[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3D6OS6p50ew9d1tYtbE4ihm96yMPcM35sE-89VP8pxs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1373,"Kertomuksia I","Tšehov, Anton",1860,1904,"1373-t-ehov-anton-kertomuksia-i","1373__Tšehov_Anton__Kertomuksia_I",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1886,1906,26426,163453,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Kokoelma sisältää venäläiskirjailijan novelleja ja lyhyitä kertomuksia, jotka vaihtelevat humoristisista tilannekuvauksista vakavampiin yhteiskunnallisiin havaintoihin. Tarinat valottavat 1800-luvun lopun venäläistä elämänmenoa, ihmisluonnon heikkouksia ja arkisia kohtaloita.","Anton tshehovin 'Kertomuksia I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1373.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA I\n\nKirj.\n\nAnton Tshehov\n\n\nSuomentanut Rob. A. Seppänen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kataja,\n1906.\n\nOsakeyhtiö Kauppakirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\n Öljytikku.\n Yksi monista.\n Virkateitä.\n Nopeaa apua.\n Hermostunut.\n Käräjiin menossa.\n Mokomaa väkeä.\n Haudalla.\n Se ei ollutkaan hän.\n Pieni erehdys.\n Toimen miehiä.\n Onnenmyyrä.\n Anjuta.\n Molempi parempi.\n Ei kelpaa.\n Tupakan vahingollisuudesta.\n Matkan varrella.\n\n\n\n\nANTON PAWLOWITSH TSHEHOW.\n\n\nAnton Tshehow on suomalaiselle lukijalle jonkun verran tuttu\netupäässä sanomalehtiemme kautta, joissa silloin tällöin on ollut\ntämän venäläisen oivallisen kertojan pieniä, hauskoja pätkiä.\nEi ole tarkotus tässä ruveta tarkemmin selittämään Tshehowin\nkertojaluonnetta eikä syventymään hänen tuotteidensa jäsentelyyn.\nPari piirrettä tahdomme kuitenkin mainita.\n\nTshehow, joka syntyi Taganrogin kaupungissa 1860, oli linnaorjan\npoika. Tultuaan ylioppilaaksi Moskowan yliopistoon, opiskeli hän\nlääketiedettä ja suoritti lääkärin tutkinnon 1884, mutta lääkärin\nammattia ei hän harjottanut juuri ollenkaan. Jos vielä mainitsemme\nkuolinvuoden -- 1904 -- niin siinäpä onkin hänen ulkonaisen elämänsä\npuitteet. Tshehow oli kertoja Jumalan armosta, kuten eräs tunnettu\nsaksalainen kirjallisuuden historioitsija hänestä sanoo. Hänen\nlyhyet, humoristiset kertomuksensa ovat pärskyneet kuin kimalteleva\nilotulitus hänen nuoruutensa vallattomasta, voipa melkein sanoa\nrajusta kynästään. Mutta kun neljännesvuosisatainen oli vierähtänyt\niästä taakse, jolloin nuori kirjailija jo oli saavuttanut laajan\nja hartaan lukijakunnan, käy hänen sanomisensa sävy vakavammaksi.\nHuoleton elämän ilmiöiden ilvehtivä valokuvaaja panee koneensa\npiiloon ja hän kehittyy taitavaksi maalariksi, jonka sivellin luo\nkuvan toisensa jälkeen kansansa elämästä ja ennen kun ahkera käsi on\nainiaaksi hervonnut, on kuvia kasonut suuri kokoelma.\n\nTshehowin tuotteet ovat yhtenäistä kuvausta 1880-luvun ja 1890-luvun\nalkupuolen henkisestä köyhyydestä. Hänen havaintokykynsä tutkain\noli terävä ja hieno kuin orjantappuran oka ja hänen sielullinen\nanalysitaitavuutensa osottaa tavatonta ihmistuntemusta. Tshehow on\nkuvannut kokonaisen maailman henkisesti raajarikkoja, avuttomia,\nonnettomia ihmisiä, jotka kituivat yhteiskunnallisten olojen\nhenkisesti karussa maaperässä, ihmisiä, jotka eivät saaneet\nvilaukseltakaan nähdä toivoa uuden huomenesta, jotka olivat puutuneet\ntylsään välinpitämättömyyteen kaikesta, jopa oman asemansakin\nauttamattomasta ummesta. Näistä kuvista huokuu tosiaankin haudan\nhyytävää kylmää ja Tshehowia ovat useat arvostelijat moittineetkin\nsiitä, että hän on liian synkkä väreissään.\n\nNiin jyrkältä ja oudolta kuin tuntuukin ero hänen nuoruutensa\nhumoristisien kertomustensa ja kypsyneen tuotantokauden ilottomien\nelämänkuvien välillä, huomaa kuitenkin, että jo edellisissäkin\nhuolettoman ilon veikeissä lastuissa soinnahtaa siellä täällä\nkatkera, kolea sävel, joka antaa aavistaa, että hänen herkkään\nsydämeensä kipeimmin koski kansansa elämän syvä orpous. Ja niin\nhänestä tulee vähitellen aikansa arimpien kohtien, elämän nurjimpien\npuolten ja henkisen hädän syvä, mestarillinen tulkki. Pienten\nkertomusten rajoitetulta alalta hän siirtyy tunteen ja aikalaistensa\nmielialojen kuvailun leveälle tielle. Armotta ja voimallisesti\nvetää hän päivänvaloon aikalaistensa pahimmat viat, itsekkyyden,\nvalheen, ulkokultaisuuden, sydämmettömyyden, alhaisen kylmyyden\nja ynseyden. Näissä lukemattomissa kertomuksissa, jotka vyöryvät\nkuin meren sähisevät aallot, hän tosiaankin viskaa aaltojen tavoin\nihmisten ilmoille elämän likaisten pohjamutien mädän ja lemun.\nIhminen ja elämä hänen kertomuksissaan on yhtä onneton ja räikeä\nkuin se oli todellisuudessa. Hän ei anna henkilöittensä käsiin edes\nelonkorttakaan, jolla nämä voisivat toivoa pelastuvansa. Hän antaa\nheidän kärsiä yhteiskunnan syvien syntien tähden, kantaa ikeensä\nloppuun asti ja kuolla avuttomina. Semmoinen oli aika silloin,\nsemmoisia olivat ihmiset ja hän oli aikansa lapsi näitä kuvatessaan.\nSamalla olivat kuitenkin hänen kuvauksensa mitä voimakkainta\nvapauden vaatimusta, sillä kertomusten sankarien henkinen orjuus\nkaikessa alastomuudessaan huusi hätäänsä ja oli semmoisenaan myöskin\nvaatimusta vapautua orjuuden kahleista.\n\nMutta vuosien vieriessä tapahtuu kirjailijassa muutos valoisampaan\npäin. Vaikka hän viimeisissäkin tuotteissaan yhä edelleenkin valitsee\nilottomia aiheita, ei hän enää ole elämän kylmä kuvaaja. Hän ei\nenää pidä pahaa välttämättömänä ilmiönä, jonka täytyy olla ja pysyä\nsemmoisena. Hän muuttuu räikeästä realistista sovinnollisemmaksi\nmiettijäksi, jonka sävelissä kuulostaa seestyvän mustan sumusään enne\nja keveämpi henki. Hän alkaa nähdä valoisan päivän kaukaista koittoa\nja tuntee, että raikkaat tuulet tulevat ja haivuttavat raskaan\nhämärän.\n\nTshehow oli omintakeinen, aito alkuperäinen kirjailijaluonne, joka\nkoko elämänsä kulki omaa tietään. Hänen lahjakkuutensa voima ei\nkoskaan väsynyt. Hän kuvasi aina tuoreilla, selvillä väreillä ja\njos vielä lisäämme, että hänen tuotteensa ovat teentä-tavaltaan\nharvinaisen eheitä taideluomia, olemme siten maininneet pääpiirteet\nhänen kirjailijaluonteestaan.\n\nTshehow on tunnustettu nuorimman venäläisen kirjailijapolven\netevimmäksi edustajaksi. Hänen teoksiaan luettiin kautta koko\nVenäjän tavattoman ahneesti ja jokaista uutta tuotetta odotettiin\njännitetyin mielin. Hänen kertomuskokoelmistaan on Venäjällä\nilmestynyt aina 10-14 painosta ja muutamilla hänen näytelmillään\n(\"Setä Vanja\", \"Kolme sisarusta\" ja \"Kirsikkapuutarha\") on Venäjällä\nollut ja on vielä tänäkin päivänä tavaton näyttämöllinen menestys.\nPaljon odotettiin vielä lahjakkaalta kirjailijalta, mutta yltyvä\nkeuhkotauti, jonka hän oli luultavasti saanut Sahalinilla, missä hän\noli käynyt tutkimassa sikäläistä elämää, vei hänet ennenaikaiseen\nhautaan mistään parannuskokeista huolimatta.\n\nKun suomalaiselle yleisölle tarjotaan nyt kokoelma Tshehowin\nkertomuksia, tapaa hän siinä melkein yksinomaan kirjailijan\nlyhyitä, vallattomia kertomuksia, joissa rajaton humori iloaan\npitää. Olisi väärin, jos tyytyisimme ainoastaan tältä puolen\ntutustuttamaan suomalaista yleisöä Tshehowin tuotteisiin. Sen vuoksi\nolemmekin aikoneet jatkaa valikoitua kertomussarjaa, jonka olemme\ntahtoneet alkaa samassa järjestyksessä kuin kirjailijan tuotteet\njohdonmukaisessa kulussa eri kehityskausina ovat ilmestyneet.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\n\n\nKERTOMUKSIA\n\n\n\n\nÖLJYTIKKU.\n\n(Rikosjuttu).\n\n\nI.\n\nAamulla 6 p:nä lokakuuta 1885 tuli S:n kihlakunnan 2:sen piirin\npristavin luo hyvin puettu nuorimies ja ilmotti, että hänen\nisäntänsä, virasta eronnut kaartin kornetti Mark Iwanowitsh Kljausow,\noli murhattu. Tätä ilmottaessaan oli nuorimies hyvin kalpea ja kovan\nmielenliikutuksen vallassa.\n\n-- Ketä minulla on kunnia puhutella? -- kysyi pristavi.\n\n-- Psekow, Kljausowin tilanhoitaja. Agronoomi ja mekaniko.\n\nPristavi ja vieraatmiehet, jotka saapuivat Psekowin kanssa\ntapahtumapaikalle, havaitsivat seuraavaa. Sen rakennuksen luona,\njossa Kljausow oli asunut, tungeksi paljo rahvasta. Tapauksesta\noli lentänyt viesti nuolen nopeudella kautta seudun, ja kun oli\npyhäpäivä, tulvi kansaa rakennukselle kaikista lähikylistä. Puheltiin\nja hälistiin. Siellä, täällä näkyi joukossa kalpeita, itkettyneitä\nnaamoja. Kljausowin makuuhuoneeseen vievä ovi huomattiin olevan\nlukossa. Sisäpuolella näkyi retkottavan avain.\n\n-- Nähtävästi ovat roistot tunkeutuneet sisään ikkunan kautta, --\nhuomautti Psekow ovea tutkittaissa.\n\nMentiin puutarhaan, jonne makuuhuoneen ikkuna antoi. Ikkuna kuumotti\nsynkän ja kumman näköisenä. Se oli verhottu vihreällä, haljistuneella\nvaatteella. Yksi verhon kulma oli hieman kääntynyt sisäänpäin, joten\nvoi kurkistaa huoneeseen.\n\n-- Onko joku teistä katsonut sisään? -- kysyi pristavi.\n\n-- Ei suinkaan, herra pristavi, -- sanoi puutarhuri Jefrem, pieni,\nharmaapäinen ukonkääpä, jolla oli virasta eronneen aliupseerin\nkasvot. -- Vielä tässä katsomaan, kun ilmankin vapisuttaa ja\nhervottaa.\n\n-- Ohhoh, Mark Iwanitsh, Mark Iwanitsh! -- huokasi pristavi\nhuoneeseen katsoessaan. -- Johan minä sanoin sinulle, ettet hyvällä\nlopu! Vaan etpäs totellut! Ei se semmoinen elämä hyvään pääty!\n\n-- Kiitos Jefremille, -- sanoi Psekow, -- ilman häntä ei olisi\narvattukaan. Hänelle johtui ensiksi mieleen, ettei täällä asiat\ntaida olla oikein. Tulee aamulla luokseni ja sanoo: \"miksikäs\nse meidän herra makaa niin kauan? Kokonaiseen viikkoon ei tule\nmakuuhuoneestaan\". Silloin minua vihlasi kuin veitsellä... Paikalla\nvälähti ajatus... Hän ei ollut näyttäytynyt viime lauantaista pitäen\nja nyt jo on sunnuntai! Seitsemän päivää -- se ei ole leikin asia!\n\n-- Mies parka... -- huokasi pristavi uudestaan. -- Viisas, sivistynyt\nja hyvä mies. Seurassa ensimäinen, saattaa sanoa. Mutta koko\nturmelus, rauha hänen sielulleen! Eipä sattunut odottamattani!\nStepan, -- sanoi pristav eräälle vieraallemiehelle, -- mene\nhetipaikalla meille ja lähetä Andrjusha ispravnikan luo sanomaan,\nettä tulkoon tänne. Sano, että Mark Iwanitsh on tapettu! Ja pistäydy\nurjadnikalle -- mitä se siellä kuhnii! Tulkoon tänne! Vaan joudu itse\nniin sukkelaan kuin voit tutkijatuomari Nikolai Jermolaitshin luo ja\nsano, että tulisi tänne. Maltahan, minä kirjotan hänelle kirjeen.\n\nPristavi asetti rakennuksen ympärille vahdit, kirjotti\ntutkijatuomarille kirjeen ja läksi tilanhoitajan luo juomaan teetä.\nKymmenisen minuutin kuluttua hän istuu jakkaralle, haukkailee\nvarovasti sokeria ja kiskoo tulikuumaa teetä.\n\n-- Niin se kävi... -- puheli hän Psekowille. -- Niin kävi...\nAatelismies, rikas... ja jumalten lemmikki, saattaa sanoa, kuten\nPushkinilla oli tapana sanoa, ja mitä hänestä on tullut? Ei mitään!\nJoi ja renttuili ja siinä se nyt on! Tapettiin!\n\nKahden tunnin kuluttua saapui tutkija. Nikolai Jermolajewitsh\nTshubikow (se oli tutkijan nimi), pitkä, tanakka, 60-ikäinen vanhus,\non ollut virassaan neljännesvuosisadan. Hänet tunnetaan piirissään\nrehelliseksi, viisaaksi, tarmokkaaksi ja tointaan rakastavaksi\nmieheksi. Tapahtumapaikalle saapui myöskin hänen ainainen\nseuralaisensa, apurinsa ja kirjurinsa Djukowski, pitkä, 26 vuoden\nkorvilla oleva nuorukainen.\n\n-- Ihanko totisesti? -- kysyi Tshubikow astuessaan Psekowin\nhuoneeseen ja hätäisesti puristaen kaikkien kättä. -- Ihanko\ntotisesti? Mark Iwanitsh surmattu? Ei, se ei voi olla totta! Ei voi\nolla totta!\n\n-- Menkääpäs katsomaan... -- huokasi pristavi.\n\n-- Herra taivasten tekijä! Minähän näin hänet viime perjantaina\nTarabanjkowin markkinoilla! Ja yhdessä viinaa ryypittiin.\n\n-- Menkäähän katsomaan... -- huokasi pristavi uudelleen.\n\nHuokailtiin ja päiviteltiin, juotiin lasilliset teetä ja mentiin\nrakennukselle.\n\n-- Tie auki! -- kiljasi urjadnikka rahvaalle. Kun oli tultu sisään,\nryhtyi tutkijatuomari ensinnä tarkastamaan makuuhuoneen ovea. Ovi oli\npetäjäinen, keltaseksi maalattu ja vahingoittumaton. Mitään erityisiä\njälkiä, joista olisi saatu jonkullaista osviittaa, ei löydetty.\nRyhdyttiin särkemään ovea.\n\n-- Asiattomat, olkaa hyvä ja poistukaa! -- sanoi tutkijatuomari, kun\novi kovan jyskytyksen ja räiskeen jälkeen oli antanut perää kirveelle\nja taltalle. -- Minä pyydän sitä tutkimuksen nimessä... Urjadnikka,\nei saa laskea ketään sisään!\n\nTshubikow, hänen apulaisensa ja pristavi avasivat oven ja epäröiden\nastuivat toinen toisensa perästä huoneeseen. Heidän silmiään kohtasi\nseuraava näky. Huoneen ainoan ikkunan vieressä oli suuri puusänky,\njossa oli tavattoman paksu untuvapatja. Patja oli ankarasti survottu\nja sillä oleva peite monessa sykkyrässä. Puuvillapäällyksinen tyyny,\njota myöskin oli vatvottu, virui lattialla. Pienellä pöydällä\nsängyn vieressä oli hopeainen taskukello, ja kahdenkymmenen kopekan\nhopearaha. Samalla pöydällä oli myöskin rikkitikkuja. Paitsi pöytää,\nsänkyä ja yhtä tuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa. Sängyn\nalle pilkistettyään huomasi pristavi siellä parisenkymmentä tyhjää\npulloa, vanhan olkihatun ja neljännesämpärillisen viinaa. Pöydän alla\nvetelehti pölyttynyt saapas. Luotuaan yleissilmäyksen huoneeseen,\nrypisti tutkijatuomari naamaansa ja punastui.\n\n-- Roistot! -- mutisi hän nyrkkiään pudistellen.\n\n-- Missäs Mark Iwanitsh on? -- kysyi Djukowski hiljaa,\n\n-- Pyydän olemaan sotkeutumatta minun asiohini! -- sanoi Tshubikow\näreästi. -- Suvaitkaapas tarkastaa lattiaa! Tämä on toinen\nsamallainen tapaus minun toimiajallani, Jewgraf Kusmitsh, -- sanoi\nhän pristaville matalalla äänellä. -- Vuonna 1870 sattui minulle\nihan samalla lailla. Ja tehän muistanettekin... Kauppias Portretowin\nmurha. Siellähän oli näin. Roistot ensin tappoivat ja sitte\nlaahasivat ruumiin ikkunasta pellolle...\n\nTshubikow astui ikkunan luo, työnsi verhon syrjään ja tyrkkäsi\nvarovasti ikkunaa. Se avautui.\n\n-- Aukeni, siis se ei ole ollut kiinni... Hm!... Ikkunalaudalla\non jälkiä, näettekö? Tuossa on polven jälkiä... Joku on kiivennyt\nulkoapäin... Ikkuna täytyy tutkia juurtajaksain.\n\n-- Lattiassa ei ole mitään erityistä huomattavissa, -- sanoi\nDjukowski. -- Ei pilkkuja eikä naarmuja. Löysin vain palaneen\nöljytikun. Tässä on! Mikäli minä muistan, ei Mark Iwanitsh tupakoinut\nja tavallisessa elämässään hän käytti rikkitikkuja, mutta ei\nmilloinkaan öljytikkuja. Tämä tikku saattaa olla todistuskappaleena...\n\n-- Ah, pitäkää suunne kiinni! -- viittasi tutkijatuomari kädellään.\n-- Tikkuineen siinä telläytyy! Kyllä on viisas! Sen sijaan, että\ntikkujen kanssa nuohotte, tutkisitte edes sänkyä!\n\nTarkastettuaan sängyn ilmotti Djukowski:\n\n-- Ei veri- eikä muitakaan pilkkuja ole huomattavissa... Tuoreita\nrepeytymiä ei myöskään: Tyynyssä on hampaan jälkiä. Peitteelle on\nkaatunut jotain nestettä, joka haisee oluelta ja maultaan on myöskin\nsitä... Patjan yleinen muoto antaa aiheen otaksua, että sillä on\ntapahtunut kamppailu.\n\n-- Tiedän ilman teitäkin, että on kamppailtu. Eikä teiltä kamppailua\nkysyttykään. Sen sijaan tekisitte paljon paremmin, jos...\n\n-- Toinen saapas on tässä, toista ei ole näkösällä?\n\n-- No, mitä sitte?\n\n-- Sitä, että hänet on kuristettu sillä aikaa, kun hän riisui\nsaappaitaan. Hän ei ole ehtinyt riisua toista saapastaan, kun...\n\n-- Sen vei!... Mistä te tiedätte, että hänet kuristettiin?\n\n-- Tyynyssä on hampaan jälkiä. Itse tyyny on pahasti vatvautunut ja\nviskattu 2 1/2 arssinan päähän sängystä.\n\n-- Älkää tyhjiä lorutko! Lähdetään puutarhaan. Paljon tarpeellisempi\nolisi teidän katsastaa puutarhassa eikä täällä turhanpäiten\nnuuskia... Osaan minä sen tehdä itsekin ja ilman teitä.\n\nKun oli tultu puutarhaan, kohdistettiin tutkimus ensinnäkin nurmeen.\nIkkunan alta oli nurmea tallattu. Seinän vieressä ikkunan alla\nkasvava takiaispensas oli ruhjoutunut. Djukowskin onnistui löytää\nsiitä muutamia katkenneita oksia ja pieni puuvillatukku. Pensaan\nylimmistä kukkanupuista löytyi muutamia tummansinisiä silkkihaituvia.\n\n-- Minkä värinen oli hänen viimeinen pukunsa? -- kysyi Djukowski\nPsekowilta.\n\n-- Keltainen, purjekankaasta.\n\n-- Mainiota. Heillä oli siis sininen puku. Muutamia takiaisen\nnuppuja leikattiin ja käärittiin huolellisesti paperiin. Nyt\nsaapui ispravnikka Artsibashew-Swistakowski ja tohtori Tjutjujew.\nIspravnikka tervehti ja ryhtyi heti tyydyttämään uteliaisuuttaan.\nLääkäri, pitkä ja tavattoman laiha mies, jolla oli kuopahtaneet\nsilmät, pitkä nenä ja terävä leuka, ei tervehtinyt ketään eikä\nkysynyt mitään, vaan istuutui kannolle, huokasi ja virkkoi:\n\n-- Taas ovat ne serbialaiset riivautuneet! En ymmärrä, mitä kummia ne\ntahtovat! Oo, Itävalta, Itävalta! Sinun syytäsi se on!\n\nIkkunan tarkastus ulkopuolelta ei vienyt mihinkään tuloksiin. Nurmea\nja ikkunaa lähinnä olevien pensaiden tarkastus antoi sen sijaan\ntutkimukselle paljon hyödyllisiä neuvoja. Djukowskin onnistui\nesimerkiksi keksiä nurmella pitkä, tumma juova, joka oli muodostunut\njälistä ja joka ulottui ikkunalta jonkun sylen puutarhan sisäosaa\nkohti. Juova päättyi erään sireenipensaan alle suureen tumman\nruskeaan täplään. Saman pensaan alta löydettiin toinen saapas, joka\nosottautui huoneessa tavatun pariksi.\n\n-- Vanhaa, hyytynyttä verta! -- sanoi Djukowski täplää tarkastaen.\n\nKun lääkäri kuuli verestä puhuttavan, nousi hän vetelästi ylös ja\nvilkasi pikinpäin täplään.\n\n-- Verta näkyy olevan, -- murahti hän.\n\n-- Siis ei kuristettu, jos verta on! -- sanoi Tshubikow myrkyllisesti\nDjukowskiin katsahtaen.\n\n-- Kuristus on tapahtunut makuuhuoneessa, vaan täällä on häntä\nlyöty jollain teräaseella, ettei olisi vironnut. Pensaan alla oleva\ntäplä osottaa, että hän on virunut siinä verrattain pitkän aikaa,\nkunnekka he olivat saaneet käsiinsä asuja, joilla hänet on kuletettu\npuutarhasta pois.\n\n-- No, entäs saapas?\n\n-- Saapas vahvistaa vieläkin enemmän sitä ajatustani, että hänet\non murhattu silloin, kun hän nukkumaan käydessään oli riisumassa\nsaappaitaan. Yhden saappaan hän on ehtinyt riisua, vaan toisen\neli tämän hän on saanut vain puoliväliin, josta se on tärinän ja\nkaatumisen tähden itsestään lähtenyt...\n\n-- Suurenmoista kekseliäisyyttä! -- naurahti Tshubikow. -- Niin se\npoika laskee kuin laastaria! Milloinka te Herran nimessä opitte\nhillitsemään viisasteluhaluanne? Sen sijaan, että tyhjää horisette,\nottaisitte veren tahraamaa ruohoa analysia varten!\n\nKun paikka saatiin tutkituksi ja siitä oli tehty piirros, siirtyi\ntutkijakunta tilanhoitajan luo laatimaan pöytäkirjaa ja murkinoimaan.\nMurkinoidessa sukeusi keskustelu.\n\n-- Kello, rahat ynnä muu on koskematta, -- alkoi Tshubikow\nkeskustelun. -- Niin selvästi, kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, ei\nmurhaa ole tehty ryöstön aikeessa.\n\n-- Sen on tehnyt aivan sivistynyt henkilö, -- lisäsi Djukowski.\n\n-- Mistä te sen päätätte?\n\n-- Minun tukenani on siitä öljytikku, jonka käyttöä täkäläiset\ntalonpojat eivät ollenkaan tunne. Semmoisia tikkuja käyttävät\nvain tilanomistajat eivätkä nekään kaikki. Ja murhaa, tarkemmin\nhuomauttaakseni, ei ole tehnyt yksi henkilö, vaan minimum kolme:\nkaksi on pitänyt kiinni, kolmas on kuristanut. Kljausow oli vahva\nmies ja murhamiesten on pitänyt tietää se.\n\n-- Mitäs hyötyä hänen voimastaan on ollut, jos hän esimerkiksi on\nnukkunut?\n\n-- Murhamiehet ovat tavanneet hänet saappaita riisumassa. Jos hän\nkerran riisui saappaitaan, ei hän tietystikään nukkunut.\n\n-- Lepuuttakaa järkeänne ja syökää sen sijaan!\n\n-- Vaan minun ymmärtääkseni, herra pristavi, -- sanoi puutarhuri\nJefreni, joka toi teekeittiön pöytään, -- ei tuota turmelusta ole\ntehnyt kukaan muu kuin Nikolashka.\n\n-- Hyvin mahdollista, -- sanoi Psekow.\n\n-- Kukas se Nikolashka on?\n\n-- Herran kamaripalvelija, herra pristavi, -- vastasi Jefrem. -- Ken\nmuu, jollei juuri hän? Rosvomies, herra pristavi! Semmoinen juoppo ja\nrenttu, ettei mokomaa. Hän kuletti aina viinaa herralle, pani hänet\nmakaamaan... Kukas se sitte, jollei hän? Ja sitte vielä uskallan\nsanoa sen herra pristaville, se iletys oli kerran kehunut kapakassa,\nettä tappaa herransa. Ja kenestä kaikki johtui? Akulkasta, akan\ntähden... Hänellä oli semmoinen nainen... Se oli herran mieleen ja\nne ottivat sen luokseen ja se tietysti häntä suututti... Tuolla se\nnytkin keittiössä rötkehtii. Itkee ja valehtelee, että herraa on muka\nsurku...\n\n-- Akulkan tähden voi tosiaankin suuttua, -- sanoi Psekow. -- Hän on\nyksinkertainen nainen, mutta... Ei Mark Iwanitsh suotta sanonut häntä\nNanaksi. Hänessä on jotain, joka muistuttaa Nanaa... mielyttävää\nviehkeää...\n\n-- On se nähty... tiedettiin... -- sanoi tutkijatuomari niistäen\nnenäänsä punaiseen liinaan.\n\nDjukowski punastui ja loi katseensa maahan. Pristav alkoi rummuttaa\nsormellaan lautasen laitaa. Ispravnikkaa rupesi ryvittämään ja hän\nalkoi etsiä jotain paperilaukustaan. Lääkäriin yksistään ei näyttänyt\ntehneen mitään vaikutusta Akulkan eikä Nanan nimen mainitseminen.\nTutkijatuomari käski kutsua Nikolashkan. Nikolashka, nuori,\npitkätekoinen mies, jolla oli pitkä, kirjava nenä, sisäänpainunut\nrinta ja herrasperuinen nuttu, tuli Psekowin huoneeseen ja kumarsi\ntutkijatuomarin jalkoihin. Hänen kasvonsa olivat uniset ja itkun\npöhössä. Hän oli niin juovuksissa, että tuskin pysyi jaloillaan.\n\n-- Missä herra on? -- kysyi häneltä Tshubikow.\n\n-- Murhattiin, herra tuomari.\n\nTämän sanottuaan rupesi Nikolashka räpyttelemään silmiään ja alkoi\nitkeä.\n\n-- Kyllä se tiedetään, että murhattiin. Vaan missä on hän nyt? Missä\non hänen ruumiinsa?\n\n-- Sanovat, että ikkunasta on viety ulos ja puutarhaan kuopattu.\n\n-- Hm... Tutkinnon tuloksista tiedetään jo keittiössäkin...\nInhottavaa! No, veikkonen, missäs sinä olit sinä yönä, jolloin herra\nsurmattiin? Lauantaina toisin sanoen?\n\nNikolashka nosti päänsä pystyyn, oikasi kaulansa ja mietti.\n\n-- En voi muistaa, herra tuomari, -- sanoi hän. -- Olin ryypyksissä\nenkä muista.\n\n-- _Alibi!_ -- kuiskasi Djukowski hymähtäen ja käsiään hykertäen.\n\n-- Vai niin. Mutta mistäs se veri on tullut sinne ikkunan alle?\n\nNikolashka muljautti päänsä ylös ja mietti.\n\n-- Ajattele sukkelaan! -- sanoi ispravnikka.\n\n-- Hetipaikalla. Veri ei merkitse mitään, herra tuomari. Minä tapoin\nkanan. Tapoin sen ihan tavallisella tavalla, kuten muulloinkin, vaan\nsekös otti ja ryöpsähti käsistä ja ala haipattaa... Ja siitä se veri\ntuli.\n\nJefrem todisti, että Nikolashka oli tosiaankin joka ilta tappanut\nkanoja eri paikoissa, mutta ei kukaan ollut nähnyt, että kesken\ntapettu kana oli juossut puutarhassa, jota muuten ei saattanut\nehdottomasti kieltääkään.\n\n-- _Alibi!_ -- hymähti Djukowski. -- Ja miten tyhmä _alibi!_\n\n-- Kävitkö Akulkan luona?\n\n-- Tulihan sitä tehdyksi.\n\n-- Houkuttelikos herra hänet sinulta?\n\n-- Ei. Minulta viekottelivat Akulkan he tuolla; herra Psekow, Iwan\nMihailitsh ja Iwan Mihailitshilta viekotteli herra. Niin sen asian\nlaita on.\n\nPsekow tuli hämilleen ja alkoi hieroskella vasenta silmäänsä.\nDjukowski iski häneen silmänsä, keksi hämmästyksen ja vavahti.\nTilanhoitajan jaloissa hän huomasi siniset housut, joihin hänen\nhuomionsa vasta nyt kiintyi. Housut johtivat hänen mieleensä\npuutarhasta löydetyt siniset haituvat. Tshubikowkin katsahti\nvuorostaan epäilevästi Psekowiin.\n\n-- Saat mennä! -- sanoi hän Nikolashkalle. -- Vaan sallikaa minun\nnyt tehdä teille, herra Psekow, eräs kysymys. Te tietysti olitte\nlauantaina sunnuntaita vasten täällä?\n\n-- Olin, me söimme kymmenen aikaan Mark Iwanitshin kanssa iltasta.\n\n-- Ja sitte?\n\nPsekow hämmentyi ja nousi pöydästä.\n\n-- Sitte... sitte... En tosiaankaan muista, -- sopersi hän. -- Join\npaljon sinä iltana... enkä muista milloin ja mihin nukuin... Mitäs te\nminusta kaikki tähystelette? Niin kuin minä olisin murhaaja!\n\n-- Missä te heräsitte?\n\n-- Heräsin pereentuvan keittiössä uunilla... Kaikki voivat sen\nvakuuttaa. Miten jouduin uunille, en tiedä...\n\n-- Älkää kiihtykö. Tunsitteko Akulinan?\n\n-- Mitäs merkillistä siinä olisi!\n\n-- Teiltä hän joutui Kljausowille?\n\n-- Niin... Jefrem, tuoppas vielä sieniä! Tahdotteko teetä Jefrem\nKusmitsh?\n\nSeurasi äänettömyys, raskas ja painostava, jota kesti viiden minuutin\nverran. Djukowski ei hellittänyt purevaa katsettaan Psekowin\nkalpeilta kasvoilta. Äänettömyyden katkaisi tutkijatuomari.\n\n-- Täytyy lähteä, -- sanoi hän, -- toiseen taloon puhuttelemaan\nvainajan sisarta Maria Iwanownaa. Eiköhän hän antaisi meille hyviä\nneuvoja.\n\nTshubikow ja hänen apulaisensa läksivät kiitettyään aamiaisesta\nherrastaloon. Kljausowin sisaren Maria Iwanownan joka oli\nneljänkymmenen viiden vuoden vanha neiti, he tapasivat rukoilemassa\nsuuren perhepyhimyskuvan edessä. Kun hän näki tulijoilla\nasiapaperilaukkuja ja kokardilakit, kalpeni hän.\n\n-- Kaikista ensin saan pyytää anteeksi, että häiritsemme teidän niin\nsanoakseni rukoukseen vaipunutta mielentilaanne, -- alkoi kohtelias\nTshubikow. -- Meillä olisi teille eräs pyyntö. Te tietysti olette jo\nkuulleetkin... On olemassa epäily, että teidän veljenne on jollain\ntavoin murhattu... Herran tahto, ymmärrättehän itsekin... Kuolemaa ei\nkukaan voi välttää, yhtä vähän tsaari kuin kyntäjäkään. Ettekö voisi\nauttaa meitä jollain neuvolla, selityksellä?...\n\n-- Ah, älkää kyselkö minulta! -- sanoi Maria Iwanowna entistään\nenemmän kalveten ja peittäen kasvonsa käsillään. -- En voi kertoa\nteille mitään! En mitään! Rukoilen teitä! En mitään voi... Ah, ei,\nei... ei sanaakaan veljestä! Vaikka kuolisin, en voi kertoa!\n\nMaria Iwanowna purskahti itkuun ja meni toiseen huoneeseen. Tutkijat\nvaihtoivat katseita, kohauttivat olkapäitään ja poistuivat.\n\n-- Saakelin akka! -- kirosi Djukowski poistuessaan herrastalosta. --\nHän näyttää jotain tietävän, vaan salaa. Ja sisäkönkin kasvoihin oli\njotain kirjotettu... Malttakaahan riiviöt! Kyllä se selvä otetaan!\n\nIllalla palasi Tshubikow apulaisineen kotiin kuun kalpeassa valossa.\nKärryissä istuessaan he laskivat päässään kuluneen päivän puuhien\ntuloksia. Kumpikin oli uuvuksissa ja ääneti. Tshubikow ei yleensä\npitänyt puhelusta matkalla, hölökielinen Djukowski taas oli vaiti\nisäntänsä mieliksi. Matkan lopulla ei apulainen kuitenkaan jaksanut\nenää olla ääneti, vaan virkkoi:\n\n-- Että Nikolashka on asianosallinen, _non dubitandum est_. Näkeehän\nsen naamastakin, mikä kapine se on... _Alibi_ ilmaisee hänet\nkarvoineen päivineen. Ei ole myöskään epäilyä siitä, ettei hän olisi\nteon alkuunpanija. Hän on ollut vain tyhmänä, tylsänä aseena. Vai\nmitä? Eikä Psekowkaan näyttele tässä jutussa aivan mitätöntä osaa.\nSiniset housut, hämmästys, makaaminen uunilla peloksissa murhan\njälkeen, _alibi_ ja Akulka.\n\n-- Niin tulee kuin turkinhihasta! Murhamies on teidän mielestänne se,\njoka on tuntenut Akulkan? Voipas sitä tolkkua! Maitoa pitäisi teidän\nimeä eikä asioita tutkia! Hakkailittehan tekin Akulkaa -- tekin siis\nolette asianosallinen.\n\n-- Olihan Akulka teilläkin kuukauden päivät palvelijattarena, vaan\nen minä siitä mitään puhu. Yöllä sitä sunnuntaita vasten minä\nlöin teidän kanssa korttia, ja näin teidät, muussa tapauksessa\nkävisin teidänkin kimppuunne. Eikä se asia akassa ole. Vaan se on\ninhottavassa, uskottomassa ja konnamaisessa tunteessa... Vaatimaton\nnuorimies ei nähkääs pitänyt siitä, ettei hän saanut voittoa.\nItserakkaus, nähkääs... Kosto tuli mieleen ja sitte... Hänen paksut\nhuulensa puhuvat erittäin selvästi aistillisuudesta. Muistatteko,\nkuinka hän maiskutteli huuliaan, kun hän vertasi Akulkaa Nanaan? Ja\nettä se roikale palaa intohimosta -- on päivän selvää! Siis: loukattu\nitserakkaus ja tyydyttämättä jäänyt intohimo. Siinä on riittävästi\naiheita murhan tekoon. Kaksi on jo käsissämme, vaan ken on kolmas?\nNikolashka ja Psekow ovat pitäneet kiinni, vaan kuka kuristi? Psekow\non arka, kainosteleva ja yleensä pelkuri. Nikolashkan tapaiset taas\neivät osaa tukehduttaa tyynyllä, ne toimiskelevat kirveellä ja\nseipäällä... Kuristuksen on toimittanut joku kolmas, vaan ken?\n\nDjukowski veti lakin silmilleen ja vaipui mietteisiin. Hän ei\npäästänyt ääntä, ennen kuin oli saavuttu tuomarin asunnolle.\n\n-- Eijaa, -- huudahti hän sitte palttoa eteisessä riisuessaan. --\nEijaa, Nikolai Jermolaitsh! Kummallista, ettei se ennen päähäni\npälkähtänyt. Arvatkaas, ken on kolmas?\n\n-- Rauhoittukaa, hyvä ihminen! Katsokaa iltanenkin jo on valmis.\nKäykää syömään.\n\nTuomari ja Djukowski istuutuivat syömään. Djukowski kaatoi itselleen\nryypyn viinaa, nousi seisomaan, otti uljaan ryhdin ja sanoi säihkyvin\nsilmin:\n\n-- Tietäkää siis, että kolmas, joka on toiminut yksistä puolin tuon\nheittiön Psekowin kanssa ja joka on tukehduttamisen toimittanut\non ollut -- nainen! Niin juuri! Tarkotan murhatun sisarta Maria\nIwanownaa!\n\n-- Tuota tuokkeroista... Eikös teidän päänne vähän niin kuin... eikö\nsitä kivistä?\n\n-- Olen aivan terve. -- Sama se, olkoon, että olen menettänyt\njärkeni, vaan miten te selitätte hänen hämmennyksensä meidän\nilmestyttyä? Miten te selitätte hänen haluttomuutensa antaa\nselityksiä? Otaksutaan, ettei sekään vielä merkitseisi mitään --\nhyvä on, olkoon menneeksi -- vaan muistakaapas heidän suhteitaan!\nHän vihasi veljeään. Sisar on vanha-uskolainen, veli riettailija,\njumalaton iletys... Kas siinä se vasta viha pesii! Kerrotaan veljen\nsaaneen hänet vakuutetuksi siitä, että hän, veli, on paholaisen\nkätyri. Ja hän oli harjottanut spiritismiä sisarensa näkyvissä!\n\n-- No, entäs sitte?\n\n-- Ettekö vieläkään tajua? Hän, vanha-uskolainen, on tappanut\nveljensä uskonraivosta! Ja vähät siitä, että hän on tuhonnut\nharhaoppisen riettailijan -- hän on vapauttanut maailman\nanttikristuksesta ja siinä juuri, ajattelee sisar, on hänen\nansionsa ja uskonnollinen sankarityönsä! Oo, te ette tunne noita\nvanhojapiikoja, vanha-uskolaisia! Lukekaapas Dostojewskiä! Ja mitä\nkirjottaa Leskow ja Petsherski?... Hän, hän se on, vaikka tähän\npaikkaan takertuisin! Hän on kuristanut! Voi sinuas kyykäärmeen\nsikiö! Ja eikö hän polvistunut rukoilemaan vasta sen jälkeen, kun me\nolimme saapuneet sisään. Silmän palvelusta ja meidän pimittämistä!\nKäyn muka tähän rukoilemaan, niin luulevat, että olen rauhallinen\nja etten heitä ollenkaan ole odottanut. Se on kaikkien alkavien\nrikollisten metoodi. Rakas ystäväni, Nikolai Jermolowitsh, isäni,\nantakaa tämä asia minun ajettavakseni! Antakaa minun ajaa se loppuun\nasti! Olkaa armollinen! Kun kerran olen sen alkanut, niin voinhan sen\npäättääkin.\n\nTshubikow pyöritteli päätään ja rypisteli naamaansa.\n\n-- Osataan tässä itsekin selvittää vaikeat asiat, -- sanoi hän. --\nEikä teidän sovi telläytyä sinne, missä teitä ei tarvita. Kirjottakaa\nvain, mitä teille sanellaan -- se on teidän toimenne!\n\nDjukowski sävähti tulipunaiseksi, kiskasi oven auki ja meni.\n\n-- Älykäs poika se lurjus sentään on! -- mutisi Tshubikow oveen\nkatsellen, josta Djukowski oli kadonnut. -- Älykäs ihan kerrassaan!\nMutta hieman sopimattoman tulinen ja pikainen. Täytyy sille ostaa\nensi markkinoilta paperossikotelo lahjaksi...\n\nSeuraavan päivän aamulla tuotiin tuomarin luo Kljausowin kylästä\nnuorimies, jolla oli suuri pää ja jäniksen huulet, joka sanoi\nolevansa paimen Danilka ja joka antoi hyvin tärkeän todistuksen.\n\n-- Olin ryypyksissä, -- kertoi hän. -- Puoleen yöhön istuin kuoman\nluona. Kotimatkalla menin minä humalapäissäni uimaan jokeen. Siinä\nuidessa katsahdin ylös ja näin silloin kaksi miestä, jotka kantoivat\njotain mustaa. Hih! kiljasin minä niille. Ne säpsähtivät ja minkä\nkoivesta läksi ala latmistaa Mukarjewskin pelloille päin. Jumala\nminut riivatkoon, elleivät ne silloin retuuttaneet herraa!\n\nSamana päivänä illansuussa vangittiin Psekow ja Nikolashka ja\nlähetettiin sotilassaattueen vartioimana kaupunkiin, jossa heidät\npistettiin linnaan.\n\n\nII.\n\nKului kaksitoista päivää.\n\nOli aamu. Tuomari Nikolai Jermolaitsh istui kotonaan vihreän pöytänsä\nääressä ja selaili \"Kljausowin jutun\" asiapapereita. Djukowski käveli\nlevottomana kuin häkkisusi huoneen nurkasta toiseen.\n\n-- Te olette vakuutettu Nikolashkan ja Psekowin syyllisyydestä, --\npuheli hän hermostuneesti nykien nuoren partansa oraita. -- Miksi\nette sitte tahdo varmistua Maria Iwanownan syyllisyydestä? Eivätkö\nteistä riitä todistukset?\n\n-- Enhän sanokaan, etten tahdo varmistua. Vakuutettu kyllä olen,\nmutta on vaikeanlaista uskoa... Puuttuu päteviä todistuksia, kaikki\nsemmoista filosofiaa... fanatismia ja ties mitä...\n\n-- No pitäisikö teille välttämättömästi tuoda kirves tai verinen\nlakana käteen... Kyllä olette juristeja! Vaan kun minä todistan\nteille, niin lakkaatte noin välinpitämättömästi ajattelemasta asian\npsyykillistä puolta. Siperiaan teidän Maria Iwanownanne joutuu ja sen\nminä näytän toteen! Jos ei teistä filosofia riitä, niin on minulla\nsitä aineellistakin... Se tulee teille näyttämään, miten oikeutettu\nminun filosofiani on. Antakaa minun vain lähteä liikkeelle.\n\n-- Mitäs te nyt?\n\n-- Sitä öljytikkuahan minä... Ettekö muista? Kyllä minä muistan! Otan\nselvän, ken oli sillä ottanut tulta murhatun huoneessa. Sitä ei ollut\nsytyttänyt Nikolashka eikä Psekow, vaan se kolmas eli Maria Iwanowna.\nJa minä saan sen toteen! Antakaa minun vain lähteä liikkeelle,\nnuuskimaan... -- No, no, käykäähän istumaan... Ryhdytään kuulusteluun.\n\nDjukowski istuutui pienen pöydän ääreen ja upotti nenänsä papereihin.\n\n-- Nikolai Tetehow sisään! -- huudahti tuomari.\n\nNikolashka saatettiin sisään. Hän oli laiha ja kalpea kuin ranko ja\nvapisi.\n\n-- Tetehow! -- alkoi tuomari. -- V. 1879 tuomitsi teidät 1:sen piirin\ntuomari varkaudesta vankeusrangaistukseen. V. 1882 tuomittiin teidät\ntoiskertaisesta varkaudesta ja silloinkin vankeuteen... Me tiedämme\nkaikki...\n\nNikolashkan kasvoille nousi ihmettelyn leima. Tuomarin\nkaikkitietäväisyys hämmästytti häntä. Mutta kohta muuttui hänen\nihmettelynsä katkeraksi suruksi. Hän purskahti itkuun ja pyrki ulos.\nHänet laskettiin.\n\n-- Psekow sisään! -- komensi tuomari. Psekow tuli. Tämä nuorimies oli\nviime päivinä pahasti laihtunut ja muokkautunut. Silmistä paistoi\nhaluttomuus.\n\n-- Käykää istumaan Psekow, -- käski tuomari. -- Toivon, että tällä\nkertaa olette järkevä ettekä rupea valehtelemaan, kuten edellisillä\nkerroilla. Kaikkina edellisinä kertoina te olette kieltäneet\nosallisuutenne Kljausowin murhaan, vaikka on olemassa koko joukko\ntodisteita teitä vastaan. Se ei ole järkevästi. Tunnustus huojentaa\nrangaistusta. Tänään keskustelen kanssanne viime kerran. Ja jos ette\nnyt tunnusta, niin huomenna on se jo myöhäistä. Alkakaapas siis\nkertoa...\n\n-- Minä en tiedä mitään... Enkä tunne todisteitannekaan, -- sohisi\nPsekow.\n\n-- Ikävää! Sallikaa siis minun kertoa teille, miten asia on ollut.\nLauantai-iltana te istuitte Kljausowin makuuhuoneessa ja joitte\nhänen kanssaan viinaa ja olutta. (Djukow iski kuin kotka katseensa\nPsekowiin ja tuijotti häneen koko monologin ajan). Teille tarjoili\nNikolai. Yhtä käydessä ilmaisi Mark Iwanowitsh teille haluavansa\nkäydä levolle. Hänen oli tapa käydä levolle ensimäisellä tunnilla.\nKun hän oli saappaitaan riisumassa ja antoi teille taloudenhoitoa\nkoskevia määräyksiä, niin te ja Nikolai sovitun merkin johdosta\ntartuitte päihtyneeseen isäntäänne ja heititte hänet vuoteeseen.\nToinen teistä istuutui hänen jaloilleen, toinen pään päälle.\nTällöin tuli viereisestä huoneesta eräs teille tuttu mustapukuinen\nnainen, joka oli ennakolta sopinut teidän kanssanne osanotostaan\ntähän rikokseen. Hän tempasi tyynyn ja alkoi sillä tukehduttaa\nveljeään. Temmellyksen aikana sammui kyntteli. Nainen otti taskustaan\nöljytikku-laatikon ja sytytti kynttelin. Eikö niin? Huomaan teidän\nkasvoistannekin, että puhun totta. Mutta etemmä... Kuristettuanne\nhänet ja tultuanne vakuutetuksi, ettei hän enää hengittänyt,\nkannoitte te ja Nikolai hänet ikkunan kautta takiaispensaan juurelle.\nPeläten, että hän virkoaisi, iskitte te häntä jollain teräaseella.\nSitte te kannoitte hänet vähäksi aikaa sireenipensaan alle. Hieman\nlevättyänne ja tuumittuanne te läksitte häntä kantamaan... Veitte\naidan yli... Läksitte sitte tietä myöten... Sitte tuli joki, sen\nluona säikytti teidät eräs mies. Mikä teitä vaivaa?\n\nPsekow nousi kalmankalpeana ylös ja hoippui.\n\n-- Minua ahdistaa! -- sanoi hän. -- Hyvä... olkoon... Mutta laskekaa\nminut toki ulos... olkaa hyvä.\n\nPsekow vietiin ulos.\n\n-- Tunnustipas viimeinkin! -- hymyili Tshubikow makeasti. -- Antoi\nilmi itsensä! Mutta kovalla minä poikaa pidinkin! Yhtenä hyrynä\nlaskettelin...\n\n-- Eikä kieltänyt mustapukuista naistakaan, -- nauroi Djukowski.\n-- Mutta minua kiusaa kauheasti se öljytikku! En siedä kauempaa!\nHyvästi, nyt lähden!\n\nDjukowski painoi lakin päähänsä ja läksi. Tshubikow alkoi kuulustella\nAkulkaa. Akulka sanoi, ettei hän tahdo tietää ei kerrassaan mistään...\n\n-- Teidän kanssanne olen vain elänyt enkä kenenkään muun! -- sanoi\nhän.\n\nKuudetta käydessä illalla palasi Djukowski. Hän oli niin liikutettu\nkuin olla voi. Hänen kätensä vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut\npalttoa päältään. Kasvot leimusivat. Näki, ettei hän tyhjänä palannut.\n\n-- _Veni, vidi, vici!_ -- sanoi hän Tshubikowin huoneeseen lentäen ja\nnojatuoliin retkahtaen. -- Vannon kunniani kautta, että alan uskoa\nolevani nero! Kuulkaahan lempo soikoon! Kuulkaa ja ihmetelkää te\nvanhus! Naurettavaa ja surullista! Käsissämme on jo kolme... eikö\nniin? Minä olen löytänyt neljännen ja sekin on -- nainen. Oo, mikä\nnainen! Pienestä kosketuksesta hänen olkapäähänsä antaisin kymmenen\nvuotta elämästäni! Mutta kuunnelkaa... Ajoin Kljausowin kylään ja\nala kiertää kaaria sen ympäri! Kävin jokaisessa puodissa, kapakassa\nja kellarissa kyselemässä jokapaikassa öljytikkuja. Kaikkialla\nvastattiin: \"ei ole\". Siihen saakka olin yhtäpäätä kiertänyt.\nKaksikymmentä kertaa olin kadottanut toivoni, mutta yhtä monta kertaa\nsain sen takaisin. Kokonaisen päivän maleksin ja nuuskin ja vasta\ntunti sitte osuin oikeille perille. Kolme virstaa tulee täältä...\nMinulle annettiin kymmenlaatikkoinen paketti... Mutta yhtä laatikkoa\npuuttuu. Hetipaikalla kysyn: \"ken on ostanut laatikon?\" Se ja se.\nTikut olivat häntä miellyttäneet, kun ne sähähtivät. Rakkaani,\nNikolai Jermolaitsh! Ajatelkaa, mitä ihmeitä voi joskus saada aikaan\nmies, joka on potkittu seminaarista ja joka on päntännyt päähään\nkaikenmoista järjelle käsittämätöntä moskaa! Ja tästä päivästä pitäen\nminä alan kunnioittaa itseäni! Uhhuhhuu... No, lähdetäänpäs!\n\n-- Mihin?\n\n-- Sinne, sen neljännen luo... Täytyy joutua, muuten... muuten minä\npalan poroksi kärsimättömyydestä. Tiedättekö, ken hän on? Mahdotonta\narvata! Meidän pristavimme, sen vanhan Jewgraf Kusmitshin nuori vaimo\nOlga Petrowna -- kuulitteko! Hän oli ostanut sen tikkulaatikon.\n\n-- Te... sinä... te... oletko järjiltäsi?\n\n-- Se on ihan selvä juttu! Ensiksikin hän tupakoi. Toiseksi hän\noli korviaan myöten rakastunut Kljausowiin. Kljausow hylkäsi hänen\nrakkautensa mokoman Akulkan tähden. Kosto. Nyt juuri muistan,\nkuinka minä kerran yllätin heidät kyökistä verhon takaa. Hän\nvannoi rakkauttaan Kljausowille, vaan tämä poltteli Olga Petrownan\npaperossia ja puhalteli sauhua hänen kasvoihinsa. Mutta lähdetään\njoutuin tai muuten pimenee... Mennään!\n\n-- Niin hulluksi en ole vielä tullut, että tuommoisen nahkan tähden\nläksisin häiritsemään jalosukuista, siveää naista.\n\n-- Jalosukuinen ja siveä! Jos niin sanotte, niin te olette riepu,\nettekä mikään tuomari! En koskaan vielä ole uskaltanut soimata,\nvaan nyt te itse pakotatte minut siihen. Riepu! Hame! Mutta, rakas\nihminen, Nikolai Jermolajewitsh! Minä pyydän!\n\nTuomari viittasi kädellään ja sylkäsi.\n\n-- Minä pyydän teitä! En pyydä itseni tähden, vaan oikeuden nimessä!\nRukoilen! Tehkää mulle palvelus edes kerran elämässä!\n\nDjukowski lankesi polvilleen.\n\n-- Nikolai Jermolajewitsh! Olkaa, olkaa niin hyvä! Sanokaa minua\nvaikka heittiöksi ja konnaksi, jos olen erehtynyt tuon naisen\nsuhteen. Ajatelkaa, miten suuri juttu on kysymyksessä! Suorastaan\nromaani, vaan ei juttu. Sen maine kiitää kautta koko Venäjän. Teistä\ntehdään erityisen tärkeiden asiain tutkijatuomari! Ettekö käsitä,\njärjetön vanhus?\n\nTuomari rypisteli kasvojaan ja ojensi epäröivästi kättään lakkiaan\nkohti. -- Lempo sinut vieköön! -- sanoi hän. -- Lähdetään.\n\nOli jo pimeä, kun tuomarin kärryt vierivät pristavin portaiden eteen.\n\n-- Aika sikoja me olemme, -- sanoi Tshubikow kellonnappulaan\ntarttuen. -- Häiritsemme ihmisiä.\n\n-- Ei se tee mitään... Älkää arkailko... Sanotaan, että meiltä\nkatkesi linjaarit.\n\nTshubikowia ja Djukowskia vastaan tuli kynnyksellä korkeakasvuinen,\ntäyteläinen nainen, ijältään kahdenkymmenen kolmen korvissa,\nkulmakarvat mustat kuin piki ja huulet hohtavan punaiset ja paksut.\nSe oli itse Olga Petrowna.\n\n-- Ah... erittäin hauskaa! -- sanoi hän hymyillen kasvojen täydeltä.\n-- Parhaiksi jouduittekin illalliselle. Minun Jewgraf Kusmitshini\nei ole kotona... Papin luokse on jäänyt istumaan. Mutta tulemme me\nhänettäkin toimeen... Käykää istumaan! Tutkinnosta kai olette tulossa?\n\n-- Niin... Meiltä särkyi, tuota, linjaari, -- alkoi Tshubikow saliin\nastuttuaan ja nojatuoliin laskeutuen.\n\n-- Käykää asiaan... tyrmistyttäkää hänet yhdellä iskulla... --\nsuhahti hänelle Djukowski. -- Tyrmistyttäkää...\n\n-- Linjaari... Niin... tuota... Otettiin ja tultiin.\n\n-- Tyrmistyttäkää, ettekö kuule! Hän arvaa, jos rupeatte\nkiemurtelemaan.\n\n-- Tee sitte, kuten itse tiedät, vaan säästä minua! -- mutisi\nTshubikow nousten nojatuolista ja mennen ikkunan luo. -- Minä en voi.\nSinä olet sopan keittänyt ja saat sen särpiäkin!\n\n-- Niin, linjaari... -- alkoi Djukowski astuen rouvan luo ja pitkää\nnenäänsä nyrpistellen. -- Me emme ole tulleet tänne sitä varten,\nettä... e-e-e-e... iltaselle emmekä Jewgraf Kusmitshia tervehtimään.\nOlemme tulleet kysymään teiltä, arvoisa rouva, missä on Mark\nIwanowitsh, jonka te olette murhanneet?\n\n-- Mi-mitä? Mikä Mark Iwanowitsh? -- sopersi rouva ja hänen leveille\nkasvoilleen lehahti yht'äkkiä, silmänräpäyksessä, helakka puna. --\nMinä en käsitä rahtuakaan.\n\n-- Kysyn teiltä lain nimessä, missä on Kljausow? Me tiedämme kaikki!\n\n-- Keneltä olette saaneet tietää? -- kysyi rouva hiljaa voimatta\nsietää Djukowskin katsetta.\n\n-- Suvaitsetteko sanoa, missä hän on!?\n\n-- Mutta mistä te olette saaneet tietää? Ken on teille kertonut?\n\n-- Me tiedämme kaikki! Ja minä vaadin lain nimessä!\n\nTutkijatuomari, joka sai rohkeutta rouvan hämmennyksestä, astui hänen\neteensä ja sanoi:\n\n-- Sanokaa meille ja me lähdemme pois. Muussa tapauksessa...\n\n-- Mitäs te hänellä teette?\n\n-- Älkää kyselkö turhia, hyvä rouva. Me pyydämme neuvomaan\nhänen olinpaikkansa. Te olette hämillänne, vapisette... Niin,\nhän on murhattu ja sanokaa mitä hyvänsä, te olette sen tehneet!\nOsakumppaninne ovat antaneet teidät ilmi.\n\nRouva kalpeni.\n\n-- Mennään, -- sanoi hän käsiään väännellen. -- Minä olen piilottanut\nhänet saunaan. Mutta älkää Jumalan nimessä sanoko miehelleni!\nRukoilen teitä, sitä hän ei kestä!\n\nRouva otti seinältä suuren avaimen ja vei vieraansa keittiöön\nja eteisen kautta pihalle. Ulkona oli hämärä. Sataa tuhuutti\nhienosittain. Rouva kulki edellä. Tshubikow ja Djukowski harppailivat\nhänen perästään pitkässä ruohossa hengittäen villihampun ja\nlikalätäkköjen lemua. Piha oli suuri. Lätäköitä ei tuntunut\nenää jaloissa, vaan kynnettyä maata. Pimeästä häämötti puiden\nääripiirteitä ja puiden lomista pieni rakennus, jonka savupiippu oli\npahasti kallistunut.\n\n-- Se on sauna, virkkoi rouva. -- Vielä kerran rukoilen, ettette\nkellekään hiiskuisi.\n\nSaunan eteen tultuaan huomasi Tshubikow ja Djukowski sen ovessa\ntavattoman suuren lukon venkaleen.\n\n-- Ottakaa kynttelintynkä ja tikkuja, -- kuiskasi tuomari\napulaiselleen.\n\nRouva aukasi lukon ja laski vieraat saunaan. Djukowski raapasi tulta,\njosta kotapuoli valostui. Keskellä lattiaa oli pöytä. Pöydällä oli\npienen, pullean teekeittiön vieressä soppamalja, siinä hyytynyttä\nkaalia ja lautanen, jolla oli kastikkeen tähteitä.\n\n-- Etemmä!\n\nTultiin seuraavaan huoneeseen, saunapuolelle. Siellä oli myöskin\npöytä. Pöydällä suuri lautasellinen kinkkua, viinapullo, lautasia,\nveitsiä ja kahvelia.\n\n-- Missä hän on? Missä murhattu on? -- kysyi Djukowski.\n\n-- Hän on lauteilla, -- sopersi rouva entisestään kalveten ja yhä\nvavisten.\n\nDjukowski otti käteensä kynttelintyngän ja kapusi lauteille. Täällä\nhän näki pitkän ihmisruumiin, joka virui liikkumattomana suurella\nuntuvapatjalla. Ruumiista kuului kevyttä kuorsausta...\n\n-- Meitä petkutetaan, saakeli soikoon! -- sävähti Djukowski. -- Se ei\nole hän! Täällä viruu joku elävä rötkäle. Hoi, mikä lempo te olette?\n\nRuumis veti vinkuen henkeä sisäänsä ja alkoi liikkua. Djukowski\nnykäsi ruumista kyynäspäähän. Ruumis nosti kätensä pystyyn, oikasihe\nitseään ja kohotti päätään.\n\n-- Kuka siinä kapuaa? -- kysyi käheä, paksu bassoääni. -- Mitä sinä\ntahdot?\n\nDjukowski vei kynttelintyngän lähelle ruumiin kasvoja ja parkasi.\nMustanpunervasta nenästä, takkuisesta tukasta, sysimustista\nviiksistä, joista toinen oli mahtavassa kierroksessa ja katseli\nlakeen hävyttömän näköisenä, hän tunsi kornetti Kljausowin.\n\n-- Tekö... Mark Iwanowitsh!? Mahdotonta!\n\nTuomari kohotti katseensa ylös ja kivettyi...\n\n-- Minä, minä... Kas, Djukowski! Senkö pahuuksia teillä täällä on\ntekemistä? Kenenkäs naamataulu se tuolta alhaalta kiiluu? Hyvät\nihmiset, tuomari! Mikä teidät on tänne tuonut?\n\nKljausow hyppäsi alas ja syleili Tshubikowia. Olga Petrowna livahti\nulos.\n\n-- Mikä kumma teidät tänne toi? Ryypyt, kehveli olkoon!\nTra-ta-ta-ti-ta-tam... Ryypätään! Kuka ihme teidät toi tänne! Mistä\nte tiesitte, että minä olin täällä? Mutta sama se! Nyt ryypätään.\n\nKljausow sytytti lampun ja täytti kolme ryyppyä.\n\n-- Tuota... minä en käsitä sinua, -- sanoi tuomari käsiään\nlevitellen. -- Sinäkö se olet vai et?\n\n-- Rauhoitu... Vai moraaliako rupeat saarnaamaan? Älä viitsi vaivata\nitseäsi. Nuorukainen Djukowski, tyhjennäppäs ryyppysi! Vie-e-te-tään\ntä-ä-mää... Mitäs te oikeastaan töllistelette? Juokaa!\n\n-- Mutta sittenkään en jaksa käsittää, -- sanoi tuomari koneellisesti\nkallistaen lasiaan. -- Miksi olet täällä?\n\n-- Miksi en sitte saisi olla, jos täällä on hyvä olla?\n\nKljausow ryyppäsi ja haukkasi kinkkua päälle.\n\n-- Asun pristavin rouvalla, kuten näet. Korven rotkossa, kuin\nmikäkin haltija. Juo! Sääliksi, veikkonen, kävi rouvaa ja sen vuoksi\npesiydyin tähän majaan kuin erakko... Tulevalla viikolla aijon\nlähteä, jo kyllästyttää.\n\n-- Käy yli ymmärryksen! -- sanoi Djukowski.\n\n-- Mikä käy yli ymmärryksen?\n\n-- Totisesti yli ymmärryksen! Sanokaa Jumalan nimessä, miten teidän\nsaappaanne joutui puutarhaan?\n\n-- Mikä saapas?\n\n-- Me löysimme yhden saappaan makuuhuoneesta, vaan toisen puutarhasta.\n\n-- Se ei ole teidän asianne. Ryypätkää lempo vieköön! Kun kerran\nherätitte, niin ryypätkää! Se on lysti juttu se saapasjuttu. En\ntahtonut lähteä Olgan luo. En sattunut olemaan sillä tuulella ja\nolin hienossa hutikassa... Vaan hän tuli ikkunan alle ja alkaa\nhaukuskella... Arvaathan, kuten akat ainakin... Silloin minä\nhumalapäissäni viskasin saappaalla, ettei olisi turissut. Hän kapusi\nsisään, sytytti lampun ja ala vanuttaa minua humalaista. Antoi aika\nlöylyn, retuutti tänne ja pani telkien taa... Lempi, viina ja kinkku!\nNo, mihinkäs teillä on kiire, Tshubikow?\n\nTuomari sylkäsi ja läksi saunasta. Hänen jälestään poistui pää\npainuksissa Djukowski. Kumpikin istuutui ääntä päästämättä kärryihin\nja he läksivät ajamaan. Matka ei ollut tuntunut heistä milloinkaan\nniin ikävältä ja pitkältä kuin tällä kertaa. He istuivat ääneti.\nTshubikow vapisi koko ajan vihasta. Djukowski piilotti kasvonsa\nkauluksen alle aivan kuin arastellen, että pimeä ja tuhusade olisivat\nnähneet häpeän hänen kasvoillaan.\n\nKotiin tultua tapasi Tshubikow täällä tohtori Tjutjuewin. Tohtori\nistui pöydän ääressä selaillen erästä kuvalehteä.\n\n-- Taasen ovat asiat nurin tässä matoisessa maailmassa! -- sanoi hän\nsurullisin katsein tuomaria tervehtäen. -- Taas se Itävalta siellä\njotain! Ja Gladstonekin taitaa jotain...\n\nTshubikow viskasi hattunsa pöydän alle ja alkoi hirveästi vavista.\n\n-- Saakelin luuranko! Anna minun olla rauhassa! Tuhannen kertaa\nolen kieltänyt sinua hännystelemästä politiikkoinesi! Vaan sinä, --\nkääntyi tuomari Djukowskiin nyrkkiään heristäen, -- vaan sinä... en\niki pitkinä päivinä unohda!\n\n-- Mutta sehän se öljytikku! Mistäs minä tiesin!\n\n-- Läkähdy tikkuinesi! Laputa hornaan äläkä väsytä minua enää, tai\nmuuten jauhan sinut, piru vieköön, tuhannen möyhyksi!\n\nDjukowski huokasi, otti lakkinsa ja läksi.\n\n-- Juon itseni täyteen! -- päätti hän portista päästyään ja paarusti\napein mielin kapakkaan.\n\nKun pristavin rouva tuli saunasta sisään, tapasi hän miehensä kotona.\n\n-- Mitäs se tuomari kävi täällä? -- kysyi mies.\n\n-- Kävi sanomassa, että Kljausow on löydetty. Ja ajatteles, hänet\nlöydettiin toisen vaimon luota!\n\n-- Oh, Mark Iwanitsh, Mark Iwanitsh! -- huokasi pristavi kohottaen\nkatseensa ylös. -- Enkös minä sanonut sinulle, ettei renttuilemisesta\nhyvää koidu! Sain sanoa, mutta et totellut.\n\n\n\n\nYKSI MONISTA.\n\n\nTuntia ennen junan lähtöä astuu perheenisä, jonka joukko asuu\nkesähuvilassa, erään ystävänsä huoneeseen ja puolinääntyneenä\nretkahtaa sohvalle. Hänellä on kantamuksena suuri lasivarjostin\nlamppua varten, lasten leikki-polkupörä ja pieni ruumisarkku.\n\n-- Voi, velikultani, -- läähättää hän silmät päässä äimöttäen kuin\nmielipuolella. -- Kuule rakas ystävä, kuule taivaan nimessä... lainaa\nmulle huomiseksi revolveri, ole niin laupias!\n\n-- Mitä sinä sillä teet?\n\n-- Tarvitsen... Oh, Jumalani! Anna vettä sukkelaan! Tarvitsen sen,\nyöllä on ajettava pimeän metsän halki, ja ken tietää, mitä siellä...\nLainaa, veli, ole armollinen!\n\nYstävä katsoo perheenisän kalpeisiin, kärsiviin kasvoihin, hänen\nhikiselle otsalleen ja tajuttomiin silmiin.\n\n-- Valehtelet, Iwan Iwanitsh! -- sanoo hän. Senkö pimeä metsä siellä\non? Jotain on ehkä pälkähtänyt päähäsi! Näkeehän sen jo naamastasi,\nettä paha on mielessä. Mikä sinun on! Mitä tuolla ruumisarkulla teet?\nKuule, kääntääkö mieltäsi?\n\n-- Vettä... oi, taivasten tekijä! Odota, anna levähtää. Olen väsynyt\nkuin koira. Koko ruumiissa ja kallossa on semmoinen kolotus, kuin\nolisi minusta joka suoni kiskottu ja kärvennetty paistinvartaalla.\nEn jaksa enää kärsiä... Ole oikea veli eläkä enää kysele, elä utele\nyksityiskohtia... anna revolveri! Rukoilen!\n\n-- Ole joutavia! Iwan Iwanitsh, muista, että olet perheenisä ja\nvaltioneuvos! Häpeä!\n\n-- Helppo se on sinun muita häväistä, kun asut kaupungissa eikä\nsulla ole hajuakaan kirotuista kesähuviloista... Anna vielä vettä...\nVaan olisitpa minun housuissani, niin toista virttä vetäisit... Olen\nmarttyyri! Olen vetojuhta, orja, konna, joka yhä vain odottaa ja\npuuhailee henkeään toiseen maailmaan! Riepu, tollikko, idiotti! Mitä\nvarten elän?\n\nPerheenisä kimmahtaa pystyyn ja hurjasti lyöden kätensä yhteen alkaa\nharppailla lattialla.\n\n-- Sano nyt, mitä varten elän? -- kiljuu hän hypähtäen ystävänsä\neteen ja tarttuen tätä napista kiinni. -- Mitä on tämä ruumiillisten\nja henkisten tuskien sarja? Olla aatteiden marttyyri, se on\ntoista, mutta olla lempo ties minkä marttyyri, naisten hameiden,\nruumisarkkujen, eih! Ei, ei, ei! Riittää minun osakseni, riittää!\n\n-- Älä huuda, naapurit kuulevat!\n\n-- Anna kuulla, se on minusta samantekevä! Ja ellet sinä anna\nrevolveria, niin antaa joku muu, sillä elää en jaksa, en!\n\n-- Katso nyt, napin repäisit... Puhu levollisemmin. En ymmärrä, millä\ntavoin elämäsi on huono?\n\n-- Milläkö tavoin, kysyt. Pidä korvasi auki, niin kuulet! Anna kun\ntyhjennän sydämmeni, niin ehkä se vähän helpottaa... Istutaan...\nSelitän lyhyesti, sillä juna lähtee kohta ja sitä ennen on\nkipaistava puodista parikymmentä silliä ja kaksi naulaa marmeladia\nMarja Osipownalle. Kiskokoot lemmot siltä kielen... No kuulehan.\nOtetaan esimerkiksi vaikka tämä päivä. Kuten tiedät, on minun\nhikoiltava kymmenestä neljään kansliassa. Kuumuus, pöly ja kärpäset\novat yhtenä mylläkkänä! Sihteerillä on virkalomaa, Hrapow läksi\nkosintamatkalle, kanslian häntäjoukko ravaa muuna työnään huviloissa,\nseuranäytelmissä. Kaikki ovat unisia, velttoja kutkaleita, joista\nei ole mihinkään. Ei auta hyvä, ei paha. Sihteerin virkaa toimittaa\nmuuan subjekti, joka ei vasemmalla korvallaan kuule ja on rakastunut\neikä erota tuloja menoista. Minun täytyy tehdä tuon pölkkypään työt.\nIlman kirjuria ja Hrapowia ei kukaan tiedä, missä mikin on, mihin\nmitäkin on lähetettävä ja anojat ovat kuin pahan riivaamia, aina\ntulisessa kiireessä, uhkailevat... Oi, ihan kuin olisivat kaikki\nelementit raivostuneet! Kaikki yhtenä sekasotkuna ja savuna, että\ntukki seisoisi... Ja työ sitte vihoviimeistä! Aina samaa ja samaa!\nIhan silmät tahtovat kuopistaan tipahtaa... ja entä sitte vielä\npäällikkö niskassa, joka parhaillaan puuhailee avioeroa ja potee\nhermotautia, marmattaa ja härisee aina, ettei kukaan rauhaa saa.\n\nPerheenisä lennähtää taas seisalleen, mutta laskeutuu tällä kertaa\nkohta takaisin paikoilleen.\n\n-- Kaikki tämä on vielä leikkiä, kuulehan eteenpäin! -- sanoo hän.\n-- Virastosta lähtiessä tuntee itsensä kuin pieksetyksi. Olisi\nmentävä päivällistä haukkaamaan ja vähän venähtämään, jokos toki!\nMuista, että olet huvila-asukas, s.o. orja, heittiö, luutturiepu ja\nala mennä haipattaa kuin päätön kana ympäri kaupunkia ostoksille.\nMeidän huviloissa on otettu käytäntöön kaunis tapa: jos joku\nlähtee kaupunkiin, niin kaikilla senkin seitsemillä hynttäntyillä,\npuhumattakaan omasta eukosta, on oikeus kuormittaa lähtevä täyteen\ntehtävillä. Eukko vaatii, että menisin muotikauppaan haukkumaan,\nkun hänen liivinsä tuli iso, vaan harteista ahdas. Sonjalle on\nvaihdettava kengät, kälylle on ostettava tulipunaista silkkinauhaa 20\nkop. ja kolme kyynärää samettia... Ahah, vuotappas, minä luen koko\nläksyn.\n\nPerheenisä haroo taskustaan rutistuneen paperin ja lukee kiukuissaan:\n\n-- Lampunvarjostin; naula sianliha-makkaraa, neilikkoja ja kanelia\n5 kop.; kalaöljyä pienelle Mishalle; 10 n. sokeria; käydä kotoa\nvaskitaasa ja sokerihuhmar, karbolihappoa ja luteenmyrkkyä 20 kop.,\n20 pulloa olutta ja 1 p. etikkaspriitä; kureliivi m:lle Chansòlle\nN:o 82 Gwosdevin makasiinista ja käydä kotoa syksypaltto ja kalossit\npienelle Mishalle. Tämä on puolison ja perheen tarpeeksi. Nyt\nseuraa rakkaiden naapurien. Paholainen ne periköön! Wlasinilla\non huomenna Walodjan nimipäivät, sille on raahattava polkupyörä;\nKurkinilta kuoli kakara ja sille on ruumisarkku tuotava; Marja\nMihailownalle keitetään hilloa ja tätä toimitusta varten on minun\njoka tulimmainen päivä hilattava puolipuutaa sokeria; everstin rouva\non pahimmoillaan ja vaikka en ole pienintäkään pahaa tehnyt, niin\nolen velvollinen ajamaan kätilölle ja käskemään tulemaan silloin\nja silloin... Semmoisista tehtävästä kuin kirjeet, makkarat,\nsähkösanomat, hammaspulverit, ei ole puhettakaan. Nytkin on viisi\nluetteloa taskussa! Kieltäytyminen on mahdotonta: se olisi sopimaton,\nepä-ystävällistä! Lempo soikoon! Latoa harteille puuta sokeria\nja kätilö, se on sopivaa, mutta kieltäytyminen olisi kauheinta\nsopimattomuutta... Ja niin sitä saa virastosta päästyä junan lähdölle\nhaipattaa ympäri kaupunkia kuin koira kieli pitkällä, makasiinista\napteekkiin, apteekista muotikauppaan, sieltä makkarapuotiin ja\nsitte taas apteekkiin. Saat langeta monet kerrat, hävittää rahoja,\npaikoin unohtaa maksaa, jolloin lähetetään takaa-ajamaan kuin\nrosvoa, neljännessä kohden astut jonkun helmoille... hyi! Moisesta\nmetelistä väsyy ja höyhentyy, niin että sitte koko yön luut ruskaa\nja jäseniä juhmoo. No niin! Kun kamsut on koossa ja kaikki ostettu,\nalkaa niiden kokoonpano. Miten sinä esimerkiksi sijoitat vierekkäin\nraskaan rautahuhmareen ja lasisen lampunvarjostimen tai karbolihapon\nja teemytyn? Ei se naurata! Miten sinä sovittaisit tämän polkupyörän\nolutpullojen naapuriksi? Se, veikkonen, oli julmempaa kuin pakkotyö,\nse on arvoitus järjelle! Kääripä ja sitoipa kuinka tahansa, niin\naina jotain lopulta särkyy tai ruhjoutuu. Ja asemalla ja vaunussa\nsaa sitte seistä kuin hunsvotti kädet kuormasta katketakseen,\nkuumaan kuollakseen ja leuan alla joku nyytti ja koko mies pussien,\nnassakkojen ja muun rojun peitossa. Ja kun juna lähtee, silloin\nrupeavat naapurisi penkomaan tavaroitasi, kun muka olet ne laskenut\nmuiden paikoille. Huudetaan, konduktööriä kutsutaan, uhataan ajaa\njunasta pois, mutta minkäs minä sille mahdan. Ulosko minä ne viskaan?\nAntakaa pakasiin! Hyvä sitä on sanoa, mutta hankippas sitä varten\nensin laatikot ja muut joka ikinen päivä. Tämmöistä valitusta ja\nhammasten kiristystä kestää koko matkan ajan. Ja annahan olla,\nmitä naikkoset sanovat tänään tästä ruumiskirstusta? Ohhoh! Anna,\nveikkonen, vielä vettä! Nyt tulee lisää. Ostoksille lähettäminen\non yleinen tapa, mutta onko rahojen antaminen niihin yhtä yleinen?\nÄläppäs nuolaisekaan! Rahoja olen hukannut suuret määrät ja\nhyvä, jos puolet saan takaisin. Ruumiskirstun lähetän Kurkinille\npalvelijaa myöten, mutta kun niillä on suru, ei raha-asioita ole\najattelemistakaan. Ja saamatta ne jäävät. Muistuttaa velasta ja\nvielä naisille, herra varjelkoon! Isommat summat toisinaan kyllä\nmaksetaan, mutta pienemmät menee ikipäiviksi. N-noo, pääsen sitte\nhuvilaan. Mieleen olisi tietysti tämmöisen uskollisen työn päälle\nottaa hyvät ryypyt, syödä ja käydä levolle -- eikö totta -- mutta\neipäs! Eukko on jo pitänyt vahtia. Hädin tuskin ehtii saada lientä\nsisäänsä, kun se jo kiekailee edessä ja vie herransa ja mestarinsa\njotakuta seuranäytelmää katsomaan tai tanssi-iltamaan. Vastustella ei\nuskalla. Sinä olet muka mies ja se sana käännettynä naisten kielelle\non yhtä paljo kuin riepu, idiotti ja mykkä elukka, jolla saa ajaa\nja vedättää kokonaisia kuormia, ilman että tarvitsee pelätä, että\neläinsuojelusyhdistyksen jäsenet tulisivat apuun. Ei muuta kun lähde\nja sitte saa kykkiä katsomassa jotain \"Perheskandaalia\", pieksää\nkäsiään eukon vaatimuksesta ja joka hetki pelätä siihen paikkaan\nloppuvansa. Iltamassa saa tölläillä tanssivia ja etsiä paremmalle\npuoliskolleen kavaleeria, mutta jollei niitä satu saamaan, niin\nala hölkkiä itse! Ja kun puoliyön seudussa pääsee täältä pois niin\nei ole enään ihminen, vaan haiseva raato, jonka saa heittää vaikka\ntunkiolle. Viimein pääsee sitte tarkoituksensa perille: kaikki on ohi\nja saa käydä levolle. Sulje silmäsi ja nuku... Kaikki on niin hyvin,\non lämmin, lapset ei älise seinän takana, eukkoa ei ole vieressä,\nomatunto on puhdas -- paremmasta ei apua. Juuri kun on uneen\nvaipumassa, niin äkkiä... äkkiä kuuluu: iiiii... Nyt se lennätti\npeijakkaan itikat, nuo kolmenkertaisesti kirotut inisijät!\n\nPerheenisä kavahtaa pystyyn ja huitoo nyrkeillään.\n\n-- Itikat! Se on Egyptin vitsaus, inkvisitsioni! Iiiii... inisevät\nne niin surkeasti, että luulisi niiden jotain rukoilevan, mutta kun\nyksikään riiviö purasee, niin vihavoittaa koko tunnin. Eikä auta\nmikään, polta, tapa tai vedä peite korvillesi, yks' kaikki! Lopulta\ntäytyy syläistä ja antautua niiden raadeltavaksi: syökää, riiviöt!\nTuskin on ehtinyt tottua näihin, kun salissa eukko alkaa opettaa\nsolisteille uusia romansseja. Päivät nukutaan, yöt valmistellaan\nseuranäytelmiä. Oo, taivasten tekijä! Solistit ovat kiusaus, joille\nitikat eivät riitä likimainkaan vertoja vetämään.\n\nPerheenisä vääntää kasvonsa itkuun ja laulaa:\n\n    \"Oi, ällös nuoruuttani syytä...\n    Taas ihastuksissain mä sua katson\"...\n\nKonnat, ne riistävät hengen! Jotta edes vähänkään estäisin niiden\nääntä kuulumasta, rupean sormellani jyskyttämään ohimoani korvan\nkohdalta. Ja sitä saa tehdä hyvästi neljä tuntia, ennen kuin ne\nlähtevät. Mutta sitte seuraa uusi rangaistus. Tulee eukko, jota\npelkään kuin kuolemaa... Oh, veliseni annahan vielä juoda...\nNukkumisesta ei tule mitään, sillä aamulla kello kuusi mars junalle!\nTäytyy juosta ja joutua, ettei myöhästyisi, tie on kurainen,\nsumua, kylmä... Ja kun pääsee kaupunkiin, silloin alkaa kaikki\nuudestaan! Niin veikkonen, tämä on ryövärin elämää, jota en soisi\nvihamiehellenikään. Tiedätkö, olen ihan sairastunut. Ahdistaa,\nuuvuttaa, ruokahalua ei ole, sanalla sanoen elämä on lopussa! Eikä\nkukaan sääli eikä ota osaa, niin kuin sen niin pitäisi ollakin.\nVieläpä nauravat. Huvilaeläjä, huvila-perheenisä, sen se sietääkin,\nnääntyköön! Kuule, ellet anna revolveria, niin sääli toki!\n\n-- Minä säälinkin.\n\n-- Siltä näyttää... Hyvästi... Pitää käydä vielä sillit ja sitte\nasemalle.\n\n-- Missä teidän huvilanne on? -- kysyy ystävä.\n\n-- Rajajoella...\n\n-- Ahaa, tuttu paikka... Kuulehan, tunnetko siellä neiti Olga\nPawlovna Finbergin?\n\n-- Tunnen...\n\n-- Vai niin! -- ihmettelee ystävä ja hänen kasvonsa muuttuvat\nsädehtiväksi. -- Sitä en tiennyt. Siinä tapauksessa, velihopia,\nrakkaani, etkö voisi suostua pieneen pyyntööni. Tee veljen työ Iwan\nIwanitsh! Vakuuta kunniasanallasi!\n\n-- Mitä?\n\n-- Rukoilen, veli hyvä! Ensiksikin vie tervehdys Olga Pawlovnalle ja\ntoiseksi vie hänelle pikkarainen kapine. Hän pyysi minua ostamaan\nompelukoneen, mutta ei ole, ken veisi. Vie, veikkonen, sinä!\n\nPerheenisä katsoo hetkisen tylsästi ystäväänsä aivan kun ei\nymmärtäisi mitään, mutta sitte sävähtää kasvoiltaan siniseksi ja\nalkaa kiljua jalkaa polkien:\n\n-- Syökää tämä ihminen! Kuristakaa hänet! Kiduttakaa! Käyköön koko\nmaailma sen selkään! Vettä, vettä tuokaa! Miksi elän?...\n\n\n\n\nVIRKATEITÄ.\n\n(Arkistotutkimus.)\n\n\n\"Minulla on kunnia nöyrimmästi ilmottaa: 8 p. tätä marraskuuta on\nhuomattu tauti kahdessa pojassa, jotka lapset koulusta tultuaan\nsanoivat, että muutkin koululaiset sairastavat kurkkutautia ja koko\nruumis on rokahtumilla, ne käyvät kunnan koulua Sharowissa. 19 p.\nmarraskuuta 1885. Kylänvanhin Jefim Kirilow\".\n\n\"N:n Kihlakunnan Kuntahallitus. Kunnanlääkäri G. Radushnille.\nKurnosowin kylän kylänvanhimman ilmotuksen johdosta 19 p:ltä\nmarraskuuta pyydän Teitä K.H. matkustamaan Kurnosowiin ja tieteen\nsääntöjen mukaisesti peräänkatsomaan, että tämä tauti, kaikista\nmerkeistä päättäen kurkkumätä, mitä pikemmin ehkäistäisiin. Sanotusta\nilmotuksesta selville käy, että sairastumiskohtaukset ovat alkaneet\nSharowin koulussa, johon pyydän huomiota kiinnittämään. 4 p.\njoulukuuta 1885. Esimiehen puolesta: S. Parkin\".\n\n\"N:n Kihlakunnan 2:sen piirin H. Poliisipäällikölle. Kihlakunnan\nkuntahallituksen kirjelmän N:o 102 johdosta 4 p:ltä joulukuuta, jonka\ntähän myötäliitän, pyydän Teitä K. H. ryhtymään toimenpiteisiin\nSharowin kylän koulun sulkemiseksi siksi, kunnes kurkkumädän\nraivoaminen lakkaa. 13 p. joulukuuta 1885. Kunnanlääkäri Radushni\".\n\n\"N:n kihlakunnan 2:sen piirin Poliisipäällikkö. Sharowin kunnan\nkoululle. Kunnan lääkäri G. Radushni on ilmottanut minulle 13 p:ltä\njoulukuuta tätä vuotta, että hän on havainnut Sharowin kylän lapsissa\nraivoavan tarttuvaa laatua olevaa kurkkumätää (tahi difteria,\nkuten kansan kesken sanotaan). Vaan että vältettäisiin tämän yhä\nsuuremmassa määrin yltyvän taudin pahemmat seuraukset, olen minä,\npitäen välttämättömänä ryhtyä lain määräämiin toimenpiteisiin\nmahdollisten sairastumistapausten varalta ja niiden ehkäisemiseksi,\npuolestani pakotettu nöyrimmästi kysymään: olisiko mahdollista\npäästää Sharowin kunnan koulun oppilaat lomalle siihen asti, kunnes\nmainittu raivoava tauti kokonaan lakkaa ja että muusta minulle\nilmoitettaisiin vastaisten toimenpiteiden varalta. 2 p. tammikuuta\n1886. Poliisipäällikkö Podprunin\".\n\n\"H:n läänin kansakoulujen hallitukselle. Kansakoulujen H.\nTarkastajalle. Sharowin koulun opettajan Fortjanskin tiedonanto.\nTäten on minulla kunnia ilmottaa Teidän Korkeajalosukuisuudellenne,\nettä 2:sen piirin Poliisipäällikön kirjelmän johdosta N:o 1011\n2 p:ltä tammikuuta on Sharowin kylässä ilmestynyt tarttuvatauti\nkurkkumätä, josta minulla on kunnia Teille tiedoksi antaa. 12 p.\ntammikuuta 1886. Opettaja Fortjanski\".\n\n\"N:n Kihlakunnan 2:sen piirin H. Poliisipäällikölle. Sen johdosta,\nettä kurkkumätä on lakannut raivoamasta jo kuukausi sitte, ei\nminulla väliaikaisesti suletun Sharowin kylän koulun uudelleen\navaamista vastaan mitään sanottavaa ole, josta jo olen kahdesti\nkuntahallitukselle kirjottanut, vaan kirjotan nyt Teille ja pyydän\nnöyrimmästi, että vast'edes lähettäisitte paperinne kihlakunnan\nlääkärille, koska minulla on tarpeeksi työtä kunnan piirissä. Olen\naamusta iltaan toimessa eikä minulla ole aikaa vastata kaikenmoisiin\nvirastohoureisiinne. 26 p. tammikuuta. Kunnanlääkäri Radushni\".\n\n\"2:sen piirin Poliisiviraston Piiripäällikölle. Raportti. Tämän\nkautta on minulla kunnia jättää Kunnanlääkäri Radushinin menettely\nH. Poliisipäällikön harkinnan alaiseksi lääkäri Radushnin\nsyytteeseen vetämisestä semmoisten sopimattomien ja suuresti\nloukkaavien lauseiden käyttämisen johdosta virkakirjeissä, kuin\nesim. 'virkahoureisiinne' on. 8 p. helmikuuta 1886. Poliisipäällikkö\nPodprunin\".\n\nYksityisessä kirjeessään kirjotti piiripäällikkö viimemainitulle\nm.m.: \"Aleksei Manuilowitsh, palautan Teille raporttinne. Lopettakaa\ntoki alituinen kinanne tohtori Radushnin kanssa. Moinen menettely\non lievimmin sanoen sopimatonta poliisiviranomaiselle, jonka\nvelvollisuutena on tahdin ja maltillisuuden noudattaminen. Mitä taas\ntulee Radushnin paperiin, niin ei siinä minun mielestäni mitään\nerityistä ole. Kurkkumädästä Sharowissa jo olen kuullut ja ensi\nopettajakokouksessa tulen minä vetämään esille opettaja Fortjanskin\nväärän menettelyn, sillä hänen syykseen katson yksistään koko tämän\nikävän kirjevaihdon\".\n\n\"H:n läänin kansakoulujen Tarkastaja, N:o 810. Sharowin koulun H.\nOpettajalle. Kirjelmänne johdosta 12 p:ltä tammikuuta tätä vuotta\nannan täten Teille tiedoksi, että opetus Teille uskotussa koulussa on\nviipymättä lakkautettava ja oppilaat lomalle päästettävä kurkkumädän\nenemmän raivoamisen ehkäisemiseksi. 22 p. helmikuuta 1886.\nKansakoulujen Tarkastaja Shiletkin\".\n\nKaikkien näiden todistuskappaleiden jälkeen, jotka koskevat\nkurkkumädän raivoamista Sharowin kylässä (paitsi tässä lueteltuja on\nniitä vielä kaksikymmentäkahdeksan), käy lukijalle selväksi monta\nseikkaa seuraavasta kuvauksesta, joka oli H:n Läänin-Lehden 36 n:ssa:\n\n-- -- \"puhuttuamme näin tavattoman suuresta lasten kuolevaisuudesta,\nsiirrymme nyt paljoa iloisempaan asiaan. Eilen toimitettiin p.\nMikael Arhistratigin kirkossa tunnetun paperitehtailija M:n tyttären\nja perinnöllisen kunniaporvari K:n juhlallinen vihkiminen, jonka\ntoimitti isä Kliopa Grosder yhdessä muiden tuomiokirkon pappien\nkanssa. Krasnoperowin kööri lauloi. Nuori pari säteili kauneutta\nja nuoruutta. Puhutaan hra K:n saavan perintöä vähilleen miljoonan\nja sitä paitsi Blagodushnin tilan hevossiitoslaitoksineen ja\npuutarhoineen, joissa kasvaa ananas-hedelmiä ja kukkivia palmuja,\njotka vievät inehmon ajatukset kauas etelään. Nuori pari matkusti\nheti vihkimisen jälkeen ulkomaille.\"\n\nHyvä on olla paperitehtailijana.\n\n\n\n\nNOPEAA APUA.\n\n\n-- Tie auki! Kylänvanhin ajaa kirjurin kanssa!\n\n-- Hauskoja pyhiä, Gerasim Alpatish! -- huutaa väkijoukko\nkylänvanhimmalle. Anna Jumala, ettei mitään... että, tuota, ei\nteidän, Gerasim Alpatish, eikä meidän, vaan Jumalan mieliksi!\n\nHyvässä hiprakassa oleva kylänvanhin aikoo jotain sanoa, vaan ei voi.\nHän viittilöi hämillään sormillaan, mulkoilee silmillään ja pullistaa\npöhöttyneitä poskiaan kuin tahtoisi ottaa torvesta kimeimmän äänen.\nKirjuri, pieni miehen tallukka, jolla on punainen nykerönenä ja\npäässä jockeylakki, pakottaa naamansa arvokkaan näköiseksi ja astuu\nväkijoukkoon.\n\n-- Kuka täällä on hukkunut? -- kysyy hän. -- Missä hukkunut on?\n\n-- Tämä samainen se on!\n\nPitkä, laiha ukko sinisessä paidassa ja nuorasta punotuissa\ntöppösissä sekä kiireestä kantapäähän märkänä, sillä hänet on äsken\nvedetty vedestä ylös, istuu sääret ja kädet hajallaan rantalätäkössä,\nmulkoilee silmillään ja sopertaa:\n\n-- Kaikki suojeluspyhimykset... oikeauskoiset veljet... Rjäsanin\nläänistä, Saraiskin pitäjää... Kaksi poikaa oli... itse\nsavensotkijana... Nyt se samainen mies sanoo seitsemän ruplaa, sanoo,\nsaat... Susi sinut syököön...\n\n-- Mistä olet kotoisin? -- kysyy kirjuri.\n\n-- Seitsemän ruplaa, sanoo... Susi sinut seitsemästä syököön...\n\n-- Tuolleen se purmentaa eikä itsekään tiedä, mitä mäihkii, --\nhuutaa työnjohtaja Anisim vyötäreitä myöten märkänä ja touhuissaan\näskeisen tapahtuman johdosta. -- Anna kun minä selitän koko jutun\nJegor Makaritsh! Älkäähän rähiskö siellä! Se oli sillä tavalla, että\ntämä tuli Kurnewista... Kuuletteko, olkaa ääneti! Niin, tämä tuli\nKurnewista ja mikä häntä lie riivannutkin! Vesi oli eilen sateesta\nnoussut kokonaisen kyynärän... Ja eihän sillä humalaisella ole\njärkeä muilta kysellä, vaan otti ja meni hyötähyvöisiään veteen,\njalat luiskahti alta pois ja ala pyöriä kuin väkkärä. Huutaa kohti\nkulkkuaan ja kiljuu... No, siinä olin minä ja Santeri näkemässä...\nMitäs tehdä? Heitä hiiteen se pelisi, sanon Santerille, miestä\npelastamaan! Mitäs muuta kun veteen... Ja se pyörii ja pulajaa ja\npyörii ja pahimpaan hätään me siihen tullaan... Santeri tarttuu\npaitaan, minä tukkaan. Väkeä lentää huutaen rannalle, kaikki muka\nhenkeä pelastamaan. Ja kyllä siinä hiki heltisi, Jegor Makaritsh!\nOlla vielä minuttikaan, sinne sen olisi surmannut.\n\n-- Nimesi? -- kysyy kirjuri hukkuneelta. Tämä mulkoilee tajuttomilla\nsilmillään eikä virka mitään.\n\n-- Sen on äimistänyt, -- selittää Anisim, eikä se kumma olekaan! Mene\ntiedä, suolet on vettä täynnä ja naama ihan sininen!\n\n-- Mies hoi! -- huutaa kirjuri ja nujuuttaa hukkunutta harteista. --\nÄlyätkö vastata! Toljottaa vaan eikä vastaa! Hoi!\n\n-- Seitsemästäkö ruplasta? -- möräjää hukkunut. -- Jokos läksi\nseitsemästä... ei tule...\n\n-- Mitä ei tule?\n\nHukkunut ei vastaa, vaan vapisee, että hampaat kalajaa.\n\n-- Kun olisi antaa roppia? -- arvelee Anisim.\n\n-- Roppia, matkii kirjuri. -- Senkö roppia niitä hukkuneelle?\nSitä pitää heiluttaa. Mitä siellä suut selällään seisotte? Ettekö\nälyä, että sitä olisi pitänyt aikoja sitte heiluttaa! On se väkeä,\njumaliste! Joutukaa hakemaan kulia!\n\nMuutamia miehiä lähtee noutamaan kulia. Kirjuri joutuu pyhän\ninnostuksen valtoihin. Hän käärii hihat ylös, hieroskelee kupeitaan\nja tekee jos jonkinmoisia liikkeitä, jotka todistavat, ettei hänessä\nole alun ottajaa.\n\n-- Älkää tunkeilko, älkää tunkeilko, -- hokee hän. -- Joutavat pois!\nOnko menty hakemaan urjadnikkaa? Te, Gerasin Alpatitsh, -- sanoo hän\nkylänvanhimmalle, -- voisitte myöskin poistua. Näytte saaneen jo\nkyllänne ja tuossa tilassa olisi parasta pysyä kotona.\n\nKylänvanhin viittilöi sormillaan ja aikoo jotain sanoa, mutta kieli\nei käänny suussa.\n\n-- Nostakaa mies siihen, -- huutaa kirjuri, kun kuli on tuotu. --\nTarttukaa käsiin ja jalkoihin. Sillä tavalla. Nyt pankaa kulille.\n\n-- Laputa ja laula, -- mörisee hukkunut vastustelematta ja aivan\nkuin huomaamatta, että häntä nostetaan kulille. -- Jokos tuli\nseitsemästä...\n\n-- Älä ole milläsikään, -- hokee hänelle kirjuri, -- älä pelkää.\nAnna kun vähän heilutellaan sinua, niin voit hyvässä lykyssä virota\ntuntoihisi. Ei sitä ilman voi jättää. Antakaa pelin käydä! Herra\nhyvästi siunatkoon!\n\nKahdeksan vankkaa miestä, joukossa myöskin Anisim, tarttuu kulin\nkolkkiin ja alkaa heiluttaa. Alussa käy heiluttaminen veltosti, aivan\nkuin miehet eivät luottaisi voimiinsa, mutta sitte kun he pääsevät\npuhtiinsa, ilmestyy heidän kasvoilleen jotain eläimellistä ja he\nheiluttavat ahneesti, vimmatusti. He ojentuvat suoriksi, nousevat\nvarpailleen ja hypähtelevät. On kuin tahtoisivat he lennähtää ilmaan\nyhdessä heilutettavan kanssa.\n\n-- Yks, kaks, yks, kaks!\n\nHeiluttajien ympärillä käpelehtelee kirjuri ja ponnistellen voimiensa\ntakaa saadakseen hänkin kiinni kulista huutaa ääni käheänä:\n\n-- Lujemmin! Yhtaikaa, tahdissa! Sillä tavalla!\n\nLyhyen hengähdyksen lomassa pistää kulista esiin takkuinen miehen pää\nja kalpeat kasvot, joilla kuvastuu ällistys, kauhu ja ruumiillinen\nkipu, mutta samassa lentää taas kuli ilmaan, jytkähtää alas ja taas\nylös. Katsojajoukosta kuuluu hyväksymishuutoja.\n\n-- Niin sen pitää käydä. Ei se ole leikintyö henkiin saaminen! Tokkos\nvirkoo!\n\n-- Oikein, Jegor Makaritsh!\n\n-- Ei sitä nointuostaan lasketakaan. Kun jaloilleen pääsee ja\njärkiinsä tulee, niin ei muuta kun pane ämpäri viinaa!\n\n-- Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa! Katsokaapas pojat, kartanon\nrouva ajaa puukhollarin kanssa! Puukhollarilla on uusi lakki. On ne\nnuo hevosetkin herrasväkeä!\n\nVäkijoukon luo pysähtyvät ajopelit, joissa istuu lihava, vanhahko\nnaishenkilö kakkulat nenällä ja kirjava päivänvarjo kädessä. Selin\nhäneen istuu ajopukilla ajajan vieressä puukhollari, nuori mies,\npäässä olkihattu. Rouvalla on pelästynyt katse.\n\n-- Mitä tämä on? -- kysyy hän. -- Mitä täällä tehdään?\n\n-- Hukkunutta heilutetaan henkiin! Hauskoja pyhiä rouva! Antakaa\nanteeksi, on vähän ryypätty, kun nähkääs asia sietää -- koko kylän\nläpi on jumalankuvia kuleteltu!\n\n-- Herranen aika! -- parahtaa rouva. -- Hukkunutta heiluttavat!\nMitä ihmeitä, Etienne? -- päivittelee hän puukhollarille. -- Menkää\nherran nimessä sanomaan, että sitä ei saa tehdä! Ne tappavat\nhänet! Heiluttaminen on ennakkoluulo! Pitää hieroa ja saada aikaan\nkeinotekoinen hengitys. Menkää, pyydän!\n\nEtienne hypähtää pukilta alas ja lähenee heiluttajia. Hänen katseensa\non ankara.\n\n-- Mitäs te teette? -- kiljasee hän vihaisesti. -- Onko tämä laitaa,\nettä tuolla tavoin heilutetaan?\n\n-- Mitenkäs sitä muuten? -- kysyy kirjuri. -- Sehän on hukkunut!\n\n-- Mitä sitte, jos on hukkunut? Hukkumisesta pyörtyneitä ei saa\nheiluttaa, vaan hieroa. Kaikissa almanakoissa neuvotaan siten.\nAntakaa olla heiluttamisen! Kuuletteko tahi paikalla tehdään\nprotokolla! Juovat, heittiöt, itsensä täyteen ja sitte miestä\nheiluttamaan! Rentut!\n\nKirjuri kohottelee hämillään olkapäitään ja poistuu syrjemmä.\nHeiluttajat laskevat kulin maahan ja katsovat ihmeissään vuoroon\nrouvaan, vuoroin Etienneen. Hukkunut retkottaa jo silmät kiinni ja\nhengittää raskaasti.\n\n-- Juopot! -- ärjäsee taas Etienne.\n\n-- Rakas ihminen! -- sanoo Anisim hengästyneenä ja painaen kättään\nsydämmelleen. -- Stepan Iwanits, miksi moititte? Juoppo juo\nläämältään, mutta me vain vähän pyhän kunniaksi... jumalankuviakin\nkanneltiin. Ei suinkaan me, herra nähköön, sikoja olla, ettei\nymmärrettäisi.\n\n-- Heiluttaa ei saa! Pitää hieroa! Riisukaa vaatteet pois ja ruvetkaa\nhieromaan!\n\n-- Hoi, pojat, hieromaan!\n\nHukkunut riisutaan ja hieronta alkaa Etiennen johdolla.\n\n-- Etienne! -- voihkii rouva. -- Kuulkaa, tulkaa tänne! Tiedättekö,\nmiten keinotekoinen hengitys saadaan aikaan? Pitää käännellä kupeelta\ntoiselle ja painaa rintaa ja vatsaa. Eikö niillä olisi siellä\nkonjakkia saapuvilla, jos ei, niin kelpaa viinakin.\n\n-- Pyöritelkää kupeelta toiselle! -- komentaa Etienne. -- Painelkaa\nvatsaa, mutta keveästi! Noutakaa viinaa!\n\nKirjuri, joka tulisen touhunsa sammuttua tuntee itsensä noloksi, käy\nmyöskin hieromaan.\n\n-- Tästä ei tule ei niin mitään, -- huokailee hän. -- Nahka ketetään\nmieheltä eikä mitään muuta. Toista olisi, kun saisi vielä heiluttaa.\n\n-- Etienne! -- voihkaa rouva. -- Tulkaa tänne! Antakaa hänen\nhaistella höyhenen käryä ja kutkutelkaa... Käskekää kutkuttelemaan\njoutuin taivaan nimessä!\n\nKuluu kymmenisen minuttia. Rouva katselee väkijoukkoon ja näkee sen\nkeskeltä kovaa liikettä. Sieltä kuuluu touhuavien miesten puhketta\nja Etiennen ja kirjurin komennuksia. Haisee poltetun höyhenen käry\nja väkiviina. Kuluu vielä kymmenisen minuuttia, mutta työ vain\njatkuu. Viimein väkijoukko alkaa haihtua ja sieltä astuu esiin hiestä\npunottava Etienne, jonka jälestä astuu Anisim.\n\n-- Olisi pitänyt hieroa alun pitäen, sanoo Etienne. -- Minkä sille\nnyt enää mahtaa!\n\n-- Ei kerrassaan mitään, Stepan Iwanitsh, -- huoahtaa Anisim. --\nMyöhään alettiin.\n\n-- Miten on? -- kysyy rouva. -- Elääkö?\n\n-- Ei, kuoli, rauha hänen tomulleen! -- huokasee Anisim silmiään\nristien.\n\n-- Silloin kun se vedestä vedettiin, se vielä liikahteli ja silmiään\naukoi, mutta nyt sen jäykisti lopulleen.\n\n-- Oi, kuinka on sääli!\n\n-- Se oli hänelle sallittu, ettei saanut maalla kuolla, vaan veteen\npiti henkensä heittää. Juomarahaa olisi teidän armoltanne tuleva!\n\nEtienne hypähtää kärryille ja ajaja, vilkaistuaan väkijoukkoon, joka\nhajaantuu ruumiin ympäriltä, sivaltaa hevosia. Kärryt vierivät pois.\n\n\n\n\nHERMOSTUNUT.\n\n\nArkkitehti Dmitri Osipowitsh Waksin palasi kaupungista huvilaansa\nmielessä tuore vaikutus äskeisestä spiritistisestä istunnosta.\nRiisuuduttuaan ja yksinäiseen vuoteeseen käytyään (rouva Waksin oli\nkylässä), rupesi Waksin tahtomattaan mietiskelemään sitä, mitä\nhän oli vast'ikään kuullut ja nähnyt. Istuntoa ei oikeastaan oltu\npidettykään, mutta koko ilta oli kulunut kaameissa keskusteluissa.\nEräs neiti oli hyötähyväsiään alkanut puhella ajatusten arvaamisesta.\nTästä keskusteluaiheesta oli huomaamatta soluttu henkiin, hengistä\nnäkyihin, näyistä elävältä haudattuihin... Eräs herrasmies oli\nlukenut pöyristyttävän kertomuksen ruumiista, joka oli pyörähtänyt\narkussaan. Itse Waksin oli pyytänyt teevadin ja näyttänyt neidille,\nmiten pitää puhutella henkiä. Muun muassa oli hän kutsunut esiin\nsetänsä Klawdi Mironowitshin ja kysynyt tältä ajatuksissaan: \"eikö\nminun olisi aika siirtää talo vaimon nimelle?\" -- johon setä oli\nvastannut: \"oikeaan aikaan on kaikki hyvin\".\n\n\"Paljon salaperäistä ja... kauheaa on luonnossa\" -- mietti Waksin\nsukeltaessaan peitteen alle. -- \"Eivätkä ne kuolleet ole kammottavia,\nvaan itse tietämättömyys\"...\n\nKello löi yksi. Waksin kääntyi toiselle kupeelleen ja vilkasi\npeitteen pieluksen alta jumalankuva-lampun siniseen valoon. Tuli\nlekkui raukeasti ja hädintuskin valasi pyhimyskuva-kaapin ja setä\nKlaudi Mironowitshin muotokuvan, joka riippui vastapäätä sänkyä.\n\n\"Mitähän jos hämärästä yhtäkkiä ilmestyisi sedän haamu?\" -- välähti\nWaksinin päähän.\n\n-- \"Ei, se on mahdotonta!\"\n\nNäyt ovat ennakkoluuloa, kehittymättömän järjen hedelmä, mutta siitä\nhuolimatta painautui Waksin peitteen alle umpikorviin ja sulki\ntiukasti silmänsä. Hänen mieleensä muistui nyt arkussaan käännähtänyt\nruumis, ja kuvastui hänen anoppivainajansa, erään hirttäytyneen\ntoverin ja muutaman hukkuneen tytön kuvat... Waksin alkoi hätistellä\najatuksistaan näitä synkkiä kuvia, mutta kuta innokkaammin hän\nhätisteli, sitä selvemmiksi kirkastuivat kuvat. Hänen tuli kaamea\nolla.\n\n\"Lempo vieköön... Pelottaa kuin pientä lasta. Tyhmyyttä!\"\n\nTik-tak-tik-tak naksutteli kello seinän takana. Kyläkirkosta\nkuului vahdin kellon lyöntiä. Kello soi verkkaan, valittavasti ja\nsydäntäsärkevästi. Waksinin niskaa ja selkäpiitä raapi kylmät väreet.\nHänestä tuntui, että hänen päänsä päällä joku huokuu raskaasti, aivan\nkuin setä olisi laskeutunut puitteista ja kumartunut veljenpojan\npäänpohjiin... Waksinin tuli sietämättömän kaamea olla. Hän kiristeli\nkauhusta hampaitaan ja pidätti hengitystään. Vaan viimein, kun muuan\nkovakuoriainen tulla hurahti ikkunasta sisään ja alkoi härhättää\nvuoteen ympärillä, ei hän enää jaksanut kestää, vaan tempasi\nvimmatusti kellon soittimesta.\n\n-- Dmitri Osipowits, _was wollen sie?_ -- kuului hetken perästä oven\ntakaa kotiopettajattaren ääni.\n\n-- Aa, tekö se olettekin, Rosalia Karlowna? -- virkkoi Waksin\nilostuneena. -- Miksi te nyt suotta vaivaamaan itseänne, olisihan\nGawrilakin...\n\n-- Gawrilan te laskitte kaupungille ja Glafira läksi illalla\njonnekin... Ei ole ketään kotona... _Was wollen sie doch?_\n\n-- Minä tuota ajattelin vain sanoa... Tuota... Olkaa hyvä ja astukaa\nvain sisään! Täällähän on pimeä...\n\nMakuuhuoneeseen astui täyteläinen, punaposkinen Rosalia Karlowna ja\njäi odottavaan asentoon.\n\n-- Painakaa puuta... Asia on nähkääs sitä laatua... -- \"Mitä kummaa\nhäneltä kysyisi?\" -- ajatteli Waksin vilkaisten sedän muotokuvaan ja\ntuntien, että hänen mielensä tyyntymistään tyyntyi. -- Oikeastaan\nminua halutti kysyä teiltä seuraavaa... Kun palvelija lähtee huomenna\nkaupungille, niin muistakaa hänelle sanoa... että... tuota...\ntuota... toisi paperossihylssyjä. Käykäähän istumaan.\n\n-- Hylssyjä? Hyvä on. _Was wollen sie noch?_\n\n-- _Ich will_... En minä mitään _will_. Käykää nyt istumaan. Minä\nvielä tässä vähän ajattelen.\n\n-- Nuoren naisen ei sovi olla miehen huoneessa. Huomaan, että te,\nDmitri Osipitsh, olette vekkuli, ilveilijä... Kyllä minä ymmärrän. Ei\nhylssyjen tähden ketään... Kyllä minä ymmärrän...\n\nRosalia käännähti ja läksi pois. Waksin, joka oli hieman rauhoittunut\nkeskustelusta hänen kanssaan, veti arkuuttaan häveten peitteen\nkorvilleen ja sulki silmänsä. Kymmenen minuutin ajan hän tuli toimeen\njotakuinkin siedettävästä, mutta sitte tuli hänen päähänsä sama\nmylläkkä. Hän sylkäsi, kopeloi tulitikkuja ja silmiään aukasematta\nsytytti kynttelin. Mutta valokaan ei auttanut. Waksinin säikähtynyt\nmielikuvitus oli näkevinään, että joku kurkisteli nurkasta ja sedän\nsilmät liikkuivat.\n\n-- Täytyy soittaa uudelleen, lempo vieköön, päätti hän. -- Sanon\nhänelle, että olen sairas ja pyydän jotain lääkettä.\n\nWaksin soitti. Vastausta ei kuulunut. Hän soitti vielä kerran ja\naivan kuin vastaukseksi hänen soittoonsa kuului kirkkotapulista\nkellonääni. Kauhu valtasi hänet ja jääkylmänä juoksi hän pää\nkolmantena jalkana ulos makuuhuoneesta ja silmiään ristien\nja arkuuttaan soimaten lensi paljain jaloin ja aluspukimissa\nkotiopettajattaren huoneen ovelle.\n\n-- Rosalia Karlowna! -- alkoi hän vapisevin äänin ja oveen koputtaen.\n-- Rosalia Karlowna! Nukutteko te? Minä... tuota... olen sairas.\nOlisiko teillä lääkettä?...\n\nVastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.\n\n-- Olkaa niin hyvä... ymmärrättekö? Mitä se semmoinen pikkumaisuus\ntoimittaa. Teidän ijässänne...\n\n-- Minä sanon teidän rouvallenne... Ei anna rauhaa kunnialliselle\ntytölle. Kun minä asuin parooni Anzigin luona ja parooni aikoi tulla\nhakemaan tikkuja minun huoneestani, minä ymmärsin, ymmärsin, mitä\ntikkuja ja sanoin paroonittarelle...\n\n-- Senkö lempoa minulla on tekemistä teidän kunniallisuutenne kanssa!\nMinä olen sairas ja pyydän lääkettä. Ymmärrättekö, olen sairas?\n\n-- Teidän rouvanne on hyvä ja jalo nainen ja teidän pitää häntä\nrakastaa! En tahdo tulla hänen vihollisekseen.\n\n-- Te olette pässinpää, ymmärrättekö, pässinpää!\n\nWaksin nojautui pihtipieltä vasten, pani kätensä ristiin rinnoilleen\nja rupesi odottamaan, että kauhu hänestä haihtuisi. Hänellä ei ollut\nvoimaa mennä huoneeseen, jossa tuikki lamppu ja setäukko katseli\nseinältä ja kotiopettajattaren ovenpielessä seisominen pelkissä\nalusvaatteissa oli kaikin puolin sopimatonta. Mitä tehdä? Kello löi\nkaksi, vaan kauhuntunne ei ollut kadonnut eikä edes vähentynytkään.\nKäytävässä oli pimeä ja joka nurkasta kurkisteli jotain. Waksin\nkääntyi kasvoin pihtipieleen, mutta samassa hänestä tuntui, että joku\nhiljaa kiskasi häntä takaa paidasta ja koski olkapäästä...\n\n-- Saakeli soikoon! Rosalia Karlowna!\n\nVastausta ei kuulunut. Waksin aukasi epäröiden oven ja tirkisti\nhuoneeseen. Siveä saksatar nukkui rauhallisesti. Pieni yölamppu\nvalaisi hänen täyteläisen, terveyttä uhkuvan ruumiinsa ääriviivoja.\nWaksin astui huoneeseen ja istui juurikorille, joka oli ovipielessä.\nNukkuvan, mutta elävän olennon läsnäollessa hänen oli paljoa helpompi\nolla.\n\n\"Maatkoon, nappulasaksa\", -- ajatteli hän. -- \"Istunpahan tässä,\nkunnes päivä alkaa valeta ja lähden sitte pois. Nyt valkeneekin aamu\naikaseen\"...\n\nAamun valkenemista odotellessaan painautui Waksin korille, pani\nkätensä päänsä alle ja vaipui mietteisiin...\n\n\"Kyllä ovat ne hermot ihmisessä aika laitos. Vaikka on sivistynyt ja\najatteleva, mutta kuitenkin... Hävettää ihan\".\n\nKuunnellessaan Rosalia Karlowan hiljaista, tasaista hengitystä Waksin\nrauhottui kohta täydellisesti.\n\nKuuden aikaan aamulla saapui Waksinin rouva kylästä, ja kun hän ei\ntavannut miestään makuukamarista, meni hän opettajattarelta pyytämään\npientä rahaa maksaakseen ajurin. Saksattaren huoneeseen astuttuaan\nhäntä kohtasi näytelmä: sängyssä nukkui kuumuuden tähden aivan\nkelteisillään Rosalia Karlowna ja sylen päässä hänestä juurikorilla\nkuorsasi hänen miehensä käppyrässä vanhurskaan unta avojaloin ja\npelkissä alusvaatteissaan. Mitä rouva sitte sanoi ja miltä näytti\nmiehen naama, kun hän heräsi, sen jätän muiden kuviteltavaksi. Minä\nlasken voimattomana aseeni.\n\n\n\n\nKÄRÄJIIN MENOSSA.\n\n\n-- Tuo on pahan merkki, -- sanoi kyytimies minulle, osottaen\npiiskanvarrella jänikseen, joka puikki tien poikki editsemme.\n\nTiesin ilman jänistäkin, että tulevaisuuteni oli mennyttä kalua.\nOlin matkalla S:n piirioikeuteen, jossa minun tuli istua syytettyjen\npenkillä kaksinnaimisesta.\n\nSää oli vallan kauhea. Päästyäni viimein yönsuussa majataloon olin\nsen näköinen, kuin olisi minua pyöritelty lumessa, huudeltu avannossa\nja sitte piesty puolikuolleeksi. Minut otti vastaan siniraitaisiin\nalushousuihin puettu majatalon hoitaja. Hän oli kaljupäinen,\nunenpöpperössä, mutta viikset olivat harvinaisen tuuheat ja ne\nnäyttivät kasvaneen suoraan sieramista siten estäen pääsemästä\nniihin mitään hajua, jota täällä tuntui olevan yllinkyllin.\nAvattuaan minulle erään huoneen oven osotti hän mitään virkkamatta\nkyynäspäällään sijaa, jossa saisin levätä. Vastaan tulvi väkevä\nhappamen, kirjelakan ja tapettujen luteiden haju. Läkkipeltinen\nlamppu, joka paloi pöydällä ja loi valoa huoneen paljaille\nseinähirsille, savusi kuin tervaspäre.\n\n-- Ompa täällä katkua, herraseni! -- sanoin astuessani huoneeseen.\n\nHoitaja veti ilmaa sisäänsä ja pudisti epäillen päätään.\n\n-- Tavallinen haju, -- virkkoi hän.\n\n-- Pakkasesta tullen tuntunee vain oudolta. Kyytimiehet nukkuvat\nhevosiensa luona ja herrasväki ei haise...\n\nLaitoin hoitajan pois ja aloin tarkastaa asuntoani. Sohva, jolla\nminun tuli unta ottaa, oli leveä kuin kahden maattava sänky,\npäällystetty vahakankaalla ja kylmä kuin jääkilikka. Paitsi sohvaa\noli huoneessa vielä suuri rautauuni, mainittu pöytä lamppuineen, pari\nhuovikkaita, matkalaukku ja kehysaidake yhdessä nurkassa. Sen takana\nnukkui joku. Laitoin vuoteeni ja aloin riisuutua. Nenäni tottui\nvähitellen hajuun. Riisuttuani nutun, housut ja kengät, aloin hyppiä\nja teiskua uunin ympäri, viskelin koipiani, heiluttelin käsiäni...\nTemput lämmittivät minua perinpohjin... Nyt oli vain vetäydyttävä\nsohvalle pitkälleen ja nukuttava, mutta tässäpä tuli väliin pieni\njuttu. Katseeni sattumalta kohdistui kehysaidakkeeseen ja... voitteko\narvata kauhuani! Sen takaa kurkisti minuun sievä naisen pää. Sillä\noli mustat silmät, hiukset hajallaan ja poskilla veitikkamaiset\nhymykuopat. Hän siis nauroi! Hämmästyin hirveästi. Huomattuaan, että\nolin hänet nähnyt, pää myöskin hämmästyi ja samassa katosi. Hiljaa\nja häpeissäni kuin piesty koira hiivin sohvalle ja vedin turkin\nkorvilleni.\n\n-- Lempo olkoon! -- ajattelin. -- Hän siis näki minun tanssini! Hyi...\n\nMiellyttävien kasvojen piirteet muistuivat mieleeni ja tahtomattani\nvaivuin haaveiluun... Kuvia toinen toistaan kauniimpia ja\nhoukuttelevampia tungeskeli mielikuvituksessani ja aivan kuin\nrangaistukseksi syntisistä ajatuksistani tunsin äkkiä oikealla\nposkellani kovaa kipua. Tartuin poskeeni, mutta en saanut mitään\nkäsiini. Samassa tunsin rutistuneen luteen hajua.\n\n-- Kyllä tämä on oikea lemmon pesä! -- kuulin samassa naisäänen\nsanovan. -- Kirotut luteet syövät ihan hengiltä!\n\nHm... Muistui mieleeni hyvä tapani pitää aina mukanani persialaista\npulveria. Tuota pikaa kaivoin kapsäkistäni pulverilaatikon. Sitä oli\nvain annettava tuolle sievälle päälle ja -- tuttavuus olisi valmis...\nMutta miten tarjoisin?\n\n-- Tämä on kauheata!\n\n-- Kuulkaa, -- sanoin niin makealla äänellä kuin voin, -- mikäli\nkäsitin viimeisen huudahtuksenne, teitä purevat luteet. Minulla on\npersialaista pulveria. Jos suvaitsette, niin...\n\n-- Oo, mainiota!\n\n-- Siinä tapauksessa viskaan turkin päälleni ja tulen tuomaan...\n\n-- Ei, ei... Antakaa kehyksen yli, tänne ei saa tulla!\n\n-- Tiedänhän sen itsekin, että kehyksen yli... Älkää pelätkö, en minä\nmikään rosvo ole.\n\n-- Kuka sen tietää kuleksivan...\n\n-- Hm... no vaikka kehyksen yli. Mitäs kummaa siinä olisi...\nvarsinkin kun olen lääkäri, -- valehtelin minä, sillä lääkäreillä,\npoliisipäälliköillä ja kähertäjillä on oikeus tunkeutua yksityiseen\nelämään.\n\n-- Ettekö vain valehtele, että olette lääkäri? Aivanko todella?\n\n-- Kunniasanan kautta. Suvaitsette siis, että tuon lutikanmyrkkyä?\n\n-- Ehkä, jos kerran lääkäri olette. Vaan älkää vaivatko itseänne.\nMinä voin lähettää mieheni hakemaan... Fedja! -- sanoi mustatukka\nkokonaista oktaavia matalammalla äänellä. -- Fedja! Etkö herää, aasi!\nNouse ylös ja mene kehyksen taa... Lääkäri on niin ystävällinen, että\ntarjoo meille persialaista pulveria.\n\n\"Fedjan\" läsnäolo oli minulle masentava uutinen. Olin kuin puulla\npäähän lyöty. Mieleni valtasi tunne, jota varmaankin tuntee pyssyn\nhana, kun se ei laukea. Minun oli niin paha olla, että kun Fedja\ntuli esille, olin vähällä kiljaista. Hän oli kookas, kuivettunut,\nviisissäkymmenissä oleva mies.\n\n-- Olette erittäin ystävällinen, tohtori, -- sanoi hän ottaen\nkädestäni laatikon ja kadoten kehyksen taa. -- Kiitos! Teidätkin\ntaisi tavata lumipyry?\n\n-- Niin teki! -- murahdin minä painautuen sohvalle ja vedin\nkiukustuneena turkin korvilleni. -- Niin teki!!\n\n-- Vai niin! Sinotshka, nenälläsi livistää lude! Anna minä tapan...\n\n-- Tapa vain, -- naurahti Sinotshka. -- Etpäs saanutkaan kiinni!\nKenraali on olevinaan, muttei pidä puoliaan luteelle...\n\n-- Sinotshka, vieraan läsnäollessa... (huokaus). -- Aina sinä vain...\njumaliste...\n\n-- Siat, eivät anna nukkua! -- ärhentelin minä suutuksissani.\n\nKohta vaikenivat puolisot. Sulin silmäni ja koetin pakottaa itseäni\nuneen. Kului puoli tuntia, kului kokonainen, vaan unta en saanut.\nViimein alkoivat puolisotkin riidellä nahistaa.\n\n-- Ihme ja kumma, ettei persialainen pulverikaan auta! -- ärisi\nFedja. -- Niitä on sen syöttiläitä kuin sumua! Tohtori! Sinotshka\nkäski teiltä kysymään, miksi luteet haisevat niin ilettävälle?\n\nSyntyi keskustelu. Puheltiin luteista, ilmoista, Venäjän talvesta ja\nlääketieteestä, josta minulla oli yhtä paljo tietoa kuin Fedjalla ja\nSinotshkalla giraffin metsästyksestä. Sitte puheltiin Edisonista.\n\n-- Älä sinä, Sinotshka, yhtään kainostele. Onhan hän tohtori! --\nkuulin keskustelun päätyttyä heidän supattelevan. -- Kysy vain\nkursailematta. Sherwentsow ei osannut auttaa, mutta tämä ehkä tekee\nsen...\n\n-- Kysy itse! -- supatti Sinotshka.\n\n-- Tohtori, -- kysyi sitte Fedja, -- miksi vaimoltani aina ahdistaa\nrintaa? Rykii ja röhisee toisinaan ihan tikahtuakseen...\n\n-- Siitä olisi pitkältä selittämistä. Ei sitä noin tuostaan... --\nkoetin estellä joutumastani kiinni valheesta.\n\n-- Mitä sitte, jos on pitkältä? On tässä aikaa eikä toisekseen\nnukkumisestakaan tule mitään. Tutkikaapa, veikkoseni, tosiaankin.\nNähkääs, tähän asti on häntä hoitanut Sherwentsow. Se on hyvä mies,\nmutta en minä siihen oikein luota. Näen, ettei teitä haluta, vaan\ntehkää kuitenkin mielikseni! Sillä aikaa kun te tutkitte, menen minä\nkäskemään, että panisivat teekeittiön kiehumaan.\n\nFedja työnsi tohvelit jalkaansa ja läksi. Menin kehysaidakkeen taa.\nSinotshka istui leveän sohvan laidalla tyynyjen välissä ja piteli\ntoisella kädellään kiinni pitsikauluksestaan.\n\n-- Näyttäkää kieli! -- aloin minä istuutuen hänen eteensä ja kulmiani\nrypistellen.\n\nHän näytti kielensä ja naurahti. Se oli yhtä punanen kuin muillakin\nihmisillä. Sitte aloin etsiä valtasuonta.\n\n-- Hm -- murahdin minä, vaikka en sitä löytänytkään.\n\nEn muista, mitä kysymyksiä vielä tein, mutta tutkimusteni lopulla\nolin niin hölmistynyt, etten enää osannut virkkaa mitään.\n\nViimein istuin Fedjan ja Sinotshkan seurassa teetä juoden ja koetin\nhikoilla kokoon reseptiä, jonka sitte laadinkin kaikkien lääketieteen\nsääntöjen mukaisesti näin:\n\nRp: Sic transit 0,05 Gloria mundi l,00 Aque destillatae 0,1 Kahden\ntunnin kuluttua ruokalusikallinen. Rva Sjelowalle. T:ri Saitsew.\n\nKun aamulla otin hyvästejä ainiaaksi näiltä uusilta tuttaviltani,\npiti Fedja kiinni nuttuni napista ja sanoi kultakolikkoa tarjoten:\n\n-- Teidän pitää ottaa! Olen tottunut maksamaan kelpo avusta. Te\nolette saaneet lukea ja työskennellä. Tietonne maksavat teille\nverisiä hikihelmiä!! Kyllä minä ymmärrän!\n\nEi auttanut muuta kuin ottaa.\n\nNäin vietin yöni yleisin piirtein kuvaten. En käy kertomaan\ntunteitani, kun minut sitte osotettiin syytettyjen penkille. Sanon\nvain, että kalpenin ja ällistyin, kun näin tuhansien silmien\ntähtäilevän minuun ja että pidin itseäni menneenä miehenä, kun\nnäin valamiesten juhlallisen vakavat naamat. Mutta ei riitä sanat\nkuvaamaan kauhistustani, ettekä te kykene sitä käsittämään,\nkun nostettuani silmäni ylös, näin punasella veralla peitetyn\noikeuspöydän takana prokuraattorin paikalla -- Fedjan! Hän näytti\njotain kirjottavan. Katsoessani häneen muistui mieleeni luteet,\nSinotshka, taudin tutkiminen ja tunsin kuin olisi kaikki pohjoisnavan\nkylmä raadellut selkäpiitäni. Päätettyään kirjotuksensa katsahti hän\nminuun. Alussa hän ei minua tuntenut, mutta sitte hänen silmäteränsä\nlaajenivat, alaleuka arveluttavasti tutisi, kädet vapisivat.\nVakavasti nousi hän seisaalleen ja hänen katseensa muuttui yhä\nmurheellisemmaksi. Minäkin vaistomaisesti nousin pystyyn...\n\n-- Syytetty, sanokaa nimenne ja kotipaikkanne oikeudelle j.n.e., --\nalotti tuomari.\n\nProkuraattori kävi istumaan ja joi lasin täyden vettä. Kylmää hikeä\nherneili hänen otsallaan.\n\n-- Nyt se löyly alkaa! -- ajattelin. -- Loppu tuli!\n\nKaikesta päättäen näytti prokuraattori aikovan panna minut uuteen\nsyytteeseen.\n\nMutta täytyy jo lopettaa. Kirjotan tätä käräjätalossa päivällisloman\naikana. Kohta alkaa prokuraattori puheensa. Mitenkähän käynee?\n\n\n\n\nMOKOMAA VÄKEÄ!\n\n\n-- Stop tykkönään, en tilkkaakaan enää juo tästä lähtien! Ei, vaikka\nmikä! On jo aika tulla järkiinsä. Työtä täytyy tehdä lujasti ja\nahertaa. Jos kerran palkkaa himoitset, niin tee työtä rehellisesti,\nuutterasti ja omantunnon mukaisesti lepoa ja untakin halveksien.\nRenttuileminen pois! Ilmaiseksi olet rahoja ansainnut, vaan se ei ole\nhyvin, ei totisesti ole hyvin...\n\nLuettuaan itselleen vielä jonkun aikaa tällaista lakia alkaa\nylikonduktööri Podtjagin tuntea vastustamatonta työ-intoa. Vaikka\nkello käy jo kolmatta yöllä, herättää hän alikonduktöörit ja menee\nniiden kanssa vaunuihin tarkastamaan lippuja.\n\n-- Liput, olkaa hyvä! -- komentaa hän iloisesti saksiaan naksutellen.\n\nUniset ihmiset liikahtelevat vaunun hämärässä, pudistelevat päätään\nja ojentavat lippunsa.\n\n-- Näyttäkää liput! -- sanoo hän eräälle toisen luokan matkustajalle,\nlaihalle, luisevalle miehelle, joka on kietoutunut turkkiin ja\npeitteeseen ja jonka ympärillä on tyynyjä läjittäin. -- Lippunne!\n\nLaiha mies ei vastaa. Hän vetelee sikeätä unta. Ylikonduktööri\nliikahuttaa häntä olkapäästä ja toistaa kärsimättömästi:\n\n-- Lippunne!\n\nMatkustaja liikahtaa, avaa silmänsä ja tuijottaa kauhistuneena\nPodtjaginiin.\n\n-- Mitä? Kuka? Häh?\n\n-- Puhuttelen teitä ihmisellisesti: näyttäkää lippunne! Olkaa hyvä!\n\n-- Herra siunatkoon! -- voihkaa laiha mies surkein naamoin. --\nHerra hyvästi varjelkoon! Minua vaivaa leini, kolmeen yöhön en ole\nnukkunut, vartavasten otin morfinia, että saisin unta, vaan te siinä\nlippuinenne... Tämähän on raakaa, epä-inhimillistä! Jos tietäisitte\nmikä tuska minun on saada unta, niin ette häiritseisi minua mokoman\ntähden. Sydämetöntä, järjetöntä! Ja senkö tarvis sitä lippua nyt\ntuli! Typerää!\n\nPodtjagin ajattelee, loukkautuako vai ei ja lopulta päättää\nloukkautua.\n\n-- Älkää kiljuko täällä! Ei tämä ole kapakka! -- sanoo hän.\n\n-- Kapakassa ovat ihmiset toki armeliaampia -- rykii matkustaja.\n-- Ota nyt ja koeta nukahtaa uudestaan! Vaan kummallisinta on se,\nettä olen matkustellut ulkomaat ristiinrastiin, vaan ei kukaan ole\ntullut lippua kyselemään, mutta täällä muuna työnään ihan kuin lempo\nkäsipuolista kulettelisi.\n\n-- No, matkustakaa sitte ulkomaille, kun siellä on niin hyvä olla.\n\n-- Hyi, häpeä, herraseni! Eikö se jo riitä, että täällä tapetaan\nmatkustajat häkään, huonoon ilmaan ja vetoon, vaan tahdotaanko,\nhiisi vieköön, vielä viimeistää muodollisuuksilla. Lippu muka\npitää näyttää! Sepä vasta on intoa! Jos vielä se pitäisi näyttää\ntarkastuksen vuoksi, niin tekisihän sen, vaan kun puoli junaa kulkee\nlipuitta!\n\n-- Kuulkaapas, herra! -- sävähtää Podtjagin. -- Ellette te lakkaa\nkiljumasta ja häiritsemästä yleisöä, niin olen minä pakotettu\npoistamaan teidät junasta ensi asemalla ja teettämään pöytäkirjan\ntästä tapauksesta.\n\n-- Hävytöntä! -- kuuluu yleisöstä. -- Antakaa sairaan olla rauhassa!\nSäälikää toki!\n\n-- Itsehän he riitelevät, -- arastelee Podtjagin. -- Olkoon, en\ntahdo lippua. Olipa miten hyvänsä, mutta tiedättehän te itsekin,\nettä virkani vaatii sitä... Ellei virka vaatisi, niin olisi toinen\njuttu... Saatte kysyä vaikka asemapäälliköltä ja kysykää keneltä\ntahansa...\n\nPodtjagin kohauttaa olkapäitään ja poistuu sairaan luota. Alussa\nhän tuntee itsensä loukkaantuneeksi, mutta kulettuaan parin kolmen\nvaunun läpi alkaa hän tuntea ylikonduktöörin rinnassaan levottomuuden\noireita, jotka ovat omantunnon soimauksen sukua.\n\n\"Eihän sitä sairasta olisi tosiaankaan tarvinnut herättää\", --\najattelee hän. -- \"Mutta ei se minun syyni ole... Luulevat, että minä\nyltäkylläisyydestä ja muun työn puutteesta puuhailen, vaan eivät näe,\nettä virkavelvollisuus vaatii sitä. Elleivät usko, niin tuon heille\nasemapäällikön.\"\n\nAsema. Juna seisoo viisi minuuttia. Vähää ennen kolmatta soittoa\nsaapuu mainittuun toisen luokan vaunuun Podtjagin. Hänen jälestään\ntulee punalakkinen asemapäällikkö.\n\n-- Se oli tämä herra, -- alkaa Podtjagin. -- He sanoivat, ettei\nminulla ole täyttä oikeutta pyytää heiltä lippua ja... ja\nloukkautuvat. Pyydän teitä, herra asemapäällikkö, selittämään heille,\nvaadinko minä lippua viran puolesta tai turhanpäiten. Herra, --\nsanoo Podtjagin laihalle matkustajalle. -- Herra hoi! Kysykää nyt\nasemapäälliköltä, ellette minua usko.\n\nSairas vavahtaa kuin isketty, avaa silmänsä ja surkeasti vääristynein\nkasvoin retkahtaa sohvan selkämää vasten.\n\n-- Taivasten tekijä! Otin vartavasten toisen pulverin ja parhaiksi\npääsin nukuksiin, kun se on taas... taas siinä! Minä rukoilen,\nsäälikää minua ja armahtakaa!\n\n-- Te voitte nyt puhua herra asemapäällikölle. Onko minulla täysi\noikeus pyytää lippua vai ei?\n\n-- Tämä on kauheaa! Ottakaa lippunne, tässä on, ottakaa, ottakaa!\nOstan vielä viisi lippua lisää, kunhan vaan annatte minun kuolla\nrauhassa. Ettekö koskaan ole itse olleet sairas? Voi tunnottomia\nihmisiä!\n\n-- Tuo on suorastaan raakaa ivaa! -- vihottelee eräs sotilaspukuinen\nherra. -- Muuksi en voi katsoa moista tunkeilemista.\n\n-- Antakaa hänen olla, -- murahtaa asemapäällikkö ja nykäsee\nylikonduktööriä hihasta.\n\nPodtjagin viskoo olkapäitään ja poistuu verkkaan asemapäällikön\njälestä.\n\n\"Ota sitte ja kelpaa niille! -- murahtelee hän. -- Juuri häntä\nvarten kutsuin asemapäällikön, että käsittäisi, mistä on kysymys ja\nrauhottuisi, vaan jokos! Haukkumaan rupeaa!\"\n\nToinen asema. Juna seisoo kymmenen minuuttia. Vähää ennen toista\nsoittoa, kun Podtjagin seisoo puhvetissa ja juo seltterivettä, tulee\nhänen luokseen kaksi herrasmiestä, toinen insinööri, toinen upseerin\npuvussa.\n\n-- Kuulkaas, ylikonduktööri! -- sanoo insinööri hänelle. -- Teidän\nkäytöksenne sairasta matkustajaa kohtaan on herättänyt inhoa kaikissa\nsilminnäkijöissä. Minä olen insinööri Pusitski ja tämä... herra\neversti. Jollette te tule pyytämään anteeksi matkustajalta, niin\nteemme me teistä valituksen liikennepäällikölle, joka on meidän hyvä\ntuttavamme.\n\n-- Hyvänen aika, minähän vain... te tuota... -- koetti Podtjagin\npuolustaida.\n\n-- Emme huoli selityksistänne, mutta vastaamme, että jollette te\npyydä anteeksi, niin me otamme matkustajan puolustettavaksemme.\n\n-- Olkoon menneeksi, minä... minä pyydän.\n\nMietittyään sanat, joilla pyytäisi anteeksi ja jotka tyydyttäisivät\nsairasta matkustajaa eivätkä alentaisi hänen omaa arvoaan, tulee\nPodtjagin vaunuun.\n\n-- Herra! -- virkkaa hän sairaalle. -- Kuulkaa herra!\n\nSairas vavahtaa ja kavahtaa ylös.\n\n-- Mitä?\n\n-- Minä tuota... että tuota... Älkää huoliko loukkaantua.\n\n-- Oooh... vettä! -- läähättää sairas ja tarttuu sydämeensä. --\nOtin kolmannen morfinipulverin, nukahdin ja... taas! Hyvä Jumala,\nmilloinka päättyy tämä kidutus?\n\n-- Tuota... antakaa anteeksi.\n\n-- Kuulkaa, jättäkää minut seuraavalle asemalle... En jaksa enää\nkärsiä... Minä... minä kuolen!\n\n-- Tämä on inhottavaa, konnamaista! -- kuuluu yleisöstä! --\nLaputtakaa tiehenne täältä, ulos! Te saatte maksaa häpeämättömän\nraakuutenne! Ulos!\n\nPodtjagin heiluttaa kättään, huokailee ja poistuu vaunusta. Hän\nmenee palvelusmiehistön vaunuun, istuu uupuneena pöydän ääreen ja\nvalittelee:\n\n-- Mokomaa väkeä! Koetelkaa kelvata sille! Palvele nyt sitte ja tee\ntyötä ja uurasta. Väkisinkin sylkäsee kaikelle ja rupeaa juomaan. Kun\nei tee mitään -- ovat vihaisia, vaan jos tekee jotain -- sittenkin\nvihottelevat... Täytyy juoda!\n\nPodtjakin kiskoo yhteen vetoon puoliputelia viinaa eikä sen koommin\nenää ajattele uurastamista, velvollisuutta eikä rehellisyyttä.\n\n\n\n\nHAUDALLA.\n\n\nEräänä kauniina aamuna haudattiin kolleginasessori Kiril Iwanowitsh\nWawilonowia, joka oli kuollut kahteen meidän isänmaassamme hyvin\nlevinneeseen tautiin: vaimon häjyyteen ja alkoholismiin. Kun\nhautajaissaatto läksi kirkolta hautausmaalle, otti eräs vainajan\nvirkatovereista, muuan Poplawski, ajurin, jolla riensi ystävänsä\nGrigori Petrowitsh Sapoikinin luo. Nuoreksi mieheksi oli tämä jo\nverrattain populaari. Hän oli näet harvinaisen lahjakas puhuja,\njoka häissä, hautajaisissa y.m. juhlatilaisuuksissa valmistamatta\nlasketteli kuin aikamies. Ja hän voi pitää puheen milloin tahansa:\nunenpöpperössä, nälänkuoliaana, sikahumalassa ja kuumeen kourissa.\nHän valoi vetenä sanoja ja hän puhui aina kauniisti ja niin kauan,\nettä toisinaan, varsinkin kauppiaiden häissä, oli kutsuttava poliisi\nhäntä asettamaan.\n\n-- Piti pistäytyä luoksesi, -- sanoi Poplawski tavatessaan tämän\nkotona. -- Pane heti paikalla päällesi ja joudu matkaan! Erästä\nmeikäläistä hilataan juuri toiseen maailmaan ja haudalla pitää\ntietysti hyväisiksi puhe pitää... Sinussa on kaikki toivo. Jos\nolisi kuollut joku vähäpätöinen, niin emme olisi sinua vaivanneet,\nvaan tämä on sihteeri, kanslian pääpylväs melkein. Semmoisen pomon\nhaudalla sietää vähän puhua.\n\n-- Vai sihteeri! -- virkkoi Sapoikin haukotellen. -- Sekö juoppo?\n\n-- Se sama. Bliniä saadaan, haukattavaa kaikellaista... ajuristasi\nmaksetaan. Joudu veikkonen! Anna haudalla tulla kuin parhaan Ciceron\nsuusta.\n\nSapoikin suostui mielellään. Hän karhisti tukkansa pörrölleen,\nrypisti naamansa totiseksi ja läksi.\n\n-- Minä tunsin sen sihteerin, -- sanoi hän kärryihin istuutuen. --\nLurjus ja suuri sika!\n\n-- Ole, veikkonen, vainajista tuolla tavoin puhumatta!\n\n-- Tosiaankin -- _aut mortuis nihil bene_ -- heittiö se sittenkin oli.\n\nVähän ajan kuluttua saavuttivat he saaton ja liittyivät siihen.\nArkkua kannettiin niin hitaasti, että he ehtivät matkalla pistäytyä\nkolmisen kertaa ravintolassa ottamassa pienet tuikkarit vainajan\nmuistoksi.\n\nHautausmaalla toimitettiin sielumessu. Anoppi, vaimo ja käly\nitkivät kovasti, kuten kaunis tapa vaatiikin. Huudahtipa vaimo\narkkua hautaan laskettaessa: \"päästäkää minutkin hautaan!\", mutta\nsinne hän ei kuitenkaan mennyt luultavasti siitä syystä, että eläke\nmuistui mieleen. Kun aika tuli, astui Sapoikin esiin, loi katseen\nsaattoväkeen ja alkoi:\n\n-- Uskommeko, mitä näemme ja kuulemme? Eikö tämä hauta, nuo itkusta\nmenehtyneet kasvot, kyyneleet ja valitukset ole vain kauheaa unta?\nOo ei, ne eivät ole unta ja meidän näkömme ei meitä petä! Hän, jonka\nvielä äsken näimme keskuudessamme reippaana, nuorekkaan terveenä ja\nraittiina, joka vielä äsken meidän nähtemme väsymättömän mehiläisen\ntavoin kuletti mettään valtakunnallisen hyvän järjestyksen yhteiseen\npesään, hän, joka... hän juuri on nyt tomuksi muuttunut. Synkkä kalma\non niittänyt hänet meiltä pois juuri silloin, kun hän, huolimatta\nkorkeasta ijästään, oli voimiensa parhaassa kukoistuksessa ja\ntäynnä suuria toiveita. Tappio on korvaamaton! Kuka sen meille\nkorvaa? Kunnon virkamiehiä on meillä paljo, mutta Prokofi Osipitsh\noli laatuaan ainoa. Sisintä sydäntään myöten täytti hän aina ja\nrehellisesti velvollisuutensa, ei säästänyt voimiaan, yöt valvoi,\noli vaatimaton, lahjomaton... Hän vihasi niitä, jotka yleisten\netujen vahingoksi koettivat häntä lahjoa, jotka houkuttelevilla\nelämän mukavuuksilla koettivat järkyttää hänet pois velvollisuuden\nja oikeuden tieltä. Me näimme, miten Prokofi Osipitsh auliisti\njakeli pienen palkkansa köyhimpien toveriensa kesken ja kauniina\ntodistuksena siitä näemme tässä hänen antimistaan eläneiden leskien\nja orpojen kyyneleet, kuulemme heidän valituksensa. Uskollisena\nvirkansa velvollisuuksille ja hyvien töittensä kaunistamana hän\nei välittänyt elämän iloista eikä edes pyrkinyt avioliiton onnen\nosallisuuteen. Me tiedämme, että hän viimeiseen päiväänsä saakka\npysyi naimattomana. Ken meistä voi astua hänen sijalleen hänen\nlaisenaan toverina? Minä näen vieläkin hänen parrattomat kasvonsa,\njotka meille sulaa hyvyyttä hymyilivät, kuulen vieläkin hänen\npehmeän, ystävällisen äänensä soinnun. Rauha tomullesi, Prokofi\nOsipitsh! Nuku rauhassa, jalo, kunnon työmies...\n\nSapoikin yhä vain jatkoi, mutta kuulijat alkoivat keskenään suhkia.\nPuhe oli kaikkien mieleen, se sai monet kyyneltymään, mutta siinä\noli paljo omituista. Ensiksikin oli käsittämätöntä, miksi puhuja\nnimitti vainajaa Prokofi Osipitshiksi, koska hänen nimensä oli Kiril\nIwanowitsh. Toiseksi kaikki tiesivät, että vainaja oli koko ikänsä\nkäynyt sotaa laillisen vaimonsa kanssa, joten häntä ei voinut sanoa\nnaimattomaksi. Kolmanneksi hänellä oli ruskea, tuuhea parta, joka ei\nikänään ollut veistä nähnyt ja sen tähden tuntui omituiselta, miksi\npuhuja sanoi vainajan kasvoja parrattomiksi. Kuulijat olivat ymmällä,\nkatselivat toisiinsa ja kohauttelivat olkapäitään.\n\n-- Prokofi Osipitsh! -- jatkoi puhuja haltioissaan hautaan katsoen.\n-- Sinun kasvosi eivät olleet kauniit, päinvastoin rumat, sinä olit\ntuima ja ankara, mutta me tiesimme, että tämän näennäisen kuoren alla\nsykki lämmin ja rehellinen sydän...\n\nNyt alkoivat kuulijat nähdä jotain omituista itse puhujassakin. Hänen\nkatseensa kiintyi yhteen kohtaan, hän muuttui levottomaksi ja itsekin\nkohotteli olkapäitään. Äkkiä hän vaikeni ja äimistyneenä katsoi\nPoplawskiin.\n\n-- Kuulehan, hän elää! -- sanoi hän kauhusta vavisten.\n\n-- Kuka?\n\n-- Prokofi Osipitsh! Tuollahan hän seisoo hautapatsaan vieressä!\n\n-- Eihän se hän olekaan kuollut, vaan Kiril Iwanitsh!\n\n-- No mutta sinä sanoit, että teiltä kuoli sihteeri?\n\n-- Kiril Iwanitsh juuri olikin sihteeri, sinä, hölmö, olet sotkenut\nasian. Prokofi Osipitsh oli tosin ennen meillä sihteerinä, mutta\nhänet siirrettiin meiltä jo toissa vuonna uuteen virkaan.\n\n-- Lempo teistä tolkulle pääsköön!\n\n-- No mitä sinä pysähdyt? Jatka vain!\n\nSapoikin katsahti uudelleen hautaan ja alkoi jatkaa keskeytynyttä\npuhettaan. Erään hautapatsaan luona seisoi tosiaankin Prokofi\nOsipitsh, vanha sileänaamainen virkamies. Hän tuijotti puhujaan\nsynkkänä kuin ukkospilvi.\n\n-- Senkö vimmattu sinut sillä tavoin opetti puhumaan! -- nauroivat\ntoverit hänelle haudalta poistuessaan.\n\n-- Hyvin tyhmästi, -- murisi Prokofi Osipitsh puhujalle. -- Teidän\npuheenne olisi kyllä mennyt mukiin vainajalle, mutta elävälle se\noli sulaa pilaa! Voiko nyt sillä tavoin puhua? Lahjomaton, ainoa\nlaatuaan... Elävästä ihmisestä sanottuna se on suorastaan pilantekoa!\nJa kuka teitä, hyvä herra, käski lavertelemaan minun naamastani. Jos\nse on ruma, niin olkoon, mutta mitä varten sitä piti toitottaa koko\nmaailman kuullen? Se on loukkaavaa!\n\n\n\n\nSE El OLLUTKAAN HÄN.\n\n\n-- Kertokaapa jotain, Pjotr Iwanitsh! -- pyysivät neidit.\n\nEversti kierrälti harmaita viiksiään, rykäsi ja alkoi:\n\n-- Se tapahtui v. 1843. Rykmenttimme majaili Tshenstohowin luona.\nHuomatkaa, hyvät naiset, että silloin oli ankara talvi, ei kulunut\npäivääkään, ettei joku vahtisotilas olisi palelluttanut nenäänsä tai\nettei pyry olisi tukennut teitä. Pakkanen alkoi paukkua syyskuussa\nja sitä kesti ihan huhtikuuhun asti. Siihen aikaan, pyydän saada\nhuomauttaa, minä en näyttänyt näin vanhalta ja kuivettuneelta\nrangolta kuin nyt, vaan minä, hyvät neitoset, olin reilu poika,\nposket verevät, sanalla sanoen komea mieheksi... Kiekailin ja\npöyhistelin kuin riikinkukko, annoin rahan huilata puoleen jos\ntoiseenkin eikä yhdelläkään muulla luutnantilla ollut niin\nihastuttavia viiksiä kuin minulla. Ei tarvinnut kuin iskeä silmää,\nkilauttaa kannuksilla ja pyöräyttää viiksiä, niin kopeinkin kaunotar\nlauhkeni lampaaksi. Olin hirveän naisiin menevä ja jos, hyvät neidot,\nrupeaisin luettelemaan tuttuja puolalais- ja juutalaistyttöjä, niin\nuskallanpa teille huomauttaa, ettei sitä lukua merkitsemään numerot\nriittäisi. Lisätkää vielä tähän, että olin rykmentin adjutantti,\nosasin mainiosti masurkkaa ja naimisissa äärettömän viehättävän\nkaunottaren kanssa. Rauha hänen tomulleen!\n\nAdjutantin toimi vaati minua usein liikkumaan ympäri seutua.\nMilloin olin heinän tai kauran ostossa, milloin möin puolalaisille\nja juutalaisille rykmentistä erotettuja hevosia, mutta useimmin,\nneitoseni, tein virkamatkoja mennäkseni vain tervehtimään puolattaria\ntai lyömään korttia jonkun rikkaan kauppiaan luo. Kerran yöllä\njoulupäivää vasten matkustin Shewelkin kylään virkatoimissa. Ilma,\nsen vakuutan teille, oli kauhea. Pakkanen paukkui ja äyski niin, että\nhevosetkin olivat tukehtua, minä ja kyytimieheni muutuimme puolessa\ntunnissa jääpuikoiksi. Pakkasen vielä kyllä voi kestää, mutta,\najatelkaas, että puolitiessä nousi äkkiä vimmattu pyry. Valkoiset\nryöpyt ulvoivat ja piehtaroivat kuin paha jumalanpalveluksen edellä,\nmyrsky voihki niinkuin siltä olisi vaimo ryöstetty, tie katosi\numpeen...\n\n-- Herra luutnantti, olemme eksyneet tieltä, -- sanoo kyytimies.\n\n-- Lempo vieköön! Mitä sinä sitte olet töllistellyt? Anna mennä\nsuoraan, tottapahan aikaa myöten jollekin asunnolle tullaan!\n\nNo niin, sitte sitä ajettiin, ajettiin, kulettiin ja kierrettiin,\nkunnes puoliyön tienoossa hevosemme tupsahtivat muistaakseni kreivi\nBajadlowskin talon porttia vasten. Puolalaiset ja juutalaiset ovat\nminusta sama kuin piparuutti ruuan päälle, mutta totta puhuen alempi\npuolalainen aatelisto on vierasvaraista väkeä ja tulisempaa naista ei\nole kuin tämän kansan tyttäret... Meidät päästettiin sisään... Itse\nkreivi asui tällöin Parisissa ja meidät otti vastaan hänen voutinsa\nKasimir Haptsinski. Eipä kulunut tuntiakaan, kun jo istuin voudin\nasunnossa, simanoin hänen vaimonsa kanssa, join ja löin korttia.\nVoitettuani jonkun verran ja juotuani hyvänlaisesti pyysin päästä\nlevolle. Kun voudilla ei ollut tilaa omissa huoneissaan, vietiin\nminut erääseen huoneeseen kreivin puolelle.\n\n-- Pelkäättekö näkyjä? -- kysyi vouti saatettuaan minut huoneeseen,\njonka seinän takana oli suuri, kylmä sali.\n\n-- Onkos niitä sitten täällä? -- kysyin kuullen, miten kumea kaiku\nsalissa kertoi sanani.\n\n-- En tiedä, -- naurahti hän, -- mutta minusta tuntuu, että tämä on\nmitä otollisin paikka näyille ja pahoille hengille.\n\nOlin pistänyt liiviini vahvanlaisesti, jonka vuoksi olin päissäni\nkuin neljäkymmentä tuhatta suutaria yhteensä, mutta täytyy tunnustaa,\nettä äskeinen tieto sai minut kylmästä kouristumaan. Hiisi olkoon,\nennen sata tsherkessiä kuin yksi näky! Mutta tyytyä täytyi,\nriisuuduin ja kävin levolle. Kynttelin valo tuskin riitti valostamaan\nseiniä, hyvät neitoset, ja niillä riippui esi-isien kuvia, toinen\ntoistaan julmemman näköisiä, iänikuisia aseita, metsästystorvia\nja muuta moskaa. Haudan hiljaisuus vallitsi, vierushuoneessa vain\nelämöi rottia ja huonekalut ruskivat kuivuuttaan. Ikkunan takana\noli jotain hirmuista... Viima ulvoi kuolinvirttä, puut nääntyivät\nitkien ja valittain. Jokin lemmon kapine, arvattavasti paalu,\njyskytti kiivaasti ikkunaan. Lisätkää tähän kaikkeen vielä, että\npääni pyöri yhtenä hurinana ja pään kanssa koko maailma... Kun suljin\nsilmäni, tuntui kuin sänkyni olisi kieppunut avaran salin ilmassa ja\nlasketellut kuperkeikkaa kilpaa henkien kanssa... Pelkoa poistaakseni\nsammutin ensi työkseni kynttelin, koska autio huone tulen valossa on\nkahta kaameampi kuin pimeässä.\n\nKolme neideistä, jotka kuuntelivat everstin kertomusta, hiihättivät\ntuolejaan lähemmä kertojaa ja katsoa nalittivat häneen silmää\nväräyttämättä.\n\n-- No niin, -- jatkoi eversti, -- yritykseni saada unta raukenivat\nturhiin. Milloin kummitteli rosvo ikkunassa, milloin olin kuulevinani\nsupatusta, milloin taas tunsin jonkun koskettavan olkapäähäni ja\nyleensä kaikki oli yhtenä mylläkkänä, kuten tavallista, kun hermot\novat jännityksessä. Mutta, ajatelkaas hyvät neitoset, että keskellä\ntätä äänien ja näkyjen myllerrystä kuulen aivan selvään kopsetta,\njoka syntyi tohveleista. Kuuntelen henkihieverinä ja tiedättekö mitä?\nKuulen jonkun lähenevän huoneeni ovea, rykäisevän ja avaavan sen...\n\n-- Ken siellä? -- kysäsin päätäni nostaen.\n\n-- Minä se vain olen... älä pelkää! -- vastaa naisen ääni.\n\nLäksin ovelle. Kului tuokioinen ja minä tunnen, miten kaksi naiskättä\npehmeät kuin haahkan untuvat laskeutuu olkapäilleni.\n\n-- Minä rakastan sinua... olet minulle elämääni kalliimpi, -- sanoi\nnaisen soinnukas ääni.\n\nTunsin kuumaa hengitystä poskellani... Unohtaen myrskyn, näyt ja\nmaailman, otan häntä kiinni vyötäreiltä. Mikä vartalo! Semmoisia\nvalmistaa luonto vain erityisestä tilauksesta kerran kymmeneen\nvuoteen. Solakka aivan kuin sorvattu, lämmin ja hento kun lapsen\nhenkäys! En voinut pidättää itseäni, syleilin lujasti... Huulemme\nsulivat pitkään suuteloon ja vannon kautta kaikkien maailman naisten,\nettä tuon suutelon muistan hautaani saakka.\n\nEversti vaikeni, joi puolen lasia vettä ja jatkoi sitte matalammalla\näänellä:\n\n-- Kun seuraavana aamuna katselin ulos, näin pyryn yhä yltyneen.\nMahdoton oli jatkaa matkaa. Koko päivän sain istua voudin luona,\njuoda ja peitoa korttia... Illalla menin taas autioon taloon, jossa\ntäsmälleen sydänyöllä syleilin samaa vartaloa... Niin, neitoseni,\nellei olisi tätä lemmenkohtausta ollut, olisin kuollut ikävästä.\n\nEversti huokasi ja nousi kävelemään pitkin lattiaa.\n\n-- No, -- entä sitte? -- kysyi eräs neideistä kalpeana\nuteliaisuudesta.\n\n-- Eipähän mitä... Seuraavana päivänä olin jo matkalla...\n\n-- No ken sitte oli se nainen? -- kysyivät neidit ymmällä.\n\n-- Arvaahan sen!\n\n-- Se on mahdotonta...\n\n-- Se oli minun vaimoni!\n\nKaikki kolme naista ihan lekahtivat ja ällistyneinä tuijottivat\neverstiin.\n\n-- Mitä... mitenkä niin? -- kysyivät he.\n\n-- Hyvänen aika, mitäs merkillistä siinä on, -- sanoi eversti\nolkapäitään kohauttaen. -- Olen kai minä selvästi kertonut. Minä\nmatkustin Shewelkiin vaimoni kanssa... Hän nukkui viereisessä\nhuoneessa... Selvä juttuhan se on!\n\n-- Mmm... -- murisivat neidit tyytymättöminä. -- Aloitte hyvin, mutta\nlopetitte tyhjällä... Vaimo... Höpsin köpsin, kaikkea muuta kuin\nhauskaa eikä ollenkaan sukkelaa...\n\n-- Hahhah! Siis teidän mielestänne sen ei olisi pitänyt olla\nlaillinen vaimoni, vaan joku muu! Aijai, tyttöset, tyttöset! Jos te\njo nyt noin ajattelette, niin miten sitte kun naimisiin joudutte!\n\nNeidet joutuivat hämilleen eivätkä hiiskuneet mitään. He istuivat\nnenät kippurassa murjottaen ja alkoivat ääneen haukotella...\nIllallispöydässä eivät he syöneet mitään ja olivat ääneti.\n\n-- Ei, se oli hävytöntä! -- sanoi viimein eräs heistä. -- Miksi\nsitte kertoa ollenkaan, jos se niin päättyi? Jonninjoutava kertomus,\nhölynpölyä koko juttu!\n\n-- Alotitte niin lupaavasti ja sitte yht'äkkiä keskeytitte... --\nlisäsi toinen. -- Pilantekoa eikä mitään muuta.\n\n-- No, no, no... minä vaan hieman kujeilin, -- sanoi eversti. --\nÄlkää suuttuko, neitoset, kujeilinhan minä vain... Se ei ollutkaan\nminun vaimoni, vaan voudin...\n\n-- Niinkö?!\n\nNeitoset heti istuutuivat, heidän silmänsä säihkyivät. He siirtyivät\neverstin viereen ja täyttäen hänen lasinsa olivat hukuttaa hänet\nkysymyksillä... Ikävä katosi, katosi kohta illallinenkin, sillä\nneidit alkoivat syödä aika vauhtia.\n\n\n\n\nPIENI EREHDYS.\n\n\nIlja Sergejewitsh Peplow ja hänen vaimonsa Kleopatra Petrowna\nseisoivat oven takana ja kuuntelivat korvat höröllään. Toisessa\nhuoneessa piti tapahtuman rakkauden tunnustus heidän tyttärensä\nNatashan ja kansakoulunopettaja Shtshupkinin välillä.\n\n-- Hyvä tulee, kun hautuu! -- supatti Peplow kärsimättömänä vavisten\nja käsiään hieroskellen. -- Pidä nyt, Petrowna, varasi! Kun ne vain\nalkavat puhella tunteista, niin heti paikalla tempaa jumalankuva\nnurkasta ja mennään siunaamaan... Jumalankuvan siunaus on pyhä ja\nluja... Silloin ei se pääse kiikistä, vaikka käräjiä kävisi!\n\nOven takana tapahtui seuraavaa:\n\n-- Älkää joutavia! -- puheli Shtshupkin ja raapasi rikkitikulla tulen\nruudukkaisista housuistaan. -- En ollenkaan ole kirjottanut teille\nkirjeitä!\n\n-- Vai ette? Niinkuin en muka tuntisi käsialaanne! -- nauraa hohotti\nneiti luon tuostakin peiliin vilkkuen. -- Ensi kerrasta jo tunsin!\nKummallista, vaikka te olette kaunokirjotuksen opettaja niin\nkuitenkin kirjotatte aika harakanvarpaita! Miten te muita opetatte\nkirjottamaan, kun itse niin söherrätte?\n\n-- Hm... se ei merkitse mitään. Kaunokirjotuksessa ei ole pääasiana\nkäsiala, vaan että oppilaat pysyisivät aloillaan. Ketä viivottimella\nkorvalle, ketä sormille... Käsiala ei merkitse kerrassaan mitään!\nNekrasow esimerkiksi oli kirjailija, mutta hänen käsialaansa hävettää\nnähdä.\n\n-- Nekrasow oli toista, toista te... (huokaus). Minä menisin\nkovin mielelläni kirjailijalle. Semmoinen mies aina kirjottaisi\nmuistovärssyjä.\n\n-- Osaan minäkin niitä kirjottaa, jos haluatte.\n\n-- Mistäs te osaisitte kirjottaa?\n\n-- Rakkaudesta... tunteista... teidän silmistänne... Ja kun\nlukisitte, niin ihastuisitte kyyneliin asti... Jospa tosiaankin\nkirjottaisin teille värssyjä, niin antaisitteko suudella kättänne?\n\n-- Ompahan tämä nyt kummaa! Pussatkaa vaikka paikalla!\n\nShtshupkin kimmahti ylös ja silmät ällistyksestä naljallaan kumartui\nsuutelemaan tervasaippualle haisevaa kättä.\n\n-- Joutuin jumalankuva nurkasta! -- ehätti Peplow muksauttaen\nvaimoaan kylkeen ja vaaleana mielenliikutuksesta nuttunsa nappia\nkiinni jouduttaen. -- Mars, nyt mennään!\n\nTuokiotakaan viivyttelemättä kiskasi Peplow oven selälleen.\n\n-- Lapset... -- sammalsi hän kädet siunaukseen kohotettuina ja\nsilmiään itkuun pakottaen. -- Herrapa teitä siunatkoon! Eläkää...\nhedelmöittykää... lisääntykää...\n\n-- Ja... minäkin siunaan, -- tihersi äiti itkun seasta. -- Olkaa\nonnelliset, lapsukaiset! Oo, te viette viette minun ainoan aarteeni!\n-- sanoi hän Shtshupkinille. -- Rakastakaa tytärtäni, hellikää häntä.\n\nKansakoulunopettajan suu lensi selälleen äimistyksestä ja pelosta.\nVanhempien tulo oli niin odottamaton ja rohkea, ettei hän saanut\nhalaistua sanaa suustaan.\n\n\"Jo pakanat yllättivät!\" ajatteli hän kauhasta kohmettuen.\n\nJa tottelevasti kallisti hän päänsä ottamaan siunausta vastaan.\n\n-- Si... siunaan teitä, -- jatkoi isäukko itkusta ulisevalla\näänellä... -- Natashenka, lapseni... polvistu hänen viereensä...\nPetrowna, jumalankuva tänne!...\n\nMutta samassa valtavanhin lakkasi itkemästä. Vaalean vihan leimaus\nvälähti kasvoille.\n\n-- Pölkky! -- ärjäsi hän vaimolleen. Tyhmä pässinpää! Onko tämä sinun\nmielestäsi jumalankuva?...\n\n-- Ah, voi, taivastentekijä!\n\nMitä oli tapahtunut? Kaunokirjotuksen opettaja oikasi arasti silmänsä\nylös ja näki itsensä pelastetuksi. Äiti rukka oli hätäpäissään\nkiskonut seinältä jumalankuvan sijasta kirjailija Lashetshnikowin\nmuotokuvan. Ukko Peplow ja hänen puolisonsa Kleopatra Petrowna\nseisoivat tämä muotokuva kädessä kuin pilvistä pyörähtäneet\ntietämättä, mitä tehdä, mitä virkkaa.\n\nKaunokirjotuksen opettaja käytti tilaisuutta hyväkseen ja laputti\ntiehensä.\n\n\n\n\nTOIMEN MIEHIÄ.\n\n(Kaksinäytöksinen mysteria)\n\n\nEnsimäinen näytös.\n\nKaupungin valtuuston ylimääräinen istunto.\n\n_Kaupunginpää_ (maiskuttaen huulillaan ja korvallistaan vetelästi\nkaahnuttaen): -- Tässä tapauksessa, hyvät herrat, eikö sopisi\nkuulla palomestari Semjon Wawilitshin mielipidettä, joka on asiaan\nperehtynyt? Selittäköön ensin, saammepahan sitte nähdä!\n\n_Palomestari_: -- Minä ymmärrän asian näin... (niistää nenäänsä).\nKymmenen tuhatta, jotka ovat määrätyt palokuntaa varten, on\nehkä suurikin summa, mutta... (raapii kaljua päätään) se on\nvain näennäistä. Tietysti näillä rahoilla saa vaikka kokonaisen\npalokunnan, mutta se on taas sitä maata. Nähkääs... Palotorni, jos\nkategoorisesti ajatellaan, ei kelpaa, se on pieni... Talot ovat\nkorkeita (nostaa kätensä ylös), ne sullovat palotornin väliinsä ja\nsiten ei näkisi tulipaloa, hyvä jos edes taivastakaan! Minä torun\npalokuntalaisia, mutta heidänkö se on syy, jollei näe. Sitte hevosten\nsuhteessa ja tynnörien näkökannalta... (aukoo liiviään ja jatkaa\npuhettaan samaan nuottiin).\n\n_Valtuusmiehet_ (yksimielisesti): -- Kustannusarvion yli lisättävä\nvielä kolme tuhatta!\n\n_Kaupunginpää_ tekee hetken pysähdyksen, kunnes eräs reportteri on\nsaatettu istuntosalista pois.\n\n_Palomestari_: -- Se hyvä... Nyt kai te harkitsette, että palotorni\nkorotettaisiin kaksi kyynärää. Hyvä... mutta jos katsastetaan\nsiltä kannalta ja siinä ajatuksessa, että tässä ovat kysymyksessä\nniin sanoakseni yhteiskunnalliset kysymykset, niin täytyy minun\nhuomauttaa, herrat valtuusmiehet, että jos urakoitsija ottaa sen\nrakentaakseen, niin täytyy minun teille esiintuoda, että se tulee\nkaupungille kahta kalliimmaksi, koska urakoitsija noudattaisi omaa\nkysymystään eikä yhteiskunnallista. -- Jos rakennetaan tarkasti,\nkiirehtimättä, niin... jos esimerkiksi tiilejä pannaan 15 ruplaa\ntuhat... (katsoo lakeen)... hyviä hirsiä... jos sitte... (laskee).\n\n_Valtuusmiehet_ (48 äänen enemmistöllä 3 vastaan):-- Palotornin\nrakentaminen on annettava Semjon Wawilitshille, jota tarkoitusta\nvarten hänelle ensi käteen määrätään viisisataa kaksikymmentä kolme\nruplaa ja neljäkymmentä neljä kopekkaa!\n\n_Palomestarin rouva_ (istuu parvella yleisön joukossa ja suhkaa\nnaapurilleen): -- En tiedä, miksi minun Semjani ottaa päälleen moisia\npuuhia! Hänenkö terveytensä sietäisi semmoisia hommia! Hyötyy jonkun\nhituisen, kolme neljä sataa ja terveyttään menettää tuhannen edestä.\nIhan se pilaa itsensä hyvyydellään, hölmö...\n\n_Palomestari_: -- Hyyä... Nyt te luultavasti henkilökunnasta...\nMinä tietysti, hyvällä syyllä sanoen, asiaan kuuluvana henkilönä\n(hämillään) voin vain huomauttaa, että minusta... on samantekevä...\nOlen vanha mies, joka voin, jos en tänään, niin huomenna nukahtaa. --\nOn se Herra antanut hyvyyttään, mitäs siitä enemmästä... Mutta minua\nihmetyttää... ja loukkaa... (viittilöi loukkautuneena kädellään). Saa\npalvella ja palvella palkan edestä rehellisesti, nuhteettomasti... ei\nyön, ei päivän lepoa... eikä tiedä, miksi palvelee! Mikä on intressi?\nEn minä omaa kohtaani aprikoi, se on samantekevä... Joku muu ei\ntämmöisellä nälkäkurssilla rupeaisikaan. Juopporenttu kyllä käy\nmoiseen virkaan, vaan toimelias mies sylkäsee koko roskalle... Mikä\nintressi? (Puhuu kauan silmät maahan luotuina).\n\n_Valtuusmiehet_: -- Semjon Wawilitshille myönnetään 200 ruplaa\npalkkioksi pitkästä palvelusajasta!\n\n_Palomestarin rouva_ (supattaa naapurilleen): -- Oli hyvä, että\npyysi. -- Ukon nöpykkäni... Viikolla tässä pistäydyttiin papille ja\nmenetettiin nakissa kokonainen sata, koko sääli! (Haukottelee). On jo\naika lähteä kotiin.\n\n\nToinen näytös.\n\nKohtaus palotornilla.\n\n_Vahti tornissa_ (huutaa alas): -- Hoi! Sahalla palaa! Antakaa\nhätämerkki!\n\n_Vahti alhaalla_: -- Vastakos sinä sen näet? Kansaa on jo juossut\npuolen tuntia ja nyt se pöllö vasta älyää (antaa hätämerkin).\n\n(Minuutin kuluttua pistää tornin vastapäätä olevasta rakennuksesta\nesiin palomestari alusvaatteissa ja unentohjakassa).\n\n_Palomestari_: -- Missä palaa, Denis?\n\n_Vahti alhaalla_ (rinta ulkona ja käsi kulmalla): -- Sahalla, herra\npalomestari!\n\n_Palomestari_ (pyörittäen päätään): -- Herra siunatkoon!\nTuulee, tämmöinen kuumuus... (viittoo kädellään). Istu ja pala!\nKaikennäköisiä onnettomuuksia! (Pyyhittyään naamansa). Kuulehan,\nDenis, sanoppas niille siellä, että panisivat valjaisiin ja\nmenisivät, minä tästä kyllä... kunhan saan vähän päälleni.\n\n_Vahti alhaalla_: -- Ei ole ketään lähtemään, herra palomestari.\nKaikki ovat tipotiessään. Antti vain on kotona.\n\n_Palomestari_ (säikähtäen): -- Missä ne kirotut sitte ovat?\n\n_Vahti alhaalla_: -- Makar pohjasi saappaita ja taisi lähteä viemään\nniitä kylälle... Mikon herra palomestari suvaitsi laittaa kauroja\nmyymään. Jegorka läksi palohevosilla inspehtorin minikkoa kyytiin\njoelle ja Mikitkan raato makaa humalassa... Ja Aleksanteri läksi\nrapuja pyytämään, koska suvaitsitte hänelle sanoa, että huomenna on\nteillä päivällisillä vieraita.\n\n_Palomestari_ (inhoten pyörittäen päätään). -- Ota nyt ja palvele\nmokomien kanssa! Sitä ihan tulee hulluksi näiden riiviöiden parissa!\nRaakuus, sivistymättömyys, juoppous... hyi! On tulipalo -- mutta nämä\novat kuin senkin kattilaan kadonneet! (Kääntyy asunnolleen päin).\nMariseni, laitappas se puku käsille!\n\n\n\n\nONNENMYYRÄ.\n\n\nBologojen asemalta Nikolain radalla lähtee liikkeelle matkustajajuna.\nEräässä toisen luokan vaunussa \"tupakoitsijoille\" kyhjöttää viisi\nmatkustajaa puolihämärässä. Vastikään ovat he syöneet ja mukavassa\nasemassa sohvien selkämää vasten he koettavat nyt nukahtaa. Vallitsee\nhiljaisuus.\n\nOvi aukenee ja vaunuun astuu pitkä miehenroikale, jolla on\nruskea lierilakki ja keikarin paltto. Hän on hyvin sanomalehden\nkirjeenvaihtajan näköinen. Mies pysähtyy keskelle vaunua ja\ntirkistelee hyvän aikaa sohville.\n\n-- Ei, tämäkään ei ole se! -- mutisee hän. -- Mitä hittoa! Tämähän on\nkäsittämätöntä!\n\nEräs matkustajista tunnustelee äskentullutta ja huudahtaa iloisesti:\n\n-- Iwan Aleksejitsh! Mikä teidät on tänne tuonut?\n\nPuhuteltu häpsähtää, katsoo tylsästi matkustajaan ja tunnettuaan\nhänet lyö iloissaan kätensä yhteen.\n\n-- Haa Pjotr Petrowitsh! Vielä teitäkin näkee! Empä luullut tapaavani\ntässä junassa.\n\n-- Mitä kuuluu?\n\n-- Eipä liikoja, olen vain hävittänyt vaununi enkä löydä mitenkään.\nSemmoinen idiotti! Selkääni sietäisin!\n\nIwan Aleksejitsh hihittää ja heiluttaa ruumistaan.\n\n-- Kaikkeen sitä joutuu! -- jatkaa hän. -- Toisen soiton jälkeen\nmenin ottamaan konjakkiryypyn. Menee se toinenkin, arvelin, kun\nseuraavalle asemalle on pitkä matka. Samalla kuuluu kolmas soitto ja\nminä hyppään kuin mieletön suoraa päätä vaunuun, ihan viimeiseen.\nSemmoinen kollo, pässinpää...\n\n-- Näytte olevan hyvällä tuulella, -- hymähtää Pjotr Petrowitsh. --\nPainakaa puuta!\n\n-- Ei, ei... menen etsimään vaunuani.\n\n-- Hämärässä voitte luiskahtaa vaunujen väliin. Istukaa, kun päästään\nasemalle, niin löydätte heti vaununne.\n\nIwan Aleksejitsh huoahtaa ja istuutuu. Hän näyttää olevan kuin\ntulisilla hiilillä.\n\n-- Mihin matka? -- kysyy Pjotr Petrowitsh.\n\n-- Minullako? Maailmalle... Semmoinen Baabelintornin rakennustouhu\non nyt päässäni, etten itsekään tiedä, minne matkustan. Kunhan\nmenee jonnekin, ha-haa! Veliseni, oletteko koskaan nähnyt itse\noikeaa onnnenmyyrää! Jos ette ole, niin katsokaa nyt! Edessänne on\nonnellisista onnellisin! Juu-u! Eikö kasvoistani huomaa mitään?\n\n-- Huomaa, että... te... himppusen olette...\n\n-- Nyt minulla mahtaa olla hirmusen tyhmät kasvot! Hoh, kun ei ole\npeiliä, että saisi katsella naamarustinkiaan! Tunnen, veikkoseni,\nettä olen joutumassa idiotiksi. Kunniasanalla! Ha-haa... tiedättekö,\nettä olen häämatkalla?\n\n-- Tekö? Oletteko menneet naimisiin?\n\n-- Tänäpäivänä, rakkaani! Vihiltä suoraapäätä junaan.\n\n-- Katsoppas sitä, -- nauraa Pjotr Petrowitsh. -- Ilmankos te\nolettekin keikarin tamineissa.\n\n-- Se on tietty... Ja täydellistä illusionia varten oikein\nhajuvesilläkin hoivailin itseäni. Nyt ei ole tällä pojalla huolia,\nei ajatuksia, vaan on vain jokin hemmetin tunne, jalomielisyys, vai\nmiksi häntä sanoisi... Syntymästäni asti ei ole ollut näin hyvä olla!\n\nHän sulkee silmänsä ja pyörittää päätään.\n\n-- Hirveän onnellinen! -- jatkaa hän. -- Voittehan sen itsekin\nymmärtää. Ajatelkaa, että kohta menen omaan vaunuuni. Sohvalla istua\nnöpöttää siellä ikkunan ääressä semmoinen pikku olento. Vaaleatukka,\npikkuinen nypykkätyttö... Sydänkäpysi! Enkelini! Tössykkä! Sydämmeni\npäivänkakkara! Entä jalka, herra nähköön! Luuletteko, että se\non kuin teidän lotjankokoiset jalkanne, ehei! Se on kuin jotain\npienennyslasin läpi katsottua, tenhoavaa, allegorista! Ottaisi ja\nihan söisi semmoisen jalan! Hoo, te ette näy ymmärtävän mitään!\nTehän olette materialisti, paikalla pyritte analyseeraamaan, mikä ja\nmiten? Olette kuivettunut vanhapoika eikä mitään muuta. Odottakaahan,\nkun naitte, niin muistatte sanani ja arvelette, missähän se onkaan\nse Iwan Aleksejitsh. Juu-u, no niin, sitte menen vaunuuni. Siellä\nodotetaan jo ikävällä... tunnetaan tuloni esimakua. Hän ottaa minut\nvastaan hymyillen. Käyn istumaan viereen ja kahdella sormella\nnäinikään nipistän pikku leuasta... Sitte lasken tämän päärustinkini\nhänen hellää olkapäätään vasten, tartun vyötäreistä kiinni. Ympärillä\nvallitsee hiljaisuus... runollinen hämärä. Koko maailmaa silloin\nsyleilisin. Pjotr Petrowitsh, saanko syleillä teitä!\n\n-- Olkaa niin hyvä!\n\nMatkustajien kovasti nauraessa ystävykset halailivat toisiaan, jonka\njälkeen onnenmyyrä jatkaa:\n\n-- Mutta suurempaa idiotismia eli, kuten romaaneissa sanotaan,\nillusionia varten tekee mieli puhvettiin, jossa pari kolme ryyppyä\n-- nauskis suuhun! Se antaa päähän ja rintaan niin suloisen\nelämän, ettei saduissakaan ole vertaa. Pienihän minä mieheksi olen\nja mitätön, mutta silloin tunnen tämän maallisen rakennukseni\nrajattomaksi. Koko maailma sisältyy minuun...!\n\nMatkustajiin, jotka katselevat tätä vähän humaltunutta ja onnellista\näskenvihittyä, tarttuu hänen iloisuutensa. Yhden kuulijan asemasta on\nhänen ympärillään nyt jo viisi. Mutta hän vain jatkaa sukkeluuksiaan,\nja kun hän nauraa, nauravat muutkin.\n\n-- Pääasia, nähkääs on, ettei ajattele mitään... Kun tekee mieli,\nniin juo, eikä siinä tarvitse ruveta päätä särkemään, onko siitä\nhyötyä vai vahinkoa... Hiiteen filosofiat ja psykologiat! Niin juuri,\njumaliste!\n\nVaunuun ilmestyy konduktööri.\n\n-- Rakas ystävä, -- sanoo hänelle äskenvihitty, -- kun menette vaunun\nN:o 209 läpi ja näette siellä rouvan, jolla on harmaa hattu ja siinä\nvalkonen lintu, niin sanokaa hänelle, että minä olen täällä.\n\n-- Hyvä. Mutta tässä junassa ei ole N:o 209, vaan N:o 219.\n\n-- Olkoon sitte 219, sama se! Sanokaa siis sille rouvalle, että hänen\nmiehensä on tallella ja voi hyvin.\n\nIwan Aleksejitsh äkkiä tarttuu käsillään päähänsä ja voihkii:\n\n-- Aviomies... rouva... Miten kauan? Aviomies... ha-haa! Selkääni\nsietäisin, muka mies! Suuri pässinpää! Entä hän? Eilen oli vielä\nkassapää kana... Vaikea on uskoa!\n\n-- Meidän aikanamme on ihan outoa nähdä onnellista ihmistä, -- sanoo\neräs matkustajista.\n\n-- Ennen näkee valkoisen elehvantin.\n\n-- Kuka se sitte on syyssä? -- virkkaa Iwan Aleksejitsh pitkät\njalkansa suoristaen.\n\n-- Ken ei ole onnellinen, niin on se hänen oma vikansa. Vai miten te\nluulette? Kukin on oman onnensa seppä. Jos tahdotte, niin tulette\ntekin onnelliseksi. Mutta te ette tahdo, vaan itsepintaisesti\npakenette onnea.\n\n-- Sepä oli somaa! Mitenkä niin?\n\n-- Hyvin yksinkertaisesti... Luonto on asettanut niin, että ihminen\nrakastaisi määrättynä aikana elämässään. Ja kun se aika tulee, niin\nei siinä muu auta kuin rakasta vain, mutta te ette kuuntele luonnon\nääntä, vaan aina jotain odotatte. Sitte laissa sanotaan, että\nnormaali-ihmisen on mentävä avioliittoon... Ilman avioliittoa ei ole\nonnea... Ja kun on tullut otollinen hetki, niin on siihen mentävä\nreistailematta... Mutta te ette mene, odotatte aina vain jotain!\nSenjälkeen sanotaan sanassa, että viini sydäntä virkistää... Ja jos\non hyvä olla ja vielä parempaa tahtoo, niin mars puhvettiin... Pois\njahkaileminen ja viisastelu, kaikki pitää käymän järjestyksessä.\nJärjestys on suuri lahja!\n\n-- Sanoitte että jokainen on oman onnensa seppä. Senkö lemmon seppä\nhän on, jos hammassärky tai paha anoppi riittää kääntämään onnen\ntöppöset taivasta kohti! Kaikki on sattumassa... Jos nyt sattuisi\nyhteentörmäys, niin vetäisitte toista virttä.\n\n-- Lörpön lörpön! -- inttää äskenvihitty. -- Yhteentörmäyksiä on\nvain kerta vuodessa. En pelkää mitään sattumia, sillä sattumilla ei\nole mitään syitä tapahtuakseen. Ne ovat harvinaisia! Lempo heistä\nhuolikoon, en viitsi mokomista puhuakaan! Ahah, taisimme tulla\npysäkille.\n\n-- Mihin teillä nyt on matka? -- kysyy Pjotr Petrowitsh. Moskovaanko\nvai jonnekin etemmä?\n\n-- Hyvää päivää! Kuinka minä pohjoiseen päin matkustava joutuisin\njonnekin etelään?\n\n-- Vaan ei Moskova pohjoisessa ole.\n\n-- Sen tiedän, mutta mehän kulemme Pietariin päin.\n\n-- Ohoh, Moskovaanpas.\n\n-- Mitenkä Moskovaan? -- ällisteli äskenvihitty.\n\n-- Omituista... Mihinkäs teillä on lippu?\n\n-- Pietariin.\n\n-- Onnea matkalle! Te olette väärässä junassa.\n\nSyntyy puolen minuutin äänettömyys. Äskenvihitty nousee pystyyn ja\nsilmäilee tylsästi erikseen kutakin matkustajaa.\n\n-- Niin, niin, -- vakuuttaa Pjotr Petrowitsh. Bologojen asemalla\nhyppäsitte te väärään junaan.\n\nIwan Aleksejitsh kalpenee, repii tukkaansa ja alkaa kiivaasti kulkea\npitkin vaunun lattiaa.\n\n-- Voi minua pölkkyä! -- intoilee hän. -- Voi minua roistoa! Mitä nyt\nteen? Vaimoni on toisessa junassa, yksinään, odottaa, tuskailee...\n\nÄskenvihitty vaipuu sohvalle ja kiemurtelee kuin käärme, jota on\npolettu pyrstölle.\n\n-- Onneton, onneton! -- voihkii hän. -- Mitä nyt teen?\n\n-- Tyyntykää! -- rauhoittavat häntä matkustajat. -- Sähköttäkää\nvaimollenne ja koettakaa itse päästä matkan varrella sinne päin\nmenevään pikajunaan.\n\n-- Pikajunaan! -- itkee äskenvihitty.\n\n-- Mistäs minä otan siihen rahat? Kaikki rahani ovat vaimollani!\n\nNauravat matkustajat supattelevat tuokioisen keskenään, jonka jälkeen\nkokoovat keskuudessaan kolehdin onnenmyyrälle.\n\n\n\n\nANJUTA.\n\n\nKalustettujen huoneiden \"Lissabonin\" kaikista huokeimmassa\nhuonepahasessa kulki 3:nella kurssilla oleva lääketieteen-ylioppilas\nStepan Klotshkow nurkasta toiseen ja pänttäsi päähään\nlääketiedettään. Pitkästä, kovasta pänttäyksestä oli suu kuivunut ja\notsalle kihonnut hien kaste.\n\nIkkunan ääressä, jonka ruutujen laidat pakkanen oli jääharsolla\nkirjaillut, istui jakkaralla hänen asuintoverinsa Anjuta, pieni,\nhintelä, tummatukkainen, noin 25-vuotias tyttö, joka oli hyvin kalpea\nja jolla oli lempeät, harmaat silmät. Hän kyyhötti selkä koukussa\nja ompeli punaisella langalla koristeita miehen paidan kaulukseen.\nOli keskipäivä ja käytävän kello löi kähisevällä äänellä kaksi, vaan\nhuone oli vielä siivoamatta. Tyynyt ja peite viruivat vuoteella\nhajallaan, kirjat ja vaatteet vetelehtivät siellä täällä hujanhajan,\nsuuri, likainen pesuvati oli täynnä saippuaista pesuvettä, jossa\nuiskenteli paperossinpätkiä, lattia oli täynnä rojua -- kaikki yhtenä\nsekasotkuna ympäri ämpäriä.\n\n-- Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, -- jankkasi\nKlotshkow. -- Rajat! Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4:nen\nja 5:nen kylkiluun välille, kylkipuolella 4:teen kylkiluuhun asti,\ntakapuolella _spina scapulae'hen_ asti...\n\nKoettaen kuvitella havainnollisesti äsken lukemaansa loi Klotshkow\nsilmänsä lakeen. Saamatta kuitenkaan selvää kuvaa alkoi hän kopeloida\nomia kylkiluitaan liivien päällitse.\n\n-- Nämä kylkiluut muistuttavat pianon näppäimiä, -- virkkoi hän. --\nJottei erehtyisi niiden luvusta, täytyy niihin ehdottomasti tottua.\nTäytyy tutkia luurangosta ja elävästä ihmisestä. Kuuleppas, Anjuta,\nannahan kun rupean tutkiskelemaan.\n\nAnjuta heitti ompelunsa, riisui röijyn päältään ja ojentui suoraksi.\nKlotshkow istuutui hänen eteensä, rypisteli naamaansa ja rupesi\nlaskemaan kylkiluita.\n\n-- Hm... Ensimäistä kylkiluuta ei tunnu. Se on solisluun peitossa...\nTuossa on sitte toinen kylkiluu... Jahah... Tuossa on kolmas ja\ntuossa sitte neljäs... Hm... Jahah... Mitä sinä vääntelehdät?\n\n-- Teillä on kylmät sormet!\n\n-- Noo, ei siitä kuole, älä pyöri. Tuossa on siis kolmas kylkiluu\nja tuossa neljäs... Vaikka oletkin huonon näköinen, eivät kylkiluut\ntunnu paljon ensinkään. Tämä on toinen... tämä kolmas... Ei, ei tästä\nnäin tule mitään, ei saa ollenkaan täyttä kuvaa eikä selvyyttä.\nTäytyy piirustaa. Missä minun hiilipalani on?\n\nKlotshkow otti hiilen ja alkoi sillä vetää Anjutan rintaan muutamia\npoikittaisia viivoja, jotka kuvasivat kylkiluita.\n\n-- Mainiota. No, nyt ne ovat kuin kämmenellä. Kas, sillä tavalla! Nyt\nsopii jo koputellakin. Nousehan ylös!\n\nAnjuta nousi ja nosti leukansa. Klotshkow rupesi koputtelemaan\nkylkiluita ja syventyi niin tähän tutkisteluun, ettei huomannut,\nmiten Anjutan huulet, nenä ja sormet vetäytyivät kylmästä sinisiksi.\nAnjuta värisi ja pelkäsi, että jos ylioppilas huomaisi hänen\nvärisemisensä ja vilunsa, niin hän lakkaisi piirustamasta ja\nkoputtelemasta ja saattaisi sitte suorittaa huonosti tutkinnon.\n\n-- Nyt on kaikki selvillä, -- sanoi Klotshkow herettyään\nkoputtelemasta. -- Istu sinä sentään siinä paikallasi äläkä pyyhi\nviivoja, minä tässä vähän aikaa vielä tavailen.\n\nJa ylioppilas alkoi taas jauhaa läksyjään. Anjuta istui ajatuksissaan\naivan kuin tatueerattu ja kylmästä vavisten. Hän puhui yleensä hyvin\nvähän, oli melkein aina vaiti, ajatteli myötäänsä...\n\nNiinä kuutena, seitsemänä vuonna, jolloin hän oli saanut siirtyä\npaikasta toiseen, oli hän kohdannut semmoisia, kuin Klotshkow oli,\nviisi muuta. Ne olivat jo kaikki päättäneet opintonsa, hajonneet\nmaailmaan ja kunnollisina ihmisinä olivat he tietysti ammoin sitte\nunohtaneet hänet. Eräs näistä asui Parisissa, kahdesta oli tullut\nlääkäri, neljäs oli taiteilija ja viidennen sanoivat jo päässeen\nprofessoriksi. Klotshkow oli kuudes. Kohta tämäkin päättää opintonsa\nja pääsee ihmisten ilmoille. Klotshkowin tulevaisuus on varmaankin\nonnellinen ja hänestä tulee luultavasti suurmies. Mutta nykyisyys on\naivan kurja: Klotshkowilla ei ole tupakkaa, ei teetä ja sokeriakaan\nei ole kuin neljä palaa. Täytyy saada ompelu valmiiksi niin pian\nkuin mahdollista ja ostaa sitte siitä saaduilla kahdellakymmenellä\nviidellä kopekalla teetä ja tupakkaa.\n\n-- Saako tulla? -- kuului oven takaa.\n\nAnjuta viskasi sukkelaan villahuivin harteilleen. Huoneeseen astui\ntaidemaalari Fetisow.\n\n-- Minulla olisi teille vähän asiaa, -- alkoi hän Klotshkowiin\nkääntyen ja petomaisesti katsoen otsalle valahtaneiden hiusten alta.\nOlkaa hyvä ja lainatkaa minulle kaunis tyttönne pariksi tunniksi.\nMaalaan nähkääs erästä taulua, vaan ilman mallia ei tule mitenkään\naikaan.\n\n-- Aivan mielelläni! -- myöntyi Klotshkow. -- Mene, Anjuta.\n\n-- Siellä sitä taas saa nähdä jos jotain, -- huokasi Anjuta hiljaa.\n\n-- No, no... Taidetta vartenhan sinua pyydetään eikä turhan tähden.\nMiksi et sitte auttaisi, kun kerran voit?\n\nAnjuta alkoi pukeutua.\n\n-- Mitä te maalaatte? -- kysyi Klotshkow.\n\n-- Psykeä. Aihe on hyvä, mutta ei oikein ota syntyäkseen, kun täytyy\nmaalata eri mallien mukaan. Eilen esimerkiksi maalasin eräästä\nmallista, jolla oli siniset jalat. Miksi sinun jalkasi ovat siniset?\nkysyin. Sukat ovat värjänneet, vastasi hän. Te vain yhä pänttäätte\npäähänne! Onnellinen mies, kun riittää kärsivällisyyttä!\n\n-- Lääketiede on semmoista visaa, että sitä sietää pänttäillä.\n\n-- Hm... Suokaa anteeksi, Klotshkow, mutta minun täytyy sanoa, että\nte elätte kauhean sikamaisesti. Lempo vieköön, minkälaista täällä on!\n\n-- Mitenkä niin? Mitenkäs sitä sitte muuten eläisi... Isäukoltani\nsaan vain kaksitoista ruplaa kuukaudessa ja niillä ei kannata elää\nkunnollisesti.\n\n-- Liehän tuo niinkin, -- virkkoi taiteilija ja katseli inhoovasti\nympärilleen, -- mutta voisi sitä sentään vähän paremmin. Sivistyneen\nihmisen täytyy olla estetiko, vai mitä arvelette? Vaan teillä näkyy\ntäällä olevan mitä inhottavin siivo! Vuode on hajallaan, pesuvesi\npaikallaan, eilistä puuroa lautasella... hyi!\n\n-- Niin on, -- sanoi ylioppilas hämillään, -- mutta Anjutalla ei ole\nollut tänään aikaa siivota. Hänellä on ollut kiireellistä työtä.\n\nKun taiteilija ja Anjuta olivat lähteneet, paneutui Klotshkow\npitkälleen sohvalle ja alkoi taas takoa, sitte nukahti vahingossa,\nvaan herättyään tunnin perästä asetti päänsä käsiensä väliin ja\nvaipui miettimään. Hänen mieleensä muistuivat taiteilijan sanat,\nettä sivistyneen ihmisen täytyy välttämättä olla estetiko ja nyt\nhänestä näytti hänen huoneensa todellakin inhottavalta. Oli kuin\nhän olisi nähnyt henkensä silmällä sen tulevaisuutensa, jolloin\nhän ottaa vastaan sairaitaan kabinetissaan, juo teetä hauskassa\nruokasalissa vaimonsa kanssa, joka on kunnollinen nainen -- ja tähän\nverraten oli pesuvati vesineen ja rojuineen todellakin uskomattoman\nsaastaisen näköinen. Anjuta tuntui myöskin rumalta, siivottomalta,\nsäälittävältä... Ja hän päätti erota hänestä hetimmiten, kävi miten\nkävi.\n\nKun Anjuta taiteilijan luota palattuaan riisui turkkiaan, nousi\nKlotshkow ylös ja sanoi hänelle vakavasti:\n\n-- Tiedätkö mitä, rakkaani? Käyhän istumaan ja kuuntele. Meidän\ntäytyy erota! Sanalla sanoen, minä en tahdo enää asua sinun kanssasi.\n\nAnjuta näytti taiteilijan luota tultuaan tavattoman uupuneelta ja\nnääntyneeltä. Hänen kasvonsa olivat pitkästä seisomisesta mallina\nkuopahtaneet, laihtuneet ja leuka oli venynyt terävämmäksi. Hän ei\nvastannut mitään ylioppilaan sanoihin, mutta hänen huulensa alkoivat\nomituisesti vavista.\n\n-- Sinun täytyy myöntää, että ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy\nerota, -- virkkoi ylioppilas. -- Sinä olet hyvä, lempeä etkä ole\ntyhmä ja ymmärrät...\n\nAnjuta pani uudelleen turkin päälleen, kääri ääneti ompeleensa\npaperiin, keräili rihmat ja neulat. Hän otti ikkunalta paperimytyn,\njossa oli neljä palaa sokeria ja pani sen pöydälle kirjojen viereen.\n\n-- Ne ovat teidän sokerinne, -- sanoi Anjuta arasti ja kääntyi selin\nsalatakseen kyyneleensä.\n\n-- Mitä sinä itket? -- kysyi Klotshkow.\n\nHän käveli vähän aikaa lattialla hämillään ja sanoi sitte:\n\n-- Olet tosiaankin kummallinen. Tiedäthän sen itsekin, että meidän on\nerottava. Emmehän me ikäämme voi yhdessä elää.\n\nAnjuta oli jo koonnut kaikki myttynsä ja käännähti Klotshkowiin päin\nsanoakseen tälle jäähyväiset, vaan Klotshkowin tuli häntä yht'äkkiä\nsääli.\n\n\"Vai antaisiko hänen asua vielä yhden viikon?\" ajatteli hän. \"Asukoon\nsentään vielä, vaan viikon kuluttua käsken hänen mennä\".\n\nJa harmistuneena luonteensa heikkoudesta kiljasi hän Anjutalle\nankarasti:\n\n-- No, mitä sinä vielä siinä seisot. Jos mennä, niin mennä, vaan kun\net tahdo, niin ota turkki päältäsi ja jää! Jää!\n\nAnjuta riisui turkkinsa ääneti, hiljaa ja arasti, sitte niisti\nnenänsä yhtä hiljaa, huoahti ja varovasti asteli entiselle paikalleen\njakkaralle ikkunan ääreen.\n\nYlioppilas veti kirjan luokseen ja alkoi taas kävellä nurkasta\nnurkkaan.\n\n-- Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, -- jauhoi hän. --\nYlin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4:nen ja 5:nen kylkiluun\nväliin.\n\nVaan käytävässä huusi joku kohti kurkkuaan:\n\n-- Grigori, teekeittiö!\n\n\n\n\nMOLEMPI PAREMPI.\n\n\n-- Poiketkaa välttämättömästi, rakkaat lapset, paroonitar\nSchöpplingin (kahdella \"p\":llä) luo, -- toisti anoppini kymmenennen\nkerran, saattaessaan minua ja nuorta vaimoani vaunuihin. --\nParoonitar on äitini vanha ystävä. Käykää myöskin kenraalin rouva\nSherebtshikowin luona. Hän voisi pahastua, ellette tekisi visiittiä.\n\nIstuuduimme vaunuihin ja läksimme ensi visiiteille häittemme jälkeen.\nVaimoni naama näytti minusta juhlalliselta, mutta itse istua kyhjötin\nnolona. Paljon erilaista oli minun ja vaimoni välillä, mutta ei\nainoakaan niistä kaivellut sydäntäni niin kuin meidän tuttavapiirimme\nerilaisuus. Vaimoni tuttavien luettelossa oli kirjavanaan everstin ja\nkenraalin rouvia, paroonitar Schöppling (kahdella \"p\":llä), kreivi\nDersai-Tshertowshtshinow ja kokonainen liuta ylhäisöön kuuluvia\ninstituutti-ystävättäriä. Minulla taas ei ollut muita kuin setä,\neronsaanut vankilan tarkastaja, naisserkku, joka piti muotikauppaa,\ntshinownikkatovereita -- kaikki läämältään vihoviimeisiä\nviinastelijoita, joista ei ainoakaan ollut korkeampi nimineuvosta --\nkauppias Plewkow y.m. Minua hävetti. Skandaalia välttääkseni ei minun\nolisi ollenkaan sopinut lähteä käymään tuttavieni luona, mutta se\nolisi tuottanut minulle paljo harmia. Serkusta tosin ei ollut paljoa\nväliäkään, mutta sedän ja Plewkowin visiitit olivat välttämättömät.\nSedältä olin lainannut rahat häiden pitämiseen ja Plewkowille olin\nvelkaa huonekalut.\n\n-- Kohta, sirkkuseni, päästään setäni Pupkinin luo, -- aloin puhella\nvaimolleni. -- Se on vanhanaikainen aatelismies... hänen setänsä\nkuuluu olevan jossain hiippakunnassa sijaisena, omituinen ukon kölli\nja elää sikamaisesti, -- ei sijainen, mutta hän itse, Pupkin, se se\nelää sikamaisesti. Eipähän siitä muuta kuin, että saat nauraa...\nKauhea tolvana...\n\nVaunut pysähtyivät pienen talon eteen, jossa oli kolme ikkunaa.\nAstuimme vaunuista ja soitimme ovikelloa... Kuului kovaa koiran\nhaukuntaa ja sitte varoitus: \"huut, kirottu!\" Pitkän aikaa kuului\nkäpelehtämistä oven takaa, sitte se aukeni ja me astuimme eteiseen...\nMeidät otti vastaan serkkuni Masha, pikkuinen tyttö, jolla oli\npäällä äitinsä yöröijy ja nenä paksussa tartissa. En ollut häntä\ntuntevinanikaan, jonka vuoksi kiiruhdin naulapuulle, jossa sedän\nketunnahkaturkin vieressä roikkui alushousut ja tärkätty alushame.\nKalossia riisuessani vilkasin arasti saliin. Siellä istui setäni\npöydän ääressä pitkässä kauhtanassa ja rikkinäiset tohvelit paljaissa\njaloissa. Toivoni, etten olisi häntä tavannut kotoa, oli nyt tomua...\nSilmiään siristäen ja rinta koristen, että seinät tärisivät, oli hän\nrautalangalla onkimassa viinapullosta appelsiinin kuoria. Hänellä\noli julman huolestunut ja miettivä muoto, aivan kuin olisi ollut\nkeksimässä telefoonia. Astuimme sisään... Meidät havaittuaan joutui\nPupkin hämilleen, pudotti rautalangan lattialle ja sivallettuaan\nkauhtanan liepeet kiinni otti ja tömisti salista pois...\n\n-- Heti paikalla tulen! -- huusi hän.\n\n-- Karkuun läksi, -- naurahdin minä tulipunaisena häpeästä ja\nuskaltamatta katsoa vaimoni silmiin. -- Somaa, eikö totta, Sonja?\nJulman omituinen... Ja katsoppas huonekaluja... Pöytä seisoo kolmella\njalalla, piano on kuin halvauksen saanut, kukkuva kello...\n\n-- Mikäs se on tuo kuva tuolla seinällä? -- kysyi vaimoni.\n\n-- Se on sijaisen muotokuva, kun hän vielä oli seminaarin\njohtajana... Näetkö, \"Anna\" on rinnassa... Se on arvokas mies...\nMinä... (tässä minun täytyi aivastaa).\n\nEi mikään sentään hävettänyt niin kuin haju... Haisi viinalle,\nmäränneille appelsiineille, tärpätille, jolla setä suojeli itseään\nkoiperhosia vastaan, kahvin poroille y.m. Huoneeseen astui serkkuni\nMilja, pieni koulupojan rehvana, jolla oli suuret hörökorvat. Hän\nraapasi jalallaan... Siistittyään pöydän appelsiinin kuorista, hän\notti sohvalta tyynyn ja mennessään pyyhkäsi nuttunsa hihalla pianolta\npölyä... Nähtävästi oli hänet laitettu huonetta siistimään...\n\n-- Tässä minäkin jo olen! -- kuului viimein sedän ääni ovelta, johon\nhän oli ilmestynyt liivin nappia kiinni pannen. -- Hyvin hauskaa,\nerittäin hauskaa! Käykää, olkaa hyvä, istumaan! Älkää vain sohvalle\nkäykö, sen takajalka on rikki. Istu, Sonja!\n\nMe istuuduimme. Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä setä silitti\npolviaan ja minä koetin olla katsomatta vaimooni.\n\n-- Juuh, -- alkoi setä pannen sikarin palamaan (vieraiden aikana\npoltti hän aina sikaria). Sinä olet siis nainut mies... juu, juu...\nOn se hyväkin yhdeltä puolen... Aina rakas olento luona, mutta\ntoisekseen kun lapsia tulee, niin jo siinä äläkkä nousee! Kelle\nkenkää, kelle nuttua, ketä kouluun, sanalla sanoen kauheaa. Minun\nvaimoni onkin Jumalan kiitos kansoittanut puolet maailmaa.\n\n-- Kuinka te jaksatte? -- kysyin, haluten muuttaa keskustelunainetta.\n\n-- Huonosti, veikkonen! Tässä olen viikkokauden vetelehtinyt...\nRintaa korventaa, viluttaa, hiottaa... Vaimoni käskee ottamaan\nkininiä ja olemaan suuttumatta, mutta senkö sitä voi olla... Tänä\naamuna käskin lunta luomaan kadulta, mutta ei kukaan tikahdakaan\npaikaltaan enkä minä itse sairas mies mihin kykene. Min'oon\nkivuloinen, heikko... Minua vaivaavat sisäiset hemoroidit.\n\nMinä sävähdin punaiseksi ja aloin rykiä.\n\n-- Tai kenties se on saunan vika, -- jatkoi hän miettivästi katsellen\nikkunaan. -- Luultavasti! Viime torstaina, tiedättekö, olin saunassa,\nkolme tuutia kylpeä hoivailin ja löylystä polttelevat hemoroidit\nkuin tuliset kekäleet... Lääkärit sanovat saunaa terveydelle\nvaaralliseksi... Se, rouvaseni, on turhaa puhetta... Min'oon pienestä\npahasta siihen tottunut, sillä isäukkoni piti Kijewissä saunaa...\nToisinaan sitä kylpi pitkit päivät...\n\nMinun tuli sietämättömän häpeä. Nousin ylös ja aloin sammaltaen\nhyvästellä.\n\n-- Mihinkän nyt? -- ihmetteli setä. Kohta tulee täti. Syödään toki\nensin, on sitä sen verran suuhun pantavaa. Kylläpäs te kursailette!\nOlet tullut ylpeäksi, Sonja! Eikä vihkimäpukua ole tilattu Glashilta.\nTyttöni, rouvaseni, pitää muotikauppaa ja te olette tilanneet keltä\nlienettekään... Halvemmalla olisi meiltä saanut...\n\nEn muista miten läksin sedän luota, miten jouduin vaunuihin. Tunsin\nitseni masennetuksi, poljetuksi ja joka hetki odotin vaimollani\npilkkanaurua...\n\n\"Ja entä Plewkow!\" -- ajattelin minä melkein jäätyneenä kauhusta.\n\"Eikä sattumaltakaan edes ainoatakaan kenraalia. On eräs tuttava\neversti, mutta sekin on virasta eronnut ja pitää kapakkaa!\"\n\n-- Kuulehan, Sonja, -- sanoin vaimolleni itkevällä äänellä, -- anna\nanteeksi, että kuletin sinut äsken tuohon sikolättiin... Ajattelin\nvalmistaa sulle tilaisuuden saada nauraa ja nähdä tyyppejä... Ei se\nole minun syytä, että kaikki meni myttyyn...\n\nKatsahdin arasti vaimooni ja näin paljoa enemmän kuin mitä olin\nluullut. Vaimoni silmät olivat vesissä, poskille oli noussut häpeän\nja vihansekainen puna, kädet vapisivat. Veri syöksähti päähäni ja\nminä oikein lekahdin.\n\n\"Jo tuli tuhoni!\" -- ajattelin ja tunsin miten jalkani ja käteni\nvähitellen jähmettyivät.\n\n-- Mutta en minä ole syyssä, Sonja! -- huudahdin itku kurkussa. --\nKauhean typerää! Sikoja ne ovat, elukoita!\n\n-- Jos sinua ei miellytä vaatimattomat omat tuttavasi, -- virkkoi\nSonja katsoen minuun rukoilevin silmin, -- niin eivät ne ole\nmieleesi minunkaan tuttavani... Minua hävettää ja vaikea on sanoa...\nRakkaani... paroonitar Schöppling alkaa sulle heti kertoa, että äiti\non palvellut hänen taloudenhoitajattarenaan, että me äidin kanssa\nolemme kiittämättömiä, kun emme muista hänen entisiä hyviätöitään\nnyt, kun hän on köyhtynyt... Mutta älä usko häntä! Se on sulaa\nhävyttömyyttä ja valhetta... Vannon, että joka pyhäksi lähetämme\nhänelle pään sokeria ja naulan teetä!\n\n-- Sinä lasket leikkiä, Sonja! -- ihmettelin minä tuntien, miten\njäykkyys jäsenistäni alkoi sulaa ja ruumiini läpi virtasi virkistävä\nkepeys. -- Paroonittarille pää sokeria ja naula teetä!\n\n-- Ja kun saat nähdä kenraalin rouva Sherebtshikowin, niin\nälä veikkonen hänelle naura! Hän on onneton raukka! Kun hän\nmyötäänsä itkee ja valittaa, niin on se siksi, että kreivi\nDersai-Tshertowshtshinow on nylkenyt hänet putipuhtaaksi. Tietysti\nalkaa hän pyytää sinulta lainaa, mutta älä anna, jos olet mies...\n\n-- Vaimoni, enkelini! Sinä olet surprisi! -- huudahdin syleillen\nvaimoani. -- Hympympyläni, rakkaani! Sano vaikka, että paroonittaresi\nSchöppling (kahdella \"p\":llä) juoksee kadulla avojaloin ja minä\nriemastun vielä enemmän! Kätesi!\n\nJa minun kävi sääliksi, että kieltäydyin sedällä syömästä. Mutta\nsamassa muistui mieleeni, että Plewkowilla saa vielä syödä.\n\n-- Anna mennä Plewkowille! -- kiljasin täyttä kurkkua kyytimiehelle.\n\n\n\n\nEl KELPAA.\n\n\n-- -- -- erityis-opistojen kurssin suorittaneet henkilöt istuvat\ntoimettomina tai ovat ammatissa, jolla ei ole mitään yhteyttä heidän\nerityisalansa kanssa ja näin muodoin ilmenee meillä korkeampi\nteknillinen sivistys mitään tuottamattomana...\n\n(Eräästä pääkirjotuksesta).\n\n-- Täällä, armollinen herra, juoksee kahdesti päivässä muuan\nMaslow teitä kysymässä, -- puheli kamaripalvelija Iwan ajaen\nherransa Bukinin partaa. -- Kävi tänäänkin ja kertoi pyrkivänsä\ntilanhaltijaksi. Lupasi tulla yhden aikaan uudelleen... Soma mies.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Eteisessä istuessaan ei muuta kuin turajaa. En minä, sanoo, ole\nmikään lakeija enkä muu puheillepyrkijä, että tässä tuntimääriä\neteisessä istutetaan. Minä, sanoo, olen sivistynyt mies... Vaikka\nsinun herrasi, sanoo, on kenraali, niin uskallanpa sanoa, että on\nepäkohteliasta näännyttää ihmisiä eteisessä...\n\n-- Hän on aivan oikeassa! -- virkkoi Bukin. -- Kyllä sinä, veikkonen,\nolet toisinaan tollo! Nähdessäsi että henkilö on parempaa väkeä ja\nsiisti kaikin puolin, olisi sinun pitänyt pyytää hänet sisään...\nvaikka omaan huoneeseesi.\n\n-- Mokomakin elävä! -- ihmetteli Iwan -- Kannattaa sen pysyä\neteisessä vielä, joka ei ole kenraalin virkaa pyytämässä. Näkyy ne\nistuvan paljon pönäkämmätkin eivätkä ole milläänkään... Jos kerran\non tilanhaltija ja herransa palvelija, niin sitä pitää olla se eikä\njoutavia reistailemaan ja herrassäätyyn pyrkimään... Oikein saliin\npyrki mokomakin pallinaama tunkio... on niitä, teidän armonne,\nnykyisin paljo noita naurettavia ihmisiä!\n\n-- Jos se Maslow vielä tänään ilmestyy, niin käske sisään.\n\nTäsmälleen yhden aikaan saapui Maslow. Iwan vei hänet kabinettiin.\n\n-- Kreivikö on teidät lähettänyt luokseni? -- kysyi Bukin. -- Hyvin\nhauskaa tutustua. Istukaa. Kas tähän käykää, nuori herra, tässä on\npehmeämpi... Te olitte jo kuulemma käyneet täällä... anteeksi, minä\nolen alinomaa joko virkalomalla tai toimessa. Tupakka, herraseni...\nNiin, todellakin olen tilanhoitajan tarpeessa... Edellisen kanssa\ntuli pientä kiistaa... Oletteko ennen olleet jossain tilanhoitajana?\n\n-- Kyllä, Kirschmacherilla olin minä vuoden nuorempana hoitajana...\nMutta kun tila myytiin huutokaupalla, niin oli minunkin pakko\nlähteä... Kokemusta ei minulla tietysti paljoa ole, mutta olen\nsuorittanut oppikurssin Petroskin maatalousopistossa, jossa\npääaineena oli agronomia... Toivon, että tietoni jossain määrin\nkorvaavat kokemuksen puutteen...\n\n-- Mitäs niillä tiedoilla tekeekään? Valvoa töitä pelloilla ja\nmetsissä, myydä viljaa, tehdä tili kerta vuoteen... ei siinä mitään\ntietoja tarvita! On tarpeen vain avoimet silmät, terävät hampaat\nja luja ääni... Eihän ne tiedot muuten häiriöksi ole, -- huokasi\nBukin. -- No niin, maatilani on Orlowin läänissä. Kaikki tarpeelliset\ntiedot saatte te näistä kertomuksista ja suunnitelmista, itse en\nnäet koskaan ole ollut tilalla, en puuttunut asioihin ettekä te\nsaa minulta muuta selvää, kuin että maa siellä on mustaa ja metsä\nvihreää. Ehdot luultavasti jäävät entiselleen, s.o. tuhat ruplaa\npalkkaa, huoneusto, ruoka, ajopelit ja täydellinen toimintavapaus.\n\n\"Oikukas mies!\" -- ajatteli Maslow.\n\n-- Yksi asia vielä... Suokaa anteeksi, mutta parempi ajoissa puhua\nkuin perästäpäin riitaantua... Tehkää siellä mitä tahdotte, mutta\nHerra varjelkoon teitä uudistuksista, älkää villitkö talonpoikia\nja mikä on kaikista tärkeintä, älkää puhaltako enempää tuhatta\nvuodessa...\n\n-- Anteeksi, en kuullut viimeistä lausetta, -- sopersi Maslow.\n\n-- Älkää puhaltako enempää tuhatta vuodessa... Eihän tietysti,\nrakkaani, ilman sitä tulee aikaan, mutta määrä olkoon kaikella!\nTeidän edeltäjänne meni yli määrän ja yksistään villoissa pisti\ntaskuunsa viiteen tuhanteen ja... ja me erosimme. Tietysti omalta\nkannaltaan hän oli oikeassa... ihminen etsii, missä olisi parasta,\nja oma paita on aina lähinnä ruumista, mutta täytyy myöntää, että\nminulle se käy hankalanlaiseksi. No, te siis muistatte: tuhat käy\npäinsä... jaa, no olkoon menneeksi kaksi, mutta ei enempää!\n\n-- Te puhuttelette minua kuin varasta! -- kivahti Maslow ja nousi\npystyyn. -- Anteeksi, tuommoiseen kohteluun en ole tottunut!\n\n-- Todellakin? Tehkää tahtonne. En uskalla pidättää...\n\nMaslow sieppasi lakkinsa ja läksi.\n\n-- No, pappa, onko hoitaja otettu? -- kysyi Bukinilta hänen\ntyttärensä.\n\n-- Ei... oli vähän sopimaton... tuota... rehellinen...\n\n-- Sehän onkin mainiota! Eihän muuta tarvitakaan!\n\n-- Ei toki! Herra suojelkoon ja varjelkoon rehellisistä ihmisistä...\nJos ken on rehellinen, niin hän joko ei osaa asiaansa tai on\nonnenonkija, tuulenpieksäjä... pöllö! Herra varjelkoon... Rehellinen\nei varasta, ei, mutta sen sijaan se voi pyyhkäistä kaikki yhdellä\niskulla, että ei muuta kuin hori perästä... Ei, lapseni, Herra\nvarjelkoon rehellisistä...\n\nBukin tuokioisen ajatteli ja sanoi sitte:\n\n-- Viisi henkeä on jo käynyt ja kaikki samanlaisia kuin tämäkin...\nAh, mikä onni! Se on kai otettava se entinen uudelleen.\n\n\n\n\nTUPAKAN VAHINGOLLISUUDESTA.\n\nMonologi-näytelmä.\n\n\nHENKILÖT: Markel Iwanitsh Njuhin, vaimonsa, naiskasvatuslaitoksen\nhoitajattaren mies.\n\n_Njuhin_ (mahtavasti astuen luentosaliin kumartaa, korjaa liiviä ja\nalkaa juhlallisesti):\n\n-- Hyvät naiset ja herrat! Vaimolleni oli esitetty, että minä\nhyväätekevässä tarkotuksessa pitäisin täällä jonkun helppotajuisen\nluennon. Tosioppisuus on vaatimaton, se ei pidä pöyhkeilemisestä,\nmutta katsoen mainitsemani tarkotuksen tärkeyteen, suostui vaimoni\nesitykseen ja sentähden olen nyt tässä. En ole mikään professori enkä\nole tekemisissä korkeiden oppiarvojen kanssa, mutta ei kellekään\nteistä ole tietämätöntä, että minä... että minä (sotkeutuu ja\nhätäisesti silmäilee paperia, jonka vetää liivintaskusta)... että\nminä jo kolmekymmentä vuotta herkeämättä, uhraten terveyteni ja\nelämäni onnen, tutkiskelen ankarasti tieteellistä luonnetta olevia\nkysymyksiä ja ompa paikallisissa lehdissä painettukin tieteellisiä\nkirjotuksiani. Niimpä esim. viime vuonna syyskuussa ilmestyi\nminulta artikkeli \"Kotieläinten vahingollisuudesta\" nimimerkillä\n\"Faust\". Näinä päivinä olen antanut erään lehden toimitukselle\npitkän artikkelin \"Teeismin ja kahvismin vahingollisuudesta\norganismille\". Tämänpäiväisen luentoni esineeksi olen taas valinnut\nvahingollisuuden, jota tupakan käyttäminen ihmiselle tuottaa. Yhdessä\nluennossa on tietysti vaikea esittää asiaa koko laveudessaan, mutta\nkoetan olla lyhytsanainen ja mainitsen vain pääasiat. Sitä ennen on\nminun kuitenkin tehtävä eräs huomautus... Kansantajuisuus on yleensä\nvahingollinen. Se juurruttaa ihmisiin pintapuolisuutta, harrastusta\nsaavuttaa helpolla tavalla tietoja ja välinpitämättömyyttä vakavaan,\ntositieteelliseen työhön. Minä olen kansantajuisuuden vihollinen\nja tässä kohden olen eri mieltä useiden oppineiden, esim. Vogtin,\n(tirkistää paperiin) ja Müllerin kanssa. Vasta viime vuonna lähetin\nnäille tiedeveljilleni kirjeen kummallekin, jossa esitin kantani\nkansantajuisuuskysymyksessä, mutta vastausta en ole heiltä saanut\nluultavasti sentähden, etten kirjeitäni varovaisuuden vuoksi\nvakuuttanut, vaan lähetin tavallisina. Kansantajuisuuden vihollisena\non minun pysyttävä tieteen ankarissa rajoissa, ja teitä taas,\nkuulijana, pyydän tuntemaan aineen tärkeyden koko laveudessaan ja\nesiintymään luentoni suhteen asianmukaisella arvokkuudella... -- Jos\nken on kevytmielinen, ken pelkää ankarasti tieteellistä esitystä,\nhän olkoon kuuntelematta ja poistukoon! (Tekee mahtavan viittauksen\nkädellään ja korjaa liiviään). Siis alkakaamme... Luentoni alussa\nolisi minun pitänyt tehdä historiallinen huomautus siitä, milloin\ntupakka ensi kerran keksittiin ja minkä aatteiden assosiatsionin\nkautta ihmiskunta on joutunut myrkyttämään itseään tällä kauhealla\nmyrkyllä; mutta ajan vähyyden tähden minun täytyy alkaa kaikista\ntärkeimmästä kohdasta... Pyydän huomiotanne. Varsinkin pyydän\nläsnäolevien herrojen lääkärien huomiota, jotka esityksestäni\nvoivat hyötyä monta tärkeää asiaa, koska tupakkaa, huolimatta sen\nvahingollisesta vaikutuksesta, käytetään myöskin lääkkeenä. Niimpä v.\n1871 helmik. 10 p:nä määrättiin sitä vaimolleni (kurkistaa paperiin).\nTupakka on elimellinen orgaani. Sitä saadaan minun mielipiteeni\nmukaan kasvista Nicotiana Tabacum,joka kuuluu heimoon Solaneae.\nSe kasvaa Amerikassa. Kokoonpanoltaan on siinä pääosana kauhea,\nturmiollinen nikotinimyrkky, joka minun mielipiteeni mukaan ei ole\nmitään muuta kuin... kuin (kurkistaa paperiin ja lukee tavuttain)\nkuin juokseva nitridi alkoloidi-amiaki, jossa kaikkien vedyn\nosien sijasta on kolmiatominen radikali, joka tieteessä tunnetaan\nnimellä nikotelina... Kemiallisesti on siinä minun mielipiteeni\nmukaan kymmenen atomia hiiliainetta, neljätoista atia vetyä ja\nkaksi... atomia... asotia (hengästyy ja tarttuu rintaansa, jolloin\npudottaa paperin). Ilmaa! (Pysyäkseen pystyssä hakee tasapainoa\nkäsin ja jaloin). Oh... heti paikalla jatkan... täytyy levähtää...\nKohtsillään... Tahdon voimallani karkoitan kohtauksen... (Hakkaa\nnyrkillään rintaa). Riittää... uh! (Hetkisen paussi, jonka kestäessä\nNjuhin puhkaen kulkee edestakaisin näyttämöllä) Monet ajat... olen\npotenut ahdistuskohtauksia... astmaa... Tämä tauti alkoi minussa\nv. 1869, syysk. 13 p:nä samana päivänä, jolloin vaimolleni syntyi\nkuudes tytär Veronica... Kaikkiaan on vaimollani täsmälleen yhdeksän\ntytärtä, poikia taas ei ainoatakaan, josta vaimoni onkin erittäin\niloissaan, koska poikia naiskasvatuslaitoksessa olisi monessa\nsuhteessa hankala pitää. Koko laitoksessa on vain yksi ainoa mies\n-- se olen minä. Mutta, oo kunnioitettavimmat perheet, jotka\nolette uskoneet lastenne kohtalon vaimoni käsiin, olkaa minuun\nnähden aivan levollisia! Vaimoni on niin taktillinen, että nuoret\nneidot eivät näe minussa niin paljon toisen sukupuolen edustajaa\nkuin esimerkiksi kelpaavan henkilön, jossa he voivat tutkia sen\nkorkeimman yhteiskunnallisen järjestysmuodon edustajan esikuvaa,\njota perheenisäksi sanotaan. Tosiaankin, ajan vähyyden tähden\nälkäämme poiketko aineestamme... Mihinkäs minä pysähdyinkään? Oh!\nAhdistuskohtaus keskeytti kaikista hauskimmassa kohdassa. Mutta\nei pahaa ilman hyvää. Minulle ja teille varsinkin teille, herrat\nlääkärit, tämä kohtaus on mitä kaunopuhelijain opetus! Luennossa ei\nole ainoatakaan ilmiötä ilman vaikutinta. Etsikäämme siis vaikutin\ntämänpäiväiseen kohtaukseeni... (Vie sormen otsalleen ja miettii).\nNiin! Ainoa keino ahdistusta vastaan on olla syömättä raskasta,\nkiihottavaa ruokaa... minä näet lähteissäni tälle luennolle sallin\nitselleni pienen ylellisyyden. Teille on huomautettava, että vaimoni\nkasvatuslaitoksessa paistettiin tänään bliniä. Jokainen kasvatti saa\npaistin asemasta päivälliseksi yhden blinin. Olen vaimoni mies eikä\nole ehkä paikallaan ruveta minun ylistämään tuota jaloa henkilöä,\nmutta vannon, ettei missään ruokita niin järkevästi, hygienisesti\nja tarkoituksenmukaisesti kuin vaimoni kasvatuslaitoksessa. Sen\nminä voin itse todistaa, sillä vaimoni kasvatuslaitoksessa minulla\non kunnia olla talouspuolen hoitajana. Minä ostan tavarat, pestaan\npalvelijat, teen joka ilta vaimolleni tilin menoista, ompelen\nvihkoja, keksin keinoja hyönteisten hävittämiseksi, puhdistan ilman\npulveriseeraamalla, pidän luvun pesuun annetuista vaatteista,\nkatsastan, ettei samaa hammasharjaa saa käyttää useampi kuin viisi\nkasvattia ja ettei samaa pyyhinliinaa käyttäisi useampi kymmentä.\nTänään oli vuoroni antaa keittiöön niin paljon jauhoja ja voita,\nettä se täsmälleen vastaa kasvattien lukumäärää. Minun oli aamusta\npitäen oltava keittiössä pitämässä töitä silmällä. Kuulijani, älkää\nluottako palvelijoihin! Oo, usein, usein olen piikojen siivottomuuden\nja typeryyden tähden menettänyt vaimoni luottamuksen! Joka kerran\nkun ilman luvatta poistuin keittiöstä, piiat tekivät tyhmyyksiä ja\nlopputuloksena oli suojelijattareni oikeutettu viha.\n\nTotta kyllä, rangaistukseni olen kantanut kaikella nöyryydellä,\nmutta tappio, jonka varomattomuuteni oli tuottanut, oli korvaamaton.\nNo niin, tänään paistettiin bliniä. On muistettava, että blinit\nolivat tarkotetut vain kasvateille. Vaimoni perheen jäsenille taas\noli valmistettu paistia, joksi esineeksi oli katsottu vasikan\ntakajalka, jota oli säilytetty kellarissa edellisen viikon\nperjantaista asti. Minun vaimoni ja minä tulimme johtopäätökseen,\nettä jollemme tänään paista tuota jalkaa, niin voisi se huomiseksi\njo pilaantua. Mutta etemmä... Kuulkaahan, mitä nyt seuraa! Kun\nblinit olivat paistetut ja luetut, laittoi vaimoni sanan keittiöön,\nettä kasvatit ovat taas rangaistut menettämään blininsä. Näin\nmuodoin kävi selville, että oli paistettu kokonaista viisi liikaa\nbliniä. Mihin ihmeelle panna ne, mihin? Antaako tyttärille? Mutta\nvaimoni on kieltänyt tyttäriä syömästä tahdasta. Tiedättekö,\nkuinka kävi? Mihin ne pantiin? (Huokaa ja pyörittää päätään). Oo\nsinä rakastava sydän! Oo, hyvyyden enkeli! Hän sanoi: \"syö itse\nblinisi, Markesha!\" Ja minä otin ja söin juotuani alle ryypyn\nviinaa... Kas siinä se on se kohtauksen syy! _Da ist Hund begraben!_\nTosiaankin... (katsoo kelloaan) olemmepa hieman poikenneet aineesta.\nJatkakaamme! Kemiallisesti on siis nikotini kokoonpantu... pantu...\n(hermostuneesti haroo taskujaan ja vilhuu ympäriltään paperia).\nKehohan teitä muistamaan sen kaavan! Kemiallinen kaava -- se on\nkuin johtotähti (huomattuaan paperin pudottaa sille nenäliinansa).\nKun on kysymyksessä kaava, silloin olen minä turhantarkka ja\njärkähtämätön. Kasvatin täytyy muistaa kaavat yhtä hyvin kuin\noman nimensä (nostaa paperin yhdessä nenäliinan kanssa). Olen\nunohtanut sanoa teille, että vaimoni kasvatuslaitoksessa on minun\ntoimenani paitsi taloudenhoitoa matematikan, fysikan, kemian,\nmaantieteen, historian ja havainto-opin opettaminen. Paitsi näitä\ntieteen haaroja opetetaan vaimoni kasvatuslaitoksessa ranskan,\nsaksan ja englannin kieliä, kirjallisuudenhistoriaa, uskontoa,\nkäsitöitä, piirustusta, musikia, tanssia ja seurustelutapoja.\nKuten huomaatte, siis laveampi kurssi kuin kimnaaseissa! Entä\nruoka! Entä mukavuus! Ja kaikista ihmeellisintä on se, että tämä\nhyvyys lankeaa itse kullekin äärettömän mitättömästä maksusta!\nVakinaiset kasvatit maksavat kolmesataa, puolivakinaiset kaksisataa\nja ulkokasvatit sata. Tanssista, musikista ja piirustuksesta on eri\nmaksu vaimoni sopimuksen mukaan. Erinomainen kasvatuslaitos! Se\nsijaitsee Kissa- ja Viiskorwakatujen kulmassa alikapteenin lesken\ntalossa. Vaimoani voi puhuttelua varten tavata kotona joka aika\nja kasvatuslaitoksen ohjelmia saa ostaa ovenvartijalta 50 kop.\nkappale... (katsoo paperiin). No niin, kehoitan siis painamaan\nkaavan muistiin! Kemiallisesti on nikotini kokoonpantu kymmenestä\natomista hiiltä, neljästätoista vetyä ja kahdesta asotia. Pyydän\nkirjottamaan muistiin... Se on näöltään väritöntä nestettä ja haisee\nammoniakille (ottaa taskustaan rasian ja nuuskaa). Tupakassa on\npaitsi tupakkahappoa ja nikotinia, myöskin selvä kanvertin haju\n(aivastaa). Jättäen syrjään nikotelinin ja nikotianin (aivastaa)\nkohdistakaamme koko huomiomme nikotiinin (kuivaa nenäänsä). Mitä\nihmeitä? Oikeastaan on meille tärkeää nikotinin välitön vaikutus\n(katsoo nuuskarasiaan) hermosolmuihin ja ruuansulatuskanavan\nlihaksiin. Herranen aika! Taasenkin! (Aivastaa). Mutta minkä niille\nkelvottomille tytön ilkiöille tekee? Eilen panivat ne nuuskarasiaani\npuuderia ja tänään jotain kirvelevää, haisevaa totkua... (aivastaa\nja hieroo nenäänsä). Tämä on ilettävää! Senkin siivottomat heittiöt!\nHerra ties, minkä jomotuksen mokoma sotku saa aikaan sieramissa!\nHyi!... Te ehkä huomaatte tästä heidän menettelystään, ettei vaimoni\nkasvatuslaitoksessa vallitse ankara kuri? Ei, kuulijani, siihen ei\nole syynä kasvatuslaitos! Ei ensinkään! Syynä on yhteiskunta. Te\nolette syypäät! Perheen on käytävä käsikädessä koulun kanssa, mutta\nniinkö on laita? (Aivastaa). Ottakaa esimerkiksi vaimoni perhe...\nTämä perhe on aina kulkenut käsikädessä vaimoni kasvatuslaitoksen\nkanssa, saatte uskoa, ettei ainoakaan vaimoni tyttäristä tohdi\ntehdä moista työtä vanhaa opettajaansa kohtaan! Mutta se sikseen!\n(Aivastaa). Sikseen... Nikotini saattaa vatsan ja suolet tetaniseen\ntilaan, s.o. tilaan, jota kutsutaan: tetanus! (Paussi). Huomaan\nuseiden kasvoilla hymyä... Nähtävästi eivät kaikki kuulijat ole\noivaltaneet käsiteltävänämme olevan aineen arvoa. Teidän joukossanne,\non myöskin sellaisia, jotka pitävät sopivana nauraa, silloin kun\npuhujalavalta kaikuu ankaran tieteen pyhittämiä totuuden sanoja!\n(Huokaa raskaasti). Tietysti minä en uskalla teitä muistuttaa,\nmutta... vaimoni tyttärille sanon minä aina: \"älkää naurako sille,\nmikä on naurun yläpuolella!\" (Aivastaa). Vaimollani on yhdeksän\ntytärtä. Vanhin Anna on 27-vuotias, nuorin 17. Kunnioitettavat\nläsnäolijat! Kaikki, mitä luonnossa vain on kaunista, puhdasta,\nsuurta, kaikki se on kertynyt noihin yhdeksään nuoreen, siveään\nolentoon! Antakaa anteeksi tämä innostukseni ja... ääneni\nvapiseminen, sillä teidän edessänne on onnellisin isä! (Huokaa).\nKuinka vaikeaa onkaan meidän aikoina saada miestä! Äärettömän\ntyölästä! Ja tuskin yhdellekään ainoalle saa! (Nyökyttelee päätään).\nAh, nuoret miehet! Itsepäisyydellänne ja aineellisella suunnallanne\nriistätte te itsellänne yhden korkeimpia nautintoja, perhe-elämän\nonnen! Oi, jospa tietäisitte mitä se on! Olen elänyt vaimoni kanssa\n33 vuotta ja voin vakuuttaa, että ne ovat olleet elämäni parhaimmat\nvuodet. Ne ovat kuluneet kuin suloinen tuokio... (itkee). Kuinka\nusein olenkaan häntä vihoittanut heikkoudellani! Vaimo parkani!\nVaikka olenkin nöyrästi ottanut vastaan rangaistukset, millä sitte\nolen palkinnut hänen vihansa? (Paussi). Vaimoni tyttäret ovat\nnäin kauan olleet menemättä naimisiin siitä syystä, että he ovat\nkainoja ja siksi, etteivät miehet saa heitä koskaan nähdä. Pitoja ei\nvaimoni voi pitää... päivällisille ei kutsu koskaan ketään, mutta...\nvoin sen teille sanoa salavihkaa... (astuu lähemmä ja kuiskaa),\nvaimoni tyttäriä voi nähdä suurina pyhinä heidän tädillään Natalia\nSemjonowna Saweiljuhinilla, samalla henkilöllä, jolla on kaatuva ja\njoka keräilee vanhoja rahoja... Siellä on kestitystäkin... Ja kun\nsiellä ei satu olemaan vaimoani, niin voi... (lyö luunapin leukansa\nalle). Vaan... tosiaankin... ajan vähyyden tähden älkäämme poiketko\naineestamme... Minä puhuin viimeksi tetanuksesta... Muuten... (katsoo\nkelloa)... jääköön seuraavaan kertaan. (Korjaa liiviään ja astuu\nmahtavasti pois).\n\n\n\n\nMATKAN VARRELLA.\n\n\n    Kultapilvi yönsä lepäeli\n    Jättivuoren rinnoill' ylevillä...\n\n                  _Lermontow_.\n\nHuoneessa, jota ravintolanpitäjä itse, kasakka Semjon Tshistopljui,\nsanoo \"vierashuoneeksi\", koska se on määrätty ainoastaan\nmatkustaville, istui suuren maalaamattoman pöydän ääressä kookas,\nleveäharteinen, neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän istui pää\nkäsinojossa pöytää vasten ja nukkui. Talikynttelin tynkä, joka\noli pistetty pumadapurkkiin, valaisi hänen vaaleaa partaansa,\njykevän, leveän nenän, ahavan syömät kasvot ja tuuheat, mustat\nkulmakarvat, jotka laskeutuivat ummistuneiden silmien ylle. Nenä,\nposket, kulmakarvat -- kaikki piirteet ja kukin niistä erikseen\nolivat karheat ja raskaat kuin \"vierashuoneen\" huonekalut, mutta\nyleensä näyttivät ne verrattain sopusuhtaisilta, jopa kauniillakin.\nSemmoinenhan se on, kuten sanotaan, venäläisten kasvojen planeetti:\nkuta jykevämmät ja räikeämmät niiden piirteet ovat, sitä pehmeämmiltä\nja suopeammilta ne näyttävät. Pukuna oli miehellä herrastakki,\njonkunverran kulunut, mutta raidattu leveällä, uudella nauhalla,\nsamettiliivit ja leveät housut, joiden lahkeet olivat suurien\nsaappaiden varsissa.\n\nEräällä penkillä, joita oli pitkin seiniä, nukkui ketunnahkaturkin\nkarvapuolella noin kahdeksan vuoden ikäinen tyttö ruskeassa mekossa\nja pitkissä, mustissa sukissa. Tytön kasvot olivat kalpeat, tukka\npellavainen, hartiat hoikat, koko ruumis laiha ja vetelä, mutta\nnenä pisti kasvoista samanlaisena paksuna ja rumana pallukkana kuin\nmiehelläkin. Hän nukkui sikeästi.\n\nVierashuone oli juhla-asussa. Ilmassa oli äsken pestyjen lattioiden\nhaju, nuoralla, joka ulottui huoneen läpi seinästä toiseen, ei nyt\nriippunut, kuten ennen, riepuja ja nurkassa pöydän yläpuolella paloi\npieni lamppu, josta lankesi valoläiskä Pyhän Yrjänän kuvalle. Nurkan\nkummallakin puolen oli seinillä joukko kömpelöitä rahvaankuvia\nniin järjestettyinä, että uskonnollisia aiheita esittävät ankaran\nasteettain muuttuivat maallista elämää esittäviksi. Kynttelin tyngän\nja lampun himmeässä valossa muodostelivat kuvat yhtäjaksoisen,\nmustatäpläisen juovan. Vaan kun kaakeli-uuni, jonka mieli teki laulaa\nyhteen ääneen pyryn kanssa, vinkuen veti sisäänsä ilmaa ja halot\naivan kuin henkiin heräten välähyttelivät kirkkaita leimuja, silloin\nalkoi pyöreähirsisillä seinillä hyppiä ruskeita pilkkuja ja nukkuvan\nmiehen pään yläpuolella välkähti milloin isä Serafimin, milloin shahi\nNassr-Eddinin kuvat.\n\nUlkona myllersi tuisku. Jotain vimmattua, vihaista, mutta syvän\nonnetonta ja petomaisen raivokasta kiuhui ja ryöppysi ravintolan\nnurkissa ja tuntui kuin olisi se tahtonut hyökätä sisään. Se jyskytti\novea, kolhi ikkunoita, ruski seinissä ja katolla, toisinaan oli\nsen äänessä uhmaa, toisinaan se rukoillen vaikeroi, vaan sitte\ntuokioksi taukosi ja voitonriemuisesti, kavalasti ulvoen syöksähti\nsavutorveen. Vaan uunissa leimahtelivat puut ja tuli hyöksähti\nvihaisena kuin kahlekoira vihollista vastaan, alkoi taistelu ja sitte\nkuului valitusta, kirkumista ja hurjaa kiljuntaa. Ja kaikessa tässä\nkuulosti sen ärjyvää tuskaa, tyydyttämätöntä vihaa ja loukkaantunutta\nvoimattomuutta, joka aina oli tottunut voittamaan.\n\nTätä villiä, petomaista leikkiä kuuntelemaan näytti \"vierashuone\"\niäksi mykistyneen. Vaan jonkun ajan kuluttua kirahti ovi ja\nhuoneeseen astui palveluspoika, jolla oli uusi karttuunipaita\npäällä. Toista jalkaansa ontuen ja unisilla silmillään muljoillen\nhän niisti sormillaan kynttelin, lisäsi puita uuniin ja meni pois.\nSamassa kuului Rogatshista, jonne ravintolasta oli kolmensadan\naskeleen paikoille, kellon ääni, joka ilmotti puoliyötä. Tuuli\nryöpytti kellon ääniä aivan kuin lumihiutaleitakin. Se karkasi niiden\nkimppuun, pyöritteli ympäri ilmojen lakeuksia, niin että muutamat\näänet katkeilivat tai venyivät pitkiksi, lainehtiviksi soinnuiksi,\ntoiset taas kokonaan kuolivat vihurin pauhuun. Eräs ääni soi niin\nselvästi, että luuli sen tulevan ikkunan alta. Turkilla nukkuva tyttö\nvavahti ja nosti päätään. Hän katsoi tuokioisen pimeään ikkunaan ja\nNassr-Eddiniin, jolla silloin läikkyi uunin punerva hohde ja siirsi\nsitte katseensa nukkuvaan mieheen.\n\n-- Isä! -- sanoi hän.\n\nMies ei liikahtanut. Tyttö liikautti vihaisesti kulmakarvojaan,\npainautui pitkälleen ja veti jalkansa koukkuun. Oven takana\nhaukotteli joku pitkään ja kovasti. Kohta sen jälkeen kuului oven\nnarinaa ja epäselviä ääniä. Joku oli tullut sisään ja pudisteli lunta\npäältään ja kopisteli huopakenkiään.\n\n-- Mitä? -- kysyi veltto naisääni.\n\n-- Neiti Ilowaiskaja on saapunut, -- vastasi bassoääni.\n\nTaas narahti ovi, josta tunkeusi sisään myöskin tuulen ryöppy. Joku,\nluultavasti ontuva poika, hypähti vierashuoneen ovelle, rykäisi\nkunnioittavasti ja tarttui ovilukkoon.\n\n-- Tänne, matushka-neiti, -- sanoi laulava naisääni, -- täällä on\npuhdasta.\n\nOvi aukeni selälleen ja kynnykselle ilmestyi parrakas mies, joka\noli kyytimiehen kauhtanassa, suuri matkalaukku harteilla ja koko\nmies kiireestä kantapäähän lumen pöpperössä. Hänen jälestään astui\nhuoneeseen pieni, melkein kahta vertaa häntä lyhyempi nainen\nkasvoitta ja käsittä, sillä hän oli niin tarkkaan vaatteilla kääritty\nja turottu, että näytti nyytiltä.\n\nKyytimiehestä ja nyytistä levisi kostea haju ja kynttelin liekki\nalkoi häilyä.\n\n-- Kaikellaista tyhmyyttä! -- virkkoi nyytti vihaisesti. -- Mainiosti\nolisi voinut ajaa edelleen. Ei jäänyt jälelle kuin kaksitoista\nvirstaa ja sekin enimmäkseen metsätietä. Mihin sitä olisi eksynyt?\n\n-- Vaikkei olisi eksytty, mutta kun eivät hevoset ota kulkeakseen, --\nvastasi kyytimies, -- Enhän minä Herra nähköön tahallani!\n\n-- Mihin ihmeelle lie tultukaan. Hiljaa... täällä taidetaan nukkua.\nMene pois.\n\nKyytimies laski matkalaukun lattialle, jolloin hänen harteiltaan\nluiskahti lumilepeitä, sihautti nenäänsä ja läksi. Sitte näki tyttö,\nkuinka nyytin keskestä pisti esiin kaksi kättä, jotka alkoivat purkaa\nsaalien, huivien ja vöiden paksua kerrosta. Ensin kirposi lattialle\nsuuri saali, sitte paslikka, sen jälkeen valkea villahuivi. Kun pää\noli vapautunut kääreistä ja nainen oli riisunut matkaturkin, tuli hän\npuolta hoikemmaksi. Nyt oli vielä päällä pitkä, harmaa nuttu, jossa\noli suuret napit ja jonka taskut olivat pullollaan. Yhdestä taskusta\nhän veti jonkun paperikäärön, toisesta nipun suuria, raskaita\navaimia, jotka hän pani niin varomattomasti pöydälle, että nukkuva\nmies liikahti ja avasi silmänsä. Hetkisen mies katsoi tylsästi\nympärilleen aivan kuin käsittämättä missä hän oli, sitte puisteli\npäätään ja siirtyi istumaan nurkkaan. Nainen riisui palton, josta\nhän kepeni taas puolta hoikemmaksi, veti jaloistaan karvakengät ja\nistuutui.\n\nNyt hän ei ollut enää nyytin näköinen. Hän oli pieni, laiha, 20\npaikoilla oleva tummatukkainen nainen, niin hoikka ja soleva kuin\nmato, kasvot valkeat, pitkähköt ja tukka aaltoileva. Hänen nenänsä\noli pitkä ja terävä, leuka myöskin pitkä ja terävä, silmäripset\npitkät ja tämän yleisen terävyyden tähden tuntuivat hänen kasvonsa\npistäviltä. Mustassa puvussaan, jonka kaulantiehys ja hihat olivat\ntäynnä pitsejä, terävine kyynäspäineen ja ruusunpunaisine sormineen\nhän muistutti keskiaikaisten englantilaisten naisten muotokuvia.\nJa vakava, miettivä kasvojen sävy lisäsi vielä enemmän tuota\nyhtäläisyyttä.\n\nNainen silmäili huonetta, vilkasi syrjäkariin mieheen ja tyttöön\nja olkapäitään kohauttaen istuutui ikkunan ääreen. Tummat ikkunat\nvapisivat kostean länsituulen puhalluksesta. Suuria lumihöytäleitä\ntuiskusi valkealle välähtäen ruutuja vasten, josta ne tuuli karisti\nkuitenkin pois. Raivokas myrskyn soitto yltyi yltymistään...\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen alkoi tyttö mutista ja sanoi vihaisesti:\n\n-- Herra Jumala, miten olen onneton! Kaikista onnettomin!\n\nMies nousi ylös ja varovin askelin, jotka eivät ollenkaan sopineet\nhänen suureen kokoonsa ja tuuheaan partaansa, sipsutteli tytön luo.\n\n-- Etkö nuku, tyttöseni? -- kysyi hän anteeksipyytävällä äänellä. --\nMitä tahdot?\n\n-- En mitään! Olkapäätäni kivistää. Sinä, isä, et ole hyvä ihminen ja\nJumala rankasee sinua! Saat nähdä, että rankasee!\n\n-- Kultaseni, en ole tiennyt, että olkapäätäsi kivistää, mutta minkäs\nminä sille voin, lapseni, -- sanoi mies tavalla, jolla juopuneet\nmiehet pyytävät anteeksi ankarilta vaimoiltaan. -- Sitä pakottaa vain\nmatkustamisen tähden. Huomenna pääsemme perille, lepäämme ja sitte se\nheittää.\n\n-- Huomenna, huomenna... Sinä sanot minulle joka päivä: huomenna.\nMeidän on kulettava vielä kaksikymmentä päivää.\n\n-- Totta totisesti, lapseni, me pääsemme huomenna perille. Minä en\nvalehtele milloinkaan enkä ole syyssä, jos myrsky meidät yllätti.\n\n-- En jaksa enää kärsiä, en jaksa, en! Tyttö potkasi rutosti toisella\njalallaan ja parahti katkerasti itkemään. Hänen isänsä viittasi\nkädellään ja katsahti hämillään naiseen. Tämä kohautti olkapäitään ja\nmeni veltosti tytön luo.\n\n-- Kuulehan, kultaseni, -- sanoi hän, -- älä viitsi itkeä. Eihän se\nole hauska, jos olkapäätä kivistää, vaan minkäs sille tekee.\n\n-- Nähkääs, hyvä neiti, -- sanoi mies nopeasti aivan kuin itseään\npuolustellen, -- emme ole nukkuneet kahteen yöhön ja olemme ajaneet\nkurjilla ajoneuvoilla. Ei siis ole ihme, jos häntä kivistää. Ja sitte\nsattui meille vielä päihtynyt kyytimies, matkalaukku varastettiin\nmeiltä, koko ajan vinha ryöppy... Minäkin rupesin voimaan pahoin\nnukkumisesta istuvassa asennossa. Jumaliste, Sasha, sinuttakin on\ntässä paha elämä, vaan sinä vielä itket.\n\nMies pudisti päätään, viittasi kädellään ja istuutui.\n\n-- Älä tosiaankaan itke enää, -- sanoi neiti, -- pikku lapsethan vain\nitkevät. Jos sinä, kultaseni, olet sairas, niin pitää riisuutua ja\nnukkua. Ruvetaanpas riisumaan.\n\nKun tyttö oli riisuttu ja rauhottunut, syntyi taas äänettömyys.\nNeiti istui ikkunan edessä ja katseli neuvottomana huonetta,\npyhimyksenkuvaa ja uunia. Hänestä näytti kummalliselta sekä huone\nettä paksunenäinen tyttö, joka oli lyhyessä pojan paidassa ja tytön\nisä. Tämä omituinen mies istui nurkassa, silmäili hämillään kuin\npäihtynyt ympärilleen ja hieroskeli kämmenperällään kasvojaan.\nHän oli vaiti, mulkoili silmillään ja hänen muodostaan oli vaikea\npäättää, että hän hevin alkaisi puhua. Mutta hän alkoi kuitenkin\nensiksi puhelun. Polviaan sivellen ja rykäistyään hän sanoi\nnaurahtaen:\n\n-- Kummallista, tosiaankin! Mahdoton on uskoa omia silmiäänkään:\nsenkö lempoa varten on kohtalo meidät ajanut tähän inhottavaan\nravintolaan? Mitä se on sillä tahtonut ilmaista? Elämä tekee\ntoisinaan semmoisia _salto mortale_, ettei voi muuta kuin\nneuvottomana hölmistellä. Matkustatteko te, neiti, kauas?\n\n-- En, -- vastasi neiti. -- Minä matkustan meidän maatilallemme,\njonne täältä tulee kaksitoista virstaa, meidän karjakartanoomme isäni\nja veljeni luo. Olen itse Ilowaiskaja ja karjakartanoakin nimitetään\nIlowaiskiksi. Kyllä on kauhea sää!\n\n-- Pahempaa ei voi olla.\n\nOntuva poika tuli huoneeseen ja pisti purkkiin uuden kynttelin,\n\n-- Paneppas, poika, teekeittiö tulelle, -- virkkoi mies hänelle.\n\n-- Kukas tähän aikaan teetä juo? -- sanoi poika. -- Synti on juoda\nennen aamujumalanpalvelusta.\n\n-- Olkoon vain, poika, et sinä tulisessa pätsissä korvennu, vaan me...\n\nTeetä juodessa uudet tuttavukset rupesivat puhelemaan. Ilowaiskaja\nsai tietää, että hänen puhetoverinsa nimi oli Grigori Mihailowitsh\nLiharew, että hän on sen saman Liharewin veli, joka on erään\nnaapuri ujesdin päällikkönä ja että hän itsekin oli ennen ollut\ntilanomistaja, vaan \"joutunut aikoinaan rappiolle\". Liharew taas sai\ntietää, että Ilowaiskajaa kutsuttiin Maria Mihailownaksi, että hänen\nisällään oli suuremmoinen maatila, vaan että isännyyttä täytyy hänen\npitää yksinään, koska isä ja veli katsovat elämää sormiensa välitse\nja pitävät liian paljon hevosista.\n\n-- Isä ja veli ovat karjakartanossa ihan yksinään, -- sanoi\nIlowaiskaja sormiaan vilkuttaen (keskustellessa hänellä oli tapana\nvilkuttaa sormiaan kasvojensa edessä ja lipaista jokaisen lauseen\nperästä terävällä kielellään huuliaan). Miehet ovat huoletonta\nväkeä eivätkä itsensä tähden pane rikkaa ristiin. Saapas nähdä, ken\nheille valmistaa paaston päättäjäisaterian! Äitiä meillä ei ole ja\npalvelijat ovat semmoisia, etteivät minutta saa siivolleen liinaa\npöydälle. Voi kuvitella heidän asemansa! He jäävät ilman ateriaa ja\nminun pitää istua täällä koko yö.\n\nIlowaiskaja kohautti olkapäitään, ryyppäsi teetä ja jatkoi:\n\n-- On juhlia, joilla on oma tuoksunsa. Pääsiäisenä, helluntaina ja\njouluna on ilmassa jokin erityinen tuoksu. Suruttomatkin ihmiset\nrakastavat noita juhlia. Minun veljeni esimerkiksi selittää, ettei\nJumalaa ole, vaan pääsiäisenä ehättää ensimäisenä aamukirkkoon.\n\nLiharew loi katseensa Ilowaiskajaan ja naurahti.\n\n-- Sanotaan, ettei Jumalaa ole, -- jatkoi Ilowaiskaja myöskin\nnaurahtaen, -- mutta sanokaas minulle, miksi kaikki kuuluisat\nkirjailijat, oppineet ja yleensä viisaat ihmiset kääntyvät elämänsä\nlopulla uskovaisiksi?\n\n-- Ken ei nuorena ole osannut uskoa, se ei usko vanhanakaan, olipa\nhän vaikka itse viisauden isä.\n\nRykimisestä päättäen oli Liharewilla bassoääni, mutta luultavasti\npeläten puhua kovasti tai liiallisesta kainoudesta hän puhui\ntenoriäänellä. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän huokasi ja sanoi:\n\n-- Minä käsitän asian niin, että usko on hengen kyky. Se on sama\nkuin lahjakkuus: sen täytyy olla synnynnäistä. Mikäli voin päättää\nitsestäni, niistä ihmisistä, joita elämässäni olen tuntenut ja\nkaikesta siitä, mitä on ympärilläni tapahtunut, on tuo kyky\nominaista venäläisille mitä suurimmassa määrässä. Venäläinen elämä\nmuodostaa koko joukon uskoja ja viehtymyksiä, vaan uskon puutetta\nja kieltämistä se ei ole edes haistanutkaan, jos tietää tahdotte.\nJos venäläinen ei usko Jumalaan, niin merkitsee se, että hän uskoo\njohonkuhun muuhun.\n\nLiharew otti Ilowaiskajan tarjooman teekupin, härppäsi siitä yhdellä\nkertaa puolet ja jatkoi:\n\n-- Kerron teille itsestäni. Minun sieluuni on luonto pannut\ntavattoman kyvyn voida uskoa. Puolet elämääni olen kulkenut ateistien\nja nihilistien kirjoissa, mutta elämässäni ei ole ollut ainoatakaan\nhetkeä, jolloin en olisi uskonut. Kaikki lahjakkuus paljastuu\ntavallisesti jo lapsuudessa, niinpä minunkin kykyni alkoi tuntua\njo silloin, kun pöydän alla pienenä ryömiskelin. Minun äitini piti\nsiitä, että lapset söivät paljon, ja kun hän syötti minua, hoppusi\nhän: \"Syö, tärkeintä elämässä on soppa!\" Minä uskoin, söin soppaa\nkymmenen kertaa päivässä ja söin kuin haikala, että viimeiseltä\ninhotti ja pyörrytti. Lapsenhoitaja kertoi satuja, ja minä uskoin\nhaltijoihin, hiisiin ja kaikkeen muuhun roskaan. Toisinaan varastin\nisältä myrkkyä, ripottelin sitä namusille, joita kuletin ullakolle,\nettä muka haltijat olisivat kuolleet ja hävinneet maan päältä. Ja kun\nopin lukemaan ja ymmärtämään luettua, silloin se vasta rasavillin\nelämä alkoi! Karkailin Ameriikkaan, elostelin rosvona, pyrin\nluostariin ja otin pieniä poikia piinaamaan minua kuten Kristusta. Ja\nhuomatkaa, että uskoni oli aina virkeä ja toimelias. Kun karkailin\nAmeriikkaan, houkuttelin aina mukaani jonkun samallaisen tyhmyrin\nkuin itsekin olin, ja minä olin iloinen, kun vilussa värjöttelin\nkaupungin tulliportin takana ja sain selkääni. Milloin elostelin\nrosvona, oli minulla kotiin, tullessa ehdottomasti naama verillä.\nLapsuus, kuten huomaatte, oli mitä levottomin! Kun minut sitte\npantiin kouluun ja siellä alkoi suuri totuuksien tulva, kuten\nesimerkiksi, että maa kiertää aurinkoa tai ettei valkoinen väri ole\nvalkeaa, vaan on muodostunut seitsemästä eri värisiä, meni pääni\npyörälle. Kaikki kieppui päässäni yhtenä mylläkkänä: Josua, joka oli\npysähdyttänyt auringon kulustaan ja äitini, joka profeetta Eliaan\nnimessä kielsi ukkosen johdon ja isäni, joka ei välittänyt niistä\ntotuuksista, joita minä olin oppinut. Terävyyteni innostutti minua.\nMinä kuleskelin kuin raivoisa vihuri ympäri taloa ja talleissa\nja saarnailin totuuksiani, kauhistuin muiden tietämättömyyttä ja\nleimusin vihasta kaikkia niitä kohtaan, jotka valkeassa värissä\nnäkivät ainoastaan valkeaa... Tyhjänpäiväistähän se muuten oli ja\npoikamaista. Vakava ja niin sanoakseni miehevä innostus alkoi minussa\nyliopistossa. Oletteko te, neiti suorittaneet jonkun oppikurssin?\n\n-- Olen. Nowotsherkaskissa, Donin instituutissa.\n\n-- Varsinaisilla kursseilla ette ole ollut? Siis te ette tiedä,\nmitä ovat tieteet. Kaikilla tieteillä, niin paljon kuin niitä\ntässä maailmassa on, on yksi ja sama passi, jota ilman ne pitävät\nitseään mahdottomina: pyrkimys totuuteen! Jokaisella niistä,\nvieläpä jollakin farmakognosialla on päämääränä totuus, vaan ei\nelämän hyöty eikä mukavuudet. Merkillistä! Kun te alatte tutustua\njohonkuhun tieteeseen, niin hämmästyttää teitä ennen kaikkia sen\nalku. Minä sanon teille, ettei ole mitään sen viehättävämpää eikä\nsuuremmoisempaa eikä mikään huumaa ja tempaa ihmisen mieltä niin\nvoimakkaasti kuin jonkun tieteen alku. Jo viidestä ensi luennosta saa\nmitä kirkkaimpien toiveiden siivet ja tuntee olevansa totuuden herra.\nJa minä antauduin tieteille rajattomasti ja intohimoisesti kuin\nlemmitylle naiselle. Minä olin niiden orja enkä niiden ulkopuolella\ntahtonut tietää mistään muusta auringosta. Yöt päivät, selkää\nsuoristamatta pänttäilin päähäni, itkin ja tuskailin ja kirosin\nkirjoja, kun näin ihmisten kytkevän tieteitä itsekkäiden etujen\npalvelukseen. Mutta viehätyksen vallassa en pysynyt kauvan. Seikka\non nähkääs semmoinen, että jokaisella tieteellä on alkunsa mutta\nei ollenkaan loppua enemmän kuin murtolukujen jatkuvassa sarjassa.\nEläintiede tuntee 35,000 hyönteislajia, kemia 60 yksiaineista\nalkuainetta. Jos näiden numeroiden perään ilmestyy aikaa myöten\nkymmeniä nollia, pysyy eläintiede ja kemia yhtä kaukana lopustaan\nkuin nytkin ja aikamme tieteellinen työ tulee olemaan kokonaan\nnumerojen kasvattamista. Tämän konstin minä keksin silloin, kun\ntapasin 35,001:nen lajin tyydytystä tuntematta. Pettymystä en\nkuitenkaan ole ehtinyt tuntea, koska minut kohta valtasi uusi\nusko. Lyöttäydyin nihilistiksi, levittelin sen julistuksia ja\notin osaa sen pimeihin tekoihin ja vehkeisiin. Tunkeuduin rahvaan\nsyviin kerroksiin, palvelin tehtaissa, olin voitelijan ammatissa ja\nlotjanvetäjänä. Mutta kun sitte pitkin Venäjää kuleksien sain hajua\nVenäjän kansan elämästä, tuli minusta tuon elämän lämmin ihailija.\nRakastin Venäjän kansaa aina kärsimyksiin asti, rakastin ja uskoin\nsen Jumalaan, kieleen, luovaan voimaan. Ja niin edespäin, ja niin\nedespäin... Olen ollut aikani slavofili, ukrainafili, arkeologi,\nkansan tuotannon parhaiden esineiden kokoilijana... olen ihannellut\naatteita, ihmisiä, tapauksia, paikkoja... viehätystä, viehätystä\nloppumattomiin! Viisi vuotta takaperin minä en tunnustanut mitään\nomistusoikeutta ja minun viimeisenä uskonani oli se, ettei pahaa pidä\nvastustaa.\n\nSasha huokasi katkonaisesti ja kääntelihe. Liharew meni hänen\nluokseen.\n\n-- Lapseni, etkö tahdo teetä? -- kysyi hän hellästi.\n\n-- Juo itse! -- vastasi tyttö äreästi.\n\nLihavew joutui hämilleen ja palasi nolona paikalleen.\n\n-- Teillä näkyy olleen hauska elo, -- virkkoi Ilowaiskaja. -- On\nkyllä muistelemista.\n\n-- Niin, hauskaltahan se tuntunee, kun istuu teekupin ääressä\nhyvän puhetoverin kanssa ja loruaa, vaan kysykääpäs, minkä minulle\non se hauskuus maksanut. Kuinka paljo olen saanut maksaa elämäni\nvaihtelevaisuudesta? Minä, neitiseni, en ole uskonut, kuten uskoo\nsaksalainen filosofian tohtori enkä ole korven syvyydessä elämääni\nviettänyt, vaan jokainen uusi uskoni on minua vääntänyt ja muokannut\nkuin vemmelpuuta ja repinyt kappaleiksi ruumiini. Päättäkää itse.\nOlin yhtä rikas kuin veljeni, vaan nyt olen kerjäläinen. Viehätysten\nhuumeessa menetin sekä oman että vaimoni omaisuuden ja paljo\nvieraita varoja. Nyt olen 42 ikäinen, vanhuuden kynnyksellä, vaan\nkoditon olen kuin koira, joka on yöllä häipynyt isäntänsä kuorman\nperästä. Koko elämäni aikana en ole tiennyt, mitä lepo on. Henkeni\non lakkaamatta ahdistusta nähnyt, jopa toivojakin potenut... Olen\nsaanut kuihtua säännöttömästä, raskaasta työstä, nähnyt puutetta,\nistunut viisi kertaa vankilassa, piileksinyt Arhankelin ja Tobolskin\nlääneissä... Kirvelee, kun muistelee! Olen elänyt, mutta huumeen\nkourissa en ole nähnyt itse elämän kulkua. Uskotteko, etten muista\nainoatakaan kevättä, en ole huomannut, että vaimo minua rakasti, että\nminulle syntyi lapsia? Ja mitä vielä sanoisinkaan teille? Kaikille\nniille, jotka minua ovat rakastaneet, olen minä ollut onnettomuus...\nÄitini käy jo 15 vuotta surupuvussa minun tähteni ja minun ylpeiden\nveljieni, jotka minun tähteni ovat saaneet kärsiä katkeria tuskia,\nsaaneet punastua, raataa olkansa takaa, hukata rahaa, rupesivat\nviimeisellä vihaamaan minua kuin myrkkyä.\n\nLiharew nousi ylös, mutta painautui jälleen istumaan.\n\n-- Jos minä olisin ainoastaan onneton, niin Jumalaa korkeasti\nylistäisin, -- jatkoi hän Ilowaiskajaan katsomatta. -- Minun oma\nonnettomuuteni haipuu kaukaisuuteen, kun muistelen, miten usein\nolen viehätysteni vaiheissa ollut järjetön, kaukana totuudesta,\nväärintekevä, julma, vaarallinen. Miten monesti olenkaan sydämeni\nsyvyydestä vihannut ja halveksinut niitä, joita olisi pitänyt\nrakastaa ja -- päinvastoin. Tuhansia kertoja olen nahkaani vaihtanut.\nTänään minä uskon, polvistun maahan, vaan huomenna pelkurina karkaan\näskeisten jumalieni ja ystävieni luota. Jumala yksin on nähnyt, miten\nusein olen viehtymiseni tähden häpeästä itkenyt ja päänalustani\njärsinyt. En kertaakaan ole elämässäni tahallani valehdellut enkä\npahaa tehnyt, mutta ei ole omatuntoni puhdas! Neitiseni, en saata\nedes kehua sillä, ettei omallatunnollani olisi yhdenkään kuolemaa,\nsillä omien silmienihän nähden vaimoni heitti henkensä, jonka olin\nkuihduttanut huolettomalla hurjuudellani. Niin, vaimoni! Kuulkaa,\njokapäiväisessä elämässä on kaksi käsitystä naisesta tavallisinta.\nYhdet mittailevat naisten pääkalloja todistaakseen, että nainen\non alempana kuin mies, etsivät hänen puutteitaan herjatakseen\nhäntä, voidakseen olla jotain hänen silmissään ja puolustaakseen\neläimellisyyttään. Toiset taas koettavat voimiensa takaa nostaa\nnaisen itsensä tasalle eli toisin sanoen pakottaa hänet pänttäämään\npäähänsä nuo 35,000 lajia, kirjottamaan ja lukemaan samoja\ntyhmyyksiä, joita he itsekin kirjottavat ja lukevat. Liharewin\nkasvoille nousi tumma varjo. -- Minä sanon teille, että nainen on\naina ollut ja tulee olemaan miehen orjana, -- jatkoi hän bassoäänellä\nja nyrkkiä pöytään iskien. -- Hän on herkkä ja pehmeä kuin vaha,\njosta mies on muovaillut, mitä ikinä on mielensä tehnyt. Herra\nJumala tosiaankin! Miten kurjan kurjasta miehen päähänpistosta\nnainen on kerinnyt hiuksensa, hylännyt perheensä, kuihtunut ja\nkuollut vieraalla maalla... Niistä aatteista, joiden tähden hän on\nuhrannut itsensä, ei ole yhtään naisellista. Rajaton, uskollinen,\naltis orja! Pääkalloja en ole mitannut, mutta minä puhun raskaasta,\nkatkerasta kokemuksesta. Ylväimmät, itsenäisimmät naiset, joille\nminun on onnistunut kertoa huumaukseni, ovat kulkeneet perässäni\nmitään aprikoimatta ja kyselemättä ja tehden kaikki, mitä olen\ntahtonut. Eräästä nunnasta tein nihilistin, joka, kuten jälestäpäin\nsain tietää, ampui santarmin. Minun vaimoni ei jättänyt minua mieroa\nvaeltaessani hetkeksikään ja tuuliviirin tavoin kääntyi hänen uskonsa\nsitä mukaa, kuin minä mistäkin viehätyin.\n\nLiharew hypähti pystyyn ja alkoi astua huoneessa.\n\n-- Jaloa, ylevää orjuutta! -- sanoi hän käsiään läiskyttäen. --\nSiinä juuri onkin naisen elämän korkea ajatus! Kaikenkarvaisesta\nhassutuksesta, jota on kertynyt minun päähäni koko siltä ajalla,\njolloin olen ollut tekemisissä naisten kanssa, on minun muistooni\njäänyt aivan kuin siivilään -- ei suinkaan aatteita, ei järkeviä\nsanoja eikä filosofiaa, vaan tuo ääretön alistuminen kohtaloon, tuo\nääretön laupeus, kaikkianteeksiantavaisuus...\n\nLiharew puristeli nyrkkiään, tuijotti yhteen kohtaan ja kummallisen\nintohimoisesti ponnistaen, aivan kuin jokaista sanaa imeskellen\njatkoi hän yhteenpurislettujen hampaiden välistä.\n\n-- Tuo... tuo ylevä vaivojen kestäminen, uskollisuus hautaan\nsaakka, sydämen runollisuus... Elämänajatus on juuri tuossa\nmarttyyrikuolemassa, josta ei valitus kuulu, kyynelissä, jotka\npehmittävät kiven, rajattomassa, kaikkianteeksiantavassa rakkaudessa,\njoka luo elämän kaaokseen valoa ja lämpöä...\n\nIlowaiskaja nousi hiljaa ylös, otti askeleen Liharewia kohti ja\nkiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. Kyynelistä, jotka kimaltelivat\nmiehen silmäripsissä, väräjävästä, intohimoisesta äänestä ja\nkasvojen punasta käsitti hän, etteivät naiset olleet Liharewin\npuheen satunnaisena ja tyhjänä aiheena. Ne olivat hänen uuden\nviehätyksensä tai, kuten hän itse sanoi, uuden uskonsa esineenä. Ensi\nkerran elämässään näki Ilowaiskaja edessään innostuneen, tulisesti\nuskovan miehen. Kädenliikkeineen ja säihkyvine silmineen hän tuntui\nIlowaiskajasta mielettömältä, raivokkaalta, mutta hänen silmiensä\ntulesta, puheesta ja kookkaan ruumiin liikkeistä hehkui niin voimakas\nkauneus, että Ilowaiskaja huomaamattaan seisoi hänen edessään\naivan kuin maan alle vajonneena ja riemuavin silmin katsoi hänen\nkasvoihinsa.\n\n-- Ja äitini sitte! -- puhui hän ojentaen käsiään Ilowaiskajaa\nkohti rukoilevin kasvoin. -- Olen myrkyttänyt hänen elämänsä,\ntahrinut hänen käsityksensä mukaan Liharewin suvun maineen ja\ntuottanut hänelle niin paljon kipua ja tehnyt pahaa, että vain\npahin vihollinen voi tehdä niin ja mikä on ollut seuraus? Veljet\nantavat hänelle muutamia ropoja hartaustoimituksia varten, vaan\näiti kieltäytyy tyydyttämästä uskonnollisia tunteitaan, säästää nuo\nrovot ja lähettää salaa tuhlaajapojalleen Grigorille! Yksistään\ntämä pikku seikka kasvattaa ja jalostaa henkeä paljoa voimakkaammin\nkuin mitkään teoriat ja 35,000 lajia. Voisin kertoa teille tuhansia\nesimerkkiä. Otetaan vaikka teidät! Ulkona on yö ja myrsky, vaan te\nmatkustatte isänne ja veljenne luo lämmittääksenne heitä suurena\njuhlana hellyydellänne, vaikka he eivät mahda teitä muistellakaan,\novat unohtaneet teidät. Mutta rakastukaahan vain kovasti johonkuhun\nihmiseen, niin saattepa nähdä, että menette hänen jälestään vaikka\npohjoisnavalle. Vai mitä?\n\n-- Niin, jos... kerran rakastan.\n\n-- Siinäpä se! -- riemahti Liharew. -- Jumaliste, miten olen\niloinen, että tutustuin teihin! Kohtaloni on niin hyvä, että\nse aina antaa minun tavata mainioita ihmisiä. Ei päivää, ettei\nsemmoista tuttavuutta, että vaikka henkensä antaisi sen edestä.\nTässä maailmassa on paljoa enemmän hyviä ihmisiä kuin pahoja. Teidän\nkanssanne olemme tässä avomielisesti ja syviä säikeitä myöten\npakisseet, aivan kuin oltaisi satavuotisia tuttavuksia. Toisinaan\nsattuu niin, että kymmenen vuotta saa murjottaa ja olla ääneti,\nsalata kaikki vaimoltaan ja ystäviltään, vaan kun toisinaan tapaa\nrautatievaunussa koulupojan, niin avaa hänelle koko sydämensä. Teitä\non minulla kunnia nähdä ensi kertaa, vaan olen tehnyt teille niin\nsyvän katumuksen, etten koskaan ole semmoista tehnyt. Ja miksi?\n\nKäsiään hieroskellen ja hymyillen Liharew käveli hieman aikaa\nhuoneessa ja alkoi sitte taas puhua naisista. Tällä välin oli alettu\nsoittaa aamukirkkoon.\n\n-- Hyvä Jumala! -- itki Sasha. -- Rupattelee eikä anna nukkua!\n\n-- Tosiaankin, -- häpsähti Liharew, -- anna anteeksi, kultaseni.\nNuku, nuku... Paitsi häntä on minulla vielä kaksi poikaa, -- kuiskasi\nhän. -- Ne ovat setänsä luona, vaan tämä ei tule hetkeäkään toimeen\nisättä. Kituu, nurkuu ja niin on minuun takertunut kuin kärpänen\nhunajaan. Olen tässä, neitiseni, rupatellut tosiaankin liian kauan.\nEi haittaisi, jos tekin levähtäisitte. Sallitteko, niin laitan teille\nvuoteen?\n\nLupaa odottamatta hän otti märän turkin, puistaisi sitä ja levitti\npenkille nurin, kokoili hujanhajan heitetyt huivit ja saalit, pani\npäänaluseksi torvelle käärityn palton ja kaiken tämän hän teki\nääneti, kasvoilla orjamaisen harras innostus, aivan kuin ei olisi\nollenkaan hamuillut naisen vaateriepuja, vaan kokoillut pyhän astian\npirstaleita. Koko hänen vartalossaan kuvastui syyllisyyttä ja\nhätääntynyttä arkuutta, aivan kuin hän olisi häpeillyt hennon olennon\nläsnäollessa vartensa väkevyyttä ja kookkuutta.\n\nKun Ilowaiskaja oli asettunut levolle sammutti Liharew kynttelin ja\nistuutui jakkaralle uunin viereen.\n\n-- Niin, niin, neitiseni, -- kuiskaili hän polttaen paksua paperossia\nja puhaltaen savun uuniin. -- Luonto on istuttanut venäläiseen uskon\nsuuren kyvyn, tutkiskelevan järjen ja ajattelemisen lahjan, mutta\nkaikki tämä murskautuu pirstoiksi huolettomuuden, laiskuuden ja\nhaaveilevan kevytmielisyyden kalliota vasten. Niin, niin...\n\nIlowaiskaja katseli kummissaan pimeään eikä nähnyt muuta kuin\npunaisen pilkun pyhimyskuvalla ja kekäleiden leimujen heijastuksen\nLiharewin kasvoilla. Pimeä, kellojen soitto, myrskyn ulvonta,\nontuva poika, valitteleva Sasha, onneton Liharew ja hänen tarinansa\n-- kaikki tämä sekottui ja sakoi yhdeksi valtavaksi vaikutukseksi\nja avara maailma tuntui hänestä arvoitukselta, se humisi ihmeiden\npaljoutta ja lumoavien voimien huumaa. Kaikki äsken kuultu kaikui yhä\nvielä hänen korvissaan ja inehmon elämä kuvastui hänelle ihanana,\nrunollisena taruna, jolla ei loppua ollut.\n\nJa valtava vaikutus kasvoi kasvamistaan, kietoi hulpeisiinsa\ntietoisuuden ja muuttui makeaksi uneksi. Ilowaiskaja nukkui, mutta\nnäki pyhimyskuvalampun ja paksun nenän, jolla kekäleiden kerkeä valo\npunaisena hyppi.\n\nHän kuuli itkua.\n\n-- Rakas isä, -- rukoili lapsen ääni, -- mennään takasin sedän luo.\nSiellä on joulupuu! Siellä on Stepa ja Kolja!\n\n-- Kultaseni, minkä minä mahdan? -- vakuutteli miehen hiljainen\nbasso. -- Ymmärrä minua, ymmärrä!\n\nJa lapsen itkuun yhtyi miehen itku. Tämä inhimillisen surun haikea\nvalitus soi hänen korvissaan niin suloisena, inhimillisenä säveleenä,\nettä hänkin herposi sen nauttimisesta ja herahti itkuun. Sitte hän\nkuuli, miten kookas musta varjo hiipi hänen luokseen, nosti lattialle\npudonneen saalin ja kääri sen hänen jaloilleen.\n\nIlowaiskaja heräsi kummalliseen kiljuntaan. Hän hypähti ylös ja\nkatseli ihmetellen ympärilleen. Ikkunaan, josta toinen puoli oli\nlumen peitossa, kurkisti sarastuksen haaleva sini. Huoneessa oli\nharmaa hämärikkö, josta selvään erotti uunin, nukkuvan tytön ja\nNassr-Eddinin. Uuni ja kyntteli olivat sammuneet. Avoimesta ovesta\nnäkyi suuri ravintolahuone tiskineen ja pöytineen. Eräs mies, jolla\noli tylsät mustalaiskasvot, seisoi ällistynein silmin keskellä\nhuonetta lumesta sulaneessa vesilätäkössä ja piteli seivästä, jonka\nnenässä oli suuri, punainen tähti. Hänen ympärillään oli joukko\npieniä poikia, jotka seisoivat yltäalta lumessa ja liikkumattomina\nkuin kuvapatsaat. Tähden valo, joka heijasti punaisen paperin läpi,\npunersi heidän märkiä kasvojaan. Poikajoukko kirkui kuka miten taisi\nja kirkunasta ymmärsi Ilowaiskaja vain yhden kupletin:\n\n    Hei sinä pikkunen poikanen,\n    Otappas veitsesi hienoinen,\n    Surmataan juutalainen,\n    Se ilkeä muukalainen...\n\nTiskin luona seisoi Liharew, katsoi ihastuksissaan laulajiin ja löi\njalallaan tahtia. Huomattuaan Ilowaiskajan hän hymyili kasvojensa\ntäydeltä ja meni hänen luokseen. Ilowaiskaja hymyili myöskin.\n\n-- Hauskaa joulua! -- sanoi Liharew. -- Näin, että nukuitte hyvin.\n\nIlowaiskaja katsoi häneen ääneti ja hymyili yhä.\n\nYöllisen keskustelun jälkeen ei Liharew enää näyttänytkään hänestä\nkookkaalta eikä leveäharteiselta, vaan pieneltä, samaan tapaan, kuten\nmeistä tuntuu pieneltä jättiläislaiva, jonka on sanottu kulkeneen\nvaltameren poikki.\n\n-- No, nyt minun täytyy lähteä, -- sanoi hän. -- Pitää pukeutua.\nSanokaa, mihin te nyt olette menossa?\n\n-- Minäkö? Klinushkan asemalle sieltä Sergijewoon ja Sergijewosta\n40 virstaa hevosella erään tolvanan, kenraali Shashkowskin\nkivihiilikaivoksille. Veljeni ovat hankkineet siellä minulle\ntyönjohtajan paikan. Rupean kivihiilen kaivajaksi.\n\n-- Minä tunnen ne kaivokset. Shashkowski on minun setäni. Mutta...\nmiksi te sinne menette? -- kysyi Ilowaiskaja ihmetellen Liharewiin\nkatsoen.\n\n-- Työnjohtajaksi, kaivostöitä johtamaan.\n\n-- Käsittämätöntä! -- sanoi Ilowaiskaja. -- Te menette\nkivihiilikaivoksille. Mutta siellä on autioita aroja, puute ihmisistä\nja semmoinen ikävä, ettette viihdy päivääkään. Hiili on mitä\nkurjinta, sitä ei osta kukaan ja setäni on petkuttaja, itsevaltias\ntyranni. Ette saa palkkaannekaan!\n\n-- Sama se, virkkoi Liharew välinpitämättömästi, -- hyvä, kun pääsee\nedes kaivoksille.\n\nIlowaiskaja kohautti olkapäitään ja alkoi kävellä kiihkeästi\nedestakaisin.\n\n-- Käsittämätöntä, käsittämätöntä! -- puheli hän vilkutellen sormiaan\nkasvojensa edessä. -- Mahdotonta ja... ja järjetöntä! Ajatelkaahan,\nettä se on... se on pahempi maanpakoa, se on elävänä hautaamista.\nAh, hyvä Jumala, -- sanoi hän tulisesti ja astui Liharewin eteen.\nHänen ylähuulensa värisi ja terävät kasvonsa kalpenivat. -- Ajatelkaa\ntosiaankin autiota aroa ja yksinäisyyttä. Siellä ei ole, kenen kanssa\nsanan vaihtaisi ja teitä... viehättävät naiset. Hiilikaivos ja naiset!\n\nIlowaiskaja häpesi samassa tulisuuttaan, kääntyi selin Liharewiin ja\nmeni ikkunan ääreen.\n\n-- Ei, ei te ette saa mennä sinne! -- sanoi hän ikkunaruutua\nsormellaan nopeasti viiltäen.\n\nHän tunsi ei ainoastaan sydämessään, vaan selässäänkin, että hänen\ntakanaan seisoo äärettömän onneton, mennyt, hylätty mies, vaan tämä,\naivan kuin tunnustamatta onnettomuuttaan ja aivan kuin yöllä ei olisi\nitkenytkään hän, katseli häneen pehmeästi hymyillen. Itkisi edes\nvielä nytkin! Ilowaiskaja asteli mielenliikutuksen vallassa muutaman\nkerran huoneen yli, sitte pysähtyi nurkkaan ja mietti. Liharew puhui\njotain, mutta hän ei kuunnellut häntä. Käännyttyään selin Liharewiin\nhän otti kukkarostaan 25 ruplan setelin, käänteli sitä kauan\nsormissaan, vaan vilkaistuaan Liharewiin punastui ja pisti setelin\ntaskuunsa.\n\nOven takaa kuului kyytimiehen ääni. Ilowaiskaja rupesi pukeutumaan\nääneti, tuikein, ajattelevin kasvoin. Liharew auttoi häntä iloisesti\nrupatellen, mutta joka sana laskeutui raskaana taakkana Ilowaiskajan\nsydämelle. Ei ole ilo kuulla, kun onneton tai kuoleva koettaa\nkujeilla.\n\nKun elävän ihmisen muuttaminen muodottomaksi nyytiksi oli päättynyt,\nloi Ilowaiskaja viimeisen silmäyksen \"vierashuoneeseen\", seisoi\ntuokioisen ääneti ja läksi ääneti ulos. Liharew meni saattamaan.\n\nVaan ulkona talven vimma yhä riehui, Herra ties miksi ja mitä\nvarten. Kokonaisia lumipilviä tupruili ilmassa aivan kuin niillä ei\nolisi ollut sijaa, mihin asettua. Hevoset, reki, puut ja pylvääseen\nköytetty härkä -- kaikki oli valkeaa ja näytti pehmeältä, villavalta.\n\n-- Suokoon Jumala teille... -- sopersi Liharew auttaen Ilowaiskajaa\nrekeen. -- Älkää pitäkö vihaa...\n\nIlowaiskaja oli vaiti. Kun reki läksi liikkeelle ja kiersi erästä\nsuurta nietosta, kääntyi hän katsomaan Liharewiin aivan kuin\nolisi halunnut jotain sanoa. Liharew juoksi hänen jälestään,\nmutta Ilowaiskaja ei virkkanut sanaakaan, katsahti vain häneen\nsilmäripsiensä alta, joihin oli tarttunut lumihiuteita...\n\nOsasiko Ziharewin herkkä sielu tosiaankin lukea tuon katseen\nmerkityksen tai ehkä mielikuvitus petti hänet, mutta hänestä alkoi\näkkiä tuntua, että kun olisi vielä vetäissyt parikolme voimakasta\npiirtoa, niin olisi tuo tyttö lähtenyt hänen kanssaan kyselemättä,\naikailematta. Kauan hän seisoi siinä kuin kivettyneenä ja katsoi\njälkeen, jonka jalakset olivat uurtaneet. Ahneesti takertui\nlumihiuteita hänen tukkaansa, partaansa ja hartioihinsa... Peittyi\nkohta jalasten jälki ja hän itse alkoi näyttää lumihaarniskassaan\nvalkealta kiveltä, mutta silmät yhä vain etsivät jotain lumipilvien\nryöpystä.\n\n\n\n"]