[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCMuu5SeJVMehECIZSRPpw24qF1PBSD56vX9UCZhrTMY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},137,"Vanhan päiväkirjan lehtiä","Edelfelt, Berta",1869,1934,"137-edelfelt-berta-vanhan-paivakirjan-lehtia","137__Edelfelt_Berta__Vanhan_päiväkirjan_lehtiä","Episodi J. L. Runebergin elämästä","muistelmat",[],[],"fi",1922,31606,197301,false,16391,[22],"Runeberg, Johan Ludvig, 1804-1877",[24],"Biographies","\"Vanhan päiväkirjan lehtiä\" by Berta Edelfelt is a literary exploration, likely a memoir or biographical account, focusing on episodes from the life of the Finnish poet Johan Ludvig Runeberg, written in the early 20th century. The text highlights the emotional and romantic attributes of Runeberg's character, revealing his relationships, particularly with Emilie Björkstén, who seems to play a significant role in his life. This work suggests an insight into the poet's complex persona, infusing a blend of admiration and the intricacies of love that shaped his literary outputs.  The opening of the memoir establishes a narrative woven through intimate relationships, particularly emphasizing the playful yet earnest nature of Runeberg's romantic liaisons. Early episodes reference Runeberg's flirtations and infatuations with multiple women, creating a light-hearted discussion among friends, yet hinting at deeper emotional currents that influenced his poetry. The text also introduces Emilie, illustrating her colorful personality and profound connection to Runeberg, ultimately suggesting that her presence influenced his creative process and emotional depth. The author sets the stage to explore how these relationships may have contributed to Runeberg's literary legacy while simultaneously painting a portrait of complex human emotions. (This is an automatically generated summary.)",[],354,"Teos perustuu Emilie Björksténin päiväkirjoihin ja valottaa kansallisrunoilija J. L. Runebergin elämän yksityistä puolta. Se kuvaa runoilijan ja Björksténin välistä suhdetta sekä Runebergin perheen sosiaalista elämää 1800-luvun Porvoossa.","Berta Edelfeltin 'Vanhan päiväkirjan lehtiä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 137. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ\n\nEpisodi J. L. Runebergin elämästä\n\n\nKirj.\n\nBERTA EDELFELT\n\n\nJohdannon kirjoittanut Werner Söderhjelm\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1922.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nI.\n\nKerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät\nhänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista\nrakastumisistaan ja \"niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin\noli kustantanut\", improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän\nusein lainatun säkeistön:\n\n      Älskat har jag många, många, än en ful och än en skön,\n      Unga, gamla, korta, långa, vilken blev väl sen min lön.\n      Tvenne feta, resten skrikor: en Augusta, en Sofi,\n      Två Marior, två Fredrikor och en Emili.\n\nKotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden\nkestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen\ntapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva\nRuneberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että\n\"ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin\nvakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja\nvaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi\nlapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen\nhuomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena\nintohimona\". (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä\nkäsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea,\nhuolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää\nvähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä\njonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää\nsen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka\nmuuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan\nelämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan\nmitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole\nkiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen\npuoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut\nosaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta\naineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko\nRunebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista\nnuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja\nenintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä.\nNe jäljet, joita Goethen \"flammat\", -- käyttääksemme tuota Runebergin\npiireissä suosittua epämiellyttävää sanaa -- jättivät hänen runouteensa,\neivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä\nkuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von\nWillemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla.\nTämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi\nsyytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin \"moniin, moniin\". Se ei ole\nmitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen,\nja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi.\n\n\"Ylipäätään ei useinkaan niin vakavasti tarkoitettua\", sanoo rouva\nRuneberg hänen suhteestaan mielitiettyihinsä; täytyy myöntää, että tähän\nsangen epäröivään sanamuotoon sisältyy jonkun verran pidättyväisyyttä.\nNiinpä kertookin rouva Runeberg itse tuosta ensimmäisestä Mariasta,\nSaarijärven morsiamesta, että sen jälkeen kuin hänellä ei enää ollut\nsijaa runoilijan sydämessä, tämä kuitenkin katsoi kunniansa vaativan\nolemaan peräytymättä, eikä rouva Runeberg tahdo puhua \"niistä\ntaisteluista ja suruista, joita tämä aiheutti\" (kirjoittamani\nelämäkerta, II, 538). Se oli tosin nuoruusromantiikkaa, mutta olihan se\nkuitenkin varsin paljon. Muistelihan hän ensimmäistä Fredrikaa,\n(\"Nordanbruden\") vielä vanhuudessaankin ja lähetti tälle avustusta, kun\nhän oli puutteessa. Toinen Maria, Maria Prytz, hänen entinen oppilaansa,\noli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina Helsingissä yksi\nLauantaiseuran naisia ja vieraili myöhemminkin runoilijan kodissa\nPorvoossa. Maria Prytz kuoli kolmenkymmenenkolmen vuotiaana Turussa\n1849, ja runoilija otti jäähyväiset häneltä hänen kuolinvuoteensa\nääressä. Tätä naista tässä julkaistujen päiväkirjanlehtien\nkirjoittajatar tarkoittaa, kun hän puhuu jostakusta, \"jolle hän oli\nmustasukkainen aina hulluuteen saakka\", ja päiväkirjan julkaisijattaren\ntiedonannon mukaan on Runeberg vielä vanhana ja sairaana sanonut hänelle\ntästä nuoruudenrakkaudestaan: \"Hän oli alttiimpi kuin sinä, hänen\nmielestään en minä koskaan rakastanut liiaksi.\" Vaikkakin tämä olisi\nollut lausuttu kevyen leikillisesti, viittaa kaikki siihen, että tämä\nkaunis ja ylpeä nainen, intohimoisine luonteineen, herkkine\nmielenlaatuineen ja runollisuuden siivittämine luonnonpalvontoineen,\nmerkitsi Runebergille paljoa enemmän kuin \"pientä mielikuvaleikkiä\" ja\nettä, kuten myöskin elämäkerrassa olen viitannut (I, 304), tässä oli\nkysymyksessä molemminpuolinen, syvä ja lämmin suhde. Tästä suhteesta\npuhuttiin paljon, kertoo eräs samanaikuinen muistiinpano, ja jos tämä\nnuori nainen säästyi siltä katkeralta moitteelta, joka sittemmin tuli\nEmilie Björksténin osaksi, tapahtui se siitä syystä, että otettiin\nhuomioon hänen sairautensa (keuhkotauti) ja että hänen aikainen\nkuolemansa toi mukanaan sovitusta ja unhoa. Hänen sanotaan olleen\nmallina ylioppilaan sisarelle Runebergin Hannassa, ja eräs erinomaisen\nkaunis luonnonkuva, jota Runeberg on käyttänyt Vanhan puutarhurin\nkirjeissä, on hänen kynästään lähtöisin (Strömborg: Biogr. anteckn. IV,\n1, 176). Hän on epäilemättä se varhaisempain aikojen rakastettu, jota\nFredrika Runeberg lähinnä ajattelee, kun hän edellä lainatuissa sanoissa\nnäyttää tekevän eräitä poikkeuksia. -- Augusta (Lundahl), älyllä ja\ntaiteellisilla lahjoilla runsaasti armoitettu Lauantaiseuran ihastuttava\nkaksikymmenvuotias \"Hebe\", oli J. J. Nervanderin suuri rakkaus eikä\nRunebergin, niin paljon kuin tämä ihailikin häntä. Sofi (Kellgren) taas\noli vain hyvä ystävätär ja sukulainen. Ja vihdoin \"Emili\", joka ei ilman\ntarkoitusta ole viimeisenä järjestyksessä -- Emilie Björkstén, jonka\npitkä, onnenhurmaa ja tuskaa tulviva rakkaustarina on täyttänyt tuon\nvanhan päiväkirjan lehdet hänen palavan sielunsa purkauksilla ja\nlopuksi, kahdenkymmenen vuoden liekehtelyn jälkeen, kauniilla ja\nsyvällisen vakavilla ilmaisuilla siitä kohtaloon alistumisesta, jolla\nhän luopuu siitä, mikä ei voinut jatkua tulematta hänelle\nylivoimaiseksi.\n\nStrömborg kertoo Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan (IV, 1, 274 ja\nseur.) Emilie Björksténistä, tämän kuvailtua ensimmäistä tapaamistaan\nRunebergin kanssa (1838): \"Hän oli silloin viisitoistavuotias, kaunis ja\nunelmoiva, täynnä tulta ja viehkeyttä ja sydän alttiina kaikelle\nsuurelle ja kauniille elämässä.\" Ja Strömborg lisää: \"Kirjailijattaren\nantoisaan ihailuun vastasi Runeberg pian lämpimällä myötätunnolla, ja\nniin tuli hän huomaamattaan lisäämään niiden lemmittyjen lukua, jotka\neri aikoina olivat runoilijan jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen\nsydämen ylitsevuotavan lämmön johdattimina. Lukuunottamatta rouva\nRunebergia, joka aina oli ja pysyi hänen 'hjärtemutter'inaan --\nRunebergin käyttämä kuvaava nimitys -- ja joka vallitsi koko taloa ja\noli kaiken kilpailun yläpuolella, lienee kirjailijatar Runebergin\nmielitiettyjen joukossa mainittava lähinnä Maria Prytziä... Lopulla\n1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alussa oli Runeberg verrattain\nvilkkaassa kirjevaihdossa kirjailijattaren kanssa. Eräässä näistä\nkirjeistä kirjoitti runoilija muun muassa, että tämä hänelle oli\n'enemmän kuin kevät ja järvi ja kukat ja toukokuut'... Runebergin\nkodissa oli ja pysyi hän ... myöskin Runebergin sairauden aikana usein\nnähtynä vieraana, ja rouva Runebergin kanssa hän oli vilkkaassa\nkirjevaihdossa 1850-luvun keskivaiheilta aina rouva Runebergin kuolemaan\nsaakka. Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka\nRuneberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen\nmuistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin\nhyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten\ntyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat:\n\n      Vad mängd bekanta ren du hunnit samla,\n      En vän från varje stad, från varje ort!\n      Ser du dem hos dig alla? Nya, gamla?\n      Säg, eller väntar du blott deras kort?\n\n      Besinna dock, om hela denna skara\n      En gång begärde att bli tagen mot,\n      Hur brydd du skulle, som värdinna vara\n      Att få serveringen på artig fot!\n\n      Och om också ett ord, en min med mera\n      Av socker ficks ihop åt en och var,\n      Hur ville du väl alla härbergera\n      Då två små kamrar blott ditt hjärta har?\n\n      Men allra värst, hur gick det väl på stället\n      Om, bäst man sluppit in, han kom burdus,\n      Den rätte ägarn, som rår om hotellet,\n      Och ville vara ensam i sitt hus?\n\n      Det bleve artigt nog att se oss vandra\n      För hans kapris på dörren par om par!\n      Dock gärna, gärna må vi gå, vi andra,\n      Blott lugn och glädje bli med honom kvar.\"\n\nStrömborgin yllälainatuissa riveissä asetetaan Emilie Björksténin ja\nRunebergin välinen suhde tuon aikaisemmin mainitun traditsion\npuitteisiin, joka ilmenee rouva Runebergin antamassa kuvassa runoilijan\nlemmensuhteista. Jos tahtoo pitää todistusvoimaisina muistokirjan\nsäkeistöjä \"heidän tuttavuutensa ensi vuosilta\", niin tukevathan ne\njossakin määrin tuota yleistä käsitystä, vaikkakin edellä esitetty\nkaunis rivi Runebergin kirjeessä tuntuu puhuvan toista kieltä. Siihen\naikaan, jolloin minä pyrin syventymään runoilijan elämänvaiheisiin,\ntunnustelin traditsion jälkiä erikoisesti tähän suhteeseen nähden, mutta\nkohtasin kaikkialla saman käsityksen. Tosin sai juuri tähän kohtaan\nkuulla sovellutettavan sitä, josta rouva Runeberg sanoo, että \"ihmiset\nhieman hälisivät siitä\" -- pimeistä iltakävelyistä ja suudelmista\nkadunkulmissa tai muissa enemmän tai vähemmän rauhoitetuissa paikoissa\n-- mutta lopputulos oli kuitenkin se, että kaikki oli ollut pelkkää\nystävyyttä, joka yhtä paljon ulottui Runebergin puolisoon ja jossa\npieniä hellyydenosoituksia lukuunottamatta -- siihen aikaan ne olivat\nsallittuja ystävien kesken -- ei ollut mitään sopivaisuuden rajoja\nrikkovaa muuta kuin Emilien kylläkin peittelemätön, \"hupsu\"\nhurmaantuminen.\n\nEmilie Björksténin muistiinpanot olivat vielä silloin seitsemällä\nsinetillä lukittu kirja, ja oli tuskin toivoa siitä, että sitä koskaan\njulkaistaisiin. Runebergin lukuisat kirjeet hänelle olivat talletettuina\nHelsingissä, ja testamentin määräys kielsi niitä aukaisemasta, ennenkuin\nviisikymmentä vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan. Se katsaus hänen\ntunnemaailmaansa, jonka seuraavat sivut meille tarjoavat, tulee\noleellisesti muuttamaan käsitystämme hänestä ja hänen suhteestaan\nRunebergiin sekä tämän suhteesta häneen. Me tulemme näkemään, että hän\nhyvin pitkän ajan kuluessa vangitsi runoilijan tunteita voimakkaammin\nkuin olisimme voineet aavistaakaan, ja sen kautta tulee myöskin\nRunebergin olemuksessa paljastumaan eräs puoli, jota tähän saakka hänen\nelämänsä ja hänen persoonallisuutensa kuvauksessa vain ohimennen on\nkosketeltu.\n\nJulkaisijatar on kuvannut päiväkirjan kohtaloita ja niitä syitä, jotka\novat saaneet hänet tekemään nämä otteet tunnetuiksi. Hän on onnellisesti\npunonut yhteen poimintonsa referaattien ja viittausten avulla sekä\nliittänyt niihin kirjailijatarta koskevia selityksiä ja mietteitä.\nMerkittävää näissä lisäyksissä on kaiken kaunistelemisen karttaminen:\neräitä heikkoja puolia jopa alleviivataankin erikoisesti. Mutta\njulkaisulla on kuitenkin tehty Emilie Björksténin muistolle kieltämätön\npalvelus. Onhan tämä hänen suuren tunne-elämyksensä tunnustus ennen\nkaikkea kappale naisen elämän historiaa. Se huvittaa ja liikuttaa meitä\nvivahteluissansa leikistä vakavaan, romanttisesta haltioitumisesta\nselväkatseiseen havahtumiseen, ja päinvastoin, kaikki hänen itsensä\nväkevän välittömästi ja havainnollisesti erittelemänä sekä oivallisiin\npuitteisiin pukemana. Se huipentuu lopuksi inhimillisesti järkyttävään\nepilogiin, missä taistelu rauhan ja selvyyden saavuttamiseksi on\ntaisteltu loppuun, ja tämän heijastuminen kirjailijattaren sanoissa\nvaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin taiteellisesti harkittu kuvaus.\nMielenkiintoamme häneen tai hänen henkilöllisyytensä merkitystä ei\nsuinkaan vähennä se seikka, että mies, joka sitoo hänet itseensä\nvuosikymmenien kuluessa, joka alati valaa öljyä hänen liekkiinsä eikä\nvoi olla ilman häntä, kun hän tahtoo paeta pois hyllyvältä pohjalta --\nettä se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mitä runoilijaan tulee,\nmuodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa\ntodistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi jäädä. Ei ole tosin kysymystä\nsiitä, että tämä lisä hänen elämäkertaansa loisi jotakin uutta\nvalaistusta hänen runouteensa -- kuten tapahtui, kun vihdoinkin\nuskallettiin ilmaista, mitä oli liikkunut sisimmällä Tegnérin\ntunne-elämässä; korkeintaan antaa se taustan hänen tuotannolleen eräänä\nmäärättynä ajanjaksona. Mutta se täydentää kuvaamme Runebergista, tuota\nkuvaa, josta kaiken maallisen yläpuolelle korotetussa ylevyydessään ja\nsädekehän ympäröimässä suuruudessaan monen mielestä kenties välistä\npuuttuu inhimillisiä piirteitä. Että se, mitä Strömborg niin oikein\nnimittää runoilijan \"jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen\nylitsevuotavaksi lämmöksi\", olisi saanut tyydyttävän johdattimen vain\n\"hyväntahtoisessa ja leikkisässä\" kuhertelussa, ei ole osoittautunut\nyhtäpitäväksi hänen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Björksténin\npäiväkirja osoittaa joka tapauksessa, että tämä ylitsevuotava lämpö pani\nliikkeelle voimakkaampia ja kestävämpiä virtauksia.\n\nMutta kaikesta tästähän se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun\njulkaisijatar on toivonut, että minä varustaisin hänen julkaisunsa\njohdannolla, voin tässä suhteessa ainoastaan viitata siihen ja hänen\nomaan esipuheeseensa. Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti\ntäyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia.\n\n\nII.\n\nEmilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa\nvuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä\nkuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja\nnopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen,\nleikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen\njuttujensa kuulijat olivat \"katketa naurusta\". Hän tunsi uskomattoman\npaljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä\nhupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä\nkoskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman\ntuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin\noikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle\nsangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten\nkysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen\nkeskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja\nmahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta\njotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja\nkaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen\npäiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja\nlainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja\nerikoisesti Byron -- jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan\nyhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen\nharrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa\nolemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen\nmakunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen\nusein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt\nainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi\npikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta\nvaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa\nRunebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan\njotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään\noli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin\nRunebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista\najatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg\nluonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen\njälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä\noli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja\nomasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä \"ei ollut mitään\nerikoista\" -- huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti.\nEttä hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle\ntaiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.\n\nAlituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä\nhänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka\ntosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka\npikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää\ntarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen\nympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan\nparannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut.\nSamanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla\npakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti\niski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen\nomanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen\nepävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri\nmenestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä\neräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta\nsilloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa\nliikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä \"hysteriaa\"\nja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi.\n\nKun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli\nhän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli\nkirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen\nkirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät,\npäinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.\n\nRunebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan\ntaipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli\nminulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä\npaikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta\n1852: \"_Hän_ oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä\nsuurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: 'Ne ovat erinomaisen\nkauniita.' Sitä en olisi sentään voinut uskoa. 'Onko se mahdollista?'\nhuudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat\nsanansa. 'Kiitos, kiitos', sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja\nriensin samassa pois, sillä tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. Hän\nkysyi, saisiko hän näyttää niitä _hänelle_ [rva R:lle], ja minä suostuin\nsiihen, vaikkakin vähän pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän\nhyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. 'Sinun täytyy oikein kirjoittaa\npaljon', sanoi hän muun muassa, 'sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule\ntänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.'\" Ei liene väärin otaksua,\nettä nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus\nhoukutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan.\nMyöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä,\nkiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli\nkokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan\ntilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi\nhetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin \"hyvinä ja herttaisina\".\n\nHän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista\nmuistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma,\n_Sandperlor_, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia\nkuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu\n(Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla\nolisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa.\nPäiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka\ntapauksessa \"Till Runeberg, då han gästade Sverige\", siis vuodelta 1851.\nSe on mukailu Runebergin runosta \"Till Franzén\": \"Glömmer du att Suomis\nlindar snöga sin blomdoft på dig ner...\" j. n. e. Runo \"G. J. L.\nAlmquist\" on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se\non muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla\nSuomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin\nrunouteen:\n\n      De \"rosor\" uti diktens lustgård brutna,\n      vid Skandiens bröst de frysa bort till is.\n      Det finns ett land, som ömmar vid Din smärta,\n      som trycker Dina rosor mot sitt hjärta,\n\nmutta loppu, jossa \"kukistunutta henkeä\" kehoitetaan pakenemaan murheen\nmaasta \"taivaallisen isän lempeään helmaan\", hävittää erinäisten hyvien\najatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo \"Till Fjalars skald\" herätti\nhuomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin\neräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen\nkunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä\nparas, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon:\n\n      Skaldekonung! Skön Du jorden målar\n      som den borde vara -- gyllne strålar,\n      Himlens klarhet vilar över den.\n      I Din själ göms även himmelen!\n\nEräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen\ntästä runosta: \"On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.\" Kun\nkirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä\nkiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: \"Niin, niin tein\ntodellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.\"\nMitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta\nkirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on\nsaanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja\nFr. Cygnaeus oli sanonut, \"että näkee, että se on kirjoitettu kaksin\nverroin con amore\" -- mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti\nkirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti\nEdelfelt). Eräässä runossa nimeltään \"Störst bland dem alla\", kulkevat\nohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja\nOehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he\nkunnioittavat \"laakerikruunuilla\" ja nimittävät kuninkaakseen.\nRunebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: \"Vårt\nfosterland\", \"Jägargossen\", \"Flyttfåglarna\" -- täytyy ihmetellä\nkirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne\nkahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa,\nmikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta,\ndiletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä\nolevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki\nkohdistuvat Runebergiin -- mutta tällä kertaa ilman että nimeä on\nasetettu näkyviin!\n\nEnsimmäinen \"Den nyckfulla\", on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on\nvain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän\nrakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään\nrakastavaisen äänensävystä -- runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan\ntehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän\nvaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän\najan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on\ntodistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein\nparhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.\n\n\n      Den nyckfulla.\n\n      Flicka! Säg vad är som vållar\n      Att Du, fast av nycker full,\n      Så min hela själ förtrollar,\n      Ger mig än en stund av gull,\n      Än av idel harm den andra;\n      Ack, men bör jag väl Dig klandra?\n      Ty med allt man kan förstå\n      Att Du älsklig är ändå.\n\n      Fast utur Ditt öga lågar\n      Hjärtats djupa eld mot mig,\n      Aldrig, aldrig dock jag vågar\n      Lita fullt och fast på Dig.\n      Varm Du tycks den ena dagen,\n      Kall den andra. Och bedragen --\n      Vill jag Dig ej förebrå;\n      Ty Du älsklig är ändå.\n\n      Än Du ler; än kan Du gråta,\n      Tankfull är Du ock ibland;\n      Stundom öppen, än en gåta,\n      Tänder Du mitt bröst i brand.\n      En Du stundom håller fången,\n      Flere fängslar andra gången.\n      Ljus och mörker hos Dig rå;\n      Men Du älsklig är ändå.\n\n      Än i valsens vilda yra\n      Flyr Du bort med vågfull barm;\n      Är ej nöjd en enda styra,\n      Ger envar en blick så varm.\n      Än vid stjärnors ljus du drömmer\n      Vida världen så förglömmer,\n      Men jag svära vill därpå\n      Att Du älsklig är ändå.\n\n      Ena timmen kan Du vara\n      Full av liv i blick och ord;\n      Andra timmen knappast svara\n      På den fråga Dig blir gjord.\n      Än av Söderns eld Du brinner,\n      Isig köld man sedan finner\n      I Ditt ögas klara blå,\n      Men Du älsklig är ändå.\n\n      Yr och barnslig kan Du leka;\n      -- Flicka! Sällsam är Din makt! --\n      Med Din blick mitt hjärta smeka;\n      Mig i bojor har Du lagt.\n      Vek och svärmisk ena stunden,\n      Blir Du trotsig i sekunden;\n      Fast Du är än si, än så,\n      Blir Du älskelig ändå.\n\n      Ena stunden vill Du dröja\n      Ständigt kvar i livets glans,\n      Andra stunden vingen höja\n      Upp till stjärnors gyllne krans.\n      Flicka! Fast Du jämt mig plågar,\n      Jag mig ständigt, ständigt frågar,\n      Huru det sig komma må\n      Att jag älskar Dig ändå.\n\n      Svaret törs mitt hjärta viska,\n      Glad jag lyssnar till dess röst:\n      Gyllne korn och blommor friska\n      Gömmes i Ditt varma bröst.\n      Livets allvar tids nog hinner\n      Taga bort allt ytligt skimmer\n      Sen -- när goda änglar rå --\n      Blir Du älskligast ändå.\n\nKaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia,\njotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta\ntartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin\npaikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.\n\n\n      Blott Du.\n\n      Blott Du! Blott Du allena! Du bland alla!\n      Dig vill jag älska, Dig, blott Dig tillbe!\n      O! må mig världen än en dåre kalla,\n      Förstår väl den mitt väsens väl och ve,\n      Kan den väl djupet av mitt hjärta se?\n\n      Mig tyckes stundom att jag endast drömmer\n      Om all min kärleks underbara fröjd,\n      Och att uppvaknandet åt mig blott gömmer\n      Så mången sorg, fast än av mig ej röjd,\n      På all min sällhets rika blomsterhöjd.\n\n      Men när Din blick så mäktigt till mig talar,\n      När Du mig varmt intill Ditt hjärta tar;\n      Då all min lyckas verklighet hugsvalar\n      Mig åter, och min själ ej ord mer har\n      För all den sällhet som mig jorden bar!\n\n\n      Min himmel.\n\n      Jag jordens sorger glömmer vid din mund,\n      O! Dit i tanken vill jag fly en stund!\n      Där vill jag än engång min himmel finna,\n      Än engång vid ditt hjärta glöda, brinna.\n      Fritt kalla drivor må omkring mig stå,\n      Ej snö, ej kyla känner jag ändå.\n\n      Var finns en salighet så stor som min,\n      Då tyst du viskar: \"Dyra, jag är din!\"\n      Och då du till ditt varma bröst mig sluter\n      Jag där en försmak ren av himlen njuter.\n      Där är så ljust, så ljuvligt och så gott,\n\n      Där allt är frid, och kärlek -- kärlek blott!\n\nSeuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu\nkatkeralta ja \"hjärtat sjunger tyst sin klagosång\", mutta silloin on\nlohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä.\n\"Må åren tiden kasta bort -- Med den min ungdom, som är skön fast kort;\nMå åren svalka hjärtats heta flamma\" -- se ei tee mitään, on kuitenkin\njotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä\nmuistossa on itse taivas!\n\nOmituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä\nRuneberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi\nolivat hänelle osoitettuja. -- Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta\nkertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: \"Olen nähnyt pitkäaikaisen\ntoivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut\njulkisuuteen. -- Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti,\njolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt\npelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en\ntiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja\nTopelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen\nmyös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime\npäivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat\nvastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin\nkonsanaan uskalsin uneksiakaan. -- _Hän itse_ on F[redrikan] kautta\nlähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani\njohdosta.\" (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin\nkirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen\npuhuvan kirjallisista töistään.\n\nNämä jatkuivat kuitenkin 1867 _Drottningar_-nimisellä vihkosella, joka\nsisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta\nnaisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais'hen saakka.\nKokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli\n\"omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle\nJosefinalle\" seuraavin säkein:\n\n      En ton från Finlands undangömda skar\n      Till Dig, o Drottning, över havet klingar,\n      Ett ödmjukt hjärtas hyllning han Dig bär\n      Och det är kärlek, som hans flykt bevingar;\n      Det är en diktarinnas blyga bön\n      Till en den ädlaste av hennes kön.\n\nTämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista\narvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä\nsuorasanaisia kuvauksia, _Några Minnen av e----_ (nimimerkki, jota hän\nkäytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden\nvuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja\ntäsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee\npääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä\ntapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838)\n-- \"Första gången\" -- näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se\nluonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista\nillanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa\nmuussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä\nkerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan -- \"Sista\ngången\" on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa\njäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän\nvälttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa,\nainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden\nhaavemieli puhuvat. -- Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä\nFredrik Pacius -- yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita\n-- ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia\nTopeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.\n\n_Ännu en gång_ on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi\nmuutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli \"omistettu\nrunoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella\". Sen\nsisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo,\n\"Runebergs stuga\" -- josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen\nkuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa -- kohdistuu\nvälittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen\nFredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii\nmiltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta\nettä Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi\nnaista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua\nluotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on\njotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla,\nkuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:\n\n      Ödmjukt, vördnadsfullt dig här jag räcker\n      Mina toners blyga hyllning nu,\n      Och min famn med kärlek mot dig sträcker,\n      Var mig blid som förr, du dyra, du!\n\n      \"Döden skiljer ej, men den förenar\n      Fastare det band som knöts engång.\"\n      Så du sade; liksom sorgen renar\n      Själen, under livets pilgrimsgång.\n\n      Så hav tack, du stora, ädla hjärta\n      För de ord du gav mig såsom tröst\n      Då jag nedböjd av min djupa smärta\n      Trycktes mot ditt rika, varma bröst.\n\n      Älskade! jag ord, ej toner äger\n      För att tolka vad för mig du är;\n      Vad du var och städs förblir; jag säger\n      För mycket ej om lov jag dig hembär.\n\n      Men jag får ej säga vad jag känner,\n      Jag det icke kan, ty tankars mängd\n      Mig bestorma, och i hjärtat bränner\n      Tåren, sucken, smärtan innestängd.\n\n      Du förstår mig dock, och därför vågar\n      Dig, som minnas skall en eftervärld,\n      Här en själ, som tacksamt för dig lågar,\n      ödmjukt ägna denna ringa gärd.\n\nLopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma, _De sista_, joka on vahvasti\nuskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia\nmusikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus\nEmilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka.\n\nMitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä\nkirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen\njulkaisuistaan sai ainoastaan \"muutamia muistelmia\" sisältävä kirja\nsuhteellisen laajan lukijapiirin -- siihen liittyi myöhemmin erityisenä\njulkaisuna ilmestynyt _Minne från Björkudden_. Sitävastoin oli hän\nainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa\narvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa\nlastenlehdessä Trollsländan'issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta\nmielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein\noleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä\nsiitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan'issa oli\nsiirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo,\njotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen\nhuomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai\njohtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin\nselvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen\neloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.\n\n\nIII.\n\nKun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin\nystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että\nensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa \"hysteerisine\"\nluonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja\nerikoisesti runoilijan tunteiden laatua. Joskaan nyt, kun päiväkirja\noleellisilta osiltaan on julkaistu, ei tunnu olevan mitään syytä a\npriori epäillä sen tunnustuksen ja itsetutkistelemuksen\ntodenperäisyyttä, jonka hän siinä esittää, voi kuitenkin olla syytä\nkorostaa paria seikkaa, joiden voi ajatella valaisevan tätä kysymystä.\nPäiväkirjan kriitilliseen arviointiin nähdenhän on heikkous, ettei sitä\nkokonaisuudessaan ole saatavissamme. Ja täyttä selvyyttähän ei koko\nsuhteesta voida saada, ennenkuin Runebergin kirjeet Emilielle tulevat\ntunnetuiksi 1946.\n\nOn siis tosin ensisijassa yksilöllinen, mutta ei silti aivan\nmerkityksetön kriteerio, että päiväkirja tekee niin vakavan ja toden\nvaikutuksen. Ei ainoakaan lause viittaa mihinkään teennäiseen\ntilanteeseen tai lemmensairaan mielikuvituksen ailahteluihin.\nPsykologinen kokemus on varmaan kykenevä todistamaan rakkaustarinan\ntäydellisen sisäisen uskottavuuden sekä sen yleiseen kehitykseen että\nyksityisiin käännekohtiin nähden. Kirjailijattaren henkilöllisyyden\ntuntemus antaa lisävahvistuksen tälle teoreettiselle johtopäätökselle\nosoittaen todennäköiseksi sen, mitä hän kertoo menettelytavastaan eri\nelämänvaiheissa. Runebergin-tuntijaa taas hämmästyttää se, että sillä,\nmikä esitetään hänen lausumakseen, on tyypillinen runebergilainen leima,\njoka kohottaa sen aitouden kaiken epäilyksen yläpuolelle. Siihen aikaan,\njolloin Runeberg luki hänen muistiinpanojaan ja jäljensi ne -- ja sehän\noli juuri ensimmäisen hurmion aikaa, jolloin mielikuvituksen saattoi\najatella vievän hänet pisimmälle -- olisi hänen ollut mahdotontakin\npanna runoilijan tilille lausuntoja, joita hän ei ollut lausunut, eleitä\nja tekoja, joita hän ei ollut tehnyt -- ja tunteita, joita hän ei ollut\ntuntenut.\n\nMuuten on Emilie Björksténistä annettu se todistus, että hänellä oli\nerinomainen taito panna merkille asioita ja suullisessa kertomuksessa\nluonteenomaisesti kuvata sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut: älyllisen\nihmisen kyky olla muuntamatta tai sivuuttamatta oleellisinta, kuten muut\nniin usein tekevät. Usein, varsinkin kun hän kertoo tilanteesta, jossa\nhän itse, hänen pukunsa j. n. e. on keskipisteenä, se antaa näytteen\nhuomattavasta taipumuksesta elävän havainnolliseen kuvaukseen.\n\nKun hän heti Runebergin häntä lähestyessä tuntee itsensä voitetuksi, ei\nhän kuitenkaan lainkaan joudu minkään \"hupsun\" huumauksen valtoihin,\nvaan käsittää ainakin lähemmin asiaa ajateltuaan erinomaisesti, mikä\nmerkitys sekä hyvine että pahoine seurauksineen sillä on, mikä par'aikaa\non tapahtumaisillaan. Varmastikaan eivät hänen purkauksensa, jotka\njohtuvat pelosta tehdä väärin, ole minkään pintapuolisen keimailun\nesiinkutsumia, ja vaikkakin hän on piilosilla itsensä kanssa iloitessaan\nsiitä, että \"hän on yhtä sydämellisesti kiintynyt runoilijan puolisoon\"\nja \"runoilijan omasta huomaavaisuudesta Fredrikaa kohtaan\" ja saa siitä\nitsepetoksellista tukea tunteilleen, on asian vakavuus kuitenkin ainakin\nhetkittäin kokonaan vallannut hänen olemuksensa. Jollei hänen onnistu,\nrukouksistaan huolimatta, sammuttaa \"jokaista kielletyn rakkauden\nkipinää\" sydämestään, niin eihän hän ole muuta kuin ihminen voidakseen\ntorjua pois sellaisen miehen ihailua. Mutta itse suhteen laadusta johtuu\nhänen tunnelmiensa ainainen vaihtelu, hänen erilainen tapansa\ntarkastella sitä: harkinta väistyy haltioituneen hurmion tieltä, jolloin\nei mikään saa estää häntä päästämästä lämpöänsä valloilleen, tätä seuraa\nvuorostaan -- tai oikeammin tämän täydentää -- syvä, koko hänen\nolemuksensa läpitunkeva onni, sitten tulee kalvas pelko ja karkoittaa\nhänet pois runoilijan läheisyydestä, sen jälkeen taas kausi, jolloin hän\nluulee jälleen saavuttaneensa täydellisen tasapainon ja lähestyy\nrunoilijaa, kunnes hänen voimakkaassa, vaativassa ystävässään leimahtava\nliekki ja kiihtyvä into uudelleen peloittavat hänet pois. Nämä vaihtelut\nkuvastavat hänen luonnettaan, mutta tapaukset ovat mukana vaikuttamassa,\nmelkeinpä joka askeleella, kuten aivan luonnollista onkin tällaisessa\nsuhteessa. Pienen maaseutukaupungin uteliaisuus -- aletaan sangen pian\n\"hieman hälistä\", käyttääksemme rouva Runebergin sanaa -- ja ennen\nkaikkea ajatus hänen omasta suhtautumisestaan runoilijan puolisoon,\nkaikki sellainen jättää voimakkaan heijastuksensa Emilie Björksténin\nmieleen ja vaikuttaa hänen toimintatapaansa. On selvää, että se kuva,\njonka hän näiden edellytysten vallitessa antaa sisäisestä itsestään, ei\ntule juuri yhtenäiseksi, ja onpa meidän välistä vaikea säilyttää\nvakavuuttamme hänen nuoren intohimonsa kuvauksia lukiessamme. Mutta se\nosoittaa juuri, että hän ei hetkeäkään ole ajatellut kuvata itseään\ntoisenlaiseksi kuin mitä hän oli.\n\nHän on vasta 24-vuotias, kun hän jo on läpikäynyt kaikki nämä asteet --\nsivumennen sanoen olisi päiväkirjaan liitetyissä selityksissä\npaikoitellen toivonut suurempaa kronologista tarkkuutta -- ja eräs\nulkonainen käänne tapahtuu, joka erottaa hänet Runebergista muutamaksi\nvuodeksi. Minusta tuntuu, kuin se kausi, joka alkaa heidän\njälleennäkemisestään, olisi hänen rakkaustarinansa verrattomasti\nmielenkiintoisin, niin, jopa ainoa vakavasti merkityksellinen ajanjakso.\nOnhan aikaisemmin koko suhteella häneen nähden usein kovin häilyväinen\nleima, ja runoilijan osuutta on ollut varsin vaikea määritellä. Nyt on\nhänen olemuksessaan toinen ryhti samoinkuin hänen äänensä saa toisen\nsävyn, ja päiväkirjan kieli saa tästä uuden värin. Myöskin ulkonaiset\nolosuhteet muodostuvat toisenlaisiksi. Yleinen mielipide hyväksyy hänet\nikäänkuin jollakin tavoin Runebergin läheisyyteen kuuluvaksi, hän ei ole\nenää pelkästään \"flamma\", vaan uskottu, joka istuu hänen\nkirjoituspöytänsä ääressä ja jäljentää hänelle hänen virsiään tai\nkuuntelee, kun hän lukee niitä lauluja, jotka ovat tarkoitetut Vänrikki\nStoolin tarinoitten toiseen osaan. Samaan aikaan Emilie Björkstén\nlähentyy yhä enemmän Fredrikaa. Runoilijan puoliso omistaa myöskin\npuolestaan hänet uskotukseen, ja ne kirjeet, jotka hän kirjoitti\nEmilielle (ks. Helena Westermarckin kirjoittamaa elämäkertaa),\nosoittavat, kuinka hän tälle paljasti koko sisimmän itsensä, jota hän\nluultavasti ei tehnyt kellekään muulle. Tämä on erittäin\nmielenkiintoinen, tämä suhde näiden molempien naisten välillä, joita\nyhdisti rakkaus samaan mieheen. Sitä, jolle Fredrika paljastaa itsensä\nniinkuin hän tekee -- niinkuin yleensä tehdään vain harvoille\nvalituille, joista ei ainoastaan pidetä, vaan jotka tunteiden ja\najatusten puolesta tuntee läheisikseen -- sitä, jolle hän, tuo vakava,\nkärsivä nainen, näyttää vertavuotavat haavansa, sitä henkilöä ei hän\nmitenkään voi pitää häilyvänä keimailijattarena tai tunkeilevana\nhaaveilijattarena, josta toisin vuoroin voi suoriutua ironisella\nvälinpitämättömyydellä. Kun näitä kirjeitä vertaa päiväkirjanotteissa\nviitattuihin tilanteisiin -- jos koskaan, pahoittelee erikoisesti juuri\ntässä sitä, ettei päiväkirjaa ole painettu kokonaisuudessaan --\nosoittavat ne, minkä aseman Emilie Björkstén Runebergin kodissa oli\nsaavuttanut, sittenkuin ystävyyssiteet jälleen oli solmittu sen pitkän\nväliajan jälkeen, joka seurasi tuota niin sanoaksemme lapsellisempaa\najanjaksoa. Tämän aseman oli hänelle ilmeisesti Runeberg itse antanut,\nja sen oli hyväksynyt Fredrika, osaksi kylläkin runoilijan vuoksi, mutta\nmyös itsensä vuoksi; sillä on ilmeistä, että Fredrika oli kiintynyt\nhäneen yhä lämpimämmän henkilökohtaisen ystävyyden siteillä. Mutta kun\nEmilie niin kuvaavasti sanoo, että tämä, huolimatta siitä että \"rauha\noli palannut\", oli \"eriskummaista aikaa\" tai, aivan toiseen äänensävyyn\nkuin ennen, puhuu \"levottomasta, tuskaisesta, mutta kuitenkin niin\nrunsaasta autuudesta, minkä viime vuodet ovat antaneet\", tai siitä, että\nhän on \"kuitenkin sanomattomasti _rakastanut_ tuota miestä\", niin näkee\njo tästä, että aallot kävivät voimakkaina pinnan alla, ja ymmärtää, että\nsellaista ei kauan voi jatkua. Päiväkirjasta ilmenee selvästi, niin\nhienotunteisesti kuin siinä nyttemmin sellaisesta puhutaankin, että\nRuneberg käy yhä vaativammaksi ja yhä kiihkeämmin syyttää häntä\nkylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja lopuksi kuvataan siinä\njärkyttävässä muodossa Emilien päätös luopua tästä läheisestä suhteesta\n-- päätös, josta runoilija kuitenkin vasta paljoa myöhemmin saa tietää,\nkoska ulkonaiset olosuhteet vielä kerran olivat kovin käsin tarttuneet\nheidän kohtalonsa kulkuun: runoilijan sairaus vaimensi äkkiä taistelut\nja katkaisi kärjen kaikilta mietiskelyiltä ja päätöksiltä.\n\nNäin päättyy tämä omituinen pieni draama, joka loppuun näyteltiin\nRunebergin ja Emilie Björksténin yhdessäolon toisena vuosikymmenenä ja\njonka huippukohdan muodostaa viimemainitun suurenmoinen kirje\nrunoilijalle, asiakirja, jonka yksinään täytyy saattaa vaikenemaan\nkaikki huomautukset päiväkirjan todistusarvosta tähän suhteeseen nähden.\nSe sisältää vielä epilogin, viimeisen näytöksen, jonka kaihomielisessä\ntunnelmassa menneiden aikojen kauniit muistot kuvastuvat monista\nhiljaisista keskusteluista, joiden pohjasävynä on aina viimeiseen saakka\nsäilynyt ystävyys ja lämpö.\n\nNäillä viittauksilla en tahtoisi millään muotoa antaa ennakkokäsitystä\nsiitä, mihin lukija itse seuraavilla lehdillä saa tutustua. Mutta ne\novat olleet välttämättömiä, jotta olisi käynyt mahdolliseksi korostaa\njuuri sitä, mikä käsitykseni mukaan antaa päiväkirjan tekijättären\nkuvalle sen kiinteimmät hahmoviivat ja niinmuodoin myöskin on varmimpana\ntakeena hänen kuvauksensa luotettavuudesta.\n\n\nIV.\n\nEdellä on mainittu, että Emilie Björkstén eräänä ajankohtana Runebergin\nitsepintaisista pyynnöistä antaa tämän nähdä hänen päiväkirjansa ja siis\nkaiken sen, mitä hän siinä on puhunut runoilijan tunteista ja mitä hän\non maininnut runoilijan hänelle lausuneen, ja Runeberg palautti sen\nliittämättä siihen mitään arvostelua. Päiväkirjan sisällyksen voimme\nsiis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei\nole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa\nmyöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun --\nmistä olen jo huomauttanut -- kaikki, mikä esitetään runoilijan\nsanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta. Voi tosin myöskin\nviitata Runebergin häntä koskeviin leikillisiin vuorosanoihin, kuten\nsiinä yhteydessä, jolloin hän, runoilijan maatessa sairaana, lähetti\nterveisensä \"Runeberg raukalle\" ja tämä huudahtaa: \"raukka on piru,\njolla ei ole sielua -- sanottiin ennen Vaasassa\"; mutta osaksi saattoi\nEmilie luonnollisesti joskus olla harmittavan tunteileva, ja osaksi\nkäytti runoilija välistä myöskin henkilökohtaisesti häntä kohtaan\nyliottein naljailevaa puhetapaa -- Runeberg ei kuulunut niihin, jotka\nystäviensä poissaollessa ovat toisenlaisia ja käyttävät heistä toista\nkieltä kuin puhuessaan heidän kanssaan.\n\nSanalla sanoen: vaikka päiväkirja luonnollisesti ensi sijassa onkin\nEmilien sielunelämän historiaa, sisältyy siihen myöskin kappale\nrunoilijan psykologiaa eräältä puolelta, jolta me niin vähän tunnemme\nhäntä. Ruveta tässä sitä analysoimaan olisi lukijan edelle ehättämistä;\nmuistiinpanojen tarjoaman aineiston nojalla voi kukin sen tehdä itse ja\nluoda itselleen käsityksen myöskin Runebergin osuudesta suhteessa. Se on\njäävä, kuten jo on huomautettu, tilapäisluontoiseksi tai ainakin\nepätäydelliseksi, niin kauan kuin kirjeet eivät ole käytettävissä. Joka\ntapauksessa on välttämätöntä tässä muistuttaa muutamista runoilijan\nelämän piirteistä, jotka voivat olla tämän suhteen kanssa yhteydessä.\n\nFredrika Runeberg on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa puolisostaan\nkuvannut varsin intiimisti perhe-elämää Porvoossa, mikä tekee meille\nmahdolliseksi täysin uskottavasti rakentaa uudelleen puolisoiden suhde\ntoisiinsa (vrt. kirjoittamaani elämäkertaa II, 18 ja seur.). Fredrikan\nkuvaus asemastaan kodissa kantaa syvän alakuloisuuden leimaa. Kaikki\nperheen käytännölliset huolet ovat sälytetyt hänen hartioilleen.\nRuneberg ei kajoa mihinkään: eräs heidän ystävänsä sanoo kerran rouva\nRunebergille, kun eräitten pitojen tulee alkaa eikä tämä aio ottaa\nniihin osaa: \"niin tahtoo olla tässä talossa kaiken kanssa, että huvi on\nherraa ja vaivannäkö rouvaa varten\". Fredrika pitää kaikin puolin huolta\npoikiensa kasvatuksesta, ompelee heidän vaatteensa, lukee läksyt heidän\nkanssaan ja on pakotettu tätä varten vielä vapaahetkinään opiskelemaan\nlatinaa. Hän hoitaa ainakin vaikeina aikoina talon kaikki raha-asiat.\nHän otti kovin vähän osaa siihen elämään, joka Topeliuksen mukaan teki\n\"Runebergin kukitetun asunnon ainaiseksi vierailupaikaksi\". Hän istui\nalhaalla kadun varrella pimeissä huoneissa eikä saanut siellä\nvastaanottaa ketään, sillä välin kun yläkerroksessa vallitsi \"iloinen\nseuraelämä\" ja Runeberg \"hummaili\" ystäviensä parissa yöt läpeensä ja\nusein pitkälle seuraavaan päivään. Nöyrää ja hiljaista oli tämä hänen\nuhrautuva palvelevaisuutensa kodissa, mutta sisimmässään tunsi hän\nkatkeruutta siitä, että hänen omat älylliset harrastuksensa -- olihan\nhän itse lahjakas kirjailijatar, jonka mieli paloi tuoda esille uusia\naatteita -- täydellisesti tukahdutettiin tässä ilmakehässä, joka ympäröi\nhänen suurta puolisoaan. Sitäpaitsi hän on sairaalloinen, hän kuulee\nhyvin huonosti, ja hänen tilansa ennen monien lasten syntymistä\nvaikuttaa paljon hänen mielialaansa.\n\nRuneberg ihaili häntä kaiken sen vuoksi, mitä hän oli hänelle, arvioi\nhänet hyvin korkealle, oli rajattomasti kiintynyt häneen eikä voinut\nolla ilman häntä. Mutta arkaluontoisuussyyt eivät olleet, kuten rouva\nRuneberg sanoi, luodut häntä varten, eikä hän osoittanut aina edes\nherkkätuntoisuutta puolisoaan kohtaan. Ja kun tuo hänen nuorekkaan\nsydämensä ylitsevuotava lämpö, josta Strömborg puhuu, haki itselleen\nulospääsyä, niin se ei kohdistunut tätä uskollista ja uutteraa, mutta\nennen aikojaan kulunutta, kuuroa, käytännöllisiin askareihin vajonnutta\ntalontonttua kohtaan.\n\nRuneberg oli pari vuotta sivu neljänkymmenen siihen aikaan, jolloin\npäiväkirjan mukaan tuttavuus Emilie Björksténin kanssa johti\nlämpimämpien rakkaudenilmaisujen vaihtamiseen. Runoilija oli parhaassa\nmiehuuden kukoistuksessaan. Sen kunnianosoituksen jälkeen, joka tuli\nhänen osakseen promotsioni-riemujuhlassa Helsingissä 1840, hän oli\njulkaissut Nadeschdan, Joulu-illan, kolmannen kokoelman Runoja ja\nKuningas Fjalarin, hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja hän itse oli\nenemmän kuin koskaan tulvillaan elinvoimaa ja työintoa; Tarinat\nsyntyivät yksi toisensa perästä. Sillä nuorella naisella -- häntä\nyhdeksäätoista vuotta nuoremmalla -- jonka hän tässä mielentilassa\nkohtasi, oli eräitä hurmaavia ominaisuuksia, jotka hänet vähitellen\nvangitsivat. Emilie Björkstén antoi hänelle sellaista, mitä hän muuten\ntuskin löysi ympäristöstään, kauneusvaikutelmia hänen silmälleen,\naskarrusta hänen mielikuvitukselleen, kaikupohjan hänen tunteilleen, ja\nEmilien äärimmäinen naisellisuus vaikutti -- vastakohtaisuudellaan --\nvetovoiman tavoin hänen äärimmäisen miehekkääseen olemukseensa. Emilie\nei luonnollisesti ollut likimaillekaan sitä, mitä sellainen mies\nsisimmässään tarvitsi. Mutta hän oli kuitenkin loistava poikkeus tuossa\nlattean arkipäiväisessä maailmassa, joka ympäröi runoilijaa\npikkukaupungissa, ja vaikkakin hän, kuten runoilijakin, huomattavassa\nmäärässä oli sidottu sen tapoihin ja joutavanpäiväiseen sovinnaisuuteen,\ntoi hän siihen jotakin raikasta ja viehkeää välittömyydellään,\npirteydellään ja henkilökohtaisella miellyttäväisyydellään. Lisäksi\ntuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa\nrunoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään\nrunoilijan \"flammojen\" luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan\nhäntä kunnioittaa. Hän ei salannut tunteitaan, ja jos hän empi noudattaa\nkaikessa Runebergin tahtoa, niin se kannusti tätä vain sitä enemmän --\ntuhansia kertoja todettu erotiikan psykologinen laki! Mutta jo\nensimmäisenä kautena on kuvaavaa, että runoilija, joka vaimonsa\ntodistuksen mukaan jokaisesta vastaansanomisesta kiivastuu ankarasti, ei\nkoskaan osoita sitä Emilietä kohtaan, vaan alistuu, kun hänen\nhuomautuksensa ja vaatimuksensa eivät auta. Ilmeisesti Emilie\n\"konstailee\" sangen paljon, sekä aikaisemmin että myöhemmin, niin,\nvälistä se menee runoilijan mielestä liiankin pitkälle ja saattaa\nhuomata, että kapinanhenki on hänet vallannut; mutta Emilien tarvitsee\nvain sanoa: \"anteeksi\", ja suorastaan liikuttavan helposti lannistaa tuo\nvoimakas mies suuttumuksensa ja mukautuu. Se todistaa sekä kiintymystä\nettä kunnioitusta, mutta osoittaa myöskin, kuinka riippuvainen hän on\nEmilien tunteista ja kuinka vaikea hänen on olla ilman tätä.\n\nPäiväkirjanotteet antavat niukasti tietoa siitä, mitä aiheita heidän\nkeskusteluissaan käsiteltiin. Sensijaan ne koskettelevat sitä enemmän\ntilanteita, enemmän tai vähemmän ohimeneviä, joissa helliä sanoja ja\nrakkaudenosoituksia vaihdettiin. Tämä vaikuttaisi, ainakin mitä tulee\nensimmäiseen kauteen, enimmäkseen leikiltä ja kuhertelulta, ellemme koko\najan näkisi taustassa Runebergin korkeaa hahmoa, joka tosin laskee\nleikkiä Emilien kanssa, jopa Emiliestä itsestäänkin, on hyvin ihastunut\nhänen ilmestykseensä ja hänen hyväilyihinsä, mutta samalla suojaa häntä,\nsanoo kauniita ja tyyniä sanoja hänen vaikutuksestaan häneen, ympäröi\nhänen häilyvän olemuksensa miehisen ylemmyytensä ilmakehällä. Kaikki\ntämä ilmenee yhä voimakkaammin korostettuna toisena kautena, kun\npakollinen väliaika on antanut suhteelle selvempää valaistusta. Emme\nnytkään kuule Runebergin lausuvan paljoa, ja siitähän Emilie saa\naihetta, kuten olemme nähneet, kerran toisensa perään kysyä itseltään,\nkuinka vakavia ja pysyviä runoilijan tunteet oikeastaan ovat.\nLuonnollisesti ei Runebergin tunteessa ollut mitään riuduttavaa eikä\nsentimentaalista -- sellainen oli hänen terveelle luonnolleen täysin\nvierasta -- mutta käy kuitenkin selville, että hän rehellisesti piti\nEmiliestä ja, totuttuaan näkemään hänet joka päivä kodissaan sinä\naikana, jolloin hän oli Porvoossa, tunsi kaipausta, kun hän ei tullut.\nNyt tulee Emilie Björksténistä entistä enemmän hänen uskottu ystävänsä,\nmyöskin hänen runouteensa nähden. Kuitenkin tuntuu samalla kertaa, kuin\nrunoilijan tunteet, ainakin ajoittain, saisivat hänen läsnäollessaan yhä\nkiihkeämpiä muotoja; ei niin, että hän ajattelisi mitään epäritarillista\n-- mikään sellainen ei koko hänen elämänsä aikana saanut sijaa hänen\ntietoisuudessaan -- tai tahtoisi tehdä hänelle pahaa, mutta Emiliehän\ntoistaa usein, kuinka runoilija moittivasti on puhunut hänen\nkylmyydestään, ja tässä luulee huomaavansn sekä ihmettelyä että kenties\nvälistä eräänlaista katkeruutta siitä, että hän ei runoilijaa\nymmärtänyt. Jokainen mielenliikutus -- ei ainoastaan vastaväitteet --\nsai Runebergin kuohuksiin. Fredrik Pacius sanoo vielä 60-luvulla, että\n\"Runeberg oli mukana, nuorekkaana kuten aina\" (Maria Beaurain: Fredrik\nPacius, s. 250); hän oli siis yhä säilyttänyt vilkkautensa ja\nreippautensa. Emilie Björkstén puolestaan tuli vuosien vieriessä yhä\nenemmän pelkästään \"älylliseksi\", ja silminnähtävästi saa hänessä\ntapahtuva lopullinen murros juuri tästä alkunsa. Mutta vaikka runoilija\nvälistä oli intohimoinen siinä määrin, että hän peloitti Emilien luotaan\nja tämän täytyi paeta, niin hän pakotti toisaalta itsensä heti sen\njälkeen täydelliseen itsehillintään siitäkin syystä, että pelkäsi\nmenettävänsä hänet, ja rauha oli palautettu. Mutta purkaukset alkoivat\nlopulta käydä liian tiheiksi Emilien viilenevälle luonnolle. Silloin\ntämä kirjoittaa sen kirjeen, jossa hän hartaasti pyytää runoilijaa\nvihdoinkin auttamaan häntä saamaan rauhan.\n\nSellaisena näen päiväkirjan kuvauksen mukaan tämän suhteen, mitä tulee\nRunebergin omaan osuuteen siinä. Palaan siihen, mitä olen tämän\nkirjoitelman alussa sanonut: se kuva, jonka olemme runoilijasta\nsäilyttäneet, on tullut täydellisemmäksi hänen inhimilliseen\nolemukseensa nähden ja sen kautta vain käynyt rikkaammaksi. Hänellä oli\ntoden totta varaa maksaa tunne-elämyksen tarpeensa riistämättä mitään\nkeneltäkään muulta ja tuottamatta omalle sielulleen vahinkoa. Tässä\npuheena oleva suhde vaihtelee tunnevoimaansa, joskaan ei laatuunsa\nnähden; se voi ilmetä viattomana leikkinä ja se voi myllertää ilmoille\nmyrskyjä, se huipentuu lähelle suurta ratkaisua ja se päättyy hiljaiseen\nsopusointuun. Mutta kaikissa vaiheissa seisoo runoilija sen yläpuolella,\nsamalla kertaa kuin hän liittää siihen sydämensä ominaisuudet, sen\nvoimakkaan lämmön, sen puhtauden ja sen ritarillisuuden. Jos tulee\nkysymykseen jonkun \"syy\", ottaa hän sen omalle osalleen parjaushaluisen\nyhteiskunnan edessä, joka tahtoo käydä Emilien kimppuun, ja kun tämä\nvielä viimeisinä aikoina tuntee omantunnonvaivoja ja tunnustaa ne\nhänelle, lupaa hän toisessa maailmassa \"vastata heidän molempien\npuolesta\".\n\n\nV.\n\nEikö sitten todellakaan voi huomata mitään jälkiä kaikesta tästä\nRunebergin tämänaikaisessa runoudessa?\n\nPaljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On\nluonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta\ntuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon\naiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on\nsyytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa\nhänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen\nolivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän\nyhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen\nmyöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on\nhuomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana,\njolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä\nviitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna -- \"Otaliga vågor\nvandra\". Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183)\nolen sanonut tästä runosta: \"Vielä merkittävämpi on se kuitenkin\ntodistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka\nliikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli\nmiehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa\nnäin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan\nhengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen\ntunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään\n'valtameressä' vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen\nviileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt\nvahvistavan erittelyn oikeaksi.\n\nNäissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: \"Millä\nedellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?\" jonka Emilie\nopettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa.\nOn varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut -- sangen\npitkän ja paikoitellen sangen hauskan -- leikillisen kirjoitelman\nnimeltä: \"Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen:\nonnellisen avioliiton ehdot\", joka on painettu Jälkeenjääneisiin\nKirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski\nleikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta\nporvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka\nRuneberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee\nonnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin,\ns. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee\nkaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että\ntässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti\nsepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen\nletkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi\netupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja\nhuvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen\naineeseen.\n\nKalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman,\njonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on\nnimeltään \"Vår kärlek\" ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista\nrakastumisista. \"Du stolta, strålande flicka\", nimittää hän Emilietä ja\nlaulaa:\n\n      Du nämnde dig min slavinna,\n      Jag kallade mig din slav.\n      Det var din femtonde kärlek,\n      Som då åt mig du gav.\n\n      Du ägde nötta löjen\n      Från dess äldre bröders tid,\n      Du hade färdiga suckar,\n      En trång, en annan vid.\n\n      Du klädde i dem din kärlek,\n      Den syntes mig täck ändå!\n      \"Hon är så oerfaren,\n      Och därför klär hon den så.\"\n\nJa itsestään hän sanoo:\n\n      Jag sökte uti mitt hjärta,\n      Jag sökte nätter och dar;\n      I ett hörn av den ena kammarn,\n      Där fann jag en kärlek kvar.\n\n      Det var min sextonde kärlek,\n      Den sov så djupt och tungt;\n      Jag ruskade väldigt om den,\n      Då steg den opp helt lugnt.\n\nSekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:\n\n      Så var det i solskens tiden,\n      Sen kom en mulnare dag;\n      Du försmådde min sextonde kärlek,\n      Din femtonde kärlek jag.\n\nKymmensäkeisessä runossa \"Le ej om jag rodnar\", joka sävyltään\nmuistuttaa Idyllejä ja Epigrammeja, mutta hyvin todennäköisesti on\nkirjoitettu myöhemmin kuin ne, löytää persoonallisen sävelen, joka\nnäyttää minusta viittaavan heidän suhteeseensa: siinä nuori, kaikkensa\nuhraava avuton tyttö valittaa nuorukaisen yliolkaisuutta ja\nvälinpitämättömyyttä hänen huoliansa kohtaan, tunnelma, jonka useammin\nkuin kerran kohtaamme päiväkirjassa:\n\n      Allt åt dig jag offrat,\n      Lycka, frid och hjärta,\n      Knappt en blick, o yngling,\n      Gav du mig tillbaka!\n      Nu en bön allenast,\n      Nu en enda önskan,\n      Le ej om jag rodnar\n      När nå'n gång vi träffas;\n      Le ej åt den arma,\n      Om hon skiljs och tåras.\n\nSamaan ryhmään kuuluu myöskin pieni epigrammi \"Den ena kyssen\", joka\nhyvin voi olla näiden tunnelmien esiinkutsuma ja kuuluu näin:\n\n      Gossen till flickan så:\n      Gode, en kyss nu blott,\n      Varför mig neka den?\n      Flickan till svar igen:\n      Gärna jag gåve den.\n      Ack, men om en du fått,\n      Grymme, så tar du två.\n\nSuuremmalla varmuudella voi siihen lukea runon \"Den nekande\". Se\nmuodostaa ikäänkuin tekstikuvituksen johonkin niistä päiväkirjan\nsivuista, jotka kertovat, kuinka Emilie on empinyt, vaiennut, pyytänyt\nrunoilijaa olemaan tulematta enää ja kuitenkin samalla ilmaissut, kuinka\npaljon hän tulisi tätä kaipaamaan, jollei hän tulisi:\n\n      Vad din läpp var skön,\n      Vad din mun var ljuv.\n      När du svarte nej,\n      Detta sorgsna nej.\n      O, du teg vid allt,\n      Vad jag frågte om;\n      Fick ej kärlek ge,\n      Lovte kärlek ej.\n\n      \"Giv av nåd ett svar,\n      Blott det minsta ord:\n      Skall jag komma än,\n      Vill du se mig mer.\"\n      Vad din läpp var skön,\n      Vad din mun var ljuv,\n      När du svarte nej,\n      Detta sorgsna nej.\n\n      Därför bjöd du mig\n      Icke komma mer,\n      Att jag kommer blott\n      För att fly igen.\n      Därför ville du\n      Icke se mig mer,\n      Att du ser mig blott\n      För att sakna se'n.\n\nLopuksi on meillä nelisäkeinen \"Minnet\", kirjoitettu 1847 syksyllä,\njolloin tunteet näyttävät olleen lämpimimmillään ja runoilija selittää,\nettei hän saa aikaa kulumaan, kun Emilie matkustaa pois:\n\n      Till sorg blef minnet givet,\n      Begär du frid så glöm;\n      Vad minns du dock av livet,\n      En suck, en tår, en dröm!\n\nNiin, tässä lieneekin kaikki, minkä Runebergin runoudessa mahdollisesti\nvoi sanoa saaneen suoranaisia vaikutteita hänen yhdessäolostaan Emilie\nBjörksténin kanssa. Kaikilla näillä pienillä runoilla -- myöskin\nleikillisillä -- on kaihomielinen pohjasävy: tunne suhteen hauraudesta\nsen aiheuttaa.\n\nMikäli herättää kummastusta se, että tuo pitkä ja uskollinen ystävyys ei\nheijastu täyteläisemmin Runebergin runollisessa innoituksessa, voi\nsiihen vain huomauttaa, että ylipäänsä hänen runoutensa, ensimmäistä\nlyyrillistä kautta lukuunottamatta, liikkuu kokonaan hänen\npersoonallisten elämystensä ulkopuolella.\n\nTukholmassa, lokakuussa 1922.\n\n_Werner Söderhjelm_.\n\n\n\n\nVANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ\n\n\n\n\nALKUSANA\n\n\nEmilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa:\n\"Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva _hänen_ ja hän on sinua\nlukeva kun minua enää ei ole olemassa, -- ja Jumala yksin tietää kuinka\nlähellä tai kaukana se aika on.\" _Hän_ oli Johan Ludvig Runeberg. Jo\nvuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot\nhallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo\noli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie\nBjörksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä\npääsevä haudan lepoon.\n\nKun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän\ntestamentannut nämä \"muistelmansa\" äidilleni, rouva Alexandra\nEdelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille,\nsisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu\nsuurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet\narvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet,\nettä meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti\nantaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin\ntavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä\npieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta\nhienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita\npäiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain\ntoivomuksen.\n\nMikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan\nvastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään\nhuomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen\naikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli\näitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui\ntäysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan,\njoka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia\nyllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen\nsuhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle\nmaailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut\nsiitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän\nkoskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille.\nOlen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka\nnojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen\nkoettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan --\nkäsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä\nolevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella --\nsitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen\nmitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo\nmonet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen\nmuistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän\nkiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka\nolemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä\nkorkealle, näiden \"muistelmien\" kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä\ntunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa,\nmiehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme\nsaaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on\nmeille kallisarvoista ja pyhää.\n\nVuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä.\nLähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti\nhänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista\nmuotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva,\njonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule,\nettä mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta\nsuloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen\nsuuruudenaikamme etevintä miestä.\n\nHelsinki, lokakuussa 1922.\n\n_Berta Edelfelt_.\n\n\n\n\nI.\n\n\nHauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin\nGustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista\nkaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa\n(naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa\nMikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa\nViipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset\npiirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan.\nMutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava\nja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja\nhohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka\nnäkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain,\nEmilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin\nluo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja\nhaaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa\nliikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket\nkäytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön\nvilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen\nluonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän\nainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden\npakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja\näiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin\nsiellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen\naikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla\ntuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi\ntyönsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä\nseudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin\nalituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin\nLoviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla\nhän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka\nhakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie\nBjörkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja\nliekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi\nhän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean\nruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri,\nhänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin\npyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä\nmielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä\n\"sinisilmäinen\" että \"tumma\" ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän\nolennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt\nyleensä.\n\nEikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista\nhyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky\nvangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut \"sitä ainoaa\", vaan tahtoi saada\nmonta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja\nnautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä,\nkunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä\nkauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien\nomantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä\nrukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen\nepävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden\ntarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen\nhalunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen\nyliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan\nsiihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota\nnimitetään keimailuksi.\n\nVälistä sattui myös niin, että hän itse sotkeutui omiin verkkoihinsa,\nettä myös hänen oma sydämensä joutui vangiksi, että hän tanssisalissa\ntulisen galopaadin jälkeen luuli tuntevansa pyhän rakkauden tulta ja\nunelmoi ikuisesta autuudesta rakastetun rinnalla. Mutta sitten taas\nolosuhteet vieroittivat hänet ihanteestaan; uusia matkoja, uusia\nvaikutelmia; ja kyynelöityään jonkun aikaa Fritiofin satu kädessään ja\nkaihomielinen huokaus: \"Ich habe genossen das irdische Glück, ich habe\ngelebt und geliebet\" huulillaan etäännytti hän jumaloimansa miehen kuvan\nyhä enemmän ja enemmän pois mielestään tai myös työnsi sen hiljaa\nmuistojensa romukammioon vetääkseen sen sieltä päivänvaloon ainoastaan\nsilloin tällöin, mieluimmin niinä yksitoikkoisina viikkoina maalla,\njolloin \"luonto oli hänen ainoa ystävänsä\". Mutta tavallisesti onnistui\nhänen päästä pelistä suuremmitta vaurioitta.\n\nHänen kujeiluhalunsa ja huumorintajunsa poistivat kaiken traagillisuuden\nmonesta arkaluontoisesta tilanteesta, ja hän joutui yhtämittaa mitä\nhullunkurisimpiin seikkailuihin, joita hän erittäin elävästi kuvaili\nystäville ja tutuille, niin että piankin kaikki paikkakunnan asukkaat\ntunsivat ne. Niinpä tiesi koko Porvoo, että muuan vakavarainen kauppias,\njolla oli tarjota hänelle koti ja kontu, pani toimeen rekiretken\nsaadakseen vihdoinkin tilaisuuden puhua toiveistaan. Mutta Emilie\nBjörkstén oli valmistunut vaaraan ja hänen onnistui siinä määrin\nlavertelullaan hämäännyttää tuo vakava mies, ettei hän koko matkalla\nKiialaan, jonne retki tehtiin, saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa. Vasta\npaluumatkalla, kun Emilie Björkstén tanssista uupuneena ja hyvätuulisena\nja muistamatta vaaraa jälleen istuutui hänen vierelleen, tuotti miehen\nsitkeä itsepäisyys hänelle yllätyksen. Mutta Emilie ei ollut neuvoton.\nYhdellä hyppäyksellä hän oli ulkona reestä, ennenkuin kauppias oli\nehtinyt sanoa sanottavansa loppuun, ja heittäytyi päätä pahkaa lähinnä\nseuraaviin ajopeleihin, jotka sattuivat olemaan täynnä orkesterin\nsoittimia. Bassoviulun päällä istuen hän ajoi sinä yönä Porvooseen,\nriemuissaan tästä onnistuneesta tempusta.\n\nYhtä tunnettu oli juttu kymnaasinopettajasta, joka saattoi häntä kotiin\neräästä illatsusta ja jonka toivoa hän ylläpiti koko ajan, luvaten antaa\nvastauksen seuraavassa kadunkulmassa. Kadut risteilivät kerta toisensa\nperästä, mutta oikeaan kadunkulmaan he eivät ehtineet, ennenkuin Emilie\nBjörkstén livahti sisään omasta portistaan jättäen hämmästyneen\nmaisterin synkkiin mietteisiinsä. Samoin tarina siitä erinomaisen\nkauniista kasakkaupseerista, jonka kanssa hän oli luvannut tanssia\nseuraavissa tanssiaisissa, jos tämä toisi hänelle erään määrätyn kukan\nverrattain kaukana olevasta metsästä. Upseeri heittäytyi tulisen\njuoksijansa selkään, löysi kukan tanssiaisiltana ja kiiti takaisin --\nhavaitakseen, että tuo sydämetön tyttö oli kadonnut, matkustanut pois,\nei kukaan tietänyt minne.\n\nEttä nämä ja sadat muut samantapaiset jutut herättivät mitä suurinta\nkauhua ja närkästystä asianomaisissa piireissä, sitä ei tarvinne\nhuomauttaa. Mutta syntipukin katumus ja itsesoimaukset ja hänen\nhassunkuriset todistelunsa taittoivat kärjen ankarimmiltakin tuomioilta,\nniin että hän kuitenkin ennen pitkää sai anteeksi yksinpä noilta pahan\nkohtelun alaisiksi joutuneilta ihailijoiltakin, joista hän tavallisesti\nlopuksi sai hartaita ja uskollisia ystäviä koko elämänsä ajaksi.\n\nJo aivan nuorena, viidentoista vuoden ikäisenä, Emilie Björkstén oli\nkohdannut Runebergin ja jumaloinut häntä niinkuin kaikki muutkin\nkohtuullisen välimatkan päästä. Piankin hän aivan luonnollisesti\nPorvoossa oleskelunsa aikana joutui kuulumaan siihen ihailevain ystäväin\nja tuttavain piiriin, joka usein kokoontui runoilijan vierasvaraisessa\nkodissa. Hän lienee jo silloin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen\nrunoilijaan, sillä useita kertoja Runeberg lähetti hänelle terveisiä,\nkun hän oli kaukana poissa. Niinpä kirjoittaa Emilie Björkstén\ntammikuussa 1845:\n\n\"Mitä saattoikaan sieluni toivoa tänä uutena vuotena ihanampaa kuin mitä\noli Runebergin sydämellinen tervehdys. Oi, minä olen niin iloinen, niin\nonnellinen siitä. Sydämeni, joka niin kauan on kaivannut jonkinlaista\nilontunnetta, tuli taas aivan lämpöiseksi, ja tuhansia kertoja saatoin\nsuudella noita rivejä, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut\nilahduttaakseen minua jäätävässä kaukaisuudessa. Pian, pian saanen\njälleen nähdä hänet, ihailla häntä, hurmautua hänestä, rakastaa häntä --\nja se saa riittää minulle, kun niin moni toive on pettänyt.\"\n\nTuo \"sinisilmäinen\" leikitteli vielä hänen ajatuksissaan -- hänen\nvuoksensa \"suru jälleen uursi merkkejään\" Emilien sieluun; hänen\nmuistonsa -- ei Runebergin -- puhkaisi Emiliessä esiin runosuonen, kun\nhän kuvaa esim. Stansvikin luontoa.\n\n\"Minä muistan, muistan nuo siniset, väreilevät järvet kauniine\nlehväisine rantoineen. Muistan nuo alpit, nuo syvät, hiljaiset,\ntuoksuvat laaksot, joissa luonto viettää ikuista sabbattia, näen myös\ntuon viehättävän puuryhmän ja kukkaset; näen kuutamon lahdella ja tähdet\nyllä metsän rauhan. Kuulen myös Eolin-harpun sointuvan valittavat\nsävelet. -- Onneksi minulle, että voin viedä Stansvikin muistossa\nmukanani!\"\n\nEräänä toisena päivänä kuuluvat sanat näin:\n\n\"Nyt on rakkaus -- ystävyys -- kaikki lopussa! -- Minä tahdon itkeä ja\nkärsiä vaieten -- ei kukaan saa tietää kaikista kamppailuistani,\nainoastaan Hän korkeudessa, joka varmaan kerran on antava minulle\nlohdutusta. Kyyneleetkin, niin, nekin voivat olla nautintoa; ja ne ovat\nvirranneet tänä aikana, aikana, jossa on ollut niin 'runsaasti punaista\nja mustaa'. Raskaaksi ja pimeäksi käy minulle aika, raskaaksi käy\nminulle elämä tästä lähin, sillä en näe enää ainoatakaan valonpilkettä.\nKunpa oppisin vain oikein rukoilemaan Rakkauden valtakuntaa, sillä\nsaahan rukouksesta niin paljon lohtua, ja sitten kärsimään nurkumatta\npäivien taakan, joka kuitenkin enimmäkseen on omaa syytäni.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:\n\n\"Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen\nvaikutti kai etupäässä mainio musiikki -- innokas tanssiminen -- elämän\nelämä -- taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän\nreippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän\nsamoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin,\neteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.\"\n\nNämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta\n\"sinisilmäinen\" ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä\nkaikessa, niin Stansvikin \"alppien\" keskellä kuin tuon jumalallisen\ngalopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa\njumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona\nsiellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:\n\n\"Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona,\njoita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan.\nMinä olin -- Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan,\nnoiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon\nvilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli 'Genie R:n',\njoksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi\nverrata ainoastaan -- häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon\nharvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin\nmitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja\nrunsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että\nopettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä.\nTuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on\nheidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse\ntuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana\nFjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa\nhyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa.\nMuistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan\nnykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja\nkatsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki\nihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä --\nmutta nyt!\"\n\nEmilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi\nenemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut\nhäntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa\npois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli\neksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä\ntyöskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue'n\n\"jumalallisia\" romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen\nvanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut\ntarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen\nitsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka\nasuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen\nrunouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen\n\"suureen ja ihanaan\" elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut\naikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa\nkaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan\npingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen\npäässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli\nihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä,\nnaiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja\nhuolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän\nniin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään\nja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut.\nKoko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta\npuuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu\npannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä,\nihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään\nhallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös\nristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.\n\nHän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari\nvuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä\njoillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat\nse kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään\ntäyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän\najatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla\nriemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.\n\nAluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen\nhaltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen\nsisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä,\nettä hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten\ntuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä -- kaikki\ntämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja\nvavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan\nlainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla\ntapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja\nmuistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta\nmuutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.\n\n\"Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani\",\nkirjoittaa hän. \"Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle\nihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle\ntuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa\nedes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden,\nmetsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden,\nviheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä\nottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon\nnupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella\nriemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on\ntäytynyt _etsiä_ löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa\nminua.\" Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: \"Ja sitten --\nsitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon\nihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen\njoka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut\nsynti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän\npaljon siitä, _miten_ katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki\nhänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein\nsurulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät\nminulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui\nsielussani.\" --\n\n\"Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä\nsen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä\nsydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun\nhänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella\nja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että\nhän ei _oikein_ rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin\nsanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään\nliehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka\nolisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin\nerinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka\nhän mahtaa olla onnellinen!\"\n\nHän kärsi itse yksinäisyydestään -- siitä, että hänen oli niin vaikea\nomin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee\nhänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: \"Oi, ei ole juuri\nainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään\ntahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen\ntervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla\nseudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen\nsaanut täällä rakkautta.\" Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa\nelämässä. \"Mutta\", jatkaa hän, \"juuri kun parhaillaan valitin, valtasi\nminut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se\non _yksinään hän_, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni\nsamassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja\nhuuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se\noli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään\nsekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli\nsynti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma.\nHyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa\nrangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn\ntunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen\nkiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.\"\n\nMutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin\nromantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset\neivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla\nylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit \"huumaavine\nsävelineen\", joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään\nviilentävää tuulahdusta hänen \"tuliseen rintaansa\".\n\nSellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle\nensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva),\nmutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne\nhäntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa,\nkuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli\nvastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: \"Ei, ei, minulla on niin\nruma käsiala!\" Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi\nehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja\nepäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä\nläksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen\nlahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka\njälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä\nlupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot -- vaan kaiken, mitä hän pyysi.\n\nRunebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono\nonni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin\nRuneberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät\nomantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta\nystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti\nhän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän\nkirjoittaa siitä itse:\n\n\"Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa\nkiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama\nyksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi\nhän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen\notsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta\nsentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi\nportailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi\nja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä\navasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä\noikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi,\nettä minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän\npuhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin\nlyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket\naivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä\nhäntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen\nvaloisista ajatuksistaan.\"\n\n\"Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen\nkäsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa,\njotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun,\nyksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen\naarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti\nnuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni\nedessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin\nehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta\nsiihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on\nhänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun\nihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista\nikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella\nhyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa,\njoita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina\nantaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi?\nEikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava\ninnostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua --\nrakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel.\nEikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen\nymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja\nnuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että\nminä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona\nunohtumattomana syys-iltana, ja hänen -- suuteloistaan! Sillä kolme\nkertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä\nunhota.\"\n\nKun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien\naikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin\nnuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren\nmiehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli\noppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.\n\nEmilie Björkstén pakeni tuon \"ihmeellisen\" vaarallisesta läheisyydestä\nja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui\nluonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia\nmuistoja.\n\n\"Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin\nrauhallinen\", kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: \"Oi, jospa sentään\nvoisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin\npaljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä\nrunoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja\nkaihomielessä, kaikessa on runoutta _Hän_ tuntisi sen, jos hän olisi\ntäällä. _Hän_, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet\nminua niin monta kertaa. Oi, nyt -- nyt on minulla kerrankin ollut\nrohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä\nsiitä!\"\n\nKun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää\nvastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä\niltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista \"juosten niin hiljaa ja\nsalaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu\nvalkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni _hänen_ [rouva R:n]\nluokseen -- vieden makeisia _heidän_ sairaalle lapselleen, ja jolloin\nminulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle\nannoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli\nilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten\nsilloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat\nhiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin\npikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi\nnähneensä 'näyn'. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.\"\n\nHänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan\n\"Iankaikkisen\" edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi\nsaavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä,\nettä \"Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on\nsallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on\nminulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa\".\n\nHe kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä\nikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän\ntapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä\ntulemaan L:lle, ja hän tuli \"ja minä luulen silloin kalvenneeni\".\n\n\"Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin\", jatkaa hän;\n\"enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen.\nMinä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua\nja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut,\njos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut\nsieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen\nkanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me\nkuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että --\nminä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja -- -- hänelle itselleen! Ah,\nminä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi,\nmutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en\nvoinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: 'Naisille eivät ne\nriemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat\nsuurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.' Ei, ei, sillä kun ilo on\noikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.\"\n\nHän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa,\nja sitten taas:\n\n\"Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla\nilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan -- niin kummallinen minä olen! Oi,\nmitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että\ntunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin\noli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla\npuhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota _runoilija_ ensin vaati\nja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä\nsurulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani\nHäneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.\"\n\nMutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan\npitäneet silmällä itseään.\n\n\"Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei\nsääli -- ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi\", huudahtaa hän\nkerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.\n\n\"Kyllähän se on hauskaa\", sanoo hän, \"onhan hän rakastettava ja onhan\nminulle sieluni ilo nähdä häntä ja kuulla hänen puhuvan, mutta vähän\nvarovaisemmin pitäisi hänen käyttäytyä minua kohtaan.\" Hän kiihoittuu\nyhä enemmän ja puhuu katkerasti: \"Kyllähän hänkin jossakin määrin tekee\nsyntiä, sillä totta kai on synti kasvattaa intohimoa poloisessa\nnaissydämessä, ja sitä hän tekee, minun täytyy -- täytyy tunnustaa se.\"\nJa toisen kerran: \"Minä olen harhaantunut, lumoutunut -- hurmaantunut.\nJa kenen on syy? Ah, sinä, sinä, joka houkuttelit luoksesi minun\nlämpimän sydänparkani! Sillä sinä viekoittelit sen samalla kuin näytit\nminulle koko myötätuntosi. Mutta voinko minä moittia sinua, minä, joka\nitse olen niin moitittava. Ja kuitenkin, vaikka sekä tunnen että\ntunnustan syyllisyyteni, en voinut olla kallistamatta korvaani hänen\nlämpimille, sydämellisille sanoilleen: 'Vem styrde hit min väg?' tässä\ntuonnoin eräänä iltana. Sinä se olit. Ah, kohtalo, kuka toi niin monta\nmerkitsevää sanaa minun huulilleni? Kuka kuiskasi tuon ihmeellisen\nunelman sydämeeni ja kuka teki sitten huulet sydämen tulkiksi?\"\n\nJuoruamista ei ole helppo välttää pikkukaupungissa, ja kun pahat kielet\neivät uskaltaneet hyökätä Runebergin kimppuun, vuodattivat ne kaiken\nsappensa sitä runsaammasti Emilie Björksténin päälle. Hänen\nystävättärensä varoittivat häntä nyt avoimesti, ja kaiken sen\nsyyllisyyden taakan musertamana, joka hänellä ihmisten tietämän mukaan\noli omallatunnollaan, koetti hän intohimoisen kiihkeästi karttaa\nRunebergia. Mutta se ei ollut enää mahdollista, sillä he tapasivat\ntoisensa alituisesti iltamissa, lauluilloissa ja muissa tilaisuuksissa.\nSilloin hän päätti olla olevinaan näkemättä häntä, olla puhumatta hänen\nkanssaan. \"Minä olen tehnyt mitä olen voinut\", sanoo hän. \"Minä olen\nkarttanut häntä, olenpa ollut epäkohteliaskin hänelle.\" Kun Runeberg\nihmeissään katsoi häneen, käänsi hän pois päänsä, mutta kyyneleet\nnousivat hänen silmiinsä ja alkoivat vuotaa. \"Ihmiset näkivät sen --\nkyselivät -- arvailivat -- näyttivät osaaottavaisilta.\" Mutta hänen\nystävänsä paheksuivat tätäkin. Mitä hänen oli tehtävä? Hän tanssi,\ntanssi tanssiaisissa, joissa Runeberg ei ollut, ja \"nautti runsain\nmäärin kaikesta siitä karkelosta, imartelusta ja kimalluksesta, mitä\ntanssiaiset voivat tarjota\". Hän antoi hakkailla itseään viedäkseen\nharhaan niitä tarkkaavia katseita, jotka seurasivat jokaista hänen\naskeltaan -- mutta \"hänhän oli ainoa ajatukseni tanssiaisiin lähtiessä,\nensimmäiseni sinne tullessa ja ainoani siellä ollessa\". Ja vähän sen\njälkeen hän huudahtaa: \"Vaikka koko maailman ihanuus olisi jalkojeni\njuuressa, enkä voisi ottaa ainoatakaan askelta astumatta kukkien päälle,\njoita imartelu on eteeni sirotellut, niin en kuitenkaan hetkeäkään\ntuntisi itseäni onnelliseksi, en, en, sillä nyttemmin tarvitsen jotakin\n*aivan muuta* onneani varten\". Hänen rehellinen pyrkimyksensä unhottaa,\nirtaantua rakkaimmasta unelmastaan, ei ollut onnistunut. Ja äkkiä\noivaltaa hän, ettei se koskaan tulisi onnistumaan. Hän muuttaa äkkiä\nmieltään. Hän ei enää tahdo olla vapaa. Riemumielin siteeraa hän 17 p:nä\nmarraskuuta Atterbomia: \"Sanalla on rajansa ja ajatuksella on rajansa --\nmutta tunteella ei!\" Ja sitten: \"Taas minä puhelin hänen kanssaan!\nKuinka ystävälliseltä tuntuikaan hän nyt, kun jälleen puhuin ja hymyilin\nhänelle tuota tuttua hymyä, joka niin kauan on ollut poissa huuliltani,\nja kuinka sydämellisesti hän puhuikaan taas 'auringosta, joka oli\nalkanut loistaa hänelle, oltuaan niin kauan pilvien kätkössä'.\nSydämessäni oli sunnuntai, autuus, ja tuskin lainkaan nyt syntiä\najattelin. Mutta voiko nimittää synniksi sitä, että iloitsee hänen\nsydämellisistä sanoistaan, hänen myötätunnostaan, hänen rakkaan silmänsä\nlämpimästä, sielukkaasta katseesta, ja jos se on synti, niin täytyy\nJumalan antaa se minulle anteeksi!\"\n\nOnnenhurmassaan hän polkee omantunnon varoitukset jalkoihinsa, repii\nrikki sovinnaisuuden kahleet, jotka ovat sitoneet häntä viimeisinä\naikoina, ja huudahtaa:\n\n\"Tänä iltana soi kohtalo minulle kahdenkeskisen hetken. Olisin nytkin\nvoinut hyvin välttää sen, mutta en tehnyt sitä. Sanoin hänelle, etten\n_tahtonut_ sitä ja että en enää tulisi niin tekemään. -- Kuinka hauskaa\noli saada puhua jälleen hänen kanssaan ja saada puhua sanoja, jotka\nlähtivät sydämen pohjasta. Mutta mitä tarkoitti hänen puheensa\nteeskentelystä, naamiosta! Mahdoinko oikein ymmärtää sen? Oi Jumalani!\nOlisikohan siis hänkin kantanut naamiota tällä viikolla ja olisikohan\nmyös hänen rikas, lämmin, ihana sydämensä sykkinyt lämpöisesti minulle?!\nNiin, niin, tahdon uskoa sen. Hänhän sanoi pitävänsä minusta, ja minun\ntulee uskoa ainoastaan häntä. Niin tahdon nyt tehdäkin. Älköön vain\nkukaan hämmentäkö uskoani!\"\n\nPäivä päivältä käy hänen tunteensa lämpimämmäksi. Hän ajattelee\nainoastaan häntä, hän kaipaa ainoastaan häntä; epäily raastaa häntä.\n\n\"Kuinka elävästi muistankaan hänen sanansa, jotka kenties heti\nunohtuivat, kun ne olivat kirvonneet niiltä huulilta, joita ne olivat\nsuudelleet; mutta minä en unohda niitä! Ne luovat mieleeni valoa,\nsittenkin kun hän jo kokonaan on unhottanut minut. Miltähän sekin aika\nnäyttänee ja kuinkahan kaukana se lienee?\" Tai: \"Niin, monta, monta\nkertaa kidutan sieluraukkaani sillä pelolla, että olen tullut hänelle\nyhdentekeväksi, ja kuitenkin tiedän, että minä en ole sitä. Minä näen\nsen, minä kuulen sen, minä huomaan sen, enkä kuitenkaan saa koskaan\nkylliksi. Lakkaamatta kaipaan enemmän -- enemmän. Ja kuitenkin on hän jo\nantanut minulle niin äärettömän paljon.\"\n\nHän toistaa runoilijan sanoja vakuuttaakseen itselleen, että tämä on\nsanonut, kuinka \"hänen mielentilansa niin kokonaan riippui hänen\nmielialastaan\", kuinka hänen \"taivaansa oli pilvessä, silloin kun hänen\naurinkonsa ei loistanut\". Emilie kuvaa jälleen erästä tapaamista:\n\n\"Tänään sain nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Kuinka hän oli kaunis!\nKirpeän kylmä ilma oli nostanut väriä hänen miehekkäille, tummille\nposkilleen, ja ilon hohde oli hänen sielukkaissa silmissään. Tuskin\nsaatoin irroittaa katseitani hänestä, ja vaikutin kuitenkin niin\nvapaalta ja vaivattomalta, näytin niin huvitetulta puhuessani kaikkien\nnoiden muiden kanssa, että useat tuttavat saivat aihetta pistellä minua\nparin henkilön vuoksi, joiden kanssa juttelin. Ja kaukana olivat he\nkuitenkin sydämestäni.\"\n\nHän on heittäytynyt kuohuvaan pyörteeseen ja huomaa, ettei enää ole\nmitään takaisinpaluun mahdollisuutta. Hän pelkää häntä ja hän pelkää\nitseään. \"Minä _kuulin_ ainoastaan häntä. Koko sieluni oli hän kahlinnut\nhuuliinsa, mutta _katsoa_ häneen en uskaltanut.\" Ja kun Runeberg sanoo\nhänelle, että hän kerran haluaa puhua _paljon_ hänen kanssaan, ja kysyy,\nminä päivänä hän olisi siihen valmis, säikähtää hän ja sanoo: \"_Sitä_\npäivää en määrännyt. Määrätköön sen sattuma. Mutta nyt tulee kysymys:\ntuoko tämä keskustelu minulle hyvää vai pahaa?\"\n\nHän pelkää tätä keskustelua ja on kuitenkin levoton siitä, että se\nlykkääntyy. Eräät mitättömät seikat asettavat voittamattomia esteitä\ntämän tilinteon tielle, vieraat ihmiset ovat alituisesti läsnä silloin\nkun he tapaavat toisensa. Hänet pyydetään Runebergeille, mutta muita\nvieraita saapuu. Runeberg saattaa häntä kotiin -- toiset tulevat mukaan.\nHän menee illanviettoon, \"pyörii huimassa valssissa, kiitää polkan\naskelin, syöksyy eteenpäin galopaadin hurjassa tahdissa, vilvoittelee\npalavaa sydäntään jäätelöllä, etsii uutta elinvoimaa kuohuvasta\nsamppanjasta -- mutta kaikesta tästä on pieninkin mielenkiinto\nkaukana\", sillä _hän_ ei ollut siellä. Ja mikä hulluinta, sinä iltana\noli Runeberg vieraisilla siinä perheessä, missä hän asui. \"Ei ole mitään\nmahdollisuutta enää -- kohtaloni on sellainen; en saa puhua hänen\nkanssaan niinkuin tahtoisin!\" huudahtaa hän epätoivoisena. Jos hänelle\ntulee tilaisuus tällaiseen kahdenkeskiseen tapaamiseen, joutuu hän\nkauhun valtaan ja on raivoissaan tästä luonteensa sangen inhimillisestä\n\"omituisuudesta\".\n\n\"Jälleen hämärtyvät päivät minulle ja onnettomalle kohtalolleni!\"\nkirjoittaa hän 17 p:nä joulukuuta. \"Ainoastaan nähdäkseni hänet käyn\njokaisessa huvissa, ainoastaan kyllästääkseni sieluni hänen kuvallaan.\nJa kun voisin tavoittaa hänen katseensa, käännyn aina pois, ja jos hän\nlähestyy minua, puhuttelee minua, niin vastaan lyhyesti ja kylmästi ja\npoistun silmänräpäyksessä. Mitä hän mahtaa luulla? Mitä ajatella?\nMahtaneeko hän huomata, että minä olen niin omituinen ainoastaan häntä\nkohtaan, jota minä kuitenkin sydämeni syvyydessä jumaloin? Minkä\njohtopäätöksen hän mahtanee siitä tehdä? Minä tahtoisin antaa pois koko\npoloisen elämäni, tahtoisin kernaasti heittää pois koko oikullisen\nonneni saadakseni tietää hänen todellisen ajatuksensa minusta. Milloin\nsaan puhua hänen kanssaan -- ja missähän se tapahtuu?\"\n\nMutta päivät vierivät. Emilie Björksténin on matkustettava pois\nkuukaudeksi sisarustensa luo. Eron ajatus ja tuon ainoan keskustelun\nkaipaus käyvät hänelle sietämättömiksi. Runeberg saapui hänen kotiinsa\nsanoakseen hänelle jäähyväiset, mutta -- voi kovaa kohtaloa! -- muitakin\nvieraita tuli sinne yht'aikaa. Pettymys riistää hänen joululahjojensa --\nkalenteri \"Necken\". ja Nikanderin \"Minnen från södern\" tuottaman ilon.\n\"Jos en saakaan nähdä häntä, niin saanen kai nähdä muita, joihin olen\nkiintynyt voimakkain sitein -- tarkoitan sisaruksiani\", huokaa hän\nalistuvaisesti lähtiessään joulumatkalle.\n\nMutta hän _sai_ nähdä hänet! Runeberg tuli Loviisaan sillä viikolla,\njolloin hän oli siellä, ja hänen ihastuksellaan ei ole rajoja:\n\n\"En tahdo edes yrittää kuvata tunteitani, kun hän ilmestyi eteeni.\nJolleivät hehkuva punastuminen, nopea hengitys, kiihkeä valtimo\ntulkinneet ääneen sydämeni kieltä, niin ei sydän milloinkaan voi puhua.\nMutta mitä huuleni hänelle sanoivat, sitä en tiedä, mahtoivatko edes\nsanoa mitään; -- Ja sitten -- kuinka suloista olikaan tavata hänet\ntanssiaisissa, tietää olevani hänelle rakas, kuulla kaikkien sitä\ntoistelevan sanoin, jotka nostivat tuhannet ilon tulet poskilleni.\"\n\nHän kertoo taas, kuinka hurmaavaa oli tanssia, kun hän tiesi, että\nrunoilijan silmä seurasi häntä. Hän kuvailee pukuaan: \"Vaaleansiniset\nharsopilvet hulmusivat ympärilläni. Muistan vieläkin, kuinka olin\npuettu: kolme suurta valkeaa lummekukkaa hiuksissani, siinä kaikki. --\nMutta kuinka voi olla niin lapsellinen, että ajattelee sellaista! Mutta\nmitä se tekee. Kun on iloinen, niin kaikki tuottaa iloa, yksinpä\nmitättömin seikkakin\", lisää hän kuin puolustellen itseään.\n\nHänen onnensa oli todellakin täydellinen sinä iltana, sillä noiden\nhuumaavien tanssiaisten jälkeen seurasi serenaadi, \"jolloin _hän_ seisoi\nikkunoitteni alla muiden mukana ja jolloin joukossa oli _se_, joka\nlauloi ainoastaan minulle\".\n\nEmilien rakkauden janoinen sydän ei voinut, kuten näemme, huolimatta\n\"tuon ainoan\" läsnäolosta, olla tuntematta voitonriemua siitä, että myös\neräs toinen lauloi ainoastaan hänelle. Sellainen hän oli. Enemmän --\nenemmän, aina vain enemmän! Ja alkaa epäillä, että tuo \"kaunisääninen\"\nverrattain hyvin oli täyttänyt kaipauksen tyhjyyden, kun lukee hänen\nihastusta tulvivat sanansa:\n\n\"Ja mitä vielä kirjoittaisin noista L-n päivistä, noista kultaisista\npäivistä, ah, noista menneistä ilon päivistä! Voisin kirjoittaa niistä\nkokonaisia kirjoja, sillä kaikki, kaikki oli niin erinomaista.\"\n\nSellaisia tunteita ei hiljainen perhe-elämä hänessä tavallisesti\nherättänyt.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEmilie Björkstén aloittaa vuoden 1847 selostamalla erästä kyhäelmää,\njonka hänen opettajansa Lindfors on pyytänyt häntä kirjoittamaan\naiheesta: \"Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan\nonnelliseksi?\" Se täytyy lainata in extenso sattuvana todistuskappaleena\nsiitä, kuinka vähän teoria ja käytäntö pitävät yhtä. Hän kirjoittaa:\n\n\"Onnellisen avioliiton ehtoihin kuuluu ennen kaikkea sopusuhtaisuus\npuolisoiden välillä, kunnioitukselle ja molemminpuoliselle, rajattomalle\nluottamukselle perustuva rakkaus. Miehen sielun tulee levätä naisen\nsielussa ja päinvastoin. Naisen tulee voida katsoa ylös mieheen eikä\nmilloinkaan kadottaa uskoaan hänen korkeampaan tietoonsa. Kulkekoon hän\ntyynesti ja hiljaisesti maailman läpi, joutumatta milloinkaan vihan ja\nkiivastuksen valtaan, sillä se rumentaa häntä eikä sovi hänelle. Lempeys\nja sävyisyys ovat naisen kauneimmat koristukset. Lempeydellä riisuu hän\naina aseista miehen väkivaltaisen mielen; tämä näkee sen, näkee, kuinka\nvoimakas hän on kaikessa heikkoudessaan, ja häpeää itseään ja ihailee\nhäntä. Naisen tulee antaa miehen tukea ja ohjata itseään, ja uskonnon\ntulee olla hänen ensimmäinen ja viimeinen ajatuksensa. Kodin tulee olla\nnaisen ainoa maailma; onhan tämä maailma niin rikas ja riittävä! Kodissa\ntulee hänen vaikuttaa äänettömästi ja hiljaa, koristaa ja kaunistaa sitä\nniin, että se antaa miehelle viihtymystä ja hupia, niin että tämän\nensimmäinen ajatus sinne astuessaan on: Täällä on minun hyvä olla.\nÄlköön mikään uhraus olko hänelle liian raskas, mikään velvollisuus\nliian vaikea. Rakkaus tekee kaiken vaivannäön helpoksi. Kenellä koko\navarassa maailmassa onkaan kauniimpi vaikutuspiiri, jalompi kutsumus\nkuin naisella? Ja sellainen pitäisi hänen mielestäni olla tehdäkseen\nmiehen onnelliseksi.\" --\n\n\"Miehen taaskin tulee vaikuttaa ulospäin ja jättää koti kokonaan naisen\nhuoltoon. Kohdelkoon hän tätä aina hellyydellä ja luottamuksella; olkoon\nnaisen sydän hänen maailmansa, hänen silmänsä hänen ilonsa, hänen\nonnensa, hänen päämääränsä ja uskonto myös hänen lämpimin aatteensa.\nIloisesti ja nurkumatta täyttäköön hän ammattivelvollisuutensa, ja se\najatus, että hän ahertaa kodin, puolison ja lasten vuoksi, on antava\ntyölle enemmän voimaa. Ihania ovat sitten ne hetket, jolloin hän\ntoimiensa päätyttyä saa ajatella valoista, lämmintä kotia, rauhaa, onnea\nja niitä lämpimiä sydämiä, jotka sykkivät hänelle. Hymytköön hän\nhellästi sille, jonka hän on valinnut elämänsä valoksi, ja ottakoon\nlemmekkäästi vastaan niiden hyväilyt, joille hän on antanut elämän.\nYhteisesti tulee puolisoiden huolehtia noista hennoista olennoista,\nyhtyä kuumiin rukouksiin heidän puolestaan ja kilpailla keskenään\nrakkaudesta heihin, mutta rangaistus on jätettävä äidille, hänen\nsydämensä tuntee parhaiten kuinka pitkälle se saa mennä. Jos heidän\nelämänsä muodostuu sellaiseksi -- on rakkaus ja rauha seuraava heitä.\nSopusointuisuus ja rajaton luottamus -- siinä ennen kaikkea onnellisen\navioliiton ehto!\"\n\nKaikissa näissä tyhjänpäiväisissä korusanoissa on tuskin ainoatakaan\najatusta, joka ilmaisisi hänen omaa käsitystään. Mutta hän ei tiedä,\nettä hän pettää itseään. Hän uskoo aivan varmasti, että hän, joka vaati\nelämältä onnen hurmaa, ihaili kunniaa ja mainetta, kauneutta ja\nlahjakkuutta miehissä ja naisissa, hulmuavia lippuja ja raikuvia\nsäveliä, kuvatessaan tätä pähkinänkuoreen suljettua onnea tulkitsee\nrehellisesti myös itseään ja omia ajatuksiaan. Hän saarnaa, että säveys\nja lempeys ovat naisen parhaat koristukset ja tyytyväinen ahertelu\njokapäiväisen leivän puolesta miehen, hän, Emilie Björkstén, joka on\npelkkää mielikuvitusta ja unelmaa ja joka rakastaa ainoastaan niitä,\njotka voivat antaa näille unelmille ravintoa ja lentoa. Ja se aviollinen\nonni, joka mahdollisesti saattoi viehättää häntä, oli kai jonkinlainen\ntulenliekki pilvien palteilla korkealla yläpuolella tämän maailman\nuurastelua ruoan, juoman ja kotoisen viihtymyksen vuoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen liekehtivän tulen hän sai nähdä niin läheltä ja niin voimakkaana,\nettä hän joksikin aikaa unohti sekä kirvelevän poltteen että palohaavat,\njotka aikaisemmin olivat tuottaneet hänelle tuskaa. Hän sai elää\nvaltavan tulivuorenpurkauksen, joka loimollaan punasi maan ja taivaan\nhänen seisoessaan kraatterin reunalla ja tuntiessaan maan vapisevan\njalkojensa alla. Mutta hän pysyi pystyssä.\n\nHän aloittaa vuoden \"niin viileänä ja levollisena\". Hän ajattele\nkaikenlaista, koettaa olla ajattelematta häntä. Hän kaivaa esiin vanhoja\nhehkuvia muistoja, jotka heräsivät eloon, kun hän äkkiarvaamatta taas\nnäki \"tuon sinisilmäisen\", ja kuvittelee menneitä aikoja, \"puhtaan\nrakkauden aikoja\", kuten hän nimittää niitä. Kuluu kolme viikkoa ilman\nettä hän näkee sitä, jonka vuoksi hän on ottanut kantaakseen tämän\nsisyphos-työn. Juorut tulevat ja lisäävät kiviä kuormaan; ystävättäret\nvaroittavat häntä ja valavat epäuskoa runoilijaa kohtaan hänen\nsieluunsa. Hän epäilee tätä, hän epäilee kaikkea.\n\n\"Jää hyvästi siis, Rbg:ni\", kirjoittaa hän, \"unelmani, iloni,\nrakkauteni, sillä se sinä olit! Mutta hyvästi myös, synti, sillä kaikki\non muuttuva! Vielä kerran tahdon puhua hänen kanssaan, näyttää kuinka\npaljon pahaa hän on tehnyt. Tahdon kertoa hänelle, kuinka minun maineeni\non kärsinyt hänen vuoksensa. Sillä minkätähden hän on niin käyttäytynyt\nmonta kertaa? Vain sentähdenkö aina, että esine -- minä -- oli\n_mielenkiintoinen tutkimusaihe_! -- Minkätähden pitää raukkaa rauhaani\nniin mitättömän arvoisena; -- enhän minä milloinkaan ole rikkonut häntä\nvastaan. Minkätähden hän siis tahtoo kiusata minua -- minähän en ole\ntehnyt hänelle mitään pahaa.\" -- Ja hän karttaa häntä visusti.\n\nMutta tulee päivä, jolloin he taas kohtaavat toisensa ja jolloin hän ei\nenää voi välttää sitä. Hän kirjoittaa itse siitä 18 p:nä helmikuuta:\n\n\"Minä olen niin iloinen, niin onnellinen, sillä olen taas elänyt\nmuutamia niin suloisia, niin ihania päiviä. Mutta älköön kukaan\nkuvitelkokaan, että tanssiaiset, karkelon humu ja pyörre olisivat olleet\nsyynä siihen. Ei, kaukana siitä! Jotakin muuta tarvittiin, jotakin aivan\nmuuta, muuttamaan minut kädenkäänteessä surullisesta iloiseksi. Oi, en\nvoinut aavistaakaan, että sattumalta Thildalle [Sirén] lausumani sanat\nniin pian täyttyisivät. Nyt perästäpäin muistan sen. Minä hymyilin ja\nsanoin: 'Siellä minä olin ylen autuas, täällä olen vain autuas,' Ja\nkuinka toteen se kävikään, sillä autuutta kai on se, että saa osakseen\nymmärtämystä siltä, joka on vanginnut koko ihmisen sielun.\"\n\n\"Kuinka voinkaan kuvata tämän keskustelun, jota me molemmat viikkokausia\nolimme toivoneet, sillä kaikkihan oli niin kummallista, niin pimeää joku\naika sitten. Sanoihan hän kyllä, että vika oli ainoastaan _minussa_.\nNiin, niin, se oli minussa, sillä minä pyysin mahdottomia ja surin\nsydämeni syntistä vaatimusta. Olin niin täynnä levottomuutta ja tuskaa\ntunteeni vuoksi ja pelkäsin niin paljon maailman ankaraa tuomiota, että\nesiinnyin hänelle synkässä ja raskaassa valaistuksessa. Hän itsekin tuli\nniin umpimieliseksi ja muuttuneeksi; olemme puhuneet asian perinpohjin\nselväksi. Hän sanoi, ettei hän enää tahtonut kiusata minua, että hän\nluuli puheensa ikävystyttävän ja vaivaavan minua ja Herra ties mitä,\ntoinen toistaan mahdottomampia asioita. Mutta ainoaa oikeaa hän ei\nkeksinyt. Hän ei nähnyt, että tämä synkeys johtui liian paljosta\nrakkaudesta, ja jos hän näki sen, niin hän varoi siitä puhumasta, ja\nsiitä olen hänelle niin lämpimästi kiitollinen. Nyt hän oli taas niin\niloinen, kun kaikki jälleen oli hyvin, ja kuinka onnellinen olenkaan\nminä, sitä ei voi sanoin kertoa. Kiitos siitä, sinä -- sinä! Oi, sinä,\njoka leppeänä jälleen olet täyttänyt riemuni maljan kukkuroilleen, niin\nylitsevuotavasti, niin ihanasti! Hän sanoo, että hän ei kaipaa minua\nnyt, kun kaikki on hyvin jälleen, ja että hän voi ajatella minua\nilomielin. Mutta niin ei ole minun laitani. Minä kaipaan häntä sentään\nlakkaamatta ja minä tahtoisin aina vain nähdä häntä. Sen minä sanoinkin\nhänelle. Kiitos kohtalon, etten sanonut enempää; mutta kyllä olivat\nkaikki ajatukset jo karkaamaisillaan sydämestä ja monet jo huulillakin,\nmutta minä peräännytin nuo vastaanhangoittelevat takaisin lämpöiseen\nkammioonsa ja kielsin niitä milloinkaan enää karkuun lähtemästä. Niiden\ntäytyy, niiden täytyy totella.\"\n\n\"Kuinka monesta unohtumattomasta asiasta me puhuimmekaan keskenämme,\nsekä 'Ruhe'lla että eilisessä iltamassa; kuinka hyvää tekivätkään\nminulle hänen sanansa, ja kuinka pahaa samalla. Olihan sieluni ollut\nniinkuin kukkanen, joka kuihtuu ja riutuu liiasta helteestä, sillä ei\nainoakaan kastepisara ollut pitkiin aikoihin pudonnut sen puoleksi\nsulkeutuneille lehdille. Mutta hänen sydämelliset, lämpöiset, rakkaat\nsanansa olivat kuin lankeava kaste -- ja hiljaa elpyivät eloon\nkalvenneet lehdet. Ne ovat terveet nyt. Jospa kuumat päivät vain\npysyisivät loitolla ja kastetta lankeaisi runsain mitoin, silloin olisin\nonnellinen, niin onnellinen!\"\n\n\"Mutta minkätähden hän haluaa lukea kaikki minun ajatukseni, minun\nmuistelmani, jotka minä tahdoin kätkeä itselleni? Olenhan monta kertaa\nantanut hänen ymmärtää, kuinka paha se olisi, kuinka en silloin enää\nvoisi suurin, avoimin katsein katsoa häneen. Ja kuinka paljon intohimoa\nonkaan kätketty näihin riveihin! Mutta kuitenkin hän on itsepäinen,\npyytää sitä minulta lakkaamatta, ja minähän en voi, en tahdo täyttää\nhänen toivomustaan, sehän on mahdotonta. Mitä hän silloin ajattelisi\nminusta? Hän sanoo, että minulla ei ole luottamusta häneen, oi, hän\nviekoittelee minua niin, ja minä tunnen hänen ihmeellisen\nvaikutusvaltansa! Minähän tiedän kuinka vastustamaton hän on minulle.\nAnnanko siis houkutella itseni tekemään sellaista, jota kenties ajassa\nja iankaikkisuudessa katuisin, sillä tiedänhän, että se ei olisi oikein.\nHänhän saisi, jos hän lukisi nämä lehdet, sydämeni tunnustukset, täyden\nvarmuuden siitä, mitä hänen nyt täytyy aavistaa. Ja sitä hän juuri\ntahtoo. Oi, kuinka hän on kummallinen sentään!\"\n\nHän ei voinut vastustaa Runebergin rukouksia. Runoilija sai päiväkirjan.\nHän oli pyytänyt sitä ensimmäisen kerran helmikuussa; 1 p:nä toukokuuta\non Emilie Björksténillä jälleen muistiinpanot käsissään. Hän kuvailee\nitse tätä päivää, josta oli tuleva niin ratkaisevan kohtalokas hänelle.\n\n\"Te olette siis lopultakin olleet hänen käsissään, te minun kalliit\nlehteni, jotka olette kaksin verroin kalliita minulle nyt! Mutta\nminkälaisia taisteluita tämä askel on maksanut minulle, sitä ei voi\nkertoa. Hän on lukenut teidät kerran toisensa perästä ja jäljentänyt\nteidät. Oi, kuinka hän sentään on lapsellinen! Hän on kiittänyt minua\nsanoin, kirjein ja muulla tavoin, ja nyt on kaikki taas niin hyvin, niin\nvaloista, niin hauskaa!\n\n\"Eilen oli sellainen päivä, joka ei koskaan häivy mielestäni. Me\nvietimme, kuten tavallisesti, vappua Ottelinien luona, ja minä olin niin\näärettömän, niin räiskyvän iloinen, sydämeni ja sieluni hehkui. Minä\niloitsin maailmasta, ja maailma minusta. Siihen vaikutti niin moni\nseikka. Minä lauloin laulun toisensa jälkeen ja annoin sydämeni\npurkautua säveliin! Minä puhelin hänen kanssaan lämpimästi ja\nsydämellisesti. Hän pyysi minua tulemaan heille saadakseni takaisin\nmuistiinpanoni, joita hän varovaisuuden vuoksi ei tahtonut muulla tavoin\npalauttaa, ja minä lupasin hieman epäröityäni. Menin sinne Anna R:n ja\nmuutamien muiden kanssa, ja kohtalo soi minulle kahdenkeskisen hetken.\nOtin vastaan lehteni hänen kädestään. Hän seisoi oven pieleen nojautuen,\nkun minä nopeasti ja huolellisesti ne piilotin. -- Sitten aioin mennä\nhänen ohitseen toisten luo, mutta -- hän veti minut luokseen, ennenkuin\naavistinkaan, olin hänen syleilyssään ja pääni lepäsi hänen rintaansa\nvasten. Yhden ainoan lyhyen hetken siinä lepäsin, tunne oli voittanut\najatuksen. Hänen huulensa polttivat huuliani. Se suudelma oli\ntäyteläinen ja lämmin kuin ainoastaan hänen suudelmansa voi olla. --\nSydämeni löi niin nopeasti, niin nopeasti. Mutta minä tunsin\nNordstjärna-ristin, joka riippui hänen rinnassaan, viilentävän poskeani,\nirtaannuin hiljaa hänen käsivarsistaan, taivaastani, sillä tämän\ntaivaanhan piti ainaiseksi olla minulta suljettu, ja sielustani\ntunkeutui esiin huokaus, äänetön ja kuulumaton, mutta se oli syvä,\npohjaton huokaus, johon sisältyi niin äärettömän paljon. Ja me erkanimme\neri suunnille, kunnes jälleen yhdyimme toisten luona. Tuskin uskalsin\nkuitenkaan kohottaa katsettani häneen, ja mitä minussa tapahtui, sitä ei\naavistanut kukaan, tai kenties ainoastaan hän.\"\n\nSitten hän rupeaa puolustelemaan: \"Mutta minkä tähden olisi sitten tämä\nsuutelo, tämä syleily syntiä? Sehän oli ainoastaan hänen kiintymyksensä,\nhänen kiitollisuutensa osoitetusta luottamuksesta, joka hurmaannutti\nhänet. Oi, minä olen paljon rikollisempi!\" Hän yrittää rukoilla niinkuin\nennen, mutta hän ei rukoile enää anteeksiantamusta, hänen rukouksensa on\npelkkää riemuitsevaa kiitosta tästä ihmeellisestä päivästä. Hän lukee\nsen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän\n\"risti\" jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. \"Tuona hetkenä olin niin\nonnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että\ntuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä\nolin onnellinen -- onnellinen -- onnellinen!\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMutta tämä suudelma sytytti palon hänen sieluunsa, eikä kumpikaan voinut\neikä tahtonut sammuttaa sitä enää. He eivät enää kaivanneet ainoastaan\nkeskustelua. He tapailivat yhtä mittaa, kaduilla ja kujilla,\ntanssiaisissa ja vierailuilla, ja käyttäen hyväkseen rakkauden koko\nkekseliäisyyttä he osasivat aivan ihmisten tutkivien katseiden alla aina\nlöytää jonkun hetken, vain muutamia minuutteja, jolloin he kätkössä\nkaikilta saivat ilmaista toisilleen tunteitaan tavalla, joka vähitellen\nmuuttui heille tarpeeksi ja tottumukseksi. Että Emilie rajattomassa\nonnessaan tähän aikaan kokonaan joutui pois suunniltaan, ei ole\nkummeksuttavaa. Ihmeellisempää on se, että Runeberg, joka on \"niin\nlevollinen, niin maltillinen\", kuten Emilie sanoo, lakkaamatta keksii\nuusia keinoja voidakseen herkeämättä toistaa näitä rakkaudenosoituksia.\nRuneberg sanoo hänelle kellonlyönnin, milloin hän lähtee kävelemään\nhämärissä, sekä neuvoo hänelle, mitä teitä hänen on mentävä johtaakseen\nharhaan uteliaat katseet. Hän kohtaa hänet odottamatta, ja sillä\nvaromattomuudella, joka ainoastaan rakkaudelle on ominainen, sulkee\nhänet syliinsä keskellä katua silmänräpäykseksi, sekunniksi vain, ja\nrientää pois kuiskaten: \"Meidät voidaan nähdä!\" jättäen Emilien\nonnellisena ja kauhistuneena jatkamaan matkaansa.\n\nKauhistuneena, sillä hänhän tiesi, että maailman silmissä syyllinen oli\nhän. Tarvitsiko Runebergin missään suhteessa pelätä ihmisten puheita?\nHän oli yläpuolella syytöksien, ja Emilie Björkstén tahtoi, että hän\nolisikin sitä. Hän puolestaan saa jälleen tuntea koko tuon pienen\nyhteiskunnan paheksumisen yllään ja hän sanoo sen Runebergillekin, sanoo\nkaikki mitä hän on saanut kuulla ja kertaa niitä sanoja, jotka on\nkerrottu runoilijan sanoina, nimittäin että hän olisi vain\nmielenkiintoinen tutkimusaihe. Runoilija rauhoittaa häntä oitis,\nhymyillen hänen epäluuloisuudelleen, \"ja nyt seurasi taas kokonainen\nsarja ihania hetkiä, mutta suru ja tuska väijyivät niiden alla\", lisää\nEmilie.\n\nHän uskoi runoilijaan eikä kuitenkaan uskonut. Hän oli antanut tälle\nkoko sielunsa, koko sydämensä, päiviensä rauhan ja öittensä levon; tämä\nantoi hänelle nuo intohimoiset suudelmansa, joita hän tosin rakasti,\nmutta mistä tunteesta ne mahtoivat johtua ja kuinka kauan ne mahtoivat\nkestää? Tämäntapaiset ajatukset raastoivat häntä aika ajoin, hänen yksin\nollessaan, mutta kun hän taas näki hänet, olivat kaikki epäilykset kuin\npois puhalletut.\n\nEräänä päivänä Runeberg pyysi häntä sanomaan itseään sinuksi, \"sillä\nemme me nyttemmin enää voi nimittää toisiamme muulla tavoin\", oli hän\nlisännyt. \"Ei, ei, sitä en tee koskaan!\" huudahti Emilie. \"Hän pyysi\nminua vain yrittämään; hän pyysi, että kolme kertaa sanoisin sinä, sinä,\nsinä! Mutta hän ei saanut minua sitä tekemään.\" Ei vielä sillä kertaa.\nMuutamia päiviä myöhemmin he tapasivat toisensa kadulla. \"Jälleen pyysi\nhän minua sanomaan itseään sinuksi. Hän pyysi niin kiihkeästi, niin\nsydämellisesti, 'sillä muu ei käynyt laatuun'. Mutta minä olin niin\nitsepäinen, minusta se oli mahdotonta. Hän saattoi minua sitten kotiin.\nTiesin, mistä tulisimme puhumaan. En milloinkaan elämässäni unhota noita\nhetkiä, jolloin täysin ja kokonaan sain antautua siihen varmuuden\ntuntoon, että minä olin hänelle rakas, ja tuhansia kertoja sain kuulla\nsen, ja huulilta, jotka olivat tuon lämpimän, jalon sydämen tulkki.\" --\n\n\"Meidän näin kävellessämme\", jatkaa hän, \"toistemme rinnalla\nkeskustellen ja pimeän hiipiessä ylitsemme ja vaikenevan, kultaisen\nuuden kuun kurkistaessa alas kiitävien pilvien lomista sain kuulla tuon\nsuloisen, huumaavan _sinä_! Ah, kuinka tuo pieni sana kuului hyvältä ja\nkuinka se lämmitti sydäntäni. Minä sanoinkin, kuinka hyvää se teki.\nSanoin sen yhtä iloisesti kuin mitä tunsinkin. Mutta nyt pyysi hän myös\nminulta tuota sinä-sanaa; hän pyysi minua lausumaan sen ainakin yhden\nainoan kerran, ja minä ajattelin: Olkoon menneeksi! Kun kätemme olivat\nyhtyneet jäähyväisiksi, sanoin äkkiä, mutta punastuin sitä sanoessani:\n'_Sinusta_ minä pidän niin paljon!' ja jätin hänet kiiruusti. Nyt tiesin\ntehneeni hänet iloiseksi. Mutta kuinka olen tästälähin saava esille\ntuota sinua, johon sisältyy niin paljon tuttavallisuutta, jos silloin\nsanon sen hänelle, jota samalla kertaa pelkään ja -- rakastan.\"\n\nRunebergilla oli Emilie Björkstén nyt kokonaan vallassaan. Hän käski ja\ntämä totteli. Hän pyysi häntä olemaan \"yhtä varovainen ja suljettu kuin\nhän itsekin\". Mutta kuinka Emilie olisi voinut olla sitä, hän, jonka\nsydän pyrki huulille ja jonka kaikki tunteet kuvastuivat kasvoilla!\nMutta hän lupasi koettaa hänen tähtensä. \"Oi, miksi täytyy olla niin?\"\nhuudahti hän. Ja eräällä toisella kerralla, jolloin runoilija kuiski\nhelliä sanoja hänen korvaansa, sanoi hän tälle epätoivoisena, että tämä\nsanomattomasti vaivasi häntä, \"tämä salamyhkäinen suhde, sillä kernaasti\nja ylpeästi tunnustaisin vaikka koko maailmalle kiintymykseni häneen.\nHän hymyili heikosti. Hän tuntui olevan sitä mieltä, ettei se maksaisi\nvaivaa, että oli parempi näin. No niin, parempi, koska ei _voi_ olla\ntoisin, mutta väärin se ainakin on, hyvin, hyvin väärin!\"\n\nRunebergin, joka oli voimakas ja jolla oli valta, ei tarvinnut pelätä\nkavaltavansa tunteitaan. Hän valitsi hetken niiden ilmituomiselle, ja\nkun hän konsertissa istuessaan Emilien vieressä sävelten kaikuessa\nhiljaa ja nopeasti toisti: \"Minä pidän niin hirveästi teistä!\" (sillä\nainoastaan kahdenkesken hän halusi kuulla tuon sinä-nimityksen, jota hän\nniin oli tavoitellut) ja \"Minkätähden minun täytyy pitää niin paljon\nteistä?\" ei hänen tarvinnut, kuten Emilien, pelätä kyynelten nousevan\nsilmiinsä ja punastuksen läikähtävän poskilleen, eikä tätä hetkeä\nmuistellessa ajatella kuten tämä ajatteli: \"Minä olin sekä onnellinen\nettä onneton!\"\n\nEmilie oli epätoivoinen ja autuas. Hän seurasi runoilijaa kuin koira\nherraansa, pelokkaana ja huumautuneena. Joka päivä päätti hän itsekseen,\nettä näin ei saisi jatkua; joka päivä hän rikkoi lupauksensa riemun ja\nviehtymyksen vallassa. Sattui joskus, että hän, peläten \"maailman\ntuomiota\", ei noudattanutkaan R:n kehoitusta lähteä kohtaukseen, vaan\nantoi hänen odottaa turhaan, mutta hyvä omatunto ei ollut hänen\njokapäiväinen vieraansa, hän itki epätoivoissaan, ja kun hän seuraavalla\nkerralla näki Runebergin hänen luulotellusta välinpitämättömyydestään\njohtuvan \"synkän katsannon\", kiersi hän ihastuksissaan käsivartensa\nhänen kaulaansa.\n\nRunebergin onnistui tehdä hänen rakkautensa yhä enemmän omansa\nkaltaiseksi, joka \"janosi\" näitä hetkiä, kuten hän lausui, ja Emilie\nikävöi häntä päivän joka hetkenä. Rajattomalla epäitsekkyydellä hän otti\nkantaakseen koko sen syyllisyyden taakan, jonka heidän rakkautensa oli\nkerännyt hänen hartioilleen, ja joskin jonakin hetkenä saattoi tuntua\nhänestä siltä, että toinen \"viekoitteli\" häntä, ei hän hennonut edes\nomassa mielessään ajatella tätä ajatusta loppuun. Runoilija oli\nerehtymätön. Välistä Emilie toivoi omistavansa jonkun ystävättären,\njolle hän voisi ilmaista kaiken sydämensä ahdistuksen, mutta eihän hän\nvoisi sitäkään tehdä -- \"sehän ei ollut yksinomaan minun salaisuuteni\".\nHän puhui siitä Runebergille, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Olihan\nhänellä hänet, \"mitä hän siis tekisi muilla?\" Hän johti kaikkia hänen\ntekojaan, kaikkia hänen askeleitaan, ja Emilie mukautui hänen\ntoivomuksiinsa sokaistuna, lumottuna.\n\nYhden ainoan kerran Runeberg tuli hänen luokseen sillä tekosyyllä, että\nhalusi antaa hänelle \"Metsäruusun kirjan\" (Törnrosens bok). Hän oli\ntullut Emilie Björksténiä vastaan kadulla, mutta tämä oli ollut toisten\nseurassa eikä ollut lainkaan ollut näkevinään häntä. Kun runoilija\nseuraavana päivänä jälleen tapasi hänet, sanoi hän soimaavasti: \"Mitä\nvarten sinä eilen kartoit minua?\" Emilie selitti asian \"totuuden\nmukaisesti\", ettei hän voinut erota toisista. \"Minkätähden sinä et\ntullut meille, kun minä pyysin sinua?\" jatkaa toinen. \"Sinä et välitä\nminusta.\" \"Mutta mitä kannatti vastata sellaiseen\", huudahtaa hän\npäiväkirjassaan. Peloissaan siitä, että on pahoittanut R:n mieltä, sanoo\nhän äkkiä: \"Tule meille hetkiseksi tänä iltana kello 6. Eihän se ole\nniin vaarallista, vai mitä?\" \"Hän oli kärkäs lupaamaan, hän tahtoi tehdä\nminulle mieliksi ja kenties myös itsekin saada hetken, jota oli suloinen\nmuistella.\" Niinä tunteina, jolloin hän odottaa runoilijaa sykkivin\nsydämin, hän ruoskii itseään kaikilla rankaisevilla sanoilla siitä, että\non pyytänyt häneltä tällaista rikosta sovinnaisia tapoja vastaan. Mutta\nnyt sitä oli myöhäistä muuttaa. Runeberg tuli, ja hänen ensimmäiset\nsanansa olivat: \"Oletko sinä yksin?\" -- \"Olen.\" \"Ja taas sulki hän minut\nsyliinsä ja painoi suudelman toisensa jälkeen huulilleni. Olisinpa\nsilloin voinut kuolla! Mutta minä elin, tunsin, kärsin, kesken kaikkea\nautuaallisuuttani.\"\n\nMutta Runeberginkin silmissä kangasti \"maailman tuomio\", ja hän sanoi\nheti, että hän saattoi viipyä ainoastaan yhden minuutin, hänet oli nähty\nja joku saattoi myös tulla. Mutta hän tuli kuitenkin sisälle ja antoi\nhänelle kirjan. Hän kuiski hänelle puoli-ääneen mitä hellimpiä sanoja,\n\"ja\", kirjoittaa Emilie Björkstén, \"hän oli niin kaunis tuona\nsilmänräpäyksenä -- piirre suun ympärillä -- katse -- hohde koko\nolemuksen ympärillä\". Runeberg pyysi häntä tulemaan heille, määräsi\npäivän, ja huoaten: \"Kuinka saan nämä päivät kulumaan!\" lähti yhtä\näkillisesti kuin oli tullutkin.\n\nHän tahtoi, että Emilien tuli olla kaikkialla, missä hänkin, vain\nnähdäkseen hänet, ja tämähän taas ei koskaan saanut nähdä Runebergia\nkyllikseen.\n\n\"Tänään näin hänet ja kuulin häntä taas. Olimme kymnaasissa. Oli\nrehtorinvaihdos. Öhman jätti raamatun, sinetin ja avaimet hänelle. Ö.\npuhui. Hän puhui hyvin ja vapaasti, hänen äänensä on erinomaisen kirkas\nja sointuva, kaunis ja täyteläinen kuin surun sävelet, mutta tuhat\nkertaa suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin _hänen_ äänensä, kun\nhän nousi ja teki valansa ja senjälkeen rukoili Jumalaa. Hänen äänensä\nei ollut aivan niin suuri, ei niin kaunis kuin Öhmanin, mutta myös\nkylmyys oli siitä kaukana, sillä se oli rikasvivahteinen ja syvempi,\nvaikka hän puhui hiljemmin. Olen vieläkin kuulevinani tuon\nsydämellisyyttä ja lämpöä uhkuvan äänen ja näkevinäni sen vakavuuden,\njoka leimasi jokaisen hänen jaloista piirteistään. Minun rinnassani sai\njokainen sana vastakaiun. Thilda [Sirén] oli samaa mieltä kuin minä ja\nsanoi, että tuo ääni vain tempasi meidät mukaansa enemmän, sentähden\nettä me pidämme hänestä. Myönnän, että hän oli oikeassa, mutta siitä\nhuolimatta täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hänen äänessään on\nääretön sulo, jonka täytyy vaikuttaa jokaiseen, joka kuulee hänen\nvivahdusrikkaan, lämpimän puhesävynsä.\"\n\nOn täysi kevät, ja päivät alkavat yhä kiivaampaa vauhtia painua kesää\nkohti, jonka piti tuoda mukanaan tuo pelätty ero. Eräänä kaihoisan\nkauniina kesäkuun iltana Emilie istuu ruohomatolla syreenien alla\nRunebergin vieressä. Narsissit ja kevätesikot kukkivat heidän\nympärillään, ja he puhelevat tunteistaan.\n\n\"Hän sanoi muun muassa, että hän tahtoi tulla rakastetuksi siten, että\nhänet asetettiin kaikkein korkeimmalle sijalle sydämessäni. Hän tahtoi\ntulla jumaloiduksi. Hän puhui 'Ihmisen tuesta', jota olen rakastanut ja\nlukenut elävällä harrastuksella, mutta arveli, että Almquistin mielipide\noli liian kova, liian ankara, sillä ihminen tarvitsee ehdottomasti\nelämässä jonkun toisen ihmisolennon, johon hän koko olemuksellaan voi\nliittyä.\"\n\nEron ajatus tuntuu joka sanan takana, joka tuona hetkenä lausutaan.\n\"Minä sanoin, kuinka minä surin tuota kiintymystäni häneen, joka teki\nminut ainoastaan vielä syntisemmäksi ja onnettomammaksi, ja sanoin, että\nmielelläni tahtoisin unhottaa hänet. Mutta hän virkkoi, ettei tässä\nmieltymyksessä ollut mitään syntistä, koskapa _hänkin_ [rva R.] piti\nminusta niin lämpimästi, niin sydämellisesti, ja mitä minun unohdukseeni\ntulee, niin se olisi minulle helppoa, hän puolestaan ei voisi koskaan\nunohtaa.\"\n\nRuneberg pyytää häntä kirjoittamaan. -- Hän kieltäytyy, mutta jos R.\nvälttämättä tahtoo, niin voihan hän itse aloittaa. \"Olisi hyvin\nomituista puhua hänelle noin jäykästi ja kylmästi, niinkuin on pakko\ntehdä kirjeissä, joihin ei voinut kätkeä mitään salaisuutta.\" Mutta R.\nvastaa heti, että hän kyllä on kirjoittava, että hän ei pelkää, ja että\nhän on käyttävä nimitystä \"rakkaani\" joka kirjeessä.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Emilie Björkstén matkustaa Helsinkiin\nmaisterinvihkiäisiin ja vielä kauemmaksi. Tulvillaan tuon erohetken\nmuistoja, jolloin Runeberg liikutettuna huudahtaa: \"Kuinka saa ajan\nkulumaan, kun ei saa nähdä sinua!\" ja Emilie riistäytyy irti hänen\nsyleilystään, eroavat he moneksi kuukaudeksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMatkoilla uudessa ympäristössä jatkuu Emilien elämä niinkuin ennenkin,\nja uudet vaikutelmat vaihtuvat hänen mielessään. Helsingissä\nmaisterinvihkiäisten aikana hän näkee jälleen \"tuon sinisilmäisen\",\nnuoruudenrakkautensa, ja suree sitä, että kohtalo oli erottanut heidät,\nsilloin hän olisi välttynyt kaikesta siitä, mikä sitten seurasi. Hän\ntanssii yöt läpeensä, kuuntelee serenaadeja, herättää jälleen miehissä\ntungettelevaa ihailua, haaveilee Mon Repos'ssa ja kirjoittelee\nsivumääriä luonnon kauneudesta päiväkirjaansa. Hän lukee kaikkea, mitä\nkäsiinsä saa: Bulweria, Jean Paulia ja ennenkaikkea Almquistia\nhaltioituen sekä sanoista että sävelistä. Mutta unohtaa hän ei voi.\nRakastetun nimi on kaikkien huulilla; hän kuulee häntä mainittavan ja\nihailtavan kaikkialla, minne hän tulee, ja hän huudahtaa eräänkin\nkeskustelun jälkeen: \"Tämäkin mies jumaloi häntä, kaikki, kaikki\nrakastavat häntä; onko siis niin ihmeellistä, jos _minä_ teen samoin.\"\n\nNyt kun hän ei näe häntä, syyttää hän häntä:\n\n\"Sielu on niin täynnä kyyneleitä, sydän niin raskas ja ahdistettu, se ei\nsaa ilmaa. Se ei voi valittaa eikä itkeä ääneensä; ainoastaan täällä\nsisällä, täällä sisällä minä tunnen, kuinka vaikea taakka on. Ja kaikki\ntämä on hänen syytään! Sentähden että hän opetti minut itseään\nrakastamaan, tunnen itseni niin onnettomaksi nyt! Minä suren sitä, että\nen voi puhtaalla, viattomalla rakkaudella rakastaa häntä, että en enää\nmilloinkaan voi sitä, että en milloinkaan saa sieluni kaipuuta\ntyydytetyksi. Koko poloisen elämäni täytyy täten muuttua vain yhdeksi\nainoaksi pitkäksi huokaukseksi, ainaiseksi valitukseksi, kaipaukseksi\nautuuteen, jonka suloista huumaa hän on ollut kyllin kova antaakseen\nminun maistaa, saamatta tyhjentää maljaa pohjaan, sillä sehän olisi niin\npahoin maailman silmissä, niin syntistä Jumalan edessä. Minkätähden\nyhtään avata tuota rikasta sydäntä minulle, joka ahnaasti etsin sen\naarteita ja luulin löytäväni mitä etsin, minkätähden antaa minun katsoa\ntuon ihmeellisen puhuvan silmän sisälle, minkätähden vetää minut tuota\nrintaa vasten, noita lämpimiä, täyteläisiä, rakkaita huulia vasten,\njoiden kosketuksen vieläkin tunnen -- minkätähden kaikkea tätä?\nMinkätähden antaa minun kurkistaa sisälle taivaaseen? -- siinä nyt ovat\nseuraukset.\"\n\n\"Olen niin välinpitämätön nyt monen asian suhteen, joka ennen olisi\niloittanut minua. Olen niin täynnä kaihoa ja kaipausta ja ajattelen\njok'ikinen minuutti niitä päiviä, jotka ovat olleet. Monasti puhkeavat\nkyyneleet esiin; en voi pidättää niitä. Ja sitten kysytään minulta,\nmiksi itken. Enkö itkisi? Eikö se itkisi, jonka koko rauha on kadonnut?\"\n\nEi, hänen sairautensa ei ole parantunut hänen ollessaan loitolla\nRunebergista. Lopulta hän ei voi enää kestää kauemmin. Hän matkustaa\ntakaisin. Voinee tuskin lukea mitään sen haltioituneempaa kuin hänen\nviimeiset muistiinpanonsa ennen matkaa 8 p:nä syyskuuta.\n\n\"Viiden, kuuden päivän kuluttua kenties näen kaiken tämän taas\nruumiillisilla silmilläni! Kenties, kenties! -- Minkä vapisuttavan,\nriemullisen ilon ja minkä pelon ja ahdistuksen samalla tuokaan tämä\najatus sieluuni! Mutta käyköön miten tahansa, vaikka en saisikaan nähdä\nhäntä, niin en sentään tahdo valittaa. Sinä Kaikkivaltias siellä\nylhäällä, johdathan sinä kaikki minun parhaakseni -- miten minä rakastan\nsinua! Mutta kuinka paljon rakastankaan myös sinun -- oi, älköön se olko\nliikoja sanottu -- sinun kuvaasi täällä alhaalla! Häntä, maallisesti\nsuurta, tuota kaikkien sielunlahjojensa puolesta suurta, jonka henki on\nniin tyyni, puhdas, tosi, jonka lämpimän sydämen syvyyksissä piilevät\nkaikki runouden jaloimmat helmet. Ja tämä rakkaus, joskin siihen\nsekoittuu levottomuutta, katumusta ja omantunnontuskaa, on kuitenkin\nniin kaunis. Minulla ei ole rohkeutta heittää sitä luotani.\"\n\nJälleennäkeminen antoi hänelle kaikkea, mitä hän suinkin saattoi\nuneksia, ja onnessaan tunsi hän itsensä iloiseksi ja hilpeäksi taas. Hän\noli taas se ajattelematon ja välitön, jota Runeberg rakasti. Hän kertoo\neräästä tähtikirkkaasta yöstä, jolloin tämä saattoi häntä kotiin, häntä\nja Anna Reuterskiöldiä. Runoilija oli jättänyt hänet portille mennäkseen\nvielä muutamia askeleita eteenpäin toisen kanssa. Mutta Emilie ei voi\nerota hänestä, hän haluaa nähdä hänet vielä kerran. Hän juoksee kadun\npoikki hänen tullessaan takaisin yksin ja huutaa hänelle: \"Hyvää yötä!\"\nJa runoilija sulkee hänet syliinsä ja painaa hänet yhä tiukemmin\nrintaansa vasten ihastuneena kuiskaten: \"Hyvää yötä, sinä suloinen,\nrakas!\" Hän ei tahdo ollenkaan päästää häntä menemään. Äkkiä Emilie\nmuistaa \"maailman tuomion\" ja huudahtaa: \"Meidät voidaan nähdä.\" Mutta\nrunoilija pitää hänestä kiinni ja kuiskaa: \"Ei kukaan näe meitä.\" Emilie\nkiertää itsensä pois hänen käsivarsistaan lumottuna, huumautuneena ja\nkuulee vielä hänen sanansa: \"Hyvää yötä, hyvää yötä!\" kaukaa. Ja tämä\näänenpaino, jota hän ei koskaan ennen ole kuullut, jossa oli niin paljon\n\"kiivautta\", kuten hän sanoo, kaikuu vielä hänen korvissaan hänen siinä\nseisoessaan ja nähdessään hänen häviävän pimeyteen.\n\nTätä kypenien, tulen ja liekkien aikaa kesti kuukauden. Nyt se on\nRuneberg, joka lietsoo tulta, joka tahtoo saada enemmän -- enemmän!\n\"Sinä pidät minusta, mutta sinä et _rakasta_ minua\", sanoo hän Emilielle\neräissä tanssiaisissa, joissa tämä oli tanssinut paljon. Hän vaatii,\nettä Emilien on ajateltava häntä lakkaamatta, ja kun tämä sanoo, että\nhän ajattelee Runebergia tuhat kertaa enemmän kuin Runeberg häntä,\nlaskee runoilija, että hänen ajatustensa luku on miljoonia kertoja\nsuurempi kuin Emilien. Kuukausi hurmiota -- ja äkkiä Emilie tuntee\nsaaneensa kylläksi. Hän matkustaa maalle ja toteaa tuntevansa\n\"mielihyvää, huomatessaan voivansa ajatella muutakin kuin häntä. Hän\nnauttii vilpittömästi hiljaisuudesta ja rauhasta maan sydämessä, jossa\nhän saattaa heittää luotaan nuo levottomat ajatukset, ja ensimmäisen\nkerran elämässä tuntuu hänestä vapauttavalta se, ettei hänen aina\ntarvitse kantaa niitä kahleita, joihin runoilijan rakkaus oli hänet\nkytkenyt. Koko voimakkaan vastavaikutuksen hyväätekevä väsymys kuvastuu\nniissä sanoissa, jotka hän kirjoittaa 25 p:nä marraskuuta\nmaalla-oleskelunsa loppuessa:\n\n\"On viimeinen ilta tätä hiljaista, levollista, yksitoikkoista elämää,\njoka on tehnyt minulle niin hyvää. En käsitä, minkätähden minä muutama\nvuosi sitten niin vihasin rauhaa ja yksitoikkoisuutta. Silloin kaipasin\npalavalla innolla takaisin maailmaan, huvituksiin ja iloon, ilman lepoa,\nilman rauhaa. Mutta nyt ei ole niin, sillä minä olen ollut niin\nonnellinen täällä maalla, niin rikas hiljaisuudessa ja rauhassa. Olen\nniin paljon ajatellut, niin paljon uneksinut ja niin paljon tahtonut\nunhottaa sellaista, josta minua taas elävämmin kuin milloinkaan\nmuistutetaan siellä maailman melussa.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nHän toteaa itse tulleensa paljon levollisemmaksi, kun hän jälleen näkee\nRunebergin tanssiaisissa. Se ei ole ihmeteltävää. Hän on nyt täysin,\nerehtymättömän \"varma\" siitä, että tämä rakastaa häntä; hän voi tehdä\nmitä tahtoo, tämä rakastaa häntä kuitenkin. Hän on kuten ennenkin\niloinen, kun runoilija näkee hänen tanssivan, kun tämä pitää hänen\nhiuksiinsa kiinnitetyistä sammalruusuista, \"jotka vaihtelevat\ntummanpunaisesta vaaleanpunaiseen raikkaan eloisissa värivivahduksissa.\nSillä vain häntä minä ajattelen yksinpä silloinkin, kun järjestelen\ntanssiaispukuani; hänen vuoksensa tahdon herättää mieltymystä, hänen\nvuoksensa olla iloinen. Koko elämäni hukkuu minulta pois häntä\najatellessa, sillä muuten on kaikki minulle sangen yhdentekevää,\ntanssiaiset, tanssittajat ja tanssit, kentiespä hän itsekin\nkohtapuoleen, sillä eihän mikään tämän maan päällä ole mahdotonta, ei\nedes se, mikä nyt näyttää minusta niin uskomattomalta.\"\n\nHän luulee myös oppineensa sen teeskentelytaidon, jota ihmiset vaativat,\neikä se hänestä ole niin vaikea.\n\n\"Maailma vainosi meitä terävillä silmillään. Sillä ei sentään liene\nollut mitään muistuttamista eilen, sillä ulospäin näytti kaikki niin\ntavalliselta. -- 'Sinä olet niin muuttunut, tullut niin rauhalliseksi',\nsanoi hän tuolla äänellä, jonka rakas sointu niin kauan on minulle\nvaiennut, ja minä vastasin, että kaikki oli käynyt minulle niin\nyhdentekeväksi.\" Ennenkuin hän lähtee, kysyy Runeberg: \"Milloin menet\nS:lle?\" \"En tiedä, mutta voinhan mennä huomenna.\" Runoilija oli\nkuitenkin saanut kuolonsanoman eikä voinut tulla. Silmänräpäyksen ajan\nse kiukutti häntä, sillä \"hänhän juuri halusi tätä kohtausta\", mutta hän\nrauhoittuu pian. Kuinka olisikaan hän kärsinyt vielä kuukausi takaperin!\n\nMuutamia päiviä myöhemmin hän näyttelee mukana eräässä seuranäytelmässä,\nja Runeberg on katsojain joukossa. Hän on jälleen iloinen\nmenestyksestään hänen vuokseen, mutta sillä tyynellä tavalla, minkä\nvarmuus on hänelle antanut. Mutta runoilija ei ole rauhallinen. \"Etkö\nsinä enää pidä minusta?\" kysyy hän levottomana \"tuolla lämpimällä,\nsieluun tunkevalla äänellä, joka melkein teki minut hulluksi entisinä\naikoina\". \"En, en niin paljon kuin ennen, sillä sinäkin olet muuttunut,\nja minä tahdon vastata kylmyyteen kylmyydellä\", lisää Emilie\nkiusoittelevasti. \"Mutta hän vakuutti, että hän oli entisensä kaltainen,\nettä minä olin hänelle rakas, minä en tiennyt, kuinka suuresti, ja\npyysi, että antaisin kaiken olla ennallaan y. m. sanoin, jotka kaikuivat\nniin suloisilta sielussani! Näen vieläkin edessäni hänen mietteliään\nkatseensa, hänen vakavan ilmeensä ja sen erikoisen tavan, jolla hän\npuraisi kauniita huuliaan, ja sitten hänen vaikenemisensa, kun minä\nsanoin, etten enää pitänyt hänestä niinkuin ennen.\" Ihmisiä tulee ja\nmenee, ja syntyy yleinen, hilpeä seuralavertelu. \"'Jumalan kiitos!'\nsanoi hän, kun taas jäimme yksin. Mutta silloin minä nauroin. Ah, koko\nmaailmahan on kuitenkin komediaa.\"\n\nRuneberg pyysi häntä hartaasti tulemaan heille, pyysi _hänen_ (rva R:n)\nvuoksensa, \"jotta hän ei epäilisi minun olevan suuttuneen hänelle. Hän\nvakuutti minulle hänen ystävällisyyttään, mutta enpä usko sen enää\nolevan erittäin suuren. Hän pyysi minua tulemaan maailman vuoksi.\"\nEmilie antoi hänen kiusautua hetkisen, mutta \"kun nousin sohvalta, missä\nolimme istuneet, lähteäkseni taas tanssiin, josta en lainkaan olisi\nvälittänyt, sanoin minä puoliääneen tuntien samalla, kuinka silmäni\nkostui ja kuinka rikas, lämmin ja sula minun sydämeni oli sillä\nhetkellä: 'Minä pidän sentään _paljon_ sinusta!' Ja silloin tunsin\nselvemmin kuin koskaan, kuinka välttämätöntä minulle oli olla varma\nhänen kiintymyksestään.\"\n\nHänen intohimonsa oli muuttunut hellyydeksi, mutta ei Runebergin. Hän\nnauttii sielunsa tasapainosta, jota hän nyt ensi kertaa tuntee tämän\nlähettyvillä, mutta runoilijaa se ärsyttää. Tämä ei ymmärrä sitä. Hän\ntahtoo, että Emilien tulisi pitää \"hänestä _tulisesti_ kuten hän\nitsekin\". Hän valittaa sitä, että he tapaavat toisensa niin harvoin\nkahden, ja tahtoo, että he jälleen uudistaisivat entisaikojen palavat\nkohtaukset, mutta Emilie vastaa tyynesti: \"Niin, keväällä kai tapaamme\ntoisemme useammin.\" Hän tahtoo pakottaa Emilien siihen. Tämä on iloinen\nsiitä, että hän tahtoo sitä, mutta tuntee itsensä onnelliseksi\nvoidessaan vaikeuksitta luopua tästä synnistä.\n\nTämä odottamaton käänne Emilien mielentilassa saa aikaan sen, että\nRunebergin tunne häntä kohtaan yhä kasvaa niin voimakkaaksi, että hän\nitse toivoo \"heikentymistä\". Mutta ei edes hänen voimakas tahtonsa voi\nravistaa pois iestä hänen niskastaan. Hän pelkää, että Emilie ehkä pitää\nhäntä \"tungettelevana ja rasittavana\". Hänen katseensa seuraavat häntä\nalituisesti. Hän huomaa sen itse ja kysyy häneltä \"kiusaako se häntä,\nettä hän niin paljon katselee häntä\". Ja Emilie vastaa sydämensä\nsyvyydestä: \"Ei!\" ylpeänä ja voitonriemuisena siitä, että \"minua, juuri\nminua hän pitää rakkaana, tuo suuri, tuo kuuluisa ja jumaloitu, tuo\nihana runoilija, tuo verraton nero! Saatoinko koskaan sellaista\nuneksiakaan!\" Hän kertoo Runebergille tulleensa siihen huomioon, että\nihmiset eivät enää usko hänen tunteensa olevan yhtä lämpimän kuin\nedellisenä keväänä, ja tämä vastaa iloisena, että silloinhan hän kenties\nsaattaa ilman moitteen sijaa istua hänen vieressään ja puhella hänen\nkanssaan.\n\nRunebergin käytöksen määrää pikkukaupungin asukkaiden arvostelu!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEi kukaan ihminen ole enemmän vartioitu, epävapaampi kuin suurmies,\netenkin jos hänet on koroitettu kansallis-ihanteeksi. Hänen täytyy olla\n\"suuri\" maailmalla ja kotona, aamulla, päivällä ja illalla, aina.\nYleinen mielipide vaatii sitä. Tavallisesti on myös yleinen mielipide\nmukautuvainen. Hän on saanut sen siunauksen. Hänestä ollaan varmoja.\nMutta voi sitä, joka vähimmässäkin määrin järkyttää uskoa hänen\nsuuruuteensa. Sen onnettoman ottaa yleinen mielipide hoiviinsa, kunnes\nhän makaa lyötynä, muserrettuna, murskaksi jauhettuna. Sillä hän on\nriistänyt ihmisiltä sen ainoan, mikä heille on oikein rakasta -- kauniit\nharhakuvitelmat.\n\nEmilie Björksténin läheisyys oli heittänyt ikäänkuin varjon aavistuksen\nrunoilijan päätä ympäröivään sädekehään. Maailma oli yrittänyt valaa\nkatkeraa myrkkyään Emilien onnen pikariin, ja hän oli tuntenut olevansa\nsuurin syntinen maan päällä. Viimeisen maalla-oleskelunsa jälkeen hän\nluuli päässeensä vaikeimman ajankohdan ylitse; hän tunsi itsensä\nrauhallisemmaksi. Maailma huomasi sen; sillä ei ollut nyt mitään\nmuistutettavaa häntä vastaan. Mutta se tunsi kuitenkin, että kaikki ei\nollut vielä niinkuin sen olisi pitänyt olla ja että tuo pieni varjo oli,\nhänen moitteettomasta käyttäytymisestään huolimatta, kenties vain vähän\nsyventynyt. Se oli luonnollisesti hänen vikansa. Hän ei ollut tarpeeksi\nrangaistu.\n\nNiinpä alettiin taas uudelleen, toisella tavalla. Annettiin hänen\nymmärtää, että runoilija kylläkin oli kiinnittänyt häneen erikoista\nhuomiota, mutta että tämä oli osoittanut sellaista huomiota myös muille,\nja sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa, niin --! Aluksi ei mikään\nvoinut järkyttää Emilien vuorenlujaa uskoa runoilijan tunteisiin, --\nhänhän tiesi! Mutta mainittiin nimiä. Ensimmäisen kerran näemme sanan\n\"mustasukkaisuus\" hänen päiväkirjassaan. Hän kääntyy pelästyneenä\nRunebergin puoleen. \"Pidätkö sinä hänestä?\" kysyy hän. Tämä vastaa\nsilmänräpäyksessä: \"Minä pidän hänestä niinkuin hyvästä tuttavasta,\nmutta minä en _rakasta häntä_.\" Emilie uskoo häntä heti. Mutta kun hän\nei häntä näe, epäilee hän jälleen. Maa pettää hänen jalkojensa alla.\n\n\"Minä tiedän, että hän pitää minusta enemmän kuin hänen pitäisi ja että\nhän ei siinä asiassa valehtele, sillä jos hänkin pettää, hänkin\nteeskentelee -- silloin ei kannata luottaa itse aurinkoonkaan, isän\nJumalan omiin valoisiin kasvoihin. Voihan hänen tunteensa kylläkin pian\njäähtyä, ja aika tulee, jolloin minä merkitsen hänelle yhtä vähän kuin\nse ruohonkorsi, jota hänen jalkansa polkee, mutta kuitenkaan hän ei\nteeskentele, sillä ainakin _nyt_ minä olen hänelle rakas.\" Ja hän lisää:\n\"Hän pyysi minua niin hartaasti tapaamaan itseään klo 5 iltaisin,\nainakin seuraavana päivänä, niillä paikoilla, jotka hän oli valinnut\njokapäiväistä kävelyään varten, mutta minä en luvannut mitään, ja minä\ntiesin kuitenkin, miten suuresti hän toivoi sitä.\"\n\nHänellä ei ole mitään syytä epäillä. Jokainen sana, jonka Runeberg sanoo\nhänelle, on palava rakkaudentunnustus. Hän ympäröi hänet hellällä\nhuolenpidolla, kun Emilie sanoo tuntevansa tuskia rinnassaan. \"Kuinka\nsinä huohotat!\" huudahtaa hän pelästyneenä, kun tämä tanssissa pysähtyy\nhänen eteensä. Hän on levoton hänestä ja pyytää häntä hellyttävästi\njättämään tanssimisen vähemmälle. Emilie on hänen ajatuksissaan aina ja\nalituisesti.\n\nKaiken tämän hän näkee, kaiken tämän hän tietää ja kuitenkin hän palaa\nepäilyksiinsä:\n\n\"Jos se aika tulee, jolloin en enää rakasta häntä, en enää omista hänen\nkiintymystään, joka nyt on minulle niin korvaamattoman kallis, niin on\nmyös koko elämä minulle tyhjää ja alastonta.\"\n\nRunebergin sanat ovat kuumempia kuin ennen, hänen suudelmansa\npolttavampia. Mutta epäusko on iskeytynyt kiinni Emilien sydämeen.\nSilloinkin kun runoilijan tunne tempaa hänet mukaansa ja hän tuntee\nmiten lujasti hän on sidottu tähän, saattaa hän äkkiä havahtua\ntodellisuuteen ja pitää kaikkea hullutuksena. Tarkoittaako runoilija\ntodellakin sitä, mitä hän sanoo ja osoittaa?\n\n\"Minä katsoin häneen. Hänen katseensa ja kasvonsa loistivat kirkkaina\ntaivaan säteilevässä valossa. Oi, kuinka nämä kasvot näyttivät minusta\nsielukkailta ja jaloilta -- mutta samalla tutkimattomilta. Ja me\nerosimme. -- Miten minä olen hullu! sanoin minä huoahtaen ja menin pois.\nNiin kai olenkin!\"\n\nUsein hän epää runoilijalta, mitä tämä pyytää, virkahtaen: \"Mitä se\nhyödyttäisi?\" ja kun hän kuvaa erästä iltaa, jolloin he kävelivät\nyhdessä: \"Kello oli seitsemän illalla, ilma oli leuto ja sininen ja\nvaloisa, sillä Jumalan kultainen pallo kimmelsi puhtaalta taivaalta. Me\npuhelimme kävellessämme, hän ja minä. Mutta hän oli vihainen tuolle\nkultaiselle pallolle, jonka kirkkaus esti jokaisen hyväilyn\", lisää hän:\n\"Ja minä siunasin sydämessäni tuota valoa.\"\n\nHän on kadottanut \"sokean onnensa\" eikä tiedä enää mitä uskoa. Sitten\ntulee eräs toinen, oikeammin kolmas mukaan peliin. Tämä mies on hänen\nmielestään ensin miellyttävä, sitten mielenkiintoinen, hän kuuntelee\nhäntä innostuneena. Että tämä henkilö on huvitettu hänestä, sitä hänen\nei tarvitse epäillä. Hetkellisessä kiemailun puuskassa hän antaa tämän\nlähennellä itseään yhä enemmän, sitten tulee välttämätön räjähdys.\nTuskaa ja selkkausta, ja ihmiset saavat taas jotakin puheenaihetta, kun\nhe näkevät nuo äsken niin hyvät ystävät äkkiä jäykkinä ja vieraina\ntoisilleen. Ja hän, tuo jumaloitu, kärsii. Silloin Emilie huomaa\nolleensa vähällä heittää pois parhaan, mitä hän omisti maailmassa, ja\nhän katuu katkerasti.\n\n\"Hän nuhteli minua siitä, etten ollut tosi\", kirjoittaa hän 23 p:nä\nhuhtikuuta 1848. \"Kuinka lämmin ja avomielinen samalla olikaan hänen\nmyöhempi kirjeensä siitä asiasta ja kuinka katkera ensimmäinen. Hänen\ntähtensä olisin kuitenkin valmis mihin uhraukseen tahansa. Sillä\nparemmin kuin milloinkaan olen tänä vaikeana aikana tullut huomaamaan,\nkuinka tosi, kuinka lämmin, kuinka uskollinen hänen kiintymyksensä\nminuun on.\"\n\nJa vähän sen jälkeen hän huudahtaa: \"Oi, kuinka hirveän kevytmielinen\nminä sentään olen ollut. Mutta nyt se kaikki on loppunut ja hän yksin\njää minulle, tulee olemaan sitä, mitä on ollutkin, se on: _kaikkeni_.\nMinä tuotin hänelle paljon surua siihen aikaan. Hän on kuitenkin antanut\nminulle sen anteeksi, mutta unohtaa, sitä hän ei voi niin pian.\"\n\nHän näkee, että runoilija on ollut tosi ja uskollinen, ja hän\nhämmästelee sitä, että on ainoaksikaan minuutiksi voinut unohtaa hänet.\nHänen tunteensa runoilijaa kohtaan lämpenee jälleen. Hän kuvailee erästä\niltaa, jolloin hän istui \"suruisena ja onnellisena hänen vierellään ja\nkuunteli vuoroin soiton säveliä, vuoroin hänen lämpimästi sointuvaa\nääntään, joka puhui hellyydestä ja rakkaudesta. \"Hän sanoi, että hän\nkokonaan oli antanut itsensä minulle, ja minä vaikenin, sillä on\ntunteita, joita ainoastaan vaieten voi ilmaista. Tuo ilta ei hevillä\nhaihdu muististani. Ja kuinka se olisi mahdollistakaan! Olla yhdessä sen\nkanssa, josta sielu unelmoi öin ja päivin, saada kuunnella vastatun\nrakkauden unohtumattomia sanoja. Ja kaiken lisäksi valon ja sävelien\nkeskellä. Mikä rikkaus!\"\n\nHän näkee, millainen Runeberg on, hän näkee kuinka väärässä hän itse on\nollut, mutta vieläkään ei ole äänensävy täysin vakuuttava. Se tulee\nsiksi lähipäivien kuluessa, aivan kuin aito tunnekin palaa ja sen kanssa\npiittaamattomuus pelätystä \"maailman tuomiosta\". Viikkoa myöhemmin se\noli lyövä hänet maahan ja erottava heidät, kuten hän luuli, ainaiseksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n5 p:nä kesäkuuta hän aloittaa muistiinpanonsa seuraavasti:\n\n\"Kuinka rikas ja unohtumaton olikaan tuo viimeinen päivä, jolloin saimme\nolla enemmän yhdessä ja osoittaa toisillemme hellyyttämme. Niinpä me\nnautimmekin täysin mitoin kaikesta siitä, mitä rakkaus ja kiintymys voi\ntarjota, aavistamatta silloin, että se ehkä oli viimeinen kerta, sillä\nkaikesta täytyy nyt tulla loppu.\" Ja muutamia rivejä kauempana sanotaan\nsamasta päivästä: \"Se antoi minulle nautintoa, rakkautta ja alttiutta\nniin runsaasti kuin maan päällä voi osakseen toivoa, ainakin tällä\ntaholla; ja kun minä nyttemmin en saa enää häneltä ottaa vastaan\nhellyyttä enkä osoittaa hänelle sitä, ellei hän osaa lukea sitä minun\nsydämestäni, niin en myöskään enää välitä kenenkään hellyydestä.\"\n\nNäin kuvailee hän tätä viimeistä päivää: \"Taas teimme huviretken\nmaaseudulle, muutamat meidän tuttavistamme, hän ja minä. Lämmin oli\npäivä, lämmin oli sydän, täynnä rauhan tuntua. Ja vaikka taivas ei\nollutkaan kirkas, niin ei sentään ollut sieluissamme mitään pilviä nyt,\nne olivat kaikki jo hälvenneet, ja minä olin sekä omalta sydämeltäni\nettä häneltä pyytänyt anteeksi kaikkia niitä mustia pilviä, joilla\noikullinen, helposti ärsyttävä mieleni edellisinä päivinä oli\nsynkentänyt hänen ajatustaan. Kaikki oli nyt niin hyvää ja valoisaa ja\nrakkautta täynnä kuin suinkin saattoi olla. Emme me voineet aavistaa\nkuinka pilvet keräytyivät ympärillemme, tai oikeastaan minun\nympärilleni, sillä häneen ei kuitenkaan koskaan kajota. Me vaeltelimme\nkaikki lämpimässä, pehmeässä kevätilmassa, ja usein muistui mieleeni\nsamantapainen huviretki kaksi vuotta sitten, huviretki, joka jo silloin\noli niin äärettömän ihana, vaikkakaan en vielä silloin ollut vaihtanut\nniin paljon ajatuksia, hellyyttä, lupauksia hänen kanssaan kuin nyt. Ei,\nei, kaukana siitä! Minä vain aavistin silloin, mitä nyt tiedän varmaan,\nenkä milloinkaan unohda ainoatakaan sanaa noista monista lumoavista\nsilmänräpäyksistä, joiden täytyi käydä edellä ja jotka hetkinä, joita ei\nmikään kieli maan päällä pysty kuvailemaan, \"hiljalleen valmistivat\nylimenoa korkeimpaan asteeseen\". Ja tänä aikana, tänä keväänä, tänä\npäivänä oli rakkautemme kypsä. Monen hiljaisen, lämpimän, sydämellisen\nsanan saimme nyt vaihtaa, hetket olivat kylläkin nopeat kuin ajatus,\nmutta vain sitä kallisarvoisemmat.\"\n\n\"Hänellä oli mukanaan ihana runonsa Maamme, jonka hän oli luvannut\nminulle, ja hän kysyi minulta hiljaa, eikö minulla ollut mitään hänelle,\nsillä edellisenä päivänä lupasin kirjoittaa joitakin sanoja sydämeni\nilmaisuksi. Myös hän oli luvannut minulle taas erään kirjeen, jos hän\nehtisi. Näin kyllä, kuinka vähän hänellä nyt oli aikaa sellaiseen, ja\ntiesin, että hän kyllä muutenkin ajatteli minua ja että hän sitäpaitsi\noli kirjoittanut kirjeensä, mutta minun vaatimukseni tuli suuremmaksi,\nmitä enemmän hän antoi, ja nyt hän on antanut minulle kaikki, mitä hän\non _voinut_ antaa, eikö minun siis jo pitäisi olla tyytyväinen? Hänen\nkysymykseensä vastasin minä samanlaisella, mutta hän vastasi, että\nhänellä ei ollut mitenkään ollut aikaa. Se harmitti minua, ja minä\nvastasin samoin, vaikka minulla oli kätkössä muutamia rivejä, tosin\nverrattain lyhyitä, mutta jotka sisälsivät anteeksi-annon rukouksen,\nsillä hän oli edellisinä päivinä niin ilman pienintä soimauksen sanaa\nsietänyt vaihtelevaa mielentilaani. Hetkisen sen jälkeen vedin sentään\nesiin tuon pienen kirjeen ja revin sen tuhansiksi palasiksi ja heitin\nsen pois. Se oli pahasti tehty. Hän tulikin pahoilleen; olinhan minä\nturmellut hänen ilonsa tältä päivältä. Mutta en itsekään ollut enää\niloinen, ja koetin sentään näyttää olevani mitä parhaimmalla tuulella;\nniin käy usein.\"\n\n\"Sillä välin meni taivas pilveen. Alkoi hiljalleen sataa. Niin tulimme\nperille siihen paikkaan, missä meidän oli määrä syödä päivällistä, me\nmolemmat alakuloisina, sillä en minäkään kauan jaksanut ylläpitää\nkeinotekoista iloani. Muut eivät sentään aavistaneet, miltä meidän\nsieluissamme näytti. Näin hyvin, kuinka pahoillaan hän oli. Tunsin jo\ntuon katseen, tuon ilmeen, ja levottomana kuulin hänen hiljaiset,\nlyhyet, hajamieliset vastauksensa. Hän lähti huoneesta, ja minussa\nheräsi kiihkeä sydämen tarve saada hyvittää se, mitä olin rikkonut. Jäin\nvaiti ja mietteissäni hetkiseksi istumaan, sitten nousin nopeasti ja\nlähdin hänen jälkeensä. Hän seisoi yksin portailla, noilla portailla,\njoihin myöskin liittyi muuan muisto huimapäisimmältä, iloisimmalta\nnuoruudenajaltani. Mutta kuinka olisi ollut mahdollista ajatella mitään\nsellaista nyt, kun hän seisoi siinä, hän, joka oli ottanut minulta\nkaikki, jokaisen ajatuksen, jokaisen muiston menneiltä päiviltä. Tartuin\nhänen käteensä, jonka pusersin omieni väliin ja pyysin hartaasti: 'Älä\nole vihainen!' -- 'En, jos sinä jälleen olet hyvä.' Hän hymyili heikosti\nja katsoi minuun tuolla katseella, joka voi tulkita kaiken elämän\nkauneuden. Ja minä huomasin, että harmistuminen ja tuska alkoivat sulaa\npois ja että suloiset, samalla kertaa kaihoisat ja iloiset tunteet\ntulivat niiden sijalle. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja suuteli\nminua. 'Sinä voit olla niin herttainen, jos vain tahdot', sanoi hän. Ja\nkeveämmällä sydämellä jätin hänet taas, sillä kaikkihan oli jälleen\nvaloista.\"\n\nSe oli onnen päivä heille molemmille. Sen tietoisuuden raskauttamana,\nettä oli tehnyt hänelle pahaa, ei Emilie nyt ajatellut mitään muuta kuin\nkoettaa miellyttää häntä ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoi. Ja runoilija\nvaati paljon sinä päivänä. Hänen tähtensä uskalsi Emilie nyt sellaista,\njota hän vain harvoin ennen oli tehnyt. Todistaakseen, että Runebergilla\nei ollut oikeutta valittaa rakkauden puutetta hänen puoleltaan,\nkirjoittaa hän, \"otin äkkiä hänen kalliin päänsä käsieni väliin, painoin\nkuuman suutelon noille huulille, jotka olivat lausuneet niin monta\nrakasta sanaa minulle, ja huudahdin: 'Enkö anna sinulle kaikkea!' Sitten\njuoksin pois. Väärin tein kylläkin -- minä tiedän sen -- minä tiedän\nsen. Mutta kun kerran ensimmäinen askel on otettu, ei laske niin tarkoin\nseuraavia.\"\n\nSillä välin sade lakkasi ja retkeä jatkettiin. Ilma tuoksui kostealle\nmullalle ja raikkaalle vihannuudelle, ja kaksi onnellista sydäntä sykki\nyhä nopeammassa tahdissa, mitä pitemmälle aika kului. Vihdoin päästiin\nmatkan lopulliseen päämäärään, paroni Rotkirchin maatilalle Stensböleen.\nNuorten parvi hajautui huoneisiin ja puutarhaan, ja hilpeää mielialaa\njatkui. Ainoastaan Emilie Björkstén, joka pelkäsi, ettei hän toisten\nläsnäollessa voisi hillitä kasvojaan, jäi yksin salonkiin ihailemaan\n\"mestariteoksia seinillä\". Silloin kuuli hän tuttujen askelten kaiun, ja\nvaikka hänen olisi pitänyt olla niihin tottunut, joutui hän\n\"selittämättömän tunteen\" valtaan, joka kerta, kun oli yksin hänen\nkanssaan. Runoilija levitti käsivartensa sanoen rukoilevasti: \"Kenties\nei meille milloinkaan enää suoda tällaista hetkeä!\" Silmänräpäyksen hän\nepäröi, sitten hän kietoi käsivartensa runoilijan kaulaan ja tämä painoi\nhänet sydämelleen. Sinä hetkenä oli hänen onnensa mitta kukkuroillaan ja\nhän toivoi taas, että olisi \"saanut kuolla, ollessaan niin rakastettu\".\nAutuaallisuudessaan he unohtivat kaiken, maan ja taivaan ja ihmiset ja\nheidän pahat silmänsä. Ja sekunnit vierivät pois --\n\nMutta ihmiset eivät olleet unohtaneet heitä, eivätkä pahat silmät\nlaiminlyöneet tilaisuutta vaaniakseen heidän onneaan. Nyt oli hetki\ntullut antaa Emilie Björksténille kuolinisku.\n\nHän ihmettelee itsekin sitä, että hän on voinut elää niiden päivien yli,\njotka nyt seurasivat, kestää sen häväistyksen, sen likaisen panettelun,\njonka alaiseksi hän joutui. Hän näki ovien sulkeutuvan edestään,\nystävien kääntävän hänelle selkänsä, ja jokaista hänen askeltaan\nvartioitiin kuin rikollisen. Hän muutti sukulaistensa luo, jotka\npakottivat hänet lupaamaan, ettei hän enää puhuisi Runebergin kanssa, ei\nmainitsisi hänen nimeään, ei osoittaisi häntä kohtaan pienintä\nharrastusta. Hän ei milloinkaan mennyt ulos yksin. Hän ei milloinkaan\nsaanut kuulla mitään hänestä. Runebergin tuli olla kuollut hänelle, ja\nsiten luultiin voitavan tappaa hänen tunteensa. Hänet lähetetään maalle,\nyhäti vartioituna. Hän on perinpohjin musertunut. Kun pari hänen\nlähimmistä ystävistään jälleen osoittaa hieman ystävällisyyttä häntä\nkohtaan, kiittää hän siitä kuin armosta.\n\n\"Ystävien sydämet ovat heltyneet, heidän ystävällisyytensä kaiken tuon\nkatkeran jälkeen, L:n syleily ja kyyneleet, minun syvä luottamukseni\nAnna R:n sydämeen ja kodin mahdollisuus, kaikki tämä on tunkeutunut\nsyvälle sieluun, jolla ei vähään aikaan ollut mitään maallisen ilon\ntoivoa enää. Ne olivat päiviä, niin täynnä surua ja kyyneleitä -- kuinka\non ihminen voinutkin kestää sellaista? Mutta nyt, kun katkerin on\nohitse, kiitän minä taivasta kaikesta, sillä jokainen tuska tuo sentään\njotakin hyvää mukanaan, ja mielestäni olen niin muuttunut nyt.\"\n\nHän on pukenut pakkopaidan ylleen napisematta, sillä tulla karkoitetuksi\n\"maailmasta\" on sentään nuorelle tytölle jotakin kauheaa -- mutta\npakkopaita on vain päälläpäin. Hänen ajatuksiaan ei mikään mahti\nmaailmassa voi sitoa. Muutamia päiviä myöhemmin, 13 p:nä kesäkuuta, hän\nkirjoittaa:\n\n\"Ei ainoatakaan hetkeä päivästä ole vielä kulunut ilman että olen\najatellut häntä. Varmasti on hän myöskin ajatellut minua ja meidän\najatuksemme ovat yhtyneet. Kuinka rakasta on minulle uskoa niin! Eikä\nainoastaan uskoa sitä, minä _tiedän_ sen. Hän rakastaa minua nyt\nlämpimästi, uskollisesti, vilpittömästi, mutta kestääkö se kauan tai\nvähän aikaa, sitä en tiedä. Kyllähän hän itse on väittänyt edellistä ja\nlisännyt, että vain yksi ainoa asia maailmassa saattaisi kylmentää hänen\ntunteensa minuun, nimittäin se, että minä itse kylmenisin. Mutta se\ntuntuu niin mahdottomalta ajatella nyt.\"\n\nJa eräänä toisena päivänä, 15 p:nä kesäkuuta:\n\n\"Täällä maalla luen mieluimmin hänen kirjeitään. Ja kuinka monta kertaa\nolenkaan lukenut nuo hänen sydämensä tunnustukset. Saan nähdä hänet\nainoastaan muiston silmin, muiston harson läpi. Missä mahtanee hän nyt\nolla ja mitkä ajatukset asunevat nyt hänen rinnassaan?\" --\n\nJuhannusyönä hän poimi yhdeksänlaisia kukkia sekä solmi niistä kimpun,\njonka hän asetti päänalaisensa alle toivoen saavansa uneksia\nRunebergista. \"Mutta toivoni petti, sillä hänestä en uneksinut, ja\nkaikki muu tuntuu minusta tarkoituksettomalta. Samoin koko elämäkin.\nMielestäni on kaikki minulle niin yhdentekevää -- kaikki muu paitsi hän.\n-- Jonkun kerran kuulen hänen nimeään mainittavan, ja sydämessäni\nlausuilen sitä ääneen. Mutta muuten en milloinkaan puhu hänestä --\neikähän se mitään hyödyttäisikään.\"\n\nPäivät vierivät eteenpäin raskaina ja tyhjinä, ja kesä lähestyy\nloppuaan. 21 p:nä elokuuta hän aloittaa päivänsä siteeraamalla: \"'Vad är\nvårt liv? Blott ett försök att leva.' Ja sen olen niin täysin kokenut\ntänä kesänä, vaikkakin ympärilläni on ollut kaikkea sitä, mitä voidaan\nnimittää iloiseksi ja veikeäksi tässä meidän maailmassamme. Mutta köyhä\nolen sentään ollut. -- Tuskin on ainoakaan päivä ollut niin\nmielenkiintoinen, että olisin tahtonut merkitä sen muistiin. Ja\nkuitenkin ovat ystävät ja tuttavat entisiltä iloisilta päiviltä\npiirittäneet minut ylt'ympäri, olen kokenut ystävällisyyttä ja\nhyväntahtoisuutta joka taholta ja ottanut osaa monenlaisiin huvituksiin,\njoihin tämä kesä on antanut aihetta. Olenko siis kiittämätön, kun en voi\nsaada iloa kaikesta tästä? Mutta kuinka olisi ilo mahdollinen, kun sydän\non poissa? Hän otti sen mukaansa eikä enää anna sitä takaisin. Monta\nkertaa kesän kuluessa olen toivonut saavani nähdä edes vilahduksen\nhänestä -- mutta niin ei ole tapahtunut, ja se on ehkä ollutkin parasta.\nKaipaukseni on aika ajoin niin voimakas, mutta olenhan sieluni silmillä\nsentään joka päivä nähnyt hänet sellaisena kuin hän aina oli minulle, ja\nse on kauniimpaa kuin kaikki kaunis, ylevämpää kuin kaikki ylevä.\"\n\nNäemme, että hänen katumuksensa alkaa kantaa hedelmää. Hänet on saatu\npolvilleen, ja nyt hän voi siis vähitellen taas ruveta nousemaan, kiitos\nolkoon toisten suvaitsevaisuuden.\n\nEntä Runeberg? Hänkin lienee saanut oman kuormansa kannettavakseen,\nsillä hän käsittää myös, että tämä \"lämmin suhde ei voi jatkua\". Mutta\nse ei ole aivan helppoa hänelle. Hän sanoo Emilie Björksténille eron\nhetkellä: \"Jos sinä rakastat minua, niin et varmaankaan pääse ilman\nsurua, mutta tämä suru korvaa runsaasti tuottamansa katkeruuden sillä\nylennyksellä, jonka se antaa sielulle. Sellaista surua tahdon minäkin\nkernaasti kantaa sinun tähtesi!\"\n\nKerta toisensa perästä toistaa Emilie noita hänen sanojaan itsekseen ja\nlisää:\n\n\"Niin, minä rakastan häntä vielä, kenties syvemmin, puhtaammin, paremmin\nkuin ennen, mutta sekä rakkauteni että uskoni tahdon painaa alas\nsydämeni syvimpään kätköön. Maailmallahan ei ole sen kanssa mitään\ntekemistä, kunhan vain täytän ne vaatimukset, jotka minulle on\nasetettu!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNe hyväntahtoiset ystävät, jotka olivat ottaneet hänet ja hänen\nmoraalinsa silmälläpitonsa alle, olivat nyt, kun muutamia kuukausia oli\nvierähtänyt, sitä mieltä, että he vähitellen saattoivat hellittää noita\nliian kireälle vedettyjä suitsia. Hänet vietiin seuraelämään, hänet\nvietiin tanssiaisiin, aina vartioituna ja valvonnan alaisena. Yhdessä\nainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön -- hän ei tanssinut. Se oli\nhänelle mahdotonta, ja hän toivoi vain tuon sietämättömän kidutuksen\nloppuvan. \"Koko elämä tuntui minusta niin yhdentekevältä ja tanssi niin\nvastenmieliseltä\", kirjoittaa hän.\n\nSitten tuli syksyllä se hetki, jolloin hän kerran sellaisissa\ntanssiaisissa jälleen näki Runebergin. Heidän silmänsä yhtyivät; Emilie\nkäänsi päänsä pois. He istuivat kaukana toisistaan, \"minä olin niin\nvartioitu\", sanoo hän. Mutta runoilija vei sormen huulilleen ja lähetti\nhänelle suudelman toiselta puolen huonetta. \"Hiljaa ja nopeasti minä\nvastasin hänen rakkaudenmerkkiinsä, mutta sitten vaivuin syviin\najatuksiin, jotka saivat minut unohtamaan kaikki ympärilläni. Vasta kun\nkyyneleet alkoivat sumentaa katsettani, heräsin tajuihini. Olinhan\nkeskellä ihmisjoukkoa, jonka ei pitäisi saada nähdä kyyneleitäni eikä\nmyöskään hajamielisyyttäni. Kohotin siis katseeni ja pakotin itseni\ntyyneksi, mutta nytkään, yhtä vähän kuin niin monasti ennen, en mistään\nhinnasta voinut pakottaa kasvonpiirteitäni iloisiksi, huuliani hymyyn\nenkä antautua hilpeän leikillisiin keskusteluihin tuttavieni kanssa.\nOlin äänetön ja vakava, mutta olinhan sairaskin. Sen ainakin saattoi\nhuomata tavattomasta kalpeudestani. Ilmoitin syyksi sen, että minua\nvilutti, ja kietouduin yhä tiukemmin mustaan samettiviittaani, joka\nriippui olkapäälläni.\",\n\n\"Se oli omituinen tanssitilaisuus, mutta vailla sekä huvia että\nnautintoa. Olla häntä niin lähellä ja kuitenkin leikkiä vierasta, se\nlisäsi surua sydämessäni. Sillä asiain tällä kannalla ollen me emme\ntahtoneet emmekä uskaltaneet uhmata yleistä mielipidettä. Merkitsihän\nminun nimeni maailman silmissä sentään nyt jotakin hänellekin, ja\nolinhan minä kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, tuon kalliin ja\nrakkaan.\"\n\nIhmisvilinässä lienevät he sentään joutuneet yhteen, sillä hän jatkaa:\n\"Minä puhuttelin häntä nyt maailmankin edessä tuolla tuttavallisella\n_sinä_-sanalla, joka ennen oli kuulunut ainoastaan meidän hiljaisimpiin\nhetkiimme. Hän säpsähti vähän, sillä minä korostin tätä sinä-sanaa, ja\nkun kerran sain puhua hänen kanssaan minuutin muitten kuulematta, sanoin\npuoliääneen: 'Säilyttäkäämme nyt myöskin maailman edessä tämä nimitys,\nse aavistetaan kuitenkin.' Mutta hänen mielestään olisi meidän ensin\nmuodollisesti pitänyt tulla _sinuksi_, johon minä kuitenkaan en tahtonut\nsuostua, sillä _nyttemmin_ sellainen antaisi aihetta muistutuksiin,\nkenties soimauksiin, joita tästä lähin voimieni mukaan koetan välttää.\nKuitenkaan emme saaneet tilaisuutta sen pitemmälle keskustella tästä\nasiasta. Mutta minä olin saanut nähdä hänet ja lukenut hänen silmästään\nsaman kirjoituksen kuin ennenkin. Sentähden toivoin hartaasti, että\ntanssiaiset loppuisivat. Tunsin itseni niin surulliseksi, ja rinnassani\noli sellainen ahdistus, että kenties epäkohteliaasti kiirehdin niitä\nparia herraa, jotka auttoivat ylleni päällystakkia. Ja mikä ainakin on\nvarmaa, on se, että vedin monimerkityksellisen huokauksen, kun\nvihdoinkin sain painautua syvälle vaununkulmaukseen ja pehmeillä\njoustimilla ajaa keinuttelin kotiin.\"\n\n\"Seuraavana päivänä vietin muutamia hauskoja tunteja paroni R:n luona\",\njatkaa hän, \"jossa en ollut käynyt sitten viimekeväisten unohtumattomien\nhetkien hänen seurassaan. Monta ajatusta, monta muistoa omistettiin\ntuolle retkelle. Kolmantena päivänä ajoimme jälleen tänne, ja suloisen\nhyvinvoinnin tunteen vallassa heittäydyin kotiin tultuani sohvan\nkulmaani ja ajattelin hiljaa huoaten: Täällä on sentään rauha!\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMaailma oli saanut tahtonsa perille. Tuo ylpeä tanssiaiskuningatar, joka\näsken oli tuonut mukanaan elämää ja iloa kaikkialle, minne hän tuli,\nvirui nyt ristin juurella, kiitollisena siitä, että kunnialliset ihmiset\nsallivat hänen asua kattonsa alla.\n\nMitä tunsi siis Runeberg nähdessään tämän kaiken silmiensä edessä?\n\nHän oli tietänyt, että heidän täytyi erota, mutta kaipaus oli kai ainoa\ntuska, minkä hän oli tuntenut; muuten oli hän edelleenkin \"tuo suuri\",\nenemmän kuin koskaan kokonaisen kansan rakkauden nostama, sillä sinä\nsyksynä tiedettiin, että Vänrikki Stoolin tarinoiden piti ilmestyä.\n\nMutta kun hän jälleen näki Emilien vartioituna kuin rangaistusvanki,\nvaltasi hänet harmi ja yksi ainoa ajatus näytti täyttävän hänen\nmielensä: hän tahtoo tavata hänet jälleen, puhua hänen kanssaan, kenties\ntoistaa ne sanat, jotka hän kerran on sanonut hänelle: \"Sinullahan on\nminut, mitä siis teet noilla muilla.\" Hän yrittää kerta toisensa perästä\nrynnätä sitä muuria vastaan, joka ympäröi Emilien vankilaa, mutta hän ei\nonnistu siinä. Hän etsii häntä kaikkialta: noilta vanhoilta tutuilta\nkaduilta, yhteisten ystävien luota, joissa he ennen tapasivat toisensa,\nmutta hän ei löydä häntä mistään. Lopulta hän näkee hänet ulkona eräänä\npäivänä, eikä mikään voi enää estää häntä puhuttelemasta häntä ja\nilmaisemasta hänelle, mitä hän tuntee. Emilie kuvaa itse tätä kohtausta.\n24 p:nä syyskuuta merkitsee hän päiväkirjaansa:\n\n\"Mitä enemmän vastustusta, sitä enemmän rakkautta, ja tätä ei ymmärretä.\nVartioidaan niin tarkasti minua ja kaikkia minun askeleitani, tahdotaan\nniin paljon kuin suinkin estää meitä milloinkaan sattumasta yhteen;\nluullaan, että tämä sammuttaa sen tulen, joka hehkuu minussa. Oi, ne,\njotka niin menettelevät, eivät ole milloinkaan tunteneet todellista\nrakkautta! Mitä se merkitsisi, jos me jonkun kerran saisimmekin kohdata\ntoisemme niinkuin ennen. Viileämpiä ja tyynempiä olisimme me molemmat\nsilloin, mutta minulta on kielletty kaikki, ja minun täytyy, täytyy\ntotella.\"\n\n\"Eilen olin ulkona. Vähän senjälkeen tuli hänkin samaa tietä eikä\ntietänyt, että hänen askeleitaan vartioitiin. Eikä hän siitä välitäkään\nitsensä vuoksi, mutta kenties minun vuokseni, sillä minä yksin joudun\nkärsimään, jos hän ei ole varuillaan. No niin, minä olin ulkona; mutta\nkun etäältä näin hänet, käännyin ympäri. Hän riensi heti jälkeeni.\nAutuutta ja tuskaa oli tuossa ensimmäisessä varomattomassa katseessa,\njonka me niin pitkän kaipauksen ajan jälkeen saimme vaihtaa. Minä pyysin\nniin lämpimästi, että hän ei saattaisi minua, mutta hän teki sen\nkuitenkin. Mitä oli minun tehtävä? Hän pyysi minulta jälleen noita\nkohtauksia, jotka ennen niin runsaasti korvasivat meille kaikki\nikävyydet, mutta minun täytyi kieltäytyä. Hän pyysi minulta jälleen\nkirjeitä, noita sydämen tunnustuksia, jotka olivat käyneet meille niin\nkallisarvoisiksi, mutta tämäkin pyyntö minun täytyi hyljätä, surumielin\nmutta vakavasti. Hän toivoo siis vielä, miksi hän toivoo? Meidän\nsuhteemme ei _voi_ eikä _saa_ enää tulla samanlaiseksi kuin ennen. Minä\nen voi panna poloista mainettani alttiiksi, jos kaikki mahdollisesti\ntaas tulisi ilmi, ja Jumalankin edessä se olisi niin väärin. Miksi hän\nhoukuttelee minua? Lisää, lisää! on miehen alituinen pyyde. Hänenhän\npitäisi olla tyytyväinen tietäessään, että sydämen tunteet ovat\nmuuttumattoman samat.\"\n\n\"Tänään olin yhdessä M:n ja A:n kanssa H:n puutarhassa, sillä yksin ei\nminua enää päästetä kävelemään; pelätään, että voisimme kohdata\ntoisemme! Kohtalo satutti kuitenkin niin, että hän näki meidän menevän,\nja hän tuli pienen rupeaman kuluttua sinne parin muun herran kanssa. Hän\npuhui minulle ilmasta, kukista, mutta katseet puhuivat aivan muusta.\nTämä hetki ei tosin ollut rikas, mutta se oli sentään rakas. Mutta M. ei\nsuonut minulle edes näiden harvojen minuuttien äänetöntä iloa. Hän\nerehtyy aivan tämän asian hoitamistavasta. Hänellä näytti olevan\nsellainen into saada minut mukanaan pois (sillä hänen itsensä piti\npoimia kukkia), että hän kaksi kertaa mainitsi siitä. Mitä saatoin minä\ntehdä? Enhän tohdi uhmata! Suru ja harmi ja katkera närkästys\nkuohuttivat mieltäni. Lähdin A:n kanssa ja otin kumartaen jäähyväiset\nhäneltä. Hän ymmärsi kyllä, minkätähden me lähdimme niin pian.\nSenjälkeen olenkin itkenyt tänään koko päivän.\"\n\nPari viikkoa myöhemmin näkee Emilie Björkstén hänet uudestaan ja\nkirjoittaa siitä 8 p:nä lokakuuta:\n\n\"Menin eräänä päivänä ulos kaupungille tilatakseni itselleni kukkia\nVirginian ja Mauritzin häihin. Pian keksin hänet kintereilläni. Minä\nkiirehdin askeleitani, mutta hän tavoitti minut. 'Älä kiiruhda!' pyysi\nhän, mutta minä arvelin, että minun täytyi niin tehdä karttaakseni\nhäntä. Hän saattoi minua sentään, mikään ei auttanut. Me puhelimme minun\nnykyisestä elämästäni, siitä pakkotilasta, mihin suhteeni häneen oli\nsaattanut minut, ja sen semmoisesta. Hän oli tyytymätön siihen ja pyysi\nminua tekemään siitä lopun. Ah, sitä en tahdo. Olenhan saanut kodin,\nvaikkakaan se ei ole samanlainen kuin oma äidinkoti, kaukana siitä.\nMutta he luulevat täyttävänsä kaikki ehdot ja toimivat oman\nkatsantokantansa mukaisesti. Hyviä he ovat minulle ja tarkoittavat\nhyvää, ja monta ikävyyttä siedän sentähden mielelläni, sillä olenhan\ntäällä kuitenkin juuri hänen tähtensä. Mutta hänen näyttää olevan vaikea\ntottua siihen uuteen suhteeseen, jonka täytyy vallita välillämme.\nLakkaamatta pulpahtavat hänen huuliltaan esiin entiset sanat, entiset\ntoivomukset, ja _nyt_ minun on sanottava ei _kaikkeen_. Jälleen pyysi\nhän minua kirjoittamaan. 'Saadakseni nähdä sinut tulen häihin', sanoi\nhän, 'sitten matkustan Helsinkiin'.\"\n\nHäissä he näkivät jälleen toisensa, mutta vasta tanssiaisten loputtua he\nsaivat silmänräpäyksen olla kahden.\n\n\"Hän puhui taas tuosta kirjeestä, ja pyysi sitä minulta sielukkaalla\näänellään. 'Minä en uskalla. Olen luvannut välttää kaikkea', vastasin\nminä lujasti ja vakaasti. Hän sanoi, että olin turmellut koko hänen\nilonsa tältä illalta. -- Tuo kirje näkyy todellakin olevan niin hänen\nsydämellään. 'Mutta minkätähden minun siis oikeastaan pitäisi se\nkirjoittaa?' kysyin minä vihdoin. 'Minä tahdon tietää, miten sinun\nlaitasi nykyään oikein on.' Ja minä sanoin, että hän kuitenkin tiesi\nparhaan asian. Ei, ei, minä en uskalla kirjoittaa, enkä minä sitä\ntehnytkään.\"\n\n\"Seuraavana päivänä palasimme taas maalle\", jatkaa hän, \"ainoastaan M.\njäi vielä sinne ja vietti senkin päivän iloisissa kesteissä\nvastanaineiden luona. Siellä olisin minäkin kernaasti, kernaasti\ntahtonut olla, sillä hänkin oli ollut siellä, ja M. kertoi kotiin\npalattuaan aivan ihastuksissaan siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut\nja kuinka häntä [Runebergia] jälleen oli juhlittu. Kuinka oli juotu\nmaljoja ja laulettu hänen ihanaa Maamme-lauluaan ja lopuksi hurrattu ja\nkannettu häntä riemusaatossa. Ja kuinka hän sitten oli kiittänyt\nharvoin, mutta valituin sanoin, hän, joka niin epäkernaasti tahtoo puhua\njulkisesti. Vilkkaalla mielenkiinnolla kertoili M. kaikesta tästä. Mutta\nen käsitä, minkätähden minä aina mykistyn, kun häntä kiitetään,\nminkätähden se samalla kertaa tekee niin pahaa ja niin hyvää sydämelle.\nHän on niin juhlittu, niin ihailtu, niin mainehikas! Mutta hän rakastaa\nminua -- minua!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä kerran tapaa Emilie hänet yksin tuona syksynä. Se tapahtuu 11 p:nä\njoulukuuta 1848. Samana päivänä oli Runeberg julkaissut uuden teoksen,\njonka hän halusi lahjoittaa Emilielle. Teos oli Vänrikki Stoolin\ntarinat. Missä ja miten tämä tapahtui, sitä ei Emilie kerro, mutta että\nhänen ei ollut onnistunut salata iloaan, on ilmeistä, sillä terävät\nsoimaukset, \"epähienot\" sanat satavat jälleen hänen ylitseen. Hän ei\nenää peitä katkeruuttaan.\n\n\"Minä en _voi_ enää lakata häntä rakastamasta\", kirjoittaa hän, \"en\nainakaan niin kauan kuin hänen tunteensa vielä on yhtä lämmin ja syvä\nminua kohtaan. Mitä enemmän kärsii, sitä enemmän rakastaa, sanotaan, ja\nnuo sanat toteutuvat tässä suhteessa täydellisesti. Minä olin saanut\ntänään paljon, jonka olisi pitänyt tehdä minut onnelliseksi, joskin\nkaihoisan onnelliseksi. Hän antoi minulle viimeiset laulunsa, ja jälleen\nluin rakkautta hänen katseestaan, rakkautta hänen äänestään. -- Mutta\nsitten tuli se, joka sai minut sekä surulliseksi että harmistuneeksi\nsydänjuuriani myöten. Jospa olisin teräksestä tai kivestä, niin että\nmitkään hyökkäykset eivät minuun koskisi, mutta onnettomuudeksi on\nminulle annettu liian paljon tunnetta. -- Hänelle en henno kertoa\nkaikesta, mikä minua painaa. Hänelläkin on kyllä oma ristinsä\nkannettavanaan, ei kukaan ole osaton. Minulla ei ole halua mihinkään ja\nminä otan vastaan sekä surulliset että iloiset päivät ja säilytän ne\nkaikki muistissani.\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nSydäntäsärkevän eron jälkeen Porvoosta ja runoilijasta Emilie Björkstén\nmuutti keväällä 1849 pysyväisesti Savijärven tilalle Sipooseen. Hän sai\nnyt sen kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän sai siellä kuten\nkaikkialla hyviä ja uskollisia ystäviä paikkakunnan naapureista. Hän\nlukee heidän kanssaan ääneen, hän laulaa heidän kanssaan, hän käy\nahkerasti kirkossa. Ja kun entisaikojen katkera, kärsimätön kaipaus on\nasettunut, rupeaa hän viihtymään, osaten hänelle ominaisella tavalla\nmukautua olosuhteisiin, paremmin kuin olisi voinut odottaakaan, myös\ntässä henkisessä köyhyydessä. Vain jonkun harvan kerran näkee\npäiväkirjassa jonkun puoli-ivallisen huudahduksen, kun joku pitäjän\nkavaljeereista on saattanut häntä kotiin, selitellen hänelle elämän\ntarkoitusta, ja hän äkkiä muistaa iltakävelyt Porvoossa tähtikirkkaan\ntaivaan alla. Hän on siipirikko nyt, ja hänestä tuntuu, kuin ei hän enää\nkoskaan voisi kohota siihen ilmapiiriin, joka kerran oli hänen omansa.\nMutta hän uskoo, että kaikki tämä on sovittava hänen syntinsä, ja se\najatus auttaa häntä läpi yksitoikkoisten päivien, kuukausien, vuosien.\n\nPorvoossa hän käy nyttemmin tuskin milloinkaan. Jonkun kerran hän\nmatkustaa sen kautta monilla retkillään milloin minnekin. Pari kertaa\nhän tapaa sen, jota hänen täytyy pakoilla, mutta ainoastaan aivan\nohimennen. Ja niin jatkuu tuo hiljainen elämä maalla kuten ennenkin.\nVähitellen hän katsoo olevansa tervehtynyt, ja parin kolmen vuoden\npoissaolon jälkeen hän matkustaa tuohon vanhaan kaupunkiin pitempää\noleskelua varten ja näkee hänet jälleen.\n\nKuinka turha onkaan hänen kamppailunsa ollut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin Runebergin tiet olivat menneet kauas erilleen hänen tiestään\nnäinä eron vuosina. Hänen nimensä loisti nyt säteilevimmässä\nkirkkaudessaan yli Pohjolan. Hän oli tehnyt kuuluisan voittoretkensä\nRuotsiin, ja hänen ympärillään oli siellä kohissut se juhlariemu, joka\ntulee maailman suurimpien osaksi. Silmänkantamaton kansanjoukko oli\ntervehtinyt häntä Djurgården'issa, johon oli kokoontunut 10-20 tuhatta\nihmistä ainoastaan saadakseen nähdä häntä. Upsalan ylioppilaat olivat\nkunnioittaneet häntä laulujen maan kuninkaana. Matkalla pohjoiseen hän\noli joka satamassa, mihin höyrylaiva hetkeksikin pysähtyi, nähnyt häntä\nodottavan ihmispaljouden ja kuullut laulukuntien virittävän\nMaamme-laulun. Ja kotimaassa piirittivät vieraat läheltä ja kaukaa hänen\ntalonsa. Hänen elämänsä oli täyteläistä ja rikasta, ja hän nautti sen\nrikkaudesta. Emilie Björksténin kuva oli ehkä joutunut uusien\nvaikutelmien varjoon. Mutta unohtanut häntä hän ei ollut.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOltiin nyt 50-luvun alkupuolella. Tuo pieni yhteiskunta oli\nrauhoittunut. Se levottomuus, jota kaikki olivat tunteneet nähdessään\ntuon kiihkeän palon äkkiä syttyvän suurmiehen sydämessä, oli asettunut,\nvaarallinen polttoaine poistettu lähettyviltä. Ihmiset olivat unohtaneet\noman pelkonsa, ja kun tuota aikaa jolloinkin mainitaan, käsitellään koko\njuttua mitättömänä pikkuseikkana, joka enemmän on ollut mielikuvitusta\nkuin todellisuutta. Tuon pitkän katumusajan jälkeen voi Emilie Björkstén\nkernaasti tulla takaisin. Hänelle ollaan ystävällisiä, häntä pyydetään\nkutsuihin niinkuin ennenkin; ja kun Runeberg kerran kotonaan suutelee\nhäntä jäähyväisiksi, katselee hänen vaimonsa sitä hymyillen -- kaikkihan\noli vain sellaista joutavanpäiväistä. Senhän tiesi koko maailma.\n\nMitä tiesikään maailma? Tiesikö se niistä kuumista sanoista, jotka\nrunoilija jälleen vuosia uhitellen hänelle lausui? Tiesikö se niistä\n\"tulisuudelmista\", jotka hän painoi Emilien huulilleen sulkiessaan hänet\nsyliinsä, tuhansia kertoja hokien sanoja: \"Armaani! Armaani!\" Kuuliko se\nsitä värisevää hellyyttä hänen äänessään, kun Emilie matkusti pois\nrankkasateessa, ja tukahdettu huudahdus \"Lapsi raukkani!\" pääsi hänen\nhuuliltaan? Näkikö se hänen työntyvän jalan talviseen lumipyryyn\nnähdäkseen Emilien ajavan ohitse ja vielä kerran saadakseen sanoa\nhänelle jäähyväiset yksinäisellä maantiellä? Oliko se mukana silloin,\nkun hän antoi hänelle pienen piirroksen Runebergin tuvasta Kokkolassa ja\nsanoi hänelle: \"Täällä sinä saat asua sitten kun minä olen kuollut ja\nsydämeni on kylmennyt. Se on oleva leskiasuntosi?\" Kuuliko se Runebergin\nsynnintunnustusta: \"Minä en voi olla vähääkään harras Jumalan huoneessa,\nsilloin kun sinä olet siellä. Minä ajattelen vain sinua!\" Ei, maailma\nkaikkine viisauksineen ei tietänyt mitään kaikesta tästä, sillä\nnäyttihän kaikki ulospäin niin \"tavalliselta\".\n\nSen väkevän onnentunteen valtaamana, jollaista jokaisen suuren\nrunoilijan täytyy tuntea kuolemattomia mestariteoksia luodessaan, oli\nRuneberg ollut yhtä vähän riippuvainen hänen kuin kenenkään muunkaan\njokahetkisestä läsnäolosta. Mutta nyt kun Emilie taas risti hänen\ntiensä, heräsi hänen entinen hehkunsa eloon tulisempana kuin ennen, ja\nhän halusi jälleen aina pitää hänet vierellään. Hän liikkui yhä\nharvemmin ulkona seuroissa, mutta kotona hänen luonansa piti Emilien\nolla muiden mukana. Hän pyysi tätä tulemaan. Emilie ei tahtonut. Hän oli\nmustasukkainen hänen kuuluisuudelleen, niille kunnianosoituksille, joita\ntulvi hänelle joka taholta, ihmisille, jotka kiistelivät hänen\nseurastaan, sille ihailulle, jota naiset hänelle suitsuttivat. Hän sanoi\nsen runoilijalle. Mutta tämä nauroi ja sanoi: \"Sinä olet hassu!\" ja\npyysi ja pyysi -- ja niin hän sitten tuli.\n\nJonkinlainen häveliäisyys, joka kielsi häntä ottamasta vastaan\nvieraanvaraisuutta \"siltä naiselta, jota hän niin syvästi oli\nloukannut\", teki hänet alussa epäröiväksi. Mutta vähitellen hänen\nonnistui voittaa takaisin tämän entiset ystävälliset tunteet, ja hänestä\ntuli piankin molemmille mieluisa vieras. Tietäen varmaan omistavansa\npuolisonsa syvän kiintymyksen lähestyi Fredrika Runeberg ilman mitään\npikkumaista kaunaa Emilie Björksténiä, jonka lämmintä, sydämellistä\nolemusta hän piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen innostustaan\nkirjoihin ja runouteen. Siinä eristäytymistilassa, siinä \"henkisessä\nnälässä\", missä runoilijan kirjailijapuoliso melkein täydellisen\nkuuroutensa vuoksi eli keskellä tätä ajatusten kotia, tuotti hänelle\niloa saada tuolle aina asiasta innostuneelle Emilielle lukea\njulkaisemattomia novellejaan, halukas kun hän oli kuulemaan, mitä tämä\nniistä piti, ja kun he olivat erossa, kirjoitti Fredrika Runeberg\nhänelle pitkiä, harvinaisen tuttavallisia kirjeitä. Emilie Björkstén\nnimittää häntä \"enkeliksi, jonka hyvyyttä ja jalomielisyyttä minä en\nmilloinkaan ole unohtava\". Ja kun hän taas näkee hänen miehensä hehkuvan\ntunteen, sanoo hän itselleen: \"Enhän kuitenkaan riistä mitään häneltä\n[rva R:lta]. Hänellä on kaikki.\" Ja hän toteaa, että Runeberg on\n\"onnellinen kodissaan, onnellisempi kuin ennen\".\n\nKuitenkin vaivaa häntä tämän suhteen kaksinaisuus. Sillä Runeberg,\nsuhtautuen koko yli-ihmisen halveksinnalla profanum vulgus'iin, ei enää\nvähääkään välittänyt joukkojen tuomiosta. Päivän juorut eivät yltäneet\nhänen korkeuteensa, ja kunhan hän vain ei pannut Emilietä alttiiksi\npanettelulle ja tuskalle, oli hänelle täysin yhdentekevää, mitä mieltä\nihmiset olivat ja mitä he ajattelivat. Hän otti Emilien väkevien\nsiipiensä suojaan. Heidän \"ystävyytensä\" muuttui niin sanoaksemme\nviralliseksi, ja Runebergin kunnioitusta herättävä arvovalta esti\nkaikkia yrittämästä tutkistella, mitä mahdollisesti oli kätkettynä sen\npohjalle. Sen tiesivät ainoastaan Runeberg ja Emilie Björkstén.\nAinoastaan he molemmat tiesivät, että runoilijan tunnepurkaukset nyt,\nkun hän näki Emilietä niin harvoin, olivat hurjempia kuin milloinkaan,\nja että tämä, joka niin kauan oli saanut olla ilman hänen hellyyttään,\njälleen ilolla ja vavistuksella antoi myöten tunteelleen; \"sillä\",\nkirjoittaa hän, \"minusta tuntui, kuin olisin ollut luotu vain yhtä\ntarkoitusta varten -- nimittäin rakastamaan häntä\".\n\nHän puhuu usein \"tuskasta ja intohimosta\" runoilijan äänessä näinä\naikoina, jolloin he jälleen olivat yhdessä, ja hänenkin tunteensa\nloimusivat pilvenkorkuisina liekkeinä, joiden heittelehtivä levottomuus\nkarkoittaa kaikki muut ajatukset hänen sielustaan. Hän on rakastunut\nomaan rakkauteensa, hän hellii sitä, hän erittelee sitä ja nauttii\nniistä onnen ja kauhun tunteista, mitkä se hänessä herättää.\n\n\"Jumalani, miten olet antanut minulle paljon! Miten olet tehnyt minut\nrikkaaksi, minun Jumalani, mutta samalla niin rauhattomaksi. Mutta itse\nolen syypää siihen. Minun _täytyy_ saada joku rangaistus!\" huudahtaa hän\nkerrankin erottuaan runoilijasta.\n\nHän huomaa, että kaikki vaikutelmat hänen elämässään johtuvat\nRunebergista, ja loppumatonta kehää kiertäen palauttaa hän taas kaikki\ntähän keskipisteeseen. Hänen tunteensa ei anna hänelle hetkenkään\nrauhaa. Jokainen vaikutelma synnyttää ajatuksen, ja se ajatus on _hän_.\n\n\"Kun kuulen jostakin kuolemantapauksesta tai sairauskohtauksesta,\netenkin Porvoossa\", kirjoittaa hän kerran palattuaan maalle, \"niin\nvaltaa minut aina sanoin selittämätön tuska ja levottomuus hänestä,\nhänen terveydestään, hänen elämästään, tuosta kalliista elämästä, jota\ntahtoisin suojata ja säilyttää omani hinnalla. Kuinka kuumia ja palavia\nrukouksia olenkaan noina omituisen ahdistuksen hetkinä lähettänyt\nJumalalle. Olen rukoillut hänen elämänsä puolesta yhtä suurella\nhartaudella kuin muut rukoilevat sielunsa autuuden puolesta. Se on ehkä\nsynti, luulen niin, mutta en voi ajatella elämää, kun hän olisi poissa.\nOlen tutkistellut sisintäni ja kysynyt itseltäni, voisinko myös ilman\nhänen kiintymystään minuun rukoilla yhtä lämpimästi, ja vastaukseksi\ntuli: Voisin! Sillä sellainen egoisti en ole. Mutta nyt tulee taas\nristiriitaisuus, pelkään minä, kun tunnustan, että tietoisuus siitä,\nettä hän on olemassa, on välttämätön minun olemassaololleni.\nPuolustuksekseni tahdon kuitenkin esittää, että en milloinkaan ole\ntahtonut ajatella häntä _kylmänä_ minua kohtaan, vaan ainoastaan\n_ystävänä_ -- pahimmassa tapauksessa, ja silloin en ole epäröinyt\nrukoilla taivasta varjelemaan häntä. Oi, millaista olisikaan kuvitella,\nettä hän olisi aivan välinpitämätön ja kylmä minua kohtaan ja sentään\ntäysissä voimissa ja terveenä! En oikein tiedä, kuinka kävisi. Mutta\nsentään tahtoisin rukoilla hänen elämänsä puolesta, maan vuoksi, sen\nkodin vuoksi, jota vastaan olen niin paljon rikkonut -- mutta itse en\nenää haluaisi häntä nähdä! Tahtoisin hiljaa elellä edelleen surullista\nelämääni muistellen sitä, mikä on ollut ja mikä on tehnyt sen niin\näärettömän rikkaaksi. Huu! tulla vanhaksi ja harmaaksi ja tuntea päivä\npäivältä vuosien kylmyyden lisääntyvän ja sitten luonnollisestikin nähdä\nhänen rakkautensa viilentyvän! Olla pakotettu tyytymään pelkkään\nystävyyteen, sillä sääliä en tahtoisi kantaa! Raskas tulevaisuus on\nedessäni, jos ei Herra anna minulle rauhaa ja voimaa.\"\n\nKuinka kaikki hänen käsitteensä ovat muuttuneet perinpohjin tänä\nkuumehoureisena aikana! Nyt hän pelkää vuosia, kylmyyttä, talvea, joka\nseuraa tätä polttavankuumaa kesää. Mutta vielä ei ole syytä pelkoon.\n\n\"Kun minä toivottelin takaisin itselleni seitsemäntoista vuoden ikää,\nsanoi hän, että hän ei suinkaan tahtonut sitä, sillä silloin en olisi\nhänen, vaan niin monen muun. Varmaankin on paras niinkuin on.\" Ja hän\njatkaa: \"Hän saattoi minua kotiin. Vielä kerran kuljimme yhdessä noita\npolkuja, jotka olivat olleet meidän suruntäyteisen, intohimoisen\nrakkautemme todistajina! Hän puhui niistä kerroista, jolloin hän eniten\noli minua rakastanut. Ah, ne eivät olleet harvat, ne hetket! Ja kun minä\nnyt katson taapäin menneisiin aikoihin ja muistan ainoastaan nuo ihanat\nhetket, tuntuu minusta, että elämäni on ollut kultainen unelma.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKun Emilie Björkstén tuli Porvooseen marraskuussa 1852, oli Runeberg\nmuuttanut asumaan uuteen kotiinsa. Emilien kaipaus entiseen on niin\nvoimakas, että hän eräänä päivänä lähtee tuohon vanhaan huoneistoon,\njossa nyt asui muita. Päiväkirjassaan hän puhuu tästä \"voyage\nsentimental'ista\".\n\n\"He [Rbgt] olivat muuttaneet vanhasta kodistaan, joka oli minulle niin\nunohtumaton ja kallis, jossa joka nurkka oli niin täynnä muistoja.\nNäissä samoissa huoneissa asui nyt muita, tuttaviani, joita myös kävin\ntervehtimässä verestääkseni muistojani. Katselin niin oudostellen\nympärilleni, ja syvä, pohjaton huokaus hiipi esiin ahdistetusta\nrinnastani. Taaskin seisoin tässä salissa, joka nyt oli niin\ntoisenlainen; pieni punainen sohva, missä se nyt oli? Kuinka monta\nsielukasta hetkeä olinkaan elänyt hänen kanssaan sen pehmeässä sylissä.\nHänen entinen huoneensa oli niin surullisen erilainen, näki, että henki,\njoka elähdytti kaiken, oli poissa; nuo kirjat, kuolemattoman runoilijan\nteokset, eivät enää olleet hyllyillä, taulut eivät enää hymyilleet\nseiniltä -- tunsin kaipausta kaikkialla! Mutta tuossa pienessä\nsuloisessa kabinetissa valtasi minut sentään kipein kaihomieli. Sisään\nastuessani lensi katseeni heti seinälle, jossa Almquistin muotokuva\nkerran riippui, siinä oli nyt joku muu taulu, en tiedä mikä. Yhdellä\nkertaa tulvahtivat kaikki meidän rakkautemme muistot sieluni silmien\neteen, ja päästäkseni näkemästä muuttunutta ympäristöä peitin molemmin\nkäsin kasvoni; halusin siten säilyttää harhakuvitelman vielä hetkisen.\nNiin, minusta tuntui siinä tuokiossa, kuin pitäisi hänen astua sisään\ntuosta ovesta, joka niin usein oli avautunut hänelle. Mutta mitä\nkannattaa puhua ajoista, jotka ovat menneet! Mitä näissä huoneissa olen\nkärsinyt ja mitä nauttinut, sitä ei kukaan voi aavistaa, ja\nvälinpitämättömänä en voi milloinkaan, niin kauan kuin hengitän, kulkea\nniiden läpi.\"\n\nKuukautta myöhemmin on hän Runebergin kanssa Siréneillä ja se tunne,\njoka lähivuosina niin kokonaan oli kahlitseva hänen sisimmän\nolemuksensa, on väkevässä väreilyssä sinä iltana. Se on vähää ennen\njoulu-aattoa. Kolme, neljä tuon nuoren, kauniin rouvan ystävättäristä\noli päättänyt istua ylhäällä koko yön joululahjoja ompelemassa. Ja\nmuutamat herrat, niiden joukossa Runeberg ja tuo Porvoossa niin suuresti\nihailtu näyttelijä Stjernström, pitivät naisille seuraa. Emilie\nkirjoittaa siitä:\n\n\"Kuinka paljon nuoruudenrohkeutta ja onnea voikaan mahtua sydämeen.\"\n(Andersen.)\n\n\"Kello on 10 aamulla, ja olen juuri äsken tullut kotiin Siréneiltä,\nläpivalvotun yön jälkeen. Se oli niin ihana ja sielukas, niin iloinen ja\nhauska samalla, että en kertaakaan tuntenut olevani unelias. Tarvitseeko\nminun sanoa muuta kuin että _hän_ oli siellä. Stjernström ja A-n\nmyötävaikuttivat yön hupaisuuteen, etenkin edellinen, joka oli\nloistavimmalla tuulellaan. Me uudistimme tuttavuutemme, joka oli alkanut\nViipurissa. -- Sanon sen, mitä aina olen sanonut: Ainoastaan Porvoossa\nosataan oikein elää, sillä täällä vallitsee paljon vaivattomampi,\nvapaampi käytössävy, sielukkaampi seurustelutapa kuin muualla, ainakin\npikkukaupungeissa. Ja kuitenkin, mitä olisi kaikki tämä ilman\nrunoilijaa, joka kohottaa ja nostaa ja elävöittää kaiken. Hän oli ensi\nalussa vähän pahastunut minuun, joka olin luvannut enkä sentään ollut\ntullut hänen kotiinsa, sillä muuten ei hän anna minulle takaisin\nlaulujani, noita onnellisia pikku lauluja, jotka ovat hänen luonaan!\nMutta kuka olisi voinut olla nyreissään kauan! Kaikkialla piti olla iloa\nja elämää. Ja taas tuli tuollainen äänetön ja yksinäinen hetki, ja minä\njoin autuutta jälleen! Kuinka kauan mahtaneekaan jatkua näin?\"\n\n\"Kello oli 3 aamulla, kun herrat hyvästelivät ja lähtivät. Me naiset\njäimme kabinettiin joululahjojamme ompelemaan. Tuo pieni kabinetti,\nminun lempihuoneeni, näytti hauskemmalta kuin milloinkaan; salissa paloi\ntakkavalkea, kaikki huokui viihtyisyyttä. Paljon, sanomattoman paljon\ntulen kaipaamaan S:ejä, kun he jättävät Porvoon, sillä heidän luonaan\nolen kuitenkin useimmiten viettänyt sellaisia kultaisia hetkiä, jotka\nminua mitä suurimmassa määrin viehättävät.\"\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin, 2 p:nä helmikuuta 1853, huudahtaa hän:\n\"'Glücklich allein ist die Seele die liebt.' -- Tänä iltana kohtasimme\ntaas toisemme. Iankaikkinen Jumala, kuinka kauan tätä on jatkuva? Kuinka\nkauan olen näin vapiseva ja kärsivä, ja lopuksi kuitenkin aina myöntyvä\nhänen toivomukseensa, näihin kohtauksiin; ja kuinka voi hetki, joka on\nniin kukkuroillaan levottomuutta, tuottaa niin suurta onnea? En ymmärrä\nsitä. Enhän tohdi näyttäytyä sellaisena kuin olen, kun aina saan pelätä\nvakoilua, ja millaiseksi silloin kohtaloni muuttuisikaan? Luullaan\nkaiken olevan lopussa -- sen ovat nämä pitkät vuodet sentään\nvaikuttaneet; nyt ollaan huoletta. Hän nuhtelee minua 'turhan pelkoni'\nvuoksi, sillä hän ajattelee noina hetkinä minua, ja minä taaskin\nihmisten silmiä. Voi, ettei minulla ole enemmän voimaa kieltää!\"\n\nPäivät, jotka maalla olivat olleet niin loputtomat ja pitkät, lentävät\nnyt nopeasti ja vaihtelevina, Emilien tehdessä tiheitä käyntejä\nPorvooseen, jossa hänen tunteensa joka kerralla saa uutta ravintoa\njokapäiväisestä kosketuksesta Runebergiin, joka jälleen on vallannut\nkoko hänen olemuksensa. Näistä päivistä punoutuu kolmesataa\nkuusikymmentäviisi epätasaisesti loistavaa rengasta käsittävä ketju. Ja\nniin alkaa uusi vuosi 1854. Eräästä noista monista käynneistä Runebergin\nluona hän kirjoittaa 8 p:nä toukokuuta samana vuonna:\n\n\"Menin siis sinne toisen kerran saadakseni lukea rehtorin puheen. Ei\nkukaan nähnyt, kun tulin. Äänettömästi ja hiljaa menin salongin läpi ja\npysähdyin hetkiseksi makuuhuoneen ovelle. He söivät päivällistä, mutta\nminä istuuduin levottoman odotuksen vallassa kabinettiin ja selailin\nLidnerin teoksia, jotka olivat esillä siellä, tietämättä mitä luin.\nKuulin veitsien ja lusikoiden kalisevan; kuulin pikku pojan äänen ja\nvanhempienkin, kuinka he koroittivat ääntään puhuessaan kuuron äitinsä\nkanssa. Kuulin tämän äänen ja hänen [R:n] äänensä vain yhden ainoan\nkerran. Oli niin kummallista olla heitä niin lähellä, ja eräs ajatus,\njolle harvoin olen antanut jalansijaa itsessäni, nousi nuolennopeasti\nrintaani, mutta katosi yhtä nopeasti jälleen. Salonki ja makuuhuone\nolivat sen kabinetin toisella puolen, jossa istuin. Kuulin heidän\ntyöntävän tuolit irti pöydästä ja vedin syvään henkeäni. Hän tuli yksin,\nseisoi hetkisen salin kynnyksellä, näytti miettivältä ja veti hiljaisen\nhuokauksen. Silloin nousin ja menin muutamia askelia kabinetin ovelle\npäin, mutta sydämeni löi niin kiivaasti, että en voinut sanoa sanaakaan.\nPieni huudahdus pääsi häneltä, kun hän näki minut. En koskaan unohda\nmyöskään, kuinka iloisin kasvonilmein ja nopein askelin hän tuli\nluokseni. Ja samalla oli kuin olisi aurinko, valo ja taivaan ilo\nsäteillyt sieluuni. 'Sinä! Minä tiesin, että sinä tulisit', sanoi hän ja\nsulki minut syliinsä. Ja noina sekoittamattoman autuuden sekunteina\nkatosi minulta maa --. Pyysin häntä hakemaan hänet [rva R:n] ja puheen.\n'Ei vielä', tuumasi hän. Mutta nyt taas muistin itseni, ja hän meni ja\ntoi mukanaan puheen ja puolisonsa. Ja vaikkakin nyttemmin olen\nvakuutettu siitä, että en riistä _mitään_ häneltä [rva R:lta], niin\ntuntuu minusta kuitenkin, kuin tahtoisin ikäänkuin langeta tomuun hänen\njalkojensa edessä. -- Minä sanoin, että olin tullut takaisin, koska\nhänen miehensä vain sillä ehdolla oli luvannut minulle puheen, ja hän\nmyönsi, että tämä _siten_ oli tahtonut houkutella minua sinne vielä\nkerran. Hän [rva R.] nauroi sille, sillä hän oli niin tottunut siihen\nhyväntahtoisuuteen, jota runoilija aina oli osoittanut minulle, ja\nsitäpaitsi hän tietää niin ehdottoman varmasti, kuinka kallis hän on\ntälle nyt. Hän [rva R.] oli niin monta kertaa sanonut minulle, kuinka\nonnelliseksi hän tuntee itsensä nyt; se näkyykin hänestä. Niin, tiesin\nkyllä, että taivas oli säästänyt hänelle parhaan hänen elämänsä\nsyksyksi.\"\n\n\"He pyysivät molemmat minua jäämään ja lukemaan (puheen) siellä, mutta\nminä halusin pois. Sain sen siten mukaani sillä ehdolla, että itse\ntoisin sen takaisin.\"\n\nSamana vuonna lokakuussa kertoo hän eräästä toisesta käynnistä\nrunoilijan kodissa. Silloin hän ei luullut saavansa nähdä häntä.\n\n\"Minulle oli kerrottu, että hän oli metsästysretkellä, jonne hänet oli\nkutsuttu, ja minä surunvoittoisin tuntein häntä ajatellen lähdin ulos\nkävelemään L:n kanssa. Me kuljimme hänen kotinsa ohitse. Me puhuimme\nnoista hänen uusista virsistään, jotka ovat niin äärettömän kauniita ja\njoiden kanssa hän paraillaan niin uutterasti askartelee, ja minä lupasin\npyytää jäljennöksen eräästä. Me kävelimme kappaleen matkaa ja käännyimme\ntaas takaisin, sillä tuntui kylmältä, enkä minä ollut laisinkaan terve.\nKuka tulikaan meitä vastaan, jos ei juuri hän, jonka minä luulin olevan\nkaukana! Mutta minä en punastunut, en kalvennut, tunsin itseni vain\niloiseksi ja hämmästyneeksi. Hänen metsästysretkestään ei ollut tullut\nmitään tänään. Kiitos olkoon minun onnellisen tähteni! Hän pyysi minua\nniin hartaasti viettämään iltaa heillä sekä pyysi L:ää mukaan. Minä\nepäröin, mutta seurasin häntä. Minä näin, että hän niin mielellään\ntahtoi minua sinne. Minä elvyin taas hetkeksi. -- Oi, minä tiedän, että\nteen niin pahoin, mutta olen liian heikko tekemään toisin. Minusta\ntuntuu, että minulla nyttemmin on niin vähän maailmassa, että olen\ntullut niin köyhäksi, minä, joka ennen olin niin rikas, joten en henno\ntyöntää pois pienintäkään iloa, vähäisintäkään murusta.\"\n\n\"Istuin hänen kirjoituspöytänsä ääressä nuo ihanat virret edessäni,\nmutta en ehtinyt lukea niitä. Jäljensin vain yhden, jonka ylhäinen\nkauneus erikoisesti vaikutti minuun. Mutta rinnassani tuntuva vaiva,\njoka aina päivisin oli lievempi, yltyi pahimmilleen. En voinut kestää\nkauemmin edes hänen lähellään. Sanoin, että olin sairas, ja otin\njäähyväiset lähteäkseni.\"\n\nJoulun 1855 vietti Emilie Björkstén Porvoon piispan luona. Vähän\naikaisemmin oleskeli hän jonkun aikaa Kiialassa ja matkusti sieltä\nkaupunkiin nähdäkseen draamallisen esityksen Kuningas Fjalarista, josta\ntilaisuudesta myös Fredrika Runeberg puhuu kirjeissään. Emilie kertoo\npäiväkirjassaan vaikutelmistaan, jotka näyttävät herättäneen suurta\npaheksumista niiden joukossa, jotka olivat järjestäneet juhlan. Annamme\nhänen itsensä puhua:\n\n\"Oleskellessani siellä [Kiialassa] näin Rbgn ihanan teoksen Kuningas\nFjalarin esitettävän näytelmänä, s. o. pari laulua siitä. Mutta olisi\nollut parempi, jos en ollenkaan olisi nähnyt sitä. Arvostelu _saa_ ja\nsen _täytyykin_ tässä suhteessa olla ankara, sillä kyllä oli uskallettua\nja ylenmäärin rohkea yritys edes koettaa ilmentää Oihonnan kuvaa sekä\nmoniaita muita Fjalar-runoelman ihanteellisia hahmoja, sitä suuremmalla\nsyyllä, kun niihin liittyi toiminta ja lausunto, jotka minun mielestäni\nja usean muunkin -- epäonnistuivat. Ensimmäinen näkövaikutelma\nOihonnasta oli kuitenkin kaunis, kun hän keveässä puvussaan ja valkein\nmetsäruususeppelein koristettuna leijaili \"luolan viileydessä\" ja samoin\nGallin (Lorenzo Runeberg) ensimmäinen esiintyminen. Jos se olisi\nsupistunut edes pelkkiin kuvaelmiin, niin se olisi vielä mennyt mukiin,\nmutta kyllä kaikki illusioni sitten oli tipotiessään, vaikkakin\nnäyttelijät tietenkin panivat aivan kaikkein parastaan. He olivat\nodottaneet minun joutuvan ihastuksiini, he olivat paljon ajatelleet\nminua, sanoivat he sitten, mutta minä en tuntenut vähintäkään tuota\nomituista väristystä, jonka muuten saan kaikesta kauniista, ja siksi\ntiedän varmaan, että se ei ollut onnistunutta; minun tunteeni sanoi sen\nminulle. Jos minä yksin olisin ollut sitä mieltä, niin olisin vaiennut,\nmutta kun monet muutkin, ja sellaiset henkilöt, joilla on\narvostelukykyä, tunsivat niin ja saivat siitä aivan saman vaikutelman,\nen minuuttiakaan empinyt lausua ilmi ajatustani, kun minulta näytännön\njälkeen niin monelta taholta kysyttiin, mitä minä pidin. Ne, jotka\nolivat kaiken järjestäneet, näyttivät niin tyytyväisiltä\naikaansaannokseensa, joten minun vastaukseni sitten 'oli kuin kylmää\nvettä heidän niskaansa', sanoivat he. Ne olivat Sofi N., Anna R., Mimmi\nja lopuksi runoilijan puoliso. Minä en voinut pakottaa itseäni\nnäyttelemään iloisuutta, jota en tuntenut, ja sen he panivat pahakseen.\nRbg itse kysyi minulta heti, mitä minä pidin. 'Olisi ollut parempi, jos\nhe eivät olisi ollenkaan sitä esittäneet', oli minun vastaukseni. Mutta\nhän tuumi, että se meni niin hyvin kuin se saattoi mennä, ja että hän ei\nvoinut kieltää heitä, kun he olivat nähneet niin paljon vaivaa. Mutta\nsydämessään oli hän varmasti samaa mieltä kuin Alexandra Edelfelt, minä\nja moni muu, etenkin herrat, sen huomasin niin monesta seikasta ja\nsiitäkin, että hän kaiken tuon selkkauksen jälkeen sitten tuli minua\nkohtaan vieläkin sydämellisemmäksi kuin ennen.\"\n\n\"Me luimme ääneen Kuningas Fjalaria saman päivän aamupuolella Kiialassa.\nSitä luettiin yksinkertaisesti ja lämpimästi, sillä sen runoelman\nyksinkertainen ja ylevä kauneus ei siedä mitään korulausuntoa, ja\nsilloin, silloin jouduimme kaikki haltioihimme ja tunsimme tuon\nsalaperäisen väristyksen, joka on kaiken kauniin pettämättömin merkki.\nEhkä olisi ollut parempi, jos emme olisi lukeneet sitä ennen, niin sanoi\nFredrika Rbg, ja niin minäkin nyt ajattelen. Kuitenkin oli joku sanonut,\nettä tyytymättömyyteni syyt olivat olleet vähemmän kauniit, ja kertonut\nhänelle, että se oli johtunut jonkinlaisesta kateudesta kaunista Z:tä\nkohtaan, joka esitti Oihonnaa, koska minä muka pelkäsin, että Rbg niin\nihastuisi häneen, että unohtaisi minut, mielettömin päähänjuohtuma\nmaailmassa, mutta joka kuitenkin sekä harmitti että vaivasi minua. Hän\n[rva R.] oli siihen vastannut: 'Sitä en lainkaan usko, se on ainoastaan\njonkinlaista harrasta kunnioitusta Kuningas Fjalaria kohtaan', joskin\nhän joka tapauksessa piti sitä vähän lapsekkaana. -- Entä hän itse? Minä\nkerroin siitä sitten hänelle. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei hän\nkoskaan olisi voinut uskoa mitään sellaista ja että kyllähän minä hänet\ntunsin. Ja minä tunnenkin hänet niin hyvin, ettei mikään aika, ei\nmitkään vaiheet, ei kukaan, ei kukaan, kuinka kaunis hän olleekin,\nnyttemmin enää voi järkyttää hänen monivuotista kiintymystään minuun ja\nettä ei kukaan voi ottaa minun paikkaani hänen sydämessään. Kuitenkin on\nkaikki hyvä, mikä on tapahtunut, enkä kadu hetkeäkään sitä, mitä olen\nsanonut, vaikkakin O:n perheen kuvaus on tuntunut minulle raskaalta.\nRauha on joka tapauksessa nyt palautunut kaikkiin noihin kuohuviin\nmieliin, ja kaikki on hyvin taas -- sentään voisin täyttää kokonaisia\narkkeja tämän eriskummaisen ajan kuvauksilla. Mutta jääköön nyt sikseen.\nEi jaksa kuitenkaan kertoa kaikkea --\"\n\n\"Toisena joulupäivänä oli kaupungissa tanssiaiset, mutta minä en mennyt\nsinne, vaan sensijaan Rbg:lle, jonne olin luvannut hänelle tulla. Se oli\nkaunis ja hiljainen ilta, samantapainen kuin ne monet, joista ennen\nsiellä olin nauttinut, mutta tuskin ainoatakaan hetkeä saimme olla\nitseksemme. Häntä se kiusasi, mutta ei minua. Kun minä vihdoin klo puoli\n11 lähdin sieltä, saattoi hän minua portaille. -- Hän pyysi minua\njälleen kohtaamaan itseään seuraavana päivänä eräässä noista entisistä\npaikoista, mutta minä en voinut, en tahtonut luvata. Ja milloin nyt\nnäenkään hänet taas?\"\n\nPaitsi virsiä oli Runebergilla nyt tekeillä toinen osa Vänrikki Stoolin\ntarinoita. Emilie Björkstén oli yksi niistä, jotka useimmiten\nensimmäiseksi saivat kuulla hänen itsensä lukevan niitä. Sinä päivänä,\njolloin hän on kirjoittanut Porilaisten marssin, hän antaa Emilien\nhiljaa laulaa säveltä ja istuu itse hänen vieressään ja koettaa saada\nsanoja sopimaan marssin epätasaiseen poljentoon. Eräällä toisella\nkerralla on hänellä useampia uusia runoja hänelle näytettävänä. Emilie\npuhuu ihastuneesti tästä illasta tuossa pienessä kabinetissa salongin\nvieressä, 8 p:nä maaliskuuta 1857:\n\n\"Hän luki ylevän kauniin runoelmansa Veljekset sekä Hans Munterin ja\ntuon pienen suloisen Sotilaspojan, jota ei voi kuunnella heltymättä ja\njohon hän itse on tehnyt sävelen. Sydämeni tykytti ihailusta kuuluvasti,\nja minä ajattelin, kuinka ylpeä maamme sentään mahtaa olla saadessaan\nsanoa tuota suurta runolaulajaa omakseen. Sillä niin kuin hän laulaa, ei\nlaula kukaan muu, kenties koreasanaisemmin ja loisteliaammin, mutta ei\nkoskaan niin kaikessa yksinkertaisuudessaan suurenmoisesti ja ihanasti.\nHän pyysi minulta palkintoa 'siinä tapauksessa, että pitäisin hänen\nlauluistaan'. Ja minä annoin mitä ikänä hän vain halusi minulta.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSen väkevän tunnekuohunnan jälkeen, jonka tuota pitkää keskeytystä\nseuraavan yhdessäolon ensi ajat toivat mukanaan, oli Emilie Björksténin\nmielentila jonkun aikaa verrattain rauhainen. Hän oli taistellut omaa\nonneaan vastaan enemmän tai vähemmän voimakkaasti, niittäen voittoja ja\ntappioita. Hän voi ajatella Runebergia ilman sydämentykytystä. Hän sanoo\nsen. Hän tuntee sen. Ei vain silloin, kun hän on kaukana hänestä, vaan\nmyös hänen lähellään. Hän puhuu siitä hänelle. Runoilija tarttuu hänen\nkäteensä ja tunnustelee hänen valtimoaan. Se lyö hiljaa ja tasaisesti,\nja huoaten päästää hän käden irti. Hän ei _tahdo_, että Emilie tuntisi\nitsensä rauhalliseksi.\n\n\"Oi, te miehet\", huudahtaa Emilie, \"miksi nainen on niin toisenlainen\nkuin te!\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin (maaliskuussa 1859) hän kirjoittaa taas tästä\nlevollisuudesta:\n\n\"Minä istuin hänen lähellään. Me puhelimme rakkautemme ensimmäisestä\nkuumasta vuodesta. Hän painoi minut rintaansa vasten niinkuin silloin ja\nnimitti minua 'armaakseen'. Ja minä tunsin, että hän oli minulle hyvin\nrakas ja että ei kukaan muu maailmassa voi olla sen rakkaampi. Mutta se\noli levollinen tunne, niin kokonaan toisenlainen kuin tuo kuuma,\nleimuava intohimo muinoin. Minä tunsin nyt syvästi, että olin Herralle\nvelkaa lämpimimmän kiitoksen niistä ajoista, jotka olivat olleet, ja\nhänelle, joka istui vierelläni, minä selitin miten olin ennen tuntenut.\nMutta hän sanoi vieläkin kerran, että hän ei koskaan ollut oikein voinut\nuskoa minun vilpittömyyteeni ja tunnealttiuteeni, koska minä aina olin\nollut kylmintä, mitä hän oli nähnyt. Sellaisen tuomion hän langetti, ja\nJumala tietää parhaiten, kuinka minä olen taistellut ja kamppaillut.\"\n\nMutta hänen kylmyydestään huolimatta ei Runeberg lainkaan voi tulla\ntoimeen ilman häntä, kun jälleen on mahdollista heille olla yhdessäkin.\nLiikutettuna kertoo Emilie samoissa päiväkirjamuistiinpanoissa eräästä\nillasta, jolloin hän oli tervehtimässä runoilijan vaimoa. Runeberg oli\nkutsuttu vieraaksi erääseen suurempaan seuraan, johon hän oli luvannut\ntulla, mutta nyt ei hänellä ole vähintäkään halua lähteä kotoaan. Hän\nantaa heidän odottaa tuolla \"nuorten seurassa\". Lopuksi tulee itse\nisäntä häntä hakemaan. Mutta tämä ei saa häntä mukaansa. Päästyään irti\nhänestä palaa runoilija takaisin ja istuutuu molempien naisten pariin,\nja heillä on kolmisin oikein hauska ilta.\n\n\"Mutta tämänkin Porvoossa-oleskelun täytyi kerran loppua\", jatkaa hän,\n\"ja kun viimeisen kerran syleilin häntä [rva R:ia] ja sitten käännyin\nhänen [R:n] puoleensa, tunsin minä, että olin sentään sanomattomasti\nrakastanut tuota miestä, ja että hän aina eronhetkellä oli minulle\nrakkain. Niin nytkin. 'Ej så ljuvlig syntes du nånsin mig, vän, som då\ndu avsked för lång tid tog.' Ja sentään on meillä kummallakin toivoa\nsiitä, että tämä ero ei tule pitkäksi.\"\n\n\"Rakastanut\", sanoo hän menneessä ajassa. Nyt on hänellä jäljellä\nainoastaan hellyys, lämpö, levollisuus.\n\nHellästi rakastetun sisarensa Amanda Langenskiöldin kuoleman kautta oli\nEmilie Björkstén nyt myös ensimmäisen kerran saanut kokea, miltä\n\"todellinen suru\" tuntuu. Tämä odottamaton tuska oli opettanut hänelle,\nettä on olemassa muitakin tunteita kuin rakkaus, jotka tarttuvat kiinni\nihmisen elämään ja jotka ainakin joksikin aikaa uudelleen arvioivat\nkaikki arvot. Se kuuma pyörremyrsky, joka oli syöksynyt hänen lävitseen,\nasettuu nyt lepoon. Onko hän onnellinen? Hän ei tiedä sitä. Joka\ntapauksessa hän on tyytyväinen ja hänen omatuntonsa on keveämpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapahtuipa sitten -- tammikuussa 1861, jolloin Emilie Björkstén pitemmän\naikaa on oleskellut Helsingissä -- että eräs toinen mies, myös yksi ajan\nmainehikkaimmista, äkkiarvaamatta painaa kirjeen hänen käteensä ja\ntunnustaa hänelle rakkautensa. Hän hämmästyy ja pelästyy siitä\n\"kummallisesta kohtalosta\", joka vainoaa häntä. \"Mutta sinä yönä en\nnukkunut rahtustakaan. Oi, minä en ollut suinkaan onnellinen, sen tietää\nJumala!\" Toinen on tunkeileva ja hellittämätön, Emilie kiusaantunut ja\nkuitenkin vähän imarreltu. Sitten hän palaa takaisin pääkaupungista ja\nviipyy muutamia tunteja Porvoossa, ennenkuin jatkaa matkaansa Sipooseen.\nYksi ainoa kaipaus täyttää hänen sielunsa, nimittäin saada jälleen nähdä\nhänet, tuo rakas, joka juuri on noussut vuoteesta pitkän sairauden\njälkeen. Hän kiiruhtaa sinne.\n\n\"Eteisessä ei näkynyt ketään\", kirjoittaa hän. \"Se oli outoa entiseen\nverraten. Salongissa näkyi olevan useita uusia tauluja, ja muuan\npuseroon puettu mies, jolla oli punertava parta ja viikset, mutta\nkatseessa ja tukan kuosissa jotakin, joka elävästi palautti mieleen Van\nDyckin kuvan, käyskenteli siellä kukkien ja taulujen keskellä. Ahaa,\najattelin minä, siinä meillä on tuo suuri ruotsalainen maalari Larsson.\nJa hän se oli. Taiteilijan tuntee aina. Hän ei sekaannu ihmisjoukkoon.\nKuninkaita ja ruhtinaita imarrellaan sillä, että majesteetillisuus aina\nlepää heidän otsallaan osoittaen Herran voideltua. Mutta tämä on niin\nusein osoittautunut tyhjäksi puheenparreksi, siitä johtuvaksi, että\nihmisten mielestä niin tulee olla. Taiteilijalla sensijaan on aina\nsilmässään kipuna, joka ilmaisee, minkä hengen lapsi hän on. Niin\nLarssonillakin.\"\n\nInnossaan saada tavata sen, jota hän on kaivannut, unohtaa hän\nsovinnaisuuden, joka olisi vaatinut häntä ensin kysymään tuolta\nvieraalta mieheltä talon emäntää. Hän sanoo ainoastaan: \"Onko Runeberg\nkotona?\" Vieras pyytää häntä koputtamaan hänen huoneensa oveen, ja\nEmilie hymyilee, sillä tätä ei hänen milloinkaan ennen ollut tarvinnut\ntehdä, mutta noudattaa kuitenkin hänen kehoitustaan.\n\n\"Emilie! huudahti hän pettämätön ilo äänessään. Hän sulki minut lujasti\nsyliinsä ja peitti minut suuteloilla, joihin innokkaasti vastasin.\nHyväilin hänen kallista päätään, hänen poskiaan. Tämä tapaaminen oli\nsydämellinen ja rakas meille molemmille, ja minusta tuntui siltä, kuin\nolisin saanut takaisin jonkun ikävöidyn ystävän. Mutta kuinka hän oli\nkäynyt huonon näköiseksi, kuin itsensä varjo hän oli!\"\n\nVain yksi ainoa tunti, ja Emilie oli onnellinen -- mutta rauhallinen ei\nhän ollut enää.\n\nHän matkustaa Viipuriin ja on poissa jonkun aikaa, mutta näkee\nrunoilijan taas heti palattuaan. Hän on vielä tuon toisen monien\nkirjeiden ja hellien purkausten vaikutuksen alaisena ja hän kertoo\nkaikesta tästä Runebergille. Tämä kysyy \"kiihkeästi\", miten hänen\nlaitansa on, ja tahtoo kuulla kaikki yksityiskohdat. \"Mutta hän saattoi\njoka tapauksessa olla turvallinen\", lisää hän, \"sillä se, joka kerran on\nrakastanut häntä ja voittanut sellaisen sydämen kuin hänellä on, ei\nniinkään helposti enää anna pois omaansa.\"\n\nSitten hän kuvailee paria vieraskäyntiä Runebergeilla tältä ajalta:\n\n\"Vanhassa P:ssa viivyin pari viikkoa ja asuin kuten melkein aina piispan\nluona; mutta melkein joka päivä olin ainakin pienen hetken Rbg:lla. Olin\nluvannut sen heille, ja tätä lupausta ei tosiaan ollut vaikea pitää, kun\nsydän veti vain sinne. Olin äskettäin saanut pienen maisemaharjoitelman\nSofi N:ltä. Larsson, joka näki sen, tuumaili, että saattoihan se olla\nlaatuunkäypä, hän halusi vain tehdä muutamia pieniä korjauksia siihen.\nMinä kiitin häntä ja sanoin, että jo yksikin hänen kätensä suorittama\nsiveltimen veto olisi liian paljon minulle, mutta että en kernaasti\nvoisi suostua mihinkään korjaukseen, koska en ollut varma siitä, etteikö\nmaalaajatar pahastuisi y. m. Rbg huomautti silloin siihen, että hänen\npitäisi päinvastoin tuntea itsensä imarrelluksi siitä, että L. halusi\nmuuttaa jotakin hänen maalaamassaan taulussa, ja minä vastasin siihen,\nettä ainoastaan hänen suostumuksellaan tahdoin ottaa vastaan L:n\nimartelevan tarjouksen. Sofi oli tietenkin, kuten saattoi otaksuakin,\nerittäin mielissään, sillä hän ihailee L:ia ja hänen taulujaan, ja\nseuraavana aamuna, jolloin L. oli luvannut maalata, menimme me Rbg:lle,\njossa hänellä oli atelieerinsa.\"\n\n\"Oli sunnuntai-aamupäivä. Minun mielestäni olisi sen voinut käyttää\ntoisellakin tavalla, mutta Sofi, jolla oli harras kunnioitus maalausta\nja kaikkea suurta kohtaan elämässä, tuumasi, että siinä olisi\njumalanpalvelusta kylliksi nähdä L:n maalaavan ja lisäksi vielä tuon\nsuuren runoilijan kodissa! Ja suuremmankin synnin saattoi ihminen tehdä\nkuin tämän. Pieni maalikankaan palanen oli jo pingoitettu, mutta Sofin\ntaulusta en kuullut mainittavan. Minä kysyin. Hän ei vastannut\nkuitenkaan siihen juuri mitään, veti vain esiin minulle viereensä\nnojatuolin ja pyysi minua istumaan, muut saivat seisoa ja katsella. Oli\nkaunis aamupäivä. Sisällä oli aurinkoista ja valoista. Rbg antoi minulle\nnimimerkinnällä varustettuna viimeiset \"tarinansa\", joita hän ei vielä\nollut antanut kenellekään muulle kuin sotavanhukselle, majuri A-offille.\nKaikki hymyili minulle, ja tottuneella kädellä kastoi L. siveltimensä\ntuleen ja kultaan loihtiakseen mitä rohkeimpia liekkejä kankaalle. Minä\nluulin ensin, että siitä tulisi palanen Vesuviusta tai jotakin muuta\ntulista, mutta siitä tulikin hehkuva auringonlasku, myrskyisiä pilviä,\nhyrskyäviä aaltoja, joiden harjoille ilta-aurinko valoi ikäänkuin\nkarkeloivia kultahelmiä. Se oli hänen ensimmäinen ja tavallisin\ntaidemuotonsa. Hän maalasi ainoastaan kaksi ja puoli tuntia, mutta sitä\noli mielenkiintoista katsella. Kun taulu oli valmis, piti hänen panna\nsiihen nimensä: M. L. 'Ei, koko nimi esiin', pyysin minä. Hän teki niin\nja kääntyi sitten minun puoleeni kysyen etunimeäni. Toiset olivat heti\narvanneet, mikä tarkoitus tällä taululla oli, mutta minä en osannut\najatella mitään sinnepäinkään, sillä en tietänyt millään ansainneeni\nsellaista suosionosoitusta tuolta vieraalta mestarilta, etenkään niin\nlyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänen kysymyksensä kuullessani tartuin hänen\nkäsivarteensa ja huudahdin: 'Herra Larsson!' -- 'Ei, ei', jatkoi hän\nhymyillen hämmästykselleni, 'minä kysyin teidän ristimänimeänne'. Sofi\nmainitsi sen, ja hän kirjoitti taulun reunaan: E. B:lle M. Larsson.\nMinulla ei ollut sanoja ihmetykselleni ja kiitollisuudelleni. Niin\nhemmoiteltu kuin olinkin huomattujen henkilöiden suosionosoituksilla,\noli tämä niin odottamatonta. Mutta minä tiedän ja uskon, että se lämmin\nharrastus, jota Runeberg osoitti minua kohtaan ja jonka hän arvatenkin\nhuomasi, oli tarttunut häneen ja että hän tahtoi tehdä jonkinlaista\nkunniaa sille, johon tuo suuri runoilija oli kiinnittänyt niin paljon\nhuomiota, sillä en minä niin itserakas ole, että laskisin sen omaksi\nansiokseni. 'Minkätähden minä saan tämän taulun?' kysyin minä vihdoin,\nojentaen käteni mestarille sydämelliseksi kiitokseksi. 'Minä tahdoin,\nettä te muistaisitte myös muita kuin Runebergia', sanoi hän vakavasti.\"\n\nMitä teki nyt taulun onnellinen omistajatar? Hän jätti kaikki omaan\narvoonsa, maalarin ja muut vieraat, juoksi Runebergin luo, joka oli\nsalongissa, kietoi hänet käsivarsillaan ja sanoi:\n\n'En olisi koskaan voinut uskoa sitä!' Ja runoilija nauroi ja huudahti:\n'Kas siinä minä nyt sain syleilyn, joka olisi pitänyt tulla toiselle!'\n\nTämä oli Emilien niin sanottua rauhallisuutta; ja jos jokin sinä päivänä\nsai \"tartunnan\" -- mutta ei rauhan-tartunnan -- niin se oli kai juuri se\nmies, jota hän kaikin tavoin halusi jäähdyttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarcus Larssonista hän kirjoittaa seuraavat mietelmät:\n\n\"Jos L. ei olisi se suuri maalari, mikä hän on, niin ei mikään hänessä\nansaitsisi suurtakaan huomiota, ellei kenties hänen vähemmin siistitty\nkäyttäytymisensä, ja sääli on sentään sellaista kykyä ja niin\nerinomaista päätä. Mutta toivotaan, että jokapäiväinen seurustelu\nrunoilijan sivistyneessä kodissa myös on vaikuttava hyvää L:n\njokapäiväisiin tapoihin, sillä hienostuksen _täytyy_ lopulta tarttua,\nellei ihmisluonto ole aivan kova ja vastaanottamaton, ja sitä ei\nkuitenkaan ole syytä uskoa L:sta.\"\n\nHuolimatta tämän sangen vähän hienostuneesta käytöksestä oli Emiliellä\nvieläkin kerran hyvin hauskaa hänen seurassaan Runebergeilla. Emilien\nkirjassa \"Några minnen\" on kertomus tästä illasta, mutta kun tämä kirja\nluultavastikin on sangen vähän luettu, saattaa olla syytä katsoa, mitä\nhän päiväkirjassaan 30 p:nä maaliskuuta kertoo tästä improvisoidusta\ntilaisuudesta.\n\n\"Viimeisenä oleskelupäivänäni Porvoossa pidettiin siellä konsertti.\nMeissner, Lindberg ja Jacobsson tulivat Helsingistä antaakseen kuulla\nitseään, ja Filip v. Schantz seurasi mukana. Se oli kaunis konsertti, ja\nsen päätyttyä oli Larsson pyytänyt taiteilijoita Rbg:lle, jotta tämäkin,\njoka sairautensa vuoksi oli estetty olemasta läsnä konsertissa, saisi\nkuulla heitä. Larsson mainitsi siitä minulle ja kysyi, enkö tulisi sinne\nmukaan, mutta Rbg:t olivat jo pyytäneet minua ennen. 'Tänne ei tule\nketään muuta', sanoi Fredrika ja tuumasi, että hän ja minä istuisimme\nhänen huoneessaan, jossa minä kuulisin soiton kuitenkin. Minä kiitin ja\nsuostuin. Mutta se ei suinkaan ollut isännän eikä Larssonin mieleen,\nvaan minun piti tulla sisälle. Minä en tahtonut, koska Fredrika oli sitä\nvastaan, mutta L. avasi molemmat ovenpuoliskot, tarttui minun\nvastahakoiseen käteeni ja tahtoi välttämättä viedä minut sisään\nesittääkseen minut Meissnerille. Hän oli kovin innokas: 'Te ette saa\ntaulua, jos kauemmin kieltäydytte', sanoi hän. Minä kysyin nauraen,\noliko hänen tapansa ensin antaa ja sitten ottaa takaisin, mutta\nsuoriuduin hänestä siten, että lupasin tulla sisälle vähän myöhemmin\nrouva Rbg:n kanssa. Viimein illan kuluessa, kun ilo ja innostus siellä\nsisällä olivat ylimmillään, ei mikään auttanut, meidän täytyi tulla\nsisälle, ja mielelläni meninkin, sillä musiikki houkutteli niin\nihmeellisesti.\"\n\n\"Se oli ihana yö, tuo yö runoilijan kodissa, ja melkein kaikki miehet,\njotka olivat siellä, olivat _taiteilijoita_, kuten Rbg sanoi. Siellähän\noli, paitsi Pohjolan suurinta runoilijaa, myöskin Pohjolan suurin\nmaalari, sitäpaitsi kolme musiikkitaiteilijaa, Filip v. Schantz, eräs\nrunoilija ja pari muuta hyväpäistä ja lämminsydämistä nuorta miestä.\nYhdeksän oli heitä kaikkiaan, mutta ainoastaan me kaksi naista. L.\nmaalasi taulun soiton säestyksellä ja lampun valossa. M. seisoi siinä\nkello kädessä. Oli kummallista silloin katsella L:ia. Katse loisti kuin\ninnoitettuna, kasvot olivat aivan kalpeat, ja tarmokkaasti lensi hänen\nrohkea siveltimensä musiikin tahdissa kankaalla. Hän vaikutti velholta\nja suurelta hän näytti noina innoituksen hetkinä. Tuskin oli tunti\nkulunut -- ja taulu oli valmis. Siinä oli sama aihe kuin minunkin\ntaulussani. Mutta kuka oli sen omistava? Runoilijakin innostui niin,\nettä hän vetäytyi syrjemmälle ja kirjoitti runonpätkän, myös sävelten\nsoidessa, ja se oli paljon häneltä, joka ei viimeisen sairauden jälkeen\nollut lainkaan pitänyt kynää kädessään. Siinä oli ainoastaan neljä\nsäettä, jotka alkoivat näin: \"Konstnärer äro vi alla.\" Minä luin ne\nääneen; ei niissä itsessään ollut mitään erikoista, mutta kun ne olivat\nsyntyneet sellaisena yönä ja yleisen innostuksen vallitessa, merkitsi se\npaljon sentään. Huudettiin Schantzia säveltämään siihen musiikkia, mutta\nsiihen hän ei ollut taipuvainen, vaan lupasi tehdä sen myöhemmin ja\nantaa yhden kappaleen sitä muistoksi itsekullekin meistä; tuleeko se ja\nmilloin, en tiedä.\"\n\n\"Varmastikaan ei kukaan unohda tätä yötä. Ja kuinka sydämellisiä nuo\nihmiset olivatkaan minulle! -- Kello kolmeen asti aamulla viivyimme\nkaikki tässä taikapiirissä, jolloin oli syytä otaksua, että isäntä oli\njo väsynyt, vaikkakaan ei siltä näyttänyt ja vaikkakin hän\nitsepintaisesti halusi, että kaikki jäisivät. Me erosimme, kohdataksemme\ntaas missä? milloin? ja miten?\"\n\nSamana vuonna 1861 syksyllä istuu Emilie Björkstén maalla\nyksinäisyydessään ja lukee vanhoja kirjeitä, joita hän itse on\nkirjoittanut eräälle nuoruudenystävälle, jonka nimen hän kätkee --\nsamoin kuin hän tekee useimpien nimien suhteen päiväkirjassa --\nsalaperäisten kirjaimien varjoon. Tämän lukemisen aiheuttamassa\nmielentilassa hän kirjoittaa muistiin muutamia nopeita mietelmiä\nitsestään ja tunteistaan, jotka ovat huomionarvoisia.\n\n\"Siitä on monta vuotta, kun ne kirjoitettiin\", sanoo hän kirjeistä. \"Ja\nminä olin niin nuori silloin vielä, 17:n ja 21:n välillä. Ja vaikka ne\nkaikki todistavat mitä hurjimmista nuoruudenhaaveista, voi kuitenkin\njossakin määrin olla mielenkiintoista palata muistoissa taapäin noihin\nhuimiin aikoihin ja panna merkille, miten silloin ajatteli. Mutta\ntanssiaisten huvituksissa ja keimailuissa, rakkauden harhakuvitelmissa\nja vakavassa rakkaudessa, kaikessa tuossa nuoruuden huumassa, josta\nharva on nauttinut niinkuin minä, olen kuitenkin aina johdonmukaisesti\nseurannut yhtä ajatusta, ja se on _vapauden_ ajatus. Rakkautta minä\ntahdoin, sillä ilman sitä en voinut elää. Ja hyvin mielelläni tein\nvalloituksia, mitä vaikeampia, sitä parempi. Mutta koskaan en tahtonut\nsitoa itseäni vakavasti; _vapautta_ pyysi aina tämä levoton sielu. Oi,\nkyllä oli hauskaa siihen aikaan! -- Mitä toivoin, sen sainkin, n. b.\ntältä elämän leikiltä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi vaihtaa kaikkeen\ntähän tyhjään, ohimenevään riemuun sitä levotonta, tuskaista, mutta\nsentään niin rikasta autuutta, jonka myöhemmät vuodet ovat minulle\nantaneet.\"\n\nÄkkiä hän näkee sielunsa edessä sen hädän ja katumuksen, jonka tämä\n\"tuskainen autuus\" aina on tuonut mukanaan, ja taas, kuten tuhansia\nkertoja ennenkin, hän heittäytyy polvilleen ja rukoilee kuumia\nrukouksia, että Jumala vihdoinkin lahjoittaisi hänelle rauhan.\n\n\"Minä rukoilin vain lämmintä ystävyyttä, kaikkea muuta hyvää elämässä,\nkunhan ei vain rakkautta enää, ei ainakaan sydämiltä, joille on rikos\ntuntea sitä. Mutta rukoilin myös, ettei minun milloinkaan itseni\ntarvitsisi tuntea sitä, ei ketään kohtaan maailmassa enää, vaan että\nsaisin säilyttää viimeisen muistoni puhtaana ja pyhitettynä, sillä\nsitähän ei enää kukaan tuomitse.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nAika kulkee levotonta, oikullista kulkuaan ainaisessa taistelussa niitä\nkiusauksia vastaan, joita Emilie Björkstén tuntee täytyvänsä ja\ntahtovansa vastustaa. Hän puhuu \"lumesta hiuksissaan\", mutta lunta se ei\nmitenkään voi olla, pikemminkin sydänkesän odottamatonta hallaa, joka\nlevittää enemmän kimmellystä ja loistoa, mutta ei mitään kylmyyttä,\nsillä lämpö on jäljellä hänen sydämessään; sellainen lämpö, joka vielä\npolttaa siivet monelta niistä, jotka tulevat hänen lähelleen.\n\nHänen elämänsä menee tavallista menoaan. Hän matkustaa paljon, oleskelee\npitkiä aikoja Helsingissä. Hän ottaa vilkkaasti osaa pääkaupungin\nsoitannolliseen elämään, kuuntelee kaikkia oopperoita, joita hän\nperusteellisesti kuvailee, käy kaikissa konserteissa. Hän on mukana\nkaikissa musikaalisissa illanvietoissa, joissa Fredrik Pacius\npalvelevana kavaljeerina osoittaa innokasta huomiota tuolle \"die liebe\nkleine Sirene, die alles an sich zieht\", joka hänen mielestään on \"rein\nwie das Licht, sanft wie die Blume und unschuldig wie ein Kind\", kuten\nhän lausuu eräässä kirjeessä. Lakkaamatta kerää Emilie Björkstén\nympärilleen uusia ystäviä, lakkaamatta näyttelevät tunteet, hänen omansa\nja muiden, suurta osaa hänen elämässään. Hän alkaa itsekin pohtia sitä\nvaltaa; mikä hänellä vielä on yksinpä niihinkin, joille hän ei ole\nlahjoittanut palastakaan sydämestään. Kuitenkaan ei tämä häntä\nsuurestikaan huolestuta.\n\nMutta kun hän jälleen on Porvoossa ja näkee intohimon vuosi vuodelta\nkuvastuvan yhä vaativampana, yhä pakottavampana niiltä kasvoilta, jotka\novat hänelle rakkaimmat kaikista, tulee hän epätoivoiseksi. Hän on\nonnistunut voittamaan takaisin ei vain rouva Runebergin\nhyväntahtoisuuden, vaan myös hänen lämpimän ja hartaan ystävyytensä. Ja\ntämä ystävyys, jota hän pitää melkein yhtä suuressa arvossa kuin\nrunoilijan rakkautta, painaa kuin kivi hänen omaatuntoaan. Hänen\nuskonnolliset taistelunsa käyvät yhä vaikeammiksi, ja hänestä tuntuu,\nettä hänen syntitaakkansa kasvaa vuosi vuodelta. Hän tahtoo kaikin\nvoimin päästä siitä ja samalla hän tietää, että hän on heikko ja toinen\nvoimakkaampi kuin milloinkaan. Minkätähden ei hän tahdo auttaa häntä?\nOnko hänen pitkä kamppailunsa saadakseen rauhan ollut turha? Hän\njohdattaa mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin hän on kieltäytynyt\nkohtauksista hänen kanssaan, sanonut ei hänen kirjeisiinsä, ei hänen\n\"odottaviin suuteloihinsa\", ei kaikkeen siihen, mikä hänelle merkitsi\nmaallista autuutta, vain päästäkseen irti siitä synnin ja kadotuksen\nverkosta, joka polttaa häntä kuin tuli. Runeberg on ainoa, joka voi\nantaa hänelle takaisin hänen sielunsa autuuden, minkätähden hän ei tee\nsitä? Ja Emilie vapisee tuon väkevän liekin edessä, jonka yli hänellä ei\nenää ole mitään valtaa ja joka on käynyt vaaralliseksi ja peloittavaksi.\n\nHän kysyy runoilijalta kerran, kun hän taas kärsimättömästi on\nriistäytynyt irti tämän sylistä:\n\n\"Milloin lakkaat rakastamasta minua tuolla tavoin?\" -- \"Kun tulet\nneljänkymmenen vuotiaaksi\", vastaa hän. Ja Emilie huudahtaa: \"Jumalan\nkiitos, silloin se aika on lähellä!\" Mutta Runeberg vain hymyilee ja\nsanoo, että Emiliellä on \"tarpeeksi kukoistusta jäljellä\", sanoo\nrakastavansa häntä enemmän kuin ennen, sanoo että hän on kylmä, että hän\nei ole koskaan rakastanut häntä. \"Enkö _minä_ ole rakastanut!\" huudahtaa\nEmilie kauhistuneena. Ja hän ajattelee, kuinka hän on heittänyt\nrauhansa, levollisuutensa, ajallisen ja iankaikkisen hyvän hänen\njalkoihinsa.\n\nPäiväkirjan kellastuneiden lehtien väliin on pistetty kirje, ohut kuin\nsilkkipaperi ja hänen käsialallaan kirjoitettu. Vuosiluku 1863 on\nlyijykynällä merkitty arkin kulmaan. Hän on jälleen tavannut runoilijan\neräällä tuollaisella lyhyellä käynnillään Porvoossa ja erään sellaisen\nhetken vaikutelman johdosta hän useita viikkoja myöhemmin istuutuu\nkirjoittamaan hänelle kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä\nlevottomuudesta, kaikesta siitä pelosta, mikä täyttää hänen sydämensä.\nJa hän rukoilemalla rukoilee runoilijaa, että tämä saisi loppua, että\nhän ei enää kauemmin viettelisi häntä syntiin. Tuo syvästi järkyttävä\nkirje kuuluu, muutamia poisjättöjä lukuunottamatta, seuraavasti:\n\n\"Varmaankin hämmästyt suuresti siitä, että vielä kerran täten saat\nkirjeen minulta, mutta minun täytyy sanoa Sinulle jotakin, pyytää\nSinulta jotakin ja ottaa Sinulta lupaus, jonka toivon Sinun pitävän.\nSitten yhdessäolomme viime syksynä ei minulla ole ollut mitään rauhaa\nsielussani, ja Sinä se olet, joka riistit sen. Sinä, Sinä, aina Sinä!\nOli jo niin rauhallista ja tyyntä muutamat vuodet, ja minä saatoin\najatella Sinua kylläkin mitä lämpimimmällä kiintymyksellä, mutta\nintohimo oli asettunut lepoon ja tuli oli sammunut, jonka vuoksi kiitin\nJumalaa ja luulin voivani pienemmällä synnintunnolla saada olla Sinun\nkodissasi ja hänen [rva R:n] rinnallaan, jota samalla rakastan ja\nihailen, vaikkakin minun oikea paikkani oikeastaan olisi hänen\njalkojensa juuressa. Mutta _tuo_ ilta! Voi, et tehnyt Sinä oikein, kun\nuudestaan järkytit minun niin vaikealla taistelulla saavuttamani rauhan\nja jälleen sytytit tulen sieluuni ja kaikkiin valtimoihini. --\nOmatuntoni on kuolemansairas, ja minä tunnen kuinka rikollinen olen!\"\n\n\"Sinä lähetit minulle leikillisen tervehdyksen F:n kirjeessä, että Sinä\net päivällä etkä yöllä saa rauhaa, kun niin ajattelet minua, mutta minä\nvoin, mitä minuun tulee, lausua nuo sanat syvällä vakavuudella, sillä\nyötä ja päivää ajattelen minä Sinua, omaa syntiäni ja Jumalan hyvyyttä,\nkun hän niin kauan voi suvaita ja antaa anteeksi, mutta nyt en enää\ntahdo kauemmin kiusata Jumalaa! -- Etkö Sinäkin lopulta halveksi minua,\nSinä? Sillä on hetkiä, jolloin inhoan itseäni. Sinä et aavista, kuinka\ntäynnä ahdistusta minä olen, sillä minä olen tottunut teeskentelemään,\nminä. Ja Sinä! Mitä ajattelet Sinä rauhallisempina hetkinä minusta, joka\ntäten rikon Jumalaa ja ihmisiä vastaan?\"\n\n\"Minä en milloinkaan saa anteeksi Herralta, jos näin jatkuu. Etkö tahdo\nauttaa minua oikealle tielle, rakkaani? Olla houkuttelematta minua enää\nkiusaukseen? Vaiti sydämessäni saan rakastaa Sinua, sitä tunnetta ei\nenää voida hävittää, se on kasvanut kiinni sinne; ja Sinäkin saat pitää\nminua rakkaana, jos tahdot ja voit. Mutta kaikista sen ulkonaisista\nmerkeistä täytyy meidän ainaiseksi luopua, jos me molemmat tahdomme\ntulla autuaiksi kerran, sen tiedän niin varmaan.\"\n\n\"Sinä et saa enää noin _varkain_ sulkea minua syliisi, et panna huuliasi\nminun huulilleni etkä lietsoa sisäistä tultani palavaan liekkiin,\nniinkuin viimeksi. Sinä et uskonut minua, mutta minä tunsin, miltä\nsisälläni näytti, ja minä -- vapisin. Jos maailmalla olisi\naavistustakaan tästä, olisin auttamattomasti mennyttä kalua, sensijaan\nettä nyt saan osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä joka taholta. Mutta\nsitä, että me rakastamme toisiamme puhtaasti ja hiljaa, sitä ei kukaan\nenää tuomitse. Päinvastoin sanoi joku, että meille molemmille tuottaa\nkunniaa se, että se on kestänyt niin kauan! Mitä luulet minun mielessäni\najatelleen?\"\n\n\"Monta vuotta on korkein iloni ollut saada olla Sinun kodissasi,\ntuttavallisena kotiystävänä, ja viime vuosina se on ollut minulle\nrakkaampaa kuin muuten, sentähden että olen istunut luonanne\npuhtaammalla omallatunnolla ja vain nauttinut nykyhetkestä. Mutta _tuon_\nillan jälkeen on kaikki muuttunut.\"\n\n\"Jos tahdot, että vielä tulen teille, niin lupaa minulle pyhästi ja\njuhlallisesti, ettet johdata minua syntiin! Jos Sinä rikot tämän\nlupauksen, en tule enää teille silloin kun tiedän Sinun olevan kotona,\nenkä enää milloinkaan jättäydy kahdenkesken Sinun kanssasi. Jumala on\nkyllä auttava minua, ja Sinä -- jos Sinä todellakin rakastat minua --\nälä johdata minua kiusaukseen! _Ainoastaan_ Sinun sielusi rakastettu\nminä tahdon olla! Toisella on paras, pyhin paikka -- minulla vain\nulkonainen -- eikö niin? Mutta minä en välitä muusta kuin Sinun\nsielustasi. Jos annat minulle sen, en koko maan päällä pyydä enempää.\nOi, jospa saisin varmuuden siitä, ja minä lymyäisin jonnekin maailman\nnurkkaan, rikkaana rikkaista muistoistani.\"\n\n\"Oli toinenkin, jota Sinä rakastit suuresti! Hän oli minua arvokkaampi,\nja hänelle minä olen mustasukkainen hulluuteen asti. Minun olisi pitänyt\ntoimia niinkuin hän, mutta minä olen ollut niin turhamainen, liian\nheikko, ja minä olen rakastanut liian paljon!\"\n\n\"Sinä rakastettu! Sinä vaarallinen! Sinä ihailtava! Minä olen lukenut\nsinun 'Kuninkaasi' kerta toisensa perästä ja tuntenut itseni ylpeäksi\nsiitä sijasta, mikä minulla on sellaisessa sydämessä! Minua, minua!\nKuinka Sinä olet voinut rakastaa minua? Joka olen niin mitätön, niin\ntäynnä vikoja ja syntiä. Mutta meidän kohtalomme oli kai sellainen.\"\n\n\"-- Näin pitkästi olen kirjoittanut, ja kuitenkin olisi vielä jäljellä\ntuhansia sanoja, mutta lopputulos kaikesta on kuitenkin se, että sallit\nminun niinkuin ennenkin käydä teillä, sillä Sinusta se riippuu.\nRakkaani, jää hyvästi! Vielä viimeinen suudelma, lämmin kuin rakkauteni,\nja viimeinen syleily, tulinen kuin se! Ikuisesti olen Sinun sydämessäsi.\nSen Jumala kyllä antaa anteeksi. Tunnen sen väkevästi tänä hetkenä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kirje kirjoitettiin 19 p:nä joulukuuta Bodomissa, Emilien ollessa\nkäynnillä vapaaherratar Marie Langenskiöldin, Fabian Langenskiöldin\nlesken luona. Hän halusi itse jättää sen Runebergin käteen tavatessaan\nhänet.\n\nSamana päivänä kohtasi Suomea hirvittävä ukkosen isku. Tuli viesti\nPorvoosta, että runoilija makasi kuolemansairaana kodissaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVasta monta kuukautta myöhemmin saa Emilie Björkstén rohkeutta tarttua\nkynään. 18 p:nä maaliskuuta 1864 hän kirjoittaa päiväkirjaansa:\n\n\"Me matkustimme vanhan, synkän Porvoon läpi ja minä riensin tykyttävin\nsydämin tuohon rakkaaseen Rbg:n kotiin. Hiljaa hiivin etuhuoneeseen ja\nlähetin sanan hänelle [rva R:lle]. Hän tuli ja sulki minut sanattomana\nsyliinsä. Nyt vasta 'vilvoitti valittavaa mieltäni silmän sateen\nvesitulva'. -- 'Jos olet tuollainen, et saa nähdä Rbg:ia', sanoi silloin\nFredrika. 'Saanko sitten muuten?' -- 'Saat, jos hän haluaa sitä. Minä\nmenen kuulemaan.' Hän meni. Jäin siihen sanattomana. Hetken kuluttua hän\npalasi ja tarttui äänettömänä käteeni, ja pian seisoin sisällä tuossa\nhuoneessa, jossa niin usein olin istunut heidän molempien seurassa.\nLorenzo oli siellä. Minä tervehdin hiljaa ja lähestyin vuodetta huoneen\nperällä. Mutta en milloinkaan, niin kauan kuin elän, ole unohtava sitä\nvaikutusta, minkä siellä lepäävän hahmo teki. Se oli Rbg eikä sentään\nollut hän!\"\n\n\"Jo kaukaa hän ojensi tervettä vasenta kättään minua kohti, jonkinlaisen\nsanomattoman onnellisen ja rauhaa huokuvan ilmeen kirkastaessa hänen\nkasvojaan ja heittäessä heijastuksen siihen silmäykseen, jolla hän\nkatsoi minuun. Kumarruin alas tervehtimään, mutta en hengenahdistukselta\nvoinut saada esiin sanaakaan. Hän piti kättäni omassaan, ja minä\nistuuduin tuolille hänen viereensä. Muut istuivat ympärillä, ja minä\npuhelin sellaista, jonka luulin huvittavan häntä, Lorenzon avustaessa.\nKun hänen piti ottaa lääkettä, sanoi Fredrika: 'Nyt voit kernaasti ottaa\nvähän pahempaakin, kun olet saanut niin paljon hyvää.' -- 'Kyllä, anna\ntänne', sanoi hän aivan selvästi ja nieli tuon kitkerän lääkkeen.\"\n\n\"Mutta aika riensi ja minun täytyi lähteä. Hän ei pitänyt siitä. Minä\nlupasin silloin tulla takaisin Viipurista. 'Niin, joka päivä', sanoi hän\nja niin erosin. Mutta hänen kuvansa seurasi minua sitten alituisesti, ja\nhänen omat sanansa Kuningas Fjalarissa tulivat väkisinkin mieleeni\nmuistaessani tuota muserretun inhimillisen suuruuden ja voiman kuvaa:\n'Höga Gudar, vad är mänskan att mot er hon stormar?'\"\n\nMutta tulee valoisampikin aika, vaikkakin se tulee hitaasti. Runeberg\nvoi istua ylhäällä pienessä sohvassa sairashuoneessa. Puhekyky on\npalautunut, ja vaikkakin käsivarsi on lamautunut, on \"ajatus kirkas ja\nselvä\". Joka kerta Porvoossa käydessään on Emilie Björkstén hänen\nluonaan joka päivä hetkisen, vuosi vuodelta. Hän istuu runoilijan\nvieressä toisessa sohvan kulmassa, kuten niin monta kertaa ennen, ja hän\nkuuntelee tuota ääntä, jonka hän alituisesti pelkää vaikenevan\nainaiseksi.\n\n\"Hän puhui niin usein siitä lyhyestä ajasta, joka hänellä oli jäljellä\",\nkirjoittaa hän eräänä päivänä muutamia vuosia myöhemmin, \"ja hän näytti\nminulle käsiään, miten ne olivat tulleet laihoiksi, niin että sormus\nmelkein oli pudota. Ja todellakin, hän oli hyvin huonon näköinen.\"\n\nKesäkuun valoisassa illassa liukuu keskustelu kuten niin usein niihin\nmuistoihin, jotka koskevat vain heitä kahta ja jotka vielä hehkuvat\ntuhkan alla. \"Minä olen rakastanut sinua yli kaksikymmentä vuotta, ja\nnyt en saa tehdä sitä enää\", sanoo runoilija. \"Minä olen hänen aamu-ja\niltarukouksensa, niin hän sanoi, sillä aivan varmasti olen minä hänen\najatuksissaan aamuin ja illoin ja siinä välillä usein päivänkin\nkuluessa. Huono aamu- ja iltarukous, huokasin minä.\n\nHiljainen sairashuone saa kerta toisensa perästä kuulla toistettavan\nnoita vanhoja sanoja, kun Runeberg puhuu, kuinka rakas Emilie on ollut\nhänelle ja on yhä vielä. \"'Minä ajattelen sinua herkeämättä, silloin kun\nolet poissa.' -- 'Mutta _hänellä_ on koko sinun sielusi', virkahdin\nminä. 'Sielu!' kertasi hän puoliääneen ja lyhyesti. En uskaltanut ruveta\ntulkitsemaan tämän ainoan sanan merkitystä.\"\n\nFredrika Runeberg, joka näki, että hänen kuuroutensa välistä väsytti\nsairasta, ja tiesi, että Emilie Björksténin läsnäolo ilahdutti häntä,\nkirjoitti useita kertoja pyytäen häntä tulemaan heille pitemmäksi aikaa.\nKerran joulukuussa 1865 Emilie noudatti hänen kehoitustaan ja viipyi\nsiellä viikon.\n\nOmituisin tuntein asui Emilie Björkstén nyt ensimmäisen kerran tässä\ntalossa ja oleskeli runoilijan ainaisessa läheisyydessä näissä\nhuoneissa, jotka olivat niin tulvillaan muistoja heille molemmille. Ja\nsairas viipyi kuten tavallisesti mielellään näissä muistoissa.\n\n\"Et milloinkaan sinä ole rakastanut minua niin paljon kuin minä sinua\",\nsanoi tämä hänelle kerran tuona viikkona. Ja Emilie hämmästyi. Oliko\nmahdollista, että ihmissydämeen saattoi mahtua suurempi rakkaus kuin\nhänen?\n\n5 p:nä helmikuuta 1866 oli hän Runebergin syntymäpäivillä. Runoilija\ntäytti silloin 62 vuotta. Emilie mainitsee siitä päivästä muutamin\nsanoin:\n\n\"Sitä päivää vietettiin puhein, lauluin ja runosäkein, jotka\nrunoilijatar Vilhelmina Nordström oli tehnyt. Ne olivat kauniita.\nLämpimän onnittelu-sähkösanoman lähettivät hänelle porilaiset ja\ntaiteilijaseura laakeriseppeleen. Kaikki tämä ilahdutti häntä\nilmeisesti. Hän sanoikin kerran: 'En tahtoisi, että he unhottaisivat\nminut, ennenkuin olen kuollut.' -- 'Välitätkö sinä todellakin\nsellaisesta?' kysyin minä vähän ihmeissäni. 'No niin, sama kai se on',\noli nyt hänen vastauksensa, mutta minä näin, että se ei tullut\nsydämestä. Hän oli niin sairas noina päivinä. Tavallisesti sai hän\nillalla kuumeen, levottomuuden ja monta vaivaa.\" Ja Emilie jatkaa: \"Kun\nhän oli parempi ja me istuimme siellä kaikki kolme, tai myös ainoastaan\nhän ja minä, tuntui minusta välistä oikein hyvältä. Hän kertoi minulle\neräänä päivänä siitä uudesta runosta, jonka hän juuri oli suunnitellut,\nsilloin kun hän sairastui. 'Siitä olisi tullut kaunis', sanoi hän. Ja\nniin minunkin mielestäni. Mutta hänen maansa ei ole koskaan saava\nihailla sitä.\"\n\nSenjälkeen on monta kuukautta, jopa vuosiakin, päiväkirjamuistiinpanojen\nvälillä.\n\nOman syntisyytensä ajatus painaa häntä yhtä mittaa, ja kiihkomielinen\nkun on, näkee hän siinä onnettomuudessa, joka on kohdannut sitä, jota\nhän maan päällä eniten on rakastanut, taivaan rangaistuksen siitä, mitä\nhän itse on rikkonut. \"Minkätähden ei minua rangaista?\" huudahtaa hän.\n\nEräänä päivänä näyttää hän Runebergille sen kirjeen, jonka hän kirjoitti\ntälle samana päivänä, jolloin hän sairastui. Hän kertoo hänelle, miten\nepätoivoinen hän silloin oli, kuinka epätoivoinen hän on vieläkin,\nkuinka hän pelkää kuolemaa ja tuomion päivää, jolloin hänen synnin\nraskauttamine ominetuntoineen on seisottava Herramme kasvojen edessä.\nRunoilija lukee kirjeen, kuuntelee hänen sanojaan, toistaa samaa kuin\nennen, että \"heidän rakkaudessaan ei ole mitään syntiä\". Ja jälleen\ntuntuu hänen yllään ikäänkuin tuulahdus siitä antiikkisesta suuruudesta\nja itseluottamuksesta, joka hänellä oli voimansa rikkaimpina päivinä,\nkun hän lausuu Emilielle nuo miehekkäät sanat:\n\n\"Minä kyllä vastaan meidän molempien puolesta.\"\n\nToukokuun 21 p:nä 1870 kirjoittaa Emilie:\n\n\"Vielä kerran on hän sanonut, että 'hän ei milloinkaan ole rakastanut\nketään niinkuin minua'. Ja vielä kerran levittivät nuo sanat riemua\nsydämeeni, vaikkakin tämä riemu maistui kyyneliltä. En koskaan saa enää\nluultavasti kuulla niitä ja tuskin nähdä häntä, sillä hänen voimansa\nmurtuvat yhä enemmän.\"\n\nJa 19 p:nä marraskuuta samana vuonna:\n\n\"Ei, nyt tulee kaiken olla lopussa, jotta minä saisin rauhan elämässä ja\nlevon kuolemassa. Amen.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nLähes kaksikymmentä vuotta eli Emilie Björkstén vielä hänen jälkeensä,\njota hän oli nimittänyt \"auringokseen, valokseen, koko maailmakseen\".\nHänen hipiänsä oli tullut vielä valkeammaksi ja lunta oli satanut\nrunsaasti hänen hiuksilleen. Mutta sen hän kätki sen valkean hunnun\npeittoon, jota hän aina piti. Silmien ympärille, jotka kerran olivat\nkatsoneet niin haaveellisina, ja suun ympärille, joka oli lausunut niin\nmonta hehkuvaa sanaa, olivat pitkät vuodet uurtaneet paljon hienoja\npoimuja, mutta hänen kasvoissaan oli eloa ja eloa oli sielussa, joka\nloisti niistä esille. Ne ystävät, jotka hänen nuoruutensa kultaisina\npäivinä niin katkerasti olivat soimanneet häntä, olivat kauan sitten\njälleen kokoontuneet hänen ympärilleen, samoin ne monet uudet, joita hän\naina onnistui saamaan, ja nuori polvi katsoi lämpöisin mielin tuohon\ntuleen, jota seitsemänkymmentä vuottakaan ei jaksanut sammuttaa.\nJännittyneellä mielenkiinnolla kuunteli se hänen eloisia, innokkaita,\ntunnekylläisiä kuvauksiaan menneisyydestä. Se sai tietää osan, ja se\naavisti osan. Mutta kuinka suuri se rakkaus oli ollut, jonka onni ja\ntuska oli täyttänyt hänen elämänsä, sen uskoi hän ainoastaan tuon pienen\npäiväkirjan äänettömille lehdille.\n\n\n\n"]