[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwml6q8H31hZ4vD9H8ZWkdVcBMVyG9EcLcdtK3QJNvZs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1368,"Jean Jacques Rousseau ja hänen filosofiansa","Høffding, Harald",1843,1931,"1368-h-ffding-harald-jean-jacques-rousseau-ja-hanen-filosofiansa","1368__Høffding_Harald__Jean_Jacques_Rousseau_ja_hänen_filosofiansa",null,"muistelmat",[],[],"fi",1896,1898,31256,213142,false,52960,[23],"Rousseau, Jean-Jacques, 1712-1778",[25,26,27],"Biographies","History - Early Modern (c. 1450-1750)","Philosophy & Ethics","\"Jean Jacques Rousseau ja hänen filosofiansa\" by Harald Høffding is a philosophical and biographical exploration written in the late 19th century. This work delves into the life and thoughts of the influential thinker Jean Jacques Rousseau, who grappled with fundamental questions concerning human nature, society, and the tension between civilization and natural instincts. Høffding aims to illuminate Rousseau's complex character and philosophical contributions, portraying him as an essential figure in the Enlightenment period.  At the start of the publication, Høffding introduces Rousseau's pivotal moment of awakening while on his way to visit Diderot, during which he comes across a contest question from the Dijon Academy about the effects of arts and sciences on morality. This encounter triggers a profound internal reflection in Rousseau, leading him to question the value of societal progress compared to the purity of nature. The opening passages capture Rousseau's emotional response and his immediate realization of the conflicts between civilized society and authentic human feeling. Høffding highlights Rousseau's lifelong struggle with these dilemmas, setting the stage for a deeper examination of his philosophy and literary works throughout the rest of the text. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Relander, O. (Oskar)",248,"Tanskalaisen filosofin laatima elämäkerta ja esitys Jean-Jacques Rousseaun ajattelusta. Teos tarkastelee Rousseaun elämänvaiheita, luonnetta ja tuotantoa sekä analysoi hänen uskonnollista, poliittista ja pedagogista filosofiaansa suhteessa aikakauden muihin ajattelijoihin.","Harald Höffdingin 'Jean Jacques Rousseau ja hänen filosofiansa' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1368. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","JEAN JACQUES ROUSSEAU JA HÄNEN FILOSOFIANSA\n\nKirj.\n\nHarald Höffding\n\n\nTekijän luvalla suomentanut Oskar Relander\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1898.\n\nHelsingissä Osakeyhtiö Weiling & Göös Aktiebolag 1898\n\n\n\n\n\n\n      Ei syvästä kaivosta vesi puutu.\n\n                        Suomalainen sananlasku.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I  Rousseaun herääminen ja hänen elämänkysymyksensä\n  II  Rousseau ja hänen tunnustuksensa\n III  Elämä, Luonne ja Teokset\n      1. Nuoruus\n      2. Rousseau ja rouva De Worens\n      3. Oleskelu Parisissa\n      4. Rikkautuminen ensyklopedistein kanssa\n      5. Rikkautuminen Voltairen kanssa\n      6. Rousseaun päätökset ja niiden vaikutus hänen elämänsä loppuaikaan\n IV. Rousseaun filosofia\n      1. Rousseaun pääkäsitteet ja hänen ajattelemisensa muoto\n      2. Uskonnollinen kysymys\n      3. Politillis-sosiaalinen kysymys\n      4. Pedagooginen kysymys\n Viitteet.\n\n\n\n\nRousseaun herääminen ja hänen elämänkysymyksensä.\n\n\nLämpimänä kesäpäivänä 1749 käveli Jean Jacques Rousseau Parisista\nVincennesiin tervehtimään Diderotia, joka jossain kirjassaan\nlausumien rohkeitten sanojen vuoksi istui vankeudessa. Matkalla\nluki hän sanomalehteä ja löysi siitä palkintokysymyksen, jonka\noli tehnyt Dijonin akatemia, ja jossa kysyttiin, oliko tieteitten\nja taiteitten uudistuminen edistänyt tapojen puhdistusta vai\nturmeltumista. Kysymys iski häneen kuin salama ja herätti joukon\nsiihen saakka uinuvia ajatuksia. Hänellä sydän sykki ja kyyneleet\ntulvivat. Hän näki uuden maailman edessään ja hänestä tuli uusi\nihminen, sanoi hän itse sittemmin. Viruen puun juurella kirjoitti\nhän samassa muistiin osan siitä esitelmästä, jonka hän sittemmin\nlähetti akatemialle. Kaikesta, mitä hän puun juurella istuessaan\nnäki ja tunsi, kykeni hän muistissaan säilyttämään ja kirjoittamaan\nainoastaan pienen osan. \"Mitä minä olen voinut säilyttää tästä,\nsuurten totuuksien runsaudesta, on heikossa muodossa hajallaan minun\netevimmissä teoksissani, jotka kuuluvat yhteen ja muodostavat yhden\nkokonaisuuden.\" (2:e lettre à Malesherbes).\n\nTässä kuvastuu Rousseau eteemme puolelta, joka oli hänelle erittäin\nkuvaava: hän innostuu, hän itkee, ajatukset kuohuvat hänessä, mutta\nniistä, ei tule pysyväistä aarretta, sillä hän ei voi yksityisiä\naatteita mielessään säilyttää ja kehittää, -- mutta ennen kaikkea\nnäemme hänet tässä elämänkysymyksensä edessä. Hänen siinä puun alla\nollessa kuvastui äkkiä selvästi hänen eteensä vastakohta yhteiskunnan\nja sivistyksen välillä toiselta puolen ja ihmisen luonteen, sen\nhalujen ja kykyjen toiselta puolen.\n\nDijonin akatemia, tosin itse sitä selvään tajuamatta, oli koskettanut\nsuurta kysymystä, minkä erittäinkin kahdeksannentoista vuosisadan\nkeskivaiheilla täytyi sukeutua sen eteen, joka katsoi tapahtumien\npintaa syvemmälle.\n\nRenessanssin taide ja kirjallisuus, luonnontieteiden perustaminen\nja uuden filosofian rohkeat ja nerokkaat aatteet olivat herättäneet\nsuuria toiveita, toivottiin niiden auttavan käsittämään maailmaa\nsekä tuottavan edistystä elämään. Ja siten kerran nykyliike ei\nenää rajoittunut ahtaisiin piireihin. Koko sarja kirjailijoita,\njoista ensimäisinä kulkivat Bayle ja Voltaire, olivat tehneet työtä\nlevittääkseen saavutettuja näkökantoja ja tuloksia laveampiin\npiireihin. Diderotin ja d'Alembertin suuri ensyklopedia, joka\ntähän aikaan oli tekeillä, oli erinomaisesti edistävä suurta\nvalistustyötä, ja avaava kaikille tien luonnontieteiden, filosofian\nja historiallisen kritiikin maailmaan. Koko tämä liike oli jyrkkä\nvastakohta vanhalle maailmankatsomukselle, jolla ei ollut niin\nlaajaa näköpiiriä, joka ei tuntenut niin monia mahdollisuuksia,\nmutta sen sijaan ahtaammassa piirissään vallitsi turvallisena,\nvaiston, traditsioonin ja auktoriteetin kannattamana. Tuottiko nyt\nrikkautuminen vanhan kanssa ihmiskunnalle todellista hyvää? Saattoiko\nturvallisesti kulkea eteenpäin tietä myöten, jolle oli lähdetty, vai\nolikohan niiltä, jotka sokeasti ihailivat uutta sivistystä, jäänyt\nhuomaamatta, että tämän rikkautumisen kautta meni hukkaan oleellisia\narvoja ja mahdollisuuksia?\n\nRousseau on myöhemmin sanonut, että hän aikaisimmasta nuoruudestaan\nsaakka -- vaikka tosin enemmän hämärästi aavistaen kuin selvästi\ntajuten -- oli huomannut inhimillisen luonnon ja silloisen\nsivistyskannan välillä vallitsevan ristiriitaisuuden ja että\nDijonin kysymyksen kautta ainoastaan peite putosi hänen silmiltään.\nUusi sivistys ja sen synnyttämä monimutkainen, levoton, ulospäin\nkääntynyt, tarkoin mietitty ja määritelty elämä eivät hänen\nmielestään osanneet panna arvoa sisälliselle, välittömälle ja\nehdottomalle, välittömälle tunteelle, joka kaikille mahdollisten,\nsuurten elämänkokemusten kautta saattaa päästä yhteyteen korkeimman\nkanssa, -- rauhalliselle onnelle, joka viihtyy juuri pienissä,\nahtaissa oloissa, -- turvalliselle ja vapaalle elämäntavalle. Kun\nhän tästä ajasta pitäen pani luonnon sivistykselle vastakohdaksi,\nkäsitti hän luonnolla: välittömyyttä, yksinkertaisuutta, vapautta ja\nhyvyyttä. Hän syytti sivistystä, että se teki elämän mietiskeleväksi,\nmonimutkaiseksi, väkinäiseksi ja häjyksi.\n\nKirjoituksessaan, jolla Rousseau vuonna 1750 sai Dijonin akatemian\npalkinnon, väittää hän, että \"meidän sielumme ovat turmeltuneet sitä\nmyöten, kuin meidän tieteemme ja taiteemme ovat täydellisyydessä\nedistyneet.\" \"Ylellisyys, höllät tavat ja orjuus ovat aina olleet\nrangaistuksena meidän ylpeille yrityksillemme hyljätä onnellinen\ntietämättömyys, johon ikuinen viisaus on asettanut meidät.\" Vanhan\najan usko ja isänmaallisuus katoavat uusien tapojen tieltä, jotka\ntietoperäinen ja taiteellinen sivistys tuovat muassaan. Nyt on\nmuodissa olla vapaa-ajattelija (esprit fort). Moni Joka nyt kulkee\ntätä tietä, olisi ollut fanaattiko liigan aikana. Nyt kerskaillaan\nsuvaitsevaisuudella. Eipä todellakaan olisi tähän aikaan Sokratesta\npakotettu myrkkymaljaa tyhjentämään, -- mutta sen sijaan toista\npaljoa katkerampaa: pilkan ja ivan, joka on sadoin verroin pahempi\nkuin kuolema! --\n\nTeos on heikko perustelultaan ja retoorinen muodoltaan; mutta se\nvaikutti syvästi lämpönsä ja innostuksensa kautta. Aivan äkkiä tuli\nsen tekijä kuuluisaksi. Huomattiin, että kirjallisuuteen oli tullut\nuusi voima. Se näytti lähinnä vastustavan vapaa-ajattelijoita eli,\nniinkuin niitä pian alettiin kutsua, ensyklopedisteja. Rousseau\nkuului itse ensyklopedistain piiriin, oli osallisena ensyklopedian\ntoimituksessa ja Diderotin ja Holbachin ystävä. Olipa Diderot,\ntosin kyllä halusta paradokseihin, vielä kehoittanutkin Rousseauta\nvastaamaan kysymykseen siihen henkeen, kuin hän vastasi; onpa\nväitetty, että hän se alun pitäen Rousseaussa herätti ajatuksen\ntähän vastaukseen. Mutta semmoisena, mimmoiseksi teos muodostui,\nnäytti se tahtovan vastustaa kritiikkiä ja valistusta. Voltairekin\ntästä pitäen oli nyreä mielessään Rousseauta kohtaan, joka hänestä\ntuntui pilkkaavan kaikkea, minkä puolesta hän itse taisteli, ja\najavan raakuuden asiaa. Voltairen mieliajatus siihen aikaan oli\nkoota kaikki itsenäisesti ajattelevat miehet taisteluun kirkon\ntyranniutta vastaan, jota hän kirjeissään nimitti sanalla l'infâme,\nja hän piti siitä lähtien Rousseauta luopiona, petturina. Mutta\nRousseaun paradokseissa oli aihe, jonka, täysin kehitettynä, vielä\ntäytyi viedä hänet taisteluun vanhan järjestelmän puoltajain kanssa\nyhtä hyvin kuin ensyklopedistain. Sillä ei kirkossa ja valtiossa\nvallitseva vanha järjestelmäkään suonut \"luonnolle\" niinkuin Rousseau\nsen käsitti, sen oikeuksia. Vedotessaan luontoon vetosi hän voimaan,\njoka oli yläpuolella sekä konservatiivia että radikaalista puoluetta.\nMyöhemmissä teoksissaan, pääteoksissaan, kehittää hän ajatuksiaan\nmyös tältä puolelta, ja kun hän siten oli asettunut sekä uutta\nettä vanhaa vastaan, tuli hänestä vanhoilla päivillä yksinäinen ja\nrauhaton mies.\n\nSanamuodoltaan Rousseaun protesti tarkoitti _kaikkea_ sivistystä,\nkirjallisuutta ja taidetta. Tässä muodossa se on retoorinen\nparadoksi, joka saattoi Rousseaun ristiriitaisuuteen itsensä\nkanssa, etenkin kun hän itsekin esiintyi kirjailijana. Että hän\ntuli pukeneeksi väitteensä tämmöisiin liiallisiin muotoihin, on\nselitettävä osaksi sen sivistyksen luonteen kautta, jonka keskellä\nhän eli, osaksi hänen oman persoonallisuutensa ja ajatustapansa\nkautta.\n\nAjan sivistys oli elänyt yli aikansa. Suuret nerot, jotka olivat\npainaneet kuudenteen- ja seitsemänteentoista vuosisataan leimansa,\neivät olleet saaneet vertaisia seuraajia. Vaikuttavat henget olivat\njäljittelijöitä, toiseen käteen toimivia. Rousseau on kirjeessä,\njoka on kirjoitettu vuosi Lyonin kirjoituksen jälkeen (Moultoulle,\n28 p. Toukok. 1751), määritellyt ajan kirjallisuutta, josta hänen\nystävänsä tahtoi keskustella hänen kanssaan, seuraavalla tavalla:\n\"Te tahdotte keskustella kirjallisuudesta, siihen minä mielelläni\nsuostun. Silloin meidän tulee koettaa arvoltaan määrätä kaikkia tämän\najan kummallisuuksia, jota niin suuresti ylistetään sen valistuksen\nvuoksi, ja täydellä syyllä moititaan huonon makunsa vuoksi, -- joka\non synnyttänyt niin paljon kaunosieluja (beaux esprits), mutta on\nniin köyhä neroista: meidän tulee kukilla koristaa suurten, nyt\nunohdettujen miesten hautoja, miesten, jotka laskivat runotarten\ntemppelille ja suurelle filosoofiselle rakennukselle järkähtämättömän\nperustan, mille me nyt rakennamme niin somia korttihuoneita. Jo\nitse kirjoituksessa oli hän ihastuksella viitannut niihin miehiin,\njotka eivät tarvinneet opettaja, koska 'luonto oli säätänyt, että\nheidän piti saada oppilaita': miehiin semmoisiin kuin Bacon,\nDescartes ja Newton, 'näihin ihmiskunnan opettajiin'.\" Myöhemmin\npuolustaessaan aatteitaan (Préface à Narcisse), sanoo hän, että ne\nharvat nerot, jotka kykenevät turmeltumatta tunkeutumaan totuutta\npeittävän verhon läpi, ovat ihmiskunnan valoja ja sille kunniaksi,\nmutta että nämä poikkeukset juuri vahvistavat hänen väitettään. Missä\nsivistystyötä tehtiin ensi kädessä, siinä Rousseau siis vain ihaili\nsitä; mutta hänestä puuttui ajan sivistykseltä alkuperäisyyttä,\nluonnon voimaa ja luonnon raittiutta. Mitä Rousseau tunsi, tunsi\nmyöhemmin myös nuori Goethe. Teoksessan \"Aus meinem Leben\" kuvaa\nGoethe sitä vanhan aikaista elähtänyttä vaikutusta, jonka Ranskan\nkirjallisuus teki ajan nuoreen polveen.\n\nMutta sitäpaitse päätti Rousseau, että taide ja tiede olivat\nulkopuolella elämää. Hän sanoo Dijonin kirjoituksessaan, että\najattelijat eivät saa suuria aikaan, niinkauvan kun valta ja valistus\novat aivan erillään. Asian tällä kannalla ollessa, on kansa pysyvä\nkurjana, turmeltuneena ja onnettomana. Samoin käin hän aikaisemmin\noli moittinut, että sivistys oli erillään alkuperäisestä tuottavasta\nvoimasta, niin hän nyt sanoi sen irtautuneen kansan elämästä.\nMolemmissa kohdin oli hän ristiriidassa Voltairen ja ensyklopedistain\nkanssa, jotka molemmat olivat hyvin tyytyväisiä saavutettuun\n\"valistukseen\" eivätkä muuta pyytäneetkään, kuin että \"la bonne\ncompagnie\" (ylemmät kansanluokat) pääsisivät siitä osallisiksi, vähän\nvälittäen alemmista kansankerroksista.\n\nSyynä Rousseaun sivistyskritiikin paradoksiseen muotoon ei yksistään\nole se, että hän piti sivistystä yleensä aikansa sivistyksen\nkaltaisena, joka oli toisarvoista ja yhteydettä elämän kanssa; syynä\nsiihen oli yhtä. paljon hänen luonteensa kuin hänen lahjojensa\nlaatu. Hänen aatteensa syntyivät kiihtymyksen tilassa. Hän ajatteli\nsysäyksittään, välittömästi ja katkonaisesti. Niitä aatteita,\njotka syntyivät hänessä innostuksen hetkinä, mikä etenkin sattui\nkävelymatkoilla luonnon helmassa, -- aatteita, jotka kuvastivat\nhänelle uusia mahdollisuuksia ja suuria valtaavia näköaloja, -- oli\nhänen myöhemmin hyvin vaikea saada yhtämittaisessa järjestyksessä\nesitetyksi Yhtä suurta iloa, kuin ajatteleminen tuotti hänelle\nvälittömästi edistyessään, yhtä tuskallista oli hänelle työ, kun\nhänen piti muodostaa lukuisia Itsestään kohonneita ajatuksia\nkokonaisuudeksi (Mon portrait Oeuvres et correspondance inèdites. Èd.\npar Streckeisen-Moultou. Paris 1861 s. 286). Useampia kertoja puhui\nhän itsebiograafisissa kirjoituksissaan innostuksen ja miettimisen\naikojen vastakkaisuudesta, syntymisen ja ajattelemisen hetkistä.\nMinkä hän innoissaan näki varmaksi, siihen hän ei aina miettiessään\npäässyt. Siinä hän huomasi omassa sisällisessä maailmassaan\nluonnon ja sivistyksen vastakohdan. Ja tämä omituisuus saattoi\nhänet usein tuomaan ilmi ajatuksensa muodossa, joka rikkoi kaiken\nyhdenjaksoisuuden ja rajoituksen. Ei kukaan hänen aikaisistaan\nhuomannut tätä omituisuutta hänessä niin selvään kuin d'Alembert;\neräässä kirjeessä, jossa hän koettaa saada Voltairea lempeämmin\narvostelemaan Rousseauta, sanoo hän hänestä: \"Jean Jacques on sairas\nmies, jolla on paljon neroa, mutta ainoastaan kuumeessa ollessaan.\nHäntä ei pidä parantaa eikä pilkata.\" Kuumeesta seurasi myös, että\ntunne oli voimakkaampi kuin ajatus. Ainoastaan niillä ajatuksilla,\njoihin tunne saattoi syventyä, oli luonnolliset juuret hänen\nmielessään. Etenkin \"Tunnustustensa\" kolmannessa kirjassa hän puhuu\nnopeisiin tunteisiin liittyneestä hitaasta ajatuskyvystään. Sen\nvuoksi hän tarvitsi yksinäisyyttä voidakseen ajatella.\n\nParadoksiksi käy ajatus, kun se kehitetään perusteillensa\näärimmäisten rajojen ulkopuolelle, jyrkäksi vastakohdaksi\nvastakkaiselle äärimäisyydelle, ja kun muut otaksumiset vielä\nkiihottavat vastustukseen. Jätetään kaikki väliasteet ja edellytykset\nsikseen, kunhan vaan uusi ajatus saadaan esille. Semmoiseen\nparadoksiseen muotoon pukeutuu uusi ajatus aina syntymyksen\nkiihkossa ja kun siihen vaikuttaa halu saada juuri saavutettu\njärkähtämättömästi vahvistetuksi. Vielä \"Emilessä\" huudahtaa Rousseau\nuseampia kertoja: mieluummin paradoksia kuin etuluuloja!\n\nPuolustuskirjoituksissa Dijonin esitykseen (etenkin kuningas\nStanislaukselle ja Bonnetille) ja kirjeissä tavataan tarkemmat\nmäärittelyt ja rajoitukset, jotka ensi hetken kuumuudessa olivat\njääneet tekemättä. Hän hylkää ennenaikaisen, sovitetun, ihmisten\nhaluille ja voimille, määrätyllä paikalla, sopimattoman sivistyksen.\nJa se tietämättömyys, jota hän ylistää, on \"järkevä tietämättömyys\",\njoka rajoittaa tiedonhalua kyvyn mukaan. Etenkin teroittaa, hän. että\nhänen tarkoituksensa aina on ollut estää levittämästä sivistystä,\nmihin se ei sovellu, etenkin siis levittämästä suuren maan\nsivistystä pieneen maahan. Hän selittää tämän sillä tavalla, että\nsivistys ja yhteiskuntaelämä kuluttavat ihmiskunnan luonnonvoimaa,\nja että niiden täydellisyys on vanhuuden ja heikkouden merkki,\njota sen vuoksi ei pidä jouduttaa. Vasta pääteoksessaan (Emile)\non hän onnistunut selvästi kehittämään sitä ajatusta, että kaikki\nsivistys, joka kehittyy sopusuhtaisesti ihmisen halujen ja voimien\nkanssa, ja siis itsenäisesti ja itsetoiminnan kautta, on tervettä,\nja että se yksin on oikeutettua. Päästäkseen tähän ajatukseen sen\nkoko varmuudessa, täytyi Rousseaun oikaista ensimäisiä väitteitään\nenemmän, kuin hän mielellään tahtoi myöntää. Mutta sen tarkemman\nperustelun ja rajoituksen ohella, jonka hän onnistui löytämään, hänen\nvastalauseesensa sivistystä vastaan sisältyi alku uuteen sivistykseen.\n\n\n\n\nII.\n\nRousseau ja hänen tunnustuksensa.\n\n\nTahtoessamme kuvata sen miehen elämää ja luonnetta, joka asetti\nsuuren kulttuurikysymyksen niin paradoksiseen, mutta samalla\nniin hedelmälliseen muotoon, tulee meidän ensinnäkin turvautua\nhänen omiin itsebiograafisiin kirjoituksiinsa. Tuskin kukaan on\nniin laveasti ja avonaisesti puhunut itsestään kuin Rousseau.\nHänen _Confessions_ ovat siinä suhteessa, samoinkuin muissakin,\nyksinäisiä itsebiograafiojen joukossa. Hän on itse kerran (eräässä\n\"Tunnustustensa\" ensimmäisessä suunnitelmassa) lausunut, että hän\navonaisuudessa aikoi mennä pitemmälle kuin Montaignekin: tämä\nkuvasi itsensä ainoastaan sivulta katsoen -- kuka tietää mitä\ntoisella puolen oli, jota hän ei näyttänyt? Rousseau tahtoo näyttää\nmeille kaikki puolet olennostaan! Jollei hän olisi kirjoittanut\n\"Tunnustuksiaan\", olisi kuva hänen luonteestaan varmaan pysynyt\nedullisempana ja miellyttävämpänä, kuin se nyt on. Hän on, niinkuin\nsattuvasti on sanottu, pannut kortit pöydälle. Eikä hän ole jättänyt\npaljon tehtävää psykologisille kamaripalvelijoille, joita uudemmassa\nkirjallisuushistoriassa on niin runsaasti. Hän on itse paljastanut\nkaikki, häpeällisimpiin seikkoihin saakka. Kun hänen Tunnustuksensa\nilmestyivät muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, riistivät ne\nhäneltä monta puoltajaa ja huolestuttivat useita hänen ihailijoitaan.\nIhaillessa hänen teoksiaan oli hänestä tehty ihanne, esikuva. Mutta\nei mihinkään Jean Jacques parka, luonteensa ja elintapansa puolesta,\nniin vähän soveltunut. Meidän esikuviemme tulee olla sopusuhtaisia\nja kuitenkin rajoitettuja luonteita, niiden tulee näyttää meille\nvoimakkaassa ja luontevassa muodossa uusia ominaisuuksia, joita tulee\nkoettaa kehittää sukupolvessa. Vaikka heillä onkin ulkonaisia ja\nsisällisiä taisteluja taisteltavana, tulee heidän kulkea sisällisellä\nvarmuudella maaliaan kohti. Mutta on luonteita, jotka saattavat\nolla hyvin tärkeitä suvun kehitykselle, mutta eivät kuitenkaan\nsovellu esikuviksi. Ne ovat semmoisia, jotka kenties itse nääntyvät\nluonteensa ristiriitaisuuksien painon alla, mutta tämä taistelu\nehkä vie kokemuksiin, jotka valaisevat koko inhimillistä elämää, se\nehkä synnyttää haluja, jotka tähtäävät olevaista kauvemmaksi, mutta\njoita he itse eivät saa tyydytetyiksi, joita he kenties turhaan\nkoettavat saada puetuksi sanoihin. Sisällinen epäsuhtaisuus heidän\nelämässään, kenties herättää suurinta harmia semmoisissa, joiden tie\nei ole kulkenut pitkin jyrkänteitä; mutta se ehkä johtuukin esille\ntunkevien ainesten runsaudesta ja elämän ehtojen laajentumisesta\nja syventymisestä, mikä on tehnyt tyynen, selvän esiintymisen\nmahdottomaksi. Jollei Rousseau olisi tehnyt tunnustuksiaan, olisi\nmeiltä puuttunut melkoinen apulähde ihmisluonteen tuntemiseen.\n\nAlkujaan ei hän aikonut tehdä tunnustuksia. [1] Kun toiselta taholta\nehdotettiin hänelle, että hän kuvaisi omituista elämänjuoksuaan,\nsuostui hän siihen, koska hän siten tahtoi antaa apunsa\ninhimillisen sielunelämän tuntemiseen. Antamalla todellisen kuvan\nihmisen sisäisestä ja ulkonaisesta elämästä tahtoi hän edistää\nitsetuntemusta; \"hän tahtoi tehdä uuden palveluksen ihmiskunnalle\".\nVanhemmassa suunnitelmassa \"Tunnustuksiin\" sanoo hän tahtovansa\nkirjoittaa kirjan, joka on filosoofeille suuresta arvosta, aikanansa\nantaa \"vertausainetta ihmissydämmen tutkimiseen\". \"Tunnustusten\"\nensimmäisessä osassa, niiden nykyisessä asussa, on tämä näkökanta\nvallitseva.\n\nMutta pian pääsi itsebiograafiassa toinen näkökanta etusijaan. Oli\nasioita, jotka rasittivat hänen omaatuntoaan, ja joiden suhteen hän\nhalusi keventää sydäntään. Hänen luonteessaan asui korkeita ja jaloja\nhaluja rinnakkain ainesten kanssa, jotka saattoivat vetää hänet alas\nlikaan ja halpuuteen. Halujensa ja ajatustensa puolesta saattoi hän\nerikoisina hetkinä kohota korkeimpiin piireihin, mutta samalla oli\nhänen hyvin vaikea säilyttää tätä korkeata innostusta ja saattaa\nkoko elämä sopusointuun sen kanssa, mitä hän innostuksen hetkenä oli\ntuntenut. Hänen luonteensa tuli siten muille käsittämättömäksi, ja\nhänelle itselleenkin. On moitittu häntä teeskentelijäksi sen suuren\nristiriidan vuoksi, joka oli hänen suurten aatteidensa ja hänen oman\nsurkean elämänsä välillä. Mutta samoin kuin niin usein teeskentelystä\nsyytettäessä, oli tässäkin syynä syytökseen sielullisen ymmärtämisen\npuute. Jo rouva de Staël on sievällä ja sattuvalla tavalla\npuhdistanut hänet tästä syytöksestä: \"Joka kohoaa yläpuolelle\nitseään mielikuvituksensa ja sielunsa korkean lennon kautta, -- joka\nsulautuu omaan suureen mielenliikutukseensa, ja _joka yksityisinä\nhetkinä tuntee, mitä hän kenties ei aina kykene tuntemaan_, --\ntuleeko semmoista ihmistä syyttää teeskentelystä?\" (Lettres sur\nles ouvrages et le caractère de J. J. Rousseau. 1788 s. 99). Ei\nmikään ollut kaikilla aloilla sen ominaisempaa Rousseaulle, kuin\ntämä ristiriitaisuus hetkellisen innostuksen ja velton tylstymisen\nvälillä. Hän saattoi sekä kohota korkealle, että vaipua syvälle.\nMissä sitten oli todellinen Jean Jacques -- korkeallako vai alhaalla\ninnostuksen ja puhtauden hetkissäkö vai velttouden ja saastutuksen\nhetkissä? Hänelle itselleen olisi ollut yhtä vaikeata vastata tähän\nkysymykseen kuin muillekin. Se tie, jota hän kulki saadakseen\nolentoonsa eheyttäjä yhteyttä, oli katumuksen ja tunnustuksen. Hän\nsanoo kirjeessä (rouva d'Houdetotille, 25 p:ltä Maalisk. 1758): \"Se\nminut erottaa tuntemistani ihmisistä, että minä keskellä vikojani\nolen aina moittinut itseäni niistä.\" Kuitenkaan ei halu tehdä selkoa\nitsestään jälkimaailmalle lähtenyt yksistään sisäisistä syistä. Hänen\navomielisyytensä kautta lähempien ystäviensä seurassa olivat monet\nhänen yksityisistä asioistaan (etenkin lasten hylkääminen) tulleet\ntunnetuiksi ja tuottaneet mieleistä puheainetta vastustajille.\nEtenkin Voltaire ei tässä suhteessa jättänyt mitään tilaisuutta\nkäyttämättä; hänen nimettä julkaisemansa Sentiment du citoyens\n(1764) on kirjallisuuden vastenmielisimpiä häväistyskirjoituksia.\nSe tapa, jolla häntä siinä ahdistettiin vaikutti Rousseauhon hyvin\nvoimakkaasti. Hän käsitti, että jos hän tahtoi säästyä paljoa\npahemmilta syytöksiltä, kuin joihin hän todella oli tehnyt itsensä\nsyypääksi, tuli hänen laveasti esittää omat vaiheensa.\n\nMutta toisenkin muutoksen alaiseksi tuli hänen itsebiograafiansa\nvalmistusaikanaan. Myöhempinä aikoina, kun hänen ja Voltairen ja\nensyklopedistien väli oli rikkautunut, kun hän oli saanut kärsiä\nvainoa Ranskan ja Sveitsin hallitusten puolelta, pääsi sairasmielinen\nepäluuloisuus hänessä suureen valtaan. Hän luuli, että oli\nliittouduttu häntä vastaan hänen mainettaan turmelemaan ja tekemään\nhäntä, riippuvaiseksi ja arvottomaksi ihmisten silmissä. Tämän\nepäluulon vaikutuksen alaisena, joka yltyi melkein mielenviaksi,\nmuuttui itsebiograafia puolustuskirjoitukseksi, vastaväitteeksi\nkaikkiin niihin hyökkäyksiin, joita hän oli huomaavinaan kaikilla\ntahoilla. Tässä mielentilassa ovat \"Tunnustusten\" viimeiset osat\nkirjoitetut, myöskin useissa muistutuksissa aikaisempiin osiin lausuu\nhän sen uuden selityksen ihmisten menettelyyn häntä kohtaan, jonka\nhän nyt luuli löytäneensä.\n\nConfessions ovat siis aiotut sielutieteelliseksi asiakirjaksi,\ntunnustukseksi ja puolustuskirjoitukseksi, ja nämä kolme näkökantaa\novat otettavat huomioon kirjaa lukiessa. Itsestään ymmärrettävä on,\nettä kirjoa tulee käyttää varovaisesti, kun hän puhuu varsinaisista\ntai luulotelluista vihamiehistään. Hän kuvaa Grimmiä, rouva\nd'Epinayta, Diderotia, ja Holbachia ja Voltairea samoin, kuin Dante\nniitä, jotka hän sijoittaa helvettiin. Jokaisessa itsebiograafiassa\njulistetaan semmoisia tuomioita. Sen sijaan voisi luulla, että\nhäneen täydellisesti voi luottaa, kun hän puhuu pahaa itsestään.\nMutta kaikessa tunnustuksessa oli se vaara, että koettaessa pukea\nselviin sanoihin ja ajatuksiin sitä, mikä mielessä on liikkunut\nja vienyt tekoihin, helposti tulee kuvanneeksi todellisuudessa\nhämärän ja puoleksi tajutun selväksi ja määrätyksi tahdoksi, ja\ntulee esittäneeksi sitä, mikä on hetken katkeran hädän pakottamaa,\nerityisen periaatteen hedelmäksi. Sisäisiin tapahtumiin tulee, kun\nniitä kuvataan, jotain järeyttä ja raskautta, jota niissä alkujaan\nei ollut, ja mustat kohdat maalauksessa vetävät helposti huomiota\nsuhteellisesti liian suuressa määrässä puoleensa. Samalla saattaa\nhelposti omista varjopuolista puhuminen tuottaa jonkinlaista\nrafineerattua nautintoa. Niistä nauttii ominaan, tuntee itsensä\nniissä ja pitää niitä omituisina ja erikoisina. Sitä paitse\nnauttii omasta rehellisyydestään niitä tunnustaessaan. Tästä\nsyntientunnustamisen sentimentaalisuudesta ja farisealaisuudesta\nei Rousseau ole jäänyt vapaaksi. Hän sanoo itse, että hän jollain\nitselleen käsittämättömällä tavalla, pikemmin on ollut liian\nankara kuin lempeä itseään kohtaan. (Rêveries d'un promeneur\nsolitaire IV). Selityksen tähän antaa kenties hänen suuri halunsa\nkatsella itseään peilistä, joka saa mieltymään kaikkeen, mitä vaan\npeilistä näkee, kunhan se vaan on omaa, ja joka helposti tekee\nitsensä katselemisen hyveeksi. Rousseaulle kuvaavaa on, että hän\nkahdesti on runollisessa muodossa käsitellyt itseensä rakastumista.\nHuvinäytelmässä, Narcisse, jonka hän aivan nuorena kirjoitti, antaa\nhän nuoren miehen, josta hänen itsensä siitä tietämättä oli maalattu\nkuva naispuvussa, rakastua tähän kuvaan. Ja \"Pygmalionissa\" antaa\nhän taiteilijan rakastua kättensä töihin. Tunnustuksissaan nauttii\nRousseau yhtä paljon omista vioistaan kuin ylevistä tunteistaan. Ja\nse on otettava huomioon tätä kirjaa lukiessa, joka on yhtä täynnä\nristiriitaisuuksia, kuin se elämä ja se luonne, jota siinä kuvataan.\n\nSilloinkin kun Rousseau ilman mitään erikoistarkoitusta antautuu\nmuistoihinsa, tulee olla varovainen. Niinhän aina on, että kuvaus\nmeidän menneestä elämästämme, ehdottomasti saa erityisen värityksen\nmyöhempien kokemusten ja tunnelmoin kautta. Kun koko meidän\npersoonallisuutemme perusta on välilläolevana aikana muuttunut,\non vaikea katsella puolueettomasti kauvan sitten tapahtunutta ja\nvieläkin vaikeampi palauttaa sitä muistiin. Ainoastaan vähemmässä\nmäärässä käytti Rousseau Tunnustuksiaan kirjoittaessa kirjeitä ja\nmuistiinpanoja aikaisemmilta ajoilta. Enimmäkseen kirjoittaa hän\nsuoraan muistin mukaan. Hän myöntää, että hän on saattanut erehtyä\nsekä yksityisten tosiasioin että sen järjestyksen suhteen, jossa ne\nesitetään, mutta yleensä arvelee hän muistavansa oikein. \"Minulla\non\", sanoo hän (Tunnustusten seitsemännen kirjan alussa), \"ainoastaan\nyksi luotettava ohjaaja, johon voin turvautua, nimittäin _niitten\ntunteitten jakso, jotka ovat kuvastaneet minun olentoni kehitystä,\nja niiden tapahtumain jakso, jotka olivat niihin syynä tai niitten\nseurauksina_... Minä saatan unohtaa tosiasioita, panna ne väärään\njärjestykseen ja erehtyä aikaa määrätessäni; _mutta minä en saata\nerehtyä sen suhteen, mitä minä olen tuntenut_, enkä senkään suhteen,\nmihin tekoihin minun tunteeni ovat minua ohjanneet, ja sehän se on\npääasia.\" Nämä sanat ovat Rousseaulle hyvin kuvaavia. Me näemme,\nettä hänen muistonsa -- samoinkuin hänen ajatuksensa -- ovat hänen\ntunteittensa vaikutuksen alaisina. Varmaan on se kuvittelua, kun\nhän luulee voivansa suoranaisesti muistoonsa palauttaa tunteita\nelämänsä aikaisemmilta ajoilta ja vasta tunteiden kautta johdattaa\nmieleensä ne tapahtumat, joiden seurauksia tai syitä ne olivat.\nKokemus osoittaa varmasti, että on paljon helpompi palauttaa muistiin\nmenneisyyden kokemuksia kuin menneitä tunnelmia. Joka tapauksessa\non kulloinkin vallalla olevan tunteen vaikutus suuri: mitä enemmän\nyhdenkaltainen se on tapahtuman tunteen kanssa, sitä paremmin se\nauttaa sen muistamista, mutta mitä enemmän se eroaa aikaisemmasta\ntunteesta, sitä vaikeampi on muiston tulla täydelliseksi ja oikeaksi.\nSen vuoksi valikoidaan menneenajan muistoja sen tunteen mukaan, joka\nmeissä muistellessa vallitsee, mutta jonka suhteesta menneen ajan\ntunteisiin meidän on mahdottoman vaikea saada varmaa käsitystä.\nRousseau sanoo usein, että hän muistellessaan on taipuvainen\nviipymään valoisassa ja hymyilevässä ja unohtamaan surun, jonka\nhän johtaa luonnollisesta halusta pitää mieleistä vastenmielistä\nparempana. Sillä välin kun hänen mielikuvituksensa, tuskan ja\nepäluulon ohjaamana, kuvasi tulevaisuuden mahdollisuuksia kauhean\npimeiksi, oli se mielikuvien valikoiminen, joka oli kääntynyt\nmenneisyyteen, valoisa ja hymyilevä -- niitä mustia kohtia\nlukuunottamatta, jotka hänen omat erehdyksensä synnyttivät. Tästä\nhän johtaa, ettei hän vihaa vihamiehiään (vaikka hän pelkää ja\nepäileekin heitä): hän ei muistele sitä pahaa, jonka ne ovat tehneet\nhänelle. Samaa vakuuttavat henkilöt, jotka olivat hänelle läheisiä\nhänen viime aikoinaan (niinkuin Corancez, katso hänen kirjaansa: De\nJ. J. Rousseau Paris 1798. s. 27); he todistavat, ettei hän koskaan\npuhunut pahaa kestään, ei niistäkään, joita hän piti vihollisinaan.\nTämän Rousseaun muiston ominaisuuden kautta voitanee suureksi osaksi\nselittää se loisto ja tuntehikas sydämmellisyys, jolla hän kuvaa\naikaisempia, onnellisempia aikoja elämästään. Varmaan kuvittelee hän\nvarhaisemmaksi sitä luonnonihailua ja halua yksinäisyyteen, jotka\npääsivät niin suuren valtaan hänessä hänen myöhemmällä iällään. Hän\nantaa itse todisteita tähän. Teoksessaan Rêveries d'un promeneur\nsolitaire (Yksinäisen kävelijän unelmia) lausuu hän useampia kertoja,\nettä vasta kun hänen suhteensa ihmisiin oli rikkautunut, hän oikein\nsaattoi iloita luonnosta. Vainoojiani minä saan kiittää yksinäisten\nkävelyjeni innostusten hetkistä. \"Ilman heitä en minä olisi löytänyt\nenkä tuntenut niitä aarteita, jotka minulla on sisässäni.\" (II).\n\"Minä muistan selvästi, että minun lyhyinä onnellisina aikoinani\nolivat yksinäiset kävelymatkat, jotka minua nyt niin viehättävät,\ntyhjiä ja ikäviä.\" (VIII). \"Minä pakenin yhteisen äidin luo ja hain\nhänen helmassaan turvaa hänen lastensa ahdistuksilta.\" (VII). Mutta\nTunnustuksissa luonnonihailu seuraa häntä jo lapsuudesta saakka ja\nsitä kuvataan niin voimakkaaksi, että se on voinut semmoiseksi tulla\nvasta hänen joutuessaan vastatuksin ihmiskunnan kanssa, -- Sitäpaitsi\non varmaan näytetty toteen, että Rousseau on kuvannut sitä onnellista\naikaa, jonka hän eli les Charmettesissa rouva de Warensin luona\npaljoa pitemmäksi, kuin se historiallisesti todella oli. Vaimojen\nasiakirjain perustuksella voidaan nyt aikajärjestys vahvistaa\nja osoittaa, että Rousseau on antanut les Charmettesin idyllin\nalkaa kaksi vuotta liian aikaiseen. (Katso tästä _Eugène Ritter_:\nNouvelles Recherches sur les Confessions et la Correspondance de Jean\nJacques Rousseau. Berlin 1880, s. 312). Tapahtumain jaksoon saattaa\nvarmemmin luottaa kuin tunteitten. Tunnelman syvyys muistellessa tätä\nkadonnutta idylliä on saanut Rousseaun kuvittelemaan sen kestäneen\nkauvemmin, kuin se todella kesti.\n\nVihdoinkin on luonnollisesti Tunnustuksia kirjoittaessa halu antaa\nniille taiteellinen muoto ollut määräävä. Hän myöntää itse, että\nhän on antanut mielikuvituksen täyttää muistin aukkoja, ja että\nhän ehdottomasti kaunistaa kadonnutta onneaan. (Rêveries. IV).\nSitä paitse saattaa selvästi huomata, kuinka hän alusta pitäen\nTunnustuksissaan erikoisesti tuo esille ne piirteet, jotka hänen\nmielestään valaisevat hänen luonnettaan, mimmoiseksi se myöhemmin\nmuodostui, ja kuinka hän koettaa kertoa yksityispiirteitä ja\ntapahtumia niin, että esitykseen tulee vastakohtia ja vaihtelua.\n\nRousseaun Tunnustukset on kummallinen kirja. Hän on itse sanonut\nkirjoittaneensa sen kokonaan sydämmellään, jota vastoin hän on\nkirjoittanut toisia kirjoja hengellään yksin. Juuri siksi, että\nkirja samalla on kertomus, tunnustus ja puolustus, on se niin\nerinomaisen rikas. Se kuvaa muiston surumielistä iloa yhtä hyvin kuin\nnykyajan tuskaa ja jännitystä. Ei se peitä enemmän pimeitä kohtia\nkuin korkeinta ja puhtainta innostusta. Syvällisintä tunnetta ja\nhaaveksivaa romanttisuutta on rinnakkain kirkkaitten ajankuvausten\nja raitisten luonnonmaalausten kanssa. Mitä kirjan kieleen tulee,\nmainittakoon ainoastaan, että siitä St. Beuven mukaan (Causeries de\nlundi III) alkaa vallankumous Ranskan kielen historiassa, tärkein\nPascalin jälkeen.\n\nPaitse Tunnustuksia on Rousseau kirjoittanut muitakin\nitsebiograafisia teoksia, jotka samoinkuin nämä tulivat päivänvaloon\nvasta hänen kuolemansa jälkeen.\n\nKolmessa dialoogissa, joilla on yhteinen nimi; _Rousseau juge de\nJean-Jacques_, on hän mestarillisesti määritellyt omaa luonnettaan\nyleisen sielutieteellisen teorian mukaan, jota hän käyttää muissakin\nteoksissaan. Mutta samalla noudattaa hän hyvin johdonmukaisesti samaa\npäähänpistosta, että hänen entiset ystävänsä vainosivat häntä, joka\nmyöhemmin ajoi häntä paikasta paikkaan. Teoksesta on siten tullut\nhyvinkin arvokas sielutieteellinen asiakirja sairaloisen sielunelämän\nymmärtämiseen.\n\nTeoksessa _Rêveries d'un promeneur solitaire_ ei tästä päähän\npistoksesta ole luovuttu, mutta siinä vallitsee lempeämpi,\nmaltillisempi mieliala. Hän on \"jälleen löytänyt sielun rauhan,\nmelkeinpä onnen.\" Hän on kirjoittanut tunnustuksensa ja tuntee\nolevansa ikäänkuin elämän ulkopuolella. Muistot, unelmat ja\nmietiskelyt kehittyvät vapaasti, tässä kirjassa on muutamia Rouseaun\nsomimpia kyhäelmiä. On kuin iltarusko sitä valaisisi, mikä vaikuttaa\nerikoisen loistavasti, kun juuri tullaan tunnustuksesta.\n\n\n\n\nIII.\n\nElämä, Luonne ja Teokset.\n\n\n1. Nuoruus.\n\nRousseau polveutuu perheestä [2], joka kuudennentoista vuosisadan\nkeskivaiheilla muutti Parisista Geneveen säilyttääkseen\nprotestanttisen uskonsa. Se oli varakas suku, jonka useimmat miehiset\njäsenet harjoittivat kellosepän ammattia. Se otti valppaasti osaa\npienen tasavallan sisällisiin taisteluihin. Synnynnältään oli Jean\nJacques siis geneveläinen kansalainen, kuului kaupungin ensimmäiseen\nluokkaan. Kaikkiaan oli viisi luokkaa, niin että kun Jean Jacques\nmyöhemmin ylpeillen kutsuu itseään geneveläiseksi kansalaiseksi, hän\nsilloin kopeili aristokraattisella arvonimellä.\n\nGeneve oli silloin vielä sen ajan muistojen vaikutuksen alaisena,\njolloin se oli protestanttisuuden etuvartija ja pääpaikka.\nSen asukkaissa vallitsi voimakas ja itsenäinen henki, mutta\nsamalla ankaran kova kuri. Calvin oli uudistanut hallitusmuodon\naristokraattiseen suuntaan, hän oli myös perustanut konsistoriumin,\njoka tarkoin valvoi tapojen ankaruutta, itse kansalaistenkin,\nensimmäisen luokan porvarien. Sillä ainoastaan olemalla niin ankaria\nitseään kohtaan he saattoivat säilyttää valtansa. Ylellisyys, pila,\nlaulu, tanssi, pelit, teaatteri -- olivat kiellettyjä tai tuskin\nsuvaittuja. Luonteeltaan levottomille täytyi tämän ankaran kurin olla\nkidutusta. On seikkoja, jotka osoittavat, että Rousseaun läheisten\nsukulaisten oli ollut vaikea alistua niiden alle.\n\nRousseaun äidin, joka kuoli kohta hänen syntymisensä jälkeen,\nkerrotaan olleen kauniin, vilkkaan ja itsenäisen naisen. Hänen\nisänsä, joka oli kelloseppä niinkuin useimmat hänen esi-isistään, oli\nmyös elämän haluinen, ja oli hänellä voimakas itsenäisyyden tunne,\njoka osaksi synnytti taistelunhalua, osaksi matkustushalua. Muutamia\nvuosia häittensä jälkeen jätti hän vaimonsa ja lapsensa, ja lähti\nKonstantinopoliin, jossa hän harjoitti ammattiaan. Kenties oli tämä\nmuutto välttämätön rahallisista syistä. Vuosi hänen kotiintulonsa\njälkeen syntyi toinen poika, Jean Jacques 28 p. Kesäk. 1712. Kun äiti\nkuoli kahdeksan päivän perästä, jäi kasvatus isän huostaan, joka otti\nyhden sisaristaan taloonsa. Se kasvatus, jonka Jean Jacques sai, oli\netenkin omiaan tunnetta ja mielikuvitusta kehittämään. Varhain alkoi\nisä lukea romaania ja historiallisia teoksia (etenkin Plutarkuksen\nelämäkertoja) hänen kanssaan. Isä ja poika siinä määrässä vaipuivat\nmielikuvituksen luomaan kaukaiseen maailmaan, johon lukeminen heidät\nsaattoi, että he lukivat kaiket yöt, siksi kun kuulivat aamulla\npääskysten viserryksen. Isä saattoi silloin sanoa häpeissään: \"Minä\nolen suurempi lapsi kuin sinä.\" -- Kun Jean Jacques oli kymmenen\nvuoden vanha, täytyi hänen isänsä muuttaa Genevestä kaksintaistelun\nvuoksi, ja poika sijoitettiin sukulaisen luo, joka oli maalaispappi.\nRousseau arvelee rakkauden luontoon hänessä silloin jo heränneen.\nToisena piirteenä, joka oli ominainen hänelle lapsena, mainitsee hän\nvihan vääryyttä vastaan, joka oli herännyt hänessä, kun häntä kerran\nsyyttömästi rangaistiin, myöskin oli aistillisuutta hänessä hyvin\naikaisin näyttäytynyt: \"minun vereni hehkui aistillisuudesta melkein\nsynnynnästä saakka\", sanoo hän. Hoitajattarien antama ruumiillinen\nrangaistus tuotti hänelle aistillista nautintoa. Muutoin aistillinen\nhimoitseminen etusijassa purkautui mieli kuvitteluun, jolle\nromaaninluku antoi vauhtia ja sisällystä. Hän hurmaukseen saakka\njumaloi ihanteellisia olentoja eli enemmän kuvitellussa maailmassa\nkuin todellisessa. Samalla voimistui myös halu yksinäisyyteen.\n\nKun hänet ensin oli katsottu kelvottomaksi kirjurintoimeen eräässä\njulkisessa konttoorissa, pantiin hänet kaivertajan oppiin. Työ täällä\nmiellytti häntä, mutta kohtelu oli ankaraa ja raakaa. Pakko ja\nkiellot kiihoittivat vapaudenhalua ja intohimoisuutta. Lohdutuksena\nolivat hänellä kävelyretket kaupungin ympäristössä sunnuntaina\ntoveriensa seurassa. Kuljeksiessaan unohtivat nuorukaiset monesti\najan ja monesti olivat heidän kotiin palatessaan kaupungin portit\nsuljetut. Useampia kertoja oli Jean Jacquesia rangaistu siitä\nsyystä. Ja kun hän taas kerran keväällä 1728 löysi kaupungin portin\nsuljetuksi, päätti hän epätoivoissaan, ettei hän alistuisi siihen,\nmikä häntä odotti, vaan pakenisi pois avaraan maailmaan. Ja tuskin\noli hän tehnyt päätöksensä, ennenkuin epätoivon sijaan heräsi\nvapaudentunne ja ilo, odottavan seikkailijaelämän johdosta. Nyt hän\nehkä oli löytävä, mitä hän siihen saakka vain oli uneksinut. Se\nsankarillisten ja rakkaudellisten kuvien täyttämä maailma, jonka\nhänen mieli kuvituksensa oli luonut, oli nyt ehkä todellisuudessa\navautuva hänelle. Äkillisen sysäyksen kautta hän siis katkaisi sen\ntasaisen elämän juoksun, joka oli hänen edessään, ja joka olisi\nvoinut ohjata hänet samanlaiseen toimintaan porvarina Genevessä, jota\nhänen esi-isänsä olivat harjoittaneet. Mutta yhtäjaksoinen toiminta\nei soveltunut hänelle. Hänen elämässään samoinkuin hänen kyvyissään\nja luonteessaan ovat äkilliset mielenjohteet määrääviä. Kasvatus oli\nedistänyt tätä puolta hänen luonteessaan, jota myös kannatti peritty\ntaipumus. Kuvaavaa on, että hänen vanhempi veljensä François useampia\nvuosia aikaisemmin oli karannut opista samoinkuin Jean Jacques. Mutta\nFrançoisen jäljettömiin kadotessa, oli se kuljeksijaelämä, jonka Jean\nJacques nyt alkoi, jättävä syvät jäljet inhimillisen sielunelämän\nkehitykseen. Hän löysi \"uuden maailman\", vaikkei se ollutkaan se\nmaailma, josta hän oli uneksinut.\n\nÄkillinen keskeytys, uuden viekottelevan mahdollisuuden\nnäyttäytyessä, on piirre, joka usein uudistuu Rousseaun elämässä.\nHänen romantillinen vapauden- ja nautinnonhalunsa vaatii aina\nraitista ilmaa, riippumattomuutta, uusia näköpiiriä. Kun hänestä\ntuli luonnon profeetta, niin tarkoitti hän luonnolla ennen kaikkea\nvapautta.\n\n\n2. Rousseau ja rouva De Warens.\n\nPakomatkallaan kulki Jean Jacques savoijalaisen rajan yli ja\ntuli muun muassa erään katolilaisen papin luo, joka otti hänet\nvieraanvaraisesti vastaan. Täällä tuli uusi sysäys, jota heti\nnoudatettiin. Pappi kysyi, eikö hän olisi halullinen kääntymään\nkatolinuskoon. Nuori maankuljeksija siihen suostui sen tunnelman\nalaisena, jonka papin vieraanvaraisuus oli hänessä herättänyt, ja\nmyös halusta koetella uutta. Hänet neuvottiin sen vuoksi Annecyhin\nerään ylhäisen naisen, rouva de Warensin luo, jolla oli tapana pitää\nhuolta nuorista katoolinuskoon kääntyvistä ihmisistä. Tämä tuttavuus\nvaikutti, sekä hyvässä että pahassa, suuresti Rousseaun koko tulevaan\nelämään.\n\nTämä merkillinen nainen oli syntynyt Vevayssa toisella puolen\nGenevenjärveä. Nuoruudessa oli häneen pietistinen suunta vaikuttanut,\njoka siihen aikaan oli Saksasta levinnyt ranskalaiseen Sveitsiin.\nHän oli sen kautta ruvennut pitämään tunteen voimallisuutta\nvarsinaisena uskonnollisuutena, jota vastoin opin eroavaisuus\nhänestä oli ulkonaista ja vähäpätöistä. Levoton ja moninainen\nluonne hän oli; mutta ei näytä olevan syytä epäillä, ettei hän\ntavallaan olisi ollut uskonnollinen, vaikka hänen luonteessaan lie\nollut muitakin aineksia kuin semmoisia, jotka saattavat vakavaan\nuskonnollisuuteen[3]. Samalla kun hän, mystillis-pietistisen\nuskonnollisuutensa perustuksella oli taipuvainen epäilemään\nkaikkia dogmia ja uskontunnustuksia, oli hän epäileväinen aivan\ntoisistakin syistä. Hän ihaili suuresti Baylea. Pakomatkallaankin\noli hänellä tämän sanakirja mukanaan, ja Rousseau sanoo, ettei \"hän\npuhunut muuta kuin Baylesta.\" Paitse näitä erityisiä taipumuksia\nviehättivät häntä lapsuudesta saakka suuresti alkemistiset kokeet ja\nteollisuuskeinottelut, joiden kautta hän usein sekaantui rohkeisiin\nyrityksiin ja viimein joutui perikatoon. Hän oli aikaisin mennyt\nnaimisiin, mutta kun hän oli tyytymätön avioliittoonsa ja samalla\noli sekaantunut onnettomiin keinotteluihin, pakeni hän Vevaysta\njärven yli Savoijaan, jossa hän kääntyi katolinuskoon ja sai eläkkeen\nSardinian kuninkaalta. Rousseau sanoo hänestä, että olkoon syy hänen\nuskontonsa vaihtamiseen mikä hyvänsä, mutta minkä uskonnon hän kerran\noli valinnut, siihen oli hän syvästi kiintynyt. Mutta Rousseau\nmyöntää myös, että hän asettui hyvin vapaalle kannalle kirkon opin\nsuhteen. Jokaista yksityistä dogmia käsitti hän toisella tavalla\nkuin kirkko. Erittäin kerrotaan, että hän uskoi kiirastulta, mutta\nei helvettiä. Hän asui ensin Annécyssä, myöhemmin Chambéryssä. Hänen\ntalossaan ei oleskellut yksistään käännytettäviä ja vastakääntyneitä,\nvaan myös kaikenlaisia seikkailijoita ja maankiertäjiä, jotka\nkäyttivät hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan, neuvojaan ja apuaan.\nUseinkin hänen käytöstään näiden nuorten miesten suhteen suuntasivat\nvallan toisenluontoiset vaikuttimet kuin pelkkä uskonnollinen into\nja keinotteluhalu. Samoinkuin uskonnollisissa asioissa piti hän\nrakkaussuhteissakin ulkonaisia muotoja vähäpätöisinä. Hän antoi\nsuosionsa säälistä, liittääkseen nuoria miehiä itseensä ja estääkseen\nheitä harhateille eksymästä. Tämän puolen hänen luonteestaan opimme\ntuntemaan ainoastaan Rousseaun Tunnustuksista. Hän on katsonut\nolevansa oikeutettu puhumaan yhtä avonaisesti hyväntekijästään kuin\nitsestään. Hän väittää, ettei tämän erehdyksiin ollut syynä hänen\nsydämmensä, joka oli puhdas ja jalo, vaan väärä käsitys sukusuhteiden\nmerkityksestä. Hänen luonteensa ja vaiheensa eivät muuten vielä ole\ntäysin selvillä.[4]\n\nTässä siis kaksi salaperäistä luonnetta sattui yhteen. Jos Jean\nJacquesin luonteessa oli useita sekä hyviä että pahoja taipumuksia,\nniin saattoivat ne tämän merkillisen naisen vaikutuksen alaisina\nkukin päästä täyteen kehitykseensä. Rikkaruoho kasvoi kilpaa hyvän\nviljan kanssa, ja sitä kitkemistä, joka olisi ollut niin tarpeen,\nei toimitettu. Oli ikäänkuin hän aikaisimmasta lapsuudestaan saakka\nja koko nuoruutensa ajan, olisi joutunut juuri semmoisiin oloihin,\njotka saattoivat antaa täyden vapauden hänen olentonsa vastakkaisille\naineksille.\n\nPalmusunnuntaina 1728 hän ensi kerran näki rouva de Warcnsin.\nViisikymmentä vuotta myöhemmin, vähää ennen kuolemaansa, muisteli\nhän tätä päivää liikutetuin sanoin, jotka kenties olivat viimeiset\nhänen kirjoittamansa (Rêveries X). \"Tämä hetki\" sanoo hän \"tuli\nminulle määrääväksi koko elämäni suhteen, ja synnytti välttämättömän\ntapahtumain sarjan kautta sen kohtalon, joka vallitsi elämässäni\nsiitä pitäen\". Hänet lumosi heti säteilevä ylhäinen rouva, joka niin\nystävällisesti otti hänet vastaan. Oli kuin hän yhtä aikaa olisi\nnähnyt äidin ja rakastajattaren, joka saattoi ohjata hänen henkistä\nkehitystään ja samalla turvata hänen aineellisen toimeentulonsa.\nAluksi piti hän Rousseauta luonaan vaan muutamia päiviä ja lähetti\nhänet sitten Turiniin, siellä käännytettäväksi kaikkien sääntöjen\nmukaisesti.\n\nHän matkusti jalkaisin, ja tämä jalkamatka alppien yli on käänne\nluonnontuntemisen historiassa. Vaikka Rousseau sovittaneekin\nmyöhempiä kokemuksia nuoruuden ajan tunnelmani kuvaukseen, voimme\nkuitenkin uskoa häntä, kun hän kuvaa ihastustaan tällä matkalla.\nHänen tunteensa olivat vallan toiset kuin Ludvig Holbergin, tämän\nmuutamia vuosia aikaisemmin (1716) matkustaessa samaa tietä\npäinvastaiseen suuntaan. \"Turinista\", sanoo Holberg, \"matkustin\nminä alppivuorten yli ja tulin Savoijaan, jossa maassa, vaikka se\nonkin vuorista ja rumaa, kuitenkin on monta kaunista kaupunkia\nja kylää.\" Syynä Rousseaun innostukseen lie tosin osaksi ollut\nkohtaus hänen suosijattarensa kanssa, jonka siipien suojassa hän\nyhä tunsi olevansa: se teki hänen mielensä turvalliseksi ja antoi\naihetta haaveiluun. Mutta voimakkaatta liikutuksetta ei ihminen voi\nlöytää sielua luonnossa. Ja Rousseaun silmissä saivat nyt vuoret\nja metsät, nurmet ja joet sielun ja elämän. Siitä ajasta pitäen,\nsanoo hän, olen minä suuresti rakastanut vuoria ja jalkamatkoja.[5]\nKenties viehätti häntä toistaiseksi vapaa vaeltaminen ulos maailmaan\nkaukaista maalia kohti. Jalkamatkoilla oli pitkin hänen nuoruuttaan\nsuuri merkitys. Häntä \"miellytti astuminen\" riippumatta \"halusta\nsaavuttaa maali\". Ripeä käynti ja vaihtelevat maisemat panivat\nhänen ajatuksensa liikkeelle ja antoivat niille rohkeutta kohota\nyli kaikkien rajojen. Jos \"ainainen haluaminen, joka ei koskaan saa\nrauhaa, on jalkamatkojen syvin salaisuus\", on Rousseau keksinyt\ntämän salaisuuden. Hän on jalkamatkojen psykologian perustaja.\nVapaassa vaeltamisessa oli jotain, joka oli yhtäpitävää sen luonteen\nominaisuuden kanssa hänessä, jota hän itse kutsuu \"vaeltavaksi\nmaniaksi\" (Tunnustukset II), ja jonka vuoksi hän saattoi löytää onnea\nainoastaan ainaisessa vaeltamisessa. (Sama III). Rousseau toteutti\nelämässään vapaan, rohkean kuljeksijatyypin, joka suuria toivoen\nlähtee ulos maailmaan korkeinta löytääkseen, saman tyypin, josta\nromantikot myöhemmin enemmän runoilivat kuin sitä itse jäljittelivät.\nTodellisuus on tässä, niinkuin niin usein, käynyt runouden edellä.\nUlos vapaaseen luontoon täytyi ennen muita sen lähteä, joka oli\npaneva jyrkän vastalauseen kaikkea ajan sivistystä vastaan.\n\nTurinissa opetettiin Rousseauta ensin luostarissa, otettiin sitten\njuhlallisesti vanhan kirkon helmaan ja lähetettiin ulos maailmaan\nvähän rahaa kukkarossa. Hän koetti nyt päästä eteenpäin eri tavoilla,\nensin kauppa-apulaisena, sitten lakeijana. Tämä Turinin aika on\nollut hänelle henkisen villiytymisen aika. Riippuvainen asema ei\nkehittänyt parempia puolia hänen luonteessaan, ja muuan seikka, jota\nhän myöhemmin enimmin katui, väärä syytös, jonka hän teki erästä\nnaispalvelijaa, toveriaan, kohtaan itse päästäkseen tunnustamasta\npientä näpistelemistä, on tältä ajalta. Usein näki hän sitten\nsaman nuoren naisen edessään ja oli huolissaan hänen vastaisten\nvaihettensa suhteen. \"Emilessä\" viittaa hän tilaansa tällä ajalla ja\nkuvaa sen vielä paljoa villiintyneemmäksi ja turmeltuneemmaksi kuin\n\"Tunnustuksissa\". Silloin hän myös tapasi pappismiehen, abbé Gaimen,\njoka herätti hänessä halun parempaan, ja myöhemmin oli hänellä\nyhtenä esikuvana \"savoijalaiseen maapappiin\", jonka suuhun hän\n\"Emilessä\" panee esityksen uskonnollisista aatteistaan. Lakeijasta\nkohosi hän jonkinlaiseksi sihteeriksi, kun siinä aatelistalossa,\njossa hän palveli, oli huomattu hänen lahjansa ja tietonsa. Näyttää\nsiltä, kuin olisi aiottu kasvattaa häntä vielä uskotumpaan toimeen;\nhäntä kohdeltiin hyvin ja annettiin huolellista opetusta. Mutta\nkuljeksimishalu heräsi hänessä, kun hän tapasi entisen geneveläisen\ntoverin, joka aikoi vaeltaa takaisin vuorien yli. Ikävä vapauteen,\nvuorille -- ja rouva de Warensin luo -- heräsi. Mielenjohde oli\ntuskin syntynyt, kun sitä noudatettiin, ja taas oli ura katkaistu,\njoka oli näyttäytynyt avautuvan hänelle.\n\nMonta vuotta myöhemmin kirjoitti Rousseau lausuessaan mietteitä\nomasta luonteestaan (Rêveries VI): \"Minä en koskaan ole oikein\nsoveltunut porvarilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki on rajoitusta,\nvelvollisuutta. Minun riippumaton luonteeni teki minut aina\nsopimattomaksi semmoiseen alistumiseen, joka on välttämätön sille,\nken tahtoo elää yhdessä muiden ihmisten kanssa.\" Ei mikään lause\nnäyttäydy enemmän todeksi hänen elämäkerrassaan.\n\nKun hän tuli takaisin rouva de Warensin luo, sai hän siellä kodin,\njommoista hän ei ollut tuntenut aikaisemmasta lapsuudestaan saakka.\nHeidän välillään syntyi sydämmellinen suhde kuin isän ja pojan,\nhe kutsuivat toisiaan \"maman\" ja \"petit\". Rousseau auttoi häntä\nhänen töissään. Hän koetti miettiä jotain tointa Rousseaulle. Hänen\nvanhemmat ystävänsä, joilta hän kysyi neuvoa, pitivät Rousseauta\nniin tuhmana, että hän heidän mielestään ei kelvannut muuksi kuin\nmaapapiksi. Rousseau selittää tämän näennäisen tuhmuuden johtuvan\nhänen ajatustensa hitaudesta ja yhtämittaisuuden puutteesta, joka\noli niin ihmeellisesti vastakkainen hänen tulisille tunteilleen. Hän\nsaattoi harvoin löytää ajatuksia ja sanoja, kun oli heti vastattava,\nkeskustelussa, jolloin mietteet olivat ulkoapäin synnytettävät.\nAinoastaan kun hän oli ulkonaisesta pakosta riippumaton,\nyksinäisyydessä, kun tunteet saattoivat panna ajatukset toimimaan,\nvain silloin oli hän henkenä. Sen vuoksi oli niin helppo saattaa\nhänet suunniltaan. Myöhemmin sai hän kärsiä tämän vuoksi Parisin\nsalongeissa.\n\nPappisseminaarissa, johon hänet pantiin, ei hän menestynyt. Sitten\nantautui hän musiikkia harjoittamaan, jolla siitä pitäen oli suuri\nmerkitys hänen elämässään. Rouva de Warensin oleskellessa jonkun\naikaa Parisissa, kuljeksi Rousseau ranskalaisessa Sveitsissä\nesiintyen soittoniekkana, jolloin hänen esityksensä välistä meni\nkokonaan penkin alle. Mustalaisluonne oli hänessä taas jonkun aikaa\nvallalla. Vaelluksillaan kävi hän muun muassa Vevayssa, rouva de\nWarensin kotiseudulla, ja läheisessä Clarensissa. Seudun kauneus\nja niihin liittyvät muistot vaikuttivat häneen niin, ettei hän\nkoskaan unohtanut niitä. Monta vuotta myöhemmin sijoitti hän näihin\nseutuihin kuuluisan romaaninsa \"La Nouvelle Heloïse\" toiminnan.\nHän on kuvannut tunnelmansa sanojen kautta, jotka ovat hyvänä\nesimerkkinä siitä, kuinka tunne, kun sitä kauvan itse katselee\nmuuttuu sentimentaalisuudeksi; \"tällä matkalla Vevayhin kulkiessani\npitkin kaunista tietä antauduin minä suloisimpaan surumielisyyteen.\nTulisesti heittäytyi minun sydämeni ajattelemaan lukemattomia\nviattomia iloja. Minun mieleni kävi helläksi ja lempeäksi; minä\nhuokasin ja itkin kuin lapsi. Usein minä pysähdyin itkemään\nrauhassa; minä istuuduin suurelle kivelle ja katselin huvikseni,\nkuinka minun kyyneleeni putoilivat veteen!\" (Tunnustukset IV). --\nMyöhemmin kun hänen heräämisensä tapahtui Vincennesin matkalla, hän\nvasta perästäpäin -- katsellessaan vaatteitaan -- huomasi, että\nhän oli itkenyt. Kyynelrauhaset aina helposti alkoivat toimia Jean\nJacquesilla, ja hän tunsi sekä sen välittömän tunteen, joka vasta\nperästäpain tulee itsetietoiseksi että sen omituisen kaksinaisen\nmielentilan, jossa nauttii tunnelmasta itse tunnelman hetkenä.\n\nMuuan armenialainen seikkailija, jonka pariin hän joutui sai hänet\njoksikin aikaa mukaansa Sveitsiin. Täällä kuljeksiessaan joutui hän\ntekemisiin ranskalaisen lähetystön kanssa, joka otti hänet huostaansa\nja lähetti hänet Parisiin -- jotta hänestä siellä tehtäisiin upseeri.\nUusi tulevaisuus! Mutta kun häntä suosituksistaan huolimatta\nPariisissa kohdeltiin pikemmin palvelijan kuin kadetin tavoin ja\nkun hänellä oli ikävä mamania, jota hän ei siellä tavannut, vaelsi\nhän takaisin Savoijaan. Tätäkin jalkamatkaa kuvaa hän suurella\nihastuksella.\n\nRouva de Warens, joka nyt asui Chamberyssa otti hänet ystävällisesti\nvastaan ja hänet sijoitettiin nyt maanmittari-konttoriin, jossa\nhän jonkun aikaa teki ahkerasti työtä. Mutta ainoastaan jonkun\naikaa. Hengetöntä työtä pimeässä ahtaassa huoneessa ei hän ajan\npitkään voinut kestää. Hän turvautui silloin taas musiikkiin ja tuli\nChamberyn nuorten naisten suosituksi opettajaksi. Oli herraselämää\nJean Jacquesille opettaa nuoria kauniita naisia -- sillä hän väittää\nniiden kaikkien olleen kauniita. Hänen herkkä rakkautensa, joka\nsekä Turinissa että hänen edellisellä kerralla Savoijassa ollessaan\noli liekehtinyt joka kerran, kun siihen oli vähintäkään syytä,\nmuistuttaa palvelijaa \"Figaron häissä\". Hän oli kerubini-luonne, ja\nhänen nerokas notkea vartalonsa ja haaveksivat silmänsä soveltuivat\nsiihen. Kun vanhemmatkin naiset näyttivät mieltyvän nuorukaiseen,\nalkoi mamania arveluttaa, ja ettei Jean Jacques joutuisi huonoihin\nkäsiin, teki hän hänet rakastajakseen. -- Tämä on lukijalle kenties\ntuskallisin kohta Rousseaun Tunnustuksissa. Ymmärtää, kun hän\nsanoo: \"Minä olin mieleltäni kuin veririkoksen tekijä\". Joutuessaan\nrakkauden suhteeseen äidillisen ystävänsä kanssa tunsi hän kahden\ntunteen törmäävän yhteen, jotka kukin itsekseen ovat syvimpiä ja\npyhimpiä, mutta loukkaantuvat, jos kohdistuvat samaan olentoon.\nLukija tuntee sen kumminkin voimakkaammin kuin Rousseau itse; hänelle\nkoko se aika, joka nyt alkoi, kuvastui runollisessa valossa, joka\nantaa hänen kertomuksilleenkin lämpöä ja loistoa. Tämäkin oli niitä\nomituisia olosuhteita, joihin Rousseaun piti joutua harhailevalla\nmatkallaan sivistyksestä luontoon. Hän huomasi, että saattaa\ntulla \"sivistyksen\" asettamien rajojen ulkopuolelle, sen vuoksi\ntulematta \"todelliseen luontoon\". -- Siihen tuli lisäksi vielä, että\nRousseau tiesi jakavansa mamanin suosion toisen kanssa, -- toisen\n\"onnettoman\", jota tämä oli säälinyt. Hänen nimensä oli Claude Anet,\nhänkin niinkuin Rousseau Sveitsistä paennut äsken kääntynyt. Olipa\ntodellakin alentavaista löytää onnea moisissa oloissa! Rousseau\nparka! Hänen onnensa päivinä emme voi tuntea myötätuntoisuutta häntä\nkohtaan näiden alentavien olosuhteiden vuoksi, ja onnettomuuden\npäivinä, jotka sitten tulivat, pääsi mieletön luulevaisuus niin\nsuureen valtaan hänessä, että hän usein sysää lukijat luotaan, samoin\nkuin hän usein sysäsi ystävänsä. Aina uudestaan kuitenkin sovittaa\nsuuri ja syvä halu puhtauteen ja suuruuteen, se excelsior, joka soi\nhänen sielussaan, ja joka kaikesta kurjuudesta huolimatta on soinut\nsukupolville hänen jälkeensä. --\n\nRousseaun vanhempi kilpailija näyttää olleen käytännöllinen mies,\njoka jotenkuten piti rouvan asiat järjestyksessä. Hänen kuolemansa\njälkeen joutuivat ne yhä nopeammin epäjärjestykseen rouvan hurjien\nkeinottelujen ja yritysten kautta. Rousseau ei kyennyt järjestämään\neikä hillitsemään. Kuitenkin oli hänellä se järkevä ajatus, että hän\nkoetti saada häntä teollisuuden asemesta harrastamaan maanviljelystä.\nRouva de Warens vuokrasi maatilan maineen, puistoineen ja\nviinitarhoineen ulkopuolelta Chamberytä, nimeltä les Charmettes.\nKesillä tuotti Rousseaulle rajatonta nautintoa luonto ja keskustelut\nmamanin kanssa. Pian syventyi hän myöskin laajoihin tutkimuksiin.\n-- On löydetty vuokrakontrahti ja se osoittaa, että muutos les\nCharmettesiin on voinut tapahtua vasta 1738. Tunnustuksissa se\nmainitaan kahta vuotta aikaisemmaksi. Idylli on niinkuin jo\nmainittiin pitentynyt hänen muistossaan.\n\nVuodet Chambéryssä ja les Charmettesissä tulivat Rousseaun\noppivuoksiksi. Hänen lääkärinsä, tohtori Salomon, oli inokas\nKartesiolainen ja ohjasi hänet filosoofisiin ja muihin tieteellisiin\nopintoihin. Ensi kerran innostui hän filosofiaan ja opiskelemiseen\nyleensä lukiessaan Voltairen teosta Lettres sur les Anglais (joka\nilmestyi Lontoossa 1732, Parisissa 1734). Sen kautta tutustui hän\nLocken ja Newtonin edustamaan uuteen englantilaiseen tutkimukseen\nja sen taisteluun Kartesiolaista filosofiaa vastaan. Molemmat\nsuunnat ovat suuresti vaikuttaneet Rousseauhon; häntä saattaa kutsua\nsekä Locken että Descartesin oppilaaksi. Mutta vaikka hän tutki\nLockea Descartesin, Malebranchen ja Fénelonin rinnalla, vaikuttivat\nviimeksi mainitut ajattelijat häneen enimmin hänen aatteittensa\nsisällykseen ja suuntaan nähden, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, kun\nyhtäjaksoisesti tehdään selkoa hänen filosoofisista mielipiteistään.\nHän koetti harjoittaa ajatuksiaan kärsivällisesti seuraamaan eri\najattelijain esityksiä, silloinkin kun hän ei saanut niitä sopimaan\nyhteen. Nämä opinnot, joita harjoittaessa autodidaktin tarmo ja\nraittius saivat palkita puuttuvaa koulukasvatusta, ohjasivat hänet\nfilosofian suureen keskusteluun, ja saivat hänet etsimään sitä\npaikkaa, josta hänkin voisi sanansa lausua. Hänen ensyklopedistinen\nharrastuksensa sai hänet filosofian ohella tutkimaan perinpohjin\nmatematiikkaa, latinaa ja historiaa.\n\nNäitten opintojen tarkoitus ei ollut yksistään itsensä kehittäminen,\nvaan hän tahtoi myöskin saavuttaa kasvattajan ja kirjurin aseman\nylhäisessä perheessä. Kirjeessä isälleen näiltä vuosilta mainitsee\nhän nämä tuumansa, mutta tunnustaa samalla, että hänen korkein\ntoivomuksensa on jäädä rouva de Warensin luo. Hänen äidillinen\nystävättärensä vaikutti suuresti hänen kehitykseensä uskonnollisen\nkriisin aikana, joka ohjasi hänet jansenististen mietteiden alalle\nja sai hänet pelkäämään ikuista kadotusta. Vapaauskoinen maman,\njoka oli vakuutettu, että kyllä oli kiirastuli, mutta ei helvettiä,\noli hänelle tämän kriisin aikana, hänen omien sanojensa mukaan,\n\"suuremmaksi hyödyksi, kuin kaikki maailman teoloogit olisivat\nvoineet olla\".\n\nSairaus sai Rousseaun matkustamaan Montpellieriin kysymään neuvoa\nkuuluisalta lääkäriltä. Matkalla sattuva rakkaudenseikkailu osoittaa,\nkuinka helposti hän saattoi unohtaa mamanin vähemmin äidillisten\nkaunottarien vuoksi -- tai pikemmin kuinka helposti hän unohti\nkaikki, kun hän taas tuli maantielle. Surua kuitenkin tuotti hänelle\nkotiin tullessaan löytää taas uusi vastakäännetty kilpailemassa\nmamanin suosiosta. Nyt ei hän sentään enää voinut taipua jakamaan\nmamanin sydäntä toisen kanssa. Hän lähti kotiopettajaksi Lyoniin.\nTältä ajalta on säilynyt opetussuunnitelma, joka on esityö Emileen.\nMuuten teki hän sen huomion, että hän ei soveltunut kasvattajaksi. Ja\nkun hän sitäpaitse alkoi ikävöidä mamania, palasi hän takaisin hänen\nluokseen -- jo viidettä kertaa. Mutta kun hän löysi olot entisellään,\nja kun rouva de Warensin asiat kävivät yhä huonommiksi, päätti hän\nlähteä Paxisiin onneaan koittamaan ja ansaitakseen, millä auttaa\nhäntä. Hän oli keksinyt uuden nuottikirjoituksen (myöhemmän Cheven\nmallin tapaisen), johon hän perusti toivonsa. \"Minä kätkin sydämmeni\nles Charmettesiin\", sanoo hän (Tunnustusten seitsemännen kirjan\nalussa), \"ja rakensin sinne viimeisen tuulentupani, siinä toivossa,\nettä minä kerran voisin palata takaisin mamanin jalkain juureen, kun\nhän olisi jälleen löytänyt itsensä.\"\n\n\n3. Oleskelu Parisissa.\n\nUusi nuottijärjestelmä esitettiin tiedeakatemialle Parisissa,\nmutta ei saavuttanut hyväksymistä. Rousseau alkoi siis Parisissa\nolonsa, jota kesti, muutamat väliajat siihen luettuna, syksystä\n1741 kevääseen 1756, pettymyksellä. Mutta nuottijärjestelmästä\nkeskusteltaissa tutustui hän useihin tiedemiehiin ja kirjailijoihin,\nja musiikki se ensi aikoina tuotti hänelle elatuksen ja teki hänen\nnimensä tunnetuksi. Arvokasten suosijain välityksellä tuli hän\nmuutamia vuosia myöhemmin Venetsian lähettilään sihteeriksi. Oleskelu\nkuuluisassa tasavallassa antoi hänelle tilaisuutta historiallisiin\nopintoihin, hän tuli verranneeksi venetsialaista hallitusmuotoa\nisänmaansa hallitusmuotoon. Hän alkoi tuumia teosta valtiomuodoista.\nHän oppi myös tuntemaan italialaista musiikkia, jota hän myöhemmin\nhyvin innokkaasti puolsi ranskalaista vastaan. Mutta se toivo, joka\nhänellä ehkä oli saada jatkaa toimiaan diplomatian palveluksessa,\nmeni myttyyn, hän otti nimittäin eron, kun ei voinut taipua\nlähettilään liiallisiin vaatimuksiin ja ylpeyteen. Kohta Parisiin\npalattuaan, valmistellessaan oopperaa, teki hän tuttavuuden, joka\nvaikutti koko hänen elämäänsä. Siinä pensionaatissa, jossa hän asui,\noli pesusta huoli pidettävä nuorella naisella, nimeltä _Therèse\nLevasseur_. Hän söi yhteisessä pöydässä ja siinä usein hänestä\ntehtiin pilkkaa. Rousseau, jota miellytti hänen vaatimattomuutensa\nja etenkin hänen vilkkaat ja lempeät silmänsä, puolusti häntä, ja\nkohta muodostui lähempi suhde heidän välillään. Hän sanoo itse\nmyöhemmin, ettei hän oikeastaan koskaan ole rakastanut Therèseä, vaan\nettä hän tarvitsi ihmistä, johon hän voi liittäytyä, ja joka hänen\npuoleensa kääntyisi yhtä yksinkertaisin ja vastaanottavin sydämmin,\nkuin hän itse oli mamaniin turvautunut. Mitä väkinäisemmäksi ja\nluonnottomani maksi hän tunsi oman käytöksensä vierasten seurassa,\nsitä enemmän hän kaipasi läheistä seuraa, jossa hänen ei tarvinnut\npeljätä arvostelua, kun hän puheessaan antautui mielentilojensa\nvaltaan. Se oli mahdollista ainoastaan semmoisen seurassa, joka\nei vaatinut henkevyyttä häneltä ja joka ei ymmärtänyt moittia\nhäntä ristiriitaisuudesta. Siihen nähden saattoi hän olla huoleti\nTherèse paran suhteen. Hän täytti kaikki yksinkertaisuuden\nvaatimukset. \"Tämän kunnon tytön ymmärryksen yksinkertaisuus oli\nyhtä suuri kuin hänen sydämensä hyvyys.\" (Conf. VII). Turhaan\nkoetti Rousseau kehittää hänen järkeään. Lukemaan ei hän koskaan\nkunnolleen oppinut, jota vastoin Rousseau arvelee hänen oppineen\nkutakuinkin kirjoittamaan. Hänen säilyneet kirjeensä ovat vallan\nkauheita käsialan ja oikokirjoituksen puolesta, niin että ankara ei\nRousseau ole arvostelussaan ollut. Hyvin vaikea oli opettaa Therèseä\ntuntemaan kelloa. Sitä vastoin ei hän koskaan perehtynyt kuukausien\njärjestykseen ja laskutapojen alkeisiin. Mutta Rousseau kiittää\nhänen hyvää luonnettaan ja käytännöllisyyttään. Hän piti Rousseausta\nhuolta ja jakoi hänen kanssaan hyvät ja pahat päivät. Kun he olivat\neläneet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta, julisti Rousseau hänet\njuhlallisesti kahden ystävän läsnäollessa vaimokseen.\n\nKun Rousseaun yhtymistä Therèseen sittenkin sanotaan onnettomuudeksi,\nniin on siihen useampia syitä. Therèse ei ollenkaan kyennyt\nharrastamaan samaa kuin Rousseau. Idyllisen yhdyselämän ensi aikoina\nParisissa ei siitä ollut erikoista haittaa, mutta kun he myöhemmin\nasuivat yksinäisyydessä maalla, tuli hänestä pelkkä taloudenpitäjä.\nTherèsellä oli vaan ikävä heidän yhteisillä kävelymatkoillaan.\nHeillä ei ollut tarpeeksi yhteisiä käsitteitä; mikä herätti syvempiä\ntunteita ja mietteitä Rousseaussa, ei Therèselle ollut mistään\narvosta. Hengen yksinkertaisuus oli liian suuri, jotta tämä suhde\nolisi Rousseauta täysin tyydyttänyt, ja hänen ikävöivä sydämmensä\nsai hänet hakemaan toista, joka saattaisi antaa, mitä puuttui. Tähän\ntuli lisäksi, että Therèse hyväntahtoisuudessaan antoi äitinsä\nja perheensä johtaa itseään, jotka koettivat hyötyä suhteestaan\nRousseauhon niin paljon kuin mahdollista. Se rasitti Rousseauta sekä\nhenkisesti että aineellisesti. Ja vihdoin tuli hän, kun he saivat\nlapsia, joita hän ei luullut voivansa kasvattaa, tehneeksi sen teon,\njoka on enimmän rasittanut hänen omaatuntoaan ja hänen muistoaan\njälkimaailma silmissä. Tähän viime kohtaan aiomme heti palata.\n\nSe ei kuitenkaan oikeuta pitämään Therèseä Rousseaun huonona henkenä.\nSiten pantaisiin tyttö paran hartioille liian suuri edesvastaus.\nHäntä on syytetty kaikenmoisesta pahuudesta: lastenhylkäämisen\nalkuunpanijaksi, vieläpä on sanottu hänen saaneen lapset toisen\nrakastajan kanssa ja luulotelleen Rousseaulle, että ne olivat hänen,\n-- hänen synnyttäneen riitaa Rousseaun ja hänen ystäväinsä välillä,\n-- juonillaan ylläpitäneen Rousseaun epäluuloisuutta ja siten olleen\nsyynä ainaiseen vaeltamiseen pitkien aikojen kuluessa, -- eläneen\nsiveettömästi Rousseaun kuoleman jälkeen. Mutta nämä syytökset\novat nähtävästi perättömiä. Rousseau itse kutsuu häntä \"ainoaksi\ntodelliseksi lohdutukseksi, jota taivas on sallinut hänen kokea\nkurjuudessaan\", ja hänen viime vuosiensa ystävät vakuuttavat niin\ntodella olleen. Hyvin hän oli ansainnut sen eläkkeen ja presidentin\nsyleilyn, jotka kansalliskonventti 14 p. Huhtik. 1794 äänesti hänelle.\n\nVielä kerran avautui Rousseaulle mahdollisuus turvalliseen asemaan.\nHän oli tullut ylhäisen raha-asiain virkamiehen, Franceuilin\nsihteeriksi, joka suosija hänet myöhemmin teki johtamansa\nylöskantoviraston rahastonhoitajaksi. Mutta sitten tuli se tapahtuma,\njota jo olemme kuvanneet: herätyksen hetki, jolloin uusi kysymys\nikäänkuin yhdellä iskulla tuli hänen eteensä. Kun hänen teoksensa\n_Discours sur les Sciences et les arts_ (Mietteitä tieteen ja taiteen\nsuhteen) oli ilmestynyt (1750) ja oli herättänyt huomiota, tunsi\nhän voivansa vaikuttaa ihmisiin ja olevansa velvollinen asettamaan\nelämänsä sopusointuun uusien aatteidensa kanssa. Virkamiehenä ei hän\nmielestään sitä voinut tehdä. Hän päätti rajoittaa tarpeitaan, luopui\ntuottavasta virastaan, hienoista liinavaatteistaan ja kaikesta,\nmitä hän piti ylellisyytenä. Kun hän ei voinut toivoa elävänsä\nkirjallisesta työstään, hankki hän siitä pitäen säännöllisiä tuloja\nnuottienkirjoituksella. Häneltä ei puuttunut työnantajia, koska\nihmiset mielellään käyttivät tilaisuutta saadakseen nähdä kuuluisaa,\nomituista miestä.\n\nRousseaun suhteen emme koskaan saa hämmästyä. Hänen seuraava\nteoksensa oli ooppera. Oleskellessaan maalla Parisin ulkopuolella\noli hän sepittänyt oopperan _Le Devin du Village_, jonka teksti ja\nsuureksi osaksi myös musiikki on hänen työtään. Se on paimentyyliin,\nmutta siinä on todellista luonnonrunoutta, ja se on siinä suhteessa\nRousseaulle kuvaava. Musikaaliselta kannalta ylistetään sen lämmintä\ntunnetta, raittiutta ja sopusointua sanojen ja säveleen välillä. Itse\narvelee Rousseau siinä olevan useita niistä ominaisuuksista, jotka\nmyöhemmin esiintyvät kehittyneemmässä muodossa romaanissa La Nouvelle\nHéloïse. Ooppera menestyi hyvin. Haettiinpa Jean Jacques oikein\nkuninkaallisissa vaunuissa Fontaineblauhon, jossa Le Devin esitettiin\nkuninkaalle, madame de Pompadourille ja koko hoville. Seuraavaksi\npäiväksi oli Rousseau kutsuttu kuninkaan puheille ja arveltiin hänen\nsaavan eläkkeen. Ludvig XV oli hyvin mieltynyt kappaleeseen ja\nlauloi alituisesti siitä kuplettia -- \"enimmin väärällä äänellä koko\nkuningaskunnassa\". Mutta Rousseau vetäytyi pois ja matkusti äkkiä\ntakaisin Parisiin. -- Joku aika sen jälkeen otti hän hyvin kiivaasti\nosaa väittelyyn ranskalaisesta ja itaalialaisesta musiikista, pitäen\njälkimmäisen puolta.\n\nDijonin yliopiston asettama uusi tehtävä -- ihmisten erilaisuuksien\nsyistä -- vei Rousseaun takaisin hänen pääkysymykseensä. Se kirjoitus\n(_Discours sur l'origine et les fondemens de l'inégalité parmi les\nhommes 1755_). jolla hän -- tällä kertaa palkintoa saamatta --\nvastasi määrättyyn tehtävään, on radikaalisin ja pessimistisin hänen\nkirjoituksistaan. Siinä hän puolustaa luonnontilaa -- kuitenkaan\nvarmasti käsittämättä sitä historialliseksi tilaksi. Kaikkeen\nkärsimykseen ja kaikkiin epäkohtiin, jotka ihmisiä kiusaavat, ovat\nhe itse syypäät, he ovat hyljänneet sen tilan, jossa vaisto varmasti\nohjasi heitä, jossa tarpeet olivat harvoja, ja jossa työnjako\nei vielä ollut tuonut erilaisuutta ja orjuutta mukanaan. Hän ei\nkuitenkaan vaadi, niinkuin hänen arvostelijansa pilkaten sanovat,\nettä tulee hävittää yhteiskunta ja omaisuus ja palata takaisin\nmetsiin ja elää karhujen kanssa. Hän asettaa kaksi mahdollisuutta:\njos kellä on tarpeeksi tekemistä sielunsa rauhasta huolta pitäessä,\nhän palatkoon takaisin yksinäisyyteen luonnonhelmaan; jos taas kellä\non kykyä suoranaiseen toimintaan, hän jääköön yhteiskunnalliseen\nelämään ja koettakoon vähentää pahaa siitä. -- Yhtäjaksoisesti\nesittäessämme Rousseaun filosofiaa aiomme palata tähän merkilliseen\nteokseen.\n\nEnnenkuin se ilmestyi teki Rousseau Therèsensä kanssa matkan\nsynnyinkaupunkiinsa (1754). Hänen arvossa pidetty kirjallinen\nnimensä tuotti hänelle hyvän vastaanoton, ja hän iloitsi suuresti\nsaadessaan taas olla kotikaupungissaan. Sitä hän vaan suri, että\nhän kääntyessään katolinoppiin oli kadottanut kansalaisoikeutensa;\nsaadakseen sen takaisin kääntyi hän jälleen protestanttiseen oppiin.\nEi ole mitenkään ihmeellistä, että hän peruutti sen teon, johon\nhän oli ahtanut viekoitella itsensä karkulaisena ja nälistyneenä\noppipoikana. Vaikka hän jonkun aikaa oli innokkaasti ottanut osaa\nkatolilaiseen jumalanpalvelukseen, eivät erityiset uskonkappaleet ja\nkirkonmenot koskaan olleet mitään erikoista hänelle merkinneet. Rouva\nde Warensin kautta -- niinkuin Eugen Ritter on osoittanut -- hän\nkallistui pietistiseen mystisyyteen, joka oli taipuvainen pitämään\nulkonaista sivuasiana. Muutamia vuosia ennen takaisinkääntymistään\nkirjoitti hän (1751) kirjeen [6] eräälle ystävälleen, joka oli\nkatolilainen pappi, sanoen siinä, että kaikista surullisista\nsiteistä, jotka sitovat ihmisen johonkin esivaltaan, on tämä\nsiedettävin, koska se antaa tilaisuutta tekemään niin paljon hyvää.\nKirje päättyy seuraavasti: \"Minä taivun siihen, että te opetatte\nihmisille kaikki katkismuksen mahdottomuudet, kunhan te vaan samalla\nopetatte heitä uskomaan jumalaan ja rakastamaan hyveitä. Tehkäät\nheistä kristityltä, jos niin pitää olla, mutta älkää unohtako\nvälttämätöntä velvollisuutta, että teidän tulee tehdä heistä hyviä\nihmisiä!\" Tämä ei todista erikoisesti oikeauskoista mielialaa.\nTunnustuksissaan (VIII) lausuu hän jälleenkääntymisestään seuraa\nvaan tapaan: \"Minä ajattelin, että evankeeliumi oli sama kaikille\nkristityille, että perusopeissa saatettiin tulla erimielisyyteen\nainoastaan, kun koetettiin selittää, mitä ei voitu ymmärtää, ja\nettä sen vuoksi hallitsijan oli kussakin maassa määrättävä sekä\njumalanpalveluksen muoto että käsittämättömät uskonkappaleet...\nSeurustelu ensyklopedistain kanssa ei ollut saanut minun uskoani\nhorjumaan, vaan päin vastoin vahvistanut sitä, mihin lisäksi oli\nvaikuttanut minun luontainen vastenmielisyyteni kaikkia väittelyitä\nja puolueita kohtaan. Tutkimalla ihmistä ja maailmaa olin tullut\nhuomaamaan, että luonnossa on tarkoitusperiä, ja olin oppinut\nuskomaan sitä hallitsevaan järkeen. Lukemalla raamattua, etenkin\nevankeeliumia, jota minä olin useamman vuoden kuluessa harjoittanut,\nolin minä alkanut halveksia niitä pikkumaisia ja turhanpäiväisiä\nselityksiä, joita käyttivät Jeesuksen Kristuksen sanoista semmoiset,\njotka kaikkein vähimmin kykenivät häntä ymmärtämään. Filosofia\noli pääasiallisesti liittänyt minut siihen, mikä uskonnossa oli\noleellista, mutta vapauttanut pikkumaisesta muodollisuudesta, jolla\nihmiset olivat sen jumittaneet. Ja arvellessani, että järkevä ihminen\nei kahdella tavalla saata olla, kristitty, arvelin minä, että kaikki\nmuoto ja järjestys kussakin maassa oli lain kautta määrättävä. Tästä\nniin järkevästä, rauhallisesta ja sosiaalisesta periaatteesta,\njonka vuoksi minua on niin kauheasti vainottu, seurasi, että kun\nminä tahdoin olla kansalainen omassa isänmaassani, täytyi minun\nkääntyä protestantiksi ja palata takaisin isänmaassani vallitsevaan\nuskontoon.\"\n\nKääntyminen tehtiin hänelle helpoksi, ja siitä pitäen saattoi\nRousseau useamman vuoden kuluessa kutsua itseään Geneven\nkansalaiseksi Hän oli, synnyinkaupungissaan oleskellessaan, hyvin\nkiintynyt sen sisäisiin politillisiin oloihin, joita hän siihen\nsaakka ei ollut täysin käsittänyt. Monet niistä, joiden kanssa\nhän siellä seurusteli, kuuluivat vastustuspuolueeseen ja olivat\nuutterasti! tutkineet kaupungin asetusten historiaa. Nämä seikat\nvaikuttivat suuresti Rousseaun myöhempään politilliseen filosofiaan.\nTähän aikaan alkoi hän uudestaan miettiä aatetta, jota hän jo\nVenetsiassa oli tuuminut, valtiomuotoja käsittelevää teosta, josta\nmyöhemmin muodostui Contrat social.[7] Tässä kuuluisassa teoksessa on\nRousseaulla erityisesti hänen synnyinkaupunkinsa mielessä.\n\nMyös toiseen hänen myöhemmistä kuuluisista teoksistaan syntyi alku\ntällä matkalla. Yhdessä Therèsen ja muutamien ystävien kanssa teki\nhän venematkan pitkin Genevenjärveä käyden uudestaan Vevayssa ja\nClarensissa, johon La Nouvelle Héloïse sitten sijoitettiin. --\nRousseau näki Geneven matkalla viimeisen kerran rouva de Warensia ja\nauttoi häntä pienistä varoistaan.\n\nRousseau oli niin tyytyväinen Geneven matkaansa, että kun hän palasi\ntakaisin Parisiin oli hänellä aikomus järjestää asiansa niin, että\nhän ensi keväästä olisi voinut asettua synnyinkaupunkiinsa. Hän oli\njo kauvan sitten kyllästynyt suuren kaupungin elämään. Siitä tuumasta\nei kuitenkaan tullut mitään. Kun Discours sur l'inégalité ilmestyi,\nherätti se suurta suuttumusta Geneven viranomaisissa, vaikka -- tai\nkenties jumi senvuoksi -- se oli omistettu Geneven tasavallalle.\nSiihen tuli lisäksi, että Voltaire oli asettunut asumaan aivan\nlähelle Geneveä ja oli vilkkaassa yhteydessä kaupungin johtavien ja\netevien perheiden kanssa. Rousseau arveli, että Voltaire jo pelkällä\nläsnäolollaan vaikuttaisi siihen suuntaan, johon kehityksen juuri\nei pitäisi mennä. Voltaire tahtoi tehdä Genevestä pienen Parisin,\njota vastoin Rousseau tahtoi säilyttää synnyinkaupunkinsa vapaana\nvieraasta liikanaisesta sivistyksestä ja pysyttää sen antiikkisessa\nyksinkertaisuudessaan.\n\nHän tuli sittenkin jättäneeksi Parisin. Hänen suosijattarensa\nrouva d'Epinay tarjosi hänelle asunnoksi puistohuoneensa, nimeltä\nl'Ermitage, joka oli lähellä hänen maatilaansa Parisin reunassa,\nlikellä suuria metsiä Montmorencyssä. Kauvan oli hän suuresti\nhalunnut päästä maalle asumaan. Sanoopa hän Tunnustuksissaan, että\nhänen pyrinnöillään päästä eteenpäin maailmassa oli ollut päämaalina\ntoteuttaa tämä toivomus. Kun hän aikaisin keväällä 1756 muutti\nl'Ermitageen, huudahti hän: Vihdoinkin olen minä siis saavuttanut\nkaikki, mitä olen toivonut. Hänen ystävänsä ensyklopedistat tekivät\nhänestä pilkkaa ja väittivät, ettei hän kauvan viihtyisi maalla.\nItse arveli hän nyt tulleensa oikeaan ilmastoonsa, ja hän eli ensi\naikansa maalaiskiihkossa, samoillen metsät ristiin rastiin, tutkien\nkaikkia teitä ja polkuja. Kun hän oli rauhoittunut, ryhtyi hän taas\nkirjalliseen toimeensa, ja se aikakausi, joka nyt alkoi (1756-1762),\ntuli hänen elämänsä hedelmällisimmäksi, jolloin hänen suuret\nteoksensa valmistuivat. Mutta siitä tuli myös hänelle murrosaika.\nMenneiltä ajoilta toi hän muistoja, jotka alkoivat yhä enemmän painaa\nhäntä.\n\nNiinkuin jo mainittiin, ei Rousseau pitänyt itseään kykenevänä\nelämään yhteiskunnallista elämää, kestämään sen siteitä ja täyttämään\nsen velvollisuuksia. Hän olikin aina koettanut elää romantillisen\nmustalaisen tavoin. Mutta nythän mustalainen oli sitonut naisen\nitseensä, ja saanut lapsia hänen kanssaan. Hän oli sittenkin joutunut\nyhteiskunnallisiin suhteisiin. Tämän ristiriidan ratkaisi hän\nlähettämällä lapsensa (viisi luvultaan), heti niitten synnyttyä,\nlöytölasten huoneeseen. Ensi kerran teki hän sen, sen enempää\nmiettimättä; hän noudatti periaatteita, jotka näistä asioista olivat\nvallalla hänen silloisissa seurustelupiireissään. Myöhemmin koetti\nhän perustaa ja puolustaa menettelyään. Hän oli köyhä ja kivulloinen\neikä voinut ylläpitää lapsiaan, ei hän myöskään tahtonut luovuttaa\nniitä Therèsen perheelle eikä ylhäisille suosijoilleen. Hän arveli\nsilloin olevansa oikeutettu katsomaan itseään Platon valtion\njäseneksi ja jättämään yhteiskunnalle ylläpidon ja kasvatuksen, ja\nhän lohdutti itseään, että lapsille tulisi siten parempi olla, kuin\njos hän itse kasvattaisi heitä: heistä oli tuleva käsityöläisiä\nja maanviljelijöitä eikä maankiertäjiä. -- Häneltä jäi kuitenkin\nhuomaamatta se tosiasia, että kuolevaisuus löytölasten joukossa oli\nhyvin suuri, ja että niistä joutui melkoinen osa pahantekijöiksi ja\nkevytmielisiksi.\n\nHän katuikin syvästi tekoaan. Émilen alussa kirjoittaa hän: \"Joka ei\nvoi täyttää isän velvollisuuksia, ei ole oikeutettu isäksi tulemaan.\nEi köyhyys, työ, eikä ihmispelko voi vapauttaa häntä ylläpitämästä\nlapsiaan ja itse niitä kasvattamasta. Hyvät lukijat, uskokaa minua:\nminä ennustan jokaiselle, joka raatsii laiminlyödä niin pyhiä\nvelvollisuuksia, että hän on kauvan vuodattava katkeria kyyneleitä\nsyntinsä vuoksi, ja että hän ei koskaan ole löytävä rauhaa.\"\nNäitä sanoja piti hän riittävän selvänä tunnustuksena, mutta kun\nVoltaire muutamia vuosia myöhemmin veti asian esille nimettömässä\nhäväistyskirjoituksessaan, piti Rousseau tarpeellisena laveasti\npuhua asiasta Tunnustuksissaan. Kirjeessä vuodelta 1770 (Lettre à\nM:me B. 17. Tammik. 1770) palaa hän siihen: \"Surkutelkaa niitä,\njoilta roudan kova kohtalo ryöstää tämän onnen (saada kasvattaa\nlapsia) -- surkutelkaa heitä, jos he ainoastaan ovat onnettomia,\nmutta surkutelkaa vielä enemmän jos syyllisiä... Minä tahdon ennen\nsovittaa rikokseni kuin puolustaa heitä. Kun minun järkeni sanoo,\nettä minä olen tehnyt, mitä minun asemassani tuli tehdä, niin minä en\nusko sitä, mutta uskon sydäntäni, joka huokaa ja väittää vastaan.\"\n\nTämmöiset teot ne tekivät Rousseaun arvoitukseksi itselleen ja\nmuille. Miksi, kysyy hän Tunnustuksissaan, piti niin suuren\ninnostuksen hyvään, niin lämpimän sydämmen ja niin herkän mielen olla\npahaan yhtyneinä? Hän löytää luonteessaan vastakkaisia aineksia,\nei voi täysin tuntea itseään missään niistä. Siitä hän vain pitää\nkiinni, että kärsimystä hän ei ole tahtonut tuottaa; jos hän on\ntehnyt väärin, on hän sen tehnyt väärinkäsityksestä. -- Merkillistä\non nähdä, kuinka hänen luonnontunteensa, joka suureksi osaksi oli\nitsenäisyys- ja vapaustunnetta, tässä saattaa hänet ristiriitaan\nseikan kanssa, joka luonnossa on kaikkein luonnollisinta. Hän\nsaattoi tässä syyttää itseään samasta, kuin hän syytti \"sivistystä\":\nettä se kukisti ja kumosi luonnollisia vaistoja. Hän tahtoi elää\nmustalaisen tavoin, mutta mustalaiset kuljettelevat kuitenkin\nlapsiaan mukanaan. Tästä luonnollisuudesta kieltäytyi Rousseau ja\nmietti puolustuksekseen kaikenlaisia viisasteluja, jotka hänen omat\ntunteensa pian mitättömiksi tuomitsivat. Löytölastenlaitokset ovat\nkuitenkin kulttuurilaitoksia; luonnontilassa ei ollut semmoisia.\n-- Selvää on siis, että tämä muisto tuotti Rousseaulle tuskaa; se\nosoittaa ristiriitaisuutta hänen haluissaan. Ja hänen sisälliseen\nlevottomuuteensa tuli pian jyrkkä rikkautuminen kaikkien ajan\npyrintöjen kanssa, ensiksi niitten, joihin hän itse lähinnä oli\nliittäytynyt.\n\n\n4. Rikkautuminen ensyklopedistain kanssa.\n\nRousseaun viisitoistavuotinen oleskelu Parisissa ei ollut tuottanut\nhänelle sitä onnea, jota hän oli halunnut, mutta se oli valmistanut\nhänet kirjailijaksi etenkin sen kiirastulen kautta, joksi yhdyselämä\nensyklopedistain kanssa muodostui hänelle. Yhteisten musikaalisten\nharrastusten kautta oli hän tullut ystäväksi Grimmin, Diderotin\nja Holbachin kanssa. Hän tuli osalliseksi suuren ensyklopedian\nvalmistukseen; siihen hän kirjoitti musikaalisista aineista ja sitä\npaitse kirjoituksen, jolla on otsakkeena _Politillinen ekonomia_,\nmutta joka on pikemmin oikeusfilosoofista kuin kansantaloudellista\nluonnetta; se on edelläkävijä Contrat socialille.\n\nMitä ensyklopedistoihin ylimalkaan tulee, viittaan minä viidenteen\nkirjaan teostani \"Uudemman filosofian historia.\" Aivan yleisesti\nvoidaan sanoa heidän perustuvan Locken filosofiaan ja uudempaan\nluonnontieteeseen arvostellessaan yleistä maailmankatsomusta ja\nvallalla olevia laitoksia. Lockelta saatiin etenkin se periaate,\nettä kaikki mietteet johtuvat huomiosta; kaikkien dogmaattisten\nmielipiteiden suhteen tahdottiin tietää, mistä varmasta huomiosta\nne johtuivat. Lockelta saatiin myös ajatus, että yhteiskunta\nperustuu molemminpuoliseen sopimukseen yksityisen onnen ja\nvapauden turvaamiseksi; kaikki laitokset, joiden vaikutus oli\nristiriidassa tämän aatteen kanssa, hylättiin vallanhimon ja petoksen\ntuloksina. Uudelta luonnontieteeltä saatiin oppi liikkeen ja aineen\npysyväisyydestä sekä aate, että fyysillinen maailma oli käsitettävä\nsuureksi koneistoksi. Hulluutena ja petoksena hyljättiin kaikki\nmielipiteet, joita ei voitu tai ei näyttänyt voitavan yhdistää\nkaikkiin näihin oppeihin. Voltaire oli alkanut taistelun teoksellaan\nLettres sur les Anglais ja esityksellään Newtonin fysiikasta.\nMyöhemmin olivat Diderot, La Mettrie ja Holbach voimakkaasti\nkoettaneet tehdä johtopäätöksiä uudesta luonnontieteellisestä\nmaailmankatsomuksesta negatiiviseen ja positiiviseen suuntaan. Näistä\nmiehistä on _Diderot_ nerokkain ja etevin ajattelija; häneen Rousseau\nmyös lähemmin oli liittynyt. Rousseau rakasti häntä intohimoisesti,\nja rikkautuminen hänen kanssaan suretti häntä suuresti. Diderot oli\nintoilija samoinkuin Rousseaukin, mutta hänen innostuksensa pääsi\nilmoille osaksi toisia teitä, eikä hänen huomionsa ollut syventynyt\nsamaan suureen kysymykseen kuin Rousseaun. Hän oli etsivä henki, hän\nei tyytynyt olemuksen arvoituksen kansantajuisempaan selvitykseen,\njota Voltaire ja Holbach kumpikin tahollaan edustivat, ja sen vuoksi\nhänellä onkin suurempi merkitys ajatuksen historiassa, mikä ei\nyksin riipu hänen asemastaan ajan taisteluissa. Ne aatteet, joita\nhän kehitteli, ja jotka tulivat tunnetuiksi osaksi vasta kauvan\nhänen kuoltuaan, viittaavat taaksepäin Spinozaan ja Leibnitziin ja\neteenpäin Goetheen, Schellingiin ja nykyaikaiseen kehitysoppiin.\nNäitä puolia hänen mietinnöstään on Rousseau tuskin käsittänyt, sitä\nenemmän hän ihaili hänen valpasta persoonallisuuttaan. Vastakohta\nRousseaun ja ensyklopedistain välillä käy kenties selvimmin näkyviin,\njos ottaa huomioon, että Diderotkin (teoksessa: Supplément au\nvoyage de Bougainville) ja Voltaire (teoksissa: L'ingénu, Candide,\nEntretien d'un sauvage et d'un bachélier, Historie d'un bon Bramin\ny.m.) kuvaavat hyvin jyrkällä tavalla vastakohtaa luonnon ja\nsivistyksen välillä. Mutta he käyttävät tätä vastakohtaa etusijassa\nivatakseen. Mikä heille oli häjyä leikkiä, korkeintaan väittelykeino,\nse oli Jean Jacquesille täysintä totta ja oli täyttänyt koko\nhänen olentonsa; se oli hänen omituisen elämänjuoksunsa tulos ja\nse määräsi hänen elämänsä myöhemmät vaiheet. Diderotin sanotaan\nvaikuttaneen muotoon Rousseaun tieteitä, taiteita ja epäsuhteisuutta\nkäsittelevissä teoksissa, ja onkin se mahdollista, sillä he tekivät\ntyötä yhdessä, niin kauvan kuin oli kysymys aseiden käyttämisestä,\nmutta ei sitten enää, kun oli tehtävä johtopäätöksiä taistelun\ntuloksista. Siinä jäi Rousseau yksin -- aivan varmaan siksi,\nettä hän näki syvemmälle ja kauvemmaksi, kuin hänen aikaisemmat\nasetoverinsa. -- _Holbach_, saksalainen parooni, joka oli\nranskalaiseksi sulautunut, kokosi taloonsa ajan vastustavat ainekset\nHänen salonkinsa oli \"ensyklopedian kehto.\" Hän oli hyväsydämminen\nhiukan epäitsenäinen luonne: paraimmat osat kirjoituksiinsa\nsanotaan hänen Diderotilta saaneen. Hän eroaa Diderotista raskaan,\nkaavamaisen naturalisminsa puolesta, johon hän koetti käännyttää\nkoko maailmaa. Etenkin yksityisessä piirissään (joka on meille tuttu\nDiderotin mestarillisen kuvauksen kautta kirjeissä neiti Volandille)\npilkkasi ja ivasi hän rajattomasti vanhoja uskonnollisia käsitteitä.\nYleensä saattoi hän hyväntahtoisuudessaan jatkaa leikin laskua\nyksityisten kanssa hyvinkin pitkälle. Laskettiin etenkin leikkiä\nJean Jacquesista, joka ei ollut tarpeeksi maltillinen eikä kyennyt\nylläpitämään loistavaa salonkikeskustelua; Holbach tiesi, että Jean\nJacques saattoi sanoa erinomaisia sanoja, kun hän suuttui, ja sen\nvuoksi hän ivaili häntä saadakseen hänet syttymään ja leimahtamaan.\n-- Kolmiapilaan kolmas lehti oli _Melchior Grimm_, hänkin\nsynnyltään saksalainen. Hän eli Parisissa useiden ulkomaalaisten\nhovien kirjallisena kirjeenvaihtajana, jotka tahtoivat läheisesti\nseurata ranskalaista kirjallisuutta. Hän on ensimmäisiä, jotka\nsiitä, että Shakespearea uudestaan ruvettiin lukemaan, aavistivat\nkäännekohdan koittavan kirjallisuushistoriassa. St. Beuve on\nhauskasti kuvannut Grimmiä teoksessaan Causeries du lundi VII, joka\nmuodostaa tarpeellisen vastapainon sille liiallisen epäluuloisuuden\nsuuntaamalle kuvaukselle, jonka Rousseau on antanut hänestä\nTunnustuksissaan. St. Beuven mukaan on Grimmiä pidettävä Lessingin\nja Herderin edeltäjänä ja apumiehenä. Hän oli teräväjärkinen\nja epäileväinen, suuresta kirjallisesta kyvystään huolimatta\njärki-ihminen, ja siinä suhteessa ei hän ollut vastakkainen yksistään\nRousseaulle vaan myös Diderotille. Vielä vähemmän kuin muut piirin\njäsenet hän laisinkaan käsitti Rousseauta eikä hän, kun oikkujen tai\nedun vuoksi niin sattui, arkaillut loukatessaan ja masentuessaan\ntunnokasta Rousseauta, joka niin huonosti osasi puolustautua. --\nVoltairen kanssa ei Rousseau koskaan tullut välittömään yhteyteen, ja\nrikkautuminen hänen kanssaan tuli sen vuoksi toisenluontoiseksi, ja\nsillä olikin erikoinen syynsä.\n\nEi ole syytä epäillä, ja Rousseau on sen itsekin myöntänyt, että\nRousseau on oppinut paljon ensyklopedistalais-ystäviltään. Hänen\najatuskykynsä hioutui, hänen näköpiirinsä laajeni, hänen kirjallinen\naistinsa heräsi. Dusaulx on (teoksessaan De mes Rapports avec Jean\nJacques Rousseau. Paris 1798), kertomuksen mukaan, joka polveutuu\nHolbachilta ja muilta Rousseaun aikaisemmilta ystäviltä, kuvannut\nJean Jacquesin ensimäistä esiintymistä ensyklopedistain piirissä.\n\"Täällä hän oppi, mikä näkyy useista hänen teoksistaan, taitavasti\nväittelemään asian puolesta ja vastaan. Kun hänellä oli jokin\naine käsiteltävänä, tai kenties jo oli muodostanut siitä varman\nmielipiteen, esitti hän sen niille, joita hän piti opettajinaan,\nsaadakseen peltonsa hedelmälliseksi, silläkin uhalla, että hänen\nehkä olisi pakko muuttaa mieltä. Nämä miehet, joista useimmat olivat\nhyvin harjaantuneita niissä seikoissa, väittelivät ja keskustelivat\nesitetyistä kysymyksistä keskenään. Sen kautta hän ollen jo\nluonnostaan kaunopuheinen tuli niin peljättäväksi taistelussa, ettei\nkohta kukaan kyennyt vastustamaan häntä, silloinkin kun hän puolusti\nmahdottomia paradoksia... Parooni Holbachin uusi ystävä, joka oli\narka ja kömpelö käytökseltään, ja samalla viehättävän tuntehikas ja\nsuuresti rakasti somuutta, mikä muodosti omituisen vastakohdan hänen\nyksinkertaiselle puvulleen, miellytti kaikkia. Vaativaisimmallakaan\nei voinut olla mitään muistuttamista hänen mielentilassaan tai\nkäytöksessään. Ainoastaan siitä 'hienot ihmiset' moittivat häntä,\nettä hän oli aran kohtelias, joka heistä tuntui vähän maalaiselta;\nsiinä suhteessa on hän parantunut, mutta ainoastaan heittäytyäkseen\npäinvastaiseen liiallisuuteen. Siihen aikaan ei Rousseau suinkaan\nollut ihmisvihaaja, vaan altis, täysin luottavainen ja avonainen.\nHän luotti muihin, vaikka ei itseensä; hän pysyttäytyi syrjässä,\nei kilpaillut kenenkään kanssa ja kysyi mieluummin kuin antoi\nvarmoja vastauksia... Semmoinen oli, sen mukaan kuin minulle on\nkerrottu, Jean Jacques siihen aikaan, kun hän ensiksi alkoi liikkua\npääkaupungin seuroissa.\" -- Tästä kuvauksesta nähdään, kuinka\nsuojelevalla tavalla Rousseau otettiin vastaan holbachilaiseen\nseurapiiriin. Kun hän yhtäkkiä toi esille uudet ajatuksensa, ei niitä\notettu täydeksi todeksi, ja kun hänen itsetuntonsa suureni herätyksen\njälkeen, arveltiin kirjallisen menestyksen -- jota hänen ystävänsä\nolivat taipuvaiset lukemaan omaksi ansiokseen -- nousseen hänelle\npäähän. Äkkiä huomattiin hänen, niinkuin Dusaulx sanoo, muuttuneen\nvalkeasta mustaksi! --\n\nEnnenkuin syvemmälti ryhdymme tarkastamaan sisäistä, varsinaista\nristiriitaisuutta Rousseaun ja ensyklopedistain välillä, mainittakoon\nparilla sanalla ulkonainen syy hänen ja hänen entisten ystäväinsä\nvälin rikkautumiseen. Siitä näemme, minkälaisiin suhteisiin Jean\nJacques uudestaan oli sekaantunut, ja kuinka vähän hän oli onnistunut\npääsemään edelle sitä yhteiskunnallista piiriä, johon hän tunsi niin\nhuonosti soveltuvansa.\n\nRousseaun hyväntekijälle rouva d'Épinayllä, joka oli lahjoittanut\nhänelle idyllisen asunnon lähellä maapaikkaansa, oli Grimm\nrakastajana. Suhde Grimmin ja Rousseaun välillä oli vähitellen\nkylmentynyt. Grimm piti entistä ystäväänsä hulluna. Hän ei\nymmärtänyt hänen luonnettaan, ja kylmästi ja masentavasti hän\nmoitti Jean Jacquesille hänen teoksensa todellisia ja näennäisiä\nristiriitaisuuksia, joihin tämä oli takertunut ajatuskykynsä\nhitaisuuden vuoksi sekä kiihkoisan innostuksensa kautta. Ja vaikka\nei Grimm liekään suorastaan ollut mustasukkainen häntä kohtaan,\nniin hän kai arveli, että rouva d'Épinay, jolla paitse miestään jo\noli rakastaja, ei enää tarvinnut ystävää. Hän koetti sen vuoksi\ntyöntää Rousseaun syrjään hänen suosijattarensa läheisyydestä. Kylmän\nkopeasti ja pilkallisesti kohteli hän sen vuoksi pitemmän aikaa\nRousseauta ja sai hänet pikastumaan yhä uudestaan. Sattui sitten\nniin, että rouva d'Épinayn piti matkustaa Geneveen neuvottelemaan\nkuuluisan lääkärin kanssa. Ehdotettiin Rousseaulle, että hän seuraisi\nhäntä sinne, ja Grimm ja Diderot vaativat häntä tekemään, mitä he\npitivät hänen yksinkertaisena velvollisuutenaan hyväntekijäänsä\nkohtaan. Rousseau oli sairaloinen, eikä hänellä ollut varoja\nmatkavarustuksiin, ei hän myöskään ollut halukas esiintymään\nsynnyinkaupungissaan ylivuokraajan rouvan seurassa. Sitä paitse\nhän epäili (jota ei ole kumottu eikä näytetty toteen), että matkan\nvarsinaisena tarkoituksena oli peittää rouva d'Épinayn ja Grimmin\nsuhteen seurauksia, ja häntä harmitti se osa, jota hänen ystävänsä\ntahtoivat antaa hänen näytellä, sekä että he niin ylimielisesti\ntahtoivat opettaa häntä täyttämään velvollisuuksiansa. Lisäksi tuli\nvielä seikka, joka oli kaikista enimmin kuvaava ja vaikuttava.\n\nKuljeskellessaan metsissä lähellä l'Ermitagea oli Rousseau, sitä\nmyöten kun Therèse kieltäytyi seuraamasta, yhä enemmän syventynyt\nerootillis-idyllisiin kuvitteluihin ja muistoihin. Samoinkuin\nnuoruudessaan ihaili hän ihanteellisia olentoja, ja kuvitteli\nitselleen maailman, jossa rakkaus ja ystävyys vallitsisivat\nviekkaudetta ja tyranniudetta. Niistä kuvista, jotka siten hänen\nmieleensä syntyivät, myöhemmin muodostui romaani La Nouvelle\nHeloïse. Hänen eläessään näissä unelmissa tuli hänen luokseen\nkäymään läheisyydessä asuva aatelisnainen, rouva d'Houdetot, rouva\nd'Épinayn käly. Rousseau rakastui kohta hurjasti häneen; niinkuin\nhän luuli, ensi kertaa todellisesti. Se oli onneton rakkaus koska\nrouva d'Houdetotilla entisestään oli rakastaja. Rousseaun ahkerat\nkäynnit hänen luonaan eivät jääneet huomaamatta; kenties oli\nTherèsekin mustasukkaisuudessaan tullut asiasta puhuneeksi; asia\ntuli tunnetuksi, ja koko seurapiiriä huvitti nähdä filosoofia\nja moralistia onnettomana rakastajana. Holbach oikein matkusti\nmaalle nähdäkseen tätä komediaa, ja satamalla satoi pistopuheita\nonnettoman Jean Jacquesin yli, joka tässä näytelmässä suoritti\nhyvin surkeata osaa. Rousseau syytti rouva d'Epinayta ja Diderotia\nsalaisuuden ilmaisemisesta. Sana syntyi sanasta ja väli aikaisempien\nystävien kanssa rikkautui lopullisesti Keskellä talvea (1757-58)\nmuutti Rousseau l'Ermitagesta, jossa hän ei enää tahtonut viipyä\npäivääkään, taloon, jota kutsuttiin Montlouis ja joka oli toisella\npuolella Montmorencymetsää. Diderotiin rikkoi hän välinsä\nkäyttämällä esipuheessa teokseensa _Lettre à d'Alembert_ hänestä\nraamatunlausetta, jossa puhutaan ystävästä, joka uskottomasti\nilmaisee hänelle uskotun salaisuuden. Holbackin kanssa sanotaan\nhänen riitautuneen jo ennen, kiihkeän kohtauksen jälkeen Holbackin\ntalossa, jolloin Rousseau suuttui siitä, että isäntä ja hänen\nystävänsä ilveilivät maalaispapin kanssa pilkoillaan ylistämällä\nmurhenäytelmää, jota tämä luki heille.[8] Rousseau itse sanoo\n(Tunnustukset VIII, vert. kirje herra de St. Germainille 26 p.\nHelmik. 1770), rikkautumisen johtuneen siitä, että Holbach kerran\naivan ilman syyttä useiden läsnäollessa kohteli häntä niin raa'asti,\nettä hän päätti, ettei hän enää koskaan astuisi hänen huoneeseensa.\n\nRiita tunnettujen kirjailijain välillä herätti suurta huomiota\nParisissa, ylhäisimmissäkin piireissä. Sen johdosta lausuu ylhäinen\naatelismies Castrien herttua seuraavat sattuvat sanat: \"Herrainen\naika, mihin minä tulen, kuulen minä vaan puhuttavan tästä Rousseausta\nja tästä Diderotista! Eihän sitä enää voi käsittää! Mokomat, jotka\neivät ole mitään, jotka asuvat kolmannessa kerroksessa!\"[9] Pian\nkyllä saatiin ruveta välittämään ihmisistä, jotka asuivat kolmannessa\nkerroksessa -- ja ylempänäkin. --\n\nVaikea on päästä selville, kenen puolella oikeus oli tässä\nulkonaisessa rikkautumisessa, vaikka monet kirjallisuushistorian\ntutkijat ovat paraansa mukaan koettaneet asiata selvittää. Että\nRousseau ei tässä tilaisuudessa ollut mikään sankari, on selvää.\nTodet ovat rouva de Staëlin sanat, että Rousseauta mieluummin\npitää kuvailla ulkona ja vapaassa luonnossa: \"Ihmisten kesken\nmiellyttää hän meitä vähemmän.\" Se on kumminkin varmaa, että\nhän kärsi rikkautumisesta enemmän kuin hänen entiset ystävänsä.\nYksinäisyydessään raskasmielisenä hautoi hän tätä eroa ja synnytti\nsynkkää epäluuloa mieleensä. Grimm, Holbach ja Diderot selvisivät\nhelpommalla asiasta; he pitivät häntä hulluna, kiittämättömänä,\nluopiona, ja herkesivät elämän hyörinässä pian suremasta kadotettua\nystäväänsä.\n\nSamalla oli heillä kuulevia korvia Rousseauta moittiessa, jota\nvastoin tämä sai turvautua omiin tunnelmiinsa tai hakea kevennystä\npuolustamalla asiaansa jälkimaailmalle. Se on myös varmaa, että\nsydämmellinen sana ystäväin puolelta olisi tuottanut sovinnon. \"Ei\nkoskaan\", sanoo Rousseau, \"ole ollut paloa minun sydämmessäni, jota\nei kyynel ole voinut sammuttaa\". Tätä keinoa ei käytetty. Pilkkaa ja\nylimielisyyttä -- ylimielisyyttä, jota jälkimaailma ei voi hyväksyä\n-- oli se kohtelu, jota \"valistuksen\" sankarit osoittivat \"pikku\npedantille\", niinkuin Holbachilla oli tapana häntä kutsua.\n\nSyvemmät syyt rikkautamiseen ovat haettavat Rousseaun ja hänen\nystäväinsä vastakkaisista luonteista, ja ennen kaikkea heidän\nedustamiensa henkisten suuntain vastakkaisuudesta.\n\nRousseaun ystävät olivat yleensä taipuvaisia asettumaan hänen\nohjaajikseen, määräämään, kuinka hänen tuli elää ja kuinka täyttää\nvelvollisuutensa. He koettivat erottaa hänet suhteestaan Therèseen\nja tämän perheeseen. \"Ei voi\", sanoo Holbach (sen mukaan kuin kertoo\nGinguéné: Lettres sur les Confessions de Rousseau. Paris 1791. s.\n112) \"kuvailla surullisempaa vastakohtaa kuin hänen Therèsensä\nja hänen neronsa välillä. Diderot, Grimm ja minä teimme silloin\nystävällisen salaliiton tätä omituista ja naurettavaa yhdistystä\nvastaan. Hän loukkautui meidän innostamme ja moitteestamme ja\nkävi siitä pitäen oikein raivoisasti meidän antitheresialaisen\nfilosofiamme kimppuun.\" Ja tämä salaliitto sai pian toisenkin\ntehtävän. Rousseauhan \"puhdisti\" elintapansa, kieltäytyi tuottavasta\ntyöstä ja arveli voivansa elää nuottien kirjoittamisella. Silloin\nmuodostivat, kerrotaan (Dusaulx: De mes rapports avec Jean Jacques\nRousseau. Paris 1798. s. 27), hänen ystävänsä \"pyhän liigan\",\nauttaakseen häntä vastoin hänen tahtoaan ja tietoaan. Therèse\nsaatiin helposti suostumaan tuumaan ja nyt käytettiin hänen\nyksinkertaisuuttaan hänen puutteidensa auttamiseksi. \"Kullakin oli\noma alueensa, toisella ruokatarpeet, toisella vaatteet ja niin\nedespäin. Siten petettiin meidän filosoofiamme aamusta iltaan, ja hän\nsaattoi pitkät ajat tulla toimeen luopumatta itsenäisyydestään ja\nsystemaattisesta köyhyydestään\". Rousseau itse huomasi, mitä salassa\ntapahtui, voimatta sitä estää. Hän huomasi, ettei ollut niin helppo\nolla köyhä ja riippumaton, kuin voisi luulla (Tunnustukset VIII).\nMutta kun samalla koetettiin estää häntä maalla asumasta, ja määrätä\nhänelle hänen velvollisuuksiaan, suuttui hän. Hänen ystäväinsä\ntuli olla hänen ystäviään, eikä hänen herrojaan, ja hyvät teot\nlakkaavat -- arveli hän -- olemasta hyviä tekoja kun niitä tungetaan\ntoiselle. Kiitollisuus rasitti häntä, hän ei sitä voinut sietää\n-- se oli vapauden rajoittamista, ja vapaus oli hänelle korkein\nkaikesta. Sanoipa hän kirjeessä (rouva de Créquille 1752): \"Minä olen\ntarkoin tutkinut itseäni, ja aina huomannut, että kiitollisuus ja\nystävyys eivät viihdy rinnan minun sydämmessäni\". Näillä perusteilla\nkieltäytyy hän vastaanottamasta aiottua lahjoitusta. Mitä enemmän\nhänen itsetuntonsa kasvoi, sitä vastenmielisemmin hän taipui siihen\nriippuvaan asemaan, johon häntä tahdottiin saattaa. Ja salainen\ntapa, jolla häntä tahdottiin auttaa, herätti hänen epäluuloaan ja\noli syynä, että hän myöhempinä aikoina eli ainaisessa pelossa, että\nhäntä vainottiin. Jo kirjeissä rouva d'Épinaylle ja St. Lambertille\nLokakuulta 1757 puhuu hän ystäväinsä tekemästä salaliitosta, jonka\ntarkoituksena oli käyttää hänen köyhyyttään tehdäkseen hänet\nriippuvaiseksi. -- Jollei siis Rousseau tuntenut ottamisen taitoa,\nniin eivät suinkaan hänen ystävänsä tunteneet antamisen taitoa.\n\nSen jälkeen kun Rousseau tuli itsenäisemmäksi ja oppi varmasti\ntuntemaan kutsumuksensa, hän tuskin liikkui niissä salongeissa,\njoissa hänen ystävänsä oleskelivat. Hän ajatteli, niinkuin jo\nolemme kertoneet, hitaasti, kun hänen täytyi ajatella ulkonaista\nkäytöstä. Keskustelu, sanoo hän (Rêveries IV), edistyi nopeammin\nkuin hänen ajatuksensa saattoivat seurata: kun hänen siis täytyi\nottaa siihen osaa, täytyi hänen puhua nopeammin, kuin hän saattoi\najatella, ja seuraukseksi tuli, että hän usein puhui tuhmuuksia ja\nsopimattomia, josta \"ystävät saivat mieleistä aihetta säälimättömään\narvosteluunsa\". Ei huolittu, mistä ristiriitaisuus johtui, ja vielä\nvähemmin katsottiin, eikö näennäisten ristiriitaisuuksien takana\nmahdollisesti voisi olla syvempää yhteyttä. Rousseau puolestaan ei\npitänyt naurusta, joka hänen mielestään oli \"tuhmien todistuskappale,\nmyrkkyä terveelle järjelle ja hyville tavoille\". (Emile IV, Lettre è\nVernet 29 p. Marrask. 1760). Hän moitti suuresti Molièrea, että hän\nLe Misanthropessa oli tehnyt rehellisen kunnon miehen naurunalaiseksi\n(Lettre à d'Alembert 1758). Huonosti hän siis mahtoi viihtyä\npiirissä, jossa sukkeluus leikitteli keveästi ja vallattomasta ja\njossa nauru -- syystä tai syyttä -- usein oli ainoa todistuskappale.\n\nTässä piirissä ei ymmärretty hänen haluaan yksinäisyyteen, eikä\nnähty, mitä oli hänen paradoksiensa takana. Hänen kysymystään ei\nkäsitetty eikä sen vuoksi myönnetty hänelle elämäntehtävää. Pidettiin\nluonnollisena, että hän oli alkanut hämmästyttää maailmaa omituisilla\nmietteillään; sen kautta hän oli saavuttanut \"kauno-sielun\" arvon ja\nherättänyt huomiota. Mutta kun hän otti asian todeksi, suututtiin\nja pidettiin häntä hulluna tai teeskentelijänä. Rousseaulle oli\nepäilys luonnoton tila, jossa hän ei saattanut kauvan pysyä. Hän\nikävöi jotain, johon saattoi koko sielullaan vaipua. Toiselta\npuolen suututti häntä se varma tapa, jolla ensyklopedistat, etenkin\nyksityisissä keskusteluissaan, lausuivat väitteensä. Siitä sanoo\nhän Emilessä (IV): \"Pakene niitä, joiden näennäinen skeptisyys on\ntuhat kertaa vaativampi, ja dogmaattisempi kuin vastustajain varma\npuhetapa!\" Vaikka hänen mielestään olikin tärkeiltä muodostaa varma,\npersoonallinen vakaumus, niin oli hän kuitenkin samalla sitä mieltä,\nettä ainoastaan teeskentelijät saattavat puhua dogmaattisesti\nuskonnollisista asioista. (Rêveries III). Uutta on Rousseaulla se\nsuuri paino, jonka hän panee persoonalliselle, subjektiiviselle\npuolelle jokaisessa vakavassa maailmankatsomuksessa. Sen kautta\ntuli hän muodostaneeksi uskonnollisen kysymyksen uuteen muotoon,\njoka suuntasi sen yli ensyklopedistain ja teoloogien väittelyjä.\nMiehillä, semmoisilla kuin Diderot, Holbach ja La Mettrie oli\noikein siinä, että havainnollisuuden väittämättömästi tulee\nvaikuttaa -- ja kaikessa hiljaisuudessa aina vaikuttaakin -- meidän\nmaailman-katsomukseemme. Jos maailman-katsomuksen tulee olla enemmän\nkuin unelman, jossa haetaan lepoa, on se saatettava niin läheiseen\nyhteyteen kuin mahdollista kokemuksen kanssa. Vaikeata tässä on\nvetää rajoja varmalle kokemukselle, ja toisekseen löytää oikeita\njohtopäätöksiä todellisesta kokemuksesta. Tätä objektiivista puolta\nkysymyksestä ei Rousseau tarpeeksi käsittänyt. Hän pani vastalauseen\nensyklopedistain dogmaattisuutta vastaan, mutta hän ei ota tätä\nobjektiivista puolta asiasta kriitillisesti tarkastaakseen. Hän on\ntässä kohden samalla kannalla kuin \"subjektiiviset ajattelijat\";\nhänen suhteensa luonnontieteisiin muistuttaa häntä aikaisemmista\nPascalia, ja myöhemmistä Kierkegaardin ja Carlylea. Hän puhuu\nainoastaan kysymyksen subjektiivisesta, persoonallisesta puolesta,\nhänen mukaansa elämänkatsantokanta on persoonallisen kokemuksen tulos\n-- sen pyrkimisen ja halun, sen surun ja tuskan, sen syyllisyyden\nja innostuksen tulos, jonka ajattelija on kokenut omassa itsessään.\nElämän persoonallinen käsittäminen on Rousseaun suuruus. Sitä\ntietä on hän tunkenut uskonnollisenkin elämän lähteille, hämärille\nperille, josta suuret kansanuskonnot yhtä hyvin kuin yksilölliset\nelämänkatsomukset lopulta johtuvat Suuri usko elämään, syvä innostus,\nmyötätuntoisuuden, ihailun ja kunnioittamisen kyky -- ne ne aina\nuudestaan sovittavat Rousseaun, samoinkuin ne ylläpitivät häntä\nitseään kaikessa hänen sisäisessä ja ulkonaisessa kurjuudessaan.\nHänellä oli hyvin vähän syytä olla tyytyväinen itseensä, oloihinsa\nja siihen tapaan, jolla häntä kohdeltiin, -- mutta keskellä kaikkea\nsitä, keskellä sitä allikkoa, johon hänen elämänsä niin usein\njohtuu, -- nousee siitä niin kirkas ja puhdas säde, joka kohoaa\nylös aurinkoon päin välkkyen päivän valossa! -- Rousseaulla on\noma dogmaattisuutensa samoinkuin hänen vastustajillaan. Kun nämä\nesittivät väitteitään luonnontieteiden varmoina tuloksina, niin\npiti Rousseau uskonnollisia aatteitaan persoonallisen tunteen\nvälittöminä ja välttämättöminä ilmauksina. Mutta hänen ominainen\nasemansa uskonnollisena ajattelijana nähdään paraiten vertaamalla\nhäntä Voltaireen: molempien heidän uskonnolliset kantansa ovat, mitä\nsisällykseen tulee, jotensakin yhtäpitäviä, ja Voltairea harmittikin,\nettä tämä pölkkypää ja teeskentelijä oli voinut kirjoittaa jotain\nsemmoista kuin savoijilaisen papin uskontunnustuksen. Mutta mikä\nerotus tunnelmissa, lämmössä ja syvässä yhteydessä persoonallisen\nelämän kokemuksen kanssa! --\n\nPerimmäisen taustan taistelulle löydämme me vasta tarkastamalla sitä\nkysymystä, joka on vieläkin laajaperäisempi kuin uskonnollinen,\njosta tämä on vaan osa. Rousseau ajaa vaiston, naivisuuden, tunteen\nja neron oikeutta vastoin harkitsevaa, keinotekoista ja itsekästä\nelämäntapaa. Etusijassa hän moittii sivistystä, että se heikentää\nelämää jakamalla voimia. Hän vastustaa psykoloogista työnjakoa yhtä\nhyvin kuin sosiaalista; hän tahtoo elämää elettäväksi suurissa,\nselvissä, yksinkertaisissa muodoissa. Hän moittii aikansa filosoofia,\nettä he eivät tahdo tunnustaa vaiston käsitettä, ja että he panevat\nliian suuren merkityksen ymmärrykselle ja harkinnalle. Äärimmäiseen\nkärkeensä ajettu, tahallisen koristettu oli hänelle vastenmielinen.\nAjan mielikäsitteelle _kauno-henki_ asetti hän vastakohdaksi käsitteen\n_kauno sielu_. Kaunosielu ei niin kuin kaunohenki saa tyydytystä\nhauskasta ja erikoisesta, vaan on innokas, avonainen ja rehellinen,\nantaa sydämmen vallita, joka ohjaakin paljoa varmemmin kuin järki.\nSen eksyessä on into sen temmannut mukanaan. Kaunosielu on luonnon\noma tuote. Etenkin La Nouvelle Heloïsessa on tällä käsitteellä\nsuuri sija, siinä suorastaan vastustetaan kaunohengen jumaloimista.\nRousseau myöntää, että sydän kuvastaa ainoastaan ilmiöiden suhdetta\nmeihin, mutta ei ilmiöiden suhdetta toisiinsa, ja hän myöntää vielä,\nettä tieto ilmiöitten keskinäisestä suhteesta voi olla välttämätön,\nvoidaksemme oikein arvostella niiden suhdetta meihin (Nouv. Hel.\nV. Lettre 8). Mieluimmin tahtoo hän suuren hengen yhdistetyksi\nkauniiseen sieluun. (Kirje Usterille 5 p. Tammik. 1764.) Mutta koko\ntämä tunteen ja sydämmen etusijaan asettaminen on yhteydessä hänen\nyleisen sivistyskysymyksensä kanssa. Kauneista sieluista sanotaan\nNouvelle Heloïsen esipuheessa: \"Luonto ne tekee, teidän laitoksenne\nne pilaavat!\"\n\nMutta hän ei aseta vastakohdaksi pelkälle hengelle -- esptrit'lle\nainoastaan sydäntä ja tunnetta, vaan myös neron. Sen olemme jo\nnähneet, kun sivumennen mainittiin Rousseaun sivistyskysymyksen\nmuodostus. Kun hän väitti, että tiede ja taide eivät olleet miksikään\nhyväksi, ajatteli hän etusijassa epäitsenäistä, toiskäteistä sielun\ntoimintaa; sitä vastoin hän ihaillen katseli suuria henkiä, jotka\nolivat perustaneet uudemman sivistyssuunnan. Tässäkin hän tahtoi\najaa alkuperäisen, suoraan \"luonnon\" kädestä lähteneen asiaa\njohdettua, yhdistettyä ja harkittua vastaan. Hän on itse (teoksessaan\nDictionnaire de Musique) kuvannut neroa, joka kuvaus on tässä\nyhteydessä huomattava: \"Älä, nuori taiteilija, kysy mitä nero on!\nJos sinulla on neroa, sanoo tunteesi sinulle sen, ja jos sinulla ei\nsitä ole, et sinä sitä koskaan käsitä. Musikerin nero ottaa koko\nmaailman taiteensa palvelukseen; hän maalaa kaikki kuvat sävelillä,\näänettömyydenkin saa hän puhumaan, ajatuksia kuvaa hän tunteilla,\ntunteita äänillä. Ne rnielenliikutukset, joita hän kuvaa, herättää\nhän sydämmen sisimmässä... Kuoleman kauhujakin kuvatessaan, kantaa\nhän sydämessään elämän tunnetta; se ei hänestä eroa, ja hän herättää\nsitä kaikissa sydämmissä, jotka saattavat sitä tuntea.\" Vaikka siis\nRousseau (kenties Dubos'n vaikutuksesta, jonka hän näkyy tunteneen)\ntässä erityisesti panee painoa siihen neron ominaisuuteen, että elämä\nsiihen saattaa syvästi vaikuttaa ja se saattaa herättää toisissa\nsamanlaisen liikutuksen, niin hän yllämainituissa sanoissa myös\nviittaa siihen, että tämä syvä liikutus saattaa luomaan muotoja ja\nilmauksia, joita pelkkä henki ei voisi löytää. Muistettakoon, että\nRousseau erityisesti puhuu musikaalisesta nerosta. Hän osoittaa\nolevansa sukua sille merkilliselle virtaukselle, joka Shakespearen\nmahtavan esikuvan vaikutuksen alaisena, vuosisadan alulla oli\nsaattanut englantilaisia esteettikoita panemaan neron luovan\nfantasian, vastakohdaksi koneellisesti yhdistävälle ymmärrykselle,\njoka oli vallitseva kyky klassillisuuden aikakautena. Myöhemmin\ntämä virtaus levisi Sveitsiin, Ranskaan ja Saksaan. _Heinrich von\nStein_ on oivallisessa kirjassa (Die Entstehung der neueren Ästhetik.\nStuttgart 1886) kuvannut tätä liikettä, joka yhteydessä Rousseausta\njohtuvan tunnevirtauksen kanssa oli tärkeimpiä vaikuttimia uuden\nmaailmankirjallisuuden syntymiseen lopulla 18-vuosisataa. Stein\non myös osoittanut, että mainittu virtaus oli valmistanut ihmisiä\nottamaan vastaan Rousseaun suuret teokset.\n\nKun Rousseau itse moitti taidetta, teki hän sen suureksi osaksi\nsiksi, että hän sielussaan oli kokenut suurempaa rikkautta, kuin ajan\ntaide saattoi tarjota hänelle. Ja kun hän siitä huolimatta itse tuli\nuuden taiteen perustajaksi, niin tuli se juuri siitä, että hänellä\nsisällisessä elämässään oli niin suuri rikkaus, jonka hänen täytyi\nsaada ilmoille tuoduksi. Samoinkuin uskonnon suhteen vaikuttaa hän\ntaiteeseenkin hedelmällisesti johtamalla takaisin sen alkuperäisiin\nlähteisiin. Heinrich von Stein on mainitussa teoksessaan (s. 266\ns.) näyttänyt tämän toteen: \"Kun me olemme kokeneet jotain suurta\nsisässämme, sen jälkeen mieleltämme syvästi liikutettuina luoneet\nkatseemme ulospäin ja nyt luonnon ja taiteen teoksista haemme kuvaa,\njoka voi vastata, sekä tärkeydeltään että voimaltaan, meidän sisäistä\nkokemustamme, -- silloin monet taiteelliset vaikutukset hälvenevät,\njotka ovat täyttäneet mielemme vähemmin tärkeinä hetkinä!... Mitäpä\nhyödyttää kaikki kuvaaminen, jäljitteleminen ja esittäminen, sanomme\nme silloin, koska sen tunnelman suora todellisuus, joka meidät\ntäytti sisältä päin, on niin paljon voimakkaampi? Mutta samalla\nolemme me päässeet mielentilaan, joka enemmän kuin mikään muu tekee\nmeidät kykeneviksi itsenäiseen taiteelliseen tuotantoon tai ainakin\nvastaanottamaan itseemme suuren taideteoksen ja sen sanomattoman\nrunsauden. -- Rousseau siis taiteena yleensä tuomitsee aikansa\ntaideharrastuksia. Mutta hänen tuomiossaan on alku uuteen taiteeseen,\njoka perustuu syvempiin sielullisiin todellisuuksiin.\" Kaikissa\nmuodoissa taistelee Rousseau elämän yksinkertaisen, jakamattoman\nvoiman puolesta. Hän on sinä tärkeänä käännekohtana, josta pitäen käy\nselville, ettei sillä kaikki ole valmista, että vanhaa arvostellaan,\nvaan että ennen kaikkea tarvitaan uutta positiivista elämää. Jos\non valittava voiman ja valistuksen välillä, niin valitsee Rousseau\nvoiman, vaikka se olisi ostettava sokeudella ja fanatismilla.\nKäännekohta käy etenkin selväksi, kun katsoo, mitä hän sanoo\nfanatismista. Bacon ja Bayle olivat molemmat sanoneet etuluuloja ja\nfanatismia ateismia pahemmaksi. Rousseau tässä osaksi arvostelee\nasioita uudestaan, ja puolustaa fanatismia filosoofista puoluetta\nvastaan. \"Bayle on\", sanoo hän (Emile IV), \"varsin hyvin tiennyt,\nettä fanatismi on vahingollisempi kuin ateismi, eikä sitä vastaan\nvoikaan väittää. Mutta mitä hän ei ole sanonut, mikä kuitenkin\non totta, on, että fanatismi, kuinka verinen ja julma se liekin,\nkuitenkin on suuri ja voimakas intohimo, joka laajentaa ihmisen\nsydäntä, saa sen kuolemaa halveksimaan, antaa sille ihmeteltävän\njäntevyyden ja on vaan ohjattava parempaan suuntaan, että korkeimmat\nhyveet siitä johtuisivat, jota vastoin uskonnottomuus ja yleensä\nharkitseva ja filosofeeraava henkinen suunta arasti kahlehtii ihmiset\nelämään, tekee sielut veltoiksi ja halpamaisiksi... Filosoofinen\ntasapaino on kuin se rauha, joka vallitsee hirmuhallitsijan maassa;\nse on kuoleman rauha; se on hävittävämpi kuin itse sota.\" Tämän\nuuden käsityksen fanatismista, joka on tähdätty filosofiaa vastaan,\non Rousseau saanut omasta syvemmästä filosofiastaan, joka panee\nkaikki ajatukset, positiiviset ja negatiiviset yhteyteen elämän\nkanssa, mistä ne johtuvat ja mihin ne vaikuttavat takaisinpäin.\nHän on siis suunnitellut suuren tehtävän, jonka ratkaisematta\njäädessä kaikki negatiivinen kritiikki on riittämätön: terve ydin\non haettava vanhasta, ettei sitä heitettäisi pois, kun kritiikki\nheittää kuoret pois. Sen tehtävän Rousseau testamenteerasi\nsuurimmalle ajattelijalle jälkeläisistään Immanuel Kantille. Samalla\noli nykyisen viisaustieteen ohjelma määrätty: oli osoitettava\ninhimillisen henkisen elämän yhtäjaksoisuus kaikissa historiallisissa\nmuodoissa.[10] --\n\nSen ajan ihmiset pitivät rikkautumista Rousseaun ja ensyklopedistain\nvälillä pelkkänä kirjallisena rettelönä, mutta syvemmin asiaa\ntarkastaessa huomaa sen suureksi historialliseksi käännekohdaksi.\n\n\n5. Rikkautuminen Voltairen kanssa.\n\nRousseaun ja Voltairen suhteeseen eivät semmoiset mieskohtaiset\nseikat voineet vaikuttaa, kuin rikkautumiseen ensyklopedistain\nkanssa, sillä he eivät koskaan sattuneet yhteen. Ajatusten ja\nperusmielialojen vastakkaisuus tässä sai rikkautumisen aikaan.\n\nRousseau oli saanut ensimäisen halunsa ajattelemiseen Voltairen\nteoksesta Lettres sur les Anglais, mikä teos yleensä on lähtökohta\nfilosoofilliselle liikkeelle Ranskassa kahdeksannellatoista\nvuosisadalla. Hän ihaili aina Voltairea runoilijana ja kirjailijana,\nsenkin jälkeen kun he olivat kiivaasti käyneet toistensa kimppuun.\nEnsimmäiset kirjeet heidän välillään olivat vallan ystävällisiä.\nRousseau oli, muutamia vuosia Parisiin tultuaan, saanut tehtäväkseen\nmuodostella Voltairen sepittämää oopperatekstiä. Sen johdosta\nvaihtoivat he muutamia kohteliaisuuksia. Kun Rousseau julkaisi\nteoksensa erilaisuudesta, alkoi epäsopu heidän välillään. Voltaire\nkirjoitti Rousseaulle (1755): \"Minä olen saanut teidän uuden kirjanne\nihmiskuntaa vastaan, ja kiitän teitä siitä... Voimakkaammilla\nväreillä ei voi kuvata inhimillisen yhteiskunnan kauhuja, josta\nme tietämättömyydessämme ja heikkoudessamme toivomme niin paljon\nhyvää. Ei koskaan ole käytetty niin paljon nerokkuutta koettaissa\ntehdä meitä jälleen eläimiksi; oikein alkaa tehdä mieli astua\nnelinkontin, kun lukee teidän kirjaanne. Mutta koska minä jo yli\nkuusikymmentä vuotta sitten olen siitä tavasta tottunut, niin tunnen\nminä valitettavasti mahdottomaksi jälleen ryhtyä siihen; ja minä\njätän tämän luonnollisen astumistavan niille, jotka ovat arvokkaampia\nkuin te ja minä sitä käyttämään.\" Vastauksessaan huomauttaa\nRousseau erittäin, ettei hän ole puhunut suurista hengistä vaan\nsulattamattomasta sivistyksestä. Hän arvelee, että ihmisten pahuus\npaljon enemmän johtuu väärästä tiedosta kuin tietämättömyydestä.\nTälle sokraattiselle kannalle hän asettui sekä valistuksen että\noikeauskoisuuden suhteen. Voltairen sukkeluuteen vastaa hän sangen\nkomeasti: \"Älkää toki koettako jälleen ruveta astumaan neljällä\nkäpälällä: ei kukaan maailmassa sovellu siihen niin vähän kuin te.\nTe, joka olette antaneet meille korkeamman ryhdin kahdella jalalla,\nette voi itse heretä seisomasta vakavasti niillä.\"\n\nTämä oli etuvartijakahakka, joka kumminkin ilmaisi eroavia\nnäkökantoja. Rousseau alkoi nyt pian pitää Voltairea kaiken sen\nedustajana, jota hän juuri tahtoi vastustaa. Hän toi valistuksen\nja parisilaissivistyksen mukanaan, ja oli nyt asettunut asumaan\naivan Geneven, Rousseaun pyhiin synnyinkaupungin viereen, jota hän\nennen kaikkea tahtoi suojella ylikulttuurilta, Voltaire, jota Grimm\noli kutsunut vuosisadan ensimmäiseksi kaunohengeksi, arveli, että\nkaikki oli saavutettu kunhan vaan \"valistus\", niinkuin hän käsitti\nsen, pääsi \"hyvässä seurapiirissä\" vallalle; \"hänen räätälinsä ja\nlakeijansa\" saivat mieluimmin jäädä kirkolliseen orjuuteen. [11]\nVoltaire suututti Rousseauta kaikkein enin hengen aristokratiallaan.\nVoltaire on jossain sanonut: Kansa on aina pysyvä tuhmana ja raakana;\nse on joukko härkiä, jotka tarvitsevat iestä, ruoskaa ja heiniä.\nSemmoiset lauseet -- kaksinkerroin harmillisia Rousseaulle, siksi\nettei hän tunnustanut sen sivistyksen arvoa, joka olisi tehnyt hengen\naristokratian oikeutetuksi -- selittävät syyn seuraaviin Rousseaun\nsanoihin (Oeuvres inéd. Par Strekeisen-Moultou, p. 362): \"Minä\nsurkuttelen etenkin, että Voltaire joka tilassa halveksii köyhiä.\"\nMyös politillisen aristokratian kanssa oli Voltaire liitossa.\nHän oli ystävä sekä ranskalaiselle ministerille Choiseulille ja\ngeneveläisille aristokraateille, siis juuri niiden miesten kanssa,\njoista Rousseaun vainoaminen sitten lähti. Voltaire saattoi ylläpitää\ntätä ystävyyttä julkaisemalla vaarallisemmat kirjansa nimettä ja\nhätätilassa rohkeasti kieltämällä ne, Rousseaun aina pannessa nimensä\nkirjoihinsa. Ei ainoastaan Voltairen rikkaus kaikkialla saattanut\nhäntä vallan toisenlaiseen asemaan kuin missä Rousseau oli; siihen\nvaikutti myös hänen notkeutensa ja liukkautensa; hän koetti, niinkuin\nGoethe sanoo hänestä, \"itse päästä kuulumaan maailman herrojen\njoukkoon\". \"Tuskin kukaan\", lisää Goethe (kuvatessaan Voltairea,\nAus meinem Leben XI), \"on tekeytynyt niin riippuvaiseksi ollakseen\nriippumaton\". Siihen tuli lisäksi, että Voltaire suureksi osaksi\nvaikutti naurun kautta, joka Rousseaun mielestä oli kokonaan\nhyljättävä ase. Voidakseen käyttää sitä, ei hän säästänyt mitään.\nSiten on hän vaikuttunut puhdistavasti -- mutta hän on samalla\nusein erehtynyt pilkkaamaan todella arvokasta. Vallattomuus hänen\npilkassaan ja dogmaattinen luottamus omaan valistukseen sai aikaan\n\"puolueellisen epärehellisyyden\" niinkuin Goethe sitä kutsui. Eikä\nhän yksistään käynyt Rousseaun kimppuun. Voltairen arvostellessa\nSokratesta, kristinuskoa, Pascalia, nykyaikaisen kehitysopin\nedelläkävijää. Mailletia huomaamme saman karvaan ja lyhytnäköisen\nkevytmielisyyden. Se täytyy sanoa, vaikka ei Voltairen merkitys\nsuvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden suurena ja ritarillisena\npuolustajana sen kautta vähene. Tämä ala oli melkein ainoa, jossa hän\nei ymmärtänyt leikkiä, vaikka hän itse käyttikin sitä. Eikä kukaan\nole lämpimämmin kuin Rousseau itse tunnustanut tätä puolta Voltairen\nolennossa ja toiminnassa, niin suuresti kuin muut puolet Voltairesta\nolivatkin vastenmielisiä hänelle.\n\nRiita syttyi runon johdosta, jonka Voltaire kirjoitti, kun\nmaanjäristys vuonna 1755 oli hävittänyt Lissabonin. Tämä tapaus\nkauhistutti koko aikakautta, ja oli monta, jotka epäilivät, kuinka\nsaattoi uskoa kaitselmukseen sellaisia tapahtuessa. Näinä epäilykset\npuki Voltaire runossaan mitä jyrkimpään muotoon. Tämä tapaus oli\njärkähyttänyt sitä optimismia, jota hän tähän saakka oli kannattanut,\nja hän arvosteli yrityksiä löytää sovittavaa selitystä. Hänen\najatusjuoksunsa on kyllä oikeutettu niiden pintapuolisten perusteiden\nrinnalla, joiden nojalla -- etenkin Leibnitzin todistusten ja Popen\nopetusrunon mukaan -- oli koetettu osoittaa, että kaikki pohjaltaan\noli hyvää ja sopusuhtaista.\n\nSemmoista onnettomuutta, joka tässä on tapahtunut, ei voida --\nniin runossa sanotaan -- selittää jumalalliseksi rangaistukseksi.\nOlisiko Lissabon, tuo kirkollinen kaupunki, ollut jumalattomampi\nkuin Parisi, jossa tanssittiin iloisesti samaan aikaan kuin Lissabon\nkukistui? -- Kuvittelua olisi otaksua, että semmoiset onnettomuudet\njohtuisivat pahasta olennosta, mutta hyvästä olennosta ei niitä\nmyöskään voi johtaa, niin kaavan kuin ajattelee sitä rajattomalla\nvallalla varustetuksi. -- Sopusointua koko maailmanjärjestelmässä ei\nsaa selvitetyksi, kun kaikki sen osat kärsivät.\n\nTämä runo saattoi Rousseaun suureen mielenliikutukseen. Hänestä\ntuntui Voltairen usko todellisuudessa uskolta perkeleeseen. Kuinka\nsaattoi hän otaksua, että kaikki oli huonoa, ja kuitenkin otaksua\nhyvän jumalan! Se tuntui hänestä mieltäliikuttavalta, että mies,\njoka oli niin runsaasti saanut osalleen kaikkea hyvää, tahtoi lisätä\nonnettomain surua ja epätoivoa synkällä kuvauksella. Rousseau oli\nitse synkin värin kuvannut elämää, mutta hänen perusajatuksensa oli\naina ollut, että paha johtui siitä, että ihmiset käyttivät väärin\nkykyjään. Ja kun hän vetosi \"luontoon\", tarkoitti hän sillä, että\nsiihen aina saattoi perustaa suuren toivon, että näistä epäkohdista\nsaattoi päästä. Rousseaun silmissä oli elämän lähde puhdas ja\nvoimakas, vaikka siitä virtaava vesi oli soaistua. Rajoituksessaan\n_Lettre à Voltaire_ (1756) pani hän oman käsityksen vastakohdaksi\nVoltairen käsitykselle.\n\nEi ole lainkaan ristiriitaista -- arvelee hän -- kokea kärsimyksiä\nyksityisessä ja kuitenkin otaksua sopusointua olevan kokonaisuudessa.\nLause: kaikki on hyvää, on hyljättävä, koska se on ristiriidassa\nkärsimyksen todellisuuden kanssa. Mutta että kokonaisuus on hyvä,\nvoimme uskoo, vaikkemme voi näyttää sitä toteen, kun emme tunne\nviimeistä yhteyttä kaikessa, joka kenties selittää, miksi maailmassa\non niin paljon kärsimystä. Rousseau otaksuu yleisen kaitselmuksen\nmutta ei erikoista. Ei jokaista yksityistä asiaa, vaan asianmeno\nsuuressa kokonaisuudessaan, on katsottava jumaluuden toiminnan\nvälittömäksi seuraukseksi. Mutta emme me maailman harmoniasta\npäätäkään jumaluuden olemassaoloa. Vaan päinvastoin, siksi että me\nuskomme jumalaan, otaksumme maailmassa olevan sopusointua. Ja usko\nJumalaan johtuu taas persoonallisesta tarpeesta. Ei teisti eikä\nateisti voi näyttää toteen väitteitään. Sitten saattaa toivo painonsa\nvaakaan ja ratkaisee asian. Ei minusta itsestäni riipu, pitääkö minun\nuskoa vai ei: epäilyksen tila on liian raskas minun sielulleni, enkä\nminä kauvan voi pysyä häilyvässä tilassa; se puoli, joka sisältää\nsuurimman lohdutuksen, pääsee voitolle, ja toivon paino hävittää\njärjen tasapainon.\n\nTeoloogeja vastaan puolustaa Rousseau ensimmäisenä luonnonlakien\nkeskeymätöntä järkähtämättömyyttä. Jos annetaan Jumalan vaikuttaa\nmielivaltaisesti asiain menoon, ei voida välttää syyttämästä häntä\nonnettomuuksista yksityisissä tapauksissa. Mutta samalla selittää\nhän myös, että koska pahan todellisuus on ristiriidassa jumaluuden\notaksumisen kanssa, joka samalla olisi hyvä ja kaikkivaltias, niiksi\nsilloin uhraa jumaluuden samalla kuin kaikkivallan? Jos on valittava\nnäiden kahden erehdyksen välillä, niin Rousseau mieluummin uhraa\nkaikkivaltiuden, jättää sen pois jumaluuden ominaisuuksista. Mitä hän\ntässä kutsuu erehdykseksi muodostui myöhemmin hänen suoranaiseksi\nvakaumuksekseen (Emile IV, vielä selvemmin Lettre à M. de Beaumont\n1763 ja Lettre à... 1769). Mutta hän ei ollut huomannut, että Voltaire\nrunossaan viittasi samaan keinoon. Myös myöhemmin on Voltaire\n(Dietionnaire philosophique 1764 ja Le Philosoph ignorant 1766)\nkehittänyt tätä käsitystapaa.[12]\n\nRousseau ei vetoa yksistään itsensä ylläpitämisvaistoon, joka saattaa\ntoivomaan viimeiseen saakka, vaan myös välittömään kokemukseen\nelämästä ja elämän nautinnoista, joka saattaa ihmisellä olla aivan\nriippumatta ulkonaisista eduista. Tämän välittömän elämänilon\njättävät filosoofit mielellään huomaamatta -- arvelee hän -- kun he\ntahtovat tehdä tiliä olemuksen kanssa. Se onkin olemassa useammin\nyksinkertaisilla, oppimattomilla ihmisillä kuin oppineilla ja liiaksi\nsivistyneillä. -- Tähän liittyy, mitä Rousseau sanoo muutamissa\nkatkelmissa (Streckeisen-Moultou s. 354 ja 356) myöhemmiltä ajoilta:\n\"Elämä mahtaa itsessään olla hyvä, koskapahan elämä, joka on ollut\nniin vähän onnellinen kuin minun, saa minua surkuttelemaan sen\nloppumista.\" \"Luonnollinen tila ihmisenkaltaiselle olennolle\non tuntea tyytyväisyyttä olemisestaan.\" Se onkin ulkopuolella\nmietiskelyä oleva tila, jota Rousseau tässä ylistää. Ettei hän tässä\najattele ainoastaan puhtaasti vegetatiivista, hengetöntä tilaa,\nnähdään hänen teoksestaan Rêveries d'un promeneur solitaire (etenkin\nV). Välitön, onnellinen elämäntunne väreili hänessä etenkin hänen\nretkillään vapaassa luonnossa, tai kun hän virui veneessään, jota hän\nantoi virran kuljettaa. Silloin hänellä oli niitä hetkiään, joista\nhänen sydämmensä täyttä totta saattoi sanoa: \"Minä tahtoisin, että\ntämä hetki kestäisi ainaisesti!\" -- yksi niitä hetkiä, joita Goethen\nFaust niin kauvan turhaan ikävöi. Aika riensi, ei mitään halua tai\nlevottomuutta ollut hänessä, ei mikään erikoinen aistimus pyrkinyt\nhuomioon, ei liikkunut myöskään muistoja eikä toivomuksia, ja\nkuitenkin oli hänestä, kuin koko hänen olemuksensa olisi sulautunut\nyhteen, ja se tyytyväisyys, joka täytti mielen, johtui hänen\nsisäisimmästä olennostaan. Itse sisäisimmän, eheän elämän tunne.\nNämä hetket, joissa, \"tahto elämiseen\", käyttääksemme Schopenhauerin\npuhetapaa, oli uinunut, ja elämä kuitenkin väreili voimakkaasti\nhänessä, tarjosivat Rousseaulle tärkeimmän kokemuksesta johtuvan\ntodistuksen olemuksen hyvyydestä. Hänen suuri ansionsa on tämän onnen\nlähteen löytäminen; missä se uhkuu, siellä on kosteikko, vaikka\nkoko muu elämä olisi erämaata. Mitä keskiajan mystikot löysivät\nluostarin hämärästä kopista, sen löysi Rousseau vapaasta luonnosta.\nHän on tehnyt mystisyyden maalliseksi, osoittanut sen merkityksen\nvirkistävänä voimana ja näyttänyt, että sitä voi käyttää jokaisessa\ninhimillisessä elämässä.\n\nVedotessaan persoonalliseen onneen ja toivon haluun ja välittömään\nelämäntunteeseen on Rousseau pannut toimeen periaatteellisen\nmuutoksen uskonnollisfilosoofisessa katsantotavassa. Ja tämä muutos\nkäy sitä voimakkaammin näkyviin sen kautta, että Voltaire ja Rousseau\ndogmaattisessa suhteessa eivät ole niinkään eri mieltä kuin näyttää.\nHeidän uskonoppinsa eivät ole erilaisia vain perustunnelmansa\nolemuksen suhteen, heidän \"kosmiset elämäntunteensa\" Rousseau saattoi\nhuolimatta kaikista elämän varjopuolista hänen ulkopuolellaan ja\nhänessä itsessään syvästi tuntea elämän arvon ja suuresti kunnioittaa\nelämän ydintä. Voltaire ei ymmärtänyt tunnetta, kun se tuli hyvin\nmonitaitteiseksi, vastakkaisten kokemusten määräämäksi. Tuhmuutta\ntai teeskentelyä, se oli hänen tavallinen selityksensä semmoisissa\ntapauksissa. Lauseessa \"Te huudatte, kaikki on hyvää! surkealla\nniinellä\", kuvaa hän (samoinkuin myöhemmin Candidessa) vastakohtaa,\njoka on toivon ja rohkeuden ylläpitämisessä keskellä kärsimystä. Jean\nJacques parka oli kokenut, että elämä on moninainen ja kirjava asia,\njota ei saa mahtumaan yhteen ainoaan kaavaan, ja että se tunne, joka\nkuvastaa elämän onnea ikäänkuin summassa, ei sen vuoksi myöskään\nsaata olla aivan yksinkertainen. Hänen sisässään samoinkuin hänen\nkohtalossaan kasvoi ruusuja ohdakkeiden joukossa. Mutta ruusuja ne\nolivat silti. --\n\nRousseau lopetti kirjeensä sanomalla, että hän taistelussa etuluuloja\nvastaan ja uskonvapauden puolesta kenties oli Voltairen puolella.\nSanoopa hän, että hän mieluummin tahtoo olla kristitty Voltairen\ntavalla, kuin Parisin teoloogien tavalla. Ja hän kehoittaa Voltairea\nkäyttämään runollisia lahjojaan sen uskonnollisen ja moraalisen uskon\nesittämiseksi, jota kukin yhteiskunta tarvitsee.\n\nVastauksessaan valittaa Voltaire, että sairaus estää häntä\nkäsittelemästä aihetta. Hänen varsinainen vastauksensa tuli --\nRousseaun mielestä -- myöhemmin: Candidessa. Jos tämä kirja, joka ei\nvedä vertoja Voltairen muille romaaneille (esim. l'lngénulle) lie\nvastaus Rousseaulle, todistaa se, kuinka vähän Voltaire on käsittänyt\ntätä. Hän kehittää edelleen, mitä hän oli sanonut runossa Lissabonin\nperikadosta. Sitä lausetta, josta hän erittäin tekee pilkkaa:\n\"Erityiset onnettomuudet muodostavat yleisen onnen\", oli Rousseau\nsuoraan väittänyt vastaan. Voltairen arvostelu sattui Leibnitzin ja\nPopen järjestelmälliseen optimismiin, vaan ei Rousseaun kantaan. Ja\nkun hän viimein sanoo yksinkertaista ja tasaista työtä, -- \"maansa\nviljelemistä\", -- ainoaksi keinoksi, niin tulee hän oikeastaan\nsamaan tulokseen kuin Rousseau: että kysymystä ei voida ratkaista\nteoreettisesti, vaan ainoastaan persoonallisen tahdon kautta, ja että\non palattava suuriin, yksinkertaisiin elämänarvoihin, jotka eivät\nkoskaan petä. --\n\nRousseaun, kirje Voltairelle oli aiottu ainoastaan tätä itseään\nvarten. Kuitenkin se muutamia vuosia myöhemmin painettiin, ja\nRousseau kirjoitti silloin (1760) kirjeen Voltairelle ilmoittaen\nhänelle, että tämä julkaisu oli tapahtunut hänen suostumuksettaan.\nMutta hän käytti samalla tilaisuutta lausuakseen, ettei hän pitänyt\nhänestä, vaikka hän olikin hänen innokas oppilaansa. Sillä Voltaire\non turmellut Geneven ja vieroittanut Rousseaun kaupunkilaiset\nhänestä. \"Ei se ole minun syyni\", sanoo Rousseau, \"etten minä voi\nkunnioittaa muuta teissä kuin teidän lahjojanne!\" [13] Ei ole\nihme, ettei tämä selitys tehnyt Voltairea leppeämmäksi. Toisia\nseikkoja tuli lisäksi, jotka tulta lietsoivat. Kun Rousseaun kirjoja\npoltettiin, ja häntä itseään vainottiin, sillä välin kun Voltairen\nnimettömiä, mutta kyllä tunnettuja kirjoja suvaittiin Ranskassa ja\nGenevessä. Siksi että Voltaire oli hyvä ystävä vallanpitäjäin kanssa,\nei Rousseau voinut olla ivailematta tätä seikkaa kirjoituksessa\nLettres de la Montagne. Nyt raivostui Voltaire ja kirjoitti\nnimettömän häväistyskirjoituksensa \"Kansalaisten tunteet\", joka on\npainettu 42 nidoksessa (s.76) Beugnotin julkaisemaa laitosta. Hän\nkuvaa siinä Rousseaun muun muassa ihmiseksi, joka kärsii siveettömän\nelämän seurauksista, ja joka kuljettaa muassaan paikasta paikkaan\nonnetonta naista, jonka äidin hän on surmannut ja jonka lapset hän on\nhylännyt, -- ihmiseksi, joka on \"kieltäytynyt kaikista luonnollisista\ntunteista ja luopunut kaikesta uskonnosta\". Kirjoitus oli kyhätty\ngeneveläisen teoloogin naamiota käyttämällä, ja naamioitusta oli\nniin hyvin noudatettu, että Rousseau kuolemaansa saakka uskoi, että\nsen oli kyhännyt muuan hänen entinen ystävänsä, joka oli pappina\nGenevessä. Tässä kirjeessä olevat syytökset saivat Rousseauta\nmuuttamaan itsebiograafiansa suunnitelmaa, hän siitä huomasi\ntarpeelliseksi tehdä tunnustuksia ja puolustaa itseään puhdistaakseen\nitseään jälkimaailman edessä.\n\nYksityisissä kirjeissään nimittelee Voltaire tästä lähtien Rousseauta\nmitä kiivaimmilla ja pilkallisimmilla nimityksillä. Rousseau on\nviekas veli, Judas, joka on pettänyt filosofian, hullu koira, joka\npuree kaikkia, Diogenes, eli oikeammin Diogeneen sekasikiö (vaikka\n\"hän joskus puhuu kuin Plato\") j.n.e. Hänen kirjoistaan ei paremmin\npuhuttu. La Nouvelle Heloïse oli Voltairen mielestä porttolassa\nkirjoitettu (mitä ensimmäiseen puoliskoon tulee) ja hulluinhuoneessa\n(mitä toiseen osaan tulee). Emilestä arvelee Voltaire, että se on\njoutuva unohduksiin kuukauden kuluttua -- paitse kolmeakymmentä sivua\nsiitä (savoijalaisen papin tunnustukset), joista on oikein vahinko,\nettä tämä roisto on ne sattunut kirjoittamaan![14] -- Voltairelle\noli pääasia koota kaikki taisteluun kirkollista tyranniutta vastaan,\nja silloin huomasi hän äkkiä, että hänen kimppuunsa oli käyty takaa.\nKaikkina aikoina on semmoisia, jotka siinä määrässä ovat kiintyneet\nhetkelliseen puoluejakoon, että he lukevat jokaisen, joka ei pidä\nyhtä heidän kanssaan, kuuluvaksi vastapuolueeseen. He eivät käsitä\nuusia mahdollisuuksia, uusia näkökantoja, jotka saattavat viedä\npaljoa kauvemmaksi, kuin mihin ajan ryhmitykset ovat huomionsa\nkiinnittäneet.\n\nMuutamassa suhteessa on mahdotonta tuomita Voltairen ja Rousseaun\nvälillä. Rousseau on jossain sanonut kritiikistä ja satiirista, että\nse ainoastaan soveltuu lamppujen puhdistamiseen. Mutta onhan ylitä\ntärkeätä, että lamppu puhdistetaan, kuin että siihen pannaan uutta\nöljyä. Voltairella ja Rousseaulla oli kummallakin oma tehtävänsä.\nTraagillista on, etteivät he, luonteittensa erilaisuuden vuoksi\nvoineet täyttää tehtäviään yhteen törmäämättä. Rousseausta on\nkuitenkin myönnettävä, ettei hän koskaan unohtanut kiitollisuuttaan\nja kunnioitustaan Voltairea kohtaan. Kun lopulla Voltairen ikää oli\npystytettävä kuvapatsas hänelle, niin merkitsi Rousseaukin itsensä\nosalliseksi köyhyydestään huolimatta Voltaire, joka ei yhtä hyvin\nvoinut unohtaa, koetti turhaan saada hänen nimeään listalta! --\nJa jos me kysymme, missä alkuaiheet olivat uuteen uskoon, uuteen\nrunouteen, uuteen filosofiaan, ei vastauksesta voida epäillä. Suurta\non poistaa entisyyden silmiltä suomut, mutta suurempaa on pitää\nhuolta, että on aiheita, joista tulevaisuuden vilja saattaa kasvaa.\n\n\n6. Rousseaun päätökset ja niiden vaikutus hänen elämänsä loppuaikaan.\n\nMontmorencyn metsissä unohti Rousseau Parisin ja huonot ystävät\nja antoi haaveksivalle mielikuvitukselleen täyden vapauden. Me\nolemme jo kuulleet, mihin suuntaan se kulki. Itse selittää hän\nmielialojaan ja kuvittelukaan tähän aikaan vastavaikutukseksi sille\nankaralle profeetanpuhetavalle, jota hän heräämisensä ja moraalisen\nuudistuksensa jälkeen oli alkanut käyttää aikalaisilleen puhuessaan.\nSuru, ettei hän koskaan oikein ollut rakastanut -- maman oli liian\näidillinen ja Therèse oikeastaan vaan taloudenhoitaja -- ja se\nkohtuuttomuuden tunne, jonka tämä suru synnytti, liikutti hänet\nusein kyyneleihin, joitten valtaan hän mielihyvällä antautui. Liian\nliikuttava pehmeys! huudahtaa hän. -- Rousseaun elämässä saattaa\nhyvin tutkia tunteitten vastavaikutuksia. Samoinkuin halpamaisuutta\nhänessä seurasi katumus tai ylevä innostus, siten seurasi vireä\ntoiminta ulospäin tunnelmain sisällistä aaltoilua ja mielikuvien\nkeveätä leikkiä. Toinen puoli hänen persoonallisuudestaan vaati\noikeutensa. Se vei hänet taas epäjohdonmukaisuuteen -- sillä se sai\nhänet, joka äsken oli pannut vastalauseen kirjallisuutta ja taidetta\nvastaan, itsensä kirjoittamaan romaanin. Hän itse tunsi tämän\nepäjohdonmukaisuuden, ja hän on rehellisesti myöntänyt, että sen\nsaattaa ainoastaan selittää hänen persoonallisuutensa vastakkaisten\nainesten itsenäisen voiman kantta. Tämäntapaisia vastakkaisuuksia on\nkai jokaisessa; mutta ainoastaan Rousseaun kaltaisessa luonteessa\nkehittyvät kumpikin puoli täyteen määräänsä. Esipuheessa La Nouvelle\nHeloïseen sanoo hän \"vaaditaan meitä aina olemaan johdonmukaisia;\nminä en luule sitä ihmiselle mahdolliseksi; mutta aina on mahdollista\nolla rehellinen -- ja sitä minä koetan olla.\"\n\nMielikuvitus muodosti ensin maailman täydellisiä olentoja, ihania\nja jaloja naisia, hyviä ja uskollisia ystäviä -- jommoisia hän ei\nollut todellisuudessa nähnyt. Myöhemmin muodosti hän olentonsa\nselväpiirteisemmiksi ja todellisemmiksi, ja me tiedämme, mistä hän\nsai mallin siihen. Toiminta sijoitettiin seutuun, joita erityinen\nloisto hänen muistissaan kirkasti, -- Vevayhin ja Clarensiin\nGenevejärven rannalle. Byron on myöhemmin sanonut, ettei mikään\nmuu paikka olisi soveltunut sille aineelle, jota Rousseau tahtoi\nkäsitellä romaanissaan _La Nouvelle Heloïse_.\n\nAluksi Rousseau pani paperille mielikuvansa ajattelematta kirjan\nkirjoittamista. Kun hän päätti julaista romaanin, aikoi hän\nsiinä ylistää rakkautta ja puolustaa sen luonnollista oikeutta\nja puhtautta, hän tahtoi käyttää uutta muotoa jatkaakseen suurta\ntaisteluaan luonnon, puolesta sivistystä ja yhteiskuntaa vastaan. Se\nse etenkin vaikutti kirjan ilmestyessä. Siinä kuvataan intohimoista\nrakkautta ja täydellistä antautumista ilman sitä raffinementtia,\nsitä kevytmielisyyttä, jota ajan kirjallisuus muuten oli täynnä. Se\noli suurempisuuntaista rakkautta, kuin mitä oltiin totuttu näkemään.\nKirja on käännekohtana kirjallisuudessa. Siinä käsiteltiin vanhaa,\nmutta aina uutta ainetta, mutta uudella raittiudella ja sillä\ninnostuksella, jonka Rousseau aina saa työhönsä, kun hän tekee\ntyötä koko sielullaan. Ja tässäkin hänen: oman persoonallisuutensa\noleellisempia puolia pääsi ilmoille. Ettei kirja voinut olla\nolematta oman aikansa lapsi, on luonnollista, mutta ei kukaan\nkirjallisuushistoriallisesti sivistynyt lukija voi olla huomaamatta\nuuden virtauksen esiintymistä.\n\nPäähenkilö, Julie, on kaunis sielu. Hän seuraa oman sydämmensä\nevankeeliumia tarvitsematta mitään järkeä tai ulkonaista\nauktoriteettia. Hän antautuu kokonaan ja täydellisesti ja uskaltaa\näärimmäisen jotta, hänen rakkautensa pääsisi voitolle. Rakastaja\nSt. Preux, on passiivinen luonne, täydellisesti riippuvainen\nJuliesta, joka toimii hänen puolestaan ja joka tilassa ratkaisee\nyhteisen kohtalon. Ratkaiseva hetki tulee, kun neidon aatelinen\nperhe vastustaa hänen naimistaan köyhän alhaista sukua olevan\nmiehen kanssa. Hänen on valittava, tahtooko hän saattaa vanhempansa\nepätoivoon kenties jouduttaa sairaan äitinsä kuolemaa, vai onko\nhänen luovuttava rakastetustaan, -- ja hän päättää ankaran taistelun\njälkeen valita jälkimmäisen. Hän, menee naimisiin sen miehen kanssa,\njonka isä on hänelle määrännyt, ja niin pian kuin hän on tullut\nhänen vaimokseen, taivuttaa hän intohimon velvollisuudentunteen\nalle. Tässä tulee esille toinen motiivi, joka oli määräävänä\nkirjan loppuosaa valmistaissa. Hän ei yksistään tahtonut puoltaa\nrakkauden oikeutta ja puhtautta, vaan myös avioliiton pyhyyttä. Ja\ntämän moraalisen tarkoitusperän piti olla ikäänkuin puolustuksena\nromaaninkirjoittamiselle. \"Sivistyneissä\" piireissä oltiin hyvin\nankaria nuoren neidon erehdyksiä kohtaan, jota vastoin vain\nhymyiltiin vaimon uskottomuudelle, ja mieluummin sallittiin äidille\nkaksikymmentä rakastajaa kuin tyttärelle yksi. Tätä vastaan pani\nRousseau vastalauseen, ja kieltämättä on kirjassa jonkun verran\nyhteyttä näiden kahden tarkoitusperän välillä. Mutta hän oli\nottamalla nämä molemmat mukaan, ottanut suorittaakseen vaikean\ntehtävän, ottanut kuvatakseen muutosta Julien luonteessa; sillä hänen\npersoonassaan yhtyvät molemmat tarkoitusperät. Mutta tätä tehtävää\nhän ei ole voinut suorittaa. Muutos tapahtuu aivan päällisin puolin.\nMyöntääpä Rousseau, että muutos on näennäinen. Sillä samoinkuin\nkeskiaikainen Heloïse yhä rakasti Abailardia luostarilupauksestaan\nhuolimatta, samoin Julie yhä rakastaa St. Preuxia aviolupauksestaan\nhuolimatta. Eräässä kirjan kauniimmista ja hienoimmista kohdista\n-- huvimatkalla La Meillerieen -- tunkee hillitty tunne esille, ja\nkuolinvuoteellaan tunnustaa hän, ettei hän koskaan ole herennyt\nrakastamasta St. Preuxia. Julie kuolee nuorena, onnettomuuden\nkautta. Jää siis ratkaisematta, kuinka olisi käynyt, jos hän olisi\njatkanut elämäänsä. Niin suurella vaivalla aikaan saatu yritys,\ntodistaa täydellinen resignatsiooni mahdolliseksi, johtaa siis vain\nristiriitaisuuksiin kirjassa.\n\nKolmaskin näkökohta pääsi vaikuttamaan Rousseaun kirjan\nvalmistuessa. Hän on käyttänyt kirjaa kehyksenä yhteiskunnallisille,\nkasvatusopillisille ja uskonnollisille aatteilleen, ja kirjan\nkirjemuoto sallii siihen helposti sovittaa pitkiä esityksiä, joita\ntekijä tarvitsee saadakseen sanottavansa sanotuksi. Monet esitykset\novat Julienkin kirjeissä. Siinäkin hän muistuttaa keskiaikaista\nesikuvaansa, joka (kenties kuitenkin juuri saadakseen aihetta\nkirjeenvaihdon jatkamiseen) muun muassa lähetti Abailardille pitkän\nlistan teoloogisia kysymyksiä; -- erotus vaan on, että Julie pikemmin\nselittää kuin kysyy. Nuori neito muuten rakastaa melkoisesti\nsaarnaamista ja kutsuukin itseään leikillä saarnaajattareksi. -- Niin\nhuomattavia kuin monet näistä selityksistä ovatkin, niin vaikuttavat\nne kuitenkin väsyttävästi ja ovat kieltämättä väärissä paikoissa,\nRousseaun on usein vaikea perustella, kuinka hänen henkilönsä\naina ja kaikkialla ja joka tilaisuudessa löytävät kynää ja läkkiä\nkäytettäväkseen.\n\nVieläkin on yksi tarkoitus La Nouvelle Heloïsessa, etenkin sen viime\nosassa. Juliessa ja hänen miehessään, herra de Wolmarissa tahtoi\nRousseau kuvata kahta jaloa ihmistä, joista toinen oli uskovainen ja\ntoinen vapaa-ajattelija. Tämän kuvauksen kautta tahtoi hän lieventää\nensyklopedistain ja heidän vastustajainsa väliä, joka -- sen mukaan\nmitä hän sanoo Tunnustuksissa oli käynyt niin ankaraksi, että\nvoitiin peljätä kansalaissodan syttyvän. -- Julien uskonnollisuus\nei ole kuitenkaan kirkollinen; se oli Rousseaun oma uskonto, jossa\nainoastaan mystillinen puoli oli voimakkaammaksi kuvattu.\n\nKirjallisuushistorian tehtävä on tarkastaa tätä etevää kirjaa\nsen yksityiskohdissa ja sen aseman mukaan romaanikirjallisuuden\nkehityksessä. Tässä on huomautettava ainoastaan niitä puolia, jotka\netenkin ovat kuvaavia Rousseaulle. Ensinnäkin se intohimon haaveilu\nja innostuksen mieliala, joka on vallalla kaikkialla, jossa tekijä\nitse ei ole raffineeratun aikansa tai oman retoriikkansa kahleissa\ntai omiin dogmeihinsa syöpynyt. Rakkautta, kirjan pääaihetta\nkuvatessa tulee tämä mieliala etenkin esille. Että rakkaus on\nvakava asia, josta voi tulla \"meidän elämämme suuri tapahtuma\", ei\nkenties koskaan ole osoitettu syvemmin ja perinpobjaisemmin kuin\nJulien luonteessa. Kuvatessaan rakkaussuhteen puhtautta, jossa\nluonnon ääni todella kuuluu, käsittelee Rousseau, niinkuin jo on\nmainittu, elämänsä pääkysymystä. \"Eikö totinen rakkaus\" -- kysyy\nJulie -- \"ole puhtain kaikista siteistä? -- -- -- Eikö rakkaus\nitsessään ole puhtain samoin kuin se on virein vietti meidän\nluonteessamme?... Eikö se saata perikatoon alhaisia ja matelevia\nsieluja, innostuttaessaan suuria ja voimakkaita? Ja eikö se jalostuta\nkaikkia tunteita, eikö se tee meidän olentoamme kaksinkertaiseksi ja\nkohota meitä yläpuolelle itseämme?\" Päinvastoin kuin sosiaalisten\nerilaisuuksien laki viittaa rakkaussuhde korkeampaan lakiin, joka\ntekee kaikki saman arvoisiksi; mutta tähän ei Rousseaun taide\nole riittänyt, tai oikeammin hänen sopimaton moraliseeraamisensa\non tehnyt lopun hänen taiteestaan. -- Juliessa hän on kuvannut\ntunneihmistä, kaunista sielua. Hänen elämänsä on tunnetta ja hän\nantaa tunteiden ohjata elämätään. Tunne yltyy liialliseksi monin\nkohdin, etenkin kun St. Preux kiihkeän kohtauksen jälkeen puhuttelee\nitse tunnetta: \"oi tunne, tunne, suloinen kun sielu! onko semmoista\nrautaista sydäntä, jota sinä et koskaan olisi liikuttanut\" j.n.e.\n-- Kuvatessaan elämää maalla rauhallisissa oloissa, mutta keskellä\nluonnon ihanuutta on Rousseau tilaisuudessa päästämään valloilleen\nrakkautensa idylliin ja luontoon, ja hän käyttääkin jokaista\ntilaisuutta ylistääkseen maaelämää kaupungin kustannuksella ja\nvastustaakseen yltyvää muuttaa maalta kaupunkiin pitäen sitä\nvaarallisena ajan merkkinä. --\n\nKirja ilmestyi karnevaalin alussa 1761 ja herätti ääretöntä huomiota.\nJo se, mitä siitä edeltäpäin oli kerrottu, oli uteliaisuutta\nkiihoittanut, ja kirjakauppojen ympärille kokoontui ihmisiä, jotka\nsitä kysyivät. Rousseau sanoo sen ensimäisestä vaikutuksesta\n(Tunnustukset XI): \"Kirjallisessa maailmassa olivat mielipiteet\njakaantuneet, mutta yleisöllä oli vaan yksi mielipide, ja etenkin\nnaiset joutuivat haltioihinsa kirjan ja sen tekijän vuoksi...\nOmituista on, että tämä kirja menestyi paremmin Ranskassa kuin muussa\nEuroopassa, vaikka siinä ei varsin hyvin pidetty ranskalaisia, ei\nmiehiä eikä naisia. Aivan vastoin minun odotustani saavutti se\nvähimmän menestyksen Sveitsissä, suurimman Parisissa. Vallitsevatko\nsiis ystävyys, rakkaus ja siveys enemmän Parisissa kuin muualla?\nEivät -- mutta siellä on vielä vallalla hieno aisti, joka saa sydämen\nmuodostumaan kuvan mukaan, ja joka saa meidät rakastamaan puhtaita,\nvoimakkaita ja hyviä tunteita muissa, vaikka meillä itsellämme ei\nniitä enää olekaan. Turmellus on nyt kaikkialla sama; Euroopassa\nei ole tapoja eikä hyveitä; mutta on vielä jonkun verran rakkautta\nniihin ja sitä haettakoon Parisista.\" --\n\nSamoina vuosina kuin tämä romaani muodostui Rousseaun päässä ja\nsydämmessä, syntyivät myös hänen toiset pääteoksensa: Contrat social\nja Emile. Perusaine niissä kaikissa on sama. La Nouvelle Heloïsessa\nrakkaus ja luonnonidylli asetetaan \"sivistystä\" vastaan. Contrat\nsocialissa taistellaan luonnollisen vapauden puolesta. \"Ihminen on\nsyntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa\", niin alkaa kirja.\nEmilessä luonnollinen hyvyys asetetaan vastakohdaksi sosiaaliselle ja\nsivistyneelle turmellukselle; kirjan ensimäiset sanat ovat: \"Kaikki\non hyvää joka johtuu luonnon alkuunpanosta; kaikki turmeltuu ihmisten\nkäsissä.\" Näissä lauseissa kaikuvat vielä Rousseaun ensimmäiset\nparadoksit; mutta itse teosten tuli nyt antaa niille lähempi selitys\nja rajoitus.\n\nAina siitä saakka kuin hän oleskeli Venetsiassa, oli Rousseau\nharjoittanut historiallisia ja politillisia opintoja. Genevessä\nkäydessään oli hän saanut uusia aiheita ja uusia historiallisia\naineksia. Kirjoituksessaan politillisesta taloudesta, suuressa\nensyklopediassa, oli hän jo pääsuunnissa käsitellyt ainettaan.\n_Contrat social_, joka ilmestyi 1762, on näiden tutkimusten\nlopputulos. Tässä teoksessa on luonnonoikeutta [15] jyrkimmässä\nmuodossaan noudatettu, johdonmukaisesti pitämällä kiinni ajatuksesta,\nettä valta ei koskaan voi tulla oikeudeksi, joka onkin kirjan\npääajatus. Jokaisen vallan käyttämisen tulee, ollakseen oikeutettu,\nolla kansan tahdon ilmauksen, ilmaista todellista tai hiljaisuudessa\nhyväksyttyä sopimusta. Kansan tahdolla ei tarkoiteta kaikkien samaan\naikaan elävien yksityisten tahtoja yhteensä, vaan sitä tahtoa,\njoka kannattaa kansan elämää sukupolvien vaihdellessa. Kansa ei\nvoi luovuttaa valtaansa, sillä eivät minkään ajan yksilöt voi\nsitoa koko kansaa, jonka elämä ei koskaan pääty. Rousseau kehittää\noppia kansan herruudesta, joka polveutuu keskiajalta, ja etenkin\noppia tämän herruuden riippumattomuudesta, jossa hän perustuu oman\nsynnyinkaupunkinsa historiaan. Geneven, vapaakirjassa vuodelta\n1387 lausutaan tämä riippumattomuus hyvin voimakkain sanoin, ja\ntällä vapaakirjalla oli vielä Rousseaun aikana suuri merkitys\npolitillisissa keskusteluissa Genevessä. Suunnitelmasta Contrat\nsocialiin, jota säilytetään Geneven kirjastossa, nähdään, että\nRousseau suunnitellessaan kuuluisaa teosta etenkin on ajatellut\nsynnyinkaupunkiaan.[16]\n\nSuuressa määrässä on liioiteltu Contrat socialin tietopuolista\nluonnetta. Ranskan vallankumouksen aikana käyttivät kirjaa etenkin\nRobespierre ja St. Just, ikuisten politillisten totuuksien\nkatkismuksena, joka suoraan muka voitiin paperilta siirtää elämään.\nJa monet vallankumouksen vastustajat ja arvostelijat, vieläpä\nTainekin suuressa historiallisessa teoksessaan, myöntävät heidän\nsiinä olevan oikeassa. Ne jotka siitä luulevat löytävänsä ainoan\npolitillisen opin, luulevat ymmärtävänsä sitä paremmin kuin\nRousseau itse. Hän ei ollut siihen tyytyväinen. Kun kerran, hänen\njo vanhana ollessa, kertoo Dusaulx, hänelle näytettiin hänen eri\nkirjojaan, määritteli hän niitä kutakin lyhyesti, ja kun hän tuli\nContrat socialiin, sanoi hän: \"Ne jotka luulevat ymmärtävänsä sen\ntäydellisesti, ovat minua taitavampia; se kirja olisi kirjoitettava\nuudestaan; minulla ei siihen enää ole voimia, eikä aikaa.\"\nKirjasta käy kyllä selvästi näkyviin, ettei Rousseaun tarkoitus\nollut, että a priori voitaisiin kyhätä kokoon valtiomuoto, joka\nsoveltuisi kaikkialla. Se olisikin ristiriidassa hänen yleisen\najatustapansa kanssa. Samoinkuin hän kieltää ainoan autuaaksi tekevän\nsivistyksen olemassaolon, joka soveltuisi kaikille asteille, niin\nhän kieltää ainoan autuaaksi tekevän valtiomuodon. (Katso etenkin\nContr. soc. II. 8 ja 12 ja III, 9). Kun häntä itseään myöhemmin\npyydettiin suunnittelemaan valtiomuotoa Korsikalle ja Puolalle,\nmenetteli hän sen ajatustavan mukaan. Hän selitti korsikalaiselle\nkirjeenvaihtajalleen, että hän kenties, jos hän kauvemmin aikaa olisi\nasunut maassa, voisi kirjoittaa maan historian, mutta hän kieltäytyi\nvalmistamasta hallitusmuotoa sille. Kirjoituksessaan Puolan\nhallitusmuodosta selittää hän, ettei muukalainen voi säätää lakia\nmaalle, ja että kansalliset tavat ovat tärkeämmät kuin käskevät ja\nkieltävät lait. Hän kehoittaa varovaisuuteen uudistuksissa, -- niin\nsanoo hän maaorjuudesta: älkää vapauttako ruumiita ennenkuin sieluja!\nJa hän teroittaa mieliin, että maa aina on heikko siihen aikaan, kun\nse vaihtaa hallitusmuotoa.\n\nJos vertaa Contrat socialia teokseen Discours sur l'inégalité, näkee\nselvään, kuinka Rousseau on muuttanut käsitystään luonnontilan\nja sosiaalisen tilan suhteesta. Vanhemmassa teoksessa johduttiin\nvälttämättömästi tyranniuteen. Contrat socialissa saattaa ainoastaan\nväärinkäytöksen kautta syntyä vapauden puutetta, -- nimittäin kun\nhallitus panee oman erityisen tahtonsa yleisen kansantahdon sijaan,\njonka ilmituojana jokaisen hallituksen tulee olla (III, 10).\nItsessään suuria etuja saavutetaan luonnontilasta yhteiskunnalliseen\nelämään siirtyessä. Oikeudenmukaisuus tulee vaiston sijaan, oikeus\nja velvollisuus välittömän aiheutumisen sijaan. Jos vapautta\nrajoitetaankin, niin on sen sijaan voimilla, tunteilla ja ajatuksilla\nsuurempi mahdollisuus kehittyä. Lyhyesti, ihminen muuttuu tylsästä\neläimestä henkiseksi olennoksi. Mutta sen pahempi, lisää Rousseau,\nalentavat uuden tilan väärinkäytökset usein ihmisen alemmaksi\nluonnontilaa! (I, 8.) Tämmöisenä on esitys ajatukseltaan vallan\ntoinen, kuin aikaisemmassa teoksessa.\n\nKaikista Rousseaun varokeinoista huolimatta oli kirja kuitenkin\nperiaatteiltaan niin radikaali, että hallitukset sekä monarkisessa\nRanskassa että Geneven ja Bernin tasavalloissa ryhtyivät ankariin\ntoimiin sitä ja sen tekijää vastaan. Niillä oli siinä suhteessa sama\nkohtalo kuin kolmannella ja tärkeimmällä pääteoksella.\n\n_Emile_ ei Rousseaun omien sanain mukaan (kirjeessä Cramerille 1764)\nole pedagooginen esitys, vaan filosoofinen teos, jossa koetetaan\npoistaa ristiriitaisuutta. Uskon, että ihminen luonnoltaan on hyvä,\nja sen pahan välillä, jonka kokemus osoittaa. Kirjan tulee osoittaa,\nkuinka kaikki paheet tulevat ymmärrettäviksi, kun tutkii inhimillisen\nsydämmen historiaa, ja se kasvatusjärjestelmä, jota se esittää, on\ntässä ainoastaan kehyksenä.\n\nRousseau tahtoo, että tulee nojautua kokemukseen. Ja hän tahtoo\nrakentaa eikä repiä. Hän alkaa sanomalla, ettei ollenkaan tunneta\nlapsuutta. Ja se ihmisluonnon, etenkin lapsen luonnon tunteminen,\njonka hänen kirjansa tahtoo antaa, on hänelle suuremmasta\nmerkityksestä kuin se metoodi, jota hän neuvoo noudattamaan.\nTärkeämmän kasvatuksen antaa luonto itse välittömästi kehittämällä\nvoimia ja haluja; kaikki muut vaikutukset ja kaikki muu sekaantuminen\non alistettava sen alle. Oppilaan on opittava oman kokemuksen kautta,\nitsetoiminnan kautta, hänen tulee olla luonnon eikä ihmisten oppilas.\nKasvatuksen tulee ihmisten puolelta aluksi olla kielteisen, se on;\nsen tulee suojella turmiollisilta vaikutuksilta, ei positiivisen,\nei suoranaisesti opettavan. Eikä Rousseau yksistään pane painoa\nkokemukselle yleensä. Hän väittää vielä, että kullakin ihmisellä on\noma omituinen luontonsa, joka määrätköön, kuinka häntä on pideltävä.\nSenkin vuoksi siis on kasvatuksessa meneteltävä varovaisesti ja\naluksi rajoituttava oppimaan tuntemaan luontoa. [17] -- Kullakin\naikakaudella jokaisen yksilön elämässä on omituinen luonteensa.\nEi mitään elämä n aikaa, ei myöskään lapsuutta saa sen vuoksi\ntehdä pelkäksi keinoksi tuleville ikäkausille. Emile on lapsuuden\nevankeliumi. Se vakuuttaa, että lapsuus on itsenäinen osa elämää,\nei ainoastaan valmistus täysikasvaneeksi tulemiselle. Tämä juuri\nmäärää Rousseaun pedagogiikan. \"Minun metoodini\", sanoo hän \"perustuu\nihmisten voimien mittaamiseen sen eri ikäkausina ja niiden toimien\nvalitsemiseen, jotka soveltuvat näille voimille\".\n\nTämän luonnon prinsiippinsä panee Rousseau sekä valistusta että\noikeauskoisuutta vastaan. Perusajatuksensa kautta saavuttaa hän tämän\nkaksinaisen aseman. Järjen harjoittamista samoinkuin erityisten\ndogmien tyrkyttämistä on vältettävä niin kauvan kun mahdollista.\nLuonnon hyvyys on juuri siinä, että alusta pitäen -- ennenkuin\nmietiskely on herännyt, ja ennenkuin yhteiskunnan käskyt ja tavat\npääsevät vaikuttamaan -- on harmooninen suhde voimien ja halujen\nvälillä. Tämä sopusointuinen suhde on nyt säilytettävä, sen jälkeen\nkun mietiskely, mielikuvitus ja yhteiskunta ovat alkaneet vaikuttaa.\nLuonnon kasvatus edistyy hitaasti, mutta ihmiset ovat taipuvaisia\nennen aikojaan sekaantumaan, siihen. Sen vuoksi onkin tärkeintä\nvaatia hyvältä henkiseltä sivistykseltä, että se hidastuttaa\nkehitystä.\n\nLocke, joka niin monessa kohdassa on Rousseaun edeltäjä, arveli,\nettä lapsen kanssa oli keskusteltava niin paljon kuin mahdollista.\nSitä vastustaa Rousseau jyrkästi. Järki ei hänen käsityksensä mukaan\nole erityinen, alkuperäinen voima, vaan kehittyy vasta, kun muut\nvoimat ovat kehittyneet. Kasvatuksen tarkoitus on muodostaa järkevä\nihminen: ei siis voi alkaa pitämällä ihmistä järkevänä! Niin tehden\nalkaisi lopusta ja tekisi tuloksen omaksi välikappaleekseen. Meidän\nmietteemme tulevat ulkoapäin, jota vastoin tunne tulee sisästä ja\nsen vuoksi kehittyy ensiksi. Tunteen ja intohimon tulee koneistoa\nkäyttää. Vain sen saattaa ihminen omistaa, joka saattaa herättää\nhänessä harrastusta, mutta harrastuksen mahdollisuus riippuu siitä\nkehitysasteesta, millä yksilö seisoo. Liian aikainen ymmärryksen\nkehittäminen synnyttää sana viisautta, eikä tietoja, ja heikontaa\nhenkistä voimaa.\n\nEttei lapsi saisi mietteitä, joita se ei kykene käsittämään,\nja jotka eivät vastaa sen todellisia voimia ja haluja, tahtoo\nRousseau siirtää uskonnollisen kasvatuksen nuoruuden ikään. Tähän\nRousseau sovittaa kuuluisan _Savoijalaisen maapapin tunnustuksen_\nosoittaakseen, missä hengessä uskonopetusta on annettava. Se panee\ntunteen ja sydämmen evankeeliumin selväksi vastakohdaksi kirkolle\nja valistusfilosofialle. Lohdutuksen ja toivon kaipuu on ratkaiseva\nkriteeriumi. Se, jolla ei ole tunne-elämälle mitään merkitystä,\nlykätään syrjään, jollei sitä suorastaan hyljätä. Onko maailma\nikuinen tai luotu, onko siinä yksi vai useampia periaatteita, siitä\nminä en tiedä mitään, ja mitä minulla on sen kanssa tekemistä! --\nAinoastaan mikä koskee välitöntä suhdetta Jumalaan, sen tahtoo\nRousseau vahvistaa dogmiksi, suurilla kosmillisilla kysymyksillä ei\nsiinä ole mitään merkitystä.\n\nPuhuttuaan luonnollisen uskonnon totuuksista vastustaessaan\nmaterialismia, arvostelee hän positiivista uskontoa, etenkin\nihmeitten ja ikuisen kadotuksen uskomista. Positiivinen uskonto\nperustuu historialliseen kertomukseen, pyhiin kirjoihin ja edellyttää\nsen vuoksi kovin paljon oppia. Tässäkin vetoaa Rousseau luontoon.\nMaapapin viimeinen neuvo nuorelle miehelle, jolle hän puhuu, on:\nSäilytä sydäntäsi semmoisessa tilassa, että sinä aina haluat Jumalan\nolemassaoloa, niin et koskaan epäile sitä!--\n\nPainattaessaan pääteoksensa sai Rousseau apua ylhäisiltä ystäviltään.\nVapaamielinen Malesherbes, joka oli senssuuriviraston esimies,\nja vaarallisena hetkenä oli pelastanut Diderotin ensyklopedian,\ntarkasti hänelle käsikirjoitusta. Rousseau pysyi rauhallisena,\nvaikka eräs hänen ystävistään, jolle hän luki savoijalaisen maapapin\ntunnustukset, hämmästyneenä huudahti: \"Mitä, kansalainen, se on\nkirjassa, joka painetaan Parisissa?\" -- Talvella 1761-62 tunsi hän\nitsensä levottomaksi ja huolestuneeksi, mutta siihen oli syynä, että\nhän ollen sairaloisessa tilassa (häntä vaivasi rakkotauti) oli hyvin\närttyinen, ja kun painattaminen satunnaisesti keskeytyi, otaksui hän,\nettä jesuiitat, joiden kasvatusopilliset periaatteet olivat aivan\nvastakkaisia, koettivat vääristää kirjan sisällystä! Pelastaakseen\nkuitenkin tärkeimmän, talletti hän jäljennöksen savoijalaisen\nmaapapin tunnustuksesta erään geneveläisen tuttavan huostaan. Että\njuuri siihen aikaan puhuttiin jesuiittiveljeskunnan hajoittamisesta,\nperustui hänen luulonsa mukaan, huhuun, jonka muka jesuiitit itse\nolivat panneet liikkeelle, tehdäkseen vihollisensa huolettomiksi!\n-- On omituista Rousseaulle, että hän siten voi rakentaa kokonaisen\njärjestelmän pahan mielen ja satunnaisen tapahtuman perustukselle.\nHänet saatiin rauhoittumaan, painatus jatkui pian taas säännöllistä\nmenoaan, ja -- mikä oli hyvin harvinaista Rousseaussa -- hän käsitti,\nettä väärä epäluulo oli vienyt hänet harhaan. Kirja ilmestyi\nsitten, kohta Contrat socialin jälkeen, keväällä 1762. Julkisesti\npuhuttiin siitä vähän, ja Rousseau luuli ystäviensäkin olevan\nhiukan välinpitämättömiä sen suhteen. Vain muutamat kiittivät häntä\nsydämmellisesti siitä, niin kuin matematiikan tutkija Clairault, joka\nselitti, että se oli lämmittänyt hänen vanhaa sydäntään. Silmiin\npistävää oli, että Malesherbes kohta ilmestymisen jälkeen halusi\nkirjeitään takaisin; mutta Rousseau ei aavistanut mitään vaaraa.\nVaino lähti juuri jesuiittain vastustajista. Mieleltään jansenistinen\nparlamentti, joka tahtoi osoittaa, että se koettaessaan masentaa\njesuiittoja, ei tehnyt sitä siksi, että se olisi ollut laimea\nuskonasioissa, tuomitsi Emilen 9 p:nä Kesäk. 1762 poltettavaksi ja\nmääräsi tekijän vangittavaksi. Hänen ystävänsä lähettivät Parisista\nedeltäpäin sanan Montmorencyyn. Keskellä yötä herätettiin Rousseau\nja hän matkusti pois, juuri ennenkuin oikeudenpalvelijat tulivat.\nOn mahdollista, että hänen ylhäiset suosijansa jouduttivat hänen\npakoaan, koska heille olisi ollut epämukavaa, jos heidän suosikkinsa\nolisi tullut oikeuden eteen. Rousseau itse oli epäillyt, ettei\nkaikki ollut niin täyttä totta, kuin miltä se ensi pelästyksessä\nnäytti. Kuitenkaan ei sen ajan Ranskassa, jossa epäilys ja fanatismi\ntaistelivat ja vaihtelivat sekä hallitsevissa että kansassa,\nvoinut olla varma mistään, joka nähdään monesta kuuluisasta\noikeudenkäynnistä, niinkuin de la Barren, joka tapahtui kohta\ntämän jälkeen, ja joka herätti varovaisessa ja hyvin suojatussa\nVoltairessaki halun äkkiä matkustaa kylpemään Sveitsiin ja pyytämään\nPreussin kuninkaalta turvapaikkaa itselleen ja muille filosoofeille.\n\nKun Rousseau saapui Sveitsin rajalle, nousi hän vaunustaan ja\nsuuteli maata posteljoonin suureksi hämmästykseksi. Mutta hän\npettyi luullessaan tulevansa vapauden luvattuun maahan. Hän asettui\ntoistaiseksi ystävän luo Yverduniin, Bernin alueelle. Genevessä jo\n19 p:nä kesäk. oli poltettu Contrat social ja Emile ja oli käsketty\nvangitsemaan tekijä. Sinne hän ei siis saattanut mennä. Kohta sen\njälkeen kielsi Bernin hallitus häntä oleskelemasta sen alueella. Hän\nturvautui silloin Neufchateliin, jota hallitsi Fredrik Suuri. Täällä\nvietti hän sitten muutaman vuoden ajan samanlaista idyllistä elämää\nmaalaiskylässä Motiers, jota hän oli viettänyt Montmorencyssa. Näinä\nvuosina innostui hän kasvitieteeseen ja sai siten uutta aihetta\nluonnon helmassa kuljeksimiseen. Täällä oleskellessaan sepitti hän\nvastauksen Parisin arkkipiispalle joka oli lähettänyt paimenkirjan\nEmileä vastaan (_Jean Jacques Rousseau, citoyen de Genève à\nChristophe de Beaumont, archevêque de Paris_, duc de St. Cloud,\npair de France etc. Amsterdam 1762). Tässä kirjoituksessa puhuu hän\nhyvin selvästi pedagoogisista ja uskonnollisista mielipiteistään.\n-- Kun Genevessä ei tahdottu peruuttaa hänen silmissään laitonta\nkirousta hänen ja hänen kirjojensa ylitse, luopui hän geneveläisestä\nkansalaisoikeudestaan, josta hän oli ollut niin ylpeä, ja julkaisi\nvastaukseksi eräälle geneveläiselle lakimiehelle, joka koetti\npuolustaa kaupunkinsa menettelytapaa, teoksensa _Lettres écrites\nde la Montagne_ (Amsterdam 1764). Uskonnollisten mielipiteiden\nperinpohjainen pohtiminen, etenkin ihmeitten arvosteleminen, tässä\nteoksessa herätti Neufchatelin papistossa suurta suuttumusta. Häntä\nvastaan saarnattiin, ei edes auttaneet Fredrik II:n yritykset saada\ninnokkaita pappia pysymään levollisina. Alhaisoa yllytettiin häntä\nvastaan, ja häntä itseään pakotettiin pakenemaan. Pari kuukautta\nasui hän nyt pienellä, idyllisellä, Bielerjärvesssä sijaitsevalla\nSt. Pierren saarella, jossa hän eli oikein mielensä mukaan. Hänen\nkuvauksensa elämästä täällä (katso etenkin Rêveries V) ovat parasta\nja sominta, mitä hän on kirjoittanut. Hän olisi mielellään asunut\nkoko loppuikänsä siellä, mutta saari kuului Berniin ja Bernin\nhallitus karkoitti hänet. Hän aikoi nyt hakea turvapaikkaa Korsikasta\ntai muuttaa Berliiniin. Hänet saatiin kumminkin taivutetuksi\nvastaanottamaan englantilaisen filosoofin David Humen tarjous\nseuraamaan häntä Englantiin, jossa hänestä oli pidettävä huolta.\nHume ja Rousseau olivat hyvin erilaisia luonteiltaan,[18] mutta\nHume tunsi todellista myötätuntoisuutta ranskalaista ystäväänsä\nkohtaan. Rousseau sai hyvän asunnon maalla, ja kaikki meni jonkun\naikaa hyvin. Silloin kävi kivuloisuuden ja kestettyjen vainojen\nvaikutuksesta hänen mielensä kovin levottomaksi ja epäluuloiseksi,\nsiinä määrässä että se yltyi melkein mielensairaudeksi, synnytti\nsuorastaan ajoittaista hulluutta. Hän karkasi äkkiä Englannista,\nsyytteli Humea ja muita mitä katkerimmin ja vietti nyt useamman\nvuoden kuluessa vaeltavaa elämää Pohjois- ja Etelä-Ranskassa. Hän\nluuli, että häntä hänen entiset ystävänsä oikein täyttä totta\nvainosivat. Kaikkialla mihin hän tuli, luuli hän huomaavansa jälkiä\nheidän juonistaan, joiden tarkoituksena oli panetella häntä ja\ntehdä hänet riippuvaiseksi. Tähän aikaan hänen Tunnustuksensa,\njoita hän monta vuotta sitten oli alkanut kirjoittaa, muuttuivat\npuolustuskirjoitukseksi. Käyttääkseen sitä aseena salaisia\nvihollisiaan vastaan, meni hän Parisiin 1770 ja luki siellä eri\npiireissä Tunnustuksiaan. Tämä teko tuotti hänelle vaan pettymystä;\nse mielenkiinto, joka omistettiin luennoille, ei tullut hänen asiansa\nosalle, vaan huvittavien tietojen ja juttujen. Lukemisen kielsi\nvihdoin (rouva d'Épinays'n kehoituksesta) poliisi. -- Parisissa\nelätti hän itseään nyt, niinkuin ennenkin nuottien kirjoittamisella.\nVapaa-aikoina hän sävelteli tai tutki kasvia. Ei hän kuitenkaan\nvoinut luopua koettamasta selittää ja puhdista itseään. Oli, kuin\nolisi hän ymmärtänyt, kuinka käsittämätön hänen persoonallisuutensa\nmahtoi olla maailmalle, jollei hän tekisi kaikkea sen valaisemiseksi.\nHän valmisti silloin kolme vuoropuhelua, joilla on yhteinen nimi\n_Rousseau juge de Jean-Jacques_ (Rousseau tuomitsee Jean-Jacquesia).\nEnsimäistä niistä koetti hän turhaan sijoittaa Notre-Damen kirkon\npääalttarille, saadakseen sen välttymään vihollistensa käsistä ja\nherättääkseen nuoren kuninkaan, Ludvig XVI:n huomiota. Viimeisissä\nmuistiinpanoissa, joita hän valmisteli, _Rêveries d'un promeneur\nsolitaire_ (yksinäisen vaeltajan unelmia), vallitsee lempeä\nmaltillisuus ja hyvin runollinen mieliala.\n\nViimeiset kuukaudet ikäänsä vietti hän taas maalla, Ermenonvillessä,\nulkopuolella Parisia. Täällä kuoli hän äkkiä 2 p:nä Heinäk. 1778. --\nHuhu, että hän olisi surmannut itsensä, on aivan perätön.\n\nYhtä vähän kuin hän oli saanut rauhaa elämässä, yhtä vähän sai hän\nsitä haudassa. Vuonna 1794 muutettiin hänen ruumiinsa Pantheoniin\nja asetettiin Voltairen viereen. Vuonna 1814 sanotaan hurjain\nklerikaalien ryöstäneen yöllä molemmat ruumiit ja heittäneen ne\nkuoppaan jossain kaupungin ulkoreunassa, virallisesti kuitenkin yhä\nvakuutetaan, että ruumiit ovat arkuissaan.[19] Arkut muutettiin 1821\nPantheonin kellariin, 1830 ylös jälleen, 1852 alas jälleen: niillä\noli yhteiset vaiheet vallankumouksen aatteiden kanssa! Nyt ne --\nluultavasti tyhjinä ovat maanalaisessa kappelissa. --\n\nRousseau oli oman luonteensa vastakkaisuuksien marttyyri,\nihanteidensa ja olevien olojensa vastakkaisuuden marttyyri. Mutta\njuuri näiden jyrkkien ulkonaisten ja sisäisten vastakkaisuuksien\nvuoksi se, mikä hänelle oli korkeinta, kuvastui voimakkaassa\nloistossa, ja hän on vastakohdan lain perustuksella paraimpina\nhetkinään, tuntenut innostusta ja autuutta jommoista ainoastaan\nharvat ihmiset ovat tunteneet. Sen vuoksi juuri \"Jean Jacques parka\"\nrakasti elämää ja uskoi elämään.\n\n\n\n\nIV.\n\nRousseaun filosofia.\n\n\n1. Rousseaun pääkäsitteet ja hänen ajattelemisensa muoto.\n\nFilosoofisilla aatteilla on ensiksi se merkitys, että ne ovat sen\nilmituojia, mitä kulloinkin ajattelevissa ihmisissä liikkuu ja\npääsee tajuntaan, toiseksi ne antamat aihetta elämän ja maailman\narvostelemiseen ja luomat otaksumissa elämän ja maailman yhteydestä.\nRousseaun filosofian merkitys oli ehdottomasti edellistä laatua;\nme emme muuta voi odottaakaan sen jälkeen, mitä olemme oppineet\ntuntemaan hänen elämästään ja persoonallisuudestaan. Voidaan\nhuomata perusmuoto, joka ilmenee hänen käyttämiensä pääkäsitteiden\nmuodostuksessa, ja joka on huomattavassa sopusoinnussa hänen\nelämänsä, hänen luonteensa ja hänen lahjojensa kanssa. Hänen\najattelemisensa symptomaattinen eli subjektiivinen luonne ei suinkaan\nestä siinä vallitsemasta sisäistä yhteyttä. Rousseau on itse aivan\noikein (kolmannessa dialoogissa kirjaa Rousseau juge de Jean-Jacques)\nväittänyt varmaan varman yhteyden olevan olemassa hänen teostensa\nvälillä, joka näkyy siitä, että hän askel askeleelta kulkee takaisin\nniihin edellytyksiin, jotka ovat hänen mielipiteittensä perustuksina,\nmutta jotka hän vasta Emilessä saattaa selvästi tuoda esille. Yhteys\nnäkyy juuri siinä, että samat pääkäsitteet vallitsevat hänen kaikissa\ntärkeämmissä teoksissaan ja vähitellen tulevat tarkemmin määrätyiksi\nja rajoitetuiksi.\n\nPerusmuoto Rousseaun ajattelemisessa on vastakohta välittömän,\nalkuperäisen, itsessään rajoitetun, kokonaisen, vapaan ja\nyksinkertaisen toiselta puolen ja johdetun, suhteellisen, jaetun,\nriippuvaisen ja yhdistetyn välillä toiselta puolen. Toinen on elämän\nehdoton toiminta, sisäisen voiman ja halun kannattama; toinen on se\nrajoitus, pakko ja jakoisuus, jonka elämän ulkonaiset suhteet siihen\ntuovat. Tätä ehdottoman ja suhteellisen, _absoluutin ja relatiivisen_\nvastakohtaa Rousseau tarkoittaa luonnon ja sivistyksen vastakohdalla.\n\nRousseaun elämässä löysimme saman vastakohdan. Hän joutui kaikkien\nsuhteiden ulkopuolelle: perheen, ammatin, uskonnon, valtion,\nulkonaiset ja sisäiset seikat pakottivat häntä luonnon vapaaksi\npojaksi, joka eli omassa sisäisessä maailmassaan. Taikka oikeammin\nhäntä heitetään edestakaisin näiden kahden elämänmuodon välillä.\nHänen luonteessaan ja lahjoissaan on tälle vastaava ristiriitaisuus,\ntoisella puolella on innostus, alkuunpano, uudet alut, ajatusten\nsysäykset, kiihtyminen, toisella puolella yhtämittainen harrastus,\ntyö, usein huonosti onnistunut työ saada eri aiheet ja aatteet\nyhteyteen.\n\nKun me nyt kysymme, mitä Rousseau oikeastaan tarkoittaa _luonnolla_,\nniin huomataan, että hän kolmea tietä on tullut tähän käsitteeseen,\nja että nämä tiet alituisesti käyvät ristiin, niin ettei hän\nhuomaakaan käyttävänsä sanaa luonto kolmessa eri merkityksessä.\nHänen luonnonkäsitteensä on osaksi teoloogista, osaksi luonnon\nhistoriallista, osaksi psykoloogista alkujuurta. Esipuheessaan\nkirjaan Discours sur l'inégalité voi etenkin tutkia näiden kolmen\nkäsitteen sekaannusta.\n\n_Teolooginen luonnonkäsite_ on vallalla, kun sitä yksinkertaisuutta\nja harmoniaa, jota Rousseau ylistää, kutsutaan Jumalan välittömäksi\ntyöksi vastakohtana sille sekaannukselle, jonka ihmiset ovat saaneet\naikaan monilla konsteillaan. Niinpä Rousseau (esipuheessa Disc. Sur\nl'inég.) valittaa, ettei ihmisissä enää tavata \"sitä taivaallista\nja majesteeteista yksinkertaisuutta, jolla heidän luojansa oli\nheidät leimannut\"; taikka hän sanoo (Emilen alussa), että kaikki on\nhyvää semmoisenaan, lähtiessään luonnon käsistä, tai hän asettaa\njumalallisen tahdon vastakohdaksi inhimilliselle taidolle.\n\n_Luonnonhistoriallinen luonnonkäsite_ ilmenee siinä \"alkuperäisen\ntilan\" laveassa kuvauksessa, joka on kirjoituksessa \"erilaisuuden\nalkuperästä\". Rousseau tahtoo tässä katsoa luonnottoman muodostetun\nja keinotekoisen parantelun taa. Yhteistä teoloogisen luonnontilan\nkanssa on luonnonhistoriallisella, että se on varhainen,\nkaikkea kulttuuria aikaisempi. Muuten ovat ne hyvin erilaisia.\nEläintieteellisessä luonnontilassa on kyllä yksinkertaisuutta, mutta\ntuskin \"majesteettistä\" yksinkertaisuutta. Alkuperäinen ihminen elää\npuhtaasti vaistomaista elämää, miettiminen ja mielikuvitus eivät\nole heränneet, ja tarpeet ovat harvoja ja puhtaasti fyysillisiä.\nOmituista, että ei Rousseau ole huomannut, ettei hän samalla\nkertaa voi vedota teologiaan ja eläintieteeseen. Ne määräävät\nkehityksen lähtökohdat hyvin erilaisiksi. Näiden kahden käsitteen\nyhteensulaminen on luultavasti syntynyt siten, että Rousseau piti\nvaistoelämän päättymistä onnettomuutena ja syntinä, -- se oli\njonkinlainen syntiinlankeemus, samoinkuin paratiisillisen tilan\npäättyminen on teoloogisen mietiskelyn mielestä.\n\n_Psykolooginen luonnonkäsite_ herää Rousseaussa itsehuomion\nkautta. Hän heittää ilmoituksen ja luonnonhistorian sikseen ja\nsyventyy tarkastamaan, mitä ihmisen sielussa tapahtuu, sitä tietä\nlöytääkseen ihmisen olennon perusvoimat ja halut. Tässä hän ei ole\nkadonneen tilan kanssa tekemisissä; tätä tietä hän saattaa löytää\n-- sen hän itse käsittää -- ainoastaan psykologisen hypoteessin,\njoka on \"enemmän omiaan valaisemaan ilmiöiden luonnetta kuin\nosoittamaan niiden todellista alkuperää\". Perusominaisuudet näkyvät\nihmisessä enemmän tai vähemmin selvästi kaikkina aikoina. Kun\nRousseau kutsuu tilaa, jossa nämä ominaisuudet pääsevät täyteen\nvoimaansa, luonnontilaksi, niin tarkoitetaan sillä tilaa, \"jota\nkenties ei koskaan ole ollut eikä luultavasti koskaan ole oleva,\nmutta josta meidän kuitenkin tulee muodostaa oikeita käsitteitä,\nvoidaksemme oikein arvostella nykyistä tilaamme.\" (Esipuhe Dise\nsur l'inég.) Psykoloogista hypoteessia on siis käytettävä oikean\nmittakaavan saavuttamiseksi. Kun Rousseau sanoo, että ihminen on\nhyvä luonnoltaan, tarkoittaa hän, että perusominaisuudet ihmisessä\novat hyviä, -- että ydin ihmisessä on terve, -- tai, niinkuin hän\nsanoo, että ihminen on hyvä, vaikka ihmiset ovat huonoja. Hän on\ntahtonut opettaa ihmisiä palaamaan takaisin omiin sydämmiinsä,\npalautumaan itseensä, eikä sulaumaan ulkonaisiin suhteisiin, omasta\nsisästään löytämään kaiken hyvän ja kaiken onnen lähteen. Tässä\nmerkityksessä hän kutsuu itseään luonnon maalariksi ja puolustajaksi.\nJa hän tarkoittaa, että hänen yksinäinen ja muista erillään vietetty\nelämänsä teki hänelle mahdolliseksi oikean luonnon löytämisen,\noikeiden peruspiirteiden, jotka sivistyksen ja yhteiskunnallisen\nelämän tuottamat, ulkonaiset, keinotekoiset olot ovat hävittäneet\nja väärentäneet. Hyvyys on aina oman luonteensa ilmituomista, ja\nyksinäisinä hetkinään Rousseau tunsi, että hän oli itsensä --\nhajaannuksetta, esteettä, ja että hän todella oli, miksi luonto oli\nhänet aikonut. (Rêveries II. -- Rousseau juge de J. J. I ja III. --\nEnsimmäinen Streckeisen-Moultoun painattama kirje Sur la vertu et le\nbonheur).\n\nLuonnollisesti on siitä syntynyt paljon epäselvyyttä, että Rousseau\nkäyttää luonto sanaa näissä kolmessa eri merkityksessä sekaisin.\nOn kuitenkin muistettava, että vasta Kantin kautta ruvettiin\nselvään käsittämään erotusta näkökannan tai johtavan aatteen ja\ndogmaattisesti otaksutun realisuuden välillä. -- Kolmesta eri\nmerkityksestä Rousseau pitää kiinni kolmannesta; se se vastaa hänen\nmetoodiaan, se se on yhtäpitävä hänen persoonallisuutensa kanssa.\nSillä hän oli subjektiivinen psykoloogi, mutta ei teoloogi eikä\nzooloogi. --\n\nPerusominaisuutena pitää Rousseau ihmisessä halua suojella itseään ja\npuolustaa itseään, pyrkimystä kokonaisesti ja täydesti elää kaikkien\nmahdollisuuksiensa mukaan. Tätä itsensä puolustamisen halua kutsuu\nhän _amour de soi_, rakkaudeksi omaa itseään kohtaan. Se pannaan\nvastakohdaksi _itserakkaudelle_, _amour propre_, joka on johdettu\ntunne, joka ensin syntyy yhteiskunnassa, koska se edellyttää tajutun\nsuhteen toisiin ja itsensä vertaamisen toisiin. Se ilmenee siten,\nettä haluaa päästä toisten edelle, vaatii kunnioitusta heiltä ja\netuja heidän kustannuksellaan. \"Luonnontilassa\", jossa ihminen on (se\non: ajatellaan olevan) ainoastaan itsensä kanssa tekemisissä, ei tätä\ntunnetta ole olemassa. Sillä tarkastaessamme ihmistä luonnontilassa\njätämme sikseen kaikki suhteet; siinä ei ole mitään suhteutuvaa\nminua: ihmisen oleminen on välitöntä elämän ilmausta rajoitta ja\nvastustuksetta. -- Tämä vastakohta amour de soi'n ja amour propre'n\nvälillä, joka tarkoin vastaa vastakohtaa luonnon ja sivistyksen\nvälillä, esitetään ensin kirjoituksessa Disc. sur l'inèg., sitten\nEmilessä, teoksissa Rousseau juge de J. J. ja Rêveries, suunnilleen\nsamalla tavalla.\n\nOmituinen amour de soi'lle on yli reunojen paisuva voima. Se leviää\nehdottomasti toisiinkin esineisiin kuin meihin itseemme, kun ne vaan\noleellisesti ovat meidän kaltaisiamme. Siksi on osaaottavaisuus\nvain erityinen muoto amour de soi'ta Rousseau selittää siis\nosaaottavaisuuden osaksi yhtäläisyyssuhteen kautta meidän ja muiden\nvälillä, joka vaikuttaa, että erotusta ei huomata, osaksi sen\nyli reunojen kuohuvan toimeliaisuuden kautta, jota ei itsestään\nhuolenpitäminen kokonaan sido. Hyvyys tulee välttämättömäksi\nseuraukseksi voimasta, jolla ei mitään rajoja ole: se voi käsittää\nkaikki. Moraalisen opin, että minun tulee tehdä muille niinkuin minä\ntahdon, että he tekisivät minulle, selittää Rousseau siten, että minä\nlevenemishalussani ja voimain runsaudessani pidän itseäni yhtenä\nolentojen kanssa, jotka ovat samaa laatua kuin minä. Ihmisrakkaus\non siis seuraus amour de soi'sta: sitä me tarkoitamme sanoessamme\nsitä luonnolliseksi. Luonnon ohjaamaksi sanomme sitä, mikä johtuu\namour de soi'sta.[20] Rakkaus hyvään ja viha pahaan -- toisin\nsanoin omatunto -- on siis yhtä luonnollinen kuin rakkaus itseensä.\nMyös uskonnollinen tunne näyttäytyy amour de soi'n jatkoksi: sen\nsisällys on meidän tuntemamme kiitollisuus, ihmettely ja kunnioitus\nhyvän lähdettä kohtaan. Myöskin ovat ne tilat, joilla Rousseaun\nelämässä oli niin suuri merkitys, unelmien ja kuvittelujen tilat,\nitsensä puolustuksenhalun ilmauksia; niissähän me juuri tunnemmekin\nitsemme vasta oikein itsenäisiksi, vapaiksi ja sopusointuisiksi --\nikäänkuin itse olisimme jumalia. Itserakkaus (amour propre) estää\ntäydellistä resignatsioonia, joka yksin tuottaa sielulle rauhaa. Se\njoka luopuu kaikesta vertaamisesta ja kaikesta riippuvaisuudesta\ntoisten mielipiteistä ja vapautuu ulkonaisista suhteista, jotka\naina uudestaan kiihoittavat itserakkautta, palaa takaisin luonnon\njärjestykseen: amour propre tulee jälleen amour soiksi! (Emile IV. --\nRousseau juge de J. J. III. -- Rêveries II, V, VII, VIII.)\n\nKun ulkonaiset suhteet muihin (yhtäläisyyssuhdetta lukuunottamatta)\npääsevät vaikuttamaan, ja siihenhän yhteiskunnallinen elämä\nvie, -- niin syntyy erimuotoista itserakkautta: omistamishalu,\nhallitsemishalu, kostonhimo, turhamaisuus, kateus. Ne edellyttävät\nkaikki vertaamista muihin. Tähän kuuluu myös tyytymättömyys. Rakkaus\nitseemme (amour de soi) on tyydytetty, kun meidän todelliset\ntarpeemme ovat tyydytetyt; mutta itserakkaus ei koskaan ole\ntyytyväinen eikä voi tullakaan siksi, koska se ei ainoastaan vaadi\nmeille itsellemme etusijaa muiden ohella, vaan myös, että muut\npitäisivät meitä itseään parempina, mikä on mahdotonta. Hyväksi\nihmisen tekee tarpeiden vähyys sekä se, ettei hän vertaa itseään ja\nmuita: pahaksi taas tulee ihminen, jos hänellä on paljon tarpeita\nja jos hän panee paljon arvoa toisten mielipiteille. Ja sama, mikä\ntekee meidät vapaiksi tai riippuvaisiksi. Tosi vapaus on siinä, että\nvoimat ja halut seuraavat toisiaan. Me tulemme epävapaiksi, kun\nmeidän tarpeemme lisääntyvät voimiamme suuremmiksi, jott'emme me\nvoi, mitä tahdomme. Silloin tulemme me muista riippuviksi ja elämme\nhaaveiluissa ja sokaistuina, (Emile II ja IV). [21]\n\nSiirtyminen absoluutista, itseensä perustavasta olemuksesta\nsuhtautuvaan, epävapaaseen -- luonnosta sivistykseen, -- amour de\nsoi'sta amour propre'en tapahtuu Rousseaun mukaan jonkunlaisen\nsyntiinlankeemuksen kautta. Se on osaksi psykolooginen tapahtuma,\nosaksi yhteiskunnallinen, joka saa tämän lankeemuksen aikaan ja\nsäännöllisesti estää sopusointuista olemista säilymästä.\n\n_Psykoloogiselta_ kannalta tuottaa mielikuvitus onnettomuuden.\nSe esittää uusia mahdollisuuksia tajunnalle ja poistaa siten\ntasapainon. Herää halu, joka on voimakkaampi meidän käytettävänämme\nolevaa voimaa. Halu ja voima eivät enää seuraa toisiaan. Meidän\ntodellinen olemisemme on aina rajoitettu, mutta jos mielikuvitus on\nherätetty, saattaa se levitä kaikkien rajojen yli. Ja se on meidän\nonnettomuutemme, että me ikävöimme ulkopuolelle itseämme. Tätä\nnäköpiirin laajentamista seuraa vertaaminen, mietiskely. Turvallinen\nlepo itsetoiminnassa häiriintyy tavoitellessa maalia, joiden arvo\nsyntyy verratessa siihen, mitä toiset ovat saavuttaneet.\n\nMitä vertaamiskykyyn tulee, on Rousseaun käsitys kuvaava esimerkki,\nkuinka eri ominaisuudet hänessä johtavat hänet ristiriitaisuuksiin.\nHänen, kuvauksessaan \"luonnontilasta\" on vertaamiskyky kuin\nkäärme paratiisissa. Meneepä hän niin pitkälle, että hän kiittää\n\"luonnonihmistä\" siitä, ettei se ajattele. \"Jos luonto on määrännyt\nmeidät terveiksi\", sanotaan Disc. sur l'inég. teoksessa, \"niin\nuskallan minä melkein väittää, että mietiskelyn tila on ristiriidassa\nluonnon tilan kanssa ja että ajatteleva ihminen on turmeltunut\neläin.\" Mutta Emilessä, jossa hän vastustaa materialismia,\nkäytetään juuri vertaamiskykyä todistuksena. Jo arvostelussa\nHelvétiuksen kirjasta de l'Esprit, ennen Emileä, tekee Rousseau\ntarkan erotuksen aistimuksen, se on esineiden havaitsemisen ja\narvostelun, se on suhteiden käsittämisen, välillä. Emilessä (III\nja IV) erottaa hän samalla tavalla toisistaan passiivisesti\nvastaanotetun aistimuksen, \"absoluuttisen maalauksen, aistimilla\nkäsitettävästä ilmiöstä\", ja aatteen, \"mielikuvan, ilmiöstä,\njoka tulee määrätyksi tämän suhteen kautta toisiin esineisiin\".\nMielikuvia muodostetaan siis vertaamalla ja ne edellyttävät\naktiivisuutta, jota Rousseau merkitsee sanoilla attention,\nméditation, raison ja réflexion, ja jonka kautta aistimuksia\nyhdistetään, verrataan ja järjestetään. Aistillinen järki muodostaa\nmielikuvia aistimuksista; henkinen järki taas muodostaa yhdistettyjä\nmielikuvia yksinkertaisista. Pelkän aistimuksen saattaa Rousseaun\nmielestä selittää materian vaikutukseksi, vertaamiskyvyn taas\narvelee hän viittaavan puhtaasti henkiseen substansiin, ja tälle\npohjalle rakentaa hän liittyen Kartesiuksen oppiin, että sielu ja\nruumis ovat kaksi eri substansia. Hänen spiritualisminsa joutuu\ntässä riitaan hänen innostuksensa kanssa alkuperäiseen. Ristiriita\non todellisuudessa syvemmällä: sillä se, mikä teki luonnonelämän\nRousseaulle niin arvokkaaksi, oli juuri mielikuvituksen ja\nmietiskelyn häiritsemätön lento, jota luonnon yksinäisyys suosi.\nMutta niinpä Rousseau oli niinä hetkinä, jolloin hän enimmin antautui\nluonnonnautinnon valtaan, \"turmeltunut eläin.\"\n\nTällä ristiriidalla on merkityksensä myös tunteen psykologiassa. --\nRousseau on tässä vaikuttanut ratkaisevasti. Vaikka hänellä onkin\nSpinoza, Shaftesbury, Hutcheson ja Hume edeltäjinä, niin on hänen\nansionsa, että tunne on tunnustettu itsenäiseksi ja ominaiseksi\npuoleksi henkistä elämää. Hän se ensiksi sanoo, että mieleinen\nja vastenmielinen tunne vaikuttavat ennen järkeä. Tunne on sen\nvuoksi luonnollisempi kuin järki. Se se myös antaa meille meidän\nvarsinaisen arvomme: me olemme valistukseltamme pieniä, mutta\ntunteiltamme suuria! Tunne on välittömässä muodossaan, olintunteena,\nriippumaton järjen kehityksestä, ja juuri tämä välitön tunne on,\nniinkuin olemme nähneet, hyvin tärkeä Rousseaulle. Tunne muuttuu\nhitaammin kuin mielteet ja mielipiteet, vaikka nämä ajan pitkään\nvaikuttaisivat siihen takaisinpäinkin. Suoranaisesti saattaa\ntunteen tunkea pois ainoastaan toinen tunne! -- millä lauseella\non suuri merkitys Rousseaun pedagogiikassa. Vihdoin osoittautuu\ntunteen itsenäisyys järjen suhteen siinäkin, että se ajoittain\nsaattaa kohota kiihkoon, jossa ei enää synny selviä mietteitä,\njossa ei ole halua eikä kykyä ajattelemiseen, jossa koko meidän\nolentomme ikäänkuin tulvii äärettömyyteen. Näitten väitteiden ja\nselitysten kautta (Emile, Rêveries V ja VII Streckeisen-Moultoun\njulkaisemat Lettres sur la vertu et le bonheur) on Rousseau siirtänyt\nhenkisen elämän pääpainon \"järjestä\", josta se niin kauvan (etenkin\nPlaton ja Platonismin sekä uuden loistavan tieteen vaikutuksesta)\nluultiin löydettävän, tunteeseen. Selvästi käy näkyviin, että hän\nei suinkaan jätä huomaamatta ajatustoiminnan suurta merkitystä\ntunne-elämän kehityksessä. Mutta juuri sen kautta on hän ylistäessään\n\"luonnontilaa\" puhtaaksi alkuperäiseksi tilaksi, ristiriidassa\nmyöhemmän, kehittyneemmän käsityskantansa kanssa. \"Villissä\" hän\nihailee juuri suruttomuutta. Mitä Rousseau itse haki luonnosta,\noli paljoa korkeampaa, kuin villille saattoi kuvastaa, \"jonka\nmielikuvitus ei mitään kuvittele, ja jonka sydän ei mitään vaadi!\"\nTeos erilaisuuden alkuperästä on tässä, niinkuin monessa muussa\nkohdin, ristiriidassa myöhempien teoksien kanssa, ne kehittävät sitä\neteenpäin ja myös suorastaan oikaisevat sitä.\n\nTunne johtuu Rousseaun mukaan halusta, ja se merkitys, jonka\nhän antaa tunteelle, saattaa hänet panemaan arvoa vaistolle,\nvälittömälle halulle, jota valistusfilosofia oli taipuvainen pitämään\nala-arvoisena. Rousseau ei otaksu ainoastaan alkuperäisiä vaistoja.\nEi yksistään amour de soi ole vaisto, mutta myös omatunto ja nero\novat vaistoja ja ovat selvästi vastakohtaisia järjelle. --\n\nRousseau siis väittää, että mielikuvitus ja mietiskely hävittävät\nelämän rauhan ja sopusoinnun, saattavat halun ja voiman\nepäsuhteisiksi, riistävät meiltä meidän voimaamme. Järjen valistus\ntulee välittömän ymmärtämisen, tunteen vaiston ja neron sijaan, ja\nmielikuvituksen mahdollisuudet riistävät meiltä lujan elämän pohjan.\n\nPsykoloogista tapahtumaa ei voida erottaa _sosiaalisesta_.\nEdellisessä mielikuvitus ja sen uudet mahdollisuudet tuottavat\nonnettomuutta, niin ettei ihminen enää elä täysin voimin,\nsosiaalisessa suhteessa taas työnjako hajoittaa yksilöiltä\nelämän kokonaisuuden. Käsityöt ja taiteet saattavat edistyä\nainoastaan erikoisaloille kehittymällä. Sitä taas seuraa vaihdon\nvälttämättömyys. Yksityinen ei enää saata itse tuottaa, mitä hän\ntarvitsee, hänen on sen Vuoksi vaihdettava se toisilta. Hän ei\nenää ole kokonainen vaan osa; ainoastaan yhdessä toisten kanssa\nmuodostaa hän kokonaisuuden. Hän kehittyy yksipuolisesti, ja\ntulee muista riippuvaiseksi. Mahdollisuus olla täydesti itseänsä,\nseurata omaa luontoaan koko laajuudessaan katoaa. (Emile I ja\nIII), Eivätkä yksistään erityiset sisäiset toiminnat keskenään\nrikkaudu, syntyy mitä arveluttavin rikkautuminen yksityisen ja\njulkisen välillä. Streckeisen-Moultoun julkaisemassa Fragments des\nInstitutions politiques (s. 224) sanotaan: \"Inhimillisen kurjuuden\nsynnyttää juuri ristiriita meidän tilamme ja halujemme välillä,\nmeidän velvollisuuksiemme ja taipumustamme välillä, luonnon ja\nyhteiskunnallisten laitosten välillä, ihmisen ja kansalaisen välillä.\nTee ihminen yhteydeksi ja sinä teet hänet niin on eiliseksi, kuin\nmiksi hän saattaa tulla!\" --\n\nSekä psykoloogista että sosiaalista tietä siis Rousseaun mielestä\ntapahtuu ihmisluonnon hajoittaminen ja heikontaminen. Missä hän\nkäyttää voimakkaampia sanoja, tuntuu hän (samoinkuin Mandeville\nMehiläistarinassaan, mutta päinvastaiseen suuntaan) valitsevan\n\"luonnon\" ja \"sivistyksen\" välillä. Niin hän esimerkiksi teoksessaan\nDisc. sur l'inég. selittää täydellisyyden, edistyksen olevan kaiken\npahan lähteen ja arvelee, että ilman täytyy välttämättä turmeltua,\nkun monta ihmistä asuu yhdessä. Mutta niinkuin aikaisemmin olemme\nnähneet, teki hän heti myönnytyksiä. Hän ei tahtonut mennä taapäin ja\nmyönsi sivistyksen sopivaksi keinoksi vielä pahempien välttämiseksi.\nHän vain vaati, että sivistystä ei saisi jouduttaa. Vasta myöhemmin,\npääteoksissaan, johtuu hän käsittämään mahdollisiksi sisäisen,\nluonnollisen kehityksen, hyvän sivistyksen. Luontoa saattaa olla sekä\n\"sivistystilassa\" että \"luonnontilassa\". Emilessä (III) esimerkiksi\nsanotaan: \"Tultuamme riippuvaisiksi (työnjaon kautta), tulee kaikki\narvokkaaksi meille, ja meidän tiedonhalumme lisääntyy välttämättä\nmeidän tarpeidemme karttuessa... Sanotaan minun tässä erkanevan\nluonnosta. Minä en sitä usko. Luonto valitsee ja järjestää aseensa\ntarpeen mukaan eikä mielikuvituksen mukaan. Mutta tarpeet muuttuvat\nihmisten tilan mukaan. On suuri erotus luonnollisen ihmisen välillä,\njoka elää luonnon tilassa, ja luonnollisen ihmisen välillä, joka elää\nsosiaalisessa tilassa.\" Erotetaan toisistaan, \"mikä on luonnollista\nluonnontilassa, ja mikä luonnollista yhteiskunnallisessa tilassa\".\n(Emile V). Rousseau on tässä päässyt selvään käsitykseen (joka muuten\nShaftesburylla jo on ollut), että luonnonkäsite on yhtä suhteellinen\nkuin sivistyskäsite. Kun sivistys todella, vastaa määrättyihin\nelämänehtoihin, saattaa se tarjona olevia mahdollisuuksia siten\nkehittymään, ettei elämän yhteinen voima siitä kärsi, ja silloin se\non luonnollinen. Väittämällä, että tosi sivistyksen tulee vastata\nkutakin elämänastetta, ja siitä tekemällä sen johtopäätöksen, ettei\nvoi olla mitään ehdotonta yleistä sivistystä, ei siis myöskään, muun\nmuassa yleistä taidetta tai kaikkialla käytettävää hallitusmuotoa\ntai kasvatustapaa, oli hän samalla myös myöntänyt, ettei ollut aina\npaikkaansa pitävää \"luontoa\". Hän ei siis oikeastaan enää voinut\nvedota \"luontoon\" yleensä. Helposti on ymmärrettävä, että tämä\njohtopäätös oli Rousseaulle vaikein myöntää.\n\nTämän kautta on myös periaatteessa vastakohta absoluutin ja\nsuhteellisen välillä poistettu, ja dualistisen ajatusmuodon asemesta\nolisi Rousseaulla, jollei hänen ajatustyönsä olisi tähän kohtaan\npysähtynyt, voinut tulla toinen muoto, joka olisi muistuttanut\nnykyistä kehitysoppia. Rousseaun suuri rakkaus passiiviseen,\nuneksivaan tilaan, idylliin, ja hänen epäluottamuksensa ihmisten\ntahalliseen vaikutukseen sai aikaan, että hän mieluimmin näki\nkehityksen edistyvän pienin askelin. \"Hyvän sivistyksen\" tehtävä on\nhänen mielestään juuri hidastuttaminen -- että voimat kaikin puolin\nsaattaisivat kehittyä suurimpaan mahdolliseen määräänsä.\n\nNäyttäessään, kuinka helposti sivistyskehitys tuottaa jakaantumista,\nepäsointua ja riippuvaisuutta, on Rousseau, joka alkoi selvänä\nsivistyksen vihollisena, todellisuudessa määritellyt erotuksen\ntodellisen ja väärän sivistyksen, välillä -- ja on siten tehnyt\nsivistykselle mahdollista suurimman palveluksen.\n\nVielä viittaa Rousseau toiseen riidan ratkaisuun absoluutin\nolinmuodon ja elämän suhteellisuuden välillä. Itseyttä hänen\nmukaansa voidaan säilyttää perättäisen kehityksen kautta, mutta myös\nsuoranaisen taistelun kautta oloja, rajoja ja vastustusta vastaan. On\nolemassa, korkeampi muoto eetillistä luonnetta, joka vasta syntyy,\nkun me itse tahdomme kohota sen yli, joka pyrkii hajoittamaan\nmeitä ulospäin ja alaspäin. Kun Rousseau kutsui välitöntä itsensä\npuoltamista ja itsensä levittämistä (amour de soi) hyväksi, niin\nei siinä kuitenkaan ihmisen korkein arvo toteutunut. Hän erottaa\ntoisistaan _hyvyyden_ välittömän itsensä esiintuomisen (bonté) ja\n_hyveen_(vertu) itsensä puoltamisen taistelun kautta. Hyve, sanotaan\nLa Nouvelle Heloïsessa (VI, I B), on sotakanta; ken tahtoo sen\nomistaa, sen täytyy aina taistella itsensä kanssa. Ja Emilessä (IV)\nsanotaan: \"Ei ole onnea rohkeudetta, hyvettä taistelutta. Sana hyve\nmerkitsee voimaa. Hyvettä saattaa olla ainoastaan olennossa, joka\non luonteeltaan heikko, mutta tahdoltaan voimakas.\" Kirjeessä vähän\nmyöhemmältä ajalta (----:lle 15 p. Tammik. 1769) sanotaan: \"Hyvän\ntekeminen on hyvänluontoiselle ihmiselle mitä mieleisin tehtävä.\nHänen kunnollisuutensa ja hyväntekeväisyytensä eivät johdu hänen\nperiaatteistaan vaan hänen hyvästä luonnostaan. Tehdessään oikein\nnoudattaa hän hyviä taipumuksiaan, samoinkuin huono ihminen seuraa\nomiaan vääryyttä tehdessään. Hyvän tekeminen omaksi ilokseen on\nhyvyyttä, mutta ei vielä hyvettä. Sana hyve merkitsee voimaa. Ei ole\nhyvettä taistelutta; ei ole hyvettä voitotta. Hyve ei ole pelkästään\nsiinä, että noudattaa oikeutta, vaan että sen tekee voittamalla omat\nintohimonsa, hallitsemalla omaa sydäntään\". Teoksessa Lettres sur\nla vertu et le bonheur (Streckeisen-Moultou s. 185 s.) selitetään\nsivistys- ja yhteiskuntaolojen vaikuttavan, että luonnollinen hyvyys\nei ole kylliksi: lakkauttamalla meidän yksinäisyytemme ja saattamalla\nmeidät lukuisiin ulkonaisiin suhteisiin ja rajoituksiin, tekemällä\nmeidät osaksi suuresta kokonaisuudesta, tyydyttämällä vaatimuksia,\njoita \"luonnontila\" ei tunne. Meidän riippuvaisuutemme yhteiskunnasta\ntuottaa meille velvollisuuksia sitä kohtaan. Velvollisuus ja hyve\novat Rousseaun mukaan sosiaalisia käsitteitä. Tästä johtuu sekin,\nkun hän Économie politiquessa selittää, hyveen perustuvan yksityisen\ntahdon ja yleisen tahdon yhtäpitäväisyyteen, joka aina pyytää\nsäilyttää ja edistää kokonaista ja jokaista osaa. Ihmisen tulee\nsen vuoksi asettua korkeammalle, yleisemmälle kannalle kuin omalle\nyksityiselleen, sovittaa yksilöllisyytensä suurempaan yhteyteen, --\nja juuri tämä ei voi tapahtua taistelutta. Turmiollista työnjakoa\nyksityisen ja julkisen välillä ei voida kumota tarmokkaatta\ntaistelutta ja itsensä voittamisetta jokaisen yksityisen puolelta.[22]\n\nEi siis syntynyt ainoastaan uusi sivistyshistoriallinen käsityskanta,\nvaan myös uusi etiikka Rousseaun käsitellessä kysymystä, jonka hän\ntuli pääkäsitteidensä johdosta tehneeksi.\n\n\n2. Uskonnollinen kysymys.\n\nJo ylempänä on näytetty, kuinka Rousseau siirsi uskonnollisen\nkysymyksen painokohdan objektiivisesta subjektiiviseen,\nmaailmankatsomuksesta persoonallisen elämän kaipuuseen. Samalla\non hän raivannut tietä vapaammalle ja ennakkoluuloista enemmän\nirtautuneelle kokemukselle uskonnon todellisesta merkityksestä, kuin\nennen oli mahdollista. Me olemme myös nähneet, kuinka uskonnollinen\ntunne Rousseaun mukaan kehittyi oman olemuksensa puoltamisen ja\nsuojelemisen halusta. Korkeimmillaan ollessa on tämä halu niin\nsuuri, ettei se mahdu äärelliseen maailmaan. Syntyy ääretön kaipuu;\ntuntuu kun maailmaan tukehtuisi! (Lettres à Malesherbes III.) Kaikki\nerotukset ja rajat putoavat pois. Tuntee olevansa yhtä koko luonnon\nkanssa, kaiken elävän kanssa (Rêveries VII.). Vapaassa luonnossa\ntämä tunne oikeastaan saattoikin elää Rousseaussa. Suunnattomasti\niloitessaan ja ihmetellessään elämää liiteli hänen ajatuksensa\nseikasta seikkaan, kunnes se viimein häipyi suureen kokonaisuuteen,\nrajattomuuteen, jonka hän tunsi kaikilta puolin ympäröivän itseään.\nJokainen käsite, jokainen mielle näyttäytyi silloin riittämättömäksi,\nja ainoastaan tunteenpurkaus saattoi tyydyttää voimakasta tunnelmaa.\nRousseaun uskonnollinen tunne oli kohotessaan korkeimmilleen\nsanatonta ihmettelyä. Hän kertoo (Tunnustukset XII) vanhasta\nvaimosta, jonka piispa tapasi tarkastusmatkalla, ja jonka koko\nrukous oli huokaus, Piispa sanoi: \"Hyvä vaimo, rukoile aina siten;\nsinun rukouksesi on parempi kuin meidän.\" Siten, lisää Rousseau,\non minullakin tapa rukoilla. \"Minä ymmärrän,\" sanoi hän samassa\nyhteydessä, \"että kaupunkilaisissa, jotka näkevät ainoastaan seiniä,\nkatuja ja rikoksia, on vähän uskoa; mutta sitä en voi käsittää,\nettä maalaiset, etenkin itsekseen asuvat, voivat olla uskonnotta.\nEikö heidän sielunsa sadasti päivässä haltioissaan käänny kaikkien\nihmeiden alkuunpanijan puoleen?\" -- Siten on Rousseaun uskonnollisuus\nyhteydessä hänen luonnontunteensa kanssa, ja hänen taistelunsa\nuskonnon puolesta on osa siitä taistelusta, jota hän käy maaelämän\npuolesta kaupunginelämää vastaan. Muutamassa katkelmassa hän sanoo,\nettä ajatus Jumalasta varmaan heräsi \"ensimmäisessä ihmisessä\"\nkauniina kesäiltana auringon laskettua.\n\nJulien uskonnollisuus La Nouvelle Héloïsessa on luonteeltaan\nkiihkoisampi ja mystillisempi kuin se tunne, jota Rousseau kuvaa\npuhuessaan omassa nimessään. Se johtuu rakastamisen halusta, jota\nei mikään maallinen eikä rajoitettu voi sammuttaa. Etenkin siinä\nkirjeessä, jota Rousseau itse kutsuu Julien joutsenlauluksi, kuvastuu\ntämä piirre. \"Rakkaus kaikkeen, joka on minulle kallista,\" sanoo\nJulie, \"ei voi täyttää koko minun sydäntäni. Sydämmellä on enemmän\nvoimia, kuin se käyttää, voimia, joita se ei osaa käyttää... Kun\nminun janoova sieluni ei löydä mitään tässä maailmassa, joka voi\nsen täyttää, kohoaa se kaiken tunteen ja kaiken olemuksen lähteen\npuoleen. Siellä se vapautetaan kuivuudestaan ja tylsyydestään, se\nsyntyy uudestaan, saa uutta jäntevyyttä ja tulee osalliseksi uuteen\nelämään.\" (VI, 14). Hänen _kuivumaton sielunsa_, niinkuin sanotaan,\nsaattaa hänet uskonnolliseen innostukseen, jossa hän huomaa, että\nainoastaan ääretön olento saattaa täyttää ihmisen sydämmen. (V, 12).\n\nRousseaulle on uskonto sisällisen tunteen ja voiman ilmaus, elämän ja\nluonnon herättämän ilon ja kiitollisuuden purkaus; -- uskonnollinen\ntarve tahtoo kerrankin saada hengittää täysin -- jota ei voi\ntehdä, tuntiessaan olevansa äärellisten esineiden ympäröimänä.\nUskonnollisessa tilassa katoaa suhteellisuus. -- Rousseaun kuvaus\nuskonnollisuudesta, että siinä korkeimmassa muodossa ilmenee ihmisen\nsisäinen ja voimakas halu elää ja rakastaa, pitää paikkansa kaikkien\naikojen uskonnollisuuden suhteen.[23] Voimakkaimmin ovat häneen\nkyllä vaikuttaneet karteesiolaiset mystikot, ja hän sanoo, että hän\nyhteen aikaan nuoruuttaan oli \"hurskas melkein Fénelonin tapaan\".\nHänen kuvauksensa muistuttaa Campanellan, Spinozan ja Joseph Butlerin\naatteita, vaikka hän nähtävästi ei ole saanut vaikutuksia heiltä.\nMyöhemmin tavataan Schleiermacherin puheissa uskonnosta ja \"Faustin\"\nuskontunnustuksessa samantapaisia aatteita. Loppupuolella ikäänsä on\nGoethe (Marienbader Elegien) kuvannut samanlaista tunnelmaa, kuin\nmikä Rousseaulla oli korkein uskonto.\n\nUskonnollinen tunne ollessaan korkeimmillaan on tiedon vastakohta;\nei mikään mielikuva eikä mikään käsite voi ilmaista sen esinettä.\n\"Kuinka\", kysyy Julie, \"saattaisi nähdä tai kuvailla suurta\nääretöntä olentoa? Kun minä tahdon lähestyä sitä, en minä tiedä,\nmissä minä olen, minä en voi käsittää mitään suhdetta sen ja minun\nvälilläni enkä tiedä, miten minä siihen pääsisin; minä en enää näe\nenkä kuule mitään, vaan olen jonkinlaisessa tyhjyydentilassa.\"\n\"Mutta kuinka minä voisinkaan ajatella ja käsittää hetkenä, jolloin\nkaikki minun kykyni ovat lakanneet toimimasta!\" Ja savoijalainen\nmaapappi puhuu samaan tapaan: \"Minä huomaan Jumalan kaikkialla hänen\nteoissaan, tunnen hänet itsessäni; näen hänet ympärilläni; mutta\nniinpian kuin minä tahdon katsella häntä hänessä itsessään, tahdon\netsiä, missä hän on, mitä hän on, niin luistaa se käsistäni, minun\nhenkeni joutuu suunniltaan eikä enää tiedä mitään.\" \"Arvokkain järjen\nkäyttäminen on itsensä tekeminen tyhjäksi Jumalan edessä, ja minun\nhenkeni hurmaantuu, heikkouteni saattaa minut suunniltani, kun minä\ntunnen hänen suuruutensa valtaavan minut.\"\n\nUskontoon Rousseau siis pääsee tunteen kautta eikä järjen avulla.\n\"Minä olen\", kirjoittaa hän kirjeessä (Vernesille 18 p. Helrnik.\n1758), \"elänyt uskottomien keskuudessa horjumatta. Minä pidin heistä,\nkunnioitin heitä suuresti, mutta en saattanut taipua heidän oppiinsa.\nMinä sanoin heille alituisesti, että minä en kyennyt heitä kumoamaan,\nvaan että en tahtonut uskoa heitä; filosofialla näitten asiain\nsuhteen ei ole peräsintä eikä kompassia eikä ole peruskäsitteitä, sen\nedessä on sen vuoksi vaan tietämättömyyden ja epäilyksen meri, jonka\nyli metafysiikan tutkija ei voi päästä. Minä jätin silloin järjen\nsikseen ja kysyin neuvoa _luonnolta, se on, sisäiseltä tunteelta_,\njoka ohjaa minun uskoani, järjestäni riippumatta.\" Mutta ei toiselta\npuolen Rousseaun uskonto ole ristiriidassa hänen järkensä kanssa:\npäin vastoin, hän arvelee, että oikea järjen käyttäminen maailmaa\nkatsellessa saattaa tunnustamaan luonnollisen uskonnon totuuksia.\n\nMaterialismi on hänen mielestään hulluutta, koska materia itsessään\non levossa olevaa, hajanaista ja tajutonta. Mistä -- kysyy hän\n-- tulee sitten liike, yhteys ja sielunelämä maailmaan? Tähän\nkysymykseen voimme löytää vastausta ainoastaan nojautumalla\n(Rousseaun mielestä) välittömään kokemukseen, että meidän tahtomme\nliikuttaa meidän ruumistamme. Siinä on avain maailman ymmärtämiseen!\nTahto yksin saattaa olla syynä. Ei mitään tapahtumaa ilman\ntahtoa! -- Rousseau ajattelee siis, että liikkeen, yhteyden ja\nsielunelämän syy on analooginen inhimillisen persoonallisuuden\nkanssa. Hänen luonnonfilosofiansa on tarkoin noudatettua animismia\neli persoonalismia. Hän ei välitä luonnontieteen vaatimuksesta: että\njokainen kokemamme luonnonilmiö on selitettävä toisen luonnonilmiön\nkautta, siitä syntyneenä tai sen jatkona. Hän on omasta tahdostaan\nlöytänyt avaimen, jolla pääsee kaikkialle. Jokainen yhtämittainen\nluonnonkäsitys käy siten mahdottomaksi; mutta ei Rousseausta\nsuinkaan ollutkaan semmoisen muodostajaa. Hänen on sallittava\njatkaa ajatuksiaan johdonmukaisesti niistä edellytyksistä, jotka\nhän on itselleen asettanut. Hän otaksuu kahta laatua substanseja,\naineellisia ja henkisiä. Vertaamis- ja arvostelemiskyky hänen\nmielestään välttämättömästi pakottaa otaksumaan ruumiin ja sielun\nerilaisiksi olennoiksi. Aistiminen on pelkkä passiivinen tapahtuma,\nsyntyy ruumiin vaikutuksesta, mutta vertaaminen ja arvosteleminen,\njotka ovat puhtaasti henkisiä tapahtumia, todistavat ihmisessä olevan\naktiivisen puolen. Kahdenlaisista substanseista on siis toinen\npassiivinen, toinen aktiivinen. -- Toisissakin sielunelämän puolissa\nnäkyy tämä kaksinaisuus: samoinkuin aistimus johtuu ruumiista, mutta\najatteleminen sielusta, samoin johtuvat intohimot ruumiista, mutta\nomatunto ja tahto sielusta. -- Rousseau täten uudistaa platolaisen\nja kartesiolaisen spiritualismin. Hänen psykologiansa vahvistaa\nhänen luonnonfilosofiaansa. Ja mitä molemmat yhteensä ovat opettaneet\nhänelle, sitä hän ei unohda -- niinkuin niin monet spiritualistit\n-- teologiassaan. Koska materia itse ei voi synnyttää liikettä\ntai järjestää itseään tai panna henkeä itseensä, niin ei kaikkea\nolevaista voida johtaa yhdestä periaatteesta. On otaksuttava yksi\nalkuperäinen passiivinen periaate ja yksi alkuperäinen aktiivinen\nperiaate, sillä aktiivinen periaate ei itse voi tuottaa sitä,\njohon sen tulee vaikuttaa. Henkinen saattaa yhtä vähän synnyttää\naineellista kuin päinvastoin. Johtopäätökseksi tulee kahden\nperiaatteen ainainen rinnakkaisuus -- Jumalan ja aineen. -- Tässä\nkohdassa saattaa, niinkuin aikaisemmin jo on sanottu, huomata yhä\nyltyvän varmuuden Rousseaun vakaumuksessa. Kirjeessä Voltairelle\n(1756) viitataan tähän. Emilessä (IV) viivytään siinä enemmän, mutta\nkysymys jää kumminkin avonaiseksi. Kun Parisin arkkipiispa kuitenkin\ntekee sen johtopäätöksen hänen opistaan, että hän otaksuu kaksi\njumalaa, hän puhuu kirjoituksessa Lettre à Beaumont laveammin siitä\nja huomauttaa, että kahden periaatteen otaksuminen ei ole samaa\nkuin kahden jumalan otaksuminen, jollei, niinkuin manikealaiset,\notaksu kaksi aktiivista periaatetta; mutta savoijalaisen maapapin\ntunnustuksessa puhutaan selvään yhdestä passiivisesta ja yhdestä\naktiivisesta periaatteesta. \"Otaksutaan\", hän sanoo, \"että on\nolemassa yksi ainoa, ikuinen periaate kaikkeen, niin ei tämä\nperiaate, joka on yksinkertainen luonteeltaan, voi olla yhdistetty\naineesta ja hengestä, vaan sen täytyy olla joko ainetta yksin tai\nhenkeä yksin. Niistä syistä, jotka maapappi on maininnut, ei tämä\nperiaate voi olla ainetta, ja jos se on henkeä, ei aine voi siltä\nsaada olemustaan, sillä se olisi luomista, ja luomisen käsite, käsite\nettä tyhjästä tulisi jotain pelkän tahtomisen kautta, on kaikista\nkäsitteistä, jotka eivät suorastaan ole ristiriitaisia, vaikeimmin\nkäsitettävä ihmissielulle.\" Hän otaksuu, että uskonnollinen tunne ei\nvälttämättömästi vaadi selittämään ilmiöitten alkua. Vihdoin sanoo\nhän, että sana \"luoda\" Mooseksen ensimmäisen kirjan ensimmäisessä\nvärssyssä on erehdyttävä käännös vastaavasta hebrealaisesta sanasta,\njoka ei merkitse \"synnyttää tyhjästä\". Kirjeessä ----:lle (1769)\npuhuu hän siitä täydellä vakaumuksella, ja tästä kirjasta nähdään\n(samoinkuin La Nouvelle Héloïsesta ja Emilestä), että kysymys pahasta\non vienyt hänet lopulliseen mielipiteeseen. Hän ei mitenkään voi\nselittää maailmaa semmoisena kuin se on ynnä kaikkea sen fyysillistä\nja moraalista pahuutta, kaikkivaltiaan ja täysin hyvän olennon\nkautta, ja niinkuin hän jo oli huomauttanut kirjeessä Voltairelle,\nhän tahtoi mieluummin uhrata vallan kuin hyvyyden. Pahuus on\nselitettävä siksi vastustukseksi, jonka aine tekee liikkeelle,\njärjestykselle ja sielulliseksi tekemiselle, siksi tavaksi, jolla\nse estää henkistä aktiivisuutta pääsemästä täyteen vaikutukseensa,\n-- Siinä merkityksessä, joka on pahan kysymyksellä Rousseaulle, ja\nsiinä tavassa, jolla hän sen ratkaisee, huomataan hänen ahkeraan\ntutkineen Baylea. [24] Hänen kantansa muistuttaa, niinkuin hän itse\nhuomauttaa, Platon kantaa (etenkin dialoogissa Timaios). Voltaire\nja meidän päivinämme Stuart Mill johtui samaan tulokseen tämän\nkysymyksen suhteen. [25] Että elämä on taistelua, kehitystä, jossa\naina on vastustusta voitettavana, mutta myös menestyksen toivoa,\njohtuu luonnollisesti tästä opista, vaikka silläkin on teoreettiset\nvaikeutensa, joita emme tässä kuitenkaan saata ottaa puheeksi.\n\nVaikka Rousseau siten arvelee voivansa osoittaa, että järjen\noikea käyttäminen on tueksi uskonnollisen tunteen vaatimukselle,\nniin huomataan tarkemmin tutkien ratkaiseva erotus niitten\ntulosten välillä, joihin tulee kulkemalla järjen tietä. Tunne\ntekee korkeimmillaan ollessa esineensä ainoaksi ja kaikeksi,\näärettömäksi, jossa kaikki rajat katoavat, -- mutta järki vie\nhänet dualismiin, jumalaan ja aineeseen. Kuinka saattaa Jumala\npysyä äärettömänä olentona, kun hänellä on materia ulkopuolella\nitseään? -- Sitä paitse tunne saattaa selittämään kaikki mielikuvat\nja käsitteet riittämättömiksi ilmaisemaan jumaluutta. Mutta\nluonnonfilosofiassaanhan hän löytää selityksen yksinkertaiselle\nja kokonaiselle persoonallisessa tahdossa, ja hänellä on siis\ntässä käsite, jonka pitäisi ilmaista jumaluutta. Tämän huomasi jo\nParisin arkkipiispa (eli se teoloogi, joka on kirjoittanut hänen\npaimenkirjansa) epäjohdonmukaiseksi. Rousseau voi päästä tästä\nepäjohdonmukaisuudesta lausumalla, että hän ainoastaan analogian\ntietä voi muodostaa käsitteitä jumalallisesta olennosta. Mutta siitä\nkysymys riippuu, eikö analogia tule niin kaukaiseksi, että vain sana\njää jäljelle. Savoijalainen maapappi sanoo: \"Jumala ja minun sieluni\neivät ole samaa luontoa... Jumalalliset ominaisuudet minä otaksun\nniitä käsittämättä, ja se on samaa, kuin ei mitään otaksuisi!\"\nJa Julie pitää sitä suurena halvennuksena, alentamisena \"halpaan\nuskontoon\", kun hän kiihkoisista hetkistään siirtyi tavalliseen\ndualistiseen käsityskantaan, joka asettaa aistittavia esineitä\nJumalan ja ihmisten väliin.\n\nTämä epäjohdonmukaisuus on kuvaava Rousseaun uskonnolliselle\nkannalle. Vaikka hän selvästi sanoo uskontoa tunteen asiaksi, ei\nhän ole luopunut vanhasta otaksumisestaan, että uskonnon, samalla\nkuin se ilmaisee meidän käytännöllisen arvosuhteemme olemukseen,\nsamalla tulee antaa teoreettinen selitys olemuksesta. Niin pian\nkuin uskonto koettaa suorittaa jälkimäisen, joutuu se välttämättä\nvastatusten tieteen kanssa, ja että Rousseau välttääkseen\nsemmoista yhteentörmäystä palaa animismiin, alkuperäisen ihmisen\nfilosofiaan, on sen vuoksi luonnollista. -- Kuitenkin on mainitussa\nepäjohdonmukaisuudessa samalla jotain, joka on enemmän tai vähemmän\nkuvaavaa kaikelle uskonnolle ja sisältää uskonnollisen kysymyksen\nvarsinaisen kärjen. Uskonnollinen tarve kulkee kahteen suuntaan.\nOsaksi se etsii antautumista ihanteelliseen ja äärettömään olentoon\nja lepoa siinä, tahtoo tuntea itsensä yhdeksi sen kanssa, joka on\nkaikki kaikessa... Osaksi se pyytää esikuvaa ja kumppania elämän\ntaisteluun, esikuvaa ja kumppania, joka itse on kokenut taistelussa,\nja jolla on vastustusta voitettavana. Ensimmäisen pyyteensä mukaan\ntekee uskonto esineensä äärettömäksi, toisen pyyteensä mukaan\ntekee se sen äärelliseksi. Jokaisessa henkisessä käsitystavassa,\nkenties jokaisessa elämänkatsomuksessa tulee tässä kohdassa esille\nristiriitaisuus, paradoksi. --\n\nKun Rousseau tuntee vaatimuksen välttämättömäksi ilmaukseksi käsittää\n\"luonnollisen uskonnon\", persoonallisen jumalan ja persoonallisen\nkuolemattomuuden otaksumisen, niin jää häneltä huomaamatta,\nettä tälläkin uskonnolla on historiansa ja traditsiooninsa,\njoka ulottuu kreikkalaisista filosoofeista renessansin kautta\nenglantilaiseen deismiin. Että Rousseau niin helposti saattoi\nyhdistää juuri nämä käsitteet uskonnolliseen tunteeseensa, johtui\nselvästi siitä, että ne olivat ilmassa. Sen vuoksi hän myös on\ntaipuvainen käsittämään ne liian dogmaattisesti. Itse luuli hän\nniiden ilmaisevan oleellisen kaikissa korkeammissa uskonnoissa, ja\nkirjeessä Parisin arkkipiispalle selittää hän, että seurassa, jossa\nolisi kristittyjä, juutalaisia ja muhamettilaisia voitaisiin päästä\nyksimielisyyteen luonnollisen uskonnon totuuksista, -- jos vaan\nedeltäpäin olisi seurasta suljettu kaikkien puolueiden teoloogit!\n\nErottaessaan luonnollisen ja positiivisen uskonnon Rousseau --\nsamoinkuin Voltaire -- on ristiriidassa Diderotin ja Holbachin\nkanssa, jotka eivät tämmöistä eroitusta tehneet. Rousseaulle on\nluonnollinen uskonto tunteen välitön ilmaus, etenkin laajenemisen\nja antautumisen tarpeen. Positiivinen uskonto sitä vastoin asettaa\nauktoriteettia ja kirjoja ihmisen ja Jumalan välille. Kaikki\npositiivinen uskontohan perustuu ilmoitukseen, jonka kukin yksityinen\nsaa välityksen, etenkin kirjojen kautta. Aina vaan kirjoja!\nhuudahtaa maapappi. Vaatiikohan Jumala, että meidän pitää olla niin\noppineita? Pane kaikki kirjat kiinni ja mene vapaaseen luontoon!\nEvankeeliumi on suurempi kuin kaikki muut kirjat, mutta se on\nkuitenkin kirja. -- Sitä paitse halventaa positiivinen uskonto\n\"halvan jumalanpalveluksensa\" kautta sitä ylhäistä suhdetta Jumalaan,\njohon \"sydämmen jumalanpalvelus\" saattaa ihmisen. Dogmaattisten\nväitteittensä kautta tekee se ihmiset suurituloisiksi ja riitaisiksi.\nKun se vihdoin vaatii, että on järkeen vedottava, niin on se Jumalan\npilkkaamista, joka on antanut meille järjen, ja se on samalla\nristiriitaisuutta: ilmestyksenhän juuri pitäisi selittää epäselvyydet\nluonnollisessa uskonnossa, sen sijaan se viekin meidät vielä\noudompiin mysterioihin! Mitä on ajateltava lääkeaineesta, joka ei\ntuota parannusta.\n\nKuitenkaan ei Rousseau tahdo käytännössä asettua vastustamaan\npositiivisia uskontoja. Hän arvelee, että \"sydämmen jumalanpalvelus\"\non mahdollinen korkeammissa kansanuskonnoissa. Etenkin liittyi hän\nevankeeliumiin, jolla ei hänen mielestään ollut mitään vertaista.\nHän vaati vaan täyttä selitysvapautta, ja hän arveli, että\nprotestanttisuuden periaatteensa mukaisesti täytyi se myöntää. Mihin\nsaattaa protestanttisuus perustaa auktoriteetin, kun se itse on\nrikkonut suhteensa kaikkeen traditsiooniin? Ainoastaan kristinuskon\npyhyyteen, kauneuteen ja hyödyllisyyteen voidaan perustaa vakaumus\nsen totuudesta. Rousseau viipyy tässä kohdin etenkin kirjoituksessaan\nLettres de la Montagne. Siinä hän myös arvostelee ihmeitten uskoa\nankarammin ja laveammin kuin maapapin tunnustuksessa. Ihmekertomuksia\nvoidaan vain uskoa auktoriteetin perustuksella, ja sehän on vasten\nprotestanttisuuden periaatetta. On ristiriitaista ensin todistaa\njumalan olemassaolo luonnon lainalaisuudesta ja sitten otaksua\ntästä lainmukaisuudesta selviä poikkeuksia. Ja voidakseen näyttää\ntoteen, että jossain yksityistapauksessa on tapahtunut ihme, pitäisi\noikeastaan tuntea _kaikki_ luonnonlait ja voida osoittaa, ettei\nmikään niistä selitä tapahtunutta.\n\nRousseau uskoo kristinoppiin ihmeistä huolimatta, jotka hän\njättää sikseen selittämättöminä. Tyydyttääkseen tarvettaan saada\nharjoittaa sydämmen jumalanpalvelusta yhdessä muiden kanssa, meni\nhän ehtoolliselle Neufchatelissa; ja yhtäpitävästi sen kanssa antaa\nhän maapappinsa, kaikesta hänen salaisesta kerettiläisyydestään\nhuolimatta, lukea messua syvimmällä hartaudella. Hänen mielestään\noli hallituksen vahvistettava, mitä ulkonaista jumalanpalvelusta\noli toimitettava sen alueella. Kuitenkin tahtoi hän (niinkuin näkyy\nkirjeestä Voltairelle ja Contrat socialista) saada vahvistetuksi,\nettä luonnollisen uskonnon dogmien tulisi olla kaikkien porvarien\nuskontona, mikä oli kerrastaan epäonnistunut yritys perustaa\n\"siviili-uskonto\". Sitä vastoin puhuu hän Contrat socialissa ja\nkirjeissä Usterille kovia sanoja kristinopista, jos se käsitetään\ntulevaa elämää tarkoittavaksi uskonnoksi, joka asettaa sielun\nautuuden toisessa elämässä ihmisen ainoaksi tarkoitukseksi; sillä\nsilloin se johtaa kaiken perhe-elämän hajoittamiseen ja kaikkien\nkansallisten siteitten rikkomiseen ja lamauttaa sen tarmon, jota\nvaltioelämä vaatii yksityiseltä. Tällä tavalla käsitettynä on\nkristinusko valtiolle vihollinen uskonto. Kristinuskon humaanisia\naineksia ja kristinuskon ihanteellista ylevyyttä pitää Rousseau\npysyväisinä.\n\n\n3. Politillis-sosiaalinen kysymys.\n\nPolitillinen vapaudettomuus ja sosiaalinen intohimo luonnollisina\nseurauksina luonnontilan hylkäämisestä, ne olivat Discours sur\nl'inégalitén mukaan silloisille oloille määrääviä. Rousseaun\npessimismi on siinä ylimmillään. Myöhemmissä kirjoituksissaan\nkäsittelee hän kysymystä enemmän positiiviselta kannalta. Niinkuin\nolemme nähneet, kulkee hän abstraktsioonin kautta, mutta hyvin\nvarovasti, ulkopuolelle olevaisia historiallisia oloja. Hän\nalkaa yhä enemmän pitää aatetta luonnontilasta ja alkuperäisestä\nsopimuksesta kehityksen raittiuden mittana, vaan ei historiallisten\ntosiasiain ilmituojana. Joka tapauksessa rajoitti hän itseään\npanemalla näille aatteille perustaksi monissa kohdin terveen\nkehityksen mahdollisuuden. Että hän käytti mainittuja aatteita,\njohtuu osaksi siitä, että niitä keskiajasta saakka oli käytetty\nn.k. luonnonoikeudessa, osaksi siitä, että ne näyttivät tekevän\nmahdollisiksi sen selvyyden, jota hän aikansa kanssa piti niin\nsuuressa arvossa, ja vihdoin siitä, että abstraktsiooni synnytti\nihanteellisuuden, jonka kautta silloisen politillisen ja sosiaalisen\ntilan puutteet kuvastuivat kirkkaimmassa valossa. Hän käytti niitä\netenkin tehdäkseen \"luonnon\" ja yhteiskunnan vastakohdan niin\nselväksi kuin mahdollista. Tältä kannalta katsoen on Contrat social\nvallankumouksellinen kirjoitus. Mutta niin vallankumouksellinen\nkuin Rousseau on periaatteissaan ja ihanteissaan, niin varovainen\nhän on sovittaessaan niitä yksityistapauksiin -- sen perusajatuksen\nnojalla, että yhteiskuntamuodon ja sivistyksen aina tulee vastata\ntodellisia olevia oloja. Turgot, ainoa ranskalainen valtiomies,\njoka ennen vallankumousta todella koetti panna parannuksia toimeen\nuusien aatteiden hengessä, ihaili suuresti Contrat socialia, etenkin\nkun siinä kansan yliherruus selitetään riippumattomaksi. Mutta hän\narveli, ettei Rousseau ollut mennyt tarpeeksi pitkälle, vaikka\nhän olikin lähtenyt kulkemaan ainoata tietä, joka saattoi viedä\nsuurempaan yhtäläisyyteen, oikeuteen ja onneen.\n\nEi tarvitse ajatella, että yhteiskunnallinen sopimus olisi tehty\ntäysin tajutusti, eivät sitä ainakaan ole tajunneet ne, jotka ovat\nolleet ensimmäisiä kansalaisia yhteiskunnassa. Se, joka asettuu\nvaltion alueelle, sitoutuu itsekseen samalla tottelemaan lakia, ja\nsamoin voi hallitus, kun ei kansa pane vastaan jotain hanketta,\ntäydellä syyllä pitää yleistä äänettömyyttä suostumuksena. (Contr.\nsoc. II, 1; IV, 2). Mutta sittenkin tuntuu kovin mekaaniselta\najatus, että luonnontilassa erillään olevien yksilöjen välillä olisi\nolemassa jokin sopimus. Sitäkin enemmän, kun Rousseau panee paljon\narvoa yleisen kansantahdon yhteydelle. Yksityisten, tahtojen tulisi\nsulaa yhteen yhteiseksi tahdoksi: on erotus _volonté générale'n_ ja\n_volonté de tous'in_ välillä. Mutta kuinka tämä yleistahto syntyy?\nTähän vaikeaan kysymykseen ei saada vastausta sopimuskäsitteen\nkautta. Tässä yleistahdossa on yleensä jotain mystillistä; sen\ntulee ilmaista koko kansan sisäisimmän ikävöimisen, joka tarkoittaa\nyhteisiä etuja, sitä, mikä voi turvata ja edistää, kansan\nmenestymistä kokonaisuudessaan ja yksityistapauksissa sukupolvien\nvaihdellessa. Se vastaa yksityisen ihmisen amour de soi'ta. Tämä\nyleistahto on hallitseva. Siitä riippuminen ei ole yksityiselle\nepävapautta, kun hänen oma tahtonsa ja oma etunsa käsittyy siihen.\nOsallisuutensa kautta siihen on jokainen yksityinen membre du\nsouverain (hallitusjäsen), samalla kun hän tottelemalla sen asettamia\nvaatimuksia on katsottava alamaiseksi. Kaikesta mystisyydestä\nhuolimatta on kuitenkin Rousseaun suuri ansio, että hän on viitannut\ntakaisinpäin kansanelämän ainaiseen lähteeseen, kansan omaan\nitsensä-ylläpitämisen vaistoon aikana, jolloin politillinen elämä\noli kangistunut ulkonaisiin, vanhettuneisiin muotoihin. Hän teroitti\nsen kautta aikalaistensa mieliin, että kuinka paljon hajaannusta\nsynnytettiinkin hurjan konservatismin tai skeptillisen kritiikin\nkautta, niin ei saanut eikä voinut järkyttää kansan sisintä elämää.\n\nSamoinkuin aikaisemmat luonnonoikeuden opettajat (etenkin Bodin\nja Althusius) teki hän erotuksen valtiomuodon ja hallitusmuodon\nvälillä'. Valtiomuotoja on vaan yksi, koska yliherruuden aina tulee\nolla kansalla, joka ei koskaan kuole, mutta hallitusmuodot saattavat\nvaihdella. Kenen hallussa valta kulloinkin on, riippuu kansan\nluonteesta, kehityskannasta ja ulkonaisista olosuhteista. Suuret\nlainsäätäjät, niinkuin Lykurgos ja Muhamed, ovat miehiä, jotka neron\nkaukonäköisyyden kautta ovat käsittäneet, mitkä laitokset paraiten\nsäilyttävät ja kehittävät kansan elämää. Ne ovat kansantahdon\nilmituojia. Voisi luulla, että demokratia Rousseaun mukaan olisi\nparas hallitusmuoto. Mutta hän pitää demokratiaa mahdottomuutena,\nkoska koko kansa ei aina voi olla koolla. Aristokratia on paras\nhallitusmuoto, arvelee hän: tietysti hän hylkää aristokratian,\njos sillä tarkoitetaan, että yliherruuden tulisi olla muutamilla\nharvoilla. Toimeen panevan vallan tulee aina pitää huolta siitä,\nettä se on yhtäpitävä yleistahdon kanssa, jonka ilmituojan sen tulee\nolla, kutsumalla kaikki kansalaiset kansankokouksiin. Ainoastaan\nkansankokouksissa lausutuista mietteistä voidaan huomata, mihin\nsuuntaan kansantahto kulkee. Kansa tässä säätää yliherrana lakia\nitselleen ollen samalla alamainen. Mutta kansankokous älköön\nanastako itselleen toimeenpanevaa valtaa, jonka aina tulee olla\nharvojen käsissä.\n\nEttei tulisi mitään epäsuhtaisuutta yliherran ja toimeenpanevan\nvallan välillä, ei valtion tule olla kovin suuren, Tämä on\nkuvaavimpia piirteitä Rousseaun valtio-opissa, ja hän palaa siihen\nyhä uudestaan. Hänen mielestään on päinvastainen suhde valtiossa\nvallitsevan vapauden ja valtion suuruuden välillä. Mitä suurempi\nvaltio on, sitä voimakkaamman tulee hallitusvallan olla voidakseen\npitää kokonaisuutta koossa, ja sitä useampia kiusauksia syntyy\nvallan väärinkäyttämiseen. Pienessä valtiossa pidetään kokonaisuus\nkoossa tapain ja olojen välittömän vaikutuksen kautta, siinä ei\nsen vuoksi ole niin paljon tilaisuutta keskusvallan ja pakottavien\nlakien käyttämiseen. (Katso etenkin Contrat soc. III, 1). Mutta ei\nainoastaan vapaus ole suurin pienissä valtioissa. Myös kansallistunto\non siellä voimakkain, joka taas on suurimpien hyveitten lähteenä.\nKansallistunnossa juuri suorastaan elää tuo yleistahto, joka\naikojen kautta ylläpitää kansaa. (Econ, potit.). Yleensä\nviihtyvät myötätuntoisuus ja ihmisrakkaus paraiten rajoitetuissa\nyhteiskunnissa. Perhe on kuin pieni isänmaa, ainoa luonnollinen\nyhteiskunta. (Contrat soc. I, 2. -- Emile V). Elävä yhteistunto\nse tekee yhteiskunnan vahvaksi, ja sen vuoksi pienet valtakunnat\novat verrattain voimakkaampia kuin suuret. Kirjoituksessaan Puolan\nvaltiomuodosta sanookin Rousseau, että tehtävänä on antaa suuren\nvaltakunnan valtiomuodolle se lujuus ja voima, jonka pienen\ntasavallan valtiomuoto niin helposti saa, ja hän pitää valtioiden\nsuurenemista ja laajenemista tärkeimpänä lähteenä ihmissuvun\nonnettomuuksiin. Puola on pienentyessään vahvistuva -- ja kenties\nnaapurit tekevät sille sen palveluksen, että pienentävät sitä:\n\"suurempi onnettomuus siitä tulee niille osille, jotka erotetaan,\nmutta etu siitä olisi kansakunnalle kokonaisuudessaan.\" (Grouv. de\nPol. luku 5.)\n\nPolitillisia teoriojaan tehdessä ajattelee Rousseau aina pieniä\nvaltioita. Sparta, vanhin Rooma ja Geneve ovat hänen esikuvansa.\nKoko kansa voi siinä pitää valvonnan alla toimeenpanevaa valtaa, ja\nedustus ei siinä ole tarpeellinen. Edustus on Rousseaun mielestä\nepäkohta: yliherruutta saattaa yhtä vähän edustaa kuin riistää. Kansa\nluopuu tosi teossa vallastaan, kun se on valinnut edustajia, ja\nEnglannin kansa on vapaa ainoastaan vaalin hetkenä. Joka tapauksessa\ntulee edustajia tiheään vaihtaa ja mieluimmin tulee heidän olla\nsidottu tarkkoihin määräyksiin. (Contr. soc. III, 15. -- Gouv. de\nPol. luku 7). Kysymys suuren valtakunnan valtiomuodosta on Rousseaun\nmielestä lopulta mahdoton ratkaista. Ainoa keino, jonka Rousseau\ntuntee vapauden, ja suuruuden yhdistämiseen, niin ettei valtiota\n-- niin kuin hän mieluummin tahtoisi -- tarvitse rajoittaa yhdeksi\nainoaksi kaupungiksi, on useiden pienten valtioiden liittokunta.\nHän viittaa tähän keinoon kirjoituksessaan Puolan vakiomuodosta,\nja etenkin on hän tullut ajatelleeksi tätä miettiessään, kuinka\npienet valtiot, joita hän piti niin suuressa arvossa, voisivat pysyä\npystyssä suurten rinnalla. Käsikirjoituksen, jossa hän lähemmin\nkehittää tätä ajatusta, uskoi hän eräälle ystävälleen, joka myöhemmin\n-- vallankumouksen alkaessa -- aikoi julkaista sen, mutta jätti\nsen sikseen, peläten, että \"se saattaisi tuottaa vaaroja hänen\nisänmaalleen.\" [26] -- Käytännössä tuli asia myöhemmin ratkaistuksi,\nkun Pohjos-Amerikan Yhdysvallat perustettiin. Se kysymys, jonka\nratkaisemisen mahdollisuutta sekä Rousseau että myös Turgot ja\nFredrik Suuri epäilivät, ratkaistiin Aleksanteri Hamiltonin neron\nkautta.[27]\n\nRousseau ei yksistään mieluimmin kuvittele aivan pieniä valtioita,\nvaan kuvittelee myös valtiota ilman työnjakoa -- ja ilman sitä\nrikkautta ja ylellisyyttä, joka synnyttää työnjaon. Onnellisin\ntila on hänen mielestään se, mikä on luonnontilan tympeyden ja\nnykyaikaisen sivistyksen levottoman riehunnan välillä. Semmoista\ntilaa, jonka hän vielä osaksi tapasi isänmaassaan Sveitsissä,\npiti hän ihmiskunnan varsinaisena nuoruutena. Teoksessa Discours\nsur l'inégalité kuvasi hän tämän onnellisimman ajan paljon\nalkuperäisemmäksi, kuin miksi hän kirjeessään Luksemburgin\nmarechallille 20 p. Tammik. 1763 kuvaa Sveitsin kansan tilaa. --\nEtenkin toivoi hän, ettei ylikulttuuri suurista kaupungeista leviäisi\npieniin, ja että kaupungit eivät yhä kasvaisi maalaisten muuton\nkautta. Kaikissa hänen pääteoksissaan on kaupungin ja maaseudun\nsuhteella suuri merkitys. Häntä suuresti arveluttaa maaseutulaisten\nmuutto kaupunkeihin, sillä \"maaseudun väestö se muodostaa\nkansakunnan!\" (Emile V). Hän neuvoo korsikalaisia pitämään niin vähän\nkaupunkia kuin mahdollista, eikä missään tapauksessa pääkaupunkia.\nMaanviljelyksen ja käsityön tulisi olla tärkeimmät elinkeinot;\nsuurteollisuutta ja kauppaa katsoo hän karsain silmin. Valtion tulee\nmieluummin koettaa rajoittaa tarpeitaan kuin lisätä tulojaan, ja\ntyönjako on rajoitettava vähimpään mahdolliseen, koska se tuottaa\nepävapautta. -- Tällä kohdalla on Rousseau jyrkimmässä ristiriidassa\nuseiden oman aikansa filosoofien ja kansantalouden tutkijain kanssa\n(Condillac, La Mettrie, Helvetius, Hume, Adam Smith), jotka -- kukin\nomalla tavallaan -- sanovat välttämättömäksi tarpeiden lisääntymistä,\nkoska sen kautta syntyy vaikuttimia moninaisempaan ja yltyvään\ntoimintaan.\n\nRousseauta on usein pidetty nykyisen sosialismin edelläkävijänä.\nOikeutetuksi sen tekee se tapa, jolla hän käsittelee\nsivistyskysymystä. Hän puhuu useiden puolesta harvoja vastaan, ja\nhän näyttää mitä varjopuolia on optimististen kansantalouden\ntutkijain sokeasti ihailemassa työnjaossa. Hän vasta on selvästi\nosoittanut, että on olemassa sosiaalinen kysymys. Sitä vastoin ei\nhän ole sosialisti siinä merkityksessä, että hän tahtoisi saada\nyksityisomaisuuden poistetuksi olemasta tuotannon välikappale. Muuan\nkohta Discours sur l'inégalitéssa, jossa on löydetty sosialismia,\nkulkee todellisuudessa päinvastaiseen suuntaan. \"Ensimmäinen\",\nsanotaan siinä, \"joka aitasi palan maata, ja uskalsi sanoa: tämä on\nminun! -- ja tapasi ihmisiä, jotka olivat niin yksinkertaisia, että\nhe uskoivat häntä, oli yhteiskunnan ensimmäinen perustaja. Kuinka\nmonta onnettomuutta ja kauheutta olisi ihmiskunnalta säästynyt,\njos joku olisi kiskonut paalut ylös ja täyttänyt haudat ja sanonut\nmuille: älkää kuulko tätä petturia! Te olette hukassa, jos te\nunohdatte, että hedelmät ovat kaikkien, mutta maa ei kenenkään!\"\nJuuri nämä lauseet osoittavat, ettei Rousseau voi ajatella\nyhteiskuntaa yksityisomaisuudetta., Hänen ihanteensa oli yhteiskunta\ntasaväkisiä maanomistajia ja käsityöläisiä. Hän on keskiluokan\nprofeetta, ja sosiaalinen kysymys ei hänelle vielä ole muodostunut\nselväpiirteiseksi työväenkysymykseksi, miksi se on tullut 19:llä\nvuosisadalla. Hän valmistaa kuitenkin tätä käännettä huomauttamalla\nsitä persoonallisuuden ja riippuvaisuuden jakoa, jonka työnjako tuo\nmukanaan. Ja hän huomauttaa erityisesti, että valtion velvollisuus\non pienentää erilaisuuksia niin paljon kuin mahdollista, joka voi\ntapahtua veroja tasaisesti jakamalla. (Contr. soc. II, 11. -- Econ.\npolit.).\n\nRousseau on luettu Ranskan vallankumouksen henkisiin isiin.\nMutta jo Contrat socialista puhuessa näytettiin, ettei ollut\nvähäkään Rousseaun hengen mukaista, kun 1793 luultiin voitavan\nmuodostaa valtiomuoto hänen kirjastaan. Liian hyvin hän käsitti\nluontoa ja todellisuutta pitääkseen moista mahdollisena. Mutta\nvieläkin vähemmän Rousseaun hengen mukaista oli, että valtiomuoto\nperuutettiin, juuri kun se oli hyväksytty, ja valta luovutettiin\nyhteishyvän-valiokunnalle. Sen kauttahan tuli hallitusvalta\nyliherruuden sijaan, ja Rousseau olisi sitä pitänyt todistuksena\nedustuslaitoksen turmiollisuudesta. Mitä hirmuhallitukseen tulee,\nniin Rousseau tuskin tarvitsee puolustusta, vaikka siitä on\nedesvastaus asetettu hänen onnettomille hartioilleen. Jos hän\nolisi elänyt hirmuhallituksen aikana, olisi hänestä varmaan tullut\nyksi sen uhria. Hän on itse (Econ, polit.) pitänyt hallituksen\nhuonouden osoitteena, että alamaisissa sen vuoksi velvollisuuden\nääni muuttuu kauhun huudoksi. -- Sitä vastoin on Rousseaun oppi\nkansan yliherruudesta, kansan itsensäylläpitämisvaistosta, joka\nelää hallitusten ja järjestelmäin vaihdellessa, raivannut tietä\nvallankumouksen paraimmille puolille, uskolle kansan tulevaisuuteen\nja sen oikeuteen. Jos käsitämme vallankumouksen suureksi innostuksen\npurkaukseksi, sen toivon ilmituojaksi, että yhteiskunnan epäkohtia\nvoidaan lieventää yhteisen työn kautta, niin on Rousseau sen\nprofeetta. Hän on opettanut ihmisiä olemaan ylpeitä siitä että\novat kansalaisia, hän on tehnyt kansalaisen nimen kunnianimeksi ja\nuudestaan herättänyt eleille kansalaistunnon. Vaikka hän olikin\nirroitettu kaikista ahtaista siteistä, piti Rousseau kansallisuuden\nja perheen puolta; ei mikään ollut kauvempana hänestä kuin rajaton\nkosmopoliittisuus, vaikka niin monet valtakunnat sulkivatkin ovensa\nhäneltä. Kun Ranskan kansa innostui sanoista: Allons _enfants\nde la patrie!_ Aux armes _citoyens!_ (_Ylös isänmaan lapset!_\nAseihin _kansalaiset!_) -- niin oli se haaveksia Charmettesta\nja Montmorencysta, joka oli tehnyt tämän huudahduksen ja tämän\ninnostuksen mahdolliseksi. Kodittomasta ajattelijasta, joka niin\nsuuresti epäili sivistyksen ja yhteiskunnan oikeutta olemassaoloon,\nsai uusi politillinen ja kansallinen elämä yhden tärkeimmistä\nedelläkävijöistään.\n\n\n4. Pedagooginen kysymys.\n\nVoidaan huomata heräävä pedagooginen innostus 18:n vuosisadan\nviimeisellä puoliskolla, ja se on luonnollisessa yhteydessä sen\nuudistushalun kanssa, mikä alkoi näyttäytyä ja jonka tärkein\nilmituoja oli Jean Jacques Rousseau. Hänen harrastuksensa lasten ja\nkasvatuksen suhteen on yhteydessä sen kanssa, että hänen mielensä\noli kiintynyt uusiin mahdollisuuksiin, alkavaan, alkuperäiseen.\nVoidaan kenties arvella, että se, joka saamaa \"luontoon\" palaamista,\nei voi panna suurta arvoa kasvatukselle. Rousseaun kasvatusopin\ntarkoitusperä onkin ensi sijassa hankkia tilaa välittömälle ja\nehdottomalle itsensäkehittämiselle, turvata luonnollinen oikeus\npoistamalla ulkonaisia esteitä ja kaikkea, mikä sitä saattaisi\nturmella. Kasvatus ei saata luoda tyhjästä, mutta ainoastaan hankkia\nniin hyviä edellytyksiä kuin mahdollista sille, mikä on kätketty\nlapsen alkuperäiseen luontoon. Sen vuoksi on kasvatus etusijassa\nnegatiivinen, etenkin varhaisemmassa lapsuudessa. Ehkäisevä ja\nsuojeleva puoli kasvatuksesta on Rousseaulle tärkein -- samoinkuin\nterveydenhoito oli hänestä tärkein puoli lääketieteestä. Hän\non itse (Lettre à Beaumont) osoittanut, kuinka hänen oppinsa\nkasvatuksen \"kielteisyydestä\" liittyy hänen uskoonsa luonnon\nhyvyyteen. Tästä uskosta nimittäin seuraa, että se pahuus tai ne\nvirheet, jotka ihmisillä todellisuudessa on, varmaankin johtuvat\nulkonaisista vaikutuksista, joiden estämisen siis tulee olla\nkasvatuksen varsinaisena tehtävänä. \"Negatiiviseksi\", sanoo hän,\n\"kutsun minä kasvatusta, joka koettaa tehdä täydelliseksi tietämisen\nvälikappaleita, ennenkuin se antaa meille itse tietämisen, joka\nvalmistaa järjellisyyteen harjoittamalla aistimia. Negatiivisella\nkasvatuksella ei tarkoiteta joutilaisuutta, päinvastoin. Se ei tarjoa\nhyveitä, mutta ehkäisee paheita: se ei opeta totuutta, mutta se\nsuojelee harhaluuloista. Se tekee lapsen taitavaksi kaikessa, mikä\nsaattaa ohjata sitä totuuteen, tekemällä sen kykeneväksi käsittämään\ntotuutta, ja hyvyyteen, tekemällä sen kykeneväksi rakastamaan\nhyvyyttä.\" -- Voi käsittää, että juuri Emile sai aikaan voimakkaan\nyhteentörmäyksen kirkon kanssa. Tämä tunsi, että siihen oli satutettu\nkaikkein arimpaan kohtaan, nimittäin ruvettu rajoittamaan sen\nvaikutusvaltaa lapsiin. Luonnon hyvyys on ristiriidassa perisynnin\nkanssa; negatiivinen kasvatus poistaa varhaisemman uskonnollisen\nvaikutuksen ja jos ihmisten tulee kasvatusta ohjata, ei näiden\nihmisten pidä olla pappia. Paimenkirjassaan mainitsee arkkipiispa\nnämäkin eri kohdat hyvin loukkaantuneena.\n\nKaikkein mieluimmin jättäisi Rousseau lapsen omaan huomaansa tai\n_luonnon itsensä kasvatettavaksi_, jolla tarkoitetaan elinten\nja kykyjen perättäistä kasvamista ja kypsymistä, ja _ilmiöiden\nkasvatettavaksi_, millä taas tarkoitetaan kokemuksia, jotka lapsi\ntekee ympäröivän maailman vaikutuksesta. Mutta turmeltuneiden\nja monimutkaisten olosuhteitten vuoksi, joiden alaisena lapsi\nsivistystilassa syntyy ja kasvaa, täytyy sen myös tulla ihmisten\nkasvatettavaksi, mikä kasvatus -- niinkuin jo on sanottu --\npääasiallisesti kuitenkin on negatiivista luonnetta, koska se muuten\nsaattaisi ehkäistä ja turmella luonnollista kehitystä.\n\nTässä nähdään analogia Rousseaun pääkäsitteiden (amour de soi --\nsuhteellisuudet) ja erityisten kysymysten välillä. Uskonnollisen\nkysymyksen alalla vastasi uskonnollinen tunne itsensäpuolustamishalua\n(amour de soi), ja uskonnollisuus on ulkonaisten, keinotekoisten\nolojen vaikutuksesta esiintynyt dogmina ja jumalanpalveluksena.\nPolitillissosiaalisen kysymyksen alalla tuli toiselle puolelle\nkansan yleistahto, toiselle puolelle todellinen valtiomahti,\nnimittäin hallituksen erikoistahto sekä kansankokouksen toimesta\nyhteenlasketut yksityistahdot. Pedagoogisen kysymyksen alalla vihdoin\non ensi sijassa pidettävä huolta lapsen luonnonkasvatuksesta, on\nehkäistävä kaikkia niitä vaikuttimia ja suhteita, jotka eivät edistä\nluonnollista kehitystä. Kaikkialla näkyy, kuinka suuresti Rousseau\nuskoo elämän alkuperäiseen virtaan, ja kuinka hellävaroin hän sitä\npitelee; me voimme kaivaa kanavia tälle virralle, mutta ei mikään\nmietiskely, ei mikään lainlaadinta eikä mikään opetus voi saada sitä\nalusta pitäen ehtymään. Suomalainen sananlasku sanoo: Ei syvästä\nkaivosta vesi puutu. Semmoinen syvä kaivo oli Rousseaun mielestä\nsisäinen uskonnollinen elämä, oli kansan elämä, oli lapsen elämä.\nHän uskoi niiden tyhjentymättömyyteen -- mutta hän pelkäsi, että ne\nsoastaisiin.\n\nErityinen yhteys vallitsee Rousseaun kasvatusopin ja sosiaalisen\nkritiikin välillä. Hänhän moitti olevaisia oloja, koska työnjako\ntekee yksityisen ihmisen murenaksi sen sijaan, että hänen tulisi\nolla ominainen, sopusuhtaisesti kehittynyt kokonaisuus. Kasvatuksen\ntarkoitus on juuri tehdä ihminen kokonaisuudeksi, kokonaiseksi\nihmiseksi, joka sitten osaa löytää paikkansa yhteiskunnan, suuremman\nkokonaisuuden piirissä. Lapsen tulee siis ensinnäkin oppia elämään,\n_tuntemaan elämän tunnetta_: \"Elämistä\", sanoo Rousseau (Emile I),\n\"ei ole hengittäminen, vaan toimiminen, meidän elimiemme, aistiemme,\nkykyjemme, minuutemme kaikkien osien käyttäminen, jotka herättävät\nmeissä tunteen olemassaolostamme.\" --\n\nNegatiivisen kasvatuksen välttämättömyyttä ei perusteta ainoastaan\nesteiden poistamisen välttämättömyyteen, vaan myös siihen, että me\nalun pitäen emme tunne lapsen luonnetta. Täytyy sen vuoksi kauvan\npysyä tarkastavalla ja odottavalla kannalla, että luonto pääsisi\nnäyttäytymään. Koska lastenkin luonteessa on erilaisuuksia, tulee\nyksityisen lapsen ymmärtäminen vaikeammaksi, ja sama kasvatustapa ei\nsovellu kaikille. Annettakoon sen vuoksi lapsen omien luonnollisten\ntarpeiden ja tunteiden näyttäytyä ja osoittaa kuljettavaa tietä.\n\nTältä kohdalta voidaan selvästi valaista Rousseaun suhdetta hänen\nlähimpään edeltäjäänsä pedagogiikan alalla: _John Lockeen_. Rousseau\nseuraa monissa kohdin Locken aatteita eikä sitä peitäkään. Jo Locke\nvaati (_Some Thoughts conceming Education_, 1690) luonnollista\nkasvatusta. Hän vastusti yleisten sääntöjen ja käskyjen kautta\nkasvattamista, jotka ulkoa tuotiin lapseen ja joita vahvistettiin\npalkinnon ja rangaistuksen kautta. Hänen pedagogiikkansa on osa\nhänen yleisestä taistelustaan auktoriteettiuskoa ja dogmatismia\nvastaan. Hän vaatii, että täytyy sallia lapsen täysin vapaasti\nkäyttää voimiansa ja seurata haluansa, silloin kun siitä ei ole\nhaittaa. Ne viat, jotka vaan ovat lapsen ijän, mutta eivät lapsen\nomia, ovat etusijassa jätettävät ajan parannettaviksi, ja luonnetta\non mieluimmin muodostettava huomaamatta, välittömän harjoituksen\nkautta. Tällä menettelytavalla, sanoo Locke (§ 66), on niin monta\netua, että täytyy ihmetellä, ettei sitä käytetä enemmän kuin\nkäytetään. Näistä eduista on etenkin yksi huomattava: että sen, mitä\nme vaadimme, lapselta, tulee olla sen lahjojen ja luonteen mukaista\n-- \"sillä nämäkin on otettava huomioon hyvässä kasvatuksessa\". Meidän\nei tule odottaa voivamme uudestaan muodostaa lasten alkuperäiset\nluonteet ja pakottaa niihin uusi sisällys. Meidän tulee sen vuoksi\ntarkoin tutkia heidän luonteensa ja kokeitten kautta saada selville,\nmihin suuntaan heidän taipumuksensa viittaavat; monessa tapauksessa\nemme voi muuta tehdä kuin saada mahdollinen paras esille siitä,\nmitä luonto on antanut, ja ehkäistä niitä virheitä, joihin he ovat\nenimmin taipuvaisia. -- Mikä Locken mielestä on myös huomioon\notettava, sen asettaa Rousseau perustaksi alusta pitäen, ja minkä\nLocke arvelee monessa tapauksessa pitävän paikkansa, on Rousseausta\nainoa, jonka ollenkaan saattaa ottaa puheeksi. Rousseau on tässä\nkaivanut syvemmälle, vaikka Locke, liekin näyttänyt, missä tulee\nkaivaa. Negatiivisen kasvatuksen aate ilmaisee periaatteellista\nkäännekohtaa suhteessa aikaisempaan pedagogiikkaan, ja Locke on tässä\nvaan tärkeä edelläkävijä, Negatiivinen kasvatus on vaikea asia. Se\nei yksistään vaadi lapsen omituisuuksien ymmärtämistä, mutta se\nvaatii myös paljon työtä oikeitten edellytysten saavuttamiseksi\n-- joka työ ei ollenkaan saa tulla näkyviin. Tulee tehdä kaikkia,\nvaikka ei ole mitään tekevinään. Kasvattajan tulee olla kaikkialla\nläsnäolevan, lapsen kuitenkaan huomaamatta, että hän sitä on. Lapsen\ntulee uskoa, että se seuraa omaa tahtoaan, vaikka todellisuudessa\nei tee muuta, kuin mitä kasvattaja tahtoo, että sen tulee tahtoa\ntehdä. Lapsi ei saa avata suutaan kasvattajan tietämättä, mitä se\naikoo sanoa! Niin hyvin tulee hänen tuntea se, ja niin hyvin on\nhänen pitänyt edeltäpäin arvata kaikki. Kasvattajan tulee kokonaan\nsyventyä lapseen, että lapsi kokonaan voisi syventyä niihin asioihin,\njoiden kanssa se on tekemisissä. Se ei saa huomata, että kasvattaja\naina on, sen ja asiain välillä. Vaaditaan paljon aktiivisuutta ja\npaljon itsensähillitsemistä hyvältä kasvattajalta. Eipä ihme, että\nRousseau kielsi nuorta miestä, joka oli innostunut Emileä lukiessaan,\nkoettamastakaan. Pelkästä innosta tulee Rousseaun kasvatusoppi\nmonesti hyvinkin mutkikkaaksi. Alkaa harmittaa tuo kasvattaja, joka\naina tulee väliin, hänen mahtavuutensa ja sekaantumisensa, joka ei\naina ole negatiivista luonnetta. Aivan mauttomaksi käy Rousseaun\nesitys lopulta sen kautta, että hän antaa kasvattajan ohjata Emilen\nrakkaudentarinan kehitystä, antaapa hänen pysyä toimessaan häidenkin\njälkeen ja kaikkea muuta kuin \"negatiivisella\" tavalla antaa\nneuvoja arkaluontoisimmissa seikoissa, -- Mutta on tarkastettava\nluonnonvirtausta Rousseaussa eikä välitettävä siitä rokokootyylistä,\njolla hän usein koristaa virran rannat. Hän uhraa ajan alttarille,\nniin suuresti kuin hän monessa suhteessa onkin aikansa yläpuolella.\n\nKun Rousseau yleensä piti hovimestaria, joka täydellisesti uhrautuisi\nyksityisen lapsen hyväksi, välttämättömänä, teki hän sen siksi, että\nhän pelkäsi, että lapsen yksilöllisyys masentuisi koulukasvatuksen\nkautta. Julkista kasvatusta piti hän, asiain silloisella kannalla\nollessa, mahdottomuutena. Hänen pedagogiikkaansa jää sen kautta\njotain aristokraattista samoinkuin Montaignen ja Locken, jotka myös\najattelivat kasvatuksen tarkoittavan yksityistä lasta. Ja ne keinot\nkasvatukseen, etenkin yksilöllisyyden kehitykseen, jotka yhdyselämä\nperheen ja toverien kanssa tarjoaa, jäävät pois. Hovimestarin\ntulee lopulla edustaa koko sukua, ja se on liian suuri tehtävä,\nliian suuri edesvastaus yhdelle. Rousseau vaatii kasvatusta\nennakkoluuloitta; mutta jokaisella ihmisellä on ennakkoluulonsa,\nja lapselle on hyödyllistä huomata, että kaikilla ihmisillä ei ole\nsamat ennakkoluulot; se auttaa sitä vähitellen tulemaan itsenäiseksi.\n-- Mutta -- tulee katsoa hovimestaria Emilessä enemmän kuuluvaksi\nesityksen ulkonaiseen kehykseen, kuin vakinaiseksi aineeksi. Pääasia\nRousseaulle oli, niinkuin jo olemme kertoneet, puolustaa lapsuuden\nevankeeliumia, turvata lapsuutta, estää pitämästä sitä pelkkänä\nvalmistusasteena.\n\nRousseau rakasti lasta, vaikka se eräässä merkityksessä oli onneton\nrakkaus. Omat lapsensa oli hän hyljännyt, ja huonosti oli hän\nonnistunut muiden lapsia kasvattaessaan. Mutta sitä suurempi oli\nhänen rakkautensa ja vastaanottavaisuutensa myöhemmin. Hän ymmärsi\nhyvin lasta ja on antanut hyviä lisiä lapsenpsykologiaan. Niin hän\nesimerkiksi näyttää, kuinka suuri merkitys liikkumishalulla ja\nsen välittömillä ilmauksilla on lapsen kehityksessä. Lapsi tekee\nvälittömien liikkeittensä kautta kokemuksia, joita se ei muuten\ntekisi. Se saa itsetoiminnan kautta oppeja, jotka ovat selvempiä ja\nperinpohjaisemmin vaikuttavat kuin ne, jotka ihmiset kertomusten ja\nkäskyjen kautta voisivat antaa sille. Se tuottaa myös samalla sen\nedun, että ruumis ja sielu kehittyvät samalla kertaa: \"kun minun\noppilaani aina on liikkeellä, täytyy hänen huomata monta seikkaa ja\ntuntea monta vaikutusta; hän kokoaa aikaisin paljon kokemuksia ja\nhakee oppinsa luonnosta, eikä ihmisiltä; hänen opetuksensa edistyy\nsitä paremmin, kun hän ei missään huomaan opettamisen tarkoitusta.\nSiten harjoitetaan hänen ruumistaan ja sieluaan yhtä aikaa. Kun hän\naina toimii oman ajatuksensa mukaan eikä muiden, tapahtuu hänessä\naina kaksi eri toimintaa, ja mitä voimakkaammaksi ja väkevämmäksi\nhän tulee, sitä kokeneemmaksi ja tarkempinäköiseksi hän tulee.\"\n(Emile II). Lapsille opetetaan paljon, mitä he paremmin itse voisivat\noppia. Lapsi opettaa itse itseään astumaan, liian paljon siihen\nsekaantumalla voi helposti tehdä sen käynnin huonoksi. Aktiivisuus\nesiintyy, kun aika on käsissä. Välittömät liikkeet ovat, niinkuin\nRousseau osoittaa, tärkeitä myös aistimille, etenkin näkö- ja\nkosketusaistimien kehitykselle. Etenkin osoittaa hän näiden kahden\naistimen yhdysvaikutusta esine-käsityksen kehittyessä: \"Täytyy\nkauvan verrata näköä kosketukseen totuttaakseen edellistä näistä\naistimista antamaan luotettavia tietoja esineistä ja etäisyyksistä;\nkosketuksetta, eteenpäinkulkevatta liikkeettä eivät terävimmätkään\nsilmät voi antaa meille käsitystä ulottuvaisuudesta... Ainoastaan\nastumalla, koskettamalla, laskemalla ja mittaamalla oppii\narvostelemaan ulottuvaisuutta ja etäisyyttä.\" -- Tässä opissaan\ntilankäsityksestä, joka menee pitemmälle kuin sitä psykologisesti\nsaatetaan puolustaa,[28] seuraa Rousseau ystäväänsä filosoofi\nGondillacia (Traité des sensations III: Comment le toucher\napprend aux autres sens à juger des objets extérieurs), josta hän\npsykologiassaan muuten niin suuresti poikkeaa. Panemalla niin\nsuuren arvon välittömille liikkeille selvittelee hän ensimmäisenä\nmielipiteitä, joita myöhemmin etenkin Aleksander Bain ja Wilhelm\nPreyer ovat selvittäneet. Rousseaulle antaa lapsen voimakas\nliikkumisen halu selityksen paljoon, josta lasta tavallisesti\nmoititaan, niinkuin ettei se voi pysyä hiljaa, ja että se niin\nmielellään hävittää ja repii rikki. Hävittämishalu tulee voimiensa\nkäyttämisen halusta: koska ori vaikeampaa ja hitaampaa valmistaa\nkuin hävittää, niin on vallan luonnollista, että todellisuuden\nhalua jälkimmäisellä tavalla paraiten tyydytetään. Kuitenkaan ei\nRousseau suinkaan ole sokea lapsen ihailija. Lastensukkeluuden\nsuhteen on hän hyvin epäilevällä kannalla; hän arvelee, että kun\nlapset lörpöttelevät paljon, koska liikkumisen tarve vaikuttaa\näänijänteisiinkin, niin ei ole ihme, jos he joskus sanovat\nsattumiakin huomautuksia. Sitä paitse on lapsen ymmärtäminen aivan\ntoisenlaista kuin aikaihmisen: monesti ei, pääasia siitä ole\nollenkaan sama, kuin aikaihmiset luulevat. Niin kertoo Rousseau\nhauskan tarinan pienestä pojasta, joka herätti vanhemmissa ja\nopettajissa suurta ihmettelyä osaamalla elävästi kertoo, kuinka\nAleksanteri Suuri tyhjensi pikarin, jonka hänen lääkärinsä ojensi\nhänelle, vaikka oli syytetty lääkäriä myrkyttämisyrityksestä:\nTarkemmin kyselemällä huomattiin, että poika ihmettelikin sitä\nrohkeutta, millä Aleksanteri joi katkeran lääkkeen, jota nuori\nkertoja omasta kokemuksesta kovin inhosi. Poika ei ollenkaan\nymmärtänyt, mitä myrkky oli.\n\nAntaessaan neuvoja lastenhoidossa sen ensi vuosina Rousseau etenkin\nseuraa muuatta lääkäri Desessartzin teosta, joka oli vähää ennen\nilmestynyt. Mutta monet ohjeet, joita ennen usein oli lausuttu,\nsai hän vasta tunnustetuiksi elävän esitystapansa ja sen yhteyden\nkautta, jonka hän osoitti olevan niitten ja koko luonnonevankeeliumin\nvälillä. Hän puolusti lapsen luonnollista oikeutta äidin maitoon, ja\nsaattoi imettämisen muotiin. Hän puolusti lapsenoikeutta vapaasti\nliikutella jäseniään ja vastusti kapaloimista ja pakkoa. Hän varoitti\nopettamasta lasta puhumaan liian aikaiseen, ettei se saisi useampia\nsanoja kuin ajatuksia. Yleensä tulee odottaa sitä aikaa, jolloin\njokin toiminta tulee luonnolliseksi sen kautta, että tarve ja\nharrastus heräävät Vasta silloin saattaa se reippaasti edistyä, ja\njollei tunne pääse vireille, tulee tulos surkeaksi. Lapsen ei pidä\noppia lukemaan ja kirjoittamaan, ennenkuin sillä on tarvetta ja halua\nsiihen. Lapsenhan on ensi tilassa tultava välittömään yhteyteen itse\nilmiöitten kanssa maailmassa. Todellisuutta, todellisuutta, huudahtaa\nRousseau, ei kirjoja eikä saarnoja! Antakaa myös miettimisen\nhalun, joka edellyttää voimia yli sen mitä tarvitaan ravintoon ja\nkasvamiseen, kehittyä vähitellen, älkääkä herättäkö sitä liian\naikaisin! Älkää antako lapsille valmiita aseita, mutta opettakaa\nhäntä itseään valmistamaan ne aseet, joita hän tarvitsee! Antakaa\nhänen toimia niin itsenäisesti kuin mahdollista, myös yksityisiä\ntieteitä tutkiessa! --\n\nMutta Rousseaun tarkoitus ei ollut hemmoitella lasta. Luontokin\nharjoittaa tuskan kautta, Itkeköön vaan lapsi, kun huomataan ettei\nitkun syynä ole jokin tyydytettävä tarve. Opetettakoon sitä kestämään\nkylmää ja virumaan kovalla vuoteella. Ainoastaan karkaisemalla\ntulee lapsi vapaaksi; mitä innokkaammin säästää ja heiluttelee,\nsitä riippuvaisemmaksi lapsen tekee. Vapaus on suurin hyve, ja\nettä lapsuus tulisi itsenäiseksi elämän ajaksi, tulee voimien\npäästä täysin kehittymään. Lapsen elämä on saatettava tälle ijälle\nsoveltuvaan täyteen kypsyyteen.\n\nLapsuutta kokonaisuudessaan tahtoisi Rousseau saada kehitetyksi\nniin pitkälle kuin mahdollista. Hänen mielestään saa mieluummin\nkuluttaa aikaa, kuin kehitystä jouduttaa. Etenkin pelkää hän, että\nmielikuvitusta liian aikaiseen herätettäisiin, ja että se taas\nherättäisi tunteita ja intohimoja, jotka kuuluvat vasta myöhempään\nikäkauteen. Tässä Rousseau, erityiseen tapaukseen sovittaa yleisen\nsivistysteoriansa: mielikuvitus se teki lopun \"luonnontilan\"\nvälittömyydestä ja sopusuhtaisuudesta loihtimalla esille uusia\nmahdollisuuksia. Se on; samalla tulos hänen omasta kalliisti\nostetusta kokemuksestaan, sillä juuri hänessähän mielikuvitus\nja tunne niin erinomaisen aikaiseen oli herätetty vireille.\nVälttääkseen niitä vaaroja, Jotka siitä voivat seurata, tahtoo\nhän leikata solmun poikki siirtämällä mielikuvituksen ja tunteen\nkehityksen muutosvuosiin. Hän tahtoo kuluttaa aikaa ja ensin antaa\nmielikuvituksen ja tunteen kehittyä, siksi kun yksilö kykenee\narvostelemaan selvästi ja oikein kaikkia oloja, joissa se elää. Tämä\non kenties arveluttavin kohta Rousseaun kasvatusopissa, siinä hän\nmyös joutuu ristiriitaan itsensä kanssa, sillä hänhän juuri pitää\ntunteen merkityksen ja itsenäisyyden puolta. Negatiivisen kasvatuksen\ntulisi pitää huolta, että tunne, ja mielikuvitus saisivat sen\nravinnon ja kehityksen, joka soveltuu lapsen kehityskantaan; mutta\nRousseau tahtoo riistää niiltä kaiken ravinnon. Tässä on reaktsiooni\nhänen omaa entisyyttään vastaan ja samalla on hänen oppiensa jyrkkyys\nvienyt hänet harhaan.\n\nEtenkin pelkää Rousseau, että mielikuvituksen liian aikaisesta\nkehityksestä seuraisi sukuvietin liian aikainen herääminen.\nHän arvelee, että sitä yleensä herätetään liian varhain\nsivistyskansoissa. Ja näissä tulee vielä lisäksi toinenkin vaikeus:\nsilloinkin kun vietti herää vasta luonnolliseen aikaan, eivät\nyhteiskunnalliset olot salli mennä naimisiin niin aikaisella ijällä.\nTässä on siis kaksinkertainen epäkohta sivistyksen ja luonnon\nvälillä. Kysytään sen vuoksi, mille kannalle pedagoogisessa suhteessa\non asetuttava tähän vaikeaan asiaan nähden. Luonto ei anna kukistaa\nitseään, mutta luonnollisia voimia ja taipumuksia voidaan suunnata\nja käyttää toiseen tarkoitukseen, kuin mihin vietti alkujaan oli\naiottu. Nyt on Rousseaun mielestä se aika tullut, jolloin tunne voi\nja sen tulee päästä täysin kehittymään. Tulee käyttää voimakkaita\nhaluja, jotka nyt alkavat hämärtää, tunteen suuntaamiseksi muita\nihmisiä kohtaan -- myötätuntoisuuden, lempeyden, jalomielisyyden\nherättämiseksi. Nuoruus on -- vastakohtana lapsuuteen -- oikea aika\nnäiden tunteiden heräämiselle. Sen sijaan, että annettaisiin heräävän\nsukuvietin kulkea suoraan maaliaan kohden, ohjataan se mielenliike,\njonka se herättää, ihmisten iloja ja suruja kohti ja opetetaan\nnuorta unohtamaan itsensä muiden vuoksi. Kun Rousseau käsitti\nmyötätuntoisuuden itsensä puoltamishalun yltymiseksi ja jatkumiseksi,\nniin näemme nyt tästä, kuinka sukuvietti -- ensiksi hämärästi\nliikkuessaan -- tulee tärkeäksi kohdaksi tässä kehityksessä.\nRousseau tahtoo tässä samalla saavuttaa kaksi seikkaa: kehittää\ninhimillisyyden tunnetta ja tehdä sukuvietin sopusuhtaiseksi.\nMyöskin uskonnollinen tunne voi nyt kehittyä; tähän kohtaan Emileä\non sovitettu savoijalaisen maapapin tunnustus. Sekin on voimakas\nja ylevä tunne, ja se voi saada ravintoa siitä liikkeestä, joka\nmuutosaikana herää mielessä, ja se on samalla sille vastapainona.\nMutta ei ainoastaan tätä epäsuoraa tietä Rousseau arvele sukuvietin\njalostamista mahdolliseksi; Sokea vaisto on muutettava jaloksi\ntunteeksi, todelliseksi rakkaudeksi, ja siihen tarvitaan ihailua\nja innostusta. Nuoren tulee muodostaa itselleen ihanteellinen kuva\ntoisesta sukupuolesta. On pystytettävä \"valtaistuin sydämmeen\", jonka\njuurelle ajatukset ja ihastus kokoontuvat, jotta aistillisuutta ja\nmielikuvitusta estettäisiin eläimellisyyteen vaipumasta. Meistä ovat\nvaeltavat ritarit naurettavia, sanoo Rousseau; mutta he tuntevat\nkuitenkin rakkauden -- me emme kohta tunne muuta kuin irstaisuuden! --\n\nKun siten ei mikään voima tai taipumus pääse toimimaan, ennenkuin\nluonto itse ilmoittautuu, -- tai toisin sanoin, kun pidetään huolta,\nettä sisäiset ja ulkonaiset edellytykset vastaavat toisiaan, niin ei\ntarvitse peljätä, että nuorukainen, kun lapsuuden aika on päättynyt,\non hankkiva hyvitystä sille pakolle, johon hänen niin pitkäksi aikaa\non täytynyt alistua. Nuoruuden aika ei siten tule vastakohdaksi\nlapsuuden ajalle. Luonnollinen kasvatus, joka tekee lapsuuden ajan\nitsenäiseksi ikäkaudeksi, jolla on tarkoitusperä itsessään, on\nparaimmalla tavalla samalla tekevä sen valmistukseksi vastaista\nelämää varten. Yhteys koko elämässä säilyy paraiten siten, että\nannetaan kunkin osan elämää päästä täyteen kehitykseensä.\n\nRousseau on tässä kuvannut suurta ihannetta, mutta se on ihanne,\njohon kaikki elämän menestyksen, ja sopusuhtaisuuden toiveet\nviittaavat, ja se on mittapuu, jota tieten tai tietämättä käytetään\njokaisessa uudistuksessa pedagogiikan ja yhteiskunnan alalla.\nTaistellessaan luonnon puolesta, joka samalla on taistelua vapauden\npuolessa, on Rousseau siirtänyt todistustaakan: se on nyt niillä,\njotka tahtovat ehkäistä ja rajoittaa voimien vapaata ja Luonnollista\nkehitystä, eikä niillä, jotka vaativat tätä oikeutta. Hän on,\nniinkuin hän itse sanoo, Emilessä antanut enemmän kuin pedagogiikan;\nhän on suunnitellut persoonallisuuden opin peruspiirteet. Hän on\npuolustanut persoonallisen elämän todellisia edellytyksiä sekä\nvalistuksen että oikeauskoisuuden liioitteluja ja ylellistä\nvarmuutta vastaan. Tämä se hänelle antaa samanlaisen aseman Ranskan\nhenkisessä kehityksessä 18:lla vuosisadalla, kuin Lessingillä on\nSaksan henkisessä kehityksessä samalla aikakaudella. Mutta Rousseaun\nvaikutus on paljoa syvempi ja laajempi kuin Lessingin.\n\nMe emme voi jättää sikseen Rousseaun pedagogiikkaa huomauttamatta\nkahta oleellista rajoitusta, jotka alentavat sen historiallista\nmerkitystä.\n\nNaisen luonto, temperamentti ja luonne ovat Rousseaun mielestä aivan\ntoiset kuin miehen. Hänen tulee sen vuoksi saada vallan toinen\nkasvatus. Mutta tässä voi Rousseau -- arvelee hän itse -- puhua\nlyhyesti; käyttäessään neljä kirjaa esittääkseen miehen kasvatusta,\ntarvitsee hän vaan yhden (Emile V) esittääkseen naisen -- ja siinä\nkuvataan samalla Emilen rakkaus- ja naimistarina. -- Luonto on\nmäärännyt hänet vaimoksi ja äidiksi. Tärkeimmät hyveet, joita hän\nvoi käyttää ovat oppivaisuus ja lempeys. Itsenäistä henkistä ja\nuskonnollista kehitystä ei hän voi hyväkseen käyttää eikä hänellä ole\nsiihen voimia. Naisen järki on käytännöllinen: nainen voi löytää\nkeinot tarkoitusperän saavuttamiseksi, mutta ei voi löytää itse\ntarkoitusperää. Hänen neronsa ulottuu yksityiskohtiin, mutta mies\nsyventyy periaatteisiin. Naisen usko on auktoriteettiuskoa. Nuorena\ntyttönä on hänellä äitinsä uskonto ja vaimona miehensä uskonto. --\nKuitenkin sanoo Rousseau naisella olevan \"luontaisen taidon hallita\nmiestä\", ja hän arvelee, ettei siinä ole mitään ristiriitaisuutta:\n\"On suuri erotus anastaa hallitsemisoikeus ja hallita sitä,\njoka käskee. Naisen herruus riippuu hänen lempeydestään, hänen\nnotkeudestaan ja hänen taipuvaisuudestaan; hänen käskynsä ovat\nhyväilyä, hänen uhkauksensa ovat kyyneleitä. Hänen tulee hallita\ntalossa, samoinkuin ministeri hallitsee valtakunnassa: tehdä niin,\nettä häntä käsketään tekemään mitä hän tahtoo tehdä.\" Rousseau ei\nsittenkään ole onnistunut saamaan ristiriitaisuutta pois; sillä se\nsuuri käytännöllinen vaikutus, jonka hän myöntää naiselle, tulee\nsuuressa määrässä arveluttavaksi, jollei hän voi päästä osalliseksi\nitsenäiseen henkiseen kehitykseen, joka sallii hänen omin päin\npäästä käsittämään \"tarkoitusperiä\" yhtä hyvin kuin \"keinoja\",\n\"periaatteita\", yhtä hyvin kuin \"yksityisseikkoja\". [29] Ja jos\nRousseau naisen suhteen olisi noudattanut samaa menettelytapaa,\njota hän vaatii noudattamaan lapsen suhteen, nimittäin olisi\noppinut oikein tuntemaan sen omituista luonnetta, ennenkuin hän\nneuvoo sääntöjä sen kasvatukselle, niin olisi hän huomannut,\nettä naisessakin on voimia ja haluja, jotka ovat oikeutetut\nkehittymään. Hänen tapansa käsittää naista, jota syystä on kutsuttu;\n\"itämaalaiseksi\", noudattaa ajan sosiaalisia oloja, mutta ei vetoa\nluontoon. Ja sitä paitse ohjaa häntä vastenmielisyys naissukuista\nkaunosielua kohtaan: \"naissukuinen kaunosielu on side miehelleen,\nlapsilleen, ystävilleen, palvelusväelleen, kaikille.\" -- Sata vuotta\nsen jälkeen kun Emile oli ilmestynyt, käytti Stuart Mill. Rousseaun\nperiaatetta luonnon oikeudesta puoltaessaan? naiselle osuutta,\nsivistykseen ja asemaa yhteiskunnassa. --\n\nToinen rajoitus Rousseaun pedagogiikassa on lauseessa: \"köyhä ei\ntarvitse mitään kasvatusta; hänet kasvatetaan väkisinkin asemaansa,\nei mikään muu kasvatus oli hänelle mahdollinen.\" (Emile). Rousseau\nedellyttää siis, että hänen Emilensä on rikasta ja riippumatonta\nsukua. Se on selvä aristokraattinen piirre, ja sen rae tapsiamme\nmiehessä, jota niin usein muitta mutkitta kutsutaan demokratian\nprofeetaksi. Tästä Pestalozzi jatkoi Rousseaun työtä, hän käytti --\nsyvästi ottaen osaa rahvaan hätään -- Rousseaun periaatteita\nkansan-opetukseen. Etenkin Pestalozzin ja Basedovrin kautta Rousseaun\npedagoogiset aatteet ovat päässeet seuraavan ajan kasvatuslaitoksiin.\n\nNiin me näemme, että missä Rousseau pysähtyi, oli hänen aatteissaan\nvoima, joka vei eteenpäin. Syvässä kaivossa oli voimakkaampi\nlähteensilmä, kuin hän itse aavistikaan.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Katso eri vaikuttimista tunnustusten kirjoittamiseen: Alb.\nJansen: _Jean Jacques Rousseau_. Paris-Genève-Berlin. 1882. Chap.\nVII: Histoire critique de la rédaction des Gonfessions.\n\n[2] Katso Rousseaun suvusta: Eugène Ritter Revue des deux\nMondes'issa, 15 p. Helmik. 1895.\n\n[3] _Mugnier_ (Madame de Warens et J. J. Rousseau. Paris 1891, s. 24\ns.) epäilee hänen uskonnollisuutensa todellisuutta ja arvelee, että\nhänen entinen opettajansa Magny, pietismin levittäjä ranskalaisessa\nSveitsissä, on pettynyt hänen suhteensa, kun hän myöhemminkin piti\nrouva de Warensia \"hartaasti Jumalan puoleen kääntyneenä\". _Eugène\nRitter_ sitä vastoin (Revue des deux Mondes 15 p. Maalisk. 1895\ns. 416) väittää, että kaikesta huolimatta ei voi kieltää hänen\ntunteiltaan vakavuutta ja todellisuutta.\n\n[4] _Muqnierin_ (s. 230) mukaan on jollain sveitsiläisellä perheellä\npakka kirjeitä rouva de Wahrensilta, joita se ei katso olevansa\noikeutettu julkaisemaan. Siitä päättäen ne tuskin puhuvat hänen\nedukseen.\n\n[5] Rousseau on keksinyt vuoristoluonnon kauneuden ja kirjoillaan\nherättänyt rakkautta siihen. Mutta hän rakasti alempia, metsäisiä\nvuoriseutuja; jylhän vuoriston kauneuden keksi vasta Saussure.\nKatso _Ludvig Friedländer_: Die Entwickelung des Gefühls für das\nRomantische in der Natur, (Hänen teoksessaan: Sittengeschichte Roms.\n5. Aufl. II. s 217).\n\n[6] Julkaissut Alb. Jannsen: J. J. Rousseau. 1882 s.7 s.\n\n[7] Vertaa _Jules Vuy_: Origines des idées politiques de Rousseau. 2\néd. Genève-Paris. 1889 s. 150-166.\n\n[8] Tämä kohtaus on kuvattu kirjeessä eräältä Holbacbin ystävältä,\nmikä kirje on painettu _Ginguénén_ teoksessa: Lettres sur les\nConfessions de J. J. Rousseau. Paris 1791 s. 132 s.\n\n[9] Katso: _H. Beaudouis_: La vie et les ouvrages de J. J. Rousseau.\nParia 1891. I. s. 422.\n\n[10] Katso minun kirjoani; _Den nyere Filosofis Historie_. II s.26,\nja minun kirjoitustani aikakauskirjassa _Nyt norsk Tidskrift_\n(1895): \"Tilbageblik\", etenkin s. 468 s.\n\n[11] Voltairen kirje rouva d'Épinaylle 1759. Oeuvres éd. Beugnot.\nLVIII. s. 206. -- Jos teoksessa _Desnoiterres_: Woltaire et Genève\n2 éd. s. 138 s. kerrottu tarina on tosi, on Voltaire, kerran kun\nhänen illallispöydässään keskusteltiin uskonnollisista asioista hyvin\nvapaasti ja arkailematta, keskeyttänyt keskustelun, ja antanut sitä\njatkua vasta, kun lakeijat olivat menneet pois: hän ei tahtonut, että\nhänet murhattaisiin tai häneltä varastettaisiin yöllä.\n\n[12] Berliiniläinen akadeemiko _Prémontval_ oli niinkuin Renouvier on\nnäyttänyt toteen -- melkein samaan aikaan suunnitellut saman opin.\n\n[13] Kirjeessä Vernetille (29 p Marrask. 1760) sanoo Rousseau\nVoltairesta: \"tämä kaunis nero ja tämän alhainen sielu\".\n\n[14] Oeuvres. LXIII. s. 212. Vastakohta Rousseaun määrittelylle\nVoltairesta: \"kaunis nero, mutta alhainen sielu\".\n\n[15] Luonnonoikeuden aikaisemmasta historiasta myöhempinä aikoina\nkatso minun kirjaani: \"Den nyere Filosofis Historie\". I s. 37-54;\n257-269; 305 s.; 343 s.; 363 s.\n\n[16]_Jules Vuy_: Origines des idées politiques de Rousseau.\n2e éd. Genève -- Paris 1889 s. 11, 181, 187. -- Mikä merkitys\nkansanherruudella jo oli 14 ja 15 vuosisatojen kirkollisissa\ntaisteluissa, siitä katso _Otto Gierke_: Johannes Althusius und die\nEntwickelung der naturrechtlichen Staatstheorien. Breslau 1880 s. 128.\n\n[17] Myös La Nouvelle Heloïsessa ja muissa teoksissa Rousseau puhuu\nyksilöllisistä erilaisuuksista samalla kuin aikojen ja kansakuntien\nerilaisuuksista. Kirjallisessa merkityksessä seurasi siitä, niinkuin\n_Joseph Texte_ (J. J. Rouseau et les Origines du Cosmopolitisme\nlittéraire. Paris 1895 333 s.) on osoittanut, ettei voi olla yleistä\nkauneudenaistia, vaan ainoastaan määrättyjä asteita vastaava aisti,\n-- mikä pitää yhtä Rousseaun yleisen ajatustavan kanssa.\n\n[18] Vertaa minun kuvaustani Humesta teoksessani _Den nyere Filosofis\nHistorie_ I s. 396.\n\n[19] Katso siitä _Deaubouin_: La vie et les oeuvres de J. J.\nRousseau. II. Paris 1891. s. 600 s.\n\n[20] Selvimmin esitetään amour de soi'n kehitystä osaaottavaisuudeksi\nja ihmisrakkaudeksi Emilessä (IV), savoijalaisen maapapin\ntunnustuksessa. -- Aikaisemminkin Emilessä (myös lV:ssä, ennenkuin\nmaapappi alkaa puhua) kutsutaan osaaottavaisuutta \"ensimmäiseksi\nsuhtautuvaksi tunteeksi\" siksi että se otaksuu tietoisuutta toisista\nolennoista ja heidän tilastaan. Mutta Rousseau tekee jyrkän erotuksen\ntämän yhtäläisyyssuhteen ja toisten suhtautumisien välillä, jossa\non erotus eduissa, ja hän arvelee, että muutos tässä tapahtuu niin\nvälittömästi ja ehdottomasti, että hän luonnollisesti ei pane\narvoa suhtautumisen merkitykselle osaaottavaisuuden syntymisessä.\n-- Eräässä kohdin Emilen ensimäistä kirjaa kutsuu hän amour de\nsoi'ta amour propre relativement à nous, koska amour de soi\ntavallaan edellyttää yhden suhteen, nimittäin itseemme. -- Teoksessa\nDisc. sur l'inég. käsitti Rousseau vielä itsepuolustushalun ja\nosaaottavaisuuden kahdeksi eri ominaisuudeksi, vaikka kyllä molemmat\nalkuperäisiksi ja yhtäaikaisiksi.\n\n[21] Amour de soi'n ja amour propre'n erottaa samalla tavalla\ntoisistaan _Vauvenargues_ johdannossa teokseensa Introduotion à la\nconnaissance de l'esprit (1746) (Livre I. Chap. 24). Vauvenargues\nväittää sitä paitse, että osaaottavaisuus on välitön tunne, jota\nei voida selittää palaamalla itseemme (Chap. 38). Luultavasti on\nRousseau tuntenut Vauvenarguesin kirjoituksen, valmistaessaan\nteostaan Disc. sur l'inég. mutta sittemmin kehittänyt teoriaa\nomin päin. -- Vauvenargues vetoaa aikaisempiin filosoofeihin,\nkenties tarkoittaa hän Shaftesburyä tai Kartesiolaisia. Port\nRoyalin logiikassa (L'art de penser. I, 8), jota kirjaa Rousseau\noli lueskellut, pannaan se onni, jonka ihminen voi saavuttaa\nyksinäisyydessä syventymällä sisäiseen maailmaansa, vastakohdaksi\nsille, jota haetaan toisten osoittamassa kunnioituksessa ja\nihailussa. -- Renessanssinkin filosoofeissa huomaamme halua panna\nitsensäpuolustamisenhalun perustukseksi; niin tekivät Telesio, Bruno,\nCampanella ja vielä Descartes ja Spinoza. Etenkin Campanellan aatteet\n(katso. Den nyere Filosofis Historie I. s. 143 s.) muistuttavat\nRousseauta. Itsensä rakastamisen ja itserakkauden välinen erotus\nja yritys johtaa rakkautta muihin itsepuolustuksesta tavataan\nstoalaisilla, etenkin Epiktetoksella. Jo Aristoteles tuntee tuon\nerotuksen (Eth. Nic. IX, 8).\n\n[22] Varmana voi pitää, että tämä Rousseaun määrittely, nimittäin,\nettä hyve (joka on vastakohta luontaiselle hyvyydelle) on osaksi\ntaistelua ja i teensä voittamista, osaksi yksilöllisen tahdon ja\nyleisen tahdon yhtymistä on suuresti vaikuttanut Kantin etiikkaan,\nsen kehittyessä siihen lopulliseen muotoon, jossa se on hänen\nkuuluisassa pääteoksessaan. Tässä on näkökohta, joka liitettäköön\nlisäykseksi siihen selitykseen Kantin etiikan synnystä, joka on minun\nteoksessani \"Om Kontinuiteten i Kants filosofiske Udviklingsgang\"\n(Vidensk. Selsk:s Skr. 6 Række) s. 48-46 ja toisessa osassa teosta\n\"Den nyere Filosofia Historie\" s. 67-74. -- Teoksessan \"Der\nEntwickelungsgang der Kantischen Ethik bis zur Kritik der reinen\nVernuft\" (Berlin 1894) on t:ri Fr W. Færster, ennenkuin minun\nesitykseni oli ilmestynyt saksankielellä, kuvannut Kantin etiikan\nkehitystä samalla tavalla kuin minä, mutta käyttämällä painamattomia\nkatkelmia, jotka eivät ole olleet minun käytettävinäni. T:ri\nFærster päättää tutkimuksensa Kritik der reinen Vernunftiin. Täysin\nkäsittääkseen Kantin lopullista etiikkaa, joka vasta tavataan neljä\nvuotta Kritik der reinen Vernunftin jälkeen ilmestyneessä teoksessa,\non otettava huomioon Kantin historiallisen katsantokannan vaikutus\nhänen etiikkaansa, jota hän juuri noina välivuosina kehitti. Ja\ntässä kohdin, sen mukaan kuin uudestaan tutkiessani Rousseaun\nfilosofiaa olen tullut vakuutetuksi, juuri Rousseaun mielipiteet\novat vaikuttaneet Kantiin etenkin hänen kehittyessään lopulliselle\nkannalleen etiikassa. Voidaan määrätä kaksi aikaa, jolloin Rousseau\nhuomattavasti on vaikuttanut Kantiin, ensi kerran noin 1762, Emilen\nilmestyttyä, toisen kerran noin 1783, ja tällä toisella kerralla ei\nyksistään savoijalaisen maapapin tunnustus ole vaikuttanut häneen,\nmutta etenkin Rousseaun sosiaalinen käsityskanta.\n\n[23] On kuitenkin huomattava, että paitse varsinaista uskonnollista\ntunnetta, joka synnyttää sisäisen suhteen Jumalaan ja välittömästi\nsulautuu äärettömään olentoon, on Rousseaulla toinenkin muoto,\njossa uskonto esiintyy hänellä, nimittäin kun hän puhuu uskosta\nkuolemattomuuteen. Silloin ei hänellä ole pääasia, että Jumala on,\nvaan että Jumala takaa elämän kuoleman jälkeen palkintoineen ja\nrangaistuksineen (ei kuitenkaan ikuista rangaistusta). Tämä puoli\nRousseaun uskontoa esiintyy etusijassa hänen kirjeissään. Sen vuoksi\nhän juuri ei voi ajatella moraalia ilman uskontoa. (Kirje Vernesille\n18 p:ltä Helmik. 1758, Offrevillelle 4 p:ltä Lokak. 1761, Rousseau\njuge de J. J. III). Se ulkonaisen takuun merkitys, joka uskonnolla\ntämän mukaan on, ei ole täysin yhtäpitävä Rousseaun kuvaaman yhteyden\ntunteen kanssa, silloin kun hän puhuu suurimmalla innolla. Ne ovat\noikeastaan kaksi eri uskonnollista kantaa, jotka ovat rinnatusten\nhänessä.\n\n[24] Vertaa: Den nyere Filosofis Historie. I. s. 234.\n\n[25] Den nyere Filosofis Historie. I s. 428. -- II s. 396-398,\n\n[26] _Beadouin_: La vie et les oeuvres de J. J. Rousseau. II. s. 33\ns. -- Jo Montesquieu; (Esprit des lois IX, 1-3) on muuten lausunut\najatuksen, että liitto on välttämätön pienien valtioiden pystyssä\npysymiselle.\n\n[27] Vie de Turgot par _Condorcet_. London 1786. s. 267 s. -- _John\nFiske_: The Critical Period of American History. London 1888.\ns. 58. -- Katso minun kirjoitustani: \"Alexander Hamilton og den\nnordamerikanske Unionsforfatning\" \"Tilskueren\" lehdessä 1889.\n\n[28] Vertaa minun _Psykologiaani_ 3 painos s. 224, 229.\n\n[29] Vertaa minun Etiikkani s. 195.\n\n\n\n"]