[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqM125Ci-KJa_rU9waPcKAVynXGGuFVc6XiYdB1qnid8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1369,"Sevastopoli","Tolstoi, Leo",1828,1910,"1369-tolstoi-leo-sevastopoli","1369__Tolstoi_Leo__Sevastopoli",null,"tietokirja",[14],"sota",[16],"venalainen","fi",1855,1912,30630,199236,false,52774,[25],"Sevastopol (Ukraine) -- History -- Siege, 1854-1855 -- Fiction",[27,28,29],"History - Modern (1750+)","History - Warfare","Russian Literature","\"Sevastopoli\" by graf Leo Tolstoy is a collection of three short stories published in 1855. Based on Tolstoy's firsthand experiences during the Siege of Sevastopol in Crimea, these sketches document the realities of war through vivid scenes of military life, makeshift hospitals, and battlefield psychology. The stories explore themes of heroism, vanity, and the senselessness of warfare, following Russian forces from the brutal details of combat to their eventual defeat and withdrawal. Tolstoy declares that truth itself is the only hero. (This is an automatically generated summary.)",[],283,"Kolmesta kertomuksesta koostuva teos kuvaa Krimin sotaa ja Sevastopolin piiritystä 1850-luvulla. Realistinen kerronta tarkastelee sotilaiden arkeen kuuluvia koettelemuksia, pelkoja ja urheutta taistelujen keskellä. Kirjailija hyödyntää teoksessa omia kokemuksiaan upseerina rintamalla.","Leo Tolstoin 'Sevastopoli' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1369.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SEVASTOPOLI\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1912.\n\n\n\n\n\n\nSevastopoli joulukuulla 1854.\n\n\nAamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella.\nTummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän ja\nodottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisen\nvärileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei ole\nmissään -- kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihin\nja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamaton\nkohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluva\nlaukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikki\nvaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.\n\nSevernajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivän\nhäärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen,\ntuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamies\nmaaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa ja\nkääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillen\nJumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaat\nkamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaalle\nvainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteen\nkuormatut... Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen,\nlannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa:\nhalkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. -- on kasottain\nmaallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluvia\nsotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta ja\nkiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen,\nraahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillan\nkohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa -- sotilaita,\nmerimiehiä, kauppiaita, naisia -- laskee rantaan ja vesille.\n\n-- Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, -- tarjoo\nteille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia nousten\nveneistään.\n\nValitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneen\nhevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytte\nperäsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossa\nvälkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessa\npäällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmat\nvaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisia\nlaivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella\n-- pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvat\ntaivaansinisellä merenpinnalla -- kauniita, kirkasvärisiä kaupungin\nrakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavat\ntuolla puolen -- aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujen\nlaivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisesti\ntörröttävät vedestä -- kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttää\nmeren kuulakassa etäisyydessä -- vaahtopäisiä laineita, joissa\nairojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, -- kuuntelette tasaista\näänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolin\nmahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.\n\nVoineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, olla\nherättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnetta\nja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!\n\n-- Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidän\njalosukuisuutenne -- sanoo teille vanha matruusi ja kääntyy\ntarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.\n\n-- Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, -- huomauttaa vaaleatukkainen\nnuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.\n\n-- Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli -- virkkaa ukko,\nhänkin laivaa silmäillen.\n\n-- Katsohan, missä räjähti! -- sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen,\nkatsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynyt\nkorkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraa\nräjähtäneen pommin räikeä pamaus.\n\n-- Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, -- lisää ukko ja sylkäisee\nvälinpitämättömästi kouriinsa. -- No, ala kiskoa, Mishka! parkaasin\nohi painamme. -- Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillä\nmainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota monine\npäälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehet\nepätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjen\nveneiden joukkoon Grafskajan laiturille.\n\nRantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja,\nmustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvät\nvehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaen\nvarimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtii\nkaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja ja\nvalurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskin\nhaiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaavia\nsotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä ja\nkuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja,\nupseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita -- kuljetetaan vankkureilla\nheiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka ja\nupseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katu\nsuljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia,\njoiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla on\nkaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiä\nja veriset paarit, -- kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiä\njälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perin\nvastenmielinen; leiri- ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus,\nkauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista,\nvaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikki\nolisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Mutta\nkatsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvat\nympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vain\ntuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoa\nja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee,\nettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jota\nei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa se\nmillainen hyvänsä -- juottaa hevosen tai raahaa tykkiä -- yhtä\nrauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisi\njossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerin\nkasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuu\nohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekä\ntyösotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneen\nportailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisen\nhameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.\n\nNiin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliin\nensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen,\nhämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyyden\nmerkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiä\nrauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kenties\nsyytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemään\nSevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovat\nherättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne ja\nnäkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään,\nmenkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itse\npuolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaan\ntaloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoo\nsotamiehiä paareineen, -- siellä näette Sevastopolin puolustajat,\nnäette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia,\nmutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.\n\nAstutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven,\nkun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä- tai\nviisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimmin\nhaavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttää\nteitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä\n-- se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, että\ntulitte ikäänkuin _katselemaan_ kärsiviä, elkää hävetkö mennä\nvuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevät\nmielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielellään\nkärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanoton\nsanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria ja\nkärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.\n\n-- Mihin sinä olet haavottunut? -- kysytte epäröiden ja arasti\nvanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuen\nseuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen.\nSanon: \"kysytte arasti\", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävät\nkärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurta\nkunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.\n\n-- Jalkaan, -- vastaa sotamies; mutta samalla huomaatte peiton\npoimuista, ettei hänellä jalkaa olekaan. -- Jumalan kiitos nyt, --\nlisää hän: -- pois rupean jo pyrkimään.\n\n-- Kauanko olet ollut haavottuneena?\n\n-- Johan se on seitsemäs viikko menossa, teidän jalosukuisuutenne!\n\n-- Onkos nyt kovia kipuja?\n\n-- Ei, ei nyt enää ole kipuja; vain pahoiksi ilmoiksi aivan kuin\npohkeessa repisi, muuten ei yhtään.\n\n-- Kuinka oikein tulit haavotetuksi?\n\n-- Viidennellä sarvella, teidän jalosukuisuutenne, kun ensimmäinen\npommitus oli: tähtäsin tykkiä ja rupesin menemään, niinkuin ainakin,\ntoiselle ampumareiälle, kun se iskee minua jalkaan, että ihankuin\nkuoppaan putosin. Ei muuta kuin jalka poissa.\n\n-- Eikös kovasti koskenut ensi hetkellä?\n\n-- Eipä liioin; vain niinkuin jollain tulisella olisi tyrkätty\njalkaan.\n\n-- No, entäs sitten?\n\n-- Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle,\nrupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne,\n_ettei ajattele mitään_: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään.\nPaha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.\n\nTällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseen\nhameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunne\nja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään,\nepätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitä\nkuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseen\nmeikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivat\npuhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa ja\nkuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelle\nopettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoen\nkaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin,\nmilloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuin\nkuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistään\nloistaa aivan kuin hurmaus.\n\n-- Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! -- huomauttaa teille\nmatruusi, aivankuin sanoisi: \"elkää panko pahaksenne. Tietäähän\nakkaväen -- tyhmiä lavertelevat.\"\n\nTe alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostain\nsyystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänelle\nkovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; mutta\nte ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvat\nmieleenne, -- ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan,\nitsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsa\nkainostelun edessä.\n\n-- No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, -- sanotte hänelle ja\npysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttää\nsietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.\n\nSe on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hän\nmakaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, joka\nilmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoin\nkoriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneet\nnurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean käden\ntynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttää\nteitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivän\nkaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.\n\n-- Onkos hän tajuttomana? -- kysytte naiselta, joka käy perässänne ja\nkatselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.\n\n-- Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, -- virkkaa hän kuiskaten.\n-- Annoin sille äsken vähän teetä -- vaikk'on vieras, täytyy toki\nsääliä, -- niin tuskin maistoi.\n\n-- Miltäs nyt tuntuu? -- kysytte te häneltä. Haavottunut kääntää\nsilmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikä\nymmärrä teitä.\n\nSydäntä kouristaa.\n\nVähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa.\nHänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuin\nluurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattu\npois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta,\nhimmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuista\nnäette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.\n\nToisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennot\nnaiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.\n\n-- Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommi\njalkaan, -- kertoo teille oppaanne: -- vei päivällistä miehelleen\nvallinsarvelle.\n\n-- No, poisko leikattiin?\n\n-- Yläpuolelta polven leikattiin.\n\nNyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle:\nsiinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näette\nsiellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine,\nsynkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoimin\nsilmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisia\nja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksen\nalaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistä\nleikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaan\nterveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti,\nvihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinka\nvälskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareilla\nsamassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsa\nleikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisesta\nkivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, -- näette kauhistavia,\nmieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan -- ei säännöllisessä,\nkauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujen\npäristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessä\nratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, --\nveressä, kärsimyksissä, kuolemassa...\n\nAstuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomasti\nelpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa,\nnautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näiden\nkärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti,\nepäröimättä menette vallin sarville...\n\n\"Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolema\ntuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!\" Mutta\npilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimen\nkirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa pian\ntaas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeen\nviehtymisen tilaan.\n\nVastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaatto\nruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvine\nkirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntä\nvallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne,\nhautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä,\nlaukausten äänet -- kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistä\ntuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseenne\nkohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teitte\nsitomispaikassa.\n\nKun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupungin\nvilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin on\npuotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu- ja huivipäiset\nnaiset, keikailevat upseerit -- kaikki puhuu asukkaiden\nmielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.\n\nPoiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiesten\nja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä,\nFenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnalla\nja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri sai\nsurmansa.\n\n-- Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! -- sanoo\nbassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yli\nriippuu kudottu vihreä vyöhikkö.\n\n-- Missä meillä? -- kysyy toinen.\n\n-- Neljännellä vallinsarvella -- vastaa nuori upseeri, ja te\nkatsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudella\njopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan:\n\"neljännellä vallinsarvella\". Hänen suuri ujostelemattomuutensa,\nhuitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistä\non tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinä\nsiitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoret\nmiehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinka\nhuonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulien\nvuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa.\n\"Mahdotonta mennä patterille\", -- virkkaa hän, osottaen saappaitaan,\njotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. -- \"Ja minulta taas\nparhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat\",\nvirkkaa toinen. \"Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän... no, tuodaankos\nsieltä vasikanpaistia, senkin kanaljat!\" lisää hän ravintolan\npalvelijalle... Ei Mitjuhinin, vaan Abramovin. Se poika oli kuudessa\nhyökkäyksessä mukana.\n\nPöydän toisessa kulmassa, kyljys- ja hernelautasten sekä pullon\ntakana, jossa on hapanta, \"bordeaux'ksi\" nimitettyä Kriminviiniä,\nistuu kaksi jalkaväenupseeria: toinen, nuori, jolla on punainen\nkaulus ja kaksi tähteä sinellissä, kertoo toiselle, jolla on musta\nkaulus eikä yhtään tähteä, Alman taistelusta. Edellinen on jo hieman\nhutikassa ja siitä, että hän tuon tuostakin pysähtelee kertoessaan,\nepävarmasta katseesta, joka ilmaisee epäilyä, ettei häntä uskota, ja\nennen kaikkea siitä liika suurenmoisesta osasta, jota hän kaikessa\ntuossa näyttelee ja että kaikki on liika kauheaa, huomaa, että hän\npoikkeaa koko joukon vääristelemättömästä totuudesta. Mutta eihän\nteitä liikuta nuo kertomukset, joita kauan vielä tulette kuulemaan\nVenäjän joka kolkassa: te tahdotte mieluummin mennä vallinsarville,\nnimenomaan neljännelle, josta teille on niin paljon ja niin\nmonella eri tavalla kerrottu. Kun joku sanoo olleensa neljännellä\nvallinsarvella, niin hän sanoo sen erityisellä mielihyvällä ja\nylpeydellä; kun joku sanoo: menen neljännelle vallinsarvelle, niin\nhänessä pakostakin huomaa pientä mielenkuohua tai kovin suurta\nkylmäverisyyttä; kun tahdotaan tehdä pilaa jostakusta, niin sanotaan:\nsinutpa pitäisi panna neljännelle vallinsarvelle; kun kohdataan\npaarit ja kysytään: mistä? niin useimmiten vastataan: neljänneltä\nvallinsarvelta. Yleensä on kaksi aivan erilaista mielipidettä tuosta\nkauheasta vallinsarvesta: niiden, jotka eivät koskaan ole siellä\nolleet ja jotka ovat vakuutetut siitä, että neljäs vallinsarvi on\nvarma hauta jokaiselle, joka vain sinne menee, sekä sitten niiden,\njotka elävät siellä, kuten valkoverinen laivavänrikki, ja jotka, kun\npuhuvat siitä, kertovat teille onko siellä kuiva vai likaa, lämmin\nvai kylmä maaluolassa j.n.e.\n\nSen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sää\nkerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi,\nikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaa\nvihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat...\n\nKun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portista\noikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksen\ntakana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejä\nei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä on\nseinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävät\niäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta,\njotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessanne\nkompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin,\njoita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatte\nja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; silloin\ntällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinen\nnainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa.\nKuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäen\nrinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita,\nkiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällä\nmäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiin\nuurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi... Täällä tapaa\nihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehet\nrientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaatte\ntäällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävät\nkasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut?\nniin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaan\ntai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurosti\nvaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut tai\nvaikeasti haavottunut.\n\nJuuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluva\ntykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiä\nkäsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden äänten\nmerkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinen\nmuisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaa\nenemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemmin\nhuomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisen\ntunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnosta\näänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te,\nvarsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen ja\nluisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraen\nohitsenne, -- te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomasti\noikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylös\nniljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähän\nmatkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhista\ntussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkä\nsaartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa;\nmutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää,\nkeltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli,\nsemminkin kun näette, että _kaikki kulkevat sitä tietä_. Kun olette\nastunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretulle\nlikaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat,\nmultavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuret\nvalurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissä\nviruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilman\nmitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterilla\njoukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuuna\npuoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineen\nmenee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässä\nliassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näette\npirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä,\nkaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänne\nolette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvan\nerilaisia kuulan ääniä -- surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuvia\ntai vinkuvia kuin soittimen kieli, -- kuulette hirmuisen jymähdyksen,\njoka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.\n\n\"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, se\nkamala, todella hirmuinen paikka!\" ajattelette itseksenne, tuntien\npientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Mutta\nherätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi.\nSe on Jasonin redutti -- verrattain hyvinkin vaaraton paikka\neikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvelle\nsuunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin,\njota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkä\nkohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näette\nmiinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimään\nvain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonain\njalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavat\npiippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa,\nleirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissa\nmuodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaan\npatterille -- tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jota\nmullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunat\nja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusia\npelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin,\njoka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teille\ntalouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuen\nupseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niin\ntyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivan\nluonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta,\njoita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututte\nkylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerin\nkertomuksia. Upseeri kertoo teille -- mutta ainoastaan jos kyselette\n-- viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaan\nvain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vain\nkahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavana\nkuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teille\nkuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasi\nyksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisen\npattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40\nsylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukosta\nvihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta jos\nnäette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niin\nlähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juuri\ntuo valkoinen valli onkin vihollinen -- _se_, niin kuin sotamiehet ja\nmatruusit sanovat.\n\nSaattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahi\nyksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikananne\nhieman paukutella. \"Komendori ja miehet tykille\", ja nelisentoista\nmatruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppua\nsuuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaiset\nsaappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahan\nnoiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden,\nkulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa,\nnoiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotka\novat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä --\ntyynessä, varmassa, maltillisessa -- ovat nähtävinä ne pääpiirteet,\njotka muodostavat Venäläisen voiman, -- yksinkertaisuus ja\nitsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla,\nettä paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat ja\nkärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekä\nmielen että tunteen ylevyyden.\n\nYhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustanne\ntärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän.\nHeti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakea\nruudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvain\nmatruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuulla\nmatruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa ja\ntunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties -- se\non vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa.\n\"Ihan _ampuma-aukkoon_ osui; taisi tappaa kaksi... pois kantavat\",\nkuulette iloisia huudahduksia. \"Vaan nytkös se kiukustui: tuossa\npaikassa pamahuttaa tänne\", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta sen\njälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisova\nvahtisotamies huutaa: \"ty-ykki!\" Ja heti sen jälkeen vingahtaa\nohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleen\nvesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta,\nkäskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaa\npuolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita,\nsaatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taas\nhuutaa: \"tykki!\" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samat\nvesiroiskeet, tai huutaa: \"mörssäri\", ja te kuulette tasaista pommin\nvihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikea\nyhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän,\nkiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pommin\nkajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten joka\nsuunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällenne\nlika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnon\nja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitä\nkohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; mutta\nitserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä,\njoka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohi\nteihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinen\nelpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin että\nlöydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän ja\nkuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommeja\nputoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamies\nkuuluvalla, syvällä äänellään: \"mörssäri!\" vielä pommin vihellys,\nisku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttää\nihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassa\non kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa.\nMatruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinä\nsilmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vain\npeljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme,\njoka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kun\nhänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään,\nhuomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattoman\najatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pää\nkohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaan\nylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevalla\näänellä sanoo tovereilleen: \"hyvästi jääkää, veikot!\" vielä tahtoo\nsanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa,\nmutta toistaa vain vielä kerran: \"hyvästi jääkää, veikot!\" Tällöin\nmatruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän,\njota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästi\nkäsiään heiluttaen palaa tykilleen. \"Noin niitä menee joka päivä\nseitsemän kahdeksan miestä\", virkkaa teille meriupseeri, vastaten\nkauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertää\nkeltaisesta paperista paperossin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itse\npuolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomatta\nmitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietä\naina hävitetylle teatterille asti, -- astelette tyynin, ylennetyin\nmielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne\n-- se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaan\nmurru, -- ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissa\npoikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissa\nsaartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestä\nenempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sen\nsilmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolin\npuolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niin\nyksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä sata\nkertaa enemmän... voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne,\njoka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden,\nturhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokin\ntoinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotka\nyhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessa\nsen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, -- eläen\nnäissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä.\nKunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautua\nnoihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Ja\nse vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä,\nmutta piilee jokaisen sielun sisimmässä -- rakkaus synnyinmaahan.\nVasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistä\najoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja,\nei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaan\nepäillyt, että se antautuisi viholliselle, -- noista ajoista, jolloin\ntuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsasti\npitkin rivejä sanoen: \"kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutamme\nSevastopolin\", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä,\nvastasivat: \"kuolkaamme! hurraa\" -- vasta nyt ovat kertomukset\nnoista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisena\ntraditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selvään\nymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte,\nniiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet,\nvaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan -- ei\nkaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahan\npainanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonka\nsankarina oli Venäjän kansa...\n\nJo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviin\nharmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiä\nvalaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet ja\nvihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset,\nleveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset ja\nkaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssin\nsäveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekä\nvallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisesti\nsäestävät.\n\nSevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.\n\n\n\n\nSevastopoli toukokuulla 1855.\n\n\nI.\n\nOn kulunut jo kuusi kuukautta siitä hetkestä kun ensimmäinen\ntykinkuula lentää suhahti Sevastopolin vallinsarvilta ja penkoi maata\nvihollisen varustuksista, ja siitä lähtien on tuhansia pommeja,\ntykin- ja kiväärinkuulia lakkaamatta lennellyt vallinsarvilta\nsaartokaivantoihin ja saartokaivannoista vallinsarville, ja\nkuolonenkeli lakkaamatta liidellyt niiden yllä.\n\nTuhansien kunnianhimo on kerinnyt saada siipeensä, tuhansien kerinnyt\ntulla tyydytetyksi, paisua, tuhansien tyyntyä kuoleman helmassa.\nKuinka monta ruusunpunaista ruumisarkkua ja liinaista peitettä! Mutta\nyhä kajahtelevat vallinsarvilta samat äänet, yhä samalla ehdottomalla\npelolla ja vavistuksella katselevat ranskalaiset leiristään\nSevastopolin vallinsarvien kellertävää, myllerrettyä maata kirkkaina\niltoina, meidän matruusien valleilla liikkuvia mustia haahmoja, sekä\nlaskevat yhteen ampuma-aukkoja, joista valurautaiset tykit vihaisesti\nammottavat; yhä tähystelee perämies-aliupseeri merkinantotornista\nkiikarilla ranskalaisten monivärisiä haahmoja, heidän pattereitaan,\ntelttojaan, kolonnejaan, jotka liikkuvat vihreällä vuorella, ja\nsaartokaivannoissa hulmahtelevia savupilviä -- ja yhä tulvii samalla\nkuumeisella innolla maailman eri ääriltä kirjavia ihmislaumoja vielä\nkirjavimpine toiveineen tuolle kohtalokkaalle paikalle. Ja kysymys,\njota valtioviisaat eivät ole ratkaisseet, on yhä vielä ratkaisematta\nruudilla ja verellä.\n\n\nII.\n\nSevastopolin piiritetyssä kaupungissa, bulevardilla huvimajan\nläheisyydessä soitti rykmentin soittokunta, ja sotilasväkeä sekä\nnaisia käyskenteli käytävillä pyhäpäivän joutilaisuudessa. Kirkas\nkevätaurinko oli aamulla kohonnut englantilaisten varustusten\nyläpuolelle, siirtynyt vallinsarville, sitten kaupungin ja\nNikolajevskin kasarmin kohdalle ja loistaen yhtä iloisesti kaikille\nlaski nyt kaukaiseen siniseen mereen, joka tasaisesti keinuen hohti\nhopeankirkkaana.\n\nPitkä, hieman kyyryselkäinen jalkaväen-upseeri astui puhdasta, mutta\nei aivan valkeaa hansikasta käteensä vetäen pienestä sotamiestalosta,\njommoisia on rakennettu Morskaja-kadun vasemmalle puolelle, ja\nmiettivästi silmäillen jalkoihinsa lähti astumaan ylös mäkeä\nbulevardille päin. Upseerin jokapäiväisten kasvojen ilme ei puhunut\nsuurista älynkyvyistä, vaan kyllä vilpittömyydestä, neuvokkuudesta,\nkunnosta ja taipumuksesta säännöllisyyteen. Hänen vartalonsa oli\nhuonosti kehittynyt, hieman kömpelö ja hänen liikkeensä olivat ujot.\nPäässä oli hänellä vielä melkein uusi sotilaslakki, ohut, vähän\nomituisen värinen sinipunerva sinelli, jonka reunuksen alta pilkisti\nnäkyviin kultaiset kellonperät, housut jalkahihnoineen ja puhtaat,\nvälkkyvät vasikannahkaiset saappaat. Häntä olisi saattanut pitää\nulkomaalaisena, elleivät hänen kasvonpiirteensä olisi ilmaisseet\npuhdasta venäläistä syntyperää, tahi adjutanttina taikka rykmentin\nmajotusmestarina (mutta silloinhan hänellä olisi ollut kannukset)\ntahi sitten upseerina, joka sodan ajaksi oli siirtynyt tänne\nratsuväestä tai ehkä kaartista. Hän olikin todella ratsuväestä\nsiirtynyt upseeri ja ajatteli bulevardille noustessaan kirjettä,\njonka juuri oli saanut entiseltä toveriltaan, sotapalveluksesta\neronneelta tilanomistajalta T:n kuvernementistä ja hänen vaimoltaan,\nvaalean-sinisilmäiseltä Natashalta, hyvältä ystävättäreltään. Hän\nmuisteli erästä kohtaa, jossa toveri kirjotti:\n\n\"Kun meille tuodaan _Invalid-lehti_, niin _Pupka_ (näin kutsui\neronsaanut ulaani vaimoaan) syöksyy suinpäin eteiseen, sieppaa\nsanomalehden, juoksee sohvalle _lehtimajaan_, (jossa, muistathan,\nniin verrattomasti vietimme kanssasi talvi-iltoja, kun rykmentti\nmajaili täällä kaupungissa), ja lukee sellaisella innolla _teidän_\nsankaritöistänne, ettet voi sitä kuvitellakaan. Usein sanoo hän\nsinusta: 'Kas se Mihailov, se vasta on _kultainen mies_. Minä\nolen valmis syömään sen suudelmillani, kun tapaan. Hän _taistelee\nvallinsarvilla_ ja saa ehdottomasti Yrjönristin, ja hänestä\nkirjotetaan sanomalehtiin... j.n.e., j.n.e... niin että alan jo olla\nhirveän mustasukkainen sinulle'.\" Toisessa paikassa hän kirjotti:\n\"meille saapuvat sanomalehdet kauhean myöhään, ja vaikka uutisia\nmuutenkin kuulee paljon, ei niihin kaikkiin ole luottamista. Eilen\nesimerkiksi kertoivat sinullekin tutut _soitannon ihailijattaret_,\nettä meidän kasakat muka jo ovat ottaneet vangiksi Napoleonin ja\nettä hän on lähetetty Pietariin; mutta ymmärräthän minkä verran minä\nsitä uskon. Kertoipa meille vielä eräs Pietarista tullut (hän on\nministeristössä erityisiä toimia varten, perin rakastettava ihminen,\nja nyt, kun kaupungissa ei ole ketään, niin suurena _rattona_ meille,\nettet voi arvatakaan...) niin, hän puhuu varmana asiana, että\nmeikäläiset ovat vallanneet Eupatorian, _niin ettei ranskalaisilla\nenää ole yhteyttä Balaklavan kanssa_, ja että meiltä siinä kaatui\n200 miestä, vaan ranskalaisilta 15 tuhanteen. Vaimoni oli niin\nhaltioissaan tästä uutisesta, että _mellasti_ koko yön ja sanoo, että\nsinä hänen aavistuksensa mukaan varmasti olit tässä taistelussa ja\nkunnostit itseäsi.\"\n\nHuolimatta niistä sanoista ja lauseista, jotka tahallani olen\nalleviivannut, ja kirjeen koko sävystä, muisteli alikapteeni Mihailov\nsanomattoman surullisella nautinnolla kalpeaa ystävätärtään ja kuinka\nhe istuivat iltaisin lehtimajassa ja puhelivat _tunteesta_, muisteli\nkunnon ulaanitoveriaan, kuinka hän suuttui ja joutui pietiksi, kun\nhe kabinetissa pelasivat kopekan panoksesta, kuinka vaimo nauroi\nhänelle, -- muisteli näiden ihmisten ystävyyttä häntä kohtaan (ehkäpä\nhänestä tuntui siinä olevan jotain enempääkin kalpean ystävättärensä\npuolelta): kaikki nuo henkilöt ympäristöineen vilahtivat hänen\nmielikuvituksessaan ihmeellisen suloisessa ruusunhohteessa, ja\nhymyillen muistoilleen hän kosketti kädellään taskua, jossa tuo\nhänelle niin _armas_ kirje oli.\n\nMuistoistaan johtui alikapteeni Mihailov tahtomattaan unelmiin\nja toiveisiin. \"Ja kuinka Natasha ihastuukaan ja hämmästyykään\",\najatteli hän astellen kapeata poikkikatua pitkin, -- \"kun hän\nyht'äkkiä saa _Invalidista_ lukea kuvauksen, kuinka minä ensimmäisenä\nkapusin tykille ja sain Yrjönristin! Kapteeniksi pääsen varmasti\nentisen suosituksen perusteella. Sitten ylenen helposti vielä\ntänä vuonna kenttämajuriksi, koska niin monta meikäläisistä on\nkaatunut, ja varmaan vielä kaatuu tässä sodassa. Ja sitten tulee\ntaas kahakka, ja minulle, tunnetulle miehelle, annetaan rykmentti...\neverstiluutnantti... Annannauha kaulaan... eversti...\" -- ja hän oli\njo kenraali, joka suvaitsee käydä tervehtimässä Natashaa, toverinsa\nleskeä, toverinsa kuoltua näihin aikoihin, kun bulevardimusiikin\nsäveleet rupesivat selvempinä vyörymään hänen kuuluviinsa,\nkansanjoukko tulvahti häntä vastaan, ja hän näki olevansa\nbulevardilla entisenä jalkaväen alikapteenina.\n\n\nIII.\n\nHän lähestyi ensin paviljonkia ja sen vieressä seisovia soittajia,\njoille nuottitelineiden virkaa toimittavat kumppaninsa pitelivät\nja kääntelivät nuotteja ja joiden ympärille enemmän katselemaan\nkuin kuuntelemaan oli kokoontunut piiri kirjureja, junkkareja ja\nlapsenhoitajia lapsineen. Paviljongin ympärillä seisoi, istui ja\nkäveli enimmäkseen merimiehiä, ajutantteja ja upseereja valkeat\nhansikkaat kädessä. Bulevardin suurella lehtokujalla käyskenteli\nkaikenlaisia upseereja ja kaikenlaisia naisia, harva hatussa,\nuseimmat huivi päässä (tai ilman sekä huivia että hattua), mutta\nyksikään ei ollut vanha, vaan silmään pisti, että kaikki olivat\nnuoria. Alhaalla varjoisilla tuoksuavilla valkoakaasia-kujilla\nkäyskenteli ja istuskeli yksinäisiä ryhmiä.\n\nKukaan ei ollut erittäin iloinen tavatessaan bulevardilla alikapteeni\nMihailovin, lukuunottamatta kenties kapteeni Obzhogovia ja\nSuslikovia, hänen rykmenttitoverejaan, jotka lämpimästi puristivat\nhänen kättänsä, mutta edellisellä oli kamelinnahkaiset housut eikä\nhansikkaita, kulunut sinelli, kasvot perin punottavat ja hikiset,\ntoinen taas kiljui niin kovalla äänellä ja ujostelematta, että\nhävetti kävellä heidän kanssaan, varsinkin valkeihin hansikkaisiin\npuettujen upseerien edellä, joista erästä ajutanttia alikapteeni\nMihailov tervehti, ja toistakin, esikuntaupseeria, olisi voinut\ntervehtiä, koska oli tavannut hänet kaksi kertaa yhteisen tuttavan\nluona. Sitäpaitsi mitä huvia hänellä oli kävellä noiden herrojen\nObzhogovin ja Suslikovin kanssa, kun he muutenkin paiskasivat kättä\nkuusi kertaa päivässä. Hänhän oli tullut _musiikkia kuuntelemaan_.\n\nHäntä olisi haluttanut astua ajutantin luo, jota hän oli tervehtinyt,\npuhelemaan noiden herrojen kanssa -- ei sen vuoksi, että muka\nkapteenit Obzhogov ja Suslikov sekä luutnantti Pashtetskij ja muut\nsaisivat nähdä hänet puhumassa heidän kanssaan, vaan yksinkertaisesti\nsiksi, että he olivat miellyttäviä ihmisiä, tiesivät kaikki uutiset\n-- ehkä kertoisivatkin jotain.\n\nVaan miksikäs alikapteeni Mihailov pelkää eikä rohkene mennä\nheidän luokseen? Entäs jos heidän päähänsä ei pistäkään tervehtiä\nminua -- miettii hän, -- tai tervehtivät, mutta puhelevat vain\nkeskenään aivan kuin minua ei olisikaan niillä mailla, tahi menevät\nmatkoihinsa ja minä jään sinne yksin _aristokraattien_ joukkoon.\nSana \"aristokraatti\" (korkeimman missä säädyssä hyvänsä olevan\nvaliopiirin merkityksessä) on meillä Venäjällä, missä sitä kenties\nei yleensä pitäisi ollakaan, jo jonkun aikaa ollut suuresti suosittu\nja tunkenut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin ja ääriin, minne vain\nturhamaisuus on päässyt tunkemaan (ja mihin aikoihin ja oloihin tuo\nsurkea viettymys ei tunge?), kauppiaiden, virkamiesten, kirjurien\nupseerien piiriin, Saratoviin, Mamadyschiin, Visnitaan, kaikkialle\nmissä ihmisiä on. Ja koska Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa\non ihmisiä paljon, niin on siellä paljon turhamaisuuttakin, s.o.\n_aristokraatteja_, vaikka kuolema joka hetki vaanii jokaisen sekä\n_aristokraatin_ että _ei aristokraatin_ kintereillä.\n\nKapteeni Obzhogovin mielestä on alikapteeni Mihailov _aristokraatti_,\nalikapteeni Mihailovin mielestä on ajutantti Kalugin _aristokraatti_,\nkoska hän on ajutantti ja \"sinuttelee\" toista ajutanttia. Ajutantti\nKaluginin mielestä taas on kreivi Nordov _aristokraatti_, koska hän\non sivusajutantti.\n\nTurhamaisuutta, turhamaisuutta ja aina vain turhamaisuutta\nkaikkialla, vieläpä haudan partaalla ja ihmisissä, jotka ovat valmiit\nkuolemaan ylevän vakaumuksen puolesta. Turhamaisuus! Varmaankin se on\nmeidän aikamme kuvaava piirre, meidän ajallemme omituinen sairaus.\nMiksikäs entisajan ihmiset eivät tienneet tästä intohimosta, kuten\nrokosta ja kolerasta? Miksikäs meidän aikanamme on vain kolmea lajia\nihmisiä: niitä, jotka omaksuvat turhamaisuuden välttämättömästi\nolemassa olevana ja siis oikeutettuna tosiasiana ja vastustelematta\nalistuvat siihen; -- niitä, jotka omaksuvat sen onnettomana, mutta\nvoittamattomana olosuhteena ja vihdoin niitä, jotka itsetiedottoman\norjamaisesti toimivat sen vaikutuksen alaisina? Miksikäs Homeros ja\nShakespeare puhuivat rakkaudesta, maineesta, kärsimyksistä, vaan\nmeidän aikamme kirjallisuus on loppumaton keikailun ja turhamaisuuden\nromaani?\n\nAlikapteeni kulki pari kertaa epäröiden ohi tuon oman\n_ylimyspiirinsä_, vaan kolmannella kerralla teki ponnistuksen ja\nastui sen luo. Tämän piirin muodosti neljä upseeria: ajutantti\nKalugin, Mihailovin tuttava, ajutantti, ruhtinas Galjtsin, joka\nvieläpä Kalugininkin mielestä oli hieman aristokraatti, eversti\nNeferdov, eräs niin kutsutuista _sadastakahdestakymmenestäkahdesta_\nhienon maailman miehestä (jotka virkaeron saaneina olivat uudelleen\nruvenneet palvelukseen ottaakseen osaa tähän sotaan) ja ratsumestari\nPraskuhin, myöskin yksi noista sadastakahdestakymmenestäkahdesta.\nMihailoville onneksi Kalugin oli loistavalla tuulella (kenraali\noli juuri puhellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti ja\nruhtinas Galjtsin, joka oli tullut Pietarista, oli asettunut hänen\nluokseen asumaan): ja katsoi sopivaksi ojentaa kätensä alikapteeni\nMihailoville, jota ei kuitenkaan Praskuhin tehnyt, vaikka hyvin\nusein oli tavannut Mihailovin vallinsarvella, monta monituista\nkertaa juonut hänen viiniänsä ja viinaansa, vieläpä oli hänelle\nkaksikymmentä ja puoli ruplaa preferanssivelkaa. Tuntematta vielä sen\nparemmin ruhtinas Galjtsinia, häntä ei haluttanut näyttää olevansa\ntavallisen jalkaväen alikapteenin tuttavia. Hän vain tervehti\nohimennen.\n\n-- No kapteeni, -- sanoi Kalugin, -- koskas taas vallinsarvelle?\nMuistattehan kun tavattiin Schwartzin redutilla -- eikö ollut kuuma?\nvai?\n\n-- Kuuma oli, -- sanoi Mihailov, muistaen kuinka hän sinä yönä\nhiipiessään saartokaivantoa pitkin vallinsarvelle kohtasi Kaluginin,\njoka marssi hänen ohitseen terhakkana miehenä reippaasti kalistellen\nmiekkaansa.\n\n-- Minun olisi oikeastaan mentävä sinne huomenna, mutta meillä on\neräs upseeri sairaana, -- jatkoi Mihailov -- niin että...\n\nHän aikoi kertoa, ettei ollut hänen vuoronsa, vaan kun 8:n komppanian\npäällikkö oli sairaana ja komppaniaan jäisi ainoastaan vänrikki,\nniin hän piti velvollisuutenaan tarjoutua luutnantti Nepshisetskin\nsijaan ja senvuoksi menisi jo tänään vallinsarvelle. Kalugin ei häntä\nkuunnellut.\n\n-- Minusta tuntuu, että piakkoin tapahtuu jotakin -- sanoi hän\nruhtinas Galjtsinille.\n\n-- Mitä niin, ei kai tänään mitään? -- kysyi arasti Mihailov, katsoen\nvuoroin Kaluginiin vuoroin Galjtsiniin.\n\nEi kukaan vastannut. Ruhtinas Galjtsin vain rypisteli kummalla\ntavalla silmäkulmiaan, katsahti sivu hänen lakkinsa ja, oltuaan vähän\naikaa ääneti, virkkoi: -- Uhkea tyttö tuo tuossa punainen huivi\npäässä. Ettekö tunne, kapteeni?\n\n-- Se on asuntoni läheltä, erään matruusin tytär -- vastasi\nalikapteeni.\n\n-- Mennään ja katsellaan oikein kunnollisesti.\n\nJa ruhtinas Galjtsin otti kainaloonsa toiselle puolelle Kaluginin,\ntoiselle alikapteenin, edeltäpäin vakuutettuna siitä, ettei tämä\nvoinut olla tuottamatta jälkimmäiselle suurta tyydytystä, mikä\ntodella olikin aivan oikein.\n\nAlikapteeni oli taikauskoinen ja piti suurena syntinä olla näin\nennen taistelua tekemisissä naisten kanssa; mutta tällä kertaa\nhän tekeytyi aika elostelijaksi, jota ruhtinas Galjtsin ja\nKalugin eivät nähtävästi kumminkaan uskoneet, mikä tavattomasti\nhämmästytti punahuivista tyttöä, joka monta kertaa oli huomannut\nkuinka alikapteeni punastui kulkiessaan hänen ikkunansa ohitse.\nPraskuhin kulki takana ja tuuppi ehtimiseen ruhtinas Galjtsinia\ntehden kaikenlaisia huomautuksia ranskankielellä; mutta kun\nkäytävällä ei sopinut kulkemaan neljää rinnakkain niin täytyi hänen\nkävellä yksin, ja vasta toisessa käänteessä voi ottaa kainaloonsa\nkuuluisan, urhoollisen meriupseeri _Servjaginin_, joka oli lähestynyt\ntakaapäin ja ruvennut puheisiin hänen kanssaan, tahtoen hänkin\nyhtyä _aristokraattien_ piiriin. Kuuluisa urho työnsi iloisesti\njäntevän kelpo kätensä Praskuhinin kainaloon, samaisen Praskuhinin,\njonka kaikki ja Servjaginkin hyvin tiesivät jotenkin _mitättömäksi_\nmieheksi. Kun Praskuhin tehdessään ruhtinas Galjtsinille selkoa\ntuttavuudestaan _tämän_ merimiehen kanssa kuiskasi hänelle, että\nse oli kuuluisa urho, niin ruhtinas Galjtsin, joka eilen oli ollut\nneljännellä vallinsarvella ja nähnyt pommin räjähtävän parinkymmenen\naskeleen päässä itsestään ja joka niinmuodoin piti itseään ainakin\nyhtä suurena uroona ja arveli, että hyvin paljon mainetta saavutetaan\nihan turhasta -- hän ei kiinnittänyt Servjaginiin mitään huomiota!\nAlikapteeni Mihailoville oli niin mieluista kävellä tuossa seurassa,\nettä hän unohti T:stä saapuneen _suloisen_ kirjeen ja synkät\nmietteensä, jotka olivat ahdistelleet häntä nyt ennen vallinsarvelle\nlähtöä. Eikä hän lähtenyt heidän seurastaan ennenkuin he rupesivat\npuhumaan vain keskenään ja karttamaan hänen katsettaan, näin\nhuomauttaen, että hän saattoi mennä matkaansa, ja vihdoin jättivät\nhänet siihen. Alikapteeni oli kuitenkin tyytyväinen, ja mennessään\njunkkari parooni Pesthin ohitse, joka oli viettänyt toissa yön ensi\nkertaa viidennen vallinsarven salalinnotuksessa ja piti itseään nyt\ntämän vuoksi sankarina, hän ei ollenkaan loukkaantunut, kun junkkari\nhuomattavan röyhkeällä tavalla rupesi asentoon ja otti lakin päästään.\n\n\nIV.\n\nVaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kun\nkokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näki\npienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperilla\npaikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatun\nmaton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia,\nlikaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsa\njunkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansa\nkynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaiset\nsaappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, josta\ntörrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula ja\nmuisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansa\nkanssa tykkikaivantoihin.\n\n\"Varmasti kaadun tällä kertaa\", -- ajatteli alikapteeni, -- \"tunnen\nsen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaan\nitse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeään\nkaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa?\nKukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaan\nmies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmasti\nsaan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellytti\nkun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij on\nsairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin risti\nainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih,\n13:han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaan\njonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäs\njos tapahtuisi jotakin, -- onhan kysymyksessä koko rykmentin,\narmeijan kunnia. Minun _velvollisuuteni_ on mennä,... niin pyhä\nvelvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus.\" Alikapteeni unohti ettei\nsellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistus\ntullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle,\neikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana tai\nheikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettä\nvelvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäin\nkehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaan\njäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissa\nkirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukien\najatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainen\nja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha,\njonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessään\nei ollut paikattu).\n\n-- Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat,\nsenkin vetelys! -- sanoi vihaisesti Mihailov.\n\n-- Makaat? -- murahti Nikita: -- saat päivät päästään juosta kuin\nkoira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!\n\n-- Olet taas juovuksissa, näen minä.\n\n-- En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.\n\n-- Vaiti, tolvana! -- karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä.\nJo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oli\nloukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopa\nhemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.\n\n-- Tolvana, tolvana? -- matki palvelija: -- miksi tolvanaksi\nhaukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti on\nhaukkua.\n\nMihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.\n\n-- Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! -- sanoi\nhän lempeällä äänellä. -- Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna olla\npöydällä eläkä siihen koske, -- lisäsi hän punehtuen.\n\n-- Kuulen, herra -- sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinan\nvaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi _omilla rahoillaan_, ja\nräpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.\n\nVaan kun alikapteeni sanoi portailla: \"hyvästi, Nikita!\" niin\nNikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähti\nsuutelemaan herransa kättä. \"Hyvästi, herra!\" sanoi hän nyyhkyttäen.\nVanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut olla\nhänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesi\nlikaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan että\nkyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavat\npäälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi jo\nsadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensä\noli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsä\noli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen)\nj.n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännän\ntytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vielä\nriitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.\n\n\"Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi\" -- mietiskeli itsekseen\nalikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansa\nkanssa vallinsarvea. -- \"Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vai\ntuohon?\" -- puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansa\nja rintaansa, -- \"Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisi\nkierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!\"\n\nAlikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisesti\ntykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosen\npimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksen\nsuojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloin\nmeikäläisten milloin _sen_ puolella leimaus ja loistava pomminputki\npiirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommit\nputoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä,\nmissä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa,\nhaukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman\nnukkumaan.\n\n\nV.\n\nRuhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota ei\nkukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan joka\nyhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivät\nnyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.\n\n-- No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, -- virkkoi\nKalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseen\npehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollannin\npalttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: -- kuinkas hän sitten joutui\nnaimisiin?\n\n-- Sepä oli hassua veliseni! _je vous dis, il y avait un temps, on\nne parlait que de ca à Petersbourg_[1] -- sanoi nauraen ruhtinas\nGaljtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaa\nlähelle Kaluginia-- kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkoja\nmyöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaan\njotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitä\nhuvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinas\nGaljtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivat\nasettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalat\nilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äsken\nbulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys,\njolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissään\nhe olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin,\nherttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisia\nvirkatovereita ja tuttavia.\n\n-- Mitä Maslovskista?\n\n-- Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?\n\n-- Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vasta\nkoulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi -- ratsumestariko?\n\n-- Oo, jo aikoja sitten.\n\n-- Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?\n\n-- Ei, hyljännyt on... j.n.e. samaan tapaan.\n\nSitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiosti\nerään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättä\nlaulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiin\njatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.\n\nPalvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisella\ntarjottimella.\n\n-- Tarjoa ruhtinaalle, -- sanoi Kalugin.\n\n-- Onpa kummallista ajatella, -- virkkoi Galjtsin, ottaen teelasin\nja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa on\npianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että totta\nvie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.\n\nJos tällaistakaan näin ei vielä olisi, -- virkkoi kaikkeen tyytymätön\nvanha everstiluutnantti: -- niin kerrassaan sietämätöntä olisikin\ntämä alituinen odotus että jotain tapahtuu... nähdä joka päivä\ntapettavan ja tapettavan -- loppumattomiin -- jos sitten vielä\ntäytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. --\n\n-- Entäs meidän jalkaväen upseerimme, -- sanoi Kalugin, -- jotka\nelävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövät\nsotamiehen ruokaa, -- entäs he sitten.\n\nHekö? Totta on, etteivät he kymmeneen päivään muuta paitaa, vaan he\novatkin sankareita, ihmeellisiä miehiä.\n\nSamassa astui sisään jalkaväenupseeri.\n\n-- Minä... minulla on käsky... voisinkohan puhutella ken... hänen\nylhäisyyttään kenraali N:n lähettinä? -- kysyi hän ujosti, kumartaen.\n\nKalugin nousi, mutta vastaamatta upseerin tervehdykseen kysyi\nloukkaavan kohteliaasti ja väkinäinen virallinen hymy huulillaan,\neikö _hänen_ sopisi hieman odottaa ja pyytämättä häntä istumaan ja\nluomatta häneen sen enempää huomiota kääntyi Galjtsinin puoleen ja\nrupesi puhumaan ranskaa, niin ettei upseeri poloisella, joka oli\njäänyt yksin seisomaan keskelle huonetta, ollut aavistustakaan, miten\npienuudessaan olla, mitä tehdä.\n\n-- Asia olisi erittäin tärkeä -- sanoi upseeri hetkisen vaitiolon\njälkeen.\n\n-- Ahaa! no sitten tehkää hyvin, -- sanoi Kalugin, pani sinellin\npäälleen ja saattoi häntä ovelle.\n\n-- _Eh bien, messieurs, je crois, que cela chauffera cette nuit_,[2]\n-- sanoi Kalugin, tultuaan kenraalin luota.\n\n-- No? mitä? uloshyökkäyskö? rupesivat kaikki kyselemään.\n\n-- En vielä tiedä -- saatte itse nähdä, vastasi Kalugin\nsalaperäisesti hymyillen.\n\n-- Minun päällikköni on vallinsarvella, täytynee siis minunkin tästä\nlähteä, -- sanoi Praskuhin, sitoen miekan vyölleen.\n\nKukaan ei vastannut; hänen kai piti itse tietää, mennäkö vai olla\nmenemättä.\n\nPraskuhin ja Neferdov nousivat lähteäkseen kukin määräpaikalleen:\n\"Jääkää hyvästi, hyvät herrat! Näkemiin, hyvät herrat! Vielä tänä\nyönä tavataan!\" huusi Kalugin ikkunasta, kun Praskuhin ja Neferdov\nkumartuneina kasakansatulassaan nelistivät ohitse. Kasakkahevosten\nkavionkapse hiljeni pian pimeällä kadulla.\n\n-- _Non, dites moi, est-ce qu'il y aura veritablement quelque chose\ncette nuit_,[3] sanoi Galjtsin, venyen Kaluginin kanssa ikkunalla ja\nkatsellen pommeja, jotka kohosivat ilmaan vallinsarvien yläpuolella.\n\n-- Sinulle voin sen kertoa, näetkös... olethan ollut vallinsarvilla?\n(Galjtsin nyökkäsi myöntävästi, vaikka oli ollut vain yhden kerran\nneljännellä vallinsarvella.) -- Vastapäätä meidän lunettiamme oli\nsaartokaivanto, -- ja Kalugin, joka mielestään oli sota-asioihin\nhyvin perehtynyt, vaikkei ollutkaan mikään erikoistuntija, rupesi\nhieman sekavasti ja linnotustieteellisiä termejä sotkien kertomaan\nmeikäläisten ja vihollisten varustustöistä ja aiotun taistelun\nsuunnitelmasta.\n\n-- Vaan nyt ruvetaan ampua paukuttelemaan tykkikaivantojen\nseutuvilla. Ohoo, onkohan se meidän vai _sen?_ nyt räjähti, --\nhuudahtivat he venyen ikkunalla, ja katsellen tulijuovia, joita\nilmassa risteilevät pommit piirtelivät, laukausten leimauksia, jotka\ntuokioksi valaisivat tummansinisen taivaan, ja valkeita savutupruja,\nsekä kuunnellen kiihtymistään kiihtyvää ammuntaa.\n\n-- _Quel charmant coup d'oeil!_[4] eikö totta? -- virkkoi Kalugin,\nkohdistaen vieraansa huomion tähän todellakin kauniiseen näytelmään.\n-- Näetkös välistä ei erota tähtiä pommeista.\n\n-- Niin, minä luulinkin tuota tuolla tähdeksi, vaan nyt se putosi...\nkas! ja räjähti. Entäs tuo suuri tähti -- mikä sen nimi onkaan? sekin\non ihan kuin pommi.\n\n-- Näetkös, minä olen jo niin tottunut noihin pommeihin, että varmaan\nnäen tästälähin Venäjän tähtikirkkaina öinä vain paljaita pommeja\ntaivaalla; niin siihen tottuu.\n\n-- Vaan eiköhän minun sentään pitäisi mennä tähän hyökkäykseen? --\nvirkkoi ruhtinas Galjtsin hetkisen vaitiolon jälkeen.\n\n-- Elä toki, veliseni, sellaista ajattele; enkä minä sinua vielä\npäästäkään, -- vastasi Kalugin. -- Kylläpähän kerkiät, veliseni!\n\n-- Oikein tottako? Sinä ajattelet siis, ettei minun tarvitse mennä,\nniinkö...\n\nSamassa rupesi siltä suunnalta, mihin nämä herrat katselivat, tykin\njyminän ohella kuulumaan hirmuista kiväärin pauketta, ja tuhansia\npikku tulia leimahteli yhtä mittaa pitkin koko linjaa.\n\nKas vain, nyt se vasta tosi tulee...! sanoi Kalugin.\n\n-- Tuota kiväärin rätinää minä en voi kuunnella kylmäverisesti: se\nihan tunkee sieluun. Nyt _hurraavat!_ -- lisäsi hän, kuunnellen\nkaukaista jatkuvaa tuhanten äänten pauhinaa: \"a--a--aa\", joka vyöryi\nhänen kuuluviinsa vallinsarvelta.\n\n-- Ketkä hurraavat? hekö vai meikäläiset?\n\n-- En tiedä; mutta käsikahakkaan on jo ruvettu, koska ammunta on\ntauonnut.\n\nSamassa ajaa karahutti eräs upseeri kasakka mukanaan pihalle ja\nhyppäsi ikkunan alla hevosen selästä.\n\n-- Mistä?\n\n-- Vallinsarvelta. Kenraalia tarvitaan.\n\n-- Tulkaa. No mitä?\n\n-- Ryntäsivät tykkikaivantoihin... valtasivat... Ranskalaiset toivat\nsuunnattomia varajoukkoja... hyökkäsivät meidän kimppuumme... meitä\noli vain kaksi pataljoonaa, -- puhui hengästyneenä sama upseeri, joka\noli käynyt illalla, ja vaikka töin tuskin sai hengitetyksi astui\nkuitenkin aivan tyynesti ovelle.\n\n-- Mitä, peräydyittekö? -- kysyi Galjtsin.\n\n-- Emme, -- vastasi upseeri vihaisesti: -- Parahiksi saapui\npataljoona lisää -- hyökkäys torjuttiin; mutta rykmentin päällikkö ja\nmonta upseeria kaatui, olen saanut käskyn pyytää lisäväkeä...\n\nNäin sanoen hän meni Kaluginin kanssa kenraalin luo, jonne me emme\nhäntä kumminkaan seuraa.\n\nViiden minuutin kuluttua istui Kalugin jo kasakkahevosensa selässä\ntaaskin tuolla erityisellä puolikasakkamaisella tavalla, jota kuten\nolen huomauttanut, kaikki ajutantit pitävät jostain syystä erityisen\nmiellyttävänä, ja ratsasti hiljaista ravia vallinsarvelle, viemään\nperille muutamia käskyjä ja odottamaan tietoja taistelun lopullisesta\ntuloksesta; mutta ruhtinas Galjtsin, ollen tuollaisessa painostavassa\nmielenkuohussa, jonka lähellä riehuva taistelu tavallisesti synnyttää\nsivultakatsojassa, lähti kadulle ja rupesi ilman mitään päämäärää\nastumaan edestakaisin.\n\n\nVI.\n\nSotamiehet kantoivat paareilla ja taluttivat kainalosta\nhaavottuneita. Kadulla oli pilkko pimeä, vain siellä täällä näkyi\nvaloa sairaalan ikkunoista tai yötä istuvien upseerien huoneesta.\nVallinsarvilla vyöryi sama tykinjyske ja kiväärinpauke, ja samat\ntulet leimahtelivat tummalla taivaalla. Tuontuostakin kuului\nkavionkapsetta, kun lähetit ratsain karahuttivat ohitse, haavottuneen\nvoihkaus, paarin kantajien askeleita ja puhetta ja pelästyneiden\nnaisten puheensorinaa, jotka olivat tulleet portaille katselemaan\nammuntaa.\n\nViime mainittujen joukossa oli myöskin tuttavamme Nikita ja vanha\nmatruusin eukko, jotka jo olivat sopineet keskenään, sekä akan\nkymmenvuotias tytär. \"Herra Jumala, Pyhä Jumalan Äiti!\" puhui\nitsekseen huokaillen akka katsellen pommeja, jotka kuin tulipallot\nlentelivät puolelta toiselle: \"-- noita hirmuja, voi noita hirmuja!\nY--hy--hyy! Ei ollut tällaista ensimmäisessäkään pommituksessa. Kas\nmissä halkesi kirottu, ihan meidän talomme päällä esikaupungissa.\"\n\n-- Ei, kauempana se oli, Arinka-tädin puutarhaan ne kaikki\nputoilevat, -- sanoi tyttö.\n\n-- Ja missä, missä on nyt minun isäntäni? -- puhua leperteli Nikita,\nvielä hieman humalassa. -- Kuinka ma rakastan sitä mun herraani, en\nmä itsekään tiedä, -- niin rakastan; että jos jumalattomat hänet nyt\ntappavat, josta Herra varjele, niin uskotteko muori kulta, sitten\nen tiedä, mitä mä itselleni teen, Jumal'avita. Sellainen on herra,\nettä kyllä täytyy mun sanoa! Vaihtaisko häntä noihin, jotka tuolla\npelaavat korttia? Nekös sitten, pthyi! Niinpä niin, kyllä täytyy\nmun sanoa! lopetti Nikita osottaen herransa valaistua kamaria,\nmissä alikapteenin poissaollessa junkkari Zhvadtshevskij piti\nkekkerejä saamansa kunniamerkin johdosta vierailleen: aliluutnantti\nUgrovitshille ja aliluutnantti Nepshisetskille, jolla oli nuhaa ja\nkasvot turvoksissa...\n\n-- Kas tähtiä, tähtiä, kuinka ne putoilevat! -- keskeytti Nikitan\nsanoja seuranneen vaitiolon tyttö, katsellen taivaalle: -- tuolla,\ntuolla taas putosi yksi. Mitä varten ne noin, äiti?\n\nIhan mökkini raunioiksi ampuvat, -- sanoi akka huoaten ja vastaamatta\ntytön kysymykseen.\n\n-- Ja kun me sedän kanssa kävimme siellä tänään, äiti, -- jatkoi\nlaulavalla äänellä puheliaaksi käynyt tyttö -- niin suu-uuri lojui\nihan kaapinvieressä; näkyi kuinka se oli puhkaissut eteisen seinän\nja lentänyt sitten kamariin... suuri sellainen, ettei jaksanut\nnostaakaan.\n\n-- Kellä oli mies ja rahaa, muutti -- sanoi akka -- tuon viimeisenkin\ntuparähjän raunioiksi hajottivat. Kas kas kuinka ampuu murhamies,\nHerra Jumala, Herra Jumala!\n\n-- Ja juuri kun meidän piti lähteä, niin yksi pommi le--entää ja\nha--alkee ja viskaa maata y--ympäri ja siltä siltä oli ettei yksi\nsirpale osunut minuun ja setään.\n\n\nVII.\n\nYhä enemmän haavottuneita sekä paareilla että kävellen toinen\ntoistaan tukien ja puhellen kovalla äänellä keskenään, kulki ruhtinas\nGaljtsinin ohitse.\n\n-- Kun ne loikkasivat vallille, veliveikkoset, -- puhui bassoäänellä\neräs pitkä sotamies, jolla oli kaksi kivääriä olalla: -- kun\nloikkasivat ja kirkuivat: \"Allah, Allah\",[5] niin ihan toinen\ntoistensa niskaan kapusivat. Kun tapat yhden, niin toinen sijaan\nkiipeää -- minkäs teet. Oli kuin muurahaisia... Vaan kun hän oli\nkerinnyt näin pitkälle, niin Galjtsin keskeytti:\n\n-- Tuletko vallinsarvelta?\n\n-- Tulen, teidän jalosukuisuutenne!\n\n-- No kuinkas kävi? Kerro.\n\n-- Kuinkako kävi? Tulivat, teidän jalosukuisuutenne, _voimalla_,\nkiipesivät vallille, ja siinä se sitten oli. Kerrassaan voittivat\nmeidät, teidän jalosukuisuutenne.\n\n-- Kuinka, voittivat? Vaan torjuittehan ne toki takaisin?\n\n-- Mitenkäs siinä torjui, kun _se_ koko _voimallaan_ tuli: tappoivat\nkaikki meikäläiset, eikä apua anneta.\n\nSotamies erehtyi, sillä saartokaivanto jäi meille, mutta kummallinen\nseikka on ja sen saattaa jokainen panna merkille: haavottunut\nsotamies pitää aina taistelua menetettynä ja kauhean verisenä.\n\nKuinkas minulle sitten on kerrottu, että ne torjuttiin? -- sanoi\nGaljtsin ärtyisesti -- ehkä ne torjuttiin senjälkeen kun olit\nlähtenyt pois? Kauvanko on siitä kun läksit?\n\n-- Tuokion aikaa, teidän jalosukuisuutenne! -- vastasi sotamies: --\ntuskinpa vain niin kävi, saartokaivanto jäi sille, kerrassaan voitti.\n\n-- No eikös teitä hävetä, kun heititte saartokaivannon? Sehän\non hirmuista! -- sanoi Galjtsin, kiukustuneena sellaisesta\nvälinpitämättömyydestä.\n\n-- Minkäs teit, kun se voimalla! -- murahti sotamies.\n\n-- Niin teidän jalosukuisuutenne, -- puuttui tällöin puheeseen\neräs sotamies paareilta, jotka juuri saapuivat heidän rinnalleen:\n-- täytyihän pakosta heittää kun tappoivat melkein kaikki. Olisipa\nmeillä ollut väkeä, niin emme vainkaan olisi heittäneet mistään\nhinnasta. Mutta minkäs teit? Pistin juuri yhtä hengiltä, niin samassa\nkun iskee minua... o-ooh, keveämmin, pojat, tasaisemmin, tasaisemmin\nkävelkää... o-o-oo -- voihki haavottunut.\n\n-- Näyttääpä tosiaankin siltä kuin liian paljon palaisi väkeä --\nvirkkoi Galjtsin, pysäyttäen taas saman pitkän sotamiehen, joka\nkantoi kahta kivääriä. -- Mitä varten sinä tulet? Hei, pysähdy!\n\nSotamies pysähtyi ja otti vasemmalla kädellä lakin päästään.\n\n-- Mihin menet ja mitä varten? -- huusi Galjtsin ankarasti. -- Lur...\n\nVaan tällöin tultuaan aivan sotamiehen viereen hän huomasi, ettei\nkättä näkynyt oikeanpuolisen rinnusliepeen alta ja että hiha oli\nveressä kyynäspäätä myöten.\n\n-- Haavottunut, teidän jalosukuisuutenne!\n\n-- Miten haavottunut?\n\n-- Tuohon noin, kiväärinkuula se lie ollut, -- virkkoi sotamies,\nnäyttäen kättään: -- vaan tätä täällä en tiedä mikä se pään löi puhki\n-- ja taivuttaen päätään hän näytti verentakelluttamaa tukkaansa\nniskassa.\n\n-- Ja kenen on tuo toinen kivääri?\n\n-- Ranskalaisten tussari, teidän jalosukuisuutenne! Otin sen. Enkä\nolisi sieltä lähtenytkään, ellei tätä sotamiestä olisi täytynyt\nlähteä taluttamaan, muuten olisi kaatunut, kukaties, -- lisäsi\nhän, osottaen sotamiestä, joka kulki vähän matkaa edellä nojautuen\nkivääriin ja vaivaloisesti laahaten ja nostaen vasenta jalkaansa.\n\nRuhtinas Galjtsinia rupesi aiheeton epäluulonsa äkkiä kauheasti\nhävettämään. Hän tunsi punastuvansa, kääntyi poispäin ja kyselemättä\nsen enempää haavottuneilta ja luomatta heihin enää silmäystäkään\nlähti sitomispaikalle.\n\nTöin tuskin päästen portailla tunkeutumaan jalan kulkevien,\nhaavottuneiden sekä paarinkantajain välitse, jotka toivat\nhaavottuneita ja veivät pois kuolleita, Galjtsin astui ensimmäiseen\nhuoneeseen, katsahti ympärilleen ja samassa ehdottomasti kääntyi\ntakaisin ja juoksi kadulle: se oli liian hirmuista.\n\n\nVIII.\n\nSuuri korkea sali, jossa lääkärit kulkivat hämärästi valaisevat\nkynttilät kädessä tarkastaen haavottuneita oli ääriään myöten\ntäynnä. Kantajat toivat lakkamatta uusia haavottuneita, laskivat\nne toinen toisensa viereen lattialle, jossa jo ennestään oli niin\nahdasta että onnettomat tuuppivat ja verellään tahrivat toisiaan,\nja menivät hakemaan yhä uusia. Verilätäköt, joita näkyi tyhjillä\npaikoilla lattialla, satojen ihmisten kuuma hengitys ja kantajien\nhiestys synnyttivät tukahuttavan paasun, ilkeän löyhkän, jossa\nkynttilät himmeästi tuikkivat salin eri kulmilla. Voihkinaa,\nhuokauksia, korinaa, jonka tuon tuostakin keskeytti läpitunkeva\nhuuto, kuului monenmoisena sorinana kautta koko huoneen. _Sisaret_\nrauhallisin kasvoin ja ilmein, vailla tuota tyhjänpäiväistä\nnaisellista, sairaaloisen surkeata sääliä häärivät käytännöllisen\ntoimekkaina milloin siellä milloin täällä ja harpaten haavottuneiden\nyli vilahtelivat veristen sinellien ja paitojen välissä jaellen\nlääkkeitä, vettä, siteitä ja liinannukkaa. Lääkärit käärityin hihoin\nolivat polvillaan haavottuneiden ääressä välskärien pidellessä\nvieressä kynttilää, ja tarkastivat, tunnustelivat ja puikoillaan\npistelivät haavoja, huolimatta kärsivien hirveistä voivotuksista ja\nrukouksista. Eräs lääkäreistä istui ovella, pienen pöydän ääressä ja\nkirjotti Galjtsinin astuessa sisään luetteloonsa jo 532.\n\n-- Ivan Bogajev, sotamies S:n rykmentin 3:sta komppaniasta, _fractura\nfemuris complicata!_ -- huusi toinen salin päästä, koetellen\nruhjoutunutta jalkaa. Kääntäkääpäs hänet.\n\n-- Oo-i, isäni, te olette meidän isämme! -- huusi sotamies, rukoillen\nettei häneen kajottaisi.\n\n-- _Perforatio capitis_.\n\n-- Semen Neferdov, everstiluutnantti N:n jalkaväkirykmentistä.\nHieman kärsivällisyyttä, eversti; ei käy muuten laatuun: heitän\nsikseen -- sanoi kolmas, kaivellen jonkinlaisella koukulla onnettoman\neverstiluutnantin päätä.\n\n-- Ai, ei saa! Voi Jumalan tähden, pian, pian, Jum-a-a-aaa!\n\n-- _Perforatio pectoris_... Sebastian Sereda, sotamies... mistä\nrykmentistä? vaan elkää kirjottako: _moritur_. Kantakaa hänet pois,\n-- sanoi lääkäri, poistuen sotamiehen luota, joka tajuttomana jo\nkorisi.\n\nNelisenkymmentä paarinkantaja-sotamiestä, valmiina kantamaan\nsidottuja sairashuoneeseen ja kuolleita kappeliin, seisoi ovella ja\nkatseli äänetönnä, silloin tällöin raskaasti huoaten tätä näytelmää...\n\n\nIX.\n\nMatkalla vallinsarvelle Kalugin kohtasi paljon haavottuneita, mutta\nkun hän kokemuksesta tiesi, kuinka masentavasti tällainen näky\nvaikuttaa taisteluun menijään, niin hän ei pysähtynyt kyselemään\nheiltä mitään, vaan päinvastoin koetti olla heitä ensinkään\nhuomaamatta. Vuoren juurella tuli häntä vastaan ordonanssi, joka\ntäyttä laukkaa ratsasti vallinsarvelta.\n\n-- Zobkin! Zobkin! pysähtykäähän silmänräpäykseksi.\n\n-- No, mitä?\n\n-- Mistä tulette?\n\n-- Tykkikaivannoilta.\n\n-- No, kuinkas siellä on? kuumako?\n\n-- Uh, hirmuista!\n\nJa ordonanssi nelisti edelleen.\n\nTodellakin, vaikka kiväärin pauke oli laimeaa jatkui tykkituli yhä\nenenevällä kiihkolla ja raivolla.\n\n\"Uh, ilkeätä!\" ajatteli Kalugin, vastenmielisyyttä tuntien, ja\nhänessä heräsi samalla aavistus, hyvin tavallinen tällaisessa\ntilaisuudessa, -- kuoleman ajatus. Mutta Kalugin oli kunnianhimoinen\nja lujahermoinen, sanalla sanoen urhoollinen mies. Hän ei\nantautunut edellisen tunteen valtaan, vaan rupesi rohkaisemaan\nitseään muistellen erästä arvatenkin Napoleonin ajutanttia, joka\ntoimitettuaan käskyt, ratsasti täyttä karkua verisin päin Napoleonin\nluo.\n\n\"_Vous êtes blessé_?\"[6] sanoi hänelle Napoleon. -- \"_Je vous demande\npardon, sire, je suis mort_\",[7] ja ajutantti putosi hevosen selästä\nkuolleena.\n\nTuo näytti hänestä varsin kauniilta, jopa hän mielessään hieman\nkuvitteli olevansakin tuo ajutantti, sitten hän iski ruoskalla\nhevostaan, otti entistä reippaamman _kasakanryhdin_, katsahti\ntaaksensa kasakkaan, joka seisoen jalustimilla ajoi hänen perässään,\nja ratsasti uljaasti sille paikalle, missä oli astuttava hevosen\nselästä. Täällä hän tapasi neljä sotamiestä, jotka kivellä istuen\npolttelivat piippua.\n\n-- Mitä te täällä teette? -- huusi hän heille.\n\n-- Haavottunutta veimme pois, teidän jalosukuisuutenne, ja istahdimme\nvähän huokaamaan, -- vastasi heistä muuan, piilottaen piipun selkänsä\ntaakse ja ottaen lakin päästään.\n\n-- Vai vielä huokaamaan! -- mars paikoillenne. Ja hän lähti heidän\nkanssaan saartokaivantoa pitkin vuorelle kohdaten joka askeleella\nhaavottuneita. Noustuaan vuorelle, hän kääntyi vasemmalle ja\nkuljettuaan vielä muutamia askeleita, huomasi olevansa ihan\nyksin. Aivan hänen lähellään suhahti pommin pirstale iskien\nsaartokaivantoon. Toinen pommi kohosi ilmaan edessäpäin ja näytti\nlentävän suoraan häntä kohti. Äkkiä valtasi hänet kauhu, hän juoksi\nminkä jaksoi nelisen askelta ja heittäytyi pitkälleen maahan. Vaan\nkun pommi räjähtikin kaukana, suuttui hän hirmuisesti itseensä, nousi\nylös ja katseli ympärilleen oliko kukaan nähnyt hänen keikahdustaan,\nvaan ketään ei näkynyt.\n\nKun kauhu kerran on vallannut mielen, ei se pian anna sijaa toisille\ntunteille. Hän, joka aina oli kerskannut, ettei milloinkaan edes\nkumarru, kiiruhti, nyt nopein askelin ja miltei ryömien pitkin\nsaartokaivantoa: \"Uh! ei tämä ole hauskaa!\" ajatteli hän samassa\nkompastuen -- \"auttamatta kaadun\", -- ja tuntien kuinka hengitys\nkävi raskaaksi ja hiki valui pitkin koko ruumista hän ihmetteli omaa\nitseään, mutta ei enää yrittänytkään voittaa kauhuntunnettaan.\n\nÄkkiä kuului askeleita hänen edessään. Hän oikaisi itsensä\nnopeasti suoraksi, nosti päänsä pystyyn, ja reippaasti kalistellen\nmiekkaansa, lähti menemään, mutta hitaammin kuin äsken. Hän ei enää\ntuntenut itseään samaksi mieheksi. Kun hän kohtasi vastaantulijat,\nerään sapööriupseerin ja matruusin, ja edellinen huusi hänelle:\n\"Heittäytykää maahan!\" osottaen loistavaa pistettä, joka yhä\nloistavampana, yhä nopeammin lähestyen jymähti maahan lähellä\nsaartokaivantoa, niin hän vain hiukan ja pelästyttävän huudon\nvaikutuksesta tahtomattaan taivutti päätään ja kulki edelleen.\n\n-- Kas, tuopas vasta rohkea! -- sanoi matruusi, joka aivan\nlevollisena oli katsellut putoavaa pommia, ja kokeneen silmällä\nsamassa laskenut, etteivät sen sirpaleet voi kantaa saartokaivantoon\nasti: -- kun ei tahdo heittäytyä maahan.\n\nVain muutamia askeleita oli Kaluginin enää kuljettava pienen aukeaman\nyli, tullakseen vallinsarven komentajan salalinnotukseen, kun hänen\nmielensä taas sumentui ja hänet yllätti tuo tyhmä kammo; sydän alkoi\ntykyttää rajummin, veri syöksähti päähän ja hänen täytyi tehdä\nponnistus voittaakseen itsensä ja juostakseen salalinnotukseen.\n\n-- Kuinka olette niin hengästynyt? -- sanoi kenraali, kun Kalugin oli\nilmottanut käskyt.\n\n-- Kävelin hyvin nopeasti, teidän ylhäisyytenne!\n\n-- Haluatteko lasin viiniä?\n\nKalugin tyhjensi lasillisen viiniä ja sytytti paperossin. Taistelu\noli jo lakannut; vain voimakas tykkituli jatkui molemmin puolin.\nSalalinnotuksessa istui vallinsarven komentaja, kenraali N. ja\nvielä noin kuusi muuta upseeria, niiden joukossa myös Praskuhin,\npuhellen taistelun yksityiskohdista. Istuessaan tässä mukavassa,\nvaaleansinisillä tapeteilla paperoidussa huoneessa, jossa oli sohva,\nsänky, pöytä papereineen, seinäkello ja pyhimyksen kuva, jonka edessä\npaloi lamppu, -- silmäillessään näitä asumuksen merkkejä ja kyynärän\npaksuisia parruja, jotka muodostivat välikaton ja kuunnellessaan\nammuntaa, joka salalinnotuksessa tuntui varsin heikolta, Kalugin\nei ollenkaan voinut käsittää, kuinka hän kaksi kertaa oli antanut\ntuollaisen anteeksiantamattoman heikkouden vallata itsensä. Hän\nsuuttui itseensä ja häntä halutti antautua vaaroihin uudelleen\nkoetellakseen itseään.\n\n-- Kuinka iloissani olen siitä, että olette täällä, kapteeni, virkkoi\nhän eräälle esikuntaupseerin sinelliin puetulle meriupseerille,\njolla oli pitkät viikset ja Yrjönristi ja joka tuli tähän aikaan\nsalalinnotukseen pyytämään kenraalilta työmiehiä korjauttaakseen\npatterillaan kaksi sortunutta ampuma-aukkoa. -- Kenraali käski minun\ntiedustella, -- jatkoi Kalugin, kun patterin komentaja oli lakannut\npuhumasta kenraalin kanssa: -- voitteko tykeillänne ampua raehauleja\nsaartokaivantoon?\n\n-- Vain yhdellä tykillä, -- vastasi kapteeni jurosti.\n\n-- Lähdetäänhän kuitenkin katsomaan. Kapteeni rypisti kulmiaan ja\nmörähti vihaisesti.\n\n-- Olen seisonut siellä koko yön ja tulin edes vähän huokaamaan,\n-- sanoi hän: -- ettekö voi lähteä yksin? Siellä kyllä apulaiseni,\nluutnantti Kartz, näyttää teille kaikki.\n\nKapteeni oli jo kuusi kuukautta komentanut tätä mitä vaarallisinta\npatteria, ja oli piirityksen alusta alkaen, kun ei salalinnotuksia\nvielä ollut, elänyt vallinsarvella ja oli urhoollisuudestaan kuuluisa\nmerimiesten kesken. Siksipä hänen kieltäytymisensä erityisesti\nällistytti ja ihmetytti Kaluginia. \"Sellainen se on maine!\" ajatteli\nhän.\n\n-- No, sitten lähden yksin, jos sallitte, -- sanoi hän hieman\nivallisesti kapteenille, joka ei kuitenkaan näyttänyt hänen sanojansa\nhuomaavankaan.\n\nMutta Kalugin ei ottanut lukuun, että hän kaiken kaikkiaan oli\nuseampina eri kertoina viettänyt noin viisikymmentä tuntia\nvallinsarvilla, kun taas kapteeni oli elänyt siellä kuusi kuukautta.\n\nKaluginia kiihotti vielä turhamaisuus, halu loistaa, palkinnon ja\nmaineen toivo ja vaaran hurmaus; kapteenikin oli kokenut samaa:\nensin ylvästellyt, näytellyt urhoollista ja uhkarohkeaa, toivonut,\njopa saanutkin palkintoja ja mainetta, vaan nyt olivat jo kaikki\nnämä kiihottimet menettäneet häneen nähden tehonsa ja hän katseli\nasioita toisella tavalla, täytti täsmällisesti velvollisuutensa,\nja hyvin ymmärtäen, kuinka helposti hän voi menettää henkensä, ei\nenää, oltuaan kuusi kuukautta vallinsarvilla, antautunut vaaraan\nilman pakottavaa välttämättömyyttä; niin että nuori luutnantti, joka\nviikko sitten oli astunut toimeen patterilla ja nyt näytteli sitä\nKaluginille, ihan turhanpäiten kurottautuen tämän kanssa kilpaa\nampuma-aukosta, ja kiiveten ampumapenkereelle, näytti Kaluginin\nmielestä kymmenen kertaa kapteenia urhoollisemmalta.\n\nTarkastettuaan patterin ja lähdettyään takaisin salalinnotukselle,\nKalugin törmäsi pimeässä yhteen kenraalin kanssa, joka\nordonansseineen oli menossa tähystystorniin.\n\n-- Ratsumestari Praskuhin! -- sanoi kenraali: -- tehkää hyvin ja\nmenkää oikeanpuoleiseen tykkikaivantoon ja sanokaa M:n rykmentin\ntoiselle pataljoonalle, joka on siellä työssä, että jättää työnsä\nja hiljaa ja melutta lähtee sieltä ja yhtyy rykmenttiinsä, joka on\nvaraväkenä vuoren juurella... Ymmärrättekö? itse johdattakaa ne\nrykmenttiinsä.\n\n-- Ymmärrän, herra kenraali.\n\nJa Praskuhin lähti juoksemaan minkä kerkisi tykkikaivannolle päin.\n\nAmmunta alkoi harveta.\n\n\nX.\n\n-- Onko tämä M:n rykmentin toinen pataljoona? -- kysyi Praskuhin,\nsaapuen juosten paikalle ja törmäten yhteen sotamiesten kanssa, jotka\nkantoivat maata säkeissä.\n\n-- On kyllä.\n\n-- Missä on päällikkö?\n\nMihailov otaksui, että kysyttiin komppanian päällikköä, ryömi\nkuopastaan ja, luullen Praskuhinia päälliköksi, lähestyi häntä käsi\nlakinlipulla.\n\n-- Kenraali käski teitä... suvaitkaa lähteä... mitä pikimmin... mutta\nennen kaikkea hyvin hiljaa... takaisin... ei takaisin, vaan varaväen\nluo, -- sanoi Praskuhin, katsellen vinoon vihollisen tulien suuntaan.\n\nTunnettuaan Praskuhinin laski Mihailov kätensä alas ja päästyään\nperille mistä oli kysymys, antoi käskyn ja pataljoonassa syntyi\nelämää. Kiväärit koottiin, sinellit vedettiin ylle ja lähdettiin\nliikkeelle.\n\nKen ei ole kokenut, se ei voi kuvitella mielessään nautintoa, jota\nihminen tuntee lähtiessään kolme tuntisen pommituksen jälkeen\nsellaisesta vaarallisesta paikasta kuin tykkikaivanto on. Mihailov,\njoka näinä kolmena tuntina oli jo monta kertaa ja syystä kyllä\npitänyt loppuaan varmana, oli kerinnyt tottua siihen vakaumukseen,\nettä hän auttamatta kaatuu, ja ettei hän enää kuulu tähän maailmaan.\nSiitä huolimatta saattoi hän vain suurella vaivalla hillitä jalkansa\njuoksemasta, kun hän komppanian etunenässä rinnan Praskuhinin kanssa\nlähti tykkikaivannoista.\n\n-- Näkemiin, -- sanoi hänelle majuri, joka jäi sinne komentamaan\ntoista pataljoonaa ja jonka kanssa he olivat yhdessä syöneet juustoa\nistuen kuopassa rintavarustuksen suojassa, -- ja onnellista matkaa.\n\n-- Teillekin toivotan onnea pitämään puolianne. Nyt näyttää\nhiljenevän.\n\nVaan tuskin oli hän kerinnyt sen sanoa, kun vihollinen, huomattuaan\nvarmaankin liikettä tykkikaivannoissa, alkoi ampua yhä taajemmin.\nMeikäläiset rupesivat vastaamaan, ja voimakas tykkituli alkoi\nuudelleen. Tähdet tuikkivat korkealla, vaan himmeinä taivaalla.\nYö oli pilkkosen pimeä; vain laukausten leimaukset ja pommien\nräjähdykset valaisivat silmänräpäykseksi esineet. Sotamiehet\nmarssivat nopeasti ja äänettöminä, ehättäen tahtomattaan ohi toinen\ntoisensa. Kuului vain heidän tahdikas astuntansa kuivalla tiellä läpi\nammunnan taukoamattoman jyminän, pistimien kilahdukset toisiinsa\nja jonkun sotamiespoloisen huokaus ja rukous: \"Herra Jumala, Herra\nJumala, mitähän tuo on.\" Toisinaan kuului haavottuneen voihkaus ja\nhuuto: \"Paarit tänne!\" (Komppaniasta, jota Mihailov komensi, tappoi\nyksin tykkituli 26 miestä sinä yönä.) Salama välähti kaukana pimeällä\ntaivaanrannalla, vahtisotamies huusi vallinsarvelta: \"ty-ykki!\"\nja kanuunankuula suhahti yli komppanian, upposi maahan ja viskeli\nylt'ympäri kiviä.\n\n\"Hitto vie! kuinka hitaasti ne kulkevat\", ajatteli Praskuhin,\nkatsellen yhtä mittaa taakseen harpatessaan Mihailovin rinnalla.\n\"Onpa todentotta parempi, että juoksen edellä: johan käskyn\ntoimitin... Vaan enpähän: voivat sitten kertoa, että olen pelkuri.\nTuli mitä tuli: rivissä kuljen.\"\n\n\"Vaan miksikähän se minua seuraa\", -- ajatteli puolestaan Mihailov,\n-- \"niin usein kuin vain olen pannut merkille, tuo hän aina mukanaan\nonnettomuutta. Kas, tuo taitaa lentää suoraan tänne.\"\n\nKuljettuaan muutaman sata askelta he kohtasivat Kaluginin, joka\nreippaasti kalisuttaen miekkaansa meni tykkikaivannoille kenraalin\nkäskystä tiedustelemaan kuinka työt siellä edistyivät. Mutta kun\nhän tapasi Mihailovin, niin hän tuli ajatelleeksi, ettei hänen\ntarvitsekaan tässä kauheassa tulessa mennä perille saakka, jota ei\noltu käskettykään, vaan hän saattaisi kysellä kaikki juurtajaksain\nupseerilta, joka juuri tuli sieltä. Ja kun Mihailov sitten oli\nkertonut töistä aivan tarkalleen, niin Kalugin, kuljettuaan heidän\nkanssaan vielä vähän matkaa, kääntyi salalinnotukseen johtavaan\nsaartokaivantoon.\n\n-- No mitä uutta? -- kysyi upseeri, joka söi illallista yksin\nhuoneessa.\n\n-- Eipä juuri mitään; kahakka taitaa jo olla lopussa.\n\n-- Lopussako? ei suinkaan, kenraali lähti äsken taas tähystystorniin.\nTuli vielä yksi rykmentti. Siinäpäs se on... kuuletteko? Taas alkavat\nkivääreillä. Elkää menkö. Miksikä te menisitte? -- lisäsi upseeri,\nhuomattuaan Kaluginin liikkeen.\n\n\"Kyllähän minun oikeastaan pitäisi välttämättä siellä olla\" -- tuumi\nitsekseen Kalugin, -- \"mutta olenhan minä tänään jo monta kertaa\npannut henkeni vaaraan. Ammunta on hirmuinen.\"\n\n-- Ja parempihan onkin niitä odottaa täällä, -- virkkoi hän.\n\nParinkymmenen minuutin kuluttua kenraali palasi lähimpien upseeriensa\nseurassa; niiden joukossa oli junkkari parooni Pesthkin, vaan ei\nPraskuhinia. Meikäläiset olivat takaisin vallanneet ja miehittäneet\ntykkikaivannot.\n\nSaatuaan seikkaperäiset tiedot taistelusta, Kalugin lähti Pesthin\nkanssa salalinnotuksesta.\n\n\nXI.\n\n-- Teidän sinellinne on veressä: Ettehän vain ole ollut\nkäsikahakassa? -- kysyi häneltä Kalugin.\n\n-- Uh, sepä oli hirmuista! ajatelkaahan... Ja Pesth alkoi kertoa,\nkuinka oli johdattanut komppaniaansa, kuinka komppanian päällikkö oli\nkaatunut, kuinka oli pistänyt ranskalaisen hengiltä ja kuinka ilman\nhäntä olisi jouduttu tappiolle.\n\nKertomuksen pääkohdat, nimittäin että komppanian päällikkö oli\nkaatunut ja että Pesth oli tappanut erään ranskalaisen, olivat totta;\nmutta yksityisseikkoja kertoessaan junkkari kerskaili ja pani omiaan.\n\nHän ei kerskaillut tahallaan, sillä hän oli koko taistelun ajan ollut\nkuin huumauksessa ja horroksissa siinä määrin, ettei hänellä ollut\noikein selvillä missä, milloin ja kelle kaikki oli tapahtunut. Hyvin\nymmärrettävästi hän koetti tuoda näitä yksityiskohtia esiin itselleen\nedulliselta puolelta. Vaan todellisuudessa oli käynyt näinikään.\n\nPataljoona, johon junkkari oli komennettu ottamaan osaa hyökkäykseen,\nseisoi noin pari tuntia tulessa jonkun matalan muurin vieressä;\nsitten pataljoonan päällikkö sanoi rintamassa jotakin, --\nkomppanian päälliköt alkoivat toimia, pataljoona lähti liikkeelle\nrintavarustuksen takaa ja kuljettuaan noin sata askelta, pysähtyi\njärjestyen komppaniakolonneihin. Pesth sai paikkansa oikealla\nsiivellä toisessa komppaniassa.\n\nOlematta vähääkään selvillä siitä, missä oli ja minkä vuoksi, jäi\njunkkari paikalleen ja pidättäen tahtomattaan hengitystään kylmien\nväreiden kulkiessa selkää pitkin katseli tajuttomasti eteensä pimeään\netäisyyteen ja odotti jotain kauheaa. Ei häntä juuri pelottanut,\nsillä ammunta oli tauonnut, vaan muuten tuntui niin vieraalta ja\nkummalta olla täällä kedolla linnotuksen ulkopuolella. Taas sanoi\npataljoonan komentaja jotain rintamassa, taas rupesivat upseerit\npuhumaan kuiskaten, antaen käskyjään, ja ensimmäisen komppanian\nmuodostama musta muuri vajosi äkkiä näkyvistä. Oli annettu käsky\nheittäytyä maahan. Toinen komppania heittäytyi myöskin maahan,\njolloin Pesth satutti kätensä johonkin piikkiin. Vain toisen\npataljoonan päällikkö jäi yksin seisomaan. Hänen matala haahmonsa\npaljastetuin miekoin, jota hän heilutteli taukoomatta puhuen, liikkui\nkomppanian edessä.\n\n-- Pojat! urheina minun rinnallani, kuulkaa! Elkää kiväärillä ampuko,\nvaan pistimistä antakaa niille lurjuksille. Kun minä huudan \"hurraa\",\nniin eteenpäin joka mies -- se muistakaa!... näyttäkäämme niille,\nelkäämme itseämme häväiskö, niinhän, pojat? Tsaari-taattomme puolesta!\n\n-- Mikä on komppanian päällikkömme nimi? -- kysyi Pesth junkkarilta,\njoka makasi hänen vieressään: -- kuinka hän on urhoollinen!\n\n-- Niin on, sekä taistelussa että muualla... -- vastasi junkkari. --\nHänen nimensä on Lisinkovskij.\n\nTällöin välähti äkkiä tulenliekki aivan komppanian edessä. Kajahti\njyrähdys, joka huumasi koko komppanian, korkealla ilmassa surisivat\nkivet ja pirstaleet, noin viidenkymmenen sekunnin kuluttua putosi\nmaahan kivi katkaisten erään sotamiehen jalan. Se oli korokkeelta\nammuttu pommi ja sen putoaminen keskelle komppaniaa todisti, että\nranskalaiset olivat huomanneet kolonnan.\n\n-- Vai pommeja viskelet!... Varrohan kun pääsemme kimppuusi, niin\nsaat maistaa kolmisärmäistä venäläistä pistintä, kirottu! -- puhui\nkomppanian päällikkö niin kovalla äänellä, että pataljoonan päällikön\ntäytyi käskeä häntä vaikenemaan ja pitämään vähemmin melua. Heti\nsenjälkeen nousi ensimmäinen komppania pystyyn ja sen perästä toinen.\nKomennettiin kiväärit tanaan ja pataljoona lähti eteenpäin. -- Pesth\noli niin pelon vallassa, ettei ollenkaan muistanut kauanko tätä\nkesti, minne meni ja kuka mikin oli. Hän kulki kuin juovuksissa.\nMutta äkkiä välähti joka puolelta miljoonia tulia, jokin suhahti\nja ryskyi. Hän huudahti ja alkoi juosta jonnekin, koska kaikki\nmuutkin huusivat ja juoksivat. Sitten hän kompastui ja kaatui jonkin\npäälle. Se oli komppanian päällikkö (joka oli tullut haavotetuksi\nkomppaniansa etunenässä ja luullen junkkaria ranskalaiseksi tarttui\nhänen jalkaansa). Sittenkuin hän oli kiskaissut irti jalkansa ja\nnoussut pystyyn, karkasi pimeässä hänen selkäänsä joku ja oli vähällä\nlyödä hänet jälleen kumoon; joku toinen kiljasi: \"Pistä hengiltä!\nmitä katselet!\" Joku otti kiväärin ja survaisi pistimen johonkin\npehmeään. _\"Ah Dieu!\"_ kirkaisi joku kammottavalla, läpitunkevalla\näänellä, ja silloin vasta Pesth huomasi pistäneensä kuoliaaksi\nranskalaisen. Kylmä hiki valui pitkin koko hänen ruumistaan, häntä\npuistatti kuin horkassa ja hän heitti kiväärin kädestään. Mutta\nsitä kesti vain tuokion; samassa hänen päähänsä pälkähti, että hän\non sankari. Hän sieppasi taas kiväärin, ja kilvan toisten kanssa\nhuutaen \"hurraa!\" juoksi kuolleen ranskalaisen luota. Juostuaan\nparisenkymmentä askelta hän saapui saartokaivannolle. Siellä olivat\nmeikäläiset ja pataljoonan päällikkö.\n\n-- Minä pistin yhden kuoliaaksi! -- sanoi hän pataljoonan päällikölle.\n\n-- Tepä urhea poika, parooni!\n\n\nXII.\n\n-- Vaan tietäkääs, kun Praskuhin on kaatunut, -- sanoi Pesth\nsaattaessaan Kaluginia, joka oli kotiin menossa.\n\n-- Se ei voi olla mahdollista!\n\n-- Miksikä ei: itse näin.\n\n-- Jääkää nyt hyvästi: minun täytyy kiirehtiä.\n\n\"Olen hyvin tyytyväinen\", -- ajatteli Kalugin kotia palatessaan, --\n\"ensi kertaa oli minulle vuorollani onni myötäinen. Mainio asia:\nolen eheänä elossa, saan loistavan suosituksen ja kultaisen miekan\nvarmasti. Ja onhan se ansiosta.\"\n\nSelostettuaan kenraalille kaikki niinkuin pitikin, hän meni\nhuoneeseensa, jossa jo aikaa sitten palannut ruhtinas Galjtsin häntä\nodotteli, lukien kirjaa, jonka oli löytänyt Kaluginin pöydältä.\n\nIhmeellisellä nautinnolla tunsi Kalugin taas olevansa kotona\nturvassa ja saatuaan yöpaidan ylleen kertoi vuoteessa viruen\nGaljtsinille juurtajaksain taistelusta, esittäen kaikki seikat\nhyvin luonnollisesti ja niinpäin, että ne todistivat kuinka kyvykäs\nja urhoollinen upseeri hän, Kalugin, oli, -- jota oli tarpeeton\nhuomauttaa, koskapa kaikki tiesivät sen ilmankin, eikä kellään\nollut vähintäkään oikeutta eikä syytä sitä epäillä, lukuunottamatta\nkenties ratsumestari Praskuhin-vainajaa, joka, vaikka olikin pitänyt\nsuurena kunniana käydä käsikynkässä Kaluginin kanssa, oli vielä eilen\nsalaisuutena kertonut eräälle ystävälleen, että Kalugin on kyllä\nmainio mies, vaan näin meidän kesken sanoen, pelkää vallinsarvelle\nmenoa kuin kuolemaa.\n\nTuskin oli Praskuhin, joka yhä kulki rinnan Mihailovin kanssa,\neronnut Kaluginista ja tunsi turvallisemmille paikoille tullessaan jo\nhieman elpyvänsä, kun hän näki kirkkaan salaman leimahtavan takanaan\nja kuuli vahtisotamiehen huudon: \"mörssäri!\" ja takanaan-kulkevan\nsotamiehen sanat: \"suoraan vallinsarvelle lentää!\"\n\nMihailov katsahti taakseen. Loistava piste näytti kohonneen\nkorkeimmilleen ja pysähtyneen sellaiseen asemaan, että oli\naivan mahdotonta määrätä sen suuntaa. Mutta sitä kesti vain\nsilmänräpäyksen: yhä nopeammin ja nopeammin, yhä lähemmä ja lähemmä\nsaapuen, niin että näki jo sytytysputken kipinät ja kuuli sen\nturmiota ennustavan viuhinan, se laski suoraan kohti pataljoonan\nkeskustaa.\n\n-- Heittäytykää maahan, -- kuului joku kiljasevan. Mihailov ja\nPraskuhin heittäytyivät pitkälleen. Praskuhin sulki silmänsä ja kuuli\nvain kuinka pommi jossakin aivan lähellä jymähti kovaan maahan. Kului\nsekunti, pitkä kuin tunti -- pommi ei räjähtänyt. Praskuhin pelästyi:\nturhiako hän olikin säikkynyt? Kukaties pommi onkin pudonnut kauas ja\nhänestä vain tuntuu kuin sähisisi sytytin ihan tuossa vieressä. Hän\navasi silmänsä ja tuli hyvilleen, kun näki Mihailovin liikahtamatta\nmakaavan maassa ihan hänen jaloissaan. Vaan samassa sattuivat\nhänen silmänsä hetkeksi kyynärän päässä kierivän pommin hehkuvaan\nsytytysputkeen.\n\nKauhu -- jäätävä, joka poisti kaikki muut ajatukset ja tunteet, --\nkauhu valtasi koko hänen olemuksensa. Hän peitti kasvonsa käsillään.\n\nKului vielä sekunti, -- sekunti, jonka kuluessa kokonainen\nmaailma tunteita, ajatuksia, toiveita, muistoja välähti hänen\nmielikuvituksessaan.\n\n\"Kenen tappaa -- minut vai Mihailovin? vai molemmatko? Jos minut,\nniin mihin osuu? Jos päähän, niin kaikki on lopussa; vaan jos\njalkaan, niin se leikataan pois, ja silloin pyydän nukuttamaan\nkloroformilla, -- ja voin vielä jäädä eloon. Mutta ehkä tappaakin\nvain Mihailovin: silloin kerron, kuinka me rinnan kuljimme, hänet\ntappoi ja minut vereen tahri. Ei, minua on lähempänä... minut!\"\n\nSilloin hän muisti ne kaksitoista ruplaa, jotka hän oli Mihailoville\nvelkaa; muisti vielä toisenkin velan, Pietariin, joka jo aikaa sitten\nolisi pitänyt maksaa; mustalaislaulu, jonka hän oli illalla laulanut,\njohtui hänen mieleensä. Hän näki mielikuvituksessaan naisen, jota\nrakasti, päässä punanauhainen päähine; mies, jota hän oli loukannut\nviisi vuotta sitten ja jolle hän ei ollut antanut hyvitystä, muistui\nhänen mieleensä -- vaikka samalla erottamattomasti tähän ja tuhansiin\nmuihin muistoihin yhtynyt nykyisyyden tunne -- kuoleman odotus --\nei hetkeksikään häntä jättänyt. \"Vaan ehkäpä se ei räjähdäkään\", --\ntuli hän ajatelleeksi, ja päätti epätoivon lujuudella avata silmänsä.\nMutta sillä hetkellä, vielä läpi suljettujen silmäluomien iski\nhänen silmiinsä punainen liekki; kammottavasti ryskyen sysäsi jokin\nhäntä keskelle rintaa, hän kavahti pystyyn, alkoi juosta jonnekin,\nkompastui miekkaansa, joka oli pudonnut jalkoihin, ja kaatui\nkyljelleen.\n\n\"Jumalan kiitos! olen vain hiukan loukkaantunut\", oli hänen\nensimmäinen ajatuksensa, ja hän tahtoi koetella käsillään rintaansa;\nmutta hänen kätensä tuntuivat kuin kiinni kasvaneen ja päätä puristi\nkuin pihdeissä. Hänen silmissään vilahti sotamiehiä ja hän alkoi\ntajuttomasti niitä lukea: \"yksi, kaksi, kolme sotamiestä; ja kas, tuo\ntuolla, jolla on sinellin liepeet käärittyinä, on upseeri\", ajatteli\nhän. Sitten välähti hänen silmissään salama ja hän mietti, että\nmillähän ne tuon ampuivat: mörssärillä vai tykillä? Kai tykillä. Ja\nkas, vielä laukauksia; ja vielä sotamiehiä: viisi, kuusi, seitsemän\nsotamiestä, menevät ohitse. Häntä rupesi äkkiä pelottamaan että\nmurskautuu niiden jaloissa. Hän tahtoi huutaa, että on loukkaantunut,\nmutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen ja hirmuinen\njano kiusasi häntä. Hän tunsi, kuinka märkää oli rinnan seutuvilla:\nse muistutti häntä vedestä ja häntä halutti juoda tuo märkäkin.\n\"Varmaankin loukkasin itseni verille kaatuessani\", ajatteli hän\nja joutuen yhä enemmän pelon valtaan, että sotamiehet, joita yhtä\nmittaa vilahti ohitse, tallaavat hänet jalkoihinsa, hän kokosi\nkaikki voimansa ja yritti huutaa: \"ottakaa minut mukaanne!\" vaan sen\nsijaan päästi niin hirmuisen voihkauksen, että pelästyi kuullessaan.\nSitten rupesi punaisia tulia vilkkumaan hänen silmissään, -- ja hän\noli näkevinään sotamiesten nostavan kiviä hänen päälleen; tulet\nvilkkuivat yhä harvemmin, kivet, joita hänen päälleen nostettiin,\npainoivat yhä raskaammin. Hän teki ponnistuksen työntääkseen kivet\npäältään, oikaisihe, eikä enää nähnyt, ei kuullut, ei ajatellut eikä\ntuntenut. Pommin pirstale, joka oli osunut keskelle rintaa, oli hänet\ntappanut siihen paikkaan.\n\n\nXIII.\n\nKun Mihailov näki pommin, heittäytyi hän maahan ja samoinkuin\nPraskuhinkin sai ajatuksissaan ja tunteissaan kokea äärettömän\npaljon niinä kahtena sekuntina, joiden kuluessa pommi virui maassa\nräjähtämättä. Hän rukoili ajatuksissaan Jumalaa ja toisti ehtimiseen:\n\"tapahtukoon Sinun tahtosi! -- Miksi rupesinkaan sotapalvelukseen, --\najatteli hän samalla, -- ja vielä siirryin jalkaväkeen päästäkseni\nsotaan. Parempi olisi ollut jäädä ulaanirykmenttiin T:n kaupunkiin,\nviettää aikani Natasha-ystäväni kanssa. Vaan entäs nyt.\" Ja hän\nrupesi lukemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä, arvotellen, että jos\npommi räjähtää parillisella luvulla, niin hän jää henkiin, vaan\nparittomalla saa surmansa. \"Kaikki on lopussa: tappoi\", ajatteli hän,\nkun pommi räjähti (hän ei muistanut, parillisellako vai parittomalla)\nja hän tunsi iskun ja kauheaa kipua päässään. \"Herra! anna anteeksi\nrikkomukseni\", virkkoi hän, lyöden kätensä yhteen, nousi, vaan kaatui\ntunnottomana selälleen maahan.\n\nHänen ensimmäinen tuntemuksensa tajuun tultuaan oli veren valuminen\nnenää pitkin ja päässä tuntuva kipu, joka oli käynyt paljoa\nheikommaksi. \"Henki erkanee\", -- ajatteli hän -- \"mitenkähän\n_siellä_ on? Jumala! anna sielulleni lepo luonasi. Vain se minua\nkummastuttaa\", -- mietiskeli hän, -- \"että kuollessani niin selvästi\nkuulen sotamiesten askeleet ja laukaukset.\"\n\n-- Tuokaa paarit... hei... kapteeni on kaatunut! -- kuului hänen\npäänsä päällä huuto, ja hän tunsi ehdottomasti rumpali Ignatjevin\näänen.\n\nJoku tarttui häneen hartioista. Hän avasi hieman ponnistaen silmänsä\nja näki yllään tummansinisen taivaan, tähtisikermät ja kaksi pommia,\njotka lensivät hänen yläpuolellaan, ajaen takaa toinen toistaan;\nnäki Ignatjevin, sotamiehet paareineen ja kivääreineen, vallin,\nsaartokaivannon ja sai samassa selville, ettei hän vielä ollutkaan\ntoisessa maailmassa.\n\nKivi oli lievästi haavottanut häntä päähän. Kaikkein ensiksi\ntunsi hän miltei kaipuuta: hän oli jo niin hyvin ja rauhallisesti\nvalmistautunut muuttamaan _sinne_, että palaaminen todellisuuteen\npommeineen, saartokaivantoineen ja verilätäkköineen tuntui hänestä\nvastenmieliseltä; toinen hänen vaikutelmansa oli itsetiedoton ilo\nsiitä, että oli elossa, ja kolmas -- halu mitä pikimmin päästä pois\nvallinsarvelta. Rumpali sitoi päällikkönsä pään huivilla, otti häntä\nkainalosta ja talutti sitomispaikalle.\n\n\"Vaan minne minä oikeastaan menen, ja mitä varten?\" -- ajatteli\nalikapteeni hieman toivuttuaan. -- \"Velvollisuuteni on jäädä\nkomppaniaani eikä lähteä ennen muita, -- varsinkin kun komppaniakin\npian pääsee tulesta\", kuiskasi hänelle joku ääni.\n\n-- Ei tarvitse, veliseni, -- sanoi hän ja irtautui avuliaan rumpalin\nkäsivarresta: -- en lähdekään sitomispaikalle; jään komppaniaan.\n\nJa hän kääntyi takaisin.\n\n-- Paras olisi sidottaa oikein kunnollisesti, teidän\njalosukuisuutenne, -- sanoi Ignatjev, -- noin ensituimaan vain\ntuntuu, ettei ole mitään; kun ette vaan tekisi sitä pahemmaksi tässä\nmyllerryksessä... totta totisesti, teidän jalosukuisuutenne.\n\nMihailov pysähtyi hetkeksi kahden vaiheilla ja näytti jo aikovan\nnoudattaa Ignatjevin neuvoa, ellei samassa olisi muistanut,\nkuinka paljon vaikeasti haavottuneita oli sitomispaikalla.\n\"Kukaties lääkärit hymyilevät naarmulleni\", ajatteli alikapteeni,\nja päättävästi, rumpalin väitteistä huolimatta, lähti takaisin\nkomppaniaansa.\n\n-- Missähän ordonanssi Praskuhin on, joka oli kanssani? -- kysyi hän,\nkun tapasi vänrikin, joka oli johtamassa komppaniaa.\n\n-- En tiedä... taitaa olla kaatunut, -- vastasi vänrikki\nvastahakoisesti.\n\n-- Kaatunut tai haavottunut ja te ette tiedä! Kulkihan hän yhtä\nmatkaa meidän kanssamme. Miksikäs te ette tuoneet häntä mukananne?\n\n-- Mitenkäs sitä toi tällaisessa myllerryksessä!\n\n-- No, tepäs vasta olette, Mihail Ivanitsh, -- sanoi Mihailov\nsuuttuneena: -- kuinka voitte jättää, jos vielä olisi ollut hengissä;\nja vaikka olisi ollut kuollutkin, niin ruumis toki olisi pitänyt\nottaa.\n\n-- Hengissä, kun minä itse kävin katsomassa ja näin! -- sanoi\nvänrikki. -- Siunatkoon teitä, hyvä herra, kun edes omansa\nvoisi korjata. Kas niitä junkkareita, nyt rupeavat tykinkuulia\nsingahuttelemaan, -- lisäsi hän.\n\nMihailov kyyristyi istumaan ja tarttui päähänsä, jota kävellessä oli\nruvennut kauheasti pakottamaan.\n\n-- Ei, täytyy välttämättä lähteä noutamaan: ehkä hän vielä on\nhengissä, -- sanoi Mihailov. -- Se on meidän _velvollisuutemme_,\nMihail Ivanitsh!\n\nMihail Ivanitsh ei vastannut.\n\n\"Sellaista se on kun ei ottanut silloin -- nyt täytyy lähettää\nsotamiehiä hakemaan; mutta kuinkas lähettää? tässä kauheassa tulessa\nvoivat turhanpäiten kaatua\", tuumi Mihailov.\n\n-- Pojat! täytyy palata takaisin noutamaan upseeria, joka on\nhaavottuneena tuolla kaivannossa, -- sanoi hän hillityllä äänellä ja\nkäskevästi, tuntien, kuinka epämieluista tämän käskyn täyttäminen\noli sotamiehille, -- ja niinpä, kun ei hän ollut puhutellut ketään\nerittäin, ei kukaan ruvennutkaan sitä täyttämään.\n\n\"Tosiaankin saattaa hän jo olla kuollut, _eikä_ siis _maksa vaivaa_\npanna miehiä turhaan vaaralle alttiiksi; ja minähän se olenkin\nyksin syyllinen, kun en parempaa huolta pitänyt. Lähden itse ja\notan selvän, onko hän elossa. Se on minun _velvollisuuteni_\", sanoi\nMihailov itsekseen.\n\n-- Mihail Ivanitsh! johtakaa komppaniaa, minä kyllä teidät saavutan,\n-- sanoi hän ja kantaen toisella kädellään sinellinsä liepeitä,\ntoisella lakkaamatta hypistellen pyhän Mitrofanin kuvaa, johon\nhän aivan erityisesti luotti, lähti juoksemaan minkä kerkisi\nsaartokaivantoa pitkin.\n\nTultuaan vakuutetuksi siitä, että Praskuhin oli kuollut, käydä\nlaahusti Mihailov huohottaen ja kädellään pidellen höltynyttä sidettä\nja päätään, jota nyt taas rupesi kovasti pakottamaan, takaisin\nkomppaniaansa. Kun Mihailov saavutti pataljoonan, oli se jo vuoren\njuurella ja melkein ampumamatkan ulkopuolella. Sanon _melkein_, sillä\ntännekin eksyi silloin tällöin joku pommi.\n\n\"Paras on sentään lähteä huomenna sairaalaan\", tuumi alikapteeni, kun\npaikalle saapunut välskäri sitoi hänen päätään.\n\n\nXIV.\n\nSadoittain vielä lämpimiä, verisiä ihmisruumiita, joissa pari tuntia\nsitten oli elänyt kaikenlaisia, korkealentoisia ja arkipäiväisiä\ntoiveita ja haluja, virui jäykistynein jäsenin kasteesta\nkimaltelevassa rehevässä laaksossa vallinsarven ja saartokaivannon\nvälissä ja siunauskappelin tasaisella lattialla; sadoittain ihmisiä,\nkiroukset ja rukoukset kuivettuneilla huulillaan, ryömi, vääntelihe\nja voihki -- toiset ruumiiden keskellä kukkivassa laaksossa, toiset\npaareilla, telttavuoteella ja kenttäsairaalan verentahraamalla\nlattialla. Vaan niinkuin muinakin päivinä, niin nytkin syttyi\nsarastus Sapun-vuoren huipulla, tuikkivat tähdet himmenivät, valkea\nsumu hälveni pauhaavalta tummalta mereltä, tulipunainen aamurusko\nhehkui idässä, purppuran-hohtavat pilvet vaelsivat kirkkaan sinisellä\ntaivaanrannalla ja niinkuin muinakin päivinä nousi mahtava, ihana\naurinko, luvaten iloa, rakkautta ja onnea eloonheränneelle maailmalle.\n\n\nXV.\n\nSeuraavana iltana soitti taas jääkärisoittokunta bulevardilla, ja\nupseereja, junkkareja, sotamiehiä ja nuoria naisia käyskenteli taas\nhuolettomassa joutilaisuudessa paviljongin ympärillä ja pitkin\nkukkivaa, tuoksuvaa valkoakaasia-kujaa.\n\nKalugin, ruhtinas Galjtsin ja eräs eversti kävelivät käsikynkässä\npaviljongin ympärillä puhellen eilisestä taistelusta. Kuten\ntällaisissa tapauksissa ainakin ei puheenaineena nytkään ollut itse\ntaistelu, vaan mikä osa kertojalla oli siinä ollut. Heidän äänensä\noli vakava, kasvonsa miltei murheelliset, ikäänkuin eilispäivän\ntappiot olisivat kovasti surettaneet ja koskeneet jokaiseen, vaan\nkoska totta puhuen kukaan heistä ei ollut kadottanut ketään aivan\nläheistä ystävää, niin oli tuo suru pelkkä virallinen ilme, jonka he\nkatsoivat velvollisuudekseen. Päinvastoin olisi Kaluginin ja everstin\nmielestä, vaikka he olivatkin miesten paraita, sellaisia taisteluja\nsaanut olla vaikka joka päivä, kunhan he vain olisivat saaneet joka\nkerta kultaisen miekan ja ylenneet kenraalimajuriksi. Aivan oikein\non kutsua hirviöksi vallottajaa, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan\nuhraa miljoonia. Vaan menkääpäs ja kysykää vänrikki Petrushovilta\ntai aliluutnantti Antonovilta t.m., niin huomaatte että jokainen\nmeistä on pikku Napoleon, pikku hirviö ja paikalla valmis alkamaan\ntaistelun, tappamaan satasen ihmistä kunhan vain saa lisätähtisen tai\nkolmanneksen korotuksen palkkaansa.\n\n-- Ei, suokaa anteeksi, -- sanoi eversti: -- ensin alkoi vasemmalla\nsiivellä. _Minä olin siellä itse_.\n\n-- Saattaa niin olla, -- vastasi Kalugin: -- _minä olin enimmäkseen\noikealla; kävin siellä kaksi kertaa_, _ensimmäisellä kerralla\netsimässä kenraalia ja toisella tarkastamassa tykkikaivantoja. Siellä\nvasta kuuma oli_.\n\n-- Niin, Kaluginhan sen tietää -- virkkoi ruhtinas Galjtsin\neverstille. -- Kuulehan, V. kertoi minulle tänään -- että sinä olit\nollut aika urho...\n\n-- Mutta ne tappiot, kauheat tappiot, -- sanoi eversti -- _minun\nrykmentistäni_ kaatui _neljäsataa miestä_. Ihme on, _että minä pääsin\nsieltä hengissä_.\n\nSamassa näkivät herrat Mihailovin, joka pää siteessä tuli toisessa\npäässä bulevardia heitä vastaan.\n\n-- Mitä, oletteko haavottunut, kapteeni? kysyi Kalugin.\n\n-- Olen hiukan, kivi sattui päähäni, -- vastasi Mihailov.\n\n-- _Est-ce que le pavillon est baissé deja?_[8] kysyi ruhtinas\nGaljtsin vilkaisten Mihailovin lakkiin, puhumatta kellekään.\n\n-- _Non, pas encore_[9] -- vastasi Mihailov, jota halutti näyttää\nettä hän sekä ymmärsi että puhui ranskaa.\n\n-- Vieläkö siis aselepoa tosiaankin kestää? -- sanoi Galjtsin\npuhutellen häntä kohteliaasti venäjäksi, näin huomauttaen -- kuten\nalikapteenista tuntui -- että teidän on varmaankin vaikea puhua\nranskaa niin että eiköhän ole parempi näin vain yksinkertaisesti...\nminkä jälkeen ajutantit lähtivät tiehensä. Alikapteenista tuntui taas\nniinkuin eilenkin tavattoman yksinäiseltä, ja tervehdittyään useita\nherroja -- toisten seuraan tahtomatta, toisten taas uskaltamatta\n-- istuutui hän Kazarskin kuvapatsaan lähelle ja alkoi polttaa\npaperossia.\n\nParooni Pesth näyttäytyi hänkin bulevardilla. Hän kertoi olleensa\nmukana aselepoa tehtäessä ja puhelleensa ranskalaisten upseerien\nkanssa ja että eräs näistä muka oli hänelle sanonut: _s'il n'avait\npas fait clair encore pendant une demi-heure les embuscades auraient\nété reprises_,[10] ja kuinka hän oli vastannut: _monsieur! je ne dis\npas non, pour ne pas vous donner un dementi_,[11] ja kuinka mainiosti\nse oli sanottu j.n.e.\n\nAsia oli niin että vaikka hän oli ollut mukana aselepoa tehtäessä,\nei hän kuitenkaan tullut sanoneeksi mitään erityistä vaikka hänellä\nkyllä oli kova halu puhella ranskalaisten kanssa (sehän on niin\nkovin hauskaa). Junkkari, parooni Pesth oli kauan aikaa kävellyt\nedestakaisin pitkin linjaa ja kysellyt ehtimiseen lähellä olevilta\nranskalaisilta: _de quel régiment êtes vous?_ Hän sai vastauksen\n-- eikä enempää. Vaan kun hän meni liian kauas linjan toiselle\npuolelle, niin ranskalainen vahtisotamies, joka ei osannut arvata\nettä tuo sotamies osaa ranskaa, rupesi haukkumaan yksikön kolmannessa\npersoonassa: \"_Il vient regarder nos travaux ce sacré_...\" sanoi hän,\njolloin junkkari parooni Pesth, välittämättä enää aselevosta lähti\nkotia ja sovitti matkalla ne ranskalaiset lauseparret, joita nyt\nlateli. Bulevardilla oli myöskin kapteeni Zobov, joka puhua rähisi\nkovalla äänellä, siellä resuisen näköinen kapteeni Obzhogov, siellä\ntykkiväen kapteeni, joka ei pyrkinyt kenenkään suosioon, siellä\nnaisten suosikki junkkari, siellä kaikki nuo eiliset henkilöt,\niänikuisine vaikuttimineen. Puuttui vain Praskuhin, Neferdov ja vielä\njoku, mutta heitä tuskin kukaan muisti ja ajatteli, sillä heidän\nruumiitaan ei vielä oltu ehditty pestä, pukea eikä panna maahan.\n\n\nXVI.\n\nMeikäläisten vallinsarvelle ja ranskalaisten saartokaivannolle on\nnostettu valkeita lippuja ja niiden välissä kukoistavassa laaksossa\nviruu läjittäin saappaattomia, harmaa- ja sinipukuisia silvottuja\nruumiita, joita työmiehet pinoovat kuormarattaille. Kalmanhaju\ntäyttää ilman. Sevastopolista ja ranskalaisten leiristä on tulvinut\nväkeä katselemaan tätä näytelmää, lähestyen toisiaan ahneen ja\nhyväntahtoisen uteliaina. Kuunnelkaahan, mitä nuo ihmiset puhelevat\nkeskenään.\n\nTuossa on venäläisiä ja ranskalaisia piirissä nuoren upseerin\nympärillä, joka tosin huonosti, vaan kyllin ymmärrettävästi puhuen\nranskaa tarkastelee kaartilaisen patruunakoteloa.\n\n-- E sesii purkuaa se uazoo liee?[12] -- kysyi hän.\n\n-- _Parce que c'est une giberne d'un régiment de la garde, monsieur,\nqui porte l'aigle imperial_.[13]\n\n-- E vu de la gard?[14]\n\n-- _Pardon, monsieur, du 6 ème de ligne_.[15]\n\n-- E sesii u ashtee?[16] -- kysyy upseeri, osottaen ranskalaisen\nkeltaista puista paperossin imuketta.\n\n-- _A Balaclava, monsieur! C'est tout simple en bois de palme_.[17]\n\n-- Zholii,[18] -- sanoo upseeri, jonka täytyy sovittaa puheensa\nvähemmin oman tahtonsa kuin niiden ranskalaisten sanojen mukaan,\njoita taitaa.\n\n-- _Si vous voulez bien garder cela comme souvenir de cette\nrencontre, vous m'obligerez_.[19]\n\nJa kohtelias ranskalainen puhaltaa paperossin ja tarjoaa imukkeen\nupseerille hieman kumartaen. Upseeri antaa hänelle omansa, ja kaikki\nläsnäolijat sekä ranskalaiset että venäläiset näyttävät hyvin\ntyytyväisiltä ja hymyilevät.\n\nTuossa reipas punapaitainen jalkasotamies tulee sinelli harteilla ja\ntoisten sotamiesten seuraamana, jotka kädet seläntakana ja iloisin,\nuteliain kasvoin astuvat hänen perässään ja pyytää ranskalaiselta\ntulta piippuunsa. Ranskalainen imasee piippuaan, kaivaa pesää ja\nkaristaa tulen venäläisen piippuun.\n\n-- Tupakka _bun!_ -- virkkoi punapaitainen sotamies -- ja katselijat\nhymyilevät.\n\n-- _Oui, bon tabac, tabac turc_ -- sanoo ranskalainen: _et chèz\nvous autres, tabac -- russe? bon?_[20] -- rus -- bun, -- sanoo\npunapaitainen sotamies läsnäolijain nauraessa pakahtuakseen.\n-- _Frantsee niet bun, bonzhuurmusjee!_[21] -- puhuu edelleen\npunapaitainen sotamies kerrassaan tyhjentäen koko kielivarastonsa ja\ntaputtaa ranskalaista vatsaan ja nauraa. Ranskalaisetkin nauravat.\n\n-- _Ils ne sont pas jolis ces b...de Russes_,[22] -- sanoo eräs zuavi\nranskalaisten joukosta.\n\n-- _De quoi de ce qu'ils rient donc?_[23] -- kysyy toinen, tumma\nsotamies italiaksi murtaen ja lähestyy meikäläisiä.\n\n-- Kaftan bun[24] -- sanoo reipas sotamies, tarkastellen zuavin\nkirjailtuja takin liepeitä, ja taas nauretaan.\n\n-- _Ne sors pas de ta ligne, à vos places, sacré nom!_[25] --\nhuutaa ranskalainen korpraali ja sotamiehet hajaantuvat huomattavan\ntyytymättöminä.\n\nVaan tuolla ranskalaisten upseerien ryhmässä on nuori venäläinen\nratsuväenupseeri perin miellyttämistä. Puhellaan eräästä _comte\nSazonov'ista, que j'ai beaucoup connu, monsieur_,[26] -- puhuu\nyksipolettinen ranskalainen upseeri -- _c'est un de ces vrais comtes\nrusses, comme nous les aimons_.[27]\n\n-- _Il y a un Sazonov, que j'ai connu_ -- sanoo ratsu-upseeri, --\n_mais il n'est pas comte, à moins, que je sache; un petit brun de\nvotre âge à peu prés_.[28]\n\n-- _Cest ca, monsieur, c'est lui. Oh, que je voudrais le voir ce\ncher comte. Si vous le voyez, je vous prie bien de lui faire mes\ncompliments. -- Capitaine Latour_,[29] -- sanoo hän kumartaen.\n\n-- _N'est ce pas terrible la triste besogne, que nous faisons? Ça\nchauffait cette nuit, n'est-ce pas?_[30] -- kysyy ratsu-upseeri,\ntahtoen ylläpitää keskustelua ja osottaen ruumiita.\n\n-- _Oh, monsieur, c'est affreux! Mais quels gaillards vos soldats,\nquels gaillards! C'est un plaisir, que de se battre avec des\ngaillards comme eux_.[31]\n\n-- _Il faut avouer que les votres ne se mouchent pas du pied non\nplus_,[32] -- sanoo ratsu-upseeri, kumartaen ja luulotellen olevansa\nhyvin miellyttävä.\n\nVaan jo riittää.\n\nKatsokaahan mieluummin tuota kymmenvuotiasta poikanaskalia, jolla\non vanha -- kenties isänsä -- lakki päässä, jalassa paljaat kengät\nja vain yhden kannattimen varassa riippuvat nankinihousut ja joka\nilmestyen vallin takaa on hamasta aselevon alusta samoillut laaksossa\ntylsän uteliaana katsellen ranskalaisia ja maassa viruvia ruumiita ja\npoiminut vaaleansinisiä kukkia, jotka yltyleensä peittävät laakson.\nPalatessaan kotia suuri kukkakimppu kädessä hän pitelee nenäänsä\ntuulen tuomalta löyhkältä, ja pysähtyen siihen pinotun ruumiskasan\nääreen katselee kauan kammottavaa päätöntä ruumista, joka on häntä\nlikinnä. Seistyään pitkän aikaa paikallaan hän siirtyy lähemmä ja\nkoskettaa jalallaan ruumiin jäykkää oikaistua käsivartta. Käsivarsi\nhieman liikahtaa. Hän koskettaa sitä vielä kerran ja kovemmin.\nKäsivarsi hieman liikahtaa ja asettuu taas entiselle paikalleen.\nÄkkiä poika kirkaisee, piilottaa kasvonsa kukkiin ja juoksee minkä\njalat kantavat linnotukselle päin.\n\nNiin, vallinsarvella ja saartokaivannolla liehuvat valkeat liput,\nkukoistava laakso on täynnä ruumiita, ihana aurinko laskee siniseen\nmereen ja sininen meri välkkyy keinuen auringon kultaisissa\nsäteissä. Tuhannet ihmiset kokoontuvat yhteen katselemaan, puhumaan\nja hymyilemään toinen toisilleen ja nuo ihmiset, samaa ylevää\nrakkauden ja itsekieltäytymyksen lakia tunnustavat kristityt eivät\nkatsellessaan sitä mitä ovat tehneet heti lankea katumuksesta\npolvilleen Sen eteen, joka antaessaan heille elämän, istutti jokaisen\nsydämeen, paitsi kuolemanpelkoa, rakkauden hyvyyteen ja kauneuteen,\nja ilon ja onnen kyynelin syleile toisiaan veljinä. Vaan poissa ovat\nvalkeat liput ja taas toimivat kuoleman ja kärsimysten välikappaleet,\ntaas vuotaa viaton veri ja kuuluu voihkinaa ja kirouksia.\n\nJa niinpä olen puhunut mitä minulla tällä kertaa oli puhumista. Mutta\nraskas epätietoisuus valtaa minut. Kenties minun ei olisi pitänytkään\npuhua, kenties se, mitä olen puhunut, on niitä ilkeitä totuuksia,\njotka itsetiedottomasti piilevät jokaisen sielussa ja saattavat\nkäydä turmiollisiksi kun ne tuodaan julki, kuten viinin sakka, joka\nsekotettuna pilaa viinin.\n\nMissä on tässä kertomuksessa se paha, jota on vältettävä, missä hyvä,\njota on seurattava? Kuka on sen konna, kuka sankari? Kaikki ovat\nhyviä ja kaikki ovat pahoja.\n\nEi loistavan urhoollinen Kalugin, jolla turhamaisuus on kaikkien\ntekojen vaikuttimena, ei tuo tyhjänpäiväinen, hyväsydäminen\nPraskuhin, vaikka hän kaatui taistelussa uskon, valtaistuimen ja\nisänmaan puolesta, ei ujo Mihailov, ei Pesth, lujaa vakaumusta ja\nperiaatteita vailla oleva lapsi, -- voi olla kertomuksen konnana eikä\nsankarina.\n\nVaan kertomukseni sankari, jota rakastan kaikesta sielustani, jota\nolen koettanut kuvata kaikessa kauneudessaan ja joka aina on ollut,\non ja tulee olemaan yhtä kaunis -- on totuus.\n\n\n\n\nSevastopoli elokuulla 1855.\n\n\nI.\n\nElokuun lopulla ajoi suurta, kalliorotkojen välissä luikertelevaa\nSevastopolin maantietä, Duvankan[33] ja Bahtshisarain välillä,\nkäymäjalkaa paksussa polttavassa pölyssä upseerin vankkurit\n(sellaiset erityiset, joita ei enää missään muualla tapaa, ja\njotka muistuttavat puoleksi juutalaisrilloja, puoleksi venäläisiä\nkuormarattaita korineen).\n\nRattailla istui edessä kyykkysillään tensikka pitkä nankinitakki\npäällä ja ihan pehmennyt entinen upseerin lakki päässä, ohjaksia\nnykien, takana, sotilasviitalla peitettyjen kääröjen ja myttyjen\npäällä jalkaväenupseeri yllä kesäsinelli. Upseeri oli, mikäli\nsaattoi päättää hänen istuessaan, lyhytkasvuinen, vaan tavattoman\ntukeva, ei niin leveä olasta olkaan kuin rinnasta selkään; hän oli\ntukeva ja jäntterä, kaula ja niska olivat hänellä hyvin kehittyneet\nja jäntevät. Niin sanottua vyötärystä -- hoikennusta keskivälissä\nvartaloa -- ei hänellä ollut, mutta ei hän ollut isovatsainenkaan;\npäinvastoin hän oli pikemmin laiha, varsinkin kasvoiltaan, jotka\nolivat sairaloisen kellertävät. Hänen kasvonsa olisivat olleet\nkauniit, ellei jonkinlainen pöhötys ja pehmeät, ennenaikaiset paksut\nrypyt olisi sekottaneet ja suurentaneet piirteitä ja antaneet\nkasvoille yleisen kuihtuneisuuden ja karkeuden ilmettä. Hänen\nsilmänsä olivat pienet, ruskeat, tavattoman eloisat, jopa julkeat;\nviiksensä hyvin tuuheat, mutta kapeat, ja pureksitut; vaan leukaa\nja varsinkin poskipäitä peitti tavattoman vahva, sakea parin päivän\nvanha parta. 10 päivänä toukokuuta upseeria oli haavottanut pommin\npirstale päähän, jossa hän aina näihin asti oli pitänyt sidettä,\nja nyt, tuntien itsensä jo viikko takaperin täysin terveeksi hän\nmatkusti Simferopolin sairashuoneesta rykmenttiin, joka majaili\njossain siellä mistä kuului laukauksia, -- mutta Sevastopolissa,\nSevernajassa vai Inkermanissako, siitä hän ei vielä ollut saanut\nkeltään täyttä selvää. Laukaukset kuuluivat, varsinkin toisinaan kun\nvuoret eivät estäneet ja tuuli toi ne perille, tavattoman selvään,\ntaajaan ja kuten tuntui läheltä: milloin ilma räjähdyksestä ikäänkuin\nvärisi ja saattoi ehdottomasti vavahtamaan, milloin seurasivat\nnopeasti toinen toistaan heikommat äänet, aivan kuin rummunpärrytys,\njonka silloin tällöin keskeytti tärisyttävä jyrinä, milloin taas\nkaikki suli kiiriväksi rytinäksi, joka muistutti ukkosilmaa, kun\nmyrsky on rajuimmillaan ja rankkasade on juuri alkanut virrata.\nKaikki puhuivat ja saattoi sen kuullakin, että on paraikaa käymässä\nhirmuinen pommitus. Upseeri hoputti tensikkaa: hän näytti haluavan\npäästä niin pian kuin suinkin perille. Vastaan ajoi suuri joukko\nvenäläisiä talonpoikia, jotka olivat kuljettaneet muonavaroja\nSevastopoliin ja jotka nyt olivat sieltä tulossa kuormat täynnä\nsairaita ja haavottuneita harmaaviittaisia sotamiehiä, mustiin\npäällystakkeihin puettuja matruuseja, punamyssyisiä vapaaehtoisia ja\nparrakasta nostoväkeä. Upseerin rattaiden täytyi pysähtyä kuormaston\nnostamassa paksussa, liikkumattomassa pölypilvessä, ja siristellen\nja nyrpistellen pölyn vuoksi, joka täytti hänen silmänsä, korvansa,\nupseeri katseli sairaiden ja haavottuneiden kasvoja, jotka liikkuivat\nhänen ohitsensa.\n\n-- Sehän on meidän komppaniastamme tuo heikko sotamies -- sanoi\ntensikka kääntyen herraansa päin ja osottaen kuormarattaita, jotka\ntäpötäynnä haavottuneita joutuivat silloin heidän kohdalleen.\n\nRattailla istui edessä sivuttain parrakas ryssä vuonanvillalakki\npäässä, ja, pidellen kyynäspäällään ruoskan vartta, sitoi ruoskaa.\nHänen takanaan istui vankkurien tärinässä nelisen sotamiestä eri\nasennoissa. Yksi, jolla oli käsi siteessä, sinelli hartioilla paidan\npäällä, istui keskellä vankkureja reippaana, vaikka olikin laiha\nja kalpea, ja oli tarttumaisillaan lakkiinsa nähtyään upseerin,\nvaan sitten muistikin kai olevansa haavottunut ja olikin vain\nraappaisevinaan päätään. Toinen hänen vieressään makasi rattaiden\npohjalla; näkyvissä oli vain kaksi kättä, joilla hän piteli kiinni\nrattaiden kaustoista, ja ylös nostetut polvet, jotka kuin rääsytukot\nheiluivat sinne tänne. Kolmas, jonka kasvot olivat turvoksissa ja\njonka siteisiin käärityssä päässä törrötti sotilaslakki, istui jalat\nlaidalta alas roikkuen ja nojaten kyynäspäillään polviinsa näytti\nnukahtaneen. Hänen puoleensa kääntyi nyt matkustava upseeri.\n\n-- Dolzhnikov! -- huusi hän.\n\n-- Minä-ä! -- vastasi sotamies avaten silmänsä ja ottaen sotilaslakin\npäästään, niin syvällä ja katkonaisella bassoäänellä kuin\nparisenkymmentä sotamiestä olisi yhdessä huutanut.\n\n-- Milloin tulit haavotetuksi, veliseni? Sotamiehen tinamaiset\ntihruiset silmät saivat eloa: näkyi, että hän tunsi päällikkönsä.\n\n-- Terveyttä toivotan, teidän jalosukuisuutenne! -- virkkoi hän\nsamalla katkonaisella bassoäänellä.\n\n-- Missä rykmentti nyt majailee?\n\n-- Sivastopolissa majailivat, keskiviikkona aikoivat lähteä, teidän\njalosukuisuutenne.\n\n-- Mihin?\n\n-- En tiedä... varmaankin Sivernajaan, teidän jalosukuisuutenne!\nNyt, teidän jalosukuisuutenne, -- lisäsi hän ääntään venyttäen ja\npannen lakin päähänsä: -- jo läpi kaupungin on ruvennut ampumaan,\nyhä enemmän vaan pommeja, jotta salmeen asti kantaa; sellainen on\ntemmellys -- että auta armias, niin jotta...\n\nKauemmas oli mahdoton kuulla mitä sotamies puhui; mutta hänen\nkasvojensa ilmeestä ja ryhdistä näkyi, että hän, kärsivän ihmisen\nilkeydellä, puhui lohduttomia asioita.\n\nMatkustava upseeri, luutnantti Kozeljtsov, ei ollut mikään\ntusinaupseeri. Hän ei ollut niitä, jotka elävät ja tekevät jotain\nsiksi, että muut elävät ja tekevät niin: hän teki mitä halutti ja\ntoisetkin tekivät samoin ja olivat vakuutetut että se oli oikein. Hän\noli verrattain lahjakas: lauloi hyvin, soitti kitaraa, puhui hyvin\nsujuvasti ja kirjotti sangen helposti varsinkin kruunun papereita,\nmihin oli harjaantunut pataljoonan ajutanttina ollessaan; mutta\nhuomattavin puoli hänen luonteessaan oli itserakas tarmokkuus, joka,\nvaikka etupäässä perustuikin tuohon pikku lahjakkaisuuteen, oli\nsellaisenaan räikeä ja hämmästyttävä piirre. Hänen itserakkautensa\noli sellaista, joka siihen määrin suli elämään ja joka useimmiten\nkehittyy mies- ja varsinkin sotilaspiireissä, että hän ei käsittänyt\nmuuta valinnan mahdollisuutta kuin olla ensimäisenä tai hävitä, ja\nettä itserakkaus oli hänen sisäistenkin vaikuttimiensa määrääjänä:\nhän oli mielellään ensimmäinen miesten joukossa, joihin vertaili\nitseään.\n\n-- Kuinkas sitten! rupean kai kuuntelemaan mitä _moskova_[34]\nlavertelee! -- mutisi luutnantti, tuntien herpaisevaa mielen\nraskautta ja ajatusten sekavuutta katsellessaan haavottuneiden\nkuljetusta ja kuunnellessaan sotamiehen sanoja, joiden merkitystä\npommituksen äänet ehdottomasti suurensivat ja vahvistivat. --\n_Naurettava tuo moskova_... Aja, Nikolajev! annahan mennä... Oletko\nnukkunut! -- lisäsi hän hieman äkäisesti tensikalle, korjaten\nsinellinsä liepeitä.\n\nOhjaksista nykäistiin, Nikolajev maiskahutti suutaan ja kuormarattaat\nvierivät ravia eteenpäin.\n\n-- Syötetään vain hetkinen ja kohta, mutta nyt... eteenpäin, --\nvirkkoi upseeri.\n\n\nII.\n\nKun luutnantti Kozeljtsov jo ajoi kadulle Duvankan tatarilaistalojen\nsortuneiden kivimuurien keskelle, pidätti hänet pommi- ja\ntykinkuulakuormasto, joka oli menossa Sevastopoliin ja oli\nkasaantunut tielle.\n\nKaksi jalkasotamiestä istui parhaassa pölyssä sortuneen aidan kivillä\ntien vieressä ja söi arbuusia leivän kanssa.\n\n-- Kauasko on matka, maamies? -- virkkoi heistä muuan leipää purren\nsotamiehelle, joka pieni reppu olalla pysähtyi heidän viereensä.\n\n-- Komppaniaan menemme, -- vastasi sotamies vilkaisten syrjään\narbuusista ja korjaten reppua selkäänsä. -- Me olimme näetsen,\nkolmatta viikkoa komppanian heinässä, vaan nyt vaativat kaikkia; en\ntiedä vain missä nyt rykmentti on tällä hetkellä. Kertovat, että\nmeikäläiset ovat asettuneet Korabeljnajaan viime viikolla. Ettekös\nole kuulleet, hyvät herrat?\n\n-- Kaupungissa se on, veikkonen, kaupungissa, -- virkkoi toinen,\nvanha kuormastosotamies, joka kaivoi kääntöpääveitsellä raakaa,\nvalkoista arbuusia. -- Me tulimme sieltä vasta puolenpäivän\ntienoissa. Sitä hirmua, veli veikkoseni sinä!\n\n-- Mitä niin, hyvät herrat?\n\n-- Etkös kuule, nyt ampuu yltä ympäri, jotta ei ehjää paikkaa enää\nmissään. Niin on meidän poikia kaatanut, ettei sanoakaan osaa!\n\nJa puhuja heilahutti kättään ja korjasi lakkiaan.\n\nJalankulkeva sotamies pudisti miettivästi päätään, maiskahutti\nkielellään, veti saapasvarresta piipun, kaivoi kynnellään mutta\npanematta pesään palanutta tupakkaa, sytytti taulanpalasen polttavan\nsotamiehen piipusta ja kohotti lakkiaan.\n\n-- Jumalan ainoan on valta, hyvät herrat! hyvästi jääkää! -- sanoi\nhän ja kohentaen reppua selkäänsä lähti astumaan tietä pitkin.\n\n-- Elähän, odottelisit ennemmin! -- virkkoi vakuuttavasti arbuusin\nkaivelija.\n\n-- Yhtä kaikki! -- jupisi jalankulkija, pujahdellen yhdessä\nrykelmässä seisovien kuormarattaiden lomitse.\n\n\nIII.\n\nKyytiasema oli täynnä väkeä kun Kozeljtsov ajoi pihalle. Ensimäinen\nhenkilö, jonka hän tapasi portailla, oli hintelä, hyvin nuori mies,\nkatsastusmies, joka yhtämittaa riiteli kahden perässään käyvän\nupseerin kanssa.\n\n-- Kolmesta ei puhettakaan, kymmenen vuorokautta odottakaa!\nkenraalitkin odottavat, herra hyvä! -- puheli katsastusmies, tahtoen\npuhua pisteliäästi matkaa tekeville: -- en minä ainakaan rupea teille\nvaljaisiin.\n\n-- Niinpä elköön sitten annettako hevosia kenellekään, jos kerran\nei ole!... Mutta miksikäs annettiin sille eräälle lakeijallekin? --\nkiljui vanhempi upseereista, teelasi kädessä ja nähtävästi välttäen\nteitittelyä, vaan samalla tahtoen huomauttaa, että kävisi kyllä\npäinsä sanoa katsastusmiestä sinuksikin.\n\n-- Päättäkäähän nyt itsekin, herra katsastusmies, -- puheli\nkangerrellen toinen, ihan nuori upseeri, -- emme me oman huvimme\nvuoksi matkusta. Meitähän niinmuodoin tarvitaan, koska meidät\non kutsuttu. Muuten tulen varmasti puhumaan tästä kenraalille.\nSitäpaitsi, tämähän on... tarkotan -- te ette kunnioita\nupseerinkutsumusta.\n\n-- Aina te sotkette! -- keskeytti hänet kiukkuisesti vanhempi: --\nte häiritsette vain minua; pitää osata puhua hänen kanssaan. Nyt\nhän on kadottanut kaiken kunnioituksensa. Hevosia heti paikalla! --\nkuulettekos?\n\n-- Varmasti, herra hyvä, vaan mistäs ottaa?... Katsastusmies vaikeni\nhieman, vaan sitten yhtäkkiä tulistui ja rupesi käsillään huitoen\npuhumaan.\n\n-- Kyllä minä, herra hyvä, ymmärrän ja tiedän kaikki; vaan mitäs\nteette! Antakaahan minun vain (upseerien kasvoilla kuvastui\ntoivoa)... antakaahan minun vain olla kuukauden loppuun -- niin ei\nminua enää täällä nähdä. Ennemmin menen Malahovin hautakummulle kuin\njään tänne, Jumal'auta! Tehkööt niinkuin tahtovat. Koko asemalla ei\nole yhtään ainoata lujaa vankkuria nyt, ja jo kolmeen päivään eivät\nhevoset ole heinän rivettäkään nähneet.\n\nJa katsastusmies katosi portista.\n\nKozeljtsov meni upseerien kanssa huoneeseen.\n\n-- Kas niin! -- virkkoi vanhempi upseeri nuoremmalle ihan tyynesti,\nvaikka hetki sitten oli näyttänyt olevan vihan vimmassa: -- olemme jo\nmatkustaneet kolme kuukautta, varrotaanhan vielä vähän. Ei hätää --\nkyllä ennätämme perille.\n\nSavuinen, likainen huone oli niin täynnä upseereja ja matkalaukkuja,\nettä Kozeljtsov hädin tuskin löysi paikan ikkunalla, mihin\nistuutui; tarkastellen kasvoja ja kuunnellen puhelua hän rupesi\ntekemään paperossia. Oven oikealla puolella, vinon rasvaisen pöydän\nympärillä, jolla seisoi kaksi teekeittiötä paikkapaikoin vihertynein\nkuparikyljin ja jolla oli levällään sokeria eri papereissa, istui\npääryhmä: nuori, viiksetön upseeri, uusi tikattu kaukaasialainen\ntakki yllä, täytti teekannua; nelisen samanlaista nuorta upseeria\nvirui huoneen eri nurkissa: muuan näistä nukkui turkki pään alla\nsohvalla; toinen seisoi pöydän ääressä ja leikkasi lampaanpaistia\nkädettömälle upseerille, joka istui pöydän ääressä. Kaksi upseeria,\ntoisella ajutantin sinelli, toisella ohut jalkaväen sinelli ja\nlaukku olalla, istui pankon vieressä, ja pelkästään jo siitä\nkuinka he katselivat muita ja kuinka se, jolla oli laukku, poltti\nsikariaan, näkyi selvästi, etteivät he olleet mitään rintamaan\nkuuluvia jalkaväenupseereja ja että he olivat siihen tyytyväisiä. Ei\nheidän käytöksessään ilmennyt ylenkatsettakaan, vaan itsetyytyväinen\ntyyneys, joka perustui osaksi rahoihin, osaksi heidän ja kenraalin\nläheisiin väleihin -- tunto paremmuudesta, joka kasvoi aina sen\npeittelemisen haluksi. Vielä nuori, paksuhuulinen tohtori ja\nsaksalais-piirteinen tykistösotilas istuivat melkein sohvalla\nmakaavan nuoren upseerin jaloilla ja laskivat rahoja. Oli vielä\nnelisen tensikkaa, joista toiset torkkuivat, toiset puuhailivat\nmatkalaukkuineen ja kääröineen lähellä ovea. Kozeljtsov ei löytänyt\nkaikkien näiden henkilöjen joukossa ainoatakaan tuttua; mutta hän\nrupesi uteliaasti kuuntelemaan puhelua. Nuoret upseerit, jotka, kuten\nhän heti pelkän ulkonäön nojalla päätti, juuri olivat saapuneet\nupseerikoulusta, miellyttivät häntä ja ennen kaikkea muistuttivat,\nettä hänen veljensä piti myöskin näinä päivinä saapua upseerikoulusta\neräälle Sevastopolin patterille. Reppuselkäisessä upseerissa\ntaas, jonka kasvot hän oli nähnyt jossain, oli hänestä kaikki\nvastenmielistä ja julkeaa. Jopa hän ajatellen: \"nolaan hänet, jos\nhänen päähänsä vaan pälkähtää sanoa jotain\", lähti ikkunalta ja istui\npankolle. Yleensä hän pelkkänä rintamasoturina ja hyvänä upseerina\nei pitänyt \"esikuntalaisista\", joihin hän ensi silmäyksellä luki\nmolemmat upseerit.\n\n\nIV.\n\n-- On se kuitenkin aika kiusallista, -- puhui muuan nuorista\nupseereista, -- olla jo näin lähellä eikä päästä perille. Kukaties\nnyt tulee taistelu emmekä me ole siellä.\n\nÄänen vinkuvassa sävyssä ja täplikkäässä raikkaassa punassa, joka\nkarkasi tuon upseerin nuorekkaille kasvoille hänen puhuessaan, ilmeni\ntuo armas nuorekas arkuus, joka lakkaamatta pelkää, ettei sanansa osu\noikein paikalleen.\n\nKädetön upseeri katseli häntä hymyillen.\n\n-- Kyllä vielä ennätätte, uskokaa minua, -- virkkoi hän.\n\nNuori upseeri katseli kunnioituksella kädettömän laihoja kasvoja,\njoita odottamatta hymy kirkasti, oli ääneti ja ryhtyi uudelleen\nteen juontiin. Ja todellakin, kädettömän upseerin kasvoissa, hänen\nryhdissään ja varsinkin hänen tyhjässä sinellin hihassaan ilmeni\npaljon sitä tyyntä kylmäverisyyttä, jonka saattaa selittää niin, että\nmitä hyvänsä tehtiinkin tai puheltiin hän näytti aivankuin sanovan:\n\"kaikki tuo on hyvin kaunista, kaiken tuon tiedän ja kaiken tuon voin\nkyllä tehdä, jos vaan tahdon.\"\n\n-- Kuinkas nyt päätetään, -- virkkoi taas nuori upseeri\nkaukaasialaiseen takkiin puetulle toverilleen: -- jäädäänkö tänne\nyöksi vai lähdetäänkö omalla hevosella?\n\nToveri kieltäytyi lähtemästä.\n\n-- Ajatelkaahan, kapteeni, -- jatkoi teetä jakeleva, kääntyen\nkädettömän puoleen ja nostaen ylös veitsen, jonka tämä oli\npudottanut, -- meille sanottiin, että hevoset ovat hirveän kalliita\nSevastopolissa, ja me ostimme yhteisesti hevosen Simferopolista.\n\n-- Kalliinko, arvaan että teitä on nyletty?\n\n-- Enpä tosiaankaan tiedä, kapteeni; maksoimme hevosesta ja kärryistä\nyhteensä yhdeksänkymmentä ruplaa. Oliko kovin paljon? -- lisäsi hän\nkääntyen kaikkien sekä Kozeljtsovin puoleen, joka katseli häntä.\n\n-- Ei, jos hevonen on nuori, -- sanoi Kozeljtsov.\n\n-- Niin, eikö totta? ja meille on vakuutettu, että se on kallis...\ntosin se ontuu hiukan, vaan se kyllä menee ohi. Meille sanottiin sen\nolevan aika elukan.\n\n-- Mistä upseerikoulusta tulette? -- kysyi Kozeljtsov, joka halusi\ntietoja veljestään.\n\n-- Me tulemme nyt aatelisrykmentistä, meitä on kuusi miestä ja\nme matkustamme kaikki Sevastopoliin omasta halustamme, -- kertoi\npuhelias upseeri: -- me emme vain tiedä missä meidän patterimme ovat:\ntoiset sanovat Sevastopolissa, vaan nyt sanotaan, että ne ovatkin\nOdessassa.\n\n-- Eiköhän Simferopolissa olisi voinut tiedustella? -- kysyi\nKozeljtsov.\n\n-- Eivät tiedä... Ajatelkaahan, toverimme kävi siellä kansliassa\nja sai suut silmät täyteen hävyttömyyksiä... ajatelkaahan kuinka\nepämiellyttävää... Suvaitsetteko valmiin paperossin, -- sanoi\nhän samalla kädettömälle upseerille, joka aikoi ottaa esiin\nsikarikotelonsa.\n\nHän palveli tätä aivan matelevalla ihastuksella.\n\n-- Tulettehan tekin Sevastopolista? -- jatkoi hän.\n\n-- Ah, Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kuinka me kaikki Pietarissa\najattelimme teitä, kaikkia sankareja! -- sanoi hän, kääntyen\nKozeljtsovin puoleen kunnioittavasti ja hyväntahtoisen mielistelevästi.\n\n-- Vaan täytyykös teidän nyt matkustaa takaisin? -- kysyi luutnantti.\n\n-- Sitäpä me juuri pelkäämme. Ajatelkaahan, me kun ostimme hevosen\nja hankimme kaikki mitä tarvitaan -- spriillä kiehuvan kahvipannun\nsekä vielä kaikenlaisia välttämättömiä pikkukapineita, -- niin meiltä\non rahat ihan lopussa, -- sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsahti\ntoveriinsa: -- niin että jos takaisin täytyy matkustaa, niin emme\ntiedä mitä on tehtävä.\n\n-- Ettekös saanet muuttorahoja? -- kysyi Kozeljtsov.\n\n-- Emme, -- vastasi hän kuiskaten: -- meille kyllä luvattiin täällä\nantaa.\n\n-- Mutta onhan teillä todistus?\n\n-- Tiedän, että kaikkein tärkein on todistus, mutta minulle sanoi\nMoskovassa eräs senaattori -- hän on minun setäni -- kun olin hänen\nluonansa, että täällä annetaan: muuten olisi hän itse sen minulle\nantanut. Annetaan kai siis siellä?\n\n-- Kyllä varmaan annetaan.\n\n-- Niin minäkin luulen, että siellä annetaan, -- virkkoi hän tavalla,\njoka todisti, että hän, kyseltyään kolmellakymmenellä asemalla samaa\nasiaa ja saatuaan joka paikassa erilaisen vastauksen, ei enää uskonut\nniin ketään.\n\n\nV.\n\n-- Kuka on tilannut juurikassoppaa? -- toitotti jotakuinkin likainen\nemäntä, pyylevä, nelisenkymmenvuotias nainen, astuen huoneeseen\nliemimaljaa kantaen.\n\nPuhelu taukosi samassa ja kaikkien huoneessa ohjain silmät kääntyivät\nravintolanemäntään. Muuan upseeri iski vielä silmääkin toiselle.\n\n-- Ah, sitä on Kozeljtsov pyytänyt, -- virkkoi nuo upseeri: -- täytyy\nhänet herättää. Nousehan päivälliselle, sanoi hän mennen sohvalla\nnukkujan luo ja tyrkkäsi tätä olkapäähän.\n\nSeitsentoistavuotias, iloinen mustasilmäinen ja punaposkinen\nnuorukainen hypähti reippaasti sohvalta ja silmiään hieroen pysähtyi\nkeskelle lattiaa.\n\n-- Ai, suokaa anteeksi, olkaa niin hyvä, -- sanoi hän tohtorille,\njota ylösnoustessaan oli tyrkännyt.\n\nLuutnantti Kozeljtsov tunsi samassa veljensä ja astui hänen luokseen.\n\n-- Etkö tunne? -- sanoi hän hymyillen.\n\n-- A a-a! -- huudahti nuorempi veli: -- sepä ihmeellistä! -- ja\nrupesi suutelemaan veljeään.\n\nHe suutelivat kolme kertaa, vaan kolmannella kerralla katsoivat\nhämmentyneinä toisiinsa, aivankuin kummallekin olisi pälkähtänyt\npäähän ajatus: miksi välttämättä juuri kolme kertaa?\n\n-- Kas niin, sepä oli hauska, -- virkkoi vanhempi, tarkastellen\nveljeä. -- Mennään portaille juttelemaan.\n\n-- Mennään, mennään. Minä en tahdo juurikaslientä... syö sinä,\nFederson! -- virkkoi hän toverilleen.\n\n-- Vaan tahdoithan sinä syödä.\n\n-- En tahdo mitään.\n\nKun he tulivat portaille, kyseli nuorempi yhä veljeltään: \"No, mitä,\nkerro\", ja yhä puhui kuinka hauskaa oli tavata, vaan itse ei kertonut\nmitään.\n\nKun oli kulunut viitisen minuuttia, jonka kuluessa oli ennättänyt\nsyntyä äänettömyyttäkin, kysyi vanhempi veli minkävuoksi ei nuorempi\nollut mennyt kaartiin, niinkuin kaikki odottivat.\n\n-- Ennemmin halutti Sevastopoliin: täällähän, jos onnistaa, ylenee\nvielä pikemmin kuin kaartissa: siellä kymmenen vuotta everstinä, vaan\ntäällä Todtlebenkin kahdessa vuodessa kohosi everstiluutnantista\nkenraaliksi. No, ja jos taas kaatuu, niin minkäs sille voi!\n\n-- Oletpas sinä veitikka! -- virkkoi veli hymyillen.\n\n-- Ja ennen kaikkea, tiedätkös, veli, -- sanoi nuorempi hymyillen\nja punastuen, aivankuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain hyvin\nhävettävää: -- kaikki tuo on vähäpätöistä; ennen kaikkea pyysin\npäästä sen vuoksi, että sentään vähän kuin hävettää elää Pietarissa,\nkun täällä kuollaan isänmaan puolesta. Ja sitten minua halutti olla\nsinunkin kanssasi, -- lisäsi hän vielä ujommin.\n\n-- Sinäpäs olet lystikäs, -- sanoi vanhempi veli, ottaen esiin\npaperossikotelon ja häneen katsomatta. -- Vahinko vaan, ettemme saa\nolla yhdessä.\n\n-- Vaan sanoppas ihan toden perästä, onko vallinsarvilla kamalata? --\nkysäsi äkkiä nuorempi.\n\n-- Alussa on, vaan sitten kyllä tottuu, niin ettei tunnu miltään.\nItse tulet kokemaan.\n\n-- Mutta kuule, sanoppas vielä: kuinka luulet, vallotetaankohan\nSevastopoli? Minä luulen, ettei sitä valloteta millään hinnalla.\n\n-- Jumala ties.\n\n-- Se vaan on kiusallista... Ajatteleppas mikä paha onni: meiltä\nvarastettiin tiellä kokonainen mytty tavaroita ja siinä oli minun\nhuopalakkini, niin että minä olen nyt vaikeassa asemassa, kun en\ntiedä kuinka voin esiintyä.\n\nKozeljtsov toinen, Vladimir, oli hyvin veljensä Mihailin näköinen,\nmuistuttaen tätä kuin puhkeava ruusupensas loppuunkukkinutta\norjantappuraa. Tukka oli hänelläkin vaalea, vaan tuuhea ja\nsuortuvissa ohimoilla. Valkeassa, pehmeässä niskassa oli hänellä\nvaalea hiustupsu -- onnen merkki, kuten lapsenhoitajat sanovat.\nHienossa valkeassa hipiässä väri vaihteli, ja poskilla väreili\nsielunliikkeet ilmaisten verevä, nuorekas puna. Samat silmät kuin\nveljellä, mutta avonaisemmat ja kirkkaammat, mikä näkyi varsinkin\nsiitä, että niitä usein verhosi kevyt kosteus. Vaaleita haivenia\nrupesi nousemaan poskille ja yläpuolelle punaisten huulten, jotka\nusein asettuivat ujoon hymyyn paljastaen valkeat, välkkyvät hampaat.\nSeisoen veljensä edessä solakkana, hartiakkaana, sinelli levällään,\njonka alta näkyi vinokauluksinen punainen paita, paperossi kädessä,\nnojaten portaan kaiteeseen, lapsellinen ilo kasvoissaan ja ryhdissään\noli hän niin miellyttävä ja herttainen nuorukainen, ettei saattanut\nhäntä kyllikseen katsella. Hän iloitsi suuresti veljestään, katseli\nhäntä kunnioituksella ja ylpeydellä, kuvitellen hänet sankariksi;\nmutta muutamissa suhteissa, nimittäin mitä hienoon sivistykseen,\nranskankielentaitoon, seurusteluun huomattavien henkilöiden kanssa,\ntanssimiseen y.m. tulee, hän hieman häpesi hänen puolestaan, tunsi\nparemmuutensa, jopa toivoi voivansa, jos vain kävisi laatuun,\nsivistääkin veljeänsä. Kaikki hänen vaikutelmansa olivat näihin asti\nvain Pietarista, erään rouvan talosta, joka piti sievistä pojista ja\noli kutsunut hänet juhlapäiviksi luokseen, sekä senaattorin talosta\nMoskovassa, missä hän kerran oli tanssinut suurissa tanssiaisissa.\n\n\nVI.\n\nPuheltuaan kyllikseen ja saatuaan lopulta kokea, että on niin vähän\nyhteistä, vaikka kumpikin pitää toisesta, olivat veljekset kauan\naikaa ääneti.\n\n-- Otahan sitten kapineesi, niin lähdetään heti, -- virkkoi vanhempi.\n\nNuorempi punastui äkkiä ja hämmentyi.\n\n-- Suoraanko Sevastopoliin mennään? -- kysyi hän hetken vaiti oltuaan.\n\n-- Niin tietysti. Sinullahan on vähän kapineita, ne pannaan kai\nkokoon.\n\n-- Mainiota! lähdetään heti paikalla, -- virkkoi nuorempi huoaten ja\nmeni sisään.\n\nVaan ovea avaamatta hän pysähtyi eteiseen pää surullisesti painuneena\nja rupesi miettimään:\n\n\"Heti suoraan Sevastopoliin, pommisateeseen... kauheata! Vaan\nsamantekevä, kerranhan sen kuitenkin olisi täytynyt tapahtua. Nythän\non edes veli kanssani...\"\n\nAsia oli niin, että vasta nyt, ajatellessaan, että kun hän istuu\nkärryihin, hän yhtä kyytiä ajaa Sevastopoliin saakka eikä mikään\nsattuma enää voi tulla väliin, hänen mieleensä kuvastui selvästi\nvaara, jota hän oli etsinyt, ja pelkkä ajatus, että vaara oli\nlähellä, sai hänet ymmälle. Koettaen jotenkuten rauhoittua hän meni\nsisään; vaan kului neljännestunti eikä häntä kuulunut takaisin,\nniin että veli vihdoin avasi oven kutsuakseen hänet ulos. Nuorempi\nKozeljtsov puheli kuin pahaa tehnyt koulupoika jostain upseeri P:n\nkanssa. Kun veli avasi oven, joutui hän aivan ymmälle.\n\n-- Heti, heti tulen! -- virkkoi hän, viitaten kädellään veljelle. --\nVarrohan siellä hieman, ole hyvä.\n\nMinuutin kuluttua hän todellakin tuli ulos ja astui syvään huoaten\nveljensä luo.\n\n-- Ajatteleppas nyt, kun minä en voikaan lähteä kanssasi, veli, sanoi\nhän.\n\n-- Mitä loruja! Mikset?\n\n-- Sanon sinulle koko totuuden, Misha! Ei kellään meistä ole rahaa\nja me olemme kaikki velkaa tuolle alikapteenille, jonka tuolla näit.\nKovin häpeällistä!\n\nVanhempi veli rypisti otsaansa eikä pitkään aikaan virkkanut\nsanaakaan.\n\n-- Paljonko olet velkaa? -- kysyi hän tähystellen kulmainsa alta\nveljeään.\n\n-- Paljonko... ei, ei kovin paljon; vaan hävettää kauheasti. Hän on\nkolmella asemalla maksanut minun edestäni ja sokerikin on ollut aina\nhänen... niin etten tiedä... ja preferanssiakin olemme pelanneet...\nminä jäin hänelle vähän velkaa.\n\n-- Se on inhottavaa, Volodja! Mitä olisit tehnyt, jos et olisi minua\ntavannut? -- sanoi ankarasti ja veljeensä katsomatta vanhempi.\n\n-- Ajattelin veliseni, että kun saan ne muuttorahat Sevastopolissa,\nniin maksan. Käyhän se päinsä; ja parasta on että tulen hänen\nkanssaan huomenna.\n\nVanhempi veli otti kukkaron taskustaan ja kaivoi siitä vähän\nvapisevin sormin kaksi kymmenen ja yhden kolmen ruplan setelin.\n\n-- Tuossa on minun rahani, -- sanoi hän. -- Paljonko olet velkaa?\n\nSanoessaan siinä olevan kaikki rahansa Kozeljtsov ei puhunut aivan\ntotta: hänellä oli vielä neljä kultarahaa neulottuna sattuman varalta\nhihankäänteeseen, vaan niihin hän oli päättänyt olla mistään hinnasta\nkajoamatta.\n\nSelville kävi, että Kozeljtsov sekä preferanssista että sokerista\nyhteensä oli velkaa vain kahdeksan ruplaa. Vanhempi veli antoi ne\nhänelle, huomauttaen ainoastaan, ettei sillä tavalla saa vielä pelata\npreferanssia, kun ei rahaa ole.\n\n-- Millä sinä pelasit?\n\nNuorempi ei vastannut sanaakaan. Veljen kysymys tuntui hänestä hänen\nrehellisyytensä epäilemiseltä. Suuttumus omaan itseensä, häpeä\nteon vuoksi, joka saattoi antaa aihetta sellaisiin epäluuloihin ja\nloukkaus veljen puolelta, josta hän niin paljon piti, synnyttivät\nherkkätunteisessa mielessä niin kiihkeän tuskallisen tunteen, ettei\nhän mitään vastannut. Tuntien, ettei voinut pidättää nyyhkytystä,\njoka nousi kurkkuun, hän katsomatta otti rahat ja meni toveriensa luo.\n\n\nVII.\n\nVahvistettuaan itseään Duvankassa parilla ryypyllä, jotka oli ostanut\nsillalla myyskentelevältä sotamieheltä, Nikolajev nykäisi ohjaksista,\nrattaat hypähtelivät kivisellä, paikkapaikoin varjoisalla tiellä,\njoka vei Beljbekin vartta pitkin Sevastopoliin, mutta veljekset,\nvaikkakin joka hetki ajattelivat toisiaan, istuivat itsepäisesti\näänettöminä, jalkojen sattuessa toisiinsa.\n\n\"Miksikä hän loukkasi minua -- ajatteli nuorempi, -- eikö hän olisi\nvoinut olla puhumatta siitä? Ikäänkuin olisi ajatellut, että minä\nolen varas, ja nytkin vielä näyttää olevan vihoissaan, niin että\nkyllä maar' ikipäiviksi jäämme eripuraisiksi. Ja kuinka meidän kahden\nolisi ollut mainio Sevastopolissa! Kaksi veljestä, sovussa keskenään,\nmolemmat taistelevat vihollista vastaan: toinen jo vanhempi, ei\nkovin sivistynyt, mutta urhoollinen sotilas, ja toinen nuori...\nmyöskin reipas poika... Viikon perästä olisin kaikille voinut\ntodistaa, etten enää ole kovin nuori! Lakkaan punastumasta, kasvot\nkäyvät miehekkäiksi, viikset ovat kyllä pienet, mutta ehtivät jo\nsiihen mennessä melkolailla kasvaa, -- ja hän nipisti ylähuulestaan\nesiinpistävää haiventa. -- Ehkä jo tänään pääsemme perille ja heti\njoudumme taisteluun, veljeni ja minä. Ja hän on varmaan itsepäinen ja\nhyvin urhoollinen, sellainen, ettei puhu paljon, mutta tekee paremmin\nkuin muut. Haluaisinpa tietää -- jatkoi hän, -- tunkeeko hän minut\ntahallaan aivan rattaiden reunaa vasten. Arvatenkin hän tuntee että\nminun on epämukava, mutta ei vaan ole huomaavinaan. Tänään tulemme\nperille, -- mietiskeli hän edelleen, likistyneenä rattaiden laitaa\nvasten ja varoen liikahtamasta, jottei veli huomaisi hänen epämukavaa\nasentoaan, -- ja suoraa päätä vallinsarvelle, minä tykkien luo, veli\nkomppanioineen, yhdessä mennään. Vaan äkkiä karkaavat ranskalaiset\nkimppuumme. Minä ammun, ammun: tapan aika monta; mutta kuitenkin\nne juoksevat suoraan päälleni. En voi enää ampua, eikä minulla ole\npelastuksen mahdollisuutta; mutta äkkiä syöksyy veli eteenpäin miekka\nkädessä, minäkin tartun kivääriin ja yhdessä me sotamiesten kanssa\nrupeamme juoksemaan. Ranskalaiset juoksevat veljen kimppuun. Juoksen\nväliin, tapan yhden ranskalaisen, toisenkin ja pelastan veljeni.\nSaan haavan toiseen käteeni, otan kiväärin toiseen ja yhä juoksen.\nLuoti tappaa veljeni aivan vieressäni; pysähdyn hetkeksi, katselen\nhäntä surumielin, nousen ja huudan: 'Seuratkaa minua! kostakaamme!\nRakastin veljeäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, -- sanon, --\nja nyt olen kadottanut hänet. Kostakaamme, tuhotkaamme vihollinen\ntai kuolkaamme kaikki yhdessä!' Kaikki alkavat huutaa, syöksyvät\njälkeeni. Siellä on koko ranskalainen sotajoukko meitä vastassa, itse\nPelissier'kin. Me surmaamme joka miehen, mutta lopulta tulen toisen\nkerran haavotetuksi, kolmannen kerran, ja kaadun kuolevana maahan.\nSilloin kaikki juoksevat luokseni. Gortshakov saapuu ja kysyy mitä\ntahdon. Sanon, etten tahdo mitään, -- kunhan minut vain viedään\nveljeni luo -- että tahdon kuolla hänen kanssaan. Minut kannetaan ja\nasetetaan veljeni verisen ruumiin viereen. Kohottaudun ja sanon vain:\n'te ette osanneet antaa arvoa miehille, jotka todellisesti rakastivat\nisänmaataan; nyt he molemmat ovat kaatuneet... Jumala teille anteeksi\nantakoon!' ja kuolen.\"\n\nKuka tietää missä määrin nämä unelmat toteutuvat.\n\n-- Kuule, oletko koskaan ollut käsikähmässä? -- kysyi hän äkkiä\nveljeltään, kokonaan unohtaen, ettei tahtonut puhua hänen kanssaan.\n\n-- En ole, en kertaakaan, -- vastasi vanhempi, -- meidän\nrykmentistämme kaatui kaksituhatta miestä, kaikki työssä ollessaan,\nminäkin tulin haavotetuksi myöskin työssä ollessani. Sota ei ole\nollenkaan sellaista kuin sinä kuvittelet, Volodja!\n\nSana \"Volodja\" liikutti nuorempaa veljeä: hän halusi selvittää välit\nveljensä kanssa, joka ei ollenkaan luullut loukanneensa Volodjaa.\n\n-- Ethän ole vihainen minulle, Misha? -- sanoi hän hetken vaitiolon\njälkeen.\n\n-- Mistä?\n\n-- Ei mistään, niin... siitä mitä oli... ei mitään.\n\n-- En ollenkaan, -- vastasi vanhempi, kääntyen häneen päin ja lyöden\nhäntä polveen.\n\n-- Suothan minulle anteeksi, Misha, jos olen sinua loukannut.\n\nJa nuorempi veli kääntyi salatakseen kyyneleet, jotka äkkiä olivat\nnousseet hänen silmiinsä.\n\n\nVIII.\n\n-- Eiköhän tuo jo ole Sevastopoli? -- kysyi nuorempi veli, kun he\nolivat päässeet mäen päälle.\n\nJa heidän eteensä aukeni meren lahti laivanmastoineen, meri kaukana\nsiintävine vihollislaivastoineen, valkeat rantapatterit, kasarmit,\nvesijohdot, laivatelakat ja kaupungin rakennukset ja valkeat,\nsinipunervat savupilvet, jotka lakkaamatta kohoilivat keltaisilta,\nkaupunkia ympäröiviltä vuorilta auringon kultaisissa säteissä, joka\nkirkkaana kuvastuen laski tumman meren etäisyyteen.\n\nVolodja katseli pelottomasti tätä kauhun paikkaa, jota hän oli\nniin paljon ajatellut; hän tunsi päinvastoin esteettistä nautintoa\nja sankarillista itsetyytyväisyyttä ajatellessaan, että hänkin jo\npuolen tunnin perästä saa olla siellä, ja koko hänen huomionsa oli\nkeskittynyt tuohon todellakin lumoavan omituiseen tauluun aina\nsiihen asti kuin he saapuivat Severnajaan hänen veljensä rykmentin\nkuormastolle, missä heidän oli otettava selkoa rykmentin ja patterin\nasemapaikoista.\n\nKuormastoa johtava upseeri asui teltassa lähellä niin kutsuttua\nuutta kaupunkia, jonka matruusien perheille rakennetut lautavajat\nmuodostivat. Teltta oli yhdistetty vihreistä, vielä hieman tuoreista\ntammenoksista rakennettuun suurenpuoleiseen lehtimajaan.\n\nVeljekset tapasivat upseerin keltaisen likainen paita yllä laskemassa\nisolle helmitaululle suunnattoman suurta pankkisetelitukkua likaisen\npöydän ääressä, jolla oli lasillinen kylmää teetä ja tarjotin, missä\noli viinaa ja hiukkasen kuivaa kaviaaria ja leipää. Mutta ennenkuin\npuhumme upseerin ulkonäöstä ja hänen keskustelustaan veljesten\nkanssa, meidän täytyy luoda silmäys lehtimajan sisustukseen ja\ntutustua hieman hänen elämäntapoihinsa ja tehtäviinsä. Uusi lehtimaja\noli niin suuri, vankasti punottu ja mukavasti rakennettu pienine\npöytineen ja turpeesta kyhättyine penkkeineen, että sellaista on\ntapana rakentaa vain kenraaleille tahi rykmentin komentajille; jotta\nlehdet eivät pääsisi varisemaan majaan, oli molemmille sivuille\nja kattoon ripustettu kolme mattoa, jotka, vaikka näyttivätkin\nmuodottomilta, olivat uusia ja varmaankin kallisarvoisia. Paraimman,\namatsoonin kuvalla kirjaillun maton alla olevassa rautasängyssä, jota\npeitti heleänpunainen silkkipeite, oli likainen, rikkinäinen tyyny\nja kissannahkaturkit. Pöydällä oli hopeakehyksinen peili, hopeainen,\nkovin likainen pääharja, särkynyt luukampa, johon oli tarttunut\nrasvaisia hiuksia, hopeinen kynttilänjalka, likööripullo kultaisine,\npunaisine, suunnattoman suurine nimilippuineen, kultakello, johon\noli kaiverrettu Pietari I:n kuva, kaksi kultaista kynänvartta,\nkotelo, jossa oli kapseleja, leivän kuori, hajalleen viskatut vanhat\nkortit sekä sängyn alla tyhjiä ja täysiä pulloja. Tämän upseerin\njohdossa oli rykmentin kuormasto ja hevosten muonitus. Yhdessä hänen\nkanssaan asui hänen hyvä ystävänsä, asioitsija, jonka toimena oli\ntarpeiden hankinta. Veljesten sisäänastuessa oli tämä nukkumassa\nteltassa, kuormastoupseerin tehdessä tiliä kruunun rahoista näin\nennen kuun loppua. Kuormastoupseeri oli hyvin kaunis ja sotaisa\nulkomuodoltaan: tuuheaviiksinen, kookas ja muhkea. Vastenmielistä oli\nvain kasvojen hikisyys ja pöhöttyneisyys, joka melkein peitti hänen\npienet harmaat silmänsä (ikäänkuin hän olisi ollut täynnä portteria)\nja tavaton likaisuus, aina ohuesta rasvaisesta tukasta suuriin\npaljaisiin jalkoihin saakka, jotka olivat pistetyt eräänlaisiin\nkärpännahkatohveleihin.\n\n-- Onpas siinä rahaa! -- sanoi Kozeljtsov I:nen tullessaan\nlehtimajaan samalla kuin hänen silmänsä ahnaasti kiintyivät\nsetelitukkuun: -- etteköhän lainaisi minulle noista puolia, Vasilij\nMihailitsh!\n\nKuormastoupseeri käännähti nähtyään vieraat ja kooten rahat tervehti\nnousematta istualtaan.\n\n-- Jospa olisivat omiani! Kruunun ne ovat, hyvä herra... Vaan kuka\nteillä on mukananne? -- kysyi hän pannen rahat lippaaseen, joka oli\nhänen vieressään ja katsahtaen Volodjaan.\n\n-- Se on veljeni, tulee suoraan upseerikoulusta. Poikkesimme teiltä\ntiedustelemaan missä rykmentti on.\n\n-- Istukaa, hyvät herrat, -- sanoi hän nousten, ja kääntämättä\nhuomiota vieraisiin lähti telttaan. -- Haluatteko jotain juotavaa,\nportteria ehkä? -- sanoi hän.\n\n-- Eipä haittaa, Vasilij Mihailitsh!\n\nVolodja oli hämmästynyt kuormastoupseerin itsetietoisuudesta, hänen\nhuolimattomasta käytöksestään ja siitä kunnioituksesta, jota veli\nhänelle osotti.\n\n\"Nähtävästi tuo on parhaimpia upseereja, jota kaikki kunnioittavat:\nvarmaankin typerä, mutta vieraanvarainen ja urhoollinen\", ajatteli\nhän, istuen ujosti ja arkaillen sohvalle.\n\n-- Niin, missähän meidän rykmenttimme on? -- kysyi vanhempi veli,\nkorottaen äänensä telttaan kuuluvaksi.\n\n-- Mitä?\n\nHän toisti kysymyksensä.\n\n-- Tänään oli Seifert täällä: hän kertoi, että on siirrytty\nviidennelle vallinsarvelle.\n\n-- Todellako?\n\n-- Kun kerran sanon, niin on se totta; piru hänen muuten ties. Ei hän\npaljon piittaa, vaikka laskisi valeitakin. Juotteko portteria? --\nsanoi kuormastoupseeri yhä teltasta.\n\n-- Olkoon menneeksi, juon kyllä, -- sanoi Kozeljtsov.\n\n-- Entäs te, Osip Ignatjevitsh? -- jatkoi teltasta kuuluva ääni,\nnähtävästi tarkottaen nukkuvaa asioitsijaa.\n\n-- Heretkää jo nukkumasta; kello käy viidettä.\n\n-- Mitä te minua kiusaatte! en minä nuku, -- vastasi laiska, kimeä\nääni.\n\n-- No, nouskaa ylös: minun on ikävä ilman teitä! Ja kuormastoupseeri\ntuli takaisin vieraiden luo.\n\n-- Anna simferopolilaista portteria! -- huusi hän. Palvelija, jonka\nkasvoilla Volodjan mielestä oli kopea ilme, tuli lehtimajaan ja\nsysäten hieman Volodjaa otti portteria penkin alta.\n\nPullo portteria oli jo tyhjennetty ja keskustelu oli jatkunut\njotenkin kauan samaan tapaan, kun teltan oviverhot aukenivat ja\nsieltä astui lyhyenläntä, verevä mies sininen, tupsuilla koristettu\nyönuttu yllä ja punareunainen kokardilakki päässä. Tullessaan hän\npunoi mustia viiksiään, ja luoden katseensa mattoon vastasi tuskin\nhuomattavalla olkapään liikkeellä upseerien tervehdykseen.\n\n-- Antakaapas minullekin lasillinen! -- sanoi hän istuen pöydän\nääreen. -- Pietaristako tulette, nuori mies? -- sanoi hän\nystävällisesti puhutellen Volodjaa.\n\n-- Niin, ja olen menossa Sevastopoliin.\n\n-- Omastako pyynnöstänne?\n\n-- Niin.\n\n-- Kaikkea sitä päähän pälkähtää, hyvät herrat! minä en ymmärrä! --\njatkoi asioitsija. -- Minä olisin valmis vaikka jalkaisin lähtemään\nPietariin, jos vain laskettaisiin. Kyllänsä saa, Jumal'auta, tästä\nkirotusta elämästä.\n\n-- Miksikä se teistä niin huonoa on? -- kysyi vanhempi Kozeljtsov\nhäneltä; -- mikäs teidän täällä on eläessä!\n\nAsioitsija katsahti häneen ja kääntyi pois.\n\n-- Nämä vaarat, kieltäymykset, kun kaikki puuttuu -- jatkoi hän,\nkääntyen Volodjan puoleen. -- Kaikkea sitä päähän pälkähtää, en\ntosiaankaan ymmärrä teitä, hyvät herrat! Olisi edes jotain hyötyä,\nniin sitten. Mutta onko hauskaa tulla teidän iällänne yht'äkkiä\nraajarikoksi koko elämäkseen?\n\n-- Toinen palvelee rahojen, toinen kunnian vuoksi! -- puuttui\nvanhempi Kozeljtsov taas puheeseen harmistuneella äänellä.\n\n-- Mitä kunniasta, kun ei ole mitään syötävää! -- sanoi\nylenkatseellisesti nauraen asioitsija kuormastoupseerille, joka\ntällöin myöskin rupesi nauramaan. -- Virittäkääpäs tuo soittamaan\n\"Luciaa\": me kuuntelemme, -- sanoi hän osottaen soittolaatikkoa: --\nsiitä minä pidän.\n\n-- Onko hän kelpo mies, tuo Vasilij Mihailovitsh? -- kysyi Volodja\nveljeltään, kun he hämärissä tulivat lehtimajasta ja lähtivät\njatkamaan matkaa Sevastopoliin.\n\n-- Ei muuta vikaa kuin että on hirmuisen saita! Mutta asioitsijaa en\nvoi kärsiä, joskus hänet vielä pehmitän.\n\n\nIX.\n\nOlematta oikeastaan alakuloinen Volodja tunsi kuitenkin ikäänkuin\nahdistavaa mielenraskautta ajaessaan yön jo tullen suurelle\nmerenlahden yli vievälle sillalle. Kaikki mitä hän oli saanut\nnähdä ja kuulla oli niin erilaista verrattuna entisiin vielä\ntuoreessa muistossa oleviin vaikutelmiin: suuri valoisa tutkintosali\nparkettilattioineen, toverien nauru ja iloiset reippaat äänet, uusi\nunivormu, rakastettu tsaari, jota hän seitsemän vuoden kuluessa\noli tottunut näkemään ja joka hyvästellessä kyyneleet silmissä oli\nkutsunut heitä lapsikseen -- kaikki tuo, mitä hän oli nähnyt, oli\naivan toista kuin hänen kauniit, rusohohteiset, ylevät unelmansa.\n\n-- Kas niin, nyt ollaan perillä! -- sanoi vanhempi veli, hypäten\nrattailta heidän saapuessaan Mihailovin patterille. -- Jos meidät\nlasketaan sillan yli, lähdemme heti Nikolajevin kasarmeille! Sinä\njäät sinne aamuun asti, mutta minä menen rykmenttiini -- tiedustelen,\nmissä on sinun patterisi, ja huomenna tulen sinua noutamaan.\n\n-- Miksi niin? mennään mieluummin yhdessä, -- sanoi Volodja. --\nLähden kanssasi vallinsarvelle. Onhan se yhdentekevä: täytyy tottua.\nJos sinä menet, voin minäkin lähteä.\n\n-- On parempi, ettet mene.\n\n-- Ei, sallithan: saan ainakin tietää kuinka...\n\n-- Minun neuvoni on, ettet mene, vaan tee kuten tahdot...\n\nTaivas oli pilvetön, mutta tumma. Tähdet ja lakkaamatta lentelevien\npommien ja laukausten tulet loistivat kirkkaasti synkässä yössä.\nPatterin suuret valkeat rakennukset ja sillan pää häämöttivät\npimeästä. Jokaikinen silmänräpäys tärähyttivät ilmaa tykin laukaukset\nja räjähdykset, nopeasti seuraten toinen toistaan tai yhtaikaa, yhä\nvoimakkaammin ja säännöllisemmin jymähtäen. Keskellä tätä jyrinää\nkuului ikäänkuin säestyksenä merenlahden kumea ärjyntä. Tuuli puhalsi\nmereltä, tuoden raakaa ilmaa tullessaan. Veljekset tulivat sillalle.\nJoku nostoväkeen kuuluva sotamies kolahutti heitä kömpelösti\nkiväärillä käteen ja huusi:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Sotamies.\n\n-- On kielletty päästämästä!\n\n-- Kuinka niin? meidän täytyy päästä.\n\n-- Kysykää upseerilta.\n\nUpseeri, joka torkkui ankkurilla istuen, nousi ylös ja käski päästää\nmenemään.\n\n-- Sinne pääsee, vaan takaisin ei. Mihin tuppaatte kaikki yhtaikaa!\n-- huusi hän tarkottaen rykmentin korkeita vallikoppakuormia, joita\nahtautui sillalle.\n\nPäästyään ensimäiselle ponttoonille veljekset kohtasivat sotamiehiä,\njotka kovalla äänellä puhellen tulivat sieltä.\n\n-- Kun hän vain saa varusrahat, niin on hänellä kyllä selvät tilit --\nse on varma.\n\n-- Hei pojat -- sanoi toinen ääni: -- kun pääset Severnajan puolelle,\nniin siellä taas maailma valkenee, Jumal'auta; toinen elämä\nkerrassaan.\n\n-- Puhut joutavia! -- sanoi edellinen: -- joku päivä sitten lensi\ntuohon pommi, kirottu: kahdelta matruusilta ruhjoi jalat, niin että...\n\nVeljekset menivät ensimäisen ponttoonin yli, ja pysähtyivät\nkuormarattaiden ohi menoa odottamaan toiselle ponttoonille, joka\npaikkapaikoin oli veden alla. Tuuli, joka kentällä oli tuntunut\nheikolta, oli täällä kova ja puuskainen; silta keinui, ja tukkeja\nvastaan jyskien ja ankkureita ja köysiä repien huuhtoivat laineet\nsiltalautoja. Oikealla kohisi synkän uhkaavana yhä musteneva\nmeri, jonka ääretön tasainen musta viiva erotti tähtikirkkaasta\nsinisen harmaasta taivaanrannasta; jossain kaukana loistivat\nvihollislaivaston tulet; vasemmalla häämötti meikäläisen sotalaivan\nhämärät ääriviivat, aaltojen loiskiessa sen laitoja vasten; näkyi\nhöyrylaiva, joka täyttä vauhtia ja jyskien tuli Severnajasta päin.\nLaivan vieressä räjähtävä pommi valaisi hetkeksi korkealle pinottuja\nvallikoppia kannella, komentosillalla seisovaa kahta miestä ja\nlaivan halkomia vihertäviä laineita, jotka valkeana vaahtona\nmurtuivat keulaa vasten. Sillan reunalla istui jalat vedessä eräs\nmies paitasillaan ja korjasi ponttoonia. Edessäpäin, Sevastopolin\nyläpuolella, kiitivät yhä samat tulet ja yhä kovemmin ja kovemmin\njymisten kuuluivat nuo kauhistavat äänet. Merestä syöksyvä aalto\nhuuhtoi sillan oikeata puolta ja kasteli Volodjan jalat; kaksi\nsotamiestä, jalat loiskuen vedessä, kulki heidän ohitsensa. Äkkiä\nkuului pamaus, jokin valaisi sillan edestäpäin, sillalla kulkevat\nkuormarattaat ratsumiehineen, ja pommin pirstaleet putosivat vaahtoa\npärskähyttäen vinkuen veteen.\n\n-- Kas, Mihail Semenitsh! sanoi ratsumies, pysäyttäen hevosensa\nvanhemman Kozeljtsovin eteen: -- no, oletteko jo ihan toipunut?\n\n-- Kuten näette. Minne teillä on matka?\n\n-- Severnajaan, hakemaan patrooneja: olen nyt, nähkääs, rykmentin\najutantti... odotamme rynnäkköä joka hetki.\n\n-- Mutta missä Martsov on?\n\n-- Eilen jalka ruhjoutui... kaupungissa, omassa huoneessaan nukkui...\nKuinka, tunnetteko hänet?\n\n-- Onko totta, että rykmenttini on viidennellä?\n\n-- On, tuli M:n rykmentin sijaan. Poiketkaa sitomispaikalle: siellä\non meikäläisiä -- neuvovat kyllä teitä.\n\n-- No entäs asuntoni Morskajalla, onko se vielä pystyssä?\n\n-- Voi miekkonen! pommit ovat sen jo aikaa sitten hajottaneet. Ette\ntunne enää Sevastopolia: naisia ei sieluakaan, ei ravintoloita, ei\nmusiikkia; eilen lähti viimeinen saattue. Kauhean ikäväksi on nyt\nkäynyt... Hyvästi!\n\nJa upseeri lähti ravia ajaen edelleen.\n\nVolodjan valtasi äkkiä hirveä pelko: hän kuvitteli, että tykinkuula\ntai pommin pirstale nyt heti lentää ja iskee häntä suoraan päähän.\nTuntui kuin synkkä pimeys ja kaikki nuo äänet, varsinkin aaltojen\näkeä loiskina olisi sanonut hänelle, ettei hänen pidä mennä edemmäs,\nettei häntä täällä odota mikään hyvä, että hänen jalkansa eivät\nkoskaan enää tallaa maata tuolla puolen merenlahden -- että hänen\npitää kääntyä heti takaisin ja juosta minkä jaksaa jonnekin, kauas\npois tästä kauheasta kuoleman paikasta. \"Mutta lienee jo myöhäistä\nkääntyä takaisin, kohtaloni on jo ratkaistu\", ajatteli hän,\nsäikähtyen, osaksi tästä ajatuksesta, osaksi siitä, että vesi tunki\nsaappaisiin ja kastoi hänen jalkansa.\n\nVolodja huokasi syvään ja siirtyi hieman veljensä luota.\n\n\"Hyvä Jumala! kaadunkohan minä -- minä? Hyvä Jumala, armahda minua!\"\nsanoi hän kuiskaten ja teki ristinmerkin.\n\n-- No, mennään, Volodja! -- sanoi vanhempi veli, kun kuormarattaat\nolivat ajaneet sillalle. -- Näitkö pommin?\n\nSillalla veljekset kohtasivat rattaita, joissa oli haavottuneita\nja vallikoppia sekä huonekalukuorman, jota ajoi nainen. Toisella\npuolella ei kukaan heitä pidättänyt.\n\nVaistomaisesti seuraten Nikolajevin patterin muuria ja ääneti\nkuunnellen päittensä päällä räjähteleviä pommeja ja putoilevien\npirstaleiden viuhinaa, veljekset tulivat vihdoin sille paikalle\npatteria, missä oli pyhimyksen kuva. Täällä he saivat tietää,\nettä viides, kevyt patteri, johon Volodja oli määrätty, oli\nKorabeljnajassa, ja päättivät vaarasta huolimatta yhdessä mennä\nyöksi vanhemman veljen asuntoon viidennelle vallinsarvelle ja sieltä\nhuomenna patterille. Käännyttyään erääseen käytävään ja harpattuaan\npitkin patterin muuria loikovien sotamiesten yli, he tulivat vihdoin\nsitomispaikalle.\n\n\nX.\n\nKun he astuivat ensimäiseen huoneeseen, jossa ylt'ympäri sijotetuilla\ntelttavuoteilla makasi haavottuneita, ja joka oli täynnä\nkamalan inhottavaa sairaalan löyhkää, tuli heitä vastaan kaksi\nlaupeudensisarta.\n\nToinen naisista, joka oli noin viisikymmen-vuotias, mustasilmäinen ja\nankarannäköinen, kantoi sylissään siteitä ja liinannukkaa ja antoi\nkäskyjä perässään tulevalle nuorelle pojalle, välskärille. Toinen\noli hyvin sievä, parinkymmenen vuoden ikäinen vaaleatukkainen tyttö,\njonka kalpeat, vienot kasvot katselivat niin herttaisen avuttomasti\nvalkean päähineen alta. Kädet esiliinan taskuissa hän kulki vanhemman\nrinnalla ja näytti ikäänkuin pelkäävän, että toinen hänet jättäisi.\n\nKozeljtsov kääntyi heidän puoleensa kysyen, tiesivätkö he missä\nMartsov on, jonka jalka eilen oli ruhjoutunut.\n\n-- Hän on kai P:n rykmentistä? kysyi vanhempi. -- Onko hän teidän\nsukulaisenne?\n\n-- Ei, vaan toverini.\n\n-- Saattakaa te heitä, -- sanoi hän nuorelle sisarelle ranskaksi: --\ntänne näin -- ja astui itse välskärin kanssa haavottuneen luo.\n\n-- Mennään... mitä sinä katselet! -- sanoi Kozeljtsov Volodjalle,\njoka kohotetuin kulmin, kärsivä ilme kasvoilla, tuijotti\nhaavottuneihin, voimatta irrottaa heistä katsettaan. -- Mennään.\n\nVolodja lähti veljensä mukana, mutta katseli yhä ympärilleen ja\ntoisti lakkaamatta:\n\n-- Voi hyvä Jumala! Voi hyvä Jumala!\n\n-- Hän ei varmaankaan ole kauan ollut täällä, -- virkkoi sisar\nKozeljtsoville, osottaen Volodjaa, joka voihkien ja huokaillen astui\nheidän perässään pitkin käytävää.\n\n-- Vastikään on tullut.\n\nSievä sisar katsahti Volodjaan ja rupesi äkkiä itkemään. \"Hyvä\nJumala, hyvä Jumala! milloin tämä kaikki loppuu!\" sanoi hän\nepätoivoisella äänellä. He tulivat upseerien telttaan. Martsov makasi\nselällään, kyynäspäitä myöten paljaat suoniset käsivarret päänsä\nalla, ja hänen keltaisilla kasvoillaan oli sellainen ilme kuin sillä\njoka hammasta purren koettaa tukahuttaa tuskan huutonsa. Terve jalka\npistihe näkyviin peitteen alta, ja vaikka sukka oli jalassa, niin\nnäkyi kuinka varpaat suonenvedon tapaisesti vavahtelivat.\n\n-- No, miten on laitanne? -- kysyi sisar, kohottaen ohuilla,\nhennoilla käsillään -- sormessa Volodja huomasi kultasormuksen --\nhänen hieman kaljua päätään, ja korjasi vuodetta. -- Toverinne\ntulivat teitä tervehtimään.\n\n-- Tuskia on tietysti -- sanoi hän kiukkuisesti. -- Antaa olla, nyt\non hyvä, -- varpaat sukassa liikkuivat entistä nopeammin. -- Päivää!\nMikä on nimenne? Suokaa anteeksi... -- virkkoi hän Kozeljtsoville.\n-- Ah, niin! anteeksi! täällä kaikki unohtuu, -- sanoi hän, kun tämä\noli sanonut nimensä. -- Mehän olemme asuneet yhdessä, -- lisäsi hän,\nvähääkään ilostumatta ja katseli kysyvästi Volodjaa.\n\n-- Tämä on veljeni, on juuri tullut Pietarista.\n\n-- Hm! No nythän minäkin olen palvellut itselleni täyden eläkkeen\n-- sanoi hän, otsa rypyssä. -- Voi, kuinka tuskallista!... Parempi\nolisi, että loppu tulisi mitä pikimmin.\n\nHän tempasi jalkansa koukkuun ja yhä nopeammin liikuttaen varpaitaan\npeitti kasvonsa käsillään.\n\n-- Hänet täytyy jättää rauhaan, -- kuiskasi sisar kyynelsilmin: --\nhänen tilansa on hyvin huono.\n\nJo Severnajassa veljekset olivat päättäneet mennä viidennelle\nvallinsarvelle; mutta lähdettyään Nikolajevin patterilta he ikäänkuin\nyhteisestä sopimuksesta, etteivät antaudu turhanpäiten vaaraan, vaan\nvirkkamatta mitään toisilleen, päättivät mennä kumpikin taholleen.\n\n-- En tiedä mutta osaatko sinne, Volodja, -- sanoi vanhempi. -- Vaan\nvoihan Nikolajev saattaa sinut Korabeljnajaan, minä menen yksin ja\ntulen huomenna luoksesi.\n\nMuuta ei puhuttu tällä veljesten viimeisellä hyvästijättöhetkellä.\n\n\nXI.\n\nTykkien jyske jatkui entisellä voimallaan, mutta Katariinan katu,\njota pitkin Volodja vaiteliaan Nikolajevin seuraamana kulki, oli\nautio ja hiljainen. Pimeässä häämötti vain leveä katu, suuret\ntalot valkeine, monin paikoin luhistuneine seinineen ja kivinen\nkatukäytävä, jota hän kulki; silloin tällöin tuli vastaan sotamiehiä\nja upseereja. Tullessaan amiraliteettitalon vasemmalle puolelle, hän\nnäki kirkkaan muurin takana palavan tulen valossa pitkin katuviertä\nistutetut akaasiat vihreine tukineen ja surkastuneine, pölyisine\nlehtineen. Hän kuuli selvään omat sekä takanaan kulkevan raskaasti\nhengittävän Nikolajevin askeleet. Hän ei ajatellut mitään: sievä\nlaupeudensisar, Martsovin jalka sukassa liikkuville varpaineen,\npimeä, pommit ja kuoleman eri muodot risteilivät sekavina hänen\nmielikuvituksessaan. Koko hänen nuorta herkkää sieluaan painoi\nja ahdisti yksinäisyyden tunto ja yleinen välinpitämättömyys\nvaaranalaisesta kohtalosta. \"Kaadun, saan kitua, kärsiä, eikä kukaan\nminua itke!\" Ja kaikki tuo sen tarmokkaan ja uhrautuvan sankarielämän\nsijaan, josta hän oli niin ilmielävästi uneksinut. Pommit räjähtivät\nja viuhuivat yhä lähempänä, Nikolajev huokasi yhä useammin,\nkeskeyttämättä äänettömyyttä. Kuljettuaan Korabeljnajaan vievän\nsillan yli, hän näki kuinka jokin vinhuen lensi aivan hänen lähellään\nmerenlahteen, sekunniksi valaisi purppuranpunaisella hohteella\norvokinsiniset laineet, katosi ja vettä roiskien kohosi taas näkyviin.\n\n-- Kas kun ei sammunut! -- sanoi Nikolajev käheästi.\n\n-- Niin -- vastasi Volodja tahtomattaan omituisen ohuella, surkealla\näänellä, joka häntä itseään hämmästytti.\n\nHe kohtasivat paareilla lepääviä haavottuneita ja taas rykmentin\nvallikoppakuormia; Korabeljnajassa tuli eräs rykmentti vastaan;\nratsumiehiä ajoi heidän ohitseen. Jokunen niistä oli kasakkaupseeri.\nHän ratsasti täyttä karkua, mutta pysähytti Volodjan nähtyään\nhevosensa hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti kasvoihin, kääntyi\nja ajaa karahutti tiehensä lyöden hevostaan ruoskalla. \"Yksin,\nyksin; kaikille on aivan yhdentekevä, onko minua olemassa vai eikö\",\najatteli nuorukainen, ja häntä halutti todenteolla itkeä.\n\nNoustuaan mäelle korkean valkean muurin ohi hän tuli kadulle,\njonka varrella oli rikkiammuttuja, pieniä hökkeleitä, joita pommit\nlakkaamatta valaisivat. Juopunut, repaleisiin puettu nainen, joka\ntuli eräästä sivuportista merimiehen seurassa, törmäsi häntä vastaan.\n\n-- Niinpä, jos hän on kunnon mies -- mutisi akka, -- pardon, teidän\njalosukuisuutenne upseeri.\n\nPoikaparan sydäntä rupesi yhä enemmän ahdistamaan; mustalla\ntaivaanrannalla välähtelivät salamat yhä taajemmin ja taajemmin ja\nyhä useammin viuhuivat ja räjähtelivät pommit hänen ympärillään.\nNikolajev huokasi ja alkoi puhua Volodjan mielestä pelästyneen\nhiljaisella äänellä.\n\n-- Kylläpä olikin kiire lähtemään. Lähteä vain piti ja lähteä.\nMokomaankin paikkaan vielä kiire.\n\n-- No mitäs sitten, kun veli oli jo terve, -- vastasi Volodja,\ntoivoen keskustelun edes karkottavan tuon kauhean tunteen, joka hänet\noli vallannut.\n\n-- Terve! Millaista se terveys on, kun on ihan kipeä! Senkin, joka\non vallan terve, on paljon parempi maata sairashuoneessa tällaisina\naikoina. Kovinkohan on täällä lysti? Jalka tai käsi murskaksi, ei\nmuuta! Pian se onnettomuus sattuu! Eihän meillä täällä kaupungissa\nsellaista ole kuin vallinsarvella, vaan kylläpä on täälläkin hirmua.\nEnnenkuin uskallat vallinsarvelle mennä -- saat lukea kaikki\nrukoukset. Katsoppas petoa kun aivan vierestä lentää paukahti --\nlisäsi hän, kääntäen Volodjan huomion lähellä surisevaan pommin\npirstaleeseen. -- Sellaista se on, -- jatkoi Nikolajev -- on käsketty\nsaattamaan teidän jalosukuisuutenne. Meidän asiamme on tietenkin\ntotella käskyä: mitä käsketään se pitää tehdä; vaan nyt jäivät\najopelit sen muutaman sotamiehen huostaan ja myttykin on sitomatta...\nMene sinne, mene tänne; mutta jos omaisuudesta hukkuu jotain, niin\nNikolajev saa siitä vastata.\n\nKuljettuaan vielä muutaman askeleen he tulivat torille. Nikolajev oli\nääneti ja huokaili.\n\n-- Kas tuolla on teidän tykistönne, teidän jalosukuisuutenne! --\nsanoi hän äkkiä: -- kysykää vahtisotamieheltä, hän neuvoo.\n\nJa kun Volodja oli kulkenut muutaman askeleen, ei hän enää kuullut\ntakanaan Nikolajevin huokauksia.\n\nHän tunsi äkkiä olevansa kokonaan lopullisesti yksin. Tämä\nyksinäisyyden tunto, kuoleman uhka silmäin edessä, kuten hänestä\ntuntui, painoi raskaana, kylmänä kivenä hänen sydäntään. Hän pysähtyi\nkeskelle toria, katseli ympärilleen huomaisiko häntä kukaan, tarttui\npäähänsä ja puhui ja ajatteli kauhulla: \"Hyvä Jumala, olenkohan\ntodellakin pelkuri, viheliäinen, kurja pelkuri... tällaistako onkin\nkuolema isänmaan, tsaarin puolesta, josta vielä äsken niin suurella\nnautinnolla uneksin. Ei, minä olen onneton, kurja olento.\" Ja\ntodellinen epätoivon tunne sydämessään ja vapautuneena äskeisestä\nlumouksestaan, Volodja kysyi vahtisotamieheltä patterin päällikön\nasuntoa ja lähti menemään osotettuun suuntaan.\n\n\nXII.\n\nPatterin päällikön asunto, jonka vahtisotamies hänelle neuvoi, oli\npienehkö, kaksikerroksinen talo, sisäänkäytävä pihan puolelta.\nEräässä ikkunassa, joka oli paperilla paikattu, tuikki himmeä\nkynttilän valo. Palvelija istui portailla ja poltti piippua. Hän\nlähti ilmottamaan patterinpäällikölle Volodjan tulosta ja saattoi\nhänet sisään. Huoneessa oli kahden ikkunan välissä, rikkinäisen\npeilin alla pöytä täynnä kruunun papereita, muutamia tuoleja,\nrautasänky puhtaine makuuvaatteineen sekä sängyn vieressä pieni matto.\n\nAivan ovensuussa seisoi kaunis, pitkäviiksinen mies -- vääpeli --\nhukari vyöllä ja yllään sinelli, jossa riippui risti ja Unkarin\nsodassa saatu mitali. Lattialla käveli edestakaisin ohut kulunut\nsinelli yllä lyhyenläntä, nelikymmenvuotias esikuntaupseeri,\najettunut poski siteessä.\n\n-- Minulla on kunnia ilmottautua, vänrikki Kozeljtsov II:nen,\nkomennettu 5:een keveään patteriin, -- puhui Volodja ulkoa\nopettelemansa lauseen, sisään tultuaan. Patterinpäällikkö vastasi\nkuivasti hänen tervehdykseensä ja antamatta kättä pyysi istumaan.\n\nVolodja istahti ujosti tuolille kirjotuspöydän viereen ja hypisteli\nsaksia, jotka olivat osuneet hänen käsiinsä. Patterinpäällikkö jatkoi\näänetönnä, kädet selän takana ja pää kumarassa kävelyään lattialla,\nniinkuin ainakin se, joka koettaa muistutella jotain, vilkaisten vain\nsilloin tällöin saksia hypisteleviin käsiin.\n\nPatterin päällikkö oli jotakuinkin tukeva mies, jolla oli päälaki\nmelkein paljas, tuuheat, suun yli riippuvat viikset ja miellyttävät\nruskeat silmät. Hänellä oli kauniit, puhtaat ja pulleat kädet ja\nhyvin ulospäin kääntyneet jalat, jotka tepastelivat itsetietoisesti\nja hieman keikarimaisesti, mikä osotti, että patterin päällikkö tiesi\nmikä hän oli miehiään.\n\n-- Niin -- sanoi hän, pysähtyen vääpelin eteen: -- tykistöhevosille\ntäytyy huomisesta alkaen lisätä vielä puoli kappaa: muuten kovin\nlaihtuvat. Mitä sinä siitä tuumit?\n\n-- Kyllä niin, lisätä saapi, teidän ylhäisyytenne! Nyt ovatkin\nkaurat hiukan halvempia, -- vastasi vääpeli, seisoen asennossa,\nvain liikutellen sormiaan, joita silminnähtävästi halutti auttaa\nkeskustelua. -- Eilen juur'ikään meidän muonitusmestarimme, Frantsuk,\nkirjotti minulle kuormastosta lipun, teidän ylhäisyytenne, että\nmeidän varmasti pitäisi ostaa kauroja sieltä -- kuuluvat olevan\nhuokeita. Kuinka suvaitsette käskeä?\n\n-- Hyvä, ostetaan: onhan hänellä rahaa. -- Ja patterin päällikkö\nrupesi uudelleen kävelemään lattialla. -- Mutta missä teidän\nmatkatavaranne ovat? -- kysyi hän äkkiä pysähtyen Volodjan eteen.\n\nAjatus, että hän on pelkuri, oli siinä määrin vallannut\nVolodja-poloisen, että hän jokaisessa katseessa, jokaisessa sanassa\noli huomaavinaan ylenkatsetta, kuten kurjaa pelkuria kohtaan\nainakin. Hänestä tuntui, että patterin päällikkö oli jo keksinyt\nhänen salaisuutensa ja tekee hänestä pilkkaa. Hän vastasi hämillään\nettä tavarat ovat Grafskajassa ja että hänen veljensä oli luvannut\ntoimittaa ne hänelle huomenna.\n\nMutta everstiluutnantti ei kuunnellut loppuun saakka, vaan kysyi\nvääpeliltä.\n\n-- Mihin sijottaisimme vänrikin?\n\n-- Vänrikinkö? -- sanoi vääpeli, ja sai Volodjan yhä enemmän\nhämilleen luodessaan häneen pikaisen silmäyksen, jossa aivan kuin\nnäkyi kysymys: \"mikä vänrikki se tuo on?\" -- Kyllähän alakertaan,\nteidän ylhäisyytenne, alikapteenin luo voi sijottaa hänen\njalosukuisuutensa, -- jatkoi hän, hetken tuumittuaan: -- nyt on\nalikapteeni vallinsarvella, niin että hänen telttavuoteensa on\ntyhjänä.\n\n-- Eiköhän se sopisi niin toistaiseksi? -- kysyi patterinpäällikkö.\n-- Luulen, että olette väsynyt, huomenna järjestämme paremmin.\n\nVolodja nousi ja kumarsi.\n\n-- Ettekö halua teetä? -- kysyi patterin päällikkö Volodjan tullessa\novelle. -- Voidaan panna samovaari kiehumaan.\n\nVolodja kumarsi ja lähti. Everstin palvelija saattoi hänet alas\ntyhjään likaiseen huoneeseen, jossa oli kaikellaista romua sekä\nrautasänky ilman liinavaatteita ja peittoa. Vuoteella nukkui\npunapaitainen mies paksu sinelli peitteenä.\n\nVolodja luuli häntä sotamieheksi.\n\n-- Pjotr Nikolaitsh! -- sanoi palvelija, pudistaen nukkuvaa\nolkapäästä. -- Tähän tulee vänrikki nukkumaan... Tämä on meidän\njunkkarimme, -- lisäsi hän vänrikille.\n\n-- Voi, elkää ollenkaan huoliko minusta! -- sanoi Volodja, mutta\njunkkari, pitkä, vankka nuori mies, jolla oli kauniit, mutta hyvin\ntyhmännäköiset kasvot, nousi vuoteelta, heitti sinellin ylleen ja\nlähti näköjään vielä puolinukuksissa huoneesta.\n\n-- Ei se mitään tee, makaan pihalla, -- mutisi hän.\n\n\nXIII.\n\nKun Volodja oli jäänyt yksin ajatuksineen, oli hänen ensimmäinen\ntunteensa sen sekavan, lohduttoman tilan pelko, joka oli vallannut\nhänen sielunsa. Hän halusi nukahtaa unohtaakseen koko ympäristönsä\nja ennen kaikkea oman itsensä. Hän sammutti kynttilän, heittäytyi\nvuoteelle ja peitti päänsä sinellillään päästäkseen pimeän pelosta,\njoka hänellä jo lapsuudesta asti oli ollut. Mutta äkkiä johtui hänen\nmieleensä ajatus, että pommi lentää, puhkaisee katon ja tappaa hänet\nsiihen paikkaan. Hän alkoi kuunnella; aivan hänen päänsä päällä\nkuului patterinpäällikön askeleet.\n\n\"Vaan jos lentääkin -- ajatteli hän -- niin tappaa ensin nuo tuolla\nylhäällä ja sitten minut; ainakaan ei minua yksin.\" Tämä ajatus\nrauhotti häntä hieman; hän oli vähällä nukahtaa. \"Mutta mitähän\njos tänä yönä yhtäkkiä Sevastopoli vallotetaan ja ranskalaiset\ntunkeutuvat tänne? Millähän minä puolustautuisin?\" Hän nousi\nuudelleen ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa.\nTodellisen vaaran pelko tukahutti salaperäisen pimeän kammon.\nPaitsi satulaa ja samovaaria ei huoneessa ollut mitään vankempaa\nasetta. \"Mikä kurja raukka minä olen, pelkuri, viheliäinen pelkuri!\"\ntuli hänen mieleensä taas äkkiä ja taas tunsi hän tukahuttavaa\nylenkatsetta ja inhoa omaa itseäänkin kohtaan. Hän heittäytyi\njälleen vuoteelle ja koetti olla ajattelematta mitään. Silloin\npäivän vaikutelmat heräsivät ehdottomasti hänen mielikuvituksessaan,\nsamalla kuin taukoamaton jyminä, joka pani huoneen ainoan ikkunan\ntärisemään, jälleen muistutti häntä vaarasta: hän oli näkevinään\nmilloin haavottuneita ja verta, milloin pommeja ja pirstaleita,\njoita lentää huoneeseen, milloin sievän laupeudensisaren, joka sitoo\nhänen haavojaan ja itkee hänen kuolinvuoteensa ääressä, milloin taas\näitinsä, joka saattaa häntä kihlakunnan kaupunkiin ja kiihkeästi,\nkyynelsilmin rukoilee ihmeitätekevän pyhimyskuvan edessä -- ja taas\nhänestä tuntui uni mahdottomalta. Mutta äkkiä ajatus kaikkivaltiaasta\nJumalasta, joka voi tehdä kaikki ja kuulla jokaisen rukouksen,\nvälähti kirkkaana hänen mielessään. Hän lankesi polvilleen, teki\nristinmerkin ja pani kätensä ristiin niinkuin hänelle oli lapsuudessa\nopetettu rukoillessa. Se herätti hänessä kauan unohduksissa olleen\nilahuttavan lohdullisen tunteen.\n\n\"Jos on tarpeen, että kuolen, tarpeen ettei minua ole, niin tee niin,\nJumala, -- ajatteli hän, -- tee mitä pikimmin; mutta jos tarvitaan\nurhoollisuutta, tarvitaan lujuutta, jota minulla ei ole, niin anna\nsitä minulle, pelasta häpeästä ja häväistyksestä, jota en jaksa\nkantaa, mutta opeta, mitä minun on tekeminen täyttääkseni Sinun\ntahtosi.\"\n\nLapsellinen, säikähtynyt, ahdistunut sielu sai äkkiä miehuutta,\nkirkastui ja näki uuden, laajan, valoisan taivaanrannan. Paljon hän\nvielä ajatteli ja tunsi sinä lyhyenä hetkenä minkä tätä tunnetta\nkesti. Hän nukahti pian rauhallisesti ja huolettomasti yhä jatkuvan\npommituksen jyrinään ja ikkunaruutujen helinään.\n\nSuuri Jumala! Vain Sinä yksin olet kuullut ja tiedät ne koruttomat,\nvaan kiihkeät ja epätoivoiset tietämättömyyden, sekavan katumuksen\nrukoukset, rukoukset ruumiin parantamiseksi ja sielun valaisemiseksi,\njotka ovat kohonneet Sinun tykösi tältä kauhealta kuoleman paikalta\n-- kenraalista alkaen, joka silmänräpäystä ennen ajatteli Yrjön\nristiä ja nyt vavistuksella tuntee Sinun läsnäolosi, halpaan\nsotamieheen saakka, joka väänteleikse Nikolajevin patterin paljaalla\nlattialla ja rukoilee Sinulta tulevaista, hämärästi aavistamaansa\npalkintoa kaikista kärsimyksistään.\n\n\nXIV.\n\nVanhempi Kozeljtsov tapasi kadulla erään rykmenttinsä sotamiehen ja\nlähti yhdessä hänen kanssaan suoraan viidennelle vallinsarvelle.\n\n-- Pysytelkää muurin suojassa, teidän jalosukuisuutenne! -- sanoi\nsotamies.\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- On vaarallista, teidän jalosukuisuutenne: tuollapa jo lentääkin\ntänne päin, -- sanoi sotamies, kuullessaan tykin kuulan viuhuvan\näänen, kun se iski kuivaan maahan kadun toisella puolella.\n\nKuuntelematta sotamiehen puhetta Kozeljtsov kulki reippaasti keskellä\nkatua.\n\nYhä samat kadut, samat, jopa taajemmat tulet, äänet, samat\nvoihkivat haavottuneet, joita tapasi tiellä, ja samat patterit,\nrintavarustukset ja saartokaivannot kuin keväälläkin hänen ollessaan\nSevastopolissa; mutta kaikki tämä oli jostain syystä nyt vielä\nsynkempää ja sen ohessa valtavampaa; kuulan reikiä on taloissa\nentistä enemmän, tulia ei näy ikkunoissa juuri ollenkaan paitsi\nKushtshinin talossa (sairashuoneessa), naisia ei tapaa ainoatakaan,\nentistä tuttua huolettomuutta ei näe missään, vaan kaikkialla on\nraskaan odotuksen ja väsymyksen leima.\n\nMutta nyt ollaan jo viimeisellä saartokaivannolla, tuolta kuuluu\nP:n rykmentin sotamiehen huuto kun hän tuntee entisen komppanian\npäällikkönsä, tuossa seisoo pimeässä muuriin kiinni painautuneena\nkolmas pataljoona, jonka laukaukset silloin tällöin silmänräpäykseksi\nvalaisevat -- kuuluu hillittyä puheensorinaa ja kiväärinkalinaa.\n\n-- Missä on rykmentinpäällikkö? -- kysyi Kozeljtsov.\n\n-- Meriupseerien salalinnotuksessa, teidän jalosukuisuutenne! --\nvastasi avulias sotamies. -- Jos suvaitsette, niin tulen saattamaan.\n\nKulkien saartokaivannosta toiseen sotamies saattoi Kozeljtsovin\npieneen kaivantoon. Siellä istui matruusi polttaen piippua; hänen\ntakanaan näkyi ovi, jonka raosta loisti tuli.\n\n-- Saanko mennä?\n\n-- Ilmotan heti, -- ja matruusi astui ovesta sisään. Kaksi ääntä\npuheli oven takana.\n\n-- Jos Preussi pysyy puolueettomana, -- sanoi toinen ääni: -- niin\nsilloin Itävaltakin...\n\n-- Mitä Itävallasta, -- virkkoi toinen, -- kun slaavilaiset maat...\nno, pyydä sisään.\n\nKozeljtsov ei ollut milloinkaan ollut tässä salalinnotuksessa. Se\nhämmästytti häntä upeudellaan. Lattia oli parkettia, oven edessä oli\nvarjostin. Sänky oli kummallakin seinällä, nurkassa seisoi suuri\nkultapukuinen Jumalanäidin kuva, ja sen edessä paloi ruusunpunainen\nlamppu. Toisessa sängyssä nukkui täysissä pukineissaan meriupseeri,\ntoisessa, pöydän ääressä, jolla oli kaksi avattua viinipulloa, istui\nkeskenään jutellen uusi rykmentinpäällikkö ja eräs ajutantti. Vaikka\nKozeljtsov ei suinkaan ollut mikään pelkuri eikä millään tavoin\nrikkonut hallitusta enempää kuin rykmentinpäällikköäkään vastaan,\njoutui hän kuitenkin hämilleen tavatessaan äskeisen toverinsa,\neverstin, niin kopeana tämä nousi kuulemaan hänen asiaansa.\n\n\"Kummallista, -- ajatteli Kozeljtsov, katsellen päällikköään, --\nvain seitsemän viikkoa on siitä kun hän sai rykmentin ja nyt näkyy\njo koko hänen ympäristössään, puvussaan, ryhdissään ja katseessaan\nrykmentinpäällikön mahti. Ei ole niinkään kauan siitä, ajatteli hän,\nkun tuo sama Batrishtshev kallisti lasia meidän kanssamme, piti koko\nviikon yhtä tummaa karttuunipaitaa ja söi iänikuisia lihapyöryjään\nja piirakoitaan tarjoamatta mitään kellekään. Vaan entäs nyt!\nsilmissäkin on sellainen kylmänkopea ilme, joka sanoo teille: vaikka\nolenkin toverisi, koska olen uuden ajan rykmentinpäällikkö, niin usko\npois minua, kyllä tiedän, että antaisit puolet elämääsi saadaksesi\nvain olla minun paikallani!\"\n\n-- Teidän parantumisenne on kestänyt kauan, -- virkkoi eversti\nkatsahtaen kylmästi Kozeljtsoviin.\n\n-- Olen ollut sairas, eversti! vieläkään ei haava ole mennyt ihan\numpeen.\n\n-- Sittenhän te olette turhaan tullut tänne, -- sanoi eversti,\nvilkaisten epäluuloisesti upseerin täyteläiseen vartaloon. -- Te\nvoitte kuitenkin hoitaa virkanne?\n\n-- Kyllä, varmasti.\n\n-- No, sepä hauskaa. Te otatte vänrikki Zaitsevilta entisen\nyhdeksännen komppanianne; saatte heti määräyksen.\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- Tehkää hyvin ja käskekää mennessänne rykmentin ajutantti luokseni,\n-- lopetti rykmentinpäällikkö puheensa, keveällä kumarruksella\nhuomauttaen, että audienssi oli loppunut.\n\nTullessaan salalinnotuksesta Kozeljtsov mutisi hetkisen jotain\nitsekseen ja kohautti olkapäitään aivankuin hänen olisi ollut\ntukala olla tai häntä olisi tuskittanut tai suututtanut jokin -- ei\nrykmentinpäällikkö (siihen ei ollut syytä), vaan oma itsensä, koko\nympäristöönsä hän oli tyytymätön.\n\n\nXV.\n\nEnnenkuin meni upseeriensa luo, lähti Kozeljtsov tervehtimään\nkomppaniaansa ja katsomaan mihin se oli asettunut. Vallikopista\ntehdyt rintavarustukset, saartokaivantojen muodot, tykit, joita hän\nsivuutti, vieläpä pirstaleet ja pommit, joihin hän kompasteli, kaikki\ntuo, laukausten leimausten lakkaamattomassa valossa, oli hänelle\nhyvin tuttua; kaikki se oli elävästi painunut hänen muistiinsa\nkolme kuukautta takaperin niinä parina viikkona, jotka hän missään\nliikkumatta oli viettänyt tällä samalla vallinsarvella. Vaikka näissä\nmuistoissa oli paljon kauheata, niin menneisyyden hurmaus aivan kuin\nkiehtoi hänen mielensä ja tyytyväisenä, ikäänkuin täällä vietetyt\npari viikkoa olisivat olleet miellyttävää aikaa, hän näki taas tutut\npaikat ja esineet. Komppania oli sijottunut puolustusmuuria vasten\nkuudennen vallinsarven puolelle.\n\nKozeljtsov meni pitkään, sisäänkäytävän puolelta aivan avonaiseen\nsalalinnotukseen, jossa yhdeksännen komppanian sanottiin olevan.\nKoko salalinnotuksessa oli tuskin paikkaa mihin astua: se oli\nsisäänkäytävää myöten täpö täynnä sotamiehiä. Hänen toisella\npuolellaan paloi vino talikynttilä, jota makaava sotamies piteli\ntoisen tavaillessa kirjaa. Kynttilän ympärillä, pahalta löyhkäävästä\npuolihämärästä kohosi päitä, ahmien kuunnellen lukijaa. Kirja oli\naapinen. Tultuaan salalinnotukseen Kozeljtsov kuuli seuraavaa:\n\n\"Ru-ko-us teks-tin jälkeen. Kiitän Sinua Luo-ja...\"\n\n-- Niistäkäähän kynttilää! -- sanoi eräs ääni.\n\n-- Mainio kirja. -- Jumala... minun... -- jatkoi lukija.\n\nKun Kozeljtsov kysyi vääpeliä, vaikeni lukija, sotamiehet rupesivat\nliikkumaan, yskivät, niistivät nenäänsä, kuten ainakin äänettömyyden\njälkeen, vääpeli nuttuaan napittaen nousi lukijaa ympäröivästä\nryhmästä, ja harpaten yli sotamiesten jalkojen, joille ei ollut\nmissään tilaa, tuli upseerin luo.\n\n-- Terve, veliseni! Tämäkö se on meidän komppania?\n\n-- Terveyttä toivotan! terve tuloa, teidän jalosukuisuutenne --\nvastasi vääpeli, iloisesti ja ystävällisesti katsoen Kozeljtsoviin.\n-- Kuinka on terveyden laita, oletteko jo toipunut, teidän\njalosukuisuutenne? No Jumalan kiitos. Kovin olemmekin teitä\nikävöineet.\n\nHuomasi heti, että komppania piti Kozeljtsovista.\n\nSyvältä salalinnotuksesta kuului ääniä: \"vanha komppanianpäällikkö\non tullut, se joka tuli haavotetuksi. Kozeljtsov Mihail Semenitsh\",\nj.n.e.; vieläpä jotkut tunkeutuivat hänen luokseenkin, rumpali tuli\nkädestä tervehtimään.\n\n-- Päivää Obantshuk! -- sanoi Kozeljtsov: -- yhä elossa ja eheänä? --\nHyvää päivää, pojat! -- sanoi hän sitten ääntään korottaen.\n\n-- Terveyttä toivotamme!--jyrähti salalinnotuksessa.\n\n-- Mitä kuuluu, pojat?\n\n-- Huonosti on asiat, teidän jalosukuisuutenne: ranskalainen on\nvoiton päällä, kovin pitää meitä kovalla vallitustensa takaa, mutta\navoimelle kentälle ei vain tule.\n\n-- Ehkä nyt minun onnellani, jos Jumala suo, tulevat vielä\nkentällekin, pojat! -- sanoi Kozeljtsov -- enhän minä ensi kertaa\nteidän kanssanne tuleen lähde: annetaan taas selkään niille.\n\n-- Ahkeruus on ilomme, teidän jalosukuisuutenne! sanoivat jotkut\näänet.\n\n-- Näes kun on rohkea -- virkkoi taas ääni.\n\n-- Rohkea kuin pahuus! -- sanoi rumpali hiljaa, mutta kuitenkin\nniin kovaa, että kaikki kuulivat, toiselle sotamiehelle aivan kuin\nkomppanianpäällikön sanojen vahvistukseksi ja osottaakseen, ettei se\nollut mitään kerskailua eikä valetta.\n\nSotamiesten luota Kozeljtsov lähti puolustuskasarmille\nupseeritoveriensa luo.\n\n\nXVI.\n\nKasarmin suuressa salissa oli suunnattoman paljon väkeä: meri-,\ntykistö- ja jalkaväkiupseereja. Toiset nukkuivat, toiset istuivat\npuhellen keskenään laatikoilla ja linnotustykkien laveteilla,\ntoiset, jotka muodostivat suurimman ja meluisimman ryhmän, istuivat\nholvin takana kahdella lattialle levitetyllä huopa viitalla, joivat\nportteria ja pelasivat korttia.\n\n-- Ahaa! Kozeljtsov, Kozeljtsov! hyvä että tulit, hyvä!... Miten on\nhaavasi laita? -- kuului eri tahoilta. -- Täälläkin huomasi, että\nhänestä pidettiin ja iloittiin hänen tulostaan.\n\nKozeljtsov löi kättä tuttaviensa kanssa ja liittyi meluavaan\njoukkoon, jonka muutamat korttia pelaavat upseerit muodostivat.\nNäidenkin joukossa oli hänen tuttaviaan. Kaunis, laiha, tummaverinen\nupseeri, jolla oli pitkä, ohut nenä ja suuret poskipartaan ulottuvat\nviikset, piti pankkia ja jakoi kortteja valkeilla ohuilla sormillaan,\nsormessa suuri vaakunalla varustettu kultasormus. Hän jakoi kortteja\nhuolimattomasti, nähtävästi jostain kiihtyneenä, -- tahtoen vain\nnäyttää levolliselta. Hänen oikealla puolellaan loikoi kyynäspäihinsä\nnojaten harmaapäinen majuri, joka teeskennellyn tyynesti pani\npeliin puoli ruplaa ja maksoi sen paikalla. Vasemmalla puolella oli\nkyykkysillään, kasvot hikisinä kaunis upseeri, joka väkinäisesti\nhymyillen laski leikkiä. Joka kerta kun hän oli hävinnyt, liikutti\nhän lakkaamatta toista kättään tyhjässä housuntaskussa. Hän käytti\nrahan asemesta isoa pelimarkkaa, kun hänellä ei nähtävästi enää\nollut puhdasta rahaa, mikä suututti varsinkin kaunista, tummaveristä\nupseeria. Lattialla käveli edestakaisin, suuri tukku pankkiseteleitä\nkädessä, kaljupäinen, suunnattoman suurinenäinen ja leveäsuinen,\nlaiha ja kalpea upseeri, joka pani puhdasta rahaa peliin ja voitti\naina.\n\nKozeljtsov tyhjensi lasin viinaa ja istui pelaajien viereen.\n\n-- Tehkääpäs tekin joku panos, Mihail Semenitsh, -- sanoi\npankinpitäjä: -- arvelen teidän tuoneen kosolta rahaa tullessanne.\n\n-- Mistäpä minulla rahoja olisi! päinvastoin, viimeisetkin panin\nmenemään kaupungissa.\n\n-- Kuinka! etteköhän vain liene paisuttanut kukkaroanne\nSimferopolissa jonkun kustannuksella.\n\n-- Toden totta, hyvin vähän, -- sanoi Kozeljtsov, mutta halusi\nnähtävästi, ettei häntä uskottaisi, päästi takkinsa napit auki ja\notti vanhat kortit käteensä.\n\n-- Jospa häntä koettaisi: miksei piru miestä auta, tekeehän sääskikin\njoskus kepposia. Täytyy vain ensin ottaa rohkaisuryyppy.\n\nJa lyhyessä ajassa, kun hän oli juonut vielä toisen lasin viinaa ja\nmuutaman lasin portteria, hän hävisi viimeiset kolme ruplaansa.\n\nPienen hikoilevan upseerin häviöksi merkittiin puolitoistasataa\nruplaa.\n\n-- Ei näy vetelevän, -- virkkoi hän, järjestäen uusia korttejaan.\n\n-- Suvaitkaapa hommata rahat tänne, -- sanoi pankinpitäjä katsoen\nhäneen ja taukosi hetkeksi jakamasta kortteja.\n\n-- Toimitan ne huomenna, jos suvaitsette, sanoi hikinen upseeri\nnousten ja innokkaasti kaivaen kädellään tyhjää taskuaan.\n\n-- Hm! -- mutisi pankinpitäjä, ja kiukkuisesti viskellen oikeaan\nja vasempaan jakoi kortit. -- Vaan ei se tämä tällainen kelpaa, --\nsanoi hän ja pani pois kortit: -- minä olen saanut kyllikseni. Ei\ntämä tällainen kelpaa, Zahar Ivanitsh, -- lisäsi hän: -- me pelaamme\npuhtaalla rahalla emmekä velaksi.\n\n-- Mitä, ettekö usko minua? Sepä naurettavaa, totta tosiaan.\n\n-- Keneltä minä saan rahat? mutisi majuri, joka oli voittanut\nkahdeksan ruplan verran. -- Olen pannut peliin yli kaksikymmentä\nruplaa, nyt olen voittanut enkä saa mitään.\n\n-- Mistä minä maksan? -- sanoi pankinpitäjä: -- kun pöydällä ei ole\nrahaa.\n\n-- Siitä minä en välitä! -- huusi majuri nousten istualtaan -- minä\npelaan teidän kanssanne enkä hänen.\n\n-- Hikinen upseeri tulistui äkkiä.\n\n-- Olenhan sanonut, että maksan huomenna: kuinka rohkenette puhua\nminulle hävyttömyyksiä?\n\n--. Minä sanon, mitä tahdon! eihän tuolla tavalla kukaan tee! --\nkiljasi majuri.\n\n-- Riittää jo, Feodor Feodorovitsh! -- huusivat kaikki koettaen\nhillitä majuria.\n\nMutta päättäkäämme jo kohtaus ja antakaamme esiripun laskea. Huomenna\ntai tänään kenties jokainen noista ihmisistä menee iloisesti ja\nylpeästi kuolemaan ja kuolee miehuullisesti ja tyynesti, mutta\nelämän ainoana lohdutuksena noissa epäinhimillisissä oloissa, jotka\nkauhistuttavat kylmintäkin mielikuvitusta ja joista ei ole mitään\ntoivoa pelastua -- ainoa lohdutus on unohtaminen ja tietoisuuden\nhävittäminen. Syvällä jokaisen sielussa piilee se jalouden kipinä,\njoka tekee hänestä sankarin, mutta kipinä väsyy palamaan yhtä\nkirkkaasti -- koittaa silloin kohtalokas hetki, se leimahtaa\nilmiliekkiin ja valaisee suuria tekoja.\n\n\nXVII.\n\nSeuraavana päivänä jatkui pommitus entisellä voimallaan. Yhdentoista\ntienoissa aamulla Volodja Kozeljtsov istui patterin upseerien\nseurassa ja, kerittyään jo hieman tottua heihin, tarkasteli uusia\nkasvoja, teki huomioita, kyseli ja kertoi. Tykistöupseerien\nvaatimaton keskustelu, joka ei kaivannut suurta oppia, sekä miellytti\nettä herätti hänessä kunnioitusta. Volodjan ujo, viaton ja kaunis\nulkomuoto taas voitti upseerien suosion puolelleen. Patterin vanhin\nupseeri, kapteeni, lyhyenläntä mies, jonka punertava tukka valahti\notsalle ja oli ohimoilta sileäksi kammattu, -- suuri naisten\nritari, vanhojen tykistötraditsionien mukaan kasvatettu ja oppinut\nmielestään -- kyseli Volodjalta hänen tietojaan tykistöstä, uusista\nkeksinnöistä, laskien ystävällisesti leikkiä hänen nuoruudestaan ja\nsomista kasvoistaan ja yleensä kohdellen häntä kuin isä poikaansa,\nmikä kaikki suuresti miellytti Volodjaa. Aliluutnantti Djadenko,\nnuori upseeri, joka mursi vähävenäjäksi ja jolla oli rikkinäinen\nsinelli yllä ja tukka pörrössä, miellytti Volodjaa, vaikka hän puhui\nhyvin kovalla äänellä ja lakkaamatta etsi tilaisuutta päästäkseen\nsapekkaasti väittelemään sekä oli äkkinäinen liikkeissään, sillä\ntuon karkean ulkokuoren alla hän ei voinut olla huomaamatta perin\nhyväsydämistä kelpo miestä. Djadenko tarjosi lakkaamatta palvelustaan\nVolodjalle ja todisteli hänelle, että kaikki tykit Sevastopolissa\nolivat sijotetut ihan säännöttömästi. Luutnantti Tshernovitskij taas\nkorkealle kaareutuvine kulmakarvoineen ei miellyttänyt Volodjaa,\nvaikka hän oli kaikkia muita kohteliaampi ja puettu sangen siistiin,\nei tosin aivan uuteen, mutta huolellisesti paikattuun pitkään takkiin\nja mielellään näytteli atlas-liiveillä riippuvia kultavitjojaan. Hän\nkyseli yhtenään mitä hallitsija ja sotaministeri tekevät ja kertoi\nluonnottomalla innostuksella Sevastopolin urotöistä, valitteli\nkuinka vähän oli todellisia isänmaanystäviä sekä osotti yleensä\nitsellään olevan paljon tietoja, älyä ja jaloja tunteita; mutta\njostain syystä tuntui kaikki tuo Volodjasta vastenmieliseltä ja\nluonnottomalta. Ennen kaikkea hän huomasi, etteivät muut upseerit\njuuri ollenkaan puhelleet Tshernovitskin kanssa. Junkkari Vlang,\njonka hän eilen oli ajanut unestaan, oli myöskin siellä. Hän ei\npuhunut mitään, vaan vaatimattomasti istuen nurkassa nauroi kun\noli jotain lystikästä ja muistutti, kun jotain oli unohtunut, sekä\ntarjosi viinaa ja teki paperosseja kaikille upseereille. Lieneekö se\nvaatimaton, kohtelias tapa, jolla Volodja käyttäytyi samalla tavalla\nhäntä kuin upseereja kohtaan, kohtelematta häntä kuin poikanulikkaa,\ntai hänen ystävällinen ulkomuotonsa lumonnut Vlangan, kuten\nsotamiehet häntä kutsuivat antaen hänen sukunimelleen jostain syystä\nfeminiinipäätteen, sillä hän ei malttanut kääntää hyväluontoisia\nsuuria silmiään pois uuden upseerin kasvoista, koetti jo ennakolta\narvata ja täyttää kaikki hänen toivomuksensa ja oli koko ajan\njonkinlaisessa rakkauden hurmauksessa, jonka upseerit luonnollisesti\nhuomasivat, tehden siitä pilaa.\n\nEnnen päivällistä alikapteeni pääsi vuoroltaan vallinsarvelta ja\nyhtyi heidän seuraansa. Alikapteeni Kraut oli vaaleanverinen,\nkaunis, reipas upseeri, jolla oli pitkät punertavat viikset ja\nposkiparta; hän puhui mainiosti venättä, mutta liian säännöllisesti\nja kauniisti ollakseen venäläinen. Palveluksessaan ja elämässään hän\noli samallainen kuin puheessaankin: hoiti virkansa hyvin, oli mainio\ntoveri, raha-asioissa perin tarkka mies; vaan pelkästään ihmisenä,\njuuri senvuoksi, että kaikki oli niin tyydyttävää, näytti häneltä\njotain puuttuvan. Kuten kaikki muutkin Venäjän saksalaiset, oli\nhän omituisena vastakohtana ihanteellisille Saksan saksalaisille,\n\"praktisch\" kiireestä kantapäähän.\n\n-- Kas tuossahan tulee meidän sankarimme! -- sanoi kapteeni, kun\nKraut käsiään heiluttaen ja kannukset kilisten astui sisään. -- Mitä\nhaluatte, Friedrich Krestjanitsh: teetä vai viinaa?\n\n-- Minä käskin jo tuomaan teetä, -- vastasi hän: mutta voinhan sillä\nvälin kulauttaa ryypyn viinaa sielun virvotukseksi. Hyvin hauskaa\ntehdä tuttavuuttanne; toivon, että saamme nauttia seurastanne ja\nystävyydestänne, -- sanoi hän Volodjalle, joka nousi tervehtimään: --\nalikapteeni Kraut... aliupseeri kertoi minulle vallinsarvella, että\ntulitte jo eilen.\n\n-- Suuret kiitokset vuoteestanne: vietin siinä yöni.\n\n-- Liekö teillä vain ollut mukava? siitä on jalka poikki; ei ole kuka\nkorjaisi -- tässä piiritystilassa; -- täytyy asettaa tukia alle.\n\n-- No päättyikö päivystysvuoro onnellisesti? -- kysyi Djadenko.\n\n-- Päättyi kyllä, ei juuri mitään tapahtunut; Skvortsov vain sai\nsiipeensä ja eräs lavetti korjattiin eilen. Ampuivat palasiksi\nsivulaudan.\n\nHän nousi paikaltaan ja rupesi kävelemään: näkyi, että hän oli\nkokonaan sellaisen miellyttävän tunteen vallassa, joka ihmisellä on\npäästyään juuri vaarasta.\n\n-- No, Dmitrij Gavrilitsh, -- sanoi hän ravistaen kapteenia polvista:\n-- kuinka jaksatte, hyvä herra? teidän ylenemisestänne ei vain kuulu\nmitään.\n\n-- Ei vielä mitään.\n\n-- Niin, eikä siitä mitään tulekaan, -- puuttui Djadenko puheeseen:\n-- olen sen jo ennemmin teille todistanut.\n\n-- Vaan miksi ei?\n\n-- Siksi, ettei raportti ollut sillä tavalla laadittu.\n\n-- Äh teitä, senkin kiistelijä! -- sanoi Kraut iloisesti hymyillen:\n-- oikea vähävenäläinen härkäpää! No, mutta teille se on paljon\nkiusallisempaa, tekevät teistä luutnantin.\n\n-- Ei, eivät tee.\n\n-- Vlang! tuokaapas ja täyttäkää piippuni, -- sanoi hän junkkarille,\njoka samassa halukkaasti juoksi piippua hakemaan.\n\nKraut sai kaikki reippaalle tuulelle: hän kertoi pommituksesta,\nkyseli mitä hänen poissaollessaan oli tehty ja puheli kaikkien kanssa.\n\n\nXVIII.\n\n-- No olettekos jo kotiutunut luonamme? -- kysyi Kraut Volodjalta...\n-- Anteeksi, mikä on oma- ja isännimenne? meillä tykkiväellä on näet\nsellainen tapa, tiedättehän. Oletteko hankkinut ratsuhevosen?\n\n-- En ole, -- sanoi Volodja: -- en tiedä mitä tehdä. Olen puhunut\nkapteenille; minulla ei ole hevosta eikä rahaakaan ennenkuin saan\nmuona- ja muuttorahat. Tahtoisin siksi aikaa pyytää hevosta patterin\npäälliköltä, mutta pelkään, että hän ehkä kieltää.\n\n-- Apollon Sergejetshiltä! -- hän päästi huuliltaan suurta epäilystä\nilmaisevan äänen ja katseli kapteenia. -- Tuskinpa vain!\n\n-- No, jos kieltää, ei se mitään tee, -- sanoi kapteeni: -- eihän\ntässä hevosia totta puhuen tarvitakaan, mutta voihan sentään koettaa;\nkysyn jo tänään.\n\n-- Kuinka! te ette tunne häntä, -- puuttui Djadenko puheeseen, --\nkaikkea muuta kieltää, mutta niitä ei milloinkaan... tahdotteko lyödä\nvetoa?\n\n-- No sehän tiedetään, että te aina väitätte vastaan.\n\n-- Senvuoksi väitän vastaan, että tiedän varmaan: muuten on kyllä\nitara, vaan hevosen antaa, siksi, ettei mitään voita, jos kieltää.\n\n-- Eikö voita, kun kaurat täällä maksavat hänelle kahdeksan ruplaa?\n-- sanoi Kraut: -- eihän lisähevosen pito tuota voittoa!\n\n-- Pyytäkää Kottaraista, Vladimir Semenitsh! -- sanoi Vlang, palaten\npiippu kädessä Krautin luo: -- se on mainio hevonen.\n\n-- Sekö, jonka selästä te Sorokissa ojaan putositte, Vlanga? --\nhuomautti alikapteeni.\n\n-- Elkää te tyhjää puhuko, mitäs sillä on väliä, vaikka ne maksavat\nkahdeksan ruplaa, -- kiisti yhä Djadenko: -- kun hänen laskunsa\nnäyttävät kymmenen ja puoli; siinähän se voitto onkin.\n\n-- Eikös hänelle sitten saisi jäädä mitään! Antaahan olla, kun te\ntulette patterin päälliköksi, niin ette anna hevosta edes kaupunkiin.\n\n-- Kun minä tulen patterin päälliköksi, pitää minun hevosteni saada\nneljä mittaa kauroja, hyvä herra, tuloja en haali, elkää pelätkö.\n\n-- Kun eletään, niin nähdään -- virkkoi alikapteeni: -- ja niin tekin\nteette ja kaikki muutkin, kun pääsevät patterin päälliköksi, --\nlisäsi hän osottaen Volodjaa.\n\n-- Miksi luulette hänenkin tahtovan hyötyä, Friedrich Krestjanitsh?\n-- puhui Tshernovitskij puheeseen, -- voihan hänellä olla varoja:\nmiksikäs hän siis koettaisi tuolla tavalla hyötyä?\n\n-- En minä ainakaan... suokaa anteeksi, kapteeni, -- sanoi Volodja\npunastuen korvia myöten, minä pidän sellaista halpamaisena.\n\n-- Kas, kas, mikä huimapää! -- sanoi Kraut.\n\n-- Ei, ajattelen vaan, että kun eivät ole omia rahojani, niin en voi\nniitä ottaa.\n\n-- Mutta minäpä sanon teille jotain, nuori mies, -- rupesi\nalikapteeni puhumaan vakavammalla äänellä: -- tiedättekös, että\nkun komennatte patteria, teidän tulee hoitaa asia hyvin, siinä\nkaikki: sotamiesten muonitukseen ei patterinpäällikön tarvitse\npuuttua: se on jo ammoisista ajoista ollut tapana tykkiväessä. Jos\nolette huono isäntä, niin ei teille jää mitään. Teiltä menee yli\nmenoarvion ensiksikin hevosten kengitykseen (hän koukisti sormensa),\ntoiseksi lääkkeisiin (hän koukisti toisen sormensa), kolmanneksi\nkansliamenoihin, varahevosiin viisisataa hopearuplaa hevosta\nkohti, hyvä herra -- se oli neljäs, sitten teidän täytyy hankkia\nsotamiehille uudet kaulukset, samovaarihiiliin teiltä menee paljon,\nteidän tulee pitää pöytä katettuna upseereille. Patterin päällikkönä\nteidän tulee elää arvonne mukaisesti: te tarvitsette vaunut, hienot\nturkit ja yhtä jos toistakin... Ei kannata puhuakaan...\n\n-- Mutta pääasia, Vladimir Semenitsh, -- puuttui nyt puheeseen\nkapteeni, joka koko ajan oli ollut ääneti, -- on tämä: ajatelkaahan,\nettä mies, esimerkiksi minä, saan palvella kaksikymmentä vuotta ensin\nkahden, sitten kolmensadan ruplan palkalla: eikös hänelle soisi\nleivän palasta vanhoilla päivillään?\n\n-- Kas siinä se on! -- virkkoi taas alikapteeni: -- elkää olko kovin\nkärkäs tuomitsemaan, eläkää ja palvelkaa ensin. Volodjalla oli paha\nomatunto ja hän häpesi, että oli puhunut niin ajattelemattomasti,\nmutisi jotain itsekseen ja kuunteli vaitiollen, kuinka Djadenko\nkerskailevan tuittupäisellä tavallaan rupesi väittämään ja\ntodistelemaan päinvastaista.\n\nVäittely taukosi, kun everstin tensikka tuli kutsumaan ruualle.\n\n-- Sanokaahan Apollon Sergejevitshille, että hän panee tänään viiniä\npöytään, -- sanoi Tshernovitskij kapteenille napittaen nuttunsa. --\nMitä hän siinä kitsastelee? Jos vielä kaadutaan, menee kaikki hukkaan.\n\n-- Sanokaa te itse.\n\n-- Enpähän. Te olette vanhin upseeri: järjestys kaikessa.\n\n\nXIX.\n\nPöytä, joka oli siirretty pois seinän vierestä ja peitetty likaisella\npöytäliinalla, oli katettu samaan huoneeseen, jossa Volodja eilen oli\nesitellyt itsensä everstille. Patterinpäällikkö antoi hänelle tänään\nkättä ja kyseli Pietarin uutisia ja hänen matkastaan.\n\n-- No, hyvät herrat, kuka juo viinaa, tehköön hyvin. -- Vänrikit\neivät juo, -- lisäsi hän hymyillen.\n\nYleensä ei patterinpäällikkö näyttänyt tänään ollenkaan niin\ntuimalta kuin eilen, päinvastoin hän kohteli upseerejaan kuin hyvä,\nvieraanvarainen isäntä ja vanhempi toveri. Mutta siitä huolimatta\nkaikki upseerit vanhemmasta kapteenista vänrikki Djadenkoon saakka\nosottivat päällikölleen suurta kunnioitusta mikä näkyi yksistään\nsiitä, että he puhuessaan katselivat häntä kohteliaasti silmiin ja\naivankuin ujostellen tulivat toinen toisensa perään viinaryyppyä\nottamaan.\n\nPäivälliseen kuului suuri vadillinen hapankaalia, jossa uiskenteli\npaksuja naudanlihan paloja, suuri joukko pippuria ja laakerinlehtiä,\npuolalaisia kyljyksiä ynnä sinappia sekä lihapiirakoita ynnä hieman\nvanhettunutta voita. Ruokaliinoja ei ollut, lusikat olivat tinasta\nja puusta, juomalaseja oli kaksi ja pöydällä oli vain kaulaton\nvesikarahvi; mutta päivälliset eivät silti olleet ikävät: puhetta\nriitti. Alussa puheltiin Inkermanin taistelusta, johon patteri\noli ottanut osaa, ja jokainen kertoi vaikutelmistaan ja lausui\narvostelujaan sen epäonnistumisen syistä, mutta vaikeni heti,\nkun patterinpäällikkö itse rupesi puhumaan; sitten keskustelu\nitsestään siirtyi keveän tykistön riittämättömään kaliiberiin ja\nuusmallisiin keveihin tykkeihin, jolloin Volodja sai tilaisuuden\nnäyttää tykistötietojaan. Mutta Sevastopolin nykyisestä, kauheasta\ntilasta ei keskusteltu ikäänkuin jokainen olisi liian paljon\najatellut tätä asiaa voidakseen vielä puhua siitä. Myöskään niistä\nvirkavelvollisuuksista, jotka kuuluivat Volodjalle, ei hänen\nhämmästyksekseen ja mielipahakseen ollut ollenkaan puhetta, ikäänkuin\nhän olisi tullut Sevastopoliin vain kertoakseen keveästä tykistöstä\nja syödäkseen päivällistä patterin päällikön luona. Päivällisen\naikana putosi pommi aivan sen talon lähelle, jossa oltiin. Lattia ja\nseinät tärisivät kuin maanjäristyksessä ja ruudin savu peitti ikkunan.\n\n-- Tällaista ette luullakseni saa nähdä Pietarissa, vaan täällä\nsattuu usein tuollaisia yllätyksiä, -- sanoi patterinpäällikkö.\n\n-- Menkääpäs katsomaan, Vlang, missä se räjähti.\n\nVlang kävi katsomassa ja toi sen tiedon, että se oli räjähtänyt\ntorilla eikä pommista puhuttu sen enempää.\n\nAivan päivällisten lopulla patterin kirjurivanhus astui sisään\nkädessään kolme sinetillä suljettua kirjettä, jotka hän ojensi\npatterinpäällikölle. \"Tämä on hyvin tärkeä, kasakka toi sen juuri\ntykistöpäälliköltä.\" Kaikki upseerit katselivat kärsimättömän\nuteliaina odottaen patterin päällikön sormiin, joilla hän tottuneesti\nmursi sinetin ja veti kuoresta tuon _perin tärkeän_ paperin. \"Mitähän\nsiinä lienee?\" kyseli jokainen itsekseen. Lieneeköhän käsky lähteä\nSevastopolista levähtämään vai onkohan koko patteri komennettu\nvallinsarville?\n\n-- Taas! -- sanoi patterinpäällikkö, heittäen suuttuneena paperin\npöydälle.\n\n-- Mistä on kysymys, Apollon Sergeitsh? -- kysyi vanhin upseeri.\n\n-- Käsketään upseeria ja miehistöä johonkin mörssäripatteriin.\nMinulla on kaikenkaikkiaan neljä upseeria ja miehistöä ei ole täyttä\nmäärää -- murahti patterinpäällikkö: -- ja vielä pitäisi lähettää\nmuualle. -- Vaan jonkun täytyy kuitenkin lähteä, hyvät herrat, --\nsanoi hän hetkisen vaiti oltuaan. -- Seitsemäksi on komennettu\netuvartiolinjoille... Käskekää vääpeli tänne! Kuka tahtoo mennä,\nhyvät herrat? päättäkää, -- toisti hän.\n\n-- Hän ei vielä ole ollut missään, -- sanoi Tshernovitskij osottaen\nVolodjaa.\n\nPatterinpäällikkö ei vastannut mitään.\n\n-- Niin, lähtisin kyllä mielelläni, -- virkkoi Volodja tuntien kuinka\nkylmä hiki nousi hänen selkäänsä ja kaulaansa.\n\n-- Ei, miksikä niin! -- keskeytti kapteeni. -- Tietysti ei kukaan\nkieltäydy, vaan ei ole kuitenkaan syytä erityisesti tarjoutua; mutta\njos Apollon Sergeitsh jättää asian meidän päätettäväksemme, niin\nheitetään arpaa, kuten viime kerrallakin.\n\nKaikki suostuivat siihen. Kraut leikkasi paperiliuskoja, kääri ne\nrullalle ja pudotti lakkiin. Kapteeni laski leikkiä, vieläpä päätti\npyytää tähän tilaisuuteen viiniä everstiltä mielialan rohkaisuksi,\nkuten hän sanoi. Djadenko istui synkkänä, Volodja myhäili itsekseen.\nTshernovitskij vakuutti, että hänelle ehdottomasti lankeaa arpa.\nKraut oli ihan tyyni.\n\nVolodja sai vetää ensimäiseksi. Hän otti muita pitemmän lipun, vaan\näkkiä hänen päähänsä pälkähti vaihtaa, -- hän otti toisen, pienemmän\nja ohuemman, ja kierrettyään sen auki luki siitä: \"mene\".\n\n-- Minä, -- sanoi hän huoaten.\n\n-- No, Jumalan haltuun. Nytpä saatte tekin tulikasteenne, -- sanoi\npatterinpäällikkö, katsellen hyväntahtoisesti hymyillen vänrikin\nhämmentyneitä kasvoja: -- valmistautukaa vain mitä pikimmin. Jotta\nteillä olisi hupaisempi, Vlang saa seurata teitä tykistöaliupseerina.\n\n\nXX.\n\nVlang oli perin tyytyväinen määräykseen, kiiruhti reippaasti\nvalmistautumaan ja tuli pukeuduttuaan auttamaan Volodjaa ja kehotti\nhäntä kaikin mokomin ottamaan mukaan sekä telttasängyn, turkit ja\n\"Isänmaallisen aikakirjan\" vanhoja numeroita että väkiviinakeittiön,\nja muuta aivan tarpeetonta tavaraa. Kapteeni neuvoi Volodjaa aluksi\nlukemaan \"Ohjeista\"[35] mörssäreillä ampumista koskevan kohdan ja\nvarsinkin kopioimaan siinä olevat taulukot. Volodja ryhtyikin samassa\ntyöhön ja huomasi hämmästyksekseen ja ilokseen, ettei vaaran pelko ja\nvarsinkaan ajatus että hän on pelkuri, enää läheskään huolestuttanut\nhäntä samassa määrin kuin edellisenä iltana. Siihen oli osaksi syynä\npäivän vaikutelmat ja puuhat, osaksi ja ennenkaikkea se, ettei pelko\nenempää kuin mikään muukaan voimakas tunne voi kauan jatkua samalla\nkiihkeydellä. Hän oli, sanalla sanoen, jo kerinnyt tyyntyä. Seitsemän\ntienoissa, auringon parhaillaan piiloutuessa Nikolajevin kasarmin\ntaakse, vääpeli tuli hänen luokseen ja ilmotti, että miehet odottavat\nvalmiina.\n\n-- Minä annoin _Vlangalle_ luettelon, suvaitkaa kysyä häneltä, teidän\njalosukuisuutenne! -- sanoi hän.\n\nParikymmentä tykkisotamiestä seisoi hukarit vyöllä ilman mitään\ntarvekaluja, talon nurkalla. Volodja ja junkkari lähtivät heidän\nluokseen. \"Pitäisiköhän heille pienen puheen vai sanoisiko vaan\nyksinkertaisesti: päivää, pojat! vai enkö virkkaisi mitään?\"\nmietiskeli hän itsekseen. \"Niin, miksikä en sanoisi: päivää, pojat!\nsehän kyllä sopii.\" Ja reippaasti hän huusi sointuvalla äänellään:\n\"Päivää, pojat.\" Sotamiehet vastasivat iloisesti: nuori, raikas\nääni sointui miellyttävänä jokaisen korvissa. Volodja käveli\nripeästi sotamiesten edellä, ja vaikka hänen sydäntänsä kolkutti\naivan kuin hän olisi henkensä edestä juossut muutamia virstoja, oli\nhänen käyntinsä kevyttä ja kasvonsa iloiset. Heidän lähestyessään\nparhaillaan Malahovin kumpua ja noustessaan mäelle hän huomasi,\nettä Vlang, joka ei ollut jäänyt askeltakaan jälkeen ja joka kotona\noli näyttänyt niin urhoolliselta, väistyi nyt ehtimiseen syrjään ja\ntaivutti päätään, ikäänkuin taajaan ympärillä viuhuvat pommit ja\ntykinkuulat olisivat lentäneet kaikki suoraan häntä kohti. Muutamat\nsotamiehet tekivät samalla tavalla ja yleensä heidän kasvonsa\nilmaisivat vaikkei juuri pelkoakaan, niin kumminkin levottomuutta.\nTuo kaikki lopullisesti rauhotti ja rohkaisi Volodjaa.\n\n\"Kas niin, nyt minäkin olen Malahovin kummulla, jonka olen kuvitellut\ntuhat kertaa kauheammaksi! Ja minä uskallan olla kumartelematta\ntykinkuulille, ja pelkäänkin paljoa vähemmän kuin toiset! Enhän\nminä siis olekaan pelkuri\", ajatteli hän perin tyytyväisenä ja\nriemastuneena.\n\nKuitenkin järkytti tätä tunnetta pian näky, joka hänet hämärissä\nyllätti, kun hän etsi Kornilovskin patterilla vallinsarven\npäällikköä. Rintavarustuksen vieressä neljä matruusia heilutti\nkäsistä ja jaloista miehen puolialastonta, veristä ruumista,\nheittääkseen sen rintavarustuksen yli. (Toisena pommituspäivänä\nei vallinsarvilla muutamin paikoin keritty korjata ruumiita, vaan\nheitettiin ne kuoppiin, jotteivät olisi tiellä pattereilla.)\nVolodja seisoi hetkisen tyrmistyneenä, näki kuinka ruumis putosi\nrintavarustuksen katolle ja vieri sitten sieltä kaivantoon; mutta\nonneksi kohtasi hänet samassa vallinsarven päällikkö, antoi käskyt\nja toimitti oppaan saattamaan heitä patterille ja miehistölle\nmäärättyyn salalinnotukseen. Emme kerro, kuinka paljon vaaroja,\npettymyksiä sankarimme vielä sai kokea samana iltana; kuinka hän\nsellaisen, kaikinpuolin tarkan ja järjestetyn ammunnan asemesta kuin\noli nähnyt Volkovin kentällä ja toivoi täälläkin näkevänsä, löysi\nkaksi rikkinäistä mörssäriä, toisen suu tykinkuulan ruhjomana, toinen\nrikkiammutun tykkisillan pirstaleilla, kuinka hänen ei onnistunut\naamulla saada työmiehiä korjaamaan siltaa, kuinka ei ainoakaan\nruutilatinki ollut sen painoinen kuin \"Ohjeissa\" oli määrätty, kuinka\nkaksi sotamiestä hänen komennuskunnastaan haavottui, ja kuinka hän\nparikymmentä kertaa oli ollut lähellä kuolemaa. Onneksi oli hänen\navukseen määrätty jättiläiskasvuinen merimies, laivastokonstaapeli,\njoka piirityksen alusta alkaen oli ollut mörssärimiehenä ja sai\nhänet nyt vakuutetuksi siitä että mörssärit saattoivat vielä toimia\nsekä kuljetti häntä yöllä lyhty kädessä vallinsarvella, aivankuin\nomassa puutarhassaan, luvaten laittaa kaikki kuntoon huomiseksi.\nSalalinnotus, johon opas hänet saattoi, oli kiviseen maaperään\nkaivettu, kahden kuutiosylen suuruinen pitkulainen kuoppa, ja\npeitetty kyynärän pituisilla tammipölkyillä. Siihen hän sijottui\nkaikkine sotamiehineen. Tuskin oli Vlang nähnyt salalinnotuksen\nmatalan, kyynärän korkuisen oven, kun hän syöksyi sinne suin päin\nensimäisenä, ollen vähällä loukkautua kiviseen lattiaan, piiloutui\nnurkkaan eikä lähtenyt sieltä enää minnekään. Vaan sitten kun kaikki\nsotamiehet olivat asettuneet pitkin seinän vieriä lattialle, muutamat\npolttaen piippua, levitti Volodja vuoteensa nurkkaan, sytytti\nkynttilän ja poltettuaan paperossin, pani telttasänkyynsä maata.\nSalalinnotuksen yläpuolella kuului taukoamatonta ammuntaa, mutta\nverrattain hiljaa lukuunottamatta erästä tykkiä aivan vieressä, joka\npani jyrinällään salalinnotuksen tärisemään. Itse salalinnotuksessa\noli hiljaista; vain sotamiehet, vieroksuen vielä uutta upseeria,\npuhelivat välisti keskenään, milloin pyytäen antamaan tilaa, milloin\ntulta piippuunsa; rotta nakerteli jossain kivien välissä, ja Vlang,\njoka ei vielä ollut täysin tointunut vaan katseli arasti ympärilleen,\npäästi silloin tällöin syvän huokauksen. Tuossa täyteen sullotussa,\nhiljaisessa sopukassa, jota valaisi vain yksi ainoa kynttilä, Volodja\ntunsi vuoteellaan viruen samallaista hyvän tunnetta kuin ennen\nlapsena piilosilla ollessaan, kun hän oli ryöminyt kaappiin tai äidin\nhameen alle ja siellä hengitystään pidättäen kuunteli, peläten pimeää\nja samalla riemuiten jostain. Hänen oli hieman tukala, mutta hauska\nolla.\n\n\nXXI.\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua olivat sotamiehet jo tulleet\nrohkeammiksi ja rupesivat puhelemaan keskenään. Lähimmä tulta ja\nupseerin vuodetta olivat ylempiarvoiset sijottuneet: -- kaksi\ntykistöaliupseeria -- toinen vanha harmaapäinen, jolla oli kaikki\nmitalit ja kunniamerkit paitsi Yrjönristiä; toinen -- nuori\nkantonisti,[36] joka poltti omatekoisia paperosseja. Rumpali, kuten\nainakin, piti velvollisuutenaan palvella upseeria. Heitä lähinnä\nolivat jefreitterit ja kunniamerkin saaneet sotamiehet, ja tuonne\nvarjoon lähelle sisäänkäytävää olivat _alhaisarvoiset_ asettuneet.\nHeidän joukossaan se puhe alkoikin. Aiheen siihen antoi melu, joka\nsyntyi, kun eräs mies syöksyi salalinnotukseen.\n\n-- No veliseni, eikö kadulla ollut hyvä olla? vai eivätkö tytöt laula\ntarpeeksi iloisesti? kysyi muuan.\n\n-- Sellaisia outoja lauluja laulavat, etten ole moisia milloinkaan\nkuullut kotikylässäni, -- sanoi nauraen salalinnotukseen syöksynyt\nsotamies.\n\n-- Ei se Vasin pidä pommeista, ei pidä! -- virkkoi muuan\naristokraattien nurkasta.\n\n-- Kun tarvis tulee, niin on toinen asia! -- vastasi verkalleen\nVasin, jonka puhuessa kaikki muut vaikenivat.\n\n-- Kahdentenakymmenentenäneljäntenä ainakin ammuttiin kuin miehet,\nvaan mitäs moittimista siinä on? Jos turhanpäiten kaatuu, ei siitä\npäällystö meikäläisille kiitosta lue.\n\nNäille Vasinin sanoille rupesivat kaikki nauramaan.\n\n-- Mutta Meljnikov, se istuu kai yhä pihalla, -- sanoi joku.\n\n-- Käskekääpäs se Meljnikov tänne, -- lisäsi vanha aliupseeri: --\nmuuten tappavat hänetkin syyttä suotta.\n\n-- Mikä mies se Meljnikov on? -- kysyi Volodja.\n\n-- Muuan meikäläisistä, teidän jalosukuisuutenne, aika pölkkypää. Hän\nei pelkää mitään ja nytkin kävelee yhä pihalla. Suvaitkaapa katsella\nhäntä: hän on aivan _karhun_ näköinen.\n\n-- Hän osaa noituakin, -- kuului Vasinin verkkainen ääni toisesta\nnurkasta.\n\nMeljnikov tuli salalinnotukseen. Hän oli paksu (mikä on perin\nharvinaista sotamiehissä), punatukkainen ja punakka mies, jolla oli\nsuunnattoman kupera otsa ja ulkonevat kirkkaansiniset silmät.\n\n-- No pelkäätkö sinä pommeja? -- kysyi Volodja.\n\n-- Miksikäs pommeja pelkäisin! -- vastasi Meljnikov, kohauttaen\nolkapäitään ja kynsien korvallistaan: -- ei minua pommit tapa, tiedän\nsen.\n\n-- Sinä kai tahtoisit elellä täällä?\n\n-- Tietenkin tahtoisin. Hauskahan täällä on olla! -- sanoi hän ja\nrupesi äkkiä täyttä kurkkua nauramaan.\n\n-- No sitten täytyy sinun päästä hyökkäykseen! tahdotko, niin puhun\nkenraalille? -- kysyi Volodja, vaikkei tuntenut täällä ainoatakaan\nkenraalia.\n\n-- Miksikä ei! tahdon kyllä.\n\nJa Meljnikov piiloutui toisten taakse.\n\n-- Ruvetaanpa pelaamaan \"nenää\",[37] pojat. Kellä on kortit? --\nkuului hän kiirehtivän.\n\nJa pian ruvettiinkin pelaamaan peränurkassa, -- sieltä\nkuului läimäyksiä nenälle, naurua ja sättimisiä. Volodja joi\nteetä samovaarista, jonka rumpali oli hänelle toimittanut,\nkestitsi aliupseereja, laski leikkiä, jutteli heidän kanssaan,\ntoivoen voittavansa miesten suosion, ja oli hyvin tyytyväinen\nkunnioituksesta, jota hänelle osotettiin. Sotamiehetkin, jotka\nhuomasivat, että heidän herransa oli vaatimaton ihminen, rupesivat\npuhelemaan vilkkaammin. Joku kertoi, että Sevastopolin piiritys\npian päättyy, sillä eräs luotettava laivastosotamies oli kertonut,\nkuinka Konstantin, tsaarin veli, on \"amerikkalaisen\" laivaston kanssa\ntulossa heidän avukseen ja että pian tehdään sopimus, ettei saa ampua\nkahteen viikkoon, vaan levähdetään, ja jos joku ampuu, niin saa\nmaksaa seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa sakkoa joka laukaukselta.\n\nVasin, joka, kuten Volodja kerkisi huomaamaan, oli pieni mies\nsuurine hyväluontoisine silmineen ja poskipartoineen, kertoi\nensin yleisen äänettömyyden vallitessa ja sitten toisten nauraa\nhohottaessa, kuinka alussa oli oltu iloisia, hänen tultuaan lomaa\nviettämään, vaan kuinka isä sitten oli ruvennut häntä toimittamaan\ntyöhön ja metsäherraluutnantti oli lähettänyt hevosella hakemaan\nhänen vaimoaan luokseen. Kaikki tuo huvitti kovin Volodjaa. Hän ei\ntuntenut vähintäkään pelkoa eikä tyytymättömyyttä salalinnotuksessa\nvallitsevan ahdingon ja raskaan ilman vuoksi, vaan hänen oli\nerinomaisen hauska ja miellyttävä olla.\n\nUseat sotamiehistä jo kuorsasivat. Vlang oli myöskin heittäytynyt\nlattialle pitkäkseen, ja vanha aliupseeri oli jo levittänyt\nsinellinsä ja rukouksia mutisten tehnyt ristinmerkin ennen\nmaatapanoaan, kun Volodjan päähän pälkähti lähteä ulos katsomaan mitä\npihalla tehtiin.\n\n-- Siirtäkää jalkojanne! -- huusivat sotamiehet toiset toisilleen,\nheti kun hän nousi, ja jalat vetäytyivät syrjään antaen hänelle tietä.\n\nVlang, joka näytti nukkuvan, kohotti äkkiä päätään ja tarttui\nVolodjan sinellin liepeeseen.\n\n-- Elkäähän, elkää menkö, kuinka saatatte, -- rupesi hän puhumaan\nitkunsekaisella, kiihkeällä äänellä: -- te ette vielä tiedä, kuinka\nsiellä lakkaamatta putoilee tykin kuulia; parempi pysyä täällä.\n\nMutta Vlangin rukouksista välittämättä Volodja ryömi ulos\nsalalinnotuksesta ja istahti kynnykselle, jolla jo ennestään istui\nMeljnikov.\n\nIlma tuntui puhtaalta ja raikkaalta -- erittäinkin salalinnotuksesta\ntultua, -- yö oli kirkas ja hiljainen. Laukausten jyminän lomassa\nkuului rattaiden kolinaa, joilla kuljetettiin vallikoppia, ja\nruutikellarissa työskentelevien miesten puhetta. Korkealla heidän\nyläpuolellaan kaareutui tähtitaivas, jolle ristiin rastiin kiitävät\npommit piirtelivät tulijuovia; vasemmalla, kyynärän päässä oli\ntoiseen salalinnotukseen johtava pieni aukko, josta näkyi siellä\nasustavien matruusien jalkoja ja selkiä ja kuului heidän ääniään;\nedessäpäin näkyi ruutikellarin kumpu, jonka ohitse vilahti miesten\nkuukistuneita vartaloita. Kummun huipulla, jonka ympärillä kuulat ja\npommit lakkaamatta vinkuivat, häämötti korkea, mustaan päällystakkiin\npuettu haahmo kädet taskussa, tallaten jaloillaan maata, jota\ntoiset sinne säkeissä kantoivat. Usein lensi ja räjähti pommi aivan\nkellarin lähellä. Maata kantavat sotamiehet kumartuivat ja väistyivät\nsyrjään. Musta haahmo yksin ei liikahtanut, vaan polki tyynesti maata\njaloillaan ja pysyi samassa asennossa yhä paikallaan.\n\n-- Kuka tuo musta haahmo on? -- kysyi Volodja Meljnikovilta.\n\n-- En tiedä, menen katsomaan.\n\n-- Elä mene: ei tarvitse.\n\nMutta Meljnikov ei kuunnellut, vaan nousi ja lähti mustan miehen luo\nja seisoi kauan yhtä tyynesti ja liikahtamatta hänen vieressään.\n\n-- Se on ruutikellarin vahti, teidän jalosukuisuutenne! -- sanoi\nhän takaisin tultuaan. -- Pommi puhkaisi kellarin katon, niin että\njalkaväen täytyy kantaa maata täytteeksi.\n\nVälistä näyttivät pommit lentävän suoraan kohti salalinnotuksen\novea. Silloin Volodja kyyristyi nurkan taa, vaan kurottautui\ntaas pian katsomaan lentääkö sinne vielä toisiakin. Vaikka Vlang\nsalalinnotuksesta moneen kertaan hartaasti pyysi Volodjaa palaamaan,\nistui hän kolmisen tuntia kynnyksellä ja tunsi aivankuin nautintoa\nkiusatessaan sallimusta ja tähystellessään pommien lentoa. Ennenkuin\nilta oli loppuun kulunut, tiesi hän mistä ja kuinka monella tykillä\nvihollinen ampui ja minne sen laukaukset osuivat.\n\n\nXXII.\n\nSeuraavana, 27:nä päivänä, Volodja tuli raittiina ja reippaana\naikaisin aamulla, nukuttuaan kymmenen tuntia, salalinnotuksen\nkynnykselle. Vlangkin kömpi ulos, mutta kuullessaan ensimäisen kuulan\nvinkuvan korvissaan, syöksyi suinpäin, päällään puskien tiensä\njoukon halki, takaisin salalinnotuksen aukkoon, sotamiesten nauraa\nhohottaessa, joista useimmat myöskin olivat tulleet raikkaaseen\nulkoilmaan. Vlang, aliupseerivanhus ja jotkut muut kävivät vain\nsilloin tällöin saartokaivannossa, muita ei mikään voinut pidättää:\nkaikki kömpivät ulos haisevasta salalinnotuksesta raikkaaseen\naamuilmaan ja asettuivat pommituksesta piittaamatta, joka oli yhtä\nvoimakas kuin edellisenäkin päivänä, mikä kynnyksen lähelle, mikä\nrintavarustuksen suojaan. Meljnikov oli jo aamun sarastuksesta alkaen\nkävellyt pattereilla, välinpitämättömästi katsellen ilmaan.\n\nKynnyksen lähellä istui kaksi vanhaa sotamiestä ja nuori,\nkähärätukkainen juutalaissyntyinen sotamies, joka oli komennettu\ntänne jalkaväestä. Tämä sotamies otti maassa viruvan kuulan, takoi\nsen kivenliuskalla litteäksi ja leikkasi Yrjönristin muotoiseksi;\ntoiset puhellen keskenään katselivat hänen työtään. Risti tuli\ntosiaankin hyvin sievä.\n\n-- Kunhan vielä hyvän aikaa olemme olleet täällä, -- puhui heistä\ntoinen, -- niin sitten rauhan tultua saamme kaikki palvelleeksi\nmääräaikamme umpeen.\n\n-- Niinpä kyllä, minulla oli enää kaikkiaan vain neljä vuotta jälellä\nja nyt olen viisi kuukautta ollut Sevastopolissa.\n\n-- Ei sinua siitä täysin palvelleeksi lueta, hyvä mies, -- sanoi\ntoinen.\n\nTällöin tykinkuula lentää viuhahti keskustelevien päiden yli ja\niski maahan kyynärän päässä Meljnikovista, joka lähestyi heitä\nsaartokaivantoa myöten.\n\n-- Olipa vähällä tappaa Meljnikovin, -- virkkoi muuan.\n\n-- Ei tapa, -- vastasi Meljnikov.\n\n-- Tuossa on sinulle risti urhoollisuudestasi, -- sanoi nuori\nsotamies, joka oli tehnyt ristin, ja ojensi sen Meljnikoville.\n\n-- ... Ei, veliseni, täällä luetaan kuukausi vuodeksi, siitä on\ntullut päiväkäsky, -- jatkui keskustelu.\n\n-- Sanokaa mitä sanotte, mutta varmasti pidetään rauhan tultua\nkeisarillinen katselmus Varsovassa, ja vaikkei silloin olisikaan\ntäysin palvellut, niin lasketaan lomalle määräämättömäksi ajaksi.\n\nSamassa lensi vinkuen sivu liipaissut kuula aivan puhelevien päiden\nyli ja iski kiveen.\n\n-- Katsohan vain ettet jo iltaan mennessä tule täysin palvelleeksi,\n-- virkkoi muuan sotamiehistä.\n\nKaikki nauroivat.\n\nEikä ollut vielä iltakaan, vaan jo parin tunnin kuluttua kaksi heistä\noli päättänyt palveluksensa ainiaaksi ja viisi haavottunut, mutta\nmuut laskivat leikkiä niinkuin ennenkin.\n\nAamuksi oli todellakin molemmat mörssärit laitettu sellaiseen\nkuntoon, että niillä saattoi ampua. Kymmenen tienoissa Volodja\nkutsui, saatuaan käskyn vallinsarven päälliköltä, komennuskuntansa\nkokoon ja lähti sen kanssa patterille.\n\nNiin pian kuin miehet olivat ryhtyneet toimeen, ei heissä enää\nsaattanut huomata jälkeäkään siitä pelon tunteesta, joka heissä\neilen oli ilmennyt. Vlang yksin ei voinut tukahuttaa pelkoaan:\nhän koitti piiloutua ja kumartui nytkin ehtimiseen, ja Vasinkin\nkadotti hieman levollisuuttaan, hyöri ja kyykisteli lakkaamatta.\nVaan Volodja oli ihan haltioissaan: vaaran ajatus ei pälkähtänyt\nhänen päähänsäkään. Ilo siitä, että täyttää velvollisuutensa, ettei\nainoastaan ole olematta pelkuri, vaan on sankari, tunto siitä\nettä on päällikkö, parinkymmenen sotamiehen läsnäolo, joiden hän\ntiesi uteliaina katselevan häntä, teki hänestä täydellisen urhon.\nJopa hän ylvästelikin, näytteli urhouttaan sotamiehille, kiipesi\nampumapenkereelle ja päästi tahallaan sinellinsä auki, jotta hänet\nparemmin huomattaisiin. Vallinsarven päällikkö, joka tähän aikaan\nkiersi talouttaan tarkastamassa, kuten hän sanoi, ei hänkään,\nniin tottunut kuin olikin kahdeksan kuukauden kuluessa näkemään\nkaikenlaista urhoutta, saattanut olla mieltymättä tuohon sievään\nnuorukaiseen, jonka avoimen sinellin alta näkyi punainen paita\nympäröiden valkoista hentoa kaulaa, jonka kasvot ja silmät loistivat,\njoka käsiään taputtaen sointuvalla äänellä komensi: \"ensimäinen,\ntoinen!\" ja joka iloisesti juoksi rintavarustukselle katsomaan minne\nhänen pomminsa putoilivat. Puoli kaksitoista ammunta molemmin puolin\nhiljeni, ja tasan kello kaksitoista alkoi hyökkäys Malahovin kumpua\nsekä toista, kolmatta ja viidettä vallinsarvea vastaan.\n\n\nXXIII.\n\nMeren lahden pohjoispuolella, Inkermanin ja Severnajan linnotusten\nvälisellä telegraafikummulla seisoi puolen päivän tienoissa\nkaksi merimiestä: toinen oli upseeri ja katseli kaukoputkella\nSevastopoliin, toinen taas oli juuri tullut kasakan kanssa suurelle\nmerkkipaalulle.\n\nAurinko helotti kirkkaana korkealla merenlahden yläpuolella,\njoka ankkurissa olevine laivoineen, liikkuvine purjeineen ja\nveneineen päilyi iloisessa, lämpöisessä värivälkkeessä. Vieno\ntuuli kohisi hiljaa kuivavien tammipensaiden lehdissä telegraafin\nympärillä, pullisti veneiden purjeet ja tuuditti aaltoja.\nSevastopoli, yhä samana puolivalmiine kirkkoineen, kolonnineen,\nlaivasiltoineen, mäellä viheriöitsevine bulevardeineen ja upeine\nkirjastorakennuksineen, pienine taivaansinisine poukamineen,\njoiden pinnalta mastot ylt'yleensä kohoilivat maalauksellisen\nkauniine vesijohtokaarineen ja sinisine ruudinsavupilvineen, joita\npurppuranpunaiset tykin leimaukset silloin tällöin valaisivat, --\nyhä sama kaunis, iloinen, ylpeä Sevastopoli, jota ympäröivät tuolla\nkeltaiset, savuavat vuoret, tuolla kirkkaansininen, päivänsäteissä\npäilyvä meri, näkyi merenlahden toisella puolen. Meren siintävällä\näärellä, jota pitkin tuprusi höyrylaivan musta savujuova, ajelehti\npitkiä, valkeita pilviä, jotka ennustivat tuulta. Pitkin koko\nlinnotusriviä, varsinkin vasemmalla puolella vuorilta näkyi\nalituisten leimausten keskellä, jotka välähtelivät kirkkaasti\nkeskipäivälläkin, sakeita, tiiviitä, valkeita savupilviä, jotka\nkasvoivat, muuttivat muotoa ja yhä tummeten kohosivat taivaalle.\nNäitä savutupruja, joita vilahti milloin siellä milloin täällä,\nnäkyi vuorilla, vihollisten pattereilla, kaupungissa ja korkealla\ntaivaalla. Räjähdysten jymähdykset eivät hetkeksikään vaienneet, vaan\nyhteen sulautuen tärisyttivät ilmaa.\n\nKellon lähetessä kahtatoista savupilvet rupesivat harvenemistaan\nharvenemaan eikä jylinä enää yhtä kovasti tärisyttänyt ilmaa.\n\n-- Toinen vallinsarvi ei enää vastaa ollenkaan, -- virkkoi\nhusaariupseeri, joka istui ratsailla, -- se on hajalle ammuttu!\nhirmuista.\n\n-- Niin, eikä Malahovkaan vastaa kuin joka kolmanteen laukaukseen, --\nvirkkoi se, joka katseli kaukoputkella. -- Tuo äänettömyys saattaa\nminut raivoon. Ammutaan suoraan Kornilovskin patteriin, eikä se\nvastaa mitään.\n\n-- Mutta katsohan, sanoinhan minä, että ne kahdeksitoista aina\nlakkaavat pommittamasta. Niinpä tekevät tänäänkin. Tule, niin mennään\naamiaiselle... meitä jo odotetaan... ei kannata katsella.\n\n-- Elä, odota hiukan! -- vastasi kaukoputkella tähystelijä, katsellen\ninnokkaasti Sevastopoliin.\n\n-- Mitäs siellä on? mitä?\n\n-- Liikettä saartokaivannoissa, taajat kolonnat etenevät.\n\n-- Niinpä näkyy, -- virkkoi merimies: -- marssivat\n\nkolonneissa. Täytyy hälyyttää.\n\n-- Katso, katso! nyt tulivat saartokaivannoista.\n\nTodellakin saattoi jo paljaalla silmällä erottaa ikäänkuin mustia\npilkkuja, jotka liikkuivat vuorta alas ranskalaisten pattereilta\npoikki laakson vallinsarville päin. Niiden edessä näkyi tummia\njuovia meikäläisten linjojen vieressä. Vallinsarvilla tuprahteli eri\npaikoissa laukausten valkeita savutupruja ikäänkuin ajellen toisiaan.\nTuuli toi mukanaan taajan kiväärinammunnan ääntä, joka kuului kuin\nsateen piekseminen ikkunanruutuja vasten. Mustat pilkut liikkuivat\nsavun keskellä ja tulivat yhä lähemmä ja lähemmä. Laukaukset yhä\nkiihtyen sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi, vyöryväksi jylinäksi.\nSavu, yhä sakeampana nousten, levisi pitkin koko linjaa ja suli\nlopulta yhdeksi ainoaksi kiemurtelevaksi, punasinerväksi pilveksi,\njossa siellä täällä vilahti tulia ja mustia pisteitä; kaikki äänet\nyhtyivät yhdeksi ainoaksi vyöryväksi ryskeeksi.\n\n-- Rynnäkkö! -- virkkoi upseeri kalpein kasvoin, laskien merimiehen\nkaukoputkelle.\n\nKasakat laskivat täyttä laukkaa tietä pitkin, upseerit ratsailla,\nja ylipäällikkö seurueineen vaunuissa ajoi ohi. Jokaisen kasvoilla\nkuvastui tuskallinen mielenkuohu ja odotus.\n\n-- Mahdotonta, että se on vallattu, -- virkkoi ratsailla istuva\nupseeri.\n\n-- Jumal'auta, lippu! katso, katso! -- sanoi toinen huohottaen ja\nlähti kaukoputken luota. -- Ranskan lippu Malahovin kummulla.\n\n-- Ei, se on mahdotonta!\n\n\nXXIV.\n\nKozeljtsov vanhempi, joka yön kuluessa oli kerinnyt voittaa\ntakaisin ja taas hävitä kaikki, vielä hihan käänteeseen ommellut\nkultarahansakin, nukkui vielä sairaalloista, raskasta, sikeätä unta\nviidennen pataljoonan puolustuskasarmissa, kun kaikui monen äänen\ntoistama, paljon merkitsevä huuto:\n\n-- Hälyytys!\n\n-- Herätkäähän, Mihail Semenitsh! rynnäkkö! -- huusi ääni.\n\n-- Varmaan jotain koirankuria, -- virkkoi hän avaten silmänsä eikä\nuskonut.\n\nMutta äkkiä hän näki upseerin näköjään syyttä suotta juoksevan\nnurkasta toiseen, niin kalpein kasvoin, että hän ymmärsi kaikki.\nAjatus, että häntä voidaan pitää pelkurina, joka ei tahdo mennä\nkomppaniaansa vaaran hetkellä, sai kuohuksiin hänen mielensä. Hän\nlähti kuin henkensä edestä juoksemaan komppaniaansa. Tykkituli oli\ntauonnut, mutta kiväärinpauke oli kiihkeimmillään. Kuulat eivät\ntulleet yksitellen vinkuen kuin kivääristä, vaan parvissa kuin\nmuuttolinnut lentää kohahtaen pään yli ilmassa. Koko se paikka,\nmissä hänen pataljoonansa eilen oli ollut, oli savun peitossa,\nkuului vihaisia huutoja ja kirkunaa. Sotamiehiä, haavottuneita ja\nhaavottumattomia tuli häntä vastaan. Juostuaan vielä kolmisenkymmentä\naskelta hän näki komppaniansa, joka seisoi kiinni painautuneena\nmuuriin.\n\n-- Schwartzin redutti on vallotettu, -- sanoi nuori upseeri. --\nKaikki on menetetty.\n\n-- Lorua, -- sanoi hän suuttuneena, tempasi tupesta pienen, tylsän,\nrautaisen miekkansa ja huusi:\n\n-- Eteenpäin, pojat! hurraa-a!\n\nÄäni oli kirkas ja kuuluva; se innosti Kozeljtsoviakin. Hän juoksi\neteenpäin pitkin poikkivallia; noin viisikymmentä sotamiestä\njuoksi huutaen hänen jälessään. Poikkivallilta hän juoksi aukealle\npaikalle. Kuulia satoi kuin rakeita. Kaksi osui häneen, -- mutta\nmihin ja mitä ne saivat aikaan, ruhjevamman vai haavan, sitä hän ei\nkerinnyt ajattelemaan. Edessäpäin savun keskellä hän näki jo sinisiä\nunivormuja ja punaisia housuja ja kuuli vieraskielisiä huutoja;\nmuuan ranskalainen seisoi rintavarustuksella, heilutti hattuaan ja\nhuusi jotain. Kozeljtsov uskoi varmasti, että hän kaatuu, ja siitä\nhänen rohkeutensa vain kasvoi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Muutamat\nsotamiehet pääsivät hänen edelleen; toisia sotamiehiä ilmestyi\nsivultapäin ja nekin juoksivat. Siniset univormut pysyivät yhä saman\nvälimatkan päässä, ja juoksivat takaisin saartokaivantoihinsa; mutta\nhänen jaloissaan oli haavottuneita ja kuolleita. Päästessään jo\nulommaiselle kaivannolle asti kaikki musteni Kozeljtsovin silmissä ja\nhän tunsi kipua rinnassaan.\n\nPuolituntia myöhemmin hän makasi kantopaareilla Nilolajevin kasarmin\nluona, ja tiesi olevansa haavottunut, mutta ei tuntenut kipua juuri\nollenkaan; häntä halutti vain juoda jotain kylmää ja maata mukavammin.\n\nPieni, paksu lääkäri, jolla oli iso musta poskiparta, tuli hänen\nluokseen ja päästi sinellin napit auki. Kozeljtsov katseli leukansa\nyli mitä lääkäri teki hänen haavalleen, ja lääkärin kasvoja,\nmutta ei tuntenut yhtään mitään kipua. Lääkäri peitti haavan\npaidalla, pyyhki sormensa päällystakkinsa liepeeseen ja lähti\näänetönnä, katsomatta haavottuneeseen, toisen luo. Kozeljtsov\nseurasi tajuttomasti silmillään, mitä hänen edessään tehtiin, ja\nmuistaessaan mitä viidennellä vallinsarvella oli tapahtunut, hän\najatteli ihmeen iloisena, tyytyväisenä, että hän oli hyvin täyttänyt\nvelvollisuutensa, että hän ensi kerran koko palvelusaikanaan oli\nmenetellyt niin hyvin kuin oli mahdollista eikä voinut mistään\nsyyttää itseään. Lääkäri, joka sitoi toista haavottunutta upseeria,\nsanoi jotain osottaen Kozeljtsovia, papille, punapartaiselle\nmiehelle, joka risti kädessä seisoi siinä lähellä.\n\n-- Kuolenko minä? -- kysyi Kozeljtsov papilta kun tämä oli tullut\nhänen luokseen.\n\nPappi ei vastannut, vaan luki rukouksen ja ojensi ristin\nhaavottuneelle.\n\nKuolema ei pelottanut Kozeljtsovia. Hän otti ristin voimattomiin\nkäsiinsä, painoi sen huulilleen ja rupesi itkemään.\n\n-- Torjuttiinko ranskalaiset takaisin? -- kysyi hän kovaa papilta.\n\n-- Kaikkialla on voitto meidän, -- vastasi pappi, lohduttaakseen\nhaavottunutta, eikä kertonut hänelle, että Malahovin kummulla liehui\njo Ranskan lippu.\n\n-- Jumalan kiitos, -- huudahti haavottunut, tuntematta kuinka\nkyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.\n\nVeli vilahti hetkeksi hänen mieleensä. \"Jumala suokoon hänelle saman\nonnen\", ajatteli hän.\n\n\nXXV.\n\nMutta se onni ei ollut suotu Volodjalle. Hän kuunteli paraillaan\nsatua, jota Vasin hänelle kertoi, kun huudettiin: \"Ranskalaiset\ntulevat!\" Veri syöksähti yhtäkkiä Volodjan sydämeen ja hän tunsi\nkuinka hänen poskensa kylmenivät ja kalpenivat. Hetken aikaa hän\npysyi hievahtamatta paikallaan; vaan kun hän katsahti ympärilleen,\nnäki hän sotamiesten aivan rauhallisesti napittavan sinellejään ja\nkömpivän toinen toisensa perään ulos, -- kuulipa vielä erään --\narvatenkin Meljnikovin -- sanovan leikillisesti:\n\n-- Kestitään niitä suolalla ja leivällä, pojat!\n\nVolodja kömpi suojakaivannosta yhdessä Vlangin kanssa, joka ei jäänyt\nhänestä askeltakaan jälkeen, ja juoksi patterille. Tykkituli oli\nkokonaan tauonnut kummallakin puolella. Hänen rohkeuttaan kiihotti\nvähemmin sotamiesten tyyneys kuin junkkarin surkea, peittelemätön\npelkuruus. \"Voisinkohan minä olla tuollainen?\" -- ajatteli hän ja\njuoksi iloisesti rintavarustukselle, missä hänen mörssärinsä olivat.\nHän näki selvään, kuinka ranskalaiset juoksivat suoraan häntä\nkohti aukeata kenttää pitkin ja kuinka niitä joukoittain, pistimet\nvälkkyen auringon valossa, liikkui lähimmissä saartokaivannoissa.\nPieni, harteva, zuavin univormuun puettu mies juoksi miekka kädessä\nmuiden edellä, hyppien yli kuoppien. \"Ampukaa kartesseilla!\" huusi\nVolodja, juosten ampumapenkereeltä; mutta sotamiehet olivat jo\npitäneet siitä huolen, ja ammuttujen kartessien metallisointuinen\nääni kuului viuhuen hänen päänsä päällä ensin toisesta, sitten\ntoisesta mörssäristä. \"Ensimäinen, toinen!\" -- komensi Volodja,\njuosten mörssäriltä toiselle, kokonaan unohtaen vaaran. Sivultapäin,\naivan läheltä kuului meikäläisen suojelusväen kiväärien rätinää ja\nkiihkeitä huutoja.\n\nÄkkiä kuului vasemmalla läpitunkeva, monen äänen toistama\nepätoivoinen huuto: \"kiertävät! kiertävät!\" Volodja katsoi sinne\npäin, mistä huuto kuului. Parikymmentä ranskalaista näkyi heidän\ntakanaan. Muuan näistä, mustapartainen, kaunis mies, juoksi muiden\nedellä, mutta pysähtyi kymmenen askeleen päähän patterista ja ampui\nsuoraan Volodjaa ja juoksi sitten hänen luoksensa. Volodja seisoi\nsilmänräpäyksen kuin kivettyneenä, uskomatta silmiään. Kun hän\noli tointunut ja katsahti ympärilleen, näkyi rintavarustuksella\nsinisiä univormuja; jopa kaksi ranskalaista oli kymmenen askeleen\npäässä naulaamassa tykkiä. Paitsi Meljnikovia, jonka kiväärinkuula\noli tappanut hänen viereensä, ja Vlangia, joka oli siepannut\nsytyttimenvarren ja syöksyi eteenpäin kasvoillaan raivokas ilme,\nsilmät päässä pyörien. \"Seuratkaa minua, Vladimir Semenitsh!\nseuratkaa minua!\" -- huusi Vlang epätoivoisella äänellä, huitoen\nsytyttimen varrella ranskalaisia, jotka olivat tulleet takaapäin.\nRaivokas junkkari sai heidät ymmälle. Ensimäistä vastaantulevaa\nhän iski päähän, jolloin toiset tahtomattaan pysähtyivät, vaan\nVlang, yhä vilkuen taakseen ja huutaen epätoivoisesti: \"seuratkaa\nminua, Vladimir Semenovitsh! mitä te seisotte! Juoskaa!\" syöksyi\nsaartokaivantoon, jossa meikäläisten jalkaväki oli pitkänään maassa,\nampuen ranskalaisia. Hän loikkasi saartokaivantoon, vaan kurottautui\nsamassa taas katsomaan mitä hänen jumaloimansa vänrikki teki.\nSinelliin puettu möhkäle virui pitkin pituuttaan sillä paikalla,\nmissä Volodja oli seisonut, ja koko paikka oli täynnä ranskalaisia,\njotka ampuivat meikäläisiä.\n\n\nXXVI.\n\nVlang löysi patterinsa toiselta puolustuslinjalta. Kahdestakymmenestä\nmörssäripatterilla olleesta sotamiehestä pääsi hengissä vain\nkahdeksan. Yhdeksän aikaan illalla Vlang oli pattereineen\nhöyrylaivalla, joka oli täpötäynnä sotamiehiä, tykkejä, hevosia\nja haavottuneita matkalla Severnajaan. Ammunta oli kaikkialla\nvaiennut. Tähdet tuikkivat nyt niinkuin viime yönäkin kirkkaina\ntaivaalla; kova tuuli pani meren aaltoilemaan. Ensimäisellä ja\ntoisella vallinsarvella leimahteli salamoita maan pinnalla;\nräjähdykset tärisyttivät ilmaa ja valaisivat ympärillään olevia\nmustia, kammottavan näköisiä esineitä ja kiviä, joita lenteli\nilmaan. Telakoiden luona paloi jotain ja punaiset liekit kuvastuivat\nveteen. Siltaa, joka oli täynnä väkeä, valaisi tuli Nikolajevin\npatterilta. Suuri liekki näytti palavan veden pinnan yläpuolella\nkaukaisella Aleksanterin patterin niemekkeellä, valaisten yläpuolella\nriippuvia savupilviä, ja nyt samaten kuin eilen tuikki merellä\nvihollislaivaston tyynet, julkeat, kaukaiset tulet. Navakka tuuli\npani merenlahden aaltoilemaan. Tulipalojen kajastuksessa näkyi\nuppoavien meikäläisten sotalaivojen mastot, jotka hitaasti painuivat\nyhä alemma mereen. Puhetta ei kuulunut laivan kannelta: vain höyryn\nja jakaantuvan veden säännöllisessä kohinassa kuului kuinka hevoset\nkorskuivat ja tömistivät jalkojaan kannella, kuului kapteenin\nkomentosanat ja haavottuneiden voihkinaa. Vlang, joka ei ollut\nsyönyt koko päivässä, otti taskustaan leivänpalan ja rupesi sitä\npureksimaan, vaan äkkiä muistaen Volodjan, purskahti itkemään niin\nkovaa, että vieressä olevat sotamiehet sen kuulivat.\n\n-- Kas tuota meidän Vlangaa kun syö ja itkee yht'aikaa, -- sanoi\nVasin.\n\n-- Jopa ihmettä! -- sanoi toinen.\n\n-- Katsohan, kun ovat pistäneet meidän kasarmimmekin tuleen, --\njatkoi hän huoaten, -- ja kuinka paljon meidän poikia siellä on\nkaatunut; ja aivan ilmaiseksi joutui ranskalaisille.\n\n-- Päästiin toki itse hengissä, kiitos siitä Herralle, -- sanoi Vasin.\n\n-- Se on häpeä kuitenkin.\n\n-- Mikä häpeä? Tokkopa tuo siellä kauankaan herrastelee. Vielä vai!\nVarro, kun meikäläiset ottavat sen takaisin. Vaikka surma onkin\nmeidän poikia syönyt, niin jos keisari käskee -- takaisin otetaan,\nniin totta kuin Jumala elää. Luuletko meikäläisten sen niin jättävän?\nVielä vai! Siinä on sulle paljaat muurit; varustuksetkin räjähyttivät\nkaikki ilmaan... Elä huoli. Lippunsa on pystyttänyt kummulle, vaan\nkaupunkiin ei ole pistänyt nenäänsä. Varrohan, -- vielä se tehdään\nlopputili. -- Varro vain, -- lopetti hän kääntyen puheessaan\nranskalaisten puoleen.\n\n-- Tietenkin tehdään! -- sanoi toinen vakaumuksella.\n\nSevastopolin vallinsarvilla, joilla niin monta kuukautta oli kiehunut\nhämmästyttävän tarmokas elämä, jotka niin monta kuukautta olivat\nnähneet kuoleman vapauttavan sankarin toisensa perään, jotka niin\nmonta kuukautta olivat herättäneet pelkoa, vihaa ja vihdoin ihailua\nvihollisissa, -- Sevastopolin vallinsarvilla ei missään ollut enää\nketään. Kaikki oli kuollutta, autiota, hirmuista, mutta ei hiljaista:\nyhä vielä jatkui hävitys. Äskeisten räjähdysten mylleröimällä ja\nhajottamalla maalla ajelehti kaikkialla turmeltuneita lavetteja,\njoiden alle oli murskautunut venäläisten ja vihollisten ruumiita,\nraskaita, ainiaaksi vaienneita malmitykkejä, jotka pelottava\nvoima oli viskannut kuoppiin ja puoleksi haudannut maahan,\npommeja, tykinkuulia, taas ruumiita, kuoppia, hirrenpirstaleita\nsalalinnotuksesta ja taas äänettömiä ruumiita harmaissa ja sinisissä\nsinelleissä. Tuon tuostakin vielä kaikki vavahti ja valkeni\nräjähdysten synkässä valossa, jotka yhä tärisyttivät ilmaa.\n\nViholliset näkivät, että jotain käsittämätöntä oli tekeillä\nuhkaavassa Sevastopolissa. Räjähdykset ja vallinsarvilla vallitseva\nkuolonhiljaisuus sai heidät vapisemaan; mutta päivän ankaran tyynen\nvastarinnan herpaisemina he eivät vielä rohjenneet uskoa, että heidän\njärkkymätön vihollisensa oli kadonnut, ja äänetönnä; hievahtamatta,\nvavistuksella he odottivat synkeän yön loppua.\n\nSevastopolin sotajoukko, kuin meri myrskyisenä, synkkänä yönä,\nkuohuen ja paisuen, levottomasti värjyen valtavassa suuruudessaan,\nliikkui halki sankan pimeyden verkalleen keinuen yli merenlahden\nrakennetun sillan Severnajaan päin pois siltä paikalta, mihin se\njätti niin monta urhoollista veljeä, -- paikalta, jonka se oli\nkyllästänyt verellään, -- paikalta, jota se oli yksitoista kuukautta\npuolustanut kahta vertaa voimakkaampaa vihollista vastaan, mutta\njonka se nyt oli käsketty luovuttamaan ilman taistelua.\n\nKäsittämättömän raskaalta tuntui tämä käsky jokaisesta venäläisestä.\nToinen tunne oli takaa-ajon pelko. Ihmiset tunsivat olevansa\nsuojattomia heti kun he olivat lähteneet noilta paikoilta, missä\nhe olivat tottuneet taistelemaan, ja kokoontuivat huolissaan\npimeässä ankaran tuulen huojuttaman sillan päähän. Pistimet kalisten\ntoisiinsa, kasaantuivat rykmentit, laivojen miehistöt ja nostoväki\nyhteen, jalan kulkevat pakkautuivat eteenpäin, ratsastavat upseerit\ntunkivat käskyjä vieden joukkojen halki, kaupungin asukkaat ja\ntavaroita kantavat tensikat, joita ei laskettu menemään, itkivät\nja rukoilivat; pois kiirehtien kulki tykistöpyörät kolisten\nmerenlahdelle päin. Huolimatta kaikenlaisesta häärinästä ja\npuuhasta eli itsesäilytyksen vaisto ja halu mitä pikimmin päästä\ntältä kauhealta kuoleman paikalta jokaisen sielussa. Se oli\nkuolettavasti haavottuneella sotamiehellä, joka viruu viidensadan\nsamoin haavottuneen joukossa Pavlovskin kivisellä rantalaiturilla\nja rukoilee Jumalalta kuolemaa; se nostoväen sotamiehellä, joka\nviimeisillä voimillaan työntää syrjään taajaa joukkoa tehdäkseen\ntietä ohiajavalle kenraalille; se kenraalilla, joka tarmokkaasti\nvalvoo ylimenoa ja hillitsee hätäileviä sotamiehiä, se matruusilla,\njoka on joutunut marssivan pataljoonan keskelle ja on puoliksi\ntukehtunut vyöryvän joukon puristuksesta, se haavottuneella\nupseerilla, jota neljä sotamiestä kantoi paareilla ja joka\nväentungoksen pysäyttämänä on laskettu maahan Nikolajevin patterin\nluona, se tykistösotamiehellä, joka on kuusitoista vuotta palvellut\ntykkinsä ääressä ja päällikön hänelle käsittämättömästä käskystä\ntyöntää tykkiä toverinsa avulla jyrkältä rannalta merenlahteen, se\nlaivastolaisilla, jotka juuri ovat lyöneet kansiaukot laivoissa\nauki ja reippaasti soutavat suurilla veneillään pois niiden luota.\nPäästyään sillan toiselle puolelle melkein jokainen sotamies otti\nlakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta tätä tunnetta seurasi\ntoinen, raskas, kalvava ja syvempi, joka oli kuin katumusta,\nhäpeää ja kiukkua. Katsahtaessaan taakseen Severnajasta hyljättyyn\nSevastopoliin, melkein jokainen sotamies huokasi sanoin kuvaamaton\nkatkeruus sydämessään ja pui nyrkkiä viholliselle.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Yhteen aikaan ei Pietarissa muusta puhuttukaan.\n\n[2] Uskokaa pois, hyvät herrat, tänä yönä saadaan kuumaa.\n\n[3] Sanokaapas minulle, tapahtuuko tänä yönä varmasti jotakin?\n\n[4] Mikä komea näky!\n\n[5] Meidän soturimme olivat turkkilaisten kanssa tapellessaan\nniin tottuneet tähän vihollisten huutoon, että kertoivat nyt\nranskalaistenkin huutavan \"Allah!\"\n\n[6] Te olette haavottunut?\n\n[7] Pyydän anteeksi, olen kuollut.\n\n[8] Joko linnoitus on vallattu?\n\n[9] Ei vielä.\n\n[10] Jos päivä olisi valjennut puolen tuntia myöhemmin, olisimme\nvallanneet väijymäpaikat.\n\n[11] En tahdo vastata kieltävästi, hyvä herra, etten pahoittaisi\nmieltänne.\n\n[12] Minkätähden tässä on tämä linnunkuva?\n\n[13] Koska se on erään kaartinrykmentin patruunakotelo, joka kantaa\nkeisarillista kotkaa.\n\n[14] Oletteko siitä rykmentistä.\n\n[15] Anteeksi, herra, kuudennesta linjarykmentistä?\n\n[16] Entäs mistä tämä on ostettu?\n\n[17] Balaclavasta, herra! Se on luonnollisesti palmupuuta.\n\n[18] Ihastuttava.\n\n[19] Jos tahdotte säilyttää sen muistona tästä kohtauksesta, niin\nolen teille kiitollinen.\n\n[20] Tupakka on hyvää turkkilaista tupakkaa; onko teillä toisilla\nvenäläistä tupakkaa, onko se hyvää?\n\n[21] Ranskalainen ei hyvää, hyvästi, herra!\n\n[22] Nuo pahuksen ryssät eivät juuri ole kohteliaita.\n\n[23] Millekäs täällä nauretaan?\n\n[24] Kaunis kaapu.\n\n[25] Älä lähde rivistäsi, paikoillenne, jumaliste!\n\n[26] Kreivi Sazonovista, jonka olen hyvin tuntenut.\n\n[27] Hän on muuan niitä todellisia venäläisiä kreivejä, joita niin\nsuuresti rakastamme.\n\n[28] Olen tuntenut erään Sazonovin, mutta hänessä ei minun\ntietääkseni ole mitään kreivillistä, -- pieni, suunnilleen teidän\nikäisenne tumma mies.\n\n[29] Se on hän, herra, juuri hän. Oi, kuinka tahtoisin tavata\ntuon rakkaan kreivin. Jos näette hänet, pyydän teitä viemään\ntervehdykseni. Olen kapteeni Latour.\n\n[30] Eikö ole kauhistuttavaa meidän surkea työmme. Viime yönä oli\nkuumaa, eikö totta?\n\n[31] Oh, hyvä herra, se on hirmuista! Mutta minkälaisia veitikoita\nteidän sotilaanne ovatkaan, minkälaisia veitikoita! On ilo taistella\nsellaisten kanssa.\n\n[32] Täytyypä tunnustaa, etteivät teikäläisetkään anna itseään\nnenästä vetää.\n\n[33] Ensimäinen kyytiasema Sevastopolista lähtien.\n\n[34] Monessa linjarykmentissä upseerit kutsuvat, puoli-ivallisesti ja\npuolileikillisesti, sotamiehiä _moskovaksi_ tai vielä _valoksi_.\n\n[35] Ohjeita tykistöupseereille, julkaissut Bezak.\n\n[36] Kantonisteiksi sanottiin orjuuden aikoina sotamiesten poikia,\njotka lain mukaan myöskin kuuluivat sotaväkeen. Suom. huom.\n\n[37] Eräs korttipelin laji, jossa häviölle joutunutta lyötiin\nkorteilla nenälle. Suoment. huom.\n\n\n\n"]