[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSnSRha2y8htvQ4Ozb3Hvd5Tf1hy5H2G5D1FTqEuI7Bk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":33,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":40,"aiDescription":41,"preamble":42,"content":43},1374,"Laakson lilja","Balzac, Honoré de",1799,1850,"1374-balzac-honore-de-laakson-lilja","1374__Balzac_Honoré_de__Laakson_lilja","Maaseutuelämän kuvaus","romaani",[14],"rakkaus",[16],"ranskalainen","fi",1835,1916,79529,534140,false,52871,[25,26,27,28,29,30,31,32],"Biographical fiction","France -- Fiction","French fiction -- Translations into Finnish","Historical fiction","Letters -- Fiction","Love stories","Man-woman relationships -- Fiction","Romance fiction",[34,35,36],"French Literature","Novels","Romance","\"Laakson lilja: Maaseutuelämän kuvaus\" by Honoré de Balzac is a novel written in the mid-19th century. The book touches on themes of love, social status, and the challenges of youth, as it centers around the character of Félix, who reflects on his turbulent past and the emotional scars shaped by his upbringing. As he recounts his life, the narrative explores the contrast between societal expectations and personal desires.  The opening of the novel introduces us to Félix, who is compelled to share his story with Countess Natalie de Manerville, a woman he loves deeply. He begins to reflect on his childhood and the hardships he faced growing up in an unloving family, highlighting his emotional struggles and aspirations. Through his introspection, Félix reveals his longing for acceptance and the haunting memories of loneliness and neglect, setting the stage for a deeper exploration of his character and relationships throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[39],"Raitio, K. V. (Kosti Volmari)",269,"Ranskan maaseudulle sijoittuva romaani kertoo nuoren Félix de Vandenessen ja hyveellisen kreivitär Henriette de Mortsaufin välisestä voimakkaasta mutta platonisesta rakkaudesta. Balzacin Inhimillinen komedia -sarjaan kuuluva teos keskittyy hahmojen tunne-elämään, itsekuriin ja sääty-yhteiskunnan asettamiin moraalisiin rajoihin.","Honoré de Balzacin 'Laakson lilja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1374. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","LAAKSON LILJA\n\nMaaseutuelämän kuvaus\n\n\nKirj.\n\nHONORÉ DE BALZAC\n\n\nSuom. K. V. Raitio\n\nAlkuperäinen teos: Le lys dans la vallée.\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1916.\n\n\n\n\n\n\n\n\n    Herra J. B. Nacquart'ille\n\n    Kuninkaallisen lääketiede-akatemian jäsenelle.\n\n    Rakas tohtori, tässä on yksi työläimpiä kiviä hitaasti ja\n    vaivaloisesti suunnitellun kirjallisen rakennuksen toisesta\n    kerroksesta; tahdon piirtää siihen teidän nimenne, niin hyvin\n    kiittääkseni oppinutta, joka minut kerran pelasti, kuin\n    kunnioittaakseni uskollista ystävää.\n\n                                              de Balzac.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Kreivitär Natalie de Manerville'lle.\n\n    'Minä alistun toivomukseesi. Naisella, jota me rakastamme enemmän\n    kuin hän meitä, on etuoikeutena saattaa meidät joka tilassa\n    unohtamaan terveen järjen vaatimukset. Jottemme näkisi hänen\n    rypistävän otsaansa, hävittääksemme nyreämielisen ilmeen noilta\n    huulilta, jotka pieninkin kieltäytyminen tekee murheellisiksi,\n    me voitamme ihmeellisesti vaikeuksia, vuodatamme vertamme ja\n    tuhlaamme tulevaisuuttamme. Tänään sinä tahdot kuulla minun\n    menneisyyteni, tässä se on. Tiedä kuitenkin, Natalie: sinua\n    totellessani minun on täytynyt tukahduttaa voittamattomia\n    vastenmielisyyksiä. Miksi sinä epäilit noita äkillisiä ja\n    pitkiä unelmia, jotka joskus valtasivat minut keskellä onnea?\n    Miksi minun vaikenemiseni saattoi sinut tuollaiseen rakastetun\n    naisen viehättävään vihanpurkaukseen? Etkö sinä voinut leikkiä\n    luonteeni vastakohdilla kysymättä niiden syitä? Onko sinun\n    sydämessäsi salaisuuksia, jotka ilmitullakseen tarvitsevat minun\n    salaisuuksiani? Oli miten oli, sinä olet sen aavistanut, Natalie,\n    ja ehkä on parempi, että sinä tiedät kaiken. Niin, minun elämääni\n    hallitsee eräs aave. Se hahmottuu hämärästi vähimmästäkin\n    sanasta, mikä sitä koskee, se liehuu usein itsestään minun\n    yläpuolellani. Minun sieluni pohjalle on haudattu valtavia\n    muistoja, ne ovat ikäänkuin nuo meren tuomat, jotka ilmaantuvat\n    tyynen hetkinä ja joita tyrskyt vellovat pirstaleina hiekalla.\n    Työ, jota aatteiden ilmaiseminen vaatii, on hillinnyt noita\n    vanhoja mielenliikutuksia, jotka liian äkkiä herätessään tekevät\n    minulle niin pahaa. Jos tässä tunnustuksessa kuitenkin on kohtia,\n    jotka loukkaavat sinua, niin muista, että olet uhannut minua,\n    ellen tottelisi. Älä siis rankaise minua käskyjesi täyttämisestä.\n    Toivoisin, että luottamukseni lisäisi sinun hellyyttäsi. Tapaamme\n    tänä iltana.\n\n                                                    Felix.'\n\nKetä kyynelten ruokkimaa neroa me kerran saamme kiittää\nliikuttavimmasta elegiasta, kuvauksesta, joka sisältää äänettömästi\nkestettyjä sielunmyrskyjä, myrskyjä, joita saavat kärsiä nuo sielut,\njoiden hennot juuret eivät vielä kohtaa kuin kovia kiviä kotoisessa\nmaaperässä, joiden ensi kukoistusta raastavat vihamieliset kädet,\njoiden kukkia ympäröi jää sinä hetkenä, jolloin ne avautuvat? Kuka\nrunoilija kertoo niiden lasten tuskat, joiden huulet imevät katkeraa\nrintaa, joiden hymyilyn tukahduttaa ankaran silmän tuikea välähdys?\nRunoelma, joka esittäisi nuo sydän parat, joiden tunne-elämä\nkehittyy ympäristön alituisen ahdistelun alaisena, olisi todellinen\nkertomus minun nuoruudestani. Kenen turhamielisyyttä saatoinkaan\nminä loukata, minä, joka olin vastasyntynyt? Mikä fyysillinen tai\nmoraalinen puutteellisuus tuottikaan minulle äitini kylmyyden?\nOlinko minä siis kuin välttämätön paha, sellainen, jonka syntyminen\non satunnaisuuden varassa, tai sellainen, jonka elämä on moite? Kun\nminä, oltuani maaseudulle elätettäväksi jätettynä ja kolme vuotta\nperheeni unohtamana, palasin isäni kotiin, merkitsin minä siellä niin\nvähän, että sain kokea siitä ihmisten sääliä. En tuntenut ajatusta,\nen onnellista sattumaa, joiden avulla olisin voinut päästä tästä\nensimäisestä syrjäytyksestä: olin tajuton lapsi, ihminen ei minussa\nvielä ollut herännyt. Vähintäkään lieventämättä minun kohtaloani\nveljeni ja kaksi sisartani huvittelivat minun kärsimyksilläni.\nSopimusta, jonka nojalla lapset salaavat pienet rikoksensa ja jonka\njo kunniantunto heille opettaa, ei ulotettu ollenkaan minuun;\nvieläpä sain lisäksi usein kärsiä rangaistuksen veljeni rikoksista\nvoimatta vastustaa tätä vääryyttä. Mielistelykö, jolla on itunsa\nlapsissa, sai heidät myötävaikuttamaan minua ahdistettaessa, jotta\nhe saavuttaisivat heidän kaikkien pelkäämän äidin mielisuosion?\nOliko se heidän jäljittelytaipumustensa vaikutusta, johtuiko se\nvoimain koettelemisen tarpeesta tai säälin puutteesta? Mahdollisesti\nkaikki nämä syyt yhdessä riistivät minulta veljeyden sulot. Kaikesta\ntunne-elämästä osattomana minä en voinut ketään rakastaa, ja\nluonto oli kuitenkin tehnyt minut rakastavaksi! Onkohan enkeliä,\njoka kokoaisi tuon alati hyljätyn tunteellisuuden huokaukset? Jos\nmuutamissa sieluissa väärin kohdellut tunteet muuttuvat vihaksi,\nkeskittyivät ne minun sielussani ja kaivoivat sinne vuoteen, josta\nne myöhemmin hyökkäsivät minun elämääni vastaan. Kunkin luonteen\nalttiuden mukaan höllentää vapisemiseen tottuminen suonia, synnyttää\npelkoa, ja pelko pakoittaa aina väistymään. Siitä johtuu heikkous,\njoka kalvaa ihmistä ja istuttaa häneen jotain niin sanoakseni\norjamaista.\n\nNuo alituiset hyökkäykset totuttivat minut käyttämään voimaa, joka\nkasvoi harjoituksesta ja valmisti minun sieluani siveellisiin\nkieltäymyksiin. Alinomaa odottaen uutta surua, kuten marttyyrit\nodottivat uutta iskua, minun koko olemukseni ilmaisi synkkää\nmietiskelyä, joka hävitti lapsuuden viehätykset ja liikunnot. Se\nsaattoi minut tilaan, joka lähenteli vähämielisyyttä ja antoi aihetta\näitini turmiokkaille ennustuksille. Varmuus siitä, että minulle\ntehtiin vääryyttä herätti ennenaikojaan sydämessäni ylpeyden, tuon\njärjen hedelmän, joka epäilemättä ehkäisi ne huonot taipumukset,\njoille tuollainen kasvatus antoi virikettä. Vaikkakin äitini\nlaiminlöi minut, olin minä joskus hänen ajatustensa esineenä. Silloin\ntällöin hän puhui minun kasvatuksestani ja ilmaisi halua ottaa siitä\nhuolehtiakseen; hirveät väristykset kulkivat joka kerta lävitseni\najatellessani niitä viiltäviä tuskia, joita jokapäiväinen yhdessäolo\näidin kanssa oli minulle tuottava. Minä siunasin yksinäisyyttäni ja\nolin onnellinen saadessani pysyä puutarhassa, leikkiä kivillä, tutkia\nhyönteisiä ja katsella taivaan sinistä lakeutta. Eristäytyminen\noli tosin omiansa tekemään minusta uneksijan, mutta taipumuksen\nmietiskelyihin sain minä eräästä seikkailusta, joka teille on\nkertova minun ensimäiset onnettomuuteni. Minusta välitettiin niin\nvähän, että lastenhoitaja usein unohti asettaa minut nukkumaan.\nRauhallisesti kyyristyneenä viikunapuun alle minä katselin eräänä\niltana tähtiä tuolla uteliaalla mielenkiinnolla, joka valtaa lapset\nja johon minun aikaiseen kehittynyt melankoliani lisäsi jotakin\nsentimentaalista ymmärtämystä. Sisareni leikkivät ja huusivat.\nMinä kuuntelin heidän etäistä hälinäänsä kuin säestystä omiin\nmietteisiini. Melu lakkasi, yö saapui. Sattumalta äitini huomasi\npoissaoloni. Välttääkseen moitteita meidän hoitajamme, peljättävä\nKaroline neiti, hyväksyi äitini väärät kuvittelut väittäessään, että\nkotini kauhistutti minua, ja että olisin aikoja paennut, ellei hän\nolisi pitänyt minua silmällä. Minä en ollut tyhmä, vaan salamielinen;\nkaikissa hoitoonsa uskotuissa lapsissa hän ei ollut koskaan\ntavannut ketään, jonka taipumukset olisivat olleet niin huonot kuin\nminun. Hän oli etsivinään ja kutsui minua, minä vastasin. Hän tuli\nviikunapuun luo, jonka juurella hän tiesi minun olevan. -- Mitä teit\nsinä täällä? sanoi hän. -- Katsoin tähtiä. -- Sinä et katsellut\ntähtiä, sanoi äitini, joka kuunteli meitä parvekkeelta, tunnetaanko\ntähtitiedettä sinun ijälläsi? -- Ah! rouva, huudahti neiti Karoline,\nhän on avannut vesisäiliön hanan, puutarha on tulvan vallassa. Syntyi\nyleinen häiriö. Sisareni olivat huvin vuoksi vääntäneet hanan auki\nnähdäkseen veden juoksevan, mutta hämmästyneinä vesisuihkusta, joka\noli heidät ylt'yleensä kastellut, he olivat menettäneet malttinsa ja\npaenneet voimatta sulkea hanaa. Yllätettynä ja syypääksi todistettuna\ntähän kujeeseen, leimattuna valehtelijaksi, kun minä vakuutin\nviattomuuttani, minä sain ankaran rangaistuksen. Mikä pahinta, minua\npilkattiin tähtirakkaudestani ja äitini kielsi minua olemasta iltasin\npuutarhassa. Tyrannimainen kielto kiihottaa aina intohimoa lapsissa\nvielä enemmän kuin aikaihmisissä. Lapsilla on se etu, että he eivät\najattele muuta kuin kiellettyä asiaa, ja se tarjoaa silloin heille\nvastustamattomia viehätyksiä. Minä sain siis usein kuritusta tähtieni\nvuoksi. Kun minä en voinut kehenkään luottaa, lausuin minä niille\nsuruni tuolla ihastuttavalla hiljaisella jokelluksella, jolla lapsi\nilmaisee ensimäiset ajatuksensa, osatessani tuskin vielä sanoja\nsopertaa. Kaksitoista vuotiaana, koulussa, minä vielä tarkastelin\nniitä ja tunsin siitä sanomatonta nautintoa, niin syvästi painuvat\nelämän aamuna saadut vaikutukset sydämeen.\n\nCharles, joka oli viisi vuotta minua vanhempi, oli yhtä kaunis\nlapsena kuin miehenä. Hän oli isäni suosikki, äitini lemmikki ja\nperheen toivo ja sen kuningas. Hän oli vartaloltaan sopusuhtainen\nja voimakas, ja hänellä oli kotiopettaja. Minut, joka olin\nlaiha ja kivuloinen, lähetettiin viideksi vuodeksi erääseen\nkaupungin koulukotiin ulko-oppilaaksi. Isäni kamaripalvelija vei\nminut sinne aamulla ja haki illalla. Mukaani sain minä laihasti\nvarustetun eväskorin, sillä välin kun toverini saivat itselleen\nyllin kyllin ruoka-aineita. Vastakohta minun köyhyyteni ja heidän\nrikkautensa välillä tuotti minulle tuhansia kärsimyksiä. Kuuluisa\nTours'in silavasäilyke oli pääruokana ateriassa, jonka me söimme\nkeskipäivällä, laitoksen aamiais- ja päivällisajan välillä. Tätä\nvalmistetta, jota jotkut herkkusuut suuresti ylistävät, nähtiin\nharvoin ylhäisten pöydissä Tours'issa, ja vaikka olin kuullut siitä\npuhuttavan ennen koulukotiin tulemistani, ei minulle koskaan ollut\nsattunut onnea saada maistaa tuota voileivän päälle levitettyä\nruskeata herkkua. Jos se ei olisikaan ollut muodissa koulukodissa, ei\nminun haluni silti olisi ollut vähemmän voimakas, sillä tuo valmiste\noli tullut minulle päähänpiintymäksi. Lapset huomaavat katseessa\npiilevän halun yhtä hyvin, kuin te näette siinä rakkauden: minusta\ntuli siten oivallinen pilkanteon esine. Toverini, jotka melkein\nkaikki kuuluivat pikku porvaristoon, tulivat minulle ojentamaan\nerinomaisia silavaviipaleitaan ja kysymään, tiesinkö miten niitä\ntehtiin, missä niitä myötiin, miksi minulla niitä ei ollut. He\nlipoivat kieliänsä ylistellen silavasäilykkeitä, noita paksuja\nsianlihamuhennoksia, jotka muistuttivat paistettuja tryffeli sieniä;\nhe penkoivat minun eväskorini, eivät löytäneet sieltä muuta kuin\noliivijuustoa tai kuivia hedelmiä ja antoivat minulle kuoliniskun\ntuollaisella lauseella kuin: -- _Sinulla ei siis ole mitään?_\njoka näytti minulle erotuksen veljeni ja minun välillä. Syrjästä\nkatsoa toisten onnea, tuo ristiriita on tahrannut lapsuuteni ruusut\nja lakastuttanut viheriöitsevän nuoruuteni. Kun minä ensimäisen\nkerran jalomielisen tunteen pettämänä ojensin käteni ottaakseni\nvastaan tuon niin suuresti haluamani herkun, jota minulle tekopyhin\nilmein tarjottiin, vetikin pilkantekijä silavaleivän takaisin\ntoverien nauraessa tälle yllättävälle lopputulokselle. Jos kaikkein\nkunnioitetuimmatkin henkilöt ovat alttiita turhamielisyydelle,\nmiksi ei sitä voisi antaa anteeksi lapselle, joka itkee nähdessään\nitsensä halveksittuna ja pilkattuna. Kuinka monet lapset olisivatkaan\ntällaisessa leikissä tulleet herkuttelijoiksi, kärkkyjöiksi ja\nveltoiksi! Vainoja välttääkseni minä taistelin. Epätoivon antama\nrohkeus teki minut peljättäväksi, mutta minua vihattiin ja minä\nolin suojaton petosta vastaan. Eräänä iltana ulos lähtiessäni minä\nsain iskun selkääni nenäliinasta, joka oli kääritty täyteen pieniä\nkiviä. Kun kamaripalvelija, joka kovakouraisesti kosti puolestani,\nilmoitti tapahtuman äidilleni, huudahti hän: -- Tuo kirottu lapsi\nei tuota meille kuin suruja! Minä vajosin hirveään itse-epäilykseen\nhuomatessani koulussa vierottavan minua samalla tavoin kuin kotona.\nSiellä, kuten kotonakin, minä syvennyin itseeni. Tämä oli kuin toinen\nlumisade, joka hidastutti sieluuni kylvettyjen siementen orastusta.\nNe, joista minä näin pidettävän, olivat todellisia katupoikia,\nylpeyteni sai tukea tästä huomiosta, minä pysyin yksinäni. Siten oli\nminun edelleen mahdotonta purkaa tunteitani, joita sydän parkani oli\ntulvillaan. Opettaja, nähdessään minut alati synkkänä, vihattuna ja\nyksinäisenä, vahvisti vääriä epäluuloja, joita perheelläni oli minun\nhuonosta luonteestani.\n\nHeti kun minä osasin lukea ja kirjoittaa, antoi äitini viedä minut\noratooriomunkkien johtamaan Pont-le-Voy'n kouluun, jonne minun\nikäisiäni lapsia otettiin vastaan luokalle nimeltä _Pas latins_;\ntällä luokalla olivat myöskin oppilaat, joiden vitkalleen kehittyvä\nkäsityskyky kieltäytyi alkeita oppimasta. Täällä olin minä kahdeksan\nvuotta näkemättä ketään ja viettäen hyljätyn elämää. Seuraavassa\nselitys tähän. Minulla ei ollut kuin kolme frangia kuussa huvituksia\nvarten, summa, joka tuskin riitti kyniin, veitsiin, viivottimiin,\nmusteeseen ja paperiin, joista meidän täytyi pitää huolta. Siten,\nkykenemättömänä ostamaan itselleni puujalkoja, nuoraa ja muita koulun\nhuvituksiin kuuluvia välttämättömiä esineitä, minä sain pysyä poissa\nleikeistä; voidakseni ottaa niihin osaa minun olisi pitänyt imarrella\nrikkaita ja mairitella osastoni ensimäisiä. Pieninkin tuollainen\nraukkamaisuus, johon lapset niin helposti taipuvat, innoitti minua.\nMinä vietin loma-aikani puun alla surumielisiin unelmiin vaipuneena,\nsiellä minä luin kirjoja, joita meille kirjastonhoitaja kuukausittain\nantoi. Kuinka paljon tuskia kätkeytyikään tuohon luonnottomaan\nyksinäisyyteen, mitä kärsimyksiä synnyttikään hyljätty tilani!\nKuvitelkaa, mitä minun hento sieluni tunsi ensimäisessä palkintojen\njaossa, jossa minä sain kaksi arvokkainta, kirjoitustehtävästä ja\nkäännöksestä? Saapuessani näyttämölle niitä ottamaan suosionhuutojen\nja torventoitotusten kaikuessa, ei isä eikä äiti olleet minua\njuhlimassa, vaikka permanto muuten olikin täynnä toverieni vanhempia.\nSensijaan että minä olisin tavan mukaan suudellut palkintojen\njakajaa, syöksyin minä kyyneleitä vuodattaen hänen rinnoillensa.\nIllalla minä poltin uunissa palkintoesineeni. Oppilaiden vanhemmat\nolivat kaupungissa sen viikon, joka käytettiin harjoituksiin ennen\npalkintojen jakoa. Iloisina lähtivät toverini aamuisin ulos koulusta,\nsillä aikaa kun minä, jonka vanhemmat asuivat muutaman peninkulman\npäässä kaupungista, sain pysyä opistossa peipposten kanssa; tämä nimi\nannettiin oppilaille, joiden kotipaikka oli saarilla tai ulkomailla.\nIllalla, rukouksen aikana, nuo sydämettömät kehuskelivat meille hyviä\npäivällisiä, joita he vanhempineen olivat syöneet. Te näette, että\nonnettomuuteni suurentui, mikäli ne piirit laajenivat, joihin minä\njouduin. Kuinka paljon ponnistuksia minä teinkään horjuttaakseni\ntuomiota, joka pakotti minut elämään yksin! Kuinka monia toiveita\nminun sieluni tuhansina innostuksen hetkinä suunnittelikaan,\ntoiveita, jotka yksi ainoa päivä hävitti! Taivuttaakseni vanhempani\ntulemaan kouluun minä kirjoitin heille kirjeitä, jotka olivat\ntäynnä tunteita, yltiömäisesti ilmaistuja ehkä, mutta viattomia\nantamaan moitteen aiheita äidilleni, joka ironialla hillitsi\nkirjoitustapaani. Rohkeuttani menettämättä minä lupasin täyttää\nne ehdot, jotka isäni ja äitini asettivat saapumiselleen; minä\nrukoilin myötävaikutusta sisariltani, joille minä kirjoitin heidän\njuhla- ja syntymäpäivikseen, muistaen ne niin tarkasti kuin hyljätyt\nlapset tavallisesti tuollaiset asiat muistavat, mutta sitkeyteni\noli turhaa. Palkintojen jakopäivän lähestyessä minä uudistin yhä\nhartaammin pyyntöjäni, minä kerroin voitontoiveistani. Vanhempieni\nvaitiolon pettämänä minä odotin heitä kiihkeästi ja ilmoitin heidän\ntulostaan tovereilleni. Kun minä, perheiden saapuessa, kuulin vanhan\nportinvartijan tulevan opiston käytävään kutsumaan oppilaita, tunsin\nminä sairaloisia puistatuksia. Tuo vanhus ei lausunut koskaan\nminun nimeäni. Päivänä, jolloin minä valitin kirottua kohtaloani,\nrippi-isäni osotti minulle taivasta, jossa viheriöitsi palmu,\nniille luvattu, joista Vapahtaja on sanonut: _Beati qui lugent!_\n[Autuaita ovat murheelliset.] Ensi ripillä käymisestäni alkaen minä\nheittäydyin siis rukouksen salattuihin syvyyksiin, minut valtasivat\nuskonnolliset aatteet, joiden moraalinen kauneus tenhoaa nuorten\nmielet. Palavan uskon innoittamana minä rukoilin Jumalaa tekemään\nuudestaan minun hyväkseni noita häikäiseviä ihmetöitä, joista minä\nluin marttyyrien elämäkerroissa. Viisivuotiaana minä kiiruhdin\ntähtiä kohden, kaksitoistavuotiaana minä kolkutin pyhäkön ovia.\nHurmiotilani synnytti minussa sanoin kertomattomia unelmia, jotka\nrikastuttivat mielikuvitustani, lisäsivät herkkyyttäni ja vahvistivat\najatuskykyäni. Olen usein luullut, että enkelit lähettivät minulle\nnäitä yleviä näkyjä kääntääkseen sieluni taivaallisiin päämääriin;\nhe ovat antaneet silmilleni kyvyn nähdä asioiden ytimeen; he ovat\navanneet sydämeni tuolle tenhovoimalle, joka tekee runoilijan\nonnettomaksi, kun hän omistaa turmiollisen kyvyn verrata sitä, mitä\nhän tuntee, siihen mikä on todellista, tavoittelemiansa taivaita\nsiihen vähään, mikä hänelle onnistuu; he ovat kirjoittaneet päähäni\nkirjan, josta minä voin lukea, mitä minun pitää ilmaista; he ovat\nsytyttäneet huuliini välittömän ilmaisutaidon hehkun.\n\nIsäni sai joitakin epäilyksiä munkkien opetuksen etevyydestä ja\notti minut pois Pont-le-Voy'n koulusta asettaakseen minut Pariisiin\nMarais'n kaupunginosassa olevaan opistoon. Olin viisitoista vuotta\nvanha. Kun tietoni ja taitoni olivat tutkitut, pääsin minä, joka\nolin Pont-de-Voy'n retoriikkaluokan oppilas, kolmannelle osastolle.\nKärsimykset, joita minä olin saanut kokea kotona ja koulussa, sain\nminä uudella tavalla tuntea Lepitre'n koulukodissa ollessani. Isäni\nei ollut antanut minulle ollenkaan rahaa. Kun vanhempani tiesivät,\nettä minulla oli ruokaa ja vaatteita ja että latina ja kreikka\nkiristivät minua, oli kaikki hyvin. Opintoaikanani olen oppinut\ntuntemaan noin tuhat toveria, eikä ketään heistä ole kohdeltu\nsellaisella välinpitämättömyydellä. Kiihkeästi Bourbon'eihin\nliittyneenä Lepitre'lla oli suhteita isääni aikana, jolloin\nuskolliset kuningasmieliset koettivat vapauttaa Temppelitornista\nkuningatar Maria Antoinette'a. Isäni ja hän uudistivat tuttavuutensa;\nherra Lepitre luuli siis olevansa velvollinen korvaamaan isäni\nunhoitusta, mutta summa, jonka hän minulle antoi, oli verrattain\nvähäinen, sillä hän ei tiennyt perheeni aikomuksista. Koulukoti\nsijaitsi vanhassa Joyeuse-nimisessä rakennuksessa, jossa, kuten\nkaikissa vanhoissa ylhäisön asumuksissa, oli portinvartijan huone.\nLoma-aikana, ennen hetkeä, jolloin aliopettaja tuli viemään meidät\nKaarle Suuren lyseoon, varakkaat toverit menivät syömään aamiaista\nDoisy nimisen portinvartijamme luo. Herra Lepitre joko ei tiennyt\ntästä mitään tai salli Doisy'n harjoittaa tuota liikettä. Tämä\nportinvartija oli todellinen salakuljettaja, jota oppilaiden oli\ntärkeätä kohdella hellävaroen. Hän oli harharetkiemme salainen\nkaitsija, myöhäisten kotiintulojemme uskottu, kiellettyjen\nkirjalainojen välittäjä. Juoda aamiaiseksi kuppi kahvia maidon\nkanssa todisti ylhäistä makua, mikä käy selville siitä korkeasta\nhinnasta, jossa siirtomaan tuotteet olivat Napoleonin aikana. Jos\nsokerin ja kahvin käyttö oli ylellisyytenä vanhempien kotona,\nilmaisi se meidän keskuudessamme turhamielistä mahtailemista, joka\nolisi sytyttänyt intohimomme, jolleivät taipumus jäljittelyyn,\nahneus ja muodinmukaisuus olisi riittäneet. Doisy hankki meille\nluottoa, hän käännytti meitä kaikkien sisarten tai tätien puoleen,\njotka hyväksyivät koululaisten kunnianasiat ja maksoivat heidän\nvelkansa. Pitkän aikaa minä vastustin herkuttelujen viehätystä.\nJos tuomarini olisivat tunteneet viettelysten voiman, sieluni\nsankarillisen pyrkimyksen stoalaisuuteen, hillityt raivonpuuskani\npitkän kieltäymiseni aikana, olisivat he pyyhkineet minun kyyneleeni,\nsen sijaan että he saattoivat ne vuotamaan. Mutta olisiko minulla\nlapsena voinut olla tuo sielun suuruus, joka halveksien suhtautuu\ntoisten halveksimiseen? Saatoinko minä tuntea hyökkäykset, joita\nuseimmat yhteiskunnalliset paheet tekivät ja joiden voimaa minun\nhaluni lisäsivät. Toisen vuoden lopulla isäni ja äitini saapuivat\nPariisiin. Heidän tulopäivänsä ilmoitti minulle veljeni: hän\nasui Pariisissa, eikä ollut tehnyt yhtä ainoata vierailua minun\nluokseni. Sisareni olivat matkalla sinne ja meidän piti yhdessä\nkatsella Pariisia. Ensimäisenä päivänä meidän piti mennä syömään\npäivällistä Palais-Royal'iin ja sieltä kaikki Théâtre-Français'iin.\nHuolimatta hurmauksesta, jonka tämä odottamaton juhlaohjelma minussa\naiheutti, herpautui iloni myrskytuulesta, joka tavallisesti niin\nrajusti iskee onnettomiin olentoihin. Minun oli selvitettävä sadan\nfrangin velka herra Doisy'lle, joka uhkasi itse mennä vaatimaan\nrahojansa vanhemmiltani. Minä hoksasin ottaa veljeni Doisy'n\ntulkiksi, katumukseni esittäjäksi ja anteeksiannon välittäjäksi.\nIsäni oli taipuvainen armahtamaan, mutta äitini oli lepyttämätön.\nHänen siniset, syvät silmänsä kivetyttivät minut, hän singahutteli\nhirveitä ennustuksia. \"Mitä minusta tulisikaan myöhemmin, kun minä jo\nseitsemäntoista vuotiaana tein moisia ajattelemattomuuksia? Olinko\nminä ollenkaan hänen poikansa? Oliko aikomukseni saattaa perhe\nhäviöön? Olinko minä ainoa perheenjäsen? Virkaura, jolla veljeni\nCharles oli, vaatihan se vapaita vuosirahoja ja ne hän kyllä ansaitsi\nkäytöksellään, joka oli perheelle kunniaksi, sillä välin kun minä\ntuotin häpeää. Enkö minä siis tiennyt rahan arvoa ja kuinka kalliiksi\nminä tulin? Mitä hyödyttävät sokeri ja kahvi kasvatuksessa? Tuolla\ntavalla eläminen, olihan se samaa kuin paheiden oppiminen. Marat\n[Ranskan vallankumouksen hirmumiehiä. Suom. muist.] oli enkeli minuun\nverrattuna.\" -- Sittenkun tuon tulvan hyökylaineet olivat kulkeneet\nylitseni ja tuoneet sieluuni tuhansia pelkoja, saattoi veljeni minut\ntakaisin koulukotiin. Minä menetin päivällisen Frères Provencaux'ssa,\nenkä saanut nähdä Talman esittävän Britannicusta. Sellainen oli\nkohtaukseni äitini kanssa kahdentoista vuoden eron jälkeen.\n\nKun minä olin lopettanut kouluopintoni, jätti isäni minut herra\nLepitre'n holhouksen alaiseksi. Minun tuli oppia korkeampaa\nmatematiikkaa, suorittaa ensimäisen vuoden oppikurssi oikeustieteessä\nja alkaa ylemmät opinnot. Koulukodissa asuen ja sen opinnoista\nvapaana minä luulin aselevon tulleen kurjuuden ja minun välille.\nMutta huolimatta yhdeksästätoista ikävuodestani tai ehkäpä niiden\njohdosta isäni jatkoi samaa menettelytapaa, jota noudattaen minut\nennen oli lähetetty kouluun ilman ruokavaroja, kimnaasiin ilman\ntaskurahoja, ja joka oli pakottanut minut rupeamaan Doisy'n\nvelalliseksi. Minulla oli vähän rahaa käytettävänä. Mitä voi\nyrittää Pariisissa ilman rahaa? Sitäpaitsi oli vapauteni viisaasti\nrajoitettu. Herra Lepitre antoi minulle saattajan lakiopistoon;\neräs aliopettaja vei minut professorin eteen ja haki taas pois.\nNuorta tyttöä ei olisi vartioitu vähemmällä huolella kuin minua\näitini pelkojen johdosta. Pariisi pelottikin hyvällä syyllä\nvanhempiani. Koulupojat harrastavat salaisesti samaa kuin mitä\ntytöt koulukodeissaan; oli miten tahansa, jälkimäiset puhuvat aina\nrakastajista, edelliset naisista. Pariisissa hallitsi tähän aikaan\ntoverien keskusteluja Palais-Royal'in turkkilainen ja itämainen\nmaailma, Palais-Royal oli rakkauden kultamaa, jossa iltasin vilisi\nkokonaisia kultavuoria. Palais-Royal ja minä, me olimme kaksi\ntuollaista matemaattista viivaa, jotka kulkevat toisiansa kohti\nkuitenkaan koskaan yhtymättä. Seuraavasta käy selville, kuinka\nkohtalo ehkäisi minun yritykseni. Isäni oli esittänyt minut eräälle\ntädilleni, joka asui Saint-Louis saarella. Hänen luokseen piti minun\nmennä syömään päivällistä joka torstai ja sunnuntai herra tai rouva\nLepitre'n saattamana, jotka näinä päivinä läksivät ulos kaupungille\nja illalla palatessaan ottivat minut mukaansa. Merkillisiä nautinnon\nhetkiä. Markiisitar de Listomère oli seuratapoja noudattava\nsuuren maailman nainen, joka ei koskaan ajatellut tarjota minulle\nrahaa. Vanhana kuin katedraali, maalattuna kuin miniatyyrikuva ja\ntuhlaavaisena ulkonaisessa esiintymisessään hän eli asunnossaan\nikäänkuin Ludvig XV ei olisikaan kuollut, eikä seurustellut kuin\nvanhojen naisten ja aatelisherrain kanssa, kivettynyt seurapiiri,\njossa minä luulin olevani hautuumaalla. Ei kukaan lausunut minulle\nmitään, enkä minä rohjennut puhua ensimäiseksi. Vihamieliset ja\nkylmät katseet saattoivat minut häpeämään nuoruuttani, joka näytti\nkaikille kiusalliselta. Tähän välinpitämättömyyteen minä perustin\njuoneni onnistumisen aikoessani eräänä päivänä, heti päivällisen\njälkeen, pujahtaa katsomaan puupiirroskokoelmia. Kerran vistipeliin\nantautuneena tätini ei enää kiinnittänyt huomiotansa minuun.\nJean, hänen kamaripalvelijansa, välitti vähät herra Lepitre'sta;\nmutta tuo onneton päivällinen pitkittyi sitä mukaa, kuinka\nvanhoja syöjät olivat ja kuinka viallisia heidän hammasrivinsä.\nVihdoin eräänä iltana, kahdeksan ja yhdeksän välillä, minä olin\npäässyt porraskäytävään asti vapisten kuin Bianca Capello [eräs\nvenetsialaisnainen, joka pakeni rakastajansa kanssa Firenzeen ja\njosta myöhemmin tuli Francesco di Medici'n puoliso. Suom. muist.]\npakopäivänään; mutta juuri kun portinvartija oli vetänyt nauhasta\navatakseen minulle portin, näin minä herra Lepitre'n ajoneuvot\nkadulla ja kuulin tuon kunnon miehen kysyvän minua ahdashenkisellä\näänellään. Kolme kertaa asettui sattuma ratkaisevasti Palais-Royal'in\nhelvetin ja nuoruuteni paratiisin välille. Sinä päivänä, jolloin minä\npäätin uhmata mitä vaaroja tahansa päästäkseni vapaaksi häpeästä,\njota tunsin ollessani kaksikymmentävuotias ja vielä tietämätön;\nhetkellä, jolloin minä riistäydyin herra Lepitre'n seurasta hänen\nnoustessaan ajoneuvoihin, mikä oli vaikea tehtävä, sillä hän oli\npaksu kuin Ludvig XVIII ja kompurajalkainen -- äitini saapui\npostivaunuissa. Hänen katseensa pysähdytti minut ja minä olin kuin\nlintu käärmeen edessä. Mikä sattuma saattoi hänet tielleni? Eikä\nkuitenkaan mikään luonnollisempaa! Napoleon löi viimeisiä valttejaan;\nisäni, aavistaen Bourbon'ien paluuta, saapui ilmoittamaan tästä\nveljelleni, joka jo oli keisarivallan politiikan virkamiehiä. Hän\noli lähtenyt Tours'ista yhdessä äitini kanssa. Äitini oli ottanut\ntehtäväkseen tuoda minut sinne turvaan vaaroilta, joita pääkaupunki\nnäytti tarjoavan niiden mielestä, jotka järkevästi harkitsivat\nvihollisen liikkeitä. Muutamissa minuuteissa minä olin jättänyt\nPariisin, hetkellä, jolloin sen olemassaolo aikoi käydä minulle\nturmiokkaaksi. Tukahutettuja haluja kuohuvan mielikuvituksen\nmyrskyt, alituisista kieltäymyksistä synkentyneen elämän ikävyys\nolivat pakottaneet minut heittäytymään opintoihin, kuten kohtaloonsa\nkyllästyneet ihmiset muinoin hautautuivat luostariin. Opiskelu\noli tullut minulle intohimoksi, joka saattoi käydä vaaralliseksi\nkahlehtiessaan minua aikana, jolloin nuorten tulee jättäytyä\nkeväisten luonteidensa ihastuttavaan vilkkauteen.\n\nTämä päältäpuolinen kuvaus nuoruudesta, jossa te voitte havaita\nlukemattomia elegillisiä kohtia, oli välttämätön sen vaikutuksen\nselville saamiseksi, mikä sillä oli minun tulevaisuuteeni. Yli\nkahdenkymmenen vuoden ikäisenä, niin monien katkerien vaikutusten\nkoskettamana, minä olin vielä pieni, laiha ja kalpea. Minun sieluni,\njoka oli täynnä tahtoa, taisteli ruumiin kanssa, joka oli näöltänsä\nheikko, mutta joka, erään vanhan Tours'in lääkärin sanojen mukaan,\nsai viimeistä karkaisuansa soveltuakseen rautaiseen luonteensävyyn.\nRuumiiltani lapsena ja ajatuksiltani vanhana minä olin lukenut ja\nmiettinyt niin paljon, että minä tunsin metafyysillisesti elämän\nkorkeudet hetkellä, jolloin minun oli koettava sen rotkoteiden\nmutkaisia vaikeuksia ja sen tasankojen hiekkaisia polkuja.\nHarvinaiset sattumat olivat jättäneet minun sieluni tuohon hurmaavaan\najanjaksoon, jolloin sielun ensimäiset epäilykset alkavat, jolloin se\navautuu nautinnoille, jolloin kaikki on sille mieluista ja raikasta.\nMinä olin työn pidentämän poikaiän ja hitaasti vihreitä oksiaan\ntyöntävän miehuusiän välillä. Ei kukaan nuori mies ollut niin valmis\nkuin minä tuntemaan ja rakastamaan. Jotta ymmärtäisitte täysin\nkertomukseni, siirtäkää itsenne takaisin tuohon ihanaan aikaan,\njolloin huulet eivät lausu valheita, jolloin silmät ovat kirkkaat,\nvaikka niitä verhoavat innon ja arkuuden ristiriidasta raskaat\nsilmäluomet, jolloin mieli ei taivu maailman kavaluuteen, jolloin\nsydämen herkkyys on yhtä voimakas kuin ensimäisen tunteenliikutuksen\njalous.\n\nEn kerro teille ollenkaan matkasta, jonka tein äitini kanssa\nPariisista Tours'iin. Hänen olemuksensa kylmyys ehkäisi hellyyteni\npuhkeamisen. Joka kerta hevosta vaihdettaessa minä olin aikeissa\nruveta puhumaan; mutta yksi katse, yksi sana karkoitti älykkäästi\nmietityt lauseet, joilla tahdoin alkaa. Orléans'issa, levollemenon\nhetkenä, äitini moitti vaitioloani. Minä heittäydyin hänen\njalkoihinsa, syleilin hänen polviansa kuumia kyyneliä vuodattaen,\nminä avasin hänelle hellyyttä uhkuvan sydämeni. Minä koetin vaikuttaa\nhäneen hiutuvan rakkauden innoittamalla puolustuspuheella, jonka\nsävy olisi koskenut jonkun äitipuolenkin sisimpään. Äitini ei\nvastannut minulle muuta kuin että näyttelin komediaa. Minä valitin\nhänen välinpitämättömyyttänsä, hän kutsui minua luonnottomaksi\npojaksi. Sydäntäni kouristi niin, että minä Blois'sa juoksin\nsillalle heittäytyäkseni Loire virtaan, mutta kaidepuun korkeus esti\nitsemurhani.\n\nSaapuessani perille osottivat kaksi sisartani, jotka eivät minua\nollenkaan tunteneet, pikemmin hämmästystä kuin hellyyttä. Myöhemmin\nhe kuitenkin olivat suhteellisesti täynnä ystävyyttä minua\nkohtaan. Huoneeni minä sain kolmanteen kerrokseen. Te käsitätte\ntilani kurjuuden, jos sanon teille, ettei äitini jättänyt minulle,\nkaksikymmenvuotiaalle nuorelle miehelle, muita liinavaatteita kuin ne\nkuluneet, joita olin käyttänyt koulukodissa, ei muuta pukuvarastoa\nkuin mitä minulla Pariisissa oli ollut. Minä saatoin juosta salin\ntoisesta päästä toiseen nostaakseni ylös hänen nenäliinansa, eikä\nhän sanonut minulle muuta kuin tuollaisen kylmän kiitoksen, jonka\nnainen suo palvelijalleen. Minun oli pidettävä häntä silmällä\nvoidakseni huomata, oliko hänen sydämessänsä kuohkeita kohtia,\njoihin olisin voinut istuttaa jonkun rakkauden oksan, mutta en\nnähnyt hänessä muuta kuin laihan ja kuivakiskoisen ylhäisen naisen,\nleikittelevän, itsekkään ja pisteliään, kuten kaikki Listomère\nsuvun naiset, niillä kun häikäilemättömyys kuuluu myötäjäisiin.\nHänelle ei elämä ollut muuta kuin velvollisuuksien täyttämistä.\nKaikki kohtaamani kylmäluontoiset naiset pitivät velvollisuuksia\nuskontona, kuten hän. Hän otti vastaan meidän ihailumme, kuten\npappi messusuitsutukset; vanhin veljeni näytti kokonaan kuluttaneen\nloppuun sen rahtusen äidillisyyttä, mikä hänen sydämessänsä\noli. Hän pisteli meitä alinomaa purevalla ironiiallaan, joka on\nsydämettömien ihmisten tavallinen ase, ja hän käytti sitä meitä\nkohtaan, jotka olimme kykenemättömiä vastaamaan. Vaistomaiset\ntunteet juurtuvat niin monihaaraisina ja tuo äidin persoonaan\nkohdistuva pyhä kunnioitus, josta luopuminen tuottaisi turmiota,\nympäröi meitä niin monilla siteillä, että me, huolimatta noista\nokaisista esteistä, yhä rakastimme häntä ylevässä erhetyksessä\nsiihen päivään asti, jolloin me pitemmälle elämässä päässeinä\naloimme itsenäisesti häntä arvostella. Tuona päivänä alkaa lasten\nkosto. Heidän välinpitämättömyytensä, joka on syntynyt menneen\najan pettymyksistä ja jota heidän niistä saamansa katkerat muistot\nsuurentavat, ulottuu hautaan asti. Äitini pelottava itsevaltius\nkarkoitti himokkaat aatteet, joita minä huimapäisesti olin ajatellut\ntyydyttää Tours'issa. Minä vajosin epätoivoisesti isäni kirjastoon\nja aloin lukea kaikkia kirjoja, joita en tuntenut. Pitkät työpäiväni\nvapauttivat minut joutumasta tekemisiin äitini kanssa, mutta ne\nraskauttivat moraalista tilaani. Vanhempi sisareni, hän, joka on\nnaimisissa serkkumme markisi de Listomère'n kanssa, koetti joskus\nlohduttaa minua, voimatta tyynnyttää sitä kiihtymystä, jonka vallassa\nminä olin. Halusin kuolla.\n\nMinulle tuntemattomia suuria tapahtumia oli tulossa silloin.\nAngoulême'n herttua, joka oli lähtenyt Bordeaux'sta yhdistyäkseen\nLudvig XVIII:een Pariisissa, sai matkallaan joka kaupungissa\nnoita kiihkeitä suosionosotuksia, jotka valtasivat vanhan Ranskan\nBourbon'ien palatessa. Touraine oli levottomassa liikkeessä\nlaillisten prinssiensä hyväksi, kaupunki kuohui, ikkunat olivat\nliputetut, asukkaat juhlapuvuissa, juhlia valmistettiin, ja itse ilma\noli täynnä jotakin huumaavaa -- kaikki tuo herätti minussa halun\nolla läsnä prinssin kunniaksi toimeenpannuissa tanssiaisissa. Kun\nminä rohkenin ilmaista tämän toivomuksen äidilleni, joka silloin oli\nliian sairas ottaakseen juhlaan osaa, suuttui hän kovin. Tulinko minä\nKongo'sta, koska en tiennyt mitään? Kuinka minä saatoin kuvitella,\nettei meidän perheemme olisi edustettuna tanssiaisissa? Kenen, ellei\nminun oli sinne mentävä isäni ja veljeni poissaollessa? Olihan\nminulla äiti, ja hän kyllä piti huolta lastensa onnesta. Tällä\nhetkellä tuli poika, joka oli ollut ikäänkuin perheestä hyljätty,\ntärkeäksi henkilöksi. Minä olin yhtä hämmästynyt merkityksestäni\nkuin siitä ironisten päätelmien tulvasta, jolla äitini otti vastaan\npyyntöni. Tiedustelin sisariltani ja kuulin, että äitini, jota\ntällaiset teatteritemput huvittivat, oli kovassa touhussa minun\npuvustani. Yllätettynä näiden toimenpiteiden suurenmoisuudesta\nei ainoakaan Tours'in räätäleistä ottanut tehdäkseen minulle\npukineita. Äitini oli lähettänyt hakemaan kotiompelijatartansa,\njoka maakunnan tavan mukaan osasi tehdä kaikkea neulomatyötä.\nVaaleansininen puku valmistettiin minulle joten kuten kaikessa\nhiljaisuudessa. Silkkisukat ja uudet tanssikengät oli helppo saada;\nliivit olivat liian lyhyet, mutta saatoin käyttää isäni liivejä;\nensi kertaa oli päälläni rinnuspaita, jonka röyhelöt paisuttivat\nrintaani ja kietoutuivat kaulahuivini solmun ympäri. Kun minä\nolin puettu, muistutin minä itseäni niin vähän, että sisarteni\nkohteliaisuuksien rohkaisemana saatoin mennä kokoontuneiden\ntourainelaisten eteen. Tukala yritys! Juhlaan oli kutsuttu liian\npaljon väkeä, jotta kaikki olisivat voineet olla valituita. Hoikka\nvartaloni oli minulle avuksi, minä pujottauduin erääseen Papion'in\ntalon puutarhaan pystytettyyn telttaan ja pääsin lähelle nojatuolia,\njoka oli prinssin kunniaistuin. Kuumuus oli tukahduttava, ensimäinen\njulkinen juhla, jossa minä olin läsnä, häikäisi minut loisteellaan,\npunaisilla seinäverhoillaan, kullatuilla koristeillaan, puvuillaan ja\ntimanteillaan. Joukko miehiä ja naisia, jotka syöksyivät toisiansa\ntungeksien ja törmäilivät toisiinsa pölypilven ympäröiminä, tyrkki\nminua. Loistavat vaskitorvet ja sotilasmusiikin bourbonnelaiset\njuhlasäveleet hukkuivat hurraahuutoihin: -- Eläköön Angoulême'n\nherttua! eläköön kuningas! eläköön Bourbon'it! Tämä juhla oli\ninnostuksen purkaus, jossa jokainen koetti voittaa toisensa\nraivokkaassa riennossa Bourbon'ein nousevaa aurinkoa kohden; se oli\ntodellista puolueitsekkyyttä, joka jätti minut kylmäksi, alensi\nminua, saattoi minut syventymään itseeni.\n\nTämä pyörre vei minua mukanaan kuin oljenkortta, ja minussa\nsyntyi lapsellinen halu olla Angoulême'n herttua, kuulua noihin\nprinsseihin, jotka astelivat suunniltaan joutuneen yleisön edessä.\nTourainelaisen turhamainen kateus sytytti kunnianhimon, jota minun\nluonteeni ja olosuhteet jalostuttivat. Kuka ei ole kadehtinut\ntuota ihailua, jonka suurenmoisen toistumisen minä sain nähdä pari\nkuukautta jälkeenpäin, kun koko Pariisi syöksyi keisaria vastaan\nhänen palatessaan Elban saarelta? Tämä herruus massan yli, jonka\ntunteet ja elämä purkautui kuin yhdestä sielusta, saattoi minut\näkkiä tavoittelemaan kunniaa, tuota papitarta, joka tänäpäivänä\nsaattaa perikatoon Ranskan, kuten muinoin druidipapit uhrasivat\ngallialaiset. Lisäksi minä äkkiä tapasin naisen, joka oli lakkaamatta\nkiihottava kunnianhimoisia aikeitani ja saattava ne huippuunsa\nheittämällä minut kuningaskunnan sydämeen. Liiaksi arkana pyytääkseni\nketään tanssiin ja muuten peljäten hämmentäväni asentoja minä\nluonnollisesti olin hyvin kömpelö, enkä tiennyt mitä tehdä. Hetkellä,\njolloin minä tunsin pahoinvointia paikallaan seisomisesta, johon\nväkijoukossa on pakotettu, eräs upseeri astui jaloilleni, jotka\nolivat turvonneet yhtä paljon kenkien ahtaudesta kuin kuumuudesta.\nTämä viimeinen harmi teki juhlan minulle vastenmieliseksi. Oli\nmahdotonta mennä ulos, minä pakenin erääseen nurkkaan tyhjän penkin\npäähän ja jäin istumaan silmät tuijottavina, liikkumattomana ja\njurona. Heiveröisen ulkonäköni pettämänä eräs nainen piti minua\nlapsena, joka nukkumaisillaan odottaa äitinsä tuloa, ja istuutui\nviereeni liikkeellä, jolla lintu laskeutuu pesäänsä. Heti minä tunsin\nnaistuoksun, joka saattoi sieluni säteilemään, kuten myöhemmin\nitämaiden runous. Minä katsahdin naapuriini ja hämmästyin enemmän\nkuin juhlasta. Jos olette oikein ymmärtänyt kuluneen elämäni,\nvoitte aavistaa ne tunteet, jotka pulppusivat sydämestäni. Silmäni\nkiintyivät heti valkeisiin kaareviin hartioihin, joita vasten minä\nolisin tahtonut painaa kasvojani; heikosti rusottaviin hartioihin,\njotka näyttivät punastuvan ikäänkuin ne olisivat ensimäistä kertaa\npaljaina; kainoihin hartioihin, joilla oli sielu ja joiden hieno\npinta hohti valossa kuin silkkikudos. Nuo hartiat jakoi uurre,\njota myöten katseeni kulki, rohkeampana kuin käteni. Hänen päänsä\npienimmätkin yksityiskohdat olivat viehätyksiä, jotka herättivät\nminussa sanomatonta iloa. Hänen välkkyvät hiuksensa olivat\nsamettipehmeän niskan yläpuolella sileiksi kammatut, kuten pienellä\ntytöllä, ja mielikuvitukseni kulki noita vaikeita jakauksia myöten\nkuin uusia polkuja; kaikki saattoi minut hämmennyksiin. Tultuani\nvakuutetuksi, ettei kukaan minua nähnyt, minä painauduin hänen\nselkäänsä vasten, kuin lapsi, joka heittäytyy äitinsä syliin, ja\nsuutelin hänen hartioitansa. Nainen päästi läpitunkevan huudon,\njonka kuulumisen soitto esti. Hän kääntyi, näki minut ja sanoi:\n\"Herra!\" Ah! jos hän olisi sanonut: \"Pikku ystäväiseni, mikä teidän\non!\" olisin minä luultavasti tappanut hänet; mutta tuo _herra_\nsai kuumat kyyneleet puhkeamaan silmistäni. Minut kivetytti pyhää\nvihastusta säkenöivä katse, ylevä pää, jota kaunisti tuhkanväristen\nhiusten diadeemi, sopusointuinen hurmaavan selän kanssa. Loukatun\nhäveliäisyyden purppura hehkui hänen kasvoillaan, mutta samalla näkyi\nniissä jo sellaisen naisen anteeksianto, joka ymmärtää mielettömyyden\npuuskan ollessaan sen vaikuttimena ja aavistaa katumuksen kyynelissä\nloputonta jumaloimista. Hän meni pois kuningattaren liikkein. Minä\nhuomasin silloin asemani naurettavuuden; vasta nyt minä älysin, että\nolin puettu kuin savoialaisen apina. Häpesin itseäni. Minä jäin\npaikoilleni aivan tyhmistyneenä, maistellen hedelmää, jonka olin\nvastikään ryöstänyt, tuntien huulillani lämmön verestä, jota olin\nhengittänyt, katumatta mitään ja seuraten katseillani tuota taivaasta\nlaskeutunutta naista. Kuumeen vallassa, jonka ensimäinen aistillinen\nnäkemys sydämessäni herätti, minä harhailin tyhjiksi jääneissä\ntanssiaisissa, löytämättä tuntematontani. Minä palasin kotiin ja\nasetuin levolle perinpohjaisesti muuttuneena.\n\nUusi sielu, kirjavasiipinen sielu oli puhkaissut kotelonsa. Rakas\ntähteni, jota minä olin ihaillut sinisissä lakeuksissa, oli pudonnut\nalas ja tullut naiseksi säilyttäen kirkkautensa, säteilynsä ja\nraikkautensa. Minä rakastin äkkiä tietämättä mitään rakkaudesta.\nEikö siinä ole jotain ihmeellistä, tuossa miehen kiihkeimmän tunteen\nensimäisessä purkauksessa? Minä olin kohdannut tätini salissa\nmuutamia kauniita naisia, mutta ei yksikään heistä tehnyt minuun\nmitään vaikutusta. Onkohan siis olemassa hetki, tähtien liitto,\nerityisten olosuhteiden yhtyminen, yksi ainoa naisten joukossa,\njoka aiheuttaa yksinomaisen intohimon aikana, jolloin intohimo\nkohdistuu sukupuoleen sen kokonaisuudessa? Ajatellessani, että\nvalittuni eli Touraine'ssa, minä hengitin nautinnolla ilmaa, minä\nnäin sen sinessä värin, jota minä en ole sen jälkeen enää nähnyt.\nVaikka olin sisällisesti ihastuksissani, näytin minä vakavasti\nsairaalta ja äitini tunsi katumuksen sekaista pelkoa. Kuten eläimet,\njotka tuntevat onnettomuuden lähestyvän, minä lyykistyin puutarhan\nnurkkaan unelmoimaan ryöstämästäni suudelmasta. Muutamia päiviä\nnoiden muistettavien tanssiaisten jälkeen äitini luuli työstä\nluopumiseni, välinpitämättömyyteni, jolla minä suhtauduin hänen\npainaviin katseisiinsa, hänen ironiansa tehottomuuden ja synkän\ntilani johtuvan niistä luonnollisista käännekohdista, joita nuorilla\nminun iälläni on. Maaseutu, tuo ikuinen parannus mielenliikutuksille,\njoita lääketiede ei ollenkaan tunne, katsottiin minulle parhaimmaksi\nkeinoksi vapautua mielen haluttomuudesta. Äitini päätti, että minun\noli vietettävä muutamia päiviä Frapesle'ssa, linnassa, joka sijaitsi\nIndre joen varrella Montbazon'in ja Azay-le-Rideau'n välillä, erään\nhänen ystävänsä luona, jolle hän epäilemättä antoi salaisia ohjeita.\nPäivänä, jolloin maaseudun ovet minulle avautuivat, minä olin uinut\nniin pitkälti rakkauden merta, että olin kulkenut sen yli. En tiennyt\ntuntemattomani nimeä; kuinka oli häntä nimitettävä, mistä oli\nhänet löydettävissä, kenelle saatoin minä hänestä puhua? Luonteeni\narkuutta lisäsi vielä selittämätön pelko, joka valtaa nuoren sydämen\nrakkauden ensi yrityksessä; se alkoi minussa melankolialla, joka on\ntoivottomien intohimojen merkki. En halunnut parempaa kuin saada\nkulkea ja juosta vapaasti pitkin kenttiä. Tuolla lapsen rohkeudella,\njoka ei epäile mitään, ja johon sisältyy, kuinka sanoisin, jotain\nritarillista, minä päätin tutkia kaikki Touraine'n linnat, jalkasin\nkulkien ja lausuen joka kauniin pienen tornin nähdessäni: -- Tuolla\nhän asuu!\n\nEräänä torstai-aamuna minä siis läksin Tours'ista Saint-Eloy'n\ntulliportin kautta, kuljin Saint-Sauveur sillan yli, saavuin\nPoncher'hen nostaen nenääni joka talon kohdalla ja käännyin kulkemaan\npitkin Chinon'in tietä. Ensi kertaa elämässäni minä saatoin pysähtyä\npuun alle, kulkea mieleni mukaan hitaasti tai nopeasti, kenenkään\nminua kuulustelematta. Surkuteltava olento, jonka monenlainen\nyksinvaltius on masentanut (rasittaahan se enemmän tai vähemmän\nkaikkea nuoruutta), tuntee ensi kertaa vapaata tahtoaan käyttäessään,\nkohdistuipa se vaikka vähäpätöisyyksiinkin, sielussaan jotakin\nriemastuksen tapaista. Monet syyt yhdessä vaikuttivat, että tuo\npäivä muodostui minulle ihastuttavaksi juhlaksi. Lapsuudessani eivät\nkävelyretkeni vieneet minua peninkulmaa pitemmälle kaupungista.\nRetkeni Pont-le-Voy'n ympäristössä samoin kuin Pariisissa eivät\nolleet lainkaan turmelleet minulta maaseudun luonnonkauneuksia. Siitä\nhuolimatta oli minulle säilynyt elämäni ensimäisistä muistoista\ntunne toursilaisen maiseman kauneudesta, johon minä olin tutustunut.\nVaikka seutujen runous oli minulle täydelleen uutta, olin minä\nkuitenkin tietämättäni vaatelias, kuten ne, jotka tuntematta taiteen\nkäytännöllistä puolta, heti kohta kuvittelevat korkeimman päämäärän\nsaavuttamista. Ne, jotka kulkevat jalan tai hevosella Frapesle'n\nlinnaan, lyhentävät matkaa kulkemalla niin sanottujen Kaarle Suuren\nnummien kautta. Nämä nummet, jotka ovat käyttämättömiä, sijaitsevat\nsillä ylängöllä, joka erottaa Indre ja Cher jokien vesilaaksot\ntoisistaan, ja sinne vie oikotie Champy'sta. Nuo hiekkaiset\ntasangot, jotka peninkulman matkan synkistyttävät mieltänne,\nyhdistää pieni metsikkö Saché'n tiehen. Se vie siihen kuntaan, johon\nFrapesle kuuluu. Tämä tie, joka yhtyy Chinon'in tiehen kaukana\nBallan'in toisella puolella, kulkee aaltomaista tasankoa pitkin\nilman merkittäviä käänteitä Artanne'n pieneen paikkakuntaan asti.\nSiellä tulee näkyviin laakso, joka alkaa Montbazon'ista, päättyy\nLoire jokeen ja näyttää ikäänkuin hypähtelevän kaksoiskukkuloille\nrakennettujen linnojen alla. Suurenmoinen smaragdi-halkio, jonka\npohjalla virtasi Indre käärmeen kiemuroissa. Tuon laakson nähdessäni\nminut valtasi aistillinen hämmästys, jota nummien ikävyys tai\nmatkan väsymys oli valmistanut. -- Jos tuo nainen, sukupuolensa\nkukka, asuu jossakin maailman nurkassa, asuu hän varmaan täällä.\nNäin ajatellessani minä nojauduin erästä pähkinäpuuta vasten, jonka\nalla minä tuosta päivästä alkaen joka kerta levähdän palatessani\nrakkaaseen laaksooni. Tuon puun alla, joka oli minun ajatusteni\nuskottu, minä tein itselleni selkoa niistä muutoksista, joita minussa\noli tapahtunut matkaanlähtöpäivästä alkaen. _Hän_ asui siellä,\nsydämeni ei ollut minua pettänyt. Ensimäinen linna, jonka minä\nnäin nummen rinteellä, oli hänen asuntonsa. Istuessani pähkinäpuun\nsuojassa välkehti keskipäivän aurinko hänen kattonsa liuskoissa\nja hänen ikkunaruuduissaan. Hänen pumpulihameensa näkyi valkeana\npisteenä katoksen alta viiniköynnöstarhassa. Hän oli, kuten te jo sen\ntiedätte, vaikkette vielä mitään tiedä, _tuon laakson lilja_. Hän\nkasvoi siellä taivasta varten ja täytti sen hyveidensä tuoksulla. Tuo\npitkä vesinauha, joka virtasi auringon säteissä vihreiden rantojen\nvälitse, nuo poppelirivit, jotka huojuvilla lehtikudoksillaan\nkoristivat rakkauden laaksoa, nuo tammet, jotka kohosivat\nviinitarhojen välistä rinteillä, joita joki alati vaihtelevana\nkiertää, nuo näköpiirit, jotka toisilleen vastaisina häipyivät\netäisyyteen, kaikki ilmaisi minulle ääretöntä rakkautta, rakkautta,\njonka sytyttäjä ja ylläpitäjä oli tuo vain tuokion näkemäni olento.\nJos te tahdotte nähdä luonnon kauniina ja neitseellisenä kuin\nmorsiamen, menkää tuohon laaksoon jonakin kevätpäivänä; jos te\ntahdotte viihdyttää sydämenne verta vuotavia haavoja, palatkaa\nsinne syksyn viimeisinä päivinä; keväällä kohottaa siellä rakkaus\nsiipensä taivasta kohden, syksyllä muistelee siellä sitä, mikä on\nmennyttä eikä palaa. Sairaat keuhkot hengittävät siellä virkistävää\nraikkautta; silmä lepää siellä kullankeltaisissa metsiköissä, jotka\npainavat sieluun rauhaisaa surumielisyyttään. Tällä hetkellä antoivat\nmyllyt, jotka olivat Indre'n putouksien varsilla, äänen tuolle\nkohisevalle laaksolle, poppelit keinuivat hymyillen, ei pilveäkään\nollut taivaalla, linnut lauloivat, heinäsirkat sirittivät, kaikki\noli säveltä. Älkää kysykö enää, miksi minä rakastan Touraine'a.\nEn rakasta sitä, kuten kehtoani, en kuten kosteikkoa erämaassa;\nrakastan sitä kuin taiteilija rakastaa taidettaan; rakastan sitä\nvähemmän kuin teitä, mutta ilman Touraine'a minä tuskin enää olisin\nelossa. Tietämättäni miksi, kääntyivät silmäni jälleen tuohon\nvalkoiseen pisteeseen, naiseen joka loisti puutarhan keskellä\nkuin loistaa pensaikossa kosketukselle arka konvolvuluskasvin\nkellokukka. Liikutettuna minä laskeuduin alas tuon syvänteen pohjaan\nja näin pian kylän, jonka ylitsevuotavassa runotunnelmassani\nhavaitsin olevan ilman vertaista. Kuvitelkaa mielessänne kolme\nmyllyä viehättävän muotoisten saarten keskellä, jotka puuryhmien\nseppelöiminä kohosivat vesikeitaasta; minkä muun nimen antaisi\ntuolle niin elävälle ja värikkäälle vesikasvistolle, joka verhoaa\npuron, kohoaa sen yläpuolelle, aaltoilee sen mukana, mukautuu sen\noikkuihin ja taipuu myllyjen rattaan ruoskiman veden riehuntaan!\nSiellä täällä kohoaa sorakasoja, joihin vesi murtuu kimalteleviksi\nkuohuviiruiksi. Amaryllis, ulpukka, vesililja, kaisla koristivat\nrantoja suurenmoisella peitteellään. Lahoista puista kyhätty värisevä\nsilta, jonka arkut ovat kukkien peitossa ja jonka pehmeätä sammalta\nja tuoreita yrttejä kasvavat kaidepuut kallistuvat putoamatta puroon\npäin; kuluneet ruuhet, kalastajien verkot, paimenen yksitoikkoinen\nlaulu, ankat, jotka soutivat saarien välissä tai kynivät itseään\nkarkeassa, Loiren kuljettamassa hiekassa; mylläripojat, jotka lakki\nkorvilla lastasivat muulejansa, kaikki nämä yksityisseikat antoivat\ntälle kuvalle hämmästyttävän viehkeyden. Kuvitelkaa sillan toiselle\npuolelle kaksi tai kolme maataloa, kyyhkyslakka, tunturikyyhkysiä,\nkolmisenkymmentä puutarhojen ja kuusamia, jasmineja ja köynnöksiä\nkasvavien aitojen erottamaa mökkiä; lisäksi kukkiva lantakasa joka\nportin eteen, kanoja ja kukkoja teille -- kas siinä Pont-du-Ruan'in\nkylä, ihana kylä, jonka ylitse kohoaa vanha tyypillinen kirkko,\nristiretkien ajoilta, sellainen, joita maalarit etsivät tauluihinsa.\nReunustakaa kaikki tämä vanhoilla pähkinäpuilla, nuorilla, vaalean\nkultalehtisillä poppeleilla, asettakaa somia tehtaita pitkien\ntasankojen keskelle, joissa silmä hukkuu höyryyn ja savuun, ja te\nsaatte käsityksen yhdestä tämän kauniin maan tuhansista näköaloista.\nMinä seurasin Saché'n tietä vasemmalle päin purosta pitäen tarkkaan\nsilmällä kukkuloita, jotka olivat vastakkaisella rannalla. Lopulta\nminä osuin satavuotisten puiden kaunistamaan puistoon, josta arvasin\nolevani Frapesle'n linnassa. Minä saavuin täsmälleen hetkellä,\njolloin kello soi aamiaiselle. Aterian jälkeen isäntäni, joka\nei voinut epäillä minun tulleen jalkaisin Tours'ista, vei minut\nkatsomaan maittensa ympäristöjä, joista minä joka paikassa näin\nlaakson kaikissa sen muodoissa; täällä vilaukselta, tuolla kokonaan.\nSilmäni kiintyivät usein Loiren kultaviirun vetäminä taivaanrantaan,\njossa pilvet ajelivat toisiaan. Ne muodostivat haaveellisia kuvioita,\njotka tuulen mukana pakenivat. Noustessani erästä harjannetta minä\nensimäistä kertaa ihailin Azay'n linnaa, särmikästä Indre joen\nkiinnittämää timanttia, joka kohosi kukkien peittämillä paaluilla.\nSitten minä näin eräässä syvänteessä Saché'n linnan romantilliset\nrakennukset, tuon melankolisen ja sopusuhtaisen paikan, joka on\nliian synkkä pintapuolisille ihmisille, mutta rakas surumielisen\nrunoilijan sielulle. Myöhemminkin minä rakastin sen hiljaisuutta, sen\nsuuria, valkopartaisia puita ja tuon yksinäisen laakson omituista\nsalaperäisyyttä. Mutta joka kerta, kun katseeni osui viereisellä\nrinteellä olevaan sievään linnaan, jonka ensiksi olin huomannut,\npysähdyin minä sitä ihaillen tarkastamaan.\n\n-- Kas! sanoi isäntäni minulle lukien silmistäni yhden\nnoista sykähtelevistä toiveista, joita minun iälläni niin\nteeskentelemättömästi ilmaistaan, te aavistatte jo kaukaa kauniin\nnaisen, kuten koira vainuaa otuksen.\n\nEn pitänyt tuosta viimeisestä sanasta, mutta kysyin linnan ja sen\nomistajan nimeä.\n\n-- Se on Clochegourde, sanoi hän, kaunis rakennus, jonka omistaa\nkreivi de Mortsauf, vanhan touraine'laisen suvun edustaja. Suvun\nmenestys sai alkunsa Ludvig XI:stä ja sen nimi ilmaisee tapauksen,\njoka sille tuotti sen vaakunan ja maineen. Se polveutuu miehestä,\njoka jäi eloon hirttämisen jälkeen. Mortsauf suku kantaakin\nkultavaakunaa, johon on kuvattu musta hirsipuiden muodostama risti\nja sen keskelle kultainen liljankukka ynnä tunnuslause: Jumala\nvarjelkoon Kuningasta meidän Herraamme. Kreivi asettui tälle\ntilalle maanpaosta palattuaan. Hän sai tämän omaisuuden vaimoltaan,\nentiseltä neiti de Lenoncourt'ilta, joka kuuluu Lenoncourt--Givry\nsukuun. Tämä sammuu, sillä rouva de Mortsauf on ainoa tytär.\nPerheen vähäinen omaisuus ja nimien kuuluisuus ovat niin suuressa\nristiriidassa keskenään, että herra ja rouva de Mortsauf asuvat alati\nClochegourde'ssa näkemättä ketään, johtuipa se sitten joko ylpeydestä\ntai välttämättömyydestä Tähän asti on heidän eristäytymistänsä\nvoitu selittää Bourbon'eihin liittymisestä johtuneeksi, mutta mini\nepäilen, muuttaako kuninkaan paluu heidän elintapaansa. Asettuessani\ntänne viime vuonna minä tein heille kohteliaisuusvierailun. He\nvastasivat siihen ja kutsuivat meidät päivällisille. Talvi erotti\nmeidät muutamiksi kuukausiksi ja lisäksi poliittiset tapahtumat ovat\nhidastuttaneet vierailun uudistumista; olen vasta vähän aikaa ollut\nFrapesle'ssa. Rouva de Mortsauf on nainen, joka kaikkialla voisi olla\nensimäinen.\n\n-- Käykö hän usein Tours'issa?\n\n-- Hän ei käy siellä koskaan. Niin, sanoi hän oikaisten puhettansa,\nrouva de Mortsauf kävi siellä viimeksi Angoulême'n herttuan\ntullessa kaupunkiin. Herttua osotti sangen suurta suosiota herra de\nMortsauf'ille.\n\n-- Se on hän! huudahdin minä.\n\n-- Kuka hän?\n\n-- Nainen, jolla on kauniit hartiat.\n\n-- Touraine'ssa on paljon naisia, joilla on kauniit hartiat, sanoi\nhän nauraen. Mutta ellette ole väsynyt, voimme mennä joen yli ja\nnousta Clochegourde'en. Siellä voitte ottaa selville, tunnetteko\njälleen kauniit hartianne.\n\nMinä myönnyin punastuen ilosta ja häpeästä. Neljässä tunnissa me\nsaavuimme pienelle linnalle, jota silmäni jo kauan olivat hyväilleet.\nTuo rakennus, joka näyttää kauniilta maisemassa, oli todellakin\nvaatimaton. Siinä oli viisi ikkunaa julkipuolella; kukin niistä\nikkunoista, jotka olivat eteläisen fasadin päässä, ulkoni muusta\nrakennuksesta noin kaksi syltä, ja tämän rakennustaiteellisen tempun\navulla olivat ne kahden paviljongin näköisiä, siten kaunistaen\nrakennusta. Keskimäinen ikkunoista oli ovena ja siitä päästiin\nkaksoisportaita myöten pengermiksi järjestettyyn puutarhaan, joka\nulottui erääseen kapeaan niittyyn Indre'n varrella. Vaikka yleinen\ntie erottaa tuon niityn viimeisestä puutarhan pengermästä, jota\nvarjostaa akaasioiden ja jaappanilaisten kiiltopuiden reunustama\nkäytävä, näyttää se kuitenkin puutarhan osalta, sillä tien tekee\nyhdeltä puolen syväksi puutarhan penger ja toiselta puolen sitä\nreunustaa normandilainen aita. Hyvin viljellyt rinteet asumuksen\nja joen välillä olivat tarpeeksi laajat estämään veden läheisyyden\ntuottamia ikävyyksiä ryöstämättä kuitenkaan sen viehätystä.\nTaloon kuului vielä vaunuvajoja, talleja, säilytyshuoneita ja\nkeittiöitä, joiden eri ovet oli kaavailtu holvikaarten malliin.\nKatot olivat sirosti kulmioituja ja taitteilla koristettuja,\nikkunoiden puitteet veistoksilla kaunistetut ja niiden päädyissä\nlyijykukkia. Vallankumouksen aikana ränstymään päässyt ulkokatto\noli matalista, punertavista sammalista syntyneen ruosteen vallassa.\nUlkoportaiden lasioven yläpuolella oli kellotorni, johon oli\nveistetty Blamont-Chauvry'n vaakuna: _pinta nelijakoinen, oikealla ja\nvasemmalla puolella kullan ja ihonvärinen koura, kumpaisessakin musta\nkeihäs, jotka suuntautuvat ristikkäin_. Tunnuslause: _Nähkää tämä,\nkukaan älköön koskeko!_ vaikutti minuun voimakkaasti. Kannattimet,\njoina oli korppikotka ja kultakahlein sidottu lohikäärme, olivat\nerittäin vaikuttavia veistoksia. Vallankumous oli hävittänyt herttuan\nkruunun ja kypärinkoristeen, jonka muodosti kultahedelmäinen palmu.\n\nNämä seikat antoivat hienon näön tuolle pienelle linnalle, joka\noli taitehikkaasti valmistettu kuin kukka ja näytti olevan aivan\nkuin irti maasta. Laaksosta nähtynä näytti alin kerros ensimäiseltä\nkerrokselta, mutta pihan puolelta se oli samalla tasolla kuin leveä\nhiekkakäytävä, joka johti useampien kukkalavojen kaunistamalle\nnurmikentälle. Oikealla ja vasemmalla kiersivät rakennusta\nviinitarhat, puutarhat ja muutamat jyrkät pähkinäpuita kasvavat\nrinteet. Ne ulottuivat aina Indre'n rannoille, joita tässä kohden\nreunusti itse luonnon värittämä vehreävivahduksinen puisto.\nNoustessani Clochegourde'en vievää tietä minä ihailin noita niin\nhyvin järjesteltyjä ryhmiä, minä hengitin onnellisuutta huokuvaa\nilmaa. Onkohan moraalisella luonnolla, kuten fyysilliselläkin,\ntuo sähköinen välityskyky ja nuo nopeat lämpömäärän muutokset?\nSalaperäiset tapaukset, joita minä lähenin ja joiden tuli\nainiaaksi muodostaa sydämeni, saattoivat sen vavahtelemaan, kuten\neläimet ilostuvat vainutessaan kaunista ilmaa. Tuolta elämälleni\nniin tärkeältä päivältä ei puuttunut mitään, mikä voi kohottaa\njuhlatunnelmaa. Luonto oli kaunistanut itsensä kuin nainen, joka\nkäy rakastettuansa kohtaamaan. Minun sieluni oli ensimäistä kertaa\nkuullut sen ääntä, minun silmäni olivat ihailleet sitä yhtä uhkuvana\nja vaihtelevana kuin minä se esiintyi minulle kouluajan unelmissani,\njoista olen teille muutamilla sanoilla puhunut, riittämättömillä\nilmaisemaan niiden vaikutusta. Ne ovat olleet minulle\nilmestyskirjana, josta olen elämäni vertauksellisesti edeltäkäsin\nlukenut. Jokainen tapaus, onnellinen tai onneton, piirtyy siihen\nkummallisina kuvina, suhteina, jotka ainoastaan sielu voi nähdä.\n\nMe kuljimme etupihan poikki, jota ympäröi maanviljelykseen\ntarpeelliset rakennukset, riihi, viininpuserrus-huone, navetta,\ntallit. Vahtikoiran haukunnan ilmoittamana eräs palvelija tuli\nmeitä vastaan ja sanoi meille, että herra kreivi, joka jo aamulla\noli mennyt Azay'hen, oli epäilemättä pian palaava, ja että rouva\nkreivitär oli kotona. Isäntäni katsahti minuun. Minä vapisin pelosta,\nettei hän tahtoisi tervehtiä rouva de Mortsauf'ia, tämän puolison\npoissaollessa, mutta hän pyysi palvelijan ilmoittamaan meidät. Lapsen\nkiihkeydellä minä kiiruhdin pitkään etehiseen, joka kulki talon läpi.\n\n-- Astukaa sisään, hyvät herrat, sanoi silloin kullanheleä ääni.\n\nVaikka rouva de Mortsauf ei ollut lausunut kuin yhden sanan\ntanssiaisissa, tunsin minä hänen äänensä. Se tunki minun sieluuni\nja täytti sen, kuten auringonsäde täyttää ja kultaa vankikomeron.\nAjatellessani, että hän saattoi muistaa minun näköni, minä tahdoin\npaeta; siihen ei ollut enää aikaa, hän ilmestyi oven kynnykselle,\nmeidän silmämme kohtasivat toisensa. En tiedä, kumpi meistä enimmän\npunastui. Liiaksi hämmentyneenä mitään sanoakseen, hän palasi jälleen\nkirjo-ompeluksensa ääreen istumaan, sittenkun palvelija oli vetänyt\nesiin kaksi nojatuolia. Hän täydensi neulanvetoaan peittääkseen\nvaikenemistaan, laski muutamia pisteitä ja käänsi päänsä, joka oli\nsamalla kertaa sekä suloinen että jalo, herra de Chessel'in puoleen\nkysyen häneltä, mitä onnellista tapahtumaa hänen oli kiitettävä\nvierailusta. Vaikka hän oli utelias tietämään, kuka minä olin, ei\nhän katsonut meihin kumpaankaan. Hänen silmänsä olivat pysyvästi\nkiintyneet jokeen. Mutta tavasta, jolla hän kuunteli, te olisitte\nsanoneet, että hän, kuten sokeat, osasi tuntea sielun liikutukset\nsanojen huomaamattomista koroista. Ja se oli totta. Herra de Chessel\nsanoi minun nimeni ja kertoi vaiheistani. Minä olin muutamia\nkuukausia sitten saapunut Tours'iin, jonne vanhempani olivat minut\nottaneet luokseen sodan uhatessa Pariisia. Touraine'n lapsena\nja Touraine'a tuntemattomana kreivitär näki minussa liiallisen\ntyön heikontaman nuoren miehen, joka oli lähetetty Frapesle'en\nvirkistymään. Hän oli näyttänyt minulle maitansa, minä kun olin\ntäällä ensi kertaa. Vasta mäenrinteen juurella minä olin kertonut\nhänelle matkani Tours'ista Frapesle'en. Peloissaan heikon terveyteni\nvuoksi hän oli rohjennut tulla Clochegourde'en ajatellen että\nkreivitär sallisi minun siellä levähtää. Herra de Chessel lausui\ntotuuden, mutta tämä onnellinen sattuma näytti niin etsityltä, että\nrouva de Mortsauf'ille jäi epäilyksen aiheita. Hän käänsi minuun\nkylmän ja ankaran katseen, joka saattoi minut luomaan alas silmäni\nniin hyvin jostakin nöyryytyksen tunteesta kuin kätkeäkseni silmiini\npuhjenneita kyyneleitä. Mahtava linnanvaltijatar näki otsani olevan\nhiessä; ehkäpä hän myöskin aavisti kyyneleet, sillä hän tarjosi\nminulle mitä minä tarvitsin, ilmaisten lohduttavaa hyvyyttä, joka vei\nminulta sanat. Minä punastuin kuin virheestä tavattu nuori tyttö ja\nvastasin värähtelevällä vanhuksen äänellä:\n\n-- Kaikki mitä minä toivon, lausuin minä hänelle kohottaen katseeni\nhänen silmiinsä, jotka minä kohtasin toisen kerran, mutta vain\nsalamanlyhyen hetken, on, ettei minun tarvitsisi lähteä takaisin\ntäältä. Olen niin väsymyksen uuvuttama, että tuskin jaksaisin kävellä.\n\n-- Miksi te epäilette meidän kauniin maakuntamme vieraanvaraisuutta?\nsanoi hän minulle. Myönnätte meille epäilemättä ilon syödä\npäivällistä Clochegourde'ssa? lisäsi hän kääntyen naapurinsa puoleen.\n\nMinä loin suojelijaani niin monia rukouksia sisältävän katseen, että\nhän hankkiutui hyväksymään tuon tarjouksen, vaikka sen muoto vaati\nkieltäytymistä. Suuren mailman tottumus auttoi herra de Chessel'iä\nerottamaan nuo vivahteet, mutta kokemattomana nuorukaisena minä\nuskoin niin vahvasti kauniin naisen sanojen ja ajatusten yhteyteen,\nettä olin hyvin hämmästynyt, kun isäntäni illalla palatessamme\nsanoi minulle: -- Minä jäin, koska te olitte kuolla halusta, mutta\njos te ette saa asioita paremmalle kannalle, rikkoutuvat ehkä\nvälini naapureihini. -- Tuo _jos te ette saa asioita paremmalle\nkannalle_ saattoi minut pitkiin unelmiin. Jos minä miellytin rouva de\nMortsauf'ia ei hän voinut osottaa nurjaa mieltä sitä kohtaan, joka\noli tuonut minut hänen luoksensa. Herra de Chessel otaksui minun\nomaavan miellyttämiskykyä, olihan se samaa kuin antaa sitä minulle.\nTämä selitys vahvisti toiveitani, hetkellä, jolloin minä tarvitsin\napua.\n\n-- Pyyntönne näyttää vaikealta, vastasi isäntäni, rouva de Chessel\nodottaa meitä.\n\n-- Saahan hän olla kaikki päivät teidän kanssanne, sanoi kreivitär,\nja voimme hänelle ilmoittaa. Onko hän yksin?\n\n-- Apotti de Quélus on hänen luonansa.\n\n-- Siispä, sanoi hän nousten soittamaan kelloa, te syötte päivällistä\nkanssamme.\n\nTällä kertaa herra de Chessel uskoi hänen todellakin olevan suoran\nja loi minuun onnittelevia katseita. Heti kun olin varma siitä,\nettä sain viettää tuon katon alla yhden illan, tuntui ikuisuus\nlähestyvän minua. Monelle onnettomalle olennolle on huominen\nmerkityksetön sana, ja minä kuuluin silloin niiden joukkoon, jotka\neivät vähintäkään usko seuraavaan päivään. Kun minulla oli muutamia\nhetkiä käytettävänäni, sisällytin minä niihin kokonaisen nautintojen\nelämän. Rouva de Mortsauf alkoi puhua maista, elonkorjuusta ja\nviiniköynnöksistä, keskustelu, joka oli minulle vierasta. Talon\nrouvan puolelta todistaa tällainen menettely joko kasvatuksen\npuutetta tai halveksumista sitä kohtaan, jonka hän näin asettaa\naivan kuin keskustelun syrjään; kreivittärellä se kuitenkin oli\nhämmennystä. Minä luulin ensiksi, että hän tahtoi kohdella minua\nlapsena; minä kadehdin kolmekymmenvuotiaiden miesten etuoikeutta,\njonka nojalla herra de Chessel saattoi keskustella kreivittären\nkanssa vakavista asioista, joista minä en ymmärtänyt mitään; minä\nkiusasin itseäni ajattelemalla, että kaikki oli tarkoitettu hänelle.\nVielä muutamia kuukausia ja minä tiesin, kuinka merkitsevä on naisen\nvaitiolo ja kuinka paljon ajatuksia peittää hajanainen keskustelu.\nKoetin ensin asettua nojatuolissani niin mukavasti kuin suinkin,\nsitten minä huomasin asemani edut heittäytyessäni kuuntelemaan\nkreivittären lumoavaa ääntä. Hänen sielunsa henkäys ilmeni tavujen\nlausunnassa, kuten ääni jakautuu huilun soittoreijissä; se huokui\naaltoilevana korvaan ja kiirehti veren toimintaa. Hänen tapansa\nlausua _i_-päätteitä kuului lintujen laululta, _ch_ oli hänen\nsuussansa kuin hyväily ja huolitellut _t_-kirjaimet todistivat\nsydämen itsevaltiutta. Hän laajensi siten tietämättään sanojen\nsisällystä ja vei kuulijan sielun yli-inhimilliseen maailmaan.\nKuinka monta kertaa minä pitkitinkään keskustelua, jonka muuten\nolisin saattanut lopettaa; kuinka monta kertaa väittelin ilman syytä\nsaadakseni kuulla noita ihmisäänen konsertteja, hengittääkseni ilmaa,\njoka kävi hänen sielukkailta huuliltaan, syleilläkseni tuota sanojen\nvalkeutta tulisuudella, jolla minä olisin puristanut kreivitärtä\nrintaani vasten. Mikä pääskysen iloinen viserrys, kun hän nauroi!\nmikä ystäviään kutsuvan joutsenen ääni, kun hän puhui suruistaan!\nTarkastelin kreivitärtä hänen huomaamattansa. Katseeni lepäsi\nhekumoiden kauniissa puhujassa. Se pusersi hänen vartaloaan, suuteli\nhänen jalkojaan ja piti leikkiä hänen hiuskiehkuroissaan. Minut\nvaltasi kuitenkin pelko, jonka ymmärtävät ne, jotka omassa elämässään\novat tunteneet todellisen intohimon rajattomia iloja. Pelkäsin, että\nhän yllättäisi minun silmäni kiintyneinä hänen hartioihinsa, joita\nminä olin niin tulisesti suudellut. Tämä pelko lisäsi kiusausta.\nMinä lankesin, minä katsoin niitä! Silmäni tunkeutui kankaan läpi,\nminä näin kesakkopilkun, joka ilmaisi hänen kauniin selkäuurteensa\nlähtökohtaa. Se oli kuin maitoon pudonnut kärpänen, ja tanssiaisista\nlähtien se loisti joka ilta noissa siimeksissä, joissa nuorten uni\nvirtaa, nuorten, joiden mielikuvitus on hehkuva ja elämä puhdas.\n\nMinä voisin luonnostaa teille pääpiirteet jotka kaikkien katseille\nilmaisisivat kreivittären; mutta vaikkapa piirros olisi mitä\nsattuvin, niin lämpiminkään väri ei kuitenkaan riittäisi vielä\nmihinkään. Hänen kasvonsa olivat noita kasvoja, joiden kuvaamiseen\nvaaditaan verratonta taituria, sellaista, jonka käsi osaa maalata\nsisäisen tulen heijastuksen ja joka osaa saada esille tuon utuisen\nkirkkauden, joka pakenee tutkimusta ja jota sana ei ilmaise, mutta\njonka rakastaja näkee. Hänen hienot, tuhkanharmaat hiuksensa\nilmaisivat usein sattuvia kärsimyksiä, joita epäilemättä aiheutti\nveren äkilliset nousut päähän. Hänen kaareva, ulkoneva otsansa, joka\nmuistutti Mona Lisan otsaa, näytti olevan täynnä ilmaisemattomia\naatteita, pidätettyjä tunteita, katkeriin vesiin vajonneita kukkia.\nHänen vihertävissä, ruskeapilkkuisissa silmissään oli alati raukea\nilme. Mutta jos oli kysymys hänen lapsistaan, jos hän sattui\nlaskemaan valloilleen noita ilon ja tuskan voimakkaita purkauksia,\njotka ovat niin harvinaisia kohtaloonsa alistuneiden naisten\nelämässä, silloin hänen silmistänsä välkehti ylevä loiste, joka\nnäytti liekehtivän ja kuivaavan elämän lähteitä. Noiden silmien\nsalamathan olivat pakottaneet minut kyyneliin silloin kun hän antoi\npelottavan halveksumisensa käydä ylitseni, ja ne olivat riittäviä\npainamaan alas rohkeimmatkin silmäluomet. Kreikkalainen nenä, kuin\nFeidiaan muovailema, yhdistyi kaarevin sivuin hienosti poimuileviin\nhuuliin. Se loi henkevyyttä hänen soikeille kasvoilleen, joiden iho\nvalkean kameliakudoksen kaltaisena rusotti poskipäissä viehättävin\nruusuvärein. Hänen ruumiinsa täytelyys ei turmellut vartalon\nkauneutta eikä pyöreyttä, niin että sen muoto oli viehättävä,\njoskin verhottu. Te saatte heti käsityksen tuosta täydellisyydestä,\nkun tiedätte, että nuo häikäisevät aarteet, jotka olivat minut\nlumonneet, näyttivät liittyvän kyynärvarsiin ilman mitään poimuja.\nHänen päänsä alaosassa ei ollut ollenkaan noita uurteita, jotka\nsaattavat muutamien naisten päät muistuttamaan puiden runkoja;\nlihaksissa ei näkynyt mitään jänteitä, ja kaikki viivat pyöristyivät\ntaipuisuudella, joka saattoi epätoivoon niin katseen kuin siveltimen.\nIhountuvat kulkivat tuskin huomattavina pitkin hänen poskiaan ja\nniskaansa ja antoivat iholle silkinhienon tunnun. Hänen pienet, hyvin\nmuodostuneet korvansa olivat hänen omien sanojensa mukaan samalla\nkertaa sekä orjan että äidin korvat. Myöhemmin, kun minä omistin\nhänen sydämensä, sanoi hän minulle: \"Kas tuossa herra de Mortsauf!\"\nJa hän oli oikeassa, vaikkakaan minä herkkäkuuloisuudessani en sitä\nvielä vähääkään kuullut. Hänen käsivartensa olivat kauniit, hänen\nkaarevasormiset kätensä pitkät ja hänen sormenpäänsä kapeat, kuten\nantiikkisissa kuvapatsaissa. Minä en miellyttäisi teitä antaessani\netusijan mieluummin soukalle kuin pyöreälle vartalolle, ellette olisi\npoikkeus. Pyöreä vartalo merkitsee voimaa, mutta sellaiset naiset\novat vallanhimoisia, oikullisia ja enemmän aistillisia kuin helliä.\nSoukkavartaloiset naiset sitävastoin ovat uskollisia, hienotunteisia\nja melankoliaan taipuvaisia; he ovat naisellisempia kuin nuo toiset.\nHoikka vartalo on notkea ja pehmeä, pyöreä vartalo taipumaton ja\nluule vainen. Te tiedätte nyt minkä näköinen hän oli. Hänellä oli\ntuollainen hienon ja säädyllisen naisen jalka, joka astuu vähän,\nväsyy nopeasti ja ilahuttaa silmää pilkistäessään esiin hameen\nhelmoista. Vaikka hän oli kahden lapsen äiti, en minä ole koskaan\nhänen sukupuolessaan tavannut nuorempaa tyttöä kuin hän. Hänen\nnäkönsä ilmaisi teeskentelemättömyyttä, johon oli yhdistynyt jotain\nniin sanoakseni hämmennystä ja uneksivaisuutta. Hän veti puoleensa,\nkuten maalaria vetää kuva, johon hänen neronsa on kiinnittänyt\nkokonaisen tunne-maailman. Näitä näkyviä ominaisuuksia ei voida\nmuutoin ilmaista kuin vertauksilla. Muistelkaa noita kanervia,\njoita me poimimme palatessamme villa Diodati'sta, niiden villiä ja\npuhdasta tuoksua, tuota kukkaa, jonka mustaa ja punaista väriä te\nniin ylistitte, ja te aavistatte, kuinka tuo nainen saattoi olla\naistikas kaukana maailmasta, luonnollinen ilmaisuissaan, samalla\nkertaa sekä ruusuinen että tumma. Hänen ruumiillansa oli tuo vehreys,\njota me ihailemme vasta puhjenneissa lehdissä, hänen sielullansa\noli luonnonihmisen syvä ytimekkäisyys. Hän oli lapsi tunteiltaan,\nvakava kärsimyksiltään, linnanrouva ja neito. Hän ihastutti myöskin\nteeskentelemättömillä eleillään, tavoillaan istuutua, nousta,\nvaieta, lausua joku sana. Hän piti tavallisesti ajatuksensa koossa,\ntarkkaavaisena kuin vahtisotamies, jonka vastuulla on kaikkien\nmenestys ja joka tähystelee vaaraa, mutta joskus häneltä kuitenkin\npääsi hymyily. Se toi julki hänen luonteensa iloisuuden, jonka elämä\noli pakottanut hänet hautaamaan. Hänen viehättelystänsä oli tullut\nmysteerio. Hän saattoi uneksimaan sen sijaan että olisi synnyttänyt\ntuota liehittelevää huomaavaisuutta, johon naiset houkuttelevat. Hän\nantoi nähdä heleästi liekehtivän ensimäisen luontonsa, ensimäiset\nkirkkaat unelmansa, kuten nähdään taivas pilvien lomitse. Tämä\ntiedoton paljastus teki miettiväiseksi ne, jotka eivät tunteneet\nitsessään himojen tulen kuluttamaa sisäistä kyyneltä. Hänen\nliikkeidensä ja etenkin hänen katseidensa harvinaisuus (paitsi\nlapsiinsa hän ei yleensä katsonut kehenkään) antoi uskomatonta\njuhlallisuutta kaikelle, mitä hän teki ja sanoi, hänen tehdessään\ntai sanoessaan jotain tuolla ilmeellä, jonka naiset osaavat ottaa\nhetkellä, jolloin he tunnustuksellaan saattavat arvokkuutensa\nvaaraan. Tuona päivänä rouva de Mortsauf'illa oli päällään\nmonijuovainen ruusuvärinen hame, leveäpäärmeinen poimukaulus, musta\nvyö ja samanväriset kengät. Hänen hiuksiansa, jotka yksinkertaisesti\noli kierretty pään päälle, piti koossa kilpikonnankuorinen kampa.\n\nTällainen on tuo lupaamani epätäydellinen luonnos. Hänen sielunsa\npysyvä vaikutus hänen omaisiinsa, se ravitseva ydinmehu, joka hänestä\nvuoti, kuten aurinko vuodattaa valoansa, hänen sisin olemuksensa,\nhänen mielialansa kirkkaina hetkinä, hänen alistuvaisuutensa\npilvisinä päivinä, sanalla sanoen kaikki nuo elämän käänteet, joissa\nluonne tulee julki, riippuvat, kuten taivaan ilmiöt, odottamattomista\nja häilyvistä seikoista, joilla ei ole muuta yhteistä keskenänsä\nkuin perusta, josta ne saavat alkunsa. Niiden kuvaus liittyy\nvälttämättömästi tähän kertomukseen, josta on tuleva todellinen\nperhe-epopea, yhtä suuriarvoinen viisaalle, kuin mitä murhenäytelmät\novat kansalle. Se tulee kiinnittämään teidän mieltänne niin hyvin\nsen osan vuoksi, mikä minulla siinä on, kuin yhtäläisyydellään niin\nmonien naiskohtaloiden kanssa.\n\nKaikella Clochegourde'ssa oli oikein englantilaisen säädyllisyyden\nleima. Sali, jossa kreivitär istui, oli täydelleen paneloitu ja\nmaalattu kaksivärisellä harmaalla. Uunia koristi mahonkijalustaisen\nlasikuvun sisään asetettu kello ja kaksi kultajuovaista,\nkanervankukilla täytenä valkoista maljaa. Peilipöydällä oli\nlamppu. Vastapäätä uunia oli lautapeli. Kaksi leveätä puuvillaista\nuutimenpidintä kiinnitti ripsuttomia, valkeasta puuvillakankaasta\ntehtyjä ikkunaverhoja. Harmaat, vihreällä nauhalla reunustetut\npäälliset peittivät istuimia. Tuossa yksinkertaisuudessa oli\nsuuruutta. Ei mikään sittemmin näkemäni huoneusto ole vaikuttanut\nminussa niin hedelmällisiä, niin versovia tunteita, kuin ne, mitä\nminä sain tuossa Clochegourdje'n salissa. Se oli rauhallinen ja\nhillitty, kuten kreivittären elämä, ja siitä saattoi aavistaa hänen\ntoimiensa luostarimaista säännöllisyyttä. Suurin osa aatteistani,\nvieläpä kaikkein rohkeimmat tieteen tai politiikan alalta, ovat\nsyntyneet siellä, kuten tuoksut lähtevät kukista. Siellä viheriöitsi\ntuo tuntematon kasvi, joka siroitti minuun hedelmällistä pölyään,\nsiellä säteili auringon lämpö, joka kehitti minun hyviä ja ehkäisi\nminun huonoja ominaisuuksiani. Ikkunasta näkyi laakso, sitten\nkukkula, jolla Pont-de-Ruan levitteleikse, aina Azay'n linnaan\nasti vastaisen rannan kaarrelmia myöten, joille Frapesle'n tornit\nantoivat vaihtelua; lisäksi vielä kirkko, kauppala ja Saché'n vanha\naatelishovi, jonka rakennuksilta oli laaja näköala ruohokenttien yli.\nSopusoinnussa tuon rauhallisen elämän kanssa, jota eivät häirinneet\nmuut kuin perheen aiheuttamat liikutukset, nuo seudut välittivät\nhänen sieluunsa omaa kirkkauttaan. Jos minä olisin ensimäistä\nkertaa kohdannut hänet täällä kreivin ja lapsiensa keskuudessa,\ntapaamatta häntä häikäisevänä tanssiaispuvussa, en olisi häneltä\nryöstänyt tuota huimaa suudelmaa, jota minä nyt kaduin, luullen että\nse hävittäisi rakkauteni tulevaisuuden. Ei, synkässä tilassani,\njohon onnettomuus minut oli asettanut, minä olisin taivuttanut\npolveni, olisin suudellut hänen kenkiänsä, jättänyt niihin ehkä\nmuutamia kyyneleitä ja mennyt heittäytymään Indre'en. Mutta kun\nminä olin tuntenut hänen ihonsa raikkaan jasminituoksun ja juonut\nmaitoa tästä rakkauden täyttämästä maljasta, sain minä sieluuni\nihmisnautintojen maun ja toivon. Minä tahdoin elää ja odottaa\nnautinnon hetkeä, kuten villi vaanii koston hetkeä. Minä tahdoin\nriippua puissa, madella viinitarhoissa, lymytä Indre'ssa. Minä\ntahdoin rikostovereikseni yön äänettömyyden, elämän väsymyksen,\nauringon kuumuuden syödäkseni loppuun tuon hurmaavan omenan, josta\nminä jo olin maistanut. Jos hän olisi pyytänyt minulta laulavaa\nkukkaa tai Morgan hävittäjän seuralaisten kätkemiä rikkauksia, minä\nolisin ne tuonut hänelle saadakseni pysyväisen aarteen ja äänettömän\nkukan, jota minä toivoin. Kun lakkasi tuo unelma, johon epäjumalani\npitkä katseleminen oli minut saattanut ja jonka aikana eräs palvelija\nsaapui ja puhui kreivittärelle, kuulin minä hänen kysyvän kreiviä.\nOlin siihen aikaan yksinomaisesti sitä mieltä että naisen tuli kuulua\npuolisolleen. Tuo ajatus pyörrytti minua. Sitten minut valtasi\nraivokas ja synkkä uteliaisuus nähdä tämän aarteen omistaja. Kaksi\ntunnetta oli minussa vallitsevana, viha ja pelko; viha, joka ei\ntuntenut mitään esteitä, joka arvioi ne kaikki pelkäämättä niitä,\nja epämääräinen mutta todellinen pelko taistelua, sen päättymistä\nja etenkin _häntä_ kohtaan. Selittämättömien aavistusten valtaamana\nminä pelkäsin noita käden puristuksia, jotka ovat häpeäksi, minä näin\nkimmoisia vaikeuksia, joihin voimakkaimmatkin tahdot kilpistyvät ja\nmenettävät tehonsa; minä pelkäsin tuota jatkuvaisuuden voimaa, joka\nryöstää yhteiskunnalliselta elämältä intohimoisten sielujen etsimät\nloppuratkaisut.\n\n-- Tuolla on herra de Mortsauf, sanoi kreivitär.\n\nMinä käännähdin jaloillani kuin pelästynyt hevonen. Vaikka tuo liike\nei jäänyt herra de Chessel'ilta yhtä vähän kuin kreivittäreltäkään\nhuomaamatta, en minä joutunut minkään äänettömän huomion esineeksi,\nsillä tämän johti pois nuori, luullakseni kuusivuotias tyttö, joka\nastui sisään lausuen: -- Tuolla on isä.\n\n-- Mitä nyt, Madeleine? kysyi hänen äitinsä.\n\nLapsi ojensi herra de Chessel'ille kätensä, jota tämä pyysi, ja\nsilmäili minua hyvin tarkkaavasti kohdistettuaan minuun suurta\nhämmästystä ilmaisevan pikku tervehdyksensä.\n\n-- Oletteko tyytyväinen hänen terveyteensä? kysyi herra de Chessel\nkreivittäreltä.\n\n-- Se on parempi, vastasi hän, sivellen hänen helmaansa jo\nvetäytyneen pikku tyttösen tukkaa.\n\nEräs herra Chessel'in kysymys ilmaisi minulle, että Madeleine oli\nyhdeksän vuotias; minä osoitin hiukan hämmästystä erehdyksestäni, ja\nse kokosi pilviä äidin otsalle. Esittelijäni loi minuun yhden noita\nmerkitseviä katseita, joilla hienon maailman ihmiset parantavat\nmeidän kasvatustamme. Tässä oli epäilemättä joku arka äidillinen\nhaava, jonka sidettä ei saanut koskea. Kivuloisena lapsena, jonka\nsilmät olivat raukeat, jonka iho oli valkoinen kuin valaistu\nporsliini, Madeleine epäilemättä ei olisi voinut elää kaupungin\nilmakehässä. Maaseudun ilma ja huolenpito, jolla äiti näytti hänet\npeittävän, piti elämää yllä tuossa ruumiissa, joka oli yhtä hento,\nkuin kasvi, joka vieraan ilmaston ankaruudesta huolimatta on tuotu\nansariin. Vaikka Madeleine ei missään muistuttanut äitiään, näytti\nhän kuitenkin saaneen äidin sielun, ja tuo sielu piti häntä yllä.\nHänen ohut, musta tukkansa, hänen syvälle painuneet silmänsä,\nhänen kuoppaiset poskensa, hänen laihtuneet käsivartensa ja hänen\nkapea rintansa ilmaisivat elämän ja kuoleman taistelua, loputonta\nkamppailua, jossa kreivitär tähän asti oli voiton puolella. Madeleine\nepäilemättä tekeytyi elämänhaluiseksi ollakseen tuottamatta surua\näidilleen, sillä muutamina hetkinä, kun hän ei ottanut itsestänsä\nvaarin, hänellä oli kyynelpajun asento. Te olisitte sanoneet häntä\npikku kulkijattareksi, joka kärsii nälkää ja joka on tullut kerjäten\nmaastaan tyhjänä, mutta rohkeana ja koristettuna yleisöänsä varten.\n\n-- Minne sinä olet jättänyt Jacques'in? kysyi äiti häneltä suudellen\nhäntä tuolle valkealle juovalle, joka jakoi hänen hiuksensa kahteen,\nkorpin siipiä muistuttavaan suortuva-nauhaan.\n\n-- Hän tulee isän kanssa.\n\nTällöin astui kreivi sisään taluttaen kädestä poikaansa. Jacques,\njoka oli todellinen sisarensa kuva, osoitti aivan samoja heikkouden\nmerkkejä. Kun näki nuo kaksi hentoa lasta niin suurenmoisesti\nkauniin äitinsä vieressä, oli mahdotonta olla aavistamatta lähdettä\ntuohon suruun, joka hellytti kreivittären ohimoita ja saattoi\nhänet vaieten kätkemään yhden noista ajatuksista, joiden uskottuna\non ainoastaan Jumala, mutta jotka jättävät otsaan peloittavia\nmerkkejä. Tervehtiessään minua loi herra de Mortsauf minuun\nsilmäyksen, joka ei ilmaissut niin paljon tarkkaavaa katselijaa kuin\njoutavanlevotonta miestä, jonka epäilys johtuu hänen vähäisestä\ntottumuksestaan arvostella ihmisiä. Esitettyään hänet ja lausuttuaan\nminun nimeni hänen vaimonsa luovutti hänelle paikkansa ja jätti\nmeidät. Lapset, joiden silmät kiintyivät äidin silmiin ikäänkuin\nhe niistä olisivat saaneet valonsa, tahtoivat seurata häntä, mutta\nhän sanoi heille: -- Jääkää, rakkaat enkelini! ja asetti sormensa\nhuulilleen. Lapset tottelivat, mutta heidän katseensa himmenivät.\nMitäpä ei olisi tehnyt saadakseen kuulla lausuttavan tuon sanan\n_rakkaat?_ Kuten lapsilla niin minullakin oli vähemmän lämmintä,\nkun häntä ei enää ollut huoneessa. Nimeni sai aikaan muutoksen\nkreivin suhtautumisessa minuun. Kylmyys ja ynseys hävisi ja hän\ntuli, jolleikaan sydämelliseksi, niin ainakin kiihkeän kohteliaaksi.\nHän osoitti minulle kunnioitusta ja näytti onnelliselta saadessaan\nminut vieraakseen. Isäni oli kerran uhrautunut hallitsijahuoneen\npuolesta ottaen suoritettavakseen suuren, mutta hämärän tehtävän,\nvaarallisen, mutta ehkä tehokkaan. Kun kaikki oli menetetty\nNapoleonin tultua asioiden ylimmäksi johtajaksi, oli hän, kuten\nmonet salaliittolaisista, paennut maaseudun ja yksityiselämän\nhiljaisuuteen saaden osakseen syytöksiä, jotka olivat yhtä ankaria\nkuin ansaitsemattomia. Sehän on välttämätön palkka niille,\njotka panevat kaikki alttiiksi kaikki voittaakseen ja sortuvat\npalveltuaan poliittisen pyörän akselina. Minä en tiennyt mitään\nperheemme vaiheista, sen entisyydestä tai sen tulevaisuudesta\nyhtä vähän kuin yksityiskohtaisemmin tuosta karille ajautuneesta\ntarkoitusperästäkään, jonka kreivi de Mortsauf muisti. Mahdollisesti\nnimen vanhuus, joka hänen silmissään oli ihmisen arvokkain\nominaisuus, saattoi selittää tuon minua niin hämmästyttävän\nvastaanoton, todellisen syyn siihen sain minä kuitenkin tietää vasta\nmyöhemmin. Tällä hetkellä oli tämä äkillinen muutos minulle mitä\ntervetullein. Kun nuo kaksi lasta näkivät meidän kolmen ryhtyneen\nkeskusteluun, taivutti Madeleine pois päänsä isänsä käsistä, vilkaisi\naukinaiselle ovelle ja puikahti ulos kuten ankerias ja Jacques\nseurasi häntä. Molemmat he liittyivät äidin seuraan, sillä minä\nkuulin heidän äänensä ja liikkeensä, jotka etäältä muistuttivat\nmehiläisten surinaa rakkaan pesän ympärillä.\n\nMinä tarkastelin kreiviä koettaen arvailla hänen luonnettansa, mutta\nmieltäni kiinnittivät siksi paljon muutamat hänen pääpiirteensä,\nettä minä jäin tutkimaan hänen kasvojensa ulkonaisia juonteita.\nVaikka hän oli vasta neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, näytti\nhän lähestyvän kuudettakymmentä, niin nopeasti hän oli vanhentunut\ntuossa suuressa haaksirikossa, joka päätti kahdeksannentoista\nvuosisadan. Hiuskehän puolikas, joka luostarimaisesti reunusti\nhänen kaljun päänsä takaosaa, kuoleutui korviin ja hyväili ohimoita\nmuutamilla mustanharmailla tupsuilla. Hänen kasvonsa muistuttivat\njonkun verran kuonostaan verisen valkoisen suden päätä, sillä\nhänen nenänsä oli tulehtunut, kuten niiden, joiden elämä on\njärkytetty perustuksiaan myöten, joiden vatsa on heikontunut,\njoiden mielialan ovat vioittaneet vanhat sairaudet. Hänen matala\notsansa, joka oli liian leveä hänen suipentuviin kasvonpiirteisiinsä\nnähden ja johon epätasainen taival oli vetänyt poikittaisryppyjä,\nilmaisi ulkoilma-elämän tottumuksia, eikä älyn puutetta, pysyvän\nonnettomuuden painoa, eikä sen voittamiseksi tehtyjä ponnistuksia.\nUlkonevat ja ruskeat poskipäät muuten kalpeassa ihossa ilmaisivat\nluustoa, tarpeeksi vankkatekoista takaamaan hänelle pitkän elämän.\nHänen kirkas, keltainen ja karski silmänsä kohtasi teitä kuin\ntalviauringon säde, loistavana ilman lämpöä, levottomana ilman\najatusta, epäilevänä ilman aihetta. Hänen suunsa oli väkivaltainen ja\nkäskevä, hänen leukansa suora ja pitkä. Laihana ja korkeavartaloisena\nhän oli sovinnaisarvoon nojautuvan aatelismiehen näköinen, joka\noikeuteen katsoen tietää olevansa muiden yläpuolella, mutta tekoihin\nkatsoen alapuolella muita. Maaseudun huolimattomuus oli saattanut\nhänet laiminlyömään ulkonaisen esiintymisen. Hänen päällänsä oli\nmaalaispuku, jossa talonpojat sen enempää kuin naapuritkaan eivät\nkunnioita muuta kuin maaomaisuutta. Hänen ruskeat ja suonikkaat\nkätensä todistivat, ettei hän käyttänyt käsineitä muulloin kuin\nratsastaessaan tai sunnuntaisin mennessään messuun. Hänen jalkineensa\nolivat karkeatekoiset. Vaikkakin kymmenen maanpaossa vietettyä ja\nkymmenen maanviljelysvuotta oli vaikuttanut hänen ruumiiseensa, oli\nhäneen kuitenkin jäänyt aateluuden jälkiä. Kiukkuisinkin liberaali,\nsana, joka ei vielä ollut päässyt käytäntöön, olisi hänessä helposti\ntuntenut ritarillisen rehellisyyden, _Quotidienne'n_ ainaisen\nlukijan horjumattomat vakaumukset. Hän olisi ihaillut uskonnollista,\nasiansa puolesta innostunutta, valtiollisissa vastenmielisyyksissään\nsuoraa miestä, joka oli kykenemätön omakohtaisesti palvelemaan\npuoluettansa, mutta sangen kykenevä saattamaan sitä turmioon, ja joka\nei tiennyt mitään Ranskan asioista. Kreivi oli todenteolla yksi noita\nkunnon miehiä, jotka eivät sovellu mihinkään ja jotka jarruttavat\nitsepintaisesti kaikkea. Hän oli noita miehiä, jotka kelpaavat\nkuolemaan ase kädessä paikalle, johon heidät on määrätty, mutta\njotka ovat tarpeeksi ahneita antaakseen mieluummin henkensä kuin\nrahansa. Päivällisen aikana minä huomasin hänen kalpeiden poskiensa\nkutistumisessa ja muutamissa hänen salavihkaa lapsiin luomissa\nkatseissaan jälkiä tuskallisista ajatuksista, joiden hyöky kuoleutui\npinnalle. Hänet nähdessään, kukapa ei olisi häntä ymmärtänyt? Kuka\nei olisi syyttänyt häntä siitä, että hän oli onnettomasti antanut\nlapsillensa nuo ruumiit, joista elämä puuttui. Jos hän myönsi\nitsensä syylliseksi, kielsi hän toisilta tuomitsemisoikeuden.\nKatkerana, kuten rikollisuudestaan tietoinen voima, jolla ei ole\nkylliksi suuruutta tai vaikutuskykyä tasata sitä tuskien määrää,\njonka hän oli heittänyt vaakalautaan, hänen sisäinen elämänsä\nsisälsi varmasti jyrkkyyksiä, joita hänen kulmikkaat piirteensä\nja hänen alati levottomat silmänsä ilmaisivat. Kun kreivitär tuli\nsisään, hänen sivuillensa kiintyneiden lastensa seuraamana, epäilin\nminä siis onnettomuutta, kuten rotkon ylitse käydessä jaloilla on\nikäänkuin jonkinlainen tajunta syvyydestä. Nähdessäni nuo neljä\nhenkilöä yhdessä, sulkiessani heidät katseeni piiriin, silmäillessäni\nvuorotellen kutakin heistä, tutkiessani heidän kasvonjuonteitaan ja\nheidän keskinäistä asemaansa melankolian vetistyttämät ajatukset\nlaskeutuivat sydämeeni, kuten hieno, harmaa sade kietoo usvaansa\nhymyilevän maan jonkun kirkkaan auringonnousun jälkeen. Kun\nkeskustelun aihe oli lopussa, veti kreivi minut vielä kerran esiin\nherra de Chessel'in kustannuksella ilmaisten vaimollensa useampia\nperhettämme koskevia seikkoja, jotka olivat minulle tuntemattomia.\nHän kysyi minun ikääni. Kun olin sen sanonut, oli kreivittären\nvuoro hämmästyä, kuten minä olin hämmästynyt hänen tyttärensä iän\nkuullessani. Hän luuli minua ehkä neljäntoista vuotiaaksi. Se oli,\nkuten sittemmin sain tietää, toinen side, joka hänet kiinnitti\nniin voimakkaasti minuun. Minä luin hänen sielustaan. Hänen\näidillisyytensä värisi myöhäisen auringonsäteen valossa, joka hänelle\nantoi toivoa. Nähdessään minut kaksikymmentä vuotta täyttäneenä,\nniin kivuloisena, niin hentona ja kuitenkin niin jäntevänä, joku\nääni huusi hänelle ehkä: -- _He jäävät eloon!_ Hän katseli minua\nuteliaasti, ja minä tunsin, että tällä hetkellä paljon jäätä suli\nmeidän väliltämme. Hänellä näytti olevan tuhansia kysymyksiä minulle\nja hän piti ne kaikki mielessään.\n\n-- Jos opinnot ovat saattaneet teidät sairaaksi, sanoi hän, tulee\nmeidän laaksomme ilma parantamaan teidät.\n\n-- Nykyinen kasvatus on turmiollinen lapsille, aloitti kreivi. Me\nteloitamme heitä matematiikalla, me tapamme heidät tieteen iskuilla,\nme kulutamme heitä ennen aikojaan. Teidän pitää levätä täällä,\nsanoi hän minulle, aatteiden tulva, joka on vyörynyt ylitsenne, on\nmusertanut teidät. Minkä vuosisadan valmistaa meille tuo kaiken\nkäsittämiseen suunnattu opetus, jollei ajoissa ryhdytä ehkäisemään\nonnettomuutta jättämällä julkinen opetus uskonnollisten yhdyskuntien\nhaltuun!\n\nNämä lauseet tekivät hyvin ymmärrettäväksi sanan, jonka hän sanoi\neräänä päivänä vaaleissa kieltäytyessään äänestämästä miestä, joka\nlahjoillaan olisi voinut hyödyttää kuninkaallismielisten asiaa:\n\"Minä epäilen aina nerokasta väkeä\", vastasi hän vaaliäänten\nkalastelijalle. Hän ehdotti meille kierrosta puutarhoihin ja nousi\nylös.\n\n-- Herrani... sanoi kreivitär hänelle.\n\n-- Mitä nyt, rakkaani? vastasi hän kääntyen tuolla ylhäisellä\nmaltittomuudella, joka osoitti, kuinka itsenäinen hän tahtoi olla\nkotonaan, mutta kuinka vähän hän sitä kuitenkin oli.\n\n-- Vieraamme on saapunut Tours'ista jalkasin, herra de Chessel ei\ntiennyt siitä mitään ja on kävelyttänyt häntä Frapesle'ssa.\n\n-- Te olette tehnyt tyhmyyden, sanoi kreivi minulle, joskin teidän\nikänne!... Ja hän kohotti päätään surkuttelun merkiksi.\n\nKeskustelu alkoi jälleen. Minä en vitkastellut ottaa selville, kuinka\nitsepintaista hänen kuninkaallismielisyytensä oli ja kuinka paljon\nvarovaisuutta tarvittiin liikkuakseen ilman yhteentörmäyksiä näillä\naloilla. Palvelija, joka oli sukkelasti vetänyt livrée'n päälleen,\nilmoitti päivällisen. Herra de Chessel tarjosi käsivartensa rouva\nde Mortsauf'ille, ja kreivi tarttui iloisesti minun käsivarteeni\nmennäksemme ruokasaliin, joka alimman kerroksen huonejärjestyksessä\noli salin vieressä.\n\nTouraine'ssa valmistetuilla valkoisilla kivineliöillä laskettu ja\nrinnan tasalle laudoituksella vuorattu ruokasali oli paperoitu\nkiiltoöljypaperilla, joka muodosti suuria kukkien ja hedelmien\nreunustamia levyjä. Ikkunoissa oli punaisilla nauhoilla\nreunustetut puuvillauutimet, astioiden säilytyskalusto oli Boule'n\nvanhaa rokoko-mallia, ja tuolien käsin tehdyillä kirjauksilla\nreunustetut puuosat olivat veistettyä tammea. Runsaasti katettu\npöytä ei tarjonnut mitään ylellistä: tyyliltään sekalaista\nperheen pöytähopeaa, Saksin porsliinia, joka ei ollut vielä\npäässyt uudelleen muotiin, 8-kulmaisia karahveja, agaattivartisia\nveitsiä, kiinanlakkaympyröitä pullojen alla, lisäksi vielä kukkia\nvernissatuissa ja leikkausten yläpuolelta kultaisilla laitahampailla\nkoristetuissa astioissa. Nuo vanhat esineet miellyttivät minua, minä\ntapasin Réveillon-paperia komeine kukkareunuksineen. Kaikki purjeeni\ntäyttävä tyytyväisyys esti minun näkemästä niitä selvittämättömiä\nvaikeuksia, joita maaseudun yksinäisen elämän yhtäjaksoisuus\nasetti kreivittären ja minun välille. Minä olin hänen vieressänsä,\nhänen oikealla puolellaan, minä tarjosin hänelle juomista. Niin,\nodottamaton onni! minä kosketin hänen hamettansa, minä söin hänen\nleipäänsä. Jo kolme tuntia minun elämäni liittyi hänen elämäänsä!\nKaiken lopuksi meitä sitoi tuo hirveä salaperäinen suudelma,\njoka synnytti meissä molemminpuolista häpeän tunnetta. Minä olin\nylvästelevän veltto, minä pyrin miellyttämään kreiviä, joka oli altis\nminun kaikille liehakoimisilleni. Minä olisin hyväillyt koiraa, minä\nolisin myöntynyt lasten pienimpäänkin toivomukseen, minä olisin\ntuonut heille vanteita, agaattipalloja, minä olisin ollut heidän\nhevosenaan, minä olisin tahtonut, että he olisivat vallanneet\nminut, kuten heille kuuluvan esineen. Rakkaudella on näkemyksensä\nkuten nerollakin, ja minä näin hämärästi, että väkivalta, nyreys\nja vihamielisyys oli turmeleva minun toiveeni. Päivällinen kului\nminulle suureksi sisäiseksi iloksi. Nähdessäni itseni kreivittären\nluona minä en voinut ajatella hänen todellista kylmyyttään enkä\nvälinpitämättömyyttä, joka peitti kreivin kohteliaisuuden.\nRakkaudella on, kuten elämälläkin, miehuusikä, jolloin se on itse\nitsellensä kylliksi. Minä annoin muutamia vääriä vastauksia, jotka\nolivat sopusoinnussa intohimon salaisten vuolteiden kanssa, mutta\nkukaan ei voinut sitä aavistaa, ei edes _hänkään_, joka ei tiennyt\nmitään rakkaudesta. Jäljelläoleva aika oli kuin unelma. Se haihtui,\nkun minä kuun valossa kuumana tuoksuavana iltana kuljin Indre'n\nylitse keskellä valkeita haavekuvia, jotka kaunistivat niittyjä,\nrantoja ja kukkuloita, ja kuulin kirkasta laulua, yhtä ainoaa\nmelankolian täyttämää säveltä, jota lakkaamatta tasaisessa tahdissa\näänteli eräs lehtisammakko, jonka tieteellistä nimeä en tiedä, mutta\njota minä tuosta merkittävästä päivästä lähtien aina kuuntelen mitä\nsuurimmalla ihastuksella. Minä huomasin myöhemmin siellä, kuten\nmuuallakin, tuon marmorinkovuuden, jota vastaan minun tunteeni tähän\nasti olivat tylsistyneet. Kysyin itseltäni, olisiko aina käyvä\nniin. Minä luulin olevani jonkin turmiollisen vaikutuksen alaisena;\nmenneisyyden synkät tapaukset taistelivat puhtaasti personallisten\nnautintojen kanssa, joita minä olin maistanut. Ennen Frapesle'en\nsaapumista minä silmäilin Clochegourde'a ja näin alhaalla venheen,\njolla Touraine'ssa on nimenä _toue_. Se oli kiinnitetty erääseen\nsaarnipuuhun ja vesi keinutti sitä. Tämä ruuhi kuului herra de\nMortsauf'ille, joka käytti sitä kalastamiseen.\n\n-- No, sanoi herra de Chessel minulle, kun ei enää tarvinnut peljätä\njonkun kuulevan meitä, minun ei tarvitse kysyä teiltä, oletteko\nlöytänyt kauniit hartianne. Teitä täytyy onnitella vastaanotosta,\njonka herra de Mortsauf teille valmisti! Lempo soikoon, valtasittehan\nte ensimäisellä iskulla linnoituksen sydämen.\n\nTämä lause, jota seurasi tuo jo edellä mainitsemani lause,\nelähytti minun masentunutta sydäntäni. En ollut lausunut sanaakaan\nClochegourde'sta lähtien ja herra de Chessel luki vaitioloni minun\nhyväkseni.\n\n-- Miten niin! vastasin minä ironisella sävyllä, jota yhtä hyvin\nolisi voinut luulla pidätetyn intohimon ilmaisuksi.\n\n-- Hän ei ole koskaan ottanut ketään niin hyvin vastaan.\n\n-- Tunnustan teille, että olen itsekin hämmästynyt tuosta\nvastaanotosta, sanoin minä hänelle, tuntien sen sisäisen katkeruuden,\njoka tuossa viimeisessä sanassa ilmeni.\n\nVaikka en ollut perehtynyt hienon maailman elämään ymmärtääkseni\ntunnetta, jota herra de Chessel koki, herätti minun huomiotani\nkuitenkin sävy, jolla hän sen toi ilmi. Isännälläni oli se\nheikkous, että hän ei mielellään sallinut nimittää itseään\nDurand'iksi. Hän teki itsensä naurettavaksi luopumalla isänsä\nnimestä; isä oli kuuluisa tehtailija, joka vallankumouksen aikana\noli hankkinut itselleen suunnattoman omaisuuden. Hänen vaimonsa\noli Chessel'ien ainoa perijätär, vanhaa parlamentillista sukua,\njoka oli ollut porvarillista Henrik IV:nnen aikana, kuten enin\nosa Pariisin virkamiehistöä. Kunnianhimossaan korkealle pyrkivänä\nherra de Chessel tahtoi hävittää alkuperäisen Durand nimensä,\npäästäkseen päämääriinsä, joista hän uneksi. Hän kutsui ensin\nitseään nimellä Durand de Chessel, sitten D. de Chessel ja nyt hän\noli herra de Chessel. Restauratsionin aikana hän oli hankkinut\nitselleen sukukartanon ja kreivin tittelin Ludvig XVIII:nnen\nmyöntämän valtakirjan nojalla. Hänen lapsensa poimivat hedelmät\nhänen rohkeudestaan tuntematta sen suuruutta. Erään teräväkielisen\nylhäisen henkilön sanat raskauttivat usein hänen mieltänsä: -- Herra\nde Chessel'issa on yleensä vähän Durand'ia, oli hän sanonut. Tämä\nlause huvitti pitkät ajat Touraine'a. Nousukkaat ovat kuten apinat,\njoiden ketteryys heillä on. Heidät nähdään korkeudessa, ihmetellään\nheidän kerkeyttään kiipeämisessä, mutta kun he ovat päässeet\nhuipulle, ei heistä huomata enää muuta kuin heidän häpeälliset\npuolensa. Isäntäni nurjana puolena olivat kateuden suurentamat\npikkumaisuudet. Päärin-arvo ja hän eivät voi tavata toisiansa. Pyyde\nja sen oikeutetuksi osoittaminen on voiman häikäilemättömyyttä,\nmutta tunnustettujen vaatimustensa alapuolella oleminen merkitsee\npysyväistä naurettavuutta, josta pikku sielut saavat ravintonsa.\nHerra de Chessel'illa ei ollut tuota voimakkaan miehen suoraviivaista\nkulkua. Hänet valittiin kaksi kertaa edusmieheksi ja kaksi kertaa\nhänet vaalissa hyljättiin; eilen hän oli pääjohtaja, tänään ei\nmitään, ei edes prefekti. Nämä menestykset tai nämä tappiot ovat\nturmelleet hänen luonteensa ja antaneet hänelle kunnianhimoisen\ninvaliidin katkeruuden. Vaikka hän oli kohtelias, älykäs ja suuriin\ntöihin kykenevä mies, oli mahdollisesti kateus, joka on intohimona\nTours'issa, jossa maakunnan asukkaat käyttävät järkeänsä kaikkia\nkadehtiakseen, hänelle turmiollinen. Korkeissa yhteiskuntapiireissä\nmenestyvät huonosti toisten menestyksestä nyrpistyneet kasvot ja\njurot huulet, jotka ovat hitaita kohteliaisuuksiin ja herkkiä\npistopuheisiin. Vähempään pyrkien hän mahdollisesti olisi enemmän\nsaavuttanut, mutta onnettomuudeksi hänellä oli alati riittävästi\nylemmyyden tuntoa marssiakseen pää kenossa. Tällä hetkellä herra de\nChessel oli kunnianhimonsa iltahämyssä, kuningasmielisyys hymyili\nhänelle. Hän teeskenteli ehkä suuren maailman käytöstä, mutta minun\nsilmissäni hän oli täydellinen. Sitäpaitsi hän miellytti minua\nhyvin yksinkertaisesta syystä: minä löysin hänen luonansa ensi\nkertaa levon. Myötätunto, heikko ehkä, jota hän minulle osoitti,\ntuntui minusta, onnettomasta ja hyljätystä lapsesta, isänrakkauden\nkaltaiselta. Vierasystävyyden osoitus oli niin vastakkainen\nvälinpitämättömyydelle, jota tähän asti olin saanut kokea, että minä\ntunsin lapsen kiitollisuutta saadessani elää vapaana ja melkeinpä\nhelliteltynä. Frapesle'n isäntäväki on sitäpaitsi niin läheisesti\nliittynyt onneni aamuruskoon, että ajatuksissani sekoitan heidät\nmuistoihini, joihin palautuminen on minulle niin rakasta. Myöhemmin\nja juuri kuninkaallisessa käskykirje-asiassa minulla oli mieluisa\nvelvollisuus tehdä muutamia palveluksia isännälleni. Herra de\nChessel käytti hyväkseen omaisuuttaan loistolla, josta muutamat\nhänen naapurinsa loukkaantuivat. Hän saattoi jälleen laittaa kuntoon\nkauniit hevosensa ja koreat ajoneuvonsa, hänen vaimonsa oli hienon\nhienosti puettu, hän piti suurenmoisia kutsuja, hänen palvelus\nväkensä oli lukuisampi, kuin mitä maakunnan tavat vaativat, hän\nesiintyi kuin ruhtinas. Frapesle'n alue on suunnattoman suuri.\nNaapurinsa ja kaiken tuon ylellisyyden rinnalla kreivi de Mortsauf\nsai tyytyä perheajoneuvoihin, jotka olivat jonkinlainen kyyti- ja\npostivaunujen välimuoto, ja keskinkertaisen omaisuutensa takia hän\noli pakotettu pitämään arvossa Clochegourde'a. Kreivi oli siis\ntourainelainen siihen päivään asti, jolloin kuningasmielisten suosio\nhankki hänen perheelleen loiston, joka ehkä oli odottamaton. Hänen\nvastaanottonsa tuon köyhtyneen suvun nuorimpaan haaraan, jonka\nvaakuna oli peräisin ristiretkien ajoilta, oli kreivin mielestä\nomansa alentamaan hänen aatelittoman naapurinsa suurta rikkautta\nja halventamaan hänen metsiään, kesantojaan ja niittyjään. Herra\nde Chessel oli käsittänyt kreivin. He olivat alati toisilleen\nkohteliaita, mutta ilman mitään tuttavallisia suhteita, ilman\ntuota miellyttävää läheistä ystävyyttä, mikä olisi voinut syntyä\nClochegourde'n ja Frapesle'n välille. Olivathan nämä kaksi Indren\neroittamaa sukutilaa niin lähellä toisiaan, että kumpainenkin\nkartanonomistaja saattoi antaa ikkunastaan merkin toinen toisilleen.\n\nKateus ei ollut ainoa syy yksinäisyyteen, jossa kreivi de Mortsauf\neli. Hänen ensimäinen kasvatuksensa oli samanlainen kuin useimmilla\nylhäisten perheiden lapsilla. Se oli epätäydellistä ja pintapuolista\nopetusta, jota täydensi hienon maailman seura, hovitavat, kruunun-\ntai muiden huomattujen virkojen hoitaminen. Herra de Mortsauf\noli lähtenyt maanpakoon juuri sinä aikana, jolloin hänen toisen\nkasvatuksensa piti alkaa, hän jäi siis sitä ilman. Hän oli niitä,\njotka uskoivat yksinvallan nopeaan palauttamiseen Ranskassa; tämän\nvakaumuksen johdosta hänen maanpakonsa oli mitä surkuteltavinta\ntoimettomuutta. Kun Condé'n armeija, jossa hän rohkeutensa puolesta\noli kaikkein uhrautuvaisimpia, hajosi, odotti hän pian saavansa\npalata valkean lipun alle, eikä ryhtynyt, kuten jotkut emigrantit,\ntoimeliaaseen elämään. Luultavasti hänellä ei ehkä ollut voimaa\nluopua nimestään ja ansaita leipäänsä halveksitussa työssä\nponnistellen. Hänen toiveensa, jotka alati odottivat lähintä päivää,\nja mahdollisesti myöskin kunnia esti häntä astumasta ulkomaisten\nvaltojen palvelukseen. Kärsimys kulutti hänen rohkeutensa. Pitkät\njalkamatkat ilman riittävää ravintoa ja alati särkynein toivein\nturmelivat hänen terveytensä ja masensivat hänen sielunsa. Asteettain\nhänen köyhyytensä tuli äärimmäiseksi. Monille ihmisille kurjuus on\nvahvistavana pohjana; toisille se on hävittävä voima, ja kreivi\noli näitä ihmisiä. Ajatellessani tuota köyhää tourainelaista\naatelismiestä kävelevänä ja nukkuvana Unkarin maanteillä ja jakavana\nneljänneksen lammasta ruhtinas Esterházy'n paimenten kanssa, joilta\nkulkuri pyysi leipää, vaikka aatelismies ei olisi tahtonut siihen\nsuostua, ajatellessani, että hän monta monituista kertaa kieltäytyi\nRanskan vihollisten tarjoamasta avusta, minä en ole koskaan\ntuntenut vihaa tuota maanpakolaista kohtaan, en silloinkaan, kun\nnäin hänet voitossaan naurettavana. Herra de Mortsauf'in valkeat\nhiukset olivat kertoneet minulle hämmästyttävistä suruista, ja minä\ntunnen liiaksi myötätuntoa maanpakolaisia kohtaan voidakseni heitä\ntuomita. Ranskalainen ja tourainelainen iloisuus katosi kreivistä.\nHän tuli synkäksi, sairaaksi ja hoidettiin hyväntekeväisyydestä\njossakin Saksanmaan sairaalassa. Hänen sairautensa oli suolipalteen\ntulehdusta, sairaus joka usein tuottaa kuoleman, mutta jonka\nparantaminen tuo mukanaan mielialan muutoksen ja aiheuttaa melkein\naina luulotaudin. Hänen rakkaussuhteensa, jotka olivat haudatut\nhänen sielunsa syvimpään ja joista minä yksin olen päässyt selville,\nolivat alhaisen luokan rakkautta, joka ei ainoastaan hyökännyt hänen\nelämäänsä vastaan, vaan turmeli häneltä vielä tulevaisuudenkin.\nKaksitoista vuotta kestäneen kurjuuden jälkeen hän käänsi silmänsä\nRanskaa kohden, jonne Napoleonin asetus salli hänen palata.\nKulkiessaan Rein'in yli huomasi kärsivä jalkamies eräänä kauniina\niltana Strassburg'in kellotapulin ja pyörtyi. -- \"Ranska! Ranska!\nMinä huusin: Tuolla on Ranska! sanoi hän minulle, kuten lapsi huutaa:\nÄiti! kun se on loukannut itsensä.\" Oltuaan rikas ennen syntymistään\nhän nyt huomasi olevansa köyhä, aiottuna komentamaan rykmenttiä tai\nhallitsemaan valtiota hän oli vailla valtaa, vailla tulevaisuutta;\noltuaan terve ja vankka hän palasi voimattomana ja loppuun kuluneena.\nOllen ilman tietoja maassa, jossa ihmiset ja olosuhteet olivat\nsuurentuneet, ehdottomasti vailla mahdollista vaikutusvaltaa\nhän näki itseltänsä riistetyn kaiken, vieläpä ruumiilliset ja\nsiveelliset voimatkin. Omaisuuden puute teki hänelle hänen nimensä\nraskaaksi kantaa. Hänen järkähtämättömät mielipiteensä, hänen\nentisyytensä Condé'n armeijassa, hänen surunsa ja hänen menetetty\nterveytensä loivat häneen arkatuntoisuuden, joka ei ole paikallaan\nRanskassa, tuossa pilkantekijöiden maassa. Puolikuolleena hän saapui\nMaine'en, jossa ehkä kansalaissodasta aiheutuneen sattuman johdosta\nvallankumouksen hallitus oli unohtanut myödä erään laajuudeltaan\nhuomattavan maatilan. Hänen vuokraajansa oli sen pidättänyt hänelle\nsiten, että tekeytyi sen omistajaksi. Kun de Lenoncourt'in perhe,\njoka asui tuota maatilaa lähellä olevassa Givry'n linnassa, kuuli\nkreivi de Mortsauf'in saapumisesta, meni herttua de Lenoncourt\npyytämään häntä asumaan Givry'ssa sen välttämättömän ajan, jonka hän\ntarvitsi asunnon järjestämiseen. Lenoncourt'ien perhe oli suuresti\njalomielinen kreiville, joka useampia kuukausia voimisti itseään\ntäällä ja koetti kätkeä surujaan tämän ensimäisen levähdyksen aikana.\nLenoncourt'it olivat kadottaneet suunnattoman omaisuutensa. Nimensä\ntakia oli herra de Mortsauf sopiva tarjous heidän tyttärelleen.\nKaukana siitä, että olisi vastustanut naimisiinmenoa viidenneljättä\nikäisen, sairaan ja vanhentuneen miehen kanssa neiti de Lenoncourt\nnäytti siitä tuntevan onnea. Naimisen kautta sai hän oikeuden elää\nyhdessä tätinsä herttuatar de Verneuil'in, ruhtinas Blamont-Chauvry'n\nsisaren kanssa, joka oli hänen kasvatusäitinsä.\n\nBourbon'in herttuattaren läheisenä ystävättärenä rouva de Verneuil\nkuului erääseen hengelliseen yhdistykseen, jonka sieluna oli herra\nSaint-Martin, Touraine'ssa syntynyt ja kutsuttu liikanimellä\n_tuntematon filosoofi_. Tämän filosoofin oppilaat harjoittivat\nhyveitä mystillisen illuminismin [mystillis-teosoofinen,\nvapaamuurarien salamenoja sisältävä hurmahenkinen liike. Suom.\nmuist.] korkeiden mietelmien mukaan. Tämä oppi antaa taivaallisten\nmaailmojen avaimen, selittää olemassaolon kehityskuluksi,\njossa ihminen käy eteenpäin yleviä tehtäviä kohden, vapauttaa\nvelvollisuuden kiinalaisesta alennustilastaan, sovittaa elämän\ntuskiin kveekarien muuttumattoman lempeyden ja käskee halveksimaan\nkärsimyksiä antaen jotain äidillistä tuolle enkelille, jota me\nkannamme taivaaseen. Se on tulevaisuusvoimaista stoalaisuutta.\nToimiva rukous ja puhdas rakkaus ovat alkuaineksina tuossa uskossa,\njoka lähtee roomalaisen kirkon katolilaisuudesta palatakseen\nalkuaikojen kirkon kristinuskoon. Neiti de Lenoncourt pysyi kuitenkin\napostolisen kirkon helmassa, kuten hänen tätinsäkin, joka oli sille\naina muuttumattomasti uskollinen. Vallankumousmyrskyjen ankarasti\nkoettelemana herttuatar de Verneuil oli elämänsä viime päivinä\nsaanut hartaan hurskauden sävyn, joka vuodatti hänen rakastetun\nlapsensa sieluun _taivaallisen rakkauden valoa ja sisäisen ilon\nöljyä_, käyttääkseni itse Saint-Martin'in sanoja. Kreivitär otti\nuseampia kertoja vastaan tuon rauhan ja hyveellisten tietojen\nmiehen Clochegourde'en tätinsä kuoleman jälkeen, sillä Saint-Martin\noli usein käynyt hänen tätinsä luona. Clochegourde'sta käsin\nSaint-Martin piti huolta viimeisistä kirjoistaan, jotka painettiin\nTours'issa Letaurmy'n painossa. Elämän ahdistavia myrskyjä kokeneiden\nvanhojen naisten viisaudella rouva de Verneuil antoi Clochegourde'n\nnuorelle rouvalle pystyttääkseen hänelle kodin. Tuolla vanhusten\nhyvänsävyisyydellä, joka on aina täydellistä, silloin kun he ovat\nystävällisiä, herttuatar luovutti kaikki sisarentyttärelleen, tyytyen\nsiihen huoneeseen, joka oli hänen entisen huoneensa yläpuolella,\nja jättäen entisen kreivittärelle. Hänen melkein äkillinen\nkuolemansa kietoi suruharsoihin tämän avioliiton ilot ja painoi\nlähtemättömän murheellisuuden sekä Clochegourde'en että nuoren\nrouvan taikauskoiseen sieluun. Ensimäiset Touraine'ssa vietetyt\npäivät olivat kreivittären elämässä ainoa, en sano onnellinen, mutta\nhuoleton aika.\n\nUlkomailla vietettyjen vaellusvuosien jälkeen herra de Mortsauf, joka\noli tyydytetty nähdessään lempeän tulevaisuuden koittavan, tunsi\nikäänkuin sielun toipumista. Hän hengitti tuossa laaksossa kukkivan\ntoivon huumaavia tuoksuja. Pakotettuna ajattelemaan omaisuuttaan hän\nheittäytyi maanviljelyspuuhiinsa ja sai aluksi kokea jonkunverran\niloa; mutta Jacques'in syntyminen oli ukkosenisku, joka hävitti\nnykyisyyden ja tulevaisuuden: lääkäri tuomitsi äskensyntyneen.\nKreivi piti tämän päätöksen huolellisesti salassa äidiltä, sitten\nhän kysyi neuvoa itseänsä varten ja sai toivottoman vastauksen, jota\nvahvisti Madeleinen syntyminen. Nämä kaksi tapausta, jotka antoivat\njonkinlaisen sisäisen varmuuden onnettomalle tuomiolle, lisäsivät\nsiirtolaisen sairaloisuutta. Hänen nimensä oli ainiaaksi sammunut;\nnuori, puhdas ja moitteeton vaimo oli onnettomana hänen sivullansa,\nsai kärsiä äitiyden tuskat tuntematta sen iloja; tuo hänen entisen\nelämänsä _mustamulta_, josta iti uusia kärsimyksiä, laskeutui hänen\nsydämeensä ja täydensi hänen häviönsä. Kreivitär aavisti menneisyyden\nnykyisyydestä ja luki tulevaisuuden. Vaikkei mikään ole vaikeampaa\nkuin tehdä onnelliseksi mies, joka tietää itsensä rikokselliseksi,\nryhtyi kreivitär tähän enkelimäiseen yritykseen. Yhdessä päivässä\nhänestä tuli stoalainen. Laskeuduttuaan syvyyteen, josta hän vielä\nsaattoi nähdä taivaan, hän omistautui yhtä ainoata ihmistä varten\nsellaiseen lähetystehtävään, jota laupeudensisar harjoittaa kaikkia\nkohtaan. Sovittaakseen miehensä oman itsensä kanssa, kreivitär\nantoi hänelle anteeksi sen, mitä hän itse ei antanut itsellensä\nanteeksi. Kreivistä tuli ahne, hänen vaimonsa suostui olemaan vailla\nmäärättyjä tarpeita; hän pelkäsi tulevansa petetyksi, kuten tekevät\nkaikki ne, jotka eivät ole tunteneet maailman elämää muutoin kuin\nsaamalla inhoa sitä kohtaan, kreivitär pysyi yksinäisyydessä ja\ntaipui valittamatta hänen epäilyksiinsä. Kreivitär käytti naisen\nviekkautta saadakseen hänet tahtomaan sitä, mikä oli oikein. Kreivi\nuskoi siten omistavansa aatteita ja nautti hänen luonansa ylemmyyden\niloa, jota hän ei missään muualla olisi saanut. Sitten, pitemmälle\navioliiton tietä astuttuaan, kreivitär päätti pysyä ikuisesti\nClochegourde'ssa, tuntien kreivissä hysteerillisen sielun, jonka\npurkaukset saattoivat tuossa juomien ja juorujen maassa vahingoittaa\nhänen lapsiansa. Myöskään ei kukaan epäillyt herra de Mortsauf'in\ntodellista kykenemättömyyttä, sillä hänen vaimonsa oli koristanut\nhänen raunionsa paksulla murattiverholla. Kreivin tyytymätön ja\nvaihteleva luonne kohtasi siis hänen vaimossaan lempeän ja keveän\nmaaperän, johon hän asettui tuntien siinä salaiset surunsa palsamin\nraikkaudella lievennetyiksi.\n\nTämä kertomus on yksinkertaisin selostus niistä puheista, joita\nsalainen harmi sai lähtemään herra de Chessel'in suusta. Hänen\nmaailmantuntemuksensa oli antanut hänelle vihiä muutamista\nClochegourde'en haudatuista salaisuuksista. Mutta vaikka rouva\nde Mortsauf ylevällä käytöksellään pettikin maailmaa, ei hän\nvoinut johtaa harhaan rakkauden hienovainuisia aistimia. Kun minä\nolin pienessä kamarissani, saattoi todellisuuden aavistus minut\nhypähtelemään vuoteessani. Minä en sietänyt Frapesle'ssa oloa, kun\nminä voin nähdä hänen huoneensa ikkunat; minä pukeuduin, hiivin\nhiljaa alas ja tulin erään kiertoportailla varustetun tornin ovesta\nulos. Yön viileys rauhoitti jälleen minut. Minä menin Indre'n\nyli Punaisen myllyn siltaa pitkin ja saavuin ennen mainitussa\nonnellisessa ruuhessa Clochegourde'n edustalle. Linnassa loisti tuli\nviimeisestä Azay'hen päin olevasta ikkunasta. Vanhat mietelmäni\nvaltasivat minut, mutta leppoisina, rakkausöiden sävel virtojen ja\nvesien satakielen yksisävelisen laulun sekoittamina. Minussa heräsi\naatteita, jotka liukuivat kuin aaveet, kohottaen pois harsot, jotka\ntähän asti olivat peittäneet kaunista tulevaisuuttani. Sielu ja\naistimet olivat yhtä paljon ihastuksen vallassa. Millä kiihkeydellä\ntaivaani kohosivatkaan aina hänen luokseen asti? Kuinka monasti\nminä kertasinkaan mielettömän tavoin loppusäettä: Tuleeko hän\nomakseni? Jos edellisinä päivinä maailman kaikkeus oli laajentunut\nminulle, sai se yhdessä ainoassa yössä keskipisteen. Kreivittäreen\nkiintyivät minun tahtoni ja kunnianhimoni, minä toivoin olevani\nhänelle kaikki kaikessa, uudistaakseni ja täyttääkseni hänen\nsärkyneen sydämensä. Se oli kaunis yö, jonka minä vietin hänen\nikkunansa alla keskellä myllyjen sulkuluukkuihin syöksevien vesien\nkohinaa, jota katkaisi Saché'n tornikellon tuntilyönnit. Tänä valoa\nkylpevänä yönä, jolloin tuo tähtikukka kirkasti minun elämäni, minä\nkihlasin hänelle sieluni tuolla köyhän kastilialais-ritarin uskolla,\njota me pilkkaamme Cervantes'issa ja jolla me alamme rakkauden.\nEnsimäisen valon sarastaessa taivaalla, ensimäisen linnun laulaessa\nminä riensin Frapesle'n puistoon. Kukaan maaseutulaisista ei ollut\nminua nähnyt, ei kukaan epäillyt minun keppostani ja minä nukuin\naina siihen asti, jolloin kello ilmoitti aamiaisaikaa. Huolimatta\nkuumuudesta laskeuduin minä aamiaisen jälkeen niitylle mennäkseni\njälleen katsomaan Indre'a ja sen saaria, laaksoa ja sen rinteitä,\njoiden intohimoiseksi ihailijaksi minä näytin tulleen. Mutta rientäen\nnopeudella, joka veti vertoja kiitävän hevosen vauhdille, minä\njälleen löysin veneeni, pajuni ja Clochegourde'n. Kaikki oli siellä\nhiljaista ja värähtelevää, kuten päiväsydän maaseudulla on. Lehdet\nkuvastuivat tarkkapiirteisinä taivaan sineä vasten; hyönteiset, jotka\nelävät valosta, vihreät sudenkorennot, espanjankärpäset lensivät\nsaarnimetsikköihin ja ruusupensaisiinsa. Karjalaumat märehtivät\nsiimeksessä, viinitarhojen punaamat maat hehkuivat, ja tarhakäärmeet\nkiemurtelivat mäenrinteillä. Mikä muutos tuossa maisemassa, niin\nraikkaassa ja niin viehkeässä, ennen levolle menoani. Äkkiä minä\nhyppäsin veneestä ja läksin kiipeämään tietä pitkin sivuuttaakseni\nClochegourde'n, josta minä luulin nähneeni kreivin lähtevän ulos.\nEnkä pettynytkään, hän meni pitkin niittyä ja käytti epäilemättä\nhyväkseen porttia, joka johti joen rantaa noudattavalle Azay'n tielle.\n\n-- Kuinka voitte tänä aamuna, herra kreivi? Hän katsahti minuun\nonnellisen näköisenä, hän ei usein kuullut nimitettävän itseään sillä\ntavoin.\n\n-- Hyvin, sanoi hän; mutta tehän todella rakastatte maaseutua\nkävellessänne tällaisessa kuumuudessa?\n\n-- Onhan minut lähetetty tänne saadakseni oleskella ulkoilmassa.\n\n-- Aivan niin! Tahdotteko tulla katsomaan rukiini leikkuuta?\n\n-- Hyvin mielelläni, sanoin minä hänelle. Tunnustan teille, että\nolen uskomattoman tietämätön. Minä en erota ruista vehnästä enkä\npoppelia haapapuusta; en tiedä mitään viljelyksistä enkä maan eri\nkäyttämistavoista.\n\n-- Siispä tulkaa! sanoi hän iloisesti lähtien kulkemaan. Käykää\nsisälle pienestä portista tuolla ylhäällä.\n\nHän nousi pitkin niityn sisäpuolta ja minä sen ulkopuolta.\n\n-- Te ette tule oppimaan mitään herra de Chessel'in luona, sanoi\nhän minulle, herra de Chessel on aivan liian suuri herra pitääkseen\nhuolta muusta kuin pehtorinsa esittämistä laskuista.\n\nHän näytti minulle sitten pihansa, rakennuksensa, huvipuutarhansa,\nhedelmä- ja vihannestarhansa. Lopuksi hän vei minut tuolle\njaappanilaisia kiiltopuita ja akaasioita kasvavalle tielle, jota\njoki reunusti. Sen toisessa päässä minä huomasin eräällä penkillä\nrouva de Mortsauf'in kahden lapsensa kanssa. Nainen on hyvin kaunis\ntuollaisen hienon, värisevän ja siropiirteisen lehdistön alla.\nHämmästyneenä luultavasti minun lapsellisesta innostani, hän pysyi\nalallaan tietäen hyvin, että tulimme hänen luoksensa. Kreivi saattoi\nminut ihailemaan laakson näköalaa, mikä täältäkäsin oli aivan\nerilainen kuin ylängöiltä, joita olimme kulkeneet. Täällä te olisitte\nsanonut näkevänne pienen palasen Sveitsiä. Ruohotasanko, jota\nIndre'n virtaavat purot halkoivat, paljastui kaikessa pituudessaan\nja katosi etäisiin sumuihin. Montbazon'in puolelta silmä näki\nsuunnattoman vehreän lakeuden ja kaikilta muilta tahoilta sulki\nnäköpiirin kukkulat, puistikot ja kalliot. Me pitensimme askeleitamme\nmennäksemme tervehtimään rouva de Mortsauf'ia, joka antoi äkkiä\npudota kirjan, josta Madeleine luki, ja otti polvilleen Jacques'in.\nPikku poikaa kouristi yskänpuuska.\n\n-- Mitä nyt! mikä hänellä on? huudahti kreivi kalveten.\n\n-- Hänen kurkkuansa ahdistaa, vastasi äiti, joka ei näyttänyt minua\nhuomaavan, ei se ole mitään.\n\nKreivitär piti lasta samalla kertaa sekä päästä että hartioista,\nja hänen silmistänsä läksi kaksi sädettä, jotka vuodattivat elämää\ntuohon heikkoon olentoparkaan.\n\n-- Sinä olet aivan äärimmäisen varomaton, jatkoi kreivi\nnärkästyneenä. Sinä annat hänet alttiiksi joen kylmälle ja annat\nhänen istua kivipenkillä!\n\n-- Mutta, isä, penkkihän ihan polttaa, huudahti Madeleine.\n\n-- Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä, sanoi kreivitär.\n\n-- Naiset tahtovat aina olla oikeassa! sanoi kreivi katsahtaen minuun.\n\nVälttääkseni katseellani joko hyväksymästä tai epäämästä minä\ntarkastelin Jacques'ia, joka valitteli kipeää kurkkuaan ja jota hänen\näitinsä läksi kantamaan pois. Ennenkun hän jätti meidät, saattoi hän\nkuulla miehensä äänen.\n\n-- Kun on tehnyt noin heikkoja lapsia, pitäisi myöskin osata heitä\nhoitaa! sanoi kreivi.\n\nNämä sanat olivat syvästi vääriä, mutta hänen itserakkautensa\nyllytti hänet julistamaan syyttömäksi itsensä hänen vaimonsa\nkustannuksella. Kreivitär kiirehti nousten porraskäytäviä ja\npenkereitä myöten. Minä näin hänen katoavan lasiovesta. Herra de\nMortsauf oli istuutunut penkille, pää painuksissa, mietiskellen.\nAsemani tuli sietämättömäksi, hän ei katsonut minuun eikä puhunut\nminulle. Sain sanoa hyvästit tälle kävelyretkelle, jolla minä toivoin\nhyvin pääseväni hänen suosioonsa. En muista elämässäni viettäneeni\nhirvittävämpää neljännestuntia kuin tämä oli. Suuria hikikarpaloita\nkihosi minusta kysyessäni itseltäni: Pitääkö minun lähteä vai jäädä?\nKuinka paljon surullisia ajatuksia nousikaan hänen mieleensä, koska\nhän unohti mennä tiedustelemaan, kuinka Jacques jaksoi! Äkkiä hän\nnousi ylös ja tuli luokseni. Me käännyimme takaisin katsellaksemme\nhymyilevää laaksoa.\n\n-- Siirrämme toiseen päivään kävelyretkemme, herra kreivi, sanoin\nminä hänelle silloin vienosti.\n\n-- Menkäämme, vastasi hän. Minä olen onnettomasti tottunut näkemään\nusein samallaisia kohtauksia, minä, joka huoletta antaisin oman\nelämäni säilyttääkseni lapseni elämän.\n\n-- Jacques voi paremmin, hän nukkuu, ystäväni, sanoi kultainen ääni.\nRouva de Mortsauf näyttäytyi äkkiä käytävän päässä. Hän saapui ilman\nvihaa, ilman katkeruutta ja tervehti minua.\n\n-- Näen ilokseni, sanoi hän minulle, että pidätte Clochegourde'sta.\n\n-- Tahdotko, rakkaani, että nousen hevosen selkään ja menen hakemaan\nherra Deslandes'ia? sanoi kreivi hänelle osoittaen halua hyvittää\nvääryytensä.\n\n-- Älä hätäile ollenkaan, sanoi kreivitär, Jacques ei ole nukkunut\nviime yönä, siinä kaikki. Tuo lapsi on hyvin hermostunut, hän on\nnähnyt pahaa unta ja minä olen koko ajan saanut kertoa hänelle\ntarinoita saadakseni hänet nukkumaan. Hänen yskänsä on puhtaasti\nhermostosta johtuvaa, tyynnytin sen yhdellä kumipastillilla ja hän\nvaipui heti uneen.\n\n-- Vaimo parka! sanoi kreivi ottaen hänen kätensä omiinsa ja luoden\nhäneen kostean katseen, en tiennyt siitä mitään.\n\n-- Miksi sinä olet levoton turhan päiten? mene katsomaan\nrukiinleikkuuta. Tiedäthän sinä, että ellet ole siellä, antavat\narentimiehet vieraiden tähkänpoimijain tulla vainiolle, ennenkun\nlyhteet ovat korjatut.\n\n-- Minä saan siellä ensimäisen maanviljelys-oppini, rouva, sanoin\nminä hänelle.\n\n-- Te olette hyvässä koulussa, vastasi hän, osoittaen kreiviä, jonka\nhuulet vetäytyivät kokoon ilmaisemaan tuota tyytyväisyyden hymyä,\njota tuttavallisesti nimitetään suun mutistamiseksi.\n\nVasta kaksi kuukautta jälkeenpäin minä sain tietää, että kreivitär\noli viettänyt tuon yön hirveissä tuskissa, hän oli pelännyt, että\nhänen pojallansa oli kuristustauti. Ja minä, minä olin tuossa\nvenheessä, jota rakkauden ajatukset vienosti keinuttivat, kuvitellen\nettä hän ikkunastaan näki minun jumaloivan tuon kynttilän loistetta,\njoka silloin valaisi hänen kuolettavien levottomuuksien vaivaamaa\notsaansa. Kuristustauti liikkui Tours'issa ja teki siellä kauheata\nhävitystä. Kun me olimme portilla, sanoi kreivi minulle liikutetulla\näänellä: -- Rouva de Mortsauf on enkeli! Tämä sana horjutti minua.\nEn tuntenut vielä kuin pintapuolisesti tuota perhettä ja tuo niin\nluonnollinen tunnonvaiva, joka valtaa nuoren sielun tällaisessa\ntapauksessa, huusi minulle: \"Millä oikeudella sinä häiritset tätä\nsyvää rauhaa?\"\n\nOnnellisena saadessaan kuulijakseen nuoren miehen, josta hän\nhelposti voi saada voittoja, kreivi ilmaisi minulle tulevaisuuden,\njota Bourbon'ien paluu valmisti Ranskalle. Meillä oli häilyvä\nkeskustelu, jossa minä sain kuulla todellisia lapsellisuuksia,\njotka minua oudosti hämmästyttivät. Selvät tosiasiat olivat hänelle\ntuntemattomia. Hän pelkäsi ihmisiä, jotka paljon tietävät, hän\nkielsi kaiken etevämmyyden; hän pilkkasi, ehkäpä syystä, edistystä;\nsanalla sanoen minä opin tuntemaan, että hänessä oli suuri määrä\narkoja hermoja, jotka loukkaamisen välttämiseksi vaativat niin suurta\nvarovaisuutta, että keskustelun jatko antoi minulle ajatuksen vaivaa.\nKun minä olin niin sanoakseni koetellut hänen puutteellisuuksiensa\nvaltasuonta, sopeuduin minä niihin yhtä suurella taitavuudella, kuin\nmillä kreivitär häntä hyväili. Jonakin toisena elämäni ajanjaksona\nminä olisin hänet epäilemättä musertanut, mutta arkana, kuten lapsi,\nuskoen, etten mitään tiennyt tai että kypsyneet miehet tiesivät\nkaiken, minä ällistelin ihmeitä, joita tuo sitkeä maanviljelijä\noli saanut Clochegourde'ssa aikaan. Minä kuuntelin ihailulla hänen\nsuunnitelmiansa. Sanalla sanoen, vastentahtoisella imartelulla, joka\nminulle hankki vanhan aatelismiehen suosion, minä kadehdin tuota\nkaunista maata ja sen asemaa. Minä asetin tuon maallisen paratiisin\npaljon yläpuolelle Frapesle'a.\n\n-- Frapesle, sanoin minä hänelle, on raskas hopeateos, mutta\nClochegourde on kallisarvoisten kivien lipas!\n\nLause, jota hän sittemmin usein kertasi mainiten lähteen.\n\n-- Niin, ennenkun me sinne tulimme, oli se hävityksen paikka, sanoi\nhän.\n\nMinä olin pelkkänä korvana, kun hän puhui minulle kylvöistään ja\ntaimitarhoistaan. Minä, joka olin perehtymätön maatalouteen latelin\nhänelle kysymyksiä hinnoista, viljelyskeinoista ja hän näytti\nonnelliselta saadessaan minulle opettaa niin paljon yksityisseikkoja.\n\n-- Mitä teille sitten opetetaan? kysyi hän minulta hämmästyneenä.\n\nJo tuona ensimäisenä päivänä kreivi sanoi sisäänastuessaan\nvaimolleen: -- Herra Felix on ihastuttava nuori mies.\n\nIllalla minä kirjoitin äidilleni pyytäen häntä lähettämään minulle\npuku- ja liinavaatteita ja ilmoittaen hänelle, että jäin Frapesle'en.\nMinä en tiennyt suuresta vallankumouksesta, joka täydentyi silloin\nja ymmärtämättä mikä vaikutus sillä oli oleva minun kohtalooni, minä\nuskoin palaavani Pariisiin täydentämään lakiopintojani. Opisto alotti\ntoimintansa vasta marraskuun ensi päivinä; minulla oli siis kaksi ja\npuoli kuukautta edessäni.\n\nOloni ensi aikoina minä koetin turhaan liittyä kreiviin. Tuo aika\noli täynnä repiviä vaikutuksia. Minä havaitsin tuossa miehessä\naiheetonta äkäpäisyyttä ja toivottoman tapauksen sattuessa\näkkipikaista toimintaa. Kumpainenkin seikka pelästytti minua.\nHänessä saattoi äkkiä tulla näkyviin Condén armeijassa niin arvossa\npidetty aatelismies, muutamia noita tahdonilmausten salamia, jotka\nvoivat vakavien olosuhteitten vallitessa pommin tavalla lävistää\npolitiikan ja jotka suoruuden tai rohkeuden uhmailulla tekevät\naateliskartanoonsa suljetusta miehestä elbalaisen, Bonchamp'in\ntai Charette'n. Muutamat mielipiteenilmaisut saivat hänen\nnenänsä nyrpistymään, hänen otsansa säihkyi ja hänen silmistänsä\nsinkosi nopeasti sammuvia salamoita. Minä pelkäsin, että jos\nherra de Mortsauf yllättäisi silmieni kielen, hän tappaisi minut\nsiekailematta. Tuona aikana minä olin yksinomaisesti hellämielinen.\nTahto, joka niin ihmeellisesti muuttaa ihmiset, alkoi minussa vasta\norastaa. Yltiömäiset toiveeni synnyttivät minussa tunteellisuuden\nrajuja väristyksiä, jotka muistuttavat pelon puistatuksia. Taistelu\nei minua värisyttänyt, mutta en tahtonut kadottaa elämää maistamatta\nvastatun rakkauden onnea. Vaikeudet ja toiveeni suurenivat\nrinnakkain. Mitenkä puhuisin tunteistani? Minut oli vallannut\nliikuttava neuvottomuus. Minä odotin sattumaa, tein huomioita,\nminä seurustelin tuttavallisesti lasten kanssa ja kiinnytin heidät\nitseeni, minä koetin perehtyä talon asioihin. Huomaamattomasti\nkreivi hillitsi itseänsä vähemmän minun seurassani. Minä opin siten\ntuntemaan nuo äkilliset mielialan muutokset, nuo syvät, aiheettomat\nsurumielisyydet, äkilliset kuohahdukset, tylyt ja katkerat\nvalitukset, vihamielisen kylmyyden, tukahutetun hulluuden puuskat,\nlapsen huokaukset, epätoivoisen miehen huudot, odottamattomat\nkiukustumiset. Moraalinen luonto eroaa fyysillisestä luonnosta siinä,\nettä moraalisessa ei ole mikään itsenäistä: vaikutusten voimakkuus\nriippuu luonteen laajuudesta tai aatteista, joita me ryhmitämme\njonkun teon ympärille. Oloni Clochegourde'ssa, elämäni tulevaisuus\nriippui tuosta oikullisesta tahdosta. En voi ilmaista teille mikä\ntuska pusersi minun sieluani, joka silloin vielä yhtä helposti\nsekä laajentui että supistui, kun minä sisäänastuessani sanoin\nitselleni: Miten ottaa hän minut vastaan? Mikä sydämen ahdistus\nminua raastoi silloin, kun myrskypilvet äkkiä kokoontuivat hänen\nlumiotsalleen! Se oli yhtämittaista vahdilla-oloa. Minä jouduin\nsiis tuon miehen yksinvaltiuden alaiseksi. Omat tuskani antoivat\nminulle aavistuksen rouva de Mortsauf'in kärsimyksistä. Me aloimme\nvaihtaa ymmärtäviä katseita, kyyneleeni vuotivat välistä, kun hän\npidätti omiansa. Kreivitär ja minä, me koettelimme siten suruilla\ntoisiamme. Kuinka paljon salaisuuksia minulle selvenikään noina\nneljänäkymmenenä ensimäisenä päivänä, jotka olivat täynnä todellisia\nkatkeruuksia, hiljaisia iloja, milloin painuvia, milloin pinnalle\nkohoavia toiveita! Eräänä päivänä minä tapasin hänet uskonnollisissa\nmietteissä katsomassa auringon laskua, joka punasi niin viehättävästi\nhuippuja ja saattoi laakson näyttämään vuoteen kaltaiselta. Oli\nmahdotonta olla kuulematta tuota ikuista laulujen laulun säveltä,\njolla luonto kutsuu olentonsa rakkauteen. Saavuttiko nuori tyttö\njälleen paenneet harhakuvansa? Kärsikö nainen jostakin salaisesta\nvertaamisesta? Minä luulin näkeväni hänen asennossaan hyljätyn\nyksinäisyyttä, joka oli edullista ensi tunnustukselle, ja sanoin\nhänelle:\n\n-- Teillä on vaikeita päiviä!\n\n-- Olette lukenut minun sielustani, sanoi hän minulle, mutta miten?\n\n-- Meillä on niin monta yhteistä kohtaa! vastasin minä. Kuulummehan\nme tuohon pieneen ryhmään olentoja, jotka ovat etuoikeutettuja\nsurun ja ilon puolesta, joiden tunteelliset osat värisevät kaikki\nyhteen ääneen synnyttäen suuria sisäisiä kaikuja ja joiden hermosto\non pysyvässä sopusoinnussa asioiden alkusyyn kanssa. Asettakaa\ntuollaiset henkilöt paikkaan, missä kaikki on epäsoinnussa, ja\nhe kärsivät hirvittävästi, kuten heidän ilonsakin kohoaa aina\ninnostukseen asti, kun he kohtaavat aatteita, vaikutuksia tai\nolentoja, jotka heille ovat myötätuntoisia. Mutta meitä on olemassa\nkolmaskin laji, joiden onnettomuuksia eivät tunne muut kuin sielut,\njoita vaivaa sama sairaus. Heidän kesken vallitsee veljellinen\nymmärtämys. Voi sattua, ettei meissä ole pyrkimystä hyvään eikä\npahaan. On kuin heikentyvät ja paisuvat urut täyttäisivät silloin\nmeidän tyhjän sielumme, sytyttäisivät intohimon ilman päämäärää,\nsoisivat säveleitä muodostamatta sävelmää, löisivät korkoja, jotka\nhäipyvät äänettömyyteen. Sen on jonkinlainen tyhjyyden hyödyttömyyttä\nvastaan nousseen sielun hirvittävä vastalause; kuolettava leikki,\njossa meidän voimamme kuluu kokonaan loppuun ilman ravintoa,\nkuten veri vuotaa tuntemattomasta haavasta. Tunteellisuus pursuaa\nhyökylaineissa, se tuottaa hirveän uupumuksen ja sanomattoman\nmelankolian, jolle rippituolilla ei ole korvia. Olenko ilmaissut\nmeidän yhteiset surumme? Hän vapisi ja yhä katsellen auringon laskua\nvastasi:\n\n-- Kuinka te niin nuorena tiedätte nämä asiat? Oletteko ollut siis\nnainen?\n\n-- Ah! vastasin minä liikutetulla äänellä, lapsuuteni on ollut kuin\npitkällistä sairautta.\n\n-- Kuulen Madeleinen yskivän, sanoi hän minulle, jättäen minut\nhätäillen.\n\nKreivitär näki minun usein tulevan luoksensa olematta siitä\nloukkaantunut, kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli puhdas kuin lapsi,\neikä hänen ajatuksensa horjahtanut minnekään harhateille, toiseksi\nminä huvitin kreiviä, minä olin ravintoa tuolle kynnettömälle ja\nharjattomalle leijonalle. Lopultakin minä olin keksinyt saapumisen\nsyyn, joka näytti kaikista pätevältä. En osannut pelata lautapeliä,\nherra de Mortsauf tarjoutui opettamaan sitä minulle ja minä suostuin.\nHetkellä, jolloin me teimme sopimuksen, kreivitär ei voinut olla\nlähettämättä minulle säälin katsetta, joka tahtoi sanoa: \"Mutta\ntehän heittäydytte suden kitaan!\" Minä en aluksi ymmärtänyt siitä\nmitään, vasta kolmantena päivänä minä tiesin, mihin olin sitoutunut.\nKärsivällisyyteni, jota ei mikään väsytä, tuo lapsuuteni hedelmä,\nkypsyi tänä koettelemusten aikana. Kreivi tunsi nautintoa saadessaan\nheittäytyä purevaan ivailuun, kun minä en sovittanut käytäntöön\nperiaatetta tai sääntöä, jonka hän oli minulle selittänyt. Jos minä\nmietin, valitti hän pelin hitautta, jos minä pelasin nopeasti,\nkiukustui hän ahtaalle joutumisestaan, jos minä tein virheitä,\nsanoi hän niitä hyväkseen käyttäen, että hutiloin liiaksi. Se oli\nopettajatyranniutta, patukkaitsevaltiutta, josta minä en voi antaa\nteille käsitystä muutoin kuin vertaamalla itseäni Epikteteeseen\n[stoalainen filosofi, eli vv. 50-120 j.kr.], joka on joutunut\npahanilkisen lapsen valtaan. Kun me pelasimme rahasta, synnyttivät\nhänen alituiset voittonsa hänessä kunniatonta, halpamaista iloa. Yksi\nainoa hänen vaimonsa sana korvasi minulle kaiken ja palautti kreivin\nnopeasti kohteliaisuuden ja säädyllisyyden tuntoon. Pian vajosin minä\nodottamattoman vaivan liekkeihin. Tuo peli vei kaikki minun rahani.\nVaikka kreivi pysyi alati vaimonsa ja minun välillä aina siihen\nasti, jolloin minä heidät jätin, joskus hyvinkin myöhään, toivoin\nminä yhä löytäväni hetken, jolloin minä olisin voinut puikahtaa\nhänen sydämeensä. Mutta saavuttaakseni tuon hetken, jota minä odotin\nmetsästäjän tuskaisella kärsivällisyydellä, täytyi minun jatkaa\nnoita kiusallisia pelejä, jotka yhtämittaa repivät minun sieluani ja\nkuluttivat kaikki rahani. Kuinka monta kertaa me jo olimme ääneti\nkatselleet auringon valovaikutuksia ruohoaavikkoon, pilviä harmaalla\ntaivaalla, utuisia kukkuloita tai joen pinnalla hopeana helmeilevää\nkuunvaloa sanomatta toisillemme muuta kuin: -- Yö on kaunis!\n\n-- Yö on nainen, rouva.\n\n-- Mikä rauhallisuus!\n\n-- Niin, täällä ei voi tuntea itseään täysin onnettomaksi.\n\nVastaukseksi tähän hän palasi kirjailutyönsä ääreen. Minä olin\nlopettanut kuulemalla hänen sisimmästään levotonta liikettä, jonka\naiheutti esille pyrkivä tunneliikutus. Rahattomana sain minä sanoa\nhyvästit iltavierailuille. Kirjoitin äidilleni ja pyysin hänen\nlähettämään minulle. Äitini nuhteli minua eikä antanut mitään\nkahdeksaan päivään. Keneltä saatoin siis pyytää? Ja kysymyksessä oli\nelämäni! Minä tunsin siten ensimäisen suuren onneni ääressä samoja\nkärsimyksiä, jotka olivat minua ahdistaneet kaikkialla. Pariisissa,\nopistossa ja koulukodissa minä olin päässyt siitä mietiskelevällä\nkieltäytymisellä, minun onnettomuuteni oli ollut negatiivista;\nFrapesle'ssa se tuli aktiiviseksi. Minä tunsin silloin varkauden\nhalua, minä uneksin rikoksia, minulla oli hirvittäviä kiusauksia,\njotka murtavat sielun ja jotka meidän täytyy tukahuttaa, jos mielimme\noman arvomme säilyttää. Muistot katkerista mietiskelyistä, tuskista,\njoita äitini säästäväisyys minulle tuotti, ovat synnyttäneet minussa\nnuorta väkeä kohtaan niiden pyhän laupeuden, jotka lankeamatta ovat\nsaapuneet kuilun reunalle ikäänkuin mitatakseen sen syvyyttä. Vaikka\nkyynelten ruokkima rehellisyyteni voimistui noina hetkinä, jolloin\nelämä avautuu ja paljastaa vuoteensa hedelmättömän pohjasoran, olen\njoka kerta, kun pelottava inhimillinen oikeus kohottaa miekkansa\njonkun ihmisen kaulan yli, itselleni sanonut: Rikoslain ovat tehneet\nihmiset, jotka eivät tunne onnettomuutta. Tässä äärimmäisessä\nhädässäni minä löysin herra de Chessel'in kirjastosta lautapeliä\nkäsittelevän kirjan ja tutkin sitä. Isäntäni suostui kernaasti\nantamaan minulle muutamia opetustunteja; vähemmän kovakouraisesti\npideltynä minä saatoin edistyä, sovelluttaa sääntöjä ja laskuja,\njotka minä opin ulkoa. Vähässä ajassa minä kykenin lannistamaan\nmestarini. Mutta kun minä voitin hänet, tuli hänen mielialansa\nsietämättömäksi; hänen silmänsä säihkyivät kuin tiikerin, hänen\nkasvonsa vetäytyivät kokoon, hänen kulmakarvansa liikkuivat\ntavalla, jota en ole kenessäkään huomannut. Hänen valituksensa\nolivat hemmotellun lapsen valituksia. Välistä hän heitti nopat,\npolki raivoissaan jalkaansa, puri arpamaljaansa ja lausui minulle\nloukkaavia sanoja. Näillä väkivaltaisuuksilla oli rajansa. Kun minä\nolin saanut pelin haltuuni, ohjasin minä taistelua mieleni mukaan.\nMinä järjestin niin, että lopussa peli kävi jokseenkin tasan, antaen\nhänen voittaa pelin ensiosassa ja palauttaen tasapainon toisessa\nosassa. Maailman loppu olisi vähemmän hämmästyttänyt kreiviä kuin\nhänen oppilaansa äkillinen etevämmyys, syytä siihen hän ei saanut\nkoskaan tietää. Peliemme pysyvä loppuratkaisu oli hänen mielellensä\nuutta ravintoa.\n\n-- Varmaankin, sanoi hän, minun pää parkani väsyy. Te voitatte aina\npelin lopussa, silloin kun minulta ovat kaikki keinot kadonneet.\n\nKreivitär, joka ymmärsi pelin, huomasi minun menettelytapani\njo ensimäisellä kerralla ja aavisti siinä suuria kiintymyksen\nosoituksia. Noita yksityiskohtia eivät voi arvostella muut, kuin\nne, joille lautapelin hirvittävät vaikeudet ovat tunnettuja. Mitä\nkaikkea ilmaisikaan tuollainen pikku seikka! Mutta rakkaus, kuten\nBossuet'n Jumala, asettaa rikkaimpienkin voittojen yläpuolelle\nköyhälle tarjotun vesilasin, tuntemattomana kaatuvan sotamiehen\nponnistuksen. Kreivitär soi minulle yhden noita mykkiä kiitoksia,\njotka murtavat nuoren sydämen: hän loi minuun katseen, jolla hän\nsilmäili lapsiaan. Tuosta onnellisesta illasta alkaen hän katsoi aina\nminuun puhuessaan minulle. En osaisi selittää minkä tilan vallassa\nminä olin poismennessäni. Minun sieluni oli niellyt ruumiini, minä\nen painanut, minä en kävellyt ollenkaan, minä lensin. Minä tunsin\nitsessäni tuon katseen, hän oli peittänyt minut valkeudella, kuten\nhänen lähtiessään lausumansa: _hyvästi herra!_ sai minun sielussani\nkaikumaan sointuja, joita pääsiäishymni _O filii, o filiae!_\nsisältää. Minä synnyin uuteen elämään. Minä olin siis jotain hänelle!\nMinä nukuin purppurakehtoon. Liekkejä kulki minun suljettujen\nsilmieni edessä ajaen toisiansa takaa pimeyksissä, kuten nuo kauniit\ntulikiemurat, jotka peräkkäin juoksevat poltetun paperin tuhkassa.\nUnissani hänen ääneensä tuli jotain värähtelevää, se ympäröi minut\ntuoksujen ja valon kehällä, sävelmällä, joka hellästi kosketti minun\nmieltäni. Seuraavana päivänä hänen vastaanottonsa ilmaisi minun\nunelmani oikeutetuiksi, ja siitä lähtien minä olin osallinen hänen\näänensä salaisuuksiin. Päivällisen jälkeen me kävelimme ylängöillä\nja menimme nummelle, jossa ei mitään voinut kasvaa; maa oli kivinen,\nkuiva ja hedelmätön. Siellä oli kuitenkin muutamia tammia ja\npensaita, mutta ruohon asemesta vaalea, käpristynyt sammalmatto, jota\nlaskevan auringon säteet punasivat ja jolla jalat luisuivat. Minä\npidin Madeleineä kädestä, tukeakseni häntä, ja rouva de Mortsauf\nantoi kätensä Jacques'ille. Kreivi, joka kävi edellä, kääntyi, iski\nkepillään maata ja sanoi minulle hirvittävällä korostuksella: --\nTällainen on minun elämäni! Ennenkun opin teidät tuntemaan, jatkoi\nhän, luoden anteeksipyytävän katseen vaimoonsa. Hyvitys oli liian\nmyöhäinen, kreivitär oli tullut kalpeaksi. Kuka nainen ei olisi\nhorjunut, kuten hän, saadessaan tuollaisen iskun?\n\n-- Mikä viehättävä tuoksu täällä on ja miten kauniita\nvalovaikutuksia! huudahdin minä. Tahtoisin mielelläni omistaa tämän\nnummen, tutkiessani minä löytäisin sieltä ehkä aarteita, mutta varmin\nrikkaus olisi teidän naapuruutenne. Kukapa ei maksaisi paljon tästä\nsilmälle niin sopusointuisesta näöstä ja tuosta kiemurtelevasta\njoesta, jossa sielu kylpee saarnien ja leppien keskellä. Katsokaa,\nkuinka erilainen maku on! Teille tämä maankohta on nummi; minulle se\non paratiisi.\n\nKreivitär kiitti minua katseella.\n\n-- Mikä tunneihminen te olette! sanoi kreivi katkeralla sävyllä, tämä\nei ole oikea paikka teidän nimeänne kantavan miehen elämälle. Sitten\nhän keskeytti ja sanoi: -- kuuletteko Azay'n kelloja? Minä kuulen\nvarmasti kellonsoittoa.\n\nRouva de Mortsauf katsoi minuun pelästyneenä, Madeleine puristi\nkättäni.\n\n-- Tahdotteko, että menemme pelaamaan erän lautapeliä? sanoin minä\nhänelle, nappien melu estää teitä kuulemasta kellojen ääntä.\n\nMe palasimme Clochegourde'en, matkalla ei paljoa puhuttu. Kun olimme\nsalissa, valtasi meidät kaikki jokin määrittelemätön epävarmuus.\nKreivi heittäytyi nojatuoliin ja vaipui mietiskelyyn, jota hänen\nvaimonsa piti silmällä. Hän tunsi sairauden merkit ja huomasi\nennakolta kohtauksen tulon. Minä vaikenin, kuten hän. Koska hän ei\npyytänyt minua menemään pois, luuli hän mahdollisesti, että lautapeli\nvirkistäisi kreiviä ja hävittäisi tuon hermoherkkyyden, jonka puuskat\nolivat kreivittärelle niin kuolettavia. Ei mikään ollut vaikeampaa\nkuin saada kreivi ryhtymään ehdotettuun lautapeliin, johon hän\nkuitenkin aina tunsi suurta halua. Häntä piti pyytää ja taivutella\nkuin pientä sievistelevää naista, häntä piti pakottaa, jottei\nnäyttäisi siltä, kuin tehtäisiin hänen mieliksensä, mahdollisesti\nsentähden, että asia oli juuri niin. Jos minä mieltäkiinnittävän\nkeskustelun aikana hetkeksi unohdin nöyrän asemani, tuli hän\nnyrpeäksi, tylyksi, loukkaavaksi ja suuttui keskustelusta, vastustaen\nkaikkea. Hänen huonon tuulensa varottamana minä ehdotin hänelle yhtä\npelierää; silloin hän teki verukkeita: -- Ensiksikin oli liian myöhä,\nsanoi hän, toiseksi minä en muka pelistä välittänyt. Sanalla sanoen\nhillitöntä teeskentelyä, kuten naisilla, jotka lopettavat jättämällä\nteidät epätietoiseksi todellisista toiveistaan. Minä nöyryytin\nitseäni, minä rukoilin häntä pitämään minussa vireillä taitoa, joka\nharjoituksen puutteessa niin helposti unohtuu. Tällä kertaa minä\ntarvitsin hurjaa iloisuutta saadakseni hänet suostumaan peliin.\nHän valitti hajamielisyyttään, joka esti häntä tekemästä laskuja,\nhänen päätänsä puristi kuin pihdeissä, hän kuuli vihellyksiä, hän\ntukahutti ja päästi syviä huokauksia. Lopulta hän suostui istumaan\npöydän ääreen. Rouva de Mortsauf jätti meidät mennäkseen asettamaan\nlapset levolle ja lukemaan iltarukouksen talonväelle. Niin kauan\nkuin hän oli poissa, kävi kaikki hyvin. Minä järjestin niin,\nettä herra de Mortsauf voitti, ja hänen onnensa teki hänet äkkiä\niloiseksi. Äkillinen siirtyminen surumielisyydestä, joka aiheutti\nhänelle synkkiä aavistuksia, tuohon juopuneen miehen iloon, tuohon\nhulluun ja melkein järjettömään nauruun, teki minut levottomaksi\nja värisytti minua. En ollut koskaan nähnyt hänen ilmaisevan niin\npeittelemättömästi puuskaansa. Meidän läheinen ystävyytemme oli\nkantanut hedelmiä, hän ei enää kursaillut minun kanssani. Joka päivä\nhän koetti kietoa minua valtansa alle ja tehdä minut yhä uudelleen\nmielialojensa uhriksi. Näyttää todellakin siltä, että moraaliset\nsairaudet ovat olentoja, joilla on omat halunsa ja vaistonsa ja\njotka tahtovat lisätä valtakuntansa alaa, kuten maanomistaja\ntiluksiansa. Kreivitär tuli alas ja istuutui lautapelin ääreen\nsaadakseen enemmän valoa käsityölleen, mutta hän ryhtyi työhön\nhuonosti salatun pelon vallassa. Turmiollinen heitto, jota minä en\nvoinut estää, muutti kreivin kasvot: hän tuli iloisesta synkäksi,\npurppuranpunaisesta keltaiseksi, hänen silmänsä pyörivät. Sitten\ntapahtui uusi onnettomuus, jota minä en voinut edeltäkäsin nähdä\nenkä torjua. Herra de Mortsauf aiheutti itse itsellensä musertavan\nnopanheiton, joka ratkaisi hänen häviönsä. Hetikohta hän nousi ylös,\nheitti minua pelipöydällä, viskasi lampun maahan, iski nyrkillään\npöytään ja syöksyi salin läpi -- en voi sanoa, että hän kulki. Siitä\nloukkausten, kirousten, huudahdusten ja sekavien lauseiden tulvasta,\nmikä tuli hänen suustaan, olisi voinut luulla että olin henkiorjana\njossakin keskiaikaisessa maakartanossa. Mitä oli minun tehtävä.\n\n-- Menkää puutarhaan, sanoi kreivitär minulle, puristaen kättäni.\n\nMinä menin ulos kreivin huomaamatta katoamistani. Terassilta, jonne\nminä hitain askelin olin siirtynyt, minä kuulin hänen meluavan\näänensä ja nuo huokaukset, jotka tulivat hänen kamaristaan,\nruokasalin viereisestä huoneesta. Myrskyn lävitse minä kuulin myöskin\nenkelin äänen, joka aika ajoittain kohosi kuin satakielen laulu\nrankkasateen lakattua. Minä kävelin akaasioiden alla mitä ihanimpana\nloppuelokuun yönä odottaen, että kreivitär liittyisi seuraani. Hän\noli tuleva, joku hänen liikkeensä oli sen minulle luvannut. Jo\nmuutamia päiviä häilyi meidän välillämme selvitys. Näytti siltä, että\nsen täytyi puhjeta ensimäisestä sanasta, joka saattoi sielujemme\nliian täyden lähteen kuohumaan. Mikä häveliäisyys viivytti meidän\ntäydellisen ymmärtämyksemme hetkeä? Luultavasti hän rakasti yhtä\npaljon kuin minäkin tuota pelon tunnetta muistuttavaa värisemistä,\njoka tappaa tunteellisuuden noina hetkinä, jolloin hillitään elämää,\nkun se on ylitse vuotamaisillaan, jolloin epäröidään paljastaa\nsisimpänsä, totellen tuota kainoutta, joka vallitsee nuoressa\nneitsyeessä, ennenkun hän näyttäytyy rakastetulle puolisolleen. Me\nolimme ajatuksiamme kokoomalla paisuttaneet itsemme, tämä ensimäinen\nluottamuksen hetki oli tullut välttämättömäksi. Kului tunti. Minä\nolin istuutunut tiilirintanojalle. -- Silloin hänen askeltensa kaiku,\njohon sekoittui liehuvan hameen aaltoilevaa kahinaa, vilkastutti\nillan tyyntä ilmaa. Sellaiset ovat aistivaikutuksia, joihin sydän ei\nriitä.\n\n-- Herra de Mortsauf on nyt vaipunut uneen, sanoi kreivitär minulle.\nKun hän on tuollainen, annan minä hänelle lasin vettä, johon on\nliuotettu muutamia unikukan nuppuja. Kohtaukset seuraavat toisiaan\nsiksi pitkien väliaikojen päästä, että tuolla niin yksinkertaisella\nlääkkeellä on aina sama teho. Herra de Vandenesse, sanoi hän\nminulle, muuttaen ääntänsä ja ottaen vakuuttavimman äänensävynsä,\nonneton sattuma on ilmaissut teille salaisuuksia, joita tähän asti\non huolellisesti varjeltu. Luvatkaa, että hautaatte sydämeenne\nmuiston tuosta kohtauksesta. Tehkää se, pyydän teitä. En tahdo teiltä\nlupausta, sanokaa minulle kunnon miehen sananne _kyllä_, ja minä olen\ntyytyväinen.\n\n-- Pitääkö minun lausua teille tuo _kyllä?_ sanoin minä hänelle.\nOlemmehan me jo ymmärtäneet toisemme.\n\n-- Älkää arvostelko epäsuosiollisesti herra de Mortsauf'ia\nnähdessänne maanpaon aikana koettujen pitkien kärsimysten\nvaikutukset, jatkoi hän. Huomenna kreivi on täydelleen tietämätön\nasioista, joita hän on sanonut, ja te tapaatte hänet hyvänä ja\nystävällisenä.\n\n-- Lakatkaa, rouva, vastasin minä hänelle, puolustamasta kreiviä,\nteen kaiken, mitä tahdotte. Minä heittäytyisin tällä hetkellä\nIndre'en jos voisin sillä parantaa herra de Mortsauf'in ja tehdä\nteidän elämänne onnelliseksi. Ainoa, mitä minä en voi muuttaa, on\nmielipiteeni, ei mikään ole minussa pysyvämpää. Minä annan teille\nelämäni, mutta minä en voi antaa teille omaatuntoani; minä voin\nolla sitä kuulematta, mutta en voi estää sitä puhumasta. Minun\nmielipiteeni mukaan herra de Mortsauf on...\n\n-- Ymmärrän teidät, sanoi hän keskeyttäen minut kummallisen\nhätäisesti, te olette oikeassa. Kreivi on hermostunut kuin oikullinen\nrouva, jatkoi hän lieventääkseen hulluuden käsitettä lieventämällä\nsanaa; mutta kreivi ei ole sellainen kuin ajoittain, korkeintaan\nkerran vuodessa kuumina aikoina. Kuinka paljon pahaa onkaan\nmaanpakolaisuus saanut aikaan! Kuinka monta toivorikasta elämää se on\ntuhonnut! Kreivi olisi ollut, olen siitä varma, suuri sotilas, maansa\nkunnia.\n\n-- Tiedän sen, sanoin minä keskeyttäen vuorostani hänet ja antaen\nhänen ymmärtää, että oli hyödytöntä pettää minua.\n\nHän pysähtyi asettaen kätensä minun otsalleni ja sanoi minulle:\n-- Kuka teidät on näin johtanut meidän elämäämme? Tahtooko Jumala\nlähettää minulle apua, sydämellisen ystävyyden, joka minua tukisi?\njatkoi hän nojautuen kädellänsä voimakkaasti minuun; sillä\nte olette hyvä, jalo... Hän kohotti silmänsä taivasta kohden\nikäänkuin kutsuakseen näkymätöntä todistajaa vahvistamaan hänen\ntoiveensa. Sitten loi hän silmänsä jälleen minuun. Tuo katse,\njonka sielu loi minuun sieluuni, sähkötti minut ja minä tein\nmaailman seurustelusääntöjen kannalta käytösvirheen. Mutta onhan\nse muutamilla sieluilla jaloa vaaran edelle kiiruhtamista, halua\ntorjua isku, tapahtumattoman onnettomuuden pelkoa; ja vielä useammin\non se äkillinen kysymys, jonka sydän tekee toiselle sydämelle ja\njolla tahdotaan tiedustaa, ovatko sydämet sopusoinnussa keskenään.\nUseita ajatuksia tuli minun mieleeni, kuten valovälähdyksiä, ja ne\nkehottivat minua pesemään pois pilkun, joka tahrasi minun puhtauttani\nhetkellä, jolloin aavistin täydellisen selvityksen olevan tulossa.\n\n-- Ennenkun menemme pitemmälle, sanoin minä hänelle muuttuneella\näänellä, jonka värinän saattoi helposti kuulla siinä syvässä\nhiljaisuudessa, jossa olimme, sallikaa minun puhdistaa eräs\nmenneisyyden muisto.\n\n-- Vaietkaa, sanoi hän minulle kiihkeästi ja asetti huulilleni\nsormensa, jonka hän kuitenkin heti otti pois. Hän katsoi minuun\nylpeästi, kuten nainen, joka on liian korkealla, jotta loukkaus voisi\nhäneen ylettyä, ja sanoi minulle hämmentyneellä äänellä: -- Tiedän,\nmistä tahdotte puhua. Kysymys on ensimäisestä, viimeisestä, ainoasta\nhäväistyksestä, jonka minä olen saanut kärsiä! Älkää puhuko koskaan\nnoista tanssiaisista. Jos kristitty onkin antanut teille anteeksi,\nkärsii nainen vielä.\n\n-- Älkää olko leppymättömämpi kuin Jumalakaan, sanoin minä hänelle\npuristaen ripsieni väliin kyyneleet, jotka nousivat silmiini.\n\n-- Minun pitäisi olla ankarampi, sillä minä olen heikompi, vastasi\nhän.\n\n-- Mutta, jatkoin minä lapsellisella kapinallisuudella, kuulkaa\nminua, vaikkapa se olisi ensimäisen, viimeisen ja ainoan kerran\nelämässänne.\n\n-- Hyvä! sanoi hän, puhukaa! Muutoin te luulisitte, että minä pelkään\nkuunnella teitä.\n\nTuntiessani silloin, että tämä hetki oli ainoa elämässämme, minä\npuhuin hänelle tuolla painolla, joka vaatii tarkkaavaisuutta. Sanoin\nhänelle, että kaikki tanssiaisissa olleet naiset olivat jättäneet\nminut kylmäksi, samoinkuin ne, jotka tähän asti olin nähnyt. Mutta\nhänet nähdessäni minut, jonka elämä oli ollut niin opintoihin\nhautautunutta, jonka sielu oli niin vähän rohkea, minut oli vallannut\nkiihko, jota saattavat tuomita vain ne, jotka eivät ole sitä itse\nkoskaan kokeneet. Ei koskaan miehen sydän ole ollut niin täynnä\ntuota halua, jota ei ainoakaan luotu olento vastusta ja joka voittaa\nkaikki, yksin kuolemankin...\n\n-- Ja halveksimisen? sanoi hän pysähdyttäen minut.\n\n-- Te olette siis halveksinut minua? kysyin minä häneltä.\n\n-- Älkäämme puhuko enää näistä asioista, sanoi hän.\n\n-- Päinvastoin, puhukaamme! vastasin minä hänelle kiihtymyksellä,\njonka yliluonnollinen tuska aiheutti. Kysymyksessä on koko minun\nolemukseni, tuntematon elämäni, salaisuus, joka teidän pitää tietää.\nMuussa tapauksessa minä kuolen epätoivosta! Kysymys on myöskin\nteistä. Tehän tietämättänne olette ollut nainen, jonka käsissä loisti\nturnajaisten voittajalle luvattu kruunu.\n\nMinä kerroin hänelle lapsuuteni ja nuoruuteni, en kuten sen\nolen teille tehnyt kaukaa arvostellen, vaan sanoilla, joita\nhaavoistaan vielä kärsivä nuori mies käyttää. Minun ääneni kaikui\nkuin halonhakkaajan kirves metsässä. Suurella ryskeellä kaatui\nkreivittären eteen kuolleet vuodet, joilta pitkät surut olivat\nriistäneet lehdettömät oksat. Minä kuvasin hänelle kuumeisin sanoin\njoukon hirvittäviä yksityisseikkoja, joista teitä olen säästänyt.\nMinä levitin hänen eteensä loistavien lupausteni aarteen, toiveideni\nneitseellisen kullan, koko hehkuvan sydämeni, joka oli säilynyt\nikuisen talven painamien Alppien jäätiköissä. Kun minä, vaipuneena\nJesaiaan tulisanoilla kuvattujen kärsimysteni alle, odotin jotakin\nsanaa tuolta naiselta, joka kuunteli minua pää painuksissa, kirkasti\nhän yhdellä katseella pimeydet, hän elävöitti yhdellä ainoalla\nsanalla jumalalliset ja maalliset maailmat.\n\n-- Meillä on ollut samanlainen lapsuus! sanoi hän näyttäen\nminulle kasvot, joilla hohti marttyyrin sädekehä. Vallitsi hetken\näänettömyys, jolloin meidän sielumme yhdistyivät toisiinsa tuossa\nsamassa lohduttavassa ajatuksessa: Minä en ole siis yksin kärsinyt!\nSitten kreivitär lausui minulle äänellä, jolla hän puhutteli rakkaita\npienokaisiaan, kuinka väärin hän oli tehnyt syntyessään tytöksi,\nsilloin kun pojat olivat kuolleet. Hän selvitti minulle, mikä ero\noli niillä tuskilla, joita hän tyttö asemassaan alati äidin sivulle\nkiinnitettynä oli saanut kärsiä, verrattuna koulujen maailmaan\nheitetyn lapsen tuskiin. Minun yksinäisyyteni oli ollut paratiisi\nverrattuna siihen hiomakiven kosketukseen, joka lakkaamatta oli\nkuolettanut hänen sieluansa siihen päivään asti, jolloin hänen\ntodellinen äitinsä, tuo hyvä täti, oli pelastanut hänet kidutuksista,\njoiden aiheuttamista tuskista hän kertoi minulle. Se oli ollut\nselittämätöntä pikkumaisuutta, sietämätöntä hienohermoisille\nluonteille, jotka eivät peräydy tikarin iskua ja jotka kuolevat\nDamokleen miekan alla: milloin jaloa sydämellisyyttä, jonka kylmä\nkäsky tukahutti, milloin kylmästi saatu suudelma, vuoroin vaadittua,\nvuoroin moitittua vaikenemista, nieltyjä kyyneleitä, jotka jäivät\nhänen sydämeensä; sanalla sanoen tuhansia luostari-tyrannimaisuuksia,\njoita vieraiden silmiltä kätki ylvästelevän intoileva äidillisyys.\nHänen äitinsä ylpeili hänestä ja kehui häntä; mutta seuraavana\npäivänä hän sai kalliisti maksaa nuo imartelut, joilla tahdottiin\nnäyttää hänen hyvää kasvatustansa. Kun hän kuuliaisuuden ja lempeyden\nvoimalla luuli voittaneensa äitinsä sydämen ja avasi itsensä hänelle,\nilmestyi tyranni jälleen hänen salaisuuksillaan asestettuna. Vakooja\nei olisi ollut niin halpamainen, niin petturi. Kaikki nuoren tytön\nilot ja juhlat sai hän kalliisti ostaa, sillä hänen onnekkaita\nhetkiään moitittiin, ikäänkuin hän olisi rikoksen avulla ne\nsaanut. Hänen jaloa kasvatustansa ei hänelle koskaan oltu annettu\nrakkaudella, vaan loukkaavalla ivalla. Hän ei tahtonut syyttää siitä\näitiään, hän luki ainoastaan itselleen moitteeksi sen, että hän tunsi\npikemmin pelkoa kuin rakkautta äitiänsä kohtaan. Ehkä, ajatteli tämä\nenkeli, tuo ankaruus oli välttämätön, olihan se valmistanut häntä\nhänen nykyiseen elämäänsä. Kreivitärtä kuunnellessani minusta tuntui\nkuin Jobin harppu, josta minä olin lyönyt villejä sointuja, olisi\nhänen kristittyjen sormiensa käsittelemänä vastannut niihin laulaen\nristin juurella seisovan neitsyen virsiä.\n\n-- Me elimme samassa ilmakehässä, ennenkun me tapasimme toisemme\ntäällä, te tulitte auringon noususta ja minä sen laskusta.\n\nHän liikahutti päätään epätoivoisesti: -- Teille kuuluu nousu,\nminulle lasku, sanoi hän. Te elätte onnellisena, minä kuolen\nsurusta. Miehet luovat itse itsellensä elämänsä kohtalot, ja minun\non ainiaaksi määrätty. Ei mikään mahti voi murtaa tuota raskasta\nkahletta, johon naisen sitoo kultainen rengas, aviovaimojen puhtauden\nvertauskuva.\n\nTuntiessamme siten olevamme saman rinnan elättämiä kaksosia hän\nei ollenkaan käsittänyt, että samasta lähteestä juoneet veljet\njakaisivat luottamuksensa vain puoleksi. Huokauksen jälkeen, joka on\nniin luonnollinen puhtaille sydämille hetkellä, jolloin ne avautuvat,\nhän kertoi minulle avioliittonsa ensimäisistä päivistä, ensimäisistä\npettymyksistään, onnettomuutensa _keväästä_. Hän oli, kuten minäkin,\nsaanut tuntea, kuinka pienetkin teot ovat suuria sieluille, joiden\nläpikuultava olemus järkkyy pienimmästäkin sysäyksestä, samalla\ntavoin kuin järveen heitetty kivi kuohuttaa yhtäpaljon sekä pintaa\nettä syvyyttä. Mennessään naimisiin, hänellä oli säästöjä, pieni\nmäärä kultaa, joka edusti onnellisia päiviä, nuoruuden tuhansia\ntoiveita. Eräänä ahdistuksen päivänä hän oli ne jalomielisesti\nantanut miehelleen sanomatta, että ne olivat muistoja, eivätkä\nkultarahoja. Hänen miehensä ei niistä milloinkaan tehnyt hänelle\ntiliä, hän ei tiennyt olevansa vaimollensa velkaa! Korvaukseksi\ntuosta unohduksen nukkuviin vesiin uponneesta aarteesta hän ei ollut\nsaanut edes tuollaista kosteata katsetta, joka palkitsee kaiken, joka\njaloille sieluille on kuin ikuinen kalleus, joka hohtaen välkkyy\nvaikeina päivinä. Kuinka hän olikaan kulkenut surusta suruun! Herra\nde Mortsauf unohti antaa hänelle välttämättömiä talousrahoja. Tämä\nheräsi kuin unesta, kun hän voitettuaan kaiken naisellisen arkuutensa\npyysi niitä mieheltänsä; eikä tämä ainoatakaan kertaa koettanut\nvälttää tuottamasta hänelle tuskallista sydämen ahdistusta! Mikä\npelko hänet valtasi hetkellä, jolloin tuon sortuneen miehen sairas\nluonto tuli ilmi! Ensimäinen mielettömän kiukustumisen puuska oli\nhänet murtanut. Kuinka paljon raskaita mietelmiä hän olikaan jättänyt\ntaakseen, ennenkuin hän saattoi pitää miestänsä arvottomana, tuota\nmahtavaa olentoa, joka hallitsee naisen elämää! Mitä hirveitä\nonnettomuuksia oli seurauksena hänen kahdesta synnytyksestään!\nMikä tuska kahden kuolleena syntyneen lapsen edessä! Mikä rohkeus\nsanoa itselleen: \"Minä puhallan heihin elämää! minä synnytän heidät\nuudestaan joka päivä!\" Lisäksi, miten epätoivoista tuntea vastarintaa\nsiinä sydämessä ja kädessä, josta nainen saa apunsa! Hän oli nähnyt\ntuon suunnattoman onnettomuuden nöyryttävän ohdakkeisia aavikoitaan\njokaisen voitetun vaikeuden perästä. Jokainen kiivetty kallio oli\navannut hänen eteensä uusia erämaita, aina siihen päivään asti,\njolloin hän täysin oppi tuntemaan miehensä, lastensa rakenteen ja\nmaan, jossa hänen täytyi elää; siihen päivään asti, jolloin hän,\nkuten lapsi, jolta Napoleon oli riistänyt kodin lempeän suojan,\noli totuttanut jalkansa likaan ja lumeen, otsansa kuuliin ja koko\nolemuksensa sotamiehen passiiviseen kuuliaisuuteen. Nämä seikat,\njotka minä teille lyhyesti esitän, hän kertoi minulle niiden synkässä\nlaajuudessa, masentavine tekoineen, menetettyine aviollisine\ntaisteluineen ja hedelmättömine yrityksineen.\n\n-- Kaiken lopuksi, sanoi hän minulle lopettaessaan, teidän pitäisi\nasua täällä muutamia kuukausia saadaksenne tietää, kuinka paljon\nvaivaa minulle on maksanut Clochegourden parantaminen, kuinka\npaljon väsyttävää suostuttelemista minä olen saanut käyttää\ntaivuttaakseni mieheni asioihin, jotka ovat mitä hyödyllisimpiä\nhänen eduilleen! Mikä lapsellinen pahanilkisyys hänet valtasi, kun\njokin asia, johon minun kehotuksestani oli ryhdytty, ei aivan heti\nottanut onnistuakseen. Millä ilolla hän luki menestymisen omaksi\nansiokseen! Kuinka suurta kärsivällisyyttä minä tarvitsenkaan\nkuunnellakseni alati valituksia, minä, joka otan hengen itseltäni\ntehdessäni hänen päivänsä siedettäviksi, palsamoidessani hänen\nilmansa ja hiekottaessani ja kukittaessani hänen tiensä, jotka hän\non kylvänyt kivillä. Korvauksenani on tuo ainainen hirveä loppusäe:\n\"Minä kuolen! elämä tukahduttaa minut!\" Jos kreivillä on onni saada\nvieraita luokseen, häviää kaikki, hän on viehättävä ja kohtelias.\nMinkätähden hän ei ole sellainen perheellensä? En osaa selittää tuota\nrehellisyyden puutetta miehessä, joka kerta on ollut ritarillinen.\nHän voi salaa ratsastaa Pariisiin ostamaan minulle juhlapukua, kuten\nhän teki viimeksi kaupungin tanssiaisia varten. Vaikka hän on saita\ntaloudessa, olisi hän tuhlaavainen minun tähteni, jos sitä tahtoisin.\nAsian pitäisi olla päinvastoin: minä en tarvitse mitään ja hänen\ntaloutensa tulee kalliiksi. Haluten tehdä hänen elämänsä onnelliseksi\nja ajattelematta, että olen äiti, minä ehkä olen tottunut pitämään\nitseäni hänen uhrinaan; minä joka vähänkin imarteluja käyttämällä\njohtaisin häntä kuin lasta, jos voisin alentua näyttelemään osaa,\njoka tuntuu minusta häpeälliseltä! Perheen etu vaatii, että olen\ntyyni ja ankara kuin oikeuden jumalattaren kuvapatsas, ja kuitenkin\non minullakin rakkautta kaipaava, hellä sielu!\n\n-- Minkätähden, sanoin minä hänelle, ette käytä vaikutustanne\nsaadaksenne hänet valtaanne, hallitaksenne häntä?\n\n-- Jos kysymys olisi vain minusta, en ryhtyisi voittamaan hänen\ntylsää vaitioloaan, jolla hän tuntikausia vastustaa oikeutettuja\nesityksiä, enkä vastaamaan hänen järjettömiin huomautuksiinsa, jotka\novat todellisia lapsen päätelmiä. Minulla ei ole voimaa heikkoja\neikä lapsia vastaan. He voivat tehdä minulle pahaa minun sitä\nvastustamatta. Voisihan mahdollisesti panna kovan kovaa vastaan,\nmutta minä olen voimaton niitä kohtaan, joita minä surkuttelen.\nJos Madeleineä pitäisi hänen oman itsensä pelastamiseksi pakottaa\njohonkin, kuolisin minä hänen kanssansa. Sääli sitoo ja lamauttaa\nkaikki minun hermoni. Näiden kymmenen vuoden väkivaltaiset sysäykset\novat myöskin masentaneet minua. Nykyään minun niin usein ahdistettu\ntunteellisuuteni välistä horjuu, ei mikään elvytä sitä; joskus\nminulta puuttuu tarmo, jolla minä kestin hyökkäykset. Niin, välistä\nminä olen voitettu. Minulla ei ole lepoa eikä merikylpyjä, jotka\nkarkaisisivat hermojani, minä tulen sortumaan. Herra de Mortsauf\ntappaa minut ja hän tulee kuolemaan minun kuolemani johdosta.\n\n-- Minkätähden ette jätä Clochegourde'a muutamiksi kuukausiksi? Miksi\nette mene lastenne kanssa merenrannikolle?\n\n-- Ensiksikin herra de Mortsauf uskoisi olevansa hukassa, jos\nminä poistuisin. Vaikka hän ei tahdo uskoa tilaansa, on hän siitä\nkuitenkin tietoinen. Hänessä yhdistyy ihminen ja sairas, kaksi\nerilaista luontoa, joiden ristiriita selvittää monta kummallisuutta.\nToiseksi hänellä olisi syytä pelätä. Kaikki kävisi täällä huonosti.\nTe olette ehkä nähnyt minussa perheen äidin suojaamassa lapsiaan\nhaukalta, joka liitelee niiden yläpuolella. Raskas tehtävä, jota\nvielä lisää herra de Mortsauf'in aiheuttamat huolet. Hän kulkee\nalati kysellen: \"Missä on rouva?\" Se ei ole mitään. Olen myöskin\nJacques'in opettaja ja Madeleinen opettajatar. Eikä sekään vielä\nriitä! Minä olen maatilan johtaja ja ohjaaja. Jonakin päivänä\nte tiedätte sanojeni merkityksen, kun opitte tuntemaan, että\nmaanviljelys täällä on mitä väsyttävintä elinkeinoa. Meillä on\nvähän tuloja rahassa, tilamme ovat viljellyt puolittain, menetelmä,\njoka vaatii yhtämittaista silmälläpitoa. Meidän täytyy itse myödä\nviljamme, eläimemme ja kaiken satomme. Meillä on kilpailijoina omat\narentimiehemme, jotka kapakoissa tekevät sopimuksia kuluttajien\nkanssa ja määräävät hinnat päästyään myömään ensiksi. Ikävystyttäisin\nteidät, jos selittäisin teille maanviljelyksemme tuhannet vaikeudet.\nOlinpa kuinka uhrautuvainen tahansa, minä en voi valvoa, etteivät\narentimiehet paranna maitaan meidän lannoitusaineillamme; minä en voi\nmennä katsomaan, tekevätkö työmiehemme heidän kanssansa sopimuksia\nsatojen jakamisen aikana, en voi tietää myynnille sopivinta hetkeä.\nJos olette sattunut ajattelemaan herra de Mortsauf'in vähäistä\nmuistia, vaivoja, joita minä olen saanut nähdä saadakseni hänet\npitämään huolta asioistaan, käsitätte silloin minun taakkani painon\nja mahdottomuuden hetkiseksikään siitä luopua. Jos minä poistuisin,\nolisimme me tuhon omia. Ei kukaan kuuntelisi kreiviä, enimmän\nosan aikaa hän antaisi ristiriitaisia määräyksiä; kukaan ei häntä\nsitäpaitsi rakasta, hän on liiaksi riitelijä, liiaksi käskijä ja\nlisäksi hän on liian taipuvainen kuuntelemaan alempiaan herättääkseen\nympäristössään ystävyyssuhteita, jotka yhdistävät perheitä\ntoisiinsa. Jos minä menisin pois, ei ainoakaan palvelijoista pysyisi\ntäällä kahdeksaa päivää. Te näette hyvin, että minä olen kiinni\nClochegourde'ssa, kuten nuo lyijylaatat katoillamme. Minä en ole\ntahtonut mitään peitellä teiltä, herra. Ei kukaan ympäristössä tiedä\nClochegourde'n salaisuuksia, ja nyt te ne tiedätte. Älkää lausuko\nniistä mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä ja minä kunnioitan\nteitä ja olen teille kiitollinen, lisäsi hän vienolla äänellä. Tällä\nehdolla te voitte alati tulla Clochegourde'en ja te tapaatte siellä\nystävällisiä sydämiä.\n\n-- Mutta, sanoin minä, minä en ole ollenkaan kärsinyt! Vain te\nyksin...\n\n-- Ei, jatkoi hän hymyillen tuota alistuneiden naisten hymyä,\njoka murtaa graniitin, älkää hämmästykö tästä luottamuksesta. Se\nnäyttää teille elämän sellaisena kuin se on, eikä niinkuin te\nmielikuvituksessanne olette toivonut sen olevan. Meillä kaikilla\non virheemme ja hyvät puolemme. Jos minä olisin mennyt naimisiin\njonkun tuhlarin kanssa, olisi hän saattanut minut perikatoon. Jos\nminut olisi annettu jollekin tuliselle nuorelle miehelle, olisi\nhänellä ollut muilla tahoilla menestystä, minä en olisi ehkä voinut\nhäntä säilyttää, hän olisi hylännyt minut, minä olisin kuollut\nluulevaisuudesta. Minä olen luulevainen! sanoi hän kiihkeällä\npoljennalla, joka muistutti ohitse kulkevan rajuilman kohinaa.\nHerra de Mortsauf rakastaa minua niin paljon kuin hän voi rakastaa.\nKaiken rakkauden, mikä hänen sydämeensä mahtuu, hän vuodattaa\nminun jalkoihini, kuten Magdalena vuodatti voiteittensa jäännöksen\nVapahtajan jalkoihin. Uskokaa minua! rakkauselämä on onneton poikkeus\nmaallisen elämän alalla. Jokainen kukka lakastuu, suurilla iloilla\non onneton huomen, jos niillä sitä ollenkaan on. Todellinen elämä\non ahdistuksien elämää, sen vertauskuvana on tämä nokkonen, joka on\nkasvanut terassin juurelle ja joka ilman aurinkoa säilyttää vartensa\nvihreänä. Täällä, kuten pohjoisissakin seuduissa, on taivaalla\nhymyilyjä, harvinaisia, se on totta, mutta ne palkitsevat paljon\nvaivoja. Sanalla sanoen naiset, jotka ovat pelkästään äitejä,\nkiintyväthän he enemmän uhrausten kuin ilojen kautta? Täällä minä\nkäännän itseeni myrskyn, jonka näen olevan tulossa väkeni tai\nlapsieni päälle, ja sitä torjuessani minulla on omituinen tunne,\njoka antaa minulle salaista voimaa. Tämän päivän alistuminen on\naina valmistusta seuraavalle päivälle. Jumala ei muutoin jätä minua\ntoivottomaksi. Aluksi lasteni terveys saattoi minut epätoivoon, mutta\nnyt, kuta pitemmälle he elämässä ehtivät, sitä paremmin he voivat.\nLopultakin meidän olomme ovat parantuneet, onni tekee tuloaan.\nKuka tietää eikö herra de Mortsauf minun kauttani vielä saavuta\nonnellista vanhuutta? Uskokaa se! olento, joka tulee suuren tuomarin\neteen vihreä palmu kädessä, tuoden hänelle lohdutettuina ne, jotka\nkirosivat elämäänsä, tuo olento on kääntänyt murheen riemuksi. Jos\nminun kärsimykseni hyödyttävät perheeni onnea, ovatko ne silloin\nmitään kärsimyksiä?\n\n-- Kyllä, sanoin minä, mutta ne olivat välttämättömiä, kuten\nomanikin, osatakseni antaa oikean arvon meidän louhikoissamme\nkypsyneelle hedelmälle. Nyt me ehkä nautimme siitä yhdessä,\nihmettelemme sen vaikutuksia, noita liikutuksen tulvavirtoja, joihin\nse hukuttaa meidän sielumme, tuota ydinnestettä, joka elähyttää\nkellastuneet lehdet. Elämä ei paina enää silloin, se ei ole meille\nmitään. Jumalani! ymmärrättekö minua! jatkoin minä käyttäen\nmystillistä kieltä, johon uskonnollinen kasvatuksemme oli meidät\ntotuttanut. Näettekö, mitä teitä me olemme kulkeneet toisiamme\nkohden? Mikä rakastava olento on ohjannut meidät katkerien vesien\nmeren ylitse suloisen veden lähteelle, joka virtaa vuorten juurella\nkultakimalteisessa hiekassa kahden vehreän ja kukkaisan rannan\nvälissä? Mehän olemme, kuten tietäjät, seuranneet samaa tähteä.\nMeidän edessämme on jumalallisen lapsen seimi, hänen, joka sinkoaa\nnuolensa alastomien puiden latvoihin, joka elähyttää meille maailman\niloisilla huudoillaan, joka lakkaamattomilla riemuillaan antaa meille\nelämän halua, öille niiden unen, päiville niiden hilpeyden. Kuka\non joka vuosi kutonut meidän välillemme yhä uusia siteitä? Emmekö\nme ole enemmän kuin veli ja sisar? Älkää erottako koskaan sitä,\nmitä taivas on yhdistänyt. Kärsimykset, joista te puhuitte, olivat\nkylväjän siroittelemia siemeniä, joista on kasvanut vilja, jota jo\nkaunein aurinko kultaa. Katsokaa! katsokaa! Emmekö me mene yhdessä\npoimimaan kaikki korsi korrelta? Mikä voima antaa minulle rohkeutta\npuhua teille tällä tavoin! Vastatkaa minulle siis, tai minä en tule\nmenemään Indre'n ylitse.\n\n-- Te olette välttänyt lausumasta minulle sanaa _rakkaus_, sanoi\nhän keskeyttäen minut ankaralla äänellä; mutta te olette puhunut\nminulle tunteesta, jota minä en tunne ja joka ei ole minulle\nluvallinen. Te olette lapsi, annan teille vielä anteeksi, mutta\nviimeisen kerran. Tietäkää herra, minun sydämeni on kuin hurmautunut\näitiydestä! Minä en rakasta herra de Mortsauf'ia yhteiskunnallisesta\nvelvollisuudesta, enkä ikuisen autuuden saavuttamisen toivossa,\nvaan tuon vastustamattoman tunteen vuoksi, joka kiinnittää\nhänet kaikkiin sydämeni säikeisiin. Olenko minä ollut pakotettu\navioliittooni? Myötätuntoni onnettomia kohtaan ratkaisi sen. Onhan\nnaisten velvollisuus parantaa ajan onnettomuuksia, hoivata niitä,\njotka syöksyvät kuumimpaan taisteluun ja palaavat haavoitettuina.\nMitä teille sanoisinkaan? Minä olen tuntenut jonkinlaista itsekästä\ntyytyväisyyttä nähdessäni, että te huvititte häntä. Eikö se ole\npuhdasta äidillisyyttä? Olenhan minä tunnustuksessani jo osoittanut\nteille tarpeeksi noita kolmea lasta, joilta minä en saa koskaan\npuuttua, joille minun pitää vuodattaa parantavaa ruusuöljyä ja antaa\nsieluni loistaa sallimatta pienimmänkään osan siitä olla uskoton.\nÄlkää katkeroittako äidin maitoa! Vaikka aviopuoliso minussa onkin\nhaavoittumaton, älkää enää puhuko minulle sillä tavalla. Jos te ette\nkunnioita tätä niin yksinkertaista kieltoa, ryhdyn minä varokeinoihin\nteitä vastaan; pääsy tähän taloon on teiltä silloin ainiaaksi\nkielletty. Minä uskoin puhtaaseen ystävyyteen, vapaaehtoiseen\nveljeyteen, joka on varmempi kuin pakotettu veljeys. Erehdys! Minä\ntahdoin ystävää, joka ei olisi ollut tuomari, ystävää, joka olisi\nkuunnellut minua noina heikkouden hetkinä, jolloin riitelevä ääni on\nkuolettava ääni, pyhää ystävää, jonka kanssa minun ei olisi tarvinnut\nmitään pelätä. Nuoruus on jalo, valheeton, uhrauksiin kykenevä,\nepäitsekäs; nähdessäni teidän kestävyytenne minä uskoin, tunnustan\nsen, johonkin taivaan tarkoitukseen; minä uskoin saavani lähelleni\nsielun, joka olisi ollut vain minua varten, kuten pappi on kaikkia\nvarten; sydämen, johon olisin voinut vuodattaa suruni silloin, kun ne\npaisuivat yli äyräittensä; jolle olisin voinut huutaa, kun huutoni\nolivat vastustamattomia, kun ne olisivat minut tukahuttaneet, jos\nolisin jatkanut niiden pidättämistä. Sillä tavoin minun elämäni,\njoka on niin kallisarvoinen noille lapsille, olisi voinut pidentyä\nsiihen hetkeen asti, jolloin Jacques olisi ollut mies. Mutta onhan se\nliiallista itsekkyyttä. Voisiko Petrarcan Laura ilmaantua uudelleen?\nOlen pettynyt, Jumala ei tahdo niin. Minun on kuoltava paikalleni\nkuten sotilaan ilman ystävää. Rippi-isäni on ankara, synkkä; ja...\ntätiäni ei enää ole.\n\nKaksi suurta kuun säteen valaisemaa kyyneltä pulpahti hänen\nsilmistään ja vieri poskia myöten alas maahan, mutta minä ojensin\nkäteni kylliksi ajoissa ottaakseni ne vastaan ja juodakseni ne\ntuolla pyhällä ahneudella, jonka hänen kymmenen vuoden salaiset\nkyyneleensä, tuhlattu tunteellisuutensa, pysyvät huolensa, alituiset\nsäikähdyksensä, sukupuolensa jaloin sankaruus minussa herättivät. Hän\nkatsoi minuun suloisen tyrmistyneenä.\n\n-- Tämä on, sanoin minä hänelle, ensimäinen pyhä rakkauden\nehtoollinen. Niin, minä olen nyt osallinen teidän suruihinne, olen\ntullut teidän sielunne yhteyteen, kuten me yhdistymme Kristukseen\njuodessamme hänen jumalallista olemustansa. Toivoton rakkaus on vielä\nonnea. Mikä nainen maailmassa voisi aiheuttaa minulle yhtä suurta\niloa kuin teidän kyyneltenne juominen! Minä hyväksyn tuon sopimuksen,\njoka tulee tuottamaan minulle vain kärsimyksiä. Minä antaudun teille\nilman sivutarkoitusta ja olen sitä, mitä te tahdotte minun olevan.\n\nHän pysähdytti minut liikkeellä ja sanoi minulle syvällä äänellään:\n\n-- Minä suostun tähän sopimukseen, jos ette tahdo milloinkaan\ntiukentaa siteitä, jotka meitä kiinnittävät.\n\n-- Olkoon niin, sanoin minä, mutta mitä vähemmän te minulle\nmyönnätte, sitä varmemmin pitää minun tuo vähä omistaa.\n\n-- Te alatte epäluottamuksella, vastasi hän ilmaisten epäilyksen\nmelankoliaa.\n\n-- En, vaan puhtaalla ilolla. Kuulkaa! tahtoisin saada nimittää teitä\nnimellä, joka jäisi vain meidän väliseksi, kuten pitää olla tuon\ntunteenkin, johon me itsemme vihimme.\n\n-- Se on paljon, sanoi hän, mutta minä olen vähemmän pikkumainen kuin\nte luulette. Herra de Mortsauf kutsuu minua Blanche'ksi. Yksi ainoa\nhenkilö maailmassa, hän, jota minä olen enimmän rakastanut, minun\njumaloitu tätini, nimitti minua Henriette'ksi. Minä olen siis jälleen\nHenriette teille.\n\nMinä otin hänen kätensä ja suutelin sitä. Hän antoi sen minulle\ntuolla luottamuksella, joka kohottaa naisen niin paljon meidän\nyläpuolellemme, luottamuksella, joka painaa meidät maahan. Hän\nnojautui rinta-aidaketta vastaan ja katseli Indre'a.\n\n-- Etteköhän ole tehnyt väärin, ystäväiseni, sanoi hän, tahtoessanne\nnäin ensi tempauksella saavuttaa menestyksen huipun? Te olette\ntyhjentänyt ensi siemauksella puhtaalla sydämellä tarjotun maljan.\nMutta todellinen tunne ei ja'a itseään, sen tulee olla kokonaisen tai\nei sitä ole ensinkään. Herra de Mortsauf, sanoi hän minulle hetken\näänettömyyden jälkeen, on sitäpaitsi täysin oikeudentuntoinen ja\nylpeä. Te ehkä koettaisitte minun tähteni unohtaa hänen sanansa; jos\nhän ei tiedä niistä mitään, ilmoitan minä siitä hänelle huomenna.\nOlkaa jonkun aikaa poissa Clochegourde'sta, hän teitä kunnioittaa\nsilloin enemmän. Ensi sunnuntaina kirkosta ulos lähdettäessä hän\ntulee itse teidän luoksenne; minä tunnen hänet, hän tulee hyvittämään\nvääryytensä ja rakastamaan teitä, sentähden että olette kohdellut\nhäntä teoistaan ja sanoistaan vastuunalaisena miehenä.\n\n-- Viisi päivää teitä näkemättä, teitä kuulematta!\n\n-- Älkää koskaan lausuko minulle sanojanne tuollaisella kiihkolla,\nsanoi hän.\n\nMe teimme vaieten kaksi kierrosta terassilla. Sitten sanoi hän\nminulle käskevällä sävyllä, joka minulle ilmaisi, että hän otti\nsieluni ohjat käsiinsä: -- On myöhäistä, erotkaamme.\n\nTahdoin suudella hänen kättänsä, hän epäröitsi, veti kätensä pois ja\nsanoi minulle rukoilevalla äänellä: -- Älkää ottako sitä muulloin\nkuin milloin minä sen annan, jättäkää minulle vapaus itseni suhteen.\nIlman sitä minä olisin teidän alaisenne, ja niin ei saa olla.\n\n-- Jääkää hyvästi, sanoin minä hänelle.\n\nMinä menin ulos pienestä alaportista, jonka hän minulle avasi.\nJuuri kun hän oli sen sulkemaisillaan, hän avasi sen jälleen ja\nojensi minulle kätensä sanoen: -- Toden teolla, te olette ollut\nhyvin hyvä tänä iltana, te olette tehnyt lohdulliseksi koko minun\ntulevaisuuteni; tässä käteni, ystäväni!\n\nMinä suutelin useampia kertoja hänen kättään; ja kun minä kohotin\nkatseeni, näin minä kyyneleitä hänen silmissään. Hän nousi terassille\nja katseli minua vielä hetkisen kulkiessani ruohokentän poikki. Kun\nminä olin Frapesle'n tiellä näin minä vielä hänen kuun valaiseman\nvalkoisen hameensa; sitten muutamien hetkien perästä tuli syttyi\nhänen huoneeseensa.\n\n-- Oi Henrietteni! sanoin minä itsekseni, sinulle kuuluu puhtain\nrakkaus, mikä koskaan on säteillyt tämän maan päällä!\n\nMinä palasin Frapesle'en kääntyen joka askeleella. Minä tunsin\nitsessäni jotain sanomatonta tyytyväisyyttä. Loistava menestys\nseurasi vihdoinkin uhrautumisintoa, joka täyttää jokaisen nuoren\nsydämen ja joka minussa oli pitkän aikaa ollut käyttämättömänä\nvoimana. Papin kaltaisena, joka yhdellä askeleella siirtyy uuteen\nelämään, minä olin pyhitetty, vihitty. Noilla yksinkertaisilla\nsanoilla _kyllä, rouva!_ minä olin sitoutunut sulkemaan sydämeeni\nvastustamattoman rakkauden ja olemaan käyttämättä ystävyyttä siten,\nettä se johtaisi tuon naisen vähitellen rakkauteen. Kaikki jalot\nja ylevät tunteet kohottivat minussa sekavat äänensä kuultaville.\nEnnenkun minä sulkeuduin huoneeni ahtauteen, tahdoin minä\nhekumallisesti viipyä tähdillä kylvetyn sinilaen alla, kuunnella\nvielä itsessäni haavoittuneen sepelkyyhkysen laulua, tuon jalon\nluottamuksen koruttomia säveleitä, minä tahdoin koota ilmasta tuon\nsielun säteet, joiden kaikkien piti kuulua minulle. Kuinka suurelta\nminusta näytti tuo nainen täydellisessä uhrautumisessaan, hänen\nuskonnollinen säälinsä haavoittuneita, heikkoja ja kärsiviä olentoja\nkohtaan, hänen alttiutensa, joka ei tarvinnut lain kahleita! Hän\nseisoi kirkkaana pyhimys- ja marttyyriroviollaan! Minä ihailin\nhänen kasvojansa, jotka näkyivät minulle pimeyden keskeltä; äkkiä\nluulin minä aavistavani tarkoituksen hänen sanoissaan, salaperäisen\nmerkityksen, joka teki hänet minun silmissäni ylimaailmalliseksi.\nEhkäpä hän tahtoi, että minä olisin hänelle samaa kuin hän pikku\nmaailmalleen? Hän tahtoi ehkä minusta saada voimaa ja lohdutusta,\nkohottaen minut siten omaan piiriinsä, omalle tasalleen tai\nkorkeammalle? Tähdet, sanovat jotkut rohkeat maailmojen rakentajat,\nvälittävät siten toisilleen liikettä ja valoa. Tämä ajatus kohotti\nminut äkkiä eteerisiin korkeuksiin. Minä huomasin olevani entisten\nunelmieni taivaassa ja sain selityksen lapsuuteni tuskiin tuosta\nsuunnattomasta onnesta, jossa minä uin.\n\nKyyneliin sammuneet nerot, väärinarvostellut sydämet, pyhät,\ntuntemattomat Clarisse Harlowet, hyljätyt lapset, viattomat\nmaanpakolaiset, te kaikki, jotka olette kulkeneet elämän autiomaita\nmyöten, te, jotka kaikkialla olette löytäneet kylmiä kasvoja, tylyjä\nsydämiä ja sulkeutuneita korvia, älkää milloinkaan valittako! Te\nyksin voitte tuntea ilon äärettömyyttä sillä hetkellä, jolloin teille\nsydän avautuu, korva teitä kuuntelee ja katse teille vastaa. Yksi\nainoa päivä hävittää kaikki onnettomat päivät. Surut, mietiskelyt,\nepätoivot, menneet, mutta ei unohdetut melankoliat ovat yhtä monia\nsiteitä, joilla sielu liittyy uskottunsa sieluun. Kuihtumattomien\ntoiveidemme kaunistama nainen saa silloin osakseen huokauksemme ja\nkadotetut rakkautemme, hän palauttaa meille suurennettuna kaikki\npettyneet hellyytemme, hän opettaa meitä pitämään surumme kohtalon\nvaatimana korvauksena siitä ikuisesta onnesta, jonka hän antaa meille\nsielumme kihlautumispäivänä. Enkelit yksin tietävät sen uuden nimen,\njolla tätä pyhää rakkautta olisi nimitettävä, samoin kuin te yksin,\nrakkaat marttyyrit, täysin tiedätte, miksi rouva de Mortsauf oli\näkkiä muodostunut minulle, köyhälle ja yksinäiselle!\n\nTuo kohtaus tapahtui eräänä tiistaina. Minä odotin sunnuntaihin\nsaakka menemättä kävelyretkilläni Indre'n yli. Noiden viiden\npäivän aikana sattui Clochegourde'ssa suuria tapahtumia. Kreivi\nsai itselleen sotamarsalkan arvonimen, Pyhän Ludvigin ristin ja\nneljäntuhannen frangin vuotuisen eläkkeen. Lenoncourt-Givry'n\nherttua, joka oli nimitetty Ranskan pääriksi, ryhtyi toimeensa\nhovissa, ja hänen vaimonsa sai takaisin omaisuutensa, jota ei oltu\nmyöty ja joka oli ollut keisarin perintömaiden osana. Kreivitär\nde Mortsauf'ista tuli siten yksi Maine'n rikkaimpia perijättäriä.\nHänen äitinsä oli tullut tuomaan hänelle satatuhatta frangia,\njotka oli koottu Givry'n tuottamista tuloista. Ne olivat hänen\nmyötäjäisrahojaan, joita ei oltu ollenkaan maksettu ja joista kreivi\nei ollut koskaan puhunut, huolimatta köyhyydestään. Ulkonaisessa\nelämässä kreivin käytös ilmaisi mitä ylpeintä välinpitämättömyyttä\nomista eduista. Yhdistämällä tuohon summaan omat säästönsä kreivi\nsaattoi ostaa kaksi naapurialuetta, jotka tuottivat korkoa noin\nyhdeksäntuhatta frangia. Pojalleen, joka tuli seuraamaan isoisäänsä\npääriydessä, hän ajatteli hetikohta perustaa sukutilan. Se olisi\nmuodostettu kumpaisenkin suvun maaomaisuudesta, vahingoittamatta\nMadeleineä, jolle herttua de Lenoncourt'in suosio epäilemättä\ntakasi edullisen naimisen. Nämä puuhat ja tämä onni vuodattivat\njonkun verran palsamia maanpakolaisen haavoihin. Herttuatar de\nLenoncourt'in tulo Clochegourde'en oli huomattava tapaus maakunnassa.\nMinä ajattelin surumielin, että tuo nainen oli ylhäinen henkilö ja\nhuomasin silloin hänen tyttäressään säätyhenkeä, jonka hän ylevällä\nkäytöksellään osasi minulta salata. Mitä olin minä, köyhä, jolla ei\nollut muuta tulevaisuutta kuin rohkeus ja opinnot? Minä en ajatellut\nRestauratsionin merkitystä itselleni enkä muille. Sunnuntaina kirkon\nyksityiskappelista, jossa minä olin herra ja rouva Chessel'in ja\napotti Quelus'in kanssa, minä loin kiihkeitä katseita erääseen\ntoiseen sivukappeliin, jossa oli herttuatar, hänen tyttärensä,\nkreivi ja lapset. Olkihattu, joka kätki minun epäjumalani, ei\nliikahtanut, ja tämä minun unhottamiseni koski minuun enemmän kuin\nkoko menneisyys. Tuo ylhäinen Henriette de Lenoncourt, joka nyt\noli minun rakas Henrietteni ja jonka elämän minä tahdoin kukittaa,\nrukoili kiihkeästi. Usko antoi hänen asennolleen jotain syvyyksiin\nvaipunutta, jotain masentunutta, jotain uskonnollisen muistopatsaan\nkaltaista, joka järkytti minua.\n\nKylän pappien tavan mukaan pidettiin iltajumalanpalvelus vähän\najan perästä messun jälkeen. Kirkosta ulostultaessa ehdotti rouva\nde Chessel luonnollisesti naapureilleen, että nämä odottaisivat\nnuo kaksi tuntia Frapesle'ssa, sen sijaan että helteessä olisivat\nkulkeneet kahteen kertaan ruohokentän ja Indren poikki. Tarjous\notettiin suosiollisesti vastaan. Herra de Chessel antoi käsivartensa\nherttuattarelle, rouva de Chessel sai kreivin ja minä ojensin\nkäteni kreivittärelle tuntien ensi kertaa sivullani hänen raikkaan,\nkauniin käsivartensa. Kirkosta Frapesle'en palatessa kävi matka\nSaché'n metsikön läpi, jossa lehtikatoksen siivilöimä valo muodosti\nkäytävän hiekalle iloisia valojuovia, jotka muistuttavat maalattuja\nsilkkikankaita. Minussa oli ylpeitä tunteita ja aatteita, jotka\naiheuttivat minussa voimakasta sydämentykytystä.\n\n-- Mikä teidän on? sanoi kreivitär minulle käveltyämme hetkisen\näänettömyydessä, jota minä en uskaltanut katkaista. Teidän sydämenne\nlyö niin nopeasti?...\n\n-- Olen saanut kuulla teille onnellisista tapahtumista, sanoin\nminä hänelle, ja minulla on hämäriä pelkoja, kuten kaikilla, jotka\nsuuresti rakastavat. Eiköhän teidän suuruutenne ole vahingoksi teidän\nystävyydellenne?\n\n-- Minunko! sanoi hän, hyi! Vielä samanlainen ajatus ja minä en teitä\nhalveksi, minä unohdan teidät ainiaaksi.\n\nMinä katsoin häneen hurmauksen vallassa, joka näytti tarttuvan\nmyöskin häneen.\n\n-- Me käytämme hyväksemme lakien etuja, joita me emme ole\naiheuttaneet emmekä vaatineet, mutta me emme kiirehdi niistä\nnauttimaan kuten kerjäläiset ja ahneet; ja muutoin tiedätte hyvin,\njatkoi hän, että niin hyvin minä kuin herra de Mortsauf emme\nvoi poistua Clochegourde'sta. Minun neuvostani hän on hylännyt\npäällikön paikan muskettisoturien rykmentissä, johon hänellä oli\noikeus. Meille on kylliksi, että isälläni on toimensa. Pakollinen\nvaatimattomuutemme, sanoi hän katkera hymy huulilla, on jo ollut\nhyödyksi lapsellemme. Kuningas, jonka luona isäni on palveluksessa,\non sanonut hyvin suosiollisesti, että hän on siirtävä Jacques'ille\narmonosotuksen, jota me emme ole tahtoneet käyttää. Jacques'in\nkasvatus, jota tulee miettiä, on nyt vakavan pohdinnan alaisena.\nHän tulee edustamaan kahta sukua, Lenoncourt'eja ja Mortsauf'eja.\nMinulla ei ole kunnianhimoa muuta kuin häntä varten, siinä minun\nlisääntyneen levottomuuteni syy. Jacques ei ole ainoastaan\nsäilytettävä elämälle, mutta hänen tulee myöskin olla nimensä\narvoinen, kaksi velvollisuutta, jotka ovat ristiriidassa keskenään.\nTähän asti minä olen voinut pitää huolta hänen kasvatuksestaan\nsovittaen hänen tehtävänsä hänen voimiensa mukaan, mutta nyt, mistä\nensiksikin saadaan mieleiseni opettaja? Lisäksi myöhemmin: kuka\nystävä säilyttää hänet minulle tuossa hirveässä Pariisissa, jossa\nkaikki on ansana sielulle ja vaarana ruumiille? Ystäväni, sanoi hän\nminulle liikutetulla äänellä, katsomalla teidän otsaanne ja silmiänne\nvoi jokainen ennustaa, että te olette niitä lintuja, jotka tulevat\nlentämään korkealle; kohottakaa siipenne, olkaa jonakin päivänä\nmeidän rakkaan lapsemme ystävä ja ohjaaja. Menkää Pariisiin. Jollei\nteidän veljenne ja isänne avusta teitä, tulee meidän perheemme\nvaikutus ja etenkin äitini, jolla on liikeneroa, olemaan teille\nvarmasti suureksi hyödyksi. Käyttäkää hyväksenne meidän luottoamme,\nteiltä ei puutu silloin tukea eikä apua, minkä elämänuran itsellenne\nvalitsettekin! Käyttäkää siis liika voimanne jaloon kunnianhimoon.\n\n-- Ymmärrän teidät, sanoin minä keskeyttäen hänet, kunnianhimon\ntulisi olla minun valtiattareni. Mutta en tarvitse sitä ollakseni\nkokonaan teidän. -- Ei, minä en tahdo, että ystävyyttäni korvataan\nsuosionosoituksilla. Minä menen, minä suurenen yksin, itse kauttani.\nMinä hyväksyn teidän apunne, muilta minä en tahdo mitään.\n\n-- Lapsellisuuksia! sanoi hän nuristen, mutta ei voinut täysin salata\ntyytyväisyyttä ilmaisevaa hymyä.\n\n-- Muutoin, minä olen tehnyt lupauksen, sanoin minä hänelle.\nMiettiessäni meidän asemaamme, olen ajatellut kiinnittää itseni\nteihin siteillä, jotka eivät milloinkaan katkea.\n\nHänen lävitsensä kävi heikko väristys ja hän pysähtyi katsoakseen\nminuun.\n\n-- Mitä tahdotte sanoa? lausui hän antaen kahden edelläkulkevan parin\nmennä eteenpäin ja pidättäen ainoastaan lapsensa vieressään.\n\n-- Niin, vastasin minä, sanokaa minulle suoraan, miten tahdotte minun\nrakastavan teitä.\n\n-- Rakastakaa minua kuten minua rakasti tätini, jonka oikeudet\nminä olen teille antanut salliessani teidän kutsua minua hänen\nvalitsemallaan ja käyttämällään nimellä.\n\n-- Minä tulen rakastamaan siis ilman toivoa, täydellisellä\nuhrautuvaisuudella. Olkoon niin, minä teen teidän tähtenne sen,\nmitä ihminen tekee Jumalan tähden. Olettehan te sitä pyytänyt? Minä\nmenen pappisseminaariin, tulen sieltä pappina ja rupean ohjaamaan\nJacques'in kasvatusta. Teidän Jacques'inne tulee olemaan minun toinen\nminäni: poliittiset suunnitelmat, ajatukset, tarmon, kestävyyden,\nkaiken annan minä hänelle. Siten saan minä pysyä teidän lähellänne,\nilman että rakkauttani, joka pyhyydessään on kuin hopeakuva\nkristallissa, voidaan epäillä. Teidän ei tarvitse peljätä ainoatakaan\ntuollaista hillitöntä kiihkon purkausta, mikä valtaa miehen ja joka\njo yhden kerran on voittanut minut. Liekki tulee kuluttamaan minut,\ntulen rakastamaan teitä puhdistetulla rakkaudella.\n\nHän kalpeni ja sanoi kiireellisesti: -- Felix, älkää kiinnittäkö\nitseänne siteillä, jotka jonakin päivänä olisivat esteenä teidän\nonnellenne. Minä kuolisin surusta tietäessäni olevani syypää tuohon\nitsemurhaan. Lapsi, onko epätoivoinen rakkaus sitten samaa kuin\nkutsumus? Odottakaa elämän koettelemuksia tuomitaksenne elämää; se on\ntahtoni ja käskyni. Älkää menkö naimisiin kirkon eikä naisen kanssa,\nälkää menkö ollenkaan naimisiin, minä kiellän sen. Pysykää vapaana.\nTeillä on kaksikymmentä yksi vuotta. Te tuskin tiedätte, mitä\ntulevaisuus teille tuo. Jumalani! olisinko arvostellut teitä väärin?\nKuitenkin minä luulin, että kaksi kuukautta riittäisi muutamien\nsielujen tuntemiseen.\n\n-- Mikä toivo teillä on? sanoin minä hänelle välähdysten leimahtaessa\nsilmistäni.\n\n-- Ystäväni, hyväksykää minun apuni, kohottakaa itsenne, luokaa\nonnenne ja te saatte tietää, mikä minun toivoni on. Lyhyesti, sanoi\nhän, näyttäen ikäänkuin vahingossa päästävän salaisuuden ilmi, älkää\njättäkö koskaan Madeleinen kättä, jota te tällä hetkellä pidätte.\n\nHän oli kallistunut minun korvaani sanoakseen minulle nuo sanat,\njotka osottivat, kuinka paljon hän ajatteli minun tulevaisuuttani.\n\n-- Madeleinekö? sanoin minä hänelle, ei koskaan! Nämä kaksi sanaa\nsynnyttivät meissä hiljaisuuden, joka oli täynnä mielenliikutusta.\nMeidän sielumme joutuivat tuollaisen mullistuksen valtaan, jonka\nkyntämät vaot säilyvät ikuisesti.\n\nMeidän näkyvissämme oli puuportti, josta päästiin sisälle\nFrapesle'n puistoon. Minusta tuntuu kuin vieläkin näkisin sen kaksi\nrappeutunutta, köynnöskasvien, sammalien ja karhunmaaramapensasten\npeittämää pylvästä. Äkkiä eräs ajatus, kreivin kuoleman ajatus, kulki\nkuin nuoli aivojeni läpi, ja minä sanoin hänelle: -- Ymmärrän teidät.\n\n-- Se on hyvin onnellista, vastasi hän sävyllä, josta minä huomasin,\nettä edellytin hänellä olevan ajatuksen, jota hänellä ei koskaan\ntulisi olemaan.\n\nHänen puhtautensa pusersi minulta ihailun kyynelen, jonka intohimon\nitsekkyys teki hyvin katkeraksi. Palatessani jälleen omaan itseeni\nminä ajattelin, että hän ei rakastanut minua tarpeeksi toivoakseen\nvapauttaan. Niinpian kun rakkaus peräytyy rikoksen edessä, näyttää\nsillä olevan rajansa, ja rakkauden pitäisi olla äärettömän. Minussa\nvallitsi hirvittävä sydämen ristiriita.\n\n-- Hän ei rakasta minua, ajattelin minä.\n\nEstääkseni häntä lukemasta minun sielustani minä kumarruin\nsuutelemaan Madeleinen hiuksia.\n\n-- Minä pelkään teidän äitiänne, sanoin minä kreivittärelle\nsaadakseni jälleen keskustelun käyntiin.\n\n-- Ja minä myöskin, vastasi hän tehden aito lapsellisen liikkeen,\nmutta älkää koskaan unohtako nimittää häntä rouva herttuattareksi ja\npuhua hänestä kolmannessa persoonassa. Nykyajan nuoriso on kadottanut\ntottumuksen näihin kohteliaisiin muotoihin, uudistakaa te ne,\ntehkää se minun tähteni. Muutoin, todistaahan se hienoa sivistystä,\njos kunnioitetaan naisia, olivatpa he minkä ikäisiä tahansa, ja\ntunnustetaan yhteiskunnalliset eroavaisuudet, asettamatta niitä\nkysymyksenalaiseksi. Kunnioitus, jota te osoitatte korkeammalle\narvoasteelle, onhan se takeena siitä kunnioituksesta, mikä teille\non tuleva. Kaikki on yhteiskunnassa yhteisvastuullista. Kardinaali\nRovère ja Raphael Urbinolainen olivat muinoin kaksi yhtä paljon\nkunnioitettua mahtia. Te olette juonut kouluissanne vallankumouksen\nmaitoa ja teidän poliittiset aatteenne ovat voineet saada siitä\nvaikutuksia, mutta edistyessänne elämässänne te saatte huomata,\nkuinka epäselvät vapauden periaatteet ovat voimattomia luomaan\nkansojen onnea. Ennenkuin minä mietin, Lenoncourt-sukua ollen,\nmitä aristokratia on tai mitä sen pitäisi olla, sanoi minun terve\nmaalaisjärkeni minulle, että yhteiskuntien olemassaolo perustuu\nsäätyeroon. Te olette elämänne käänteessä, jolloin on valittava\nhyvin. Olkaa omaa puoluettanne, etenkin, lisäsi hän nauraen, kun se\non voiton päällä.\n\nMinua liikuttivat elävästi nuo sanat, joissa poliittinen syvyys\nkätkeytyi tunteen sydämellisyyteen, yhdistys, joka antaa naisille\nniin suuren vakuuttamisvoiman. He kaikki osaavat pukea mitä\nterävimmät todistelut tunneilmaisun muotoon. Näytti siltä kuin\nHenriette, halussaan puolustaa kreivin tekoja, olisi aavistanut ne\nmietelmät, jotka syntyisivät sielussani hetkellä, jolloin ensimäisen\nkerran saisin nähdä imartelun vaikutukset. Herra de Mortsauf,\nlinnansa kuninkaana ja historiallisen sädekehänsä ympäröimänä, oli\nminun silmissäni saanut suurenmoisuutta, ja minä tunnustan, että\nolin suuresti hämmästynyt siitä välimatkasta, jonka hän nöyrillä\nkohteliaisuuksillaan asetti herttuattaren ja itsensä välille. Myöskin\norjalla on turhamielisyytensä, se ei tahdo totella muuta kuin\nsuurinta itsevaltiasta. Minä tunsin itseni ikäänkuin nöyryytetyksi\nnähdessäni alentuneena hänet, jonka edessä minä vapisin, koska\nhän hallitsi koko minun rakkauttani. Tuo sisäinen liikutus teki\nminulle ymmärrettäväksi niiden naisten kidutuksen, joiden jalo\nsielu on sidottu mieheen, jonka alhaisuuksia he saavat joka päivä\nkätkeä. Kunnioitus on suojamuuri, joka turvaa samalla tavalla niin\nsuuren kuin pienen, jokainen voi omalla puolellaan katsoa toista\nkasvoihin. Minä olin kunnioittavainen herttuattarelle nuoruuteni\ntakia, mutta missä muut näkivät herttuattaren, näin minä Henrietteni\näidin ja panin jonkinlaista pyhyyttä kunnianosoituksiini. Me tulimme\nFrapesle'n suurelle pihalle, jossa tapasimme seurueemme. Kreivi de\nMortsauf esitti minut erittäin kohteliaasti herttuattarelle, joka\ntarkasti minua kylmän ja hillityn näköisenä. Rouva de Lenoncourt oli\nsilloin viisikymmentäkuusi vuotias nainen, täydelleen säilynyt ja\nkäytöksessään ylhäinen. Nähdessäni hänen tuikeat, siniset silmänsä,\nhänen juovikkaat ohimonsa, hänen laihat ja näivettyneet kasvonsa,\nhänen käskevän ja suoran vartalonsa, hänen harvat liikkeensä,\nhänen vaaleanpunakan ihonsa, joka niin loistavana oli periytynyt\nhänen tyttärelleen, minä tunsin tuon kylmän suvun, josta äitini\noli peräsin, yhtä varmasti kuin kivennäistieteilijä tuntee Ruotsin\nraudan. Hänen kielensä oli vanhan hovin kieltä, jossa _oit_ pääte\noli _ait_ ja _frait_ froid-sanan asemesta, _forteux forteurs_-sanan\nsijasta. Minä en ollut mielistelevä enkä jäykkä; minä käyttäydyin\nniin hyvin, että iltamessuun mentäessä kreivitär sanoi korvaani: --\nTe olette täydellinen!\n\nKreivi tuli luokseni, tarttui käteeni ja sanoi: -- Emmehän ole\nsuuttuneita, Felix? Jos minä olen ollut kiivas, annatte te anteeksi\nvanhalle toverillenne. Me jäämme luultavasti tänne päivälliseksi,\nja me pyydämme teidät vieraaksemme torstaiksi, illaksi ennen\nherttuattaren lähtöä. Minä matkustan Tours'iin päättämään muutamia\nasioita. Älkää laiminlyökö Clochegourde'a. Minun anoppini on\ntuttavuus, jota minä kehotan teitä käyttämään hyväksenne. Hänen\nsalinsa on johtavana faubourg Saint-Germain'issa. Hänellä on\nylhäisen seuran vanhat tavat ja suunnattomat tiedot, hän tuntee niin\nensimäisen kuin viimeisen Europan aatelismiehen vaakunan.\n\nKreivin hieno käytös, luultavasti hänen kotihengettärensä aiheuttama,\ntuli ilmi uusissa olosuhteissa, joihin hänen puolueensa voitto hänet\nasetti. Hänessä ei ollut ylpeyttä eikä loukkaavaa kohteliaisuutta,\nhän oli ilman pöyhkeyttä, ja herttuatar ilman suojelijan elkeitä.\nHerra ja rouva de Chessel ottivat kiitollisuudella vastaan\npäivälliskutsun seuraavaksi torstaiksi. Minä miellytin herttuatarta\nja hänen silmäyksensä ilmaisivat minulle, että hän tarkasti minussa\nmiestä, josta hänen tyttärensä oli hänelle puhunut. Kun me palasimme\niltamessusta, tiedusteli hän minulta perheestämme ja kysyi, oliko\nVandenesse, joka oli toimessa diplomatian alalla, minulle sukua. --\nHän on veljeni, sanoin minä hänelle. -- Hän tuli silloin puolittain\nsydämelliseksi minua kohtaan. Hän ilmaisi minulle, että äitini\ntäti, vanha markiisitar de Listomère, oli kunnioitettavaa sukua.\nHerttuattaren käytös oli kohteliasta, kuten herra de Mortsauf'inkin\nsinä päivänä, jolloin hän näki minut ensimäisen kerran. Hänen\nkatseestaan hävisi tuo ylhäinen ilme, jolla maan ruhtinaat antavat\nteidän huomata, mikä ero on heidän ja teidän välillä. Minä en tiennyt\ntuskin mitään perheestämme. Herttuattarelta sain kuulla, että isäni\nsetä, vanha apotti, jonka nimeä en edes tiennyt, oli salaneuvoston\njäsen ja että veljeni oli saanut ylennyksen ja että kaiken lisäksi\nisästäni oli tullut erään perustuslain säädöksen nojalla, jota minä\nen vielä tuntenut, markiisi de Vandenesse.\n\n-- Minä olen vain yhtä, Clochegourde'n orja, sanoin minä hiljaa\nkreivittärelle.\n\nRestauratsionin taikaisku toteutui nopeudella, joka tyrmistytti\nkeisarivallan aikana kasvaneet lapset. Tuo vallankumous ei\nmerkinnyt minulle mitään. Rouva de Mortsauf'in pieninkin sana,\nyksinkertaisinkin liike olivat ainoat tapahtumat, joihin minä\nkiinnitin huomiota. En tiennyt, mitä salaneuvosto oli; en tietänyt\nmitään politiikasta enkä maailman asioista; minulla ei ollut muuta\nkunnianhimoa kuin rakastaa kreivitärtä enemmän kuin Petrarca rakasti\nLauraansa. Tämä välinpitämättömyys saattoi herttuattaren pitämään\nminua lapsena. Frapesle'en tuli paljon vieraita, päivällisiin otti\nosaa kolmekymmentä henkeä. Mikä huumaus nuorelle miehelle nähdä\nrakastamansa naisen olevan kauneimman kaikista, olla hartaiden\nkatseiden esineenä, tietää olevansa ainoa, jolle kuului noiden\nkainojen silmien loiste, tuntea täysin hänen äänensä kaikki\nvivahteet, huomata hänen keveissä tai ilkamoivissa sanoissaan\nvakavan ajatuksen osoitteita, vieläpä silloinkin, kun tuntee\nkalvavaa luulevaisuutta maailman huvituksia kohtaan. Kreivi,\nonnellisena huomaavaisuuksista, joiden aiheena hän oli, näytti\nmelkein nuorelta. Hänen vaimonsa toivoi sen vaikuttavan parantavasti\nhänen mielialaansa. Ja minä, minä nauroin Madeleinen kanssa,\njoka, muistuttaen noita lapsia, joiden sielu kehittyy ruumiin\nkustannuksella, sai minut hymyilemään hämmästyttävillä huomioillaan,\njotka olivat täynnä hyväntahtoista, sukkelaa pilaa, mutta jotka eivät\nsäästäneet ketään. Se oli kaunis päivä. Yksi sana, yksi aamunkoitossa\nsyntynyt toive oli valaissut luonnon; ja nähdessään minut niin\niloisena, Henriettekin oli iloinen.\n\n-- Tämä onni kreivin harmaassa ja pilvisessä elämässä näyttää tekevän\nhänelle hyvää, sanoi Henriette minulle seuraavana päivänä.\n\nTuon päivän minä luonnollisesti vietin Clochegourde'ssa; minä olin\nollut sieltä viisi päivää karkoitettuna, minä janosin elämääni.\nKreivi oli lähtenyt jo kello kuuden aikana matkalle Tours'iin.\nTyttären ja äidin välille oli syntynyt vakava erimielisyyden aihe.\nHerttuatar tahtoi, että kreivitär seuraisi häntä Pariisiin, jossa hän\nsaattoi toimittaa kreivittärelle paikan hovissa, ja jossa kreivi,\nkieltonsa peruuttaen, voisi saada itselleen korkeita virkoja.\nHenriette, joka kävi onnellisesta naisesta, ei tahtonut paljastaa\nkenellekään, ei edes äitinsä sydämelle hirvittäviä kärsimyksiään\neikä ilmaista miehensä kykenemättömyyttä. Jottei hänen äitinsä olisi\nvoinut tunkeutua hänen perheensä salaisuuksiin, oli hän lähettänyt\nherra de Mortsauf'in Tours'iin keskustelemaan notarioiden kanssa.\nMinä yksin, kuten hän oli sanonut, tiesin Clochegourde'n salaisuudet.\nKokemuksesta tietäen, kuinka tuon laakson puhdas ilma ja sininen\ntaivas tyynnyttivät mielen kiihtymyksiä tai sairauden katkeria tuskia\nja mikä vaikutus Clochegourde'lla oli hänen lastensa terveyteen, hän\ntoi esiin perusteltuja kieltoja, joita herttuatar koetti kumota.\nHerttuatar oli vallanhimoinen nainen, joka tunsi pikemmin nöyryytystä\nkuin surua tyttärensä epäedullisesta avioliitosta. Henriette huomasi,\nettä hänen äitinsä välitti vähän hänen lapsistaan, hirveä huomio!\nKuten kaikki äidit, jotka ovat tottuneet itsevaltiaasti hallitsemaan\ntyttäriään vielä heidän naimisiin mentyäänkin, herttuatar toi esiin\nmielipiteitä, joita ei käynyt vastustaminen. Herttuatar teeskenteli\nmilloin kiehtovaa ystävyyttä saadakseen tyttärensä taivutetuksi\nsuunnitelmiinsa, milloin katkeraa kylmyyttä voittaakseen pelon avulla\nsiinä, missä lempeys ei tehonnut; lopuksi huomatessaan ponnistuksensa\nhyödyttömiksi, hän päästi valloilleen saman ironian, minkä minä olin\nhuomannut äidissäni. Kymmenessä päivässä Henriette oppi tuntemaan\nkaikki sielun tuskat, joita nuorille naisille tuottaa heidän\nriippumattomuutensa säilymiselle välttämätön taistelu. Te, jolla\nonneksenne on parhain äideistä, te ette voi ymmärtää näitä asioita.\nSaadaksenne käsityksen tuosta taistelusta, jossa toisella puolella oli\nkuiva, kylmä, laskeva ja kunnianhimoinen nainen, toisella puolella\nhänen tyttärensä, täynnä tuota henkevää ja raikasta hyvyyttä,\njoka ei koskaan ehdy, täytyisi minun kuvata teille lilja, johon\nsydämeni on häntä aina verrannut, musertuneena kiiltävän teräskoneen\nrattaisiin. Tuo äiti ei ollut koskaan koettanut päästä tytärtänsä\nlähelle, hän ei osannut aavistaa ainoatakaan niistä todellisista\nvaikeuksista, jotka pakottivat hänen tyttärensä jättämään käyttämättä\nRestauratsionin etuja ja jatkamaan yksinäistä elämäänsä. Se sana,\njolla herttuatar ilmaisi epäilyksensä, avasi näiden kahden naisen\nvälille kuilun, jota siitä lähtien ei mikään voinut täyttää. Vaikka\nperheet salaavat huolellisesti sietämättömät riitansa, ottakaa\nniistä selvä: te tapaatte melkein kaikissa syviä, parantumattomia\nhaavoja, jotka vähentävät luonnollisia tunteita. On joko todellisia,\nliikuttavia intohimoja, jotka luonteiden sopusointuisuus tekee\nikuisiksi, ja silloin on kuolema kohtalon isku, jonka seurauksia ei\nvoida enää parantaa; tai piileviä vihoja, jotka jäähdyttävät hitaasti\nsydämen ja kuivaavat kyyneleet ikuisten jäähyväisien päivänä.\nAhdistettuna eilen, ahdistettuna tänään, kaikkien hätyyttämänä,\nvieläpä noiden kahden kärsivän enkelinkin, jotka eivät olleet\nsyypäitä onnettomuuksiin, joita he saivat kokea, eikä niihin, joita\nhe tuottivat, kuinka ei tuo sieluparka olisi rakastanut sitä, joka\nei häntä ollenkaan hätyyttänyt ja joka tahtoi ympäröidä hänet\nkolminkertaisella oka-aidalla suojellakseen häntä myrskyiltä,\nkosketukselta ja kaikilta loukkauksilta? Vaikka minä kärsinkin\nnoista taisteluista, olin minä joskus onnellinen tuntiessani, että\nhän heittäytyi minun sydämeeni, sillä Henriette uskoi minulle uudet\ntuskansa. Minä saatoin silloin arvostella hänen tyyneyttään tuskissa\nja tarmokasta kärsivällisyyttä, jota hän osoitti. Joka päivä minä\nopin paremmin ymmärtämään, mitä hän tarkoitti sanoessaan: Rakastakaa\nminua, kuten tätini minua rakasti.\n\n-- Teillä ei siis ole ollenkaan kunnianhimoa? sanoi minulle\npäivällisillä herttuatar tuiman näköisenä.\n\n-- Rouva, vastasin minä luoden häneen vakavan katseen, tunnen\nitsessäni voiman lannistaa maailman, mutta minulla ei ole kuin\nkaksikymmentäyksi vuotta ja minä olen aivan yksin.\n\nHän katseli tytärtään hämmästyneenä. Hän luuli, että hänen\ntyttärensä, pitääkseen minut lähellään, sammutti minussa kaiken\nkunnianhimon. Herttuatar de Lenoncourt'in olo Clochegourde'ssa\noli yhtämittaista kiusaantumisen aikaa. Kreivitär vaati minulta\nhillittyä käytöstä, hän pelästyi hellästi lausuttua sanaa ja häntä\nmiellyttääkseni minun täytyi pukeutua teeskentelyn haarniskaan.\nSuuri torstaipäivä tuli. Se oli ikävystyttävien juhlamenojen päivä,\nyksi niitä, joita rakastajat vihaavat. He ovat tottuneet huolettoman\narkielämän kuherruksiin, näkemään tuolinsa paikallaan ja kartanon\nvaltiattaren omistautuvan kokonaan heille. Rakkaus kauhistuu\nkaikkea, mikä ei ole sitä itseänsä. Herttuatar läksi iloitsemaan\nhovin loistosta ja kaikki tuli järjestykseen Clochegourde'ssa.\nPieni epäsopuni kreivin kanssa juurrutti minut entistä enemmän\nClochegourde'en. Minä saatoin tulla sinne milloin tahansa,\nherättämättä pienintäkään epäluuloa, ja kuin köynnöskasvi ympäröidä\ntuon kauniin sielun, joka avasi minulle molemminpuolisten tunteiden\nlumotun maailman. Joka aika, hetki hetkeltä meidän luottamukseen\nperustettu veljellinen avioliittomme tuli kiinteämmäksi; me lujitimme\nkumpainenkin asemaamme: kreivitär verhosi minut elatusäidin\nsuojeluksilla ja puhtaasti äidillisen rakkauden valkeilla vaatteilla,\nsillävälin kun minun rakkauteni, joka oli taivaallista hänen\nläheisyydessään, hänestä etäällä tuli jäytäväksi ja janoiseksi\nkuin tulipunainen rauta. Minä rakastin häntä kaksinkertaisella\nrakkaudella, josta sinkosi tuhansia intohimon nuolia taivaalle, jossa\nne raukenivat läpitunkemattomaan eetteriin. Jos te kysytte minulta,\nminkätähden minä, joka olin nuori ja täynnä tulisia pyyteitä, pysyin\nplatonisen rakkauden harhaanvievässä uskossa, tunnustan teille, että\nminussa ei ollut vielä tarpeeksi miestä ahdistamaan tuota naista,\njoka pelkäsi alinomaa jonkun onnettomuuden kohtaavan hänen lapsiansa,\njoka alati odotti puolisonsa mielialan myrskyistä vaihtelua; joka oli\nmiehensä vaivaamana silloin, kun Jaques'in tai Madeleinen sairaus ei\nhäntä huolettanut, ja sai istua heidän vuoteensa ääressä, kun hänen\npuolisonsa salli hänen hiukan levähtää. Liian kiihkeästi lausutun\nsanan sointi järkytti hänen olemustansa, intohimo loukkasi häntä;\nhänelle piti rakkauden olla verhottua, hellyydensekaista voimaa,\nlyhyesti sanoen sitä, mitä hän oli toisille. Lisäksi, sanon sen\nteille, joka olette niin täysin nainen, tuohon asemaan sisältyi\nhurmaavaa hiutumista, jumalallisen sulon hetkiä ja tyytyväisyyttä,\njoka seuraa hiljaisia uhrauksia. Hänen puhtautensa oli tarttuvaa,\nhänen uhrautumisensa, jolle ei ollut maallista korvausta, vaikutti\nkestävyydellään; tuo elävä, salainen hurskaus, joka yhdisti hänen\nmuut hyveensä, vaikutti kuin uskonnollinen suitsutus. Lisäksi minä\nolin nuori, kyllin nuori keskittääkseni olemukseni tuohon suudelmaan,\njonka hän niin harvoin salli minun painaa hänen kädelleen; hän\nantoi minulle aina kätensä yläpuolen, eikä koskaan sisäpuolta, joka\nhänen mielestään luultavasti oli aistillisten nautintojen rajana.\nKoskaan ei kaksi sielua ole syleillyt toisiaan kiihkeämmin, koskaan\nei ruumista ole urheammin ja voittoisammin lannistettu. Myöhemmin\nminä opin tuntemaan syyn tuohon täydelliseen onneen. Minun iälläni\nei mikään hyötynäkökohta häirinnyt minun sydäntäni, eikä mikään\nkunnianhimo kääntänyt tuon tunteen kulkua, joka oli päässyt irralleen\nkuin tulvavirta ja joka hukutti aaltoihinsa kaiken, minkä se vei\nmukanaan. Niin, myöhemmin me rakastamme naisessa naista, ensimäisessä\nrakastetussa naisessa me sitävastoin rakastamme kaikkea. Hänen\nlapsensa ovat meidän lapsiamme, hänen kotinsa on meidän kotimme,\nhänen etunsa ovat meidän etujamme ja hänen onnettomuutensa meidän\nsuurin onnettomuutemme. Me rakastamme hänen pukuansa ja hänen\nhuonekalujansa; me tunnemme enemmän mielipahaa nähdessämme hänen\nviljansa laossa kuin jos olisimme kadottaneet rahamme; me olemme\nvalmiita nurisemaan vieraalle, joka saattaa epäjärjestykseen uunin\nreunustalla olevat pienet korukapineemme. Tuo pyhä rakkaus siirtää\nmeidät toisen ihmisen elämään, kun me sitä vastoin myöhemmin vedämme\nitseemme toisen elämän, pyytämällä naista nuorilla tunteillaan\nrikastuttamaan meidän köyhtyneitä tunteitamme. Minä kotiuduin\nhetikohta taloon ja sain ensimäistä kertaa kokea tuollaista ääretöntä\nsulon tunnetta, joka on ahdistetulle sielulle samaa kuin kylpy\nväsyneelle ruumiille; sielu virkistyy silloin joka taholle ja se saa\nhyväilyjä kaikkein syvimpiin poimuihinsa asti. Te ette voi ymmärtää\nminua, te olette nainen, ja tässä on kysymyksessä onni, jonka te\nannatte saamatta koskaan vastaanottaa samanlaista. Mies yksin tuntee\ntuon herkullisen nautinnon olla vieraan perheen keskuudessa, sen\nvaltiattaren etuoikeuttamana, hänen tunneliikutustensa salaisena\nkeskipisteenä. Koirat eivät enää hauku teitä, palvelijat tuntevat\nyhtähyvin kuin koiratkin teidän salaiset merkkinne, joita te\nkannatte; lapset, joissa ei ole mitään turmeltunutta, jotka tietävät,\nettei heidän osansa koskaan tule vähentymään ja että heitä suojellaan\nja tehdään heille hyvää, nuo lapset omistavat ennustajan kyvyn. He\novat kuin kissanpoikasia, heillä on lempeä itsevaltiutensa, jota he\nharjoittavat rakastamiaan ja jumaloimiaan olentoja kohtaan; heissä\non älykästä herkkätuntoisuutta ja he ovat viattomia rikostovereita;\nhe tulevat teidän luoksenne varpaisillaan, hymyilevät teille ja\nmenevät äänettömästi pois. Teidän tähtenne kaikki kiiruhtavat,\njokainen rakastaa teitä ja hymyilee teille. Todelliset intohimot\nnäyttävät olevan kauniita kukkia, jotka tuottavat sitä enemmän iloa,\nmitä kiittämättömämmässä maassa ne kasvavat. Mutta jos minulla oli\nihania etuja tuosta oikeudestani kuulua perheeseen, jossa minä löysin\nsydämeni mukaiset omaiset, oli minulla myöskin velvollisuuksia. Tähän\nasti herra de Mortsauf oli hillinnyt itseään minun läsnäollessani;\nminä olin nähnyt vain, mitä suuria vikoja hänellä oli, mutta nyt minä\npian pääsin tuntemaan niiden käytäntöön sovelluttamista niiden koko\nlaajuudessa ja näin, kuinka jalon hyväsydäminen kreivitär oli ollut\nkuvatessaan minulle jokapäiväisiä taistelukaan. Minä opin tuntemaan\ntuon sietämättömän luonteen kaikki puolet; minä kuulin nuo hänen\nalituiset tyhjänhuutamisensa, hänen valituksensa onnettomuuksista,\njoista ulospäin ei näkynyt mitään merkkejä, minä käsitin tuon\nluontaisen tyytymättömyyden, joka riisti elämältä sen kukat, ja\ntuon alituisen itsevaltiuden tarpeen, joka saattoi hänet joka vuosi\netsimään uusia uhreja. Kun me kävelimme iltasin, valitsi hän itse\ntien, mutta mikä tahansa se olikin, hän ikävystyi siihen aina; kotiin\npalattaessa hän asetti toisten niskoille väsymyksensä kuorman; hänen\nvaimonsa oli ollut siihen syynä viedessään häntä sinne, minne hän ei\ntahtonut; unohtaen johtaneensa meitä hän valitti, että hänen vaimonsa\nhallitsi hänen elämänsä pienimpiäkin yksityiskohtia, ettei hänellä\nsaanut olla omaa tahtoa ja ajatusta ja että hän oli nolla talossaan.\nJos nämä tylyt sanat kohtasivat äänetöntä kärsivällisyyttä, suuttui\nhän tuntiessaan voimansa rajoitetuksi; hän kysyi katkerasti eikö\nuskonto käskenyt naisen totella miestään ja oliko soveliasta\nhalveksia lapsien isää. Hän lopetti aina koskettamalla vaimossaan\njotakin arkaa kieltä, ja kun hän oli saanut sen soimaan, näytti hän\nnauttivan erikoista iloa näistä hallitsijamitättömyyksistään. Joskus\nhän teeskenteli synkkää vaitioloa ja sairaalloista alakuloisuutta;\nse pelästytti äkkiä hänen vaimoaan, jolta hän silloin sai osakseen\nliikuttavaa huolenpitoa. Muistuttaen turmeltuneita lapsia, jotka\nharjoittavat valtaansa äidin pelosta välittämättä, hän antoi\nhemmotella itseään kuten Jacques ja Madeleine, joita kohtaan hän\ntunsi mustasukkaisuutta. Lyhyesti sanoen minä ajan pitkään huomasin,\nettä kreivi niin pienimmissä kuin suurimmissakin asioissa toimi\npalvelijoitansa, lapsiansa ja vaimoansa vastaan, kuten minua vastaan\nlautapelissä. Kun minä viimein olin päässyt perille, mitä juuria\nja oksia oli noilla vaikeuksilla, jotka loiskasvien kaltaisina\ntukahuttivat ja ahdistivat tuon perheen liikkeitä ja hengitystä,\nkietoivat hienoilla, mutta moninkertaisilla siteillä talouden\nkulun ja hidastuttivat omaisuuden kasvamista, vaikeuttaen kaikki\nvälttämättömimmät toimet, minä tunsin ihmettelevää kauhistusta, joka\nhallitsi rakkauttani ja tunki sen sydämeni pohjalle. Hyvä Jumala,\nmitä olen minä? Kyyneleet, jotka minä olin juonut, synnyttivät\nminussa ikäänkuin ylevän juopumuksen, ja minä tunsin onnea\nyhdistäessäni itseni tuon naisen kärsimyksiin. Minä olin äskettäin\ntaipunut kreivin omavaltaisuuteen niinkuin salakuljettaja maksaa\nsakkonsa; tästä lähtien minä tarjouduin vapaaehtoisesti hirmuvaltiaan\niskuille ollakseni lähempänä Henrietteä. Kreivitär ymmärsi minut,\nsalli minun ottaa paikan hänen sivullaan ja palkitsi minut jakamalla\ntuskansa, kuten muinoin katuva uskonluopio, joka tahtoi päästä\ntaivaaseen yhdessä veljiensä kanssa, sai armon kuolla sirkuksessa.\n\n-- Ilman teitä minä en kestäisi tätä elämää, sanoi Henriette minulle\neräänä iltana, jolloin kreivi oli ollut, kuten kärpäset hyvin kuumana\npäivänä, pisteliäämpi, purevampi ja oikullisempi kuin koskaan ennen.\n\nKreivi oli mennyt levolle. Me vietimme, Henriette ja minä, osan\niltaa akaasioidemme alla; lapset leikkivät meidän ympärillämme\nkylpien laskevan auringon säteissä. Meidän harvat sanamme, jotka\nolivat pelkästään huudahduslauseita ilmaisivat ne yhteiset\najatukset, joita meillä oli ja joilla me lepuutimme itseämme\nyhteisistä kärsimyksistämme. Kun puuttui sanoja, palveli äänettömyys\nuskollisesti sielujamme, jotka niin sanoakseni seurustelivat\nesteettömästi toistensa kanssa, olematta siihen suudelmalla\nyllytettyjä. Kumpainenkin nautti ajattelemisen ja uneksumisen\nviehätyksiä, molemmat laskeutuivat saman unelman laineille,\nsukeltausivat yhdessä jokeen ja nousivat ylös kuin kaksi nymfiä,\nmitä likeisimmin yhtyneinä, mutta ilman mitään maallisia siteitä.\nMe painuimme pohjattomiin syvyyksiin, me nousimme pinnalle kädet\ntyhjinä, katseella kysyen toisiltamme: -- \"Onko niin monien päivien\njoukossa ainoatakaan meitä varten?\" Kun aistillisuus poimii meille\njuurettomina syntyneitä kukkia, minkätähden meidän lihamme on\nlevoton? Huolimatta runollisesti riutuvasta illasta, joka levitti\nrintanojan tiilille tuon niin rauhoittavan ja puhtaan oranssin\nvärin; huolimatta tuosta hartaasta ilmakehästä, jossa lasten vienot\nhuudot vaimenivat ja joka vaikutti meihin tyynnyttävästi, intohimo\nkiemurteli minun suonissani kuin ilovalkean liekki. Kolmen kuukauden\njälkeen minä en enää tyytynyt osaani, joka minulle oli annettu, ja\nminä hyväilin hiljaa Henrietten kättä koettaen siten siirtää häneen\nsitä uhkuvaa tunnetta, joka minussa hehkui. Henriette tuli jälleen\nrouva de Mortsauf'iksi ja veti pois kätensä; kyyneleitä nousi minun\nsilmiini, hän näki ne ja loi minuun lauhan katseen vieden kätensä\nhuulilleni.\n\n-- Tietäkää, sanoi hän, että tämä maksaa minulle paljon kyyneleitä!\nYstävyys, joka tahtoo niin suurta suosionosoitusta, on hyvin\nvaarallista.\n\nMinä laskin tunteeni valloilleen, minä sulauduin moitteisiin, minä\npuhuin hänelle kärsimyksistäni ja siitä vähäisestä huojennuksesta,\njota minä pyysin voidakseni niitä kantaa. Minä rohkenin sanoa\nhänelle, että jos minun iälläni tunteet olivat pelkkää sielua,\noli sielulla myöskin sukupuoli; että tulisin kuolemaan, mutta\nen sulkeutunein huulin. Hän vaiensi minut luoden minuun ylpeän\nkatseensa, jossa minä luulin lukevani intiaanipäällikön sanat: _Ja\nminä, olenko minä ruusujen päällä?_ Voi olla, että minä myöskin olin\nerehdyksissä. Siitä päivästä lähtien, jolloin minä Frapesle'n portin\nedessä olin väärin koettanut taivuttaa häntä siihen ajatukseen,\nettä haudasta voisi nousta meidän onnemme, minä häpesin tahrata\nhänen sieluansa loukkaavaa intohimoa sisältävillä toiveilla.\nHän otti sananvuoron ja lausui minulle sulohuulin, että hän ei\nvoinut olla kokonaan minun, ja että minun olisi pitänyt se tietää.\nSillä hetkellä, jolloin hän sanoi nuo sanat, minä ymmärsin, että\nminä, ellen mukautuisi hänen tahtoonsa, kaivaisin kuilun meidän\nvälillemme. Minä painoin pääni alas. Hän jatkoi sanoen, että hänellä\noli uskonnollinen varmuus siitä, että hän voi rakastaa veljeä\nloukkaamatta Jumalaa tai ihmisiä ja että oli suloista pitää tuota\nrakkautta todellisena vertauskuvana jumalallisesta rakkaudesta, joka\nhänen kunnon Saint-Martin'insa mukaan oli maailman elämä. Jos minä\nen voinut olla hänelle jotenkin samaa kuin hänen vanha rippi-isänsä,\nvähemmän kuin rakastaja, mutta enemmän kuin veli, ei meidän pitänyt\nenää toisiamme nähdä. Hän tulisi kuolemaan kantaen Jumalalle\nylijäämän noista viiltävistä kärsimyksistä, joita hän kyynelin ja\nahdistuksin sai kestää.\n\n-- Minä olen antanut, sanoi hän lopettaen, enemmän kuin minun piti,\nniin ettei minulla ole enää mitään jäljellä, ja minä olen saanut\nsiitä jo rangaistuksen.\n\nMinun piti tyynnyttää häntä, luvata etten koskaan aiheuttaisi\nhänelle tuskaa ja että rakastaisin häntä kaksikymmenvuotiaana, kuten\nvanhukset rakastavat viimeistä lastaan.\n\nSeuraavana päivänä minä tulin sopivaan aikaan. Hänellä ei ollut\nenää kukkia harmaan salin maljakoihin. Minä kiiruhdin niityille\nja viinitarhoihin ja etsin sieltä kukkia laittaakseni hänelle\nkaksi kukkavihkoa. Mutta koko ajan niitä toisen toisensa jälkeen\npoimiessani, taittaessani niitä juuresta, ihaillessani niitä, minä\najattelin, että väreillä ja lehdillä oli oma musiikkinsa, runoutensa,\njoka tulee ilmi katseen tuntemassa viehätyksessä, kuten säveljaksot\nherättävät tuhansia muistoja rakastavien ja rakastettujen sydämissä.\nJos väri on määrätyllä tavalla järjestettyä valoa, eiköhän sillä ole\njokin tarkoitus, kuten ilman värinällä säveleessä on omansa? Jacques\nja Madeleine auttoivat minua ja me kaikki kolme olimme onnellisia\nsaadessamme yhdessä valmistaa yllätyksen rakastetullemme. Viimeisillä\nkäynneillä ulkoportailla, jonne me olimme asettaneet kukkiemme\npääkortteerin, minä ryhdyin järjestämään kahta kukkavihkoa koettaen\nkuvata niillä tunteitani. Kuvitelkaa itsellenne kahdesta maljakosta\naaltoillen ja sekavana ryöppynä kumpuava kukkien lähde ja sen\nkeskelle minun toiveeni, kohoten hopeamaljasta valkeina ruusuina ja\nliljankukkina. Tämän raikkaan kudoksen yllä välkkyivät sinikaunokit,\nlemmenkukat ja neidonkielet, kaikki sinisiä kukkia, joiden taivaiset\nvärivivahteet soveltuvat niin hyvin yhteen valkoisen kanssa. Onhan\nsiinä kaksi viatonta, toinen, joka ei tiedä mitään, ja toinen, joka\ntietää kaiken, lapsen ajatus, marttyyrin ajatus. Rakkaudella on\nvaakunansa ja kreivitär tulkitsi sen salaisesti. Hän loi minuun yhden\nnoita läpitunkevia katseita, jotka muistuttavat sairaan huutoa hänen\nhaavaansa koskettaessa. Kreivitär oli samalla kertaa sekä häpeissään\nettä ihastunut. Mikä palkinto tuossa katseessa! mikä kehoitus tehdä\nhänet onnelliseksi ja virvoittaa hänen sydäntänsä! Minä keksin siis\nuudestaan isä Castel'in teorian rakkautta varten ja löysin sille\ntieteen, jota ei ole Europassa, jossa mustesäiliön kukat korvaavat\nsivuja, jotka Itämailla kirjoitetaan tuoksuvin värein. Mikä viehätys\nilmaista tunteensa noiden auringon tyttärien, rakkauden säteestä\npuhjenneiden kukkien sisarten kautta! Minä opin pian ymmärtämään\nmaaseudun kukkien kieltä, kuten eräs mies, jonka minä kohtasin\nmyöhemmin Grandlieu'ssa, oli perehtynyt mehiläisten kieleen.\n\nKaksi kertaa viikossa Frapesle'ssa oloni loppuaikoina minä ryhdyin\ntuohon pitkälliseen runoteokseen, jonka täydentämiseen tarvittiin\nkaikkia ruohokasvilajeja. Minä tutkin niitä perinpohjaisesti, mutta\npikemmin runoilijana kuin kasvientutkijana, pitäen enemmän silmällä\nniiden sielua kuin muotoa. Löytääkseni jonkun kukan sen kasvupaikalta\nminä usein tein pitkiä matkoja vesien rantamille, laaksoihin,\nkukkuloiden huipuille, aukeille kankaille, saalistaen ajatuksia\nkanervametsikköjen keskellä. Näillä retkillä minä tutustutin\nitseni nautintoihin, jotka ovat tuntemattomia mietelmissään\nelävälle oppineelle, erikoisalaansa kiintyneelle maanviljelijälle,\nkaupunkeihin suljetulle käsityöläiselle ja konttoriinsa sidotulle\nkauppiaalle, mutta joita muutamat metsänvartijat, halonhakkaajat\nja jotkut uneksijat tuntevat. Luonnossa on vaikutelmia, joiden\nmerkitykset ovat rajattomia ja jotka kohoavat suurimpien moraalisten\naatteiden korkeudelle. Milloin se on ruusutimanttien peittämä kukkiva\nkanervikko, jossa aurinko välkehtii; äärettömyys katseelle, joka\nosuu sinne oikeaan aikaan. Milloin sortuneiden kallioiden ympäröimä\nmetsänkolkka, hiekaton, sammalten peittämä ja katajien reunustama;\nse tekee teihin villin, uhkaavan ja peljättävän vaikutuksen ja sen\nsisältä kuuluu merikotkan huuto. Milloin kasvullisuutta puuttuva,\nkivinen, suoraviivainen, kuuma kangas, jonka ääret muistuttavat\nerämaata; siellä minä kohtasin jalon ja yksinäisen kukan,\nlehmänkellon, jonka kultaheteille kaartuu violettisilkkinen kupu;\nse oli liikuttava kuva valkeasta jumalattarestani, joka oli yksin\nlaaksossaan! Milloin suuria vesilammikolta, joiden pinnalle luonto\nhetikohta luo vihreitä läikkiä, jonkinlaisia kasvin ja eläimen\nvälimuotoja ja joihin elämä syntyy muutamissa päivissä, kasvit ja\nhyönteiset uiskentelevat siellä kuten maailma eetterissä. Milloin\nmökki kaalimaineen, viinitarhoineen ja aitauksineen, likalätäkön\nyläpuolella, muutamien laihojen ruispeltojen ympäröimänä; niin\nmonen vaatimattoman elämän kuva! Milloin pitkä metsätie, joka\nmuistuttaa jotain kirkon laivaa; puut ovat sen pilareita, oksat\nsen holvikattona; tien päässä on etäällä aukko, josta valo lehtien\nvälitse tulee näkyviin varjokkaana tai iltaruskon värittämänä, se\nmuistuttaa värillistä ikkunaa, johon on kuvattu lintujen laulava\nkuoro. Tuosta raikkaasta ja tuuheasta metsästä ulos tultaessa aukenee\neteen jokin liituinen kesantomaa, jonka kumisevalla ja polttavalla\nsammaltantereella kylläksi syöneet käärmeet matelevat pesiinsä\nnostaen siroja, ylpeitä päitään. Lisätkää näihin kuviin milloin\nauringon valotulvia, jotka vyöryvät kuin elähyttävät laineet, milloin\nharmaiden pilvien röykkiöitä, jotka ovat järjestyneet rivittäin kuin\nrypyt vanhuksen kasvoilla, milloin heikosti oranssinvärisen taivaan\nkylmiä tuntuja, joita vaaleahkot juovat uurtavat, ja kaiken lopuksi,\ntarkatkaa! te kuulette lukemattomia sointuja tuossa painostavassa\nhiljaisuudessa. Syys- ja marraskuun aikana minä en pannut kokoon\nainoatakaan kukkakimppua, joka ei olisi minulle maksanut kolmen\ntunnin etsiskelyjä. Niin suuresti minä runoilijoiden suloisella\nantaumuksella ihailin noita lyhytaikaisia vertauksia, joissa minulle\nkuvastuivat ihmiselämän vastakkaisimmat muodot, majesteetillisia\nnäkemiä, joista minun muistoni nyt ammentaa. Nykyään minä usein\nyhdistän noihin suuriin kuviin muiston sielusta, joka oli silloin\navoin luonnolle. Minä olen vielä näkevinäni siellä kuningattaren,\njonka valkea hame hulmusi vesakoissa ja liehui nurmikoilla ja johon\najatus, kuten luvattuun hedelmään, kohosi jokaisesta rakastavilla\nheteillä täytetystä verhiöstä.\n\nEi millään rakkaudentunnustuksella, ei millään mielettömän intohimon\nnäytteellä ollut voimakkaampaa viehätyskykyä kuin noilla kukkien\nsinfonioilla, joihin minun petetty toiveeni sai minut käyttämään\nsielunvoimia, joita Beethoven ilmensi nuoteillaan; olihan hänen\nmusiikkinsa syvää kääntymystä omaan itseensä, suunnatonta nousua\ntaivasta kohden. Rouva de Mortsauf ei ollut muuta kuin Henriette\nkatsellessaan kukkia. Hän palasi niiden luo lakkaamatta, hän sai\nniistä ravintoa, hän otti niistä ne ajatukset, jotka minä olin\nniihin asettanut, kun hän, kukat vastaanottaessaan nosti päänsä\nkirjailutyöstään sanoen: -- Jumalani, kuinka ne ovat kauniita!\nTe ymmärrätte tätä kukkakimpun yksityisillä kukilla suoritettua\nkirjevaihtoa, kuten te ymmärsitte eräästä runokatkelmasta Saadin\nrunot. Oletteko te tuntenut ruohokentillä toukokuussa tuota tuoksua,\njoka saattaa kaikki olennot rakkauden huumaukseen, joka saa aikaan,\nettä te veneessä ollessanne riiputatte käsiänne vedessä, hajotatte\nhiuksenne tuulen liehuteltaviksi ja että teidän ajatuksenne\nviheriöitsevät kuin metsän viidakot? Eräs pieni kasvi, tuoksuva\nsimake, on yksi tuon verhotun sopusoinnun suurimpia aiheuttajia. Ei\nkukaan voi sitä myöskään rankaisemattomana pitää lähellään. Asettakaa\nkukkavihkoon noita kuituja, jotka ovat kiiltäviä ja juovikkaita kuin\nvalkea- ja vihreäsäikeinen kudos, ja loppumaton hurmaus värisyttää\nteidän sydämenne pohjalla olevia ruusunnuppuja, joita häveliäisyys\nsiellä musertaa. Olettakaa porsliinimaljakon reunoille vahva kerros\nyksinomaan noita valkeita Tourainen viinitarhoissa erikoisesti\nkasvavia kukkakimppuja. Asettakaa tuo kukkien puhe ikkunan valoon,\njotta siitä pääsisivät näkyviin raikkaat yksityiskohdat, viehättävät\nvastakkaisuudet ja arabeskit, jotta liikutettu valtiatar näkisi\nsiinä yhden enemmän avautuneen kukan, josta vierähtää kyynel.\nHän on hyvin lähellä antautumista ja tarvitaan enkeli tai hänen\nlastensa ääni vetämään häntä pois syvyyden reunalta. Mitä annetaan\nJumalalle? tuoksuja, valoa ja laulua, meidän luontomme kaikkein\npuhtaimpia ilmaisuja. Mutta kaikkea sitä, mikä uhrataan Jumalalle,\neikö sitä tarjottu rakkaudelle tuossa valoisassa kukkien runossa,\njoka lakkaamatta hymisi sydämelle melankolisia laulujaan hyväillen\nsen kätkettyjä nautintoja, tunnustamattomia toiveita, harhoja, jotka\nsyttyvät ja sammuvat kuin Neitsyt-tähdistön tähdet kuumana yönä?\n\nNämä huvitukset olivat meille suureksi avuksi vaimentamaan luontoa,\njoka oli kiihtynyt rakastetun olennon pitkällisestä katselemisesta,\nnoista silmäyksistä, jotka nauttien säteilivät aina toisen sisimpään\nolemukseen saakka. Ne olivat minulle, en uskalla sanoa hänelle,\nkuten nuo halkeamat, joista murtamattoman padon sulkemat vedet\nsyöksyvät esiin, ja jotka usein estävät onnettomuuden vähentämällä\nveden voimaa. Kieltäytymisellä on kuolettavia uupumuksia, joita\ntorjuvat jotkut yksitellen pudonneet murut tuosta taivaasta, joka\nDan'ista Saharaan antaa mannaa kulkijalle. Kuitenkin minä olen\nusein yllättänyt Henrietten seisomassa noiden kukkien edessä kädet\nriipuksissa ja vajonneena myrskyisiin unelmiin, joiden aikana\najatukset paisuttavat rintaa ja kiihdyttävät otsaa; ne tulevat\naaltoina, puhkeavat kuohuina, uhkaavat ja jättävät jälkeensä\nherpaisevan väsymyksen. En ole sittemmin koskaan tehnyt kenellekään\nkukkavihkoja! Kun olimme keksineet tämän kielen käytettäväksemme,\ntunsimme me samanlaista tyytyväisyyttä kuin orja, joka pettää\nherraansa.\n\nTuon kuukauden loppuaikana kulkiessani puutarhoja pitkin minä näin\njoskus hänen kasvonsa ikkunaa vasten painettuina, ja kun minä tulin\nsisälle saliin, tapasin minä hänet käsityönsä ääressä. Jos minä en\nsaapunut äänettömästi sovittuun aikaan, jota emme muuten koskaan\nmääränneet, näin minä välistä hänen valkean vartalonsa harhailevan\nterassilla; ja kun minä hänet siellä yllätin, sanoi hän minulle:\n-- Olen tullut teitä vastaan. Täytyyhän viimeistä lasta hiukan\nviehätellä.\n\nKiusalliset lautapelit olivat keskeytyneet kreivin ja minun välillä.\nHänen viimeiset ostonsa vaativat koko joukon asioilla käyntejä,\ntutkimuksia, tarkastamisia, rajantekoa ja maanmittausta. Hänen piti\nantaa määräyksiä ja pitää huolta maatöistä, jotka vaativat isännän\nsilmää ja jotka päätettiin hänen ja hänen puolisonsa kesken. Me\nmenimme usein, kreivitär ja minä, tapaamaan häntä uusille alueille\nlasten kanssa, jotka matkan kestäessä juoksivat hyönteisten,\ntamminkaisten ja leppäkerttujen perässä ja tekivät kukkavihkojansa.\nKävellä rakastetun naisen kanssa, antaa hänelle käsivartensa! nuo\nrajattomat ilot ovat riittäviä yhdelle elämälle. Keskustelu on\nsilloin niin tuttavallista! Me menimme yksin ja palasimme kenraalin\nkanssa, leikillinen pilanimi, jonka me annoimme kreiville, kun hän\noli hyvällä tuulella. Nämä kaksi matkan suorittamistapaa antoivat\nmeidän nautinnollemme vaihtelua vastakohdillaan, joiden salaisuuden\ntuntevat vain yhtymisessään häiriytyneet sydämet. Kotimatkalla\nsekoittui samoihin onnellisuuksiin, katseeseen, kädenpuristukseen,\nlevottomuutta. Menomatkalla niin vapaa keskustelu sai paluumatkalla\nsalaperäisiä merkityksiä, kun toinen meistä keksi jonkun väliajan\njälkeen vastauksen verhottuihin kysymyksiin tai kun alotettu\nkeskustelu jatkui noissa arvoituksellisissa muodoissa, joihin\nmeidän kielemme on niin taipuisa ja joita naiset niin nerokkaasti\nsepittävät. Kuka ei ole tuntenut tuota nautintoa tehdä itsensä\nymmärretyksi ikäänkuin tuntemattomassa piirissä, jossa ajatukset\npysyvät erillään muusta joukosta ja yhdistyvät välittämättä\ntavallisista säännöistä? Eräänä päivänä minulla oli hillitön toive,\njoka nopeasti hävisi, kun Henriette erääseen kreivin kysymykseen,\njolla hän tiedusteli mistä me puhuimme, vastasi kaksimielisellä\nlauseella, johon kreivi tyytyi. Tämä viaton pilanteko huvitti\nMadeleineä ja saattoi punastumaan hänen äitinsä, joka ilmaisi minulle\nankaralla katseella, että hän saattoi vetää minulta pois sielunsa,\nkuten hän äskettäin oli vetänyt kätensä, tahtoen pysyä moitteettomana\npuolisona. Mutta tällä puhtaasti henkisellä yhteydellä oli niin\nsuuria viehätyksiä, että me seuraavana päivänä aloimme taas uudelleen.\n\nTunnit, päivät ja viikot kuluivat siten täynnä yhä uudistuvia\niloja. Tultiin viininkorjuun aikaan, joka Tourainessa on todellista\njuhlaa. Syyskuun loppupuolella on aurinko vähemmän kuuma kuin\nelonkorjuun aikana, ja niityillä voi olla tarvitsematta pelätä\nhellettä ja väsymystä. On helpompi poimia viinirypäleitä kuin\nleikata viljaa. Hedelmät ovat aivan kypsiä. Sato on korjattu,\nleipä halventuu ja tämä yltäkylläisyys tekee elämän onnelliseksi.\nPelko, jolla odotettiin yhtäpaljon rahaa kuin vaivoja kysyneiden\nmaatöiden tulosta, on hävinnyt täysinäisen vilja-aitan ja\ntäyttymäisillään olevien viinikellarien edessä. Viininkorjuu on\nsilloin kuin elojuhlan iloinen jälkiruoka, taivas hymyilee siihen\naikaan alituisesti Tourainessa, jossa syksyt ovat suurenmoisia.\nTässä vieraanvaraisessa maakunnassa saavat viininkorjaajat talon\npuolesta ruuan. Nämä ateriat ovat ainoat, joilla köyhä väki joka\nvuosi saa ravitsevaa ja hyvin valmistettua ruokaa, ja he ovat\nniihin yhtä mieltyneitä kuin patriarkaalisissa perheissä lapset\nvuotuisiin perhejuhliin. He kiiruhtavatkin joukottain kartanoihin,\njoissa isännät kestitsevät heitä ilman itaruutta. Talo on silloin\ntäynnä väkeä ja ruoka-aineita. Viininpuserrushuoneet ovat yhtämittaa\nauki. Kaikkia näyttää elähyttävän tynnyrintekijöiden ja iloisilla\ntytöillä lastattujen vaunujen liikkeet ja väki, joka paremman palkan\ntoivossa laulaa joka hetki. On sitäpaitsi toinenkin ilon aihe,\nkaikki säätyarvot sekaantuvat: naiset, lapset, isännät ja työväki,\nkoko maailma ottaa osaa tähän viininkorjuu-juhlaan. Nämä eri seikat\nvoivat selittää tuon hilpeyden, joka tarttuu iästä ikään, joka noina\nviimeisinä vuoden kauniina päivinä puhkeaa esiin ja jonka muisto\naiheutti muinoin Rabelais'lle hänen suuren teoksensa baccanaalisen\nmuodon. Jacques ja Madeleine, alati sairaina, eivät olleet koskaan\nsaaneet olla läsnä viininkorjuussa. Minun oli laita samoin, ja\nheidät valtasi lapsellinen iloisuus, kun he näkivät, että heidän\nilonsa oli jaettu. Heidän äitinsä oli luvannut tulla meidän mukaamme\nkatsomaan viininkorjuuta. Meidän piti mennä Villaines'iin, jossa\nvalmistettiin maakunnan korit, tilaamaan niitä oikein kauniita.\nOli kysymys, että me neljä korjaisimme sadon muutamista meidän\nsaksillemme säästetyistä lohkoista; mutta oli sovittu, ettei\nsyötäisi liiaksi viinirypäleitä. Syödä viinitarhoissa tourainelaisia\npaksuja rypäleitä oli jotain niin herkullista, että halveksittiin\nkauneimpiakin pöydällä olevia rypäleitä. Jacques sai minut antamaan\nlupauksen, etten ollenkaan menisi katsomaan viininkorjuuta muualla,\nvaan rajoittuisin Clochegourde'n alueeseen. Nuo kaksi pientä olentoa,\njotka tavallisesti olivat kärsiviä ja kalpeita, eivät koskaan\nolleet verevämpiä, ruusuisempia eivätkä myöskään liikkuvampia ja\nvilkkaampia kuin tuona aamupäivänä. He lörpöttelivät pelkästään\nlörpöttelyn halusta, he juoksentelivat, tulivat ja menivät ilman\nnäkyvää syytä; heillä, kuten muilla lapsilla, näytti olevan liiaksi\nelämää pudisteltavanaan. Herra ja rouva de Mortsauf eivät koskaan\nolleet nähneet heitä tuollaisina. Minä tulin lapseksi heidän\nkanssaan, ehkäpä enemmän lapseksi kuin he, sillä myöskin minä toivoin\nsatoani. Me menimme mitä ihanimman sään vallitessa viinitarhoihin\nja olimme siellä puolipäivää. Kuinka me kiistelimmekään siitä, kuka\nlöytäisi kauneimmat rypäleet, kuka saisi pikemmin korinsa täyteen!\nViinirypäleitä tuli ja meni äidille, ei poimittu ainoatakaan terttua,\njota ei olisi hänelle näytetty. Hän alkoi nauraa nuorekkaan heleästi,\nkun minä, saapuen hänen tyttärensä jäljessä koreineni, sanoin\nhänelle, kuten Madeleine: -- Entäs minun rypäleeni äiti? Hän vastasi\nminulle: -- Rakas lapsi, älä kuumenna itseäsi liiaksi! Sitten vieden\nkätensä vuorotellen kaulaani ja hiuksiini hän antoi minulle keveän\nlyönnin poskelle lisäten: -- Sinä olet aivan hiessä! Se oli ainoa\nkerta, jolloin minä kuulin tuon äänen hyväilyn, rakastajien _sinä_\nsanan. Minä katselin iloisia punaisten hedelmien ja sinivadelmien\npeittämiä pensasrivejä, minä kuuntelin lasten huutoja, minä\ntarkastelin viininkorjaajien joukkoa, tynnöreillä täytettyjä vaunuja\nja selkäkoreja kantavia miehiä!... Ah! minä painoin kaikki muistiini,\nkaikki aina tuohon nuoreen mantelipuuhun asti, jonka alla hän seisoi\nraikkaana, värikkäänä, hymyilevänä päivänvarjonsa suojassa. Sitten\nminä aloin poimia rypäleitä, täyttää koriani ja tyhjentää sitä\nviinitynnöriin äänettömin ja hillityin ruumiin liikkein, hitain,\ntäsmällisin askelin, jotka jättivät sieluni vapaaksi. Minä tunsin\nsanomatonta iloa ulkonaisesta työstä, joka ohjaa elämää intohimoa\nhillitessään. Ilman tätä koneellista liikuntoa olisi intohimo piankin\nsytyttänyt tuleen kaiken. Minä sain kokea kuinka paljon viisautta\nyksitoikkoiseen työhön sisältyy, ja minä ymmärsin luostarisäännöt.\n\nEnsi kertaa pitkästä ajasta oli kreivi vailla kärtyisyyttä ja\npisteliäisyyttä. Hänen terve poikansa, tuleva Lenoncourt-Mortsauf'in\nherttua, vaalea, ruusuinen ja rypäleiden tahraama, ilahdutti hänen\nsydäntänsä. Koska tämä päivä oli viimeinen viininkorjuupäivä, antoi\nkenraali luvan tanssia illalla Clochegourde'n edustalla Bourbon'ien\npaluun kunniaksi; juhla oli siten täydellinen kaikille. Palatessa\ntarttui kreivitär minun käsivarteeni. Hän nojasi minuun tavalla, joka\nantoi sydämeni tuntea koko hänen painonsa, liikkeellä, jolla äiti\ntahtoi ilmaista iloansa, ja sanoi korvaani: -- Te tuotte meille onnea!\n\nToden teolla, minulle, joka tiesin hänen unettomat yönsä, hänen\nlevottomuutensa ja hänen aikaisemman elämänsä, jossa Jumalan käsi oli\nhäntä tukenut, mutta jossa kaikki oli ollut kuivaa ja väsyttävää,\nminulle tuo hänen niin rikassointuisen äänensä korostama lause\nilmensi iloja, joita ei kukaan nainen maailmassa voinut minulle enää\ntuottaa.\n\n-- Päivieni onneton yksitoikkoisuus on katkaistu, elämä kaunistuu\ntoiveineen, sanoi hän minulle hetken äänettömyyden perästä. Oi, älkää\njättäkö minua! Älkää pettäkö koskaan minun viattomia taikauskojani!\nOlkaa vanhin poika, joka tulee veljiensä huoltajaksi!\n\nTässä, Natalie, ei ole mitään romaanimaista: havaitakseen siinä\nsyvien tunteiden äärettömyyden tulee nuoruudessaan olla heittänyt\nluotinauhan noihin suuriin järviin, joiden rannalla on elänyt. Jos\nmonille olennoille intohimot ovat olleet laavavirtoja, jotka ovat\nvyöryneet kuivettuneiden rantojen välissä, onhan myös sieluja, joissa\nuskomattoman vaikeasti hillitty intohimo on täyttänyt tulivuoren\naukon kirkkaalla vedellä?\n\nMeillä oli vielä toinen samanlainen juhla. Rouva de Mortsauf tahtoi\ntotuttaa lapsiaan elämän toimiin ja antaa heidän tuntea rahan\nansaitsemisen vaivaloista työtä. Hän oli sentähden määrännyt heille\ntuloja, jotka riippuivat maanviljelyksen vaihtelevasta onnesta:\nJacques'ille kuului pähkinä-, Madeleinelle kastanjasato. Muutamia\npäiviä jälkeenpäin meillä oli kastanjoiden ja pähkinöiden poiminta.\nMennä lyömään alas Madeleinen kastanjoita, kuulla niiden putoavan\nmaahan, jossa ne kovakuorisina hypähtelivät nuutuneella ja kuivalla\nnurmella; nähdä pikku tytön vakavan ja tärkeän näköisenä tarkastavan\nkastanjakasoja ja arvostelevan niitä -- niiden arvohan tarjosi\nhänelle nautintoja, joita hän vapaasti saattoi itselleen hankkia; --\ntaloudenhoitajatar Manetten onnittelut, joka yksin auttoi kreivitärtä\nlasten hoitamisessa; opetukset, joita tarjosivat ponnistukset noiden\nsään vaihteluista niin suuresti riippuvien hyödykkeiden kokoamiseksi,\nse oli näky, jossa lapsuuden viattomat ilot viehättävinä kuvastuivat\nalkaneen syksyn vakavaa taustaa vasten. Madeleinellä oli oma\nsäilytyshuone, jonne minä tahdoin nähdä hänen kastanjaomaisuutensa\nsuljettavan, ottaen osaa hänen iloonsa. Niin, minä vapisen vielä\ntänäpäivänä muistellessani jokaisen kastanjakorin synnyttämää melua,\nkastanjoiden vyöryessä kellertävälle, mullansekaiselle perustalle,\njota käytettiin säiliöhuoneen lattiana. Kreivi osti niitä taloa\nvarten; käsityöläiset, palkkalaiset, jokainen Clochegourde'n\ntienoolla asuva hankki ostajia Lemmikille, jonka ystävällisen\nlempinimen talonpojat seudullaan suovat kernaasti yksinpä\nvieraillekin, mutta joka näytti yksinomaan kuuluvan Madeleinelle.\n\nJacques'illa oli vähemmän onnea pähkinöitä poimittaessa. Satoi\nmuutamia päiviä, mutta minä lohdutin häntä ja neuvoin häntä\nsäilyttämään pähkinänsä ja myömään ne hiukan myöhemmin. Herra de\nChessel oli ilmaissut minulle, että pähkinöistä tuli huono sato\nBrehémont'issa, Amboise'n maakunnassa ja Vouvray'ssa. Pähkinäöljyä\nkäytetään hyvin paljon Tourainessa. Jacques oli saava vähintäin\nneljäkymmentä penniä jokaisesta pähkinäpuusta, hänellä oli niitä\nkaksisataa, summa oli siis melko suuri! Hän tahtoi ostaa itselleen\nvarusteet ratsastamista varten. Tämä hänen halunsa sai aikaan\nyleisen keskustelun, jossa isä koetti saada hänet miettimään\ntulojen epävakaisuutta ja välttämättömyyttä koota säästöjä niitä\nvuosia varten, jolloin puut olisivat hedelmättömiä, jotta edes\nkeskinkertainen tulo voitaisiin saada. Minä tunsin kreivittären\najatukset, vaikka hän oli ääneti. Hän oli iloinen nähdessään\nJacques'in kuuntelevan isäänsä ja isän saavuttavan jälleen hiukan\ntuota vanhemman pyhyyttä, jota häneltä puuttui, kiitos tuon ylevän\nvalheen, jonka kreivitär oli edeltäpäin valmistanut. Olenhan\ntätä naista kuvatessani sanonut teille, että maallinen kieli on\nvoimaton ilmaisemaan hänen piirteitään ja hänen olemustansa. Kun\ntämäntapaisia kohtauksia sattuu, nauttii sielu niiden herkullisuuksia\nniitä tutkimatta; mutta millä elävyydellä niiden yksityiskohdat\nmyöhemmin kohoavat muistoon levottoman elämän synkältä pohjalta! Ne\nsäihkyvät timanttien kaltaisina ajatusten keskellä, jotka ovat täynnä\nkiintymystä ja häipyneen onnen muistoihin hautautuneita katumuksia.\nMinkätähden nimet Cassine ja Rhetorière, noiden kahden äskettäin\nostetun alueen nimet, joista herra ja rouva de Mortsauf'illa on\nniin paljon huolta, liikuttavat minua enemmän kuin kauneimmatkaan\npyhän maan tai Kreikan nimet? _Joka rakastaa, sanokoon sen!_ on\nLa Fontaine huudahtanut. Näillä kahdella nimellä on sellaisten\nsanojen tenhovoima, joita tavallisesti käytetään henkiä manatessa,\nne selvittävät minulle noituuden, ne nostavat hereille nukkuneita\nhenkilöitä, jotka heti liikkuvat ja puhuvat minulle, ne vievät minut\njälleen tuohon onnelliseen laaksoon, ne luovat taivaan ja maiseman.\nMutta onhan henkien esiinkutsumisessa aina jotain yliluonnollista!\nÄlkää siis ihmetelkö nähdessänne minun kertovan teille kohtauksia,\njotka ovat niin tavallisia. Pienimmätkin tuon yksinkertaisen\nmaalaiselämän yksityiskohdat ovat olleet minulle yhtä monia,\nnäöltänsä heikkoja siteitä, jotka ovat yhdistäneet minut lujasti\nkreivittäreen.\n\nLasten taloudelliset edut aiheuttivat kreivittärelle yhtä paljon\nmurheita kuin mitä hänellä oli heidän heikon terveytensä takia.\nMinä opin pian tuntemaan todeksi sen, mitä hän oli minulle puhunut\nsalaisesta osastaan talon asioissa, joihin minä hitaasti perehdyin\nsaaden tietooni maaelämän yksityiskohtia, joita valtiomiehen tulee\ntuntea. Kymmenen vuoden ponnistusten jälkeen rouva de Mortsauf oli\nsaanut muutetuksi maidensa viljelyksen; hän oli ottanut käytäntöön\nnelivuoroisen viljelyksen, jota nimitystä käytetään maaseudulla\nilmaisemaan uuden menettelytavan tuloksia. Sitä seuraten viljelijät\nkylvävät peltoon samaa viljaa vain neljänä vuonna, jotta maa pysyisi\ntuotantokykyisenä. Talonpoikien vastustuksen voittamiseksi oli\ntäytynyt purkaa vuokrasopimukset, jakaa alueet neljäksi suureksi\ntilaksi ja antaa ne _puolinjakovuokralle_, vuokraamistapa, joka oli\nerikoista Tourainessa ja sen ympärillä olevissa seuduissa. Omistaja\nantaa vuokraajalle asumuksen, viljelykseen tarvittavat huoneet sekä\nsiemenet ja jakaa hänen kanssansa viljelyksen kulungit ja tulot.\nTätä jakoa valvoo erityinen henkilö, jonka tehtävänä on eroittaa\nomistajalle tuleva osa, kallis järjestelmä ja kirjanpitoon nähden\nmutkikas, jaettavien laatu kun alinomaa vaihtelee. Kreivitär oli\nherra de Mortsauf'in avulla asettanut viljelyksenalaiseksi viidennen\narentimaan, jonka muodostivat Clochegourde'n ympärillä olevat muut\nmaat, niin hyvin viljelläkseen sitä kuin selvillä tosiasioilla\nnäyttääkseen _puolinjakovuokraajilleen_ uuden menettelytavan\noivallisuutta. Ollen mestari ohjaamaan maanviljelystä hän oli\nvähitellen ja naisellisella itsepintaisuudellaan jälleen pannut\nkuntoon kaksi tuollaista tilaa Artois'n ja Flandre'n mailla.\n\nKun puolinjakokontrahtien aika oli kulunut loppuun, tahtoi\nkreivitär muodostaa näistä vuokramaista kaksi kaunista tilaa ja\nantaa ne rahasta vuokralle toimeliaille ja älykkäille miehille\nsaadakseen Clochegourde'n tulot yksinkertaisemmiksi. Peläten\nkuolevansa ensiksi hän pyrki jättämään kreiville tuloja, joita\nolisi helppo valvoa, ja lapsilleen omaisuuksia, joita ei mikään\ntaitamattomuus voisi järkyttää. Tänä hetkenä kymmenen vuotta\nsitten istutetut hedelmäpuut olivat täynnä hedelmiä. Aitaukset,\njotka varjelivat perintöalueita kaikilta tulevilta rajariidoilta,\nolivat pystytetyt. Poppelit, jalavat, kaikki olivat hyvin\nkasvaneet. Uusine alueineen ja käyttämällä kaikkialla uutta\nmaanviljelemisjärjestelmää Clochegourde'n maa-alue, jaettuna neljään\nsuureen tilaan, joista kaksi oli vielä rakennuksen alaisina, kykeni\ntuottamaan kuusitoistatuhatta frangia rahaa, neljätuhatta frangia\nkustakin arentitilasta; tähän ei vielä otettu lukuun viinitarhoja,\nkahtasataa auranalaa metsää ja mallitilaa. Näiden neljän tilan tiet\nsaattoivat kaikki yhtyä suureen puistotiehen, joka Clochegourdesta\nkävi suoraviivaisena haarautuen Chinon'in tielle. Puistotien\nja Tours'in väliä ei ollut kuin viisi peninkulmaa, vuokraajia\noli kyllä ilmaantuva, etenkin kun koko maailma puhui kreivin\naikaansaamista parannuksista, menestyksestä ja hänen maidensa\nlaajennuksista. Kumpaankin äskenostettuun alueeseen hän tahtoi\nkäyttää viisitoistatuhatta frangia muuttaakseen herraskartanot\nkahdeksi suureksi viljelystilaksi, jotta saisi ne paremmin\nvuokratuiksi viljeltyään niitä vuoden tai pari. Hän tahtoi asettaa\nniiden hoitajaksi erään Martineaun, parhaimman ja kunnollisimman\npalkkalaisensa, joka sattui olemaan ilman paikkaa; sillä hänen\nneljän vuokralaisensa puolinjakokirjain sopimusaika loppui ja hetki\nyhdistää ne kahdeksi maatilaksi ja antaa ne rahasta vuokralle oli\nkäsissä. Nämä niin yksinkertaiset, mutta kolmenkymmenen tuhannen\nfrangin kulunkeihin kiedotut aatteet olivat tänä hetkenä kreiville\nja kreivittärelle pitkien keskustelujen aiheina: inhottavia\nriitoja, joissa kreivitärtä ei tukenut muu kuin hänen lastensa etu.\nTuo ajatus: \"Jos minä kuolen huomenna, miten kävisi?\" puistatti\nhäntä. Lempeät ja rauhalliset sielut, joille kiukustuminen on\nmahdotonta ja jotka tahtovat ympärillään vallitsevan heidän\nsyvän sisäisen rauhansa, he yksin tietävät kuinka paljon voimaa\nvaaditaan tuollaisiin taisteluihin, mitä runsaita verivirtoja tulvii\nsydämeen ennen taistelun alkua, mikä väsymys valtaa olemuksen, kun\ntaisteltuaan ei ole mitään saavuttanut. Hetkellä, jolloin hänen\nlapsensa olivat vähemmän kalpeat, vähemmän laihat ja hilpeämpiä,\nsillä hedelmien aika oli tehnyt heihin vaikutuksensa; hetkellä,\njolloin hän kostein silmin seurasi heitä heidän leikeissään\ntuntien tyytyväisyyttä, joka uudisti hänen voimiansa virkistämällä\nhänen sydäntänsä, tuolla hetkellä vaimo parka kesti loukkaavat\npisteliäisyydet ja haavoittavat hyökkäykset terävällä vastustuksella.\nKreivi, joka oli pelästynyt kaikista noista muutoksista, kielsi\nniiden edut ja mahdollisuuden tylyllä itsepäisyydellä. Päivänselviin\ntosiasioihin hän vastasi kuin lapsi, joka saattaa asettaa\nväittelynalaiseksi esimerkiksi auringon vaikutuksen kesällä.\nKreivitär pääsi voitolle. Terveen järjen voitto hulluuden yli\ntyynnytti kreivittären haavoja, hän unohti loukkaukset. Sinä päivänä\nhän teki kävelyretken Cassine'en ja Rhetorière'en päättääkseen\nsiellä suunnitelmat. Kreivi kävi yksin edellä, lapset tulivat hänen\nperässään ja me kaksi olimme takimmaisina kulkien hitaasti, sillä\nkreivitär puhui minulle tuolla suloisella ja hiljaisella äänellään.\nHänen sanansa muistuttivat meren laineita, jotka viihtyvinä hiljaa\nsolahtelevat heleälle hiekalle.\n\nHän sanoi minulle olevansa varma menestyksestä. Oli muodostumassa\nkilpaileva ajuriliike Tours'in ja Chinon'in välille. Sen yrittäjä\noli eräs toimelias mies, Manetten serkku, joka tahtoi saada\nitselleen suuren arentitilan tien varrelta. Hänen perheensä oli\nlukuisa: vanhin poika ohjasi ajoneuvoja, toinen kuormavaunuja, isä,\nsijoittuneena keskiväliin tienvarrella Rabelaye'n vuokratilalle,\nsaattoi siitä valvoa hevosten vaihtoa ja viljellä hyvin maitaan\nkäyttämällä niihin lantaa, jota hän sai talleistaan. Mitä toiseen\nhaaratilaan, Baude'en tulee, joka sijaitsi lyhyen matkan päässä\nClochegourde'sta niin yksi heidän neljästä vuokralaisestaan,\nkunnollinen, älykäs ja toimelias mies, joka tunsi uuden viljelystavan\nedut, oli tarjoutunut vuokraamaan sen. Cassine ja Rhetoriére taas\nolivat seudun parhaimmat tilat; kerran rakennusten valmistuttua ja\nviljelysten saatua täyden arvonsa, riitti ilmoittaa vain niistä\nTours'issa. Kahdessa vuodessa Clochegourde siten tuottaisi korkoja\nsuunnilleen kaksikymmentäneljätuhatta frangia. Gravelotte, Maine'ssa\noleva arentitila, jonka kreivi oli saanut takaisin, oli juuri\nvuokrattu seitsemäntuhannen frangin vuotuismaksusta yhdeksäksi\nvuodeksi; sotamarsalkan vuosiraha teki neljätuhatta frangia;\njos nämä tulot eivät vielä muodostaneetkaan omaisuutta, saattoi\nniillä kuitenkin hyvin mukavasti elää. Myöhemmin muut taloudessa\naikaansaadut parannukset sallisivat hänen ehkä jonakin päivänä mennä\nPariisiin valvomaan Jacques'in kasvatusta kahtena vuotena, sitten kun\nkruununperillisen terveys olisi vahvistunut.\n\nMillä väristyksellä hän lausui sanan _Pariisi!_ Minä olin tuon\nsuunnitelman perillä, hän tahtoi niin vähän kuin mahdollista olla\nerossa ystävästään. Tuo sana saattoi minut kiihkoon, minä sanoin\nhänelle, että hän ei tuntenut minua; että minä, hänelle siitä\npuhumatta, olin ryhtynyt täydentämään kasvatustani tehden työtä yöt\nja päivät voidakseni olla Jacques'in opettaja; sillä minä en voisi\nsietää ajatusta, että hänen talossaan tulisi asumaan joku nuori mies.\nNäistä sanoista hän kävi vakavaksi.\n\n-- Ei, Felix, sanoi hän, siitä ei tule enempää kuin teidän papiksi\nrupeamisestannekaan. Te olette yhdellä sanalla koskettanut äitiä aina\nsydänjuuriin asti, mutta nainen rakastaa teitä liian vilpittömästi\nantaakseen teidän joutua intonne uhriksi. Olisi korvaamaton vahinko,\njos käyttäisi hyväkseen tuota uhrautuvaisuutta, enkä minä voisi sitä\nmillään tavalla hyvittää. Ah! ei, en tahdo millään tavalla tulla\nteille turmiolliseksi. Teistäkö, vikontti de Vandenesse, opettaja?\nTe, jonka ylevä tunnuslause on: _ei myö itseänsä!_ Vaikka te olisitte\njoku Richelieu, te olisitte ainaiseksi sulkenut elämänuranne. Te\naiheuttaisitte mitä suurimpia suruja perheellenne. Ystäväni, te ette\ntiedä, miten paljon loukkaavaa sellainen nainen kuin minun äitini\nosaa asettaa suojelevaan katseeseen, miten paljon nöyryyttävää yhteen\nsanaan, halveksumista yhteen tervehdykseen.\n\n-- Ja jos te minua rakastatte, mitä välitän minä maailmasta?\n\nHän teeskenteli ikäänkuin hän ei olisi kuullut ja jatkoi:\n\n-- Vaikka minun isäni on hyvä ja taipuisa myöntämään minulle sen,\nmitä häneltä pyydän, ei hän antaisi teille anteeksi sitä, että\nolette joutunut huonoon asemaan maailmassa, ja kieltäytyisi teitä\nsuojelemasta. En tahtoisi teitä nähdä itse kruununprinssinkään\nopettajana! Ottakaa yhteiskunta sellaisena kuin se on, älkää astuko\nmitään harha-askeleita elämässä. Ystäväni, tuo mieletön ehdotus, joka\nlähtee...\n\n-- Rakkaudesta, sanoin minä hänelle hiljaa.\n\n-- Ei, armeliaisuudesta, lausui hän pidättäen kyyneleitään; tuo hullu\najatus valaisee minulle teidän luonnettanne. Sydämenne on tuottava\nteille vahinkoa. Otan tästä hetkestä alkaen itselleni oikeuden\nopettaa teille muutamia asioita. Jättäkää minun naissilmieni huoleksi\nnähdä joskus teidän edestänne. Niin, Clochegourde'ni perukasta minä\ntahdon, äänettömänä ja ihastuneena, seurata teidän menestystänne.\nMitä opettajaan tulee, olkaa rauhallinen, me löydämme kyllä jonkun\nvanhan, kunnon apotin, jonkun vanhan, oppineen jesuiitan, ja isäni\non mielellään luovuttava rahasumman sen lapsen kasvatusta varten,\njoka tulee kantamaan hänen nimeään. Jacques on minun ylpeyteni. Hän\non kuitenkin vasta yhdentoista vuotias, sanoi kreivitär hetkisen\nvaiettuaan. Mutta hänen laitansa on samoin kuin teidän: nähdessäni\nteidät minä luulin teitä kolmentoista vuotiaaksi.\n\nMe olimme saapuneet Cassine'en, jossa Jacques, Madeleine ja minä\nseurasimme kreivitärtä, kuten pikku lapset seuraavat äitiään; mutta\nme olimme hänelle vaivaksi. Minä jätin hänet hetkiseksi ja menin\npuutarhaan, jossa Martineau vanhempi, tilan kaitsija, tarkasteli\nMartineau nuoremman, vuokraajan, kanssa puita, oliko ne hakattava\nmaahan vai ei. He väittelivät tästä asiasta aivan kuin heidän\nomaisuutensa olisi ollut kysymyksessä. Minä näin silloin, kuinka\nsuuresti kreivitärtä rakastettiin. Lausuin sen eräälle köyhälle\npäivätyöläiselle, joka jalka lapion päällä ja nojaten kyynärpäällään\nsen varteen, kuunteli noita kahta puutarhatieteen tohtoria.\n\n-- Kyllä, herra, vastasi hän minulle, kreivitär on hyvä nainen,\neikä ylpeä, kuten kaikki nuo Azay'n riikinkukot, jotka mieluummin\nnäkisivät meidän nälkiintyvän kuin koirien, kuin että maksaisivat\npenniäkään päälle kuusijalkaisesta ojasta! Sinä päivänä, jolloin tuo\nnainen jättää paikkakunnan, itkee pyhä Neitsyt ja me samoin. Hän\ntietää, mikä hänelle kuuluu, mutta hän tuntee meidän puutteemme ja\nottaa ne huomioon.\n\nMillä ilolla minä annoin kaikki rahani tuolle miehelle!\n\nMuutamia päiviä jälkeenpäin tuli ponyhevonen Jacques'ille, jota\nhänen isänsä, oivallinen ratsastaja, tahtoi vähitellen totuttaa\nratsastamisen vaivaloisuuksiin. Pikku pojalla oli kaunis ratsupuku,\njoka oli ostettu pähkinöistä saaduilla rahoilla. Aamu, jona hän sai\nensimäisen oppituntinsa isän seuraamana ja Madeleinen hämmästyneenä\nhuutaessa ja hypellessä nurmikolla, jonka ympäri Jacques ajoi, oli\nkreivittärelle ensimäinen suuri äidillisyyden juhla. Jacques'illa oli\näidin kirjailema kaulus, pieni, taivaansininen, kiiltonahkavöinen\npäällystakki, valkeat, poimuilevat housut ja skottilainen\nsamettihattu, jonka alta vaaleat hiukset valuivat paksuina kiharoina:\nhän oli ihastuttavan näköinen. Kaikki talon muukin väki ryhmittyi\nhänen ympärilleen ottaen osaa tähän kotoiseen onneen. Nuori\nperillinen hymyili äidilleen ajaessaan hänen ohitsensa ja pysyi\nrohkeana. Tämä ensimäinen miehen toimi tuolta lapselta, jota kuolema\nniin usein näytti lähestyvän, toivo kauniista tulevaisuudesta,\njota hänelle ennusti tuo ratsastusretki, jolla hän näyttäytyi niin\nkauniina, niin iloisena, niin raikkaana, mikä viehättävä korvaus!\nIloitseva isä, joka ensi kertaa pitkästä ajasta oli jälleen\nnuorekas ja hymyilevä, onni, joka kuvastui koko talonväen silmissä,\nLenoncourt'in vanhan tallimestarin huudahdus -- hän palasi Tours'ista\nja nähdessään tavan, jolla lapsi piteli ohjaksia, lausui hänelle:\n\"Bravo, herra vikontti!\" -- se oli liikaa, rouva de Mortsauf suli\nkyyneliin. Hän, joka niin tyynesti kantoi surunsa, oli liian heikko\nkestämään iloa nähdessään lapsensa ratsastavan tuolla hiekalla, johon\nhän niin usein ennen oli vuodattanut kyyneleitä kävelyttäessään\npoikaansa auringonpaisteessa. Tuona hetkenä kreivitär nojautui minun\nkäsivarteeni ilman omantunnon tuskia ja sanoi minulle:\n\n-- Minusta tuntuu kuin en olisi koskaan kärsinyt. Älkää jättäkö meitä\ntänään.\n\nKun oppitunti oli loppunut, heittäytyi Jacques äitinsä syliin.\nÄiti otti hänet vastaan ja puristi häntä syliinsä voimalla, jonka\nylitsevuotava autuas riemu synnyttää, ja suudelmia ja hyväilyjä\nriitti loppumattomiin. Minä menin Madeleinen kanssa tekemään kaksi\nkomeata kukkavihkoa koristaaksemme pöydän ratsastajan kunniaksi. Kun\nme palasimme saliin, sanoi kreivitär minulle: Viidestoista lokakuuta\ntulee varmaankin olemaan merkkipäivä! Jacques on ottanut ensimäisen\ntuntinsa ratsastamisessa, ja minä olen saanut valmiiksi ompelukseni.\n\n-- Tosiaan, Blanche, sanoi kreivi nauraen, minä tahdon sen sinulle\nmaksaa.\n\nHän tarjosi vaimolleen käsivartensa ja vei hänet etupihaan, jossa\nkreivitär näki ajoneuvot, jotka hänen isänsä oli hänelle antanut ja\njoita varten kreivi oli ostanut kaksi hevosta Englannista. Ne oli\ntuotu herttua de Lenoncourt'in hevosten mukana. Vanha tallimestari\noli laittanut kaikki valmiiksi etupihassa oppitunnin kestäessä. Me\notimme vaunut ja menimme katsomaan uutta puistokujan suunnitelmaa,\njonka mukaan tien piti kulkea suorassa viivassa Clochegourde'sta\nChinon'in tielle. Äsken ostetut maa-alueet tekivät mahdolliseksi tien\nkulkemisen suoraan uusien alueiden poikki. Palatessa sanoi kreivitär\nminulle syvällä surumielisyydellä: -- Minä olen liian onnellinen,\nminulle on onni sairautta, se ahdistaa minua ja minä pelkään sen\nkatoavan kuin unen.\n\nMinä rakastin häntä liian intohimoisesti voidakseni olla tuntematta\nmustasukkaisuutta. Minä, minä en voinut antaa hänelle mitään, ja\nraivoissani minä etsin keinoa saada kuolla hänen edestänsä. Hän kysyi\nminulta mitkä ajatukset verhosivat silmiäni. Minä ilmoitin ne hänelle\nsuoramielisesti, ja hän oli siitä enemmän liikutettu kuin kaikesta\nedellätapahtuneesta. Hän vuodatti palsamia sydämeeni, kun hän,\nvietyään minut portaille, sanoi korvaani: -- Rakastakaa minua, kuten\ntätini minua rakasti, annattehan te silloin minulle elämänne. Ja jos\nminä sen siis otan, teenhän minä silloin joka hetki itseni teidän\nvelalliseksenne!\n\n-- Oli aika saada käsityöni valmiiksi, jatkoi hän astuen sisälle\nsaliin, jossa minä suutelin hänen kättänsä ikäänkuin uudistaakseni\nlupaukseni. Te ette ehkä tiedä, Felix, minkätähden minä olen ryhtynyt\ntähän pitkälliseen työhön? Miehet löytävät elämänsä toimissa keinoja\nsuruja vastaan, liikeasioiden kulku hälventää ne, mutta me naiset,\nmeillä ei ole sielussa ainoatakaan tukikohtaa surujamme vastaan.\nVoidakseni hymyillä lapsilleni ja miehelleni, silloin kun surulliset\nmielteet minua painoivat, minä tunsin tarvetta järjestää kärsimystäni\nruumiillisen liikkeen avulla. Minä vältin siten velttouden, joka\nseuraa suuria voimain kulutuksia, samoinkuin kiihtymyksen purkaukset.\n\nKäden säännöllinen nostaminen viihdytti ajatuksiani ja vuodatti\nsieluuni, jossa myrsky kohisi, vuoksen ja luoteen rauhan,\njärjestäen siten sen mielenliikutukset. Ymmärrättekö, jokainen\npiste ompeluksessani tunsi minun salaisuuteni? Tehdessäni viimeistä\ntuolinpäällystä minä ajattelin liiaksi teitä, niin, aivan liiaksi,\nystäväni. Sen mitä te asetitte kukkavihkoihinne, sanoin minä\nitselleni kuvioillani.\n\nPäivällinen oli iloinen. Jacques, kuten kaikki lapset, joille\nomistetaan huomiota, hyppäsi kaulaani nähdessään kukat, jotka\nolin hänelle kunniaseppeleen puutteessa poiminut. Hänen äitinsä\nteeskenteli minulle suuttumusta tämän uskottomuuden johdosta; voitte\nymmärtää, millä sulolla tuo rakastettava lapsi tarjosi tuon leikillä\nkadehditun kukkavihkon äidilleen. Illalla me pelasimme kaikki\nkolme erän lautapeliä, minä yksin herra ja rouva de Mortsauf'ia\nvastaan, ja kreivi oli ihastuttava. Lopuksi päivän laskiessa\nhe saattoivat minut Frapesle'n tielle asti tuollaisena tyynenä\niltana, jonka sopusointu korvaa tunteille syvyydessä sen, minkä ne\nelävyydessä menettävät. Tämä päivä oli ainoa laatuaan tuon vaimoparan\nelämässä, se oli loistava piste, joka vaikeina hetkinä tuli usein\nhyväilemään hänen muistojansa. Ratsastamisharjoitukset tulivat pian\neripuraisuuden aiheeksi. Kreivitär pelkäsi syystä kyllä isän ankaraa\nmenettelyä poikaa kohtaan. Jacques alkoi jo laihtua, hänen kauniiden\nsinisilmiensä ympärille tuli tummat renkaat; ollakseen aiheuttamatta\nsurua äidilleen Jacques piti parempana kärsiä hiljaisuudessa. Minä\nkeksin parannuskeinon tätä onnettomuutta vastaan neuvoen häntä\nsanomaan isälleen, että hän oli väsynyt, silloin kun kreivi alkoi\nkiivastua. Mutta nämä lievennykset olivat riittämättömiä. Täytyi\nasettaa vanha tallimestari isän sijalle, joka ei ilman riitaisuuksia\nantanut riistää itseltään oppilastaan. Riidat ja väittelyt alkoivat\njälleen. Kreivi valitsi aiheeksi yhtämittaisiin valituksiinsa naisten\nvähäisen kiitollisuuden; hän soimasi kaksikymmentä kertaa päivässä\nvaimoaan ajoneuvoista, hevosista ja palvelijoiden puvuista. Lopuksi\nsattui yksi noita tapahtumia, joihin tämänkaltaiset luonteet ja tämän\nlajiset sairaudet mielellään ryhtyvät: kustannukset nousivat puolta\nsuuremmiksi kuin mitä oli arvioitu Cassine'a ja Rhetorière'a varten,\njoiden huonot seinät ja lattiat murtuivat. Eräs työmies saapui\nonnettomuudeksi ilmoittamaan tämän uutisen herra de Mortsauf'ille,\nsen sijaan että hän olisi sanonut sen kreivittärelle. Tämä oli\naiheena riitaan, joka alkoi vienosti, mutta joka kasvoi asteettain\nja jossa kreivin muutamiksi päiviksi asettunut luulotauti vaati\nkorkojansa Henriette paralta.\n\nTuona päivänä minä olin lähtenyt Frapesle'sta puoli yhdentoista\naikana mennäkseni Clochegourde'en tekemään kukkavihkoa Madeleinen\nkanssa. Lapsi oli tuonut minulle terassin rintanojalle kaksi\nkukkamaljakkoa ja minä kiertelin lähistöllä olevissa puistoissa\netsien syksyn kukkia, niin kauniita, mutta niin harvinaisia.\nPalatessani viimeiseltä käynniltäni minä en enää nähnyt pientä\nruusuvöistä, nirhalaitaiseen peleriiniin kääriytynyttä luutnanttiani,\nja minä kuulin huutoja Clochegourde'sta.\n\n-- Kenraali, sanoi minulle Madeleine kyynelehtien, ja hänellä tämä\nsana ilmaisi vihaa isää kohtaan, kenraali toruu äitiä, menkää häntä\npuolustamaan.\n\nMinä lensin portaita pitkin ja saavuin saliin kreivin ja hänen\nvaimonsa minua huomaamatta tai tervehtimättä. Kuullessani hullun\nkirkuvia huutoja minä menin sulkemaan kaikki ovet, sitten minä\npalasin; minä olin nähnyt Henrietten yhtä valkeana kuin hänen\nvaatteensa.\n\n-- Älkää menkö koskaan naimisiin, Felix, sanoi kreivi minulle;\nnaisella on paholainen neuvonantajanaan. Hyveellisinkin heistä\nkeksisi pahan, ellei sitä olisi olemassa, he ovat kaikki raivoisia\npetoja.\n\nMinä kuulin sitten todisteluja, joissa ei ollut alkua eikä loppua.\nPöyhkeillen aikaisemmista ehkäisy-yrityksistään herra de Mortsauf\ntoi uudelleen esille turhanpäiväiset verukkeet, joilla maalaiset\nkieltäytyivät omaksumasta uusia menettelytapoja. Hän väitti, että\njos hän olisi ohjannut Clochegourde'a, olisi se kaksi kertaa\nrikkaampi kuin mitä se oli. Sommitellessaan loukkaavia ja vääriä\nhäväistyksiään hän kiroili, ryntäsi huonekalusta toiseen, saattoi\nne epäjärjestykseen ja kolhi niitä; sitten keskellä lausetta hän\nkeskeytti itsensä puhuakseen selkäytimestään, joka häntä poltti, tai\naivoistaan, jotka menivät hajalle kuten hänen rahansa. Hänen vaimonsa\nsaattoi hänet perikatoon. Onneton, yli kolmenkymmenen tuhannen\nkoroista, jotka hän omisti, oli hänen vaimonsa tuonut hänelle enemmän\nkuin kaksikymmentä. Herttuan ja herttuattaren Jacques'ille varattu\nomaisuus tuotti enemmän kuin viisikymmentä tuhatta frangia korkoja.\nKreivitär hymyili ylevästi ja katsoi taivasta kohden.\n\n-- Niin juuri, Blanche, huusi hän, sinä olet minun pyövelini, sinä\ntapat minut; minä olen sinulle vaivaksi... sinä tahdot vapautua\nminusta, sinä olet tekopyhimys-hirviö. Hän nauraa! Tiedätkö,\nminkätähden hän nauraa, Felix?\n\nMinä olin vaiti ja annoin pääni painua.\n\n-- Tämä nainen, jatkoi hän vastaten kysymykseen, hän riistää\nminulta kaiken onnen, hän on yhtä paljon minun kuin teidän ja\nväittää olevansa minun vaimoni! Hän kantaa minun nimeäni eikä\ntäytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita jumalalliset ja\ninhimilliset lait hänelle asettavat, hän valehtelee siten sekä\nihmisille että Jumalalle. Hän kiusaa minua antamalla minun juosta\nasioilla ja väsyttää minut, jotta jättäisin hänet yksin. Minä en\nmiellytä häntä, hän vihaa minua ja panee kaiken taitonsa liikkeelle\npysyäkseen neitseenä. Hän tekee minut hulluksi kieltäytymisillä,\njoita hän minulle aiheuttaa, sillä kaikki nousee silloin minun\npääparkaani; hän tappaa minut vähitellen ja luulee olevansa pyhimys,\nhän käy ripillä joka kuukausi.\n\nKreivitär vuodatti tuona hetkenä kuumia kyyneleitä nöyryytettynä tuon\nmiehen olemuksesta. Hänen ainoa vastauksensa oli: -- Herra! herra!\nherra!\n\nVaikkakin kreivin sanat olisivat saattaneet minut punastumaan niin\nhyvin hänen kuin Henrietten puolesta, liikuttivat ne voimakkaasti\nminun sydäntäni, sillä ne koskivat niihin puhtauden ja hienouden\ntunteisiin, jotka ovat ensimäisen rakkauden niin sanoakseni\nalkuaineksina.\n\n-- Hän on neitsyt minun kustannuksellani, sanoi kreivi.\n\nNäihin sanoihin huudahti kreivitär: -- Herra!\n\n-- Mitä merkitsee, sanoi kreivi, teidän kopea herra sananne? Enkö\nminä ole valtias täällä? täytyykö minun lopultakin opettaa se sinulle?\n\nHän lähestyi kreivitärtä kurottaen häntä kohden valkoista\nsudenpäätänsä, joka nyt oli inhottavan näköinen. Hänen keltaisissa\nsilmissään oli ilme, joka sai hänet muistuttamaan metsästä uloskäyvää\nnälkiintynyttä petoa. Kreivitär luisui tuolistaan maahan ottaakseen\nvastaan iskun, jota ei tullut; hän oli vaipunut lattialle tajuntansa\nmenettäneenä ja aivan murtuneena. Kreivi oli kuin murhaaja, joka\ntuntee uhrinsa veren räiskyvän kasvoilleen, hän pysyi aivan\ntyrmistyneenä. Minä otin vaimo paran käsivarsilleni, kreivi antoi\nsen tapahtua, aivankuin hän olisi pitänyt itseänsä ansiottomana\nhäntä kantamaan; mutta hän kävi minun edelläni avatakseen minulle\nsalin viereisen kamarin oven, pyhitetyn kamarin, johon minä en ollut\nkoskaan astunut. Minä asetin kreivittären seisaalleen ja pidin häntä\nhetkisen toisella käsivarrellani kiertäen toisen hänen vyötäistensä\nympäri, sillä aikaa kun herra de Mortsauf otti pois vuoteen\npäällyksenä olevan haahkanuntuvaisen irtopeitteen; sitten me nostimme\nja asetimme hänet pitkälleen vuoteeseen täysin puettuna. Palatessaan\ntajuntaan pyysi Henriette kädenliikkeellä meitä irroittamaan hänen\nvyönsä. Herra de Mortsauf löysi sakset ja leikkasi vyön poikki,\nminä annoin kreivittären hengittää hajusuolaa, hän avasi silmänsä.\nKreivi meni pois enemmän häpeissään kuin surullisena. Kaksi tuntia\nkului syvässä hiljaisuudessa. Henrietten käsi oli minun kädessäni,\nja minä puristin sitä voimatta puhua mitään. Aika ajoittain hän\nkohotti silmänsä sanoakseen minulle katseella, että hän tahtoi pysyä\nlevossa ja hiljaisuudessa; sitten oli hetkinen rauhallista väliaikaa,\njolloin hän kohottautui kyynärpäilleen ja sanoi minun korvaani: -- Se\nonneton! jos te tietäisitte...\n\nHän laski päänsä tyynylle. Menneiden kärsimysten muisto yhdistyneenä\nhänen nykyisiin tuskiinsa aiheutti hänelle hermo-kohtauksia, joita\nminä en muulla tavoin saanut tyynnytetyiksi kuin rakkauden vetovoiman\navulla; vaikutus, joka oli minulle vielä tuntematon, mutta jota minä\nvaistomaisesti käytin. Minä käsittelin häntä hellästi hillityllä\nvoimalla, ja tämän viimeisen käännekohdan aikana hän loi minuun\nkatseita, jotka saivat minut itkemään. Kun hermoston kiihtymys\nlakkasi, korjasin minä hänen epäjärjestykseen joutuneita hiuksiansa,\njoita minä koskettelin ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni;\nsitten minä otin jälleen hänen kätensä ja tarkastelin pitkään\ntuota harmaan ja ruskean väristä huonetta, tuota yksinkertaista\nvuodetta persialaisine uutimineen, antiikkiseen tyyliin koristettua\ntoalettipöytää, halpaa sohvaa pisteompeleisine patjoineen. Mikä\nrunollisuus tuossa huoneessa! Mikä omakohtaisesta ylellisyydestä\nluopuminen! Hienon hieno puhtaus oli hänen ylellisyytensä. Jalo\nuskonnollisen aviovaimon kammio, täynnä pyhää alistumista; sen\nainoa koristus oli vuoteen vieressä oleva ristiinnaulitun kuva,\njonka yläpuolella oli hänen tätinsä kuva; sitten molemmin puolin\nvihkivesimaljaa hänen kahden lapsensa kuvat, jotka hän itse oli\nlyijykynällä piirtänyt, sekä vihkonen heidän hiuksiansa siltä\najalta, jolloin he olivat pieniä. Mikä turvapaikka naiselle, jonka\nilmestyminen suureen maailmaan olisi saanut kauneimmatkin kateudesta\nkalpenemaan! Sellainen oli naistenhuone, jossa alati itki kuuluisan\nperheen tytär, tällä hetkellä katkeruuden tulvan peittämänä ja\nkieltäytyen rakkaudesta, joka olisi häntä lohduttanut. Salainen,\nauttamaton onnettomuus! Ja uhri vuodatti kyyneleitä pyövelin\ntähden ja pyöveli vuodatti kyyneleitä uhrin tähden. Kun lapset ja\nkamarineiti tulivat sisälle, menin minä ulos. Kreivi odotti minua,\nhän piti minua jo välittävänä voimana hänen ja hänen vaimonsa\nvälillä; ja hän tarttui minun käsiini huutaen: -- Jääkää, jääkää\nFelix!\n\n-- Onnettomuudeksi, sanoin minä hänelle, herra de Chessel'illa on\nvieraita, ei olisi sopivaa, että he rupeaisivat tiedustelemaan\npoissaoloni syytä, mutta päivällisen jälkeen minä tulen.\n\nKreivi läksi ulos minun kanssani, ja saattoi minut alaportille asti\nsanomatta sanaakaan; sitten hän seurasi minua Frapesle'en asti\ntietämättä, mitä hän teki. Lopuksi, perillä minä sanoin hänelle: --\nTaivaan nimessä, herra kreivi, antakaa hänen ohjata taloanne, jos se\nhäntä miellyttää, ja älkää häntä enää kiduttako.\n\n-- Minulla ei ole pitkiä aikoja elettävänä, sanoi hän minulle vakavan\nnäköisenä; vaimoni ei tarvitse kauvoja kärsiä minun tähteni, minä\ntunnen, että pääni halkeaa.\n\nJa hän jätti minut vastentahtoisen itsekkyyden vallassa. Päivällisen\njälkeen minä palasin kuulemaan uutisia rouva de Mortsauf'ista ja\ntapasin hänet jo paremmin voivana. Jos hänen avioliittoilonsa olivat\ntällaisia, jos tämäntapaiset kohtaukset usein uudistuivat, kuinka\nsaattoi hän elää? Mikä pitkä, rankaisematon murhayritys! Tuona iltana\nminä ymmärsin, millä kuulumattomilla kidutuksilla kreivi hermostutti\nvaimoansa. Mille tuomioistuimelle oli tällaisia riitakysymyksiä\nesitettävä? Nämä ajatukset hämmensivät minua, minä en voinut sanoa\nmitään Henriettelle. Mutta minä vietin yöni kirjoittamalla hänelle.\nKolmesta tai neljästä kirjeestä, jotka minä kirjoitin, on minulle\njäänyt tämä alku, johon minä en ollut tyytyväinen; mutta jos se\nminusta näytti mitään ilmaisemattomalta tai liiaksi minusta itsestäni\npuhuvalta, silloin kun minun piti käsitellä yksinomaan häntä, saatte\nte siitä kuitenkin tietää minun sieluni tilan.\n\n    'Rouva de Mortsauf'ille.\n\n    Kuinka paljon minulla olikaan saapuessani sanottavana teille\n    asioita, joita minä matkan varrella olin ajatellut ja jotka minä\n    unhotin teidät nähdessäni. Niin, heti kun minä teidät näen, rakas\n    Henriette, eivät sanani enää tunnu minusta olevan sopusoinnussa\n    teidän sielunne säteiden kanssa, jotka suurentavat teidän\n    kauneuttanne. Teidän lähellänne minä tunnen niin ääretöntä onnea,\n    että nykyhetken tunne hävittää edellisen elämän tunteet. Joka\n    kerta minä synnyn rikkaampaan elämään ja olen kuten matkustaja,\n    jolle, hänen noustessaan jotain korkeata vuorta, joka askeleella\n    avautuu uusi näköpiiri. Lisäänhän minä jokaisella uudella\n    keskustelulla suunnattomiin aarteisiini uuden aarteen. Tässä on\n    luullakseni pitkien, ehtymättömien kiintymysten salaisuus. Minä\n    en siis voi puhua teille teistä itsestänne muutoin kuin etäällä\n    teistä. Teidän läsnäollessanne minä olen liiaksi häikäisty\n    nähdäkseni, liiaksi onnellinen tutkiakseni onneani, liiaksi\n    teidän täyttämänne ollakseni oma minäni, teidän kauttanne liiaksi\n    kaunopuhelias puhuakseni teille, liiaksi kiihkeä tarttumaan\n    kiinni nykyhetkeen muistellakseni mennyttä. Ottakaa siis huomioon\n    tämä pysyvä hurmaus voidaksenne antaa minulle anteeksi sen\n    aiheuttamat erehdykset. Teidän lähellänne minä olen pelkkää\n    tunnetta. Kuitenkin rohkenen teille sanoa, rakas Henrietteni,\n    etten koskaan ole tuntenut niissä lukuisissa ilon hetkissä,\n    joita te olette minulle tuottanut, onnea, jota voisi verrata\n    siihen riemuun, joka täytti minun sieluni eilen, kun te, tuon\n    hirveän myrskyn jälkeen, jossa te taistelitte pahaa vastaan\n    yliluonnollisella rohkeudella, palasitte vain minun luokseni\n    puolihämärässä huoneessanne, jonne tuo onneton kohtaus minut\n    johti. Minä yksin tiedän, millä loisteella voi säteillä nainen,\n    kun hän saapuu kuoleman porteilta elämän kynnykselle ja kun uuden\n    elämän aamurusko värittelee hänen otsaansa. Kuinka teidän äänenne\n    oli soinnukas! Kuinka sanat, vieläpä teidänkin, näyttivät minusta\n    pieniltä silloin, kun teidän jumaloidussa äänessänne tuli esille\n    menneen surun hämärät jälkimainingit yhtyneinä jumalallisiin\n    lohdutuksiin, joilla te olette minut lopultakin rauhoittanut\n    antaessanne minulle siten ensimäiset ajatuksenne. Minä tunsin\n    teidät kaikilla inhimillisillä kirkkauksilla loistavana; mutta\n    eilen minä sain nähdä uuden Henrietten, joka olisi minun omani,\n    jos Jumala niin tahtoisi. Eilen minä näin olennon vapaana\n    aineen kammitsoista, jotka estävät meitä kohentamasta sielun\n    tulta. Sinä olit kaunis alennuksessasi, majesteetillinen\n    heikkoudessasi. Eilen minulle ilmeni jotakin kauniimpaa kuin\n    sinun kauneutesi, jotakin suloisempaa kuin sinun äänesi;\n    kirkkauksia, sinun silmiesi kirkkautta säihkyvämpiä, tuoksuja,\n    joille ei ole sanoja; eilen sinun sielusi oli näkyvissä ja käsin\n    kosketeltava. Minä olen paljon kärsinyt siitä, etten ole voinut\n    avata sinulle sydäntäni, jotta sinä olisit sieltä saanut voimaa.\n    Eilen vihdoin minä jätin kunnioittavan pelon, jota sinä minussa\n    herätit, tuo pyörtymyskohtaus lähensihän se meitä toisiimme.\n    Silloin minä tiesin, mitä oli hengittäminen, hengittäessäni\n    yhdessä sinun kanssasi, sitten kun taudin käänne salli sinun\n    hengittää meidän ilmaamme. Kuinka paljon taivaaseen kohotettuja\n    rukouksia yhtenä ainoana hetkenä! Jos minä en heittänyt henkeäni\n    noilla matkoilla, joita minä tein mennäkseni pyytämään Jumalaa\n    jättämään sinut vielä minulle, johtui se siitä, että ilosta ja\n    surusta ei kuolla. Tuo hetki on jättänyt minulle muistoja, jotka\n    ovat haudatut sieluni pohjalle ja jotka pinnalle noustessaan\n    aina tuovat silmiini kyyneleitä; jokainen ilo laajentaa niiden\n    uomaa, jokainen suru syventää sitä. Niin, se pelko, joka\n    eilen liikutti sydäntäni, tulee olemaan mittapuuna kaikille\n    tuleville suruilleni, kuten ne ilot, joita sinä olet minulle\n    ylenpalttisesti tuhlannut, sinä ajatusteni ijankaikkisesti\n    rakastettu, tulevat hallitsemaan kaikkia niitä iloja, joita\n    Jumalan käsi näkee minulle hyväksi suoda. Sinä olet saattanut\n    minut ymmärtämään jumalallista rakkautta, tuota pettämätöntä\n    rakkautta, joka voimassaan ja kestävyydessään ei tunne epäilyksiä\n    eikä luulevaisuutta.'\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Syvä raskasmielisyys hivutti minun sieluani, tuon perhe-elämän\n    näkeminen haavoitti sydäntä, joka oli nuori ja herkkä kaikille\n    inhimillisille vaikutuksille; astuessani maailmaan täytyi minun\n    nähdä tuo kuilu, tuo pohjaton syvyys ja kuollut meri. Tuo hirveä\n    onnettomuuksien yhtymä herätti minussa lukemattomia ajatuksia, ja\n    minulla oli ensi kertaa yhteiskuntaelämään astuessani suunnaton\n    mitta, johon verrattuna kaikki muut tapahtumat eivät voineet\n    olla muuta kuin pieniä. Surumielisyydestäni saattoivat herra\n    ja rouva der Chessel päättää, että rakkauteni oli onneton, ja\n    täten intohimoni onneksi ei vähintäkään vahingoittanut suurta\n    Henrietteäni.\n\n    Seuraavana päivänä astuessani saliin tapasin minä kreivittären\n    siellä yksinään; hän katsoi minuun hetkisen ojentaessaan minulle\n    kätensä, sitten hän sanoi: -- Onko ystäväni siis alati liian\n    hellä? Hänen silmänsä kostuivat, hän nousi ylös ja sanoi minulle\n    epätoivoisen rukouksen sävyllä: -- Älkää kirjoittako minulle enää\n    sillä tavoin!\n\n    Herra de Mortsauf oli huomaavainen. Kreivitär oli saanut jälleen\n    takaisin rohkeutensa ja kirkkaan otsansa, mutta hänen kasvojensa\n    väri ilmaisi edellisen päivän kärsimykset, jotka olivat\n    tyynnytettyjä, mutta ei sammuneita. Hän sanoi minulle illalla\n    kävellessämme syksyn kuivuneilla lehdillä, jotka kahisivat\n    askeltemme alla:\n\n    -- Suru on ääretön, ilolla on rajansa. Lause, joka ilmaisi\n    minulle hänen kärsimyksensä hänen verratessaan niitä pian\n    haihtuviin onnen hetkiinsä.\n\n    -- Älkää soimatko elämää, sanoin minä hänelle: te ette ota\n    huomioon rakkautta, sillä on iloja, jotka säteilevät taivaisiin\n    asti.\n\n    -- Vaietkaa, sanoi hän, en tahdo tietää siitä mitään. Minä olen\n    rauhallinen ja onnellinen teidän lähellänne, minä voin sanoa\n    teille kaikki ajatukseni; älkää hävittäkö minun luottamustani.\n    Miksi ei teillä olisi papin hyveellisyys ja vapaan miehen\n    viehätys?\n\n    -- Teidän tähtenne voisi tyhjentää myrkkymaljoja, sanoin minä\n    hänelle vieden hänen kätensä sydämelleni, joka löi kiihkeästi.\n\n    -- Taaskin! huudahti hän vetäen pois kätensä, ikäänkuin hän\n    olisi tuntenut jotain suurta tuskaa. Te ette siis tahdo suoda\n    minulle surunsekaista iloa saada ystävän käden avulla pysähdyttää\n    haavojeni veri! Älkää lisätkö minun kärsimyksiäni, te ette tunne\n    niitä kaikkia! Salaisimmat niistä ovat kaikkein vaikeimpia\n    tukahduttaa. Jos te olisitte nainen, te ymmärtäisitte, mikä inhon\n    sekainen melankolia valtaa ylevän sielun, silloin kun se huomaa\n    itseensä kohdistettavan huomaavaisuuksia, jotka eivät paranna\n    mitään ja joilla luullaan kaikki voitavan korjata. Muutamien\n    päivien mielistelyllä tahdotaan minut saada antamaan anteeksi\n    kärsimäni vääryys. Kaikkein järjettömimpiinkin toivomuksiin\n    voisin minä silloin saada suostumuksen. Tuo alennus, nuo\n    hyväilyt, jotka lakkaavat heti, kun luullaan minun kaiken\n    unhottaneen, nöyryyttävät minua. Kiittää herransa suosiosta hänen\n    vikojansa...\n\n    -- Hänen rikoksiansa, sanoin minä kiihkeästi.\n\n    -- Eikö se ole hirveä elämisen tila? sanoi hän hymyillen minulle\n    surumielisesti. Sitäpaitsi minä en osaa käyttää tätä hetkellistä\n    valtaani. Tällä hetkellä minä muistutan ritareja, jotka eivät\n    anna iskuja kaatuneelle vastustajalle. Nähdä maassa hänet, jota\n    meidän pitäisi kunnioittaa, kohottaa hänet ylös saadakseen\n    häneltä uusia iskuja, kärsiä hänen lankeemuksestaan enemmän, kuin\n    hän itse siitä kärsii, pitää itseänsä kunniattomana, jos käyttää\n    hyväkseen hetkellistä vaikutusvaltaa, vaikkapa hyödyllistäkin\n    tarkoitusta varten; kuluttaa voimansa, tyhjentää sielunsa aarteet\n    noissa alhaisissa taisteluissa, hallita ainoastaan hetkellä,\n    jolloin saa kuolettavia haavoja! Parempi kuolla. Ellei minulla\n    olisi lapsia, heittäytyisin minä tämän elämän pyörteeseen;\n    mutta mitä heistä tulisi ilman minun salattua tahdonlujuuttani?\n    Minun on elettävä heidän tähtensä, kuinka surullinen se elämä\n    lieneekin. Te puhutte minulle rakkaudesta?... Ystäväni,\n    ajatelkaahan, mihin helvettiin minä joutuisin, jos minä antaisin\n    tuolle olennolle, joka on säälimätön kuten kaikki heikot ihmiset,\n    oikeuden halveksia minua? Minä en kestäisi epäluuloa! Elämäni\n    puhtaus on minun voimani. Siveydellä, rakas lapsi, on pyhiä\n    vesiä, joihin saa kastaa itsensä ja joista noustaan jälleen\n    vahvistuneina Jumalan rakkaudessa.\n\n    -- Kuulkaa, rakas Henriette, minulla ei ole enää kuin viikko\n    täällä oltavana, tahdon että...\n\n    -- Ah! te jätätte meidät, sanoi hän keskeyttäen minut.\n\n    -- Mutta täytyyhän minun saada tietää, mihin ratkaisuun isäni\n    minuun nähden on tullut. Kohta on jo kolme kuukautta...\n\n    -- En ole laskenut päiviä, vastasi hän minulle liikutetun naisen\n    avomielisyydellä. Hän kokosi ajatuksensa ja sanoi minulle: --\n    Tulkaa, menkäämme Frapesle'en.\n\n    Hän kutsui kreivin ja lapset ja pyysi suojahuivinsa; sitten\n    kun kaikki oli valmista, tuli häneen, joka muuten oli niin\n    hiljainen ja rauhallinen, pariisilaisnaisen eloisuutta, ja me\n    menimme joukolla Frapesle'en vierailulle, jota kreivitär ei\n    ollut velkaa. Hän pakottautui puhumaan rouva de Chessel'ille,\n    joka onneksi oli hyvin pitkäveteinen vastauksissaan. Kreivi\n    ja herra de Chessel keskustelivat asioistaan. Minä pelkäsin,\n    että herra de Mortsauf kehuisi ajoneuvojansa ja valjakkoansa,\n    mutta hänen käytöksensä oli täysin tahdikasta; hänen naapurinsa\n    kyseli häneltä töistä, joihin kreivi oli, ryhtynyt Cassine'ssa\n    ja Rhetorière'ssa. Kuullessani kysymyksen minä silmäilin kreiviä\n    luullen että hän karttaisi keskustelun aihetta, jonka muistot\n    olivat hänelle niin turmiokkaita, niin viiltävän katkeria. Mutta\n    hän osoitti, kuinka innokas hän oli parantamaan maanviljelyksen\n    asemaa paikkakunnalla, rakentamaan kauniita vuokratiloja\n    terveellisille paikoille; sanalla sanoen hän esitti kunniakkaasti\n    vaimonsa aatteet ominaan. Minä katsoin kreivitärtä punastuen.\n    Tuo hienouden puute miehessä, joka muutamissa tilaisuuksissa\n    osoittautui niin säädylliseksi, tuo kuolettavan kohtauksen\n    unohtaminen, noiden aatteiden omaksuminen, joita vastaan hän niin\n    väkivaltaisesti oli noussut, tuo itseluottamus, kivetyttivät\n    minut.\n\n    Kun herra de Chessel sanoi hänelle: -- Luuletteko voivanne saada\n    kulunkinne korvatuiksi?\n\n    -- Paljon ylikin! lausui hän vakuuttavalla liikkeellä.\n\n    Tällaisia kohtauksia ei selittänyt muu kuin sana\n    _mielipuolisuus_. Henriette, taivaallinen olento, oli säteilevä.\n    Näyttäytyihän kreivi järkeväksi, hyväksi tilanhoitajaksi,\n    oivalliseksi agronomiksi. Kreivitär silitteli ihastuksella\n    Jacques'in hiuksia, onnellisena tyttärensä, onnellisena poikansa\n    tähden! Mitä hirvittävää komiikkaa, mikä ilkkuva draama! Minä\n    olin siitä hämmästynyt. Myöhemmin, kun yhteiskuntanäyttämön\n    esirippu kohosi minun edestäni, kuinka monta Mortsauf'ia minä\n    näinkään, vielä vähemmän rehtiä ja hurskasta kuin tämä ajoittain\n    oli. Mikä kummallinen ja raateleva voima tuo, joka alituisesti\n    antaa hullulle enkelin, totiselle ja runollisesti rakastavalle\n    miehelle huonon naisen, suurelle pienen ja tuolle rumalle\n    ihmiselle ihanan ja ylevän olennon? Olen etsinyt kauan tämän\n    arvoituksen ratkaisua, myönnän sen teille. Olen penkonut esille\n    paljon salaisuuksia, olen paljastanut useiden luonnonlakien\n    perustuksen, selittänyt monia jumalallisia hieroglyfejä. Tästä\n    ainoastaan minä en tiedä mitään, minä tutkin sitä alati kuten\n    indialaisen sotanuijan kuvaa, jonka symbolisen merkityksen\n    ainoastaan bramaanit tietävät. Tässä pahuuden henki on liian\n    selvästi päätekijänä, ja minä en uskalla syyttää Jumalaa.\n    Ketä huvittaisi tahallaan syöksyä onnettomuuksiin, joita ei\n    voi parantaa? Onko Henriettellä ja hänen \"tuntemattomalla\n    filosofillaan\" siis oikein? Sisältäisikö heidän mystiikkansa\n    ihmisarvoituksen ratkaisun?\n\n    Viimeiset päivät, jotka minä vietin tällä paikkakunnalla, olivat\n    lehdettömän syksyn päiviä, päiviä, joita pilvet synkensivät.\n    Ne peittävät joskus Tourainen taivaan; joka tänä kauniina\n    vuodenaikana tavallisesti on alati niin kirkas ja niin lämmin.\n    Päivää ennen lähtöäni rouva de Mortsauf vei minut päivällistä\n    odotettaessa puutarhapengermälle.\n\n    -- Rakas Felix, sanoi hän minulle käveltyämme hetkisen\n    äänettöminä lehdettömien puiden alla, te tulette astumaan suureen\n    maailmaan, ja minä tahdon ajatuksissani seurata teitä sinne. Ne,\n    jotka ovat paljon kärsineet, ovat paljon eläneet; älkää luulko,\n    että yksinäiset sielut eivät tiedä mitään tuosta maailmasta,\n    he arvostelevat sitä. Jos minun pitää elää ystävässäni, tahdon\n    minä elää sekä hänen sydämessään että hänen omassatunnossaan.\n    Taistelun kestäessä on hyvin vaikea muistaa kaikkia sääntöjä,\n    sallikaa minun antaa teille muutamia äidin ohjeita pojalle.\n    Lähtöpäivänänne minä annan teille, rakas lapsi, pitkän kirjeen,\n    josta te löydätte minun naisenajatukseni maailmasta, ihmisistä\n    ja tavasta kohdata vaikeuksia tuossa suuressa etujen kiistassa;\n    luvatkaa minulle, ettette lue sitä ennenkuin Pariisissa?\n    Pyyntöni on ilmaus noista tunteen haaveiluista, joita vain\n    me naiset ymmärrämme. En luule mahdottomaksi ymmärtää sitä,\n    mutta mahdollisesti me tuntisimme mielipahaa tietäessämme sen\n    ymmärretyksi. Jättäkää minulle nuo pienet polut, joilla nainen\n    mielellään käy yksin.\n\n    -- Lupaan sen teille, sanoin minä hänelle suudellen hänen\n    kättänsä.\n\n    -- Ah! sanoi hän, minun on vielä pyydettävä teiltä eräs lupaus,\n    mutta sitoutukaa edeltäkäsin myöntymään siihen.\n\n    -- Tietysti, sanoin minä luullen, että oli kysymys\n    uskollisuudesta.\n\n    -- Kysymys ei ole minusta, jatkoi hän katkerasti hymyillen.\n    Felix, älkää pelatko missään; en tee poikkeusta kenenkään\n    pelisalonkiin nähden.\n\n    -- En pelaa koskaan, vastasin minä.\n\n    -- Hyvä, sanoi hän. Olen keksinyt teille paremman tavan käyttää\n    aikaa, jonka tuhlaisitte pelissä; te tulette näkemään, että\n    siellä, missä toiset ennemmin tai myöhemmin häviävät, te alati\n    voitatte.\n\n    -- Millä tavoin?\n\n    -- Kirje sanoo sen teille, vastasi hän, ja leikillinen ilme hänen\n    kasvoillaan poisti hänen varoituksiltaan sen vakavan sävyn, joka\n    seuraa vanhempien ohjeita.\n\n    Kreivitär puhui minulle melkein tunnin ajan ja osoitti minulle\n    kiintymyksensä syvyyden paljastaessaan minulle, millä huolella\n    hän oli minua tutkinut näiden kolmen viimeisen kuukauden aikana.\n    Hän tunkeutui salaisimpiin sydämeni sopukoihin, koettaen sovittaa\n    tunteensa minun tunteisiini; hänen äänensä sointu oli vaihteleva\n    ja vakuuttava, hänen sanansa vuotivat äidillisiltä huulilta, ja\n    ne ilmaisivat niin hyvin sävyn kuin sisällyksen puolesta, kuinka\n    monet siteet meitä jo kiinnittivät toisiimme.\n\n    -- Jos te tietäisitte, sanoi hän lopettaen, millä ahdistuksella\n    minä seuraan teitä teidän tiellänne, millä ilolla, jos käytte\n    oikeaa, millä kyynelillä, jos syöksytte kareihin! Uskokaa minua,\n    kiintymykseni teihin on ilman vertaa; se on samalla kertaa sekä\n    tahdotonta että tietoisesti valittua. Ah! tahtoisin nähdä teidät\n    onnellisena, voimakkaana, kunnioitettuna, teidät, joka olette\n    minulle kuin elämän saanut unelma.\n\n    Hän sai minut itkemään. Hän oli yhtä aikaa sekä suloinen että\n    peloittava; hänen tunteensa tuli ilmi liian rohkeasti, se oli\n    liian puhdas salliakseen vähintäkään toivoa nautintoa janoavalle\n    nuorelle miehelle. Korvaukseksi lihallisesta ihmisestäni, joka\n    oli hänen sydämessään palasiksi revitty, hän vuodatti minuun\n    tuon jumalallisen rakkauden turmeltumatonta ja lakkaamatonta\n    loistetta, joka ei tyydytä muuta kuin sielua. Hän nousi\n    korkeuksiin, jonne minun rakkauteni siivet eivät voineet minua\n    kantaa; päästäkseen hänen lähellensä olisi ihmisellä pitänyt olla\n    serafin valkeat siivet.\n\n    -- Kaikissa asioissa, sanoin minä hänelle, tulen minä\n    ajattelemaan: Mitä on minun Henrietteni sanova?\n\n    -- Hyvä, minä tahdon olla tähti ja pyhäkkö, sanoi hän viitaten\n    minun lapsuuden-unelmiini ja koettaen tarjota minulle\n    mahdollisuutta niiden toteuttamiseen pettääkseen minun pyyteeni.\n\n    -- Te olette minun uskontoni ja minun valoni, te olette kaikki,\n    huudahdin minä.\n\n    -- Ei, vastasi hän, minä en voi olla teidän nautintojenne\n    lähteenä.\n\n    Hän huokasi ja katsahti minuun salaisten tuskien hymyllä\n    tuollaisella hetkeksi kapinaan nousseen orjan hymyilyllä.\n    Tästä päivästä alkaen hän ei ollut minun rakastettuni, vaan\n    minun kaikkein rakkaimpani. Hän ei ollut minun sydämessäni\n    kuten nainen, joka tahtoo siellä sijaa, joka juurtuu sinne\n    uhrautumuksen tai suuren nautinnon takia, ei, hän oli koko\n    minun sydämeni ja jotain välttämätöntä minun elämälleni. Hän\n    tuli siksi, mitä florentinilaisen runoilijan Beatrice, mitä\n    venetsialaisen runoilijan puhdas Laura oli, suurten ajatusten\n    äidiksi, pelastavien päätöksien tuntemattomaksi vaikuttimeksi,\n    tulevaisuuden tueksi, valoksi, joka loistaa pimeydessä kuten\n    lilja synkissä lehdoissa. Niin, hän saneli nuo korkeat säädökset,\n    jotka terästävät kohtalon iskuja vastaan, jotka pelastavat\n    vaarasta, hän on antanut minulle Coligny'n järkähtämättömyyden\n    voittaakseni voittajat, uudistuakseni tappioista, väsyttääkseni\n    voimakkaimmatkin taistelijat.\n\n    Seuraavana päivänä syötyäni aamiaista Frapesle'ssa ja lausuttuani\n    hyvästini isäntäväelleni, joka oli niin hyväntahtoisesti\n    suhtautunut rakkauteni itsekkäisyyteen, minä läksin\n    Clochegourde'en. Herra ja rouva de Mortsauf olivat päättäneet\n    seurata minua Tours'iin, josta minun piti yöllä matkustaa\n    Pariisiin. Matkalla oli kreivitär painokkaan vaitelias, hän\n    väitti ensiksi päätänsä kivistävän; sitten hän punastui tästä\n    valheesta ja korjasi sen äkkiä lausuen, että hän tunsi mielipahaa\n    minun lähdöstäni. Kreivi pyysi minua tulemaan heidän luokseen,\n    kun milloin Chessel'ien poissaollessa haluaisin nähdä Indre'n\n    laaksoa. Me erosimme sankarillisesti ilman näkyviä kyyneleitä;\n    mutta kuten moniaat sairaloiset lapset, joutui Jacques\n    liikutuksen valtaan, joka sai hänet vuodattamaan kyyneleitä,\n    sillä välin kun Madeleine naisellisesta vaistosta puristi äitinsä\n    kättä.\n\n    -- Rakas poju! sanoi kreivitär suudellen kiihkeästi Jacques'ia.\n\n    Kun minä olin yksin Tours'issa, valtasi minut päivällisen jälkeen\n    selittämätön raivokohtaus, jommoisia ei koeta kuin nuorella\n    iällä. Minä vuokrasin hevosen ja ajoin viidessä neljännestunnissa\n    Tours'in ja Pont-de Ruan'in välin. Täällä, häveten näyttää\n    hulluuttani, minä juoksin jalkasin tietä pitkin ja saavuin kuten\n    vakooja hiljaa hiipien puutarhapengermälle. Kreivitär ei ollut\n    siellä. Minä kuvittelin, että hän kärsi. Minä olin säilyttänyt\n    pienen portin avaimen ja astuin sisälle. Kreivitär laskeutui\n    tällä hetkellä portaita alas kahden lapsensa kanssa tullakseen\n    hengittämään, surumielin ja hitaasti, tämän seudun vienoa\n    kaihomielisyyttä auringon laskiessa.\n\n    -- Äiti, tuolla on Felix, sanoi Madeleine.\n\n    -- Niin, minä olen täällä, sanoin minä hiljaa kreivittärelle.\n    Kysyin itseltäni, miksi minä olin Tours'issa, kun minun vielä\n    oli helppo nähdä teitä. Minkätähden en täyttäisi toivetta, jota\n    viikon perästä en enää voisi toteuttaa?\n\n    -- Hän ei jätä meitä, äiti, huusi Jacques hypähdellen.\n\n    -- Ole hiljaa, sanoi Madeleine, sinä saatat tänne kenraalin.\n\n    -- Tämä ei ole viisasta, jatkoi kreivitär, mikä järjettömyys!\n\n    Tuo kyynelin lausuttu sointu, minkä korvauksen se antoikaan\n    tuosta, jota pitäisi kutsua rakkauden tuottavaisuus laskuksi!\n\n    -- Unohdin jättää teille tämän avaimen, sanoin minä hänelle\n    hymyillen.\n\n    -- Te ette siis enää palaa? sanoi hän.\n\n    -- Mekö jättäisimme toisemme? kysyin minä luoden häneen katseen,\n    joka sai hänet laskemaan alas silmäluomensa verhotakseen\n    äänettömän vastauksensa.\n\n    Minä läksin muutamien onnellisessa tyrmistyksessä vietettyjen\n    hetkien perästä. Tuollainen tila valtaa sielut, jotka ovat\n    saapuneet sinne, missä innostus loppuu ja missä mieletön hurmaus\n    alkaa. Minä kävelin hitain askelin kääntyen alinomaa. Kun minä\n    ylängön huipulta silmäilin viimeisen kerran laaksoa, valtasi\n    minut se vastakohta, jonka se minulle tarjosi verratessani\n    laaksoa siihen, mitä se oli ollut silloin, kun minä sinne ensi\n    kerran tulin. Vihersihän se silloin, liekehtihän se silloin,\n    kuten liekehtivät ja vihersivät minun haluni ja toiveeni! Nyt,\n    minulla oli tiedossani erään perheen synkät ja surulliset\n    salaisuudet, minä jaoin kristityn Nioben tuskat, olin surullinen\n    kuten hän ja minun tummentuneesta sielustani tuntui kuin laakso\n    olisi ollut sopusoinnussa ajatuksieni kanssa. Tällä hetkellä\n    niityt olivat paljaat, poppelien lehdet varisivat ja ne, jotka\n    vielä pysyivät, olivat ruosteen värisiä; viiniköynnökset olivat\n    kuivuneet, metsien huipuilla lepäsi raskaana tuo tummanruskea\n    väri, jota kuninkaat muinoin käyttivät puvuissansa ja joka kätki\n    valtapurppuran surujen tummalla verholla. Alati sopusoinnussa\n    ajatuksieni kanssa laakso, jossa viileän auringon keltaiset\n    säteet kuoleutuivat, tarjosi minulle elävän kuvan sielustani.\n    Ero rakastetusta naisesta on kunkin luonteen mukaan joko hirveää\n    tai helppoa; minusta tuntui kuin minä olisin äkkiä joutunut\n    vieraaseen maahan, jonka kieltä minä en ymmärtänyt; en voinut\n    ryhtyä mihinkään nähdessäni asioita, joihin sieluni ei enää\n    tuntenut kiintymystä. Silloin rakkauteni avaruus selvisi minulle\n    ja rakas Henrietteni kohosi silmiini kaikessa ylevyydessään\n    tuossa autiomaassa, jossa minä elin ainoastaan hänen muistonsa\n    avulla. Hän oli niin uskonnollisesti jumaloitu olento,\n    että minä päätin pysyä salaisen jumalattareni läsnäollessa\n    tahrattomana ja puin itseni ajatuksissani leviittain valkeaan\n    vaatteeseen jäljitellen siten Petrarcaa, joka ei koskaan\n    näyttäytynyt Lauralle muuten kuin täysin valkeaan puettuna.\n    Millä kärsimättömyydellä minä odotin ensimäistä yötä, jolloin\n    minä isäni luokse saapuneena saatoin lukea tuon kirjeen. Minä\n    koskettelin sitä matkan kestäessä kuten saituri tunnustelee\n    setelirahasummaa, jota hän on pakotettu kantamaan mukanaan. Yön\n    aikana minä suutelin paperia, jolle Henriette oli ilmaissut\n    tahtonsa, josta, minä olin saava lukea hänen kätensä kirjoittamat\n    salaperäiset ajatukset, josta hänen äänensä korostukset\n    kaikuivat tarkkaavaiseen mieleeni. En ole koskaan lukenut hänen\n    kirjeitänsä muulla tavoin kuin luin hänen ensimäisen kirjeensä,\n    vuoteella, täydellisen hiljaisuuden vallitessa; kuinka voisikaan\n    lukea muulla tavalla kirjeitä, jotka rakastettu henkilö on\n    kirjoittanut. Kuitenkin on miehiä, jotka eivät ansaitse\n    rakkautta, miehiä, jotka sekoittavat päivän toimiin kirjeidensä\n    lukemisen, heittävät sen ja ryhtyvät siihen jälleen vihattavalla\n    tyyneydellä. Tässä, Natalie, tuo jumalainen ääni, joka äkkiä\n    soinnahteli yön hiljaisuudessa, tässä tuo ylevä olento, joka\n    kohoutui osoittamaan minulle oikeata tietä risteyksessä, johon\n    minä olin tullut:\n\n       *       *       *       *       *\n\n    'Mikä onni, ystäväni, saada koota teitä varten kokemukseni\n    hajanaiset ainekset, jättää ne teille ja asestaa teidät niillä\n    vaaroja vastaan maailmassa, jonka läpi teidän on taitavasti\n    kuljettava. Minä olen tuntenut äidillisen kiintymyksen luvallisia\n    iloja työskennellessäni muutaman yön ajan teidän hyväksenne.\n    Kirjoittaessani tätä lause lauseelta, siirtäessäni itseni\n    edeltäkäsin elämään, jota te tulette viettämään, minä joskus\n    menin ikkunan luokse. Nähdessäni siitä Frapesle'n kuun valaisemat\n    tornit minä sanoin usein itselleni: \"Hän nukkuu ja minä valvon\n    hänen tähtensä!\" Lumoavia vaikutelmia, jotka muistuttivat minulle\n    elämäni ensimäisiä onnen hetkiä, silloin kun minä katselin\n    kätkyeeseensä nukkunutta Jacques'ia ja odotin hänen heräämistänsä\n    ruokkiakseni häntä. Olettehan te iso lapsi, jonka sielun pitäisi\n    tulla vahvistetuksi muutamilla ohjeilla, joita te ette ole\n    voinut saada noissa hirvittävissä kouluissa, joissa te olette\n    niin paljon kärsinyt. Meillä naisilla on etuoikeutena tarjota\n    niitä teille. Nämä mitättömät pikkuasiat vaikuttavat teidän\n    menestykseenne, ne valmistavat sitä ja lujittavat sitä. Eikö sen\n    järjestelmän muodostaminen, jota miehen tulee noudattaa elämänsä\n    toimissa, ole henkistä äitiyttä, äitiyttä, jonka lapsi hyvin\n    ymmärtää? Rakas Felix, sallikaa minun, vaikkapa tekisin siinä\n    muutamia virheitäkin, korostaa ystävyytemme pyyteettömyyttä, joka\n    on sen pyhittävä: jättää teidät maailmalle, onhan se sama kuin\n    luopua teistä. Mutta rakastan teitä tarpeeksi paljon voidakseni\n    uhrata iloni teidän kauniille tulevaisuudellenne. Kohta lähes\n    neljän kuukauden ajan te olette saattanut minut kummallisesti\n    miettimään lakeja ja tapoja, jotka hallitsevat meidän\n    aikakauttamme. Keskustelut, joita minulla oli tätini kanssa\n    ja joiden sisällys kuuluu teille, teille, joka olette hänen\n    sijaisenansa! hänen elämänsä vaiheet, jotka herra de Mortsauf\n    on minulle kertonut; sanat, joita lausui minun isäni, hän, joka\n    oli niin perehtynyt hovielämään, kaikkein suurimmat samoin\n    kuin kaikkein pienimmätkin seikat, kaikki on kokoontunut minun\n    muistiini tuon lapsen hyväksi, jonka minä olen ottanut omakseni\n    ja jonka minä näen olevan valmiin heittäytymään ihmisten keskelle\n    melkein yksin, valmiin ohjaamaan neuvonantajitta kulkunsa maahan,\n    jossa useimmat sortuvat hyvien ominaisuuksiensa harkitsemattoman\n    käyttämisen vuoksi, jossa jotkut onnistuvat huonojen, mutta hyvin\n    käytettyjen ominaisuuksiensa nojalla.\n\n    Ennen kaikkea miettikää sitä lyhyttä ilmaisua, jonka minä olen\n    antanut mielipiteelleni yhteiskunnasta sen kokonaisuuteen\n    katsoen, sillä teidän kanssanne ei tarvita paljon sanoja. Minä\n    en tiedä, ovatko yhteiskunnat jumalallista alkuperää, vai ovatko\n    ne ihmisen keksimiä, olen samoin tietämätön niiden liikkeelle\n    panevasta voimasta; se, mikä minulle on varmaa, on niiden\n    olemassaolo. Heti kun te otatte ne vastaan, sen sijaan että\n    eläisitte niistä erillään, on teidän sitouduttava noudattamaan\n    niiden perussäädöksiä. Teidän ja niiden välille syntyy huomenna\n    jonkinlainen sopimus. Onko nykyajan yhteiskunta ihmiseen nähden\n    enemmän palveluksia vaativaa kuin hyötyä tuottavaa? Luulen niin.\n    Mutta saako ihminen siitä enemmän vaivaa kuin etuja tai ostaako\n    hän liian kalliisti hyödyn, jonka hän siitä saa, nämä kysymykset\n    koskevat lainsäätäjää eikä yksilöä. Minun mielipiteeni mukaan\n    teidän tulee siis kaikessa totella yleistä lakia katsomatta\n    siihen, loukkaako se vai edistääkö se teidän etujanne. Niin\n    yksinkertaiselta kuin tämä periaate voi teistä näyttääkin, on\n    se vaikea sovittaa käytäntöön. Se on kuin ydinneste, jonka\n    pitää tunkeutua hienoimpiinkin hiuspilleihin elävöittääkseen\n    puuta, säilyttääkseen sen vehreyden, kehittääkseen sen kukkia ja\n    kasvattaakseen sen hedelmät niin erinomaisesti, että se herättää\n    yleistä ihmettelyä. Ystävä rakas, kaikki lait eivät ole kirjaan\n    kirjoitettuja; myöskin tavat luovat lakeja, kaikkein tärkeimmät\n    ovat kaikkein vähimmin tunnettuja. Ei ole professoreja, ei\n    tutkielmia eikä koulua tuota oikeutta varten, joka hallitsee\n    teidän toimianne, teidän keskustelujanne, ulkonaista elämäänne,\n    tapaa, jolla esittäydytte maailmalle tai tavoittelette onneanne.\n    Näiden salaisten lakien rikkominen merkitsee pysymistä\n    yhteiskunnan aliasteilla, sen sijaan että sitä hallitsisi.\n    Vaikkakin tämä kirje useissa kohdin ollee sopusoinnussa teidän\n    ajatuksienne kanssa, sallikaa minun kuitenkin ilmaista teille\n    minun naisellinen politiikkani.\n\n    Selittää yhteiskunta toisten vahingoille taitavasti rakennetun\n    yksilöllisen onnen kannalta, on turmiollista oppia, jonka\n    johtopäätökset vakavasti tehtyinä saattavat ihmisen uskomaan,\n    että kaikki se, minkä hän salaisesti itselleen omistaa, ilman\n    että laki, maailma tai yksilö huomaa vahingon, on oikein ja\n    kohtuudella omistettua. Tämän teorian mukaan sukkela varas on\n    rankaisematon, nainen, joka salassa lyö laimin velvollisuutensa,\n    on onnellinen ja viisas; tappakaa ihminen siten, ettei oikeus\n    saa ainoatakaan todistusta teitä vastaan; jos te voitatte sillä\n    tavoin itsellenne jonkin Macbeth'in diadeemin, olette te tehnyt\n    hyvin. Teidän etunne tulee ylimmäksi laiksi, kysymyksessä on vain\n    todistajitta ja todistuksitta syrjäyttää ne vaikeudet, joita\n    lait ja tavat asettavat teidän ja teidän pyrkimyksenne välille.\n    Sille, joka näkee yhteiskunnan tässä valossa, muodostuu onnen\n    saavuttamisen problemi peliksi, jonka panoksena on miljoona tai\n    kaleeriorjuus, poliittinen asema tai häpeä. Vihreän pelipöydän\n    ääressä ei sitäpaitsi ole tilaa kylliksi kaikille pelaajille,\n    ja vaaditaan nerokkuutta heiton suunnittelemisessa. En puhu\n    teille uskonnosta enkä tunteista; tässä on kysymyksessä kulta-\n    ja rautakoneen pyörät, joiden välittömiä tuloksia ihmiset\n    hartaasti vaarinottavat. Rakas sydämeni lapsi, jos te minun\n    tavallani tunnette kauhua tätä rikosten teoriaa kohtaan,\n    ei yhteiskuntaa selvitä teille muu kuin se, mikä terveelle\n    järjelle näyttää oikealta, velvollisuuksien teoria. Niin,\n    kaikki, myöskin te lukuunotettuna, ovat toinen toisillensa\n    velkaa tuhansissa eri muodoissa. Minun mielestäni herttua ja\n    pääri ovat paljon enemmän velkaa käsityöläiselle tai köyhälle\n    kuin köyhä ja käsityöläinen ovat velkaa herttualle ja päärille.\n    Molemminpuoliset velvollisuudet kasvavat rinnan niiden etujen\n    kanssa, joita yhteiskunta tarjoaa ihmiselle tätä peruslauselmaa\n    seuratessa, joka pitää paikkansa niin hyvin kauppaan kuin\n    politiikkaan nähden. Palvelukset ovat alati suhteessa hyötyjen\n    suuruuteen. Kun meidän Rhetorière'mme köyhä palkkalainen asettuu\n    levolle töistänsä uupuneena, luuletteko, ettei hän ole täyttänyt\n    velvollisuuksiansa? Varmasti hän on täyttänyt omansa paremmin\n    kuin moni korkeassa asemassa oleva henkilö. Tarkastettaessa tältä\n    kannalta yhteiskuntaa, jossa teidän on saatava kykyjenne ja\n    älynne mukainen asema, on teidän otettava perusohjeeksenne tämä\n    sääntö: älä salli itsellesi mitään, mikä on vastoin omaatuntoa\n    ja yleistä mielipidettä. Vaikkakin minun horjumaton mielipiteeni\n    saattaa näyttää teistä tarpeettomalta, rukoilen teitä, niin,\n    teidän Henriettenne rukoilee teitä tarkoin punnitsemaan näiden\n    kahden ohjeen merkitystä. Näöltänsä vähäpätöisinä merkitsevät\n    ne, rakas ystävä, että oikeus, kunniallisuus, rehellisyys ja\n    kohteliaisuus ovat teidän menestyksenne varmimmat ja nopeimmat\n    välikappaleet. Tässä itsekkäässä maailmassa on joukko ihmisiä,\n    jotka sanovat teille, ettei tunteilla pitkälle päästä ja että\n    liiaksi huomioonotetut siveelliset näkökohdat hidastuttavat\n    heidän kulkuansa. Te tulette näkemään ihmisiä, jotka ovat\n    huonosti kasvatettuja, raakoja tai kykenemättömiä arvostelemaan\n    tulevaisuutta, ihmisiä, jotka loukkaavat heikompiaan, jotka ovat\n    epäkohteliaita vanhalle naiselle, jotka eivät hetkeäkään tahdo\n    ikävystyttää itseään jonkun kunnon vanhuksen seurassa, sentähden\n    että kaikesta tästä ei ole heille mitään hyötyä. Myöhemmin\n    te näette näiden ihmisten tarttuvan orjantappuroihin, jotka\n    eivät ole heille piikittömiä, ja jäävän onnestaan osattomiksi\n    mitättömän pikku seikan takia, sillävälin kun hyvissä ajoin\n    velvollisuuksien teoriaan harjaantuneet ihmiset eivät kohtaa\n    mitään esteitä. Mahdollisesti näiden onni ei tule niin pian,\n    mutta se on pysyväistä ja säilyy silloin, kun toisten onni katoaa.\n\n    Kun minä teille sanoin, että tämän opin käytäntöön sovittaminen\n    vaatii ennen kaikkea tapojen tuntemista, näyttää teistä ehkä\n    siltä kuin lainoppineisuuteeni vaikuttaisi jonkun verran hovi ja\n    ne opetukset, joita minä olen saanut Lenoncourt'in perheessä.\n    Oi ystäväni! minä pidän mitä tärkeimpänä tätä opetusta, niin\n    vähäpätöiseltä kuin se näyttääkin. Ylhäisen seurapiirin tavat\n    ovat teille yhtä välttämättömiä, kuin voivat olla ne laajat ja\n    monipuoliset tiedot, jotka te omistatte; jälkimäiset ovat usein\n    täydennyksenä edellisille. Muutamat todellisesti vähätietoiset\n    henkilöt, joilla kuitenkin on ollut luonnollinen järki ja jotka\n    ovat tottuneet pitämään järjestyksessä ajatuksiansa, ovat\n    kohonneet suuruuteen, johon monet heitä ansiokkaammat eivät\n    ole päässeet. Olen tutkinut teitä tarkoin, Felix, saadakseni\n    tietää, onko teidän kasvatuksessanne, jonka olette kouluissa\n    yhteisesti muiden kanssa saanut, mitään mennyt teiltä hukkaan.\n    Jumala tietää, mitä iloa minä tunsin huomatessani, että voitte\n    hankkia itsellenne sen vähän, mitä teiltä puuttuu! Monilla\n    henkilöillä, jotka ovat kasvatetut näiden vanhojen sääntöjen\n    mukaisesti, ovat tavat jotain puhtaasti ulkonaista; sillä\n    hienoinkin kohteliaisuus, kauneimmatkin tavat tulevat sydämestä\n    ja personallisen arvon suuresta tunteesta, siinä syy, miksi\n    muutamilla aatelisilla, huolimatta heidän kasvatuksestaan, on\n    moitittava käytös, kun sitävastoin muutamilla porvarillista\n    syntyperää olevilla henkilöillä on luonnostaan hyvä aisti,\n    niin että heidän tarvitsee vain ottaa muutamia oppitunteja\n    saavuttaakseen väärästä jäljittelemisestä vapaan hienon\n    käytöksen. Uskokaa naisparkaa, joka tulee alati pysymään\n    laaksossaan, kaikki tuo jalous, tuo miellyttävä yksinkertaisuus,\n    mikä ilmenee sanoissa, liikkeissä, asennossa ja vieläpä\n    kodissakin, perustuu fyysilliseen runouteen, jonka viehätys\n    on vastustamaton; kuinka suuri onkaan sen voima silloin kun\n    se saa alkunsa sydämestä! Kohteliaisuus, rakas lapsi, on\n    itsensä unohtamista toisten takia. Hyvin monilla se ilmenee\n    yhteiskunnallisena irvikuvana, joka paljastuu, niin pian kun\n    hyötynäkökohdat tulevat kysymykseen. Ylhäinen tulee silloin\n    alhaiseksi. Mutta, ja tahdon, että olisitte sellainen, Felix,\n    todellinen kohteliaisuus sisältää kristillisen ajatuksen; se\n    on kuin laupeuden kukka, ja se perustuu todelliseen itsensä\n    unohtamiseen. Henrietten muiston nimessä, älkää siis olko vedetön\n    lähde, olkaa henkevä ja hieno! Älkää pelätkö pettymyksiä, joita\n    tämä yhteiskunnallinen hyve teille usein tuottaa, ennemmin tai\n    myöhemmin te poimitte hedelmän niin monista näöltänsä tuuleen\n    siroitetuista siemenistä. Isäni teki kerran sen huomion, että\n    yksi loukkaavimpia väärän kohteliaisuuden menettelytapoja on\n    lupauksien väärinkäyttäminen. Kun teiltä pyydetään jotakin, jota\n    ette tule tekemään, kieltäkää, älkääkä antako mitään turhia\n    toiveita; hyväksykää nopeasti se, minkä tahdotte myöntää;\n    te saavutatte siten sekä kieltäytymisen että hyvän teon\n    miellyttäväisyyden, kaksinkertaista kunnollisuutta, joka kohottaa\n    erinomaisesti luonnetta. Ja ennen kaikkea, ystäväni, -- nämä\n    pikku seikat ovat erikoisesti minun alaani kuuluvia ja minä voin\n    nojautua siihen, mitä minä luulen tietäväni -- älkää olko liian\n    tuttavallinen, arkipäiväinen älkääkä tungettelija: kolme karia!\n    Liian suuri tuttavallisuus vähentää kunnioitusta, jokapäiväisyys\n    tuottaa halveksimista ja into asettaa meidät alttiisti toisten\n    käytettäväksi. Ja ensiksikin, rakas lapsi, teillä ei tule olemaan\n    elämänne varrella enempää kuin kaksi tai kolme ystävää, joilla\n    on koko teidän luottamuksenne; jos te suotte sen useammille,\n    onhan se heidän pettämistänsä! Jos te liitytte toisiin ihmisiin\n    lähemmin kuin toisiin, olkaa silloin pidätteliäs omaan itseenne\n    nähden, olkaa alati varuillanne, aivan kuin jos tietäisitte\n    heidän jonakin päivänä olevan teidän kilpailijoitanne,\n    vastustajianne tai vihamiehiänne; elämän sattumukset vaativat\n    sitä. Ottakaa siis itsellenne käytös, joka ei ole kylmä eikä\n    kiihkeä, koettakaa löytää keskitie, jota mies voi käydä\n    asettamatta mitään alttiiksi. Niin, uskokaa, että kohtelias\n    mies on yhtä kaukana Philinte'n pelkurimaisesta kaikkien\n    miellyttämisestä kuin Alceste'n [henkilöitä Molièren draamassa\n    Le \"Misanthrope\". Suom. muist.] synkästä hyveellisyydestä.\n    Komediain runoilijan nero tulee loistavana ilmi juuri oikean\n    keskitien ilmaisemisessa, jota ylhäiset katselijat seuraavat.\n    Varmasti kaikki ovat enemmän taipuvaisia hyveen naurettaviin\n    puoliin kuin tuohon rajattomaan halveksimiseen, joka on kätketty\n    itsekkyyden hyväntahtoisuuteen. Mutta teidän on osattava varjella\n    itsenne niin toisesta kuin toisesta. Mitä jokapäiväisyyteen\n    tulee, niin jos se saattaa jonkun tyhmyrin teistä sanomaan, että\n    te olette ihastuttava mies, mutta ihmiset, jotka ovat tottuneet\n    tutkimaan ja punnitsemaan ihmisen inhimillisiä kykyjä, oppivat\n    pian tuntemaan heikkoutenne, niin kunnioitus teitä kohtaan katoaa\n    nopeasti, sillä jokapäiväisyys on heikkojen ihmisten turva.\n    Heikot ihmiset ovat huonossa huudossa yhteiskunnassa, joka pitää\n    jokaista jäsentään välikappaleena; mahdollisesti se on oikeassa,\n    luonto tuomitsee heikot olennot kuolemaan. Myöskin naisen\n    liikuttava huolenpito on mahdollisesti syntynyt nautinnosta, jota\n    hän tuntee taistellessaan sokeaa voimaa vastaan, saattaessaan\n    sydämen viisauden voittamaan aineen raakuuden. Mutta yhteiskunta,\n    joka on enemmän äitipuoli kuin äiti, jumaloi lapsia, jotka\n    imartelevat sen turhamielisyyttä. Mitä liialliseen intoon tulee,\n    tuohon ensimäiseen ja ylevään nuoruuden erehdykseen, joka löytää\n    todellisen tyydytyksen voimien tuhlauksessa ja joka alkaa siten,\n    että nuori ihminen on sen itsensä pettämä, ennenkuin hän tulee\n    muiden pettämäksi, säästäkää se teidän vastattuja tunteitanne\n    varten, säilyttäkää, se vaimoanne ja Jumalaa, varten. Älkää tuoko\n    maailman turulle, älkääkä poliittisen keinottelun markkinoille\n    aarteita, joiden vastineeksi te saatte lasirihkamaa. Teidän pitää\n    uskoa ääntä, joka teitä kehoittaa aateluuteen kaikissa asioissa,\n    milloin se rukoilee teitä, ettette tuhlaisi hyödyttömästi\n    voimianne; sillä ihmiset ikävä kyllä arvostelevat teitä teidän\n    hyödyllisyytenne mukaan ottamatta lukuun teidän arvoanne. Käytän\n    kuvaa, joka piirtyy teidän runolliseen mieleenne: kirjain,\n    olkoonpa kuinka suuri tahansa, kullasta piirretty, lyijykynällä\n    kirjoitettu, ei ole koskaan muuta kuin kirjain. Eräs tämän\n    aikakauden miehiä on sanonut: \"Älkää koskaan olko intoilija!\"\n    Liika into saa petoksen kukkimaan, se aiheuttaa sortuneita\n    toiveita. Ette koskaan tapaa teitä ylemmissä henkilöissä kiihkoa,\n    joka olisi sopusoinnussa teidän omanne kanssa: kuninkaat kuten\n    naiset uskovat, että kaikki on heille tuleva. Niin surullinen\n    kuin tämä periaate onkin, on se tosi, mutta se ei heikennä\n    ollenkaan sielua. Sijoittakaa tunteenne luoksepääsemättömiin\n    paikkoihin, jossa niiden kukkia intohimoisesti ihaillaan,\n    jossa taiteilija rakkautta henkien uneksii pääteostaan.\n    Velvollisuudet, ystäväni, eivät ole tunteita. Tehdä sitä, mihin\n    on pakotettu, ei ole samaa kuin tehdä sitä, mikä miellyttää.\n    Miehen on mentävä kylmästi kuolemaan isänmaan edestä, ja hän\n    voi onnellisena uhrata elämänsä naisen tähden. Yksi tapojen\n    tieteen tärkeimpiä sääntöjä on melkein ehdoton vaikeneminen\n    teihin itseenne nähden. Jos te jonakin päivänä näyttelette\n    komediaa puhumalla teistä itsestänne tuttavillenne, jotka\n    eivät ole teihin lähemmässä suhteessa, jos te puhutte heille\n    kärsimyksistänne, iloistanne tai asioistanne, saatte te pian\n    nähdä välinpitämättömyyden tulevan teeskennellyn osanoton\n    sijalle; sitten, kun ikävystyminen alkaa ja jollei talon emäntä\n    teitä kohteliaasti keskeytä, jokainen poistuu jonkun taitavasti\n    haetun tekosyyn nojalla. Mutta jos te tahdotte saavuttaa\n    kaikkien myötätunnon, niin olkaa rakastettava, henkevä, tottunut\n    seuramies. Keskustelkaa heidän kanssansa heistä itsestään,\n    etsikää jokin keino saada heidät näyttämölle, vaikkapa tehden\n    kysymyksiä, jotka näköjään eivät ole sopusoinnussa asianomaisten\n    henkilöiden kanssa. Päät kumartuvat, huulet hymyilevät teille,\n    ja kun te olette mennyt pois, lausuu jokainen teistä ylisteleviä\n    sanoja. Omatuntonne ja sydämenne ääni sanoo teille rajan,\n    missä alhainen imartelu alkaa ja kohtelias keskustelu loppuu.\n    Vielä sana keskustelusta yleensä. Ystäväni, nuoruus on aina\n    taipuvainen jonkinlaiseen arvostelun nopeuteen, joka on sille\n    kunniaksi, mutta joka voi sitä vahingoittaa; tästä johtui tuo\n    ennen muinoin nuorison kasvatuksessa niin tärkeänä pidetty\n    vaikeneminen. Suurten seurassa nuoret tekivät palvelusta tutkien\n    tänä aikana elämää; sillä muinoin aateluudella kuten taiteellakin\n    oli oppipoikansa, paashinsa, jotka olivat heitä elättävien\n    mestariensa käskynalaisia. Nykyajan nuorilla on epäterveellinen\n    kasvihuonesivistys, joka saattaa heidät arvostelemaan ankarasti\n    tekoja, ajatuksia ja kirjoituksia, he leikkaavat säikeitä\n    sielusta, joka ei vielä ole palvelustaan suorittanut. Olkaa te\n    vapaa tästä epäkohdasta. Teidän arvostelunne voisivat loukata\n    monia henkilöitä ympärillänne, ja kaikki antavat ehkä vähemmän\n    anteeksi salaisen loukkauksen kuin vääryyden, jonka te julkisesti\n    teette. Nuorilla ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä, sillä he\n    eivät tiedä mitään elämästä ja sen vaikeuksista. Vanhojen\n    arvostelu on hyväntahtoinen ja lievä, nuorten armoton. Edelliset\n    eivät tiedä mitään, jälkimäiset tietävät kaikki. Muutoin kaikkien\n    ihmistoimintojen pohjalla on monisokkeloiset perussyyt, joiden\n    lopullisen arvostelun Jumala on pidättänyt itsellensä. Älkää\n    olko ankara muita kuin itseänne kohtaan. Teidän onnenne on\n    teidän edessänne, mutta ei kukaan tässä maailmassa voi saavuttaa\n    onneansa ilman apua; käyttäkää siis hyväksenne minun isäni\n    taloa, pääsy sinne on teille hankittu, suhteet, joita siellä\n    saatte, ovat teille hyödyksi tuhansissa tilaisuuksissa. Mutta\n    älkää väistykö askeltakaan äitini edestä, hän musertaa sen, joka\n    antautuu, ja ihailee sen ylpeyttä, joka häntä vastustaa; hän\n    muistuttaa rautaa, joka taottuna voi liittyä toiseen rautaan,\n    mutta joka musertaa kosketuksellaan kaiken, millä ei ole sen\n    kovuutta. Seurustelkaa siis äitini kanssa; jos hän tahtoo\n    teille hyvää, vie hän teidät noihin saleihin, joissa te opitte\n    tärkeän suuren maailman tuntemuksen, taidon kuunnella, puhua,\n    vastata, esitellä itsenne, mennä pois; te opitte täsmällisen\n    kielen, tuon selittämättömän jonkin, joka ei merkitse sen\n    suurempaa ylemmyyttä, kuin mitä puku merkitsee nerolla, mutta\n    jota vailla kauneintakaan kykyä ei oteta milloinkaan vastaan.\n    Tunnen teidät tarpeeksi ollakseni varma siitä, etten tee mitään\n    harhakuvitelmia nähdessäni teidät edeltäkäsin sellaisena kuin\n    toivoisin teidän olevan: yksinkertaisena tavoissanne, hillittynä\n    käytöksessänne, ylpeänä ilman pöyhkeyttä, kunnioittavaisena\n    vanhusten seurassa, palvelukseen alttiina ilman orjamaisuutta\n    ja ennen kaikkea vaiteliaana. Antakaa älynne tulla näkyviin,\n    mutta älkää koettako huvittaa toisia; sillä tietäkää, jos teidän\n    etevyytenne vaikuttaa masentavasti keskinkertaiseen mieheen,\n    vaikenee hän, sitten hän sanoo teistä: \"Hän on hyvin huvittava!\"\n    -- halveksumista osoittava lause. Olkoon teidän ylemmyytenne\n    aina leijonan ylemmyyttä. Älkää muutoin koettako miellyttää\n    miehiä. Suhteissanne heihin minä suositan teille kylmyyttä,\n    joka voi mennä välinpitämättömyyteen asti, josta he eivät voi\n    suuttua; kaikki miehet kunnioittavat sitä, joka heitä halveksii,\n    ja tämä halveksiminen tuottaa teille kaikkien naisten suosion;\n    he pitävät teitä arvossa sen vähäksymisen johdosta, jota te\n    miehille osoitatte. Älkää koskaan suvaitko lähellänne ihmisiä,\n    joita ei pidetä arvossa, ei edes silloinkaan, kun he eivät ole\n    ansainneet huonoa mainettansa, sillä maailma vaatii meiltä\n    samalla tavalla tiliä sekä ystävistämme että vihamiehistämme.\n    Tähän katsoen olkoot teidän päätöksenne kauan ja kypsästi\n    harkittuja, mutta peruuttamattomia. Kun miehet, jotka olette\n    työntänyt pois luotanne, antavat teille oikeutuksen siihen,\n    pidetään teidän ystävyyttänne arvokkaana; te herätätte siten\n    tuota kunnioittavaa äänettömyyttä, joka miesten keskuudessa\n    suurentaa miestä. Te olette siten asestettu nuoruudella, joka\n    miellyttää, viehätyksellä, joka lumoaa ja viisaudella, joka osaa\n    säilyttää valloitukset. Kaikki, mitä minä teistä olen tässä\n    sanonut, sisältyy lyhyesti tuohon vanhaan lauseeseen: _aateluus\n    velvoittaa!_\n\n    Sovittakaa nyt nämä ohjeet käytännölliseen elämäntoimintaanne.\n    Te kuulette useiden henkilöiden sanovan, että viekkaus on\n    menestyksen ehto, ja että pitää kyynäspäillään raivata itselleen\n    tietä joukon läpi. Ystäväni, nämä periaatteet olivat hyviä\n    keskiajalla, jolloin ruhtinailla oli kilpailijoita, jotka\n    oli toinen toisensa kautta saatava tuhotuiksi; mutta nykyään\n    tapahtuu kaikki julkisuudessa, ja tämä järjestelmä tekisi teille\n    sangen huonoja palveluksia. Todenteolla, te tulette kohtaamaan\n    milloin rehellisen ja oikeamielisen miehen, milloin petollisen\n    vihamiehen, miehen, joka käyttää aikeisiinsa viekkautta,\n    panettelua, konnankoukkuja. Tietäkää silloin, että teillä ei\n    ole voimakkaampaa apulaista kuin hän itse; tuo mies saa omasta\n    itsestänsä vihamiehen itsellensä; te voitte taistella häntä\n    vastaan rehellisillä aseilla, ennemmin tai myöhemmin hän saa\n    osakseen halveksumisen. Mitä ensinmainittuun mieheen tulee,\n    teidän suoramielisyytenne hankkii teille hänen kunnioituksensa,\n    ja jos teidän etunne ovat yhteiset (sillä kaikki voidaan\n    järjestää), auttaa hän teitä. Älkää peljätkö vihamiesten\n    saamista, onneton se, jolla niitä ei ole siinä maailmassa,\n    jonne te olette menossa; mutta koettakaa olla asettamatta\n    itseänne alttiiksi pilkalle tai kunnioituksen menettämiselle.\n    Minä sanoin koettakaa, sillä Pariisissa mies ei aina voi olla\n    oma herransa, hän on kohtalokkaiden olosuhteiden alainen; te\n    ette voi sillä välttää katuojien likaa, ette varoa itseänne\n    putoavalta tiilikiveltä. Siveydellä on katupuronsa, joista\n    kunniattomat ihmiset koettavat pirskoittaa jalojen henkilöiden\n    päälle lokaa, jossa he itse rypevät. Te voitte aina saada\n    itsenne kunnioitetuksi pysyessänne kaikissa piireissä horjumatta\n    lopullisissa päätöksissänne. Tuossa kunnianhimojen ottelussa,\n    keskellä ristiinkäyviä vaikeuksia ryhtykää aina suoraan asiaan,\n    tehkää se päättävästi ja keskittäkää aina kaikki voimanne yhteen\n    kohtaan. Te tiedätte, kuinka suuresti herra de Mortsauf vihasi\n    Napoleonia, kirosi häntä ja vartioi häntä kuten oikeus vartioi\n    rikoksellista. Hän vaati Napoleonilta joka ilta Enghien'in\n    herttuaa, ainoa onnettomuus, ainoa kuolema, joka on saanut hänet\n    vuodattamaan kyyneleitä. Mutta siitä huolimatta, hän ihaili\n    Napoleonia rohkeimpana päällikkönä ja on usein selittänyt minulle\n    hänen taktiikkaansa. Eikö tätä sotataitoa voitaisi sovittaa\n    myöskin etujen sotaan? Se säästäisi siinä aikaa, kuten se\n    toisella alalla on säästänyt miehiä ja tilaa. Miettikää tätä,\n    sillä nainen pettyy usein näissä asioissa, joita me arvostelemme\n    vaistolla ja tunteella. Yhdessä kohdassa minä voin olla\n    horjumaton: kaikki viekkaus, kaikki petos paljastuu ja loppuu\n    onnettomasti käyttäjälleen, kun sitävastoin jokainen muu asema\n    näyttää minusta vähemmän vaaralliselta silloin, kun ihmisellä on\n    rehellisyyden maaperä allaan. Jos minä voisin mainita oman itseni\n    esimerkkinä, sanoisin teille, että minä Clochegourde'ssa olen\n    herra de Mortsauf'in luonteen takia ollut pakotettu ennakolta\n    ehkäisemään kaiken petoksen ja ratkaisemaan välittömästi riidat,\n    jotka olisivat hänelle kuin sairaudeksi, mutta sellaiseksi,\n    joka tuottaisi hänelle mielihyvää. Minä olen aina itse\n    päättänyt kaiken käymällä suoraan solmuun käsiksi ja sanomalla\n    vastustajalle: aukaiskaamme tai leikatkaamme! Teille tulee usein\n    tilaisuutta olla hyödyllinen toisille, tehdä heille palveluksia\n    ja te saatte siitä vain vähän korvausta. Mutta älkää olko niiden\n    kaltainen, jotka moittivat ihmisiä ja kerskuen sanovat tapaavansa\n    vain kiittämättömiä. Eikö se ole samaa kuin asettaa itsensä\n    jalustalle? ja lisäksi, onhan hiukan tyhmää näyttää, kuinka vähän\n    tuntee maailmaa. Mutta tekisittekö te hyvää kuten koronkiskuri\n    tarjoo rahaansa? Teettehän te sitä hyvän teon itsensä tähden!\n    _Aateluus velvoittaa!_ Älkää kuitenkaan tehkö sellaisia\n    palveluksia, joilla pakotatte ihmiset kiittämättömyyteen, sillä\n    nämä tulevat silloin teidän sovittamattomiksi vihamiehiksenne: on\n    olemassa kiitollisuuden velan epätoivo kuten perikadon epätoivo,\n    molemmatkin synnyttävät edeltäpäin laskemattomia voimia. Mitä\n    teihin tulee, ottakaa vastaan mahdollisimman vähän toisilta.\n    Älkää olko kenenkään vasalli, nostakaa itsenne omin voimin.\n    Lausun teille mielipiteeni, ystäväni, ainoastaan elämän pikku\n    asioista. Poliittisessa maailmassa kaikki muuttaa muotoaan,\n    säännöt, jotka hallitsevat teidän persoonaanne, väistyvät\n    suurten etujen edessä. Mutta jos te tulisitte piiriin, jossa\n    suuret miehet liikkuvat, te olisitte, kuten Jumala, ainoa\n    päätöstenne tuomari. Te ette olisi silloin enää ihminen, vaan\n    elävä laki; te ette olisi enää yksilö, teissä olisi kansakunta\n    ruumiillistutettuna. Mutta jos te tuomitsette, tuomitaan teitä\n    myöskin. Myöhemmin te ilmestytte vuosisatojen eteen, ja te\n    tunnette tarpeeksi historiaa antaaksenne arvoa ajatuksille ja\n    teoille, jotka johtavat todelliseen suuruuteen.\n\n    Minä tulen nyt erittäin tärkeään kohtaan, teidän suhteeseenne\n    naisiin. Salongeissa, joihin menette, pitäkää periaatteena\n    olla tuhlaamatta voimianne heittäytymällä keimailun joutavaan\n    harjoittamiseen. Yhdellä noista miehistä, joilla edellisellä\n    vuosisadalla oli enimmin menestystä, oli tapana seurustella\n    samoissa iltakutsuissa ainoastaan yhden naisen kanssa ja liittyä\n    niihin, jotka näyttivät enimmin laiminlyödyiltä. Tuo mies, rakas\n    lapsi, hallitsi aikakauttansa. Hän oli viisaasti laskenut,\n    että määrätyn ajan kuluttua kaikki tulisivat häntä jatkuvasti\n    ylistämään. Enin osa nuorisoa menettää arvokkaimman onnensa\n    tekijöistä laiminlyömällä välttämättömän ajan noiden suhteiden\n    rakentamiseen, jotka ovat puolet yhteiskuntaelämää. Kun he omalla\n    personallaan miellyttävät, on heidän helppo saada itsellensä\n    kannattajia; mutta tuo kevät on lyhyt, tietäkää käyttää se hyvin.\n    Pyrkikää sentähden vaikutusvaltaisten naisten tuttavuuteen.\n    Vaikutusvaltaiset naiset ovat vanhoja naisia, he antavat\n    teille tietoja liitoista, kaikkien perheiden salaisuuksista ja\n    oikoteistä, joita myöten voitte päästä nopeammin päämäärään. He\n    tulevat osoittamaan sydämellisyyttä teitä kohtaan; suojelus on\n    heidän viimeinen rakkautensa, elleivät he ole umpiuskonnollisia;\n    he tulevat palvelemaan teitä erinomaisesti, he ylistävät\n    teitä ja saattavat teidän seuranne halutuksi. Paetkaa nuoria\n    naisia! Älkää uskoko, että pieninkään personallinen näkökohta\n    on kysymyksessä tässä, mitä minä teille sanoin! Viidenkymmenen\n    vuotias nainen tulee tekemään kaikki teidän hyväksenne,\n    kaksikymmenvuotias ei mitään; jälkimäinen tahtoo koko teidän\n    elämänne, edellinen ei pyydä teiltä muuta kuin yhden hetken,\n    yhden huomaavaisuuden. Pilkatkaa nuoria naisia, ottakaa heidät\n    kokonaan leikin kannalta, he eivät kykene vakavasti ajattelemaan.\n    Nuoret naiset, ystäväni, ovat itsekkäitä, pikku sieluja,\n    vailla todellista ystävyyttä; he rakastavat vain itseään, he\n    uhraisivat teidät yhden ainoan menestyksen saavuttamiseksi.\n    Muutoin, kaikki he vaativat uhrautumista, ja teidän asemanne\n    vaatii, että teidän hyväksenne uhraudutaan: kaksi sovittamatonta\n    pyrkimystä. Ei ainoakaan heistä välitä teidän eduistanne,\n    kaikki he ajattelevat itseään eikä teitä, kaikki vahingoittavat\n    teitä enemmän turhamielisyydellään kuin hyödyttävät teitä\n    kiintymyksellään; he riistävät teiltä huolettomasti teidän\n    aikanne, saattavat teidät laiminlyömään onnenne ja tuhoavat\n    teidät mitä herttaisimman näköisinä. Jos te valitatte, todistaa\n    kaikista typerin heistä teille, että hänen käsineensä on maailman\n    arvoinen ja ettei mikään ole kunniakkaampaa kuin palvella\n    häntä. Kaikki he vakuuttavat antavansa teille onnen ja saavat\n    teidät unohtamaan kauniin tulevaisuutenne; heidän onnensa on\n    epävakainen, teidän suuruutenne tulee olemaan varma. Te ette\n    tiedä, millä salakavalalla taidolla he toimivat tyydyttääkseen\n    haaveitaan, kääntääkseen ohimenevän kiintymyksen rakkaudeksi,\n    joka alkaa maanpäällä ja jatkuu taivaassa. Sinä päivänä, jolloin\n    he jättävät teidät, sanovat he teille, että sanat _en rakasta\n    enää_ antavat heille siihen oikeutuksen, kuten sana _rakastan_\n    riitti selittämään heidän rakkautensa ja että rakkautta ei\n    voida pakottaa. Inhottava oppi! Uskokaa se, todellinen rakkaus\n    on ikuinen, loputon, alati muuttumaton; se on tasainen ja\n    puhdas, ilman rajuja osoituksia; valkein hiuksinkin on se\n    alati nuori sydämeltään. Ei mitään tämän kaltaista ole noissa\n    maailmannaisissa, he näyttelevät kaikki komediaa: tämä tässä\n    kiinnittää teidän mieltänne onnettomuuksillaan, hän näyttää\n    maailman vienoimmalta ja vähimmän vaativalta naiselta; mutta kun\n    hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi, hallitsee hän vähitellen\n    teitä ja saa teidät taipumaan tahtoonsa; te tahdotte olla\n    diplomaatti mennä, tulla, tutkia ihmisiä, hyötynäkökohtia, maita,\n    mitä vielä, te jäätte Pariisiin tai hänen maa-alueellensa, hän\n    taivuttaa teidät pahanilkisesti tohvelin alle, ja kuta enemmän\n    te uhraudutte, sitä kiittämättömämpi hän on. Tuo toinen tuolla\n    koettaa kiehtoa teidät alistumisellaan, hän on teidän paashinne,\n    hän seuraisi teitä romantillisesti maailman loppuun asti, hän\n    asettaa itsensä alttiiksi säilyttääkseen teidät ja riippuu\n    kuin kivi teidän kaulassanne. Te uppoatte jonakin päivänä,\n    mutta tuo nainen ui pinnalla. Vähimminkin viekkaalla naisella\n    on ansoja loppumattomiin; kaikkein yksinkertaisin viettää\n    voittoja sen nojalla, että hän herättää niin vähän epäluuloa;\n    vähemmän vaarallinen olisi sievistelevä nainen, joka rakastaisi\n    teitä tietämättä miksi, joka jättäisi teidät ilman aihetta ja\n    ottaisi teidät jälleen turhamielisyydestä. Mutta kaikki he\n    vahingoittavat teitä joko nykyisyydessä tai tulevaisuudessa.\n    Jokainen nuori nainen, joka käy maailmaan, joka elää huveista\n    ja turhamielisyyden tyydytyksistä, on puoleksi turmeltunut ja\n    turmelee teidät. Heidän joukossaan ei tule olemaan se puhdas ja\n    ajatteleva olento, jonka sydämessä te tulette aina hallitsemaan.\n    Ah! hän on yksinäinen, hän, jota te rakastatte: teidän katseenne\n    ovat hänen kauneimpia juhliansa, hän elää teidän sanoistanne.\n    Olkoon tämä nainen sentähden koko teidän maailmanne, sillä te\n    olette hänelle kaikki: rakastakaa häntä paljon, älkää antako\n    hänelle suruja eikä kilpailijoita, älkää herättäkö hänessä\n    luulevaisuutta. Olla rakastettu, rakas ystävä, olla ymmärretty\n    on suurin onni; minä toivon, että te saisitte sitä tuntea,\n    mutta älkää asettako alttiiksi sielunne kukkaa, olkaa hyvin\n    varma sydämestä, johon te sijoitatte tunteenne. Tuo nainen ei\n    elä koskaan itseänsä varten, hän ei koskaan ajattele itseänsä,\n    vaani teitä; hän ei väittele teidän kanssanne mistään, hän ei\n    koskaan kuuntele omia etujaan, ja hän vainuaa vaaran, joka\n    teitä uhkaa siellä, missä ette mitään sellaista huomaa, siellä,\n    missä hän unohtaa oman itsensä; jos hän kärsii, kärsii hän\n    valittamatta, hänessä ei ole mitään personallista keimailua,\n    mutta hän ikäänkuin kunnioittaa itsessänsä sitä, mitä te hänessä\n    rakastatte. Vastatkaa tuohon rakkauteen rakkaudella, joka\n    on jotain vieläkin enemmän. Jos te olette kyllin onnellinen\n    saavuttaaksenne sen, mikä aina tulee puuttumaan teidän ystävätär\n    raukaltanne, molemminpuolisen, tasan tunnetun rakkauden,\n    muistakaa, että niin täydelliseksi kuin tuo rakkaus tulleneekin,\n    eräässä laaksossa elää teille äiti, jonka sydämen te olette\n    täyttänyt niin syvällä tunteella, ettette voi koskaan löytää\n    sen pohjaa. Niin, minä tunnen teitä kohtaan kiintymystä, jonka\n    laajuutta ette saa koskaan tietää: jotta se tulisi näkyviin\n    sellaisena kuin se on, pitäisi teidän olla menettänyt tuo\n    suuri älykkäisyytenne, ja silloinkaan te ette tietäisi, mihin\n    asti minun kiintymykseni voisi mennä. Herätänkö epäilystä\n    kehottaessani teitä välttämään nuoria naisia, jotka kaikki\n    ovat enemmän tai vähemmän teeskentelijöitä, pilkantekijöitä,\n    turhamaisia, kevytmielisiä, tuhlaajia; kehoittaessani teitä\n    kiintymään vaikutusvaltaisiin naisiin, noihin kunnioitusta\n    herättäviin leskirouviin, jotka ovat täynnä järkeä, kuten minun\n    tätini oli, ja jotka ovat teille niin suureksi hyödyksi; he\n    puolustavat teitä salaisia syytöksiä vastaan kumoamalla ne, he\n    sanovat teistä sen, mitä itse ette voisi itsestänne sanoa? Kaiken\n    lopuksi, enkö minä ole jalomielinen käskiessäni teidän säästämään\n    jumaloimisenne puhdassydämiselle enkelille? Jos sanat _aateluus\n    velvoittaa_ sisältävät suuren osan minun ensimäisiä ohjeitani,\n    sisältyvät mielipiteeni teidän suhteestanne naisiin myöskin\n    tuohon ritarilauseeseen: _palvele kaikkia, mutta rakasta vain\n    yhtä_.\n\n    Teidän tietonne ovat laajat, teidän kärsimysten suojelema\n    sydämenne on pysynyt tahrattomana; kaikki on kaunista, kaikki\n    on hyvin teissä, _tahtokaa siis!_ Teidän tulevaisuutenne on nyt\n    näissä kahdessa sanassa, jotka ovat suurten miesten sanat. Eikö\n    niin, lapseni, te tottelette Henrietteänne, te sallitte hänen\n    jatkaa niiden ajatuksien lausumista, joita hänellä on teistä ja\n    teidän suhteestanne maailmaan? Minun sielullani on joku silmä,\n    joka näkee teidän tulevaisuutenne samoin kuin lapsienikin,\n    antakaa minun siis käyttää hyväksenne tätä kykyä, salaperäistä\n    lahjaa, joka on antanut rauhan minun elämälleni ja joka ei\n    suinkaan heikonnu, vaan säilyttää voimansa yksinäisyydessä ja\n    hiljaisuudessa. Minä pyydän teiltä palkinnoksi suurta onnea: minä\n    tahdon nähdä teidän suurentuvan miesten joukossa, ilman että\n    ainoakaan teidän menestyksistänne tuottaa minulle mielipahaa,\n    tahdon, että kohottaisitte nopeasti onnenne nimenne tasalle ja\n    että voisin sanoa itselleni edistäneeni enemmän kuin pelkillä\n    toiveilla teidän suuruuttanne. Tämä salainen myötävaikutus on\n    ainoa nautinto, jonka minä voin sallia itselleni. Minä odotan. En\n    sano teille jäähyväisiä. Me olemme erotettuja, te ette voi viedä\n    huulillenne kättäni; mutta teidän pitäisi hyvin tietää, mikä sija\n    teillä on minun sydämessäni.\n\n                                      Teidän Henriettenne.'\n\nKun olin lukenut tämän kirjeen, tunsin käsiäni vastaan sykkivän\näidillisen sydämen hetkellä, jolloin minua vielä jäädytti äitini\nankara vastaanotto. Minä aavistin, minkätähden kreivitär oli\nkieltänyt minua lukemasta Touraine'ssa tätä kirjettä, hän pelkäsi\nepäilemättä saavansa nähdä minun heittäytyvän hänen jalkoihinsa ja\nkyynelteni kostuttavan niitä.\n\nMinä tein lopultakin tuttavuutta veljeni Charles'in kanssa, joka\ntähän asti oli ollut minulle aivan kuin vieras. Mutta hänessä oli\naina pikku seikkoihin asti jotain ylpeätä ja hillittyä, mikä asetti\nrajan välillämme liian jyrkäksi voidaksemme toisiamme veljellisesti\nrakastaa; kaikki hellät tunteet perustuvat sielujen yhtäläisyyteen,\nja meidän välillämme ei ollut mitään vetovoimaa. Hän opetti minulle\noppineesti tuollaiset pikkuseikat, jotka järki tai sydän arvaa;\njoka tilaisuudessa hän näytti halveksivan minua. Jollei rakkauteni\nolisi ollut minun tukenani, olisi hän tehnyt minut tyhmäksi ja\nhölmöksi, sillä hän uskoi aina, etten tiennyt mitään. Kuitenkin hän\ntutustutti minut maailmaan, jossa minun avuttomuuteni piti loistaa.\nIlman lapsuuteni onnettomuuksia minä olisin voinut pitää hänen\nturhamielistä holhoustaan veljellisenä ystävyytenä; mutta siveellinen\nyksinäisyys saa aikaan samoja vaikutuksia kuin maallinen yksinäisyys:\nhiljaisuus sallii silloin kuulla herkimmänkin ääni-ilmiön, ja\ntottumus paeta itseensä kehittää tunteellisuuden, jonka hienous\npaljastaa pienimmätkin mielenliikutusten vivahteet, mitkä koskettavat\nmeitä. Ennenkuin minä olin oppinut tuntemaan rouva de Mortsauf'in,\nloukkasi kova katse minua, ankaralla äänen painolla lausuttu sana\nsai sydämeni levottomasti lyömään; minä kärsin siitä, mutta en\ntiennyt mitään hyväilyjen elämästä. Clochegourde'sta palattuani\nminä sitävastoin saatoin tehdä vertailuja, jotka täydensivät\nminun ennenaikaisia tietojani. Huomio, joka perustuu kestettyihin\nkärsimyksiin, on epätäydellinen. Myöskin onnella on valonsa. Minä\nantauduin sitä kernaammin esikoisoikeuden ylemmyyden muserrettavaksi,\nkoska en ollut Charles'in narri.\n\nMinä kävin yksin herttuatar de Lenoncourt'in luona, jossa minä en\nkuullut ollenkaan puhuttavan Henriettestä, jossa ei kukaan, vanhaa\nherttuaa lukuunottamatta, joka oli itse yksinkertaisuus, puhunut\nminulle hänestä; mutta tavasta, jolla hän otti minut vastaan, minä\naavistin hänen tyttärensä salaiset suositukset. Siihen aikaan,\njolloin minä aloin päästä avuttomasta hämmästyksestä, jonka suuren\nmaailman näkö synnyttää jokaisessa ensikertalaisessa; jolloin minä\nvilahdukselta näin nautintoja ja ymmärsin apukeinot, joita tuo\nmaailma tarjoo kunnianhimoiselle, ja jolloin minä ilolla aloin\nkäytännössä toteuttaa Henrietten lauselmia ihmetellen niiden syvää\ntotuutta, sattuivat huhtikuun 20:nnen päivän tapaukset. Veljeni\nseurasi hovia Gent'iin; minä, kreivittären neuvosta, -- olin\nhänen kanssansa ryhtynyt kirjevaihtoon, joka oli minun puoleltani\nhyvin vilkasta -- seurasin herttua de Lenoncourt'ia Alankomaihin.\nHerttuan tavanomainen hyväntahtoisuus muuttui sydämelliseksi\nsuojelukseksi, kun hän näki minun kiireestä kantapäähän olevan\nBourbon'ien puolella; hän itse esitti minut Hänen Majesteetilleen.\nOnnettomuuden kohdatessa hallitsijaa on hänen ympärillään vähän\nonnentavoittelijoita; nuoruudella on luonnolliset ihailunsa, hyötyä\ntavoittelematon uskollisuutensa, kuningas osasi arvostella ihmisiä;\nse joka ei ollut huomattu Tuileries'sa, oli sitä paljon Gent'issä,\nja minulla oli onni miellyttää Ludvig XVIII:ta. Eräästä rouva de\nMortsauf'in isällensä kirjoittamasta kirjeestä, jonka Vendée'n\nlähetti oli tuonut virkakirjeiden mukana ja jossa oli sananen\nminullekin, minä sain tietää, että Jacques oli sairaana. Herra de\nMortsauf epätoivoissaan niin hyvin poikansa huonosta terveydestä kuin\ntoisesta maanpakolaisuudesta, jonka hän näki alkavan itselleen, oli\nlisännyt muutamia sanoja; ne antoivat minun aavistaa rakastettuni\naseman. Epäilemättä hänen miehensä häiritsi häntä hänen viettäessään\nkaiken aikansa Jacques'in vuoteen ääressä, saamatta niin päivän\nkuin yön rauhaa. Hän oli etevämpi väittelyissä, mutta kykenemätön\npuolustamaan itseään asettaessaan koko sielunsa lapsensa hoitamiseen.\nHenriette varmaankin tarvitsi avuliasta ystävää, joka tekisi\nelämän hänelle vähemmän raskaaksi; jos ei muulla tavoin, niin edes\npitämällä toimessa herra de Mortsauf'ia. Jo useampia kertoja minä\nolin vienyt kreivin muualle, silloin kun hän uhkasi ruveta kiusaamaan\nvaimoansa; tämän viattoman viekkauden menestys on tuottanut minulle\nmuutamia ylitsevuotavaa kiitollisuutta ilmaisevia katseita, joissa\nrakkaus näkee lupauksia. Vaikka minä kärsimättömänä pyrin käymään\nsamoja teitä kuin veljeni, joka äskettäin oli lähetetty Wienin\nkongressiin, vaikka minä tahdoin henkeni uhalla toteuttaa Henrietten\nmääräykset ja vapauttaa itseni veljellisestä alamaisuudesta, minun\nkunnianhimoni, pyrkimykseni riippumattomuuteen, etu, joka minulla\noli kuninkaan luona pysymisestä, kaikki kalpeni rouva de Mortsauf'in\nsurumielisten kasvojen edessä. Minä päätin jättää Gent'in hovin ja\nmennä palvelemaan todellista valtijatarta. Jumala palkitsi minut.\nVendée'sta tullut lähetti ei voinut palata Ranskaan. Kuningas\ntarvitsi miestä, joka ottaisi viedäkseen sinne hänen määräyksensä.\nHerttua de Lenoncourt tiesi, että kuningas ei unhottaisi sitä, joka\nottaisi tämän vaarallisen yrityksen suorittaakseen. Hän oli, minulta\nollenkaan kysymättä, saanut minut hyväksytyksi tähän tehtävään,\nja minä otin sen vastaan hyvin onnellisena saadessani palata\nClochegourde'en ja samalla palvella hyvää asiaa.\n\nPäästyäni, jo kaksikymmentäyksi vuotiaana, kuninkaan puheille minä\npalasin Ranskaan, jossa minulla niin Pariisissa kuin Vendée'essa\noli onni täyttää Hänen Majesteettinsa tahto. Toukokuun lopulla\nminusta tiedon saaneiden bonapartistivirastojen vainoamana minä\nolin pakotettu pakenemaan puettuna mieheksi, joka näyttää palaavan\ntakaisin kotimaahansa. Minä kävelin jalkasin alueelta alueelle,\nmetsästä toiseen, Vendée'n ylängön, Bocage'n ja Poitou'n poikki,\nturvallisuuden mukaan muuttaen tietäni.\n\nMinä saavutin Saumur'in, Saumur'ista minä tulin Chinon'iin ja sieltä,\nyhtenä ainoana yönä Nueil'in metsiin, jossa minä eräällä nummella\nkohtasin kreivin ratsain. Hän otti minut satulan taakse ja vei minut\nkotiinsa ilman että olimme nähneet ketään, joka olisi voinut minut\ntuntea.\n\n-- Jacques on parempi, olivat hänen ensimäiset sanansa.\n\nMinä tunnustin hänelle diplomaattisoturin asemani, jossa\nminä olin vainottu kuin villipeto, ja aatelismies verhoutui\nkuningasmielisyydellään kilpaillakseen Chesselin kanssa vaarasta\nottaa minut vastaan. Huomatessani Clochegourde'n tuntui minusta kuin\nolisivat nuo kahdeksan vastikään mennyttä kuukautta olleet unta.\nEsitellessään minut sanoi kreivi vaimolleen: -- Arvaa, kenen minä\nsinulle tuon?... Felix'in.\n\n-- Onko se mahdollista! kysyi hän kädet hervottomina ja kasvot\ntyrmistyneinä.\n\nMinä astuin esiin, me pysyimme molemmat kaksi liikkumattomina, hän\nkahlehdittuna nojatuoliinsa ja minä hänen ovensa kynnykselle. Me\nkatsoimme toisiimme tuolla kiihkeällä tuijotuksella, jolla kaksi\nrakastajaa katsovat toisiinsa tahtoessaan korvata yhdellä katseella\nkoko menetetyn ajan. Mutta häveten hämmästystään, joka paljasti hänen\nsydämensä, hän nousi ylös; minä lähestyin häntä.\n\n-- Olen paljon rukoillut teidän puolestanne, sanoi hän minulle\nojennettuaan kätensä suudeltavaksi.\n\nHän kysyi minulta kuulumisia isästään; sitten hän arvasi väsymykseni\nja meni toimittamaan minulle vuodetta, sillä aikaa kun kreivi\nlaitatti minulle ruokaa, sillä olin kuolemaisillani nälästä. Minä\nsain sen huoneen, joka oli kreivittären huoneen yläpuolella, hänen\ntätinsä huoneen. Hän antoi kreivin saattaa minut sinne asetettuaan\njalkansa ensimäiselle portaalle nähtävästi neuvotellen itsensä\nkanssa, seuraisiko hän minua. Minä käännyin, hän punastui, toivotti\nminulle hyvää yötä ja vetäytyi äkkiä takaisin. Kun minä laskeuduin\naamiaiselle, sain kuulla Waterloo'n mellakoista, Napoleonin paosta,\nliittolaisten marssimisesta Pariisiin ja Bourbon'ien todennäköisestä\npaluusta. Nämä tapahtumat olivat kaikki kaikessa kreiville, meille\nne eivät merkinneet mitään. Tiedättekö, mikä oli suurin uutinen,\njonka minä sain kuulla, tervehdittyäni lapsia? Sillä minä en puhu\nlevottomuudestani nähdessäni kreivittären kalpeana ja laihtuneena;\nminä arvasin minkä mullistuksen hämmästystä osoittava liike voisi\nsaada aikaan enkä ilmaissut sentähden muuta kuin iloa kreivittären\nnähdessäni. Tuo suuri uutisemme oli: -- \"Te saatte jäätä!\" Kreivitär\noli usein kuluneena vuonna pahoitellut sitä, ettei hänellä ollut\ntarpeeksi raikasta vettä minua varten, joka, muun juoman puuttuessa,\npidin jääkylmästä vedestä. Jumala tiesi millä vastuksien hinnalla\nhän oli saanut hankituksi itselleen jääkaapin. Te tiedätte paremmin\nkuin kukaan, että rakkaudella on kylliksi yhdessä sanassa, yhdessä\nkatseessa, yhdessä äänen käänteessä, yhdessä näköjään vähäpätöisessä\nhuomaavaisuudessa; sen kaunein etuoikeus on tuoda itse itsensä ilmi.\nNo niin! Hänen sanansa, hänen katseensa, hänen ilonsa paljastivat\nminulle hänen tunteidensa laajuuden, kuten minä olin hänelle\nniukasti ilmaissut omani käytökselläni lautapelissä. Mutta hänen\nhellyytensä viehättävät osoitukset kävivät runsaiksi: seitsemäntenä\npäivänä tuloni jälkeen hän ilmestyi jälleen pirteänä; hän säkenöitsi\nterveyttä, iloa ja nuoruutta; minä löysin rakkaan liljani\nkaunistuneena, täydellisemmin puhjenneena, samoin kuin minä löysin\nsydämeni aarteet kasvaneiksi. Eivätkö ne ole vain pikku sieluja,\ntai alhaisia sydämiä, joissa poissaolo heikentää tunteita, hävittää\nrakastetun piirteet ja vähentää hänen kauneuttansa? Olennoille,\njoilla on hehkuva mielikuvitus, joilla ihastus on veressä, joiden\nihoa värittää purppura ja joilla intohimo saa pysyväisiä muotoja,\nmuodostuuhan poissaolo heille kidutuksiksi, joilla ensimäiset\nkristityt saivat vahvistaa uskonsa ja jotka tekivät heille Jumalan\nnäkyväksi! Asuuhan rakkauden täyttämässä sydämessä lakkaamattomia\ntoiveita, jotka saavat antamaan enemmän arvoa kaivatuille ruumiin\nmuodoille saattaessaan ne näkyviin unelmien tulen värittäminä! Saahan\nsilloin kokea kiihtymyksiä, jotka luovat ihanteellista kauneutta\njumaloiduille kasvonpiirteille, ajatusten niihin syventyessä.\nMenneisyys muistosta muistoon kerrattuna suurentuu; tulevaisuus\ntäyttyy toiveilla. Sydämille, joissa nämä sähköiset vivahteet\nkuohuvat, on ensimäinen kohtaus silloin kuin hyväätekevä rajuilma,\njoka elähyttää maan ja hedelmöittää sen kohdistaessaan siihen\nsalaman äkillisiä leimahduksia. Kuinka paljon suloisia iloja minä\ntunsinkaan nähdessäni, että meissä nuo ajatukset, nuo tunteet\nolivat molemminpuolisia! Millä ihastuneella katseella minä seurasin\nHenrietten onnellisuuden lisääntymistä! Nainen, joka elää rakastetun\nkatseiden alaisena, antaa ehkä suuremman todistuksen tunteestaan\nkuin nainen, joka kuolee epäilyksen tappamana tai elinmehun\npuutteesta kuihtuu. En tiedä kumpi näistä kahdesta on enemmän\nliikuttava. Rouva de Mortsauf'in virkistyminen oli luonnollista,\nkuten toukokuun vaikutus ruohotasangoilla, kuten auringon ja veden\nvaikutus surkastuneisiin kukkiin. Kuten meidän rakkaudenlaaksollamme,\nniin Henriettelläkin oli ollut talvensa, ja hän elpyi jälleen,\nkuten laakso keväällä. Ennen päivällistä me laskeuduimme rakkaalle\npengermällemme. Siellä, silitellen lapsi raukkaansa, joka oli\ntullut hennommaksi entisestään ja kulki äitinsä sivulla äänettömänä\nikäänkuin vielä sairautta kärsien, hän kertoi minulle sairaan vuoteen\nääressä vietetyt yönsä. -- Noiden kolmen kuukauden aikana hän oli\nelänyt kokonaan sisällistä elämää. Hän oli asunut aivan kuin synkässä\npalatsissa peljäten astua sisälle ylellisiin huoneisiin, joissa valot\nvälkkyivät, joissa pidettiin juhlia, juhlia, joihin hän ei saanut\nottaa osaa. Hän oli seisonut ovella toinen silmä kiintyneenä lapseen,\ntoinen epäselvään olentoon, toisella korvalla kuunnellen tuskia,\ntoisella erästä ääntä. Hän oli lausunut yksinäisyyden siivittämiä\nrunoja, joita kukaan runoilija ei ollut milloinkaan sepittänyt;\nmutta kaiken tämän hän oli tehnyt luonnollisesti, tietämättä\noliko siihen vaikuttanut pieninkään rakkauden jälki, hekumallisen\najatuksen värähdys, itämainen runous, suloinen kuin Frangistanin\nruusu. Kun kreivi liittyi meihin, jatkoi hän samaan tapaan naisena,\njoka on ylpeä itsestään, joka voi luoda ylvään katseen mieheensä\nja punastumatta painaa suudelman poikansa otsalle. Hän oli paljon\nrukoillut, hän oli pitänyt kokonaisia öitä käsiään ristissä\nJacques'in yli tahtoen pelastaa hänet kuolemalta.\n\n-- Minä menin, sanoi hän, aina pyhäkön ovelle asti rukoilemaan\nJumalalta poikani elämää. Hänellä oli ollut näkyjä; hän kertoi\nne minulle. Mutta hetkellä, jolloin hän enkelin-äänellään lausui\nnuo ihmeelliset sanat: -- Kun minä nukuin, minun sydämeni valvoi!\nkeskeytti kreivi hänet sanoen: Se on, että te olette ollut melkein\nhullu.\n\nKreivitär vaikeni viiltävän tuskan koskettamana, ikäänkuin tämä\nolisi ollut ensimäinen loukkaus, ikäänkuin hän olisi unohtanut, että\nkolmeentoista vuoteen tuo mies ei ollut laiminlyönyt sinkauttaa\nnuolia hänen sydämeensä. Kreivitär oli kuin jalo lintu, jonka karkea\nlyijynjyvä on lennosta satuttanut, hän vajosi raskaaseen masennuksen\ntilaan.\n\n-- Niinkö, herra, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen,\neikö ainoakaan minun sanoistani ole milloinkaan löytävä armoa\nteidän älynne tuomioistuimen edessä? Eikö teissä koskaan ole\nsuvaitsevaisuutta minun heikkouttani kohtaan, ei minun naisellisten\najatuksieni ymmärtämystä?\n\nHän pysähtyi. Tuo enkeli katui jo valituksiaan ja mittasi yhdellä\nsilmäyksellä niin hyvin menneisyytensä kuin tulevaisuutensa:\nvoisiko hän olla ymmärretty, olihan hän juuri saanut vastaanottaa\nmyrkyllisen hyökkäyksen. Hänen siniset suonensa takoivat voimakkaasti\nohimoissa, hänellä ei ollut kyyneliä, mutta hänen silmiensä kirkkaus\nhimmeni. Sitten hän loi katseensa maahan, jottei hän näkisi minun\nsilmissäni suurentunutta tuskaansa, aavistettuja tunteitansa,\nsieluansa minun sieluni hyväilemänä ja ennenkaikkea koko tuota nuoren\nrakkauden värittämää myötätuntoisuutta, rakkauden, joka oli valmis\nkuten uskollinen koira siekailematta repimään sen, joka loukkaisi\nsen valtijatarta. Noina hirveinä hetkinä oli näkemisen arvoista\nse ylemmyys, jolla kreivi esiintyi; hän luuli saaneensa voiton\nvaimostaan ja vuodatti silloin hänen ylitsensä sanojen raesateen,\njossa sama ajatus kertautui ja joka muistutti alati saman äänen\nsynnyttäviä kirveen iskuja.\n\n-- Hän on siis yhä kaltaisensa, sanoin minä kreivittärelle,\nkun kreivi jätti meidät häntä hakemaan tulleen tallimestarin\nkiireellisestä kutsusta.\n\n-- Aina, vastasi Jacques minulle.\n\n-- Aina erinomainen, poikani, sanoi kreivitär Jacques'ille koettaen\nsiten ylläpitää herra de Mortsauf'in arvoa hänen lastensa silmissä.\nSinä näet nykyhetken, sinä et tunne menneisyyttä, sinä et voi\narvostella isääsi tekemättä hänelle jotain vääryyttä, mutta jos\nsinulla on onnettomuus nähdä virheitä isässäsi, vaatii perheen kunnia\nsinua hautaamaan sellaiset salaisuudet syvimpään vaitioloon.\n\n-- Kuinka menestyvät muutostyöt Cassine'ssa ja Rhetorière'ssä?\nkysyin minä kreivittäreltä saadakseni hänet pois näistä katkerista\najatuksista.\n\n-- Yli toiveitteni, sanoi hän minulle. Kun rakennukset olivat\nvalmistuneet, saimme me kaksi kunnollista arentimiestä, joista\ntoinen maksoi veroissa neljätuhatta viisisataa frangia, toinen\nviisituhatta; ja vuokrasopimus on tehty viideksi vuodeksi. Me\nolemme jo istuttaneet kolme tuhatta puuta uusille arentimaille.\nManetten isä ihastui saadessaan Rabelay'n, ja Martineau'lla on\nBaude viljeltävänään. Meidän neljän arentimiehemme omaisuus on\nniityissä ja metsissä, ja niihin he eivät ollenkaan käytä, kuten\njotkut vähemmän omantunnontarkat vuokraajat tekevät, lantaa, joka on\nmäärätty meidän viljelyksiämme varten. _Meidän_ ponnistuksiamme on\nsiten seurannut mitä kaunein menestys. Clochegourde, ottamatta lukuun\nsäästettyjä maita, joita me nimitämme pääkartanon vuokratiluksiksi,\nsekä metsiä ja viinitarhoja, tuottaa yhdeksäntoistatuhatta frangia,\nja viljelykset ovat antaneet hyviä vuosituloja. Minä taistelen\nsaadakseni vuokraamattomat maa-alueemme annettaviksi Martineau'lle,\nmaittemme silmälläpitäjälle, joka nyt voi asettaa poikansa sijalleen.\nHän tarjoaa kolme tuhatta frangia, jos herra de Mortsauf rakentaa\nhänelle arentitalon Commanderie'hin. Me voisimme silloin saada\nvapaaksi Clochegourde'n lähistön, jatkaa suunniteltua puistokujaamme\naina Chinon'in tielle asti, eikä meidän tarvitsisi huolehtia muusta\nkuin metsistämme ja viinitarhoistamme. Jos kuningas palaa takaisin,\nsaamme _me_ jälleen vuosirahamme; _me_ annamme suostumuksemme siihen\nvastustettuamme muutamia päiviä _meidän_ vaimomme tervettä järkeä.\nJacques'in omaisuus on silloin hävittämätön. Nämä viimeiset tulokset\nsaavutettuani minä antaisin herra de Mortsauf'in tehdä säästöjä\nMadeleineä varten, jolle kuningas muutoin vanhan tavan mukaan on\nantava myötäjäiset. Omatuntoni on rauhallinen; minun tehtäväni tulee\nloppuun suoritetuksi. Ja te? sanoi hän minulle.\n\nMinä selitin hänelle lähettilästehtäväni ja annoin hänen nähdä kuinka\nhyödyllisiä ja viisaita hänen neuvonsa olivat olleet. Oliko hänellä\nnäkijän lahja, kun hän siten saattoi ennustaa tapahtumat?\n\n-- Enkö minä teille kirjoittanut sitä? sanoi hän. Vain teitä varten\nminä voin käyttää ihmeellistä kykyä, josta minä en ole puhunut\nmuille kuin herra de la Berge'lle, rippi-isälleni, ja hän selittää\nsen jumalallisen välityksen avulla tapahtuvaksi. Usein syvien\nmietiskelyjen jälkeen, joita pelko lasteni tilasta minulle aiheuttaa,\nminun silmäni sulkeutuvat tämän maan asioille ja katsovat toiseen\nmaailmaan; kun minä siellä näin Jacques'in ja Madeleinen loistavina,\nolivat he määrätyn ajan terveinä, jos minä näin heidät usvan\nympäröiminä, tulivat he pian sairaiksi. Teitä minä en ainoastaan näe\nalati säteilevänä, vaan minä kuulen myöskin suloisen äänen, joka\nminulle sanoitta, sisällisen välityksen avulla, ilmaisee, mitä teidän\npitää tehdä, Mikä laki estää minua käyttämästä tätä ihmeellistä\nlahjaa muiden kuin lasteni ja teidän hyväksi? sanoi hän vajoten\nunelmiin. Tahtooko Jumala olla heidän isänsä? kysyi hän itseltään\nhetken vaiettuaan.\n\n-- Sallikaa minun uskoa, sanoin minä hänelle, etten tottele muita\nkuin teitä!\n\nHän hymyili minulle tuota täydellisesti viehättävää hymyilyään, joka\nsaattoi minun sydämeni niin suureen hurmioon, etten olisi silloin\ntuntenut kuoleman iskuakaan.\n\n-- Niin pian kun kuningas jälleen on Pariisissa, menkää sinne,\njättäkää Clochegourde, jatkoi hän. Yhtä paljon kuin on alentavaa\netsiä virkoja ja suosiota, yhtä paljon on naurettavaa laiminlyödä\nniiden vastaanottaminen. Tulee tapahtumaan suuria muutoksia.\nKykenevät ja varmat miehet ovat välttämättömiä kuninkaalle, olkaa\nsiis hänen saatavissansa. Te joudutte nuorena virkatoimiin, ja te\nsuoriudutte niistä hyvin; sillä valtiomiehillä kuten näyttelijöillä\non ammattiasioita, joiden perille nerokkuudella ei päästä, ne täytyy\noppia. Isäni sai tämän lauseen herttua de Choiseul'iltä. Muistakaa\nminua, sanoi hän hetken vaiettuaan, antakaa minun tuntea suuruuden\niloja sielussa, joka kuuluu kokonaan minulle. Olettehan te minun\npoikani?\n\n-- Teidän poikanne? toistin minä nyrpeän näköisenä.\n\n-- Minun poikani, ei muuta, sanoi hän tehden minusta pilkkaa; eikö\nteillä silloin ole hyvin kaunis paikka minun sydämessäni.\n\nPäivälliskello soi, hän tarttui minun käsivarteeni ja nojautui siihen\nmielihyvällä.\n\n-- Te olette kasvanut, sanoi hän minulle portaita noustessamme. Kun\nolimme pengermällä, liikutti hän levottomasti käsivarttani ikäänkuin\nminun katseeni olisivat koskettaneet häntä liian kiihkeästi; vaikka\nhänen silmänsä olivat alasluodut, hän tiesi hyvin, että katsoin\nvain häneen. Hän sanoi minulle sitten tuolla teeskennellyllä, niin\nsuloisella, niin viehättävällä kärsimättömyydellä: -- Katselkaamme\ntoki hiukan rakasta laaksoamme! Hän kääntyi, levitti valkeasilkkisen\npäivänvarjonsa ylitsemme ja asetti Jacques'in sen suojaan. Päänliike,\njolla hän osoitti minulle Indre'ä, ruuhta ja niittyjä, todisti, että\nhän minun vierailustani ja kävelyretkistämme alkaen ymmärsi noita\nsinertäviä taivaanrantoja ja niiden utuisia kaarrelmia. Luonto oli\nviitta, johon hän verhosi ajatuksensa. Hän tiesi nyt, mitä satakieli\nhuokaa yön aikana ja mitä soiden laulaja yhä toistaa veisatessaan\nvalitussäveltään.\n\nKello kahdeksan illalla minä sain olla läsnä kohtauksessa, joka minua\nsyvästi liikutti ja jota minä en koskaan ennen ollut voinut nähdä,\nsillä minä olin siihen aikaan aina pelaamassa herra de Mortsauf'in\nkanssa. Tuo kohtaus tapahtui ruokasalissa ennen lasten levolle\nasettamista. Kello soi kaksi kertaa, kaikki talon väki saapui.\n\nTe olette meidän vieraanamme, alistukaa luostarin sääntöihin, sanoi\nkreivitär vetäen minua kädestä tuolla viattomalla leikillisyydellä,\njoka on ominaista todella uskonnollisille naisille.\n\nKreivi seurasi meitä. Isäntäväki, lapset, palvelijat, kaikki\npolvistuivat paljain päin totutuille paikoilleen. Madeleinen vuoro\noli lukea rukoukset: rakas pikku olento lausui ne lapsenäänellään,\njonka teeskentelemättömät käänteet erottuivat kirkkaina ympäristön\nsopusointuisessa äänettömyydessä ja antoivat lauseille viattomuuden\npyhän valkeuden, enkelisulon. Se oli liikuttavin rukous, minkä minä\nolen kuullut. Luonto vastasi lapsen sanoihin tuhansin iltaväreilyin,\njoka oli kuin vienoa urkujen säestystä. Madeleine oli kreivittären\noikealla, Jacques vasemmalla puolella. Nuo kaksi kiharapäätä, joiden\nkeskeltä kohosi äidin palmikoitu tukka ja joiden ylitse näkyi\nherra de Mortsauf'in valkeahiuksinen, kellastunut pää, muodostivat\ntaulun, jonka värit jollakin tavalla toistivat mieleen rukouksen\nherättämiä ajatuksia. Ja lopuksi ylevänä yhdyssiteenä verhosi tuota\nkokoontunutta joukkoa laskevan auringon riutuva loiste, jonka rusotus\nväritti salin, niin että runolliset tai taikauskoiset sielut olisivat\nluulleet taivaan tulien olevan läsnä rukouksessa, jota nuo uskolliset\nJumalan palvelijat tuolla pitivät polvistuneina, ilman arvoeroa,\nkirkon vaatimassa tasa-arvoisuudessa. Minun ajatukseni siirtyivät\npatriarkkaalisen elämän aikoihin ja suurensivat vielä tuota\nkohtausta, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan jo oli niin suuri.\nLapset sanoivat hyvää yötä isälle, väki hyvästeli meitä, kreivitär\nmeni pois ojentaen käden kummallekin lapselle, ja minä astuin saliin\nkreivin kanssa.\n\n-- Me annamme teille autuuden tuolla ja helvetin tässä, sanoi kreivi\nosoittaen lautapeliä.\n\nKreivitär liittyi meihin puolen tunnin perästä ja siirsi käsityönsä\npöytämme ääreen.\n\n-- Tämä tulee teille, sanoi hän, käännellen kanavakangasta; mutta\ntyö on jo viivästynyt kolme kuukautta. Tämän neilikan ja tuon ruusun\nvälillä on lapsi parkani sairastanut.\n\n-- Peliin käsiksi, sanoi herra de Mortsauf, älkäämme puhuko tuosta.\nKuusi -- viisi, herra kuninkaan lähetti.\n\nKun minä menin levolle, jännitin minä tarkkaavaisuuttani kuullakseni\nkreivittären kävelevän kamarissaan. Jos hän pysyi alallaan ja\nhiljaisena, ahdistivat minua hurjat ajatukset, jotka herättivät\nsietämättömiä haluja. -- Minkätähden hän ei olisi minun omani?\nsanoin minä itselleni. Onkohan hänkin, kuten minä, aistillisen\npyörremyrskyn vallassa? Kello yksi minä laskeuduin alakertaan,\nminä kävelin äänettömästi, tulin hänen ovensa eteen ja laskeuduin\nsiihen pitkäkseni; korva oven rakoon painettuna minä kuuntelin\nhänen tasaista ja suloista lapsen hengitystänsä. Kun minun tuli\nkylmä, nousin minä jälleen yläkertaan, asetuin vuoteelle ja nukuin\nrauhallisesti aamuun asti. En tiedä, minkä luonnonlain vaikutus\nilmenee siinä nautinnossa, jota tunnen käydessäni eteenpäin aina\nsyvyyksien reunalle asti, tunnustellessani pahan kurimusta,\ntutkiessani sen pohjaa, tuntiessani sen kylmyyden ja vetäytyessäni\ntakaisin järkytettynä. Tuo yön hetki hänen ovensa kynnyksellä, johon\nminä vuodatin raivon kyyneleitä hänen koskaan saamatta tietää, että\nhän seuraavana aamuna oli kulkenut minun kyynelteni ja suudelmieni\nylitse siveydessään, joka oli vuoroin rikottu, vuoroin kunnioitettu,\nkirottu ja jumaloitu; tuo useimmista typerältä näyttävä hetki antoi\nminulle aavistuksen siitä innostuksesta, joka ajaa sotamiehiä\neteenpäin: jotkut heistä ovat kertoneet minulle asettaneensa elämänsä\nsillä tavoin vaaraan, että he heittäytyivät patteria vastaan\nsaadakseen tietää, pääsisivätkö he karteesitulesta ja olisiko\nheillä onnea karauttaessaan siten mahdollisuuksien kuilun ylitse,\nkuten Jean Bart [ranskal. merisankari kuoli v. 1702. Suom. muist.]\ntupakoidessaan ruutitynnörin päällä. Seuraavana päivänä minä menin\npoimimaan kukkia ja tein kaksi kukkavihkoa; kreivi ihaili niitä, hän,\njota ei muuten mikään tämäntapainen liikuttanut.\n\nMinä vietin muutamia päiviä Clochegourde'ssa tehden ainoastaan\nlyhyviä vierailuja Frapesle'en, jossa minä olin kuitenkin kolme\nkertaa päivällisillä. Ranskalainen armeija valtasi Tours'in. Vaikka\nminä ilmeisesti rouva de Mortsauf'ille merkitsin elämää ja terveyttä,\npyysi hän minua hartaasti lähtemään Chateauraux'hon ja palaamaan\nkaikessa kiireessä Issoudun'in ja Orleans'in kautta Pariisiin. Minä\ntahdoin kieltäytyä, mutta hän käski minua lausuen, että perheen\nsuojelushenki oli puhunut; minä tottelin. Meidän jäähyväisemme olivat\ntällä kertaa kyynelillä kostutetut. Hän pelkäsi tuota viettelevää\nmaailmaa, jonne minä olin menossa. Olinhan minä nyt täydellä todella\njoutumassa noiden etujen, intohimojen ja nautintojen pyörteisiin,\njotka tekevät Pariisista meren, yhtä vaarallisen siveälle rakkaudelle\nkuin puhtaalle omalletunnolle. Minä lupasin kirjoittaa hänelle joka\nilta päivän tapahtumista ja ajatuksistani pienimpiä yksityisseikkoja\nmyöten. Tämä lupaus sai hänet nojaamaan raukeata päätänsä olkaani\nvasten, ja hän sanoi minulle: -- Älkää unohtako mitään, kaikki tulee\nkiinnittämään minun mieltäni.\n\nHän antoi minulle vietäväksi kirjeitä herttualle ja herttuattarelle,\njoiden luo minä menin toisena päivänä tuloni jälkeen.\n\n-- Teillä on onnea, sanoi minulle herttua; syökää päivällistä täällä,\ntulkaa kanssani tänä iltana linnaan, teidän menestyksenne on valmis.\nKuningas on puhunut teistä tänä aamuna lausuen: \"Hän on nuori,\nkykenevä ja uskollinen!\" Ja kuningas pahoitteli kun hän ei tiennyt,\nolitteko kuollut vai elossa ja minne tapaukset olivat viskanneet\nteidät, senjälkeen kun olitte niin hyvin täyttänyt teille annetun\ntehtävän.\n\nIllalla minä olin valtioneuvoston esittelijäsihteerinä, ja minulla\noli Ludvig XVIII:nnen luona salainen virka, joka pysyi yhtä kauan\nkuin hänen hallituskautensakin, luottamustoimi, joka oli vailla\nloisteliaita suosionosoituksia, mutta turvattu mahdollisesta\nepäsuosiosta, paikka, joka asetti minut keskelle hallitusta ja oli\nminun menestyksieni lähteenä. Rouva de Mortsauf oli nähnyt oikein,\nhäntä oli minun siis kiittäminen kaikesta: vallasta, rikkaudesta,\nonnesta ja tiedoista; hän oli minun oppaanani ja rohkaisi minua,\nhän puhdisti minun sydämeni ja antoi minun tahdonvoimilleni tuon\nyhtenäisyyden, jota ilman nuoruuden voimat kuluvat hyödyttömästi.\nMyöhemmin minä sain virkatoverin. Kummankin meistä piti olla\npalveluksessa kuuden kuukauden aika. Me saatoimme tarvittaessa\nolla toistemme sijaisina; meillä oli huone linnassa, ajoneuvot\nja runsaita palkkioita matkakustannusten korvaukseksi, milloin\nolimme pakotettuja matkustamaan. Kummallinen asema! Me olimme\ntuon hallitsijan salaisia oppilaita, jonka politiikalle hänen\nvihamiehensäkin ovat sittemmin antaneet loistavan tunnustuksen, me\nkuulimme hänen arvostelujaan kaikesta, sisäisistä ja ulkoisista\nasioista, meillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusvaltaa ja kuitenkin\nmeiltä tultiin kysymään neuvoa, kuten Molière kysyi Laforet'lta,\nme näimme kokeneen iän harkinnan nojautuvan meidän nuorekkaaseen\nluottamukseemme. Meidän tulevaisuutemme oli muutoin tehty turvatuksi\ntavalla, joka oli omiansa tyydyttämään kunnianhimoa. Paitsi minun\nesittelijäsihteerinpalkkaani, joka oli määrätty valtioneuvoston\nmenosäännössä, antoi kuningas minulle tuhat frangia kuussa omasta\nrahastostaan ja muisti minua usein lahjoilla. Vaikka kuningas tiesi,\nettä kahdenkolmatta vuotias nuori mies ei jaksaisi kestää pitkiä\naikoja työtä, jolla hän minua rasitti, ei minun virkaveljeäni,\njoka nykyään on Ranskan pääri, valittu ennenkuin heinäkuun lopulla\nv. 1817. Tämä valinta oli niin vaikea, tehtävämme vaativat niin\npaljon erikoisominaisuuksia, että kuningas epäröi kauan aikaa.\nHän kunnioitti minua kysymällä minulta, kuka niiden nuorten\nmiesten joukossa, joita valinta koski, paraiten sopisi yhteen,\nminun kanssani. Heidän joukossaan oli yksi tovereistani Lepitre'n\nkoulukodin ajoilta, ja minä en häntä ollenkaan maininnut. Majesteetti\nkysyi minulta syytä siihen.\n\n-- Kuningas, sanoin minä hänelle, on valinnut miehiä, jotka ovat\nkaikki yhtä uskollisia, mutta kyvyltään erilaisia, minä olen\nnimittänyt sen jonka minä luulen taitavimmaksi, varmana siitä, että\nolen aina tuleva hänen kanssansa hyvin toimeen.\n\nMinun arvosteluni oli sama kuin kuninkaan. Hän oli minulle alati\nkiitollinen uhrauksesta, jonka olin tehnyt. Tässä tilaisuudessa\nhän sanoi minulle: Te tulette olemaan ensimäinen. Hän ilmaisi\nminun arvosteluni virka veljelleni, joka palkinnoksi tästä\npalveluksesta soi minulle ystävyytensä. Huomaavaisuus, jota\nherttua de Lenoncourt minulle osoitti, määräsi muiden ihmisten\nsuhteen minuun. Nämä sanat: \"Kuningas tuntee suurta mielenkiintoa\ntätä nuorta miestä kohtaan, hänellä on tulevaisuutta, kuningas on\nmieltynyt häneen.\" olisivat jo sinänsä korvanneet lahjakkuuden,\nmutta sille ystävälliselle kohtelulle, joka nuorten henkilöiden\nosaksi tulee, antoivat ne jotakin sellaista, millä kunnioitetaan\nvaltaa. Niin herttua de Lenoncourt'in kuin sisareni luona, joka\nmeni näihin aikoihin naimisiin serkkunsa markiisi de Listomère'n\nkanssa (hän oli tuon vanhan sukulaisen poika, jonka luona minä kävin\nSaint-Louis-saarella), minä tein vähitellen tuttavuutta faubourg\nSaint-Germain'in vaikutusvaltaisimpien henkilöiden kanssa.\n\nHenriette hankki minulle pian pääsyn seurapiiriin, jonka nimenä\noli Petit-Château. Tämä tapahtui prinssessa de Blamont-Chauvry'n\navulla, jonka pikkuserkku hän oli. Kreivitär kirjoitti hänelle\nniin innokkaasti minusta, että prinsessa kutsui minut heti kohta\nvierailulle luokseen. Minä seurustelin paljon hänen kanssansa, minä\nosasin miellyttää häntä, ja hänestä tuli ei minun suojelijattareni,\nvaan ystävä, jonka tunteissa oli jotain äidillistä. Vanha prinsessa\notti sydämenasiakseen tutustuttaa minut tyttäreensä rouva\nd'Espard'iin, herttuatar de Langais'hen, vikomtesse [vicomte, fem.\nvicomtesse, kreivin ja paroonin välinen aatelisarvo. Suom. muist.]\nde Beauséant'iin ja herttuatar de Maufrigneuse'een, kaikki naisia,\njotka vuorotellen pitivät muodin valtikkaa ja jotka olivat sitä\nsuosiollisempia minulle, kun minulla ei ollut mitään vaatimuksia\nheihin nähden ja olin valmis aina miellyttämään heitä. Veljeni\nCharles, joka ei enää ajatellut minua laiminlyödä, nojautui\ntästä lähtien minuun; mutta nopea menestykseni synnytti hänessä\nsalaisen kateuden, joka myöhemmin tuotti minulle paljon suruja.\nHämmästyneinä tästä odottamattomasta onnesta isäni ja äitini\ntunsivat turhamielisyytensä imarrelluksi ja hyväksyivät minut\nlopulta pojakseen; mutta kun heidän tunteensa oli jossain määrin\nkeinotekoista, etten sanoisi teeskenneltyä, ei tämä kääntymys paljon\nvaikuttanut katkeroituneeseen sydämeeni. Yleensähän itsekkyyden\ntäyttämät tunteenliikutukset herättävät vähän myötätuntoa; sydän\nkammoo laskelmia ja kaikenkaltaisia hyötynäkökohtia.\n\nMinä kirjoitin uskollisesti rakkaalle Henriettelleni, joka vastasi\nminulle yhdellä tai parilla kirjeellä kuussa. Hänen henkensä\nvalisti siten minua, hänen ajatuksensa kulkivat etäisyyksien halki\nja puhdistivat minun ilmakehäni. Ei ainoakaan nainen voinut minua\nvallata. Kuningas tiesi minun pidättymiseni; hän kuului tässä\nsuhteessa Ludvig XV:nnen kouluun ja hymyillen nimitti minua neiti\nde Vandenesse'ksi, mutta elämäntapani järkevyys miellytti häntä\nsuuresti. Minulla oli se vakaumus, että kärsivällisyys, johon minä\nolin tottunut lapsuuteni aikana ja etenkin Clochegourde'ssa, auttoi\nminua paljon saamaan suosionosoituksia kuninkaan puolelta, joka oli\nalati erinomaisen ystävällinen minulle. Hän oli epäilemättä saanut\npäähänpiston lukea minun kirjeitäni, sillä minun neitseellinen\nelämäni ei häntä kauvoja pettänyt. Eräänä päivänä kun herttualla oli\npalvelus hovissa, minä kirjoitin kuninkaan sanelun mukaan. Nähdessään\nherttua de Lenoncourt'in astuvan sisään kuningas silmäili meitä\nveitikkamaisella katseella.\n\n-- No, tuo pahuksen Mortsauf tahtoo siis alati elää? sanoi hän\nherttualle kauniilla hopeanhelähteisellä äänellään, johon hän osasi\nmielensä mukaan saada pistosanan purevuutta.\n\n-- Alati, vastasi herttua.\n\n-- Kreivitär de Mortsauf on enkeli, jonka minä mielelläni tahtoisin\nnähdä täällä, jatkoi kuningas; mutta jos minä en voi mitään, on minun\nkanslerini, sanoi hän kääntyen minua kohden, onnellisempi. Teillä on\nkuusi kuukautta vapaasti käytettävänänne, minä olen päättänyt antaa\nteille virkaveljeksi sen nuoren miehen, josta me puhuimme eilen.\nPitäkää hauskaa Clochegourde'ssa, herra Cato! Ja kuningas poistui\nhymyillen huoneesta.\n\nMinä lensin kuin pääskynen Touraine'a kohden. Ensi kerran minä\nmenin näyttäytymään rakastetulleni en ainoastaan hiukan vähemmän\nkokemattomana, vaan myöskin lisäksi näöltäni hienona nuorena miehenä,\njonka tavat olivat kohteliaimpien salonkien hiomat, jonka kasvatuksen\nkaikkein miellyttävimmät naiset olivat täydentäneet, joka vihdoinkin\noli saanut kärsimyksensä palkituksi ja joka oli käyttänyt hyväkseen\nenkelin kokemusta, kauneimman enkelin, minkä taivas on lähettänyt\nlapsen suojelijaksi. Te tiedätte, kuinka minä olin vaatteiden\npuolesta varustettu noiden kolmen kuukauden aikana, jotka minä\nensi kertaa vietin Frapesle'ssa. Kun minä palasin Clochegourde'en\nVendée'n lähettiläsmatkani aikana, olin minä puettu metsästäjän\ntavoin. Minulla oli liivi, jossa oli vaaleanpunaiset napit, juovaiset\npolvihousut, nahkasäärystimet ja kengät. Matka, metsän tiheiköt\nolivat saattaneet vaatteeni niin huonoon kuntoon, että kreivin\npiti lainata minulle liinavaatteita. Kahden vuoden olo Pariisissa,\nseurustelu kuninkaan kanssa, varallisuus, täydentynyt kasvuni,\nnuorekkaat piirteeni, joilla lepäsi selittämätön, tyynestä sielusta\njohtuva loiste, sielusta, joka oli magneettimaisella vetovoimalla\nyhdistetty Clochegourde'sta ylitseni säteilevään puhtaaseen sieluun,\nkaikki oli saanut minussa aikaan muutoksen. Minussa oli varmuutta\nilman ylvästelyä, minä tunsin sisäistä tyydytystä ollessani\nnuoruudestani huolimatta hallituksen huipuilla; minulla oli se\ntietoisuus, että minä olin salainen tuki ihanimmalle naiselle, joka\nkoskaan on maanpäällä elänyt, hänen salainen toiveensa. Mahdollisesti\nminussa oli hiukan turhamielisyyden tunnetta, kun postimiesten\nruoskat läjähtelivät uudella puistotiellä, joka erosi Chinon'in\ntiestä Clochegourde'en, ja kun ristikkoportti, jonka olemassaolosta\nminä en tiennyt, aukeni keskellä vastarakennettua ympärysaitaa. Minä\nen ollut kirjoittanut tulostani kreivittärelle, kun tahdoin valmistaa\nhänelle yllätyksen, ja siinä minä tein kaksinkertaisesti väärin:\nensiksi, hänet valtasi liikutus, jonka aiheuttaa kauan ikävöity,\nmutta mahdottomana pidetty ilo, toiseksi hän osoitti minulle, että\nkaikki edeltäpäin lasketut yllätykset olivat sopimattomia.\n\nKun Henriette näki nuoren miehen siinä, missä hän oli nähnyt vain\nlapsen, loi hän katseensa maahan traagillisen hitaalla liikkeellä,\nminä sain tarttua hänen käteensä ja suudella sitä, hänen osoittamatta\ntuota sisällistä iloa, jonka hänen tunteidensa värinä minulle muutoin\naina ilmaisi. Kun hän kohotti kasvonsa katsoakseen minuun vielä\nkerran, huomasin minä hänen olevan kalpean.\n\n-- Se on oikein, te ette siis unohda vanhoja ystäviänne? sanoi\nminulle herra de Mortsauf, joka ei ollut muuttunut eikä vanhentunut.\n\nMolemmat lapset hyppäsivät minun kaulaani. Portilla näin minä\nJacques'in opettajan apotti Dominiksen vakavat piirteet.\n\n-- Niin, sanoin minä kreiville, minulla on tästälähin joka vuosi\nkuusi kuukautta vapautta, ja se aika kuuluu kokonaan teille. Mutta\nmikä teidän on? sanoin minä kreivittärelle ojentaen käsivarteni\nkietoakseni sen hänen vyötäisillensä ja tukeakseni häntä kaikkien\nhänen omaistensa läsnäollessa.\n\n-- Oh! päästäkää minut, sanoi hän minulle äkkiä peräytyen, se ei ole\nmitään.\n\nMinä luin hänen sielustaan ja vastasin hänen salaiseen ajatukseensa\nsanomalla hänelle: -- Ettekö te tunne enää uskollista orjaanne?\n\nHän tarttui minun käsivarteeni, jätti kreivin, lapsensa, apotin,\npaikalle kokoontuneet palvelijat ja vei minut etäälle kaikista,\nkääntyen nurmikentälle, mutta jääden heidän näkyviinsä; sitten kun\nhän luuli, ettei kukaan voinut kuulla hänen ääntänsä, hän sanoi: --\nFelix, ystäväni, antakaa anteeksi pelko ihmiselle, jolla ei ole muuta\nkuin yksi ainoa lanka tienviittana maanalaisessa labyrintissa ja\njoka vapisee nähdessään sen katkeavan. Toistakaa minulle, että minä\nnyt enemmän kuin koskaan olen teidän Henriettenne, että te ette jätä\nminua ollenkaan, ettei mikään ole teille minua arvokkaampi, että te\npysytte aina uskollisena ystävänä. Minä olen vilahdukselta nähnyt\ntulevaisuuteen, ja te ette ollut kuten aina ennen kasvot loistavina\nja silmät minuun kiintyneinä; te käänsitte minulle selkänne.\n\n-- Henriette, jumalattareni, jota minä palvelen enemmän kuin Jumalaa,\nelämäni kukka, kuinka te, joka olette minun omatuntoni, ette enää\ntiedä, että minä olen niin juurtunut teidän sydämeenne, että minun\nsieluni on täällä silloinkun minun ruumiini on Pariisissa? Pitääkö\nminun sanoa teille, että minä olen tullut seitsemässätoista tunnissa,\nettä jokaiseen pyörän vierähdykseen sisältyi kokonainen maailma\najatuksia ja toiveita, jotka ovat puhjenneet kuin myrsky niinpian\nkuin teidät näin...\n\n-- Sanokaa, sanokaa! Minä olen varma itsestäni, minä voin kuunnella\nteitä ilman rikosta. Jumala ei tahdo minun kuolemaani: hän lähettää\nteidät minulle, kuten hän puhaltaa hengen luomiinsa, kuten hän\nvuodattaa pilvien sateen kuivalle maalle; sanokaa, sanokaa!\nrakastatteko minua pyhällä rakkaudella?\n\n-- Pyhällä rakkaudella.\n\n-- Ikuisesti?\n\n-- Ikuisesti.\n\n-- Kuten Neitsyt Mariaa, jonka täytyy pysyä verhottuna ja kantaa\nvalkeata kruunua?\n\n-- Kuten ihmiseksi tullutta Neitsyttä.\n\n-- Kuten sisarta?\n\n-- Kuten liiaksi rakastettua sisarta.\n\n-- Kuten äitiä?\n\n-- Kuten salaisesti himottua äitiä.\n\n-- Ritarillisesti, ilman toivoa?\n\n-- Ritarillisesti, toivossa.\n\n-- Sanalla sanoen sillä tavalla kuin te vielä olisitte kahdenkymmenen\nvuoden ikäinen ja pitäisitte huonoa sinistä tanssipukuanne?\n\n-- Paremmin vielä. Minä rakastan teitä siten ja minä rakastan teitä\nlisäksi vielä kuten... Hän katsoi minuun kiihkeän jännittyneenä...\nkuten teitä rakasti teidän tätinne.\n\n-- Minä olen onnellinen: te olette hälventänyt minun pelkoni, sanoi\nhän kääntyen takaisin perhettä kohden, joka oli hämmästyksissään\nmeidän salaisesta keskustelustamme; mutta olkaa todellinen lapsi\ntäällä, sillä te olette vielä lapsi. Jos teidän politiikkaanne kuuluu\nolla mies kuninkaan seurassa, niin, tietäkää, herra, että täällä\nteidän tulee pysyä lapsena. Lapsena te tulette olemaan rakastettu.\nMinä vastustan aina miehen voimaa, mutta mitä voisin minä kieltää\nlapselta! En mitään: hän ei voi tahtoa mitään, mitä minä en hänelle\nmyöntäisi. -- Salaisuudet ovat sanotut, sanoi hän luoden kreiviin\nilkamoivan katseen, jossa tuli näkyviin hänen tyttömäisyytensä\nja hänen alkuperäinen luonteensa. Minä jätän teidät, minä menen\npukeutumaan.\n\nEn ollut koskaan sitten kolmen vuoden kuullut hänen ääntänsä niin\ntäysin onnellisena. Minä tunsin ensimäistä kertaa nuo pääskysen\niloiset viserrykset, nuo lapsen elkeet, joista minä olen teille\npuhunut. Minä toin Jacques'ille metsästyspuvun ja Madeleinelle\nompelurasian, samanlaisen kuin hänen äidilläänkin oli; vihdoinkin\nminä korvasin tuon turhantarkkuuden, johon äitini säästäväisyys oli\nminut varemmin pakottanut. Ilo, jota nuo pienet lapset osoittivat\nnäytellessään toinen toisilleen lahjojaan, näytti vaikuttavan\nepäsuotuisasti kreiviin. Hän oli aina surullinen, milloin ei hänestä\nvälitetty. Minä tein ymmärtämyksen merkin Madeleinelle ja seurasin\nkreiviä, joka tahtoi puhella minulle omasta itsestään. Hän vei minua\npuutarhapengermää kohden, mutta me pysähdyimme portailla jokaisesta\ntärkeästä sanasta, minkä hän minulle lausui.\n\n-- Felix parkani, sanoi hän minulle, te näette heidät kaikki\nonnellisina ja hyvinvoivina: minä yksin olen varjona taulussa, minä\nolen ottanut kannettavakseni heidän onnettomuutensa, ja minä kiitän\nJumalaa siitä, että ne on minulle annettu. Ennen minä en tiennyt,\nmikä minulla oli, mutta nyt minä sen tiedän: minun vatsani on\nepäkunnossa, minä en sulata enää mitään.\n\n-- Mikä sattuma on tehnyt teidät viisaaksi kuin lääketieteen\nprofessori? sanoin minä hänelle hymyillen. Onko teidän lääkärinne\nniin ajattelematon, että hän sanoo teille jotakin sellaista?\n\n-- Jumala varjelkoon minua kysymästä neuvoa lääkäreiltä, huudahti hän\nosoittaen inhoa, jota suurin osa luulosairaista tuntee lääketiedettä\nkohtaan.\n\nMinä alistuin sitten mielettömään keskusteluun, jonka kuluessa hän\nuskoi minulle mitä naurettavimpia asioita, valittaen vaimoaan,\nväkeään, lapsiaan ja elämää, ilmeisesti huvikseen kerraten noita\narkipäiväisiä juttujansa ystävälle, joka niitä tuntematta saattoi\nniistä hämmästyä ja jonka kohteliaisuudesta täytyi kuunnella häntä\ntarkkaavaisesti. Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen minuun, sillä\nminä omistin hänen puheillensa mitä syvintä huomiota, koettaen\npäästä tämän käsittämättömän luonteen perille ja aavistaen uusia\nmielenpurkauksia, joilla hän kiusasi vaimoansa ja joista kreivitär\nei minulle mitään puhunut. Henriette teki lopun tästä yksinpuhelusta\nilmaantuen portaille. Kreivi huomasi hänet, kohotti päätänsä ja sanoi\nminulle: -- Te kuuntelette minua, te, Felix; mutta täällä ei kukaan\nsurkuttele minua!\n\nHän meni pois, ikäänkuin hän olisi tietänyt saavansa aikaan\nhämmennystä minun ja Henrietten keskustelussa, tai ikäänkuin hän,\nritarillisesta huomaavaisuudesta vaimoansa kohtaan, olisi tiennyt\ntekevänsä vaimolleen mieliksi jättämällä meidät yksin. Hänen\nluonteessaan oli todellakin selittämättömiä piirteitä, hän oli\nluulevainen, kuten kaikki heikot ihmiset ovat, mutta myöskin hänen\nluottamuksensa vaimonsa puhtauteen oli rajaton; mahdollisesti juuri\nne kärsimykset, joita tuon korkean hyveen ylemmyys tuotti hänen\nitserakkaudelleen, saivat hänen pysyvästi vastustamaan kreivittären\ntahtoa, hän uhmasi kreivitärtä, kuten lapset uhmaavat käskijöitään\ntai äitejään. Jacques'illa oli oppitunti, Madeleine puki itseään:\nminä saatoin lähes tunnin ajan kävellä yksin kreivittären kanssa\npengermällä.\n\n-- Rakas enkeli, sanoin minä hänelle, kahleet ovat tulleet\nraskaammiksi, hiekka on alkanut polttaa, okaat lisääntyvät?\n\n-- Vaietkaa, sanoi hän minulle aavistaen ne ajatukset, joita\nkeskustelu kreivin kanssa oli minussa herättänyt; te olette täällä,\nkaikki on unohdettu! Minä en kärsi ollenkaan, minulla ei ole ollut\nkärsimyksiä!\n\nHän otti muutamia keveitä askeleita, ikäänkuin tuulettaakseen\nvalkoista pukuaan, jättääkseen ilmattarille lumivalkean\nsilkkipäähineensä, liehuvat hihansa, uudet nauhansa, viittansa ja\nSévigné-tapaan kammatut aaltoilevat kiharansa. Minä näin hänet ensi\nkerran nuorena tyttönä, luontaisen iloisuutensa vallassa, valmiina\nleikkimään kuten lapsi. Minä tunsin silloin sekä onnen kyyneleet,\nettä ilon, jota mies tuntee levittäessään iloa.\n\n-- Ihana ihmiskukka, jota minun ajatukseni hyväilee ja jota minun\nsieluni suutelee! Valkea liljani, sanoin minä hänelle, alati\nkoskematon ja suoravartinen, alati valkea, ylpeä, tuoksuva,\nyksinäinen!\n\n-- Kylliksi, herraseni, sanoi hän hymyillen. Puhukaa minulle teistä,\nkertokaa minulle aivan kaikki.\n\nMeillä oli silloin värisevän, liikkuvan lehtikatoksen alla pitkä\nkeskustelu, joka oli täynnä loppumattomia välilauseita, joka milloin\ntaukosi, milloin jatkui ja jossa minä tein hänelle selvää elämästäni\nja toimistani. Minä kuvasin hänelle asuntoni Pariisissa, sillä hän\ntahtoi tietää kaikki; ja -- tällä hetkellä arvaamattoman kallis onni\n-- minulla ei ollut mitään häneltä salattavaa. Tuntiessaan siten\nminun sieluni ja ankaralla työllä täytetyn elämäni yksityiskohdat,\nymmärtäessään noiden toimien laajuuden, toimien, joissa ilman vakavaa\nrehellisyyttä saattoi niin helposti pettää ja rikastua, mutta joita\nminä hoidin niin suurella omantunnonmukaisuudella, että kuningas,\nsanoin minä hänelle, kutsui minua _neiti de Vandenesse'ksi_, hän\ntarttui minun käteeni ja suuteli sitä antaen ilon kyynelten pudota\nkädelleni. Tämä äkillinen osien vaihdos, tämä niin suurenmoinen\nylistys, tämä niin nopeasti ilmaistu, mutta vielä nopeammin\nymmärretty ajatus: \"Tuossa mies, jonka minä olisin tahtonut,\ntuossa minun unelmani\"; kaikki se, mikä oli tunnustusta tuossa\nteossa, johon alentuminen oli suuruutta ja jossa rakkaus tuli ilmi\nyliluonnollisessa maailmassa, tuo taivaallisten asioiden rajuilma löi\nminun sydämeeni ja musersi minut. Minä tunsin itseni pieneksi, olisin\ntahtonut kuolla hänen jalkoihinsa.\n\n-- Ah! sanoin minä hänelle, te kohoatte kaikessa alati meidän\nylitsemme. Kuinka voitte te epäillä minua, sillä äskettäin te olette\nsitä tehnyt, Henriette?\n\n-- En tällä hetkellä, jatkoi hän katsoen minuun sanomattomalla\nsulolla, joka vain minulle yksin paljasti hänen silmiensä loisteen;\nmutta nähdessäni teidät niin kauniina, minä sanoin itselleni: --\nMeidän suunnitelmamme Madeleineä varten tulee tekemään tyhjäksi joku\nnainen, joka aavistaa teidän sydämeenne kätketyt aarteet, joka teitä\njumaloi, joka meiltä riistää meidän Felix'imme ja särkee kaikki\ntäällä.\n\n-- Aina vaan Madeleine! sanoin minä ilmaisten hämmästystä, josta hän\nei välittänyt kuin puoleksi. Madeleinellekö minä siis olen uskollinen?\n\nMe vajosimme äänettömyyteen, jonka herra de Mortsauf onnettomasti\ntuli keskeyttämään. Minun täytyi sydän tulvillaan ylläpitää\nvaikeuksilla täytettyä keskustelua, jossa minun suorat vastaukseni\nkuninkaan tähän aikaan seuraamasta politiikasta törmäsivät yhteen\nkreivin mielipiteiden kanssa, ja hän vaati minua selittämään Hänen\nMajesteettinsa tarkoituksia. Huolimatta kyselyistäni, jotka koskivat\nhänen hevosiaan, hänen maataloudellista asemaansa, oliko hän\ntyytyväinen noihin viiteen vuokralle annettuun tilaan, hakkauttaisiko\nhän maahan erään vanhan puistokujan puut, hän palasi yhä politiikkaan\nvanhan piian riidanhaluisuudella ja lapsen itsepintaisuudella;\nsillä tämäntapaiset luonteet syöksyvät mielellään paikkoihin,\njoissa valo loistaa, he palaavat sinne alati suristen mitään\nymmärtämättä ja väsyttävät sielua, kuten suuret kärpäset väsyttävät\nkorvaa lentäessään pöristen pitkin ikkunoita. Henriette oli vaiti.\nLopettaakseni tämän keskustelun, jota nuoruuden tulisuus olisi\nsaattanut kiihdyttää, minä vastasin yksikantaisilla hyväksymisillä\nvälttäen siten hyödyttömiä väittelyjä; mutta herra de Mortsauf'illa\noli liian paljon järkeä ollakseen tuntematta kaikkea sitä, mikä\nminun kohteliaisuudessani oli loukkaavaa. Hetkellä, jolloin hän\nsuuttuneena siitä, että hänellä aina oli oikein, alkoi kimmastua,\nhänen kulmakarvansa ja hänen otsansa uurteet liikahtelivat, hänen\nkeltaiset silmänsä säihkyivät, hänen punertava nenänsä tuli vielä\nvärikkäämmäksi, kuten tuona päivänä, jolloin minä ensi kerran olin\nyhden hänen mielettömyydenpuuskansa todistajana: Henriette loi\nminuun rukoilevia katseita antaen minun ymmärtää, ettei hän voinut\nkäyttää minun hyväkseni valtaa, jolla hän hankki oikeutta lapsilleen\ntai puolusti heitä. Minä vastasin silloin kreiville, ottaen hänet\nvakavalta kannalta ja käsitellen hänen kiihtynyttä mieltänsä\näärimmäisellä taitavuudella.\n\n-- Rakas poika raukka! sanoi kreivitär toistaen hiljaa useampia\nkertoja noita sanoja, jotka saapuivat minun korvaani kuin tuulen\nhenkäys. Sitten kun hän luuli voivansa menestyksellä keskeyttää\npuhelun, sanoi hän meille pysähtyen: -- Tiedättekö, herrat, te olette\ntäydelleen ikävystyttäviä!\n\nTällä lauseella palautettuna naisille tulevaan ritarilliseen\nkuuliaisuuteen kreivi lakkasi puhumasta politiikasta. Me vuorostamme\nikävystytimme hänet keskustelemalla mitättömistä asioista, ja hän\njätti meidät yksin kävelemään väittäen, että hänen päänsä pyrki tällä\ntavoin alituiseen kulkemaan samaa rataa.\n\nMinun surulliset otaksumani olivat tosia. Kauniit maisemat, lauha\nilmasto, kirkas taivas, tuon laakson hurmaava runollisuus, joka\nviidentoista vuoden ajan oli tyynnyttänyt tämän sairaan kiusallisia\nmielijohteita, kaikki oli nyt voimatonta. Iällä, jolloin muilla\nihmisillä jyrkkyydet tasoittuvat ja särmikkäisyys häviää, oli\nvanhan aatelismiehen luonne tullut entistään niskoittelevammaksi.\nJo muutaman kuukauden ajan hän vastusti vain vastustaakseen, ilman\njärkeä, ilman mielipiteidensä oikeutusta; hän kysyi joka asian\nsyytä, hätäili viivytyksestä tai jostain tehtävästä, pisti nenänsä\njoka hetki talousasioihin, piti lukua pienimmistäkin taloustoimista\nja väsytti siten vaimoansa ja palvelijoita kieltämällä heiltä\nvapauden. Ennen hän ei koskaan kiihtynyt ilman erikoista aihetta,\nnyt hänen kiihtymyksensä oli pysyväistä. Mahdollisesti omaisuudesta\nhuolehtiminen, maanviljelyssuunnitelmat ja liikkuva elämä olivat\ntähän asti lieventäneet hänen pahantuulista mieltänsä antamalla\nravintoa hänen levottomuudelleen ja pitämällä toimessa hänen\nmieltänsä; ja mahdollisesti nyt toiminnan puute sai hänen sairautensa\nkääntymään omaan itseensä; kun se ei enää toiminut ulospäin,\nryhtyi se työskentelemään päähänpiintymillä, siveellisen minän oli\nvallannut ruumiillinen minä. Hän oli tullut omaksi lääkärikseen; hän\nhaki neuvoja lääkärinkirjoista, uskoi itsessään olevan sairauksia,\njoista hän luki kuvauksia, ja ryhtyi silloin terveytensä suojaksi\ntavattomiin varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat vaihtelevia\nja edeltäkäsin mahdottomia aavistaa ja sen mukaan mahdottomia\ntäyttää. Jos hän tahtoi rauhallisuutta, ja kreivitär järjesti\nniin, että hänen ympärillänsä vallitsi ehdoton hiljaisuus, valitti\nhän äkkiä olevansa kuin haudassa. Silloin kun hän oli olevinaan\ntäydelleen välinpitämätön maallisista asioista, koko talo hengitti\nkeveämmin; hänen lapsensa leikkivät, taloustoimia ei hoitanut\nmikään arvostelu; äkkiä keskellä melua hän huudahti valittavasti:\n-- \"Minut tahdotaan tappaa! -- Rakkaani, jos kysymys olisi teidän\nlapsistanne, te olisitte heti aavistanut, mikä heitä vaivaa\",\nsanoi hän vaimolleen lisäten näiden sanojen vääryyttä katkeralla\nja kylmällä sävyllä. Hän puki ja riisui itseään joka hetki tutkien\npienimpiäkin ilmanmuutoksia, eikä tehnyt mitään katsomatta ensin\nilmapuntaria. Huolimatta hänen vaimonsa äidillisestä huolenpidosta\nhän oli tyytymätön kaikkiin ruokiin, sillä hän väitti vatsansa olevan\nturmeltuneen ja huonon ruuansulatuksen tuottavan hänelle jatkuvaa\nunettomuutta; ja kaikesta huolimatta hän söi, joi, sulatti ja nukkui\nniin oivallisesti että oppineinkin lääkäri olisi sitä ihmetellyt.\nHänen tahdonmuutoksensa väsyttivät talon väkeä, joka, tottumuksistaan\nkiinnipitävänä kuten kaikki palvelijat, oli kykenemätön mukautumaan\nalinomaa toisilleen vastakkaisiin vaatimuksiin. Yhtenä päivänä\nkreivi määräsi ikkunat pidettäviksi auki, koska ulkoilma oli muka\nvälttämätön hänen terveydelleen; muutamien päivien perästä ulkoilma,\njoko liian kosteana tai liian kuumana, kävi sietämättömäksi; hän\nnurisi silloin, haastoi riitaa ja ollakseen oikeassa hän kielsi\nusein ennenantamansa määräyksen. Tämä muistin virheellisyys tai\ntämä huono rehellisyys tuotti hänelle voiton kaikissa väittelyissä,\njoissa hänen vaimonsa koetti osoittaa hänen olevan ristiriidassa\noman itsensä kanssa. Oleskelu Clochegourde'ssa oli tullut niin\nsietämättömäksi, että apotti Dominis, syvästi oppinut mies, oli\nottanut tehtäväkseen etsiä ratkaisua muutamille probleemeille ja\nverhoutui näennäiseen hajamielisyyteen. Kreivitär ei toivonut enää,\nkuten ennen, voivansa rajoittaa perheen piiriin nuo mielettömyyden\npuuskat; talonväki oli jo ollut todistajana kohtauksissa, joissa\ntuon ennenaikaisen vanhuksen aiheeton kiihtymys meni yli rajojen.\nHe olivat kuitenkin niin uskollisia kreivittärelle ettei ulospäin\nlevitetty tästä mitään, mutta kreivitär pelkäsi joka päivä,\nettä tuo hulluus, jota inhimillinen kunnioitus ei enää voinut\nhillitä, puhkeaisi julkisesti esiin. Minä sain myöhemmin kuulla\nkauheita yksityisseikkoja kreivin käyttäytymisestä vaimoansa\nkohtaan; sensijaan että hän olisi lohduttanut vaimoaan, hän syyti\nkreivittärelle synkkiä ennustuksia ja teki hänet vastuunalaiseksi\ntulevista onnettomuuksista. Kaikki siksi, että hän hylkäsi ne\nmielettömät lääkitsemiset, joiden alaiseksi kreivi tahtoi hänen\nlapsensa asettaa. Jos kreivitär oli kävelemässä Jacques'in ja\nMadeleinen kanssa, ennusti kreivi hänelle myrskyä, vaikka taivas\noli kirkas: jos hänen ennustuksensa sattumalta toteutui, teki\nitserakkauden tyydytys hänet tunteettomaksi lastensa onnettomuudelle;\njos toinen heistä voi pahoin, pani kreivi parastaan löytääkseen syyn\ntähän sairauteen vaimonsa hoitotavassa, jota hän moitti pienimpiä\nyksityisseikkoja myöten lopettaen aina noilla murhaavilla sanoilla:\n\"Jos teidän lapsenne tulevat sairaiksi, olette te sitä tahtonut\".\nTällä tavoin hän menetteli pienimmissäkin kotoisen hallituksen\nyksityisseikoissa esiintyen joka hetki _paholaisen asianajajana_,\nhänen vanhan ajurinsa ilmaisutapaa käyttäen. Kreivitär oli määrännyt\nJacques'ille ja Madeleinelle eri aterioimisajat kuin muille ja oli\nsiten pelastanut heidät kreivin sairauden hirvittävältä toiminnalta,\nottaen omalle osalleen kaikki myrskyt. Madeleine ja Jacques näkivät\nharvoin isäänsä. Egoisteille ominaisen aistihairahduksen tähden\nkreivillä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan pahasta, johon hän\noli syypää. Tuttavallisessa keskustelussa, joka meidän välillämme\noli ollut, hän oli erikoisesti valittanut olevansa liian hyvä\nomaisiansa kohtaan. Hän käytti siis ruoskaa, raivosi ja särki\nkaikki ympärillään aivan kuin apina; haavoitettuaan uhriaan hän\nkielsi koskeneensa häneen. Minä ymmärsin silloin, mistä johtuivat\nnuo uurteet, jotka olivat aivan kuin partaveitsellä kreivittären\notsaan vedetyt ja jotka minä olin huomannut kreivittären nähdessäni.\nJaloilla sieluilla on häveliäisyys, joka estää heitä ilmituomasta\nkärsimyksiään, he kätkevät ylpeästi tuskiensa suuruuden niiltä,\njoita he rakastavat autuaallisen laupeuden tunteella. Myöskään minä\nen saanut pakottavista pyynnöistäni huolimatta Henrietteä hetikohta\ntunnustamaan tätä. Hän pelkäsi tuottaa minulle surua, hän teki\nminulle tunnustuksia, joita äkilliset punastumiset keskeyttivät;\nmutta minä olin hetikohta aavistanut sen pahennuksen, jonka kreivin\njoutilaisuus oli saanut aikaan kotoisissa asioissa.\n\n-- Henriette, sanoin minä hänelle muutamia päiviä jälkeenpäin\nosoittaakseni hänelle, että minä olin mitannut hänen uusien\nonnettomuuksiensa syvyyden, ettekö tee väärin järjestäessänne niin\nhyvin maatilanne, ettei kreivillä ole siinä enää mitään tehtävää?\n\n-- Rakas, sanoi hän minulle hymyillen, asemani on kylliksi vaikea\nvaatiakseen kaiken minun tarkkaavaisuuteni, uskokaa että olen hyvin\ntutkinut apulähteet, kaikki ovat jo tyhjennetyt. Todenteolla,\nikävyydet ovat alati olleet kasvamaan päin. Kun herra de Mortsauf\nja minä olemme alati taistelussa toisiamme vastaan, en minä voi\nniitä heikentää jakamalla ne usempaan kohtaan, kaikki olisi yhtä\nsurullista minulle. Minä olen ajatellut kääntää herra de Mortsauf'in\nmielen toisaalle kehoittamalla häntä perustamaan silkkipuuviljelyksen\nClochegourde'en, jossa jo on muutamia silkkipuita, Tourainen\nvanhan teollisuuden jälkiä; mutta minä huomasin, että hän samalla\nkuitenkin olisi itsevaltias talossa ja että minulle koituisi tuhansia\nikävyyksiä tästä yrityksestä. Tietäkää, herra huomioidentekijä,\nettä nuorella iällä maailma hillitsee miehen huonoja ominaisuuksia,\nintohimojen leikki pysähdyttää niiden puhkeamisen, ihmiskunnioitus\nehkäisee ne; myöhemmin, yksinäisyydessä vanhemmalla iällä pienet\nvirheet tulevat esiin sitä peloittavampina, mitä kauemmin ne ovat\nolleet tukahdutettuja. Inhimilliset heikkoudet ovat pohjaltaan\nhillittömiä, ne eivät suvaitse rauhaa eikä aselepoa; sen, mitä te\neilen olette niille myöntänyt, vaativat ne tänään, huomenna ja\naina; ne syntyvät myöntymisistä ja laajentavat niitä. Voimakkuus\non lempeää, sitä voidaan saada taivutetuksi, se on oikeamielistä\nja rauhallista; sitävastoin heikkouden synnyttämät intohimot ovat\nsuvaitsemattomia, ne menettelevät mieluimmin kuten lapset, jotka\npitävät salaa ryöstettyjä hedelmiä parempina niitä, joita he voivat\nsyödä pöydältä. Siten herra de Mortsauf tuntee todellista iloa minun\nyllättämisestäni, ja hän, joka ei pettäisi ketään muita, pettää minua\nnautinnolla, kunhan hänen viekkautensa vain jää salatuksi.\n\nNoin kuukauden kuluttua tuloni jälkeen, eräänä aamuna, lähtiessäni\naamiaiselta, kreivitär tarttui minun käsivarteeni, kiiruhti erään\npuutarhaan johtavan ristikkoportin kautta ja veti minut kiihkeästi\nmukanaan viinitarhaan.\n\n-- Ah! Hän tappaa minut, sanoi hän. Kuitenkin minä tahdon elää,\nvaikkei muun niin lapsieni tähden. Kuinka, ei edes yhtä levon\npäivää! Aina vain pitää kulkea tiheiköissä, olla joka hetki\nkompastumaisillaan ja joka hetki koota voimiansa säilyttääkseen\ntasapainonsa. Ei mikään olento kestä sellaisia voiman kulutuksia. Jos\nminä hyvin tuntisin alueen, johon minun on voimani kohdistettava, jos\nminun vastustukseni saisi olla rajoitettu, sielu mukautuisi siihen;\nmutta ei, joka päivä hyökkäys muuttaa luonnettaan ja yllättää minut\naseettomana; minulla ei ole vain yksi suru, niitä on monta. Felix,\nFelix, te ette voi kuvitella itsellenne, minkä vihattavan muodon\nhänen hirmuhallituksensa on ottanut ja mitä hurjia vaatimuksia\nlääkärikirjat ovat ajaneet hänen päähänsä. Ah! ystäväni... sanoi\nhän nojaten päätään olkaani ja täydentämättä tunnustustaan. Miten\nminun käy? mitä tehdä? jatkoi hän taistellen noita ajatuksia\nvastaan, jotka hän oli jättänyt lausumatta. Kuinka vastustaa? Hän\ntappaa minut. Ei, minä tapan itse itseni, ja se on kuitenkin rikos.\nPaetako? Entä lapseni! Erota? Mutta miten voin viidentoista vuoden\navioelämän jälkeen sanoa isälle, etten enää voi asua herra de\nMortsauf'in kanssa, kun isäni tai äitini tullessa hän on maltillinen,\nviisas, kohtelias, henkevä. Muutoin, onko naineella naisella isää,\nonko hänellä äitiä? Hän kuuluu ruumiineen kaikkineen miehelleen.\nMinä elin tyynenä, vaikkakaan en onnellisena, minä ammensin jotain\nvoimaa siveästä yksinäisyydestäni, tunnustan sen; mutta jos tämä\nkielteinen onni minulta ryöstetään, tulen myöskin minä hulluksi.\nKieltäytymiseni perustuu voimakkaisiin syihin, jotka eivät johdu\nminusta. Eikö ole rikos antaa elämä surkuteltaville olennoille, jotka\nedeltäkäsin ovat tuomitut yhtämittaiseen kärsimykseen. Kuitenkin\nminun käyttäytymiseni antaa aihetta niin vakaviin kysymyksiin, että\nminä en voi ratkaista niitä yksin; minä olen tuomari ja syytetty.\nMinä menen huomenna kysymään neuvoa apotti Birotteaulta, uudelta\nrippi-isältäni; sillä minun rakas ja hyveellinen rippi-isäni apotti\nde la Berge on kuollut, sanoi hän keskeyttäen. Vaikka hän oli\nankara, tulen minä aina kaipaamaan hänen apostoolista voimaansa.\nHänen seuraajansa on lempeä kuin enkeli ja säälii, sensijaan että\nhän rankaisisi; kuitenkin, mikä rohkeus ei saisi uskonnon helmassa\nuutta voimaa? mikä ymmärrys ei vahvistuisi Pyhän Hengen äänestä? --\nJumalani, jatkoi hän kuivaten kyyneleitään ja kohottaen silmänsä\ntaivasta kohden, mistä sinä rankaiset minua? Mutta se täytyy uskoa,\nsanoi hän nojaten kädellään käsivarteeni, niin, uskokaamme se,\nFelix, meidän on kestettävä tulikoe, ennenkuin me saavumme pyhinä ja\ntäydellisinä ylempiin ilmakehiin. Pitääkö minun vaieta? Kiellätkö\nsinä, Jumalani, minua huutamasta ystävän rinnalla, rakastanko minä\nhäntä liiaksi? Hän puristi minua sydäntänsä vasten, ikäänkuin hän\nolisi pelännyt kadottavansa minut. Kuka vapauttaa minut näistä\nepäilyksistä? Omatuntoni ei moiti minua mistään. Tähdet säteilevät\nkorkealta ihmisten ylitse; miksi ei sielu, tuo ihmistähti, saisi\nverhota ystävää säteillänsä, kun sille ei tarjota muita kuin puhtaita\najatuksia?\n\nMinä kuuntelin tätä hirveätä valitushuutoa ääneti pitäen tuon naisen\nkosteata kättä omassani, joka oli vielä kosteampi; minä puristin sitä\nvoimalla, johon Henriette vastasi yhtä suurella voimalla.\n\n-- Oletteko te siis siellä? huusi kreivi, joka saapui meitä kohden\npaljain päin.\n\nTakaisintulostani alkaen hän pyrki itsepintaisesti sekoittautumaan\nmeidän keskusteluihimme, olkoon että hän toivoi siitä jotain huvia,\ntai että hän luuli kreivittären kertovan minulle surujaan ja\nvalittavan minun rinnoillani, tai että hän kadehti iloa, josta hän ei\nollut osallinen.\n\n-- Kuinka hän minua seuraa! sanoi kreivitär epätoivoisella sävyllä.\nMenkäämme katsomaan viinitarhoja, me vältämme hänet. Hiipikäämme\nkumarassa pitkin aitauksen sivua, jotta hän ei huomaisi meitä.\n\nMe käytimme suojanamme tiheätä pensasaitaa, saavutimme juosten\nviinitarhat ja olimme pian kaukana kreivistä eräässä mantelipuiden\nkäytävässä.\n\n-- Rakas Henriette, sanoin minä hänelle silloin puristaen hänen\nkättänsä sydäntäni vasten ja pysähtyen katsomaan häntä hänen\nsurussaan, te olette minua äskettäin viisaasti ohjannut suuren\nmaailman vaarallisilla poluilla; sallikaa minun antaa teille muutamia\nneuvoja ja auttaa teitä lopettamaan kaksintaistelu, jossa ei ole\ntodistajia ja jossa te ehdottomasti häviätte, sillä te ette taistele\nollenkaan samanlaisilla aseilla. Älkää ponnistelko kauempaa hullua\nvastaan...\n\n-- Vaietkaa! sanoi hän pidättäen kyyneleitä, jotka tunkeutuivat hänen\nsilmiinsä.\n\n-- Kuunnelkaa minua, rakas Henriette! Oltuani tunnin hänen kanssansa\nnoissa keskusteluissa, joihin minun on pakko alistua rakkaudesta\nteihin, minun ajatukseni usein ovat häiriintyneet ja minun pääni\non raskas; kreivi saa minut epäilemään omaa ymmärrystäni, samat\ntoistetut ajatukset takertuvat vastoin tahtoani aivoihini.\nSelväluontoiset päähänpiintymät eivät ole tarttuvia; mutta kun\nhulluus ilmenee tavassa katsella asioita ja kun se kätkeytyy\npysyvästi keskusteluihin, voi se aiheuttaa häiriöitä niille, jotka\nelävät sen läheisyydessä. Teidän kärsivällisyytenne on ylevää, mutta\neiköhän se vie teitä henkiseen murtumiseen? Sentähden niin teidän\nkuin lastenne takia muuttakaa menettelyänne kreiviä kohtaan. Teidän\nihailtava myöntymisenne on lisännyt hänen itserakkauttansa, te olette\nkohdellut häntä kuten äiti kohtelee hemmoteltua lasta, mutta nyt,\njos te tahdotte elää... ja, sanoin minä katsoen häneen, te tahdotte\nsitä, niin käyttäkää valtaanne, joka teillä hänen ylitsensä on.\nTe tunnette hänet, hän rakastaa teitä ja pelkää teitä; lisätkää\nhänen pelkoansa, asettakaa hänen sekavia tahdonilmaisujansa vastaan\nsuorasuuntainen tahto. Laajentakaa valtaanne, kuten hän on osannut\nlaajentaa myönnytyksiä, joita te olette hänelle tehnyt, ja sulkekaa\nhänen sairautensa henkiseen piiriin, kuten hullut suljetaan koppeihin.\n\n-- Rakas lapsi, sanoi hän minulle katkerasti hymyillen, ainoastaan\nsydämetön nainen voi näytellä tuota osaa. Minä olen äiti, minusta\ntulisi huono pyöveli. Niin, minä osaan kärsiä, mutta tuottaa toisille\nkärsimyksiä! En koskaan, sanoi hän, en edes kunniallisen tai suuren\npäämäärän saavuttamisenkaan tähden. Sitäpaitsi minun pitäisi sallia\nsydämeni valehdella, muuttaa ääneni, asestaa otsani, väärentää\nliikkeeni... älkää vaatiko minulta sellaisia valheita. Minä voin\nasettua herra de Mortsauf'in ja hänen lastensa välille, minä otan\nvastaan hänen iskunsa, etteivät ne kohtaa täällä ketään; siinä\nkaikki, mitä minä voin tehdä sovittaakseni niin paljon toisilleen\nvastakkaisia etuja.\n\n-- Anna minun jumaloida sinua! pyhä, kolminkertaisesti pyhä! sanoin\nminä asettaen toisen polveni maahan, suudellen hänen pukunsa lievettä\nja kuivaten siihen kyyneleitä, jotka nousivat silmiini. -- Mutta jos\nhän tappaa teidät! sanoin minä hänelle.\n\nHän kalpeni ja vastasi nostaen silmänsä taivaaseen:\n\n-- Jumalan tahto kaikessa tapahtukoon!\n\n-- Tiedättekö, mitä kuningas sanoi teidän isällenne teistä? \"Tuo\npahuksen Mortsauf elää siis yhä vielä!\"\n\n-- Se, mikä on leikkiä kuninkaan suussa, on täällä rikos, vastasi\nhän. Huolimatta meidän varovaisuustoimenpiteistämme oli kreivi\nseurannut meidän jäljessämme; hän saavutti meidät aivan hikisenä\nerään pähkinäpuun luona, jonka suojaan kreivitär oli pysähtynyt\nsanoakseen minulle nuo vakavat sanat; hänet nähdessäni minä\naloin puhua viininkorjuusta. Oliko hänellä vääriä epäluuloja, en\ntiedä; mutta hän pysähtyi sanaakaan sanomatta meitä tarkastamaan\nvälittämättä viileydestä, jota pähkinäpuut huokuivat. Hetken näin\noltuaan ja lausuttuaan muutamia merkityksettömiä sanoja, joita\nkatkaisivat paljon merkitsevät äänettömyydet, kreivi sanoi sydämensä\nja päänsä olevan kipeän. Hän valitteli vienosti, koettamatta herättää\nmeidän sääliämme ja kuvaamatta liiotelluin sanoin tuskiansa. Me\nemme kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Takaisin palatessa hän\ntunsi itsensä vielä huonommaksi, puhui vuoteelle asettumisesta ja\nasettui levolle ilman pitkiä puheita, luonnollisuudella, joka ei\nollut hänelle tavallista. Me käytimme hyväksemme välirauhaa, jonka\nhänen hypokondrinen luonteensa meille antoi ja laskeuduimme rakkaalle\npengermällemme Madeleinen seuraamana.\n\n-- Menkäämme soutelemaan, sanoi kreivitär muutaman kierroksen\nperästä, katsomme, kuinka tilankaitsija pyytää meille kaloja täksi\npäiväksi.\n\nMe menimme ulos pikku portista, saavutimme ruuhen, hyppäsimme siihen\nja kuljimme pian hitaasti ylöspäin pitkin Indre'a. Kuten kolme lasta,\njoita aivan mitättömät seikat huvittavat, me katselimme rannan\nruohoja, sinisiä ja vihreitä neidonkorentoja; ja kreivitär hämmästyi\nhuomatessaan voivansa nauttia niin rauhallisesta huvituksesta\nkeskellä viiltäviä suruja; mutta luonnon tyyneys, joka on riippumaton\nmeidän taisteluistamme, eikö se vaikuta meihin lohduttavan\nihanalta? Pidätetyillä toiveilla täytetyn rakkauden kiihtymys sulaa\nsopusointuisasti veden aaltoiluun, kukat, joita ihmiskäsi ei ole\nturmellut, tuovat ilmi salaisimmat unelmansa, veneen miellyttävä\nkeinuminen jäljittelee heikosti ajatuksia, jotka kareilevat sielussa.\nMe saimme tuntea tämän kaksinkertaisen runouden huumaavaa vaikutusta.\nLuonnonäänten soinnuttomat sanat ilmaisivat salaperäistä viehätystä,\nja katseet saivat kirkkaamman loiston ottaessaan osaa valoon, joka\nauringosta niin runsaana virtasi liekehtiville ruohokentille. Joki\noli kuin polku, jota myöten me lensimme. Ollen riippumattomia\nliikkeestä, jota jalan kulkeminen vaatii, me saatoimme vajota\nluomisen ihailuun. Vapaudessaan oleva pikku tyttö, meluavan iloisena,\nliikkeissään niin suloisena, puheissaan niin veitikkamaisena, eikö\nhän myöskin ollut elävä ilmaus kahdesta sielusta, jotka huvittivat\nitseänsä muovailemalla ihmeellisesti tuota Platonin uneksimaa\nihanneluomaa, tunnettu kaikille niille, joiden nuoruuden on täyttänyt\nonnellinen rakkaus. Kuvatakseni teille tuota hetkeä, ei sen\nkuvaamattomissa yksityiskohdissa, vaan kokonaisuudessaan, minä sanon\nteille, että me rakastimme toisiamme kaikissa olennoissa, kaikissa\nesineissä, jotka meitä ympäröitsivät. Me tunsimme ulkopuolella\nitseämme onnen, jota kumpikin meistä toivoi; se tunki meihin niin\nvoimakkaasti, että kreivitär riisui käsineensä ja antoi kauniiden\nkäsiensä vajota veteen aivankuin viihdyttääkseen salaista poltetta.\nHänen silmänsä puhuivat; mutta hänen suunsa, joka avautui puoleksi,\nkuten ruusu ilmaan, olisi kieltäytynyt lausumasta rakkauden sanoja.\nTe tunnette sopusoinnun, mikä syntyy kun matalat sävelet täydelleen\nyhtyvät korkeisiin, se on aina muistuttanut minulle meidän kahden\nsielumme sointua tuona hetkenä, joka ei koskaan enää palaa.\n\n-- Missä te kalastatte, sanoin minä hänelle, jos teillä ei ole muuta\nkuin omat rannat käytettävänä?\n\n-- Lähellä Ruan'in siltaa, sanoi hän. Ah! meillä on nyt joki omanamme\nRuan'in sillasta aina Clochegourde'en asti. Herra de Mortsauf osti\näskettäin tuhatkaksisataa aaria niittyjä näiden kahden vuoden\nsäästöillä ja viivästyneillä vuosirahoillaan. Se hämmästyttää teitä?\n\n-- Minä tahtoisin, että koko laakso olisi teidän! huudahdin minä. Hän\nvastasi minulle hymyilyllä. Me saavuimme Ruan'in sillan alapuolelle,\npaikkaan, jossa oli suvanto ja jossa kalastettiin.\n\n-- Miten käy, Martineau? sanoi hän.\n\n-- Ah! armollinen kreivitär, meillä on huono onni. Niinä kolmena\ntuntina, jotka me olemme täällä olleet siirtyen myllyltä tänne, me\nemme ole saaneet mitään.\n\nMe laskimme rantaan ollaksemme läsnä viimeisessä verkonnostossa ja\nsijoituimme kaikki kolme erään hopeapoppelin varjoon, poppelilaji,\njonka kuori on valkoinen, joka kasvaa Tonavan ja Loire'n rantamilla\nja luultavasti kaikkien suurten jokien varsilla ja johon keväällä\npuhkeaa valkoista, silkinhienoa puuvillaa sen kukkien suojaksi.\nKreivitär oli saanut jälleen ylevän kirkkautensa; hän melkein\nkatui sitä, että oli ilmaissut minulle surunsa ja huutanut kuten\nJob, sensijaan että hän olisi itkenyt kuten Magdalena, Magdalena\nilman rakkautta, ilman juhlia, ilman huvituksia, mutta ei ilman\ntuoksua eikä kauneutta. Hänen jalkojensa juuressa vedetty verkko oli\ntäynnä kaloja: särkiä, haukia, ahvenia, lohia ja suunnattoman iso\nkarppikala, joka hyppeli ruohikossa.\n\n-- Se kävi aivan kuin käskystä, sanoi tilankaitsija.\n\nTyömiehet ihmettelivät silmät suurina tuota naista. Hän oli kuin\nhaltijatar, jonka taikasauva oli koskettanut verkkoja. Tällä hetkellä\ntuli näkyviin ratsastaja, joka nelisti täyttä karkua niityn halki\nja aiheutti kreivittärelle hirveitä väristyksiä. Jacques ei ollut\nmeidän mukanamme, ja äitien ensimäinen ajatus on, kuten Virgilius\non niin runollisesti sanonut, puristaa lapsiansa rintaansa vasten\npienimmästäkin tapahtumasta.\n\n-- Jacques! huusi hän, missä on Jacques? Mitä on tapahtunut minun\npojalleni?\n\nHän ei rakastanut minua! Jos hän olisi minua rakastanut, olisi hän\nsuhtautunut minun kärsimyksiini tuolla epätoivoisen naarasleijonan\nilmeellä.\n\n-- Armollinen kreivitär, herra kreivin tila on huonontunut.\n\nHän hengähti ja läksi juoksemaan minun kanssani, Madeleinen\nseuratessa.\n\n-- Palatkaa te hitaasti, sanoi hän minulle, ettei tämä rakas lapsi\nkuumennu. Te näette, herra de Mortsauf'in kiireellinen kulku niin\nkuumana aikana sai hänet hiestymään ja hänen seisomisensa pähkinäpuun\nalla on voinut olla syynä onnettomuuteen.\n\nNuo keskellä hämmennystä lausutut sanat ilmaisivat hänen sielunsa\npuhtauden. Kreivin kuolema -- onnettomuus! Hän kiiruhti nopeasti\nClochegourde'a kohden, meni eräästä aidanmurtumasta ylitse ja kulki\nviinitarhojen halki. Minä palasin takaisin todenteolla hitaasti.\nHenrietten sanat olivat valaisseet minut, mutta siten, kuin valaisee\nsalama, joka tuhoaa aittaan kootun viljan. Tuon soutumatkan aikana\nminä olin luullut olevani ensimäinen; minä tunsin katkerasti, että\nhän tarkoitti täyttä totta lauseillaan. Rakastaja, joka ei ole\nkaikki, ei ole mitään. Minä rakastin siis yksin tuolla taivaisella\nrakkaudella, joka tietää kaiken sen, mitä se tahtoo, joka edeltäkäsin\nahmii toivottuja hyväilyjä, joka tyytyy sielun hekumaan, sentähden\nettä siihen sekoittuu kaikki se, minkä tulevaisuus sille varaa. Jos\nHenriette rakasti, ei hän tuntenut mitään rakkauden nautinnoista eikä\nsen myrskyistä. Hän eli itse tunteesta, kuten Jumalalle antautunut\npyhimys. Minä olin esine, johon olivat kiintyneet hänen ajatuksensa\nja hänen laiminlyödyt tunteensa, kuten mehiläisparvi kiinnittyy\njonkun kukkaisan puun oksaan; mutta minä en ollut perustekijä,\nminä olin sattuma hänen elämässään. Minä kuljin viraltapantuna\nkuninkaana kysyen itseltäni, kuka saattoi antaa minulle takaisin\nminun kuningaskuntani. Mielettömässä mustasukkaisuudessani minä\nmoitin itseäni siitä, etten ollut uskaltanut omistusoikeuden nojalla\nlujentaa tuon rakkauden siteitä, joka luonteeltaan oli pikemmin\nylevää kuin todellista.\n\nKreivin pahoinvointi, jonka pähkinäpuiden viileys mahdollisesti\noli aiheuttanut, tuli muutamassa tunnissa vakavalaatuiseksi. Minä\nmenin Tours'iin kysymään erästä etevää lääkäriä, herra Origet'a. Hän\nei voinut minun mukanani saapua, ennenkuin illalla; mutta hän jäi\nkoko yöksi ja seuraavaksi päiväksi Clochegourde'en. Vaikka hän oli\nlähettänyt tallimestarin hakemaan suuren joukon iilimatoja, päätti\nhän, että suonenisku oli välttämätön, mutta hänellä ei ollut veistä\nmukanaan. Hetikohta minä juoksin kauhean ilman vallitessa Azay'hen,\nherätin kirurgin, herra Deslandes'in, ja pakotin hänet tulemaan\nlinnun nopeudella. Kymmenen minuuttia myöhemmin olisi kreivi ollut\nkuoleman oma; suonenisku pelasti hänet. Huolimatta tästä ensimäisestä\nmenestyksestä lääkäri päätti olevan kysymyksessä mitä haitallisimman\nkuumeen, yhden noita sairauksia, joita sattuu henkilöille, jotka\nkaksikymmentä vuotta ovat voineet hyvin. Kreivitär masennettuna luuli\nolevansa tämän turmiokkaan sairauden syynä. Voimattomana kiittämään\nminua huolehtimisistani hän tyytyi heittämään minulle muutamia\nhymyilyjä, jotka ilmaisivat samaa kuin suudelma, jonka hän oli\npainanut minun kädelleni. Minä olisin tahtonut nähdä niissä kielletyn\nrakkauden syytöksiä, mutta se oli katumustuskaa, jota oli vaikea\nkatsella niin puhtaassa sielussa; se oli ihmettelevää hellyyttä sitä\nkohtaan, jota hän piti jalona, syyttäen yksinomaan vain itseään\nluulotellusta rikoksesta. Varmasti, hän rakasti kuten Laura de Noves\nrakasti Petrarkaa, eikä kuten Francesca da Rimini rakasti Paoloa:\nhirvittävä paljastus sille, joka uneksi näiden kahden rakkauden\nyhdistämistä! Kreivitär lepäsi, ruumis voimattomana ja käsivarret\nriipuksissa nojatuolissa tuossa kamarissa, joka muistutti villisian\npesää. Seuraavan päivän iltana ennen poislähtöään lääkäri kehoitti\nkreivitärtä, joka oli valvonut yön, ottamaan hoitajattaren. Sairaus\ntulisi olemaan pitkällinen.\n\n-- Hoitajatar, vastasi hän, ei, ei. Me hoidamme häntä, huudahti hän\nkatsoen minuun; meidän velvollisuutemme on pelastaa hänet.\n\nTästä huudahduksesta lääkäri loi meihin tarkkaavan katseen, joka oli\ntäynnä hämmästystä. Tuon lauseen sävy oli omiansa herättämään jonkin\nlaiminlyönnin epäilyksiä. Hän lupasi tulla kaksi kertaa viikossa,\nantoi ohjeet herra Deslandes'ille ja ilmoitti uhkaavat tunnusmerkit,\njotka saattoivat vaatia hänen hakemistansa Tours'ista. Hankkiakseni\nkreivittärelle levon edes joka toiseksi yöksi minä pyysin, että hän\nsallisi minun valvoa vuorotellen hänen kanssansa kreivin luona. Siten\nsain minä hänet vaivalla taivutetuksi menemään levolle kolmantena\nyönä. Kun kaikki oli hiljaa talossa, hetkellä, jolloin kreivi nukkui,\nkuulin minä surullisen huokauksen Henrietten huoneesta. Minun\nlevottomuuteni tuli niin suureksi, että minä menin häntä etsimään;\nhän oli polvillaan rukoustuolinsa edessä, vuodattaen kyyneleitä\nja syyttäen itseään: -- Jumalani, jos yhden napisemisen hinta on\nsellainen, huusi hän, en minä koskaan enää tule valittamaan.\n\n-- Te olette jättänyt hänet! sanoi hän minut nähdessään.\n\n-- Minä kuulin teidän itkevän ja huokaavan, minä tulin levottomaksi\nteidän puolestanne.\n\n-- Oh! minä, sanoi hän, minä voin hyvin!\n\nHän tahtoi saada varmuuden siitä, että herra de Mortsauf nukkui, me\nlaskeuduimme alas ja katselimme molemmat kaksi häntä lampun valossa:\nkreivi oli pikemminkin heikkona verenvuodatuksesta kuin nukuksissa;\nhänen levottomat kätensä koettivat siirtää peitettä hänen päällensä.\n\n-- Sanotaan, että nuo ovat kuolevien liikkeitä, sanoi kreivitär. Ah!\njos hän kuolee tästä sairaudesta, johon me olemme syypäät, en minä\nmene naimisiin koskaan, vannon sen, sanoi hän, ojentaen juhlallisella\nliikkeellä kätensä kreivin pään ylitse.\n\n-- Minä olen tehnyt kaikki pelastaakseni hänet, sanoin minä\nkreivittärelle.\n\n-- Niin te, te olette hyvä, sanoi hän. Mutta minä, minä olen suuri\nrikoksellinen.\n\nHän kurottautui tuon rypistyneen otsan ylitse, kuivasi siitä\nkiharoillaan hien ja suuteli sitä vienosti; mutta minä näin\nsalaisella ilolla, että hän suoritti tämän hyväilyn kuin sovituksen.\n\n-- Blanche, vettä, sanoi kreivi raukealla äänellä.\n\n-- Te näette, hän ei tunne muita kuin minut, sanoi kreivitär minulle\ntuoden hänelle lasin.\n\nJa sävyllään sekä hellillä liikkeillään kreivitär koetti loukata\ntunteita, jotka meitä sitoivat, uhraten ne sairaalle.\n\n-- Henriette, sanoin minä hänelle, menkää lepäämään joksikin aikaa,\nminä rukoilen teitä.\n\n-- Älkää sanoko enää Henriette, sanoi hän keskeyttäen minut käskevän\nhätäisesti.\n\n-- Menkää levolle, ettette tulisi sairaaksi. Teidän lapsenne, _hän\nitse_ käskisi teitä pitämään huolta itsestänne; on tapauksia, joissa\nitsekkyys on ylevä hyve.\n\n-- Kyllä, sanoi hän.\n\nHän meni pois sulkien miehensä minun suosiooni liikkeillä, jotka\nolisivat ilmaisseet jotakin lähestyvää mielenhäiriötä, ellei niissä\nolisi ollut lapsen suloutta kiihkeään katumukseen liittyneenä. Tämä\nkohtaus, joka oli hirvittävä tuon puhtaan sielun tavalliseen tilaan\nverrattuna, pelästytti minua; minä pelkäsin hänen omantuntonsa\nsekaantumista. Kun lääkäri jälleen tuli, kerroin minä hänelle\nsäikähtyneen viattomuuden epäilykset, jotka raastoivat minun valkeaa\nHenrietteäni. Tämä luottamus, niin pidätetty kuin se olikin,\nhävitti herra Origet'n epäluulot, ja hän tyynnytti tuon kauniin\nsielun myrskyn sanomalla, että kreivin olisi ollut joka tapauksessa\nkärsittävä tuo sairaus, ja että hänen seisomisensa pähkinäpuun alla\noli ollut pikemmin hyödyllistä kuin vahingollista saattaessaan\nsairauden puhkeamaan.\n\nViidenkymmenenkahden päivän ajan kreivi oli elämän ja kuoleman\nvälillä; me valvoimme, Henriette ja minä, vuorotellen kumpikin\nkaksikymmentäkuusi yötä. Varmasti herra de Mortsauf sai\nparantumisestaan kiittää meidän hoitoamme, äärimmäistä tarkkuutta,\njolla me seurasimme herra Origet'n määräyksiä. Filosofilääkärien\nkaltaisena, joita terävät huomiot oikeuttavat epäilemään kauniita\ntekoja silloin, kun ne eivät ole muuta kuin velvollisuuden salaista\ntäyttämistä, tuo mies, ollen näkemässä sitä sankaruuden taistelua,\nmikä oli kreivittären ja minun välillämme, ei voinut pidättäytyä\ntähyämästä meitä läpitunkevin katsein, niin suuresti hän pelkäsi\npettyvänsä ihailussaan.\n\nTällaisessa sairaudessa, sanoi hän minulle kolmannella käynnillään,\nvoi kuoleman aiheuttaa mielentilan huonontuminen, milloin sielunelämä\non yhtä suuresti turmeltunut kuin kreivillä. Lääkäri, hoitaja,\nihmiset, jotka ympäröivät sairasta, pitävät käsissään hänen\nelämäänsä; sillä yksi ainoa sana, yksi liike, joka ilmaisee suurta\ntuskaa, vaikuttaa kuten myrkky.\n\nPuhuessaan minulle tällä tavoin Origet tutki minun kasvojani ja\nasentoani; mutta hän näki minun silmissäni puhtaan sielun kirkkaan\nheijastuksen. Todenteolla, tämän hirveän sairauden aikana ei\nminun aivoissani syntynyt pienintäkään tuollaista vastentahtoista\npahaa ajatusta, joka joskus kulkee viattomimmankin omantunnon\nläpi. Se, joka katselee luontoa suuressa mittakaavassa, huomaa\nkaiken luonnossa pyrkivän yhtenäisyyteen ja sopeutumiseen. Hengen\nmaailmaa tulee samanlaisen peruslain hallita. Puhtaassa ilmakehässä\non kaikki puhdasta. Henrietten läheisyys henki taivaan tuoksua,\nnäytti kuin moitittavan toiveen olisi pitänyt ainiaaksi poistaa\nteidät hänen luotansa. Siten hän oli ei ainoastaan onni, vaan\nmyöskin hyve. Tohtorin tavatessa meidät alati yhtä tarkkaavaisina\nja huolellisina hänen sanoihinsa ja käytökseensä tuli jotakin\nkunnioittavaa ja lempeätä; hän näytti sanovan itselleen: \"Kas\ntuossa todelliset sairaat, he kätkevät haavansa ja unohtavat ne!\"\nErään vastakohdan takia, joka tämän oivallisen miehen sanojen\nmukaan oli hyvin tavallinen tuolla tavoin hävitetyissä olennoissa,\nherra de Mortsauf oli kärsivällinen, täynnä kuuliaisuutta, ei\nvalittanut koskaan ja osoitti mitä ihmeteltävintä taipuvaisuutta;\nhän, joka terveenä ollessaan ei tehnyt yksinkertaisintakaan asiaa\nilman tuhansia huomautuksia. Syynä alistumiseen äsken vielä niin\nkielletyn lääketieteen alaiseksi oli salainen kuoleman pelko, toinen\nristiriitaisuus tuossa miehessä, jonka urhoollisuus oli moitteeton!\nTämä pelko selvitti riittävästi useampia kummallisuuksia tuossa\nuudessa luonteessa, jonka onnettomuudet olivat kreiville muodostaneet.\n\nTunnustaisinko teille, Natalie, ja uskoisitteko te sen? Nuo\nviisikymmentä päivää ja niitä seuranneet kuukaudet olivat elämäni\nonnellisin aika. Rakkaus, onhan se sielun mittaamattomissa\nsyvyyksissä kuten kauniissa laaksossa juokseva virta, johon\nvaluvat sateet, purot ja tulvat, johon kaatuvat puut, kukat,\nrannan kivet ja korkeimmat kallionlohkareet; se suurentuu niin\nhyvin myrskyistä kuin kirkkaiden lähteiden hitaasta kumpuamisesta.\nNiin, rakastavalle on kaikki rakkautta. Ensimäisten suurten\nvaarojen jälkeen kreivitär ja minä totuimme sairauteen. Huolimatta\nalituisesta epäjärjestyksestä, jonka sai aikaan kreivin vaatima\nhoito, hänen niin huonossa kunnossa ollut huoneensa tuli puhtaaksi\nja siroksi. Pian me olimme siellä kuten kaksi autiolle saarelle\najautunutta olentoa; sillä onnettomuudet eivät ainoastaan eristä,\nvaan ne lisäksi vaimentavat seuraelämän pikkumaiset sovinnaisuudet.\nSitäpaitsi sairaan etu pakotti meitä joutumaan toistemme kanssa\nkosketuksiin, joihin mikään muu tapahtuma ei olisi meitä oikeuttanut.\nKuinka monta kertaa meidän ennen niin arat kätemme kohtasivatkaan\ntoisensa toimittaessaan kreiville jotain palvelusta! Pitihän minun\ntukea ja auttaa Henrietteä! Usein joku tuollainen välttämätön\ntoimi, jota voisi verrata rintamassa olevan sotilaan tehtävään,\nvaltasi hänet niin, että hän unohti syömisen, minä tarjoilin\nhänelle silloin, joskus hänen syliinsä, ruokaa, joka oli kiireessä\nlaitettu ja vaati tuhansia pikku huolehtimisia. Se oli lapsuuden\nesiintymistä puoleksi avoimen haudan ääressä. Kreivitär määräsi\nminulle valmistuksia, jotka saattoivat säästää kreiviä joiltakin\nkärsimyksiltä, ja käytti minua tuhansiin pikku töihin. Ensi aikoina,\njolloin vaaran suuruus ehkäisi, kuten taistelussa, jokapäiväiseen\nseurusteluun liittyvät ylhäiset tavat, kreivitär ehdottomasti luopui\ntuosta säädyllisyydestä, joka on jokaisen naisen, vieläpä kaikkein\nluonnollisimmankin, sanoissa, katseissa ja olennossa, silloin kun\nhän on seurapiirin tai perheensä keskuudessa mutta joka ei ole enää\npaikallaan aamunutussa esiinnyttäessä. Eikö kreivitär saapunut\nminua herättämään lintujen ensi viserryksissä aamupuvuissaan,\njotka antoivat minun joskus nähdä häikäiseviä aarteita, aarteita,\njoita minä mielettömissä toiveissani katselin ominani? Pysyessään\nkunnioitusta herättävänä ja ylpeänä, saattoihan hän silti olla\nmyöskin tuttavallinen! Muutoin ensi aikoina vaara poisti niin hyvin\nkaiken intohimoisen luonteen meidän läheiseltä tuttavalliselta\nyhteydeltämme, ettei hän nähnyt siinä mitään pahaa; sitten, kun\nmiettimisen aika tuli, hän mahdollisesti ajatteli, että olisi ollut\nloukkaus sekä hänelle, että minulle, muuttaa tapoja. Me olimme\nhuomaamatta tulleet läheisiksi toisillemme ja olimme kuin puoleksi\nnaimisissa. Hän osoittautui jalon luottavaiseksi, varmana minusta\nkuten itsestään. Minä pääsin siten syvemmälle hänen sydämeensä.\nKreivittärestä tuli jälleen minun Henrietteni, Henriette, pakotettuna\nrakastamaan enemmän sitä, joka pyrki olemaan hänen toinen sielunsa.\nPian ei minun enää tarvinnut odottaa hänen kättänsä, joka totteli\npienintäkin rukoilevaa katsettani; minä saatoin, hänen riistäytymättä\nminun katseiltani, hehkuvin silmin seurata hänen kauniiden muotojensa\nviivoja noina pitkinä hetkinä, jolloin me kuuntelimme sairaan unta.\nNe vähäiset nautinnot, jotka me itsellemme soimme, hellät katseet,\nsanat, jotka lausuttiin matalalla äänellä, ettei kreivi heräisi,\npelot, vuorotellen lausutut toiveet, sanalla sanoen tuhannet\ntapahtumat, jotka syntyvät kahden toisistaan kauan erotetun sydämen\ntäydellisestä yhtymisestä, kohosivat eloisina jokapäiväisen elämän\nsurullisista varjoista. Me opimme tuntemaan toistemme sielut perin\npohjin. Te tiedätte minkä häiriön saa aikaan isännän sairaus, minkä\nkeskeytyksen asioissa, miten aikaa ei ole enää mihinkään; hänen\nvaaraan joutunut elämänsä häiritsee hänen talonsa ja hänen perheensä\nliikuntoja. Vaikka kaikki koitui rouva de Mortsauf'in hartioille,\noli kreivi kuitenkin hyödyllinen ulkonaisesti; hän kävi puhumassa\narentimiehille, keskusteli liikemiesten kanssa ja otti vastaan verot;\njos kreivitär oli sielu, oli kreivi ruumis. Minä rupesin kreivittären\nintendentiksi, jotta hän saattaisi hoitaa kreiviä ulkoasioiden\njoutumatta vaaraan. Hän hyväksyi kaikki ilman kursailua, ilman\nkiitosta. Nämä jaetut taloushuolet, nämä hänen nimessään annetut\nkäskyt olivat yksi suloinen yhteys lisää. Minä keskustelin usein\niltasin hänen kamarissansa hänen kanssansa, hänen asioistansa ja\nhänen lapsistaan. Nämä puhelut lisäsivät sitä avioliiton näköisyyttä,\nmitä me kuvittelimme. Millä ilolla Henriette antoi minun näytellä\nhänen miehensä osaa, istua hänen paikallaan pöydässä ja puhua\ntalonhoitajalle; ja kaikki tämä täydellisessä viattomuudessa, mutta\nei ilman tuota sisällistä iloa, jota tuntee maailman hyveellisin\nnainen löytäessään puolueettoman alueen, jossa yhtyvät lakien tarkka\nseuraaminen ja tunnustamattomien toiveiden tyydytys. Sairauden\nkahlehtimana kreivi ei enää rasittanut vaimoansa eikä taloansa; ja\nsilloin kreivitär oli oma itsensä, hänellä oli oikeus olla minun\nkanssani ja tehdä minut huolenpitojensa esineeksi. Mikä ilo, kun minä\nhuomasin hänessä puoleksi tajuttoman, mutta viehättävästi ilmaistun\najatuksen paljastaa minulle persoonansa ja ominaisuuksiensa arvon,\nsaada minut huomaamaan muutoksen, joka hänessä tapahtuisi, jos\nhän saisi ymmärtämystä osakseen! Tämä kukka, joka lakkaamatta oli\nsulkeutuneena kotinsa kylmässä ilmassa, avautui minun katseilleni\nja vain minulle yksin; hän tunsi yhtä paljon iloa saadessaan avata\nitsensä, kuin minä saadessani luoda häneen katseen. Hän osoitti\nminulle kaikilla elämän pikku seikoilla, kuinka läheinen minä olin\nhänen ajatuksilleen. Päivänä, jolloin minä, vietettyäni yön sairaan\nvuoteen ääressä, nukuin myöhään, nousi Henriette aamulla ylös ennen\nmuita ja järjesti minun ympärilleni täydellisen hiljaisuuden;\nvaikkei heitä oltu siihen vaadittu, leikkivät Jacques ja Madeleine\netäämmällä. Hän käytti tuhansia viekkauksia saadakseen oikeuden itse\nasettaa minulle ruokaliinani. Miten hän minua palvelikaan? Mikä\nilo säihkyi hänen liikkeissään, mikä pääskysen siro vilkkaus, mikä\nrusotus poskilla, mikä värinä äänessä, mikä ilveksen terävänäköisyys?\n\nNuo sielun liikutukset, ovatko ne kuvattavissa? Usein hän oli\nuupumuksen vallassa; mutta jos sattumalta noina väsymyksen hetkinä\noli kysymys minusta, oli hänellä uusia voimia niin hyvin minulle\nkuin lapsilleen, hän kiiruhti silloin nopeana, vilkkaana ja\niloisena. Kuinka hän rakasti vuodattaa hellyytensä säteinä ilmaan!\nAh, Natalie, muutamat naiset saavat osakseen jo täällä alhaalla\nenkelisielujen etuoikeudet, levittävät, kuten enkelit, tuota valoa,\njonka Saint-Martin, tuntematon filosofi, sanoi olevan henkevää,\nsoinnullista ja tuoksuvaa. Varmana tahdikkuudestani Henriette\nsuostui kohottamaan minulle raskasta esirippua, joka kätki meiltä\ntulevaisuuden, antaen minun nähdä itsessään kaksi naista: kahlehditun\nnaisen, joka ankaruudestaan huolimatta oli lumonnut minut, ja vapaan\nnaisen, jonka hellyys oli tekevä minun rakkauteni ikuiseksi. Mikä\nerilaisuus! Rouva de Mortsauf oli kylmään Eurooppaan siirretty\nparatiisilintu, joka surullisena istuu tangolla, äänettömänä ja\nkuolevana häkissä, jossa luonnontutkija häntä säilyttää; Henriette\noli lintu, joka Ganges-virran rannalla pensaikossa visersi\nitämaisia lauluja, lennellen, kuten elävä jalokivi oksalta oksalle,\nsuunnattoman, alati kukkivan volkamerian ruusujen keskellä.\nHänen kauneutensa tuli yhä suuremmaksi, hänen henkevä älynsä yhä\nsäkenöivämmäksi. Tuo yhtämittainen ilon tuli oli salaisuus meidän\nkahden välillä, sillä apotti Dominiksen, ulkomaailman edustajan,\nsilmä oli pelättävämpi Henriettelle kuin herra de Mortsauf'in silmä.\nMutta Henriettelle tuotti, kuten minullekin, suurta nautintoa antaa\najatuksilleen nerokkaita käänteitä, hän kätki tyytyväisyytensä\nleikinlaskuihin ja peitti muutoin hellyytensä osoitukset\nkiitollisuuden loistavalla verholla.\n\n-- Me olemme asettaneet teidän ystävyytenne kovalle koetukselle,\nFelix! Me voimme kait sallia hänelle vapauksia, joita me sallimme\nJacques'ille, herra apotti? sanoi hän.\n\nVakava apotti vastasi hurskaan miehen rakastettavalla hymyilyllä.\nHän luki meidän sydämistämme ja havaitsi ne puhtaiksi. Hän suhtautui\nmuuten kreivittäreen tuolla ihailun sekaisella kunnioituksella,\njota enkelit herättävät. Kaksi kertaa noiden viidenkymmenen päivän\naikana kreivitär meni ehkä ulkopuolelle niitä rajoja, joiden välissä\nkiintymyksemme pysyi; näitä kahta tapausta peitti lisäksi verho, joka\nei kohoutunut, ennenkuin viimeisten tunnustusten päivänä. Eräänä\naamuna, kreivin sairauden ensi päivinä, hetkellä, jolloin Henriette\nkatui kohdelleensa minua niin ankarasti ottaessaan minulta pois\nne viattomat etuoikeudet, jotka minun puhtaalle hellyydelleni oli\nsuotu, minä odotin häntä, hänen piti tulla minun sijalleni. Liiaksi\nväsyneenä minä olin nukahtanut pää muuriin nojaten. Minä heräsin\näkkiä tuntien otsallani sanomattoman raikkaan kosketuksen, jota voisi\nverrata aistimukseen, jonka saa nojautuessaan ruusua vasten. Kolmen\naskeleen päässä itsestäni minä näin kreivittären, joka sanoi minulle:\n-- Minä tulen!... Minä menin pois, mutta tervehtiessäni häntä minä\notin hänen kättensä ja tunsin sen kosteaksi ja väriseväksi.\n\n-- Kärsittekö te? sanoin minä hänelle.\n\n-- Minkätähden teette minulle tämän kysymyksen? sanoi hän.\n\nMinä katsoin häneen punastuen, hämilläni: -- Olen uneksinut, vastasin\nminä.\n\nEräänä iltana herra Origet'n viimeisten käyntien aikana (hän oli\nilmoittanut kreivin varman toipumisen) minä olin Jacques'in ja\nMadeleinen kanssa pengermällä; me olimme kaikki kolme pitkällämme\nportailla kokonaan syventyneenä sauvapeliin, jota me pelasimme\nolkipilleillä ja neulakoukuilla varustetuilla puikoilla. Herra\nde Mortsauf nukkui. Odottaen hevosensa valjastamista lääkäri\nkeskusteli matalalla äänellä kreivittären kanssa salissa. Herra\nOriget meni pois minun huomaamatta hänen lähtöänsä. Saatettuaan\nhänet vaunuihin Henriette nojautui ikkunaan, josta hän jonkun aikaa\nepäilemättä tarkasteli meitä meidän tietämättämme. Ilta oli yksi\nnoita lämpimiä iltoja, jolloin taivas saa kuparin värin, jolloin\ntasangolta kuuluu tuhansia epämääräisiä ääniä. Auringon viimeiset\nsäteet riutuivat katoilla, puutarhojen kukat tuoksuivat, kotiin\npalaavien eläinten kellot kaikuivat etäällä. Me mukauduimme tämän\nkuuman iltahetken äänettömyyteen hilliten huutojamme pelosta, että\nkreivi heräisi. Äkkiä, huolimatta hänen hameensa kahinasta, minä\nkuulin väkivaltaisesti tukahutetun huokauksen; minä kiiruhdin saliin,\nminä näin kreivittären istuutuneena ikkunasyvennykseen, nenäliina\nkasvoilla. Hän tunsi minun askeleeni ja antoi minulle käskevällä\nliikkeellä merkin jättää hänet yksin. Minä lähestyin sydän tuskan\nahdistamana ja tahdoin ottaa väkisin nenäliinan häneltä; hänen\nkasvonsa olivat kyynelistä märät, hän pakeni kamariinsa, eikä tullut\nsieltä ennenkuin rukoukseen. Ensi kertaa viidenkymmenen päivän\nkuluessa minä vein hänet terassille ja pyysin häneltä selitystä\nhänen mielenliikutukseensa; mutta hän teeskenteli mitä hillittömintä\niloisuutta sanoen syyksi hyvän uutisen, jonka Origet oli hänelle\nilmoittanut.\n\n-- Henriette, Henriette, sanoin minä hänelle, te tiesitte sen\nhetkellä, jolloin minä näin teidän itkevän. Meidän kahden välillä\nvalhe olisi jotain luonnotonta. Minkätähden te ette sallinut minun\npyyhkiä teidän kyyneleitänne? Olinko minä siis niiden syynä?\n\n-- Minä ajattelin, sanoi hän, että minulle tämä sairaus on ollut kuin\npysähdys surussa. Nyt, kun minä en enää vapise herra de Mortsauf'in\ntähden, täytyy minun vapista itseni puolesta.\n\nHän oli oikeassa. Kreivin parantumisen ilmaisi hänen oikullisen\nmielialansa palautuminen. Hän alotti sanomalla, ettei hänen\nvaimonsa, en minä, eikä lääkäri olleet osanneet hoitaa häntä, me\nolimme tietämättömiä kaikesta, hänen sairaudestaan, luonteestaan,\nkärsimyksistään ja sopivista parannuskeinoista. Jonkin mielettömän\npäähänpiintymän johdosta Origet muka puhui elinnesteissä\ntapahtuneista muutoksista, vaikka hänen ei olisi pitänyt käsitellä\nmuuta kuin mahaporttia. Eräänä päivänä hän katseli meitä\npahanilkisesti kuin mies, joka on vakoillut meitä tai päässyt meidän\nperillemme ja sanoi hymyillen vaimolleen: -- Eikö niin, rakkaani, jos\nminä olisin kuollut, te olisitte surrut minua, epäilemättä, mutta\nmyöntäkää se, te olisitte lohduttautunut.\n\n-- Minä olisin kantanut hovisurua, punasta ja mustaa, vastasi\nkreivitär nauraen saadakseen miehensä vaikenemaan.\n\nMutta erittäinkin ruuan johdosta, jonka lääkäri viisaasti oli\nrajoittanut sallimatta täydelleen tyydyttää toipuvan sairaan nälkää,\nsyntyi väkivallan ja kiukustumisen kohtauksia, joille menneisyydessä\nei ollut mitään vertaa, sillä kreivin luonne osoittautui sitäkin\npeljättävämmäksi, kun hän oli niin sanoakseni toimettomana\nmakuulla. Rohkaistuna näistä lääkärin määräyksistä ja talonväen\nkuuliaisuudesta, minun yllyttämänäni -- minä näin tässä taistelussa\nkeinon opettaa häntä hallitsemaan miestänsä -- kreivitär ryhtyi\nvastarintaan. Hän osasi tyynesti suhtautua mielettömyyksiin ja\nhuutoihin; hän tottui pitämään kreiviä sinä, mikä hän oli, lapsena\nja kuulemaan loukkaavia nimityksiä. Minulla oli onni nähdä, että hän\nlopultakin otti käsiinsä tämän sairaloisen mielen johdon. Kreivi\nhuusi, mutta hän totteli, totteli etenkin senjälkeen, kun hän oli\nkovasti huutanut. Huolimatta tästä epäämättömästä menestyksestä\nHenriette itki joskus nähdessään tuon heikon, laihtuneen vanhuksen,\njonka otsa oli keltaisempi kuin syksyn lehti, jonka silmät olivat\nsammuneet ja jonka kädet vapisivat. Hän katui kovuuksiaan, hän\nei usein voinut vastustaa iloa, jonka hän näki kreivin silmissä\nmitatessaan hänelle ruokaa enemmän kuin lääkäri oli määrännyt. Hän\noli kreiviä kohtaan lempeä ja suloinen yhtä suuressa määrässä kuin\nhän oli minua kohtaan. Mutta siinä oli kuitenkin eroavaisuuksia,\njotka täyttivät minun sydämeni rajattomalla ilolla. Hän ei ollut\nväsymätön, hän tiesi kutsua väkensä palvelemaan kreiviä, milloin\ntämän oikut seurasivat toisiaan liian nopeasti tai kun kreivi\nvalitti, ettei häntä ymmärretty.\n\nKreivitär tahtoi pitää kiitosrukouksen Jumalalle herra de Mortsauf'in\nparantumisen johdosta, hän määräsi luettavaksi messun ja pyysi minun\nsaattamaan hänet kirkkoon; minä johdin hänet sinne; mutta messun\naikana minä kävin katsomassa herra ja rouva de Chessel'ia. Kun minä\npalasin tahtoi kreivitär nuhdella minua.\n\n-- Henriette, sanoin minä hänelle, minä olen kykenemätön\npetollisuuteen. Minä voin heittäytyä veteen pelastaakseni\nvihamieheni, joka hukkuu, minä voin antaa viittani lämmittääkseni\nhäntä; lyhyesti minä voin antaa hänelle anteeksi, mutta unohtamatta\nloukkausta.\n\nKreivitär pysyi vaiti ja puristi minun kättäni sydäntänsä vasten.\n\n-- Te olette enkeli, te tarkoititte tietysti totta kiitoksillanne,\njatkoin minä. Rauhan ruhtinaan äiti pelastettiin raivoisan kansan\nkäsistä, joka tahtoi tappaa hänet, ja kun kuningatar kysyi häneltä:\nMitä te teitte! hän vastasi: Minä rukoilin heidän puolestaan! Nainen\non sellainen. Minä, minä olen mies ja luonnollisesti epätäydellinen.\n\n-- Älkää soimatko itseänne, sanoi hän liikuttaen kiivaasti\nkäsivarttani, ehkäpä te olette arvokkaampi kuin minä.\n\n-- Kyllä, sanoin minä, sillä minä antaisin ikuisuuden yhdestä\nainoasta onnen päivästä, ja te!...\n\n-- Ja minä, sanoi hän katsoen minuun ylpeästi.\n\nMinä vaikenin ja loin silmäni maahan välttääkseni hänen katseensa\nsalamaa.\n\n-- Minä, jatkoi hän, mistä _minästä_ te puhutte? Minä tunnen monta\nminää itsessäni. Nuo kaksi lasta, lisäsi hän osottaen Madeleineä ja\nJacques'ia, ovat _minä_. Felix, sanoi hän viiltävällä äänen painolla,\nluuletteko te minua siis egoistiksi? Ajatteletteko te, että minun\npitäisi uhrata kokonainen ikuisuus palkitakseni sitä, joka uhraa\nminulle elämänsä? Tuo ajatus on hirveä, se kylmentää ainiaaksi\nuskonnolliset tunteet. Nainen, joka on niin syvälle langennut,\nvoiko hän jälleen nousta? Voiko hänen onnensa vapahtaa hänet? Te\nsaatatte minut pian ratkaisemaan nämä kysymykset!... Niin, minä\njätän teille lopultakin erään omantuntoni salaisuuden: tuo ajatus on\nusein kulkenut minun sydämeni läpi; minä olen sen usein sovittanut\nankarilla katumuksilla, se on aiheuttanut minulle ne kyyneleet,\njoiden syytä te toissapäivänä minulta kysyitte...\n\n-- Etteköhän te anna liiallista merkitystä muutamille asioille, joita\nnaiset tavallisesti pitävät suuressa arvossa, mutta joita teidän\npitäisi...\n\n-- Oh! sanoi hän keskeyttäen minut, pidättekö te niitä vähemmässä\narvossa?\n\nTämä logiikka ehkäisi kaiken keskustelun.\n\n-- Todenteolla, jatkoi hän, tietäkää se! Niin, olkoon että minä\npelkurimaisesti jättäisin tuon vanhuksen, jonka elämä minä olen!\nMutta, ystäväni, nuo kaksi pientä, niin heikkoa olentoa, jotka\novat meidän edessämme, Madeleine ja Jacques, jääväthän he isänsä\nluo! Uskotteko, kysyn teiltä, uskotteko, että he eläisivät kolmea\nkuukauttakaan tuon miehen mielettömän hallituksen alaisena? Jos\nminun laiminlyödessäni velvollisuuteni ei olisi kysymys muista\nkuin minusta... Hän hymyili ylpeästi. Mutta eikö se ole sama kuin\ntappaa minun kaksi lastani! Heidän kuolemansa tulisi olemaan varma.\nJumalani, huudahti hän, minkätähden me puhumme näistä asioista?\nMenkää naimisiin ja antakaa minun kuolla.\n\nHän lausui nämä sanat niin katkeralla, niin syvällä äänellä, että ne\ntukahduttivat intohimoni myrskyn.\n\n-- Te olette huutanut tuskianne tuolla ylhäällä pähkinäpuun alla;\nminä näiden leppien alla, siinä kaikki. Minä vaikenen tästälähtien.\n\n-- Teidän jalomielisyytenne tappaa minut, sanoi hän kohottaen\nsilmänsä taivaaseen.\n\nMe olimme saapuneet terassille, me tapasimme siellä kreivin\nistumassa nojatuolissa auringon paisteessa. Tämän kokoon vajonneen,\nheikon hymyilyn vaivoin elähyttämän olennon näkeminen sammutti\ntuhkasta leimahtaneet liekit. Minä nojauduin ristikkoaitaa vasten\ntarkastellen taulua, jonka tarjosi minulle tuo kuoleva kahden alati\nkivuloisen lapsensa välissä, ja hänen vaimonsa, joka oli kalpea\nyövalvonnasta, laihtunut liiallisesta työstä, levottomuudesta ja\nmahdollisesti noiden kahden kauhean kuukauden ilonhetkistä. Äskeisen\nkohtauksen synnyttämä mielenliikutus oli kuitenkin antanut hänen\nposkillensa luonnottoman hehkun. Nähdessäni tuon kärsivän perheen\nvarisevan lehdistön keskellä, jonka läpi tunki pilvisen syksytaivaan\nharmaa valo, minä tunsin itsessäni irtautuvan niiden siteiden,\njotka kiinnittävät ruumiin sieluun. Ensimäistä kertaa minä tunsin\ntuota elämään kyllästymistä, jota tuntevat, sanotaan, kaikkein\nvoimakkaimmat taistelijat keskellä taistelujansa, jonkinlaista\nkylmää iloa, joka tekee mitä urhokkaimmasta miehestä pelkurin,\nuskottomasta uskon vimmaisen, joka tekee välinpitämättömäksi\nkaikesta, voimakkaimmista elon tunteistakin, kunniasta, rakkaudesta,\nsillä epäilys riistää meiltä meidän itsetuntemuksemme ja tekee\nmeille elämän vastenmieliseksi. Te hermostuneet olentoraukat, jotka\nteidän sielunne ja ruumiinne rikkaus jättää pelastuksetta jonkin\nturmiollisen kohtalon valtaan, missä ovat teidän päärinne ja teidän\ntuomarinne? Minä ymmärsin, miten nuori yltiöpää, joka ojensi jo\nkättänsä tarttuakseen Ranskan marsalkan sauvaan, joka oli taitava\ndiplomaatti samoin kuin peloton soturi, oli voinut tulla viattomaksi\nmurhaajaksi, kuten minä hänet edessäni näin. Minun toiveeni, joita\ntällä hetkellä ruusut kaunistivat, oliko niiden loppu tällainen?\nHämmästyneenä niin hyvin syystä kuin seurauksesta, kysyen kuten\njumalaton, missä oli Kaitselmus, minä en voinut pidättää kahta\nkyyneltä, jotka vierivät poskilleni.\n\n-- Mikä sinun on, hyvä Felix? sanoi minulle Madeleine lapsen\näänellään.\n\nHenriette täydensi näiden synkkien sumujen ja pimeyksien\nhajoittamista levottomalla katseella, joka säteili minun sieluuni\nkuin aurinko. Tällä hetkellä vanha tallimestari toi minulle kirjeen\nTours'ista. Sen näkeminen aiheutti minulta jonkinlaisen hämmästyksen\nhuudahduksen, joka sai rouva de Mortsauf'in värisemään. Minä\nnäin virkasinetin, kuningas kutsui minua takaisin. Minä ojensin\nHenriettelle kirjeen, hän luki sen yhdellä silmäyksellä.\n\n-- Meneekö hän pois? sanoi kreivi.\n\n-- Miten minun käy? sanoi Henriette minulle, huomaten ensi kertaa\nauringottoman yksinäisyytensä.\n\nMe olimme kumpainenkin tyrmistyksessä, joka ahdisti meitä samalla\ntavoin, sillä me emme olleet koskaan niin hyvin tunteneet, kuinka\nvälttämättömiä me olimme toinentoisillemme. Kreivittärellä oli\nhänen puhuessaan minulle kaikenlaisista, vieläpä jokapäiväisistäkin\nasioista äänessään uusi sointi aivan kuin jos soittokoneesta olisi\nkatkennut useampia kieliä ja muut olisivat löyhtyneet. Hänen\nliikkeensä olivat välinpitämättömiä ja hänen katseensa valottomia.\nMinä pyysin hänen ilmaisemaan minulle ajatuksensa.\n\n-- Onko minulla niitä? sanoi hän.\n\nHän vei minut kamariinsa, asetti minut istumaan sohvaansa, etsi\njotain toilettipöytänsä laatikosta, asettui polvilleen minun eteeni\nja sanoi minulle: -- Tässä ovat hiukset, jotka ovat minulta pudonneet\nvuoden kuluessa, ottakaa ne, ne kuuluvat teille; jonakin päivänä te\ntiedätte miten ja miksi.\n\nMinä taivuttauduin hitaasti hänen otsaansa kohden, hän ei painanut\nalas päätänsä välttääkseen minun huuliani, minä suutelin hänen\notsaansa pyhästi, ilman rikoksellista kiihkoa, ilman hyväilevää\nhekumallisuutta, juhlallisella liikutuksella. Tahtoiko hän uhrata\nkaikki? Menikö hän ainoastaan, kuten minä olin tehnyt, syvyyden\nreunalle? Jos rakkaus olisi saanut hänet antautumaan, hänellä ei\nolisi ollut tuota syvää tyyneyttä, tuota uskonnollista katsetta, ja\nhän ei olisi sanonut minulle puhtaalla äänellään: -- Ettehän ole\nminulle enää vihainen?\n\nMinä läksin yön saapuessa. Hän halusi saattaa minua jonkun matkaa. Me\npysähdyimme pähkinäpuun alle; minä näytin sitä hänelle sanoen, kuinka\nminä sieltä neljä vuotta sitten olin huomannut hänet: -- Laakso oli\nsilloin hyvin kaunis! huudahdin minä.\n\n-- Ja nyt? sanoi hän kiihkeästi.\n\n-- Te olette pähkinäpuun alla, ja laakso on meidän!\n\nHän painoi päänsä alas, ja me sanoimme toisillemme jäähyväiset.\nHän nousi vaunuihinsa Madeleinen kanssa, ja minä, yksin, omiin\nvaunuihini. Pariisiin palattuani minulla onnekseni oli kiireellisiä\ntöitä, jotka vaativat kaikki minun ajatukseni ja pakottivat minut\nriistäytymään maailmasta, joka unohti minut. Minä olin kirjevaihdossa\nrouva de Mortsauf'in kanssa, jolle minä lähetin jokaviikkoisen\nkirjeeni ja joka minulle vastasi kaksi kertaa kuukaudessa. Minun\nyksinäinen ja työteliäs elämäni muistutti noita kukkaisia ja\ntuntemattomia tiheikköjä, joita minä äsken vielä olin ihaillut\nmetsien helmassa, sepitellessäni uusia runoja kukista kahden\nviimeisen viikon aikana.\n\nTe, jotka rakastatte! tehkää nuo kauniit velvollisuudet, ottakaa\ntäyttääksenne käskyt semmoisina, kuin kirkko on ne kristitylle\njoka päiväksi määrännyt. Ne ovat suuria aatteita, nuo roomalaisen\nuskonnon luomat ankarat säännöt, ne kyntävät yhä syvemmälle\nsieluun velvollisuuden vaot johtamalla uusimaan toimituksia, jotka\npitävät toivoa ja pelkoa vireillä. Tunteet virtaavat alati elävinä\nnoissa kaivetuissa uomissa, jotka johtavat vettä, kirkastavat ne,\nvirvoittavat lakkaamatta sydäntä ja hedelmöittävät elämää kätketyn\nuskon ylitsevuotavilla aarteilla; jumalallinen lähde, jossa monistuu\nyhden ja ainoan rakkauden yksi ja ainoa ajatus.\n\nRakkauteni, joka muistutti keskiaikaa ja jälleen toi mieleen\nritariajan, tuli tunnetuksi, en tiedä miten; mahdollisesti\nkuningas ja herttua de Lenoncourt olivat siihen syynä. Samalla\nkertaa romantillinen ja luonnollinen kertomus nuoresta miehestä,\njoka hurskaalla jumaloimisella rakasti kaunista, tuntematonta,\nyksinäisyydessään suurta naista, naista joka oli uskollinen\ntarvitsematta velvollisuuksien tukea, levisi epäilemättä tuosta\nylemmästä piiristä faubourg Saint-Germain'in keskuuteen? Salongeissa\nminä huomasin olevani kiusallisen huomion esineenä, sillä siveällä\nelämällä on etuja, jotka niitä kokeneelle tekevät kuuluisuuden\nloiston sietämättömäksi. Samoinkuin silmiä, jotka ovat tottuneet\nvain heikkoihin väreihin, häikäisee voimakas valo, samoin on laita\nmuutamien henkilöiden, joita voimakkaat vastakohdat eivät miellytä.\nMinä olin siihen aikaan sellainen; nyt te ehkä sitä ihmettelette,\nmutta olkaa kärsivällinen, nykyisen Vandenesse'n omituisuudet\nselviävät teille pian. Minusta olivat siis naiset hyväntahtoisia\nja maailma täydellinen. Herttua de Berry'n naimisen jälkeen hovi\nsai jälleen loistoa, ranskalaiset juhlat palasivat. Ulkovaltojen\nsotajoukot olivat poistuneet, hyvinvointi palasi jälleen, huvitukset\nolivat mahdollisia. Arvoltaan kuuluisia tai varallisuudestaan\nhuomattuja henkilöitä tulvi kaikilta Euroopan suunnilta älyn\npääkaupunkiin, jossa muiden maiden edut ja virheet kohtasivat\ntoisensa ranskalaisen hengen suurentamina ja kärjistäminä. Viisi\nkuukautta senjälkeen kun minä olin jättänyt Clochegourde'n, keskellä\ntalvea, minun hyvä enkelini kirjoitti minulle epätoivoisen kirjeen\nkertoen poikansa vakavasta sairaudesta, josta tämä on päässyt, mutta\njoka antoi pelon aihetta tulevaisuuteen katsoen. Lääkäri oli puhunut\nvarovaisuustoimenpiteisiin ryhtymisestä keuhkotautia vastaan, hirveä\nsana, joka tieteen lausumana synkisti kaikki äidin hetket. Henriette\nehti tuskin hengittää, Jacques oli tuskin päässyt toipumisen\nasteelle, kun hänen sisarensa herätti levottomuutta. Madeleine, tuo\niloinen kasvi, joka menestyi niin hyvin äidin hoidossa, sairastui\ntautiin, joka kyllä hänen iällään jo oli ennakolta odotettu, mutta\njoka oli vaarallinen niin hennolle rakenteelle. Masentuneena jo\nsiitä uupumuksesta, jonka Jacques'in pitkällinen sairaus oli hänelle\naiheuttanut, kreivitär tunsi itseltänsä puuttuvan voimia tuon uuden\niskun kestämiseksi. Näky, jonka nuo kaksi rakasta olentoa hänelle\ntarjosi, teki hänet tunteettomaksi miehensä luonteen lisääntyneille\nmyrskyille. Siten yhä enemmän häiriöitä tuottavat, raskaat rajuilmat\ntempasivat ankarilla aalloillaan juuriltaan hänen sydämeensä mitä\nsyvimmin istutetut toiveet. Hän oli muutoin alistunut kreivin\nhirmuhallitukseen ja, taistelusta väsyneenä, luovuttanut voitetun\nalueen takaisin.\n\n\"Kun kaikki minun voimani kohdistuivat lapsiini, kirjoitti hän\nminulle, saatoinko minä käyttää niitä herra de Mortsauf'ia vastaan\nja saatoinko minä puolustaa itseäni hänen hyökkäyksiänsä vastaan\ntorjuessani kuolemaa? Kulkiessani nyt yksin ja heikkona noiden\nkahden nuoren, alakuloisen olennon välillä, jotka minua seuraavat,\non minut vallannut voittamaton vastenmielisyys elämää kohtaan. Mitä\niskuja minä voin tuntea, mihin tunteenliikutukseen minä voin vastata,\nkun minä näen terassilla liikkumattoman Jacques'in, jonka elämän\nilmaisevat minulle ainoastaan hänen kauniit kuihtumuksen suurentamat\nsilmänsä, sisään vajonneina kuten vanhuksella, ja jonka kehittynyt\nhenki -- onneton enne -- on ristiriidassa hänen heikon ruumiinsa\nkanssa? Kun minä näen sivullani iloisen, niin vilkkaan, niin\nviehättävän, niin punaposkisen Madeleinen nyt kalpeana kuin kuolleen,\nnäyttävät minusta hänen hiuksensa ja hänen silmänsä vaalenneilta, hän\nluo minua kohden riutuvia katseita ikäänkuin jos hän tahtoisi sanoa\nminulle jäähyväisensä; ei mikään ruoka maistu hänelle tai jos hän\nhaluaa jotain ravintoa, pelästyttää hän minua makujensa outoudella;\ntuo puhdas olento, vaikka hän on kasvanut minun sydämelläni, punastuu\ntunnustaessaan niitä minulle. Huolimatta ponnistuksistani minä en\nvoi huvittaa lapsiani; kumpainenkin heistä hymyilee minulle, mutta\ntuon hymyilyn saan minä esiin houkutteluilla, se ei johdu heistä;\nhe itkevät, kun eivät voi vastata minun hyväilyihini. Kärsimys on\nhöllentänyt kaikki heidän sielussaan, vieläpä nekin siteet, jotka\nkiinnittävät meitä toisiimme. Te ymmärrätte siis, kuinka Clochegourde\non surullinen: herra de Mortsauf hallitsee siellä esteettömästi.\nOi, ystäväni, te minun kunniani! kirjoittaa hän minulle edelleen,\nteidän pitää paljon rakastaa minua rakastaaksenne minua vielä\nnyt, rakastaaksenne minua väsyneenä, kiittämättömänä ja tuskan\nkivettämänä.\"\n\nTähän aikaan, jolloin minä tunsin itseni enemmän kuin koskaan\nliikutetuksi sisintäni myöten ja jolloin minä en elänyt kuin\ntuossa yhdessä sielussa, jolle minä koetin lähettää aamujen\nvaloisan tuulahduksen ja purppuraisten iltojen toivon, minä\nkohtasin Elysée-Bourbon'in salongeissa yhden noita kuuluisia\nladyja, jotka ovat puoleksi kuningattaria. Suunnattomat rikkaudet,\nsyntyminen perheessä, joka valloituksen ajasta alkaen oli puhdas\nalempisäätyisistä avioliitoista, meneminen naimisiin mitä\nylhäisimmän englantilaisen päärivanhuksen kanssa, kaikki nämä\nedut eivät olleet muuta kuin sivuseikkoja, jotka lisäsivät tuon\nolennon kauneutta, hänen sulojaan, hänen tapojaan, hänen älyänsä,\nhänen, kuinka sanoisin, säihkyvää olemustansa, joka pikemmin\nhäikäisi kuin lumosi. Hän oli päivän jumalatar ja hallitsi sitä\nenemmän pariisilaista seurapiiriä, kun hänellä oli menestykseen\nvälttämättömät ominaisuudet, rautainen käsi silkkihansikkaassa,\njosta Bernadotte puhui. Te tunnette englantilaisten erikoisen\nluonteen, tuon ylpeän, ylitsepääsemättömän Kanaalin, tuon\nkylmän Pyhän Yrjön salmen, jonka he asettavat itsensä ja niiden\nvälille, jotka eivät ole heille esiteltyjä: ihmiskunta on heille\nmuurahaispesä, jonka ylitse he kulkevat. He eivät tunnusta joukkoonsa\nkuuluviksi muita kuin hyväksymiänsä ihmisiä; muiden kieltä he eivät\nymmärrä: he näkevät kyllä huulien liikkuvan ja silmien katsovan,\nmutta ei ääni eikä katse kosketa heitä. Heille nuo ihmiset ovat\nikäänkuin olemattomia. Englantilaiset tarjoavat siten ikäänkuin\nkuvan saarestaan, jossa laki hallitsee kaikkea, jossa kaikki on\nsamanmuotoista joka piirissä, jossa hyveiden harjoittaminen näyttää\nolevan rivi toisiinsa liitettyjä pyöriä, jotka asetetaan käyntiin\nmäärättyyn aikaan. Loistavat teräshäkit ympäröivät englantilaista\nnaista, hän on sidottu kultanauhoilla taloonsa, mutta hänen ruoka- ja\njuoma-altaansa, hänen istumapuunsa ja hänen ravintonsa ovat parasta\nlajia. Kaikki tämä antaa hänelle vastustamattoman viehätyksen. Ei\nkoskaan mikään kansa ole paremmin valmistanut naimisissa olevalle\nnaiselle tilaisuutta tekopyhyyteen asettaessaan hänet joka hetki\nkuoleman ja seuraelämän välille; hänelle ei ole mitään väliasteita\nhäpeän ja kunnian välillä: joko on rikos täydellinen tai olematon;\nse on: kaikki tai ei mitään, se on Hamletin _to be, or not to be_.\nTämä vaihtoehto, yhdistyneenä pysyvään halveksimiseen, johon tavat\ntotuttavat heidät, tekee englantilaisesta naisesta poikkeusolennon\nmaailmassa. Hän on surkuteltava olento, hyveellinen pakosta ja valmis\nturmelemaan itsensä, hän on tuomittu alituisiin valheisiin, jotka\novat haudatut hänen sydämeensä, mutta hän on ulkonaisesti viehättävä,\nsentähden että tälle kansalle on muoto kaikessa pääasiana. Siitä\njohtuvat ne erikoiskauneudet, joita tämän maan naisilla on: nuo\nylenmääräiset hellyyden purkaukset, jotka heille välttämättömästi\nmerkitsevät elämää, liiallinen huolenpito omasta itsestään, heidän\nrakkautensa hienous, joka niin viehättävästi on kuvattu Romeon\nja Julian kuuluisassa kohtauksessa, jossa Shakespearen nero on\nyhdellä piirteellä ilmentänyt englantilaisen naisen. Teille, jotka\nkadehditte heitä niin monesta asiasta, mitä minä sanoisin teille\nsellaista, jota te ette tietäisi, noista valkeista sireeneistä,\njotka ovat näöltään läpitunkemattomia ja kuitenkin heti tunnettuja,\njotka uskovat että rakkaus riittää rakkaudelle, jotka kyllästyvät\nhuvituksiinsa, kun eivät osaa niitä vaihdella, joiden sielussa on\nvain yksi sävel, joiden äänessä on vain yksi tavu. He ovat rakkauden\nvaltameriä, ja se, joka ei ole niissä uinut, on aina tietämätön\nmuutamista aistinrunouden puolista, kuten sillä, joka ei ole nähnyt\nmerta, on muutamia kieliä vähemmän kanteleessaan. Te tiedätte,\nmihin minä näillä sanoillani pyrin. Minun seikkailuni markiisitar\nDudley'n kanssa tuli turmiollisen kuuluisaksi. Vaikka minä olin\niässä, jolloin aisteilla on niin paljon valtaa meidän päätöstemme\nyli, vaikka minussa niiden hehku oli ollut niin väkivaltaisesti\ntukahdutettu, säteili mielikuva pyhimyksestä, joka kärsi pitkällistä\nkidutusta Clochegourde'ssa niin voimakkaasti ylitseni, että minä\nkykenin vastustamaan viettelyksiä. Tämä uskollisuus oli sädekehä,\njoka käänsi minuun lady Arabellen huomion. Minun vastustukseni\nyllytti hänen intohimoansa. Se, mitä hän halusi, kuten monet\nenglantilaisnaiset, oli huomion herättämistä, jotain tavatonta.\nHän tahtoi suolaa ja pippuria sydämen ravinnoksi, samalla tavoin\nkuin englantilaiset tahtovat väkeviä maustimia kiihottaakseen\nmakuaan. Välinpitämättömyys, jonka nuo naiset saavat olemukseensa\nasioiden pysyvästä täydellisyydestä, tapojen johdonmukaisesta\nsäännöllisyydestä, johtaa heidät kaiken romantillisen ja vaikean\nihailuun. Minä en ymmärtänyt tuota luonnetta. Kuta enemmän minä\nsulkeuduin kylmään halveksumiseen, sitä intohimoisemmaksi lady\nDudley kävi. Tämä taistelu, johon hän asetti koko kunniansa, herätti\nmuutamien salonkien uteliaisuuden, se oli hänelle ensimäinen onni,\njoka teki voiton saamisen hänen velvollisuudekseen. Ah! minä olisin\nollut pelastettu, jos joku ystävä olisi kertonut minulle ne julmat\nsanat, jotka hän sanoi rouva de Mortsauf'ista ja minusta:\n\n-- Minä olen kyllästynyt, sanoi hän, noihin kyyhkysenkuherruksiin!\n\nTahtomatta tässä puolustaa rikostani minä huomautan teille, Natalie,\nettä miehellä on vähemmän voimia vastustaa naista kuin teillä on\nvälttääksenne meidän ahdistelujamme. Meidän tapamme eivät salli\nmeidän sukupuolellemme tylyjä poistyöntämisiä, jotka teillä ovat\nkiihottimina rakastajalle ja joita muutoin sovinnaisuuskin teiltä\nvaatii. Me jätämme teille kainouden yksinoikeuden, jotta teillä\nolisi suosioiden osoittamisen etuoikeus, mutta kääntäkää osat ja\nmies joutuu pilkan alaiseksi. Vaikka rakkauteni suojeli minua,\nminä en ollut iässä, jolloin pysytään tunteettomana ylpeyden,\nantautuvaisuuden ja kauneuden kolminkertaisille viettelyksille. Kun\nlady Arabelle keskellä tanssiaisia, joiden kuningatar hän oli, laski\nminun jalkoihini suosionosoitukset, jotka hän niissä sai, ja kun hän\ntähysteli minun katsettani saadakseen tietää, oliko hänen pukunsa\nminun makuni mukainen, ja kun hän värisi nautinnosta, huomatessaan\nsen miellyttävän minua, olin minä liikutettu hänen tunteistaan. Hän\npysytteli muuten alueella, jolla minä en voinut häntä paeta; minun\noli vaikeata kieltäytyä määrätyistä kutsuista diplomaattipiirissä.\nHänen arvonsa avasi hänelle kaikki salongit ja tuolla taidolla, jota\nnaiset käyttävät saavuttaakseen sen, mikä heitä miellyttää, hän talon\nemännän avulla asetti niin, että hän joutui istumaan pöydässä minun\nviereeni; sitten hän sanoi minun korvaani: -- \"Jos minä olisin niin\nrakastettu kuin rouva de Mortsauf, minä uhraisin teille kaiken\". Hän\nesitti minulle hymyillen mitä nöyrimpiä ehtoja, hän lupasi minulle\nehdotonta vaikenemista tai pyysi minun ainoastaan suvaitsemaan sitä,\nettä hän rakastaisi minua. Hän lausui minulle eräänä päivänä nuo\nsanat, jotka tyydyttivät kaikki aran omantunnon vaatimukset ja nuoren\nmiehen hillittömät halut: -- \"Teidän ystävänne aina, ja teidän\nrakastajattarenne, koska vaan tahdotte!\" Lopulta hän keksi keinon\nkäyttää minun tuhoamisekseni minun oman luonteeni rehellisyyttä. Hän\ntaivutti puolelleen minun kamaripalvelijani ja erään illanvieton\njälkeen, jossa hän oli näyttäytynyt niin kauniina, että hän varmasti\ntiesi herättäneensä minun himoni, minä löysin hänet huoneestani.\nTieto tästä tapauksesta levisi Englantiin, ja sen ylimystön\nvaltasi tyrmistys kuten taivaan sen kauneimman enkelin langetessa.\nLady Dudley astui englantilaisen taivaansa pilvistä alas, tyytyi\nkohtaloonsa ja tahtoi himmentää uhrauksillaan _sen naisen_, jonka\nhyve oli aiheuttanut tämän kuuluisan katastroofin. Lady Arabelleä\nmiellytti, kuten kiusaajaa temppelin harjalla, näyttää minulle\nhehkuvan kuningaskuntansa rikkaimmat maat.\n\nLukekaa minua, pyydän teitä, kärsivällisesti. Tässä on kysymyksessä\nyksi ihmiselämän mieltäkiinnittävimmistä probleemeista, ratkaiseva\nkäänne, jonka suurin osa ihmisistä on saanut kokea, ja jonka minä\ntahtoisin selvittää, vaikkapa vain sytyttääkseni johtoloiston\ntälle kalliolle. Tuo kaunis lady, niin solakka, niin hento,\ntuo maidonvalkea nainen, niin murrettu, niin murtuvainen, niin\nhempeä, jonka otsa oli niin viehkeä, niin hienojen, vaaleiden\nhiusten seppelöimä, tuo olento, jonka esiintyminen näytti niin\nvirvatulimaiselta ja lyhytaikaiselta, oli rautaista rakennetta. Ei\nmikään hevonen, oli se kuinka vauhko tahansa, kestä hänen jäntevää\nkättänsä, tuota näöltänsä pehmeätä kättä, jota ei mikään uuvuta.\nHänellä on jalat, kevyet kuin naarashirvellä, pienet, kuivat,\nlihaksiset jalat, joiden muoto on kuvaamattoman suloinen. Hänessä\non voimaa, joka ei pelkää mitään taistelussa; ei yksikään mies voi\nseurata häntä hevosen selässä; hän voittaisi kentaurit _steeple\nchase_ [esteratsastus] ratsastuksessa; hän ampuu kauriita ja hirviä\npysähdyttämättä hevostaan. Hänen ruumiinsa ei hiesty, hän imee\ntulta ilmakehästä ja hänen täytyy elää vedessä, jos hän ylipäänsä\ntahtoo elää. Myöskin hänen rakkautensa on kokonaan afrikalaista;\nhänen intohimonsa riehuu kuin erämaan tuuli. Erämaan hehkuva lakeus\nkuvastuu hänen silmissään, erämaan, joka on täynnä sineä ja rakkautta\nmuuttumattomine taivaineen, raikkaine tähtiöineen. Mitä vastakohtia\nClochegourde'en verrattuna! Itämaa ja länsimaa, toinen vetäen\npuoleensa pienimmänkin kosteuden ravitakseen itseään, toinen huokuen\nulos sielunsa ja kietoen uskollisensa valoisaan ilmakehään; tämä\neloisa ja kevyt; tuo hidas ja raskas. Lyhyesti, oletteko te koskaan\nmiettinyt englantilaisten tapojen yleistä tarkoitusta? Eikö se ole\naineen jumaloittamista, määrättyä, ajateltua, viisaasti sovellettua\nepikuurolaisuutta. Mitä hän tehnee tai sanoneekaan, englantilainen on\nmaterialisti, ehkäpä vastoin tahtoaankin. Hänellä on uskonnollisia\nja siveellisiä pyrkimyksiä, joista jumalallinen henki, joista\nkatoolinen sielu on poissa, ja niiden siunauksellista vaikutusta\nei korvaa mikään tekopyhyys, kuinka hyvin näytelty se lieneekin.\nHän omistaa mitä korkeimmassa määrässä tuon elämisen taidon, joka\ntekee täydelliseksi pienimmätkin aineellisuuden osat, joka saa\naikaan, että teidän tohvelinne ovat maailman valikoiduinta lajia,\njoka antaa teidän liinavaatteillenne selittämättömän tuoksun, joka\npäällystää kaapit seedripuulla ja valelee hajuvesillä pesukaapit;\njoka kaataa määrätyllä hetkellä mietoa, taidokkaasti valmistettua\nteetä, joka karkoittaa tomun, joka naulaa kiinni mattoja ensimäisestä\nkynnyksestä talon viimeiseen sopukkaan asti, joka kalkitsee kellarien\nseinät, kiilloittaa oven lukon, tekee vaunujen vieterit notkeiksi,\njoka sanalla sanoen tekee jokapäiväisestä elämästä ravitsevan,\nhienokuituisen, loistavan ja puhtaan hedelmän, jonka ääressä sielu\nsammuu nautinnoissa. Tämä taito synnyttää hyvinvoinnin hirvittävän\nyksitoikkoisuuden, se antaa teille elämän ilman oman tahdon vapautta,\nse, sanoakseni teille kaikki, tekee teidät koneeksi. Niin minä opin\näkkiä tuntemaan keskellä tätä englantilaista ylellisyyttä naisen,\nsukupuolessaan ehkä ainoan laatuaan, joka kietoi minut uudelleen\npuhkeavan rakkauden verkkoihin, rakkauden, jonka ylenpalttisuuteen\nminä suhtauduin ankaralla itseni hillitsemisellä. Tuollaisella\nrakkaudella on masentavia kauneuksia, sillä on itsessään sähköisyys;\nse johtaa teidät usein taivaisiin unelmiensa elfenluisten porttien\nkautta, se kohottaa teidät sinne siivitettyjen vyötäistensä\ntakana. Rakkaus, hirvittävän kiittämätön, joka nauraa tappamiensa\nolentojen raadoille, rakkaus ilman muistia, verinen rakkaus, joka\nmuistuttaa englantilaisten politiikkaa ja jonka uhriksi joutuvat\nmelkein kaikki miehet. Te ymmärrätte jo tämän probleemin. Ihminen on\nkokoonpantu aineesta ja hengestä; eläimellinen puoli lakkaa hänessä\nja jumalallinen alkaa. Tästä johtuu tuo taistelu, jota me kaikki\nsaamme kokea, taistelu tulevan kohtalon välillä, jonka me aavistamme,\nja entisten vaistojemme välillä, joista me emme ole täydelleen\nvapaita: lihallinen rakkaus ja jumalallinen rakkaus. Joku sovittaa\nne keskenään, joku toinen kieltäytyy; yksi penkoo koko sukupuolen\netsiäkseen tyydytystä aikaisemmille himoilleen, toinen taas idealisoi\nne yhteen ainoaan naiseen, joka hänelle edustaa koko maailmaa;\ntoiset horjuvat ilman ratkaisua aineen ja hengen nautintojen\nvälillä, toiset henkevöitsevät lihan, vaatien siltä sellaista, mitä\nse ei voi antaa. Jos te, ajatellen näitä rakkauden yleispiirteitä,\notatte lukuun ne vastenmielisyydet ja viehätykset, jotka johtuvat\nelimistöjen erilaisuudesta ja jotka rikkovat sopimukset niiden\nvälillä, jotka eivät ole selvillä itsestään; jos te yhdistätte niihin\nerehdykset, joita toiveillaan saavat aikaan ne henkilöt, jotka elävät\nerikoisemmin hengestä, sydämestä tai toiminnasta, jotka ajattelevat,\njotka tuntevat tai toimivat ja joiden kutsumukset ovat petetyt ja\nkielletyt siinä yhteydessä, johon kaksi samalla tavoin kaksinaista\nolentoa joutuu; te tulette silloin olemaan hyvin suvaitsevainen\nonnettomuuksia kohtaan, joille yhteiskunnalla ei ole sääliä. Niin,\nlady Arabelle tyydytti meissä olevan hienojyväisen aineellisen puolen\nvaistoja, elimiä, taipumuksia, virheitä ja hyveitä. Hän oli ruumiin\nvaltijatar, rouva de Mortsauf oli sielun puoliso. Rakkaudella, jota\nrakastajatar tyydyttää, on rajansa, aineellinen puoli on lopussa,\nsen ominaisuuksilla on lasketut voimat, se on välttämättömän\nkyllääntymisen alainen. Minä tunsin usein jonkinlaista tyhjyyttä\nPariisissa, lady Dudley'n lähellä. Sydämen alue on ääriä vailla;\nClochegourde'ssa oli rakkaus rajaton. Minä rakastin intohimoisesti\nlady Arabelleä, ja varmasti, vaikka eläin loisti hänessä, oli hänessä\nmyöskin älyn etevyyttä; hänen pisteliäs keskustelunsa liikkui\nkaikilla aloilla. Mutta minä jumaloitsin Henrietteä. Yöllä minä\nvuodatin onnen kyyneliä, aamulla minä itkin katumuksesta. On muutamia\nnaisia, jotka ovat kylliksi viisaita kätkeäkseen mustasukkaisuutensa\nmitä enkelimäisimpään hyvyyteen, sellaisia ovat ne, jotka, kuten\nlady Dudley, ovat sivuuttaneet kolmannenkymmenennen vuotensa. Nuo\nnaiset osaavat silloin tuntea ja laskea, puristaa kaiken mehun\nnykyisyydestä ja ajatella tulevaisuutta; he voivat usein tukahduttaa\noikeutetut huokaukset tarmolla, jonka vallassa metsästäjä ei huomaa\nhaavaansa seuratessaan kiihkein huudoin saalistaan. Puhumatta rouva\nde Mortsauf'ista Arabelle koetti tappaa hänet minun sielussani, jossa\nhän alati kohtasi Henrietten, ja hänen intohimonsa sai kiihdykettä\ntuon voittamattoman rakkauden henkäyksestä. Saadakseen voittoja\nvertauksilla, jotka olivat hänelle edullisia, hän ei koskaan\nnäyttäytynyt epäluuloiseksi, riidanhaluiseksi eikä uteliaaksi, kuten\nuseimmat nuoret naiset ovat; mutta muistuttaen naarasleijonaa,\njoka on siepannut hampaisiinsa ja vienyt luolaansa saaliin\njyrsittäväksi, hän oli varuillaan, ettei mikään päässyt häiritsemään\nhänen onneansa, ja säilytti minua kuten uhmailevaa voitettua. Minä\nkirjoitin Henriettelle hänen silmiensä alla, hän ei koskaan lukenut\nainoatakaan riviä, hän ei koskaan koettanut millään keinolla saada\nselvää kirjeisiini kirjoitetuista osotteista. Minulla oli vapauteni.\nHän näytti sanovan itselleen: -- Jos minä hänet menetän, olen minä\nyksin siihen syynä. Ja hän nojautui ylpeästi rakkauteen, niin\nuhrautuvaiseen, että hän epäröimättä olisi antanut elämänsä minulle,\njos minä olisin sitä häneltä vaatinut. Lopuksi hän oli saanut minut\nuskomaan, että jos minä jättäisin hänet, hän tappaisi itsensä heti.\nTäytyi ymmärtää hänen tässä suhteessa ylistävän indialaisten leskien\ntapaa, jotka poltattavat itsensä aviopuolisoidensa roviolla. --\n\"Vaikka Indiassa tuo tapa on erikoisesti ylimysluokalle ominaista,\nja vaikka europalaiset vähän sitä ymmärtävät, he kun eivät aavista\ntuon etuoikeuden halveksuvan ylpeää suuruutta, tunnustakaa, sanoi hän\nminulle, että meidän alhaisissa tavoissamme ylimystö ei voi muuten\nkohottaa itseänsä kuin tavattomilla tunteilla. Kuinka voin minä\nsaada porvarit ymmärtämään, että minun suonieni veri ei ole heidän\nvertansa, ellen osottaisi sitä kuolemalla toisin kuin he kuolevat?\nAlhaissukuisilla naisilla voi olla timantteja, vaatteita, hevosia,\nvieläpä vaakunoitakin, joiden pitäisi olla yksinomaan meitä varten,\nsillä nimi voidaan nykyään ostaa! Mutta rakastaa pää pystyssä,\nlakeja uhmaten, kuolla epäjumalan edestä, jonka on itsellensä\nvalinnut kietoen hänen vaatteistaan ympärilleen kuolinliinan, laskea\nmaa ja taivas yhden ihmisen jalkoihin riistäen Kaikkivaltiaalta\noikeuden tehdä jonkun jumalaksi, ei pettää häntä mistään hinnasta,\nei hyveenkään tähden; sillä kieltää itsensä häneltä velvollisuuden\nnimessä, eikö se ole antautumista jollekin, joka ei ole _hän?_ ...\nolkoon se ihminen tai aate, se on aina petosta! Kas siinä suuruuksia,\njoihin eivät pääse tavalliset naiset; he eivät tunne muuta kuin\nkaksi mahdollista tietä, joko hyveen suuren tien tai rakastajattaren\nlikaisen polun.\"\n\nTe näette, hänen menettelytapaansa kuului vedota ylpeyteen, hän\nimarteli kaikkia turhamielisyyksiä pyhittäen ne, hän asetti minut\nniin korkealle, ettei hän voinut elää muuta kuin minun jaloissani;\nmyöskin ilmeni koko hänen viettelytaitonsa hänen orjattaren\nasennossaan ja hänen täydellisessä alistumisessaan. Hän osasi\npysyä kokonaisen päivän minun jalkojeni juuressa, äänettömänä,\nsilmät minuun luotuina, odottaen nautinnon hetkeä kuten haaremin\nsulttaanitar ja pyrkien siihen taitavilla keimailuilla, mutta\nkuitenkin sen näköisenä kuin hän kärsivällisesti odottaisi. Millä\nsanoilla kuvaisin noita kuutta ensimäistä kuukautta, joiden aikana\nminä elin nautinnoista runsaan rakkauden uuvuttavissa iloissa; tuo\nrakkaus vaihteli niitä iloja taidolla, jonka kokemus antaa, mutta\nkätkien oppinsa intohimon purkauksiin. Nuo nautinnot, äkillinen\naistinrunouden ilmestyminen, muodostavat voimakkaan siteen, joka\nkiinnittää nuoret miehet heitä vanhempiin naisiin; mutta tuo side\non rangaistusvangin kahle, se jättää sieluun häviämättömän jäljen,\nse synnyttää siellä ennenaikaisen vastenmielisyyden raikasta,\npuhdasta, ainoastaan kukista rikasta rakkautta kohtaan, joka ei\nosaa tarjota alkoholia kummallisesti kaiverretuissa kultamaljoissa,\njoissa välkähtelee jalokivien sammumattomia tulia. Maistellen\nnautintoja, joista minä olin uneksinut tuntematta niitä, jotka\nminä olin ilmaissut kukkavihkoissani ja jotka sielujen yhteys\nteki tuhat kertaa hehkuvammiksi, minulta ei puuttunut tekosyitä\npuolustaakseni mielihyvää, jota minä tunsin tyhjentäessäni tuota\nkaunista maljaa. Usein kun minun sieluni äärimmäisen uupumuksen\nvallassa, ruumiista irtautuneena, liiteli kaukana maasta, minä\najattelin, että nuo nautinnot olivat keino kahlehtia aine ja päästää\nhenki ylevään lentoonsa. Usein lady Dudley, kuten niin monet naiset,\nkäytti hyväkseen kiihtymystä, jonka saa aikaan ylen suuri onni,\nsitoakseen minut valallisilla lupauksilla; ja himon puuskan aikana\nhän sai minun lausumaan häväiseviä sanoja Clochegourde'n enkelistä.\nMinusta oli tullut petturi, minusta tuli teeskentelijä. Minä jatkoin\nkirjoittamista rouva de Mortsauf'ille, aivankuin minä olisin yhä\nollut tuo sama, pienessä, sinisessä pukupahasessa oleva lapsi, jota\nhän niin suuresti rakasti. Mutta, tunnustan sen, hänen lahjansa nähdä\nnäkyjä pelotti minua, kun minä ajattelin tuhoa, jonka yksi ainoa\najattelemattomuus saattoi aiheuttaa toiveideni iloisessa linnassa.\nUsein, keskellä ilojani, äkillinen tuska jäädytti minut, minä\nkuulin äänen ylhäältä lausuvan Henrietten nimen, kuten Raamatussa:\n_Kain, missä on Abel?_ Kirjeeni jäivät vastauksetta. Minut valtasi\nhirveä levottomuus, minä tahdoin lähteä Clochegourde'en. Arabelle\nei vastustanut sitä ollenkaan, mutta hän piti luonnollisena,\nettä hän seuraisi minua sinne. Hänen naisellinen neronsa ilmaisi\nhänelle tuossa matkassa keinon erottaa minut täydelleen rouva de\nMortsauf'ista, sillävälin kun minä, pelosta sokeana ja todellisen\nyksinkertaisuuden vallassa, en nähnyt ansaa, johon minä olin tarttuva\nkiinni. Lady Dudley ehdotti mitä nöyryyttävimpiä myönnytyksiä ja\nehätti kaikkien vastustelujen edelle. Hän suostui asumaan Tours'in\nlähellä, maaseudulla, tuntemattomana, valepuvussa, menemättä ulos\npäivällä ja valitsemaan kohtauksiamme varten yön hetket, jolloin\nei kukaan voinut meitä kohdata. Minä läksin Tours'ista ratsain\nClochegourde'en. Minulla oli syyni saapua sillä tavoin, sillä öisiä\nretkiäni varten minä tarvitsin hevosen. Minulla oli arabialainen\nhevonen, jonka lady Esther Samhope oli lähettänyt markiisittarelle;\ntämä oli antanut sen minulle tuota kuuluisaa Rembrandt'in taulua\nvastaan, joka hänellä on salissaan Lontoossa ja jonka minä olin niin\nkummallisella tavalla saanut. Minä valitsin tien, jota minä olin\nkulkenut jalkasin kuusi vuotta ennen ja pysähdyin pähkinäpuun alle.\nSieltä minä näin rouva de Mortsauf'in valkeassa hameessa terassin\nrinteellä. Minä kiiruhdin heti häntä kohden salaman nopeudella\nja olin muutamassa minuutissa muurin juurella kuljettuani matkan\nsuorassa linjassa, ikäänkuin esteratsastus olisi ollut kysymyksessä.\nHän kuuli erämaan pääskysen tulisen juoksun ja, kun minä seisautin\nhevoseni aivan terassin viereen, sanoi hän minulle: -- Ah! tekö\ntäällä!\n\nNuo kolme sanaa musersivat minut. Hän tiesi minun seikkailuni.\nKuka sen oli hänelle ilmaissut? Hänen äitinsä, jonka vihattavan\nkirjeen hän minulle myöhemmin näytti! Välinpitämätön heikkous tuossa\näänessä, joka ennen oli ollut niin täynnä elämää, sen väritön,\nhimmeä sointi ilmaisivat kypsynyttä surua, ne henkivät jotain\nkatkaistujen, kuihtuneiden kukkien tuoksua. Uskottomuuden myrsky,\nnoiden Loire virran tulvien kaltainen, jotka hiekoittavat ainiaaksi\nmaan, oli käynyt hänen sielunsa ylitse, jättäen jälkeensä autiomaan\nsinne, missä ennen rikkaat ruohokentät viheriöitsivät. Minä annoin\nhevoseni käydä sisälle pikku portista; se paneutui nurmikolle minun\nkäskystäni, ja kreivitär, joka oli tullut esille hitain askelin,\nhuudahti: -- Kaunis eläin! Hän piti käsivarsiansa ristissä, jotten\nminä olisi voinut tarttua hänen käteensä; minä arvasin hänen\ntarkoituksensa. -- Minä menen ilmoittamaan herra de Mortsauf'ille,\nsanoi hän jättäen minut.\n\nMinä jäin seisomaan tyrmistyneenä, antaen hänen mennä, tarkastaen\nhäntä. Kreivitär kulki yhä jalona, hitaana ja ylpeänä, valkeampana\nkuin mitä minä ennen olin hänet nähnyt, mutta hänen otsallaan oli\nmitä katkerimman melankolian kelmeä leima ja hänen päänsä oli\ntaivuksissa kuten sateen täyttämä lilja.\n\n-- Henriette! huusin minä kuolemaisillaan olevan ihmisen\nepätoivoisella tuskalla.\n\nHän ei kääntynyt, hän ei pysähtynyt, hän halveksi sanoa minulle\nettä hän oli ottanut minulta nimensä pois, että hän ei siihen enää\nvastannut, hän kävi yhä eteenpäin. Minä olen tuntenut itseni pieneksi\ntässä maallisessa murheen laaksossa, joka sisältää tuhansia tomuksi\ntulleita kansoja, joiden sielut liitävät nyt maan yläpuolella; minä\nolen tuntenut itseni pieneksi noiden joukkojen rinnalla, joiden\nkunniaa heidän yllänsä kaartuvat valoisat avaruudet kirkastivat;\nmutta silloin minä olen ollut vähemmän masentunut kuin mitä minä\nolin nähdessäni valkean olennon, joka nousi kuten nousee kaupungin\nkaduilla kaikki esteet murtava tulva, joka nousi tasaisin askelin\nlinnaansa Clochegourde'en, tuon kristityn Didon kunnian ja tuskien\npaikkaan! Minä kirosin Arabelleä kirouksella, joka olisi hänet\ntappanut, jos hän olisi sen kuullut, hän, joka oli kaikki jättänyt\nminun tähteni, kuten jätetään kaikki Jumalan tähden! Minä seisoin\nvajonneena ajatuksien maailmaan, havaiten kaikkialla ympärilläni\näärettömän surun. Minä näin silloin heidän kaikkien laskeutuvan alas.\nJacques juoksi ikänsä luonnollisella malttamattomuudella. Madeleine,\nriutuvasilmäinen gaselli, seurasi äitiään. Herra de Mortsauf tuli\nminun luokseni, ojensi käsivartensa, syleili minua ja suuteli minua\nposkille sanoen: -- Felix, minä tiedän, että saan teitä kiittää\nelämästäni!\n\nRouva de Mortsauf käänsi meille selkänsä tämän kohtauksen ajaksi\nottaen tekosyyksi näyttää hevosta hämmästyneelle Madeleinelle.\n\n-- Pahus vieköön! kas siinä naisia, huusi kreivi kiukustuneena, he\ntarkastelevat teidän hevostanne.\n\nMadeleine kääntyi ja tuli luokseni, minä suutelin hänen kättänsä\nkatsahtaen kreivittäreen, joka punastui.\n\n-- Madeleine on jo paljon terveemmän näköinen, sanoin minä.\n\n-- Tyttö raukka! vastasi kreivitär suudellen häntä otsalle.\n\n-- Niin, tällä hetkellä he voivat kaikki hyvin, vastasi kreivi. Minä\nyksin, rakas Felix, olen hajoamistilassa kuten kaatumaisillaan oleva\nvanha torni.\n\n-- Näyttää siltä kuin kenraalilla olisi yhä vielä synkkä saattueensa,\nsanoin minä katsoen rouva de Mortsauf'iin.\n\n-- Meillä on kaikilla omat _blues devils_ [raskasmielisyytemme. Suom.\nmuist.], vastasi kreivitär. Eivätkö ne ole englantilaisia sanoja?\n\nMe nousimme viinitarhoja kohden kävellen kaikki yhdessä ja tuntien\njokainen, että jotain vakavaa oli tapahtunut. Kreivittärellä ei ollut\nmitään halua olla yksin minun kanssani. Minä olin hänen vieraansa.\n\n-- Mutta teidän hevosenne? sanoi kreivi kun me olimme lähteneet.\n\n-- Te näette, tarttui puheeseen kreivitär, että minulla olisi väärin\nsitä ajatellessani ja väärin ollessani sitä ajattelematta.\n\n-- Kyllä niin, sanoi kreivi, kaikki täytyy tehdä oikeaan aikaan.\n\n-- Minä menen sinne, sanoin minä tuntien tämän kylmän vastaanoton\nsietämättömäksi. Vain minä voin saada hevoseni liikkeelle ja viedä\nsen talliin oikealla tavalla. Minun _groom'ini_ tulee vaunuilla\nChinon'ista, hän pitää siitä huolen.\n\n-- Tuleeko _groom_ [tallipoika] myöskin Englannista? sanoi kreivitär.\n\n-- Niitä ei ole hyviä muualla kuin siellä, vastasi kreivi, joka tuli\niloiseksi nähdessään vaimonsa surullisena.\n\nHänen vaimonsa kylmyys tarjosi kreiville tilaisuuden vastustaa\nhäntä; kreivi osoitti minulle kukkuramitalla ystävyyttään. Minä opin\nsilloin tuntemaan, kuinka rasittava on aviomiehen ystävyys. Älkää\nuskoko, että hänen huomaavaisuutensa vaivaa jaloa sielua silloin, kun\nhänen vaimonsa lahjoittaa meille rakkautensa, joka on aviomieheltä\nriistetty pois. Ei! aviomiehet ovat vihattavia ja sietämättömiä\npäivänä, jolloin tuo rakkaus haihtuu. Hyvä suhde, tämäntapaisten\nrakkauksien välttämätön ehto, näyttää silloin välikappaleelta;\nse painaa, se on hirvittävä, kuten kaikki välikappaleet, joiden\nkäyttämistä päämäärä ei enää oikeuta.\n\n-- Rakas Felix, sanoi kreivi minulle tarttuen minun käteeni\nja puristaen sitä sydämellisesti, antakaa anteeksi rouva de\nMortsauf'ille; naisilla on oikullisuuksien tarvetta, heidän\nheikkoutensa tekee ne anteeksiannettaviksi, heillä ei ole tuota\nmielen tasaisuutta, jonka meille meidän luonteemme voima antaa. Hän\nrakastaa teitä paljon, minä tiedän sen; mutta...\n\nSillä aikaa kun kreivi puhui, eteni rouva de Mortsauf\nhuomaamattomasti meistä jättäen meidät yksin.\n\n-- Felix, sanoi hän minulle silloin matalalla äänellä katsellen\nvaimoansa, joka nousi takaisin linnaan kahden lapsensa seuraamana,\nminä en tiedä, mitä rouva de Mortsauf'in sielussa tapahtuu, mutta\nhänen luonteensa on täydelleen muuttunut kuusi viikkoa sitten. Hän,\ntähän asti niin lempeä, niin uhrautuvainen, on tullut uskomattoman\npahantuuliseksi!\n\nManette ilmaisi minulle myöhemmin, että kreivitär oli vajonnut\nalakuloisuuteen, joka teki hänet tunteettomaksi kreivin ärtymisille.\nKohtaamatta enää kärsivällistä maalia, johon voisi ampua nuoliansa,\ntuo mies oli tullut levottomaksi kuten lapsi, joka näkee ahdistamansa\nhyönteisraukan liikkumattomana. Tällä hetkellä hän tarvitsi uskottua,\nkuten teloittaja tarvitsee apulaista.\n\n-- Koettakaa, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, tutkia rouva\nde Mortsauf'ia. Naisella on aina jotain salattavaa mieheltään; mutta\nteille hän ehkä uskoo tuskiensa syyn. Vaikka se maksaisi minulle\npuolet jäljellä olevista päivistäni ja puolet omaisuudestani,\nminä uhraisin kaiken tehdäkseni hänet onnelliseksi. Hän on niin\nvälttämätön minun elämälleni! Jos minä vanhuudessani en tuntisi alati\ntuota enkeliä vierelläni olisin minä onnettomin ihmisistä! Minä\ntahtoisin kuolla rauhallisena. Sanokaa hänelle siis, että hänen ei\ntarvitse pitkiä aikoja minua kärsiä. Minä, Felix, ystävä raukkani,\nminä menen pois, tiedän sen. Minä kätken kaikilta onnettoman\ntotuuden, minkätähden tekisin heidät ennenaikojaan levottomiksi? Se\non alati mahaportissa, ystäväni! Minä olen lopulta päässyt sairauteni\nperille, liika tunteellisuus on syynä kuolemaani. Toden teolla,\nkaikki tunteen liikutukset iskeytyvät vatsan hermoihin...\n\n-- Sillä tavalla, sanoin minä hymyillen, että tunteen ihmiset\njoutuvat perikatoon vatsansa tähden.\n\n-- Älkää naurako, Felix, mikään ei ole todellisempaa. Liian\nvoimakkaat tuskat kiihoittavat ylenmäärin vegetatiivisen hermoston\ntoimintaa. Tämä tunteellisuuden kiihtymys saa aikaan pysyvän\nkiihotuksen vatsan limakalvossa. Jos tätä tilaa jatkuu, johtaa\nse aluksi huomaamattomiin ruuansulatushäiriöihin: vatsanesteet\nhuonontuvat, ruokahalu vähenee ja sulatus käy epäsäännölliseksi.\nPian ilmaantuu viiltäviä kipuja, ne tulevat yhä voimakkaammiksi ja\nuudistuvat päivä päivältä yhä useammin; sitten häiriö saavuttaa\nhuippunsa ikäänkuin jokin hitaasti vaikuttava myrkky sekoittuisi\nravintomaljaan. Limakalvo pöhöttyy, mahaportti kovettuu ja syntyy\nrauhasten kovettuma, joka on kuolettava. Niin, siinä minä olen,\nrakas ystävä! kovettuminen jatkuu minkään voimatta sitä pysähdyttää.\nKatsokaa minun oljenkeltaista ihoani, minun kuivia ja kuumeisia\nsilmiäni, minun äärimmäistä laihuuttani! Minä kuivetun. Mitä tehdä,\nminä olen juontanut tämän sairauden alun maanpakolaisuudesta;\nminä kärsin silloin niin paljon! Minun avioliittoni, joka olisi\nvoinut parantaa maanpakolaisuuden tuottamat onnettomuudet, on\nkaukana siitä, että se olisi tyynnyttänyt minun revittyä sieluani,\nkiihdyttänyt haavaa. Mitä minä olen täällä löytänyt? Ikuisia lasteni\naiheuttamia levottomuuksia, kotoisia suruja, alusta aljettavan\nomaisuuden kokoamisen, taloustoimenpiteitä, jotka pakoittivat\ntuhansiin säästäväisyyksiin, joista vaimoni ja vielä enemmän minä\nolemme saaneet kärsiä. Lopuksi vielä salaisuus, jota en voi uskoa\nmuille kuin teille. Minun katkerin kärsimykseni on tämä: Blanche on\ntosin enkeli, mutta hän ei ymmärrä minua, hän ei tiedä mitään minun\ntuskistani, hän pahentaa niitä. Minä annan hänelle anteeksi! Se on\nkauheata sanoa ystäväni, mutta vähemmän hyveellinen nainen kuin hän\nolisi tehnyt minut onnellisemmaksi suostumalla lievennyskeinoihin,\njoista Blanchella ei ole aavistustakaan, sillä hän on kokematon\nkuin lapsi! Lisäksi vielä väkeni kiusaa minua, he ovat pölkkypäitä,\njotka käsittävät kreikaksi, kun minä puhun ranskaksi. Kun meidän\nomaisuutemme oli jälleen saatu kokoon, kun minulla oli vähemmän\nikävyyksiä, oli onnettomuus jo tapahtunut, minä saavuin huonojen\nruokahalujen ajanjaksoon; sitten tuli minun suuri sairauteni, jonka\nOriget ymmärsi niin väärin. Lyhyesti, tänään minulla ei ole enää\nkuutta kuukautta elettävänä...\n\nMinä kuuntelin kreiviä kauhistuksella. Nähdessäni kreivittären oli\nminuun koskenut hänen kuivien silmiensä loiste ja hänen otsansa\nkelmeä väri. Minä kuljetin kreiviä taloa kohden ollen kuuntelevinani\nhänen lääketieteellisiä väittelyjä sisältäviä valituksiaan; mutta\nminä ajattelin vain Henrietteä ja tahdoin saada nähdä häntä.\nMinä tapasin kreivittären salissa; hän oli läsnä matematiikan\nopetuksessa, jota apotti Dominis antoi Jacques'ille, ja hän neuvoi\nMadeleinelle erästä kirjailutyön kohtaa. Ennen hän oli aina osannut\nminun tulopäivänäni lykätä toimensa tuonnemmaksi omistautuakseen\nkokonaan minulle. Mutta minun rakkauteni oli niin syvää ja\ntodellista, että minä painoin sydämeni pohjaan surun, jonka minulle\naiheutti vastakohta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Sitten\nminä näin onnettoman, kelmeän värin, joka noilla taivaallisilla\nkasvoilla muistutti niiden jumalallisten valojen heijastusta, joita\nitalialaiset maalarit ovat asettaneet pyhimyksenkuviinsa. Minä tunsin\nitsessäni kuoleman jäädyttävän henkäyksen. Kun tuli hänen silmistään,\njoista puuttui tuo entinen katseiden kostea kirkkaus, kohtasi minut,\nvärisin minä. Vasta nyt minä huomasin muutamia surun aikaansaamia\nmuutoksia, joita minä ulkona en ollut ollenkaan pannut merkille:\nnuo niin hienot viivat, jotka minun viimeisellä käynnilläni olivat\nvain kevyesti kuultaneet hänen otsallaan, olivat syvälti uurtaneet\nsen; hänen sinertävät ohimonsa näyttivät hehkuvilta ja ontoilta;\nhänen silmänsä olivat vajonneet vienosti kaartuvien kulmakarvojen\nalle ja niiden ympärystä oli tummentunut. Hän oli sairas, kuten\nhedelmä, jossa mädäntymispilkut alkavat näkyä ja joka sisällisesti\nmatojen syömänä näyttää ennen aikojaan kypsyneeltä. Minä, jonka koko\nkunnianhimo oli antaa onnen laineina virrata hänen sieluunsa, enkö\nminä ollut vuodattanut katkeruutta lähteeseen, josta hänen elämänsä\nsai virkistystä, josta hänen rohkeutensa sai uutta voimaa? Minä kävin\nistumaan hänen viereensä ja sanoin äänellä, jossa katumus itki: --\nOletteko tyytyväinen terveyteenne?\n\n-- Kyllä, vastasi hän katsoen syvästi minuun. Tuossa minun\nterveyteni, sanoi hän osoittaen minulle Jacques'ia ja Madeleineä.\n\nMadeleine oli voitokkaasti läpäissyt taistelun luonnon kanssa ja oli\nviisitoista vuotiaana kypsynyt nainen. Hän oli kasvanut; Bengalin\nruusun värit kukoistivat jälleen hänen tummilla poskillaan. Hän\noli kadottanut tuon huolettomuuden, jolla lapsi katsoo kaikkia\nsuoraan kasvoihin, ja alkoi painaa alas silmiänsä. Hänen liikkeensä\ntulivat harvoiksi ja arvokkaiksi, kuten hänen äitinsä liikkeet;\nhänen vartalonsa oli solakka; hänen yläruumiinsa soreat muodot\nolivat jo huomattavissa; viehättelyhalu silitti jo hänen uhkeata\nmustaa tukkaansa, joka ympäröitsi hänen espanjattaren otsaansa. Hän\nmuistutti noita keskiajan somia pikku kuvapatsaita, ääriviivoiltaan\nniin hienoja, muodoltaan niin ohuvia, että silmä niitä hyväillessään\npelkää näkevänsä niiden särkyvän. Mutta hänen terveytensä, tuo niin\nmonien ponnistusten jälkeen puhjennut hedelmä, oli luonut hänen\nposkilleen kirsikan sametin ja pitkin hänen kaulaansa silkin hienoja\nihokarvoja, joissa, kuten hänen äidillään, valo leikki. Hänen piti\nelää! Jumala oli, rakas kauneimman ihmiskukan umpu, kirjoittanut\nsen sinun pitkiin silmäripsiisi, sinun kaareviin hartioihisi,\njotka lupasivat kehittyä uhkeiksi, kuten sinun äitisi hartiat!\nTuo tumma, nuori, poppelivartaloinen tyttö muodosti vastakohdan\nJacques'ille, hennolle seitsemäntoista vuotiaalle nuorukaiselle,\njonka pää oli suurentunut, jonka otsa herätti levottomuutta\nnopealla levenemisellään, jonka kuumeiset, väsyneet silmät olivat\nsopusoinnussa syväsointuisen äänen kanssa. Hänen äänielimensä\nsynnyttivät liian laajan äänen samoin kuin hänen katseensa toi\nilmi liian paljon ajatuksia. Se oli älykkäisyyttä, sielua, se oli\nHenrietten sydän, joka nopealla liekillään kulutti heikkoa ruumista;\nsillä Jacques'illa oli tuo maidonvalkea, hehkuvien värien elähyttämä\niho, ominainen nuorille englantilaisnaisille, joita sairaus vaivaa ja\njotka jonkun ajan kuluttua menehtyvät. Pettävä terveys! Minä seurasin\nHenrietten viittausta, jolla hän, osoitettuaan minulle Madeleineä,\nkäänsi huomioni Jacques'iin, joka piirusti mittausopillisia kuvioita\nja suoritti algebran laskuja pöydän ääressä apotti Dominiksen edessä.\nMinä vapisin nähdessäni tuon kukilla peitetyn kuoleman ja kunnioitin\näiti raukan erehdystä.\n\n-- Kun minä näen heidät tuollaisina, saa ilo vaikenemaan minun\nsuruni, samoinkuin ne vaikenevat ja haihtuvat nähdessäni lapseni\nsairaina. Ystäväni, sanoi hän äidin iloa loistavin silmin, jos muut\ntunteet pettävät meitä, korvaavat täytetyt, menestyksen kruunaamat\nvelvollisuudet muualla kärsityn tappion. Jacques tulee olemaan,\nkuten te, mies, joka on saanut korkean sivistyksen ja joka on\ntäynnä tiedon hyveitä; hän tulee tuottamaan, kuten te, kunniaa\nisänmaalleen, jossa hän ehkä tulee saamaan johtavan aseman teidän\nvaikutusvaltaisella avullanne, mutta minä teen kaikkeni saadakseni\nhänet pysymään uskollisena ensimäiselle rakkaudelleen. Madeleinellä,\nrakkaalla olennolla, on jo ylevä sydän, hän on puhdas kuin Alppien\nkorkeimman huipun lumi, hänellä tulee olemaan puolison uhrautuvaisuus\nja viehättävä älykkäisyys, hän on ylpeä, hän on oleva Lenoncourt'ien\narvoinen! Ennen niin levoton äiti on nyt hyvin onnellinen, onnellinen\näärettömästä, puhtaasta onnesta; niin, minun elämäni on täyteläinen,\nminun elämäni on rikas. Jumala antaa ilojeni puhjeta minulle\nluvallisten tunteiden piiristä ja sekoittaa katkeruutta niihin\ntunteisiin, joihin minua veti vaarallinen taipumus.\n\n-- Oikein! huudahti apotti iloisesti. Herra vikontti tietää yhtä\npaljon kuin minä...\n\nTäydentäessään tehtäväänsä Jacques alkoi yskiä.\n\n-- Riittää täksi päiväksi, rakas apottini, sanoi kreivitär\nliikutettuna, eikä varsinkaan kemian tuntia. Nouse ratsaille,\nJacques, jatkoi hän ottaen vastaan poikansa syleilyn äidin\nhyväilevällä, mutta arvokkaalla mielihyvällä, ja silmät minuun\nsuunnattuina ikäänkuin loukatakseen minun muistojani. Mene, rakas\npoika, ja ole varovainen!\n\n-- Mutta, sanoin minä hänelle, sillävälin kun hän seurasi poikaansa\npitkällä katseella, te ette ole minulle vastannut. Tunnetteko te\njotain tuskia?\n\n-- Kyllä, joskus vatsassa. Jos minä olisin Pariisissa, olisi minulla\nkunnia sairastaa vatsakatarria, muotisairautta.\n\n-- Minun äitini kärsii usein ja paljon, sanoi Madeleine minulle.\n\n-- Ah! sanoi kreivitär, te olette huvitettu minun terveydestäni?...\n\nMadeleine, hämmästyneenä näiden sanojen syvästä ironiasta, katseli\nmeitä arvostellen kumpaakin. Minun silmäni tähystivät ruusunkukkia\njotka koristivat harmaan vihreän nojatuolin tyynyä.\n\n-- Tämä asema on sietämätön, kuiskasin minä kreivittären korvaan.\n\n-- Minäkö sen olen saanut aikaan? kysyi hän minulta. Rakas lapsi,\nlisäsi hän puoliääneen teeskennellen tuota purevaa iloisuutta, jolla\nnaiset salaavat kostonsa, ettekö tunne nykyajan historiaa? Ovathan\nRanska ja Englanti aina olleet vihollisia? Madeleine tietää sen, hän\ntietää, että suunnaton meri erottaa ne toisistaan, kylmä, myrskyinen\nmeri.\n\nUunin maljakoiden sijalle oli asetettu kynttiläjalkoja, epäilemättä\nsentähden, etten minä saisi iloa täyttää niitä kukilla. Minä löysin\nne myöhemmin hänen kamaristaan. Kun minun palvelijani saapui, menin\nminä ulos antaakseni hänelle määräyksiä. Hän oli tuonut minulle\nmuutamia esineitä, jotka minä tahdoin viedä kamariini.\n\n-- Felix, sanoi kreivitär minulle, älkää menkö harhaan: Tätini\nentinen huone on nyt Madeleinen, teidän on kreivin huoneen\nyläpuolella.\n\nMinä olin rikollinen, mutta minulla oli sydän. Kaikki nuo sanat\nolivat tikarin iskuja, kylmästi tähdättyjä arimpiin kohtiin, jotka\nkreivitär näytti valitsevan iskuilleen. Moraaliset kärsimykset eivät\nole ehdottomia, ne riippuvat sielujen herkkyydestä, ja kreivitär oli\nsaanut ankarasti käydä tuon tuskien kynnyksen yli. Mutta juuri tuosta\nsyystä parhain nainen on aina sitä julmempi, mitä hyväntahtoisempi\nhän on ollut. Minä katsoin kreivittäreen, mutta hän painoi päänsä\nalas. Minä menin uuteen huoneeseeni, joka oli iloinen, vaalean vihreä\nhuone. Siellä minä vuodatin kyyneleitä. Henriette kuuli itkuni, hän\nsaapui tuoden kimpun kukkia.\n\n-- Henriette, sanoin minä hänelle, ettekö te voi ollenkaan antaa\nanteeksi inhimillisintä kaikista rikoksista?\n\n-- Älkää kutsuko minua enää milloinkaan Henrietteksi, sanoi hän,\nHenrietteä, tuota naisraukkaa ei ole enää olemassa; mutta te löydätte\naina rouva de Mortsauf'in, uskollisen ystävän, joka teitä kuuntelee,\njoka teitä rakastaa. Felix, me keskustelemme myöhemmin. Jos teillä\non vielä hellyyttä minua kohtaan, antakaa minun tottua näkemään\nteitä. Hetkellä, jolloin sanat eivät enää haavoita minun sydäntäni,\nhetkellä, jolloin minä olen saanut hiukan rohkeutta, -- silloin,\nainoastaan silloin. Näettekö tuota laaksoa, sanoi hän, osoittaen\nminulle Indre'a, se tekee minulle pahaa, minä rakastan sitä yhä.\n\nAh! Hävitköön Englanti ja kaikki sen naiset! Minä jätän\nerohakemukseni kuninkaalle, minä kuolen täällä, anteeksi saaneena.\n\n-- Ei, rakastakaa häntä, tuota naista! Henrietteä ei ole enää, tämä\nei ole leikkiä, te tiedätte sen.\n\nHän vetäytyi pois ilmaisten viimeisten sanainsa korostuksella\ntuskiensa suuruuden. Minä menin nopeasti ulos, pidätin hänet ja\nsanoin hänelle: -- Te ette siis minua enää rakasta?\n\n-- Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin kaikki muut yhteensä!\nNyt minä kärsin vähemmän, minä rakastan siis teitä vähemmän; mutta\nvain Englanti on maa, jossa ei sanota _ei milloinkaan_, eikä _aina_;\ntäällä me sanomme _aina_. Olkaa viisas, älkää suurentako minun\ntuskaani; ja jos te kärsitte, ajatelkaa, että minä elän, minä?\n\nHän veti minulta pois kätensä, joka oli kylmä, liikkumaton, mutta\nkostea, ja pelastautui nuolen nopeudella käytävän läpi, jossa tämä\ntodella traagillinen kohtaus oli tapahtunut. Päivällisen aikana\nkreivi valmisti minulle kidutuksen, jota minä en ollut ajatellut.\n\n-- Markiisitar Dudley ei ole siis Pariisissa? sanoi hän minulle.\n\nMinä punastuin kovasti vastatessani hänelle: -- Ei. Hän ei ole\nTours'issa, sanoi kreivi jatkaen.\n\n-- Hän ei ole eronnut puolisostaan, hän voi mennä Englantiin. Hänen\nmiehensä olisi hyvin onnellinen, jos markiisitar tahtoisi palata\nhänen luokseen, sanoin minä nopeasti.\n\n-- Onko hänellä lapsia, kysyi rouva de Mortsauf muuttuneella äänellä.\n\n-- Kaksi poikaa, sanoin minä hänelle.\n\n-- Missä he ovat?\n\n-- Englannissa isänsä luona.\n\n-- No niin, Felix, olkaahan suora. Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?\n\n-- Kuinka voitte tehdä hänelle sellaisen kysymyksen! Nainen, jota\nrakastetaan, onhan hän aina kaunein kaikista naisista, huudahti\nkreivitär.\n\n-- Kyllä, aina, sanoin minä ylpeästi, luoden häneen, katseen, jota\nhän ei kestänyt.\n\n-- Te olette onnellinen, jatkoi kreivi, niin, te olette onnellinen\nveitikka. Ah! minun nuoruudessani minä olisin ollut hulluna\ntuollaisesta valloituksesta...\n\n-- Riittää, sanoi rouva de Mortsauf osoittaen katseella Madeleineä\nhänen isälleen.\n\n-- Minä en ole mikään lapsi, sanoi kreivi, jota huvitti palata\nnuoruuden aikaan.\n\nNousten pöydästä kreivitär vei minut terassille, ja kun me olimme\nsiellä, huudahti hän: -- Kuinka, onko naisia, jotka uhraavat lapsensa\nyhden miehen tähden? Omaisuuden, maailman, myönnän sen, ikuisuuden,\nniin, ehkä! Mutta lapset! jättää lapsensa!\n\n-- Kyllä! ja nuo naiset tahtoisivat, että heillä olisi vielä enemmän\nuhrattavaa, he antavat kaikki...\n\nKreivittärelle maailma kääntyi nurin, hänen ajatuksensa menivät\nsekasin. Tuon suurenmoisuuden valtaamana, epäilevästi miettien\nvoiko onni oikeuttaa tuollaisen uhrauksen, kuullen omassa itsessään\nkapinallisen lihan huudot hän jäi tyrmistyneenä laiminlyödyn elämänsä\neteen. Niin, hänellä oli hirveä epäilyksen hetki, mutta hän nousi\njälleen suurena ja pyhänä, pitäen korkealla päätään.\n\n-- Rakastakaa siis paljon, Felix, tuota naista, sanoi hän kyyneleet\nsilmissä, hän tulee olemaan minun onnellinen sisareni. Minä annan\nhänelle anteeksi pahan, jonka hän on minulle tehnyt, jos hän antaa\nteille sen, mitä te ette koskaan löydä täältä, sen, mitä te ette voi\nsaada minulta. Teillä on ollut oikein, minä en ole teille koskaan\nsanonut, että minä rakastan teitä, ja minä en ole teitä koskaan\nrakastanut, kuten rakastetaan tässä maailmassa. Mutta jos hän ei ole\näiti, kuinka voi hän rakastaa?\n\n-- Rakas pyhimys, sanoin minä, minun pitäisi olla vähemmän liikutettu\nkuin mitä minä olen selittääkseni sinulle, kuinka sinä voitokkaana\nvallitset hänen ylitsensä, kuinka hän on maan nainen, langenneitten\nrotujen tytär ja kuinka sinä olet taivaiden tytär, jumaloitu\nenkeli, kuinka sinä omistat koko minun sydämeni ja kuinka hänellä\nei ole muuta kuin minun ruumiini. Hän tietää sen, hän on siitä\nepätoivoissaan, ja hän vaihtaisi sinun kanssasi, vaikkapa tuon\nvaihdon hinnaksi vaadittaisiin häneltä mitä hirvein kidutus. Mutta\nkaikki on niinkuin on. Sinulla sielu, sinulla ajatukset, puhdas\nrakkaus, sinulla nuoruus ja vanhuus; hänellä lyhytaikaisen intohimon\nhalut ja nautinnot; sinulla minun muistini koko sen laajuudessa,\nhänellä mitä syvin unhotus.\n\n-- Sanokaa, sanokaa, sanokaa minulle jälleen se, oi ystäväni! Hän\nkävi istumaan penkille ja puhkesi kyyneliin. Hyve, Felix, elämän\npuhtaus, äidin rakkaus eivät siis ole erehdyksiä. Oh! vuodattakaa\ntuo palsami minun haavoihini! Toistakaa sana, joka kohottaa minut\ntaivaisiin, jonne minä tahtoisin lentää rinnakkain teidän kanssanne!\nAntakaa minulle siunaava katse, pyhä sana, minä annan teille anteeksi\nkaiken pahan, mitä minä olen kahtena kuukautena saanut kärsiä.\n\n-- Henriette, meidän elämässämme on salaperäisyyksiä, joita te ette\ntunne. Minä kohtasin teidät iällä, jolloin tunne vielä saattoi\ntukahduttaa meidän luontomme synnyttämät himot. Mutta useampien\nkohtauksien, joiden muisto on lämmittävä minua kuoleman hetkellä,\non täytynyt teille todistaa, että tuo ikä loppui, ja teidän pysyvä\nvoittonne on ollut siinä, että olette pidentänyt tuon iän äänettömiä\nnautintoja. Rakkaus ilman omistamista pysyy pystyssä juuri kiihtyvän\nkaipauksen avulla; sitten tulee hetki, jolloin kaikki meissä on\nkärsimystä, meissä, jotka emme ole missään teidän kaltaisianne.\nMeissä on voima, jota me emme voi kieltää, ilman miehuutemme\nmenettämisen vaaraa. Saamatta ravintoa, jonka pitäisi sitä ruokkia,\nsydän kalvaa omaa itseään ja tuntee menehtymistä, joka ei ole\nkuolema, mutta joka käy sen edellä. Luontoa ei siis voi kauvoja\npettää; pienimmästäkin tapauksesta se herää voimalla, joka muistuttaa\nhulluutta. Ei, minä en ole rakastanut, minulla on ollut jano keskellä\nerämaata.\n\n-- Erämaata! sanoi hän katkerasti osoittaen laaksoa. Ja, lisäsi\nhän, kuinka viisaasti te todistelette ja kuinka paljon hienoja\neroavaisuuksia te teette? Uskollisuus ei ole niin nerokas.\n\n-- Henriette, sanoin minä hänelle, älkäämme riidelkö muutamien\nrohkeiden ajatusten vuoksi. Ei, minun sieluni ei ole horjunut, mutta\nminä en ole ollut aistieni herra. Tuo nainen tietää, että sinä olet\nainoa rakastettu. Hänellä on sivuosa minun elämässäni, hän tietää sen\nja alistuu siihen; minulla on oikeus jättää hänet, kuten jätetään\nrakastajatar...\n\n-- Ja silloin...\n\n-- Hän on sanonut minulle, että hän silloin tappaisi minut, vastasin\nminä luullen, että tämä päätös yllättäisi Henrietten. Mutta minua\nkuunnellessaan hänen huulillansa väreili yksi noita halveksuvia\nhymyilyjä, jotka ovat vielä ilmehikkäämpiä kuin niiden ilmaisemat\najatukset. -- Rakas omatuntoni, sanoin minä, jos sinä ottaisit\nhuomioon kieltäymykset ja viettelykset, jotka liittyivät yhteen\ntuhotakseen minut, sinä käsittäisit tuon välttämättömän...\n\n-- Oh! niin, välttämättömän! sanoi hän. Minä olen uskonut teistä\nliikaa. Minä uskoin, että te ette horjuisi hyveessä, jonka pappi\ntoteuttaa ja... jonka omistaa herra de Mortsauf, lisäsi hän antaen\näänellensä pistosanan purevuuden. -- Kaikki on lopussa, jatkoi hän\nhetken äänettömyyden jälkeen, minä saan kiittää teitä paljosta,\nystäväni; te olette sammuttanut minussa ruumiillisen elämän liekit!\nVaikein osa tiestä on kuljettu, vanhuus lähenee, minä olen pian\nkärsivä, pian sairaloinen. Minä en voinut olla teille säteilevä\nhaltijatar, joka vuodattaa teidän ylitsenne suosioiden sateen. Olkaa\nuskollinen lady Arabellelle. Madeleine, jonka minä kasvatin niin\nhyvin teitä varten, kenelle joutuu hän? Madeleine parka, Madeleine\nparka, toisti hän kuten surullista loppukertoa. Jos te olisitte\nkuullut hänen sanovan minulle: \"Äitini, sinä et ole kohtelias\nFelix'ille!\" Rakas olento!\n\nHän silmäili minua laskevan auringon riutuvissa säteissä, jotka\nliukuivat lehdistön läpi, ja ikäänkuin tuntien jotain sääliä meidän\nonnemme rauniota kohtaan hän syventyi meidän niin puhtaaseen\nmenneisyyteen, heittäytyen mietiskelyihin, jotka valtasivat myöskin\nminut. Me palasimme muistoihimme, meidän silmämme siirtyivät\nlaaksosta viinitarhoihin, Clochegourde'n ikkunoista Frapesle'en, me\ntäytimme tämän unelman tuoksuvilla kukkavihkoinamme, toiveidemme\nromaaneilla. Se oli hänen viimeinen aistihurmauksensa, nautittuna\nkristityn sielun puhtaudella. Tuo näyttämö, niin suuri meille, oli\nsaattanut meidät saman surumielisyyden valtaan. Hän uskoi minun\nsanoihini ja näki itsensä siellä, minne minä hänet asetin, taivaissa.\n\n-- Ystäväni, sanoi hän minulle, minä alistun Jumalan tahtoon, sillä\nhänen sormensa on kaikessa tässä.\n\nMinä ymmärsin vasta myöhemmin noiden sanojen tarkoituksen. Me\nnousimme hitaasti pengermiä pitkin. Hän tarttui minun käsivarteeni,\nnojautuen siihen alistuneena, verta vuotavana, mutta asettaneena\nkääreen haavoilleen.\n\n-- Ihmiselämä on sellainen, sanoi hän minulle. Mitä on herra de\nMortsauf tehnyt ansaitakseen kohtalonsa? Se osoittaa meille paremman\nmaailman olemassaolon. Voi niitä, jotka valittavat sitä, että ovat\nkulkeneet oikeata tietä!\n\nHän ryhtyi sitten niin hyvin arvostelemaan elämää, niin syvästi\ntarkastamaan sen eri puolia, että nuo kylmät mietelmät selittivät\nminulle inhoa, joka oli hänet vallannut kaikkia maallisia asioita\nkohtaan. Pengermälle saavuttaessa hän jätti minun käsivarteni ja\nsanoi tämän viimeisen lauseen:\n\n-- Jos Jumala on antanut meille onnen tunteen ja pyrkimyksen, eikö\nhän silloin ota huomaansa ja palkitse viattomia sieluja, jotka eivät\nole kokeneet muuta kuin ahdistuksia täällä alhaalla? Niin on, tai\nJumalaa ei ole, tai meidän elämämme on katkeraa leikittelyä.\n\nNäiden viimeisten sanojen jälkeen hän astui äkkiä sisälle, ja minä\nlöysin hänet makaamassa sohvalla, aivankuin häneen olisi iskenyt tuo\nääni, joka syöksi pyhän Paavalin maahan.\n\n-- Mikä teidän on? sanoin minä hänelle.\n\n-- Minä en tiedä enää, mikä on hyve, enkä ole vakuutettu omastani!\n\nMe pysyimme kumpainenkin kivettyneinä ja kuuntelimme noiden sanojen\nääntä, kuten kuunnellaan kiven putoamista kuiluun.\n\n-- Jos minä olen erehtynyt elämässäni, on _hänellä_ oikein,\n_hänellä!_ jatkoi rouva de Mortsauf.\n\nSiten hänen viimeinen taistelunsa seurasi hänen viimeistä\naistillisuuttansa. Kun kreivi saapui, valitteli hän, hän, joka ei\nkoskaan valittanut. Minä rukoilin häntä ilmoittamaan kärsimyksensä,\nmutta hän kieltäytyi kaikista selityksistä ja meni levolle jättäen\nminut moitteiden valtaan, jotka syntyivät yhä uudestaan. Madeleine\nseurasi äitiään. Seuraavana päivänä minä sain häneltä tietää, että\nkreivittärellä oli ollut oksennuskohtauksia, jotka olivat aiheutuneet\ntuon päivän voimakkaista mielenliikutuksista. Siten minä, joka\ntoivoin saada antaa elämäni hänen tähtensä, minä tapoin hänet.\n\n-- Rakas kreivi, sanoin minä herra de Mortsauf'ille, joka vaati minua\npelaamaan lautapeliä, minä luulen, että kreivitär on hyvin vakavasti\nsairas, vielä on aikaa pelastaa hänet; kutsukaa Origet ja rukoilkaa\nkreivitärtä seuraamaan hänen neuvojansa.\n\n-- Origet'ko, joka on saattanut minut haudan partaalle, sanoi kreivi\nkeskeyttäen minut. Ei, ei, minä kysyn neuvoa Carbonneau'lta.\n\nTuon viikon aikana ja etenkin sen ensipäivinä kaikki oli minulle\nkärsimystä, sydämen lamautumisen alkua, turhamielisyyden loukkausta,\nsielun haavoja. Täytyy olla ollut keskuksena kaikelle, katseille\nja huokauksille, elämän perustana, polttopisteenä, josta jokainen\non saanut valonsa tunteakseen tuon tyhjyyden kauhistuksen. Kaikki\noli täällä kuten ennenkin, mutta henki, joka teki kaiken eläväksi,\noli sammunut kuten puhallettu liekki. Minä opin tuntemaan tuon\nhirveän tukaluuden, johon rakastajat joutuvat, kun he eivät enää\ntahdo nähdä toisiansa rakkauden paettua. Ei olla enää mitään siellä,\nmissä on hallinnut! Löytää kuoleman äänetön kylmyys siellä, missä\nelämän iloiset säteet välkehtivät! vertaukset entisen ja nykyisen\nvälillä masentavat. Pian minä kaipasin jälleen tuota tuskallista\nilottomuutta, joka oli synkentänyt minun nuoruuteni. Minun epätoivoni\ntuli niin syväksi, että kreivitär oli siitä, niin luulen, liikutettu.\nEräänä päivänä, päivällisen jälkeen, kun me olimme kaikki kävelemässä\njoen rannalla, minä tein viimeisen ponnistuksen saada hänen\nanteeksiantonsa. Minä pyysin Jacques'ia kävelemään sisarensa kanssa\nedellä päin, minä jätin kreivin kulkemaan yksin ja johtaen rouva de\nMortsauf'ia venettä kohden minä sanoin hänelle: -- Henriette, yksi\nsana, armosta, tai minä heittäydyn Indre'en! Minä olen rikkonut,\nse on totta; mutta enkö minä ole koiran kaltainen liikuttavassa\nuskollisuudessani! Minä palaan takaisin kuten se, häpeissään kuten\nse; jos se tekee pahaa, saa se kuritusta, mutta se jumaloi kättä,\njoka sitä lyö. Rangaiskaa minua, mutta antakaa minulle takaisin\nsydämenne...\n\n-- Lapsi raukka, sanoi hän, olettehan te aina minun poikani!\n\nHän tarttui minun käsivarteeni ja saavutti vaieten Jacques'in ja\nMadeleinen, joiden kanssa hän palasi takaisin Clochegourde'en\nviinitarhojen läpi. Minut hän jätti pitämään seuraa kreiville, joka\nryhtyi puhumaan naapureitansa koskevista asioista.\n\n-- Menkäämme sisälle, sanoin minä hänelle, teillä on pää paljaana, ja\nillan kosteus voi aiheuttaa teille jotain sairautta.\n\n-- Te säälitte minua, te! rakas Felix, vastasi hän minulle mukautuen\nhuomautukseeni. Minun vaimoni ei ole tahtonut koskaan lohduttaa\nminua. Ehkäpä se kuuluu hänen järjestelmäänsä. Kreivitär ei olisi\nvaremmin koskaan jättänyt minua yksin miehensä kanssa, nyt minä\ntarvitsin tekosyitä voidakseni liittyä Henrietten seuraan. Hän oli\nlastensa kanssa, selvitellen lautapelin sääntöjä Jacques'ille.\n\n-- Kas tuolla, sanoi kreivi, alati kadehtien rakkautta, jota\nHenriette osoitti lapsilleen, kas tuolla ne, joiden vuoksi minä olen\naina hyljätty. Aviomiehet, rakas Felix'ini, ovat aina alakynnessä;\nhyveellisinkin nainen löytää vielä keinoja, joilla hän voi tyydyttää\nhaluaan päästä vapaaksi aviorakkaudesta.\n\nKreivitär pitkitti hyväilyjään vastaamatta mitään.\n\n-- Jacques, sanoi kreivi, tule tänne! Jacques vitkasteli.\n\n-- Sinun isäsi käskee sinua, mene, poikani, sanoi äiti työntäen häntä.\n\n-- He rakastavat minua käskystä, sanoi tuo vanhus, joka välistä näki\nasemansa.\n\n-- Herra, vastasi kreivitär silitellen useampia kertoja Madeleinen\nhiuksia, jotka olivat kammatut kauniin Ferronnièren [Ranskan\nkuninkaan Frans I:n lemmitty] tapaan, älkää tehkö vääryyttä\nnaisparoille, elämä ei ole aina helppoa heille kantaa, ja ehkäpä\nlapset ovat äidin hyveitä!\n\n-- Rakkaani, vastasi kreivi, joka sai päähänsä olla johdonmukainen,\nse, mitä te sanoitte merkitsee sitä, että naiset ilman lapsiaan\nvälittäisivät vähät hyveestä ja laiminlöisivät miehensä.\n\nKreivitär nousi äkkiä ja vei Madeleinen ulos.\n\n-- Siinä on avioliitto, rakas Felix, sanoi kreivi minulle. Tahdotteko\nulosmenollanne sanoa, että minä puhun järjettömästi, huusi hän\nottaen poikaansa kädestä ja lähestyen vaimoansa, jolle hän sinkautti\nraivokkaita katseita.\n\n-- Päinvastoin, herra, te olette pelästyttänyt minut. Teidän\nmietiskelynne tekee minulle hirveän pahaa, sanoi hän ontolla äänellä,\nluoden minuun tuskallisen katseen. Jos hyve ei ole uhrautumista\nlastensa ja puolisonsa hyväksi, mitä se sitten on?\n\n-- Uh-rau-tu-mista! jatkoi kreivi ikäänkuin lyöden joka tavulla\nuhrinsa sydäntä. Mitä te sitten uhraatte lapsillenne? mitä te\nuhraatte minulle? mitä? vastatkaahan? Mitä siis tapahtuu täällä, mitä\ntarkoitatte sanoillanne?\n\n-- Herra, vastasi kreivitär, olisitteko sitten tyytyväinen ollessanne\nrakastettu Jumalan rakkauden tähden tai tietäessänne vaimonne\nhyveelliseksi hyveen itsensä tähden?\n\n-- Kreivitär on oikeassa, sanoin minä ryhtyen puhumaan liikutetulla\näänellä, joka värähteli noihin kahteen sydämeen, joihin minä heitin\nainiaaksi menetetyt toiveeni ja jotka minä tyynnytin kaikista\nkorkeimman surun ilmauksella, surun, jonka kumea huuto sammutti\ntuon riidan, kuten silloin, kun leijona mylvii, kaikki vaikenee. --\nNiin, kaunein etuoikeus, jonka järki on meille suonut, on siirtää\nmeidän hyveemme olentoihin, joiden onni on meidän työtämme ja jotka\nme teemme onnellisiksi, ei laskelmilla eikä velvollisuuksilla, vaan\ntyhjentymättömällä ja vapaaehtoisella rakkaudella.\n\nKyynel kiilsi Henrietten silmissä.\n\n-- Ja, rakas kreivi, jos sattumalta nainen on vastoin tahtoansa\nalttiina jollekin tunteelle, joka on vieras niille, mitä yhteiskunta\nhänelle asettaa, tunnustakaa, kuta vastustamattomampi tuo tunne on,\nsitä hyveellisempi hän on tukahduttaessaan sen, _uhrautuessaan_\nlapsilleen, miehelleen. Tätä teoriaa ei muutoin voida sovittaa\nminuun, joka onnettomuudeksi olen esimerkkinä päinvastaisesta, eikä\nteihin, jota tämä teoria ei ollenkaan koske.\n\nKäsi, samalla kertaa kostea ja hehkuva, tarttui minun käteeni ja\npuristi sitä hiljaa.\n\n-- Te olette kaunis sielu, Felix, sanoi kreivi, joka asetti sirosti\nkätensä vaimonsa vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa ja\nsanoi hänelle: -- Antakaa anteeksi, rakkaani, sairas raukalle, joka\ntahtoo epäilemättä saada osakseen enemmän rakkautta kuin mitä hän\nansaitsee.\n\n-- On sydämiä, jotka ovat pelkkää jalomielisyyttä, vastasi kreivitär\nnojautuen puolisoonsa, joka omisti tämän lauseen itselleen. Tuo\nerehdys aiheutti jonkinlaisen väristyksen kreivittäressä; hänen\nkampansa putosi, hänen hiuksensa aukenivat, hän kalpeni. Hänen\nmiehensä, joka häntä tuki, äänsi ikäänkuin mylvähtäen tuntiessaan\nkreivittären menevän tainnoksiin; hän tarttui kreivittäreen aivankuin\nkysymyksessä olisi ollut hänen tyttärensä ja kantoi hänet salin\nsohvalle, jonka ympärille me asetuimme. Henriette piti minun kättäni\nomassaan ikäänkuin tahtoen sillä sanoa minulle, että me yksin\nymmärsimme tämän kohtauksen, joka oli näöltänsä niin yksinkertainen,\nmutta niin peloittava hänen sielunsa viiltävien tuskien vuoksi.\n\n-- Minä olen väärässä, sanoi hän minulle matalalla äänellä hetkellä,\njolloin kreivi jätti meidät yksin mennäkseen hakemaan lasillisen\noranssikukkavettä, minä tein tuhat kertaa väärin teitä kohtaan,\nkun tahdoin saattaa teitä epätoivoon, sen sijaan että minun olisi\npitänyt kiittää teitä. Rakas, teissä on jumalallista hyvyyttä, jota\nvain minä osaan täysin arvostella. Niin, tiedän sen, on hyvyyksiä,\njotka aiheutuvat intohimosta. Miehillä on useampia tapoja hyvyyden\nosoittamiseksi; he osoittavat sitä halveksumisella, innostumisella,\nlaskelmilla, luonteen kärsimättömyydellä, mutta teissä, ystäväni, on\nehdotonta hyvyyttä.\n\n-- Jos niin on, sanoin minä hänelle, ymmärtäkää, että kaikki se, mikä\nminussa voi olla suurta, johtuu teistä. Ettekö te tiedä siis enää,\nettä minä olen teidän työtänne?\n\n-- Nuo sanat ovat kylliksi yhden naisen onnelle, vastasi hän\nhetkellä, jolloin kreivi saapui. Minä voin paremmin, sanoi hän\nnousten ylös, minä tarvitsen ilmaa.\n\nMe laskeuduimme kaikki terassille, jota ympäröivät vielä kukkivat\nakaasiat. Hän oli ottanut minun oikean käteni ja painoi sitä\nsydäntänsä vasten ilmaisten sillä tavoin surulliset ajatuksensa;\nmutta ne olivat hänen ilmaisustaan päättäen noita suruja, joita hän\nrakasti. Hän tahtoi epäilemättä olla yksin minun kanssani, mutta\nhänen mielikuvituksensa, joka oli kykenemätön naisten viekkauksiin,\nei tarjonnut hänelle mitään keinoa lähettää pois hänen lapsensa ja\nmiehensä; me keskustelimme siis jokapäiväisistä asioista, sillävälin\nkun hän vaivasi päätään koettaen hankkia itselleen hetken, jolloin\nhän vihdoinkin voisi avata minulle sydämensä. -- Siitä on jo hyvin\nkauan, kun minä olen ollut ajelemassa, sanoi hän lopuksi nähdessään\nillan kauneuden. Herra kreivi, antakaa valjastaa, pyydän teitä,\nvoidakseni tehdä pienen ajeluretken.\n\nHän tiesi, että ennen rukoushetkeä kaikki selittely oli mahdotonta,\nja hän pelkäsi, että kreivi tahtoisi pelaamaan lautapeliä. Hän\nsaattoi hyvin tavata minua tuolla kuumalla, tuoksuvalla terassilla\nsitten kun kreivi olisi mennyt levolle; mutta hän ehkä pelkäsi\njäädä noiden varjoisien lehdistöjen suojaan, joiden läpi kuulsi\nhekumallisia valoja, kävellä pitkin aitauksen vierustaa, josta\nmeidän silmämme näkivät Indre'n virtaavan ruohokenttien poikki.\nKuten katedraali juhlallisine ja äänettömine holvikattoineen\nkehoittaa rukoukseen, siten kuun valaisemat lehdistöt, joista leviää\nvoimakkaita tuoksuja ja joita elähyttävät kevään sekavat äänet,\närsyttävät hermoja ja heikontavat tahtoa. Maisema, joka tyynnyttää\nvanhuksen intohimot, kiihoittaa nuorten sydämiä; me tiesimme sen!\nKaksi kellon lyöntiä ilmoitti rukoushetken, kreivitär vapisi.\n\n-- Rakas Henrietteni, mikä teidän on?\n\n-- Henrietteä ei ole enää olemassa, vastasi hän. Älkää herättäkö\nhäntä uudestaan eloon, hän oli vaativainen, oikullinen; nyt teillä\non ystävä, jonka hyve on vahvistunut taivaan teille sanelemista\nlauseista. Me puhumme tästä myöhemmin. Olkaamme täsmällisesti\nrukouksessa. Tänä päivänä on minun vuoroni pitää se.\n\nKun kreivitär lausui sanat, joilla hän pyysi Jumalan apua elämän\nvastoinkäymisiä vastaan asetti hän niihin koron, josta en vain minä\nyksin hämmästynyt. Hän näytti käyttäneen näkemyslahjaansa, sillä hän\naavisti sen hirveän mielenliikutuksen, jonka hänelle tuli tuottamaan\nminun rikokseni: Arabellen kanssa tekemieni sopimusten unohtaminen.\n\n-- Meillä on vielä aikaa pelata kolme erää, ennenkuin hevoset ovat\nvaljastetut, sanoi kreivi vetäen minut mukanaan saliin. Te menette\nsitten ajelemaan vaimoni kanssa, minä menen levolle.\n\nKuten kaikki meidän pelimme, niin tämäkin oli myrskyisä. Omasta tai\nMadeleinen huoneesta kreivitär saattoi kuulla miehensä äänen.\n\n-- Te käytätte kummallisesti väärin vierasystävyyttä, sanoi hän\nkreiville, palatessaan saliin.\n\nMinä katselin häntä tyrmistyneen näköisenä en ollut lainkaan tottunut\nnoihin kovuuksiin. Ennen hän olisi varmaankin varonut suojella minua\nkreivin tyranniudelta, ennen hän rakasti nähdä minun jakavan hänen\nkärsimyksensä ja kantavan ne kärsivällisesti rakkaudesta häneen.\n\n-- Minä antaisin elämäni, sanoin minä hänen korvaansa, kuullakseni\nteidän vielä kerran hiljaa sanovan: \"_Poika raukka! poika raukka_!\"\n\nHän loi silmänsä alas muistaen hetken, johon minä olin viitannut;\nhänen katseensa kääntyi minua kohden, mutta alas suunnattuna ja se\nilmaisi iloa, jota nainen tuntee nähdessään pienimmänkin sydämensä\näänen asetettavan toisen rakkauden äärimmäisten nautintojen edelle.\nSilloin, kuten joka kerta, kun minua kohtasi samanlainen vääryys,\nminä annoin hänelle anteeksi tuntien itseni ymmärretyksi. Kreivi\nhävisi, hän syytti väsymystä voidakseen jättiä pelin, ja me menimme\nkävelemään puutarhan nurmikolle odottaen ajoneuvoja. Niinpian kuin\nkreivi oli meidät jättänyt, loisti ilo niin voimakkaana minun\nkasvoistani, että kreivitär uteliaalla ja hämmästyneellä katseella\nkysyi minulta syytä siihen.\n\n-- Henriette elää, sanoin minä hänelle, minä olen yhä vielä\nrakastettu; te loukkaatte minua ilmeisessä tarkoituksessa murtaa\nminun sydämeni; minä voin vielä olla onnellinen!\n\n-- Jotakin oli vielä jälellä naisesta, sanoi hän pelästyneenä, ja\nmyöskin sen te hävitätte tällä hetkellä. Jumala olkoon ylistetty,\nhän, joka antaa minulle voimaa kestää ansaittu marttyyriyteni. Niin,\nminä rakastan teitä vielä liiaksi, minä olin lankeamaisillani,\nenglannitar on valaissut minulle syvyyden.\n\nTällä hetkellä me nousimme vaunuihin; ajuri pyysi määräystä.\n\n-- Ajakaa puistokujan kautta Chinon'in tielle, te viette meidät\nKaarle suuren nummien läpi ja Saché'n tietä takaisin.\n\n-- Mikä päivä meillä on? sanoin minä äkillisellä kiihtymyksellä.\n\n-- Lauantai.\n\n-- Älkää menkö ollenkaan sitä tietä, rouva, lauantai-iltana tie on\ntäynnä torikauppiaita, jotka menevät Tours'iin, ja me kohtaisimme\nheidän kärryjänsä.\n\n-- Tehkää kuten sanoin, jatkoi kreivitär katsoen ajuriin. Me\ntunsimme liian hyvin toistemme äänenkäänteet, niin loputtomat\nkuin ne olivatkin, voidaksemme salata toisiltamme pienintäkään\nmielenliikutusta. Henriette oli ymmärtänyt kaiken.\n\n-- Te ette ole ajatellut torikauppiaita valitessanne tämän yön,\nsanoi hän hiukan iroonisella sävyllä. Lady Dudley on Tours'issa.\nÄlkää kieltäkö, hän odottaa teitä täällä lähellä. _Mikä päivä meillä\non, torikauppiaat, vaunut!_ jatkoi hän. Oletteko te koskaan tehnyt\ntuollaisia huomautuksia, kun me ennen läksimme ulos?\n\n-- Ne todistavat, että minä unohdan kaiken Clochegourde'ssa, vastasin\nminä yksinkertaisesti.\n\n-- Hän odottaa teitä? jatkoi hän.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Yhdentoista ja kahdentoista välillä yöllä.\n\n-- Missä?\n\n-- Nummella.\n\n-- Älkää pettäkö minua ollenkaan, eikö pähkinäpuun alla?\n\n-- Nummella.\n\n-- Me menemme, sanoi hän, minä tahdon nähdä hänet.\n\nKuullessani nuo sanat, minä katselin elämääni ikäänkuin lopullisesti\nratkaistuna. Minä tein yhdessä hetkessä päätöksen lopettaa\ntäydellisellä avioliitolla lady Dudley'n kanssa tuon tuskallisen\ntaistelun, joka uhkasi tyhjentää minun tunne-elämäni ja ryöstää niin\nmonilla alati uudistuvilla iskuilla nuo nautinnolliset hienoudet,\njotka muistuttavat hedelmien kukkaa. Minun tyly äänettömyyteni\nloukkasi kreivitärtä, jonka koko suuruutta minä en vielä tuntenut.\n\n-- Älkää ollenkaan kiihdyttäkö itseänne minua vastaan, sanoi hän\nkultaäänellään, tämä, rakkaani, on minun rangaistukseni. Te ette\ntule koskaan olemaan niin rakastettu, kuin te olitte täällä,\njatkoi hän asettaen kätensä sydämelleen. Enkö minä ole teille sitä\ntunnustanut? Markiisitar Dudley on pelastanut minut. Hänelle tahrat,\nen kadehdi niitä ollenkaan. Minulle enkelien kunniakas rakkaus! Minä\nolen kulkenut suunnattomia matkoja teidän tulostanne lähtien. Minä\nolen arvostellut elämää. Kohottakaa sielu, te revitte sen; kuta\nkorkeammalle te nousette, sitä vähemmän myötätuntoa te kohtaatte; sen\nsijaan, että te kärsisitte laaksossa, te kärsitte yläilmoissa, kuten\nkotka, joka liitää kantaen sydämessään jonkun raa'an paimenen ampumaa\nnuolta. Minä ymmärrän nyt, että taivas ja maa ovat sovittamattomia.\nNiin, sille, joka voi elää taivaallisessa vyöhykkeessä, Jumala yksin\non mahdollinen. Meidän sielumme pitää silloin olla erotettu kaikesta\nmaallisesta. Tulee rakastaa ystäviänsä kuten rakastaa lapsiansa,\nolla heitä eikä itseänsä varten. Minästä johtuvat onnettomuudet ja\nsurut. Minun sydämeni kohoaa korkeammalle kuin kotka lentää; siellä\non rakkaus, joka ei minua petä. Mitä maalliseen elämään tulee, se\nalentaa meitä liiaksi saattaessaan aistillisen egoismin hallitsemaan\nenkelin henkevyyttä, mikä meissä on. Nautinnot, joita intohimo\nantaa, ovat hirvittävän myrskyisiä ja maksettuja uuvuttavilla\nlevottomuuksilla, jotka murtavat sielun jäntevyyden. Minä olen\ntullut meren rannalle, jossa nuo myrskyt riehuvat, minä olen nähnyt\nne liian läheltä; ne ovat usein kietoneet minut pilvillään, aalto\nei ole aina hajautunut minun jalkoihini, minä olen tuntenut sen\nankaran kosketuksen, joka kylmentää sydämen; minun täytyy vetäytyä\nkorkeille seuduille, minä joutuisin perikatoon tuon suunnattoman\nmeren rannalla. Minä näen teissä, kuten kaikissa niissä, jotka ovat\ntuottaneet minulle levottomuuksia, hyveeni vartijan. Minun elämääni\non sekoitettu ahdistuksia, jotka onneksi ovat olleet voimieni\nmukaisia, elämäni on säilynyt siten puhtaana huonoista intohimoista,\nse on ollut vailla viettelevää lepoa ja alati tarjona Jumalalle.\nMeidän kiintymyksemme oli mieletön koe, kahden puhtaan lapsen yritys\ntyydyttää sydämensä, ihmiset ja Jumala... Hulluutta, Felix! Ah! sanoi\nhän hetken vaiettuaan, kuinka tuo nainen teitä nimittää?\n\n-- Amédée, vastasin minä, Felix on eristetty olento, joka ei koskaan\nkuulu muille kuin teille.\n\n-- Henrietten on vaikea kuolla, sanoi hän hurskaan hymyilyn\nvärehtiessä hänen huulillaan. Mutta, jatkoi hän, se on kuoleva\nensimäisestä ylpeän äidin kristillisestä nöyrtymyksestä, eilen\nhyveessään horjuvan, tänään siinä vahvistuneen vaimon ponnistuksesta.\nMitä minä teille sanoisin? Niin, minun elämäni on yhdenmukaista\nniin kaikkein suurimmissa kuin kaikkein pienimmissä tapahtumissaan.\nSydän, jonne minun piti istuttaa ensimäiset hellyyden juuret,\näitini sydän on sulkeutunut minulle huolimatta herkeämättömistä\nponnistuksistani koettaa löytää siellä poimu, jonne olisin voinut\npujahtaa. Minä olin tyttö, minä synnyin kolmen kuolleen pojan\njälkeen, ja minä yritin turhaan vallata heidän paikkaansa vanhempieni\nsydämessä; minä en parantanut ollenkaan haavaa, jonka perheemme\nylpeys oli saanut. Kun minä tuon synkän lapsuuden jälkeen opin\ntuntemaan jumaloidun tätini, riisti kuolema hänet pian minulta.\nHerra de Mortsauf, jolle minä kuulun, on minua yhtämittaa loukannut,\nalinomaa, tietämättään, mies parka! Hänen rakkaudellaan on sama\nluonnollinen itsekkäisyys, kuin lasten rakkaudella meitä kohtaan. Hän\non tietämätön onnettomuuksista, joita hän minulle aiheuttaa, olen\nalati antanut hänelle anteeksi. Minun lapseni, nuo rakkaat lapset,\njotka ovat minun lihaani kaikkine kärsimyksineen, minun sieluani\nkaikkine ominaisuuksineen ja minun luontoani viattomine iloineen,\neikö ne ole annettu minulle osoittamaan, kuinka paljon voimaa ja\nkärsivällisyyttä on äitien rinnassa? Niin, lapseni ovat minun\nhyveeni! Te tiedätte, onko minua vitsottu heidän tähtensä, heissä\nja heistä huolimatta. Tulla äidiksi oli minulle samaa kuin saada\noikeus alati kärsiä. Kun Hagar huusi erämaassa, antoi enkeli puhjeta\ntuolle liiaksi rakastetulle orjattarelle kirkkaan lähteen; mutta\nkun minulle, puhdas lähde, jota kohden te tahdoitte minut johtaa,\nalkoi kummuta Clochegourde'ssa (muistatteko sitä?), vuoti siitä\nvain katkeria vesiä. Niin, te olette tuottanut minulle suunnattomia\nkärsimyksiä. Jumala on varmasti antava anteeksi sille, joka ei ole\ntuntenut rakkaudessa muuta kuin tuskaa. Mutta, jos voimakkaimmat\ntuskat, jotka olen kokenut, ovat kohdanneet minua teidän tähtenne,\nehkäpä minä olen ne ansainnut. Jumala on oikeamielinen. Niin, Felix,\nsalainen suudelma sisältää ehkä rikoksia! Ehkäpä täytyy raskaasti\nsovittaa askeleet, joita on vaeltanut lastensa ja puolisonsa\nedellä, milloin on kävellyt iltasin tarkoituksessa saada olla yksin\nmuistojen ja ajatusten kanssa, jotka eivät kuuluneet heille, ja\nkun siten kävellessä sielu oli naimisissa toisen kanssa! Kun koko\nsisällinen ihminen vetäytyy kokoon sisältääkseen vain enää sen\npaikan, joka tarjotaan hyväilyille, ehkäpä se on pahin rikoksista!\nKun nainen kumartuu vastaanottaakseen hiuksiinsa miehensä suudelman,\nsaadakseen pitää otsansa puolueettomana, on se rikos! On rikos\nhaaveilla itselleen tulevaisuutta perustaen sen kuolemaan, rikos\nkuvitella tulevaisuudessa huoletonta äitiyttä, kauniita lapsia, jotka\nleikkivät iltasin koko perheen jumaloiman isän kanssa, onnellisen\näidin heitä liikutettuna katsellessa. Niin, minä olen rikkonut, minä\nolen paljon syntiä tehnyt! Minua ovat miellyttäneet kirkon vaatimat\nkatumusharjoitukset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet riittävä\nsovitus noille virheille, joita kohtaan pappi ehkä on ollut liian\nsuvaitsevainen. Jumala on epäilemättä osannut rangaistuksellaan\nnäiden erehdysten sydämeen, ahdistaessaan kostolla sitä, jonka\ntähden niihin ryhdyttiin. Antaa hiuksensa, eikö se ollut samaa kuin\nluvata itsensä? Minkätähden minusta oli mieluista pukeutua valkeaan\nvaatteeseen? Sillä tavalla minä uskoin itseni paremmin teidän\nliljaksenne; olittehan te nähnyt minut ensimäisellä kerralla, täällä,\nvalkeassa hameessa. Voi! minä olen vähemmän rakastanut lapsiani.\nTe näette hyvin, Felix, kaikella kärsimyksellä on merkityksensä.\nIskekää, iskekää kovemmin kuin ovat iskeneet herra de Mortsauf ja\nminun lapseni. Tuo nainen on Jumalan vihan välikappale, minä tulen\nlähestymään häntä ilman vihaa, minä hymyilen hänelle; pelosta, etten\nolisi kristitty, puoliso ja äiti, minun täytyy rakastaa häntä. Jos,\nkuten te sanoitte, minä olen auttanut teidän sydäntänne säilymään\nturmelevalta kosketukselta, tuo englannitar ei voi vihata minua.\nNaisen pitää rakastaa rakastettunsa äitiä, ja minä olen teidän\näitinne. Mitä minä olen tahtonut teidän sydämessänne? Paikan, jonka\nrouva de Vandenesse on jättänyt tyhjäksi. Niin, te aina valitatte\nminun kylmyyttäni! Enhän minä ole muuta kuin teidän äitinne.\nAntakaa minulle siis anteeksi ne vastentahtoiset tylyt sanat, jotka\nminä teille sanoin teidän saapuessanne, sillä äidin pitää iloita\ntietäessään poikansa niin hyvin rakastetuksi. Hän nojasi päätänsä\nminun rintaani toistaen: -- Anteeksi! anteeksi! Minä kuulin silloin\ntuntemattomia äänen sävyjä.\n\nSe ei ollut hänen tyttömäinen äänensä iloisine sävelineen, ei hänen\nemäntä-äänensä käskevine lopputavuineen, ei murhemielisen äidin\nhuokauksia, se oli viiltävä, uusi ääni uusille tuskille.\n\n-- Mitä teihin tulee, Felix, jatkoi hän elostuen, te olette ystävä,\njoka ette voisi tehdä pahaa. Ah! te ette ole mitään menettänyt minun\nsydämessäni, älkää moittiko itseänne mistään, älköön teillä olko\npienimpiäkään omantunnon tuskia. Olihan itsekkyyden huippu pyytää\nteitä uhraamaan mahdottomalle tulevaisuudelle kaikkein suurimmat\nnautinnot, koska niitä maistaakseen nainen jättää lapsensa, luopuu\narvostaan ja kieltäytyy ikuisuudesta. Kuinka monta kertaa minä\nolenkaan tuntenut teidän olevan yläpuolella minua, te olitte suuri\nja jalo, minä, minä olin pieni ja rikoksellinen! Kas niin, se on nyt\nsanottu, minä en voi olla teille muuta kuin korkealta loistava valo,\nsäteilevä ja kylmä, mutta muuttumaton. Pitäkää, Felix, vain huoli\nsiitä, etten minä yksipuolisesti rakasta veljeä, jonka olen itselleni\nvalinnut. Pitäkää minua rakkaana! Sisaren rakkaudella ei ole huonoa\nhuomista eikä vaikeita hetkiä. Teidän ei tarvitse valehdella tuolle\nlempeälle sielulle, joka tulee elämään teidän kauniista elämästänne,\njoka ei koskaan laiminlyö ottaa osaa teidän suruihinne, joka ilostuu\nteidän iloistanne, rakastaa naisia jotka tekevät teidät onnelliseksi,\nja vihastuu petoksista. Minulla ei ole ollut veljeä, jota minä olisin\nvoinut sillä tavoin rakastaa. Olkaa kylliksi suuri luopuaksenne\nkaikesta itserakkaudesta, päättääksenne meidän suhteemme, joka tähän\nasti on ollut niin epäiltävä ja myrskyjen täyttämä, tuolla suloisella\nja pyhällä rakkaudella. Minä voin vielä elää siten. Minä aloitan\nensimäisenä puristamalla lady Dudley'n kättä.\n\nHän ei itkenyt, lausuessaan nuo sanat, jotka olivat täynnä katkeraa\ntietoisuutta ja joilla hän, riistäen viimeisen verhon, joka\nminulta peitti hänen sielunsa ja hänen surunsa, osoitti minulle,\nkuinka monilla siteillä hän oli liittynyt minuun, kuinka paljon\nvoimakkaita kahleita minä olin hakannut poikki. Me olimme sellaisessa\nhuumauksessa, että me emme ollenkaan huomanneet sadetta, joka valui\nvirtanaan.\n\n-- Eikö armollinen kreivitär tahdo astua hetkiseksi sisälle tänne,\nsanoi ajuri viitaten Ballan'in päämajataloa.\n\nHän teki myöntymyksen merkin, ja me viivyimme noin puoli tuntia\neteisen katoksen alla suureksi hämmästykseksi majatalon väelle, joka\nkyseli itseltään, miksi rouva de Mortsauf oli puoli yhdentoista\naikaan liikkeellä. Menikö hän Tours'iin? Palasiko hän sieltä? Kun\nrajuilma oli lakannut, kun sade oli muuttunut tihkusateeksi, joka ei\nestänyt kuuta valaisemasta ylängön tuulen nopeasti ajamia sumupilviä,\nmeni ajuri ulos ja käänsi hevosen minun suureksi ilokseni.\n\n-- Seuratkaa minun käskyäni, huusi kreivitär hänelle vienosti.\n\nMe läksimme siis ajamaan Kaarle suuren nummille vievää tietä, jolloin\nsade alkoi uudelleen. Puolivälissä nummea minä kuulin Arabellen\nlempikoiran haukkumisen; hevonen syöksähti äkkiä esiin tammien alta,\nkiisi yhdellä hyppäyksellä tien poikki, hyppäsi ojan yli, jonka\ntilanomistajat olivat kaivattaneet eroittaakseen kukin maansa noilla\nkäyttämättömillä nummilla, joita luultiin viljelyskelpoisiksi, ja\nlady Dudley ajoi nummelle nähdäkseen ajoneuvojen kulkevan ohitsensa.\n\n-- Mikä ilo, odottaa siten lastansa, kun sen voi tehdä ilman rikosta!\nsanoi Henriette.\n\nKoiran haukkuminen oli ilmaissut lady Dudley'lle, että minä olin\nvaunuissa; hän epäilemättä luuli, että minä huonon sään johdosta\ntulin tällä tavoin tapaamaan häntä. Kun me saavuimme paikalle,\njossa markiisitar odotti, lensi hän tien syrjää pitkin tuolla\nratsastajan huimuudella, joka oli hänelle ominaista ja jota Henriette\nhämmästeli kuten ihmettä. Leikillisesti Arabelle ei sanonut minun\nnimestäni muuta kuin kaksi viimeistä tavua englanniksi lausuttuina,\nkutsumatapa, joka hänen huulillaan sai aivan ihmeellisen viehätyksen.\nHän tiesi, etteivät muut kuin minä ymmärtäneet häntä hänen\nhuutaessaan: _My dee!_\n\n-- Herra de Vandenesse on täällä, markiisitar, sanoi kreivitär\ntarkastellen kuun säteissä tuota haaveellista olentoa, jonka\nkärsimättömiä kasvoja ympäröitsi kummallisesti pitkät, irrallaan\nriippuvat kiharat.\n\nTe tiedätte, millä nopeudella kaksi naista tarkastaa toisensa.\nEnglannitar tunsi kilpailijansa ja oli kunniakkaasti englannitar; hän\nkietoi meidät englantilaista halveksumistansa uhkuvaan katseeseen ja\nhävisi sumuun nuolen nopeudella.\n\n-- Kiireesti Clochegourde'en, huusi kreivitär, jolle tuo synkkä\nsilmänluonti oli kuin kirveen isku sydämeen.\n\nAjuri käänsi lähteäkseen ajamaan Chinon'in tietä, joka oli parempi\nkuin Saché'n. Kun vaunut sivuuttivat uudelleen nummen, kuulimme me\nArabellen tulisen hevosen nelistämistä ja hänen koiransa askeleet.\nKaikki kolme pyyhkäisivät metsiä sumun toisella puolella.\n\n-- Hän menee pois, te kadotatte hänet ainiaaksi, sanoi Henriette\nminulle.\n\n-- Mitäs siitä, vastasin minä, menköön vaan! Hän ei jätä minuun\nkaipausta.\n\n-- Oh! naisraukat! huudahti kreivitär ilmaisten säälivää kauhua.\nMutta minne hän menee?\n\n-- Grenadière'en, erääseen pieneen taloon lähellä Saint-Cyr'iä,\nsanoin minä.\n\n-- Hän menee yksin, jatkoi Henriette äänellä, joka osoitti minulle,\nettä naiset puolustavat toisiaan rakkaudessa eivätkä koskaan hylkää\ntoisiaan.\n\nKun me ajoimme Clochegourde'n puistotielle, Arabellen koira ulvahteli\niloisesti juosten vaunujen edellä.\n\n-- Hän on ajanut meidän edellemme, huudahti kreivitär. Sitten hän\njatkoi hetken vaiettuaan: -- En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa\nnaista. Mitkä kädet, mikä vartalo! Hänen ihonsa on liljaa valkeampi\nja hänen silmissään on timantin säihky. Mutta hän ratsastaa\nliian hyvin, hän varmaankin rakastaa levitellä voimaansa, minä\nluulen häntä toimintakykyiseksi ja intohimoiseksi; sitten hän\nnäyttää minusta asettuvan hiukan liian rohkeasti sovinnaisuuksien\nyläpuolelle: nainen, joka ei tunnusta mitään lakeja, joutuu pian\nvaaraan noudattaa ainoastaan omia mielijohteitaan. Ne, jotka pitävät\nnoin paljon loistamisesta ja liikkumisesta, eivät ole saaneet\npysyväisyyden lahjaa. Minun ajatuksieni mukaan rakkaus vaatii enemmän\nrauhallisuutta; minä olen kuvitellut sitä suunnattomaksi järveksi,\njossa luotinauha ei tapaa ollenkaan pohjaa, jossa myrskyt voivat\nolla rajuja, mutta harvinaisia ja määrättyjen rajojen sisäpuolella\npysyviä, jossa kaksi olentoa elävät kukkaisessa saaressa, kaukana\nmaailmasta, jonka kokemus ja loisto loukkaa heitä. Mutta rakkaus\nsaa leimansa luonteista. Olen ehkä väärässä. Jos luonnon ilmiöt\nmukautuvat ilmaston vaatimuksiin, miksi ei asian laita olisi\nsamoin yksilöiden tunteisiin nähden? Epäilemättä tunteet, jotka\nnoudattavat yleistä, kaikille yhteistä lakia, eroavat toisistaan\nvain ilmenemismuodoissaan. Joka sielulla on omat tapansa.\nMarkiisitar on voimakas nainen, joka murtaa erotukset ja toimii\nmiehen voimakkuudella. Se, joka vapauttaa rakastajansa, tappaa\nvanginvartijan, vartiostot ja pyövelit; kun sitävastoin jotkut\nolennot eivät osaa muuta kuin rakastaa kaikesta sielustaan; vaarassa\nhe polvistuvat, rukoilevat ja kuolevat. Kumpi näistä kahdesta\nnaisesta miellyttää teitä enin? siinä koko kysymys. Mutta onhan\nselvää, markiisitar rakastaa teitä, hän on tehnyt teille niin paljon\nuhrauksia! Mahdollisesti hän tulee teitä rakastamaan silloinkin, kun\nte ette enää häntä rakasta!\n\n-- Sallikaa minun, rakas enkeli, toistaa mitä te sanoitte minulle\neräänä päivänä: kuinka te tiedätte nämä asiat?\n\n-- Joka surulla on opetuksensa ja minä olen kärsinyt niin monella\ntaholla, että minun tietoni ovat laajat.\n\nMinun palvelijani oli kuullut käskyn, joka annettiin lähdettäessä, hän\nluuli, että me palaisimme puutarhapengermien kautta ja piti hevostani\nvalmiina puistotiellä: Arabellen koira oli tuntenut hevosen, ja\nhyvin luonnollisen uteliaisuuden johtamana hänen herrattarensa oli\nseurannut koiraa metsän halki, jossa hän epäilemättä oli kätkössä.\n\n-- Menkää tekemään rauha hänen kanssansa sanoi Henriette minulle\nhymyillen ja ilmaisematta melankoliaa. Sanokaa hänelle, kuinka\nsuuresti hän on pettynyt minun tarkoituksistani; minä tahdoin\npaljastaa hänelle koko tuon aarteen hinnan, joka on hänen osakseen\ntullut; minun sydämessäni ei ole muuta kuin hyviä tunteita häntä\nkohtaan, eikä etenkään vihaa eikä halveksumista; selittäkää hänelle,\nettä minä olen hänen sisarensa enkä hänen kilpailijansa.\n\n-- Minä en mene ensinkään, huudahdin minä.\n\n-- Ettekö ole koskaan kokenut, sanoi hän marttyyrien säkenöivällä\nylpeydellä, että muutamat menettelyt lähentelevät melkein loukkausta?\nMenkää, menkää!\n\nMinä kiiruhdin silloin lady Dudley'ta kohden saadakseni tietää,\nmissä mielentilassa hän oli. -- Jos hän suuttuisi ja jättäisi minut,\najattelin minä, palaisin minä takaisin Clochegourde'en. Koira vei\nminut erään tammen alle, josta markiisitar syöksähti esiin huutaen\nminulle: -- _away! away!_ [Pois! Pois!] Ainoa, mitä minä saatoin\ntehdä oli seurata häntä Saint-Cyr'iin asti, jonne me saavuimme\npuoliyön aikana.\n\n-- Tuo nainen on täysin terve, sanoi Arabelle minulle laskeutuessaan\nhevosen selästä.\n\nVain ne, jotka tuntevat hänet, voivat kuvitella itselleen kaiken\nsen sarkasmin, mikä sisältyi tuohon huomautukseen, jonka hän teki\nkuivasti ja sen näköisenä kuin hän olisi tahtonut sanoa: -- Minä\nolisin hänen asemassaan kuollut.\n\n-- Minä kiellän sinua uskaltamasta kohdistaa ainoatakaan\nkolmikärkisistä leikinlaskuistasi rouva de Mortsauf'iin, vastasin\nminä hänelle.\n\n-- Enkö minä miellytä Teidän Armoanne tehdessäni huomautuksen\ntäydellisestä terveydestä, jota nauttii teidän kalliille sydämellenne\nrakas olento? Ranskalaiset naiset ulottavat vihansa, sanotaan, aina\nrakastajiensa koiriin asti; Englannissa me rakastamme kaikkea sitä,\nmitä meidän itsevaltiaat herramme rakastavat ja me vihaamme kaikkea\nsitä, mitä he vihaavat, sentähden että me kuljemme meidän herrojemme\nkengissä. Sallikaa minun siis rakastaa tuota naista yhtäpaljon kuin\nte itse häntä rakastatte. Ainoastaan, rakas lapsi, sanoi hän kietoen\nminut sateesta kosteisiin käsivarsiinsa, jos sinä minut pettäisit,\nminä en olisi pystyssä enkä levolla, en lakeijain seuraamissa\nvaunuissa, en Kaarle suuren nummilla, en minkään maailman millään\nnummella, en vuoteessani enkä isäini katon alla! Minä en olisi enää\nolemassa, minä. Minä olen syntynyt Lancashire'ssa, maassa, jossa\nnaiset kuolevat rakkaudesta. Tuntea sinut ja luopua sinusta! Minä en\nväistyisi minkään mahdin edessä, en kuolemankaan, sillä minä kävisin\nkuolemaan sinun kanssasi.\n\nHän vei minut kamariinsa, jonne jo oli levitelty monenmoista\nmukavuutta.\n\n-- Rakastakaa häntä, rakkaani, sanoin minä hänelle lämmöllä, hän\nrakastaa sinua, hän, ei pilkallisella tavalla, mutta rehellisesti.\n\n-- Rehellisestikö, poju? sanoi hän riisuen pois amatsoonipukunsa.\n\nRakastajan turhamielisyydellä minä tahdoin paljastaa tuolle\nylpeälle olennolle Henrietten luonteen ylevyyden. Sillä aikaa\nkun kamarineitsyt, joka ei osannut sanaakaan ranskaa, järjesti\nhänen hiuksiansa, minä koetin kuvata rouva de Mortsauf'ia kertoen\nhänen elämästänsä, minä toistin ne suuret ajatukset, jotka olivat\naiheuttaneet hänelle ratkaisun, jossa muuten kaikki naiset esiintyvät\npieninä ja huonoina. Vaikka Arabelle ei näyttänyt kiinnittävän minuun\npienintäkään huomiota, ei hän kadottanut ainoatakaan sanoistani.\n\n-- Minä olen ihastunut, sanoi hän, kun me olimme yksin, oppiessani\ntuntemaan sinun taipumuksesi tuontapaisiin kristillisiin\nkeskusteluihin. Eräällä minun maatiloistani elää kappalainen, joka\nosaa paremmin kuin kukaan sepittää puheita, meidän talonpoikamme\nymmärtävät niitä, niin hyvin tuo prosa on sovitettu kuulijakunnan\nmukaan. Minä kirjoitan huomenna isälleni, että hän lähettäisi\ntuon kunnonmiehen postilaivassa, ja sinä tapaat hänet Pariisissa.\nKun sinä olet yhden kerran häntä kuunnellut, et sinä tahdo muita\nkuunnella kuin häntä, sitäkin enemmän kuin hän nauttii myöskin\ntäydellistä terveyttä; hänen moraalinsa ei aiheuta sinulle enää\nnoita sysäyksiä, jotka saattavat itkemään, se virtaa ilman myrskyjä\nkuten kirkas lähde ja antaa suloisen unen. Joka ilta, jos sinua\nhaluttaa, voit sinä tyydyttää intohimosi saarnoihin päivällistäsi\nsulattaen. Englantilainen moraali, rakas lapsi, on yhtä paljon\nylempänä Tourainelaista, kuin meidän veitsemme, hopeamme ja hevosemme\novat teidän veitsiänne ja eläimiänne parempia. Tee minulle mieliksi\nja kuuntele minun kappalaistani, lupaa se minulle! Minä en ole\nkuin nainen, rakkaani, minä osaan rakastaa, minä voin kuolla sinun\nedestäsi, jos niin tahdot; mutta minä en ole lainkaan opiskellut\nEton'issa, en Oxford'issa enkä Edinburg'issa; minä en ole tohtori\nenkä hengen mies, minä en voisi siis opettaa sinulle moraalia, olen\nsiihen kokonaan sopimaton, minä olisin äärimmäisen taitamaton,\njos sitä koettaisin. Minä en moiti sinun makujasi, sinulla on\nhuonompiakin kuin tämä, minä koetan mukautua siihen; sillä minä\ntahdon, että sinä löydät minun lähelläni kaiken sen, mitä sinä\nrakastat, rakkauden nautinnot, pöydän nautinnot, kirkon nautinnot,\nhyvät viinit ja kristilliset hyveet. Tahdotko sinä, että minä\nasetan jouhipaidan päälleni tänä iltana? Hän on hyvin onnellinen,\ntuo nainen, voidessaan tarjota sinulle moraalia! Missä yliopistossa\nranskalaiset naiset ottavat oppiarvonsa? Minua raukkaa! minä en voi\nantaa muuta kuin itseni, minä en ole muuta kuin sinun orjasi...\n\n-- Siinä tapauksessa, minkätähden sinä sitten pakenit, kun minä\ntahdoin nähdä teidät yhdessä?\n\n-- Oletko sinä hullu, _my dee!_ Minä menisin Pariisista Roomaan\npuettuna lakeijaksi, minä tekisin sinun tähtesi mitä järjettömimpiä\ntekoja; mutta kuinka voin minä puhua tiellä naiselle, joka ei ole\nminulle esitetty ja joka oli aikeissa ruveta pitämään kolmiosaista\nsaarnaa? Minä puhuisin talonpojille, minä pyytäisin työmiestä\njakamaan leipänsä minun kanssani, jos minun olisi nälkä, minä\nantaisin hänelle muutamia kultarahoja, ja kaikki olisi säädyllistä;\nmutta pysäyttää vaunut, kuten tekevät alhaiset aatelismiehet\nEnglannissa, sitä ei ole minun ohjesäännöissäni. Sinä et siis osaa\nmuuta kuin rakastaa, lapsi parka, sinä et siis osaa elää? Muutoin,\nminä en ole vielä täydelleen sinun kaltaisesi, enkelini! Minä en\nrakasta moraalia. Mutta sinua miellyttääkseni minä olen kykenevä\nmitä suurimpiin ponnistuksiin. Siispä vaikene, minä ryhdyn siihen!\nMinä koetan tulla saarnaajattareksi. Minä en salli itselleni enää\nhyväilyjä voitelematta niitä Raamatun lauseilla.\n\nHän käytti valtaansa, hän käytti sitä väärin, niinpiankuin hän näki\nminun silmissäni tuon hehkuvan ilmeen, joka niihin tuli heti kun\nhänen noituutensa alkoivat. Hän vietti voittoja kaikesta, ja minä\nasetin alttiisti katoolisten pikkumaisuuksien yläpuolelle tuon\nnaisen suuruuden, joka hukuttaa itsensä, joka kieltää itseltään\ntulevaisuuden ja tekee ainoaksi hyveeksensä rakkauden.\n\n-- Hän rakastaa siis itseänsä enemmän kuin hän rakastaa sinua? sanoi\nhän minulle. Hän pitää siis jotakin sinua parempana, jotakin, joka et\nole sinä? Kuinka voimme me itsessämme arvostella jotain toisin kuin\nteidän mittapuunne mukaan? Ei ainoakaan nainen, niin suuri moralisti\nkuin hän lieneekin, voi olla tasa-arvoinen miehen kanssa. Polkekaa\nmeitä, tappakaa meitä, älkää antako meidän koskaan häiritä elämäänne.\nMeidän osamme on kuolla, teidän elää suurina ja ylpeinä. Teiltä\nmeille tikari, meiltä teille rakkaus ja anteeksianto. Välittääkö\naurinko sääskistä, jotka lentävät sen säteissä ja jotka elävät siitä?\nNe pysyvät niin kauan kuin voivat, ja kun aurinko häviää, kuolevat\nne...\n\n-- Tai lentävät tiehensä, sanoin minä keskeyttäen hänet.\n\n-- Tai lentävät tiehensä, jatkoi hän välinpitämättömyydellä, joka\nolisi hillinnyt sellaistakin miestä, joka olisi tahtonut käyttää\ntuota harvinaista valtaa, jonka hän miehelle antoi. Luuletko\nsinä, että olisi naisen arvolle sopivaa syöttää miehelle hyveellä\nvoideltuja leivoksia saadakseen hänet vakuutetuksi, että uskonto\nja rakkaus ovat sovittamattomia? Olenko minä siis jumalaton? Joko\nantaudutaan tai kieltäydytään; mutta kieltäytyä ja moraliseerata,\nse on kaksinkertainen rangaistus, mikä on ristiriidassa kaikkien\nmaiden oikeuksien kanssa. Täällä sinä et saa muuta kuin oivallisia\n_sandwich'ejä_ [voileipiä. Suom. muist.], joita palvelijasi Arabellen\nkäsi on valmistanut; hänen ainoa moraalinsa on keksiä hyväilyjä,\njoita ei ainoakaan mies ole vielä saanut ja joita ainoastaan enkelit\njakavat.\n\nEn tiedä mitään pehmittävämpää kuin englannittaren laskemat\nleikkipuheet; hän asettaa niihin vakavan kaunopuheisuuden,\ntuon ylvään vakaumuksen näön, jolla englantilaiset peittävät\nennakkoluulojen rajoittaman elämänsä suuret tyhmyydet. Ranskalainen\nleikinlasku on pitsireunus, jolla naiset osaavat kaunistaa ilon, kun\nhe sen saavat aikaan, ja riidat, joita he keksivät. Se on henkevä\nkoriste, miellyttävä kuin heidän pukunsakin. Mutta englantilainen\nleikinlasku on happoa, joka syövyttää niin perinpohjin henkilöt,\njotka saavat sitä päällensä, että se tekee heistä pestyjä ja\nsuomittuja luurankoja. Älykkään englannittaren kieli muistuttaa\ntiikeriä, joka vie lihat luita myöten tahtoessaan leikkiä. Se on\nkaikkivoipa ase paholaiselle, joka virnistellen sanoo: Tässäkö\nkaikki? Pilkanteko jättää kuolettavan myrkyn haavoihin, joita se\nnautinnolla repii. Tuon yön aikana Arabelle tahtoi näyttää valtaansa,\nkuten entinen sulttaani, joka koetellakseen taitavuuttaan huvikseen\nkatkoi viattomien ihmisten kauloja.\n\n-- Enkelini, sanoi hän, kun hän oli vaivuttanut minut tuohon\npuoliuneen, jossa unohdetaan kaikki paitsi onni, myöskin minä olen\nkeksinyt moraalin. Minä kysyin itseltäni, teenkö rikoksen sinua\nrakastaessani, loukkaanko jumalallisia lakeja, ja minä huomasin,\nettei mikään ole uskonnollisempaa eikä luonnollisempaa. Minkätähden\nJumala loisi olentoja, jotka ovat kauniimpia kuin toiset, jollei\nilmoittaakseen meille, että meidän pitää heitä jumaloida. Olisi rikos\nolla sinua rakastamatta, olethan sinä enkeli! Tuo nainen loukkaa\nsinua sekoittaessaan sinut muihin ihmisiin, moraalin sääntöjä ei\nvoi sovittaa sinuun, Jumala on asettanut sinut kaiken yläpuolelle.\nEikö sinua rakastaa ole sama kuin lähestyä häntä? Ei suinkaan hän\nvoi vaatia yhdeltä naisraukalta mieltymystä jumalallisiin asioihin.\nSinun avara ja valoisa sydämesi muistuttaa niin paljon taivasta, että\nminä erehdyn siitä, kuten hyönteiset, jotka polttavat itsensä juhlan\nkynttilöihin! Rangaistaanko niitä niiden erehdyksestä? Muutoin,\nonko se erehdys, eiköhän se ole valon korkeata jumaloimista? Ne\njoutuvat perikatoon liiasta uskonnosta, jos voidaan kutsua perikatoon\njoutumiseksi heittäytymistä sen kaulaan, jota rakastaa. Minulla on\nheikkous rakastaa sinua, kun sitävastoin tuolla naisella on voimaa\npysyä katoolisessa pyhäkössään. Älä rypistä kulmakarvojasi! Sinä\nluulet, että minä kannan hänelle siitä kaunaa? En, pojuseni! Minä\nihailen hänen moraaliansa, joka on neuvonut häntä jättämään sinut\nvapaaksi ja sallinut minun siten valloittaa sinut, säilyttää sinut\nikuisesti itselleni; sillä sinä olet minun ainiaaksi, eikö niin?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Ikuisesti?\n\n-- Niin.\n\n-- Sinä suot siis minulle armon, sulttaani? Minä yksin olen\naavistanut, minkä arvoinen sinä olet! Hän osaa viljellä maita,\nsanoit? Minä, minä jätän tuon taidon vuokraajille, minä viljelen\nmieluummin sinun sydäntäsi.\n\nMinä koetan muistella noita huumaavia puheluja voidakseni hyvin\nkuvata teille tuota naista, tehdäkseni teidän mielessänne\noikeutetuksi sen, mitä minä olen hänestä sanonut, ja paljastaakseni\nteille siten koko tuon ratkaisun salaisuuden. Mutta kuinka kuvata\nteille, mitä seurasi noita kauniita sanoja! Siinä oli hulluuksia,\njoita voi verrata meidän uniemme huimaavimpiin mielikuvituksiin;\nmilloin minun kukkavihkojeni kaltaisia tilanteita: sulous\nyhdistettynä voimaan, hellyys pehmeine hitauksineen vastakohtana\nkiihkon tulivuoripurkauksille; milloin meidän hurmauksistamme\nvirtaavan musiikin mitä hienostuneimpia sointivärejä; lopuksi mitä\nviehättävimpiä keskusteluja kaunistettuina mitä hymyilevimmillä\najatuksilla; lyhyesti, kaikki se runous, minkä henki voi lisätä\naistillisiin nautintoihin. Hän tahtoi myrskyisen rakkautensa\nleimauksilla tehdä tyhjäksi ne vaikutukset, jotka Henrietten puhdas\nja tyyni sielu oli jättänyt minun sydämeeni. Markiisitar oli nähnyt\nkreivittären yhtä tarkkaan kuin rouva de Mortsauf oli nähnyt hänet:\nmolemmat olivat arvostelleet oikein toisiansa. Arabellen tekemän\nhyökkäyksen voima ilmaisi minulle hänen pelkonsa suuruuden ja hänen\nsalaisen ihailunsa kilpailijaansa kohtaan. Aamulla minä löysin hänet\nsilmät kyynelissä ja valvoneena.\n\n-- Mikä sinun on? sanoin minä hänelle.\n\n-- Minä pelkään että minun liiallinen rakkauteni vahingoittaa minua,\nvastasi hän. Minä olen antanut kaikki. Tuo nainen on etevämpi kuin\nminä, hänellä on jotain, jota sinä voit haluta. Jos sinä asetat hänet\netusijalle, älä ajattele enää minua. Minä en lainkaan ikävystytä\nsinua suruillani, katumuksillani ja kärsimyksilläni. Ei, minä kuolen\nkaukana sinusta, kuten kasvi elähyttävän auringon puutteessa.\n\nHän osasi kiskoa minulta rakkauden osoituksia, jotka täyttivät\nhänet ilolla. Mitä tosiaan sanoa naiselle, joka itkee aamulla?\nKovuus tuntuu silloin häpeälliseltä. Jos me emme ole vastustaneet\nhäntä edellisenä päivänä, olemme me pakotetut valehtelemaan hänelle\nseuraavana päivänä, sillä miehen moraali tekee rakkausasioissa\nvalheen velvollisuudeksi.\n\n-- Minä olen onnellinen, sanoi hän pyyhkien kyyneleensä; palaa\njälleen hänen luoksensa, minä en tahdo sinua pakottaa rakkauteni\nvoimalla, vaan omaan tahtoosi vedoten. Jos sinä palaat tänne, uskon\nminä, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, mikä\nminusta aina on näyttänyt mahdottomalta.\n\nHän sai taivutetuksi minut palaamaan jälleen Clochegourde'en. Sitä\nväärää asemaa, johon minä olin joutumassa, ei saattanut aavistaa\nmies, joka oli onnea itsensä täyteen ahminut. Kieltäytyessäni\nmenemästä Clochegourde'en minä ratkaisisin riidan lady Dudleyn ja\nHenrietten välillä edellisen eduksi. Arabelle veisi minut silloin\nmukanaan Pariisiin. Mutta mennä sinne, olihan se rouva de Mortsauf'in\nloukkaamista; siinä tapauksessa minun pitäisi palata vielä pysyvämmin\nArabellen luo. Onko nainen koskaan antanut anteeksi tuollaisia\nrakkauden loukkauksia? Jollei hän ole taivaista laskeutunut enkeli\nja kirkastettu henki, rakastava nainen näkee mieluummin rakastajansa\nkärsivän kuolintuskia kuin hänen olevan onnellisen toisen kanssa.\nKuta enemmän hän rakastaa, sitä enemmän hän loukkautuu. Näin kahdelta\nnäkökannalta katsottuna oli minun asemani, kun minä kerran olin\nlähtenyt Clochegourde'sta mennäkseni Grenadière'en, yhtä kuolettava\nminun valikoidulle rakkaudelleni kuin edullinen minun satunnaiselle\nrakkaudelleni. Markiisitar oli laskenut kaikki harkitulla\nsyvällisyydellä. Hän tunnusti minulle myöhemmin, että jos rouva de\nMortsauf ei olisi kohdannut häntä nummella, hän olisi asettanut minut\nalttiiksi kiertelemällä Clochegourde'n ympärillä.\n\nKun minä lähestyin kreivitärtä, jonka minä näin kalpeana ja\nmasentuneena kuten jotain tuskallista unettomuutta kärsineen\nhenkilön, minussa heräsi, ei tahdikkuuden tunne, mutta se vainu, joka\nsaa vielä nuoret ja jalomieliset sydämet tuntemaan niiden tekojen\nkantavuuden, jotka suurelle joukolle näyttävät välinpitämättömiltä,\nmutta jotka suurten sielujen oikeuden mukaan ovat rikoksellisia.\nKuten lapsi, joka leikkien on laskeutunut rotkoon poimimaan kukkia,\nnäkee ahdistuksella, että hänen on mahdotonta nousta takaisin, näkee\nihmisten maan ylipääsemättömän esteen erottamana, tuntee olevansa\nypö yksin yössä ja kuulee villiä ulvontaa, niinpä minäkin heti\nymmärsin, että meidät erotti kokonainen maailma. Meidän kummankin\nsielussa syntyi suuri huuto ja kuten kaiku tuosta murheellisesta\n_Consummatum est!_ [Se on täytetty! Suom. muist.] jota huudetaan\nkirkoissa pitkänäperjantaina, hetkellä, jolloin Vapahtaja kuolee,\nhirvittävä kohtaus, jäädyttävä nuorten sydämille, joille uskonto\non ensimäinen rakkaus. Kaikki Henrietten kuvitelmat olivat yhdellä\niskulla kuolleet, hänen sydämensä oli käynyt kärsimyksen läpi. Hän,\njota nautinto oli niin karttanut, jota se ei ollut koskaan saanut\nkiedotuksi huumaaviin pyörteisiinsä, aavistiko hän nyt onnellisen\nrakkauden nautinnot kieltäessään minulta katseensa, sillä hän otti\nminulta pois valkeuden, joka kuusi vuotta oli loistanut minun\nelämässäni. Hän tiesi siis, että meidän silmistämme virranneiden\nsäteiden lähde oli meidän sieluissamme; nuo säteet olivat tie,\njota myöten tunkeuduttiin toisesta toiseen, yhdyttiin, erottiin,\nleikittiin kuten kaksi luottavaista naista, jotka sanovat toisilleen\nkaikki. Minä tunsin katkerasti, kuinka väärin oli tuoda tuon\naistillisille nautinnoille vieraan katon alle kasvot, joihin hekuman\nsiivet olivat siroittaneet kirjavaa pölyään. Jos minä eilen olisin\njättänyt lady Dudleyn menemään yksin, jos minä olisin palannut\nClochegourde'en, jonne Henriette oli ehkä odottanut minua; ehkä...\nniin, ehkäpä rouva de Mortsauf ei olisi niin julmasti tarjoutunut\nolemaan minun sisareni. Hän pani kaikkiin kohteliaisuuksiinsa\nliioiteltua loistoa, hän ryhtyi väkivaltaisesti osaansa ollakseen\nsiitä luopumatta. Aamiaisen aikana hän osoitti minulle tuhansia\nhuomaavaisuuksia, nöyryyttäviä huomaavaisuuksia. Hän hoiti minua\nkuten sairasta, jota hänen kävi sääli.\n\n-- Te olette aikaisin ollut kävelemässä, sanoi kreivi minulle, teillä\nvarmaankin on oivallinen ruokahalu, teillä, jonka vatsa ei ole\nturmeltu!\n\nTuo lause, joka ei synnyttänyt kreivittären huulille ymmärtäväisen\nsisaren hymyä, osoitti minulle lopullisesti asemani naurettavuuden.\nOli mahdotonta olla Clochegourde'ssa päivällä ja Saint-Cyr'issä\nyöllä. Arabelle oli perustanut laskunsa minun hienouteeni ja rouva\nde Mortsauf'in suuruuteen. Tuona pitkänä päivänä minä tunsin, kuinka\nvaikeata on olla naisen ystävänä, jota kauan on rakastanut. Tuo\nmuutos, joka on niin yksinkertainen, kun vuodet sitä valmistavat, on\nsairaus nuorella iällä. Minä häpesin, minä kirosin nautinnot, minä\nolisin tahtonut, että rouva de Mortsauf olisi vaatinut minun vereni.\nMinä en voinut hänelle muitta mutkitta soimata hänen kilpailijaansa,\nhän vältti puhua hänestä, ja kieltää Arabelle oli häväistys, joka\nolisi tehnyt minut halpamaiseksi Henrietten silmissä, sillä hän oli\njalo ja ylhäinen sydämensä salatuimpiin sopukoihin asti. Viiden\nvuoden tuttavallisen ymmärtämyksen jälkeen me emme tienneet, mistä\npuhua; sanamme eivät vastanneet ollenkaan ajatuksiamme; me kätkimme\ntoisiltamme kuluttavat tuskamme, me, joille suru oli aina ollut\nuskollinen tulkki. Henriette teeskenteli onnellisuutta sekä itselleen\nettä minulle; mutta hän oli surullinen. Vaikka hän sanoi itseään joka\nhetki minun sisarekseni ja vaikka hän oli nainen, hän ei löytänyt\nainoatakaan ajatusta ylläpitääkseen keskustelua, ja me pysyimme\nenimmän osan aikaa pakotetussa äänettömyydessä. Hän lisäsi minun\nsisällistä kidutustani kuvittelemalla olevansa tuon ladyn ainoa uhri.\n\n-- Minä kärsin enemmän kuin te, sanoin minä hänelle hetkellä, jolloin\nhänen kasvoillaan vilahti aito naisellinen ironia.\n\n-- Kuinka? vastasi hän tuolla korkealla sävyllä, jonka naiset\nottavat, kun tahdotaan alentaa heidän tunteitaan.\n\n-- Niin, minun puolellani on kaikki vääryys.\n\nTuli aika, jolloin kreivitär osoitti minulle kylmyyttä ja\nvälinpitämättömyyttä, mikä murti minut. Minä päätin lähteä. Illalla,\nterassilla minä sanoin jäähyväiseni kokoontuneelle perheelle. Kaikki\nseurasivat minua nurmikolle, jossa minun hevoseni kärsimättömänä\ntepasteli. Kreivitär tuli minun luokseni, kun minä otin suitset\nkäteeni.\n\n-- Menkäämme yksin, jalkasin puistokujaa pitkin, sanoi hän minulle.\n\nMinä tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme pihan poikki kulkien\nhitain askelin, ikäänkuin tuntien nautintoa yhteisistä liikkeistämme;\nme tulimme erään puistikon luo, joka kasvoi ulkopihan kulmassa.\n\n-- Hyvästi, ystäväni, sanoi hän pysähtyen, painaen päänsä minun\nsydämelleni ja kietoen käsivartensa minun kaulaani. Hyvästi, me emme\nnäe enää toisiamme. Jumala on antanut minulle surullisen lahjan\nkatsoa tulevaisuuteen. Muistatteko pelkoa, joka minut valtasi\neräänä päivänä, kun te palasitte niin kauniina, niin nuorena ja kun\nminä näin teidän kääntävän minulle selkänne kuten nyt jättäessänne\nClochegourde'n ja mennessänne Grenadière'en? Niin, sanon sen vielä\nkerran, tuona yönä minä sain luoda silmäyksen kohtaloihimme.\nYstäväni, me puhumme tällä hetkellä viimeistä kertaa. Ainoastaan\nvaivoin minä voin vielä lausua teille muutamia sanoja, sillä se, joka\nteille puhuu, ei ole enää minun täydellinen minäni. Kuolema on jo\nkoskettanut minussa jotakin kohtaa. Te tulette silloin ryöstäneeksi\näidin minun lapsiltani, korvatkaa hänet heille! Te voitte sen tehdä!\nJacques ja Madeleine rakastavat teitä ikäänkuin te olisitte alati\nheidän tähtensä kärsinyt.\n\n-- Kuolla! sanoin minä, pelästyneenä katsoen häneen ja huomaten oudon\nkuivuuden hänen kuumeisissa silmissään, joita on mahdotonta kuvata\nniille, jotka eivät ole tunteneet rakkaita, tuon hirveän taudin\nsatuttamia olentoja, muulla tavoin kuin vertaamalla hänen silmiänsä\nkiiltäviin hopeapalloihin. Kuolla! Henriette, minä käsken sinun elää.\nSinä olet pyytänyt minulta kerran lupauksia, nyt minä vaadin yhtä\nsinulta: vanno minulle kysyväsi neuvoa Origet'lta ja tottelevasi\nhäntä kaikessa...\n\n-- Tahdotteko te siis nousta Jumalan lempeyttä vastaan? sanoi hän\nkeskeyttäen minut huudolla, jossa kaikui kiihtymys siitä, ettei hänen\nepätoivoansa oltu ymmärretty.\n\n-- Te ette rakasta siis minua tarpeeksi totellaksenne minua sokeasti\nkaikissa asioissa kuten tuo surkuteltava lady?...\n\n-- Kyllä, teen kaiken, mitä tahdot, sanoi hän äkillisen\nmustasukkaisuuden vallassa, joka sai hänet hetkeksi murtamaan nuo\nrajat, jotka hän siihen asti oli pitänyt voimassa.\n\n-- Minä jään tänne, sanoin minä suudellen häntä silmiin.\n\nPelästyneenä tuosta myönnytyksestään hän riuhtautui irti minun\nkäsivarsistani ja nojautui puuta vasten, sitten hän kääntyi kotiinsa\npäin kävellen juoksujalkaa, päätänsä kääntämättä; minä seurasin\nhäntä, hän itki ja rukoili. Nurmikolle saapuneena minä otin\nhänen kätensä ja suutelin sitä kunnioittavasti. Tämä odottamaton\nnöyrtyminen liikutti häntä.\n\n-- Sinun kaikesta huolimatta! sanoin minä hänelle, sillä minä\nrakastan sinua, kuten sinua rakasti sinun tätisi.\n\nHän vapisi silloin puristaen voimakkaasti minun kättäni.\n\n-- Yksi katse, sanoin minä hänelle, vielä yksi noita meidän entisiä\nkatseitamme! Nainen, joka antautuu kokonaan, huusin minä, tuntien\nsieluni valaistuksi tuosta silmäyksestä, jonka hän minuun loi, antaa\nvähemmän elämää ja sielua, kuin mitä sinä olet minulle nyt antanut.\nHenriette, sinä olet enin rakastettu, ainoa rakastettu.\n\n-- Minä tulen elämään, sanoi hän minulle, mutta parantakaa te itsenne\nmyöskin.\n\nTuo katse oli sammuttanut Arabellen sarkasmien vaikutuksen. Minä olin\nsiten leikkikaluna kahdella sovittamattomalla intohimolla, jotka\nminä olen teille kuvannut ja joiden vaikutusta minä vuoronperään\nsain kokea. Minä rakastin enkeliä ja demoonia; kaksi yhtä kaunista\nnaista, kaunistettuina toinen kaikilla hyveillä, jotka me kuoletamme\noman epätäydellisyytemme vihasta, toinen kaikilla vioilla, joita\nme itsekkyydestä jumaloimme. Kiirehtiessäni puistokujaa pitkin\nja kääntyessäni tuon tuostakin nähdäkseni rouva de Mortsauf'in\nnojautuneena puuta vasten lastensa ympäröimänä, jotka liehuttivat\nnenäliinojansa, minut yllätti sielussani ylpeyden tunto tietäessäni\nolevani kahden niin kauniin elämän herra, kahden ominaisuuksiltaan\nniin erilaisen ylhäisen naisen kunnia, tietäessäni synnyttäneeni niin\nsuuria intohimoja, että kuolema tulisi sille noista kahdesta, jonka\nminä jättäisin. Tämä tilapäinen ylvästely on saanut kaksinkertaisen\nrangaistuksen, uskokaa se. En tiedä mikä demooni minua neuvoi\nodottamaan Arabellen rinnalla hetkeä, jolloin jokin epätoivo, jolloin\nkreivin kuolema jättäisi Henrietten minulle, sillä Henriette rakasti\nminua yhä: hänen kovuutensa, hänen kyyneleensä, hänen katumuksensa,\nhänen kristillinen alistumisensa olivat kaunopuheliaita merkkejä\ntunteesta, jota ei voitu hävittää, ei hänen eikä minun sydämestäni.\nKulkiessani jalkaisin tuolla kauniilla tiellä ja mietiskellessäni\nnäitä asioita minä en ollut enää viidenkolmatta vuotias, minä olin\nviidenkymmenen. Onhan silloin vielä nuorempi kuin nainen, joka\nyhdessä hetkessä siirtyy kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen?\nVaikka minä yhdellä henkäyksellä karkoitin nuo huonot ajatukset,\nvaltasivat ne minut yhä uudelleen, minun täytyy se myöntää. Ehkäpä\nniiden alkusyy oli löydettävissä Tuileries'ssa, kuninkaan työhuoneen\nkattokoristeistä. Kuka saattoi vastustaa Ludvig XVIII:n järkevää\nneroa, hänen, joka sanoi, että todellisia intohimoja on vasta\nkypsyneellä iällä, sentähden, että intohimo ei ole kaunis eikä\ntulinen muulloin kuin silloin, kun siihen sekoittuu voimattomuutta\nja kun jokaisessa nautinnossa tuntee olevansa kuin viimeisen\npanoksensa asettanut pelaaja. Kun minä olin tullut puistotien\npäähän, käännyin minä ja kiiruhdin nopeasti takaisin, sillä minä\nnäin, että Henriette seisoi vielä paikallaan, hän yksinään!\nMinä sanoin hänelle viimeiset sovittavien kyynelten kostuttamat\njäähyväiset, kyynelten, joiden syy oli häneltä salattu. Ne olivat\nrehellisiä kyyneleitä, jotka tiedottomasti vuodatettiin tuolle\nainiaaksi kadotetulle kauniille rakkaudelle, noille neitseellisille\ntunteenliikutuksille, noille elämän kukille, jotka eivät puhkea enää\nuudestaan; sillä myöhemmin mies ei anna enää, hän saa; hän rakastaa\nomaa itseään rakastetussaan, kun hän sitävastoin nuorella iällä\nlempii rakastettua itseään. Myöhemmin me istutamme omat makumme,\nehkäpä virheemmekin naiseen, joka meitä rakastaa, kun sitävastoin\nelämän alussa se, jota me rakastamme, vaikuttaa meihin hyveillään\nja hienouksillaan; hän taivuttaa hymyilyllä meitä hyvään ja opettaa\nmeille omalla esimerkillään uhrautuvaisuutta. Onneton se, jolla ei\nole ollut Henrietteänsä! Onneton se, joka ei ole tuntenut ketään\nlady Dudleytä! Jos hän menee naimisiin, menettää hän edellisessä\ntapauksessa vaimonsa, jälkimäisessä hän ehkä joutuu rakastajattarensa\nhylkäämäksi; mutta onnellinen se, joka voi löytää nuo kaksi yhdessä\nainoassa naisessa, onnellinen, Nathalie, se mies, jota te rakastatte!\n\n-- Pariisiin palattuamme Arabelle ja minä tulimme toisillemme\nläheisemmiksi kuin mitä ennen olimme olleet. Pian me jätimme\nhuomaamatta kumpainenkin syrjään sopivaisuuden lait, jotka minä\nolin itselleni asettanut ja joiden tarkka seuraaminen sai usein\nmaailman antamaan anteeksi sen väärän aseman, jossa lady Dudley oli.\nMaailma, joka niin mielellään tahtoo päästä kaikkien ulkonaisuuksien\nperille, antaa niille lain voiman heti, kun se tuntee salaisuuden,\njota ne peittävät. Rakastajat, jotka ovat pakotettuja elämään\nsuuren maailman keskuudessa, tekevät aina väärin kaataessaan nuo\nsalonkien oikeustieteen laatimat esteaidat, ollessaan tarkoin\nnoudattamatta kaikkia tapojen säätämiä sovinnaisuuksia: kysymyksessä\non silloin vähemmän toiset kuin he itse. Esteiden voittaminen,\nulkonaisen kunnioituksen säilyttäminen, komediojen näytteleminen,\nsalaperäisyyden pysyttäminen, koko tuo onnellisen rakkauden sotataito\nantaa elämälle sisällystä, uudistaa halut ja suojelee meidän\nsydäntämme tottumuksen velttouksia vastaan. Mutta ollen yleensä\ntuhlareita nuo ensimäiset intohimot, samoin kuin nuoret ihmiset,\nhakkaavat metsänsä puti puhtaaksi, sen sijaan että menettelisivät\nsäästäväisesti. Arabelle ei omaksunut noita porvarillisia aatteita,\nhän oli mukautunut niihin minua miellyttääkseen. Pyövelin\nkaltaisena, joka edeltäkäsin merkitsee uhrinsa ottaakseen sopivassa\ntilaisuudessa kiinni hänet, hän tahtoi häväistä minut koko Pariisin\nsilmissä saadakseen minut täydelleen valtaansa. Hän käytti myöskin\nkeimailujaan pysyttääkseen minut luonaan, sillä hän ei ollut\ntyytyväinen hienoon skandaaliinsa, joka todistusten puutteessa\nei saanut aikaan muuta kuin varovaisia kuiskailuja. Nähdessäni\nhänen niin onnellisena ryhtyvän harkitsemattomiin tekoihin, jotka\njulkisesti paljastivat hänen asemansa, kuinka minä en olisi uskonut\nhänen rakkauteensa? Kerta vajonneena laittoman avioliiton suloihin\nminut valtasi epätoivo, sillä minä näin elämäni suuntautuneen\ntaholle, joka oli vastakkainen Henrietten antamille ja suosittamille\naatteille. Minä elin silloin tuollaisessa raivotilassa, joka\nvaltaa keuhkotautisen, kun hän, tuntiessaan loppunsa lähenevän,\nei salli tiedusteltavan itseltään hänen hengityksensä korinaa.\nMinun sydämessäni oli soppi, johon minä en voinut vetäytyä ilman\nkärsimystä; kostava henki synnytti minussa lakkaamatta ajatuksia,\njoihin minä en uskaltanut syventyä. Minun kirjeeni Henriettelle\nkuvastivat tätä moraalista sairautta ja tuottivat hänelle ääretöntä\nonnettomuutta. \"Niin monien menetettyjen aarteiden hinnasta hän olisi\ntahtonut minun ainakin olevan onnellisen!\" sanoi hän minulle ainoassa\nvastauksessaan, jonka minä häneltä sain. Ja minä en ollut onnellinen!\nRakas Nathalie, onni on ehdoton, se ei suvaitse vertailuja. Kun\nensimäinen kuumuuteni oli haihtunut, minä ehdottomasti vertasin noita\nkahta naista toisiinsa, siihen asti en ollut vielä voinut tuota\nvastakohtaa tutkia. Todenteolla, jokainen suuri intohimo painaa niin\nraskaasti meidän olemustamme, että se ensiksi osoittaa luonteemme\njyrkkyydet ja käyttää hyväkseen tottumuksia, jotka sisältävät\nmeidän huonot ja hyvät ominaisuutemme; mutta myöhemmin kahdessa\nrakastavaisessa, jotka ovat hyvin tottuneet toinen toisiinsa,\nalkuperäiset luonteen piirteet vahvistuvat. Molemmatkin arvostelevat\nsilloin toisiaan, ja usein syntyy tuon vastavaikutuksen aikana, jonka\nluonne kohdistaa intohimoon, vastenmielisyyksiä, jotka valmistavat\nnoita eroja, joilla pintapuoliset ihmiset asestautuvat syyttääkseen\nihmissydäntä epävakaisuudesta. Tuo ajanjakso alkoi siis. Vähemmän\nviettelysten sokaisemana ja ottaen nautintoni yksityiskohtaisesti\ntarkastettavikseni minä panin toimeen, ehkäpä tahtomattani,\ntutkinnon, joka vahingoitti lady Dudleytä.\n\nMinä löysin hänessä ensiksikin vähemmän tuota nerokkuutta, joka\nerottaa ranskattaren kaikista muista naisista ja joka tekee hänen\nrakkautensa kaikkein viehättävimmäksi, niiden tunnustuksen mukaan,\njoille elämän sattumukset antavat tilaisuutta kokea eri maiden\nrakastamistapoja. Kun ranskatar rakastaa, tapahtuu hänessä muutos,\nniin ylistettyä viehättelyänsä hän käyttää kaunistamaan rakkauttansa,\nhän uhraa tuon niin vaarallisen turhamielisyytensä ja kohdistaa\nkaikki pyrintönsä vain siihen, että hän rakastaisi hyvin. Hän\nottaa omikseen rakastajansa edut, vihat ja ystävyydet; hän hankkii\nyhdessä päivässä itselleen liikemiehen koetellut taidot, hän tutkii\nlakia, hän ymmärtää luoton mekaniikkaa ja hallitsee pankkiirin\nrahalaatikkoa; ollen luonteeltaan huima ja tuhlaavainen hän ei enää\ntee ainoatakaan virhettä eikä hukkaa ainoatakaan kultarahaa; hän\ntulee samalla kertaa äidiksi, taloudenhoitajaksi, lääkäriksi ja\nantaa kaikille näille muutoksilleen onnen viehkeyden, joka tulee\nnäkyviin äärettömän rakkauden pienimmissäkin yksityiskohdissa; hän\nyhdistää nuo erikoisominaisuudet, joita kaikkien maiden naiset\nsuosittelevat, antaessaan henkevän älykkyyden yhtenäistyttämälle\nseokselle tuon aito ranskalaisen leiman, joka elähyttää, sallii,\noikeuttaa, vaihtelee kaiken ja hävittää yksitoikkoisuuden tuosta\ntunteesta, jota taivutetaan ainoastaan yhdessä aikamuodossa.\nRanskalainen nainen rakastaa aina, ilman lepoa, ilman väsymystä,\njoka hetki, julkisesti ja yksinäisyydessä; muiden läsnäollessa hän\nlöytää korostuksen, joka ei kosketa kuin yhtä korvaa, hän puhuu\nyksin äänettömyydelläänkin ja osaa katsoa teihin silmät maahan\nluotuina; jos tilaisuus kieltää häneltä sanan ja katseen, käyttää\nhän hyväkseen hiekkaa, jota hänen jalkansa painaa, kirjoittaakseen\nsiihen ajatuksen; jos hän on yksinään, hän ilmaisee intohimonsa\nunessakin, sanalla sanoen hän taivuttaa maailman rakkautensa\npalvelukseen. Englannitar sitävastoin taivuttaa rakkautensa maailman\nmukaan. Kasvatuksessaan totutettuna kylmään käytökseen, tuohon niin\nitsekkääseen brittiläiseen asentoon, josta minä olen teille puhunut,\nhän avaa ja sulkee sydämensä englantilaisen mekaniikan helppoudella.\nHänellä on läpitunkematon naamio, jonka hän asettaa ja ottaa pois\nkylmäverisesti; intohimoinen kuten italiatar, silloin kun kukaan\nei näe häntä, hän tulee kylmän arvokkaaksi, niinpiankuin maailma\nlähestyy häntä. Mitä rakastetuin mies epäilee silloin valtaansa\nnähdessään kasvojen syvän liikkumattomuuden, äänen tyyneyden,\nasennon täydellisen vapauden, joka on ominaista englannittarelle,\nkun hän on kamarinsa ulkopuolella. Tuollaisena hetkenä tekopyhyys\nmenee aina välinpitämättömyyteen asti, englannitar on unohtanut\nkaikki. Todenteolla, nainen, joka osaa riisua rakkautensa kuten\nvaatteen, saa uskomaan että hän voi sitä myöskin vaihtaa. Mitkä\nmyrskyt kohottavatkaan silloin sydämen aaltoja, kun niitä\nliikuttaa itserakkaus, joka on loukkautunut nähdessään naisen\nottavan, panevan pois ja jälleen ottavan rakkauden käteensä kuten\nkoruompeluksen! Nuo naiset ovat liiaksi oman itsensä rakastajattaria\nkuuluakseen teille täydelleen; he myöntävät maailmalle liian paljon\nvaikutusvaltaa voidaksenne täydelleen heitä hallita. Siellä,\nmissä ranskatar lohduttaa kärsivällistä katseella ja ilmaisee\njollakin iloisella pistopuheella närkästyksensä vierailijoista,\nenglannittaren äänettömyys on ehdoton, se kiihdyttää sielua ja\ntuottaa mieliharmia. Nuo naiset seisovat maailman näyttämöllä niin\npysyvästi ja joka tilaisuudessa, että enimmillä heistä _fashion'in_\n[ulkonainen tapa, muoti. Suom. muist.] kaikkivaltius ulottuu heidän\nnautintoihinsa asti. Joka liioittelee kainoutta, liioittelee myöskin\nrakkautta; englannittarien laita on siten; heille on muoto kaikki\nkaikessa, mutta tämä muodon rakkaus ei heissä kuitenkaan kehity\ntaiteellisuudeksi. Mitä sanottaneekin, protestanttisuus ja katolisuus\nselittävät ne erilaisuudet, jotka antavat ranskattarien sielulle\nniin suuren ylemmyyden englannittarien laskevan ja punnitsevan\nrakkauden rinnalla. Protestanttisuus epäilee, tutkii ja tappaa\nuskon, se on siis taiteen ja rakkauden kuolema. Siellä missä\nmaailma käskee, maailman ihmisten täytyy totella; mutta intohimon\nvaltaamat ihmiset pakenevat maailmaa, se on heille sietämätön. Te\nymmärrätte siis, kuinka suuresti minun itserakkauteni oli loukattu\nhuomatessani, että lady Dudley ei voinut riistäytyä maailmasta ja\nettä brittiläinen muodonvaihdos oli hänelle tuttua. Mitä maailma\nvaati ei ollut hänelle uhrausta, ei, hän oli aivan luonnollinen\nnoissa kahdessa toisilleen vihamielisessä muodossa; kun hän rakasti,\nrakasti hän huumauksellisesti; ei minkään maan nainen ollut siinä\nhänen vertaisensa, hän kävi kokonaisesta haaremista; mutta kun\nesirippu laskeutui tuon tenhonäytelmän ylle, hävitti se melkein tuon\nkohtauksen muistonkin. Hän ei vastannut katseeseen eikä hymyilyyn;\nhän ei ollut rakastajatar eikä orja, hän oli kuten lähettiläs, jonka\ntäytyy pyöristää lauseensa ja liikkeensä, hän teki levottomaksi\ntyyneydellään ja loukkasi sydäntä säädyllisyydellään; hän alensi\nsiten rakkauden tarpeen kannalle, sen sijaan että hän lennokkaalla\ninnostuksella olisi kohottanut sen aina ihanteellisuuteen asti.\nHän ei ilmaissut pelkoa, ei katumusta eikä halua, mutta määrätyllä\nhetkellä hänen hellyytensä leimahti kuin äkkiä sytytetty tuli ja\nnäytti pilkkaavan hänen pidättymistään. Kumpaa näistä kahdesta\nnaisesta minun tuli uskoa? Minä tunsin tuhansina neulanpistoina ne\näärettömät erilaisuudet, jotka erottivat Henrietten Arabellestä. Kun\nrouva de Mortsauf hetkeksi jätti minut, näytti hän jättäneen ilmalle\ntehtäväksi puhua minulle hänestä; hänen hameensa poimut, kun hän meni\npois, vetivät minun silmäni puoleensa, kuten niiden aaltoileva kahina\nsaapui iloisesti minun korvaani, kun hän palasi; siinä oli loputtomia\nhellyyksiä tuossa tavassa, jolla hän laski silmäluomensa kääntäessään\nkatseensa maahan; hänen äänensä, tuo musikaalinen ääni, oli yhtä\nhyväilyä, hänen keskustelunsa todistivat pysyvää ajatusjohtoa, hän\noli aina itsellensä uskollinen; hän ei jakanut sieluansa kahteen\npiiriin, kuumaan ja kylmään; sanalla sanoen rouva de Mortsauf\nsäilytti henkevyytensä ja ajatuksensa kukat ilmaistakseen tunteitaan,\nhän viehätteli henkevyydellään lapsiaan ja minua. Mutta Arabellella\nnerokkuus ei ollut elämän rakastettavaksi tekemistä varten, hän ei\nkäyttänyt sitä minun edukseni, se oli olemassa vain maailman tähden\nja maailmaa varten, hän oli pelkkää ivailua; hän rakasti repiä ja\npurra, ei huvittaakseen itseään, vaan tyydyttääkseen taipumustaan.\nRouva de Mortsauf olisi salannut onnensa kaikkien katseilta, lady\nArabelle tahtoi näyttää omaansa koko maailmalle ja -- hirvittävä\nirvikuva -- hän pysyi sopivaisuuden rajoissa ratsastellessaan minun\nkanssani Boulognen metsissä. Tämä julkisuuden ja arvokkuuden,\nrakkauden ja kylmyyden sekoitus loukkasi alinomaa minun sieluani,\njoka oli samalla kertaa sekä puhdas että intohimoinen; ja kun minä\nen osannut ollenkaan siirtyä tuolla tavoin toisesta lämpöasteesta\ntoiseen, sai minun mielialani kärsiä siitä. Minä olin vielä\nrakkaudesta värisevä, kun hän sai jälleen takaisin sovinnaisen\nhäveliäisyytensä. Kun minä, mitä varovaisimmin, rohkenin valitella,\nkäänsi hän minua vastaan kolmiteräisen kielensä, sekoittaen\nintohimonsa laverteluja noihin englantilaisiin leikinlaskuihin,\njoita minä olen koettanut teille kuvata. Niinpiankuin hän huomasi\nolevansa ristiriidassa minun kanssani, hän leikki minun sydämeni\nhaavoittamisella ja minun mieleni nöyryyttämisellä, hän käsitteli\nminua kuten taikinaa. Minun huomautuksiini että kaikessa on\nkuljettava keskitietä, hän vastasi vääristelemällä minun ajatuksiani\nja vieden ne äärimmäisyyksiin. Kun minä nuhtelin häntä hänen\nkäytöksestään, kysyi hän minulta, tahdoinko, että hän syleilisi\nminua teatterissa koko Pariisin edessä. Hän sitoutui niin vakavasti\ntekemään sen, että minä, tuntien hänen halunsa antaa puheenaihetta\nitsestään, vapisin pelosta nähdä hänen täyttävän lupauksensa.\nHuolimatta hänen todellisesta rakkaudestaan minä en koskaan tuntenut\nhänen luonaan mitään tyyntä, puhdasta ja syvää kuten Henrietten\nluona: hän oli tyydyttämätön kuten hiekkainen maa. Rouva de Mortsauf\noli aina rauhallinen, hän tunsi minun sieluni yhdessä korostuksessa\ntai silmänluonnissa, kun sitävastoin markiisitar ei koskaan\nvälittänyt katseesta, kädenpuristuksesta tai hellästä sanasta.\nVieläkin enemmän! Eilisen päivän onni ei ollut mitään seuraavana\npäivänä; ei mikään rakkaudenosoitus ihmeeksikään tullut sen osalle;\nhän tunsi niin suurta toiminnan, melun ja huomionherättämisen halua,\nettei epäilemättä mikään riittänyt hänen tähän lajiin kuuluvan\nkauniin ihanteensa saavuttamiseksi, ja siitä johtuivat nuo rakkauden\nhurjat ponnistukset; hänen kiihoittuneessa mielikuvituksessaan oli\nkysymys hänestä eikä minusta. Tuo rouva de Mortsauf'in kirje, valo,\njoka loisti vielä minun elämässäni ja joka osoitti tavan, jolla mitä\nhyveellisin nainen osaa noudattaa ranskalaista henkeä ilmaistessaan\nalituista huolenpitoa, yhtämittaista minun kohtaloni ymmärtämistä;\ntuo kirje on varmaankin teille selvittänyt, millä huolella Henriette\nkäsitteli minun aineellisia etujani, minun valtiollisia suhteitani,\nminun moraalisia voittojani, millä hehkulla hän luvallisten rajojen\nsisällä syleili minun elämääni. Kaikissa näissä kohdin lady Dudley\nkäyttäytyi niin välinpitämättömästi kuin hän olisi ollut vain\ntavallinen tuttava. Hän ei koskaan perehtynyt minun asioihini,\nei minun vihamiehiini eikä ystäviini. Hän oli tuhlaavainen ilman\nanteliaisuutta, hän erotti tosiaankin hiukan liiaksi edut ja\nrakkauden; sitävastoin minä, vaikka en ollutkaan sitä kokenut,\ntiesin, että säästääkseen minua jostakin surusta Henriette olisi\nlöytänyt minua varten sen, mitä hän ei olisi etsinyt itseänsä varten.\nJossakin noista onnettomuuksista, jotka voivat kohdata kaikkein\nkorkeimmassakin asemassa olevia ja kaikkein rikkaimpiakin henkilöitä,\nonhan historiassa siitä esimerkkejä yllin kyllin, minä olisin kysynyt\nneuvoa Henrietteltä, mutta minä olisin antanut viedä itseni vankilaan\nsanomatta sanaakaan lady Dudleylle.\n\nTähän asti perustui vastakohta tunteisiin, mutta asianlaita oli\nsama myöskin kaikessa muussa. Ylellisyys on Ranskassa olemuksen\nilmaisu, siinä kuvastuvat ajatukset, taiteellinen maku, luonne. Se\nsaattaa rakastavat antamaan arvoa pienimmillekin yksityiskohdille,\nsillä ne ilmentävät rakastetun olennon perusajatusta. Mutta\nenglantilainen ylellisyys, jonka erinomaisuudet olivat viehättäneet\nminua hienoudellaan, oli persoonatonta, koneellista! Lady Dudley\nei asettanut siihen mitään omasta itsestään, se tuntui vieraalta,\nse oli ostettua. Tuhannet hellät huomaavaisuudet Clochegourde'ssa\nkuuluivat Arabellen mielestä palvelijoille; jokaisella heistä\noli velvollisuutensa ja erikoisalansa. Parhaimpien palvelijoiden\nvalitseminen oli hänen hovimestarinsa asiana ikäänkuin kysymys olisi\nollut hevosista. Tuo nainen ei kiintynyt ollenkaan palvelijoihinsa,\nheistä kaikkein arvokkaimmankaan kuolema ei olisi häntä vähääkään\nliikuttanut, rahalla olisi otettu sijaan toinen yhtä taitava. Mitä\nlähimmäisiin tulee minä en koskaan nähnyt hänen silmissään kyyneltä\ntoisten onnettomuuksien tähden, hänessä oli tuollaista yksinkertaista\nitsekkyyttä, jolle täytyi suorastaan nauraa. Ylhäisen naisen\npurppuraverhot peittivät tuota pronssista luonnetta. Viehättävä\ntanssijatar, joka iltasin hypähteli matoilla, joka pani kaikki huiman\nrakkautensa kulkuset soimaan, sai kyllä nopeasti nuoren miehen\nsuostumaan tunteettomaan ja kylmään englannittareen. Minä huomasin\nmyöskin vasta vähitellen, että minä kylvin rakkauteni kivikkoon,\njossa se ei tulisi ollenkaan kantamaan satoa. Rouva de Mortsauf oli\nyhdellä silmäyksellä nähnyt tuon luonteen lävitse; minä muistin hänen\nprofeetalliset sanansa. Henriettellä oli kaikessa oikeassa, Arabellen\nrakkaus kävi minulle sietämättömäksi. Minä olen tehnyt sittemmin sen\nhuomion, että suurimmalla osalla niitä naisia, jotka ratsastavat\nhyvin, on vähän hellyyttä. Kuten amatsooneilta heiltä puuttuu toinen\npovi, ja heidän sydämensä ovat kovettuneet määrätystä kohdasta, en\ntiedä mistä.\n\nMinä aloin tuntea tuon ikeen raskauden, uupumus valtasi minun\nruumiini ja sieluni, minä aloin oikein ymmärtää kaiken sen puhtauden\nja rakkauden, jonka todellinen tunne antaa, minua vaivasivat\nClochegourde'n muistot hengittäessäni etäisyydestä huolimatta\nkaikkien sen ruusujen tuoksua, sen terassin kuumuutta, kuullessani\nsen satakielien laulua. Hirveällä hetkellä, jolloin minä huomasin\nkivisen pohjan tulvavirran vähentyneiden vesien alla, minä sain\niskun, joka tuntuu vielä minun elämässäni, sillä jokainen hetki tuo\nsiitä kaiun minun korvaani. Minä tein työtä kuninkaan työhuoneessa;\nkuninkaan piti lähteä ulos kello neljä, ja herttua de Lenoncourt'illa\noli palvelusvuoro. Nähdessään hänen astuvan sisään kuningas kysyi\nhäneltä uutisia kreivittärestä; minä kohotin äkkiä päätäni liian\npikaisella tavalla; loukkautuneena tuosta liikkeestä kuningas loi\nminuun katseen, joka kävi noiden ankarien sanojen edellä, joita hän\nniin hyvin osasi sanoa.\n\n-- Sire, minun tytärparkani kuolee, vastasi herttua.\n\n-- Suvaitseeko kuningas armollisesti myöntää minulle lomaa?\nsanoin minä kyyneleet silmissä välittämättä kuninkaan uhkaavasta\nsuuttumuksesta.\n\n-- Kiirehtikää, mylord, vastasi hän asettaen hymyillen piston joka\nsanaansa ja nerokkuudellaan siten säästäen minut tylystä moitteesta.\n\nOllen enemmän hovimies kuin isä herttua ei pyytänyt virkalomaa, vaan\nnousi kuninkaan vaunuihin seuratakseen häntä. Minä läksin matkalle\nsanomatta hyvästiä lady Dudleylle, joka onneksi oli lähtenyt ulos ja\njolle minä kirjoitin meneväni kuninkaan asioissa. Croix de Berny'n\nluona minä kohtasin Hänen Majesteettinsa, joka palasi Verrière'stä.\nOttaessaan vastaan erään kukkavihkon, jonka hän antoi pudota\njalkoihinsa, kuningas loi minuun katseen, joka oli täynnä tuota\nkuninkaallista, syvästi masentavaa ironiaa ja joka näytti minulle\nsanovan: \"Jos sinä tahdot olla jotakin politiikassa, tule takaisin!\nÄlä tuhlaa aikaasi pitämällä keskusteluja kuolleiden kanssa!\" Herttua\nteki minulle kädellään surumielisyyttä osoittavan merkin. Kaksi\nmuhkeata, kahdeksan hevosen vetämää ajoneuvoa, kultakoristeiset\nupseerit, henkivartiosto pölypilven ympäröiminä kulkivat nopeasti\nohitseni eläköön huutojen kaikuessa. Minusta näytti kuin hovi olisi\nkulkenut rouva de Mortsauf'in ruumiin yli tunteettomuudella, jota\nluonto osoittaa meidän onnettomuuksiamme kohtaan. Vaikka herttua oli\nerinomainen mies, hän epäilemättä kuninkaan levolle menon jälkeen\nmeni pelaamaan kuninkaan veljen kanssa vistiä. Mitä herttuattareen\ntulee, hän oli jo kauan sitten antanut ensimäisen iskun tyttärelleen\npuhuessaan hänelle lady Dudleysta.\n\nMinun nopea matkani oli kuin uni, mutta hävinneen pelaajan uni. Minä\nolin epätoivoissani siitä, etten ollut saanut mitään uutisia. Oliko\nrippi-isä koventanut ankaruutensa siihen määrään, että hän kielsi\nminulta pääsyn Clochegourde'en. Minä syytin Madeleineä, Jacques'ia,\napotti Dominis'ta kaikkia, aina herra de Mortsauf'iin asti. Tours'in\ntoisella puolella Saint-Sauveur siltojen luona kääntyessäni poppelien\nreunustamalle tielle, joka vie Poncher'hen ja jota minä olin niin\nihaillut silloin, kun minä kiirehdin etsimään tuntematontani,\nminä kohtasin herra Origet'n. Hän arvasi, että minä olin menossa\nClochegourde'en, ja minä arvasin, että hän tuli sieltä. Me pysäytimme\najoneuvomme ja laskeuduimme alas, minä kysyäkseni häneltä uutisia, ja\nhän antaakseen niitä minulle.\n\n-- No, kuinka rouva de Mortsauf jaksaa? Kysyin minä häneltä.\n\n-- Epäilen tapaatteko häntä elävänä, vastasi hän. Rouva de Mortsauf\nkuolee kauhean kuoleman, hän kuolee nälkään. Kun hän lähetti minua\nkutsumaan viime kesäkuussa, ei mikään lääkkeellinen voima voinut\nenää ehkäistä sairautta. Hänessä oli tunnusmerkit, jotka herra\nde Mortsauf epäilemättä on kuvaillut teille, koska hän luuli ne\nolevan itsellään. Kreivitär ei ollut silloin jostakin sisällisestä\ntaistelusta johtuneen ohimenevän häiriön alaisena, jonka lääketiede\nkykenee parantamaan ja joka aiheuttaa paremman olon, tai jonkin\ntuloaan tekevän taudinpuuskan alainen, jonka tuottama epäjärjestys\nelimistössä voidaan korjata; ei, sairaus oli kehittynyt kohtaan,\njossa tiede on hyödytön: se on parantamaton seuraus jostakin\nsurusta, kuten kuolettava haava on seurauksena tikarin iskusta.\nTämä sairaloinen tila johtuu erään elimen lamautumisesta, elimen,\njonka toiminta on yhtä välttämätön elämälle kuin sydämen. Suru on\ntässä tehnyt tikarin virkaa. Uskokaa minua: rouva de Mortsauf kuolee\njostakin salaisesta sielun tuskasta.\n\n-- Salaisesta! sanoin minä. Ovatko hänen lapsensa olleet sairaina?\n\n-- Eivät ole, sanoi hän minulle katsoen minuun merkitsevän näköisenä,\nja siitä lähtien kun rouva de Mortsauf on ollut vakavasti sairaana,\nei hänen miehensäkään ole häntä enää häirinnyt. Minä en enää voi\ntehdä mitään, herra Deslandes Azay'sta riittää, ei ole olemassa\nmitään lääkettä, ja kärsimykset ovat hirveät. Rikas, nuori, kaunis\nja kuolla laihtuneena, nälän vanhentamana, sillä hän kuolee nälkään!\nNeljäkymmentä päivää jo ikäänkuin suljettuna hänen vatsansa ei ota\nvastaan mitään ravintoa, tarjottiinpa sitä missä muodossa tahansa.\n\nHerra Origet puristi kättäni, jonka minä hänelle ojensin ja jota hän\noli melkein pyytänyt kunnioittavalla liikkeellä.\n\n-- Rohkeutta, herra, sanoi hän kohottaen silmänsä taivaaseen.\n\nHänen lauseensa ilmaisi myötätuntoa surulle, jonka hän luuli tasan\ntunnetuksi; hän ei aavistanut sanoillansa olevan myrkytetyn kärjen,\njoka iski minuun kuten nuoli sydämeen. Minä nousin kiireesti\nvaunuihin luvaten ajomiehelle hyvän palkinnon, jos ehtisin ajoissa\nperille.\n\nHuolimatta kärsimättömyydestäni luulin tehneeni matkan muutamissa\nminuuteissa, niin syvästi minä olin vajonnut katkeriin mietelmiin,\njotka tungeksivat minun sielussani. Hän kuolee surusta, ja hänen\nlapsensa voivat hyvin! Hän kuolee siis minun tähteni! Minun ahdistava\nomatuntoni piti yhden noista syytöspuheista, jotka kaikuvat läpi\nkoko elämän ja joskus sen toiselle puolellekin. Mikä heikkous ja\nmikä voimattomuus inhimillisessä oikeudessa! Se ei kosta muita kuin\njulkisia tekoja. Minkätähden kuolema ja häpeä murhamiehelle, joka\ntappaa yhdellä iskulla, joka jalomielisesti yllättää teidät unessa\nja nukuttaa teidät ainiaaksi tai joka lyö äkkiarvaamatta säästäen\nteiltä kuolintuskan? Minkätähden sitävastoin onnellinen elämä ja\narvonanto murhamiehen osaksi, joka vuodattaa pisara pisaralta\nkatkeruutta sieluun ja kalvaa ruumista tuhotakseen sen. Kuinka\npaljon rankaisemattomia murhamiehiä! Mikä suvaitsevaisuus hienoa\nrikosta kohtaan! Kuinka paljon vapaaksijulistettuja murhatyöstä, joka\non saatu aikaan sielun vainoamisilla. Jokin kostava käsi kohotti\näkkiä maalatun esiripun, joka peittää yhteiskuntaa. Minä näin\nuseampia noista uhreista, jotka te tunnette yhtä hyvin kuin minä:\nRouva de Beauséant, joka matkusti kuolevana Normandiaan muutamia\npäiviä ennen minun lähtöäni! Herttuatar de Langeais häväisty! Lady\nBrandon saapuneena Touraine'en kuollakseen siellä tuossa matalassa\nmajassa, jossa lady Dudley oli oleskellut kaksi viikkoa, ja minkä\nhirveän ratkaisun tappamana? Te tiedätte sen! Meidän aikakautemme on\nhedelmällinen tällaisista tapauksista. Kuka ei ole tuntenut tuota\nnuorta naisparkaa, joka myrkytti itsensä samasta mustasukkaisuudesta,\njoka ehkä tappoi rouva de Mortsauf'in? Kuka ei ole värissyt tuon\nviehättävän nuoren tytön kohtaloa, joka ikäänkuin myrkyllisen\nhyönteisen pistämä kukka kuihtui kahdessa vuodessa avioliittoon\nmentyään tietämättömän kainoutensa uhrina, tuon kurjan miehen uhrina,\njolle Ronquerolles, Montriveau, de Marsay antavat kättä, sentähden\nettä hän palvelee heidän poliittisia suunnitelmiaan? Kuka ei ole\nkiihtymyksellä kuullut kertomusta tuon naisen viimeisistä hetkistä,\njota ei mikään rukous voinut taivuttaa ja joka ei koskaan tahtonut\nnähdä miestään, maksettuaan niin jalomielisesti hänen velkansa? Rouva\nd'Aiglemont, onhan hän nähnyt haudan hyvin läheltä ja ilman veljeni\nhuolenpitoa eläisikö hän? Maailma ja tiede ovat osatovereita noissa\nrikoksissa, joille ei ole olemassa mitään tuomioistuimia. Näyttää\nsiltä kuin ei kukaan kuolisi surusta, epätoivosta, rakkaudesta,\nsalatuista kurjuuksista tai turhaan viljellyistä, alituiseen\nistutetuista ja juuriltaan revityistä toiveista. Uudella sanastolla\non nerokkaita sanoja ilmaisemaan kaikkea: vatsakuume, sydänpussin\ntulehdus, tuhansia naisten sairauksia, joiden nimet kuulee ja jotka\novat vapaakirjoja, joiden nojalla astutaan tekopyhien kyynelten\nseuraamille arkuille, kyynelten, jotka notarion käsi pian pyyhkii\npois. Onko tuon onnettomuuden pohjana jokin laki, jota me emme tunne?\nTäytyykö satavuotiaan välttämättä kylvää maa kuolleilla ja tehdä se\nautioksi ympärillään, kohotakseen korkealle, kuten miljonääri omistaa\nitselleen monien pikku tehtaiden työt? Onko olemassa voimakas,\nmyrkyllinen elämänprinsipi, joka ravitsee itseään suloisilla ja\nlempeillä olennoilla. Jumalani! Kuuluinko minä siis tiikerien\nsukuun? Omantunnon tuska puristi hehkuvilla sormillaan minun\nsydäntäni, ja minun poskeni olivat kyynelten uurtamat tullessani\nClochegourde'n puistotielle kosteana aamupäivänä marraskuussa, joka\nriisti kellastuneet lehdet Henrietten ohjauksen mukaan istutetuista\npoppeleista, tuolle puistotielle, jossa hän vielä joku aika\ntakaperin oli liehuttanut nenäliinaansa ikäänkuin kutsuakseen minua\ntakaisin! Elikö hän? Saisinko minä tuntea hänen valkoiset kätensä\nalas taivutetun pääni päällä? Yhdessä hetkessä minä maksoin kaikki\nArabellen antamat nautinnot ja huomasin ne kalliisti ostetuiksi! Minä\nvannoin en enää koskaan häntä näkeväni ja aloin vihata Englantia.\nVaikka lady Dudley olikin muunnos lajissaan, ulotin minä tuomioni\nkaikkiin englannittariin.\n\nSaapuessani Clochegourde'en minä sain uuden iskun. Minä tapasin\nJacques'in, Madeleinen ja apotti Dominiksen polvistuneina puisen\nristin juureen, joka seisoi erään kentän nurkassa ja joka oli\njätetty uuden ristikkoaidan sisäpuolelle. Kreivi ja kreivitär eivät\nolleet tahtoneet sitä hävittää. Minä hyppäsin alas ajoneuvoistani\nja menin heitä kohden kasvot kyyneleitä täynnä ja sydän murtuneena\nnoiden kahden lapsen ja tuon Jumalaa rukoilevan vakavan henkilön\nnäkemisestä. Vanha tallimestari seisoi siellä myöskin, muutamien\naskelten päässä, pää paljastettuna.\n\n-- Herra? sanoin minä apotti Dominikselle suudellen otsalle\nJacques'ia ja Madeleineä, jotka loivat minuun kylmän katseen\nlopettamatta rukoustaan. Apotti nousi ylös, minä nojauduin hänen\nkäsivarteensa ja sanoin hänelle: -- Elääkö hän vielä? Hän taivutti\npäänsä surullisella ja lempeällä liikkeellä. -- Sanokaa pian,\nrukoilen teitä Meidän Herramme kärsimyksen nimessä! Miksi pidätte\nrukousta tämän ristin juurella? miksi olette täällä, ettekä hänen\nluonaan? miksi hänen lapsensa ovat ulkona näin kylmänä aamuna?\nSanokaa minulle kaikki, etten minä tietämättömyydestä aiheuttaisi\njotain onnettomuutta.\n\n-- Jo muutamiin päiviin armollinen kreivitär ei tahdo nähdä lapsiansa\nkuin määrättyinä hetkinä. -- Herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan,\nehkä teidän pitäisi odottaa jonkun aikaa, ennenkuin te näette rouva\nde Mortsauf'in, hän on hyvin muuttunut! On hyödyllistä valmistaa\nhäntä tähän kohtaukseen, te saattaisitte tuottaa hänelle jotain\nlisäkärsimystä... Mitä kuolemaan tulee, olisi se laupeuden työ.\n\nMinä puristin tuon Jumalan miehen kättä, jonka katse ja ääni\nlievittivät toisten haavoja kiihdyttämättä niitä.\n\n-- Me rukoilemme kaikki täällä hänen puolestaan, jatkoi hän; sillä\nkreivitär, niin pyhä, niin alistuvainen, niin valmis kuolemaan,\non muutamia päiviä sitten saanut salaperäisen kammon kuolemaa\nkohtaan; hän luo niihin, jotka ovat täynnä elämää, katseita,\njoissa ensimäistä kertaa kuvastuvat synkät ja kateelliset tunteet.\nNämä kohtaukset ovat syntyneet, luulen minä, vähemmän kuoleman\npelosta kuin jostakin sisällisestä huumauksesta, hänen nuoruutensa\nlakastuneista kukista, jotka polttavat kuihtuessaan. Niin, pahuuden\nenkeli koettaa riistää tätä kaunista sielua taivaalta. Kreivitär\nkäy taisteluaan Öljymäellä, hän kastelee kyynelin noita valkeita\nruusuja, jotka kiersivät hänen päätänsä, kuin Jephtan tyttären\npäätä, ja jotka putoavat toinen toisensa jälkeen. Odottakaa, älkää\nnäyttäkö itseänne vielä, te toisitte hänen mieleensä hovin loiston,\nhän näkisi teidän kasvoillanne mailmallisten juhlien heijastuksen ja\nte lisäisitte hänen valitustensa voimaa. Säälikää heikkoutta, jonka\nitse Jumala on antanut anteeksi ihmiseksi tulleelle pojalleen. Mitä\nansioita meillä muuten olisi voitosta ilman vastustajaa? Sallikaa,\nettä hänen rippi-isänsä tai minä, kaksi vanhusta, joiden rauniot\neivät loukkaa hänen silmäänsä, valmistamme häntä odottamattomaan\nkohtaukseen, mielenliikutuksiin, joista apotti Birotteau on koettanut\nsaada häntä luopumaan. Mutta tämän maailman asioita yhdistää\nnäkymätön taivaallisten syiden lanka, jonka uskovan silmä huomaa,\nja jos te olette tullut tänne, on teidät ehkä saattanut yksi noista\ntaivaallisista tähdistä, jotka säteilevät hengellisessä maailmassa ja\njotka johtavat niin hautaa kuin seimeä kohden... Hän sanoi minulle\nsitten käyttäen tuota palsamoitua kaunopuheisuutta, joka lankeaa\nsydämeen kuten kaste, että kreivitär jo kuusi kuukautta oli kärsinyt\njoka päivä yhä enemmän huolimatta herra Origet'n ponnistuksista.\nTohtori oli tullut kahden viikon ajan joka ilta Clochegourde'en\ntahtoen riistää kuolemalta tuon saaliin, sillä kreivitär oli sanonut:\n\"Pelastakaa minut!\"\n\n-- \"Mutta parantaakseen ruumiin, olisi ensin sydän pitänyt saada\nparannetuksi!\" oli eräänä päivänä vanha lääkäri huudahtanut.\n\nSairauden edistymisen mukaan tuon naisen niin lempeät sanat\ntulivat katkeriksi, sanoi minulle apotti Dominis. Hän huutaa maata\nsäilyttämään hänet, sen sijaan että hän huutaisi Jumalaa ottamaan\nhänet; sitten hän katuu valituksiaan korkeamman päätöksiä vastaan.\nNämä vaihtelut repivät hänen sydäntänsä ja tekevät hirvittäväksi\nruumiin ja sielun taistelun. Usein ruumis pääsee voitolle! --\n\"Te tulette minulle hyvin kalliiksi!\" sanoi hän eräänä päivänä\nMadeleinelle ja Jacques'ille, työntäen heidät vuoteensa luota. Mutta\ntuolla hetkellä minut nähdessään ja siten Jumalasta muistutettuna hän\nsanoi Madeleine neidille nuo enkelin sanat: \"Toisten onni on niiden\nilo, jotka eivät voi enää olla onnellisia.\" Ja hänen äänensä oli niin\nsydäntäsärkevä, että minä tunsin silmieni kostuvan. Hän lankeaa, se\non totta, mutta jokaisesta harha-askeleesta hän nousee ylemmäksi\ntaivasta kohden.\n\nNoiden peräkkäisten sanomien iskemänä, jotka kohtalo lähetti minulle,\nja jotka tuossa onnettomuuksien suuressa konsertissa valmistivat\nsurullisilla sävellajivaihteillaan surumarssia, kuolevan rakkauden\nsuurta huutoa, minä sanoin: -- Te uskotte sen, tuo kaunis taitettu\nlilja tulee kukoistamaan jälleen taivaassa?\n\n-- Te olette jättänyt hänet kukkana, vastasi hän minulle, te löydätte\nhänet kulutettuna, surujen tulessa puhdistettuna ja kirkkaana kuin\ntimantin, joka on vielä haudattu hiilikerrostumiin. Niin, tuo\nsäihkyvä henki, enkelimäinen tähti on käyvä loistavana pilvien läpi\nkulkeakseen valon kuningaskuntaan.\n\nHetkellä, jolloin minä puristin tuon evankeliumin miehen kättä, sydän\nkiitollisuutta tulvillaan, kreivin täysin valkea pää tuli näkyviin\ntalosta, hän kiiruhti minua kohden liikkeellä, jossa kuvastui\nhämmästys.\n\n-- Kreivitär on puhunut totta! Hän on täällä. \"Felix, Felix, se on\nFelix, joka tulee!\" oli kreivitär huudahtanut. Ystäväni, jatkoi\nhän luoden minuun pelosta mielettömiä katseita, kuolema on täällä.\nMinkätähden se ei ole ottanut vanhaa rähjystä kuten minua, jota se\noli yrittänyt?...\n\nMinä astuin linnaa kohden kooten rohkeuteni; mutta pitkän, talon läpi\nkulkevan eteishuoneen ovella, joka johti puutarhan nurmikolle, apotti\nBirotteau pysähdytti minut.\n\n-- Armollinen kreivitär pyytää, ettette astuisi vielä sisälle, sanoi\nhän minulle.\n\nKatsahtaen ympärilleni minä näin palvelijoiden tulevan ja menevän,\nkaikki olivat touhussaan, surun lyöminä ja epäilemättä hämmästyneinä\nmääräyksistä, joita Manette heille antoi.\n\n-- Mitä tapahtuu? sanoi kreivi pelästyneenä tätä liikettä yhtäpaljon\nhirvittävän tapahtuman pelosta kuin luonteellensa ominaisen\nlevottomuuden tähden.\n\n-- Eräs sairaan haave, vastasi apotti. Armollinen kreivitär ei tahdo\nvastaanottaa herra vikonttia tilassa, jossa hän on; hän tahtoo\njärjestää itseään, miksi vastustaa häntä?\n\nManette meni kutsumaan Madeleineä, ja me näimme Madeleinen tulevan\nulos muutamia hetkiä sen jälkeen kun hän oli mennyt sisälle.\nSitten kaikki viisi, Jacques ja hänen isänsä, molemmat apotit ja\nminä kävelimme äänettöminä pitkin nurmikkoa päädyn edustalla ja\netäännyimme talosta. Minä tarkastelin vuorotellen Montbazon'ia\nja Azay'ta, silmäillen kellertävää laaksoa, jonka syksyinen suru\nvastasi silloin kuten kaikissa tilaisuuksissa minua liikuttaviin\ntunteisiin. Äkkiä minä huomasin rakkaan Madeleinen kiiruhtavan\netsimään syksyn kukkia ja poimivan niitä epäilemättä pannakseen\nkokoon kukkavihkoja. Ajatellessani kaikkea sitä, mitä tämä minun\nrakastavaisten huolenpitojeni osoitus merkitsi, minun sisässäni\ntapahtui jonkinlainen mullistus. Minä horjuin, minun näköni himmeni,\nja molemmat apotit, joiden keskessä minä olin, kantoivat minut\nerään terassin reunalle, johon minä jäin joksikin aikaa aivankuin\nmurrettuna, mutta kadottamatta täydelleen tajuntaani.\n\n-- Felix parka, sanoi kreivi minulle, hän oli kovin kieltänyt\nkirjoittamasta teille, hän tietää kuinka suuresti te häntä rakastatte!\n\nVaikka olin valmistettu kärsimyksiin huomasin minä itseni\nvoimattomaksi kestämään tuota huomaavaisuutta, johon sisältyivät\nkaikki minun onneni muistot. \"Kas tässä, ajattelin minä, tämä\nmaa, kuivettunut kuten luuranko, harmaan päivän valaisema; sen\nkeskellä kohoaa yksi ainoa kukkapensaikko, jota minä aikaisemmilla\nkäynneilläni olen ihaillut synkistä aavistuksista väristen. Se on\ntämän murheen hetken kuva!\" Kaikki oli alakuloista tuossa pienessä\nlinnassa, joka ennen oli ollut niin eloisa, niin vilkas, kaikki\nitki, kaikki kertoi epätoivosta ja autiudesta. Siinä oli puoleksi\nkarsituita puistokujia, alotettuja ja jätettyjä töitä, työmiehiä,\njotka seisoivat ja katselivat linnaa. Vaikka korjattiin viiniä, ei\nkuulunut mitään melua eikä puheensorinaa. Viinitarhat näyttivät\ntyhjiltä, niin syvä oli hiljaisuus. Me kävelimme kuten ihmiset,\njoilta suru kieltää jokapäiväiset sanat, ja me kuuntelimme kreiviä,\nainoaa meistä, joka puhui. Muutamien lauseiden jälkeen, jotka oli\nsynnyttänyt tuo koneellinen rakkaus, jota hän vaimoansa kohtaan\ntunsi, kreivi, mielensä taipumusta seuraten, puhkesi valituksiin\nkreivitärtä vastaan. Hänen vaimonsa ei ollut koskaan tahtonut hoitaa\nitseään eikä kuunnella hänen antamiansa hyviä neuvoja; hän oli\nensimäisenä huomannut sairauden merkit, sillä hän oli tutkinut niitä\nomassa itsessään, taistellut niitä vastaan ja parantunut aivan yksin\nilman muuta apua kuin seuraamalla määrättyä elämänjärjestystä. Hän\nolisi hyvin voinut parantaa myöskin kreivittären, mutta aviomies\nei voi ottaa niskoilleen sellaista vastuunalaisuutta, etenkin kun\nhänellä on onnettomuus huomata kokemustansa kaikessa halveksittavan.\nHuolimatta hänen esityksistään kreivitär oli ottanut Origet'n\nlääkärikseen. Origet, joka oli kerran häntä niin huonosti hoitanut,\nOriget tappaa nyt hänen vaimonsa? Jos tuon sairauden syynä oli suuria\nsuruja, oli hänellä ollut paljon enemmän edellytyksiä tuntea niitä;\nmutta mitä suruja saattoi hänen vaimollaan olla? Kreivitär oli\nonnellinen, hänellä ei ollut vaivoja eikä vastoinkäymisiä! Heidän\nomaisuutensa oli hänen huolenpitojensa ja hyvien aatteidensa avulla\ntyydyttävällä kannalla; hän antoi rouva de Mortsauf'in hallita\nClochegourde'a; hänen lapsensa, hyvin kasvatettuina, hyvin voivina\neivät tuottaneet enää mitään levottomuutta; mistä saattoi siis\nonnettomuus johtua? Ja hän väitteli ja sekoitti epätoivonsa ilmauksia\nmielettömiin syytöksiin. Sitten hän pian jostakin muistosta vajosi\nihailuun, jota tuo jalo olento ansaitsi; muutamia kyyneliä vierähti\nhänen silmistään, jotka niin kauan aikaa olivat olleet kuivat.\n\nMadeleine tuli minulle ilmoittamaan, että hänen äitinsä odotti minua.\nApotti Birotteau seurasi minua. Vakava nuori tyttö jäi isänsä lähelle\nsanoen, että kreivitär halusi olla yksin minun kanssani ja ilmoittaen\nsyyksi uupumisen, jonka hänelle tuottaisi useampien henkilöiden\nläsnäolo. Tämän hetken juhlallisuus synnytti minussa ulkonaisen\nkylmyyden ja sisällisen kuumuuden tunteen, joka meidät valtaa\nelämän suurissa tapauksissa. Apotti Birotteau, yksi noita miehiä,\njotka Jumala on merkinnyt omikseen vaatettaen heidät lempeydellä ja\nyksinkertaisuudella, suoden heille kärsivällisyyttä ja sääliä, veti\nminut sivulle.\n\n-- Herra, sanoi hän minulle, tietäkää, että minä olen tehnyt kaiken,\nmikä inhimillisesti oli mahdollista, estääkseni tätä yhtymystä. Tuon\npyhimyksen pelastus vaati sitä myöskin. Olen ajatellut vain häntä\nenkä teitä. Nyt, kun te tulette näkemään hänet, jonka luo enkelten\nolisi pitänyt kieltää teiltä pääsy, huomatkaa, että minä pysyn\nteidän välillänne puolustaakseni häntä teitä vastaan ja ehkäpä häntä\nitseäänkin vastaan! Kunnioittakaa hänen heikkouttansa. En pyydä\nteiltä armoa hänelle kuten pappi, vaan kuten nöyrä ystävä, jota te\nette tiennyt omistavanne ja joka tahtoo säästää teitä katumuksilta.\nMeidän rakas sairaamme kuolee suoraan sanoen nälästä ja janosta.\nTästä aamusta alkaen hän on kuumeisen kiintymyksen vallassa, joka\nkäy tuon hirveän kuoleman edellä, ja minä en voi teiltä salata,\nkuinka suuresti hän kaipaa elämää. Hänen kapinaan nousseen lihansa\nhuudot sammuvat minun sydämessäni, jossa ne nostavat hereille\nvienoja muistoja aikaisemmasta elämästä. Mutta herra Dominis ja minä\nolemme ryhtyneet tähän uskonnolliseen yritykseen säästääksemme tämän\nkuolinkamppailun näöltä tuota jaloa perhettä, joka ei tunne enää\naamu- ja iltatähteänsä. Sillä puoliso, lapset, palvelijat, kaikki\nkysyvät: \"Missä hän on?\" niin suuresti hän on muuttunut. Teidän\nnäkemisenne herättää uudelleen valitukset. Jättäkää maailmanmiehen\najatukset, unohtakaa sydämen turhuudet, olkaa hänen lähellänsä\ntaivaan eikä maan auttaja. Älköön tämä pyhimys kuolko epäilyksen\nhetkellä lausuen epätoivon sanoja.\n\nMinä en vastannut mitään. Minun äänettömyyteni masensi rippi-isä\nraukan. Minä näin, minä kuulin, minä kuljin enkä kuitenkaan ollut\nenää maan päällä. Tuo ajatus: \"Mitä on siis tapahtunut? Missä tilassa\nminä tapaan hänet, koska jokainen käyttää sellaista varovaisuutta?\"\nsynnytti mielteitä, jotka olivat sitäkin kauheampia kun niitä oli\nloppumattomiin: tuo kysymys yhdisti itseensä kaikki minun suruni. Me\nsaavuimme huoneen ovelle, jonka rippi-isä levottomana minulle avasi.\nMinä näin silloin Henrietten valkoisiin puettuna istuvan pienellä\nsohvallaan lähellä uunia, jota koristi kaksi kukilla täytettyä\nmaljakkoa, lisäksi oli kukkia vielä pöydällä ikkunasyvennyksen\nedessä. Apotti Birotteau'n kasvot, jotka olivat tyrmistyneinä tuon\nodottamattoman juhlan näöstä ja muutoksesta, jolla huone oli äkkiä\nsaatettu takaisin entiseen asuunsa, ilmaisivat minulle, että sairas\noli poistanut nuo vastenmieliset esineet, jotka ympäröivät sairaiden\nvuoteita. Hän oli tuhlannut viimeiset elinvoimansa huoneensa\njärjestämiseen ottaakseen arvokkaasti vastaan sen, jota hän tällä\nhetkellä rakasti enemmän kuin mitään muuta. Aaltoilevien pitsien\nalta hänen laihtuneet kasvonsa, joilla oli puoleksi avautuneiden\nmagnolia-kukkien vihertävä kelmeys, näkyivät, kuten näkyvät maalarin\nkeltaisella kankaalla ensimäiset liidulla kuvatut rakastetun pään\npiirteet; mutta tunteaksenne kuinka syvälle kotkan kynnet iskivät\nsydämeeni, kuvitelkaa tuon luonnoksen silmät viimeistellyiksi ja\nelämää uhkuviksi, ontot silmät, jotka loistivat luonnottomalla\nhehkulla sammuneissa kasvoissa. Hänessä ei ollut enää tuota tyyntä\nmajesteetillisuutta, jonka hän sai pysyvästä voitostaan surujensa\nyli. Hänen otsansa, ainoa kasvojen osa, joka oli säilyttänyt kauniit\nsuhteensa, ilmaisi taistelun halua ja tukahdutettuja uhkauksia.\nHuolimatta hänen kapeiden kasvojensa kellertävästä väristä sisälliset\ntulet puhkesivat ilmi säteillen kuten valovirta, joka liekehtii\nkenttien yläpuolella kuumana päivänä. Hänen ontot ohimonsa, hänen\nsisäänpainuneet poskensa ilmaisivat kasvojen sisällisen muodon ja\nhymyily, johon hänen vaaleat huulensa vetäytyivät, muistutti heikosti\nkuoleman pilkallista irvistystä. Hänen pukunsa, joka kulki ristiin\nrinnan yli, ilmaisi hänen ennen niin kauniin rintansa laihuutta.\nHänen kasvojensa ilme osoitti kyllin, että hän tiesi muuttuneensa\nja että hän oli siitä epätoivoissaan. Se ei ollut enää pahanilkinen\nHenriette, ei ylevä eikä pyhä rouva de Mortsauf, mutta jotakin, jolle\nBossuet [ranskal. piispa, kuuluisa kaunopuhuja. Suom. muist.] ei\nolisi keksinyt nimeä, jotakin, joka taisteli tyhjyyttä vastaan ja\njota nälkä ja petetyt toiveet ajoivat elämän egoistiseen taisteluun\nkuolemaa vastaan. Minä istuuduin hänen lähellensä painaen suudelman\nhänen kädellensä, jonka minä tunsin hehkuvaksi ja kuivaksi. Hän\naavisti minun surullisen hämmästykseni itse tuosta ponnistuksesta,\njonka minä tein salatakseni sitä häneltä. Hänen värittömät huulensa\nlevenivät silloin hänen nälkiintyneiden hampaidensa yli yrittääkseen\nyhtä tuollaista pakotettua hymyilyä, jolla me kätkemme niin koston\nironian kuin nautinnon odotuksen, niin sielun huumauksen kuin\npettymyksen raivon.\n\n-- Ah! se on kuolema, Felix-raukkani, sanoi hän minulle, ja te ette\nrakasta kuolemaa! vihattavaa kuolemaa, kuolemaa, jota jokainen\nolento, vieläpä kaikkein pelottomin rakastajakin kauhistuu. Tässä\npäättyy rakkaus: minä tiedän sen hyvin. Lady Dudley ei näe teitä\nkoskaan hämmästyneenä hänen muutoksestaan. Ah! minkätähden minä\nolen niin teitä toivonut, Felix? Lopultakin te olette tullut. Minä\npalkitsen teille tämän uhrauksen hirvittävällä näytelmällä, joka teki\nmuinoin kreivi de Rancé'sta trappisti-munkin; minä, joka halusin\npysyä kauniina ja ylevänä teidän muistossanne, elää siellä ikuisena\nliljan kukkana, minä ryöstän teiltä teidän harhakuvanne. Todellinen\nrakkaus ei tee mitään laskelmia. Mutta älkää paetko, jääkää. Herra\nOriget on havainnut minut paljon paremmaksi tänä aamuna, minä palaan\njälleen elämään, minä synnyn uudelleen teidän katseidenne alaisena.\nSitten kun minä olen saanut hiukan voimia, kun minä alan kyetä\nottamaan hiukan ravintoa, minä tulen jälleen kauniiksi. Minä tuskin\nolen kolmenkymmenenviiden vuoden vanha, minulla voi vielä olla monta\nkaunista vuotta. Onni nuorentaa ja minä tahdon tuntea onnea. Minä\nolen tehnyt ihania suunnitelmia, me jätämme heidät Clochegourde'en ja\nmenemme yhdessä Italiaan.\n\nKyyneleet kostuttivat minun silmiäni, minä käännyin ikkunaa kohden\nikäänkuin katsellakseni kukkia, apotti Birotteau tuli kiireesti minun\nluokseni ja kallistui kukka vihkon yli: -- Ei kyyneleitä! sanoi hän\nminun korvaani.\n\n-- Henriette, te ette siis pidä enää meidän rakkaasta laaksostamme?\nvastasin minä hänelle antaakseni luonnollisuutta äkilliselle\nliikkeelleni.\n\n-- Kyllä, sanoi hän lähentäen otsaansa minun huuliini hyväilevällä\nliikkeellä; mutta ilman teitä se on minulle turmiollinen... _ilman\nsinua_, jatkoi hän koskettaen kuumilla huulillaan kevyesti minun\nkorvaani lähettääkseen sinne nuo kaksi sanaa ikäänkuin kaksi\nhuokausta.\n\nMinä hämmästyin tuota intohimoista hyväilyä, joka suurensi vielä\nnoiden kahden apotin hirvittäviä puheluita. Tuolla hetkellä minun\nensimäinen hämmennykseni haihtui; mutta vaikka minä saatoinkin\nselvästi ajatella, ei minun tahtoni ollut kyllin voimakas\ntukahduttamaan hermostunutta liikuntoa, joka minua vaivasi tuon\nkohtauksen aikana. Minä kuuntelin vastaamatta, tai pikemminkin minä\nvastasin pysyvällä hymyilyllä ja myöntymyksen merkeillä ollakseni\nhäntä vastustamatta, menetellen kuten äiti lapsensa kanssa. Oltuani\nyllätetty hänen olemuksensa muutoksesta minä huomasin, että naisella,\njoka kerran oli tehnyt niin suuren vaikutuksen ylevyyksillään, oli\nasennossaan, äänessään, tavoissaan, katseissaan ja aatteissaan lapsen\nyksinkertainen tietämättömyys, teeskentelemättömät sulot, liikkumisen\nhalu, syvä välinpitämättömyys kaikesta, mikä ei koske häntä tai\nhänen halujaan, sanalla sanoen kaikki nuo heikkoudet, jotka vaativat\nlapselle suojelusta. Koskeekohan tämä kaikkia kuolemaa tekeviä?\nRiisuvatko he kaikki yhteiskunnalliset valepukunsa, samoin kuin lapsi\nei ole niitä vielä pukenut päälleen? Tai, ollen iankaikkisuuden\nrannalla ja ollen hyväksymättä muita inhimillisiä tunteita kuin\nrakkauden, ilmaisikohan kreivitär sen suloisen viattomuuden Chloe'n\ntavalla?\n\n-- Kuten kerta ennen te tuotte minulle terveyden, Felix, sanoi hän,\nja minun laaksoni tulee tekemään minulle hyvää. Kuinka en minä söisi\nsitä, mitä te minulle tarjoatte? Te olette niin hyvä sairaanhoitaja.\nJa sitten te olette niin voimaa ja terveyttä uhkuva, että teidän\nlähellänne elämä on tarttuvaa. Ystäväni, osoittakaa minulle siis,\nettä minä en voi kuolla, kuolla petettynä! He luulevat, että minun\nsuurin tuskani oli jano. Oh! kyllä, minulla on hyvin jano, ystäväni\nIndre'n veden näkeminen tekee minulle pahaa, mutta minun sydämeni\nkärsii kuumempaa janoa. Minä janosin sinua, sanoi hän minulle\nhillitymmällä äänellä, ottaen minun käteni hehkuviin käsiinsä ja\nvetäen minua puoleensa lausuakseen nuo sanat minun korvaani: minun\nkuolintuskani on ollut se, etten minä ole nähnyt sinua! Olethan sinä\nkäskenyt minun elää? Minä tahdon elää. Minä tahdon myöskin ratsastaa\nminä, minä tahdon kaikki tuntea, Pariisin, juhlat, nautinnot.\n\nAh! Natalie, tuo hirveä huuto, joka aistimien karkeuden tähden kuuluu\nkylmältä etäälle, sai vanhan papin ja minun korvani soimaan: tuon\njalon äänen korostukset kertoivat kokonaisen elämän taisteluista,\ntodellisen, petetyn rakkauden tuskista. Kreivitär nousi ylös\nkärsimättömällä liikkeellä, kuten lapsi, joka tahtoo leikkikalua.\nKun rippi-isä näki katuvaisen tuollaisena, vajosi miesraukka äkkiä\npolvilleen, risti kätensä ja alkoi lukea rukouksia.\n\n-- Niin, elää! sanoi kreivitär vetäen minut seisomaan ja nojautuen\nminuun, elää todellisuuksista eikä valheista. Kaikki on ollut\nvalhetta minun elämässäni, minä olen ne laskenut muutamia päiviä\nsitten nuo petokset. Onko mahdollista, että minä kuolen, minä,\njoka en ole elänyt, minä, joka en ole koskaan mennyt etsimään\nketään nummelta? Hän pysähtyi, näytti kuuntelevan ja tunsi seinien\nläpi jotain tuoksua. -- Felix! viininkorjaajat menevät syömään\npäivällistä, mutta minä, minä, sanoi hän lapsen äänellä, minä joka\nolen talon valtiatar, minulla on nälkä. Rakkauden laita on samoin. He\ntuolla ovat onnellisia, he!\n\n-- _Kyrie eleison!_ sanoi apottiparka, joka kädet ristissä, silmät\ntaivaaseen luotuina luki litanioja.\n\nKreivitär kietoi käsivartensa minun kaulaani, syleili minua\nkiihkeästi ja puristi minua sanoen: -- Minä en enää päästä teitä!\nMinä tahdon olla rakastettu, minä teen mielettömyyksiä kuten lady\nDudley, minä opettelen englanninkieltä voidakseni hyvin sanoa: _my\ndee_. Hän teki minulle merkin päällään, kuten hänen tapansa oli minut\njättäessään sanoakseen minulle, että hän heti palaisi takaisin:\n\n-- Me syömme yhdessä päivällistä, sanoi hän minulle, minä menen\nilmoittamaan Manettelle... Tässä pysähdytti hänet heikkous, joka\nsaapui, ja minä asetin hänet täysin puettuna hänen vuoteeseensa.\n\n-- Jo kerran ennen te olette kantanut minua tällä tavoin, sanoi hän\nminulle avatessaan silmänsä.\n\nHän oli hyvin kevyt, ja etenkin hyvin kuumeinen; ottaessani hänet\nkäsivarsilleni minä tunsin koko hänen ruumiinsa hehkuvan. Herra\nDeslandes astui sisään, hämmästyi huomatessaan huoneen noin\nkoristetuksi, mutta nähdessään minut näytti kaikki hänelle selvenneen.\n\n-- Kuolema vaatii paljon kärsimyksiä, herra, sanoi kreivitär\nmuuttuneella äänellä.\n\nLääkäri kävi istumaan, koetteli sairaan suonta, nousi äkkiä ylös,\npuhui hiljaa jotakin papille ja meni ulos; minä seurasin häntä.\n\n-- Mitä aiotte tehdä? kysyin minä häneltä.\n\n-- Säästää häneltä hirveän kuolintuskan, sanoi hän minulle. Kuka\nolisi saattanut odottaa niin suurta elinvoimaa? Me emme ymmärrä,\nkuinka hän elää vielä, muutoin kuin ottamalla huomioon sen tavan,\njolla hän on elänyt. Tämä on jo neljäskymmenestoinen päivä, jonka\narmollinen kreivitär on syömättä, juomatta ja nukkumatta.\n\nHerra Deslandes kysyi Manettea. Apotti Birotteau vei minut puutarhaan.\n\n-- Antakaamme tohtorin tehdä, sanoi hän minulle. Manetten auttamana\nhän antaa kreivittärelle opiumia. Niin, nyt te olette kuullut sen,\nsanoi hän minulle, jos hän yleensä on syyllinen noihin mielettömyyden\nilmauksiin!...\n\n-- Ei, sanoin minä, sitä hän ei enää ole.\n\nMinä olin surun tyrmistyttämä. Kuta enemmän ajattelin, sitä enemmän\nlaajuutta sai jokainen tuon näytöksen yksityiskohta. Minä menin\näkisti ulos pikkuportista terassin alapäässä ja kävin istumaan\nruuheen, johon minä kätkeydyin saadakseni olla yksin ajatuksineni.\nMinä koetin irroittaa itseni tuosta voimasta, joka kuitenkin oli\nyhtä kuin minun elämäni; kidutus, jota voisi verrata siihen, jolla\ntataarit rankaisevat avionrikkojaa asettaessaan yhden syyllisen\njäsenistä kiinni puukappaleeseen ja antaessaan hänelle veitsen,\njolla hän saa leikata jäsenensä poikki, ellei tahdo kuolla nälkään:\nhirveä rangaistus, joka kohtasi minun sieluani, sillä minun täytyi\nleikata siitä kaunein osa. Minun elämäni oli mennyt harhaan! Epätoivo\nsynnytti minussa mitä mielettömimpiä ajatuksia. Milloin minä tahdoin\nkuolla hänen kanssansa, milloin sulkeutua Meilleraye'hen, jonne\ntrappistimunkit olivat asettuneet. Minun himmentyneet silmäni\neivät erottaneet enää ulkonaisia esineitä. Minä tarkastelin sen\nhuoneen ikkunoita, jossa Henriette kärsi, luullen näkeväni siellä\nvalon, joka loisti tuona yönä, jolloin minä olin kihlautunut hänen\nkanssansa. Eikö minun olisi pitänyt noudattaa tuota yksinkertaista\nelämää, jonka hän oli minulle luonut, ja valtiollisissa toimissani\nomistautua hänelle? Eikö hän ollut käskenyt minun olla suuri mies\nvarjellakseen minua alhaisista ja häpeällisistä intohimoista,\njoihin minä olin langennut kuten kaikki miehet? Eikö puhtaus ollut\nylevä erikoisominaisuus, jota minä en ollut osannut säilyttää?\nRakkaus, sellaiseksi kuin Arabelle sen käsitti, tuli minulle\näkkiä vastenmieliseksi. Samalla hetkellä, jolloin minä kohotin\nalaspainunutta päätäni kysyen itseltäni, mistä minulle tästä lähtien\ntulisi valo ja toivo, mitä hyötyä minulla olisi elämisestä, ilma\nkantoi korviini keveätä askelten synnyttämää ääntä. Minä käännyin\nterassia kohden, minä huomasin siellä Madeleinen kävelevän yksin,\nhitain askelin. Noustessani terassia kohden pyytääkseni tuolta\nrakkaalta lapselta selitystä kylmään katseeseen, jonka hän oli\nminuun luonut ristin juurella, Madeleine oli istuutunut penkille.\nKun hän huomasi minut puolitiessä, nousi hän ylös ja oli ikäänkuin\nhän ei olisi minua nähnyt, jottei hänen olisi tarvinnut olla yksin\nminun kanssani; hänen poistumisensa oli kiireellistä, merkitsevää.\nHän vihasi minua, hän pakeni äitinsä murhaajaa. Palatessani\npengermiä pitkin Clochegourde'en minä näin Madeleinen seisovan kuten\nkuvapatsaan, liikkumattomana, kuunnellen minun askelteni ääntä.\nJacques oli istuutunut portaille, ja hänen asentonsa ilmaisi samaa\ntunteettomuutta, joka oli koskenut minuun, kun me olimme kävelemässä\nkaikki yhdessä, ja joka oli synnyttänyt minussa noita ajatuksia,\njotka me jätämme johonkin sielumme nurkkaan palataksemme niihin\njälleen ja miettiäksemme niitä myöhemmin joutohetkinä. Minä olen\nhuomannut, että nuoret ihmiset, jotka kantavat itsessään kuolemaa,\novat kaikki tunteettomia hautajaisia kohtaan. Minä tahdoin tehdä\nkysymyksiä tuolle synkälle sielulle. Oliko Madeleine pitänyt\najatuksensa ominaan, vai oliko hän siirtänyt vihansa myöskin\nJacques'iin?\n\n-- Sinä tiedät, sanoin minä hänelle yrittääkseni keskustelua, että\nsinulla on minussa mitä uskollisin veli.\n\n-- Teidän ystävyytenne on minulle hyödytön, minä seuraan äitiäni!\nvastasi hän luoden minuun surun hämmentämän katseen.\n\n-- Jacques, huudahdin minä, sinäkö myöskin? Hän yski ja peräytyi\netäälle minusta, kun hän palasi, hän näytti minulle nopeasti veristä\nnenäliinaansa.\n\n-- Ymmärrättekö? sanoi hän.\n\nJokaisella heistä oli siten turmiollinen salaisuutensa. Kuten sain\nsittemmin huomata, sisar ja veli välttivät toisiaan. Henriette\nkuollut, kaikki oli raunioina Clochegourde'ssa.\n\n-- Rouva nukkuu, tuli Manette meille sanomaan onnellisena tietäessään\nettei kreivitär enää kärsinyt.\n\nNoina hirveinä hetkinä, vaikka jokainen tietää niiden ehdottoman\nlopun, todelliset tunteet tulevat mielettömiksi ja pitävät\nkiinni pienimmistäkin onnen hetkistä. Minuutit ovat vuosisatoja,\njotka tahdottaisiin täyttää hyvillä teoilla. Tahdottaisiin, että\nsairaat lepäisivät ruusuilla, tahdottaisiin poistaa heiltä heidän\nkärsimyksensä, tahdottaisiin, että viimeinen huokaus tulisi heille\nodottamatta.\n\n-- Herra Deslandes on antanut poistaa kukat, jotka kiihottivat liian\nvoimakkaasti armollisen rouvan hermoja, sanoi Manette minulle.\n\nKukat siis olivat aiheuttaneet hänen huumauksensa, hän itse ei ollut\nsiihen syypää. Maan rakkaudet, hedelmällisyyden juhlat, kasvien\nhyväilyt olivat juovuttaneet tuoksuillaan hänet ja epäilemättä\nherättäneet hänessä nuo onnellisen rakkauden ajatukset, jotka\nuinuivat hänessä nuoruudesta asti.\n\n-- Tulkaahan toki, Felix herra, sanoi Manette minulle, tulkaa\nkatsomaan rouvaa, hän on kaunis kuin enkeli.\n\nMinä palasin kuolevan luo hetkellä, jolloin aurinko laski kullaten\nAzay'n linnan kattojen reunaa. Kaikki oli tyyntä ja kirkasta. Vieno\nloiste valaisi vuodetta, jossa Henriette lepäsi opiumi-unessa.\nTuolla hetkellä ruumis oli ikäänkuin tyhjäksi tehty; sielu yksin\nhallitsi noita kasvoja, jotka olivat kirkkaat, kuten taivas on kaunis\nmyrskyn jälkeen. Blanche ja Henriette, nuo kaksi ylevää olentoa\nsamassa naisessa, kohosivat silmieni eteen sitäkin kauniimpina, kun\nminun muistini, ajatukseni ja mielikuvitukseni, luontoa auttavina,\nkorjasivat entiselleen jokaisen muutoksen noissa piirteissä, joilla\nvoittoisa sielu lähetti valojaan hengityksen kannattamissa laineissa.\nMolemmat apotit olivat istuutuneet vuoteen jalkopäähän. Kreivi\nseisoi pystyssä, muserrettuna, tuntien kuoleman lippujen liehuvan\ntuon jumaloidun olennon ylitse. Minä otin sohvalla paikan, jossa\nHenriette oli istunut. Sitten me kaikki neljä vaihdoimme katseita,\njoissa tuon taivaallisen olennon ihailu sekoittui surun kyyneliin.\nKasvojen valoisa henkevyys ilmoitti Jumalan palanneen jälleen\nyhteen kauneimmista temppeleistään. Apotti Dominis ja minä puhuimme\nkeskenämme merkeillä, ilmaisten toinen toisillemme ajatuksiamme.\nNiin, enkelit varjosivat Henrietteä, heidän miekkansa välkkyivät\ntuon jalon otsan yläpuolella, jossa jälleen oli nähtävissä hyveen\nylevä leima; se oli tehnyt ennen hänen otsansa aivankuin näkyväksi\nsieluksi, jonka kanssa pitivät yhteyttä hänen ilmakehänsä henget.\nHänen kasvojensa piirteet puhdistuivat, kaikki suureni hänessä ja\ntuli majesteetilliseksi häntä vartioitsevien enkelien näkymättömästä\nsuitsutuksesta. Ruumiillisen kärsimyksen vihertävät värit antoivat\nsijaa kokonaan valkeille väreille, lähestyvän kuoleman kylmälle,\nhimmeälle kalpeudelle. Jacques ja Madeleine astuivat sisälle.\nMadeleine sai meidät kaikki värisemään syöksyessään kunnioittavan\njumaloitsemisen liikkeellä vuoteen ääreen, ristiessään kätensä ja\npäästäessään huuliltaan tuon ylevän huudahduksen: \"Vihdoinkin! Tässä\non minun äitini!\" Jacques hymyili, hän oli varma siitä, että hän\nseuraisi äitiään sinne, minne tämä meni.\n\n-- Hän saapuu satamaan, sanoi apotti Birotteau. Apotti Dominis katsoi\nminuun ikäänkuin toistaakseen minulle: -- Enkö minä sanonut, että\ntähti nousisi säteilevänä?\n\nMadeleine pysyi silmät kiinnitettyinä äitiinsä, hengittäen kun hän\nhengitti, jäljitellen hänen kevyttä huokumistaan, viimeistä säiettä,\njoka yhdisti häntä elämään ja jota me vavisten seurasimme, peljäten\njokaisen ponnistuksen katkaisevan sen. Kuten enkeli pyhäkön ovella,\ntuo nuori tyttö oli kiihkeä ja tyyni, voimakas ja masennettu.\nTällä hetkellä iltakello alkoi soida tornikellosta. Ilman vienot\ntuulahdukset kuljettivat aaltoina lyöntejä, jotka ilmoittivat meille,\nettä tällä hetkellä koko kristikunta toisti sanoja, jotka enkeli oli\nlausunut sukupuolensa virheet sovittaneelle naiselle. Tuona iltana\n_Ave Maria_ tuntui meistä taivaan tervehdykseltä. Ennustus oli\nniin selvä ja tapaus niin läheinen, että me sulauduimme kyyneliin.\nIllan humina, soinnukas henkäys lehdistöissä, lintujen viimeiset\nviserrykset, hyönteisten surina, veden kohina, sammakon valittava\nhuuto, koko tasanko sanoi jäähyväisiä laakson kauneimmalle liljalle,\nhänen yksinkertaiselle maalaiselämälleen. Tämä ylimaailmallisten ja\nluonnonlaulujen yhtyminen muodosti niin järkyttävän lähtövirren,\nettä meidän nyyhkytyksemme alkoivat uudelleen. Vaikka huoneen\novi oli auki, me olimme vajonneet niin syvästi tuohon kaamean\njuhlalliseen tarkasteluun ikäänkuin painaaksemme ainiaaksi sydämiimme\nsen muiston, että me emme olleet huomanneet talon väen tulleen\nsivuhuoneeseen ja polvistuneena yhdessä ryhmässä lukevan palavia\nrukouksia. Kaikki nuo ihmisparat olivat uskoneet herrattarensa vielä\njäävän eloon ja tuo niin selvä kuoleman enne masensi heidät. Apotti\nBirotteau'n viittauksesta vanha tallimestari läksi ulos hakemaan\nSachén pappia. Lääkäri, seisoen vuoteen ääressä tyynenä kuten tiede\nja pitäen nukkuvaa sairasta kädestä, oli tehnyt merkin rippi-isälle\nilmoittaakseen hänelle, että tämä uni oli viimeinen kärsimyksistä\nvapaa hetki, mikä tuolla poiskutsutulla enkelillä oli jäljellä.\nHetki oli tullut antaa hänelle kirkon viimeiset sakramentit. Kello\nyhdeksän hän heräsi vienosti, katseli meitä hämmästyneesti, mutta\nsuloisesti, ja meillä oli jälleen meidän epäjumalamme terveiden\npäivien kauneudessaan.\n\n-- Äiti, sinä olet liian kaunis kuollaksesi, elämä ja terveys\npalaavat sinulle uudestaan! huudahti Madeleine.\n\n-- Rakas tyttäreni, minä tulen elämään, mutta sinussa, sanoi hän\nhymyillen.\n\nSeurasi sitten sydäntäsärkeviä syleilyjä äidiltä lapsille ja lapsilta\näidille. Herra de Mortsauf suuteli vaimoansa hurskaasti otsalle.\nKreivitär punastui nähdessään minut.\n\n-- Rakas Felix, sanoi hän, tämä on luullakseni ainoa suru, minkä minä\nolen teille tuottanut! mutta unohtakaa se, mitä minä mielettömissä\nharhakuvitelmissani olen voinut teille sanoa. Hän ojensi minulle\nkätensä, minä tartuin siihen suudellakseni sitä, hän sanoi minulle\nsilloin viehättävällä puhtaalla hymyilyllään: -- Kuten ennen vanhaan,\nFelix?...\n\nMe poistuimme kaikki huoneesta ja menimme saliin siksi ajaksi,\nminkä sairaan viimeinen tunnustus kesti. Minä asetuin lähelle\nMadeleineä. Kaikkien läsnäollessa hän ei voinut paeta minua olematta\nepäkohtelias; mutta jäljitellen äitiään hän ei katsonut kehenkään ja\npysyi ääneti luomatta kertaakaan silmiänsä minuun.\n\n-- Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle hiljaa, mitä teillä on minua\nvastaan? Miksi kylmiä tunteita, kun kuoleman edessä jokaisen pitää\nsopia.\n\n-- Minä luulen kuulevani sen, mitä äitini tällä hetkellä sanoo,\nvastasi hän ottaen samanlaisen pään asennon kuin minkä Ingres\n[ranskal. maalari, k. 1867. Suom. muist.] on löytänyt _Jumalan\näidilleen_, tuolle suruja aavistavalle neitsyeelle, joka valmistuu\nsuojelemaan maailmaa, jossa hänen poikansa on hukkuva.\n\n-- Ja te tuomitsette minut hetkellä, jolloin teidän äitinne antaa\nminulle anteeksi, jos minä ollenkaan olen syyllinen.\n\n-- Te ja aina _te!_\n\nHänen äänenpainonsa ilmaisi harkittua vihaa, kuten jonkun\nkorsikkalaisen, leppymätöntä kuten ovat niiden tuomiot, jotka elämää\ntuntemattomina eivät ota huomioon mitään lieventäviä asianhaaroja\nsydämen lakeja vastaan tapahtuneissa rikoksissa. Yksi tunti kului\nsyvässä äänettömyydessä. Apotti Birotteau saapui ripitettyään\nkreivitär de Mortsauf'in, ja me astuimme kaikki sisään. Henriette,\nseuraten ajatusta, jommoiset ovat ominaisia jaloille sieluille, oli\nantanut puetuttaa itsensä pitkään vaatteukseen, jonka piti olla\nhänen kuolinvaatteenaan. Me tapasimme hänet istumassa vuoteella\nkauniina sovituksestaan, kauniina toiveistaan. Minä näin uunissa\nmustaa tuhkaa minun kirjeistäni, jotka äsken oli poltettu, uhraus,\njonka hän oli tahtonut tehdä, sanoi minulle hänen rippi-isänsä, vasta\nkuoleman hetkellä. Hän hymyili meille kaikille entistä hymyään.\nHänen kyynelistä kosteat silmänsä ilmaisivat ylhäistä näkemistä, hän\nsilmäili jo luvatun maan taivaallisia iloja.\n\n-- Rakas Felix, sanoi hän minulle ojentaen kätensä minun käteeni\ntarttuakseen, jääkää tänne. Teidän tulee olla läsnä yhdessä elämäni\nviimeisistä hetkistä. Se ei ole oleva vähimmän tuskallinen kaikista,\nmutta te merkitsette siinä hyvin paljon.\n\nHän teki liikkeen, ovi suljettiin. Hänen kehoituksestaan kreivi\nkävi istumaan, apotti Birotteau ja minä jäimme seisomaan. Manetten\nauttamana kreivitär nousi ylös, asettui polvilleen hämmästyneen\nkreivin eteen ja tahtoi pysyä siinä asennossa. Sitten, kun Manette\noli vetäytynyt pois, hän kohotti päänsä, jota hän oli tukenut kreivin\npolviin.\n\n-- Vaikka minä olen käyttäytynyt teitä kohtaan kuten uskollinen\npuoliso, sanoi hän kreiville muuttuneella äänellä, on mahdollisesti\njoskus saattanut tapahtua, että minä olen laiminlyönyt\nvelvollisuuteni; minä olen rukoillut Jumalaa suomaan minulle voimia\npyytääkseni teiltä anteeksi virheitäni. Minä olen ehkä osoittanut\nerään perheen ulkopuolella olevan ystävyyssuhteen ylläpitämisessä\nhellyyksiä, jotka ovat olleet vieläkin sydämellisempiä kuin ne, mitä\nminun oli teille osoitettava. Mahdollisesti minä olen kiihdyttänyt\nteitä itseäni vastaan tuolla vertauksella, jonka te saatoitte tehdä\nnäiden huolenpitojen ja ajatuksien sekä niiden välillä, joita minä\nteille osoitin. Minulla on ollut, sanoi hän matalalla äänellä,\nläheinen ystävyyssuhde, jota ei kukaan, ei edes hän, jota se koski,\nole voinut kokonaan tuntea. Vaikka minä inhimillisten lakien mukaan\nolen pysynyt hyveellisenä, vaikka minä teitä kohtaan olen ollut\nmoitteeton puoliso, on kuitenkin usein ajatuksia tahtomattani tai\ntahtoen kulkenut sydämeni läpi ja minä pelkään tällä hetkellä, että\nminä olen ollut niille liian suosiollinen. Mutta kuten minä olen\nteitä hellästi rakastanut, kuten minä olen pysynyt teidän nöyränä\npuolisonanne, kuten pilvet kulkiessaan taivaalla eivät ole muuttaneet\nsen kirkkautta, niin te näette minun nyt puhtaalla otsalla rukoilevan\nteidän siunaustanne. Minä kuolen ilman ainoatakaan katkeraa ajatusta,\njos minä kuulen teidän huuliltanne lempeän sanan Blanchellenne,\nteidän lastenne äidille, ja jos te annatte hänelle anteeksi kaiken\nsen, mitä hän ei itse ole voinut itsellensä antaa, ennenkuin vasta\nsen tuomioistuimen vakuutuksesta, jonka eteen me kaikki tulemme.\n\n-- Blanche, Blanche, huudahti vanhus vuodattaen äkkiä kyyneleitä\nvaimonsa pään päälle, tahdotko sinä tappaa minut? Hän nosti\nkreivittären ylös harvinaisella voimalla, suuteli häntä pyhästi\notsalle ja pitäen häntä tässä asennossa sanoi: Eikö minun ole sinulta\npyydettävä anteeksi? Enkö minä usein ole ollut kova, minä? Etköhän\nsinä suurenna lapsellisia epäilyksiäsi?\n\n-- Ehkä, sanoi kreivitär. Mutta, ystäväni, olkaa suvaitsevainen\nkuolevien heikkouksia kohtaan, tyynnyttäkää minut. Kun teille\ntulee tämä hetki, te ajattelette että minä olen jättänyt teidät\nsiunaten teitä. Sallitteko minun jättää meidän ystävällemme tuon\ntuolla syvän tunteen pantiksi, sanoi hän osoittaen kirjettä, joka\noli uuninreunustalla? Hän on nyt minun ottolapseni, siinä kaikki.\nSydämellä, rakas kreivi, on testamenttinsa. Minun viimeiset\ntoivomukseni määräävät tälle rakkaalle Felix'ille pyhiä tehtäviä\nsuoritettavaksi, minä en luule liiaksi arvostaneeni häntä, tehkää\nniin, etten minä ole teitäkään liiaksi arvostanut edellyttäessäni,\nettä sallitte minun jättää hänelle muutamia ajatuksia. Minä olen\nyhä nainen, sanoi hän taivuttaen päätänsä suloisen surumielisesti,\nanteeksipyyntöni jälkeen minä pyydän teiltä suosionosoitusta. --\nLukekaa; mutta vasta minun kuolemani jälkeen, sanoi hän ojentaen\nminulle tuon salaperäisen kirjeen.\n\nKreivi näki vaimonsa kalpenevan, hän otti kreivittärestä kiinni ja\nkantoi hänet vuoteeseen, jonka ympärille me asetuimme.\n\n-- Felix, sanoi kreivitär minulle, minä olen ehkä tehnyt väärin\nteitä kohtaan. Minä olen varmaankin usein aiheuttanut teille\ntuskia, antaessani teille toiveita iloista, joiden edessä\nminä olen peräytynyt; mutta saanhan minä kiittää äidin- ja\naviopuolisonrohkeuttani siitä, että minä kuolen sovitettuna kaikkien\nkanssa! Te annatte minulle siis myöskin anteeksi, te, joka olette\nniin usein lausunut minulle syytöksiä, joiden vääryys tuotti minulle\niloa!\n\nApotti Birotteau asetti sormensa hänen huulilleen. Silloin kuoleva\nkallisti päänsä, heikkous valtasi hänet, hän liikutti käsiään tahtoen\nsillä ilmoittaa, että pappi, hänen lapsensa ja palvelijat saisivat\ntulla sisälle; sitten hän käskevällä liikkeellä osoitti minulle\nmurtunutta kreiviä ja lapsiaan, jotka astuivat huoneeseen. Tuon isän\nnäkeminen, jonka salaisen mielipuolisuuden vain me kaksi tunsimme\nja joka oli tullut noiden hentojen olentojen holhoojaksi, herätti\nhänessä mykkiä rukouksia, jotka lankesivat minun sieluuni kuin pyhä\ntuli. Ennen viimeisen voitelun vastaanottoa hän pyysi anteeksi\npalvelusväeltään sitä, että oli ollut heille joskus ankara, hän\npyysi heidän esirukouksiansa ja suositti heidät kaikki yksitellen\nkreiville; hän tunnusti jalosti, että hän tämän viimeisen kuukauden\naikana oli antautunut valituksiin, jotka vähän sopivat kristitylle\nja jotka olivat ehkä tuottaneet mielipahaa hänen väelleen; hän\noli työntänyt pois lapsensa, hän oli antanut sijaa sopimattomille\ntunteille; mutta hän syytti sietämättömiä kärsimyksiään siitä, ettei\nhän ollut alistunut Jumalan tahtoon. Lopuksi hän kiitti julkisesti\nliikuttavalla sydämellisyydellä apotti Birotteau'ta siitä, että tämä\noli osoittanut hänelle maallisten asioiden turhuuden. Kun hän lakkasi\npuhumasta, alkoivat rukoukset; sitten Saché'en pappi antoi hänelle\nehtoollisen. Muutamia hetkiä jälkeenpäin hänen hengityksensä kävi\nvaivaloiseksi, pilvi levisi hänen silmilleen, jotka pian jälleen\naukenivat, hän loi minuun viimeisen katseen ja kuoli kaikkien\nsilmäin edessä, kuullen ehkä meidän nyyhkytyksemme. Sillä hetkellä,\njolloin hän huokasi viimeisen henkäyksensä, suoritti viimeisen\nkärsimyksensä elämässä, joka oli ollut yhtä pitkää kärsimystä,\nminä tunsin itsessäni iskun, joka järkytti koko minun olemustani.\nKreivi ja minä jäimme kuolinvuoteen ääreen koko yöksi kahden apotin\nja papin kanssa, valvoen vahakynttilöiden loisteessa; kuollut oli\npitkällään vuoteella, leväten nyt rauhallisena siinä, missä hän oli\nniin paljon kärsinyt. Tämä oli minun ensimäinen yhtymiseni kuoleman\nkanssa. Minä olin koko tuon yön silmät kiintyneinä Henrietteen,\nlumottuna tuosta kirkastetusta ilmeestä, jonka antaa kaikkien\nmyrskyjen asettuminen, valkeudesta noilla kasvoilla, joissa minä\nvielä olin näkevinäni lukemattomia tunteen väreilyjä, mutta jotka\neivät enää vastanneet minun rakkauteeni. Mikä majesteetillisuus\ntuossa äänettömyydessä ja tuossa kylmyydessä, kuinka paljon ajatuksia\nse ilmaisee! Mikä kauneus tuossa ehdottomassa levossa, mikä valtavuus\ntuossa liikkumattomuudessa: koko menneisyys on siinä vielä ja\ntulevaisuus siinä alkaa. Ah! minä rakastin häntä kuolleena yhtäpaljon\nkuin minä rakastin häntä elävänä. Aamulla kreivi meni levolle, nuo\nkolme väsynyttä pappia vaipui uneen tuolla raskaalla hetkellä, jonka\nvalvojat niin hyvin tuntevat. Minä saatoin silloin todistajitta\nsuudella häntä otsalle koko tuolla rakkaudella, jota hän ei ollut\nminun koskaan sallinut osoittaa.\n\nSeuraavan päivän jälkeisenä päivänä raikkaana syksyaamuna me\nsaatoimme kreivittären hänen viimeiseen leposijaansa. Vanha\ntallimestari, molemmat Martineau't ja Manetten mies kantoivat häntä.\nMe kuljimme alaspäin tietä, jota minä olin niin iloisena noussut\ntuona päivänä, jolloin minä löysin hänet. Me menimme Indre'n laakson\nhalki pientä Saché'n hautuumaata kohden; vähäinen kylän hautuumaa,\njoka sijaitsi kirkon takana eräällä ylängöllä; kristillisessä\nnöyryydessään hän tahtoi tulla sinne haudatuksi ja haudalleen halusi\nhän yksinkertaisen puuristin, kuten köyhälle maalaisnaiselle, oli hän\nsanonut. Kun minä laakson keskeltä näin kirkon tornin ja hautuumaan\npaikan, valtasi minut voimakas puistatus. Voi, meillä on kaikilla\nelämässämme Golgatha, jonne me jätämme kolmekymmentä kolme elämämme\nensimäistä vuotta, saadessamme keihään piston sydämeen, tuntiessamme\npäässämme orjantappurakruunun, joka korvaa ruusujen seppelettä:\ntuosta kukkulasta piti minulle tulla sovitusten vuori. Meitä seurasi\nsuuri ihmisten paljous, joka oli tullut lausumaan valitukset tuon\nlaakson puolesta, johon hän hiljaisuudessa oli haudannut niin paljon\njaloja tekoja.\n\nManetten, hänen uskottunsa kautta, tiedettiin, että kreivitär\nköyhiä auttaakseen oli säästeliäs puvuissaan silloin, kun hänen\nrahansa eivät enää riittäneet. Hän oli vaatettanut alastomia lapsia,\nantanut lahjoja, auttanut äitejä, ostanut talvella mylläriltä\nviljasäkkejä voimattomille vanhuksille, lahjoittanut lehmän\njollekin köyhälle perheelle; sanalla sanoen kristityn, äidin ja\nlinnan valtijattaren töitä; lisäksi myötäjäisiä, joilla oli autettu\nrakastavaisia pareja avioliittoon, rahasummia, joilla oli lunastettu\nnuorukaisia sotapalveluksesta --, liikuttavia hyviä tekoja tuolta\nrakastavaiselta naiselta, joka sanoi: -- _Toisten onni on niiden\nlohdutus, jotka eivät itse enää voi olla onnellisia_. Nämä asiat,\njoista oli kerrottu jo kolme päivää kaikissa kylissä, olivat\nkeränneet kokoon suunnattoman ihmisjoukon. Minä kuljin Jacques'in ja\nmolempien apottien kanssa arkun takana. Vallitsevaa tapaa noudattaen\nMadeleine ja kreivi eivät olleet meidän kanssamme, he jäivät yksin\nClochegourde'en. Manette oli tahtonut ehdottomasti tulla mukaan.\n\nRouvaparka, rouvaparka! nyt hän on onnellinen, kuulin minä useampia\nkertoja hänen sanovan nyyhkytystensä lomitse.\n\nKun saattue jätti myllytien, puhkesi kaikkien huulilta yksimielinen\nitkun sekoittama huokaus, joka näytti ilmaisevan, että tämä laakso\nitki sieluansa. Kirkko oli täynnä väkeä. Sielumessun jälkeen me\nmenimme kirkkomaalle, jonne hänet piti haudata lähelle ristiä. Kun\nminä kuulin hiekan ja kivien vyöryvän arkun päälle, pettivät minun\nvoimani, minä horjuin, minä pyysin kumpaakin Martineau'ta tukemaan\nminua, ja he saattoivat minut puolitainnoksissa Saché'n linnaan\nasti; isäntäväki tarjosi minulle kohteliaasti huoneen, jonka minä\notin vastaan. Tunnustan teille, minä en tahtonut ollenkaan palata\nClochegourde'en. Minusta oli myös vastenmielistä mennä Frapesle'en,\njosta minä saatoin nähdä Henrietten linnan. Täällä minä olin hänen\nlähellänsä. Minä asuin muutamia päiviä huoneessa, jonka ikkunat\nolivat tuohon rauhalliseen ja yksinäiseen laaksoon päin, josta minä\nolen teille puhunut. Se on laaja satavuotisten tammien reunustama\nnotko, jossa suurien sateiden aikana virtaa tulvavesiä. Tuo näkö\nsoveltui vakavaan ja juhlalliseen mietiskelyyn, johon minä tahdoin\nheittäytyä. Päivänä, joka seurasi tuota onnetonta yötä, minä olin\ntuntenut, kuinka sopimaton minun läsnäoloni Clochegourde'ssa oli.\nKreivillä oli ollut voimakkaita mielenliikutuksia Henrietten\nkuollessa, mutta hän oli odottanut tuota hirveätä tapahtumaa ja\nhänen olemuksensa pohjana oli jonkinmoinen välinpitämättömyys.\nMinä olin huomannut sen useampia kertoja, ja kun maahan kumartunut\nkreivitär antoi minulle tuon kirjeen, jota minä en uskaltanut\navata, ja kun hän puhui kiintymyksestään minuun, ei tuo synkkä\nmies luonut minuun musertavaa katsetta, kuten odotin. Hän oli\npitänyt Henrietten sanoja tuon niin puhtaaksi tuntemansa sielun\näärimmäisestä hienotunteisuudesta johtuviksi. Tämä kreivin itsekäs\ntunteettomuus oli luonnollista. Noiden kahden olennon sielut\neivät olleet keskenänsä yhteydessä, heillä ei ollut koskaan noita\npysyviä vuorovaikutuksia, jotka elähyttävät tunteita; he eivät\nolleet koskaan vaihtaneet iloja eikä suruja, noita voimakkaita\nsiteitä, jotka katketessaan satuttavat meissä tuhansia kohtia,\nsiksi että ne koskettavat meidän kaikkia hermojamme, siksi, että ne\novat kiinnitettyjä meidän sydämemme poimuihin samalla kun ne ovat\nhyväilleet sielua, joka pyhitti jokaisen noista siteistä. Madeleinen\nvihamielisyys sulki minulta Clochegourde'n. Tuo ankara nuori tyttö\nei ollut halukas ryhtymään sovinto-keskusteluihin äitinsä arkun\nääressä, ja minä olisin ollut hirveän kiusallisessa asemassa kreivin\nja hänen välillään; edellinen olisi puhunut minulle kreivittärestä\nja jälkimäinen, talon herratar, olisi osoittanut minua kohtaan\nvoittamatonta vastenmielisyyttä. Olla sellaisessa asemassa siellä,\nmissä kerta itse kukatkin olivat olleet hyväileviä, missä pengermien\nportaat olivat olleet kaunopuheliaita, missä kaikki minun muistoni\nverhosivat runoudella kuistit, ristikkoaidat, terassit, puut ja\nmaisemat. Olla vihattu siellä, missä kaikki oli rakkautta, minä en\nsietänyt tuota ajatusta. Tästä lähtien minun kohtaloni oli määrätty.\nAh, sellaisenko ratkaisun sai voimakkain rakkaus, mikä koskaan on\nkoskettanut miehen sydäntä. Vieraiden silmissä minun menettelyni\ntuli olemaan tuomittavaa, mutta minun omatuntoni ei tuominnut sitä.\nNäin loppuvat nuoruuden kauneimmat tunteet ja suurimmat draamat.\nMe lähdemme melkein kaikki liikkeelle aamunkoitossa, kuten minä\nTours'ista Clochegourde'en, eristäytyen maailmasta, sydän rakkaudesta\nhiutuvana; sitten kun meidän aarteemme ovat kestäneet tulikokeen,\nkun me olemme sekottautuneet ihmisiin ja tapauksiin, kaikki pienenee\nhuomaamatta, me löydämme vähän kultaa tuhkien seasta. Siinä on elämä,\nelämä sellaisena kuin se on; suuria pyrintöjä, pieniä saavutuksia.\nMinä mietin pitkän aikaa omaa itseäni kysyen itseltäni, mitä minun\noli tehtävä tuon iskun jälkeen, joka oli lyönyt maahan kaikki\nminun kukkani. Minä päätin heittäytyä politiikkaan ja tieteeseen,\nkunnianhimon vaivaloisille poluille, minä päätin poistaa naisen\nelämästäni, olla valtiomies, kylmä ja intohimoton, pysyä uskollisena\ntuolle pyhälle olennolle, jota minä olin rakastanut. Minun mietteeni\nnousivat silminkantamattomiin, sillä aikaa kun minun silmäni\npysyivät kiinnitettyinä suurenmoiseen maisemaan pronssirunkoisine\nkultatammineen ja synkkine huippuineen. Minä kysyin itseltäni, oliko\nHenrietten hyve ollut tietämättömyyttä, olinko minä sittenkin syypää\nhänen kuolemaansa. Minä taistelin itseni kanssa keskellä katumuksia.\nLopuksi eräänä ihanana syksypäivänä, jommoisille taivas lähettää\nviimeisiä hymyilyjään ja jotka ovat niin kauniita Tourainessa,\nminä luin hänen kirjeensä, jota minä hänen määräyksensä mukaan en\nsaanut avata, ennenkuin hänen kuolemansa jälkeen. Kuvitelkaa minun\ntunteitani lukiessani sitä:\n\n    Rouva de Mortsauf'in kirje vikontti Felix de Vandenesselle.\n\n    'Felix, liiaksi rakastettu ystäväni, minun tulee nyt avata\n    teille sydämeni, vähemmin osoittaakseni teille, miten suuresti\n    minä teitä rakastan, kuin saadakseni teidät ymmärtämään\n    velvollisuuksienne suuruuden paljastaessani teille niiden\n    haavojen syvyyden ja raskauden, joita te olette iskenyt. Nyt,\n    jolloin minä sorrun uupuneena matkan vaivoista, menehtyneenä\n    taistelun kuluessa saaduista iskuista, nainen on minussa\n    onneksi kuollut, äiti yksin on jäänyt jäljelle. Te tulette\n    näkemään, rakas, millä tavalla te olette ollut alkusyynä minun\n    onnettomuuksiini. Jos minä myöhemmin mielelläni asetin itseni\n    alttiiksi teidän iskuillenne, kuolen minä tänään teiltä viimeisen\n    haavan saaneena; mutta on äärimmäinen nautinto tuntea itsensä sen\n    murtamaksi, jota rakastaa. Pian kärsimykset epäilemättä tulevat\n    riistämään minulta voimat, minä käytän siis hyväkseni viimeisiä\n    selviä ajatuksiani rukoillakseni vielä kerran teitä korvaamaan\n    minun lapsilleni sydämen, jonka te olette heiltä ryöstänyt.\n    Minä sälyttäisin teille tämän kuorman vaativasti, jos minä\n    rakastaisin teitä vähemmän. Mutta minusta on parempi antaa teidän\n    ottaa se vapaaehtoisesti kuten pyhän katumuksen vaikutuksesta\n    ja myöskin ikäänkuin meidän rakkautemme jatkona: olihan meidän\n    rakkauteemme alinomaa sekoitettuna katuvaisia mietiskelyitä ja\n    sovittavaa pelkoa. Ja, minä tiedän sen, me rakastamme toisiamme\n    aina. Teidän vikanne ei ole niin turmiollinen teihin nähden,\n    kuin sen vastakaiun takia, jonka se sai minussa itsessäni.\n    Enkö minä sanonut teille, että minä olin mustasukkainen, mutta\n    mustasukkainen kuolemalle? Niin, minä kuolen. Lohduttautukaa\n    kuitenkin: me olemme täyttäneet inhimilliset lait. Kirkko on\n    yhdellä kaikkein kirkkaimmista äänistään sanonut minulle, että\n    Jumala on laupias niille, jotka ovat uhranneet luonnolliset\n    taipumuksensa hänen käskyilleen. Rakastettuni, kuulkaa siis\n    kaikki, sillä minä en tahdo, että ainoakaan minun ajatuksistani\n    olisi teille tuntematon. Se, mitä minä tunnustan Jumalalle\n    viimeisenä hetkenä, pitää teidän myöskin tietää, te minun\n    sydämeni kuningas, kuten hän on taivaan kuningas. Aina herttua\n    d'Angoulême'n kunniaksi pidettyyn juhlaan asti, ainoaan, johon\n    minä olen ottanut osaa, avioliitto oli pysyttänyt minut tuossa\n    tietämättömyydessä, joka antaa nuorten tyttöjen sielulle\n    enkelten kauneuden. Minä olin äiti, se on totta, mutta rakkaus\n    ei ollut ympäröinyt minua luvallisilla nautinnoillaan. Kuinka\n    olin pysynyt tuossa tilassa, en tiedä siitä mitään. Yhtä vähän\n    minä tiedän, minkä lain nojalla kaikki minussa muuttui yhdessä\n    hetkessä. Muistatteko vielä tänään nuo ensimäiset suudelmanne?\n    Ne ovat hallinneet minun elämääni, ne ovat uurtaneet minun\n    sieluni; teidän verenne kuumuus on kuumentanut minun vereni,\n    teidän nuoruutenne on puhkaissut minun nuoruuteni, teidän\n    halunne ovat siirtyneet minun sydämeeni. Kun minä nousin ylös\n    niin ylpeänä, tunsin minä aistivaikutelman, jolle en tiedä\n    nimeä missään kielessä; sillä lapset eivät ole löytäneet vielä\n    sanoja ilmaistakseen valon yhtymistä heidän silmiensä kanssa,\n    ilmaistakseen elämän suudelmaa heidän huulillaan. Niin, se\n    oli varmaankin kaiun tuoma ääni, pimeyksiin singottu valkeus,\n    maailmankaikkeudelle annettu sysäys, se oli vähemmän nopea\n    kuin kaikki tämä, mutta se oli paljon kauniimpi, sillä se oli\n    sielun elämä! Minä ymmärsin, että oli olemassa jotain minulle\n    tuntematonta tässä maailmassa, voima kauniimpi kuin ajatus, siinä\n    oli kaikki ajatukset, kaikki voimat, koko tulevaisuus tuossa\n    vastatussa tunteen liikutuksessa. Minä tunsin itseni enää vain\n    puoleksi äidiksi. Kohdistuen minun sydämeeni tuo salaman isku\n    sytytti siellä haluja, jotka olivat uinuneet minun tietämättäni:\n    minä aavistin äkkiä kaiken sen, mitä tätini tahtoi minulle sanoa,\n    kun hän suudellen minua otsalle huudahti: _Henriette-raukka!_\n    Palatessani Clochegourde'en kevät, ensimäiset lehdet, kukkien\n    tuoksu, iloiset poutapilvet, Indre, taivas, kaikki puhui minulle\n    kieltä, jota minä en ollut siihen asti ymmärtänyt ja joka\n    synnytti minun sielussani hiukan samanlaista liikutusta kuin\n    mitä te olitte saanut minun aistimissani aikaan. Jos te olette\n    unohtanut nuo hirveät suudelmat, minä, minä en ole koskaan voinut\n    hävittää niitä muististani: minä kuolen niistä! Niin, joka kerta,\n    kun minä teidät senjälkeen näin, te elvytitte niiden jäljen;\n    minä olin liikutettu päästä jalkoihin teidän näöstänne, yhdestä\n    ainoasta teidän tulonne aavistuksesta. Ei aika eikä minun luja\n    tahtoni voineet hillitä tuota voitokasta aistihurmausta. Minä\n    kysyin vasten tahtoani itseltäni: Mitähän nautinnot ovat? Meidän\n    vaihdetut katseemme, kunnioittavat suudelmat, jotka te painoitte\n    kädelleni, käsivarteni teidän käsivarrellanne, teidän äänenne\n    kaikissa noissa hellyydensävyissään, sanalla sanoen pienimmätkin\n    seikat liikuttivat minua niin rajusti, että melkein aina verho\n    laskeutui minun silmieni yli: kapinallisten aistimien kohina\n    täytti silloin minun korvani. Ah! jos te tuollaisella hetkellä,\n    jolloin minä lisäsin kylmyyteni kaksinkertaiseksi, olisitte\n    ottanut minut käsivarsillenne, olisin minä kuollut onnesta.\n    Minä toivoin joskus teidän puoleltanne jotain väkivaltaa,\n    mutta rukous karkoitti pian tuon huonon ajatuksen. Teidän\n    nimenne minun lapsieni lausumana täytti sydämeni kuumemmalla\n    verellä, joka väritti heti minun kasvoni, ja minä viritin\n    ansoja Madeleine-raukalle saadakseni hänet lausumaan sen,\n    niin suuresti minä rakastin tuon aistimuksen kuohuntaa. Mitä\n    minä sanoisin teille? Teidän käsialanne viehätti minua, minä\n    katselin teidän kirjeitänne kuten tarkastetaan muotokuvaa.\n    Jos te jo ensimäisestä päivästä alkaen olitte saanut minun\n    ylitseni jonkin kohtalokkaan vallan, te ymmärrätte, ystäväni,\n    että se tuli suunnattomaksi, kun minun sallittiin lukea teidän\n    sielustanne. Mihin hurmauksiin minä vajosin huomatessani teidät\n    niin puhtaaksi, niin täysin todelliseksi, niin jalomieliseksi,\n    kykenevänä niin suuriin asioihin ja kokeneena jo niin paljon!\n    Mies ja lapsi, pelkuri ja rohkea! Mikä ilo, kun minä huomasin\n    meidät molemmat pyhitetyiksi yhteisillä kärsimyksillä! Tuosta\n    illasta lähtien, jolloin me avasimme sydämemme toisillemme,\n    oli teidän menettämisenne minulle samaa kuin kuolema: minä\n    olen teidät myöskin laskenut lähelleni itsekkyydestä. Varmuus,\n    joka herra de Berge'llä oli siitä, että minä kuolisin, jos te\n    poistuisitte, liikutti häntä suuresti, sillä hän näki minun\n    sieluuni. Hän päätti, että minä olin välttämätön lapsilleni ja\n    kreiville: hän ei käskenyt minun sulkea teiltä pääsyä taloon,\n    sillä minä lupasin hänelle pysyä puhtaana ajatuksissa ja\n    teoissa. -- \"Ajatus on tahdosta riippumaton, sanoi hän, mutta\n    se voi olla varjeltu suurissa tuskissa.\" -- \"Jos minä ajattelen,\n    vastasin minä hänelle, on kaikki hukassa, pelastakaa minut omalta\n    itseltäni. Laittakaa niin, että hän jää minun lähelleni ja että\n    minä pysyn puhtaana!\" Kunnon vanhus, vaikka hän oli ankara,\n    osoitti suvaitsevaisuutta niin suurta suoruutta kohtaan. --\n    \"Te voitte rakastaa häntä, kuten rakastetaan poikaa, määräten\n    tyttärenne hänelle puolisoksi.\" Minä otin rohkeasti vastaan\n    kärsimyksien elämän, jotten menettäisi teitä, ja minä rakastin\n    kärsimystäni nähdessäni, että me olimme kutsutut kantamaan samaa\n    iestä. Jumalani, minä olen pysynyt koskemattomana, uskollisena\n    miehelleni, sallimatta teidän, Felix, astua askeltakaan\n    kuningaskuntaanne! Minun intohimojeni suuruus kiihdytti minun\n    voimiani, minä pidin niitä kidutuksia, joilla herra de Mortsauf\n    minua vaivasi, sovituksina, ja minä kestin ne ylpeydellä\n    kukistaakseni rikolliset taipumukseni. Ennen minä olin altis\n    valituksiin, mutta siitä lähtien, kun te pysyitte minun luonani,\n    minä sain jonkunverran iloisuutta, jonka herra de Mortsauf on kai\n    saanut tuntea. Ilman tuota voimaa, jonka te minulle tarjositte,\n    minä olisin jo aikoja sitten sortunut sisällisessä elämässäni,\n    josta olen teille kertonut. Jos te olette merkinnyt paljon minun\n    velvollisuuksieni täyttämisessä, on asianlaita ollut sama minun\n    lapsiini nähden. Minä luulin riistäneeni heiltä jotain, ja minä\n    pelkäsin, etten koskaan voisi tehdä tarpeeksi paljon heidän\n    hyväkseen. Minun elämäni oli siitä lähtien yhtä ainoata surua,\n    jota minä rakastin. Tuntiessani itseni vähemmän äidiksi, vähemmän\n    uskolliseksi vaimoksi, moite sai sijansa minun sydämessäni ja\n    peläten laiminlyöväni velvollisuuteni, minä alinomaa täytin\n    ne ylenmääräisesti. Varjellakseni itseni lankeemuksesta minä\n    asetin Madeleinen teidän ja itseni välille. Minä määräsin teidät\n    toisillenne pystyttäen siten sulkuja meidän kahden välille.\n    Voimattomia sulkuja! Ei mikään voinut tukahduttaa väristyksiä,\n    joita te minulle aiheutitte. Kaukana tai lähellä teillä oli sama\n    voima. Minä asetin Madeleinen Jacques'in edelle, sentähden että\n    Madeleinestä piti tulla teidän omanne. Mutta minä en luovuttanut\n    teille tytärtäni taisteluitta. Minä sanoin itselleni, etten ollut\n    kuin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha teidät kohdatessani ja\n    että teillä oli melkein kaksikymmentäkaksi vuotta. Minä lyhensin\n    välimatkat, minä heittäydyin vääriin toiveisiin. Oi, Jumalani,\n    Felix, minä teen teille nämä tunnustukset säästääkseni teitä\n    katumuksista, ehkäpä myöskin ilmoittaakseni teille, että minä en\n    ollut tunteeton, että meidän rakkauskärsimyksemme olivat aivan\n    yhtä hirveät ja että Arabelle ei ollut missään minua etevämpi.\n    Minä olin myöskin yksi noita langenneen rodun tyttäriä, joita\n    miehet niin suuresti rakastavat. Oli aika, jolloin taistelu\n    oli niin kauhea, että minä itkin yöt läpeensä; minun hiukseni\n    putoilivat. Teillä on ne. Te muistatte sairauden, joka kohtasi\n    herra de Mortsauf'ia. Teidän sielunne suuruus silloin, sensijaan\n    että se olisi kohottanut minua, alensi minua. Voi! jo tuona\n    päivänä minä toivoin voivani antaa itseni teille palkinnoksi niin\n    suuresta sankaruudesta; mutta tuo hulluus ei kestänyt kauvoja.\n    Minä laskin sen Jumalan jalkojen juureen tuossa messussa, johon\n    te kieltäydyitte ottamasta osaa. Jacques'in sairaus ja Madeleinen\n    kärsimykset näyttivät minusta Jumalan varoituksilta, Jumalan,\n    joka veti voimakkaasti puoleensa eksynyttä karitsaa. Sitten\n    teidän niin luonnollinen rakkautenne tuohon englannittareen\n    paljasti minulle salaisuuksia, joista minä olin ollut tietämätön.\n    Minä rakastin teitä enemmän kuin mitä minä luulin. Madeleine\n    hävisi meidän väliltämme. Minun myrskyisen elämäni alituiset\n    liikutukset, ponnistukset, joita minä tein hillitäkseni itseäni,\n    ilman muuta kuin uskonnon apua, kaikki on valmistanut sairautta,\n    josta minä kuolen. Tuo hirveä isku aiheutti häiriöitä, joista\n    minä olen vaiennut. Minä näin kuolemassa ainoan mahdollisen\n    ratkaisun tälle salatulle murhenäytelmälle. Kokonainen elämä,\n    kiihkoisa, mustasukkainen ja raivoisa elämä, on ollut noiden\n    kahden kuukauden välillä, jotka kuluivat äitini teidän\n    suhdettanne lady Dudley'hin koskevasta uutisesta teidän tuloonne.\n    Minä tahdoin mennä Pariisiin, minä janosin murhaa, minä toivoin\n    tuon naisen kuolemaa, minä olin tunteeton lasteni hyväilyille.\n    Rukous, joka tähän asti oli ollut minulle kuin palsami, ei\n    enää tehonnut minun sieluuni. Mustasukkaisuus on tehnyt leveän\n    murtuman, josta kuolema on astunut sisälle. Minä olin kuitenkin\n    pysynyt tyynenä otsaltani. Niin, tuo taistelukausi oli salaisuus\n    Jumalan ja minun välillä. Kun minä sitten sain tietää, että\n    minua oli pettänyt vain luonto, eikä teidän ajatuksenne, että\n    minä olin rakastettu yhtä paljon kuin minä rakastin teitä,\n    tahdoin minä elää... se oli liian myöhäistä. Jumala oli ottanut\n    minut suojelukseensa epäilemättä säälien olentoa, joka oli\n    totuudenmukainen omaa itseänsä kohtaan, totuudenmukainen häntä\n    kohtaan ja jonka kärsimykset olivat usein vieneet pyhäkön oville.\n    Suuresti rakastettuni! Jumala on minut tuominnut, herra de\n    Mortsauf antaa minulle epäilemättä anteeksi, mutta te, tuletteko\n    te olemaan lempeä? Kuunteletteko te ääntä, joka tällä hetkellä\n    kaikuu minun haudastani? Korjaatteko te onnettomuudet, joihin me\n    olemme tasan syyllisiä, te ehkä vähemmän kuin minä? Te tiedätte,\n    mitä minä aion teiltä pyytää. Olkaa herra de Mortsauf'ille kuten\n    laupeudensisar sairaalle, kuunnelkaa häntä, rakastakaa häntä;\n    kukaan ei häntä tule rakastamaan. Asettukaa hänen ja hänen\n    lastensa väliin kuten minä olen tehnyt. Teidän vaivanne ei tule\n    olemaan pitkäaikaista. Jacques jättänee pian kodin mennäkseen\n    isoisän luo Pariisiin, ja te olette luvannut minulle ohjata\n    häntä tämän maailman karien halki. Mitä Madeleineen tulee, hän\n    menee naimisiin; kunpa miellyttäisitte häntä jonakin päivänä!\n    Hän on kokonaan minua ja enemmänkin; hänellä on tuo tahto, joka\n    minulta puuttui, tuo tarmokkuus, joka on välttämätön seuratessa\n    poliittisen elämän myrskyihin määrättyä miestä, hän on taitava\n    ja ymmärtäväinen. Jos teidän kohtalonne yhdistyvät, on hän oleva\n    onnellisempi kuin mitä hänen äitinsä oli. Saadessanne itsellenne\n    oikeuden jatkaa minun työtäni Clochegourde'ssa te pyyhitte pois\n    rikoksia, jotka eivät ole tulleet riittävästi sovitetuiksi,\n    vaikka ne ovat anteeksiannettuja taivaassa ja maan päällä, sillä\n    _hän_ on jalomielinen ja antaa minulle anteeksi. Minä olen, te\n    näette sen, alati itsekäs, mutta onhan se todistus itsevaltiaasta\n    rakkaudesta. Minä tahdon omaisissani olla teidän rakastamana. Kun\n    minä en ole voinut kuulua teille, jätän minä teille ajatukseni ja\n    velvollisuuteni! Jos te ette tahdo ottaa Madeleineä vaimoksenne,\n    pitäkää ainakin huolta minun sieluni levosta tekemällä herra de\n    Mortsauf niin onnelliseksi kuin hän voi tulla.\n\n    Jää hyvästi, rakas sydämeni lapsi, nämä ovat täysissä\n    sielunvoimissa lausutut, vielä elämää täynnä olevat jäähyväiset,\n    sen sielun jäähyväiset, johon sinä olet vuodattanut liian suuria\n    iloja voidaksesi saada pienintäkään moitetta onnettomuudesta,\n    jonka ne ovat aiheuttaneet; minä käytän tuota sanaa ajatellen,\n    että te minua rakastatte, sillä minä, minä menen leposijaani\n    velvollisuuksien uhrina ja, mikä saa minut värisemään, en\n    ilman kaipausta! Jumala tietää paremmin kuin minä, olenko minä\n    toteuttanut hänen pyhät lakinsa niiden hengen mukaisesti. Minä\n    olen epäilemättä usein horjunut, mutta minä en ole langennut,\n    ja voimakkain syy minun virheisiini on itse niiden viettelysten\n    suuruus, jotka ovat minua ympäröineet. Vapahtaja on näkevä minut\n    aivan yhtä vapisevana kuin jos minä olisin langennut. Vielä\n    kerran jää hyvästi, jäähyväiset, samanlaiset kuin mitkä minä\n    eilen sanoin meidän kauniille laaksollemme, jonka helmassa minä\n    olen pian lepäävä ja jonne te usein palaatte, eikö niin?\n\n                                                Henriette.'\n\nMinä vaivuin syviin mietiskelyihin huomatessani tuon elämän\ntuntemattomat syvyydet, jotka viimeinen liekki oli valaissut. Minun\nitsekkäisyyteni pilvet hajosivat. Hän oli siis kärsinyt yhtäpaljon\nkuin minä, enemmän kuin minä, sillä hän oli kuollut. Hän luuli,\nettä jokainen olisi hyvä hänen ystäväänsä kohtaan; hän oli ollut\nniin rakkauden sokaisema, ettei hän ollut huomannut tyttärensä\nvihamielisyyttä. Tämä viimeinen todistus hänen hellyydestään teki\nminulle hyvin pahaa. Henriette-raukka, joka tahtoi antaa minulle\nClochegourde'n ja tyttärensä!\n\nNathalie, tuosta ikuisesti hirveästä päivästä alkaen, jolloin\nminä ensi kerran astuin hautuumaalle seuraten tuon jalon naisen\njäännöksiä, Henrietten, jonka te nyt tunnette, aurinko on ollut\nvähemmän kuuma ja vähemmän kirkas, yö pimeämpi, liikkeet hitaampia,\najatus raskaampi. On olentoja, joita me hautaamme maahan, mutta\non erikoisesti rakkaita olentoja, joilla on meidän sydämemme\nkuolinliinana, ja joiden muisto sekoittuu joka päivä sydämemme\nlyönteihin; me ajattelemme heitä kuten me hengitämme, he ovat meissä\ntuon suloisen lain nojalla, joka koskee rakkaudelle ominaista sielun\nvaellusta. Toinen sielu on minun sielussani. Kun minä olen tehnyt\nhyvää, kun minä olen lausunut kauniita sanoja, puhuu ja toimii tuo\nsielu. Kaikki se, mikä minussa mahdollisesti on hyvää, virtaa tuosta\nhaudasta, kuten liljan kukasta tuoksut, jotka palsamoivat ilman.\nPilkka, pahuus, kaikki se, mitä te moititte minussa, tulee minusta\nitsestäni. Tästä lähtien, kun minun silmiäni verhoaa pilvi ja kun ne\nsuuntautuvat taivasta kohden, oltuaan pitkän aikaa maahan luotuina,\nkun minun suuni on mykkä teidän sanoillenne ja huolenpidoillenne,\nälkää kysykö minulta enää: \"_Mitä te ajattelette_?\"\n\nRakas Nathalie, minä olen lakannut kirjoittamasta joksikin aikaa,\nnuo muistot liikuttivat minua liiaksi. Nyt minun tulee kertoa teille\ntapauksista, jotka seurasivat tuota katastrofia ja joihin ei tarvita\npaljon sanoja. Silloin kun elämä on kokoonpantu vain toiminnasta\nja liikunnoista, on kaikki pian sanottu; mutta kun se on siirtynyt\nsielun korkeimpiin piireihin, on sen kertominen pitkällistä.\nHenrietten kirje sai erään toivon loistamaan minulle. Tuossa suuressa\nhaaksirikossa minä huomasin saaren, jonne minä saatoin nousta maalle.\nElää Clochegourde'ssa Madeleinen luona, pyhittäen hänelle elämäni,\nse oli kohtalo, jossa saivat tyydytyksensä kaikki minun sydäntäni\nliikuttaneet aatteet; mutta piti saada tietää Madeleinen todelliset\najatukset. Minun oli lausuttava jäähyväiseni kreiville; minä menin\nsiis Clochegourde'en katsomaan häntä ja kohtasin hänet terassilla.\nMe kävelimme pitkän aikaa. Aluksi hän puhui minulle kreivittärestä\nkuten mies, joka tunsi menetyksensä suuruuden ja kaiken vahingon,\nminkä se aiheutti hänen sisälliselle elämälleen. Mutta ensimäisen\ntuskanhuutonsa jälkeen hän näytti enemmän huolehtivan tulevaisuudesta\nkuin nykyisyydestä. Hän pelkäsi tytärtään, jolla ei ollut, sanoi hän,\näitinsä lempeyttä. Madeleinen luja luonne, jossa äidin viehättäviin\nominaisuuksiin oli sekoittunut jotain sankarillista, hämmästytti\ntuota vanhusta, joka oli tottunut Henrietten lempeyksiin ja joka\ntässä aavisti tahdon, jota ei mikään saisi taipumaan. Mutta se mikä\nsaattoi lohduttaa häntä tästä korvaamattomasta menetyksestä oli\ntietoisuus saada pian liittyä vaimoonsa. Noiden viimeisten päivien\nmielenliikutukset ja surut olivat pahentaneet hänen sairaloista\ntilaansa ja herättäneet hänen vanhat tuskansa; taistelu, joka\nkehkeytyi hänen isänvaltansa ja tyttären vallan välille, tyttären,\njosta tuli talon valtiatar, oli saava hänen päivänsä loppumaan\nkatkeruudessa; sillä siinä, missä hän oli voinut taistella vaimonsa\nkanssa, täytyi hänen väistyä lapsensa edessä. Sitäpaitsi hänen\npoikansa tuli lähtemään pois kotoa, hänen tyttärensä oli menevä\nnaimisiin; minkälaisen vävyn tulisi hän saamaan? Vaikka hän\npuhui pikaisesta kuolemastaan, tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja\nrakkaudesta osattomaksi.\n\nTuona aikana, jolloin hän ei puhunut minulle muusta kuin itsestään,\npyytäen ystävyyttäni vaimonsa nimessä, hän täydensi minulle\nlopullisesti maanpakolaisen suuren kuvan, yhden meidän aikakautemme\nmieltäkiinnittävimmistä tyypeistä. Hän oli näöltään heikko ja\nmurtunut, mutta elämä näytti itsepintaisesti pysyvän hänessä hänen\nraittiin elämäntapansa ja hänen maatöidensä tähden. Hetkellä, jolloin\nminä kirjoitan tätä, hän elää vielä. Vaikka Madeleinen täytyi huomata\nmeidät kävellessämme pitkin terassia, hän ei laskeutunut alas;\nhän tuli kuistille ja meni sisään useampia kertoja ilmaistakseen\nminulle halveksumistaan. Minä käytin hyväkseni hetkeä, jolloin hän\ntuli kuistille, ja pyysin kreiviä nousemaan linnaan; minulla oli\npuhuttavaa Madeleinelle; minä esitin syyksi viimeisen toivomuksen,\njonka kreivitär oli minulle uskonut, minulla ei ollut muuta keinoa\nkuin tämä saadakseni nähdä Madeleineä. Kreivi meni hakemaan häntä ja\njätti meidät yksin terassille.\n\n-- Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle, jos minun on teille jossakin\npuhuttava, niin eikö se saa tapahtua tässä, jossa teidän äitinne\nminua kuunteli, kun hänellä oli valituksia, jotka koskivat vähemmän\nminua kuin elämän tapauksia? Minä tiedän teidän ajatuksenne, mutta\nälkää tuomitko minua tuntematta tosiasioita. Minun elämäni ja minun\nonneni ovat kiinnitettyjä näihin paikkoihin, te tiedätte sen, ja te\nkarkoitatte minut niistä kylmyydellä, jota te osoitatte veljellisen\nystävyyden asemesta, tuon ystävyyden, joka yhdisti meitä ja jota\nkuolema on lujittanut saman surun siteillä. Rakas Madeleine, te,\njonka edestä minä antaisin tällä hetkellä elämäni ilman mitään\npalkinnon toivoa, ilman, että te itse sitä edes tietäisitte, niin\nsuuresti me rakastamme niiden lapsia, jotka ovat holhonneet meitä\nelämässä; te ette tunne suunnitelmaa, jota teidän jumaloitu äitinne\nrakasti ajatella näiden seitsemän vuoden aikana ja joka epäilemättä\nlieventäisi teidän tunteitanne; mutta minä en tahdo käyttää\nhyväkseni tätä etua. Kaikki se, mitä minä teiltä pyydän on, ettette\nkieltäisi minulta oikeutta saapua hengittämään tämän terassin ilmaa\nja että odottaisitte, kunnes aika on muuttanut teidän ajatuksenne\nyhteiskuntaelämästä; tällä hetkellä minä varon loukkaamasta niitä;\nminä kunnioitan surua, joka teitä hämmentää, sillä se vie minulta\nitseltänikin kyvyn arvostella järkevästi olosuhteita, joissa minä\nolen. Pyhimys, joka valvoo tällä hetkellä meidän ylitsemme, hyväksyy\nsen pidättymisen, jota minä noudatan pyytäessäni teitä ainoastaan\npysymään puolueettomana ajatuksissanne minusta. Minä rakastan\nteitä liiaksi huolimatta vastenmielisyydestä, jota te minulle\nosoitatte selittääkseni kreiville suunnitelmaa, jonka hän hyväksyisi\nilomielin. Olkaa vapaa. Myöhemmin ajatelkaa, että te ette tunne\nketään maailmassa paremmin kuin minut, ettei kellään miehellä ole\nsydämessään uskollisempia tunteita...\n\nTähän asti Madeleine oli kuunnellut minua silmät maahan luotuina, nyt\nhän pysähdytti minut liikkeellä.\n\n-- Herra, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, minä tunnen\nmyöskin kaikki teidän ajatuksenne, mutta minä en muuta lainkaan\ntunteitani teidän poissaollessanne ja minä pitäisin parempana\nheittäytyä Indre'en kuin sitoa itseni teihin. Minä en puhu teille\nitsestäni, mutta jos minun äitini nimellä on vielä jotain voimaa\nteidän ylitsenne, pyydän minä hänen nimessään, ettette koskaan tulisi\nClochegourde'en, niinkauan kuin minä olen siellä. Jo teidän näkönne\naiheuttaa minulle häiriötä, jota minä en osaa selittää ja jota minä\nen koskaan tule voittamaan.\n\nHän tervehti minua arvokkaalla liikkeellä ja palasi takaisin\nClochegourde'en taaksensa katsomatta, tunteettomana kuten hänen\näitinsä oli ollut yhtenä ainoana päivänä, mutta leppymättömänä.\nTuon nuoren tytön terävä silmä oli, vaikkakin myöhään, arvannut\nkaikki, ja mahdollisesti hänen vihansa miestä kohtaan, joka\nhänestä näytti turmiolliselta hänen äidilleen, oli lisääntynyt\njoistakin katumuksista, joita hän tunsi ajatellessaan viatonta\nkanssarikollisuuttaan. Tällä taholla kaikki oli pohjatonta syvyyttä.\nMadeleine vihasi minua tahtomatta selittää itselleen, olinko minä\nnäiden onnettomuuksien syy vai uhri: hän olisi mahdollisesti\nvihannut meitä yhtä paljon, äitiään ja minua, jos me olisimme\nolleet onnellisia. Kaikki oli siten raunioina minun onneni\nkauniissa rakennuksessa. Minun yksin tuli tuntea kokonaisuudessaan\ntuon tuntemattoman, suuren naisen elämä, minä yksin tiesin\nhänen tunteidensa salaisuuden, minä yksin olin nähnyt hänen\nsielunsa kaikessa sen laajuudessa; hänen äitinsä, hänen isänsä,\nhänen puolisonsa, hänen lapsensa eivät olleet tunteneet häntä.\nKummallista: minä pengon tuota tuhkien paljoutta ja mielihyvällä\nlevitän sitä teidän eteenne, me voimme kaikki löytää sieltä jotain\nmeidän kalleimmista omaisuuksistamme. Kuinka monella perheellä\nonkaan Henriettensä, kuinka monet jalot olennot jättävät maailman\nkohtaamatta älykästä kertojaa, joka olisi tutkinut heidän sydämensä,\nmitannut niiden syvyyden ja laajuuden! Tämä on ihmiselämä kaikessa\nsen totuudessa: usein eivät äidit tunne lapsiaan enempää kuin\nlapset tuntevat heidät. Niin on myös puolisojen, rakastajien ja\nveljien laita! Tiesinkö minä, että minä eräänä päivänä isäni arkun\nääressä riitelisin Charles de Vandenesse'n, veljeni, kanssa, jonka\nmenestykseen minä olin niin suuresti myötävaikuttanut? Jumalani,\nkuinka paljon opetuksia yksinkertaisimmassakin kertomuksessa! Kun\nMadeleine oli hävinnyt kuistin ovesta, palasin minä sydän murrettuna\nsanomaan jäähyväiset isäntäväelleni, ja minä läksin Pariisia\nkohden seuraten Indre'n oikeanpuoleista rantaa, jota pitkin minä\nensimäisen kerran olin tullut tähän laaksoon. Minä kuljin surullisena\nPont-de-Ruan'in iloisen kylän läpi. Minä olin kuitenkin rikas,\nvaltioelämä hymyili minulle, minä en ollut enää, kuten vuonna 1814,\nuupunut jalankulkija. Tuohon aikaan minun sydämeni oli ollut täynnä\nhaluja, nyt minun silmäni olivat täynnä kyyneleitä; ennen minulla\noli elämä edessäni, nyt minä tunsin sen autioksi. Minä olin vielä\nnuori, minulla oli kaksikymmentäyhdeksän vuotta, mutta minun sydämeni\noli jo kuihtunut. Muutamat vuodet olivat kylliksi riistämään tuolta\nmaisemalta sen ensimäisen kauneuden ja tekemään minulle elämän\nvastenmieliseksi. Te voitte nyt ymmärtää, mikä liikutus minut\nvaltasi, kun minä kääntyessäni näin Madeleinen terassilla.\n\nVoittamattoman surumielisyyden valtaamana minä en ajatellut enää\nmatkani päämäärää. Lady Dudley oli hyvin kaukana minun ajatuksistani\nja minä menin hänen asuntoonsa huomaamattani. Kun on kerran\ntyhmyyden tehnyt, saa kantaa sen seuraukset. Minulla oli hänen\nluonansa aviomiehen tottumukset, minä nousin surullisena portaita\najatellen kaikkia välien rikkomisen ikävyyksiä. Jos te olette hyvin\nymmärtänyt lady Dudleyn luonteen ja tavat, voitte te kuvitella minun\nmielipahani, kun hänen hovimestarinsa johti minut matkapuvussani\nsaliin, jossa minä tapasin hänet komeasti puettuna ja viiden\nhenkilön ympäröimänä. Lordi Dudley, yksi englannin kunnioitetuimpia,\nvanhoja valtiomiehiä seisoi uunin edessä jäykkänä, ylpeänä,\nkylmänä, pilkallisen näköisenä, kuten täytyy olla Parlamentissa;\nhän hymyili kuullessaan minun nimeni. Arabellen kaksi lasta, jotka\nolivat ihmeellisesti de Marsay'n, erään vanhan lordin avioliiton\nulkopuolella syntyneen pojan näköisiä, olivat äitinsä läheisyydessä.\nMinut nähdessään Arabelle otti heti ylvään näön, kiinnitti katseensa\nminun matkalakkiini, ikäänkuin hän olisi tahtonut minulta joka hetki\nkysyä, mitä minulla oli tekemistä hänen luonaan. Hän kohteli minua,\nkuin jotakin maalaisaatelismiestä, joka olisi hänelle esitetty. Mitä\nmeidän läheiseen ystävyyteemme tuli, tuohon ikuiseen rakkauteen,\nnoihin kuoleman lupauksiin, jos minä lakkaisin rakastamasta häntä,\ntuohon Armide-komediaan, kaikki oli haihtunut kuten uni. Minä en\nollut koskaan puristanut hänen kättänsä, minä olin vieras, hän ei\ntuntenut minua. Huolimatta diplomaatin kylmäverisyydestä, johon\nminä jo aloin tottua, minä olin yllätetty, ja kuka muu tahansa\nminun asemassani olisi ollut samoin. De Marsay hymyili kengilleen,\njoita hän tarkasteli, merkillisellä tekohartaudella. Minä ratkaisin\npian kantani. Keltä muulta naiselta tahansa minä olisin ottanut\nsäädyllisesti vastaan häviöni; mutta kiihtyneenä nähdessäni pystyssä\nsankarittaren, joka tahtoi kuolla rakkaudesta ja joka oli pilkannut\nkuolemaa, minä päätin vastata häpeämättömyyteen häpeämättömyydellä.\nHän tiesi lady Brandon'in haaksirikon: muistuttaa hänelle siitä, oli\nantaa hänelle tikarin isku sydämeen, vaikkakin ase siinä tylsyikin.\n\n-- Rouva, sanoin minä hänelle, te suotte minulle anteeksi, että tulen\nsisälle näin ratsastajan puvussa, kun saatte tietää, että minä saavun\nTourainesta ja että lady Brandon on jättänyt minun tehtäväkseni tuoda\nteille tietoja, jotka eivät salli mitään viivytystä. Minä pelkäsin\nteidän lähteneen Lancashire'en; mutta, koska te olette Pariisissa,\nminä jään odottamaan teidän käskyjänne ja hetkeä, jolloin te\nsuvaitsette ottaa minut vastaan.\n\nHän painoi päänsä alas ja minä läksin. Tuosta päivästä alkaen\nminä en ole häntä enää kohdannut muuten kuin seurapiireissä,\njoissa me vaihdamme ystävällisen tervehdyksen ja joskus jonkun\nkompasanan. Minä puhun hänelle Lancashiren lohduttamattomista\nnaisista, hän puhuu minulle ranskattarista, jotka tekevät kunniaa\nepätoivoilleen vatsataudeilla. Hänen huolenpitojaan saan minä\nkiittää siitä, että minulla on verivihollinen de Marsay'ssa, jota\nhän kovasti liehakoitsee. Mutta minä sanon hänelle, että hän on\navioliitossa kahden sukupolven kanssa. Siten ei mitään puuttunut\nminun onnettomuudestani. Minä seurasin suunnitelmaa, jonka olin\ntehnyt Saché'ssa. Minä heittäydyin työhön, minä harrastin tiedettä,\nkirjallisuutta ja politiikkaa; minä astuin diplomaatin uralle\nKaarle X:n tullessa hallitukseen; hän poisti viran, jota minä\nolin hoitanut kuningas vainajan aikana. Jo tuosta hetkestä minä\npäätin olla kiinnittämättä huomiotani ainoaankaan naiseen, olipa\nhän sitten kuinka kaunis, kuinka henkevä, kuinka rakastettava\ntahansa. Tämä onnistui minulle erinomaisesti: minä sain uskomattoman\nmielen tyyneyden, suuren työkyvyn, ja minä ymmärsin kaiken sen,\nminkä nuo naiset haaskaavat meidän elämästämme uskoen korvanneensa\nmeidät muutamilla viehättävillä sanoilla. Mutta kaikki minun\npäätökseni raukesivat: te tiedätte miten ja miksi. Rakas Nathalie,\nkuvatessani teille elämäni vapaasti ja suoraan, kuten minä kuvaan\nsen itselleni, kertoessani teille tunteista, joissa teillä ei ollut\nyhtään sijaa, minä mahdollisesti olen kylmentänyt jotain teidän\nluulevaisen ja herkän sydämenne poimua. Mutta se, mikä kiihdyttäisi\nvihaan tavallisen naisen, tulee olemaan teille, olen siitä varma,\nuusi syy rakastaa minua. Kärsivien ja sairaiden sielujen suhteen\non noilla valikoiduilla naisilla ylevä tehtävä suoritettavanaan,\nlaupeudensisaren, joka parantaa haavoja, äidin, joka antaa anteeksi\nlapselle. Taiteilijat ja suuret runoilijat eivät ole ainoat, jotka\nkärsivät: miehet, jotka elävät isänmaansa eteen, kansakuntien\nhyväksi, laajentaen tunteidensa ja ajatustensa piiriä, elävät usein\nhirvittävässä yksinäisyydessä. Heillä on tarve tuntea sivullaan\npuhdas ja uskollinen rakkaus; uskokaa, että he ymmärtävät sen\nsuuruuden ja arvon. Huomenna minä saan tietää, olenko minä pettynyt\nteitä rakastaessani.\n\n    Kreivi Felix de Vandenesse'lle.\n\n    'Rakas kreivi, te olette saanut tuolta rouva de Mortsauf-raukalta\n    kirjeen, joka, sanotte, on ollut teille hyödyksi johtamalla\n    teitä maailmassa, kirje, jota te saatte kiittää korkeasta\n    asemastanne. Sallikaa minun täydentää teidän kasvatustanne.\n    Suvaitkaa toki luopua eräästä ikävästä tavasta; älkää jäljitelkö\n    leskiä, jotka puhuvat aina ensimäisistä puolisoistaan, jotka\n    tyrkyttävät toiselle vainajan hyveitä. Minä olen ranskalainen,\n    rakas kreivi; minä tahdon saada puolisoksi koko sen miehen,\n    jota minä rakastan, enkä todellisuudessa rouva de Mortsauf'ia.\n    Luettuani teidän kertomuksenne tarkkaavaisuudella, jota se\n    ansaitsee, ja te tiedätte, mitä mielenkiintoa minä teille\n    osoitan, minusta on näyttänyt, että te olette ihmeteltävästi\n    ikävystyttänyt lady Dudleyn asettamalla hänen eteensä rouva de\n    Mortsauf'in täydellisyydet ja tehnyt paljon pahaa kreivittärelle\n    masentaessanne hänet englantilaisen rakkauden ominaisuuksilla.\n    Te olette käyttäytynyt tahdittomasti minua naisraukkaa kohtaan,\n    jolla ei ole muita ansioita kuin se että miellytän teitä, te\n    olette antanut minun ymmärtää, etten minä rakastanut teitä\n    kuten Henriette ja Arabelle. Minä tunnustan puutteeni, minä\n    tunnen ne; mutta minkätähden annatte minun niin kovakouraisesti\n    tuntea ne? Tiedättekö, ketä kohtaan minä tunnen sääliä? Sitä\n    neljättä naista kohtaan, jota te tulette rakastamaan. Hänen\n    täytyy välttämättömästi taistella kolmea henkilöä vastaan;\n    myöskin täytyy minun varata teidät niin hänen kuin teidän\n    etujen nimessä teidän muistinne vaaraa vastaan. Minä kieltäydyn\n    vaivaloisesta kunniasta rakastaa teitä: minulla pitäisi olla\n    liiaksi katolisia tai anglikanisia ominaisuuksia, ja minä en\n    huoli ruveta taisteluun varjojen kanssa. Clochegourde'n neitsyen\n    hyveet saattaisivat epätoivoon itsensä suhteen varmimmankin\n    naisen ja teidän peloton amatsooninne säikyttäisi rohkeimmatkin\n    onnen unelmat. Mitä tahansa hän tekeekin, nainen ei voisi koskaan\n    toivoa voivansa tuottaa teille iloja, jotka vastaisivat teidän\n    kunnianhimoanne. Ei sydän eikä aistimet saa koskaan voittoa\n    teidän muistoistanne. Te olette unohtanut, että me ratsastamme\n    yhdessä usein. Minä en ole osannut kuumentaa aurinkoa, joka on\n    jäähtynyt teidän pyhän Henriettenne kuolemasta, teitä värisyttää\n    minun sivullani. Ystäväni, sillä te tulette aina olemaan minun\n    ystäväni, välttäkää alkamasta toista kertaa tuollaisilla\n    tunnustuksilla, jotka paljastavat teidän järkevyytenne, jotka\n    lamauttavat rakkauden ja pakoittavat naisen epäilemään omaa\n    itseään. Rakkaus, kreivi hyvä, ei elä muusta kuin luottamuksesta.\n    Nainen, joka sanoessaan jotain tai noustessaan ratsaille ensiksi\n    kysyy itseltään, eikö taivaallinen Henriette sanoisi paremmin,\n    eikö sellainen etevä ratsastaja kuin Arabelle saisi liikkeisiinsä\n    enemmän viehkeyttä, tuon naisen, olkaa siitä varma, sekä jalat\n    että ääni vapisee. Te olette herättänyt minussa halun saada\n    nähdä joku teidän huumaavista kukkavihkoistanne, mutta tehän\n    ette tee niitä enää. On siten joukko asioita, joihin te ette\n    uskalla enää ryhtyä, ajatuksia ja iloja, joita teille ei synny\n    enää uudelleen. Ei yksikään nainen, tietäkää se, tahtoisi tunkea\n    teidän sydämestänne kuollutta, jota te siellä säilytätte. Te\n    pyydätte minua rakastamaan teitä kristillisestä laupeudesta.\n    Minä voin tehdä, myönnän teille, suunnattoman paljon, kaiken\n    voin tehdä laupeudesta paitsi en rakkautta. Te olette joskus\n    ikävystyttävä ja ikävissänne; te nimitätte surumielisyyttänne\n    melankoliaksi: oikein, mutta te olette sietämätön ja te tuotatte\n    hirveitä suruja sille, joka teitä rakastaa. Minä olen liian\n    usein kohdannut meidän kahden välillä pyhimyksen haudan: minä\n    olen tutkinut itseäni, minä tunnen itseni ja minä en tahtoisi\n    kuolla kuten hän. Jos te olette väsyttänyt lady Dudleyn, joka\n    on sangen huomattava nainen, minä, jolla ei ole hänen kiihkeitä\n    halujaan, minä pelkään kylmentyväni vielä pikemmin kuin hän.\n    Tukahduttakaamme rakkaus väliltämme, koska te ette voi enää\n    tuntea onnea muuta kuin kuolleiden kanssa, ja pysykäämme\n    ystävinä, minä tahdon niin. Mitenkäs muuten, rakas kreivi! Teillä\n    on ollut maailmaan astuessanne ihastuttava nainen, täydellinen\n    rakastettu, joka ajatteli teidän onneanne, joka rakasti teitä\n    kiihkeästi, joka ei pyytänyt teiltä muuta kuin uskollisuutta,\n    ja te olette saattanut hänet kuolemaan surusta; en tosiaan\n    tiedä mitään hirveämpää. Hehkuvimpien ja onnettomimpien nuorten\n    miesten joukossa, jotka kunnianhimoisina kuljeksivat Pariisin\n    katuja pitkin, ei ole ainoatakaan, joka ei pysyisi siveänä\n    kymmenen vuotta saadakseen puolet niistä suosioista, joille\n    te ette osannut antaa arvoa! Kun on niin suuresti rakastettu,\n    voiko pyytää mitään enempää? Naisraukka, hän on paljon kärsinyt,\n    ja kun te olette sanonut muutamia sentimentaalisia lauseita,\n    luulette te maksaneenne veikanne hänen arkulleen. Samanlainen\n    hinta odottaisi epäilemättä minunkin rakkauttani. Kiitoksia,\n    kreivi rakas, minä en tahdo kilpailijaa, en haudan tällä enkä\n    tuolla puolen. Kun on omallatunnollaan sellaisia rikoksia,\n    pitäisi niistä ainakin vaieta. Minä tein teille ajattelemattoman\n    pyynnön, minä olin nainen, Eevan tytär, teidän asianne oli\n    punnita tarkkaan vastauksenne. Teidän olisi pitänyt valehdella\n    minulle; myöhemmin minä olisin teitä siitä kiittänyt. Ettekö te\n    ole koskaan ymmärtänyt niiden miesten hyvettä, joilla on hyvä\n    onni naismaailmassa? Ettekö te tunne, kuinka jalomielisiä he\n    ovat vannoessaan meille, etteivät he ole koskaan rakastaneet,\n    että he rakastavat ensimäistä kertaa? Teidän ohjelmanne on\n    mahdoton suorittaa. Olla samalla kertaa rouva de Mortsauf ja\n    lady Dudley, ystäväni, eiköhän se ole sama kuin yhdistää vesi\n    ja tuli? Te ette siis tunne naisia? He ovat sitä, mitä he ovat,\n    heillä täytyy olla ominaisvirheensä. Te olette kohdannut lady\n    Dudleyn liian aikaiseen voidaksenne määrätä hänen arvonsa, ja se\n    paha, mitä te hänestä sanotte, näyttää minusta teidän loukatun\n    turhamielisyytenne kostolta; te olette ymmärtänyt rouva de\n    Mortsauf'in liian myöhään, te olette rangaissut toista sillä,\n    ettei hän ollut toinen; mitä tapahtuisi minulle, joka en ole\n    kumpikaan heistä? Minä rakastan teitä kylliksi ollakseni syvästi\n    miettinyt teidän tulevaisuuttanne. Te Surullisen Hahmon ritari,\n    teidän näkönne on aina kovasti kiinnittänyt minun mieltäni;\n    minä uskoin melankoolisten ihmisten pysyväisyyteen; mutta minä\n    en tiennyt, että te olitte maailmaan astuessanne tappanut\n    kauneimman ja hyveellisimmän kaikista naisista. Niin, minä\n    olen kysynyt itseltäni, mitä teille jää tehtäväksi, olen sitä\n    paljon ajatellut. Minä luulen, ystäväni, että teidän pitää mennä\n    naimisiin jonkun rouva Shandy'n kanssa, joka ei tiedä mitään\n    rakkaudesta eikä intohimoista; joka ei ole levoton lady Dudleysta\n    eikä rouva de Mortsauf'ista, joka ei lainkaan välitä noista\n    ikävyyden hetkistä, joita te kutsutte melankoliaksi ja joiden\n    aikana te olette huvittava kuin sade, lyhyesti sanoen naisen\n    kanssa, joka olisi teille tuo erinomainen laupeudensisar, jota\n    te haluatte. Rakastaa, vapista yhdestä sanasta, osata odottaa\n    onnea, antaa sitä, saada sitä, tuntea tuhannet intohimon myrskyt,\n    omistaa itselleen rakastetun naisen pienet turhamielisyydet,\n    mitä kaikkeen tähän tulee, rakas kreivini, kieltäytykää siitä.\n    Te olette liian hyvin seurannut neuvoja, joita teidän hyvä\n    enkelinne on teille antanut nuorten naisten suhteen; te olette\n    välttänyt heitä niin hyvin, ettette heitä ollenkaan tunne.\n    Rouva de Mortsauf on ollut oikeassa asettaessaan teidät heti\n    alusta korkealle, kaikki naiset olisivat olleet teitä vastassa,\n    ja te ette olisi päässyt mihinkään. Nyt on teidän jo liian\n    myöhäistä alkaa tutkimuksianne oppiaksenne sanomaan meille\n    sitä, mitä me rakastamme kuulla, ollaksenne oikealla hetkellä\n    suuri, ihaillaksenne meidän pienuuksiamme, kun meitä miellyttää\n    olla pieniä. Me emme ole niin typeriä kuin te luulette: kun me\n    rakastamme, asetamme me valitsemamme miehen kaiken yläpuolelle.\n    Se, joka järkyttää meidän uskoamme ylevämmyyteemme, järkyttää\n    meidän rakkauttamme. Meitä imarrellessanne te imartelette\n    itseänne. Jos te aiotte pysyä suuressa maailmassa, nauttia\n    naisten seurasta, salatkaa heiltä huolellisesti kaikki se,\n    mitä te olette minulle sanonut: he eivät rakasta siroitella\n    rakkautensa kukkia kallioille ja tuhlata hellyyksiään\n    lääkitäkseen sairaan sydäntä. Kaikki naiset huomaisivat teidän\n    sydämenne kuivuuden, ja te tulisitte alati yhä onnettomammaksi.\n    Hyvin harvat heistä olisivat kyllin suoria sanoakseen teille sen,\n    mitä minä sanon, ja kyllin hyviä olentoja jättääkseen teidät\n    ilman vihaa ja tarjoten teille ystävyytensä, kuten nyt tekee se,\n    joka sanoo itseään teidän uskolliseksi ystäväksenne.\n\n                                        Nathalie de Manerville.'\n\n\n\n"]