[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f51_cqyx814q_XrGoeWCJkAfDXiWW3PneItEswEKu-04":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},1376,"Kuinka meistä tuli kirjailijoita","Usea tekijä",null,"1376-usea-tekija-kuinka-meista-tuli-kirjailijoita","1376__Usea_tekijä__Kuinka_meistä_tuli_kirjailijoita","muistelmat",[],[],"fi",1916,24348,166685,false,52890,[20],"Authors, Finnish",[22,23],"Biographies","Essays, Letters & Speeches","\"Kuinka meistä tuli kirjailijoita: Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia\" is a collection of memoirs by Finnish authors written in the early 20th century. This compilation features contributions from a diverse array of writers, each reflecting on their early experiences and how they became authors. The book likely serves as a tribute to Finnish literary heritage, offering insights into the personal journeys of these influential authors.  The opening of the book presents an introduction by Juhani Aho discussing the importance of capturing the essence of artistic expression through simple yet profound examples from life and nature. Aho emphasizes how poetry should resonate with readers by showcasing relatable truths in familiar contexts. Following Aho's introduction, various authors contribute their own reminiscences, highlighting formative experiences that inspired their literary pursuits. For instance, Selma Anttila recalls her childhood imaginings sparked by rural landscapes, while Kaarlo Atra reflects on the early inspirations that led him to writing, illustrating the theme of youthful aspirations and the evolution of a writer's identity. (This is an automatically generated summary.)",[],274,"Kokoelma sisältää tunnettujen suomalaisten kirjailijoiden muisteluita heidän uransa alkuvaiheista ja nuoruuden kirjallisista kokeiluista. Mukana on tekstejä muun muassa Juhani Aholta, Minna Canthilta ja Eino Leinolta, jotka valottavat tietään kirjailijuuteen.","'Kuinka meistä tuli kirjailijoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1376. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUINKA MEISTÄ TULI KIRJAILIJOITA\n\nSuomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia\n\n\nSuomen Kirjailijaliiton julkaisu\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Juhani Aho: Hiukkanen Kalevalan runollisuudesta\n Selma Anttila: Kirjailijataipaleeltani\n Kaarlo Atra: Ensi alkeeni kirjallisella alalla\n Minna Canth: Kuinka meistä tuli kirjailijoita\n Rafael Engelberg: Ensi yritykset\n Hilja Haahti: Pari muistelmaa\n Iivo Härkönen: Kuinka jouduin kynänkäytön alalle\n Santeri Ivalo: Kuinka ja koska alotin\n Valter Juva: Eräs arkkiveisujuttu\n K. A. Järvi: Mitenkä minä aloin \"kirjoitella\"\n Aino Kallas: Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana\n Ilmari Kianto: \"Soutajan laulujen\" aikoina\n R. Kiljander: Ensi yritykseni\n Juhana Kokko: \"Kölliskön\" syntymisen syyt\n Aarni Kouta: Alotteeni ja ensi alkuni\n Helmi Krohn: Miten jouduin elämäkerralliselle alalle\n Larin Kyösti: Nuoruuden muistoja\n Eino Leino: Muistojen kaupungit\n Ester Linnankoski: Muuan Linnankosken nuoruudenruno\n Johannes Linnankoski: Alkusäkeet\n Heikki Meriläinen: Nuoruuteni muistoja\n L. Onerva: Pari lehteä muistojen kirjasta\n Olli Vuorinen: Ensi yritykseni\n Theodolinda Yrjö-Koskinen: Miten tulin kirjailijaksi\n\n\n\n\nHIUKKANEN KALEVALAN RUNOLLISUUDESTA.\n\n\n    Luotettavimmat todistuskappaleet siitä, kuinka me kukin alotimme\n    ja millaisia olivat ensi askeleemme kirjallisella taipaleellamme,\n    eivät luullakseni ole kirjailijain omat muistelmat, vaan ehkä\n    enemmänkin näytteet hänen kirjailemisensa ensi tuloksista.\n    Sellaisia kai olisi jokaisella vanhoissa kätköissään. Muutamia\n    niitä löysin minäkin tuonoin eräältä vanhalta ullakolta, niiden\n    joukossa erään ainekirjoitusvihkon jonkun lyseon ylemmän luokan\n    ajalta. Tuossa vihkossa on muun muassa eräs n.s. \"vapaa\" aine,\n    joka sellaisenaan julaistuna ehkä antanee jonkunlaisen käsityksen\n    kyhääjänsä senaikuisista kirjallisista ihanteista ja hänen\n    tyylistään, jotka senjälkeen oikeastaan tuskin ovat paljoakaan\n    muuttuneet. Kirjailijaliiton julkaisun hyvää tarkoitusta\n    edistääkseni pyydän paremman puutteessa jättää sen arv.\n    Toimituksen käytettäväksi.\n\n                                              _J. A_.\n\nRunollisuudella, niinkuin ylipään kirjallisuudella, on\nvelvollisuutena yksinkertaisimmilla esimerkeillä elämästä ja\nluonnosta näyttää niiden loisto- ja varjopuolia. Se on silloin,\nkuten matematikikin, puhtainta ja sanommepa ylevintä, kun voi\nosoittaa suurimpia poikkeamattomia totuuksia kaikkein vähäisimmillä\nja jokapäiväisimmillä keinoilla. Silloin se kohtaa kaiun jokaisen\nrinnassa, kun koskettaa aivan likeisimpiä ja tutuimpia kieliä\nelämämme soittokoneessa. Jos se poikkeaa tältä uralta ja joko ylenee\nOlympoon muka jumalallista kanteletta soittamaan taikka muuten menee\nteeskentelyyn, tuntuu se meistä vieraalta. Se ei enää viehätä eikä\nmiellytä meitä, me emme voi seurata sen ääntä todellisuudessa ja\njoskus vain voimme hämärän kuvitusvoiman avulla saada siitä jotakin\nkuvaa eteemme. Näin ollen on jo runollisuus menettänyt lukijalle\nkaiken arvonsa, se jääpi unohduksiin ja kuolee kuin äitinsä rinnoilta\ntemmattu imevä lapsi. Tämmöiseen ilmassa häälyvään tilaan on\nrunollisuus useinkin noussut, ja onpa välistä voinut ajaksi huikaista\nlukijoitaan, mutta esteetillisemmästi sivistyneiden arvostelua\nse ei ole koskaan voinut kestää, se on itse siitä huiennut. --\nPäin vastoin on taas semmoisten runomusten laita, jotka, niinkuin\nmainitsimme, ovat sopusoinnussa meissä itsessämme vallitsevien\naatteiden ja olojen kanssa, ja siten, itse juuri kohoamatta erittäin\nylös, nostavat vastustamattomalla voimalla meidät ja aatteemme\nkorkeuksiin. Semmoiset runomukset ovat pysyneet ijäti uusina ja\nihailtuina, ovatpa saavuttaneet klassillisuuden nimen. Ne ovat kuin\nitsestään syntyneitä, ei kenenkään tekemiä, niistä voi sanoa, että\nne ovat syttyneet \"jumalallisesta kipunasta\", joka on runoilijan\nhenkeä lämmittänyt. Tämmöisten runomusten joukkoon on luettu maailman\nsuurimpain yksityisten runoilijain (Runebergin y.m.) teokset ynnä\nmyöskin muutamat kansanrunot. Viimemainituista Kalevalamme tuskin\ntarvinnee siirtyä muiden kuin Kreikkalaisten kansanrunojen edestä.\nTämäkin esiintuo kaikkein runollisimmat ajatukset ja ihanimmat kuvat\ntavallisimmilla sanoilla, jokapäiväisimmät tapaukset näyttää se\nsemmoisena kuin ne esiintyvät ja me ne olemme nähneet, tuomalla siinä\nkuitenkin esiin jonkin puolen, jota me emme ole huomanneet ja joka\njuuri sen vuoksi, että se ilmaantuu ikäänkuin uutena-vanhanatuttuna,\nviehättää meitä. Pienimmissäkin seikoissa löytää se jonkun kohdan,\njota kannattaa ihailla, samalla kun se taas juhlalliset kohtaukset\nelämässä ja ylentävät ilmiöt luonnossa selittää sillä arvollisuudella\nkuin asia vaatii, ottaen molempia selittääkseen vertauksilla, jotka\njohtuvat asiasta ja likeltä kuuluvat siihen.\n\nNäihin väitöksiin on Kalevalassa todistuksia joka sivulla, jopa\njoka säkeessäkin. Ei niitä siis tarvitse etsiä. Mistä kohti kirjan\naukaisseekin, löytyy ja ilmaantuu todistuksia kyllin.\n\nTarkastelkaammepa esimerkiksi neljättäkymmentä runoa.\n\nSe kertoo ensin, kuinka Kalevalan uroot kulkeissaan sammon ryöstöön\nPohjolaan joutuvat kosken niskaan. Ennenkuin he kumminkaan\nuskaltavat antautua kuohujen valtaan, kokee Lemminkäinen loihtemalla\npoistaa kosken vaaroja. Nämä Lemminkäisen sanat tahdon ottaa\ntarkastellakseni. Ensin kääntyy Lemminkäinen kosken itsensä puoleen\nsanoilla:\n\n    Heitä koski kuohuminen,\n    vesi vankka vellominen.\n\nSitten puhuttelee hän kosken haltijoita kääntyen ensin \"kosken tytön,\nkuohuneitin\" puoleen näin:\n\n    Kosken tyttö, kuohuneiti,\n    istuite kihokivelle,\n    kihopaaelle paneite,\n    sylin aaltoja aseta,\n    käsin kääri käppyröitä,\n    kourin kuohuja kohenna,\n    jott' ei riusko rinnoillemme\n    eikä päällemme päräjä.\n\nMikä hilpeä runollinen kuvaus noissa muutamissa sanoissa! Voiko\nlöytyä kynää, joka taitavammasti kuvaisi tuommoisen hienon, suloisen\nolennon, kuin tässä on tehty! Kuka toinen näin muutamilla sanoilla\nasettaisi eteemme samallaisen, yhtä selvän kuvan kuin tässä näemme!\nTässä vaaditaan heikkoa naisellista olentoa ei muilla aseilla kuin\npehmeällä sylillään asettamaan vihaisen kosken kuohuja. Tässä on\ntuo kaikkivoipa sulous asetettu kaikkivoipaa voimaa vastaan. Naisen\nvoima on syvästi ja oikein käsitetty. Kuka muu olisi vaatinut naista\ntuommoiseen vaaralliseen työhön kuin se, joka tietää, mikä voima\nnaisella on, ja kuinka paljon sulous ja kauneus joka paikassa voi\nmatkaan saada. Runo arvelee, että totta kai hilpeää hienohelmaa\nluonnonvoimienkin täytyy totella. Tässähän ilmautuu aivan sama\nkäsitys kuin laulunkin voimasta. Silmiemme edessä kuvastaa aivan\nselvään, kun luemme \"_sylin_ aaltoja aseta\", kosken vaahtopäiden yli\nliukuva, vaahdonvalkeaan huntuun puettu olento, me olemme näkevinämme\nhuolekkaan, lempivän tytön, joka kokee eroittaa taistelevia\nvihamiehiä. Noissa kolmessa runosäkeessä \"sylin aaltoja aseta,\nkäsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna\", sanoo Kalevalan\nrunotar paljon enemmän kuin joku muu sadoilla sanoilla olisi saanut\nselvitetyksi. Tässä nähdään siis, kuinka taideniekka muutamilla\nluonnollisilla, mutta voimakkailla ja asiaan kuuluvilla sanoilla voi\nmeitä viehättää ja saada kuvitusvoimamme hereille.\n\nVielä tahdon viitata lukijaa säkeeseen:\n\n    käsin kääri käppyröitä\n\nja siinä kehoittaa tarkastamaan, mitä _käppyrä_ tavallisessa kielessä\nja mitä tässä merkitsee. -- Onhan yhdellä sanalla sanottu sekä itse\nasia että sitä selvittävä vertaus, onhan tässä meillä vertaus, jota\nparempaa tuskin Homeroskaan olisi keksinyt. --\n\nPuhuteltuaan ensin nuorta, viehättävää impeä, kuten keikari ainakin,\nkääntyy Lemminkäinen vielä asiansa varmuudeksi äidin suosiota\nsaamaan. Hän huutaa avuksi \"akkaa aaltojen alaista\", Vellamoa, näin:\n\n    Akka aaltojen alainen,\n    vaimo kuohun korvallinen,\n    nouse kourin kuohun päälle,\n    yskin aalloille ylene j.n.e.\n\nNäissä sanoissa taas on sanottu paljo ja Kalevalan tarkalla\nluonnontotuudella. Kun näet nuorta tyttöolentoa pyydetään\nsuloudellaan ja ikäänkuin lapsellisella viehättäväisyydellään\nhillitsemään kuohuja, on toisen arvokkaamman ja vanhemman naisen\nasia juuri ikänsä, arvonsa ja odottamattoman ilmaumisensa kautta\nvaikuttaa masentavasti noihin hurjapäisiin vintiöihin, kuohuihin. Kun\nluemme \"_yskin_ aalloille ylene\", muistuu mieleemme Neptunon arvokas\nolento, niinkuin Virgilius kuvaa hänet, ylenevänä merestä, vakavalla\nvihallaan laineita laimentavana ja _quos ego'llaan_ tuulosia\nsäikäyttävänä. Tässä on siis yhtäpitäväisyyttä Virgilion käsityksen\nkanssa! Luulemmepa vielä lisäksi Suomalaisten Runotarten käsittäneen\nhurjain, valloilleen päässeiden poikain taivuttamisen paremmasti eli\nvarsinkin monipuolisemmasti kuin Virgilion. --\n\nSenjälkeen kääntyy Lemminkäinen puhuttelemaan kosken kiviä ja\npyytää heitä \"otsaansa alentamaan ja päälakeansa painamaan\". Kuinka\nrunollista ja asian mukaista tämäkin! Samoin pyydetään Kivi-Kimmoa\npuraisimella puhkaisten kiviä aukaisemaan tietä kulkeville. Kuka muu\nolisi voinut mahdotonta ja satumaista näin uskottavassa muodossa\nesiintuoda! Ei sillä hyvä! Veden isännän pitää \"kivet saattaa\nsammaliksi, hau'in vuoluiksi venonen\", ettei venhe kovin kovasti\nkolahtaisi \"mäkipäihin\"! \"Mäki-pää\" on hyvä, erinomainen vertaus\nsekin!\n\nNyt luulisi jo kaikkien pyyntöjen olevan lopussa -- mutta ei!\nSuomalaisen sitkeydellä mankuu Lemminkäinen yhä vielä uutta.\nKun lukija on jo melkein tyydytetty eikä vaadi enempää, avaa\noikea taiteilija vasta hänen silmäinsä eteen kauneimman lehden\nkuvakirjastaan. Sillä tavalla ihastuttaa hän sanomattomasti\nlukijaansa, silloin vasta hurmautuu tämä, kun näkee, että hän on\nollut niin kokonansa viehättäjänsä vallassa, ettei ole voinut muuta\nkuin ehdottomasti seurata häntä ja ihastua hänen kanssaan. Mutta\nasiaan! Lemminkäinen sanoo:\n\n    Neiti kosken korvallinen,\n    impi virran vierellinen,\n    kehreäs utuinen lanka\n    utuisesta kuontalosta,\n    veä lankasi ve'elle,\n    sinerväsi lainehille,\n    jota pitkin purren juosta,\n    tervarinnan teuotella.\n\nKäyhän Runotar tässä hiukan haaveksimaankin, mutta luonnollisesti\nja viehättävästi tapahtuu sekin. Kuinka utumaisia, läpikuultavia\novatkin nuo säkeet! Kuinka hilpeän kevyt noissa ilmautuva aate ensi\nsilmäyksessä on, kuinka syvä totuus piilee sen pohjalla tarkemmin\nkatseltuna! Vieno nainenhan, turvallisuudessa istuva olento, ohjaa\nsydämestä sydämeen kulkevalla, näkymättömällä, utuisella tunnetten\nsiteellä maailman meluun menehtyvää miestä. -- Kun tähän tapaan\najattelemme tätä kohtaa, ei se ole paljasta sanasotkua, ei paljasta\nrunomittaa, mutta todellista runoutta, aatteiden ja muodon arvokasta\nsopusointua.\n\nVielä pyydetään Melatarta, peräsimen haltijaa, ja Ukkoa auttamaan\nkulkijoita kosken alla kohtaavien vaarojen sivutse. Viimemainittua\npuhutellessa sanotaan:\n\n    Piä miekalla pereä,\n    _tuijota_ tupettomalla.\n\nTuo \"tuijota\" on taas todistus lausumallemme väitteelle. Omituisen\nsattuva on se tähän paikkaan! Luulisi, ettei voisi \"tuijottaa\" muilla\nkuin silmillään, mutta runo on tahtonut tuolla yhdellä sanalla\nnäyttää sekä perämiehen vaaraa ja vakavuutta, kun sanoo hänen\nperäisimellä tuijottavan.\n\nTällä lailla rukoilee Lemminkäinen onnellisesti alas päästäkseen\n\"eikä puutu puinen pursi\". Mahdotontapa se olisi ollut, sillä kuka ei\nhurmautuisi noin kauniista rukouksesta!\n\nMitä siis nyt siitä, mitä Kalevalan runollisuudesta olemme\nesittäneet, päätämme? Ymmärrämmekö, mimmoiseen runolajiin Kalevala\nkuuluu? Olemmeko muualta löytäneet tämmöistä? Emmekö? Siis on\nKalevalan runollisuus alkuperäistä, klassillista? Jos noihin\nkysymyksiin edellisen johdosta voimme myöntämällä vastata, jos\npäätämme seurata Kalevalan runollista katsantotapaa, samalla kuin\nmyös kaiken puhtaan runollisuuden, jos voimme saada runoilijamme\nsiltä tieltä, jonne Kalevala viittaa, etsimään ihanteitaan, saammepa\nolla vakuutetut, että kirjallisuutemme on seisova vakavalla pohjalla,\nettä \"Hellaksemme\" Kalevala, on juhlallisella sinitaivaallaan meitä\nhurmaava, että runollisuutemme on muodostava uuden, tähän saakka\ntuntemattoman _suomalais-klassillisuuden!_ Tarvitsemmeko tuota\nollenkaan epäillä! Sanoohan aina totta puhuva Kalevalamme:\n\n    Siitäpä nyt tie menevi,\n    ura uusi urkenevi,\n    laajemmille laulajoille,\n    runsahammille runoille,\n    nuorisossa nousevassa,\n    kansassa kasuavassa!\n\n_Juhani Aho_.\n\n\n\n\nSelma Anttila.\n\nKirjailijataipaleeltani.\n\n\nPikku tyttösenä muistan lempityöni olleen hämärän tultua istua\nakkunassa ja tuijottaa metsänlaitaan tai pellolle. Varsinkin\nmultapelto, sen epätasainen pinta ja suuret, saviset kokkareet\naskartelivat mielikuvitustani. Sarka oli kuin näyttämö, jossa auran\nviillokset, vaot ja harjat, syvennykset ja ylennykset muodostivat\nkiitollisen maiseman. Siihen loi silmäni kummallisia satuolentoja.\nPystyyn noussut mullan köntys kasvoi katsellessani jättiläiseksi ja\nkaikkialla saralla syntyi piirre piirteeltä siitä omituisia olentoja.\nSiinä oli leikkisä ukko, joka kääntyneenä minuun, otsattomana,\npää peltoon liittyneenä, pelkät kasvot näkyvissä nauroi minulle\nja viittasi suunnattoman pitkällä kädellään lukuisaa seuruettaan\nympärillään. Ja kun seurasin hänen viittaustaan, näin todellakin yhä\nselvemmin hahmoja, ihmisen kasvot ja hevosen kaulan taikka makaavan\nkoiran, joka harjakset pystyssä kiihkeästi yritti purra jättiläisen\nnenää eikä koskaan kuitenkaan ylettynyt. Se huvitti minua suuresti,\nja muistan, miten toiset lapset kyselivät, mikä minua niin nauratti.\nKerran säikytin kotiväen pahan päiväisesti. Istuin illan tullessa\nlempipaikallani ja seurasin hämärän säännöttömien varjojen häälymistä\nsaralla. Aidan vieressä kasvava koivu tummensi varjollaan pellon\nlaitaa ja sen lehdettömät oksat rapsauttivat toisinaan akkunaa.\nSarkasankarini sattui silmissäni nousemaan mullasta. Se kasvoi\nja kohosi ja äkkiä, kuin sydämen isku, löi se minua välkkyvällä\nmiekalla. Peljästynyt, luonnoton huutoni herätti pikku veikon, ja\näitini, luullen minua sairaaksi, kyseli: mikä löi, mikä se nyt löi?\nkun minä yhä hoin: se löi, se löi!\n\nEn olisi kuitenkaan missään nimessä tahtonut ilmaista, mikä se\nlöi ja mitä saralla olin näkevinäni. Oli sellainen tunto, ettei\npelto-olennot sitten enää olisi tahtoneet leikkiä kanssani.\n\nSitten tuli ensimäinen kouluvuosi, ja metsäinen pitkä tie, jota\nkuljin, elävöittyi samalla tavalla kuin pellon sarka. Erään\nLähdekorven mäen muistan vieläkin tarkasti. Jyrkän notkon poukamassa\noli lähde, jossa kerran sattui olemaan saukko, näin sen mustan,\nsileän pään ja terävät silmät. Pitkä ruumis molskahti vedessä ja\nsitten oli kaikki hiljaa. Pitkään aikaan en uskaltanut liikahtaakaan\nja mielikuvitukseni teki siitä satuolennon. Enhän milloinkaan ollut\nkuullut todellisuudessa sellaisesta otuksesta. Aina kun sitten kuljin\nlähteen sivutse en uskaltanut kääntyä siihen selin, kuka tiesi, mikä\nsieltä saattoi hyökätä.\n\nTodellisuus ja kuvittelu ovat aina minua vanginneet. En voi\nmilloinkaan lakata niitä toisiinsa sekottamasta. Ne seuraavat minua\nkeräten tieni oheen pelottavia voimia, joille en voi selkääni\nkääntää. Ei auta muu kuin kääntyä päin, selvitellä ja eritellä,\ntaruilla ja kertoa.\n\nJulkisuuteen astuminen ei ole kuitenkaan alunpitäen lähtenyt\nminun puoleltani vapaaehtoisesti. En ole koskaan ajatellut tulla\n\"kirjailijaksi\".\n\nJouduttuani Tampereelle tulin suureen elämän myllyyn. Olin siellä\nyhteen aikaan viidessä yhdistyksessä joko sihteerinä, puheenjohtajana\ntai muuna toimijäsenenä, oikein \"populaari\" henkilö, kuten sanotaan.\nJouduin väkisinkin paljon tekemisiin ihmisten kanssa ja tulin\nkurkistaneeksi yhteiskunnan soppiin ja salonkeihin, verranneeksi ja\n-- niin, kaikki tuo vaikutti minuun kuin lapsena Lähdekorven saukko.\nJouduin ensin kauhuihini enkä sitten enää voinut kääntää näkemälleni\nselkääni. Tutkistelut syistä, mahdollisuuksista kiertyivät eteeni,\nveivät rauhani päivillä, uneni öillä. Luulin olevani sairas ja\nhermostunut. Olin kuitenkin nuori, ja kaikenlainen sairaus oli\nminulle aivan tuntematonta. En siis takertunut siihen, sillä\nvoittamaton työinto pakotti yhä uusiin ponnistuksiin selvittää elämän\narvotusta. Silloin antauduin kirjoittamaan itselleni, ensin salaa\nilloin, sitten yhä kiihkeämmin työkseni. Sepitin kertomuksia, sillä\nihmiset ja luonteet elävöittyivät mielessäni kirkkaina.\n\nToimittaja Viljakainen sai kerran käsiinsä sellaisen tarinan ja alkoi\nkysellä. Hän puhui lehdestään, ja eihän siinä sitten muu auttanut\nkuin julkaisu. Ja niin ne ovat sittemmin tulleet minunkin kuvitteluni\nja näkemykseni maailmalle.\n\nSyistä, miksi kirjoitan, en voi julkisuudessa loruella.\nLuonnollisesti on minulla, niinkuin useimmilla, omat persoonalliset\nvaikuttimeni, ristiriidat, jotka elämä syövyttää sielua ahdistaviksi\nja tuskaa tuottaviksi voimiksi, tunne-elämä, joka toisinaan\npyrkii ylivoimaiseksi ja kohtalokkaaksi. En voi kuitenkaan\nniihin sellaisinaan kajota. Kaikenlainen itsensä kiduttaminen ja\ntunnetuskiin vaipuminen taiteellisella lennolla ja persoonallisuuden\nsinetin suojassakin on minulle vastenmielistä. En pyri julkisuuteen\nitseni vuoksi, ja uskon, että ainoastaan se, mikä minussa on terveen\nelämän jumaloimista ja haltioittamaa, voi muidenkin mieltä kiinnittää.\n\n_Selma Anttila_.\n\n\n\n\nKaarlo Atra.\n\nEnsi alkeeni kirjallisella alalla.\n\n\nRyhtyessäni muistelemaan ensi alkeitani \"kirjallisella alalla\"\nmuistuu mieleeni, että vuosien kuluessa useinkin olen nähnyt\narvostelijain kertovan lukijoilleen, että minä muka siirryin paletin\näärestä kirjoittelemaan. Asian laita on kuitenkin oikeastaan\npäinvastoin. Ja toiseksi en vielä tänäkään päivänä ole \"paletin\näärestä\" minnekään siirtynyt enempää kuin ennenkään, vaikka en\nmyöhemmin olekaan julkisuudessa maalarina esiintynyt. -- Mutta jo\npaljoa aikaisemmin kuin olin edes palettia kädessäni pitänyt, olin\nkirjoitellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin siihen aikaan noin kahdentoista-vuotias. Asuimme Tampereella.\nSamassa talossa oli Verkatehtaan lainakirjasto ja lukusali.\nKirjaston hoitajana oli silloin jo ja yhä vieläkin musikaalisista\nharrastuksistaan aikoinaan laajoissa piireissä tunnettu työnjohtaja\nFredrik Lundelin. Hänen herttaisessa kodissaan jouduin paljon\noleskelemaan siksi, että perheen pieni pojanpoika oli paras\nleikkitoverini. Pitkät iltapuhteet leikimme kahden suuressa,\nkauniissa lukusalissa, rakennellen, pelaten tai lueskellen. Siellä\noli kaikki suomalaiset kuvalehdet ja huomattavimmat sanomalehdet,\njoitten viimeksimainittujen alikerrat ja muut kaunokirjalliset\npätkät piankin tulivat halutuksi lukemisekseni. Parhain aarreaitta\noli kuitenkin suuri kirjasto. Joka vuosi ostettiin sinne parhain\nvastailmestynyt suomenkielinen kirjallisuus. Ja kaikki oli\nmielinmäärin käytettävänämme. Alituiseen kannoin kirjoja pihan yli\nedes ja takaisin, iloisena ja onnellisena siitä, ettei tarvinnut\npitää mistään lainausajoista lukua, vaan alituiseen sai ottaa\nuusia, kun entiset olivat luetut. Topelius, Päivärinta, Aho, Ivalo,\nReijonen, Meriläinen, Kauppis-Heikki ja Minna Canth olivat läksyjen\nlomissa jokapäiväistä seuraani. Minun nuorempi leikkitoverini oli\nsamoihin aikoihin pahimmassa satukuumeessa. Hän etsi kirjaston\nsatukirjat oikein luettelon mukaan, mutta ei sittenkään saanut\nkylliksensä, vaan usein kiusasi minuakin satuja kertomaan. Vaan\nmistäpä niitä olisin kertonut, kun hän oli melkein kaikki samat\nlukenut mitkä minäkin. Mutta hän ei hellittänyt. Ja niin aloin\nvähitellen kertoa hänelle \"omiani\" ja innostuin yhä enemmän, kun ne\naivan odottamattomasti häntä huvittivat.\n\nNiihin aikoihin oli eräässä lastenlehdessä kirjoituskilpailu, ja\nminäkin uskalsin sinne lähettää pienen kertomuksen. En hiiskunut\nasiasta ystävälleni, enkä edes äidillenikään, vaan kaikessa\nhiljaisuudessa odotin ratkaisua. Kun se vihdoin tuli, niin en\ntahtonut silmiäni uskoa. Olin saanut toisen palkinnon. Epäilen\nvieläkin olenko koskaan ollut iloisempi ja ylpeämpi kuin niinä\npäivinä, jolloin palkintokirjani saapui ja jolloin sain nähdä ensi\nkyhäykseni painettuna.\n\nMutta painomustekasteen saaneen esikoiseni vaiheet eivät vielä\ntähän loppuneet. Eräänä päivänä, hiukan myöhemmin, antoi opettaja\nkansakoulussa ainekirjoitustunnilla seuraavaksi kerraksi\nvapaaehtoisen aineen. Empimättä kirjoitin vihkooni palkitun\nkirjoitukseni. Kun opettaja sitten toi vihot takaisin, luki hän\nhyväksi esimerkiksi parin oppilaan ainekirjoituksen, lausuen\nniitten johdosta jotakin ystävällistä. Olin tavattoman nolo, kun\nhän ryhtyi jakamaan vihkoja, eikä sanonut halaistua sanaa minun\nkirjoituksestani, joka oli sekä palkittu että painettu... nyrpeänä\nodottelin vihkoani. Kun opettaja sen vihdoin ojensi minulle, käski\nhän samalla minua tunnin loputtua opettajahuoneeseen. Hänen äänessään\noli uhkaava sävy, ja toverini katselivat minua sekä uteliaina että\nvahingoniloisina. Hiukan jännittyneenä, mutta samalla uhmamielisenä\nseurasin opettajaa tunnin loputtua.\n\n-- Sinun tämänviikkoisella aineellasi on vain se vika, ettei se ole\nsinun kirjoittamasi -- alkoi opettaja hyväntahtoisen ivallisesti.\n\n-- On se... -- enempää on osannut sanoa, sillä tämä syytös oli aivan\nodottamaton.\n\n-- Vai niin. No, katsoppas tätä! -- Samalla hyväntahtoisuudella hän\notti pöydältä lehden, jossa nimimerkillä varustettu kertomukseni oli\npainettuna.\n\n-- Älä nyt juttele enempää. -- Vai kenties tämäkin kirjoitus on sinun.\n\n-- Niin onkin.\n\n-- Vai niinkö? -- Mutta samassa hänen epäluulonsa nähtävästi syttyi\nuudestaan, sillä hän kysyi:\n\n-- Joko olet saanut palkintokirjasi?\n\nVastasin myöntävästi, ja hän käski tuoda sen seuraavana päivänä\nkouluun. Oikein näkyvän todistuskappaleen esittämällä pääsin\nseuraavana päivänä lopullisesti vapaaksi ensimäisen painetun\nsepustukseni aiheuttamista epäluuloista. Ja kuitenkin: vielä\nvuosien kuluttua, nyt tätä kirjoittaessanikin, ajattelen, että\npaljon onnellisempaa olisi ollut silloiselle opettajalleni ja ehkä\nminullekin, jos hän olisi uskonut ilman todistuksia...\n\n_Kaarlo Atra_.\n\n\n\n\nMinä Canth.\n\nKuinka meistä tuli kirjailijoita.\n\n\nSuomalainen teatteri oli syksyllä v. 1878 antanut muutamia näytäntöjä\nJyväskylässä. Olimme saaneet nähdä Mariannen, Sirkan, Oman Toivoni ja\nmuutamia muitakin kappaleita. Mutta nämä ne vaikuttivat syvimmästi,\nvaikuttivat varsinkin minuun, joka tuskin milloinkaan sitä ennen olin\nmitään teatteria nähnyt, ellen ota lukuun muutamia seuranäytelmiä\nensi nuoruuteni aikana Kuopassa ja jonkun kerran sittemmin Jyväskylän\nseminaarissa.\n\nTeatteri läksi kumminkin pian pois ja jätti pienen kaupunkimme\nentiseen hiljaiseen lepoonsa. Mutta minun mielestäni ei vaan mennyt\nMarianne eikä Sirkka. Rouva Aspegren oli joku korkeampi olento ja\nsamoin herra Wilho, -- niitä kahta minä näet enin ihailin.\n\nOoh -- joka olisi päässyt teatteriin ja saanut ruveta näyttelijäksi!\nMutta minulla oli mies ja kuusi lasta -- eihän semmoista voinut\najatellakaan.\n\nAjatella? Miksei? Ajatukset -- ovathan ne tullista vapaat.\nIltasella kun olin saanut joukkoni levolle, kuvittelin minä olevani\nteatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani koko Suomen yleisön\nnäyttelemiselläni. Olin milloin -- Mariannena, milloin Sirkkana ja\nnäyttelin niin liikuttavan kauniisti, että huoneen täyteinen yleisö\nminua hengittämättä seurasi.\n\nJa minä nautin voitoistani vaikkakin ne olivat pelkkiä\nmielikuvitteluja. Päivällä taas asetin kaikki kuusi lastani riviin\nistumaan, itse asetuin heidän eteensä toiselle puolen salia ja\nrupesin näyttelemään. Pekka poikani, joka silloin oli noin parin\nvuoden vanha, hymähti kerran minua katsellessaan ja sanoi harvaan ja\nhartaasti: \"mamma on hupsu!\" Josta minä tietysti hieman nolostuin. --\n\nMutta löytyipä Jyväskylässä eräs toinenkin henkilö, joka rakasti\nteatteria yhtä paljon kuin minä, ja lisäksi vielä kirjallisuutta ynnä\nmuita taiteita. Hän oli minua kokeneempi, kypsyneempi, oli oleskellut\nHelsingissä, nähnyt enemmän ja oppinut arvostelemaan taidetta\nvallan toisella tavalla kuin minä, joka siinä suhteessa olin hyvin\nnaivisella kannalla ja tuiki kehittymätön. Se henkilö oli Robert\nKiljander.\n\nEräänä kauniina päivänä -- vai lieneekö tuo päivä ollut ruma, en sitä\nniin tarkoin muista -- tuli Kiljander rouvineen luokseni visiitille.\nMinäkös tuosta sielussani ylpeilin, sillä tunnettua oli, ettei\nKiljander juuri rakastanut naisseuraa, vaan että hän sitä päinvastoin\nvältti niin paljon kuin mahdollista.\n\nNo niin. Minä tietysti riennän etehiseen vastaan. Tervehdittiin,\nmentiin saliin, istuttiin. Ja heti paikalla kääntyi puhe teatteriin,\njoka vähää sitä ennen oli lähtenyt Jyväskylästä pois.\n\nMinä valittamaan, että miksi syntyi Suomalainen teatteri niin\nmyöhään, miksei ennemmin, minun nuorna ollessani. Sillä nyt vasta\nolin oppinut ymmärtämään, että olinkin luotu näyttelijäksi enkä\npedagoogin rouvaksi Jyväskylään. Ja nyt se oli liian myöhäistä.\n\n-- Kyllä se on liian myöhäistä, myhähti Kiljander. Mutta minä tiedän\ntoisen neuvon: rupea kirjoittaman näytelmiä!\n\nTosiaankin! Se ei ollut minusta hullumpi tuuma. Katselin häntä ensin\nvähän aikaa vakavasti. Mutta se ei ollut pilantekoa, hän näytti\nolevan vallan toimessaan.\n\n-- Kirjoitetaan yhdessä, minä ehdottelin.\n\n-- Kirjoitetaan vaan. Mikä otetaan aineeksi?\n\n-- Kansannäytelmä tekaistaan viidessä näytöksessä.\n\n-- Ohoh, ohoh? Eikö yksinäytöksinen riittäisi näin ensi aluksi?\n\n-- Ei, kansannäytelmä siitä pitää nila viidessä näytöksessä.\n\n-- Kirjoitetaan ennemmin komediia ja otetaan aihe keskisäädystä pikku\nkaupungissa.\n\nKomediia! Sekö olisi nyt tyydyttänyt minua, jonka aivoissa pyöri niin\nmieltäliikuttavat näytelmät kuin Marianne ja Sirkka.\n\n-- Ei, kyllä minä tahtoisin ennemmin kansannäytelmää.\n\nMutta Kiljander ei luopunut omasta tahdostaan hänkään. Ja kun näin\nkohta syntyi erimielisyyttä välillämme, päätimme kuin päätimmekin\nvihdoin kirjoittaa kumpikin erikseen. Mutta me lukisimme toisillemme\nkirjoituksiamme sen mukaan kuin valmista saisimme.\n\nMinä tietysti suurella mielenkiihkolla heti työhön ja niin pantiin\nMurtovarkaus alulle. Olin äärettömässä jännityksessä: jokohan että\nminä todellakin pystyisin näytelmiä kirjoittamaan?\n\nSe sujui. Se sujui kuin itsestään. Oli kuin minulle joku vieras voima\nolisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin\nonnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille, herätti minussa\nriemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi\nuskonut! Ainoa suruni oli, etten tuota ennen ollut keksinyt. Kuinka\npaljon olinkaan jo menettänyt aikaa hukkaan.\n\nMuillekin täytyi minun antaa osaa ilostani. Luin kirjoitustani\nElias Erkolle, joka silloin asui luonamme, oli viidentoista vanha\nja viidennellä luokalla lyseossa. Hän arvosteli ja pani minut\nkirjoittamaan monta kohtaa uudelleen. Palvelijoilleni myöskin\nluin, Riikalle ja Iidalle, ja heidän mielestään se oli ihmeen\nhyvää. Hoppulaisen sanansutkaukset ja lauseparret heitä erittäinkin\nmiellytti ja kilvan he koettelivat muistella ja antaa minulle yhä\nrunsaammalta semmoisia. Ja kuinka he sitten olivat mielissään,\nkun niitä heidänkin varastostaan pantiin paperille. Sillä tavoin\nnäytelmästäni tuli aivan kuin koko perheen yhteinen työ. Mieheni vain\nmyhähteli ja sanoi: kylläpä olette lapsellisia.\n\nKiljanderille kävin uskollisesti lukemassa kirjoitustani sen mukaa\nkuin se edistyi.\n\n-- \"Ja, ja -- det är intit så illa det där. Fortsätt bara\", hänellä\noli tapana sanoa.\n\n\"Inte så illa!\" Se mielestäni oli jotenkin niukasti sanottu, sillä\nminä puolestani olin pyhästi vakuutettu siitä, että minun näytelmäni\noli parasta, mitä milloinkaan maailmassa oli kirjoitettu.\n\n-- Tuo ei kelpaa, hän taas välistä sanoi, se on kuin novellia,\nkirjoita se uudelleen.\n\nJa silloin minä sen kirjoitin uudelleen siksi, että hän sen hyväksyi.\nSillä hän se kumminkin oli minun paras auktoriteettini. --\n\nMutta kuinka kävi Kiljanderin oman näytelmän? Hän ei antanut minulle\nsiitä mitään selkoa, myhähteli vaan, kun sitä utelin, ja käski\nodottamaan. Eihän keskinäisessä suostumuksessamme ollut mitään\nmääräystä tehty ajasta, hän sanoi.\n\nEi ollutkaan, se kyllä oli totta. Mutta olisi hän jo voinut alkaa\nyhtäkaikki. Vai rupesiko häntä jänistämään?\n\nMitäs siitä, rupesi tai ei, minä vaan jatkoin näytelmääni\nloppumattomalla rohkeudella ja itseluottamuksella. --\n\nMutta samoihin aikoihin alkoi kova huoli kiduttaa mieltäni. Mieheni\nterveys heikkoni, hänen voimansa riutuivat päivä päivältä, en voinut\nsitä enää salata itseltäni. Lääkärit eivät tienneet muuta neuvoa,\nehkä se vaan on yleistä heikkoutta, he sanoivat, kun päästäisiin\nkesään, niin koetettaisiin, mitä kylvyt vaikuttaisivat.\n\nOdotin kesää, pelon ja toivon vaiheilla. Hän ei itse niin paljon\nhuomannut heikontumistaan, sanoi sitä vain turhaksi luulotteluksi,\nmelkeinpä hän tuskastui alinomaiseen vaarinottamiseeni ja hoiteluuni.\nMutta minulla oli vaan liiankin selvää, kuinka huolestuttava hänen\ntilansa oli. En uskaltanut ajatella niitä mahdollisuuksia, jotka nyt\ntunkeutumalla tunkeutuivat eteeni.\n\nOlisihan se ollut liian kamalata. Minun kuusi pientä lastani...\n\nKesä tuli. Terveyttä se ei tuonut eikä voimain palautumista.\nPäinvastoin!\n\nHeinäkuun 13 päivänä se kamalista kamalin tapahtui. Isku oli\nmusertava. En tiennyt näille ilmoille paljon mitään, näin vaan,\nikäänkuin unessa, että lapseni olivat mustissa vaatteissa ja\nsuruharsoissa, minä itse samoin. --\n\nMutta tosielämän tarpeet kiskaisivat minut jälleen järkiini. Tulihan\nminun päättää, miten asettaisin tulevan elämäni, miten hankkisin\ntoimeentulon perheelleni.\n\n-- Pidät seminaarilaisia ruuassa, se kait lienee paras keino,\nneuvoivat muutamat ystävistäni Jyväskylässä.\n\nHyvänen aika! Minä kun vain pakosta olin laittanut ruokaa tähän\nsaakka, sekö nyt sitten elinkeinokseen? Ja kannattaisiko se?\nTurvaisiko se niin suuren perheen toimeentuloa kuin minulla oli?\n\n-- Ei, antaannu ennemmin tykkänään kirjallisiin töihin, sanoivat\ntoiset. Onhan sinulla hyvä kynä.\n\nMinä näet olin suomennellut ja kirjoitellut vähin sanomalehtiin.\nMutta kokemukseni sen työn rahallisista ansioista eivät suinkaan\nolleet houkuttelevinta laatua? Ei niillä tuloilla leivässä\npysyttäisi, siitä olin varma. Sitä paitsi olivat nyt sekä\nruumiilliset että henkiset ominaisuuteni niin huonot, etten saattanut\nyrittääkään niin rasittavaa tointa.\n\nMutta mitäs sitten? Päässäni pyöri ajatus, joka aina lopullisesti\npääsi muista voitolle. Isäni oli ennen ollut kauppiaana Kuopiossa,\näitini vielä nytkin siellä hoiti pientä kauppaliikettä -- mitä jos\nminäkin koettaisin sitä keinoa?\n\nYstäväni Jyväskylässä pitivät sitä hulluutena.\n\n-- Sinulla ei ensinkään ole kauppias-luontoa, he sanoivat. Teet ennen\npitkää konkurssin ja menetät senkin omaisuuden, mikä sinulla on.\n\nSaattoi niinkin käydä, mutta saattoi käydä toisinkin. Ei sitä tiennyt\nennenkuin oli kokenut. Parempaa neuvoa en keksinyt, pidin siis kiinni\ntuumastani ja aloin järjestää asioitani sen mukaan.\n\nNäissä tosielämän huolissa oli mennyt noin kolme kuukautta, jona\naikana näytelmäni oli saanut levätä aivan rauhassa laatikon pohjalla,\nsivumennen sitä ajatukseni vaan joskus hipaisi, mutta aikaa ei\nollut eikä halua sitä esille ottamaan. Nyt kun olin tullut varmaan\npäätökseen siitä, millä keinolla tulevaisuudessa koettaisin joukkoani\neteenpäin viedä, sain valmistavien puuhieni ohella taas sen verran\nlomaa ja mielenvirkeyttä, että voin näytelmääni ensiksikin lopettaa,\nsitten parannella ja kirjoittaa uudelleen kokonaan. Marraskuun\nlopulla se oli sitä myöten valmiina ja lähetettiin Helsinkiin,\ntohtori Bergbomille.\n\nSuurella jännityksellä sitten odotimme, varsinkin Kiljander ja\nminä, hänen ratkaisuaan. Ehkäpä olisin minä puolestani odottanut\nsitä vieläkin suuremmalla kiihkolla, ellei olisi ollut niin paljon\nmuita murheita. Nuorimman lapseni syntymisaika läheni, ja kun elämä\nniin hiljan kovilla kourilla oli minua ruhjonnut tässä arimmassa\ntilassa ollessani, en mitenkään voinut toivoa onnellisesti pääseväni\ntuon kriisin läpi. Enkähän muuten niin olisi välittänyt, mutta\nkovin suretti minua lapsiraukat, jotka jäisivät aivan turvattomiksi\nmaailmaan.\n\nHelmikuun 1 päivänä oli minulla seitsemäs lapseni käsivarrella.\nViikon, pari häilyi elämäni silloin kuin oljenkorrella. Mutta korsi\nei katkennut, ja kuukauden kuluttua olin jo siksi reipastunut,\nettä saatoin vähitellen ruveta muuttopuuhiin. Pitkin aikaa olin\nmuuttanut rahaksi tarpeettomia tavaroita, loput olivat hevoskyydillä\nlähetettävät Kuopioon.\n\nNäissä hommissa ollessani tulee Olga Kiljander eräänä päivänä\nluokseni.\n\nHyvin salaperäisesti pyytää hän minua toiseen huoneeseen, että saisi\npuhua kahdenkesken.\n\nJa hän vei minut vallan toiselle puolen salia, iski silmää ja puhui\nkuiskaamalla, vaikka tiesimmekin vallan hyvin, ettei ketään ollut\novien takana kuuntelemassa.\n\n-- Tiedätkös mitä! Nyt on Robert kirjoittanut näytelmän.\n\n-- Elä?! Sinä narraat!\n\n-- Niin totta kuin -- Saat uskoa, hän on kirjoittanut näytelmän.\n\n-- Ja ihanko se on valmis?\n\n-- Ihan valmis. Yhdessä näytöksessä.\n\n-- Katsoppas sitä! Eikä ole virkkanut minulle mitään.\n\n-- Elä herran tähden anna hänen tietää, että sinulla on vihiä\nasiasta. Minä olisin aivan onneton --\n\n-- Kuinka? Etteikö hän sitten minulle sitä lukisikaan? Mutta sehän\nolisi --\n\n-- Niin, semmoinen hän on. Siellä hän pitää sitä laatikossa lukon\ntakana ja saat nähdä, että hän sen taas polttaa, niin hän on tehnyt\nennenkin. Monta monituista näytelmää hän on jo sillä tavalla pannut\nmenemään.\n\n-- Hyvänen aika! -- Kuule meidän pitää se estää.\n\n-- Emme voi. Etkös luule, että minä olen koettanut. Mutta hän on\nitsepäinen kuin synti.\n\n-- Koetetaan yhdessä. Sepä kumma, ettei kaksi naista saisi yhtä\nmiestä taipumaan.\n\n-- Ei, elä ajattelekaan --\n\n-- Olehan vaiti. Sinä tuot sen nyt ensiksikin tänne minulle\nluettavaksi --\n\n-- Mutta kun hän ei anna!\n\n-- Otat sen hänen laatikostaan ja tuot salaa.\n\n-- Herra Jumala, en minä uskalla, jos hän huomaa, että se on poissa.\n\n-- Minä sen luen muutamassa tunnissa. Ei hän sillä välin ehdi sitä\nkaivata.\n\n-- No, minä koetan. Mutta jos sinä tästä hiiskut sanaakaan\nyhdellekään ihmiselle, niin olet onneton.\n\n-- Elä pelkää joutavia.\n\nSamana iltana hän jo toi sen minulle. Tuli hengästyneenä, punakkana,\nhermostuneena, vihko nutun alla kätkössä. Minä etehiseen häntä\nvastaan.\n\n-- Joko se on mukana?\n\n-- St, st! Onko sinulla vieraita?\n\n-- Ei ole ket'ikään. Tule vaan sisään. Tuossako se nyt on?\n\nMinulla oli -- kädessäni käsikirjoitus. Luin kansilehdellä:\n\"Mästarens snusdosa.\"\n\n-- Mutta osaatko nyt olla niin varovainen, ettei sitä kukaan ihminen\nnäe?\n\n-- Saat olla huoletta.\n\n-- Robert on poissa tänä iltana. Huomisaamuna tulen sitä hakemaan\nniin varhain, että ehdin saada sen paikoilleen ennenkuin hän nousee.\nNiin että lue se nyt heti paikalla.\n\n-- Kyllä.\n\nMinä sisään aarteineni ja sitten lukemaan samassa tuokiossa. Loppuun\npääsin tuota pikaa ja -- päähäni iski rohkea tuuma.\n\nHain kiireesti kynän ja paperia ja aloin suomentaa. En sitä tietysti\nlikimainkaan saisi aamuun valmiiksi, mutta minäpä en aamulla\nantaisikaan sitä vielä takaisin. Parissa kolmessa päivässä ehtisin\nsen kyllä suomentaa ja tuskinpa hän huomaisi sitä kaivata sillä aikaa.\n\nKiihkeästi ryhdyin työhön, sillä minun muutenkin täytyi niin pian\nkuin mahdollista saada se valmiiksi ennenkuin muuttopuuhat minua\nkovin ahtaalle panisivat. Seuraavana aamuna varhain ensimäiset\nkuormat huonekaluja laitettaisiin jo menemään, ja minä olin sitä\nvarten jo tyhjentänyt kaappia ja piironkia.\n\nIstuin ruokasalissa, liikutin Lyylin kätkyettä vuoroin jalallani,\nvuoroin vasemmalla kädelläni, oikealla näet kirjoitin. Ja sillä välin\nkomentelin vanhempia lapsia olemaan hiljaa.\n\nMuutamia lehtiä olin saanut suomennetuiksi, kun kuulin etehisen oven\nkäyvän.\n\nTaivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki\npaperit kätköön?\n\nRuokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa\nvarten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoliseen kaappiin sekä\nKiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi\nsaada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä\nerään tuttavani pää pisti sisään.\n\n-- Otetaanko vastaan?\n\n-- Otetaan! Terve tultua!\n\nJa minä kiirehdin tulijaa kattelemaan hyvin viattoman näköisenä.\nEn antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain\nsalattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.\n\nSe ilta kului tyyten ja seuraavaa päivää koko pitkältä, etten\njoutanut suomennostani sen enempää muistelemaan. Pienokaiseni oli\njotenkin levoton, sain valvoa kaiken yötä ja aamulla tuntui pääni\nvarsinkin niin heikolta, etten jaksanut ajatella paljon ensinkään.\nSiitä siihen, että pystyssä pysyin.\n\nHevosmiehet ajoivat pihaan, huonekalut olivat laitettavat rekeen,\npeitettävät, nuoritettavat. Kaikki ne saatiin tehdyksi yksissä neniin\nja ennen aamiaista jo läksivät kuormat menemään Kuopioon päin.\n\nPäivemmällä sitten virkistyin taasen ja tuolla puolisten jälkeen\nasettui pikku tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen.\n\nNo nyt -- ajattelin -- nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli\nkätkyen luokse, minä kaappasin ylös.\n\nSuomennos esille! Mutta --?\n\nNiin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin\nkäsistäni?\n\nHain, etsin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista.\nTurhaan. Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan.\nHukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi?\n\nMutta eihän sitä ole voinut maa niellä, _täytyyhän_ sen löytyä.\n\nPitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä\nolin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä\nkiireessäni --\n\nHerra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän -- niin, aivan varmaan, minä\ntyönsin paperit kaikki ruokakaappiin! Ja nyt ne olivat jo matkalla\nKuopioon!\n\nLuulin pyörtyväni. Seisoin siinä hetken kuin kivettynyt. En tiennyt\nmitä tehdä. Uskaltaisinko sanoa totuuden Olga Kiljanderille? Hän joka\nniin minua oli varoittanut ja oikein omalletunnolleni pannut, että\npitäisin hyvää huolta käsikirjoituksesta. Ja niin pyhästi kuin olin\nsen luvannut. Vielä pahempi -- eihän Olga ilman minun houkutuksiani\nolisi mennyt sitä, salaa ottamaankaan. Mitä sanoisi Kiljander, jos\nhän huomaisi näytelmänsä kadonneeksi?\n\nMutta -- entä kun hän ei sitä huomaisikaan!! Kuinka olikaan? Nyt\noli tiistai, huomenna keskiviikko, silloin meni posti Kuopioon.\nEnnen lauvantakia olisivat kuormat perillä, silloin voisivat minulle\nlähettää paperit, ja sunnuntaina, jos kaikki hyvin kävi, ne olisivat\ntaas käsissäni.\n\nSaattoihan toivoa, ettei Kiljander sitä ennen niitä tulisi\nkaivanneeksi. Mutta entä Olga? Miksi hän ei ollut tullutkaan niitä\nhakemaan jo aamulla, niinkuin oli uhannut? Tunnustaisinko hänelle vai\nenkö tunnustaisi?\n\nSanotaan, että yksi synti tuo aina yhdeksän muuta syntiä mukanaan,\nja niin kävi nytkin. Salaa olin hankkinut käsikirjoituksen huostaani\nja luvattomasti olin ruvennut sitä suomentamaan. Sitten olin kenties\nhutiloinut sen hukkaan ja nyt täytyi jo turvautua valheeseen.\nSillä minulla ei ollut rohkeutta tunnustaa totuutta ja suoraan\nkertoa, kuinka asian laita oli, kun pelkäsin, että he sitä kovasti\npaheksuisivat.\n\nVasta keskiviikko-aamuna tuli Olga käsikirjoitusta hakemaan. Robert\noli muistaakseni ollut sairaana ja maannut siinä huoneessa, jossa\npiironki, jonka laatikossa hän näytelmäänsä säilytti, oli, ja sen\nvuoksi hän ennemmin antoi vihkon olla minun huostassani, kun ei\nkumminkaan olisi saanut sitä hänen huomaamattaan paikoilleen.\n\nAnnoin hänen rauhassa kertoa tämän asian juurta jaksaen, ja olin\nkuuntelevinani hänen puhettaan suurella tarkkaavaisuudella,\nvaikka toden teossa en siitä tajunnut paljon mitään. Kun hän\nviimein lopetti, tuli minun vuoroni puhua. Kokosin kaikki voimani,\nosoittaakseni tyyneyttä ja varmuutta.\n\n-- Niin -- tuo se nyt tänne pikaa.\n\nNe olivat hänen viimeiset sanansa.\n\nMinä nielin ja alotin. Ääneni oli niin epävarma ja painunut, että\noikein pelotti.\n\n-- En minä annakaan sitä vielä takaisin.\n\n-- Et anna? Mitä?\n\n-- Niin, minä en anna, jatkoin minä ja koetin väkisinkin saada\nsanoihini päättäväisempää sointua. Koetin häntä myöskin katsoa\nrehellisesti silmiin. -- Minä en anna ennenkuin olen sen suomentanut.\n\n-- Mutta, hyväinen aika, en minä uskalla jättää sitä tänne niin\nkauaksi. Jos Robert sattuu käymään laatikossaan ja älyää, että se on\npoissa?\n\n-- Siinä tapauksessa täytyisi meidän sitten tunnustaa totuus.\n\n-- Hän suuttuu. Hyvä Jumala, en minä tohdi.\n\n-- Jos suuttuu niin suuttukoon. Minä en anna näytelmää pois,\nennenkuin olen sen suomentanut. Turha pyytääkään.\n\nHän vaikeni hetken ja mietti.\n\n-- Milloin luulet saavasi sen valmiiksi?\n\n-- Ensi viikolla.\n\n-- Vasta ensi viikolla? Etkö jo tällä?\n\n-- En mitenkään.\n\n-- No, olkoon sitten. Mutta kyllä minua pelottaa. Pelottihan\nminuakin. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka sydämeni sykki pelosta\nja hätääntymisestä. Mutta minä osasin aika hyvin teeskennellä. Hän ei\nhuomannut minussa mitään vilppiä.\n\nPidänhän itseäni ylipäänsä sangen rehellisenä ihmisenä, enkä tiedä\nmonasti elämässäni valheen kengillä kulkeneeni. Mutta sillä kertaa\nsen tein, kun toivoin niin muodoin pelastuvani.\n\nKirjoitin kirjeen veljelleni Kuopioon:\n\n\"Kun tavarakuormat tulevat sinne, niin avaa ruokakaapin yläosan\nvasemmanpuolinen kaappi. Siellä pitäisi olla kirjoitettu vihko ja\nmuita papereita. Ota ne kaikki visusti talteen, elä taivaan tähden\nniitä hukkaa, sillä ne ovat äärettömän tärkeitä. Lähetä ne sitten\nheti ensi postissa vakuutetussa paketissa -- ei ristisiteessä --\neläkä suinkaan unohda! Odotan niitä suurimmalla jännityksellä.\"\n\nKirje vietiin postiin ja nyt en voinut muuta tehdä kuin odottaa\nsunnuntaipäivää.\n\nTilani ei suinkaan ollut kadehdittava. Kauhea levottomuus minua\nvaivasi kaiken aikaa. Entä jos muistin väärin? Entä jos ne eivät\nsittenkään olleet ruokakaapissa? Taikka -- jos olivat, niin oliko\nsanottu, että ne onnellisesti saisin takaisin? Saattoihan tapahtua,\nettä joku vaara kohtaisi kuormia. Kyytimies polttaisi tupakkaa,\nkipuna lentäisi kuormaan ja se syttyisi palamaan! Suuri luoja --!\n\nKuinka helposti se voisi sattua! Kipuna tarttuisi vaan\npeitevaatteeseen taikka, ellei kipunakaan, niin voisihan mies,\nkun sytytti piippuaan, varomattomasti heittää tulitikun syrjään\nkuormalle. Hän istuisi tietysti edessäpäin, ajaisi hevostaan eikä\nkatsoisi taakseen. Sillä välin kuorma syttyisi ilmituleen, eikä hän\nhuomaisi mitään, erittäinkin jos sattui olemaan vastatuuli.\n\nSeurasin kuormia ajatuksissani, laskin ja arvelin, millä kohdalla ne\naina milloinkin olisivat, aprikoin olivatko vielä hyvässä säilössä\nvai olisiko joku onnettomuus jo kohdannut. Eiköhän tämä minun kauhea\npelkoni ollut vaan joku paha aavistus, että niille hullusti kävisi?\n\nÖisin varsinkin nämä huolet minua vaivasivat. En saanut unta,\nlevottomuus kasvoi kasvamistaan, muuttui polttavaksi tuskaksi, joka\npakotti sydäntä ja päätä. Voi, jos Kiljander tietäisi, ajattelin,\nkuinka paljon tästä kärsin, kyllä hän varmaankin antaisi anteeksi.\n\nKoetin muistella olinko milloinkaan kuullut, että rahtikuormat olivat\npalaneet. Mutta enpä tiennyt, että semmoista olisi kerrottu. Miksi se\nsitten tapahtuisi juuri nyt?\n\nNäin koetin rauhoittaa itseäni, mutta turhaan taisteli järkeni\nkiihtyneitä mielenliikkeitä vastaan. Ne olivat kerran saaneet\nsemmoisen vallan, ettei niitä mikään voinut asettaa.\n\nPerjantai-iltana arvelin, että kuormat olivat joutuneet perille.\nNyt en enää pelännyt niiden palamista, oli aivan kuin olisin nähnyt\nniiden onnellisesti ajaneen ahtaasta porttikäytävästä sinne entiseen\nkotipihaan. Ei ne olleet palanneet, en sitä enää pelännytkään. Mutta\nsiihen sijaan tuli uusia suruja.\n\nEntä kun veljeni ei sattuisikaan olemaan kotosalla? Jos hän olisi\nlähtenyt maalle tuttaviensa luona käymään, niinkuin hänellä usein oli\ntapana. Äitini ottaisi vastaan kuormat, antaisi asettaa huonekalut\npaikoilleen, pyyhkisi ja siivoisi ne matkan pölystä. Hän luulisi\nnuo paperit joutaviksi ja viskaisi ne siistiessään pois. Sillä\nluonnollisesti hän ei avaisi veljeni kirjettä eikä tietäisi sen\nsisällyksestä mitään.\n\nOli tosiaankin hyvin mahdollista, että niin kävisi. Miksi en\nollutkaan varovaisempi, miksi en lähettänyt kirjettä äidilleni\nennemmin? Mikä kova onni, etten sitä tullut ajatelleeksi!\n\nToinenkin pelko minua vielä vaivasi siinä suhteessa.\n\nVeljeni ehkä kyllä oli kotona, hän ehkä otti paperit esille, luki,\nnaurahteli, sanoi ehkä näin: näytelmiäkö se siellä vielä hommailee?\nNo, kaikkiakin! Jättäköön ne nyt vaan sikseen.\n\nJa hän ehkä viskaisi vihon käsistään jonnekin ja jättäisi\nkuljeksimaan. Ei katsoisi maksavan vaivaa lähettää takaisin.\n\nNiin, siihenkään ei ollut takeita ollenkaan. Se saattoi häneltä\nsyntyä.\n\nLauvantai-iltana kello kuusi tiesin postin lähtevän Kuopiosta.\nOlikohan tuo käsikirjoitus nyt hänen laukussaan, vai eikö? Jospa\nse kuitenkin oli! Jospa sitä nyt kuitenkin hyvää vauhtia tuotiin\ntakaisin Jyväskylään! Huomenna näillä ajoin se ehkä jo oli käsissäni?\nUskaltaisinko toivoa?\n\nEllei se vaan postissa häviäisi? Oli kait veljeni lähettänyt sen\nvakuutettuna, niinkuin olin pyytänyt, mutta antoiko sekään täyttä\nvarmuutta? Useinhan hävisi postista vakuutettujakin paketteja.\n\nTaikka jos posti ryövättäisiin, niinkuin joku aika sitten oli\ntapahtunut Jämsässä?\n\nNo niin -- eipä ollut enää täyttä vuorokautta siihen, kun saisin\nsen tietää. Tuntui niin eriskummalliselta ajatella, että tuo katala\nviikko nyt kuitenkin oli päähän päästy.\n\nMutta kuta likemmäksi postin tuloaika läheni, sitä pitemmiksi\nkävivät tunnit ja minuutit. Se viipyikin huonon kelin takia sinä\npäivänä jonkun verran yli aikansa. Minä kävelin tulliportille,\nseisoskelin, katselin maantietä, kuuntelin eikö porokellon ääni\nsieltä jo kajahtelisi. Käännyin verkalleen takaisin, katselin vähän\nväliä taakseni, pysähdyin, kuuntelin. Niin astuskelin sitä kaupungin\npääkatua edes takaisin tuntimäärät postia odotellen. Ja vihdoin\nviimein se saapui! Hevonen tuli juosten, porokello soi heleämmin\nkuin koskaan ennen. Sivuitseni se ajoi ja minä näin kiiltonappisen\npostiljoonin selkä kenossa reen perässä rehottavan, näin suuret\nlaukut nuoritettuna reen taakse. Nyt ei tarvinnut odottaa enää kuin\ntunnin verran.\n\nJa sen kuluttua oli kuin olikin paketti kädessäni.\n\nRepäsin pois käärepaperin. Kiljanderin vihko tuli esille. Ehjä se oli\nja kokonainen, samassa kunnossa kuin olin sen kaappiin pannut. Ja\nsuomennoksetkin olivat mukana.\n\nAh, mikä helpoitus! Mikä suloinen rauhan ja onnen tunne nyt täytti\npoveni! Sinä iltana olin niin iloinen ja niin kiitollinen, en tiennyt\nmistään murheesta enkä mistään huolesta, kaikki ne olivat haihtuneet,\nkaikki oli valoisata, kaikki oli lohdutusta ja rauhaa. Säälin\nitseäni, kun turhan takia olin niin suurta tuskaa nähnyt. Mutta\nolihan se nyt ohitse, olihan vihko taas onnellisesti huostassani. Ei\nmitään hätää enää. Tuntui niin hyvälle sekä sielussa että ruumiissa.\nMieleni oli kepeä ja vapaa, ja läpi väsyneenä pitkällisestä\njännityksestä nukuin kaiken yötä niin erinomaisen makeaa unta,\nettä siitä oikein nauttimalla nautin. Seuraavaa aamuna oli vihkon\njälleensaaminen ensimäisenä ajatuksissani ja tunsin taaskin\nsanomatonta rauhaa ja mielihyvää.\n\nNyt sitä säilytin kuin silmäterääni. Päätin suomentaa sen tuota\npikaa. Mutta sepä ei ollut niinkään helposti tehty, sillä muutamien\npäivien perästä oli minun jo joukkoineni lähteminen matkalle,\nja paljon oli vielä toimittamista sitä ennen. Sitä paitsi oli\nhuonekalutkin niin tarkkaan lähetetty menemään, ettei ollut kuin yksi\nainoa pöytä jälellä koko talossa, ja sitä toki tarvittiin niin paljon\nmuihin tarkoituksiin, ettei siitä useasti tyhjää kulmaa minulle\nriittänyt.\n\nOlga kyseli vähän väliä, eikö suomennos jo alkaisi valmistua, mutta\nminä aina syytin kiireitä töitäni, jotka estivät, ja hän uskoi minua\ntäydellisesti. Robert itse ei vielä ollut mitään huomannut, enkä\nminä puolestani suuresti enää välittänyt siitä, jos hän huomaisikin.\nTämä kuitenkin mielestäni oli niin vähäpätöinen kepponen verraten\nsiihen toiseen, etten pitänyt siitä mitään lukua. Olinhan sitä paitse\nkärsinyt niin suurta tuskaa tuon näytelmän takia, että minulla nyt\noli siihen jonkunmoinen oikeus, vaikkakaan he eivät siitä tuskasta\ntienneet kumpainenkaan, Jumalan kiitos. Eivätkä he saisikaan sitä\ntietää, en milloinkaan maailmassa tuota tapausta kenellekään\nkertoisi, niin päätin pyhästi mielessäni. Olin vaan tyytyväinen, että\nse oli käynyt näin hyvin ja että olin onnistunut pitämään sen salassa.\n\nMutta kuinkas kävikään! Valheella on lyhyet jäljet, sen sallimus pani\nminut pian huomaamaan.\n\nPari päivää ennen lähtöämme tuli veljeni Jyväskylään meitä noutamaan,\nsillä minä en uskaltanut lähteä yksin pitkälle matkalle seitsemän\npienen lapseni kanssa.\n\nMeidät oli kutsuttu heti samana iltana Kiljanderiin.\n\nPuheltiin siinä kaikenmoista, muun muassa \"Murtovarkaudesta\", josta\ntohtori Bergbom oli nyt lähettänyt jotenkin kehoittavan arvostelun,\nja luvannut samassa kirjeessään ottaa sen näyteltäväksi, kun vaan\nensin tekisin siinä muutamia vähäisiä muutoksia, yhdistäisin kaksi\nviimeistä näytöstä ja kirjoittaisin yhden näytöksen välille lisää.\nTätä kaikkea katsoimme suureksi menestykseksi ja olimme siitä hyvin\nmielissämme.\n\n-- Mutta, sanoo sitten veljeni ja kääntyy minuun, en ole muistanut\nsinulta kysyäkään, mikä näytelmä se oli, joka sinne Kuopioon tuli.\nVeret sävähtelivät suonissani:\n\n-- Ei -- eihän se ollut mitään, kiiruhdin sanomaan.\n\nMyöhäistä! Kiljander ei antanut tuon uutisen mennä sivu korviensa.\n\n-- Mi -- mitä? Onko hän lähettänyt jonkun näytelmän Kuopioon?\n\n-- Ei, se tuli sinne erehdyksestä ruokakaapin sisässä.\n\n-- Näytelmä? Oliko se näytelmä?\n\n-- Eikä ollut, koetin minä sopertaa.\n\nIstuin siinä kuin tulisilla hiilillä enkä tiennyt, miten saisin\nveljeni suun tukituksi.\n\n-- Eihän se mikä näytelmä ollut. Suomennoksia vaan --\n\n-- Olipas se näytelmä, väitti veljeni. Ruotsinkielellä kirjoitettu\nnäytelmä.\n\n-- Katsokaapas sitä! Nyt hän on kirjoittanut jo uuden näytelmän eikä\nole virkkanut siitä meille mitään, huudahti Kiljander.\n\n-- Ei, ei, älkää uskoko --\n\n-- Siitä meidän pitää ottaa selvä. Vai salassa hän nyt rupeaa\nkirjoittelemaan.\n\nOlga katseli minuun silmät suurina eikä tiennyt mitä ajatella.\n\n-- Oletko sinä tosiaankin kirjoittanut?\n\n-- Enkä ole, minä vakuutan --\n\nVeljeni naurahteli ja oli hyvillään, kun oli saanut aikaan semmoisen\neffektin.\n\n-- Tunnusta vaan pois! intti Kiljander.\n\n-- Mutta hyvänen aika, minä en ole kirjoittanut mitään.\n\n-- Mikä oli tuon näytelmän nimi? kysyi Kiljander veljeltäni.\n\n-- Mästarens snusdosa.\n\nYleinen hiljaisuus!\n\nMinä istuin kuin tuomittu, olin kerrassaan kukistettu.\n\nKiljander katseli ankarana vuoroin rouvaansa, vuoroin minuun. Olgan\nsilmät riippuivat minussa kiinni, hän oli kuin elävä kysymysmerkki.\n\n-- Kuinka -- tämä on ymmärrettävä? puhkesi Kiljander viimein\nsanoiksi. Mitä te olette tehneet?\n\nKiusallinen hetki. Olga punastui ja oli hämillään. Mutta eihän siinä\nmikään auttanut, hänen täytyi alkaa selvityksen tekoa. Ja sitten tuli\nminun vuoroni jatkaa.\n\nTein täydellisen tunnustuksen, sillä eihän siinä enää muuta neuvoa\nollut.\n\nOlga ihmetteli.\n\n-- Ja niin hyvin sen osasit peittää! Et edes minulle sitä kertonut.\n\n-- En uskaltanut.\n\nKiljander oli loukattu. Miksi olimme niin omavaltaisesti menetelleet\nhänen paperiensa kanssa. Hän vaati näytelmäänsä heti takaisin ja\ntuleen hän sen viskaisi samassa eikä sinä ilmoisna ikinä hän enää\nmitään kirjoittaisi.\n\nTuo uhkaus sai minut vähän toipumaan nöyrtyneestä tilastani.\n\n-- Tuleen? Sehän olisi synti ja häpeä. Minä en siinä tapauksessa anna\nsitä takaisin. Suomennos on valmis tuossa paikassa ja sitä ei vaan\ntuleen heitetäkään, ei vaikka mikä olisi, ennenkuin näytetään tohtori\nBergbomille!\n\n-- Hoo -- vai tohtori Bergbomille! Siitä ei tule mitään, minä sanon.\n\n-- Se näytetään tohtori Bergbomille, väitin minä. Syntyipä siitä\nsitten välillämme pieni kahakka, josta minä pääsin voittajana\nainakin puolittain. Kiljander nimittäin viimein myöntyi siihen,\nettä jatkaisin suomennosta loppuun asti, koska kerran olin jo niin\npitkälle ehtinyt.\n\n-- Mutta sitä ei sittenkään lähetetä minnekään, hän kuitenkin vielä\npenäsi.\n\n-- No, ei, ei. Ei lähetetä, myöstelin minä mielissäni, kun olin\nnäinkin paljon voittanut. Mutta itsekseni päätin, että hänet kyllä\nsiihenkin vielä taivuttaisin.\n\nYötä myöten ajattelin valvoa saadakseni suomennoksen valmiiksi, mutta\neipä siihen ollutkaan voimia. Täytyi pyytää, että saisin ottaa sen\nmukaani Kuopioon, johon Kiljander helposti suostuikin.\n\nKävin viimeisinä päivinä sanomassa jäähyväiset kaikille\ntuttavilleni ja niin sitä sitten lähdettiin matkalle eräänä sameana\nlauvantaipäivänä maaliskuussa. Palvelijani, joka tuli mukaan,\najoi edellä kolmen lapsen kanssa, minä tulin kuormalla jäljessä,\npienin, kahdeksannella viikolla, lammasnahkapussissa povellani, sitä\nvanhempi, kolmen vuoden ikäinen turkin sisään käärittynä rinnallani.\nVeljeni ajoi kahden vanhimman kanssa takana, että oli valmis\nauttamaan, jos sattuisimme kaatumaan tai joku muu onnettomuus meitä\nkohtaisi. Näin nyt kuljin joukkoineni eteenpäin samaa tietä, jota\nneljätoista vuotta aikaisemmin eräänä päivänpaisteisena syyskesän\npäivänä olin vasta vihittynä nuorena rouvana tullutkin. Silloin oli\nturva mukana, nyt sitä ei ollut koko maailmassa, yksin täytyi alkaa\nelämän taistelu sekä omasta että seitsemän pienokaisen puolesta.\nTulevaisuus ammotti siinä uhkaavan mustana edessäni eikä kumma, että\nolin jotenkin alakuloisella mielellä. Kipeästi minuun koski niinikään\nJyväskylästä muutto. Olin ehtinyt niin kiintyä siihen paikkakuntaan,\netten luullut voivani perehtyä enää muuhun. Ero seminaarista, joka\noli ollut henkinen kotini jo ennen naimisiin menoani, ero lukuisista\nystävistä, jotka viimeisinä kovina aikoinakin olivat osoittaneet\nminulle niin suurta myötätuntoisuutta, niin lämmintä osanottoa, että\nvielä nytkin mieltä liikuttaa sitä muistella, ero kotitalosta, johon\nitse olin piirustukset tehnyt, jonka rakennusta olin kiihkeimmällä\nintressillä seurannut, jonka ryytimaassa jok'ainoa pensas ja puu oli\nvanha rakas tuttu, jossa joka kohta, joka pieninkin kolkka huokui\narmainta ystävällisyyttä, -- ero kaikesta, mikä oli kallista ja\nrakasta, kivisti sydäntä kovin. Minusta tuntui, ettei henkistä elämää\neikä ystävyyttä muualla löytyisikään paitsi Jyväskylässä, ja nyt\nkohtalo minut sieltä iäksi eroitti, kiskasi irti ja viskasi pois,\naivan kuin kuivettuneen oksan tuoreesta puusta.\n\nHeti Kuopioon saavuttua otin suomennoksen käsille. Työ oli minulle\nnyt kahta mieluisempaa, siinä oli Jyväskylän ilmaa, Jyväskylän\nhenkeä, siinä elin uudelleen ystävieni parissa. Siihen sulatin kaiken\nkaihoni, kaipaukseni, ikäväni, itkin ja suomentelin, suomentelin ja\nitkin.\n\nMuutamien päivien perästä lähetin sitten Kiljanderille sekä\nsuomennoksen että hänen oman käsikirjoituksensa. Pyysin ja rukoilin,\nniin kauniisti kuin suinkin voin, että hän nyt kumminkin antaisi\nnäytelmänsä Suomalaiselle teatterille. Lienee Olgakin toiselta puolen\npannut parastaan taikka oli hän itse ehkä vähitellen muuttanut\nmieltä, niin vaan kävi, että hän piakkoin sen jälkeen lähetti\n\"Mestarin nuuskarasian\" tohtori Bergbomille, joka sen heti hyväksyi\nnäyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia.\n\nSittemmin onkin Kiljander kirjoittanut näytelmänsä suorastaan\nsuomenkielellä.\n\n_Minna Canth_.\n\n\n\n\nRafael Engelberg.\n\nEnsi yritykset.\n\n\nEi ole oikein houkuttelevaa ryhtyä puhumaan \"ensi yrityksistään\",\nkun ei ole juuri muuta saanut aikaankaan kuin ensi yrityksiä.\nSitäpaitsi välittäisi allekirjoittanut puolestaan muutenkin tällä\nkertaa vähemmän kaikista \"takakatsauksista\". Mutta Kirjailijaliiton\npyrkimystä kannattaen tahdon tietysti vähältä osaltani liittyä mukaan.\n\nSyntyperän, kotiseudun ja lapsuudenaikaisen ympäristön vaikutelmat\nkatson tässä Liiton kiertokirjeen mukaisesti sivuutettavaksi. Saanen\nvain mainita, että jo sangen varhain osui minua kohti erinäisiä\nkirjallisia kosketuksia, jotka verrattain määrätysti herkistivät\nmieltäni kirjallisuudelle.\n\nPuhumatta kirjevaihdosta vanhempieni ja omaisteni kanssa, jolla\nminulle on ollut varsin suuri merkitys, oli ensimäisiä varsinaisia\nsepitelmiä, mitä lienen paperille kiinnittänyt, eräs runon\nkatkelma, minkä kirjoitin Joensuun satamassa jotakin kaidepuuta\ntai tavaralaatikkoa vasten. Olin tullut kotipuolestani Nurmeksesta\nkaupunkiin. Minulla oli ehdot kolmannelta luokalta neljännelle\nja olin niitä jo käynyt suorittamassa. Odottamattani kohtasin\nasianomaisen opettajan -- hän julisti minun epäonnistuneen.\nTuosta lähtee nyt laiva kotipuoleen ja siinä on lähetettävä tieto\nvanhemmille, että oli käynyt hullusti. Sydäntäni kouristi ikävä ja\npahamieli. Silloin tuli vähitellen säkeistö ja olisi siihen pitänyt\ntulla jatkoakin, mutta jotenkuten häiriinnyin.\n\nSitten aikojaan myöten tuli kynään tartutuksi yhä uudelleen. Kun\nkerran kirjevaihdossa oli tottunut mielialojaan ja tunnelmiaan\npukemaan sanoiksi, siirtyi siitä ikäänkuin itsestään kokeilemaan\nkirjallisempia muotoja, sikäli kuin näistä joutui tietämään. Jonkun\nkerran otin osaa Toivon-liiton kirjoituskilpailuunkin ja taisin\ntulla mainituksi eräänlaisella huomiolla. Varhain sepitin myös\nmuutamia satiireja, jotka liikkuivat poikajoukon yhteisessä elämässä.\nLieneepä minulle sattunut sellainenkin kunnia, että ollessani vielä\nalaluokkalainen kyhäyksiäni kysyttiin konventtiin tai ainakin vietiin\nkonventtilaisten kesken luettavaksi.\n\nNäihin aikoihin oleskeli vanhin veljeni Turussa ja Helsingissä,\nopiskellen ammattityön ohella taidemaalausta. Tulevan lankomiehensä,\nnykyisen kuvanveistäjä Alpo Sailon kanssa, hän kävi kotipuolessakin,\njossa jouduin heidän nuorekkaan taiteilijainnostuksensa pariin. Jospa\nJoensuukin tarjosi yhtä ja toista herättävää, kuten mieleenjääneitä\nMaaseututeatterin vierailuita, on mainitulla taiteilijakosketuksella\nollut minulle suuri merkitys. Maalaria minusta ei tietenkään\ntarvinnut tulla, mutta kirjoittaminenkin oli taiteilemista.\nSellaisena temmaistiin minut mukaan, ja niin jouduin myös ennenpitkää\ntekemään ensimäisen Helsinki-matkani. Kaikesta muusta avartavasta\npuhumatta sain käydä vanhassa Arkadia-teatterissa, josta Lindforsin\nFigaro jäi unohtumattomana mieleen. Olin tällöin seitsentoistavuotias.\n\nToverikunta tarjosi minulle runsaasti työtä. Näihin aikoihin\nolivatkin kirjalliset harrastukset Joensuun lyseon toverikunnassa\nharvinaisen vilkkaat. Esiintyi lukuisia pirteitä kynänkäyttäjiä,\njoista tosin sittemmin ei ole suurimmasta osasta paljoa kuulunut,\nmutta jotka kuitenkin nuorekkaassa seurassa kykenivät kukin pieniä\nlisiä esiintuomaan. Niinpä ohjasi minua runomittain opille eräs\nylempiluokkalainen, joka nyttemmin kunnia-arvoisena postivirkamiehenä\ntuntuu ajattelevan kaikkea muuta kuin runoilua. Samanaikaisista\ntoverikuntalaisista mainittakoon Tiitus (Ilmari Kivinen).\nHuomattavimmista herätteistä sopii panna merkille Juhani Ahon juuri\nsiihen aikaan käsikirjoitusjäljennöksenä kiertelevät \"Katajaisen\nkansani\" lastut sekä erinäiset Eino Leinon ja Larin Kyöstin runot.\nEräässä toverikunnan toimeenpanemassa kirjoituskilpailussa pääsi\nallekirjoittanut kolmannelle palkinnolle (ensimäisten saajista on\ntoinen nykyään kauppiaana Joensuussa, toinen sanomalehtimiehenä\nViipurissa).\n\nPaitsi toverikunnan lehteä, jonka toimittajana lienen ollut\njokseenkin säännöllisesti, jouduin Joensuussa kirjoittamaan\nmyöskin julkisiin sanomalehtiin. Kirjapaino minua veti kuin\nmagneetti ja kaukaakin nuuskaistessa latomon hajua tunsin omituista\nsalaperäistä kiihoitusta. Kun sitäpaitsi etäisissä maaseutuloissa\nvaatimattomienkin avustajien pääsy lehden palstoille ei liene\nollut perin vaikeata, löysin sieltä ennenpitkää minäkin itseni.\nRunoudella taisin alottaa, sitten tuli minusta kaikkinaisten\nasiain kirjeenvaihtaja. Ensin kirjoitin \"Karjalattareen\", sitten\nniihin aikoihin perustettuun \"Pohjois-Karjalaan\". Muistan, että\ntahdoin koettaa ansaita lisäapua koulunkäyntiini. Jälkimäisessä\nlehdessä avattiinkin minulle vakituinen tili. Aiheet kai olivat\npaitsi uutisluontoisia yleensä kansanvalistuksen aloja koskevia.\nHuomattavimpia lienee ollut eräs kirjoitus nimeltä \"Taide ja kansa\",\njonka ainakin eräs oululainen lehti siteerasi ja jonka käsittelemän\nasian myöskin \"Valvoja\" otti myöhemmin esiin.\n\nKahdeksi viimeiseksi kouluvuodekseni jouduin Ouluun. Vaikkakin\ntäällä epäilemättä etevämmässä oppilaitoksessa kiinnyin verrattain\nahkerasti lukuihin, jatkoin kuitenkin kirjallisia harrastuksiani\nentiseen tapaan. Toverikunnasta mainittakoon eräs kirjoituskilpailu,\njossa jälleen sain kolmannen palkinnon (ensimäisinä nykyinen V. A.\nKoskenniemi ja Erkki Kivijärvi). Julkisiin sanomalehtiin kirjoittelin\nvarsinkin \"Kaikuun\" ja \"Kalevaan\".\n\nPäästyäni keväällä 1902 ylioppilaaksi, liityin Savokarjalaiseen\nosakuntaan. Kirjalliset harrastukseni jatkuivat täällä jokseenkin\nsamalla tavoin kuin toverikunnissa, joskin alkoi tulla mieleen\nmurrosta ja repeämää. Kirjallisen kehoituspalkinnonkin onnistuin\nsaamaan.\n\nSitten jouduin henkeäni elättääkseni ja opintorahoja ansaitakseni\n\"Päivälehteen\" ja sen tultua lakkautetuksi \"Helsingin Sanomiin\"\nkorrehtuurin lukijaksi. Yksiin aikoihin olin myös aputoimittajana\n\"Lukutuvassa\" sekä Söörnäisten yhteiskoulussa opettajana. Työntaakka\nja varsinkin yönvalvominen sanomalehdessä oli murtaa terveyteni.\nMinä olisin niin mielelläni opiskellut lisää, ollut iloinen ja nuori\nniinkuin muutkin, mutta elämä paiskasi minut säälimättä alas. Tässä\nhirveässä todellisuuden ja pyrkimysten ristiriidassa purkautuivat\ntunteeni runoiksi, hiomattomiksi ja repaleisiksi niinkuin itsekin\nolin.\n\nJo hieman aikaisemmin olin kysyytynyt eräällä lyyrillisellä\nkokoelmalla julkisuuteen, mutta epäonnistunut. Näitä uusia tuskan\nja kärsimyksen tuotteitani osuin näyttämään Eino Leinolle. Sain\nhäneltä useita hyviä huomautuksia, joskaan minulla mielestäni ei\nollut oikeutta noudattaa oleellisimpia korjauksia. Leino kehoitti\njättämään kokoelman kustantajalle, ja niin joutui \"Työpajan töminäni\"\nvähitellen maailmaan.\n\nArvosteluista on minulla erityisen mieluisassa muistossa Eino Leinon\nystävällinen ja ymmärtäväinen esittely \"Helsingin Sanomissa\".\nNiinikään muistan suurella tyydytyksellä J. H. Erkko vainajan\nyksityistä onnittelua \"Hels. Sanomain\" käytävässä, missä hän\nsattumoisin kohdatessaan sanoi minun löytäneen erikoisen alani.\nSitävastoin jäi hieman outona mieleeni V. Tarkiaisen lausunto\nValvojassa, missä hän muun muassa moittii minulla puuttuvaa\ntehdaselämän kuvausta -- ikäänkuin esimerkiksi Eino Leinolla ei\nolisi riittävää \"sotaelämän kuvausta\", kun hän laulaa päänalaisena\nolevasta kivestä ja vierellä olevasta kalvasta; motiiveistahan lienee\ntoki enemmän kysymys kuin tarkoitetuista reaalisista kuvauksista.\nAmmattisosialistien taholta tehdyn huomautuksen, etten ollut oikea\nsosialisti, ymmärsin kyllä, sillä runoissani en ollut tahtonut ruveta\nketään syyttämään, ainoastaan laulaa kurjuuden esiin ja koettaa\nkaikesta huolimatta rohkeasti kohota.\n\nKorrehtuurivuosieni terveydelliset kolaukset, niitä seuranneet\nmyöhästyneet yliopistoluvut, ilman sanottavia apuneuvoja suoritetut\ntieteelliset matkat, alituinen leipätaistelu ja muut sensemmoiset\nseikat lienevät osaltaan olleet vaikuttamassa kirjallisen työni\nkituliaisuuteen. Minulla on tunne, etten ainakaan sanottavammin ole\nsaanut tarttua pääaiheisiini, vaan että minun on täytynyt yleensä\ntehdä ikäänkuin likeisimmin tarjoutuvaa. Että joskus tulisi toisin\nolemaan, sitä luonnollisesti hartaasti toivoisin.\n\nSisäisestä kehityksestäni puheenalaisina vuosina olisi yhtä ja toista\nlisättävää, mutta se kai veisi liian pitkälle ja kävisi toisille\nvähemmän huvittavaksi. Mainitsen vain yhtenä muistelmana, että\nneljänneltä luokalta viidennelle päästessäni, -- niin se lienee ollut\n-- jouduin tutkinnossa juhlallisesti saamaan Runebergin koottujen\nteosten vanhan suomennoksen. Söderström oli kai uutta painosta\npuuhatessaan lahjoittanut niitä kouluihin oppilaille jaettavaksi.\nItsensä matematiikan opettajan kädestä sain nuo vanhat kaksi\nnidettä -- ja siitä lähtien tuntui minusta matematiikan opettajakin\njonkun verran ihmiseltä. Runebergista olin saanut jo varhaisessa\nlapsuudessani voimakkaita vaikutteita, joten tämä lahja tuli kuin\ntuttua pohjaa täydentämään. -- Yleensä ei liene vaikutteitten\nvastaanotto minulle ollut mitään ihmeellisen vilkasta, mutta aivan\nköyhäksi ja huonosti valikoiduksi en sitä suinkaan tahtoisi sanoa.\n\nAjatellessani kuluneita nuoruusvuosiani muistan mielihaikealla, ettei\nminulla kirjallisissa harrastuksissani ole ollut mainittavampaa\nohjausta. Moni kohta olisi ehkä voinut nopeammin hioutua ja innokas\ntyö olisi ehkä välistä vähän kantavampiakin tuloksia tuottanut. Mutta\ntyytyväinen olen ainakin siitä, että olen jotakin koettanut.\n\n_Rafael Engelberg_.\n\n\n\n\nHilja Haahti.\n\nPari muistelmaa.\n\n\nKoska vuosi takaperin vastasin \"Otavan\" kiertokyselyyn: \"Miten löysin\nelämänurani\", jätän siinä kertomani asiat toistamatta ja piirrän vain\npari muistelmaa vuodelta 1895, jolloin julkaisin esikoisrunokokoelmani\n\"Oraita\". Ne muistot liittyvät kahteen jo manalle menneeseen henkilöön,\njoille olen suuressa kiitollisuudenvelassa kirjailijatyöni\nalkuunpääsystä.\n\nOlin äitini kanssa viettänyt kesää sukulaisten luona länsi-Suomessa\nja palasimme junalla Helsinkiin. Minua niihin aikoihin erityisesti\ninnosti sananlaskujen ja arvoitusten keruu; olin kaiken kesää\n\"juossut ukkojen ja akkojen jäljessä\", kuten tätini leikillään\nsanoi. Junassa sattui vastapäätäni istumaan eräs vanha vaimo, ja\ntätä aloin taas heti \"puhuttaa\". Sekaantuipa silloin keskusteluun\nsivultapäin muuan keski-ikäinen isäntämies. Hän kyseli kaikenlaista\nja tuntui yhtä huvitetulta kansan hengen aarteista kuin minäkin.\nJonkun ajan kuluttua hän esitteli itsensä: \"Erkko.\" Minäkin annoin\nnimeni: \"Hahnsson.\" Keskustelu siirtyi nyt entiseltä tolalta pois.\nHän katseli kukkavihkojani, jotka olin penkille laskenut. \"Nuo ovat\nkai kesämuistoja. Ja nyt varmaan lähdette kouluun Helsinkiin.\" \"En\nlähde koulua käymään, vaan opettajaksi -- ensi kertaa.\" \"Opettajaksi!\nMutta tehän olette melkein lapsi vielä.\" \"En niinkään -- pian täytän\nkaksikymmentäyksi.\"\n\nIsäntä tuntui hauskalta ja sivistyneeltä. Kysyin: \"Oletteko sukua\nrunoilija Erkolle?\" \"Sanotaanhan minua runoilijaksi.\" \"Oletteko...\noletteko _te_ runoilija Erkko?\" Häntä mahtoi huvittaa välitön\nhämmästykseni; hän hymyili vähän hämillään. Sitte ei puheenainetta\npuuttunut. Olin teatterissa nähnyt \"Ainon\" ja ihastunut siihen niin,\nettä runonkin olin kirjoittanut sen johdosta -- jota tietenkään en\nsillä hetkellä kertonut. Sen sijaan kyselin \"Kullervosta\", jota\nhän niihin aikoihin kirjoitti. Hän alkoi puhua kustantajista,\nvalitti muun muassa kokeneensa kylmyyttä G. W. Edlundin puolelta.\nMinä aloin innokkaasti selittää, että hän sentään on hyvin hyvä\nja ystävällinen vanha herra, ja kirjailijoilla voi olla hänestä\nmieluisiakin kokemuksia. \"Mitä _te_ kustantajista tiedätte?\" kysäisi\nhän kummastellen. \"Edlund on kustantanut äitini kirjoja\", vastasin.\n\"Äitinne? Eikö nimenne ollut Karlsson?\" \"Ei --\", ja sitte selveni\nsekin seikka. Runoilija esitti itsensä myös äidilleni, nauroimme\nmolemminpuolisia erehdyksiämme, ja matka kului vilkkaassa juttelussa\nTampereelle asti, jolloin tiet erkanivat.\n\nSeuraavan kerran tapasin J. H. Erkon syysmyöhällä Helsingissä,\nEläintarhan 8:ssa, jossa hän siihen aikaan asui. Olin parin tuttavan\nseurassa lähtenyt vierailulle kamreeri Enlundin perheen ja Hilda\nKäkikosken luo, ja runoilija Erkko osui sinne myöskin. Kun illalla\npalasimme kaupunkiin, seurasi hän mukana. Muistan pienen mustan\nkissanpoikasen, joka juoksi jäljessämme. Olin sitä silitellyt huvilan\npihalla, ja nyt se ei jättänyt meitä, vaikka kuinka karkoittelimme.\nErkon kävi sääliksi; hän otti sen hellästi käsivarsilleen ja lähti\nkantamaan takaisin, jottei raukka eksyisi kodistaan. Me toiset\nodottelimme. Ja kuinka olikaan -- sinä iltana uskalsin kertoa\nhänelle, että minäkin kirjoitin runoja ja olin aikeissa julkaista\nkokoelman jouluksi. \"Mutta minua pelottaa -- olenhan tosiaankin\nmelkein lapsi vielä, niinkuin sanoitte.\" \"Teidän ei tarvitse pelätä\",\nhän lausui isällisen rohkaisevasti. \"Jokainen lintu laulaa omalla\nkielellänsä. Lapsenkin on oikeus laulaa.\"\n\nOlin saanut runoilleni kustantajan, juuri G. W. Edlundin, josta\njunassa olimme puhuneet. Kahtaalla minut oli hylätty: hän otti\nvastaan. Kun hän ilmoitti, mitä palkkioksi oli ajatellut, katsahti\nhän minuun kulmainsa alta, hymyillen, kuten vanhus, joka valmistaa\nlapselle odottamattoman ilon: \"Sata viisikymmentä markkaa!\" Mutta\nminäpä en ymmärtänytkään iloita. Se teki vain kolme markkaa runolta\n-- olin toivonut kaksi vertaa niin paljon, eikä se mielestäni\nolisi ollut yhtään kohtuutonta. Olin \"Oraani\" runoillut mitään\nmuuta aikomatta; ne olivat syntyneet kuten lähde kumpuaa omasta\nluonnostansa. Mutta julkaisutoimiin ryhdyin saadakseni rahoja, joita\ntarvitsin. En käsittänyt lapsellisuudessani, että kustantaja pani\nitsensä tappion mahdollisuudelle alttiiksi joka tapauksessa. Tartuin\nrunovihkoon, ja melkein kyyneleet pyrkivät silliini. \"En tiedä,\ntahdonko niitä sitte ensinkään painoon...\" Kustantaja katsoi minuun\nhämmästyneenä, jopa huolestuneena. Hän otti paperin ja alkoi laskea\nsilmäini edessä. \"Painatan 750 kappaletta. Kunkin hinta voi olla\nehkä 1:50. Ei ole sanottu, että menee kuin 500. Painokustannukset...\nkirjakauppamenot... Ei, ei kannata enempää. Katsokaa nyt itse.\"\nSeisoin siinä ja täytyi uskoa. Mutta hyvä vanhus näki, että se oli\nminulle todellinen pettymys. \"No niin\", sanoi hän sitte herttaisesti,\n\"jos myydään 700, saatte lisäksi 100 markkaa. Siitä kirjoitan paperin\nteille.\" Minä jätin hänelle \"Oraani\", kiitin ja lähdin.\n\nJonkun aikaa myöhemmin hän tarjosi minulle pari pikkulasten\nkuvakirjaa, jotta suomentaisin lyhyet runosäkeet kuvien alle. Tahtoi\nvarmaankin ystävällisesti antaa työnteon tilaisuutta. Tehtävä oli\nniin perin helppo, että suoritin sen kädenkäänteessä. Palkkioksi hän\nlähetti 40 markkaa. Nyt oli minun vuoroni paljoksua. Minulle oli heti\nselvänä, että se oli suhteetonta -- tuskinhan olisin yhtä omaa runoa\nkirjoittanut valmiiksi samassa ajassa, jossa kaikki käännökset ehdin\ntekaista. Pian seisoin taas vanhuksen edessä, tarjotakseni hänelle\ntakaisin 25 markkaa. \"En pannut siihen enempää työtä\", vakuutin. Hän\nkatsoi minua aivan äänetönnä -- en unohda sitä katsetta koskaan. Nyt\nkiilsi hänen silmissään kyyneleitä. Tuntui kuin olisimme nähneet\ntoistemme sydämeen. Oliko hän saanut kokea elämässä liian usein,\nettä \"kauppa on kauppaa\" -- että kukin koettaa vetää puoleensa\nmahdollisimman paljon, ja että häntä, rikasta miestä, harvoin\najatellaan muuna kuin tuottavana rahanlähteenä? Sekö vaikutti,\nettä hänkin puolestaan piti parhaana tavallisissa oloissa vetäytyä\nkuoreensa, kohdella arvokkaan kylmästi niitä, jotka lähestyivät\n-- ja niin se saattoi vahingossa aiheettakin tapahtua, kuten olin\nJ. H. Erkolta kuullut. -- Hän otti vastaan rahat, mutta pian sen\njälkeen saimme äitini ja minä kutsun hänen ja kauppaneuvoksettaren\nkanssa illallista syömään oopperakellariin. Se oli ilta, joka\nsäilyy mieluisassa muistossani. Jäänyt oli unhoon \"kauppa\" kaikissa\nmuodoissaan. Siltä tuntui, kuin olisin löytänyt hyvän, isällisen\nystävän. -- --\n\nNiin sitte \"Oraat\" ilmestyivät ennen joulua. Tulin tavan mukaan\neräänä aamuna kouluun. Opettajahuoneessa muuan virkatovereista otti\nminut iloisin tervehdyksin vastaan: \"Toivotan onnea onnistuneen\ndebyytin johdosta! Oletteko nähnyt arvostelun?\" En, siitä en tietänyt\nmitään. \"J. H. Erkko on kirjoittanut Oraistanne.\"\n\nSain lukea hänen arvostelunsa, -- ensimäiset sanat, jotka\njulkisuudessa lausuttiin runovihkosestani. Ne eivät olleet\nainoastaan kiittävät; niissä oli lämpöä ja tulevaisuuden toivetta,\noli ylenmäärin ystävällisyyttä pienten huomautusten ohella. Itse\narvostelu oli kuin runoelma -- paras suositus, mitä koskaan olisin\nrohjennut odottaa. Tuskin silloin oikein ymmärsinkään, kuinka\nsuuriarvoiset ne rivit olivat tulevaisuudelleni. Hän oli raivannut\nkirjailijan okaisen polun alkupään tasaiseksi ja keveäksi askelilleni.\n\nHeitä molempia, G. W. Edlundia ja J. H. Erkkoa, muistelen\nkiitollisella lämmöllä, kun on kerrottava, miten kirjailijan uran\nalotin. En kumpaakaan tavannut myöhemmin enää -- ellen ehkä niin\nohimennen, että se on mielestäni häipynyt. \"Oraita\" _ei_ myyty 700\nkappaletta; ei tullut siis asiata mennä nostamaan tuota luvattua\nsataa markkaa. Vasta viisi vuotta myöhemmin julkaisin seuraavan\nrunovihkoni, silloin jo \"Otavan\" kustannuksella. En tullut tietämään,\nvastasiko se niitä odotuksia, joita J. H. Erkko oli \"lapseen\"\nkiinnittänyt. Enkä kumpaakaan kirjallisten ensi askelteni isällistä\nauttajaa koskaan oikein saanut kiittää, niinkuin sydämeni nyt vaatisi\nja haluaisi. Siksi pyydän nämä rivit piirtää, vaatimattomiksi\nkiitollisuuden kukkakimpuiksi heidän muistollensa.\n\n_Hilja Haahti_.\n\n\n\n\nIivo Härkönen.\n\nKuinka jouduin kynänkäytön alalle.\n\n\nLuulen, että Länkelän ensimäinen lukukirja herätti minussa ensimäisen\nrakkauden kirjoihin ja puuhailuun niiden parissa. Oleskelin\npienenä poikasena usein äitini kotitalossa, hänen veljiensä luona,\nnaapuripitäjässä, ja siellä löysin erään ruskeakantisen ohuen\nkirjan, jonka kuvat tempasivat heti minut mukaansa ja jonka runot\ntuntuivat kovin lystikkäiltä. Se oli tuo mainitsemani lukukirja.\nKuviin vetelin suurella innostuksella täydennyksiä lyijykynällä\nja runoja opettelin ulkoa, etenkin erästä, jonka nimi taisi olla\n\"Kalmistossa\". Toinen enoistani, joka oli lukumies hänkin, vieläpä\nainoa sukukunnassani, katseli ensin mielihyvällä harrastustani, mutta\nsitten, kun näki, kuinka minä \"koko kirjan viirukoitsin ja tärvelin\",\ntempasi sen pois kädestäni ja piilotti. Löysin sen kuitenkin aina\nja sitten alkoi sama leikki. Kun se vihdoin pääsi rauhaan minusta,\noli siitä, luulen, muodostunut kokonaan uusi parannettu painos. --\nMuuten oli enoni sangen omalaatuinen kirjamies. Hän teki joskus\ntavaratilauksia taloonsa kaupungista kirjeellä. Kerran ei sellaiseen\ntullut mitään vastausta. Enoni matkusti kaupunkiin. Siellä kysyi\nhän ankarasti, missä kirje on ja miksei tavaroita oltu toimitettu.\nNaurahtaen vastattiin, että kyllä tänne tuli joku aika sitten eräs\nkirje kysyjän pitäjästä, mutta siitä ei saatu mitään selvää, ei edes\nallekirjoittajasta.\n\n-- Miksei?\n\n-- Siinä kun oli vain puolet kirjaimia monistakin sanoista ja\nuseimmista ei senkään vertaa.\n\n-- No, jos minä olisin sen verran koulua käynyt kuin te, ymmärtäisin\nminä, vaikka olisi vain yksi ainoa kirjain kustakin sanasta\nkirjoitettu.\n\nVoitollista vastausta seurasi tilauksen siirtäminen toiseen kauppaan.\n\nErikoinen innostus oli tällä \"ensimäisellä opettajallani\" ehdotella\nja koettaa tartuttaa päähäni taitoja, jotka olivat hiukan\nerikoisempia. Yhtenä sellaisista piti hän venäjän kieltä, jota hän\nosasi hätätarpeiksi. Aina hän siitä puhui:\n\n-- Opi, veikkonen, kuule; se on ylen tärkeä, sitä ilman olet puolta\nvajaa!\n\n-- No, -- opeta!\n\n-- Kas niin, sana kerrassaan! Kissa on koshka, lusikka loshka.\nKirjain bukva, survin stupka...\n\n-- Mutta mikä on laatikko venäjäksi, kysyin minä, kun olin kuullut\nmuutamia kymmeniä sanoja ja kun aloin asiaan innostua.\n\n-- Mikäkö? hämmästyi opettajani ja joutui ilmeiseen pulaan. Hän ei\nnäkynyt tuota tietävän. Vihdoin huiskasi hän kädellään ja lopettaen\noppituntinsa lausui:\n\n-- Mikäkö tuo; etkö tuota tiedä! -- _Loutikko!_\n\nOlin kyllä jo käynyt pari kolme kuukautta pikkukoulua koti- ja\nkirkonkylässä, samoin vuoden, pari kansakoulua viimemainitussa, mutta\nselvimmin palaa tuo enoni opetus mieleeni näitä kirjaharrastusteni\nensiaikoja muistellessa.\n\nKansakoulun kirjoista jäi pysyvimmin mieleeni Luonnonkirjan kappale\n\"Kuinka Dion yritti luoda ihmistä\" ja sitten eräät satukirjat ja\njotkut \"Vegan\" ja Livingstonen matkoja esittävät kirjaset, joita\nankarahko opettajamme antoi eräiden koulupäivien lopussa luettavaksi\nkoulun lainakirjastosta.\n\nKoulun viime luokalla vaihtui opettaja, ja tämä uusi opettaja\njärjesti meille muutamille poispäässeille jonkunlaiset jatkokurssit,\njoita kutsuttiin iltakouluksi, ja joissa me saimme toimia\njonkunlaisina opettajinakin -- mitä ensi luokalle valmistuvia ne\nlienevät olleet, nuo oppilaamme. Verraton toimi! Me olimme miestä\nmielestämme ja ohut vitsakeppi kädessä osoitti tätä merkillisesti\nmuuttunutta asemaamme. Lukekaa, penskat, kuuletteko?\n\nSiinä sivulla harrastimme lainastolukua ja -- runoutta. Aina yhdessä\nolevana ja asustavanakin kumppanusparina hiivimme me, lähin toverini\nH. ja minä, lomahetkinä joko koulupihan nurmiselle taka-äärelle\ntai siellä olevan aution karjarakennuksen ylisille, ja siellä sitä\ntutkisteltiin Runebergiä, Kramsua ja Erkkoa! Erkko tuntui meistä\naluksi omituisen jäykältä ja oudolta -- muistan, kuinka esim.\npunniskelimme runoa \"Käyskelin kerran käärmesuota\" --, mutta sitten\naloimme häneenkin mieltyä. Runeberg oli kuitenkin korkein ihanteemme.\n\nSuorasanaisista kirjoittajista luimme Päivärintaa ja Reijosta,\njoista edellisestä on siltä ajalta jäänyt mieleeni \"Kontti-Anna\" ja\njälkimäisestä \"Koskelan ukko\".\n\nMutta harrastus ulottui pitemmälle. Kerran toimeenpani opettajamme\nopettaja-oppilastensa kanssa huvimatkan koulukylän järventakaiseen\nniemeen ja siitähän meidän, eroamattomain \"kirjallisten toverusten\",\nkun se oli tehty, piti laatia runo, valmistaa oikein suuri yllätys.\nKynät käteen, paperia eteen ja omituisen kuulakan kesäillan\nkajastellessa ulkosalla alkoi suuressa, vanhassa luokkahuoneessa\nsyntyä kummallisia, asianmukaisesti yhteen naksahtelevia rivejä,\njoita tiesimme säkeiksi kutsuttavan.\n\n    \"Kun me mentiin Pyhäniemeen,\n    maahan pantiin pata,\n    tuli alle tungettiin\n    ja ympär kivirata...\"\n\nEikö se ollut jotain ihmeellistä? Seuraavana päivänä näytettiin runo\nopettajalle, ja hänelläpä oli siitä iloa, oli totisesti!\n\nIltakoulu yhdisti, mutta myös erotti. Niinpä mekin kaksi eroamatonta\nnäimme toisiamme sen jälkeen vain harvoin. Hän jäi asumaan\nkirkonkylään, mutta minun täytyi siirtyä omaan syrjäkylääni.\n\nHarrasteltuani kotipihoilla lastenleikeissä rupesi isäni\nesittelemään, että minusta pitäisi tulla kauppapalvelija. Enimpäin\nmuidenkin pojat joutuvat kansakoulun käytyään puotipojiksi; muuten ei\nolisi ollut koulusta mitään hyötyä.\n\nSuostuahan täytyi. Isäni kuljetteli minua kaupungissa ja tarjoili\nmelkein jokaiselle \"isännälle\", ja vihdoin hän saikin minut eräälle\nvanhalle maakauppiaalle kaupungin ja kotipitäjäni välillä. Siellä\nalkoi uusi elämä, alussa hauska, mutta sitten työläs, kiusallinen.\nKun kylä oli tehdasseutu, jäi siellä olosta kuitenkin jotakin\ntyöläiselämän kuvia mieleeni ja perikuva vanhanajan kitsaanlaisesta\nkauppiaasta. Kesällä menin; syksyllä siirti minut isäni toisen\nmaakaupan palvelukseen toisessa pitäjässä. Siellä painui mieleeni\neräs lihava, tihrusilmäinen vanhempi kauppa-apulainen, eräs poroja\nkuljetteleva ukko, lihava emännöitsijä -- kunnes vihdoin kipeytyneet\nsilmäni ja osittain toimeen tyytymätön mieli saivat siirtymään\nkokonaan kauppa-alalta.\n\nParemmin viihtyi nuori mieli kun samana tai seuraavana talvena\neräs talomme kaukaisempi sukulaismies, jota sitäkin kutsuttiin\nenokseni ja joka asui lähempänä kuin ennenmainittu enoni, otti minut\njoiksikin talvikuukausiksi jonkinlaiseksi kirjamiesapulaisekseen\npitäjämme itälaidoilla oleviin pieniin salokyliin, joissa hän\ntalvisin oleskeli tukinvetopäällikkönä. Sielläpä alkoi todella uusi\nelämä, uusi maailma, raikas, puhdashenkinen, rauhaisa. En silloin\nkylläkään osannut vielä panna arvoa sille vanhalle hengenelämälle --\nKalevalan runoudelle -- joka juuri näillä mailla jälkikausiaan eleli\n-- kylät olivat Shemeikka ja joku sen naapurikylä -- mutta satuja\nkuuntelin jo hartaasti, kun sitä samassa savupirtti-talossa asuvat\nrahtilaiset iltaisin, talon perheentupaan kokouduttuaan, ryhtyivät\nsanelemaan. Olivatpa mieleenpainuvat hetket nuo. Tulet läiskyivät\nliedellä keitto- ja teevesi kattilain alla ja pärskivät päreissä,\ntalon tyttäret hääräilivät kiireisinä ja isännät hymyilivät tyyninä\nja rauhallisina tehden iltatöitään, mutta rahtilaisjoukosta joku\naina kertoili satua, hupaista, jännittävää tarinaa, joka kelpasi\nnuorelle mielelle kuin vesi kuivalle maalle. Usein vielä vuoteille\nvaivuttuakin saatiin kuulla jonkun Ukko-Miinan t.m. sadun sanelua.\n\nSalosta tultua alkoi outo heräilyn aika. Taloomme oli tullut asumaan\njoku näillä seuduin oleskeleva tukkipomo ja se tilasi meille lehden,\npaikkakunnan sanomalehden lähikaupungista. Kirkonkylän opettaja\notti nuoren syrjäkylän miehen suosioonsa ja lainaili hänelle\nauliisti kirjojaan sekä laina- että omasta kirjastostaan. Vieläpä\nhän otti minut osanottajaksi koulullaan toimeenpanemiensa iltamien\nvalmisteluihin. Tämä kaikki veti nuorta miestä kuin itsestään kirjain\nja kirjaharrastelun puoleen.\n\nEipä aikaakaan kun seutukunnan lehdestä alkoi näkyä uutisia y.m.\npikkukirjoitelmia paikkakunnaltamme. Ne olivat käsialaani; ja\nkohtapa seuraavana kevättalvena, 1898, otti lehden ystävällinen\nja rehti toimittaja, lehtori E. A. Hagfors-vainaja, palstoilleen\npari kolme vapaampaakin ja laajempaa kirjoitelmaa. Ne olivat\nkuvauksia \"vanhoista Karjalan tavoista\" ja hupaisen-surullinen,\nopettavaisen-runollinen kertomus lautamies Laipiosta, joka aikoi\nlähteä Amerikkaan, mutta jolla ei ollut uutta taskukelloa. Hän osti\nsen kelloseppä Albertsonilta, mutta se särkyi kerran, omistajan\nkompastuessa louhikkoon, ja siihen tyrehtyi kokonaan tuo jalo\nlähtöaikomus.\n\nMonta muutakin neron tuotetta syntyi noina aikoina, vaikka ne eivät\nsaaneet nähdä julkisuutta. Niinpä sukesi pitkänlainen kertomus\nisovanhempaini ja muutamain muiden seutumme runolaulajain matkasta\nSortavalan ensimäisille laulujuhlille (1896), jolla minäkin sain\nolla mukana, sitten joistakin ihmeellisistä johteista pulpunnut\nviisinäytöksinen, runomuotoinen näytelmä \"Troijan sota\" ja päälle\npäätteeksi vielä \"Aapinen Raja-Karjalan lapsille ja kansalle\", joista\noli ainakin iloa opettajalleni, kun hän niistä kuuli. Mutta sinne ne\nmenivät kaiken maailman tietä nuo ensimäiset jättiläisyritykset.\n\nOltuani jo edellisenäkin kesänä tukkijoella, saman enoni toimesta\nja mukana, jonka kanssa olin ollut salollakin, lähdin vielä\nnyt alkavaksikin kesäksi (1898) samaan toimeen; mutta eräänä\nmaanantaiaamuna työmaalle mennessäni pistin postiin paperit, joilla\nhain oppilaaksi Sortavalan kiertokouluopettajaseminaariin. Sieltä\ntuli kutsumus tutkintoon, ja tutkinto vei kouluun; ja niinpä siirryin\ntukkilais- ja salotieltä kokonaan toiselle -- opettajan, herran,\noikean kirjamiehen tolalle, jolle joutumatta seudun kansan mielestä\nei maksanutkaan käydä koulua.\n\nKoulu saattoi runo- ja kynäilysuonet aivan pursuamaan, ja ainakin\nherrassa nukkunut \"Lukutuvan\" ensi jakso täyttyi tuotteistani. Sinne\ntulvi runoja, kuvaelmia, kaikenlaista, ja alkoipa käydä jo niinkin,\nettä ne läpäisivät. Mikä voitto ja kunnia! Niinikään sai paikkakunnan\nlehden toimittaja tekemistä tuotteistani.\n\nKesä senjälkeen meni samanlaisessa runo- ja intohengessä ja kesää\nseurasi talvi, ensimäinen virkavuosi alalla, johon runollinen koulu\noli johtanut.\n\nMutta seuraavana kesänä (1900) sattui sellaista, joka johti elämäni\ntärkeälle käänteelle, ladulle, jota saan kiittää paljosta myöhemmällä\npolullani.\n\nKuten mainitsin, kuuluivat isovanhempani runolaulajiin -- isoäitini\noli Raja-Karjalan toista tärkeämpää runolaulajasukua: Sotikaisten\n-- ja heidän taitonsa oli vähitellen alkanut kiinnittää huomiotani.\nOlin saanut olla heidän mukanaan niillä suomalaisilla laulujuhlilla,\njotka ensi kertaa vetivät esiin nuo salojen taitajat, ja nyt vielä,\nkoulutalvenani, oli isoäitini kuollut. Se muistutti minulle heidän\ntaidostaan.\n\nSain päähäni keväällä 1900 kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuralle Helsingissä kysyen, eikö seura haluaisi antaa minun ryhtyä\noikein ammatinomaisesti keräilemään vanhoja runoja kotiseudultani ja\nmahdollisesti myöntäisi sitä varten pientä matkarahaa. Kysymykseeni\ntuli suotuisa vastaus, sekä seuran kansanrunousosaston hoitajalta\nprof. Kaarle Krohnilta että silloiselta sihteeriltä, jotka molemmat\nilmoittivat, että tilaisuus tämänkesäistä matkaa varten oli jo\njärjestettykin, myönnetty asianomainen stipendi; ja matkaohjeitakin\njo seurasi. Voidaan arvata, mikä ilo valtasi miehen sellaisten\nkirjeiden saavuttua.\n\nMutta samana kesänä ilmoitettiin toimeenpantavan suuret laulujuhlat\nHelsingissä, niiden edelläkäypien yliopistollisten lomakurssien\npäättäjäisiksi, ja mieleni rupesi palaamaan myös niille, molemmille.\nKirjoitin kirjallisuusseuran miehille. Heidän puolestaan kävi se\nhyvin päinsä; saisipahan prof. Krohn antaa vielä suusanallisia\nohjeita matkaani varten.\n\nRiensin Helsinkiin, tapasin noita herttaisia vanhan runouden\nystäviä, ja -- elämäni käännekohta oli alkanut. Prof. Krohn lupautui\nantamaan ohjeita ei ainoastaan runonkeräysmatkojeni vaan myöskin\nomain kirjallisten yritysteni suhteen näinä alkuaikoina. Tuo oli\nvieläkin suurempi ilosanoma. Itse keräysmatkat, joita ulottui\nkaikkiaan kolmelle kesälle ja joilla sain tutustua, paitsi koko\nkotikulmakuntaani, suureen osaan Aunusta ja Pohjois-Karjalaa,\nsyvennyttävät tuohon elämäni lähimpään maaperäiseen perustaan ja\nsamalla vanhaan, elävään runoon. Yhteys Helsingin kanssa veti suureen\nmaailmaan päin ja liitti toisiin heimoihin, isänmaahan. Silmät\navautuivat, varsi varttui.\n\nKirjalliset yritykseni tuottivat vielä -- ja nyt vasta -- monta\nkatkeraa palaa, mutta intoa ja yritteliäisyyttä ei puuttunut.\nUusi yritys vain ja entistä parempi! Ja niin vihdoin, vähä päälle\nkolme vuotta sen jälkeen, kun olin käynyt Helsingissä ja tavannut\nprof. Krohnia -- sillä välin, keräysmatkojeni ohella, jatkettuani\nopettajatoimiani ja alotettuani, syksyllä 1902, varsinaisen\nseminaarin käynnin -- kevättalvella 1904 julkaisi nuori Kariston\nliike ensimäisen runovihkoni ja hiukan myöhemmin samana keväänä\nWerner Söderström Porvoossa ensi kokoelman kertomuksiani (\"Tulia y.m.\nkuvauksia\"), kun niihin aikoihin myöskin ukko Telén Kuopiossa otti\nisällisiin armoihinsa Aug. Aspegrenin seurueen näyttelemän pienen\nesikoisnäytelmäni.\n\nSen pituinen se.\n\n_Iivo Härkönen_.\n\n\n\n\nSanteri Ivalo.\n\nKuinka ja koska alotin.\n\n\nJos pitäisi aivan tarkalleen vastata kysymykseen, kuinka ja\nkoska alottelin kaunokirjallista tuotantoani, niin kävisi se\nallekirjoittaneelle varsin vaikeaksi. En tietäisi, mistä \"ensi\nalusta\" kertoisin.\n\nYrittelin näet, kuten kaiketi niin monet muut, jo koulupoikana,\nkirjoittelemalla pikku pätkiä toverikunnan, \"konventin\",\nsanomalehteen, -- eli lehtiin, sillä niitä oli meidän koulussamme\nkaksi, joiden molempain \"toimittajanakin\" tulin eri aikoina\nolleeksi. Toinen oli \"vakava\", kirjallinen lehti, toinen taas\npilalehti, ja varsinkin tähän jälkimmäiseen sepustelin koko joukon\nleikillisiä juttuja. Niille usein naurettiin, ja olen väliin\njälestäkäsin koettanut muistella, minkälaisia nuo mahtoivat olla.\nMutta siitä ei voi enää saada selkoa. Sillä tämän \"Weitikka\"-nimisen\njulkaisun kaikki toistakymmentä vuosikertaa lienevät sittemmin,\njonkun \"ankaramman ajanhengen\" vallitessa koulussa, joutuneet\npolttoroviolle, vaikka en puolestani muista niissä olleen mitään\nkerettiläistä taikka muutenkaan maailmaapahentavaa. -- Konventin\n\"vakavaan\" lehteen kirjoitin enimmäkseen runoja, isänmaallisia,\nlyyrillisiä, eepillisiä j.n.e., -- tavallisia koulupoikarunoja.\n\nRunomuodon viljeleminen viehätti ja houkutteli minua vielä\nmyöhemminkin, omituista kyllä. Ensi ylioppilasvuotenani rustailin\nsiten suurella innostuksella ja antautumisella laajaa murhenäytelmää\n-- aihe kotimaan historiasta, -- ja sen viisi näytöstä kirjoitin\nalusta loppuun runomittaisesta. Vähän Vilhelm Telliä, vähän Daniel\nHjortia, vähän Shakespearia sieltä ja täältä. Mutta se seikka, että\nopukseni kirjoitin runomittaisesta, vaikutti, etten sittemmin ole\nryhtynyt sitä parantelemaan enkä rakentamaan käyttökuntoiseksi.\nKritiikin herättyä rupesin näet epäilemään sekä runojalkojani\nettä säkeitäni, -- en ole koskaan yrittänytkään julkaista mitään\nrunomuotoisista sepustuksistani.\n\nNe ovat menneet kaiken maailman tietä. Mutta siltä minusta kuitenkin\nsilloin aikoinaan tuntui, että tuo suureksi suunniteltu \"draaman\nkoe\" oli paljo jalompi ja \"monumenttaalisempi\" yritys kuin ne\nsuorasanaiset \"mitättömyydet\", jotka minulta sitten ensiksi tulivat\npainetuiksi. Kenties ei sittenkään tuo jälettömiin vaipunut ensi\nkehityskausi ollut kokonaan vaikuttamatta vastaiseen kirjalliseen\ntuotantooni eikä varsinkaan suurempain historiallisten romaanien\nsommitteluun.\n\nMuistanpa vielä hyvin millä innostuksella ja lämmöllä tuota \"suurta\nteostani\" rakentelin. Siinä oli paljo kärsimystä, paljo ristiriitoja,\npaljo herkkyyttä. Asuin niihin aikoihin, ensimäisen ylioppilasvuotena\nkeväänä, muutamia kuukausia yksin maalla, eräässä maalaistalossa\nlähellä rautatieasemaa Etelä-Suomessa, ja elin niin kokonaan tuossa\nkirjallisessa työssäni, etten ajatellut mitään muuta enkä mausta\nvälittänyt. Kenellekään en yrityksestäni hiiskahtanut. Eräs toverini\ntuli sinne sitten asuinkumppalikseni, ja häneltäkin oli tämä homma\ntietysti pidettävä salassa, -- lukujanihan olin muka harjoittavinani.\nMutta öisin istuin aina draamani henkilöjen parissa, hioin ja\nmuokkailin heidän runomittaisia vuoropuhelujaan, surin ja iloitsin\nheidän kanssaan... Sitten pistin koko tekeleen alimmas arkkuni\npohjalle, ja kävin muihin, \"hyödyllisempiin\", töihin käsiksi.\n\nVuotta, paria myöhemmin, ihan kesken tenttilukujeni, rupesin sitten\nsepustelemaan pientä, ylioppilaselämää koskevaa novellia, joka tuli\nolemaan painettujen teosteni ensimäinen. Kurssikirjain pänttääminen,\nkun sitä oli tehtävä urakalla, tuntui usein kuolettavan kuivalta.\nSellaisina hetkinä otin toisinaan, aivan kuin uhmalla, esille\nsinikantisen vihkosen, johon olin ruvennut juttuani kertomaan, ja\nkirjoitin siihen kappaleen erältään, ikäänkuin henkeni kevennykseksi.\nJa jonkun tunnin kuluttua maistuivat kurssikirjatkin taas.\n\nNäihin aikoihin olin selvästi tietoinen siitä, että kirjallisissa\nhommissa noin \"herkutellessani\" varastin aikaa lukutöiltäni ja\nvalmistautumiseltani yleensä elämän vakaviin tehtäviin, mutta en\nvoinut olla silloin tällöin suomatta itselleni sitä huvitusta taikka\nvaihtelua. Ja senkin jälkeen on usein -- miltei pitkin matkaa --\ntyöskentelyssäni ollut tuota samaa ristiriitaa. Kirjoitin huvikseni,\naikomatta pyrkiä kirjailijaksi, ja siksi tunsin näihin töihin\nriistäväni aikaa muilta tehtäviltä. Siksi ehkä myöskin nuo pienet\nkirjailemiselle omistetut hetket niihin aikoihin tuntuivat huvi-,\nmiltei juhla-hetkiltä arkitöiden lomassa. Varsin selvästi tunsin\ntuon kaiken väitöskirjatöitteni aikoihin. Selaillessani vanhoja,\nkuivia asiakirjoja yhytin usein aiheen tai tapahtuman, joka minut\npysäytti miettimään, että tästähän voisi saada jotakin hauskempaa ja\nnautittavampaa, kun rupeaisi tekemään... Ja kesken kaiken kävinkin\nsilloin tekemään muistiinpanoja ja suunnitelmia jotakin romaania\ntai historiallista pikkukertomusta varten, niin \"joutavaa\" kuin se\nminusta vakavaan työhön verraten olikin. Sellaisista muistiinpanoista\nsyntyi m.m. ensi itu Juho Vesaiseen.\n\nToisin ajoin ja jo tuolla ensimäisellä, alottelevalla\nkehityskaudella, tuntui kyllä usein siltäkin, että ehkä olisi minun\njätettävä kaikki muu, ja antauduttava yksinomaan kirjallisiin töihin,\njotka mieltäni enin \"vetivät\". Melkein tuskaisena taistelin väliin\nniissä mietelmissäni, tuntiessani, kuinka särin itseäni. Mutta ei\nollut silloin tarpeeksi uskallusta eikä itseluottamusta. Vasta paljo\nmyöhemmin, lähes 40-vuotiaana, repäsin itseni toisinaan vuodeksi tai\npuoleksi irti kaikista muista hommista pääasiallisesti kirjallisiin\ntöihin.\n\nMutta tämähän ei enää kuulu asiaan, kun on puhe \"ensi\nyrityksistämme\". Ne ensi yritykset olivat minun kohdaltani\nhapuilevia, hajanaisia kokeita, lepokeitaita taipaleella, eikä niistä\npaljo muuta ole sanottavanakaan.\n\n_Santeri Ivalo_.\n\n\n\n\nValter Juva.\n\nEräs arkkiveisujuttu.\n\n\nTäytynee kai myöntää, että kaikki on kirjallisuutta, mikä\nkirjoitetaan ja painetaan?\n\nEräs varhaisimpia \"kirjallisia toimia\", joissa olin mukana, lienee\nsekin puolestaan vaikuttanut siihen, että olen joutunut kirjailua\nvain tilapäisesti harjoittamaan.\n\nKotini oli v. 1885 Hämeenlinnassa. Vanhempi veljeni, Vilhelm, ja\nminä lueskelimme kotona varsin säännöllisesti kandidaattilukujamme.\nVeljeni oli aikaisemmin kiinteiden lukujensa ohella ollut kokonaisen\nvuoden Hämeen Sanomain yhdistettynä pää- ja aputoimittajana; minä\nolin ylioppilasajoiltani asti kahtena vuonna noin neljä, viisi\nkuukautta vuodessa ollut isäni apuna maanmittaustöissä.\n\nIsä ei sietänyt laiskuutta. Hänellä oli muuten laajat tiedot ja\nmonipuoliset aatteelliset harrastukset, kirjallisuutta hän ihaili,\nmutta teroitti aina mieliimme, että kirjallinen työ ei elätä miestään\nköyhässä Suomessa.\n\nMaisteri O. A. F. Lönnbohm oli tähän aikaan Hämeenlinnassa\ntyttökoulun opettajana ja Hämeen Sanomain toimittajana. Hänen\nluonaan asui syksyllä v. 1885 veli Kasimir, ahkerasti lueskellen\nja kynäillen. Suuri määrä Kasimir Leinon ensi runovihkon runoista\nlienee valmistunut jo tämän vuoden kuluessa. Kertomus \"Emmalan Elli\"\noli pääpiirteissään valmis; vapaamielinen runo \"Sunnuntaina\" oli jo\nkesällä syntynyt.\n\nNäihin aikoihin vietettiin Hämeenlinnan perheissä laajanpuoleista\nseuraelämää. Kotimme varsinaiseen tuttavapiiriin kuuluivat m.m.\nystävällisen herttainen O. A. F. Lönnbohm ja siis myöskin hänen\nnuorempi veljensä sekä ennen kaikkia Paavo Cajander, joka näkyi hyvin\nviihtyvän isäni seurassa.\n\nCajanderissa oli aina jotain suuripiirteistä. Hän oli harvinaisen\nsuora, rehellinen ja teeskentelemätön mies. Mahtailua ja\nitseoikeutettua patentti-isänmaallisuutta puheissa tai eleissä hän\nei sietänyt. Hyvänluontoiselle leikille hän osasi panna arvoa. Me\nnuoret ihailimmekin Paavo Cajanderia, \"Vapautetun kuningattaren\" ja\n\"Runolaulajan\" tekijää.\n\nMitä Kasimir Leinoon tuli, hän nyt jo oli valinnut elämänuransa, --\noli päättänyt antautua kirjailijaksi sekä siinä rinnan suorittaa\nkorkeampia yliopistotutkintoja.\n\nVilhelm veljeeni ja Kasimiriin verraten minä -- vaikka hiukan\nvanhempi ylioppilas kuin Kasimir -- lienen ollut enemmän tai vähemmän\nkehittymätön. Yleensä me kolmisin olimme keskusteluissamme hyvin\nkirjallisia ja filosofisia, -- yleispäteviin harkintapäätelmiin\ntaipuvaisia, -- hiukan elämänviisaan satiirisia, -- vaikka joskus\nsaattoi myös leikkiä ja puhdasta pilaa sattua väliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämeenlinnan suuret syysmarkkinat olivat tulossa. Yhteiskunta\noli äskettäin ollut järkyksissä. Kaupungista kotoisin olevan\nvanginvartijan Vilénin oli kyytirattailla murhannut hänen\nkuljetettavanaan ollut rosvo ja tutkintavanki. Murhaaja oli tämän\ntehtyään karannut, mutta pian joutunut uudestaan kiinni. Tästä oli\nollut luettavana seikkaperäinen, repäisevä kertomus Hämäläisessä,\npaikkakunnan vanhoillisessa lehdessä, jonka pääkirjoituksen paikalla\naina komeili edellisen puoliviikon ilmatiedot sekä pari kolme palstaa\nkauheita tapaturmia, tulipaloja, rosvojuttuja ja veritöitä.\n\nHämeen maaseuduilla oli tähän aikaan pääasiallisena\nrunokirjallisuutena arkkiveisu. Arkkiveisuja julkaisi etenkin\nkirjoitustaitoinen gentlemanni Simo Hirvinen, runotuotannostaan\nlaajalti kuulu. Yhtä oivallisia runoilijoita oli myöskin traagillisen\nromanssin, \"Akselin ja Hiltan\" tuntematon tekijä. --\n\nKasimir Leino istui lukuhuoneessamme. Puhelimme Suomen\nkirjallisuusoloista. Ylimieliset ivalauseet sinkoilivat; pian oltiin\narkkiveisuissa. Mieleemme johtui Vilénin murha ja saman viikon\nsyysmarkkinat: -- Simo Hirvisellä taas uusi, loistava arkkiveisun\naihe!\n\nKenestä ensimäinen leikillinen ehdotus lienee lähtenyt, en osaa\nsanoa, mutta pian puolittainen maisteri Vilhelm, kirjailija Kasimir\nLeino ja ylioppilas Valter olivat päättäneet itse julkaista\nmarkkinoiksi arkkiveisun \"Vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta\".\nKun asianomaiset kuuluivat Hämeen Sanomain likimpään piiriin,\nhuomattiin helpoksi saada tämä kirjallinen tuote painetuksi, niin\nettä tekijäin nimet pysyvät salassa. Alifaktori J. Leinonen kyllä\nvoi hankkia markkinapäiviksi toimeliaan ja uutteran kolportöörin.\n\nElettiin realismin merkeissä. Meidän arkkiveisumme ei olisi\narkkiveisu, jos se eroaisi muista samantapaisista. Koko huvimme,\nkoko ivamukailu-ilomme oli oleva siinä, että kirjoittaisimme niin\nviheliäistä runoutta kuin osaisimme, mutta kuitenkin säännöllisin\nrunosäkein. Tyystin oli säilytettävä arkkiveisun \"Jumala paratkoon!\"\nKaikki oli oleva runopukuista proosaa. Runoelman eepillinen puoli\noli saatavissa vanhasta hassusta Hämäläisestä. Vilénin murha oli\nkirjoitettava laulettavaksi niinkuin \"Akseli ja Hilta\". Pituus\nvähintään pari-kolmekymmentä säkeistöä.\n\nSovittiin, että Kasimir Leino ja minä kirjoittaisimme Vilénin-runon\nkumpikin erikseen, alusta loppuun saakka. Seuraavana päivänä yhdytään\nKasimirin luona, runot verrataan toisiinsa. Kummastakin ehdotuksesta\nvalitaan aina parhaiten onnistuneet säkeistöt ja yksityiskohdat.\nKriitillisen ja toimituksellisen puolen suostui veljeni ottamaan\nhoitoonsa. Hän saattoi olla mukana hauskassa ilveilyssä, mutta tahtoi\npysyä passiivisena taiteenharrastajana.\n\nMinulla oli hallussani jäljennös eräästä runosta, jonka todellinen\nkuritusvanki, -- härmäläinen puukkojunkkari, -- oli kirjoittanut\nvankilassa, ja jonka Söörnäisten vankilanpäällystö oli korjannut\ntalteensa. Tämä otettiin esiin, luettiin ja huomattiin hyväksi.\nPäätettiin julkaista _kaksi_ arkkiveisua. Toisena oli \"Surullinen\nvalitusvirsi, jonka lauloi onneton koppivanki Söörnäisten Kakolassa\".\nVeljeni lupasi hioa runoelmaa ja parannella sen virheellisiä säkeitä.\n\nVoin vakuuttaa, että puuhaan ryhdyimme puhtaasta yltiöpäisestä\npoikamaisuudesta. Olimme huolettomia nuoria miehiä ja halveksimme\nsydämen pohjasta kaikkia rahallisia ansioita. Mutta ymmärsimme\ntyystin, että yhtiöliikkeemme tietysti oli oleva myöskin rahallisesti\nkannattava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nO. A. F. Lönnbohm oli lähtenyt tilapäiselle matkalle, ja hänen\nveljensä niskoilla oli illalla ollut Hämeen Sanomain toimitustyötä\nja oikaisulukua. Kun seuraavana päivänä yhdyttiin, niin Kasimir\nLeinolla sentähden oli esitettävänä ainoastaan määrärunonsa Vilénin\nmurhasta. Minulla oli, paitsi määrärunoa, myös \"Lammin reservipoikain\nlaulu\", joka hengettömyydessä varmaan vei voiton itse esikuvistansa,\nynnä eräs \"Akselin ja Hiltan\" hempeämielinen kohtaus Hämeenlinnan\npuistossa.\n\n    \"Ja Akseli ja Hilta\n    ne istui Parkissa;\n    ja kaunis oli ilta,\n    kuu loisti taivaalla.\"\n\n\"Surullisen valitusvirren\" oli veljeni saanut pätevään asuun.\n\nVilénin-runojen ehdotukset luettiin, ja kumpainenkin huomattiin\nvarsin ansiokkaaksi. -- Ei siis muuta, kumpikin painatetaan!\nToiseen arkkiveisuun otetaan \"_Laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta\nmurhasta_\" ja toiseen \"_Uusin ja paras laulu vanginvartia Vilénin\nkauhiasta murhasta_\". Edelliseen tulee lisäksi \"Surullinen\nvalitusvirsi\" j.n.e. sekä jälkimäiseen minun molemmat täyterunoni.\n-- Vaikka toimitamme näin laajat ja hyvät arkkiveisut, niin pysymme\ntavanmukaisessa hinnassa, 15 penniä lentolehdeltä.\n\nKasimir Leinon runosta muistan -- ikävä kyllä -- ainoastaan\nrepäisevän kohdan, jossa kerrottiin, kuinka murhaaja, nukkuessaan\nmetsätorpassa, vihdoin vangittiin:\n\n    \"Kun rosvo puukko vyöllä\n    penkillä pötkötti,\n    niin kruununmiehet yöllä\n    jo hänet vangitsi.\" --\n\nTämän jälkeen seurasi runossa vielä asianmukainen _sens-moral_.\n\nMinun runoni alkoi:\n\n    \"Voi, kuink' on mailma turha\n    ja synnin valta suur,\n    taas surkia kun murha\n    on tapahtunut juur.\n\n    Ja murhe mielen täyttää,\n    kun tuota kertoilen\n    ja synkiältä näyttää\n    tää laakso murheiden.\" --\n\nRunoni oli lennottomasti päättynyt köyhänlaisiin säkeisiin:\n\n    \"-- -- -- -- --\n    ja vietiin Kakolahan\n    tää roisto kavala.\"\n\nTämä loppu ei tyydyttänyt kriitillistä veljeäni. Istuvassa\nneuvottelussa hän yhteen henkäykseen saneli siihen seuraavat\nlisäsäkeet:\n\n    \"Niin paha palkan saapi\n    jo täällä mailmassa:\n    Kun kuolo saavuttaapi\n    on toinen Kakola!\n\n    Siks' pitäis meidän tietää,\n    niin täällä vaeltaa,\n    ettemme sitten viettää\n    saa tuskaa kauhiaa.\"\n\nRuno oli nyt ensiluokkainen!\n\nHarvoin lienemme purskahtaneet sellaisiin naurunremahduksiin kuin\nkaikissa näissä toimissamme.\n\nYhtiöjäseneksi liikkeeseen otettiin nyt alifaktori J. Leinonen,\nleikillinen, nuorimies. Arkkiveisut painettiin. Leinonen hankki\nmarkkinapäiviksi kolportöörin, mutta sattui onnettomuudeksi\nsaamaan epärehellisen, vanhan markkinalurjuksen. Kolportööri jätti\njälkeensä melkoisen kassavaillingin. Hän hävitti viinoihinsa meidän\nomaisuutemme!\n\nKun sittemmin tehtiin osakeyhtiömme liikkeenselitys, niin voitot ja\ntappiot menivät vastakkain tasan. Kirjallinen työmme oli tuottanut ±\n0.\n\nNyt saatoin kokemuksesta tietää, että isäni oli oikeassa\nväittäessään, että kirjallinen työ ei lyö leiville maamme pienissä\noloissa!\n\nNoin viikkoa myöhemmin oli meillä vieraina perheen tuttavapiiri, ja\nsiinä emme malttaneet olla kaikessa hiljaisuudessa kertomatta Paavo\nCajanderille arkkiveisuhuijaustamme. Juttu koko groteskimaisuudessaan\noli hullunkurisinta, mitä hän oli kuullut. Hän nauroi ihan\nkatketakseen! Paavo Cajanderin naurussa oli aina jotain vapaata ja\nmiehekästä. Hän itse arvosteli asioita riippumatta sovinnaisuuden\nkaavoista.\n\nO. A. F. Lönnbohm, vanha veitikka, oli siinä vieressä ja\nnauroi leveää he-he-he-nauruaan. Hän iski silmää puoleksi\nongelmaiseen tapaansa ja sanoi veljelleen, että vastaisten\nkirjallisuushistorioitsijain on syytä panna merkille, kuinka Kasimir\nLeino oli alottanut kirjallisen uransa julkaisemalla ensi työkseen\n\"varsinaista rahvaan runoutta\".\n\nMeidän tarkoituksemme oli kyllä ollut, että runoteostemme\n\"kirjailijanimet\" pysyisivät visusti salassa. Mutta toisella\ntai toisella tavalla näkyy asia tulleen tietoon Mikkolan\nlyseolais-kumppanustoon, johon paitsi Mikkolaa kuuluivat Mäkkylät,\nForsmanit ja Sadeniukset. Kun parikymmentä vuotta myöhemmin tapasin\ntohtori J. B. Mäkkylän, niin kävi ilmi, että hän tunsi tämän jutun ja\nvielä osasi ulkoa eräitä \"Surullisen valitusvirren\" säkeitä, jotka\nminä jo olin ennättänyt unhottaa.\n\n_Valter Juva_.\n\n\n\n\nK. A. Järvi.\n\nMitenkä minä aloin \"kirjoitella\".\n\n\nMitenkäkö minä muka aloin \"kirjoitella\"? Se on tavallaan surullisen\nlystillinen juttu -- nyt näin kaukaa katsottuna. Sillä tänä vuonna ja\njuuri samoina aikoina kuin tätä kirjoitan, on kulunut tasalleen 25\nvuotta, kun ensimäinen tekeleeni \"Kuvauksia\" ilmestyi Edlundin komean\nkirjakaupan näyteakkunalle. On siis tässä nyt samalla juhlittava\nkirjallisen askarteluni hopeahääpäivää ja verestettävä vanhoja\nvaalenneita muistoja \"Kirjailijaliiton\" myötätuntoisella osanotolla.\nEn ollut täysin täyttänyt 22 ikävuottani, kun tuo ihmetapaus joutua\njulkisuuden mieheksi sattui minun vähäpätöisen elämäni kohdalle.\nMutta kirjoitellut minä olin jo sitä ennen sanomalehtiin runoja,\nnovellinpäitä y.m. Kotimaakuntain sanomalehdet K. F. Kivekkään\n\"Kaiku\" Oulussa ja O. Ansaan \"Pohjalainen\" Vaasassa olivat avanneet\npalstansa minunkin kyhäyksilleni, ja lähimmässä tuttavapiirissäni\ntunnettiin jo kyllä minun \"kirjailijanimeni\" ennenkuin \"Kuvauksia.\nKirjoitti K. A. Järvi\" pyörähti kirjakauppojen näyteikkunoihin.\nTällä kirjalla on oma esihistoriansa, ehkäpä rikkaampi kuin muilla\njulkaisuillani, ja joka tapauksessa siinä on runottaren ensi\nlemmen huumaavaa hurmiota, mikä saa veret lämpenemään nyt vielä\nhopeahääpäivänäkin. Mutta ensin tässä tuo esihistoria. Minussa oli\nilmennyt \"kirjailijan vikaa\" tavallista aikaisemmin. Lyseon viime\nluokilla se kohosi kroonilliseksi kuumeeksi. Kun esim. toverit\nsyysiltoina kulkivat tyttöjensä kanssa posetiivin soidessa ja\nrumpujen päristessä \"hoijaban\" (= karusellin) ympärillä Heinätorilla,\nistuin minä yksinäisyydessä kotona ja sorvasin heksametrimitalla\nrunoa sekä \"Kullervosta\" että \"Ainosta\", mitkä ihanat tuotteet kauan,\nkauan sitten tuli on syönyt. Mutta ensimäinen kirjallinen tuotteeni,\nmikä oli suomennos muutamasta ruotsalaisesta kuvalehdestä ja\nyhteistyötä erään toverini, nykyään arvoisan pastorin, kanssa, näki\npäivänvalon \"Oulun Ilmoituslehden\" palstoilla -- sivumennen sanoen\nemme rohjenneet sitä muualle tarjota. Saimme tästä 20 markkaa. Saalis\nmiestä yllyttää. Minä aloin kirjoittaa alkuperäistä, ja tuo toverini\nkävi ne kauppaamassa \"Ilmoituslehdelle\". Teimme tällaista kauppaa\nsiihen asti kuin \"Ilmoituslehdeltä\" loppuivat rahat. Minä tähtäsin\nsilmilläni jo \"parempia\" julkaisupaikkoja, sillä \"Ilmoituslehden\"\ntekijäpalkkiokin oli joka kerralta alennut, vaikka sen minun\nkäsitykseni mukaan olisi pitänyt nousta. \"Pohjalainen\" maksoi\nhyvästi, lähetti aina pyydettäessä postiremissan, ja O. Ansas vainaja\ntuon tuostakin muisti lämpimällä, kehottavalla kirjeellä. Minusta\ntuli \"Pohjalaisen\" vakinainen avustaja ja siinä julkaisin noista\n\"Kuvauksistanikin\" jotkut.\n\nOlin tullut ylioppilaaksi ja myös \"Kaikuun\" kirjoittelijaksi. Niin\nettä niitä alkoi jo olla useampia rautoja tulessa. Kokosin kesällä\n1890 muutamia novellinpäitä ja lähetin Helsinkiin kauppaneuvos G.\nW. Edlundille, joka siihen aikaan oli kai maamme suurin kustantaja.\nHerra kauppaneuvos lähettää pian korkeimman kohteliaisuuden vireessä\nkulkevan ruotsinkielisen kirjeen ja pyytää lisää \"manuskriptiä\",\nluvaten maksaa 50 mk. painoarkilta. Minut löi ilon yllätys. Kokosin\nparhaimmat tuttavani, uskoin heille salaisuuteni, me pidimme pienet\nkemut, joissa Edlundin kirje tarkkuudella läpikäytiin ja sitten --\njuotiin minun kirjailijaksitulomalja. Eikä sitä juotaessa yksin minun\nsilmäni loistaneet ja poskeni punottaneet, vaan yhtä paljon noiden\nystävien, jotka jakamattomalla riemulla ottivat osaa minun tulevaan\nmaineeseeni...\n\nEdlund sai lisää käsikirjoitusta, ja minä jännityksellä odottelin,\nmilloin kirja ilmestyy. Mutta siitä ei kuulunut mitään. Jo rohkenin\nkirjeessä kysäistä. Ei tule vastaustakaan --\n\nMenin syyslukukaudeksi Helsinkiin opiskelemaan. Oli määräni lukea\nlatinan approbatur ja kävin yliopistolla latinan kirjoituksissa.\nProfessori kutsui aina vuoroltaan yhden eteen tutkittavakseen. Niin\ntuli minunkin vuoroni. Menin arkana eteen, sekausin ja vastasin kai\nhyvinkin typerästi, sillä hra professori laski minun kustannuksellani\nkärkevän sukkeluuden, jolle täpötäyteinen luentosali nauroi. Mutta\ntoista kertaa ei siellä minulle naurettu. Sillä siihen loppuivat\nainiaaksi minun latinan opintoni. Tuo pilkka meni läpi luiden ja\nytimien, sillä minulla oli aina ollut lyseossa ensimäiseltä luokalta\nviimeiselle asti lukukausitodistuksissani latinassa korkein arvosana.\n\nSentähden oli latinan läksyni jäänyt valmistamatta, kun minä ahersin\ntaas kirjallisissa alotteissa. Olin pannut alulle sittemmin kirjana\nilmestyneen \"Työmiehiä\", ja asunnossani Fredrikinkadulla viihdyin\nparemmin sen ääressä kuin latinan opinnoissa.\n\nMutta tuosta kauheasta pilkasta piti saada hyvitystä. Vihdoinkin\nrohkaisin itseni ja menin esitteleytymään kauppaneuvos Edlundille.\nNyt oli minulle tullut sisällinen pakko saada varmuus asiassa. Joko\nlatinan approbatur tai kirjallinen debyytti -- siinä nyt senaikuisen\nelämäni lähin päämäärä. Sillä jos Edlundissa huonosti onnistaisi,\npalaisin minä sittenkin latinan professorin tentteihin.\n\nAstuin Edlundin loistoisaan kirjakauppaan. Kysyn apulaiselta\nkauppaneuvosta, ymmärrätte, hiukan rintaäänellä. Apulainen kuljettaa\nminut kirjakaupan Esplanaadin puoleiseen laitaan, missä eristetyssä\nosastossa Edlund istuu kirjoituspulpettinsa ääressä. Esitteleydyn\nja mainitsen asiani. Kauppaneuvos, joka minun silmissäni näytti\nhaudastaan nousseelta Fritz Reuterilta semmoisena kuin tämän\nsaksalaisen humoristin olin kuvissa nähnyt, teki aivan porvarillisen,\nellen sanoisi poroporvarillisen vaikutuksen. Ja tätä minä muka olin\naristellut! Mutta annappas olla. Hän heittää minuun arvostelevia\nkatseita. Sitten levittää kätensä ja puolivihassa ärjäisee: \"Herra\nlähettää mulle pari plaria ja niistäkö minun pitäisi laittaa kirja?\"\nTodella hämmästyin. \"Herra kauppaneuvos ei ole siis mielestään vielä\nsaanut tarpeeksi manuskriptiä?\" kysyin. \"En, en, en, kuulettehan.\nOnko teillä lisää vai -- annanko pois paperinne?\" Tämä alkoi olla\nyhtä kiusallista kuin latinan tentissä, sillä kauppaneuvos rupesi\netsimään papereita. Eikä istumaan pyytänyt. \"Jos herra kauppaneuvos\nsuvaitsee ottaa minulta lisää käsikirjoitusta, niin mielelläni\nlaitan.\" -- \"Sitähän olen jo vartonut enemmän kuin puoli vuotta.\nMutta herra ei vaan ole lähettänyt. Tämän vertasella\" -- hän oli jo\nlöytänyt paperini -- \"en mitään tee. Tässä ne ovat.\"\n\nNiin -- siinä ne todella olivat. Ja hän melkein tarjosi niitä jo\npois. Mutta sitten asetti ne takaisin pöydälleen ja kysäisi: \"Voitte\nkai ittekin ymmärtää, että näistä tulee vain pari plaria? Lupaako\nherra joulun jälkeen lähettää lisää, niin sittenkin pränttään?\"\n\nMinä lupasin. Ja lähdin. Käynti oli tehnyt minuun perin runottoman\nvaikutuksen. Päätin Edlundin särmikkäisyyden johtuneen siitä,\nettä esiinnyin suomen kielellä, mikä kieli vielä siihen aikaan\nHelsingissä oli pannaan pantu. Asemani oli jotenkin sekava. Mutta se\npäättyi siihen, että muutamana joulukuun alkupäivän aamuna istahdin\nPohjanmaan junaan ja läksin kotiini Ouluun. Runotar oli sittenkin\nvoittanut, ja niin jäi selkäni taakse sekä latinan approbatur että\npro exercitio.\n\nOulussa upposin kirjoittamaan. Posti kuljetti Edlundille niin\nrunsaasti käsikirjoitusta, jotta loput palasivat käyttämättöminä\ntakaisin ja niiden mukana jyrkkä kielto: \"ei tarvitse enempää!\" Nyt\nsen kirjan siis piti ilmestyä ylen pian. Mutta se viipyi. Saapuipa\nsitten eräänä päivänä korrehtuurivedokset -- ensimäiset, mitä\nolin elämässäni nähnyt. Minut käskettiin lukea oikoluku joutuin,\nsillä kirjapaino odottaa. Ja minä luin yötä myöten, korjasin\nkorjauslukuarkit, kuten ainekirjoituksenopettaja korjaa koulupojan\nvihkoa. Kauppaneuvos lähetti tulisen haukkumakirjeen sellaisesta\nkorjausluvusta -- sillä kirjapaino odotti. Ja otti minulta pois\nkorjauslukuoikeuden, luetti sen Helsingissä minun kustannuksellani\n5 markasta painoarkilta. Näin kävi yhä jännittävämmäksi\nlemmenseikkailuni runottaren kanssa.\n\nSitten odotin kirjani valmistumista, kunnes muutamana aamuna\nluin Uuden Suomettaren takasivulta kaksipalstaisen ilmoituksen\nsen ilmestymisestä. Yhtään vapaakappaletta en saanut. Niin ollen\nolin pakotettu, jos mieleni sitä nähdä, itse ostamaan sen Oulun\nkirjakaupasta. Sieltä sen haetutinkin. Ulkomuoto oli ruma, painos\nilman välikkeitä, paperi huonoa, lyhyesti -- _vastenmielinen_!\nAnnoin sen Oulussa Teuvo Pakkalalle. Hän sitä säälien silmäsi, tuo\nhyväsydäminen kirjailija, joka kaikkea epäonnistunutta on säälinyt.\nEnkä nähnyt enkä kuullut \"Kuvauksistani\" muuta mainetta kuin\nettä \"Päivälehti\" siitä kirjoitti lyhyehkön arvostelun, jossa ei\nliioin kiitetty, ei moitittu, sanottiinpahan vain, että näyttäköön\ntulevaisuus, mikä miehestä tulee, jos on mitään tullakseen.\n\"Valvoja\" siitä sitten myös puhui \"Työmiehien\" yhteydessä. Sanalla\nsanoen: se oli suurelle yleisölle kuolleena syntynyt kirja. Kovalle\notti ennenkuin ukko Edlund suoritti tekijäpalkkion 350 markkaa,\npoisluettuna korjauslukumaksu. Eikä kummakaan, sillä hän oli tehnyt\nlaskuissaan hirvittävän erehdyksen. Ja kuitenkin \"Kuvauksia\" teki\nminusta kirjailijan.\n\nMinun olisi tietysti pitänyt hävetä ja lopettaa kirjaileminen tähän,\njos olisin ymmärtänyt Mutta jolla on aivoissaan kirjallinen kuume,\nkuten minulla oli, on hullu ja syyntakeeton. Niinpä ryhdyin kohta\nensimäisestä vastoinkäymisestä lannistumatta kirjoittamaan kahta\npontevammin \"Työmiehiä\". Se valmistui kesän kuluessa ja tarjosin\nsitä \"Otavalle\", joka eli ensimäistä ikävuottaan. Siellä kohtasin\nkohta ymmärtäväisen ja neuvovan vastaanoton. Ja \"Työmiehiä\" ilmestyi\nvielä saman vuoden jouluksi kirjakauppaan kokonaan toisenlaatuisella\nmenestyksellä kuin aprillikuun \"Kuvauksia\". Se saavutti monet\nkiittävät arvostelut. Yksin Hufvudstadsbladetkin antoi pari palstaa\n-- pelkkää kiitosta, josta oli seurauksena, että se käännettiin\nruotsin kielelle.\n\nSiihen aikaan oli ylen harvinaista, että alottelija julkaisi\nyhtenä ja samana vuotena kokonaista kaksi kirjaa niinkuin minä\nkokemattomuudessani tein. Olisipa ollut parempi, että olisin\nymmärtänyt ottaa Edlundilta takaisin \"Kuvaukseni\" silloin, kun hän\nniitä jo puolittain tarjosi. Mutta sentäänkin -- mihinkään myöhempään\nkirjaani en ole edeltäpäin sellaisia kultaisia unelmia kiinnittänyt\nkuin \"Kuvauksiini\". Ja kun niitä muistan, elän kuin uudelleen ne\ntoisen ylioppilaskesän runottaren kuumat kosiskelut. \"Kuvaukset\"\n-- yksin ne saivat runottaren ensi lemmen kaikessa tuoreudessaan,\nvälittömyydessään ja hulluudessaan.\n\nEdellä on nyt kerrottu asian historiallinen puoli. Mutta sen\nsielullinenkin puoli vaatii sivunsa. Milloin heräsi minussa\nkirjallisen tuottavaisuuden halu? Taisin olla lyseon keskiluokilla,\nkun Suomalainen teatteri alkukesästä vieraili Oulussa. Ida Aalberg\nesitti \"Leaa\" ja \"Ofeliaa\". Hän pudotti sähkökipunan vereeni:\nuinuvat tunteet heräsivät ja syttyivät haaveet. Niinpä istuin\nmuutamana niistä kesäilloista, jolloin teatteri Oulussa oli,\nsilmänkantamattoman rasvatyynen meren rannalla tekemässä päätöksiä\nruveta näytelmäkirjailijaksi. Yritinkin pieniä kokeita draaman\nalalla. Mutta lyriikka voitti ja rupesin kirjoittamaan runoja.\nKunnes tutustuin Minna Canthiin, joka otti minut kokonaan. Ymmärsin,\nettä Minna Canth ei kirjoita yksin vain mainetta saadakseen, vaan\nettä hänellä on paljon suurempi tarve kirjoittaa puutteenalaisten,\nsorrettujen ja onnettomien ihmisten puolesta. Niiden palvelukseen\naioin minäkin kynäni suunnata. Minkä aikomuksen myös olen pitänyt.\n\nMiten esteettinen hurmio, ollessani alle parinkymmenen, piteli minua\nvangittuna ja mitä uhreja runottarelle pyrin kantamaan, siitä tässä\ntilitys nyt elämäni iltapuoleen kallistuessa. Olin 19-vuotias, kun\nsain käsiini ensimäisen vihkon Minna Canthin suomentamaa Georg\nBrandesin \"Päävirtauksia 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa\" --\ntuskinpa siitä lie koskaan muuta kuin se vihko ilmestynytkään.\nSieltä jostakusta paikasta luin tämän ajatuksen: Se on vasta oikea\nrunoilija, joka rohkenee ottaa kulkijan sauvan käteensä ja lähteä\nsamoilemaan maita mantereita juoden janoonsa luonnon kirkkaista\nlähteistä, maaten sammalvuoteella ja raviten itseään sillä, mitä\nkukin päivä voi hänelle tarjota. Brandes tietysti tahtoi puhua\nkuvannollisesti runoilijakutsumuksen ankarasta vaatimuksesta antautua\nkokonaan runottaren palvelukseen. Mutta minä yritin toteuttaa hänen\noppiansa puustavillisesti: Karata pois kodista ja omaisten luota\ntuntemattomille seikkailuretkille. Olin jo sen elokuun kuutamoisen\nyönkin määrännyt, jolloin lähtisin matkalle markka pari taskussani.\nAioin kuitenkin vielä nähdä äitiäni. Menin lamppu kädessä klo 12\nyöllä katsomaan häntä muka viimeisen kerran hänen nukkuessaan.\nMutta siinäpä tunne nousi kovasti vastaan: hylkäätkö hänetkin, joka\nhyväksesi on niin paljon, paljon uhrautunut? Järki voitti. Nukkumaan\nlähdin ja tapoin Chateaubriand-haaveilun.\n\nOlen sitten myöhemmin saanut kokea, että runottarelle kyllä saavat\nne, joiden kohtaloksi tuo tuli, uhrata koko elämänsä tyytymällä\nsiihen niukkaan palkkaan, jota se palvelijoilleen suoda voipi,\nmutta paljon, paljon runottomammin ja siis ilman sitä lyyrillistä\nkauneutta kuin mitä Brandes on sanonut. Kuinka monta kirjallista\nmustilaista parastakin aikaa lämmitteleekään meidänkin maassamme\nitseään runottarien puolikylmillä nuotiotulilla poltettuaan takanaan\nkaikki sillat hyvinvoipaan porvariselämään? Sillä runottaret ovat\nperin kitsaita. Niitä vain, jotka heille kultalyyryillä ylistystä\nhelkyttävät, suvaitsevat he kutsua sen tulensa äärelle, missä\nei koskaan kylmä. Jos aina niitäkään. Tälle tulelle me kaikki\nesikoisteoksiamme kirjoitellessamme uskomme pääsevämme. Mutta: \"monet\novat kutsutut, mutta harvat valitut\".\n\n_K. A. Järvi_.\n\n\n\n\nAino Kallas.\n\nKuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana.\n\n\nEnsimäinen virolainen inspiratsionini oli sekoitus vanhaa\nfeodaali-ilmastoa ja kuumaa saarenmaalaista kesäpäivää. Olimme\najaneet helteisenä juhannuksen aikuisena sunnuntaina pari peninkulmaa\nhalki Kaarman ja Karjan pitäjäin karujen nummien, kun keskellä\nkivikkojen ja vainioitten aukeni vähäinen saareke puutarhaksi\njalostettua maata. Kukkansa varistaneiden kirsikka- ja omenapuitten\nvarjossa oli harmaa, yksikerroksinen rakennus, jonka huoneet\ntuoksuivat puhtautta ja lahoa puuta. Talon isäntä oli mieheni eno,\nKarjan pitäjän lukkari Friedrich Allas, -- rauha hänen sitkeälle ja\nvirolaiselle sielulleen! -- mies kuudenkymmenen korvissa, elehtivä\nja käpeä, vain luuta ja jänteitä, leuassa puikkelehtiva pukinparta.\nLukkarin poika ja itse lukkari ja lukkarin lanko, -- siinä oli\njo papillisuutta yhden miehen osalle! Saarenmaalainen viro soi\nlaulahtavana hänen huuliltaan, mutta hänen harmaa, hiirenhiljainen\nvaimonsa, käsityöläisen tytär, katkaisi vaitiolonsa aina\nkuresaarelaisella saksallaan.\n\nIstuimme mehiläistarhassa, oli raukaisevan kuuma, ja meille\ntarjottiin menneenvuotisia, vaaleita saarenmaalaisia pähkinöitä\nja hunajaa vahakennoissa. En tiedä itsekään, kuinka keskustelumme\nsiihen kääntyi. Mutta siinä istuessamme ja pähkinöitä särkiessämme\nsaarenmaalaisen poutataivaan alla, alkoi isäntämme tarinoida\ntyöorjuuden ajoista. Ja hän iski tulta, kaikesta käpperästä\nkuivuudestaan ja luonnollisesta hyvänsävyisyydestään huolimatta.\nTuli eloa kellahtaviin poskipäihin, vaaleahkot silmät saivat väriä.\nTällä saarenmaalaisen syrjäpitäjän lukkarilla oli oikeudentajuntansa\nväärentämättömänä ja järkkymättömänä tallella. Hän vihasi sortoa ja\nvääryyttä.\n\nKuinka uppo-uusi oli minulle maailma, joka hänen kertomuksissaan\naukeni! --Feodaali-aikuinen maailma tuskin miespolvea takaperin,\nmuurinkorkuisine rotueroituksineen, rajattomine isännänoikeuksineen\ntoiselta puolen, -- toisaalla orjankumarruksineen ja\nraipanläiskeineen. Olin kuin yhtäkkiä siirtynyt keskelle keski-aikaa.\nAllas puhui yhä kerta alkuun päästyään, hänen hiljainen, nöyrä\nvaimonsa kuunteli ja sisimmässään kai kauhistui miehensä kapinallisia\nmielipiteitä, mutta minuun tarttui sinä hetkenä ja ainaiseksi jotain\nsiitä kipeästä, kärsityn vääryyden tunnosta, mikä oli kaikkien\nnäitten työorjuuden aikuisten tarinoitten pohjasävynä.\n\nEnsimäiseen virolaisaiheiseen novellikokoelmaani käytin useita vanhan\nAllasen anekdooteista. Hän itse oli esikuvani kertomukseen \"Lukkari\nja kirkkoherra\", häneltä samoin on novellieni \"Kaupunkimatka\",\n\"Ingel\", \"Kubja-Pärtin kuolema\" varsinainen aihe.\n\nNäin ulkoapäin sain siis ensimäisen vaikuttimen virolaiseen\ntuotantooni, ja kesti vuosia, ennenkuin siihen ehtivät yhtyä myös\nsisäiset.\n\n_Aino Kallas_.\n\n\n\n\nIlmari Kianto.\n\n\"Soutajan laulujen\" aikoina.\n\nOte yksityiskirjeestä v. 1897.\n\n\nAlituisessa huminassa ja kuminassa tämä minun aikani täällä on\nvierinyt sen jälkeen kuin toisen lapseni maailman markkinoille\navojalkaisena ja armoa pyytävänä juoksemaan panin. Mutta tässä\navojalkaisessa kerjäläispojassa ovat jo muutamat huomanneet\njotain arkipäiväistä ylempääkin, hänen _muutamia_ laulujaan on\nmyötätuntoisuudella ja hellällä ihmetyksellä kuunneltu -- ja se\nminulle, hänen isälleen ja opettajalleen, on tuonut iloista ja\nraitista lievennystä, että \"jos en minä, isä, mihinkään kelpaakkaan,\nniin minun rakkaassa pojassani sentään on jotain hyvää, jota\nerityisissä piireissä ymmärretään ja jolle tiedetään antaa arvoa\". Ja\nse on jo enempi kuin mitä monena mustana hetkenä olen voinut uneksia.\nSe on varsin pieni luku suureen yleisöön nähden, joka lyyrillisestä\nrunoudesta (ja yleensä runoudesta) nauttii ja sitä ymmärtää, mutta\nniin on ollut kaikkina maailman aikoina senjälkeen kun kansat\nkohosivat runolliselta luonnonkannaltaan, ja yhä pienemmäksi se\npiiri pienenee, kuta enemmän maailma sivistyy ja keksinnöissä ja\nmukavuuksissa vaurastuu. Jumala varjelkoon minua koskaan tulemasta\nkuivaksi käytännön mieheksi, jolla vain järki pelaa kuivaa\nnumeropeliä, mutta tunne-elämä on kiristetty ja tukahdettu ihan\nkuoliaaksi! Ja opettakoon minua kaiken jalouden isä halveksimaan sitä\nmielipidettä, että muka täytyy olla erikoisessa yhteiskunnallisessa\nasemassa ollakseen mies -- ja ihminen, tai yleensä ollakseen muka\n_jotakin_. Kunpa oppisi kaikkia arvoja ja \"titteleitä\" ylenkatsomaan\nja voisi vain koko sielullaan ja ruumiillaan palvella niin suurta\njumalatarta kuin on runotar, niin sittenhän elämä elämää olisi --\nminullekin! Mutta... ja montakin \"muttaa\"... Vaan jääköön sanomatta.\n\nIlman itserakkautta sanoen: olette kait nähneet arvostelun\n_Päivälehdessä_ (huhtikuun 30 p. -- Vapun aattona!) Soutajastani\n-- se oli kaunis arvostelu ja oikealla tavalla tehty, vaan olihan\nse tietysti minuun ja muihinkin nähden hiukan epä-pätevä, koska\noli niin likeisen ja nuoren tekemä kuin Eino Leinon, jota eivät\n_nuoruutensa_ tähden monet suvaitse, vaan joka itse väittää,\nettei nuoruus ole mikään vika -- ja pitäähän huomata, että hän\n18-vuotiaaksi on aivan harvinaisesti kehittynyt, kehittynyt siinä\nmäärässä, ettei moni 30-vuotiaskaan hänelle vertoja vedä (_minun_\nmielestäni ainakaan). Arvostelu P:lehdessä tuli varsin sopivaan\naikaan -- Vapun aattona, jolloin kaikki ylioppilaat vielä ovat\nkaupungissa ja lisäksi valtiopäivämiehet -- niin että minut jo\nVappuna juhlissa ja juomingeissa monelta taholta tunnettiin\nlaulustani -- paitsi \"Väärästä urastani\". Hui hai! -- kaikki tämä\non tietenkin tuolle itserakkauden tunteelle kova koettelemus,\nmutta toivoni on kumminkin, etten minä koskaan _niin_ pöllöksi\ntule, että luulisin että \"minähän tässä nyt jotakin olen\" -- minä\navaran taivaan alla yksikseen huutava pienen pieni sääski! Kunnia\nja maine on sittenkin valhetta, perästäpäin se siksi osoittautuu.\nValtiopäivämiesten (nim. Pohjalaisten kansallismielisten) kanssa oli\nmeillä tässä kaksi viikkoa takaperin yhteinen illan ja yön vietto\nYlioppilastalolla, enkä koskaan muista olleeni niin innostuneessa\nseurassa, jossa ei ollut ainoastaan tavattoman paljon puheita, vaan\nlisäksi monta todella hyvää puhetta. Aina 18-vuotiaasta ylioppilaasta\nyli 70-vuotiaaseen vanhukseen (rovasti Törnudd) nousi silloin\ntuontuostakin estraadille, ja oli niissä paitsi tuota pohjalaista\n\"kerskuvaa verta\", myös vakavia elämänkokemuksen sanoja meille\nnuorille. Hauska oli nähdä noita valtiopäivämiehiä ja heidänkin,\npaljon todellisempaa innostustaan, kun maljoja isänmaalle juotiin.\nKilistin minä siellä maljaani paitsi kotikuntamme edusmiehen,\nKokkosen kanssa, myöskin muutaman Pulkkilalaisen, Haanpään kanssa, ja\nSakke reuhake se mistä lie saanut päähänsä tulla minulle _aiheita_\nmuka antamaan, koska minä näyn kykenevän \"kirjallisiin töihin\" -- ja\nmeni armollisuudessa niin pitkälle, että sanoi nimensä tästälähin\nolevan Sakarin (jonka minä varsin hyvin tiesin ennestään) ja minä\ntaas vakuutin olevani Ilmariksi ristitty. -- Se oli juuri samana\nlauvantai-iltana, jona \"lauluni\" Akateemisen kirjakaupan ikkunaan\nilmaantuivat (ennenkuin itse tiesinkään). Kun likempänä 4:ää aamulla\ntulin juhlasta kotiin, valkeni aamu niin omituisella hohteella, ja\nraikkaan ilman läpi kajahtelivat venäläisten pääsiäisyön kellot, ja\nherrasväkeä ja muuta kansaa palaili hiljakseen pienissä joukoissa\nkirkosta. Ja minä kiipesin kivimuurin yläkerrassa olevaan kamariin\nja katselin taivaalla vaihtuvia värejä, ja auringon nousua odotellen\notin kanteleeni, jonka äänet tuohon aikaan vuorokaudesta soivat\npaljon heleämmin -- ja aamulla sitten sain ihmeekseni kiitokset\nserenaadista viereisessä huoneessa juuri ensi yötään viettäneeltä\n\"Nuurlundin\" Vikeltä, joka ihmeissään oli kuunnellut, että mistä\nse kuuluu. Omituinen tunne on ihmisessä yön valvottuaan valoisana\nkevätaamuna -- Vapun hurjien metelien jälkeen samoin olin\nauringonnousua ihailemassa Kaivopuiston kalliolta ypöyksin k:lo 4-5\naamulla, kun yöllä oli heittänyt raikkaan sateen ja pajut, koivut ja\nnurmi jo näytti elinmerkkejä ja meri oli hiljaisessa mainingissa ja\nmerilinnut lentäessään pitivät omituista ääntä -- ja toiselta puolen\nnousi tulipunainen päivä ja toisella puolen häälyi synkänsinisiä\npilviä ja ukkonen jyrisi... Mutta minä silloin ajattelin elämääni\nmurheisena, sillä minä olin samana yönä puhellut siitä toisen kurjan\nkanssa, joka vakuutti olevansa samallainen -- ja kuitenkaan emme me\ntoisiamme -- ymmärtäneet. Oi kuinka suloista ja samalla katkeraa\non olla päältäpäin raikkaan valkolakkisen nuorukaisen näköinen ja\npovessaan kantaa -- käärmettä!\n\nKappelissa täällä nyt useampi päivä tulee istutuksi ihan kuin\nitsestään -- kolmansa iltana istuin minä siellä S. Ingmanin, Teuvo\nPakkalan, Eino Leinon ja Yrjö Weijolan kanssa, mutta... Niillä (s.o.\nmeillä mukamas) on kova aikomus perustaa erityinen Kaunokirjailijain\nSeura, joka on kokonaan erillään tämän maan nyk. viikinkikynimyksistä\nja sitä nyt valmistellaan kaikkien kannunvalajani kauhuksi ja\nkateeksi. Seuran vakinaiseksi jäseneksi pääsee jokainen, joka\npainosta on julkaissut yhdenkin erityisen kaunokirjallisen teoksen,\nja kun ruvettiin sellaisia listalla muistelemaan, niin kuka olisi\nuskonut, että lukumäärä nousi noin 60 paikkeille. Ja koko joukko\nnousevia ja valmistuvia kirjailijoita on tulossa -- erittäin sitten\nkirjallisuuden harrastajat, jotka pääsevät ulkojäseniksi. Saa nähdä\nmitä tästä seurasta nyt tullenee. --\n\n_Ilmari Kianto_.\n\n\n\n\nRobert Kiljander.\n\nEnsi yritykseni.\n\n\nJos oikein muistan, niin ensimäinen tekeleeni oli yksinäytöksinen\nhuvinäytelmä nimeltään Giftermålsannonsen (Naimailmoitus), sillä\naluksi kirjoitin ruotsiksi. Eräs vanhempi naimahaluinen täti oli\nHufvudstadsbladetiin pannut naimailmoituksen, johon sukunimellä\nvastattiin ja pyydettiin kohtaamaan Kaisaniemessä. Siellä oli\npassarina vanhempi, viinaan menevä vahtimestari, jolla oli se\npäähänpisto, että hän, jonka sukuperä oli hämärä, polveutui\ntuntemattomasta, ylhäisestä suvusta, joka viimein tunnustaisi hänet\nomakseen ja antaisi hänelle kaikki hänelle tulevat oikeutensa\ntakaisin. Kuinka se erehdys sitten syntyi, että neiti luuli\nvahtimestaria kirjeen lähettäjäksi ja tämä taas tätiä sukulaisekseen,\nsitä en enää muista, mutta kirjeen oli kirjoittanut eräs nuori mies,\njoka oli kihloissa neidin sisarentyttären kanssa ja joka arvasi tädin\ntuon ilmoituksen kirjoittajaksi kostoksi siitä, että täti heidän\nkihlaustaan vastusti. Koko skandaali tuli sitten ilmi, tädin täytyi\nantaa myönnytyksensä ja luultavasti hänestä ja vahtimestarista tuli\nonnellinen pariskunta.\n\nSamaan aikaan, noin 1867-68 vaiheilla, sepitin vielä useampiakin\nkappaleita, jotka, samoin kuin yllämainitunkin, heitin tuleen, koska\nen katsonut voivani saada toimeen mitään kunnollista.\n\nSitten kului monta vuotta. Olin muuttanut Jyväskylään ja tutustuin\nsiellä Minna Canthiin, joka paraikaa sommitteli 'Murtovarkaus'\nnimistä kappalettaan, ja hänen kehoituksestaan minä, melkein\npilalla, uudestaan tartuin kynään. Olin kuullut puhuttavan eräästä\nnuuskaavasta sulhasmiehestä, jonka lemmitty niin kovasti vihasi\nnuuskaa, että sulhasparka ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja\nulkona portin takana uskalsi _tätä_ herkkua pistää nenäänsä. Sillä\ntavalla syntyi \"Mestarens snusdosa\", jonka Minna sitten suomensi ja\njosta hän myöhemmin kirjoitti hauskan koseriian nimeltään \"Kuinka\nmeistä tuli kirjailijoita\".\n\nKäsikirjoitus makaili sitten kauan pöytälaatikossani, sillä enhän\nminä aikonut kappaletta julkisuuteen. Mutta eräänä kauniina\nkesäpäivänä riivasi minut yhtäkkiä itse piru, pistin sepustukseni\nkoteloon ja lähetin sen Bergbomille. En kauan saanut odottaa\nennenkuin vastaus tuli, että kappale oli hyväksytty. -- Se oli\nmerkkipäivä elämässäni ja luulin, että kaikkien ihmisten olisi\npitänyt nähdä, että jotain erinomaista oli minulle tapahtunut.\nYlpeydestä säteillen näytin Bergbomin kirjeen vaimolleni ja parille\ntuttavalleni. Vaimoni oli kyllä siitä hyvin iloinen minun puolestani,\nmutta nuo toiset eivät nähtävästi ollenkaan käsittäneet asian\nmerkillisyyttä, katsoivat vaan minuun tylsästi ja välinpitämättömästi\nja mutisivat: hm! Sitten rupesin odottamaan kappaleen esittämistä, ja\nvihdoin viimein, 4 p. tammik. 1881, se meni. Kun posti saapui, hain\nkuumeentapaisesti Suometarta, joka siihen aikaan oli ainoa lehti,\njoka kirjoitti Suomalaisesta teatterista. Mitä sanoo arvostelu,\nmitähän se sanoo? -- Ei mitään. Ei sanaakaan koko kappaleesta. Ei\nedes mainittu, että se oli näytelty. Hm! -- --\n\nNiinkuin \"Mestarin nuuskarasia\", niin on \"Amalia ystävämmekin\"\nsuurimmaksi osaksi Minna Canthin suomentama, mutta jälestäpäin olen\nkirjoittanut suomeksi. Viimemainitussa kappaleessa ei alussa ollut\nnoita tätejä, jotka loppupuolella ilmestyivät, pistin ne sinne\nBergbomin kehoituksesta. Muuten hän ei juuri kappaleissani ehdottanut\nsuurempia muutoksia ja jos hän sen tekikin, niin en laiskuudesta ja\nvälinpitämättömyydestä aina hänen neuvojaan seurannut, jota sitten\nusein kaduin. Ainoa hänen ehdottamansa suurempi korjaus on tehty\n\"Pukkisen pidoissa\", jossa Anna-muori, vasta sitten kun hän on\nperillä, saa tietoa perheen tuhlaavaisesta elämästä; sillä kappaleen\nensimäisessä sommittelussa hän tiesi siitä jo edeltäpäin ja tuli\nsen vuoksi kaupunkiin. Se oli hyvä muutos, joka teki juonen paljon\nluonnollisemmaksi. Kappaleen aihe on muuten saatu ruotsalaisen\nkirjailijan Lean pienestä kertomuksesta \"Till sist\" (Vihdoinkin).\nJos siis minusta on tullut kirjailija, niin olen siitä velassa\nMinna Canthille ja Bergbomille, varsinkin jälkimäiselle, joka ei\nylenkatsonut vaatimattomiakaan näyttämöllisiä tuotteita, jos hän\nniissä huomasi jonkunlaisia hyviä puolia.\n\n_R. Kiljander_.\n\n\n\n\nJuhana Kokko.\n\n\"Kölliskön\" syntymisen syyt.\n\n\nNytkö minun siis tulisi kertoa niistä olosuhteista ja syistä, mitkä\nKölliskön ilmoille saivat?...\n\nSe suinkaan ei ole helppo tehtävä. Kölliskön syntymisen syyt piilevät\nniin syvällä, että niiden selville saamiseksi tulisi minun kuvata\nkoko henkisen elämän kehitys aina Jumalaa pelkääväisen äidin rinnalla\ntepastelevasta pienestä pojasta kolmenkymmenen vuoden ikäiseen\nmieheen saakka.\n\nKaunis oli se kuva Jumalasta, minkä hurskasmielinen äiti loi pienen\npoikansa sydämeen.\n\nUsein seisoin Limingan avaran luonnon keskessä ja tähystelin auringon\nsäteistä loimuavia meren laineita ja hulmuavia viljavainioita. Ja\näärettömän avaruuden auringon puoleisella reunalla seisoi rakas\ntaivaallinen Isäni. Hän seisoi siellä siinä kirkkaudessa, minkä\ntaidemaalari Oskari Nylander oli antanut Kristukselle Limingan kirkon\nalttaritaulussa. Auringon säteiden kultaamat pilvet häntä ympäröivät\nja sädekehä hohti hänen päästään. Itse seisoin avaruuden toisessa\nlaidassa avutonna ja turvatonna kuin pieni perhonen, jonka koko\nolemassa-olo riippui suuren ja korkean Isän armosta ja rakkaudesta.\nKuuden tai seitsemän vuoden vanhana tulin sitten \"mamsellinkouluun\",\njossa kävin viisi vuotta. Oikeastaan oli tämä koulu herännäisyyden\nhistoriassa tunnetun Maria Elisabeth Berghin koulu. Tuossa koulussa\nkävi meitä usein tervehtimässä myöskin \"mamsellin\" veli, Limingan\nrovasti, jumaluusopin tohtori J. I. Bergh, jonka silmistä rakkaus\nlapsiin säteili. Ja noiden vanhain vakavien sisarusten vaikutuksesta\näidin istuttama Jumalan kuva sitten syventyi ja kasvoi, mutta\nalkuperäistä kauneuttaan ei se koskaan ole kadottanut.\n\nMyöhemmin kävi toht. Bergh vielä muistaakseni parina vuotena Limingan\nkansakoulussa opettamassa meille katkismusta, kaksi tuntia viikossa.\nJa lopuksi kävin hänen johtamassaan rippikoulussa kokonaista yhdeksän\nviikkoa. Hänen vaikutuksensa alaisena minussa yhä kasvoi sisäinen\nturvattomuuden tunne, samalla kun sain aavistuksen ihmisen syvästä\nturmeluksesta.\n\nSeminaariaikanani ja sitä seuraavina vuosina minuun sitten juurtui\nsilloin niin kauniisti orastava kansallinen ja isänmaallinen tunne,\nsekä Uno Cygnaeuksen luoma kansanvalistusihanne. Näitä jaloja\ntunteita hedelmöitti vielä serkkuni ja koulutoverini Abraham\nOjanperän ympärille kerääntynyt laulava sukulaisparvi sekä yhä\nläheisemmäksi käyvä seurustelu maisteri, sittemmin fil. tohtori\nJulius Berghin (Lylyn) kanssa.\n\nNämä maallisen elämän jalot tunteet eivät minussa kumminkaan\nkehittyneet Jumalasta vierottavaksi voimaksi. Päinvastoin\nmuodostuivat ne ikäänkuin astinlaudaksi, portaiksi, joiden\nyläpuolella häämöitti täydellinen Jumalan rakkaus ja iäinen autuus.\nJa sinne oli pyrittävä. \"Lähemmä Jumalaa! -- Lähemmä Jumalaa!\" soi\nusein sielussani.\n\nAluksi jouduin opettajaksi kauas Karjalaan, Kiteelle. Siellä oli\nsilloin v. t. kirkkoherrana valistunut ja vapaamielinen pappismies,\nviime kesäkuussa Kuhmoniemen kirkkoherrana kuollut lääninrovasti\nK. A. Pfaler. Hän veti kohta minut läheiseen seurapiiriinsä.\nHänen laajanäköisen, kauas kantavan johtonsa alaisena minun\nsekä uskonnolliset, että isänmaalliset ihanteeni kehittymistään\nkehittyivät.\n\nMutta ihmisessä asuvan syvän turmeluksen, josta jo lapsena olivat\nkasvattajani minulle aavistuksen antaneet, sen sain nuoruusvuosinani\nomassa lihassani ja veressäni tuntea niin syvältä, että\nlankeamisiakin tapahtui. Se tuotti syvää surua ja tunnon tuskaa.\n\nOli kumminkin ihmeellistä, että tuo tuska ei ollut lohdutonta,\ntoivotonta. Tuntui melkein siltä, kuin rakas taivaallinen Isäni olisi\nastunut lähemmä, laskeutunut vuoteelleni, sulkenut minut syliinsä ja\nluvannut antaa enemmän voimia vastaisen kilvoituksen varalle.\n\nSillä kannalla oli henkinen kehitykseni, kun 25 vuoden ikäisenä tulin\nopettajaksi Iihin.\n\nSiellä tutustuin aluksi rovasti J. Fr. Thauvonin perheeseen.\nTuo hienosti sivistynyt perhe osoitti minulle aivan erikoista\nvieraanvaraisuutta. Ja kun perheen jäsenissä asui sama isänmaallinen\ntunne ja kansanvalistusihanne mikä minussakin, niin kotiuduin aluksi\nIin pappilassa hyvin. Erittäin ihailin perheen ihanteellista,\nvalistunutta äitiä ja sen toimeliasta, tarmokasta ja henkevää\nvanhinta tytärtä, Sallya.\n\nMuutamien viikkojen kuluttua laskeusi kumminkin välillemme syvä,\nmeidät iäti eroittava kuilu. Thauvonin perheen kaikki jäsenet olivat\n\"uskovaisia\" (laestadiolaisia), eivätkä he voineet muuta toivoa, kuin\nettä minäkin kerran semmoiseksi tulisin. Kuitenkin olivat he siihen\nmäärään valistuneita ja hienotunteisia, etteivät minun suhteeni\nmihinkään käännytystemppuihin ryhtyneet.\n\nTästä huolimatta oli lestadiolaisten Jumala siihen määrään toinen,\nkuin se Jumala, jonka minä olin lapsuudesta saakka omistanut, ettei\nminulle muuta keinoa jäänyt, kuin hiljalleen vetäytyä pois perheen\nseurustelupiiristä.\n\nKun ei paikkakunnalla ollut muitakaan sellaisia henkilöitä, joihin\nolisin voinut syvemmin sulautua, niin jäin elämään omaa eristettyä\nelämääni.\n\nJo aikaisimmasta nuoruudestani olin viljellyt uutterasti\nsilloista suomalaista kirjallisuutta. Ja nyt -- näinä yksinäisinä\nhetkinä -- luin sekä suomen kielelle käännetyn, että alkuperäisen\nkaunokirjallisuuden niin tarkoin, että olisin voinut selostaa minkä\nyksityisen kirjan sisällön hyvänsä. -- Minä luin ja innostuin. --\n\nYhä syvemmin kaipasin yhtä ainoata ihmistä, joka olisi minua\ntäydellisesti ymmärtänyt. Yksinäisyyden tunne, koti-ikävä ja oman\nkodin kaipuu poltti sydäntäni.\n\nJa tuollaisina yksinäisinä koti-ikävän hetkinä syntyi sitten\nKölliskön ensimäinen luku. Se on tosi kuvaus kotitaloni niityltä\nminun poikavuosinani. Siinä kuvattu ukkosenilmakin on tapahtunut\ntosiasia, totuudenmukainen on luonnonkuvauskin Ulkopuolen rannalta.\nMikko ja hänen tapaturmainen kuolemansa on vain mielikuvituksen luoma.\n\nKului sitten hiljaisia, yksinäisiä vuosia. Ainoa iiläinen henkilö,\njolla oli samat isänmaalliset ja uskonnolliset ihanteet kuin\nminullakin, oli talokas, ent. valtiopäivämies Erkki Sassi. Mutta\nhänkin asui kahden peninkulman päässä koulultani.\n\nSen lisäksi oli Iissä muutamia Kölliskön tapaisia isäntiä, joille\ntaistelu lihaa ja verta vastaan oli muuttunut elämän kysymykseksi.\nSamoihin aikoihin muutti sinne kappalaiseksi Kaarlo Kustaa Krohn,\njoka oli synt. Kokkolassa 1853 ja kuoli Kaustisten kirkkoherrana v.\n1901. Hän oli syvästi uskonnollinen ja laajatietoinen pappi, joka\nviljeli uutterasti maailman parasta uskonnollista kirjallisuutta ja\noli siten tutustunut eri maiden uskonnollisiin virtauksiin.\n\nOli ihan luonnollista, että nuo Kölliskön tapaiset autuuden etsijät\nkiertyivät hänen ympärilleen ja kiintyivät häneen. Samoin tein\nminäkin, sillä seurusteleminen tuon syvällisen luonteen kanssa oli\nkovin kehittävää.\n\nSivumennen sanoen olin juuri tähän aikaan saanut hiljaisen ja ujon,\nkaikkea kaunista, mutta eritoten laulua ihailevan kodinsielun. Hän\noli erään noiden herännäisyyshistoriassa tunnettujen Frans Oskar ja\nNiklas Durchmanien veljentytär.\n\nUskonnollinen taistelu, laestadiolainen käännytyskiihko,\nriehui ympärilläni. Naurismaan Aapon ja Tuppi-Maijan tapaiset\nperäti raakaluontoiset ihmiset kohdistivat usein minuunkin\nkäännytystemppujaan, joita Kölliskössä olen yrittänyt kuvata. Olihan\naivan luonnollista, että he juuri minut -- lasten opettajan ja\ntulevan polven kasvattajan -- yrittivät saada joukkoonsa temmatuksi,\nvaikka he tämän tekivätkin luullakseni enemmän vaiston kuin järjen\nvaatimana.\n\nMinuun, jonka suhde Jumalaan oli niin ujo ja arka, etten siitä ollut\nkoskaan, en edes elämänkokemuksista rikkaalle äidilleni rohjennut\nkertoa, minuun teki tuo käännytyskiihkoilijain epähieno tunkeileminen\nsuorastaan inhottavan vaikutuksen.\n\nTämä seikka ei vielä semmoisenaan olisi kyennyt Köllisköä ilmoille\nsaamaan, sillä olihan laestadiolaisuudessa paljon hyvääkin.\nJuoppouteen ja muihinkin törkeisiin paheihin vajonneiden ihmisten\npelastamisessa olivat he suorastaan mestareita, kuten Naurismaan\nAapon vaikutus juopposairaaseen Simoon elävästi osoittaa. Ja sen\nlisäksi oli laestadiolaisissa -- kuten muissakin uskonnollisissa\nliikkeissä -- suuri joukko nöyriä ja hiljaisia autuuden etsijöitä,\njotka esim. kouluuni lähettivät parhaita oppilaita, ja joiden kanssa\nsitä tietä tulin hyvinkin läheiseen ystävyyteen.\n\nMutta heissä oli toinen, vieläkin sietämättömämpi piirre, ja se\npiirre oli heille kaikille -- vieläpä valistuneimmillekin --\nyhteinen. Se oli tuo kaikkiakin uskonnollisia liikkeitä kalvava\nsuvaitsemattomuus.\n\nJokaiseen liikkeensä ulkopuolella olevaan ihmiseen kohdistivat\nhe kyllä voimakkaan vaikutuksensa, mutta jolleivät sillä kertaa\nkäännyttämisyrityksessään onnistuneet, heittivät he hänet\ntoistaiseksi rauhaan. Jäivät ikäänkuin uutta, sopivampaa hetkeä\nodottamaan. Niin menettelivät he jokaisen suruttoman, jopa julkisiin\npaheisiinkin vajonneiden ihmisten suhteen.\n\nMutta jos he sitä vastoin käännytystyössään tapasivat Kölliskön\ntapaisen, syvempää uskonnollista tietoa ja kokemusta omaavan\nhenkilön, niin silloin ei heidän kiihkollaan rajoja ollut. Ja jos\ntuollainen henkilö rohkeni vielä huomauttaa laestadiolaisille heidän\nomista helmasynneistään tai uskonopillisista erehdyksistään, niin\nsilloin oli hän iäisen tuomion alaiseksi joutunut.\n\nJa tuota toisinajattelevien uskovaisten lakkaamatonta tuomitsemista,\njoka alemmilla asteilla olevien ihmisten huulilla muuttui usein\nsuoranaiseksi parjaukseksi, sitä jouduin vuosikausiksi sivulta\nkatsojana näkemään ja kuulemaan. Ja kun tuollaisen tuomion alaisiksi\njoutuneet uskovaiset olivat paikkakunnan parhaita ja luotettavimpia\nihmisiä, niin loukkasi se arkaa oikeudentuntoani niin kipeästi, että\nsiitä saivat Kölliskön loppuosan synnytystuskat alkunsa, eivätkä ne\nennen laanneet, ennenkuin Kölliskö oli ilmoille saatu.\n\n_Juhana Kokko_.\n\n\n\n\nAarni Kouta.\n\nAlotteeni ja ensi alkuni.\n\n\nEnsimäinen kosketukseni kirjallis-taiteellisen maailman kanssa sattui\ntietääkseni sinä rankkana syyspäivänä, jolloin asianomaista arvoista\nmieltäni kysymättä minut kannettiin H. Pyhälle kasteelle Vanajaveden\nrannalla olevassa pappilassa. Oikeastaan ei tuo \"pappila\" edes mikään\nlaita pappila liene ollutkaan; vanhempani näet olivat silloin vasta\nsaaneet jonkin pikemmin pienoista majaa muistuttavan ihmisasunnon,\njonka nimi oli _Paikkala_, kuin seudun kirkkoruhtinaalle arvoisan\nhovin ja puustellin haltuunsa. \"Matalasta majasta siis,\" voisi\nalottaa kauniin, liikuttavan suomalaisen tarinan. No niin, äsken\nmainittuna päivänä jouduin ensi kosketukseen kirjallis-taiteellisen\nmaailman kanssa. Itsenäisenä ja varsin yksinäisenä miehenä isäni\noli valinnut esikoisensa kummeiksi ne paikkakunnan ainoat miehet,\njoiden kanssa hän alati seurusteli ja ainoastaan viihtyi. Toinen\nnäistä miehistä oli sittemmin suomenkielen lehtori ja mainehikas\nShakespeare-tulkitsija, silloin pelkästään Shakespearea ja\nRunebergiaan uneksiva, otsa synkissä kurtuissa yksin käyvä, oleviin\noloihin tyytymätön, suomenkielisen runottaren häähamoseen heleätä\nhuntua kutova runoilija _Paavo Emil Cajander_. Toinen oli suomalaisen\noopperan jäsen, _Joh. Em. Hahl, Hannes Hahl med tordönsstämman_,\nkuten _Z. Topelius_ on aikoinaan hänestä laulanut; Hannes Hahl, joka\npitkän syysyön Vanajaveden autioita rantoja laulaen harhailtuaan\nlöysi rauhan sen kylmissä, vyöryvissä aalloissa. Rauhaa hän ei\nperinnöksi kummipojalleen jättänyt, ei niin suurta ja syvää kuin\nitse sai, mutta paljon muuta. -- Sitä en saanut yksin vaalijoiltani\nja huoltajiltani, vaan esim. juuri näiltä kummeiltani, joten\nkatsoin tärkeäksi varsinkin heistä ja eritotenkin tästä alottaa --\nniin vaikeata kuin viestiä Tuonelta onkin sanoiksi saada. _Joh.\nEm. Hahlilta_ on minulle jäänyt pieneksi kalliiksi perinnöksi\nSaksalais-Suomalainen Sanakirja sensijaan, se oli tärkein ehkä, sillä\nlaulunlahjaa minulla ei ole lainkaan. Muistelen hänen nuottejaan\nkuitenkin olleen äitivainajani kokoelmissa runsaanlaisesti, missä\ntapauksessa ne ovat soiden tunkeutuneet koko nuoruuteeni, ja on\nniiden merkitys elämääni silloin arvaamaton. En ole mikään n.s.\n\"musiikinymmärtäjä\" -- jumalankiitos -- mutta juuri tässä tapauksessa\nkatson sen merkityksen perinjuuriseksi, hedelmöittäväksi; se\nvalmistaa totisen ja elävän kaikupohjan kaikelle herkälle, laajalle\nja inhimilliselle. Mikään ei ole niin pientä, kuin miltä se näyttää.\n-- Sanani sattuivat tuohon perittyyn sanakirjaan. Sellaisia kun\ntämä sanakirja ei ole enää lainkaan saatavissa, ei ole ollut\nvuosikymmeniin. Tämä kirjanen on aukaissut minulle Saksan runouden\nparhaimmat tuotteet -- lähemmin katsoen ei perintö siis niin varsin\npienen pieni ollut. On vain ajateltava, ja ajattelusta vedettävä\ntuloksia ja johtopäätöksiä. _Paavo Cajanderin_ kautta tunkeutui\nkotiini, paitsi suomalaisia, polttopisteessään olevia kirjallisia\naatteita ja mietteitä, sitäpaitsi milloin mikin uusi \"Shakespeare\",\n\"Runeberg\" kielellämme kauniina kaikuen y.m.m. runoteosta. Tässä\nlapsuuden velka, jota ei ole helppo maksaa, mutta maksua jalot\nvelkojat eivät vaadikaan.\n\nHämeenlinnasta johtivat jäljet Hausjärvelle ja Hausjärveä\nmainittaessa mainitaan aina suuren hämäläisen, jäykän, mutta\nlaajasydämisen _Kalle Kajanderin_ nimi. Setä Kallen työpöydällä\nriimustelin ensimäiset \"latinaiset aakkoset\", \"Lutinsolat\" kiersin,\nPanun \"pyhäiset lehdot\" löysin. Yksinäisenä, mutten yksinäisenä\nsittenkään. Siellä kangasti sieluni silmiin \"Seitsemät veljekset\",\nitsetiedottomana \"Panu\", parhain, mikä Ahon tuotannosta parasta on.\nMahdoton on syitä antaa, elettyä tuoreesti uudelleen elää, mutta jos\nsen kyvyn omaisi, niin viikon viihtyisi aatos Hausjärvellä: Aleksis\nKiven, Juhani Ahon ja Kalle Kajanderin mailla. Kahta jälkimmäistä\nvoin kiittää, ensimäinen, yhtä vähän kuin edellisetkään, ei sitä\nkaipaa.\n\nHausjärvi kun juohtui juttuun, kerron pienen, aivan vähäpätöisen,\nvaikkakin toteen menneen unen siltä ajalta. Nukuin kuten unessa\nainakin nukutaan. Sain ikäänkuin salaperäisen sanan, joka käski\nminun toimittamaan \"käsikirjoitukset\" kuntoon, sillä Hämeenlinnassa\naiotaan kustantaa laatimani kirja. Viisikolmatta vuotta myöhemmin\nkustannusliike _Boman & Karlsson_ julkaisi suomentamani _Jacob\nTegengrenin_ Suorasanaisia runoelmia. Kerron asian vain\nyksinkertaisesti, mitään salaperäisyyden sädekehää en sille tahdo\nantaa.\n\nTällä välin olin sepittänyt paljonkin ala-arvoisia runoja, mutta\nosan niistä pelasti aikoinaan Tampereella toimiva runoilija ja\nliikemies _Yrjö Weijola_. Häneltä sain avoimen silmän runon lakeihin\nja kauneuksiin, hän ohjasi, sytytti ja opasti. Samassa rajattomassa\nkiitoksen velassa olen sekä silloin Porvoossa oleskelevalle\nlehtorille _Iivari Vanajalle_ että Werner Söderström O.Y:n\npääjohtajalle, maisteri _Jalmari Jäntille_. Hukkaan eivät mielestäni\nole menneet ne humaanisuuden ylhäiset siemenet, joita nuorukainen\nnäiltä miehiltä sai.\n\nNäin sitä kypsyi epävarmana ja vähitellen ylioppilaaksi. Täällä yhtyi\nsattumalta pienoisen ylioppilaan ja Helkavirsien suuren runoilijan\ntiet. -- Miksi aiotte? -- En tiedä! -- Tietysti runoilijaksi; tuokaa\nnähtäväkseni ne tekeleistä, mitkä teitä haluttaa.\n\nVein. Pari joutui Hels. Kaikuun ja sitä seurasi ehdoton vaatimus,\nettä runovihkon pitää valmistua ensi helmik. loppuun. -- Miten se voi\nolla mahdollista.\n\n-- Ostatte pullon mustetta, kynänvarren terineen -- niin\nyksinkertainen se asia on.\n\nMatkustin Tukholmaan. Helmikuun lopussa oli \"Tulijoutsen\" valmis,\njonka ilmestymistä suurlakko osiltaan oli ehkäisemässä. Mutta\nilmestynyt se vain joka tapauksessa on.\n\n_Aarni Kouta_.\n\n\n\n\nHelmi Krohn.\n\nMiten jouduin elämäkerralliselle alalle.\n\n\nSattumalta talvella 1912 näin sanomalehtiuutisen, jossa kerrottiin\nNaisliiton kokouksessa pidettävän esitelmän Isa Aspista. Se\nherätti mielenkiintoani, sillä jo kasvavana tyttönä olin suurella\nliikutuksella lukenut tuon nuoren runoilijaneidon surullisesta\nelämänkohtalosta, ja ensimäinen lapsellinen esitelmänikin, jonka olin\npitänyt jossakin raittiusseurassa, oli kosketellut tätä ainetta.\nLäksin siis kokoukseen, ja ilokseni sainkin kuulla hänestä paljon,\njota ennestään en ollut tietänyt. Esitelmän jälkeen aloin kysellä\nhänestä yhtä ja toista, ja miten olikaan, läsnäolevat jäsenet\nalkoivat kehoittaa minua kirjoittamaan laajempaa elämäkertaa hänestä\nluvaten kukin hankkia minulle tarvittavia aineksia. Jonkun ajan\nkuluttua olikin varsin laaja ainekokoelma minulla koossa ja ryhdyin\nitse sommittelutyöhön.\n\nJo aikaisemminkin oli harrastukseni kääntynyt tähän suuntaan,\njoskin paljoa vaatimattomammassa ja itsetiedottomammassa muodossa.\nOlin kirjoitellut \"Pääskyseen\" joukon elämäkerrallisia kuvauksia\nmerkkihenkilöistä ja niin vaatimattomia kuin ne olivatkin, olivat\nne herättäneet minussa yhä suuremman intressin muitten ihmisten\nkohtaloja, heidän taistelujaan ja työtään kohtaan. Ja kun kesällä\n1908 sain eräältä läheiseltä ystävältäni laajan kirjekokoelman\nkaunokirjallisesta käytettäväkseni, kävi minulle selville, että\ntodellisiin aineksiin perustuva työ huvitti minua ja sopi minun\nluonteelleni monta vertaa paremmin kuin yksinomaan mielikuvituksen\npohjalle rakennettu aihe. Todellinen elävä elämä oli minusta paljoa\nrikkaampaa, ihmeellisempää ja yllättävämpää kuin kaikki ne kuvat,\njoita mielikuvitukseni saattoi loihtia esille. Ja minä päätin tehdä\ntäyden käännöksen, jättää kaunokirjallinen kirjaileminen ja antautua\nkokonaan elämäkerralliselle alalle.\n\nSattuma, jossa näin kuitenkin selvemmän tarkoituksen kuin koskaan\nennen, johti sitten ajatukseni Ernst Ahlgreniin, ja synnytti monen\nvuoden epäröimisen jälkeen \"Siipirikon\". Ja vieläkin suurempi\nsattuma, joskin sen alla piilee merkillisin yhteensattuma, mitä\nkirjallisessa työssäni olen kokenut, on vienyt minut erääseen toiseen\naiheeseen, josta tässä yhteydessä on kuitenkin liian aikaista puhua.\n\nSiten monet vähäpätöiset ulkonaiset seikat, ennenkuin olin täydesti\nselvillä omasta itsestäni, viittasivat minulle tietä ja ohjasivat\nminua sitä päämäärää kohti, jota nyt pidän varsinaisena ja oikeana\nalanani.\n\n_Helmi Krohn_.\n\n\n\n\nLarin Kyösti.\n\nNuoruuden muistoja.\n\n\n[Tekijältä on pyydettävä lupa tämän kirjoituksen käyttöön muita\njulkaisuja varten.]\n\nNuoruuden muistot himmentyvät ajan kuluessa, toiset kirkastuvat\nyhä selvemmiksi. Minun on vaikea vastata kysymykseen, mitkä\nolivat ensimäiset kirjalliset yritykseni, ja kuinka ne syntyivät.\nTaiteilijan työn luomishetkeä on vaikeata määritellä. Minä polttelin\nvihreässä nuoruudessani paljon näitä puolikuolleina syntyneitä\n\"yrityksiä\". Minun on turhaa niitä nyt esiinkaivaa muistojeni\nruumiinpolttouunista. Minulla ei ole niistä edes tuhkauurnaa\nkulkurinkirstussani. Ne ovat menneet kuin tuhka tuuleen, kuten\nsanotaan! -- Ainahan ihminen nuoruudessaan haluaa purjehtia\ntuntemattomalle merelle löytääkseen jonkun uuden, tuntemattoman maan,\njonka ehkä muut jo ovat ennen löytäneet. Ja sattuma ohjaa usein\nelämänpurtta. Ehkä minusta olisi voinut tulla seikkailuhaluinen\nmerimies (onhan eräs setäni kadonnut tuntemattomille vesille),\nrautatievirkamies, voimistelunopettaja, ruumiillisen työn tekijä tai\nehkä jotain muuta.\n\nVanhempani panivat minut pikkukaupungin kouluun, joka minusta oli\nkidutuslaitos. Mielikuvitukseni vapaaseen maailmaan ahdettiin amo,\namas, amat j.n.e., numeroita ja vuosilukuja, jotka suureksi osaksi\nolen nyt unohtanut -- tahallani. Matematiikka oli minulle niin\nvaikea kari ja kompastuskivi, että pyytämällä pyysin kotona päästä\nmerille, sotilaskouluun tai teatteriin näyttelijäksi. Isältäni olin\nehkä perinyt hiukan taiteilijalahjoja ja rakkauden soittoon ja\nlauluun. Köyhyyden pakottamana hän varmaan oli joutunut väärälle\nuralle. Hänellä oli kaunis lauluääni, piirusteli, oli vatsapuhuja,\ntoveriseuroissa hän usein pukeutui eri henkilöksi erehdyttäen\nheitä äänellään ja esiintymisellään sekä huvittaen heitä iloisilla\nsukkeluuksillaan. Äidiltäni olin perinyt ehkä hiukan sitkeyttä,\ntarmoa ja herkän tunteellisuuden, jota koulun jäykkä järjestys\ntoisinaan tympäisi.\n\nAikaisemmilta kouluvuosiltani muistan runon \"Touvon aika lähenee\".\nTämä idyllimäisen ihastuttava runo hurmasi nuoren sydämeni,\nkaupunginlapsen sydämen keväisen herttaisilla maalaissoinnuillaan.\nSain usein nuorena koulupoikana kesäisin olla maalla Hämeessä.\nSe oli uusi tuntematon maa, joka vaikutti minuun sadun tavoin\nharmaine kylineen, kaivoineen, punaisine lemmenluhtineen, välkkyvine\njärvineen, vaaroineen, vakavine ihmisineen, joiden syvissä katseissa\nkuvastui Hämeen taivas ja joiden silmänreiässä piileskeli uneksiva\n\"uuspeili\".\n\nKoulussa luvut edistyivät hitaasti, jäin joskus luokalle, usein sain\nehtoja, sillä minä viihdyin paraiten urheiluaharrastavien toverien\nseurassa ja kehitin pääasiallisesti ruumistani. -- Pääsin sitten\nvihdoin yläluokille ja jouduin toverikuntaelämään. Lauvantai-iltasin\ntoverit toimeenpanivat pieniä näytelmä-iltoja, minäkin sain ensin\njonkun pienen osan. Ja siitä lähtien minä innostuin niin näytelmiin\nja näyttelemiseen, etten olisikaan halunnut juuri mitään muuta tehdä.\nKaupunkiin pistäytyi joskus varsinaisia teatterikiertueita, ja sain\nolla mukana esittämässä mykkiä osia, sainpa kerran erään pienen\npuheosankin Björnson'in \"Konkurssi\" nimisessä näytelmässä. Esittipä\noma näytelmäseuramme itse pikkukaupungin suurelle yleisölle n.s.\n\"poikain huveissa\", ja kesäisin vaelsin erään runoja kirjoittelevan\nhuonetoverini (J. S-niemen) kanssa Hämeessä pitäjästä pitäjään\nesittäen pieniä näytelmiä navetanylisillä. Ohjelmistoomme kuului\ntavallisesti \"Yökausi Lahdella\" ja Kiven \"Kihlaus\", allekirjoittanut\nnäytellen Eenokin osaa. Näissä tilaisuuksissa sai lehmänkello usein\nhoitaa teatterikellon virkaa, lankuista kyhättiin pieni lava, itse\nmaalattiin kulissit, esirippu saatiin kylänkauppiaalta ostetusta\nviheriäisestä sertinkikankaasta, mukanani oli aina laatikko, jossa\noli parta-ainetta, ihomaalipötkyjä, valepartoja y.m. rekvisiittaa.\nKuumeisella kiireellä ja innolla harjoiteltiin jossakin kansakoulun\nlukuhuoneessa. Olipa oma orkesterikin! Sellaisena toimi näytöksen\naikana oikea luonnon soittokunta, jonka muodostivat navetasta\nkuuluvat lehmien ja lampaiden fagotti- ja trumpeetiäänet. -- Sain\nkoulussa toverien kesken teatteritirehtöörin nimen, eräs opettaja\npisteli minua kerran teatteriharrastukseni johdosta; olin huoleton,\nilomielinen huimapää enkä välittänyt pistosanoista. Kaupungin yleisö\nennusti minulle menestyksellistä näyttelijänuraa. Yhä lisääntyvä\nmatematiikan kurssi painosti painajaisena mieltäni niin, että aioin\ntodella lähteä Helsinkiin tohtori Bergbomin puheille, mutta äitini\nsai jonkun aikaa väiteltyään vastaan minut siitä tuumasta luopumaan.\nMinusta piti tulla civis academicus!\n\nEhkä edellä mainitsemani toverin esimerkki vaikutti, että minussa\nmyöhemmin heräsi halu ruveta runoja rustailemaan. Alotin kankealla\nkynällä kaikenlaisia turhanpäiväisiä aiheita, pieniä runopätkiä ja\nsuorasanaisiakin kompeluksia, niitä ilmestyi sitten toverikunnan\nkäsinkirjoitettuihin lehtiin \"Joci Baccalauraeukseen\" ja \"Vasamaan\".\nSain ankarasti kamppailla muodon kanssa, sepustelin runoja huvin\nvuoksi, enimmäkseen olivat ne kompa- tai ilolauluja. Aloin lukea\nkirjallisuutta oikein tukkukaupalla, enimmäkseen romaaneja,\nmutta myöskin runoutta, m.m. C.M. Bellmannin epistoloita, H.\nHeineä, Dahlinia, A.M. Lenngreniä y.m. Joululomien aikana istuin\naamusta iltaan saakka piippua poltellen kotitaloni pienessä\npesutuvantakaisessa huoneessa seurustellen Tuhannen ja yhden yön\nmaailmoissa, Aleksis Kiven, Shakespearen y.m. maailmanmestarien\nparissa. -- Sain salaa äidiltäni ison kirjakaapin ja nyt sain minä\npalavan kirjojenkokoomishalun. Kokoilin kirjoja yhtä hartaasti kuin\nennen olin koonnut vapaamerkkejä postimerkkialbumiin.\n\nJäätyäni taas luokalle \"sai\" minut \"kiinni\" veljeni Apollossa,\nEino Leino, aloimme seurustella yhdessä melkein joka päivä, ehkä\nhänkin osaltaan kannatti minua, epäillessäni pieniä runoyrityksiäni.\nSitä ennen olin alkanut panna enemmän huolta ainekirjoitukseen,\nkoulun kunnon rehtori huomasi kai näissä yrityksissä jonkinlaista\nparannusta laiskan luonteeni kehityksessä. Sekin vaikutti, että\nkoetin \"parantua\" sen jälkeen kun olin saanut relegationin koulusta.\nKoululain nojalla karkoitti minut opettajakunnan korkea raati\nvähintäin peninkulman päähän kaupungin rajan ja pyykin ulkopuolelle.\n-- Kahden toverin kanssa olin viini-ilon huumeessa tehnyt pieniä\nkolttosia kaupungissa. -- Pääsin paraiksi syysmetsästyksen aikaan\nmaalle erääseen hämäläiskartanoon. Siellä kului aika humussa ja\nsumussa, iltamien puuhissa ja hauskassa yhteisvietossa hämäläisen\nrahvaan kanssa, jota aloin vähitellen ymmärtää ja rakastaa. Siellä\ntutustuin Soitto-Puuskiin, Pitäjän pomoihin, Suutar-Jusseihin,\nErkkipaimeniin, Suntion-Sannoihin ja Pahajärven pitäjän pappeihin,\nmutta ennen kaikkea heleihin Hennoihin syysiltoina kievarin kujassa,\naitoissa, keinulla ja huvimäellä. Maalla myös aloin vakavammin\najatella laulajan vaikeata, aina ahdistavaa, aina etsivää, mutta\nluomishetkinä unohdusta ja antautumuksen iloa kumpuilevaa elämää.\nPalattuani kouluun karkoitusajan päätyttyä kaipasin minä tätä\nraikasta maalaiselämää, sen yksinkertaisen koruttomia ihmisiä,\nkauempaa katsoen saivat ne nyt mielestäni suuremman ja kiinteämmän\nmuodon, ne elivät uudestaan mielikuvituksessani, kuvat kirkastuivat\nsielussani.\n\nKuinka sitten koulussa purjehdinkaan ja luovinkaan, pääsin vihdoin\nväljemmille vesille ja -- väliaikaiseen satamaan. Saavutin\nakateemisen kansalaisen ensi arvon, ylioppilaslyyryni, jolloin huolt'\nei ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan. Nyt oli elämänura\ntodella valittava. Takana olivat pienet kestetyt kärsimykset ja\niloinen koulutoverielämä, edessä elämän vaativa vakavuus. Äiti tahtoi\nminua rautatievirkamieheksi, mutta minä sain itsepintaisuudellani\nne aikeet tyhjiksi ja sain sitten kuulla, että olen itsepäinen\nkuin suomalainen. Ehkä se oli onneksi minulle ja -- muille, ehkä\nolisin virkamiehenä hajamielisyydessä aikaansaattanut monta junain\nyhteentörmäystä, ja omallatunnollani olisi nyt monen kunnon ihmisen\nennenaikainen kuolema.\n\nTuli sitten sotapalveluksen aika. \"Raakina\" lähdin kiusallisesta\nreservikasarmista kotiin kirjoittamatta jalkapatikassa ja kontti\nselässä läpi Hämeen ja Savon ja saavuin kauniin Karjalan laulumaille.\nNäillä kulkuretkillä hahmoittuivat varmaan \"Kulkurin laulut\".\nKarjalan kankailta kajahtivat vastaani Kalevalan ja Kantelettaren\nikuiset säkeet elävämpinä kuin koulun kankeilla lukutunnilla.\nKokoilin vanhoja runoja, tutustuinpa vanhaan 91-vuotiaaseen\nrunolaulajaankin. Kalevalan henki heijastui täällä sen kotimaassa\ntäyteläisempänä ja tutunomaisempana.\n\nKontti täynnä muistoja, pää suuria suunnitelmia ja sielu täynnä\nsanattomia säkeitä palasin taas uneliaaseen kotikaupunkiin. --\nTaivaanrannalleni ilmestyi sitten Frödingin loistava tähti.\nTämän tähden merkeissä päätin purjehtia eteenpäin löytääkseni\ntuntemattoman, ehkä jo ennen löydetyn maan. Värmlantilaisten laulujen\nlumoamana haaveilin voivani loihtia samankaltaisia säveleitä, Hämeen\nyrttitarhojen säveleitä -- _suomalaisia_ sointuja. (Koska nyt\njälkeenpäin arvosteluissa usein ennakkoluuloisesti on huomautettu\nminun ruotsalaisista esikuvistani, niin voin selvyyden vuoksi\nrepostelijoille ja arvostelijoille huomauttaa, etten koskaan omin\nsilmin ole nähnyt ruotsalaista rahvaan elämää.)\n\nMutta ensin päätin jatkaa kielitieteellisiä lukujani Helsingin\nyliopistossa. Eihän luennoilla tullut säännöllisesti käytyä, elämä\nulkona houkutteli koko kirjavuudellaan; aikani kuluksi naputtelin\nluennoilla runonpäitä enkä paljoakaan kuunnellut professorien kuivia\nsupattavia sanoja. Samalla otin säännöllisemmin osaa samanhenkisten\ntoverien iloiseen ja kehittävään elämään ja kirjoittelin myös\nosakuntani sanomalehteen. Sain pienen kirjallisen palkinnon, ja\nnyt kasvoi minussa yhä kiihkeämpi ja kuumempi salainen halu saada\njulkisuuteen pieni kokoelma lauluja, jotka käsittelisivät pienen\nhämäläiskylän elämää arkena ja pyhänä, työssä ja ilonpidossa.\nKuljeskelin kaduilla ja tutkin kirjakaupanikkunoita. Jonkinlaisella\npelon tunteella ajattelin, että ehkä joku tuntematon ehtisi ennen\njulaista Kylänlaulujen tapaisia lauluja. -- Opinnoista ei nyt tullut\nmitään, yliopistollinen loistourani päättyi \"pro gradu\" kirjoitukseen.\n\nJouduin sitten kesällä Pälkäneen Klemolaan asumaan. Yksinäisyydessä\nminä siellä vakavammin aloin puuhailla pientä kokoelmaa, kirjoittelin\nuusia runoja ja korjailin vanhoja. Lähetin ne sitten J. H. Erkolle,\njoka asui Tampereella. Myöhemmin tapasin tämän lämminsydämisen\nrunoilijan Konsulinsaaressa pilleineen ja lasiputkineen tarkastamassa\npaloviinaa. Hän suositteli kokoelmaa ja kehoitti julkaisemaan.\nSyksyllä minä sitten Kasimir Leinon suosittelemana ja opastamana\nkoputin kaikkivaltiaan kustantajan ovelle ja jonkun ajan kuluttua\nsain myöntävän vastauksen. En voi sanoin kuvata iloani, olisin\ntahtonut tanssia kadulla ja syleillä kaikkia vastaantulevia ihmisiä.\nIlo vaikutti vilkkaasti ja nopeasti kuin jonkinlainen juopumus. Vielä\nsuurempi oli iloni, kun Kevätrallatukset ilmestyivät jouluksi v.\n1897 ja saivat osakseen suosiollisen vastaanoton. Nyt minusta siis\noli tullut kirjailija! En voi vieläkään käsittää, miten se kävi,\nenkä muista nyt kaikkia alkusyitä enkä henkisiä sysäyksiä. -- Nyt\npoltin kaikki sillat ja laivat takanani ja päätin jatkaa taistelua...\nJa niin minä nyt sitten olin löytänyt elämänurani. Ehkä lopultakin\nsattuma ohjaa elämämme kulkua. Oliko tämä nyt sitten oikea urani? Ura\nuusi aukenevi laajemmille laulajille.\n\n_Larin Kyösti_.\n\n\n\n\nEino Leino.\n\nMuistojen kaupungit.\n\n\nOn kaupunki kaukana pohjolassa, kaukana karuimmassa Suomessa, mikäli\nei varsinaista Lappia siihen luettane. Myöskin on sen ympäristöä\njoskus sanottu nälkämaaksi. Ja nälkäähän siellä monet ihmiset\nnäkevätkin, kärsivät ainakin hyvän ja terveellisen ruoan puutetta,\nusein ympäri vuodenkin, joskaan eivät kaikki samassa määrin kuin se\nKuhmon terva-ukko, joka kerran kotini rannassa sääpitoa pitäessään\nkertoi syöneensä selvää leipää vain eräitä kuukausia koko elämässään.\nMutta köyhyys, köyhyys on kuitenkin koko maakunnan yleisleima, oli\nennen ainakin. Nythän sinnekin on rautatie, ovat kauppa ja teollisuus\nsekä niiden kera yleinen vaurastuminen selvän leivän kiidättäneet.\n\nVirkamiehen poikana säilyin tietysti kaikista tuontapaisista\nhenkilökohtaisista olosuhteista lapsuus-aikoinani, enkä niistä koko\nmaakuntaankaan nähden tässä muuten mainitsisi, ellei se myöhemmin\nminulle melkein vertauskuvalliseksi muuttuneena olisi painanut\nsyviä merkkejään käsitykseeni koko luonnostamme, kansastamme, sen\nhistoriasta, kulttuurista ja etenkin kirjallisuudesta, eikä suinkaan\nvähimmin omasta ohimenevästä tehtävästäni saman kirjallisuuden\npalveluksessa. \"Lapin kesä\"! Noihin kahteen sanaan luulen tuon\nkäsityskantani jo varhain ehkä kirkkaimmin ja pysyvimmin kiteytyneen.\n\nRikkaat ovat ylpeitä rikkaudestaan, köyhät köyhyydestään. Mistä\nsaatoimme me nälkämaan lapset olla ylpeitä eteläisempien,\nvarakkaampien ja nykyaikaisesti kehittyneempien kansojen\nkirjallisuuksiin tutustuttuamme? Mistä muusta kuin fantasiastamme,\nmielikuvituksen kultaisesta lahjasta, joka putoaa kuin aurinko\nsynkimpäänkin ja erakkoisimpaankin ihmissydämeen kaikista\nulkonaisista olosuhteista vähääkään välittämättä! On väitetty, että\nsuomalainen kirjallisuus, vieläpä koko suomalaisen rodun kirjallisuus\nolisi muka köyhää ja karua mielikuvitukseltaan. Se ei ole totta! Tuo\nväite todistaa vain, että suomalaisen mielikuvituksen erikoisuutta,\nsen metafyysillistä tuijotusta, yhtä vähän kuin sen kultaisina\nkangastelevia auerpilviäkään, ei ole vielä esteettisesti kyllin\ntutkittu eikä viety yleisinhimilliseen kirjanpitoon. Nykyaikainen\nranskalainen kirjallisuus, nykyaikainen saksalainen tai tanskalainen\nkirjallisuus on köyhä mielikuvituksesta, mutta ei suomalainen. Vaikka\nmielikuvat eivät siinä ehkä muodostukaan yhtä havainnollisiksi\nja täsmällisesti rajoitetuiksi kuin usein länsimaisessa\nkirjallisuudessa, ovat ne siinä kuitenkin aina olemassa,\nmilloin kaiken yllä leijailevana yleisenä mielikuvituksellisena\nkoristeellisuutena, milloin kaiken alla piilevänä merenalaisena\nkoralliriuttana, jonka päälle harvojen käsitteiden fauna ja floora\novat vasta vaivoin ja vitkaan muodostuneet.\n\nKäsitteiden, käsitteellisten ajatusten ja suurien, ihmiskuntaa\nhalkovien ajan-aatteiden puutteesta voitaisiin suomalaista\nkaunokirjallisuutta ehkä paremmallakin syyllä syyttää, mutta ei\nmielikuvien. Niihin nähden on meillä ainakin ennen vallinnut\nsuoranainen runsauden pula. Jos olot siinä suhteessa olisivatkin ehkä\nentisestään jonkun verran muuttuneet, jos suomalainenkin kirjallisuus\nehkä vihoviimeisinä vuosina olisi käynyt järkeilevämmäksi ja\nkäsitteellisemmäksi, todistaisi se vain, että Lapin kesän yleinen\nlaki silläkin alalla toteutuu järkähtämättömästi.\n\nKesä menee meillä ohitse kuin varjo, lapsuus ja nuoruus kuin\nkuvajainen. Mitä on sitä heijasteleva kirjallisuus sitten? Varjon\nvarjoa, kuvan kuvajaista. Toiset ehkä häpeävät lapsuutensa ja\nvarhaisimman nuoruutensa tuotantoa. Omaan päähäni ei se ikinä ole\npälkähtänyt, kaikista tuon tuotannon ilmeisistä heikkouksista ja\nkömpelyyksistä ollenkaan huolimatta. Minulle ovat sen-aikaiset runoni\nyhtä monta päiväkirjan lehteä, joiden kautta voin seurata entisiä\nkehityskausiani, herättää haudastaan niin monta manalle nynnyttä\nmielikuvaa ja tunnelmoida itseni jälleen lapseksi tai nuoreksi,\nalakuloiseksi tai toivorikkaaksi, nöyräksi tai uhmailevaksi, miten\nmilloinkin ja missä milloinkin joku säe tai sanakuvio muistoon\njolkahtaakin.\n\nJa silloin täytyy minun myöntää, että Kajaanin aikuiset kuvitelmani\novat vielä tälläkin hetkellä ehkä rakkaimmat minulle. Ihminen näkyy\nsiis siinäkin suhteessa palajavan takaisin ensimäiseen rakkauteensa...\n\nAinakin sen aikaisiin mielikuviin. -- Näen kaupungin varhaisen\ntalvi-aamun hämärässä. On pakkanen, tulipalo-pakkanen, ehkä\nkolme-, neljäkymmentä astetta, niin että lumi, ilma ja kaikki\nesineet helähtelevät. Kaupungin ahkerat porvarit availevat jo\npuotejaan, toiset lakaisevat itse portaitaan, kuuluu toisaalta\nkiihkeä lapion ääni. Pojat ja tytöt kiiruhtavat kirjat kainalossa\nkouluihinsa, vanhan-aikaisten pulpettiensa ääreen, pieniin,\nummehtuneihin luokkahuoneisiinsa, jotka eivät ole suuremmat\ntavallista kamarinlattiaa... On kovin kylmä. Täytyy juosta niin\npaljon kuin jaksaa, korvanlehtiä kihelmöi, ei ole ollut aikaa\nvetää hyvin päänsä yli edes pientä lammasnahkaista naapukkaansa\nja palttoo on harvinaisuus... Kuitenkin ehtii silmä sivumennen\ntalvisen aamun salaperäisen kauneuden tajuamaan, korva kuulemaan\nyli muiden heräävien äänien kosken ikuisen kuminan, joka on sama\nkuin eilisenkin illan kimmeltävässä, kuutamoisessa, jääkaarisessa\ntarunjättiläisyydessään...\n\nSuuret, punertavat savukiehkurat nousevat jokaisen talon katolta,\njokaisen talon takassa räiskyvät kirkkaat koivu- ja kuusipuut, joita\nei täällä ääretönten metsämaiden keskellä polteta sylyyksittäin,\nvaan sylittäin... Kuinka? Mitä? Eikö kuljekin joku niiden päällä,\nnoiden kultaisina kangastelevien savukiehkuroiden, yli tämän\nheräävän, talvihämäräisen korvenkaupungin, niinkuin ajatus...\nniinkuin aavistus... niinkuin koulupojan romantisoiva mielikuva\nelämästä, jota hän ei ole vielä kokenut, ja onnesta, joka ehkä ei\nole koittava hänelle milloinkaan?... Eikö vilkahtanutkin siro nilkka\ntuolta punapilven päältä, piirtynyt hoikka, vielä keskenkasvuinen\nvartalo kohti taivaan korkeutta, haihtunut kuin haave valkeana\nkesä-yönä, jättänyt jälkeensä vain kipeän tuskan ja kaihomielen,\nkuin saavuttamaton ihanne turhaan itkevään, turhia tavoittelevaan\nihmissydämeen?... Paistoi ainakin kaksi tummaa ja tutkivaa silmää\nsinne, kaartui kauneus kahden pitkän silmäripsen, heijastui kahden\npunaisen huulen helo niinkuin kahden marjan tuntemattomista\nmäkirinteistä ja marikoista?...\n\nVain tuokion, vain sekunnin sadannes-osan...\n\nMutta se oli ollut kuitenkin, se oli käynyt kuitenkin... fantasian\nikuinen impi, kultaisten mielikuvien kuningatar... kulkenut yli\ntalvihämäräisen korvenkaupungin... katsonut sykkivään, aavistelevaan\nihmissydämeen...\n\nKäyn kenties hiukan hentomieliseksi. Syy siihen on yksinomaan minun,\neikä totisesti sen kajaanilaisen tulipalo-pakkasen, missä mielikuvien\nkultaiset immet ovat katsoneet hyväksi minulle oikeastaan joskus\nmyöhemminkin esiintyä.\n\nLuonnollisesti en siihen aikaan voinut vielä ajatellakaan antautua\nyksinomaan kirjailijaksi ja kynällään eläjäksi. Tuo ajatus kypsyi\nminussa vasta myöhemmin, mutta kylläkin jo koulupoikana, mitä\nenemmän tutustuin maan kirjalliseen elämään yleensä ja etenkin\nomiin mahdollisuuksiini, kenties siihen aikaan vielä kylläkin\nmonipuolisiin, mutta vaikeasti yhdistettäviin minkään muun\nammatin tai elinkeinon kanssa. Nyt alkoi myös todellakin vakava\ntaiteellisen valmistuksen ja työnteon aika. Uskottakoon sitä\nnimittäin taikka ei, mutta totuus on kuitenkin omalta kohdaltani se,\nettä olen kirjoittanut hirveät määrät Suomen metsiä paperikoriin,\nvaikka arvostelijani yleensä ovatkin väittäneet, että olen\nvarhaisimmasta nuoruudestani saakka tottunut käyttämään yksinomaan\nkirjapainoa paperikorinani. Onhan ehkä joskus voinut sellainenkin\nturmio tapahtua. Mutta ainakin koulupoika-aikani kului melkein\nyksinomaisesti itsetietoiseen, itsepintaiseen taisteluun kielellisten\nja teknillisten vaikeuksien kanssa, joita en sitäpaitsi ole voittanut\nenkä toivottavasti tule koskaan voittamaan, joskin itse tekotavan\nkäsite on ehkä jonkun verran avartunut ja syventynyt vuosien\nvieriessä minulle. Samassa määrin on tuon työn rinnalla avartunut ja\nsyventynyt käsitykseni suomenkielen melkein rajattomista runollisista\nmahdollisuuksista. -- Mutta olihan aikomukseni tässä yhteydessä\npuhuakin vain koulupoika-ajoistani.\n\nNiiden muisto yhtyy mielessäni aivan erottamattomasti erään toisen\nkaupungin mielikuvaan, Hämeenlinnaan nimittäin, jonka hymyilevä\nympäristö ja luonto eivät suinkaan olleet omiaan sieluuni mitään\npaukkuvia tulipalo-pakkasen tunnelmia syövyttämään. Nehän olivat\nkainulaisiin vertauskohtiinsa nähden suorastaan troopillisia. Siksi\nen muistakaan mitään talvisia kuvia sieltä, vain syksyisiä ja\nkeväisiä, lämpimästi läikähtäviä vedenselkiä, korkeina pilaristoina\nkohoavia puistokujia, minulle outoina ojentuvien kukkien ja\nhedelmien runsautta, kellertäviä viljavainioita, varallisuutta,\nväkirikkautta, iloa ja ihmisiä... Täällä kehittyi maakunta-kieleni\ntodelliseksi suomalaiseksi kirjakieleksi. Täällä karisi minusta pois\njotenkin tarkkaan myöskin se nurkkapatriotismi, jolla tavallisesti\non yhtä vähän tekemistä todellisen kotiseutu-rakkauden kuin\nkiihkokansallisella natsionalismilla syvemmän ja inhimillisemmän\nisänmaanrakkauden kanssa.\n\nHämeenlinnan vanha puistoparka siis! -- En ole epäkiitollinen\nsinulle, vaikka tuskin tänäkään päivänä osaan vaahteraa poppelista\nerottaa. En ollut luotu luontosi tutkijaksi, mutta jo paremmin\nsensijaan tummina kaartuvien siimestesi ja romantisten tunnelmiesi\ntajuajaksi. Oli taikaa ilmassa siellä, riippui oksilla onnen\nunelmia... Mielikuvat eivät olleet ehkä enää yhtä määrättömiä\nja epämääräisiä kuin ennen, mutta sensijaan kirjallisempia ja\nkriitillisempiä. Mitkään suuret elämäntotuudet eivät myöskään tilaa\nutuisilta unelmilta ja tunnelmilta kiistelleet, helottivat vain\nkaukaa kuin Hämeen helavalkeat ystävällisten harjujen ja vienojen\nvesien poikki...\n\nAinakin joku sävelmä, joku rytmi tuosta kaikesta lienee jäänyt\njäljelle lapsuuden- ja nuoruudenaikaiseen runouteeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntä Helsinki? Eikö sillä siis ole mitään kirjallisesta\nkehityksestäni kerrottavaa?\n\nKyllä, epäilemättä paljonkin. Mutta koska se ei vielä täydelleen\nole muodostunut minulle yksinomaan muistojen kaupungiksi ja koska\nen muutenkaan arvattavasti ole voinut arv. albumitoimikunnan tahtoa\naivan kirjaimellisesti noudattaa -- siitä yksinkertaisesta syystä,\nettä olen tuhlannut tämäntapaisen kirjoitelman mielenkiinnon, ainakin\nomalta osaltani, jo jotakuinkin tarkkaan viimeisen runovihkoni\nesipuheeseen -- pyydänkin nyt lopettaa tähän. Helsinki heleyksineen\nsaakoon joskus oman ja seikkaperäisemmän biografiansa.\n\n_Eino Leino_.\n\n\n\n\nJohannes Linnankoski.\n\nMuuan Johannes Linnankosken nuoruudenruno.\n\n\nTodistettavasti on Johannes Linnankoski, kuten useat muutkin,\nalottanut \"kirjailijauransa\" lyyrillisillä runoilla. Tämä taipumus\nilmeni hänessä jo aivan nuorena. Itse hän kertoi 11-12 ikäisenä\nsepittäneensä pienen runon vanhemman veljensä lähtiessä yhdessä\nvietetyn kesäloman jälkeen takaisin seminaariin ja sittemminkin hän\noli niitä aina joskus kyhännyt, kunnes hän 15-vuotiaasta käytti\nsamaan toimeen kaikki lomahetkensä. Muuan kirjailija-vainajan\nsukulainen ja monivuotinen ystävä, pastori J. E. Tuomola, kertoo\neräällä nuorena ylioppilaana tekemällään saarnamatkalla Askolan\nkirkossa kesällä 1887 käyneensä samalla sukulaisiaan tervehtimässä ja\nsilloin myöskin tavanneensa 17-vuotiaan Vihtori Peltosen, joka oli\nhänelle näyttänyt runojaan.\n\nNäitä runoja on vielä joitakuita tallella, osaksi paperiarkeille\nkirjoitettuina, osaksi koottuina pieneen käsin kirjoitettuun\nvihkoseen, jonka kanteen on piirretty seuraava nimi: \"Leimuavia\nKypenöitä elinhuolten lomahetkinä säihkytteli Juho Vihtori Peltonen\".\nNe ovat kaikki syntyneet ennenkuin hän syksyllä 1888 lähti Jyväskylän\nseminaariin. Ne käsittävät erilaisia aiheita, ollen milloin puhtaasti\nlyyrillisiä, millin kertovaisia \"Vänrikki Stoolin\" tapaan, onpa\nmuutamille yritetty antaa leikillinenkin sävy. Useihin on liitetty\nsulkumuistutus \"Erkon aine\" tai \"jäljitelmä\". Ne ovat enimmäkseen\nheikkoja sekä muodoltaan että sisällykseltään todistaen ainoastaan\nnuoren tekijänsä vakavaa hartautta.\n\nSe pieni runo, joka alempana seuraa, on äskenmainitun vihkosen\nalkurunona. Se ilmaisee ennenkaikkea tekijänsä toiveet ja\ntulevaisuuden elämänihanteen. Lukuisat harjoitelmat, luonnokset\nja painetutkin käännökset ja kirjoitukset puolentoista kymmenen\nvuoden aikana osoittavat, että Vihtori Peltonen ei kammonnut työtä\npäämääränsä saavuttamiseksi. Kun hän lähtee seminaariin, antautuu\nsanomalehtityöhön, asevelvollisena kirjoittaa artikkeleita ja\nkaunokirjallisia paloja sekä lopulta perustaa \"Uusimaa\" lehden, on\nse sittekin runoilijan ja kansansa \"näkijän\" tehtävä, joka hänelle\nkangastaa. Ja kun hetki on tullut, jättää hän kaiken ahtautuakseen\nsille. Se on sittekin \"pakko sisäinen\", joka vei Linnankosken\nlopulliseen elämäntyöhönsä.\n\n_Ester Linnankoski_.\n\n\n         ALKUSÄKEET.\n\n    Jospa oisin laululintu\n    riemurinta pieni,\n    yöt ja päivät laulelisin,\n    se ois minun työni.\n\n    Ettäkö olla laulaja,\n    voi ajatusta hurjaa,\n    Väinön kielten soinnuttaja\n    mökin poika kurja.\n\n    Aura, kuokka ja lapio\n    toverina sulla,\n    kynä muste ja paperi,\n    joutavia kuulla.\n\n    Isänmaasi palvelus\n    toimi suuri sulla:\n    \"Saven kääntö, viljelys\"\n    runollista kyllä.\n\n    Mist' aate hurja alkuaan,\n    sen sanoa ma saan:\n    Runeberg toi hehkuaan\n    rintaani kaipaavaan.\n\n    Siell' tulen sai hän syttymään,\n    mi ei voi sammua,\n    vaan saanenko sen leimumaan,\n    sit' en voi sanoa.\n\n    Samaa hehkua ennenkin\n    moni on tuntenut,\n    jakanut sitä muillekin,\n    vaan toivo pettänyt.\n\n    Vaan onnetar kun selkänsä\n    on hälle kääntänyt,\n    häll' runotarkin lempensä\n    on lopen salannut.\n\n    Vaan asiaa jos tutkitaan\n    valossa oikeassa,\n    vastaus selvä löydetään\n    lauseessa vakaisessa:\n\n    Ei ole pakko sisäinen\n    runojen näiden luoja,\n    maineen pyyntö turhamainen\n    se lie ilmituoja.\n\n    Eipä vuolten veistäen\n    runojakaan luoda,\n    ne ois kun ääni arvoton,\n    mi eloa ei tuota.\n\n    Jospa, Runotar sä jalo,\n    suosikkisi oisin,\n    omanani lempes valo,\n    jotta laulaa voisin.\n\n    Yöt ja päivät laulelisin\n    huolia kansani pois,\n    säkeniä säihkyttäisin,\n    jotta säihke valon lois.\n\n    Vaan ei suuri lienekkänä\n    tenho säkenellä,\n    syttyvi ja sammuvi,\n    loistain pimeällä.\n\n    Onnettaren suosikkina\n    jos vaan olla voisin,\n    runottaren lemmikkinä\n    tulen synnyttäisin.\n\n    Niin huomenkoiton uusi aamu\n    toivon sarastaisi,\n    epäilyksen synkkä haamu\n    tyhjään hajoaisi.\n\n        _Johannes Linnankoski_.\n\n\n\n\nHeikki Meriläinen.\n\nNuoruuteni muistoja.\n\n\nKoska nuoruuteni koti oli ahdasmielinen kerettiläiskoti, jossa\nei saanut vähimmässäkään määrässä lukea maallista kirjallisuutta\nja sitä vähemmän vielä oli tilaisuutta oppia kirjoittamaan, niin\nen kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana tuntenut ensimäistäkään\nkirjoituskirjainta, sitä vähemmän osasin niitä piirtää. Mutta silloin\ntutustuin ihmiseen, jonka kanssa tulin tehneeksi ikuisen liiton; tämä\nkauppa ei ollut kuitenkaan vanhempieni mieleen ja he vastustivat\nsitä siihen määrään, että täytyi jättää koti, joten jouduin aivan\ntyhjänä maailmalle. Sitä ennen olin kuitenkin oppinut sepän taidon,\njolla viralla lähdin kiertelemään maita ja mantereita kuin kelloton\nhevonen. Se etten voinut antaa minkäänlaista tietoa olostani, tuotti\nsanomatonta ikävää itselleni ja ehkä yhtäpaljon sille, joka minua\nmuisti. Mutta kerran sieltä kotiuduttuani panimme tuumamme tukkuun,\nminun piti ruveta kirjoittamaan. Morsiamellani oli kirjoitusneuvot,\nja paperin apua saatiin morsiameni isän vanhoista käräjä-pöytäkirjain\nlaiteista, ja silloin sitä ruvettiin työhön. Morsiameni teki\naakkoset, joita minun piti ruveta jäljittelemään, mutta sepän käsistä\nniitten syntyminen oli, niin vaikeata, että jollei niin perin\nlämmin asiain tila olisi siihen pakottanut, niin tuskinpa vieläkään\nkykeneisin sanaa paperille luomaan. Oppiaikaa ei kestänyt kuitenkaan\nkokonaista keväistä päivää ennenkun kirjoitin paperille sanat: Ei\noppi ojahan kaada, eikä tieto miestä tieltä työnnä. Ja morsiameni oli\ntästä niin iloinen, että sitä päivää hän ei ole vieläkään unohtanut.\n\nVaikka nuoruuden kotini oli niin ahdasmielinen kerettiläiskoti, ettei\nsaanut lukea muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, niin raamattua\nja postilloja luin niin paljon, että lukutaitoni kehittyi jotenkin\nhyväksi. Niinpä nyt maailmalle tultuani joutui käsiini Kalevala,\nKanteletar, Seitsemän veljestä, Nummisuutarit y.m. Näitä lukiessani\nlämpesin ja poveeni syttyi tunne, että jokaisella ihmisellä on velkaa\nisänmaalleen, ja niinpä minullakin, mutta mitäpä osaisin tehdä muuta\nkuin elää ihmisenä. Mutta lukiessani Kalevalaa ja Loitsurunoja\nhuomasin, että niistä puuttui taikauskon näkyvä puoli, käsintehtävät\ntaijat, siis koko taikausko puuttui ei vähempää kuin ruumista.\nTässä oli ala, jossa luulin jotakin voivani, ja sitä paitsi tapasin\nylioppilas Jooseppi Mustakallion hänen sadunkeräysmatkallaan, jolta\nsain kuulla, että Suomalaisen Kirjallisuuden seura Helsingissä ottaa\nmielellään vastaan senlaisia keräyksiä ja antoi vielä kymmenen\nmarkkaa kehoitukseksi edes kotiseuduilla kirjoittamaan niitä\nkäsintehtäviä taikoja ja runojakin, vaikka runot lienevätkin jo\nennen kirjoitetut. Vaan minä en tyytynyt ainoastaan kotiseutuun,\nvaan tein matkan Venäjän Karjalaan kulkien Suomen puoleisissa\nkylissä Akonlahdesta aina Lapin rajoille asti. Tämän matkani olin\ntehnyt, kun eräänä kesänä, muistaakseni 1886, neiti Lydia Stenbäck\nhuvimatkoillaan osui kotiini Sotkamon Naapurivaaran Heikkilään.\nKun kotini oli luonnonihanalla paikalla, niin viihtyi hän siellä\nviipymään enemmän aikaa, joten tuli puhelluksi yhtä ja toista.\nMutta eräänä sateisena päivänä oli heinäniityllä ollessa märkä\nvaate hieronut polveeni pienen haavan, josta parin päivän kuluessa\nsyntyi paise, joka saattoi minut melkein vuoteenomaksi. Kun valitin\nikävääni päästä heinäniitylle, niin Lydia Stenbäck toi tuolin minun\nvuoteeni viereen ja istuttuaan siihen iloisesti virkkoi: \"Minäpä\nesitän sinulle, hyvä ystävä, semmoista työtä, että varmaan unohdat\nniittyikäväsi, vieläpä vaivasikin.\" Minä nauroin vastaan ja sanoin:\n\"No millähän sinä nyt meinaat minut juovuttaa senlaiseen humalaan,\nettä en tietäisi elämästäni.\" Hän tekeytyi totiseksi, mutta\niloinen hymy kuvastui kasvoissa, kun sanoi, ettei aio juovuttaa\ntiedottomaksi, vaan tietoiseksi. \"Minulla on kauan aikaa ollut\naavistusta, että sinulla on taipumusta kirjailijaksi ja nyt on\nikäänkuin sallimus, että sinulla on siihen aikaa ja tilaisuutta.\nEipähän sinua muuten saisikaan kiinni, jos jalkasi olisivat terveet.\"\n\n\"Kirjailijaksi,\" huudahdin minä. \"Se unesi ei suinkaan tule\ntoteutumaan.\"\n\n\"Mutta minäpä uskon, että se toteutuu\", sanoi neiti Stenbäck.\n\"Meillä ensi jouluksi ilmestyy naisyhdistyksen kalenteri, johon\nminä uskon saavani sinulta pienen kappaleen. Sen ei tarvitse olla\npitkä, esimerkiksi kertomus jostakin, merkillisestä päivästä joko\nnuoruutesi, lapsuutesi tai miehuutesi ajalta.\"\n\nSille neiti Stenbäckin lauseelle en nauranut, mietin vaan pienen\nhetken, jonka kuluttua sanoin: \"Ainetta kyllä on vaikka köyttä\ntekisin. Tuohan paperia, lyijykynä ja joku kirja kirjoituspöydäksi.\"\n\nNeiti Stenbäck löi kätensä yhteen ja juuri kuin lentämällä toi\nminulle ne tarvittavat raaka-aineet ja sanoi: \"Elä huoli kirjoituksen\nkauneudesta, minä kirjoitan puhtaaksi.\"\n\nMinä asetin paperipalasen kirjan kannelle, johon vuoteellani\nselälläni ollen lyijykynällä piirsin sanat: Eräs tavallisimpia\npyhäpäiviä lapsuuteni ajoilta, ja tämän lauseen alle rupesin\nkirjoittamaan kertomusta.\n\nNeiti Stenbäck oli utelias. Hän asetti tuolinsa minun sänkyni pään\ntaakse, jossa aina väliin käsiään hykerrellen iloisesti sanoi: \"No\nsitähän tulee kun turkin hihasta.\"\n\nNeiti Stenbäck kirjoitti kertomuksen puhtaaksi ja kaikinpuolin\nlaittoi painokuntoon, ja kun elokuun alussa lähti Helsinkiin, niin\nmatkusti hän Oulun kautta ja Oulussa hän veljelleen, Kaiun toimittaja\nKivekkäälle näytti sitä kertomusta. Tämäkin sen nähtyään innostui\nja lähetti minulle viisikymmentä markkaa, joitten ohessa pyysi\nminua kirjoittamaan pitemmän kertomuksen hänen kustannettavakseen.\nSilloin sillä kuukaudella syntyi \"Korpelan Tapani\" ja joutui se\npainosta seuraavaksi jouluksi. Tämän ilmestyttyä sain monelta taholta\nkehoituksia jatkamaan kirjailijatointani. Ja ehkä minulla jossain\nmäärin olisi ollut kirjailijan lahjoja, jos kohtalo olisi sallinut\nminulle tilaisuutta niitä kehittämään. Tätäpaitsi taloudelliset\npuutteet ovat jokaista kirjateostani tehdessä hiipineet esiin,\njotta kaikki teokset on täytynyt keskeneräisinä jättää käsistään.\nJa loppujen lopuksi, kun \"Korpelan Seppä\" tuli julkisuuteen, niin\nnimimerkki K. L. julkaisi Suomettaressa siitä niin myrkyllisen\narvostelun, että siihen ei jäänyt lukemisen arvoista riviä. Jos se\narvostelu olisi ollut jossakin muussa lehdessä eikä Helsingin Uudessa\nSuomettaressa, joka aina oli antanut tunnustuksensa niin Suomalaisen\nKirjallisuuden seuran palveluksessa ollessani kuin myöskin\narvostellessaan kirjateoksiani, niin en olisi ollut millänikään.\nVaan kun se oli Suomettaressa, niin uskoin, että minun kirjoitukseni\ntästälähtien ei enää ansaitse painomustetta. Ja silloin valitsin\nainiaaksi työaseekseni kuokan. Sen jälki ei kaipaa eikä tottele\nmaistereitten arvosteluja. Sen kielessä ei ole pärjääjän myrkkyä eikä\nkielittelijäin liverryksiä.\n\nSilloin kun \"Korpelan Seppä\" ilmestyi, oli eräs kirjateos lähes\npuolitiehen kirjoitettuna, mutta se on tuosta sanotusta syystä ollut\nkoskemattomana. Nyt monien ystävien ehkä vilpittömien kehoituksien\njohdosta olen luvannut saattaa sen loppuun, jos terveyteni sallii.\nEri asia sitten, onko sillä ansiota päästä julkisuuteen.\n\n_Heikki Meriläinen_.\n\n\n\n\nL. Onerva.\n\nPari lehteä muistojen kirjasta.\n\n\nEnsi-nuoruuden haaveellisen ruskotuksen kajossa näyttää useinkin\nsiltä, kuin olisi ihminen luomakunnan kruunaamaton kuningas;\nhänellä on tuhat mahdollisuutta, tiet avoinna joka suuntaan. Ja\nyht'äkkiä onkin valaistus muuttunut, elämän keskipäivän aurinko on\njo korkealla, huomaat olevasi määrätyllä, rajoitetulla alalla, josta\nei ole poispääsyä, sillat takanasi kun ovat jo poltetut, ja jolla\nmuutenkin tunne ihmis-ijän lyhyydestä ja elämäntyön pituudesta sinua\ntiukasti pidättää. Niin on elämänura luisunut eteesi tietämättäsi,\ntahtomattasi, melkein kuin itsestään, lukemattomien tuskin\nhuomattavien vaikuttimien lakkaamattomista salaisista työnnöistä\nitsessäsi ja itsesi ulkopuolella!\n\nNäin on ainakin ollut minun laitani:\n\nEn koskaan nuorempana suunnitellut erikoisesti kirjailijaksi\nrupeamista. Mielikuvien paperille purkaminen oli minulle ainoastaan\njonkunlainen sisäisen tervehtymisen keino, luonnollinen ja vaaraton\ntapa vapautua niiden liikapainosta, ujo ja arka kun muuten olin\nja lisäksi hyvin yksinäinen. Tämä oli syynä kynäilemiseeni, niin\npitkälle kuin muistan, kaikkein ensimäisiä sepustelujani ehkä\nlukuunottamatta. Sillä kun seitsenvuotiaana vuodatin paperille näin\nkuuluvan syvämietteisyyden:\n\n    \"Tuo koski aina pauhaa\n    tuoll' joen päässä vaan,\n    ei koskaan saa se rauhaa\n    eik' lepoo ollenkaan.\"\n\nniin en usko sitä minkään erityisemmän sielunhädän esiinkutsumaksi.\nKenties oli tämä riimittelyn tarve jälkikaikua jostakin\nlastenkirjasta tai myös vaikutusta äidistäni, jonka kerrotaan\nkirjoittaneen runomittaisia kirjeitä ja jonka juuri tähän aikaan olin\nkadottanut. Jälkisointu kuuluu kaikkein varhaisimmasta lapsuudestani\nasti olleen minulle erittäin mieluinen.\n\nSitten jatkoin runojen sepittelemistä läpi koko koulu-ajan. Isältäni\nsain tavallisesti joululahjaksi kaikki vuoden varrella ilmestyneet\nsuomalaiset runokokoelmat, jotka olivat rakkainta lukemistani ja\njoiden esikuvan mukaan järjestelin kaikessa salaisuudessa omia\nrunojanikin jos jonkinnimisiksi kokoelmiksi, kussakin isänmaalle,\nluonnolle ja Jumalalle omistetut osastonsa. Mutta ammattikirjailijan\nura ei häämöittänyt minulle edes tuulentupana. Runous kuului\nmielestäni pyhään, ei arkeen. En voinut ajatellakaan sellaista\nleipä-ammattina. Ja kuitenkin tunsin omasta kohdastani koulunkäyntini\nvelvoittavan minua vakavasti valmistumaan johonkin toimeen, jolla\nvoisin itseni elättää. Samaan suuntaan ohjasi harrastuksiani myös se\nperiaatteellinen kasvatus, jonka vaikutuksen alaisena olin kamreeri\nNybergin tunnollisessa virkamiesperheessä. Se oli nim. kuin toinen\nkotini, asuin siellä, senjälkeen kun isäni oli muuttanut Helsingistä\npois, koko kouluaikani ja alun ylioppilasvuosiani, yhteensä\ntoistakymmentä vuotta. Luullen tekeväni isällenikin mieliksi, jos\nantautuisin tietoviisaan uralle, ja myös omaa mielihaluani seuraten\njatkoin Jatko-opistossa opettajatutkinnon suoritettuani edelleen\nlukujani yliopistossa, joskin toiset puolet minussa koko ajan\nikävöivät taiteen valtakuntaan.\n\nVähällä olikin, etteivät teatteri ja musiikki, jotka olivat lähinnä\nsydäntäni, saaneet minua koulun päätyttyä kokonaan valtoihinsa.\nEtenkin loma-ajat kotona antoivat aina uutta virikettä näille\npuolille. Yksin kun aina olin, vailla sisaria ja veljiä tai muuta\nsamanikäistä seuraa, käytin suurimman osan ajastani mielikuvien\nlietsomiseen, jossa etenkin kirjojen ahmimisella oli tärkeä osansa.\nIsäni laaja kirjasto, joskin sen pääasiallisen sisällön muodosti\nluonnontieteellinen ja filosofinen tietokirjallisuus ja joskin\nsen arvokkain kaunokirjallisuus oli englanninkielellä, jota en\nymmärtänyt, tarjosi kuitenkin mielikuvitukselleni useamman vuoden\najaksi riittävästi uusia löytöjä. Syvimmät vaikutelmat lapsuuteni\nkodista kulkivat kuitenkin musiikin merkeissä. Isäni oli hyvin\nmusikaalinen, soitti viuluakin, ja iltaisin, kun hän oli virastaan\nvapaa, soitimme hämärissä yhdessä, minä pianolla häntä säestäen. Nämä\novat rakkaimpia muistojani. Musiikki yleensä syöpyi veriini niin,\nettä kaikki runonikin syntyivät yhtaikaa säveleen kera tai jonkun\nsävelmän esiinkutsumina tai säestäminä. Ja vieläkään en saa oikeaa\nlyyrillistä tunnelmaa ilman pientä melodramaattista pohjaa.\n\nNämä hajanaiset harrastukseni tuottivat minulle aikoinaan oikein\nvakaviakin ristiriitoja, vaikka ne nyt näin kaukaa vuosien takaa\nnäyttävät hyvin lapsellisilta ja naurettavilta. Muistanpa eräänkin\nsangen hullunkurisen kohtauksen, johon tämä kaunosieluileva\nelämänuran etsintäni teki minut syypääksi. Minulla oli Jatko-opiston\nkonventin puolesta uskottu tehtäväksi erään juhlarunon hankinnassa\npyrkiä itsensä runoilija Eino Leinon pakinoille. Kun sitten vihdoin\nseisoin tuon kuulun kannelniekan edessä, jonka virsien ääressä\nniin monet talviyöt olin valvonut, päätin rohkaista mieleni\nja kerrankin kysyä neuvoa oikein asiantuntijalta. Esiinnyin\nvarmaankin kokonaan koomillisen hahmon sankarittarena. Luulen,\nettä runoilijan ratkaistavaksi asettamani elämänarvoitus oli\nsuunnilleen tämäntapainen: \"Niin ja niin paljon olen lukenut,\nlaulanut, näytellyt, säveltänyt, maalannut ja toista tuhatta runoa\nolen kirjoittanut, mille alalle pitää minun antautua?\" Nuori\nmestari kuittasi tämän pingoitetun runsaudenpulani ylimielisellä,\nmutta samalla erittäin tehokkaalla tavalla. Hän vastasi: \"Menkää\nnaimisiin!\" Olisipa hän edes Hamletin tavoin huudahtanut: \"Mene\nluostariin, Ophelia!\" Syvästi väärin-ymmärrettynä ja loukkaantuneena\nmenin matkoihini. Enkä vieläkään, vaikka tuosta hetkestä lie jo\nvierähtänyt hyvän joukon toistakymmentä vuotta, ole taipuvainen\npitämään tätä neuvoa aivan viisaana tai hyvänsuopaisena! Mutta tuon\nkaunosieluilevan ja moniharrastuksellisen maailmankatsomuksen olen\nkyllä mielessäni tyystin tuominnut ja sekä ihmisenä että kirjailijana\nolen myöhemmin tahallisesti ja vakaumuksellisesti voimieni mukaan\nkoettanut pyrkiä siitä eroon.\n\nSamoihin aikoihin, kenties vähän aikaisemmin, (minulla on aina\nollut kovin huono aikamuisti), oli minulla onni tutustua erääseen\nvanhempaan runoilijamestariin, joka otti minun haparoivat\nensi-askeleeni runoseppänä vakavammalta kannalta. Tämä isällinen\nystäväni oli J. H. Erkko. Täti Nyberg, jolta ei runokokeiluni ollut\nvoinut jäädä aivan huomaamatta, vei minut Maila Talvion nähtäville.\nHän otti minut mitä lämpimimmällä myötätunnolla siipiensä suojaan\nja hän tutustutti minut J. H. Erkkoon, josta tuli ensimäinen\nrunokoulu-mestarini. Millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä ja\nmielenkiinnolla hän jaksoikaan käydä läpi, korjailla ja erotella\nvuosien vanhaa pöytälaatikkotuotantoani. Hän teki minusta\nkirjailijan, mikäli se silloisiin, kovin vaatimattomiin saavutuksiini\nnähden oli mahdollista, hän antoi minulle kirjailijanimen,\nristi minut L. Onervaksi, lisäten hymyillen, että ranskalaiset\ntulevat ääntämään sen L'Onerva, ja hän toimitti muutamalle pikku\nrunolleni ensimäisen julkisuuden valon \"Nuoressa Suomessa\" v. 1900.\nYrittipä hän lisäksi saada minulle kustantajaakin, mutta huonolla\nmenestyksellä. J. H. Erkon muisto on minulle ikäänkuin jonkinlaisen\npyhyyden säteikön ympäröimä. Hänen vapautta ja intomieltä hehkuva\nhenkensä, hänen kaikille aatteellisille ja inhimillisille\nharrastuksille avoin ja herkkä mielensä ja luja, uskollinen\nystävyytensä syöpyivät kulta-piirroksina nuoreen sydämeeni. Ihmisenä\nja runoilijana on hänen kuvansa yksi noita unohtumattoman kauniita,\njotka valaisevat vielä varjojen maasta...\n\nVieläkään näiden ensimäisten rohkaisujen jälkeen ei minulla\nolisi ollut uskallusta omin voimin lähteä pyrkimään okaiselle\nkirjailijapolulle. Että ensimäinen runovihkoni ilmestyi ja että\ntäten yleensä milloinkaan astuin ratkaisevasti julkisuuteen,\nsiitä saan edelleen kiittää hyvien ihmisten myötätuntoisia\ntoimenpiteitä. Taiteilija Gebhardin välityksellä joutuivat\n\"Sekasoinnut\" ruotsalaisen Helios-yhtiön kustannettaviksi, ja\nkantavat ne myös jossakin määrin hänen makunsa ja valintansa leimaa.\nLuulen, että Suomen kansalla olisi vallan toinen käsitys minusta,\njos minulla olisi ollut onni päästä julkisuuteen jo J. H. Erkon\nvalikoimalla kokoelmalla. Tosin olin jo näihin aikoihin, v. 1904,\nsaanut soittimeeni joukon uusia kieliä, etupäässä ranskalaisen\nrunouden vaikutuksesta. Etenkin Musset'n rakkauslyriikka, johon\nsitä koskettelevan laudaturikirjoituksenikin vuoksi olin silloin\nerikoisemmin syventynyt, vaikutti paljon mielikuvitukseni suuntaan.\n\nNiin, sellaiset olivat ensimäiset yritykseni. Jos minun aivan\nlyhyesti olisi vastattava kysymykseen, miksi minusta tuli kirjailija,\nvastaisin: Siksi, että se oli ainoa taiteenhaara, johon ei vaadittu\nulkonaista ammatti-koulua ja jota saatoin jatkuvasti viljellä muihin\npäämääriin tähtäävän työni ohella. Täten sai mielikuvitukseni\nmäärätyn uoman ja niinpä alkoi kirjailemisen virta vähitellen vetää\nvoimakkaammin kuin mikään muu. Minä, joka en uskaltanut avoimesti\nvalita sitä, jouduin kuitenkin passiivisuudessani sen vietäväksi. Ja\nsiitä asti se on vetänyt minua, vetänyt nenästäkin, ohi monen paljon\nelättävämmän elinkeinon. Olin nuorempana oikeassa: runoudesta ei\nsittenkään ole leipä-ammatiksi!\n\nMutta näin on vain käynyt. Ja yleensä olen taipuvainen sielunvoimien\nsuuntaa ja kehkeytymistä arvioitaessa pitämään sitä mahdollisimman\npaljon olosuhteiden ja mahdollisimman vähän asianomaisen yksilön\nansiona tai vikana. Onhan ihmisen sielussa aina paljon erilaisia\ntaipumuksia ainakin alitajuisina uinumassa, riippuu asianhaaroista,\ntilaisuudesta, mitkä niistä saavat luonnollisen ilmaisumuotonsa\nja pääsevät luomaan todellisuutta. Kuinka paljon todellista kykyä\nsammuukaan ituunsa epäsuotuisten olosuhteiden vuoksi, ja kuinka\npaljon niiden luonnottomasta puristuksesta harhautuukaan väärälle,\nsopimattomalle uralle! Pieni lipsahdus raiteissa vain, tässä tai\nedellisissä sukupolvissa, ja kuka hyvänsä Suomen runoilijoistakin\nvoisi olla vain nimetön, tuntematon soinnahdus siinä syntymättömien\nsävelien kuorossa, joka yhä vieläkin humisee epämääräistä kaipuutaan\nSuomen kaukaisilla paimensaloilla.\n\n_L. Onerva_.\n\n\n\n\nOlli Vuorinen.\n\nEnsi yritykseni.\n\n\nUjostellen ja epäröiden ilmaisen tässä ensi yritykseni kirjallisuuden\nalalla.\n\nPoikasena, noin kymmenvuotiaana, heräsi minussa harras halu\nlukemiseen, ja etenkin miellytti minua runot ja laulelmat mitä\nvain osuin kuulemaan tahi painettuina näkemään. Syntymäpitäjässäni\nUukuniemellä oleskeli niillä ajoin melkein sokea, kirjoitusta\ntaitamaton mies, Jaakko Eerikäinen, joka vanhalla kalevalaisella\nrunomitalla sattuvasti sepitteli kaikellaisista oudommista\ntapahtumista ivarunoja. Ne levisivät suusta suuhun, ja niille\nkelpolailla naurettiin. Sittemmin sain kuulla kansan suusta\nloppusointuisia runoja, esim. Paavo Korhosen häälaulun: \"No miehet,\nmiehet veikkoset, näin näitä häitä juuvaan, Lopussa viel' ei entiset\nja toista aina tuuvaan\" sekä Krimin sodan aikuisia sotalauluja, esim.\n\"Arvatkaappa ihmisraukat kuinka aika muuttuu. Jokohan nyt rakas Isä\nsyntisihin suuttuu\" ja muutamia muita, joiden loppuvasteet minua\nmiellyttivät. Näiden esikuvien mukaan koetin sitten minäkin kyhätä\njotain runontapaista, kirjoittelin niitä seiniin hiilellä tahi\nsavenpalasella, kunnes sain lyijykynän ja vähän paperia käteeni.\n\nJouduin sitte 18-20 vuotiaana Maaskolan maanviljelyskouluun\nlähellä Viipuria. Siellä pääsi julkisuuteen Viipurissa ilmestyvässä\n_Otava_-lehdessä ensimäinen kynänkyhäykseni. Aihe oli aivan\nsatunnainen. Viipurin pitäjän talonpoikaisnuorukaiset joutuivat\neräässä tilaisuudessa kinastelemaan maanviljelyskoulun oppilaiden\nkanssa. He halveksivat kouluamme ja meitä oppilaita, sanoivat\nettä ei mokomasta räähkäkoulusta kukaan herraksi pääse, ja maata\nosaa jokainen kyntää koulua käymättäkin. Tällainen puhe harmitti\nmeitä. Minäpä rohkenin kirjoittaa asiasta _Otava_-lehteen. Se\npainettiin siihen sanasta sanaan, ja me oppilaat jäimme odottamaan\nmaalaisnuorukaisten puolelta jonkunlaista vastinetta. Sitä ei\nkuitenkaan tullut.\n\nTämä ensi yritys julkisuuden alalla yllytti minua useamminkin\nsamaan lehteen kirjoittamaan. Ne olivat joko suorasanaisia tahi\nrunopukuisia, ja käytin silloin milloin mitäkin nimimerkkiä tahi en\nkäyttänyt mitään.\n\nKun sitten vv. 1862-63 olin samassa maanviljelyskoulussa\nalkeisopettajana, oli minulla runsaasti aikaa lukemiseen. Viipurin\nlainakirjasto avasi aarteensa minulle. Siten opin tuntemaan K.A.\nGottlundin, Jaakko Juteinin, Paavo Korhosen, Olli Kymäläisen, Pietari\nMakkosen ja Antti Puhakan runoja. Kalevalaankin tutustuin, ja tällä\nvanhalla runomitalla useimmat runoyritykseni kyhäsin.\n\nVuosien vieriessä pirahteli silloin tällöin leipähuolien lomassa\npieniä runoja, joita lähetin sanomalehtiin. Ollessani sitten\noppilaana Jyväskylän seminaarissa vv. 1868-72 rupesi niitä enemmän\nsyntymään. Tähän vaikutti sekin, että samaan aikaan osui seminaarissa\nolemaan useita runokykysiä oppilaita: Erkko, Lönnbeck, Killinen,\nIsa Asp y.m., jotka samaa henkeä herättivät tovereihinkin. Runojani\nannoin V. Kilpisen toimittamaan \"Kansan lehteen\", kirjoitinpa erään\nrunon venykkeillä, ja siitä K. minua erittäin kiitteli ja lahjoitti\nminulle useita venykkeillä painettuja kirjojansa. Vielä enemmän\nruno-intoa koitui siitä, kun Julius Krohn (Suonio) otti julaistakseen\n\"Suomen Kuvalehdessä\" useita runojani. Hauskaa hauskempi oli kun\nankara A. Ahlqvist (Oksanen) \"Kielettäressä\" suosiollisesti arvosteli\nJyväskylän seminaarilaisten albumia \"Suomen saloilta I\" ja siinä\nmainitsi minunkin runojani. Näitä professorivainajia muistelen\narvonannolla vielä nytkin vanhoilla päivilläni.\n\n_Olli Vuorinen_.\n\n\n\n\nTheodolinda Yrjö-Koskinen.\n\nMiten tulin kirjailijaksi.\n\n\nOn kysytty, miten tulin kirjailijaksi. Siinä, kuten kaikissa elämäni\nvaiheissa, olen nähnyt, että \"Herra johtaa kaikk' mi kohtaa\". Papin\ntyttärenä jouduin paljon seurustelemaan kansan keskuudessa ja tulin\ntuntemaan rahvaan miesten ja naisten sisäistäkin elämää. Pappilassa\nmeillä oli viisi palvelijatarta. Usein oli heidän joukossaan nuoria\ntyttöjä, ja näille kerroin lukemiani ruotsalaisia kertomuksia. He\nvalittivat, ettei sellaisia ollut painettu suomeksi. Mieleeni johtui\nsilloin monasti, että olisi hauska kirjoittaa tapauksia heidän omasta\nelämästään. Varmaankin heidän olisi hauska lukea sellaista, jota itse\nolivat nähneet ja kokeneet.\n\nJouduin sitten vuosien kuluttua naimisiin maisteri J.A. Hahnssonin\nkanssa, joka oli suomenkielen kolleegana Kokkolan ylialkeiskoulussa,\nja me perustimme kodin, jossa suomenkieli oli kotikielenä. Pieni\ntyttönen kuoli minulta, ja silloin tuntui niin tyhjältä ja ikävältä,\nettä välttämättömästi tarvitsin jotakin erikoista työtä. Kysyin\nsenvuoksi mieheltäni, ottaisiko hän korjatakseen harjoitelmiani, jos\nhiukan kirjoittaisin suomea. Hän lupasi. Mutta jätettyäni hänelle\nkirjoitukseni hän hämmästyi, kun huomasi, että se oli kertomus.\nHän luki sen ääneensä tohtori Blomstedtille, joka silloin osui\nolemaan Kokkolassa. Tämä oli sitä mieltä, että se oli julkaistava\nNovellikirjastossa, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura juuri\nsiihen aikaan toimitti. Niin siis syntyi minun ensimäinen suomalainen\nnovellini, \"Haapakallio, idyllintapainen kertomus Hämeenmaasta\". Sitä\nseurasi joukko toisia. Kansani syville riveille ne kirjoitin, ja\nkansa on työni runsaasti palkinnut lukemalla niitä.\n\nSiinä kaikessa yksinkertaisuudessaan aihe tulemiseeni kirjailijaksi.\n\n_Theodolinda Yrjö-Koskinen_.\n\n\n\n\nLiite.\n\n\nAHO, JUHANI: Synt. 1861, tuli ylioppilaaksi 1880, kunniatohtoriksi\n1907. Julkaissut: Muuan markkinamies, Rautatie, Papin tytär,\nHelsinkiin, Yksin, Lastuja I-V, Papin rouva, Heränneitä,\nPanu, Katajainen kansani I-II, Kevät ja Takatalvi, Tuomio,\nSanomalehtimiesajoiltani, Juha, Tyven meri, Omatunto, Rauhan erakko\ny.m.\n\nANTTILA, SELMA: Synt. 1867. Julkaissut: Kuvia työväen kaupungista,\nHallimajan nuoret, Kaupunginlapsi, Ristiriitoja, Vaihdokas,\nPankinjohtajan tytär y.m.\n\nATRA, KAARLO: Synt. 1879. Julkaissut: Valhetta, Laura, Musta siipi,\nKunnian vuoksi, Ariane, Pyhä Cecilia, Salaisia syitä y.m.\n\nCANTH, MINNA: Synt. 1844, kuoli. 1897. Julkaissut: Murtovarkaus,\nRoinilan talossa, Työmiehen vaimo, Hanna, Köyhää kansaa, Salakari,\nKauppalopo, Papin perhe, Novelleja, Sylvi, Anna Liisa, y.m.\n\nENGELBERG, RAFAEL: Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1902, fil.\ntohtoriksi 1914. Julkaissut: Työpajan töminässä, Pyhä muisto, Kotona\nkäymässä, Tuulten tuoreitten hiljainen humina, Pitkän Perän suuresta\npitäjästä, Kalevalan tarina, y.m.\n\nHAAHTI, HILJA (Krohn): Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1898, fil.\nkandidaatiksi 1902. Julkaissut: Oraita, Helvi, Israelin tyttäret,\nKesätoverit, Kotkat, Valkeneva tie, Ikiaartehet, Hehkuvan kevään maa,\nKun valkenee, Tuhotulva, y.m.\n\nHÄRKÖNEN, IIVO: Synt. 1882, tuli kansakoulunopettajaksi 1906.\nJulkaissut: Rajamailla, Karjalan kirja, Kultaisilta päiviltä, Runojen\nja metsäin Karjala, Kylätuomari, Heimokannel, y.m.\n\nIVALO, SANTERI: Synt. 1866, tuli ylioppilaaksi 1885, fil.\nkandidaatiksi 1889, fil. tohtoriksi 1894. Julkaissut: Hellaassa,\nReservikasarmista, Iltapuhteeksi, Juho Vesainen, Aikansa lapsipuoli,\nAnna Fleming, Margareta, Lahjoitusmailla, Tuomas piispa, Erämaan\ntaistelu, Viipurin pamaus, Pietari Särkilahti, Vienan vallan\ntaittuessa, y.m.\n\nJUVA, VALTER: Synt. 1865, tuli ylioppilaaksi 1884, maisteriksi 1890,\nkomissioni-maamittariksi 1896, fil. tohtoriksi 1907. Julkaissut:\nKuvia ja säveliä, Runoja, Matkan varrelta, y.m.\n\nJÄRVI, KAARLO, AUGUST: Synt. 1869, tuli ylioppilaaksi 1886,\nkansakoulunopettajaksi 1901. Julkaissut: Kuvauksia, Työmiehiä,\nPuoliluonne, Nousukas, Opettaja, Loinen, y.m.\n\nKALLAS, AINO: Synt. 1878. Julkaissut: Lauluja ja ballaadeja, Kirsti,\nMeren takaa I-II, Ants Raudjalg, Lähtevien laivojen kaupunki,\nSeitsemän, Suljettu puutarha, Tähdenlento, y.m.\n\nKIANTO, ILMARI: Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1892, fil.\nkandidaatiksi 1898. Julkaissut: Väärällä uralla, Soutajan lauluja,\nHiljaisina hetkinä, Margareeta, Pyhä viha, Punainen viiva, Pyhä\nrakkaus, Metsäherran herjaaja, Porokirja, Vienan virroilta, Karjalan\nkankahilta, y.m.\n\nKAJANDER, ROBERT: Synt. 1848, postiekspeditööri. Julkaissut: Mestarin\nnuuskarasia, Amalia ystävämme, Postikonttorissa, Pahassa pulassa,\nPukkisen pidot, Kumarrusmatka, Sanni Kortmannin koulu, y.m.\n\nKOKKO, JUHANA: Synt. 1856, tuli kansakoulunopettajaksi 1897.\nJulkaissut: Kölliskö, Räisäspoika, Kruununmetsissä, y.m.\n\nKOUTA, AARNI (Arnold Candolin): Syntyi 1884, tuli ylioppilaaksi 1904.\nJulkaissut: Tulijoutsen, Dityrambeja, Suomalaisia näyttelijöitä,\nJäiset temppelit, Uhriliekki y.m. Suomentanut erinäisiä Nietzschen ja\nStrindbergin teoksia.\n\nKROHN, HELMI: Synt. 1871. Julkaissut: Kansan hyväksi, Surun lapsi,\nMennyt päivä, Vanhan kartanon tarina, Elämäkerrallisia kuvia I-II,\nKaksi ihmistä, Kun suuret olivat pieniä, Isa Asp, Siipirikko, Suomen\nsuuria miehiä, y.m.\n\nLARIN KYÖSTI: Synt. 1873, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut: Tän\npojan kevätrallatuksia, Kylänlauluja, Ajankäänteessä, Kulkurin\nlauluja, Juhannustulilla, Unta ja totta, Kuisma ja Helinä,\nKellastuneita lehtiä, Herra valtuusmies, Tuhkimo ja kuninkaantytär,\nMusta hepo, Leipä ja laulu, Meren maininkeja, Ad astra, Lemminkäinen,\nVuorivaeltajat, Aslak Hetta, Katupeilin kuvia, Oli kerran, Lauluja\nvanhasta kaupungista, Ballaadeja, Valittuja runoja, Korpinäkyjä,\nSydänpäivän lauluja, y.m.\n\nLEINO, EINO: Synt. 1878, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut:\nMaaliskuun lauluja, Tarina suuresta tammesta, Yökehrääjä, Sata\nja yksi laulua, Tuonelan joutsen, Ajan aalloilla, Hiihtäjän\nvirsiä, Johan Vilhelm, Sota valosta, Pyhä kevät, Kivesjärveläiset,\nKangastuksia, Päiväperhoja, Helkavirsiä, Simo Hurtta, Kaunosielu,\nTalvi-yö, Päivä Helsingissä, Naamioita I-V, Runokirja, Tuomas\nVitikka, Jaana Rönty, Halla, Olli Suurpää, Suomalaisia kirjailijoita,\nNuori nainen, Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja,\nSuomalaisen Kirjallisuuden historia, Tähtitarha, Elämän koreus, y.m.\nSuomentanut erinäisiä Runebergin, Topeliuksen, Goethen, Schillerin,\nDanten, Racinen y.m. teoksia sekä valikoiman laulurunoutta.\n\nLINNANKOSKI, JOHANNES: Synt. 1869, kuoli. 1913. Julkaissut: Ikuinen\ntaistelu, Laulu tulipunaisesta kukasta, Taistelu Heikkilän talosta,\nKirot, Pakolaiset, Simson ja Delila, Jeftan tytär, Sirpaleita, y.m.\n\nMERILÄINEN, HEIKKI: Synt. 1847. Julkaissut: Korpelan Tapani,\nHuutolaistyttö, Kuvaus kovilta ajoilta, Kahleeton vanki, Sattumuksia\nJänislahdella, y.m.\n\nONERVA, L. (Madetoja): Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1901.\nJulkaissut: Sekasointuja, Mirdja, Runoja, Murtoviivoja, Särjetyt\njumalat, Nousukkaita, Mies ja nainen, Inari, Iltakellot, Vangittuja\nsieluja, Kaukainen kevät, y.m.\n\nVUORINEN, OLLI: Synt. 1842, tuli kansakoulunopettajaksi 1873.\nJulkaissut: Sepitelmiä, Kotikuusen kuuluvilta, y.m.\n\nYRJÖ-KOSKINEN, THEODOLINDA: Synt. 1838. Julkaissut: Kotikuusen\nkuiskehia, Huutolaiset, Syksyn karisteita, y.m.\n\n\n\n"]