- hän oli\nylimmäinen pappi Shahabarim. Äänekäs pilkkahuuto kajahti, sillä\ntänä päivänä valtasi miehinen tyrannia kaikkien tietoisuuden, ja\njumalatar oli niin unohtunut, että ei kukaan ollut huomannut hänen\npappiensa olevan poissa. Mutta hämmästys kasvoi, kun nähtiin hänen\navaavan yhden niistä ristikkoaitaisista porteista, jotka olivat\nmäärätyt yksinomaan uhraajia varten. Molokin papit luulivat, että\nhän aikoi häväistä heidän jumalaansa; kiivain liikkein he koettivat\nhäntä pidättää. Nämät polttouhrien lihalla ravitut, kuninkaan tavoin\npurppuraan puetut miehet, joilla oli päässään kolmikerroksiset\nkruunut, sylkivät kalpeaa, lihankidutuksesta nääntynyttä eunukkia\nvasten kasvoja, ja vihan vimmainen nauru tärisytti heidän auringon\nmuotoon rinnalle levitettyä partaansa.\n\nVastaamatta mitään jatkoi Shahabarim kulkuaan; ja kuljettuaan askel\naskeleelta aituuksen halki hän saapui kuvan jalkojen juureen ja\nkosketti häntä ojennetuin käsin molemmilta puolin; se oli jumalan\nkunnioittamisen juhlallinen muoto. Rabbet kidutti häntä jo liian\nkauvan; ja epätoivoissaan, ja ehkä siksi, ettei hän löytänyt\ntäydellisesti hänen ajatuksiaan tyydyttävää jumalaa, hän lopulta\npäätti antautua tämän turviin.\n\nKauhistuen tätä luopumista hänen entisestä jumalattarestaan, kansa\npuhkesi pitkälliseen mutinaan. Viimeinenkin side, joka liitti sielut\nlempeään jumaluus voimaan, tuntui nyt katkeavan.\n\nMutta ruumiillisen puutteellisuutensa vuoksi ei Shahabarim voinut\nottaa osaa Baalin palvelukseen. Punapukuiset miehet lykkäsivät hänet\naitaukselta pois; tultuaan ulkopuolelle hän kiersi vuoron perään\nkutakin pappiskuntaa, ja vastaiseksi jumalaa vaille jäänyt pappi\nkatosi kansan joukkoon. Se väistyi tieltä hänen lähestyessään.\n\nSillä välin oli sytytetty aloe-, seeteri- ja laakeripuinen rovio\nkuvan jalkojen väliin. Kuvan pitkät siivet koskettivat kärjillään\nliekkejä: ja rasva, jolla se oli voideltu, valui kuin hiki sen\npronssisia jäseniä pitkin. Sen pyöreän levyn ympärillä, jolla kuva\njaloillaan seisoi, muodostivat lapset mustiin huntuihin verhottuina\nliikkumattoman kehän; ja kuvan luonnottoman pitkät käsivarret\nojensivat kämmenensä niihin asti ikäänkuin tarttuakseen tähän\nseppeleesen ja nostaakseen sen taivaasen.\n\nRikkaat, Vanhimmat, naiset, koko kansanjoukko tungeksi pappien taakse\nja talojen katoille. Suuret maalatut tähdet eivät enää pyörineet;\ntabernaakkelit olivat lasketut maahan; ja suitsutusmaljojen sauhu\nnousi pystysuoraan ilmaan kuten jättiläispuut, jotka levittelivät\nsinertäviä oksiaan taivaan kuulakkaasen ilmaan.\n\nUseat pyörtyivät; toiset seisoivat pyhässä innossaan jäykkinä ja\nherpaantuneina. Ääretön ahdistus täytti kaikki rinnat. Viimeisetkin\nhuudot vaikenivat vähitellen, -- ja Karthagon kansa läähätti kauhunsa\nhimon huumaamana.\n\nVihdoin Molokin ylimmäinen pappi pisti vasemman kätensä lasten\nhuntujen alle, repäisi niiden otsalta tukon hiuksia ja heitti tuleen.\nSilloin punapukuiset miehet alkoivat laulaa pyhää ylistyslaulua:\n\n-- \"Kunnia sinulle, Aurinko! molempien taivaan äärien kuningas,\nitsestään sikiävä, luoja, Isä ja Äiti, Isä ja Poika, jumala ja\njumalatar, jumalatar ja jumala!\" Ja heidän äänensä hukkuivat\nsoittokoneiden pauhinaan, jotka yht'aikaa alkoivat rämistä\npeittääkseen uhrien huudot. Kahdeksankieliset sheminithit,\nkymmenenkieliset kinnorit, ja kaksitoistakieliset nebalit helskyivät,\nvinkuivat, jyrisivät. Suunnattoman suuret mahkasäkit, joissa oli\ntiheässä torvia, saivat aikaan kimeän räminän, kaikin voimin lyödyt\ntamburiinit kaikuivat kumeasti ja nopeasti; ja torvien pauhinasta\nhuolimatta rätisivät salsalimit kuten heinäsirkan siivet.\n\nPitkällä koukulla avasivat temppelinpalvelijat Baalin ruumiissa\nolevat seitsemän kemeroa. Ylimpään pantiin jauhoja; toiseen kaksi\nkyyhkystä; kolmanteen apina; neljänteen oinas; viidenteen uuhi; ja\nkun ei löytynyt härkää kuudetta varten, heitettiin sinne pyhätöstä\notettu parkittu nahka. Seitsemäs aukko jäi auki.\n\nEnnenkuin ryhdyttiin mihinkään, oli hyvä koetella jumalan käsivarsia.\nHienot ketjut kulkivat kuvan sormista sen olkapäiden ylitse ja\nlaskeutuivat selän taakse; vetäen niistä miehet saivat kädet\nnousemaan kyynärpäiden kohdalle asti, nuo molemmat avoimet kädet,\njotka yhtyessään osuivat jumalan vatsaan; käsivarret liikkuivat\nuseaan kertaan perätysten lyhyin, katkonaisin nykäyksin. Sitten\nsoittokoneet vaikenivat. Tuli räiskyi.\n\nMolokin papit kävelivät suurella kivilevyllä tarkastaen kansan\njoukkoa.\n\nTarvittiin nimittäin aivan yksilöllinen, vapaaehtoinen uhraus,\njonka arveltiin riistävän toiset mukaansa. Mutta vielä ei ketään\nilmestynyt, ja ne seitsemän käytävää, jotka aitauksesta johtivat\nkuvapatsaan luo, olivat aivan tyhjät. Silloin rohkaistakseen kansaa\nvetivät papit vyöstään pistimiä ja raatelivat niillä kasvojaan.\nSitten sallittiin aitauksen takana maassa makaavien jumalalle\nvihkiytyneiden astua aitauksen sisäpuolelle. Heille heitettiin kimppu\nkauhistuttavia rautoja ja kukin heistä valitsi oman kidutusaseensa.\nHe painoivat vartaita rintaansa; puhkaisivat poskensa; painoivat\norjantappuraseppeleitä päähänsä; sitten he tarttuivat toistensa\nkäsiin kiinni ja muodostivat lasten ympärille toisen suuren kehän,\njoka vuoroin laajeni ja supistui. He saapuivat aitausta vastaan,\nsyöksyivät jälleen taapäin houkutellen huimaavan liikkeen, veren ja\nhuutojen kautta kansaa yhä lähemmäksi.\n\nVähitellen astui ihmisiä aivan käytävien päähän; he heittivät\nliekkeihin helmiä, kultavaaseja, maljoja, soihtuja, koko rikkautensa;\nuhrit tulivat yhä loistavammiksi ja moninaisemmiksi. Ja vihdoin\neräs mies, jonka kauhu teki kalpeaksi ja hirvittäväksi, lykkäsi\nhorjuen lasta edellään; sitten näkyi kuvan käsien välissä pieni musta\npilkku; se putosi höyryävään aukkoon. Papit kumartuivat suuren laatan\nreunaan, -- ja uusi laulu kajahti ylistäen kuoleman iloa ja uudesta\nsyntymistä ikuisuudessa.\n\nHitaasti nousivat uhrit nyt ylös ja kun kiirivä sauhu muodosti\nkorkeita pyörretupruja, näyttivät ne etäältä katsottuina katoavan\npilveen. Ei ainoakaan liikahtanut. Niiden kädet ja nilkat olivat\nsidotut ja musta verho esti heitä mitään näkemästä ja teki heidät\ntuntemattomiksi.\n\nHamilkar seisoi, punaiseen viittaan verhottuna kuten Molokin papit,\nBaalin vieressä kuvan oikean jalan ison varpaan vieressä. Kun\nneljästoista lapsi tuotiin, niin voivat kaikki huomata, miten hän\nteki kauhua osoittavan liikkeen. Mutta pian hän palasi entiseen\nasentoonsa, pani käsivarret ristiin ja katsoi maahan. Kuvan toisella\npuolella seisoi Ylimmäinen Pappi yhtä liikkumattomana kuin hänkin.\nHänen assyrialaisella mitralla verhottu päänsä oli kumarassa, ja\nhän tarkasteli povellaan olevaa ennustavilla kivillä koristettua\nkultalevyä, johon tulen liekit kuvastuivat sateenkaaren väreissä. Hän\nkalpeni hämmästyksestä. Hamilkar painoi päänsä alas; ja he olivat\nmolemmat niin lähellä roviot, että heidän viittansa lieve tuon\ntuostakin hipaisi sitä.\n\nPronssikäsivarret liikkuivat nopeammin. Ne eivät enää tauonneet\nhetkeksikään. Joka kerta, kun uusi uhri laskettiin niille, niin\nMolokin papit ojensivat kätensä lapsen yli laskeakseen hänen päälleen\nkaikki kansan rikokset huutaen: \"Ne eivät ole ihmisiä, vaan härkiä!\"\nja ympärillä oleva joukko kertasi: \"Härkiä! härkiä!\" Hurskaat\nhuusivat: \"Herra, syö!\" ja Proserpinan papit mukautuivat kauhuissaan\nKarthagon tarpeen mukaan ja mutisivat tuota eleusilaista lausetta:\n\"Anna sataa! synnytä!\"\n\nTuskin olivat uhrit tulleet aukon suulle, kun ne katosivat kuten\nvesipisara kuumalle raudalle, ja valkoinen höyry nousi räikeän\npunaisien liekkien keskeltä.\n\nMutta jumalan nälkä ei tyyntynyt. Hän tahtoi yhä uutta ja uutta.\nTyydyttääkseen häntä ladottiin lapset hänen käsilleen ja sidottiin\nraskaalla kahleella yhteen. Hurskaat ihmiset olivat alussa tahtoneet\nlaskea vastasiko niiden lukumäärä aurinkovuoden päiviä; mutta yhä\nuusia ladottiin jumalan käsiin ja hirmuisten käsien huimaavassa\nliikkeessä oli mahdotonta niitä erottaa. Tätä jatkui kauvan,\ntaukoamatta, iltaan asti. Silloin kuvan sisäseinät muuttuivat\ntummemmiksi. Erotti palavaa lihaa. Muutamat olivat näkevinään\nhiuksia, jäseniä, kokonaisia ruumiita.\n\nPäivä laski; pilvet kerääntyivät Baalin yläpuolelle. Rovio, josta\nliekit olivat loppuneet, muodosti nyt hiilipyramiidin, joka ulottui\nkuvan polviin asti; hehkuvan punaisena kuin kokonaan verellä peitetty\njättiläinen hän näytti pää taapäin painuneena horjuvan juopumuksensa\npainosta.\n\nJota enemmän papit kiirehtivät, sitä suuremmaksi kasvoi kansan pyhä\nvimma; uhrien lukumäärä väheni, toiset huusivat säästämään niitä,\ntoiset vaativat lisää. Olisi luullut kansaa tulvillaan olevien\nmuurien luhistuvan kauhun ja mystillisen hekuman ulvonnasta. Sitten\nharrasuskoiset tulivat käytäviä myöten laahaten lapsiaan, jotka\ntarrautuivat heihin, ja he löivät niitä saadakseen ne hellittämään\nkätensä ja antaakseen ne punapukuisten miesten käsiin. Soittokoneiden\nsoittajat taukosivat toisinaan uupumuksesta; silloin kuuli äitien\nkirkunaa ja rasvan käristymistä kun se tippui tulisille hiilille.\nVillikaalijuoman juojat kulkivat nelinkontin patsaan ympäri karjuen\ntiikerien tavoin; Yidonimit ennustivat, jumalalle vihkiytyneet\nlauloivat halaistuilla huulillaan, aitaus oli särjetty, kaikki\ntahtoivat saada osan uhrauksesta; -- ja isät, joiden lapset olivat\naikaisemmin kuolleet, heittivät tuleen niiden kuvia, leikkikaluja,\nsäilytettyjä luita. Muutamat, joilla oli puukkoja mukanaan,\nsyöksyivät toisten kimppuun. He surmasivat toinen toisensa.\nPronssiseuloilla temppelinpalvelijat kokosivat kivilaatalle\npudonnutta tuhkaa; ja he heittivät sitä ilmaan, jotta uhri sirottuisi\nkaupungin yli ja nousisi tähtimaailmaan asti.\n\nTämä kova melu ja suuret liekit olivat houkutelleet barbareja muurien\nluo; nähdäkseen paremmin he kiipesivät helepoliksen raunioille ja\nkatselivat kauhusta jähmettyen tätä näkyä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nPIILU-SOLA.\n\n\nKarthagolaiset eivät vielä olleet ennättäneet palata kotiaan, kun\npilvet alkoivat kerääntyä yhä tiheämpään taivaalle; ne, jotka\nnostivat päänsä suuren jumalankuvan puoleen, tunsivat raskaiden\nvesipisaroiden putoavan otsalleen, ja sade alkoi.\n\nSitä jatkui koko yön runsaasti, virtana; ukkonen jyrisi, se oli\nMolokin ääni; hän oli voittanut Tanitin; -- nyt jumalatar oli tehty\nhedelmälliseksi ja avasi taivaan laelta jättiläisrintansa. Toisinaan\nnäki salaman kirkkaassa valossa hänen makaavan pilvivuoteellaan;\nmutta sitten synkät pilvet jälleen sulkeutuivat ikäänkuin hän\nvielä olisi ollut liian uupunut ja haluaisi nukkua uudelleen;\nkarthagolaiset, -- joiden mielestä kuu synnytti veden, -- huusivat\nhelpoittaakseen hänen synnytystuskaansa.\n\nSade virtasi penkereille ja valui niiltä joka taholle alas, muodosti\npihoille järviä, portaille putouksia ja katujen kulmiin pyörteitä.\nSe valui raskaina lämpöisinä ryöppyinä tai tiheinä juovina; jokaisen\nrakennuksen kulmauksesta syöksyi suuria kuohua via virtoja alas;\nja pitkin seiniä näkyi kuten hiljaa heiluvia valkoisia liinoja,\nja huuhdotut temppelinkatot välkkyivät mustina salamien valossa.\nVesi virtasi tuhansina puroina alas Akropoliilta; taloja luhistui\naivan odottamatta; ja palkkeja, rappauksen paloja, huonekaluja ui\nvirroissa, jotka syöksyivät pauhaten yli katukivien.\n\nUlkosalle pantiin ruukkuja, kannuja, kankaita; mutta soihdut\nsammuivat; otettiin kekäleitä Baalin roviosta, ja saadakseen\njuoda seisoivat karthagolaiset pää taaksepäin ojossa ja suu auki.\nToiset makasivat mutaisten lammikoiden äärellä, upottivat niihin\nkäsivartensa olkapäitä myöten ja ahmivat niin runsaasti vettä, että\npuhvelihärkien tavoin antoivat sen ylen. Vähitellen täytti viileys\nilman; he hengittivät syvään raitista ilmaa oikoen jäseniään ja tämän\nhurmauksen vaikutuksesta heräsi heissä piankin suunnaton toivo.\nKaikki kurjuus oli unohtunut. Isänmaa syntyi uudelleen vielä kerran.\n\nHe tunsivat ikäänkuin tarpeen saada purkaa muihin suunnatonta\nraivoaan, jota he eivät olleet voineet käyttää itseään vastaan.\nSellainen uhraus ei saanut jäädä hyödyttömäksi; -- vaikka he eivät\ntunteneet omantunnonvaivoja, niin valtasi heidät se vimma, joka herää\nosanotosta sovittamattomiin rikoksiin.\n\nSade oli yllättänyt barbaarit heidän huonosti suljetuissa\nteltoissaan; ja seuraavana päivänä he vielä aivan märkinä kahlasivat\nkurassa etsien pilaantuneita ruokavarojaan sekä turmeltuneita ja\nhukkuneita aseitaan.\n\nHamilkar meni omasta alotteestaan tapaamaan Hannoa; ja kun hänellä\noli täysi määräämisvalta, uskoi hän kaupungin ylijohdon hänelle.\nVanha suffeetti epäröi hetkisen suuttumuksensa ja vallanhimonsa\nvälillä. Hän suostui lopulta.\n\nSitten käski Hamilkar lykätä vesille galeerin, jonka kummassakin\npäässä oli katapultti, ja soudatti sen golfiin vastapäätä lauttaa;\nsitten hän vei paraimmat joukot käytettävissä oleviin laivoihin. Hän\nsiis pakeni; hän suuntasi matkan pohjoiseen päin ja katosi meren\nusvaan.\n\nMutta kolme päivää myöhemmin (juuri kun aijottiin hyökätä uudelleen\nkaupunkia vastaan) saapui Libyanpuoleisia miehiä meluten leiriin.\nBarkas oli laskenut heidän rannoilleen. Hän oli kaikkialta koonnut\nruokavaroja ja kulki yhä sisemmälle maahan.\n\nSilloin barbarit vimmastuivat aivan kuin heitä olisi petetty. Ne,\njoita piiritys eniten ikävystytti, varsinkin gallialaiset, lähtivät\nmuurien luota ja riensivät hänen jälestään. Spendius aikoi panna\nhelepoliksen uudelleen kuntoon; Matho oli ajatuksissaan vetänyt\nteltastaan Megaraan asti viivan ja vannonut, kulkevansa sitä myöten;\neikä ainoakaan heidän miehistään liikahtanut paikoiltaan. Mutta\ntoiset, joita Autharitos johti, lähtivät pois jättäen muurin läntisen\nosan vapaaksi. Huolettomuus oli niin suuri, ettei edes ajateltukaan\npanna toisia heidän sijaansa.\n\nNarr' Havas piti heitä etäältä vuoristosta silmällä. Hän vei yön\naikaan väkensä laguunin ulommalle reunalle, meren rantaa myöten, ja\ntuli Karthagoon.\n\nHän ilmestyi sinne kuten pelastajana, tuoden mukanaan kuusituhatta\nmiestä, joilla kaikilla oli jauhoja viittansa suojassa, ja\nneljälläkymmenellä norsulla oli selässään rehua ja kuivattua lihaa.\nKaikki riensivät niiden luo; niille annettiin nimet. Näiden suurien,\nBaalille pyhitettyjen eläinten tulo riemastutti karthagolaisia vielä\nenemmän kuin niin suurien apujoukkojen saapuminen; olivathan norsut\njumalan rakkauden merkki, todistus siitä, että hän vihdoinkin aikoi\nsekaantua sotaan puolustaakseen heitä.\n\nNarr' Havas otti Vanhimpien kiitokset vastaan. Sitten hän nousi\nSalammbon palatsia kohden.\n\nHän ei ollut tavannut Salammbota sen jälkeen, kun hän Hamilkarin\nteltassa, viiden armeijan keskellä oli tuntenut hänen pienen, kylmän\nja pehmeän kätensä lepäävän omassaan; kihlauksen jälkeen oli Salammbo\nlähtenyt Karthagoon. Narr' Havaksen rakkaus, joka oli saanut antaa\ntilaa muille, kunnianhimoisille ajatuksille, oli jälleen, herännyt;\nja nyt hän aikoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan, naida hänet, ottaa\nhänet omakseen. Salammbo ei voinut käsittää, miten tuo nuori\nmies koskaan voisi tulla hänen herrakseen! Vaikka hän joka päivä\nrukoilikin Tanitilta Mathon kuolemaa, niin hänen kauhunsa libyalaista\nkohtaan väheni. Hän tunsi hämärästi, että siinä vihassa, jolla Matho\noli häntä vainonnut, oli jotain melkein pyhää, -- ja hän olisi\nhalunnut nähdä Narr' Havaksessa edes välkkeen tuosta väkivaltaisesta\nvoimasta, joka yhä vieläkin häikäisi hänen mielensä. Tosin hän\nhalusi lähemmin tutustua numidialaiseen, ja kuitenkin olisi hänen\nläsnäolonsa tuntunut tuskalliselta. Hän käski vastaamaan, ettei hän\nvoinut ottaa numidialaista vastaan.\n\nSitä paitsi oli Hamilkar kieltänyt väkeään päästämästä numidialaisten\nkuningasta Salammbon luo; lykäten tämän palkinnon sodan loppuun asti\ntoivoi hän paremmin pysyttävänsä hänet uskollisena; ja Narr' Havas\nvetäytyi pois peläten suffeettia.\n\nMutta Neuvoston suhteen hän osottautui korskaksi. Hän muutteli\nheidän määräyksiään. Hän vaati omille miehilleen etuoikeuksia ja\nasetti heidät tärkeimpiin paikkoihin; barbarit hämmästyivät suuresti\nnähdessään numidialaiset torneissa.\n\nKarthagolaisten kummastus oli vielä suurempi, kun näkivät vanhalla\npunilaisella kolmisoutulaivalla palaavan neljäsataa heikäläistä,\njotka olivat Sicilian sodan aikana joutuneet vangiksi. Hamilkar\noli nimittäin salaa lähettänyt kvinteille niiden latinalaisten\nlaivojen miehistön, jotka oli valloitettu ennen tyrilaisten\nkaupunkien luopumista; ja Rooma lähetti nyt vastapalkaksi ottamansa\nvangit takaisin. Sitäpaitsi hylkäsi Rooman kansa sardinialaisten\npalkkasoturien tarjoumukset ja kieltäytyi ottamasta vastaan\nuticalaisia alamaisikseen.\n\nHiero, Syracusan tyranni, seurasi tätä esimerkkiä. Säilyttääkseen\nvaltionsa hän piti välttämättömänä, että nämä molemmat kansat olivat\ntasavoimaisia; kananealaisten pelastus oli siis hänelle tärkeä ja\nhän julisti olevansa heidän ystävänsä ja lähetti heille tuhannen\nkaksisataa härkää ja viisikymmentä kolmetuhatta nebolia puhdasta\nvehnää.\n\nOli olemassa paljoa painavampi syy, joka pakotti auttamaan Karthagoa,\nymmärrettiin nimittäin, että jos palkkasoturit saavat voiton, niin\nkaikki, sotilaista astioiden pesijöihin asti nousevat kapinaan, eikä\nmikään hallitus, eikä mikään talo voi heitä vastustaa.\n\nSillä välin samoili Hamilkar itäisten seutujen halki. Hän pakoitti\ngallialaiset peräytymään ja lopulta näkivät barbarit olevansa melkein\nsaarroksissa.\n\nNyt hän alkoi heitä ärsyttää. Hän läheni ja loittoni ja toistaen\nyhä tätä temppua sai hän heidät vähitellen siirtymään pois\nleiripaikoiltaan. Spendius oli pakotettu seuraamaan heitä; lopulta\nlähti Mathokin heidän jälestään.\n\nMutta hän ei mennytkään Tunista kauvemmaksi. Hän sulkeutui sen\nmuurien sisään. Tämä itsepäinen teko oli hyvin viisas, sillä pian\nnähtiin Narr' Havaksen tulevan Khamonin portista norsuineen ja\nsotilaineen; Hamilkar kutsui hänet luokseen. Muut barbarit samoilivat\njo pitkin maakuntia ajaen suffeettia takaa.\n\nClypeassa oli kolme tuhatta gallialaista liittynyt hänen joukkoonsa.\nHän tuotatti hevosia Kyrenaikasta, aseita Brutuimista ja ryhtyi\nuudelleen sotaan.\n\nHänen neronsa ei vielä koskaan ollut osottautunut niin valtaavaksi\nja hedelmälliseksi. Viisi kuukautta hän houkutteli palkkasotureita\njälestään. Hänellä oli maali, jonne hän tahtoi heidät johtaa.\n\nBarbarit olivat ensi aluksi koettaneet saartaa hänet jakamalla\narmeijansa pienempiin osastoihin; hän pääsi aina pakoon. He eivät\nenää erottautuneet. Heidän armeijansa oli noin neljänkymmenentuhannen\nmiehen suuruinen, ja monta kertaa he ilokseen näkivät karthagolaisten\nperäytyvän.\n\nNarr' Havaksen ratsuväki oli heidän alituisena vaivanaan! Toisinaan,\npäivän helteisimpinä hetkinä, kun kuljettiin tasankoa pitkin\npuoliksi nukkuen raskaan asetaakan alla, näkyi äkkiä pitkä tomurivi\ntaivaan rannalla; kavioiden kopsetta kuului yhä lähempää ja keskeltä\nhiekkapilveä näkyi säihkyviä silmiä ja lensi nuolisade heitä kohden.\nValkoisiin vaippoihin verhotut numidialaiset päästivät kovia huutoja,\nnostivat kätensä ylös, painoivat polvensa korskuvien ratsujensa\nkylkiin, kääntyivät äkkiä ja katosivat. Heillä oli aina jonkun\nmatkan päässä dromedarien selässä peitsi varastoja, ja he palasivat\nentistään pelottavampina, ulvoivat kuin sudet, kiisivät pois kuin\nkorppikotkat. Rivien reunoilla olevat barbarit kaatuivat toinen\ntoisensa jälkeen, -- ja sitä jatkui iltaan asti, jolloin koetettiin\npäästä vuoriston suojaan.\n\nVaikka se olikin norsuille vaarallista, niin uskalsi Hamilkar mennä\nvuoristoon. Hän seurasi pitkää vuorenharjannetta, joka Hermaeumin\nkallioniemestä ulottuu Zaguanin kukkulaan. Barbarit luulivat hänen\nsiten salaavan joukkonsa pienuutta. Mutta se epävarmuus, jossa hän\nheitä piti koko ajan, sai heidät lopulta suurempaan raivoon kuin\ntappio olisi saanut. He eivät kuitenkaan kadottaneet rohkeuttaan,\nvaan kulkivat hänen jälessään.\n\nVihdoin eräänä iltana Hopeavuoren ja Lyijyvuoren välissä keskellä\nkorkeita kallioita, erään solan suulla he äkkiä kohtasivat\njoukon kevytaseisia; ja armeija oli varmaankin kokonaisuudessaan\nnäiden takana, sillä kuului astun taa ja torvien raikunaa; heti\nkarthagolaiset pakenivat solaa myöten. Se johti tasangolle, joka\noli piilun muotoinen ja oli korkeiden kallioseinien välissä.\nSaadakseen kepeäaseiset kiinni syöksyivät barbarit heidän jälestään;\naivan solan perällä juoksevien härkien keskellä riensi toisia\nkarthagolaisia hurjasti eteenpäin. He näkivät punaviittaisen miehen,\nse oli suffeetti, he huusivat toisilleen hänen nimensä, ja entistään\nsuuremmalla vimmalla ja ilolla he syöksyivät eteenpäin. Muutamat,\njoko laiskuudesta tai huolimattomuudesta, olivat jääneet solan\nsuulle. Mutta eräästä läheisestä metsiköstä syöksyi ratsu joukko,\nesiin ja ajoi heidät keihään pistoilla ja miekan iskuilla toisten\njälestä ja pian olivat kaikki barbarit alhaalla tasangolla.\n\nKun tämä suuri ihmislauma oli jonkun aikaa liikkunut sinne ja tänne,\npysähtyi se; he eivät löytäneet mitään tietä pois rotkosta.\n\nNe, jotka olivat lähinnä solan suuta palasivat taapäin; mutta aukko\noli kokonaan kadonnut. Takaa huudettiin etunenässä olevia rientämään\neteenpäin; he murskautuivat vuorta vastaan ja etäältä he haukkuivat\ntovereitaan, jotka eivät osanneet löytää paluutietä.\n\nTuskin olivat barbarit laskeutuneet tasangolle, kun kallioiden takana\nolevat miehet olivat nostaneet ne hirsien avulla ja pudottaneet ne\nalas; ja kun rinne oli jyrkkä, niin nuo suunnattomat lohkareet olivat\nsikin sokin vyöryessään alas kokonaan tukkineet ahtaan aukon.\n\nTasangon toisessa päässä oli pitkä, paikottain kallion halkeamien\nkatkaisema kapea käytävä, se vei rotkoon, joka johti ylängölle, minne\npunilainen armeija oli asettunut. Tähän käytävään ja kallioseinää\nvastaan oli jo edeltäpäin pantu tikapuita; ja halkeamien mutkien\nsuojaamina olivat kepeäaseiset, ennenkuin heihin ennätettiin,\nehtineet päästä niiden luo ja kavuta ylös. Muutamat joutuivat itse\nrotkoon; heidät vedettiin sieltä köysien avulla ylös, sillä rinne oli\ntällä kohdin juoksuhiekkaa, ja oli niin jyrkkä, ettei polvillaankaan\nolisi voinut kömpiä sitä ylös. Barbarit saapuivat melkein heti\nkepeäaseisten jälestä sinne. Mutta ristikko, joka oli neljäkymmentä\nkyynärää korkea ja täytti tarkalleen kallioiden välin, laskeutui\näkkiä heidän eteensä kuten taivaasta pudonnut valli.\n\nSuffeetin laskelmat olivat siis onnistuneet. Ei yksikään\npalkkasotureista tuntenut vuoristoa, ja astuessaan kolonnien\netunenässä he olivat riistäneet toiset mukaansa. Lohkareet, jotka\nolivat alipäästä kapeampia, olivat helposti kaatuneet ja kaikkien\njuostessa oli Hamilkarin armeija perällä huutanut kuten suuren vaaran\nuhatessa. Hamilkar olisi kyllä voinut menettää kaikki kepeäaseisensa,\nmutta puolet ainoastaan joutui hukkaan. Hän olisi ollut valmis\nuhraamaan vaikka kaksikymmentä kertaa enemmän saadakseen sellaisen\ntempun onnistumaan.\n\nAamuun asti kulkivat barbarit tiheinä joukkoina alanteen toisesta\npäästä toiseen. He tunnustelivat käsillään kallioita löytääkseen\njonkun tien ulos.\n\nVihdoin päivä nousi; silloin he näkivät kaikkialla ympärillään\nkorkean, äkkijyrkän, valkoisen kallioseinän. Eikä mitään pelastuksen\nmahdollisuutta tai toivoa ollut olemassa! Tämän umpikujan molemmat\nluonnon laatimat aukot olivat suljetut, toisella puolen oli ristikko,\ntoisella kallioröykkiö.\n\nSilloin kaikki katsoivat toisiinsa sanaakaan sanomatta. He\nlannistuivat tuntien jääkylmän väristyksen ruumiissaan ja\nlyijynraskaan painon silmäluomissaan.\n\nHe kokosivat voimansa ja syöksyivät kalliota vastaan. Mutta alimmat\nylimpien painon alla olevat kivet eivät liikahtaneetkaan. He\nkoettivat kavuta niitä myöten päästäkseen ylös tasangolle, mutta\nkuperissa lohkareissa ei ollut kädelle mihin olisi tarttunut. He\naikoivat puhkaista maan solan kummankin puolen: heidän aseensa\ntaittuivat. Telttojen pylväistä he tekivät suuren tulen; tuli ei\nkyennyt polttamaan vuorta.\n\nHe palasivat ristikon luo; siinä oli pitkiä nauloja, seipäiden\npaksuisia, ja teräviä kuin siilin piikit ja tiheämmässä kuin harjan\njouhet. Mutta heidän raivonsa oli niin suuri, että he syöksyivät\nsitä vastaan. Naulat painuivat etumaisten selkärankaan asti, heidän\ntakanaan olevat liukuivat toveriensa ruumiita myöten alas; ja kaikki\nperäytyivät jättäen jälkeensä kamalia ihmislihan kappaleita ja\nverisiä hiustukkoja.\n\nKun lamautuminen oli hiukan tyyntynyt, niin tarkastettiin paljoko\nheillä oli ruokavaroja. Palkkasotureilla, joiden kuormasta oli\nhukkunut, oli ruokaa tuskin kahdeksi päiväksi, ja toiset olivat\naivan ilman muonavaroja, sillä he odottivat etelän kylien lupaamaa\nlähetystä.\n\nMutta härät, jotka karthagolaiset olivat ajaneet solaan\nhoukutellakseen barbareja, kuljeksivat vapaina. Ne tapettiin\nkeihäillä; ne syötiin, ja kun vatsa oli täynnä, niin ajatukset\nkadottivat osan synkkyydestään.\n\nSeuraavana päivänä he teurastivat kaikki muulit, yhteensä noin\nneljäkymmentä. Sitten kalvettiin nahatkin, keitettiin sisälmykset,\nmurskattiin luut, eivätkä he vielä vaipuneet epätoivoon; Tuniksessa\noleva armeija oli varmaankin saanut tiedon heidän tilastaan ja oli\ntulossa.\n\nMutta viidennen päivän iltana tuli nälänhätä suuremmaksi; he\npureskelivat miekkojen hihnoja ja pieniä sieniä, joilla kypärit\nolivat vuoratut.\n\nNämät neljäkymmentä tuhatta miestä olivat ahdetut yhteen\nkilpa-ajoradan tapaiseen, jonka ympärillä olevat vuoret muodostivat.\nMuutamat jäivät ristikon eteen tai lohkareiden juurelle; toiset\nmakasivat sikin sokin tasangolla. Urhoolliset karttivat toisiaan, ja\npelkurit etsivät voimakkaita, jotka eivät kuitenkaan voineet heitä\npelastaa.\n\nLöyhkän tähden haudattiin kepeäaseisten ruumiit heti; hautojen\npaikkaa ei enää erottanut.\n\nKaikki barbarit makasivat ikääntyneinä pitkin maata. Siellä täällä\nkuljeksi joku vanha soturi heidän riviensä välitse; ja he karjuen\nkiroilivat Karthagoa, Hamilkaria -- ja Mathoa, vaikka hän oli syytön\nheidän turmioonsa; mutta heidän mielestään olisi heidän tuskansa\nollut pienempi, jos hän olisi ollut sitä jakamassa. Sitten he\nhuokailivat; muutamat itkivät aivan hiljaa kuten pienet lapset.\n\nHe tulivat päällikköjensä luo ja pyysivät heitä antamaan jotain,\njoka vaimentaisi heidän kärsimyksiään. Toiset eivät vastanneet, --\ntai, raivoissaan sieppasivat kiven Ja heittivät sen vasten heidän\nkasvojaan.\n\nMuutamat säilyttivät huolellisesti jossain maankolossa pientä\nruokavarastoa, muutamia kourallisia taateleita, hiukan jauhoja; ja\nhe söivät niitä öisin pää viitan suojassa. Ne, joilla oli miekka,\npitivät sitä paljaana kädessään; epäluuloisimmat seisoivat nojaten\nvuorta vastaan.\n\nHe syyttivät ja uhkasivat päälliköitään. Autharitos rohkeni\nnäyttäytyä. Barbarin itsepäisyydellä, jota ei mikään saa horjumaan,\nhän kulki pari kymmentä kertaa päivässä lohkareita kohden, joka kerta\ntoivoen näkevänsä niiden siirtyneen; ja hänen taljalla verhottujen\nvahvojen hartiainsa huojunta muistutti hänen tovereilleen karhua,\njoka keväällä lähtee luolastaan katsomaan, onko lumi sulanut.\n\nSpendius piiloutui kreikkalaisten ympäröimänä erääsen halkeamaan; ja\npelkuri kun oli hän levitti huhun kuolemastaan.\n\nHe olivat nyt kamalasti laihtuneet; sinertäviä täpliä ilmestyi ihoon.\nYhdeksännen päivän iltana kuoli kolme iberialaista.\n\nHeidän maanmiehensä vetäytyivät heti kauhuissaan loitommalle.\nVaatteet riisuttiin heidän yltään; ja alastomat, valkoiset ruumiit\nsaivat jäädä päivän paahteesen hiekalle virumaan.\n\nSilloin alkoivat garamantit maleksia heidän ympärillään. He olivat\nyksinäisyyteen tottuneita miehiä, eivätkä kunnioittaneet mitään\njumalia. Joukon vanhin viittasi kumartuen ruumiiden puoleen he\nleikkasivat niistä puukoillaan lihankappaleita; sitten he kyyryllään\nistuen söivät ne. Toiset katselivat etäältä; he kiljaisivat kauhusta;\n-- mutta monet sielunsa sisimmässä kadehtivat sittenkin heidän\nrohkeuttaan.\n\nKeskellä yötä muutamat heistä lähestyivät ja peittäen haluaan\nhe pyysivät pientä palaa vain maistaakseen, kuten he sanoivat.\nRohkeammat liittyivät heihin; heidän lukunsa lisääntyi; kohta heitä\noli suuri lauma. Mutta melkein kaikki tuntiessaan kylmän lihan\nhuulillaan antoivat käsiensä vaipua alas; toiset sitävastoin ahmivat\nsitä nautinnolla.\n\nSaadakseen esimerkin vaikuttamaan he yllyttivät toinen toisiaan.\nSekin, joka alussa oli kieltäytynyt, meni katsomaan garamantilaisia\neikä enää palannut. He paistoivat lihoja hiilien päällä miekan\nkärjellä; ne suolattiin tomulla ja paraista palasista riideltiin. Kun\nei noista kolmesta ruumiista enää ollut mitään jälellä niin katseet\nkääntyivät tasangolle päin etsien uusia.\n\nMutta olihan heillä karthagolaisia, kaksikymmentä vankia, jotka\noli otettu viimeisessä taistelussa, ja joita ei kukaan tähän asti\nollut huomannut? Ne katosivat, se oli sitäpaitsi kostoa. -- Sitten,\nkun kerran täytyi elää, kun tämän ruuan nauttiminen oli tullut\nyleisemmäksi, kun muuten olisi kuoltu, niin surmattiin vedenkantajat,\nhevosrengit, kaikki palkkasoturien palvelijat. Joka päivä niitä\ntapettiin. Muutamat söivät paljon, saivat takaisin entiset voimansa,\neivätkä enää olleet murheellisia.\n\nKohta tämäkin apulähde ehtyi. Silloin suuntautui halu haavoittuneihin\nja sairaisiin. Koska he eivät voineet parantua, niin parasta oli\nvapauttaa heidät heidän tuskistaan; ja heti kun joku mies horjui,\nhuusivat kaikki, että hän nyt on turmion oma ja hänen täytyi tulla\ntoisten ravinnoksi. Heidän kuolemansa jouduttamiseksi turvauduttiin\nkavaluuteen; heiltä varastettiin viimeisetkin palat heidän inhottavaa\nruokaansa; astuttiin kuten erehdyksestä heidän päälleen; kuolevat\nkoettivat, saadakseen toiset uskomaan heidän voimiaan, nostaa\nkäsiään, nousta, nauraa. Pyörtyneet heräsivät jylseän aseen sahatessa\nheidän jäseniään irti; -- usein tapettiin tarpeettomastikin,\njulmuudesta, raivon tyydytykseksi.\n\nRaskas ja hiottava sumu, joka näillä seuduin ilmenee talven lopulla,\npainui neljäntenätoista päivänä armeijan yli. Tämä säänvaihdos\naiheutti lukuisia kuolemantapauksia, ja mätäneminen tapahtui\npelottavan pian siinä kosteassa kuumuudessa, joka pysyi vuoriseinien\nvälissä. Hieno vihma, joka satoi ruumiiden päälle, pehmitti ne ja\nmuodosti piankin tasangosta laajan haaskakasan. Valkoisia usvia\nleijaili sen yläpuolella; ne ärsyttivät nenää, tunkeutuivat ihoon,\nsokaisivat silmät; ja barbarit olivat näkevinään kuolleiden viimeisiä\nhenkäyksiä, toverivainajien sieluja. Suunnaton inho valtasi heidät.\nHe eivät enää voineet syödä, mieluimmin sitten kuolla.\n\nKaksi päivää myöhemmin selkeni ilma ja nälkä heräsi uudelleen.\nToisinaan heistä tuntui kuin pihdeillä olisi kiskottu heidän\nsisälmyksiään. Silloin he kieriskelivät kouristuksissa maassa,\nheittivät suuhunsa kourallisia multaa, purivat käsivartensa ja\npurskahtivat mielipuolen nauruun.\n\nJano heitä vaivasi vieläkin enemmän, sillä heillä ei enää ollut\npisaraakaan vettä, leilit kun jo yhdeksäntenä päivänä olivat\ntyhjentyneet täydellisesti. Pettääkseen janoaan he panivat kielelleen\nmiekanhihnojen metalliliuskoja, norsunluunappeja, miekan teriä.\nEntiset karavaaninkuljettajat köyttivät nuorilla vatsansa kireälle.\nToiset imeskelivät kivenpalasia. Juotiin vaskikypäreistä jäähtynyttä\nvirtsaa.\n\nJa he yhä odottelivat Tuniksen armeijaa! Sen pitkä viipyminen sai\nheidät otaksumaan, että se hyvinkin pian saapuisi. Sitäpaitsi oli\nMatho kunnon mies, eikä varmaankaan hylännyt heitä. \"He tulevat\nhuomenna!\" sanoivat he itsekseen; ja huomispäivä kului ohitse.\n\nAlussa he olivat rukoilleet, tehneet lupauksia, turvautuneet\nkaikellaisiin manauksiin. Nyt he tunsivat jumaliaan kohtaan\nyksinomaan vihaa ja kostaakseen koettivat olla uskomatta heihin.\n\nKiivasluonteiset kuolivat ensiksi; afrikalaiset kestivät paremmin\nkuin gallialaiset. Zarxas makasi toimettomana pitkällään maassa\nbalearilaisten keskellä pitkä tukka valuen käsivarren yli. Spendius\nlöysi erään kasvin, jolla oli suuret runsasnesteiset lehdet, ja\nselitettyään toisille sen myrkylliseksi hän elätti sillä itseään.\n\nHe olivat liian heikkoja kiviä heittelemällä karkoittamaan lenteleviä\nkorppeja. Toisinaan kun ruumiin päällä istuva suuri korppikotka oli\njo kauvan nokkinut sitä, niin joku mies alkoi madella sitä kohden\nheittokeihäs hampaiden välissä. Hän nojautui toiseen käteensä ja\ntarkkaan tähdättyään heitti aseensa. Valkohöyheninen lintu havahtui\ntoimestaan suhahduksen kuullessaan, taukosi, katsoi rauhallisena\nympärilleen kuten merimetso kallionkielekkeellä, ja painoi keltaisen\ninhottavan nokkansa jälleen syvälle; ja epätoivoinen mies vaipui\nsuulleen hiekkaan. Muutamien onnistui löytää kameleontteja ja\nkäärmeitä. Mutta se joka piti heitä hengissä, se oli rakkaus elämään.\nKoko heidän sielunsa oli kohdistunut yksinomaan siihen ajatukseen, --\nja he tarraantuivat olemassa oloon tahdonvoimalla, joka jatkoi elämää.\n\nLujamielisimmät istuivat toistensa vieressä yhdessä kehässä keskellä\ntasankoa, siellä täällä, kuolleiden keskellä; ja viittoihinsa\nverhoutuneina he ääneti antautuivat surullisten ajatustensa valtaan.\n\nKaupungissa syntyneet muistelivat meluisia katuja, kapakoita,\nteattereita, kylpysaleja, ja parranajohuoneita, joissa kuunneltiin\ntarinoita. Toiset olivat näkevinään ilta-auringon valaisemia seutuja,\nmiten keltainen vilja lainehti ja miten suuret härät kotimatkalla\nnousivat kunnaita ylös auran vannas niskassaan. Matkoilla olleet\nuneksivat vesisäiliöistä, metsämiehet metsistään, vanhat sotilaat\ntaisteluistaan; -- ja painostavan uneliaisuuden vallassa välähtelivät\nnämät ajatukset yhtä hohtavina ja selvinä kuin unet. He saivat\nyht'äkkiä näköhäiriöitä; he etsivät vuoriseinästä ovea paetakseen\nja koettivat päästä sen läpi. Toiset luullen olevansa myrskysäällä\nmerellä huusivat laivan komennussanoja, tai peräytyivät kauhuissaan\nnähdessään pilvissä punilaisia joukkoja. Olipa sellaisiakin, jotka\nkuvittelivat olevansa jossain juhlassa ja lauloivat.\n\nUseat joutuivat kummallisen hulluuden valtaan ja toistivat\ntaukoamatta samaa sanaa ja tekivät saman liikkeen. Sitten nostaessaan\npäänsä ylös ja katsoessaan toisiinsa purskahtivat he tukahuttavaan\nitkuun nähdessään toistensa kamalasti surkastuneet kasvot. Muutamat\neivät enää kärsineet ja saadakseen aikaa kulumaan, he kertoivat\nvaaroista, joista he olivat päässeet.\n\nHeidän kaikkien kuolema oli varma, se saapui kohtakin. Kuinka monta\nkertaa he olivatkaan koettaneet avata itselleen tietä! Mitä siihen\ntulee että olisi rukoiltu voittajilta antaumisehtoja, niin eihän\nheillä ollut siihen mitään keinoa. Eiväthän he edes tietäneet, missä\nHamilkar olikaan.\n\nTuuli puhalsi rotkon puolelta. Se viuhkoi ristikon ylitse taukoamatta\nhiekkaa, joka takertui barbarien viittoihin ja hiuksiin ikäänkuin\nmaa olisi noussut heidän päälleen haudatakseen heidät alleen. Ei\nmissään näkynyt liikettä; ikuinen vuoristo tuntui heistä joka aamu\nyhä korkeammalta.\n\nToisinaan lensi lintuparvi vinhaa vauhtia sinisellä taivaalla,\nvapaassa ilmassa. He sulkivat silmänsä voidakseen olla niitä\nnäkemättä.\n\nEnsiksi alkoivat korvat humista, kynnet mustuivat, vilu tuntui\nrinnassa; sitten pantiin kyljelleen maata ja sammuttiin\nvaikertelemattakaan.\n\nYhdeksäntenätoista päivänä oli kuollut kaksituhatta aasialaista,\ntuhat viisisataa arkipelagilaista, kahdeksantuhatta libyalaista,\nnuorimmat palkkasotureista ja kokonaiset heimot -- yhteensä\nkaksikymmentätuhatta sotilasta, puolet armeijasta.\n\nAutharitos, jolla ei ollut enää muuta kuin viisikymmentä gallialaista\naikoi jo surmata itsensä lopettaakseen kaiken, kun hän vastapäätä\nitseään kallion reunalla oli näkevinään miehen.\n\nOllessaan niin korkealla näytti tämä mies aivan kääpiöltä. Yhtäkaikki\neroitti Autharitos hänen vasemmassa kädessään olevan apilanlehden\nmuotoisen kilven. Hän huusi: \"Karthagolainen!\" ja heti paikalla\ntasangolla, ristikon edessä, lohkareiden juurella kaikki nousivat.\nSotilas käveli kallion reunalla; alhaalta barbarit katselivat häntä.\n\nSpendius sieppasi härän kallon; kietoi sen ympärille kahdesta vyöstä\notsanauhan, pisti sen sarvet alaspäin seipään nenään rauhallisten\naikeiden merkiksi. Karthagolainen poistui. He odottivat.\n\nKuten kivi, joka irtaantuu kalliosta, putosi vihdoin illalla ylhäältä\nmiekankannatin. Se oli punaisesta nahasta tehty, ompeluksilla\nkirjailtu ja koristettu kolmella timanttitähdellä, ja keskellä oli\nSuuren Neuvoston merkki: hevonen palmun juurella. Se oli Hamilkarin\nvastaus, hänen lähettämänsä turvakirje.\n\nHeidän ei tarvinnut mitään pelätä: jokainen onnen vaihdos\nlopetti heidän kärsimyksensä. Suunnaton ilo valtasi heidät. He\nsyleilivät toisiaan, itkivät. Spendius, Autharitos ja Zarxas,\nneljä italialaista, yksi neekeri ja kaksi spartalaista tarjoutui\nvälittäjiksi. Heidät hyväksyttiin heti. Mutta he eivät tietäneet,\nmiten he pääsisivät solasta pois.\n\nMutta lohkareiden puolelta kuului pauketta; ja korkein heilahti\nja vyöryi aivan alas. Vaikka niitä barbarien puolelta ei saanut\nliikkumaan, sillä olisi siinä tapauksessa täytynyt saada ne liukumaan\nloivaa pintaa myöten ylöspäin (ja sitäpaitsi ne olivat aivan ahtaan\naukon suussa kiinni), niin toiselta puolen ei tarvinnut muuta kuin\nvoimakkaasti lykätä saadakseen ne vyörymään alas. Karthagolaiset\ntyrkkivät niitä, ja päivän noustessa ne ulottuivat tasangolle kuten\njättiläissuurten portaiden rauniot.\n\nBarbarit eivät vielä voineet kavuta niitä ylös. Heille ojennettiin\ntikapuita; kaikki riensivät niitä kohden. Erään katapultin täysi\nlataus karkoitti heidät loitommalle; nuo kymmenen ainoastaan vietiin\npois.\n\nHe astuivat klinabarien välissä nojaten kättään hevosen lanteesen\npysyäkseen pystyssä.\n\nNyt kun ensimäinen ilo oli haihtunut, alkoivat he käydä levottomiksi.\nHamilkarin vaatimukset olivat varmaankin julmat. Mutta Spendius\nrauhoitti heitä.\n\n-- \"Minä puhun!\" ja hän kerskaili osaavansa puhua kauniisti koko\narmeijan pelastukseksi.\n\nJoka pensaan takana he näkivät vartioita piilossa. Nämät kumarsivat\nmiekankannattimelle, jonka Spendius oli pannut olalleen.\n\nKun he saapuivat punilaisten leiriin ympäröi sankka parvi heitä, ja he\nkuulivat kuisketta ja nauruja. Erään teltan ovi aukeni. Hamilkar oli\nteltan perällä, istuen rahilla matalan pöydän ääressä, jolla välkkyi\npaljas miekka. Hänen päällikkönsä seisoivat hänen ympärillään.\n\nNähdessään nuo kymmenen miestä hän ensin väistyi taapäin, sitten hän\nkumartui tarkastamaan heitä.\n\nHeidän silmäteränsä näyttivät luonnottoman suurilta, ja silmien\nympärillä oli suuri, musta kehä, joka ulottui aivan korvalehtien\nalareunaan asti; sinertävä nenä törrötti terävänä laihojen, syvien\nryppyjen uurtamien poskien välissä; heidän nahkansa, joka velttona\nriippui, katosi tuhanvärisen tomun peittoon, huulet painautuivat\nkeltaisia hampaita vasten; heistä levisi ilettävä löyhkä; olisi\nluullut heitä avautuneiksi haudoiksi, eläviksi ruumisholveiksi.\n\nKeskellä telttaa oli matolla, jolle johtomiesten tuli istua,\nvadillinen höyryäviä kurbitsoja. Barbarien silmät kiintyivät siihen\nja koko heidän ruumiinsa vapisi ja kyyneleet nousivat heidän\nsilmiinsä. Mutta he hillitsivät itseään.\n\nHamilkar kääntyi poispäin puhutellakseen erästä. Silloin he kaikki\nryntäsivät maahan suulleen vadin kimppuun. Kasvot painuivat rasvaan\nja ahmimisen läiskeesen yhtyi ilonnyyhkytys. Enemmän hämmästyksestä\nkuin säälistä sallittiin heidän lopettaa ateriansa. Kun he olivat\nnousseet, viittasi Hamilkar miekanhihnaa kantavaa miestä puhumaan.\nSpendius pelkäsi; hän änkytti.\n\nKuunnellessaan häntä pyöritti Hamilkar sormensa ympäri suurta\nkultasormusta, samaa, jolla oli painettu Karthagon leima\nmiekankannattimeen. Hän pudotti sen maahan; Spendius nosti sen heti\nylös; herransa edessä sai orja entiset tapansa. Toiset värisivät\nvimmasta suuttuen tästä nöyryydestä.\n\nMutta kreikkalainen korotti äänensä ja muistuttaen Hannon rikoksia,\njonka hän tiesi olevan Barkaksen vihollisen, koetti hän kertomalla\nheidän kurjuudestaan ja muistuttaen heidän uskollisuudestaan saada\nHamilkarin heltymään; hän puhui kauvan, nopeasti, vaanien, melkein\nkiivaasti; lopulla riisti hänen hehkuva älynsä hänet niin kokonaan\nmukaansa, että hän unohti surunsa.\n\nHamilkar vastasi hyväksyvänsä heidän puolustelunsa. Rauha oli siis\nsolmittava, ja tällä kertaa lopullinen rauha! Mutta hän vaati, että\nhänen haltuunsa jätettäisiin kymmenen palkkasoturia hänen oman\nvalintansa mukaan, aseitta ja vaatteitta.\n\nHe eivät odottaneet näin suurta lempeyttä; Spendius huudahti:\n\n-- \"Kaksikymmentä, jos tahdot, valtias!\"\n\n-- \"Ei! kymmenen riittää minulle\", vastasi Hamilkar lempeästi.\n\nHeidän annettiin poistua teltasta neuvotellakseen. Kun he olivat\nyksin vastusti Autharitos kymmenen toverin uhraamista, ja Zarxas\nsanoi Spendiukselle:\n\n-- \"Miksi et surmannut häntä? hänen miekkansa oli pöydällä aivan\nedessäsi!\"\n\n-- \"Surmata hänet!\" sanoi Spendius; ja hän lausui useampaan kertaan:\n\"Hänet, hänet!\" ikäänkuin asia olisi ollut mahdoton ja Hamilkar\nkuolematon olento.\n\nHe olivat niin uupuneita, että he heittäytyivät maahan selälleen\ntietämättä, mitä he päättäisivät.\n\nSpendius kehoitti heitä suostumaan. Lopulta he myöntyivät ja\npalasivat telttaan.\n\nSilloin laski suffeetti kätensä vuoron perään kunkin kymmenen\nbarbarin käteen puristaen heidän peukaloaan; sitten hän pyyhki\nkätensä pukuunsa, sillä barbarien tahmean ihon kosketus tuntui\nkarkealta ja pehmeältä, ja hänen ruumiinsa läpi kulki väristys.\nSitten hän sanoi heille:\n\n-- \"Tehän olette kaikki barbarien johtomiehiä ja olette vannoneet\nheidän puolestaan?\"\n\n-- \"Niin!\" vastasivat he.\n\n-- \"Vapaaehtoisesti, sydämen pohjasta ja aikoen pitää lupauksenne?\"\n\nHe vakuuttivat palaavansa toisten luo pannakseen ne täytäntöön.\n\n-- \"No niin!\" jatkoi suffeetti, \"minun, Barkaksen, ja\npalkkasotureitten lähettiläitten välillä tehdyn sopimuksen mukaan\nminä valitsen teidät ja pidän teidät!\"\n\nSpendius kaatui pyörtyneenä matolle. Barbarit vetäytyivät lähemmäksi\ntoisiaan aivan kuin hyljäten hänet; ei kuulunut sanaakaan, ei\nvalitusta.\n\nHeidän toverinsa odottivat heitä, ja kun eivät nähneet heidän\nsaapuvan, luulivat tulleensa petetyiksi. Lähettiläät olivat\nepäilemättä menneet suffeetin puolelle.\n\nHe odottivat vielä kaksi päivää; kolmannen päivän aamuna he tekivät\npäätöksensä. He nuorien, kärkihakkujen ja nuolien avulla, joita oli\nkiinnitetty vaatekaistojen väliin niin että ne muodostivat ikäänkuin\ntikapuiden astimia, he onnistuivat kiipeämään lohkareiden yli; ja\njätettyään heikoimmat jälkeensä, he noin kolmentuhannen miehen\nsuuruisena joukkona lähtivät liikkeelle yhtyäkseen Tuniksen armeijaan.\n\nRotkon yläpuolella oli niitty, jolla kasvoi siellä täällä pensaita;\nbarbarit söivät niiden lehtisilmukoita. Sitten he tapasivat\npapupellon; ja kaikki katosi aivan kuin parvi heinäsirkkoja olisi\nkulkenut sen yli. Kolme tuntia myöhemmin he saapuivat toiselle\ntasangolle, jota vihannoivat kukkulat ympäröivät.\n\nNäiden kunnaiden välisissä laaksoissa he näkivät hopeanvärisiä\nlyhteitä välkkyvän vähän matkan päässä toisistaan; auringon\nsokaisemat barbarit näkivät epäselvästi niiden alapuolella suuria,\nmustia möhkäleitä, jotka kannattivat noita hopealyhteitä. Äkkiä ne\nnousivat aivan kuin olisivat auenneet Ne olivat peitsiä pelottavasti\nasestettujen norsujen selässä olevissa torneissa.\n\nPaitsi rinnassaan olevaa kärkeä, pistorautoja hampaissaan,\npronssilevyjä kyljissään ja tikareja polvisuojissaan; -- oli niillä\nkärsän päässä nahkarengas johon oli kiinnitetty suuren tikarin kahva;\nkun ne olivat yht'aikaa astuneet esiin tasangon perältä, astuivat ne\ntasaisesti joka sivulta eteenpäin.\n\nSanomaton kauhu sai barbarit aivan jähmettymään. He eivät koettaneet\nedes paetakaan. He olivat jo saarroksessa.\n\nNorsut tunkeutuivat tähän ihmiskasaan; rintapiikit puhkoivat sen,\nhampaiden raudat viiltelivät sitä kuin auran vantaat; ne silpoivat,\nhalkoivat, hakkasivat kärsänsä sirpeillä; tulinuolia täynnä olevat\ntornit näyttivät liikkuvilta tulivuorilta; ei näkynyt muuta kuin\nyksi ainoa laaja kasa, jossa ihmisliha muodosti valkoisia pilkkuja,\npronssilevyt harmaita täpliä, veri punaisia suihkuja; nuo pelottavat\neläimet raivasivat kulkiessaan keskelle kaikkea mustia vakoja.\nHurjinta norsua ohjasi eräs numidialainen, jonka päätä koristi\nsulkadiademi. Hän sinkoi heittokeihäitä pelottavan nopeasti, päästäen\ntuon tuostakin pitkän kimakan vihellyksen; -- ja nuo suuret eläimet,\njotka olivat tottelevaisia kuin koirat, käänsivät tämän teurastuksen\naikana silmänsä häneen päin.\n\nHeidän kehänsä supistui yhä enemmän; nääntyneet barbarit eivät enää\ntehneet vastarintaa; kohta olivat norsut tasangon keskellä. Niillä\nei ollut tilaa liikkua. Ne kasaantuivat nousten puoleksi pystyyn, ja\nniiden hampaat sotkeutuivat yhteen. Äkkiä Narr' Havas rauhoitti ne,\nja kääntyen ympäri ne palasivat juoksu jalkaa kukkuloiden luo.\n\nMutta kaksi syntagmaa sotilaita oli paennut oikealle erääseen\nnotkoon, heittivät aseensa ja polvillaan he ojensivat kätensä\npunilaisten telttoja kohden rukoillen armoa.\n\nHeidän jalkansa ja kätensä sidottiin; kun heidät sitten oli pantu\nmaahan riviin toinen toisensa viereen, tuotiin norsut takaisin.\n\nRinnat rusahtivat kuten puulippaat, joita murskataan; norsun jokainen\naskel mursi kaksi miestä; niiden suuret jalat painuivat ruumiisiin,\nniin että näytti siltä kuin norsut olisivat ontuneet. He jatkoivat\nkulkuaan kunnes pääsivät rivin päähän. Tasangolla ei enää nähnyt\nliikettä. Yö saapui. Hamilkar iloitsi katsellessaan tätä kostonsa\nnäytelmää; mutta äkkiä hän vavahti.\n\nHän ja muut näkivät kuudensadan askeleen päässä vasemmalla eräällä\nkukkulalla vielä barbareja! Neljäsataa voimakkainta etruskilaista,\nlibyalaista ja spartalaista palkkasoturia oli jo heti alussa\npäässyt kukkulalle ja pysytellyt epäröiden paikallaan. Toveriensa\nteurastuksen jälkeen he päättivät tunkeutua karthagolaisten joukkojen\nläpi; he laskeutuivat jo tiheissä riveissä ihmeteltävällä ja\npelottavalla tavalla.\n\nAirut lähetettiin heti heidän luokseen. Suffeetti tarvitsi sotilaita;\nhän otti heidät ilman mitään ehtoja vastaan, niin suuresti hän ihaili\nheidän urhoollisuuttaan. He voivat, lisäsi karthagolainen, lähestyä\nhiukan ja mennä hänen osoittamaansa paikkaan, josta he löytäisivät\nruokavaroja.\n\nBarbarit riensivät sinne ja kuluttivat yön syömiseen. Silloin\nkarthagolaiset alkoivat napista suffeetin palkkasotureita kohtaan\nosoittamaa puolueellisuutta vastaan.\n\nTaipuiko hän tämän sammumattoman vihan vaatimuksiin, vai oliko\nkaikki täydellisintä kavaluutta? Seuraavana päivänä hän saapui\nitse avopäin, aseitta, clinabarien saattamana heidän luokseen ja\nilmoitti, että kun hänellä oli liian suuret joukot ruokittavanaan,\nniin hänen aikomuksensa ei ollut pitää heitä kaikkia elossa. Mutta\nkun hän tarvitsi sotilaita, eikä tietänyt miten hän paraimmat\nvalitsisi, niin saivat he keskenään taistella elämän ja kuoleman\nuhalla; sitten hän liittää voittajat omaan henkivartiostoonsa. Olihan\nse kuolema yhtä hyvä, kuin mikä muukin; -- ja silloin, käskien\nsotilaita siirtymään (sillä punilaiset liput estivät palkkasotureita\nnäkemästä ympärilleen), hän heille näytti Narr' Havaksen sataa\nyhdeksääkymmentäkahta norsua, jotka seisoivat yhdessä ainoassa\nrivissä ja heiluttivat kärsillään pitkiä aseita, kuten jättiläiskädet\nolisivat heiluttaneet piiluja heidän päänsä päällä.\n\nBarbarit katsoivat ääneti toisiinsa. Eivät he kalvenneet kuoleman\npelosta, vaan siitä katalasta pakosta, jonka alaisiksi he nyt olivat\njoutuneet.\n\nHeidän yhdessä vietetty elämänsä oli synnyttänyt heidän välilleen\nkestäviä ystävyysliittoja. Leiri korvasi useimmille isänmaan; eläen\nilman perhettä he suuntasivat kaiken hellyyden tarpeensa johonkin\ntoveriin, ja he nukkuivat vieretysten saman viitan alla tähtien\ntuikkeessa. Heidän harhaillessaan taukoamatta kaikenlaisten seutujen\nhalki, läpi surmien ja seikkailujen, oli heidän välilleen muodostunut\nomituinen rakkaus, -- siveettömiä liittoja, jotka olivat yhtä vakavia\nkuin avioliitto, ja joissa vahvempi suojeli heikompaa taistelussa,\nauttoi häntä hyppäämään kuilujen yli, kuivasi hänen otsaltaan\nkuumeen hien, varasti hänelle ruokaa; ja toinen, tien varrelta\nlöydetty lapsi, sitten palkkasoturiksi kehittynyt mies, korvasi tämän\nhellyyden aviovaimon tuhansilla huomaavaisuuksilla ja palveluksilla.\n\nHe vaihtoivat nyt kaulanauhoja ja korvarenkaita, lahjoja, jotka\nhe ennen suuren vaaran jälkeen hurmauksen hetkinä olivat antaneet\ntoisilleen. Kaikki tahtoivat kuolla, ei kukaan surmata. Siellä täällä\nnäki jonkun nuoren sanovan harmaapartaiselle miehelle: \"Ei! ei, sinä\nolet voimakkaampi! Sinä kostat meidän puolestamme, surmaa minut!\"\nja mies vastasi: \"Minulla on lyhempi elämä edessä! Iske keskelle\nsydäntä, eläkä ajattele muuta!\" Veljet katselivat toisiinsa kättä\npuristaen, rakastaja sanoi rakastajalle ikuiset jäähyväiset itkien\nhänen olkapäätään vastaan.\n\nHe riisuivat panssarit pois, jotta miekka tunkisi nopeammin\nlihaan. Silloin tulivat näkyviin ne suuret arvet, jotka he olivat\nsaaneet taisteluissa Karthagon puolesta; ne näyttivät pylväihin\nkaiverretuilta kirjoituksilta.\n\nSitten he järjestyivät gladiaattorien tavoin neljään yhtä suureen\nriviin ja alkoivat arasti iskien taistella. Muutamat olivat sitoneet\nsilmänsäkin ja heidän miekkansa halkaisivat ilmaa hapuillen,\nkuten sokean sauva. Karthagolaiset alkoivat kiljua ja solvaista\nheitä pelkureiksi. Barbarit kiihtyivät, ja kohta taistelu muuttui\nyleiseksi, kiihkeäksi, pelottavaksi.\n\nToisinaan kaksi taistelijaa taukosi aivan verissään, vaipuivat\ntoistensa syliin ja kuolivat suudellen toisiaan. Ei kukaan väistynyt.\nHe syöksyivät ojolla oleviin miekkoihin. Heidän raivonsa oli niin\nkiihkeä, että karthagolaiset etäällä pelkäsivät.\n\nVihdoin he taukosivat taistelusta. Rinnat läähättivät raskaasti\nkoristen, ja silmät näkyivät pitkien hiusten takaa, jotka riippuivat\nalas, kuin purppurakylvystä nostettuina. Muutamat pyörivät nopeasti\nympäri kuten otsaan haavoittuneet pantterit. Toiset katselivat\nliikkumattomina edessään olevaa ruumista; sitten he äkkiä repivät\nkynsillään kasvojaan, tarttuivat molemmin käsin miekkaansa ja\npainoivat sen vatsaansa.\n\nKuusikymmentä oli vielä jälellä. He pyysivät saada juotavaa. Heitä\nkäskettiin heittämään miekkansa pois; ja kun he sen olivat tehneet,\ntuotiin heille vettä.\n\nJuuri kun he joivat painaen päänsä ruukkuihin, syöksyi kuusikymmentä\nkarthagolaista takaapäin heidän kimppuunsa ja tappoi heidät\ntikareilla.\n\nHamilkar oli tehnyt tämän noudattaakseen armeijan vaistoa ja\nsitoakseen tämän petoksen kautta heidät itseensä.\n\nSota oli siis loppunut; ainakin hän niin luuli; Matho ei voinut tehdä\nvastarintaa; kärsimättömänä käski suffeetti heti lähteä matkalle.\n\nHänen vakoojansa tulivat ilmoittamaan nähneensä matkueen kulkevan\nLyijy vuorta kohden. Hamilkar ei välittänyt siitä. Kun kerran\npalkkasoturit olivat tuhotut, niin paimenkansat eivät enää häntä\nhäirinneet. Pääasia oli nyt saada Tunis haltuunsa. Hän kulki pitkiä\npäivämatkoja pitäen sitä kohden.\n\nHän oli lähettänyt Narr' Havaksen Karthagoon viemään tietoa voitosta;\nja Numidian kuningas, ylpeillen tästä menestyksestä, saapui Salammbon\nluo.\n\nSalammbo otti hänet vastaan puistossaan, jossa lepäsi tuuhean\nsykomoripuun alla keltaisilla nahkatyynyillä. Taanak seisoi hänen\nvieressään. Hänen kasvojaan verhosi valkoinen vaate, joka peitti\nsuun ja otsan, joten silmät ainoastaan näkyivät; mutta huulet\nhohtivat ohuen kankaan läpi kuten jalokivet hänen sormissaan -- sillä\nSalammbon kädetkin olivat verhotut, eikä hän koko keskustelun aikana\ntehnyt ainoatakaan liikettä.\n\nNarr' Havas ilmoitti hänelle barbarien joutuneen tappiolle. Salammbo\nkiitti siunaten häntä niistä palveluksista, jotka hän oli tehnyt\nhänen isälleen. Sitten alkoi Narr' Havas kertoa taistelusta.\n\nKyyhkyset kujersivat hiljaa palmupuissa heidän ympärillään ja\ntoisia lintuja hyppeli ruohikossa: seppelleivosia, tartessilaisia\nviiriäisiä, punilaisia helmikanoja. Jo kauvan aikaa hoitamatta jäänyt\npuutarha oli villiintynyt; metsäkurpitsit kiertelivät kassia-puiden\nlehviä, käärmecnpisto-yrtit hyötyivät ruusukentillä, kaikellaiset\nkasvit muodostivat tiheikköjä ja lehvämajoja; ja viistoon laskeutuvat\nauringon säteet loivat kuten metsässä siellä täällä lehden varjon\nmaahan. Villiytyneet kotieläimet pakenivat pienimmänkin risahduksen\nkuullessaan. Toisinaan näki gasellin, jonka pieniin mustiin sorkkiin\noli tarttunut maassa olevia riikinkukon sulkia. Etäällä olevan\nkaupungin kohina katosi aaltojen loiskeesen. Taivas oli aivan\nsininen; merellä ei näkynyt ainoatakaan purjetta.\n\nNarr' Havas ei enää puhunut. Salammbo katseli häntä vastaamatta\nmitään. Narr' Havaksella oli liinainen puku, johon kukkia oli\nmaalattu, ja liepeessä riippui kultahetaleita; kaksi hopeanuolta\nkiinnitti hänen palmikoituja hiuksiaan korvien kohdalla; hänen oikea\nkätensä nojasi peitsen varteen, joka oli koristettu elektronrenkailla\nja karvatupsuilla.\n\nSalammbon sielussa heräsi paljon epäselviä ajatuksia katsellessaan\nhäntä. Tuo nuori, lempeä-ääninen ja naisekkaan hentovartaloinen mies\nmiellytti hänen silmiään olemuksensa siroudella ja tuntui hänestä\nvanhemmalta sisarelta, jonka Baalit lähettivät häntä turvaamaan.\nMuisto Mathosta välähti äkkiä esiin; hän ei voinut hillitä haluaan\nsaada tietää, mikä oli oleva Mathon kohtalo.\n\nNarr' Havas vastasi, että karthagolaiset kulkivat Tunista kohden\naikoen sen valloittaa. Sen mukaan kuin hän kuvaili heidän\nonnistumisensa mahdollisuutta ja Mathon heikkoutta, näytti erityinen\ntoivo ilahuttavan Salammbota. Hänen huulensa vapisivat, hänen\nrintansa läähätti. Kun Narr' Havas lupasi itse surmata Mathon\nhuudahti Salammbo: -- \"Niin! surmaa hänet, sen täytyy tapahtua!\"\n\nNumidialainen sanoi kiihkeästi haluavansa Mathon kuolemaa, sillä\nsodan loputtua oli hän tuleva Salammbon aviomieheksi.\n\nSalammbo vavahti ja painoi päänsä alas.\n\nMutta Narr' Havas jatkoi verraten kaihoaan kukkiin, jotka kaihoavat\nsadetta, eksyneihin matkamiehiin, jotka odottavat päivää. Hän sanoi\nvielä Salammbolle, että hän oli kauniimpi kuin kuu, suloisempi kuin\naamun tuuli ja majaystävän kasvot. Hän aikoi tuottaa hänelle mustien\nmaasta kalleuksia, joita ei löytynyt Karthagossa, ja heidän asuntonsa\nlattiat olivat kultahiekalla sirotettavat.\n\nIllan tullen balsamin tuoksu täytti ilman. He katsoivat kauvan aikaa\ntoisiinsa, -- ja Salammbon silmät näyttivät pitkien huntujen lävitse\nkahdelta pilvien lomasta tuikkivilta tähdeltä. Ennen auringon laskua\nNarr' Havas poistui.\n\nVanhimmat tunsivat aivan kuin suuren taakan putoavan hartioiltaan\nhänen lähdettyään Karthagosta. Kansa oli ottanut hänet vastaan vielä\nsuuremmalla riemulla kuin edellisellä kerralla. Jos Hamilkar ja\nNumidian kuningas kahden saisivat voiton palkkasotureista, niin olisi\nmahdotonta heitä vastustaa. Siksi päättivät he, heikontaakseen Bar\nkasta, antaa oman lemmikkinsä, vanhan Hannon ottaa osaa Karthagon\nvapauttamiseen.\n\nHän lähti heti läntisiin maakuntiin päin kostaakseen samoilla\nseuduilla, jotka olivat nähneet hänen häpeänsä. Mutta asukkaat ja\nbarbarit olivat kuolleet, piilossa tai paenneet. Silloin hänen\nvihansa kohdistui itse seutuun. Hän poltti raunioiden rauniot, hän ei\njättänyt ainoatakaan puuta tai heinän kortta; lapset ja rammat, joita\ntavattiin, kidutettiin kuoliaiksi, hän jätti naiset sotilaittensa\nraiskattaviksi ennenkuin ne surmattiin; kauneimmat heitettiin hänen\nkantotuoliinsa, -- sillä hänen kamala tautinsa kiihoitti hänessä\nhurjia himoja; ja hän tyydytti niitä epätoivoisen miehen koko\nvimmalla.\n\nUsein painui kukkuloiden harjalla mustia telttarivejä kokoon\nkuten tuulen kaatamina, ja sitten näki suurien kiiltoreunaisten\nkiekkojen, jotka tunsi kärryn pyöriksi, surkeasti natisten katoavan\nvähitellen laaksoon. Ne heimot, jotka olivat lähteneet pois Karthagon\npiirityksestä, harhailivat siten maakuntien halki odottaen sopivaa\ntilaisuutta, jotain palkkasoturien saamaa voittoa, palatakseen\ntakaisin. Mutta pelosta tai nälästä he kaikki jatkoivat tietään\nkotiseuduilleen ja katosivat.\n\nHamilkar ei laisinkaan kadehtinut Hannon menestystä. Mutta hän tahtoi\nkiireesti saada kaiken loppumaan; siksi käski hän Hannoa hyökkäämään\nTunista vastaan; ja Hanno, joka kaikesta huolimatta rakasti\nisänmaataan, saapui määräpäivänä kaupungin muurien edustalle.\n\nKaupungilla oli puolustusväkenään, paitsi kaupungin vakinaisia\nasukkaita, kaksitoistatuhatta palkkasoturia, sitten kaikki\nsaastaisten-ruokien-syöjät, sillä he olivat kuten Mathokin jääneet\nKarthagon näköpiirin sisälle ja roskaväki ja shalishim katselivat\netäältä sen korkeita muuria, joiden takana he uneksivat löytyvän\näärettömiä nautintoja. Tämän yhteisen, vihan vaikutuksesta\njärjestettiin puolustus hyvinkin pian. Leileistä tehtiin kypäriä,\nkaikki puutarhojen palmut katkottiin keihäiden varsiksi, kaivettiin\nkaivoja ja ruuakseen he pyydystivät järven rannalta suuria valkoisia\nruumiilla ja saastalla ruokittuja kaloja. Heidän vallituksensa,\njoita Karthago kateellisina oli pidättänyt raunioina, olivat niin\nheikkoja, että ne voi melkein olkapäällään kaataa kumoon. Matho tukki\nniiden reijät talojen kivillä. Se oli viimeinen taistelu; hän ei\nmitään toivonut, ja yhtä kaikki hän sanoi itselleen, että onni oli\nvaihtuvainen.\n\nLähestyessään näkivät karthagolaiset vallilla miehen, joka kohosi\nvyötäröistä asti sen ylitse. Hänen ympärillään suhahtelevat nuolet\nnäyttivät häntä peloittavan yhtä vähän kuin pääskysparvi. Kummallista\nkyllä ei ainoakaan osunut häneen.\n\nHamilkar leiriytyi kaupungin eteläpuolelle; hänen oikealla puolellaan\npiti Narr' Havas Rhadeksen tasangon ja Hanno järven rannan\nhallussaan; toistaiseksi piti kunkin kolmen johtajan säilyttää\nasemansa ja yht'aikaa hyökätä kaupungin muureja vastaan.\n\nMutta Hamilkar tahtoi ensin näyttää palkkasotureille, että hän\naikoi rangaista heitä kuin orjia. Hänen käskystään nuo kymmenen\nlähettilästä naulittiin vieretysten ristiin eräälle kukkulalle,\nvastapäätä kaupunkia.\n\nTämän nähdessään poistuivat piiritetyt valleilta.\n\nMatho oli arvellut, että jos hän voisi pujahtaa muurin ja Narr'\nHavaksen telttojen välitse niin sukkelasti etteivät numidialaiset\nennättäisi lähteä liikkeelle, niin voisi hän hyökätä takaapäin\nkarthagolaisten jalkaväen kimppuun, joka siten joutuisi hänen\nosastonsa ja kaupungin väliin. Hän syöksyi sotavanhuksiensa kanssa\nulos kaupungista.\n\nNarr' Havas huomasi sen; riensi pitkin järven rantaa ja käski Hannoa\nlähettämään miehiä Hamilkarin avuksi. Luuliko hän Barkasta liian\nheikoksi vastus taaksensa palkkasotureja? Oliko se petosta vai\ntyhmyyttä? Kukaan ei koskaan saanut sitä tietää.\n\nHaluten nöyryyttää kilpailijaansa ei Hanno viivytellyt. Hän\nhuusi puhaltamaan torviin ja koko hänen armeijansa hyökkäsi\nbarbarien kimppuun. Nämä peräytyivät ja syöksyivät suoraan päin\nkarthagolaisia; he kaatoivat ne kumoon, polkivat jalkoihinsa ja siten\nhyökätessään eteenpäin he saapuivat Hannon teltan luo, jossa tämä\noli kolmenkymmenen karthagolaisen, Vanhimpien kuuluisimpien jäsenten\nseurassa.\n\nHän näytti hämmästyvän tätä uhkarohkeutta; hän huusi päälliköltään\navuksi. Kaikki ojensivat kätensä hänen kurkkuunsa huutaen\nhäväistyksiä. Joukko tungeskeli, ja niiden, jotka olivat tarttuneet\nhäneen, oli vaikea pidellä häntä käsissään. Hän koetti sillä välin\nkuiskata heidän korvaansa: -- \"Minä annan sinulle kaikki, mitä\ntahdot! Minä olen rikas! Pelasta minut!\" He vetivät hänet mukaansa;\nniin raskas kuin hän olikin ei hänen jalkansa koskettaneet maata.\nVanhimmat oli viety. Hänen kauhunsa kas voi. \"Te olette voittaneet\nminut! Minä olen teidän vankinne! Minä maksan lunnaat! Kuulkaa minua,\nystäväni!\" Ja kun häntä olkapäillä, jotka painuivat hänen kylkiinsä,\nkannettiin pois, hän huusi tavan takaa: \"Mitä te teette? Mitä\naijotte? Näettehän etten minä vastusta! Minä olen aina ollut hyvä!\"\n\nPortin luo oli pystytetty jättiläissuuri risti. Barbarit karjuivat:\n\"Tänne! tänne!\" Mutta hän korotti vielä enemmän ääntään, ja kaikkien\nheidän jumaliensa nimessä hän anoi heitä viemään hänet shalishimin\nluo, sillä hänellä oli uskottavana tälle asia, josta kaikkien heidän\npelastus riippui.\n\nHe pysähtyivät, muutamat väittivät olevan viisainta kutsua Matho\nsaapuville. Lähdettiin häntä etsimään.\n\nHanno vaipui ruohikolle; ja hän näki ympärillään toisiakin ristejä,\nikäänkuin kidutus, jonka alaiseksi hän oli joutuva, olisi jo\nedeltäpäin moninkertaiseksi aijottu; hän koetti kaikin tavoin\nvakuuttaa itselleen erehtyvänsä, että ristejä olikin vain yksi,\nvieläpä uskoa, ettei niitä ollut laisinkaan. Lopulta nostettiin hänet\nylös.\n\n-- \"Puhu!\" sanoi Matho.\n\nHän tarjoutui luovuttamaan heille Hamilkarin, sen jälkeen he molemmat\npalaisivat yhdessä Karthagoon ja hallitsisivat kuninkaina.\n\nMatho poistui viitaten toisia kiiruhtamaan. Se oli, arveli hän,\npelkkä juoni ajan voittamiseksi.\n\nBarbari erehtyi; Hanno oli nyt siinä epätoivoisessa asemassa, jossa\nei ihminen enää välitä mistään, ja sitäpaitsi vihasi hän niin\nsuuresti Hamilkaria, että pienimmänkin pelastuksen toivon tähden\nolisi ollut valmis uhraamaan hänet ja kaikki hänen sotilaansa.\n\nVanhimmat viruivat jo noiden kolmenkymmenen ristin juurella maassa;\njo oli nuoria pantu heidän kainaloittensa alle. Silloin vanha\nsuffeetti ymmärtäessään täytyvänsä kuolla alkoi itkeä.\n\nHäneltä revittiin viimeisetkin vaatteet yltä -- ja hänen koko\nkauhistuttava ruumiinsa tuli näkyviin. Paiseet täyttivät koko tuon\nmuodottoman möhkäleen; pöhöttyneissä jaloissa peittyivät kynnet lihan\nalle; sormista riippui kuten vihertäviä kaistaleita; ja kyyneleet,\njotka virtasivat hänen poskiensa ajoksien välitse antoivat hänen\nkasvoilleen pelottavan surkean ilmeen, ne kun näyttivät ottavan\nenemmän tilaa hänen kuin muiden ihmisolentojen kasvoilla. Hänen\npuoliksi auennut kuninkaallinen otsanauhansa laahasi hänen valkoisten\nhiuksiensa keralla maassa.\n\nHe luulivat, ettei heillä ei olisi kyllin vahvoja nuoria kiskoakseen\nhänet ylös ristille, ja he naulitsivat hänet siihen punilaiseen\ntapaan ennenkuin risti nostettiin ylös. Mutta tuskan keralla heräsi\nhänen ylpeytensä. Hän alkoi syytää heille solvauksia. Hän sylki\nvaahtoa ja väänteli ruumistaan merihirviön tavoin, jota rannalla\ntapetaan, ennustaen heille, että he tulevat kuolemaan vielä\nkamalammalla tavalla kuin hän ja että hänen kuolemansa kostetaan.\n\nSe olikin jo tapahtunut. Toisella puolen kaupunkia, josta nyt\nnousi tuliliekkejä ja savupatsaita, vääntelehtivät palkkasoturien\nlähettiläät kuolintuskissa.\n\nMuutamat, jotka ensin olivat pyörtyneet, virkosivat raittiissa\ntuulessa; mutta leuka painui rintaa vasten ja ruumis painui hiukan\nalas, vaikka käsien naulat olivatkin päätä korkeammalla; jaloista\nja käsistä tihkui hitaasti suuria veripisaroita kuten puun oksilta\nkypsiä hedelmiä, -- ja Karthago, golfi, vuoret ja tasanko, kaikki\nnäytti pyörivän heidän silmissään jättiläissuuren pyörän tavoin;\ntoisinaan maasta nouseva tomupilvi kietoi heidät pyörteesensä; heitä\npoltti kamala jano, kieli vääntyi heidän suussaan, ja he tunsivat\nkylmän hien valuvan ruumiista sielun hitaasti erkaantuessa siitä.\n\nÄärettömän syvällä alapuolellaan he näkivät katuja, marssivia\nsotilaita, heiluvia miekkoja; ja taistelun pauhina osui epämääräisenä\nheidän korviinsa, kuten meren pauhina haaksirikkoisille, jotka\nkuolevat laivan mastoon. Italialaiset, jotka olivat muita rotevampia,\nhuusivat vielä; lakedaimonilaiset olivat vaiti ja pitivät silmiään\nummessa; Zärxas, joka ennen oli ollut niin voimakas, taipui nyt kuin\nkatkaistu kaisla; hänen vieressään taivutti etiopialainen päänsä\ntaapäin, ristin poikkipuun yli; Autharitos pyöritti liikkumattomana\nsilmiään; hänen pitkä tukkansa oli tarttunut puun rakoon ja nousi\nhänen otsaltaan suoraan pystyyn, ja korina, joka nousi hänen\nrinnastaan kuului vihan karjunnalta. Spendiuksessa oli herännyt outo\nuljuus; nyt hän halveksi elämää, kun hän varmasti tiesi sen melkein\nkohta loppuvan ikuisesti, ja hän odotti väliäpitämättömänä kuolemaa.\n\nVaikka tajuttomuus jo alkoi heissä saada vallan, niin toisinaan he\nvavahtivat kun siivet siuhkuivat heidän suutaan vastaan. Suuret\nsiivet loivat varjoaan heidän ympärilleen, rääyntää kaikui ilmassa;\nja kun Spendiuksen risti oli korkein, niin sille istahti ensimäinen\nkorppikotka. Silloin hän käänsi päänsä Autharitoksen puoleen ja sanoi\nhänelle hitaasti oudon hymyn levitessä hänen huulilleen:\n\n-- \"Muistatko leijonia Siccan tien varrella?\"\n\n-- \"Ne olivat meidän veljiämme!\" vastasi gallialainen ja heitti\nhenkensä.\n\nTällä välin oli suffeetti puhkaissut muurin ja saapunut kaupungin\nlinnan juurelle. Äkkiä tuulen viima vei sauhun pois ja seutu näkyi\nKarthagoon asti; hän oli näkevittään ihmisiäkin katselemassa Eshmunin\ntemppelin katolta; sitten kääntäessään päätään hän näki vasemmalla,\njärven rannalla, kolmekymmentä tavattoman suurta ristiä.\n\nTehdäkseen ne vielä peloittavimmiksi olivat barbarit nimittäin\nrakentaneet ne yhteen jatketuista telttojen pylväistä; ja\nkolmenkymmenen Vanhimman ruumiit näkyivät hyvin korkealla ilmassa.\nHeidän rinnassaan oli kuten valkoisia perhosia; ne olivat alhaalta\nammuttujen nuolien sulkia.\n\nKorkeimman ristin päästä liehui pitkä, loistava kultanauha; se\nriippui ristillä olevan olkapäällä; siltä puolelta puuttui käsivarsi,\nja Hamilkar saattoi töin tuskin tuntea Hannon. Hänen pehmenneet\nluunsa eivät kestäneet nauloja, ja osia hänen jäsenistään oli\npudonnut pois, -- eikä ristillä ollut muuta kuin kamalat jätteet\nmuistuttaen metsämiesten oven päälle naulattuja eläinten jätteitä.\n\nSuffeetti ei ollut voinut saada minkäänlaisia tietoja: hänen\nedessään oleva kaupunki oli kokonaan peittänyt häneltä sen, mitä\nsen takana tapahtui; ja molemmat alipäälliköt, jotka perätysten oli\nlähetetty kummankin johtajan luo, eivät olleet palanneet. Silloin\nsaapui pakolaisia, jotka toivat tiedon tappiosta, ja punilainen\narmeija seisahtui. Tämä onnettomuus, joka osui juuri keskelle\nheidän voittoaan lamautti heitä. He eivät enää kuulleet Hamilkarin\nmääräyksiä.\n\nMatho käytti sitä hyväkseen jatkaakseen verilöylyään numidialaisten\njoukossa.\n\nHävitettyään Hannon leirin hän oli uudelleen hyökännyt heihin.\nNämät päästivät norsut liikkeelle. Mutta palkkasoturit sieppasivat\ntulikekäleitä muurista, lähestyivät pitkin tasankoa niitä heiluttaen,\nja suuret eläimet syöksyivät kauhuissaan golfiin, jossa ne\nkamppaillen surmasivat toisensa ja hukkuivat raskaiden panssariensa\npainosta. Jo oli Narr' Havas syöksynyt ratsumiehineen esiin; kaikki\nheittäytyivät suulleen maahan; sitten kun hevoset olivat kolmen\naskeleen päässä heistä, he äkkiä hyppäsivät niiden vatsan alle ja\npuhkasivat sen tikariniskulla, ja puolet numidialaisista oli jo\nkaatunut, kun Barkas saapui avuksi.\n\nUupuneet palkkasoturit eivät voineet vastustaa häntä. He peräytyivät\nhyvässä järjestyksessä Kuumienlähteiden vuorelle asti. Suffeetti oli\nsiksi viisas, ettei ajanut heitä takaa. Hän suuntasi kulkunsa Makarin\nsuuta kohden.\n\nTunis oli hänen vallassaan; mutta se ei ollut muuta kuin höyryävä\nrauniokasa. Rauniot vyöryivät muurien aukoista tasangon keskelle\nasti; -- ja aivan perällä, golfin rantojen välissä lykkivät tuulen\najamat norsujen raadot toisiaan kuten saaristo mustia kallioita olisi\nuiskennellut veden pinnalla.\n\nJatkaakseen tätä sotaa oli Narr' Havas tyhjentänyt metsänsä, ottanut\nnuoret ja vanhat, koiraat ja naaraat, eikä hänen kuningaskuntansa\nsotavoima enää koskaan toipunut tästä tappiosta. Kansa, joka\netäältä oli nähnyt heidän tuhonsa, oli siitä aivan epätoivoissaan;\nmiehet valittelivat kaduilla kutsuen heitä nimeltä kuten kuolleita\nystäviään: -- \"Oi! Voittamaton! Voitto! Salama! Pääskynen!\"\nEnsimäisenä päivänä puhuttiin enemmän kuolleista norsuista kuin\nkaatuneista kansalaisista. Mutta seuraavana päivänä näkyivät\nbarbarien teltat Kuumienlähteiden vuoren kukkulalla. Silloin oli\nepätoivo niin rajaton, että monet, varsinkin naiset syöksyivät pää\nedellä alas Akropoliilta.\n\nHamilkarin aikeista ei tiedetty mitään. Hän eli yksin teltassaan,\nhänen luonaan oli vain eräs nuori poika, eikä kukaan koskaan syönyt\nheidän kanssaan, ei edes Narr' Havas. Mutta tämä osoitti hänelle\nerikoisen suurta kunnioitusta Hannon tappion jälkeen; olihan Numidian\nkuninkaalla siksi tärkeätä päästä hänen pojakseen, että hänen koko\naika täytyi olla varuillaan.\n\nTämä toimettomuus oli vain nerokkaiden toimien verhona.\nKaikenlaisilla keinoilla lumosi Hamilkar kylien johtomiehet; ja\npalkkasotureita ajettiin pois, vainottiin ja vaanittiin kuin\nvillipetoja. Heti kun he tulivat johonkin metsään syttyivät\npuut heidän ympärillään tuleen; kun he joivat lähteestä, oli se\nmyrkytetty; luolat, joissa he nukkuivat yöllä, muurattiin umpeen.\nVäestö, heidän entiset kanssarikollisensa, jotka tähän asti olivat\nheitä puolustaneet, vainosivat nyt heitä; ja aina he tunsivat näiden\njoukkojen keskellä karthagolaisia asevarustuksia.\n\nUseiden kasvot olivat punaisten ajosten syömiä; he luulivat saaneensa\nne koskettaessaan Hannoon. Toiset kuvittelivat niiden syntyneen\nSalammbon kalojen syömisestä, ja tuntematta pienintäkään katumusta\nsen johdosta, he kuvittelivat vieläkin kamalampia pyhän raiskauksia,\nnöyryyttääkseen punilaisia jumalia mahdollisimman paljon. He olisivat\ntahtoneet tuhota ne kokonaan.\n\nSiten kuljeksivat he kolme kuukautta pitkin itäistä rantaa,\nsitten Sellum-vuoren taakse ja erämaan hietikon rajalle asti. He\netsivät jotain pakopaikkaa, vaikkapa millaista tahansa. Utica ja\nHippo-Zarytus eivät olleet heitä pettäneet, mutta Hamilkar piiritti\nnäitä molempia kaupunkeja. Palkkasoturit palasivat sitten umpimähkään\npohjoiseen päin teitäkään tuntematta. Hätä ja puute oli hämmentänyt\nheidän järkensä.\n\nHe eivät tunteneet enää muuta kuin epätoivoista katkeruutta, joka\nyhä kasvoi; ja eräänä päivänä he saapuivat Cobuksen rotkoihin, vielä\nkerran Karthagon eteen!\n\nTäällä tapahtui otteluja useammin. Onni suosi vuoroin kumpaakin\npuolta; mutta molemmat olivat siihen määrään uupuneita, että he\ntoivoivat näiden kahakoiden sijasta suurta taistelua, kun se vaan\nolisi sitten viimeinen.\n\nMathon teki mieli itse viedä suffeetille tämä taisteluhaaste. Eräs\nlibyalainen uhrautui siihen toimeen; Nähdessään hänen poistuvan\nkaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän enää palaisi.\n\nHän palasi samana iltana.\n\nHamilkar otti haasteen vastaan. Seuraa vana päivänä auringon\nnoustessa tuli heidän kohdata toisensa Rhadeksen kentällä.\n\nPalkkasoturit tahtoivat tietää, eikö hän ollut sanonut sen enempää,\nja libyalainen jatkoi:\n\n-- \"Kun minä jäin seisomaan hänen eteensä, niin kysyi hän, mitä minä\nodotin; minä vastasin: 'kuolemaani!' Silloin hän vastasi: 'Ei! lähde\npois! sinä kuolet huomenna yhdessä toisten kanssa'.\"\n\nTämä jalomielisyys kummastutti barbareja; muutamia, se kauhistutti ja\nMatho suri sitä, ettei lähettiä oltu surmattu.\n\nHänellä oli vielä kolme tuhatta afrikalaista, tuhatkaksisataa\nkreikkalaista, tuhatviisisataa campanialaista, kaksisataa\niberialaista, neljäsataa etruskilaista, viisisataa samniumilaista,\nneljäkymmentä gallialaista ja ryhmä naffureja, maita kiertäviä\nrosvoja, jotka hän oli tavannut taateliseuduilla, yhteensä\nseitsemäntuhatta kaksisataa yhdeksäntoista sotilasta, mutta ei\nainoatakaan täydellistä syntagmaa. He olivat paikanneet panssariensa\nreijät eläinten olkaimilla ja laittaneet pronssikothurnien sijaan\nrääsysandaaleja. Kupari- tai rautalevyjä oli ommeltu heidän\npukuihinsa; panssaripaidat riippuivat repaleisina heidän yllään ja\narvet näkyivät kuten purppurajuovat käsivarsien karvojen välistä ja\nkasvojen parran keskeltä.\n\nHeidän toverinsa kuoleman aiheuttama viha ylläpiti heidän sieluaan ja\nvahvisti heidän voimiaan; he tunsivat hämärästi olevansa sorrettujen\nrinnassa asuvan jumalan palvelijoita ja ikäänkuin yleisen koston\npappeja! Sitä paitsi suunnattoman vääryyden tuska ja varsinkin\netäältä näkyvä Karthago sai heidät raivoihinsa. He vannoutuivat\ntaistelevansa toinen toisensa puolesta kuolemaan asti.\n\nHe teurastivat ja söivät vetojuhtansa saadakseen mahdollisimman\npaljon voimia; sitten he laskeutuivat levolle. Muutamat rukoilivat\nkääntyen eri tähtiryhmien puoleen.\n\nKarthagolaiset saapuivat tasangolle ennen heitä. He hankasivat\nkilpien reunoja öljyllä, jotta nuolet helpommin liukuisivat pois;\njalkaväki, jolla oli pitkä tukka, leikkasi sen varovaisuuden vuoksi\nedestä lyhyeksi; ja viidennellä tunnilla Hamilkar käski kaataa kaikki\nruoka-astiat, tietäen, että oli epäedullista taistella vatsa liian\ntäytenä. Hänen armeijassaan oli neljätoistatuhatta miestä, siis kaksi\nkertaa enemmän kuin barbarien joukkoja. Ei hän kuitenkaan koskaan\nollut tuntenut itseään niin levottomaksi; jos hän jäi tappiolle, niin\nse oli tasavallan turmio ja hän itse joutui ristiinnaulittavaksi;\njos hän sai voiton, niin silloin hän Pyreneitten, Gallian, Alppien\nyli pääsisi Italiaan ja Barkaksen valta oli kestävä ijankaikkisesti.\nParikymmentä kertaa yössä hän nousi tarkastamaan itse kaikkea\npienimpiä yksityiskohtia myöten. Mitä karthagolaisiin tuli, niin\nheidän pitkällinen kauhunsa oli heidät vimmastuttanut.\n\nNarr' Havas epäili numidialaistensa uskollisuutta. Sitä paitsi\nsaattoivat barbarit voittaa heidät. Kumma heikkous sai hänessä\nvallan; tavan takaa hän joi pitkiä siemauksia vettä.\n\nMutta eräs outo mies avasi hänen telttansa ja laski maahan\nvuorisuolasta tehdyn kruunun, joka oli kirjailtu rikistä ja\nsimpukankuoriruuduista tehdyillä symbooleilla; toisinaan lähetettiin\nsulhaselle hänen hääkruununsa; se oli rakkauden osoitus, jonkinmoinen\nkehoitus.\n\nHamilkarin tytär ei kuitenkaan tuntenut mitään hellempiä tunteita\nNarr' Havasta kohtaan.\n\nMathon muisto vaivasi häntä sietämättömällä tavalla; hänestä tuntui\nkuin tuon miehen kuoleman kautta hänen sielunsa vapautuisi, kuten\nkyykäärmeiden pistoksen parantamiseksi murskataan niitä haavaa\nvastaan. Numidian kuningas kuului hänelle; hän odotti kärsimättömänä\nhäitä ja kun ne piti vietettämän voiton jälkeen, niin Salammbo antoi\nhänelle tämän lahjan yllyttääkseen hänen rohkeuttaan. Silloin pelko\nhaihtui, eikä hän ajatellut muuta kuin onneaan saadessaan niin\nkauniin naisen omakseen.\n\nSama mielikuva oli herännyt Mathossakin; mutta hän torjui sen heti\nluotaan, ja hän omisti rakkautensa asetovereilleen. Hän helli\nniitä kuten osaa omasta olemuksestaan, vihastaan, -- ja hän tunsi\najatuksensa kirkkaammiksi, ruumiinsa voimakkaammaksi; koko hänen\ntehtävänsä oli hänelle nyt niin päivän selvää. Jos hän toisinaan\nhuokasikin, niin hän muisteli Spendiusta.\n\nHän järjesti barbarit kuuteen yhtä pitkään riviin. Keskelle asetti\nhän etruskilaiset, jotka olivat sidotut toisiinsa pronssikahleella;\nampujat olivat niiden takana, ja kummallekin sivustalle hän jakoi\nnaffurit, jotka istuivat lyhytkarvaisten, kameelikurjen sulilla\nkoristettujen kameelien selässä.\n\nSuffeetti järjesti samoin karthagolaiset. Jalkaväen kummankin puolin,\nkepeäaseisten viereen hän asetti clinabarit ja sitten numidialaiset;\nauringon noustessa seisoivat he siten rivissä toinen toisiansa\nvastaan. Kaikki loivat etäältä vimmaisia katseita, toisiinsa. Ensin\noli huomattavissa jonkunmoinen epäröiminen. Vihdoin lähtivät molemmat\narmeijat liikkeelle.\n\nBarbarit astuivat, jotta eivät hengästyisi, hitaasti, tanakasti\npolkien maata; punilaisen armeijan keskus muodosti kuperan kaaren.\nSitten tapahtui kamala yhteensyöksyminen, aivan kuin kahden laivaston\nryske niiden rynnätessä toisiinsa. Barbarien etumainen rivi oli\nsukkelaan auennut ja toisten takana olevat ampujat heittivät\nkuuliaan, nuoliaan ja heittokeihäitään. Karthagolaisten kupera\nrintama vähitellen oikeni, se tuli aivan suoraksi ja sitten taipui\nsisäänpäin; ja nyt lähestyivät molemmin puolin kepeäaseisten osastot\ntoisiaan tasaisesti kuten sulkeutuvan harpin haarat. Barbarit, jotka\nvimmoissaan syöksyivät falangia vastaan tunkeutuivat jo tuohon\naukkoon; he olivat mennä surman suuhun. Matho pidätti heitä, ja\nkarthagolaisten siipien yhä lähetessä hän siirsi ulommaksi rintamansa\nkolme sisempää, riviä; kohta ne asettuivat hänen armeijansa siipien\njatkoksi ja hänen rintamansa tuli kolmea kertaa pitemmäksi.\n\nMutta äärimmäisinä olevat barbarit olivat liian heikkoja, varsinkin\nvasemmanpuoliset, jotka jo olivat tyhjentäneet viinensä, niin että\nkepeäaseiset, jotka nyt hyökkäsivät heitä vastaan, laajalti särkivät\nheidän rivinsä.\n\nMatho veti heidät taapäin. Oikealla siivellä olivat tapparoilla\nvarustetut campanialaiset; hän ajoi ne karthagolaisten vasenta siipeä\nvastaan; keskusta hyökkäsi vihollisen kimppuun ja toisella äärellä\nolevat, jotka nyt olivat turvassa, pidättivät kepeäaseisia.\n\nSilloin Hamilkar jakoi ratsuväkensä eri osastoihin, asetti\nraskasaseisia niiden väliin ja ajoi ne palkkasotureja vastaan.\n\nNäiden kartionmuotoisten joukkojen kärjessä oli ratsumiehiä ja\nleveämmät sivut törröttivät täynnä keihäitä. Barbarien oli mahdotonta\nvastustaa niitä; kreikkalaisella jalkaväellä yksinään oli pronssiset\nvarustukset; kaikilla muilla oli tikareja kepin nenässä, maatiloista\notettuja viikatteita, kärrynpyörän raudoista valmistettuja\nmiekkoja: liian pehmeät terät vääntyivät lyödessä, ja kun he\nkumartuivat taivuttaakseen ne jälleen jalallaan suoriksi, surmasivat\nkarthagolaiset heitä nopeasti oikealta ja vasemmalta.\n\nMutta ketjuunsa kiinnitetyt etruskilaiset; eivät liikkuneet\npaikaltaan; kuolleet, jotka eivät voineet kaatua, olivat toisille\nesteeksi; ja tämä pitkä pronssirivi vuoroin supistui ja laajeni,\nnotkeana kuin käärme, horjumattomana kuin muuri. Barbarit\njärjestyivät sen takana yhä uudelleen, huoahtivat lyhyen hetken; --\nsitten he jälleen syöksyivät aseiden tyngät käsissään taisteluun.\n\nMonella ei enää ollut laisinkaan asetta, ja he syöksyivät\nkarthagolaisten kimppuun purren heitä koiran tavoin kasvoihin.\nYlpeinä riisuivat gallialaiset mekkonsa; etäältä näkyi heidän\nkookkaat valkoiset ruumiinsa: peloittaakseen vihollisia he avasivat\nhaavansa. Punilaisen syntagman keskellä ei enää kuulunut käskyjen\njakajan huutoa; tomun yläpuolelle kohoavat liput vielä jakoivat\nmerkkejä, ja jokainen antoi suuren joukon aaltoilun viedä itsensä\nmukaansa.\n\nHamilkar käski numidilaisia hyökkäämään eteenpäin. Mutta naffurit\nriensivät heitä vastaan.\n\nHe olivat puetut avariin mustiin pukuihin, päälaella oli hiustöyhtö\nja kädessä, virtahevonnahkainen kilpi; he heiluttivat nuoran päähän\nkiinnitettyä kahvatonta terää; ja heidän kokonaan sulilla koristetut\nkameelinsa päästivät pitkiä käheitä korahduksia. Terät osuivat\ntähdättyihin paikkoihin, ponnahtivat taas takaisin ja joku jäsen\nputosi maahan. Raivostuneet eläimet tunkeutuivat syntagman läpi.\nMuutamat niistä, joiden jalat olivat katkenneet kulkivat hypähdellen\nkuten haavoittuneet kameelikurjet.\n\nKoko punilainen jalkaväki hyökkäsi taas barbarien kimppuun; se mursi\nniiden rivit. Heidän osastonsa pyörivät ympäri, erillään toinen\ntoisistaan. Karthagolaisten välkkyvämmät aseet ympäröivät heidät\nkultaisten renkaiden tavoin; keskellä kiehui ihmisparvi, ja suoraan\npaistava aurinko loi miekkojen kärkiin leimahtelevia valkoisia\nväikkeitä. Mutta clinabarien rivejä makasi kuolleina maassa;\npalkkasoturit riisuivat niiltä varustukset, pukivat ne ylleen ja\npalasivat taisteluun. Karthagolaiset erehtyivät ja eksyivät usein\nheidän joukkoonsa. He jähmettyivät kauhusta, tai peräytyivät, ja\netäältä kaikuvat riemuhuudot näyttivät ajavan heitä edellään kuten\nmyrskylaivan sirpaleita. Hamilkar oli aivan epätoivoissaan; kaikki\noli joutumaisillaan tuhon omaksi Mathon nerokkuuden ja palkkasoturien\nurhoollisuuden tähden!\n\nMutta etäältä kuului lukuisien tamburiinien räike. Joukko vanhuksia,\nsairaita, viidentoistavuotiaita lapsia ja naisiakin, jotka eivät\nolleet voineet levottomuuttaan hillitä, oli lähtenyt Karthagosta, ja,\nasettuakseen jonkun pelottavamman voiman turviin, he olivat ottaneet\nHamilkarin palatsista sen ainoan norsun, joka tasavallalla vielä oli\njälellä, -- sen, jonka kärsä oli katkaistu.\n\nSilloin tuntui karthagolaisista, että itse isänmaa saapui muurien\nsuojasta käskemään heitä kuolemaan sen edestä. Uusi vimma valtasi\nheidät, ja numidialaiset riistivät kaikki muut mukaansa.\n\nBarbarit olivat asettuneet keskelle tasankoa selkä erästä kumpua\nvastaan. Heillä ei ollut enää mitään toivoa voittaa ei edes jäädä\neloonkaan; mutta jälellä olevat olivat paraimmat, urhoollisimmat ja\nvoimakkaimmat.\n\nKarthagosta tulleet alkoivat numidialaisten ylitse heitellä paistin\nvartaita, silavaneuloja, vasaroita; miehet, joita konsulit olivat\npelänneet, kuolivat naisten heittämien keppien iskuihin: punilainen\nroskaväki tuhosi palkkasoturit.\n\nHe olivat paenneet kukkulan harjalle. Jokaisen uuden aukon syntyessä\nsulkeutui heidän kehänsä uudelleen; kaksi kertaa se laskeutui alas;\nmutta yhteentörmäys sysäsi heidät heti takaisin kukkulalle; ja\nkarthagolaiset ojensivat sikin sokin käsiään; he pistivät keihäitä\nedessä seisovien jalkojen välitse ja hosuivat umpimähkään. He\nlankesivat vereen; ruumiit vyöryivät liian jyrkkää rinnettä myöten\nalas. Norsu, joka koetti nousta kukkulalle kahlasi vatsaa myöten\nniissä; näytti siltä kuin se olisi nautinnolla astuskellut niiden\npäälle; ja sen katkaistu, päästään leveä kärsä kohosi tuon tuostakin\nilmaan kuten jättiläissuuri iilimato.\n\nSitten kaikki pysähtyivät. Karthagolaiset purivat hammasta katsellen\nylös kukkulalle, jossa barbarit seisoivat.\n\nVihdoin he syöksyivät äkkiä eteenpäin ja ottelu alkoi uudelleen.\nToisinaan palkkasoturit antoivat heidän lähestyä huutaen\nantautuvansa; sitten kamalan pilkallisesti nauraen he yht'äkkiä\nsurmasivat ja surmattiin, ja elossa olevat nousivat sen mukaan kuin\nkuolleet kaatuivat niiden päälle puolustaakseen itseään. Se näytti\nyhä kohoavalta pyramidilta.\n\nPian heitä ei ollut jälellä muuta kuin viisikymmentä, sitten\nkaksikymmentä, sitten kolme ja lopulta ainoastaan kaksi, eräs\ntapparaa heiluttava samniumilainen ja Matho, jolla vielä oli miekka.\n\nSamniumilainen oli polvillaan ja heilutti tapparaansa vuoroin\noikealle ja vasemmalle varoittaen Mathoa häneen suunnatuista\niskuista: \"Valtias, tänne! tuonne! kumarru!\"\n\nMatho oli kadottanut olkasuojuksensa, kypärinsä, panssarinsa; hän\noli aivan alasti, -- kalpeampi kuin kuolleet, hiukset aivan suorina,\nvaahto tukku kummassakin suupielessä, -- ja hänen miekkansa heilui\nniin nopeasti, että se muodosti sädekehän hänen ympärilleen. Eräs\nkivi katkaisi kalvan kahvan juurta myöten, samniumilainen oli\nsurmattu ja karthagolaisten joukko tuli yhä tiheämmäksi, kosketti\nhäneen. Silloin hän nosti ilmaan tyhjät kätensä kuten mies, joka\nkalliolta heittäytyy mereen, ja syöksyi peitsiin.\n\nNe väistyivät hänen edessään. Hän juoksi monta kertaa karthagolaisia\nvastaan. Mutta aina he peräytyivät kääntäen aseensa poispäin.\n\nHänen jalkansa kosketti miekkaa. Matho aikoi siepata sen. Hän tunsi\näkkiä ansan käsiensä ja polviensa ympärillä, ja kaatui.\n\nNarr' Havas oli jo jonkun aikaa seurannut häntä askel askeleelta\nkäsissään suuri verkko, jommoisilla villipetoja pyydystetään, ja,\nkäyttäen hyväkseen hänen kumartumistaan, kietoi hänet siihen.\n\nSitten hänet kiedottiin norsun selkään jäsenet ristiin sidottuina;\nja kaikki ne, jotka eivät olleet haavoittuneita, seurasivat häntä ja\nriensivät meluten Karthagoa kohden.\n\nViesti voitosta oli saapunut sinne, ihmeellistä kyllä, jo kolmantena\nyön hetkenä; Khamonin temppelin klepsydra osotti viidettä tuntia, kun\nhe saapuivat Malquaan; silloin Matho avasi silmänsä. Talojen katoilla\noli niin paljon tulia, että koko kaupunki näytti olevan ilmivalkeassa.\n\nHän kuuli epäselvästi suunnatonta huutoa ja maaten selällään hän\nkatseli tähtiä.\n\nSitten eräs ovi sulkeutui ja pimeys verhosi hänet.\n\nSeuraavana päivänä samalla tunnilla kuoli viimeinen niistä, jotka\nolivat jääneet Piilusolaan.\n\nSamana päivänä, jona heidän toverinsa lähtivät pois, olivat palaavat\nzuaekit vyöryttäneet lohkareet kokonaan pois ja olivat heille jonkun\naikaa antaneet ruokaa.\n\nBarbarit toivoivat yhä vielä Mathon palaavan, -- eivätkä tahtoneet\nmitenkään lähteä vuoristosta, joko siihen oli syynä toivottomuus,\nheikkous, tai tuo sairaiden itsepäisyys, jotka kieltäytyvät\nmuuttamasta paikkaa; vihdoin ruokavarojen loputtua lähtivät zuaekit\npois. Tiedettiin, että barbareja oli tuskin tuhattakolmeasataa enää\njälellä, eikä heidän surmaamisekseen tarvinnut käyttää sotilaita.\n\nVillipedot, varsinkin leijonat, olivat näinä kolmena sotavuotena\nsuuresti lisääntyneet. Narr' Havas oli pannut suuren taputusajon\ntoimeen, sitten ajanut niitä takaa ja sitomalla vuohia aina vähäisen\nmatkan päähän toisistaan ohjannut ne Piilusolaa kohden; -- ja kaikki\nne elivät nyt siellä, kun saapui Vanhimpien lähettämä mies katsomaan,\nmitä barbareista oli jälellä.\n\nPitkin tasankoa makaili leijonia ja ruumiita, kuolleita tuskin voi\neroittaa vaatekappaleista ja aseista. Melkein kaikilta puuttui kasvot\ntai toinen käsivarsi; muutamat näyttivät vielä koskemattomilta;\nmuutamat olivat kokonaan kuivuneet, ja maatuneet päät olivat\nkypärissä; säärisuojustimista pisti esiin lihattomia jalkoja,\nluurangoilla oli viitat yllään; auringon kuivamat luut muodostivat\nvalkoisia läikköjä hiekkaan.\n\nLeijonat makasivat vatsa maata vasten ja käpälät ojossa, räpyttäen\nsilmiään päivän paahteessa, jonka valkoisten kallioiden heijastus\nteki vieläkin kirkkaammaksi. Toiset istuivat takajaloillaan katsoen\nterävästi eteensä; tai puoliksi suurien harjojensa peitossa nukkuivat\nyhtenä keränä. Kaikki näyttivät ravituilta, laiskoilta, väsyneiltä.\nNe olivat liikkumattomia kuin vuori ja kuolleet. Yö saapui; leveät\npunaiset viirut hohtivat lännen taivaalla.\n\nSilloin nousi yhdestä noista kasoista, jotka eri pitkien välimatkojen\npäässä kohosivat tasangolta, horjuva haamumainen olento. Silloin\neräs leijona lähti liikkeelle ja sen suuri ruumis loi mustan varjon\ntaivaan punaisenhohtavaa taustaa vastaan; -- tultuaan aivan miehen\nluo, se kaatoi hänet yhdellä käpälän iskulla.\n\nSitten laskeutuen vatsalleen se hampaillaan kiskoi sisälmykset ulos.\n\nSen jälkeen se avasi suuren kitansa selko selälleen ja päästi\nmuutamia minuutteja kestävän karjunnan, johon vuorien kaiku vastasi\nja joka vähitellen katosi autioon avaruuteen.\n\nÄkkiä alkoivat pienet kivet ylhäällä vyöryä alas. Kuului nopeita\naskeleita, -- ja ristikon puolelta, rotkon puolelta näkyi\nteräväkärkisiä kuonoja ja pystykorvia; keltaiset silmät kiiluivat.\nShakaalit saapuivat syömään jätteitä.\n\nKarthagolainen, joka katseli kumartuen jyrkänteen reunan yli, kääntyi\nlähtemään.\n\n\n\n\nXV.\n\nMATHO.\n\n\nKarthagossa vallitsi riemu, -- syvä, yleinen, rajaton, mieletön\nriemu; raunioiden aukot oli tukittu, jumalien kuvat oli maalattu\nuudestaan, myrtinoksat peittivät katuja, katujen kulmissa paloi\nsuitsutuksia, ja talojen katoilla kansa kirjavissa puvuissaan\nmuodosti ikäänkuin suuria ilmassa aukenevia kukkapenkereitä.\n\nTaukoamattoman puheenkohinan yli kuuluivat katuja kastelevien\nvedenkantajien huudot; Hamilkarin orjat tarjoilivat hänen nimessään\nkäristettyjä ohrajyviä ja raa'an lihan kappaleita; ihmiset puhelivat\nkeskenään, syleilivät itkien toisiaan; tyrilaiset kaupungit olivat\nvalloitetut, paimentolaiset hajoitetut, kaikki barbarit tuhotut.\nAkropolis peittyi värillisiin päiväkatoksiin; sataman ulkopuolella\nrivissä olevien kolmisoutolaivojen keulat kimaltelivat kuin\ntimanttipenkerys; kaikkialle näkyi järjestys palanneen, uusi elämä\nalkoi, suuri onni ilmeni kaikkialla: se oli Salammbon ja Numidian\nkuninkaan hääpäivä.\n\nKhamonin temppelin katolla oli kolme pitkää suunnattomista\nkulta-astioista notkuvaa pöytää, joiden ääressä Pappien, Vanhimpien\nja Rikkaiden oli aikomus aterioida ja neljäs pöytä oli ylempänä muita\nHamilkaria, Narr' Havasta ja Salammbota varten; sillä kun Salammbo\ntuomalla vaipan takaisin oli pelastanut isänmaan, niin teki kansa\nhänen häänsä kansalliseksi ilojuhlaksi ja odotti alhaalla torilla\nhänen tuloaan.\n\nMutta toinen, paljoa polttavampi kiihko ärsytti sen kärsimättömyyttä;\njuhlan kunniaksi oli luvattu surmata Matho.\n\nEnsiksi oli ehdotettu että hänet nyljettäisiin elävältä, aiottiin\nvuodattaa sulaa lyijyä hänen sisälmyksiinsä, tappaa hänet nälkään;\nsitten aiottiin sitoa hänet puuhun kiinni ja apina saisi lyödä\ntakaapäin häntä kivellä päähän; hän oli häväissyt Tanitia, ja Tanitin\npyhät apinat saisivat siten kostaa. Toiset olivat sitä mieltä, että\nhänet oli sidottava dromedarin selkään, kun ensin oli useaan paikkaan\nhänen ruumistaan pistetty öljyyn kastettuja liinatukkoja; -- ja he\niloitsivat ajatellessaan, miten tuo suuri eläin kuljeskelisi pitkin\nkatuja selässään mies, joka kiemurtelisi tulessa, kuten tuulen\nliehuttama soihtu.\n\nMutta ketkä asukkaat saisivat toimekseen hänen kidutuksensa ja\nmiksi riistettäisiin se nautinto toisilta? Tahdottiin panna toimeen\nkuolintapa, johon koko kaupunki ottaisi osaa, niin että kaikkien\nkädet, kaikki aseet, kaikki Karthagon omaisuus, katukivetkin ja\ngolfin aallot voisivat silpoa, murskata, tuhota hänet. Silloin\nVanhimmat päättivät, että hän kulkisi vankilastaan Khamonin torille,\nilman mitään vartijajoukkoa, kädet selän taakse sidottuina; ja\nkiellettiin iskemästä häntä sydämeen, jotta hän eläisi kauvemmin,\npuhkaisemasta silmiä, jotta hän näkisi kidutuksensa aivan loppuun\nasti, heittämästä mitään häntä kohden ja koskemasta häneen kerrallaan\nuseammalla kuin kolmella sormella.\n\nVaikka hänen piti ilmestyä vasta päivän lopulla, niin oltiin hänet\nnäkevinään, ja kansa juoksi Akropolista kohden, kadut tyhjentyivät,\nsitten joukko palasi mutisten. Jo edellisestä illasta asti seisoi\nmuutamia samalla paikalla, ja he huutelivat toisilleen etäältä\nnäyttäen kynsiään, joiden he olivat antaneet kasvaa paremmin\nvoidakseen painaa ne hänen ihoonsa. Toiset kävelivät kiihkoissaan;\nmuutamat olivat niin kalpeita kuin olisivat odottaneet omaa\nmestaustaan.\n\nÄkkiä Mappalioiden perältä näyttäytyi suuria sulkaviuhkoja ihmisten\npäiden yli. Salammbo läksi palatsistaan; kaikkialla kuului\nhelpoituksen henkäys.\n\nMutta kulkue astui askel askeleelta ja kesti kauvan, ennenkuin se\nsaapui.\n\nEnsiksi kulkivat Pataikien papit, sitten Eshmunin, sitten\nMelkarthin papit ja muut pappikunnat samoine merkkeineen ja samassa\njärjestyksessä, jota he olivat uhrauksen aikana noudattaneet.\nMolokin papit kulkivat päät kumarassa, ja kansa kuten katumusta\ntuntien väistyi heidän tieltään. Mutta Rabbetnan papit astuivat\nylpein askelin lyyrat käsissään; papittaret seurasivat heitä\nläpikuultavissa keltaisissa tai mustissa puvuissaan kirkuen\nlintujen tavoin, väännellen ruumistaan kuten käärmeet; tai huilun\nsoidessa he liehuivat matkien tähtien tanssia ja heidän kepeistä\npuvuistaan levisi kaduille huumaava tuoksu. Erikoisella suosiolla\notettiin näiden naisten joukossa vastaan kedeshimit, miehet,\njoilla oli maalatut silmäkulmat, ja jotka kuvasivat jumaluuden\nkaksisukupuolisuutta, ja hajuvesillä pirskoitettuina ja samoin\npuettuina he olivat papittarien näköisiä, vaikka heidän rintansa\nolivatkin litteät ja länteensä kapeammat. Sitäpaitsi vallitsi tänä\npäivänä naisellinen perusvoima ja hämmensi kaiken; salaperänen\naistillisuus lainehti painostavassa ilmassa; soihdut jo syttyivät\npyhien lehtojen perällä; siellä piti yöllä vietettämän suurta\nirstailujuhlaa; kolme laivaa oli tuonut Siciliasta ilotyttöjä ja\ntoisia oli tullut erämaasta.\n\nPappikunnat järjestyivät sen mukaan kuin tulivat temppelin pihoille,\nulompiin pylvästöihin ja pitkin molempia temppelin portaita,\njotka kohosivat muuria myöten ja ylhäällä yhtyivät. Valkoisia\npukuja ilmestyi pylväiden väliin, ja rakennusmuodot täyttyivät\ninhimillisillä patsailla, jotka olivat liikkumattomia kuin kivikuvat.\n\nSitten saapuivat rahainvartijat, maakuntien käskynhaltijat ja\nkaikki Rikkaat. Alhaalla torilla syntyi ankara mellakka. Väkijoukko\ntulvi läheisiltä kaduilta; temppelinpalvelijat ajoivat kansaa\nkeppien avulla takaisin; ja Vanhimpien keskellä, joiden päässä\noli kultatiarat, saapui kanto tuolissa, jonka yläpuolella oli\npurppurakatos, Salammbo.\n\nSuunnaton huuto täytti ilman; cymbaalit ja kalkuttimet soivat\nentistään kovemmin, tamburiinit jyrisivät, ja suuri purppurakatos\nkatosi molempien porttitornien väliin.\n\nSe tuli seuraavassa kerroksessa näkyviin; Salammbo astui hitaasti sen\nalla; sitten hän kulki penkereen poikki ja meni istumaan perälle,\nvaltaistuimelle, joka oli veistetty kilpikonnan kuoresta. Hänen\njalkojensa alle pantiin kolmiportainen norsunluupalli; ensimäisen\nportaan kummankin puolin oli kaksi neekerilasta polvillaan ja\ntoisinaan hän nojasi niiden päihin, käsiään, jotka olivat täynnä\nliian raskaita sormuksia.\n\nVyötäisiltä nilkkaan asti; hän oli verhottu tiuhasilmäiseen\nverkkoon, jonka silmukat: jäljittivät kalan suomuksia: ja loistivat\nkuin simpukankuori; tummansininen vyö verhosi hänen vartalonsa ja\nkahdesta puolikuun muotoisesta kaarteesta näkyivät hänen molemmat\nrintansa; niiden näpykät peittyivät kiiltokivikellukkojen alle.\nPäässä oli riikinkukonsulkainen jalokivistä säteilevä päähine; pitkä\nlumivalkoinen vaippa valui hänen harteiltaan alas, ja kyynärpäät\nkyljissä kiinni, polvet yhdessä, timanttirenkaat käsivarsien ympäri,\nhän istui aivan suorana papillisen juhlallisessa asennossa.\n\nKahdella matalammalla istuimella istuivat hänen isänsä ja hänen\npuolisonsa. Narr' Havas; vaaleankeltaisessa pitkässä puvussa,\npäässä vuorisuolakruunu, jonka alta kaksi Ammonhärän sarvien tavoin\nväännettyä palmikkoa tuli näkyviin; ja Hamilkar, sinipunervassa\nkultaisilla viiniköynnöksillä kirjaillussa mekossaan, kantoi\ntaistelumiekkaa sivullaan.\n\nPöytien rajoittamalla alueella Eshmunin temppelin pythonkäärme makasi\nmaassa ruusuöljylaimiskojen välillä ja purren häntäänsä muodosti\nsuuren, mustan renkaan. Keskellä tätä rengasta oli pronssipylväs,\njonka päällä oli kristallimuna; ja kun päivän valo osui siihen,\nvälkkyi siitä säteitä joka taholle.\n\nSalammbon takana seisoivat Tanitin papit liinaisissa puvuissaan;\nVanhimmat hänen oikealla puolellaan muodostivat tiaroineen pitkän,\nkultaisen rivin, ja toisella puolen Rikkaat smaragdivaltikkoineen\npitkän viheriän rivin,-- jota Veistoin aivan perällä, jossa Molokin\npapit seisoivat rivissä, olisi heidän viittojensa vuoksi luullut\nnäkevänsä purppuramuurin. Muut pappiskunnat seisoivat alemmilla\npenkereillä. Kansa täytti kadut. Se nousi katoille ja ulottui pitkinä\nriveinä ylös Akropoliille asti. Kun kansa siten oli hänen jalkojensa\njuuressa, taivaanlaki hänen päänsä yläpuolella, ja hänen ympärillään\naava meri, golfi, vuoristot ja kaukaiset maakunnat, niin Salammbo\nsuli säihkyvässä puvussaan yhteen Tanitin kanssa ja näytti itse\nKarthagon suojelusjumalattarelta, sen olennoidulta sielulta.\n\nJuhlan piti jatkua koko yö, ja monihaaraisia lamppujalkoja oli\npystytetty kuten puita maalatuille villaliinoille, jotka peittivät\nmatalia pöytiä. Suuret elektronkannut, siniset lasiruukut,\nkilpikonnanluiset lusikat ja pienet pyöreät leivät olivat tiheässä\nhelmillä reunustettujen vatien kaksinkertaisessa rivissä;\nviinirypäleitä lehtineen oli kiedottu kuten thyrsussauvoihin\nnorsunluisten viinipuiden ympärille; jäälohkareita suli ebenbuisissa\nvadeissa, ja sitruunia, granaattiomenia, kurbitseja ja arbuuseja oli\nsuurissa kasoissa korkeissa hopeamaljoissa; villisiat, kita avoinna\nviruivat höysteiden keskellä; jänikset, joilla vielä oli nahka\npäällä, näyttivät hyppelevän kukkien keskellä; sekotettuja liharuokia\noli suurissa simpukankuorissa; leivoksilla oli symbooliset muodot;\nkun nosti vatien kannet ylös, niin niistä lensi kyyhkysiä.\n\nSillä välin riensi orjia mekkojen helmat ylös käärittyinä varpaillaan\nsinne ja tänne; toisinaan lyyrat soittivat jotain hymniä tai kuoro\nlauloi. Kansan melu, joka kuului meren taukoamattomalta pauhinalta,\nvyöryi pitojen ympärillä ja näytti tuudittavan kaiken laajempaan\nsopusointuun; muutamat muistivat palkkasoturien pitoja; vaivuttiin\nonnen unelmiin; aurinko alkoi vaipua mailleen ja kuun sirppi näkyi jo\nvastakkaisella taivaansuunnalla.\n\nMutta Salammbo, aivan kuin joku olisi häntä kutsunut, käänsi päänsä;\nkansa, joka katsoi häneen, seurasi hänen katsettaan.\n\nAkropoliin kukkulalla aukeni kallioon temppelin alle hakatun vankilan\novi; ja tässä mustassa aukossa mies seisoi kynnyksellä.\n\nSyvään kumarassa hän astui ulos kuten pelästynyt villipeto, joka\näkkiä päästetään vapaaksi.\n\nValo häikäisi hänen silmiään; hän seisoi lyhyen hetken\nliikkumattomana. Kaikki olivat tunteneet hänet ja pidättivät\nhengitystään.\n\nTämän uhrin ruumis oli heille jotain aivan erikoista ja melkein\nuskonnolliseen loistoon verhottu. He kumartuivat nähdäkseen hänet,\nvarsinkin naiset. He paloivat kiihkosta saada nähdä sen miehen, joka\noli syössyt heidän lapsensa ja puolisonsa kuolemaan; ja vastoin\ntahtoaan heräsi heidän sielunsa pohjalla ilettävä uteliaisuus,\n-- kiihko tuntea hänet täydellisesti, halu, johon liittyi\nomantunnonvaivoja, ja joka piankin kääntyi sitä suuremmaksi vihaksi.\n\nVihdoin hän läksi liikkeelle; silloin katosi ensimäisen hämmästyksen\nhuumaus. Joukko käsiä kohosi ilmaan, eikä häntä enää näkynyt.\n\nAkropoliin portaissa oli kuusikymmentä astinta. Hän astui niitä\nalas aivan kuin vyöryen vuorelta syöksyvässä virrassa; kolme kertaa\nnähtiin hänen hyppäävän, sitten hän portaiden alapäässä pääsi\njaloilleen seisomaan.\n\nHänen olkapäänsä vuotivat verta, rinta läähätti ankaria sykähdyksiä,\nja hän ponnisti voimiaan niin kovin saadakseen käsien ympärillä\nolevat köydet poikki, että ristikkäin paljaisiin lanteisiin sidotut\nkäsivarret paisuivat kuin käärmeen kappaleet.\n\nSiltä paikalta, jolla hän seisoi, johti useita katuja. Jokaisella\nkadulla oli kolminkertainen sarja kahleita, jotka olivat kiinnitetyt\nPataikien napaan ja ulottuivat yhdensuuntaisina toisesta äärestä\ntoiseen: kansa oli yhtenä tungoksena talojen seinämillä, ja keskellä\nkulkivat Vanhimpien palvelijat heiluttaen ruoskanletkuja.\n\nEräs heistä tyrkkäsi kovalla iskulla häntä eteenpäin; Matho läksi\nliikkeelle.\n\nHe ojensivat käsiään kahleiden yli huutaen, että hänelle oli\njätetty liian leveä tie; ja hän kulki kaikkien sormillaan lyödessä,\nnipistäessä, raapiessa; päästyään yhden kadun päähän ilmestyi toinen;\nmonta kertaa hän syöksyi syrjään purrakseen, kaikki väistyivät\nnopeasti tieltä pois, ketjut pidättivät häntä ja kansa purskahti\nnauruun.\n\nEräs lapsi repäisi häneltä korvan; eräs nuori tyttö, joka piiloitti\nhihaansa värttinän kärjen, halkaisi hänen poskensa; häneltä revittiin\ntukuttain hiuksia päästä ja viilekkeitä lihaa. Toiset tahrivat hänen\nkasvojaan kaikenlaiseen likaan kastetuilla sienillä, jotka olivat\nkiinnitetyt kepin päähän. Veri purskui hänen kaulastaan oikealta\npuolelta; silloin hurja vimma valtasi kaikki. Tämä viimeinen barbari\nedusti heidän silmissään kaikkia barbareja, koko armeijaa; he\nkostivat hänelle kaikki onnettomuutensa, kaikki kauhunsa, kaikki\nhäpeänsä. Kansan raivo kasvoi saadessaan tyydyttää vihaansa? liiaksi\npingoitetut ketjut taipuivat, olivat katkeamaisillaan; he eivät enää\ntunteneet orjien lyöntejä, kun nämät pakottivat heitä peräytymään;\nmuutamat tarraantuivat rakennusten ulkoneviin osiin; seinien kaikki\naukot! olivat täynnä päitä; ja sitä pahaa, mitä he eivät voineet\nhänelle tehdä, sen he ulvoivat.\n\nKuului kamalia, irstaita häväistyksiä sekä ivallisia rohkaisuja\nja rukouksia; ja kun hän ei vielä saanut muka kylliksi kärsiä,\nniin ilmoittivat he vielä kamalampien tuskien odottavan häntä\nijankaikkisuudessa.\n\nTämä suunnaton ulvonta täytti Karthagon typerästi jatkuen. Toisinaan\nmatki koko kansa yhtä ainoata tavua, -- karkeata, kumeata, raivoisaa\nääntä, -- useamman minuutin ajan. Seinät siitä tärisivät ylhäältä\nalas asti, ja kadun molemmat sivut näyttivät Mathon mielestä painuvan\nhäntä kohden, nostavan hänet maasta kuten kaksi jättiläiskäsivartta,\njotka kuristivat hänet ilmassa.\n\nKuitenkin hän muisti kerran ennen tunteneensa jotain samankaltaista.\nSama kansa oli penkereillä, samat katseet, sama viha; mutta silloin\nhän kulki vapaana, kaikki väistyivät syrjään, jumala verhosi\nhänet; -- ja tämä vähitellen selvenevä muisto toi musertavan\nmurheen mukanaan. Varjot kulkivat hänen silmiensä ohi, kaupunki\npyöri hänen päässään, veri virtasi kyljessä olevasta haavasta, hän\ntunsi kuolevansa, hänen polvensa horjuivat ja hän vaipui hitaasti\nkatukiville.\n\nEräs mies meni ottamaan Melkarthin temppelin pylväspihasta hiilien\nkuumentaman kolmijalan poikkiraudan, pisti sen ensimäisen ketjun\nalitse ja painoi sen hänen haavaansa. Näkyi miten liha kärysi; kansan\npilkkahuudot tukahuttivat hänen äänensä; hän oli taas seisaallaan.\n\nKuuden askeleen päässä kaatui hän jälleen, ja vielä kolmannen ja\nneljännen kerran; aina uusi kidutus nostatti hänet ylös. Häneen\npirskoitettiin putkilla kiehuvaa öljyä, sirotettiin pitkin tietä\nlasisiruja; hän jatkoi kulkuaan. Sathebkadun kulmassa hän nojasi\nselkäänsä seinää vastaan erään kaupan kattosuojuksen alla, eikä enää\nliikkunut eteenpäin.\n\nNeuvoston orjat löivät häntä virtahevonnahkaisilla ruoskillaan niin\nvimmatusti ja niin kauvan että heidän mekkonsa ripsuista tihkui\nhikipisaroita. Matho näytti olevan aivan tunnoton; äkkiä hän ponnisti\nvoimansa ja alkoi juosta umpimähkään ja hänen huulensa hörisivät\nkuten vilusta värisevällä. Hän juoksi pitkin Budes-katua, Soepokatua,\nmeni Vihannestorin poikitse ja saapui Khamonin torille.\n\nNyt kuului hän papeille; orjat ajoivat kansanjoukon syrjään; syntyi\nenemmän tilaa. Matho katseli ympärilleen ja hänen silmänsä kohtasivat\nSalammbon.\n\nKun Matho oli astunut ensimäisen askeleensa, oli Salammbo noussut;\nsen mukaan kuin Matho lähestyi, hän oli tietämättään, tahtomattaan\nastunut vähitellen aivan penkereen reunalle; ja pian oli kaikki muu\nhänen ympärillään kadonnut, hän näki vain Mathon. Hänen sielussaan\noli syntynyt hiljaisuus, -- auennut kuilu, johon koko maailma vaipui\nyhden ainoan ajatuksen, muiston, katseen painosta. Tuo mies, joka\nkulki häntä kohden, veti häntä puoleensa.\n\nMathossa ei enää ollut mitään muuta ihmisellistä jälellä kuin silmät;\nhän oli pitkä aivan punainen möhkäle; katkenneet kahleet riippuivat\npitkin reisiä, mutta niitä ei voinut erottaa aivan lihattomien käsien\njänteistä; suu ammotti; silmäkuopista välähti liekit, jotka näyttivät\nnousevan aivan hänen tukkaansa asti; -- ja tuo onneton liikkui yhä\nvielä!\n\nHän saapui aivan penkereen juurelle. Salammbo oli kumartunut\nkaidepuun yli; Mathon pelottavat silmät katsoivat häneen, ja\nSalammbon sielussa heräsi tietoisuus kaikesta siitä, mitä tuo mies\noli kärsinyt hänen tähtensä. Vaikka hän nyt olikin kuolemaisillaan,\nniin Salammbo näki hänet hänen teltassaan, polvillaan, kietoen\nkätensä hänen vyötäisilleen, sopertaen helliä sanoja; hän janosi\nsaada ne vielä kerran tuntea, vielä kerran kuulla; hän ei tahtonut\nhänen kuolemaansa! Tällä hetkellä Matho vavahti kovasti; Salammbo oli\nkirkaista. Matho kaatui taapäin eikä enää liikkunut.\n\nPapit riensivät auttamaan Salammbota ja kantoivat hänet melkein\npyörtyneenä valtaistuimelle. He onnittelivat häntä; olihan se hänen\ntekonsa. Kaikki taputtivat käsiään ja tömistivät jalkojaan ulvoen\nhänen nimeään.\n\nEräs mies syöksyi ruumiin luo. Vaikka hän olikin parraton, oli hänen\nolallaan Molokin pappien punainen vaippa, ja vyössään sellainen\npuukko, jommoisella he paloittelivat uhrilihaa ja jonka kahvan päässä\noli kultainen lasta. Yhdellä ainoalla vetäisyllä hän avasi Mathon\nrinnan, otti sydämen ulos, pani sen lusikalle, ja Shahabarim kohotti\nkätensä ylös uhraten sydämen auringolle.\n\nAurinko painui aaltojen taakse; sen säteet osuivat kuten pitkät\nnuolet aivan punaiseen sydämeen. Taivaankappale vaipui syvemmälle\nmereen, sitä mukaa kun sydämen sykintä heikkeni; viimeiseen\nsykähdykseen se katosi.\n\nSilloin golfista laguuniin ja kannaksesta majakkaan kaikilta\nkaduilta, kaikkien talojen ja temppelien katoilta kuului yksi ainoa\nhuuto; toisinaan se taukosi, alkoi jälleen uudestaan; rakennukset\nsiitä vapisivat; Karthago aivan kuin vääntelehti suonenvedon\ntapaisesti jättiläisilon ja rajattoman toivon vallassa.\n\nYlpeyden hurmauksessa Narr' Havas laski vasemman kätensä Salammbon\nvyötäisille omistamisen merkiksi; ja tarttuen oikealla kädellään\nkultaiseen maljaan hän joi Karthagon suojelushengen kunniaksi.\n\nSalammbo nousi kuten puolisonsakin malja kädessä juodakseen hänkin.\nHän kaatui taaksepäin ja pää painui valtaistuimen selkänojan ylitse\n-- kalpeana, jäykkänä, huulet auki, -- ja auenneet hiukset valuivat\nmaahan asti.\n\nNiin kuoli Hamilkarin tytär siitä, että oli kajonnut Tanitin vaippaan.\n\n\n\n"]