[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ferf3pYOr9IwPfxy_MzNOVp7i-fyfotKJ5yDw_oeb-bc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1377,"Laukaus y.m. kertomuksia","Pushkin, Aleksander",1799,1837,"1377-pushkin-aleksander-laukaus-y-m-kertomuksia","1377__Pushkin_Aleksander__Laukaus_y.m._kertomuksia",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1831,1908,11533,75880,false,52895,[24,25],"Russian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Russian -- Translations into Finnish",[27,28],"Russian Literature","Short Stories","\"Laukaus y.m. kertomuksia\" by Aleksandr Sergeevich Pushkin is a collection of short stories written in the early 19th century. The book delves into themes of social interactions, personal honor, and the complexities of human emotions within a military setting, introducing characters like Silvio, a mysterious man with a past shrouded in secrecy, and his companions, military officers navigating life in a provincial town.  The opening of the collection sets the scene in a small Russian town where the life of a line regiment is portrayed through the daily routines of its officers. The story introduces Silvio, a seemingly aloof yet respected figure among the officers, known for his marksmanship and enigmatic past. During a gathering, tensions arise when a young officer carelessly provokes Silvio, leading to a dramatic confrontation. This incident leaves the officers speculating about Silvio's true nature and his reluctance to engage in duels, ultimately laying the groundwork for the unfolding drama surrounding personal honor and revenge as Silvio prepares to confront a past adversary. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Soini, Lauri",229,"Kokoelma sisältää kolme Pushkinin novellia, joissa liikutaan 1800-luvun alun Venäjällä. Tarinat käsittelevät kunniaa, rakkautta ja säätyeroja upseerien, aatelisten ja tavallisen kansan parissa.","Aleksander Pushkinin 'Laukaus y.m. kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1377. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAUKAUS Y.M. KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nAleksander Pushkin\n\n\nSuomentanut Juho Ahava\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä I.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1908.\n\nO.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Alexander Pushkin.\n Laukaus.\n Aatelisneiti talonpoikaistyttönä.\n Postimestari ja hänen tyttärensä.\n\n\n\n\nALEXANDER PUSHKIN\n\n\n_Alexander Pushkin_ syntyi Moskovassa 1799 vanhanaikaisesta\nylimyssuvusta ja peri ylimykselliset katsantotavat. Jo kouluaikana\nheräsi hänessä voimakas isänmaallinen tunne, pian nousi myös halu\narvostella ja vastustaa. Hän lauloi tulisia kumouslauluja, joita\nsalaisissa seuroissa syttyneinä luettiin. Toukokuussa 1820 hänet niiden\ntähden karkotettiin Pietarista, mutta sai sitte palata, vieläpä keisari\nNikolai osotti hänelle suurta suosiotakin hänen isänmaallisten\nrunojensa tähden. Karkotusaikanaan maatilansa yksinäisyydessä kypsyivät\nhänen parhaat teoksensa, joissa hän pyrkii yhdistämään ulkomaista\nromantiikkaa kotoiseen kansanomaisuuteen, jota tutki kansanrunoudesta.\nLukuisilla runoillaan, novelleillaan, runo- ja suorasanaisilla\nromaaneillaan ja näytelmillään on hän vienyt Venäjän kirjallisuuden\nuusille urille. Hän teki runouden elämän jalostajaksi, kirkastajaksi,\nvapauden ja aatteiden tulkiksi ja antoi sille venäläisen sävyn\ntunnelmassa ja kielessä. -- Kaksintaistelussa saatuaan vaarallisen\nhaavan, kuoli hän tammik. 29 p. 1837.\n\n\n\n\nLaukaus.\n\n\nI.\n\nOlimme sijotettuna N:n pikkukaupungin linnanvarustuksille. On\ntunnettua, millaista on linjarykmentin jokapäiväinen elämä: aamulla\nmarsseja ja ratsastusta, sitte päivällinen komentajan luona tai\njossakin juutalaisessa ruokapaikassa, illalla kortit ja punssi -- siinä\ntavallinen päivätyö. N:n kaupungissa emme olleet mihinkään perheeseen\ntervetulleita, siellä ei ollut ainoatakaan naimakelpoista tyttöä.\nVietimme aikaamme asunnoissamme -- ja silloin saimme nähdä vain\nunivormuihin puettua väkeä.\n\nOlimme sentään päästäneet piiriimme yhden siviilihenkilönkin. Hän\nlienee ollut noin viisineljättävuotias ja niinpä pidimmekin häntä\nvanhana miehenä. Hänen kokemuksensa herättivät meissä suurta\nkunnioitusta, sitä paitsi hänen tavallinen vaiteliaisuutensa, hänen\nylpeä luonteensa ja ilkeä kielensä olivat tehneet suuren vaikutuksen\nnuoriin mielikuvituksiimme. Hänen entisyyttään ympäröi eräänlainen\nsalamyhkäinen hämärä. Hän näytti olevan venäläinen, vaikka hänellä\nolikin vieraskielinen nimi. Hän oli aikaisemmin palvellut husaariväessä\nja oli hänellä ollut onni ja menestys mukanaan. Kukaan ei tiennyt,\nmiksi hän oli eronnut palveluksestaan ja asettunut viheliäiseen kylään,\njossa hän eli niukasti ja kuitenkin tuhlasi sangen paljo rahoja.\nHän kulki aina jalkaisin ja oli aina puettu vanhaan, mustaan\npäällystakkiin, mutta siitä huolimatta osotti hän kaikille rykmenttimme\nupseereille suurta vierasvaraisuutta.\n\nTosin hänen illallisillaan oli vain pari tai kolme ruokalajia, jotka\noli valmistanut eräs eläkettä nauttiva vanha sotilas, mutta sampanja\nvuoti virtanaan. Kukaan ei tuntenut hänen suhteitaan, kellään ihmisellä\nei ollut aavistustakaan hänen tulolähteistään eikä kukaan meistä\nrohjennut tätä seikkaa kysyä. Hänellä oli myös kirjoja, nimittäin\nsotilaallisia sisällöltään ja niiden ohella muutamia romaaneja, joita\nhän lainasi meille mielellään. Hän ei vaatinut niitä koskaan takaisin;\neikä hänkään puolestaan antanut koskaan takaisin niitä, joita muut\nolivat hänelle lainanneet.\n\nAjanvietteenään hän enimmäkseen ammuskeli pistoolilla. Hänen huoneensa\nseinät olivat luoteja täytenään ja näyttivät mehiläispesältä. Arvokas\npistoolikokoelma oli ainoa ylellisyys vaatimattomassa majassa jossa hän\nasui. Mestaruus, jonka hän oli saavuttanut taiteessaan, oli uskomaton,\nja jos hän olisi tarjoutunut ampumaan omenan kenen päälaelta tahansa,\nei kukaan olisi epäröinyt sitä päälaelleen asettaessaan.\n\nTuon tuostakin kohdistui keskustelu kaksintaisteluihin. Silvio -- niin\ntahdon häntä nimittää -- ei ottanut koskaan siihen osaa, ja jos häneltä\nkysyttiin oliko hän koskaan taistellut, sanoi hän tosin niin tehneensä,\nmutta ei puuttunut mihinkään erityisseikkoihin, ja oli aivan ilmeistä,\nettä tällaiset kysymykset eivät olleet hänelle mieleen. Päätimme siitä,\nettä jonkun hänen taitavuutensa uhrin muisto painoi hänen omaatuntoaan.\nMeidän ei lainkaan pälkähtänyt päähämme pitää häntä pelkurina. On\nihmisiä, joiden ulkomuoto jo riittää pitämään sellaiset otaksumiset\nloitolla.\n\nOdottamaton tapaus sai meidät kaikki suuresti hämmästymään.\n\nEräänä päivänä oli kymmenen rykmenttimme upseeria Silvion luona. Joimme\nkuten tavallisesti -- toisin sanoen: tavattoman runsaasti -- ja\nillallisen jälkeen pyysimme isäntämme pitämään pankkia Faraopelissä.\nKotvan aikaa hangoteltuaan vastaan -- sillä hän pelasi sangen harvoin\n-- käski hän tuoda kortit. Sitte heitti hän viitisenkymmentä dukaattia\npöydälle ja istuutui kortteja jakamaan. Asetuimme kaikki paikoillemme\nja peli alkoi. Silvio oli tottunut olemaan pelatessaan aivan vaiti;\nkoskaan ei hän ryhtynyt mihinkään selityksiin, jos joku teki virheen,\nmaksoi hän hänelle heti ylimäärän tai merkitsi muistiin, mitä hänellä\noli vielä velottavaa. Tiesimme tämän kaiken ennaltaan ja annoimme hänen\ntehdä mielensä mukaan. Mutta joukossamme oli muuan nuori upseeri, joka\nvasta äskettäin oli saapunut rykmenttiimme. Hän otti osaa peliin ja\nhajamielisyydessään laski väärin. Silvio tarttui liituun ja kirjotti\nsummansa. Upseeri, joka luuli hänen erehtyneen pani vastaan. Silvio\njatkoi äänetönnä korttien jakamista. Upseeri menetti kärsivällisyytensä\nja pyyhkäsi pois sen, mitä luuli väärin itselleen kirjotetun. Silvio\notti liidun ja kirjotti uudelleen. Silloin luuli viinin, pelin ja\ntoveriensa naurun kiihdyttämä upseeri, että häntä oli verisesti\nloukattu, ja raivoissaan tarttui hän vaskiseen kynttiläjalkaan ja\nheitti sillä Silviota päähän, joka sentään onnistui heiton väistämään.\nOlimme pahasti hämillämme. Aivan kalpeana vihasta nousi Silvio ja sanoi\nsäkenöivin silmin:\n\n\"Arvoisa herra, olkaa hyvä ja poistukaa ja kiittäkää luojaanne, että\ntämä tapahtui minun kattoni alla.\"\n\nKukaan meistä ei ollut epätietoinen tämän välikohtauksen seurauksiin\nnähden ja me pidimme jo uutta toveriamme menneenä miehenä. Upseeri\npoistui selittäen, että hän oli valmis herra pankinpitäjälle antamaan\nhyvityksen, millä tavoin tämä vain halusi.\n\nPeli jatkui vielä kotvan aikaa; mutta huomattuaan ettei isäntämme\nenää ollut asiassa mukana, poistuimme yksi toisensa jälkeen ja\npalasimme asuntoihimme puhellen todennäköisesti pian avautuvasta\nupseerinpaikasta.\n\nTavattuamme seuraavana päivänä maneesissa, tiedustelimme kohta\ntoisiltamme, vieläkö luutnanttiparkamme oli hengissä. Silloin näimme\nhänen saapuvan omassa personassaan. Satamalla satoi hänelle kysymyksiä.\nHän vastasi, ettei ollut Silviosta kuullut mitään. Tämä hämmästytti\nmeitä suuresti. Menimme Silvion luo ja tapasimme hänet parhaallaan\nampumassa kuulan toisensa jälkeen oveen kiinnitettyyn ruutuässään.\n\nHän otti meidät vastaan kuten tavallisesti eikä ainoallakaan sanalla\nviitannut eiliseen tapahtumaan. Kului kolme päivää ja luutnantti oli\nyhä vielä hengissä. Kummastuneina kyselimme:\n\n\"Eikö Silvio sitte lainkaan taistelekaan?\"\n\nSilvio ei taistellut. Hän tyytyi sangen pinnalliseen selitykseen ja\nrauha oli jälleen palannut.\n\nTällainen seikka alensi suuresti hänen arvoaan nuorten toveriemme\nsilmissä. Nuorison ei ole mitään vaikeampi antaa anteeksi kuin\nuskaliaisuuden puutetta -- heidän silmissään on rohkeus ensimmäinen\nkaikista hyveistä -- se sovittaa koko joukon muita syntejä! Mutta\nvähitellen peittyi kaikki jälleen unhoon ja Silvio nautti\nkeskuudessamme pian entistä arvoaan.\n\nMutta minä en voinut hänelle leppyä. Kun luonto oli minulle suonut\nsangen romantillisen mielikuvituksen, olin kiintynyt enemmän kuin\nkukaan muu tähän mieheen, jonka olemassaolo jo oli arvotus ja jota\npidin salaperäisen draaman sankarina. Hän voi minua hyvin sietää;\nainakin jätti hän minua puhutellessaan terävän äänensävynsä ja vältti\nilkeitä huomautuksiaan. Leppeällä ja miellyttävällä äänellä pakinoi hän\nkanssani mitä erilaisimmista asioista. Mutta taanoisesta kovan onnen\nillasta lähtien en saanut päästäni ajatusta, että hänen kunniansa oli\ntahrattu ja että hän tahallaan jätti tästä tahrasta puhdistautumisen\nsikseen. Tämä ajatus kidutti minua lakkaamatta, jottei minusta enää\nollut miellyttävää hänen seurassaan.\n\nSilvio oli siksi viisas mies, jotta hän huomasi sen ja arvasi\nkäytökseni syyn. Häntä näytti se loukkaavan, ja useammat kerrat luulin\nhuomanneeni hänen mielellään haluavan selittää minulle asian. Mutta\nminä vältin jokaista tilaisuutta siihen, ja Silvio väistyi tieltäni.\nSiitä pitäen näin häntä vain toverieni seurassa ja aikaisempi\nkiintymyksemme oli lopussa.\n\nOnnelliset, niin moniin huvituksiin tottuneet pääkaupungin asukkaat\neivät voi lainkaan käsittää sitä suurta jännitystä, johon\npikkukaupungin asukkaat ovat niin herkät esim. postia odottaessaan.\nTiistaisin ja perjantaisin oli rykmentin kanslia upseereja\ntäpötäytenään. Joku odotti rahaa, toinen kirjeitä ja kolmas\nsanomalehtiä. Tavallisesti avattiin heti paketit; vaihdeltiin uutisia\nja kanslia tarjosi sangen vilkkaan kuvan nähtäväksi. Silvion kirjeet\ntulivat rykmenttimme postilaukussa ja sentähden oli hän aina saapuvilla\nniitä noutamassa.\n\nEräänä päivänä sai hän kirjeen, jonka hän heti repäsi auki. Hänen\nsilmänsä säkenöivät vilkaistessaan sitä lävitse. Upseerit olivat siinä\nmäärin kiintyneet omiin lähetyksiinsä, etteivät sitä huomanneet.\n\n\"Herrat\", sanoi Silvio, \"asiat vaativat minua heti lähtemään matkalle.\nVielä tänään on lähdettävä, ja toivon, ettette kieltäydy syömästä\nviimeisen kerran luonani... Odotan myös teitä\", jatkoi hän minuun\nkääntyen. \"Odotan teitä välttämättä.\"\n\nNäin sanottuaan riensi hän pois, ja sovittuamme, että menemme kaikki\nhänen luoksensa, hajosimme.\n\nMäärättyyn aikaan saavuin Silvion luo. Melkein kaikki upseerit olivat\nläsnä. Silvion koko irtain omaisuus oli jo pantu kasaan; oli tuskin\nmuuta jälellä kuin rikkiammutut seinät. Istuuduimme pöytään. Isäntämme\noli parhaimmalla tuulella, ja hänen hilpeytensä tarttui pian meihinkin.\nLakkaamatta paukahtelivat pullot ja lasit vaahtosivat, -- ne täytettiin\nyhä uudelleen, tyhjennettiin ja taasen täytettiin, ja liikuttavan\nhellyyden valtaamana toivotimme eroavalle onnellista matkaa ja kaikkea\nmahdollista siunausta.\n\nOli jo myöhä, kun nousimme pöydästä. Sanoessamme jäähyväisiä tarttui\nSilvio käteeni ja pidätti minut.\n\n\"Minun täytyy puhua kanssanne parisen sanaa\", sanoi hän minulle hiljaa.\n\nMinä jäin.\n\nMuut vieraat olivat poistuneet. Yksin jäätyämme istuuduimme\nvastatusten, ja aloimme äänettöminä polttaa piippujamme. Silvio näytti\nhuolestuneelta. Hänen teennäisestä iloisuudestaan ei näkynyt enää\njälkeäkään. Hänen kasvojensa kalpeus, hänen säkenöivät silmänsä ja\npaksut savupilvet, joita hän puhalteli suustansa, antoivat hänelle\naivan demonillisen ulkonäön.\n\nNiin kului useampia minuutteja; sitte keskeytti hän äänettömyyden.\n\n\"Kentiesi näemme tänään toisemme viimeisen kerran\", sanoi hän. \"Ja\nsentähden tahtoisin, ennenkuin eroamme, päästä teidän kanssanne\nselvyyteen. Te olette kyllä huomanneet, miten vähä välitän maailman\narveluista; mutta te miellytätte minua ja minusta olisi kiduttavaa, jos\nsaisitte minusta väärän käsityksen.\"\n\nHän vaikeni ja alkoi kopistella tuhkaa piipustaan. Minä olin vaiti ja\nsilmäilin suoraan eteeni.\n\n\"Teistä tietenkin näyttää kummastuttavalta\", jatkoi hän, \"etten R:ltä,\ntuolta juopuneelta narrilta, vaatinut hyvitystä. Teidän täytyy\nitsennekin myöntää, että, kun minulla oli oikeus valita aseet, hänen\nhenkensä oli vallassani enkä itseäni olisi asettanut mihinkään\nsuurempaan vaaraan. Olisin tämän anteeksiantoni johdosta voinut\nnäytellä jalomielistä, mutta en tahtonut valehdella. Jos minun olisi\nollut mahdollista R:ta kurittaa panematta mitenkään omaa henkeäni\nvaaraan, ei hän olisi siitä päässyt niin helpoilla kaupoilla.\"\n\nKatsoin kummastuneena Silvioon. Tuollainen tunnustus sai minut\nsuurimmassa määrin hämmennyksiin. Hän jatkoi:\n\n\"Mutta onnettomuudeksi minulla ei ole oikeutta panna henkeäni vaaraan.\nKuusi vuotta sitte sain korvapuustin ja viholliseni elää vielä.\"\n\nOlin tietysti hyvin utelias.\n\n\"Ettekö taistellut hänen kanssaan?\" kysyin. \"Mutta silloin ainakin ovat\nsangen omituiset asianhaarat teidät siitä estäneet.\"\n\n\"Taistelin hänen kanssaan\", vastasi Silvio. \"Ja täällä muisto\nkaksintaistelustamme.\"\n\nHän nousi ja veti eräästä laatikosta esiin punaisen, kultaisella\ntöyhdöllä ja kaluunilla koristetun lakin -- jollaisia ranskalaiset\nsanovat \"poliisilakiksi.\" Hän pani sen päähänsä: tuuman verran otsan\nyläpuolelta oli sen luoti lävistänyt.\n\n\"Tiedätte\", jatkoi Silvio, \"että N:ssa kuuluin husaariväkeen. Tunnette\nluonteeni. Olen tottunut kaikkialla olemaan etunenässä. Nuoruuteni\npäivinä oli se suorastaan intohimoni. Siihen aikaan olivat vallattomat\nkepposet muodissa ja minä olin suurin kujeilija koko armeijassa. Me\nkerskuimme sillä kuinka paljo kestimme juoda; olen Denis Davidoffin\nylistämän kuuluisan Burnoffinkin juonut pöydän alle. [Burnoff oli\nratsuväen upseeri, joka oli tunnettu juopottelustaan ja kerskailustaan\nja jonka Alexanteri I:sen aikana elänyt sotilasrunoilija Denis Davidoff\non tehnyt kuolemattomaksi.] Kaksintaistelut kuuluivat rykmentissämme\nsäännölliseen päiväjärjestykseen. Minä otin kaikkiin osaa joko\ntodistajana tai toimivana henkilönä. Toverini jumaloivat minua ja\nrykmentin komentajat, jotka muuttuivat vähänväliin, pitivät minua\nvälttämättömänä pahana.\n\n\"Ja seurasin levotonta kunniani rataa, kunnes rykmenttiimme lähetettiin\nnuori mies eräästä rikkaasta ylhäisestä perheestä -- hänen nimeään en\ntahdo mainita. Konsanaan en ole nähnyt toista niin onnen hemmottelemaa\nihmistä! Ajatelkaa nuoruutta, neroa, kauneutta, kuohuvaa iloisuutta,\nhurjaa rohkeutta, helähtävää nimeä, rahaa niin paljo kuin tahdotte --\nja voitte saada käsityksen siitä vaikutuksesta, jonka hänen\nilmestymisensä teki meihin. Yliherruuteni sai sysäyksen. Maineeni\nhäikäisemänä etsi hän aluksi ystävyyttäni. Mutta minä kohtelin häntä\nkylmästi, ja silloin kääntyi hän vähintäkään nureksimatta minusta pois.\nMinä aloin häntä vihata. Hänen menestyksensä rykmentissä ja naisten\nkesken saattoi minut epätoivoon. Etsin aihetta riitaan. Mutta minun\npilkkapuheihini vastattiin pilkkapuheilla, jotka minusta aina näyttivät\nnokkelammilta ja purevammilta kuin omani; ainakin olivat ne paljoa\nhauskempia. Hän laski leikkiä, minä vihasin. Vihdoin, tanssijaisissa,\njotka antoi eräs puolalainen kartanon omistaja, nähtyäni, että kaikki\nnaiset ja nimenomaan emäntäkin, jonka kera olin hyvissä väleissä,\ntekivät hänet huomionsa esineeksi kuiskasin hänen korvaansa karkean\ntyperyyden. Hänen vihansa leimahti ja hän antoi minulle korvapuustin\nTempasimme miekkamme. Naiset pyörtyivät: meidät erotettiin, mutta vielä\nsamana yönä läksimme sovitulle paikalle kaksintaistelua varten.\n\n\"Aamu koitti. Kahden todistajani kera olin taistelupaikalla ja odotin\nsanomattomalla kärsimättömyydellä vastustajaani. Aurinko oli jo noussut\nja sen säteet alkoivat jo kuumottaa. Silloin huomasin hänet etäältä.\nHän tuli jalkaisin, paitahihasillaan, ainoastaan yhden todistajan\nseuraamana. Menimme häntä vastaan. Kun hän läheni meitä, huomasin, että\nhänen lakkinsa, jota hän piteli käsissään oli täynnä kirsikoita.\n\n\"Todistajamme mittasivat kahdentoista askeleen välimatkan. Minun vuoroni\noli ensin laukaista; mutta raivoni ja vihani olivat niin suuret, etten\nvoinut luottaa käteni varmuuteen, ja voittaakseni aikaa ja\nrauhottuakseni luovutin hänelle ensimmäisen laukauksen. Mutta\nvastustajani hylkäsi sen. Silloin päätettiin, että arpa saisi ratkaista\nHän ampui ja hänen luotinsa meni lakkini lävitse. Nyt oli minun\nvuoroni. Vihdoinkin oli hänen henkensä käsissäni. Katsoin häneen\ntarkkaavaisesti havaitakseni hänen kasvoillaan edes hiemankaan\nlevottomuuden jälkeä. Ei -- siellä seisoi hän pistoolini suun edessä ja\nhaeskeli kypsiä kirsikoita lakistaan ja syleksi sydänluita eteensä --\nne lentelivät melkein jalkoihini. Hänen kylmäverisyytensä saattoi minut\nepätoivoon.\n\n\"Mitä hyvää minulle on siitä, jos otan hänen henkensä, kun hän panee\nsiihen niin vähän arvoa?\n\n\"Silloin pälkähti häjynkurinen tuuma mieleeni. Laskin pistoolini alas.\n\n\"'Näyttää siltä', sanoin, 'ettette tällä hetkellä ole kuolintuulella.\nHaluatte mieluummin syödä aamiaista: En tahdo teitä häiritä.'\n\n\"'Ette häiritse minua lainkaan', vastasi hän. 'Pyydän, ampukaa vain...\ntai miten haluatte; teidän vuoronne on ampua ja olen milloin tahansa\nkäytettävänänne.'\n\n\"Astuin todistajien kera syrjään ja selitin, ettei tarkotukseni ollut\ntällä hetkellä ampua; ja niin oli kohtaus lopussa.\n\n\"Erosin palveluksestani ja vetäydyin tänne maalle. Mutta siitä pitäen ei\nole kulunut päivääkään, jona en olisi kostoa ajatellut. Nyt on hetkeni\nlyönyt...\"\n\nSilvio vetäsi taskustaan kirjeen, jonka oli saanut edellisenä päivänä,\nja antoi sen käteeni. Joku -- todennäköisesti henkilö, jolla hänen\nasiansa olivat hoidettavana -- kirjotti hänelle Moskovasta, että\n\"kysymyksessä oleva henkilö\" aikoo pian mennä naimisiin erään nuoren,\nkauniin tytön kera.\n\n\"Arvaatte kai\", sanoi Silvio, \"kuka kysymyksessä oleva henkilö on.\nMatkustan Moskovaan. Saadaanpas nähdä, katsooko hän aivan häidensä\nedellä kuolemaa silmiin yhtä kylmäverisesti kuin ennen muinoin\nkirsikoineen.\"\n\nNäin sanottuaan nousi hän, heitti lakin maahan ja kulki huoneessa\nedestakaisin kuin tiikeri häkissään. Olin kuunnellut häntä vaiti;\nomituiset, ristiriitaiset tunteet olivat minut vallanneet.\n\nPalvelija astui sisään ja ilmotti, että hevoset olivat jo valmiina.\nSilvio puristi voimakkaasti kättäni ja me syleilimme toisiamme. Hän\nistuutui talonpoikaisille rattaille, joilla oli kaksi arkkua, toinen\nsisältäen hänen pistoolinsa ja toinen matkatavaransa. Sanoimme vielä\nkerran hyvästit ja hevoset kiitivät pois.\n\n\nII.\n\nUseampia vuosia oli kulunut, ja eräät perheasiat vaativat minut\nasettumaan pieneen kyläpahaseen N:n piirissä. Vaikkakin minulla oli\npuuhaa maatilallani, en voinut olla huokaamatta ajatellessani\nhuoletonta, vilkasta elämää, jota siihen asti olin elänyt. Vaikeinta\noli minun tottua viettämään ypöyksin pitkiä, ikäviä talvi- ja\nkevätiltoja. Päivälliseen asti onnistuin jotenkuten tappamaan ajan\njutellen starostan kera, innostaen työmiehiä ja katsellen uusia\ntekeillä olevia rakennuksia. Mutta pimeän tullen en tiennyt lainkaan\nmihin ryhtyä. Vähät kirjat, jotka löysin romuhuoneesta ja kaapista\nmuistin jo ulkoa. Muutamat kertomukset, joita emännöitsijä Kirilovna\ntiesi -- olin jo kuullut moneen kertaan. Talonpoikain laulut alkoivat\nminua ikävystyttää; olin paennut jo punssin ja muiden juomain turviin,\nmutta niistä sain päänkipuja. Ja sitä paitsi pelkäsin, totuuden\ntunnustaakseni, tulevani juopoksi pelkästä surusta -- tunsin\npiirissämme monia sellaisia malleja, ne ovat pahimpia lajiaan.\n\nLäheisiä naapureita ei minulla ollut, lukuunottamatta paria kolmea\njuoppoa, joiden seurakeskustelu rajottui melkein pelkkiin huokauksiin.\nNiiden seuraa parempana pidin yksinäisyydenkin. Lopulta päätin syödä\npäivällistä niin myöhään kuin mahdollista ja mennä levolle niin\naikaisin kuin mahdollista. Siten onnistuin iltoja lyhentämään ja päiviä\npitentämään; ja minusta oli kaikki hyvin.\n\nNeljän virstan päässä tilaltani oli kartano, joka kuului kreivitär\nB:lle. Mutta siellä asui ainoastaan hoitaja. Kreivitär oli siellä\nkäynyt ainoastaan kerran, avioliittonsa ensi vuosina ja silloinkin\njäänyt sinne vain kuukaudeksi.\n\nErakkoelämäni toisena keväänä kuulin eräänä päivänä, että kreivitär\nmiehensä kera tulisi viettämään kesää maatilalla. Ja tosiaan saapuikin\nhän kesäkuun alussa.\n\nRikkaan naapurin saapuminen on maalla sangen tärkeä tapahtuma.\nTilanomistajat ja heidän alustalaisensa puhuivat siitä kaksi kuukautta\nennen ja kaksi jälkeen. Mitä minuun tulee, täytyy tunnustaakseni, että\ntieto nuoren, kauniin naapurittaren saapumisesta kiihotti kovasti\nmieltäni. Paloin kärsimättömyydestä, haluten häntä nähdä, ja niin\npäätin seuraavana sunnuntaina hänen tulonsa jälkeen päivällisen\nsyötyäni lähteä linnaan, tervehtimään rouva kreivitärtä lähimpänä\nnaapurina ja alttiimpana palvelijana.\n\nLakeija vei minut kreivin huoneeseen ja meni tuloni ilmottamaan. Huone\noli kookas ja kalustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä.\nSeinävarsilla seisoi kaappeja kirjoja täytenään, ja jokaisen kaapin\npäällä bronssinen rintakuva. Marmorikamiinin yläpuolella oli suuri\npeili. Lattialle oli levitetty villakangas ja se peitetty\npersialaisilla matoilla. Kun olin erakkolassani vierastunut kaikista\nylellisyysesineistä enkä ollut pitkiin aikoihin nauttinut rikkauden\nnäkemisestä, valtasi minut eräänlainen arkuus, ja minä odotin kreivin\nilmestymistä samallaisella pelolla kuin maalaisanoja ministeriä, jolle\ntahtoo tulla esitetyksi.\n\nOvi aukeni ja kaunis, noin kolmenkolmatta vuotias mies astui sisään.\nKreivi otti minut vastaan mitä suurimmalla, herttaisimmalla tavalla.\nRohkaisin mieleni ja tahdoin selittää tuloni syyn, mutta en ehtinyt\nsitä saada esiin, kun hän jo mitä ystävällisimmin toivotti naapurin\ntervetulleeksi. Istuuduimme. Hänen vapaa, miellyttävä pakinansa\nkarkotti pian saamattoman arkuuteni; ja olin jo saanut takaisin\ntavallisen kylmäverisyyteni, kun äkkiä näyttäytyi kreivitär -- ja\nhämini oli suurempi entistään. Hän oli todellakin kaunis rouva.\nKreivi esitti minut. Tahdoin näyttää vapaalta, mutta mitä enemmän\nponnistelin esiintyäkseni luonnollisesti, sitä saamattomammaksi ja\nhämmentyneemmäksi tunsin itseni. Antaakseen minulle aikaa tyyntyäkseni,\nalkoivat uudet tuttavani puhella keskenään, ikäänkuin näyttääkseen,\nettä kohtelivat minua ilman muodollisuuksia ja kuten vanhaa hyvää\nystävää.\n\nSillävälin olin noussut, kävelin huoneessa sinne ja tänne, katsellen\nkirjoja ja maalauksia. En juuri ymmärrä maalaustaidetta, mutta muuan\ntaulu veti huomioni puoleensa. Se oli jokin sveitsiläinen maisema,\nmutta minun silmiini ei pistänyt tekotavan etevyys, vaan se seikka,\nettä taulun oli lävistänyt kaksi kuulaa; molemmat reiät olivat aivan\npäälletysten.\n\n\"Oivallinen laukaus!\" huomautin kreiviin kääntyen\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"sangen merkillinen laukaus. Oletteko perehtynyt\nampumiseen?\" jatkoi hän.\n\n\"Jokseenkin hyvin\", vastasin sangen iloissani siitä, että keskustelu\noli kääntynyt aiheeseen, josta minäkin voin puhua mukana. \"Luulen, että\nsaan sattumaan korttiin kolmenkymmenen askeleen päästä, -- tietysti\nedellyttäen, että pistooli on minulle tuttu ennaltaan.\"\n\n\"Todellakin?\" sanoi kreivitär eloisan harrastuksen ilmeellä. \"Ja sinä,\nkultaseni, saatko sinäkin kolmenkymmenen askeleen päästä korttiin\nsattumaan?\"\n\n\"Voimmehan jonakin lähimmistä päivistä koettaa\", vastasi kreivi.\n\"Aikoinani en ollut mikään huono ampuja, mutta viiteen vuoteen en ole\npistooliin enää koskenut.\"\n\n\"Oi\", huomautin, \"silloin löisin vetoa, että ammutte ohi kahdenkymmenen\naskeleen päästäkin. Pistoolilla ampuminen vaatii päivittäistä\nharjotusta. Tiedän sen kokemuksesta. Rykmentissämme kävin parhaasta\nampujasta. Sitte en sattumalta ottanut pistoolia käteeni kokonaiseen\nkuukauteen, omani oli näet korjattavana ja uskokaa pois, herra kreivi,\nkun aloin jälleen ampua, ammuin neljä kertaa peräkkäin pullon ohitse\nkahdenkymmenen askeleen päästä. Kapteenimme, hauska, hyväntahtoinen\nveitikka, sattui olemaan saapuvilla ja sanoi: 'Helkkarissa, toveri,\nethän voi saada edes pulloakaan kallistumaan! Sepäs vasta raittiutta!'\nEi, uskokaa pois, herra kreivi, täytyy alituiseen harjotella itseään,\nmuuten ruostuu. Paras ampuja, jonka olen konsaan tuntenut, käsitteli\npistoolia joka päivä, ampui vähintään kolme kertaa päivällisen edellä.\nSitä unhotti hän yhtä vähän kuin viinaryyppyään ruuan alle.\"\n\nKreiviä ja kreivitärtä näytti miellyttävän se, että olin tullut\npuheliaaksi.\n\n\"Ja millainen ampuja hän sitte oli.\"\n\n\"No, jos hän esimerkiksi näki kärpäsen seinällä, -- te nauratte, rouva\nkreivitär -- mutta se on tosiaankin niin -- kun hän sattumalta näki\nkärpäsen, huusi hän: 'Tuos, Kuska, pistoolini!' Kuska tuo ladatun\npistolin. Pau, kärpänen on nuuskana seinässä.\"\n\n\"Sepäs taitoa!\" huudahti kreivi. \"Ja mikä hänen oli nimensä?\"\n\n\"Silvio, herra kreivi.\"\n\n\"Silvio!\" huusi kreivi hypähtäen pystyyn. \"Oletteko tuntenut Silvion?\"\n\n\"Olenkoko tuntenut! Olimme hyvät ystävät; häntä pidettiin\nrykmentissämme omaan väkeen kuuluvana! mutta viiteen vuoteen en ole\nhänestä kuullut mitään. Olette siis tekin hänet tuntenut, herra\nkreivi?\"\n\n\"Niin, olen tuntenut hänet, sangen hyvin. Eikö hän kentiesi ole teille\nkoskaan kertonut omituisesta tapahtumasta elämässään?\"\n\n\"Tarkotatte kai korvapuustia, jonka hän kerran sai tanssiaisissa\neräältä taivastelijalta.\"\n\n\"Eikö hän sanonut teille tämän taivastelijan nimeä?\"\n\n\"Ei... mutta herra kreivi\", huudahdin, aavistaen asian oikean laidan,\n\"pyydän anteeksi, en tiennyt... olisitteko te kentiesi hän?\"\n\n\"Olen, minä itse\", vastasi kreivi tavattoman hämillään. \"Ja tämä\nluotien lävistämä taulu on muisto viimeisestä kohtauksestamme.\"\n\n\"Oi, pyydän, rakas\", sanoi kreivitär, \"älä puhu siitä. Minua\nkauhistuttaa, kun kuulen tuota juttua mainittavan.\"\n\n\"Ei\", vastasi kreivi, \"minun täytyy herralle kertoa kaikki. Hän tietää,\nkuinka loukkasin hänen ystäväänsä, ja on kohtuullista, että hän saa\nmyös tietää, kuinka Silvio kosti.\"\n\nKreivi sysäsi minulle istuimen ja minä kuuntelin uteliaalla\njännityksellä seuraavaa kertomusta: \"Ensimäisen kuukauden, _honey\nmoon_, vietimme täällä, tällä tilalla. Tähän taloon liittyy elämäni\nonnellisimman samoinkuin tuskallisimmankin silmänräpäyksen muisto.\n\n\"Eräänä iltana olimme ratsastamassa. Vaimoni hevonen pillastui, häntä\nalkoi pelottaa, hän laskeutui maahan ja pyysi minua taluttamaan\nhevostaan, hän itse menisi jalkaisin kotiin. Siellä näin oven edessä\nmatkarattaat. Minulle ilmotettiin, että muuan herra odotti huoneessani\nja oli kieltäytynyt ilmottamasta nimeään, oli vain sanonut, että\nhänellä on asioita suoritettavana kanssani. Menin huoneeseen ja\npimeänhämärässä näin pitkäpartaisen, pölyttyneen miehen. Hän seisoi\nkamiinin luona. Menin hänen luoksensa ja koetin hänen piirteitään\nmuistella.\n\n\"'Etkö tunne minua, kreivi?' sanoi hän väräjävällä äänellä.\n\n\"'Silvio!' huusin minä.\n\n\"Ja täytyy tunnustaakseni, että tunsin hiusteni nousevan pystyyn.\n\n\"'Niin, se olen', jatkoi hän. 'Minulla on vielä laukaus puolellani,\nolen tullut sen ampumaan. Oletko valmis?'\n\n\"Sivutaskusta näin pistoolin pistävän esiin. Mittasin välimatkaa\nkaksitoista askelta ja pyysin häntä heti ampumaan, ennenkuin vaimoni\nehtisi sisään. Hän vitkasteli ja tahtoi valoa. Tuotiin kynttilöitä.\n\n\"Suljin oven ja kielsin päästämästä ketään sisään, ja sitte vaadin\nvielä kerran häntä ampumaan. Hän kohotti pistoolinsa ja tähtäsi... Minä\nluin sekuntteja. Ajattelin häntä, vaimoani... kului kamala minuutti...\nSilvio laski alas aseensa.\n\n\"'Minusta on ikävää', sanoi hän, 'mutta pistoolini ei ole ladattu\nkirsikoilla... luodit ovat niin raskaita... mutta johtuipa mieleeni:\ntämä ei näytä kaksintaistelulta, vaan murhalta. En ole tottunut\nampumaan aseetonta miestä. Alkakaamme kuten muinenkin: heittäkäämme\narpaa, kenen on ensiksi ammuttava.'\n\n\"Päätäni pyörrytti... luulen, että hylkäsin tarjouksen... vihdoin oli\ntoinen pistooli ladattuna. Käärimme pari paperilappua, panimme ne\nlakkiin, jonka kerran olin ampunut puhki. Vedimme arpaa. Minä voitin\ntoistamiseen.\n\n\"'Sinulla on hittolaisen onni, kreivi', sanoi hän nauraen tavalla, jota\nen kina voi unhottaa.\n\n\"En tiedä, kuinka oli laitani ja kuinka hänen onnistui minut pakottaa\n-- mutta minä ammuin ja luoti sattui tähän tauluun.\"\n\nKreivi osotti läväistyä maisemaa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset.\nKreivitär oli valkosempi kuin hänen taskuliinansa ja minun oli vaikea\npidättää huudahdustani.\n\n\"Ammuin siis\", jatkoi kreivi. \"Ammuin harhaan, luojan kiitos... sitte\ntähtäsi Silvio... tällä kertaa näytti hän todellakin hirvittävältä.\nÄkkiä aukenee ovi. Mascha syöksee sisään ja heittäytyy kaulaani. Hänen\nläsnäolonsa antoi minulle jälleen rohkeutta.\n\n\"'Kultaseni', sanoin, 'etkö sitte näe, että teemme vain pilaa? Kuinka\npelästynyt olet! Mene, mene, juo lasi vettä ja palaa sitte takaisin.\nEsitän sinulle sitte vanhan, hyvän toverin.'\n\n\"Mascha yhä epäröi.\n\n\"'Sanokaa minulle, onko totta, mitä mieheni sanoo?' kysyi hän kääntyen\nhirveään Silvioon. 'Onko totta, että on vain leikki kysymyksessä?'\n\n\"'Hän laskee aina leikkiä, kreivitär', vastasi Silvio. 'Eräänä päivänä\nantoi hän minulle leikillään korvapuustin, leikillään ajoi hän luodin\nlakkiini; leikillään ampui hän äsken ohitseni. Nyt sallittanee minunkin\nlaskea hieman leikkiä...'\n\n\"Näin sanoen aikoi hän minua tähdätä -- vaimoni ollessa läsnä!\n\n\"Mascha heittäytyi hänen jalkoihinsa.\n\n\"'Nouse, Mascha! Älä häpäise itseäsi!' huusin raivoissani. 'Ja te,\nherra, lakkaatteko pilkkaamasta vaimoani? Tahdotteko ampua vai ette?'\n\n\"'Enkä ammu', vastasi Silvio. 'Olen tyytyväinen. Tahdoin nähdä sinut\nhämmentyneenä ja pelokkaana. Pakotin sinut ampumaan itseäni; olen\ntyytyväinen. Tulet aina minut muistamaan; jätän sinut omantuntosi\nvaltaan.'\n\n\"Hän astui askeleen ovea kohden; mutta kynnyksellä hän pysähtyi, heitti\nkatseen ammuttuun tauluun ja laukaisi, melkein tähtäämättä ohitse\nmennen pistoolinsa hänkin.\n\n\"Vaimoni pyörtyi. Palvelijat eivät tohtineet pidättää Silviota, vaan\nkatsoivat häntä kauhuissaan. Hän laskeutui portailta ja huusi ajajaa,\nja ennenkuin olin päässyt oikein tajulleni, oli hän jo poissa.\"\n\nKreivi vaikeni.\n\nTäten kuulin lopun kertomuksesta, jonka alku oli niin kiinnittänyt\nmieltäni. Sankaria en ole enää senkoommin nähnyt. Väitetään, että\nSilvio kapinan aikana olisi kuulunut Alexanteri Ypsilantin johtamaan\nharhauskoisten joukkoon ja kaatunut taistelussa Skullenin luona.\n\n\n\n\nAatelisneiti talonpoikaistyttönä.\n\n\nIvan Petrovitsch Berestoffin maatila sijaitsi eräässä etäisimmistä\nkuvernementeistamme. Nuoruudessaan oli hän palvellut kaartissa, mutta\nvuonna 1797 ottanut eronsa ja asettunut tilalleen, jota ei enää\nmilloinkaan jättänyt. Hän oli nainut neidin, joka tosin oli\naatelista sukuperää, mutta eli niukoissa olosuhteissa. Tämä kuoli\nlapsivuoteeseen, miehensä ollessa poissa, eräällä etäisellä\nsyrjätilallaan. Leskeksi jäätyään löysi hän pian lohdutusta\ntaloudellisista puuhistaan. Hän rakensi talon oman piirustuksensa\nmukaan ja perusti kutomatehtaan; hän laittoi rahalliset asiat kuntoon\nja koko tienoo alkoi häntä pitää järkevänä ihmisenä -- mielipide, josta\neivät koskaan olleet erimielisiä ne naapurit, jotka perheidensä ja\nkoiriensa seuraamina kävivät hänen luonansa. Arkipäivinä oli hän puettu\nvenäläiseen mekkoon, sunnuntaisin päällystakkiin kotona valmistetusta\nkankaasta; hän hoiti itse laskut eikä lukenut sen lisäksi muuta kuin\nsenaatinlehteä.\n\nHän oli yleisesti rakastettu, vaikkakin kansa piti häntä liian ylpeänä;\nainoastaan lähin naapuri, Gregor Ivanovitsch Muronski, ei voinut sopia\nhänen kanssaan.\n\nTämä oli venäläinen aatelismies vanhaa mallia. Tuhlattuaan Moskovassa\nsuurimman osan omaisuuttaan ja samoihin aikoihin jäätyään leskeksi,\npalasi hän vielä säästyneelle maatilalleen, jossa hän nyt eli\nhuikentelevaista elämäänsä, joskin nyt hieman toiseen tapaan. Hän\nperusti englantilaisen puutarhan, johon hän hävitti melkein kaiken,\nmitä hänellä vielä oli. Hänen hevospoikansa olivat puetut\nenglantilaisen jockeyn tavoin, hänen tyttärensä kasvattajatar oli\nenglantilainen. Pellot viljeltiin englantilaiseen tapaan.\n\n\"Mutta vieraat kaavat eivät venäläistä leipää lisää\", ja huolimatta\ntuntuvasta menojen korotuksesta eivät tulot ottaneet lisääntyäkseen.\nMaallakin oli hän löytänyt keinoja tehdäkseen uusia velkoja. Mutta\nyhtähyvin ei häntä kukaan pitänyt muuna kuin hulluna, sillä hän oli\nkuvernementin tilanomistajista ensimäinen, joka panttasi tiluksensa\nkiinnityslainaa vastaan -- toimenpide, jota siihen aikaan pidettiin\ntavattoman sekavana ja uskaliaana. Hänen moittijoihinsa kuului myös\nBerestoff, joka käytti voimakkaimpia sanoja hänestä puhuessaan. Hänen\nluonteensa pääominaisuus oli viha moisia uudistuksia vastaan. Hänen oli\nmahdoton puhua tyynesti naapurin englantilaiskiihkosta ja hän käytti\njoka tilaisuutta tätä arvostellakseen.\n\nKun hän näytteli omistamiaan laitoksia vierailleen ja hänen\nkäytännöllinen järjestyksensä houkutteli vieraan ylistyssanoihin, sanoi\nhän ironisesti hymyillen:\n\n\"No niin, meillä ei ole kuten naapuri Gregor Ivanovitschilla. Kuinka\nvoisimme tuhlata kaikkemme englantilaisiin tapoihin! Olemme iloiset,\nvenäläiseen tapaan voimme nälän pitää loitolla.\"\n\nTällaiset pilapuheet tulivat Gregor Ivanovitschin korviin -- tietysti\nkulkiessaan täydennettynä ja koristeltuna. Englantilaiskiihkoilija voi\nsietää arvostelua yhtä vähän kuin sanomalehtimiehiämmekään. Hän raivosi\nja nimitteli panettelijaansa karhuksi ja maanmoukaksi.\n\nSellaiset olivat molempain tilanomistajain välit keskenään, kun\nBerestoffin poika saapui maalle. Hänet oli kasvatettu X:n yliopistossa\nja halusi antautua sotilasuralle; mutta siihen ei hänen isänsä tahtonut\nantaa suostumustaan. Mutta siviilivirkoihin ei nuorella miehellä ollut\nlainkaan mieltymystä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja niin eleli\nnuori Alexis edelleen toimetonna, vapaana herrana, samalla kuitenkin\nantaen viiksiensä kasvaa. [Aikaisemmin saivat Venäjällä ainoastaan\nsotilashenkilöt kantaa viiksiä.]\n\nAlexis oli pohjaltaan kelpo poika, ja olisi tosiaankin ollut vahinko,\njollei hän koskaan olisi saanut solakkaa vartaloaan näyttää\nsotilaspuvussa -- jollei hän olisi saanut näyttäytyä hevosen selässä,\nvaan siihen sijaan kyyröttää kansliassa. Naapurit, jotka hänet\nmetsästysretkillä näkivät aina etunenässä, huolimatta siitä, minne tie\nvei, väittivät kaikki yksimielisesti, ettei hänestä kuunaan tulisi\nkunnon virkamiestä. Kaikki nuoret naiset olivat panneet hänet merkille\nja heittivät sopivissa tilaisuuksissa salavihkaan hänelle silmäyksiään;\nmutta Alexis välitti heistä vähät ja he saivat pitää hänen\nhaluttomuutensa salaisiin lemmenliittoihin hyvänään. Itse asiassa kulki\nerään hänen kirjeensä osote kopioituna heidän keskuudessaan kädestä\nkäteen: \"Akulina Petrovna Kurotschkin, Moskova, Alexisluostarin\nvastapäätä, kupariseppä Saveljeffin talo, ja teitä pyydetään\nnöyrimmästi antamaan tämä kirje A.N.R:lle.\"\n\nKukaan lukijoistamme, joka ei ole asunut maalla, ei voi käsittää,\nkuinka lumoavia nämä nuoret maalaisneitoset ovat! Puhtaammassa ilmassa,\npuutarhojen varjossa kasvaneina, ammentavat he elämäntuntemuksensa\nyksinomaan kirjoista. Yksinäisyys, vapaus ja lukeminen kehittää heissä\naikaisin tunteita ja intohimoja, jotka kaupunkiemme kaunottarille ovat\nvieraita. Maalaisille nuorille naisille on postikellon helkyntä\nkokonainen elinvaihe, matka lähimpään kaupunkiin on tärkeä tapahtuma,\njonkun vieraan käynti jättää mieleen kauvan kestäviä, ikuisia muistoja.\nLuonnollisesti on jokaisella vapaus pitää heidän omituisuuksiaan\npilkkanaan; mutta pinnallisten katsojain pilkka ei kykene painamaan\nvarjoon heidän todellisia hyviä ominaisuuksiaan, joista etevin on\nluonteen riippumattomuus, mitä ilman ei Jean Paulin mukaan voi olla\nmitään inhimillistä suuruutta. Pääkaupunkien naiset voivat kentiesi\nsaada paremman kasvatuksen; mutta seuraelämä kuluttaa pian heidän\nluonteensa omituisuudet ja muovaa heidän sielunsa yhtä samanmalliseksi\nkuin heidän hiuslaitteensakin. Siinä ei ole kiittämistä eikä\nmoittimista; kumminkin _nota nostra monet_, kuten antikinen oppinut\nsanoo.\n\nVoi helposti käsittää, minkä vaikutuksen Alexis teki nuoriin neitosiin.\nHän oli ensimäinen, joka heistä näytti synkältä ja toiveissaan\npettyneeltä; ensimäinen, joka meille puhui hävitetystä ilostaan ja\nlakastuneesta nuoruudestaan; sitäpaitsi kantoi hän surusormusta, johon\noli kuvattu vainajan pää. Tämä kaikki oli uutta tällä paikkakunnalla.\n\nNuoret tytöt aivan hassahtuivat häneen.\n\nMutta Liisa -- tai Betsy, kuten Gregor Ivanovitsch häntä tavallisesti\nnimitti -- Liisa, anglokiihkoilijan tytär, oli erittäinkin häneen\nmielistynyt. Heidän vanhempansa eivät käyneet toistensa luona. Hän ei\nollut nähnyt Alexia, ja tämä oli sentään kaikkien naapurityttöjen\npuheenaiheena. Liisa oli seitsentoistavuotias. Hänen mustat silmänsä\nikäänkuin valaisivat hänen tummia ja sangen suloisia kasvojaan. Hän oli\nainoa lapsi ja sentähden hemmoteltu. Hänen vallattomuutensa ja\nalituinen hyvä tuulensa ihastutti hänen isäänsä ja saattoi\nkasvattajattaren epätoivoon. Tämä oli luulosairas, nelikymmeninen vanha\npiika, nimeltään miss Jackson, maalasi kasvojaan ja kulmakarvojaan,\nluki \"Pamelan\" kaksi kertaa vuodessa, sai palkkaa 2,000 ruplaa ja\nikävöi kuollakseen barbarisen Venäjän aroilla.\n\nLiisaa hoiti Nastja, joka vaikkakin hieman vanhempi, oli yhtä vallaton\nkuin emäntänsäkin. Nastja piti kovasti emäntänsä puolta; sanalla\nsanoen, Nastja oli paljo tärkeämpi henkilö Anossoffin maatilalla kuin\nkonsanaan uskottu kamarineiti ranskalaisissa murhenäytelmissä.\n\n\"Saanko mennä ulos?\" kysyi kerran Nastja emäntäänsä pukiessaan.\n\n\"Kyllä; mihin menet sitte?\"\n\n\"Tugilovoon, Berestoffille. Heidän kokkinsa rouvalla on tänään\nnimipäivät ja eilen kutsuivat he meidät päivälliselle.\"\n\n\"Merkillistä\", sanoi Liisa. \"Herrasväet ovat vihollisia mutta\npalvelijat ovat keskenään ystävällisellä jalalla.\"\n\n\"Mitä herrasväki meihin kuuluu?\" vastasi Nastja; \"Ja sitä paitsi kuulun\nteille enkä teidän isällenne ja ettehän te ole vielä riidellyt nuoren\nBerestoffin kera, taistelkoot vanhukset taistelujaan keskenään, jos\nheitä huvittaa.\"\n\n\"Koitapas, Nastja, saada Alexis Berestoff nähdäksesi ja sano sitte\nminulle, miltä hän näyttää ja mikä hän on miehiään.\"\n\nNastja lupasi, ja Liisa odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan.\nVihdoin illan suussa näyttäytyi Nastja.\n\n\"No, Lisaveta Gavrilovna\", sanoi hän huoneeseen astuttuaan. \"Olen\nnähnyt nuoren Berestoffin ja katsellut häntä oikein kuvallisesti;\nolimme kaiken päivää yksissä.\"\n\n\"Kaiken päivää yksissä! Kerro, kerro minulle, mitä on tapahtunut!\"\n\n\"Jos tahdotte -- hyvä. Menimme sinne, minä, Anissja Jegorovna, Nenila,\nDunka -- --\"\n\n\"Hyvä, hyvä, tiedän. No, ja sitte?\"\n\n\"Sallikaa, että kerron kaiken järjestyksessään. Saavuimme juuri\nruoka-aikaan. Huone oli väkeä täytenään. Siellä olivat Kolbinskit,\nSacharevskit, kirjurin rouva tyttärineen, Shluedinkit ja -- --\"\n\n\"No ja Berestoff?\"\n\n\"Mutta odottakaahan vähäsen. Sitte istuuduimme pöytään. Kirjurin rouva\nkunniasijalla, minä hänen rinnallaan -- tyttäret murjottivat, mutta\nmitä se minuun kuului...\"\n\n\"Hyvä isä, Nastja, kuinka pitkäpiimäinen olet noine\nyksityisseikkoinesi!\"\n\n\"Mutta tepäs olette kärsimätön! No, sitte, nousimme pöydästä... kolme\ntuntia olimme istuneet ruuan ääressä ja kaikki oli niin oivallista.\nSyötyämme menimme puutarhaan pallosille, ja silloin näyttäytyi nuori\nherra.\"\n\n\"No, no, onko totta, että hän näyttää niin kauniilta?\"\n\n\"Ihmeen kaunis! Niin ihana! Pitkä, solakka ja niin\npunaposkinen -- --\"\n\n\"Tosiaankin! Ja minä olen häntä aina kuvitellut kasvoiltaan vaaleaksi.\nNo, ja kehen hän on? Näyttikö hän surulliselta tai miettivältä --?\"\n\n\"Hyvä isä, ei lainkaan! En kuunaan ole nähnyt hilpeämpää ihmistä. Hänen\npisti päähänsä leikkiä kerallamme pallosilla.\"\n\n\"Teidän kerallanne! Mahdotonta!\"\n\n\"Ei lainkaan mahdotonta. Vieläpä hän koetti ottaa meitä kiinnikin ja\nsuudella.\"\n\n\"Sano mitä sanot, Nastja, mutta tämä on satuja vaan.\"\n\n\"Sulin totuus! Tuskin pääsin hänestä eroon. Hän tahtoi olla kaiken\npäivää luonani.\"\n\n\"Mutta sanovathan ihmiset, että hän on rakastunut eikä katso kehenkään\nihmiseen.\"\n\n\"Sitä en tiedä; mitä minuun tulee, katsoi hän minua liiaksikin, samoin\nTanjaa ja kirjurin tytärtä ja Pascha Kolbinskia myös; totta puhuen ei\nhän loukannut ketään -- hän on niin herttainen.\"\n\n\"Nämähän ovat ihmeellisiä juttuja. Ja mitä hänestä sanottiin kotonaan?\"\n\n\"Sanottiin, että hän on sangen kaunis herra -- niin hyvä, niin iloinen.\nVain yksi hänessä oli moitittava -- häntä huvittaa liiaksi juosta\ntyttöjen jälestä. Mutta minusta se ei ole niin suuri onnettomuus --\najan mukaan hän kyllä vakaantuu.\"\n\n\"Tahtoisin niin mielelläni hänet nähdä!\" sanoi Liisa huoaten.\n\n\"Mikäs sitte estää! Tugilovo ei ole kaukana täältä -- ainoastaan kolme\nvirstaa: tehkää kävelyretki tai ratsastusmatka sinne päin; varmaankin\nhänet tapaatte. Hän lähtee aamuisin varhain pyssyineen metsälle.\"\n\n\"Ei, ei se käy. Hän voisi ajatella, että juoksen hänen jälestään.\nSitäpaitse ovat isämme vihoin keskenään, niin että minun on mahdotonta\ntehdä hänen kanssaan tuttavuutta... mutta... ah, Nastja, tiedätkös\nmitä, minä pukeudun talonpoikaistytöksi!\"\n\n\"Niin todellakin! Pukeutukaa karkeaan paitaan ja sarafaniin ja kulkekaa\nujoilematta Tugilovoon päin; lyön vetoa ettei Berestoff kulje\nvälinpitämätönnä ohitse.\"\n\n\"Ja minä osaan täkäläisiä talonpoikaisnaisia matkia niin mainiosti! Ah,\nNastja, rakas Nastja! Mikä oivallinen päähänpisto!\"\n\nJa Liisa pani maata aikeissa viedä tuumansa perille\n\nSeuraavana päivänä istui hän kauan aiettaan tarkemmin miettien, lähetti\nsitte ostamaan karkeaa liinakangasta, sinistä noukkinia ja\nvaskinappeja. Nastjan avulla teki hän paidan ja sarafanin ja pani\nkaikki palvelijat neula käteen, jotta kaikki oli valmiina illaksi.\nLiisa koetti uutta komeuttaan ja täytyi hänen tunnustaa peilin edessä,\nettei hän vielä koskaan ollut esiintynyt niin edukseen. Hän harjotteli\nvielä kerran osaansa, niijasi syvään ja pudisteli moneen kertaan\npäätänsä, puhui talonpoikaismurretta ja peitti nauraessaan kasvonsa\nhihallaan, joka kaikki saavutti Nastjan hyväksymisen.\n\nYksi vain oli vaikeaa: hän koetti avojaloin kulkea pihan ylitse, mutta\npiikit pistelivät hänen hentoja jalkojaan ja hiekka ja kivet tuntuivat\nhänestä sietämättömiltä. Mutta Nastja tiesi keinon tähänkin: hän otti\nmitan Liisan jaloista ja riensi pian lampuri Trofinille, jolta hän\ntilasi parin mitanmukaisia niinivirsuja.\n\nKoitti tuskin seuraava aamu, kun Liisa jo oli hereillä. Koko talo\nnukkui vielä. Nastja odotti lampuria portilla. Torvi törähti ja kylän\nlammaskatras kulki kartanon ohitse. Nähtyään Nastjan antoi Trofin\nhänelle pienen, kirjavan kenkäparin, josta hän sai puolen ruplaa. Liisa\njatkoi tyynesti pukeutumistaan talonpoikaistytöksi; kuiskattuaan\nNastjalle määräyksensä miss Jacksoniin nähden, pujahti hän\ntakaportaista puutarhaan ja juoksi vapaaseen luontoon.\n\nAamurusko punasi jo itäistä taivaanrantaa ja kultaiset pilvenhattarat\nnäyttivät odottavan aurinkoa ikäänkuin hoviliehakot, jotka tähystelevät\nhallitsijansa saapumista. Kirkas taivas, aamun raittius, kaste, keveät\ntuulenhenkäykset ja lintujen liverrys täyttivät Liisan sydämen\nlapsellisella ilolla. Pelko kohdata jonkun tuttavan näytti antavan\nsiivet hänen jaloilleen. Kun hän saapui metsään, joka oli hänen isänsä\ntilusten rajalla, kulki hän hiljemmin. Täällä tahtoi hän Alexia\nodottaa.\n\nKiihkeästi sykki hänen sydämensä, hän tuskin tiesi miksi; mutta eikö\nnuoruuden kepposiin liittyvässä pelossa juuri ole niiden pääviehätys?\nLiisa tunkeutui metsän synkinpään syvyyteen. Kaukaa kaikuva puronlirinä\ntuntui toivottavan nuorta tyttöä tervetulleeksi. Hänen iloisuutensa\nhieman hilliintyi. Vähitellen vaipui hän suloisiin unelmiin. Hän\najatteli... mutta kuinka olisi mahdollista tarkoin kuvailla, mitä\nseitsentoistavuotias nuori tyttö ajattelee ollessaan kevätaamuna viiden\naikaan yksin metsässä. Ja niin kulki hän ajatuksissaan tietä, jota\nmolemmin puolin korkeat puut varjostivat kunnes hänet äkkiä pelästytti\nkauniin metsäkoiran haukunta. Liisa kirkaisi. Samassa kuului ääni, joka\nhuusi:\n\n\"Huut, Spogar, huut!...\"\n\nJa nuori metsästäjä astui esiin pensaan takaa.\n\n\"Älä pelkää, rakas lapsi\", sanoi hän Liisalle. \"Koirani ei pure.\"\n\nLiisa oli jo tointunut pelästyksestään ja osasi käyttää olosuhteita\nhyväkseen.\n\n\"Mutta, armollinen herra\", sanoi hän, teeskennellen osaksi ujoutta,\nosaksi pelkoa, \"pelkään niin että .. katsokaas sitä vain, se näyttää\nniin vihaiselta, voisi taasen törmätä valloilleen.\"\n\nAlexis -- onhan hänet jo tunnettu -- oli sillävälin katsellut\ntarkkaavaisesti nuorta talonpoikaistyttöä.\n\n\"Tahdon sinua saattaa, koska niin pelkäät. Sallithan, että saatan\nsinua.\"\n\n\"Kuka sinua voisi estää?\" vastasi Liisa. \"Vapaus vapaille, ja onhan\ntiellä tilaa kaikille.\"\n\n\"Mistä tulet?\"\n\n\"Prilutschinasta. Olen seppä Vasilin tytär ja minun piti kerätä\nsieniä.\"\n\n(Liisalla oli niinikori kainalossaan.)\n\n\"Ja sinä, herra? Sinä kai olet Tugilovosta?\"\n\n\"Niinpä olen. Olen nuoren herran kamaripalvelija.\"\n\nAlexis koetti sovittaa asemansa seuralaisensa mukaan; mutta Liisa\nkatsoi häneen ja purskahti nauruun.\n\n\"Jopa pääsi valhe\", sanoi hän. \"En ole niin tuhma kuin luulet. Näen,\nettä olet nuori herra itse.\"\n\n\"Ja mistä sen näet?\"\n\n\"Kaikesta.\"\n\n\"Mutta --?\"\n\n\"No, kuinka olisi mahdollista, ettei voisi erottaa herraa palvelijasta!\nSinähän kannat toista pukua, puhut toisin ja huudat koiraasikin aivan\nvieraalla nimellä.\"\n\nAlexia miellytti Liisa yhä enemmän, ja kun hänen tapansa ei ollut paljo\nkursailla nuorten talonpoikastyttöjen edessä, tahtoi hän häntä\nsyleillä; mutta Liisa hypähti syrjään ja samalla näytti niin\ntuimannäköiseltä, että Alexia tavattomasti huvitti; kuitenkin jätti hän\nenemmät kiinnitavottelut sikseen.\n\n\"Jos toivotte, että edelleenkin olemme hyviä ystäviä\", sanoi hän\narvokkaasti, \"niin suvaitkaa olla unhottamatta itseänne.\"\n\n\"Kuka sinulle on sellaista viisautta opettanut?\" sanoi Alexis nauraen.\n\"Olisikohan se hyvä tuttuni Nastenka, herrattarenne kamarineiti?\nKulkeeko kulttuuri nyt sellaisia teitä?\"\n\nLiisa tunsi poikenneensa osastaan ja paransi heti virheensä.\n\n\"Mutta mitä pistääkään päähäsi!\" sanoi hän. \"Luuletko, etten\nmilloinkaan ole ollut herrastalossa. Elkää luulkokaan; olen yhtä ja\ntoista nähnyt ja kuullut. Muuten -- jos lörpöttelen tässä kerallasi, en\nlöydä yhtään sientä. Mene, herra, tietäsi ja minä menen myös.\nHyvästi...\"\n\nJa Liisa tahtoi mennä.\n\nAlexis tarttui hänen käteensä.\n\n\"Mikä nimesi on, kultaseni?\"\n\n\"Akulina\", vastasi Liisa koettaen vapauttaa sormiaan Alexin käsistä.\n\"Päästäkää minut, herra, on jo aika mennäkseni kotiin.\"\n\n\"No, ystäväni Akulina, tulen aivan varmasti käymään isäsi, seppä\nVasilin luona.\"\n\n\"Miksi niin?\" vastasi Liisa vilkkaasti. \"Älkää herran tähden tehkö\nsitä! Jos kotonani huomataan, että olen metsässä kulkenut herrojen\nkera, käy minulle pahasti; isäni, seppä Vasili, löisi minut\nkuoliaaksi.\"\n\n\"Mutta minun täytyy ehdottomasti nähdä sinua vastakin.\"\n\n\"No, sitte tulen huomenna tänne jälleen sieniä keräämään.\"\n\n\"Mihin aikaan?\"\n\n\"No, vaikka aamulla.\"\n\n\"Akulina kulta, tahtoisin sinua suudella, mutta en uskalla. Huomenna\nsiis tähän aikaan, eikö niin?\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\n\"Ethän vain minua narraa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Vanno se.\"\n\n\"No, pyhän perjantain kautta, minä tulen varmaan.\"\n\nNuoret erosivat. Liisa riensi metsästä pois, juoksi yli peltojen,\npujahti puutarhaan ja syöksi nurinniskoin vahtihuoneeseen, jossa Nastja\nodotti. Siellä muutti hän pukua, antoi hajanaisia vastauksia uskottunsa\nkysymyksiin ja meni sitte asuinhuoneeseensa. Pöytä oli katettu,\naamiainen valmiina ja miss Jackson, joka jo oli maalattu ja\nsonnustettu, leikkeli ohuita voileipäviipaleita. Hänen isänsä kiitteli\nhäntä aikaisesta aamukävelystään.\n\n\"Mikään ei ole terveellisempää\", sanoi hän, \"kuin nousta varhain\naamulla.\"\n\nJa sitte mainitsi hän useampia esimerkkiä pitkästä ijästä, esimerkkejä,\njotka hän oli ottanut englantilaisista aikakauslehdistä, liittäen\nniihin huomautuksen, ettei kukaan niistä, jotka olivat eläneet sadan\nvuoden vanhaksi, ollut itseään henkisesti rasittanut, vaan kaikki\nolivat niin talvella kuin kesälläkin nousseet aamun koitteessa.\n\nLiisa ei häntä kuunnellut. Hengessään eli hän vielä kerran läpi kaiken,\nmitä hänen aamukävelyllään oli tapahtunut ja kertasi mielessään\nAkulinan koko keskustelun nuoren metsästäjän kera, ja hänen\nomaatuntoaan alkoi pistellä. Turhaan koetti hän vakuutella itseään,\nettä heidän keskustelunsa oli pysynyt sopivaisuuden rajoissa etteikä\nhänen kepposestaan voinut koitua mitään seurauksia.\n\nHänen omatuntonsa puhui äänekkäämmin kuin ymmärryksensä. Lupaus, jonka\nhän oli tehnyt huomiseksi, vaivasi häntä enemmän kuin mikään muu, ja\nhän oli aivan aikeissa rikkoa juhlallisen valansa. Mutta eikö Alexis\nvoinut, turhaan häntä odotettuaan, tulla kylään katsomaan todellista\nAkulinaa, seppä Vasilin tytärtä, -- paksua, rokonarpista tyttöä -- ja\nsiten päästä hänen kevytmielisen kepposensa perille? Tämä ajatus\npelästytti Liisaa pahoin, ja niin päätti hän seuraavana aamuna\nuudestaan esiintyä metsässä Akulinana.\n\nAlexis puolestaan oli ihastunut. Kaiken päivää ajatteli hän uutta\ntuttavuuttaan; tumman kaunottaren kuva ei yölläkään poistunut hänen\nmielestään. Tuskin koitti aamu, kun hän oli valmiiksi pukeutunut.\nHänellä ei ollut aikaa edes ladata kiväriään, vaan meni Spogarinsa\nseurassa metsään ja riensi kohtauspaikalle.\n\nKului melkein puoli tuntia sietämättömässä odotuksessa; vihdoin\nnäki hän pensasten välistä pilkkuvan sinisen sarafanin ja riensi\narmasta Akulinaansa vastaan. Tämä hymyili hänen ihastuneelle\nkiitollisuudelleen; mutta Alexis huomasi kohta, että tytön kasvoilla\noli surun ja huolen merkkejä. Hän tahtoi ehdottomasti tietää syyn.\n\nLiisa tunnusti, että hänen tänne tulonsa näytti hänestä\nkevytmieliseltä, että hän sitä katui, ettei tällä kertaa ollut tahtonut\nrikkoa lupaustaan, mutta että tämä kohtaus oli viimeinen ja pyysi\nnuorta herraa lopettamaan tuttavuuden, joka ei voinut viedä mihinkään\nhyviin seurauksiin.\n\nTämän kaiken puhui hän tietysti maalaisella murteella. Mutta ajatukset\nja tunteet, jotka yksinkertaiselle talonpoikaistytölle olivat niin\ntavattomat, saivat Alexin kummiinsa. Hän käytti koko puheliaisuutensa\ntaivuttaakseen Akulinaa päätöksestään luopumaan: hän vakuutti tälle\naikeidensa puhtautta, lupasi olla milloinkaan antamatta katumisen\naihetta ja rukoili tyttöä, ettei tämä ryöstäisi häneltä iloa -- iloa\nainoastaan nähdä toisiaan, vaikkapa vain kerran viikossa. Hän puhu\nintohimon kieltä ja oli tällä hetkellä todellakin rakastunut.\n\nLiisa kuunteli häntä vaieten.\n\n\"Lupaa minulle\", sanoi hän vihdoin, \"ettet tule kylään milloinkaan\nminua katsomaan etkä keltään minua kysele. Lupaa minulle, ettet etsi\nmitään muita kohtauksia kanssani kuin ne joihin suostun.\"\n\nAlexis aikoi vannoa pyhän perjantain kautta, mutta Liisa keskeytti\nhänet hymyillen.\n\n\"Valaa en halua, sanasi riittää minulle.\"\n\nSitte kulkivat he ystävällisesti pakinoiden metsässä ympärinsä, kunnes\nLiisa vihdoin sanoi:\n\n\"On jo aika lähteä kotiin.\"\n\nHe erosivat, ja kun Alexis oli jälleen yksin, ei hän voinut käsittää,\nkuinka yksinkertainen talonpoikaistyttö oli kyennyt saamaan niin suuren\nvallan hänen ylitsensä. Hänen suhteellaan Akuliinaan oli hänestä\nuutuuden viehätys, ja vaikka merkillisen talonpoikaistytön asettamat\nehdot tuntuivat hänestä sangen kiusallisilta, ei hänen johtunut\nmieleensäkään pettää sanaansa. Sillä pohjaltaan oli hän kukostava,\nkelpo nuorukainen, jonka vielä koskemattoman sydämen täytti puhdas,\nviaton iloisuus.\n\nJos voisin seurata taipumustani, kertoisin tässä kaikella\nseikkaperäisyydellä, kuinka nuoret toisiaan kohtasivat, kuinka he\ntunsivat molemminpuolista taipumusta ja lähestymistä toisiinsa, mitä he\ntuumivat ja puhuivat. Mutta tiedän, ettei suurin osa lukijoista ottaisi\nilooni osaa. Yleensä ovatkin sellaiset seikat vastenmielisiä ja ikäviä,\nja sentähden tahdon ne sivuuttaa ja aivan lyhyeen huomauttaa, ettei\nvielä ollut kulunut kahta kuukautta, kun Aleximme oli jo toivottomasti\nrakastunut, eikä Liisakaan ollut välinpitämättömämpi, vaikkakin\nhillitympi. Molemmat olivat onnelliset päivälleen ja huolehtivat vähät\ntulevaisuudesta.\n\nIkuisen liiton ajatus oli usein ollut heidän mielissään, mutta koskaan\neivät he olleet siitä puhuneet. Syy oli selvä: kuinka Alexis olikaan\nrakkaaseen Akulinaansa mieltynyt, ei hän voinut pitää mitättömänä sitä\nkuilua, joka hänet erotti Akulinasta, ja Liisa puolestaan tiesi, mikä\nvihamielisyys vallitsi heidän isiensä välillä eikä voinut toivoa\nsovintoa tulevan. Sitä paitsi kutkutti hänen itserakkauttaan\nromantillinen toivo nähdä lopulta Tugilovon omistaja sepän tyttären\njalkojen juuressa.\n\nSilloin äkkiä uhkasi eräs tärkeä tapaus katkaista heidän keskinäisen\nsuhteensa.\n\nKuulean kylmänä aamuna -- aamuna, jollaisia Venäjän syksy tarjoo\nniin usein -- ratsasti Ivan Petrovitsch Berestoff metsään, ottaen\nmukaansa kolme paria metsäkoiria, lakeijan ja useita tallipoikia\nräikkätorvineen. Samaan aikaan käski Gregor Ivanovitsch Muromski,\nkauniin, kuulean ilman houkuttelemana, satuloida lyhythäntäisen\nratsunsa, ja niin ratsasti hän englantilaisella tilallaan ympärinsä.\nMetsää lähetessään huomasi hän naapurinsa, joka ketunnahkaturkissaan\nistui ylpeänä orhinsa selässä ja odotti jänistä, jota pojat huudellen\nja torviaan räikyttäen ajelivat ulos tiheiköstä. Jos Gregor Ivanovitsch\nolisi voinut aavistaa tämän kohtauksen edeltäpäin, olisi hän varmaan\nkääntynyt takaisin, mutta hän oli aivan odottamatta törmännyt\nBerestoffin kera yhteen ja oli nyt ampumamatkan päässä hänestä. Ei\nollut muuta keinoa: sivistyneenä europalaisena ratsasti hän\nvihamiehensä luo ja tervehti kohteliaasti. Berestoff vastasi\ntervehdykseen jokseenkin samalla innolla kuin kahlehdittu karhu\nosottaa, kun sen herransa käskystä täytyy tehdä kumarrus yleisölle.\n\nSamassa hypähti tiheiköstä esiin jänis ja juoksi pellolle. Berestoff ja\nlakeija huusivat täyttä kurkkua, he päästivät koirat vapaiksi ja\nseurasivat täyttä neliä. Muromskin hevonen, joka ei ollut tottunut\nmetsästykseen, pelästyi ja juoksi mukana. Muromski, joka piti itseään\nhyvänä metsästäjänä päästi ohjakset valloilleen ja iloitsi salaa\nhyvästä tilaisuudesta, joka hänet oli pelastanut epämieluisesta\nseurasta.\n\nMutta kun hänen hevosensa ehti erään rotkon reunalle, jota se ei ennen\nollut nähnyt, teki se äkillisen sivuhyppäyksen ja viskasi ratsastajan\nmaahan. Kun Muromski oli pudonnut jokseenkin raskaasti routaiseen\nmaahan, jäi hän siihen makaamaan ja kiroili orhiaan, joka, ikäänkuin\nolisi äkkiä malttanut mielensä, pysähtyi kohta huomattuaan päässeensä\ntaakastaan vapaaksi.\n\nIvan Petrovitsch ratsasti hänen luoksensa ja kysyi, oliko hän loukannut\nitseään. Sillävälin oli lakeija ottanut kiinni syyllisen hevosen ja\ntalutti sen luo. Hän auttoi Muromskin satulaan ja Berestoff kutsui\nnaapurinsa kotiinsa. Muromski ei voinut kutsua hyljätä, sillä hän tunsi\nolevansa kiitollisuuden velassa, ja niin palasi Berestoff, ammuttuaan\nensin jäniksen, mainehikkaana kotiinsa, mukanaan haavotettu\nvastustajansa ikäänkuin mikäkin sotavanki.\n\nNaapurukset söivät aamiaista yhdessä ja seurustelivat aivan kuten\nystävykset. Berestoff tarjosi Moromskille vaununsa, sillä tämän täytyi\ntunnustaa, että hänen putoamisensa jälkeen oli mahdoton ratsain palata\nkotiinsa. Berestoff saattoi häntä aina vaunuihin saakka eikä Muromski\ntahtonut sanoa jäähyväisiä ennenkuin oli saanut lupauksen, että naapuri\npoikansa Alexis Ivanovitschin kera tulisi Prilutschinaan ja söisi hänen\nkanssansa. Siten näytti pillastunut, lyhythäntäinen hepo muuttaneen\nvanhan syvähaavaisen vihollisuuden painaneen unhoon.\n\nLiisa riensi Gregor Ivanovitschia vastaan.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, isä? kysyi hän hätääntyneenä. Miksi liikkaat?\nMissä on hevosesi ja kenen ovat nämä vaunut?\"\n\n\"Sitä et ikinä voi arvata, lapseni!\" vastasi Gregor Ivanovitsch, ja\nsitte kertoi hän mitä oli tapahtunut.\n\nLiisa ei tahtonut uskoa korviaan. Gregor Ivanovitsch ei antanut hänelle\naikaa selvitä kummastuksestaan, vaan ilmotti hänelle, että huomenna\nmolemmat Berestoffit tulevat heille päivälliselle.\n\n\"Mitä sanot!\" huudahti Liisa kalveten. \"Berestoffit, isä ja poika,\ntulevat meille päivälliselle! Ei, isä, tee mitä tahdot, mutta mistään\nhinnasta en tahdo olla saapuvilla.\"\n\n\"Oletko mieletön!\" vastasi isä. \"Milloin olet tullut niin ujoksi? Tai\nelätätkö perivihaa povessasi kuin mikäkin romaanisankaritar? Kyllin,\nälä ole hassu!\"\n\n\"Ei, isä, ei mikään maailmassa saa minua näyttäytymään Berestoffin\nedessä.\"\n\nGregor Ivanovitsch kohautti olkapäitään, ja kun hän tiesi, ettei\nvastustuksella ollut mitään voitettavissa, jätti hän jutun sikseen ja\nmeni tämän vaiherikkaan ratsastuksen jälkeen levolle.\n\nLisaveta Gregorovna riensi huoneeseensa ja huusi Nastjan luoksensa. He\nneuvottelivat kauvan tulevan vierailun johdosta. Mitä ajattelisikaan\nAlexis, jos hän tuntisi Akulinansa hyvin kasvatetuksi vallasnaiseksi!\nMitä hän ajattelisi hänen petoksestaan, hänen siveellisestä kannastaan,\nhänen ymmärryksestään! Toiselta puolen olisi Liisa mielellään nähnyt,\nminkä vaikutuksen sellainen odottamaton kohtaus häneen tekisi... Äkkiä\npisti ajatus hänen päähänsä. Hän ilmaisi sen heti Nastjalle; molemmat\nriemuitsivat tästä ajatuksesta ja päättivät tuumansa ehdottomasti viedä\nperille...\n\nSeuraavana päivänä kysyi Gregor Ivanovitsch aamiaisella tyttäreltään,\naikoiko hän yhä vielä piilottua Berestoffien edessä.\n\n\"Isä\", vastasi Liisa, \"jos niin haluat, otan heidät vastaan, mutta\nyhdellä ehdolla -- ettet, millaisena heille ilmaannunkin, mitä\ntehnenkin, minua moiti etkä osota mitään hämmästyksen etkä\ntyytymättömyyden merkkejä.\"\n\n\"Jokin uusi kuje taas!\" sanoi Ivanovitsch nauraen. \"No, hyvä; tee, mitä\ntahdot, mustasilmä pikku veitikkani!\"\n\nNäin sanoen suuteli hän tytärtään otsalle ja Liisa riensi pois tekemään\nvalmistuksiaan.\n\nTäsmälleen kahden aikaan ajoivat kuuden hevosen vetämät maalla tehdyt\nvaunut pihaan. Muromskin molempain livrepalvelijain avulla laskeusi\nvanha Berestoff vaunusta. Hänen poikansa oli seurannut ratsain ja he\nmenivät molemmat ruokasaliin, johon pöytä oli katettu.\n\nMuromski otti vieraansa ystävällisesti vastaan ja ehdotettuaan, että\nhe aterian edellä tekisivät kävelyretken puutarhaan ja puistoa\nkatselemaan, kuletti hän heitä huolellisesti haravoituja ja hiekalla\nsiroteltuja käytäviä myöten. Vanha Berestoff säälitteli hengessään sitä\ntyötä ja aikaa, joka noin hyödyttömiin seikkoihin oli tuhlattu, mutta\npiti hyvin viisaasti ajatuksensa omina hyvinään. Hänen poikansa ei\nottanut osaa käytännöllisen ekonomin paheksumiseen eikä jalon\nanglokiihkoilijan innostukseen; hän odotteli kärsimättömästi isäntänsä\ntyttären ilmestymistä, tyttären, josta hän oli niin paljo kuullut, ja\nvaikkakin, kuten tiedämme, hän oli jo sydämensä luovuttanut, teki\nnuoruus ja kauneus yhä mahtavan vaikutuksen hänen mielikuvitukseensa.\n\nPalattuaan sisälle, istuutuivat kaikki kolme tuttavallisesti yhteen, ja\nvanhusten muistellessa muinaisia päiviä ja kertoellessa sotilasaikansa\nurostekoja, mietiskeli Alexis, mitä osaa hänen oli näyteltävä Liisan\nläsnäollessa. Hän päätti, että kylmä välinpitämättömyys kaikin puolin\noli paras, ja siihen alkoi hän valmistautua. Ovi aukeni; hän käänsi\npäänsä sellaisella huolimattomuudella, sellaisella huomaamattomuudella,\nettä kivettyneemmänkin keimailijan sydän olisi alkanut kiihkeämmin\nsykkiä. Mutta onnettomuudeksi astuikin sisälle Liisan sijaan vanha miss\nJackson, joka maalattuna ja sonnustettuna ja silmät lattiassa teki\npienen niijauksen, ja Alexin sotilaallinen kumarrus raukesi veteen.\nHänellä ei ollut aikaa koota voimiaan uuteen ponnistukseen, sillä ovi\naukeni uudelleen ja Liisa astui sisään.\n\nKaikki nousivat. Hänen isänsä oli aikeissa esittää tyttärensä\nvieraille, mutta jäikin äkkiä seisomaan ja purasi huultansa... Liisa,\nhänen tumma Liisansa, oli maalattu kulmakarvojaan myöten ja punattu\npahemmin kuin miss Jackson; irtokiharat, paljo vaaleammat kuin hänen\noma tukkansa, olivat asetetut kuin mikäkin Ludvik XIV aikuinen\nperuukki; hihat _à la imbecille_ pöngöttivät kuin mitkäkin Pompadourin\nvannehameet; hänen vyötärönsä oli niin nyöritetty, jotta se oli aivan\nX-kirjaimen muotoinen ja äitivainajan kaikki timantit, jotka onneksi\neivät vielä olleet pantatut, säkenöivät sormissa, niskassa ja korvissa.\n\nAlexis ei voinut tätä naurettavan loistavasti puettua olentoa tuntea\nAkulinakseen. Hänen isänsä suuteli neidin kättä ja hän harmissaan\nseurasi tämän esimerkkiä. Koskettaessaan pieniä, valkoisia sormia,\ntuntui hänestä kuin ne vapisisivat. Samassa huomasi hän neidin pienen\njalan, joka tarkotuksella oli sievistelevästi pistetty esiin. Tämä sai\nhänet muuhun pukuun nähden hieman leppeämmälle tuulelle. Mitä tuli\npunaiseen ja valkoseen ihomaaliin, niin täytyy tunnustaa, ettei hän\nniitä ensi silmäyksellä huomannut eikä myöhemminkään aavistanut niiden\nolemassa oloa. Gregor Ivanovitsch muisti lupauksensa ja koetti olla\nosottamatta vähintäkään kummastusta. Mutta tyttärensä pila tuntui\nhänestä niin hauskalta, että hän tuskin saattoi pidättää nauruaan.\nTeeskentelevä englannitar ei voinut viehättyä nauruun. Hän aavisti,\nettä ihomaali oli otettu hänen rasiastaan ja suuttumuksen puna\ntunkeutui hänen kasvojensa keinotekoisen ilmeen alta näkyviin. Hän\nheitteli syylliseen vihaisia katseita; mutta hän lykkäsi kaikki nuhteet\nsopivampiin tilaisuuksiin eikä ollut huomaavinaan mitään.\n\nIstuttiin pöytään. Alexis näytteli yhä hajamielisen, ajatuksiinsa\nvaipuneen osaa. Liisa sievisteli, puhui venähtelevällä äänellä\nhampaidensa välitse ja muuten ainoastaan ranskaa. Hänen isänsä katseli\nhäntä ohimennen; hän ei tiennyt mikä tarkotus tytöllä oli, mutta häntä\ntämä huvitti. Englannitar oli vaiti ja raivoissaan. Peter Petrovitsch\nyksin oli kuten kotonaan. Hän söi kahden edestä, joi vahvasti, iloitsi\nomasta iloisuudestaan ja puhui aina avomielisesti ja nauroi joka hetki\nhilpeästi.\n\nVihdoin nousivat he pöydästä. Vieraat sanoivat hyvästit ja Gregor\nIvanovitsch päästi naurunsa ja uteliaisuutensa valloilleen.\n\n\"Mutta miten on pistänyt päähäsi pitää heitä pilkkanasi?\" kysyi hän\nLiisalta. \"Tiedätkös mitä, valkonen ihomaali somistaa sinua mainiosti.\nEn tahdo tunkeutua naisten pukuasioihin, mutta jos olisin teidän\nsijassanne, käyttäisin aina ihomaalia -- luonnollisesti määrän mukaan,\nhiukkasen vaan.\"\n\nLiisa oli ihastunut oikkunsa menestyksestä. Hän syleili isäänsä, lupasi\nmiettiä hänen neuvoaan ja riensi lepyttämään vihastunutta miss\nJacksonia, jonka hän ainoastaan vaivoin sai avaamaan oven ja kuulemaan\nhänen puolustelujaan. Liisaa oli hävettänyt esiintyä niin tummaihoisena\nvieraiden edessä; hän ei tohtinut kysyä -- hän oli vakuutettu, että\nhyvä, rakas miss Jackson kyllä antaa anteeksi j.n.e., j.n.e.\n\nMiss Jackson, joka oli tyytyväinen, kun ei Liisa ollut tahtonut häntä\ntehdä naurettavaksi, suuteli häntä ja lahjotti hänelle leppymisen\nmerkiksi pienen paketin englantilaista ihomaalia, jonka Liisa hyvän\nnäön vuoksi otti vastaan vilpittömällä kiitollisuudella.\n\nLukijamme kyllä arvaavat, että Liisa seuraavana aamuna kiirehti metsään\nkohtaukselle.\n\n\"Herra, sinä olit eilen herrasväkemme luona\", sanoi hän heti kohta\nAlexille. \"Mitä pidit nuoresta neidistä?\"\n\nAlexis vastasi, ettei ollut häntä tarkastellut.\n\n\"Mikä vahinko!\" sanoi Liisa.\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Koska olisin tahtonut tietää, onko totta, mitä kerrotaan.\"\n\n\"Ja mitä sitte kerrotaan?\"\n\n\"Että hän on minuun.\"\n\n\"Kuinka hullua! Sinun rinnallasi on hän oikea linnunpelätin.\"\n\n\"Ah, herra, on aivan synti noin puhua. Neitimme on niin vaalea ja käy\nniin kauniisti puettuna. Kuinka voisin häntä itseeni verratakaan!\"\n\nAlexis vannoi, että Liisa oli kauniimpi kuin kaikki vaaleat naiset\nyhteensä, ja tätä täysin tyynnyttääkseen alkoi hän kuvailla neitiä niin\nnaurettavassa valossa, että Liisan täytyi nauraa sydämensä pohjasta.\n\n\"Mutta\", sanoi hän huoaten, \"kuinka epämiellyttävä neitimme lieneekin,\nolen minä kuitenkin häneen verraten ainoastaan sivistymätön, tuhma\ntyttö.\"\n\n\"Oh\", sanoi Alexis, \"onpa sekin muka onnettomuus! No, jos haluat,\ntahdon opettaa sinua lukemaan.\"\n\n\"Niin, miksi emme koettaisi?\" sanoi Liisa.\n\n\"Kaunista, kultaseni! Voimmehan heti alkaa.\"\n\nHe istuutuivat. Alexis otti muistikirjan ja lyijykynän ja Akulina oppi\naakkoset hämmästyttävän helposti. Alexis ei voinut hänen hyvää\nmuistiaan kylliksi ihmetellä. Seuraavana aamuna halusi Liisa oppia\nkirjottamaan. Aluksi ei lyijykynä tahtonut häntä totella; mutta\nmuutamien minuuttien jälkeen teki hän jo aika kauniita kirjaimia.\n\n\"Kuinka ihmeellistä!\" huudahti Alexis kerta toisensa jälkeen.\n\nJa kolmannella oppitunnilla osasi Liisa jo lukea. \"Natalia, bojarin\ntytär\", samalla tehden luettuun huomautuksia, jotka saivat Alexin\nkummiinsa.\n\nViikon perästä alkoivat he kirjevaihdon. Vanhan tammen ontelo sai käydä\nkirjelaatikosta. Nastja hoiti salavihkaa kirjeenkantajan virkaa. Alexis\npani onteloon epistolansa ja nouti sieltä myös lemmittynsä karkealle,\nharmaalle paperille piirtämät variksenvarpaat. Pian osasi Akulina\nkirjottaa soreaa käsialaa ja hänen henkensä kehittyi ihmeteltävällä\nnopeudella.\n\nSillävälin oli Ivan Petrovitsch Berestoffin ja Gregor Ivanovitsch\nMuromskin vanha tuttavuus muuttunut hartaaksi ystävyydeksi; ja muuten\nseuraavissa olosuhteissa. Muromski oli usein ajatellut sitä tosiasiaa,\nettä Ivan Petrovitschin koko omaisuus hänen kuoltuaan jäisi hänen\npojalleen ja siten Alexis Ivanovitsch tulisi kuvernementin rikkaimmaksi\ntilanomistajaksi, ja näissä olosuhteissa ei hänellä ollut mitään syytä\nsitä vastaan, että hän naisi Liisan. Vanha Berestoff puolestaan,\nvaikkakin hän sangen hyvin tunsi naapurinsa omituisuudet -- tai\n\"englantilaiset hassutukset\", kuten hän sanoi -- ei sentään katsonut\nylen hänen etujaankaan, kuten esim. hänen taitavuuttaan ja kykyään.\nGregor Ivanovitsch oli kreivi Bronskin, tunnetun vaikutusvaltaisen\nmiehen läheinen sukulainen. Kreivi saattoi tehdä Alexille suuria\npalveluksia ja Muromski -- niin luuli Ivan Petrovitsch -- olisi\ntodennäköisesti iloinen, nähdessään että hänen tyttärensä oli niin\nhyvin turvattu. Vanhukset olivat tuumaa niin usein hautoneet yksikseen,\nettä he vihdoin sen ilmaisivat toisilleen, syleilivät toisiaan ja\nlupasivat saattaa asian järjestykseen, ja niin alkoi kumpikin tarkemmin\nharkita sotasuunnitelmaansa.\n\nMuromski käsitti, että vaikeinta oli hänen saada Betsynsä Alexin\ntuttavuuteen, sillä tuon muistettavan päivällisen jälkeen eivät he\nolleet nähneet toisiaan. Hänestä näytti kuin eivät he voisi toisiaan\noikein sietää; ainakaan ei Alexis ollut sen koommin käynyt\nPrilutschinassa ja Liisa vetäytyi tiehensä kohta kun Ivan Petrovitsch\nheitä kunnioitti käynnillään.\n\nKuitenkin, ajatteli Gregor Ivanovitsch, jos Alexin voin taivuttaa\ntulemaan tänne päivittäin, täytyy Liisan ehdottomasti häneen rakastua.\nSe lankee luonnostaan; aika kyllä saa lopun selviämään.\n\nIvan Petrovitsch huolehti vähemmän tuumansa seurauksista. Hän kutsui\npoikansa luoksensa vielä samana päivänä, puhalteli paksuja savupilviä\nja sanoi kotvan jälkeen:\n\n\"Ethän, Aljoscha, ole pitkiin aikoihin puhunut sotaväkeen\npalaamisestasi! Onko husaarin univormu jo lakannut sinua\nviehättämästä?\"\n\n\"Ei, rakas isä!\" vastasi Alexis kunnioittavasti. \"Mutta näen, ettei\nsinulle ole mieliin, jos menen jälleen husaariksi; velvollisuuteni on\ntotella.\"\n\n\"Sitäpä kelpaa kuulla\", vastasi Ivan Petrovitsch. \"Huomaan, että olet\nkuuliainen poika, se rauhottaa minua; minä puolestani en tahdo olla\ntielläsi... en tahdo sinua pakottaa siviilivirkoihin... mutta\ntoistaiseksi tahtoisin mielelläni että menisit naimisiin.\"\n\n\"Kenen kanssa, isä?\" kysyi Alexis.\n\n\"Elisaveta Gregorovna Muromskin\", vastasi Ivan Petrovitsch. \"Sievä\nmorsian, vai?\"\n\n\"Isä, tähän asti en ole vielä ajatellut naimista.\"\n\n\"Juuri siksi olenkin sitä ajatellut puolestasi.\"\n\n\"Kuinka tahdot; mutta en voi sietää Lisaveta Muromskia.\"\n\n\"Opit kyllä häntä sietämään. Ajan mukana tulee rakkauskin.\"\n\n\"Mutta tunnen, etten kykene tekemään häntä onnelliseksi.\"\n\n\"Älä huolehdi hänen onnestaan. Näinkö vähän pidät arvossa isäsi tahtoa?\nOnpa tämäkin kaunista!\"\n\n\"Kuinka vaan pidät; mutta en tahtoisi vielä mennä naimisiin -- enkä\nmene vielä naimisiin.\"\n\n\"Sinä menet naimisiin, muuten teen sinut perinnöttömäksi, ja mitä\ntiluksiini tulee -- lempo soikoon, myyn tai hävitän ne, enkä jätä\nsinulle ropoakaan. Jätän sinulle kolme päivää miettimisaikaa, ja\nkatsokin, ettet niiden kuluessa tule silmieni eteen.\"\n\nAlexis tiesi, ettei, jos hänen isänsä sai jotakin päähänsä, sitä saanut\nsieltä pois kynsin eikä hampain. Mutta Alexis oli isäänsä, yhtä\näikkäpäinen kuin tämäkin. Hän meni huoneeseen, mietti isällisen\nmääräysvallan rajoja, Lisaveta Gregorovnaa, isänsä juhlallista uhkausta\ntehdä hänestä kerjäläinen ja lopuksi Akulinaa. Ensi kerran tunsi hän\naivan selvästi, että oli intohimoisesti rakastunut; hänen päähänsä\njuolahti romantillinen ajatus, että hän nai talonpoikaistytön ja rupeaa\nelättämään itseään käsiensä työllä, ja kuta kauvemmin hän sellaista\naskelta ajatteli, sitä järkevämmältä se alkoi hänestä näyttää. Joku\naika sitten olivat kohtaukset metsässä lakanneet sateisten säiden\ntähden. Hän kirjotti Liisalle hajanaisen kirjeen, kertoi tälle\nuhkaavasta onnettomuudesta ja pyysi hänen kättään. Hän vei kirjeen heti\nkohta heidän yhteiseen postivirastoonsa tammen ontelossa, ja meni sitte\nitseensä aivan tyytyväisenä levolle.\n\nVarhain seuraavana aamuna ratsasti Alexis, joka oli lujasti päättänyt\ntoteuttaa tuumansa, Muromskin luo tunnustaakseen tälle avomielisesti\naikeensa. Hän toivoi voivansa liikuttaa hänen jalomielisyyttään ja\nsaavansa hänet puolelleen.\n\n\"Onko Gregor Ivanovitsch kotona!\" kysyi hän, pysähdyttäen hevosensa\nPrilutschinan päärakennuksen eteen.\n\n\"Ei, herra!\" vastasi palvelija. \"Gregor Ivanovitsch läksi jo varhain\najelulle.\"\n\nKuinka harmillista, ajatteli Alexis.\n\n\"Onko Lisaveta Gregorovna kotona!\"\n\n\"On.\"\n\nJa Alexis hyppäsi hevosensa selästä, antoi palvelijalle ohjakset ja\nastui ilmottamatta sisään.\n\nNyt asia selviää, ajatteli hän ovea lähetessään. Tahdon selittää\nhänelle itselleen kaiken.\n\nHän astui sisään ja -- oli kuin kivettynyt! Liisa -- ei, Akulina, hänen\ntummatukka Akulinansa, ei sarafanissaan, vaan valkosessa aamupuvussaan\nistui ikkunan ääressä ja luki hänen kirjettään. Oli niin kiintynyt\nlukemiseensa, ettei kuullut hänen tuloaan.\n\nAlexis ei voinut pidättää riemun huudahdusta.\n\nLiisa säpsähti, kohotti katseensa, päästi kirkauksen ja aikoi rientää\ntiehensä. Alexis syöksi hänen luoksensa ja pidätti hänet.\n\n\"Akulina, Akulina!\"\n\nLiisa koetti vapauttaa itseään.\n\n\"Mais laissez-moi donc, monsieur -- mais etes vous fon?\" huusi hän\nmoneen kertaan ja kääntyi poispäin.\n\n\"Akulina, rakas, kallis Akulina!\" toisteli Alexis, hänen käsiään\nsuudellen.\n\nMiss Jackson, joka oli kohtausta katsomassa, ei tiennyt, mitä hänen oli\najateltava. Samassa aukeni ovi ja Gregor Ivanovitsch astui sisään.\n\n\"Ahaa!\" sanoi Muromski. \"No, tehän näytätte jo asian ratkaisseen!\"\n\nLukija vapauttaa meidät tarpeettomasta tehtävästä, lopun kuvaamisesta.\n\n\n\n\nPostimestari ja hänen tyttärensä.\n\n\nToukokuussa 1816 matkustin sattumalta Z:n kuvernementissa, tietä, jota\nei nykyisin enää käytetä. Olin vaatimattomasti puettu, matkustin\npostikyydillä ja maksoin kaksi hevosta. Siitä oli seurauksena, että\npostimestarit [kyytitalon isäntä] kohtelivat minua vähäisellä\nkunnioituksella, ja usein täytyi minun ottaa väkisin, mikä mielestäni\noli minulle oikeudella tuleva. Kun olin nuori ja hieman hillitön, oli\ntapanani purkaa kiukkuni postimestarien kelvottomuuden ja\nepäkohteliaisuuden johdosta, kun troikka, johon minulla oli oikeus,\nvaljastettiin jonkun ylempiarvoisen henkilön vaunujen eteen.\n\nOli kuuma päivä. Kolmisen virstan päässä postiasemalta putoili muutamia\nvesipisaroita, mutta pian alkoi sataa kuin saavista kaataen ja minä\nkastuin ihoa myöten. Asemalle saavuttua oli ensi huoleni muuttaa pukua\nniin pian kuin mahdollista, toiseksi tahdoin teetä.\n\n\"Kuuletko, Dunja!\" huusi postimestari. \"Laita samovaari kuntoon ja\nnouda kermaa.\"\n\nNäiden sanojen johdosta pistäysi väliseinän takaa esiin tyttö, joka\nmahtoi olla nelissätoista vuosissa, ja riensi tiehensä. Silmiini pisti\nhänen kauneutensa.\n\n\"Onko hän tyttäresi?\" kysyin postimestarilta.\n\n\"On, tyttäreni?\" vastasi hän tyytyväisellä ylpeydellä. \"Hän on niin\nälykäs ja vikkelä, kaikessa aivan äitivainajaansa.\"\n\nPostimestari meni täyttämään käskyäni uusiin hevosiin nähden, jollaikaa\nminä katselin kömpelöitä raamatullisia kuvia seinällä, palsamia, joka\nkasvoi astiassaan, vuodetta kirjavine uutimineen ja muita esineitä\nympärilläni. Itse postimestarin muistan vielä niin elävästi kuin\nseisoisi hän edessäni -- reipas, hyvänlainen noin 50-vuotinen mies,\npukeutunut viheriään mekkoon, jonka rintaa koristi kaksi vaalistuneissa\nnauhoissaan riippuvaa ristiä.\n\nTuskin olin vanhan kuskini kera istuutunut, kun Dunja jo palasi\nsamovaareineen. Pikku veikistelijä oli muutamalla silmäyksellä\nhuomannut, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt minuun. Hänen suuret\nsiniset silmänsä vaipuivat maahan; rupesin hänen kanssaan juttusille.\nHän vastaili vähintäkään ujostelematta, kuten tyttö, joka on nähnyt\nmaailmaa. Tarjosin hänen isälleen lasin punssia, annoin Dunjalle kupin\nteetä ja juttelimme kolmisin aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja.\nHevoset olivat jo kauvan seisoneet valmiina, mutta minulla ei ollut\nvielä vähintäkään halua erota postimestarista ja hänen tyttärestään.\nVihdoin sanoin heille jäähyväiset; isä toivotti minulle onnellista\nmatkaa ja tytär saattoi minua vaunujeni luo.\n\nEteisessä pysähdyin ja pyysin saada häntä suudella jäähyväisiksi. Dunja\nsuostui... muistelen suudelleeni sangen monta tyttöä sen jälkeen, kun\ntällaisen homman alotin, mutta yhdestäkään ei ole jäänyt mieleeni niin\npysyvää suloista muistoa...\n\nKului niin useampia vuosia: asianhaarat veivät minut jälleen samaa\ntietä samoille seuduille. Muistin postimestarin tyttären ja iloitsin\najatellessani, että saan häntä jälleen nähdä. Mutta, ajattelin,\nmahdollisesti on vanha postimestari jo muuttanut pois, ja Dunja on\nluultavasti naimisissa.\n\nSellainenkin ajatus, että isä tai tytär olisi kuollut, pälkähti\npäähäni, ja lähestyin postiasemaa surullisissa aavistuksissa... Hevoset\npysähtyivät pienen kyytitalon eteen.\n\nHuoneeseen astuttuani tunsin heti kuvat seinillä; pöytä ja vuode olivat\nvielä entisillä paikoillaan; mutta ikkunalaudalla ei enää ollut mitään\nkukkia ja kaikki tyyni huoneessa osotti laiminlyöntiä ja rappeutumista.\nPostimestari nukkui lammasnahkaturkkinsa peitossa; saapumiseni herätti\nhänet; hän nousi jalkeille...\n\nHän oli postimestari kuin olikin; mutta kuinka vanhettunut! Hänen\nselaillessaan ja kopioidessaan kyytiä koskevia papereitani, katselin\nhänen harmaita hiuksiaan, syviä ryppyjä hänen kasvoissaan, joita ei\nenää pitkiin aikoihin ollut ajeltu, sekä hänen koukistunutta selkäänsä,\nenkä voinut olla kummissani kysymättä, kuinka kolme neljä vuotta olivat\nhänen rivakan, voimakkaan miehen voineet muuttaa heikoksi ukoksi.\n\n\"Etkö sitte tunne minua?\" kysyin häneltä. \"Olemmehan hyvät tutut\nvanhastaan.\"\n\n\"Kentiesi\", vastasi hän nyreästi. \"Tästä kulkee maantie; meillä on jo\npysähtynyt paljo matkustajia.\"\n\n\"Voiko Dunjasi vielä hyvin?\" jatkoin.\n\nVanhuksen kasvot synkistyivät.\n\n\"Herrapa hänet tiennee!\" vastasi hän.\n\n\"Sitte hän on mennyt naimisiin?\" sanoin.\n\nVanhus ei ollut kysymystäni kuuntelevinaan ja puuhaili edelleen\npaperieni keralla.\n\nLakkasin kyselemästä ja pyysin kupposen teetä. Uteliaisuuteni ei\njättänyt minua rauhaan, ja toivoin, että tilkkanen punssia irrottaisi\nvanhan tuttavani kielen siteistään.\n\nSiinä en erehtynytkään. Ukko ei hylännyt tarjottua lasia. Huomasin,\nettä rommi sulatti hänen äreän olentonsa. Toisen lasin saatuaan tuli\nhän puheliaaksi; hän muisti minut tai oli ainakin muistavinaan, ja niin\nkuulin häneltä kertomuksen, joka tavattomasti kiihotti ja jännitti\nmieltäni.\n\n\"Tunsitte siis Dunjani?\" alotti hän. \"No, kuka häntä ei tuntenut. Ah,\nDunja, Dunja! Millainen tyttö hän olikaan! Kaikki, jotka tänne tulivat,\nylistivät häntä; kukaan ei sanonut moitteen sanaa. Ylhäiset\nrouvashenkilöt lahjottivat hänelle milloin taskuliinoja, milloin parin\nkorvarenkaita. Matkustavat herrat samaten pysähtyivät täällä ikäänkuin\ntahtoen syödä päivällistä tai illallista, mutta todellisuudessa\nainoastaan saadakseen katsella Dunjaani hieman kauvemmin. Ja kuinka\nvihastunut joku herrasmies olikaan, Dunjan läheisyydessä rauhottui hän\nja puhui ystävällisesti minulle. Uskokaa pois, herra, hovilaiset ja\nsotaherrat tavallisesti jäivät koko puoleksi tunniksikin hänen kanssaan\njuttelemaan. Hän hoiti taloa, hän puhdisti kaiken, hän laittoi kaiken\nkuntoon, kaikkeen riitti hänellä aikaa. Ja minä vanha narri en voinut\nhäntä kyllin ihailla, en pitää häntä kyllin suuressa arvossa. Enkö\nsitte rakastanut Dunjaani, enkö lastani hemmotellut? Eikö hänen\nelämänsä ollut sulaa onnea? Mutta ei, onnettomuuttaan ei voi välttää;\nmikä ihmiselle on sallittua, sitä ei voi konsanaan välttää.\"\n\nJa sitte kertoi hän seikkaperäisesti onnettomuudestaan. Kolme vuotta\nsitte, eräänä talvi-iltana, kun postimestari luki jotakin uutta kirjaa\nja Dunja laittoi väliseinän takana uutta pukua, ajoi troikka taloon.\nMatkustaja, jolla oli kirkiisilakki ja sotilaspuku ja oli kääriytynyt\nvillasaaliin, astui huoneeseen ja tahtoi hevosia. Hevoset eivät olleet\nkotona. Kun matkustaja sen kuuli, tahtoi hän korottaa äänensä ja\nkasakanpamppunsa, mutta Dunja, joka tällaisiin kohtauksiin oli\ntottunut, juoksi huoneeseen ja kääntyi viehkeästi vieraalta kysymään\neikö hän suvainnut ottaa jotakin virkistystä.\n\nDunjan näyttäytyminen teki tavallisen vaikutuksen. Vieraan vihastus\nasettui: hän oli valmis hevosia odottamaan ja tilasi illallista. Kun\nhän riisui märän, pitkäkarvaisen lakkinsa, villasaalinsa ja kaapunsa,\nseisoi siinä solakka, nuori husaari mustine viiksineen. Hän oli pian\nkuin kotonaan ja jutteli rattosasti postimestarin ja hänen tyttärensä\nkeralla.\n\nIllallinen tuotiin pöytään; hevoset olivat sillävälin palanneet;\npostimestari valjastutti ne syöttämättä vaunujen eteen. Mutta\npalattuaan huoneeseen tapasi hän nuoren miehen melkein tajutonna\npenkillä makaamassa, hän oli alkanut voida pahoin, hänen päätänsä särki\nja hänen oli mahdoton jatkaa matkaansa... Mitä oli tehtävä?\nPostimestari luovutti hänelle vuoteensa ja S:sta oli noudettava\nlääkäri, jollei hän seuraavana aamuna tuntisi voivansa paremmin.\n\nSeuraavana päivänä oli husaarin laita yhä pahemmin. Hänen palvelijansa\nmeni kaupunkiin lääkäriä noutamaan. Dunja kääri hänen päänsä liinalla,\njonka hän oli kastellut etikalla ja istui käsitöineen hänen vuoteensa\nääressä. Postimestarin ollessa saapuvilla voihki sairas ja puhui tuskin\nluotua sanaa; joi hän sentään kaksi kuppia kahvia ja tilasi voihkaen\npäivällistä. Dunja ei poistunut hänen luotaan. Joka hetki tahtoi hän\njuodakseen ja Dunja antoi hänelle lasin omaa laittamaansa limonaadia.\nSairas kostutti huuliaan ja joka kerta, kun hän antoi lasin takaisin,\npuristi hänen heikko kätensä Dunjan kättä kiitollisuuden merkiksi.\n\nPuolenpäivän rinnassa saapui lääkäri. Hän tunnusteli sairaan valtimoa,\npuhui hieman saksaa hänen kanssaan ja selitti sitte venäjäksi, että\nsairas tarvitsi vain lepoa ja muutamain päiväin perästä kykenisi\njatkamaan matkaansa. Husaari antoi hänelle viisikolmatta ruplaa\nkäynnistään ja pyysi häntä päivälliselle. Lääkäri jäi; he söivät\nmolemmat hyvällä ruokahalulla, joivat pullon viiniä ja erosivat sangen\ntyytyväisinä toisistaan. Kului vielä päivä ja husaari voi sangen hyvin.\nHän oli tavattoman iloinen, hän laski leikkiä, milloin Dunjan, milloin\npostimestarin kera; vihelteli kaikenlaisia lauluja, puhui matkustajain\nkera, kirjotteli heidän hevostilauksiaan päiväkirjaan ja osasi päästä\npostimestarin kera niin hyviin väleihin, että tästä oli sangen ikävää,\nkun hänen kolmantena aamuna täytyi erota rakastettavasta vieraastaan.\n\nOli sunnuntai. Dunja pukeutui mennäkseen kirkkoon. Husaarin vaunut\najettiin porrasten eteen. Hän sanoi postimestarille jäähyväiset,\nmaksettuaan tälle ensin hyvin vierasvaraisuudesta; Dunjallekin sanoi\nhän jäähyväiset, mutta pyysi sitte tätä ajamaan kanssaan kirkolle, joka\noli aivan toisessa päässä kylää. Dunja näytti epäröivän...\n\n\"Mitä epäröit?\" kysyi hänen isänsä. \"Hänen ylhäisyytensä ei ole mikään\nsusi, ei hän sinua syö, aja vaan kirkolle.\"\n\nDunja istuutui vaunuihin husaarin rinnalle. Palvelija hyppäsi\nkuskipukille, ajaja vihelsi ja hevoset kiitivät tiehensä.\n\nVanha postimestari ei käsittänyt, kuinka hän oli Dunjan sallinut lähteä\najamaan husaarin kera; kuinka hän oli voinut olla niin sokea ja mikä\nhänen ymmärryksensä oli pimittänyt. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan\ntuntia, kun hänen sydäntään alkoi ahdistaa, ja hän tunsi sellaista\nlevottomuutta, ettei voinut olla lähtemättä itse kirkolle.\n\nSinne saavuttuaan näki hän, että ihmiset parhaallaan tulivat ulos\nkirkosta, mutta Dunjaa ei näkynyt. Hän riensi kirkkoon; pappi astui\nalttarin takaa esiin; lukkari sammutti kynttilöitä; kaksi vanhaa vaimoa\nrukoilivat vielä eräässä pimeässä nurkassa; mutta Dunjaa ei ollut\nkirkossa. Isäparka kykeni tuskin kysymään, oliko hänen tyttärensä\nollut messussa läsnä. Lukkari vastasi, ettei häntä ollut näkynyt.\nPostimestari palasi kotiin enemmän kuolleena kuin elävänä. Hänellä oli\nvielä yksi toivo jälellä: Dunja oli voinut saada päähänsä ajaa\nseuraavalle postiasemalle, jonka emäntä oli hänen kumminsa.\nEpätoivoisen kiihtymyksen tilassa odotti hän palaavaksi troikkaa, joka\nhänet oli vienyt. Kyytimies ei palannut. Vihdoin illan suussa palasi\nhän, mutta yksin ja päissään, ja hän toi kamalan viestin, että Dunja\noli matkustanut husaarin kera edelleen.\n\nTätä onnettomuutta ei ukko jaksanut kantaa. Hän vaipui kohta samalle\nvuoteelle, jolla petturi oli levännyt päivää aikaisemmin. Ja\nharkittuaan kaikkia asianhaaroja tuli postimestari siihen päätöksen,\nettä husaarin sairaus oli ollut ainoastaan teennäistä. Miesparka joutui\ntodellisen kuumeen kouriin; hänet vietiin S:ään ja toisen postimestarin\ntäytyi toistaiseksi astua hänen sijaansa, Lääkäri, joka oli käynyt\nhusaarin luona, hoiti häntäkin. Tämä vakuutti postimestarille, että\nnuori mies oli tuiki terve, ja että hän oli jo silloin epäillyt pahoja\naikeita, mutta kasakanpampun pelosta oli vaiennut. Sanoiko saksalainen\ntotuuden vaiko ainoastaan kerskui tarkkanäköisyydellään, sitä ei\npostimestari tiennyt, mitään lohdutusta ei sairasparka saanut hänen\nsanoistaan. Tuskin oli ukko hieman toipunut, kun hän pyysi virastaan\nkahden kuukauden vapautta ja läksi jalkaisin tytärtään etsimään.\n\nPapereista tiesi hän, että nuori kapteeni Minski oli matkustanut\nMolenskista Pietariin. Mies, joka häntä oli kyydinnyt, oli sanonut,\nettä Dunja, vaikkakin näytti vapaaehtoisesti lähtevän mukaan, kuitenkin\noli itkenyt koko matkan.\n\nKentiesi, ajatteli postimestari, tuon vielä kadotetun karitsani\ntakaisin kotiin.\n\nNäissä mietteissään saapui hän Pietariin. Ismailovin hökkeleissä sai\nhän majapaikan erään entisen aliupseerin, vanhan toverinsa luota ja\nalkoi etsiä. Pian sai hän tietää, että Minski tosiaankin oli Pietarissa\nja asui \"Nöyryyden\" hotellissa. Postimestari päätti mennä hänen\nluoksensa.\n\nVarhain seuraavana aamuna seisoi hän kapteenin etuhuoneessa ja pyysi\nitsensä ilmottamaan vanhana sotilaana, joka halusi hänen ylhäisyyttään\npuhutella. Poika, joka harjasi kenkiä, selitti, että herra nukkui vielä\netteikä kukaan päässyt hänen puheilleen ennen yhtätoista. Postimestari\npoistui ja palasi määrättyyn aikaan takaisin. Minski tuli itse\nyönutussaan ja punaisessa yömyssyssään ulos hänen luoksensa.\n\n\"Mitä haluat, hyvä ystävä?\" kysyi hän.\n\nUkon sydän jyskytti, kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä ja hän\nkykeni vain vapisevin äänin sanomaan:\n\n\"Teidän ylhäisyytenne!... Jumalan nimessä, osottakaa minulle se\narmo...\"\n\nMinski katsoi häneen terävästi, heittäysi hänen rintaansa vasten,\ntarttui hänen käteensä, vei hänet huoneeseensa ja sulki oven.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne\", jatkoi ukko. \"Ken on langennut, on kadotettu.\nMutta antakaa minulle ainakin Dunjani takaisin. Olette jo kylliksi\nhänen kanssaan leikitelleet. Älkää saattako häntä syyttä suotta\nperikatoon.\"\n\n\"Mikä on tapahtunut, sitä ei voi enää tehdä tapahtumattomaksi\", sanoi\nnuori mies kovasti hämillään. \"Olen rikkonut teitä vastaan ja valmis\npyytämään anteeksi; mutta älkää ajatelkokaan, että voisin Dunjan laskea\nluotani: hän on onnellinen, siitä vastaan kunniasanallani. Mitä tahdot\nsitte hänestä? Hän rakastaa minua; hän on vieraantunut entisille\nelintavoilleen; kukaan teistä ei voi unhottaa sitä, mikä on\ntapahtunut.\"\n\nSitte pisti hän jotakin vanhuksen hihaan, avasi oven ja postimestari\nnäki, tietämättä miten, äkkiä seisovansa jälleen kadulla.\n\nHän seisoi kauvan liikkumatta; vihdoin huomasi hän paperimytyn hihansa\npoimussa. Hän veti sen esiin ja kieritti siitä irralleen useampia\nviidenkolmatta ruplan seteliä. Kyynelet tunkeusivat jälleen hänen\nsilmiinsä -- suuttumuksen kyyneleet. Hän repi setelit kappaleiksi,\nheitti ne maahan, polkasi jalallaan päälle ja läksi taipaleelle...\n\nKulettuaan muutamia askelia, pysähtyi hän ja mietti tarkemmin... ja\npalasi takaisin... Mutta setelit olivat poissa. Mutta kun eräs hyvästi\npuettu mies huomasi hänet, hyppäsi samainen mies ajurin rattaille,\nistuutui ja huusi ajurille: \"Pois, pois!\"\n\nPostimestari ei häntä seurannut. Hän oli päättänyt palata kotiin. Mutta\nensin halusi hän vielä kerran nähdä Dunjaparkaansa. Tässä tarkotuksessa\npalasi hän pari päivää myöhemmin vielä Minskin luo; mutta poika selitti\nhänelle karkeaan tapaan, ettei hänen herransa ottanut ketään vastaan,\nsysäsi hänet etuhuoneesta kadulle ja sulki oven hänen nenänsä edessä.\nPostimestari odotti odottamistaan ja meni sitte tiehensä.\n\nSaman päivän illalla taivalsi hän Litejnajan ylitse kotiaan kohden,\noltuaan ensin messussa \"kaikkien raskautettujen\" kirkossa. Äkkiä\nkiitivät hänen ohitsensa vaunut ja hän tunsi Minskin. Vaunut\npysähtyivät kolmikerroksisen talon edessä ja husaari riensi portaita\nylös. Silloin pälkähti postimestarin päähän onnellinen ajatus. Hän meni\nkuskin luo ja kysäsi:\n\n\"Kenen ovat nämä hevoset, rakas ystävä? Eivätkös ne ole Minskin?\"\n\n\"Kyllä, Minskin\", vastasi kuski. \"Mutta mitä haluat?\"\n\n\"No, enpä muuta kuin että herrasi käski minun viedä kirjeen hänen\nDunjalleen, mutta minä olen unhottanut, missä hänen Dunjansa asuu.\"\n\n\"Täällä se asuu, toisessa kerroksessa. Mutta tuletpa liian myöhään\nkirjeinesi, hyvä herra. Hän on nyt itse hänen luonansa.\"\n\n\"Ei se mitään\", sanoi postimestari sykkivin sydämin. \"Kiitän vain\nneuvostasi, osaan kyllä hoitaa asiani.\"\n\nJa näin sanoen nousi hän portaita taloon.\n\nOvi oli suljettu. Hän soitti. Useampia minuutteja kului ahdistavassa\nodotuksessa. Sitte romahti lukko, ovi aukeni.\n\n\"Eikös täällä asu Avdotja Simeonovna?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasi nuori palvelustyttö. \"Mitä tahdot hänestä?\"\n\nVastaamatta sanaakaan astui postimestari etuhuoneeseen.\n\n\"Et saa tulla sisään, et saa tulla sisään!\" huusi tyttö. \"Avdotja\nSimeonovnalla on vieraita.\"\n\nMutta hänestä välittämättä meni postimestari sisään. Kaksi ensimäistä\nhuonetta olivat pimeät. Kolmannessa oli valoa. Hän läheni avonaista\novea ja jäi seisomaan. Minski istui ajatuksiinsa vaipuneena muhkeasti\nsisustetussa huoneessa. Dunja, puettuna kaikella muodinmukaisella\nsoreudella, istui hänen nojatuolinsa käsinojalla kuten ratsastajatar\nenglantilaisessa satulassaan. Hän silmäili hellästi alas Minskiin ja\nkierteli mustia kiharoitaan kallisarvoisin sormuksin koristelluilla\nsormillaan. Postimestariparka! Konsanaan ei hän ollut nähnyt tytärtään\nniin kauniina. Hän ei voinut olla häntä ihailematta.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi Dunja päätänsä kohottamatta.\n\nPostimestari oli vaiti. Kun Dunja ei saanut vastausta, kohotti hän\nkatseensa -- ja vaipui huudahtaen lattialle.\n\nPelästynyt Minski riensi luo ja nosti hänet ylös, mutta huomattuaan\novessa vanhan postimestarin, päästi hän äkkiä Dunjan sylistään, hypähti\npäin hänen luoksensa ja sanoi hampaitaan kiristäen ja raivosta\nvapisevalla äänellä:\n\n\"Mitä täältä haet? Miksi seuraat minua kaikkialle kuin mikäkin ryöväri?\nTahdotko minut murhata? Tiehesi täältä!\"\n\nJa tarttuen kovin kourin ukon kurkkuun, sysäsi hän hänet alas\nportaista.\n\nVanha mies palasi majapaikkaansa. Hänen ystävänsä neuvoi häntä tekemään\nvalituksen. Mutta hetkisen aprikoituaan, huiskautti postimestari\ntorjuen kättään ja päätti kaikki enemmät toimenpiteet jättää sikseen.\nKaksi päivää myöhemmin lähti hän Pietarista ja palasi postiasemalleen,\nryhtyen jälleen virkatehtäviinsä.\n\n\"Tämä on nyt kolmas vuosi ilman Dunjaani elettävänä, ja sen koommin en\nole häntä kuullut enkä nähnyt. Herra tiesi, vieläkö hän elää vai onko\nkuollut. Kaikkea sitä tässä maailmassa tapahtuu. Hän ei ole ensimäinen\neikä viimeinenkään, jonka lurjusmainen matkustaja kietoo verkkoihinsa,\nensin rakastaakseen ja sitte hyljätäkseen. Pietarissa on niin paljo\ntällaisia naisolentoja, jotka tänään käyvät silkissä ja sametissa ja\nhuomenna äärimmäisessä kurjuudessa lakaisevat katuja.\n\n\"Kun tulen ajatelleeksi, että Dunja mahdollisesti tällä tavoin voi\njoutua perikatoon, silloin en voi välttää syntistä toivomusta, että hän\nmakaisi haudassa...\"\n\nTämä oli ystäväni, vanhan postimestarin kertomus -- kertomus, jota\nuseammin kuin kerran keskeyttivät kyyneleet, mitkä hän liikuttavasti\npyyhki pois hihansa suulla, aivan kuin vihastunut Terentitsch\nDmitrijeffin ihanassa balladissa. Nämä kyyneleet oli osaksi kiihottanut\npunssikin, jota hän kertoessaan oli tyhjentänyt kokonaista viisi lasia;\nmutta kuinka tahansa, ne liikuttivat minua syvästi. Otettuani häneltä\njäähyväiset, kesti kauvan, ennenkuin voin unhottaa vanhan\npostimestarin, ja vielä kauvemmin muistin Dunjaa...\n\nÄskettäin matkustaessani Z:n kaupungin lävitse, muistin jälleen vanhan\nystäväni. Kuulin, että postiasema jota hän oli hoitanut, oli\nlakkautettu. Kysymykseeni, elikö vanha postimestari vielä, en saanut\nmitään tyydyttävää vastausta. Päätin käydä tutulla seudulla, vuokrasin\najopelit ja ajoin N:n kylään.\n\nOli syksy. Harmaat pilvet pimittivät taivaan ja kylmä tuuli lakaisi\npeltoja, joilta vilja jo oli korjattu, ja ajeli edellään kellastuneita\nlehtiä, jotka oli kulkiessaan temponut puista. Auringon lähetessä\nlaskuaan saavuin kylään ja pysähdyin pienen majatalon eteen.\n\nEteisestä, jossa Dunja oli minua kerran suudellut, astui portaille\npaksu vaimo, joka vastasi kysymykseeni, että vanha postimestari oli\nkuollut vuosikausi sitten. Hänen talossaan asui nyt oluenpanija ja hän\nitse oli oluenpanijan vaimo. Aloin jo katua hyödytöntä matkaani ja\nniitä seitsentä ruplaa, jotka olin suotta tuhlannut.\n\n\"Mihin hän kuoli?\" kysyin oluenpanijan vaimolta.\n\n\"Juomiseen\", vastasi hän.\n\n\"Ja missä lepää hän haudattuna?\"\n\n\"Aidan varressa, vaimovainajansa vieressä.\"\n\n\"Voisikohan joku näyttää minulle haudan?\"\n\n\"Miksettei? Kuules, Vanka! Jätä vihdoinkin kissa rauhaan. Vie tämä\nherra kirkkomaalle ja näytä hänelle postimestarin hauta.\"\n\nNämä sanat kuultuaan riensi repaleinen, punatukkainen ja lisäksi\ntoissilmä poikanen luokseni ja vei minut suoraa päätä kirkkomaalle.\n\n\"Oletko tuntenut vainajan?\" kysyin häneltä tiellä.\n\n\"Kuinka en olisi tuntenut! Hänhän neuvoi minulle miten tehdään\npajupillejä. Kuinka usein huusinkaan hänelle -- herra häntä siunatkoon\n-- hänen tullessaan kapakasta: 'Setä, setä, anna meille pähkinöitä!' Ja\nsilloin heitteli hän meille pähkinöitä. Aina leikki hän meidän\nkerallamme.\"\n\n\"Ja muistavatko matkustajat vielä häntä?\"\n\n\"Tästä kulkee nyt enää vähän matkustajia. Väliin käy asessori\npaikkakunnalla. Mutta hän ei pidä väliä kuolleista. Viime kesänä ajoi\ntänne vaunuilla ylhäinen rouva ja kysyi postimestaria ja kävi hänen\nhaudallaan.\"\n\n\"Millainen rouva?\" kysyin uteliaana.\n\n\"Hyvin kaunis rouva\", vastasi poika. \"Hän ajoi kolmivaljakolla,\nmukanaan kolme pientä herraa, imettäjä ja pieni musta koira, ja kun\nhänelle sanottiin, että postimestari oli kuollut, alkoi hän itkeä ja\nsanoi lapsilleen: 'istukaa täällä hiljaa, minä menen kirkkomaalle.' --\nNo, minä tarjouduin viemään hänet sinne, mutta hän sanoi tietävänsä\ntien. -- Ja sentään antoi hän minulle viisi kopekkaa. Kuinka se olikaan\nhyvä rouva!\"\n\nSaavuimme kirkkomaalle. Autio paikka, jonka aluetta ei mikään\nrajottanut. Yltympärinsä oli puuristejä, mutta ainoaakaan puuta ei\nollut niitä varjostamassa. En ole eläessäni nähnyt niin ikävää\nkirkkomaata.\n\n\"Tässä on vanhan postimestarin hauta\", sanoi poika, hypäten\nmultakummulle, jolla oli vaskikuvalla koristettu puuristi.\n\n\"Ja rouva kävi tällä haudalla?\" kysyin.\n\n\"Niin\", vastasi Vanka. \"Katselin häntä loitompaa. Hän heittäytyi maahan\nja jäi kauvaksi niin makaamaan. Sitte palasi hän kylään, kävi papin\nluona, antoi hänelle rahaa ja ajoi taasen pois. Mutta minulle antoi hän\nviisi kopekkaa -- niin antelias rouva!\"\n\nMinäkin annoin pojalle viisi kopekkaa enkä enää katunut, että olin\ntehnyt tämän pienen matkan ja menettänyt seitsemän ruplaa.\n\n\n\n"]