[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fi5vhKs3T0GNGCqoYtFXueSJqMh8oyoptwUhHpOo6DZA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1375,"Metsät ja yhtiöt","Kajander, Kalle",1862,1928,"1375-kajander-kalle-metsat-ja-yhtiot","1375__Kajander_Kalle__Metsät_ja_yhtiöt",null,"tietokirja",[],[],"fi",1901,29461,193843,false,52901,[22,23,24],"Farms -- Finland","Forests and forestry -- Finland","Land tenure -- Finland",[26,27,28],"Economics","Environmental Issues","History - Modern (1750+)","\"Metsät ja yhtiöt\" by Kalle Kajander is an insightful treatise on forestry and economic practices, written in the early 20th century. The work explores the detrimental effects of corporate practices on Finnish forests and rural lands, highlighting issues such as deforestation, land grabs by timber companies, and the broader implications for society and agriculture.   The opening of the text introduces the author's reflections following a journey through Finland's interior where he witnesses the harsh realities of forest exploitation and the subsequent impacts on local communities and landowners. Kajander starkly contrasts romanticized notions of nature with the unsettling truth of ecological devastation. He establishes the theme of an ongoing \"war\" against nature, led by powerful timber companies, and hints at the social consequences as rural populations lose their connection to and control over their land. This dichotomy sets the stage for an exploration of the intricate relationship between natural resources and economic exploitation, culminating in a call for greater awareness and responsibility regarding forest stewardship. (This is an automatically generated summary.)",[],187,"Kansantaloudellinen teos tarkastelee metsätalouden epäkohtia ja puunjalostusyhtiöiden harjoittamaa maa-anastusta Suomen maaseudulla 1900-luvun alussa. Kirjoitus pohjaa matkahavaintoihin ja esimerkkeihin metsäkaupoista sekä yhtiöiden toimintatavoista. Se analysoi itsenäisen maanviljelijäväestön vähenemistä ja metsien hoidon tilaa.","Kalle Kajanderin 'Metsät ja yhtiöt' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1375. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","METSÄT JA YHTIÖT\n\nKirj.\n\nKalle Kajander\n\n\nKansantaloudellisen yhdistyksen palkitsema teos\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Lukijalle.\n    I. Matkalle lähteissä.\n   II. Muutamia mietelmiä metsästä.\n  III. Esimerkkejä metsäkaupoista ja metsähuijauksesta sekä\n       mitä metsistämme yleensä on saatu.\n   IV. Saha- ja tehdasyhdistysten maa-anastuksista.\n    V. Mitä syitä on etupäässä huomattavana maatilojen joutumiseen\n       yhtiöitten käsiin.\n   VI. Yhtä ja toista keinoista, joita on käytetty metsien ja\n       erittäinkin maatilojen ostossa.\n  VII. Yleisiä seurauksia itsenäisten maanviljelijäin vähenemisestä.\n VIII. Kaipaavatko edellä kerrotut seikat korjausta ja mitä\n       niitten suhteen olisi tehtävä?\n\n\n\n\nLukijalle.\n\n\nViime talvena matkusteli allekirjoittanut useissa paikoin maamme\nsisäosissa, etupäässä silmäilemässä mitä metsänhaaskaus sekä\nerittäinkin suunnaton maatilojen joutuminen yhtiöitten haltuun on\nvaikuttanut paikkakuntain oloihin.\n\nTuloksena niiltä matkoilta on nyt tämä kirjanen.\n\nSe ei pyri olemaan mikään perinpohjainen, pelkkiin numeroihin perustuva\ntutkimus, mutta se on kuvaus niistä nurjista oloista, joita\nmetsätaloudelliset epäkohdat meillä ovat synnyttäneet. Sen tekijä olisi\ntarkoituksensa saavuttanut, jos se sellaisena voisi herättää vähänkään\nsuurempaa hellyyttä ja huolta metsiin niitten keskuudessa, jotka\nvälittömästi ovat metsien kanssa tekemisissä, sekä toiselta puolen\nenentäisi hiukankin harrastusta niitten varjopuolien tarkempaan\nvalaisemiseen ja poistamiseen meidän kansallisessa taloudessamme, joita\nse käsittelee ja joitten haitallisia vaikutuksia ei kukaan voine\nkieltää.\n\nHausjärvellä helmikuulla 1901.\n\nKalle Kajander.\n\n\n\n\nI.\n\nMatkaile lähteissä.\n\n\n    \"Vielä niitä honkia humisee\n    Tuolla Suomen salomailla --\"\n\n                   Tukkipoika.\n\nMeillä on aina laulettu ja lauletaan nytkin vielä honkiemme kuminasta,\nkuusiemme kuiskeista ja salojemme siintävistä vöistä, ja totta\nonkin, että ne siintävät salomme ja metsäiset järviemme rannat\novat olleet ihanimpain tunnelmaimme ja parhaitten runollisten\ntuotteittemme hellä synnyttäjä ja äiti. Ne ovat panneet yksin hurjan\ntukkipojankin runolliselle tuulelle, kun hän keväisiä purojen rantoja\n\"pitkävartisissaan\" kaalaten on tukkiaan uitellut.\n\nJa vaikka olin lähtenyt näitä samoja järvien rantoja kiertelemään\nkerrassaan päinvastaisissa tuumissa kuin runollisissa, tunsin sentään\njotain pehmeämpää sykähtelemistä rinnassani minäkin, kun rautatien\nvarresta eroten aloin hevoskyydissä painua sydänmaille.\n\nSavolaisen kyytipojan rallatellessa ja pakistessa ja reen jalaksen\nnarahdellessa nousi mieleeni tunne, että nythän sitä mennään niitä\nsaloja kohti, \"jotka ovat niin siniset\", ja kohti niitä vanhoja puita,\njotka \"todistavat menneistä taisteluista\", niistä, jotka ovat ammoin\nolleet ja jättäneet rauhan jälkeensä.\n\nMutta jota pitemmälle tie venyi, sitä enemmän minusta tällaiset\nlämpimät, runolliset tunteet katosivat, ja ympärilläni näin melkein\nkaikkialla vaan kylmää proosaa, tosioloja sellaisia, jotka eivät olleet\nollenkaan omiaan mieltä lämmittämään.\n\nSillä salot ovat käyneet kovin pälvikkäiksi ja katkotuiksi ja niitä\nvanhoja puita ei näe missään, vaikka kuinkakin tarkkaan tähystelisi.\nSiintäähän tuolta jostain selän takaa jotain tummansinistä, niinkuin\nisoa metsää, mutta pitkän matkan päähän voi pieni näreikkökin näyttää\nmetsältä. Näkyyhän tuossa jossain kohdassa tien sivulla leveä kanto,\nmutta pitää olla hyvä määrä mielikuvitusta lisää, ennenkuin siitä\nmädänneestä pökästä saa kohoamaan mahtavan, tasalatvaisen hongan, joka\nkykenisi kertomaan esi-isiemme kamppailuja.\n\nVaan pienemmät, verekset kannot, tuhannessa ristissä roikkelehtivat\nkatkotut latvat ja oksain jätteet, suurempia puita kaadettaissa\nsyntyneet murrokset pikku metsässä ja koviksi ajetut tukkitiet, jotka\ntavantakaa laskeutuvat kulettavani maantien poikki ylämailta rantaan ja\njoiden kohdalla näen rantapenkereillä sylien korkuisia tukkiläjiä\nodottamassa kevättä -- kaikki nämä muistuttavat _sitä_ taistelua, joka\nparhaillaan on käynnissä. Sillä ei tarvitse kovinkaan pitkälle seurata\nvesistöjemme varsia, kun jo huomaa, että meillä on metsiämme vastaan\njulistettu säännöllinen, täydellisesti järjestetty sota, jossa\nhyökkäysarmeijan johtavina kenraaleina ovat etupäässä sahayhtiöt.\npuumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset sekä paitse\nnäitä vielä suuri joukko yksityisiä, jotka tekevät pienempiä partioita\nsinne, tänne. Ja miehistönä on näillä kaikilla hyvin harjoitetut ja\nammattiinsa kouluutetut joukot tukkijunkkareita, joiden riveihin\nvoimakkaat valloittajat yhä saavat täydennystä niistä monista\nluopioista, joita reipas elämä voittoisassa sotajoukossa ja sen\nkirkkaat kolikot viettelevät vähäväkisempäin metsänomistajain puolelta\nkarkaamaan.\n\nSamallaista sotaa on meillä oikeastaan käyty jo useita vuosikymmeniä,\nvaikkei toki kaikkina aikoina yhtä rajusti. Tuossa 1870-luvun\nalkupuoliskolla kohosi se äkkiä tulisimmilleen, mutta lauhtui taas, ja\nsitten käytiin sitä pitkät ajat vaihtelevalla onnella. Mutta nyt, aivan\nviime vuosina, on tämä sota ottanut ennen saavuttamattoman vauhdin.\nSilloin, entisinä vainovuosina kaatuivat etupäässä metsiemme vanhukset,\njotka olivat elämänsä eläneet, mutta nyt kohtaavat iskut niitten\nnuoria, vereviä ja vielä parhaassa kasvunvoimassa olevia jäseniä.\n\nTämä on kovin epäväkistä taistelua, se on luonnon, se on maa-emomme\nparhaitten antimien raiskausta, jota väkevämmän on varsin helppo\nharjoittaa, kun heikommalla ei ole tarpeeksi puolustusta. Ja jos tätä\nmenoa jatkuu, niin ei ole ollenkaan vaikea arvata, kuka siinä\nlopullisesti tulee sotakustannukset maksamaan. Tietysti metsiemme\nomistajat, maataviljelevä väestömme, suurin osa Suomen kansaa, joka ei\nole niiden rikkauksia puolilleenkaan arvannut, vaan jättänyt ne\nalttiiksi valloittajien tulelle.\n\nTässä taistelee pääoma pääomaa vastaan, sahayhtiöitten miljoonat\nmetsiemme miljoona-pääomia vastaan. Edelliset ovat jälkimmäisistä\nsyntyneet ja kasvavat yhä niiden kustannuksella, lisääntyvät yhä niitä\nvalloittamalla ja keskittyvät yhä enemmän harvoihin käsiin, sen sijaan,\nettä niissä ennen oli osansa tuhansilla.\n\nJa näiden kahden pääoman välillä häilyy koko se suuri kansanluokka,\njoka ei ole pysyväisesti asettunut kummankaan hoteihin eikä\npalvelukseen, vaan lentelee puolelta toiselle, niinkuin muuttolinnut,\nasettuen sinne, missä milloinkin on lämpimämpi. Se on se kansanluokka,\njota sanomme irtolaisväestöksi, ja jolla on mitä suurin merkitys tässä\npääomain taistelussa. Tätä nykyä, kun valloittajat taas ovat panneet\npäärintamansa liikkeelle ja saavuttavat loistavia voittoja, on se\nmiehissä rientänyt valloittajien riveihin ja elää jotensakin huoletonta\nelämää. Mutta saattaa joskus sattua siten, että hyökkäysarmeijan\npääkortteerista annetaan käsky lakkauttaa sotaliikkeet joksikuksi\najaksi, ja niin erotetaan liika miehistö sillä kertaa palveluksesta,\nmutta sille ei annetakaan mitään eläkettä. Valloittajat sulkevat siltä\nporttinsa, vetäytyvät miljoonilleen linnoituksiinsa niinkuin\numpikuoreen. Sotaretkillä tehdään harvoin säästöjä, sillä elämä niissä\non liiaksi seikkailevaa ja huikentelevaista, ja silloin heittäytyy koko\ntuo suuri, palveluksesta erotettu joukko taistelun jaloissa poljetun\nmaan niskoille niinkuin johonkuhun ambulanssiin, jonka kunnossa\npitämisestä he itse eivät ole pitäneet pienintäkään huolta, eivät\nenempää kuin valloittajatkaan, joiden palveluksessa he ovat olleet.\n\nNäin saattaa tapahtua minä hetkenä tahansa, ja nykyisen sodan aikana on\nasia ottanut vielä uuden käänteen, joka uhkaa suuressa määrässä\nsupistaa näiden palkkasoturilaumojen eläkepiiriä. Valloittajat ovat\nnäet alkaneet tehdä pysyväisiä maa-anastuksia, ottaneet ja yhä\nottavat ikuisiksi ajoiksi haltuunsa suuria, heidän strateegisiin\ntarkoituksiinsa soveliaita alueita, joita he vastaisen varalle omien\ntarkoitusperiensä mukaisesti linnoittavat ja joiden entisten\nviljelysten sijalle heidän jo paikoin sanotaan kylvävän suojametsiä\nitselleen. Niillä alueilla kuuluvat he muutenkin kaikin puolin aikovan\nrajoittaa metsien luontaista hävitystä viljelysmaiksi, huolimatta\nsiitä, että viljan viljelys tarkkojen laskujen mukaan on meillä\nnäyttänyt soveliailla paikoilla keskimäärin tuottavan sentään viisi\nkertaa korkeamman nettotulon kuin metsänviljelyä. Mutta, kuten sanottu,\nheillä ovat omat tarkoitusperänsä ja omat laskunsa, aivan toiset kuin\nniillä, jotka tarkoittavat, että maata pitäisi täytettämän ja asuttaman\nja otettaman siitä leipää, sitä parempi jota useammalle.\n\nPaljon meillä puhutaan ja kirjoitetaan maatamme uhkaavista vaaroista,\njännityksellä seurataan ulkomaisia asioita ja sotatapauksia, mutta\ntästä taistelusta, jota parhaillaan käydään laajoilla alueilla omissa\nsaloissamme, näkee harvoin julkisuudessa mainittavan mitään. Syy siihen\nlienee se, että tätä sotaa käydään kaikessa hiljaisuudessa. Ei siitä\nkuulu kanuunain pauketta eikä tunnu ruudin käryä. Korkeintaan näkee\nsilloin tällöin pienen parahduksen sanomalehdissä jonkun surkean\ntappion johdosta tai kuulee sampanjapullojen paukauksia jonkun\nmaaseutukaupungin seurahuoneella, jossa juodaan jonkun \"hyvän afäärin\"\nharjakaisia.\n\nTämän taistelun vaiheista aijon tässä nyt lyhykäisesti kertoa\nhavainnoltani.\n\n\n\n\nII.\n\nMuutamia mietelmiä metsistä.\n\n\n\"Pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla\" tiesi ennen\nJoukahainen laulaa, mutta hän lienee jo ammoin sitten sortunut\nlaihuuttaan Lappinsa puuttomiin soihin ja Väinön jälkeläiset ovat\nkoettaneet viettää lihavampia päiviä lyhentelemällä pitkiä puitaan,\nkoska niitä ei enää näy Pisanmäellä enempää kuin sanottavasti\nmuuallakaan, lukuunottamatta valtionmetsiä. Matkustaja, joka\nhälväämällä katselee maisemia, eikä pidä erityisenä silmämääränään\nmetsien tarkastusta, tai sitä seikkaa, millaisia puita hänen\nnäkemässään metsässä kasvaa, luulisi meillä vielä löytyvän yltäkyllin\nnäitä luonnon suuria antimia. Mutta päinvastaiseen käsitykseen tulin\nminä kulkeissani parituhatta kilometriä maamme varsinaisia\nmetsäseutuja. Metsää näkee tosin vielä vähin kaikkialla, mutta ne ovat\nsuurimmaksi osaksi -- ei ole liiaksi sanottu miltei säännöllisesti --\nharvoja, raiskatuita, hoitamattomia pieniä jätteitä, aivan kuin oikean\nmetsän irvikuvia. Ja niitä katsellessa painosti minua aina omituinen\ntunne, nousi yhä uudestaan samallaisena mieleeni ja juurtui sinne\njuurtumistaan. Se on jonkunlainen kaihon, tyhjyyden ja turvattomuuden\ntunne, joka painaa minua katsellessani ihmiskäden raiskaamaa luontoa,\nsillä siinä on minusta sellaisessa aina jotain pahaa, jotain, jonka\nluonto itse joskus vastaisuudessa vielä rankaisee. Ja joka kerta kun\ntämä tunne minut valtaa, ilmestyy sen rinnalla aina mieleeni ajatus\nvanhoista uhrilehdoista, joita esi-isämme hellin käsin hoitivat ja\njoihin he lahjansa haltioille ripustivat, uskoen siten saavansa\nluonnolta yhä runsaampia antimia.\n\nMutta he kunnioittivat luontoa enemmän kuin me ja heidän uskonsa oli\nluja.\n\nTaikka heillä oli metsää niin ett'ei mihin panna ja vaikka eivät suuret\nhonkapuut heille olleet oravannahan arvoisia, pitivät he sitä kumminkin\njossakussa kohdassa niin pyhänä, ett'ei siihen saanut kirvestä iskeä.\n\nMutta vanhat viisaat ovat kuolleet ja nyt ei ole metsissä enää\npyhitettyä kohtaa ollenkaan. Ne raiskataan rahan himosta ja hetken\ntarpeen tyydytykseksi empimättä, ja jos vaan pennikin saadaan, niin\nannetaan mennä vaikka viimeinen linnun istuin. Vaan jos me olisimme\nsäilyttäneet ja viisaasti hoitaneet kaikkia mäkiämme pitkien puitten\npeitossa, pitäneet ne aina vihannoivina laskematta niihin liian suuria\nkivisiä pälviä paljaina paistamaan, jos me olisimme hartaalla ja\nkiitollisella mielellä kaadelleet niistä vanhuksia varttuvan nuorison\njoukosta pois ja ymmärtäneet sen pyhäksi toimeksi, sellaiseksi,\njommoisena pidetään hautaan saattamista vanhan miehen, jonka käsivarsi\non jäykistynyt työssä ja toimessa ja nuoremman polven hoidossa -- jos\nniin olisimme ajatelleet ja tehneet, niin luulisin meidän kaikilla\nmäillämme olevan sellaiset uhrimetsät, ja mäkien välissä sellaiset\nvainiot, että niistä lähtisi meille ainainen onni, jos nimittäin tämän\najallisen onnen pohjana pidämme aineellista hyvinvointia, joka\nkatsantotapa tietääkseni on yleisimmin vallalla.\n\nMutta nämä ovat vaan minun omia yksityisiä tunteitani ja ajatuksiani,\neivätkä ne tietysti auta itse asiassa mitään, eivät merkitse olojen\nvälttämättömässä menossa mitään -- ja useimmat saattavat niille\nkorkeintaan sääliväisesti nauraa.\n\nSillä tosiasiana on ja pysyy, että metsiämme kohtaan on laajoilla\nalueilla tätä nykyä syntynyt sellainen tunne, joka vivahtaa milt'ei\nvihaan. Niistä tahdotaan päästä ja niistä tahdotaan tehdä loppu. On\nniinkuin niihin olisi kyllästytty ja niinkuin niistä olisi jotain\nhaittaa, ja ne jätetään paljastettaviksi, vaikk'ei niiden verirahoilla\nmonastikaan elettäisi kuin vuosi eteenpäin.\n\nTähän voi nyt joku heti väittää, että enköhän liioittele, enköhän laske\npäättömiä lapsellisuuksia, kun otan asian niin vakavalta kannalta, että\nvertaan sitä oikeihin vainotöihin, sillä eikö se ole luonnollista, että\nmetsiä kaadetaan ja otetaan niistä rahaa, kun niitä kerran on olemassa?\nJa onhan jokaisella oikeus tehdä omallaan mitä tahtoo, vaikkapa\nlahjoittaisi sen toiselle.\n\nJa miltei lahjaksi niitä on annettukin meillä laajoja metsä-aloja ja\nannetaan vielä tänäkin päivänä, niinkuin kohta tahdon kertoa, annettu\ntyhmyydessä lahjaksi yksityisille sekä yhtiöille, vieläpä suureksi\nosaksi ulkomaalaisille, jotka siten ovat perustaneet miljoonapääomansa\n-- seikka, jota jotkut pitävät erittäin edullisena maan yleiselle\nhyvinvoinnille, että nimittäin miljoonat kertyvät yksiin käsiin, olipa\nniistä sitten kuinka suurta häiriötä tahansa niitten keskuuteen, joilta\nne ovat kerityt.\n\n[Muuan nuori metsäkonduktööri, joka parhaillaan on erään sahayhtiön\npalveluksessa, onkin U. Suomettaressa jotensakin julkeasti väittänyt,\nettä on aivan yhdentekevää mitä talonpojat saavat metsistään kun he\nkumminkin tärväävät suuretkin rahansa, ja että maan yleiselle\nhyvinvoinnille on muka parempi, että rahat kertyvät suurille\nmiljoonayhtiöille, jotka niitä osaavat oikein käyttää. -- Edellisessä\nseikassa on kyllä paljonkin perää -- että rahoja nimittäin tärvätään\nturhuuteen -- mutta jälkimäinen seikka ei sitä suinkaan paranna. Pitää\nkeksiä parempia keinoja.]\n\nMutta asialla pitäisi olla toinenkin puoli, vakavampi, vaikka vaikea\nsitä lienee sovittaa metsähuijaukseen.\n\nLöytyy eräs seikka, johon kaikkialla edistyneemmissä yhteiskunnissa on\nlainsäädännön alalla pantu suuri huomio, ja niin meilläkin. Meillä on\nselvät asetukset, joiden nojalla henkilö, joka liian tuhlaavasti tai\njärjettömästi käyttää omaisuuttaan, voidaan asettaa järkevämpäin\nkansalaisten holhouksen alaiseksi. Saman lain alaisena on alaikäinen,\nkoska hänellä ei vielä katsota olevan täyttä ymmärrystä omaisuutensa\nhoitamiseen -- jos hänellä sellaista on. Ja tämä saattaa koskea\nomaisuutta, johon meillä todella on täysi omistusoikeus, jonka olemme\nvoineet itse omalla hiellämme ansaita. Mutta metsiin pitäisi\njärjenmukaisesti yksityisen omistusoikeuden oleman pienimmän, aivan\nrajoitetun, ja niiden raiskauksen suhteen pitäisi meidän kaikkein siis\nvieläkin suuremmalla syyllä oleman holhouksen alaisina. Sillä ovathan\nmetsät oikeastaan meidän yhteinen, suuri, peritty omaisuutemme, jotka\nolemme perineet suorastaan maaltamme, joka ne on kasvattanut.\n\nNe ovat meidän yhteisen äitimme, Suomenniemen rintaperintöä, jota\nmeidän olisi pitänyt täydellä järjellä yhteiseksi hyväksemme käyttää,\nja josta meidän pitäisi vielä jälkipolvillemmekin osansa jättää, kun me\nkyllä tiedämme, kuinka paljon meidän ja jälkeistemme hyvinvointi\nkuitenkin on niistä riippuva.\n\nMe raivaamme peltoa ja kylvämme siihen viljaa, mutta olemme sentään\nsiksi viisaita, ettemme niitä sitä ennen kuin jyvä on täysi. Tämä\nriippua siitä, että me tahdomme työstämme saada täyden tulon, tahdomme\nsiitä saada sen, mikä sillä on ollut tarkoituskin -- leipämme. Mutta me\nkaadamme empimättä ja usein ilman todellista tarvettakaan\nkeskenkasvuista metsää, josta jonkun ajan kuluttua olisi voinut olla\npaljoa suurempi hyöty. Ja tämä tulee siitä, että me emme ole sitä\nkylväneet, emmekä ole sille maata muokanneet, emmekä siis tunne sen\narvoa.\n\nNykyään harjoitetaan meillä kaikkialla metsäseuduissa --\nlukuunottamatta pienempiä poikkeuksia -- tavatonta liikahakkuuta,\ntodellista metsähuijausta, jota metsien vuotuinen lisäkasvu ei\npitkältäkään voi pitää tasapainossa. Tämä on selvä seuraus siitä, että\nyksityisillä on rajaton omistusoikeus metsiin, ja kun se heillä kerran\non, niin he tietysti sitä mielivaltaisesti käyttävät, enkä luule\nolevan liian rohkeata ennustaa, että meillä tulee tässä suhteessa\nkulttuurin meno olemaan jotensakin sama, kuin on ollut vanhoissakin\nkulttuurimaissa, ell'ei ajoissa panna terveellistä salpaa eteen. Meillä\notetaan kyllä ahkerasti heiltä siellä esimerkkejä kaikilla aloilla ja\nseurataan heidän kokemuksiaan, mutta olemmeko ottaneet huomioomme sitä\ntavatonta hartautta ja niitä suuria ponnistuksia, millä monessa kohti\nEurooppaa nykyään koetetaan kasvattaa metsiä sellaisiin paikkoihin,\njoista ne ennen ovat lopen hävitetyt ja joissa niiden olemassaolo on\nhuomattu tuiki tarpeelliseksi, vieläpä välttämättömäksi. Ja he siellä\nlämpimämmissä maissa ovat kumminkin paljoa vähemmän metsistä riippuvia\nkuin me täällä kylmässä ja karussa pohjolassa. Meille niitten\nolemassa-olo on ensimmäisiä elinehtoja. Mutta sitä ei ajatella ja se\nkokemus voitetaan tavallisesti liian myöhään. Muuallakin ovat kansain\nsilmät auenneet näkemään metsien todellisen arvon vasta silloin, kun\nniitä ei enää ole ollut. Pitääkö meidänkin tehdä sama kova kokemus,\nemmekö usko ennenkuin omin käsin koetamme? Siltä näyttää. Samallaisia\nTuomaita on maailmassa oltu aina, niin kansat kuin yksityisetkin, ja\nsamat kokemukset näyttävät ihmiskunnan elämässä uudistuvan ijäti,\nvaikka kyllä aina puhutaan, että meidän nuorempien pitäisi ottaa\nonkeemme vanhempien kokemukset -- ja niin kyllä otammekin, mutta hyvin\nusein nurinkurisesti, kohdissa jotka eivät meille sovellu.\n\nEn tahdo näillä mietelmillä väittää, ett'ei metsiin ollenkaan saisi\nkajota ja ett'ei niistä kaiken raiskauksen ohella sekä mitättömiinkin\nhintoihin mennen olisi meille ollut äärettömiä tuloja, koska niitä on\nollut äärettömän paljon -- sillä metsäkaupat ja puutavaran ulkomaille\nvientihän ne viimeisinä vuosikymmeninä ovat olleet meidän aineellisen\nedistyksemme juurena -- mutta me emme elä emmekä vaurastu vastakaan\nilman niitä, ja sitä varten olisi meidän pitänyt ja pitäisi\neteenkinpäin niin paljon kuin mahdollista säilyttää niiden pääomia ja\nottaa niistä vaan hyväksemme mahdollisimman korkea korko.\n\nAsian laita on nyt kumminkin se, että suurimmassa osassa maatamme on\nyksityisten metsien selkäranka jo taitettu, ja monella ei ole enää\njälellä muuta kuin rippeitä.\n\n\n\n\nIII.\n\nEsimerkkejä metsäkaupoista ja metsähuijauksesta sekä mitä metsistämme\nyleensä on saatu.\n\n\nOn luonnollista, että niihin aikoihin, jolloin maastamme ei vielä\npuutavaraa suuremmissa määrin viety ulkomaille, jolloin sen kysyntä\nmeillä oli mitättömän pieni, ei metsienkään rahallisesta arvosta tietty\nmitään.\n\nMutta jo noin neljäkymmentä vuotta on tämä liike ollut jommoisessakin\nvauhdissa, lisääntyen melkein säännöllisesti vuosi vuodelta. Se on jo\nkoko pitkä aika sekin. Sen kuluessa on kokonaan uusi miespolvi\nennättänyt astua vanhan tilalle, sen polven tilalle, joka ei tiennyt\nmitään höyryn käytännöstä eikä rautateistä, ei liioin kansakouluista,\neikä monista muista opistoista ja laitoksista, joiden synnyn tämä\n40-vuotinen aikakausi on nähnyt. Sen ajan kuluessa on meillä pisimmät\nharppaukset kaikkinaisen edistyksen tiellä otettu, paljon on kansalle\noppia annettu ja koko joukko on opittukin, ja olisi tänä kiihkeänä\nuudistusten aikakautena luullut jotain uutta hyvää opituksi metsienkin\nsuhteen. Mutta siinä on edistytty ylen hitaasti, pysytty likipitäin\nmuuttumattomalla kannalla, metsämme ovat jääneet lapsipuolen asemaan,\nniiden hoito, säästäminen ja oikea arvostelu ovat pysyneet rahvaalle\ntuntemattomina.\n\nMuuan nuori savolainen isäntä haikaili metsien tärväystä, moitti\nkaskenpolttoa sekä yleensä tyhmiä metsäkauppoja, ja pahoitteli, että\nhänenkin isänsä ennen oli myynyt kaikki suurimmat puut salolta ihan\npolkuhinnasta. \"Mistä nyt kelpaisi ottaa rahaa\", sanoi hän, \"minä kun\nmöin tässä lopuskat kaikki 20 senttiin saakka, niin sain sentään vielä\n2000 markkaa.\" Ja asian laita oli kuitenkin siten, niinkuin muut\nasiantuntijat kertoivat, että tuo sama isäntä oli tullut saamaan vaan\nnoin 10 penniä puulta. Ei tiedetä ollenkaan, onko metsässä 1000 puuta,\nvaiko 100,000, ja tuntuu ihan siltä, kuin sitä ei tahdottaisikaan\ntietää, annetaan mennä summakaupassa vaan, virstakaupalla,\npenikulmakaupalla, suuret salot laidasta laitaan.\n\nMinkään muun tavaran myynnissä ei kukaan täysijärkinen ihminen ole niin\nhölmö, ett'ei tietäisi myytävälleen tavaralle hintaa määrätessään\njotain sen painosta, mitasta, lukumäärästä tai muista sellaisista\nluonnollisista hinnan johteista, mutta metsäkaupoissa ei vielä tiedetä\nhölyn pölähtävää, ell'ei nyt ihan tällä haavaa alettaisi jotain oppia,\nkun useat maanviljelysseurat ovat hankkineet metsänlukijoita. Vaan\nniihinkään ei oikein tunnuta luotettavan. Luotetaan yleensä vaan\nenemmän tukkijunkkariin, joka tekeytyy hyväksi ystäväksi, ja otetaan\njärkeä hänen taskumatistaan.\n\nJuuri tämä seikka, tämä luonnottoman huokea puitten saanti on\nkiihoittanut sahaliikettä yhä laveammaksi ja alkanut tehdä jo\nvaikeuksia sille itselleenkin, se kun on yhdellä nielaisulla hoklaissut\nkaikki suuret puut, ne, joita välttämättä pitäisi aina olla mukana, ja\njotka pää-asiassa puutavaran hinnan määräävät. Liike olisi voinut pysyä\nkohtuullisissakin rajoissa, metsien täyttä tuotantokykyä vastaavana,\nmaahamme olisi siltä voinut tulla samat rahat kuin nytkin ja metsistä\nvoisi sentään olla monta vertaa enemmän jälellä kuin tätä nykyä -- jos\nniitä olisi osattu järjellisesti käyttää ja ottaa niistä niitten täyttä\narvoa vastaava hinta. Mutta siinä se on juuri tuo ainainen \"jos\".\n\nRaaka-aineen tuotannon ja tavaran valmistuksen keskinäinen suhde\nolisi pitänyt pitää terveellisessä tasapainossa. Mutta sitä eivät\nraaka-aineen myyjät ymmärtäneet ja ostajat välittivät siitä viisi.\nKuka vaan vähänkin pystyi, se rupesi \"tukkiherraksi\", s.o. joko\nomintakeisesti, tai jonkun \"virman\" palveluksessa pettämään ja\nviettelemään lähimmäisiään, koska oli huomannut sen äärettömän\ntuottavaksi elinkeinoksi.\n\nJoka kohdassa, missä olen Saimaan ja Päijänteen laajojen vesistöitten\nvarsia kulkenut, samoin ikään Näsijärven vesijakson puolella, olen\npuhutellut asiantuntevia henkilöitä, ja kaikkialla kuuluu tukkipuista\ntulleen hintaa noin 5:destä 50:neen penniin kannolta, kun on summassa\nmyöty metsälohkoja, joka tapa tähän saakka on ollut aivan yleinen.\nPaikoin on hinta mennyt alle 5:kin pennin. Sama hinta on käypä nytkin\nvielä, jos kohta puut ovat pienenneet, sillä samoja metsiä on myöty\nuseaan kertaan. Ensin takavuosina suurimmat puut ja sitten yhä\npienempiä. Nyt myydään jo 6 tuumaisia ja paljon siitäkin alle. Rahat\novat monelta menneet yhtä helposti kuin ovat tulleetkin. Viimeisessä\nhädässä tulevat apuun massatehtaat ja propsien ostajat ja tekevät\nhävityksen täydelliseksi, jättäen isännälle nahkan kouraan talostansa.\nJonkun ajan kuluttua kynsii hän päätään, valittaa ettei talonpito\nkannata -- ja lähtee sahayhtiöitten tukinajoon.\n\nEsimerkkejä ylen surkeista metsäkaupoista ja suorista peijauksista\nvoisi luetella loppumattomiin. Tavallisesti niistä puhutaan\njulkisuudessa hyvin vähän. Usea myyjä ei ollenkaan itse tiedä\npettyneensä, luulee saaneensa hyvän hinnan ja koettaa kaikin tavoin\npitää salassa saantejaan, ett'eivät muka pääsisi kunnallisessa\ntaksoituksessa tarpeettomasti veroittamaan metsätuloista. Toinen taas\nkyllä huomaa erehdyksensä, mutta se huomio tulee liian myöhään. Hän ei\nilkeä häpeän vuoksi puhua asiasta mitään, valittaa vaan rahan puutetta\nja metsänsä huonontumista, ja on siksi kateellinen, ett'ei sentään\nvaroita naapureitaankaan, vaikka huomaisi heidänkin tekevän yhtä tyhmiä\nkauppoja.\n\nTässä muutamia hyvin tavallisia esimerkkejä:\n\nKesälahden pitäjän Marjaniemestä on aivan nykysittäin myyty eräs\nmetsäpalsta 1,200 markasta. Siitä on ostaja kaatanut noin 40,000\ntukkipuuta.\n\nIlomantsissa on eteläkulmalla pitäjää Eimisjärven kylä, jossa on 18\ntalonumeroa, yhteensä 5 manttaalia. Arvioltani on heillä, paikkakunnan\njyvityksen mukaan, kovaa maata noin 10 à 12,000 hehtaaria. Ei kovinkaan\nmonta vuotta sitten päättivät isännät myydä koko kylän metsän\nyhteisesti ja ottaa siitä rahaa. Ostaja oli heitä tietysti jo kauvan\nkierrellyt ja kun vihdoin sai heidät kaikki samaan apajaan, maksaa\nrumahutti ukoille 7,200 mk., s.o. 400 mk. mieheen, ja sai siten\nhakkuu-oikeuden koko kyläkunnan maahan ja vallan ottaa kaikki puut 8\ntuumaisiin saakka, missä niitä vaan löytyi. (Sama \"puulaaki\" kuuluu nyt\npäättäneen käyttää osan vuotuisesta liikevoitostaan, huhun mukaan\n300,000 markkaa, joka vuosi kiinteimistöjen ostoon.)\n\nIisalmen Nissilän kylässä on eräs isäntä myynyt niinikään metsälohon\n500 markalla. Siitä metsästä on sahayhtiö uittanut noin 30,000 puuta.\n\"Hätäinen hullu, nälkäinen raivo\", sanoi tästä samasta kaupasta\npuhuttaissa muuan iisalmelainen, mutta tällainen hulluushan olisi\nsuorastaan rangaistava, ja moni pienempi hullu on holhun alaisena.\n\nPihtiputaan kirkonkylässä oli muuan köyhä mies myynyt 200 markasta\nhakkuuoikeuden metsäänsä 20 vuodeksi eräälle sahayhtiölle. Kaupasta\nsyntyi sentään rettelö, metsä tuli arvioitavaksi ja siinä ilmeni sen\noikea arvo. Se arvioitiin paikkakunnan hinnan mukaan puuluvulla 12000\nmarkaksi! Eivätkä arviomiesten hinnat siellä päin ole erittäin\nkorkeita, keskimäärin noin 50 à 70 penniä puulle.\n\nTällaiset kaupat ovat tätä nykyä vielä ihan tavallisia, vaikka kuten\nmainittu, niistä ei tavallisesti puhuta.\n\nJa vanhemmat kaupat, sen aikuiset, jolloin moni pohatta laski\nperustuksen nykyisille miljoonilleen, olivat vielä ihmeellisempiä,\nmuistuttaen melkein espanjalaisten tuloa Ameriikkaan, jossa he\nlasihelmillä vaihtoivat itselleen laivalastittain kultaa. Niinpä osti\nRautavaaran pitäjässä muuankin metsäkeinottelija, jolla oli hyvät\nlahjat päästä miljonääriksi, hakkuuoikeuden erään isännän koko metsään\nkymmeneksi vuodeksi 3:lla jauhosäkillä -- talossa oli tietysti ankara\nleivän puute silloin. Hän hakkuutti ja möi sitten 10 vuotta tuosta\nostamastaan metsästä pelkkiä suuria puita ensin -- puheitten mukaan\nyhtenäkin ainoana vuonna eräälle sahayhtiölle 60,000 tukkia -- vaan kun\npienemmätkin puut alkoivat jo kelvata uitettaviksi eikä hän määräaikana\nehtinyt niitä kaikkia myydä, jatkoi hän kauppakirjaa isännän kanssa\nvielä 10 vuodeksi ja oli jo silloin niin jalomielinen, että maksoi\ntuosta uudesta hakkuuoikeudestaan rahassa -- 350 markkaa!\n\nSamallaiset jauhokuli-kaupat olivat ennen, varsinkin Karjalan puolella,\nhyvin tavallisia, ja satumaisen kallista leipää niillä on hädän\nlievitykseksi lunastettu. On syöty muutamissa viikoissa suuret salot,\nkomeat metsät, joilla oikein käytettynä olisi eletty monta sukupolvea.\nJa tällaisen leivän syöttäjät ovat miljoonainsa nojalla korkeassa\nasemassa tässä meidän yhteiskunnassamme, vaan kansa ja hallitus\nmiettivät monasti päänsä ympäri keksiäkseen hätäapukeinoja, kun\njotakuta paikkakuntaa uhkaa leivän puute.\n\nSellaiset kaupat eivät liioin kuulu harvinaisuuksiin, joissa\nkauppakirjan teossa petkutetaan myyjiä.\n\nSulkavan pitäjässä omisti muuan isäntä kauniin männikköniemen aivan\nlaivaväylän varrella. Sitä tulivat erään sahayhtiön miehet häneltä\nostelemaan. Hän ei aluksi ollut taipuvainen myömään sitä, mutta möi\nsentään, kun sai mielestään hyvän hinnan. Kauppakirja tehtiin siten,\nettä yhtiöllä oli oikeus ottaa niemestä kaikki kelvolliset puut. Ukko\nymmärsi kelvollisilla puilla sahatukkeja, ja oli hyvillään kaupastaan,\nsillä jäisihän hänen niemeensä vielä hyvä, kasvava metsä jälelle. Mutta\nyhtiö käsitti asian toisin, sillä kelvollista puutahan ne ovat\nhalotkin, joita kelpaa kesällä ottaa niemen nenästä hinaajalaivain\nlämmitysaineeksi -- ja niin paljastettiin niemi pienimpiin näreihin\nsaakka.\n\nKauppakirjojen suhteen yleensä olisi paljon puhumista. Tätä nykyä, kun\njoku metsänomistaja on jo sen verran viisastunut, että tahtoo myydä\nmetsänsä kantokaupalla, (jota viisastumista sahayhtiöt tuntuvat pitävän\nsisämaan ukoille tuiki tarpeettomana) tehdään kauppakirja tavallisesti\nsellainen, että ostaja sen nojalla voi tehdä \"raakkipuita\" melkein niin\npaljon kuin tahtoo.\n\nHän sitoutuu kyllä maksamaan määrätyn hinnan määrätyn paksuuden\ntäyttävistä, täysin kelvollisista puista, vaan kun ne sitten kaadettua\nvasta lopullisesti lasketaan ja tarkastetaan, löytyykin niistä usein\nsuuri osa vääriä y.m. kelvottomia. \"Mitä minä niillä?\" tuumii ostaja.\n\"No mitä minäkään\", arvelee myyjä. Mutta kun ne nyt kerran ovat\nkaadetut, tarjoo ostaja myöjälle niistä jonkun verran palkkiota, mitä\nitse parhaaksi näkee, ja uittaa ne sahalle, jossa niistä lähtee\nkylläkin suoraa tavaraa. Täten on moni metsän myöjä pettynyt niin, että\non kantoluvulla saanut vieläkin huonomman hinnan, kuin mitä hänelle\nensin on summakaupalla tarjottu.\n\nJa päätarkoitus tässä lieneekin tietysti ollut pelättää myyjiä\nlukemasta puitaan.\n\nPaljon vehkeillään myös alamittaisten puitten suhteen, ja rettelöitä\nsellaisista tapauksista kuulee yhtenään, vaan useimmin niissä ostajat\ntavalla tai toisella jäävät voitolle. Uukuniemellä on esim. eräs ostaja\nmaksattanut alamittaiset puut kaato- ja ajomiehillä syyttäin heitä\nhuolimattomuudesta, vaan on pitänyt kuitenkin puut itse, huolimatta\nsiitä, että hän kumminkin oli saanut summakaupassa täysimittaisetkin\npuut noin 20 pennillä kappaleen.\n\nPielisjärvellä kerrotaan erään yhtiön työnjohtajain käyttäneen\nsellaisia keinoja, että kaatoivat puita juurineen saadakseen niihin\nenemmän mittaa ja hakkasivat suutteita tukkien latvapäihin saadakseen\nne paksummiksi.\n\nKaikista tällaisista tapauksista on tietysti myyjille paljon oppia,\nmutta usein se oppi tulee liian kalliiksi pitkien rettelöimisten ja\nkäräjöimisten kautta.\n\nJos joku taas aikoo kaataa puunsa itse ja myödä ne \"leverantiin\",\ntarjotaan hänelle niin pieniä hintoja, ett'ei sekään kannata, sillä\nsahayhtiöitten kesken on kilpailu kovin pieni. Minkä yksi tarjoo, sitä\nei toinen mielellään mene ylentämään.\n\nTarjotaan tavallisista tukeista markkaa, tai puoltatoista uittoväylälle\najettuna, joka kyllä monasti sittenkin voisi olla etuisampaa, kuin\nsummamyynti, jos vaan tietäisi varmaan, mikä puu kelpaa, mikä\n\"raakataan\".\n\nMuuten ovat sahalaisten laskut metsiä ostaissaan tuiki omituisia (ei\ntietysti heidän todelliset laskunsa, vaan ne, joita he talonpojille\nselittelevät ja joiden mukaan he sanovat ostavansa metsiä). Niiden\nperustalla menevät pienemmät, esim. 7 tuumaiset puut myyjältä\njohdonmukaisesti ihan ilmaiseen.\n\nHe laskevat hinnan puiden suuruuden mukaan seuraavasti: esim. puulle,\njoka 8 metrin päästä täyttää 16 cm, laskevat he hintaa alavesiin,\nsahauspaikoille uitettuna 70 penniä (niin ovat heidän asiamiehensä\npaikkakuntalaisille asiat halki puhuneet, \"eikä enempää kannata\nmaksaa\"). Mutta nyt tiedetään, ja sen he sanovat itsekin, että\nhakkuu- ja uittokustannukset esim. Pohjois-Savon vesiltä alavesiin\ntekevät keskimäärin 80 penniä tukille -- siis tulisi heille tämän\nlaskun mukaan jokaisesta sellaisesta puusta 10 pennin vahinko, ellei\nsen arvo sahauspaikalla todellakaan ole muuta kuin 70 penniä.\nSuuremmille puille lasketaan tietysti korkeampi hinta metsää\narvosteltaessa, mutta siinä laskussa on tappio noista pienemmistä\npuista vedettävä isompien hinnasta pois, ja kun suuria puita enää on\nani harvassa, laskee siis metsän hinta tavattoman alhaalle, vaikka\npuitten lukumäärä siltä saattaa olla hyvinkin suuri. Tästä on\nseurauksena, että keskiarvoa otettaissa sekä suurille että pienille\npuille, kantorahaksi puuta kohti usein tulee vaan muutama penni.\n\nKuinka tällaiset laskut pitävät paikkansa, on vaikea käsittää, ja\ntukkimiesten salaisuuksiin kuuluu se seikka, että heidän kumminkin\npitkiltäkin uittomatkoilta ja pelkistä pienistäkin puista kannattaa\nsentään jotain maksaa ja niitä uittaa, vieläpä niitä pieniäkin\npienempiä niin kiihkeästi tavoitella, että niitä suutteilla\npaksuntavat. Mikseivät he jumalan nimessä jätä niitä kasvamaan, jos he\nniistä tappiota saavat, ja tyydy sahaamaan vaan isompia puita, joista\nsaavat jotain hyötyä?\n\nMutta jos hiukan nostetaan sitä salaisuuden verhoa, johon he\nsalokulmalaisilta koettavat asioitaan peittää, niin huomataan, että he\nsentään kaikkein pienimmästäkin tavarasta esim. tätä nykyä saavat\nKotkassa laivaan lastattuna noin 80 penniä englannin kuutiojalasta ja\n14 ctm. 8 metrisestä puusta pitäisi sellaista tavaraa tuleman ainakin 4\nà 5 kuutiojalkaa, jotka numerot eivät luullakseni ole liian korkeiksi\narvattuja; sahaus- y.m. pienemmät kustannukset eivät voi nousta\nmoniinkaan penneihin puuta kohti, kun uitto on pois laskettu.\n\nNiin itsepintaisesti tahtovat he ylimalkaan pysyä yksinoikeutettuina\nmetsäin hinnanmäärääjinä, että ovat kihlakunnanoikeuksiinkin tuoneet\ntoisten yhtiöitten miehiä asiantuntijoina arvioimaan puille hintaa, kun\njoskus ovat laittomien hakkuitten vuoksi joutuneet vastaamaan\ntöistänsä, ja silloin ovat tällaiset arviomiehet panneet niin alhaisen\nhinnan puille, ettei sitä oikeuskaan ole voinut ottaa oikein uskoakseen\ntodeksi. Ja niin on sattunut ainakin yhden kerran, Keski-Suomen\npuolella, pulpahtamaan totuus ilmi niinkuin tapaturmassa: \"heidän\ntäytyy tehdä sillä tavoin oman asiansa vuoksi, ett'eivät talonpojat,\njotka metsiään myyvät, saisi tietoonsa puitten todellista arvoa!\"\n\nMutta eiköhän olisi sentään hyvä saattaa myyjäinkin tiedoksi\npuutavaran todellinen arvo, esim. siten, että sanomalehdet ottaisivat\njulaistakseen hiukan kansantajuisempia noteerauksia sen tavaran\nhinnoista, joka ainakin vielä on meidän suurin ja tärkein\nvientitavaramme. Mainitaan vaan silloin tällöin jotain standerteista ja\nEnglannin punnista, joka on jotensakin samaa kuin panisi kirjan lapsen\neteen, joka ei vielä tunne kirjaimia. Puhuttakoon edes kuutiojaloista\ntai metreistä ja Suomen markoista, tai vielä parempi, jos joskus\nmainittaisiin ja ihmisten mieliin teroitettaisiin, että esim. 25 ctm\nvahvuisesta 7 1/2 metrin pituisesta tukista tulee noin 7 à 8 englannin\nkuutiojalkaa karkeampaa sahatavaraa, josta nykyisin saadaan ainakin 2\nmarkkaa, ell'ei enemmän kuutiojalasta, ja sitten vielä pientä\nkaikellaista pintapuusta kaupanpäälle. Tällaisistakin puista,\nhonkaisista, tarjovat yhtiöt sisävesien varsilla tätä nykyä jäälle\najettuina ja valmiiksi kuorittuina (paksuus kuoren alta mitaten) vaan 3\nà 4 markkaa kappaleelta, ja sittenkin ovat he tällaisissa\nleveranssikaupoissa, kuten jo kerran ennen olen maininut, niin\näärettömän tarkkoja, mitä puitten hyvyyteen tulee, että on mahdotonta\ntietää, mikä puu heille kelpaa mikä ei.\n\nMutta ylisummaan on kanto- ja puuluvulla myynti rahvaan keskuudessa\nvielä niin harvinaista, että se kuuluu poikkeustapauksiin. Kaikki\nmyyvät metsänsä summassa vaan ja antavat tavallisesti vielä ostajille\nniin pitkiä hakkuu-aikoja, 10-20 vuotta, että heidän metsänsä jo sen\nkestäessä tuottaa enemmän lisäkasvua, kuin mitä siitä saatu hinta\nkorkoineen päivineen tekee.\n\nNiin ovat meidän parhaat metsämme menneet, menevät vielä ehkä loputkin,\nja hauska olisi tietää, mitä niitten alkuperäiset omistajat\ntodellisuudessa ovat niistä saaneet.\n\nNeljän, eli pääasiassa kolmen viimeisen vuosikymmenen kuluessa on\nmaastamme tilastollisten tietojen mukaan viety puutavaroita ulkomaille\nnoin 1,500 miljoonan markan arvosta. Onhan siinä jo rahaa, ja on sitä\notaksuttavasti tullut paljo enemmänkin, jos voitaisiin ihan tarkoin\ntietää, mitä kukin saha tämän ajan kuluessa on saanut. Ja kun tulo\nvaltionmetsistä tekee mitättömän pienen osan tästä summasta, on siis\nsuurin osa siitä tullut yksityisten käsiin. Jos nyt kaikki tämä raha\nolisi käytetty aineellisen ja henkisen tilamme parantamiseksi, niin\nolisimme varmaan kummassakin suhteessa korkeammalla kannalla kuin mitä\ntodella olemme. Asian laita on kuitenkin se, että siitä summasta on\nainoastaan pieni, vallan turhan pieni osa tullut metsänmyyjien hyväksi\nja että vielä siitäkin pienestä osasta on suurin puoli mennyt kaikkeen\nmuuhun, vaan ei viljelysten parantamiseen.\n\nOlisi todella hauska tietää kuinka suuri osa noista miljoonista on\njäänyt metsien entisten omistajain kukkaroihin ja mikä osa niistä on\nmennyt työpalkkoihin ja saha- ja tehdasyhtiöitten voitoksi. Sen ainakin\nosapuille huomaa, mitä niistä on jäänyt maanomistajain hyväksi, kun\nalkaa kulkea tukkimiesten jälkiä pitkin vesistöjämme ja ottaa selkoa\nheidän valloituksistaan. Maanomistajain puolella ei näe suurtakaan\njälkeä niistä rahoista. Ulkokuori on kyllä paikoin muuttunut ja\nkonjakin käytäntö lisääntynyt. Näkee monessa kohden upeita, puoleksi\ntyhjinä seisovia rakennuksia, mutta metsät ovat paljastetut, peltoja ei\nole lisätty -- ja puutetta valitetaan yleensä kaikkialla. Työmiehillä\n-- niiden joukossa myös tukinajossa olevilla tilallisilla -- on ollut ja\non varsinkin tätä nykyä ansiota runsaasti, mutta se menee kiireellä\nkädestä suuhun jättämättä mitään jälkeä -- sillä aikaa kun pelto huutaa\nlannan vetäjää. Näkyvimmän jälen niistä miljoonista on sahayhtiöitten\nosa jättänyt, sillä heidän joukossaan löytyy sellaisiakin, jotka\nvastaisen varalle, metsänkasvatusta varten, ovat täydellä\nomistusoikeudella pohjineen kaikkineen haltuunsa ottaneet jo monia\nsatoja maatiloja ja ottavat yhä lisää minkä ennättävät.\n\n[Evon metsänhoito-opiston johtaja tohtori A.G. Blomqvist otaksuu\nteoksessaan \"Metsänhoidon kansallistalous\", että keskimäärin yksi\nneljäsosa puutavarain vientiarvosta on meillä tullut ja olisi kohtuuden\nmukaan tulevakin metsän pohjahinnaksi, ja että kolme neljännestä\nlasketaan työpalkkoihin ja pääomakorkoihin sekä liikevoitoksi. On syytä\notaksua, että maassa, jossa on niin hyvät uittoväylät kuin meillä,\npitäisi sentään ylimalkaan voitaman ottaa metsän hinta paljoa\nkorkeammaksi, ehkä lähes puoleksi valmiin tavaran vientiarvosta, mutta\ntosiasiassa sitä ei ole tullut eikä tule nytkään vielä likimaille\nneljättäkään osaa siitä. Sillä yhtiöitten asiamiehet sanovat itse, että\nhe nykyään maksavat metsänhintaa 10:stä 40:neen penniin kuutiojalalta\npuitten sahausarvoa, riippuen puitten isoudesta ja metsien asemasta,\nmutta esim. Kotkassa laivaan lastattuna saadaan sentään karkeammasta\ntavarasta nytkin noin kolme markkaa kuutiojalasta ja kaikkein\nkapeimmastakin markan vaiheille. Kun kuulee, mihin hintoihin nytkin\nvielä enin osa yksityis-metsiä myydään, tulee melkein tehneeksi sen\njohtopäätöksen, ett'ei metsien hinnaksi jää jos yksi kymmenesosa\nniitten vientiarvosta, entä sitten takavuosina, jolloin nelisylinen, 12\ntuumainen tukki maksoi sahalaisille metsässä 10 penniä ja jolloin\nsellaisen tukin kaataminen ja jäälle-ajo usein tuli heille maksamaan\nvaan 25 à 50 penniä.]\n\nOlkoon tässä mainittu eräs tuore ja kuvaava esimerkki, joka selvästi\nnäyttää, mihin suuntaan olot kääntyvät sellaisissa metsäseuduissa,\njoissa kansa vielä ei ole tarpeeksi kypsynyt antamaan arvoa terveelle\nkehitykselle tai ajattelemaan vastaista hyvinvointiaan ja suremaan\nhuomista päivää. Hiljattain annettiin korpiselkäläisiile Viipurin\nläänissä perintö-oikeudet maihinsa, jotka, kuten tiedetään, ovat\nentisiä valtion lunastamia lahjoitusmaita. He saivat käsiinsä\näärettömät metsämaat ja niitä he nykyään käyttävät -- luvalla sanoen --\nniinkuin pieni lapsi kallisarvoista leikkikalua, jonka arvoa hän ei\nymmärrä, vaan jonka hän heti käsiinsä saatuaan särkee tai antaa\ntoiselle, ja tahtoo itselleen uutta. Halvempi lelu olisi hänelle ollut\nsaman arvoinen ja yhtä hyödyllinen.\n\nMonilla juonilla ja vehkeillä on koetettu päästä käsiksi Korpiselän\nukkojen metsiin jo ennen kuin heillä oli edes täyttä omistusoikeutta\nniihin, ja nyt, paperit saatuaan, möivät he heti osan niistä yksissä\ntuumin ja saivatkin niistä, kumma kyllä, Itä-Suomen metsäkauppoihin\nnähden ennen kuulumattoman hinnan, niin että heidän kuntansa taitaa\nnykyään olla rahasta rikkaimpia koko Suomenniemellä. Mutta paljonko\nnoista rahoista on siunausta? Konjakkinassakat ja hienot ulkomaiset\nviinit kulkevat sinne Viipurista ja aina Helsingistä saakka. Vietetään\nhauskoja päiviä juomatavarain kera ja sytytellään kymmenmarkkasilla\nsikaareja, molemmat tapoja, jotka olivat varsin yleisiä Keski- ja\nLänsi-Suomessakin metsähuijauksen kulta-aikoina, vaan joiden jälet\nsiellä sentään ovat miten kuten peittyneet yleensä edistyneempien\nolojen vaikutuksesta. Sillä menolla eivät tuhannet pitkältäkään kestä,\nja kun ne ovat menneet, otetaan metsästä uusia ja vihdoin myödään koko\npohja, jolla on asuttu, sillä poika, väkijuomain höyryssä kasvaen, ei\nsaa tietysti parempaa halua säännöllisiin viljelystöihin kuin mitä\nisälläkään on ollut.\n\nVarsin hauskoja ja kuvaavia poikkeuksia on kyllä joukossa: joku on\nkuullut, että suosta ja korpimaastakin voi raivata peltoa ja saada\njotain tuloa. Hän on myös kuullut, että sellaisia toimia varten löytyy\nerityinen valtionvirkamies. Hän pyytää agronoomia tilalleen, tämä\npunnitsee maat ja suunnittelee sarat, maa saattaa olla hyvinkin hyvää,\neikä siis muuta kuin lapio ja kuokka kouraan. -- \"Ka antaneehan se\nruunu rahat tähän raatamiseen?\" on silloin ensimmäinen kysymys. Kun\nkuullaan, että se on omin neuvoin tehtävä, jää se usein tekemättä,\nsillä \"rahoille löytyy parempia läpiä.\"\n\nOlen kuullut monen ymmärtävämmän Karjalan miehen ennustavan, (vaikka\nsuokoon Jumala, ettei se toteutuisi) että jos asiat tätä menoaan\nmenevät, niin muutaman vuosikymmenen kuluttua on Korpiselän kulma taas\nköyhimpiä sopukoita Suomessa, kenties sahayhtiöitten omana, ja kaikki\nkauniit puheet ja toivomukset siitä itsenäisestä, vapaasta ja\ntarmokkaasta maata viljelevästä väestöstä, jonka piti kohota entisten\nlahjoitusmaitten alueilta, ovat menneet turhaan: on \"ympäri käyty ja\nyhteen tultu\".\n\nNiin ovat asiat. Jos on metsistä itsessäänkin jo vähän saatu, niin\nsiitäkin vähästä on vielä suuri osa käytetty väärin. Ei ole siis sillä\nhyvä, että me opimme panemaan metsällemme täyden arvon, meidän pitää\nmyös oppiman oikein käyttämään sen antimia, käyttämään niitä siten,\nettä niistä olisi aina apua, ja varsinkin silloin, kun pelto pettää.\n\n\n\n\nIV.\n\nSaha- ja tehdasyhtiöitten maa-anastuksista.\n\n\nViime aikoina on maassamme tullut erittäin polttavaksi kysymykseksi\nirtolaisväestön tilan parantaminen, ja yhdeksi tehokkaimmista keinoista\nsillä alalla on harkittu sen kiinnittäminen \"omaan maahan.\" Sille\nkoetetaan hankkia maata, jolla se pysyväisesti asuisi ja jota se\ntäydellä ja vapaalla omistusoikeudella viljelisi. Tämä olisi\nerinomaisen hyvä, oikeastaan ainoa tepsivä keino, kunhan sen vaan voisi\ntoteuttaa, ja kummaltakin puolelta sen pitäisi soveltua yhteen niinkuin\nkaksi astian laitaa. Sillä maatahan meillä juuri on jos mitään, ja\nluulisi olevan sen viljelijöitäkin, koska pienempi osa väestöstämme\nvasta on päässyt sitä pysyväisesti viljelemään. Mutta meidän kansalla\non oikeastaan vähemmän halua maanviljelykseen kuin mikä olisi suotavaa\nja menestyksellemme tarpeellista. Ja toisekseen, juuri kun meillä\nyhdeltä puolelta innostuksella ja suurilla ponnistuksilla koetetaan\ntoteuttaa tätä hyvää aatetta, s.o. hankkia maanviljelyksessä\nitsenäistä, vapaata ja kannattavaa työalaa niille, joilla sitä ei vielä\nole, niin juuri samalla hetkellä koetetaan toiselta puolelta repiä tätä\nhyvää yritystä rikki, koetetaan irroittaa maasta sellaisiakin, joilla\nsitä jo ennestään on ollut, ja lisätä yhä niitten lukumäärää, joilla\nsitä ei ole, sekä pienentää sen turpeen pinta-alaa, jota kannattaisi\nleivän kasvulle kääntää.\n\nJa tämä nurja puoli, tämä vastustava ja rikkirepivä puoli on nykyään\nuseilla seuduilla voimallisempi kuin tuo tasoittava ja yhdistävä, se on\nviettelevämpi, sillä se kiiltää ja kangastaa kullalta, sillä on\nmiljoonat ja taas miljoonat pääominaan, jotka sokaisevat meikäläisten,\nvarsinkin sydänmaalaisten, maanviljelyksen ja todellisen pellon\nraatamisen suhteen jo ennestäänkin vähänäköiset silmät.\n\nNe ovat juuri sahayhtiöitten miljoonat, pääasiassa meidän omista\nmetsistä kootut suuret pääomat, jotka ovat alkaneet vaikeuttaa\nedellämainittua, yhteiskunnallemme terveellistä toimenpidettä. Tässä on\nvähä vähältä voitettu ase meidän omasta kädestämme ja käännetty meitä\nitseämme vastaan.\n\nSadat, tuhannet maanomistajat luopuvat rahan huimaavasta vaikutuksesta\nja \"herraspäivien\" toivossa maastaan, heittäen sen sahayhtiöille ja\nosasta muillekin teollisuuslaitoksille metsänkasvuun. Ja ne maat voi\npitää maanviljelykseltä ainaiseksi menneinä, ainakin niinkauvaksi kuin\npuutavaraa maailmassa tarvitaan. Vai luuleeko joku, että sahayhtiöt,\npuumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset ostelevat\nitselleen tiloja elääkseen niitten maanviljelyksellä -- meillä\nSuomessa! Kaukana siitä. Suurempia korkoja he vaativat rahoilleen, ja\nkuten tuonnempana näemme, on heidän harrastuksensa hyvin kaukana\nmaanviljelyksestä.\n\nTämä outo ja uusi liike meillä on yksi metsähuijauksen suoria\nseurauksia, ja missä se on ollut suurin, niinkuin etupäässä hyvien\nuittoväylien varsilla sisämaassa, siellä on tämä maasta luopuminenkin\nyleisintä, tarttuen paikoitellen miehestä mieheen niinkuin kulkutauti,\naivan kuin tuo toisin paikoin maatamme raivoava \"ameriikan kuume\",\njonka kanssa se luonteeltaan onkin hyvin läheisessä sukulaissuhteessa.\n\nYksityisiä tiloja on sahalaitoksilla ja muillakin tehtailla kyllä\nhallussaan miltei joka pitäjässä kautta koko maan, missä vaan metsiä\nvielä on jälellä, sillä metsien tähden he ostelevat niitä täällä\nmeillä, koska ei ole pienintäkään toivoa, että täällä kultasuonia\nlöydettäisiin maasta. Mutta löytyy seutuja, joissa kokonaiset\nkyläkunnat, puolet suurista pitäjistä ovat joutuneet heidän käsiinsä.\nSellaisia ovat etupäässä koko itäinen ja pohjoinen osa Kuopion lääniä\nsekä Vaasan läänissä Larikaan kihlakunta, siis juuri seudut, jotka ovat\nolleet metsärikkaimpia maassamme ja joissa itse metsän kasvukin,\nniinkuin esim. koko Laukaan kihlakunnassa, on tavattoman hyvä. Paljon\non yhtiötiloja nykyään jo alkanut ilmestyä Oulunkin läänin puolelle,\nmutta niistä en tässä voi tehdä selkoa, koska matkani ei ulottunut\nsinne saakka.\n\nMikkelin läänissä on etupäässä mainittava yksi kohta, nim. Sulkavan\npitäjä, jossa myöskin on jo välttävä määrä näitä \"uusia rälssiä\",\nniinkuin kansa niitä sattuvasti nimittää. Siinä on yksi sahayhtiöitten\npäälinnoituksista Etelä-Savossa, käsittäen 22 eri tilaa ja tilan osaa,\nyhteensä 9 manttaalia. Kun koko Sulkavan pitäjässä on 52 manttaalia, on\nsiis lähes viides osa pitäjää jo joutunut pois maanviljelyksen käsistä.\nNe ovat nämä Sulkavan tilat useimmat olleet hyvin viljeltyjä suurtiloja\nlaajoine torppari-alueineen ja nyt niiden omistajina ovat, paria\nlukuunottamatta, kotkalaiset sahayhtiöt Gutzeit & C:o sekä Hallan\nyhtiö.\n\nMuissa Etelä-Savon pitäjissä on samallaisia suurtiloja joutunut\nsamoihin käsiin, vaikk'ei toki niin suuressa määrässä kuin Sulkavalla,\nmutta jonkun niitä aina kohtaa joka pitäjässä. Niinpä on Säämingissä\naivan nykyisin myyty suuri Niittylahden hovi, joka tähän saakka on\nollut erittäin hyvässä viljelyskunnossa. Samoin Kerimäellä\nTurtianniemen hovi, y.m.m. muissa paikoissa. Ja tuntuu siltä, että\nenimmät Savon suurtilat tulevat menemään samaa tietä, sillä niissä\nseuduissa ei pientilallisilla ole enää ollenkaan metsiä. Niitä on\nkaskettu ja niitä on myyty niin hurjasti, että löytyy paikkoja,\nniinkuin esim. Simpalan kulma Kerimäen pitäjässä, jossa tilallisten jo\ntäytyy ostaa polttopuuta -- jos on mistä ostaa.\n\nMutta jos nyt siirrymme Kuopion lääniin ja alamme kulkea sen itäistä\nosaa, Karjalan puolta, etelästä pohjoiseen, niin on ensimmäisenä\nvastassamme Tohmajärven pitäjä. Siinä on yhtiötiloja 24, yhteensä 5,50\nmanttaalia. Nämä ovat Värtsilän tehtaan omia ja jo vanhempaa\nomistusoikeutta, mutta metsien vuoksi nämäkin tietysti ovat aikoinaan\nostetut. Nykyään siellä ei enää mikään sahayhtiö osta tiloja, sillä\nyksityisten metsät ovat miltei viimeiseen kalikkaan saakka poltetut\nhiiliksi mainittuun tehtaaseen.\n\nSeuraa sitten laaja Ilomantsin pitäjä. Siellä on perintömaata pohjineen\njoutunut yksityisiltä maanviljelijöiltä yhtiöitten haltuun huikean\npaljon. Heillä ei ole hoteissaan enempää eikä vähempää kuin 174 eri\ntilaa, joiden yhteenlaskettu ala on 35,50 manttaalia. Koko Ilomantsin\npitäjässä on manttaalin luku 127, siis on heillä runsas neljäs osa koko\npitäjän veroa kantavasta maasta. Jos jyvitys olisi ollut samanlainen\nkoko Ilomantsissa, tekisi yhtiöitten osa siitä ainakin 1,200\nneliökilometriä, mutta todellisuudessa on se luullakseni paljoa\nsuurempi, sillä se käsittää etupäässä pitäjän itä- ja pohjois-osat,\njoissa maa on ollut halvemmassa arvossa.\n\nSuurin osa tästä alueesta on Värtsilän tehdas-osakeyhtiöllä, joka kyllä\nei itse harjoita sahaliikettä, vaan jonka tiloja silti ei voi pitää\nmissään muussa asemassa kuin saha-yhtiöittenkään tiloja. Metsien vuoksi\nne on ostettu ja metsää niillä kasvatetaan. Enimmät tilat ovat\njoutuneet mainitun tehtaan omiksi jo useita vuosikymmeniä sitten.\nSilloiset omistajat ovat myyneet omistusoikeutensa niihin enimmäkseen\nnälkähinnoista sellaisilla ehdoilla, että ovat saaneet oikeuden asua ja\nviljellä niitä määrätyn ajan, tavallisesti 50 vuotta, tarvitsematta\nsuorittaa ostajalle mitään arenti-veroa, kunhan ovat sitoutuneet\nmaksamaan tiloista suoritettavat ulosteot. Siten omistaa nyt\nVärtsilän yhtiö Ilomantsin itäkulmalla monta kylää kokonaan, niinkuin\nesim. Kuolismaan, Lutikkavaaran ja Ontronvaaran kylät, joista\nviimeksimainitussa yksinään on 23 talonumeroa. Kaikki ne seudut ovat\nhyvin karuluontoista maata, seassa suuria rimpisoita, ja oikeastaan\npääasiassa juuri metsänkasvuun soveliaita. Mutta on siellä siltä aina\njoku kohta viljelyskelpoistakin alaa, kunhan vaan tulisi viljellyksi,\nmutta siitä ei ole nykyisissä oloissa paljoakaan toivoa.\n\nJommoinenkin osa näistä Ilomantsin yhtiötiloista, etupäässä Koitereen\njärven ympäristöllä olevat, kuuluvat parille joensuulaiselle\nsahayhtiölle.\n\nSitten kulkee Koitereesta alkaen Venäjän rajalla olevien kruunun\nmetsien ja asutumpain Pielisen vesistön rantamaitten välillä laaja\nvyöhyke, joka melkein yhtäjaksoisesti on samain joensuunlaisten\nsahayhtiöitten omaa. Siihen kuuluu jo Enon pitäjän itäisessä osassa,\npitkin Ilomantsin rajaa, suuria alueita, ja siitä se jatkuu pohjoiseen\npäin Jonkeriin saakka Oulun läänin rajalle.\n\nEnossa, joka on aivan pieni seurakunta Ilomantsiin verraten ja jossa\nasutus sekä viljelys yleensä ovat paljoa paremmat, on sentään\nsahayhtiöillä -- ja juuri yksinomaan niillä -- 7,8 manttaalia,\nkäsittäen 82 eri tilaa ja tilan osaa. Koko pitäjä on 34,32 manttaalia.\nSuurin osa niistä on Utra Wood C:on omaa, saman englantilaisen yhtiön,\njolla on koko Koitereen puoli Ilomantsin pitäjääkin. He omistavat\nEnossa Luhtapohjan suuren kylän kokonaan, paitse yhtä numeroa. Kylässä\non 61 eri tilanosaa, yhteensä 5,28 manttaalia. Se on rälssiluontoista\nmaata ja lampuotiviljelys on siellä jo vanha ja tulee tietysti yhä\nvanhenemaan, sillä jos kohta lampuodeilla on ollutkin hiukan toivoa\nsaada tilansa lunastetuksi perinnöksi, niin siitä ei enää synny mitään,\nsillä yhtiö ei luovu pienillä rahoilla hyvistä metsistään.\n\nMuissa pitäjissä Pielisen vesistössä on tilankauppoja metsänviljelystä\nvarten tehty pääasiassa vasta viimeisen kymmenluvun loppupuoliskolla ja\ntehdään yhä parasta aikaakin, vaikka on siellä yhtiöillä joukossa\nvanhempaakin omistusta.\n\nNiin on heillä hallussaan tätä nykyä seuraavat alat: Pielisjärven\npitäjässä 90,97 manttaalista 13,4 manttaalia, 66 eri tilaa; Nurmeksessa\n81 manttaalista 14,15 manttaalia, 53 tilaa, ja Juuassa, länsipuolella\nPielisjärveä, 52 manttaalista 6,55 manttaalia, yhteensä 51 eri tilaa.\n\nNiissä neljässä pitäjässä, jotka sattuvat Pielisjärveen, on siis\nteollisuuslaitoksilla, melkein yksinomaan pelkillä sahayhtiöillä,\nkaikkiaan 252 maatilaa, eli noin 42 manttaalin arvo maata.\n\nManttaaliperustuksella tämän maa-alan laajuudesta ei\netelä-suomalaisilla voi olla käsitystä, mutta jonkunlaisen selon siitä\nsaa, kun ottaa huomioon, kuinka pieneen arvoon maa yleensä Kuopion\nläänin itä- ja pohjoisosissa on jyvityksessä otettu. Niinpä on esim.\nPielisjärven ja Nurmeksen salokylissä paikoin otettu maata yhteen\nmanttaaliin 4,000 à 5,000 hehtaaria ja ehkä siitäkin yli.\n\nLukuunottamatta muutamia harvoja paikkakunnalla löytyvien\nrautatehtaitten ja jonkun yksityisen metsäkeinottelijan omistamia\ntiloja, omistavat suurimman osan tuosta laajasta alueesta, niinkuin jo\nedellä mainitsin, pari joensuunlaista sahayhtiötä sekä Juuan puolella\nosittain yksi kymiläinen.\n\nTässä täytynee huomauttaa, että näihin numeroihin on siellä täällä\notettu joku sellainenkin tila, joka ei vielä ole kenenkään sahayhtiön\noma, vaan joka kumminkin kaikissa tapauksissa jo on voiton toivossa\nheitä varten ostettu ja varmasti heille menee. Sellaisia ovat varsinkin\nmonet maakauppiaitten ja muitten metsäkeinottelijain ostamat talot.\nNiitä, niinkuin sahayhtiöittenkin tiloja asuu aina vuokramies -- ellei\nne jo ole autioina -- eikä ole epäilemistäkään, kuka ne lopulta korjaa,\nsillä ei yhdenkään yksityisen metsäkauppiaan kannata enää kilpailla\nsuurien yhtiöitten rinnalla. Mainittakoon esimerkkinä, että muuan\nmaakauppias Keski-Suomen puolella aivan hiljan myi eräälle yhtiölle\ntoistakymmentä taloa yhdellä kertaa.\n\nMutta palatkaamme taas tarkastelemaan sahayhtiöitten valloituksia ja\nsiirtykäämme nyt Pielisen vesihaarasta Nilsiän ja Iisalmen vesistöihin\nja siitä länteenpäin Kymin vesistön pohjoisimmille latvoille, sillä\nniilläkin maankulmilla he ovat monet suurimmista voitoistaan saaneet.\nSiellä vesijakajilla, Suomenselän ylhäisillä kangasmailla on näihin\nsaakka olleet parhaat ja laajimmat metsät, mitä yksityisten hallussa\nSuomessa kenties on ollut, ja ulottuu niitä länteen ja lounaan päin\nyhtä pitkälle kuin Suomenselkääkin, aina Pohjanmaan tasangolle saakka.\nNe ovat parhaasta päästä Suomenselän eteläiset rinteet, joilla tähän\nasti tukkiliikettä on harjoitettu, sillä pohjoinen, eli Oulun läänin\npuoli on suureksi osaksi valtion maata ja uittokin sieltä Pohjanmaan\njokia pitkin on vaikeampi kuin etelään päin, suuriin järvivesistöihin.\n\nNurmeksesta lähtien länteen päin on ensimmäisenä vastassa Rautavaaran\npitäjä.\n\nTuota nimeä harvoin mainitaan muualla kuin hätäaputoimien papereissa ja\non melkein totuttu siihen, että sen pelkkä kaikukin jo merkitsee jotain\nköyhää, kurjaa ja harvaan asuttua salopaikkaa jossakin takalistolla,\njohon harvoin kenenkään matka sattuu, mutta jossa sentään tiedetään\nihmisiä elää kituuttavan ja josta eteläisemmän Karjalan ja Savonkin\npuolella kuulee sanottavan vaan sen verran, että \"eiköhän se ole siellä\njossain Lapin porstuassa\".\n\nTotta onkin, että maa siellä on tavallista karumpaa ja paljon\nsiellä on suuria rimpisoita korkeitten harjanteitten välissä, joita\npistäytyy Suomenselästä etelään päin niinkuin kylkiluita selkärangasta\nja joiden kuivaamiseksi valtiokin jo kerran teki epäonnistuneen\nyrityksen perustamalla Luostan seutuun jonkunlaisen \"suo-kolonian\"\nrangaistusvangeista. Mutta paljon siellä on rikkauksiakin, joita\nasukkaat olisivat voineet edulla hyväkseen käyttää, jos sinne aikoinaan\nolisi tullut vähänkään kulttuuria paremmassa muodossa kuin\nkauppiaitten, tukkilaisten ja viinan mukana. Sillä siellä on ollut\näärettömiä metsiä ja niitä on koko lailla jälellä vielä nytkin.\n\nVaikka onkin Nurmeksen kappeli, on Rautavaara sentään pinta-alaltaan\nsuurempi kuin yksikään pitäjä koko eteläisessä Suomessa, nim. 1,065\nneliökilometriä, josta järvet ottavat ainoastaan mitättömän pienen\nalan. En voi varmaan sanoa, kuinka paljon maata siellä on mitattu\nmanttaalin osalle, sillä siellä on joukossa myös valtionmetsiä, joiden\nsuuruudesta minulla ei ole tarkkoja tietoja, mutta arvioni mukaan\npitäisi keskimäärän manttaalille siellä tekemän noin 5,000 hehtaarin\nvaiheille ja ehkä paikotellen siitäkin yli, koska koko pitäjän 85 tilaa\ntekee yhteensä vaan 13 manttaalia. Nämä ovat siis olleet erinomaisia\nmakupaloja sahalaisille ja niinpä onkin niistä nykyään jo 46 tilaa,\nyhteensä 6,62 manttaalia, sahayhtiöitten sekä osaksi erään rautatehtaan\nkäsissä.\n\nNorjalainen yhtiö Gutzeit & kumpp. Kotkasta omistaa siellä yksinään 21\ntilaa, niiden joukossa Tiilikan kylän kokonaan. Halla-yhtiöllä on 7\ntilaa j.n.e.\n\nTässä sopii ohimennen mainita, että edellinen näistä yhtiöistä onkin\nmonessa kohti Saimaan vesistön puolella melkein yksinvaltias sekä\nmetsien että talojen ostaja, sillä sen omassa hallussa ja siis ilman\nkilpailijoita yksinään käytettävänä on se ainoa kohta, josta voi tukkia\nkuljettaa tästä vesistöstä Kymin puolelle sekä siten suorastaan\nKotkaan, nimittäin eräs kaitainen kannas Lappeen pitäjässä. Siinä\nsiirretään tukit vartavasten rakennettua rullatietä vesistöstä toiseen\nja vältetään siten sahatavaran kuljetus Saimaan kanavassa, joka tulee\ntietysti paljoa kalliimmaksi. Tämän edellisillä vakinaisilla\nvaltiopäivillä tehtiin kyllä eräältä taholta anomus, että suuremman\nkilpailun aikaansaamiseksi Savon vesistön puolella rakennettaisiin\nvaltion toimesta Saimaan ja Kymin vesistön välille tukkitie, mutta se\nanomus tapettiin, ja sen tappamisesta liikkuu nytkin vielä Savon\npuolella monenmoisia huonoja huhuja, joita ei tässä tarvitse, eikä\nsovikaan mainita.\n\nRautavaaran rajapitäjässä Nilsiässä on tehtailla ja sahalaisilla\nkaikkiaan 54 maatilaa, joiden manttaali-arvo tekee 10,50 manttaalia.\nKoko pitäjässä on 76,24 manttaalia. Näistä 54:stä tilasta on\naikoinaan 19 tilaa ollut venäläistä omaisuutta, kuuluen Juankosken\nrautatehtaalle, mutta viimeksi ne ovat olleet hiljattain perustetun ja\nvastikään konkurssin tehneen \"Taimi\" osakeyhtiön hallussa.\n\nYhä länteen päin siirtyen, vesistöstä vesistöön, seuraa sitten Iisalmen\npitäjä. Siellä on sahayhtiöillä, etupäässä kotkalaisilla, sekä osaksi\nJyrkän rautatehtaalla yhteensä 46 eri tilaa, tehden pitäjän 96,79:stä\nmanttaalista noin 7 manttaalia.\n\nPielavedellä, josta jo uitto käy suorastaan Kymiin päin, on pelkillä\nsahayhtiöillä 32 tilaa, jotka koko pitäjän 54,42:sta manttaalista\ntekevät 5,50.\n\nSitä paitse on näissä pitäjissä myyty suuri määrä salopalstoja\npohjineen sahalaisille, mutta niiden suuruudesta on vielä vaikea saada\nselkoa.\n\nKuopion lääniin sekä samaan uittoreittiin kuuluvana kuin Pielavesikin,\non myös Keiteleen pitäjä. Se ei ole pinta-alaltaan erittäin suuri, eikä\nsiellä ole paljon manttaaliakaan, ainoastaan 15,35, mutta on siitäkin\nsentään jo 3,25 manttaalia sahayhtiöitten ja metsäkauppiaitten omaa,\nkäsittäen 30 eri taloa ja talonosaa. Enimmät niistä ovat Haapakosken\nsahayhtiöllä, joka nimittää itseään isäntiensä äidinkielellä The\nFinland Wood C:o, mutta useita niitä on myös kotkalaisella Hallan\nosakeyhtiöllä.\n\nJa nyt, kun tästä lähdemme jatkamaan matkaamme Suomen selänteen\nliepeillä, yhä lännemmäksi siirtyen, Laukaan kihlakuntaan Vaasan läänin\npuolella, nyt vasta tulemme niihin kohtiin, missä Suomen metsäin\ntodellinen ydin on ollut ja missä niitten valtasuoni nytkin vielä\nvoimallisimpana vuotaa, sillä se on ollut siellä niin tuore, ett'ei se\nvieläkään ole lopen kuivunut, vaikka sitä onkin iskemistään isketty ja\nvaikka vielä tänäkin päivänä kirveitä yhä sen iskemiseen hiotaan.\n\nKen lähtee Keiteleestä ajamaan Pihtiputaalle päin lähennellen\nKolimajärven rantoja, se kyllä heti huomaa että siellä se vasta on\noikea päätaistelu taisteltu, siellä on ottelu metsän jykevää kaartia\nvastaan ollut kuumin ja siellä sen jaloimmat sankarit ovat kellistyneet\njoukottain, rivittäin, viimeiseen mieheen. Vaikka aika olisi\ntalvinenkin, niinkuin minun kulkeissani, tulevat taistelun jäljet\nsentään selvästi näkyviin tuhottoman suurista kannoista, joita pistää\nesiin paksun lumenkin alta toinen toisensa vieressä, sekä maassa\nlojuvista honkien latvoista ja kuivista koukkuisista oksista, joita\nnäkyy nietoksissa niinkuin kaatuneitten jäykistyneitä jäseniä\nVerestschaginin sota-tauluissa. Kaikista niistä päättäen on siellä\nollut vielä aivan viime aikoihin saakka oikeat aarniometsät, joiden\ntodellista arvoa ei sopisi laskea sadoissa tuhansissa, vaan\nmiljoonissa, ja joiden todellisella hinnalla olisi voitu kaikki niitten\nseutujen viljelyskuntoinen maa saada muokatuksi vaikka puutarhaksi\nkenenkään tarvitsematta mennä Ameriikkaan työtä oppimaan.\n\nMutta paljon on siellä päin sentään vielä nuorempaa rekryyttijoukkoa\njälellä, jos kohta sitäkin jo kaatuu niinkuin heinää, sillä koko\nViitasaaren ja Saarijärven vesistöjen varsilla tuntuu metsänkasvu\nolevan yleensä harvinaisen hyvä, siellä ovat Suomen valtion metsistä\nparhaat, joskaan ei laajimmat, ja siellä ovat myös sahalaisten omista\nmetsistä satoisimmat -- eivätkä kaikki yksityisetkään ole vielä\nennättäneet lopen paljastaa uittokelpoisia metsiään, sillä niitä on\nollut niin paljon, että aina löytyy rippeitä jälellä.\n\nEikä ole liioin, eikä ole tainnut ennenkään olla kaskenpoltto siellä\npäin niin yleistä kuin Savossa ja Karjalassa. Harvassa paikassa\nSuomenniemellä näkee niin taajoja, rinkkoja ja tuoreita metsiä kuin\njuuri siellä, ja monissa soissakin saavuttaa siellä petäjä\nharvinaisuutena ennen kuivumistaan tukkipuun ko'on, puhumattakaan\nkankaista ja kovemmista maista, joilla metsä kasvaa kuin \"humalisto\" ja\njoitten pintaa useissa kohdin pidetään niin tekeytyneenä ja\nvoimallisena, että sitä kuoritaan lannanlisäksi peltoihin.\n\nNämä molemmat edellämainitut vesijaksot ne juuri ovat jo kauvan olleet\nniitä pääsuonia, niitä valtimoita, joita myöden miljoonat ja miljoonat\ntukit ovat soluneet itse Suomen sydämmestä ulos ja jotka vieläkin\ntulevat näkemään miljoonia tukkia -- joskin yhä pienempiä -- keikkuvan\nlaineillaan ja uivan koskistaan alas.\n\nJa ett'ei näillä Laukaan kihlakunnan mailla, jotka ovat niin hyötyisiä\nmetsän kasvuun, suinkaan ruvettaisi metsiä hävittämällä liiallisessa\nmäärässä kokeilemaan jalompien kasvien, niinkuin viljan ja heinän\nviljelystä, (joka kyllä joskus vastaisuudessa olisi saattanut tapahtua)\nja ett'ei loppuisi purtava sahojen hampailta eikä jauhatusaine\nmassatehtaitten puumyllyiltä, siitä ovat sahayhtiöt ja puuhiomot\nsielläkin pitäneet hyvän huolen.\n\nTämä koskee etupäässä Pihtiputaan pitäjää, joka onkin todellinen\nparatiisi metsäafäärien kannalta katsoen.\n\nKaksi yhtiötä siellä on pääisäntinä: osakeyhtiöt Halla ja Haapakoski,\neli The Finland Wood C:o, jonka pääasema on Laukaan pitäjässä. Nämä\nkaksi yhtiötä ovat kiertäneet haltuunsa jo kokonaista 65 maatilaa\nsiellä ja tämä luku on yhä vaan lisääntymässä. Muilla yhtiöillä on\nsiellä 18 tilaa, jotenka näitten uudenaikaisten metsätilojen luku\nPihtiputaalla tätä nykyä on kaikkiaan 83, tehden yhteensä noin 10,50\nmanttaalia.\n\nKoko pitäjän manttaali on 25,32. Siis on yhtiötiloja manttaalimäärästä\nlähes puoli pitäjää, mutta mitä pinta-alaan tulee, on niitä paljo\nenemmän kuin puolet, sillä ne ovat etupäässä sellaisia tiloja, joihin\non lohkaistu manttaalia oikein noin päivän matkoilla.\n\nJos Pihtiputaalla ei ylimalkaan ole juuri saivarreltu maita jaettaessa,\non sitä muutamissa kyläkunnissa annettu todella hämmästyttävän paljon,\noikealla \"Porvoon mitalla\" -- tai vielä paremminkin tekee mieleni sanoa\noikealla rehellisellä \"Pataan mitalla\". Keskimäärin on siellä näet\nmaata manttaalia kohti noin 2,000 hehtaaria, johon sitäpaitse vielä\ntulee lisäksi metsäveromaat. Näitä metsäveromaita, joita kruunun\nliikamaista (onko sitä koskaan todella ollut valtiolla liikaa!)\naikoinaan on annettu manttaaliin pannun maan lisäksi ja joista vero on\nmitättömän pieni, ainoastaan noin 12 markkaa manttaalilta, voi olla\nuseassa kohdassa yhtä paljon kuin manttaaliin pantua maatakin. Mutta\nsiellä löytyy sellaisiakin kyläkuntia, kuten esim. Alvajärven kylä\npitäjän pohjoisosassa, jossa maanmittarin tiedonannon mukaan pitäisi\noleman lohkaistuna maata manttaaliin parikymmentä tuhatta hehtaria.\nSiinä on jo toista jos molempiakin ja paras sekä isoin osa siitäkin on\njo sahalaisilla. Niinpä on heillä siinä kyläkunnassa esim. Talvilahden\ntila 3/8 manttaalia, jossa sanotaan olevan maata 3.000 hehtaria. Sitten\non heillä samassa kylässä n:o 3, joka käsittää kolme eri tilaa,\nRekolan, Nikulan ja Kelinään. Näissäkin pitäisi olemaan maata vielä\nrunsaammin kuin kylän muissa taloissa, yhteensä arvattavasti noin\n10.000 hehtaria. Ja Etelä-Suomessa on paljon kokonaisia pitäjiä,\njoitten pinta-ala kaikkineen päivineen tekee vaan 4 à 5,000 hehtaria.\n\nKivijärvellä, Pihtiputaan naapuripitäjässä, ei toki vielä ole niin\npelottavassa määrässä luovuttu maasta, mutta siihen on luullakseni\nnäihin saakka etupäässä vaikuttanut se seikka, että sieltä on vaikeampi\nja monimutkaisempi tukinuitto suurempiin alavesiin.\n\nAlku on kumminkin hyvä jo Kivijärvelläkin. Sielläkin on jo yhtiötaloja\n35 kappaletta, jotka yhteensä tekevät noin neljännen osan pitäjän koko\nperintömaista, eli 4 manttaalia 16,89:sta manttaalista. Enimmät\nniistä ovat samoilla ulkomaisilla yhtiöillä, norjalaisilla ja\nenglantilaisilla, joilla Pihtiputaallakin on laajimmat alueet, ja\nsellaisia tiloja he sielläkin ovat etupäässä omikseen kiehtoneet,\njoissa on virstakaupalla maata, mutta siltä pienet verot, niinkuin\nesim. osan Saaren rälssiä Kivijärven pohjoisilla rannoilla, jossa\nsanotaan olevan maata yhdessä neljäsosassa manttaalia lähes 100\nneliökilometriä.\n\nEteläisemmissä pitäjissä Laukaan kihlakuntaa oli metsät jo ennätetty\nenemmän raiskata niinä aikoina, joina puutavaraliikkeen harjoittajat\neivät vielä pitäneet liikkeelleen välttämättömänä kiinteitä\nmaaomistuksia, eivätkä talonpojat vielä olleet täydelleen keksineet\nsitä, että selvällä rahalla on ainakin jonkun aikaa helpompi elää kuin\npellon kyntämisellä, niin että siellä ei sahayhtiöillä ole ihan niin\npaljon tiloja hallussaan kuin pohjoisempana.\n\nMutta aina on sielläkin sentään ollut \"puualojakin\" joukossa ja miehiä,\njotka ovat olleet halukkaita niistä luopumaan.\n\nViitasaaren pitäjässä niitä on 28 kappaletta, tehden pitäjän 32,27:sta\nmanttaalista 3,85 manttaalia, Karstulassa, Saarijärvellä ja Laukaassa\nnoin parikymmentä itsekussakin, sekä pienemmissä pitäjissä,\nKonginkankaalla, Sumiaisissa, Uuraisissa ja Petäjävedellä myöskin\nkymmenkunta tai ehkä alku toistakymmentä jokaisessa.\n\nKaikki seudut, joista tähän saakka olen ilmoittanut numeroita, kuuluvat\nSaimaan ja Päijänteen vesistöihin. Kolmannesta meidän laajimmista\nvesijaksoistamme, Kokemäen vesistöstä ja porilaisten liikealoista\nminulla ei ole tarkkoja tietoja, mutta vähemmän siellä yleensä on\nmaatiloja sahayhtiöitten hallussa kuin kahdessa ensinmainitussa\nvesistössä, johon tietysti on vaikuttanut korkeampi viljelys ja maan\nkorkeampi arvo. Sillä kyllä sielläkin päin sahayhtiöt ottavat, kun vaan\nsaavat. Siitä on todistuksena heidän valloituksensa Kuortaneen\nkihlakunnan etelä-osissa, missä Suomen- ja Hämeenselänteitten\nkainaloseuduilla löytyy laajoja metsämaita. Siellä, varsinkin Keuruun\nja Virtain vesireiteillä on heillä koko lailla kiinteää maa-omaisuutta,\nenimmin ehkä Multian pitäjässä, jossa porilaiset yhtiöt omistavat jo 21\ntaloa, eli noin tasan neljännen osan pitäjää.\n\nJos nyt laskemme yhteen kaikki ne maatilat, mitä edellämainituissa\npitäjissä on sahayhtiöitten ja osaksi muitten teollisuuslaitosten\nomina, saamme tällaisen taulun:\n\n    Sulkavalla .......  22 tilaa.\n    Tohmajärvellä ....  24   \"\n    Ilomantsissa ..... 174   \"\n    Enossa ...........  82   \"\n    Pielisjärvellä ...  66   \"\n    Nurmeksessa ......  53   \"\n    Juuassa ..........  51   \"\n    Rautavaarassa ....  46   \"\n    Nilsiässä ........  54   \"\n    Iisalmessa .......  46   \"\n    Pielavedellä .....  32   \"\n    Keiteleessä ......  30   \"\n    Pihtiputaalla ....  83   \"\n    Kivijärvellä .....  35   \"\n    Viitasaarella ....  28   \"\n    Multialla ........  21   \"\n                 Summa 847 tilaa.\n\nJa jos tähän vielä lisäämme Karstulasta, Saarijärveltä, Laukaasta,\nKonginkankaalta, Sumiaisista, Uuraisista ja Petäjävedeltä sekä\nKeuruulta yhteensä noin 100 maatilaa, (luku, joka on pikemmin alhainen\nkuin liian korkea) niin saadaan lopputulokseksi, että 24:ssä\nSisä-Suomen pitäjässä löytyy noin 950 maatilaa, jotka ovat muuttuneet\nmetsätiloiksi.\n\n\n\n\nV.\n\nMitä syitä on etupäässä huomattavana maatilojen joutumiseen\nyhtiökäsiin.\n\n\nMikä on ollut syynä siihen, että näin joukossa, niinkuin edellä on\nnumeroilla osoitettu, paikoin puolin pitäjin, jopa jossakussa kohdassa\nsiitäkin yli, niin laajoilla alueilla, että ne yhteensä hyvästi\nvastaavat jotakuta meidän pienemmistä lääneistämme, luovutaan vapaasta\nmaa-omistuksesta ja katsotaan elämää joko toisen alustalaisina taikka\nirtolaisina itsenäistä, omintakeista maanviljelijän ammattia\nparemmaksi?\n\nOstajien, s.o. etupäässä sahayhtiöitten afäärikannalta katsoen on tähän\nilmiöön olemassa yksi todellinen syy, jota he sentään harvoin\nmainitsevat, ja toinen isommaksi osaksi tekaistu syy, josta he puhuvat\npaljon, aina ja joka paikassa, vaan joka itse asiassa ei merkitse juuri\nmitään.\n\nTämä todellinen syy on yksityisten metsien yleinen väheneminen ja pelko\nsitä seuraavasta raaka-aineen vähenemisestä sekä hintain mahdollisesta\nkohoamisesta. Sillä joskin maassamme löytyy äärettömät alat\nvaltionmetsiä, joista aina tulee riittämään sahausta varaa, eivät\nsahayhtiöt nyt eivätkä vastakaan käytä niitä hyväkseen muuten kuin\npakosta, karkeamman puutavaran tarpeesta, sillä valtio tietysti vaatii\ntäyden hinnan puistaan, se ei myy niitä niin ummessa silmin kuin\nyksityiset, ja niitä pelkästään käyttämällä supistuisi tietysti\nvuosivoitto kohtuuden rajoihin noille suureksi osaksi ulkomaalaisille\nyhtiöille, jotka näihin saakka ovat tottuneet meillä saamaan metsiä\nmiltei ilmaiseen. Ja välttääkseen tätä, ryhtyvät he muihin keinoihin,\nkun heidän on niitä meillä niin helppo keksiä. He ostavat maata,\nmetsämaata, kun heidän on sitä meillä niin helppo saada. He tahtovat\nkernaimmin päästä riippumattomuuteen sekä valtiosta että yksityisistä,\nja perustaa meidän jo muutenkin vähän viljeltyyn maahan meidän\nomien lakiemme perusteella uuden metsävaltion tai jonkunlaisen\n\"metsä-yhdysvallan\", josta riittää raaka-ainetta sekä heille että heidän\njälkeläisilleen ikuisiksi ajoiksi, ja jonka tuloilla he saavat viettää\nuljasta, huoletonta elämää, useat kaukana meistä köyhistä eläjistä,\nlämpimämmissä kotimaissaan Norjassa, Englannissa y.m.\n\nTämä koskee etupäässä niitä seutuja, joissa on pantu paljon maata\nmanttaaliin ja tiloja, joilla vielä on kutakuinkin hyvä, tai hyvällä\nkasvun alulla oleva metsä jälellä, huolimatta yleensä vähääkään\nsiitä, kuinka tilat ovat viljeltyjä ja rakennettuja. Tilojen\nasuntokuntoisuuteen ja -kelpoisuuteen joko nykyjään tai vastaisuudessa\nei panna mitään arvoa, vaan metsä on pää-asiana.\n\nTilojen anastuksia koetetaan tehdä siten, että saadaan mikäli\nmahdollista yhteen kohti laajempi alue, jonkunlainen uudenaikainen\nmetsädomeeni, esim. kokonainen kylä, tai vaikkapa kokonainen pitäjä,\naina sitä parempi vaan. Sitä on huokeampi hoitaa.\n\nNiinkauvan kun yksityismetsistä ei ollut puutetta, ostivat yhtiöt kyllä\nkokonaisia taloja siellä täällä silloinkin, ulkomaiset siten, että\nostattivat asiamiehillään ja panivat heidän nimiinsä, mutta silloiset\ntalot he tavallisesti heittivät raakkina jollekulle yksityiselle,\nsittenkun metsä oli nyletty. Vaan nyt he ovat alkaneet käyttää toista\nmenetystapaa. Viimemainitut ovat hankkineet itselleen suomalaisen\nosakeyhtiön nimen, ollen juuri parahiksi sen verran suomalaisia, että\npystyvät täällä vapaasti ostelemaan ja omistamaan kiinteimistöjä omissa\nnimissään, ja kasvattavat sitten vastaisen varalle laajoilla alueilla\nmetsiä järkiperäisessä hoidossa, murskuttaen sillä aikaa yksityisten\nmetsistä loppuja rippeitä rahaksi ja ottaen siiloin tällöin suurempia\npuita valtion metsistä. Ja samaa menettelytapaa käyttävät puhtaasti\nkotimaisetkin yhtiömme, mutta ulkolaiset voittavat nykyään tässä\nsuhteessa, ainakin niissä seuduissa, joita tämä kirja koskettelee.\n\nJa kaikki tämä käy meillä erittäin hyvin päinsä, niinkuin edellä\nmainittiin. Meidän maa ja meidän olomme ovat niinkuin luodut\ntällaiselle yritteliäisyydelle.\n\nKaikissa niissä seuduissa, joista tähän kirjoitukseen on kerätty\ntietoja, on isännillä maata niin paljon, etteivät he tiedä sen määrää.\nHe tuskin ovat joka kohdassa maillaan ikinä käyneetkään. Tosin on siitä\nmelkein poikkeuksetta paras metsä jo pantu parempiin suihin ja yksi ja\ntoinen hongikko aikoinaan kaskettu, mutta pientä metsää on sentään\njälellä, ja kun maat ovat metsänkasvulle soveliaita, ei kestä hyvinkään\nkauvan, ennenkuin siitä järkevällä hoidolla taas voi uittaa tukkia.\n\nJa kun kuulee, millä hinnoilla maata on saatu, niin ei ole kumma, että\nsaha- ja teollisuuslaitoksissa on herännyt kiihko sen ostamiseen ja\nomain metsäin kasvattamiseen, sillä pelkkä metsän kasvukorko voi usein\nvastata kymmenin kerroin korkoa maan hinnasta ja tilalta meneviä\nveroja. Joistakuista suurtiloista alavesien varsilla, niinkuin esim.\nSulkavalla, Säämingissä, Kerimäellä y.m. on tosin maksettu hyväkin\nhinta, mutta niissä on sentään ollut vielä jälellä sellainen metsä,\nettä se on heti vastannut paria ostohintaa niissäkin. Sillä\n\"tukkilaiset tekevät laskunsa niin perusteellisesti ja tarkasti\",\nkertoi muuan kokenut metsien ostaja, \"että ostakootpa he yksityisiä\nmetsiä tai maatiloja pohjineen, niin aina he voittavat enemmän kuin\nsyrjästä katsoen luulisikaan, ja joka tapauksessa on se maamies, joka\nniissä kaupoissa tappion kärsii.\"\n\nMutta jota ylemmäksi kulkee ylävesiin, sitä enemmän hämmästyy sitä\ntappiota, jonka pienempitilalliset talonpojat siellä ovat kärsineet.\n\nPielisen vesistössä, Rautavaarassa, Nilsiässä, Iisalmessa y.m. on\nmaksettu joistakuista taloista sellaisia hintoja, että niistä tulee\nvaan noin 1-3 markkaa hehtarille, siihen luettuna pellot, niityt ja\nkaikki mitä talossa maata löytyy -- tosin rimpisoita muassa myös, joka\nsentään hiukan kohottaa kovan maan hintaa.\n\nOlkoon tässä mainittu yksi esimerkki Rautavaarasta, joka osoittaa,\nmissä määrin sikäläisetkin maat sentään voivat kasvaa metsää, vaikka\nniitä joka suhteessa pidetään huonompina muista. Siellä on kappalaisen\npuustelli 3/8 manttaalinen ja laajuudeltaan 1,700 hehtaria. Sen metsää\non tietysti ollut pakosta käytettävä järkevästi, ja tulos on ollut se,\nettä siitä yksinään on rakennettu sekä kirkko että pappila kokonaan,\nmaksettu vielä kumpaisenkin rakennuskustannuksetkin, puhumattakaan\nsiitä, että sieltä on otettu kaikki rakennusaineet. Ja sentään\ntarjotaan taas parhaillaan samasta metsästä sahatukkia myytäväksi noin\n25,000 markan arvosta. Eikä kauvan sitten ostivat sahalaiset juuri\nkirkonkylästäkin 0,7 manttaalin tiloja 1,000:lla ja 2,000:lla markalla,\nja metsää oli niissäkin vielä jälellä, jos toki vähemmän kuin\npappilassa.\n\nSiis ovat tilat yhtiöille ilmaisia, kun ovat uittaneet yhden tavallisen\nsahatukin hehtarin alalta.\n\nKelpaa sillä tavalla ostaa maita metsänkasvuun sen, kellä kaikki\nverstaat ja liikkeet ja uittorustingit jo ovat suuremmoisessa kunnossa.\n\nPohjois-Savon pitäjissä on ostettu äärettömän paljon hyviä metsämaita\n3-6 markalla hehtari ja samoin Vaasan lääninkin puolella.\n\nNiitten talojen hinnan, jotka esim. Pihtiputaalla ovat joutuneet\nsahayhtiöille, on eräs asiantunteva paikkakuntalainen arvioinut\njotensakin näin: jos arvioidaan peltohehtarin hinnaksi keskimäärin 300\nmarkkaa ja niittyhehtarin hinnaksi 150 markkaa sekä talon rakennukset\nlasketaan kohtuulliseen arvoonsa, niin siitä hinnasta on talo\npohjilleen saatu, eikä metsämaalle ole tullut hintaa mitään, vaikka\nsitä olisi ollut penikulmaa laajalta, Jos taas metsämaalle pantaisiin\nvähänkin hintaa hehtaria kohti, niin silloin ovat rakennukset ja\nviljelykset menneet ilmaiseen.\n\nNämä ovat olleet äärettömän etuisia kauppoja yhtiöille, varsinkin kun\nottaa lukuun kasvavan metsän, jonka arvoa on vaikea tarpeeksi korkealle\narvata nykyaikana, jolloin puutavaran hinnat tuskin enää pääsevät aivan\nalhaalle laskemaan, ja varsinkin seuduissa, joissa metsänkasvu on\ntavattoman hyvä, sekä uittoväylät keskellä metsiä.\n\nSamassa Pihtiputaan pitäjässä, Alvajärven kylässä esim. on nykysittäin\nmyyty talo, josta tosin on maksettu parikymmentä tuhatta markkaa, mutta\nsen laidattomilla saloilla onkin huikea metsä. Siellä on yksi ainoa\nkangas -- pieni osa talon koko metsämaasta -- ja sillä kankaalla kasvaa\nparhaillaan ainakin 200,000 tukkipuun alkua, noin 6 à 7 tuumaisia\nrinnan korkeudelta ja niin taajassa, että siellä tuskin saisi puuta\nkumoon, ell'ei lähde laidasta järjestään kaatamaan niinkuin kaskea. Ja\nsitäpaitse on tilalla vielä isojakin puita niin paljon, että sen hinta,\nparikymmentä tuhatta markkaa, mahtuu niihin useamman kuin yhden kerran.\n\nPyhäjärvellä, joka on Pihtiputaan naapuripitäjä toisella puolen\nmaanselännettä ja jonne kotkalaiset yhtiöt myös parhaillaan ovat\naikeissa ulottaa liikkeensä ylitse vesijakajan, kuuluu nykyään saavan\nmaata vaikka kuinka paljon 4-5 markasta hehtarin, ja paljo 10 tuumaisia\npuita on vielä metsissä pystyssä.\n\nIsompiakin hintoja on taloja ostettaissa tosin maasta maksettu, mutta\nsilloin niissä on ollut vielä metsää heti ilman eri hoitoa ja\nkasvatusta kaadettavaksi tavallisesti pari tai kolme ostohintaa, tai on\nniitten asema ollut sellainen, että niitten ostaminen suuremman\nyhtäjaksoisen alueen aikaansaamiseksi on ollut tarpeellinen.\n\nTämä nyt on se todellinen, pää-asiallisin syy sahayhtiöitten puolelta,\nminkä vuoksi he maatiloja ostelevat, tämä nimittäin, että he samassa\nsaavat suunnattoman suuret metsäalueet pienillä hinnoilla ikuisesti\nhaltuunsa ja voivat niillä kasvattaa itselleen suojametsiä liikkeensä\nvastaisenkin hyvinvoinnin varalle, huolimatta mitään siitä, jääkö\nyksityisille kalikkaakaan pesään pantavaksi eli saako valtio metsiään\nkaupaksi tahi ei.\n\nSitten tulee se heidän toinen syynsä, se jota he aina uikuttavat, ja\njonka he vakuuttavat pakottavan itseään tällaisiin talojen kauppoihin\nliikkeensä turvaamiseksi.\n\nJa tämä toinen syy on se, että heidän yksityisiä metsäkauppojaan\nvastaan on alettu lain nojalla vehkeillä, kun on kaduttu liian huonoja\nkauppoja.\n\nNykyään voimassa olevaa lakia kiinnityksistä on meillä näet alettu\ntulkita siten, ett'ei se sovellu metsäkauppoihin, ja jos maatila kaupan\nkautta joutuu pohjineen toisiin käsiin, ei entisen omistajan tekemä\nmetsäkauppa ole pitävä.\n\nSuomalainen on hyvä rettelöimään ja käräjöimään ja viime aikoina onkin\nilmestynyt oikeita ammattipurkajia tällaisille kaupoille -- omaksi\nvaiko lähimmäistensä hyödyksi, tai ehkä molemmiksikin, sitä on vaikea\npäättää -- ja tällaisista purkukaupoista pääsevät sahayhtiöt helpoimmin\nsiten, että ostavat tilan kokonaan.\n\nSe on kumminkin pääasiassa turhaa puhetta, että kiinnityksen\nkieltäminen heidän metsäkauppoihinsa olisi niin pakottava syy, että\nheidän sen vuoksi täytyisi turvautua pohjakauppoihin. Kiinnitys\ntietysti on hyvä ja varmistaa ehdottomasti kaupan, ja on niitä monessa\ntapauksessa saatukin, sillä tuntuu siltä kuin lainlukijoilla olisi\nsiinä seikassa eri mieliä. Mutta olkoonpa kiinnityksiä metsäkauppoihin\nsaatu tai ei, se on aivan yhdentekevää, koskapa metsät sentään ilman\nniitäkin ovat hyvää vauhtia huvenneet ja jo laajoilla aloilla paljaiksi\nhakatut. Vaan kun ihmiset jossain kohti rupeavat metsiensä todellista\narvoa hiukan uumoilemaan, niin maksakoot ostajat niistä edes osapuille\nniitten arvon mukaisesti, ja tuskin kukaan on niin höperö, että silloin\nalkaisi kauppaansa katua ja purkaa enemmän kuin muitakaan järjellisiä\nkauppoja.\n\nKoko tämä syy on suurimmaksi osaksi metsänostajien itsensä aiheuttama,\nhe kun yhä vielä ottaisivat metsiä vaikkapa ihan ilmaiseen, kunhan vaan\nsaisivat.\n\nMutta jos nyt alamme hiukan katsastella niitä syitä, jotka\nmaanomistajaim puolelta ovat saattaneet heidät näin suuressa määrässä\nluopumaan maastaan, niin niitä on paljon, vaikka ani harvan myyjän\nsuusta kuulee liioin muita kuin tekosyitä, eli sellaisia, jotka eivät\nole olleet niin pakottavaa laatua kuin sanotaan ja luullaan.\n\nEnsimmäinen ja huomioon pantavin syy tässä kohdassa on -- ja tulee aina\nolemaan -- liian laajat metsät ja yksityisen rajaton omistusoikeus\nniihin, joka seikka antaa aihetta suurempaan viettelyyn ostajan\npuolelta.\n\nSe on juuri sama syy, joka ensiksi on vaikuttanut metsähuijauksen,\nmetsien järjettömän myynnin ja raiskauksen. Niitä luonnon välittömiä\nantimia on aikansa imetty ja nyletty ja niistä on, monasti tuiki pienen\nhyödyn vuoksi, muutamain homeisten markkain tähden puserrettu mehua\nniinkuin jostakin hedelmästä, jonka ei ole uskottu koskaan kuivuvan\nkoska se on niin tavattoman suuri. Vaan kun on alettu siinä uskossa\nhorjua ja ruvettu pelkäämään, että taitaa sentään lopultakin jäädä vaan\nkuiva kuori jälelle, tai kun on tahdottu kerralla imaista kaikki mehu,\non myyty hedelmä runkoineen päivineen, luovuttu itse maastakin, missä\nse kasvaa.\n\nEttä on ruvettu tiloja pohjineen ostamaan metsän kasvatusta varten ja\nettä löytyy niitä, jotka sellaisiin kauppoihin mielihalulla taipuvat,\nse on siis kummaltakin puolelta suoranainen tulos entisistä\ntukkihuijauksista, eikä mitään muuta, väitettäköön mitä tahansa. Se on\nvaan uusi käänne siinä samassa ryöstösodassa, jota aluksi käytiin vaan\nmetsiä vastaan, käänne, joka kohdistaa valloitukset itse kiinteään\nmaahan. Ja kohta tulemme näkemään, että sotakustannukset tässäkin\nlankeavat itse maan niskoille, valloittajat ottavat hyödyn, niinkuin\nainakin.\n\nTämä on syy, jota eivät myyjät ollenkaan huomaa, mutta sitten löytyy\nvielä muutamia muita seikkoja, jotka puolestaan välittömästi ovat\nvaikuttaneet tilojen myyntiin, varsinkin maamme pohjoisilla kulmilla,\nja sellaisia ovat karu, laiha maa, jota on vaikea viljellä, sekä halla.\n\nMutta varmaa on, ett'eivät nekään ole niin aivan voittamattomia, kuin\naina väitetään silloin, kun on sellainen talo myyty sahayhtiölle, sillä\nesimerkkejä löytyy, että niilläkin paikoilla joskus on sitkeällä työllä\nsaatu ihmeitä aikaan. Ja siitä on saatu varma kokemus sekä meillä että\nmuualla, että hyvällä ojituksella ja vahvalla lannoituksella kasvaa\nhuonompikin maa ja halla kaikkoutuu koko lailla loitommaksi peltoaidan\ntaa. Sillä tässäkin seikassa pitää pää-asiassa paikkansa erään vanhan\nviisaan ranskalaisen väite, ett'ei se ole maan luontainen voimallisuus\neikä viljavuus, joka yksinään määrää satojen runsauden, vaan se on\nitsenäinen, vapaa ja uuttera työ. Koettakoon vain joku sellaisessa\nkohdassa istuttaa esim. perunaa lantakasalle, niin tuskinpa sellaista\nkesähallaa tulee, että se sen siitä vie.\n\nMutta lantakasoja ei ole -- ja nyt tulemme niihin syihin, jotka\ntoisessa sijassa ovat enimmin vaikuttaneet maasta luopumiseen, vaikka\nluultavasti moni tulee väittämään, että ne ovat perättömiä.\n\nSellaisia ovat helpomman elämisen toivo, alhainen sivistys ja\ntaitamattomuus omassa ammatissa, niin metsien hoidossa ja\narvostelemisessa kuin pellonkin muokkaamisessa, tietämättömyys ja\nvälinpitämättömyys yhteiskunnallisista velvollisuuksista, maatyöväen\npuute, y.m.m. näitten kanssa yhteydessä olevaa seikkaa. Näistä tuntuu\nkaikkein vaikuttavimpia olevan pyrkiminen vähemmällä työllä elämään\nsekä toivo vapautua veloista, jotka meillä yleensä rasittavat\nmaanviljelijöitä varakkaimmillakin seuduilla.\n\nMutta tuntuu siltä, kuin se olisi juuri tuo edellinen pyrkimys, joka\nuseasti on aiheuttanut jälkimäisen.\n\nTämä kansa ei ole niin sitkeätä kuin luulisi varsinkin se, joka tuntee\nsitä vaan runoilijain ja kirjailijain teoksista. Siinä on hyvin paljon\nhöllää ainesta, tai on se jollain tavoin entisestään pehmennyt.\n\nKumma kyllä, ennen muinoin on kaikissa niissäkin taloissa, jotka\nnykyään yhtiöitten käsissä ovat autioiksi menossa, eletty kutakuinkin,\ntoisissa hyvinkin, toisissa huonommin, mutta eletty niissä on\njoka tapauksessa nurkumatta, ja monissa jo kuka tiesi kuinka\nmonta miespolvea, mutta nyt väitetään, että eläminen niissä käy\nmahdottomaksi, ja luullaan sillä tavoin tultavan niissä paremmin\ntoimeen, että luovutetaan isännyys metsän tavottelijoille ja jäädään\njoksikuksi ajaksi entisille tiloille syömään niitten hintaa.\n\nOn tietysti luonnollista, että toimeentulo nykyisissä oloissa\ntodellakin käy vaikeaksi, jos tiloja itsepintaisesti tahdotaan hoitaa\nsamojen kaavojen mukaan kuin esim. 50 vuotta sitten.\n\nVaadittiinko silloin manttaaliin pannusta maasta puoltakaan sitä tuloa\nkuin nyt? Oliko silloin kunnilla sellaisia menoja kuin nykyaikana?\nOliko monia kansakoulurakennuksia lyhyessä ajassa rakennettava, oliko\nkoottava vaivaiskassoihin kymmeniä tuhansia vuosittain, oliko\npuhallettava uljaita pappiloita kuin tyhjästä, oliko koko monimutkaista\nkunnallishallintoa ollenkaan, jonka suoranaisiin palkkoihin jo menee\nsuuret summat? Yhteiskuntarakennusta on kohotettu sellaista vauhtia,\nettä näyttää kuin kansa ei jaksaisi kohota sen mukana. Ja kun se\nvanhoilla keinoillaan ei jaksa maastaan ottaa kaikkea, jolla jokaisen\nuuden läven tukkisi, niin se höltyy, sen sitkeys laukeaa, ja se luopuu\nkoko maasta.\n\nSivistys on tosin levinnyt koko lailla, se täytyy myöntää, mutta se on\nsuureksi osaksi kovin pintapuolista. Se näkyy enimmäkseen ulkokuoressa\nkaikki, mitä sitä onkin; ulkonaisia tarpeita ja vaatimuksia se on\nmuuttanut ja lisännyt, vaan hyvin vähän sisällisiä. Maun se on\nmuuttanut siihen suuntaan, että esim. vehnäleipä maistuu paremmalta\nkuin rukiinen ja että kauppiaan hyllyltä ostettu kukitettu huivi on\nsirompi kuin entinen kotona kudottu suoraraitainen, y.m.m. seikkaa,\njotka osaltaan tietysti lisäävät menoja nekin, jättääksemme kokonaan\nmainitsematta väkijuomat, jota menoa kaikkein vähimmin otetaan lukuun\nsilloin, kun huonoja tuloja valitetaan, vaikka juuri se menoerä monasti\non ollut, ell'ei itsessään suurin, niin ainakin vaikutuksiltaan\nmenopuolella enimmin painava.\n\nMutta onko työhalu lisääntynyt ja onko työtavoissa tehty parannuksia?\n\nTähän on hiukan epävarma vastata, mutta siltä yleensä tuntuu kuin\nedellinen olisi vähenemässä, eikä jälkimmäinenkään ole paljoa\nparantunut, ei yleensä koko maassakaan niin paljon kuin olisi tarpeen,\nmutta vielä vähemmän takalistoilla, joista tässä on kysymys. Voi tavata\naivan syvimmillä saloilla talon, jossa kaikki muistuttaa entistä\nhyvinvointia ja uutteraa työtä. Vaan kun astuu huoneeseen, kohtaa\nsiellä kiikkutuolissa istumassa vetelyksen näköisen nuorukaisen,\nmelkeinpä vielä pojan, joka juuri on päässyt isännäksi taloon. Ja jos\nviivyt talossa vaikka viikon, niin et näe tuota miehen alkua juuri\nmissään muualla kuin aina samassa kiikkutuolissaan, paperossi\nhampaissa. Siinä hän vaan istuskelee ja valittaa, ettei talonpito\n\"nykyään\" enää kannata. Mutta hänellä ei ole _halua työhön_ -- siinä\nkoko syy. Hänellä ei ole mitään velvollisuuden tuntoa, ei itseään, ei\nomaisiaan, ei lähimmäisiään, ei jälkipolvea -- kaikkein vähimmin\nisänmaataan kohtaan. Hän ei ajattele ollenkaan sitä leiviskää, jonka on\nhoidettavakseen saanut. Hän väittää, ettei sitä kannata hoitaa, hän on\nvalmis millä hetkellä tahansa heittämään sen herransa jalkoihin ja\nsanomaan: \"Tuossa omasi, ellet usko niin punnitse.\"\n\nJa hän on saanut sivistystä, käynyt kansakoulua ja päässyt sieltä\n\"täysin oppineena\" ulos.\n\nMutta siksipä juuri pitääkin hän itseään jo liian oppineena raskaampia\ntöitä tekemään, ja sen hän ilmaiseekin sinulle suoraan kysäsemällä,\netkö sinä maita kulkenut mies voisi neuvoa hänelle jotain \"hyvin\nkannattavaa\" ammatti-alaa, sillä hänellä olisi niin hyvä halu pyrkiä\njohonkin \"parempaan.\" Sitä hän on kiikkutuolissaan kauvan miettinyt, ja\nvihdoin tulee joku sahalainen hänen pelastajakseen ja ostaa talon.\nTavallisissa tapauksissa rupeaa tällainen nuorukainen \"afäärimieheksi\",\nmutta usein sattuu niinkin, että hän juo ja tärvää rahansa ja joutuu\nvihdoin jonkun toisen afäärimiehen tiskin taa seisomaan tai alkaa\nuitella tukkeja.\n\nToisessa paikassa saattaa tavata vielä täysissä voimissa olevan miehen,\njoka lojuu uunin pankolla, vaimoväen hyöriessä ja pyöriessä\nkahvipannujen ja vehnäleivosten kanssa. Hän valittaa hänkin, ettei\nmaanviljelys kannata. Hän kouluutti lapsensa, vaan ne hänet jättivät\nkaikki, menivät maailmaan; ainoastaan joku nuorimmista on enää kotona.\nEi ole kuka tekisi työt. Kansa on kaikki ruukkilaisten töissä eikä tule\npienistä palkoista maanmiehen töihin. Hän on kuluttanut entiset\nsäästönsä kaikki, ja velkautunutkin. Lopulta myy hänkin talonsa, jää\nsiihen samalle pankolle lojumaan ja kuuntelemaan kahvipannujen kohinaa,\njoka nyt yhä äityy vaan, kunnes lopulta saattaa sattua niin, että hänet\nsiitä vanhan eukkonsa kanssa kyyditään kunnan vaivaistaloon, tuohon\nmeidän maan uuteen, mainioon ja yhteiseen eläkelaitokseen.\n\nMitä tämä on muuta, kuin metsähuijauksesta syntynyttä veltostumista,\ntulosta niistä 20-pennisistä, joita ennen saatiin vanhoista\njättiläishongista, tulosta niistä ajoista, jolloin kahden hongan\nhinnalla saatiin pullo olutta ja päästiin vielä siitä vaivasta, ett'ei\ntarvinnut niitä kasketessa itse kaataa, niinkuin Karjalan ukot\nkehuskelivat.\n\nKun sitten hongat loppuivat, kun puut pienenivät, oli niitten\nlukemisessa suurempi vaiva, niitä ei enää viitsitty kappaleittain myydä\neikä ostaa, vaan alettiin tehdä summakauppoja, ja sen sijaan, että\nennen oli tultu omilla toimeen, alkoi nyt velkautuminen ja kaikenmoinen\nrappeutuminen, orhiit ja markkinamatkat, sekä vasta oikein tulvimalla\ntulvia oluet ja konjakit ja ranskan sampanjat.\n\nJa mikä muu siitä olisi voinut ollakaan seurauksena, sillä rahat, joita\nmetsistä saatiin, olivat liian pieniä elää herroiksi talonpojan\ntavalla, vaikka parahiksi niin suuria kehittymättömissä oloissa\neläneille salon miehille, että he niillä sentään turmeltuivat.\n\nMyytiin laajat salot parinkymmenen vuoden hakkuuoikeudella muutamista\nsadoista, korkeintaan jostakusta tuhannesta markasta, vaikka itsekunkin\nmetsän oikea arvo olisi ollut useita kymmeniä, jopa satojakin tuhansia,\nlukemattakaan sitä lisäkasvua, minkä metsä teki tuon luonnottoman\npitkän hakkuuoikeuden aikana.\n\nRahat eivät riittäneetkään, kuten sanottu, äkkiä suurenneihin elämän\nvaatimuksiin ja useimmissa tapauksissa teki isäntä sillä aikaa velkaa,\nkun sahayhtiö kaatoi hänen metsäänsä, ja valmisti siten tilansa\nlopullista joutumista kokonaisuudessa heille.\n\nJa ellei hän ennättänyt myydä tilaansa itse, niin myy sen hänen\npoikansa, myyvät sadat ja tuhannet pojat, kilvalla vaan niinkuin ruton\ntartuttamina, koska \"talo ei kannata\".\n\nKuuluisa \"Korpi-Jaakko\" antoi jo ammoin aikoja sitten hyvää esimerkkiä\nPielisjärven seutulaisille soitten ja alavien maitten viljelyksessä,\nmutta näyttää siltä kuin hänen pontevasta alotteestaan olisi jäänyt\nkaikkein vähimmin jälkiä juuri sinne, missä hän etupäässä vaikutti.\nNäyttää siltä, niinkuin pohjois-Karjalainen kaikista nykyään elävistä\nsuomalaisista yhä vieläkin enimmin pelkäisi alavia maita. Kaikkein\nkorkeimmille vaaroilleen rakentaa hän talonsa ja polttaa kaskena\nvaaransa rinteitä, viljellen hyvin vähän pysyväisiä peltoja muualla\nkuin tasaisemmilla rantamailla. Näitä \"vaaranmaita\" ovat salokulmat\nkaikki, ja saattaa olla, että harva asutus on heidät sinne suorastaan\npakoittanutkin hallaa pakoon. He väittävät että heidän korpensa ja\nsuonsa ovat liian huonoja viljeltäviksi ja ettei heidän vaarainsakaan\nrinteitä voi peltona viljellä, vaikka ne kaskena kyllä kasvavat. Mutta\nhe eivät ole vielä yrittäneetkään korpi- ja suoviljelystä, nähdäkseen\nmitä siitä tulisi, vaikka paikoin kyllä kuuluu vielä soissa olevan\n\"Korpi-Jaakon\" aikuisia ojia.\n\nJompikumpi on heidän kumminkin tehtävä, minkä he sitten edullisemmaksi\nkatsonevat: joko ryhtyä alavia maitaan ojittamaan ja raivaamaan, tai\nmyytävä maansa ja mantunsa sahalaisille metsänkasvuun. Sillä jolleivät\nhe opi, tai oikeammin, ellei heitä opeteta omaa parastaan ja\ntulevaisuuttaan oikein käsittämään, elleivät he tahdo pyrkiä\nitsenäisiksi ja vapaiksi \"omalla maallaan\" eläjiksi niinkauvan kuin\nheillä siihen suinkin on tilaisuutta, on heillä hyvin lyhyt askel\nalaspäin joutuakseen yhtiöitten vuokramiehiksi. Ja silloin on varma,\nettä se viljavirta, joka sinne nyt huonona vuonna Venäjältä soluu, ei\ntule hyvinäkään aikoma paljoa vähenemään, joka kyllä voisi tapahtua,\njos viljelys pääsisi oikein vaurastumaan. Sillä esimerkkejä löytyy,\nettä joissakuissa taloissa, jotka ovat paraiten viljeltyjä\npaikkakunnalla, saadaan hyvinkin hyviä satoja.\n\nHuolimatta siis jo niin varhaisesta herätyshuudosta kuin Korpi-Jaakon\ntekemästä, joka, kuten tiedetään, tapahtui jo puolitoistasataa vuotta\nsitten, on maanviljelys juuri Pielisenkin kulmilla vielä kovin\ntakapajulla, ja yritteliäisyyttä sen parantamiseksi puuttuu,\njos sitä puuttuu kaikkiallakin niissä seuduissa, joissa enimmin\nyhtiötiloja syntyy. Ja nyt kun metsät ovat raiskatut ja vuosikymmeniä\nkestäneessä huumauksessa tuhlatut, on paras tulo, etuisin apukeino\npeltoviljelyksien parantamiseksi luiskahtanut käsistä pois, mennyt\nsahayhtiöitten kukkaroon, ja ne markat, joita sieltä metsätöissä ja\ntukinajossa saadaan takaisin nyäistyksi, menevät makeasti\nostojauhoihin, kauppamiehen kukkaroon, eivätkä aina riitä siihenkään.\nVelkaantuminen on yleistä ja siinä suhteessa on ansio etupäässä\nmaakauppiasten, sekä kansan oman, höllän tunteen, joka sallii sen tehdä\nvelkaa minkä vaan saa, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista.\n\nOtan tähän esimerkiksi yhden tapauksen Pielisjärveltä.\n\nMenin erääsen taloon, jonka kuulin juuri myydyksi sahalaisille. Talo\noli hiljan lohkaistu jaon kautta päätilasta erilleen, siis uudistalo.\nRakennukset olivat pienet, vaan kutakuinkin hyvässä kunnossa. Pellot\nolivat pienet, mutta hyvästi kuuluivat kasvavan, ja olipa esim. viime\nvuonna, vaikka hallakin kävi, saatu perunoita aika lailla.\n\n-- No miksi myitte tilanne? kysyin isännältä.\n\n-- Ka eihän tässä elä. Niittyäkään ei saa ollenkaan, millä sitä karjaa\nruokkii. Ja velkaakin alkoi jo tulla.\n\n-- Joko tuli paljon?\n\n-- Johan tuota tuli neljäsataa.\n\n-- No olisitte myyneet jonkun määrän metsää ja raivanneet rahalla\nniittyä.\n\n-- Ka johan sitä myytiinkin kahdeksan sadan edestä, ennenkuin pohjan\nmöimme, vaan mihin tässä niityn teet.\n\nEttä metsää oli jo ennenkin myyty, sen huomasin kyllä, sillä pihassa\noli upea, maalattu kirkkoreki ja tuvan nokisella seinällä napsutteli\nkomea, uudenaikainen seinäkello, samallainen, joita nähdään\nrautateitten asemahuoneissa!\n\nEn ole mikään agronoomi, eikähän sitä talvella osaa maan luonnosta\nsanoa paljon sitä eikä tätä, mutta sentään olivat silmäni jo taloon\ntullessa kääntyneet laajaan korpeen, joka oli aivan talon \"vaaran\"\nalla, ja ihmettelin tavattoman lihavaa kuusikkoa siinä.\n\n-- Eikö tuosta olisi saanut heinämaata ja vaikkapa peltoakin, sanoin\nisännälle ja näytin ikkunasta korpea.\n\n-- Mitä siitä sellaisesta!\n\nAsia selvisi kuitenkin siten, että he kesillä olivat niittäneet sieltä\nheinää ja viholaisia (nokkosia) puitten lomista, että siitä kulki\nlävitse pieni puro, joka nieli hyvästi veden, ja että siinä arviolta\noli noin puoli metriä mutaa savikkopohjalla. Korpea saattoi olla\narvioltani kymmenkunnan hehtaria.\n\nHe olivat nuoret vielä kumpikin, niin isäntä kuin emäntä, ja oli heillä\nneljä lasta. Kun heille oli karttunut velkaa, olisivat he myyneet\nuudestaan metsää, vaan sahalaisen metsänostaja (talonpoika alkujaan\nhänkin, lipeäkielinen ja hyvästi paikkakunnan olot tunteva) ei\ntarjonnut koko metsästä kuin 800 markkaa, vaikka salopalsta on laaja.\n-- Vaan jos pohjakaupassa myyt, niin saat 2,500, oli sanonut. Ja\njoll'et nyt myy, niin myymättä pysyy. Kenen tätä luulet ostamaan\ntulevan ja mitenkä tässä tällaisella tilalla luulet itsekään eläväsi?\nMyy pois kun rahaa saat, ja tässä saat asua 50 vuotta niinkuin omalla\ntilallasi, vapaasti vallan kunhan vaan summat suoritat, ei muuta\nveroa mitään. Tehdään vaan kauppakirja, keväällä saat sitten\nasuntokontrahdin, kun toisillekin niitä tuodaan.\n\nKauppa oli tehty, hintaa oli isäntä saanut vielä tinkityksi pari sataa\nlisää, ja kauppakirjaan oli merkitty, että entinen omistaja saa pitää\ntilaa vuokralla 50 vuotta vasta määrättäviä ehtoja vastaan.\n\n-- Millaisethan nuo ehdot ovat? kysäsin isännältä.\n\n-- Ka en tiedä, mutta hyväthän nuo luvattiin.\n\nOlin saanut tuon entisen isäntämiehen puheillani siitä, kuinka muualla\nmaailmassa maata viljellään, sen verran innostumaan, että hän\nkatsellessaan korpeaan vaaransa alla lausui huoahtaen ja mielestäni\nhiukan alakuloisella äänellä: \"kyllä se nyt jo raatamatta jäi, sillä\nsiinä on havumetsä, ja tuskinpa ne antavat sitä kaataa.\"\n\nJa varma olen minäkin siitä, että kyllä tuo vastainen sahayhtiön\nlampuoti oli siinä asiassa täydelleen oikeassa, niin vankkatekoinen\nkuin hän muuten näytti olevankin korven raatamiseen.\n\nSillä tavoin siis mennään ehdon tahdon satimeen, siinä toivossa, että\neletään vuokralaisina tuolla \"suurella\" talon hinnalla muka ilman maan\nraatamista siinä samassa talossa ja luotetaan vasta määrättäviin\n\"hyviin ehtoihin.\" Vaan tuonnempana tahdon palata vielä siihen,\nmillaisia nuo hyvät ehdot ovat ja kuinka niillä eletään.\n\nSatoja maatiloja on Pielisen vesistössä mennyt juuri tällaisista syistä\nyhtiöille, ja heidän omat asiamiehensä sanovatkin suoraan, että jos\nmaanviljelys olisi paremmalla kannalla siellä, niin he eivät saisi\nainoaakaan tilaa. Siis velttous ja typeryys yhdellä puolen, viekoittelu\nja pohjaton omanvoiton pyynti toisella, eikä maanviljelys eikä satojen\nentisten tilanomistajain asema suinkaan sillä tavoin parane, jos kohta\nmiljoonayhtiöt voivatkin yhä jakaa satoja prosentteja vuosivoittoa\nosakkailleen.\n\nSavon puolella on paljon suurtiloja, n.k. hovia, joiden hoitamiseen\nomistaja syystä tai toisesta on kyllästynyt. Kuka valittaa maatyöväen\npuutetta ja kalleutta, kuka tulvain tuhoja, kuka taas ikävyyttä\nsalomaan yksinäisyydessä y.m. Jollekulle on karttunut niin suuri\nvelkakuormakin, ett'ei luule voivansa siitä enää selviytyä. Kaikki\nsellaiset myövät tilansa, vaan kun niitä suuruutensa vuoksi monasti on\nyksityisen henkilön vaikea lunastaa, vaikka niillä maanviljelys\nsaattaisi järkiperäisellä hoidolla hyvinkin hyvästi kannattaa ja on\nkannattanutkin, joutuvat ne melkein säännönmukaisesti saha- ja\ntehdasyhtiöitten haltuun.\n\nTällaisia ovat ne syyt, jotka pääasiassa ovat meillä vaikuttaneet niin\nlaajojen alueitten nurinkurista kääntymistä maanviljelyksestä metsän\nkasvuun.\n\nVoi hyvällä syyllä väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat suoria\nkasvannaisia itse metsäin nurinkurisesta käyttämisestä, sillä sen\njälkeen, kun meillä metsäliike alkoi, on maamme kyllä näennäisesti\npaljon edistynyt, rahaa on liikkunut toisinaan ihan tulvimallakin,\nmutta se on lainehtinut kovin epätasaisesti. Suuria pää-omia, loistavia\nliikeyrityksiä on syntynyt, mutta itse maanomistajat ja suuri rahvas,\nitse maan pohja on pikemmin köyhtynyt kuin rikastunut. Metsien vanhat\nomistajat eivät ole osanneet pääomista ottaa osaansa oikealla tavalla\nkäyttääkseen, vaan ovat he päinvastoin velkaantuneet sielläkin, missä\nennen ei velasta tiedetty mitään. Ja jota enemmän he velkaantuvat, jota\ntukalammaksi heidän asemansa käy, sitä helpompi on miljoonapääomain\ntulla heidän apuunsa ja anastaa heiltä omistusoikeus itse maahan.\n\nMutta jos niillä seuduilla, joissa yhtiöt nykyään itsevaltiaina\nherroina isännöivät, olisi ollut edes puolta vähemmän metsiä\nyksityisten mielivallan hoteissa, jos siellä olisi ollut vähänkään\nparemmat kulkuneuvot edes kymmenen vuotta sitten, ja hiukankin paremmat\nkrediittilaitokset kuin maakauppiaat, niin varmaa varmempi on, että\npaljoa useampi mies todella eläisi tätä nykyä vapaasti omalla\ntilallaan, ja paljoa vähemmän kuuluisi huokauksia kunnallisten verojen\npainosta ja irtolaisväestön tulvasta.\n\n\n\n\nVI.\n\nYhtä ja toista keinoista, joita on käytetty metsien ja erittäinkin\nmaatilojen ostossa.\n\n\nKaikenmoisten joko hienompain eli karkeampain viekoituskeinojen sekä\nheikompansa tai tyhmempänsä nenästävetämisen taitoa pidetään\ntavallisesti kaikilla asioimisaloilla etevyyden merkkinä, suorastaan\nhyvänä avuna, ja siihen se useasti perustuu monen miljoonamiehen ja\n\"afäärineron\" koko \"vakava pohja.\" Pitää osata aina nyästä oikealla\nhetkellä, niinkuin onkimiehen, ja käyttää toisen nälkää hyväkseen,\nsillä jos kirjaimen mukaan seurattaisiin vanhan kivitaulunkin\nkymmenettä pykälää, niin sittenhän meidän todella täytyisi kaikkien\n\"syödä leipämme otsamme hiessä\", ja se leipä olisi meille kaikille\njotensakin yhtä niukka tai vaikkapa yhtä runsas. Vanhat profeetat ovat\nkuolleet, sanotaan, eikä niitä enää sovi seurata. Kauppojen alalla\ntäytyy aina vapauden vallita, omantunnon vapauden etupäässä, jota ei\nmikään saa sitoa, sillä ruvettaisiinko niitä omantunnon mukaan\nhieromaan, ja niissä lähimmäisen omaa punnitsemaan ja aprikoimaan, niin\nseisahtua taitaisi koko tämän maailman kauppa ja ehkä seistä jymähtäisi\nkoko tämä pallopahanen! Suurissa kaupoissa on aina suuri \"riski\",\nsanotaan, siis pitää niissä saada suuri voittokin, s.o. pitää ostaa\nniin halvalla kuin vaan voi, ottaa vaikka ilmaiseen, katsomatta kenenkä\nomaa se on, ja myydä niin korkeasta hinnasta kuin suinkin saa. Ja jos\nsiinä ostoa tai myyntiä tehdessä nyletään vaikka koko nahkakin, on se\ntietysti ihan niinkuin olla pitää ja itse kauppakäsitteen mukaista.\nMeillä tämä on pitänyt mainiosti paikkansa juuri suurimmissa kaupoissa,\nmetsäkaupoissa, joista tässä edellä jo on otettu esimerkkejä. Ostajat\novat ylimalkaan olleet kehittyneemmällä kannalla sillä kauppa-alalla\nkuin myyjät. Halvalla on ostettu ja monenmoisia keinoja on koetettu ja\nkäytetty, että olisi tavara saatu ostaa vielä sitä halpaakin\nhalvemmalla.\n\nJättääksemme nyt kokonaan syrjään viinan, tuon jokapäiväisen ja hyväksi\nhuomatun viettelykeinon, jolla kuka pässinpää tahansa voi viedä vaikka\nhousut lähimmäisensä jalasta ja jolla meiltä on keikuteltu miljoonia\ntukkia vesistöltämme alas, sopii tässä mainita muutamia muita keinoja,\njotka vaativat jo koko joukon kehittyneempää ammattitaitoa.\n\nJuvan pitäjän Rautuen ja Hirvensalon kulmilla esim. ja kyllä muuallakin\novat tukkimiehet levitelleet sellaista huhua, että senaatti olisi\nkehoittanut nyt juuri myymään metsiä niin paljon kuin mahdollista,\nkoska niitä kohta ei saa enää ollenkaan myydä, tulee uudet maanjaot,\njoissa metsät menevät muille omistajille y.m.\n\nKeino on tepsinyt monessa kohti hyvästi. Sellaisia valeita uskotaan ja\ntehdään hätäisyydessä kauppoja, mutta jos joku sivullinen, joka ei ole\ntukkipuulaakin miehiä, puhuu täyttä järkeä, niin häntä ei uskota.\n\nKun esim. Pihtiputaalla myytiin aimo honkatukkia 20 pennistä kappale,\nniitä tukkia, joitten tervoittuneet kannot ehkä vielä vuosisatoja\npysyvät muistomerkkeinä Pihtiputaan kankailla siitä mitä siellä ennen\non ollut, vaan mitä siellä ei enää ikinä tule olemaan, oli siellä\nsilloin käynyt eräs oululainen merikapteeni laivanrakennuspuita\nostelemassa. Hän oli kiellellyt isäntiä hätäillen myymästä metsiään\nkoska heillä ei ollut erityistä pakkoa siihen, puhunut heille järjen\nkieltä ja vakuuttanut, että vielä he niistä saisivat useita markkoja\nkappaleesta, sillä hän tunsi puutavaran hinnat ulkomailla ja tiesi,\nettä sehän on raaka-aine, joka on yhä vähenemässä samalla kun sen tarve\nlisääntyy. Mutta miestä, joka päästi suustaan sellaisia sanoja,\npidettiin höyräpäisenä kovalla maalla, lienee hän sitte merellä ollut\nkuinka viisas tahansa.\n\nJa vähänpä uskotaan sellaisia puheita nytkään vielä, mutta sitä kyllä\nuskotaan, kun sahalaiset vakuuttavat, ett'ei puutavara tulevana vuonna\nmaksa enää mitään, ei homeista äyriä, he saavat kauheita tappioita\nniistä metsistä, joita ostavat, mutta he nyt sentään vielä ostelevat\nniitä niinkuin säälistä talonpoikia ja työkansaa kohtaan. Vaan ensi\nvuonna he eivät enää voi ostaa. Se on nyt myytävä, mikä on myytävä, jos\nmieli rahaa saada.\n\nKruununtiloilla on tietysti aina ollut ja tulee vastakin olemaan\nparhaat metsät, niitä kun ei ole ennen perintölunastusta päästy\ntärväämään. Niitten koskemattomien aarteitten voittamiseksi ovat\nsahalaiset paljon älyä haaskanneet. Esim. Etelä-Savossa on löytynyt\nkruunun tiloja, joihin omistajat eivät ole saaneet perintöpapereita,\nkoska tilat eivät vielä ole olleet lain määräämässä kunnossa. Silloin\non joku sahayhtiö tullut omistajalle apuun, antanut etukäteen metsää\nvastaan rahaa tai ryhtynyt itse rakennushommiin tilalla. Kun omistaja\nsiunatulla avulla siten on päässyt itsevaltiaaksi isännäksi tilalleen,\non avun antaja iskenyt metsään käsiksi. Kaikki on mennyt hyvin, mutta\nlopputili on usein päättynyt siten, että omistaja onkin jäänyt\nauttajalleen velkaa, \"koska metsä ei ole vastannutkaan tilan\nkuntoonpanemisessa syntyneitä menoja\".\n\nMonessa muussakin kohti Savon puolella, esim. Iisalmen pohjoissalolla\nkuulee myöskin entisistä kruununtiloista varsin huvittavia ja\nmetsähuijausta kuvaavia kertomuksia, vaikka minä puolestani en voi\nniiden todenperäisyydestä valalle mennä. Niitä olivat entiset eläjät\nalkaneet innokkaitten tukkimiesten kanssa yksissä tuumin hommata\nperintötiloiksi, ja siinä oli menetelty esim. seuraavalla tavalla:\nkäännettiin jollakulla aholla hiukan turpeita alassuin, peitettiin\nniillä kivet ja kannot, ja niin oli laissa määrätty perintötalon pelto\nvalmis. Rakennettiin sitten uljas tupa, mutta kun kestävämmän\nmuuriaineen saanti olisi käynyt liian kalliiksi, tehtiin tuvan nurkkaan\nuuni hirren pätkistä, jotka päältäpäin tahrittiin savella. Siinä oli\nrakennus, vankka ja syynikelpoinen, niinkuin perintötalossa ainakin, ja\nvaikka en ole sellaista tupaa koskaan nähnyt, olisin sentään sydämmeni\nilolla tahtonut olla näkemässä, kuka siihen uuniin pisti ensimäiseksi\ntakkavalkean! Siten kerrotaan saadun tiloja perinnöksi, sitten\npaljastettiin niiden uhkeat, valtion hoivissa varttuneet metsät, ja\nseuraus oli että omistajat köyhtyivät, eivät voineet enää suorittaa\nveroja, ja niin joutui sellaisia tiloja kruununpuistoksi takaisin.\n\nEräästä samallaisesta \"Potemkinin keinosta\" kuin Iisalmessakin,\nkerrotaan myös Pielavedellä. Sielläkin hommattiin erästä kruununtilaa\nperinnöksi, että saataisiin vapaasti iskeä käsiksi metsään. Talo oli\nsivulla tiestä, laajan puuttoman suon takana, mutta näkyi sentään\nhyvästi tielle. Pihalla sattui olemaan suuri, kalliontapainen maakivi,\nja siinä se melkein olikin ollut kaikki, mitä nähtävää oli.\n\nAjettiin sitten miehissä syyniin, rattailla ajettiin, sillä kesäiseen\naikaanhan ne ovat talon pellot tarkastettavat.\n\nMutta asianomaiset olivat läimäyttäneet hyvänpuolisesti syyniherroja\nohranjyvällä silmiin -- niin kerrotaan -- ja kun siinä oli rattailla\nmukava istua, niin katseltiin vaan taloa ja sen tiluksia siitä\nmaantieltä.\n\n\"Onpa tässä talossa peltoa, sileää ja kivetöntä\", tuumasivat herrat\nsuota katsellen ja silmiään siristellen.\n\n\"Onhan sitä, vaan ei se tämä aivan kaikki peltoa ole. Tämä etupuoli on\nniittyä, niinkuin näette\", arvelivat asianomaiset.\n\n\"Niinpä todella näkyy olevankin. Ja taitaapa olla rakennuksetkin\nkunnossa, mitäpä me sinne viitsimme huonoa tietä koluuttaa, näkeehän\nnuo tähän. -- Ka, onhan siinä keskellä pihaakin joku iso rakennus --\nniinhän tuo on kuin kivestä -- mikä se on rakennus?\"\n\n\"Se on läävä!\"\n\nSyyni oli pidetty, talo on sen jälkeen ollut monilla omistajilla,\nnykyään kuuluu se olevan eräällä sahayhtiöllä ja autiona -- ei kuulu\nolevan siitä ennallaan enää muuta kuin nuo laajat pellot ja mainio\nharmaakivinen navetta.\n\nTämä on hauska kertomus tällainen ja siksi olen sen tähän ottanut, ja\nniitä taitaisi löytyä enemmänkin, jos niitä keräämään rupeisi.\n\nNiin on keinoteltu metsiä yksityisiltä, niin vielä valtionkin hallussa\nolevia, petkutettu ja vietelty yksinkertaista rahvasta, soaistu silmät\nvaltion virkamiehiltäkin -- joko heidän tietensä tai tietämättään, sitä\non vaikea päättää.\n\nMaatilojen haalinnassa ovat sahayhtiöt, tai oikeastaan heidän\nasiamiehensä käyttäneet samanmoisia keinoja kuin metsienkin ostossa.\nMoni on kyllä myynyt heille talonsa aivan vapaasta tahdostaan, tullut\nsuorastaan tarjoomaankin sitä, mutta paljon kerrotaan sellaisiakin\ntapauksia, joissa on yhtä tai toista sivukeinoa käytetty, ellei myyjä\nole heti ensi hopussa ollut kauppaan taipuvainen.\n\nKerrotaan monessa kohti, esim. Laukaan kihlakunnan pohjoispitäjissä\nsellaisiakin tapauksia, että sahalainen ostoinnossaan on esim. lahjonut\njonkun perheen jäsenistä, turhamaisuutta rakastavan emännän tai\ntyttären, tahi huonoon elämään taipuvaisen pojan viettelemään perheen\nisää luopumaan tuosta \"vanhanaikaisesta ja huonosti tuottavasta\nmaantyöstä\" ja myymään talonsa. Toisia isäntiä taas on koetettu saada,\nvelkaantumaan niin paljon kuin mahdollista, ja kun siinä on onnistuttu,\nkun mitta on tullut täyteen, on sahalainen sopivalla hetkellä iskenyt\ntaloon kiinni ja pakottanut sen myyntiin. Ja hinnoissa ei tavallisesti\ntule mikään kilpailu kysymykseen. Sillä näyttää aivan todenmukaiselta,\nettä yhtiöillä on solmittuna jonkunmoinen rengas keskenään. Sen huomaa\nesim. Pihtiputaalla ihan selvästi niistä kahdesta yhtiöstä, Hallasta ja\nHaapakoskesta, jotka siellä etupäässä isännöivät. He eivät ole koskaan\nasettuneet toistensa tielle. Heille on ollut etuisinta pysyä kumpikin\nomassa piirissään: ota sinä tuo, minä otan tämän, tilaa täällä on\nmeillä kummallakin. Kukaan yksityinen ei liioin ole pystynyt\nkilpailemaan heidän kanssaan, sillä jos sitä joku on koettanutkin ovat\nhänen asiansa tavallisesti kääntyneet niin hullulle tolalle, että elämä\non hänelle pian tullut hyvinkin happameksi. Jos hän on sattunut\nostamaan jonkun hyvän metsätilan kuinka edullisesti tahansa, on hän\nuseinkin jäänyt siihen ötköttämään metsineen, tukkineen, sillä\nkaikkivoivat yhtiöt eivät ole niistä huolineet, eivät hinnasta mistään.\nJa jokaista, joka vähänkään rohkenee pistäytyä väliin heidän\nkaupoissaan, vihaavat yhtiöt, ja kutsuvat kansan yllyttäjäksi.\n\nSeuraus onkin miltei kaikkialla ollut, että useimmat varakkaat ja\nkeinokkaammat yksityiset ovat katsoneet parhaaksi ja etujensa\nmukaisimmaksi lyyhistyä yhtiöitten mahtavien siipien alle, ruveta\nedistämään heidän asioitaan ja nokkelasti nokkasemaan ne murut, joita\näveriästen pöydiltä putoilee. Ja jos suupuheisiin saa luottaa, niin\nkerrotaanpa yhtiöitten mahtavuudesta jo esimerkkejä, että heidän\nkauppojaan on kiinnitetty sellaisissakin tapauksissa, jolloin he ovat\nostaneet talon alaikäiseltä tai muuten jakamattomalta pesältä,\njommoiset kaupat yksityisten tekeminä aina armotta on kumottu.\n\nEräällä taholla, sekin Keski-Suomen kulmalla, kuuluu jumalansanaakin\nkäytetyn hellyttämään jonkun itsepintaisen salonukon mieltä \"auttamaan\nlähimmäistään\", joka on ollut hyvän puumetsän tarpeessa. Mutta minkä\nverran siinä on ollut todellista jumalisuutta mukana, selvinnee ehkä jo\nyhdestä tämänkaltaisesta esimerkistä: asiamies oli eräältä köyhältä\nmieheltä ostanut hakkuuoikeuden hänen koko metsäänsä 200 markalla 20\nvuodeksi. Mies joutui rahan pulaan ja nyt tarjosi sama asiamies koko\ntalosta 600 markkaa, esiintyi hyvin jumalisena ja puhui laajalti tämän\nmaallisen tavaran turhuudesta ja katoavaisuudesta. Isäntä ei sentään\nsillä vielä muuttunut ihan täydelliseksi Sakeukseksi, varsinkin kun\ntiesi, ettei ostajakaan ollut aivan sitä lajia tarvitsevaisia, joille\nolisi tullut koko omaisuutensa jakaa, ja sen vuoksi oli hän siksi\nrohkea, että tinki kauppasummaa hiukan korkeammaksi.\n\n\"Ai, ai rakas veli, älä sinä pyydä sitä viimeistä penniä, kyllä sinulle\njumala siunaa takaisin\", uikutti nyt tuo jumalinen ostaja.\n\nSilloin sattui niin, että muuan yksityinen sivultapäin\ntarjosi isännälle talosta kaksituhatta markkaa -- ei erityisessä\nkauppa-innossa, vaan muuten koetellakseen, kuinka suuri tuon jumalisen\nmiehen viimeinen penni olisi, tai ehkä pysyttääkseen köyhää miestä\nrauhassa tilallaan. Kun ostaja sai tämän tietää, julmistui hän ja\nmaksaa paukautti talosta 4,000 markkaa. Siis tuo viimeinen penni, jonka\njumalan muka piti siunaaman takaisin köyhälle talonsa myyjälle, ei\ntehnyt enempää eikä vähempää kuin tasan 3,400 markkaa, ja olisiko sen\njoka kaupassa, mitä on tehty, laskea ihan tunnon ja oikeuden\nmukaisesti, niin tekisi se usein vielä kymmenen kertaakin tämän summan.\n\nMoni tällainen huomaa kyllä jäljestä päin, ett'ei jumalan sanaankaan\nole luottamista joka miehen suusta, eikä siunausta tule, vaikka tekisi\nsahayhtiöille kuinka suuria lahjoituksia tahansa.\n\nToisaalla taas käytetään muita viettelykeinoja, eikä kajota ollenkaan\nihmisten hellempiin tunteihin -- tämä kaikki aina miestä myöten, sillä\nyhtiöitten asiamiehet tuntevat tarkimmilleen talot ja talojen asukkaat\nsillä paikkakunnalla, missä he liikkuvat. Kun he tapaavat mieleisensä\ntalon, jota haluavat pohjineen ostaa, niin siihen he asettuvat vaikka\nasumaan ja alkavat kutkutella omistajaa juuri siitä kohdasta, jonka\nhuomaavat parhain kutajavan. Sanalla sanoen, kaikkia keinoja koetetaan.\nKen on jumalinen, sille puhutaan jumalan sanaa, ken on viinaan menevä,\nsille annetaan viinaa, ken on laiska, sille luvataan työttömät päivät\nijäkseen, ken on köyhä, siitä luvataan tehdä ikuisiksi ajoiksi rikas,\nken valittaa työväen puutetta ja kalleutta, sekä siitä johtuvaa\nmaanviljelyksen kannattamattomuutta, siitä luvataan tehdä sellainen\nherra, jonka ei enää koskaan tarvitse mokomia asioita huolehtia, ken\nsadattelee huonoja maita, huonoja vuosia, hallaa ja vesitulvia, se\nluvataan yhdellä iskulla kaikista sellaisista vastoinkäymisistä\nvapauttaa -- kun vaan myy talonsa \"puulaakille\" ja alkaa elää selvällä\nrahalla.\n\nUsein, kun omistaja ei ole ollut halukas vapaehtoisesti myymään\ntaloansa, on käytetty sellaisiakin keinoja, että hänen lopulta on ollut\n_pakosta_ luopuminen isännyydestä, jos vaan edellytykset ovat olleet\nvähänkään sellaiset, että häneen puolelta tai toiselta on pystytty\nkäymään käsiksi.\n\nTässä yksi esimerkki:\n\nLähellä Pihtiputaan kirkkoa on eräs 1,12 manttaalin talo, josta\nomistaja aikaisemmin oli myynyt metsän yhtiölle 10-tuumaisiin saakka\n1,500 markan kauppasummasta. Kun hakkuu-aika loppui ja tilalle vielä\njäi summaton määrä pienempää tukkimetsää, vietteli sahalainen isäntää\njatkamaan kontrahtia. Tämä ei kuitenkaan suostunut, toivoen saavansa\nvastaisuudessa parempaa hintaa, vaan koetteli elää kituutella tehden\npieniä velkoja -- tuo ensimmäinen metsäraha oli tietysti aikoja sitten\nmennyt. Miehellemme sattui onnettomuuksia ja vihdoin joutui hän eräälle\nvarakkaammalle isäntämiehelle velkaan parituhatta markkaa. Tämä\nvelkakirja, joka oli taloon kiinnitetty, keinoteltiin siirretyksi\nmuutamalle juoponsekaiselle velikullalle, ja nyt alettiin sillä hakea\ntaloa myytäväksi. Ei mikään auttanut. Omistaja tarjosi monenmoisia\nehtoja, koetti kaikki keinonsa saadakseen pitää talonsa, sillä hän oli\nniitä harvoja, joka ei olisi hevillä luopunut maastaan, jonka arvon hän\ntiesi monta vertaa suuremmaksi kuin tuo velka. Eräs maakauppias lupasi\njo auttaa, mutta se oli vaan joku diplomaattinen viivytys asiassa, se\navun lupaus peruutettiin ja mies joutui vaan entistään kireämmälle.\n\nSilloin ilmestyi vihdoin tukkiherra itse pelastavana enkelinä (hän oli\ntietysti kaiken aikaa sivulta päin johtanut asiain juoksua) ja tarjosi\nhätäytyneelle isännälle 4,000 markkaa koko talosta, lapasi hyvät\nasunto-ehdot ja monia muita etuja, muun muassa maksavansa päälle kaupan\nisännän velan kunnan lainajyvästöön -- noin 10 hehtolia viljaa. Mutta\nsitä ei kuulu maksetun eikä ole asuntokontrahtiakaan annettu.\n\nAivan samallaisia tapauksia, joissa sahalaiset joko välillisesti tai\nvälittömästi ovat vehkeilleet tilanomistajain asioissa saadakseen\nheidät luopumaan taloistaan, kuulee Savon ja Karjalankin puolella\ntuhkataajaan. Heitä on jonninjoutavista maksettavista pakotettu\nkonkurssitilaan, heille on annettu velkaa, mutta on pienimmästäkin\nvelasta otettu talo panttiin ja koetetaan sitten sitä saada apajaan.\n\nTämä onnistuukin aina, jos talojen eläjät vaan ovat köyhtyneitä tai\nmuuten veltonpuoleisia -- ja ikävä sanoa, niin melkein säännöllisesti\nsattuu olemaan siellä, missä metsähuijauksen kohmelosta ei vielä ole\npäästy selviämään. Heitä elätetään joku aika, mutta toisaalla\ntavallisesti jo hyvän kaupan innossa kohahdetaan, että \"kyllä minä nyt\nannan, mutta kohta on talo minun\".\n\nMainittava on tässä yhteydessä, että kaikissa tällaisissa\nkeinotteluissa ovat yhtiöitten parhaina apumiehinä sydänmailla olleet\nmaakauppiaat. Ei ainoastaan Karjalan kulmilla, missä heidän valtansa on\nsuurin, vaan Savossa ja Keski-Suomessakin ovat juuri he olleet\npaikkakuntain parhaat synnynnäiset maatilojen \"värvääjät\" yhtiöille.\nSillä suoraan sanoen, juuri heidän kauttansa on ylellisyys ensin\npäässyt metsähuijauksen alkuaikoina leviämään sydänmaille, ja sen\njälestä suuri määrä laiskistumista sekä yleinen velkaantuminen, josta\nei ennen tiedetty mitään.\n\nKaikkialla, mutta eritoten Rajakarjalan puolella, Ilomantsissa,\nPielisessä, Nurmeskulmalla ja Rautavaarassakin, kuulee surkeita\nkertomuksia heidän \"sivistävistä\" toimistaan.\n\nHankittiin halpoja väkijuomia, värjätyitä viinoja, joita muun räämän\nohessa moninkertaisesta hinnasta myytiin herkkäuskoisille salon\nukoille. Niihin menivät ensimmäiset tukkirahat ja moni isäntä lojui\nvaan kauppiaitten seutuvilla ja jätti jo silloin maittensa viljelyksen\ntakapajulle, möi sitten metsää uudestaan, tärväsi rahat taas -- ja\njoutui lopulta kauppiaalle velkaan.\n\nTämä otti kiinnityksen hänen tilaansa, haki sen sopivalla hetkellä\nmyytäväksi ja sai sen tavallisesti itselleen ihan polkuhinnasta,\nniinkuin oli tarkoittanutkin. Sitten rupesi hän tekemään sillä afääriä,\nlaittoi siitä sellaisen satimen, joka lauetessaan toi hänelle joka\nkerta lisää rahaa. Hän möi näet sen uudestaan jollekulle köyhälle\nmiehelle, tavallisesti sellaiselle, jolla oli maksaa hänelle muutamia\nsatoja markkoja käteistä rahaa. Lopusta tehtiin velkakirja,\nvaadittaissa maksettavaksi. Jonkun ajan kuluttua hakikin kauppias taas\nvelkansa ulos, ja silloin meni köyhältä mieheltä sekä talo, että se\nraha, jonka ostaissaan oli siitä antanut. Sitten möi kauppias saman\ntalon taas samalla tavalla, ja otti taas itselleen -- yhä samalla\ntavalla. Otettuaan täten aikansa rahoja taimikaupoilla, on loppu\ntavallisesti ollut se, että maakauppias on tuollaiset talonsa myynyt\nvihdoin suurella voitolla sahayhtiöille.\n\nHän kyllä on osannut hyötyä maatilojenkin kaupoissa hän, käärinyt yhtä\nja toista kokoon, mutta monen talon entinen omistaja on joutunut puille\npaljaille.  Täten ovat kauppiaat suoranaisesti saattaneet ja saattavat\nyhä maatiloja hukkaan maanviljelykseltä, mutta enemmän on sellaisia\ntaloja, joiden myyntiin he ovat ainoastaan sivultapäin vaikuttaneet,\ns.o. velkaannuttamalla niiden omistajia. Heidän joukossaan löytyy\ntodellisia kukkia tuon liikemaailmassa yhäti ylistetyn \"afäärineron\"\nalalla, nykyjään satojen tuhansien, ehkäpä miljoonainkin miehiä, joiden\nyhteiskunnallinen luotto on kasvanut samassa määrässä kuin heidän\nrahansakin, samalla kun tuhansilla köyhillä maanviljelijöillä ei ole\nluottoa missään muualla kuin heidän luonaan -- aikansa.\n\nJuuri Rajakarjalan kulmalla löytyy esim. eräs pohatta maakauppias, joka\nhyvistä toimistaan ja köyhän väestön avustamisesta puhuessaan on\nsuoralla ylpeydellä kohahtanut, että hänen parhaita kauppojaan oli se,\nkun hän maksoi talosta 25 markkaa, ja hän saa siitä sentään metsän\nvuoksi ainakin 10,000!\n\nTällaisia loistokauppoja tekevät kyllä sahalaisten asiamiehet\nmieluimmin itse, mutta suovat sentään usein aivan kernaasti \"pienen\nvoiton\" välikauppiaallekin; ja yleensä tuntuukin aivan siltä, kuin\njuuri maakauppiaitten ja sahalaitosten välillä vallitsisikin joku\nhieno, keskinäisen sympatiian side, aivan kuin heihin voisi sovelluttaa\nsananlaskun \"yhtä luuta vuohen sarvi, sitä poski kuin pääkin.\"\n\nEn voi olla mainitsematta tässä yhtä esimerkkiä niistä keinoista,\njoilla pääomat sellaisessa vähän viljellyssä ja maailman suurliikkeestä\nsyrjäisessä seudussa kuin esim. Pohjois-Karjala, ovat voineet paisua\naavistamattoman suuriksi.\n\nSiellä on ollut kauppiaita, jotka ahtaina raha-aikoina eivät millään\nmuotoa ole talollisille lainanneet rahaa, vaan ostaneet heiltä esim.\nviljaa, jos sitä on sattunut olemaan (ja sitähän meikäläisissä oloissa\nnäyttää maamiehellä melkein aina olevan silloin kuin rahasta on puute).\nOn maksettu rukiista esim. 15 mk tynnöriltä -- ja siten on\ntarvitsevainen saanut rahaa kipeimpiin tarpeihinsa. Mutta kun jyvät oli\nmyyty, tuli leivän puute, ja nyt oli käännyttävä taas kauppiaan\npuoleen. Tuo hyväsydämminen mies antoi kyllä viljaa velaksi, vaikkei\nollut antanut rahaa. Tosin oli hänen viljansa kallista -- 30 mk.\ntynnöriltä -- mutta minkä sille teki, hädässä täytyi ottaa ja antaa\nvelkakirja tai vekseli 6 % korolla, puhdas, laillinen paperi, josta\nkukaan ei voinut sanoa, että se olisi ollut koronkiskomista. Turhien\nvaivain välttämiseksi välitettiin tällaiset kaupat lopulta usein niin\nmukavasti, ettei ostaja monasti vienyt jyviään ollenkaan myöjän aitasta\npois, vaan möi ne samassa laarissa isännälle takaisin, jossa ne oli\nostanutkin -- hinnassa vaan oli pieni ero.\n\nPaljon voisi kertoa tällaisia loistavia kauppoja, vaan kun ne eivät\nsuorastaan kuulu kertomusteni alaan, heitän ne syrjään. Summa on se,\nettä tuhannet tilalliset ovat epäsuotuisissa krediitti-oloissa\nlisänneet velkakuormaansa, ja kun moni heistä ei ole keksinyt muuta\npelastuksen keinoa, on hän myydä läimäyttänyt koko talonsa\nsahayhtiöille, joiden asiamiehet kuljeksivat paikasta toiseen\nyllyttämässä \"että myy nyt ajoissa, ellet sitä tee, niin myymättä jää\nitseltäsi\".\n\nJos tämä jo tuntuu ikävältä, että miehet, joiden varsinaisena\nelinkeinona on kauppa, ovat välillisesti tai välittömästi vaikuttaneet\nmaatilojen rappeutumiseen ja jouduttaneet niitä entisiltä omistajiltaan\nsuurten yhtiöitten metsämaiksi, niin vielä ikävämpää on kuulla se, että\nvaltion virkamiehiäkin on antautunut yhtiöitten avustajiksi.\n\nJa sellaista on tehty tavalla, joka ei heille ollenkaan soveltuisi,\nheidän kun päinvastoin pitäisi oleman yksinkertaisen kansan avustajina\nja neuvojina. Tätä ei tietysti kernaasti ottaisi uskoakseen se, joka ei\nole paikkakunnilla liikkunut, mutta kun kuulee aivan varmojen ja\nluotettavien henkilöitten puheita heidän toimistaan, niin täytyy asian\nväkiseltäkin uskoa todeksi. Eikä tarvitse kaukaakaan oleskella\nsalopitäjissä, kuten esim. juuri Pohjois-Karjalassa ja monella\nmuullakin kolkalla maatamme, kun jo itsestään huomaa, että esim.\nruununnimismiehillä on hyvin hyvä taipumus metsä-afääreihin ja että he\nyleensä kovin helposti kallistuvat rikkaitten yhtiöitten puolelle.\n\nPielisjärvellä esim. kuuluu vakaisten miesten kertomuksien mukaan\nnimismies yhteen aikaan liikkuneen jotensakin julkisesti erään\nsahayhtiön asioilla, ja onpa siitä aikoinaan käyty sanomalehdissä\njupakkaakin. Tiedetään varmaan, että Pielisjärven Uudessakylässä on\n8:ssa kruununtalossa, joiden asuntakuntoisuutta sama nimismies ennen on\nsyynäillyt ja silmällä pitänyt, nykyään asuntaoikeus ja valta\nperinnöksi hakuun myyty sahayhtiölle -- ja juuri näissä kaupoissa\nkerrotaan mainitun nimismiehen muutamissa olleen osallisena.\n\nToinen valtion virkamies, joka paljon on puuhaillut näissä samoissa\nasioissa, on henkikirjuri Nurmeksessa. Puheista päättäen eivät\nhänenkään asioimistoimensa ole juuri parasta laatua, ja samaan viittaa\nsekin seikka, että hänet aivan hiljattain oli Juuan puolelta haastettu\nNurmeksen käräjiin vastaamaan monenmoisista virheistä siellä\ntekemissään talojen kaupoissa. Hän onkin jo kauan aikaa häilynyt\nsahayhtiöitten ja tilanomistajain välillä, ostellut ja myynyt metsiä ja\nmaatiloja, purkanut hakkuukontrahteja toisaalla ja toisaalla taas\nvälittänyt tilojen pohjakauppoja yhtiöille. Lopulta on hän näissä\nkaupoissaan joutunut riitaan niinhyvin yhtiöitten kuin monen\nyksityisenkin kanssa, ja siitä on, kuten jo mainitsin, ollut\nseurauksena rettelöt ja oikeudenkäynti.\n\nTuollaiset jutut ovat jo muutenkin ikäviä ja vielä ikävämmiksi ne\nmuuttuvat, kun paikkakunnalla yleisesti tiedetään, että niihin on\nvaltion virkamies ollut aihetta antamassa.\n\nUseita tiloja, joiden metsiin sahayhtiöillä on ollut hakkuu-oikeus, on\nsama henkikirjuri ostellut Juuan pitäjän Polvijärven ja Petrovaaran\nkylissä ja antanut entisille omistajille niihin jonkunmoisen\nasunto-oikeuden. Moni niistä on sentään joutunut jo sahayhtiöille,\n(joka lienee ollut tarkoituskin) toinen osa taas eräälle\nhelsinkiläiselle, joka niihin parhaillaan hakee lainhuudatuksia,\nhuolimatta siitä, että entiset omistajat väittävät, ett'ei heidän\nkauppakirjoissaan määrätyitä maksuehtoja vielä ole täytetty. Kuinka\nlieneekään, mutta monta harmia ja puuhaa, jopa pitkiä Helsingin\nmatkojakin ovat nämäkin kaupat tilojen entisille omistajille\naiheuttaneet ja oikeuksiin niistäkin kuuluu hankittavan. Ostetaan ja\nmyydään, vaihdetaan ja rettelöidään vähäisistä maatiloista niinkuin\nmarkkinoilla hevosluuskista.\n\nMonessa muussakin paikassa ovat virkamiehet, erittäinkin juuri\nnimismiehet ruvenneet metsäkauppoja tekemään ja sahalaisten asioita\najamaan, mutta tuntuu niitä olevan muitakin samanlaisia, jotka hyvällä\nomallatunnolla nostavat valtiolta palkkansa ja samalla saattavat\nyksityisesti lisätä sitä vetämällä kaikessa ystävyydessä yksinkertaisia\ntalonpoikia nenästä, vaikka todellinen tunnollisuus ja lähimmäisen\nrakkaus vaatisi heitä oppineempina opastamaan kansaa siihen, \"että\njokainen saisi omansa pitää ja nautita\". Kuinka käy esim. monen\noikeusasian silloin, kun paikkakunnan yleinen syyttäjä muitta mutkitta\nyhtyy aina väkevämmän puolelle? Esimerkkejä sellaisista kerrotaan\npaljon, esim. Laukaan kihlakunnan puolella, puhutaan takavarikoista,\njoita on laittomasti purettu, kun yhtiön etu sitä vaatii j.n.e.\n\nOnko kummaa jos kansa monessa kohdassa sydänmailla on tullut siihen\nkäsitykseen, että yhtiöt ovat kerrassaan kaikkivaltiaita, kaikkivoipia,\njotka saavat tehdä mitä tahansa, joiden raha komentaa kaikki ja joiden\nalle täytyy yksityisen maanomistajan alistua niinkuin kohtaloonsa,\nolipa asia mikä tahansa. Sellainen usko alkaa levitä, ja paljon\ntapahtuu laittomuuksia, joista eivät tilanomistajat rohkene lopulta\nvalittaakaan siinä pelossa, että he kumminkin joutuvat alakynteen.\n\nOlen ehkä liian paljon poikennut syrjään varsinaisesta aineestani,\npuhuessani näin pitkältä kaikenmoisista keinotteluista y.m. mutta nämä\nkaksi asiaa, nimittäin metsähuijaus ja maatilojen joutuminen\nyhtiökäsiin yhdeltä puolen sekä kaikenmoiset juonet ja koukut toiselta\npuolen ovat minusta näyttäneet olevan niin läheisessä yhteydessä\ntoistensa kanssa, että jos yhdestä jotain puhuu, ei voi olla\ntoisestakaan mainitsematta. Sillä onhan hyvin tavallista, että\ninhimilliset heikkoudet, keinottelu ja helpon rikastumisen halu\npyrkivät esiin vakautuneempainkin liikkeitten alalla, saati sitten\nmetsäliikkeen, jossa valmiin tavaran kauppa on kylläkin vakaantunut,\nvaan jossa, mitä raaka-aineen myyntiin tulee, ei meillä yleensä ole\nollut järkeä mukana ollenkaan.\n\n\n\n\nVII.\n\nYleisiä seurauksia itsenäisten maanviljelijäin vähenemisestä.\n\n\nEdellisessä on koetettu hiukan tavoitella niitä syitä, joista\nmaatilojen pohjakaupat liikeyrityksiin, etupäässä sahayhtiöille, ovat\naiheutuneet. Syitä on hyvinkin monenmoisia kuten olemme nähneet, vaikka\nuseissa tapauksissa on niiden juuria varsin vaikea huomata tai saada\nnäkyviin. Mutta seuraukset ovat aina helpommin näkyvissä niin tässä\nkuin tavallisesti kaikissa muissakin asioissa, jotka jostain syystä\novat syntyneet ja jotain seurauksia jättäneet.\n\nTässä ovat ne yleensä samallaiset kaikkialla ja tulevat ne tietysti\nselvimmin näkyviin siellä, missä yhtiöitten omistus-oikeus on vanhin,\nmutta jotensakin helposti huomattavissa ovat ne sentään jo\nvereksemmissäkin kohdissa.\n\nMeneepä kenenkä ymmärtävämmän ja tässä asiassa puolueettoman henkilön\npuheille tahansa niissä pitäjissä, joissa näitä yhtiötiloja on enimmin,\nniin jokainen puhuu samaan suuntaan, jokainen valittaa maanviljelyksen\nrappeutumista niillä (paitse aniharvoja poikkeuksia jonkun tehtaan\ntiloilla sen omissa \"kotinurkissa\") ja jokainen arvelee, että\nirtolaisväestön suuri lisääntyminen ja samalla monet kunnalliset\nrasitukset ovat osaksi siitä seurauksena, jos kohta ne ovat seurauksena\nmetsähuijauksesta yleensäkin.\n\nJos nyt ensiksi katsastamme mitä isännän muutos on vaikuttanut itse\nniihin taloihin, jotka ovat joutuneet yhtiökäsiin, niin ei tarvitse\nmuuta kuin mennä ensimmäiseen, joka vastaan sattuu, ja jo heti huomaa\nja kuulee, että muutos entisestä elämästä on todella tapahtunut.\n\nMelkein poikkeuksetta hoitaa niitä arentimies, mikä milläkin ehdoilla,\n(jos tilassa nimittäin vielä on jotain hoitamista) ja enimmillä\npienemmillä tiloilla on arentimiehenä tavallisesti sen entinen\nomistaja. Harvoja poikkeustapauksia löytyy, joissa joku tila on\nsuorastaan yhtiön omassa hoidossa.\n\nOlisi ollut jo edellä mainittava, kun oli puhe syistä maatilojen\njoutumiseen yhtiökäsiin, että se on suureksi osaksi juuri tämä seikka,\ntämä jonkummoisen asunto- ja nautinto-oikeuden antaminen myyjälle hänen\nomaan entiseen taloonsa, joka on ollut yksi yhtiöitten parhaita\nvaltteja talojen kaupoissa, mutta sopineehan se mainita tässäkin.\n\nKun maatiloja ostetaan ainoastaan metsän vuoksi, kun niitten arvo\nlasketaan ainoastaan metsän mukaan ja kun on tarkoitus ottaa niistä\nmaksetut rahat lisän kanssa takaisin pelkästään metsästä, on selvää,\nettä maanviljelys niissä jää sivuasiaksi, siihen ei ole enää sitä samaa\nharrastusta, joka ennen ilmeni talojen hoidossa, silloin kun entiset\nomistajat viljelivät niitä ominaan ja tiesivät, että jokainen parannus\nniitten hoidossa jää hyödyksi heille itselleen, eikä kellekään muulle.\nMaatilojen vuokralle antaminen on melkein samaa kuin niitten\nnylkeminen, se on melkein samaa kuin \"toisen hevonen ja oma ruoska\". Se\nvie säännöllisesti huonoihin tuloksiin, ja vielä enemmän tällaisissa\ntapauksissa, joissa isäntä aina tietää hevosensa nahkasta saavansa sen\ntäyden arvon, kunhan siihen vaan ei ole lyöty reikiä, olipa itse elukka\nruoskittu vaikka hengettömäksikin.\n\nVoi selvään huomata, että meillä puhtaasti kotimaisienkin niinhyvin\nyksityisten kuin yhtiöillekin perustavain teollisuuslaitosten\nharrastukset yleisen edistymisen ja hyvinvoinnin parantamiseksi ovat\nsangen laimeita, sitä vähemmin voimme odottaa, että ulkomaiset yhtiöt\npitäisivät meistä suurin muuta väliä kunhan vaan maamme kasvaa hyvästi\nmetsää.\n\nJa juuri ulkolaisilla yhtiöillä on meillä tuhottoman paljon tiloja.\n\nHe antavat niitten viljelykset vuokralle, ja ottavat niistä mitä\nsaavat, mutta elleivät niistä vihdoin saa mitään, sittenkun vuokramies\non niistä parhaansa mukaan osansa imenyt, on se heille mitätön asia,\nsillä onhan niitten metsä kajoamaton ja eheä. Ei olisi erittäin\nihmeteltävää, jos tämä tapahtuisi sellaisilla salokulmain\npikkutiloilla, joitten viljelyksissä ei entuudestaankaan ole paljon\nnylkemisen eikä rappeutumisen varaa, mutta aivan samoin käy\nsellaisissakin paikoissa, jotka ennen ovat olleet hyvinkin hyvässä\nkunnossa. Niitä on esim. enimmät niistä suurtiloista, joita Savon\npuolella on joutunut yhtiöille.\n\nKatselkaammepa esim. Sulkavan entisiä herrastiloja. Niitä on siellä\npuolikymmentä kappaletta sahayhtiöillä, kaikki useammista pienemmistä\ntiloista yhdistettyjä, ja kaksi niistä, Hasulan ja Partalan hovit ovat\nkotimaisissa käsissä, mutta muut ulkolaisilla, Hallan osakeyhtiöllä\nsekä Gutzeit & kumppaneilla Kotkasta.\n\nPartalan hovi on ollut kauvimman aikaa sahayhtiön omana ja sellaisella\nyhtiöllä, jolla sentään on ollut jonkun verran harrastuksia\nmaanviljelyksenkin suhteen, mutta hovin työnjohtajan sanain mukaan käy\nsentään kaikki niinkuin \"märkä palaa.\"\n\nKun tilalle esim. on ollut rakennettava uusi navetta, on vuokraajalla\nollut miltei voittamattomia vastuksia ennenkuin on saanut tilan\nmetsästä ottaa siihen tarvittavat hirret -- tuo ainainen epäsuhde\nmaanviljelyksen ja metsänhoidon välillä yhtiötiloilla, joissa edellistä\npidetään sivuseikkana.\n\nKaikki muut maatilat ovat vasta aivan viime vuosina joutuneet entisiltä\nmaataviljeleviltä omistajiltaan pois, ja isännöi niissä nykyjään\ntoisissa arentimiehet, toisissa yhtiöitten omat työnjohtajat, vaan\nkaikilla kuuluu (ja niin näytti minustakin) maanviljelys olevan\ntaantumaan päin, vaikka se ennen on ollut hyvässä kunnossa.\n\nSuurtiloja kun ovat kaikki, on niillä suuri määrä torppareita,\nja ikävintä kaikista on kuulla heidän valituksiaan näistä\nisännänmuutoksista -- vaikka harvoinpa torppari missäänkään tapauksessa\ntaitaa isäntäänsä kiittää.\n\n\"Vaikeata oli elämä ennenkin\", sanovat he Sulkavan hoveissa kaikki\nyhteen suuhun, \"vaan nyt se alkaa käydä mahdottomaksi, kun nämä\n'virmat' rupeavat isännöimään.\"\n\nEräässäkin hovissa on 15 torpparia, toisessa 36, vaan osa niistä on jo\nmuuttanut pois, toiset uhkaavat tehdä samoin. Ja mihin ne muuttavat?\nVastatkoon ken tietänee.\n\nMuuankin vanha torpparipariskunta kertoi nykyisistä oloista tähän\ntapaan: \"Olemme tässä jo eläneet kuuden isännän aikana ja toivoimme\ntästä rauhassa hautaan pääsevämme, vaan nyt se vasta kumma tuli, kun\ntämä yhtiö pääsi isännäksi. Uuden tekivät kontrahdin, ja niin kovan,\nettä muuttaa tästä täytyy ja tähän jättää mökki, jonka itse rakensimme.\nPuoli tynnyriä ruista kylvämme ja siitä teimme ennen 'possakkaa'\nhevospäivän viikossa, vaan nyt lisättiin puoli päivää viikolle, ja\npelkkää tukki-ajoa teetetään niin kovilla summilla, että pitää yöllä\npäivää jatkaa. Pellontyötä ei tehdä mitään niinkuin ennen.\"\n\nAnkaroita välikirjoja on tarjottu yhtiöiden omistamilla tiloilla\nkaikille torppareille, mutta joka paikassa uhkaavat he ennen lähteä\ntorpista pois, kuin ottaa niitä vastaan. On määrätty kaikista turhista\nvirheistä sakkoja. Ei saa torppari esim. ilman erityistä lupaa poistua\nvähääkään loitommalle torpastaan, ei kaupunkimatkalle t.m.s. vaikkapa\n\"possakkansakin\" täyttäisi. Sitten vaaditaan torpparilta, että hän,\npaitse vakinaista päivätyötä, vielä korjaa kesällä määrätyn alan hovin\nheinää ja viljaa täysin hyvässä kunnossa latoon ja aumaan saakka,\nottamatta ollenkaan laskuun sitä, kuka siiloin on heinän ja viljan\npilautumisesta edesvastuussa, jos esim. sattuu pitkällisiä sateita.\n\nNämä kaikki ovat määräyksiä, joita eivät yhtiöt itse tee\nalustalaisilleen, vaan ne, joille yhtiöt ovat tilain viljelykset\nvuokranneet. Ja kun vuokramies pääsee lukemaan lakia torppareille, niin\nsen tietää, että siinä on leikinteko kaukana.\n\nMetsän käytännössä ovat pykälät luonnollisesti ankarimmat.\nAita-aineiksikaan ei saa torppari käyttää muuta kuin haapaa, olipa sitä\ntalon maalla tahi ei.\n\nTämä nyt on oikeastaan asiaa, joka voi tapahtua missä tahansa, missä\nvaan torpparia löytyy, mutta jotain eroa siinä sentään on, koska\nyleinen hyvinvointi itse tiloillakin on jo muutamassa vuodessa suuresti\nlaimentunut. Karja on kaikilla niillä vähentynyt, eikä sitäkään, mitä\non jälellä, jakseta enää ruokkia. Olipa eräälläkin Sulkavan\nsuurtiloista, joka nyt on ulkomaisen yhtiön käsissä, ennen karjaa\nruokittu hyvästi ja sitäpaitse vielä joka vuosi säästetty rehuja\nvastaisen varalle ja myytäväksikin, vaan nyt siellä jo uudenvuoden\naikana kuuluu karja olleen rehun puutteen vuoksi varsin surkeassa\nkunnossa.\n\nSurkeassa kunnossa oli eräs toinenkin ulkolaisen yhtiön omistama\nmaatila. Siinä oli aivan uusi navetta noin parillekymmenelle lehmälle,\njonka entinen omistaja oli rakentanut. Vaan nyt oli navetta typö tyhjä\nja koko talo autiona, lukuunottamatta erästä vanhaa räätäliä, joka asui\nhyyryllä muutamassa kamarissa.\n\n\"Kuka tässä talossa isännöi?\" kysyin räätäliltä.\n\n\"Rotat\", vastasi hän ivallisesti nauraen ja alkoi kertoa sitä\nsurkeutta, mikä on yleisenä seurauksena näistä sahayhtiöitten\npohja-ostoista.\n\nToiselta saman yhtiön suuremmalta tilalta (vähän toista manttaalia) on\nsamoin karja hävitetty kokonaan, ja kokonaan aijotaan kaiketi hävittää\nniissä viljelyksetkin, koska niihin ei ole vuokramiestä otettu, vai\neikö liene saatu.\n\nTurtianniemen hovissa Kerimäellä, joka pari vuotta on ollut kymiläisen\nHallayhtiön käsissä, kuuluvat niinikään viljelykset taantuneen koko\nlailla, paitse sitä, että torpparit siinäkin ovat joutuneet varsin\nikävään välikäteen. Tila on näet annettu kymmeneksi vuodeksi arennille\nja torpparit jätetty kokonaan arentimiehen määräämistä ehdoista\nriippuviksi.\n\nSamalla tavoin tulee tietysti käymään Niittylahdenkin suuren hovin\nalueella Säämingissä. Se oli vasta viime talvena myyty samalle\nedellämainitulle norjalaiselle Hallan yhtiölle, mutta paino ja paha\naavistus sydämmessä sentään jo sielläkin torpparit odottivat, mitä\ntuleman piti.\n\nKun ajattelee kuinka suuret aluskunnat, kuinka monia kymmeniä\ntorppareita ja mökkiläisiä on tällaisilla suurilla maatiloilla, niin\nhuomaa millainen joukko perheitä joutuu vaikeaan asemaan tilojen\nmuututtua yhtiöitten metsätiluksiksi.\n\n\"Mökkiläisille ja torppareille tulee todellakin pula\", kertoi eräs\npaikkakuntalainen Kerimäelläkin. \"Ennen oli isäntä, johon turvasi ja\njonka hoteissa sai asua ja peltoakin tehdä, vaan nyt ovat aivan kuin\nturvattomia, eikä heitä yhtiöt suopein silmin katsele, senvuoksi että\nhe kuluttavat polttopuuta, jos kohta yhtiötilojen vuokraajat\nkoettavatkin heidän hiellään tiloja imeä. Tiukalle käy heidän elämänsä,\nhe muuttavat pois, ja niin lisäytyy irtolaisia ja loisia yhä.\"\n\nTämä koskee suurtiloja. Niitten myynnissä voi koitua vaikeuksia\nsellaisille perheille, joilla ei ennenkään ole vapaata maa-omistusta\nollut, eikä heidän asemassaan siis kuitenkaan tapahdu aivan räikeää\nmuutosta. Itse laajan tilan viljelykset kyllä menevät rappiolle, mutta\ntorppari on aina torppari, eikä hänen siirtymisessään torpparista\nloiseksi ole monasti hyvinkään pitkää askelta alaspäin. Pahempi on asia\npientilallisten suhteen, niitten, joilla jo on ollut itsenäinen asema,\noma tila. Kun heistä tulee yhtiöitten vuokramiehiä, loisia, vieläpä\npaikoin vaivaishoitolaisiakin, silloin on putous suurempi, tuntuvampi.\nJa niitä juuri etupäässä pudota poksahtelee satoja, tuhansia.\n\nOn yleensä pidettävä varmana asiana, että se on juuri pienviljelys,\ntuollainen omintakeinen, vapaa ja pakoton ahertaminen omalla pohjalla\nperheineen ja perheensä eduksi, joka paraiten vie koko maan yleistä\nhyvinvointia ja viljelystä sekä koko sivistystäkin eteenpäin ja\nkasvattaa vankkoja kansalaisia. Ja kun tässä suhteessa syntyy\ntaantumista, ilmestyvät sen seuraukset heti silmiinpistävämpinä.\n\nNiinpä onkin viljelyksen rappeutuminen sekä valitukset sen pahasta\nvaikutuksesta yleisimmät siellä, missä pienitilalliset joukolla ovat\nmyyneet talojaan, ja tämä rappeutuminen on aina samassa suhteessa\nsuurempi, jota vanhempaa yhtiöitten omistusoikeus on.\n\nOtan tähän esimerkkejä eri paikkakunnilta sekä asiantuntevain\nhenkilöitten lausuntoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlomantsin pitäjässä on yhtiötiloja luvultaan enemmän kuin missään\nmuualla Suomessa, vaikka kyllä niitten suhde koko pitäjään nähden ei\nole niin suuri kuin esim. Rautavaarassa ja Pihtiputaalla, koska\nIlomantsi on äärettömän laaja. Enimmät talot, ja osaksi vanhinta\nomistusoikeutta, luvultaan 86, ovat siellä Värtsilän tehtaalla, kuten\njo edellä on mainittu. Niitä ovat Kuolismaan, Lutikkavaaran, Melaselän,\nNehvoniemen, Ontronvaaran ja Patrikan kylät melkein kokonaan. Utra Wood\n& kumppaneilla, englantilaisilla, on 48 taloa, lähes kolme kokonaista\nkylää, Kivilahti, Kivilampi ja Käenkoski, ja osia muistakin kylistä.\nCederberg & kumppaneilla on myös kokolailla. Miltei kaikissa näissä\ntaloissa elää kituuttelee entiset omistajat tai joku heidän\njälkeläisistään jonkunmoisena vuokramiehenä. Välikirjat heiliä on\nyhtiöitten kanssa, mutta ne tulevat harvoin täytetyiksi, ja yhtiöt\nsaavat useimmiten tyytyä siihen että lampuodit jaksavat maksaa edes\nosan tilan ulostekoja. He eivät voi suuria vaatia, sillä siinä\ntapauksessa jäävät tilat autioiksi.\n\nMaa on kyllä karua, mutta eletty on sielläkin sentään ennen ja tultu\nmiten kuten toimeen kaskenviljelyksellä, metsä-alat kun ovat olleet\näärettömän suuret, sekä raivattu vähin peltojakin, mutta nyt kuuluu\nkaikki tilat joutuneen täydelleen rappiolle mitä maanviljelykseen ja\nkarjanhoitoon tulee, ja arentilaiset niissä elävät pääasiallisesti\nrahdin vedolla, metsänhakkuulla ja malminnostolla. Useita taloja on jo\njäänyt kokonaan autioksi, esim. Mekrijärven kylässä kolme kappaletta,\ntoisissa taas ovat eläjät niin köyhtyneet, että yhtiöitten täytyy jo\nmaksaa heidän puolestaan suuren osan ulostekojakin. He ovat entisillä\ntiloillaan loisien asemassa.\n\nPohjoispuolella Ilomantsia, Koitereen järven seuduilla kuuluu ennen\nolleen taloja, joissa elettiin vallan hyvästi, ja joista muutamilla\nolisi edellytyksiä säännöllisellä viljelyksellä elättää useita kymmeniä\nlehmiä, vaan nyt ovat nekin, sittenkun ovat joutuneet lampuotitilojen\nasemaan, taantuneet niin, että tavallisesti elätetään vaan pari lehmää\ntaloa kohti.\n\nSeuraavan kuvauksen yhtiölampuotien tilasta yleensä antoi eräs\nIlomantsin vanhimpia virkamiehiä, jonka pitäisi paikkakuntansa olot\nparhaiten tuntea:\n\n\"Useimmilla heistä ei ole omaa karjaa ollenkaan. Paraimmilla\non 3-6 lehmää, vaan nekin ovat useimmiten ruokkolehmiä (tästä\nruokkolehmä-systeemistä tulen tuonnempana kertomaan enemmän). Heidän\nkoko omaisuutensa nousee tavallisesti noin 100-400 markkaan. Köyhyys ja\npuute on niin suuri, että jos esim. tulee kinkerit taloon, niin\nlainataan joltakulta varakkaammalta naapurilta papin varalle vuode. Jos\nmennään kirkkoon, lainataan vaatteet. Kylvöjä tehdään joku kappa\nvuodessa, eletään vaan savottatöillä päivästä toiseen ja kun puute\nsattuu, turvaudutaan vaivaishoitoon. Irtolaisia ja vaivaisia lisääntyy\nyhä, useita tiloja on jo jäänyt autioiksi, sillä kun lampuodit niistä\nkerran häviävät, ovat ne siinä kunnossa, että niissä on mahdoton\nkenenkään asua. Tätä seikkaa on vielä paljon vaikeuttanut se määräys,\nettä jos sattui lampuodin muutos taloon, täytyi uuden tulokkaan ottaa\nmaksaakseen entisen lampuodin velka. Nykyään on toki tämä määräys\npoistettu.\n\n\"Kolme pahinta pykälää, jotka yhä tekevät lampuotien elämän tukalaksi,\novat kaskenpolton rajoitus, pakollinen yhtiöitten työväen majoitus jos\nmetsähakkuu sattuu paikkakunnalle, sekä pakollinen poismuutto tilalta\nilman määräpäivää ja ilman korvausta, jos tekee jonkun rikoksen\nvälikirjaa vastaan.\n\n\"Koko elämä riippuu yhtiöstä, eikä huomista päivää surra ollenkaan.\nUsein sattuu siten, että kun työkausi on lopussa, onkin rahat eletty\nniin, että jäädään vastaisen työn eteen yhtiölle velkaa.\n\n\"Yleensä ovat kreikkalaisvenäläiset maanomistajat suuremmassa määrässä\nköyhtymään ja vähenemään päin kuin luterilaiset, ja heidän alueensa\nIlomantsissa onkin kahden viimeisen vuosikymmenen kuluessa vähentynyt\nsuhteellisesti 5 manttaalia enemmän kuin jälkimäisten.\"\n\nNäin kertoi edellä mainitsemani Ilomantsilainen.\n\nNäyttää siltä kuin kasken polttamisen jyrkkä kielto ja jo liiallinen\nrajoituskin lamauttaisi kaikki viljelysyritykset Karjalan karuimmilla\nseuduilla. Sen lakkautuksen tulisi tapahtua vähä vähältä, viljelijän\noman kokemuksen ja edistyksen mukaan, mutta kun yhtiö tulee ja määrää\njyrkän kiellon, muuttuu elämä yht'äkkiä liian tukalaksi, kun ei enää\nsaada vanhaa rakasta kaskisavua haistella, eivätkä ole päivät toisen\nkäskyläisenä muutenkaan erittäin valoisat.\n\nSamoin Enon pitäjän Luhtapohjan kylä, rälssiluontoista maata, 61 ori\ntilan osaa, 5,9 manttaalia, Utra Wood & kumppanien omaa, on kurjassa\nkunnossa sekin, vaikka ennen kuuluu sielläkin eletyn hyvänpuoleisesti.\nEnimmät entiset omistajat ovat sielläkin lampuoteina, mutta heillä ei\nole mitään välikirjoja. Saavat asua kunhan maksavat ulosteot. Yksi talo\nsattui siellä palamaan, ja se jäi autioksi ja luultavasti sellaisena\npysyy.\n\nPielisjärvelläkin on useimmille sahalaitosten tiloille entiset\nomistajat jääneet arentimiehiksi ilman muita veroja kuin ulostekojen\nmaksua. Toisilla heistä on kontrahdit, toisilla taas ei ole paperia\nmitään, asuvat vaan taloissa suupuheella niinkuin loiset, maksavat\nniistä ulosteot niinkauan kuin jaksavat ja käyvät yhtiöitten töissä.\nVaan lopulla käy usein niin, ett'eivät he enää kykenekään ulostekoja\nmaksamaan, ja silloin he tavallisesti muuttavat majaa, \"painavat oven\nlähtiessään hiljaa kiinni\" -- kuten eräs sikäläisten olojen tuntija\nlausui -- ja jättävät entisen kotinsa autioksi.\n\nSamalla tavoin asutaan yhtiötaloja Juuassa ja Nurmeksessakin. Ei niistä\njuuri ole yksi toistaan parempi.\n\nJossakussa kohdassa maksavat yhtiöt niistä kruununverot, vaikka niissä\nvielä on eläjiäkin, mutta toisin paikoin taas rientävät he häätämään\nasujia pois, ennen kun ne omasta suosiostaan ovat ehtineet lähteä, ja\nkoettavat heidän sijaansa saada uusia asukkaita asumaan ja korjaamaan\ntaloa. Mutta ani harvoin onnistuu enää tällainen toimenpide -- sillä\n\"mennä asumaan autioon, rappeutuneesen taloon, on sama kuin mennä\nkylmään metsään\", sanoi eräs, joka itse oli koettanut ruveta\nhävinneessä yhtiötalossa elämään.\n\nMitä maatilojen kaupoista ja niitten asemasta yhtiöitten hallussa\nyleensä paikkakunnan järkevämmissä piireissä puhutaan ja arvellaan,\nsiitä olkoon tässä esimerkkinä mainittu erään papin lausunto, joka\ntoistakymmentä vuotta on ollut yhdessä Pielisjärven rantapitäjistä.\n\nHän oli juuri ollut kinkerimatkalla, kun jouduin hänen kanssaan\npuheisin näistä asioista.\n\n\"Mitä ensinnäkin koko tähän liikkeesen tulee\", lausui hän, \"niin on\nsiinä harjoitettu suorastaan tunnotonta ja sydämmetöntä petosta. Talot\nmenevät nykyään niin, ettei useassakaan kylässä enää kymmenen vuoden\nkuluttua tarvitse kinkeriä pitää. Asumukset autioituvat, moni lämmin\nkoti muuttuu kylmäksi hiirien asunnoksi. Pellot metsittyvät, niitä ei\nenää muokata, ei lannoiteta, eikä ole millä lannoittaakaan, kun karja\nvähenee. Niihin kylvetään enää vaan joku kappa. Savotalla ollaan vaan.\nLopulta ajetaan asukkaat taloista pois, kun eivät enää jaksa niistä\nveroja maksaa, eivätkä niitä rakentaa. Toisen on muutettava pakosta,\nkun pirtti alkaa kaatua niskaan. Yhtiöt koettavat houkutella uusia\neläjiä niihin, vaan kukaan niissä ei enää menesty, jos jonkun\nonnistuvat saamaankin. Monelta mieheltä, joka ennen eli reippaasti\ntalossaan, kuolee mieli kokonaan, kun on jonkun vuoden yhtiön\narentilaisena ollut, vapaus on poissa, ja hän huomaakin olevansa yhtiön\norja.\n\n\"Hän katuu kyllä jälestäpäin katkerasti kauppojaan ja tulee siitä\npapillekin valittamaan ja häneltä lohtua saamaan, mutta se ei sentään\nestä uusia kauppoja yhä syntymästä.\"\n\nMitä itse olen matkoillani havainnut ja kaikkialla kuullut, voin\nvakuuttaa, ettei tämä puhe ole tuulesta temmattua. Niinpä on Ohtovaaran\nkylä (4 numeroa) Pielisjärven pitäjässä jo menossa autioksi, ja sama\nkohtalo odottaa Kitsin, Kontiovaaran ja Sokojärven kyliä, joista\nkaksi ensinmainittua on miltei kokonaan engelsmannien omaa. Jonkerin\nkylä Nurmeksessa on jo autiona. Se onkin sahalaisten vanhinta\nomaisuutta paikkakunnalla, ja on sen 11:sta talonumerosta 8 myöskin\nenglantilaisten hallussa. Arentilaiset, vieläpä mökkiläisetkin ovat\nhävinneet pois, ja ainakin yksi siellä ennen eläneistä arentiperheistä\non sieltä jo vakituisesti siirtynyt Nurmeksen vaivaistaloon.\n\nKoiravaaran kylä, samoin Nurmeksessa, on sekin jo hyvällä alulla\nautioitumaan.\n\nKuvaavana esimerkkinä siitä pettymyksestä, mihin moni huomaa\njoutuneensa myytyään talonsa yhtiöille, olkoon tässä mainittuna\neräänkin entisen isännän valitus Pielisjärven Sokojärven kylässä.\n\nHänkin oli ensin myynyt metsästään kaikki isommat puut 1,500 markan\nhinnasta, saanut sitten pohjasta 2,000 markkaa ja jäänyt tavallisuuden\nmukaan 25 vuoden asuntavälikirjalla lampuodiksi omaan entiseen taloonsa\njotensakin tiukoilla ehdoilla maksamaan (jos enää ilman metsätuloa\njaksaa) siitä miljoonayhtiön puolesta veroa kruunulle ja kunnalle. Talo\noli 1/5 manttaalinen, mutta metsää kasvavaa saloa oli siinä silmäkannon\nmatka, ehkä lähemmä 1,000 hehtaria.\n\n\"Rahat ovat menneet, mutta velkaa on jo taas kertynyt ja toisen tilaa\nolemme rakentaneet\", päivitteli hän. \"Kun ostamassa kävivät, niin\nlupasivat, että siinähän sitä saatte elää lapsesi ja lastesi lapset\nniinkuin omalla tilallanne, vapaasti ja rauhassa. Vaan on tämä mokomaa\nvapautta. Kun peltoa yritin tuosta levittää, niin kiellettiin, kun\nsiinä on muutamia petäjiä. Ja metsää heillä on meidänkin salolla, ei\nmuuta kuin jokeen kaataa.\" --\n\nMissä määrin hänellä sitten köyhänä, kurjana vuokralaisena ja kaikkea\nkeinoa vailla enää lienee ollut halua toisen taloon peltoa lisätä, ja\nlieneekö yhtiö todella sitä hänen sanomastaan paikasta muutamien\npetäjien vuoksi kieltänyt, sitä on vaikea ihan paikalleen tietää.\nEdellinen seikka on vähän niin ja näin, mutta se voi kyllä olla\nvarmempikin, että yhtiö on kieltänyt, jos hän todella on aikonut pellon\ntieltä petäjiä kaataa, sillä siinä suhteessa tuntuvat kaikki sahayhtiöt\nolevan yhtä ankaroita ja katselevan mieluummin sitä, että entistenkin\npeltojen tilalle nousisi männikkö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä kurjemmiksi, kenties kurjemmiksi kuin missään muualla, missä\nsahayhtiöt ovat ruvenneet isännöimään, ovat olot menneet Rautavaarassa,\nvaikka ei siellä olisi ollut entisestäänkään paljon tinkimisen varaa.\n\nKöyhiä on siellä oltu aina, mutta yhä köyhemmiksi tullaan, eikä ole\nliian rohkeata ennustaa, että koko pitäjä varmaan muuttuu uudestaan\nerämaaksi, jos asiat eteenkin päin kulkevat samaa latua, jolle ne nyt\novat kääntyneet. Kun 85:stä itsenäisestä maatilasta jo 46 on joutunut\narentiasemassa metsänviljelykseen, niin alkaa se jo todellakin tuntua\narveluttavalta leivän saannin suhteen. Mihin niiden entiset asukkaat\nperheineen lopulta joutuvat, mistä asunnon ja elatuksen itselleen\nsaavat? Tosin moni katuu kauppojaan sielläkin ja ajattelee niiden\npurkamista; sukulunastuksiin ja moniin muihin perusteihin luottamalla\nkoettavat myyjien omaiset saada taloja yhtiöiltä itselleen\nperuutetuksi, mutta sellaisiin turhiin oikeudenkäynteihin saattaa\ntärväytyä vielä nekin rahan vähät, mitä tiloista myydessä on saatu,\nsillä yhtiöt kyllä tekevät kauppansa siksi varmasti, että ne enimmissä\ntapauksissa ovat pitäviä.\n\nNäissä purkajaisyrityksissä kuuluu ennenmainitsemani henkiherra\nNurmeksesta liikkuneen asiamiehenä Rautavaarankin puolella, ja\nkerrotaan hänen siellä ottaneen valtakirjoja ihmisiltä sillä kaupalla,\nettä hänellä on valta ajaa asia kuinka parhaaksi näkee, ja jos voittaa,\nsaa hän palkkioksi hakkuuoikeuden koko talon metsään viideksi vuodeksi.\n(Eikö tällaisissa tapauksissa olisi myyjälle ollut etuisampaa pitää\ntilansa pohja itsellään ja lahjoittaa suorastaan metsä siitä\nsahalaisille tai kelle muulle tahansa!) Näin on kerrottu, vaan sitä en\ntiedä, onko noita riitajuttuja vielä ollut oikeuksissa esillä, tai\nmahtaako tullakaan.\n\nSumma on se, että asiat tuskin enää ovat korjattavissa, \"sillä me\nolemme auttamattomissa ja tilamme on toivoton\", sanoi eräs Rautavaaran\nkunnallisissa asioissa toimiva henkilö. \"Kaikki itsenäisyys on mennyt,\nvarallisuus on mennyt\", lisäsi hän, \"vapaat tilat vähenevät päivä\npäivältä, osa niistä on jäänyt autioksi ja toisia rappeutuu ja\nautioituu yhä. Kohta ei ole jälellä kuin kurjia arentilaisia, jotka\nmuuttuvat vieläkin kurjemmiksi loisiksi.\"\n\nJa jos naisten puheisin saa luottaa, niin mainitsen tässä vielä, mitä\neräs vankka talon emäntä Nilsiän puolella rajaa lausui Rautavaaran\noloista. Hän näytti ne hyvin tuntevan ja puhui niistä paljon, oli\nikänsä emännöinyt karuluontoista tilaa itsekin, mutta oli sentään\nkasvattanut ja leivässä pitänyt lukuisan perheen, sekä tullut omillaan\ntoimeen. Hän lopetti puheensa seuraavalla tavalla, joka kyllä soveltuu\nmoneen muuhunkin kohtaan laajalla Suomenniemellä, ei ainoastaan\nRautavaaraan:\n\n\"On siellä nyt koston huutajia Rautavaarassa. Sitä myrkkyään siellä\njuotti, (hän tarkoitti erästä metsäkeinottelijaa) kolmin markoin otti\nputelista, velkaannutti isännät, lopulta metsät, maat otti. Nyt loisina\nelää kituuttavat, kun pohjansa myödä poksahuttivat. Ennen ei ollut\ntolkkua mihin rahansa panivat. Jos viisisatasen metsästään saivat, niin\nsiinä koko maailman luulivat olevan, sitä puodin tiskiin lyödä\nmäikyttivät ja siitä ylpeinä maksua tuhkasivat ottamaan, kun vehnästä,\nkorua ja muuta räämää ostivat. Nyt lehmänsä panttaavat jauhosäkistä ja\nsiitä kolmetkymmenet rosentit maksavat. Voisivat kyllä omillaankin elää\nja omia lehmiään ruokkia, elivätpähän ennenkin, sillä laitumet siellä\non hyvät ja aina on leipämaatakin seassa -- mutta laiskoja ovat!\"\n\nMinä en puolestani suinkaan lyhyeltä näkemältä rohkene yhtyä tähän\ntuomioon, sillä enhän minä talviseen aikaan kulkien voinut laitumilla\nenkä niityillä nähdä heinän kortta, enkä nähnyt paljon pieleksissäkään,\nsillä peuran jäkälällä siellä moni näkyi lehmiään ruokkivan, mutta olen\ntahtonut vaan mainita edelläolevat sanat näytteenä siitä, mitä\npaikkakunnan oloista arvelevat ne, joiden niitä pitäisi parhaiten\ntuntea.\n\nUseita yhtiötaloja on siellä jo mennyt kokonaan autioksi, eikä\nniilläkään, joissa vielä on asukkaita, ole edes omaa karjaa, vaan\npitävät he ruokkolehmiä. Löytyy tiloja, joilla ennen, kun asuttiin\nomalla pohjalla, ruokittiin toistakymmentä ja parikinkymmentä nautaa,\nja ne kaikki omaa omaisuutta, vaan joilla nykyään vuokratiloina ollen\nei elätetä kuin hädin tuskin pari kolme lehmää -- ja nekin toisen omia.\n\nKoska nyt tuli puheeksi tämä ruokkolehmien pito, joka on jotensakin\nyleistä muuallakin Karjalan puolella ja juuri Rautavaarassa melkein\nsääntönä, etupäässä yhtiötiloilla, niin katson soveltuvaksi tehdä siitä\ntässä yhteydessä hiukan tarkempaa selkoa, kun juuri on puhe\nyhtiötilojen rappeutumisesta.\n\nNiistä on siellä muodostunut oikea järjestetty \"afääri\", jota jotkut\nkekseliäät rahamiehet ovat ruvenneet harjoittamaan. Ja mitä tuon\nliikkeen kannattavaisuuteen tulee, niin ei se suinkaan ole huonoimpia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä tulee Pohjois-Savon suuriin pitäjiin, Iisalmeen, Nilsiään ja\nPielaveteen, ovat ne jo entuudestaan olleet siksi varakkaita ja\nviljelykset niissä yleensä olleet jo siksi pohjiintuneempia, ett'ei\nniissä vielä näy eikä kuulu aivan niin suurta rappeutumista\nsahayhtiöittenkään tiloilla kuin Karjalan puolella. Ja eroa siinä\ntäytyy maanviljelyksen suhteen olla, koskapa Karjalan salokulmilta päin\nniihin pitäjiin tullessa jo ihmeekseen ja mielihyväkseen ja ikäänkuin\njonkunlaisina korkeamman kulttuurin merkkipylväinä näkee lantakasoja\npelloilla.\n\nTosin on tällainen liike hiukan epävarmaa, koska lehmä saattaa kuolla\ntautiin tai tapaturman kautta -- minulla sentään ei ole tietoa, kumpiko\nsellaisen tapauksen vahinkonaan pitää, ruokolla pitäjä, vaiko ruokolle\nantaja -- mutta kannattaa siinä liikkeenharjoittajan joskus pieniä\nvahinkoitakin ottaa, sillä korko hänen rahoilleen tekee noin 30-35\nprosenttia. Ja missä liikkeessä sitä ei joskus olisi epävarmuuksia! Kun\ntaas lehmä vanhenee ja heittää lypsynsä, pannaan se tietysti lihaksi,\nvaan ei siitä silloinkaan ruokolla pitäjän suu kostu eikä hän sen\nnahkaa lapikkainaan kuluta, ell'ei hänellä ole varaa ostaa sitä.\n\nMoni ruokkolehmäin pitäjä koettaa saada niistä elättivasikkaa ja päästä\nsillä tavoin vielä kerran omaan lehmään, mutta useimmissa tapauksissa\nmenee vasikkakin maksamattomista ruokkoveroista, sillä siinä ei kärsitä\npitkiä rästejä.\n\nKun satutaan olemaan velkaa muullekin taholle (eikä se olekaan juuri\nsattuma, se on säännöllistä), niin pidetään tällaista karjanhoitoa\nvarsin turvallisena, vaikkakaan siitä huonolla ruokinnalla ei olisi\npaljon muuta tuloa kuin tuo ruokkovoi; ja turvallisuuden arvellaan\nolevan siinä, ett'eivät toiset velkojat pysty panemaan ruununmiestä\nsaatavistaan lehmää ryöstämään, se kun on toisen omaisuutta.\n\nAsia on siten, että tällaiset lehmät eivät oikeastaan olekaan muuta,\nkuin juuri samojen entisten tilallisten omaa entistä karjaa, jotka\nniitä ruokollakin pitävät. Se, joka niitä ruokolle antaa, ei ole\nkoskaan päivääkään niitä navetassaan tai laitumellaan pitänyt, vaan\novat ne ainoastaan hänelle pantattuina, ja hän kantaa niistä korkoa\nruokkovoin muodossa. Monet tilalliset, etupäässä juuri nuo talonsa\nmyyjät, ovat köyhtymistään köyhtyneet, karja on pantu rahaksi, kunnes\non enää vaan joku sorkka jälellä, ja kun sattuu tulemaan taas uusi\nrahan tai leivän puute, viedään viimeisetkin lehmät kaupalle ja saadaan\nniistä pari säkkiä jauhoja, parhaassa tapauksessa 40-50 markkaa rahaa\nkappaleelta. Mutta kun on ikävä ja puutteellinen elää ihan ilman\nlehmää, ja kun sentään joskus tekee mieli karjankin antimia leivän\nsärpimeksi, tehdään sellainen kauppa, että myyjä saakin pitää tuon oman\nlehmänsä kotonaan ruokolla, ja maksaa siitä vuokraa 6 à 7, jopa joskus\n8 kiloa voita vuodessa -- siis 12-16 markkaa korkoa vuodessa sille\n40:lle tai 50:lle markalle, jotka hän lehmäänsä vastaan sai.\n\nNilsiässä onkin suurin osa yhtiötiloja, 19 kappaletta, Juankosken\nrautatehtaan omia, ja ne kun enimmäkseen ovat tehtaan omassa hoidossa,\nkuuluu niissä paikkakuntalaisten puheitten mukaan viljelykset vielä\nolevan kutakuinkin kunnossa, mutta sahayhtiöitten ja muutaman muun\nyksityisen metsäkeinottelijan tilat ovat yleensä samalla kannalla kuin\nmuuallakin. Pohjoisessa osassa pitäjää on niistä joitakuita jo\nautionakin.\n\nIisalmessa on enimmissä yhtiötaloissa entiset omistajat vuokramiehinä\nniinkuin muuallakin, ja ani harva heistä on itselleen uutta omaa tilaa\nhankkinut. Talojen rappeutumista valitetaan kyllä sielläkin, mutta\nniitä on pitäjän suuruuteen nähden verrattain siksi vähän, ett'ei sitä\nkaikitellen huomata. Joitakuita yhtiötiloja on sentään jo jäänyt\nautioksi, esim. Salahmin kylässä yksi. Muutamat ovat ennen olleet hyvin\nhyvässä kunnossa, niinkuin esim. jotkut talot Uuran kylässä, vaan kun\nmetsäliike alkoi, alkoi myös köyhyys, ja nyt kun pohjat ovat yhtiöillä,\neletään niissä varsin kurjasti.\n\nSamallaista pientä valitusta kuuluu Pielavedelläkin. Siellä on esim.\nPukaran kylässä talo n:o 1, joka ennen on ollut erittäin hyvässä\nkunnossa, ja on pitäjän parhaita metsätaloja. Nykyään, sahalaisten\nomana ollen, ei siinä ole enää karjaa ollenkaan, pellot on kylvetty\nheinälle, jota myydään niinkauvan kuin sitä kasvaa, vaan lakataan\ntietysti myymästä sitten kun kasvukin lakkaa -- ja pelto jätetään\nluultavasti vihdoin metsittymään. Arentimies ei asu itse edes\npaikallakaan.\n\nMuuten on tällainen nylkemisjärjestelmä, nimittäin entisten peltojen\nheinällä uuvuttaminen, tullut hyvin yleiseksi monilla yhtiötiloilla\njuuri Pohjois-Savossa ja samoin Vaasan läänin puolella, joka\narvattavasti johtuu siitä, että tiloilla on ollut hyviä peltoja.\nSellaisia tiloja ottavat yhtiöt kernaasti omaan haltuunsa, hävittävät\nniistä karjan viimeiseen sorkkaan, kylvävät kaikki pellot heinälle ja\nasettavat taloon asumaan ainoastaan jonkunmoisen \"työnjohtajan\", jota\noikeastaan voisi paremmin kutsua talonvartijaksi, metsänvartijaksi, tai\nvaikkapa palovartijaksi, koska sellaisissa taloissa ei mitään töitä\ntehdä. Heinä on erinomaisen hyvään tarpeesen, se menee kaupaksi kuin\nkuumille kiville esim. yhtiöitten omille tukinvedättäjille, sillä\nharvoin heillä on eväsheiniä panna kotoa mukaansa, kun ajotöihin\nlähtevät. Pelto antaa sillä tavoin aikansa hyvää tuloa -- sitä ei\najatella mitä siihen sitten pannaan, kun se on uupunut, sillä\nmetsänkasvua vartenhan talo on ostettukin ja metsähän kasvaa\nlannoittamattakin. Ja vielä enemmän kuin yhtiöt ja heidän\nvuokramiehensä, käyttävät tätä samaa tapaa niillä paikkakunnilla\nmetsäkeinottelua harjoittavat yksityiset, etupäässä maakauppiaat, nuo\nainaiset sahayhtiöitten edelläkävijät ja talonkatsojat. Ne ne usein\npanevat ensi alun talojen autioksi joutumiseen ja uuvuttavat tyystin\nniiden pellot pitkällisellä heinän viljelyksellä ilman lantaa, sillä\nmelkein sääntönä voi pitää, ett'ei heidänkään kauppatiloillaan pidetä\nkarjaa, vaan heinä myydään vuosittain enimmin tarjoavalle pystystä\nkorjattavaksi niinkauvan kuin pelto sitä kasvaa, ja lopulta on talo jo\nheidänkin käsissään puoliautio ja valmis joutumaan jollekulle\nsahayhtiölle.\n\nTämä entuudesta vankkojen viljelyksien nylkeminen ja uuvuttaminen on\nKeiteleenkin pitäjässä hyvin yleistä, ja siellä sitä harjoittavat\npaljon juuri yhtiöt itse monilla tiloillaan. Niissä ei pidetä karjaa,\njosta lähtisi uutta mehua peltoihin, eikä niissä liioin pidetä\nvakinaisia asukkaita. Uuvutetaan vaan pellot heinällä ja heitetään\nsitten kedoksi. Joskus annetaan tila arennille lyhyemmäksi ajaksi,\nesim. 5 vuodeksi, ja siinä ajassa sen jo ehtii arentimieskin jotensakin\nnylkeä, sillä kukaan ei tietysti rupea viiden vuoden kaupalla tilalla\nmaanparannuksia tekemään. Eikä se tunnu olevan vuokralleantajain\ntarkoituskaan, koska välikirjoissa tavallisesti ei mainita mitään\ntilojen viljelysvelvollisuuksista.\n\nSeuraukset tällaisesta menettelystä ovatkin Keiteleen pitäjässä jo\nhyvin huomattavissa. Kukertajan kylässä esim. on sahalaisilla kolme\ntilaa, jotka ennen olivat olleet paikkakunnan parhaita, vaan nyt on\nniistä jo yksi puoleksi autio ja toiset kaksi ovat menemäisillään.\nYhdessä niistä samoista taloista oli ennen elänyt kolme veljestä\nvankalla pohjalla, nyt ovat he mökkiläisinä ja hoidetaan heidän\nperheitään jo osaksi kunnan vaivaiskassasta. Hannilan kylässä on\nHalla-yhtiön tiloista yksi jo kokonaan autio, Sulkavajärven kylässä on\nmyös useita taloja ihan rappiolla, sekä yksi autiona. Ne ovat kaikki,\npaitse edellämainittu Hallan tila, Haapakosken sahayhtiön omia.\nTossavanlahden kylässä on samalla yhtiöllä pari tilaa aivan rappiolla\nja samoin Vuonamossa kaksi.\n\nEsimerkkinä siitä, kuinka kaikki maanviljelysharrastukset katoovat, kun\ntalot joutuvat yksinomaan metsäätuottaviksi, olkoon mainittu Keiteleen\npitäjästä eräs tapaus. Siellä on Nilakkavedestä luoteesen päin pistävän\npitkän Tossavalan lahden perukoilla laajoja soita, joista asiantuntijat\nainakin yhdestä ovat antaneet sellaisen lausunnon, että siitä tulisi\ntäysin kelvollinen viljelysmaa, kunhan vaan kuivattaisiin. Jotkut tuon\nsuon kuivaamista harrastavat tilanomistajat, joilla siinä on osaa ja\njoille sen ojittamisesta olisi jo suuri hyöty hallojen vähenemisessä,\novat yrittäneet ryhtyä asiaan käsiksi yhteisin tuumin. Mutta nyt on\nuseita samaan suohon sattuvia tiloja jo sahalaisten käsissä, ja heitä\non niin vähän liikuttanut koko mokoma yritys, ett'eivät ole suostuneet\nottamaan osaa edes niihin kustannuksiin, jotka tässä, kuten muissakin\nsamanlaatuisissa yhteisissä hommissa, syntyvät jo asian alulle\npanemisessa -- mitä sitten puhettakaan suuremmista kustannuksista,\njoita saattaisi syntyä puheenalaisen suon lopullisessa kuivaamisessa.\nElleivät pitäisi lukua maanviljelyksestä, olisi heidän harrastustensa\nmetsänkasvatuksen suhteen luullut pääsevän tässä määrääviksi, sillä\nottaahan tietysti ojitettu suo paremmin metsittyäkseenkin kuin\nvesiperäinen ja hapan. Mutta ehk'eivät he tässä tapauksessa ole\najatelleet pitemmälle kuin ainoastaan omaa nautinto-aikaansa, ehkeivät\nhe ollenkaan ole tulleet ajatelleeksi sitä, että tässä maailmassa\ntehdään paljon sellaistakin työtä, josta hyöty tulee vasta seuraaville\npolville.\n\nPihtiputaalla ajoi muuan entinen talon isäntä, joka oli myynyt talonsa\nsahayhtiölle, huonolla hevosluuskalla parkkia. \"Sehän se p--le minutkin\npaiskasi pajukuorman päälle\", sanoi hän hyvin lyhyesti ja sattuvasti\nasemansa ilmaisten, tarkoittaen tuolla epäkristillisellä nimityksellä\nerästä sillä kulmalla toimivaa ja jumalisuudestaan tunnettua\ntukki-asioitsijaa. Niihin muutamiin sanoihin sisältyi koko hänen\nelämäkertansa, muuta hänen ei tarvinnut sanoakaan. Niistä saattoi aivan\ntarkasti tietää, kuinka hänen elämänsä juoksu oli käynyt ja kuinka on\nkäynyt miltei jokaisen muunkin, joka sielläkin on talostaan\nsahayhtiöitten hyväksi luopunut luullen siinä kaupassa itse hyötyä\nsaaneensa. Ja sellaisia on siellä paljon, niinkuin jo edellä olemme\nnähneet. Pihtipudas on siinä suhteessa etupäässä. Niinkuin rutto on\ntalojen myynti kerran alkuun päässeenä siellä levinnyt. Se mies vaan,\njoka isännän nimistä irti on päässyt, onpa hän sitten jäänyt loisena\ntai vuokramiehen tapaisena vetelehtimään entisille tiloilleen, joita ei\nenää viljellä, ei korjata ei kohenneta, tai ruvennut sahalaisen\npäiväläiseksi, tai muuttanut koko näiltä \"raukoilta rajoilta\" pois,\njota keinoa yleensä koko sillä kulmalla maatamme pidetään kaikkein\nparhaimpana ja toivottavimpana.\n\nUseimmat entisistä omistajista ovat tietysti olleet pienissä veloissa,\nmutta talonsa myytyään he vasta oikein ovat puille paljaille\nköyhtyneet. Joku varakkaampi on kyllä myydä sutkauttanut talonsa ihan\ntarpeettomastikin, päästäkseen \"herraspäiville\", ja elelee nyt aivan\ntoimetonna, luullen talonsa hinnan kestävän syödä loppumattomasti.\nMutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tämä luulo sentään on lopulta\npettänyt kuten on nähty, ja ani harvoin on näillä talojen hinnoilla\nollut siunausta mukanaan.\n\nLöytyy paikkakuntia, joissa sahayhtiöille joutuneet talot ovat olleet\nkaruluontoisia ja viljelysmaista köyhiä, jotenka niitten myyntiin on\nollut jonkun verran todellista syytä, mutta Pihtiputaalla on isoin osa\nniistä ollut siinä suhteessa hyviä, sanokoot myyjät itse mitä tahansa.\nSillä ei se maa Amerikassakaan kyntämättä eikä kylvämättä vehnää\ntyönnä.\n\nSiellä on myytyjen joukossa paljon pitäjän parhaita taloja, aivan\nkirkon vieressäkin, mutta ne menevät auttamatta rappiolle, taloja,\njoissa voisi ruokkia ja on ruokittukin 30-40 lehmää, vaan joissa\nnykyään on pari kolme. Siinä suhteessa ovat Haapakosken yhtiön talot,\nluvultaan 32, vielä surkeammassa asemassa kuin Halla-yhtiön, niissä kun\nasukkaille ei anneta edes minkäänmoisia välikirjain tapaisiakaan.\nElämäiskylässä esim. missä on erittäin hyvät savikot ja savikkopohjat\nsuomaat sekä mainiot laitumet, ovat kaikki nämä hyvät edut sahalaisten\ntiloilla jääneet auttamattomasti hukkaan. Siellä on muun muassa Kinnula\nniminen talo, jossa ennen on eletty hyvästi ja ruokittu 30 lehmää, ja\njossa oikeissa oloissa voisi ruokkia ainakin 100 päätä. Nyt asuu siinä\nvaan sahayhtiön renki, ruokkien kaksi lehmää ja hevosen, jolla ajaa\ntalvet yhtiön tukkia. \"Kun hävitetään pellot ja rakennukset, kuka\nniihin lopulta menee. Maat kasvavat metsää hyvästi, yhtiöt hyötyvät\nniistä iät päivät, eivät viljelyksiä kuurra eivät kaarra. Ihan meijän\nomalla omaisuuella ne nyt kiertävät meijän maan halttuunsa\", kertoi\nhyvin järkevästi muuan vanha vankka ja tilaansa hyvästi hoitava\npihtiputaalainen isäntämies, jommoisia aina sentään on vielä joku harva\njoukossa. \"Omaa velttouttaan myyvät talojaan\", lisäsi hän vielä.\n\nMelkein aivan kirkon näkösällä on yhtiötaloja, jotka ovat niin\nrappiolla, että seipäällä sekaisin sotkisi.\n\nEräässäkin sellaisessa asuu nyt sen entinen omistaja aivan kuin\nloismies ilman minkäänmoista välikirjaa, maksaa sahayhtiölle veroa ja\nkokee suorittaa muut talosta menevät ulosteot, vaan niin siinä on\nkäynyt, että nykyjään koko hänen omaisuutensa, karjansa, hevosensa,\nvieläpä kasvava laihonsakin on samalle yhtiölle pantattuna. Tukinajolla\nkoetetaan siinä elellä, ja talo on hajoamassa kuin vanha variksen pesä.\nPeltomaat ja niityt ovat talolla mainiot, savimultaisia, tasaisia\nmaita, joista ennen on pelkällä heinällä elätetty 20 lehmää. Nyt on\nniitä enää muutama jälellä -- ja nekin niinkuin mainitsin panttina. --\nMutta pellot ja niityt metsittyvät, aidat laahoovat maahan, rakennukset\nromahtavat kasaan -- ja niin on talo tuota pikaa autio.\n\nMonella tilalla ovat yhtiöt kylväneet Pihtiputaallakin kaikki pellot\nheinäksi, jota ne saavat kasvaa kunnes uupuvat. Ja varmaan on heillä\nsellainen toivo, että he saavat lopulta koko pitäjän haltuunsa, ja\nsellainen aavistus, että se vihdoin muuttuu erämaaksi, koska he siellä\novat jo, paitse metsiä ja taloja, ostelleet vesijättö-niittyjäkin,\njoita valtion varoilla on kuivattu. Ne näet kasvavat heinää kauvimmin,\nja kun kerran tulevaisuudessa saattaa käydä siten, ett'ei Pihtiputaalla\nenää kovilta mailta viikatteen läppäämistä kuulla, on heillä\nvesijättöniityiltään antaa heinää tukinajajille, joita sinne tulee\nmuualta maailmasta! Vai mikä lienee tarkoitus?\n\nKruunun tilojakin on Pihtiputaalla joutunut sahayhtiöille. Niistä on\nosaksi tullut raakkia ja puoliautioita ja sellaisina niitä on joutunut\ntaas kruunulle takaisinkin.\n\nMuurasjärven kylässä n:o 11, 0,4 manttaalin tila, on ollut kruunun\ntiloja, hommattu metsäkeinottelun vuoksi perinnöksi ja on nyt\nsahalaisilla.\n\nSeläntaustan kylässä on talo n:o 12 jo aikaisemmin ollut sahalaisilla.\nMetsä siitä puhdistettiin, vaan kun puunhinnat silloin sattuivat\nlaskeutumaan, tahtoi sahayhtiö päästä koko roskasta. Kun heidän ei\nkumminkaan itsensä sopinut jättää verorästiä, toimittivat he talon\nerään köyhän ukon nimiin, antoivat hänelle vielä hyvitykseksi lehmän\nsekä hiukan rahaa -- ja niin joutui talo verorästistä takaisin\nkruunulle niinkuin oli tarkoitettukin, vaikka tietysti metsättömänä.\n\nSamoin on käynyt Sydänmaan kylässä n:o 25:n ja Pihtiputaan kylässä n:o\n34:n, jossa viimemainitussa kruunu on alentanut manttaalin 1/6:sta\n1/12:ksi saadakseen siihen asukasta. Mutta huonoon metsäiseen\nkruununtaloon ei siellä päin mene asumaan kukaan, ei vaikka vielä vähän\nmaksettaisiinkin ja vaikka viljelysmaat olisivat kuinka hyvät tahansa,\nsillä metsä se pääasiassa on ainoa viehätys, joka niihin asukkaita\nvetää.\n\nSydänmaan ja Säkkärinmäen kyläkunnissa on tosin poikkeuksena paljon\nkaruja maita, mutta sielläkin on joukossa vallan hyviä taloja, esim.\nLiittomäen kaksi salotaloa samannimisen järven rannalla, jotka molemmat\nmyös ovat sahalaisilla, ja sitäpaitse monta muuta.\n\nToisen Liittomäen vanha emäntä olikin kovin pahoillaan siitä, että\npoikansa oli myynyt talon (tai oikeastaan hänkin lienee pakoitettu\nmyymään se). \"Niinhän tuo ruukkilainen alkoi veloista hätyyttää ja\nsille survasi poikani talon\", sanoi hän katkeralla mielellä ja lisäsi,\nettä \"eletty on tässä hyvin ennen, vaan kun poika lahjoitti ensin\nmetsät pois, niin velkaantua alkoi. Ei ole hallapaikka tämä, eloa on\ntullut hallavuosinakin ja perunaa paljon. Vastaan olin myöntiä, vaan\nmitä vanhan auttaa.\"\n\nJa ne ovat kumminkin ne vanhat, jotka ovat erämaihin tupansa tehneet ja\nniitten ympäriltä kasvavalle polvelle rukiista leipää ponnistelleet\nniinäkin aikoina, ja juuri niinä, jolloin ei vielä tukkijunkkarien\nrahat korviin helähdelleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaukaan kihlakunnassa on enin yhtiötiloja Pihtiputaan jälestä\nKivijärven pitäjässä, ja sielläkin on joukossa pitäjän parhaita tiloja,\nsellaisia, joissa oikealla työllä olisi kelvannut kyllä elää. Ei niissä\nolisi tarvinnut valittaa maan vähyyttä eikä huonoutta, eikä mitään, jos\nvaan olisi ollut halua pysyä paikoillaan ja jos olisi sahalaisten\nviekoitusten annettu mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos,\nniinkuin on tehty monen järkevämmän neuvon kanssa.\n\nSiellä on esim. eräs Katajamäki niminen tila, joka on laidunmaistaan\nniin hyvä, että sillä elää koko lähiseudun karjat, eikä ole liioin\nhalla käynyt siellä juuri koskaan. Se on nyt sahalaisten omaa ja\nautiona.\n\nSaaren kylässä, joka on rälssiluontoista maata, on ollut mainioita\ntiloja ja maata kerrassaan ihmeteltävä määrä. Nyt sahayhtiöitten\nkäsissä ovat ne menneet kovin huonoon kuntoon. Yksi niistä, 1/3\nmanttaalinen Pieksäranta, on ennen ollut seitsemässä osassa, siinä on\nelänyt seitsemän eri perhettä, ruokkien useita kymmeniä lehmiä, vaan\nnyt se on puoliautiona ja elätetään siellä vaan pari puulaakin hevosta.\nKuoppaniemen ja Palomäen tilat Jauhoniemen kylässä ovat myös menossa\nautioksi ja useita muita samoin.\n\nJa aivan sama on asian laita Viitasaarella, Saarijärvellä y.m.\npitäjissä Päijänteen vesistön pohjoisilla haaroilla. Suuri osa\nyhtiötiloja jää asumattomiksi, autioiksi, kun niitten viljelyksiä ensin\njoko yhtiöt itse tai vuokraajat ovat aikansa nylkeneet. Ja juuri niillä\npaikkakunnilla on niitten joukossa ollut paljon pitäjäin parhaita\ntaloja. Niissä on paljon sellaisia, joissa ennen on elätetty 30-40\nlypsylehmää, niissä on vankat, väljät ja valoisat tuvat, jotka\nmuistuttavat entistä hyvinvointia, niissä on useissa tuulimylly\naittarivin takana peltotörmällä, jossa ennen on jauhettu kotoista\nviljaa mikä on syötykin, ja loput viety Kokkolaan tai muihin Pohjanmaan\nrantakaupunkeihin myytäväksi -- nyt on pirtin ikkunat paikattu päreillä\nja tuohilla, lattia huojuu jalkain alla kuin kangaspuitten polkuset,\nmylly on surkean näköisenä vinossa, siivet hajalla, navetassa ynähtelee\npari nälkäistä lehmää, alakuloisuuden leima on painunut kaikkialle,\neikä vähimmin perheenisään, joka useimmissa sellaisissa taloissa istua\njurottelee huoneessa ja mietiskelee, millä keinoin saisi säkin jauhoja\nirti -- tai olisiko parasta koettaa huilata Suureen Länteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä tulee porilaisten yhtiöitten maatiloihin Kokemäen vesistön\npohjoisilla latvoilla, eivät ne missään suhteessa eroa tässä edellä\nkerrotuista. Multian pitäjä antaa hyviä esimerkkejä, että ne ovat\ntavallaan vieläkin huonommassa asemassa yleensä asutukseen ja\nviljelykseen nähden, sillä porilainen ei näy sallivan edes lampuoteja\ntaloissaan. Missä on ennen monessa elätetty karjaa parikymmentä päätä,\nmutta nyt nyletään pellot kauralla ja heinällä niin kauvan kuin niissä\nkorsikin koikottaa, eikä niissä ole asukkaita kuin metsänvartija, jolla\nparhaassa tapauksessa on omiksi tarpeikseen lehmä tai kaksi. Torpat\nostaa porilainen omaan haltuunsa, ellei muuten saa asukkaita niistä\nlähtemään, ja menettelee niissä samalla tavalla kuin emätaloissakin,\nkartuttaen siten ehdon tahdon yhä irtolaisväestöä, ihan kuin sitä ei\nsyntyisi jo pakottamattakin tarpeeksi kyllä maastaan luopuneitten\njoukosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin eletään yleensä yhtiöitten tiloilla joka kohdassa ja tähän\nsuuntaan on niitten viljelys kaikkialla kääntymässä, kuin tässä edellä\non esimerkeillä osoitettu, vaikka kyllä vanha viisas sana sanoo, että\n\"sen päällä on kuningas maakunnassa, että kedot kynnettäisiin.\" Mutta\ntässä näytään pitävän melkein kuin periaatteena sitä, että meillä\ntäällä Suomessa, jossa ei ennestäänkään ole liikoja peltoja, osa\nniistäkin vähistä vielä metsittyisi. Ja tätä menoaan mennen ne\nmetsittyvät sahayhtiöitten tiloilla, sillä meillä täytyisi\nmetsäisemmillä ja karuimmilla seuduilla pellon hoidon ja metsän\nnautinnon vielä pitkät ajat, kenties aina, välttämättä käydä rinnan\ntoistensa kanssa. Metsästä täytyy olla pellolle apua. Jos toiselle\nannetaan pelkkä pelto ja toinen pitää kaiken metsän ja tulot siitä niin\ntarkoin kuin sahayhtiöt tekevät, niin täytyy sen, joka pellon\non osakseen saanut, ennemmin tai myöhemmin sortua. Antaahan\nvaltiokin uudistiloillaan asukkaille nautinto-oikeutta metsiin ja\nsaavathan virkatalojen vuokraajatkin käyttää tilojen metsiä omaksi\ntulolähteekseen, jota myönnytystä ei suinkaan olisi tehty, joll'ei sitä\nolisi huomattu tilojen asuntakunnossa pysymiselle tarpeelliseksi ja\nvälttämättömäksi. Tosin lienee tässä vaikea tehdä rajaa, sillä jota\nsuurempi tulo saadaan metsästä, sitä vähemmän luotetaan peltoon ja sitä\nvähemmän muokataan sitä -- niinkuin ikävä kyllä on huomattu -- ja jos\ntaas metsän nautinto sellaisissa kohdissa pannaan liian ahtaalle,\nloppuu useimmilta elämisen keino kokonaan. Tässä suhteessa ovat kaikki\nne, jotka pienen, monasti aivan mitättömän rahan viettelystä ovat\ntilansa sahayhtiöille myyneet ja itse niille vuokramiehiksi jääneet,\naivan kurjassa asemassa. Heitä voi, kuten jo ennen on mainittukin,\npikemmin nimittää loisiksi, kuin vuokralaisiksi, sillä useimmissa\ntapauksissa heillä ei ole edes pätevää välikirjaa uusien isäntiensä\nkanssa, vaan saa yhtiö heidät häätää tiloilta koska tahansa. Löytyy\nyhtiöitä, jotka eivät anna ollenkaan välikirjoja, niinkuin esim.\nHaapakosken yhtiö, The Finland Wood & Kumpp. Toiset taas antavat niitä\nniin epäselviä ja puutteellisesti tehtyjä, ett'ei niilläkään monasti\nole virkaa mitään, niinkuin esim. hyvin monet Halla-yhtiön ja Gutzeit &\nkumppanin vuokrasopimukset. Metsän käyttämisestä ovat pykälät aina\nkovimmat ja kaikissa on se määräys, että jos ulosheitto sattuu, on\nvuokraajan määräpäivää nauttimatta ja ilman korvausta muutettava\ntalosta pois, vaikkapa olisi sitä rakentanutkin. Mutta sitä, nim. talon\nrakentamista ja parantamista, ei onneksi kukaan tee, ja mitä varsinkin\nrakennuksiin tulee, on niistä kontrahdeissa suorastaan sellaisiakin\nmääräyksiä, että vuokraajan on vaan käytettävä ja korjattava vanhoja\nrakennuksia niin kauvan kuin ne suinkin koossa pysyvät. Sen vuoksi\nnäkyy usea talo olevankin täydellisessä hajoomistilassa.\n\nJoukossa tapaa kyllä selviäkin ja hyvästi laadituita vuokrasopimuksia,\nmutta ne ovat tavallisesti siksi ankaria ja yksinomaa yhtiön etuja\nkatsovia, ja niissä on usein pykäliä niin väljiä yhtiön mielivallalle,\nettä näyttää vaikealta niitä puustavin mukaan täyttää.\n\nOlkoon tässä näytteeksi kokonaisuudessaan mainittuna yksi sellainen\nKarjalan puolelta. Se on näin kuuluva:\n\n    1) Vuokraaja on velvollinen pitämään tilan rakennukset hyvässä\n    kunnossa, samoin myös aidat, pellot, niityt ja ympärysrajat,\n    sekä suorittamaan kaikki tilalta lähtevät ulosteot ja maksut\n    ja velvollisuudet, olkoot mitä laatua tahansa.\n\n    2) Rakennuspuuta, polttopuuta, aidaksia y.m. kotitarpeita saa\n    vuokraaja ottaa ainoastaan määrätyiltä paikoilta. Rakennuksiin\n    antavat isännät kattonaulat, lasit ja pellit.\n\n    3) Kaskenviljelystä saa vuokraaja harjoittaa silloin kun siihen\n    soveliasta lehtimetsää ilmestyy ja isännät antavat suostumuksensa.\n    Vaan kaskesta ei saa ottaa kuin kaksi viljaa ja on vuokraaja\n    velvollinen toisen viljan ohessa myös kylvämään siihen isäntien\n    hankkimaa puunsiementä, jos nämä niin tahtovat, sekä taimien\n    suojaksi ylläpitämään kaskessa aitaa 8 vuotta.\n\n    4) Metsästäminen talon mailla on kielletty.\n\n    5) Vuokraaja on velvollinen, milloinka N.N. & Kumpp:n tukinveto\n    paikkakunnalle sattuu, luovuttamaan mainitun yhtiön työväestölle\n    huoneet kohtuullista korvausta vastaan polttopuista ja\n    siistimisestä.\n\n    6) Häitä etuja ja velvollisuuksia vastaan saa vuokraaja tilaa\n    viljellä ja nauttia 25 vuotta, ellei anna aihetta kontrahdin\n    rikkomiseen. Vaan jos hän laiminlyö yhdenkään näistä\n    velvollisuuksista tai suosii luonansa huonomaineisia ihmisiä,\n    niin on hän paikalla ja lähtöpäivää nauttimatta muuttava\n    talosta pois.\n\n    N.N. pitäjässä ja kylässä j.n.e.\n\n                                              N.N. & Kumpp.\n\nSellainen on vuokrasopimus, lyhyt ja selvä. Ei se ainakaan\nrahaverolla rasita vuokraajaa, eikä se ole missään tapauksessa yhtiön\ntarkoituskaan, ja sen vuoksi se päältä nähden saattaakin näyttää varsin\nedulliselta vuokraajalle.\n\nMutta siinä on sentään pääasiassa kolme kohtaa, jotka metsäafäärin\nkannalta katsoen ovat erittäin viisaasti sovitetut ja joista\nvuokraajalle tulee paljon vastusta. Yhtiön tarkoitus on saada 1:ksi\nulosteot tilalta maksetuiksi, 2:ksi saada vuokraajan kustannuksella\nlehtomaat niin paljon kuin mahdollista havupuita kasvaviksi ja 3:ksi\nsaada talvisaikana työväelleen ilman suurempia kustannuksia\njonkunlainen asunto.\n\nUuden pellon raivaamisesta ei mainita mitään, ja sekin kohta, että\nvanhat pellot ovat pidettävät kunnossa, on pantu kontrahtiin vaan näön\nvuoksi, sillä löytyy taloja, joiden vanhoillakin pelloilla on jo\ntavallisen hyvä puutaimisto, vaan ei asukkaita siltä ole häädetty pois,\nja löytyy taloja, joissa katto uhkaa pudota sisään, vaan kaikessa\nrauhassa niissä siltä vielä asutaan.\n\nJoka tuntee Karjalan miehen, varsinkin sellaisen, jolla on\n\"vaaranmaita\", se tietää mihin määrään kaskenpoltto on ollut hänen\nA:nsa ja O:nsa.\n\nTämän seikan ovat sahalaiset kyllä tienneet laatiessaan 3:tta pykälää\nvälikirjaansa, mutta myyjät itse eivät sen sisältöä tajua, ennenkuin\nsaavat kokemusta sen seurauksista. Heillä on näet kaksi tietä\nvalittavana: joko luopua kaskeamisesta kokonaan, tai ruveta muuttamaan\ntilalla löytyviä lehdikoita arvokkaammiksi havumetsiksi ja siten\ntarttua siihen onkeen, johon sahalaiset heille ovat mielitehtoisen\nsyötin asettaneet tuntien heidän rakkautensa kaskisavuun. Mutta jota\nenemmän arentimies kaskeaa, sitä vähemmäksi häneltä tietysti käy\nkaskettava ala, ja sitä vähemmäksi karjanlaidun, kun hän kahdeksaan\nvuoteen ei saa kaskiahoilleen karjaansa laskea, sillä jos hän tuon\nmäärä-ajan kuluttua sen tekeekin, ei entisen kasken tilalla ole\ntietysti ruohon kortta, vaan taaja havumetsän alku.\n\nAjatelkaamme, että olisi joku niin sitkeä arentimies, että jaksaisi\nsinnes asua sahalaisen tilaa, kunnes olisi kaikki lehtomaat kaskennut\nkertaalleen ja jaksanut jokaista kaskeaan pitää kahdeksan vuotta\naidassa omia elukoitaan vastaan. Silloin hänellä ei olisi ainoastaan\nlaitumen loppu, vaan myös leivän loppu, sillä koska hän ei ole ruvennut\nalankomaita viljelemään eikä pysyväisiä peltoja laajemmalta raivaamaan\nsilloinkaan, kun oli isäntä talossaan, niin vielä vähemmin hän sen\ntekee lampuotina. Eikä hän monasti sitä enää saisikaan tehdä, vaikka\ntahtoisikin, sillä parhailla alankomailla on tavallisesti siksi hyvä\nmetsä, ett'ei yhtiö anna hänen siihen kajota.\n\nJos arentimies taas kerrassaan luopuu kaskenpoltosta, käy hänen\nleipänsä siinäkin tapauksessa vähiin, sillä vanhat pellot ovat\ntavallisesti tuiki pienet ja uuden raivaamiseen on halu kadonnut, sillä\n\"kuka sitä toisen tilaa raataa, kun ei tiedä koska häädetään pois\".\n\nHänellä on suo siellä, vetelä täällä, mutta jos hän olisi voinut pitää\ntalonsa, jos hän olisi saanut muualta päin vähän innostusta vakinaiseen\nviljelykseen, niin olisi hän vähitellen oman kokemuksensa nojalla\nheittänyt kaskenpolton ja eläisi vapaana miehenä omalla tilallaan.\n\nMutta tämä on monelle jo myöhäistä -- monta kaunista korpea ja suota,\nmonta lihavaa savikkonoroa on Karjalan maanviljelykseltä jo jäänyt\nmetsän kasvuun, tiesi kuinka kauvaksi aikaa, vaikka vaaroja ja kankaita\nolisi siihen tarkoitukseen ollut enemmän kuin tarpeeksi.\n\nMetsästäminen tilojen mailla on myös kielletty. Aikonevatko loordit\nEnglannista tulla sinne metsästämään, ja heidän varalleen säästetään\nriistaa metsiin, ett'ei heillä olisi muuta vaivaa kuin päähän\nnopautella, vai liekö tämä samaa herrasmetsästyksen intoilemista, joka\nilmenee siinä mielipiteessä, ett'ei esim. valtion metsissä niiden\nainoilla vakinaisilla asukkailla, torppareilla, metsänvartijoilla y.m.\nsaisi olla ollenkaan metsästysoikeutta. Jotain sellaista se lienee,\nsillä eihän lain myöntämän otuksen pyynnin pitäisi olla haitaksi\nmetsänkasvulle, eikähän tähän aikaan luulisi arentimiehenkään enää\nviitsivän ruveta tukkipuuta kaatamaan niinkuin ennen muinoin tehtiin,\nkun esim. ammuttu orava sattui jäämään oksalle roikkumaan. Vaan onhan\nniitä sahayhtiöissä herroja, on monenmoisia päälliköitä, työnjohtajia\nja metsäkonduktöörejä, ja sehän olisi liiaksi vapaamielistä, jos\nköyhälle arentimiehelle myönnettäisiin hänen entisellä omalla tilallaan\nyhteisiä oikeuksia heidän kanssaan.\n\nOlipa kuinka tahansa, tämä nyt on pieni sivuseikka, mutta mitä tulee\nsitä seuraavaan viidenteen pykälään, niin se tuntuu melkein\nihmisrääkkäykseltä, kun tietää, kuinka kurjasti ja ahtaasti monessa\nsellaisessa talossa jo muutenkin asutaan. Ajateltakoon pienenpuoleista\npirttiä, jossa makaa ensiksikin talon oma väki kaikki, sitten pari tai\nkolme metsätöissä olevaa loisperhettä lapsineen, sitten kymmenkunta\nmuuta tukkimiestä, ja kaiken tämän lisäksi vielä muutamia sikaporsaita\nja kanoja kolpitsan alla, sekä iltayöstä joitakuita hevosia, jotka oven\npuolella pirttiä syövät apetta (ne viedään sentään yöksi \"kujaan\" tai\ntalliin syömään heiniä) -- ja jossa talon ainoassa pirtissä vielä\nkaiken muun hyvän ohessa tavallisesti löytyy uunin edustalla lattiassa\njoku mädännyt kolo, mihin yöllä kuletetaan lapsia asioilleen, niin\nsaadaan käsitys, missä määrin tällainen asunto vastaa terveyshoidon\nkäsitteitä.\n\nMeillä on terveyslautakuntia, joille kaupunkilaisten terveyden\nvaaliminen on sangen tarkka tehtävä, mutta olisi sangen suotavaa, ehkä\nbakterioloogisessa suhteessa hauskaa ja opettavaistakin, että joskus\nmentäisiin mittailemaan pirttejä esim. juuri Karjalan salokulmille, ja\notettaisiin selko siitä, kuinka monta kuutiometriä ilmaa arvoisat\nsahayhtiöt siellä katsovat yhdelle hengelle riittäväksi, kun he\nvelvoittavat ihmisiä ainoaan huoneesensa ottamaan vielä suuret joukot\nlisäväkeä.\n\nJa jos arentimies kaikki nämä ehdot täyttää, eikä pidä luonaan\n\"huonomaineisia\" ihmisiä kuten viimeisessä pykälässä sanotaan, niin saa\nhän tilalla asua (\"vapaasti ja rauhassa niinkuin omallaan\", on\ntavallisesti suullinen lupaus), vaan muussa tapauksessa on hänen\n\"paikalla ja lähtöpäivää nauttimatta muutettava talosta pois.\" Ei ole\nollenkaan ihme, että tällaisissa oloissa esim. keuhkotauti on Pielisen\nkulmalla paikkakunnan lääkärien lausunnon mukaan suuresti vallalla,\neikä ole liioin ihme, jos siinä samassa leviäisi monta muutakin tautia\nkuleksivien tukkimiesten mukana, niin hyväksi kuin sahayhtiöt muuten\nheidän maineensa takaavatkin.\n\nSopisi sentään miljoonayhtiöiltä odottaa, että he uhraisivat\nsydänmaille joitakuita satoja markkoja työmiestensä ja sen kansan\nterveyden hyväksi, jonka tyhmyydestä he ovat miljoonansa koonneet.\nSillä suuret eivät kustannukset olisi, vaikkapa he rakentaisivat\njonkunlaisia asumuksia työväelleen tai jatkaisivat niiden onnettomain\ntupaa, joilta he ovat suuret salot hyvien uittoväylien varsilla monasti\nmelkein lahjaksi saaneet.\n\nJoka kohdassa, missä metsäkeinottelu on anastanut etusijan kaikkien\nmuitten pyrintöjen rinnalla, missä suuret yhtiöt ovat anastaneet\nkyläkunnittain maita valtikkansa alle, ovat seuraukset olleet samat:\ntaantumista ja kurjuutta, niinhyvin aineellista kuin henkistä,\nalakuloisuutta, veltostumista ja autioita taloja.\n\nJa asuttu sitä on sellaisissakin paikoissa, sentään on ennen ollut oma\nkoti ja oma liesi lämmittämässä, omat lammet kalavesinä, omat metsät\nvapaina riista-aittoina, jos kohta jossakussa kohden hätätilassa onkin\nsekotettu pettua leipään. Ja asuttaisiin niissä vielä tänäkin päivänä,\nasuttaisiin ja edistyttäisiin muitten mukana, jos olot olisivat\nennallaan, vaikka kohta joku onkin valmis väittämään, ettei niissä maan\nkarun luonnon vuoksi voi kukaan elää ja etteivät sellaiset talot\nmihinkään muuhun kelpaakaan kuin sahalaisille. Mutta olisi niistä\noikeissa oloissa kannattanut maksaa ulosteot niinkuin ennenkin, ja sen\nolisi voinut tehdä kuka muu tahansa yhtä hyvin kuin sahalainenkin,\nsillä aina niissä sentään on leipäkohtiakin, ja metsäaloja\näärettömästi, niin paljon, että jo pelkillä niillä olisi nykyaikana\npienimmälläkin järkihoidolla eletty vaikka kuinka kauvan. Vähällä\nniistä yhtiöt pääsevät, eivät heidän maksunsa valtiolle ja kunnalle\nniistä suuriinkaan summiin nouse, vaikka he ne itsekin maksaisivat.\nSuurempi huoli, pulmallisempi kysymys ja enemmän kulunkeja on sekä\nvaltiolla että kunnilla pohtiessaan sitä kysymystä, mihin\ntoimenpiteihin on ryhdyttävä yhä lisääntyvän irtolaisväestön ja sen\nkasvannaisten, vaivaishoitolaisten suhteen.\n\nTämä irtolaisväestön kysymys ei suorastaan kuulu tähän aineesen, siitä\nei tässä sovi laajemmalta puhua eikä arveluita laskea sinne eikä tänne,\nmutta sitä ei voi kieltää, ett'ei se kumminkin ole jonkun verran\nyhteydessä sekä metsähuijauksen että erittäinkin itsenäisten maatilojen\nvähenemisen kanssa. Sillä missä tämä jälkimmäinen parhaiten kukoistaa,\nsiellä irtolaisliikekin ottaa taajimmin vesoakseen, ja sieltä siitä\nkuuluu pahimmat valituksetkin, koska on luonnollista, että useimmat\nperheet jäävät kulkurikannalle juuri siellä, missä torpparien täytyy\npaeta kaikkivoittavan metsän viljelyksen tieltä, missä pellot jäävät\nmetsittymään, missä tiloja, joita ennen asuttiin, nyt alkaa jäädä\nautioiksi. Ja samassa suhteessa kuin irtolaisetkin, lisääntyvät myöskin\nne, jotka kunnilta vaativat vaivaisapua, sillä juuri irtolaisten\njoukosta ne astuvat useimmat rekryytit meidän tuhatlukuisiin\nvaivaishoitopataljooniin. Kun eläminen joutuu kokonaan sattuman varaan,\non sen pohja silloin isketty rikki, eikä siitä vähillä enää pitävää\ntule.\n\nJa kummallinen ristiriita vallitsee koko tässä liikkeessä, tässä\njonkunmoisessa maa-työväenliikkeessä, niinkuin sitä ehkä sopisi\nnimittää. Luulisi maanviljelyksen tarpeihin olevan yllinkyllin\ntyövoimia tarjolla siellä, missä enemmän kuin puolet pitäjien\nasukasluvusta on täydelleen maasta niinkuin kaikesta muustakin\npysyväisestä ammatista irti, mutta asianlaita on ihan päinvastoin.\nSiellä juuri on maatyöväestä suurin puute, niin valitetaan kaikkialla.\nJa vaikka väitetään -- niinkuin totta onkin -- että tuon\nirtolaisväestön toimeentulo monasti on parempi kuin tilallisten, jotka\nsaavat taistella katoa, hallaa, tulvia y.m. vastaan, ja vaikka se\nyhtiöitten metsätöissä ja tehtaissa toisinaan \"repii rahaa niinkuin\nmuutakin paperia\", niin kuitenkin, kuten sanottu, koituu siitä kunnille\nsuurimmat rasitukset vaivaishoidon muodossa.\n\nMutta syy on varmaankin molemmin puolinen, vaikka kumpikin puoli\ntyöntää sitä kernaasti yksinomaan toisensa niskoille.\n\nKuka käskee lahjoittelemaan metsiään ja hyvämetsäisiä tilojaan\nyhtiöille. Kannattaahan niitten kiireisellä ajalla ja korkeitten\npuutavaran hintain vallitessa joskus maksaa ihan luonnottoman korkeita\ntyöpalkkoja, niinkuin monasti on ollut laita metsätöissä. Tiedetään\nvarmaan, että miehen palkka on voinut kohota yli viiden markan lyhyeltä\ntalvipäivältä. Kun työmies jonkun ajan vuotta tottuu saamaan tuollaista\npalkkaa, vaatisi hän sitä samaa aina, eikä väliaikoinakaan kernaasti\ntekisi halvemmalla. Mutta jos sitte sattuu tauti tai muu hätä, on se\nsentään hyvin kerkeä hakemaan vaivaisapua, sillä suuretkin ansiot\nnäyttävät kiireellä menevän kädestä suuhun.\n\nMissä tukkityöt ovat parhaat, missä ansiot suurimmat, siellä on myös\ntuhlaavaisuus suurin. Kivijärvellä esim. kerrottiin aivan varmana\nasiana, että siellä tukkitöissä syötiin vehnäleipää 50 p. à 1 markan\nedestä miestä ja päivää kohti, niin ett'eivät leipurit ennättäneet\ntarpeeksi pullia hiertää. Mutta mitä siitä -- monella miehellä ja ehkä\nuseimmilla on sentään kotona perhe, joka tarvitsee tietysti leipää\nmyös, ja sille haetaan vaivaisapuna rukiista leipää! -- Siinä monen\nmuun ohessa yksi todellinen piirre meidän kansasta, joka näyttää,\nett'ei se yleensä ole niinkään sitkeätä, joksi sitä on kuviteltu ja\njota sen sydämmensä pohjasta soisi olevan jokainen, jolle sen pystyssä\npysyminen ja kohoaminen ovat tunnon asioita.\n\nEi ole kumma, että tilanomistajain ja irtolaisten väli tällä\ntavoin tulee kireäksi. Sitä katkeruutta, minkä nykyinen tila\nmaanomistajissa on synnyttänyt, osoittaa hyvästi muuankin pätkä eräässä\nmaaseutulehdessä, jossa eräs lähettäjä Savon puolelta lausuu: \"Jos\nirtolaisväestön tilan parantamiseksi sirotellaan miljoonia, niin ovat\nne tervetulleita ja vuodessa eli parissa menneitä, näyttämättä muuta\njälkeä kuin kasvavan luoton hallituksen apuun ja oman työkykyisyyden\nlaiminlyömisen. Kansa tulvii sahayhtiöitten metsiin ja Kyminlaakson\ntehtaihin.\"\n\nMutta jos tämä meidän suurteollisuutemme -- metsäliike -- on lisännyt\nirtolaiskansaa ja vaikuttanut siihen hajoittavasti, jos se on saattanut\ntyöväestön monessa kohti maaseuduilla huolettomalle kulkurikannalle ja\nsaanut sen elämään satunnaisten ansioitten nojassa jonkun ajan vuotta\nhyviä päiviä ja toisen ajan olemaan joutilaana ja valittamaan puutetta\n-- tämä teollisuus kun meillä vielä on enimmäkseen sellaista, että se\nsuuruuteensa nähden hyvin vähän tarjoo vakinaista työtä ympäri vuoden\n-- niin ei se salokulmilla ole vaikuttanut paljoa paremmin kiinteään\nväestöönkään, maanomistajiin, niinkuin edellisessä jo monta kertaa on\nosoitettu. Se ei ole koko tämä liike vähimmässäkään määrässä\nvaikuttanut sivistävästi tai kohottavasti heihinkään, siitä kertyneitä\nvaroja ei ole käytetty nykyhetken enempää kuin tulevaisuudenkaan\nturvaamiseksi, on opittu vaan tuhlaamaan, painuttu pikemmin alemmaksi\nentistä kuin kohottu ylös. Eikä voida kantaa kaikkia niitä uusia\ntaakkoja, joita aika mukanaan on tuonut kuntain hartioille, vaikka\nrahatulo on kyllä entisestään lisääntynyt moninkertaiseksi, kun otetaan\nlukuun tulot metsistä. Mutta kun ne luistavat tilallisten käsistä yhtä\nhelposti kuin työmiestenkin, niin helposti, että heidänkin täytyy\nturvautua yhtiöitten metsäajoihin, niin ei ole kumma, että valituksia\nkuuluu molemmin puolin.\n\nMainittakoon tässä esimerkiksi asiantuntijain puheitten mukaan\nmuuan tapaus Kivijärven pitäjästä, vaikka paljon voisi mainita\nsamanluontoisia tapauksia mistä seudusta tahansa, missä metsähuijaus ja\ntilojen myynti kukoistavat. Siellä kuuluu ensimmäisiin tehtäviin,\nsittenkun on metsärahoja saatu, viinan hankinta ja hyvien\njuoksijaoriitten pitäminen, joilla päästään ajamaan viinakyytiä ja\nmarkkinoilla retuamaan. Vaan kun sattuu hätä tai muuta sellaista,\nhaetaan tietysti hätä-apua ja syytetään huonoja vuosia ja huonoja maita\nja huonoja työ-ansioita -- sehän on luonnollista. Mutta tässä erään\nkerran ei Vaasan läänin kuvernööri kuulunut pitäneenkään sitä niin\nluonnollisena kuin kivijärveläiset itse. He pyysivät näet hätäaputöinä\ntehtäväksi maantietä Kivijärveltä Perhoon, mutta kuvernööripä\npuolestaan hylkäsi tuon pyynnön ja oli lausunut, ettei Kivijärvellä voi\nolla mitään hätää, siellä kun parasta aikaa juodaan viinaa enemmän kuin\nmissään muualla. Tunnoton mies! Eikö hän tiennyt, että siellä sentään\noli leivästä puute, ja on melkein aina -- oikeasta rukiisesta leivästä,\nvaikka siellä kyllä vehnäleipää kuuluu monasti olevan liiemmäksikin.\n\nTämä selvästi osoittaa, mille kannalle on jouduttu, kuinka vähän on\nomaa tarmoa ja kuinka vähän siihen luotetaan, sittenkun on opittu joku\naika huolettomasti elämään metsärahoilla ja talojen hinnoilla, niin\nettä tekisi melkein mieli kiinteän ja irtolaisväestön keskinäisiä\nsuhteita toisiinsa verratessa sanoa vanhaan tapaan \"pata kattilaa\nsoimaan j.n.e.\"\n\nUskottavaa lienee kumminkin, että juuri kiinteällä väestöllä, etupäässä\ntilanomistajilla, on monessa kohdassa enemmän syytä valitukseen kuin\nirtaimella kansalla, ja tämä varsinkin kunnallisen veroituksen suhteen.\nSillä joka kohdassa, missä tiloja suuremmassa määrässä on joutunut\nyhtiökäsiin, kuuluu valitusta kunnallisten maksujen lisääntymisestä\nniitten niskoille, jotka itse vielä koettavat taloissaan isännöidä.\n\nAsian laita on nimittäin sellainen, että monet entiset talolliset,\njotka nykyään ovat yhtiöitten vuokramiehinä entisissä taloissaan, eivät\nenää jaksa maksaa kunnallisia veroja niinkuin ennen itsenäisinä\nisäntinä ollessaan, vaan haetaan niihin alennusta yhä. Yhtiöt eivät\nliioin ole taipuvia maksamaan lampuotitilojensa viljelyksistä kunnalle\nmitään, väittäen, ettei heillä niistä ole mitään tuloakaan; ja\nmetsätulojaan eivät he mielellään ilmaise, vaan koettavat panna\npuilleen niin pienen arvon kuin mahdollista.\n\nPihtiputaalla esim. on veroperustus laskettu siten, että sadan markan\ntuloista on laskettu yksi äyri, vaikka vasta kahdensadan tuloista on\nensimmäinen äyri otettu. Siten on tilallisten tuloja laskettaissa\notettu neljästä viljatynnöristä yksi äyri ja karja on arvioitu rahaksi.\nMutta kun löytyy tiloja, joissa esim. on ennen elätetty kolmekymmentä\nnautaa ja saatu ehkä sata tynnöriä viljaa, vaan joissa nykyään\nsahayhtiöitten käsissä ei elätetä yhtään nautaa eikä saada viljaa\nollenkaan, sitä kun ei kylvetäkään, niin mistä niitä veroittaa? Ja kun\nsiitäkin pitäjästä, niinkuin edellä olemme nähneet, on toinen puoli\nsahayhtiöitten omaa, ja kaikilla heidän tiloillaan ovat viljelykset ja\nkarjanhoito poikkeuksetta taantuneet, niin ei ole ihme, jos\nveroituksessa vaikeuksia syntyy. Ja verokuorma ei suinkaan vähene\nsiellä enempää kuin muuallakaan, missä yhtiötilat synnyttävät yhä uutta\nirtolaiskansaa. Se päinvastoin enenee.\n\nYksi näiden \"uusien rälssien\" varjopuolia tässä suhteessa tuli myös\nSulkavalla viime talvena räikeästi näkyviin. Yhtiöitten asiamiehet ja\nlampuodit vaativat siellä helpoitusta kunnallisissa veroissa, \"koska\nheidän tilansa eivät tuota heille mitään\". Tilojen tuottavuus on siis\nvähennyt, sillä ennen on niistä nurkumatta suoritettu kunnalliset verot\nsamoin kuin muistakin tiloista.\n\nYhtiöitä veroitettiin metsän myynnistä samoilla perusteilla kuin meidän\nmaalaiskunnissa yleensä on ollut tapana veroittaa yksityisiäkin, vaan\nsiihenkään he eivät suostuneet. He lähettivät asiamiehillään selvän ja\nlyhyen ilmoituksen, ett'eivät he maksa kunnalle metsistään ainoaakaan\npenniä, sillä he käyttävät niitä omiin tarpeihinsa. Ja eräskin yhtiö on\nviime kevännä yhden ainoan tilansa metsästä uittanut 26,000 sahatukkia\n-- onpa heillä omat tarpeensa jotensakin suuret!\n\nLakipa tässä tietysti päättänee maksavatko herrat miljoonain omistajat\nkunnallisia veroja vai ovatko maksamatta, mutta joka tapauksessa on\ntämä varsin valaiseva esimerkki heidän kannastaan meidän kunnalliseen\nitsehallintoon nähden.\n\nEräällä yhtiöllä on Rautavaarassa parikymmentä taloa. Senkin sanottiin\nviime vuonna antaneet tuloistaan takseerauslautakunnalle sellaisen\nlaskun, että heillä sen mukaan olisi ollut kaikista taloistaan tuloa\nvaan 100 markkaa, josta summasta heille äyriperustuksella ei olisi\nvoitu panna yhtään veroäyriä. Ja sentään täytyy monelle miehelle, joka\nainoalla hevosellaan vetää talvikauden tukkia yhtiöitten metsissä,\npanna 4-5 äyriä, että voitaisiin meno- ja tulopuolta kunnallisissa\ntileissä pitää vähänkin tasapainossa.\n\nEikä monen yhtiötilan vuokraaja kykene maksamaan mitään, panipa hänelle\näyriä tahi ei, mutta hätäapupapereissa ilmestyy tämänkin pitäjän nimi\nvarsin usein.\n\nKun hävinneitten yhtiötilojen kunnallisessa veroituksessa täten syntyy\nmonia vaikeuksia, ovat kunnat paikoin, kuten esim. Keiteleessä ja\nPihtiputaalla, koettaneet ruveta veroittamaan sahalaisia kasvavasta\nmetsästä, s.o. siitä tulosta, miksi metsän kasvamisprosentti\nvuotuisesti arvioitaan, kosk'ei heidän tilojaan voi mistään muustakaan\nveroittaa. Riita ja oikeudenkäyntejä on syntynyt tästäkin asiasta, ja\nristiriitainen kohta siinä oikeastaan onkin, jos nimittäin metsän\nomistajaa taas takseerataan metsänsä koko arvosta silloin kun hän sen\nmyy, joka tapa tuntuu kaikkialla olevan yleinen, kunhan vaan saadaan\ntäysi tolkku metsän todellisesta myyntiarvosta.\n\nNämä ovat vaikeita seikkoja tällaiset, sillä kunnilla on vuotuisesti\njotensakin säännölliset menot, mutta tulopuoli jää epäsäännölliseksi,\njos talosta ei ole mitään muuta verotettavaa kuin metsä, ja siitä\nveroitettaisiin vaan silloin, kun se hakataan. Tänä vuonna\nmaksettaisiin veroa hakkuusta, mutta saattaa mennä taas vuosikymmeniä,\nennenkun saman talon metsästä tukkia kaadetaan, ja koko sillä ajalla ei\nsiis talosta lähtisi kunnalle veroa mitään. Sitä tulisi tosin\nrunsaammin kerrassaan, vaan kovin harvoin. Kasvavaa metsää\nveroitettaissa olisi kunnan tulo tasaisempi, mutta kovin vaikealta\ntuntuu sellaisenkin veroituksen perusteleminen.\n\nTämä seikka ei oikeastaan minun aineeseeni kuulu, enkä minä ole\nkompetentti siitä päätöksiä tekemään sinne enkä tänne, mutta sen voi\njokainen sanoa, että tällaisia pulmallisia kysymyksiä ei ollenkaan\nsyntyisi, jos taloja asuttaisiin ja viljeltäisiin niinkuin ennenkin,\npidettäisiin metsiä vaan hyödyllisenä sivutulona ja muokattaisiin maata\nja kylvettäisiin pellot, että olisi millä itse elää ja mistä kunnille\nveronsa maksaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitse tässä edellä mainituita on metsähuijauksesta ja järjettömästä\nmaatilojen myynnistä ollut monta muutakin ikävää seurausta. Ne ovat\nkasvattaneet kaikenmoista keinottelua ja synnyttäneet siveellistä\nrappeutumista meillä, jossa rehellisyyttä ja kansalliskuntoa aina on\nniin suureksi kehuttu. Niissä on saanut niin tavattoman vähällä\nvaivalla rahaa ja niissä on ollut niin äärettömän monta tilaisuutta\npetoksiin, että viettelys on kasvanut ylivoimaiseksi; se vasta on ollut\nmies, joka parhaiten on osannut lähimmäistään petkuttaa. Ne ovat meillä\nsynnyttäneet työtätekevään väestöön nähden aivan liian suuren työttömän\nluokan eli sellaisen \"herrasluokan\", joka koettaa viettää mukavia\npäiviä toisten kustannuksella. Ja esimerkki tarttuu helposti, varsinkin\nylhäältä alaspäin. Kun on myyty omat metsät ja maat ja huomattu, että\nraha onkin helpommin käsistä luistavaa kuin on otaksuttu, on ryhdytty\nkeinottelemaan toisen omaisuutta ja tavoittelemaan valtionkin maita muka\nviljeltäviksi, vaan itse asiassa useimmin metsien vuoksi myytäviksi. Jo\nedellä on kerrottu esimerkkejä niinkin ikäviä, etteivät meidän\nvaltionvirkamiehetkään enää ole kaikki ihan vapaita tällaisten\nsivutulojen hankkimisesta.\n\nMeillä on paljon puolustettu uudistilojen lohkomista valtion\nmaista ja yleensä valtion metsämaitten antamista yksityisten\nnautittavaksi. Ja myöntää täytyy, että tällainen toimenpide on varsin\nsuotava ja paikallaan silloin kun sitä edellyttää todellinen halu\nuudisviljelykseen ja pellon raivaamisella elämiseen, sekä sopivia\nviljelysmaita siihen tarkoitukseen löytyy, vaikka kohtakin sen\nsuuntainen uudisviljelys olisi paremmin suotava, että ensin tulisi\nraivatuksi kaikki se raivaamaton kasvuvoimainen maa, joka jo on\nyksityisten hallussa ja jota meillä maan väkilukuun nähden on\nylenpalttisesti. Mutta tarkkaan olisi valtion omaisuutta lohkottaissa\nkatsottava, mikäli se on mahdollista, onko avun anoja susi\nlammasvaatteissa vai onko se oikea lammas, joka itselleen todellisessa\npuutteessa syönnösmaita etsii. Sillä yhtä paljon kuin valtion maista\nyksityisten käsiin joutuneina on ollut todellista hyötyä, yhtä paljon\non niistä nykyisen metsäkeinottelun kaikki sokaisevan rahanhimon aikana\nollut molemmin puolin vahinkoakin. Sellaisia esimerkkejä löytyy paljon,\nja edellisessä on jo kyllä mainittu, millaiseen kuntoon monet entiset\nvaltion uudistalot ovat sahayhtiöitten käsissä menneet, mutta\nmainittakoon tässä vielä joku esimerkki, kuinka penniä koetetaan\nkeinotella vähimmällä vaivalla sieltä, mistä sen otaksutaan\nhelpoimmalla heltivän.\n\nJoku aika sitten anoivat Länttä-Tenholan ja Penttilän kyläkunnat\nKivijärven pitäjässä, että heille lohkaistaisiin valtionmetsistä\nlisämaata yhteisesti nautittavaksi, koska heillä on liian vähän\nmaata, laitumien puute y.m. Siihen myönnyttiinkin ja heille\nlohkaistiin valtion saloa noin 4,500 hehtaria sillä ehdolla, että he\nmetsähallituksen valvonnan alaisina saisivat sitä vapaasti nauttia 50\nvuotta, vaan sen ajan kuluttua tulisivat maksamaan siitä veroa. Mutta\nasia olikin siten, ett'ei tässä ollut mikään todellinen avun tarve eikä\ntoimeentulon parantaminen kysymyksessäkään, sillä kun lohkaisu oli\ntehty, myydä paukauttivatkin ukot omin päinsä koko tuon laajan metsän\nmiltei puhtaaksi ja pistivät rahat parempiin suihin. Asiasta tosin\ntehtiin heitä vastaan kanne, mutta vasta niin myöhään, ett'ei heille\nenää tullut ollenkaan edesvastausta. Nyt on metsähallitus uudestaan\nottanut tuon yhteismetsän tarkemman valvonnan alaiseksi ja määrännyt\nforstmestarin ehdotuksesta sen 10 vuodeksi aivan kokonaan rauhoitetuksi\nkaikesta hakkuusta, sillä sellaisella vandalismilla olivat sahalaiset\ntehneet sinne rynnäkkönsä. Kelpaa niiden jälkiä valtion taas\npaikkailla, ja kasvattaa niille uutta metsää!\n\nEikä koko asia ole alusta pitäenkään ollut suuresti muuta kuin\npuhtainta metsäkeinottelua, johon alunaihe ehkä on lähtenyt juuri\nsahalaisista, sillä parasta aikaa koettavat he saada pohjineen\nhaltuunsa näitä kysymyksessä olevia kyläkuntia kokonaan. Ja\narvattavasti he onnistuvatkin, sillä Penttilän kylässä he ovat jo\nhyvällä alulla -- ja niin saavat he koko tuon laajan liikamaankin\nmääräajan kuluttua nautittavakseen.\n\nPaitse tätä tapausta, on tullut varsin yleiseksi tavaksi hakea\nvaltiolta lisämaita huonojen laitumien parantamiseksi, ja etenkin juuri\nsiellä, missä valtiolla on parhaat metsänsä ja missä niitten\nrahaksisaanti käy helpoimmin päinsä. Mutta mikä näissä tällaisissa\nhakuhommissa miltei joka tapauksessa on pohjimmaisena syynä, sen kyllä\nhuomaa jokainen, joka ei anna vetää itseään nenästä tai katsele\nsormiensa lävitse, tai jolla rajainkäynteihin ja maitten lohkomisiin ei\nole jotain erityistä intressiä.\n\nEräässä pitäjässä Oulun läänin puolella esim. on eräälle hakijalle\nmuuan maamittari antanut sellaisen puoltolauseen, että hänen tulisi\nvälttämättä saada lisämaata ruunun metsästä, koska hän on suuresti\nlaajentanut viljelyksiään ja ruokkii nyt karjaa jo 40 päätä yli talven,\nvaan että hänellä kesällä on laitumen puute. Sitten määrättiin piirin\nforstmestari tutkimaan asiaa, ja hän tuli aivan päinvastaiseen\nhuomioon. Talossa ei ollutkaan karjaa kuin parikymmentä päätä, mutta\nlaidunta kyllä vaikka neljällekinkymmenelle. Hakemus hyljättiin hänen\nlausuntonsa johdosta, ja se oli paikallaan, sillä mitä siitä on hyötyä\nvaltiolle, mitä paikkakunnalle, mitä yleensä koko isänmaalle, jos\ntuolle yksityiselle olisi tuo liikamaa lohkaistu. Hän olisi varmaa\nvarmemmin myynyt heti joko metsän siitä tai koko talonsa ensimmäiselle\nsahayhtiön asiamiehelle, joka olisi taloon sattunut, lähtenyt rahat\nsaatuaan luultavasti itse Amerikkaan, lähetellyt sieltä tietoja tänne,\nkuinka siellä rikkaassa lännessä puuveitsellä kultaa vuollaan ja\nvietellyt siten monta muuta seikkailijaa jälessään.\n\nNämä ovat asioita, joilla on äärettömän monta puolta ja joista voi olla\nmonta näkökantaa, aina sen mukaan, miltä kannalta niitä kukin katselee.\nJa äärettömän paljon ja julkisemmin täytyisi niitä pohtia. Voi olla,\nettä tuo mies, joka ei saanut pyytämäänsä lisämaata, myy talonsa\nkumminkin sahalaisille, ulkomaalaisille, elää paremmin eli huonommin\naikansa, joutuu lopulta työmieheksi ja ehkä vihdoin vaivaishoidon\nniskoille (josta on paljon esimerkkejä) -- tai lähtee hän maasta pois;\nmutta myyköön hän talonsa, tehköön omallaan mitä tahtoo ja menköön\nmihin tahtoo, kosk'ei häntä kumminkaan voi holhun alle asettaa, vaan\nsäästettäköön meidän valtion omaisuutta turhaan lahjoittamasta. Siitä\nvoi joskus maailmassa olla meille, jotka itsepintaisesti pysymme täällä\nkylmässä Suomessamme, vielä suurtakin apua jonakuna todellisena tarpeen\nhetkenä.\n\nTarkoin sietäisi _harkita tällaisia_ seikkoja, ylen perusteellisesti ja\netäälle _näkevällä_ silmällä punnittapa sekin asia, kumminko puolin\nsellaiset kaupat lienevät etuisampia tilojen entisille eläjille ja\nvaltiolle itselleen, kun entisiä kruununtorppia laajoine, säästetyine\nmetsineen uudistaloiksi ja perinnöksi lohkaistaan? Tuleeko valtiolle\nniistä suurempi hyöty kun ne joutuvat sahalaisten käsiin (kuten ne\nusein näyttävät joutuvan) ja onko entisten asukasten niillä parempi\nelää sahayhtiöitten kuin valtion lampuoteina tai torppareina, tahi\nmiksi heitä kutsuttaisiin? Vastatkoon tähän se joka asian tuntee. On\nsiitä tietysti voinut olla hyötyäkin joskus, mutta sekin tiedetään\nvarmuudella, että monia tällaisia tiloja on maassamme jo joutunut\nautioina ja raakkina valtiolle takaisin, ja se on varmaa, että\nhallituksen hoidossa ollen niillä sadan vuoden päästä on taas siksi\nhyvä metsä, että sahalaisten kyllä kannattaa niitä silloin uudestaan\n\"spekuleerata.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nKaipaavatko edelläkerrotut seikat korjausta, ja mitä niitten suhteen\nolisi tehtävä?\n\n\nEikö kaikkien näitten asioitten, joita tässä edellä on kosketeltu,\npitäisi antaa aihetta sangen vakaviin mietteihin.\n\nTiedetäänhän muualta saaduista kokemuksista, niinkuin esim. Irlannista,\nkuinka tukalaan asemaan ja kuinka vaikeihin oloihin joudutaan siellä,\nmissä maata viljelevä väestö on menettänyt omistusoikeutensa ja missä\nsuuret kapitaalit pääsevät afääritarkoituksissa isännöimään liian\nlaajoilla maa-alueilla sellaisissa seuduissa, joissa asutus ja vapaa\nviljelys jo ovat olleet jotenkuten kehittyneellä kannalla ja joissa\nväestön luontainen ja järjellinen elinkeino olisi maanviljelys.\n\nJa myöntäneepä jokainen, että meillä Suomessa nyt ja aina täytyy\nmaanviljelystä ja karjanhoitoa pitää pääelinkeinoina -- ja oikeastaan\nainoana elinkeinona suurimmalle osalle kansaa, \"kannattakoon\" se sitten\nhyvin tahi huonosti, sillä varsinaista teollisuusmaata ei tästä maasta\nvoi ikinä tulla raaka-aineitten puutteen vuoksi, jos kohta luonnon\nantamia käyttövoimia onkin ja jos vastaiset keksinnöt voinevatkin\nniille antaa suurempaa merkitystä. Eikä ole sanottu, kuinka\npitkäikäinen on senkään teollisuushaaran tuottavuus, joka meillä on\nsuurimmaksi päässyt, nimittäin sahaliikkeen ja puunjalostamisen, sillä\nhelposti voi tapahtua, että liian korkealle pingoitettu yritteliäisyys\nlopettaa raaka-aineen silläkin alalla ja rajoittaa tuotantoa. Silloin\non meidän tahtoen tai tahtomatta elettävä ainoastaan maasta.\n\nMutta ensimmäisiä ehtoja sille, joka tahtoo maanviljelystä kannattavana\nelinkeinona harjoittaa, on se, että hän on itsenäisessä asemassa ja\nettä hänellä on vapaa omistusoikeus siihen maahan, jota hän kyntää.\nSillä samalla hetkellä, kun hän alistuu muihin rajoituksiin maansa\nvapaassa omistusoikeudessa, kuin mitä yhteiskunta hänelle määrää, kun\nhän luovuttaa sen esim. jollekulle liikeyritykselle, olkoon tuon\nyrityksen tarkoitus mikä tahansa, samalla hetkellä on hänen\nitsenäisyytensä entisen maansa viljelijänä mennyt, eikä hän enää voi\nsiitä elää niinkuin ennen. Ja jos hän lähtee maaltaan pois ja joku\ntoinen tulee hänen sijaansa, on tuo uudistulokas samassa asemassa.\n\nTämä on lampuotijärjestelmää tällainen. Eikä se ole koskaan eikä\nmillään maailman kulmalla ottanut oikein soveltuakseen yhteen vapaan ja\nhyvästi elättävän maanviljelyksen kanssa, sillä siinä pitää toinen\nafäärin tavoin maita hallussaan ja laskee työhuoneessaan tulojaan ja\nmenojaan, joista hän luonnollisesti aina tahtoo ensiksimainittuja\nlisätä noiden toisten hiellä, jotka raatavat hänen maitaan sillä\nalakuloisella tunteella, että jokainen vako, jonka he kääntävät, on\nkäännetty toisen maasta, ja että jokainen parannus, jonka he\nmahdollisesti maassa tekevät, jää sen toisen hyödyksi, joka ei ikänään\nole ehkä jalallaan heidän peltosaralleen astunut.\n\nTällainen lampuotijärjestelmä, joka tavallaan muistuttaa entisiä\nlahjoitusmaita ulkomaisine isäntineen, on meillä pääasiassa ihan viime\nvuosina alkanut levitä pelottavassa määrässä, niinkuin edellä on\nosoitettu, ja sen voi lyhyesti määritellen pitää suorana seurauksena\nsiitä, että tuota meidän \"suurteollisuuttamme\", puutavaraliikettä, ei\nole tahdottu laskea supistumaan kohtuuden rajoihin, vaan on alettu\nponnistella sitä osittain maanviljelyksen kustannuksella yhä\nsuuremmaksi ja yhä tuottavammaksi -- ja koetetaan ponnistaa varmaan\nvieläkin ylemmä, huolimatta siitä, jääpikö lopulta muuta kotimaista\ntaikinan vastinetta kuin sahajauhoja.\n\nEi tarvitse ilman syyttä ajatella Irlannin oloja, kun tiedetään missä\nmäärin vapaat, itsenäiset maanomistajat meidänkin sisämailla jo ovat\nvähentyneet.\n\nNiissä 24:ssä pitäjässä, joista tämän kirjoittajalla on tarkempia tai\nosapuisia tietoja, on niitten luku vähennyt noin tuhannella.\n\nHarkitkoon jokainen järkevä lukija itse, eikö ole jo arveluttavaa, että\nniin harvaan asutussa maassa, kuin meillä, tällainen summa vapaita,\nitsenäisiä tiloja on muuttunut lampuotitiloiksi. Ja jos pantaisiin\ntoimeen tarkempi tutkimus kaikissa Suomen sisämaan pitäjissä, missä\nvielä on metsiä jälellä ylitse kotitarpeen -- toimi, joka olisi\nerittäin suotava -- niin varmaan tämä luku nousee vielä toisen mokoman\nja ehkä enemmänkin, sillä nämäkin numerot ovat viime talvena otetut, ja\nuusia kauppoja hierotaan yhä.\n\nEikä niitä kaikkia voi enää sanoa edes lampuotitiloiksi. Useimmissa\nniissä, kuten on nähty, kyllä elää kituuttelee joko entiset tai uudet\nasukkaat jonkunmoisilla välikirjoilla tai ilman niitä, pitäen parhaasta\npäästä elinkeinonaan metsätöitä ja rahtiajoa sekä muita toimia, jotka\novat hyvin vähän yhteydessä maanviljelyksen ja tilojen asutuksen\nkanssa, mutta ainakin 10 prosenttia niistä on jo kokonaan tai osittain\nautiona.\n\nMutta nykyään, tai juuri viime talvena, kun näitä asioita alettiin\nvähän tarkemmin kosketella, väitettiin sentään eräällä taholla varsin\nitsekkäästi, että nämä kaikki ovat kahden kauppoja, jotka eivät\nsyrjäiseen koske lainkaan, ja olot ovat ihan niinkuin niitten olla\npitääkin.\n\nTästä seikasta voi kumminkin olla eri mieltä. Sillä jos kaksi henkilöä\ntekee sellaisen kaupan, että siitä kolmas tavalla tai toisella kärsii,\neikö silloin tuolla kolmannella ole heidän kauppaansa mitään sanomista?\nTähän kysymykseen ei pitäisi kenenkään, jolla järkeä on ja joka sitä\noikein käyttää, löytämän muuta kuin yhden vastauksen.\n\nMistä päin tällainen edellämainittu, suurinta itsekkyyttä osoittava\nväite tulee, se kyllä tiedetään. Se tulee siltä taholta, jossa kaikki\nteräs, mitä meillä tätä nykyä auroihin pannaan, ehkä mieluummin\nkulutettaisiin sahanterinä ja massatehtaitten hiertiminä, jotka\nviimemainitut jauhavat kaiken sen, mitä edellisiltä on jäänyt\nkajoomatta, ja tekevät hävityksen täydelliseksi. Eikä tarvitse muuta\nkuin muistaa erästä viime valtiopäivillä pohdittua asiaa, niin jo\npitäisi huomaaman, eikö yleinen, terve mielipide katso kolmannellakin\nolevan näihin kauppoihin jotakin sanottavaa. Niiden seuraukset ovat\nliian selvästi näkyvissä, ja nämä seuraukset ovat kaikkialla sellaisia,\nettä elleivät syrjäiset hyvissä ajoissa iske tarmolla väliin, niin saa\nniistä kärsiä tuhannet ihmiset, kokonaiset kunnat, vieläpä koko maa.\nJotkut harvat yksityiset tosin kokoovat itselleen suunnattomia summia\nja puhuvat sitten ylvästellen ja ikäänkuin kiitosta pyytäen niistä\nmiljoonista, joita he vuosittain _levittävät_ maahan. _Näillä_\nmiljoonilla he muka estävät kansan kuolemasta nälkään -- tämän poloisen\nkansan, joka kuitenkin kaikissa tapauksissa syö omaa omaisuuttaan, tai\noikeammin sanoen maansa omaisuutta, metsiänsä, ja elättää siitä vielä\nkaikkia niitä herroja, jotka täällä yhdessä liitossa kulkevat monien\n\"firmojen\" ja \"yhtiöitten\" nimillä, sekä kokoo miljoonia heidän\ntaskuihinsa, ellemme nyt puhuisikaan niistä kymmenistä tuhansista\nvaivaisista ja irtolaisista mieron kiertäjistä, jotka alituiseen ovat\nsen niskoilla, ja joita tuntuu yhä lisääntyvän samassa suhteessa kuin\nitsenäiset maanomistajat vähentyvät.\n\nEi ajatella ollenkaan, että noita kehutuita miljoonia nyletään juuri\nmeidän metsistämme, ei mainita koskaan, kuinka monta Jaakopin lahjaa\nniissä syötetään meidän yksinkertaisille salolaisille, kuinka moni\nniitten vuoksi on luopunut esikoisuudestaan. Ei myöskään lasketa,\nkuinka monta tunnotonta ja ennenaikaista raiskausta niitten tähden on\ntehty parhaassa kansallisomaisuudessamme, jonka säästämiseen ja\njärjelliseen käyttämiseen ostajat eivät suinkaan ole opastaneet kansaa,\nvaan ihan päinvastoin. Ja kun tämän kansan ytimelle, sen maata\nviljelevälle väestölle tulee hätä, kun kunnat huokailevat monien\nraskasten kustannusten painosta, kun ne hiellä ja väellä kokoovat rahaa\nkaikki nieleviin vaivaiskassoihin, kun maamiehen tärkeimmät toimet\nusein jäävät tekemättä työväen puutteessa, joka viettää seikkailevaa\nkulkurielämää milloin minkin miljoonamiehen työmailla eikä kernaasti\nlähentele talonpojan tanhueita muulloin, paitse kun tilapäisen suuren\nansionsa syötyään tai muuten työhön kykenemättömäksi tultuaan etsii\nvaivaisapua -- silloin tekevät rikkaat yhtiöt valituksia oikeuksiin,\njos kunnat heitä koettavat veroittaa heidän todellisten tulojensa\nmukaan saadakseen heiltä osaa niitten kurjien hoitoon, joista suuri\nluku on juuri heidän työmailtaan kurjuutensa käsittänyt.\n\nKysymme vielä kerran, eikö näihin asioihin ole syrjäisillä mitään\nsanomista? Kautta maan kootaan hätäapuvaroja, ja suurin osa niistä\nsyödään juuri niillä kulmakunnilla, joista sahayhtiöt parhaat satonsa\nniittävät. Sillä tosiasiana täytyy pitää, että juuri siellä, missä\nitsenäinen maanomistus vähenee, irtolaisten ja vaivaishoitolaisten\nluku kasvaa, koskapa siellä päin entisiä maastaan luopuneita\ntalonomistajiakin on joutunut kuntien autettaviksi.\n\nSellaista ovat ne miljoonat saaneet aikaan. Jos niistä on ollut suuri\nhyötykin sillä kertaa kun niitä on syöty, ovat ne jouduttaneet juuri\nniitten monien synkkien epäkohtien kasvamista, joiden poistaminen\nnykyään antaa niin paljon päänvaivaa. Ne ovat panneet hohdollaan\npäät pyörälle, ehkäisseet entisen rehellisen ja uutteran työn,\nkurjehdittaneet monta kaunista peltoa. Täältä ne ovat kiertäneet lisän\nkanssa takaisin ulkomaille ja kulkea kahnustaneet taas sieltä\nhiljalleen pitkinä, murhemielen näköisinä jauhosäkkijonoina\nliistereissä meidän saloille takaisin, tai saapuneet humuten ja\nhurraten, Bakkuksen seppele otsallaan, tuoden tynnyreihin sulettuina\nvanhoista kulttuurimaista valoa ja sivistystä tänne meidän kylmiin\nmetsiimme -- ja ehkä samalla lohtua monelle pahalle omalletunnolle.\n\nVäärin olisi sentään syytää syy metsähuijauksen seurauksista yksinään\nsahayhtiöitten, muitten tehtaitten ja liikemiesten niskoille tai\nmoittia yksinään heitä siitä, että he metsien vuoksi ostelevat niin\nsuuressa määrin maatiloja, eivätkä osota erityisempää intoa\nmaanviljelykseen niissä, sillä he luonnollisesti katsovat omaa etuaan\nhekin ja ottavat siinä, missä helpolla saa, pitäen tietysti\npäätarkoituksenaan metsien hoitoa. Ovathan he ihmisiä hekin. Eikä\nafääri-alan vahvimpia puolia ole koskaan ollut mikään aatteellisempi\ntarkoitusperä tai lähimmäisen rakkaus, ellei vasta tulle. Ei siinä ole\nveljeä eikä sisarta, raha siinä on kaikkivaltias ja sen tunnussana on\naina: joka ei katso eteensä, kärsiköön. Ja niinpä onkin syytä paljon\nkansassa itsessään, kun ei se ole eteensä katsonut. Ja niin muuttuvat\nsuuret kyläkunnat, kohta kokonaiset pitäjät laajoiksi metsätiluksiksi,\njoita lampuotijärjestelmällä koetetaan pitää asuttuina ja viljeltyinä\nvain nimeksi, vain niin paljon, että omistajat saavat niistä, jos\nmahdollista, ulosteot valtiolle ja kunnille suoritetuksi, joista\nvaltion osa, maavero, on tietysti pakosta maksettava aina täysiksi,\nvaan kunnan osassa kyllä on alituista tinkimisen varaa.\n\nMyöntää täytyy, että metsät, joille entiset omistajat eivät ymmärtäneet\nmitään arvoa panna, tulevat täten järkiperäiseen hoitoon, mutta\nonko tämä kaikki terveellistä maan yleiselle hyvinvoinnille ja\nvaurastumiselle, siinä on tärkeämpi kysymys, johon meillä näihin saakka\nvielä on pantu varsin vähän painoa, vaan joka nyt jo olisi ensimmäisten\njoukossa välttämättä otettava esille.\n\nKansan silmät ovat metsiemme suhteen olleet näihin saakka ja ovat yhä\nvieläkin ummessa, ja nyt olisi jo aika avata ne näkemään, mitä sen\nrauhaan tulee. Siinä voisi samalla avautua onnellinen ratkaisu monelle\nmuulle pulmalliselle kysymykselle.\n\nMutta kuinka ne ovat avattavat, mihin keinoihin ryhdyttävä? Siinä\nvaikeita kysymyksiä, joiden ratkaisu ei mahdu tämän kirjasen kansiin ja\njota tässä ei ole tarkoitus tehdäkään, vaan lausuttakoon sentään yhtä\nja toista, matkalla heränneitä mietelmiä tämän asian suhteen. Niille\nkyllä moni saattaa naurahtaa ja kohauttaa olkapäitään, se on varma,\nmutta onhan lupa puhua yhden niinkuin toisenkin.\n\nMitä metsänhaaskuusen yleensä tulee, on meillä kyllä jo vanhastaan laki\nosittain ehkäisemässä sitä, mutta se on ollut kuolleena kirjaimena. Ja\nuusi tepsivämpi on laadinnan alaisena. Mutta lakien täyttämistä on aina\nvaikea valvoa, ellei kansan oma näköpiiri ole kohonnut lain tasalle,\nellei se itse käsitä itselleen edullisimmaksi noudattaa sitä. Ja vielä\nvaikeampi se on tällaisessa kohdassa, jossa vielä lisäksi aina tulee\nolemaan viettelystä ulkoa päin.\n\nMutta jos nyt ohitammekin, että metsänhaaskuun voi lainmääräyksillä\nestää, niin toinen kysymys ja oikeastaan miltei tärkeämpi on se, millä\nvoidaan estää itsenäisten maanomistajain vähentyminen, mikä sulku\nvoidaan panna tehtaitten ja suurien yhtiöitten rajattomalle maan\nhimolle.\n\nSiinä tuskin auttaisivat mitkään uudet lait, ja niitä olisi mahdoton\nlaatiakaan, sillä jo vähemmissäkin asioissa huudetaan meillä\nelinkeinovapauden sortamista -- ja rajoitettaisiinhan toiselta puolen\nsillä tavoin suorastaan omistusoikeuttakin, joka meillä maahan nähden\non niin rajattomaksi päässyt, jos mies kiellettäisiin myymästä taloaan\nkelle tahtoo.\n\nTässä olisi ryhdyttävä muihin keinoihin, ja sellaisiin, jotka\nauttaisivat pian, sillä viivyttelemällä voi asia kääntyä\nauttamattomaksi. Mutta enimmät keinot, jotka tässä suhteessa olisivat\nparhaita sekä kenenkään vapaata ammattia tai omistusoikeutta\nrajoittamattomia, lienevät sellaisia, että ne täysin vaikuttaakseen\nvaativat pitkän ajan.\n\nJos me esimerkiksi voisimme lähettää kautta koko maan, mutta\nerittäinkin metsäseutuihin ja kaikille salokulmille joukon\ntäydellisesti valistuneita ja kaikista itsekkäistä pyrinnöistä täysin\nvapaita miehiä, jotka samalla voisivat asettua täydelleen kansan\nkäsityskannalle, jos voisimme lähettää -- kerran omaankin maahamme --\nsellaisia miehiä yhtä suuren ja asiassaan yhtä innokkaan ja yhtä\nsitkeän lähetyssaarnaajajoukon, kuin on sekin joukko, joka nykyään\nkiertää salojamme kiehtomassa ja viettelemässä metsiä ja taloja\nhaltuunsa, ja tämä valiojoukko saarnaisi joitakuita vuosikymmeniä\njoka kylässä ja talossa metsien arvoa ja niiden hoidon tärkeyttä,\nopastaisi kansaa järkeviin ja meidän oloihin parhaiten soveltuviin\nviljelystapoihin, saattaisi sen huomaamaan että vapaa mies, joka pysyy\npaikallaan ja muokkaa omaa sarkaansa, olipa se kuinka pieni tahansa, on\naina onnellisempi ja vauraampi ja itsenäisempi kuin toisen puoliorja\ntai muu maankiertäjä, ja ennen kaikkea saarnaisi sille todellisen työn\narvoa ja velvollisuuden tuntoa, niin tällainen keino veisi lopulta ehkä\nparaisiin tuloksiin.\n\nTämä on tietysti utukuva ja kokonaisuudessaan mahdoton toteuttaa,\nmutta olisi se ainakin yhtä kristillisveljellistä kuin joku muukin\nlähetystoimi.\n\nMutta se vaatisi eri koulut, kokonaan toisen suuntaisille perusteille\npohjatut oppilaitokset, kuin mitä meillä tätä nykyä vielä on, ja se\nvaatisi perinpohjaisia muutoksia jo suurimmassa osassa itse meidän\nvalistunutta säätyä, joka harrastuksillaan ja esimerkeillään vielä on\nkovin paljon erillään kansasta, vaikka sen pintaisin puolin katsoen\nluulisi olevan sitä kylläkin lähellä. Sillä useimmassa kansan miehessä,\nmutta etenkin juuri salolaisessa, asuu vielä itsepintaisesti\njonkunlainen synnynnäinen, salainen epäluulo jokaista valistunutta\n\"säätyhenkilöä\" kohtaan, joka yrittää yhtyä hänen kanssaan missä\ntahansa jalommassa tarkoituksessa kuin kaupanteossa. Jos edessä\nmyönnetäänkin hänen tarkoitusperänsä oikeiksi, niin takana salaa\npidetään niitä turhina, jopa kateudesta ja pahansuopaisuudesta\nlähteneinä ja kuiskaillaan, että \"kuuntele niitä, herrain neuvoja.\"\nMutta kaikenmoisia kuleksivia mairittelijoita uskotaan paremmin,\nolivatpa ne sitten reppureita, tukkijunkkareita tai mitä muuta tahansa,\nkun ne vaan osaavat kutkuttaa ihmisten turhamielisyyttä ja luvata\nheille velvollisuuksiensa laiminlyönnille \"herraspäiviä.\" Joka kaikki\nosoittaa, ettei parempiosaisten valistuneitten vaikutus rahvaasen ole\nvielä ollut niin syvällinen ja luottamusta voittava, kuin sen tulisi\nolla, ja että paljon vaadittaisiin vielä opin ja esimerkin antajissa\nitsessään muutosta nykyisestä ja tavallaan \"alentumista\", ennenkun\ntässä ajateltu suuri lähetystyö voisi kantaa hyviä hedelmiä.\n\nToinen keino, joka todella on helpommin toteutettavissa ja josta on\nsyytä toivoa paljonkin hyvää, on meillä nykyään alkuun päässyt\nyhteistoiminta. On huomattu, että jos joku yksityinen alkaa opastaa\nmyyjiä tai kilvoitella yhtiöiden kanssa, niin osaavat sahalaiset kyllä\ntehdä hänen elämänsä karvaaksi, ja jos toinen taas luettaa metsänsä ja\nvaatii siitä kohtuullista hintaa, niin häntä aletaan joka tavalla\nsyrjiä, ja hänen metsänsä jää kokonaan myömättä, seikka, joka ainakin\ntoistaiseksi näyttää olevan yleinen kaikkialla, ja joka juuri osoittaa,\nettä metsäin ostajat kyllä osaavat toimia yhteisesti.\n\nOlisi siis luonnollisesti etuisampaa, että myöjätkin kävisivät miehissä\npahaa vastaan, ja onpa sitä jo vähän koetettukin.\n\nMutta vastuksensa ne ovat yhteistoiminnassakin meillä, sillä jos tämän\nsuomalaisen rodun suurimpia heikkouksia jo tuntuu olevan juuri\nyhteistoimintaan ja yleensä toisiinsa luottamisen puute, niin puuttuu\nvielä tarpeellista rohkeutta ja alotettakin tällaisiin yrityksiin, sekä\nvälttämätöntä vapautumista itsekkäistä pyrinnöistä, joka olisi kaikista\ntärkein. Pieninkin viri oman voiton pyyntöä, joka alkuunpanijoissa\nhuomataan, synnyttää hajaantumista heti, sillä sitä syntyy usein ja\naivan syyttäkin, kun ei voida käsittää, kuinka toinen saattaa ilman\nomaa hyötyään toisen hyväksi toimia. Sitäpaitse ovat varsinkin\nsalokulmilla, joissa juuri yhteistoiminnan apua etupäässä\ntarvittaisiin, enimmät sellaiset miehet, joilla voisi olla ja joilla\ntodella onkin kansan luottamusta, kääntyneet itsekin yhteistoimintaan\npäinvastaisessa suunnassa, s.o. ruvenneet kaikin tavoin ajamaan\nyhteistä asiaa metsäkeinottelijain kanssa. Ja jos yhteistoiminnasta,\nmonet tällaiset vaikeudet voittamalla voikin tulla hyvä apu\nmetsäkauppoihin nähden, niin ei sitäkään ole helppo sovelluttaa\nmaatilojen pohjakauppoihin, sillä mistä ne pääomat otettaisiin, joilla\nvoitaisiin ruveta ponnistelemaan miljoonayhtiöitä vastaan? Jos\nvoitaisiinkin yhteistoiminnan pohjalle perustaa jonkunlainen\n\"maanviljelysyhtiö\", \"maanasutusyhtiö\", tai miksi häntä nimittäisi,\nvastapainoksi metsäyhtiöille, niin eivät rahamiehet kuitenkaan\nsijoittaisi pääomiaan sellaiseen yritykseen, josta afäärikannalta\nkatsoen tulisi vähän tai ei mitään tuottava.\n\nParasta olisi, jos asiaa tältä kannalta ruvettaisiin korjaamaan, että\nhallitus ryhtyisi siihen jollain tavoin käsiksi. Ja ellei se ryhtyisi\nsiihen suorastaan itse, niin ryhtyisi edes välillisesti, auttaen kuntia\nostamaan itselleen kunnallisiksi yhteismetsiksi tuollaisia metsätiloja,\nsilloin kun niitä myytäviksi ilmestyy. Voisivathan kunnat niistä sitten\ntarpeen tullen jakaa paraita paikkoja palstatiloiksi ja käyttää niitä\nmuuten hyväkseen. Muualla, esim. useissa paikoin Saksassa ovat\nkunnalliset yhteismetsät vieneet vallan erinomaisiin tuloksiin. Siellä\nlöytyy kuntia, jotka yhteismetsistään täyttävät vuotuisesti kaikki\nkunnalliset menonsa.\n\nOlisi ollut onnellinen asia, jos meillä jo varemmin, isojakoja\ntehtäissä, olisi huomattu eroittaa kaikki liialliset metsämaat kuntien\nyhteismetsiksi ja asettaa ne kyllin lujan tarkastuksen alaisiksi.\nSilloin ei olisi maatilojen kauppakeinottelu metsien vuoksi eikä mikään\nmetsähuijaus päässyt edistyvää viljelystä lamauttamaan, kun yksityisen\nmielivallassa olisi ollut vaan kohtuullinen kotitarpeen metsä, eikä\npenikulmia laajoja saloja niinkuin nyt. Tämä kohta sietäisi\najattelemista nytkin vielä sellaisissa seuduissa, missä yksityiset\nmyyvät äärettömiä metsä-alueita nälkähinnoista tehtaille ja\nsahayhtiöille.\n\nKeinoja voisi kyllä ajatella paljonkin, kunhan ne vaan olisivat\nmahdollisia toteuttaa ja kun vaan käsitettäisiin, että niiden\ntoteuttaminen tällä hetkellä olisi välttämätöntä.\n\nMutta suoraan ja lyhyesti: yhden seikan luulisi olevan tehokkaimman\nkaikista -- vaikka se vaatii pitkän ajan sekin, jonka kuluessa jo\nsaattaa tuhoja tapahtua, -- sen nimittäin, että kaikki pyrinnöt sekä\nhenkisen että aineellisen tilamme parantamiseksi muutettaisiin hiukan\ntoisenlaatuisiksi, paremmin meidän omia olojamme vastaaviksi.\nAlettaisiin nousta juuresta puuhun, eikä pyrittäisi yhdellä potkaisulla\nlatvaan -- ja kaikkein ensimmäiseksi, heitettäisiin pois se\nitsetyytyväisyyden torkahdukseen vievä luulo, että nyt jo ollaan\nlatvassa.\n\nTämä koskee ensinnäkin maanviljelystä, joka noilla salokulmilla -- ja\ntinkimättä muuallakin -- olisi saatava kohoamaan. Mutta ei se kohoa\nsillä, että lähetetään agronoomeja neuvomaan turnipsin viljelystä\nsinne, missä vielä parhaat korvet ja heinämaat lojuvat luonnon tilassa,\nmissä ei näe ojaa, ei lantakasaa pellolla. Mutta kun Tanskassa pidetään\nturnipsia välttämättömänä karjalle, niin tietysti meilläkin -- ja monet\nluulevat sitä meidän ainoaksi pelastukseksemme, vaikka se on jotensakin\nsamaa, kuin jos neuvottaisiin ihmistä elämään sokerivedellä silloin kun\nhänellä ei ole leipää. Tanskassa on tuhansia taloja, joissa ei enää ole\nkapanalaakaan maata, mistä heinätuloaan lisäisi, meillä tuskin vielä\nyhtään -- ellei jonkun vuosisadan päästä. Mutta kun tiedetään, että\nkarja heinilläkin elää mainiosti -- ja siinä samaa rintaa sitten\nihmisetkin -- ja koska on tunnettua, että ruohonkasvu menestyy vielä\nLapissakin, niin koetettakoon ensin sitä. Ja mitä on peltoa,\nopetettakoon kansa sitä viljelemään voimaperäisemmin, muokkaamaan ja\nlannoittamaan ennen vaikka kuinka pienen tilkun täyteen kasvuvoimaan,\nkuin että tuhrustetaan laajoja aloja.\n\nEi meidän ole väkipakolla pyrittävä suoraan sellaisiin keinoihin, jotka\nedellyttävät jo korkeinta kulttuuria, mitä tätä nykyä on maailmassa\nsaavutettu; ei se ole onnistunut koskaan, vaan tulee siitä todellisen\nkulttuurin irvikuva. Ryhdyttäköön ensin keinoihin, jotka meidän\nnykyisellä kannallamme näyttäytyvät soveliaimmilta, ja vasta sitten kun\nniillä on päästy yksi porras ylemmäksi, koetettakoon niitä keinoja,\njotka silloin tuntuvat parhaiten soveltuvan. Ajateltakoon niitä monia\nväliportaita, joita myöten kauvan viipyen ja suurilla ponnistuksilla on\npäästy sille korkealle asteelle, millä nykyään ollaan jossakussa\nvanhassa kulttuurimaassa. Ja jos otetaankin heistä esimerkkiä, joka\ntietysti monessa kohti on välttämättä paikallaan, niin luotettakoon\nsentään etupäässä omaan kokemukseen ja mainittakoon myös aina, että\nheillä siellä -- esim. juuri Tanskassa -- tuhannet yliopiston ja muun\nkorkeamman oppilaitoksen käyneet eivät pidä ollenkaan häpeällisenä eikä\nterveydelleen vaarallisena astuskella auran kuressa tai puida viljaa.\nSellainen käsityskanta se kohottaa kulttuuria, mutta jos luullaan, että\nse on saavutettu velttoudella ja koreilla vaatteilla, niin silloin on\nsivistyksen astemitta oikeastaan laskeutumassa.\n\nMaanviljelyskouluja on meillä jo paljon ja niiden kautta luulisi\nparempien viljelystapojen leviävän kansaan mainiosti. Mutta onko\nkellään tietoa kuinka suuri prosentti niissä käyneistä on ruvennut omaa\nmaataan viljelemään tai antautunut ollenkaan edes koko maanviljelijän\nammattiin? Se on varmaan pienempi kuin luullaankaan, ja jos tarkka\nlasku tehtäisiin, niin tavattanee niitä paljoa suurempi määrä kaikilla\nmuilla aloilla kuin peltosaralla. Tätä on vaikea ottaa miksikään muuksi\nkuin haluttomuudeksi ruumiilliseen työhön, sitten kun on hiukankin\nsaatu \"koulua\", tahi maatyön halveksumiseksi, koska sitä katsotaan\nliian raa'aksi ja vähimmän tuottavaksi, ennen kuin sitä on todenteolla\nedes koetettukaan.\n\nToisekseen: älköön liioin ruvettako ennenaikaisella innolla\ntyrkyttämään omaa maata maan puutteessa oleville siellä, missä ei ole\nollenkaan takeita, tokko he sitä halavatkaan, tai tokko he saatuaan sen\npitävät, koska selvästi nähdään, kuinka herkkiä ovat maastaan luopumaan\nnekin, joilla sitä jo on ollut. Koetettakoon ensiksi saada entiset\npysymään tiloillaan, herätettäköön heissä työn halua ja intoa\nmaanviljelykseen, ja kun tämä on voitettu, ratkeaa tuo toinen kysymys\nitsestään.\n\nSillä jos ihmisiin todella on tullut voimakas halu vapaasen ja\nitsenäiseen maatyöhön, niin kyllä he meikäläisissä oloissa itselleen\naina maata löytävät, kunhan vähänkin siihen yllykettä saavut, niinkuin\nkyllä jo on nähty useissa talkoissa.\n\nNämä olkoot vaan esimerkkejä. On paljon kohtia, jotka tällä alalla\nvaatisivat korjausta, ja joissa _kansa_ tarvitsisi _oikeaa_ opastusta.\n\nTärkeintä kaikista on painaa kansan mieleen jo lapsesta alkaen, ettei\nihmisen velvollisuus täällä maailmassa olo miettiä sitä, miten voisi\nelää työtönnä, vaan että hänen päinvastoin on tehtävä työtä ja\nmietittävä, kuinka saisi enimmän työtä tehdyksi. Ja tämä asia, tämä\ntieto ja pohjimmainen tajunta ihmisen velvollisuuksista olisi\npainettava lasten mieliin etupäässä kansakouluissa, laitoksissa, joissa\ntästä lähtien jo voi sanoa enimmän osan kansan lapsia saavan\nensimmäisen valmistuksensa elämänsä todellisiin tehtäviin astuessaan,\nkoska sen tiedon antaminen niin monissa kodeissa laiminlyödään. Sillä\nei se, että oppilas tietää jonkun joen tai vuoren nimen toisella\npuolella maanpalloa, tai oppii ääntämään \"meitän\" ja \"yhteksän\", kohota\nhäntä mihinkään ylempään kansanluokkaan, joka otaksuminen meillä tuntuu\nniin laajalti päässeen vallitsevaksi, vaan se häntä kohottaa, että hän\noppii rakastamaan työtä ja tekemään sitä. Karkeintakin työtä tekevä\nmies, jolla vaan on taitoa käsissä, velvollisuuden tuntoa ja aateluutta\nsydämmessä, on todella paljoa parempi herra kuin joku keikaileva narri,\njoka itse itselleen herran nimeä vaatii ja joista meillä Jumala\nparatkoon ei ole puutetta, Kaikkea tällaista on paljoa tärkeämpi\nteroittaa nousevan polven mieliin kuin monta muuta vähäpätöistä\nsaivarrusta. Ja meidän on kaikkien tehtävä työtä, meidän täytyy täyttää\nvelvollisuutemme jälkipolvea ja tätä maata kohtaan, meidän täytyy asua\nja viljellä tätä, kun kerran olemme tänne asettuneet. Meidän täytyy\ntehdä työtä täyttääksemme velvollisuutemme ihmiskuntaakin kohtaan,\nsillä sellaisiakin meillä on, vaikka olemmekin pieniä.\n\nJa jos meiltä nykyään riistetään mitä riistettäneekin, eikä panna arvoa\nmeidän vanhoille kiinnekirjoillemme, niin maata meiltä ei riistetä niin\nkauvan kuin vaan itse tahdomme sen pitää. Ja meidän täytyy se pitää, me\nemme saa heittää sitä muukalaisten käsiin ja lähteä itse pois, sillä\nmuistakaamme vanhaa kaunista sananlaskua: \"parempi omalla maalla\nvetonenkin virsun alta, kuin on maalla vierahalla kultamaljasta\nmetonen.\" Sehän niin mainiosti soveltuu maahan sekä laajemmassa että\nahtaammassakin merkityksessä.\n\n\n\n"]