[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKgzfuXAalIFb7UqhYgblUrHLvDp3MCBbB5-1EVP7vgo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1371,"Elämän loppuessa","Kataja, Väinö",1867,1914,"1371-kataja-vaino-elaman-loppuessa","1371__Kataja_Väinö__Elämän_loppuessa","Romaani","romaani",[],[],"fi",1908,null,23649,144682,false,52922,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Elämän loppuessa: Romaani\" by Väinö Kataja is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Laila, a woman grappling with sorrow and her tumultuous memories following the loss of her husband, Jouko. Her narrative unfolds through introspection, revealing her emotional struggles as she reflects on her past and the impact of her husband's life and death on her own.  The opening of the novel introduces Laila as she embarks on the personal task of writing down her thoughts and memories, providing insight into her feelings of grief and longing. She contemplates her relationship with her father, who has become frail, as well as her love for Jouko, who, despite his shortcomings, was a source of deep affection and aspiration. Laila's reminiscences intertwine with her desires, showcasing a deep-seated connection to her past and a yearning for a future untainted by loss. As she decides to write, she acknowledges the weight of her memories and the persistent ache of her husband's absence, setting the stage for a poignant exploration of love, loss, and the resilience of the human spirit. (This is an automatically generated summary.)",[],164,"Laila palaa epäonnistuneen avioliiton jälkeen isänsä luo lapsuudenkotiinsa toipumaan tuskallisista kokemuksistaan. Minä-muotoinen romaani kuvaa mielenrauhan etsintää ja menneisyyden käsittelyä muistiinpanojen kautta.","Väinö Katajan 'Elämän loppuessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1371.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN LOPPUESSA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1908.\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOlen jo aikaa päättänyt kirjoittaa nämä lehdet. Mutta en ole voinut, en\nole oikeastaan kyennyt mitään työtä tekemään.\n\nSanotaan, että aika parantaa haavat. Saattaa olla niin. Tuskin\nterveeksi parantaa, mutta voipi kipuja lievennellä. Minäkin voin jo\nruveta tyynemmästi ajattelemaan enkä enää tunne semmoista villiä tuskaa\nkuin vuosi sitten. Hermostonikin on parantunut. Vain hyvin harvoin\nherään enää öisin tuskanhuutoihini, enkä enää usein näe noita kauheita\nunia, jotka olivat niin verisen hirveitä, että päivilläkin pelkäsin.\n\nMaaelämä on varmaan vaikuttanut minuun: tyynnyttänyt hermostoni ja\nsaanut ajatukseni selvemmäksi. Nyt tunnun aika pirteältä, ja aamulla jo\npäätin, että tänään alan kirjoittaa. Minun on helpompi elää, kun saan\npanna paperille, mitä olen elänyt ja kokenut. Minulla on ikäänkuin\naavistus tai toivo siitä, että saatuani kertoa kaikki tämän uskollisen\nmuistikirjani lehdille, on elämäni helpompaa. Niin minusta ainakin\ntuntuu.\n\nKun pääsisin hyvään alkuun. Kertoisinko ensin tyttövuosiltani jotakin\nja sitten vasta aloittaisin lyhyen onneni ja surullisen elämäni\ntarinan?\n\nEn tiedä. Mutta eihän minulla olekaan kiirettä. Kirjoitan vähän\npäivässä, elän muistoissani jonkun hetken. Siten saan ajankin nopeammin\nkulumaan.\n\nNiinpä niin. Huomenna tulee vuosi siitä, kun palasin lapsuuteni kotiin,\nisä-vanhan luo. Kuinka hän on minun poissaollessani vanhentunut ja\nharmaantunut! Vanhus rukka! Kuka tietää, kuka osaa sanoa, mitä hän on\nminun vuokseni kärsinyt! Minä näen sen hänestä, vaikkei hän siitä\nmitään ole virkkanut. Tunsin sen silloin, kun hän otti minut syliinsä\nniinkuin ennen pienenä tyttönä, painoi rinnalleen ja sanoi:\n\n\"Laila rukkani... isän oma lemmitty...\"\n\nJa kuitenkin olin tehnyt vastoin hänen tahtoaan, tuottanut hänelle\nkauheita kärsimyksiä. Mutta hän ei ole sanallakaan minua siitä\nmuistuttanut, ei sanallakaan kajonnut siihen aikaan, jonka olen ollut\nnaimisissa. Hän kärsii vieläkin nähdessään, että minä suren. Kokeehan\nhän minulle välisti laskea leikkiä niinkuin ennenkin, koulutyttönä\nollessani, saadakseen minut hetkeksikään hymyilemään... Mutta hymy on\nhuuliltani ainiaaksi kadonnut ja ilo mielestä mennyt...\n\nVuoden olen siis ollut kotona mustien muistojeni kera.\n\nKuinka leuto ja lämmin toukokuun ilta nyt on! Kas vain, kun koivujen\nurvut alkavat vihannoida. Nyt on touon aika. Maamiehellä on kiire...\nIsä lienee vielä vainiolla. Kuinka hän jaksanee vielä, vanhus rukka?\nAamusta iltaan hän touhuaa väkensä kanssa, ja kuitenkin on iltaisin\nvielä virkku...\n\nVasta tänä vuonna olen tullut ajatelleeksi isän kohtaloa. Eivät ole\nolleet hänenkään päivänsä pelkkää iloa, ja kyllä hän on toiveissaan\npahoin pettynyt -- siitä olen varma.\n\nEilen illalla ennen maatapanoa hän tuli luokseni tänne kamariini, kuten\nhänellä on tapana tehdä. Mutta hän oli tavallista totisempi ja\nvähäpuheisempi.\n\n\"Jopa minä mielelläni antaisin isännyyden nuorempiin käsiin. Väsymys ja\nuupumus saavuttaa ikäpuoleen\", sanoi hän.\n\nKun minä siihen huomautin, ettei hänen pitäisi itse niin raataa, vaan\nruveta vanhaa ruumistaan säästämään, virkkoi hän alakuloisesti:\n\n\"Miksei suonut Jumala minulle yhtään poikaa, joka olisi jatkanut\ntyötäni tässä talossa!\"\n\nMinä aavistin hänen ajatuksensa, ja minun tuli niin sanomattomasti\nsääli häntä; juoksin itkien hänen kaulaansa. Hän otti minut vankkaan\nsyliinsä, painoi rinnalleen ja kuiskasi:\n\n\"Laila lapseni, rakkaimpani, kun isän toivo sinussakin raukesi.\"\n\nMutta nähdessään, kuinka katkerasti minä rupesin itkemään, hymyili hän,\nsilitti hiuksiani ja lohdutteli:\n\n\"Älähän nyt sure... olethan nyt iloni vanhuuteni viimeisinä päivinä!\"\n\nMinä aavistan, mitä isä ajattelee. Usein ajattelen minäkin sitä. Miksi\npiti kohtalon olla näin kova? Olenko minä sitten huonoin ihminen\nmaailmassa, kun Jumala on näin minua rangaissut! En voinut toisin\ntehdä, ja vaikka pääsisin takaisin siihen iltaan, jona Joukoon\ntutustuin, tekisin vieläkin samoin. Niin äärettömästi rakastan häntä\nyhä, rakastan häntä tuonne kylmään hautaan, jossa hänen runneltu\nruumiinsa lahoo...\n\nMutta jos onnettomuus ei olisi tapahtunut, jos hän olisi terveenä ja\ntoivovana päässyt tänne maaelämän yksinäisyyteen, olisi hän parantunut,\ntullut kelpo isännäksi ja helläksi isäksi...\n\nMiksei jäänyt minulle muistoa hänestä? Jospa minulla olisi hänen\nlapsensa, jolle saisin tuhlata rakkauteni ja hellyyteni ja jonka saisin\nkasvattaa hyväksi ja jaloksi mieheksi! Ei suotu sitäkään minulle, en\nkyennyt äidiksi.\n\nUsein olen näinä päivinä, joina olen aikonut ryhtyä kirjoittamaan,\najatellut, kuinka hän olisi kirjoittanut, kuinka olisi aloittanut\nlyhyen romaanimme. Kerran hän siitä puhui, sanoi, että hän sinä yönä\noli kokenut ja tuntenut enemmän kuin koko elämänsä aikana. Raukka,\nrakas Joukoni! Jospa tietäisit sinne pimeään, ahtaaseen hautaasi,\nkuinka Lailasi sinua vieläkin rakastaa! Miksi oli sinussa yhdistettynä\nkaksi niin kummallista vastakohtaa? Olit niin voimaton ja heikko --\nsiinä yhdessä hirveässä asiassa -- ja niin kertomattoman hyvä ja hellä,\nahkera ja säästävä muussa elämässäsi...\n\nMinä uskoin varmasti, että rakkauteni pelastaisi sinut, ja samaahan\nuskoit itsekin, uskoit ja luotit...\n\nNiin. En tiedä oikeastaan kuinka aloitan. Nyt kuitenkin lähden vähän\nvirkistymään. Isäkin näkyy tulevan vainioilta. Miltähän näyttäisi, kun\nJouko kävelisi hänen vieressään, pieksut jalassa ja lippalakki päässä!\nHän se on tämän ison talon isäntä, näiden laajojen laitumien omistaja,\ntämän hyvin hoidetun Koskenkorvan kartanon haltia!\n\nSe on Jouko, nuorimman tyttären, Lailan mies!\n\nNiin, niin. Minun mieheni, minun rakastettuni, hellä ja hyvä mieheni!\n\nVäki on illastanut. Isä on ollut verrattoman hyvällä tuulella. Kun hän\nsyödessämme huomasi, että olin vaipunut ajatuksiini, aloitti hän\nmerkillisen keskustelun. Niin avomielisesti hän ei ole koskaan ennen\nminulle puhunut. \"Sitä Joukoasi sinä, Laila parka, aina vain suret...\"\nNähdessään kyynelten nousevan silmiini hän jatkoi: \"Suren minäkin.\nLiian hyvä hän oli kuolemalle ja alhaisen himon orjaksi. Tiedätkö,\nLaila, että minulla on Joukosi entisyydestä paljon tietoja, enemmän\nkuin sinulla. Jos minä olisin silloin tiennyt, jos olisin osannut\naavistaa, että hän koulunkäyntiaikanaan teki kesät kovaa maatyötä,\nansaitakseen toimeentulonsa seuraavaksi talveksi, en olisi päästänyt\nhäntä talostani. Miksi pitikin minun olla niin sokea... se on\nrangaistukseni. Olen ollut minäkin liian ylpeä, ja Jumala tahtoi\nmasentaa kunnianhimoni. Mutta sinun parastasi minä tahdoin sokeudessani\nkatsoa, Laila parkani...!\"\n\nIsän puheesta tulin äärettömän liikutetuksi. En oikeastaan tiedä, en\nosaa sanoa, mitä tunsin. Se oli kuin tuskan ja ilon sekaista\ntemmellystä, joka sydämessäni mellasti. Hyvä Jumala sentään, kuinka\nonneton olen! Ja kuitenkin tunnen, että suuri, kivinen paino on\nhartioiltani pudonnut, kun tiedän, että isäkin siunaa oman rakastetun\nJoukoni muistoa...\n\nTästä puolin puhelemme hänestä usein, niin, aina kun olemme kahden\nkesken...\n\nEn ole voinut tiedustella isältä enempää. Mutta huomenna aloitan\npuheen. Mistä ihmeestä isä on saanut tietoja Jouon entisyydestä? En voi\narvata, sillä minun tietääkseni isä ei tiedä, mistä Jouko oli\nkotoisinkaan. Ei hän ainakaan minulta ole sitä kysynyt. Selvän siitä\nkuitenkin otan...\n\nMinusta on nyt oloni paljon helpompaa. Olen kuin likempänä isää, tuota\nkovakasvoista, rautaista vanhusta, joka ei koskaan ole antanut\nhellempien tunteittensa vietellä itseään järjen kylmältä polulta.\nKukapa kuitenkaan osaa arvata, mitä hän sydämessään on tuntenut tänä\nkuluneena vuonna? Ja epäilemättä hän on kovaa kokenut, sillä hänen\nhiuksensa ovat harmaantuneet ja otsarypyt ovat tulleet syvemmiksi ja\nikäänkuin veltostuneet...\n\nOlen käynyt ulkona, kävellyt pitkin peltojen pientareita ja nauttinut\ntästä valoisasta, lempeästä yöstä. Olen onnellinen saadessani yksin\nkulkea ja yksin nauttia muistoistani. Kuinka olenkaan kiintynyt tähän\nlaajaan, avaraan Pohjanmaahan ja tähän rakkaaseen lapsuuteni kotiin!\nKävin taas siinäkin... tuolla tuuhean koivun alla veräjän pielessä,\njossa ovat ihanimmat muistoni ja jossa hän...\n\nMinun on iltaisin ollut hyvin vaikea saada unta. Usein olen valvonut\naamupuoleen yötä, enkä oikeastaan ole tiennyt, missä ajatukseni ovat\nharhailleet. Mutta nyt tunnun väsyneeltä, ehkä yön lepo virkistää\nvoimiani ja antaa ajatuksilleni vauhtia. Sillä huomenna olen päättänyt\nalkaa kirjoittaa. Nousen aamulla jo silloin kun väki menee työhön.\nVarhain aamuisin sanoi Joukokin parhaat kuvauksensa kirjoittaneensa...\n\n\n\n\nII.\n\n\nIsäni on usein sanonut, että olen tullut äitivainajaani. Olen aivan\nkuin äiti oli nuorena. Äiti armas! Eläisit vielä, niin kyllä kykenisit\nLailaasi lohduttamaan, tietäisit voiteita sydämeni haavoihin. Sinä olit\nniin lempeä ja hyvä, siksi kutsui Jumala sinut luoksensa. Mutta Lailasi\njäi tänne maailman kovuutta kokemaan. Äidiltä minä olen perinyt\nhaaveksivan luonteeni ja koko olemukseni. Ei ole minussa hituistakaan\nsitä rautaista tahtoa eikä sitä luonteen lujuutta, joka on isäni\nluonteen peruspiirre. Minä muistan kerran, -- mutta sehän tulee\nnäkyviin kuvauksessani, -- että menettelin oman mieleni mukaan,\nhuolimatta mistään. Silloin minä tunsin, että saattoi minussa kuitenkin\nolla jotakin helskettä isänkin luonteesta.\n\nEn ole tullut koskaan isältä kysyneeksi, miksi hän tahtoi juuri minua\nkouluuttaa. Tai oikeastaan en ole tahtonut, sillä minä luulen, että hän\non sitä moneenkin kertaan katunut. Siskoni, Kaisa, olisi ollut sopiva\nlukutielle. Hän on perinyt isältä verrattoman muistilahjan ja hänen\nrautaisen tahtonsa...\n\nMinulla ei oikeastaan olekaan koskaan ollut halua lukea. Mutta kun\naavistin isäni tahdon, tiesin, että hän kunnianhimossaan tahtoi saada\nnuorimman tyttärensä ylioppilaaksi, niin koetin edes siinä noudattaa\nhänen mieltään.\n\nMuistan kuinka isä tuossa kujalla tuli avoimin sylin vastaani, kun minä\nylioppilaslakki päässä palasin Helsingistä!\n\nNäin selvään, että hänellä oli rohkea unelma toteutunut, ja silloin hän\notti minut niin hellästi syliinsä, etten koskaan sitä unhota.\n\n\"Laila lapseni, rakkaimpani, kuinka oletkin tullut tänä viime talvena\näitivainajasi näköiseksi\", sai hän mielenliikutukseltaan vain\nsanotuksi, ja minä näin kyyneliä hänen silmissään...\n\nSilloin minäkin olin onnellinen, onnellinen koko sen kesän. Mutta\nsyksyllä tuli hän, Jouko Vartto. Jouko! Jouko! Kuinka tuo nimesi on\nvieläkin rakas minun kirjoittaa, vaikka runneltuna makaat haudan\npovessa. Hyvä Jumala, etten voinut pelastaa sinua itselleni ja\nisänmaalle!\n\nOlinhan kuullut paljon hänestä puhuttavan, Jouko Vartosta,\nsuurilahjaisesta ja rohkeasta kirjailijasta, olin kuullut, mutta\npaljasta hyvää. Olin lukenut hänen kirjoituksiaan, olin tarkoin\ntutkinut hänen surunvoittoisia kuvauksiaan sielun ja sydämen\nsyvyydestä, ja ajatuksissani olin ikäänkuin rakastunut häneen. Sillä\nminusta näytti, ei, minusta tuntui aivan selvästi siltä, että hänen\nsydämensä oli hehkuvaa lempeä, hänen tunteensa tulista tulta ja hänen\nmielensä herkkä ja haaveksiva, notkea ja pehmeä kuin vaha. Varmaankin\nsemmoisen miehen rakkaus olisi suuri ja sielukas, uhrautuva ja\npuhdas... niin silkin hienoa ja taivaan ihanaa! Semmoista mielessäni\nkuvittelin, ja kuta enemmän ja tarkemmin tutkin hänen kirjoituksiaan,\nsitä enemmän innostuin hänen persoonastaankin. Olin näkevinäni hänet\npäivilläkin, tuon lempeän, yksinäisen ja rakkautta janoavan miehen, ja\nöisin hän oli unimaailmani uljas sulho, joka vartioitsi lemmittyänsä...\n\nKun sitten yhtäkkiä kuulin, että hän oli liikkeellä, kulkemassa läpi\ntämän kotiseutuni, heräsi minussa villi riemu, ja minä tunsin suloisen\ntuskan vihlovan sydämeni sisintä. Minun piti päästä häntä näkemään,\npiti saada pusertaa hänen kättänsä ja kerrankaan katsahtaa hänen\nsilmiinsä... Olin aivan kuin poissa suunniltani enkä välittänyt muista\nmiehistä mitään.\n\nHyvä Jumala sitä hetkeä, jolloin häntä lähestyin! Luulin sydämeni\nponnahtavan pois rinnastani, luulin kaatuvani lattialle...\n\nOikein olin sittenkin arvannut, oikeat olivat aavistukseni olleet.\nHänen _täytyi_ olla erilainen kuin muut ihmiset, suurempi ja\ntäydellisempi kuin ne, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä asioista.\n\nJa niin hän olikin.\n\nEn ollut monta sanaa hänen kanssaan vaihtanut, en ollut kuin yhden\nainoan kerran vilkaissut hänen silmiinsä, kun tunsin häntä rakastavani.\nEn rakastunut juuri hänen persoonaansa, vaan hänen äänensä sointuun ja\nsiihen viehättävän surumieliseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin lyönyt\nleimansa jokaiseen hänen liikkeeseensä...\n\nMinun on aivan mahdoton kuvata tai sanoa, mitä hänessä oikeastaan\nrakastin enimmin: hänen suuria sielunlahjojaanko vai sydämensä\nhyvyyttä? Vai rakastinko siksi, että hän oli niin hellä ja hyvä ja\nsiksi että jokaisessa hänen sanassaan tuntui vavahtelevan sielun\nväräjävä ilme?\n\nNiin, en tiedä.\n\nMutta sen minä tiedän ja siitä olen varmakin, että sinä iltana, kun\nkauan olimme puhelleet, oli hänessä jotakin aivan haltioitunutta. Hän\nsanoi sen itsekin, ja kyllä minäkin sen näin. Hän puhui minulle\nmuutamia sanoja nuoruudestaan, kertoi orvosta, yksinäisestä elämästään\nja siitä kuinka hän sai elämänvoimia omista tunteistaan, oman sydämensä\nsyvyydestä.\n\nMieleeni ovat jääneet ne sanat, jotka hän minulle sanoi juuri silloin,\nkun laski kätensä olkapäälleni:\n\n\"Minä olen sinut ennen nähnyt... kerran pikkupoikana... korkean vuoren\nhuipulla valoisana kesäyönä... ja nyt toisen kerran tämän tumman\ntalvisen taivaan alla... Lailani... unimaailmani morsian...\"\n\nHän puhui niin omituisella äänellä, hiljaa ja hillitysti, ikäänkuin\nolisi muistellut sitä näkyään pienenä poikana korkean vuoren päällä...\n\n\"Minä muistan sen tai oikeammin näen sen nytkin tämän tumman taivaan\nalla... On kuin aukenisi taivaanranta, kuin avaruus halkeaisi, ja minä\nnäen selvään lapsuuteni näyn... näen sinun seisovan vaaran huipulla,\nkatselevan alas vuoren juurelle... se olet juuri sinä, näen kasvotkin\naivan selvään... Enkä ole muistanut tätä ennen kuin nyt... nyt juuri,\nkun tunsin, että sinä olet orvon ystävä ja heikon varjelija...\"\n\nHän veti minut vierelleen ja unohtui siihen...\n\nMinä lupasin olla orvon ystävä ja heikon varjelija, ikuinen ystävä...\n\nTämä kaikki tapahtui tuuhean koivun alla tuolla veräjän pielessä, jossa\nrakkain muistoni on.\n\nVoi, että kerran vielä saisin elää sellaisen hetken, taivaan iloa ja\nriemua tuntien!\n\nSitä seuraavat päivät ja viikot olivat elämäni ihanimpia. Taivaan rauha\nja sopusointu vallitsi sielussani, autuas onni asui sydämessäni.\nSaatoin istua tuntikausia ja muistella mitä hän oli sanonut, saatoin\nnauttia hänen muistostaan juuri kuin hän olisi ollut elävänä\nvieressäni...\n\nLuin hänen kirjeitään sataan, tuhanteenkin kertaan, aina vain saaden\nniistä samaa nautintoa. Minulle selvisi vähitellen, että edessäni oli\nsuuri tehtävä: minun piti pelastaa hänet, säilyttää hänet ja tehdä\nhänestä isänmaansa jalo poika. Olihan siinä ihannetta yhden naisen\ntoteutettavaksi!\n\nSillä sitä hän ei salannut minulta, että hän oli heikko, niin heikko\nkuin pakkasen panema oljenkorsi, joka kaatuu vähimmänkin viiman\npuhaltaessa. Suuret surut ja katkerat kokemukset olivat hänen tahtonsa\nmurtaneet, ryöstäneet tyystin sen voiman ja tehneet hänestä -- juopon.\n\nVoi, minkätähden piti hänessä olla yhdistettynä ääretön rikkaus\nsaastaiseen likaisuuteen!\n\nMutta minä pesen likaisen loan hänestä, niin että hänen ruumiinsa on\nyhtä kirkas kuin sielunsakin! Uhraan itseni hänen hyväkseen ja kulutan\njoka soluni hänen pelastukseksensa! Voi, ettei minussa ollutkaan sitä\nvoimaa! Mutta sitten sai maailma tietää suhteistamme! Ne olivat\nhirveitä hetkiä, kauheita ja kamalia. Tuskallisimpia olivat ne, jolloin\nkosijoita kävi luonani.\n\nRikas tyttö! Rikas tyttö! Minä luin kosijoitteni katseista ja sormien\nliikkeistä, mitä he minussa rakastivat, ja minä kauhistuin ja kirosin\nsydämessäni rikkauteni. Rauhani ja onnelliset mietteeni katosivat, ja\npäiväni tuntuivat pitkiltä ja pilvisiltä. Ei kenelläkään ollut enää\nhyvää sanaa lausuttavana Joukosta, kukaan ei käynyt häntä puolustamaan,\nkun mitä ilettävimpiä seikkoja kerrottiin hänen elämästään. Verta\nvuotavin sydämin sain kuunnella, mutta rakkauteni yhä lujeni, ja Jouon\nlämpöiset kirjeet antoivat voimia kaikki kärsiäkseni...\n\n\"... Enkelini, auttajani, pelastajani\", kirjoitti hän. \"Elän aivan\nuutta elämää, olen sinussa ja sinun kauttasi kohonnut maan likaiselta\nkamaralta tähtitarhojen tasalle. Rakkaimpani! älä syökse minua\ntakaisin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKas, nyt olen muistoistani taas kirjoittanut pitkän pätkän, enkä\nvieläkään ole aloittanut kuvaustani. Mutta eihän minulla olekaan\nkiirettä. On niin ihanaa elää muistoissaan sitä aikaa, joka oli\nonnellisinta. Kirjoitellessani näitä muistojani selvenevät ajatukseni,\nja ehkäpä kasvaa kykyni kuvata meidän lyhyttä onnenelämäämme niin, että\nse koskee muidenkin sydämiin.\n\nTänään aion nyt ottaa renki Matin kahden kesken, kuullakseni häneltä\nJouon nuoruudesta, josta hän ei itse paljoa tahtonut kertoa. Nyt juuri\nkuulin isältä, että renki Matti oli samasta kylästä kuin Joukokin,\nolivat kasvinkumppaneita. Matilta isäkin oli tietonsa saanut.\nMerkillistä, ettei Matti ennen ole mitään Jouosta puhunut, vaikka on jo\nmelkein vuoden ollut palveluksessamme!\n\nOlen kutsunut Matin kamariini. Istumme kahden, ja Matti polttaa isältä\nsaamaansa sikaaria.\n\n\"Vai on Matti tuntenut Jouko Varton? Hän oli minun mieheni...\"\n\n\"Olen hyvinkin tuntenut. Yhdessä on lapsena oltu, monet leikit lyöty ja\nmonet tappelut tapeltu. Ja tapasimme myöhemminkin kesäisin, kun Jouko\nkoulusta palasi ja rupesi kesäksi taloihin töihin...\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Hän oli Tieralan ainoa poika. Mutta isä oli maan kuulu juoppo, hän\nkuoli juuri samana keväänä kun Jouko syntyi, kuoli, tai kuuluu\nhukkuneen, kun juovuksissa lähti virtavan joen poikki.\"\n\n\"Jääkö petti?\"\n\n\"Jää oli huonoa keväthalsketta. Niin olivat suuret velat, että koko\ntalo irtaimistoineen meni puille paljaille. Ei jäänyt Jouon äidille\nmitään elämisen apua, vaan täytyi ruveta työtä tekemään samoin kuin\nmuutkin mökkiläiset. Siten me tulimme Jouon kanssa naapureiksi, ja kun\nolimme samanikäisiä, tuli meistä kisakumppanitkin.\"\n\n\"No, miten Jouko tuli lukumieheksi ja Matti rengiksi?\"\n\n\"Niinpä näkyi käyvän. Kuulin sanottavan, että Jouko oli hyväoppinen. Ei\nhänestä kyllä Jouostakaan herraa helpolla tullut. Äitinsäkin kuoli, kun\nJouko oli ison koulun aloittanut, ja omin voimin sai poikaparka tulla\ntoimeen. Kerran me olimme siellä kotipitäjässämme samassa talossa\nkesämiehinä, kasvavia poikia molemmin. Silloin hän usein kertoi\npuutteistaan, kertoi, että opettajien avutta olisi hän nälkäänkin\nkuollut. Minä kehoitin häntä heittämään lukuhommat sikseen, sillä hän\noli hyvä ja ahkera työmies, ja sinäkin kesänä isäntämme maksoi Jouolle\nparemman palkan kuin minulle... Samana syksynä minä sitten näinkin\nhänet viimeisen kerran. Hän ei enää palannut kotipitäjään, enkä ole\nsittemmin kuullut hänestä mitään. Kerran sain postissa kirjan, jonka\nhän oli kirjoittanut Jouko Varton nimellä. Sen hän oli lähettänyt\nminulle muistoksi...\"\n\n\"Poikaparka!\"\n\n\"En kuullut hänestä muuta kuin kerran rovastin sanovan, että juoppo\nkuuluu tulleen siitäkin Tieralan Juhovainajan pojasta. Eihän se kumma,\njos pojasta tulikin juoppo... isäkin kuoli viinaan...\"\n\nSilloin ratkean äänekkääseen itkuun, ja Matti poistuu huoneestani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäinä päivinä olen taas ollut rauhattomampi, ja yöni ovat olleet\nlevottomat. Miksen minä voinut häntä pelastaa, miksen kyennyt nostamaan\nhäntä siitä loasta, johon hän oli langennut? Ne kysymykset tulevat nyt\nyhä useammin mieleeni. Koetinko sitten parhaani, vai puuttuiko minulta\nvoimia? Vai oliko hänessä sittenkin vielä jotakin, jota en hänessä\nymmärtänyt ja jonka perille en päässyt!\n\nUseinhan kyllä huomasin, että hän tuli yhtäkkiä levottomaksi ja näytti\nniin kovin tuskaantuneelta, mutta kun puuska oli mennyt ohi, vaipui hän\nsynkkämieliseksi. Semmoisina hetkinä en saanut häntä puhumaan, vaikka\nkoetin, että hän avomielisesti selittäisi mitä hän tunsi ja mikä häntä\nvaivasi.\n\n\"Rakkaimpani... se on ohi... se oli synkkä muisto entisiltä ajoilta\",\nsanoi hän vain, mutta ei hän sittenkään ollut entisenlainen. Jotakin\nkummallista olin huomaavinani hänessä.\n\nKuluneena yönä valvoessani alkoi minua tunto soimailla, etten\nsittenkään ollut koettanut parastani, pyhintäni, että hän sittenkin oli\nvailla jotakin, jota hänen sielunsa ja sydämensä kaipasi ja josta hän\nei minulle koskaan puhunut. Usein huomasin, että kun hän puhui minulle,\nhänen katseensa tähtäsi johonkin kauas ja hän ajatteli aivan muuta kun\nsitä, josta puhui...\n\nJospa minulla olisi täällä joku todellinen ystävä, jolle voisin kertoa\nkoko elämäni ja avioliittomme ajan, ensi hetkestä viimeiseen, selittää\ntuolle todelliselle ystävälleni kaikki: miten olimme aloittaneet\nelämämme, miten olimme toisillemme puhuneet ja luvanneet! Mutta\nsellaista ystävätärtä minulla ei ole. Ja kuitenkin tarvitsisin\nlohdutusta, tarvitsisin ystävän osanottoa tuskilleni ja epäilyksilleni.\nOnkohan sekin minun oma syyni, ettei minulla ole sellaista ystävää.\nNiukkahan olen ollut paloittelemaan ystävyyttäni, ja moni on siitä\npäättänyt minut ylpeäksi. Mutta kuinka olen voinut kiintyä ihmisiin,\njoilla ei ole mitään sisäistä elämää, jotka eivät tunne sillä lailla\nkuin minä, jotka eivät ajattele elämää niinkuin minä?\n\nParempi sittenkin kärsiä yksin, ja yksin tuskansa tuntea...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä aamuna oli isäni kipeä. Hän ei jaksanut nousta vuoteeltaan ja\nkutsutti minut luokseen. Hänen päätänsä kivisti, ja muutoinkin hän\ntunsi pahoinvointia.\n\n\"Alan jo tuntea vanhuutta\", sanoi hän. \"Merkillistä, kuinka olen\nheikonnut näinä kahtena vuotena. Vanhuus näkyy tulevan pian, kun se\nkerran alkaa tulla.\"\n\nHänen äänensä oli pehmeä, eikä siinä tuntunut enää sitä kovaa, käskevää\nsointua, jota olin harjaantunut kuulemaan.\n\n\"Johan olenkin puolivälissä kahdeksattakymmentä\", virkkoi hän, kun\näänetönnä istuin hänen vuoteensa vieressä ja käärin kylmään veteen\nkastetun liinan hänen päänsä ympärille.\n\n\"Saattaa tulla kuolemakin milloin hyvänsä... vaikka tällä\nsilmänräpäyksellä\", hän jatkoi. \"Olen monesti ajatellut puhua sinulle,\nLailaseni, tulevaisuudestasi, ja järjestää muutenkin asioitani. Miten\nolet aikonut alkaa elää, kun minun pääni on kaatunut?\"\n\n\"Emme nyt ajattele vielä sellaisia, rakas isä. En ole sitä ajatellut,\nenkä ole jaksanutkaan ajatella. Minä uskon, että isä vielä saapi kauan\naikaa olla Lailansa tykönä...\"\n\n\"Sitä en usko. Tunnen, että minun aikani on tullut. Vastaa minulle,\nLaila, suretko kovin miesvainajaasi?\"\n\nMinä pillahdin itkuun.\n\n\"Enhän sitä kummeksu. Ja sinun vuoksesi suren minäkin.\"\n\n\"Kauheinta on minusta hänen kuolemansa... Jos hän olisi kuollut minun\nhoidettavanani, olisi kuollut rauhallisen, luonnollisen kuoleman, ei\nminun suruni olisi näin suuri. Mutta ruhjoutua mäsäksi junan alle juuri\nsilloin, kun olin hänen pelastuksestaan varma... se on niin kauheaa...\nniin perin kovaa kohtaloa...\"\n\nIsäni antoi minun siinä itkeä, pitäen kättäni omassaan.\n\n\"Minun syyni se myöskin on. Olisin voinut asiaa tarkemmin ajatella,\nennenkuin tein päätökseni. Mutta minun kunnianhimoni oli niin suuri ja\nylpeyteni niin väkevä, että ennen luovuin rakkaimmasta lapsestani kuin\nhuolin vävykseni maankulkijaa, jolla ei ollut mitään virkaa ja joka\nlisäksi oli köyhä rotta. Heti jälestäpäin kyllä kaduin ja tiesin ja\ntunsin, että olin Jumalan kasvojen edessä pahoin tehnyt, vaikka ihmiset\nkyllä hyväksyivät menettelyni...\"\n\n\"Täälläkö? Nämä kotikylän ihmiset?\"\n\n\"Juuri he. Kaikki sanoivat, että Laila kyllä vielä katuu, eikä hän\nkoskaan pääse maasta ylös semmoisen tyhjäntoimittajan kanssa...\"\n\nEn voinut siihen mitään sanoa.\n\nHetken kuluttua isä jatkoi:\n\n\"En ole sinulta kysynyt mitään avioliittosi ajalta. En ole hennonut\nherättää sinussa muistoja, joista en tiedä, ovatko ne sinulle\nvastenmielisiä vai eivätkö. Enhän tiedä, kuinka onnellinen olit hänen\nkanssaan, mutta yhtä asiaa olen tullut ajatelleeksi juuri näinä\npäivinä. Olen nimittäin ajatellut, että totta kai oli olemassa joku\nsyy, jonka vuoksi miehesi uudestaan ratkesi juomaan. Sillä ei kai hän\nainakaan avioliittonne alussa juonut...\"\n\nSiihenkin vastasin vain kyynelilläni.\n\n\"Älkää, rakas isä, nyt kysykö, minä kerron toiste\", sain lopulta\nsanotuksi.\n\nEikä hän sen pitemmältä tiedustellut.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEn ole moneen viikkoon joutunut kirjoittamaan sanaakaan, ja aikeeni,\nettä alkaisin kyhätä pientä romaania Jouon ja omasta elämästäni,\nnäyttää ainakin toistaiseksi jääneen sikseen.\n\nEn ole joutunut, sillä isä makaa sairaana vieläkin, nyt jo neljättä\nviikkoa. Jonkun kirjeen olen ystävilleni kirjoittanut ja saanut heiltä\nvastauksen. En ole muistikirjaanikaan näinä viikkoina aukaissut.\n\nIsä on järjestänyt asiansa, sillä hän uskoo varmasti, ettei hän tuolta\nvuoteelta enää nouse.\n\nTämä aika on jälleen ollut minulle kovaa aikaa, taistelua ja\nkyyneleitä, sillä minun on täytynyt taaskin tehdä vastoin isän tahtoa.\n\nMinä olen sitä jo aavistanut, ja isäni puheista olen päässyt\nkäsitykseen, mikä hänen tahtonsa olisi.\n\nEräänä päivänä -- oliko toissapäivänä vai kolmantena, -- sanoi hän\nminulle, kun istuin hänen vuoteensa vieressä:\n\n\"Laila, sinä jäät niin yksin, kun vanha isäsi menee pois. Etkö tahtoisi\nnoudattaa isäsi viimeistä tahtoa menemällä vaimoksi pastorille... Hän\non nyt jo viidettä vuotta vaikuttanut seurakunnassamme, on\nkunnioitettava, kaikkien ihmisten rakastama mies. Hän on sinua\nrakastanut siitä asti, kun hän seurakuntaamme tuli. Ja ajattele! Hän\nrakastaa sinua vieläkin yhtä hellästi, yhtä paljon kuin ennenkin...\"\n\nTätä olin pelännyt ja aina koettanut kääntää puheen toisiin asioihin,\nkun olin huomannut, että isäni tahtoi aloittaa siitä.\n\nMutta nyt se tuli, ja aivan esipuheetta.\n\nPastori oli kulkenut meillä nyt isän sairastuksen aikana joka päivä.\nMinä poistuin aina huoneesta hänen tullessaan. Usein he kyllä\nmolemminkin pyysivät minua jäämään, mutta en jäänyt. Oikeastaanhan\nminulla ei ollut mitään pastoria vastaan ihmisenä. Hänkin oli minua\nkosinut paljoa ennen kuin Jouko. Muistaakseni se oli aivan ensi\nviikolla, kun palasin Helsingistä ylioppilastutkintoani suorittamasta.\nPastori Rinta oli pienoinen, paksu mies; kasvot punottavat ja\nhyväntahtoiset, ja vedenväriset silmät aina niinkuin talin tahraamat.\n\nTotta kai hän vielä muisteli saamiansa rukkasia, sillä hän ei ollut nyt\npuhunut minulle mitään. Sen sijaan hän oli kääntynyt isän puoleen,\nhyvin tietäen, ettei sielläpäin ollut vastusta.\n\n\"En enää aio mennä naimisiin\", sain isälle sanotuksi.\n\n\"Pastorista saisit todellisen ystävän, todellisen elämänkumppanin.\nSillä hän on mies, joka elää ja opettaa iankaikkisuutta varten... Minä\nolen, Laila, päässyt ymmärtämään, että avioliittosi Jouon kanssa ei\nollut onnellinen. Te ette sopineet toisillenne. Jommassakummassa\nteistä on ollut syy. Taikka sitten on Joukosi lopultakin ollut kurja\nraukka... Minä kuolisin niin iloisella mielellä, kun tietäisin, että\nLaila-lapseni on hyvän, Jumalaa pelkääväisen miehen turvassa. Sillä\nJumalan luona on meillä kaikilla viimeinen turva. Hänen luokseen tulee\nhätä niillekin, jotka Häntä ovat pilkanneet ja kieltäneetkin Hänet...\"\n\nHän puhui minulle pitkään ja painavasti, vanha isäraukka! En osannut\nlopulta sanoa mitään, täytyi aivan itkeä. Oli niin kauhean paha sanoa\nisän viimeistä tahtoa vastaan. Mitä minä onneton ihminen tekisin? Mihin\npakenisin näiden muistojeni kanssa?\n\nNäinä päivinä on isä heikkonemistaan heikonnut. Lääkäri ei ole enää\nluvannut hänen puhua mitään.\n\n\"Sydämen tykintä on niin äärettömän heikkoa, että loppu voi tulla\nmilloin hyvänsä\", sanoi lääkäri tänä aamuna lähtiessään.\n\nOnneksi on sisareni Kaisa nyt miehineen saapunut luoksemme. Kaisa on\nottanut emännyyden huolekseen ja hänen miehensä, Ville, isännyyden.\n\nIsän tahto on nyt, että Kaisa miehineen tulee tämän rakkaan\nKoskenkorvan kartanon haltiaksi.\n\nToimeliaita, virkkuja ihmisiä ovat niin Kaisa kuin miehensäkin. Näyttää\nsiltä, että he kumpikin ovat hirveästi kiinni tavarassa; he puhuvat\nsäästäväisyydestä aivan kuin heillä olisi viimeinen penni pivossa.\n\nOlen luovuttanut Kaisalle oman huoneeni ja muuttanut itse\nullakkokamariin. Täältä on komea näköala yli laajojen, tasaisten\nviljavainioiden ja yli koko kylän. Ruispellot hedelmöivät jo\nparhaillaan ja keinuvat, lainehtivat, tuulen puhaltaessa, kuin meren\naallot.\n\nMinulla on täällä ylhäällä oikein rauhallista, tänne ei kuulu liikettä\nalhaalta, joskus joku kimakampi huuto pihalta. Voin niin rauhassa\nmietiskellä elämääni, ajatella tulevaisuuttani ja entisyyttäni.\n\nJäänkö tänne syntymäkotiini lopuksi ikääni surevana leskenä elämään\nkoroillani? Vai muutanko pois jonnekin muualle... sielläkin yksin\nelääkseni?\n\nEi tunnu sekään hyvältä. Isän kuoleman jälkeen tuntuu tämä koti jo\nkolkolta ja vieraalta. Kuinka saisin päiväni kulumaan, ilman työtä ja\ntointa?\n\nKesä on jo pitkälti kulunut, on heinänteon aika.\n\nVähän käsitöitä olen tehnyt, en mitään muuta. Ei ole minussa innostusta\nmihinkään työhön, taikka sitten en ole vielä osannut oikeaan, en sille\nalalle, joka minua miellyttäisi. Päiväni ovat hirveän pitkät, ja\nunettomat ovat yötkin. Isän kuoleman jälkeen olen elänyt kuin\nventovieras tässä lapsuuteni kodissa. Se, että johonkin minun pitää\nryhtyä, jotakin ruveta minunkin toimimaan, on kyllä selvää. Mutta mihin\nryhtyisin, siitä en pääse selville. Joskus olen ajatellut lähteä\nHelsinkiin jatkamaan lukujani, mutta minulla ei tunnu olevan vähääkään\nlukuhaluakaan. Olen kuitenkin vielä verrattain nuori vasta\nviidenkolmatta; pitäisi minun jotakin alkaa hommata.\n\nPastorista olen onneksi päässyt rauhaan. On hän sentään kirkosta\npalatessaan joka sunnuntai poikennut taloon, mutta harvoin hän on minua\npuhutellutkaan. Olen juossut tänne ullakolle, kun olen nähnyt hänen\ntulevan. Syksyllä olen kuitenkin päättänyt lähteä johonkin talvea\nviettämään, sillä talvella täällä on tavattoman ikävää, kun ei ole\nsopivaa seuraa. Iltaisin olen joskus koettanut sepittää runoja. Lähetin\ntuonnoin jonkun kuvalehteen. Mielellään ne oli julkaistu ja toivottiin\nlisää.\n\nOlen näinä päivinä todenteolla koettanut mielessäni kuvitella jotakin\nkaunokirjallista teosta siitä, mitä olen kokenut. Varma olen, että\naihetta minulla kyllä on, mutta kuinka voisin sovitella niin, että\nsiitä samalla tulisi mielenkiintoinen!? Ihmiset voisin ottaa\ntodellisuudesta ja keksiä tapauksia heitä kuvatakseni. Kun kerran\npääsisin oikein hyvään alkuun, kun saisin rungon valmiiksi, luonteet ja\ntapaukset selville, pian sitten työ sujuisi! Mutta mitäpä minun\noikeastaan tarvitsee keksiä tapauksia ja ihmisiä: kertoisin vain\navioliittoni ajan aivan niinkuin olen sen elänytkin. Nimet vain\nmuuttaisin ja itse tapahtumat sijoittaisin johonkin muualle,\nesimerkiksi Etelä-Suomeen ja vaikkapa Helsinkiinkin. Kyllä minun täytyy\nruveta todenteolla nyt kirjoittamaan. Minä voin kuvata; tunnen\nitsessäni, että voin...\n\nSillä en usko monen ihmisen niin lyhyen avioliiton aikana, kuin minun\navioliittoni oli, saaneen kokea ja tuntea niin paljon kuin minä. Niin\npaljon toivoja, niin paljon rakkautta ja niin peräti paljon pettymyksiä\nja veristä tuskaa! On aivan kummallista uskoa, että niin äärettömän\npaljon tunteita, niin erilaisia, niin mahtavia ja niin synkän suruisia\nvoi mahtua yhteen ainoaan ihmissydämeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen ollut ihan suunniltani tänä päivänä.\n\nVieläkin vapisen vihasta ja suuttumuksesta! Olen jo alkanut kirjoittaa\nromaaniani, olen päässyt hyvään alkuun. Hyvä siitä tulee, kun oikein\nparastani koetan...\n\nOlin juuri ihanimmissa unelmissani, romaaniani valmistellen, kun aivan\narvaamatta pastori tuli luokseni tänne ullakolle -- ihan yksin ja\nilmoittamatta.\n\nMitä tämä merkitsi? Enkö siis vieläkään ollut päässyt rauhaan tuosta\ntalisilmäisestä miehestä, jota en voinut sietää!\n\nPastori oli erinomaisen juhlallisella tuulella. Puhui hyvin harvaan, ei\njuuri hymyillytkään, ja hänen tavallisesti punaiset kasvonsa olivat nyt\nvaaleammat ja ikäänkuin laihemmat. Oliko tuo ilkeä mies sittenkin niin\nuppiniskainen, että vieläkin aikoi kosia minua? Vai mitä hänellä oli\nminulle sanomista?\n\n\"Mikä erinomainen asia saattaa herra pastorin minun luokseni?\" kysyin\nhäneltä, kun hän puhua jankkasi hyvistä heinäntekoilmoista ja\nlupaavista ruisvainioista.\n\n\"Aion puhua kanssasi asiasta, josta me isävainajasi kanssa sovimme. Hän\npyysi minua elämänsä viimeisinä päivinä niin tekemään, ja minä lupasin\ntäyttää hänen tahtonsa. En ole ennen sitä tahtonut tehdä, vaan nyt\nkatsoin tilaisuuden sopivaksi, rakas Laila\", sanoi hän imelällä,\nlaulavalla äänellään. Oivalsin hänen asiansa ja vastasin niin kylmästi\nkuin voin:\n\n\"Kyllä arvaan asianne. Mutta minä en usko isävainajan pyytäneen teitä\npuhumaan siitä minulle hänen kuolemansa jälkeen.\"\n\n\"Ja kuitenkin hän sen teki, sillä hän huolehti lapsensa\ntulevaisuudesta. Rakas Laila! Kuuntele minua, kallista korvasi\nsanoilleni ja anna sijaa sydämessäni minulle...\"\n\n\"Minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään ihmiselle enää. Ja teidän\npitäisi muistaa jo entisestään, etten voi teitä rakastaa... en edes\nkunnioittaakaan niinkuin tahtoisin...\"\n\n\"Ja saisinko tietää, miksi et?\"\n\nHänen äänensä laulava nuotti muuttui kovemmaksi, ja sanat alkoivat\ntulla nopeampaan.\n\n\"Sen tiedätte itsekin. Enkä minä pidä velvollisuutenani ruveta teille\ntarkemmin selittämään... Jos oikein tekisitte, jos olisitte gentlemanni\nja hieno mies, niin poistuisitte nyt heti, ja minä voisin teitä\nmuistella ystävällisillä tunteilla...\"\n\nMutta hän ei siitä säikähtänyt. Päinvastoin hän tuli rohkeammaksi. Hän\nkävi lähemmäksi ja istui tuolille melkein minun viereeni, niin että\nhänen taliset silmänsä näkyivät vielä paremmin punaisten silmäripsien\nalta.\n\n\"Rakas Laila! Oletko koskaan tullut ajatelleeksi minun kovaa\nkohtaloani! Ensi hetkestä, kun sinut näin, rakastin sinua. Sinä et\ntiedä, mitä tuskia olen tuntenut, kun näin sinun menevän miehelle,\njolla ei ollut minkäänlaista karaktääriä, eipä edes varmaa\ntoimeentuloa. Tiesin varmasti, että sinä et tulisi onnelliseksi hänen\nkanssaan. Eivätkä sellaiset luonteet yleensä, kuin miesvainajallasi,\nkirjailija Jouko Vartolla oli, voi tehdä itseään tai muita\nonnelliseksi...\"\n\n\"Vai niin\", vastasin hänelle jotenkin pisteliäästi. \"Mutta tekö olette\nse ihmeluonne, joka voi tehdä onnelliseksi sekä itsenne että muut!?\"\n\n\"Olen vakava ja hyväänpyrkivä luonne, ja Jumalan Kaikkivaltiaan avulla\nolen koettanut elää nuhteettomasti elämääni... Rakas, kallis Laila...\"\nHän koetti tarttua käteeni ja vetää sitä huulilleen.\n\nSilloin minua iljetti ja pisti niin vihakseni, että lyödä lipsautin\nhäntä kämmenrystysillä poskelle...\n\nMutta silloin hänenkin juhlallisuutensa loppui. Kasvot lensivät\ntulipunaisiksi, ja hän nousi istumasta.\n\n\"Vai niin. Sinä häpäisetkin vielä minua. Sinä et olisi tuota tehnyt,\njos tietäisit, että isäsi on minulle laillisella tavalla testamentannut\npuolen omaisuudestasi.\"\n\n\"Isänikö...?\"\n\n\"Juuri hän. Ja voit olla varma, että minä valvon myös etuani. En\npenniäkään jätä ottamatta...\"\n\nSilloin vihani nousi täyteen voimaansa, suutuin niin silmittömästi,\netten nytkään vähääkään muista, mitä hänelle sanoin. Mutta hän ei silti\nvielä poistunut huoneestani.\n\n\"Sinä et siis suostu rupeamaan vaimokseni?\" kysyi hän vielä kerran.\n\n\"Saatanan muori sinun vaimoksesi tulkoon!\" muistin herrojen Eevan\nsanoneen kraatari Aapelille, ja sen minä hänelle linkosin niin suurella\nvoimalla kuin minusta ikinä löytyi.\n\n\"Sinä sydämetön julmuri ja rietas nainen!\" sanoi pastori vihasta\nkähisevällä äänellä. \"Tiedätkö, että minulla on kaikki tiedossani,\nkuinka sinä olet elänyt... Eikö sinun pimeää, kivikovaa sydäntäsi\nahdista, kun muistat, julmuri, että juuri sinä tapoit miehesi, saatuasi\nhänet ensin epätoivoisena juomaan. Minä tiedän, sillä olen ottanut\nselvän avioliittosi ajalta...\"\n\nHän puhui varmasti ja ilkkuillen, ikäänkuin tuntien riemua nähdessään,\netten kyennyt mitään vastaamaan.\n\n\"Omat, parhaat ystävättäresi ovat minulle sen kertoneet...\"\n\nJa sitten hän, hioen kämmeniään yhteen, lisäsi pirullisella äänellä ja\npienten talisten silmäin kiiluessa helvetillisessä tulessa:\n\n\"Mutta jos näiden kämmenien väliin olisit tullut... kyllä minä olisin\nkoettanut sinusta puristaa pahat aivoituksesi...\"\n\nSilloin keksin juomakarahvin pöydälläni ja lennätin sen hänen niskaansa\njuuri kun hän kääntyi pois paetakseen.\n\nTuommoisen raa'an tolvanan höyhennettäväksikö olen joutunut!\n\nOlin aivan suunniltani. Mutta toivottavasti minä nyt olen hänestä\npäässyt...\n\nMinun täytyy päästä pois tuommoisen hävyttömän miehen\nlikikuuluviltakin! Sillä minä tunnen, että olisin valmis millä hetkellä\nhyvänsä lähettämään luodin hänen kurjaan raatoonsa...\n\nKuinka hän oli saanut isäni, joka muuten oli niin varovainen ja samalla\nihmistuntija, noin petetyksi! Teeskennellen jumalisuutta ja osaten aina\npuhua vanhan miehen mieliksi hän oli saanut isäni uskomaan itsestään\npaljasta hyvää. Kavalasti hän oli osannut huiputella, Jumalansa nimessä\nvalehdella vaikka mitä!\n\nMikä ääretön raukka! Eiköhän tuo mies ole langennut paljon syvempään\nkuin koskaan kukaan juomari!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt, kun on joku päivä kulunut pastorin käynnistä, olen sentään\nvähitellen alkanut tyyntyä. Mutta minulla on nyt selvillä, että jätän\nainiaaksi kotipitäjän ja syntymäkotini. Ainiaaksi tahdon täältä lähteä,\nsillä se, mitä minulla on täällä ihanaa ja kallista muistoa, on\nikäänkuin unennäköä, niinkuin en koskaan olisi sitä aikaa elänytkään.\nMutta siitä totuudesta, että kerran olen ollut naimisissa ja että nyt\nolen leski, siitä en koskaan pääse, ja se ei ole unennäköä. Vaikka nyt\nsoisin, että niin olisi, etten koskaan olisi elänyt avioliitossa enkä\nkoskaan nähnytkään Joukoa!\n\nNiin nyt soisin olevan!\n\nMinulla ei olisi näitä muistoja, jotka minua kiusaavat ja ärsyttävät ja\npanevat sydämeni epätoivoiseen vimmaan.\n\nVoisin nyt nuorena neitinä muuttaa Helsinkiin. Jatkaisin lukujani... ja\neläisin siellä isossa maailmassa, taiteen ja soiton keskellä, iloisena,\nhuolettomana leipämurheista...\n\nMutta mikä estää minua nytkään tahtoani täyttämästä?\n\nEi mikään. Mutta ensi jouluksi minä valmistan romaanin, esikoiseni...\n\n\"Uusi ja lupaava, nuori kirjailijatar on esikoisteoksellaan...\"\n\nNiin! Niin! Koettaa tahdon!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMonta päivää, ehkä viikkokin, on kulunut, ettei ole mitään tapahtunut.\nOn ollut poutaisia päiviä, lämpöisiä ilmoja. Rukiinleikkuu on\naloitettu, ja yöt ovat jo hyvin hämäriä, melkeinpä pimeitä.\n\nEilen tulin katsoneeksi Jouon jälellejääneisiin papereihin, joita on\nmelkoinen laatikollinen omien papereitteni joukossa. Olen löytänyt\naloitteita Jouon myöhemmin julkaistuihin teoksiin, runonpätkiä ja\nsommittelun laajaan murhenäytelmään \"Pohjolan kevät\". Se on äärettömän\nintresantti aihe. Siitä voisi mestarin kädessä tulla ihmeen kaunis\nnäytelmä. Mistä hän on keksinyt näin kummallisen, salaperäisen aiheen?\nKäsialasta ja paperista päättäen hän on tämän sommittelun kirjoittanut\nnaimisissaolomme aikana.\n\nYlettömän paljon täällä onkin sommitteluja ja liuskoja; on\npaperiliuskoja, joissa ei ole kuin jokunen lause, ikäänkuin jonkun\nkertomuksen keskeltä temmattu. Tällä tavalla hän kai kokosi aiheita,\nkuvasi ihmisiä ja tapauksia tulevia teoksiansa varten...\n\nMutta hän sammui juuri silloin, kun oli parhaiksi syttymään päässyt,\ntaittui kesken kasvamistaan...\n\nAjatuksissani pengon ja lueskelen näitä papereita, jotka ovat huiskin\nhaiskin, sikin sokin laatikossa! Erään paperin ylälaidasta vilahtaa\nsilmääni nimi Laila... Vedän sen uteliaana toisten seasta ja luen:\n\n\"... Laila seisoi miehensä silvotun ruumiin vieressä ja itki hiljaa.\nJouon oikea käsi oli mennyt poikki ja rinta oli litistynyt kuin lauta.\nMuuta näkyvämpää vammaa ei ollut. Kasvot olivat valkeat kuin palttina,\nsilmät tiukasti ummessa. Hän näytti kuin nukkuneen syvään,\niankaikkiseen uneen. Laila oli monen monta kertaa öisin, kun hän tiesi\nJouon olevan humalassa, sytyttänyt tulen ja hiipinyt hänen vuoteensa\nviereen kuuntelemaan, hengittikö Jouko. Silloin oli Jouon kasvoilla\nollut tuo sama kuoleman kalpeus ja silmät olivat olleet tiukasti\nummessa... niinkuin nytkin...\n\n\"Hän laskeusi polvilleen Jouon ruumiin viereen, otti vasemman käden\nomaansa, silitteli sormusta, joka uudenkirkkaana välkkyi hoikassa\nsormessa, ja painoi suutelon hänen verettömille huulilleen... Silloin\nLailan voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi pyörtyneenä miehensä ruumiin\npäälle...\"\n\nLuin tuon palasen toiseen, kolmanteen, en tiedä kuinka moneen kertaan,\nennenkuin käsitin, mitä se sisälsi. Mutta sitten minä sen käsitinkin!\n\nSuuri Jumala, mistä hän oli tiennyt eläessään kuvata kuolemansa, kuvata\nsen juuri niin kuin se oli tapahtunutkin! Minun suuteloni ja\npyörtymisenikin! Ja kasvojensa kuolonkalpeuden.\n\nMilloin hän oli tämän kirjoittanut? Kuinka oli mahdollista, että hän\noli hengessään nähnyt loppunsa?\n\nTämä on ihan selittämätöntä, satumaista taikka unta keskellä päivää!\nOlenko minä sitten Laila ja oliko hän Jouko? Olenko? Olenko? Mikä mies\nhän oli, tuo Jouko? Oliko tietäjä, näkijä, aavistelija?\n\nMitä hän onkaan saanut kärsiä?!\n\nEnkö ole häntä ymmärtänyt?\n\nMinulle tulee aavistus jostakin kauheasta, minkä olen tehnyt...\n\n\"Jommassakummassa täytyi olla syy, muutoin ei Jouko olisi juomaan\nratkennut\", oli isä sanonut.\n\nMutta minä pengon ja pengon käsikirjoitusten joukossa! Ehkä siellä on\nalkua ja loppua tälle kummalliselle kuvaukselle? Ehkä on kuvattuna koko\navioliittomme aika...\n\nMilloin hän on sen kirjoittanut ja kuinka olen näin kauan antanut sen\nvirua näiden paperien välissä?\n\nAivan alimpaa, laatikon pohjalta, löydän paksun, rullalle käärityn\nkäsikirjoituksen. Heti ensi sivulta, ensi sanoista näen, että se on\nkuvaus avioliittomme ajalta. Nimilehti vain puuttuu...\n\nSilmissäni himmenee, kun alan sitä lukea... \"Jouon kertomusta\".\n\nMutta sitä ennen lukitsen oven, ettei kukaan pääse häiritsemään.\n\n\n\n\n\nJOUON KERTOMUS\n\n\n\n\n1.\n\n\nPian puoli vuotta olivat he olleet jo naimisissa.\n\nHeillä oli kaksi sievää huonetta laitakaupungilla, lähellä merenrantaa.\nHeidän huoneistaan oli kaunis näköala sekä merelle että maalle päin, ja\nmuutenkin paikka oli rauhallisempi kuin vilkasliikkeisemmällä\nkeskikaupungilla. Molemmin he olivat näihin huoneisiin ihastuneet ja\nyksissä tuumin päättäneet ne vuokrata.\n\nEnnen häitänsä he olivat jo sen huoneiston hankkineet, sisustaneet\npienen kotinsa sieväksi ja viihtyisäksi. Lailalla olikin erinomainen\nmaku asettaa huonekalut mukavasti ja somasti, niin että ne miellyttivät\nsilmiä ja tekivät huoneet hauskan näköisiksi. Jouko oli ihan\nhaltioissaan nähdessään, kuinka aistikkaasti Laila osasi järjestää. Ja\nvaikka heidän omaisuutensa oli hyvin vähäinen ja huonekalustakin\nkeskinkertainen, kykeni Laila kukkien ja muiden keinojen avulla\nsovittelemaan niin taitavasti, ettei niiden vanhuus tullut näkösälle.\n\nHeidän täytyi nyt alussa ainakin ruveta elämään hyvin säästävästi.\nJouon palkka ei sallinut suuria menoja, ja vaikka Laila kyllä lupasi\nkäsitöillään ansaita jonkun vähän, täytyi sittenkin koettaa saada menot\nmahdollisimman pieniksi.\n\nJouko se oikeastaan oli halunnut, että he muuttaisivat tänne\nPohjanmaalle, sillä hän ei tahtonut enää olla likelläkään niitä\nseutuja, joilla hänen entinen elämänsä oli kulunut. Lailasta oli\nsamantekevää missä asuivat, hän seuraisi Joukoaan vaikka leivättömään\nLappiin taikka maan ääriin asti.\n\nJouko oli juuri palannut sanomalehden toimistosta, jossa hänellä oli\naputoimittajan paikka. Laila oli mennyt johonkin asioilleen, sillä\nheillä ei ollut palvelustyttöäkään. Väsähtäneesti hän istui tuolille ja\nkatsoi ulos ikkunasta merelle, joka jo lumisena jääkenttänä levisi\nsilmänkantamattomiin.\n\nToimistossa olivat toiset taas häntä kiusoitelleet.\n\n\"Sinä onnellinen, joka sait niin rikkaan ja kauniin vaimon! Sinulla\nvarmaankin on kultaiset päivät\", virkkoi yksi.\n\n\"Ei kuulukaan appivaari hellittävän penniäkään, kun vastoin ukon\nkieltoa on mennyt naimisiin. Ei se tainnut tämä vävypoika olla oikein\nKoskenkorvan ukon mieleen\", sanoi toinen, ja sitten he nauroivat.\n\nJo heidän kihloissa ollessaan olivat toverit Joukoa onnitelleet,\nonnitelleet rikkaaksi mieheksi...\n\nSe oli häntä jo silloin hermostuttanut, mutta nyt vielä enemmän. Niinkö\nhe uskoivat, että hän oli rahojen takia ottanut Lailansa? Eivätkö he\nnähneet, että Lailassa oli muuta enemmän rakastamista kuin rahat...\nrahat, joista hän ei ollut koskaan Lailalta kysynytkään... Oli vain\nmuilta kuullut Lailan isällä niitä olevan...\n\nHän oli uskonut, Jouko, että kun he muuttavat tänne kauas pohjoiseen,\noutoon paikkaan ja vieraiden ihmisten keskelle, on koko tuo ikävä\nraha-asia tietämättömissä. Mutta toiset toimittajat näkyivät tietävän,\ntiesivät paljon enemmän kuin Jouko itse...\n\nKummallisella, veltolla ja verettömällä tuulella hän tunsi olevansa, ja\nvanha viinanhimo muistui hänen mieleensä. Hän ei ymmärtänyt itseään, ei\nvaimoaan, ei koko maailmaa. Ja ne tulivat aina nämä samat ajatukset ja\nvanhat himot silloin, kun hän vain hetkeksikään joutui olemaan yksin...\nHän istahti veltosti keinutuoliin. Tämmöistäkö tämä elämä sitten oli\nolevakin -- se tulevaisuus, jolta hän oli odottanut niin äärettömän\npaljon sekä kunniaa että kuuluisuutta... tämmöistä jahkailemista\nsanomalehtimiehenä, että tuskin eli...\n\nMitä hän oli ajatellut mennessään naimisiin, köyhä mies, joka ei\noikeastaan itsekään elänyt! Kyllä hän sen tiesi... ei hän ollut\noikeastaan ajatellut mitään, ei entisyyttään eikä tulevaisuuttaan...\n\nEntisyyttään sentään enemmänkin, varsinkin kulkurielämäänsä\nylioppilasvuosinaan. Sillä kulkurin elämää se oli ollut,\njuopottelemista ja laulamista ja unelmia paremmista päivistä, kullasta\nja kunniasta. Hän oli laulanut lemmestä ja pakahtuvista\nsydämentunteista, parhaimman sydänverensä lauluihinsa vuodattaen.\nRakkautta hän oli himonnut, orpouttaan ja yksinäisyyttään itkenyt ja\nkatumalla katunut hurjisteluansa...\n\nYksinäisinä hetkinään, kun hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ja koko\nmaailman hylkäämäksi, hän oli ainoana pelastuksenaan toivonut\nherttaista ja hellän hyvää kumppania, joka näkisi hänen sieluunsa ja\nsydämeensä, joka osaisi häntä lohduttaa ja antaa hänelle voimia\njalompaan elämään...\n\nHän oli kohdannut rakastavan naisen hellän sydämen, puhtaan ja jalon\naarteen, jota hänen tuli helliä ja hoitaa... Mikä häntä vaivasi? Miksi\nhän kuitenkin kaipasi? Olivatko nämä synkät, tyytymättömät hetket vielä\nmaininkeja entisestä myrskyisestä elämästä? Vai oliko hänen sielunsa\npuhtaus jo niin himmennyt, ettei se enää voisi kirkastua, vaiko sydän\njo liiaksi tylsistynyt?\n\nPuolihämärässä huoneessa, keinutuolissa istuessaan, näytti Jouko jo\nvanhentuneelta mieheltä, josta paras nuoruuden mehevyys on kuivunut.\nKasvot olivat kalpeat ja luisevan laihat. Ohut tukka peitti\nkauniinmuotoista päätä, joka oli päälaelta paljas. Mutta suurten\nsinisten silmien välissä, kaarevan nenän yläpuolella, oli syvät juovat,\njotka tekivät hänen kasvonsa tyytymättömän näköisiksi. Ne olivat aina\nsilloin kalpeammat ja otsarypyt syvemmät, kun hän mietiskeli jotakin\nerityisempää.\n\nHänelle tuli istuessaan kummallinen levottomuus, ikäänkuin hätä ja\npelko jostakin kauheasta. Hänestä tuntui siltä kuin hänen voimansa\nolisivat loppuneet, luova mielikuvitus kangistunut ja älyn valokin\nhimmennyt. Mutta mistä tuli tämä saamattomuus ja veretön elämä?\n\nHän oli uskonut, että hän nyt vasta, kun oli saanut rakastetun\nkumppanin vierelleen, pystyy tosityöhön... jatkaa kirjallisia töitään,\nluopi teoksen, jonka muisto on pitempi kuin lyhyen ihmiselämän...\njatkaa lukujaankin ja tulee kuuluisaksi, hyväksi mieheksi...\n\nSamassa hän kuuli tuttuja askeleita eteisestä. Laila palasi kotia, ja\nhänen astuntansa oli nopeaa ja niinkuin hätäisen askeleita.\n\nLailan kasvot olivat kävelystä ja raittiista talvi-ilmasta käyneet\nterveen punakoiksi. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat, ja koko\nhänen olennostaan kuin irtaantui kokonainen maailma iloa ja onnea.\nRiisumatta päällysvaatteitaan hän riensi miehensä luo, suuteli otsalle\nja laski kätensä Jouon kaulan ympäri.\n\n\"Oletko jo pitkästynyt? Kävin Saarisen perheessä ja viivähdin enemmän\nkuin aioinkaan\", hän sanoi kirkkaalla äänellään ja taivutti miehensä\npäätä taaksepäin, nähdäkseen hänen silmiinsä.\n\n\"Tiesinhän sinun tulevan pian, mutta kuitenkin jo ehdin ikävöidä\",\nvastasi Jouko ja veti hänet syliinsä rajusti ja riemukkaasti:\n\n\"Voi, voi, Laila, rakkaimpani, kuinka huonon miehen sinä sait\", sanoi\nhän sitten ja ratkesi itkuun kuin lapsi.\n\nLaila katsoi häntä kummastellen ja pitkään. Mikä hänen miestään\nvaivasi? Hän oli niin kummallinen ja käsittämätön tänään.\n\n\"Miksi olet noin? Miksi itket? Teinkö pahoin, kun viivyn?\"\n\n\"Ei, ei, et... et... Sinä olet aina hyvä, mutta minä olen niin paha...\nolen paha ja saamaton...\"\n\n\"Ole nyt taas! Sinun on muuten paha olla, sinua rasittavat taas synkät\najatuksesi. Heitä ne pois... olethan oman Lailasi parissa...\"\n\nJa Laila nousi hänen sylistään, riisui päältään ja jatkoi kuin puoleksi\nnuhdellen:\n\n\"Nyt olet taas niin omituinen, etten sinua ymmärrä. Miksi et ole\navomielinen minulle, miksi et kerro kaikkia kiusauksiasi minulle?\nLupasithan, että kerran selität sydämesi sisimmän, ja senkin selität,\njoka mieltäsi painaa ja ilosi viepi... Vastahan elämämme on alussa...\nja sinullakin on vielä suuret tuumasi toteuttamatta... Sallitko, että\notan tulen? Nyt sinun pitää sanoa, miksi sinä itkuun ratkesit... nyt\njuuri tänä...\"\n\n\"Ei, älä ota vielä tulta, istukaamme hämärässä. Lailani, rakkaimpani,\nonneni, elämäni, tule tänne syliini istumaan...\"\n\n\"Kuinka sinä kuitenkin olet lapsellinen... iso lapsi, jota minun pitää\nkasvattaa. Mutta sanohan nyt, mikä sinua vaivaa...\"\n\n\"En minä voi, etkä sinä sille mitään mahda, vaikka sanoisinkin...\"\n\n\"Suretko sitä, että meidän täytyy elää näin säästävästi?\"\n\n\"Semmoisia asioita en juuri koskaan ajattele.\"\n\n\"Kyllä sitäkin ajattelet, tunnusta pois.\"\n\n\"Ehkä sinun vuoksesi, jos sinun on paha elää näin.\"\n\n\"Minä kyllä tyydyn tähän nyt, varromme parempia aikoja. Ehkäpä onni\nsinuakin potkaisee...\"\n\n\"Uskotko niin?\"\n\n\"Uskon minä... luotan, että sinä paranet kokonaan, että sielusi\nkirkastuu ja ruumiisi vaurastuu... että sinuun kasvaa kauniita\najatuksia... että unhotat entisen elämäsi... unhotat niinkuin sitä ei\nkoskaan olisi ollutkaan... että olet niinkuin silloin vasta olisit\nalkanut, syntynyt, silloin kun minut näit...\"\n\n\"Laila parkani... Minusta on vieläkin kummaa ajatella eli oikeastaan\nuskoa, kuinka sinä minua voit rakastaa...!\"\n\n\"Sinä olet tänä iltana kummallisempi kuin koskaan ennen. Kuinka voit\nsellaista kysyäkään?\"\n\n\"Olen sitä jo monesti ennen aikonut kysyä, kihlauksemme aikana jo.\nKyllähän minä tiedän vikani ja virheeni, tunnen heikkouteni ja\nsaamattomuuteni... Tiedän senkin, etten ole ihannemies missään\nsuhteessa. Kuinka voit minua rakastaa, kuinka voit pitää vertaisenasi\nmiestä, jonka henki on niin heikko ja jonka sielu on sairas...?\"\n\nJouolla oli tuo sama kysymys usein huulilla pyörinyt, ensimmäisinä\npäivinä jo heidän kihlausaikanaan, mutta hän ei ollut saanut sitä\nkoskaan lausutuksi. Pelko siitä, mitä Laila siihen vastaa, oli estänyt.\nSillä hän tunsi, että Lailan vastauksesta riippuisi hänen koko\nelämänsä, siinä olisi kallion kieleke, jolta hän syöksyisi alas pimeään\nkuiluun tai kohoaisi ylös korkeuksien huipulle. Hän oli tätä hetkeä\ntoivonut ja pelännyt, toivonut ja kuvitellut jo Lailan vastauksenkin.\n_Jos_ hän niin sanoisi, _jos_ niin selittäisi kuin hän toivoi, silloin\nhän olisi varma pelastuksestaan, _silloin_ hän nousisi kallion\nkielekkeeltä ylös korkeuksien huipuille. Ja silloin hän tuntisi sen,\njota tahtoi, mitä Laila hänessä rakasti...\n\nNäin hän oli luullut Lailan vastaavan:\n\n\"Rakkaimpani! En rakasta sinua semmoisena kuin itseäsi kuvasit, en\nrakasta sinussa enemmän kasvojasi kuin ruumistasi... Tiedän sydämesi\nolevan hyvän ja hellän ja sielusi jalon ja älysi kirkkaan, mutten\nrakasta niitäkään niinkuin jotakin ihmeellistä, suurta ja satumaista,\njota sinussa on, joka lyö leimansa koko sinun olentoosi ja välähtää\nparhaina hetkinäsi silmissäsi. Sitä salaperäistä älyä, sitä satumaista\nvoimaa sinussa rakastan... En osaa sanoa sille nimeä enkä ole koskaan\nkenenkään kuullut siitä puhuvan... Tunnen sen vain syvällä sydämessäni,\nja se tunne on ollut elämäni ihanin. Ymmärrätkö minua, Jouko,\nrakkaimpani?\"\n\nYmmärsikö hän sitä! Suuri Jumala, näitä sanojahan hän oli odottanutkin,\ntoivonut ne kuulevansa noilta kauniilta punertavilta huulilta...\nToivonut niitä pelastuksenaan.\n\nHän oli nyt kysyessään vetänyt Lailan rinnalleen, pusertanut\nrajustilyövää sydäntään vasten, ja odotti henkeään pidättäen, mitä\nLaila sanoisi.\n\n\"Kuinka olet kummallinen! En minä sitä osaa niin selittää. Mutta\nuskothan nyt, kun sanon sinulle... voi, voi, kuinka sydämesi hyppää\nrajusti\", ja Laila ikäänkuin irtautui Jouon sylistä.\n\nLaila näki, että Jouon katse taas harhaili jossakin muualla, niinkuin\nhän ajattelisi jotakin aivan muuta kuin mitä oli sanonut. \"Puhelkaamme\nnyt jotakin hauskaa. Tahdotko kuulla uutisia?\"\n\n\"No kerrohan nyt\", sai Jouko sanotuksi ikäänkuin heräsi unesta.\n\nLaila nousi Jouon sylistä, viritti tulen lamppuun ja alkoi toimia yhtä\nja toista.\n\n\"Niin. Oli puhe Saarisella tulevasta raittiusiltamasta, jota me naiset\nnyt hommaamme, arpajaisista, kuten tiedät. Rouva Saarinen lähetti\nsinulle lämpöiset terveisensä ja käski minun vieläkin kehoittaa sinua\npitämään puhe arpajais-iltana. Sopivasta puhujasta on puute, sillä\nmaisteri Kantele on sairaana, ja rouva Salo tahtoisi, että tällä kertaa\npuhuisi mieshenkilö...\"\n\n\"Ei minusta ole puhujaksi, en ole koskaan esiintynyt puhujana\", vastasi\nJouko aivan kuin ei olisi oikein käsittänyt, mitä Laila sanoi.\n\n\"No välipä sillä, jos et ennen ole yleisön edessä puhunutkaan. Voithan\nkirjoittaa puheesi ja lukea sen. Minä olen varma, että siitä puheesta\ntulisi hyvä, sellainen, jonka kaikki ymmärtäisivät... Täytyy meidänkin\nkoettaa jotakin, kun kaikki muutkin uhraavat aikaansa kalliin asian\nvuoksi... Koko Suomen pelastukseksi...\"\n\n\"No, saanenpa tuota vielä miettiä\", lupaili Jouko, mutta ääni, jolla\nhän sen sanoi, soi epävarmalta.\n\n\"Mitä sinä oikeastaan mietit, kun olet niin ajatuksissasi?\"\n\nJouko naurahti.\n\n\"Muistelin erästä talvi-iltaa nuoruuteni ajoilta.\"\n\n\"Mitä silloin tapahtui?\"\n\n\"Ei mitään, mutta se on kuitenkin jäänyt mieleeni. Kun näin tuon tähden\ntuolla kaukana etelän taivaalla, niin siitä muistin.\"\n\nLaila oli häärännyt keittiössä, johon ovi oli auki, ja puhui sieltä:\n\n\"Arvaas mitä rouva Saarinen myöskin kysyi... se koski sinua?\"\n\n\"En minä voi arvata...\"\n\n\"Hän sanoi kaupungilla olevan puheena, että sinä valmistelet laajaa\nteosta jostakin yhteiskunnallisesta kysymyksestä... Yleensä pidetään\nsinua etevänä miehenä. Voi, et arvaa, ystäväni, kuinka hauskalta\nminusta tuntui ja hyvältä... Melkein itkin, olin niin iloinen kotiin\ntullessani...\"\n\n\"Ne ovat niitä tavallisia maailman puheita.\"\n\n\"Olkoon niinkin, mutta hauskaa oli minun kuulla...\"\n\n\"Minä olisin paljon ennemmin halunnut kuulla, että viimeöinen uneni\nolisi ollut totta...\"\n\nLaila riensi keittiöstä Joukon luo, joka oli ottanut sanomalehden\nkäsiinsä ja ottanut siitä palasen. Hän oli solminut valkoisen esiliinan\neteensä, ja puuhatessa olivat hänen kauniit tummat kutrinsa valahtaneet\nohimoille, poskien hohtaessa punaisilta. Hän oli niin suloisen kaunis\nja viehättävän kodikas...\n\n\"Kuinka sinä olet kaunis tänä iltana!\" riemuitsi Jouko ja katsoi häneen\nhellästi.\n\n\"No, kerroppa nyt, mitä sinä kuluneena yönä uneksit.\"\n\n\"Kerronkohan? Se oli kaunis ja suloinen uni...\"\n\n\"Voi, voi... sano nyt!\"\n\n\"Me olimme muuttaneet täältä pois, syntymäpaikoilleni Karjalaan. Meillä\noli oma talo korkean mäen päällä. Sinä olit emäntänä. Tulit pellon\npientareelle katsomaan, kun minä kynnin...\"\n\n\"Oliko se sinusta niin hauskaa? Kaipaatko sinne Karjalaasi?\"\n\nLaila kysyi sen hellällä äänellä, ikäänkuin olisi aavistanut, että\nJouko sinne ikävöitsi.\n\n\"Kaipaan kovinkin, muistan sitä aina. En rakastu koskaan tähän\nPohjanmaahan enkä jäiseen meren henkeen. Metsä ja kiveliö ovat kotoni,\nsinne mieleni minun tekevi laulun laajaan kotimaahan. Sinne me vielä\nkerran, Lailani, muutammekin!\"\n\nJouko puhui ikävöivän äänellä, ja Lailasta näytti siltä kuin hän olisi\nhengessään nähnyt Karjalansa...\n\n\"Ehkä toivomuksesi kerran toteutuukin\", toivoi hänkin.\n\nJa laulellen hän kävi toimiinsa, Jouon istuessa pöytänsä luona jotakin\nkirjoitellen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nAamupäivät Jouko viipyi toimistossa, ja Lailan oli silloin yksin ikävä\nolla.\n\nHe olivat jo tällä lyhyellä ajalla, asuessaan heille molemmille oudossa\nkaupungissa, saaneet kosolta tuttavia. Jouko oli kyllä lausunut\ntoivomuksenaan, etteivät he rupeaisi seurustelemaan kenenkään kanssa,\neläisivät vain kahden omaa elämäänsä. Mutta tuttavuuksia oli sittenkin\ntullu. Ensiksi insinööri Saarisen perheessä, kun Saarinen itse oli\nkarjalainen samoin kuin Joukokin. Saarisen perheen kautta tuli muita\ntuttavia, niin että niitä pian oli aivan liiaksi, Lailankin mielestä.\n\nRouva Saarinen oli melkein jokapäiväinen vieras Lailan luona.\nAamupäivällä hän usein tuli, silloin kun Jouko oli toimistossa.\n\n\"Nuoren rouvan tulee ikävä istua yksin, kun aviomies on poissa...\nLähdin sinua tervehtimään. Muistan kuinka pitkät minun päiväni olivat\navioliittomme alussa kun Saarinen viipyi matkoillaan viikoittain\",\ntervehti hän tullessaan. Olihan Lailalle hauskaa saada puhekumppani,\nmutta kuta useammin rouva Saarinen tuli, sitä rohkeammaksi ja\npuheliaammaksi hän kävi. Ja Laila oli huomaavinaan, että rouva Saarinen\npiti ikäänkuin pesänkirjokusta heidän huonekaluistaan, jotka olivat\nhuonot ja vanhat, ja että hän aina tarkasteli tunkeilevasti joka\nnurkkaa. Mutta ei kuitenkaan mitään virkkanut.\n\nRouva Saarinen oli lihavahko keski-ikäinen ihminen, jonka kasvot olivat\npulleat, mutta ilman väriä; leuassa ja vasemmassa poskipäässä oli iso,\nmusta syylä. Hän pukeusi loistavan komeasti ja käyttäytyi kuin ylhäinen\nnainen. Hänellä oli \"aatteita\", ja niiden toteuttamiseksi hän elikin,\nsillä heillä ei ollut yhtään lasta. Hän olikin välttämätön henkilö\nkaikissa yhdistyksissä, verraton puhuja ja tulinen raittiuden ystävä.\n\n\"Kun me muutimme tähän kaupunkiin, ei täällä ollut raittiusseuraakaan,\nkaikki oli porvarien ja viikinkien vallassa; mutta nyt ovat jo asiat\ntoisin, ja me suomalaiset olemme nyt enemmistönä. Oikeastaan on sekin\naivan mieheni ansiota, että 'Pohjanmaan Sanomat', jonka toimituksessa\nmiehesikin nyt on, pääsi elämään...\"\n\n\"Te olette jo niin paljon ehtineet saada aikaan, teillä on takananne\nsuuri työ... Mitähän minä voisin kansani hyväksi?\" sanoi Laila\nhiljaisella äänellä.\n\n\"Voi, vielä on meillä pitkä ja vaikea taival edessämme, vielä on viinan\nvalta suuri, ja kurjuus ja köyhyys. Me tarvitsemme paljon nuoria ja\nvereksiä voimia suuren, ylevän aatteemme toteuttamiseksi. Sinullakin,\nLaila, on suuri tehtävä, sinulla on hyviä edellytyksiä asiasi\nmenestymiseksi. Sinulla on koulusivistystä ja lahjoja. Nuoren elämäsi\nsinä uhraat suuren aatteen palvelukseen... silloin se on kaunista,\nihanaa elämää... Sinä, joka olet maalla kasvanut ja syntynyt, et ole\nnähnyt, et ole kuullutkaan kaikesta siitä kurjuudesta, jonka viina\ntuottaa ja jonka vallassa vielä on köyhä, rakas Suomemme. Mutta minä,\njoka olen kaupungissa syntynyt, kasvanut, minä tiedän. Olen itse\nkokenut, sillä isäni oli juomari, ja me lapset saimme nuoruudessamme\npaljon kärsiä...\"\n\nPuhuessaan lapsuutensa muistoista rouva Saarinen ratkesi itkemään,\nitkun seasta selitellen Lailalle kurjuutta, jonka läpi hän oli elänyt.\nLailallekin nousivat kyyneleet silmiin.\n\nSiitä näytti olevan helpotusta rouva Saarisellekin, sillä hän kuivasi\nkyyneleensä ja alkoi iloisemmalla äänellä selittää:\n\n\"Olen kuitenkin Jumalalleni kiitollinen siitä, ettei minun ole\ntarvinnut mieheni suhteen mitään kokea. Insinööri on ollut raitis\nlapsuudesta asti, ja hän onkin innokkaimpia raittiusmiehiä\npaikkakunnalla. Mutta minä tiedän täälläkin monta virkamiesperhettä,\nmonta kotia, joissa kyyneleet ovat kastikkeena ja suru pöytäliinana.\nOlen kuitenkin nyt niin iloinen, että olemme päässeet näinkin pitkälle\nraittiusasiassamme. Ajattele: enemmät puolet kaupungin työväestöstäkin\nkuuluu raittiusseuraan, samoin herrasperheistäkin.\"\n\nLaila kuunteli rouva Saarisen puhetta innokkaasti, ja kuta pitemmältä\nhän puhui, sitä enemmän sai Laila vakaumusta, että hänenkin elämällään\non suuri tehtävä.\n\nTaivas, jos rouva Saarinen tietäisi, että Jouko on ollut juoppo!\n\nLähtiessään rouva Saarinen painoi Lailan kättä lämpöisesti ja virkkoi:\n\n\"Sinusta, Laila, minä toivon voimakasta ja innokasta taistelutoveria.\"\n\nLaila lupasi koettaa parhaansa.\n\nRouva Saarisen mentyä Laila alkoi mietiskellä. Nyt hän alkoi paremmin\nkäsittää, mikä jalo ihminen rouva Saarinen oli. Koko elämänsä hän oli\nuhrannut kauniin aatteen hyväksi, ja yhtä taisteluhaluinen, yhtä\nponteva ja varma voitostaan hän oli vieläkin.\n\n-- Kun saisi Jouonkin niin innostumaan! Minun pitää koettaa parhaani,\nsillä olen varma siitä, että kun Jouko vain kerran oikein lämpenee, hän\nei heitä asiaansa. Mutta minun täytyy juuri ensi kerralla puhua rouva\nSaariselle, että hänkin jonkun kerran ottaisi haastellakseen asiasta\nJouolle. Todellakin, se on oiva keksintö! Jouko ei varmaankaan voi\nkieltäytyä rupeamasta arpajaisissa puhujaksi, kun rouva Saarinen\npyytää.\n\nJouko yleensä puhui hyvin vähän raittiusasiasta. Välittikö hän siitä\nniin vähän, vaikka hän viinan takia oli niin äärettömästi saanut\nkärsiä? Vai eikö hän tahtonut muistaakaan enää, että tuota kirottua\nlientä oli olemassa? Kuuluihan Joukokin raittiusseuraan, kävi\nmielellään iltamissa, mutta ei vielä ollut asian hyväksi mitään\nyrittänyt. Hän ehkä piti liiaksi outona ympäristöä ja vieraina ihmisiä\neikä sen vuoksi ollut toimiin ryhtynyt. Mutta ehtipä vielä.\n\nLaila ihan paloi innosta saada Jouolle selittää, mitä rouva Saarinen\noli käydessään sanonut ja mikä ylevä henki hänessä asui.\n\nKun Jouko puolenpäivän aikana palasi toimistosta, oli hän reippaalla ja\niloisella mielellä, jollaisena hän joskus esiintyi. Ja sellaisina\nhetkinä Jouko oli hupainen ja hauska, saattoi olla sukkela ja\nivallinen, ja silloin hänen laihat kasvonsa värähtelivät älyn hienoista\nväreistä, samalla kun silmissä leimusi kirkkaan järjen säihkyvä valo.\n\nSemmoisena Laila häntä rakasti ja ihmetteli, mikä ääretön voima olikaan\ntuossa hennossa varressa.\n\nKun Laila selitteli, mihin kaikkeen rouva Saarinen oli kehoittanut,\nkuunteli Jouko tyynesti, mutta kun Laila oli lopettanut, virkkoi hän\nolkapäitään kohottaen:\n\n\"No, sillä vanhalla suulaalla akalla nyt ei muuta työtä olekaan.\"\n\n\"Hyi, kuinka saatat olla paha!\"\n\n\"Totta se on\", jatkoi Jouko sitten vakavammin. \"Suuri ja ylevä on aate,\njota hän palvelee, ja hänen tarkoitusperänsä ovat epäilemättä hyvät. Ja\nkäytännössä sopivat juuri sellaiset henkilöt kuin rouva Saarinen\naatettaan toteuttamaan. Hän on käytännöllinen toimiva nainen ja\nikäänkuin luotu asiansa palvelukseen. Todenteolla minä kunnioitan\nsellaisia naisia, joiden henki tähtää ylöspäin ihmiskunnan ja isänmaan\nhyväksi. Mutta en voi kieltää itseltäni enkä sinulta, Laila, että minun\nnähdäkseni kaikista sellaisista naisista katoaa naisellisuus, katoaa se\nlempeys ja pehmeys, jonka pitäisi olla oikean naisen, puolison ja äidin\ntunnusmerkki. Kuinka kova on sellaisen naisen helma ja kuinka kalsea\nhänen katseensa! Ei merkkiäkään siitä ihanasta avusta, jonka Jumala on\nhäneen luonut ja jota hänen tulee käyttää puolisona ja äitinä. Minä\nuskon, että kylmä ja kova on sellaisen naisen helma, niin kylmä, ettei\nlämpiä siinä se, joka lohtua ja apua tarvitsee... Ymmärrätkö minua,\nLailani?\"\n\n\"Kyllä minä vähän\", vastasi Laila melkein arasti.\n\nOikeastaan hän ei kuullutkaan Jouon sanoja. Hän kuunteli vain muuten\nmiehensä puhetta. Sillä Jouko oli kaunis ja suuri puhuessaan, puhuipa\nmitä hyvänsä. Hän innostui aina siitä, mistä puhui, ja puhui ainoastaan\nsiitä, minkä piti jalona ja oikeana.\n\n\"Sinun tulee ymmärtää minua oikein, Lailani\", jatkoi hän kerran alkuun\npäästyään. \"Minä tarkoitan sitä, että naisen oikea maailma, oikea\ntehtävä on kodissa eikä sen ulkopuolella... tarkoitan, että on miehiä,\njoille aarteittensa uhriksi joutuneet naiset ovat kauhistus... sanalla\nsanoen, etteivät nämä ole enää _naisia_, mutta kyllä valoja, jotka\nikäänkuin kuolleen katulyhdyn loiste näyttävät tietä kulkijoille.\nSellainen valo ei lämmitä, vaikka se valaisee... Kodin permanto voi\nolla siisti ja moitteettoman puhdas, mutta se on sittenkin kylmän ja\nkolkon näköinen, ellei siitä joskus lakaise roskia lempeän naisen\npehmeä luuta... Maailma kyllä on paha ja syntiä täynnä, ja minä uskon,\nettä juuri naiset tekevät maailman onnellisemmaksi, mutta silloin\nheidän pitää olla kotona ja alkaa alusta: kasvattaa lapsistaan parempia\nihmisiä maailmaan. Kodeissa on ihmisten onnen siemen kylvettävä, ja\nkodin täytyy olla se ihmelinna, josta rakkaus lähtee ja säteilee\naikojen loppuun asti... Minulla on omat käsitykseni asiasta...\nYmmärrätkö minua vähääkään?\"\n\n\"En minä sinua nyt oikein ymmärrä\", sanoi Laila kuin pettyneenä. \"Etkö\nsinä siis myönnä, että ainoastaan rakkaudesta ihmisiin ja yhteiskuntaan\nnaiset voimiaan uhraavat? Kuulisitpa rouva Saarisen sanovan...\"\n\n\"Myönnänhän, että rakkaudesta he sen tekevät... Mutta on siinä vähän\nmuutakin... Onkos sinulla kahvia valmiina?\" tokaisi Jouko sitten,\nnaurahti vähän ja tarttui Lailaa keskeltä molemmin käsin kiinni. \"Mutta\nkauniimmat, somemmat ovat naiset sittenkin näin talon toimissa kuin\npöytien ja pulpettien takana\", ihaili hän ja nosti Lailaa korkealle\nlattiasta. \"Voi, kun saisimme mökinkään sinne Karjalaan... olisipa\nmeillä kolme, neljä lehmää ja minulla hevonen... en kaipaisi enää\nmitään lisäksi! Ja työlläni minä sinut elättäisin... Olen ollut kova\nmaamies aikoinani...\"\n\n\"Mutta sitten jäisivät sinun aatteesi toteutumatta... ja kuinka kävisi\nsen laajan teoksesi Karjalan kansan elämästä!\"\n\n\"Siellä ne vasta kypsyisivätkin, siellä vasta ajatukseni saisivat\nvauhtia ja tunteeni tulta...\"\n\n\"Et pidä tästä kaupungin elämästä?\"\n\n\"Minusta tämä on hirveätä, enkä sitä kummana pidäkään, sillä kaikkein\nsurkeimman ajan olen viettänyt, suurinta kurjuutta tuntenut juuri\nkaupungeissa. Pois tahtoisin, enkä koskaan kävisikään kaupungeissa.\"\n\n\"Maalla minäkin tahtoisin elää, mutta Pohjanmaalla\", sanoi Laila.\n\n\"Niin, ystäväni, kotoisen kuusen kuiskaus on kaikkein ihaninta...\"\n\n\"Niin... tai koivun...\"\n\n\"Voi, niin, niin... Sinä muistat suurta valkokylkistä koivuasi siellä\nkotisi veräjän pielessä...\"\n\n\"Sitä muistan... Se ilta oli niin ihana...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla Laila läksi käymään Saarisella, ja Jouko jäi yksin kotiin\nkirjoittelemaan.\n\nSaarisella oli kutsut; oli rouvan, Cecilian, nimipäivä, jolloin kaikki\nrouva Saarisen naistuttavat tulivat onnittelemaan.\n\nLaila oli pukeutunut hienosti ja aistikkaasti, liian komeasti ollakseen\nvain köyhän sanomalehtimiehen vaimo. Siellä oli paljon outojakin\nnaisia, joihin Laila nyt ensi kerran tutustui.\n\n\"Rouva Raappana... rouva Vartto\", esitteli rouva Saarinen Lailan\neräälle nuorelle vaaleaveriselle rouvalle, jonka silmät olivat\nkummallisen terävät ja joka näytti katsovan ihan läpi ihmisen. Laila\ntunsi jotakin kylmää karmivan selkärangassaan, pusertaessaan rouva\nRaappanan kättä.\n\n\"Miehenne minä tunnen hyvinkin\", sanoi hän Lailalle.\n\n\"Vai niin. Oletteko Karjalan puolesta kotoisin tekin?\" kysyi Laila.\n\n\"En. Minä olen Keski-Suomesta. Siellä tutustuin Jouko Varttoon.\"\n\nSuuren pyöreän pöydän ympärille kokoontuivat kaikki vieraat, sillä niin\noli tapana Saarisella. Siinä oli soma ja hauska keskustella mahtavan\nkattolampun valossa, keskustella niistä kysymyksistä, joita rouva\nSaarinen esitti.\n\nAluksi juteltiin minkä mitäkin kuulumisia kaupungilta. Kaikki,\npienimmätkin tapaukset, tuntuivat olevan jokaisen tiedossa.\n\nRouva Vallin, jonka mies oli kuollut koulunrehtorina ja joka oli\njoutunut istumaan Lailan viereen, kysyi kuiskaamalla Lailalta:\n\n\"No, mitä pidätte tästä meidän kaupungistamme.\"\n\n\"Sievä kaupunki tämä on minun mielestäni.\"\n\n\"Minä kuulin, että rouva Vartto on kotoisin Pohjanmaalta, että olette\nKoskenkorvan kartanon tyttäriä... Olen kerran autuaasti kuolleen\nrehtorivainajan kanssa matkustanut siitä ohi...\"\n\n\"Se on kotini.\"\n\n\"Vanhemmat elävät vielä, vai kuinka?\"\n\n\"Äiti on kuollut, isä elää.\"\n\n\"Vai niin, vai niin... jaa, jaa. Sanottiin, että isänne on upporikas.\"\n\n\"Kyllä kai hän on, koska ihmiset niin sanovat.\"\n\nLaila koetti kysyä jotakin rehtorivainajasta, mutta rouva ei ollut\nkuulevinaankaan, tiedusti vain suorastaan:\n\n\"Onko miehennekin hyvin varakas?\"\n\n\"Ei, ei. Päinvastoin. Me olemme hyvin köyhiä kumpainenkin.\"\n\nJa Laila nousi jotakin noutamaan oven suussa olevalta pöydältä.\n\nMutta juuri kun hän ehti ovensuuhun, kohtasi hän rouva Raappanan, joka\nikäänkuin Lailaa kehuakseen sanoi:\n\n\"Vai noin komean rouvan Jouko Vartto on saanut. Minä onnittelen häntä,\nmiesparkaa!\"\n\nLaila ei oikein ymmärtänyt, laskiko rouva Raappana leikkiä vai puhuiko\ntotta. Hänen silmänsä kiiluivat niin kummasti, ja huulet olivat vähän\nvinossa, hymyillessä.\n\n\"Hauskaa olisi tavata vielä herra Varttoa! Hänestä kai on tullut nyt\nsiisti ja raitis mies, arvaan ma.\"\n\nLaila ei ehtinyt vastata hänelle mitään, sillä onneksi rouva Saarinen\njulisti:\n\n\"Nuoret rouvat, tulkaapa nyt tänne... keskustelu alkaa.\"\n\nRouva Saarinen oli ensimmäiseksi keskusteluaineeksi valinnut\nkysymyksen:\n\nMitä olisi aviovaimon tehtävä saadakseen miehensä raittiiksi ja\nraittiutta harrastavaksi?\n\nRouva Saarinen, kaupungin suurimpana raittiuden harrastajana ja\npuhujana, oli aikonut alustaa juuri tällaisen kysymyksen jossakin\nsuuressa raittiuskokouksessa ja tahtoi nyt vierailtaankin kuulla, mitä\nhe asiasta arvelisivat, siten kehittääkseen käsitteitään.\n\n\"Ainahan on parempi keskustella ja puhella jotakin asiallista kuin\njaaritella joutavia. Ja minun mielestäni juuri tämä tekemäni kysymys on\nmitä tärkein. Sillä niin kauan kuin kapakan ovet ovat auki ja\nviinapolttimot höyryävät, niin kauan meidän täytyy koettaa saada\naatettamme toteutumaan pienissä piireissä, kukin paikkakunnallaan,\nperheessään...\"\n\nSen myönsivät kaikki.\n\n\"Mitä arvelette, hyvät vieraat?\"\n\nMutta silloin juuri tuotiin komea kahvitarjotin silmiä ja suuta\nhoukuttelevine leivoksineen saliin. Eivätkä ajatukset enää\nseuranneetkaan äskeistä kysymystä.\n\n\"Tehkää hyvin, kunnioitettavat vieraani!\" tarjosi hän ja loi kaikkiin\nvieraisiinsa lempeän katseen vetisillä vuohensilmillään.\n\nOli totuttu Saarisella saamaan erinomaista kahvia, vielä mainiompia\nleivoksia, ja kermaa niin sakeaa kuin puuroa, jonkalaista ei missään\nmuualla tarjottu.\n\n\"En tiedä, kuinka lie Kaisa onnistunut saamaan kahvin kyllin\nväkeväksi\", puolusteli hän.\n\n\"Teillä on _aina_ hyvää ja _kaikki_ aivan erinomaista\", kiitteli\nrehtorin leski ja kävi käsiksi nisuläjään.\n\n\"No, Laila... ole hyvä... ota nyt\", hoputteli hän Lailaa, joka oli\nantanut kaikkien muiden ensiksi tyydyttää saaliinhimoaan ja kävi vasta\nviimeiseksi ottamaan.\n\n\"Kyllähän se on niin suuri asia se raittiusasia, että jos ne miehet\nymmärtäisivät, niin kyllä ne...\" puhui rouva Mönkkönen suu täynnä\nnisua.\n\n\"Joo, joo... niin... niin on, hoho\", huokasi rehtorin leski\nmyöntävästi.\n\n\"Ja se minun mielestäni täytyy kaikkien myöntää, että kodissa on\nraittiusasiaa harrastettava, siitä puhuttava aamuin, illoin, siitä\nlähdettävä, siihen lopetettava...\"\n\n\"Aivan niin...\"\n\n\"Ja mitä tulee naiseen, perheenemäntään, täytyy hänen voida vaikuttaa\nmieheensä, olkoon mies kuinka langennut hyvänsä...\"\n\nKaikki muut myönsivät, että niin on, mutta leskirouva Aalto, jonka\nmies, konduktööri, nuorella iällä juovuksissa putosi junan alle ja\nruhjoutui, oli toista mieltä.\n\n\"Minulla on juoppoudesta niin äärettömän katkera kokemus... olen viinan\ntakia kärsinyt niin, että minun on mahdoton sitä kuvata. Sillä koko\nmaailma tiesi, että mieheni oli juoppo ja että...\"\n\n\"Mutta koetitko sitten, rakas Hilda, vaikuttaa mieheesi?\" alkoi rouva\nSaarinen puhua, keskeyttäen rouva Aallon. \"Minä tiedän elämäsi vaiheet\nja kuinka miehesi juovuspäissään meni iankaikkisuuteen. En kysy nyt\ntätä uteliaisuudesta, vaan asianharrastuksesta. Sillä sen verran kuin\ntiedän, oli avioelämänne muuten melko rauhallista. Kerro nyt meille,\ntiedätkö syytä, miksi miehesi joi, ja koetitko vaikuttaa häneen?\"\n\n\"Koetinko! Jumala taivaassa tietää, mitä olen koettanut ja mitä olen\nkärsinyt. Kummallisempaa juomaria kuin miesvainajani ei mahtane\nmaailmassa olla...\"\n\n\"Hän oli kai raivokas, pahanilkinen ja juonikas niinkuin kaikki juopot\novat\", arveli rouva Mönkkönen.\n\n\"Ei ensinkään. Me olimme yksitoista vuotta naimisissa, eikä hän yhtään\nainoaa kertaa puhunut minulle pahaa sanaa, ei selvänä eikä\njuovuksissa... Minä koetin häntä tyynnyttää, ja itku silmin kielsin\nhäntä lähtemästä kaupungille ja maistamasta viinaa, mutta siitä\nhuolimatta hän tuli juovuksissa kotia, välisti vasta aamupuoleen\nyötä... Kun itkin ja rukoilin ja valitin, teki hän lupauksia, mutta\njonkun viikon kuluttua hän taas alkoi juoda...\"\n\n\"Hän oli aivan karaktääritön raukka\", päätti rehtorin leski.\n\n\"Ja perhe tietysti sai olla nälinkuoliaana\", arveli Mönkkösen rouva.\n\n\"Ei minulla mitään puutetta ollut. Hän huolehti kaikesta, ja usein hän\njuovuksissaankin toi lapsille minkä mitäkin. Kerran hän sanoi minulle:\n'Älä sinä itke minun surkeuttani, itse itken sitä enemmän.' 'Miksi\nsitten juot Ja saatat minut tämmöiseen kauheaan kiusaan?' kysyin\nhäneltä. 'Et sinä ymmärrä', vastasi hän, enkä sen enempää saanut\nhäneltä tietää... Luulin rakkaudella ja hyvyydellä voivani hänet\npelastaa, mutta pahoin petyin. Ja minun ajatukseni ja vahva uskoni on,\nettä toverit hänet viettelivät.\"\n\nOltiin hetki ääneti, sitten alkoi rouva Saarinen puhua:\n\n\"Merkillinen juoppo hän tuntuu olleen, miesvainajasi, kyllä kuulen.\nMutta minä olen varma, että kun olit kaiken parhaasi yrittänyt ja\nrakkaudella ja lempeällä suhteella koettanut häneen vaikuttaa eikä\nparannusta näkynyt, olisi sinun pitänyt ruveta kovaksi ja armottomaksi\neikä antaa hänelle vähällä anteeksi rikotuita lupauksiaan. Semmoinen\nlammas kuin miehesi olisi kyllä ottanut paremmin oppiakseen kurista...\"\n\n\"Ei, ei, hyvä Cecilia. Rouva Räty, lähin naapuri, neuvoi minua niin.\nKerran sen tein, ja tein sen perinpohjaisesti... muistaakseni lennätin\nhänelle muun muassa vesisangon vasten silmiä...\"\n\n\"No, kuinka kävi, auttoiko?\" kysyttiin monella suulla.\n\n\"Hän viipyi viikon poissa, ja kun hän palasi, oli hän taas juovuksissa\nja sanoi, että ellen antaisi hänen olla rauhassa silloin kun hän ei\nhäirinnyt minua, saisin minä hänen vuoksensa olla missä tahdoin. Ja\nellen tahtoisi siihen suostua, olisi hän valmis muuttamaan muualle,\nmutta huolehtisi kyllä perheestään silti. Siitä saakka en puhunut\nhänelle yhtään mitään, en hyvää, en pahaa. Hän sai juoda tai olla\njuomatta, en välittänyt. Ja pian sen jälkeen hän putosikin junasta...\"\n\nSe oli rouva Aallon kokemus juoposta miesvainajastaan. Hän oli siitä\nkertonut itkussa silmin, ja osanottavina olivat toiset kuunnelleet. Kun\nhän lopetti, istuivat muut ääneti, mutta rouva Saarinen selitti:\n\n\"Onhan olemassa monenlaisia juoppoja, samoinkuin on monenlaisia\nkaraktäärejäkin, mutta kyllä tämä sinun kertomuksesi, rakas Hilda,\ntuntuu vähän liioitellulta...\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ei ole mahdollista, että niin uppojuoppo kuin miesvainajasi olisi\nvoinut olla sanomatta vaimolleen pahoja sanoja, eikä ole myöskään\nmahdollista, että hän huolehti perheestään niin hyvin kuin kerrot.\nJuopon elämä ei voi olla sellaista. Se on ihan mahdotonta. Sittenhän ei\nkurjuutta olisi, ei puoltakaan, olemassa. Liian hyväksi juomariksi sinä\nkuvailet miesvainajasi, joka on murtanut terveytesi ja tehnyt kotinsa\nitkun ja surun kodiksi...\"\n\nRouva Aalto ei vastannut siihen, mutta kun rouva Saarinen näytti\nodottavan lisäselvityksiä, virkkoi hän ainoastaan:\n\n\"Niin se vain minun elämässäni on ollut. En osaa sitä sen paremmin\nselittää. Sen ainoastaan tiedän, että paha ei miesvainajani minulle\nollut...\"\n\nMutta nyt innostui opettajatar Saksinenkin, joka tähän asti ei ollut\nmuuta kuin kuunnellut. Hän oli elähtänyt vanhapiika, pitkä ja luiseva,\nkasvot kuin kivestä ja kädet pitkät ja jäntevät.\n\n\"Minä uskon hyvin mahdolliseksi kaiken sen, minkä ystävättäremme Hilda\nAalto miesvainajastaan kertoi\", aloitti hän, mutta vaikka hän koetti\nsaada ääneensä lempeyttä ja sointua, tulivat sanat kuivina ja\nvoimattomina ikäänkuin ulkoa opittua läksyä lukiessa, ja ylähuulessa\nolevat pitkänlaiset partakarvat liikahtelivat silloin omituisesti.\n\"Miksi ei voisi olla sellaisia juoppoja? Minä tunnen ihan samanlaisen\nmiehen, hänen nimeään en tahdo tässä mainita, miehen, jossa ei\nkerrassaan ole mitään muuta vikaa. Selvänä ollessaan hän on ahkera ja\nsäännöllinen, mutta kun hän on ruvennut juopottelemaan, eivät häntä\npidätä taivaan eivätkä maan voimat. Hän katuu kyllä, mutta lankeaa\nuudestaan, hän kiroaa viinaa ja soisi sen tuhannen penikulmaa maan\nalle. Mutta kiusauksia hän ei kykene vastustamaan. Mitä opettaa meille\ntämä? Se selvästi näyttää, että viinanhimo on voittamattoman voimakas;\nkun sen orjaksi on joutunut, niin näyttää kuin ei mikään, ei suurin\nsydämen ja sielun muutoskaan voisi sitä kuolettaa. Juomarin tila on\nhirvittävä, surkea ja surkuteltava. Viinanhimo on niin väkevä, että\njuomari kadottaa kaiken tahtonsa jo silloin, kun hän tuntee viinan\nlemua sieraimissaan. Juomarit ovat sairaita, ja juoppous on tauti, itse\ntartutettu. Ei ole mitään toivoa, ei edes mahdollisuuttakaan toivoon,\nettä juoppous loppuu, ennenkuin täydellinen kieltolaki on olemassa.\nSilloin katoaa tauti kuin itsestään, silloin alkaa uusi onnellinen aika\nkoko maailmassa... Mutta äskeiseen palatakseni ja siihen, jota\noikeastaan tarkoitin sanoa: sitä en koskaan usko hyväksi keinoksi, että\njuomaria kovuudella kohdellaan, olettaen, että juomari muuten on\nnormaali. Siksi minä en hyväksy sitä tapaa, jota äsken arvoisa\nemäntämme esitteli...\"\n\n\"Mutta, rakas Aurora, luuletko juoppojen sitten hemmottelemalla tapansa\nparantavan! Kun he näkevät, ettei heitä mistään muistuteta, uskovat he\nlopulta, etteivät heidän vaimonsa juoppoutta niin suurena vikana\npidäkään...\"\n\n\"En nyt juuri sitä tarkoittanut.\"\n\nNyt sekaantuivat kaikki keskusteluun, ja syntyi väittely. Laila yksin\npysyi ääneti.\n\n\"Lausukaa tekin mielipiteenne!\" virkkoi rouva Raappana Lailalle ja kävi\nhänen viereensä istumaan.\n\nMikä lieneekään ollut tuossa ihmisessä, kun hänen läsnäolonsa niin\nvaivasi Lailaa? Näytti niinkuin noiden vinossa olevien huulten takana\nolisi kokonainen maailma paljasta piruutta ja katkeruutta. Ja kuinka\nhänen silmänsä kiiluivat!\n\n\"Mistä minä tietäisin\", vastasi Laila hänelle melkein arasti.\n\"Kuuntelen nyt vain kokeneiden ja vanhempain ihmisten puheita. Tiedän\nniin vähän juoppoudesta, sillä kotonani en ole koskaan nähnyt viinaa\nliikuteltavan...\"\n\n\"Olette kai ollut Helsingissä? Kyllä kai siellä juoppoja näkyi!\"\n\n\"Nähnyt kyllä olen. Ja paljonhan olen sekä nähnyt että kuullut siitä\nkurjuudesta, jota juoppous tuottaa...\"\n\n\"Hyvä olisi, jos ei teidän tarvitsisi sitä itse koskaan kokea...\"\n\nTaas olivat hänen huulensa niin pirullisesti vinossa. Mitä tuo ihminen\noikein tarkoitti, ja minkä vuoksi hän tähtäsi Lailaa silmiin kuin\nnielläkseen?\n\nHuu, kuinka vastenmieliseltä tuon ihmisen läsnäolo tuntui Lailasta!\nHyi!\n\nLaila yritti ennen illallista lähteä kotiin. Mutta siihen talon emäntä\npani jyrkän vastalauseensa. Hän tahtoi vielä noudattaa vanhaa hyvää\ntapaa tarjoamalla vierailleen illallista.\n\n\"Ja varsinkin sinulle, joka olet hiljan tullut seuraamme ja olet\nmuutenkin ventovieras kylässämme. Ja minä luulen, että tuskin sinulle,\nenempää kuin muillekaan, muissa perheissä tarjotaan\", sanoi hän sitten\nkuiskaamalla Lailalle.\n\nJa Laila jäi illalliselle.\n\nKun hän jätti hyvästi, oli rouva Saarinen ihan liikutettu.\n\n\"Hyvästi, hyvästi, rakas Laila! Älä nyt unhota meitä!\" hyvästeli hän ja\nsuuteli Lailaa poskelle, niin että hänen leuassaan oleva syylä koski\nLailan huulta.\n\nMutta ulostultuaan Laila pyyhkäsi nenäliinallaan huuliaan ja lähti\nastumaan kotiaan kohti.\n\n\n\n\n3.\n\n\nLailan kotiintullessa Jouko valvoi vielä, vaikka kello kävi jo\nkahtatoista.\n\n\"Kylläpä hyvänä pidettiin, kun unhotat Joukosi kokonaan!\" sanoi hän ja\nsulki Lailan syliinsä.\n\n\"Siellähän, veikkonen, tarjottiin komea illallinen, enkähän voinut\npahoittaa talonväen mieltä lähtemällä pois kesken.\"\n\n\"Ja hauskaa oli?\"\n\n\"Oli kyllä.\"\n\nMutta äänestä, jolla Laila sen sanoi, kuuli Jouko, ettei siellä ollut\ntainnut olla kovinkaan hauskaa.\n\n\"Aivan vaimoväkeäkö siellä oli?\"\n\n\"Ihan naisia kaikki. Ei muita herroja kuin itse isäntä, insinööri\nSaarinen. Millä sinä olet aikaasi kuluttanut?\"\n\n\"Olenpahan tässä lueskellut ja kirjoittanutkin vähän pääkirjoitusta.\nMutta kauhean ikävä on olla yksin...\"\n\n\"Ei minullakaan sentään niin hauskaa ollut... Kuulehan, siellä oli muun\nmuassa eräs opettajanrouva Raappana, joka sanoi tuntevansa sinut...\"\n\n\"Raappana? Mikä hänen tyttönimensä lienee?\"\n\n\"Ida Salminen, kotoisin Keski-Suomesta. Tunnetko sinä hänet?\"\n\nLaila huomasi, että Joukon kalpeille kasvoille ilmausi hieno puna.\n\n\"Kyllä minä hänet tunnen. Vai on hän naimisissa opettaja Raappanan\nkanssa! No mitä hänestä?\"\n\n\"Ei mitään erityistä. Mutta kauhean tyly ja ilkeän näköinen hän minusta\noli niin nuoreksi rouvaksi...\"\n\n\"Oli hän tyttönä ollessa tavallinen, hirveän koketti, mutta aika\nsievä.\"\n\nLaila oli hetken aikaa hiljaa ja sanoi sitten:\n\n\"Hän tiedusteli, kuinka sinä voit ja oletko raitis. Ja katsoi minuun\nniin pirullisen ilkeästi. Missä sinä häneen olet tutustunut?\"\n\n\"Olipahan kerran. Ikävää se on sinun kuulla, mutta kyllä minä sen\nkerron, jos tahdot. Sekin kuuluu kulkurielämääni...\"\n\n\"Onko se hyvin kauheaa minun kuulla?\" tiedusti Laila, tullen\nuteliaammaksi.\n\n\"Ei se niin kauheaa ole. Se on vain juopon elämäntarinaa.\"\n\n\"No, kerro sitten. Parempi on, että kuulen sen sinulta kuin häneltä,\ntuolta vinohuuliselta irvistelijältä... kun sinä et vain olisi tehnyt\nmitään kauheaa...\"\n\n\"Ei siinä niin kauheaa ole. Olin häneen tutustunut ja hän tahtoi\nalinomaa laulujani ja juoksi jäljessäni, selvään osoittaen, että hän\nmuka oli minuun rakastunut. Kerran sitten, kun satuin kelpo humalaan,\nkosin häntä. Hän riemastui, ja me olimme muka kihloissa. Mutta sitten\nhän sai selville juopotteluni ja antoi rukkaset, jotka minä\nkiitollisesti otin vastaan. Selvillä päin en koskaan olisi sitä tehnyt.\nSemmoinen on meidän seikkailumme...\"\n\n\"Eihän se sitten niin kummaa ole. Mutta pistelee se minua sittenkin\nvihaksi. Eihän teidän kesken vain mitään muuta ole ollut?\" kuulusteli\nLaila innokkaammin.\n\n\"Ei niin mitään. Enkä ole hänestä sittemmin kuullut halaistua sanaa\nennenkuin nyt.\"\n\nLaila näytti miettivän jotakin muuta ja kysäisi sitten:\n\n\"Oletko sinä vielä muittenkin kanssa ollut kihloissa?\"\n\n\"En. Ja vaikka olisin kihlannut koko maailman naiset, niin en ole\nkoskaan ketään muuta rakastanut kuin sinua enkä koskaan rakasta\", sanoi\nJouko lämpimästi ja painokkaasti.\n\nLaila kiepsahti hänen kaulaansa.\n\n\"Aina yksin olen siis sinun sydämessäsi\", riemuitsi hän.\n\n\"Yksin sinä... aina ja iäti... Kun saisin sinut tämmöisenä pitää...\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan, etteivät pahat ihmiset ryöstäisi sinua minulta eivätkä\nminua sinulta... Voi, jos kuitenkin pääsisimme pois tästä\nkaupungista... Olisin valmis tekemään vaikka mitä, kunhan pääsisin\nmaalle. Ja vielä minä sen teenkin.\"\n\n\"Älä nyt haaveksi vielä sitä. Isäukko siellä kotona muistaa meitä\nkyllä.\"\n\n\"Muistaneeko? Taitaa kirota sinutkin, minun vuokseni...\"\n\n\"En usko. Luotamme tulevaisuuteen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouko oli Lailaa odottaessaan päättänyt ilmaista Lailalle salaisen\npelkonsa ja heikkoutensa... Eihän Laila tiennyt suunnillekaan,\nminkälainen juoppo hän oli ollut, ei osannut nytkään aavistaa, kuinka\nkovat ja ärsyttävät hänen kiusauksensa olivat. Jos Laila tietäisi,\nkuinka heikko hän oli, ei hän uskaltaisi jättää häntä, Joukoa,\nhetkeksikään itsekseen. Tulisi toimistostakin noutamaan ja saattaisi\nsinne. Kaikki tuo pitäisi hänen voida Lailalle sanoa, silloin saisi hän\nvoimia enemmän, ja vanha himo katoaisi...\n\nMutta saattaisiko hän sitä niin avomielisesti sanoa, ja olisiko varmaa,\nettä Laila ymmärtäisikään, kuinka heikko hän oli!... Mutta sen hän\ntunsi, että ellei hän sitä voi tehdä, ellei suoraan voi tunnustaa\nraukkamaisuuttaan, ei hän koskaan olisi varma voitostaan. Mutta Laila\noli jo hänestä päässyt niin hyvään uskoon, luotti häneen aivan varmaan,\nuskoi, että hänellä oli voimia aivan kylliksi voittaakseen kaikki\nkiusaukset. Mitä Laila ajattelisi kuullessaan, kuinka ääretön raukka\nhän on? Kestäisikö hänen rakkautensa? Eiköhän hän kuitenkin syvällä\nsydämessään tuntisi katumusta siitä, että oli uhrannut nuoren elämänsä\nja sitonut itsensä viheliäisen juopon viereen elämänsä ajaksi?\n\nSitä oli Jouko kaiken iltaa mietiskellyt, pääsemättä selvyyteen, kumman\ntekisi.\n\n-- Mahdotonta on, että Laila, niin nuori ja kokematon, voisi asettua\nminun sijalleni, voisi edes kuvitellakaan, kuinka kovissa\nkoettelemuksissa minä elän! -- päätteli hän, eikä hän saanut sanotuksi\nLailalle mitään pelostaan.\n\nKun he jo olivat asettuneet vuoteilleen ja Laila toivottanut hyvää\nyötä, valvoi Jouko vielä, kynttilän palaessa hänen vuoteensa vieressä.\nUni oli karkkoutunut hänestä, ja hän tunsi kuin kuumetta ruumiissaan.\nAjatukset rynnistivät entisyyteen, viheliäiseen elämään, lankeemuksiin\nja kurjuuteen. Ei hän tiennyt, tuo pyhä, puhdas olento tuossa hänen\nvierellään, minkälaisessa loassa hän oli rypenyt, kuinka suuriin\nsynteihin oli langennut.\n\nHän nukkui jo, poven tasaisesti kohoillessa valkoisen yönutun alla.\nTumma tukka oli valahtanut ohimoille, puoleksi peittäen vereviä poskia,\nja valkoinen kaula pistihe näkyviin ikäänkuin puhtauttaan pohottaen.\nLaila parka! Hän oli uskonut Jouossaan olevan niin paljon hyvää, oli\nkuvitellut hänet teräväpäiseksi, lahjakkaaksi mieheksi, joka pystyisi\ntekemään suuria. Ei suinkaan osannut aavistaakaan, että hänen\nvieressään makasi tylsistynyt, epätoivoinen mies, jolla ei tuntunut\nolevan voimia mihinkään...\n\n... Kun saisi hänet noin pitää vierellään aina! Kun eivät pahat ihmiset\npääsisi hänen tunteitaan jäähdyttämään! Kun ei mitään tapahtuisi, mikä\nveisi hänet!...\n\n-- Mutta ne kai tulevat vielä kerran kaikki hänen tietoonsa, kerran ne\ntulevat päivän valoon hurjisteluni syntiset ajat -- ja minä saan ne\nmaksaa kuolemallani. Koston käsi viittoo pääni päällä ja iskee\nsäpäleiksi ihanan onneni... Enhän ole muuta ansainnutkaan!\n\nHän käänteleiksen vuoteellaan kuin kuumeessa, oli vuoroon vasemmalla,\nvuoroon oikealla kyljellään, asettui selälleen, kattoon tähystellen,\nkoetti ummistaa silmänsä ja nukkua...\n\nMutta silloin vihlaisivat villit tuskat hänen rintaansa, ja semmoinen\nhirmuinen epätoivo sai vallan, että hän oli kiljahtaa. Jos kuitenkin\nolisi herättää Laila! Ja kertoa kaikki, mitä muistoon johtui, ei mitään\nsalata!...\n\nMutta Laila nukkui niin rauhallisesti, ja keltainen paksu sormus\nkiilteli kauniisti valkoisen käden hienossa sormessa.\n\nEikä Jouko hennonnut herättää.\n\nHän oli aavistanut, että Laila joutuu täällä kaupungissa naistuttavien\nseuraan, joita on niitäkin monenlaisia. He voivat vaikuttaa nuoreen,\nkokemattomaan naiseen. Ja sitten nuo \"aatteet\" ja yhdistykset ja\nseurat, joihin Lailakin pyrki... Kaikkien naistenhan piti nyt tänä\nonnettomana aikana ajaa aatteita, kaikkien tehdä voitavansa kansan ja\nisänmaan onneksi! Eikä kukaan ajatellut, että naisen suurin vaikutus\noli kotona, että kotona oli se siemen kylvettävä, joka kerran\nitäisi!...\n\nVoi kuitenkin, kun saisi jättää tämän kaupungin elämän ja muuttaa\nLailansa kanssa kauas Karjalan korpiin, missä eivät kiusaukset kävisi,\nmissä saisi pitää Lailan omanaan ja kotonaan!... Kun Laila suostuisi,\nolisi hän kyllä valmis. Voisivathan he elää niinkuin muutkin köyhät ja\nsyödä sitä, mitä jaksaisivat ansaita...\n\nMutta Laila oli kunnianhimoinen ja toivoi mieheltään suuria, -- ei hän\nsuostuisi hautaantumaan erämaahan...\n\nKun Jouko aamulla heräsi, oli Laila jo kotitoimissa, keittiössä\nhääräten.\n\n\"Sinä olet unissasi puhunut koko yön ja kironnutkin väliin\", sanoi\nLaila, nähtyään Joukon heräävän.\n\n\"Minä kai olen uneksinut jotakin pahaa\", vastasi Jouko.\n\n\"Pahaa kai se oli... Puhuit sinä kerran Almastakin... Ehkä on sekin\njoku vanha ja hyvä tuttu\", ja Lailan äänessä oli ikäänkuin kovempi\nsointu.\n\n\"En muista koskaan sen nimellistä tunteneenikaan.\"\n\nJa Jouko naurahti Lailalle. Sen pitemmältä ei Lailakaan jatkanut.\n\n\"Aiotko tänään lähteä niitä arpajaisvoittoja valmistamaan?\" kysyi\nJouko, hankkiutuessaan toimistoon ja kootessaan pöydällä olevia\npaperiliuskoja taskuunsa.\n\n\"Kyllä minun täytyy mennä, kun vielä on niin paljon valmistamatta ja\nolen varmasti luvannut tulla.\"\n\nJouko ei sanonut siihen mitään, mutta Laila oli huomaavinaan\njonkunlaista kylmyyttä hänen katseessaan, kun hän mennessään hyvästeli\nLailaa.\n\nEi kai minun sovi olla kuin mikäkin nolla, kun kaikki muut hommaavat,\n-- puolusteli Laila itseään Joukon mentyä.\n\nLaila ei ollut oikein tyytyväisellä tuulella. Pitkin aamua oli\nkaikenlaisia kysymyksiä risteillyt hänen ajatuksissaan...\n\nHän oli kirjoittanut isälleen ja pyytänyt vähäistä raha-apua, sillä\nheidän täytyi elää liian niukasti. Laila tiesi hyvin, ettei ukko voinut\nolla antamatta, siksi paljon hän piti Lailasta, vaikka hän oli\nvanhuksen mieltä kovasti pahoittanut menemällä naimisiin Jouon\nkanssa... Epäilemättä hän lähettääkin... oli jo kerran ennenkin\nlähettänyt...\n\nMutta näin joulun lähetessä ja nähdessään miten muista kirjailijoista\nmainittiin sanomalehdissä, kuinka he julkaisevat uusia teoksia\njouluksi, oli Lailan monesti tehnyt mieli kysyä Jouolta, eikö hänkin\naikonut julkaista jotakin... Kihlauksensa aikana Jouko oli puhunut\njostakin suuremmasta kansanomaisesta romaanista, johon hänellä jo oli\nrunko valmiina ja jota oli aikonut ruveta täyttelemään... Ei ollut\nLaila nähnyt runkoakaan, eikä hän ollut tavannut Joukoa muuta\nkirjoittamassa kuin sanomalehtiselostuksia... Eräältä joululehdeltä oli\ntullut pyyntö saada joku hyvä novelli lehteen, mutta tuskin oli Jouolta\ntullut sitäkään kirjoitetuksi...\n\nJouko oli ollut niin kummallinen näinä viime aikoina. Saattoi istua\ntunnittain keinutuolissa, vihellellä ja miettiä. Eikä hän monta sanaa\npuhunutkaan. Usein hän näytti olevan synkissä ajatuksissakin. Ja kun\nLaila kysyi syytä, vastasi hän, ettei se ollut mitään, hänen tapansa\noli vain näin mietiskellä...\n\nKihlauksensa aikana Jouko oli usein ottanut puheeksi, että kun hänellä\nolisi varoja, muuttaisivat he Helsinkiin ja hän alkaisi jatkaa\nlukujaan, sillä hän oli siellä ollessaan vähin lueskellutkin...\nOlisiko Jouko sitä surrut ja miettinyt? Sitä ajatellut, ettei päässyt\nlukujaan jatkamaan, vaan täytyi niukalla palkalla työskennellä\nsanomalehtityössä, joka oli aikaa kuluttavaa ja rasittavaakin?\n\nKuka tiesi?\n\nMutta _joku_ syy hänellä oli. Ei hän muutoin olisi voinut muuttua noin\nalakuloiseksi.\n\nNythän heillä toki oli palvelustyttökin, ettei Lailankaan tarvinnut\nenää rasittaa itseään... Siitäkin huolesta Jouko oli päässyt...\n\nMutta mitä hän tarkoitti noilla puheillaan sinne Karjalaan\nmuuttamisesta? Olisihan hullutusta hautautua sinne erämaahan eikä\ntietää muiden ihmisten riennoista mitään...\n\nJa miksi hän ei innostu mistään! Ei hän ole huvitettu kenenkään\nseurasta, ei milloinkaan halua Saarisellekaan, vaikka ovat Saarisen\nkanssa samasta pitäjästä kotoisin! Raittiusseuran iltamissakin hän\nenimmäkseen istua jurottaa yksin, tyytymätön ilme kasvoillaan...\n\nNoita Laila mietiskeli, valmistellessaan lähtöään naisten yhteiseen\ntyöpaikkaan, kansakoulun työsaliin.\n\nMennessään hänen tuli kulkea insinööri Saarisen talon ohi, ja sinne hän\ntavallisesti matkallaan poikkesi, ottamaan rouva Saarisen\nkumppanikseen. Niin nytkin.\n\nInsinööri, pieni, aran näköinen herra, tuli avaamaan ja toivotti\ntervetulleeksi.\n\nCecilia oli viimeistelemässä pukuaan, joutuisi juuri heti...\n\n\"Te naiset toimitatte täällä niin paljon, että täytyy oikein\nihmetellä\", lausui insinööri Lailalle ja käski istumaan. \"Te uhraatte\nniin paljon aikaanne ja vaivaanne, että... Minä vain ihmettelen, miten\nkaikilla riittääkään aikaa olla niin paljon kotoa poissa...\"\n\n\"Ei mikään uhraus ole liian suuri niin äärettömän ylevän asian\nhyväksi\", sanoi Laila varmasti.\n\nInsinööri oli erinomaisen kohtelias, kumarteli vähäväliä ja oli aina\nniinkuin olisi pelännyt jotakin iskua joko edestä tai takaa.\n\n\"Niinpä tietenkin, niin vain\", myönsi hän heti Lailalle, mutta\nsilmättyään ympärilleen hän virkkoi varmalla äänellä:\n\n\"Kyllä minä kuitenkin uskon, että suurimmaksi osaksi se on hukkaan\ntehtyä työtä...\"\n\nMutta samassa tuli rouvakin, Cecilia, joka oli kuullut insinöörin\nviimeiset sanat.\n\n\"Mitä pappa nyt joutavaa jaarittelee!\"\n\nInsinööri tuli kuin tulisille hiilille, kumarteli Lailalle ja mutisi\njotakin, että hänellä oli hyvin kiireellisiä töitä, -- ja meni kuin\nrakkikoira huoneeseensa.\n\n\"Hän on semmoinen lammas, ettei hänen puheistaan ole lukua\", sanoi\nCecilia Lailalle kuin sivumennen. \"Sissoo... nyt ollaan valmiit\", hän\nlisäsi ottaen eteisen nurkasta ison nyytillisen ompeluksia.\n\nKun he ehtivät kadulle, lausui hän:\n\n\"Kävelemme tuolta rantakatua, että ehdimme vähän puhella.\" Ja he\nkääntyivät rantaan päin.\n\n\"Kuinka miehesi jaksaa?\" kysyi hän sitten yhteen menoon.\n\n\"Kyllä hän hyvin voipi\", vastasi Laila.\n\n\"Sepä on hauskaa. Rouva Raappana kertoi sinun mentyäsi tuttavuudestaan\nmiehesi kanssa. Hehän ovat olleet kihloissakin, kuulin ma!\"\n\n\"Kuuluvat olleen\", sanoi Laila välinpitämättömällä äänellä.\n\n\"Mutta onneksi rouva Raappana antoi rukkaset, -- kuten hän sanoi.\"\n\n\"Saattoipa olla onneksi molemmille. Kyllä mieheni on siitä kertonut.\"\n\nLaila koetti sanoa sen sillä äänellä, että rouva Saarinen ymmärtäisi\nhänen kyllä jo tietävän sen eikä haluavan enää kuulla siitä.\n\nMutta rouva Saarinen jatkoi:\n\n\"Niin, sehän on kyllä surkeaa, että lahjakkaimmat ihmiset joutuvat\nviinan uhriksi... Ja se on niin tavallista vieläkin nuorten miesten\nkesken siellä suuressa maailmassa... Mutta yhtä asiaa aion sinulta\nkysyä, Laila. Ja minä puhun sinulle ystävänä enkä opettajana. En\nmitenkään tahtoisi kajota näin arkaan asiaan, varsinkaan\naviopuolisoiden kesken, mutta minä ihmettelen rohkeuttasi... tai\nvoisinko uskoa, että se on lapsellisuutta, nuoren sydämen haavetta,\njoka ei sinusta vieläkään ole lähtenyt... tarkoitan... Aioin kysyä\ntiesitkö, että miehesi oli juoppo? Nämähän ovat tietysti meidän\nkahdenkeskisiä asioita, ja minä pyydän olla hyvä ystäväsi, jolle voit\nuskoa salaisuutesi niinkuin uskoisit äidillesi...\"\n\n\"Hän sanoi sen itse\", vastasi Laila.\n\nRouva Saarinen katsoi pitkään ja kysyvästi Lailaan, ikäänkuin epäilisi\nhänen sanojaan.\n\n\"Kihloihin mennessänne jo...?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Silloin... ja ennenkin.\"\n\nHe kävelivät tuokion ääneti. Rouva Saarisella tuntui olevan niin\näärettömän paljon sanomista, ettei hän tiennyt mistä ja kuinka alkaisi.\n\n\"Niin... Kyllähän minun täytyy myöntää, että on paljon nuoria miehiä,\njotka aikansa ovat juoneet ja hurjistelleet, mutta sitten kerrassaan\nheittäneet pois. Ja heistä onkin tullut parhaita raittiuspuhujia ja\nmuutenkin kelpo miehiä.\"\n\n\"Niin... eiväthän juomarit ole huonoja luonteita, vaikka kyllä\nheikkoja\", tuumi Laila.\n\n\"Niin sanotaan. Mutta sittenkin ihmettelen, kuinka sinä, joka olet\nsaanut akateemisen sivistyksen, olet lahjakas ja sitäpaitsi rikas ...\nkuinka sinä et tullut ajatelleeksi, että kehityksesi keskeytyy,\ntulevaisuus, joka olisi voinut olla mitä suurin ja ihanin, on\nkerrassaan mennyttä joutuessasi aviovaimoksi...\"\n\n\"Ei minulla mitään lahjoja ole... tavallinen ihminen vain\", sanoi Laila\njotakin vastatakseen.\n\nHe olivat jo ehtineet lähelle koulua.\n\n\"Nämä ovat tietysti _meidänkeskisiä_ asioita, joita ei kukaan muu saa\ntietää... ja luota minuun, Laila. Niin, ja vielä yksi asia... Totta kai\nmiehesi tietää, että sinä olet rikas... tiesi jo silloin kun kosi...?\"\n\n\"Sitä en tiedä, eikä hän koskaan ole minulta sitä kysynyt. Ei ennen eikä\nnyt.\"\n\n\"Ole varma, että hän on sen tiennyt, ennenkuin on sinua nähnytkään!\"\n\n\"Mistä Cecilia sen on kuullut?\" kysyi Laila tiukasti, ja posket\nlensivät tulipunaisiksi ja silmät leimusivat.\n\n\"Pitääkö minun sanoa!\"\n\n\"Pitää... ja paikalla!\"\n\nJa Lailan äänessä tuntui suuttumuksen tuima värinä.\n\nHe olivat juuri koulun portilla.\n\n\"No, kuka on sanonut?\" hoputti Laila.\n\n\"Rouva Raappana, joka tuntee miehesi hyvin.\"\n\nRouva Raappana! Tuo vinohuulinen, ilkeäsilmäinen lehmä!\n\nJa sanaakaan enää toisilleen virkkamatta he nousivat koulun rappusia\nylös huoneisiin.\n\n\n\n\n4.\n\n\nRouva Saarinen ei enää ruvennut puhumaan Lailalle Jouosta, vaikka he\njoka kerta menivät yhdessä ja usein toistensa seurassa palasivatkin\nkansakoululta.\n\nLaila oli näinä viime viikkoina ja päivinä tullut hyvin vakavaksi ja\nnäytti hautovan jotakin mielessään. Niinä päivinä, jolloin rouva\nRaappana ei pahoinvoinniltaan kyennyt tulemaan koululle, oli Lailakin\niloisempi ja puheli vilkkaasti toisten kanssa.\n\nNeiti Saksinen, joka oli opettajana samassa koulussa, oli usein\njoutunut keskustelemaan Lailan kanssa. Lailasta tuntui ensi näkemällä\ntuo pitkä, laiha vanhapiika hirveältä ihmiseltä. Niin kovalta näyttivät\nhänen kasvonsa ja niin tylyltä hänen olemuksensa. Mutta sen jälkeen kun\nLaila kuuli Saksisen Saarisella puhuvan, oli hän alkanut aavistaa, että\nneiti Saksisessa saattoi olla muutakin kuin tuo kivikova naama ja nuo\nrumentavat partakarvat. Puhellessaan neiti Saksisen kanssa hän tuli\nkerta toisensa perästä näkemään ja tuntemaan, että neiti Saksisella oli\nkultainen sydän, sydän niin puhdas, niin jalo ja niin hyvä, ettei\nmaailmassa parempaa. Ylevät ja puhtaat olivat hänen aatteensakin, ja\nLaila näki, että hänen pienistä, harmaista silmistään loisti hyvyys ja\nhellyys.\n\nKuinka hän oli voinut niin suuresti erehtyä neiti Saksisen suhteen! Ja\nLailan mieleen oli jäänyt, että kun rouva Saarisen nimipäivillä oli\ntullut puhe juopoista, oli neiti Saksinen hänen mielestään puhunut\nkaikkein lämpimimmin, ainoana, joka uskalsi vastustaa rouva\nSaaristakin.\n\nKuka tietää, mitä hän oli elämässään kokenut ja tuntenut!\n\nRouva Raappanaa ei ollut näkynyt moneen päivään liikkeellä. Lailankin\noli oikein helppo olla. Ja enimmäkseen hän keskusteli neiti Saksisen\nkanssa.\n\n\"Heidän avioelämänsä kuuluu olevan hyvin onnetonta\", sanoi kerran neiti\nSaksinen, kun tuli puhe, ettei rouva Raappana enää, siinä tilassa,\njossa oli, voinut tullakaan.\n\nHe istuivat Lailan kanssa vierekkäin ja lopettivat erään komean\npöytäliinan kirjailua.\n\n\"Niinkö?\" kysyi Laila. \"Mutta hehän ovat olleet vasta vuoden verran\nnaimisissa!\"\n\n\"Niin kuitenkin kuuluu olevan. Riita ja tora joka päivä. Palvelustytöt,\njoita he vaihtavat melkein joka viikko, ovat siitä kertoneet. Ja olen\nminä sen itsekin huomannut, kun olen heidän kotonaan käynyt.\"\n\n\"Kummassa sitten on syy, vai onko molemmissa?\" tiedusteli Laila\nuteliaampana.\n\n\"Kaikki syy viskataan miehen silmille, niin olen kuullut. Mutta kyllä\nminä ainakin tässä tapauksessa olen eri mieltä.\"\n\n\"Minä en olekaan kuin kerran nähnyt opettaja Raappanaa.\"\n\n\"Minä tunnen hänet hyvin, olen tuntenut lapsuudesta asti. Kerrassaan\nkelpo mies kaikin puolin. Mutta tietysti hänenkin kärsivällisyytensä\nloppuu viimein. Ida pitää tapanaan lakkaamatta mauruta ja urista\nmiehelleen milloin mistäkin jonninjoutavasta asiasta. Milloin hän on\nhuonostivoipa, milloin on puuro palanut pohjaan, milloin palvelustyttö\nsärkenyt astioita... ja kaikista hän mauruaa miehelleen. Mutta pääasia\nkai lienee siinä, että hän on mustasukkainen melkein kaikille. Ja kyllä\nsiinä miesparka on parkissa, kun Ida aloittaa saarnansa. Minä en\nensinkään ihmettelisi, jos Raappana ratkeaisi juomaan. Vähemmästäkin\nsaattaa miehen hermosto äärimmäisyyteen ärtyä... Kas noin... no, nyt\ntämä vihdoinkin alkaa valmistua.\"\n\nLailalla pyöri kysymys huulilla, mutta hän päätti sitten toki olla\nkysymättä, arveli vain:\n\n\"Eipä sitten ole kadehdittava heidänkään elämänsä...\"\n\n\"Ei suinkaan. Ja harvat lienevätkin ne avioliitot, jotka ovat todella\nonnellisia...\"\n\n\"Saattaa niin olla. Sehän tietysti riippuu luonteista...\"\n\n\"Niin kai. Mutta niinkuin ei ole mitään täydellistä tässä maailmassa,\nniin ei myöskään voi avioliitto olla... Ja syy on tietysti niin\nmiehessä kuin naisessakin.\"\n\nLaila palasi yksin kotia, sillä rouva Saarisella oli asiaa jonkun\nompelijan luo aivan kaupungin laitaan. Häntä oli alkanut näinä viime\npäivinä mietityttää. Voisiko olla mahdollista, että Joukokin oli\najatellut hänen rahojaan? Taivas tiesi! Sitten hän on pettänyt --\nkaikessa! Hänellä ei ole sydäntä ensinkään, ja kaikki, mitä hän puhuu\nrunollista ja kaunista, on pelkkää valhetta ja suurinta teeskentelyä...\n\nLaila johtui miettimään kaikkia pikkuseikkoja, jotka hän sovitteli\nkiihkeässä ja ärtyisessä mielessään Jouon tappioksi... Kavaluutta oli\nJouossa ollut alusta asti, niin oli Laila ymmärtävinään. Kavalasti ja\nhyvin suunniteltu oli hänen kosimisensakin. Hän iski siihen paikkaan,\njonka tiesi arimmaksi Lailalle. Hän osasi kauniisti ja lämpimästi\nkuvata yksinäisyyttään, orpouttaan ja runollisia tunteitaan. Hän keksi\nkaikenlaisia valheita saastaisen mielikuvituksensa maailmasta ja kertoi\nne täytenä totena Lailalle... Ihmistuntija hän varmaan kuitenkin oli,\nkun oli osannut Lailan arimpaan kohtaan, oli osannut pukea sanoihin sen\nsisäisen sydämenmaailman, joka vain utuna Lailassa pyöri... Saattoiko\nhän niin teeskennellä, saattoivatko olla valheita kaikki ne kauniit\ntarinat, joita hän oli ammentanut tuhansittain... Mutta ehkä se kaikki\noli ennen mietittyä, viisaasti sommiteltu juoni... kaikki tapaukset...\nEnsin hänen tulonsa sinne kotikylään, tutustuminen, kihlaus...\nkaikki...\n\nEhkä hän ei muuta ajatellut kuin kiireimmän kautta toivoi pääsevänsä\nLailan rahoihin käsiksi, elämään herroiksi...\n\nJa eivätköhän olleet valheita hänen kuvauksensa nuoruutensa päiviltä,\nkeinoja vain, joilla tiesi saavansa Lailan heltymään... Ja minkälaista\noli ollut hänen entinen elämänsä? Hänen kalpeat kasvonsa osoittavat\nsen... ja mitä merkitsevät nuo tummat juovat silmäin alla?\n\nJa missä on hänen suuri kykynsä ja voimansa nyt? Eihän hän yritä juuri\nmitään... istuu ja miettii... mitä miettinee...\n\nKuta pitemmälle Laila muistoissaan kulki, sitä kiivaammiksi ajatukset\ntulivat ja sitä nopeammin hän alkoi astua. Hänestä tuntui, että lumi\nhänen jalkainsa alla rupesi polttamaan ja että sydäntä ahdisti hirveä,\nkauhea paino, jonka alla ei jaksaisi elää...\n\nTalvinen tuuli puhalsi mereltä päin Lailan kasvoille, mutta hän tunsi\nniiden palavan kuumina kuin liekissä ja päätti kävellä pitkin katuja\ntyyntyäkseen ja kootakseen ajatuksiaan. Mutta mitä enemmän hän\nsovitteli Joukoa ja hänen elämäänsä siihen, mitä oli kuullut, sitä\nvarmemmalta hänestä tuntui, että niin oli... niin oli, että Jouko oli\nhänet pettänyt. Hirveä, saastainen, petollinen ihminen!\n\nJa äkkiä hän muisti rouva Raappanan kertoneen, että silloin, kun hän\noli antanut Jouolle rukkaset, oli Jouko vain naureskellut ja virkkanut,\nettä kyllä hänellä on sellainen kultalintu tiedossa, ettei ole\nmuilla...\n\n-- Ehkä hän oli silloin minusta kuullut, ehkä nähnytkin minut!\n\nJa kaikkihan viittasi siihen. Jouon välinpitämättömyys kaikista\nharrastuksista ja varsinkin se, että hän ikäänkuin vasiten vältti\nihmisten seuraa...\n\nKauheinta oli se, mitä rouva Saarinen oli kertonut ja jota Laila ei\nollut tullut ajatelleeksi. Nuoren miehen, kuten Jouon, päälaki ei\nvoinut olla paljas, ellei miehessä ollut jotakin salaista, hirveää\ntautia muistona huonon elämän huippuhetkiltä. Eikä ollut muuten\nselitettävissä kasvojenkaan kalpea, sairaloinen väri eivätkä mustat\nrenkaat silmäin alla... Ja se tauti ei koskaan parane, vaan lahottaa\nelävältä ja saastuttaa ja tartuttaa koko ympäristönsä...\n\n-- Hyvä Jumala, etteivät minun silmäni ennen ole auenneet.\n\nLaila joutui semmoiseen tuskaan, ettei hän enää tiennyt, mihin päin\nkävelikään, mutta astua piti, yhdessä kohden ei voinut olla, vaikka\nolisi tappaja takana ollut...\n\nJos olisi joku, jolle sanoisi, jolle kertoisi salaisen pelkonsa!\nTämmöisessä epätiedossa, tämmöisessä tuskassa ei voinut elää... Mitä\nhän tekee?\n\nHän jättää Jouon ja menee kotiaan, rukoilee isäänsä ottamaan\ntuhlaajatyttärensä takaisin... Hänen on mahdoton enää elää yhtään\nainoaa hetkeä semmoisen miehen kanssa! Kotia hän lähtee...\n\nSe ajatus tuntui helpottavan. Olihan kuitenkin reikä, josta pääsee\npois!\n\nMutta sitten hän yhtäkkiä selvisi kuin jostakin lumosta ja alkoi\najatella asiaa tyynemmin. Hän muisti nyt, että heillä oli Jouon kanssa\nollut puhetta tuollaisista salaisista, tarttuvista taudeista, oli ollut\npuhe siitäkin, että Jouolla oli päälaki ennen aikaa paljastunut...\n\nJa silloin oli Jouko vakuuttanut, että siitä hänellä on hyvä omatunto,\nettä hän siinä suhteessa on puhdas poika...\n\nEikä Laila ollut sitä epäillytkään.\n\nMutta nyt?\n\nNiin, eihän hänellä todenteolla ollut nytkään todellista aihetta\nsyyttää Joukoa saastaiseksi petturiksi...\n\nTyynempänä hän läksi kävelemään kotia päin. Mutta mielessään hän oli\npäättänyt, että hän koettelee Joukoa, panee hänet vähän miettimään ja\nsanoo sen verran, että hän kyllä tietää Jouon entisyydestä minkä\nmitäkin. Saisi nähdä, kuinka hän selviytyy...\n\nJa sen saatuaan selväksi hän astui rivakasti pihaan ja nousi heille\nvieviä rappusia ylös eteisen ovelle.\n\nKeittiössä paloi lamppu pienenä, levitellen huoneeseen katkeraa\ntihuria...\n\nJouko ei ollut sytyttänyt tulta, vaan istui pimeässä, keinutuolissa.\nKun hän riensi Lailaa vastaan keittiöön, näki Laila, että hänen\nkasvonsa olivat tavattoman kalpeat ja silmät itkusta turvonneet.\n\nHän yritti auttaa Lailalta päällysvaatetta pois ja ripusti sitä naulaan\nniinkuin oli ennenkin tehnyt, mutta Laila joutui ennemmin ja sanoi:\n\n\"Kyllä minä itsekin... Anna nyt olla!\"\n\nLailan ääni helähti kalsealta kuin rautojen helinä... Jouko ei\nvirkkanut mitään, eikä ollut Lailallakaan erityisempää sanomista.\n\nMutta seuraavan yön Jouko istui pöytänsä luona, väliin kirjoittaen,\nväliin mietiskellen, käsi poskea vasten...\n\n\n\n\n5.\n\n\nArpajaisvoittoja valmistamassa kävi Laila joka päivä, ja sitäpaitsi he\nharjoittelivat iltaisin näytelmäkappaletta, niin että hän melkein\nalinomaa oli kotoa poissa. Palvelustyttö, jonka he olivat ottaneet, oli\nsemmoinen lentäjä, että kun Laila meni kaupungille, juoksi hän milloin\nminnekin, töistään ja toimistaan huolimatta.\n\nYksin istui Jouko kotonaan. Hän oli tehnyt sen huomion, että kuta\nuseammin ja kuta pitemmän aikaa Laila viipyi poissa kotoa, sitä\nkummemmaksi hän tuli. Näytti niin vakavalta ja katseli usein Joukoa\nhyvin pitkään silmiin ja silmäin alle, johon oli tullut tumma juova.\n\n\"Tänä iltana meille tulee nyt joitakuita vieraita\", sanoi hän eräänä\npäivänä Jouolle.\n\n\"Vai niin. No, sepä on hauskaa. Voisithan kutsua useamminkin, niin\nsinulla olisi seuraa kotonakin.\"\n\n\"Olenko mielestäsi ollut liian paljon poissa?\"\n\nLaila kysyi sen puoleksi leikillä.\n\n\"Siitähän olen jo ajatukseni lausunut, muistaakseni\", vastasi Jouko,\nmutta kääntääkseen puheen toisaalle hän samalla kysyi:\n\n\"No, keitä tulee?\"\n\n\"Saat sitten nähdä.\"\n\nJa Laila kävi iloisesti järjestelemään huoneissaan. Heidän suhteensa\noli ollut kylmän kankea monta päivää. Jouko oli jonkun kerran koettanut\nlähestyä Lailaa, mutta Lailan käytöksessä oli jotakin kylmää, joka\nkarkoitti miehen hänen viereltään.\n\nSillä vaikka Laila koetti salata tunteitaan ja sitä inhoa, joka hänessä\noli kasvamassa Joukoa kohtaan, huomasi Jouko hänessä tapahtuneen suuren\nmuutoksen.\n\nHe eivät olleet näinä viime päivinä juuri monta sanaa vaihtaneetkaan,\nja silloinkin kun puhelivat, he puhuivat jostakin jokapäiväisestä\nasiasta. Laila vältti Jouon katsetta, ja Jouosta näytti siltä kuin\nLailan kauniiden ruskeiden silmäin lempeä kiilto olisi himmennyt ja\nkuin ne olisivat painuneet syvemmälle kuoppiinsa.\n\nKuinka Laila oli voinut noin muuttua ja kuinka hän saattaa olla noin!\nEikö hän osannut aavistaa, että hän yhdellä ainoalla katseella voi\nhajoittaa kaiken sen, minkä Jouko oli suurella taistelulla koonnut.\nEikö hän sitten vieläkään tuntenut Joukoa, eikö hän tiennyt, että yksi\nainoa sana saattoi myrkyttää koko hänen elämänsä, syöstä hänet\nepätoivoon juuri nyt, kun hän oli kohoamassa kukkulalle...\n\nNämä viimeksi kuluneet päivät olivat olleet hirveitä Jouolle, Hän oli\nkuin aavistanut, että Laila muuttuisi, oli pelännyt, ja se pelko oli\ntehnyt hänet niin voimattomaksi, ettei hän oikeastaan pystynyt mitään\ntekemään.\n\nHänen unelmansa onnenelämästä oli loppunut, eikä hän tuntenut itsellään\nolevan voimaa sitä koskaan enää saavuttaa. Oli tullut se, jota oli\npelännyt... tullut aivan niinkuin olisi sen jo edeltäpäin varmaan\ntiennyt tulevan...\n\nEi Laila ollut koskaan häntä rakastanutkaan -- ei ainakaan niinkuin\nhän!\n\nJa sitä hän oli epäillyt jo alussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraista eivät muut saapuneetkaan kuin neiti Saksinen. Toisilla oli\nollut esteitä, ja rouva Saarinen oli sairastunut.\n\nNeiti Saksinen ei ollut koskaan ennen käynyt Joukolassa, eikä Jouko\nollut häntä ennen nähnyt. He tervehtivät toisiaan kuitenkin hyvin\ntuttavallisesti, kun Laila heidät esitteli.\n\nNeiti Saksinen oli oppinut nainen, oppinut kirjoista ja elämästä ja\npirteä puhumaan ja hyvin puhumaan. Eivät olleet montakaan minuuttia\nJouon kanssa haastelleet, ennenkuin jo olivat vilkkaassa keskustelussa.\nNeiti Saksinen tunsi tarkoin suomalaisen kirjallisuuden, sen alusta\nnykyhetkeen asti; hän puhui mielellään siitä, niinkuin puhutaan\nasiasta, joka on rakas.\n\n\"Suomalainen kansallishenki on aivan omaperäistä, niin ettei sille ole\nvertaa Euroopassa. Suomalainen huumorikin on erilaista kuin muilla\nkansoilla, samoin laulut, sekä surulliset että iloiset. Euroopan\nkulttuuri on kyllä vaikuttanut meidänkin maassamme, mutta pohjasävel on\nkirjailijoillamme sama: ikävöiminen ja laulamisen halu. Uskon, että\nkerran tulee aika, jolloin kirjallisuutemme... olkoonkin että se nyt\nvielä on vähäinen... on maailman parhaimpia. Ei sen vuoksi, että meidän\nolisi suurempi tai nerokkaampi, mutta juuri sen vuoksi, että se on\nvereksempää, likempänä alkuperäistä maailmankatsomusta kuin suurten\nsivistysmaiden.\"\n\nHän istuutui keinutuoliin, jonka Jouko hänelle tarjosi. Oli jotakin\nläpitunkevaa hänen pienissä harmaissa silmissään, kun hän katsoi\nJoukoon.\n\n\"Minä niin kovin mielelläni puhun kirjallisuudestamme, sillä se on\nmielestäni kaikkein kallein omaisuutemme, jota meidän tulee hellävaroen\nja rakkaudella hoitaa. Minä uskon, että juuri kirjallisuutemme on se\nvaltti, että kun se kerran... ja varsinkin on tästä asiasta hauska\npuhua henkilölle, jonka tietää pitävän asiaa kallisarvoisena...\"\n\nJouko oli istuutunut häntä vastapäätä, sytyttänyt sikaarin, ja hänen\nkasvonsa näyttivät neiti Saksisen puhuessa kirkastuvan. Ajatuksissaan\nhän puhalteli savuja kattoon, hyvillään jostakin isosta asiasta. Mutta\nsitten hän äkkiä säpsähti ja kysyi, sietikö neiti tupakansavua.\n\n\"Tupakoitsijoille ovat naiset yleensä hyvin äkäisiä, mutta minusta\nnäyttää hauskalta, kun miehet tupakoivat, eikä minusta tupakanhaju ole\nensinkään vastenmielistä. Polttakaa vain!\"\n\n\"Sepä on hyvä, että on yksikään minunkin puoltani pitämässä\", kiitti\nJouko ja naurahti.\n\nHe alkoivat taas puhella kirjallisuudesta, siirtyivät siitä\nkirjailijoihin, lausuivat kumpainenkin ajatuksensa Suomen\nkaunokirjallisuuden parhaista tuotteista. Heillä oli monesta seikasta\nsamanlainen käsitys.\n\nLaila ensin vain kuunteli, mutta sitten hänkin otti osaa keskusteluun.\nJouostakin oli synkkämielisyys kadonnut ja hänen kasvonsa kirkastuivat.\nOmia aikojaan hän alkoi selitellä Kalevalasta aihetta, jota oli jo\nkauan ajatellut.\n\n\"Minä uskon\", sanoi hän, \"että sellaisesta aiheesta voisi syntyä\nmestarillinen teos. Lisäämällä rohkeita mielikuvia ja sovittamalla\nhenkeä nykyisyyteen, voisi se olla suurena osviittana meille kaikille,\nkoko Suomen kansalle, joka on hajoamaisillaan pirstaleiksi... ja ehkä\nhajoaakin.\"\n\n\"Todellakin! Se on rohkea ajatus! Siitä voisi syntyä, kuten sanotte,\nherra Vartto, mestariteos\", lausui neiti Saksinen, luoden pitkän,\ntutkivan silmäyksen Joukoon, ja hänen silmänsä näyttivät mielihyvin\nkatselevan varsinkin Jouon korkeaa otsaa.\n\n\"Niin on minun uskoni\", sanoi vielä Joukokin.\n\nHetken perästä neiti kysyi:\n\n\"Mutta oletteko koskaan tullut ajatelleeksi syytä, minkävuoksi Suomen\nkansa nyt on näin hajaannustilassa...?\"\n\n\"Olen sitä paljonkin ajatellut. Minulla on omat ajatukseni siitä, en\nniitä kenellekään tahdo tyrkyttää, en muista koskaan siitä\npuhuneenikaan. Voihan olla, että olen väärässä, mutta vakaumukseni on\nsemmoinen. Muut saavat myös minun puolestani ajatella mitä hyvänsä, en\nsano toisten vakaumusta huonommaksi kuin omaanikaan. Mutta se on\nuskoni, että kehitys meidän maassamme on mennyt liian nopeasti\neteenpäin. Niin kaikilla aloilla. Meidän hidas veremme ei ole ehtinyt\nperässä, suomalainen ei ole ehtinyt ajatuksissaan valmistua sulattamaan\nnopeasti toisiaan seuraavia kehitysasteita. Kun monen vuosisadan\nuni loppui ja kansamme heräsi, jaksoiko se sulattaa muutamana\nvuosikymmenenä koko sivistyneen maailman aatevirtaukset? Ei jaksanut.\nJa siitä on syntynyt tämä sekasorto, sillä luonnotonta on ajatellakaan\nsopusointua ja keskinäistä rakkautta maassa, jossa on niin erilaisia\nintressejä ja niin erilaisia ihanteita ja jonka paras voima, ydin ja\nlämpö nyt vasta alkaa heräillä...\"\n\nHe innostuivat puhumaan siitä, Suomen asioista yleensä ja sen\ntulevaisuudesta. Neiti Saksinen ihan lämpeni puhuessansa. Ja kuta\nenemmän hän lämpeni ja aatteistaan puhui, sitä enemmän Jouko häneen\nkiintyi. Sillä vaikka neiti olikin vanhapiika ja naisasian voimakas\nedustaja, ei hän silti ryöstänyt oikeuksia miehiltäkään. Eikä hän\nyleensä uskonut, että naisilla Suomessa koskaan oli ollutkaan orjan\nasema. Suuri runoilija ja kansansa lemmikki oli Väinämöinen, mutta\npaljon piti hänenkin, ihmemiehen, tehdä, ennenkuin naisen sydämen\nvalloitti.\n\n\"Ja yleensä miehet ovat kohdelleet meitä hyvin. Paljon olemme saaneet\nja toista vaadimme. Kaikki annetaan. Olisimmeko me naiset, ollessamme\nmiesten asemassa, antaneet miehille mitä he tahtovat? Minä epäilen...\nEivätkä kaikki naisetkaan ole Herran enkeleitä, se nyt on varmaa.\"\n\nLaila väitti vastaan.\n\n\"Kyllä sinä, rakas Aurora, asian kuulisit, jos rouva Saarinen olisi\ntäällä. Se ihminen ei liioin säästä miehiä.\"\n\n\"Hän tuomitsee miehiä liian ankarasti. Esimerkiksi...\"\n\n\"Esimerkiksi missä...?\" kysyi Laila, joka tuntui pitävän rouva Saarisen\npuolta.\n\n\"Esimerkiksi väittäessään, että kaikki langenneet naiset ovat eläviä\ntodistuksia miesten raa'asta kevytmielisyydestä ja huonoudesta...\"\n\n\"Onhan selvää, että niin onkin\", sanoi Laila varmasti.\n\n\"Minun mielestäni se ei ole niinkään selvää\", väitti neiti Saksinen.\n\"Vai mitä arvelee, herra Vartto?\"\n\n\"En ole sitä juuri tullut ajatelleeksi\", vastasi Jouko välttäen.\n\n\"No niin. Mutta minä kuitenkin uskon, että ellei olisi kevytmielisiä,\nliehakoivia ja huonoja naisia, niin ei olisi huonoja miehiäkään...\"\n\n\"Mitä sinä nyt oikein tarkoitat, rakas Aurora? Tarkoitatko, että naiset\nsiis viettelevät miehiä, eikä päinvastoin?\" kysyi Laila ihmeissään.\n\n\"En juuri sitä tarkoita. Mutta olen varma siitä, ettei yksikään mies\nvoi vietellä oikeaa naista. Vaikka nainen onkin heikko, on hänellä\nsynnynnäinen voima, jos sitä vain tahtoo käyttää, karkoittaa miehet\nluotaan niin kauas kuin tahtoo.\"\n\n\"Kylläpä nyt olet miesten puolesta! Mitähän Cecilia sanoisi...?\"\n\n\"Cecilian kanssa olemme monesti tästä asiasta väitelleet. Kumpikaan\nmeistä ei luovu mielipiteistään. Hän nyt muuten onkin semmoinen\nyksinvaltias, jonka pillin mukaan kaikkien muiden pitäisi tanssia. Ja\nsen hän kyllä on minulta kuullut.\"\n\nSiitä asiasta riitti keskustelua pitkän aikaa. Jouduttiin lopulta\npuhumaan raittiusasiastakin, naisten vaikutuksesta yleensä siihen. Ja\nviimeiseksi kääntyi puhe kohta pidettäviin suuriin, naisten puuhaamiin\narpajaisiin, joiden tulot käytettäisiin raittiusseuran oman talon\nrakennusrahaston kartuttamiseksi.\n\nOli jo melko myöhäinen, kun neiti Saksinen läksi.\n\nLaila tuli saattamaan kappaleen matkaa.\n\n\"Äärettömän miellyttävä mies tuo sinun miehesi on, Laila. Vaikkei hän\nole kaunis, on hänen silmissään jotakin niin sanomattoman lempeää ja\nsuurta, että hän vaikuttaa ehdottomasti vieraaseen\", sanoi neiti\nSaksinen. \"Ihanaa on varmaan tuollaisen ystävän kanssa keskustella,\nvaihtaa ajatuksia pahoina päivinäkin\", virkkoi hän sitten, kun Laila ei\npuhunut mitään.\n\n\"On niinkin, mutta on toisinkin. Miehistä ei tiedä, mitä ne ovat\",\nvirkkoi Laila siihen. \"Tietysti sellaiset miehet, joilla on aatteita ja\ntunteita, ovat erilaisia kuin tavalliset jokapäiväiset ihmiset. Niin\nminä ainakin uskon. Ja varsinkin runolliset luonteet.\"\n\n\"Vikansa on runollisillakin luonteilla...\"\n\nLailan teki mieli kysyä vähän muutakin neiti Saksiselta. Ei kuitenkaan\nkysynyt, vaan sanoi hyvästi ja palasi kotia.\n\nJouko oli vaipunut mietteisiinsä, selaillen jotakin vanhaa\nkäsikirjoitusta.\n\n\"Mitä pidit neiti Saksisesta?\" kysyi Laila.\n\n\"Ainoa tuntemani nainen, jolla on avara, jalo ja puolueeton\nmaailmankatsomus\", vastasi Jouko. \"Sellaisia naisia Suomi tarvitsisi,\nvarsinkin nousevan nuorison opettajina.\"\n\nLaila ei kiittänyt, ei moittinut.\n\n\n\n\n6.\n\n\nRouva Saarinen ei ollut kertaakaan käynyt Joukolassa Jouon ollessa\nkotona. Kun Laila tiedusteli häneltä syytä siihen, selitti hän:\n\n\"Hänellä on, miehelläsi, niin omituinen ja kummallinen tapa tähdätä ja\nkatsoa ihmisiä vasten silmiä, että on oikein vaikea olla hänen\nseurassaan.\"\n\nMutta sitä useammin Laila kävi Saarisella. Eräänä aamupäivänä sinne\nmennessään hän oli tavattomasti liikutettu, ikäänkuin suuressa hädässä.\nRouva Saarinen ei ollut kotona. Insinöörillä oli vieras, vanha tuttu,\nkotikyläläinen, joka oli matkalla pohjoiseen.\n\nInsinööri tuli päästämään Lailan sisälle. Oli erinomaisen hyvällä ja\nreippaalla tuulella.\n\n\"Täällä on vieraskin, vanha tuttu, joka tuntee miehennekin. Ovat\nkoulutovereita Jouon kanssa. Muuten me olemme samasta pitäjästä\nkotoisinkin.\"\n\nInsinööri istui vieraansa kanssa salissa.\n\n\"Rouva Vartto ja asemapäällikkö Hirvi\", esitteli insinööri.\n\nAsemapäällikkö oli pitkä, komea herra, mustatukkainen ja\nmustapartainen. Laila näki kaikesta hänen käytöksestään, että se mies\noli paljon elänyt suuressa maailmassa. Niin keveää, kohteliasta ja\nmallikelpoista oli hänen kumarruksensakin, että Laila melkein meni\nhämilleen, kun ei ollut tottunut niin sulaviin liikkeisiin.\n\n\"Me olemme hyvinkin hyvät toverit miehenne kanssa\", selitti herra\nHirvi, kun he ensin olivat muusta puhelleet. \"Olemme luokkatoverit.\nEmme ole tavanneet toisiamme ylioppilaiksi tultuamme, emme\nainakaan kahdeksaan vuoteen. Olen kuullut, että hän työskentelee\nsanomalehtimiehenä ja että hän nyttemmin on onnellisessa avioliitossa.\nOn hauska kuulla vanhoista tovereista hyviä uutisia. Ja hauska on häntä\ntavata. Asioitteni vuoksi tuskin olisinkaan poikennut kaupunkiinne,\nellei minulla täällä olisi ollut kahta vanhaa tuttavaa: kirjailija\nJouko Varttoa ja insinööri Saarista...\"\n\n\"Mutta meitä muistit, ha, ha\", nauroi insinööri, joka oli kovasti\nmielissään vieraan tulosta. \"Meitä muistit! Monta hauskaa on pidetty\nsiellä kotipitäjässä, mutta vielä hauskempaa Helsingissä, ha, ha, ha.\"\n\nInsinööri näytti olevan kuin irti maasta. Hän oli kuin isäntä ainakin\ntalossaan, liikkui rohkeasti, heitteli tupakan tuhkaa mihin sattui ja\nistahti puhellessaankin mihin sattui. Eikä hänessä nyt näkynyt sitä\narkaa, pelkäävää ilmettä niinkuin ennen. Ei hän nyt näyttänyt\npelkäävän, että joku iskisi häntä edestä tai takaa päin.\n\n\"Hauskat ne sentään ovat muistella, ne entiset poikavuosien rohkeat\nhommat, ja vielä hauskempaa on tavata tovereita onnelliselta, olleelta\najalta\", puheli hän, hyvin liikutettuna.\n\n\"Niin on. Eivät ne ajat enää koskaan palaja\", virkkoi herra Hirvi\nsurumielisesti.\n\nSitten hän kääntyi Lailan puoleen ja alkoi kysellä yhtä ja toista Jouon\nvoinnista. Aikoi käydä tapaamassa.\n\n\"Hauska mies hän oli jo kouluajalla\", muisteli hän, ja hänen valkoiset\nhampaansa hohtivat kauniisti tummien viiksien alta. \"Hän sepitti\npilarunoja opettajista, lauloi kaupungin neideistä ja koulupoikien\nahtaasta elämästä. Hän oli koko toveripiirin hauskuus, ja me ennustimme\nhänelle suurta tulevaisuutta... Mutta vaikka hän muuten oli niin hyvä\nja toveriensa rakastama, oli hän heikko viettelyksille ja seurusteli\nyhtä kernaasti huonojenkin kanssa... Niin... puhun vain tämän\noikeastaan kiittääkseni häntä... Olen sydämessäni iloinnut, kun kuulin,\nettä hän on löytänyt elämänkumppanin, sillä yksin hän ei pystynyt\nelämään, niin huojuva oli hänen luonteensa, niin rikas hänen\nkuvitusvoimansa. Hyvä, mutta heikko mies...\"\n\n\"Niin vain, niin vain\", myönsi insinöörikin. \"Mutta hänellä onkin rouva\nkuin puhtain kulta, joka kuljettaa eksynyttä lammasta. Hyvä se on, hyvä\nse on, että heikoilla miehillä on lujat vaimot, eikös olekin?\"\n\nHän kääntyi Lailan puoleen kysyvän näköisenä, pienten silmäin\nvilkkuessa vikkelään. Mutta samassa soi eteisen kello.\n\nLaila nousi katsoakseen, rouvako sieltä tuli. Insinööri poistui sillä\nvälin vieraansa kanssa omaan huoneeseensa.\n\n\"Rakas Laila, suo nyt anteeksi, että olet saanut odottaa. Kävin\nopettaja Raappanalla ja viivähdin siellä hetkisen. Mitä sinulle nyt\nmuuta kuuluu?\" puheli rouva Saarinen ottaessaan päällysvaatteitaan, ja\nsamalla hän katsoi Lailaan hyvin merkitsevästi ja ikäänkuin säälien.\n\n\"Insinööri on varmaan vieraansa kanssa mennyt... vai olivatko he...?\"\nkysäisi hän samalla.\n\n\"Tapasin heidät. Tulin esitellyksi herra Hirvelle\", vastasi Laila.\n\n\"Sepä oli hauskaa. Hän on minun mieheni ja sinun miehesi vanhoja\ntuttavia. Erittäin hieno ja sivistynyt mies... Harvoin näkeekään hänen\nlaistaan. Hän tuli jo eilen, on ollut meillä yötäkin... Tule nyt,\nLaila... menemme tänne minun huoneeseeni.\"\n\nKun he ehtivät rouvan huoneeseen ja ovi oli pantu kiinni, ratkesi Laila\nitkemään.\n\n\"Kuinka on siis? Onko kuitenkin perää siinä, josta olen miestäsi\nepäillyt?\"\n\nLaila yhä itki.\n\n\"Voihan olla... ja toivotaan, ettei tauti sentään ole sinuun\ntarttunut...\"\n\n\"Enhän tiedä mitään varmasti, luulen vain niin. En ole hänessä mitään\nnäkyväistä vikaa huomannut, mutta kaikkihan viittaa siihen... Juuri\ntämä epätietoisuus se tekee minut aivan mielipuoleksi... Kun en uskalla\nhäneltä sitä suoraan kysyä...\"\n\n\"Pelkäätkö sinä sitten häntä?\"\n\n\"En pelkääkään, mutta kun hän nyt on nähnyt, että olen erilainen, on\nhän tullut niin synkäksi, ettei puhu minulle monta sanaa...\"\n\n\"Niin, niin... siinähän se juuri nyt on... semmoisiksi\numpimielisiksihän ne tulevat kaikki, joilla sellainen tauti on...\nAinakin kertoi herra Hirvi, hänen ylioppilastoverinsa, että hurjasti se\nmies oli Helsingissä elänyt, niin etten minä ensinkään ihmettelisi, jos\npelkoni olisikin oikeutettu.\"\n\n\"En voi elää hänen kanssansa yhdessä ennenkuin saan varmuuden!\" sanoi\nLaila hetken kuluttua, kasvoillaan päättäväinen ilme.\n\n\"Mitä olet päättänyt tehdä?\" Ja rouva Saarisen äänessä oli osanottoa ja\nmyötätuntoisuutta.\n\n\"On minulla omat aikeeni, joista kyllä kerron sinulle, parhaalle\nystävättärelleni. Sillä lailla pääsen varmuuteen.\"\n\n\"Ethän ole kertonut epäilyksistäsi ja aikeistasi muille kuin\nminulle...?\" tiedusteli rouva Saarinen.\n\n\"En missään nimessä... Kuinka niin?\"\n\n\"Ilman vain. Muistui mieleeni, mitä neiti Saksinen sanoi Joukolassa\nkäyntinsä johdosta...\"\n\n\"Mitä hän kertoi?\"\n\n\"Hän sanoi, ettet sinä ollut ensinkään sopiva vaimo Jouolle. Jouko on\nrakkautta janoava, suurihenkinen runoilija, joka pian palaa loppuun --\ntai jotain sellaista hän puhui.\"\n\n\"Vai niin hän sanoi! Hän näyttikin olevan miesväkeen erittäin\nihastunut, ja senhän kuuli hänen puheistaankin...\"\n\n\"Niin. Ja sitten niin olevinaan kun on. Luulee ymmärtävänsä kaikki\nasiat paremmin kuin kaikki muut yhteensä. Kuinkahan mallikelpoinen\naviovaimo hänestä olisi tullut!\"\n\nHe nauroivat molemmin sille.\n\nKahvia juotaessa rouva Saarinen selitti:\n\n\"Omasta kokemuksestani tiedän paljon. Ensi aikoina, kun olimme\nnaimisissa, piti insinööri tapanaan palata silloin tällöin aika\nhiprakassa kotia. Menipä niinkin pitkälle, että kuljetti kotiin\nväkijuomia. Ensin pyysin häntä siivolla, rukouksilla ja kyynelillä,\nmutta eihän siitä ollut apua... Mutta kun minä sitten kerran... oli\npimeä syysyö... pehmitin hänet oikein täydellä todella ja lupasin antaa\nvielä enemmän, jos vielä kerrankaan sattuu, että hän humalassa tulee\nkotia, ja jos kuulen, että hän matkoillaankaan on ryypännyt... Silloin\nemme vielä asuneet tässä kaupungissa. Siitä asti hän on ollut aivan\nraitis... ja nythän hän kuuluukin raittiusseuraan... Kerron tämän vain,\njotta kuulisit, että kyllä niitä on minullakin ollut suruja ja\nkokemuksia...\"\n\nVai sillä lailla oli Cecilia kuranssannut miestään!\n\n\"Ja minä uskon, että kun vaimossa vain on pontta, niin kyllä täytyy\nmiehen totella\", sanoi hän vielä lisäksi, kun Laila ei vastannut\nmitään.\n\nLailan tuli melkein sääli insinööriparkaa, joka näytti niin peräti\nsiivolta mieheltä.\n\n\"Minä olen kuullut monen vaimon sanovan, ettei siitä ole apua, kun\nkovuudella juoppoja kohtelee, -- että parempi on passata niitä ja\nkoettaa tehdä niille mieliksi; mutta sitä minä en usko...\"\n\n\"Niitähän on niin monenlaisia miehiäkin... eikä taida olla monta niin\nrohkeaa naista kuin sinä olet, Cecilia\", arveli Laila.\n\nRouva Saarinen innostui selittämään:\n\n\"Kaikki juopot ovat arkoja, sillä heillä on paha omatunto. Minä\nmuistan, kun asuimme naapurikaupungissa ja meillä oli naapurina eräs\ntyömies vaimoineen. He olivat lapsettomia, ja miehen oli tapana\nkuljettaa juomaveikkojaan kotia mellastamaan. Hänen vaimonsa oli peräti\nsiivo ja hiljainen ihminen, ja hän kärsi tuosta juoppojen loilotuksesta\naivan että oli nääntyä. Kerran hän puhui minulle huolistaan. Lupasin\nauttaa. Kun juopot seuraavalla kerralla kokoontuivat juomaan ja korttia\npieksämään ja olivat päässeet parhaaseen vauhtiin, niin silloin minä\nsisälle... Joka ainoa pullo ensiksi uunin kylkeen säpäleiksi ja joka\nainoa mies ulos ovesta, isäntäkin... He hämmästyivät kaikki niin,\netteivät sanaa vastaan sanoneet...\"\n\n\"On sinulla ollut rohkeutta, rakas Cecilia\", ihmetteli Laila. \"Ei\nsuinkaan kukaan muu nainen olisi uskaltanut mennä juopuneitten miesten\nkimppuun.\"\n\n\"Senvuoksi minä tiedänkin, että kovasta on kuria juopoille... olkoot\nniin miehiä kuin ovat...\"\n\n\"Saattaa niin olla. En ole koskaan juomarin parissa ollut.\"\n\n\"Oletko aivan varma miehesi suhteen?\"\n\n\"Olen. En usko hänen enää koskaan lankeavan.\"\n\nLaila sanoi sen varmasti.\n\nNäytti kuin rouva Saarisella olisi siihen jotakin sanomista, mutta hän\nei kuitenkaan virkkanut mitään.\n\nHetken kuluttua Laila sanoi:\n\n\"Niin minä olen päättänyt!\"\n\n\"Sehän sopii vallan hyvin. Sanot vain miehellesi, että lähdet käymään\nkotona, vilistät Helsinkiin ja annat jonkun spesialistin tutkia, oletko\nihan terve, niin pääset varmuuteen...\"\n\n\"En voi kuitenkaan näinkään elää. Minä inhoan häntä, en tahtoisi olla\nlähelläkään, niin minua kauhistaa... Ja sitten se ainainen pelko ja\nomantunnon ääni, että jos tuomitsen häntä väärin, jos hän onkin\nviaton...\"\n\n\"Viaton! Kaikkea muuta! Ei ole yhtään ainoaa miestä, joka olisi viaton.\nVielä mitä! Vai viaton!\"\n\n\"Mutta sehän on kauheaa!\"\n\n\"Niinhän se on. Siksihän meillä naisilla on äärettömästi tehtävää...\"\n\nHe innostuivat puhumaan naisen tehtävistä ja unhottuivat siihen,\netteivät laisinkaan ajatelleet muita töitään.\n\nKun Laila vasta iltapäivällä palasi kotia, ei Jouko ollutkaan saapunut\ntoimistosta.\n\nLaila säpsähti vähän, mutta toivoi Jouon tulevan myöhemmällä.\nToimistossa saattoi olla näin joulun lähetessä ylimääräisiä töitä...\n\nMutta oli kuin joku olisi hänen tuntoonsa pistänyt ja kuin olisi hänen\nsyynsä, että Jouko viipyi... Vaikka he eivät olleet näinä aikoina\npaljon toisiaan puhutelleet, tuntui Lailasta kuitenkin kauhean tyhjältä\nnyt, kun Jouko oli poissa...\n\nTuossa olivat pöydällä hänen kirjoitusvehkeensä, sikaarilaatikko ja\navonainen kirja: \"Hamlet\". Laila selaili sitä, ja vähäväliä hän\nsilmäili kadulle, josta oli usein nähnyt Jouon kävelevän. Aavistikohan\nJouko, mitä Laila hänestä ajatteli ja mitä oli puhellut hänestä rouva\nSaarisen kanssa?\n\nMahdotonta!\n\nSillä Lailasta tuntui, että semmoisista asioista, joista he puhuivat,\neivät muut puhuneet, eikä Jouko voinut mitenkään arvata, mistä\nLaila häntä epäili. Tietysti hän uskoi, että Lailan aika meni\narpajaispuuhissa. Muustahan ei nyt enää puhuttukaan.\n\nJa jos Jouko tiesi, niin sitä parempi!\n\nKyllä hän, Laila, jo oli muutenkin katunut kauppojaan, miehelään\nmenemistänsä. Ensiksikin häntä harmitti se, että heidän täytyi elää\nnäin ahtaalla, niukasti, tämmöisten vanhojen huonekalujen ympäröiminä!\nTaivas tiesi, mistä ne olivat lähtöisin ja kuinka hirveiden ihmisten\nomia ne ennen olivat olleet! Hänen tyytymättömyytensä kotiinsa kasvoi\njoka kerta kun hän näki, miten muilla oli. Uudet kiiltävät huonekalut,\ntaidemaalauksia seinillä, ja pöydillä kipsisiä kuvia... ja monta suurta\nvaloisaa huonetta niinkuin Saarisellakin...\n\nNyt oli häntä alkanut sekin kaduttaa, että ollenkaan meni Jouolle! Ei\nollut tullut silloin ajatelleeksi sen pitemmälle, ei juuri oikeastaan\nmitään. Ei mitään muuta kuin päästä vaimoksi semmoiselle miehelle,\njolla oli hyvä nimi ja josta toivottiin paljon. Ja josta ihmiset\nsanoivat, että hän oli suurilahjainen ja etevä...\n\nMutta eipä nyt enää kukaan puhunut hänen etevyydestään eikä hänen\nlahjoistaan! Ei puolta sanaa yksikään ihminen! Ei kukaan enää puhunut\nedes hänen entisistä teoksistaankaan.\n\nToista olisi ollut mennä Helsinkiin lukujaan jatkamaan, tulla\nmaisteriksi ja oppineeksi naiseksi! Varsinkin kun oli varoja niinkuin\nhänellä oli...\n\nJa jos nyt vielä olisivat totta kaikki luulot ja epäilykset... niin...\nniin... ei yhtään päivää hän rupeaisi elämään semmoisen miehen\nkanssa...\n\nOnpa kaunista mennä miehelään ja jättää suuri perintönsä ottamatta...\n\n-- Mutta lain kautta sen kuitenkin otan! -- mietti hän lopulta.\n\nIlta alkoi tuntua Lailasta pitkältä, mutta Joukoa ei kuulunut\ntulevaksi...\n\nHän koetti ottaa ompeluksensa esille, saadakseen ajan nopeammin\nkulumaan, mutta ei ottanut työ käydäkseen...\n\nKaipasiko hän sitten Joukoa, vai minkä vuoksi tuntui olo näin hirveän\nikävältä? Vastahan hän oli päättänyt lähteä Helsinkiin joksikin\nviikoksi ja jättää Jouon yksinään! Ja Jouotta silloinkin pitäisi\nolla...\n\n\"Niin... sehän oli selvää! Tottapa tulee, kun ehtii!\"\n\nMutta ei hän sittenkään saanut rauhaa. Hänessä oli jotakin, mikä\nvaivasi tai oikeastaan kuin nuhteli, eikä se päästänyt häntä oikein\nrauhaan...\n\nMitähän Jouko oli ajatellut, kun oli yksin kotona istunut, hänen\nhulmutessaan kaupungilla! tuli hän yhtäkkiä miettineeksi, muistaaksensa\nensi kerran. Ei ollut koskaan tullut Jouolta kysytyksikään -- nyt näinä\nviime aikoina.\n\nHän päätti tiedustaa palvelustytöltä, mutta samassa Jouko tulikin.\n\nEikä hän saanut kysytyksi Jouoltakaan, missä hän oli viipynyt. Jouko\nsitä odotti, mutta kun ei Laila puhunut mitään, sanoi hän:\n\n-- Söinkin päivällisen muualla.\n\nJouon ääni vähän värähti, ja kun Laila katsoi häntä, huomasi hän, että\nhänen kasvonsa olivat hirveän kalpeat ja että silmäluomet punoittivat\nikäänkuin kylmän tuulen puremina. Huolettomasti hän heitti yltään\npalttoon ja retkahti istumaan keinutuoliinsa.\n\nLaila ei kysynyt mitään, eikä Joukokaan puhunut yhtään sanaa koko\niltana.\n\nMutta kun Laila seuraavana aamuna heräsi, istui Jouko jo puettuna\nkirjoituspöytänsä luona ja näytti kirjoittavan jotakin tavattoman\nkiireisesti.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSeuraavina päivinä Laila ja Jouko tapasivat toisiaan vain milloin\nsattui. Jouko oli usein öisin poissa, eikä Laila tiedustellut, missä\nhän viipyi. Väsyneen ja kärsineen näköinen hän oli, ja hänen suuret\nsiniset silmänsä olivat ikäänkuin yhä isonneet ja tummat juovat niiden\nalla käyneet vielä tummemmiksi.\n\nLaila oli päättänyt lähteä vasta sitten kun suuret arpajaiset olisivat\nohi, sillä hän tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana.\n\nEräänä aamuna, kun Jouko lähti toimistoon ja Laila vielä virui\nvuoteellaan, sillä hän oli vasta jälkeen puolen yön palannut\nnäytelmäharjoituksista, sanoi Jouko:\n\n\"Eikö sinulla enää ole mitään minulle sanomista?\"\n\nLaila ei vastannut.\n\n\"Minä tiesin, että näin käypi...\"\n\n\"Olisi minulla paljonkin sanomista, mutta sitten kun arpajaiset on ohi,\nsanon kaikki... Meidän täytyy erota, olemme kumpikin erehtyneet,\nainakin minä... sinähän juot...\"\n\nJouko painoi lakin päähänsä, mutta kun hän sanoi hyvästi, soi hänen\näänensä kuin maan alta, niin että Laila oikein säpsähti...\n\nJa siinä maatessaan hän teki päätöksensä, että hän lähtee nyt heti...\nHän menee suoraan ensiksi isänsä luo rakkaaseen lapsuutensa kotiin...\nIsä kyllä antaa anteeksi hänen uppiniskaisuutensa, kun kuulee, että hän\nnyt itsekin vasta on huomannut erehtyneensä... Lapsellisuudessaan ja\najattelemattomuudessaan hän oli sen tehnyt...\n\nHän nousi vuoteeltaan, pukeusi ja aikoi panna päätöksensä heti toimeen.\nHänen ei tarvitsisi nyt ensiksi kuitenkaan ilmoittaa Jouolle muuta kuin\nettä hän oli mennyt käymään Koskenkorvassa kotonaan, -- että hän palaa\nheti joulun jälkeen. Isä kyllä osaisi opastaa, miten hänen sitten\ntulisi menetellä...\n\nMutta ensin hän tahtoi puhua päätöksestään Cecilialle. Oli jotakin\nhermostuneen hätää hänessä, kun hän puki ylleen. Tuntui niinkin, että\noli tekemässä jotakin äärettömän suurta vääryyttä, että oli jo tehnyt;\nmutta ei käynyt nyt enää peräytyminen, tuli mitä hyvänsä. Hän ei ollut\nmoneen aikaan ollut oikein selvillä siitä, mitä hän tahtoi ja ajatteli;\noli ollut semmoista kummallista elämää, niinkuin pahaa unta. Paha oli\nollut tunto, mutta ei sallinut ylpeys alistua... Olikohan hän ollut\nkoskaan oikein selvillä siitä mitä tahtoi ja mihin pyrki?\n\nEi hän saanut siitä selvää. Eikä hän nytkään tiennyt kumman tekee,\nlähteekö vai ei. Kun ei hänellä itsellään pitänyt olla kykyä päättää\ntehdä niin tai näin!\n\nMitä lienee ollutkaan tämä voimattomuus ja veltto saamattomuus!\n\nEi, ei! Nyt piti tehdä päätös. Tehdä se yksinään, ilman kenenkään\nsyrjävaikutusta...\n\nHän päätti kuitenkin vielä käydä Saarisella hyvästillä. He voisivat\nsitten vaihtaa Cecilian kanssa vain jonkun sanan hänen matkastaan.\n\nLaila oli mielenliikutuksesta lämmennyt ennenkuin ehti uloskaan, ja kun\nhän kylmänä aamupäivänä käveli vihaista vauhtia Saariselle päin,\nkohosivat veret hänen poskilleen...\n\n-- Hän juokin nyt... voi minua poloista tyttöä! sanoi hän itselleen\nkävellessään.\n\nJuuri kun hän kääntyi valtakadulta ristikadulle, tuli häntä vastaan\nherra Hirvi, komea turkki yllään. Hän kohotti lakkiaan suuressa\nkaaressa Lailalle ja näytti vähän vetävän suutaan hymyyn.\n\nKadulla hän näytti vielä komeammalta herralta kuin sisällä. Tuo siisti,\npulska turkki soveltui mainiosti hänen uljaaseen, pitkään\nvartaloonsa... aivan verrattomasti...\n\nTuon näköinen se on oikea gentlemanni... tuommoinen pitäisi miehen\nolla... aviomiehen nimittäin. Hänen käyntinsäkin oli korskaa, ylpeää ja\nvarmaa kuin ruhtinaalla... Ja kuinka äärettömän kaunis musta tukka\nhänellä oli...\n\nLailan teki mieli kerran silmätä taakseen, mutta malttoi kuitenkin\nmielensä ja käveli Saariselle päin, kummallisen ristiriitaisten\najatusten mellastaessa hänen sydämessään.\n\nKun hän tuli Saariselle, oli eteisen ovi auki. Joku vieras varmaankin\noli talossa. Eteiseen tultuaan hän näki avonaisesta salinovesta, että\nneiti Saksinen ja rouva Saarinen puhelivat keskenään hyvin vilkkaasti.\n\nHuomatessaan Lailan tulevan he riensivät molemmin häntä vastaan\nsäteilevin katsein.\n\n\"Me onnittelemme! Me onnittelemme!\" huusivat he yhteen ääneen Lailalle,\nja rouva Saarinen kävi syleilemään.\n\nLaila seisoi kuin puusta pudonneena.\n\nMitä tämä onnentoivotus nyt merkitsi? Mikä nyt oli?\n\n\"Kas, kun on olevinaan\", sanoi rouva Saarinen, kun Laila ei ymmärtänyt\nkiittääkään.\n\n\"No, mutta mitä ihmettä tämä on? En vähääkään ymmärrä teitä!\" sai Laila\nvihdoin sanotuksi.\n\n\"Etkö siis tiedäkään...? Eikö miehesi ole sanonut?\"\n\n\"En ymmärrä vähääkään!\"\n\n\"Minähän sanoin, että hän on tehnyt työtään salaa, saadakseen\nvaimolleen suuren joululahjan!\" huomautti Saksinen.\n\n\"Mutta sanokaa, selittäkää, hyvät ihmiset! Mitä te puhutte? En ymmärrä\nvähääkään! Onko Jouko jotakin tehnyt?\"\n\nJa nyt alkoi rouva Saarinen selittää, että he juuri vasta, tänä aamuna,\nolivat lukeneet pääkaupungin lehdestä, että Jouko Vartto julkaisee nyt\naivan heti, näinä päivinä, laajan yhteiskunnallisen romaanin, jossa\nmuun muassa käsitellään kysymystä kieltolaista ja naisen vaikutuksesta\nraittiusasiassa. Jännittävä, ajan merkkiteos...\n\n\"Katso, täällä... tule tänne...\"\n\nJa rouva Saarinen veti hölmistynyttä Lailaa kädestä saliin, neiti\nSaksisen lykätessä häntä selästä.\n\n\"Etkö siis ole tiennytkään, että Jouko...? Muistaakseni sinä kerran\npuhuit, ettei hän jouda sanomalehtityöltään mitään uutta luomaan...\nOlemme olleet oikein haltioissamme Auroran kanssa... On kai ensimmäinen\nkaunokirjailija, joka käsittelee kieltolakikysymystä...\"\n\n\"Epäilemättä ensimmäinen\", sanoi neiti Saksinen.\n\n\"Lue nyt itse!\"\n\nJa rouva Saarinen työnsi sanomalehden Lailan kouraan.\n\n\"... on epäilemättä merkillisimpiä ilmiöitä\nkaunokirjallisuudessamme...\" luki Laila.\n\n\"Minä juuri puhuin sisar Cecilialle, että minä en usko Lailan tietävän\nmiehensä toimista mitään\", sanoi neiti Saksinen.\n\nRouva Saarisella oli ikäänkuin paha olla. Hän sanoi:\n\n\"Hän on tahtonut antaa uuden kirjansa joululahjaksi vaimolleen... ja\nsamalla hämmästyttää meitäkin...\"\n\n\"Voi niinkin olla. Sillä eilen hän antoi minulle puheen, jonka hän on\nvalmistanut arpajaisia varten. Hän pyysi minua sen esittämään, sillä\nitse hän ei sanonut jaksavansa sitä tehdä\", ilmoitti neiti Saksinen ja\nlisäsi sitten:\n\n\"Onkin hyvin luonnollista ja käsitettävissä, ettei hän tahdo puhujana\nesiintyä. Sellaiset mietiskelevät, haaveksivat ja herkät luonteet kuin\nkirjailija Vartolla on, eivät ole luodut pauhaamaan aatteitaan pöydän\ntakaa, vaan hiljaisuudessa ne paperille panemaan... Tämä hänen\npuheensa... se on muuten minulla nytkin mukanani... on aivan verraton.\nEn minä ainakaan usko sellaista ennen pidetyn...\"\n\nLaila oli toisten puhuessa ja Joukoa kiitellessä herännyt kuin unesta,\nsyvästä ilkeästä unesta, herännyt päiväpaisteiseen aamuun, jolloin\nlinnut laulavat, autuas onni täyttää sydämen ja elämä tuntuu suurelta\nja suloiselta...\n\n\"Taivas! Enkä minä tiennyt mitään! En ole kaukaisimmassakaan\najatuksessani aavistanut, että hän niin...\"\n\n\"Mutta siitähän on tietenkin johtunut, että hän on ollut aina\nmietiskelevä ja alakuloinen\", huudahti hän sitten ja hypähti kuin\nsähkön iskulla seisomaan. \"Ja minä en ole tiennyt... en ole tiennyt...\"\nhän lisäsi kuin pettyneenä.\n\n\"Sitä suurempihan on ilosi nyt!\" virkkoi rouva Saarinen.\n\nLaila näytti miettivän.\n\n\"Tämä on liian suuri, aivan odottamaton, etten minä... Minä olen aivan\nväärin, eli me olemme aivan väärin...\"\n\nLaila keskeytti lauseensa, sillä rouva Saarisen silmät tähystivät häntä\nkuin tuliset hiilet.\n\n\"Kummallista minusta on, ettei hän omalle vaimolleenkaan...\" virkkoi\nneiti Saksinen omituisella äänellä, ja hänen kovat kasvonsa kuin\nvärähtelivät.\n\nLaila nousi ylös lähteäkseen.\n\n\"Nytkö jo?\" sanoi rouva Saarinen.\n\n\"Minun täytyy lähteä... Minun on niin kumman hyvä ja samalla niin paha\nolla.\"\n\nMutta kun hän rouva Saarisen saattamana ehti eteiseen, kuiskasi rouva\nSaarinen hänen korvaansa:\n\n\"Anna anteeksi minulle... Olemme ehkä väärin tuominneet miestäsi! Mutta\nkaikki on tietysti Ida Raappanan matkaanpanemaa... Tulkaa nyt yhdessä\nmeille, että saamme teitä molempia onnitella...\"\n\nLaila ei oikeastaan kuullutkaan, mitä rouva Saarinen sanoi. Vasta ulos\nkadulle päästyä hänelle alkoi selvitä se, mitä oli kuullut. Hänelle\ntuli äkkiä hirmuinen hätä ja pelko. Mitä hän oikeastaan oli ajatellut\nnäinä viime aikoina? Mistä kaikesta oli hän Joukoa syyttänyt? Ja millä\nperusteella?\n\nSyyttänyt saamattomuudesta, epäillyt hänen lahjojensa laajuutta ja...\nja... hän ei nyt uskaltanut itselleenkään sitä tunnustaa!\n\nJa Jouko oli nyt ollut monen monta kertaa juovuksissa!\n\nOliko hän siihenkin syynä?\n\nOli, oli. Hänen tuntonsa sanoi, että niin oli. Hän oli ollut niin kylmä\nja kankea Jouolle.\n\nMitä hän oli tehnyt?! Epätoivoon saattanut helläsydämisen miehen, joka\nrakasti häntä ja oli häneen turvautunut kuin äitiinsä, auttajaansa,\npelastajaansa...!\n\nMutta hän rientää nyt Joukon luo, kertoo kaikki, puhdistaa pahan\nsydämensä ja on koko elinaikansa hellän miehensä paras ja rakkain\nystävä...\n\nJouko antaa kyllä hänelle anteeksi! Tuo ylevä, kallis, rakas Jouko!\n\nHän riensi puolijuoksussa kotia kohden ikäänkuin yhdellä ainoalla\nsyleilyllä ottaakseen takaisin kaiken sen, minkä luuli menettäneensä...\n\nMutta kun hän saapui kotia, ei Jouko ollutkaan tullut. Tyhjä\nkeinutuoli, jossa Jouko aamulla oli istunut, seisoi laihoin, ojennetuin\nkäsivarsin pöydän luona ikäänkuin vartomassa, milloin siihen istuja\ntulisi...\n\nLaila istahti siihen, riisumatta päällysvaatteitaan. Siinä olivat\npöydällä Jouon kirjoitusneuvot... tuo tuttu kynänvarsi, jonka ponnessa\nmelkein sormen jäljet näkyivät, ja kirjoitusmatto, Lailan antama\njoululahja... siinä olivat sievässä järjestyksessä kaikki...\n\nHän nousi ylös, päätti lähteä toimistoon. Jouko ihan hämmästyy, kun\nnäkee Lailansa tulevan...\n\nHän riensi toimituspaikkaan. Vanhempi ja nuorempi herra istuivat toinen\ntoisella puolen pöytää. Laila tunsi heidät ja he Lailan, vaikkeivät he\nolleet koskaan esitellyiksi tulleet.\n\n\"Ei hän ole vielä tänään käynytkään\", vastasi vanhempi herra Lailan\nkysymykseen. \"Ja tuskin tänään tuleekaan. Hän on jättänyt lehteen\ntulevan pääkirjoituksen jo eilen illalla...\"\n\nLaila ei enempää viipynyt. Hän riensi kadulle ja lähti kävelemään kotia\nkohden. Taas hän istui keinutuoliin, osaamatta ajatella tai tehdä\nmitään. Hermostuneesti hän hypisteli kirjoitusmattoa, käännellen sen\nnurkkia rullalle; silloin hän havaitsi kirjeenkuoren nurkkaa vilahtavan\nmaton alta... hän tempasi sen esille, uskoen varmasti sen olevan\nhänelle. Mutta kun hän näki osoitteen olevan \"Toimittaja Timoselle\",\nheitti hän sen luotaan.\n\nÄskeinen kummallinen pelko tuli nyt kaksinkertaisella voimalla. Jouko\noli aamulla ollut niin omituinen, ja hänen äänensä oli kuulunut kuin\nhaudasta, kun hän sanoi hyvästi.\n\nMitä varten hän oli niin oudosti sanonut hyvästi, ikäänkuin olisi\naikonut jonnekin pitemmälle?\n\nPitkin päivää Laila oli liikkeellä, mutta vältti keltään kysymästä\nJoukoa. Kun hän illalla palasi kaupungilta ja silloin oli hän käynyt\nkaupungin kapakassakin, -- istui neiti Saksinen häntä odottamassa.\n\nLaila oli hyvin väsyneen ja kiihkoisan näköinen.\n\n\"Kuten muistat, puhuin minä tänä aamuna, että miehesi jätti minulle\narpajaisiltamaan kirjoittamansa puheen\", sanoi hän Lailalle aluksi.\n\n\"Muistan minä... muistan minä\", ja Laila istahti keinutuoliin.\n\n\"Häneltä oli kai erehdyksestä jäänyt paperien väliin tämmöinen\npienoinen lappu. Ajattelin, että teen oikeammin, kun tuon sen tänne,\njosta se on lähtenytkin, sillä tämä näkyy olevan miehesi käsialaa\",\nsanoi hän sitten ja veti taskustaan paperilapun, johon oli kirjoitettu\nmolemmin puolin, nähtävästi hyvin kiihtyneessä mielentilassa ja\nikäänkuin jonkunlaiseksi konseptiksi...\n\n\"Mitä siinä sitten on?\" sai Laila kysytyksi, vaikka hänestä tuntui,\nettä se koski häntä...\n\nToiselta puolen Laila luki ääneti:\n\n    Olen sinut menettänyt, samoin kuin nyt olen menettänyt\n    kaiken sen voiman, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut...\n\n    Minulla on joku kohta mennyt rikki, enkä koskaan enää\n    kykene nousemaan...\n\nToisella puolen oli:\n\n    Miksi minut hylkäsit? Miksi et pelastanut minua, vaikka olisit\n    voinut? Miksi et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja?\n    Sinä, pelastajani, olit yhtä heikko kuin...\n\nLaila kalpeni, mutta luki vielä pari riviä, jotka olivat kirjoitetut\npoikkipäin:\n\n    Epäilit minua syypääksi synteihin, joita en koskaan ole tehnyt...\n\n\"Hyvä Jumala, mitä tämä on? Mitä merkitsevät nämä sanat? Ovatko nämä\nminulle tarkoitetut?\"\n\n\"Kyllä minä tiedän, mitä ne merkitsevät\", sanoi neiti Saksinen melkein\nkylmästi. \"Minä olen nuo sanat myös lukenut.\"\n\n\"Mitä luulet niiden merkitsevän?\" kysyi Laila ikäänkuin pökertyneenä.\n\n\"Ne merkitsevät sitä, että miehesi on mennyttä kalua, sillä hän on\njuoppo... ja sinä olet hänet nyt langettanut...\"\n\nNeiti Saksisen ääni oli ollut kova, mutta kun Laila rääkäisemällä\nkiljahti ja valahti hänen syliinsä, täyttyivät hänenkin silmänsä\nkyynelillä, ja lempeämmin hän sanoi:\n\n\"Miehesi on matkustanut... turmiotansa kohti...\"\n\nHetken kuluttua kysyi Laila heikolla äänellä:\n\n\"Enkö voi häntä mitenkään pelastaa? Hän tahtoi maalle, pois\nkaupungista! Minun täytyy hänet pelastaa... Minä olen syössyt hänet\nturmioon...\"\n\n\"Niin oletkin! Sillä sinä et tiennyt, eikä sitä tiedä moni muukaan,\nmikä on juomahimo! Kun kuulin, että miehesi oli ollut juoppo, ja kun\nnäin, kuinka kylmästi kohtelit häntä, heikkoa raukkaa, olin varma, että\nhän lankeaa. Olen nähnyt samanlaisen miehen, jolle ei auttanut mikään.\nHän joi kunnes ampui itsensä. Ei ole juomarin kanssa leikkiminen.\nLujatkin luonteet sortuvat, jopa sitten heikot ja haaveksijat...\"\n\n\"Voinko hänet vielä pelastaa?\"\n\nLaila itki ääneensä valittaen.\n\n\"Ehkä voit... ehkä et!\" sanoi neiti Saksinen ja lisäsi sitten:\n\n\"Nopeasti ja päättävästi on sinun toimittava!\"\n\nJa he riensivät yhdessä ulos kylmään iltaan.\n\n\n\n\n\nLEHTIÄ LAILAN MUISTIKIRJASTA\n\n\n\n\nOlen täyttänyt tänään kolmekymmentä vuotta!\n\nKuusi vuotta on Jouon kuolemasta. Ja kaksi vuotta olen ollut uusissa\nnaimisissa.\n\nOlen naimisissa Arvi Hirven kanssa, joka on ollut asemapäällikkö, mutta\non nyt osakkaana puutavaraliikkeessä. Tai oikeammin oli osakkaana.\nSillä nyt ei hän enää ole siinäkään.\n\nKuinka sanoisin!\n\nElämäni on niin kirjavaa, niin kirjavaa! Tikka on kirjava, mutta\nihmisen ikä on kirjavampi. Minun elämäni ainakin. Olen kovanonnen\nhylky, -- vai olenko itse syypää siihen, että olen näin onneton!\n\nKirjoitan näitä muistelmiani kuin kuollut, sillä monta ilonpäivää en\nole viettänyt. Onko syy siinä, etten ole osannut oikealle alalle, vai\nsiinäkö, etten ole kylliksi yrittänyt?\n\nAinakin tuntuu minusta, että tähänastinen elämäni on kulunut\nhyödyttömänä ja toimettomana. En ole mitään yrittänyt enkä mitään\nsaanut aikaan. Mutta _nyt_ minulla on kokemusta, _nyt_ vasta alan\nymmärtää elämää. Nyt alan tuntea ihmisiä, elämää, näen aivan eri lailla\nkuin ennen. Katkera on kyllä mieleni, katkera ja kostonhimoinen koko\nmaailmalle. Olenko uskonut liian vähän vai liian paljon ihmisiin? Mutta\npettynyt olen -- kaikessa.\n\nJa nyt olen niin köyhä, ettei minulla ole mitään omaa, ei muuta kuin\ntämä vanha muistikirjani.\n\nSillä mieheni on tuhlannut kaiken minunkin omaisuuteni!\n\nEi ole ystävää, ei rahaa, ei toimeentuloa -- ja armopaloista en huoli!\n\nMutta sitä kokemusta, sitä kokemusta, mikä on takanani!\n\nOlisipa minulla läikkyvää neroa ja kuorma luomakykyä! Minä tietäisin,\nkuinka leikkelisin ihmisluonteet ja pyältäisin intohimot!\n\n\"Ilman Jumalan pelkoa ovat kaikki ihmisen työt turhia.\"\n\nKyllä niin taitavat olla.\n\nOn ollut joitakuita hetkiä, joina irvistelevä epätoivo on vienyt minut\nkuilun partaalle, ja olen ollut siihen syöksymässä. Onko se ollut oman\nonnettoman elämäni syy, vai onko arpia kasvatuksessani, luonteessani?\nÄidin rakkautta en ole koskaan tuntenut, ja se, mitä itse olen\nrakastanut, on ollut yhtä huonoa, huonompaakin kuin minä itse.\n\nMutta jospa voisin vielä päästä kymmenen vuotta takaisin elämässäni ja\nnäkisin maailman näillä silmillä, niin kyllä tietäisin... kyllä\ntietäisin elää ja olla ja heittää maailmalle karvaita paloja... samoin\nkuin maailmakin on minulle heittänyt.\n\nMinulla on nyt konttoristin paikka pääkaupungissa. Mieheni karkaamisen\njälkeen olen tämän paikan hankkinut, sillä minulla on onneksi kaunis\nkäsiala ja melkoinen laskukyky.\n\nNiin, mieheni! Minä puhun hänestä kuin omasta miehestäni!\n\nKauheaa! Jumala kostakoon hänelle! Kärsiköön helvetin tuskia lopun\nelämänsä ajan!\n\nOlin ollut täällä Helsingissä. En ollut oikeastaan mihinkään ryhtynyt.\nTahdoin jäähdyttää surujani, tahdoin nauttia kaikesta kauniista ja\nihanasta. Aatteita minulla tuntui olevan, mutta en ollut niitä vielä\nryhtynyt toteuttamaan.\n\nEn ollut koskaan nähnyt niin kaunista, niin ryhdikästä ja niin siroa\nmiestä kuin Hirvi oli. Hän saattoi kerrassaan lumota minut. Ja sen hän\ntekikin, sillä minä suostuin hänen vaimokseen.\n\nToisen kerran siis jo seisoin vihillä. Hauskaa oli meidän elämämme ensi\nkuukausina. Sitä loistoa, sitä iloa,, niitä kemuja!\n\nOh!\n\nHän kävi käsiksi perintööni kuin verenhimoinen peto. Hän voitti\noikeudenkäynnin kautta isävainajani pastorille testamenttaaman\nperinnön.\n\nLiikkeen hän kehui kasvavan ja vuosivaihtojen olevan julman suuria.\nMinä elin ja iloitsin. Ja koetin unhottaa koko ensimmäisen\nnaimisissaoloni.\n\nJa nyt on kaikki lopussa. Olen muutaman kuukauden ajan syönyt itse\nansaitsemaani leipää. Ensi kerran eläissäni olen saanut syödä omaa\nleipääni...\n\nMinulla on täällä laitakaupungilla pienoinen huone, jossa asun. Päivin\nkuljen työssä konttorissa, mutta loma-ajat istun huoneessani...\n\nNäin ihmeen kirjavaa voi ihmiselämä olla! Ennen rikkaana ja\ntoimettomana, nyt köyhänä, mutta työtätekevänä!\n\nJa kuitenkin minusta tuntuu nyt, kun ajattelen elettyä elämääni, etten\nmissään nimessä tahtoisi sitä takaisin semmoisenaan. Tosinhan on\njokunen kosteikko minunkin elämässäni. Ovathan linnut laulaneet minulle\nsamoin kuin muillekin, jotka rakastavat. Mutta sittenkin!\n\nSittenkin tuntuu minusta, etten vaihda!\n\nTunnen selvästi, etten ole niin lahjaton kuin olen luullut. Seikka on\nvain se, etten ole osannut oikeaan. Ja ettei minulla ole ollut\ntositarvetta ryhtyä mihinkään. Mutta nytpä on. Ja minä yritän...\n\nKun saisin tämän vihan sydämestäni lauhtumaan!\n\nVihaan viinaa ja miehiä. Ilman niitä olisin toinen ihminen. Olisin\nvoinut tehdä paljon hyvää, olisin ehkä voinut tulla hyödylliseksi\nihmiskunnalle.\n\nMutta nyt?\n\nNiin nythän en ole muuta kun Amerikkaan paenneen väärentäjän köyhä ja\norpo vaimo.\n\nOnneksi ei täällä ole yhtään ihmistä, joka tietää minun olleen kaksissa\nnaimisissa -- että olen junan alle pudonneen kirjailija Jouko\nVartonkin...\n\nNiin.\n\nEn tahdo muistaa häntä. Enkä ensinkään tehdä selväksi itsellenikään,\nkummassa meissä oli syy!\n\nMutta Hirveä muistan aina katkerana ja kiroten. Suurempaa raukkaa ei\nole maan piirin päällä, ja kuitenkin häntä pidettiin verrattomana\ngentlemannina. Salajuoppo ja kortinpelaaja!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoli vuotta on taas kulunut!\n\nEn ole kertaakaan kirjoittanut kotipuoleen sittenkun menin uusiin\nnaimisiin. He ovat kai sanomalehdistä lukeneet, miten miehelleni on\nkäynyt, että hän on paennut Amerikkaan, väärennettyään useita nimiä.\nMitä he siellä lienevät ajatelleet? Ehkä ovat luulleet ja luulevat\nvieläkin, että minä olen seurannut mukana?\n\nTänään sattui sellainen tapaus, joka sai minut jälleen syventymään\nvanhoihin muistoihin. Ja sen vuoksi olen taas puolen vuoden kuluttua\nottanut kätköstä muistikirjani ja alkanut sitä selailla.\n\nTämä puoli vuotta on kulunut niin hiljaisuudessa, ettei mitään\nmerkillepantavaa ole tapahtunut elämässäni. Yksin olenkin enimmäkseen\nollut. Eikä minulla ole juuri ketään tuttavaakaan. Olen oppinut\nsäästäväksi ja koonnut palkastani vanhan päivän varaa. Iltaisin olen\nkirjoitellut, olen suunnittelemassa murhenäytelmää, johon kokoan kaiken\nkokemukseni ja pettymykseni. Se saattaa kauhistaa ihmisiä, mutta minä\nen voi olla sanomatta totuutta...\n\nKun tänä aamuna menin työhöni konttoriin, niin kenenkä tapaan\nFabianinkadun kulmassa?\n\nNeiti Aurora Saksisen, joka nykyään on opettajana täällä Helsingissä.\n\nHän ei ole sanottavasti muuttunut näinä viitenä, kuutena vuotena, joina\nen ole häntä nähnyt. Hänen kiviset kasvonsa näyttävät paremminkin\npehmeämmiltä, eivätkä hänen pienet harmaat silmänsäkään ole käyneet\nvihaisemmiksi.\n\nHän tunsi minut jo kaukaa. Sanoi hakeneensa minua täältä pääkaupungista\nvaikka mistä, mutta ei ollut kukaan tiennyt... rouva Hirveä...\n\n\"Ei nimeni ole Hirvi. Haettuani eron karanneesta miehestäni olen\nottanut syntymäkotini nimen...\"\n\n\"Koskenkorva siis... jos oikein muistan?\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Et sinä juuri ole muuttunut paljoakaan sitten viime näkemän, hyvä\nLaila. Olet ehkä kalpeampi, mutta näytät paljon varmemmalta kuin\nennen.\"\n\n\"Niin. Sellaista on ihmiselämä. Onnettomuutta hautaan asti\", sanoin,\nkun hän näytti niin kysyvästi tuijottavan minuun.\n\n\"Laila parka...!\"\n\nHän näytti kauhean totiselta ja surulliselta.\n\n\"Oletko kovina koettelemuksen hetkinä muistanut Jumalaasi? Oletko\ntullut syntiesi tuntoon? Etkö ole hakenut lohdutusta Häneltä,\njolta se tulee, pettämätön ja varma? Ja oletko valmistautunut\niankaikkisuudelle?...\"\n\nMinä en vastannut mitään, mutta en voinut katsoa häntä suoraan silmiin\nenkä hänen totisiin kasvoihinsa.\n\n\"Laila, Laila, Jumala hakee sinua! Koettelemuksesi ovat vain Jumalan\nsallimia, että lähestyisit taivaallista ylkää...\"\n\nMutta kun meillä oli kiire kummallakin, sanoi hän illalla käyvänsä\nminua tervehtimässä.\n\nIllalla hän sitten tulikin.\n\nHän kertoi ensin omasta elämästään näiltä kuluneilta vuosilta.\nEksyksissä oli hänkin elänyt ennenkuin käsitti taivaallisen isän\nrakkauden. Kuollutta oli ollut hänen uskonsa ja teeskentelyä hänen\nhurskautensa. Sydän, syntinen ja paha, oli muuttumaton. Mutta Jumala ei\nollut häntä hylännyt, vaikka hänen rukouksensa Herransa tykö olivat\nolleet laimeita ja huonoja. Herra herätti hänet syntinsä tuntoon, ja\nhän sai uuden sydämen ja mielen.\n\n\"Tiedätkö, kuinka ihanaa on elää iankaikkisuutta varten? Mitä on tämä\nlyhyt, pian päättyvä maallinen vaelluksemme? Se on valmistautumista\niankaikkisuudelle. Jumalan sormi koskettelee ihmisraukkain sieluja,\njotka aikain alusta luotiin ikävöimään, mutta ihmiset eivät kallista\nkorvaansa sille äänelle, joka on Jumalasta, vaan elävät oman syntisen\nsydämensä haluja noudatellen. Eikä yksikään saa rauhaa sillä tiellä.\nJumala on katsonut omaksi lapsekseen sinutkin, Laila. Niin monen kovan\nkoettelemuksen kautta on Hän sinua kuljettanut, että sinun...\"\n\n\"Minut on Jumala hylännyt, samoin kuin ihmisetkin...\"\n\n\"Laila, Laila! Kuinka kova sinun sydämesi on! Kuinka katkera on\nmielesi!\"\n\n\"Niin onkin. Kova on tehnyt minusta kovan.\"\n\n\"Oletko sitten itse aina ollut pehmeä? Oletko aina menetellyt\nomantuntosi mukaan?\"\n\n\"Olen tehnyt aina sen, jonka olen uskonut oikeaksi...\"\n\nHän oli hetken vaiti, sanoi sitten:\n\n\"Erehtynyt olet. Ihminen ei kykene omin voiminsa auttamaan itseään eikä\nmuita. Eikä mikään työ, olkoon sen tarkoitus kuinka hyvä tahansa, vie\noikeaan voittoon ilman Jumalan pelkoa... Oletko koskaan, rakas\nystäväni, rukoillut Jumalalta voimia suurissa suruissasi? Etkö ole\ntullut ajatelleeksi, että sinä tarvitsit niin suuria suruja ja kovia\nkoettelemuksia... jotta sydämesi pehmiäisi ja sinä tulisit näkemään,\nkuinka Herra tahtoo sinua kaukaa luoksensa?\"\n\n\"En ole sitä ajatellut...\"\n\n\"Et ole muistanut taivaallista ystävääsi, jonka rakkaus ei koskaan\nsammu....\"\n\nHän selitti minulle kauan ja hartaasti. Hän kuvaili tämän syntisen,\nsurkean maailman elämää ja lyhyttä ihmiseloa. Hän puhui sitten helvetin\ntuskista, iankaikkisesta kadotuksesta, ja lopuksi taivaan ilosta, johon\nkaikki totiset kristityt pääsevät.\n\nKuuntelin hänen puheitaan, mutta välistä ajatukseni harhailivat aivan\nmuissa asioissa. Oli muutamia hetkiä, jolloin luulin, että neiti\nSaksinen oli jotenkin joutunut mielenvikaan uskonnollisen herätyksen\ntakia.\n\nHän on käynyt täällä luonani melkein joka ilta, aina puhuen Jumalasta,\nihmisen syntisyydestä ja kovakorvaisuudesta ja iankaikkisesta piinasta,\njohon uskottomat sielut joutuvat. Olen käynyt hänen koulullaan, missä\nhän joka lauantai-ilta pitää selityksiä kaikille, jotka tahtovat\nkuunnella häntä. Oikeastaan ei minulla ole ollut halua mennä hänen\npuheitaan kuulemaan, sillä en voi niitä käsittää, eivätkä ne\nsulata minun sydäntäni. Mutta en ole tahtonut loukata häntä\npoissaolollanikaan, sillä uskonhan kuitenkin, että hänen tarkoituksensa\non hyvä ja että hänen uskonsa on järkähtämätön.\n\nUsein iltaisin, kun olen palannut hänen seuroistaan, joissa näyttää\nolevan joka kerta yhä enemmän ihmisiä, olen ihmetellyt, mistä hän on\nsaanut tuon varmuuden iankaikkisesta elämästä. Ja vaikka tunnen, että\nhän on oikeassa, että ihmisen täytyykin elää ja olla kuten hän neuvoo,\nennenkuin ikuisen ilon perijäksi pääsee, en sittenkään lämpene enkä\ntunne sitä iäisyyden janoa, jonka hän saa pystymään kuulijoihinsa. Se\njohtuu kai siitä, että minä en pelkää kuolemaa enkä vielä tahtoisikaan\nkuolla. Minun pitää vielä saada toteutumaan paljon, saada käyttää\nkykyäni niinkuin itse tahdon. Sillä minusta tuntuu, että nyt vasta\nalankin elää, nyt vasta on itsetietoisuuteni herännyt.\n\nTyövoimaa ja työkykyäkin hänellä näyttää olevan. Mutta saapiko hän\nkaiken tuon voiman Jumalalta? Hän on osallisena kaikissa mahdollisissa\nhyväntekeväisyyslaitoksissa. Hän on raittiusseuran parhaita jäseniä,\nharrastaa langenneiden naisten pelastamista, on orpolasten ystävä ja\nties mitä kaikkea. Raskaan opettajatoimensa ohella hän ehtii kaikkeen\nja muistaa kaikkia. Eikä hän koskaan näytä väsyneeltä, on aina laupiaan\niloinen ja puhuu aina tulevasta, onnellisesta, ikuisesta elämästä.\n\nMinä olen kaikelle tuommoiselle välinpitämätön. Hoitakoon kukin\nitsensä. Juoppo juokoon itsensä kuoliaaksi, kun valtiomme hyvällä\nomallatunnolla kerran antaa valmistaa ja myydä myrkkyään. Langetkoot\nnaiset... se kai on maailman menoa, jolle ei mitään voi...\n\nEn ainakaan minä tunne tarvetta pelastamaan, ja jos tunnenkin, niin\nenhän kuitenkaan voi ihmeitä aikaan saada, minä enempää kuin muutkaan.\nJa sitäpaitsihan olen muutenkin tahtonut pysyä poissa julkisista\npaikoista ainakin jonkun aikaa. Ja sitten esiintyä kuin salama,\nsattuvana ja repivänä!\n\nEräänä iltana, kun palasimme raittiusiltamasta Koiton huoneistosta ja\nmatkamme sattui yhtäänne, sanoi hän:\n\n\"Sinä näytät niin kovin välinpitämättömältä näistä\nraittiusiltamistakin!\"\n\n\"Ja kuitenkin vihaan viinaa sisimmästä sydämestäni...\"\n\n\"Kun ajattelen niitä satoja ja tuhansia raukkoja, jotka juovuksissa\njoutuvat iankaikkisuuteen, kauhistaa minua, että tahdon pyörtyä. Ei\nmikään ole liian suuri uhraus raittiustyölle, ei mikään jalompaa kuin\npelastaa onnettomia väärältä tieltä. Ne, jotka eivät sitä tee, vaikka\nvoisivat, ne tahallaan ottavat päällensä vaivan ja kirouksen. Mikset\nvoisi sinäkin, Laila, innokkaammin ruveta raittiusasiaa ajamaan?\nAjattele niitä onnettomia, jotka suoraa päätä menevät kadotukseen...\"\n\n\"Emmehän me naiset mitään voi...\"\n\n\"Sinä heikkouskoinen! Me voimme paljon, ja meidän työllämme on\nsiunausta, sillä Jumala on kanssamme. Oletko ajatellut onnettoman\nmiesvainajasi kamalaa kohtaloa... juovuksissa syöstä junan alle ja\nruhjoutua...! Eivätkö sinun tuntosi tuskat ole veriset ja hirveät?...\nEtkö ole ajatellut, että hän meni suoraan helvettiin, heräämätön,\nuskoton mies?\"\n\nKun en siihen mitään vastannut, sanoi hän:\n\n\"Kuinka kovin paatunut sydämesi on, Laila! Eikö tuntosi sano, että se\noli sinunkin syysi...?\"\n\n\"Minunko...?\"\n\n\"Sinä olit aikonut hänet pelastaa, ja kuitenkin jätit hänet oman\nonnensa nojaan...\"\n\n\"On siinä muidenkin syitä, jos minunkin. Koetinhan minkä kykenin.\"\n\nKun erosimme ja hyvästelimme, virkkoi hän painavasti:\n\n\"Minä uskon, että tuntosi kerran herää... ja olkoon Jumala silloin\narmollinen sinulle...\"\n\nMinua alkoivat jo muutenkin väsyttää hänen saarnansa, ja tuon illan\njälkeen en enää viitsinyt mennä kuuntelemaan niitä. Istuin kamarissani\nsommitellen näytelmääni. Mutta siitä ei näyttänyt tulevan niin hyvää\nkuin olisin tahtonut. Pyyhin pois ja kirjoitin uudelleen. Mutta aina se\nvain tuntui ontuvalta...\n\nMinua oli taas alkanut vaivata unettomuus, ja kauheat näyt kiusasivat\nminua silloinkin, kun sain unta. Lääkäri selitti hermostoni olevan\ntavattomasti ärryksissä. Minun tarvitsi olla aivan rauhassa, sekä\nsielun että ruumiin levossa...\n\nUseana yönä olin nähnyt Jouon unissani!\n\nKauheaa oli nähdä häntä. Hän oli aivan palttinan kalpea, yllään pitkä\nmusta kaapu. Silmät olivat vajonneet syvälle päähän, ja katse ilmaisi\ntuskaa niin suurta, niin rajatonta. Tuntui kuin sydämeni halkeaisi, kun\nhän katsoi minuun. Mutta hän ei puhunut mitään, vaikka kyllä näin\nhuulten liikkuvan...\n\nEräänä yönä, kun pääsin nukkumaan, hän taas tuli unimaailmaani. Ja nyt\nhän puhui, niin että helposti kuulin. Hirveätä, minkä näköinen hän oli!\n\n\"Minähän olen sinun unimaailmasi sulho... olethan itse sanonut\",\nvirkkoi hän, ja silloin heräsin omaan huutooni, sillä hänen äänensä\nkammoksutti.\n\nSeuraavana päivänä paiskasin tuleen vanhan muistikirjani, johon olin\nJouon kuoltua kirjoitellut haaveitani. Samaa tietä sai mennä \"Jouon\nkertomuskin\".\n\nNyt luulin päässeeni rauhaan, kun olin hävittänyt viimeisenkin muiston\nhänestä. Mutta hermostoni ärtyi yhä enemmän, ja vaikka nautin kaikkia\nmahdollisia lääkkeitä, en saanut öillä unta.\n\nMerkillisintä oli, että minua alkoi yksin ollessa pelottaa, vaikka\nennen olin tuntenut suurinta nautintoa saadessani yksin mietiskellä.\nVälisti en tohtinut sammuttaa lamppua koko yönä, vaan annoin palaa,\nkunnes aamu alkoi koittaa.\n\nUseana päivänä minun oli pakko olla poissa konttoristakin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nOn taas pian joulu.\n\nNiin. Entinen muistikirjani on tuhkana, eikä tässä nykyisessä ole vielä\nmontakaan kirjoitettua lehteä.\n\nMinua on oikein kaduttanut, että poltin muistoni. Olisivat ne saaneet\nolla tallella, muistona nuoruuteni päiviltä, sillä kyllä ne lopultakin\ntaitavat olla elämäni ihanimpia.\n\nSairauteni aikana, jota kesti viikon päivät, kävi neiti Saksinen\nluonani joka ilta. Hän haasteli aina siitä uskostaan, haudantakaisesta\nelämästä ja kristityn ilosta kuoleman jälkeen. Hän veti esiin\nsyntisyyteni ja osoitti, kuinka kiinni vielä olin elämässä ja turhassa\nmaailmassa viittasi tietä helvettiin, ellen uskolla omistanut Jeesusta\nKristusta...\n\nVaikka tunsin ja tiesin, että hän on oikeassa, en sittenkään saanut\ntäyttä vakaumusta hänen puheistaan, ja vaikka uskoin hänen hyvään\nsydämeensä ja siihen, että hän rakkaudesta minuun puhui, en tuntenut\nmitään parantumisen tarvetta.\n\nEräänä iltana hän alkoi puhua minulle äitivainajastani. Silloin itkin,\nitkin niin... itkin omaa onnetonta ja ilotonta elämääni...\n\n\"Jos kuolema nyt tulisi! Kuinka olisit valmis lähtemään Herran kasvojen\neteen?\" kysyi hän itkiessäni.\n\n\"Mitä minä sitten olen tehnyt, että minua näin piinaat ja pelottelet\nkuolemalla?... En minä kuitenkaan tämän paremmaksi tule.\"\n\nSilloin hän jätti minut rauhaan, ja seuraavana päivänä jo kykeninkin\ntyöhöni. Lääkäri on kyllä käskenyt minun olla hyvin varovainen, sillä\nterveyteni on heikko ja hermostoni herkkä. Kuitenkin tunnun jo melko\npirteältä; voimattomuus tosin vaivaa vähän iltaisin.\n\nNiin. Joulu lähestyy. Joulu! Muistan sen joulun, jolloin tutustuin\nJoukoon...\n\nKyllä se muisto on sittenkin kaikkein ihanin, kaikkein suloisin. Olin\nniin nuori ja toivova. Ja Jouko oli lämmin ja runollinen...\n\nVoi, ettei sokea ihmislapsi näe päivääkään tulevaisuuteensa!\n\nMinulle on nyt juuri näinä päivinä tullut niin kaipaava ikävä sinne\ntuttuun kotikylään. Tahtoisin vielä viettää jouluani entisessä\nlapsuuteni kodissa. Ovathan siellä kuitenkin lapsuuteni rakkaimmat\nmuistot -- ja siellä lepäävät rakkaimmat omaiseni...\n\nOlen nyt kirjoittanut aikeestani siskolleni, joka on emäntänä\nKoskenkorvassa. Odotan jännittyneesti, mitä hän vastaa...\n\nTietysti he ovat kuulleet, mihin tilaan olen joutunut: että koko\nomaisuuteni on mennyt parissa vuodessa tuhlarin käsissä, että olen\njoutunut köyhäksi ja jäänyt orvoksi. Ylpeyteni ei kyllä sallisi minun\nmennä heidän luokseen, mutta onhan minulla säästöjä, joilla voin heille\nmaksaa oloni. Hirveän alentavalta tuntuu mennä köyhänä takaisin siihen\nkotiin, josta rikkaana on lähtenyt. Mutta enhän ollut itse omaisuuttani\nhävittänyt.\n\nMutta Kaisa sanoo varmaankin:\n\n\"Kuka käski sinun vielä toisen kerran istua herran kelkkaan, kun kerran\nyhdestä pääsit erillesi!\"\n\nOlen aivan varma, että hän niin sanoo. Siksi raaka ja sivistymätön hän\non. Hän osaa kyllä pilkata köyhempiä, senhän kuulin jo lapsena!\n\nKun nyt tarkemmin ajattelen, olisi minun pitänyt erikseen kirjeessäni\nmainita, etten pyri heidän vieraakseen, vaan aion maksaa olostani. Ja\nonhan mahdollista, että he pelkäävät saavansa minut kokonaan\nelätettäväksensä. On hyvinkin mahdollista, sillä sellaiset ihmiset kuin\nKaisa ja hänen miehensä, jotka elävät ainoastaan tavaraa kerätäkseen,\nkauhistuvat pienimpiäkin menoja.\n\nTänään viimeistään olisi vastauksen pitänyt ehtiä, mutta sitäpä ei\nkuulu.\n\nVihdoin tuli, viikkoa ennen joulua. Sen oli sisar Kaisa kirjoittanut:\n\n    Laila sisaremme!\n\n    Kyllä olemme kuulleet, kuinka sinun on käynyt. Mutta kyllä\n    sinussa on itsessäsi syytä. Olisit kerrankaan kuunnellut\n    isävainajan neuvoa ja ottanut pastorin mieheksesi, kun kuitenkin\n    vielä menit toisiin naimisiin. Etkö jo saanut kyllääsi siitä\n    ensimmäisestä retkusta, joka juovuksissa kuului junasta pudonneen.\n    Ja sanoivathan kaikki, että juoppo ja maankiertäjä se oli. Ei se\n    sinulle niin kovin rakas liene ollut, vaikka paruit häntä yötä\n    päivää, kun niin pian toisen miehen otit, vielä hullumman\n    ensimmäistä. Saapi ihan hävetä silmänsä ja korvansa täyteen, kun\n    ihmiset kysyvät täällä, kuinka sinä jaksat ja mitä hommaat!\n    Sillä kaikki täällä tietävät, miten sinun on käynyt. Moni on\n    syyttänyt isävainajaakin siitä. Ei olisi pitänyt isän sinua\n    kouluttaa ja hemmotellen työttömänä kasvattaa, vaan komentaa\n    työhön niinkuin meidät muutkin lapset komensi.\n\n    Ja kyllä se parasta olisi ollutkin.\n\n    Olen kirjeesi sisällöstä huomaavinani, että sinä luulet vielä\n    sinulla täällä olevan perimyksiä. Mutta ei mitään ole.\n    Päinvastoin. Sinun koulunkäyntisi maksoi tuhansia, jotka ovat\n    otetut yhteisestä perinnöstämme, ja kuitenkin olet saanut yhtä\n    suuren osan kuin me muutkin.\n\n    Tuskin sinulla täällä olisi jouluna sen hauskempaa kuin\n    sielläkään. Me olemme vuokranneet kaikki liiat huoneet, niin\n    että meillä ei itsellämmekään ole -- -- --\n\nTähän asti luettuani heitin kirjeen käsistäni...\n\n\n\n\n9.\n\n\nLaila oli viettänyt joulunsa Helsingissä -- yksin.\n\nHänellä ei ollut yhtään ainoaa sukulaista koko kaupungissa, eikä hän\nollut seurustellut entisten ylioppilastoveriensakaan kanssa, joita\nvielä oli joitakuita pääkaupungissa.\n\nLailaa oli tuttavapiiri yleensä alkanut pitää vähän omituisena siitä\nasti kun hänen miehensä karkasi Amerikkaan. Ennen niin iloinen, kaikkia\nmiellyttävä ja kaikkien suosima komea ja puhelias rouva oli tullut\numpimieliseksi, vähäpuheiseksi ja näytti välttävän kaikkien seuraa.\n\nJos hän jolloinkin tapasi jonkun vanhoista ylioppilaskumppaneistaan ja\ntämä sai Lailan puhumaan, ei Laila koskaan ottanut puhuakseen\nentisyydestään, ei kummastakaan miehestään, vaan kertoi mieluummin\ntulevista päivistään, jolloin hän kuvaili tekevänsä jotakin suurta ja\nkuolematonta. Parhaille ystävättärilleen hän oli uskonut suurena\nsalaisuutena, että hän valmisteli laajaa murhenäytelmää.\n\nKun hänen kaiken muun lisäksi nähtiin kulkevan lestadiolaisten\nkokouksissa ja seurustelevan heidän kanssaan, alettiin häntä pitää\nepänormaalina.\n\nJoulunpyhinä Laila kävi kovaa taistelua, istuessaan yksin kamarissaan.\nKoko maailmalle hän oli kiukustunut. Kaisa-sisaren kirje oli\nvaikuttanut häneen masentavasti, ja hän oli päättänyt, ettei sinä\nilmoisna ikänä anna sukulaisilleen mitään tietoa itsestään eikä\nkoetakaan palata lapsuutensa kotia näkemään...\n\nNäinä pitkinä joulunpyhinä, jolloin koko kaupunki iloitsi ja riemu\nraikui kaduilta ja rakennuksista, istui Laila yhä yksin, vihan ja\nkostonhimon temmeltäessä hänen sydämessään. Ja vähäväliä hän teki\nitselleen kysymyksen:\n\n-- Kenen on syy, että olen joutunut näin onnettomaksi ja yksinäiseksi?\n\nEikä kertaakaan saanut siihen vastausta.\n\nOliko hänessä itsessään syy? Eikö hän aina ollut tehnyt niinkuin oli\nuskonut olevan oikein? Eikö hän ollut totellut kokeneempia ihmisiä?\nOli!\n\nMutta muut ihmiset ne sittenkin olivat hänen onnettomuuteensa syypäät.\nMiksi hän kuunteli muita eikä tehnyt itselleen selväksi, kuinka olisi\nmeneteltävä. Ei koskaan ajatellut loppuun mitään asiaa, vaan turvausi\njuuri tärkeimmässä kohdassa muiden apuun ja teki muiden mielipiteiden\nmukaan!\n\nMistä oli häneen tullut tuo pehmeys, tuo saamattomuus? Isä oli vankka\nja järkähtämättömän päättävä, luja ja tunteeton kuin kuollut kallio.\nMutta äitivainajan sanottiin olleen lempeä ja hiljainen nainen, joka\nvuodatti salaa kyyneliä, kun tunteeton, kylmä mies loukkasi hänen\nhellimpiä tunteitaan... Laila ei muistanut äitiään kuin hyvin vähän, ei\npaljon muuta kuin suuret siniset silmät, joista äiti kuivasi\nkyyneliä...\n\nUsein hän teki senkin kysymyksen itselleen, miksi ei hänkin, samoin\nkuin muutkin hänen ylioppilasystävänsä, jatkanut lukujaan. Voisi olla\nnyt jo hyvässä asemassa, ehkä lääkärinä kuten Niemen Olgakin, joka oli\nkotipitäjäläisiä. Mutta oli niin kummaa jo kouluaikana, että kaikki\npojat rakastuivat häneen, ja kun hän ensi kerran painoi ylioppilaslakin\npäähänsä, huusivat kaikki:\n\n\"Mutta kylläpä sinä olet kaunis, Laila!\"\n\nJa vanhempi väki puhui:\n\n\"Joutavaa on noin kauniin tytön ruveta lukujaan jatkamaan... ei vain\nkauan saa olla naimattomana!\"\n\nToiset olivatkin rumia, muutamat naiset irvikuvia, kuten pojat\nsanoivat. Ei heitä kukaan pyytänyt kaksin kävelemään eikä kuutamoon\nhaaveksimaan. Saivat totisesti rauhan kaikelta miesväeltä.\n\nMutta Lailaa ne tavoittelivat, jos mihin meni. Huonot ja hyvät. Ja\nhauskalta se silloin tuntui...\n\nMutta mikä oli ollut se voima, joka veti häntä Jouko Varttoon, jolla jo\nkyllä silloin oli nimet, mutta ei mitään muuta. Sen täytyi olla vain\nsulaa lapsellista hulluutta ja haavetta... todellista rakkautta se ei\nvoinut olla. Ei ollut Jouossa juuri mitään, joka olisi voinut\nmiellyttää naisen silmää. Mutta ei Lailakaan sitä silloin ajatellut,\nkuvitteli vain loistavaa tulevaisuutta ja luotti siihen neroon, jota\nJouossa kehuttiin olevan...\n\nKun olisi edes silloin ymmärtänyt kaikelle hullutukselle,\nrakastumiselle Joukoon ja haaveksimiselle kuuluisan miehen vaimona\nolemisesta asettaa vastakohdaksi kaikkiturmelevan ja kaikkinielevän\nviinan, niin ei ikinä olisi Jouon käteenkään kajonnut!\n\nMutta eihän hän tiennyt, ei osannut kuvitellakaan, että niin\nlämmintunteinen, hellä ja hyvä mies oli niin langennut juoppo! Eikä\nollut Laila koskaan tullut pitäneeksikään juoppoutta niin äärettömänä\nvikana. Oli ajatellut silloinkin, että se oli Jouollakin vain\nohimenevää hurmausta, joka paranisi aivan itsestään.\n\nMistäpä hän tiesikään juopoista ja juomahimosta. Ei ollut koskaan\nnähnyt oikeita juoppoja, ja mitä oli kuullut raittiusmiesten puhuvan\njuoppoudesta, niin ei ollut koskaan saanut vakaumusta, oliko totta vai\nvaletta... Mutta nyt sen tiesi...\n\n\"Et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja!\"\n\nLailalle muistuivat yhtäkkiä mieleen Jouon kirjoittamat sanat. Hän kävi\nlevottomaksi, ja hänen sisässään poltti. Ja oli kuin joku ääni, joka\nkyllä tuntui lähtevän hänestä itsestään, mutta kuului aivan kuin\nmuualta, olisi karjaissut:\n\n\"Sinä hänet langetit... kevytmielinen letukka!\"\n\nOlihan Jouko kyllä puhunut, oli satojakin kertoja, että hän pelkäsi\nheikkouttaan. Oli sanonut senkin, että kun hänen mielensä meni pahaksi,\nkadotti hän selvän ymmärryksensä, ja viinanhimo sai silloin semmoisen\nvoiman, ettei häntä mikään estänyt juomasta. Oli aina rukoillut, ettei\nLaila jättäisi häntä yksinään...\n\nJa kuta enemmän Laila muisteli, mitä Jouko milloinkin oli sanonut, sitä\nselvemmin hän alkoi käsittää, ettei hän ollut vähääkään ymmärtänyt\nmiestänsä. Ymmärsikö häntä sitten kukaan muukaan ihminen?\n\nMahdotonta oli kuljettaa semmoista miestä, jolla ei itsellään ollut\nminkäänlaista tahtoa! Oliko täyttä selvää ymmärrystäkään!?\n\nSillä lailla Laila oli silloinkin itseään lohduttanut, kun Hirven\nkanssa meni kihloihin.\n\n\"Hän oli henkisesti ja ruumiillisesti rappiolla; ei hänestä olisi ikinä\ntullut kelvollista eläjää\", oli Hirvi sanonut Lailalle, kun tämä\nmuisteli Joukoa.\n\nJa kerran, kun Laila oli ratkennut itkemään muistaessaan Jouon hirveää\nkuolemaa, oli Hirvi lohduttanut:\n\n\"Hänen kuolemansa oli ihan tavallinen juopon kuolema. Ei vähääkään\nhuonompi. Semmoisia kuolemantapauksia on aina tapahtunut ja tapahtuu.\nEikä käy ketään siitä syyttäminen. Juoppojen se on oma syy...\"\n\nJa kyllä Lailakin myönsi, että niin oli.\n\nMutta miksi hänen tuntonsa ei sittenkään päässyt rauhaan? Miksi Jouon\nmuisto vaivasi öin päivin ja korvissa aina soi niin kummallinen ääni\nkuin haudasta tulleena? Varsinkin sen jälkeen kun Hirvi karkasi, oli\nJouon muisto alkanut vaivata Lailaa. Kun hän vertasi Hirveä Joukoon,\noli erotus hirveän suuri...\n\nJouko ei olisi tehnyt niinkuin Hirvi teki.\n\nHän se vasta oli konna ja kelmi!\n\nVoi hirveää!\n\nMitä hän oikeastaan oli ajatellut mennessään toisiin naimisiin? Sehän\ntavallaan todisti, ettei hän ollut Joukoa rakastanutkaan, koska saattoi\nantaa rakkautensa toiselle, jonka ulkonainen kauneus ja sirot muodot\nmiellyttivät.\n\nPettynyt hän oli kaikessa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaila oli alkanut laihtua. Hän tunsi kummallista pahoinvointia eikä\nsaanut öillä unta ensinkään. Kun hän koetti ummistaa silmiään, ilmausi\nJouon kalpea haamu heti hänen eteensä, väliin surumielisenä ja\nitkevänä, väliin juovuksissa, silmät toljottaen päässä ja kasvot\nkalpeina.\n\nLopulta hän ei enää jaksanut ollenkaan nousta vuoteelta. Ei tiennyt,\nmikä oikeastaan vaivasi, mutta semmoinen voimattomuus oli, ettei\njaksanut mitään selvää ajatellakaan.\n\n\"Yleisen heikkouden\" oli lääkäri sanonut olevan.\n\nPalattuaan joulunvietosta maalta riensi neiti Saksinen heti Lailan luo.\n\nYstävätär ratkesi itkuun, kun näki Lailan.\n\n\"Kuinka sinä olet muuttunut parissa viikossa... laihtunut niin\nhirveästi, ja silmäsi ovat saaneet omituisen kiillon!\" sanoi hän\nLailalle ja tuli hänen vuoteensa viereen. \"Olet kovasti sairas, Laila\nparka!\"\n\n\"Sairas olen. Sieluni ja ruumiini ovat yhtenä tönkkinä, etten tiedä\ntoista toisesta eroittaa\", puhui Laila, ja hänen ennen kaunissointuinen\näänensä soi nyt heikolta ja ikäänkuin vaivaantuneelta.\n\n\"Et kyennytkään maalle jouluasi viettämään!\" sanoi taas neiti.\n\n\"En. Minut on koko maailma hylännyt. Ei kukaan minua rakasta eikä\nkukaan minua ymmärrä.\"\n\nLailan kasvoille ilmausi kova, katkera ilme, ja silmissä leimahti vihan\ntuli.\n\n\"Ei ole Jumala hylännyt, jos ovatkin ihmiset hylänneet. Ei ole Jumalasi\nlakannut sinua rakastamasta, jos ovatkin ihmiset lakanneet. Kun nyt\nolet nähnyt, kuinka äärettömän sisällötöntä tämän maailman elämä on,\nkun olet tullut huomaamaan, ettei koko ihmiselämässä täällä maan päällä\nole mitään, mikä tuottaisi rauhaa ja pysyväistä onnea, ja kun olet\nkokenut, ettei ihmisten rakkauteen ja maailman kunniaan ole\nluottamista, niin etkö ole tullut ajatelleeksi Häntä, jonka rakkaus on\nmittaamattoman suuri ja ikuinen? Laila, Laila, kuinka Jumalasi sinua\nrakastaa! Hän on valinnut sinut lapsekseen, valmistaakseen sinulle\niankaikkisen ilon taivaassa. Hän kuljettaa sinua luokseen katkerien\nkoettelemusten ja tuskain läpi, että sinun sydämesi puhdistuisi,\nsielusi kirkastuisi ja silmäsi aukenisivat näkemään taivaallisen isän\nkirkkautta...\"\n\nLaila peitti silmänsä kädellään.\n\n\"Olet etsinyt onnea, kunniaa ja mainetta täältä maailmasta. Elämässäsi\non ehkä ollut hetkiä, joina olet luullut olevasi onnellinen. Mutta\nkuinka pian katoavaa se onkaan ollut ja kuinka kilisevän tyhjäksi on\nsydämesi ja sielusi jäänyt! Kuinka olet jaksanutkaan elää ilman\nJumalasi rakkautta ja iankaikkisen onnellisen elämän toivoa! Luovu pois\ntästä matoisesta maailmasta, sen pettävistä toiveista ja katoavasta\nkunniasta... uhraa itsesi Jumalallesi, niin sielusi saa rauhan ja\nsydämesi tuntee onnen... rupea Jeesuksen Kristuksen morsiameksi...\"\n\n\"Minun syntini ovat niin suuret... niin suuret...!\"\n\nJa Laila ratkesi katkeraan itkuun.\n\n\"Mutta Jumalan rakkaus on miljoonia kertoja suurempi. Ja Jeesus Kristus\non sinun syntisi pessyt omalla viattomalla verellään.\"\n\nLaila tarttui neidin käteen ja itki niin, että kyynelet kostuttivat\nvuoteen.\n\n\"Kumma, kun et sinäkin ole minua hylännyt, rakas, rakas Aurora!\"\nnyyhkytti hän, ja hänen äänensä muuttui lempeäksi.\n\n\"Kuinka minä sinut hylkäisin, sillä minä rakastan sinua... rakastan\nJumalan töitä sinussa. Näin sinun kärsivän ja pyrkivän... näin, kuinka\netsit rauhaa ja onnea elämästä, josta sitä ei koskaan löydä; näin,\nkuinka harhailit väärällä tiellä... tunsin, että sielusi janosi,\nsydämesi kaipasi... etkä osannut Hänen luokseen, joka tunsi tuskasi ja\nkutsui sinua luokseen...\"\n\n\"Onko taivaassa sijaa tämmöiselle syntiselle?\"\n\n\"Kaikki, jotka katuvaisina ja syntisinä Herramme tykö huutavat, ottaa\nHerra omaksensa ja valmistaa niille iankaikkisen ilon. Se ilo ei ole\nlyhyttä ja pettävää, se on iankaikkista ja onnekasta... ajattele,\niankaikkinen ilo ja riemu. Ei mitään jälkiä tästä tomuisesta\nmaailmasta, ei arpia entisestä elämästä...\"\n\nNeiti Saksinen istui myöhäiseen yöhön Lailan vuoteen vierellä,\nlohdutellen ja puhellen itkevälle sairaalle. Hän tuli joka päivä, ja\npäivä päivältä Laila näytti rauhoittuvan, vaikka ruumiinvoimat kävivät\nhyvin heikoiksi, niin että hän joinakuina hetkinä pyrki hourailemaan.\n\nEräänä aamupäivänä, kun neiti Saksinen meni Lailan luo, oli Lailan\nsilmissä kirkas ilme, ja kasvotkin loistivat ilosta.\n\nKun sairaanhoitajatar oli poistunut, sanoi Laila riemuisasti:\n\n\"Minä kuolen niin mielelläni. Olen saanut rauhan. Ei mikään kiinnitä\nminua enää tähän maailmaan. Olen voittanut senkin...\"\n\n\"Minkä olet voittanut?\"\n\n\"Kunnianhimoni. Oli yksi jänne, joka vielä sitoi minua tähän kurjaan\nelämään... kunnianhimoni. Kuvittelin kykeneväni tekemään jotakin\nsuurta, mutta... niin, minä olen löytänytkin vielä suuremman...\"\n\n\"Olet löytänyt iankaikkisen elämän!\"\n\n\"Niin... niin...\"\n\n\"Ehkä Jumala vielä antaa sinun elää, ehkä vain tahtoi näin sinua\nomakseen, ennenkuin oli liian myöhästä...\"\n\n\"En minä tahdo enää elää! Ei mikään kiinnitä minua elämään. Haudan\npovessa makaavat rakkaimpani: äitini, kantajani, isäni vanha... Siellä\non Joukokin... Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi...\"\n\nLaila heikkoni päivä päivältä. Ruumiinvoimat katosivat melkein yhtä\näkkiä kuin sielunvoimat kasvoivat. Näytti niinkuin olisi ollut vain\nyksi ainoa jänne, jossa elämä vielä pulppusi. Kun se katkeaisi, olisi\nelämä lopussa. Mutta heikkonemista seurasi houraileminen, josta hän ei\nenää selvinnyt. Koko kulunut elämä kangasteli hänen mielessään, ja\nJouon nimeä hän mainitsi usein.\n\nEräänä iltana hän näytti nukkuvan.\n\n\"Se on kuoleman unta\", sanoi neiti Saksinen.\n\nHe olivat jo monena yönä, sairaanhoitajatar ja neiti Saksinen,\nvalvoneet Lailan vuoteen vieressä.\n\n\"Voipi hän siitä vielä toipua\", toivoi sairaanhoitajatar.\n\n\"Ei tähän elämään... Oletteko koskaan nähnyt ihmisen kuolevan?\"\n\n\"En.\"\n\nJa sairaanhoitajatar peitti kalvenneet kasvonsa ja riensi peloissaan\npois huoneesta...\n\nNeiti Saksinen polvistui Lailan viereen ja rukoili...\n\nLailan hengitys oli käynyt raskaammaksi, ja kuului kuin kurkkutorvessa\nkorisisi... Huulet liikkuivat vielä hiljaa, mutta kädet tuntuivat jo\nkylmiltä... Ja samalla kurkun korina taukosi, kuoleman kalpeus levisi\nkasvoille, ja ummistaneet silmäluomet painuivat syvemmälle... pää\nlupsahti rinnalle, huulten vähän auetessa...\n\n\"Herra on omansa ottanut\", sanoi neiti hiljaa ja pyyhkäisi hiukset\nkuolleen otsalta.\n\n\n\n"]