[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJ2tIYdEnWZ2Q_YfZjK-w0FjeP9fpFpH8clXTc2xoDTs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1372,"Elämän tarkoitus ja arvo","Eucken, Rudolf",1846,1926,"1372-eucken-rudolf-elaman-tarkoitus-ja-arvo","1372__Eucken_Rudolf__Elämän_tarkoitus_ja_arvo",null,"tietokirja",[],[],"fi",1908,1910,31534,228698,false,52975,[23,24],"Life","Values",[26],"Philosophy & Ethics","\"Elämän tarkoitus ja arvo\" by Rudolf Eucken is a philosophical treatise written in the early 20th century. The work delves into questions surrounding the purpose and value of human life, navigating through various philosophical perspectives and historical contexts to engage the reader in a critical examination of contemporary beliefs.   The opening of the book sets the stage for a profound exploration of existential questions, addressing the growing uncertainty of modern individuals regarding their own significance and the inherent value of life. Eucken introduces the idea that the modern man grapples with conflicting worldviews, particularly the clash between traditional religious ideals and emerging naturalistic perspectives. The author posits that without a unified understanding of life’s purpose, humans risk falling into existential despair, as they face life’s challenges without a guiding framework. Eucken emphasizes the necessity of engaging deeply with these questions, suggesting that a lack of resolution could lead to a disintegration of personal and collective meaning in existence. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hendell, Lauri Juhana",125,"Nobel-palkitun filosofin teos tarkastelee ihmiselämän tarkoitusta ja arvoa modernin ajan murroksessa. Kirjoittaja pohtii uskonnon, idealismin ja naturalismin kykyä vastata elämän syviin kysymyksiin sekä esittää oman näkemyksensä hengellisestä ja eettisestä elämänasenteesta.","Rudolf Eucken 'Elämän tarkoitus ja arvo' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1372. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN TARKOITUS JA ARVO\n\nKirj.\n\nRudolf Eucken\n\n\nSuom. Lauri Hendell\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1910.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:.\n\n   Johdanto.\n Ajan vastaukset.\n   Vanhemmat elämänkäsitykset.\n     Uskonto.\n     Immanenttinen idealismi.\n   Uudemmat elämänmuodostukset.\n     Työkulttuuri.\n     Välittömään maailmaan supistuvan kulttuurin elämänkuvat.\n       Naturalistinen ja intellektualistinen elämänprobleemin ratkaisu.\n       Pelkän ihmiskulttuurin riittämättömyys.\n Harkintaa ja valmistelua.\n   Tähänastisen tutkimuksen tulos.\n   Vallitsevan tilan sekavuus.\n   Positiivisen käänteen valmistelu.\n Rakentamiskoe.\n   Peruskehä.\n     Pääväite.\n       Elämän lujittaminen.\n       Vapauden ja itsetoiminnan vaurastuminen.\n       Ihmisen kohoaminen korkeampaan elämään.\n   Epäilysten torjuminen.\n   Yhteenveto.\n   Johtopäätöksiä nykyisyyttä varten.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\n[Tässä suomennoksessa, joka on pääasiallisesti suoritettu ensimäisen\npainoksen mukaan, on, tekijän valtuutuksella, otettu huomioon toista\nmelkoisesti uudestaan kirjoitettua 1909 ilmestynyttä painosta. --\nSuomentaja on kiitollisuudenvelassa tohtori Z. Castrénille hänen\nsuorittamastaan suomennoksen tarkastuksesta.]\n\nKäsittelemällä kysymystä elämäni tarkoituksesta ja arvosta koetan\ntuoda aikamme sisäiset probleemit mahdollisimman lähelle kutakin\nyksityistä ihmistä ja saada hänet ottamaan osaa niiden pohtimiseen.\nTehtävän käsittäminen tältä kannalta asetti filosofiselle pohdinnalle\nerinäisiä rajoja; tutkimuksemme toivoo kuitenkin voivansa osoittaa,\nettä näidenkin rajojen sisälle jää kyllin selvitettävää. Joistakin\nlukijoista voi ehkä ensimäinen, kriitillinen osa tuntua liian\nlaajalle ulotetulta. Mutta ratkaiseva pääpontemme, josta elämän\nuudelleenlujittaminen ja kulttuurin nuorentuminen riippuu, voi\nsaavuttaa täyden vakuuttavan voiman vain siten, että se osoitettiin\nainoaksi mahdolliseksi päämaaliin vieväksi tieksi; mutta tätä\nvarten tuo kritiikki oli ehdottomasti tarpeellinen, se ei ole asian\nrinnalla, vaan itse asiassa.\n\nJena, joulukuussa 1907.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nKen meidän päivinämme ryhtyy kysymykseen, onko ihmiselämällä\ntarkoitusta ja arvoa, hänelle ei voi olla epäilyksenalaista, ettei\nedessä ole valmiin saavutuksen kuvaileminen, vaan että on merkittävä\ntehtävä, tehtävä, joka ei ole ratkaistu, mutta jonka ratkaisuun\nryhtymästä on mahdoton luopua. Ettei nykyinen elämänkanta tässä\nsuhteessa anna mitään varmaa ja iloista myöntävää vastausta, se on\nlähemmin osoitettava. Ilman sen enempää todistelua on selvää se,\nettemme voi luopua sitä etsimästä. Elämä asettaa meidät ihmiset\nmonenlaisten vaikutelmien ja tehtävien eteen, ne eivät välittömästi\nmuodosta mitään eheätä kokonaisuutta, ei kohoa niiden runsaudesta\nhelposti ja varmasti mitään johtavaa päämäärää. Ja tätä paitsi ei\nelämä suinkaan ole sulaa iloa ja nautintoa, se kysyy työtä ja vaivaa,\nse vaatii kieltäymistä ja uhrautumista. Herää tällöin kysymys,\ntokko tämä työ ja vaiva kannattaa, tokko kokonaissaavutus kykenee\nkorvaamaan kaikki kestetyt vaarat ja tappiot ja oikeuttaa vastaamaan\nmyöntävästi. Tämä ei ole pelkästään teoreettinen probleemi;\nelämäkin voi vasta silloin kohota korkeimmilleen, kun sillä varmana\non edessään arvokas päämäärä ja kun tästä tietoisuudesta virtaa\njännitystä ja mielihalua kuhunkin yksityiseen toimintaan.\n\nOn sellaisia aikoja jolloin tämä kysymys on nukuksissa, koska\nedellisen ajan perintö ja ympäristö antavat pyrkimyksille varman\nsuunnan eivätkä päästä kohoamaan minkäänlaista epäilyä tarjolla\nolevia tarkoitusperiä kohtaan. Mutta jos kerran epäilys herää,\nepäilys koko kokonaisuutta kohtaan, niin se tuhoavan kulovalkean\ntavoin leviää ympäri; kysymys käy sitä monimutkaisemmaksi, kuta\nenemmän sitä aprikoitsemme; olemme silloin voimaimme äärimmällä\nrajalla, kun ehkä olemme saaneet todistetuksi, että elämällämme\nhuolimatta kaikesta ensi näyttämän sekavuudesta kuitenkin on\ntarkoitus ja arvo ja että siihen on luottamuksella antauduttava.\nTällaisen epäilyksen lumoissa on meidän oma aikamme. Sen heikkous\ntässä kohden käy jo ilmi siitä, ettei se keskellä hämmästyttäviä\nennätyksiä ja lakkaamatonta edistystä omista sydämessään oikeata\nonnentunnetta, ettei ihminen suinkaan ole kohonnut eheään varmuuteen\nomasta itsestään ja että hän on taipuvainen halventamaan itseään\nja arvostelemaan oman asemansa kaikkeudessa alhaiseksi. Lähemmin\ntarkastellessamme huomaamme paljon pyrkimystä elämän yhtenäisyyteen,\nmutta samalla huomaamme tämän pyrkimyksen jo sinänsä särkyneen\nvieläpä aivan päinvastaisiksi suunniksi: pohjiaan myöten erilaiset\nsynteesit ja elämän muodot tarjoutuvat omaksuttaviksi. Mutta\nkun mikään niistä ei saa varmaa voittoa toisestaan, pirstovat\nvastakkaiset vaikutukset ja arvioimiset aikamme ihmiset eri ryhmiin;\nse mikä toisesta on arvokas hyvä, on toisesta suuri paha, ja toinen\nei osaa kyllin ankarasti tuomita sitä, mikä toista ihastuttaa ja\nelähdyttää. Niinpä yksityisilmiöitä tarkastettaessa havaittavan\nylitsevuotavan runsauden rinnalla vallitsee kokonaisuuden kannalta\nkatsoen tuskallinen köyhyys, ja lisäksi täydellinen epävarmuus\nkuljettavan tiemme päämaalista ja laadusta. Tällainen asiaintila\npakoittamalla vaatii kysymään, eikö sitten kesken kaikkea hämäryyttä,\nsekasortoa, kielteisyyttä ole kilvoiteltavissa elämälle tarkoitusta\nja arvoa, eivätkö kaikki ristiriidat lopultakin väisty sellaisen\nyhteyden tieltä, joka tekee elämän arvon myöntämisen sen kieltämistä\nvoimakkaammaksi.\n\nTämä kysymys ei voi saada mitään vastausta ilman että\nelämä käsitetään kokonaisuudeksi; vasta tällainen\nkokonaisuudeksikäsittäminen tekee mahdolliseksi päättää, onko se\nelämisen arvoinen. Mutta mitenkä on saavutettavissa tällainen\nkokonaisuudeksi-yhdistäminen? Tosin vaatii siihen onnenkaipuumme,\najattelevan olennon pyrkimys onneen, olennon, joka ei tyystin voi\ntyytyä uppoutumaan hetkellisiin silmänräpäyksiin, jonka täytyy etsiä\nkokonaisuutta käsittävää tarkoitusperää. Mutta kaikkine toiveineen\nja tahtoineen, kaikkine kiihkoineen ja intohimoineen ihminen ei\nsaavuta sellaista lopputulosta välittömästi omassa maailmassaan.\nHän on suureen maailmaan kytketty ja sen elämään sidottu, hänen\ntäytyy sen kanssa käydä välien selvittelyyn ja etsiä sovittavaa\nratkaisua, hänen täytyy koetella omien tekojensa pätevyys sen\nsisällyksen edessä, hän ei voi tyytyä sellaiseen onnentilaan, joka\non ristiriidassa olioiden todellisen luonnon ja hänen oman luontonsa\ntotuuden kanssa. Mutta lieneekö sitten yhteenkäypää se, mitä hän\nonnelta odottaa, ja se, mitä totuus vaatii? Ken tavoittelee elämälle\ntarkoitusta ja arvoa, hänen täytyy toivoa tällaista onnen ja totuuden\nyhteyden mahdollisuutta; mutta toinen kysymys on, tokko tämä toivo\ntoteutuu. Mutta kuitenkin kaikitenkin, tämä kysymys on olemassa, ja\nse vaatii ratkaisua; ei kukaan yksityinen ole sitä tehden tehnyt,\nse kohoaa ajan sisäisimmästä olemuksesta, maailmanhistoriallisen\ntilan pakoituksesta se avautuu ratkaistavaksemme. Mutta että tämä\nkoko ihmiskunnan kysymys samalla merkitsee filosofian suoritettavaa\ntehtävää, sitä voi vain se epäillä, jolla filosofiasta on alhainen\nkäsitys.\n\nAlamme aivan luonnollisesti tutkimalla ajanvarrelta saamiamme\nvastauksia. On erittäin tärkeätä palauttaa mieleenne yhtenäisyyden\netsimisyritykset, elämänsynteesit, joilla sekä menneisyydestä että\nnykyisyydestä käsin on vaikutusta meihin. Nämä synteesit eivät näet\nole pelkkinä kuvina syrjään sysättävissä; niiden yritys vetää kaikki\nelämä itseensä näyttää meille ihmisen kyvyt ominaisessa toiminnassa,\nnäyttää myös sameilla olioiden vastustuksen ja voi näistä molemmista\nyhteensä saada esille kokemuksia, joilla on pysyväistä arvoa. Eipä\nole ajateltavissa, että ne olisivat niin paljon voineet kiinnittää\nihmissydämiä itseensä ja niin syvälti vaikuttaa ihmiselämän kulkuun\nja suuntaan sisältämättä mitään totuudenainesta. Näiden pyrkimysten\nkriitillisellä yleistarkastelulla voimme koota yhteen nuo kokemukset\nja totuudenainekset ja asettaa eteemme kysymyksemme nykyisen aseman\nselvemmin kuin mitä saamamme sekavan yleisvaikutuksen pohjalta on\nmahdollista. Vieläpä se on auttava osoittamaan sen suunnan, josta\nelämän edelleenkehittäminen, uusi itsekeskitys on etsittävissä.\nOnko tällaisella etsimisellä menestyksen toiveita, sen voi vain\nelämän oma kulku ja kokemus ratkaista. Eteenpäin pääsyn ensimäinen\nehto on se, että meissä on olemassa uusia mahdollisuuksia ja\nettei elämä ole lähimainkaan tyhjentänyt kaikkea syvyyttään\ntähänastisiin elämänmuodostuksiin. Mutta jos muutoin kaikkialla\nkaikkeus on yhtämittaisessa elävässä liikkeessä, niin miksipä\nse tässä ratkaisevassa kohden jo olisi lopullisen valmiina ja\nvailla edistymisen mahdollisuuksia? Kaikissa tapauksissa meidän\non mahdotonta rauhallisesti pysähtyä siihen, missä nyt olemme, ja\nodottaa, mitä meistä on tuleva. Sillä niiden vastakohtien, jotka\nkerran ovat vaikuttamassa, täytyy aina vain syventyä ja yhä enemmän\nrepiä ja runnella elämän henkistä perusolemusta. Jollemme siis\nyhä vain tahdo sisäisesti vajota alaspäin, täytyy meidän pyrkiä\neteenpäin sen vakaumuksen kannattamina, että tässä on olemassa\nvälttämättömyyksiä, jotka eivät ole ainoastaan yksityisen ihmisen\nvaan koko ihmiskunnan tahdon ja tuumailun yläpuolella vallitsevia.\nLuottamuksessa tällaisiin välttämättömyyksiin olkoon työmme aljettu!\n\n\n\n\n\nAjan vastaukset.\n\n\nNykyaikainen ihminen tuntee epävarmuutta sekä itseensä että elämän\ntarkoitukseen nähden etupäässä siksi, ettei hän ainoastaan ole\nerilaisten elämänmuodostusten houkuttelun ja vaikutuksen alainen,\nmutta myös siksi, että hänen koko olemuksensa on ammottavasti kahtia\njaettu. Vanhempi ja uusi elämänkäsitys ovat sovittamattomassa\nristiriidassa toisiaan vastaan, eikä tämä ristiriita ole\nvallitsemassa vain yksityisissä kohdin, vaan nämä eri käsitykset\netsivät elämälle ratkaisevaa tukikohtaa aivan eri paikoilta ja\nerkanevat senvuoksi toistensa täydellisiksi vastakohdiksi myöskin\nkysymyksessä elämän tarkoituksesta ja arvosta. Vanhempi näistä,\nsellaisena kuin sitä edustavat uskonto ja immanenttinen idealismi,\ntekee näkymättömän, vain hengensilmin nähtävän maailman ihmisen\nvarsinaiseksi maailmaksi ja väittää välittömän olemassaolon\ntämän maailman palvelukseksi. Se mitä välitöntä elämäänsä elävä\nihmissielu riippumatonna tuosta maailmasta omasta voimastansa\nluulee olevansa, joutuu tällöin näyttämään joko yhdentekevältä\ntai suorastaan pahalta. Aivan päinvastaisin puolin tahtoisi uusi\najatustapa pidättää elämän kokonansa välittömän olemassaolon\nrajojen sisällä ja muodostaa sen omin keinoin; tällöin vasta ovat\nsaavutettavissa niin hyvin todelliset ilot kuin kärsimykset; jos\nmilloinkaan, niin juuri tätä käsityskantaa seuraten täytyy elämän\nmuodostua eheäksi kokonaisuudeksi ja osoittaa tarkoitusperäisyytensä.\nMikä ei näiden puitteiden sisään mahdu, se ei voi olla muuta kuin\nharhakuva, joka houkuttelee elämän harhateille. Kumpikin elämän\nkäsityskanta voimakkaasti tarjoutuu omaksuttavaksemme ja pirstoo\nelämämme: ihanteemme ja arvioisemme seuraavat ensi sijassa vanhempaa,\nharrastuksemme ja työmme nuorempaa ajatuskantaa. Mihinkä suuntaan on\nmeidän viimein langetettava ratkaisumme, mistä meidän on etsittävä\nolemassaolollemme elämisenarvoinen sisällys?\n\n\n\n\nVanhemmat elämänkäsitykset.\n\n\n\nUskonto.\n\nUskonnollisen elämänkäsityksen, jolla hämärästä muinaisuudesta saakka\non voimakas vaikutus nykyajan elämään, täyttää se iloinen luottamus,\nettä se voi antaa ihmiselämälle arvokkaan sisällyksen. Mutta tämä\nluottamus perustuu aivan määrättyihin edellytyksiin. Uskonto katsoo\nihmistä niinkuin maailmaakin kaiken yläpuolella olevan, vain uskolla\nkäsitettävän henkisen vallan työksi, suhde tähän henkiseen voimaan\nmuodostuu ihmisen elämän ytimeksi, semminkin kun uskonnossa on\nvallitsevana se vakaumus, että ihminen on rikkonut alkuperäisen\nyhteytensä tuon vallan kanssa ja syvälle langennut entisestä\nkorkeasta asemastaan. Kaikki pyrintö keskittyy tuohon yhteen ainoaan\ntehtävään, Jumalan ja ihmisen välisen särkyneen yhteyden ennalleen\nsaattamiseen, mikä kuitenkin voi tapahtua vain sisäisen elämän\nperinpohjaisen muutoksen, siveellisen uudestisynnynnän tietä. Sen\nedellytyksenä taas on jumalallinen rakkaus ja armo, jotka tekevät\nmahdolliseksi sen, mihin ihmisvoima ei kykene. Mutta silloin avautuu\nmyöskin ihmiselle oma erikoinen tehtävä, ei vain alttiissa sydämen\nantautumisessa ja saavutetun armon uskollisessa säilyttämisessä, vaan\nmyös innokkaassa työssä jumalanvaltakunnan perustamiseksi maan päälle.\n\nTässä tällaisessa yhteydessä ihmisellä saattoi olla mitä suurimmat\najatukset itsestään ja elämäntehtävästään. Jumalan kuvana hän oli\nolevaisuuden keskipisteessä, hänen ympärinsä liikkui kaikkeuden\nelämä, hänen tekemisensä ja tekemättäjättämisensä vaikutti\nratkaisevasti kaiken olevaisuuden kulkuun, ratkaisevasti aina\niäisyyteen saakka. Samalla kukin huolimatta yhteydestään jumalallisen\njärjestyksen tapahtumain kanssa muodosti oman erikoisen piirinsä\nja käsiteltiin olentona, jolla oli tarkoitus itsessään, vieläpä\nkokonaisuuden täydellisyys, josta ei vähintäkään saanut hukkaan\njoutua, oli riippuva hänen persoonallisesta ratkaisustansa.\n\nTämä elämä ei ollut vailla suruja, ahdinkoa ja tuskaa, ihmiselämän\nkorkeat vaatimukset ja jyrkät ristiriidat estivät kaiken tyynen\nonnen tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Vieläpä kärsimyksen\nja syyllisyyden paino aluksi pikemmin voi näyttää lisätyltä kuin\nhuojennetulta. Mutta uskonnon peruskokemus, kokemus painavan\nsyyllisyyden taakan poistamisesta ja uuden elämän luomisesta kohotti\nihmisen yläpuolelle kaiken taiston ja tuskan maailman; rakkauden ja\narmon aikaansaama yhteys Jumalan kanssa antoi ihmiselle osallisuuden\nJumalan omasta täydellisyydestä ja sanomattomasta autuudesta. Elämän\nsisäinen arvo oli näin ollen ehdottomasti varma, ja ihmisen omasta\nosallisuudesta ei ollut rahtuakaan mennyt hukkaan. Ei ollut tämä\nelämä suurine tehtävineen mitään helppoa elämää, mutta se oli elämää\ntäynnä suuria tarkoitusperiä ja sen liittymäkohdat olivat taattuja,\nsitä ei tarvinnut elää turhaan.\n\nNiinpä uskonnollinen elämänkäsitys onkin vallinnut taajoja\nihmispiirejä kautta pitkien vuosisatojen, se on pitänyt lujasti\nkoossa yksilöitä ja kansoja, se on lukemattomille ihmismielille\ntuonut sekä voimakkaita herätyksiä että syvintä rauhaa. Samalla\nkuin tässä ihmisten piiriin astuu absoluuttinen elämä, uusi maailma\nkohoaa vanhan pohjalle, syntyy mitä jyrkimpiä vastakohtia ja niiden\nvälille joutunut elämä temmataan levostaan. Jumalallinen samalla\nmaailman yläpuolelle kohoavassa ylevyydessään ja mitä lähimmässä\nsielullisessa läheisyydessä, ihminen äärettömän pieni ja kuitenkin\nkohotettuna olennon yhteyteen Jumalan kanssa, rakkaus ja kunnioitus,\nlempeys ja vakavuus läheisesti toisiinsa yhdistettyinä, syvä hämäryys\nja kirkas valo, viheliäisyys ja autuus toisiansa molemminpuolisesti\nlisäämässä, kaikessa draamallista jännitystä ja yhtämittaista\nliikettä, joka ensinnäkin antaa sielulle todellisen historian ja\ntekee tämän historian kaiken todellisuuden keskipisteeksi; kaiken\nläpikäyvänä rakkauden ja iäisyyden kaipuu, elämä, joka uskossa ja\ntoivossa kohoaa kauas yläpuolelle nykyisyyden ja jonka syvin sisällys\niäisessä nykyisyydessä sisältää elämisen ja olemisen jumalanmaailman\nseiastuneessa olopiirissä. Sellaista syvyyttä ja sisäisyyttä elämä ei\nole missään muussa kohden saavuttanut.\n\nJa kuitenkin on lähellä mahdollisuus, että tätä elämää, eritoten\nsen yksinpätevyyttä vastaan nousee vastaväitteitä. Kaikki oli\njoutunut ristiriitaan lähimmän maailman kanssa ja rikkonut sen\nkanssa välinsä; ihmiset olivat muinaisajan mailleen mennessä monen\nsynkän kokemuksen johdosta kadottaneet uskon omaan voimaansa ja\nkykyynsä; he eivät löytäneet mitään korkeita päämaaleja välittömästä\nolemassaolosta, ainoastaan suuntautuminen yläpuolella olevaan\nmaailmaan näytti voivan varjella henkisestä kylmentymisestä ja\ntuhoutumisesta. Niinpä koko sielun alttiilla antautumisella\nturvauduttiin tuohon toiseen maailmaan ja käännettiin elämä kokonansa\ntoiseen suuntaan, uskon maailma tuli elämän oikeaksi peruskannaksi,\nkun taas näkyväinen maailma aleni vieraaksi maailmaksi. Tämä\najatussuunta voi vain niinkauan pysyä eittämättömänä, kuin tuolla\nuuden maailman kaipuulla oli valtaava voima, siinä täytyi tapahtua\nmitä ankarin järkkyminen, kun uuden ajan koitteessa ihmiset jälleen\nkohottautuivat itseluottamukseen ja ennenkuin lähinnä oleva maailma\nheidän mieliinsä sai tuoreen vetovoiman. Silloin harrastukset ja\ntyö yhä enemmän ja enemmän kääntyivät ympäröivään maailmaan päin,\nsilloin näytti elämä löytävän korkeimman tehtävänsä tuon ympäröivän\nmaailman valloittamisesta ja siitä johtuvasta yhtämittaisesta\nvoimain varttumisesta, silloin tämä maailma tuli yhä enemmän myöskin\nhenkisesti ihmisen kotomaaksi. Kun nyt maailmaan kohdistuvan työn\ntehtävät moninaisessa runsaudessaan ja huumaavine menestyksineen\nsysäävät syrjään huolen sielun tilasta, joutuu uskonto samalla\nkokonansa toiseen asemaan, elämän keskipisteestä se tulee yhä\nenemmän sysätyksi sen ulkokehään, ja sitä vastaan nousee voimakas\nvastavirtaus, jonka vain ahdas ajatuskanta voi lukea ensi kädessä\nitsekkyyden ja uskottomuuden syyksi. Uskonnon opinpätevyyttä koskevat\nepäilykset olivat tällöin etualalla, ne vetosivat eritoten siihen\nluonnon ja historian kuvan täydelliseen muutokseen, jonka nykyaika\non suorittanut. Mutta nämä epäilykset olisivat olleet kestettävissä\ntai torjuttavissa, jos elämä olisi säilyttänyt entisen ytimensä\nja entisen uskonsa vähentymättöminä. Silloin ympäröivän maailman\nherättämä ristiriita olisi voinut suorastansa vahvistaa uskon\nuhmailevaa itsetietoisuutta (_credo quia absurdum_). Vaarallisiksi\nteki nuo hyökkäykset uskonnon oma heikkous, sen peruskokemusten\nväljähtyminen, ihmisten elämän virityksen muutos. Näin muuttuneissa\noloissa pääsi täysin vaikuttamaan sekä se, mikä jo ammoisista ajoista\noli uskontoa vastassa, että se, mikä uudenaikaisen kulttuurin\nhelmasta kohosi vihamielisenä sitä vastaan. Kaikki epäilykset ja\nkaikki ajatusvaikeudet kohtasivat nyt kuulevia korvia. Aluksi\nvastustus rajoittuu uskonnon ja uskonnollisen elämänkäsityksen\nyksityisiin puoliin ja yksityisiin vaatimuksiin, mutta pian se\nkääntyy koko uskontoa vastaan ja samalla koko uskonnollisen\nelämänkäsityksen ja -suunnan mahdollisuutta vastaan. Uskonto\ntuomitaan liian ahtaana hyljättäväksi ja sen sijalle vaaditaan\nyleiskulttuuria, uskontokin näyttää vain avaramman elämän osana\nvoivan säilyttää henkisen olemuksensa ja sitä kehittää. Uskonnon\najatusmaailma huomataan antropomorfiseksi ja samalla ihmisen\nja Jumalan olemuksen yhteyttä opettava perusajatus hyljätään\naivan mahdottomana; olevaisuuden jako kahteen olopiiriin tuntuu\nharhaluulolta ja näyttää mitä nurinkurisimmalta, että elämän\npäätehtäväksi asetetaan ei nykyisyyden edistäminen vaan valmistus\ntulevaista olotilaa varten. Ja lopuksi tämän ajatuskannan silmissä\nkoko uskonto näyttäytyy inhimillisen mielikuvituksen tuotteeksi, sen\nmaailma pelkäksi kuvitelmien kudelmaksi, tyhjäksi varjojen maailmaksi.\n\nTosin tämä kielteinen kanta kohtaa voimakasta vastustusta, ja\nuskonnon, jolleikaan uskonnollisen elämänsuunnan, oikeutusta\npuolustavat monet pontevasti. Mutta tuon kielteisyyden laajoihin\npiireihin leviäminen osoittaa eittämättömästi, etteivät taajat\nihmispiirit enää kykene ymmärtämään uskonnon kannattavia voimia ja\nettä ne ja niiden maailma lukemattomille ihmisille ovat käyneet\nsisäisesti vieraiksi, vieläpä aivan käsittämättömiksi. Eikä sekään\nole kiellettävissä, että uskonnon alalla huolimatta kaikesta\nvireästä toiminnasta meidän päivinämme on tavattavissa varsin\nvähän johtavia ja eteenpäin viepiä luovia voimia. Kuulemme meidän\npäivinämme varsin vähän uskonnon kohottavista, lujittavista,\njumalallista ja inhimillistä maailmaa yhdistävistä voimista.\nPäinvastoin uskonto meidän päivinämme pikemmin taivutetaan\npalvelemaan pelkästään inhimillisiä tarkoitusperiä ja vedetään alas\nniiden tasolle. Näin on laita siellä, missä uskonnon tulee palvella\nvallanpyyteitä, niinkuin on käynyt ultramontanismissa, näin on laita\ntoisaallakin, kun uskonnon tulee lisätä vain yksilön mielihyvää,\nauttaa häntä bekkumoimaan suloisissa tunteissa, jollainen taipumus\non huomattavissa useissa protestanttisissa piireissä. -- Näin\njärkytettynä ja keskellä tällaisia epäilyksiä uskonnon on mahdotonta\ntarjota ihmiselle lujaa pohjaa, vallita elämää ja määrätä sen\ntarkoitusta ja arvoa. Kuinka se, mikä itse on muuttunut kysymykseksi,\nvoisi kysyvälle ihmiselle antaa varman vastauksen?\n\n\n\nImmanenttinen idealismi.\n\n\nUskonnon alalla kohonneet vaikeudet uskoo voivansa välttää --\nsilti elämän syvyyden vaatimuksesta luopumatta -- immanenttinen\nidealismi, joka ihannekulttuuria rakentaessaan vuosituhansia on\nollut uskonnon rinnalla, milloin ystävänä sitä täydentäen, milloin\nankarasti vastustaen. Sekin antaa elämälle varsinaiseksi kotimaaksi\nnäkymättömän maailman, mutta tätä ei käsitetä näkyväisen maailman\nohella olevaksi ja siitä eroitetuksi maailmaksi, vaan sen omaksi\nkannattavaksi perustaksi, sen omaksi elämää antavaksi syvyydeksi.\nEttä kaikkeudella on sellainen ruumiilliselle silmälle näkymätön\nsyvyys, että kaikkeus tässä yhtyy kokonaisuudeksi ja saavuttaa\nsisäisen elämän, on tämän elämänsuunnan luja vakaumus ja välttämätön\nedellytys. Ihmisen tämä elämänjärjestys liittää läheiseen yhteyteen\nkaikkeuden kanssa, mutta antaa hänelle samalla aivan omalaatuisen\naseman ja tehtävän. Hän elää ulkonaisen olemassaolonsa kautta\nnäkyväisessä maailmassa, mutta hänen sielussaan alkaa todellisuuden\nmuutoin salattu syvyys päästä esille; vasta hänessä saavuttaa\nmaailman elämä täyden selvyyden ja vapauden, mutta se ei ole sille\nmahdollista ilman hänen omaa ryhdyntäänsä ja omaksumistansa,\nilman hänen työntekoansa ja edelleen tunkeutumistaan; on olemassa\nkohta, jossa kaikki riippuu ihmisestä ja jossa hän voi toivoa\nitse toimintansa avulla edistävänsä koko olevaisuuden olotilaa.\nTälle elämänsuunnalle antaa havainnollisuuden ja vakuuttavaisuuden\netupäässä se seikka, että ihmismaailmassa, kun siinä tapahtuu\nluonnon koneistolle vastakkainen suuntautuminen henkiseen\nluomistyöhön, herää olennaisesti uusi elämä, syntyy sisäisten\narvojen, totuuden, hyvän ja kauneuden valtakunta. Näihin suunnattu ja\nnäiden täyttämä elämä näyttää kohottavan ihmisen yli arkipäiväisen\npikkumaisuuden sisäiseen yhteyteen suuren maailman kanssa, se ei\nnäytä kaipaavan mitään oman itsensä ylitsekäypää tarkoitusperää,\nvaan näyttää sisältävän tarkoituksensa omassa kehittymisessään,\ntäysin riittävän tyydytyksensä oman itsensä katselemisessa. Tämän\nelämän saavuttamiseksi on tarpeen tarmokas sisäinen herääminen ja\ninnokas työ, elämän ytimeksi kohoaa maailmankaikkeuden syvyyden\nvälittäjänä henkinen tuotanto, sellaisena kuin se eritoten esiintyy\nsyntyihin syviin tunkeuvassa tieteessä ja herättävässä taiteessa.\nTällainen luomistyö näyttää riittävän täyttämään elämän ja tuomaan\nmukanansa oikean mielenlaadun. Ihminen on tämän katsomuksen mukaan\nensi sijassa asetettu oman voimansa nojiin, mutta koska hänen\npyrkimyksensä vie eteenpäin maailmankaikkeuden elämää, niin hän on\nsuurten yhteyksien kietoma, eikä iloinen luottamus voi yltyä ylpeäksi\nitsetietoisuudeksi. Omassa olemuksessaan ihmisellä on ihanne, jonka\nsaavuttamisesta hänellä saa olla varma toivo.\n\nTällainen elämänsuuntailu juontaa juurensa antiikkisen\nsivistysmaailman kukoistusajasta, silloin vallalla ollut ajatustapa\non sittemmin uudistunut monessa muodossa, se se puhuu Goethen\nelämäntyöstä, se vaikuttaa yhä edelleen kaikilla niillä aloilla,\njotka käsittelevät inhimillisen olemassaolon kysymystä, se on\npysyväisenä tekijänä kaikessa oikeassa kulttuurityössä.\n\nMutta tämän immanenttisen idealismin vaatimuksen olla elämän\njohtajana ja sen oikean tarkoituksen ainoa antaja ei ole käynyt\ntoisin kuin uskonnonkaan: perustukset ovat käyneet epävarmoiksi ja\nsamalla on niille rakennettu elämä menettänyt voimansa ja syvyytensä,\njoita ilman se ei voi puolustaa asemaansa kaiken keskuksena ja olla\nihmisille korottavan ja onnellistuttavan totuuden varmana vakuutena.\nNykyajan keskitasotilan voi sanoa olevan yhtä epäileväisellä kannalla\nsiihen nähden, onko todellisuudella mitään syvyyttä ja voiko ihminen\nmuuttamalla olevat olot siirtäytyä luovien perusvoimien maailmaan,\nkuin uskonnon perustotuuksiin nähden. Yllämainitut vaatimukset\novat erikoisten ajankohtien tuote, ihmiskunnan harvinaisten\nsunnuntai- ja juhlapäivien aikaansaannos, jolloin kohtalon\nerikoinen mielisuosio herättävien ja innostusta virittävien olojen\npohjalla antoi suurten persoonallisuuksien elää samoihin aikoihin.\nSellaisissa oloissa, luomisen innossa ja tulessa näkymätön maailma\nvoi tulla itsestään selväksi totuudeksi ja elämän eittämättömäksi\nkotimaaksi; tällöin se voi saada puolellensa ihmisen kaiken\nvoiman ja hänen alttiin antautumisensa; vain tällöin oli henkinen\nluominen samalla siveellinen, koko ihmisen kohottamista tarkoittava\nteko. Mutta nuo luovien voimien ajat olivat ohimeneviä, niitä ei\nvoitu parhaimmallakaan tahdolla pitää ominaan tai tarpeen mukaan\nkäytäntöön ottaa; tuon luomistyön paljastama maailmankuva menetti\nvärinsä ristiriitaisten vaikutelmien edessä, näkyväinen maailma ei\nnäyttänytkään enää pelkältä näkymättömän maailman ilmenemykseltä\nja siitä kehkeytyneeltä, vaan sillä oli oma, hengenelämän arvoihin\nnähden kokonaan piittaamaton luonteensa; paljoa jäykempi vastarinta\nkohtasi ihmisen pyrkimyksiä ulkona isossa luonnossa, hänen omassa\nsielunelämässään ilmeni paljon kovakorvaisuutta henkisille\ntarkoitusperille, kritiikin teroittamin silmin katseltuna se näytti\nsuurten vastakohtien repimältä ja herpaisemalta, kykenemättömältä\nkohoutumaan järjenelämän kaikkeahallitsevaan yhteyteen. Ulkoa tulevaa\nvastustusta tämä elämänsuunnittelu henkisen voimansa avulla tosin\nvoi olla kykenevä kestämään; vaikeinkin asia on kestettävissä, kun\nse samalla on kehoitushuuto ylevän mielenlaadun osoittamiseen. Mutta\njos sisäisessä ihmisessä ilmenee ristiriitoja, jos ihminen tuntee\nitsensä särjetyksi ja voimattomaksi, jos se, mikä tuntuu alhaiselta,\npitää häntä kahleissaan ja herpaisee kaiken ylöspäinpyrinnän,\nsilloin ehdottomasti koko kokonaisuus joutuu hyllyvälle pohjalle,\nsilloin ihminen kadottaa luottamuksen saavuttaa luovien perusvoimien\nvaltakunta. Vieläpä on niin, että saipa hän turvatuksi mitä tällaisia\nsaavutuksia tahansa, ne eivät kuitenkaan tunnu tyydyttävän hänen\nsielunsa syvintä kaipuuta ja etsintää; näin ollen koko tuo kulttuuri\nuhkaa muuttua aivan toisenlaisen elämän mukana seuraavaksi ja vain\npuitteena kulkevaksi ilmiöksi ja ihmisen on silloin mahdoton siinä\nnähdä elämän kysymyksen varmaa ratkaisua.\n\nNäillä perusteilla on immanenttista idealismia jo vanhastaan\nvastustettu, mutta vasta nykyaika on tämän vastustuksen tuonut julki\ntäysin kehitettynä, Ja tämän se on tehnyt vaatiessaan täyttä huomiota\nsellaisille seikoille kuin ovat olioiden sokean tosioloisuuden\nkoko painava valtavuus, inhimillisessä olemassaolossa ilmenevä\njärjettömyys, inhimillisen keskinkertaisuuden piittaamattomuus\nkorkeimpien tarkoitusperien edessä; se on edelleen tehnyt sen\nosoittamalla ihmiskykyjen rajoituksen, joka ehdottomasti näytti\nmeiltä riistävän osanoton maailmanelämään. Nykyaikaisen itseyden\ntunnon voimakas kehittyminen tempaa ihmisen irti perinnäisistä\nyhteyksistä ja asettaa hänet maailman rinnalle ikäänkuin jonakin\nerikoisena ja sille vastaisena olentona. Hänen näyttää kyllä olevan\nmahdollista laajentaa oman olemassaolonsa äärettömiin saakka\nlaajennettavissa olevaa kehää, mutta ei koskaan mahdollista päästä\nsen yli uuteen olokohtaan. Kuinka silloin henkinen luomistyö saisi\naikaan käänteen koko olemassaolossa ja avaamalla kaikkeuden syvyydet\nantaisi elämälle tarkoituksen?\n\nTällaisten epäilysten ja järkytysten mukana ei tosin kokonansa häviä\ntuon immanenttisen idealismin teho. Mutta niin pian kuin se ei enää\nvaikuta sisästä käsin ja maailmanelämän voimana, niin pian kuin se,\nsen sijaan että se itse olisi luova voima, muuttuu perinnäisten\nsaavutusten pelkäksi omaksumiseksi, edelleenkehittamiseksi,\nnauttimiseksi, väljähtyy henkinen luomistyö ehdottomasti pelkäksi\nmuodolliseksi toiminnaksi. Niin varmasti kuin tällä onkin oma\narvonsa laajasuuntaiseen elämään liittyvänä, se ei kuitenkaan voi\nomaehtoisesti antaa täyttä sisällystä elämälle ja sitä tyydyttää.\nTällainen muodollinen toiminta voi kyllä tarjota paljon nautintoa ja\nvalistusta, tehdä elämän rikkaaksi ja liikehtiväksi, runsaudellaan\nluulotella vievänsä inhimillisen olemassaolon syvänteiden yli.\nMutta kun se ei voi saattaa ihmistä koko elämää käsittävään ja sitä\nkohottavaan tekoon, eikä varmaan suhteeseen maailmankaikkeuteen,\nkun se ei avaa hänelle mitään suuria ja ehdottomuudellaan vaativia\ntehtäviä, vaan jättää kaiken mielihalun ja taipumuksen varaan, ei\nse mitenkään voi tehdä elämää elämisenarvoiseksi. Vieläpä on niin,\nettä tuo muodollinen sivistys, sellaisena kuin se ylimalkaisesti\nkatsottuna esiintyy, potee sisäistä näennäisyytttä ja epätotuutta.\nSanotaan: ihmisen tulee lämmetä henkisten arvojen ja hyvyyksien\nvuoksi, \"harrastaa\", niinkuin sana kuuluu; hän ei uskottele vain\ntoisille, vaan itsellensäkin hän uskottelee, että hän kaiken\ntämän muka tekee täydestä sydämestä. Itse asiassa on koko tuolla\nelämänalalla hänelle vain vähäinen tai, ainakin, sivuseikan arvo\nluonnollisen ja sosiaalisen itsesäilytyksen tarkoitusperien ja\narkipäiväisten harrastusten ja intohimojen rinnalla. Keskinäisen\nyhteiselämän koko taito on yhtämittaa suunnattuna siihen, että tuo\nsuuri ristiriita saataisiin peitetyksi ja siedettävä näennäisyys\nylläpidetyksi. Mutta näennäisyyden varaan emme voi elämäämme heittää,\nemmekä saada pelkästä sivuseikasta voimaa surujen ja ahdingon\nvoittamiseksi, tukea vapautuaksemme sietämättömäksi käyneestä\ntyhjyydestä. Todellista tyydytystä ei nyt eikä koskaan anna ihmiselle\nmuodollinen sivistys, joka vain on toisasteista elämää.\n\nUskonto ja immanenttinen idealismi ovat yhdessä kohden saaneet tehdä\nsaman kokemuksen, molemmat ne näyttävät osoittavan, että pyrkimys\nuuden maailman saavuttamiseen houkuttelee ihmiset harhaan ja ettei\nse kykene estämään sortumasta pelkiksi kuvitteluiksi niitä kauniita\ntoiveita, joita se elämälle avaa. Suurten toiveiden raukeamisen\ntäytyy tuoda mukanansa jyrkkä vastavaikutus, syvä mielenmasennus\nja mitä synkimmät epäilykset. Olisiko luonto tehnyt ihmisen\nsellaiseksi, että hänessä nousee ja täytyy nousta toivomuksia ja\ntoiveita, jotka eivät suurimmallakaan voimainponnistuksella ole\ntoteutettavissa? Olisiko vain harhakuva häntä pilkkaamassa, kun\nhän pitäen välittömintä aistillista olemassaoloa vähäpätöisenä\nja riittämättömänä pyrkii sen yläpuolelle ja uskon voimalla tai\nhenkisellä luomistyöllä tahtoo saavuttaa uuden olopiirin? Mutta\nollakseen pelkkää mielikuvittelua ovat nämä henkiset liikkeet toki\nsaaneet aivan liiaksi paljon aikaa, liiaksi paljon panneet liikkeelle\nvoimia, liian paljon rikastuttaneet ja syventäneet elämää.\n\nUskonto loi itsenäisen sisäisen maailman ja sen mukana antoi\nkorkean ja ehdottomasti itsenäisen arvon puhtaalle mielenlaadulle,\nse antoi elämälle vakavuutta ja ylevyyttä, kalsean kielteisyyden\nläpi autuaaseen olemassaolon myöntämiseen kilvoitellessaan se\nsai aikaan voimakasta jännitystä ja draamallista eloa, se antoi\nkaikkein ensimäisenä sielulle todellisen historian ja teki\ntämän historian kaiken tapahtumisen keskipisteeksi, se mursi\nluonnollisen olemassaolon ahtauden ja kalseuden herättäessään\nrakkauden ja iäisyyden valtaavan kaipuun. Immanenttinen idealismi\nvaati ihmisen kaikki voimat täyteen toimintaan juurruttaen niihin\nsamalla pyrkimyksen sopusointuiseen yhteenliittymiseen, se kohotti\nihmisen yli kaiken hänen oman erikoisluontonsa pienuuden läheiseen\nvuorovaikutukseen kaikkeuden kanssa, liittämällä yhteen totuuden ja\nkauneuden se synnytti samalla ylevä- ja voimakasluontoisen elämän.\nKaikki tämä on herättänyt vaatimaan elämältä suuria. Jos siis\nvaikutukset pysyvät, mutta koko rakennusta kannattanut perustus\nluhistuu, mikä on silloin oleva suhteemme näihin kehityksen tuloksiin\nja vaatimuksiin? Ovatko ne irroitettavissa itse perustuksesta\nja voimassapidettävissä ilman sisäistä yhteyttä? Eikö tällainen\nirroittaminen riistä niiltä koko niiden elävää sisällystä, eikö\nniistä häviä koko niiden pakoittava ja kannattava voima? Näin ne\njäävät verettömien haamujen tavoin leijailemaan edessämme, kyllin\nvoimakkaiksi katkeroittaakseen meiltä näkyväisen maailman tarjoaman\nilon, mutta aivan liian heikoiksi omasta voimastaan avatakseen\nmeille uuden maailman ja siten antaakseen meidän pyrkimyksellemme\ntarpeenmukaisen päämäärän ja elämällemme tarkoituksen.\n\nNämä ovat huolia, joista ihmiskunnan pitkän päälle on mahdoton\nvetäytyä syrjään. Lähinnä se voi etsiä huojennusta siten, että\nse ne lykkää mahdollisimman paljon taka-alalle ja kääntää\nharrastuksensa toiseen suuntaan. Näin menettelee nykyaika, näin\ntapahtuu eritoten paljon puheen aiheena olleessa lännen vuosisadan\nkäänteessä idealismista realismiin. Väsymys sisäisen elämän\nkysymyksiin leviää leviämistään, nuorekkaalla innolla ja voimalla\nihmiskunta käy käsiksi näkyväiseen maailmaan, joka yhä runsaampana\nja runsaampana avautuu ihmisten eteen, ja odottaa jos mistään, niin\nainakin sen elämään antautumisesta löytävänsä elämän tarkoituksen\nja arvon. Vasta tällainen käänne näyttää voivan vapauttaa elämän\ntähänastisesta tyhjyydestä ja antaa sille lihaa ja verta; samalla\nkuin ihmisen subjektiiviset toivomukset väistyvät olevaisuuden\njärkkymättömän järjestyksen edestä, seuraa tästä välttämättömyys\nkieltäytyä paljosta ja kesken kaikkea ulkonaista laajentumista\nelämä saa sisäisesti ahtaammat rajat. Mutta näiden rajojen sisällä\nse saavuttaa täyden ennakkoluulottomuuden ja yleisyyden, sen ei\nole tarvis, kuten vanhemmissa elämänsuunnitteluissa, paloittaa\ntodellisuuden yhteyttä hyvään ja pahaan, yhtä vähän kuin sen\ntarvitsee mitään julistaa kielletyksi tai jättää surkastumaan, se voi\nnoudattaa jokaista viehätettä, empimättä kehittää kaikkia voimia.\nEikö tällaisen katsomuksen piirissä olisi mahdollisuuksia uusille\nelämän synteeseille, löytääkö elämä kenties niistä täyden oikeutuksen\niloiseen itsetehostukseen, jota sille vanhemmat elämänsuunnittelut\nkuvittelivat voimatta antaa varmuutta? Kaikissa tapauksissa\nihmiskunta on tämän tarkoitusperän hyväksi paljon vaivaa nähnyt ja\nse on tällöin kulkenut kautta monen kehitysasteen ja saanut koetella\nuseita eri muovailuyrityksiä. Tarkastakaamme näitä yrityksiä.\n\n\n\n\nUudemmat elämänmuodostukset.\n\n\n\nTyökulttuuri.\n\n\nNiin arveluttavana kuin meille esiintyykin nykyajan henkinen\njärkkyminen, emme kuitenkaan voi kieltää, että sen rinnalla on\nreippaassa käynnissä paljonlupaava rakennustyö. Yhdeksästoista\nvuosisata on suorittanut perinpohjaisen suunnan muutoksen\nnäkymättömästä maailmasta näkyväiseen, sellaisena kuin tämä tulee\nselvästi näkyviin siinä, että realismi on tieltänsä työntänyt\nidealismin vakaumukset. Nuorella innolla ja voimalla ihmiset käyvät\nkäsiksi näkyväiseen maailmaan; kuta enemmän he sen tekevät itselleen\nkotimaaksi, sitä lujemmaksi varmistuu heissä luottamus, että\nsiitä on löydettävissä tarkoitus ja arvo koko elämälle. Iloisella\nluottamuksella käydään käsiksi työhön. Vankkumattoman lujalta tuntuu\nihmisistä se pohja, jolla he seisovat, kaikki ennakkoluulojen varjot,\nkaikki taikauskon sumut ovat hälvenneet, kirkas päivänpaiste valaisee\nyltympärinsä koko olevaisuutta ja näyttää sen väärentämättömän\nluonnon, kaikille tahoille toiminnalle avautuu vapaa ja rajoittamaton\ntyömaa, vasta tällöin elämä näyttää ravistavan päältään kaiken\nhämäryyden ja arvoituksellisuuden ja pääsevän täysin valveille,\ntäyteen todellisuuteen. Lisäksi kaikella sillä, mitä näin on\nsaavutettu, on tuoreen näkemisen ja ensikäden keksimisen viehätys.\n\nTälle uudelle elämälle näkyväinen maailma on saanut verrattomasti\nsuuremman merkityksen kuin mikä sillä oli edellisille aikakausille.\nSe ei ole vain ennen aavistamattomasti suuressa luonnossa ja ihmisen\nomassa historiassa avautunut hänen ymmärrykselleen, se on myöskin\ntarjonnut yhä enemmän liittymäkohtia hänen työlleen, yhä enemmän\nja enemmän hän kohoaa passiivisesta tilasta aktiivisesti ottamaan\nosaa ympäröivän maailman elämään, asiainolon, jota hän ennen\npiti välttämättömänä kohtalona, hän nyt voi omin voimin muuttaa\nja parantaa; ihmistä painavaan kurjuuteen ja hätään, erhetykseen\nja harhaluuloon uusi aika käy rohkeasti käsiksi ja koettaa ne\nsaada kokonansa poistetuiksi; kautta koko rintaman nostetulle\njärjellisyyden taistelulle järjettömyyttä vastaan avautuu äärettömiä\ntehtäviä ja näköaloja. Tämän uuden elämän ytimeksi tulee työ, s.o.\ntoiminta, joka käy käsiksi tehtäväänsä ja muodostaa esineensä ihmisen\ntarkoitusperien mukaiseksi. Mutta se ei ole työlle mahdollista\nsiinä korostetussa mielessä, jota nykyaika vaatii, sen yhä enemmän\nja enemmän mukaantumatta luonnon ja kunkin esineen lakien mukaan,\nsen omaksumatta näitä itselleen ja siten saamatta esineellistä\nluonnetta. Näin tiede ja tekniikka, näin myöskin poliittinen ja\nkäytännöllinen toiminta osoittavat työn itsenäistymistä yksilöiden\nmielipiteitä ja taipumuksia vastaan, yhä enemmän ja enemmän työ\npyrkii luomaan itselleen omat erikoiset tuotteensa ja kehittämään\nomat lakinsa ja vireillepanevat voimat; näin se antaa ihmisen\npyrkimykselle lujat tukeet ja yhtämittaisen eteenpäin pääsemisen\nvarmuuden. Jos elämän on mahdollista näissä luotteissa saavuttaa\ntarkoitusta, niin se voi sen saada yksinomaan työltä. Sen se\nnäyttää antavan tekemällä inhimillisen toiminnan noiden lujien\nluotteittensa kautta verrattomasti tuotantokykyisemmäksi ja antamalla\nniissä myöskin yksityisen ihmisen aikaansaannokselle samaten\nkuin kullekin silmänräpäykselle erikoisen arvon, se kasvattaa\nihmissuvun yhteenkuuluvaisuustunnon, se yhdistää aikakaudet yhteisen\ntyön loimilla ja pitää yksilönkin elämän koossa, se osoittaa\nihmiselle hänen suuruutensa ja samalla hänen rajansa, se säilyttää\niloisen mielen silloinkin, kun se nyt kohtaa rajoja, avaamalla\nyhä uusia mahdollisuuksia, se lieventää jo sillä, että se ryhtyy\ntaisteluun, kohtalon jäykkyyttä. Kaikella tällä se synnyttää\nmiehekkään, selväpiirteisen, tarkoituksestaan tietoisen elämän ja\nsen se tekee oman näköpiirimme sisällä, joutumatta uskonnon ja\nmetafysiikan pulmallisiin ongelmoihin. On siis oikeutettu kysymys,\neikö tällaisesta muodostelusta ole löydettävissä elämälle täysi\ntyydytys ja tarkoitus. Tämä olisi kyllä mahdollista, jos sielu\nolisi alennettavissa sivuseikaksi, jos ihminen koskaan voisi\nlakata pyrkimästä olemuksensa sisäisen yhteyden saavuttamiseen\nja tämän yhteyden tarpeen tyydyttämiseen. Mutta kun tämä ei ole\nniin yksinkertainen asia, ilmenee heti pulmia, jotka saattavat\ntyön kaikki saavutukset kysymyksenalaisiksi ja estävät pääsemästä\ntarkoitettuun loppupäätökseen. Ihmisen pyrkimykset olivat lähinnä\nsuunnattuina yksinomaan työhön ja sen tuloksien täyttämät, vieläpä\nhuumaamat; ei ollut alussa rahtuakaan epäilystä siitä, ettei tästä\nmyöskin koituisi siunausta sielun voinnille, sen sisäiselle ololle.\nMutta kuta suurempipiirteiseksi työ kasvoi ja kuta itsenäisemmäksi\nse ihmisiin nähden tuli, sitä torjumattomammaksi tulivat tällaiset\nepäilykset, sitä jyrkemmät ristiriidat kohosivat työn vaikutusten ja\nsielun vaatimusten välille. Sielun täytyy kustakin aikaansaannoksesta\nalinomaa palata takaisin omaan itseensä, sen täytyy kysyä, mitä\nsiitä voitetaan sen omaksi hyvinvoinniksi, sen oman olon hyväksi,\nsen täytyy käsitellä tätä omaa vointiaan kaikista päämääristä\nkorkeimpana; työ sitävastoin jättiläismäisine liitoksineen ja\nkoneistoineen on täysin piittaamaton siitä, mitenkä työntekijän\nsielun laita on. Työlle työntekijä voi olla vain välikappale, jonka\nse ottaa palvelukseensa tai hylkää aivan vain omien tarkoitusperiensä\nmukaan, hän on sille vain työkalu, tajunnalla varustettu työkalu.\nPitääkö sielu sellaisen kohtelun kärsivällisesti hyvänään, eikö\nluontainen onnen ja ylemmän elämän kaipuu nouse vastustamaan\nsellaista alennustilaa? Sekin vie ankaraan ristiriitaan, että työ\nyhä haaraantumistaan haaraantuessaan ja erikoistuessaan vaatii\ntoimintaan yhä pienemmän alan ihmisen voimista jättäen kaikki muut\nsitävastoin surkastumaan. Mutta sielu voi menestyä vain siten, että\nsen kaikki voimat herätetään eloon, siitä tuollainen surkastuminen\ntuntuu sietämättömältä tappiolta. Lisäksi se tarvitsee menestyäkseen\nrauhallista muodostumista ja sisäistä pysymistä, työ muuttaa elämän\nhengästyneeksi rientämiseksi ja tavoittelemiseksi, se ei tunne\nmitään seisahtumista eikä lepoa. Näinpä ollen sielu helposti voi\ntyössä nähdä vastustajansa ja itsesäilytysvaistonsa ajamana ryhtyä\ntaisteluun sitä vastaan. Minkälaisia järkytyksiä siitä voi koitua\nelämälle, siitä antavat meille räikeän ja selvän kuvan sosiaaliset\nliikkeet. Mutta tämä kysymys kurottaa tuolle puolen sosiaalisen alan\nelämän kokonaisuuteen, kauttaaltansa uhkaavat siellä, missä kaikki\nyksinomaisesti on suunnattuna työhön, sen tulokset kääntyä sielulle\ntappioksi, keskellä kaikkia työn voittoja on olemassa se arveluttava\nvaara, että elämänenergiat, persoonallisuudet ja niiden mukana\nhenkinen elämä vaimentuvat.\n\nElämänarvon probleemi joutuu tällaisessa elämämme hajaannuksessa\nkokonansa epävarmalle pohjalle. Me voimme ajaksi vajottaa itsemme\ntyöhön ja unohtaa itsemme, mutta tehdä työtä lopultakin vain sitä\ntehdäksemme on aivan mahdotonta; Voltairen ohje, että tulee tehdä\ntyötä sitä aprikoimatta, alentaisi ihmisen pelkäksi juhdaksi. Mitäpä\non kaikesta työstä, jollei sen tulos tule myöskin ihmisen koko\nolemuksen hyväksi? Senkin voi täydellä selvyydellä nähdä nykyisestä\nasiantilasta, ettei työn edistyminen vie sielua edes todellisuuden\nelävöimiseen ja sen omaksumiseen, sielu ja maailma eivät tässä\nyhdy eläväksi yhteydeksi eikä ihminen ryhdy eheänä kokonaisuutena\nkilvoitteluun yhdeksi kokonaisuudeksi käsitetyn maailman kanssa sen\nsisäisesti käsittääkseen ja itselleen omistaakseen, vaan esineiden\nmaailma jää, huolimatta sielumme suunnattomasta ahertelusta, sille\nvieraaksi, suuri voimain liikkeelle pano ei anna elämälle mitään\nsisällystä ja niiden alojen, jotka ennen kaikkea ovat henkisen\nluomistyön varassa, uskonnon, taiteen, filosofian, täytyy lamautua ja\nehtyä.\n\nNäin työn ja sielun välinen ristiriita särkee elämän palasiksi ja\njättää meidät tilaan, jota emme voi hyväksyä lopulliseksi. Erilaisia\nteitä pulasta pääsemiseksi on ajateltavissa. Meidän on lähinnä\nkäsitteleminen sitä, joka vastaa nykyaikaisen pyrkimyksen pääsuuntaa.\nMutta se merkitsee ryhtymistä asettamaan elämä, ankarammin kuin\noli laita edelläesitetyssä työkulttuurissa, kokonansa keskelle\nvälitöntä olemassaoloa ja etsimään sille tästä ristiriidatonta\nyhteyttä ja kaikkea vallitsevaa tarkoitusperää. Tämä ajatuksenjuoksu\nnäkee sietämättömäksi käyneen pulmallisuuden perustuksen olevan\netupäässä siinä, että vanhempien elämänsuunnittelujen jatkuva\nvaikutus ylläpitää ihmisen sielussa vaatimuksia ja yllykkeitä,\njotka ovat suoranaisessa ristiriidassa uudenaikaisen elämänsuunnan\nkanssa ja niin ollen tuhoavat elämän eheyden. Siis täytettäväksi jää\nse vaatimus, että tuo kaikki on perusteellisesti poisjuuritettava\nja annettava elämälle sisällys kokonansa kokemusmaailman\nmahdollisuuksista.\n\nVasta tällä vaatimuksella esiintyessään kysymyksessä oleva probleemi\non tullut ratkaisevaan kohtaan, tässä täytyy tapahtua selvä ratkaisu\njoko myönteiseen tai kielteiseen suuntaan. Ei missään muussa\nnykyajan elämä niin voimakkaasti ja tunnusmerkillisesti tuo julki\nkokonaiskäsitystään, kuin siinä, että elämä saa tarkoitusta ja arvoa\nollenkaan turvautumatta yläpuolella olevaan maailmaan, ollenkaan\nmenemättä tämän välittömän olemassaolon rajojen tuolle puolen,\nilman mitään ajatusmaailman taustaa, vieläpä ettei sitä missään\nmuualla ole löydettävissäkään kuin juuri näiden rajojen sisältä.\nTällaisessa pyrkimyksessä koettaa muodostaa koko olemassaolon piirin\nyhdenlaiseksi, lukemattomat yksilöt enemmän kuin missään muussa\nkohden yhtyvät yhdenlaatuiseen etsintään ja yksin toivein, tästä\nnykyaikainen pyrkimys etupäässä saa voiman kiihottaa eteenpäin ja\nuudeksi muuttaa. Siis mitä valtavin yritys asettaa elämä kokonansa\nkeskelle kokemusta samalla kuitenkaan luopumatta tarkoituksen ja\narvon vaatimuksesta; saavuttaako tämä yritys päämaalinsa vai onko\ntodellisuus sellainen, että yritys raukeaa tyhjiin, on kysymys,\njonka vain oma elämänkokemus voi ratkaista. Aina sen mukaan miten\ntämä ratkaisu lankeaa, ratkeaa kysymys elämän pääsuunnasta; jos\nse on kielteinen, niin täytyy meidän luopua kaikista toiveistamme\nlöytää olemassaololle tarkoitusta, tai me olemme pakoitetut\nsiirtymään uusille yläpuolella pelkän olemassaolon kulkeville\nurille. Kaikissa tapauksissa tämä kysymys on huolellisen ja\nennakkoluulottoman punnitsemisen arvoinen. Sillä sitä ei aseta vain\nyksityinen ihminen, vaan sen asettaa koko ihmiskunta, eikä se aseta\nsitä satunnaisesta oikusta, vaan hetkellisistä ja yksilöllisistä\nmielipiteistä ja -johteista kokonansa riippumatta maailman historian\nkulun pakoituksesta. Ei näet voine kukaan kieltää sitä, että\naikaisemmat ratkaisut ovat ylimaailmallisuutensa takia menettäneet\nennen vallinneen varmuuden ja selvyyden; päivä päivältä käy yhä\nselvemmäksi, ettei se vanhan ja uuden sekoitus, joka on vallitsemassa\nnykyajan elämässä vastakkaisine liikkeineen anna elämälle mitään\ntarkoitusta; ja niinpä on historiallisesti hyvinkin oikeutettua\npyrkiä päämaaliin ankarasti pysymällä tämän välittömän maailman\nrajojen sisäpuolella. Tokko se sitten onnistuu, on toinen kysymys.\n\n\n\n\nVälittömään maailmaan supistuvan kulttuurin elämänkuvat.\n\n\nKahdella tavoin nykyaika on käynyt etsimään elämälle yhteyttä\nvälittömän olemassaolon pohjalta ja, jos se on ollenkaan\nmahdollista, saamaan sille tarkoitusta, erityisesti poistamaan\nsietämättömäksi käynyttä subjektin ja objektin välistä ristiriitaa.\nJoko etsittiin subjektia ylempänä elämänkulkua, maailmanelämää,\njohon ihminen kokonansa vajoaa ja joka ei jätä subjektille\nrahtuakaan itsenäisyyttä, tai subjekti tekeytyi todellisuuden\nvallitsevaksi keskipisteeksi, ja maailma tuli vain ihmiselämän\npuitteiksi, pelkäksi ihmisen menestyksen välikappaleeksi. Me\nsaamme nähdä, että näiden molempien vastakohtien sisällä tapahtuu\nuusia ajatussuuntien haaraantumisia ja että syntyy runsas määrä\nomituisia elämänmodosteluja; samalla saamme nähdä, ettei mikään\nnäistä suunnitteluista ole pelkän teorian ja mietinnän ulkonainen\ntulos, vaan että päin vastoin kullakin niistä on takanansa\nmaailmanhistoriallisessa työssä osallisena olleet liikkeet ja\naikaansaannokset.\n\n\nNaturalistinen ja intellektualistinen elämänprobleemin ratkaisu.\n\nKuta enemmän uskonnon ja immanenttisen idealismin maailmankuvat\nmenettivät tenhoaan, sitä enemmän luonto on kohonnut ihmisen\nkoko maailmaksi ja samalla hänen omaksi olemuksekseen, ei luonto\nsellaisena, mitä se itsessään on -- sillä se on nykyajankin silmissä\nkokonansa luoksepääsemätön syvyys ja hämärä salaisuus --, vaan\nsellaisena kuin se ihmisestä käsin katsottuna, mekaanis-kausaalisena\nkokonaisuutena näyttää. Joskaan luonnontiede ei välittömästi vaadi\ntällaista luonnon ja maailman yhdenvertaisiksi asettamista, -- tämä\non naturalistisen filosofian tunnustus eikä luonnontieteellinen\noppi --, luonnontiede on kuitenkin tämän ajatuskannan juurena ja\nnykyaikaisessa elämässä luonnontiede tukee tällaista katsomusta.\nUuden ajan valistussuunta esiintyi tekemällä jyrkän eron luonnon\nja sielun välillä; kuta ankarammin uusiaika vaati sieluttoman\nluonnon tunnustamista, sitä kiivaammin se piti kiinni sielun\nsubjektiivisesta olosta. Mutta jo alunpitäen luonnon ääretön\nvaltakunta oli kokonaisvaikutukseltaan yksityisiä, hajallaan olevia\nsieluja paljoa voimakkaampi; lakkaamatta kasvaessaan täytyi tämän\nvaltakunnan yhä enemmän ja enemmän vetää sielukin puoleensa; se\nei ole vain osoittanut sielun olennaisesti olevan yhä enemmän ja\nenemmän riippuvaisen luonnollisista edellytyksistään vaan se on\nmyöskin koettanut muodostaa sen sisäistä laatua itsestänsä käsin\nja vihdoin viimein koettanut saada sen kokonansa kuulumaan vain\navarampaan luotokäsitteeseen. Yhä voimakkaammaksi tuli aikojen\nkuluessa taipumus käsitellä kaikkea tiedettä luonnontieteenä ja\nkaikkea todellisuutta luontona. Ja jos vielä olikin jonkun verran\neroa olemassa ja epäilystä tällaisen ratkaisun oikeutukseen, niin se\nnäytti häviävän mekaanisen kehitysopin esiintyessä, joka uskoi täysin\nvoivansa sovittaa ihmisen luontoon ja vieläpä sisäistä yhteyttä ja\nsisäisiä voimia kokonansa vailla olevaan luontoon. Mutta nyt oli\nmyöskin ryhdyttävää ja voitiin ryhtyä antamaan ihmiselämälle, joka ei\nollut muuta kuin pelkkä palanen luonnonkulkua, pätevää sisällystä ja\nosoittamaan se elämisen arvoiseksi.\n\nEi ole kiellettävissä, että tällainen yritys, huolimatta\nyllämainitusta historiallisesta valmistuksesta, on jyrkässä\nristiriidassa juurtuneen ajatustavan kanssa. Tähän ajatustapaan\nliittyi paljon sellaista, joka oli omiansa suosittelemaan ihmisen\nmahdollisimman jyrkkää eroittamista luonnosta: siihen ei kehoittanut\nvain, jolleikaan oikeutettu, niin ainakin ymmärrettävä ihmisen\nitsetunto, vaan myöskin taipumus näin kohottamalla ihminen eri\ntasolle asettaa hänen toiminnalleen korkeat tarkoitusperät ja antaa\nhedelmällisiä herätteitä; ylevää ja jaloa mielenlaatua osoitti se,\nettä ajatukset ihmisestä olivat mahdollisimman suuret ja korkeat.\nTämän ajatuskannan sisältämä vastustus on sen kumottava, joka ihmisen\nkokonansa asettaa luonnon puitteisiin ja käsittää hänen elämänsä\npelkäksi luonnontapahtumiseksi. Mutta sellaiseen kumoamiseen hän\nvoi ryhtyä siitä vakaumuksesta lähtien, että tuo vastustus on vain\nsisäisesti jo voitetun elämäntavan jälkikaikua. Tämä vakaumus antaa\nhänelle toiveita siitä, että se, mitä näennäisesti menetetään, on\ntuova mukanansa todellista voittoa. Tässäkin kaiken ratkaisee asian\ntotuus, se jo olisi riittävä voittamaan kaikki ihmisen tuumat ja\nyritykset.\n\nMutta kuinka on tämän totuuden laita? Voiko tässä tarjottu elämänkuva\nkäsittää ihmisen kaikki voimat ja kokemukset ja saada ne täysin\nsoveltumaan hänen erikoisluonteensa mukaisiksi? Eittämättä tässä\ntarjolla olevalla elämällä yleisin piirtein katsottuna on suuret edut\npuolellaan ja niiden kautta valtava vaikutus nykyaikaisen ihmisen\nsieluun; kaikki pulmat, kaikki kaksinaisuus näyttää tässä poistuvan\nja elämä muodostuvan mitä yksinkertaisimmaksi, suuret yhteydet\nympäröivät ihmistä ja niiden elämään hän voi ottaa osaa, vankalla\npohjalla on tällöin, kuten näyttää, hänen elämänsä, ja sitä johtaa\nvarma välttämättömyys. Kaikki tähänastinen hämäryys näyttää häviävän\nja koko olemassaolo astuvan kirkkaaseen päivänvaloon. Samalla tämä\nuusi elämä tuo nykyisissä elämänmuodoissa paljon työtä ja taistelua.\nOn kysymyksessä sitkeä taistelu toiseen maailmaan uskovaa harhaluuloa\nvastaan. Samaten kuin tämä harhaluulo oli tunkeutunut kaikille\naloille, samaten se on kaikilta aloilta perinjuurin poisperattava ja\nne uuden ajatuskannan mukaan uudelleen muodostettava. Me tiedämme,\nkuinka suuresti tällainen vakaumus ja taisteluun vaatimus viehättää\nlaajoja piirejä meidän aikoinamme ja kuinka se varsinkin saa\npuolelleen ylöspäin pyrkivät kansanjoukot, joille on aivan ominaista\ntehdä lopullisen pätevyyden vaatimuksella esiintyviä ratkaisuja\ntällaisten yleisvaikutelmien nojalla.\n\nPulma on edessä vasta seikkaperäisempään muodosteluun ryhdyttäessä;\nsilloin saadaan pian nähdä, että naturalistinen maailmankatsomus\nja sen edellyttämä ominainen elämänmuodostus myöskin asettaa\nelämälle määrätyt rajat; se sulkee pois paljon sellaista, mikä\nkuitenkin kenties on enemmän kuin vanhentuneiden ajatussuuntien\njälkikaikua enemmän kuin pelkkää harhaluuloa ja taikauskoa.\nElämä, joka kokonansa soveltautuu mekaanisen luonnonjärjestyksen\npuitteisiin, tuntee yksityisten olokohtien rinnakkaisuuden, mutta\nei mitään kaikenkäsittävää yhteyttä, yhtyminen ei voi sen kannalta\nolla muuta kuin ulkonaista kokoonkasaumista ja yhteenasettelua,\nei milloinkaan sisäistä yhteyttä, elämänkehkeäminen ei ole mitään\nmuuta kuin olonalkeiden itsesäilytystä toisiaan vastaan, ja elämä\nkulkee kokonansa mekaanisissa vuorosuhteissa. Tämän rinnakkaisolon\nkiinteistä suhteista ei yksityisolion mitenkään ole mahdollista\npäästä irralleen, siinä määrin on kaikki elämä välillistä ja\nsidottua, alkuperäisyydelle, omintakeisuudelle ja vapaalle\nratkaisulle ei ole pienintäkään sijaa. Kaikki tapahtuminen on pelkkää\ntosiasiain kulkua, kysymyksistä sellaisista kuin miksi? ja mitä\nvarten? ei tahdota tietää mitään. Ei ole enää olemassa sellaisten\narvojen vastakohtia kuin hyvä ja paha, vaan on kysymys enemmästä tai\nvähemmästä voiman määrästä.\n\nMeidän päivinämme voi tuskin enää olla erimielisyyttä siitä, että\nihmiselämä suuresti vastaa tätä kuvaa, että myöskin sielunelämä on\npaljoa enemmän luonnonelämän pelkkää kehittämistä kuin aikaisemmin\nosattiin otaksua. Mutta siitä on kysymys, tokko tässä onkin kaikki\nja tokko se määrää koko elämän luonteen. Missä elämältä puuttuu\nkaikki sisäinen yhteys, kaikki sisästäpäin tulevat herätteet ja\nkaikki vapaus, missä elämä kokonansa muuttuu ulkokohtaisten suhteiden\npelkäksi yhtymäksi ja soveltautumiseksi vaihteleviin olemassaolon\nehtoihin, siellä ei ainoastaan, kuten onkin itsestään selvää, ole\nlopussa kaikki uskonto, siellä yhtä suurella välttämättömyydellä\nlakkaavat myöskin moraali ja oikeus, siellä täytyy tieteen ja taiteen\nmuuttua yksityisten mielteiden ja aistimusten rinnakkainsattumiseksi,\nsiellä käsitteet sellaiset kuin persoonallisuus, luonne, mielenlaatu\nkäyvät pelkiksi puheenparsiksi, harhaluulon ja taikauskon tuotteiksi\nyhtä hyvin kuin uskonnolliset vakaumukset. Ja mikä tehtävä jää\ntässä piirissä inhimilliselle toiminnalle, jos enää ollenkaan voi\npuhua tehtävästä ja toiminnasta? Luonto sekä ihmisessä että hänen\nulkopuolellaan kulkee omaa varmaa latuaan, pakoittavat vietit ovat\nsuuntaamassa kaikkia liikkeitä, oikeastaan ihminen ei toimi, vaan\nhänessä tapahtuu jotakin, joka hänelle on pohjaltaan vierasta.\nHänen tajuntansa voi vain olla mukana ja katsella, mutta ei\ntarttua asiainkulkuun ja sitä uudestansa muodostella. Näin tulisi\nihminen ja hänen sielunelämänsä pelkäksi katselijaksi, oikean\ntodellisuuden varjoksi, jolleivät oman olemuksen piiristä kohoavat\nerhetykset ja harhaluulot vaatisi häntä työhön ja taisteluun. Tämä\ntaistelu, taistelu luonnon yläpuolelle pyrkivää ihmistä vastaan,\ntaistelu taikauskoa ja inhimillistä luulottelua vastaan jää tämän\nnaturalistisen elämän ainoaksi liikkeenvirittäjäksi. Jos voitto olisi\njo saavutettu, valistus täydellinen ja ihminen palautettu oikeaan\nasemaansa luonnon keskuudessa, niin eipä ole silloin nähtävissä,\nmitä hänelle enää jäisi tehtävää. Elämä olisi tällöin saatettu\nsisäiseen lepotilaan, ja kaikki muu jäisi luonnon eikä ihmistahdon\nsuoritettavaksi. Näin ollen tulisi pyrkimyksen korkeimmaksi\npäämääräksi kaiken henkisen elämän poistaminen.\n\nVoiko ihminen semmoisena, miksi maailmanhistoriallinen työ on hänet\ntehnyt, tällä tavoin palata luonnon tasolle, luopua kaikesta,\nmikä on häntä siitä eroittamassa, ja tällöin uskoa saavuttaneensa\noikean olemuksensa, onnellisuusvaatimuksensa tyydytetyksi? Me sitä\ntuskin uskomme, me emme sitä jo senkään vuoksi usko, että luontoon\npalaamisen vaatimus todistaa olennaisesti toisenlaatuista sielullista\nelämää, kuin mitä pelkkä luonto voi itsestään kehittää. Miksikä\nnaturalisti sellaisella innolla ja mielenhehkulla vaatii ihmistä\npalaamaan luontoon ja miksikä hän elämänsä päätehtäväksi asettaa\ntämän tarkoitusperän saavuttamisen? Tokihan siksi, että hän uskoo\ntällaisen palaamisen ihmisen onnellisuudelle ja oman pyrkimyksensä\ntotuudelle välttämättömäksi. Mutta voiko hän suunnitella ja\ntavoitella sellaisia päämääriä yhdeksi yhteydeksi käsittämättä sekä\npyrkimyksen esinettä että itse pyrkimystä ja eikö elämä samalla\nkehitä itsestään esille, kohoten yksityisten olokohtien kosketusta\nylemmäs, sisäisyyttä? Eikö lisäksi käsite totuus jo olennaisesti\nsisällä pelkän tosiasiallisuuden rajain yli siirtymistä? Se joka\nvaatii totuutta ja sitä tavoittelee, on enemmän kuin pelkkä palanen\nluontoa. Myöskin totuuteen ja onnellisuuteen pyrkimisessä kohoaa\nihmisolemuksen syvyydestä jyrkkiä ristiriitoja, jollaisia luonnon\nyhtämittaisuus ei tunne eikä voi sietää. Kun naturalisti ei havaitse,\nettä hänen oma menettelytapansa särkee ja kumoaa hänen teoriansa,\nniin se vain osoittaa, kuinka itsestään ymmärrettävä hänelle on\nsisäisen maailman ja henkisen elämän olopiiri, joka on tulos koko\nhistoriallisesta kehityksestä. Sillä yhä enemmän ja enemmän se on\nvastoin aistillista luontoa rakentanut ihmiselle oman valtakunnan\naistimellista luontoa vastaan; tästä valtakunnasta käsin ja siinä\nhän myös kokee luontoa. Nykyaikana luonto kyllä on saanut paljoa\nsuuremman merkityksen inhimilliselle hengenelämälle ja tämä elämä on\nosoittautunut olevansa paljoa läheisemmin luontoon kiedottuna kuin\nvarhaisempina aikoina, mutta siitä huolimatta se ei mitenkään muutu\npelkän luonnon aikaansaannokseksi; jos se siksi muuttuisi, niin\nolisi silloin mennyttä sekä kaikki kulttuuri että kaikki tiede kuin\nmyös sisäisesti yhtenäisen vakaumuksen mahdollisuus. Ja sellainenko\nasiaintila, joka sitä enemmän tuhoaa itseään, kuta johdonmukaisemmin\nse itseään kehittää, jonka sisällys ja muoto ovat keskenään\njyrkässä ristiriidassa, senkö tulisi antaa meidän elämällemme ja\nsen pyrkimykselle tarkoitus! Miltä näyttää tämä naturalismin niin\ninnokkaasti ja hartaasti ihmiskunnan omaksuttavaksi ylistämä elämä\nyleisesti katsottuna? Ihmiselämän piiri mitättömän pieni äärettömän\nkaikkeuden rinnalla ja sen keskellä ypöyksinänsä, ihmisen tekeminen\nja tekemättä jättäminen aivan yhdentekevää tuon kaikkeuden edessä,\nihmisessä itsessään ei mitään sisäisen yhteyden mahdollisuutta,\nei mitään keskinäisen rakkauden ja kunnioituksen mahdollisuutta,\nei mitään luonnonviettien pakon voittamismahdollisuutta, kaikki\ntoiminta elämänsäilytyksen painon alaista, joka vie meidät yhä\nankarampaan taisteluun toisiamme vastaan, taisteluun, joka ei kykene\nantamaan minkäänlaista sisäistä voittoa, minkäänlaista sisäistä\ntulosta; kaikkien näiden kieltämysten etujen rinnalla yksinomaisena\naikaansaannoksena vapautus harhaluulosta ja taikauskosta, ihmisen\nja luonnon yhteenkuuluvaisuuden täydellinen oivaltaminen. Mutta\nkuinka korkealle sitten arvioikin tällaisen valistuksen, niin\nvoiko se ihmistä jalostaa, auttaa häntä sisäiseen vaurastumiseen\nja hänen henkisen erikoisluonteensa kehittämiseen, kartuttaa hänen\nvoimiaan, saattaa hänet suhteeseen toisiin samankaltaisiin olentoihin\ntai maailmankaikkeuteen, antaako se hänelle yleensä tilaisuutta\nminkäänlaiseen itsenäiseen toimintaan? Ja voiko ihmiselämä ilman\ntätä kaikkea olla elämisenarvoinen? Se voi olla sitä ainoastaan\nsille, jolla on vain hyvin vähäiset vaatimukset, tai joka katkaisee\najatuksenjuoksunsa keskitiehen, tai yhtämittaa täydentää omat\nväitteensä juuri sillä tai kierrättää juuri siihen, jonka oikeutusta\nsamalla mitä suurimmalla innolla vastustetaan. Ken ajattelee loppuun\nsaakka, hän voi maaliin päästyään löytää vain pelkän tyhjyyden,\nhän ei mitenkään voi välttää perinpohjaista elämänkieltämistä,\nhänen täytyisi lopulta päätyä täydelliseen epätoivoon. Vain\ntaisteluntuoksina kilvoittelussa sitä vastaan, mitä naturalismi\nväittää harhaluuloksi ja taikauskoksi, voi ihmiselle uskotella, että\nhän pääsee kohoamaan yli oman tyhjyytensä ja kykenemättömyytensä\nminkäänlaiseen henkiseen luomistyöhön.\n\nNaturalismi ei siis kykene ratkaisemaan elämänprobleemia. Mutta\nvastarintaa vaille olemme tähän saakka jättäneet sen väitteen, että\nsillä on puolellaan meitä välittömimmin lähellä oleva maailma; niin\nkauan kuin tämä väite jää vaille vastustusta, voi kaikki se, mikä\njohtuu tuloksena henkisestä työstä, näyttää vain toisarvoiselta ja\njälkeenpäiseltä. Mutta onko juuri nykyajan pohjalta katsoen niin\nvarmaa ja ratkaistua, että aistillinen olemassaolo muodostaa elämän\nvälittömimmän ja lujan perustuksen? Varmasti tämä olemassaolo\non ihmiselle välittömin ja epäilemättömin, niinkauan kuin hän\nkokonansa antautuu aistillisten vaikutelmien ja tuntemusten\nvaltaan, niinkauan kuin hän ei ajattele, niinkauan kuin hänen\najattelunsa ei kohoa sidonneisuudestaan itsenäisyyteen. Lisäksi\nmyöskin inhimillinen ajattelu yhä vielä jää epäitsenäiseen asemaan;\nse ei sellaisenaan suinkaan kohoa luonnon puitteiden yläpuolelle.\nKokemus osoittaa meille runsasta älyllistä kehitystä jo näidenkin\npuitteiden sisäpuolella; viisautta, viekkautta, taitavuutta j.n.e.\nei todellakaan puutu eläimelliseltä elämältä. Mutta kaikki älyllinen\naikaansaannos ei tässä ole enempää kuin puolustuskeino ja ase\nluonnollisen itsesäilytyksen palveluksessa, se edistää yksilön tai\nlajin pysyväisyyttä, se ei johda yläpuolelle luonnon viettielämän\nuusille urille ja omiin tarkoitusperiin. Tällaisen rajoituksen\nvallitessa äly jää pelkäksi ruumiillisten etujen vastikkeeksi;\nminkä toiselle olennolle tarjoaa voimakkaan ruumiin turva, toiselle\nnotkeus ja vikkelyys, sen voi toiselle tarjota hänen viekkautensa\nja älykkäisyytensä. Näin on laajoin piirtein katsottuna myöskin\nihmisen laita; hänen älynsäkään ei ensikädessä ole enempää kuin\nvälikappale olemassaolon ankaraa taistelua varten. Mutta se ei ole\nsitä kokonansa, vaan ihmisessä tapahtuu käänne siihen suuntaan,\nettä ajattelu hänessä kykenee ponnistautumaan erilleen tuosta\nsidonneisuudestaan, asettautumaan vastakohdaksi aistilliselle\nolemassaololle ja asettamaan tämän kokonaisuudessaan levollisen\ntarkastelunsa alaiseksi. Niin vähäpätöiseltä kuin ajattelu ensiksi\ntässä itsenäistymisessään näyttääkin, niin tuo aluksi mitätön kipinä\nkykenee sytyttämään valtavan tulen, joka voi kasvaa äärettömäksi\nja sulattaa aistillisen olemassaolon jäisen jäykkyyden. Ei ole\nkiellettävissä, ettei tässä ole tällainen perustavaa laatua oleva\nkäänne. Ihminen ei ajattele vain luonnon sisäpuolella, vaan itse\nluonto on hänen ajatustoimintansa esineenä, hän tekee sen itselleen\nprobleemiksi, hänellä on kokemus maailmasta ja samalla hän kohoaa sen\nyläpuolelle. Tämä ei olisi hänelle mitenkään mahdollista, jos hänen\najattelunsa olisi pelkästään passiivista ja epäitsenäistä laatua\noleva kyky. Samalla kuin tuo mahdollisuus jo todistaa itsenäistä\ntoimintaa, samalla siinä ilmenee olennaisesti toisenlainen elämä\nkuin mikä luonnon alalla on tarjolla. Silminnähtävästi on tästä\nkäänteestä seurauksena asiain muuttuminen siihen suuntaan, että tästä\nlähin ajatteleminen tulee elämän lähtökohdaksi, sen ensimäiseksi\nolokannaksi; voitonriemuisalla voimalla ja sille itsestään kuuluvana\nominaisuutena ajattelu vaatii itselleen tosi välittömyyden ja myöntää\npätevyyden vain sille, mikä sille vakuuttavasti on osoittanut\nitsensä. Näin ajattelu muuttuu kaiken mitaksi ja tuomariksi,\naistillinen olemassaolo astuu tällöin syrjään, se menettää niin\nsanoaksemme kouraantuntuvaisuutensa ja muuttuu vaikeaksi käsitteeksi,\nse alenee pelkäksi ilmiöksi, jonka todellisen sisällyksen ensin on\nosoitettava itsensä ilmeiseksi. Näin ei tapahdu vain yksilössä, vaan\naistillisen olemassaolon yläpuolelle kohoutuminen ja elämän suunnan\nkääntyminen käy läpi koko ihmiskunnan, se on kaiken kulttuurin sekä\nedellytys että tulos. Sillä mitenkä olisi päästävissäkään mihinkään\nkulttuuriin, mitenkä voisi syntyäkään ajatus sellainen kuin kulttuuri\nilman ajatustoiminnan itsenäistymistä erilleen aistillisuuden\nvaikutuksesta ja ilman tämän niihin kohdistuvaa vastavaikutusta?\n\nNykyaika todistaa erikoisella selvyydellä ajatustyön yhtämittaista\neteenpäinkulkua ja siitä aiheutunutta olemassaolomme toisenlaiseksi\nmuuttamista. Tässä ajattelu ylpeänä ja rohkeana asettuu maailman\nrinnalle, kehittää omasta luonnostaan asiain ytimiin käypiä\nvaatimuksia ja pitää mitä suurimmalla tarmolla kiinni siitä, että\nkoko olevaisuus muodostuisi niiden mukaan. Tämä muuttaa luotteitansa\nmyöten koko elämän verraten siihen, mitä se varhaisempina aikoina\non ollut. Sillä nykyänsä ajattelu kevein siivin rientää edellä,\ntuomalla esiin aatteita ja periaatteita se ravistelee elämän olevasta\nolotilasta hereille ja koettaa osoittaa sen ilmiöt sisäisestä\nvälttämättömyydestä kohonneiksi. Nykyajan liikkeille antaa niiden\nvaltaavan voiman ja rajun intohimon etupäässä se, että niissä\ntaistellaan periaatteiden toteuttamisesta; vieläpä pyrkimykset\naineellisen hyvinvoinnin korottamiseksi valtaavat ja vallitsevat\nmielet etupäässä aatteillaan ja periaatteillaan. Ajatuksen maailma se\nsiis kannattaa ja vallitsee aistillista olemassaoloa.\n\nEi ole kiellettävissä, että ajattelun kehityksessä kulkee mahtava\nelämänvirtaus koko ihmiskunnasta lähtien yksilön sieluun saakka,\ntämä virtaus joutuu mitä jyrkimmin naturalistista suuntaa vastaan,\ntoisen puolustaessa oikeuksiaan toistansa vastaan elämää vedetään\nvastakkaisiin suuntiin, se joutuu aivan erilaisten virikkeiden\nalaiseksi ja koko sen olemus järkytetyksi.\n\nLuonnossa, sellaisena kuin se vallitsee nykyajan ihmistä, meitä\nkohtasi pelkän ja sokean tosiasiallisuuden valtakunta, tätä\ntosiasiallisuutta tulee naturalismin vakaumuksen mukaan kaiken\ninhimillisen toiminnan noudattaa, tieteenkään tehtävänä ei ole\nselvittely vaan kuvailu. Ajattelu sitä vastoin tahtoo luoda\nsisällyksensä omasta työstään tai ainakin sen avulla päästä\nperille; siksi sen täytyy pitää kiinni selvittelystä ja päätelmien\ntekemisestä, se koettaa esiintyviä tosiasioita jaoitella ja uudelleen\nmuodostella, se ei milloinkaan ole tunnustava tällaisessa työssä\nlöytämiänsä rajoja lopullisiksi. Luonnon jäykän tapahtumainketjun\nulottamisesta elämän kaikkeuteen koituu sille täten kiusallinen\neste, vieläpä sisäinen tuhoutuminen; ainakin täytyy ajattelun\nnähdä pulmallinen ristiriita siinä, että ihmisen hämäräperäisen\npakon vaatimuksesta täytyy nimittää määrättyä osaa todellisuudesta\nomakseen, omaksi minäkseen, seurata sitä sekä ilolla että surulla,\nkärsiä oman olemuksensa seuraukset, ilman että hän mitenkään on tässä\nkaikessa osallisena omalla toiminnallaan, omalla ratkaisullaan.\nSillä ollessaan pelkkä luonnonolento ihminen näyttelee vain hänelle\nosoitettua osaa. Mutta ajattelevana olentona ihminen ei voi elämäänsä\nja oloansa katsella eläimen naivisuudella, hän ei voi luopua\nvertailemasta, aprikoimasta ja kysymästä, ja jollei hän saa mitään\nvastausta, niin hänen täytyy tuntea itsensä syvästi nöyryytetyksi.\nJo tällaisia probleemeja ja ristiriitoja synnyttäessään ajattelu\nosoittautuu itsenäiseksi voimaksi vastoin koko luontoa.\n\nSe osoittautuu lisäksi tällaiseksi sisäiseltä kutoumukseltaan.\nMe huomasimme luonnossa, semmoisena kuin se naturalismin mukaan\non, vallitsevan pelkän yksityisten olokohtien ja ilmiöiden\nrinnakkaisuuden; mutta ajattelulle sitävastoin on olennaista\nmoninaisuuden yhteyden käsittäminen, se kykenee suunnittelemaan\nkokonaiskuvan ja pitämään siitä kiinni, se valaa kaikkeen, mihin\nse käy käsiksi, sen vaatimuksen, että tästä on muodostettava\nkokonaisuus. Tässä kaikki olonalkeet saavat tarkoituksensa ja arvonsa\nsiitä, mikä asema niillä on kokonaisuudessa, tässä eteneminen\nei tapahdu pelkän rinnakkainasettelun avulla, vaan siten, että\nselvennetyn kokonaiskäsityksen avulla päästään yhä korkeampaan\nkokonaiskäsitykseen. Samaten kuin ajattelu muodostautuu tarkoin\njäsennetyksi järjestelmäksi, samoin se kohdistaa järjestelmällisyyden\nvaatimuksen koko elämän avaralle alalle. Joskaan se ei puhtaasti\nvoi toteuttaa tätä vaatimustansa sen vuoksi, että kokemus on\nyhtämittaista, ja siihen nähden, mitä sen oma äärettömyyden kaipuu\nvaatii, niin joka tapauksessa lähtee siitä voimakas liike; jo\npyrkimyksessään sisäiseen yhtenäisyyteen elämä osoittaa kohonneensa\nyläpuolelle luonnossa vallitsevan rinnakkaisuuden ja todistaa\najattelun voimaksi, jolla on oma itsenäinen laatunsa.\n\nSiinäkin luonnollinen olemassaolo ja ajatustyö joutuvat\nsovittamattomaan ristiriitaan, ettei edellisessä jää sisäisyyden\najatukselle vähintäkään sijaa, kun taas viimemainitussa sillä on\nvarma valta-asema. Nykyajan tieteellisen luonnonkuvan edellytyksenä\non kaikkien sisäisen maailman suureiden ja voimien karkoitus\nluonnosta; sikäli kuin tämä määrää itse todellisuuden muodostusta,\ntäytyy elämän kokonansa kohdistua ulospäin, se voi olla tekemisissä\nvain ulkokohtaisten suhteiden kanssa eikä koskaan itsensä ja oman\nolokantansa kanssa. Mutta tällainen itseensä kohdistuminen on\najatustoiminnassa ilmeinen. Sillä siinä on sen liikkeellepaneva\nvoima, että ajattelu koettaa kohoutua toteutumiseen ja selvyyteen;\nkun se pyrkii vaatimustensa tuottamien johtopäätösten täydelliseen\nkehittämiseen, kun se huomaa ristiriidat sietämättömiksi, niin\naina se on tekemisissä oman olokantansa kanssa; silminnähtävästi\ntässä saavutetaan elämän sisäinen itsenäisyys ja tällainen sisäinen\nitsenäisyys käy vaatimukseksi kaikkialla, minne ajattelu ulottaa\ntoimintansa. Pelkästään toiskohtaiseen ja ulospäin suunnattu elämä\nkäy sille sietämättömäksi ulkonaisuudeksi.\n\nKaikki nämä vastakohdat vaikuttavat suoraan todellisuuden\nperuskäsitteeseen ja elämän perusmuotoon ja saattavat meidät\nyhteentörmätessään kiusalliseen epävarmuuteen. Näyttäytyy, että\njuuri välitön olemassaolo, johon ihmiskunta oli turvautunut\nlöytääkseen lujaperusteisen, eheäluotteisen elämän, on kaksimielinen,\nkäsitettävissä kahdella vastakkaisella tavalla, ja että pyrkimyksemme\ntäten voi saada kaksi aivan päinvastaista suuntaa. Nähdään\nvälittömyyttä olevan kahta lajia, toinen aistillisen kokemuksen,\ntoinen itsenäistyvän ajattelun, kumpikin selittää olevansa elämän\nvarsinainen olokanta, kumpikin voi niinkauan tuntea itsensä\nvarmaksi ja vastustamattomaksi kuin se pysyy omassa itsessään.\nMutta kummallekaan se ei ole iänkaiken mahdollista, ei kumpikaan\nvoi ihmistä kokonansa omaksensa vallata, yhäti on olemassa\najelehtimista puolelta toiselle. Me näimme ajattelun vapautuvan\nirti aistillisuudesta ja kohoavan sen yläpuolelle, mutta emme voi\nkieltää, että on olemassa ajautumista ajattelusta aistillisen\nmaailman puolelle. Ajattelu, kuten näimme, muutti elämän peruspohjan\nja todellisuuden peruskäsitteen; jo se että me kykenemme tekemään\nluonnon ajattelumme esineeksi, osoitti, että todellisuus on enemmän\nkuin pelkkä luonto. Mutta niin pian kuin ajattelu tahtoo olla\ntodellisuuden kaikkeus ja elämän yksinomainen muodostaja, tulee sen\nrajoitus näkyviin. Missä ikinä tällaiseen pyrittiin, kuten esim.\nmitä rohkeimmin filosofisessa mietiskelyssä ja kohtuullisemmin\nkaikissa valistuspyrinnöissä, siellä elämä heti lankesi kaava- ja\nvarjomaisuuteen, silloin nähtiin, että ajattelu omasta voimastansa\nkyllä kykeni luomaan sarjan muotoja, voimatta kuitenkaan antaa niille\nelävää sisällystä. Milloin tämä näytti ammennetulta pelkästään\najattelun omasta voimasta, silloin ajattelu huomaamatta ammensi\nolemuspohjaisemmasta ja syvemmin perustellusta todellisuudesta ja\noli itse pelkkänä välikappaleena kohottamassa tuota todellisuutta\ntäydelliseen selvyyteen ja itsetoimintaan.\n\nMutta yhtä vähän kuin rajoitus, niin yhtä vähän on myös\nkiellettävissä itsevaltiaana esiintyvän ajattelun problemaattinen\nluonne, sen arvoituksellisuus. Ajattelu on ihmiselämän ilmiö,\nmutta se ei voi uskaltaa vetää luoksensa todellisuuden kaikkeutta\nja niin sanoaksemme varustaa sitä omalla leimallansa väittämättä\nsamalla olevansa maailman syvin perustus; mutta kuinka se voisi\nsellaisen vaatimuksen saada perilleajetuksi? Ajattelu, sellaisena\nkuin se välittömänä on olemassa on lähtöisin ihmisestä, mutta\nsamalla se kääntyy ihmistä vastaan, kehittäessään itsestään\nnormeja ja asettaessaan vaatimuksia, jotka määräävät ihmistä\nnoudattamaan ajattelun ratoja, pakoittavat häntä monenlaiseen\ntyöhön ja uhrauksiin, ja jotka lisäksi ovat aivan välinpitämättömiä\nhänen onnestaan tai onnettomuudestaan. Historia osoittaa, että\nuudet aatteet ja perustotuudet johtopäätöksineen ovat mitä\nankarimmin häirinneet elämän tasapainoa ja käyneet ihmiselle mitä\nepämukavimmiksi, niin että hän mielellään olisi tahtonut päästä noita\njohtopäätöksiä tekemästä. Mutta sitä hän ei ole voinut, ajattelun\nvirta kuohui hänen ylitsensä ja tempasi hänet mukaansa, hänen\nomaa hyvinvointiansa käsiteltiin pelkkänä sivuseikkana. Mitenkä\nvoi sellainen, millä on alkunsa ihmisessä ja mikä välittömässä\nolemassaolossa on kokonansa häneen sidottu, saada niin suuren\nvallan hänen ylitsensä ja häntä vastaan, kohdella häntä pelkkänä\nvälikappaleena? Ja mihinkä jääkään tässä elämän tarkoitus? Saako\nse tarkoituksen, jos ajattelu perustaikse yksinomaan itseensä\nja omassa täydellisyyteen kehittymisessään näkee elämän ainoan\ntarkoitusperän? Maailma rientää silloin ajatustoiminnassa\nyhä suurempaa selkenemistä kohti; tämä ajatustoiminta kohoaa\nyläpuolelle ihmisen omien harrastusten ja vaatii häneltä täydellistä\nalistumista ja uhrautumista. Jotta ihminen tähän vakaumuksesta\nsuostuisi, täytyisi hänen saada varmat takeet siitä, että koko\nolevaisuudella on oma sisäinen arvonsa, ja tämä olisi mahdollista\nvain sillä ehdolla, että ajatustoiminnan tuloksena olisi todellinen\npersoonallisuuden elämä ja että se kohoaisi sisäiselämän iäiseen\njärjestykseen. Mutta välittömässä olemassaolossa emme huomaa siitä\nrahtuakaan, näemme vain kuinka ajatustoiminta ihmisiä vaatii ja\ntempaa mukanaan, he tulevat ja menevät kuten häipyvät varjot, kaikin\nvoimin he tekevät työtä sellaisten päämäärien eteen, joita he eivät\nkonsanaan saavuta, joita he enemmän aavistavat kuin näkevät, he\novat demonisella voimalla eteenpäin rientävän maailmankulun pelkkiä\nvälikappaleita ja työaseita, joita tämä maailmankulku käyttää ja\nhylkää, pysyen itse samalla kokonansa hämärän peitossa ja näyttäen\nensisilmäykseltä tarkoituksettomalta ja synnyttäen yhtämittaa pulman\ntoistaan vaikeamman. Ihmistä ei tässä kohdella rahtuakaan vähemmällä\nvälinpitämättömyydellä kuin näimme olevan laidan luonnon piirissä.\nKuinka voi tästä olla saatavissa mitään tarkoitusta elämälle?\n\nVielä vähemmän kuin naturalismi ja intellektualismi kumpikin erikseen\nvoi niiden rinnakkaisina esiintyminen antaa elämälle mitään arvoa.\nTällainen rinnakkaisuus on kyllä nähtävissä uudenaikaisessa elämässä\nja siinä ilmenevässä aistillis-luontoperäisen ja intellektuaalisen\nkulttuurin yhteensekoituksessa: usein yhtyvät samassa henkilössä\nvoimakkaat luonnonvietit ja terävä ajattelu. Mutta tällainen\nyhtyminen ei suinkaan ole omiansa johtamaan elämän myöntämiseen, vaan\nse juuri onkin pääsyynä nykyänsä levinneeseen pessimismiin. Sillä\nnämä molemmat katsomukset eivät mitenkään voi yhtyä muodostamaan\nelämän eheää kokonaisuutta, vaan toinen sotii toista vastaan ja\nkieltää toiselta sen arvon; aistillinen olemassaolo näyttää ajattelun\nkannalta katsottuna alhaiselta ja raa'alta ja ajattelu taas edellisen\nkannalta katsottuna satunnaiselta ja mitättömältä. Ja inhimillinen\ntietoisuus on näiden molempien välillä ollenkaan voimatta suoriutua\nnäiden vastakohtien ristiriidasta. Voiko ihminen iloita tällaisesta\nelämästä ja asettaa päämaalikseen sen vaurastuttamisen? Ja kuitenkaan\nhän ei voi siitä noin vain luopua. Hänellä on onnellisuuden\nkaipuu eikä hän voi sitä itsestään irroittaa, hänessä ilmenee\njo tällaisessakin kysymyksessä enemmän itsenäisyyttä, kuin mitä\nylläkosketellut elämänjärjestelmät myöntävät. Onnellisuuskysymyksen\nkäsittelyyn voi liittyä paljon pikkumaista, mutta sen takana on\nkuitenkin enemmän, sen takana ei ole sen vähempää kuin pyrkimys\nihmisen henkiseen itsensä-toteuttamiseen. Ja siitä on kysymys, saako\nhän tästä luopua ja eikö tällöin ole vaikuttamassa sellaista, mikä\non yläpuolella yksilön mielivallan. Niin paljon on varmaa, että, jos\nvälittömään olemassaoloon kohdistuvan käänteen merkitys olisi siinä,\nettä se vain sovittaa elämää jo valmiina olevaan maailmankulkuun,\nniin se ei voisi antaa elämälle sisällystä ja tarkoitusta, niin se\npanisi ihmisen alttiiksi sokealle välttämättömyydelle ja niin se\nolisi käsiteltävänä olevaan kysymykseen nähden tehnyt täydellisen\nhaaksirikon.\n\nNäin ollen välttämättä kohoaa kysymys, eikö tuollainen käänne\nvälittömään elämään voi luoda sellaista elämää, jossa tällainen\nihmisen tuhoutuminen on vältettävissä. Tähän kysymykseen ryhtyminen\nvoi tuoda mukanansa vastavaikutuksen, ja ihmisen oma itse voi sitä\nvoimakkaammin kohota sitä vastaan yritetyn sorron alta; siitä\nmaailmasta, jolle ihminen oli uhrattava, hän on pakeneva itseensä\nja omaan piiriinsä sieltä etsiäkseen todellista välittömyyttä ja\nantaakseen elämälle todellisen tarkoituksen keskittäessään kaiken\noman sisäisen mielentilan huolehtimiseen.\n\n\nPelkän ihmiskulttuurin riittämättömyys.\n\nKun Jumalan olemassaolo käy ihmiselle epävarmaksi ja kun se\nmaailma, joka häntä luonnossa ja ajattelussa aivan välittömästi\nympäröi, käsittelee hänen elämäänsä ja olemassaoloansa pelkkänä\nvälikappaleena ja saa hänet itsensä sisäiseen hävitystilaan, niin\nnäyttää hänelle, jos mieli pelastaa elämälle tarkoitusta ja arvoa,\njäävän jäljelle vain yksi tie: antautuminen ihmispiirin omien\nmahdollisuuksien varaan ja niiden vaalinta ja edistäminen. Työtä\ntällä alalla riittää toden totta aivan ylenpalttisesti eikä murhe\ntuosta tai tästä, ympärillämme tai yläpuolellamme olevasta maailmasta\nvoi estää meitä iloitsemasta omasta mielentilasta ja sitä parhaamme\nmukaan edistämästä; suunnatkaamme kaikki pyrkimyksemme ja voimamme\nihmiseen ihmisenä, ja meille on silloin avautuva elämä, jonka tosin\non paljosta luovuttava, mutta joka omien rajojensa sisällä asettaa\neteemme selvät tarkoitusperät ja lupaa niiden eteen suoritetusta\ntyöstä varman onnen. Tähän suuntaan käy nykyajan elämässä valtava ja\njonkunlaisen historiallisen merkityksen saavuttanut virtaus, joka\ntuhansin erilaisin vaikutuksin meitä ympäröi. Mutta meidän tarvitsee\nvain siirtyä epämääräisistä ääriviivoista tarkempaan muodosteluun,\nja silloin epäilykset liittyvät epäilyksiin, taaskin esiintyy\njyrkkä vastus juuri siinä kohden, johon me sen yksinkertaisuuden ja\nvarmuuden takia turvauduimme. Me huomaamme aivan pian, että ihmisen\nvälitön olemassa-olokin on probleemi, probleemi, johonka elämästä\nsaatu kokemus vastaa aivan vastakkaisilla tavoilla.\n\nMe etsimme ihmistä, ihmistä riippumattomana kaikista\nmaailmanprobleemien pulmista, mutta mistä hänet löydämme? Löydämmekö\nhänet yhteiskunnan yhteydestä, voimien yhteenliittymisestä yhteistä\nelämää varten, vai löydämmekö hänet itseensä syventyneistä yksilöistä\nja heidän tyhjentymättömästä moninaisuudestaan? Yksilöiden\nkeskinäinen lähestyminenkö vai toisistaan loittoneminenko, voimien\nyhteenlaskeminenko vai niiden erikoistuminenko on omiansa antamaan\ninhimilliselle elämälle sen ominaisen luonteen? Nämä eivät ole\nvain eri lähtökohtia, jotka lopulta vievät samaan päämaaliin, vaan\nitse päämaalit ovat kummallakin taholla erilaiset, niin erilaiset,\nettä toisen edistäminen samalla on toisen vahingoittamista, että\nniiden rinnakkainolo hajoittaa ihmiselämän vastakkaisiin suuntiin.\nJos yhteiskunta on etualalla ja sen menestyksestä riippuu kaikki\nelämänsaavutus, niin täytyy kokonaisuuden saavuttaa omakohtaista\nlujuutta ja saada täysi ylevämmyys vastoin yksilöiden mielivaltaa\nja itsepäisyyttä, niin täytyy yksityisen alistua ja sovittautua,\nniin täytyy sen, mikä hänessä on eroituksellista, väistyä yhteisten\npiirteiden tieltä, joita yhteiselämä kehittää, niin voimakas,\nyksilöiden mielivallasta ja ajan vaihteluista vapaa yhteishenki\ntäytyy kohottaa erikoisen suureen arvoon. Tällainen elämänmuodostus\nnäkee päätehtäväkseen ulkonaisten olosuhteiden, elämänehtojen,\nkeskinäisen yhteistoiminnan järjestämisen sellaiseksi, että yhteinen\nmenestys kohotetaan mitä korkeimpaan kunniasijaan. Ja tällaisesta\njärjestyksestä näyttää myöskin yksilölle koituvan varmempaa onnea\nja mielentyydytystä. Sillä tällöin on hänen sisäinenkin elämänsä,\nyksinpä hänen toiveensa ja unelmansakin riippuvaisia kokonaisuuden\ntilasta, hän on \"ympäristönsä\" tuote. Toisaalla taas pysyy\npääasiana yksilön sielunelämän mahdollisimman suuri vahvistaminen,\nsen irroittaminen kaikesta sidonnaisuudesta, sen saattaminen\noman erikoisuutensa täydelliseen kehkeyttämiseen. Tämä suunta\nvaatii mahdollisimman suurta elämän notkeutta ja liikuntokykyä,\nkangistumisena se hylkää kaiken paikalleen kiintymisen,\nsietämättömänä kaavoihin valamisena kaiken yhtäläistyttämisen.\nOnko inhimillisen olemassaolon ydin toisella vai toisella puolen,\nyhteiskunnassa vai yksilöissä, siinä riidanalainen kysymys.\n\nMaailmanhistoriasta saatu kokemus varmentaa sen tosiasian, että\ntässä on olemassa vaikea ristiriita, joka ajaa elämän vastakkaisiin\nsuuntiin. Tämä kokemus osoittaa, että historiassa suuret laineet\nseurasivat toisiansa ja kulkivat ristiin, sekä että niiden kohoaminen\nja laskeminen enemmän kuin mikään muu määräsi historian tärkeimpien\nkäännekohtien luonteen. Sitten kuin muinaisajan kuluessa perinnäiset\nlaitokset yhä enemmän ja enemmän hajosivat ja elämän painopiste\nsiirtyi yksilöihin, seurasi sittemmin sen lopulla yhä voimakkaampana\nesiintyvä vastasuunta, joka vaati lujempaa yhteisyyttä. Filosofiset\noppikunnat samoin kuin uskonnolliset palvelusmuodot liittävät\nyksilöt lujemmin yhteen keskinäiseksi edistykseksi ja tukemiseksi.\nKristinusko omaksuu tämän suunnan ja saattaa sen, varman pohjan ja\nomasta vastuunalaisuudesta vapautumisen vaatimuksen yhä kasvaessa,\nsellaiseen loppupäätökseen, että uskonnollinen yhdyskunta, kirkko,\ntulee jumalallisen totuuden ja jumalallisen elämän yksinomaiseksi\nkannattajaksi ja että yksilö tulee niistä osalliseksi vain kirkon\nvälityksellä. Näin kohosi kirkko ihmiskunnan vakaumukseksi ja\nomaksitunnoksi. Keskiajan poliittinen ja sosiaalinen järjestelmäkin\nperustuu siihen vakaumukseen, että yksityisellä on merkitystä vain\nkokonaisuuden sisäpuolella.\n\nKuinka vastoin tällaista suuntaa ja elämän arvioimista yksilöllisyys\nsai enemmän rohkeutta ja voimaa, kuinka se voimain varttuessa\nmursi vanhan katsantokannan, teki yksityisen ihmisen itsenäisyyden\npääasiaksi ja kuinka tämän pyrkimyksen levitessä kaikille elämän\neri aloille nousi uusi aatesuunta, jonka korkein ihanne oli vapaus,\nsen tiedämme kaikki. Mutta me tiedämme myös, ettei tämä ihanne\nenää yksinomaisena vallitse nykyisyyttä, vaan että päinvastoin\nihmeellinen elämän paisuminen suuriin ja jättiläismäisiin muotoihin,\nvaltavien voimien ja joukkojen enenevä yhteenkasaantuminen, ja\nennen kaikkea jyrkkien, inhimillistä olemassaoloa särkymisellä\nuhkaavien ristiriitojen syntyminen ovat aiheuttaneet pyrkimyksen\nsaada lähempi yhteys yksilöiden välille ja elämä johdetuksi yksilöä\nkorkeamman järjestövallan avulla. Tätä todistavat erityisen selvästi\nsosiaaliset liikkeet, mutta tämä suunta ulottuu kauas niiden\nulkopuolelle, läpikäyvänä on huomattavissa yksilöiden pyrkimys\nlähempään yhteenliittymiseen ja sen avulla hankkia sekä vahvempaa\ntukea että suurempaa voimaa, taipumus yksissä tuumin käydä käsiksi\ntehtäviin ja yhdessä käydä taistelua vastuksien voittamiseksi.\nKuinka paljon onkaan meidän ajallamme osoitettavana pyrkimyksiä\nyhteenliittymisiin, liittoutumisiin myöskin hengenviljelyksen\nalalla, eroten tässä suuresti klassikoidemme ajasta, joka pani\nkaikki toiveensa yksilön voimaan ja itsenäisyyteen! Näin nykyajan\nihminen joutuu vastakkaisten suuntien ja vastakkaisten arvioimisien\nvaikutuksen alaiseksi. Vapautuminen, emansipatsioni kaikesta, mikä\nihmistä sitoo ja rajoittaa, on yhä vielä useiden tunnussanana,\nja tämä vapautuminen voittaa vielä useaan suuntaan maa-alaa;\nliittyminen kokonaisuudeksi, hajallaanolonsa vuoksi heikkojen voimien\njärjestyminen, on tunnussanana toisaalla, ja me tunnemme hyvin,\nmillä voimalla tämäkin tunnussana ahdistaa nykyajan ihmistä. Mutta\nemansipatsioni ja järjestyminen tarjoovat elämästä aivan vastakkaiset\nkuvat. Kuinka voisimme tällaisen erimielisyyden vallitessa koskaan\npäästä yksimielisyyteen elämän tarkoituksesta, eikö pikemmin tämän\nristiriidan synnyttämä epävarmuus tuhoa koko tuota tarkoitusta?\n\nKumpikin suunta toivoo kuitenkin omin voiminsa voivansa antaa\nelämälle täyden sisällyksen, kunhan se vain saavuttaa täydellisen\nvoiton ja rajattoman ylivallan; tämä toivo se antaa kilpaileville\nsuunnille niiden voiman ja intohimon, samalla kuin se niille\nvalloittaa ihmisen koko sielun. Mutta tarkempi tutkistelu\nosoittaa heti, että yhden ainoan tällaisen suunnan yksinomainen\nvoitollesaattaminen ehdottomasti merkitsee elämän ahdastumista ja sen\ntarkoituksen tuhoamista.\n\nMitä tekee sosiaalikulttuuri elämästä tahtoessaan muovailla sen\nyksistänsä omasta itsestänsä käsin? Se tekee sen yhtämittaiseksi\nyhteisön menestystä tarkoittavaksi työnteoksi, sellaisen yhteiselämän\ntilan saavuttamiseksi, joka tarjoaa mahdollisimman vähän tuskaa ja\nmahdollisimman paljon nautintoa, työnteoksi mahdollisimman mukavan\nja nautinnoista rikkaan elämän hyväksi, tarjotakseen kaikkea\ntätä mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Epäilemättä tässä\nsuhteessa on paljon tehtävää, paljon työtä ihmisten kohottamiseksi\nsorrosta ja hädästä, ihmisvoimien vaurastuttamiseksi taisteluun\nkylmää tai vihamielistä maailmaa vastaan, leppoisamman ja iloisemman\nihmiskohtalon luomiseksi, kaikkien antimien saattamiseksi yhteisön\nkunkin jäsenen, kaikkien ihmisen nimeä kantavien saataville. Tässä\nkohden ei saa jäädä olemaan mitään eroa ihanteen ja todellisuuden\nvälille, vaan päin vastoin tehdään kaikin voimin työtä, että\nsaataisiin se, mikä on järjellistä, todellisuudeksi, ja se, mikä\non todellista, järjelliseksi. Mutta kaikki tämä, joka itsessään on\nvarsin arvokasta, jää hyvin kysymyksenalaiseksi, jos siihen väitetään\nsisältyvän kaikki ja jos se kiinnittää kaiken pyrkimyksen itseensä.\nMiksikä tulee minun, joka saan määrätä itsestäni, innostua sellaisen\ntarkoitusperän hyväksi, vieläpä omistaa sille pääharrastukseni, ja\nehkäpä vielä alttiisti uhrautua, jos tulos vain hyvin välillisesti\nvaikuttaa takaisin minun itseni hyväksi? Ja onko sitten varmaa,\nettä mekin tämän yhteisen menestyksen karttumisen mukana tunnemme\ntyydytystä. Menestys, murheeton ja nautintorikas elämä ei suinkaan\nole riittävä tekemään ihmistä onnelliseksi; sillä kun olemme\nmasentaneet tuon yhden vihollisen, hädän ja tuskan, nousee toiseksi,\nkenties vielä pahemmaksi, tyhjyys ja ikävyys, ja mitä pelkällä\nsosiaalikulttuurilla näitä vastaan on tarjottavissa, sitä ei ole\nhelppo arvata. Ja itse asiassa on kaikella sellaisella kulttuurilla,\njoka rajoittuu ihmisen viljelemiseen ja edistämiseen pelkän\nvälittömän olemassaolon puitteiden sisällä, ehdottomasti autiuden\nja tyhjyyden leima; huoli elämän välikappaleista tukahuttaa huolen\nelämästä itsestään. Sisäistä muutosta, ihmisen olemuksen kohotusta ei\ntuo kulttuuri mitenkään voi saada aikaan eikä edes siihen pyrkiä; sen\ntäytyy ottaa ihminen sellaisena kuin hän sille esiintyy, se voi vain\nkäyttää tarjolla olevia voimia, se jää korkeimmissakin ennätyksissään\nsellaiseksi, mikä ei ole ihmiseen lähemmässä suhteessa kuin hänen\npukunsa, sellaiseksi, mikä ei koskaan ole oleva hänen henkiselle\nitsesäilytykselleen välttämätöntä, eikä koskaan avaa hänelle uutta,\npuhtaampaa ja suurempaa elämää. Jos siis meissä piilisi sisäisiä\nristiriitoja ja jos emme voisi itsestämme pois juurittaa halua\nmuuttaa oma olemassaolomme, toisessa merkityksessä kuin missä se\nmeille ensikädessä esiintyy, oman luomistoimintamme esineeksi, halua\nelää elämäämme omanamme ja alkuperäisenä, päästä toiseen suhteeseen\nmaailmankaikkeuteen kuin vain pelkkään ulkonaiseen kosketukseen,\npelkkien suhteiden keskinäiseen vaihtoon, kuinka viheliäiseltä,\nkuinka mitättömältä täytyykään silloin näyttää kaiken pyrkimyksen,\njoka lykkää luotaan sellaiset tehtävät, kuinka turhanpäiväiseltä\ntäytyykään tuntua kaiken itsetietoisesti päällepuetun prameuden, jota\ntuo pelkkä ihmiskulttuuri tavallisesti kehittää! Onnea pelkästään\nihmisen tunteman hauskuuden merkityksessä ei oikea kulttuuri\nsuinkaan tarjoa; se säkeytyy aivan liian useihin probleemeihin ja\nristiriitoihin, se vaatii aivan liian paljon työtä ja kieltäymystä\ntehdäkseen elämän paljoa pikemmin raskaammaksi kuin keveämmäksi.\nEikö murheeton ja mieluisa elämä ole paljoa pikemmin saavutettavissa\nyksinkertaisemmissa oloissa kuin kulttuurin huipulla. Jollei tunneta\nmitään korkeampaa päämaalia kuin ihmisten hyvinvointi, niin on\nsuunnassa itsessään olemassa turmiollinen erehdys ja ristiriita.\n\nNäin on laita sitä enemmän, kun pelkkä sosiaalikulttuuri tekee\nihmisten yhdessäolon edellytykset ja rajat henkisen luomistyön\nehdottomiksi edellytyksiksi ja rajoiksi saattaen tämän suureen\nvaaraan, vieläpä sisäisen raukeamisen partaalle. Henkinen luomistyö,\nminkälaiseksi se kulloinkin kehittyneekin, voi onnistua vain silloin,\nkun sitä harjoitetaan sen oman itsensä vuoksi ja vilpittömällä\nalttiudella, mutta sosiaalikulttuuri tekee siitä ihmisonnen\nvälikappaleen ja apuneuvon tehden sen kylmäkiskoiseksi sen omalle\nsisällykselle ja painaen sen oman arvottoman hyödyllisyyskäsitteensä\nalaiseksi. Todellisen henkisen luomistyön liikkeellepanijana voi\nyksinomaan olla asian itsensä sisäinen välttämättömyys, ja tämä\nvälttämättömyys sen tulee vastoin ihmisen kaikkia mielikuvia ja\n-johteita viedä täydelliseen voittoon. Pelkkä sosiaalikulttuuri\nei tunne mitään sen korkeampaa oikeusastetta kuin nuo mielikuvat\nja -johteet, kun ne esiintyvät ryhmävaatimuksineen, paljous saa\nsille olla korvaamassa sisäistä laatua, ja ihmislaumain keskikerta\nkohoaa sekä hyvän että pahan tuomariksi. Henkinen luomistyö voi\nsaavuttaa täydellisen alkuperäisyyden vain siten, että koko sielu\nsaatetaan mitä voimakkaimpaan liikkeeseen, sellaiseen, joka vain\nvoi olla seurauksena yksilöllisen elämän vapaasta kehittymisestä\nja yksilöllisen luonteenlaadun esiinpääsemisestä. Mutta pelkkä\nsosiaalikulttuuri vapaimmissakin poliittisissa muodoissa tuo\nauttamattomasti mukanansa ankaran rajoittelun ja alaspäin tasoittelun\nyksilöllisen elämän alalla. Henkinen luomistyö ei voi pyrkiä\ntotuuteen vaatimatta ajan vaihteluista riippumatonta pätevyyttä,\nylevämmyyttä kaiken vaihtelun ja muuttuvaisuuden rinnalla, niinkuin\nonkin tehnyt syvän vaikutuksen nykyaikaan Spinozan vaatimus,\nettä järjen tulee käsittää olevaisuus \"iäisyyden kannalta\" (sub\nspecie aeternitatis). Sosiaalikulttuuri ei voi päästä irti siitä\nriippuvaisuussuhteesta, jossa se on kulloinkin vallitseviin oloihin,\nsillä ei ole mitään asetta ihmisten mielialan vaihtelevaisuutta\nvastaan ja se on pakoitettu lakkaamatta suuntaansa muutellen\nkäsittelemään tärkeimpiä ja pyhimpiäkin asioita pelkkinä muotiin\nkuuluvina seikkoina. Ainakin sen on pakko tehdä se, jos sillä on\nrohkeutta ja voimaa olla johdonmukainen ja jollei se käännä nurin\nkäsitteitä sellaisia kuin riippumaton totuus, ehdoton hyvä ja ehdoton\npaha, joilla tällaisissa yhteyksissä ei ole mitään oikeutusta. Mutta\njos ihmisessä liikkuu ja elää niin paljon sellaista, mikä särkee\nyllämainitun elämänvieton vetämät rajat, sellaista, minkä väkipakolla\nsen sisällä pysytettynä täytyy lakastua ja tyrehtyä, niin ei pelkkä\nsosiaalikulttuuri voi tehdä yksilön eikä yhteisön elämää elämisen\narvoiseksi; huolimatta kaikista yksityiskohdissa ja ulkonaisesti\nsaavutetuista voitoista, se painaa elämän sisäisesti ja kokonaisuuden\nkannalta katsoen alas tavalla sellaisella, että nykyajankin ihminen\npitää sitä yhä sietämättömämpänä.\n\nTällainen sosiaalikulttuurin haaksirikko vaikuttaa välittömästi\nyksilökulttuurin hyväksi, nykyaikakin osoittaa päivänselvästi,\nkuinka tämä voitokkain voimin nousee sellaista vastaan, mikä siitä\nnäyttää pelkältä kaavamaisuudelta ja elämän koneellistuttamiselta.\nUusi elämä herää tämän käänteen mukana; samalla kuin se kohottaa\netualalle yksilöllisen erikoisluonteen ja yksilön tunnetilan ja\nkaikkien olosuhteiden muodostelemisessa vaatii erikoisuutta ja\nmoninaisuutta, samalla kuin kaikki erinäiset alat tulevat yksilöiden\nlujittamisen ja toteutumisen välikappaleiksi, kasvaa paljon vapaata\nja raikasta elämää, varttuu herkkää, vapaastileijailevaa, iloista,\nkaikesta pakosta, kaikesta kaavamaisuudesta vapaata elämää ja tämä\nliike leviää koko olemassaolon laajalle alalle. Mutta kaikki tämä\neittämätön ennätys, joka eritoten tulee näkyviin sosiaalikulttuurin\navarasti suunniteltujen tuotteiden, yksivakaisuuden ja\nraskasliikkeisyyden taustaa vastaan, ei kuitenkaan vielä sisällä\nvastausta siihen kysymykseen, saako elämä näin suunniteltuna\ntarkoituksen ja arvon. Epäilykset nousevat, leviävät ja voittavat\nnimenomaan silloin, kun on käynyt aivan selväksi, mitä yksilö\nja yksilölliskulttuuri voivat merkitä yksinomattain välittömän\nolemassaolon rajojen sisällä. Se että tämä olemassaolo muodostaa\nkaiken meidän olevaisuutemme ja että kaikkien yritysten tulee pysyä\nsen määräämissä rajoissa, on edellytys, jota näillä edellytyksillä ei\nvoi käydä järkyttämään eikä selvittelyllä lieventämään.\n\nOsana pelkkää olemassaoloa on yksilö suure, joka on otettava\nsellaisena mikä se on, sillä ei voi olla ulospäin eikä omassa\nitsessään mitään sellaista tehtävää, se ei voi omasta luonnosta\nluoda mitään sellaista ihannetta, joka sen pakoittaa ulommas sen\nalkuasemaa, eikä se myöskään mitenkään voi omaa itseänsä, miten\npaljon aukkoja ja ristiriitoja se sisältäneekin, muuttaa; se on\nja pysyy sinä mitä se on. Myöskään ei tämä yksilöllinen elämä voi\nkatsoa itseään korkeamman elämän, kuten hengen tai maailmanelämän\nkuvaksi ja kannattajaksi, jossa tämä elämä ominaisella tavallaan\nruumiillistuu, se ei voi uskoa, että sillä, mikä siinä tapahtuu,\nolisi mitään merkitystä ulommas sitä itseään, päinvastoin täytyy sen\nkäyttää kaikki voimansa tämän välittömän elämän ehtojen vaalimiseen\nja oman tilansa parantamiseen. Mitäpä näin ollen elämä voisi\nihmiselle tarjota muuta kuin jotakin tämäntapaista: todellisuus\nosoittaa olevansa muodostunut äärettömästä määrästä toisilleen\nerilaisia muodostuksia, kukin niistä tuntee iloa ja nautintoa\nitsensä tajuamisesta, omasta itsestään nauttimisesta, samalla\nkuin se irroittautuu kytkemisyrityksistä tai puolustautuu niitä\nvastaan, vaatii saada täysiin oikeuksiinsa oman erikoisluonteensa\nja nauttii siitä täysin voimin. Tästä ilosta se pääsee sitä enemmän\nosalliseksi, kuta enemmän se vaatii huomiota erikoisuuksilleen.\nTätä yksilöllistymistä se koettaa parhaansa mukaan levittää koko\nympäristöönsä; ilo siitä, että elämä on jotakin itselleen ominaista,\nriippumaton, täyttää siten koko elämän, se näyttää antavan sen tuntea\ntyydytystä omasta olemassaolosta.\n\nNäin pelkän yksilölliskulttuurin oman ajatusjuoksun mukaan. Kernaasti\nannettakoon sille se tunnustus, että se tuo ilmi aivan ominaisen\nelämän puolen ja suhteen, että se edustamaltansa kannalta asettaa\npelkän sosiaalikulttuurin oikeutetun arvostelun alaiseksi. Mutta\nkuinka köyhä, kuinka tyhjä onkaan sen tarjoama elämä huolimatta\nvälkkyvästä ulkokuoresta, jos se tahtoo olla viimeinen sana ja\nkaikki kaikessa! Jos meillä nyt olisi edessämme vain selväpiirteisiä\nja voimakkaita yksilöitä ja suopea kohtalo soisi heidän päästä\nkaikessa kirkkaudessaan esilletuomaan ja täysin toteuttamaan oman\nerikoisen luonteenlaatunsa, niin yhä vain ihminen tällöinkin jäisi\nsidotuksi omaan itseensä ja omaan olotilaansa, yhä vain hän nauttisi\nomasta itsestään, näkisi omat tekonsa yhä ja uudestaan heijastuvan\nomassa tajunnassaan, hänellä olisi ääretön määrä tyytyväisyyden ja\nilon hetkiä, mutta hän ei milloinkaan pääsisi yksityisten tilojen\nhetkellisyyden, niiden rinnakkain- ja peräkkäinolon yläpuolelle,\nelämä ei koskaan voisi, jollei yksilö luovu perusedellytyksistänsä,\nyhtyä sisäisesti koetuksi kokonaisuudeksi. Mutta me olemme nähneet\nihmisen olevan itsetietoisesti ajattelevan olennon, jonka siis\ntäytyy etsiä kokonaisuutta ja joka ei voi, jollei sitä ollenkaan\nlöydä, välttää mahdollisesti kohtaamaansa autiutta ja tyhjyyttä.\nKirjava moninaisuus, nopea vaihtelu, yhtämittainen siirtyminen\neletystä hetkestä toiseen voi ajaksi suoda viehätystä, mutta lopuksi\nse tuo mukanaan väsymyksen ja tylsyyden. Ihminen on nyt kerran\nmuutakin kuin vain pelkkä tunnelmissa olija, hänen elämänsä ei ole\ntyhjennettävissä hänen oman erikoispiirinsä sisällä, vaan se ulottuu\nkauas sen ulkopuolelle, hänen täytyy ottaa huomioon se, mitä on\nulkopuolella yksityisen olopisteen, vieläpä koko ääretön maailma,\nhän ei voi olla määräämättä suhdettansa siihen nähden ja siitä käsin\ntarkastelematta yksilöllistä piiriänsä, vieläpä sitä kokonaisuutena\nelämättä. Mutta sikäli kuin näin tapahtuu, täytyy, huolimatta\näärettömästä moninaisuudesta, ihmisestä tuntua sanomattoman ahtaalta\nja mitättömältä se, että hänen on rajoittuminen ja lopettaminen\nyksityiseen olopisteeseen, että hänen on pysyttäminen kaikki\npyrkimyksensä ja tunteensa kohdistettuina tuohon yhteen satunnaiseen\nja hyvin rajoitettuun kohtaan, että yksilö on niin kiinnikytkettynä\nomaan erikoiseen laatuunsa, että puuttuu kaikki se suuruus, joka\nmurtaa tällaiset esteet, että ollaan vailla yhteistä totuutta ja\nihmismieliä liittävää rakkautta. Täytyypä tuntua sanomattoman\nahtaalta ja köyhältä koko tällaisen elämän.\n\nTähän saakka on edessämme kuitenkin ollut sellainen yksilö, jolle\nluonto on lahjoittanut voimakkaan yksilöllisyyden ja kohtalo\nsuonut sen päästä täysin kehittymään. Mutta kuinka käy ihmiskunnan\nkeskitason? Eikö täydy sanoa, että yksilöllinen erikoislaatu\nkeskitasolla ilmenee varsin himmeänä ja tarjoaa tuiki vähän iloa\nkehkeytymisestään. Eivätkö ne rajoitukset, joita inhimilliset\nolosuhteet yksityiskohdissa esiintyvälle yksilölliselle laadulle\ntuovat mukanansa, tavallisesti aseta mitä vaikeimpia esteitä? Ja\nmitä yllykettä voi tällöin olla kannustamassa antaumaan ankaraan\ntaisteluun näitä esteitä vastaan, kun tässä ei kuitenkaan ole\nmitään muuta päämaalia houkuttelemassa kuin hienostettu nautinto?\nTässäkin kohden meidän tarvitsee vain kohdistaa kysymyksemme yli\nyksityisten ilmiöiden kokonaisuuteen, tutkia ja punnita, mitä sen\nkannalta katsoen on voitettavissa, löytääksemme suuren aukon ja\npuutteen, nähdäksemme, ettei sellainen elämä likimainkaan korvaa\ntuottamaansa vaivannäköä ja kustannuksia. Huippuunsa kohoava\nepikurealaisuus, jonka läpitunkema yllä kuvattu elämänsuunta on,\non aina vaarassa muuttua epätoivoiseksi pessimismiksi, sillä se\ntyhjyys, joka lopultakin vallitsee tässä yhtämittaisesti väräjävässä\nelämänsuunnassa, ei mitenkään voi pitkän päälle pysyä kokemukselta ja\ntunteelta salassa.\n\nNäin pelkkä ihmiskulttuuri kummassakin suunnassaan, joihin se\nvoi kehittyä, osoittaikse kelpaamattomaksi; ei ole löydettävissä\nmitään tarkoitusta eikä mitään sisällystä elämälle, ei ihmisten\nkeskinäisestä yhteenliittymisestä eikä keskinäisestä toisistaan\nerkanemisesta. Sosiaalikulttuuri on ennen kaikkea suunnattuna\nelämänehtoihin, mutta näissä huolissa siltä surkastuu itse elämä;\nyksilölliskulttuuri tahtoo käsittää elämän sisäisolemuksen, mutta kun\nse ei voi kohota yläpuolelle yksityisten tilojen ja hetkien, niin\nei elämä sille yhdy yhdeksi kokonaisuudeksi, se ei muodosta mitään\nsisäisesti elettyä maailmaa, ja niin puuttuu tässäkin todellista\nsielua ja kaikki puuha ja pyrkimys on tuomittu liikkumaan vain\npinnalla. Ei toisessa eikä toisessa saavuteta todellista sielun\nomakohtaista elämää. Tämän kokonaisuuden ja sisällyksen puutteen\nniin toisessa kuin toisessa peittää usein lakkaamaton toisen suunnan\ntaistelu toista vastaan. Tosin on kummallakin niistä määrätyssä\nkohden oikeutuksensa, paremmuutensa toisen rinnalla. Ja sikäli kuin\nne sen tuovat esille ja ajan tarpeiden mukaan saavat toteutumaan,\nsikäli elämä jännittyy vireeseen ja näyttää otetun eittämätön\nedistysaskel. Mutta edistysaskel yhdessä suunnassa ei vielä merkitse\nkoko kokonaisuuden kohotusta, myöskään ei toisen suunnan voitollinen\nesiintyminen toista vastaan vielä todista sen omaa oikeutusta ja\nriittäväisyyttä; sitäpaitsi aikojen vaihtelu tavallisesti muuttelee\narvoja siten, että se, millä toisella aikakaudella on oikeutensa,\nkadottaa sen taas toisella. Olkoonpa että toisen virtauksen nostamat\naallot pysyvät korkeina kokonaisia vuosituhansia, lopulta kuitenkin\ntulee aika, jolloin vastakkainen virtaus pääsee voitolle ja tunkee\nsyrjään perinnäiset käsitykset ja arvioimiset, vieläpä kääntää\nne ylösalasin; aika, jolloin joko vapautuminen ja eristyminen\nvoittaa riemukkaasti yhtymisen ja organisatsionin, tai päinvastoin\norganisatsioni eristymisen. Mutta mitä pysyväistä totuussisällystä\non koko ihmiskunnalla saatavissa tästä nousevasta ja laskevasta\naaltoliikkeestä?\n\nNämä suunnat, joille olemme antaneet nimityksen ihmiskulttuuri,\nkoettavat livistää oman tyhjyytensä ohitse etupäässä sen avulla, että\nne, tavallisesti salavihkaa, tekevät ihmisestä paljoa enemmän, kuin\nmitä ne omalta kannaltaan voivat ja ovat oikeutetut. Ne edellyttävät\nhenkisen ilmapiirin olemassaolon ja asettavat siihen ihmiselämän ja\nsen pyrkimykset. Niin näyttää sosiaalikulttuurissa, liittymisessä\nlujempaan yhteyteen saatavan esille pulppuamaan totuuden ja rakkauden\nlähteitä. Niin näyttää yksilölliskulttuurilla olevan takanansa\nnäkymätön hengenmaailma ja yksilö omalla työllään edistävän tuon\nmaailman kehitystä. Ja näin niin toisessa kuin toisessakin suunnassa\non pikemmin kuin toisessa saavutettavissa elämälle tarkoitus, mutta\npelkän olemassaolokulttuurin pohja on tällöin hyljätty ja me joudumme\njuuri samojen pulmien eteen, joista käänteen olemassaolokulttuuriin\ntuli vapahtaa.\n\nTaikka on se toinen mahdollisuus, että taitetaan koko kysymykseltä\nkärki, siten että sekä sosiaalisessa että yksilölliskulttuurissa\nsaadaan aikaan ihmisen ihannoiminen, siten että edellisessä\nedellytetään helposti aikaansaatava voimien yhteenkokoaminen,\niloinen ja altis yhteistoiminta, kaiken tarjollaolevan järjen\nyhteisvaikutukseen antautuminen, kun taas jälkimäisessä yksilö\nilman muuta ajatellaan jaloksi ja suureksi yksinomaan tähdellisten\nasiain innostamaksi olennoksi. Tämä on jonkunlaista uskoa ihmiseen,\nuskoa, joka täydentää ja suurentaa todellista asiainoloa. Mutta\noikeuttavatko erityisesti viimeaikojen antamat kokemukset\ntällaisen uskon ihmiseen? Eikö elävänä ole ollut silmiemme edessä\nkansanlaumoissa kytevä ääretön intohimo, emmekö ole saaneet kokea\nhäikäilemätöntä eteenpäin ryntäilyä, kaiken kulttuurin alas vetämistä\nnäiden laumojen harrastusten ja käsitysten tasolle, taipumusta\nasettaa laadun, kvaliteetin, sijalle paljous, kvantiteetti, emmekö\nole saaneet nähdä elämän esiintyvän tylyn karkeana, vieläpä\nraaistuneena, ankaraa yksityisen vapauden sortoa ja kaikessa tässä\nlauman uhmailevaa itsetietoisuutta? Ja emmekö taas toisaalla,\nyksilön puolella, näe pikkumaisuutta ja halpamaisuutta runsain\nmäärin, sievisteltyä itsekkäisyyttä ja turhamielistä itsensäihailua,\nhalua olla hinnasta mistä hyvänsä jotakin erikoista, pelkkää\nitsensä esilletunkemista ja inhoittavaa näennäisyyttä, rohkeuden\npuutetta keskellä kerskailevaa puhetta, innotonta mieltä kaikkea\nsellaista kohtaan, mikä koskee henkisiä tehtäviä, mutta mitä\nvireintä kärkkäisyyttä, niinpian kuin oma etu on kysymyksessä.\nKaikki tämä on liian kouriintuntuvaa voidaksemme siltä ummistaa\nsilmämme; kun siitä huolimatta ilman epäilystä puhutaan ihmiskunnan\nylevästä suuruudesta tai yksilöiden erinomaisuudesta, joiden vain\ntarvitsee saada tiet auki viedäkseen kaikki onneen ja suuruuteen,\nniin ilmenee siinä ihmeellinen usko ihmiseen, ihmisusko, joka kai\nperustukseltaan on löyhin kaikista uskoista. Kun uskonnollinen usko\nvaati luottamuksellisesti otaksumaan jotakin, joka ei ole silmin\nnähtävää eikä käsin koskettavaa, niin se voi, koska kokemuksen\nmaailma sen mielestä ei ollut koko todellisuus, vedota avoinna\noleviin mahdollisuuksiin, ja sen vaatimus ei joutunut ristiriitaan\nkokemuksen kanssa. Mutta näin juuri on laita ihmisuskon. Se ei näet\ntyydy vaatimaan uskoa sellaiseen, jota emme näe, vaan se vaatii,\nettä me kokemuksemme rajain sisällä uskomme todeksi sen suoranaisen\nvastakohdan, minkä silmillämme näemme.\n\nKun ei myöskään historiankulku voi ollenkaan muuttaa elämän\nperusedellytyksiä, niin raukeaa kaikki toivo pelkän ihmiskulttuurin\nkehityksen tietä saada olemassaolollemme tarkoitus ja arvo.\nVaikkapa vielä sen tarkoitusperät olisivatkin saavutettavissa,\neivät ne kuitenkaan voisi meille antaa tyydytystä. Paljon on meidän\npäivinämme viljelty pelkkää ihmiskulttuuria ja se on omiin uomiinsa\nvetänyt suuret määrät elämänvirtauksia. Mutta kuta itsenäisemmäksi\nja yksinomaisemmaksi se käy, kuta enemmän se hyleksii ja luotansa\ntyöntää kaikkea sitä, mitä ihmiskunnan tuhatvuotisesta työstä siihen\non virrannut ja sitä suopeasti täydentänyt, sitä selvemmäksi käy sen\nrajoitus, sitä enemmän se saa tuntea jouduttavansa tuhoansa omaa\nelämänsuuntaansa loppuun saakka noudattamalla.\n\nTämä tunto käy nykyaikana yhä valtavammaksi, syvä kyllästyminen\npelkästään inhimilliseen ja vastenmielisyys sitä kohtaan leviää\nyhä laajemmalle ja laajemmalle, yhä selvemmin saamme tuntea, että\nelämä menettää kaiken tarkoituksensa ja arvonsa, jollei ihminen\nvoi kohota inhimillisen yläpuolelle henkiseen korkeuteen ja sen\nsaavuttamiseen ja tehdä itsestänsä enemmän, kuin miksi kokemus hänet\nosoittaa. Irtautuminen suuresta maailmasta ja sulkeutuminen oman\nerikoisluonteen kuoreen heittää ehdottomasti ihmisen sanomattoman\nahtauden ja pienuuden lumoihin, se sulkee häneltä hänen oman\nolemuksensa syvyydet. Niin kuulemme meidän päivinämme paljon\npuhuttavan yli-inhimillisestä ja yli-ihmisestä, mutta niin paljon\ntodellista kaipuuta kuin tällaisessa pyrkimyksessä lieneekin, se ei\nkuitenkaan varjele lankeamasta kauneilla sanoilla koreilemiseen,\njos tätä yli-inhimillistä etsitään kokemuksen maailman rajojen\nsisältä välittömän olemassaolon piiristä. Sillä liian ankarin kourin\nkahlehtii tässä ihmistä luonto ja kohtalo, että diktatoorinen\nmahtikäsky voisi auttaa hänet uuteen elämään ja olotilaan. Pelkkä\nihminen ei koskaan pääse yläpuolelle pelkän ihmisen. Siis, joko on\nrikottava välit pelkän olemassaolokulttuurin kanssa tai luovuttava\nkaikesta ihmisen sisäisestä kohottamisesta ja samalla myös etsimästä\nelämän tarkoitusta; kolmatta mahdollisuutta voi puolustaa vain\npintapuolinen ja kevyt katsantokanta.\n\n\n\n\n\nHarkintaa ja valmistelua.\n\n\n\n\nTähänastisen tutkimuksen tulos.\n\n\nLähimmäksi tulokseksi tähänastisesta tutkimuksesta johtuu nykyajan\nihmiskunnan ankara pettymys. Ruvettuaan epäilemään totuutta ja\nyläpuolellamme olevan maailman läsnäoloa, se käänsi pyrkimyksensä\npääsuunnan välittömään olemassaoloon sillä iloisella luottamuksella,\nettä se siitä löytäisi järkkymättömän olokannan ja siinä voisi\nhäiritsemättä kehittää elämää koko sen laajuuteen; tuo olemassaolo\noli tällöin päivänselvä ja yksinkertainen suure. Nyt on lähempi\ntutkimus osoittanut, että asian laita onkin aivan toisin, vieläpä\npäinvastainen: me emme voi välitöntä olemassaoloa yhdistää yhdeksi\nkokonaisuudeksi, emme etsiä synteesiä sen moninaisuudelle, ilman\nettä esiintyy toistensa kanssa jyrkässä ristiriidassa olevia\nliikkeitä, jotka vetävät elämän vastakkaisiin suuntiin. Kun kukin\nnäistä liikkeistä vielä jakaantuu uusiin haaroihin, niin koko tuo\nsuunta johtaa meidät vastakohtien pyörteeseen, keskelle sellaista\nlevottomuutta ja epävarmuutta, jollaista varhasempina aikoina ei\ntunnettukaan. Sen sijaan että löytäisimme toivottua varmuutta, näemme\nperustuksen jalkaimme alla sortuvan; se mikä näytti kouraantuntuvan\nvarmalta, lipuu käsistämme ja väistyy yhä loitommaksi ja loitommaksi,\nniin pian kuin vain tahdomme korottaa sen henkiseksi olinpohjaksemme;\nsamalla elämä, jonka koko laajuudessansa tahdoimme itsellemme\nomaksua, hajaantuu erilaisiin virtauksiin ja muuttuu kaikkien sodaksi\nkaikkia vastaan. Näin näytämme saavuttavan sen vastakohdan, mihinkä\noli tarkoituksemme pyrkiä, ja menettävän paljon siellä, missä olimme\nvarmat saavutuksistamme.\n\nKäänne välittömään olemassaoloon asetti eteemme lähinnä sen\nkysymyksen, oliko meidän etsiminen sen ydintä ihmisoloa korkeammasta\nmaailmasta vai ihmisen omasta elämäntasosta. Edellistä mahdollisuutta\npuolusti sekä ihmisen kykyyn kohdistuva voimakas epäilys, joka\nsai perinnäiset katsantokannat horjumaan, että myöskin se ääretön\nvaltavuus ja ylitse äyräittensä paisuva elämänrunsaus, jolla kaikkeus\nkohoaa nykyajan ihmisen silmäin eteen. Mutta yleinen ajatus ei\nvoinut olla lähemmin toteutettavissa, ilman että kohosi sovittamaton\nristiriita aistillisen olemassaolon vaatimusten ja meissä heräävän\nja elävän ajattelun välille; kumpikin väitti olevansa todellisesti\nvälitön edellä toisen, kumpikin tahtoi olla koko todellisuuden\nyksinomaisena pohjana ja itsestänsä käsin muodostaa elämän synteesin.\nNäin syntyi kaksi perin vastakkaista elämäntyyppiä ja elämän\nprobleemin ratkaisua: naturalismi ja intellektualismi. Edellinen\nvoi vedota siihen, että se oli selvästi oivaltanut ihmisen ja\nluonnon läheisen yhteenkuuluvaisuuden, sekä teknillis-taloudellisen\nviljelyksen hämmästyttävään kehitykseen ja ennätyksiin, toinen\ntaas ajattelun täydelliseen itsenäistymiseen ja siihen, että\najatustyö tunkee läpi koko olevaisuuden; nämä molemmat puolethan\novat kuvaavia nykyajan ajattelulle. Mutta huolimatta kaikesta siitä\nripeydestä ja niistä tuloksista, mitä kukin yritys sai aikaan, ei\nmikään niistä voinut itseensä käsittää koko elämää ja antaa sille\ntarkoitusta; ja mitä milloinkin saatiin hereille elämää, se ei\nkuitenkaan ollut elämän vaivannäön ja työn arvoista. Naturalismille\nihminen on tarkoituksettoman maailmankoneiston yhdentekevä osa,\nintellektualismille sieluttoman ajatustoiminnan pelkkä säiliö, sen\nvälikappale ja työase. Yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan elämä\nkulussaan kiertyi takaisin ihmiseen tullakseen hänen omaisuudekseen\nja edistääkseen hänen omaa vaurastumistaan; välinpitämättöminä\nmaailman tapahtumat kulkivat hänen ylitsensä, huolimatta kaikesta\näärettömästä kiihoituksesta hänen sielunsa pysyi tyhjänä ja hänen\nelämänsä virta juoksi turhaan. Täysin ymmärrettävissä on, että\ntällaisen uhkaavan häviön edessä heräsi, yltyi ja voitti halu\ntajuta ihmistä ja koko hänen elämäänsä aivan sellaisina kuin ne\nitsessään ovat ja antaa ihmiselle ja hänen pyrkimykselleen täysi\ntyydytys hänen oman ihmispiirinsä sisällä. Tässä näytti olevan\ntarjolla runsas ja onnellinen, selväpiirteinen ja varma elämä ilman\nsekaantumista maailmanprobleemien sokkeloihin. Mutta taaskin syntyi\nsovittamaton ristiriita: leppymättömään vihamielisyyteen saakka\nerkanivat toisistansa yhteisön ja yksilön kannalta asioita katsovat\nsuunnat, ne estivät toisiaan saamasta mitään aikaan ja järkyttivät\ntoistensa uskon, mutta kumpikaan ei tarjonnut elämälle varmaa pohjaa\nja tyydyttävää päämaalia. Sosiaalinen virtaus muutti elämän pelkäksi\nulospäin-vaikuttamiseksi, omin voimin se oli aivan kykenemätön\nmuuttamaan ulkokohtaista saavutusta sisäiseksi siunaukseksi, se ei\nantanut elämälle mitään sielua; eipä siis ihme, että tapahtui täysi\nkäänne, joka yksilön asetti yksinomaiseksi määränpääksi. Mutta kun\ntämäkin pyrkimys rajoittui pelkästään välittömään olemassaoloon, ei\nse voinut luoda itselleen kokonaiskäsitystä ihmisestä eikä keskittää\nhänen sieluansa yhteen keskipisteeseen, elämä särkyi siltä pelkiksi\nyksityisiksi tunnetiloiksi, pelkiksi yksityisiksi sielunliikkeiksi\nja tuntemuksiksi, syntyi silmänräpäysten nopea vaihtelu. Näiden\nsilmänräpäysten hurmaava sisällys, karkelo nautinnosta nautintoon\nei pitkän päälle voinut mitenkään peittää tämän monivaihteisen\nleikin sisäistä tyhjyyttä; hetkenä sellaisena, jolloin tuli kysymys\nkokonaisuudesta, ei ollut kiellettävissä se tosiasia, että oli\nolemassa suuri puute. Mutta ajatteleva olento ei mitenkään voi olla\ntätä tällaista kysymystä tekemättä.\n\nNäin kaikki pelkän olemassaolokulttuurin yritykset osoittautuvat\nturhiksi; jos sen kannattajilta tämä huono menestys jääpi\nhuomaamatta, niin se voi olla mahdollista vain sen kautta, että nuo\nyritykset yhtämittaisesti täydentävät itseään sillä mikä käy yli\nniiden omien voimain, siitä ympäröivästä henkisestä ilmapiiristä,\njonka ihmiskunnan vuosituhansien kuluessa suoritettu työ on luonut,\nja näin ne tekevät, kun ne pitävät kiinni elämän syvyydestä ja sen\nsisäisyydestä, joita ne eivät itse milloinkaan kykenisi tarjoamaan.\nSe, minkä ne tällöin lainaavat, on, paitsi ettei se ole omaa\naikaansaamaa, suoranaisessa ristiriidassa koko niiden pyrkimyksen\nkanssa; jollei siitä huolimatta voida olla tätä lainaa vailla, niin\non koko yrityksen kehityksestä oleva lopputuloksena häviö. Sillä kuta\nvoimakkaammin nuo elämänsuunnat saavat esille oman erikoisuutensa,\nsitä jyrkemmin niiden täytyy itsestänsä torjua yllämainittu\nlainatäydennys, sitä ahtaammiksi, sitä riittämättömämmiksi, sitä\nvähemmän päteviksi ne omassa itsessään käyvät. Kuten usein henkisellä\nalalla, niin tässäkin ulkonainen voitto tuo mukanaan sisäisen\nluhistumisen.\n\nEi voi olla epäilystäkään siitä, että ylläesitettyihin\nolemassaolokulttuurin suuntiin sisältyvät ihan kaikki sen\nmahdollisuudet; jollei mikään niistä anna elämälle tarkoitusta\nja arvoa, ja jolleivät ne jyrkkine vastakohtineen ole\nyhteensovitettavissa, niin on pelkän olemassaolokulttuurin\nriittämättömyys samalla toteennäytetty. Se hajoittaa elämän jyrkkiin\nvastakohtiin, se karkoittaa ennen pitkää ihmisen sieluttoman maailman\nkylmyydestä takaisin hänen itsensä turviin ja antaa hänen sitten taas\nahtaista ja ummehtuneista oloista paeta kaikkeuden avaraan hoivaan;\nei missään pysyväistä pohjaa, ei missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä\nolevaisuudesta, ei missään sellaista elämää, joka olisi kaiken\nsen vaivannäön ja työn arvoista, mikä korkealle kehittyneen\nkulttuurin ihmisen sille on uhrattava. Tällaisen kokemuksen täytyy\nvaikuttaa sitä järkyttävämmin, kuta iloisemmin toivein tätä suuntaa\ntervehdittiin; elämänkulku on itse hävittänyt tuon toivon ja saanut\nkaiken kääntymään vastakohdakseen: me tavoittelimme varmuutta ja\njouduimme mitä suurimpaan epävarmuuteen, me tavoittelimme elämän\nyhtenäisyyttä ja näimme olemassaolon hajaantuvan toisilleen\nvastakkaisiin suuntiin, me tavoittelimme rauhallista onnea ja saimme\nkatkeraa taistelua, loppumatonta vaivannäköä ja murhetta.\n\nOnko siis ihmeteltävissä, jos näin kirpeä kokemus vaatii elämän\nkääntymään aivan uusille urille, jos aluksi herää halu ottaa\nuudelleen tarkasteltaviksi vanhemmat elämänkatsomukset, jotka\nkiinnittivät ihmiselämän yläpuolella olevaan maailmaan ja sen\ntähdistä toivovat voivansa lukea varman suunnan. Näyttää ainakin\nolevan päivänselvää, että tuon maailman hylkääminen saattoi ihmisen\nmenettämään paljoa enemmän, kuin mistä hän voi ja saa luopua. Sillä\nihmiselämä painautuessaan yhdelle ainoalle tasolle ja luopuessaan\nsiitä, että elämällä on sisäisiä asteita, näyttää kadottavan\nkaiken ylevämmyytensä maailmaan nähden, kaiken mahdollisuuden\nolla suhteessa itseensä ja samalla myöskin kaiken sisäisen\njännityksen, kaiken suuruuden ja arvon, kaiken sen, mitä voimme\nsanoa sen sisällykseksi. Mutta tällaiseen elämän halventamiseen ja\nmataloittamiseen ei mitenkään voi suostua ilman vastarintaa. Niinpä\nuusin aika todistaakin uskonnon kaipuun uudelleen elpymistä, vieläpä\njonkinlaista taipumusta vanhan idealismin eloonherättämiseen. Mutta\nyksinkertainen takaisinpaluu ei tässä mitenkään ole mahdollinen.\nJoskaan pelkkä olemassaolokulttuuri ei voi olla lopullisena\nvastauksena, niin on se ja sitä mahtavampana nykyaikaisen elämän\nkokonaiskulku esille kehittänyt aivan liian paljon tosiasioita, aivan\nliian paljon muuttanut elämää, aivan liian paljon saanut ihmisestä\nuutta esille avaten samalla kuilun tämän ja tuon maailman välille,\nettä elämä jälleen olisi palautettavissa entiseen uomaansa. Ennen\nkaikkea on hävinnyt tietoisuus siitä, että nuo maailmat olisivat\nnykyajan ihmiselle sielullisesti läheisiä ja noin vain itsestään\nselviä, ja järkyttävämmin kuin yksityiskohtia koskeva eroavaisuus\nvaikuttaa se periaatteellinen epäilys, tokko yleensä onkaan olemassa\ntoista maailmaa ja tokko ihmisen on mahdollista päästä sen kanssa\nminkäänlaiseen yhteyteen, tokko koko tuonpuoleinen maailma on sen\nenempää kuin pelkkä harhaluulo ja unelma, sen enempää kuin ihmisen\nomasta olemassaolostaan kaikkeuden äärettömyyteen heijastama\npeilikuva. Asia on tuskin aivan niin yksinkertainen jo siitäkään\nsyystä, että noista suunnista on lähtenyt muutoksia aikaansaavia\nja kohottavia vaikutuksia, jotka eivät voi olla pelkästänsä\nnäennäisiä. Mutta missä on raja sen välillä, josta meidän on\nkiinnipidettävä, ja sen välillä, josta meidän on luovuttava? Eikö\nläpikotaisin katsoen vanha, jolla ei enää ole pätevyyttä, ja uusi,\njoka vasta on kehittymässä, esiinny niin sekaisin, että kaikki\nhedelmällinen toiminta siitä lamautuu, vieläpä elämää uhkaa sisäinen\nepätotuus? Kuinka paljon mahtipontisia sanoja, kuinka paljon tyhjää\ntunnelmoimista, kuinka paljon itsepetosta liittyykään meidän\npäivinämme siihen, mikä sanoo olevansa uskonnon uudestisyntymistä!\nIlman vanhan ja uuden välistä perusteellista selvittelyä, ja ennen\nkaikkea ilman sen kysymyksen täydellistä valaisemista, voiko ihminen\nja mitenkä voittaa erikoisluonnostansa johtuvan rajoituksen ja päästä\nkäsiksi hänen yläpuolellansa olevaan maailmaan, ei voida tällä tiellä\npäästä etenemään kauemmas.\n\nMyöskin se on otettava huomioon, että, joskin nykyaika jälleen\nantaa uskonnolle suuremman arvon, se kuitenkin samalla on sangen\nvähän selvillä uskonnon varsinaisesta sisällyksestä ja osoittaa\nhajaannusta aivan vastakkaisiin suuntiin. Toiset tahtovat uskontoa,\njoka ensi sijassa on luonteeltaan mietiskelevä ja taiteen\nvaatimuksia tyydyttävä, uskontoa, joka kykenee vapauttamaan ihmisen\nhänen mitättömyydestään ja viheliäisestä arkipäiväisyydestänsä,\nkohottamaan hänet äärettömään maailmanelämään ja aavistuksissamme\nja tunnelmissamme antaa meidän tuta maailmankaikkeuden salaisuuksia\nkätkevää syvyyttä ja mikäli mahdollista sen kauneutta; toiset\npanevat enemmän painoa uskonnon eetilliseen merkitykseen, he\nvaativat uskontoa, joka tarjoaisi ihmiselle pelastuksen oman sielun\nsietämättömästä rikkinäisyydestä, vapautuksen syyllisyydestä ja\nhädästä ja avaisi hänelle uuden puhtaamman elämän. Tällaiset\nkäsitykset esiintyvät aivan sekaisin ja selvittämättöminä sisäkkäin.\nVoisiko tällainen sekaannus voittaa olemassaolokulttuurin ja tarjota\nelämälle lujan pohjan?\n\nNäin siis olemme täydellisen neuvottomuuden kiusallisessa tilassa:\npelkkä olemassaolokulttuuri riistää elämältä kaiken tarkoituksen,\npalaaminen takaisin vanhempiin elämänmuotoihin on mahdoton, mutta\nmahdotonta on myöskin kokonansa luopua vaatimasta elämällemme\ntarkoitusta ja arvoa. Kuinka juuri meidän aikamme on mahdoton tyynin\nmielin hyväksyä tällaista asiaintilaa, sen osoittaa pikaisinkin\nsilmäys elämän nykyiseen kulkuun.\n\n\n\n\nVallitsevan tilan sekavuus.\n\n\nYlläkuvattu ristiriitojen runsaus ja tarkoituksettomuus ei niin\npaljon kiihdyttäisi mieliä, jos aika muuten laimeana ja hitaana\nkulkisi kulkuaan osoittamatta sen voimakkaampaa elämäntarvetta.\nMilloin kysymys ei tuota mitään huolta, silloin ei myöskään\nvastausta vaille jääminen voi saada aikaan mitään tuskaa. Mutta\nme tiedämme, että meidän aikamme on pikemmin kaikkea muuta kuin\nlaimea ja hidas, että hehkuva elämäntarve palaa sen suonissa ja ajaa\nankaraan työhön ja myös että tämä työ tuottaa runsaita tuloksia.\nAikamme on valtavassa liikkeessä oleva, taukoamatta eteenpäin\ntunkeutuva, kaiken perinnäisen elämän uudeksi muuttava aika. Jollei\nkaikista yksityiskohtaisista ja erinäisiin suuntiin saavutetuista\ntuloksista huolimatta tällainen aika tarjoa mitään kokonaistulosta\nja koko ihmistä kohottavaa, jos koko suunnaton liikkeessä oleva\nkoneisto sisäiselle koetukselle pantuna osoittaa tyhjyyttä, niin\nei sellaista epäkohtaa voi tyynellä mielin sietää. Kellä vain on\nvähänkin tarmoa luonnossaan, hänen täytyy etsiä tuohon epäkohtaan\nselvyyttä tai ainakin koettaa saavuttaa siedettävä olo. Niinpä toiset\nkaikin voimin painautuvat työhön ja etsivät sen herkeämättömästä\nedistymisestä korvausta tuolle aukolle ja tyhjyydelle. Mutta vain\najaksi tuollainen ratkaisu voi tyydyttää, koska ihminen ei voi lakata\nlopulta käsittämästä itseään kokonaisuudeksi, tuntemasta itseään\nkokonaisuudeksi ja vaatimasta tälle kokonaisuudelle sisällystä,\njota työ ei voi antaa hänelle. Siksipä toisilla on pääasiana löytää\ntyydytys koko olemuksellensa siitä erikoisesta suunnasta, jonka he\nitse antavat työlle ja elämälle. He käyttävät kaiken intonsa ja\npanevat kaiken toivonsa työhön. Mutta tällöin ei heillä edes omasta\nmielestäänkään ole edistymismahdollisuuksia arvaamatta liian suureksi\ntuon erikoisen aikaansaannoksen tehoa; keinotekoisesti he puristavat\nsiitä enemmän, kuin mitä se todellisuudessa sisältää. Täten he\nsaavuttavat ulospäin suurennellun ja välkkyilevän, sisäisesti\nepätoden elämän, joka vain näennäisesti ja muiden silmissä, mutta\nei sisäisesti voi heitä tyydyttää. Mutta tällainen käänne vain yhä\nenemmän edistää vallitsevaa hajaannusta ja epävarmuutta. Yhä enemmän\nja enemmän käyvät eri tahoille erisuuntaiset elämänvirtaukset ja\nkadottavat kaiken yhteyden, kullakin taistelevista suunnista on oma\nerikoinen elämänalueensa ja oma käsityksensä todellisuudesta, kukin\nantaa omille arvoillensa oman erikoisen muotonsa ja käsittää tehtävät\ntoisin, puuttuu yhteistä henkistä arvostinta, kun se, mikä toiselle\non täysiarvoista ja yleispätevää, on toiselle vain vaihtorahan\nhinnassa. Jollei historian ja yhteiskunnan tarjooma henkinen\nilmapiiri lieventäisi näitä vastakohtia ja yhteisen kielenkäytön\nverho peittäisi eroavaisuuksia, niin täytyisi meidän tunnustaa\nsisäisesti elävämme aivan toisistaan eroitetuissa maailmoissa\nja ulkonaisesti vain olevamme toistemme kanssa kosketuksissa ja\nsitä enemmän joutuvamme toisistamme erilleen, kuta enemmän elämää\nkoetetaan käsittää kokonaisuudeksi ja sille antaa tarkoitusta.\nMutta tällainen sisäinen hajaannus heikentää ihmiskuntaa kaikessa\nsiinä, mihin tarvitaan sisäistä yhteyttä ja yhteenliittäviä\nvakaumuksia, se ei salli sen saavuttaa yhteisiä kokemuksia elämän\nkokonaisuudesta ja kohota eteenpäin tunkevaan henkiseen luomistyöhön,\nsuurissa elämänkysymyksissä se asettaa etusijalle pintapuolisen\najattelemisen ja julkean kielteisyyden, se vahingoittaa myöskin\nitsetoimintakykyä ja samalla ihmiskunnan siveellistä voimaa.\nNäin syntyvä sisäinen pirstoutuminen ja henkinen hajaannustila\novat omiansa edistämään sellaista kysymysten käsittelyä, joka on\nsuoranaisessa ristiriidassa asian vaatimusten kanssa. Onnellinen on\ntällöin se ahdasnäköinen ihminen, joka henkisessä värisokeudessaan\nnäkee vain sitä, mikä käy samaan suuntaan omien harrastusten kanssa,\nkun taas kaikki muut kokemukset ja vaikutelmat, olkootpa vaikka\nkuinka voimakkaita tahansa, jäävät häneltä huomaamatta. Tällainen\nahdasnäköisyys merkitsee rajattoman yksilöllisyyden huippua ja\nsiltä jää kokonansa huomaamatta se runsaana versova, kaikesta\nvapautunut itsekkäisyys ja veltto nautinnonhalu, jonka turmiollisia\nvaikutuksia saamme ympärillämme kokea. Tällainen ahdasnäköisyys\nylistää aistillisten viettien rajatonta viljelemistä muka palaamisena\noikeaan ja puhtaaseen luontoon, vaikkakin nykyaikainen aistillisuus\npeittelemättä paljastaa hienostuneen ja elähtäneen luonteensa.\nOnnelliseksi voi keskellä tällaista sekasortoa sanoa sitäkin, joka\nvarmana ja hilpeänä liikuskelee pinnalla, vailla minkäänlaista kykyä\noivaltaa sitä tosiasiaa, että ajatussarjoilla on omat edellytyksensä\nja omat johtopäätöksensä. Tällainen juureton ajatteleminen voi\nlevollisesti sulattaa jyrkimmätkin ristiriidat, se voi esim.\ntieteellisessä käsittelyssä arvostaa ihmisen mahdollisimman alas,\nasettaa hänet melkeinpä eläinten tasolle ja samalla käytännöllisessä\nelämässä, valtiossa ja yhteiskunnassa haaveilla ihmisen ylevyydestä\nja arvosta ja kohottaa nämä toiminnan johtaviksi periaatteiksi.\nOnnellinen on tällöin myöskin se henkisesti havaintokyvytön,\njoka löytää tyydytyksensä pelkistä kaavoista. Hän voi intoilla\nsellaisten abstraktisten aatteiden puolesta kuin järki ja vapaus,\nedistys ja kehitys, immanenssi ja monismi j.n.e. pyrkimättä\nkaavoista elähyttävään sisällykseen ja tämän sisällyksen oikeutusta\ntoteennäyttämättä.\n\nMutta kaikki tällaiset yksityisten apukeinot ovat epäilemättä\nvaurioita ihmiskunnalle, sen on mahdotonta antautua tässä uhkaavan\ntuhon valtaan. Se on mahdotonta eritoten silloin, kun herää kysymys,\neikö ihmisellä keskellä maailmankaikkeuden yhteyttä ole oma erikoinen\nasemansa ja erikoinen tehtävänsä, eivätkö hänen elämänsä kysymykset\nulotu yläpuolelle hänen omakohtaisen onnensa ja mielihyvänsä,\neikö hänen, eikö jokaisen yksityisen ihmisen hartioilla lepää\nmyös edesvastuu, jota hän ei voi ajanpitkään luotansa lykätä.\nTällaiset kysymykset eivät voi nousta ihmisen tuntematta itseänsä\naivan epävarmaksi suuren maailman edessä ja hänen oman olemuksensa\nherättämättä hänessä vaikeita probleemeja ja ristiriitoja. Kun kerran\nnämä kysymykset heräävät, niin ne voivat kasvaa lumivyöryn tavoin\nja käydä yli muiden vallitsevaksi pääasiaksi, ja näin voi tapahtua\ntäydellinen muutos sekä mielialassa että harrastuksissa. Nykyajalle\nominainen ja pääasiallisesti ulospäin maailmaan suuntautuva työ on\nsaanut nämä kysymykset työnnetyksi syrjään, melkeinpä unhotuksiin,\ntyön loistavat tulokset siirsivät kaikki muut murheet taustaan. Mutta\njos nyt yhä voimakkaampana ja voimakkaampana herää tunne siitä,\nettä kaiken työn ja eteenpäin riennon rinnalla myöskin sielulla on\nomat oikeutensa, ja jos samalla sieluun patoutuu pulma toisensa\npäälle, niin elämä voi muuttaa pääsuuntansa ja taistellessaan\nhenkisen olemassaolonsa puolesta saavuttaa verrattomasti suuremman\nankaruuden ja samalla myöskin syvyyden. Näin oli laita vanhan\najan lopulla, sillä se, mitä silloin liikkui ihmisten mielissä,\noli omiansa tekemään alttiiksi sisäisille muutoksille, joille\nkristinusko lopulta antoi erikoisen, monessa suhteessa vallitsevien\nolosuhteiden määräämän muodon. Paljon siitä, mikä silloin sai alkunsa\nja valtasi mielet, näyttää meistä tarunomaiselta ja vaikuttaa\nmeihin niinkuin kaukainen menneisyys. Mutta eiköhän sen takana,\nmikä kuuluu pelkästään sen ajan erikoisuuksiin, ole yhä vain pysyvä\nprobleemi, probleemi, jota ihminen ei voi pysyvästi luotansa lykätä?\nMyöhemmin on meidän likemmin kajoominen tähän kysymykseen, mutta\nniin paljon voi jo tässäkin sanoa varmaksi, että elämänprobleemi käy\nsanomattoman vakavaksi, jos on ilmeistä ja silminnähtävää, ettei\nvälitön olemassaolo kaikkine loistavine aikaansaannoksineen voi antaa\nelämälle mitään tarkoitusta eikä arvoa, että elämä, joka siitä etsii\nlopullisen ratkaisunsa, päätyy lopullisesti vaikeaan ristiriitaan,\ntäydelliseen pettymykseen. Tämä tulos on astunut silmiemme eteen;\nei ole nyt muuta valitsemisen varaa kuin luopua kaikesta järjestä\ntai elämän kohottaminen aivan uudelle kehitysasteelle. Kaikkien\nnäennäisten apukeinojen täytyy osoittautua mitättömiksi, niin pian\nkuin asia otetaan suuren kokonaisuuden kannalta ja niin pian kuin se\ntuskallinen pettymys, johonka olemassaolokulttuuri on vienyt nykyajan\nihmiset, on tullut täysin tunnetuksi.\n\n\n\n\nPositiivisen käänteen valmistelu.\n\n\nTähän saakka on nykyajan elämästä etupäässä kielteinen suunta ollut\nkäsittelyn alaisena. Mutta jo aivan ylimalkainen tarkastelu antaa\ntoiveita siitä, ettei kielteinen vastaus ole ainoa ja että siitä vie\ntie myöntävään vastaukseen. Henkistä laatua olevissa kysymyksissä on\nkielteisyyden takana tavallisesti myöntävä vastaus, vastaus, joka\nvielä on taustassa ja samalla usein laadultaan hyvin epämääräinen,\nmutta kuitenkin kaikesta epämääräisyydestään huolimatta on myöntävä\nvastaus. Jonkun arvokkaan hyvän mahdollisuuden kieltäminen voi vasta\nsilloin herättää todellista tuskaa, kun omassa luonnossa asuu sen\nkaipuu, kun siinä liikkuu ja pyrkii esille jotakin, mikä ei saa\ntäyttä tyydytystä. Jollei olisi olemassa mitään henkistä liikettä, ei\nmitään kaipuuta, niin päämaalin saavuttamattomuus ei voisi tuottaa\nminkäänlaista murhetta ja mielenjärkyntää. Kun esim. intialaisille\nkoko ihmiselämä ja sen pyrkimykset maailmankaikkeuden iäisyyteen\nja äärettömyyteen verrattuina näyttivät aivan hetkellisiltä ja\nmitättömiltä, niin tämä kokemus tuotti syvää tuskaa vain sen vuoksi,\nettei ihminen rauhallisesti tahtonut mukautua olemaan tuollainen\nhetkellinen olento, vaan ajattelullaan tunki halki iäisyyden ja vaati\nelämälleen osallisuutta iäisyyteen. Eikö vajavaisuuden tunto tässä\nole todistuksena ihmisen ominaisesta suuruudesta? Eikö hänessä täydy\nolla jotakin iäistä, kun pelkkä aika ei häntä tyydytä? Kristinuskon\npiirissä vakaumus ihmisen siveellisestä vajavaisuudesta, vieläpä\nkelvottomuudesta useinkin aleni lohduttomaksi alakuloisuudeksi. Mutta\nvoiko tällainen siveellinen arvioiminen olla mahdollinen, ilman\nettä ihminen samalla tunnustetaan siveelliseksi olennoksi, joka on\nkykenevä vapaaseen toimintaan, ja ilman että hänet täten kohotetaan\nyläpuolelle luonnon koneellisuuden? Myöntö on tässä syvälle\nkätkettynä, mutta jollei olisi myöntöä, ei olisi myöskään kielteinen\nkanta ajateltavissa. Kokemus kyllä osoittaa, että elämä vailla\ntarkoitusta tuntuu hyvin puutteelliselta saaden aikaan sekavuutta\nihmiskohtaloihin; mutta samalla tämä kokemus todistaa sen tosiasian,\nettä tällaisen tarkoituksen kaipuulla on syvät juurensa meidän\nolemuksessamme ja että ylivoimainen valta sisästämme käsin ajaa\nmeitä pyrkimään elämän täydelliseen selventämiseen ja sen itsellemme\nomistamiseen.\n\nKavahtakaamme ettei meillä omasta ajastamme ole liian alhaiset\najatukset, siksi että se esiintyy niin keskeneräisenä ja osoittaa\nolevansa niin täynnä ristiriitoja. Eikö se suurelta osalta juuri\nsiksi ole keskeneräinen, että se vaatii enemmän kuin aikaisemmat\najanjaksot, ja eikö sen nimenomaan siitä syystä ole vaikea sietää\nristiriitoja, että se niin palavalla kaipuulla ja niin valtavalla\nelämän tarmolla käyttää elämän mahdollisuuksia? Mikä toinen aika\non siinä määrin laidasta laitaan mitannut mahdollisuuksien piirin,\nkiinnittänyt kuhunkin niistä niin paljon iloista uskoa ja uhrannut\nniin paljon innokasta työtä? Ei koskaan ole mikään toinen aika\nluonut semmoista elämänmuodostusten runsautta, ei koskaan käsitellyt\nelämänarvoitusta niin avaralti ja niin itsetietoisesti kuin meidän\naikamme. Niinpä onkin varmaan tämä aika lopultakin saattava näkyviin\nsiitä, mikä siitä aluksi näyttää rajoitukselta ja kielteisyydeltä,\nmyöntävän vastauksen.\n\nSillä mikähän aiheuttaa tuon rajoituksen ja kielteisyyden? Ei mikään\nulkopuolellamme oleva voima, vaan meidän oma elämämme se ei hyväksy\ntälläistä vastausta lopulliseksi, vastustus ei tule ulkoapäin\nvaan sisältäpäin, ja se on samalla voiman osoitus. Tyydyttämättä\njääneet vaatimukset eivät olleet ulkoapäin asetettuja, vaan ne\nkohoavat omasta olemuksestamme ja osoittavat samalla sen suunnan,\njohon meidän pyrkimyksemme tulee kulkea. Ennakkoluulottomasti\nkatsellessa nykyaikaa ei voi olla saamatta sitä vaikutusta, että\nkaikkien sen taistelujen ja sekavuuden takana on sisällyksellisempi\nelämä, joka noissa taisteluissaan etsii itseänsä ja niihin valaa\nvoimaa ja intohimoa, joskin se tosin tyydyttämättömänä saa\nniistä palata takaisin. Vain siksi, että suurempi syvyys meissä\nsykähtelee pääsemättä kuitenkaan täydellisesti oikeuksiinsa, olemme\njoutuneet tällaiseen levottomuuden ja epävarmuuden tilaan. Myöskin\nsuuntautuminen kokonaisuuteen ilmaiseikse eittämättömästi siinä\ntarmossa, millä erilaiset elämänmuodostukset taistelevat toisiansa\nvastaan. Jonkunlaista ylevämmyyttä me jo osoitamme siinä, että me\nvoimme saada yleiskatsauksen kaikista noista muodostuksista ja\narvioiden verrata niitä toisiinsa. Puolueihminen tyytyy olemaan vain\npala ihmistä, ihmiskunta kokonaisuutena on enemmän kuin tuollainen\npalanen. Nykyinen asemamme on siis eittämättömästi sisäiseltä\nluonteeltaan hyvin keskeneräinen, myöntö ja kielteisyys esiintyvät\nsiinä sisäkkäin käypinä; uusi elämänlaatu pyrkii esille, mutta se ei\njaksa kylliksi toteutua, meissä liikkuu ja vaikuttaa enemmän kuin\nmitä on tietoisuudessamme, mutta se ei vielä ole täysin omanamme.\nKaikissa tapauksissa rajoitus ja kielteisyys sisältää itsessään\nvoimakkaan kiihokkeen vaikuttaa niitä vastaan.\n\nMutta näin yleisesti lausuttuna tämä ajatus hyödyttää meitä\nvarsin vähän, on saatava määrättyjä kysymyksiä ja määrättyjä\nkäsiksikäyntikohtia, jos mieli meidän työmme päästä liikkeelle. Ja\nniitä meille itse asiassa tarjoavat ne erikoiset kokemukset, joita\nelämän tarkoituksen kaipuu synnyttää. Sillä ne osoittavat selvästi,\nmikä kysymyksen ratkaisee ja mihin erikoiseen suuntaan meidän\npyrkimyksemme tulee kulkea. Selventääksemme itsellemme päämaalin, ei\nmeidän tässä yhteydessä tarvitse osoittaa muuta kuin pääkohdat. --\nElämän tarkoitus kävi meille nimenomaan siitä syystä epävarmaksi,\nettä syntyi erimielisyyttä elämän varsinaisesta olokannasta\neikä kumpikaan riitapuoli voinut saattaa vakaumustaan voittoon.\nNäkymättömän maailman edellyttäminen ja yksinomainen suuntauminen\nvälittömään olemassaoloon asettuivat sopuun taipumattomina\nvastakkain. Nyt on osoittautunut, että näkyväinen maailma kaikkine\ntarjoamine mahdollisuuksineen jättää täyttämättä ihmisolemuksen\nehdottomia vaatimuksia eikä parhaimmallakaan voimiensa ponnistuksella\nvoi antaa elämälle mitään tarkoitusta; yhtä ehdottomasti kuin meidän\nsiis yhä edelleen täytyy pysyä tässä tarkoituksen vaatimuksessamme,\nyhtä varmasti on elämällämme suurempi syvyys, kuin minkä välitön\nolemassaolo sille antaa. Mutta joskin näin ollen yläpuolella olevan\nmaailman ajatus saa meillekin yhä enemmän merkitystä, niin on sen\ntähänastisessa muodossa moni kohta osoittautunut riittämättömäksi.\nVanha perustelutapa ei meitä enää tyydytä, sen tarjoama elämä on\nkäynyt meille liian ahtaaksi, se ei myöskään anna välittömälle\nolemassaololle sitä merkitystä, jonka maailmanhistoriallisen\nkulun antamat kokemukset ovat sille kilvoitelleet. Kysymykseksi\nsiis jää, kuinka päästä kohoamaan sellaiseen elämään, joka tekee\nymmärrettäväksi lähtökohtien kaksinaisuuden, elämään, joka antaa\nyläpuolellamme olevalle maailmalle täyden varmuuden ja rauhan ja\nsamalla pitää kiinni välittömän olemassaolon tähdellisyydestä.\nTodellisuuden käsitettä laajentamatta ja myöntämättä, että\nelämässämme on eriasteisuutta, voimmepa sanoa ilman jonkunlaista\nkääntymystä eivät tällaiset vaatimukset ole täytettävissä. On\nkoeteltava, tokko tämä kaikki on mahdollista. Sen pitää tällöin\nennen kaikkea olla selvää, että yläpuolella oleva maailma voi saada\ntarpeellisen varmuuden ja laajuuden vain sikäli, kuin se ei ole\npäätelmien ja tunteiden avulla vaivaloisesti johdettavissa, vaan\nsaavuttaa oman elämän täydellisen itsenäisyyden; mutta tämä on\nmahdollista sikäli kuin me emme ainoastaan voi löytää siitä voimiemme\nkehitystä erikoisiin suuntiin, vaan elämän ja olemisen alkuperäisen\nkokonaisuuden. Tätä varten meidän on siis oltava tähystysasemassa.\n\nElämänmuodostamisessa tapasimme lisäksi sovittamattoman ristiriidan\nvallitsemassa siinä, että oli olemassa toinen suunta, joka tahtoi\nkohdistumista maailmaan, toinen, joka tahtoi rajoittautumista\nihmiseen. Täydellinen sulautuminen maailmankulkuun tuhosi\nkokonansa ihmisen itseyden ja samalla hänen elämänsä arvon, sekä\nluonnonmekanismi että ajatustoiminta olivat tässä samaa mieltä.\nRajoittuminen ihmiseen ja pelkästään hänen onnellisuuttansa silmällä\npitävä käsittely antoi tulokseksi niin ahtaan ja köyhän elämän, toi\nsiinä määrin esille ihmisolemuksen vähäpätöisyydet ja teki ihmisen\nniin avuttomaksi hänessä itsessään vallitsevaa alhaista elämää\nvastaan, että oli aivan mahdotonta hyväksyä tällaista ratkaisua.\nJos siis tällaisessa vastakkainasettelussa maailma tulee liian\nkylmäksi, ihminen liian pieneksi, ja niin toinen kuin toinenkin\nsieluttomaksi, niin on luovuttava tästä vastakkaisesta joko --\ntahi ja pyrittävä vallitsevan vastakohdan voittamiseen, toiselta\npuolen: jotenkuten ja jossakin määrin maailman täytyy muuttua\nihmisen välittömäksi ja omaksi elämäksi, toiselta puolen: jollakin\nmäärätyllä olemuksensa syvyydellä ihmisen täytyy voittaa luonnollisen\nolemisensa sidonnaisuus ja pienuus. Mutta kummankin yllämainituista\nvastapuolista täytyy näin yhtyessään melkoisesti muuttua\ntoisenlaisiksi kuin miltä ensi silmäykseltä näyttävät. Kenties\ntällainen muutos tekee mahdolliseksi voittaa maailmassa luonnon\nja hengen vastakohdan, ihmisessä yhteiskunnan ja yksilöllisyyden\nvastakohdan, joihin elämä muuten pirstoutuu.\n\nSiitä on tässä kysymys ja siitä koko ratkaisu riippuu, kuinka olisi\nmahdollista kohottaa ihmistä sisäisesti ja saavuttaa toisenlainen\nperussuhde todellisuuteen. Koko sivistyskehitys tulee samalla\nasetetuksi suuren ratkaisukohdan eteen: näköpiirin yhtämittainen\nlaajeneminen, työn voitot ja suurentuminen, ajatuksen alinomainen\nvaurastuminen ja kirkastuminen uhkaa painaa ihmisen yhä syvemmälle\nhänen omaan erikoisuuteensa; varhaisempien aikojen kehittymättömämmän\nkäsityskannan ihmiselle myöntämä ylevämmyys näyttää auttamattomasti\nolevan mennyttä. Kaikkeuden keskipisteestä, jossa hän aikaisemmin\ntunsi itsensä olevan Jumalan lapsena tai järjen kannattajana, hän\non yhä enemmän tullut tungetuksi syrjäasemaan, pisarana meressä,\nniinkuin joku on sanonut, hänellä ei ole mitään mahdollisuutta\npäästä todellisuuden perustuksia lähelle. Yhä enemmän ja enemmän on\nkulttuurin kulku pyrkinyt leimaamaan pelkäksi antropomorfismiksi sen\nmenettelyn, jolla ihminen koetti omistaa itselleen maailman. Eikö\nkaikki se ole antropomorfismia, missä ihmisajatus uskaltaa päätellä\nyläpuolelle todellisuuden, eivätkö uskonto ja mietiskely samaten kuin\ntiedekin ole vain pelkkää omien ajatuksiemme järjestelyä? Omasta\nerikoisluonteestaan ei ihminen näytä koskaan voivan vapautua ja\nsamalla hänen elämänsä kokonansa turvautuessaan vain omaan piiriinsä\njoutuu avuttomalle tyhjyydelle alttiiksi. Näin syntyvä tila ei\nmuuten ole torjuttavissa kuin siten, että ihmisen itsensä olemisessa\ntapahtuu perusteellisia muutoksia, että tapahtuu ero ahtaamman ja\nlaajemman ihmisluonnon välillä, sen välillä, mikä pelkästään ja\nahtaammassa mielessä on inhimillistä eikä siitä syystä voi kohota\noman itsensä yläpuolelle, ja sen välillä, mikä on enemmän kuin\ninhimillistä ja joka siten ihmisen välittömästi asettaa kaikkeuden\navaruuteen ja totuuteen. Tällaisen ihmiselämän sisäisen kohottamisen\nmahdollisuuteen perustuu kaikki toivomme elämämme tarkoituksen ja\narvon säilyttämisestä. Ettei näitä voida sille ulkoapäin antaa, siitä\nei voi meidän aikanamme olla epäilystäkään.\n\nMyöskin ainoastaan tällainen ihmisen kohottaminen voi tehdä meidät\nkykeneviksi voittamaan ne vaikutelmat, jotka nykyhetki ehdottomasti\nsynnyttää ajattelevassa aikamme ihmisessä. Selvänä silmäimme\nedessä on luonnon äärettömyys ja ihmisen merkityksettömyys ja\nhukkuminen tähän äärettömyyteen, näemme edessämme yhteiskunnallisen\nelämän taukoamattoman tuoksinan, sen intohimoisen kuohunnan ja\nhenkisen autiuden, näemme edessämme ihmisen siveellisen pienuuden,\nhänen itsekkyytensä ja hänen pintapuolisuutensa ja samalla hänen\nkykenemättömyytensä hillitä luonnonviettejä. Kaikki tämä on\nselvänä kullekin, joka tahtoo saavuttaa itselleen vakaumuksen,\neikä sitä mitenkään voida olemattomaksi sanoa. Mutta kysyä voi,\ntokko se on viimeinen vastaus ja kaikki kaikessa, että meidän\nvälttämättömänä kohtalonamme ja sanoen jäähyväiset kaikelle\njärjelle on kärsivällisesti pidettävä hyvänämme oma olemassaolomme,\nvai onko meillä jotakin asetettavana sitä vastaan, ja voimmeko\nryhtyä taisteluun sitä vastaan, vieläpä päästen sen herroiksi. Ken\nviimemainitun tien valitsee, hän on vain vaivaloisesti ja alituisten\nvaarojen alaisena pääsevä eteenpäin, mutta se on ainoa tie, joka\nantaa toiveita ihmiskunnan henkisestä itsesäilytyksestä, ja jos\nmissä, niin juuri tässä kohden pitävät paikkansa Goethen sanat:\nvälttämättömyys on paras neuvonantaja.\n\n\n\n\n\nRakentamiskoe.\n\n\n\n\nPeruskehä.\n\n\n\nPääväite.\n\n\nKysymystä, eikö ihmisessä ole sen enempää ja eikö hänestä voi tehdä\nsen enempää kuin mitä tähänastisesta tarkastelusta on käynyt ilmi,\nvoidaan käsitellä vain hänen omasta elämästänsä käsin; se, mitä siinä\non tarjolla ja mitä siinä ilmenee, ratkaisee onko vastaus myönteinen\nvai kielteinen. Elämä on meille tällöin tosin enemmän kuin pelkkä\nvarjo, jonka ulkopuolella oleva maailma heittää ihmisen sieluun,\nenemmän kuin tyhjä paikka, johon tuo maailma vuodattaa sisällyksensä.\nElämä ei myöskään ole vain pelkästänsä yksi todellisuuden puoli, joka\ntäydennyksekseen tarvitsisi rinnakkaisvastineen, se ei ole subjektin\nsielun- ja mielenliikkeitä objektien maailman rinnalla. Sillä\nmaailmastakin meillä on vain sikäli tietoa, mikäli se rakentuu meidän\noman elämämme sisäpuolella; vieläpä silloinkin kun me käsitämme että\njokin on itsessään eikä vain meidän tajuntamme sisällyksenä olemassa,\nemme tällöin ole sitä kokonansa asettaneet itsemme ulkopuolelle, vaan\noman käsityspiirimme sisällä ainoastaan antaneet sille ominaisen\nkiinteyden ja yleispätevyyden. Tässä avarammassa merkityksessä\nkäsitetystä elämästä, elämänkehityksestä joka pitää koossa subjektin\nja objektin ja panee ne vaikuttamaan toisiinsa, emme koskaan pääse.\nTämän elämänkehityksen sisällys ja sen tarjoamat kokemukset ne tässä\nratkaisevat, onko ihmisen kohoaminen mahdollinen. Pelkkä harkinta tai\nmyös mietiskely ovat tässä voimattomia.\n\nIkivanha on pyrkimys koettaa kokonaisuudeksi käsittää se, mikä\nihmiselle on ominaista ja eroituksellista, ja siten taata hänelle\nyli muiden kohoava asema. Ihminen, niin sanottiin, on henkiolento\nja kuuluminen henkiseen olevaisuuteen takaa hänelle ainoalaatuisen\naseman. Kulttuurin luomisessa samoin kuin yksityissielun\nmuodostamisessa persoonallisuudeksi ja henkisesti erikoistuneeksi\nyksilöksi, sellaisten suurten elämän yhtymäin kuin tieteen ja taiteen\nsynnyttämisessä, yksilöiden yhteenliittämisessä sisäiseen yhteyteen\nvaltiossa ja yhteiskunnassa vieläpä koko ihmiskunnaksi, kaikessa\ntässä yhteensä osoittautui ihmisessä olevan niin paljon omaa ja\nuutta, että se, sellaisena kuin tämä esiintyi, näytti pitkän aikaa\ntäydellä varmuudella antavan ihmiselle ylevämmän aseman ja samalla\nhänen elämälleen täysin tyydyttävän sisällyksen.\n\nMiksikä tämä nyt on meille käynyt niin epävarmaksi? Etupäässä kai\nsiksi, että karttuva tietoisuus sekä suuren luonnon että ihmisen\noman erikoisluonnon aiheuttamasta ihmisolemuksen läpikäyvästä\nrajoituksesta ja riippuvaisuudesta herättää epäilyksiä tuon uuden\ntarkoituksesta ja voimasta, varsinkin tunnemme vallitsevan jyrkän\nristiriidan sen tavan välillä, jolla tuo uusi meissä vaikuttaa,\nja sen sisällyksen välillä, jonka se sanoo omistavansa. Henkinen\nelämä kehittyy omana valtakuntanaan, ihmisestä riippumattomana,\nse esittää totuutensa ihmisolojen vaihteluista ja muutoksista,\nyksilöiden eroavaisuuksista ja erimielisyydestä riippumattomana,\nvieläpä se väittää olevansa yläpuolella ihmisen arvelujen ja\ntaipumusten ja voivansa ankaralla pakolla niitä vallita, se\nasettaa sisällyksensä siksi määräksi, joka mittaa ja hyvinkin\nusein riittämättömänä, vieläpä nurinkurisena hylkää kaiken sen,\nmitä ihminen on aikaansaanut. Mutta se sama ihminen, jossa\ntällaiset ajatukset liikkuvat, ei välittömän olemassaolonsa\nkannalta ole muuta kuin erikoisluontoinen, rajoitettu, monin tavoin\nriippuvainen olento, ankarasti ja jäykästi hänen luontonsa pitää\nhänet itseensä kahlehdittuna ja asettaa hänelle ylipääsemättömän\nrajan. Omin voimin hän ei koskaan pääse yläpuolelle omaa itseänsä.\nVaikkapa hän ajatuksissaan loisikin itselleen maailman ja antaisi\nkorkealentoisen mielikuvituksensa haahmoitella rohkeita kuvia,\nniin on aivan mahdotonta ajatella, kuinka tällaiset ajatuskuvat\nvoisivat saavuttaa hänestä riippumattoman todellisuuden, kuinka ne\nvoisivat tuoda esille uutta sisällystä ja kuinka ne kohottavalla\nvoimalla voisivat vaikuttaa takaisin häneen. Ensi vaikutelman mukaan\npäättäen voi näyttää vain luonnottomalta antropomorfismilta, kun\nihminen omaa muovailemaansa maailmaa pitää itsenäisenä. Myöskään\nei se, mitä tässä suhteessa yritettäneenkin, voisi koskaan tulla\nyhteiseksi omaisuudeksi ja sisällykseltään yleispäteväksi. Sillä tämä\nolemassaolo osoittaa ihmiskunnan hajaantuneeksi ja pirstoutuneeksi\npelkiksi yksilöiksi, kullakin on oma erikoisluontonsa, jonka hän\nhyvällä oikeudella asettaa toista vastaan. Näin voi syntyä vain\nrunsas määrä toisiansa koskettavia ja risteileviä liikkeitä, mutta\nei yhteistä, yksityisten käsitysten yläpuolelle kohoavaa maailmaa\neikä siis myöskään yhteistä, yksityisten piirien yli ulottuvaa\ntotuutta. Mutta jollei sellaista ole ja jollei ole mitään sisäistä\nelämänyhteyttä, niin ei ole myöskään mitään tiedettä eikä mitään\ntaidetta, ei mitään oikeutta eikä mitään moraalia, ei mitään\nkeskinäistä ymmärtämystä eikä sisäistä osallisuutta toisten elämästä;\neipä edes voisi herätä pyrkimystä tällaisiin päämääriin. Mutta\ntällainen pyrkimys on olemassa; niin alussansa kuin se onkin, se\nosoittaa aivan liian paljon voimaa, se on aivan liian paljon saanut\naikaan muutoksia ei ainoastaan ihmisen ajatuksissa vaan myöskin hänen\nelämänsä olokannassa ja koko hänen sielussansa, voidaksensa olla\npelkkää itsepetosta. Näin ilmenee jyrkkä ja sietämätön ristiriita\nsiinä, että se, mikä esiintyy ja minkä tuleekin esiintyä itsenäisenä\nmaailmana, on pelkästänsä toisluontoisen, monin tavoin rajoitetun ja\nluonnon ehtojen alle alistetun elämän tuote. Kuinka henkinen elämä,\nollessaan näin riippuvainen, voisi koskaan saada täysin esille oman\nsisällyksensä, kuinka se koskaan voisi saada valtaa sitä vastaan,\nmikä muodostaa sen oman peruspohjan ja johon sen yhä edelleen on\nturvauduttava. Näin täytyisi, jos tuo sidonnaisuus ja yleensä\nkokemusperäisesti huomattu tila ei mitenkään olisi voitettavissa,\nkaiken henkisen kehityksen jäädä pelkäksi varjoksi, joka kulkee yli\nelämämme, se ei voisi koskaan vapautua siitä ristiriidasta, että se\ntahtoo olla jotakin sellaista, mitä se ei tarjolla olevilla keinoilla\neikä koskaan voi olla. Näin se olisi iäksi kaikeksi tuomittu\nsisäiseen epätotuuteen ja epärehellisyyteen.\n\nYrityksiä tällaisen tuhoisan ristiriidan välttämiseksi on kyllä\nrunsaasti, mutta lopullisesti ne huolimatta kaikista kiertoteistänsä\nvievät tuohon samaan pälkähäsen: joko on se, mikä ihmisessä\nkohoaa esille hänelle ominaisena ja mikä kautta kaikkien hänen\nmoninaisten pyrkimystensä erikoisena silmämääränään pitää uuden\nmaailman rakentamista ei vain ihmisen itsensä vaan koko välittömän\nolemassaolon yläpuolelle, joko tämä kaikki on pelkästään ihmisen oma\ntuote ja samalla tyhjää kuvittelua tai se on kotoisin syvemmästä\nlähteestä kuin ihmisen erikoisluonnosta ja todistaa tällaisen\nlähteen olevan olemassa. Tämä voi olla itsenäinen ihmiseen nähden\nvain siinä tapauksessa, ettei se kuulu hänen erikoislaatuunsa, vaan\nettä päinvastoin ihminen siinä pääsee osalliseksi maailmanelämästä\nsekä että se sisältää uuden todellisuuden asteen, joka meidän\nnäköpiirillemme avautuu vain ihmisessä, olematta kuitenkaan hänestä\nlähtöisin ja siitä syystä olematta riippuvainen hänen luontonsa\nehdoista ja edellytyksistä. Toisin sanoen: ihmisen henkielämä\nluhistuu kokoon ja kaikki vaivannäkö sen hyväksi on vain harhakuvien\ntavoittelua, jollei sillä ole takanaan henkistä maailmaa, josta\nse ammentaa ja jota se edustaa. Nyt on lähemmin osoitettava,\nkuinka tällaisen henkisen elämän itsenäisen syvyyden tunnustaminen\nmitä olennaisimmin muuttaa käsityksemme ihmisestä ja maailmasta\nkuin myöskin elämän tehtävistä, vieläpä kuinka se aiheuttaa koko\nkokemusperäisen olotilan täydellisen mullistuksen. Myöskin on\ntutkittava, tokko tässä samalla on tarjolla se ihmisen korkeammalle\nkohoutuminen, jota ilman, kuten näimme, elämä kadottaa kaiken\ntarkoituksen ja arvon.\n\nKyseessäoleva väite on silminnähtävästi selviöllistä laatua, se ei\nole niinkuin jokin yksityinen lauselma, niinkuin pelkkä ajatusketjun\nrengas todistettavissa, vaan niinkuin kaikki selviöt se saa\noikeutuksensa ainoastaan kahden ajatussarjan yhtymisestä, joista\ntoisella on enemmän negatiivinen, toisella enemmän positiivinen\nluonne. Täytyy osoittautua, että kaikki, mikä liikkuu puheenalaiseen\nsuuntaan, tyrehtyy ja luhistuu kokoon ilman yllä viitattua käännettä,\nettä tällainen käänne muodostaa välttämättömän edellytyksen kaikelle\neteenpäintunkeumiselle, vieläpä henkisten virikkeiden olemassaololle.\nMutta edelleen on näyttäytyvä, että mainitun käänteen täydellinen\nhyväksyminen ja kehitys tunkee läpi koko elämän piirin että elämän\neri alat tähän käänteeseen turvautuvat ja että se mikä täten siitä\nturvaa hakee, silloin vasta selvenee, yhtenäistyy ja pääsee täysin\nkehkeytymään. Kuta useammat erilaiset suunnat lankeavat yhteen samaa\npistettä kohti, sitä varmempia saamme olla siitä, ettei meillä\nedessämme ole pelkkiä unikuvia. Negatiivisen todistuksen, joka\ntässä on kysymyksessä, olemme saaneet tähänastisesta käsittelystä,\npositiivinen todistus on saatava jäljelläolevasta tutkimuksestamme.\n\nTämä viimemainittu ei ole mahdollista ilman että kaikessa\nlyhykäisyydessä palautamme mieliimme, minkä muutoksen tämä\nhengenelämän kohoutuminen yläpuolelle pelkän ihmisen tuopi\nmukanansa siihen yleiskuvaan, mikä on olemassa hengenelämästä,\nmaailmasta ja ihmisolemuksesta. Hengenelämä ei ole ihmisestä\nirroitettavissa, ilman että siitä tulee oma valtakuntansa ja\nilman että se itsekohtaisesti kehittää maailmanelämän. Mutta tämä\nmaailmanelämä voi asettamansa vaatimukset toteuttaa vain siten,\nettei se ole muuhun todellisuuteen lisätty erikoispiiri, vaan on se,\njossa koko todellisuuden syvyys avautuu, se, jossa tämä osoittaa\noman sisäisen olemuksensa ja paljastaa sellaisen sisällyksen,\njollaista luonnon levoton kulku ei sille anna. Vasta tällä tavoin\nmaailma muodostuu yhdeksi kokonaisuudeksi, kun taas siinä luonnon\nkuvassa, joka määrää tavallisen käsityksemme, maailma ilmenee\nhajaantuneena yksityisiksi rinnakkaisiksi olioiksi, jotka toisiansa\nkoskettavat, punoutuvat toisiinsa ja käyvät ristiin. Mutta samalla\non tästä seurauksena olennainen muutos elämän peruskäsitteessä.\nElämä luonnon alalla on käännettynä vain ulospäin ja varsinaisesti\npitää kiinni yksityisten olokohtien tilasta niiden vaihtelevissa\nsuhteissa, mutta sille avaantuu nyt mahdollisuus kohdistua omaan\noloonsa ja tämän osoittautuessa keskeneräiseksi, löytää kaikkea\nvallitsevaksi tehtäväkseen itsensä kehittäminen ja kohottaminen.\nTällainen elämä ei jäisi liikehtimään pelkästään subjektin ja\nobjektin vastakohdan välillä eikä sen tehtävä olisi vain toiselle\npuolen siirtää sitä, mitä on toisella puolen -- itseasiassa aivan\nturhanpäivänen asia -- vaan se käsittäisi yhteen puheenalaisen\nvastakohdan ja molemminpuolisesti edelleen kehittämällä molempia\nolosarjoja kohottaisi kokonaisolokantaa, poistaisi kokemusperäisen\nolotilan keskeneräisyyden ja hajanaisuuden. Vasta näin omaan\nitseensä perustuvana ja samalla kokonaisuuden koossapitämänä\nelämä voi saada sisällyksen. Mutta mitä elämä tarkemmin sanottuna\non, sitä ei ylimalkainen harkinta voi osoittaa, vaan sen täytyy\nkäydä selville elämän omasta avautumisesta, tosin vain sillä\nedellytyksellä, että se kauttaaltaan kirkastetaan, mikä ei voi\ntapahtua ilman ajatustyön apua. Samaten kuin maailman kokonaiskuva\nmuuttuu toisenlaiseksi, jos todellisuudella tunnustetaan olevan\nsyvyyttä, samaten tämä tunnustus asettaa maailmankulun omituiseen\nvaloon. Meidän kokemuksemme osoittaa, etteivät todellisuuden\nmolemmat valtapiirit, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnossa ja\nhengenelämässä, esiinny kautta aikojen toisistansa riippumattomina,\npelkkinä ajattomina rinnakkaisilmiöinä, vaan luonnonelämän on ensin\ntäytynyt saavuttaa määrätty korkeutensa, jotta hengenelämä on voinut\nkehittyä meidän maailmamme piirissä; hengenelämä osoittautuu näin\nollen myöhäsyntyisemmäksi varhaisemman luonnonelämän rinnalla, ja\nmaailmankulku osoittaa perusolemuksessaan edistyvää liikettä. Mutta\ntämä kehitys ei mitenkään ole niin selitettävissä, että myöhempi\nhengenelämä olisi ajassa varhaisemman luonnonelämän pelkkä tuote.\nTällainen ajatus on mahdoton juuri siitä syystä, että mainitunlainen\nkäänne todellisuuden sisäisyyteen sisältää jotakin olennaisesti\naivan uutta, vieläpä täydellisen mullistuksen, joka ei mitenkään\nole käsitettävissä pelkäksi luonnon lisäkasvuksi eikä mitenkään voi\nolla tuloksena yksityisten olokohtien pelkästä rinnakkaisuudesta.\nMutta jos tuo käänne merkitsee uutisluomista, perustavaa laatua\nolevaa murrosta, niin maailmankulku ei ole vain pelkkää kehittymistä,\nvaan itsekehittymistä, niin täytyy kummankin kysymyksessäolevan\nasteen sisältyä kaikenkäsittävään elämään, joka itsekehityksessään\netenee toisesta toiseen ja joka saavuttaa oman korkeutensa meidän\nmaailmamme sisäpuolella vain omalla kehkeytymisellään. Tämä ei ole\nluonnon ja hengen hajoittamista kahteen eroitettuun maailmaan, vaan\ntämä merkitsee vastalausetta sitä vastaan, että niitä noin vain\nkäsitellään rinnakkaisina, paralleelisina olevaisuuden puolina, mistä\nseuraa joko henkisen puolen alistaminen luonnon alle, vieläpä sen\nkieltäminen, tahi kummankin haihduttaminen niitä abstraktisimmiksi\nmuodollisiksi käsitteiksi.\n\nMutta kun näin tunnustetaan olevan kaksi eri astetta ja meidän\nmaailmamme olevan nousevassa liikkeessä, saa ihmiselämä samalla\nominaisen aseman ja merkityksen. Sillä ihmisen piirissä nuo molemmat\nasteet kohtaavat toisensa ja hänessä käänne toisesta toiseen saa\nalkunsa. Ja tässä kaikessa ihminen ei ole pelkästään näyttämönä,\njolla tämä tapahtuu, vaan se ei ole mahdollinen ilman hänen\nitsenäistä toimintaansa, ilman hänen persoonallista ratkaisuansa ei\ntuo kohoaminen voi suoriutua. Voisiko hän olla osallisena tällaisessa\nmaailmantaistelussa ja asettaa sisäisyyden suhteiden valtapiiriä\nvastaan, jollei tuo sisäisyys kokonaisuutena mitenkään voisi tulla\nhänen omakseen, jollei hänen toimintansa mitenkään voisi saada\nsiitä voimaa? Jo näin ollen on selvää, ettei ihminen voi pyrkiä\nluonnon yläpuolelle vapautumatta partikulaarisen olemassaolonsa\nrajoituksesta ja omaksumatta hengenelämää, sisäisyyttä oman\nolemuksensa ytimeksi. Me näimme, ettei välittömään olemassaoloon\nkohdistuminen taannut elämälle mitään sisällystä; aina vain tässä\ntarjolla olevan elämän takana oli syvyys, joka etsi tyydytystä\nsitä kuitenkaan löytämättä. Kaikesta suunnattomasta yksilöllisestä\nkiihkeydestä huolimatta puuttui tuolta elämältä perusolo. Jos\nhengenmaailma ihmiselle tämän voi tarjota, niin hänen on siitä\netsittävä todellinen olemuksensa, ja siihen kulkeminen ei ole\npyrkimystä äärettömille ulapoille, vaan kääntymistä omaan itseen,\noman olemuksen kilvoittelua. Mutta kokemusperäisyyden kannalta\nkatsoen tämä olemus olisi korkea tarkoitusperä, suunnaton tehtävä,\nja hengenelämän itsenäisyyden tunnustamisen täytyy mitä tuntuvammin\nlisätä tämän tehtävän merkitystä. Sillä eipä enää vaatimus koske\nsitä tai tuota elämänpuolta, vaan vaatimuksena on aivan kokonansa\nuusi elämä, ja se ei ole toteutettavissa ilman että mitä pontevimmin\nkohotaan yläpuolelle jokapäiväisen elämän tarjoaman sekavuuden\nja turtuneisuuden. Mutta kun elämän eteen täten asetetaan korkea\nihanne, niin se ei ole missään haudantakaisuudessa, vaan oman\nolopiirin sisällä. Ihmisen elämä ei täten ole suhteessa mihinkään\nulkopuoleiseen olemiseen, vaan suhteessa hänessä sisäisesti\nläsnäolevaan, hänen omana olemuksenaan olevaan hengenmaailmaan. Mutta\nnäin täytyy syntyä ominaislaatuisen elämän perusmuodon ja me saamme\nnähdä, että se selvästi eroaa tähän saakka tarkastuksen alaisina\nolleista katsantotavoista.\n\nNäin ihminen omassa itsessään käy meille suureksi probleemiksi,\nhän on kaikkea muuta pikemmin kuin palanen itseensä sulkeutunutta\nluontoa, luonteenomaista on hänelle juuri se, että erikoinen ja\nrajoitettu, pelkästään inhimillinen olo yhdistyy universaalisen,\nenemmän-kuin-inhimillisen elämän kanssa. Tämä yhtyminen vie\nvälttämättömästi monenlaisiin yhteentörmäyksiin, sen täytyy saattaa\nelämän koko piiri jännityksiin. Me tiedämme kaikki hyvin, kuinka\nihmiselämän todella täyttää aivan täydellinen levottomuus, niin pian\nkuin se jotenkin vähänkään pääsee irrottautumaan luonnosta.\n\nTällainen meissä tapahtuva elämän eri asteiden yhtyminen osoittaikse\ntäysin selvästi siinä, missä muodossa henkinen elämä meissä kehittyy.\nKaikki sen synnyttämä sisällys voi meitä viehättää vain siksi,\nettä se on omaamme eikä vierasta, siksi että sillä on juurensa\nmeidän olemuksessamme ja siksi että se palvelee tämän olemuksemme\nkehkeämistä. Mutta samalla se osoittaikse suunnattomasti ja varmasti\nolevansa meidän inhimillisen ominaisluontomme yläpuolella ja se\non tai ainakin voi olla kyllin voimakas vastoin tämän luontomme\ntarkoitusperiä saamaan itsensä toteutetuksi. Ainoastaan täten saa\nselityksensä velvollisuuden ajatus, saa selityksensä sekin, että\nkaikessa erikoisesti henkisessä luomistyössä esiintyy normeja, esim.\nsellaisia, jotka vallitsevat meidän ajatteluamme ja taiteellista\nluomista. Ne asettavat vaatimuksia ja harjoittavat pakkoa, mutta se\nei tapahdu ulkoapäin vaan omasta luonnostamme käsin, ne osoittavat\nsamalla, kuinka suuri ero on olemassa tämän luonnon ja välittömän\nolemassaolon välillä. Samoin on laita henkistä laatua olevien\narvojen, jotka aivan selvästi eroavat kaikesta pelkästään mielihyvää\ntuottavasta ja hyödyllisestä, ne ovat meidän omiamme ja kuitenkin\nsamalla enemmänkin kuin omiamme, ne kohottavat meidät toiseen\nmaailmaan, kuin mikä kuuluu pelkälle ihmiselle, ja ne ovat samalla\nmeille läheisempiä ja olennaisempia kuin mikään muu.\n\nTällaisesta elämänyhteydestä saa ennen kaikkea täyden selvityksen\nse itsearvostelu, jonka inhimillinen kokemus sekä kohdistaa yksilön\nsieluun että tuo esille maailmanhistoriallisessa työssä. Eritoten\ntähän viimemainittuun nähden on nykyaika kohottanut itsearvostelun\nkorkealle ja vaikutuksiltaan tehoisaksi; yhä enemmän ja enemmän\nsen silmissä kävivät riittämättömiksi ja epävarmoiksi kaikki ne\nennätykset, jotka eivät olleet käyneet läpi tämän arvostelun tulen,\nja se on -- siitä on todistuksena Kant -- yhä enemmän kohdistanut\nsen elämän sisäisiin kudoksiin. Mutta kuinka voi arvostelu kohota\nyläpuolelle pelkän subjektiivisen harkinnan epävarmuuden ja kuinka\nse voi houkutella esille mitään uutta, jollei ihmisluonnossa\nitsessänsä ole olemassa mittoja, jotka, kohoten yläpuolelle arvelun\nja mielivallan, voivat asettaa ihmisennätykset koetuksen alaisiksi\nja viedä niitä eteenpäin? Ei ole kiellettävissä, että tässä ilmenee\nelämä niin sanoaksemme itsestänsä vapautuvana, että tässä asetetaan\neteemme uudenluontoinen elämä ja että tässä viitataan ihmisen omassa\nolopiirissä saavutettavaan korkeuteen.\n\nNäin ihmisessä itsessään tapahtuu jako ja sen mukana nousee\nmonenlaisia vaikeuksia. Mutta kohottamalla esiin itsenäisen\nhenkisyyden tämä jako juuri tekee mahdolliseksi ihmisen ja maailman\nvälisen kuilun poistamisen, kuilun, joka muutoin on ehkäisemässä\nkaikkea henkistä luomistyötä. Mekin edellä saimme sen vakaumuksen,\nettei tavalla eikä toisella elämä ole varmasti ja lopullisesti\nkäsitettävissä ja että elämä vaatimalla vaatii ihmisen ja maailman\nyhtymistä. Ulkoa käsin ne eivät milloinkaan ole yhteensaatettavissa,\nniinpä niiden siis täytyy olla välittömästi yhteenkuuluvia. Mutta\nvasta hengenelämän itsenäisyys ja sen avautuminen ihmisessä tekee\ntämän mahdolliseksi. Sillä tällaiseen elämään kohoaminen merkitsee\nantaumista maailmankaikkeuden elämään, joka ei ole meille vierasta\nvaan juuri meidän omaa elämäämme. Näin maailman sisällys voi muuttua\nihmisen omiksi elämän näkemiksi ja kokemiksi ja sen liikkeelle\npanevat voimat voivat välittömästi vaikuttaa häneen. Ja taas toiselta\npuolen se, mikä hänessä hänen tällä asteella ollen tapahtuu, on\nvälittömästi maailmassa, muuttaa sen olokantaa ja sillä on tälle\narvoa. Tällöin ihminen voi saada sen vakaumuksen, että hän eteenpäin\npyrkimisellään edistää koko kokonaisuutta ja että hänen työnsä ja\ntaistelunsa merkitys ulottuu kauas yli hänen itsensä juuri tuohon\nkokonaisuuteen.\n\nSe että hengenmaailmalla tunnustetaan olevan oma sijansa ihmisessä\nja annetaan hyväksyntä niille vaatimuksille, jotka sen toteuttaminen\nasettaa, on omiansa perinpohjin muuttamaan käsityksiä sekä sielusta\nettä meidän toimintamme mahdollisuuksista. Mutta näiden muutosten\nlaajempi kuvaileminen ei ole meidän asiamme, meidän on vain pysyminen\ntuossa kysymyksessä, tokko tämä käänne voi kohottaa elämää, mikä,\nkuten näimme, oli välttämätöntä, jos sen mieli saada tarkoitusta ja\narvoa, ja tokko itse tämä suunta saa pätevyysvahvistuksensa siitä,\nmitä se luo valaistusta elämään ja siinä saa voimia hereille. Sillä\nvain tämä seikka voi pääväitteellemme antaa positiivisen todistuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun luomme yleissilmäyksen aikaisempaan tarkasteluumme ja pidämme\nmielessämme, kuinka se on osoittanut nykyisen elämänpohjan\nriittämättömäksi ja epävarmaksi, niin kohoaa esille eritoten kolme\nkohtaa, joissa edelleenkehittäminen on tarpeellinen: me tarvitsemme\npysyväistä olokantaa, me kaipaamme elämän sisäistä lujittamista,\nme kaipaamme itsetoimintaa, omintakeista luomista, me kaipaamme\nkohoutumista pikkuihmisemme luonnon yläpuolelle, elämämme sisäistä\nsuurentumista, jos mieli meidän elämällämme olla tarkoitusta ja\narvoa. Tarkastakaamme nyt, tokko sellainen elämä, joka tunnustaa\nihmisessä itsessään esiintyvän itsenäisen hengenmaailman ja siihen\nperustaiksen voi täyttää nämä vaatimukset, tehdessään elämän\nlujemmaksi, vapaammaksi ja suuremmaksi ja kaikella tällä viedessään\nsen ulos siitä tyhjyydestä, jota elämä meidän päivinämme osoittaa,\ntyydytystä tarjoavan sisällyksen omistamiseen.\n\n\nElämän lujittaminen.\n\nNykyajan käsityksessä ilmeni hajaantumista ja epävarmuutta jo\nheti kun tuli kysymys elämän olokannasta ja lähtökohdasta. Minkä\ntoinen suunta julisti vastaansanomattomaksi, sitä ryhtyi toinen\nyhtä suurella vakaumuksen voimalla vastustamaan ja järkyttämään:\nihmisen yläpuolella olevasta maailmasta jäi vallitsemaan epävarmuus,\nvälitön olemassaolo taas heitteli meitä edestakaisin maailman ja\nihmisen välillä ja jätti meidät sitten häilymään sekä luonnon ja\nhengen että yksilön ja yhteisyyden välillä. Kysymys lähtökohdasta ei\nnäin ollen suinkaan ole pelkästään muodollista laatua; se valinta,\njoka tässä suoritetaan, on myöskin ratkaiseva koko kokonaisuuden\ntarkoitusperään ja suuntaan nähden, ratkaiseepa vielä senkin, mikä on\npää- ja mikä on sivuasia. Kuinka voimakkaasti vaikuttikaan myöskin\nelämän sisällykseen, että antiikkinen ajatustapa alotti maailmasta\nja kulki siitä ihmiseen, kun taas uudenaikainen ajatustapa tarttui\nkiinni ihmiseen niinkuin mihinkin Arkhimedeen pisteeseen [Tunnettu on\nkreikkalaisen Arkhimedeen (k. 212 e.Kr.) lausumaksi sanottu rohkea\nväite: \"Antakaa minulle kiinteä piste seistakseni, niin minä vipuan\nmaan paikoiltaan!\" Suom. muist.] ja siitä käsin rohkeni ryhtyä\nmaailmaa rakentamaan. Toisaalla naiivimpi, aistillisesti väritetty,\nsynteesiin pakoittava, taiteellisessa mietiskelyssä täydellistynyt\nelämä, toisaalla taas tarmokas todellisuuden jaoittelu ja ytimeen\ntunkevampi ajattelu, koko todellisuus ajatustyön kannattamana. Ei\nsiis ole kiellettävissä että esilläolevalla kysymyksellä on valtava\nkantavuus.\n\nNykyhetken vallitseva epävarmuus ja pulmallisuus ovat saattaneet\ntämän kysymyksen raskaana painamaan meitä. Elämän sisäisestä\nlujittamisesta emme mitenkään voi luopua, jollemme tahdo jättäytyä\nsatunnaisten mielivaikutelmien varaan. Mutta eikö tuo lujittaminen\nkäänny paikoilleen jäykistyttämiseksi ja eikö se ehdottomasti\npakoita elämää liian ahtaisiin uriin? Eikö lisäksi ihmiskunnan\nhistoriallinen kokemus ole tehnyt lähinnä olevia mahdollisuuksia\nmahdottomiksi? Mahdollisuuden alottaa maailmasta on nykyaika\ntuhonnut itsetietoisesti asettaessaan etualalle subjektin ja sitä\nvoimakkaammin kehittäessään; ja taaskin sen oma yritys Arkhimedeen\npisteeksi kohottaa subjekti tahi jokin subjektin keskus, ajattelu tai\nmoraalinen toiminta, voi yhä vähemmän ja vähemmän saada luottamusta\nosakseen. Sinä kiinteänä pisteenä, josta käsin elämä järjestyisi\nja todellisuuden kuva muodostuisi, voisi ihminen vain siinä\ntapauksessa olla, että hän muodostaisi todellisuuden eittämättömän\nkeskipisteen. Mutta jollei niin ole, niin on ylimielisyyttä alottaa\nhänestä, ylimielisyyttä, joka kyllä pian kostaa päätyessään aivan\nriittämättömään elämänsuuntaan ja tehdessään ihmisen omaperäisen\ntoiminnan aivan epävarmaksi. Näin kysymyksen tavanomainen käsittely\njää epävarmana häilymään näiden molempien teiden välillä.\n\nJos ihmisen hengenelämälle tunnustetaan itsenäisyys, niin asian\nkäsittely muuttuu aivan toiseksi. Maailman ja ihmisen vastakohta on\ntällöin, kuten näimme, periaatteessa voitettu; kehitys voi tällöin\nolla samalla maailman ja ihmisen omien kokemuksien avautumista. Mutta\nlisäksi vielä elämä saavuttaa omassa itsessänsä tosiperäisyyttä sen\nkautta, että se asettautuu yksityisten sielullisten ilmiöiden taakse\nja muodostautuu itsenäiseksi kokonaisuudeksi; sen oma muodostuminen,\nse että se täydellä hengentoiminnalla pystyy voittamaan subjektin ja\nobjektin vastakohdan, on perustavaa laatua oleva tosiasia; syntyy\nomituisia yhtymiä, suuntia, tarkoitusperiä sisältävä elämäntoiminta,\njohon kutoutuu todellisuutta siinä määrin, ettei kaikki tämä voi\nolla kotoisin pelkästä ihmisestä, vaan sillä on ihmisen yläpuolelle\nkohoava varma ylemmyys. Tämä on lähinnä se pohjimmaisin tosiasia,\njoka meidän vakaumuksellemme ja meidän pyrkimyksellemme tarjoaa\nlähtökohdan ja arvon, se nimittäin, että ihmisen olopiirissä ilmenee\nsellaista, omapohjaista, sisäisesti toimivaa hengenelämää. Milloin\nvain hänessä tapahtuu henkistä kehitystä, silloin on mainittu elämä\nse olokanta, johon tuo henkinen kehitys perustuu; kaikki henkinen\npyrkimys sisältää, vieläpä vastoin pyrkivän tietoa ja tahtoa\nmuutoksen kokemusperäisessä tilassa ja siirtymisen tuohon korkeampaan\nolokantaan. Eipä edes henkisyyden suoranainen kieltäminenkään,\nsellaisena kuin se esiintyy materialismissa, voi esiintyä totuutena\nasettautumatta tuohon olokantaan.\n\nTällaisen elämänkulun hyväksyminen ei käy muuten mahdolliseksi,\nkuin siten että elämämme saa suuremman syvyyden, siten syventymällä\nja henkiseen taustaan viittaamalla se omassa itsessään saavuttaa\nsuuremman tosiperäisyyden ja muuttuu samalla kokonaisuutena\npaljoa suuremmaksi aatepulmaksi kuin mitä on laita tavanomaisessa\najatustavassa, joka näkee tosiasioita vasta aivan erikoisissa,\nympäristön kosketuksista aiheutuvissa aikaansaannoksissa. Mutta jos\nelämäntoiminta yleiseltä olemukseltaan on perustavaa laatua oleva\ntosiasia, niin sen yksityiskohtainen toteuttaminen on ihmiselle\nääretön tehtävä. Tähän yksityiskohtaiseen toteuttamiseen ihminen\nei voi päästä ilman maailmanhistoriallista työtä ja selvittämättä\nvälejänsä tässä saatujen kokemusten kanssa. Tämän selvittelyn\ntuloksesta ratkaisevasti riippuu kaiken sen käsittely ja tulkinta,\nmitä yleensä on tarjolla, se vasta antaa kaikelle toiminnalle\nmäärätyn suunnan. Näin on sen takana, mitä me olemme tottuneet\nsanomaan elämäksi, syvempi elämä, elämän sielu. Tämä perustava elämä\nsekä asettaa eteemme mitä tähdellisimpiä tehtäviä että avaa meille\nmitä tärkeimpiä tosiasioita. Kuta enemmän nämä tosiasiat kirkastuvat,\nkuta enemmän ne liittyvät toisiinsa ja keskinäisesti tukevat\ntoisiansa, sitä enemmän voi se lujittuminen, jota olemassaolomme saa\ntuon henkipohjaisen elämän periaatteellisesta omaksumisesta, levitä\nkoko olemassaoloomme ja siten vahvistaa omaa olemustaan.\n\nNäiden kysymysten tavanomainen käsittely ei voi filosofisen\najattelemisen silmissä näyttää muulta kuin kypsymättömältä. Se tyytyy\nvain siihen, _mitä_ tapahtuu, kysymykseen: _kuinka?_ on vastaus\nitsestänsä selvä, ja samanlainen kaikille ajoille. Itse asiassa\non kysymys: _kuinka?_ tärkein kaikesta, se se ratkaisee elämän\nkoko luonteen ja myöskin sen, _mitä_ tapahtuu. Tarkastelkaamme\nesim. suurten ajattelijain sarjaa, sellaisina kuin historiankulku\nheidät tuo eteemme. Samalla kuin arvostellaan heidän tutkimuksensa\ntuloksia, heidän vastauksiaan, samalla unohdetaan, että he\ntavallisesti asettivat kysymyksensä omalla tavallaan, vieläpä\naivan periaatteellisesti eri tavoin ja että tällainen kysymyksen\nasettaminen ratkaisi koko heidän työnsä luonteen, ettei vastaus\nmitenkään voinut tulla toisenlainen, kun kerran kysymys oli tuolla\nmäärätyllä tavalla tehty. Jos kysymykselle tunnustetaan tällainen\nmerkitys, on selvää, että tärkeämpi kuin kaikki se, mitä filosofinen\ntutkimus voi tarjota tuloksia, on kysymys, mitä filosofinen tutkimus\nitsessänsä on, ja tämä vie suorastaan siihen kysymykseen, mikä asema\nfilosofialla on elämäntoiminnassa, siitä käy ilmi, että filosofisen\nprobleemin asettaminen itsessään sisältää määrätyitä tosiasioita, on\nosoitteena määrätynlaisesta elämän perusluonteesta, johtaa elämän\nperuskehään ja antaa meidän oivaltaa, että sen varmentaminen on\nkaikkein tärkein tosiasia.\n\nIhmiskunnan maailmanhistoriallinen työ tarjoaa meille ne\nliittymäkohdat, joiden avulla tämä peruskehä on välitettävissä.\nTässä on tarjolla eräitä liikkeitä, sanomme liikkeitä, ei valmiita\ntosiasioita. Mutta nämä liikkeet ovat, sikäli kuin ne ovat pelkän\nsubjektiivisen arvelun yläpuolella, myöskin välittömiä tosiasioita,\nne kun osoittavat meille hengenelämän ominaisen kyvyn, ne voivat yhä\nenemmän meille sitä paljastaa ja siten tarjota meidän elämällemme\nyhä laajemman ja lujemman pohjan. Ihminen esim. vaatii itselleen\nhistoriaa aivan erikoisessa merkityksessä, hänelle historia ei ole\nvain ajallinen sarja, ei vain myöhemmän muodostumista varhaisemman\nvaikutuksen alaisena, vaan hän tahtoisi sisäisesti pitää kiinni\nulkonaisesti ohikulkevasta menneisyydestä, tai, jos se on hälvennyt,\nuudelleen sen elvyttää, hän kokoaa yksityiset ajankohdat yhdeksi\nkokonaiskuvaksi, hän koettaa aikojen vaihtelusta saada esille\njotakin pysyväistä ja elvyttämällä tämän pysyväisen kilvoitella\nomalle elämälleen ajattoman nykyisyyden. Eikö tällainen työ,\nniin keskeneräiseksi kuin se jääneekin, eikö tällaisen historian\nmahdollisuus todista erikoista hengen kykyä ja eikö tämä kyky olisi\nselvemmäksi muovailtavissa kuin mitä tavallisesti on laita? Mutta\nniinpä kaikkiin yksityisiin elämänaloihin, kuten uskontoon ja\nmoraaliin, taiteeseen ja tieteeseen nähden olisi tarkemmin pidettävä\nsilmällä, mitä ne kehityksessään tarjoavat henkistä elämää. Kukin\nnäistä aloista muodostaa edellä kaikkien niiden tosiasiain, joita\nsillä alalla suoritettu työ paljastaa, alkuperäisemmän tosiasian,\njossa hengenelämän kokonaisuus ominaisella tavalla pääsee esille\nkohoamaan. Kuinka paljon esim. yksityiset uskonnot erikoiskohdissaan\neronnevatkin toisistaan, niin uskonnon alkuperäinen tosiasia on\nkuitenkin yläpuolella kaiken eroavaisuuden ja se se herättää\nmeissä tietoisuuden siitä suuresta eroavaisuudesta, mikä vallitsee\nalemman ja korkeamman elämän välillä, se se osoittaa, kuinka meissä\novat kehittyneet käsitykset toiselta puolen ylevämmyydestä ja\nnöyrtyvästä kunnioituksesta toiselta puolen rakkaudesta ja armosta,\nse paljastaa meidän sisäisimmissä syvyyksissämme ristiriidan, mutta\nse ei paljasta sitä nostattamatta kilvoitteluun sen voittamiseksi.\nUskonnon luonteenomaisuuden täydelliseen kehittämiseen kuuluu\nedelleen se, ettei ihminen hajanaisiksi ilmiöiksi paloittele sitä,\nmitä hän nöyrtyvällä kunnioituksella lähestyy, vaan yhdistää sen\nyhdeksi kokonaisuudeksi ja asettautuu sisäiseen suhteeseen tähän\nkokonaisuuteen ja siten saavuttaa uutta elämää. Kuten elämämme\ntätä sisäistä suhdetta lähemmin kehittäessään tuo nähtäviin aivan\nominaisen perusluonteen, samaten on myöskin laita muilla aloilla.\n\nMutta henkisen elämän kehittyminen ei ole pelkästään sarja yksityisiä\nrinnakkaisia aloja, vaan nämä alat ovat kukin luonteenomaisesti\nkehitettävissä vain siten, että elämän kokonaisuus tarjoaa niitä\nkaikkia yhdistävän synteesin ja koettaa saada sen kauttaaltansa\nmäärääväksi. Tämä synteesi ei ole mitään ulkonaista yhdistämistä,\nvaan hajallisuuden voittavaa hengenelämän itsekeskitystä,\njoka luo uuden pohjan kaikelle toiminnalle. Se, mikä tälle\nsynteesille kulloinkin on luonteenomaista, määrää kunkin\nsivistyskauden erikoisluonteen. Niinpä kreikkalaisuus muodosti\ntaiteellis-plastillisen elämänsynteesin ja asetti muodonantamisen\ntyön ytimeksi, valistusaika asetti tätä vastaan voimankartuttamisen\nsynteesin ja otti tehtäväkseen kaiken levossaolevan saattamisen\nliikkeeseen. Tosin on kullakin synteesillä omat rajansa ja elämän\näärettömyys pusertautuu lopultakin niiden ulkopuolelle, mutta\nedellä rajojen punnitsemisen on annettava arvoa sille tosiasialle,\nettä tällaiset keskittymiset tapahtuivat elämän omassa piirissä,\nja tutkittava, mitä kussakin niissä on tarjolla hengenelämän\nkehkeämistä. Näin ollen elämässä erotetaan kaksi astetta, joista\ntoinen on luonteeltansa määrätty ja toinen epämääräisempi, ja elämä\non edestakasinkulkua näiden molempien välillä, omaan itseensä\nkohdistuvan elämän edelleen kehittämistä, mutta samalla myöskin\nsisäisen elämänpiirin ja todellisuuden luomista. Kukin yksityinen\nsynteesi esiintyy tässä mitä valtavimpana elämänhypoteesinä, jonka\noikeutus riippuu siitä, missä määrin sen onnistuu murtaa kaikki\nvastustus ja vallata elämä sen kaikessa laajuudessa.\n\nKaikki tämä työ asettaa elämälle syvemmän taustan kuin mitä\nvasten se ensi silmäyksellä esiintyy, osoittaa siinä, mikä näytti\nyksinkertaiselta, laajoja yhtymiä, siinä, mikä näytti olevan levossa,\nelämää ja liikettä, se vapauttaa jäykät edellytykset ja muuttaa ne\neläväksi toiminnaksi. Kuta enemmän toiminta näin yltyy, sitä enemmän\nyhdyssuhteita ja kaikkea koskettavia suuntia tulee näkyviin, sitä\nenemmän elämän kokonaisuus tarjoaa itsellensä perustusta ja saavuttaa\nsyvyyttä. Mutta tämä syventyminen on samalla lujittumista, kaikki\nyhdessä antaa tukea sille vakaumukselle, että ihmisessä suoriutuu\nsellainen elämäntoiminta, joka on yläpuolella kaiken subjektiivisen\nmielivallan, ja joka antaa yksilön pyrkimyksille varman perusolon.\n\nMutta tämä tällainen elämän syvemmän taustan ymmärtäminen antaa\nniille vakaumuksille, mitkä ihmisellä on maailman kokonaisuudesta,\nlaajemman ja lujemman pohjan kuin tavanomainen intellektuaalinen\nkäsitys. Samaten kuin yksityisillä elämänaloilla tässä on takanansa\nkokonaisuuden elämäntoiminta, jonka ne tuovat ilmi, niin sisältyy\nniihin kuhunkin omalta kohdaltansa tuohon kokonaisuuteen kohdistuva\nvakaumus; näillä yksityisaloilla ei osoittaudu suureksi mikään\naikaansaannos, joka ei sisällä ja edusta jotakin tunnustusta\nkokonaisuudesta. Tuo vakaumus ja sen mukana koko todellisuuden\nominaiskuva on kunkin alan luonteen mukaan erilainen. Me näimme,\nkuinka uskonto elämän perustuksista löytää jyrkän vastakohdan,\nmutta se ei ole sille mahdollista sen samalla saattamatta maailmaa\nristiriitaan itsensä kanssa ja lisäämättä todellisuuden vastakohtien\njyrkkyyttä. Eräs toinen ammoinen kokemus on olemassa taiteessa\nsekä myöskin kasvatustoiminnan alalla. Taide ei näet ole ollenkaan\nmahdollinen ilman sisäisen ja ulkoisen maailman sovinnollista\nkeskinäistä suhdetta ja molemminpuolista yhteyttä, ilman että nämä\nvastakohdat elämässä tulevat voitetuiksi, mutta näinpä taiteelliseen\ntyöhön sisältyy tunnustus kaikkeuden sopusoinnusta. Myöskin\nkasvatustoiminnassa on sovinnollisempi käsitys todellisuudesta, kuin\nmikä uskonnolla jyrkässä kahtiajaossaan voi olla. Sillä kuinka olisi\ntähän toimintaan mahdollista ryhtyä, kuinka se voisi saada osakseen\nihmisten täydellisen antautumisen ilman sitä uskoa, että ihmisessä\nuinuu jotakin hyvää ja totta ja että nämä voidaan eloon herättää?\nJo tämä kieltäisi uskomasta kirkolle koulujen valvontaa, koska\njohdonmukaisesti ajatellen niin toisaalla kuin toisaallakin täytyy\nolla vallalla erilaiset peruskatsomukset. Samaten johtuu myöskin\nmoraalista ja tieteestä erikoiset käsitykset elämästä ja maailmasta.\n\nNämä erilaiset käsitykset asettuvat toistensa rinnalle,\njokainen niistä pyrkii saattamaan oman erikoisen kokemuksensa\nyksinvallitsevaksi ja niin ne ehdottomasti törmäävät vastakkain.\nElämällä on edessään uhkaava hajaannus, jollei käy mahdolliseksi\nkohottaa inhimillisen olemassaolon kokonaisuutta yläpuolelle noiden\nerikoisten kehityssuuntien ja tästä käsin pyrkiä jonkinlaiseen\nymmärtämykseen. Samalla käy tästä myöskin selväksi, kuinka yksilö\naina sen erikoisalan mukaan, jolle hänen elämäntyönsä kuuluu,\nkallistuu enemmän tähän tai tuohon tapaan käsittää kokonaisuutta.\nMutta taistelu ja keskeneräisyys osoittaa samalla, mikä elämän\nrunsaus, kuinka erilaisia muotoja ja asteita on olemassa inhimillisen\nolemassaolon piirissä; vieläpä itse vallitsevat pulmat todistavat\naiheuttamillansa intohimoisilla taisteluilla, millä tarmolla pyritään\nlöytämään sitä luonnetta, mikä elämällä kauttaaltaan on. Pelkän\nharkinnan olemme jo tällöin varmasti hylänneet.\n\nElämä ei siis, sen olemme selvästi nähneet, voi saavuttaa varmuutta\nja lujuutta suhtautumalla johonkin sen ulkopuolella olevaiseen,\nyleensä ei mistään ulkoapäin; se voi tämän saavuttaa ainoastaan\nomaan itseensä kohdistuvana; se ei voi saavuttaa sitä kiintymällä\njohonkin ja yhteen ainoaan olokohtaan, vaan ainoastaan siten, että se\nkäsittää itsensä kokonaisuudeksi, kehittää itsestään eri asteita ja\nyhtenäisen todellisuuden ja siten kaikessa äärettömässä runsaudessaan\nsaavuttaa varman sisäisyyden. Mutta välttämättömänä edellytyksenä\nkaiken tämän takana on aina se, että ihmisen pyrkimyksiä ja\nyrityksiä kannattamassa on itsenäinen hengenelämä; muutoin koko tämä\nelämänkehitys jää käsittämättömäksi arvoitukseksi ja muutoin se ei\nkoskaan voi tulla täydellisen vakaumuksen ja antautumisen asiaksi.\n\nMikä tässä koskee kokonaisuutta, se koskee myöskin elämän yksityisiä\nkannattajia: myöskin kulttuurikaudet, kansat, yksilöt saavuttavat\nvakaumuksen lujuuden ja toiminnan ilon ainoastansa elämänsä\nsisäisestä kokoonliittymisestä, ainoastansa tämä voi karkoittaa\nepäilyksen ja osoittaa toiminnalle suunnan. Jos elämältä puuttuu\ntällainen selviöllinen välttämättömyys, tällainen omaperäinen\nlujittuminen ja samalla usko omaan itseen, niin eivät suurimmatkaan\nlahjat voi sitä varjella epävarmuudelta ja hedelmättömyydeltä.\nTämä se ensi kädessä tekee harvaviivaiset luonteet moniviivaisia\nvoimakkaammiksi. Ja näin me yhä vain palaamme takaisin siihen, että\nelämä voi saavuttaa lujuuden ainoastaan sisästä käsin ja joutumalla\nkokonaisuutena liikkeelle, mutta että tällaisen lujittumisen\nedellytyksenä aina on hengenelämän itsenäisyys.\n\n\nVapauden ja itsetoiminnan vaurastuminen.\n\nJos mieli elämällä olla tarkoitusta, on vapaus välttämätön ja\npelkkä toiminta muutettava itsetoiminnaksi ja päästävä omaperäiseen\nelämään. Sillä tätä ilman elämä ei voi tulla täysin omaksemme, se\njäisi pelkästään luonnon ja kohtalon meille osoittamaksi, se olisi\nsellaista, mikä yksinomaan suoriutuisi meissä, mutta ei meidän\nkauttamme. Tällaisen puoleksi vieraan tapahtumisen, tällaisen\nsuoritettavaksi annetun osan täytyisi pysyä meille sisäisesti\nyhdentekevänä ja meidän elämäämme rasittaisi lamauttava ristiriita,\njos tämä yhdentekevä saisi osakseen meidän kaiken voimamme ja tulisi\nasiaksi, josta itse olemme edesvastuussa.\n\nMutta sellainen vapaus, josta tässä nyt on kysymys, saa nykyajan\nihmisiltä varsin vähän rakkautta osakseen. Kaikilta tahoilta\nkerrotaan meille, että tuo vanha kysymys nyt on lopullisesti\nratkaistu ja että ihminen on todistettu kokonansa koneellisen\nmaailman rahtuseksi, ainoastansa epätieteellinen ajatustapa voi tämän\nkoneistossa nähdä aukkoja, joista vapaus voisi pujahtaa sisään. Siis\nhäikäilemätöntä luopumista kaikesta vapaudesta; että elämä samalla\nmenettää kaiken sisäisyytensä ja samalla välttämättömästi kaiken\ntarkoituksen, sitä tuskin huomataan, tai ei ainakaan nähdä, mitä\ntuhoavia vaikutuksia sillä on.\n\nKun elämän tarkoituksen vaatimuksesta kiinnipitäminen estää meitä\nnäin nopeasti ja kevyesti hylkäämästä vapautta, niin on meidän\nkysyminen, tokko meidän tarjoamamme käsitys hengenelämästä asettaa\nvapauden probleemin edullisempaan asemaan. Meidän vakaumuksemme\nmukaan on asian laita todellakin niin sekä sen vuoksi, että totuus\non tässä perusteltu uudella tavalla, että siksi, että se antaa\ntodellisuudelle sen ominaisen sisällyksen, jonka se avaa.\n\nVapauden asia näyttää epätoivoiselta ja menetetyltä nimenomaan\nsiksi, että tieteellisessä työssä on laadittu sellainen\nmaailmankuva, sellainen todellisuuden kaava, johon vapaus ei\nsovi; eritoten sovitetaan ihmiselämään ja sisäiseen sielunelämään\nmekaanis-kausaalinen luonnonkäsitys. Ei voi olla epäilystäkään siitä,\nettei se jätä vapaudelle ja itsetoiminnalle vähintäkään sijaa. Mutta\ntokko tämä sovittaminen on oikeutettua, sitä sopii täydellä syyllä\nepäillä.\n\nElämänkehityksen ei tarvitse etsiä tarkoituksensa selitystä\nkiertoteitse maailman yläpuolelta, vaan ratkaisu on siinä, mitä\nse omassa kehityksessään tuo esiin ja vaatii. Jos elämänkehitys,\nainakin korkeimmilla asteillansa, osoittaisi alkuperäisyyttä ja\nmuuttumista itsetoiminnaksi, niin tämä olisi tunnustettava perustavaa\nlaatua olevaksi tosiasiaksi, vasta toisessa sijassa tulisi sitten\nkysymys, mitenkä tämän tosiasian ja maailmankulun yhteys on\nymmärrettävä. Ei koskaan ole alkuperäistä laatua olevien tosiasiain\nannettava väistyä toissijaisten tieltä, ei koskaan uhrattava elämän\nomaperäisiä kokemuksia jonkun erikoisen teorian vaatimuksesta. Jos\ntodellisuudesta luomamme kuva tämän johdosta käy monimutkaisemmaksi\nja arvoituksellisemmaksi, niin se ei saa meitä huolettaa. Vai onko\nnyt niin aivan varmaa, että maailman täytyy olla juuri sellaisen,\njollaisena se mukavimmin sopii meidän inhimillisiin käsitteisiimme?\nMutta siitä ei ole epäilystäkään, että se, joka maailman tekee\npelkäksi määrättyjen alkuosien yhtymäksi ja samalla hävittää siltä\nkaiken alkuperäisyyden, samalla riistää siltä kaiken sisäisyyden,\nkaiken sisällisen elämän.\n\nMitä elämän sisällykseen tulee, niin ei, jos itsenäinen henkisyys\ntunnustetaan todellisuuden pohjaksi, tämä pohja ole mikään jäykkä\nja kylmä oleminen, joka lähellepääsemättömänä on kaiken elämän\ntakana, vaan se on sisäisesti ja itsenäisesti avautuvaa elämää.\nTällaisesta elämästä on mahdollista päästä osalliseksi ja, sikäli\nkuin onnistuu, kohottaa omakin elämämme itsetoimivaksi ja vapaaksi.\nMutta henkistä elämää ei voi tunnustaa itsenäiseksi sen esiintymättä\nihmiselle, sellaisena kuin hän on ja toimii, paljoa kaukaisempana\nja kohoamatta hänelle vaikeaksi probleemiksi. Mutta samalla\nkasvaa jännittymisemme sitä kohti ja omaperäisyytemme, samalla\nkäy selväksi, että kaikessa todellisesti henkisessä toiminnassa\nilmenee hengenmaailman tunnustamista ja sen omaksumista, mutta näin\nollen myös ratkaisu, Tämä ratkaisu ei ole mikään silmänräpäyksen\nja itsetietoisen harkinnan tuote, ja se koskee edellä kaikkien\nyksityiskohtien tuota hengenmaailman kokonaisuutta, mutta sinänsä\nse tunkee läpi koko elämän. Kaikkeen, mitä meissä ilmenee\ntodellista henkisyyttä, sisältyy tuo tunnustaminen ja omaksuminen\nja samalla myös ratkaisu. Ei mikään paremmin todista tätä kuin se\nankara taistelu, joka ihmisellä läpi historiankulun on ollut ja\non taisteltavana hengenelämän ylläpitämiseksi ja toteuttamiseksi,\nvieläpä yksilön sieluun saakka on tuo taistelu ulottunut, Kaikkialla\nilmenee selvä ero sellaisen henkisyyden välillä, joka kuuluu meille\nvain syrjäseikkana, ja sellaisen välillä, joka kokonansa muuttuu\nmeidän omaksi elämäksemme. Mutta tämä muuttuminen käy mahdolliseksi\nainoastansa oman toimintamme ja ratkaisumme kautta, sen kautta että\nkäsitämme olemuksemme ja hengenelämän yhdeksi ja samaksi asiaksi ja\nettä kaiken itsesäilyttämisemme innon kohdistamme tuohon elämään.\n\nTällainen hengenelämän omaksuminen, hengenelämän niin sanoaksemme\npersoonallistuminen vasta antaa sille täyden alkuperäisyyden ja\nitsevarmuuden, jota ilman ei mikään suuri esiinmurtautuva ja\nmullistava luomistyö ole mahdollinen. Vaistomainen, epävapaa ja\nrajoitettu elämäntoiminta, jollaista kokemusperäisessä elämässä\nkohtaamme, ei siihen riitä. Tätä alkuperäisyyttä ei toinen\nsilmänräpäys voi tarjota toista varten eikä se ole vuosien varrelle\ntalteenpantavissa, vaan se on aina uudestansa ja kuitenkin\nyhtenäisesti läpi koko elämänkulun kilvoiteltava, se ylentää\nelämän, niin että se tulee olemaan enemmän kuin pelkkä sarja\nelettyjä silmänräpäyksiä. Sillä hengenelämän alalla ei niinkuin\nluonnonelämässä, se mikä kerran on siinä ilmennyt, yhtämittaa vaikuta\nedelleen, kunnes se ulkoakäsin tulleiden syiden johdosta muuttuu\ntoisenlaiseksi, vaan se vajoaa kohta tajunnan alapuolelle, niin\npian kuin ihmisen sielu siirtyy pois tästä henkisestä sisällyksestä\neikä sitä enää yhtämittaisesti uudista, ja vaikkapa se jäisikin\nulkonaisesti pysyväiseksi, niin silloin se muuttuu koneelliseksi\ntottumukseksi, on vain puolinaista ja näennäistä. Niinpä siis kaikki\ntodellinen henkisyys sisältää tekoa, jossa koko elämä on mukana;\nelämä ei tällöin ole pelkästänsä langan juoksua kerältä, vaan se on\nalituista ja yhtämittaista uudestansa luomista.\n\nTäten vasta sekä ihmiskunnan että myöskin yksityisen ihmisen\nelämänpyrkimys on oikealla tavalla ymmärrettävissä. Se ei ole\npelkkää evolutsionia siinä mielessä, että myöhäisempi varmassa\njärjestyksessä ja pakoittavalla välttämättömyydellä kasvaisi esille\nvarhaisemmasta, vaan se, minkä menneisyys on saavuttanut ja minkä se\ntarjoaa nykyhetkelle, ei ole, henkisesti katsoen, nykyhetkelle muuta\nkuin mahdollisuutena, joka aina ensin odottaa meidän ratkaisuamme ja\nryhdyntäämme. Ilman tätä ei olisi mitään todellista nykyhetkeä.\n\nMutta edellensä ilmenee hengenelämän vapaa omaksuminen ja ihmisen\nantautuminen sille siinä tosiasiassa, että ihmiselämän piirissä\nhengenelämän toteuttaminen tapahtuu vasta ihmisen oman työn kautta.\nEi mikään ole siinä määrin omiansa lähemmin yhdistämään ihmistä\ntähän hengenelämään ja antamaan hänen löytää siinä oman itsensä kuin\nne vaivannäöt ja huolet, ne tuskat ja uhraukset, joita tämä työ\nvaatii. Niin totta kuin tällä pitää olla perustuksensa korkeammassa\nhengenelämässä, niin on se saapa yksityiskohtaisemman muodostuksensa\nvasta ihmisin omasta kädestä, hänen pyrkimyksensä eivät kohoa\nniinkuin pyramiidi varmalta pohjalta valmiiksi osoitettuun suuntaan\nja tyynesti edistyen, vaan epäilykset ulottuvat alituisesti\nperustuksiin saakka, tehden myöskin pääsuunnan epävarmaksi, elämänsä\nhenkisyydestä täytyy ihmisen aina uudestansa hankkia itsellensä\nvarmuus. Nykyaika todistaa tämän meille erikoisen selvästi.\n\nSama koskee yksilön elämää. Vain naturalismi voi käsitellä\nyksilöllisyyttä ennalta määrättynä ja rajoitettuna suureena,\njonka toiminta kohdistuu vain ulospäin. Henkisen yksilöllisyyden\nkilvoitteleminen on korkea päämaali, joka vaatii paljon työtä,\ntavallisesti myöskin paljon uudeksimuuttamista ja poiseroittamista;\ntähän työhön antautuminen ei ole mahdollista ilman että ihminen\ntunnustaa ja täysin omaksuu itselleen oman erikoisen luontonsa,\ntähän sisältyy oman olemuksen ratkaisu, oman itsensä myöntäminen,\nlaajakantoinen teko.\n\nUlkonaisesti elämää katsellessa tämä kaikki näyttää olevan kaukana\ntaustassa, mutta sisäisesti se on läsnä ja mukana vaikuttamassa;\nsille, mikä tähän suuntaan vaikuttaa, antaa lujan yhtenäisyyden\nja vahvistuksen hengenelämän itsenäisyyden tunnustaminen. Täten\nelämässä kaikessa sen laajuudessa avautuu suuri vastakohta,\nihmisessä tulee nähtäviin kaikkeuden erilaisia asteita, on kysymys\nhänen elämänsä painopisteen asettamisesta, mutta samalla avautuu\nhänelle mahdollisuus olla mukana kaikkeuden rakentamisessa. Hänen\nkohdallansa ei työnkulku voi edistyä ilman hänen ryhtymistänsä,\nilman hänen ratkaisuansa. Mikä olisi enemmän omiansa antamaan hänen\nelämällensä sekä tarkoitusta että arvoa kuin tällainen mahdollisuus\nkohota itsetoiminnalliseen elämään, joka, samalla kuin se itse\nlujittuu, antaa tilaisuuden päästä osalliseksi todellisuudesta\nkokonaisuudessaan ja ottaa osaa sen elämään.\n\n\nIhmisen kohoaminen korkeampaan elämään.\n\nVanha ja ehdoton vaatimus on, että hengenelämän vaikutuksen\ntulee välittömästi kohdistua ihmiseen ja saada hänen voimansa ja\nmielihalunsa välittömästi osakseen. Jos hengenelämän kaikki sisällys\nolisi kokonansa sidottu inhimilliseen ajatustapaan, niin olisi\nkaikki ihmisen sisäinen avartuminen mahdoton, ja henkistä laatua\nolevat aarteet ja tarkoitusperät voisivat vaikuttaa meihin vain\nsen kautta, mitä ne voivat tarjota pelkän ihmisen menestymiselle,\nsilloin niissä olisi tapahtunut niin suuri muutos, että melkein\nolisivat tuhoutuneet. Niinpä ammoisista ajoista siellä, missä on\ntunnettu pelkästään inhimillisen luonnon ahtaus ja riittämättömyys,\non vallinnut innokas pyrkimys tämän ahtauden voittamiseksi ja\nihmisen yläpuolella olevan elämän saavuttamiseksi. Selvimpänä\ntällainen pyrkimys ilmenee uskonnollisessa mystiikassa. Ääretön\nrajattomuus ja autuus näytti tätä tietä olevan saavutettavissa, jos\njumalallisen elämän virta kokonansa valtaisi ihmisluonnon. Mutta\neipä nykyajan pohjallakaan ja tieteen alalta puutu tämänsukuisia\npyrkimyksiä. Juuri suurimmat ajattelijat ovat koettaneet viedä elämää\nsellaiseen kohtaan, jossa se saavuttaisi ihmisestä riippumattoman\nja hänen arvostelunsa mukaan pätevän totuuden. Toiset etsivät\ntätä kohtaa sellaisesta ajattelusta, joka kehittäisi olokohtaisen\nvälttämättömyyden ja omasta voimastansa saisi aikaan etenevän\nkehityksen, Kant sitä vastoin edustaa sellaista ajatussuuntaa,\njonka mukaan ajattelija uskoo moraalisessa toiminnassa näkevänsä\nkaikesta inhimillisen luonnon erikoisuudesta vapautuneen ja\nkaikille järjellisille olennoille yhteisen toiminnan. Epäilemättä\nsiis tuo pyrkimys, joka tarkoittaa pelkän inhimillisen luonnon\nvoittamista, on ilmaus välttämättömästä tarpeesta ja samalla myös\nmaailmanhistoriallinen ilmiö.\n\nMutta kaikki tämänsuuntaiset pyrkimykset kohtasivat voittamattomia\nvaikeuksia siinä, että huomasivat olevan vaikeata vetää rajaa sen\nvälille, mikä on pelkästään inhimillistä, ja sen, mikä ilmeni\ninhimillistä korkeampana. Tuo tavoiteltu korkeampi maailma ei\nsaavuttanut mitään varmaa asemaa eikä ollut tarpeeksi vältettävissä\nse vaara, että molemmat kyseessä olevat alat häipyivät toisiinsa\nja ettemme niin paljon pääse irti inhimillisestä rajoituksestamme\nkuin päinvastoin sisäisesti muuttumatta kehitämme tätä inhimillistä\nolemustamme yhä enemmän ja enemmän äärettömiin. Tämän vaaran\nvoittamiseen kuuluu välttämättä kaksi seikkaa: henkisyys ei saa\njäädä toisluontoisen elämän olkoonpa vaikka kuinkakin tärkeäksi\nominaisuudeksi, vaan sen täytyy omassa itsessään tulla täysin\nriittäväksi elämäksi ja lisäksi tämän uuden elämän täytyy jotenkin\npäästä välittömästi ihmisen omaksi elämäksi ja olemukseksi, vain\ntäten se voi olla ihmiselle enemmän kuin pelkkä välikappale muita\ntarkoituksia varten.\n\nMutta tällainen uusi elämä, joka yksinänsä voi taata pääpyrkimykselle\nmenestyksen, saavutetaan tunnustamalla hengenelämän itsenäisyys ja\nsen avautuminen ihmisessä. Lähemmin tahdomme osoittaa, ettei tämä\nmerkitse pelkkää nimenmuutosta, vaan että sillä on tärkeä asiallinen\nmerkitys.\n\nEnsiksikin vain tunnustamalla tämä hengenelämän itsenäisyys\nsaavutetaan uusi, välitön elämän olokanta, täydellinen muutos\ntodellisuuden peruskäsitteissä. Sillä tuo hengenelämän välitön\nkehkeäminen ihmisessä tekee välttämättä tämän hengenelämän siksi,\nmikä elämälle on kaikkein ensimäisintä ja läheisintä, elämän\ntodelliseksi olokannaksi; mikä siihen saakka näytti olevan\nläheisintä, aistimellinen tai myöskin yhteisöllinen maailma,\nasettuu siitä lähin toiseen sijaan ja sen täytyy ensinnä todistaa\noikeutuksensa tuon ensimäisen edessä. Toisin sanoen, mikä\ntavanomaisen käsityksen mielestä kuuluu tuonpuoleiseeen maailmaan,\njoka aistimellisesta maailmasta käsin on todistettava ja olevaksi\nosoitettava, se nyt muuttuu ainoaksi itsessään perustelluksi\nmaailmaksi, ainoaksi oikeaksi ja todelliseksi maailmaksi, joka ei\nkaipaa eikä salli, että se johdetaan mistään muusta. Olisi helposti\nosoitettavissa, että tällainen täydellinen muutos tapahtuu kaikkialla\nsiellä, missä henkistä työtä suoritetaan, ettei tätä työtä koskaan\ntehdä aistimellisen olemassaolon yksinomaan rinnakkaisina esiintyvien\nilmiöiden pohjalta, vaan tämän olemassaolon yläpuolelle kohoavasta\nolokannasta käsin ja että itse materialistikin voi muodostaa\najatuksensa tieteelliseksi teoriaksi vain siten, että hän asettautuu\ntuohon olokantaan. Mutta vedoten edelläolevan tutkistelumme kulkuun\nvoimme tästä luopua ja rajoittautua todentamaan sen seikan,\nettä kaikki henkisen elämän kehittyminen ihmiskunnassa sisältää\ntodellisuuden toisinpäin kääntämisen. Maailmanhistoriallisessa työssä\naistimellinen välittömyys yhä enemmän ja enemmän väistyy syrjään\nhenkisen välittömyyden tieltä, sisäistä maailmaa ei katsella ja\nkoeta ulkopuolisesta maailmasta käsin vaan noudatetaan päinvastaista\nkatsantotapaa, Ptolemaioksen olokanta väistyy Kopernikuksen olokannan\ntieltä.\n\nMutta samalla -- ja tällä on elämän muodostamiselle ratkaiseva\nmerkitys -- on avautunut mahdollisuus löytää tosihenkisyyden ja\npelkän inhimillisyyden välinen raja ja saada yleinen hengenjännitys\nkääntymään hedelmälliseksi työksi. Kun nimittäin pelkkä inhimillisyys\nsilloinkin, kun se ryhtyy henkisiin tehtäviin, on riippuvainen\nsubjektin ja maailman, tunnetilan ja esineen vastakohdista, liikkuen\nedestakaisin toisesta toiseen voimatta tällöin saavuttaa olennaista\nkohoutumista, kykenee hengenelämä vallitsemaan tuon vastakohdan ja\ntäydessä toiminnassa luomaan elämälle sisällystä, mikä esiintyy\nsielunelämän eri toiminnoissa, ajatuksessa, tunteessa ja tahdossa,\nsisällystä, joka näissä toiminnoissa ilmenee mutta ei koskaan voi\nniistä juontua. Milloin vain tällaista sisällystä, elämänkehityksen\nedelleen muodostamista, todellisuuden omaperäisyyden ilmauksia on\ntarjolla, silloin on elämä kehittynyt vapaaksi pelkän inhimillisen\nluonnon rajoituksesta, silloin voi se, mitä hengenelämällä on\nolennaisia piirteitä, tulla ihmisen omaksi. Olokohtaisen totuuden\nvälttämättömyydestä ja henkisen maailman kokonaisuudesta lähtenyt\ntoiminta ja luomistyö voi nyt päästä välittömästi ihmisessä\nkehkeämään ja kohottaa hänen elämäänsä äärettömästi; hengenelämän\nilmaukset, taistelut ja kokemukset tulevat nyt kaikessa laajuudessaan\nihmisen omaksi asiaksi, tosin kuitenkin vain elämän ehdittyä jollekin\nmäärätylle korkeammalle tasolle ja ratkaisevasti heitettyä taakseen\ntavallisen keskitason.\n\nEi millään muulla alalla täten aiheutunut tai ainakin aiheutuva\nmuutos voi olla ilmeisempi kuin uskonnon alalla. Selvästi tässä\neroavat toisistaan pelkän ihmisen uskonto ja hengenelämän uskonto,\nuskonto, jonka vaatimatta olennaista muutosta tulee auttaa ihmistä\nonneen ja iäiseen elämään, ja uskonto, joka on hengenelämän\navautumista, tuo mukanaan uutta sisällystä ja uusia arvoja ja tekee\nihmisen olennaisesti toiseksi. Se mikä oli kotoisin tuosta pelkkään\nihmiseen tyytyvästä käsityskannasta ja mikä laajoissa piireissä käy\nuskonnosta, ei ollenkaan ansaitse uskonnon nimeä; se mikä siinä\noli uskontoa, oli vain valmistusta sille toiselle tai jälkikaikua\nsiitä toisesta, mikä pyrki tunkeutumalla viimeisiin syvyyksiin\nylläpitämään ja voitokkaasti toteuttamaan hengenelämää. Vain täten\nuskonto saavutti itsenäisyyden ja sen oli mahdollista saada aikaan\nsisäistä kohoutumista, kun se taas hylkäämällä tuon henkisen pohjan\nkadottaa kaiken omintakeisen sisällyksensä ja kaiken omintakeisen\nolemassa-olon oikeuden. Voimakkaasti puolustamalla tuota perustusta\nuskonto ei tue ihmisen pienuutta, vaan kiinnittämällä ihmisolemukseen\njumalallisen elämän täydellisyyden, äärettömyyden ja iäisyyden se\näärettömästi kohottaa hänen ihmisyyttään, tekee siitä olennaisesti\nuuden luomuksen.\n\nSamoin on laita muidenkin henkisen työn alojen; niiden\nperustautuminen itsenäiseen hengenelämään ei vain edistä niiden\nkehitystä tähän tai tuohon suuntaan, vaan tekee niille mahdolliseksi\nesiintyä itsenäisinä muodostuksina. Kun esim. oikeutta pidetään ja\nkohdellaan pelkästänsä ihmisen menestyksen välikappaleena -- olkoonpa\nsitten yksilöiden tai kokonaisen yhteisön, siinä ei ole mitään\nolennaista eroa --, silloin se aina kadottaa oman erikoisluonteensa\neikä voi enää muuttaa vallitsevaa asiantilaa, silloin se ei enää voi\nalkuperäisen voiman tavoin taivuttaa mieliä eikä asettaa ulkonaisten\nseurausten punnitsemista vastaan asian sisäistä välttämättömyyttä,\nvaan se muuttuu tällöin tarkoituksenmukaisuuden nöyräksi palvelijaksi\nja sen täytyy taipua tämän vaatimusten mukaan, mutta silloin oikeus\non sisäisesti tuhoutunut. Se voi säilyttää itsensä ainoastaan\nkohotettuna yläpuolelle pelkän ihmisen tarkoitusperien, mutta silloin\nse myöskin voi sisäisesti kohottaa sitä ihmistä, joka sen tekee\nomakseen.\n\nMutta se mikä koskee yksityisiä aloja, se koskee myös yhteisen\nelämäntyön kokonaisuutta, sellaisena kuin se esiintyy\nkulttuurityössä. Tämä voi saada aikaan olennaisesti uutta ja\nvoittaa puolelleen ihmisen koko sielun ja mielen vain mikäli\nuskon ja toivon silmin edellytetty maailmantila ehdottomana\nvaatimuksena asetetaan olevia oloja vastaan ja nämä täten\njärkytetään liikkeelle lepotilastaan. Kaikki kulttuuri on elämän\nmuuttumista itsetoiminnaksi, mutta tämä on mahdollinen vain silloin,\nkun ihmistoiminnassa avautuu uusi todellisuuden syvyys. Niinpä\nhengenkulttuuri on erotettava kaikesta siitä, mikä on pelkästään\nihmiskulttuuria, ainoastaan hengenelämän ominaisen luonteen ilmaisuna\nkulttuuri voi saavuttaa sisäisen yhteyden, selvän tarkoituksen\nja kaikkea vallitsevan päämaalin, ainoastansa täten se voi luoda\nihmisen uudeksi ja taistella kaikkea sitä vähäpätöisyyttä ja\nnurinkurisuutta vastaan, mikä ihmisestä päin pyrkii tarttumaan\nkaikkeen kulttuurikehitykseen. Niinpä erikoisesti uudenaikainen\nkulttuuri asettaa vaatimuksekseen äärettömän, alkuperäisen ja\nitsenäisen elämän; inhimilliset olosuhteet eivät tällaista elämää\ntarjoa, ainoastansa usko yläpuolellamme vallitsevaan henkiseen\nvälttämättömyyteen ja ainoastansa tästä välttämättömyydestä\nsisäisesti kiinnipitäminen voi synnyttää sen valtavan liikkeen, jonka\nnuo aatteet todella synnyttivät. Ei ole mitään voimakasta, mitään\nmukaansatempaavaa liikettä, joka ei olisi sietämättömäksi tunnetun\nristiriidan voittamista; mutta tällaiseen ristiriitaan päätyvät\nolot vain siinä tapauksessa, että uusi, joka on asemansa arvoinen,\ntörmää yhteen vanhan kanssa, jolla ei enään ole mitään oikeutta\ntuohon asemaan; mutta tuossa uudessa täytyy silloin olla ylivoimainen\npakko, ja tätä ei pelkkä ihminen voi sille koskaan antaa. Siitä\nettä kulttuurissa tunnustetaan olevan tällainen ylevämpi elämä, saa\nkaikki kulttuurityö sisäistä kohotusta, ihminen voi tuntea tällöin\nolevansa yhteydessä maailmanelämän kanssa, hän saa tämän sisäiset\narvot omikseen ja kohoaa täten kauas yläpuolelle aluksi vallinneen\npienuutensa.\n\nSamanlainen jako, eroittaminen ja kohoutuminen tapahtuu myöskin\nyksilön elämässä. Niin kauan kuin korkeamman elämän ilmaukset\njuoksevat sekaisin samassa virrassa alemman elämän ilmausten\nkanssa, niin kauan kuin sellaiset suureet kuten persoonallisuus\nja yksilöllisyys eivät tuo mukanaan mitään ominaisluonnetta, vaan\nainoastansa vahvistavat ja tukevat luontoperäisiä vaistoja, niin\nkauan ei synny mitään olennaisesti uutta ja korkeampaa ja henkinen\nliike ei saavuta täysin hereilleajavaa voimaa. Tähän tarvitaan\naivan ominaista sisällystä, jollaista vain on saatavissa yhteydessä\nhengenmaailman kanssa. Mutta sikäli kuin tämä onnistuu, käy tuo\nmaailma ihmiselle todellisuudeksi, muuttuupa hänen omaksi elämäkseen,\nja selvää on, mikä ääretön kohoutuminen tästä on seurauksena.\n\nTämä ajatustapa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa sen ajatustavan\nkanssa, joka odottaa kaiken pelastuksen tulevan rauhallisesta\neteenpäinkulusta, vähittäin tapahtuvasta kehityksestä. Tässä ei ole\npaikka osoittaa, kuinka suuri oikeutus tällä aatteella on maailman\nkuvassa ja myöskin erinäisillä elämämme aloilla. Mutta milloin on\nkysymys kokonaisuudesta ja tämän elämämme pääsuunnasta, silloin on\ntuohon kehitykseen vetoaminen mitä jyrkimmin hyljättävä, se kun on\nprobleemimme himmentämistä ja maahan painamista ja velttoutemme\nturvapaikka. Sillä tuo ajatustapa ei vastaa ihmisen ominaista\nasemaa, jossa todellisuuden eri asteet kohtaavat toisensa. Se\nmikä hänessä pyrkii esille korkeampaa elämää, on aluksi varsin\nhimmeätä ja epämääräistä, se voi saavuttaa suuremman voiman ja\nmäärätymmän luonteen vain siten, että se selvästi rajoittautuu ja\nomassa itsessänsä lujittautuu, mikä on mahdollista ainoastaan jos\nitsenäinen hengenelämä hänessä pääsee ilmeneymään, Vasta sittenkuin\nkokonaisuuden luja ydin on muodostunut, voi hän vaikuttaa elämän\nkoko alaan, vetää puoleensa sellaista, mikä on hänen kanssaan\nsopusoinnussa, liittää yhteen sen, mikä on hajanaista, tuntea ja\nmerkitä alhaiseksi sen, mikä on alhaista, käydä ahdistamaan sitä,\nmikä on vastaansotivaa. Vain tällainen eri puolien selviytyminen ja\nniiden vaikutus toisiansa vastaan antaa elämälle voimaa ja saattaa\nsen sisäiseen liikkeeseen, tuo elämän henkisen luonteen esille\nkaikkea sellaista vastaan, mikä on pelkkää luontoa, ja tekee elämän\nihmisen täydelliseksi omaisuudeksi. Mutta aina tämä toisistaan\neroittautuminen asettaa vaatimukseksi hengenelämän itsenäisyyden\ntunnustamisen, vain tällä edellytyksellä muutoin hajanainen henkinen\npyrkimys voi ihmisessäkin tulla elämän itsenäiseksi lähtökohdaksi\nja samalla voittaa hänen omakseen hengenelämän koko kehityksen ja\nkokemuksen.\n\nMutta tämä eroittautuminen asettaa sekä koko elämälle sinänsä\nettä sen eri haaroille yhtämittaisen tehtävän; yli koko rintaman\nsyttyy kiivas taistelu oikean, elämänkehityksen laajentamista ja\nsyventämistä tarkoittavan ja toteuttavan hengenkulttuurin ja pelkän\nihmiskulttuurin välillä, joka kaiken kohdistaa ihmisen mielentilaan\nja tunteeseen, mutta samalla ehdottomasti vie sisäiseen tyhjyyteen.\nSe, mikä ihmiselämän pohjalla saavutetaan oikeata henkisyyttä, ei jää\npysyväiseksi vain siksi, että se kerran on olemassa, vaan se riutuu\nheti paikalla, kun sitä ei alituisesti luoda uudestansa, se tulee\nvedetyksi alas pelkästään inhimillistä laatua olevien harrastusten\npiiriin sekoittuen niihin ja samalla turmeltuen. Tosin se, millä\nkerran on ollut tehonsa, on vielä erinäisissä jälkivaikutuksissa\ntallella ja siis helpommin eloonherätettävissä, mutta varmaksi\nomaisuudeksi henkinen elämä ei näin ollen jää, se kaipaa jatkuvaa\nuudistamista ja myöskin yhtämittaista työtä. Mutta tämän henkisen\nelämän saavutus täysin vastaa sen edellyttämää vaivannäköä ja työtä,\nsillä se vapauttaa ihmisen hänen luonnollisen minänsä ahtaista\nrajoista eikä salli hänen samalla häipyä äärettömyyteen; ollessaan\nosallisena henkisestä maailmasta ja todellisuuden itsenäisestä\nsisäisyydestä hän saavuttaa äärettömän minuuden ja hänen elämänsä\npositiivisen suunnan. Omassa piirissänsä hänellä on välittömästi\nkokonainen maailma ja hän voi tuntea olevansa mukana tekemässä työtä\ntuon maailman rakentamisessa. Ääretön, jonka mystiikka oivalsi\npelkällä tunteella ja joka sen käsittämänä ei päästänyt tunkeumaan\nkyllin syvälle elämän perusoloon, on nyt tullut työn vallitsevaksi\nvoimaksi ja voi kaikille tahoille ulottaa uudeksiluovan vaikutuksensa.\n\nKuinka tämä muuttaa elämän sen syvimpiä syitä myöten, se\nosoitettakoon tässä vain moraaliin nähden. Niin kauan kuin henkistä\nelämää ei katsota ihmisen todelliseksi minäksi, niin kauan\nnäyttävät hänessä vallitsevat toiminnan säännöt ulkopuolisilta\nnormeilta, joiden alle meidän kunnioituksella on alistuminen niiden\nkuitenkaan samalla tulematta meidän täyden rakkautemme ja ehdottoman\nantautumisemme esineeksi. Mutta sisäisen lämmön puutteessa ei\ntoimintakaan saavuta korkeinta huippuansa. Sellainen moraali pysyy\nhelposti enemmän ohjeellisena kuin siveellistä elämää tuottavana,\nse voi kyllä olla valmis täyttämään velvollisuutensa vaatimuksen\nsitä kohdatessa, mutta se ei palavalla innolla pyri asettamaan uusia\ntehtäviä, kohoamaan äärettömiin, parhaansa mukaan kartuttamaan hengen\nvaltakuntaa. Tämä käy mahdolliseksi vain siten, että tuohon asiaan\ntartumme niinkuin omaan asiaan, jos nuo siveellisen toimintamme\nohjeet samalla merkitsevät meille oman elämämme kehkeytymistä\nja jos täten siveelliseen toimintaamme virtaa itsesäilytyksen\nvarmuus ja ilo. Silloin voi myöskin rakkaus liittyä kunnioitukseen\nkarkoittamatta kuitenkaan viimemainittua, sillä aina jää tilaa\nnöyryyden tunnolle sikäli kuin uusi minä ei koskaan ole pelkän\nihmisen työtä, vaan ehdottomasti perustuu äärettömään elämään ja on\nsen kannattama.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaiken tämän mukana avautuu ihmiselämälle avara ja suuri\nnäköpiiri, runsain määrin tehtäviä, tehtäviä, jotka ovat\nerottamattomassa yhteydessä keskenään ja jotka lupaavat varman\nsaavutuksen. Ennenkuin kuitenkaan antaudumme tällaisten toiveiden\nvaltaan, on välttämätöntä ottaa punnittavaksi eräs epäilys, joka, jos\nsen koko kantavuus otetaan tarkoin huomioon, taaskin tekee kaikki\nsaavutuksemme epäilyksenalaisiksi. Jos oikea henkisyys kohotetaan\nniin kauas kaiken sen yläpuolelle, mikä on pelkästään inhimillistä,\nniin eikö silloin yhä painavampana laskeudu arvioimisemme\nvaakalaudalle se tosiasia, että ihmiselämän keskitaso aina sen\nalkeellisiin muotoihin saakka lujasti ja sitkeästi jää pysymään\nsiinä asemassa, jonka pyrkimyksemme vapautua ihmisen pienuuden\nrajoituksesta hylkäsi aivan riittämättömänä? Eikö se, mikä meidän\noli voitettava, ylivoimaisena pidä meitä kahleissansa, eikö se\nuhkaa alentaa koko tuota kohoutumistamme hapuilevaksi kaipuuksi ja\ntoivomiseksi?\n\nNäyttää vallitsevan läpikäyvä ristiriita sen välillä, mitä\nhengenelämän aate vaatii, ja sen välillä, mihinkä me ihmisolomme\npohjalta kykenemme. -- Hengenelämä vaatii subjektin ja maailman,\nmielentilan ja esineen vastakohdan yläpuolelle ylettyvää täyttä\ntoimintaa, ja inhimillinen sielunelämä onkin tuon vastakohdan\nvallanalainen. Hengenelämä muodostaa kaikenkäsittävän kokonaisuuden\nja ihmiskunta on hajaantuneena pelkkiin yksilöihin, ja jo\nluonnollisen itsesäilytyksen välttämättömyys, mutta myöskin\nyhteisyyselämä pakoittaa puoltamaan ja vahvistamaan yksilöllistä\nelämää; hengenelämä esittää sisällyksensä, totuutensa ajattomasti\npätevänä, mutta ihminen syntyy ajassa ja hänen elämänsä kuluu aikaan,\nhänen tilansa ja sen mukana hänen elämänsä asettamat vaatimukset ovat\nyhtämittaisten muutosten alaiset. -- Tällaiset ristiriidat ulottuvat\nyli näiden perusmuotojen koko elämään. Se, mikä näin ollen enimmän\nantaa aihetta levottomuuteen, on siinä, ettei ole minkäännäköistä\ntoivoa saada uudestaan muodostetuiksi näitä olemassaolomme\nperusmuotoja.\n\nMutta joskaan emme voi aivan yksinkertaisesti poistaa näitä\nvastuksia, niin kenties on kuitenkin mahdollista ryhtyä niitä\nvastustamaan. Voimmepa ihmiselämän yleiskokemusta tarkastaessamme\nnähdä, että tällainen vastavaikutus on käynnissä kauttaaltansa läpi\nkoko inhimillisen olemassaolomme, laajemmalti kuin ihmisten tieto\nja tahto ulottuukaan. Sillä kauttaaltansa elämä osoittaa sisäistä\nylöspäin kohoutumista: se, mihin ihminen hädän ja luonnollisen\nitsesäilytyksen vaiston pakoituksesta turvautui, muuttuu ja jalostuu\nelämän oman kehityskulun vaikutuksesta. Se, mikä ensiksi ilmenee\nulkonaisena rinnakkaisuutena, muuttuu sisäiseksi yhteydeksi; se,\nmille annettiin pelkän välikappaleen arvo, saa itsenäisen arvon,\nvaikuttaa vastaan ja vie täten kehitystä eteenpäin. Inhimillisten\nolosuhteiden vajanaisuudesta huolimatta henkisyys voittaa yhä enemmän\njalansijaa ja huolimatta kaikesta vastustuksesta se voi edistää\ntarkoitusperiänsä.\n\nNäin olevien olojenkin pohjalla ilmenee vähittäistä elämän\nirroittautumista luonnollisesta minästä, joka aluksi vallitsee\nkaikkia pyrkimyksiä. Tämä irroittautuminen ilmenee erittäin\nkouraantuntuvana rakkaudessa ja työssä, edellisessä kanssaihmisiin,\nviimemainitussa työn esineeseen suuntautuvana. Kuka voisi kieltää\nrakkaudella olevan juurensa luonnonvietissä ja liian vähäiseksi\narvata tämän luonnonvietin pysyvän merkityksen? Mutta sitten tapahtuu\nmuutos siihen suuntaan, että rakkauden esine itsekin jollakin tavoin\ntulee arvokkaaksi, että sen menestys välittömästi saa ihmisen\npyrkimyksen liikkeelle ja että oma minä aina itseuhrautumiseen\nsaakka voi väistyä syrjään. Jo Aristoteles on kuvannut, kuinka tässä\nsuhteessa myöskin alemman asteen ihmisessä elää jotakin jumalallista,\njoka vie hänet yläpuolelle oman itsensä. Samoin on työn laita. Siihen\nryhdytään lähinnä itsesäilytyksen takia eikä voida ihmistä moittia,\nettä hän siitä vaatii palkkaa ja arvostelee sitä sen mukaan, mitä se\ntuottaa. Mutta me tiedämme kaikki, ettei asia tähän pääty: työ käy\nvähitellen ja vähitellen ihmiselle oman sisällyksensä takia rakkaaksi\nja arvokkaaksi, se muodostaa sisäisiä yhtymiä, jotka vastustavat\ntoimivan henkilön mielivaltaa ja mielitekoja, se tekee lopulta\nihmisen kykeneväksi antautumaan suureen vaivannäköön ja tekemään\nuhrauksia, se muuttuu hänessä eteenpäin vieväksi mahdiksi. Työssä ja\nrakkaudessa ulkonaisessa kosketuksessa oleminen muuttuu sisäiseksi\nsuhteeksi ja samalla nautinto ja hyöty väistyvät elämän sisäisen\nkohoutumisen tieltä.\n\nTällainen liikkeen- ja voimansiirto luonnosta henkeen ilmenee\ninhimillisen olemassaolon kokonaisuuteen nähden niissä\nkokemuksissa ja kohtaloissa, jotka ovat nähtävissä yksilöllisyyden\nmuodostumisessa. Tällöin on ensinnä olemassa erikoisluonne, jossa\nkyllä on yksityisiä henkisiä aineksia, mutta jolla ei ole vielä\nmitään henkistä luonnetta; tämän erikoisluonteen vaatimusten\npuoltaminen ja toteuttaminen on itsesäilytyksen luonnonvietin\nmukaista, helposti tuo tehtävä saa puolelleen ihmisen mielihalun\nja osakseen ihmisen työn. Mutta kerran alotettu liike vie helposti\nalkukohtaa korkeammalle. Nuo henkiset ainekset liittyvät lujemmin\nyhteen ja alkavat vaikuttaa kokonaisuutena; näin pyrkimys voi\nirroittautua pelkän olopisteen harrastuksista vieläpä vastustaa\nniitä, ja yhä puhtaampana kohoaa esiin henkinen kokonaismaailma, yhä\nenemmän se voi yllyttää ihmistä innokkaaseen työhön ja vaikeisiin\nuhrauksiin.\n\nMutta tällainen kulku alemmasta ylempään ulottuu yläpuolelle\nyksilöiden koko ihmiskuntaan. Näin on laita inhimillisen yhteiselämän\nkehittymisen. Aluksi ulkonaiset olosuhteet ja elämän ylläpitämisen\npakko vievät ihmiset yhteen ja saavat aikaan pienempiä tai suurempia\nyhtymiä. Mutta ulkokohtaisesta yhdessäolosta muodostuu yhä enemmän\nja enemmän sisäinen yhteys, yhteisestä kokemuksesta, yhteisistä\ntaisteluista, yhteisestä menestyksestä ja yhteisistä kärsimyksistä\nkohoaa esille yhteisiä arvoja ja tarkoitusperiä, syntyy yhteinen\nelämänpiiri, joka yksityistä ihmistä sekä lujittaa että kohottaa\nyläpuolelle itsekkäiden harrastusten. Niinpä tässäkin eittämättömästi\nkulkee jalostumisen ja kohoutumisen virta.\n\nErittäin tähdellepantava ja erittäin tärkeä on tällainen liike\nhenkistä luonnetta olevan historian muodostumisessa; siinä\nsuoritetaan sen syvän kuilun voittaminen, joka muutoin vallitsee\najan ja iäisyyden välillä. Hengenelämä ja sen totuus vaativat\nitselleen ylevämmyyttä aikaan nähden, mutta ihmisen me tapaamme ajan\nrajojen sisäpuolelta ja yhtämittaisen muuttumisen alaisena. Mutta\nihmiselämän piirissä syntyy omituinen historia, joka hänet eroittaa\nkaikista pelkästään luonnonolioista, hänen ei tarvitse turvattomana\nantaa tapahtumain pauhata ylitsensä, vaan hän voi nousta niitä\ntorjumaan, hän voi toisistansa eroittaa sen, mikä on pysyväistä ja\nkatoavaista, henkistä ja pelkästään inhimillistä, ja yhtämittaa\nkartuttaa itsellensä sitä, mikä hänelle on arvokasta. Eritoten\nhistorian huippukohdilla tapahtuu kohoaminen siitä, mikä on ajallista\nja inhimillistä, pysyväiseen totuuteen. Samaten kuin me tahdomme\nsäilyttää sen, mikä niin sanotuissa klassillisissa aikakausissa on\nhäviämätöntä, samaten me historiassa yleensä koetamme tehdä eron\nsen välillä, mikä kuuluu pelkkään aikaan, ja sen välillä, mikä ajan\nyläpuolelle kohoavana elämänsisällyksenä kykenee vaikuttamaan läpi\nkaikkien aikojen. Täten historia on henkisen maailman kehkeämistä\nja voi huolimatta kaikista olevien olojen vastustuksesta pitää\ntämän maailman ilmielävänä edessämme. Se, mikä tällöin saavutetaan,\ntapahtuu taaskin usein vastoin ihmisen omaa tietoa ja tahtoa.\nSillä hänen pyrkimyksensä tarkoittaa lähinnä ajassa saavutettavia\nvoittoja, onnea ja menestystä. Mutta hänen työnsä ei edisty\nvetoamatta hengenelämän syvyyksiin ja saamatta näistä syvyyksistä\nelähdyttävää vastakaikua. Näin syntyy sellaista, mikä riittää tuolle\npuolen hetkellisyyden ja mikä voi yhtämittaisesti pysyä. Tämä\najallisuuden yläpuolelle kohoava jää ilmieläväksi ainakin erinäisissä\nseurauksissaan ja jälkivaikutuksissaan, mutta kokonaisuutenakin\nse on jälleen eleille herätettävissä ja saatettavissa tehoisaksi.\nEnnen kaikkea on tällainen mahdollisuus sellaisella saavutuksella,\njoka itse on uudistavasti vaikuttanut elämänkehitykseen. Kun kerran\ntällainen uudistava voima on päässyt voimakkaasti vaikuttamaan,\nniin kaikki, mikä ei sille antaudu, jää ehdottomasti jälkeen.\nVoimmeko esim. peruuttaa uudenaikaisen tieteellisen ajatustavan\nja sen tekemän maailman ja ihmisen välisen tarkemman eron, sen\nanalyysin ja kritiikin? Voimmeko syrjään sysätä sen tosiasian,\nettä uudenaikaisessa elämässä henkinen työ on muodostanut paljoa\nitsenäisempiä yhtymiä ja samalla enemmän irroittautunut välittömästä\nsielunelämästä? Voimmeko kieltää, että on muodostunut erikoisesti\nluonnontieteellinen, historiallinen ja yhteiskunnallinen ajatustapa,\nja voimmeko niistä päästä erillemme? Ilmeisesti tällaiset liikkeet\nkohottavat meidät yksilöiden mielivallan ja hetken heilahdusten\nyläpuolelle, silminnähtävästi tapahtuu niissä hengenelämän\nmaailmanhistoriallinen kehkeäminen, jonka me voimme välittömästi\nsaada omaksemme. Tämä kehkeäminen tekee meille mahdolliseksi kohota\npelkän hetkellisen nykyisyyden yläpuolella olevaan aikoja sisältävään\nnykyisyyteen, joka käsittää kaiken, mikä ihmistyössä on pysyväistä.\nTäten saavutettu olokanta muodostaa mitan kaikelle sille, mitä\naikojen kuluessa suoritetaan. Se, mikä sen hylkää tai suorastansa\nsitä vastustaa, ei voi saavuttaa syvällistä ja pysyväistä vaikutusta.\nNiin vähän kuin tämä olokanta vaikuttaa mekaanisesti pakoittamalla,\nniin välttämättömästi kuin se, samaten kuin kaikki henkinen elämä,\nvaatii tunnustamista ja omaksumista, niin ei ole kiellettävissä, että\ntässä esoteerisen historian muodostuksessa ajan sisäpuolelta avautuu\nmahdollisuus kohota ajan yläpuolelle. Näin tämä hengenelämän historia\nmuodostuu välittäjäksi pelkän ajan välillä, johon inhimillinen elämä\nkuuluu, ja iäisyyden välillä, jota hengenelämä vaatii.\n\nMyöskin inhimillisten olosuhteiden sisällä hengenelämä osoittaa\nkasvattavaa vaikutustaan, valtavana virtana tämä vaikutus käy halki\nkoko inhimillisen elämän. Tähän henkisen elämänsuunnan nousemiseen\nkaikki ihmiseen kohdistuva vaikutus kiinnittää luottamuksensa, siihen\nkiinnittää luottamuksensa kaikki muodostava toiminta yksilöstä aina\nkoko ihmiskuntaan asti. Se, että tuo toiminta huolimatta kaikista\nvastuksista tarmokkaasti ja iloisesti puolustaa oikeuksiansa,\non varma todistus siitä, että tässä on toimimassa inhimillisen\nmielivallan yläpuolella oleva voima.\n\nEivätpä siis kreikkalaiset ajattelijat ilman syytä puhuneet\nalemmassa olevasta kaipuusta päästä ylempään, maailmankaikkeudessa\nvallitsevasta ylöspäin kohottavasta rakkaudesta. Kuitenkaan ei\nsiellä, missä hengenelämän omalaatuisuus on täysin tunnustettu,\ntuo liike ole ymmärrettävä pelkästään luonnosta ja olevien olojen\npohjalta esillekohoamiseksi, ei kehitykseksi tässä mielessä, vaan\nylevämmän henkisyyden kohottavaksi vaikutukseksi. Luonto ei voisi\nsaada aikaan sitä, mitä se saa aikaan, jollei se lepäisi syvemmällä\npohjalla ja saisi siitä elähyttäviä voimia.\n\nYhä uudestansa saamme nähdä, että lopulta kumpikin olomuoto\nkuuluu yhteen ainoaan maailmaan, että kaiken eroavaisuuden ja\nvastakohtaisuuden yläpuolelle kohoaa kokonaisuus. Mutta mitkään\nvastakohtien tasoitukset eivät saa koskaan himmentää meiltä sitä\ntosiasiaa, ettei hengenelämä meissä koskaan voi saada sen omaa\nolemusta vastaavaa olomuotoa, ja ettei se täällä koskaan voi\npäästä täysin vapaaksi ristiriidasta. Hengenmaailman täytyy täällä\naina kehittyä sille itselleen vieraassa olomuodossa, johon meidän\nelämämme pukeutuu ja jota me emme mitenkään voi päällämme pudistaa.\nKaikessa siinä, mitä ihmiset henkisellä alalla saavat aikaan, on\ntässä kohden epätäydellisyyttä, kaikessa siinä, mitä me ilmilausumme\nhengenelämästä, on aina jotakin kuvannollista, symboolista, se\nsyvyys, joka ennen kaikkea tekee meidän elämämme henkiseksi, ei voi\nmeidän olemassaolomme muodoissa koskaan päästä täysiin oikeuksiinsa.\nMutta joskin tämä hengenelämän perusolemuksen ja olomuodon välinen\nristiriita osoittaa meidän elämämme elämäksi, jolla on oma\nominaisluonteensa, monen ehdon alaiseksi ja mitä suurimmassa määrin\nepätäydelliseksi, niin se ei muuta sitä hapuilevaksi toivomiseksi\nja voimattomaksi kaipuuksi. Sillä tuo perusolo ei ole meille mikään\nvieras ja ainoastaan kaukaisen kunnioituksemme esine, vaan me voimme\nsiinä löytää oman elämämme ytimen, oman todellisen itsemme ja siitä\nkäsin ryhtyä taisteluun kaikkea alamittaista vastaan. Me emme ole\nainoastaan keskellä ristiriitaa vaan myöskin sen yläpuolella, ja\nelämä voi tällaisen ylevämmyyden voimakkaasti esillepuhjetessa\nsaavuttaa sisäisen lujuuden ja iloisuuden. Ja samalla me voimme\nhuolimatta kaikista vastuksista lohdullisesti toimia ihmisen\nkohottamiseksi yläpuolelle kaiken sen, mikä hänessä on inhimillisesti\npientä.\n\n\n\n\nEpäilysten torjuminen.\n\n\nTähänastiset perustelut ovat pyrkineet sisäisesti lujittamaan\nhengenelämää ja koettaneet osoittaa sen omassa piirissään vastuksiin\nnähden ylivoimaiseksi, mutta niissä ei vielä ole otettu punnitsemisen\nalaiseksi sen suhdetta meidän kokemuksemme kokonaismaailmaan.\nMutta juuri tästä maailmastahan on kohonnut voimakasta epäilyä\nhengenelämälle vaatimaamme valta-asemaa ja samalla sitä siihen\nperustuvaa vakaumustamme kohtaan, että elämällä on tarkoitus. -- Jo\nammoisista ajoista asti on ihmiselle antanut ajattelemista, saanut\nhänet kuohuksiin ja useinpa epätoivoon se havainto, että se, mitä hän\npitää korkeimpana ja mikä häneltä vaatii sanomattoman paljon työtä\nja uhrauksia, näyttää maailman kokonaisuudessa aivan voimattomalta:\nluonto kulkee kulkuaan täysin välinpitämättömänä hengen asettamista\ntarkoitusperistä ja kohtalo ei tee mitään eroa hyvän ja pahan\nvälillä, emme saa näkyviimme mitään vanhurskauden emmekä rakkauden\nvaltakuntaa. Eipä edes ihmisenkään piirissä hengenelämä pääse lujaan\nasemaan ja varmaan valtaan, vaan se esiintyy siinä vain sivuilmiönä,\nvieläpä yksilöiden samoin kuin puolueiden harrastusten pelkkänä\nvälikappaleena ja tulee näin mitä häpeällisimmin vääristetyksi. Ja\nlisäksi vielä ihmiskunnan saavuttama kokemus osoittaa hengenelämän\nomalla alalla vallitsevan syvän hajaannuksen, vieläpä katkeraa\nsisäistä vihamielisyyttä ja siitä johtuvaa kokonaisvaikutuksen\nlamautumista. Kaikki nämä vaikutelmat ovat omiansa osoittamaan\nhengenelämän esiintyvän pelkkänä maailmankehityksen sivutuotteena.\nVoiko sellainen vallita elämäämme ja antaa sille tarkoituksen?\n\nVoimmeko nämä vaikutelmat kieltää tai ne asiaan vaikuttamattomina\nsyrjään sysätä? Se on mahdotonta, niiden täytyy ylläesitetyssä\najatuksenyhteydessä vain yhä raskaampina painaa vaakalaudalla.\nSillä jos me oivallamme hengenelämässä olevan tavattavissa\nmaailmanliikettä ja jos me sen näemme antavan todellisuudelle\nsyvyyttä ja ennenkaikkea sen vievän todellisuuden sisäkohtaiseen\nelämään, niin olisi odotettavissa ja voisi vaatia, että tällainen\nmaailmanliike osoittautuisi kaikkea muuta voimakkaammaksi ja saisi\nkaiken muun itseään palvelemaan, olisi odotettavissa, että se itse\nvarmoin ottein pääsisi toteutumaan ja leikkiä lyöden murtaisi niin\nhyvin ihmisten kuin muiden esteiden puolelta tulevan vastustuksen,\nmutta pitäisi itsessänsä lujasti koottuna kaiken moninaisuuden ja\nohjaisi sen yhteiseen päämaaliin. Näin on meidän edustamamme käänne\nvain vaikeuttanut arvoitusta, yhä vain syventänyt hämäryyttä, eikä\nmitenkään tarjonnut ratkaisua.\n\nMutta nousee kysymys, mitä tästä tällaisesta tosiasiasta seuraa.\nJärkyttävästi ja tuhoavasti se voisi vaikuttaa vain siinä\ntapauksessa, että se pakoittaisi meidät luopumaan siitä, mitä\ntutkimuksemme tähänastinen kulku on todistanut hengenelämän eduksi,\nsiis myöskin peruuttamaan sen vakaumuksen, että siinä näemme\ntodellisuuden syvyyden. Mutta siihen se ei voi meitä pakoittaa. Tämä\nolisi sille mahdollista vain siinä tapauksessa, että hengenelämän\nkohtalo inhimillisen kokemuksen maailmassa olisi se, joka viime\nkädessä ratkaisee hengenelämän olemuksen ja olemassaolon, jollei\nmeillä olisi asetettavana noita maailman vaikutelmia vastaan mitään\nalkuperäistä ja täysin pätevää todellisuutta ja jos omassa itsessämme\neletyn kokemuksen varmuus riippuisi siitä, mitä ympäröivässä\nmaailmassa on vaarinotettavanamme. Jos me oivallamme itseämme\nainoastaan maailmasta käsin ja jos me saamme itsemme arvata vain\nniin korkealle kuin se antaa meille varmentavia tosiasioita, niin\non epäilys voittamaton ja nämä vaikutelmat vievät pakostakin elämän\nsisäiseen tuhoon. Mutta tämän tutkimuksemme johtava ajatus on se, ja\nse vastaa myöskin nykyajan, vieläpä koko sivistyskehityksen syvintä\nvirtausta, ettei elämän rakentaminen tapahdu ulkoa sisäänpäin,\nvaan sisältä ulospäin, ja etteivät alkuperäisimmät, vallitsevat ja\nmääräävät tosiasiat tule meille ympäröivästä maailmasta käsin, vaan\novat meille tarjona itse elämänkehityksessä, siinä, mitä se itsessään\nsynnyttää ja kokee. Perustavaa laatua oleva elämänkehitys käy kaiken\nyksityiskohtaisen kokemuksen edellä ja sen on jatkuvasti oltava\ntämän kokemuksen kannattajana, vieläpä jakautuminen subjektiksi ja\nmaailmaksi kehittyy tämän perustavaa laatua olevan elämänkehityksen\nsisällä, vain se on kykenevä käsittämään välittömän olemassaolon\nantamat vaikutelmat yhdeksi kokonaiseksi maailmaksi ja asettamaan\ntuon maailman objektiivisen asiallisuuden valtapiirinä subjektin\nhetkellisiä ja satunnaisia tiloja vastaan.\n\nElämänkehityksen lähempi tarkastelu ja perustelu on meille\nosoittanut, että siinä tapahtuu ominainen liike, joka tuo muassaan\nolennaisesti uuden elämän, mikä on vastakkainen sille elämälle,\njota vallitsee luontoperäisen olemassaolon rinnakkaisilmiöllisyys.\nTässä tarkastelussa emme saaneet näkyviimme ainoastaan yksityisiä\nilmauksia, vaan esiintyi yksi läpikäyvä pääsuunta kaikessa\nmoninaisuudessa ja tämä moninaisuus liittyi yhdeksi ominaiseksi\nkokonaisuudeksi, ei ollut tarjolla vain pelkkiä mielipiteitä ja\nselittelytapoja, ulkopuolella olevan tosiasiallisuuden kuvia ja\nvarjoja, vaan todellisuus sisältyi itse elämän rakenteeseen, se\nlöysi siitä itsensä ja sai samalla eittämättömän varmuuden; elämä\nei ollut riippuvainen tietämisestä, vaan tietäminen sai ominaisen\nmuodon vasta synteesistä ja siten saavutetusta elämän luonnosta.\nTätä perustosiasiaa, sitä tosiasiaa, että meissä kohoaa esille\nitsenäinen hengenelämä, eivät kumoa ympäröivästä maailmasta\nkohoavat ankarimmatkaan vastukset. Osoittakootpa ne vain, ettei\nmaailmantila vastaa hengenelämän vaatimuksia ja pakoittakootpa\nvain meidät ajattelemaan vaikka kuinkakin epäedullisesti tästä\nmaailmantilasta ja ihmisen omasta asemasta, asettakootpa vain\nmeidät uusien tehtävien eteen, mutta milloinkaan ne eivät voi\nvähimmässäkään määrin tehdä epäilyksenalaiseksi tuota perustosiasiaa,\npikemmin ne sitä vain vahvistavat, kun niiden esiintuoma vastustus\nantaa tuon tosiasian esiintyä tarkemmin erotettuna ja selvempänä.\nMutta yhtä ehdottomasti kuin me tuon perustosiasian eittämätöntä\nvarmuutta väitämme yleispäteväksi, yhtä vähän kuin me sallimme sen\naleta pelkäksi subjektiiviseksi makuasiaksi, niin yhtä selvää on,\nettä se yksityisille samaten kuin kokonaisille aikakausille tulee\nvakuuttavaksi voimaksi vain sikäli kuin henkinen elämänsisällys\npääsee voimakkaasti esille kehkeämään ja täyteen tietoisuuteen. Missä\ntämä puuttuu, missä elämä joutuu sisäiseen hajaannukseen ja missä\nsillä ei ole maailmasta tulevia vaikutelmia vastaan asetettavana\nmitään alkuperäistä voimaa, siellä nämä vaikutelmat kyllä vievät\nvoiton, siellä epäilys ja epäusko eivät ole kumottavissa ja siellä\nelämä ei enää voi vaatia itselleen mitään tarkoitusta.\n\nNäin myöskin historian antama kokemus osoittaa, että ympäröivän\nmaailman vaikutus kokonaisvakaumukseen olennaisesti on riippuvainen\nsiitä, minkä verran hengenelämällä on ollut asetettavana henkistä\nsisällystä ja suunnanvarmuutta sitä vastaan. Niinpä esim. muinaisajan\nkristityltä maailmankaikkeuden salaisuudet kietoutuivat mitä\ntäydellisimpään hämäryyteen; ettei tämä hämäryys voinut järkyttää\nhänen uskonsa lujuutta, johtui siitä, että hänen elämäänsä vallitsi\nsisäinen välttämättömyys, joka kohotti hänen elämänsä kauas\nyläpuolelle ulkoapäin tulevien vaikeuksien ja pulmien. Päinvastoin\ntaas eivät useinkaan sellaiset aikakaudet, jotka ovat tarjonneet\nloistavia saavutuksia ja hämmästyttävää voimainkehitystä, ole voineet\ntorjua epäilyksiä, koska niiden elämä ei ole voinut kohota eheään\nkokonaiskäsitykseen ja saavuttaa alkuperäistä syvyyttä. Epäilyksen\nvoittaminen ei siis riipu harkitsevasta mietinnästä vaan itse\nelämän muodostuksesta; elämän heikkous ja tyhjyys ainoastansa antaa\nepäilykselle vallan sielumme yli. Ja nykyisissäkin oloissa ainoastaan\nelämän sisäinen vahvistaminen voi auttaa meidät epäilysten yli.\n\nMutta joskaan emme millään tavoin alistu ympäröivän maailman\nvastustavien vaikutteiden alle, niin emme voi niitä yksinkertaisesti\ntyöntää syrjään ja kulkea tietämme ikäänkuin niitä ei olisikaan.\nMeidän tulee rohkeasti puolustaa hengenelämän maailmaa kaikkea,\nvieläpä omasta sielusta kohoavaa, vastustusta vastaan, uskollisesti\npalvella sitä keskellä kaikkea ahdistelua, osoittaa sankariutta\naina arkipäivän toimintaan asti. Tästä kohoaa vaatimukseksi se,\nettemme hengenmaailman puolelle asettumistamme tee riippuvaksi\nminkäänlaisesta palkasta tai mistään ulkonaisesta menestymisestä,\nvaan että ulkomaailman ankarasta vastustuksesta huolimatta pidämme\nkiinni hyvästä sen itsensä takia. Tällaisen ajatusjuoksun yhteydessä\nPlaton piirsi kuvansa kärsivästä vanhurskaasta -- kaukana tämän\nkäsitteen kristillisestä sisällyksestä --, jota kaikki kärsimys\nja vaino hänen sisäisessä ylevyydessään ja lujuudessaan vain\nvahvistaa, ja hänen hartain ajatuksensa oli kokonansa eroittaa\ntoisistansa ihmisen moraalinen käyttäytyminen ja palkan kysymys.\nJa samaan suuntaan ajatellen suuret kasvattajat vaativat, ettei\nsiveellinen kasvatus saisi nojautua siihen oppiin, että hyvän\ntavallisesti käy hyvin ja pahan pahoin, vaan että kasvatuksen\npikemmin tulisi lujittaa sielua hyvässä, jotta ilo hyvästä kohoaisi\nkärsimystä voimakkaammaksi. Niinpä arvelee Fröbel, että ihmisille\non tehtävä selväksi se seikka, että sen, joka todella tahtoo\nhyvin tehdä, \"täytyy elää ulkonaisen ahdistuksen alaisena; sillä\nkieltäytyminen, ulkonaisten seikkojen väheksyminen sisäisten arvojen\nsaavuttamiseksi, kas siinä korkeimman kehityksen saavuttamisen ehto\".\n\"Juuri ulkonaisten vastuksien voittaminen tai pikemmin niiden läpi\npääseminen ja samalla tuhoaminen oman tahdon voimalla, varttuneella\ntoiminnantarmolla, se se ihmiselle hänen omassatunnossaan antaa\nrauhan, ilon ja vapauden.\" Tämä ajatustapa on stoalaisuudessa saanut\nklassillisen ilmaisunsa; sitä on tarpeen kaikkea voimakasta elämää\nvarten.\n\nMutta lopullisesti tyydyttävä ei tämäkään ajatuskanta ole. Se\npitää etupäässä silmällä yksilöä ja hänen riippumattomuutensa\nsäilyttämistä, kokonaisuuden tila, henkisen yhteisyyden rakentaminen\nsitä hyvin vähän liikuttaa; se ajattelee yksilön voimakkaaksi ja\nsekä vihamielisen maailman että oman sielun nostamien pulmien\nedessä horjumattomaksi; se puolustaa rohkeasti perustosiasiaa\nvastoin kaikkia epäilyksiä ja kaikkea vastustusta, mutta se ei tunne\nmitään järkytysten, epäilyksen ja kärsimyksen tietä tapahtuvaa\nelämän edelleenkehittämistä. Mutta tästä ei voida luopua, jos mieli\nelämän pysyä liikkeellä ja säilyttää iloisuutensa. Jos tehtävänämme\nyksinkertaisesti olisi vain torjuminen ja jollei taistelu veisi\nelämää myöskin sisäisesti eteenpäin, niin ei tyrehtyminen olisi\nvältettävissä, paikalleenpysähtyminen olisi ehdoton seuraus,\ntarkoitusperän puute lamauttaisi toiminnan tarmon. Niinpä tuo\npaikalleenpysähtyminen on estettävä ja sen lupaa uskonto tekevänsä.\n\nUskonto on tutkimuksemme varrella jo useastikin ollut esillä, mutta\nmeidän oma kantamme on tähän saakka jäänyt ratkaisematta. Mutta tähän\nkysymykseen emme voi ryhtyä tunnustamatta, että kaikkeen itsenäisen\nhengenelämän kehkeämiseen sisältyy aineksena uskontoa, joskin\nuseimmiten kätkettynä. Sillä kuten käänne itsenäisyyteen voi olla\nalkuisin yksinomaan kaikkeuselämän voimanlähteestä, samaten tässä\nkaikki toiminta on tuon elämän kiinteässä yhteydessä olemista. Siellä\nmissä inhimillinen luomistyö on kohonnut korkealle, on oltu tästä\ntietoisia. Niinpä suuripiirteinen taiteellinen muovailu ei tuntenut\nitseänsä pelkän yksilön työksi vaan korkeamman voiman herättämäksi,\nsyvät luonteet ottivat sen vastaan armon antimena ja kunnioittivat\nsitä sydämen kiitollisuudella. Myöskin suuret ajattelijat tunsivat\nolevansa ylevämmän pakoituksen alaisia asettaessaan oman olemuksensa\nvaatimuksen kaikkea sitä vastaan, mitä heidän ympärillään pidettiin\ntotena ja oikeana. Ja maailmanhistorian sankarit tunsivat\ntavallisesti olevansa, vieläpä jouduttuaan jyrkkään ristiriitaan\nvallallaolevan uskonnon kanssa, välikappaleita ja aseita kohtalon\nkädessä, tätä ilman se suunnaton vastuunalaisuus, joka sisältyi\nheidän toimintaansa, ei olisi ollut kestettävissä. Niinpä voi todella\nsanoa, että kaikkeen elämän kohoutumiseen yläpuolelle arkipäivän\nkeskitason sisältyy tavallaan uskontoa.\n\nNäinpä siis uskonnolla ei ole sijansa vasta tässä, sillä on laveampi\npohja, kaikkeuden koossapitävästä yhteydestä on viimeiseen saakka\naina kiinnipidettävä. Mutta tämä niin sanoaksemme pohjalla ja takana\npiilevä uskonto ei ole sitä, mitä uskonto tahtoo olla, kun se\nmuodostaa oman elämänpiirinsä. Edelläesitetty uskonto on korkeintaan\njohdantoa ja valmistusta siihen. Meidän esityksemme mukaisesti voisi\ntällainen itsenäinen uskonto todistaa oikeutuksensa ja totuutensa\nainoastaan olennaisesti edelleen muodostamalla koko elämää, eikä\nminkään pelkän teoreettisen punnitsemisen avulla. Ja näin onkin\ntämän uskonnon laita itse asiassa. Kaikessa oikeassa hengenelämässä,\nkuten näimme, ilmenee suhtautumista kaikkeuden kokonaisuuteen, mutta\ntämä suhtautuminen on lähinnä tulos työstä, maailmaan kohdistuvasta\ntoiminnasta ja se on näin välitettynä enemmän välillistä laatua.\nMutta itsenäistyessään uskonto edustaa ja puolustaa sitä tosiasiaa,\nettä sielun kokonaisuuden on mahdollista olla välittömässäkin\nsuhteessa kaikkeuselämän kokonaisuuteen, tai pikemmin, että\ntällaisessa suhtautumisessa sielu vastoin muutoin vallitsevaa elämän\nhajaannusta kokoaa itsensä kokonaisuudeksi, sanan varsinaisessa\nmerkityksessä vasta onkin sielu. Samalla hengenelämän aate kasvaa\njumala-aatteeksi ja hengenvaltakunta jumalanvaltakunnaksi.\n\nTällainen ajatussuunta on sikäli elämän kaikkeudelle välttämätön kuin\nvasta ihmisessä hengenelämä saavuttaa sen täyden itsenäisyyden ja\nylevämmyyden maailmaan nähden, joka juuri muodostaa sen olemuksen.\nHengenelämä jää keskelle ratkaisemattomia pulmia ja sen täytyy\nlopulta itseensä sortua, jollei sanotulla tavalla ole saavutettavissa\nkohoutumista yläpuolelle kokemusmaailman; se on kokonaisuutena\nuhattuna, jollei tällainen lopullinen täydentyminen ole mahdollinen.\nNiinpä on se, mikä aluksi esiintyy pelkkänä täydentymisenä, samalla\nkokonaisuuden perustava edellytys ja sitä ratkaistaessa taistellaan\nkokonaisuudesta; kokemuskin osoittaa, että sellainen suhde uskontoon\n-- uskonto tällöin käsitettynä avarimmassa ja vapaimmassa mielessä\n-- on enimmän luonteenomainen ihmisen henkiselle olemukselle, että\nse tavallisesti on todistuksena sisäisen elämän syvyydestä ja\npontevuudesta; missä näiden kysymysten käsittely kokonansa hyljätään\nja koko probleemia pidetään aivan olemattomana, siellä ei elämää\nvoida varjella joutumasta ympäröivän maailman valtoihin ja sisäiseltä\nmadaltumiselta.\n\nMutta uusi elämä osoittautuu, sen ohessa että se, pitämällä\ntosiasiallisesti hengenelämää yleensä pystyssä, todistaa oman\nolemassaolonsa, erikoisesti kohoamisessa myöntämiseen ankaran\nkieltämisen kautta, se osoittautuu siinä, että käy mahdolliseksi\nkäsitellä kärsimystä, vieläpä syyllisyyttä, uudella tavalla.\nKuulee usein sanottavan, että kärsimys vie ihmistä syvempään ja\njalompaan elämään; mutta jos tämä merkitsee sitä, että kärsimys\nerillään laajemmasta yhteydestä itsestänsä sen saa aikaan, niin\non se väite, joka on suoranaisessa ristiriidassa elämän antaman\nkokemuksen kanssa. Sillä kuinka usein näemmekään kärsimyksen\ntekevän ihmiset ahdasnäköisiksi, pieniksi ja kateellisiksi,\nkuinka usein parempiin olosuhteihin joutuminen houkutteleekaan\nesille jalommat piirteet! Korottavasti voi kärsimys vaikuttaa vain\nsilloin, kun sen hereilleajava ja järkyttävä voima valmistaa sielun\nvastaanottamaan uutta elämää ja kun sisäisten syiden nojalla voi\ntapahtua sisäinen muutos ja jalostuminen. Silloin kärsimys voi ajaa\nihmisen hänen olemuksensa syvyyksiin ja tulla uuden kehityksen\nlähtökohdaksi; silloin voi ankarissa järkytyksissä osoittautua, että\nse, mikä näytti olevan koko meidän olemuksemme, olikin erikoinen\nmahdollisuus, josta me voimme vapautua. Tätä tosiasiaa, avarasti ja\nperiaatteellisesti käsitettynä, uskonto juuri edustaa, ei ainoastaan\nyksilön hyväksi vaan silmällä pitäen koko ihmiskuntaa, jolle\nkulttuurien kuluminen ja vanhentuminen tekee sisäisen uudistumisen\nja jalostumisen välttämättömäksi. Selvästi eroaa tässä toisistaan\nkaksi elämäntyyppiä, joita historiallisen esiintymisensä nojalla\nvoidaan nimittää kreikkalaiseksi ja kristilliseksi. Edellisessä\nhenkisyys esiintyy ihmiseen varmasti perustuvana ja käsilläolevana,\nikäänkuin korkeampana luontona; työllä ei sen piirissä voi olla\nmuuta tehtävää, kuin voimakkaasti vaatia oikeuksiin pääsyä tälle\nihmisen jumalalliselle puolelle, puolustaa sitä rohkeasti kaikkia\nhyökkäyksiä vastaan ja koettaa saada se täysin selvästi esitetyksi.\nSe on miehekäs ja elämäniloinen katsantotapa, mutta elämän sisäistä\nliikuntoa siltä puuttuu ja samalla todellisen historian mahdollisuus,\nmyöskään ei tällaisen itsensä-esittämisen elämälle tarjoama sisällys\nole voinut lopullisesti tyydyttää. Kristillinen elämän tyyppi, joka\nulottuu kauas yli kirkollisten kaavojen, asettaa elämän sisäiset\nprobleemit, eritoten siveellisen puutteellisuuden etualalle; elämän\nliikunto käy tälle elämäntyypille siitä syystä arvokkaaksi, että\nsiinä hengenmaailma avaa ihmiselle uuden syvyyden, vaatii ylintä\nvoimain käyttöä sen omaksumiseksi, mutta vie samalla kehittämällä\nuutta elämää noiden siveellisten puutteellisuuksien ja pulmien yli.\nTämä ei anna vain yksityisen elämälle sisäistä historiaa vaan koko\nihmiskunnan elämälle, tämä antaa elämälle päämaalin ja luo siihen\nsisäistä jännitystä. Tästä käsin katsottuna esiintyy kärsimys\nsellaisena, mikä voidaan ottaa elämän olemukseen ja mikä voi\nvaikuttaa sitä edistävästi.\n\nUskonnon herättämälle elämälle on yleensä olennaista, ettei se\nainoastaan alinomaa perustele tehtäviä hengenelämälle vieraan tai\nsuorastansa vihamielisen maailman voittamiseksi, vaan voimakkaasti\nvie niitä eteenpäin; niinpä on tällä elämällä vastakohtaisuuden\nja samalla vahvistuneen sisäisyyden leima. Tässä vasta kehittyy\ntäysin puhdas sisäinen elämä ei vain maailmaan nähden vaan myös\nmaailmaan kohdistuvan työn suorittamiseen nähden. Tällaisessa\nvastakohtaisuudessa sisäkohtaisuus, joka on ominaista kaikelle\nhengenelämälle, muodostuu ylevämmyydeksi maailmaan nähden, omassa\nitsessä lepääminen syväksi rauhaksi. Tästä välittömästä kokonaisuuden\nsuhteesta kokonaisuuteen virtaa sielullisuutta antava voima ja se\nantaa myöskin persoonallisuuden käsitteelle verrattomasti suuremman\nlämmön. Tällöin ainoastaan ihminen kokonaisuutena saa arvon, johon\ninhimilliset suhteet voivat vain lähentäen auttaa häntä. Näin\ntapahtuu eittämätön elämän edelleenmuodostuminen; elämä saavuttaa\nsellaisen kohdan, jossa harhat ja vastustukset eivät enää siihen\npysty, jossa sekavuuksien maailma on sen alapuolella.\n\nTosin tällainen käänne ei voi tapahtua, ilman että meidän kykymme\nja inhimillisen maailmamme rajoitus käy entistänsä tuntuvammaksi.\nTuon uuden elämän pukeminen käsitteisiin on aina vain jäävä\nepätäydelliseksi ja onnistuva enemmän kuvan kuin opin muodossa;\nantropomorfismin vaara ei vain opissa vaan myös elämässä kasvaa\ntuntuvasti astuttaessa ulos muodostavan työn piiristä. Ja meidän\nmaailmamme täytyy näyttää vielä keskeneräisemmältä kuin tähän saakka.\nJuuri näin ollen meidän maailmamme ei voi esiintyä puhtaan järjen\nvaltapiirinä eikä myöskään ahjona, josta varmasti kohoten kehittyy\njärjen valtapiiri, vaan ainoastansa paikkana, jossa elämän suuret\nliikkeet suoriutuvat ja uudet syvyydet avautuvat, mutta lopulliseen\ntäydentymiseen ei siinä päästä. Mikä oikeana ja todellisena elämänä\nomaksutaan, se on jo kaukana olemassaolon keskitasosta ja joutuu\nmonin tavoin taisteluun sitä vastaan, se omassa itsessäänkin on\nkeskellä taistelua ja liikettä. Näin meidän elämämme tältä kannalta\nnähden esiintyy paljoa enemmän suuremmasta kokonaisuudesta leikattuna\npalasena kuin itse kokonaisuutena, enemmän draaman esittelynä, joka\npaljastaa toimivat voimat ja antaa niiden astua toisiansa vastaan,\nkuin draaman kulkuna sen viimeiseen loppusuoritukseen asti. Näin\nkuvaavat tätä Lutherin tunnetut sanat: \"Se ei vielä ole tehty eikä\ntapahtunut, mutta se on liikkeellä ja menossa; se ei ole loppupää\nvaan tie. Ei kaikki hehku ja loista, mutta kaikki poistaa karstaa\nitsestään.\"\n\nTällainen asiaintila synnyttää ehdottomasti kuolemattomuuden\nprobleemin; ei vain pikkumainen elämänhalu, rajaton\nkyllästymättömyys, vaan hengenelämän pakoittava tarve yhä uudelleen\najaa tuohon kysymykseen. Ei kukaan voine kieltää, että epäilykset\ntämän kysymyksen myönteistä ratkaisua kohtaan ovat meidän päivinämme\nsuuresti kasvaneet. Jo maailman paikallisten ja ajallisten rajojen\nsuunnaton avartuminen, jonka nykyaika on tuonut mukanaan, asettaa\ntämän kysymyksen toiseen valoon, kuin missä se oli silloin, kun\nmaa näytti muodostavan maailmankaikkeuden keskuksen ja koko\nmaailmankulku suoriutuvan lyhyessä ajankierrossa; lisäksi tulee\nvielä karttuva tietoisuus siitä, että kaikki henkiset toiminnat\novat riippuvaisia ruumiillisista edellytyksistä. Jos lisäksi\nhengenelämän osallisuus vasta ihmiselle antaa erikoisen aseman, niin\ntäytyy henkisen vireyden heikkouden ja mitättömyyden useimmissa\ntapauksissa herättää epäilyksiä; silloinkin kun henkistä elämää\nsivistystyön ja toiminnan avulla on vaivoin saatu heräämään, kuinka\nusein vaipuukaan se melkein kokonansa horroksiin elämän varrella\nruumiillisen hyvinvoinnin vallitessakin, kuinka usein henkinen\nvireys kokonansa katoaa autioon arkipäiväisyyteen! Sielu näyttää\njo sammuneelta, vaikkakin ruumis vielä elää. Mitäpä tällaisille\nkuolleille sieluille elämästä tämän elämän tuolla puolen? Ja lopuksi\nvielä olemme myös maailmasta sekä hengenelämästä muodostamiemme\navartuneiden käsitteiden nojalla päässeet yhä suurempaan selvyyteen\nolemassaolomme ahtaudesta ja ehdonalaisuudesta, ei tahdo meistä,\nkuten aikaisemmasta ajatustavasta, tuntua suurelta onnelta\niänkaiken edellensä laahata tätä erikoista olemismuotoamme kaikkine\nrajoituksineen ja satunnaisuuksineen, paljoa pikemmin on se tuntuva\nmeistä sietämättömältä kahleelta ja kiinnikytkemiseltä, jonka sijasta\nvarmaan täydellinen tuhoutuminen olisi toivottavampi.\n\nNiin paljon kuin meidän ajallamme onkin esille tuotavana\nkuolemattomuuden myöntämistä vastaan, on myöskin suoranaisella\nkieltämisellä edessään mitä suurimpia vaikeuksia, niin pian\nkuin elämästä yllä esittämämme kuva on tunnustettu oikeaksi.\nSillä jos elämä -- ei ainoastaan yksilön vaan koko ihmiskunnan\n-- esiintyy kokonansa keskeneräisenä, ainoastaan edessäolevan\nmatkan alkutaipaleena, jollei ole minkäänlaista toivoa siitä,\nettä ihmiselämä koskaan voisi muuttua järjen valtakunnaksi, ja\njos vaikeudet vuosituhansien kuluessa yhä vain kasvavat, niin\ntäytyy kaiken henkisyyspyrinnän muuttua järjettömyydeksi, jos\nosa puutteineen ja ristiriitoineen on oleva koko kokonaisuus,\njollei henkisen elämän kehittyminen milloinkaan pääse sitä edemmäs\neikä myöskään yksilöä päästä osalliseksi tällaisesta jatkuvasta\nolemassa-olosta. Tosin tällainen jatkuva olemassa-olo voisi ulottua\nvain henkiseen ytimeen, joka yksilössä taipumuksena on olemassa, ja\nse kysymys voi herätä, onko siinä tapauksessa, ettei elämänkehitys\nkohota piileviä henkisiä mahdollisuuksia eläväksi henkiseksi voimaksi\nja muodosta niitä itsenäiseksi elämän keskukseksi, tämä elämänkohta\nsiirtyvä ikuisuuteen ja eikö siihen sisältyvä voima tule jossakin\nmuualla käytetyksi.\n\nRatkaiseva koko kysymyksen käsittelylle on se tosiasia, että\nmeidän elämämme rajojen sisällä kehittyy ajallisuuden yläpuolelle\nkohoavaa elämää, että ihminen voi päästä osalliseksi iäisyydestä\nja äärettömyydestä ja vieläpä -- se on pääasia -- ei ainoastaan\nyksityisillä henkensä ennätyksillä, vaan koko olemuksellaan. Mikä\nnäin on saavutettu, se ei voi tuhoutua ajan aaltoihin. Tässä sopii\npitää mielessä Goethen sanat:\n\n    Niin ratkeaa tuo suuri, vakaa\n    kysymys toisen kotimaan,\n    sill' ainaisuuden meille takaa,\n    mi ainaist' elämässä maan.\n\nAina on tämä kysymys pysyvä liian paljon hämäränä, voidakseen\nelämässämme päästä etualalle; vain dogmaattinen kieltämys on\ntorjuttava. Ei sen vähäisempi kuin itse Kant kirjassaan \"Kritik\nder praktischen Vernunft\" ole nimenomaan teroittanut, että tuosta\nhämäryydestä on se etu, että se kiinnittää meidän ajatuksemme juuri\ntähän elämään, joka tarjoaa niin sanomattoman paljon tehtäviä, ja\nsamalla pitää toiminnan kaukana palkanajatuksista. Hän lopettaa\nsyvällisen esityksen tästä kysymyksestä sanoilla: \"Myöskin\ntässä kohden pitänee paikkansa, ettei tutkimaton viisaus, jonka\naikaansaamina me olemme olemassa, vähemmän ole kunnioittamisen\narvoinen siinä, mitä se on meiltä kieltänyt, kuin siinä, mistä se on\nsallinut meidän päästä osallisiksi.\"\n\n\n\n\nYhteenveto.\n\n\nLopuksi on luotava katsaus taaksepäin kuljettuun tiehen ja\nlyhykäisesti koottava yhteen se tärkein, mitä olemme saaneet\nlopputulokseksi kysymystä elämän tarkoituksesta ja arvosta\npunnitessamme. -- Ensinnäkin kysymykseen tutustumisemme oli\ntavallisuudesta poikkeava. Emme alkaneet esittämällä kuvaa\nympäröivästä maailmasta emmekä koettaneet siitä käsin löytää elämälle\nvalaisevaa selvyyttä, vaan me koetimme käsittää elämän elämästä\nitsestään ja ymmärtää sitä sen itsensä avulla. Me seurasimme sitä\nsen omassa kehityksessä, me löysimme siitä yhteyksiä, eri asteita\nja tarkoitusperiä, vieläpä tästä käsin lopuksi löysimme kokonaisen\ntodellisuuden, joka meille ihmisille on kaiken todellisuuden ydin.\nTästä kysymys kaiken tarkoituksesta ja merkityksestä sai uutta valoa.\nNoudattamalla juuri tätä tietä täytyi tarkastelussamme käydä samoin\nkuin käy elämässäkin, sen tuli käännekohdissa tehdä oma ratkaisu.\nLäpikäyvänä kaikessa oli pyrkimys sisäiseen itsesäilytykseen,\nja lopulta saavutetulla tuloksella oli persoonallisen totuuden\nluonne. Tällainen antaa kaikelle suurta sielullista välittömyyttä\nja lämpöä. Jokainen pyrkivä ihminen, ei ainoastaan oppinut tutkija,\nvoi ryhtyä tähän työhön, ihmiskunta voi tuntea yhteisen vakaumuksen\npohjalla kuuluvansa yhteen, mutta samalla voi jokainen yksityinen\nantaa yksilöllisen ilmaisun sille, mitä näiden elämäntotuuksien\npohjalla katsoo välttämättömäksi edellyttää, ja julistaa sitä\nomalla kielellään. Tällaisen elämänkokemuksen perustuksella ja\nhenkiseen itsesäilytykseen liittyneenä täten löydetty totuus voi\nsaavuttaa suurimman varmuuden, mikä on ajateltavissa, ja myöskin\nvoi tälläinen palaaminen elämän perusluotteisiin vaikuttaa elämän\nyksinkertaistuttamiseksi, mikä kulttuurityön mukana lisääntyvien\nyhteyksien ja vaikeuksien kohotessa käy yhä välttämättömämmäksi.\nVaikkakin erityisen ajatusmaailman muodostaminen on näinkin\nmenetellessä tarpeellinen, jotta yksityiset ilmiöt voitaisiin\nyhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi, niin näin perustellulla\najatusmaailmalla on se etu, että se aina ja uudestaan on\nmuutettavissa omaksi elämänkokemukseksi ja siten voi jokaiselle\nmilloin tahansa tehdä tiliä itsestään.\n\nAsiaan nähden kävi selville, että ihmiselämä saa tarkoitusta ja arvoa\nainoastaan siitä tosiasiasta, että kaiken ulospäin suuntautuvan\nja olevaisuuden pinnalla tapahtuvan toiminnan ohessa on olemassa\nolennaisesti uuden elämän mahdollisuus, mahdollisuus johtaa elämä\nkaikkeuden kokonaisuudesta ja todellisuuden sisäkohtaisuudesta. Tässä\nuudessa elämässä on toisiinsa kietoutuneena ja erottamattomasti\nyhtyneenä kaksi seikkaa: tässä vasta syntyy kaikelle elämän\nhapuilevalle tavoittelulle ja pelkälle elämän varjolle vastakkainen\ntodellinen elämä, elämä, joka perustuu omaan itseensä ja sisäisesti\nkehittää sisällyksensä. Ja tämä elämä esiintyy vain vapautumisena\nsiitä, mitä ihmisessä on pientä, painopisteen siirtämisenä kaikkeuden\nelämään ja toimintaan, siihen vaaditaan jyrkkää kieltäymistä.\n\nTämä uusi elämä ei suinkaan ole pakenemista ihmismielen ja sen\nmielialojen komeroihin, syrjäiseen piilopaikkaan, vaan, samaten kuin\nse itsessään sisältää todellisuuden syvyyden avautumisen, samaten se\nvaatii ryhtymään taisteluun vallitsevaa olotilaa vastaan, samaten sen\ntäytyy vaatia hallittavakseen kaikki alat, joihin elämä haaraantuu,\nsamaten se keskellä sisäistä lepoa ja ylevämmyyttä vaatii alinomaista\nja ääretöntä työtä kaikkiin elämän moninaisiin asioihin nähden.\nTässä on olemassa olokanta, joka kaikki ihmiskunnan elämänkokemukset\nkykenee näkemään samalta kannalta ja arvioimaan ne samalla\nmitalla, tästä käsin avautuu mahdollisuus asettaa partikulaarisia\nelämänjärjestelmiä vastaan, jotka eivät meitä enää kykene\ntyydyttämään, universaalinen, sijoittaa kaikki erikoiset saavutukset\nsiihen ja siitä käsin saada ne syvennetyiksi. Kaikkialla on kysymys\nhenkisen perusluonteen muodostamisesta ja hengenvaltakunnan\ntodellisuuden sisäkohtaisuuden lisäämisestä.\n\nKaikki tämä edellyttää, että tunnustetaan todellisuudella olevan\nsyvyyttä ja että ihmisen on mahdollista omaksua tämä syvyys;\nse, mikä oli ihmisen koko maailma, tulee täten hänen toiseksi\nmaailmakseen, pelkäksi ilmiöiden esiintymiseksi. Tässä tällaisessa\nkäänteessä on oma metafysiikkansa: sen kyllä huomaamme ja sitä emme\ntahdokkaan kieltää, vieläpä me pidämme tällaisen elämän metafysiikan\ntunnustamisen sinä taitekohtana, jossa ihmisajatusten täytyy\nratkaista suhteensa ja jossa ne kai tulevat käymään eri suuntiin.\nJollei todellisuudella ole mitään syvyyttä tai jos se meiltä on\nsuljettu, niin ei ole mitään mahdollisuutta perustaa elämää siihen\nitseensä, erottaa oikeata hengenkulttuuria pelkästä ihmiskulttuurista\nja päästä sisäisesti kohoamaan yläpuolelle ympärillämme olevan\nsekasorron ja maailmanmenon. Tällöin ihmiselämä on hukassa eikä\nmikään vastike voi tuota puutetta korvata. Näinpä siis ei mieltymys\ntuntemattomaan, hämärään ja taivaantakaiseen maailmaan vie meitä\nmetafysiikkaan, vaan huoli elämän itsenäisyydestä ja sisällyksestä.\nTällainen elämän metafysiikka eroaa myöskin kyllin selvästi kaikesta\nkoulumaisesta metafysiikasta. Ei ole suinkaan tarkoitus tämän\nmetafysiikan avulla pelkästään intellektuaalisista syistä täydentää\ntätä tämänpuolista maailmaa jollakin toisella maailmalla, vaan se se\nvasta pääsee tunkeutumaan oikeaan todellisuuteen, vain sen avulla on\nelämälle saavutettavissa luja olokanta, todellinen nykyisyys, oikea\nsisäkohtaisuus. Me emme siis näin ollen pakene todellisuutta, vaan\ntässä kuvatun elämän pääpyrkimyksenä on todellisuuden, alkuperäisen\ntodellisuuden vaadinta, sellaisen todellisuuden, jollaista pelkkä\nolemassaolo ei mitenkään tarjoa.\n\nMyöskin on tässä kuvatun elämän piirteenä läpikäyvä eetillisen\ntoiminnan vaatimus. Se saa eetillisen luonteen etupäässä siten,\nettei tässä ole kysymys jo valmiina olevalla pohjalla saada\naikaan sitä taikka tätä, vaan on kysymyksessä kääntämällä oleva\nasiaintila vastaisin päin saavuttaa uusi olokanta ja kilvoitella\nuusi kokonaiselämä, joten meillä siis ei ole vain yksityisiä\nelämäntehtäviä, vaan yksi ainoa päätehtävä, joka valtaa ja\nkoossapitää kaiken moninaisuuden. Onnistuuko saavuttaa tuo uusi\nolokanta, siihen lujasti juurtua, kehittää henkinen luonne ja siten\nlisätä olevaisuuden perusoloa, -- lyhyesti sanoen -- muuttuuko\nihminen henkiseksi energiaksi ja saavuttaako hän sellaisena varman\nyhteyden näkymättömän maailman kanssa, se se lopulta ratkaisee hänen\nelämänsä onnistumisen tai epäonnistumisen. Eivät loistavimmatkaan\nulkonaiset ennätykset voi tässä kohden esiintyvää puutetta korvata.\nMutta se tehtävä, joka ihmiselle näin asetetaan, ei voi osoittautua\nhänelle vieraaksi. Vaatimus ei tule ulkoa päin, vaan omasta\npiiristämme; onhan toki kysymys todellisen minämme saavuttamisesta,\nelämämme sisäkohtaisuuteen kohottamisesta. Kaikki etiikka vaatii\njotakin sellaista, mikä on yläpuolella pelkän ihmisen, mutta tässä on\nse, mikä on yläpuolella ihmisen, juuri ihmisen oma sisäisin henkinen\nperustus. Näin ei jää sijaa mahdollisuudelle käsittää moraalia\nrasittavaksi ikeeksi tai jäykäksi kaavaksi, niinkuin käy siellä,\nmissä, sen sijaan että noudatettaisi asian sisäisiä yhteyksiä,\ntyydytään pelkkään ulkonaiseen, ihmisten yhteiselämän taustalle\nlaadittuun siveelliseen arvostelmaan, ja silloin helposti saadaan\naikaan moraalin irvikuva. Itsenäisen hengenelämän pohjalta kohoava\nsiveys kykenee myöskin tyydyttämään sen vaatimuksen, mikä siveydelle\non välttämätön, mutta jota nykyajan siveysoppi tavallisesti\nkäsittelee aivan syrjäseikkana. Tämä vaatimus on elävän voiman\nvaatimus, voiman, joka laeille, säännöille, tai miten milloinkin\nsanotaan, ihmisessä itsessään antaa toiminnan tarmon. Sillä mitäpä\nvastuksien ylivoimaisen painon ja velttojen henkisten liikutusten\nedessä auttavat kaikki käskyt ja säännöt, jos ne vain tuovat\nihmiselle vaatimuksia, jollei hänellä ole apua elämän pohjavirrasta,\njoka tekee niiden täyttämisen mahdolliseksi? Mutta tällainen elämän\nvirta avautuu, jos tunnustetaan ihmisessä itsessään läsnäolevaksi\nkaikkeuselämä, joka kohottaa hänet yläpuolelle yksilöllisen\nrajoituksen ja saattaa kaikkeuden voiman hänessä toimintaan.\nVain täten siveys voi heikosta suunnitelmasta muuttua täydeksi\ntodellisuudeksi.\n\nTäten siis elämälle on saavutettavissa korkea päämaali ja luja\npohja, voimaa ja mielenlaadun miehuutta keskellä kaikkea hämäryyttä\nja ristiriitaisuutta, se tietoisuus, ettemme elä vain omaa onneamme\nja mielihyväämme varten, vaan että meidän tekomme merkitys ulottuu\nyläpuolelle oman itsemme koko todellisuuden yleisoloon. Nyt tiedämme,\nettä maailmat kohtaavat toisensa meidän piirissämme, että meidän\nomassa kohdassamme on ylläpidettävä ja edistettävä hengenelämän\nkokonaisuutta ja vietävä eteenpäin maailmankaikkeuden kulkua.\nKaikki se, mitä elämänkohtalo tarjoaa erilaisuutta, väistyy syrjään\ntämän yhteisen tehtävän rinnalta: näin siis elämä ulkonaisesta\nmitättömyydestänsäkin huolimatta saavuttaa sisäisen suuruuden, eikä\nkenenkään tarvitse eikä kukaan saakkaan arvostella alhaiseksi omaa\nelämäntehtäväänsä. Tällaiselta pohjalta lähtien voidaan pyrkiä\nsiveyden uudelleen elvyttämiseen, jota se vanhojen tukien alettua\nhorjua ja tuhoavana leviävän tarmottomuuden, veltostumisen ja\nhajaannuksen aikana nykyään mitä kipeimmin kaipaa. Ilman siveellistä\nuudestisyntymistä ja siitä johtuvaa nuorentumista ja voimistumista\nemme lähimainkaan ole kykeneviä käymään käsiksi nykyisen\nmaailmanhistoriallisen tilan meille asettamiin tehtäviin. Mutta tuo\nuudistus voi tulla yksinomaan syvyydestä käsin eikä pinnalta päin.\n\nJa sitten vielä on näin kuvatulle elämälle olennaista sisäinen\neteenpäinkulku, sisäisten vastakohtien voittaminen, mahdollisuus\nsisäiseen rakentumiseen, draamallisen toiminnan luonne. Tosin tämän\nelämän läpi käy yksi ainoa suuri vastakohta ja yhden ainoan suuren\nmuuttumisen vaatimus, mutta tämän muuttumisen toteuttamisessa\nesiintyy eri asteita, ne eivät ole pelkästään peräkkäisiä, vaan ne\nesiintyvät myös samanaikuisina ja niiden jatkuva vuorovaikutus pitää\nelämän alituisessa liikkeessä. Lähinnä oli kysymys kohoamisesta\nyläpuolelle lähimmän olemassaolon sekasorron; se oli elämän\nitsenäisyyteen suuntautumisen ensi ehto. Mutta vastaanasettaminen\nei vienyt, kuten näimme, täysitoimintaiseen luomistyöhön, oli\npalattava takaisin kokemuksen maailmaan, jotta se saataisi vedetyksi\nhengenelämän maaperälle ja elämä näiden molempien asteiden\nvuorovaikutuksen avulla perinpohjin muovailluksi. Ainoastaan\nkilvoittelussa vastuksien voittamiseksi oli mahdollista sisäisesti\nkehittää hengenelämä hämärää ja epävarmaa alkukohtaa ylemmäksi.\nVastuksien lujuuden ja kestävyyden edessä näyttäytyi elämän\nkasvattava voima ja ilmeni eteenpäin kulkua maailmanhistoriallisessa\ntyössä. Mutta vaikeimman kaikista epäilyksistä nostatti hengenelämän\nnäennäinen voimattomuus todellisuuden kokonaisuudessa, sen\nnäennäinen menehtyminen äärettömässä kaikkeudessa, sen heikkous\nja vääräsuuntaisuus ihmissielun sisimmässä. Niin järkyttävä kuin\ntämä epäilys olikin, sekin oli voitettavissa siten, että sielulle\navautui välitön suhde olevaisuuden vajavaisuuksien yläpuolella\nolevaan ja niitä vallitsevaan jumalalliseen elämään. Tästä käsin oli\nluotavissa puhtaasti sisäisen maailman valtakunta, joka kuitenkin\nsai tuntea itsensä kaikkeuden eloa-antavaksi sieluksi. Näin läpi\nkaikkien vaikeuksien ja epäilysten järki lopulta sai viimeisen\nsanan, mutta samalla ei voinut olla epäilystä siitä, että suuria\nvaikeuksia yhä jää olemaan ja että meidän maailmamme on pulmien ja\ntaistelun maailma, paljon jää vielä arvoituksia, joita emme kykene\nratkaisemaan. Mutta kuinka paljon hämäryyttä jääneekin, lopullisesta\nperustuksesta olemme varmoja, ja kuljettavan tiemme suunnasta ei voi\nolla epäilystä. Niinpä siis tuo hämäryys ei voi pelästyttää eikä\nmaahan masentaa, niinpä voimme keskellä kaikkia vastustavia voimia\nkulkea tiemme lohdullisina, vieläpä iloisina.\n\nMutta elämässä esiintyvistä eri suunnista ja asteista täytyy\nsanoa, etteivät niiden aikaisemmat vaiheet silti kokonaan häviä,\nvaikka saavutetaankin uusi kehitysaste; myöhemmät kehitysasteet\nvoivat saavuttaa täyden voiman ja totuuden vain siten, että nuo\nedelliset ovat mukana vaikuttamassa. Eritoten ei viimeinen,\nvoittavan henkisyyden aste, joka ilmenee uskonnossa, saa astua\nulos elämän kokonaisuudesta ja eroittautua omaksi alueekseen, vaan\npikemmin sen tulee alituisesti astua esiin kokonaisuuselämästä\nja heijastua takaisin elämän kokonaisuuteen, muutoin se helposti\nvoi kangistua ja kadottaa vakuuttavan voimansa. Vain siten, että\nedelliset kehitysasteet tällä tavoin tavoittelevat edessäpäin olevia\nja nämä taas heijastuvat takaisin edellisiin, vain siten, että\nelämän kokonaisuus on itseensä sulkemassa kaiken moninaisuuden ja\nvastakohtaisuuden ja pitää ne molemminpuolisessa jännityssuhteessa\ntoisiinsa, voi kukin yksityisalue samalla tuntea oikeutensa ja\nrajoituksensa ja universaalinen elämänsuunta kohota yläpuolelle\nkaikkien partikulaaristen elämänsuuntien. Tavanomaiset elämän\nkuvaukset ovat siinä suhteessa virheellisiä, että ne pysyttäytyvät\nyhdellä ainoalla asteella ja antavat sen määrätä kokonaiskuvan; tätä\nvirhettä voidaan kuvaamaltamme kannalta menestyksellä vastustaa ja\nsaavuttaa enemmän laajuutta ja vapautta.\n\nSekin voidaan lukea tämän elämänsuunnan etujen joukkoon, että\nse kaikenkäsittävän kokonaisuuden rajoissa voi suoda kullekin\nyksityiselle erikoisen aseman ja oman vakaumuksen aivan hänen\nyksilöllisen luontonsa, vallitsevien olosuhteiden ja hänen\nelämänkokemuksensa mukaan. Tosin kuuluu kaikille se vaatimus, että\nheidän on siirrettävä elämänsä ulkonaisten suhteiden pintakerrosta\nsyvemmälle ja otettava voimakkaasti osaa hengenelämän rakentamiseen,\nsellaisena kuin kulttuuri sen eteemme asettaa, mutta tähän työhön\nvoidaan käydä käsiksi hyvin erilaisilla kohdilla ja sen mukaan,\nmillä kohden ollaan työssä, muodostuu vakaumuskin erilaiseksi.\nMutta kulttuurityön yläpuolelle luo uskonto perusvakaumuksen ja\nsisäisen sydämenelämän kerroksen, joka on syrjässä arkipäiväisen työn\nnostamilta vaikeuksilta ja josta pitää olla osallisena jokaisen,\njoka tavoittelee täyttä elämää. Mutta kuinka paljon hän on siitä\nosallinen ja näkeekö hän siinä elämänsä painopisteen, se on toinen\nkysymys. Viimeisimmän vakaumuksen maailma voi toisella pysyä pelkkänä\nelämäntyön taustana, toiselle se voi suurten järkytysten ja raskaiden\npettymyksien kautta tulla elämän varsinaiseksi olokannaksi. Näin\nvoi ihmisten kesken vallita hyvin erilaisia ajatussuuntia: toiselle\nselvenee aivan välittömästi positiivinen elämänratkaisu, toiselle se\navautuu vasta ankaran kieltämisen tietä. Tutkijalla, taiteilijalla,\nkäytännöllisen toiminnan ihmisellä voi kullakin olla oma\najatustapansa, mutta näitä eri suuntia täytyy olla koossa pitämässä\nkoko ihmiselle ja koko ihmiskunnalle kuuluvan perusvakaumuksen\nja siitä käsin täytyy olla mahdollista vaikuttaa keskinäisen\nymmärtämisen aikaansaamiseksi. Näin käy mahdolliseksi samalla\nkertaa saavuttaa yhteys ja säilyttää toivottu vapaus sekä päästä\nvirittämästä kaikki ihmiset samaan säveleeseen ja vastenmielisin\npakkokeinoin määräämästä kaikille sama tunnustus.\n\n\n\n\nJohtopäätöksiä nykyisyyttä varten.\n\n\nSen elämän, joka näin syntyy, tulee lähemmin osoittaa oma\nerikoisuutensa ja pystyväisyytensä elävän nykyisyyden asettamien\nprobleemien edessä. Vaikkemme voikkaan näitä probleemeja sen\npitemmälle tässä seurata (sen olemme lähemmin tehneet kirjassa\n\"Geistige Strömungen der Gegenwart\"), niin näytettäköön kuitenkin\nkahdessa kohden, kuinka edustamamme elämänsuunta voi taistelussakin\nosoittautua kelpoiseksi. Nykyisen elämän pääpiirteitä on se, että\nloistava, aina uusiin voittoihin pyrkivä työ, joka kohdistuu\nympäristöön, työ luonnon alamaiseksi saattamiseksi, sosiaalisten\nelinehtojen parantamiseksi on suuresti syrjäyttänyt huolenpidon\nihmisen sisäisestä ja kokonaiselämästä, huolenpidon sieluntilasta,\npersoonallisuuden ja henkisen yksilöllisyyden kehittämisestä, niin\nettä elämän ulospäin jännittyminen on paljoa suurempi kuin sen\nkeskittäminen. Tästä koituu monenlaisia puutteita ja epäkohtia. Missä\nelämä ei käsittäydy yhdeksi kokonaisuudeksi eikä sellaisena ryhdy\ntaisteluun ympäröivää maailmaa vastaan, siellä sen täytyy kadottaa\nsisäistä suuruuttaan, siellä se joutuu vaaraan keskellä kaikkia\nennätyksiään ostaa ne sisällyksensä hinnasta, siellä se ei voi saada\naikaan mitään sisäistä rakentumista. Tämä käy ilmi eritoten niillä\naloilla, jotka vaativat yhtenäistä kokonaisvakaumusta, joiden tulisi\nihmisen ennätyksiin valaa häntä itseään, kuten uskonnon, filosofian,\ntaiteen ja kirjallisuuden aloilla, mutta myöskin suurisuuntainen\nkäytöllinen ja poliittinen toiminta sitä mitä kipeimmin vaativat.\nVoimmeko kieltää, että näillä aloilla suoritettavan luomistyön ja\nsen hämmästyttävän korkean kannan välillä, mikä ilmenee meidän\ntyömme tekniikassa, on suuri juopa? Ihminen joutuu vaaraan menehtyä\nkaiken sen alle, mikä joutuu hänen eteensä ja vaatii osakseen\nhänen voimansa. Tämä on vältettävissä vain sillä ehdolla, että me\nsisäisesti lujitamme itsemme ja teemme enemmän itsestämme. Mutta\nmitenkä tämä voisi käydä päinsä ilman itsenäisen hengenelämän\navautumista? Vain siitä käsin voidaan ympäröivää maailmaa vastaan\nasettaa sisäinen maailma.\n\nJos me näin toimimme etupäässä ulospäin ja muodostamme\nperimmäisimmänkin vakaumuksemme ympäristöstä saatujen vaikutelmien\nmukaan, niin silloin ympäröivän maailman antamien herätteiden ja\ntosiasioiden erilaisuus saattaa vakaumukset kulkemaan aivan eri\nsuuntiin, me kadotamme yhteisen sisäisen maailman, hajaantuessamme\naina vain lahkoihin ja puolueisiin emme enää ymmärrä toisiamme,\nmeidät yllättää Baabelin kieltensekoitus ja me päädymme, huolimatta\ntyömme ja tehtäviemme koneellisesta yhteenliittymisestä, sisäiseen\nyksinäistymiseen, meidän täytyy tuntea itsemme kokonaan hyljätyiksi\nja hukkaan joutuneiksi. Mutta itsenäisen hengenmaailman pohjalta\nvoidaan sitä vastoin pyrkiä ihmisten sisäiseen yhteistuntoon ja\nvakaumuksien yhteyteen.\n\nJa lopuksi henkisen peruskehän puute ehdottomasti saa aikaan suuren\nepävarmuuden ja tämä taaskin tuo mukanaan voimakkaan taipumuksen\nkieltämiseen, ihmisen halventamiseen ja vähäksi arvaamiseen, tämä\nkoskee niinhyvin hänen asemaansa kaikkeudessa kuin hänen arvoansa.\nNykyänsä merkillisellä ilolla koetetaan mahdollisimman paljon\nteroittaa ihmisen riippuvaisuutta, hänen yhteyttänsä alempien\nelämänasteiden kanssa, hänen henkisen voimansa rajoitusta ja\nmitättömyyttä, kaiken henkisen toiminnan epävarmuutta, yleensä\nkaikkea sitä, mikä on omiansa osoittamaan ihmisen pienuutta ja\nhänessä ilmenevää itsenäisyyden ja sisäisen yhteyden puutetta.\nYleensä ei oivalleta, kuinka tällainen kieltämis- ja halventamishalu\nvaikuttaa tuhoavammin kuin tarkoitetaankaan, kuinka se aivan\njohdonmukaisesti osoittaa mahdottomaksi kaiken henkisen kulttuurin ja\nsen mukana myöskin tieteen ja heikontaa uskoa siihen. Mutta tällaisen\nuskonpuutteen täytyy lopulta heikentää kaikki elämää virittävät\nherätteet. Ilman iloista elämänuskallusta ei ole olemassa mitään\nvoimain kaikenpuolista herätystä, ei täysin saavutettavissa se, mikä\nihmiselle on mahdollista. Niinpä siis kaipaamme kipeästi sellaista,\nmikä kohottaa yläpuolelle tuon kielteisyyden ja sitä, mikä kykenee\nohjaamaan elämän positiiviseen suuntaan. Mutta tämä on mahdollista\nvain siten, että voimme jälleen kilvoitella itsellemme yhteyden\ntodellisuuden alkuperäisen syvyyden kanssa. Tämän pyrkimyksemme\npalvelukseen tarjoutuu edellä kehittelemämme elämä, se kun\nperustautuu itsenäiseen hengenmaailmaan, elämän sisäkohtaisuuteen.\nJärjettömyyttä emme suinkaan kykene tekemään olemattomaksi, mutta me\nvoimme sen voittaa ja siinä onkin kyllin elämänuskon perustaksi.\n\nNykyisen elämäntilan pääpiirteitä on vielä sekin, että vanha ja\nuudempi ajatuskanta sovittamattomina saavat törmätä toisiansa\nvastaan. Vanha on käynyt meille liian ahtaaksi ja epävarmaksi,\nuudempi, kohdistaen työnsä ulkokehään, ei tunge kyllin syvälle eikä\nriitä tyydyttämään koko ihmisen välttämätöntä kaipuuta. Näinpä siis\nnykyajan ihminen häilyy epävarmana kahden elämänmuodon välillä.\nItsenäisen henkisyyden omaksunut elämänsuunta voi saada aikaan\nkohoamista vastakohdan yläpuolelle ja keskinäistä ymmärtämystä\ntaistelevien välille. Siirtäessään elämän yksityisten ennätysten\nja myöskin sielullisten toimintojen monihaaraisuuden taakse ja\nvaatiessaan henkisen luonteen muodostamista se löytää vastakohtien\nyläpuolella olevan tuomioistuimen, jonka edessä vastaansanojien\ntulee osoittaa mahdollisuuksiensa ja vaatimustensa pätevyys. --\nMainittu vastakohtaisuus tulee erikoisesti nähtäviin uskonnollisen\nja luonnontieteellisen elämänsuunnan ja maailmankatsomuksen\ntörmätessä vastakkain. Uskonnon tehokkuutta lamauttaa se, että se\non sidottuna sellaiseen vanhempaan muotoon, joka ei enää vastaa\nhengenelämän maailmanhistoriallista asemaa. Tuon vanhemman kannan\nvakiintumisen jälkeen ei ole ainoastaan maailmankuva täysin uudeksi\nmuuttunut, vaan me olemme kaikkine pyrkimyksinemme olennaisesti\ntoisenlaisessa suhteessa maailmaan, sen jälkeen kuin aiemmin\nvallinnut ihmisen ja ihmiskunnan heikkoudentunne ilmiömaailman\nedessä on väistynyt voimantunteen tieltä, sikäli kuin me yhä enemmän\nilmiömaailman kehityksen mukana kietoudumme lähempään yhteyteen\nsen kanssa ja henkisessä työssä siitä löydämme oman kotimaamme,\nsen sijaan että odottaisimme sitä vasta tuonpuolisesta maailmasta.\nJollemmekaan saa kieltää, että elämä tarjoaa eri kerrostumia ja\nettä on olemassa kaikenperustava syvyys, emme kuitenkaan voi elämää\nedeltäkäsin paloitella tämän- ja tuonpuoliseen. Samalla uskonnon\nasema keskellä elämän kokonaisuutta on olennaisesti siirtynyt,\nuskonto ei enää ilman muuta ole sen johdossa eikä se alunpitäen\npaina siihen omaa leimaansa, vaan sen tulee tuon kokonaisuuden\nsisällä perustaa itsensä ja osoittaa pätevyytensä. Olkoonpa että\nse onkin universaalisen elämänkokonaisuuden syvin sielu, se ei\ntällaisen muutoksen tapahduttua voi päästä sisäisen laajentumisen ja\nuudelleen-muodostumisen välttämättömyydestä.\n\nJos nuo valtavat muutokset jätetään huomioonottamatta tai ainakin\nsiirretään mahdollisimman syrjään ja jos tuo vanhempi muoto\npakoittavan käskyn voimalla, esim. valtion mahtivallalla, lasketaan\ntoisinajattelevan ajan hartioille, niin syntyy ehdottomasti ankaraa\nihmissielujen sortoa, on uhkaamassa sisäinen epätotuus, joka ehkäisee\nkaiken sisäisen elämän muodostumisen ja jonka torjuminen lopulta\ntulee pakoittavaksi siveelliseksi vaatimukseksi. Meille on tarpeen\nperusteellinen selvittely siitä, mitä uskonnossa on ajallisuuden\nyläpuolelle kohoavaa totuutta ja mikä siinä on pelkästään\najallisuuteen kuuluvaa. Mutta tämä selvittely ehdottomasti uhkaa\nuskonnon sisällystä ja voimaa, jollei perustautuminen itsenäiseen\nhengenelämään anna sille metafyysillistä syvyyttä ja varmasti kohota\nsitä yläpuolelle pelkän kulttuurin. Kaikissa uudistuspyrkimyksissä\npitäisi tämän seikan aina olla silmien edessä; ne voivat viedä\nvoittoon vain siinä tapauksessa, etteivät ne heikennä uskonnon\nhenkistä sisällystä, sen perioletta ja salaisuutta, vaan niitä\nvahvistavat. Mutta sitä varten niiden tulee asettaa etualalle\nuskonnon toiminta elämän edelleen kehittämiseksi, siitä lähtevä\nelämänkohottaminen.\n\nToisella puolella on luonnontieteelliseksi maailmankatsomukseksi\nitseänsä nimittävä suunta. Emme tässäkään tahdo kieltää\nkohtuudenmukaista oikeutusta. Luonnontieteet eivät ainoastaan ole\nkunnostautuneet mitä valtavimmilla ulkonaisilla ennätyksillä, vaan\nne ovat erikoisesti edelleen kehittäneet ajattelua, ne avaavat\nmeille uusia näköaloja läpi koko todellisuuden. Elämää muovaillessa\nei tätä ole otettava huomioon vain muutamissa yksityisissä kohdin\nvaan kokonaisuutena, se voi silloin edistävästi antaa voimaa\nja selvitystä. Mutta tämä tunnustus ei merkitse sitä, että\nluonnontieteellinen maailmankatsomus saisi kaiken ajattelun ja elämän\nvallittavakseen. Tämä on mahdollista vain siinä tapauksessa, että\njätetään huomioonottamatta se, ettei meidän ensimäinen kokemuksemme\nole ympäröivä aistillinen maailma, vaan oma toimintamme, ei\nainoastaan ajatteleva minämme, vaan meidän persoonallisuutemme ja\nhenkinen yksilöllisyytemme ja että me ympäröivää ilmiömaailmaa\nkatselemme oman henkisen rakenteemme valossa. Se on lisäksi\nmahdollista vain siinä tapauksessa, että jätetään huomioonottamatta,\nettä historian yleiskulku on suorittanut ominaisen hengenmaailman\nkehittämisen ja siten loitontanut ihmisen yhä kauemmas pelkän eläimen\nolotilasta. Luonnontieteellisen maailmankatsomuksen esitaistelijat\naivan liian kevyesti syrjäyttävät senkin, etteivät luonnon\nperuskäsitteet suinkaan ole valmiit ja lopulliset, vaan että ne juuri\nuusimmalle tutkimukselle tarjoavat mitä vaikeimpia arvoituksia ja\nettä ne nyt juuri ovat olennaisen uudestaanmuovailun alaisina; vielä\nhe syrjäyttävät liian kevyesti senkin, etteivät luonnontutkimuksen\nyksityiset haarat suinkaan osoita maailmankatsomukselle tietä\nsamaan suuntaan, ettei eläintieteilijän maailmankäsitys ilman muuta\nsamalla ole fyysikon tai fysiologin. Jos huolimatta tällaisista\nprobleemeista luonnontieteellinen maailmankatsomus esiintyy valmiina\nja eittämättömänä ja uhkaa kaikkia hidastelevia intellektuaalisen\nala-arvoisuuden pannajulistuksella, niin ei tämä vähemmän ole\nomahyväistä oikeaoppisuutta kuin mikä ilmenee oikeistossa, ja\nvoitaneen sanoa, että kieltämyksen oikeaoppisuus tavallisesti\nesiintyy paljoa suvaitsemattomampana kuin myöntämisen.\n\nVastoin kaikkea tällaista elämän ahtauttamista, vastoin\nkirkollis-uskonnollista samaten kuin naturalistista, on elämälle\nvarattava tarpeellisen avara liikkuma-ala, muodostettava kokonaisuus,\njoka sallii jokaisen alan kehittää itseänsä, mutta joka samalla pysyy\nyläpuolella niiden hajaannuksen ja riidan. Tämä tällainen pyrkimys\nvoi välttää pintapuolisen tasoittelun vaaran vain siinä tapauksessa,\nettä syvyydestä käsin kautta kaiken moninaisuuden vallitsee ja tämän\nmoninaisuuden välityksellä kehittyy elämänyhteys. Mutta tällainen\neri aloja vallitseva yhteys ei ole ajateltavissa ilman itsenäistä\nhenkisyyttä eikä sen täydellinen kehittyminen ihmisessä tätä\nhenkisyyttä tunnustamatta.\n\n\n\n"]