[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f06HSp6zoHMV19njWdpj8G0pJL6VYPYc6gfK_-Hn1VO0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1379,"Lapsuus, poika-ikä, nuoruus","Tolstoi, Leo",1828,1910,"1379-tolstoi-leo-lapsuus-poika-ika-nuoruus","1379__Tolstoi_Leo__Lapsuus_poika-ikä_nuoruus",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1852,1904,93900,604069,false,52982,[24,25,26,27],"Autobiographical fiction","Russia -- History -- 1801-1917 -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- 1533-1917 -- Fiction","Tolstoy, Leo, graf, 1828-1910 -- Childhood and youth -- Fiction",[29,30],"Novels","Russian Literature","\"Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus 2: Poika-ikä, Nuoruus\" by graf Leo Tolstoy is a collection of novellas written in the early 20th century. The work explores childhood and adolescence through the eyes of its young protagonist, examining themes of growth, identity, and the transition from innocence to experience. The narrative delves into the protagonist's relationships with family and friends, particularly his interactions within a familial setting that reflects the complexities of social status and affection.  At the start of the collection, the reader is introduced to a journey as the main characters prepare to travel, invoking a sense of anticipation and exploration. The story opens with various vehicles at Petrovskin's port, detailing the departure of young Volodja and his companions, alongside the emotions tied to their leaving. As they embark on their four-day journey, Volodja reflects on the liberation from grief and the excitement of new experiences, which underscores the bittersweet nature of growing up. Themes of nostalgia and the essence of youth are woven throughout the opening, setting the stage for the exploration of deeper emotional and philosophical insights as the characters navigate their changing worlds. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Järnefelt, Arvid",264,"Tolstoin puoliomaelämäkerrallinen esikoistrilogia seuraa nuoren aatelispojan kasvua ja sisäistä kehitystä 1800-luvun Venäjällä. Teos kuvaa tarkkanäköisesti lapsuuden viattomuutta, nuoruuden itsereflektiota sekä heräävää tietoisuutta ympäröivästä luokkayhteiskunnasta ja ihmissuhteista.","Leo Tolstoin 'Lapsuus, poika-ikä, nuoruus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1379. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","LAPSUUS, POIKA-IKÄ, NUORUUS\n\nKolme novellia\n\n\nKirj.\n\nLEO TOLSTOI\n\n\nSuom. Arvid Järnefelt\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\nPäivälehden kirjapainossa 1904-1905.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle.\n\nLapsuus:\n\n      I. Kotiopettaja Karl Ivanovitsh.\n     II. Äiti.\n    III. Isä.\n     IV. Oppitunnit.\n      V. Mielipuoli.\n     VI. Metsästysretken valmistukset.\n    VII. Metsästys.\n   VIII. Leikit.\n     IX. Vähä niinkuin ensimäisen rakkauden tapaista.\n      X. Mikä ihminen oli isäni?\n     XI. Työhuoneen ja vierashuoneen toimia.\n    XII. Grisha.\n   XIII. Natalia Savishna.\n    XIV. Ero kodista.\n     XV. Lapsuus.\n    XVI. Runoelma.\n   XVII. Ruhtinatar Kornakova.\n  XVIII. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh.\n    XIX. Iivinit.\n     XX. Tulee vieraita.\n    XXI. Ennen masurkkaa.\n   XXII. Masurkka.\n  XXIII. Masurkan jälkeen.\n   XXIV. Vuoteella.\n    XXV. Kirje.\n   XXVI. Mikä meitä maalla odotti.\n  XXVII. Suru.\n XXVIII. Viimeiset surulliset muistot.\n\nPoika-ikä:\n\n     I. Kyytimatka.\n    II. Ukkonen.\n   III. Uusi katsantotapa.\n    IV. Moskovassa.\n     V. Vanhempi veljeni.\n    VI. Masha.\n   VII. Haulia.\n  VIII. Karl Ivanovitshin historia.\n    IX. Edellisen luvun jatko.\n     X. Jatko.\n    XI. Yksikkö.\n   XII. Pikku avain.\n  XIII. Pettäjä.\n   XIV. Pimennys.\n    XV. Mietteitä.\n   XVI. Kun survotaan, niin saadaan jauhoja.\n  XVII. Viha.\n XVIII. Piikainkamari.\n   XIX. Poika-ikä.\n    XX. Volodja.\n   XXI. Katinka ja Lubotshka.\n  XXII. Isä.\n XXIII. Mummo.\n  XXIV. Minä.\n   XXV. Volodjan ystäviä.\n  XXVI. Keskusteluja.\n XXVII. Ystävyyden alku.\n\nNuoruus:\n\n       I. Mitä pidän nuoruuteni alkuna.\n      II. Kevät.\n     III. Mietteitä.\n      IV. Perhepiirimme.\n       V. Periaatteet.\n      VI. Rippitunnustus.\n     VII. Lähtö luostariin.\n    VIII. Toinen rippitunnustus.\n      IX. Miten valmistun ylioppilastutkintoon.\n       X. Historian tutkinto.\n      XI. Matematiikan tutkinto.\n     XII. Latinan tutkinto.\n    XIII. Aikaihmisenä.\n     XIV. Volodjan ja Dubkovin toimia.\n      XV. Minua onnitellaan.\n     XVI. Kina.\n    XVII. Valmistun visiittejä tekemään.\n   XVIII. Valahinit.\n     XIX. Kornakovit.\n      XX. Iivinit.\n     XXI. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh.\n    XXII. Sydämmellinen keskustelu ystäväni kanssa.\n   XXIII. Nehljudovit.\n    XXIV. Rakkaus.\n     XXV. Alan tutustua.\n    XXVI. Minä esiinnyn edullisimmalta puolelta.\n   XXVII. Dmitri.\n  XXVIII. Maalla.\n    XXIX. Meidän ja tyttöjen väliset suhteet.\n     XXX. Minun toimeni.\n    XXXI. Comme il faaut.\n   XXXII. Nuoruus.\n  XXXIII. Naapurit.\n   XXXIV. Isän naiminen.\n    XXXV. Mitä me uutisesta arvelimme.\n   XXXVI. Yliopisto.\n  XXXVII. Sydämmen asioita.\n XXXVIII. Tanssiaisissa.\n   XXXIX. Juomingit.\n      XL. Ystävyys Nehljudovin perheen kanssa.\n     XLI. Ystävyys Nehljudovin kanssa.\n    XLII. Äitipuoli.\n   XLIII. Uusia tovereita\n    XLIV. Minä saan reput.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nTästä Leo Tolstoin teoksesta ilmestyi Venäjällä ensimäinen osa.\n\"Lapsuus\", jo vuonna 1852, ja oli kirjailijan ensimäisiä julkaisuja.\nSittemmin ilmestyi teoksen toinen osa, \"Poika-ikä\", v. 1854, ja vihdoin\nkolmas osa, \"Nuoruus\" yhdessä edellisten osien kanssa eli siis koko\nteos yhtenäisenä kolmiosaisena kertomuksena v. 1857. Leo Tolstoin nimi\ntuli sen johdosta heti tunnetuksi yli koko Venäjän, vieläpä laajalti\nsen ulkopuolellakin.\n\nVaikka tällä elämänkuvauksella, katsoen sen tavattomaan vilkkauteen ja\nsyvällisiin sielullisiin analyyseihin, helposti saattaisi otaksua\nolevan autobiograafisen luonteen, ei asianlaita ole kuitenkaan\nsellainen, -- kuten myöskin tekijän läheinen ystävä N. Strahow\nasiantuntijana vakuuttaa. Tämä koskenee erittäinkin kertomuksen\nmuutamia etualalla olevia sivuhenkilöitä. Niinpä esimerkiksi tekijän\näiti on kuollut paljoa aikasemmin kuin kertomuksessa kuvataan.\nKertomuksen \"isän\" mallina lienee myös ollut juku toinen henkilö kuin\nkirjailijan isä.\n\nMutta mitä päähenkilöön tulee, joka ensimäisessä personassa kertoo\ntässä elämäkertaansa, niin voinee erehtymättä sanoa, että tekijän omat\nsyvimmät ja voimakkaimmat lapsuuden vaikutukset ovat ainoastaan\nsiirretyt objektiivisesti kuviteltuun ja piirreltyyn romaanihenkilöön.\n\nKertoja vie lukijan valoisaan, tunteista rikkaaseen, lämpimään\nlapsuuteensa; sitten yhtä elävästi kuvaa poika-ikänsä levottomampaa,\nristiriitaisuuksia sisältävää ja jo vähän kylmyyttä huokuvaa\nkehityskautta, sekä tekee vihdoin tiliä nuoruutensa ajoista, joihin\nlapsuuden valoisat vaikutukset ovat peräti sammuksissa ja hän seisoo --\nvaikka kotolaisten, ystäväin ja seurapiirin ympäröimänä -- sittenkin\nypö yksin täydellisen turmeltumisen ja oman siveellisen tunnon\ntienhaarassa. Tässä kaikessa on niin paljon elettyä ja koettua, niin\npaljon yleisinhimillistä, että, huolimatta kertomuksessa esitetyn\naitovenäläisen ylimyselämän oudoista ulkonaisista puitteista, jokainen\nlukija, joka tämän kertomuksen lukee, on uudestaan elävä oman muinaisen\nlapsuutensa muistoja, onpa hänessä ehkä heräävä semmoisiakin muistoja,\njotka muuten olisivat ikuisiksi painuneet unhotukseen.\n\nAinoastaan elettyä ja koettua voi niin kuvata. Ja siitäpä riippuukin\ntämän teoksen suuri ansio kirjallisena tuotteena yleensä, sekä sen\nerikoinen merkitys juuri Leo Tolstoin kynästä lähteneenä kuvauksena.\n\nVirkby 22 p. lokak. 1904.\n\n_Arvid Järnefelt_.\n\n\n\n\n\n\nLAPSUUS\n\nNovelli\n\n\n\n\nI\n\nKOTIOPETTAJA KARL IVANOVITSH.\n\n\nElokuun 12 päivänä vuonna 18-- eli juuri kolme päivää\nsyntymäpäivästäni, jolloin täytin kymmenen vuotta ja sain niin\nmainioita lahjoja, kello 7 aamulla, heräsin siihen että Karl Ivanovitsh\nsokeripaperista tehdyllä ja kepin päähän kiinnitetyllä letkaimella\nnapautti kärpäsen juuri pääni yläpuolelta. Hän teki sen niin\ntaitamattomasti, että keppi kävi suojelus-enkelini kuvaan, joka riippui\nvuoteen tammiselustassa, ja että kärpänen putosi suoraan päähäni.\nUnisena minä kurottauduin lämpimän peitteen alta asettamaan heiluvaa\nenkelinkuvaa, karistin tapetun kärpäsen lattialle ja aukasin silmäni\njuuri sen verran, että sain isketyksi vihasen katseen maisteriin. Tämä\nei ollut ollakseenkaan. Kirjavassa, pumpulivuorisessa yönutussaan,\nsamanverkaiseen vyöhön vyötettynä, päässä punanen, kudottu tupsumyssy,\nja lämpimät pukinnahkasaappaat jalassa hän vaan jatkoi pyydystystään,\nväijyen kärpäsiä seinävierillä ja letkautellen niitä kuoliaaksi.\n\n\"Vaikka olenkin vielä pieni, mutta miksi hän kiusaa minua?\" --\najattelin. -- \"Eipäs se tapa niitä Volodjan vuoteen luona; siellähän\nniitä on paljon! Ei, Volodja on minua vanhempi, minä olen nuorin\nkaikista, siinä se on koko asia. Ei se muuta mietikään, kuin vaan miten\nsaisi minua kiusata. Se näkee ihan hyvin, että olen hereillä, mutta ei\nvaan ole mitään huomaavinaan, inhottava ihminen! Yönuttu, ja päähine,\nja tupsu, -- kaikki ne ovat yhtä inhottavia.\"\n\nSillaikaa kuin ajatuksissani näin harmittelin Karl Ivanovitshille hän\noli jo mennyt oman vuoteensa ääreen, katsahtanut kelloonsa, joka\nlasihelmillä kirjaillussa kenkäsessä riippui hänen vuoteensa\nyläpuolella, pannut kärpäsletkaimen naulaan, ja nyt kääntyi meihin\npäin, ollen nähtävästi mitä paraimmalla tuulellaan.\n\n-- Auf Kinder, auf!... s'ist Zeit. Die Mutter ist schon im Saal! hän\nhuusi tuolla hyvänsuovalla saksallaan, lähestyi minua, istahti\njalkojeni puolelle ja veti taskustaan esille nuuskarasian. Minä olin\nnukkuvinani. Karl Ivanovitsh ensin nuuskasi, pyyhki nenänsä, näpähytti\ntupakin sormistaan ja vasta sitten kävi käsiksi minuun. Naurahdellen\nhän alkoi kutkutella varpaitani. -- Nun, nun, Faulenzer! hän puheli.\n\nVaikka olin hyvin kutkun-arka, en kiusallakaan hypähtänyt vuoteeltani\nenkä ruvennut vastaamaan hänelle, vaan piilotin pääni yhäkin syvemmäksi\ntyynyjen alle, sätkäyttelin kiivaasti jalkojani ja ponnistin kaikki\nvoimani ollakseni nauramatta.\n\n-- Kuinka hyvä hän sentään on ja kuinka hän meitä rakastaa, ja minä kun\nniin pahaa hänestä ajattelin!\n\nHermostutti sekä omat ajatukseni että Karl Ivanovitsh, -- yhtaikaa sekä\nnauratti että itketti.\n\n-- Ach, lassen Sie, Karl Ivanovitsh! huusin kyyneleet silmissä, pistäen\npääni esille tyynyjen alta.\n\nKarl Ivanovitsh hämmästyi, jätti kutkutuksen sikseen ja levottomana\nrupesi kyselemään, mikä minun on? olenko pahaa unta nähnyt?... Hänen\nmiellyttävät saksalaiset kasvonsa, se osanotto, jolla häh koetti arvata\nkyynelteni syytä, saivat ne virtanaan vuotamaan: minua hävetti, enkä\nvoinut ymmärtää miten hetki sitten saatoin olla rakastamatta Karl\nIvanovitshiä ja inhota hänen yönuttuaan, päähinettään ja sen tupsua;\nnyt tuo kaikki päinvastoin tuntui sangen suloiselta, ja tupsu se juuri\nselvästi todistikin hänen hyvyyttänsä. Sanoin itkeväni siksi että olin\nmuka nähnyt pahaa unta -- mamma oli muka kuollut ja viety\nhaudattavaksi. Sen kaiken minä keksin, sillä en lainkaan muistanut mitä\nunia olin yöllä nähnyt; mutta kun Karl Ivanovitsh kertomuksestani\nliikutettuna alkoi rauhotella minua, minä aloin kuvailla todellakin\nnähneeni tuon hirveän unen, ja kyyneleet vuotivat jo muusta syystä.\n\nKun Karl Ivanovitsh jätti minut rauhaan ja minä nousin istumaan\nvetääkseni sukat pieniin jalkoihini, lakkasivat kyyneleet hetkeksi\nvuotamasta, mutta keksityn unen synkistä ajatuksista en päässyt.\nHuoneeseen tuli palvelijamme Nikolai -- pieni, puhtonen mies, aina\ntotinen, tarkka töissään, Karl Ivanovitshin nöyrä ja uskollinen ystävä.\nHän toi meidän vaatteemme ja kenkämme: Volodjalle oikeat saappaat,\nmutta minulle toistaiseksi nuo iänikuiset puolikengät, joissa oli\npienet rusetit. Hänen nähtensä en olisi ilennyt itkeä; sitäpaitsi\naurinkokin niin ilosesti säteili ikkunassa, ja Volodja seisten\nkumartuneena pesuvadin ylitse matki Maria Ivanovnaa (sisaren\nkotiopettajaa) nauraen niin makean raikkaasti, että sai totisen\nNikolainkin hymyilemään. Sillä oli pyyhinliina olalla, toisessa kädessä\nsuipot ja toisessa vesikannu, ja hilliten vallatonta Volodjaa se\npuheli:\n\n-- Kas niin, Vladimir Petrovitsh, jo riittää, peskäähän nyt itsenne.\n\nMinä reipastuin kokonaan.\n\n-- Sind sie bald fertig? kuului luokkahuoneesta Karl Ivanovitshin ääni.\n\nSe ääni oli nyt ankara eikä siinä enää ollut sitä hyvyyden sävyä, joka\noli minut saanut liikutuksesta itkemään. Siellä luokkahuoneessa hän jo\noli kokonaan toinen mies, siellä hän oli päällikkö. Minä puin ja\npeseydyin kiireimmän kautta ja harja kädessä märkää tukkaani silittäen\nilmestyin hänen eteensä.\n\nKarl Ivanovitsh istui lasit nokalla kirjaa lukien tuolla ainaisella\npaikallaan ikkunan ja oven välillä. Oven vasemmalla puolella oli kahdet\nhyllyt, toinen meidän, lasten, toinen Karl Ivanovitshin, _oma_. Meidän\nhyllyllämme oli kaiken lajisia kirjoja, sekä oppikirjoja että muita,\ntoiset niistä olivat pystyssä toiset kumollaan. Ainoastaan kaksi suurta\npunakantista nidosta Histoire des voyages nojasi vankasti seinään;\nsitten seurasi pitkiä ja paksuja ja suuria ja pieniä kirjoja, kansia\nilman kirjoja ja kirjoja ilman kansia: jotka kaikki aina sikin sokin\nkoottiin, painettiin läjään ja työnnettiin hyllylle, kun ennen väliajan\nalkamista tuli käsky järjestää kirjasto, kuten Karl Ivanovitsh\nkuuluvalla äänellä tätä hyllyä nimitti. Kirjakokoelma hänen _omalla_\nhyllyllään oli ehkä vähän pienempi, mutta ainakin yhtä monipuolinen.\nMuistan niistä kolme: saksalainen kirja puutarhan lannoittamisesta\nkaaliviljelykseen, -- sitomaton, nidos seitsenvuotisen sodan historiaa\n-- nahkakansissa, joiden yksi kulma oli kärventynyt, ja täydellinen\nhydrostatikin oppikurssi. Karl Ivanovitsh pani suuren osan aikaansa\nlukemiseen, jopa tärveli siihen silmänsäkin; mutta paitsi näitä kirjoja\nja _Pohjan Mehiläistä_ ei hän mitään lukenut.\n\nKarl Ivanovitshin hyllyllä olevien esineiden joukosta eräs minua enin\nkaikista muistuttaa hänestä. Se oli kartongista leikattu ja\npuujalkuseen pistetty pyöreä paperi, johon oli liimattu pilakuva\njostakin rouvasta ja tukanlaittajasta. Karl Ivanovitsh liimaili\nsuurella taidolla: tämä laitos oli hänen oma keksimänsä ja sen tarkotus\noli suojella hänen heikkoja silmiänsä liian kirkkaalta valolta.\n\nNiinkuin olisi tänäpäivänä näen edessäni tuon pitkän olennon,\npumpulisessa yönutussa ja punasessa myssyssä, jonka alta pistäytyvät\nhänen harvat harmaat hapsensa. Hän istuu pikku pöydän ääressä, jolla on\ntuo paperipyörä tukanlaittajineen. Se heittää varjon hänen kasvuilleen.\nToisessa kädessään hän pitää kirjaa, toinen lepää nojatuolin\nkädensijalla; hänen vieressään on paitsi taskukelloa, jonka taululla\nnäkyy pieni jääkärin kuva, myös ruudukas nenäliina, musta, pyöreä\nnuuskarasia, viheliäinen silmälasikotelo. Kaikki tämä niin arvokkaasti\nja tarkasti asetettuna lepää määräpaikallaan, että yksin tästä\njärjestyksestäkin jo voisi päättää Karl Ivanovitshin omantunnon olevan\npuhtaan ja hänen sielunsa rauhallisen.\n\nJoskus kun olin kyllikseni juoksennellut alhaalla salissa ja sitten\nvarpaisillani hiipinyt ylös luokkahuoneeseen, näin Karl Ivanovitshin\nyhä istuvan yksinäisyydessä nojatuolissaan, ja rauhallisen ylevä ilme\nkasvoilla lukevan jotakin lempikirjoistaan. Toisinaan yllätin hänet\nsemmoisinakin hetkinä, jolloin hän ei lukenut: lasit olivat silloin\nvaluneet alemmas pitkin hänen suurta kotkan nenäänsä; merkillisen\nsammuvasti tuijottivat hänen siniset, puoleksi ummistuneet silmänsä, ja\nsurullisesti hymyilivät huulet. Huoneessa on hiljaa; kuuluu vaan\ntasainen hengitys ja jääkärikuvalla varustetun kellon naksutus.\n\nHän ei huomaa minua, mutta minä seison ovella ja ajattelen: ukko, ukko\nraukka! Meitä on paljon, me leikimme, meidän on hauska, mutta hän on\nypö yksin eikä kukaan häntä hyväile. Hän on todella orpo, niinkuin hän\non itsestään sanonut. Ja hirveä on hänen elämänsä historia! Muistanhan\nminä hänen kertoneen itsestänsä Nikolaille, hirveätä olisi olla hänenä!\n-- Ja tuli niin sääli häntä, että täytyi lähestyä, ottaa kädestä ja\nsanoa: \"lieber Karl Ivanovitsh!\" Hän piti hyvin siitä, että minä näin\nsanoin; hän hyväili minua ja näytti liikutetulta.\n\nToisella seinällä riippuivat maanosien kartat, melkein kaikki\nreveltyinä, mutta jälleen kokoon liimattuina Karl Ivanovitshin\ntaitavalla kädellä. Kolmannella seinällä, jonka keskeltä meni ovi\nalakertaan, riippui toisella puolella kaksi viivotinta: toinen\nleikelty, meidän, ja toinen uuden uutukainen, hänen omansa, jota hän\nkäytti enemmän huomautuksien jakelemiseen, kuin viivottamiseen;\ntoisella puolella taas musta taulu, johon ympyröillä merkittiin meidän\nsuuret rikoksemme ja risteillä pienet. Taulun vasemmalla puolella oli\nse nurkka, johon meitä käskettiin rangaistukseksi polvistumaan.\n\nKuinka elävästi muistan tämän nurkan! Muistan uuniovet, niiden\nilma-aukon ja sen äänen, joka syntyi tätä avattaissa. Joskus kun oli\nsaanut seista kauan nurkassa, että polvia kirveli ja selkää pakotti,\ntuli ajatelleeksi, että nyt Karl Ivanovitsh on minut unohtanut; hyvä\nhänen on pehmosessa nojatuolissa lukea hydrostatikiansa, mutta toista\non minun tässä! Ja että hän huomaisi, rupesin tavallisesti hiljaa\naukomaan ja taas sulkemaan ilmareikää tai karistelemaan rappauksia\nseinästä; mutta jos sitten liian suuri pala putosi permannolle, niin\ntotisesti oli pelko yksin pahempi kaikkia rangaistuksia. Katsahdin Karl\nIvanovitshiin päin, mutta hän ei ole ollakseenkaan, istuu vaan kirja\nkädessä eikä ole mitään huomaavinaan.\n\nKeskellä huonetta oli rikkinäisellä, mustalla vahavaatteella peitetty\npöytä, jonka reunat monin paikoin tulivat näkyviin ja olivat\npännäveitsillä leikellyt. Pöydän ympärillä oli muutamia seluksettomia,\nmaalaamattomia tuoleja, jotka pitkästä käyttämisestä olivat kuitenkin\nitsestään lakeerautuneet. Viimeisellä seinällä oli kolme ikkunaa.\nNäistä näkyi ulos ensin aivan ikkunan alla tie, jonka pienimmätkin\nmutkat ja kivet ja uurteet ovat ammoisista ajoista minulle tutut ja\nrakkaat; tien takaa näkyi lehmus-alea, jonka välistä siellä täällä\npistäysi esiin nivottu säleaita; alean yli näkyi vilja-peltoja ja\nniiden takaa metsä; kaukana häämötti myös metsävahdin mökki.\nOikeanpuolisesta ikkunasta näkyi osa terassia, jossa aikuiset\ntavallisesti istuivat ennen päivällistä. Usein, Karl Ivanovitshin\nkorjatessa sanelun mukaan tehtyä kirjotustani, tulin katsahtaneeksi\nsinne päin. Sieltä näkyi äidin musta pää, jonkun muun selkä, ja\nepäselvästi kuului puhe ja nauru: rupesi niin harmittamaan, ettei\nsaanut olla siellä mukana, ja ajatteli: milloinka minä siis tulenkaan\nsuureksi, lakkaan lukemasta ja pääsen näiden sanelujen äärestä istumaan\naina niiden seuraan, joita rakastan? Harmi muuttui kaihoksi ja\njumalaties mistä syystä ja minkä johdosta sitä vaipui niin\najatuksiinsa, ettei kuullutkaan kuinka Karl Ivanovitsh kiukutteli\ntehtyjen virheiden takia.\n\nKarl Ivanovitsh riisui yltänsä yönutun, pukeutui siniseen frakkiin,\njonka olat olivat kohennetut ja poimutetut, korjasi peilin edessä\nkaulahuivinsa ja vei meidät alakertaan äitiä tervehtimään.\n\n\n\n\nII\n\nÄITI.\n\n\nÄiti istui ruokasalissa teetä kaadellen: toisella kädellään hän piteli\nteekannua, toisella teekyökin tappia, josta vettä valui teekannun\nylitse tarjottimelle. Mutta vaikka hän koetti katsoa tarkkaan, ei hän\nsitä huomannut, ei huomannut myöskään, että olimme tulleet.\n\nKun koettaa mielikuvituksessa loihtia esille rakastetun henkilön\npiirteet, syntyy niin paljon erilaisia menneisyyden muistoja, että\nnäiden läpi nuo piirteet hämärtyvät niinkuin kyyneleihin. Ne ovat\nmielikuvituksen kyyneleitä. Koettaessani muistoon johdattaa äitiäni\nsemmoisena kuin hän tähän aikaan oli, näen ensin edessäni ainoastaan\nhänen ruskeat silmänsä, jotka aina yhtälailla ilmaisivat hyvyyttä ja\nrakkautta, näen myös syntymämerkin hänen kaulassaan, vähän alempana\nsitä paikkaa missä hänellä oli pieniä hiuskiharoita, virkatun valkosen\nkauluksen, hienon, kuivan käden, joka niin usein minua hyväili ja jota\nniin usein suutelin; mutta hänen kasvojensa yleistä ilmettä en voi\nkuvitella mieleeni.\n\nSohvan vasemmalla puolella oli vanha englantilainen flyygeli; sen\nedessä istui mustahko sisareni Ljubotshka ja soitteli ruusunpunasilla\nvastikään kylmällä vedellä pestyillä sormillaan ja huomattavasti\nponnistellen voimiaan Clementin harjotuksia. Hän oli yhdentoista\nvuotias, kävi lyhyessä pumpulihameessa, valkosissa pitsireunaisissa\npikku housuissa, ja oktaaveja hän saattoi ottaa vaan \"arpeggio\". Hänen\nvieressään puolikäänteessä istui Maria Ivanovna, päässä punanauhainen\nmyssy, sininen peleriini hartioilla, kasvot vihasesti tulistuneina; ne\nsaivat vielä ankaramman väreen heti kun Karl Ivanovitsh oli astunut\nsisään. Hän katsahti tähän uhkaavasti ja vastaamatta hänen\ntervehdykseensä polki jalallaan tahtia: un, deux, trois, un, deux,\ntrois, entistä kovemmin ja käskevämmin.\n\nKarl Ivanovitsh, panematta tuohon yhtään mitään huomiota, lähestyi\ntavallisella saksalaisella kohteliaisuudellaan suoraan suutelemaan\näidin kättä. Tämä heräsi ajatuksistaan, pudisti päätänsä niinkuin olisi\ntahtonut karkottaa surulliset ajatukset, antoi kätensä Karl\nIvanovitshille ja suuteli häntä ryppyiseen ohimoon, sillaikaa kuin Karl\nIvanovitsh suuteli hänen kättään.\n\n-- Ich danke, lieber Karl Ivanovitsh, ja kysyi yhä saksaksi:\n\n-- Kuinka lapset ovat nukkuneet?\n\nKarl Ivanovitsh oli toiselta korvaltaan vähän kuuro, mutta nyt\nsoittomelun vuoksi ei kuullut mitään. Hän kumartui lähemmäksi sohvaa,\nnojautui toisella kädellään pöytään ja seisten vaan toisella jalallaan,\nsuu vähän hymyssä (mikä silloin näytti minusta hienouden huipulta),\nkohautti myssyänsä ja sanoi:\n\n-- Anteeksi, Natalia Nikolajevna.\n\nVarjellakseen kaljua päätään vilustumasta Karl Ivanovitsh ei\nmilloinkaan ottanut pois punasta päähinettään, mutta kuitenkin joka\nkerta ruokasaliin tullessaan pyysi siihen läsnäolijain suostumusta.\n\n-- Pankaa vaan päähänne, Karl Ivanovitsh... Minä kysyin teiltä kuinka\nlapset ovat nukkuneet? sanoi äiti lähempää ja jotenkin kovasti.\n\nMutta ei se nytkään mitään kuullut, peitti kaljunsa punamyssyllä ja\nhymyili entistä ehommin.\n\n-- Malttakaahan vähäsen, Mimmi, sanoi äiti naurahtaen Maria\nIvanovnalle: -- ei tässä kuule mitään.\n\nKun äiti hymyili, niin hänen kauniit kasvonsa tulivat vieläkin paljoa\nkauniimmiksi, ja ympärillä alkoi kaikki elää. Jospa elämän raskaina\nhetkinä vilaukseltakaan voisin nähdä tuota hymyä, silloin en tietäisi\nmitä suru onkaan. Semmoisessa hymyssä näyttää minusta olevan kaikki\nmitä sanotaan kasvojen kauneudeksi: jos hymy lisää kauneutta niin ovat\nkasvot kauniit; jos se ei niitä muuta, niin ovat ne tavalliset; jos se\nniitä rumentaa, niin ne ovat rumat.\n\nTervehdittyään minua äiti molemmin käsin kävi päähäni ja työnsi sen\ntaaksepäin, sitten katsahti suoraan silmiini ja sanoi:\n\n-- Olethan itkenyt tänään?\n\nEn minä vastannut. Hän suuteli minua silmiin ja kysyi saksaksi:\n\n-- Mitä sinä itkit?\n\nKun hän kanssamme puhui ystävällisesti, hän aina puhui saksaa, jota\ntaisi täydellisesti.\n\n-- Minä vaan unissani itkin, äiti, sanoin minä, muistellen keksimäni\nunen erikoiskohtia ja vieläkin kauhistuen niitä.\n\nKarl Ivanovitsh vahvisti sanani, vaan ei maininnut itse unesta mitään.\nPuhuttuaan vielä ilmasta, johon keskusteluun Mimmikin otti osaa, äiti\nasetti tarjottimelle kuusi sokeripalaa muutamien uskottujen palvelijain\nvaralle, nousi ja meni ikkunalle koruompelukehyksen ääreen.\n\n-- No nyt menkää isän luo lapset ja sanokaa hänelle, että hänen on\nvälttämättä tuleminen puheilleni ennenkuin menee elonkorjuulle.\n\nSoitto, tahdin laskeminen ja ankarat katseet alkoivat uudelleen, mutta\nme menimme isän luo. Kuljettuamme sen huoneen läpi, joka vielä\nukkivaarin ajoilta asti sanottiin _officiantti-huoneeksi_, me tulimme\nisän työhuoneeseen.\n\n\n\n\nIII\n\nISÄ.\n\n\nHän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja osottaen sormellaan siinä olevia\nkirjekuoria, papereita ja rahaläjiä, kiivaanlaisesti selitteli jotain\nvoudille, Jaakko Mihailoville, joka seisoi tavallisella paikallaan oven\nja ilmapuntarin välissä ja kädet selän takana liikutteli sormiaan\nsangen nopeasti joka suunnalle.\n\nMitä enempi isä kiivasteli, sitä nopeammin liikkuivat sormet ja taas\npäinvastoin, kun isä vaikeni, niin sormetkin pysähtyivät; mutta annas\nettä Jaakko itse alkoi puhua, niin silloin sormet joutuivat mitä\nlevottomimpaan kiemurteluun ja tekivät epätoivoisia hypähdyksiä joka\nsuunnalle. Näiden sormien liikkeiden mukaan minusta saattoi arvata\nJaakon salaisimpiakin ajatuksia; mutta hänen kasvonsa olivat aina\ntyynet -- ne ilmaisivat oman arvon tuntoa ja samassa myös alamaisuutta,\nse on: minä olen oikeassa, mutta tietysti teidän on valta!\n\nMeidät nähtyään isä sanoi vaan:\n\n-- Odottakaahan, -- heti paikalla!\n\nJa päänsä liikkeellä osotti oveen, että joku meistä sen sulkisi.\n\n-- Hitto tietäköön, mikä sinuun on tullut, Jaakko, jatkoi hän voudille\nolkapäitänsä kohautellen (kuten hänen oli tapa). -- Tähän kirjekuoreen\nsuljetut 800 ruplaa...\n\nJaakko veti luoksensa nappulataulun, erotti 800 ja alkoi tuijottaa\nepämääräiseen pisteeseen odotellen mitä seuraa.\n\n-- ... ovat talouden tarpeiksi poissaoloni aikana. Ymmärrätkö? Myllystä\nsinun on saaminen 1,000 ruplaa... eikö niin? Kiinnityksiä sinun on\nkruunulta saaminen takasin 8,000; heinästä, jonka voi myydä omien\nlaskujesi mukaan 7,000 puutaa -- panen 45 kopekkaa puudalta -- sinä\nolet saapa 3,000; siis kuinka paljon sinulla on rahoja kaikkiaan? --\n12,000... eikö niin?\n\n-- Aivan, aivan, sanoi Jaakko.\n\nMutta hänen sormiensa nopeasta liikkeestä huomasin hänen aikovan panna\nvastaan; isä keskeytti hänet.\n\n-- Näistä rahoista sinun siis on lähettäminen 10,000 Petrovskin\nmaatilan edestä neuvoskunnalle. -- Jotavastoin kassassa olevat rahat,\njatkoi isä (Jaakko sekotti entiset 12,000 ja erotti 21,000): -- sinun\non tuominen minulle ja merkitseminen laskuihin menopuoleen nykyiselle\npäivämäärälle (Jaakko sekotti nappulat ja käänsi taulun ylös alasin,\nosottaen kai sillä että noiden 21.000 on käyvä samoin.) -- Tämän\nkirjekuoren sinä taas annat sille, jolle se on osotettu.\n\nMinä kun seisoin lähellä pöytää, näin kirjekuorella osotteen: \"Karl\nIvanovitsh Mauerille\".\n\nLuultavasti isä huomasi minun lukeneen semmoista, mitä en tarvinnut\ntietää, koska hän pani kätensä olalleni ja kevyellä liikkeellä ohjasi\nminut pois pöydän luota. En ymmärtänyt hyväilyäkö tämä oli vai\noikaisua, mutta joka tapauksessa minä suutelin suurta suonikasta kättä,\njoka lepäsi olallani.\n\n-- Ymmärrän, sanoi Jaakko. -- Ja mitä suvaitsette määrätä Habarovkan\nrahojen suhteen?\n\nHabarovka oli äidille kuuluva maatila.\n\n-- Ne ovat jätettävät konttoriin eikä niitä saa mihinkään käyttää minun\nmääräämättäni.\n\nJaakko oli hetken aikaa vaiti; sitten hänen sormensa äkkiä alkoivat\nhurjasti kiemurrella, ja vaihdettuaan tottelevaisen tylsyyden, joka\nhänen kasvoillaan ilmeni kun oli herran käskyjä kuunteleminen, tuohon\nhänelle omituiseen viekkaaseen ilmeeseen, hän veti taas nappulataulun\nluokseen ja alkoi selvitellä:\n\n-- Älkää pahastuko Pjotr Aleksandrovitsh, mutta minun täytyy ilmottaa\nettä on mahdoton ajoissa suorittaa neuvostolle. -- Te äsken sanoitte,\njatkoi hän verkalleen: -- että rahoja pitäisi saada kiinnityksistä,\nmyllystä ja heinästä. (Luetellen näitä summia hän erotti ne\nnappulataululla). -- Mutta nähkääs, minä pelkään, kun emme vaan\nlaskuissamme vähän erehtyisi, lisäsi hän hetken vaiti oltuaan ja\nsyvämietteisesti isään katsahtaen.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- No nähkääs, ensinnäkin mitä myllyyn tulee, niin se mylläri jo\nkahteen kertaan on käynyt luonani rukoilemassa maksun lykkäystä, ei\nsanonut olevan rahaa... se on parastaikaakin täällä, ehkä suvaitsette\nitse sen kanssa puhua.\n\n-- Mitä se sanoo? kysyi isä, osottaen päänliikkeellä, ettei halunnut\npuhua myllärin kanssa.\n\n-- Tietäähän sen mitä se puhuu, ei ole muka yhtään jauhattavia käynyt,\nja mitä oli rahoja ne näet meni sulkujen korjuuseen. Ja jos sen ajaa\ntiehensä, niin eipä siitäkään ole meille apua. -- Mitä taas\nkiinnityksiin tulee, niin johan taisin herralle ilmottaa, ettei meidän\nrahojamme sieltä niinkään pian saada irti. Minä tuonnoin kuulustelin\nsitä asiata kaupungista, niin vastattiin, ettei asialle voi nyt mitään\nja että kaikesta päättäen rahoja ei ole odotettavissa ennen kuin kahden\nkuukauden kuluttua -- Ja mitä vihdoin heiniin tulee, niin vaikkapa nyt\nsaisimmekin myydyksi 3,000 edestä...\n\nHän siirsi 3,000 erilleen ja oli hetkisen vaiti katsahdellen vuoroon\nnappuloihin vuoroon isän silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\n\"Näettehän itse kuinka vähän tätä on! Ja heinästäkin saamme huonon\nhinnan jos sitä tähän aikaan rupeamme myymään...\"\n\nNäkyi selvästi että hänellä on vielä suuri joukko todistuksia: ja\nsiksipä isä kai hänet keskeyttikin.\n\n-- Siitä mitä olen sanonut en muuta mitään, mutta jos rahojen\nsaamisessa todellakin tulee viivytystä, niin ota sitten Habarovkan\nrahoista mikä puuttuu.\n\n-- Ymmärrän.\n\nJaakon kasvoista ja sormien liikkeistä saattoi huomata, että tämä\nviimeinen määräys oli hänelle suuresti mieleen.\n\nJaakko oli maaorja, sangen innokas ja altis mies; kuten kaikki hyvät\nkäskyläiset oli hänkin äärettömän tarkka isäntänsä varojen hoidossa ja\nhänen käsityksensä herrasväen eduista olivat mitä kummallisimmat. Hän\npyrki alituisesti huolehtimaan herran omaisuuden kasvamisesta rouvan\nomaisuuden kustannuksella ja koetti todistaa välttämättömäksi käyttää\nkaikki tulot tästä jälkimäisestä maatilasta Petrovskin maatilan hyväksi\n(missä me asuimme). Siksipä hän nyt oli riemuissaan. Hän oli\ntäydellisesti onnistunut.\n\nTervehdittyään meitä isä sanoi että kylliksi olimme jo täällä maalla\nlaiskotelleet, että nyt me emme enää olleet pieniä, ja että aika oli\nryhtyä tosilukuihin.\n\n-- Kuten te jo tietänette minä lähden ensi yönä matkalle Moskovaan ja\notan teidät mukaani, sanoi hän. -- Te tulette asumaan mummon luona,\nmutta äiti jää tyttöjen kanssa tänne. Ja te tiedätte myös, että hänen\nainoa lohdutuksensa tulee olemaan saada kuulla teidän ahkeruudestanne\nja että teihin ollaan tyytyväiset.\n\nVaikka niistä valmistuksista, joita saattoi muutamien päivien kuluessa\nhuomata, me jo olimmekin odottaneet jotain tavatonta tapahtuvaksi, niin\ntämä uutinen meitä kuitenkin hirveästi hämmästytti.\n\nVolodja punastui ja vapisevalla äänellä ilmotti isälle mitä äiti oli\nkäskenyt.\n\n-- Sitäköhän se minun uneni merkitsikin! ajattelin minä: suokoon vaan\nJumala, ettei mitään pahempaa tapahtuisi.\n\nMinun oli niin sääli äitiä, vaikka toiselta puolen minua ilahutti\najatus, että nyt olimme siis tulleet suuriksi.\n\n\"Jos me nyt lähdemme, niin varmaankaan oppitunteja ei enää tule\nolemaan: se on mainiota! ajattelin minä -- Sääliksi käy vaan Karl\nIvanovitshia. Hän varmaankin erotetaan virasta, sillä eipä hänelle\nmuuten olisi tuota kirjettä valmistettu... Parempi olisi vaikka pitäisi\naina lukea, kunhan ei tarvitsisi lähteä täältä ja erota äidistä ja\nloukata Karl Ivanovitsh raukkaa. Se on muutenkin hyvin onneton!\"\n\nNämät ajatukset vilahtelivat päässäni: minä en liikkunut paikaltani,\ntuijotin vaan puolikenkieni mustiin nauhaisiin.\n\nPuhuttuaan Karl Ivanovitshin kanssa vielä muutamia sanoja ilmapuntarin\nlaskemisesta, hän käski Jaakon pitää koiria toistaiseksi nälässä, koska\ntahtoi lähtiäisiksi panna päivällisten jälkeen toimeen metsästyksen\nnuorilla ajokoirilla. Vastoin odotustani isä lähetti meidät\nlukemaan lohdutukseksi luvaten kuitenkin ottaa myöhemmin mukaan\nmetsästysretkelle.\n\nJuostessani ylös minä poikkesin terassille. Kynnyksen edessä makasi\npäivänpaisteessa kokoonkäpristyneenä isän mielikki vinttikoira, Milka\nnimeltään.\n\n-- Sinä Milka kulta, puhelin minä sitä hyväillen ja kuonoon suudellen:\n-- kohta lähdemme täältä pois; hyvästi! emme enää koskaan näe\ntoisiamme!\n\nMinä tulin liikutetuksi ja purskahdin itkuun.\n\n\n\n\nIV\n\nOPPITUNNIT.\n\n\nKarl Ivanovitsh oli hyvin pahalla tuulella. Sen huomasi hänen\nrypistyneistä silmäkulmistaan ja siitä miten hän paiskasi takkinsa\nvaatekaappiin, miten vihasesti kiristi yönuttunsa vyötä, ja miten\nvoimakkaasti painoi kynnellään siihen kohtaan lukukirjaa, johon asti\nmeidän oli oppiminen ulkoa. Volodja osasi jotenkin hyvin, mutta minä\nolin niin tunteitteni vallassa etten voinut tehdä yhtään mitään.\nTuijotin kauan kirjaan näkemättä mitään eteeni enkä voinut lukea\nkyyneleitten tähden, jotka täyttivät silmäni aina kun muistin matkan;\nja kun sitten piti lausua ääneen Karl Ivanovitshille, joka ummistunein\nsilmin minua kuunteli (se oli aina paha merkki), juuri siinä kohden\nmissä toinen sanoo: Wo kommen Sie her? ja toinen vastaa: ich komme vom\nKaffe Hause, en voinut estää kyyneleitäni enkä nyyhkytyksiltä saanut\nmitenkään lausutuksi: Haben sie die Zeitung nicht gelesen? Kun sitten\ntuli kaunokirjotuksen vuoro, sain kyynelten vuoksi paperini tahratuksi\nsemmoiseksi että näytti kuin olisin vedellä kirjottanut käärepaperille.\n\nKarl Ivanovitsh suuttui, käski minun mennä polvilleni nurkkaan, väitti\nettä se on uppiniskaisuutta, nukkekomediaa (se oli hänen lempisanansa),\nuhkasi viivottimella ja vaati pyytämään anteeksi, vaikka minä itkun\nvuoksi en saanut sanaakaan suustani: vihdoin, arvatenkin tuntien\nvääryyttä tekevänsä, hän läksi Nikolain huoneeseen, paiskaten oven\njälkeensä.\n\nLuokkahuoneeseemme kuului mitä Nikolain luona puhuttiin.\n\n-- Oletko kuullut, Nikolai, että lapset matkustavat Moskovaan? sanoi\nKarl Ivanovitsh tullessaan kynnyksen yli.\n\n-- Olenpa kyllä kuullut.\n\nVarmaankin Nikolai aikoi nousta seisaalleen, sillä Karl Ivanovitsh\nsanoi: \"istu vaan. Nikolai!\" ja sen jälkeen sulki oven. Minä tulin pois\nnurkasta ja asetuin oven taakse kuuntelemaan.\n\n-- Teitpä sinä kuinka paljon hyvänsä hyvää ihmisille, olitpa kuinka\nkiintynyt tahansa, kiitollisuutta ei vaan näy voivan odottaa, Nikolai!\npuhui Karl Ivanovitsh kiihottuneena.\n\nNikolai istui ikkunalla tehden suutarin työtä ja nyökäytti kai\nmyöntävästi päätään.\n\n-- Minä olen 12 vuotta elänyt tässä talossa ja voin sanoa Jumalan\nedessä, Nikolai, jatkoi Karl Ivanovitsh nostaen tietysti silmänsä ja\nnuuskarasiansa kattoa kohden: -- että olen rakastanut heitä ja\npuuhannut heidän tähtensä enemmän kuin jos olisivat olleet omia\nlapsiani. Muistathan, Nikolai, silloinkin kun pikku Volodjalla oli\nkuume, muistathan kuinka minä yhdeksään vuorokauteen silmiäni\nummistamatta valvoin hänen vuoteensa ääressä? Niin! silloin olin\ntietysti hyvä, rakas Karl Ivanovitsh, silloin olin minä tarpeellinen;\nmutta nyt, lisäsi hän ivallisesti naurahtaen: -- nyt _lapset ovat\ntulleet suuriksi, nyt heidän muka täytyy ryhtyä tosityöhön_. Aivan kuin\neivät he täällä olisi mitään oppineet, Nikolai!\n\n-- Mitenkäpäs sitä sitten pitäisi oppia? sanoi Nikolai pannen naskalin\npois ja vetäen pikilankoja eri suunnille.\n\n-- Niin, nyt olen käynyt tarpeettomaksi, nyt minä ajetaan pois; mutta\nmissä ovat lupaukset, missä kiitollisuus? -- Natalia Nikolajevnaa minä\nkunnioitan ja rakastan, Nikolai, sanoi hän käsi rinnalla: -- mutta mitä\nmerkitsee täällä Natalia Nikolajevna?... Hänen tahtonsa tässä talossa\nmerkitsee yhtä paljon kuin tuo tuossa, näin sanoen hän puhuvalla\nliikkeellä viskasi nahkapalasen lattialle. -- Kyllä minä tiedän ketä\nniistä vehkeistä saa kiittää ja miksi minä olen nyt käynyt\ntarpeettomaksi; siksi, että minä en imartele enkä myöntele joka asiassa\nkuten _muutamat ihmiset_. Minä olen tottunut aina ja kaikkien ihmisten\nedessä puhumaan totta, sanoi hän ylpeästi. -- Olkoot sitten! Eivätpä he\nsiitä rikastu, että minä poistun, mutta minä Jumalan armosta kyllä\nlöydän leipäpalan... vai miten arvelet, Nikolai?\n\nNikolai nosti päätänsä ja katsahti Karl Ivanovitshiin ikäänkuin\npäästäkseen selvyyteen todellako se on löytävä leipäpalasen vai ei, --\nmutta ei sanonut sentään mitään.\n\nPaljon ja kauan puhui Karl Ivanovitsh samaan suuntaan: puhui siitä\nkuinka hänen ansioitansa oli paremmin osattu arvossa pitää erään\nkenraalin kodissa, missä hän ennen asui (minun teki kipeätä sitä\nkuulla), puhui Saksin maakunnasta, vanhemmistaan, räätäliystävästään\nnimeltä Schönheit j.n.e.\n\nMinä otin osaa hänen suruunsa, ja minun oli paha mieli siitä, ettei isä\nja Karl Ivanovitsh, joita rakastin melkein yhtä paljon, ymmärtäneet\ntoisiansa; minä suoriuduin jälleen nurkkaan, istuin kyykylleni ja\nrupesin ajattelemaan miten heidän välillänsä voisi saada sovintoa\nsyntymään.\n\nPalattuaan luokkahuoneeseen Karl Ivanovitsh käski minun nousta ja\nottaa esille sanelukirjotusvihkoni. Kun kaikki oli valmista hän\njuhlallisesti istuutui nojatuoliinsa ja alkoi ikäänkuin jostain\nsyvyydestä tulevalla äänellä sanella seuraavaa: Von al-len\nLei-den-schaf-ten die grau-sam-ste ist... \"haben sie geschrieben?\"\nTässä kohden hän pysähtyi, haisteli hitaasti nuuskaa ja jatkoi uudella\nvoimalla: die grausamste ist die Undankbarkeit... \"Ein grosses U.\"\nOdottaessani jatkoa, kun olin kaikki kirjottanut, minä katsahdin\nhäneen.\n\n-- Punctum, sanoi hän tuskin huomattavasti hymähtäen ja viittasi meitä\nantamaan vihot hänelle.\n\nMoneen kertaan, erilaisilla äänenpainoilla ja mitä suurinta mielihyvää\nilmaisten hän luki tämän lauseen, joka sisälsi hänen sydämmensä\nsalaisen ajatuksen; sitten hän antoi meille historian läksyn ja istui\nikkunan ääreen. Hänen kasvonsa eivät olleet enää ankarat, kuten ennen;\nne vaan ilmaisivat semmoisen ihmisen mielihyvää, joka on arvokkaalla\ntavalla saanut kärsimänsä vääryyden kostetuksi.\n\nKello oli neljännestä vaille yksi, mutta eipä Karl Ivanovitsh näyttänyt\naikovankaan päästää meitä pois: antoi yhä vaan uusia läksyjä. Ikävä ja\nruokahalu enenivät samassa määrässä. Suurella maltittomuudella minä\npanin merkille kaikki mikä saattoi osottaa päivällisen lähestymistä.\nTuossa menee jo pihavaimo niinitötterö kädessä lautasia pesemään, nyt\njo kuuluu astiain kolinaa ruokakaapista, nyt pöytä hajotetaan pitkäksi,\ntuolit asetetaan, tuossa on jo Mimmi Ljubotshkan ja Katinkan kanssa\n(Katinka oli Mimmin 12-vuotias tytär), ne tulevat puutarhasta; mutta\neipä näy vielä Fokaa -- hovin Fokaa, joka aina tulee käskemään\npäivällisille. Vasta silloin saa viskata kirjat pois ja Karl\nIvanovitshista välittämättä juosta alas.\n\nNytpä jo kuuluu askelia rappusilta; mutta eivät ne ole Fokan askeleita!\nUlkoa minä olen oppinut hänen askeleinsa äänen ja aina tunnen hänen\nsaappaittansa narinan. Ovi aukenee ja siinä näyttäytyy minulle kokonaan\ntuntematon olento.\n\n\n\n\nV\n\nMIELIPUOLI.\n\n\nHuoneeseen astui noin 50 vaiheilla oleva mies, rokonarpiset,\npitkulaiset kasvot kalpeina; tukka oli harmaa, parta punertava. Hän oli\nniin pitkäkasvuinen, että ovesta tullakseen ei riittänyt pään\nkumartaminen, vaan piti taivuttaa koko ruumis. Yllään oli hänellä\njotain rääsyn tapaista, joka muistutti kauhtanaa tai takkia; kädessä\nmahdottoman suuri matkasauva, jota hän kynnyksen yli tultuaan kaikin\nvoimin jyskytti lattiaan, ja vääntäen silmäkulmansa ja avaten suunsa\nselkoselälleen alkoi nauraa hahattaa hirveän luonnottomalla äänellä.\nHän oli kiero toiselta silmältään ja sen terä hyppeli alituiseen, mikä\nteki hänen rumat kasvonsa vieläkin paljoa inhottavammiksi.\n\n-- Jaha, siinäpä te olette! hän huusi, tuli lyhyin askelin juosten\nVolodjan luo, tarttui hänen päähänsä ja alkoi suurella tarkkuudella\ntutkia päälakea, -- sitten ihan totisena poistui hänen luotansa, tuli\npöydän ääreen ja alkoi puhaltaa vahavaatteen alle ja tehdä\nristinmerkkiä. -- Ohhoh, surku tulee! Ohhoh! Ohhoh, ohhoh, kipeätä\ntekee!... voi polosia... lentävät pois, puhui hän sitten itkusta\nvapisevalla äänellä ja tuntehikkaasti katsoen Volodjaan, ja alkoi\nhihalla pyyhkiä todellakin valuvia kyyneleitä.\n\nHänen äänensä oli raaka ja käheä, liikkeet nopeita ja epätasasia, puhe\nsekava ja järjetön (hän ei milloinkaan käyttänyt pronomineja), mutta\nhän pani sanoihinsa painoa niin liikuttavalla tavalla, ja hänen\nkeltaset, mielettömät kasvonsa saivat joskus niin vilpittömän\nsurullisen ilmeen, että häntä kuunnellessa ei voinut olla tuntematta\nsekasin sekä sääliä, kauhua että surua.\n\nSe oli mielipuoli maantienkuljeksija, Grisha.\n\nMistä hän oli kotosin? ketkä olivat hänen vanhempansa? mikä oli\nsaattanut hänet maantielle kuljeksimaan? ei sitä kukaan tietänyt.\nTiedän ainoastaan, että hän jo 15-ikäisestä alkaen oli tunnettu\nmielipuolena, joka kesät talvet kävi avojaloin, kuljeskeli\nluostareissa, lahjotteli pieniä pyhäinkuvia niille, joihin mieltyi, ja\npuhui arvotuksen tapaisesti, jota toiset selittivät ennustuksiksi. Eikä\nkukaan muistanut nähneensä häntä toisenlaisena. Vielä tiedän, että hän\nsilloin tällöin käväsi mummoni luona, ja että jotkut sanoivat hänen\nolevan rikkaiden vanhempain onnettoman pojan ja puhtaan sielun, mutta\ntoiset taas pitivät tavallisena moukkana ja laiskurina.\n\nVihdoin viimein ilmestyi kauan odotettu täsmällinen Foka, ja me\nläksimme alas. Grisha kulki takanamme yhä itkien, jatkaen mielettömiä\npuheitaan ja kolautellen sauvaansa astuimiin. Isä ja äiti kävelivät\nkäsikkäin ruokasalissa, jostakin hiljaa puhellen. Maria Ivanovna istui\narvokkaana nojatuolissa, joka kosketti sohvaan symmetrisessä suorassa\nkulmassa, ja ankaralla vaikka hillityllä äänellä antoi ohjauksia\nvieressään istuville tytöille. Karl Ivanovitshin astuttua huoneeseen\nhän katsahti tähän, kääntyi heti pois, ja hänen kasvonsa saivat ilmeen,\njonka voisi lausua näin: \"minä en näe teitä, Karl Ivanovitsh, te olette\nminulle ilmaa!\" Tyttöjen silmistä näkyi, että he olisivat niin pian\nkuin mahdollista tahtoneet kertoa meille jonkun hyvin tärkeän uutisen;\nmutta paikoiltaan hypähtäminen ja meidän luokse töytääminen olisi ollut\nMimmin sääntöjen rikkomista. Heidän oli ensin lähestyminen Mimmiä ja\nsanominen \"bonjour, Mimi!\" harppaseminen jalalla, ja vasta sitten oli\nlupa puuttua puheisiin.\n\nMikä harmillinen olento olikaan tuo Mimmi! Hänen läsnä ollessaan\nmonastikaan ei saanut mistään asiasta puhua: kaikessa se löysi\nsopimattomuuksia. Sitten se vielä alituiseen kävi päälle: parlez donc\nfrançais, ja juuri silloin kuin olisi enin tahtonut lörpötellä venättä;\ntaikka päivällisissä, juuri kun pääsi jonkun hyvän ruuan makuun ja\ntahtoi sitä kenenkään häiritsemättä syödä, hän jo siellä kerkeää: --\nmangez donc avec du pain, taikka comment-ce que vous tenez votre\nfourchette? \"Ja mitä ihmeen asiata hänellä oikeastaan oli meihin!\nOpettakoon se siellä niitä tyttöjään, meillä on siihen oma Karl\nIvanovitshimme.\" Minä ymmärsin täydellisesti tämän inhoa _muutamiin\nihmisiin_.\n\n-- Pyydä äidiltä, että pääsisimme mukaan metsästykselle, kuiskasi\nKatinka pysäyttäen minua takin liepeestä, kun aikuiset kulkivat edellä\nruokasaliin.\n\n-- Hyvä; koetetaan.\n\nGrisha söi ruokasalissa, mutta erikseen pikku pöydän ääressä; hän ei\nnostanut silmiään lautaselta, huokasi tuon tuostakin, teki hirveitä\nnaamoja ja saneli ikäänkuin itsekseen: surkeata!... lensi pois...\nkyyhkynen lentää taivaaseen... voi, voi, haudalla on kivi!... j.n.e.\n\nÄiti oli aamusta asti hermostuneessa mielentilassa; Grishan läsnäolo,\njuttelut ja temput nähtävästi pahensivat vaan tätä hänen\nmielentilaansa.\n\n-- Se on totta, olin unohtaa pyytää sinulta erästä asiaa, sanoi hän\nantaen isälle liemilautasta.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Käske etteivät päästä irti sinun kauheita koiriasi; ne olivat syödä\nsuuhunsa Grisha paran, kun se kulki pihan yli. Sillä lailla vielä\nhyökkäävät lapsienkin kimppuun.\n\nKuultuaan että puhe oli hänestä, Grisha kääntyi pöytään päin ja alkoi\nnäytellä rikkirevittyjä rääsyjään ja puhua ruoka suussa:\n\n-- Tahtoi niitä repimään... Jumala ei suonut. Synti on usuttaa koiria!\nSuuri synti! Älä lyö miekkonen... Jumala antaa anteeksi... nyt on\ntoiset ajat.\n\n-- Mitä se höpisee? kysyi isä visusti ja ankarasti tarkastellen häntä.\n-- Minä en ymmärrä mitään.\n\n-- Mutta minä ymmärrän, vastasi äiti: -- hän on minulle kertonut, että\njoku metsästäjä oli tahallaan usuttanut koirat hänen kimppuunsa, niin\nsiihen se nyt sanoo: \"tahtoi niitä repimään, mutta Jumala ei suonut\",\nja pyytää ettet sinä siitä rankaisisi metsästäjää.\n\n-- Vai niin! sanoi isä. -- Mistäs hän tietää, että minä aijon rangaista\nsitä metsästäjää?\n\n-- Tiedäthän etten ole mikään tuollaisten olentojen ihailija, jatkoi\nhän ranskaksi: -- mutta tämä tässä on minulle erittäinkin\nvastenmielinen ja on varmaankin...\n\n-- Voi, älä puhu niin, ystäväni, keskeytti äiti ikäänkuin olisi jotain\nsäikähtänyt: -- mistä sen tietää?\n\n-- Luulisipa että olen ollut kyllin tilaisuudessa tutustumaan\ntuollaisiin olentoihin -- niitähän käy luonasi niin lukuisasti -- ja\nkaikki he ovat samaan malliin. Aina vaan sama historia...\n\nNäki selvästi, että äiti tässä asiassa oli aivan toista mieltä eikä\ntahtonut väitellä.\n\n-- Annappa minulle piirakka, sanoi hän. -- Ovatko ne hyviä tällä\nkertaa?\n\n-- Ei, minua suututtaa, jatkoi isä ottaen käteensä piirakan, mutta\npitäen sitä niin kaukana ettei äiti siihen ylettynyt: -- ei, minua\nsuututtaa kun näen, että järkevät ja sivistyneet ihmiset antautuvat\nmokomiin hullutuksiin.\n\nJa hän kolahutti kahvelinsa pöytään.\n\n-- Minä pyysin sinua antamaan piirakkaa, toisti äiti ojentaen kättänsä.\n\n-- Ja parasta onkin, jatkoi isä työntäen kättä syrjään, -- että\nsellaiset olennot pistetään putkaan. Ne saavat aikaan vaan sen hyvän,\nettä hermostuttavat jo ennestäänkin hermostuneita olentoja, lisäsi hän\nhymähtäen, kun huomasi että tämä keskustelu ei ollut äidille lainkaan\nmieleen, ja antoi vihdoin hänelle piirakan.\n\n-- Minä sanon siihen ainoastaan sen, että on vaikea uskoa, että\nihminen, joka 60 ikävuodestaan huolimatta kesät talvet käy paljain\njaloin ja vaatteittensa alla kantaa kahden puudan painoisia kahleita,\nja joka päälliseksi monta kertaa on kieltäytynyt asumasta huoletonna ja\nilman puutteita, -- vaikeata on uskoa, -- sanon, -- että semmoinen\nihminen menettelisi näin ainoastaan laiskuudesta. Mitä taas tulee\nennustuksiin, lisäsi hän huoahtaen ja vähän vaiti oltuaan: -- je suis\npayée pour y croire; olenhan sinulle kertonut kuinka sekin Kirjusha\nennusti isä-vainajan kuolinhetken, joka sitten sattui yhteen ei\nainoastaan päivälleen vaan ihan tunnilleenkin.\n\n-- Äh, minkä sinä nyt olet minulle tehnyt! sanoi isä hymyillen ja\npannen kätensä sille puolelle suuta, jolla Mimmi istui. (Kun hän näin\nteki, minä aina rupesin jännityksellä kuuntelemaan, odottaen sieltä\ntulevan jotakin naurettavaa). -- Miksi muistutit minulle hänen\njalkojansa? minä katsahdin enkä nyt voi enää mitään syödä.\n\nPäivällinen oli loppupuolella. Ljubotshka ja Katinka yhä vaan vilkkuen\nantoivat meille merkkejä, pyörivät tuoleillansa ja yleensä ilmaisivat\nmitä suurinta levottomuutta. Tämä vilkkuminen merkitsi: \"pyytäkää jo\npian että me pääsisimme mukaan!\" Minä sysäsin kyynäspäälläni Volodjaa.\nVolodja sysäsi minua ja vihdoin rohkaisi mielensä: aluksi arasti,\nsitten jotenkin lujasti ja äänekkäästi hän selitti, että koska me nyt\nerotaan kotoa, niin eikö tytöt pääsisi mukaan metsästysretkelle,\nlinjaalirattailla. Jonkun aikaa neuvoteltuaan suuret ratkaisivat tämän\nkysymyksen meidän eduksemme, ja mikä oli vielä parempi, äitikin sanoi\ntulevansa mukaan.\n\n\n\n\nVI\n\nMETSÄSTYSRETKEN VALMISTUKSET.\n\n\nJälkiruuan aikana käskettiin Jaakko sisälle ja annettiin määräykset\nlinjaalirattaista, metsäkoirista ja ratsuista -- kaikkea tätä suurella\ntarkkuudella, jokaista hevosta nimeltä nimittäen. Volodjan hevonen\nontui, jonka tähden isä käski satuloida metsästyshevosen. Tämä sana\n\"metsästyshevonen\" sai kummallisen soinnun äidin korvissa: hänestä\nnäytti että metsästyshevosen täytyi olla jotakin metsäpedon kaltaista,\nettä se tietysti pillastuu ja tappaa Volodjan. Ei auttaneet mitkään\nisän ja Volodjan vakuutukset; suurella urheudella Volodja selitti,\nettei pillastuminen tee mitään ja että hän juuri toivookin hevosen\npillastuvan. Äiti raukka sanoi moneen kertaan, että nyt hän koko aikana\nei tule muuta kuin tuskailemaan.\n\nPäivällinen päättyi; suuret menivät työhuoneeseen kahvia juomaan, mutta\nme juoksimme puutarhaan harppailemaan hiekkakäytäviä myöten, joille oli\npudonnut keltasia lehtiä, ja puhelemaan. Puhuimme ensin siitä, että\nVolodja lähtee metsästyshevosella; siitä kuinka suuri häpeä oli että\nLjubotshka juoksi hitaammin kuin Katinka; siitä että olisi hauska saada\nnähdä Grishan kahleita j.n.e.: mutta siitä että kohta eroamme kodista,\nei sanottu sanaakaan. Puhelumme keskeytyi, kun kuului lähestyvien\nlinjaalirattaiden räminä. Niiden jälkeen ratsastivat metsästäjät\nkoirien kanssa, metsästäjien jälessä tuli kuski Ignat Volodjalle\nmäärätyn hevosen selässä, johdattaen samalla riimusta minun iänikuista\nkaakkiani. Ensin me kaikki hyökkäsimme aidan luo, josta saattoi nähdä\nkaikkia näitä huvittavia asioita, ja sitten ilosta hihkaisten juoksimme\nmelulla ylös pukeutumaan, ja pukeutumaan niin, että olimme niin paljon\nkuin mahdollista oikeiden metsästäjäin näköiset. Tärkeintä oli sitä\nvarten vetää pitkävartiset saappaat housunlahkeiden päälle. Me\npukeuduimme vähääkään viipymättä, koettaen mitä pikemmin päästä takasin\nverannalle ihailemaan koiria, hevosia, ja juttelemaan metsästäjien\nkanssa.\n\nOli kuuma päivä. Aamulla ensin näyttäytyi taivaanrannalla valkosia\nkummallisen muotoisia hattaroita, sitten tuulonen alkoi niitä ajella\nyhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin että jo toisinaan peittivät\nauringon. Mutta pilvien liikkumisista ja mustenemisista huolimatta ei\nnäkynyt olevan sallittu niiden kokoontua ukkoseksi ja siten häiritä\nmeidän viimeistä huviretkeämme. Illaksi ne taas alkoivat hajota: toiset\nvaalenivat, pitenivät ja etenivät taivaanrantaan; toiset noustuaan ihan\npäämme kohdalle muuttuivat valkoisiksi, läpinäkyviksi; ainoastaan yksi\nmusta suuri pilvi pysähtyi itään. Karl Ivanovitsh aina tiesi mihin päin\nmikin pilvi suuntautuu, ja hän selitti että tämä pilvi lähtee Maslovkan\nkylään päin, että sadetta ei tule ja ilma on oleva erinomainen.\n\nFoka vanhuudestansa huolimatta juoksi hyvin ketterästi ja nopeasti alas\nrappusia, huusi \"ajakaa eteen!\" ja jalat hajalla tanakasti asettui\nsisäänkäytävän eteen, semmoisen miehen asennossa, jolle ei tarvitse\nmuistuttaa hänen velvollisuuksiansa. Naiset tulivat alas ja jonkun\naikaa neuvoteltuaan siitä, kuka millekin puolelle asettuu ja kuka\nkestäkin pitelee (vaikka minusta ei olisi tarvinnut yhtään pidellä),\nistuutuivat, avasivat päivänvarjostimensa ja läksivät liikkeelle. Kun\nlinjaalirattaat liikahtivat, niin äiti, osottaen \"metsästyshevosta\",\nkysyi vapisevalla äänellä kuskilta:\n\n-- Onko tuo hevonen Vladimir Petrovitshille?\n\nJa kun kuski vastasi myöntävästi, heilahutti hän toivottomasti kättänsä\nja kääntyi poispäin. Minä olin kovasti kärsimätön: kiipesin oman\nhevoseni selkään, katselin sen korvien väliin ja tein pitkin pihaa\nkaikellaisia kiertoratsastuksia.\n\n-- Älkää suvaitko koiria musertaa, sanoi minulle joku metsästäjistä.\n\n-- Ole huoletta: en minä ole ensikertalainen, vastasin ylpeästi.\n\nVolodja istui \"metsästyshevosen\" selkään, ja vaikka oli uskalias, näkyi\nhän nyt aristelevan, silitteli sitä ja moneen kertaan kyseli:\n\n-- Onko se hiljainen?\n\nHevosen selässä hän näytti hyvin komealta -- oli aivan kuin\naikaihminen. Hänen kiristetyt reitensä makasivat satulalla niin hyvin\nettä minun kävi oikein kateeksi, erittäinkin siksi, että mikäli voin\nvarjosta päättää itse en näyttänyt lähimainkaan niin komealta.\n\nVihdoin kuului isän askeleet rappusilta; koirainhoitaja ajoi esiin\nnälkäiset ajokoirat; metsästäjät vinttikoirineen kutsuivat luokseen\nkukin omansa ja alkoivat nousta hevosten selkään. Ratsujääkäri johdatti\nhevosen eteisen eteen; isän kahlekunnan koirat, jotka ennen makasivat\nkaikenlaisissa kauniissa asennoissa sen ääressä, töytäsivät nyt hänen\nluoksensa. Hänen jäljessään tuli ilosena Milka, helmillä ommeltu vyö\nkaulassa, rautasoljen kilahdellessa. Ulos juostessaan se aina ensin\ntervehti metsäkoiria: toisten kanssa leikitteli, toisille murahteli\nhaisteltuansa, ja muutamilta etsi kirppuja.\n\nIsä nousi hevosen selkään ja me läksimme.\n\n\n\n\nVII\n\nMETSÄSTYS.\n\n\nJahtikoirien johtaja, jota sanottiin Turkaksi, ratsasti kaikkien muiden\nedellä sinertävällä käyräkuonoisella hevosella, pörröinen karvalakki\npäässä, tavaton metsästystorvi olan takana ja hirmuinen puukko vyöllä.\nTämän miehen synkästä ja tuimasta ulkonäöstä olisi pikemmin luullut\nhänen olevan matkalla johonkin kamppailuun elämästä ja kuolemasta, eikä\nmetsästysretkellä. Hänen hevosensa kintereillä juoksivat yhteenkahlitut\najokoirat kirjavana, temmeltävänä parvena. Surku tuli nähdä minkä\nkohtalon alaiseksi joutui se onneton, joka sai päähänsä jäädä muista\njälelle. Sen piti suurella voimainponnistuksella voittaa kumppalinsa ja\nkun se siinä onnistui, niin yksi kaitsijoista, jotka ajoivat takana,\naina iski siihen ruoskalla huutaen: \"parveen!\" Portista ulos päästyämme\nisä käski metsästäjien ja meidän ajaa pitkin tietä, mutta itse käänsi\nruispellolle.\n\nElonkorjuu oli kuumimmillaan. Silmänkantamaton keltasen hohtava pelto\nrajottui ainoastaan yhdellä suunnalla sinertävään metsäetäisyyteen,\njota silloin kuvailin kaikkein kaukaisimmaksi ja salaperäisimmäksi\npaikaksi, jonka takana joko maailma loppuu taikka asumattomat seudut\nalkavat. Koko pelto oli täynnänsä kuhilaita ja ihmisiä. Korkean, sakean\nrukiin seassa näkyi jo leikatulla saralla siellä täällä leikkaajain\nköyristyneitä selkiä, siteiden huiskauksia, kun ne nostettiin sitomista\nvarten, näkyi varjopaikassa joku vaimo kätkyen yli kumartuneena ja\nhajalle viskatuita lyhteitä ruiskukkien peittämällä sangolla. Toisella\ntaholla miehet paitahihasillaan seisoivat tehden elokuormia\nvankkureihin tai ajaa pölyyttivät pitkin paahteista peltoa.\nTyönjohtaja, pitkävartisissa saappaissa, nuttu hartioilla, mittatangot\nkädessä, nähtyään jo kaukaa isän, otti päästään haalistuneen lakkinsa,\npyyhki käsiliinalla punatukkaista päätään ja partaa ja huuteli\nakkaväelle. Pikku rautikko, jolla isä ratsasti, kulki kevyen ketterästi\nsilloin tällöin laskien päänsä rinnalle, venyttäen ohjia ja tuuhealla\nhännällään huiskien paarmoja ja kärpäsiä, jotka ahnaasti sitä söivät.\nKaksi vinttikoiraa, hännät kankeassa kiehkurassa ja korkealle jalkoja\nnostellen sievästi hyppelivät korkeiden sänkikorsien yli, hevosen\nkintereillä. Milka juoksi edellä ja pää käännettynä isään päin odotteli\nvehnäspalasta. Väen puhe, hevosten ja kärryjen ratina, peltopyyn\niloinen vihellys, hyönteisten surina, jotka liikkumattomissa parvissa\nseisoivat ilmassa, olkien ja hevosten haju, tuhannet eri värit ja\nvarjot, joita paahtava aurinko levitti vaaleankeltasen laihon yli,\nmetsäisen etäisyyden sinet ja valkean sinertävät pilvet, hämähäkin\nverkot, joita lenteli ilmassa tai laskeutui maahan sangolle -- kaikkea\ntätä minä näin, kuulin ja tunsin.\n\nPäästyämme Kalinovin metsän luo linjaalirattaat olivatkin jo siellä ja\naivan odottamattamme näimme vielä siellä nelipyöräiset työrattaat,\njoiden keskellä istui ruuantarjooja. Heinien alta näkyi teekyökki,\njäätelöpytty ja vielä muita viehättäviä myttyjä ja rasioita. Ei voinut\nerehtyä: kysymyksessä oli teenjuonti ulkona, jäätelön ja hedelmien\nsyönti. Työrattaat nähtyämme me ilmaisimme meluavaa iloa, sillä saada\nteetä metsässä, nurmikolla ja yleensä semmoisella paikalla, missä ei\nvielä kukaan ollut koskaan teetä juonut, se oli pidettävä suurena\nnautintona.\n\nTurkka ratsasti metsikön rinteelle, pysäytti hevosensa, kuunteli\ntarkkaavasti isän erikoisia määräyksiä siitä miten kierros oli tehtävä\nja missä kohden tuleminen ulos (vaikka eihän se Turkka koskaan\nnoudattanut näitä määräyksiä, vaan menetteli sitten aina omin päinsä),\npäästi koirat valloilleen, kiirehtimättä sitoi ketjut satulaan, nousi\nhevosen selkään ja vihellellen hävisi nuoren koivikon taa. Valloilleen\npäästetyt ajokoirat ilmasivat ilonsa ensiksi häntäin liikkeellä, sitten\nne pudistivat itseänsä, suoriusivat ja vasta sitten, hiljalleen\nravaillen, nuuskien maata ja häntiänsä heilutellen, juoksivat eri\nsuunnille.\n\n-- Onko sinulla nenäliina, kysyi isä.\n\nMinä otin taskustani nenäliinan ja näytin hänelle.\n\n-- Sido tuo harmaa koira nenäliinallasi...\n\n-- Giraninko? sanoin minä asiantuntijan tavalla.\n\n-- Niin: ala sitten laputtaa pitkin tietä. Kun tulee eteen aho, niin\npysähdy ja katso eteesi, äläkä tule luokseni ilman jänistä!\n\nMinä tein niinkuin isä oli käskenyt ja aloin kiireimmän kautta juosta\nmääräpaikalle. Isä nauroi ja huusi minun jälkeeni:\n\n-- Joudu, joudu, muuton myöhästyt.\n\nGiran vähä väliä pysähtyi, nosti korviansa, ja kuulosteli metsästäjäin\nhuutoja. Kun ei minulla ollut voimia saada sitä liikkeelle, niin\nhuusin: \"tuu! atuu!\" Silloin Giran riuhtoi eteenpäin niin vimmatusti,\nettä tuskin saatoin sitä kiinni pidellä, ja monta kertaa lankesin ennen\nkuin pääsin perille. Valitsin korkean tammen juurella varjoisan ja\ntasasen paikan, pistin pitkäkseni ruohikolle, istutin Giranin viereeni\nja aloin odotella. Niinkuin aina tällaisissa tapauksissa, niin nytkin\nminun mielikuvitukseni meni kauas todellisuuden edelle: minä kuvailin\nväijyväni jo kolmatta jänistä, vaikka metsässä nyt vasta rupesi käymään\nensimäisen ajokoiran haukunta. Turkan ääni kuului jo äänekkäämpänä ja\niloisempana metsässä; nyt alkaa ajokoira jo vingahdella ja sen haukunta\nkuuluu yhä useammin: nyt siihen jo yhtyy toinen, bassoääninen haukunta,\nsitten kolmas, neljäs... Haukunta joskus vaikeni, toisen kerran taas\nhaukkuivat kaikki yhtaikaa. Äänet yhä kovenivat ja kävivät vihdoin\nyhtämittaisiksi, kunnes muuttuivat yhdeksi ainoaksi vonkuvaksi\nulinaksi. Metsikkö oli kaikuvainen ja ajokoirat eivät ääntä säästäneet.\n\nTätä kuullessani minä jähmetyin paikoilleni. Tuijottaen metsäaukkoon\nminä järjettömästi hymyilin, hiki vuoti minusta virtana, ja vaikka\npisarat menivät kutkuttaen pitkin leukaani, en minä niitä pyyhkinyt\npois. Minusta näytti, että tämän tärkeämpää hetkeä ei elämässä voi\nolla. Tämä jännityksen tila oli kuitenkin liian luonnoton kestääkseen\naivan kauan. Ajokoirat haukkuivat joskus ihan metsän aukeaman luona,\njoskus taas etenemistään etenivät, jänistä ei näkynyt. Minä aloin\nkatsella puolelta toiselle. Aivan sama oli Giranin laita: alussa se\nyritti vingahdellen riuhtaista itseänsä irti, mutta sitten laittautui\nmakuulle minun viereeni, pani kuononsa polvilleni ja rauhottui.\n\nTammen paljastuneiden juurien luona, missä istuin, pitkin harmaata\nkuivaa maata, kuivien tammenlehtien, terhojen, puolimädänneiden\nvarpujen, kellertävän viheriän sammaleen ja siellä täällä esiin\npistävien hienojen ruohonpäiden välissä kiehui kiehumalla muurahaisia.\nNe kiirehtivät toinen toisensa jälestä omatekoisilla pikku poluillansa:\ntoiset kuormia kantaen toiset ilman. Minä otin käteeni terhon ja panin\nsen poikkiteloin polulle. Merkillisesti halveksien vaaraa ne kohta\nalkoivat kiivetä sen alitse ja ylitse; toiset taas erittäinkin ne,\njoilla oli kuormat kannettavana, joutuivat kokonaan tolaltaan eivätkä\ntienneet mitä tehdä: pysähtyelivät, hakivat muuta pääsyä, tai\nperäytyivät tai terhoa myöten pyrkivät minun kädelleni, varmaankin\naikoen päästä hihan sisään. Näistä mieltä kiinnittävistä tarkastuksista\nkääntyi huomioni keltasiipiseen perhoseen, joka erittäin viehättävästi\nlenteli edessäni. Heti kun siihen katsahdin, se lensi pari askelta\nluotani, räpytteli siipiään puolikuihtuneen valkoisen metsäapilaan\nyläpuolella ja istui sen päälle. En tiedä päiväkö sitä lämmitti vai\nimikö se tuosta yksinäisestä metsän ruohosta jotain nestettä, -- näkyi\nvaan, että sen oli siinä perin hyvä olla. Tuon tuostakin se levitteli\nsiipiänsä ja likistyi kukkaa vastaan, vihdoin meni kokonaan niinkuin\ntainnuksiin. Minä panin pääni molempia käsiä vastaan ja katselin sitä\nhyvilläni.\n\nYhtäkkiä Giran ulvahti ja riuhtasihe semmoisella voimalla, että olin\nmennä selälleni. Minä katsoin ympärilleni. Metsänaukeamassa hypähteli\npaikasta paikkaan jänis, toinen korva pystyssä, toinen pitkin selkää.\nVeri hyökkäsi päähäni ja unohtaen tällä hetkellä kaikki, minä kiljasin\nluonnottomalla äänellä, päästin irti koiran ja läksin juoksemaan. Mutta\ntuskin olin tämän tehnyt, kuin jo kaduin, sillä jänis kyyristyi maahan,\nteki loikkauksen ja sen koommin en minä sitä elukkaa enää nähnyt.\n\nMutta mikä häpeä kohtasi minua, kun heti ajokoirien jälessä, jotka\nvonkuen syöksyivät aukeamalle, ilmestyi pensaikon takaa myöskin Turkka!\nHän oli nähnyt minun virheeni (nimittäin sen, etten ollut voinut\nhillitä itseäni), ja halveksivasti katsahtaen minuun hän sanoi: \"voi\nteitä sentään, herra!\" Mutta sitä ääntä, jolla tuo oli sanottu, sitäpä\nolisi pitänyt kuulla! Minun olisi ollut helpompi, jos hän olisi\nripustanut minut niinkuin jäniksen omaan satulaansa.\n\nPitkän aikaa minä seisoin epätoivoisena samalla paikalla kutsumatta\nkoiraa ja reiteeni lyöden toistin toistamistani:\n\n-- Voi, voi, minkä nyt tein!\n\nKuulin kuinka ajokoirain haukunta eteni, kuinka metsikön toisella\npuolella halloota huudettiin, kuinka jänis ammuttiin ja kuinka Turkka\npuhalsi suureen metsästystorveensa koiria kootakseen, -- mutta minä\nvaan en liikkunut paikaltani...\n\n\n\n\nVIII\n\nLEIKIT.\n\n\nMetsästys päättyi. Nuoren koivikon pimentoon oli levitetty matto ja\nsiinä istui piirissä koko seurue. Tarjoilija Gavrilo puuhasi ruuan\nlaitossa. Hän oli tallannut maahan mehevän ruohon ympärillään, pyyhki\nkiireesti lautasia ja haki esille rasioista lehtiin käärittyjä luumuja\nja persikkoja. Koivujen viheriäisten lehväin välitse paistoi aurinko ja\nheitti maton kuvioihin samoin kuin minun jaloilleni ja vieläpä Gavrilon\nhiestyneelle kaljulle pyöreitä vavahtelevia valopilkkuja. Vähänen tuuli\nlehahdellen lehvissä, tukassani ja kuumentuneilla kasvoillani virvotti\nminua suuresti.\n\nKun olimme saaneet jäätelöä ja hedelmiä, ei ollut enää mitään tekemistä\nmaton ääressä, ja huolimatta auringon paahteesta me nousimme ja\nläksimme leikkimään.\n\n-- Mitäs leikitään? sanoi Ljubotshka siristellen silmiään auringon\nsäteiltä ja hypähdellen ruohikossa. -- Leikitäänkö Robinsonia.\n\n-- Ei... se on ikävää, sanoi Volodja laiskasti heittäytyen ruohikolle,\noljenkorsi hampaissa: -- aina vaan sitä iankaikkista Robinsonia! Jos\nvälttämättömästi pitää leikkiä, niin ruvetaan sitte vaikka huvimajaa\nrakentamaan.\n\nVolodja oli selvästi olevinaan: luultavasti hän ylpeili siitä, että oli\nratsastanut metsästyshevosella ja oli nyt olevinaan hyvin väsyksissä.\nVoi niinkin olla, että hänellä jo oli liian paljon tervettä järkeä ja\nliian vähän mielikuvituksen voimaa voidakseen täydellisesti nauttia\nRobinson-leikistä. Tässä leikissä me näet näyttelimme kohtauksia\nRobinsonista, jota olimme lukeneet jo kauan sitten.\n\n-- No, älä nyt ole olevinas... miksi et muka voi tehdä mieliksemme?\nkiusasivat häntä tytöt. -- Sinä saat olla Kaarlona taikka Ernestinä\ntaikka isänä -- miten vaan tahdot, puhui Katinka koettaen vetää häntä\ntakin hihasta pystyyn.\n\n-- Ei todellakaan haluta, -- kyllästyttää! sanoi Volodja venytellen\njäseniään ja samalla kuitenkin tyytyväisenä hymyillen.\n\n-- Olisi sitten voinut kotiinkin jäädä, koskei kuitenkaan kukaan tahdo\nleikkiä, sanoi Ljubotshka itkuun valmiina.\n\nHän oli hirveä itkupussi.\n\n-- No, mennään sitten, kunhan et vaan rupea itkemään, sitä en voi\nsietää!\n\nVolodjan alentuvaisuus ei tuottanut meille mitään huvia; päinvastoin\nhänen laiska ja ikävistynyt ulkonäkönsä vei leikiltä kaiken\nviehätyksen. Kun istuimme maahan ja kuvaillen soutavamme kalaretkelle\naloimme kaikin voimin vedellä muka airoja, niin Volodja istui kädet\nrinnalla eikä ollut ollenkaan kalastajan näköinen. Minä huomautin häntä\nsiitä; mutta hän vastasi, ettei asia siitä miksikään muutu jos me\nhuidomme enemmän tai vähemmän käsillämme, kaikissa tapauksissa me\npysymme paikallamme. Minun täytyi myöntää, Kun minä leikkien\nmetsästäjää läksin keppi olalla metsään, niin Volodja heittäytyi\nselälleen pistäen kädet päänsä alle ja sanoi muka käyneensä hänkin\nmetsässä. Semmoiset temput ja puheet kylmensivät meitä leikissämme ja\nolivat hyvin vastenmieliset, erittäinkin kun oikeastaan piti sydämmessä\nmyöntää Volodjan menettelevän järkevästi.\n\nMinä tiedän kyllä itsekin, ettei kepillä voi ampua saati sitten osata\nlintuun. Mutta tämähän on leikkiä. Jos tuolla tavoin puhuu, eipä\nsilloin myöskään voi tuoleilla ratsastaa; mutta Volodjapa luullakseni\nhyvin muistaa, kuinka me pitkinä talvi-iltoina, peitettyämme nojatuolin\nhuiveihin, muodostimme sen rattaiksi, kuinka toinen meistä istui\nkuskiksi, toinen lakeijaksi, tytöt keskelle, kolme tuolia pantiin\nkolmivaljakoksi, -- ja niin läksimme matkalle. Kuinka monenlaisia\nasioita tapahtuikaan tällä matkalla! ja kuinka nopeasti ja iloisasti\nkuluivat talvi-illat!... Jos kaikki arvostellaan todellisuuden mukaan,\nniin eihän silloin leikistä mitään tule. Mutta jos leikistä ei tule\nmitään, niin mitäpä sitten on jälellä koko elämästä?...\n\n\n\n\nIX\n\nVÄHÄ NIINKUIN ENSIMÄISEN RAKKAUDEN TAPAISTA.\n\n\nOllen poimivinaan puusta muka amerikalaisia hedelmiä Ljubotshka tuli\nrepineeksi lehden mukana tavattoman suuren madon, viskasi sen\nkauhistuen maahan, nosti kätensä ylös ja hypähti syrjään, niinkuin\nolisi pelännyt että siitä jotakin ruiskahtaa hänen päällensä. Leikki\nloppui; me kaikki, päät yhdessä, kumarruimme maahan tutkimaan tätä\nharvinaisuutta.\n\nMinä katselin Katinkan olan yli; hän koetteli saada matoa nostetuksi\nmaasta lehden avulla, jonka asetteli sen tielle.\n\nMinä olin huomannut, että joillakuilla tytöillä on tapana olkapäitä\nnytkyttämällä koettaa saada avokaulaista olkapäältä laskeutunutta pukua\njälleen paikoilleen. Myös muistan, että Mimmi aina torui tästä\nliikkeestä ja sanoi: \"c'est un geste de femme de chambre\". Nyt, madon\nyli kumartuneena, Katinka teki tämän liikkeen, ja tuuli samalla myös\nnosti suortuvan hänen valkoiselta pikku kaulaltaan. Pikku olkapää oli\nvaan kahden sormen välin päässä minun huulistani. En minä enää katsonut\nmatoa, katselin -- katselin ja koko voimallani suutelin Katinkan\nolkapäätä. Hän ei katsahtanut taakseen, mutta minä huomasin, että hänen\nkaulansa ja korvansa punertuivat. Nostamatta päätään Volodja sanoi\nylenkatseellisesti:\n\n-- Kas niitä hellyyksiä!\n\nMutta minulla oli kyyneleet silmissä.\n\nMinä en lakannut katsomasta Katinkaan. Jo kauan sitten olin tottunut\nhänen tuoreihin, valkoverisiin kasvoihinsa, ja olin aina niitä\nrakastanut; mutta nyt katselin niitä vielä tarkemmin ja rakastuin vielä\nenemmän. Tultuamme vanhempien luo ilmotti isä suureksi iloksemme, että\nlähtö oli äidin pyynnöstä lykätty huomisaamuun.\n\nMe ratsastimme paluumatkalla linjaalirattaiden rinnalla, Volodja ja\nminä kilpailimme keskenämme kuka meistä paremmin ja rohkeammin osaa\nratsastaa. Ravailimme vaunujen ympärillä. Varjoni oli entistä pitempi\nja sen mukaan otaksuin, että näytin jotenkin pulskalta ratsastajalta;\nmutta tyytyväisyys, jota tunsin, meni aivan pian myttyyn seuraavan\nseikan vuoksi. Aikoen lopullisesti hurmata kaikki linjaalivaunuissa\nistujat minä jätätin itseni hiukan jälkeen, sitten piiskan ja\nkannuksien avulla ajoin hevoseni lentoon, asetuin huolettoman\nkeikailevaan asentoon ja olisin vihurina kiitänyt heidän ohitsensa\nsiltä puolelta missä Katinka istui. En tiennyt ainoastaan mikä oli\nparempi: pyyhkäistäkö vaieten vaunujen ohitse vai hihkaista niiden\nkohdalla. Mutta pahuksen hevonen huolimatta kaikista ponnistuksistani\npysähtyi niin odottamattomasti, vaunujen luo ennätettyään, että minä\ntupsahdin satulan yli sen kaulalle ja olin vähällä lentää maahan.\n\n\n\n\nX\n\nMIKÄ IHMINEN OLI ISÄNI?\n\n\nHän oli menneen sukupolven ihmisiä ja hänessä oli tuo sen ajan\nnuorisolle ominainen sanoin selittämätön ritarillisuuden luonne,\nomituinen toimeliaisuus, itseluottamus, hyväsydämmisyys ja\nhuikentelevaisuus. Nykyaikaisia ihmisiä hän halveksi, ja tämä\nkatsantotapa oli seuraus sekä synnynnäisestä ylpeydestä että salaisesta\nharmista, kun ei hänellä meidän aikanamme enää voinut olla sitä\nvaikutusvoimaa eikä sitä menestystä, mihin hän omalla ajallaan oli\ntottunut. Hänellä oli kaksi päähimoa elämässään, kortit ja naiset: hän\noli iässään voittanut muutamia miljooneja, ja hän oli ollut suhteissa\nlukemattomiin naisiin kaikista yhteiskunnan kerroksista.\n\nUlkomuodoltaan hän oli suuri ja komea, käynti oli merkillinen askelten\nlyhyyden vuoksi, toinen olkapää toisinaan vähän nytkähteli, pienet\nsilmät aina hymyilivät, nenä oli suuri kotkan nenä, huulet\nepäsäännölliset ja menivät yhteen jollakin lailla taitamattomasti,\nvaikka kyllä miellyttävästi, ääntämistavassa oli jokin puute --\nvähäinen sammallus, pää oli melkein kokonaan kalju; semmoinen oli isäni\nulkonäkö mikäli häntä muistan, -- ulkonäkö, jolla hän osasi tehdä\nitsensä kuuluisaksi ja miellyttää kaikkia, poikkeuksetta kaikkia,\nolivatpa ne mistä yhteiskuntaluokasta tahansa, mutta erittäinkin niitä,\njoita hän _tahtoi_ miellyttää.\n\nHän osasi aina päästä päällepäin, kenen kanssa ikinä tuli tekemisiin.\nKuulumatta koskaan kaikkein ylhäisimmän maailman piiriin hän kuitenkin\naina seurusteli sellaisten ihmisten kanssa ja osasi pysyä niiden\nkunnioittamana. Hän tunsi sen ylpeyden ja itseluottamuksen äärimmäisen\nmäärän, joka muita loukkaamatta kohotti häntä maailman silmissä. Hän\noli originelli, ei kuitenkaan aina, vaan käytti sitä keinona, jolla\nmuutamissa tapauksissa korvasi mitä puuttui ylhäisyydestä ja\nrikkaudesta. Ei ikinä mikään voinut herättää hänessä ihastuksen\ntunnetta: tulipa hän mihin loistavaan asemaan tahansa, hän tuntui\nolevan kuin syntynyt siihen. Hän osasi niin mainiosti peittää muilta ja\nkarkoittaa itsestään tuota jokaiselle tunnettua, pikku harmeilla ja\nkatkeruuksilla täytettyä puolta elämästä, että häntä siinä kohden\ntodella piti kadehtia. Hän oli kaikkien mukavuus- ja nautintoseikkain\ntuntija, ja osasi sitä kaikkea käyttää hyväkseen. Loistavat suhteet\nolivat hänen keppihevosensa. Niihin hän oli päässyt osaksi äitini\nmiehenä, osaksi nuoruutensa toverien avulla, joita hän sydämmessään\npanetteli, kun olivat ylentyneet kauas hänen edellensä ja hän\nikiajoikseen jäänyt virasta eronneeksi kaartinluutnantiksi. Kuten\nkaikki entiset upseerit, ei hänkään siviilinä osannut pukeutua muodin\nmukaan, mutta pukeutui sensijaan omaperäisesti ja ylellisen komeasti.\nHänen pukunsa oli aina hyvin leveä ja kevyt, mainiot alusvaatteet,\nsuuret ulospäinkäännetyt mansetit ja kaulukset... muuten hänen suureen\nkasvuunsa, voimakkaaseen ruumiinrakennukseensa, kaljuun päähänsä ja\nrauhallisiin, itsetietoisiin liikkeihinsä sopi kaikki, mitä hän puki\nyllensä. Hän oli tuntehikas, jopa helposti kyyneltyikin. Usein, ääneen\nluettaessa, kun hän ennätti nousupaikkaan, alkoi ääni vavista, silmät\nkyyneltyivät, ja hän sai harmistuneena jättää lukemisen. Hän rakasti\nmusiikkia, lauloi säestäen itseänsä pianolla ystävänsä A:n romansseja,\nmustalaislauluja ja joitakuita oopperan motiiveja; mutta opittua\nmusiikkia ei rakastanut ja viis välittäen yleisestä mielipiteestä\navonaisesti tunnusti, että Beethovenin sonatit nukuttivat ja\nikävystyttivät häntä, ja ettei hän tiedä mitään parempaa kuin joitakin\nlaulajatar Semjonovan ja mustalaistyttö Tanjushan laulamia\nvarieteelauluja. Hänen luonteensa oli niitä luonteita, joille hyvänteon\nsuorittamista varten yleisö on välttämätön. Ja hyvänä hän pitikin\nainoastaan mitä yleisö sanoi hyväksi. Jumala ties oliko hänellä mitään\nsiveellisiä vakaumuksia! Hänen elämänsä oli niin täynnä kaikellaista\nmaallista puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa semmoisia vakaumuksia\nluoda, ja sitä paitsi hän olikin niin onnellinen elämässään, ettei\nkatsonut semmoista edes tarpeelliseksi.\n\nVanhoina päivinään hänellä tosin muodostui pysyvä mielipide asioista ja\nmuuttumattomia sääntöjä, -- mutta yksinomaan käytännöllisyyden\nperustuksella: se menettely ja se elämäntapa, joka oli tuottanut\nhänelle onnea eli nautintoa oli hänestä hyvä, ja senvuoksi oli hänen\nmielestään kaikkien aina niin meneteltävä. Hän puhui hyvin\nvaikuttavasti, ja tämä hänen taipumuksensa enensi luullakseni hänen\nsääntöjensä notkeutta: hän osasi kertoa samasta teosta niinkuin se\nolisi ollut mitä viehättävin pikku kuje ja niinkuin alhaisin ilkityö.\n\n\n\n\nXI\n\nTYÖHUONEEN JA VIERASHUONEEN TOIMIA.\n\n\nJo hämärsi kun saavuimme kotiin. Äiti istui pianoa soittamaan, mutta me\nlapset otimme esiin paperia, kyniä, värejä ja asetuimme piirustamaan\npyöreän pöydän ääreen. Minulla oli ainoastaan sinistä väriä; mutta\nsiitä huolimatta aikomukseni oli kuvata metsästystä. Sangen elävästi\nsiveltyäni sinisen pojan sinisen hevosen selkään ja vielä sinisiä\nkoiria, minä vaan en varmaan tietänyt saako maalata myös sinistä\njänistä, ja juoksin sentähden työhuoneeseen isän kanssa siitä\nneuvottelemaan. Isä luki jotain ja kysymykseeni: \"löytyykö sinisiä\njäniksiä?\" nostamatta päätään vastasi: \"löytyy, lapseni, löytyy\".\nPalattuani pyöreän pöydän ääreen laitoin siis sinisen jäniksen, sitten\nkatsoin tarpeelliseksi muuttaa sen pensaaksi. Mutta ei pensaskaan ollut\nmieleeni; minä tein siitä puun, puusta heinäsuovon, heinäsuovosta\npilven ja vihdoin tahrasin paperini niin perin pohjin, että vihastuin\nja revin sen palasiksi ja menin torkkumaan syvään nojatuoliin.\n\nÄiti soitti oman opettajansa Fieldin toista konserttia. Minä torkuin,\nja mielikuvituksessani heräsi jonkinlaisia keveitä valkosia,\nläpinäkyviä muistoja. Hän rupesi soittamaan Beethovenin pateettista\nsonattia, ja mieleeni juolahti jotakin surullista, raskasta ja synkkää.\nÄiti soitteli sangen usein näitä kahta kappaletta; sentähden niin hyvin\nmuistan sen tunteen, jonka ne minussa herättivät. Tämä tunto oli\nmuistojen kaltainen; mutta minkä muistojen? Näytti niinkuin olisi\nmuistellut semmoista mikä ei ollut koskaan tapahtunut.\n\nMinua vastapäätä oli ovi työhuoneeseen, ja minä näin kuinka sinne tuli\nJaakko ynnä muutamia muita miehiä, partaniekkoja. Ovi pantiin heti\nheidän jälkeensä kiinni. \"Nyt ne taas alkoivat toimet!\" ajattelin.\nMinusta näytti että tärkeämpiä asioita kuin niitä, jotka toimitettiin\ntyöhuoneessa, ei maailmassa voinut olla: tätä käsitystä tuki vielä\nsekin seikka, että työhuoneen ovia kaikki tavallisesti lähestyivät\npuhuen kuiskaamalla ja käyden varpaisillaan; sieltä kuului isän äänekäs\npuhe ja tuntui sikarin haju, joka minua aina jostakin syystä suuresti\nmiellytti. Torkuksissani minä hämmästyksekseni äkkiä kuulin hyvin tutun\nsaappaiden narinan. Karl Ivanovitsh kulki varpaillaan sangen synkän ja\npäättäväisen näkösenä, joitakin papereita kädessä, ja koputti hiljaa\ntyöhuoneen ovelle. Hän päästettiin sisälle ja ovi sulkeutui jälleen.\n\n\"Kunhan vaan ei tapahtuisi jotakin onnettomuutta!\" ajattelin minä, --\n\"Karl Ivanovitsh on vihoissaan: hän voi tehdä vaikka mitä\"...\n\nMinä nukahdin jälleen.\n\nOnnettomuutta ei sentään mitään tapahtunut; tunnin kuluttua minut\nherätti taas sama saappaiden narina. Karl Ivanovitsh pyyhki tullessaan\nnenäliinallaan kyyneleitä, jotka huomasin hänen poskillaan. Hän kulki\nminun ohitseni murahdellen jotakin itsekseen ja hävisi yläkertaan.\nSitten tuli isä työhuoneesta vierashuoneeseen.\n\n-- Arvaappa mitä olen päättänyt tehdä? sanoi hän iloisella äänellä,\npannen kätensä äidin olalle.\n\n-- Mitä niin, ystäväni?\n\n-- Otan Karl Ivanovitshin mukaan lasten kanssa. Tilaa on\nkuormavaunuissa. Lapset ovat häneen tottuneet, ja hänkin puolestaan\nnäyttää olevan heihin ikäänkuin kiintynyt: nuo 700 ruplaa vuodessa\neivät paljonkaan näy laskuissa, et puis au fond c'est un trés bon\ndiable.\n\nMinä en voinut saada päähäni mistä syystä isä haukkuu Karl\nIvanovitshiä.\n\n-- Se ilahuttaa minua suuresti, sanoi äiti: sekä lasten että hänen\ntähtensä: hän on todella kelpo ukko.\n\n-- Olisitpa nähnyt kuinka liikutettu hän oli, kun sanoin hänelle että\nhän saa pidättää nuo 500 ruplaa lahjana... mutta mikä on kaikkein\nhullunkurisinta, se on tämä lasku, jonka hän minulle esitti. Maksaa\ntodellakin vaivan katsahtaa siihen, lisäsi hän naurahtaen ja antoi\näidille Karl Ivanovitshin kirjottaman paperiliuskan: -- suuremmoista!\n\nLaskun sisällys oli seuraava:\n\n    \"Lapsille kaksi onkea -- 70 kopekkaa.\n\n    \"Väripaperia, kultapaperia, liisteriä ja pahvia rasiaa varten,\n    lahjoituksia -- 6 ruplaa 55 kopekkaa.\n\n    \"Kirja, lahjana lapsille -- 8 r. 16 k.\n\n    \"Aluhousut Nikolaille 4 r.\n\n    \"Pietari Aleksandrovitshin vuonna 18-- Moskovassa lupaama\n    kultakello, arvoltaan 140 r.\n\n    \"Kaikkiaan summa, minkä Karl Mauer on saapa paitsi palkkaansa\n    -- 159 r. 79 k.\"\n\nJokainen, joka luki tämän laskun, missä Karl Ivanovitsh vaatii kaikki\nlahjoihin käyttämänsä rahat takasin ja lisäksi vaatii maksamaan hänelle\nluvatun lahjan hinnan, jokainen olisi ajatellut että Karl Ivanovitsh ei\nole mitään muuta kuin epähieno saituri, -- mutta jokainen olisi näin\nsanoen perinpohjin erehtynyt.\n\nAstuessaan työhuoneeseen laskuineen ja edeltäpäin valmistettuine\npuheineen hän aikoi isälle kaunopuheliaasti esittää kaikki vääryydet,\njoita hän oli saanut talossamme kärsiä, mutta kun hän sitten oli\npuheensa alkanut samalla liikuttuvalla äänellä ja samoilla\ntuntehikkailla painoilla, joilla tavallisesti meille saneli kirjotusta,\nvaikuttikin tämä hänen kaunopuheliaisuutensa voimakkaimmin häneen\nitseensä; niin että päästyään siihen kohti, jossa hänen piti sanoa:\n\"niin katkeraa kuin lieneekin minun erota lapsista\", hän kokonaan\nhämmentyi, äänensä alkoi vavahdella, ja -- hänen oli vetäminen esille\ntaskustaan ruudukas nenäliina.\n\nNiin, Pietari Aleksandrovitsh, sanoi hän kyyneleet silmissä (tätä\nkohtaa ei valmistetussa puheessa lainkaan ollut): -- minä olen niin\ntottunut lapsiin, etten tiedä mihin ryhtyä ilman heitä. Ennen vaikka\nilman palkkaakin palvelen teitä, lisäksi hän toisella kädellä\nkyyneleitä kuivaten, toisella tarjoten laskua.\n\nEttä Karl Ivanovitsh tällä hetkellä puhui totuuden mukaisesti, sen voin\nvarmasti vakuuttaa, sillä tunnen hänen hyvän sydämmensä; mutta miten\ntuo lasku soveltuu hänen sanoihinsa, se jää minulle arvotukseksi.\n\n-- Jos _teistä_ tuntuu ikävältä erota, niin minun on vieläkin ikävämpi\nluopua teistä, sanoi isä pudistaen häntä olasta: -- minä olen muuttanut\naikeeni.\n\nVähää ennen illallista ilmestyi Grisha sisälle. Siitä saakka kuin hän\noli tullut taloomme, hän lakkaamatta huokaili ja itki, niin että niiden\nmielestä, jotka uskoivat hänen ennustustaitoansa, meidän kotiamme\nuhkasi joku onnettomuus. Hän rupesi hyvästelemään ja sanoi lähtevänsä\nhuomenaamuna edemmäs. Minä iskin silmää Volodjalle ja läksin huoneesta.\n\n-- Mitä?\n\n-- Jos tahdomme nähdä Grishan kahleita, niin mennään pian ylös\nmiespalvelijain puolelle. Grisha makaa toisessa huoneessa, viereisessä\nkopukassa voi mainiosti istua ja me saamme nähdä kaikki.\n\n-- Hyvä! Odota tässä: minä kutsun tytöt.\n\nTytöt juoksivat ulos vierashuoneesta ja me läksimme ylös. Pienen riidan\njälkeen ratkaistuamme kenen oli ensimmäisenä astuminen kopukan\npimeyteen, me istuuduimme sinne ja aloimme odottaa.\n\n\n\n\nXII\n\nGRISHA.\n\n\nMeitä kaikkia kauhistutti oleminen pimeässä; me likistyimme toinen\ntoiseemme emmekä puhuneet mitään. Melkein heti sen jälkeen tuli\nhiljaisilla askelilla sisälle Grisha, toisessa kädessään hän piteli\nmatkasauvaansa, toisessa oli vaskiseen jalustaan pistetty talikynttilä.\nMe saatoimme tuskin hengittää.\n\n-- Herralle Jeesukselle Kristukselle! Pyhälle äidille, neitsyt\nMarialle! Isälle ja Pojalle ja Pyhälle hengelle... toisti hän moneen\nkertaan erilaisilla äänenpainoilla ja monenlaisilla lyhennyksillä ja\nsyvästi vetäen henkeä lauseiden välillä.\n\nTehtyään ristinmerkkejä hän asetti matkasauvansa nurkkaan, tarkasteli\nvuodettansa ja alkoi riisuutua. Avattuaan vanhan mustan vyönsä hän otti\nverkalleen yltään rääsyisen takkinsa, pani sen huolellisesti kokoon ja\nripusti tuolin selustalle. Nyt ei hänen kasvoissaan näkynyt tuota\ntavallista hätäisyyttä ja tylsyyttä, päinvastoin hän oli rauhallisen,\nmiettiväisen jopa ylevänkin näkönen. Liikkeet olivat hitaat ja\npunnitut.\n\nYllänsä enää ainoastaan alusvaatteet hän hitaasti laskeutui\nvuoteelleen, siunasi sen ristinmerkeillä joka puolelta ja, kuten\nnäytti, voimain ponnistuksella (sillä hän rypisti silmäkulmansa)\nkohautti paidan alla olevia kahleita. Istuttuaan hetken ja\nhuolellisesti tarkastettuaan muutamin paikoin repeytyneitä vaatteitaan\nhän nousi, nosti ristinmerkkiä tehden kynttilänsä jumalankuvaa kohden,\nja vielä rukoiltuansa käänsi kynttilän ylös alasin. Se sammui rätisten.\n\nMetsäänpäin antavia ikkunoita vasten paistoi täysikuu. Mielipuolen\npitkää valkeata olentoa valaisi toiselta syrjältä kuun hämärät\nhopeaiset säteet, -- toiselta syrjältä sen musta varjo yhtyi\nikkunakehyksien varjoihin, kulkien permannon yli seinälle, josta\nylettyi kattoon asti. Pihalla kolisteli yövahti rämisevää\nvaskipeltiään.\n\nIsot kädet rinnalla pää painuksissa ja yhtämittaa raskaasti huokaisten\nGrisha seisoi äänetönnä jumalankuvien edessä, sitten suurella vaivalla\nlaskeutui polvilleen ja alkoi rukoilla.\n\nAluksi hän höpisi hiljaa tunnettuja rukouksia, pannen vaan muutamiin\nsanoihin painoa, sitten toisti samat rukoukset äänekkäämmin ja paljoa\nelävämmin. Vihdoin hän alkoi käyttää omiakin sanoja, koettaen tällöin\nparhaansa mukaan käyttää vanhaa raamatun kieltä. Hänen sanansa olivat\nyhteyttä vailla, mutta siltä liikuttavia. Hän rukoili kaikkien\nhyväntekijäinsä puolesta (semmoisiksi hän luki niitä, jotka ottivat\nhäntä vastaan taloonsa), niiden joukossa äidin puolesta, ja meidän\nmuiden puolesta; rukoili itsensä edestä, pyysi Jumalaa antamaan\nanteeksi hänen suuria syntejään ja toisti toistamistaan: \"Jumala, anna\nanteeksi minun vihollisilleni!\" Ähkien hän nousi, sitten yhä uudestaan\nmatkien samoja sanoja laskeutui maata suutelemaan, ja taas nousi,\nvälittämättä kahleiden painosta, jotka maahan koskiessa joka kerta\nkuivasti kilahtivat.\n\nVolodja nipisti minua hyvin kipeästi jalkaan; mutta minä en edes\nkatsahtanut taakseni: hieroin ainoastaan kädelläni sitä paikkaa ja yhä\nvaan seurasin lapsellisen ihmettelyn, säälin ja hartauden tunteella\nGrishan kaikkia liikkeitä ja sanoja.\n\nHuvin ja naurun asemesta, joita kopukkaan tullessa olin odottanut,\nminua nyt vapisutti ja sydämeni pamppaili pelosta.\n\nKauan oli Grisha vielä tässä uskonnollisen innostuksen mielentilassa ja\nsaneli omia rukouksiaan. Ja huudahduksensa: Herra, herra! hän lausui\nsellaisella ilmeellä kuin olisi välittömästi odottanut vastausta\ntaivaasta. Sitten kuului ainoastaan valittavia nyyhkytyksiä... Hän\nnousi polvilleen, pani kätensä rinnalleen ja vaikeni.\n\nMinä pistin hiljaa pääni oven raosta, uskaltamatta hengähtääkään.\nGrisha ei liikkunut; hänen rinnastaan tuli raskaita huokauksia; vinon\nsilmän himmeässä terässä näkyi kuun valaisema kyynel.\n\n-- Tapahtukoon sinun tahtosi! huudahti hän äkkiä, sanoin\nkuvaamattomalla ilmeellä, lankesi maahan ja itkeä nyyhkytti kuin lapsi.\n\nSiitä pitäen ovat jo monen talven lumet sulaneet, monet muistot ovat\nminuun nähden kadottaneet merkityksensä ja himmentyneet. Myöskin on\nkuljeksija Grisha itse jo kauan sitten päättänyt viimeisen matkansa;\nmutta hänen tekemänsä vaikutus ja herättämänsä tunne eivät koskaan\nkuole minun muistostani.\n\nVoi sinua, suuri kristitty Grisha! Uskosi oli niin voimakas, että\ntunsit Jumalan läsnäolon; rakkautesi oli niin suuri, että sanat\nitsestään tulvasivat sinun huuliltasi, -- et sinä niitä tarvinnut\njärjelläsi harkita... ja minkä ylevän ylistyksen sinä kannoit Hänen\neteensä, kun sanoja löytämättä itkien sorruit maahan!...\n\nLiikutuksen tunne, jolla olin kuunnellut Grishaa, ei voinut kestää\nkauan ensiksikin siitä syystä, että uteliaisuuteni oli tyydytetty, ja\ntoiseksi, koska jalkani olivat kuoleutuneet istumisesta samalla\npaikalla ja minun teki mieleni yhtyä yhteiseen supatukseen ja\nhihittämiseen, jotka kuuluivat takanani pimeässä kopukassa. Joku\ntarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: \"kenen tämä käsi on?\" Kopukassa oli\naivan pimeä, mutta kosketuksesta ja äänestä, joka puhui juuri minun\nkorvaani, tunsin heti Katinkan.\n\nAivan arvelematta minä sieppasin hänen lyhythihaisen kätensä\nkyynäspäästä ja kumarruin sitä suutelemaan. Katinka kai hämmästyi tätä\ntekoa, koska hän veti kätensä pois: tällä liikkeellä hän tuli\ntyöntäneeksi rikkinäistä tuolia, joka seisoi kopukassa. Grisha nosti\npäänsä, katsoi hiljaa ympärilleen ja rukouksia lukien alkoi tehdä\nristinmerkkejä jokaista nurkkaa kohden. Me juoksimme kuiskutellen ja\nmeluten kopukasta.\n\n\n\n\nXIII\n\nNATALIA SAVISHNA.\n\n\nKahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla juoksenteli Habarovin\nkylän taloissa ryysyisenä ja paljasjalkaisena, mutta kuitenkin\niloisena, lihavana ja punaposkisena _Natashkaksi_ sanottu tyttö. Hänen\nisänsä, klarinetisti Savvin ansioiden vuoksi ja pyynnöstä otti isoisäni\ntytön _yläkertaan_ olemaan yhtenä isoäitini naispalvelijoista.\nSisäpiikana Natashka kunnosti itsensä sekä nöyryydellään että\nahkeruudellaan. Kun sitten äitini syntyi ja tarvittiin lastenpiikaa,\nniin tämä toimi uskottiin Natashkalle. Ja tälläkin uudella alalla hän\nsaavutti kiitosta ja tuli palkituksi toimeliaisuutensa, uskollisuutensa\nja nuorelle rouvalle osottamansa rakkauden vuoksi. Mutta Fokan\npuuteroitu pää ja polvisukat -- ja kun tämän nuoren, vikkelän\nkamaripalvelijan oli virkansa puolesta usein tekemistä Natalian kanssa,\n-- saivat tuon alkuperäisen, mutta rakastavan sydämmen vangiksi. Asia\nmeni niin pitkälle, että tyttö itse päätti mennä isoisäni puheille\npyytämään lupaa päästä Fokan vaimoksi. Isoisä käsitti hänen pyyntönsä\nkiittämättömyydeksi, suuttui ja lähetti Natalia paran rangaistukseksi\narokylän karjakoksi. Mutta kuuden kuukauden kuluttua käskettiin Natalia\ntakasin taloon entiseen toimeensa, koska ei kukaan saattanut hänen\nsijaansa täyttää. Palattuaan ryysyisenä maanpaosta hän tuli isoisäni\neteen, lankesi polvilleen ja pyysi jälleen päästä armoihin ja suosioon,\nsekä rukoili unohtamaan sitä hupsuutta, joka muka oli häneen silloin\ntullut ja jonka hän vannoi ei enää koskaan palaavan. Ja hän todellakin\npiti sanansa.\n\nSiitä saakka Nataliaa ruvettiin kunnioittaen sanomaan Natalia\nSavishnaksi ja hän alkoi kantaa päähinettä: kaiken sen rakkauden, mikä\nhänellä oli sydämmessä, hän siirsi palveltavaansa neitiin.\n\nKun sitten äidin lähimmäiseksi seuralaiseksi tuli guvernantti, niin\nNatalialle uskottiin aitan avaimet ja hänen käsiinsä annettiin kaikki\nvaatteet ja muonavarat. Näitä uusia velvollisuuksiansa hän täytti\nsamalla hartaudella ja rakkaudella. Eläen kokonaan herrasväen\nkeskuudessa hän kaikkialla huomasi tuhlausta, tärvelystä ja varkauksia,\nja kaikin voimin koetti sitä vastustaa.\n\nKun äiti meni miehelään ja tahtoi jotenkin osottaa kiitollisuutensa\nNatalia Savishnalle tämän kaksikymmenvuotisen uskollisen palveluksen\njohdosta, ja senvuoksi kutsui hänet eteensä ja sangen ylistävin sanoin\nilmaistuaan hänelle tunnustuksensa ja rakkautensa antoi hänelle\nkarttamerkillä varustetun paperin, joka sisälsi Natalia Savishnan\nvapautuksen orjuudesta, ja sanoi, että riippumatta siitä tuleeko\nNatalia Savishna palvelemaan edelleen meidän talossamme vai ei, hän on\naina nauttiva 300:n ruplan vuotuista eläkettä. Natalia Savishna\nkuunteli kaikkea tätä sanaakaan sanomatta, sitten otti käteensä\npaperin, katsahti siihen vihasesti, murahti jotain hampaihinsa ja\njuoksi ulos huoneesta paiskaten oven jälkeensä. Ymmärtämättä tämmöisen\nmenettelyn syitä äiti jonkun ajan kuluttua meni Natalia Savishnan\nhuoneeseen. Tämä itkettynein silmin istui kirstullansa, hypistellen\nsormissaan nenäliinaa, ja tuijotti edessään lattialla oleviin\npaperipalasiin.\n\n-- Mikä teidän on, rakas Natalia Savishna? äiti kysyi ottaen häntä\nkädestä.\n\n-- Mikäpä minun olisi, hyvä rouva, vastasi hän: -- tietysti minä en ole\nteidän mieleenne, koska tahdotte nyt ajaa minut ulos talosta... Minkä\nminä sille taidan, menenhän minä, kun käsketään.\n\nHän tempasi kätensä äidiltä ja tuskin saattaen pidättää itkua tahtoi\nlähteä huoneesta. Äiti kuitenkin pidätti hänet, syleili häntä, ja he\nrupesivat molemmat itkemään.\n\nSiitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Natalia Savishnaa,\nhänen hellyyttään ja hyväilyjään: mutta nyt vasta osaan antaa niille\noikean arvon, -- silloin ei juolahtanut päähänikään, mikä harvinainen,\nihana olento tämä eukko oli. Hän ei milloinkaan itsestänsä puhunut,\nvarmaan ei koskaan edes ajatellut itseänsä: koko hänen elämänsä oli\npelkkää rakkautta ja uhrautumista. Olin niin tottunut hänen alttiiseen,\nhellään rakkauteensa, etten kuvaillut asian muuten voivan ollakaan, en\nsiis ollut millään tavoin hänelle kiitollinen enkä koskaan asettanut\nitselleni kysymyksiä: onkohan hän onnellinen? tyytyväinen?\n\nToisinaan oppitunnin päätyttyä juoksin hänen pikku huoneeseensa muka\njonkun välttämättömän asian vuoksi, istuuduin ja aloin ajatella ääneen,\nollenkaan välittämättä hänen läsnäolostaan. Aina hänellä oli jotain\ntekeillä: joko kutoi sukkaa taikka kaiveli kirstuissaan -- niitä oli\nhänen huoneensa täynnä, -- taikka kirjotti pyykkiä ja kuunnellen\nkaikkea sitä moskaa mitä minä puhuin, kuten esimerkiksi \"miten\nkenraaliksi tultuani menen naimisiin ihanan kaunottaren kanssa, ostan\nitselleni voikon, rakennan kristallipalatsin ja kutsun luokseni Karl\nIvanovitshin koko suvun Saksin maakunnasta\" j.n.e., hän vaan hoki\najatuksissaan: \"niinpä kyllä, niinpä kyllä, rakas ystäväni\".\nTavallisesti kun sitten nousin lähteäkseni hän avasi sinisen kirstunsa,\njonka kannen sisäpuolella -- sen muistan kuin tämän päivän -- oli\nliimattuna jokin värikuva husaarista, pumaadarasiasta otettu pikku\nkuvanen ja Volodjan piirustus; -- tästä kirstusta hän otti\nhyvänhajuisen suitsutuspaperin, sytytti sen, ja sitä viuhtoen puhui:\n\n-- Tämä hajupaperi on vielä niiltä ajoilta kuin teidän\nisoisä-vainajanne -- autuus hänen sielullensa -- kävi Turkin sodassa.\nSieltä se sen toi. Tässä on enää viimeinen pala jäljellä, lisäsi hän\nhuokaisten.\n\nHänen lukemattomissa kirstuissaan oli kaikkea mitä ajatella voi. Vaikka\nmitä olisi tarvittu, sanottiin aina: \"pitää pyytää Natalia\nSavishnalta\", ja todellakin, hetken kaiveltuaan kirstussa hän löysi\nkuin löysikin vaaditun esineen, ja sanoi: \"kas, olipa sentään hyvä,\nettä panin säilöön\". Kirstussa oli tuhansia tämmöisiä esineitä, joista\npaitsi häntä ei talossa kukaan olisi tiennyt eikä huolehtinut.\n\nKerran minä häneen suutuin. Näin se tapahtui. Päivällisissä minä sahtia\nitselleni kaataessani pudotin karahvin ja kostutin pöytäliinan.\n\n-- Käskekääpä tänne Natalia Savishna, että hän saa nähdä mitä hänen\nlempipoikansa suorittelee! sanoi äiti.\n\nNatalia Savishna tuli sisälle ja nähtyään pöydällä lätäkön, jonka olin\ntehnyt, pudisti päätänsä; sitten äiti kuiskasi jotain hänen korvaansa\nja hän mennessään heristi minulle sormeaan.\n\nPäivällisen jälkeen olin juuri iloisella mielellä hypellen lähtenyt\nsaliin, kun äkkiä Natalia Savishna hyökkää oven takaa pöytäliina\nkädessä minua kiinni ottamaan, ja huolimatta hurjasta vastarinnastani\nalkaa hieroa kasvojani märällä paikalla hokien: \"älä toisten likaa\npöytäliinoja, älä toisten likaa pöytäliinoja!\" Tämä loukkasi minua\nsiihen määrään, että rupesin vihasta itkemään.\n\n\"Onko moista nähty!\" -- puhuin itsekseni, kulkien nyyhkytellen salissa:\n\"Natalia Savishna _sinuttelee_ minua, ja päälliseksi lyö minua\nkasvoihin märällä pöytäliinalla, ihan kuin olisin mikäkin kyläpoika. Se\non jo sentään liikaa!\"\n\nKun Natalia Savishna näki minun itkevän, hän heti katosi, mutta minä\njatkoin kävelyäni ja mietin vaan miten saisin röyhkeälle Natalialle\nkostetuksi hänen loukkauksensa. Jonkun minuutin kuluttua Natalia\nSavishna palasi arasti luokseni ja alkoi lohdutella:\n\n-- Älkäähän nyt rakkahani, älkää itkekö... antakaa minulle hölmölle\nanteeksi... minun syynihän se oli kaikki... älkäähän olko\nsuutuksissanne, oma ystäväni... tässä on teille!\n\nHän otti liinan alta punasesta paperista tehdyn torven, jossa oli kaksi\nkaramellia ja yksi viinimarja, ja vapisevin käsin tarjosi lahjan\nminulle. Minulla ei riittänyt voimia katsahtaakseni hyvän mummon\nsilmiin; pois kääntyen otin vastaan lahjan, ja kyyneleitä alkoi tulvia\nvielä runsaammin, ei kuitenkaan enää vihasta, vaan rakkaudesta ja\nhäpeästä.\n\n\n\n\nXIV\n\nERO KODISTA.\n\n\nSeuraavana päivänä nyt kerrottujen tapahtumien jälkeen, yhdentoista ja\nkahdentoista välillä aamupäivällä, seisoivat matkavaunut ja vähäisemmät\npuolikatetut vaunut portaiden edessä. Nikolai oli pukeutunut\nmatkapukuun, hän oli korkeavartisissa saappaissa, vanha takki\nkireästi vyöllä vyötettynä. Hän seisoi kuomuvaunuissa ja sovitteli\npäällystakkeja ja tyynyjä istuimelle; huomattuaan istuimen tulevan\nliian korkeaksi hän istui tyynyjen päälle ja hypähdellen paineli niitä\nalemmaksi.\n\n-- Armahtakaa meitä, Herran tähden, Nikolai Dmitritsh, -- ottaisitte\nedes tämän pienen laatikon sinne teille, -- sanoi isän kamaripalvelija\nhengästyneenä, pistäen päänsä suurista vaunuista: -- eihän se suurta\ntilaa ota...\n\n-- Olisitte ennen sanoneet, Mihail Ivanovitsh, vastasi Nikolai\nkiukustuneena nopeapuheisella tavallaan ja kaikin voimin paiskaten\njonkun nyytin pikku vaunujen pohjaan.\n\n-- Totisesti menee tässä muutenkin pää pyörälle, ja te siinä vielä\nlaatikoita tuppaatte, lisäsi hän ottaen hatun päästään ja pyyhkien\npäivettyneeltä otsaltaan suuria hikipisaroita.\n\nTalon miesorjia mekoissaan ja paidoissaan, lakitta päin, naisia\nviirullisissa huiveissaan lapsia sylissä kantaen ja avojalkaisia\nkakaroita seisoskeli portaitten edessä vaunuja katselemassa ja\nkeskenänsä juttelemassa. Yksi kyytimiehistä -- kyyryselkäinen äijä,\ntalvilakki päässä, villanutussa, -- piteli kädessään vaunujen\nväliaisaa, käänteli sitä ja syvämietteisesti katseli sen liikettä;\ntoinen, hyvännäkönen nuori renki, punasilla olkatilkuilla varustetussa\npaidassa, päässä liemenvilloista tehty musta lakki, jota hän valkoista\ntukkaansa raapien kallisteli milloin toiselle milloin toiselle\nkorvalle, pisti viittansa kuskipukille, heitti sinne myöskin ohjat ja\npiiskaa huitoen katseli vuoroin saappaitaan, vuoroin kuskeja, jotka\nrasvasivat kuomuvaunuja. Yksi näistä punaseksi pullistuneena piteli\nvipusinta; toinen pyörän yli kumartuneena voiteli huolellisesti akselia\nja pyöräntulkkaa. Pilalle ajetut kyytihevoset seisoivat aidan luona ja\nhuiskivat hännillään kärpäsiä. Toiset torkkuivat jalkojansa\nlepuutellen ja silmiänsä ummistellen; toiset ikävissään kihnuttivat\nvieruskumppaliaan tai hamuilivat sanajalkojen karkeita lehtiä, joita\nkasvoi portaiden vieressä. Joitakuita kuorsaavia vinttikoiria makasi\nauringon paisteessa, toisia kuljeskeli vaunujen alla pimennossa\nnuoleskelemassa rasvaa mutterin päältä. Ilmassa oli jokin pölyinen\nsumu, taivaanranta oli harmaan ja punertavan sininen, mutta ei\nainoatakaan pilveä näkynyt. Kova länsituuli lennätteli tomua teiltä ja\npelloilta, taivutteli puutarhan korkeiden vaahteroin ja koivujen\nlatvoja, ja kuljetteli kauas putoavia keltasia lehtiä. Minä istuin\nikkunalla ja kärsimättömänä odotin kaikkien valmistuksien päättymistä.\n\nKun sitten olimme kaikki kokoontuneet vierashuoneen pyöreän pöydän\nympärille viimeisen kerran viettääksemme muutamia hetkiä yhdessä, en\nminä tullut lainkaan ajatelleeksi mikä surullinen tapaus oli edessäni.\nPäässäni liikkui mitä tyhjänpäiväisimpiä ajatuksia. Niinpä minä\nesimerkiksi arvottelin, mikä kyytimiehistä ajaa kuomuvaunuja mikä\nsuuria vaunuja, -- kuka matkustaa isän, kuka Karl Ivanovitshin kanssa,\nja miksi minulle välttämättä tahdotaan panna villaliina kaulaan ja\nylimääräinen, pumpulinen alustakki.\n\n\"Olenko niinä muka arka paleltumaan! Kunhan tämä vaan kaikki pian\nloppuisi, että vihdoinkin pääsisimme lähtemään!\"\n\n-- Kelle käskette antamaan luettelon lasten vaatteista? kysyi äidin\npuoleen kääntyen Natalia Savishna, joka itkettynein silmin oli tullut\nsisälle, paperilappu kädessä.\n\n-- Antakaa se Nikolaille, ja poiketkaa sitten sanomaan lapsille\nhyvästi.\n\nEukko aikoi jotakin sanoa, mutta pysähtyi, peitti kasvonsa nenäliinaan\nja epätoivoisesti pudottaen kätensä läksi huoneesta. Minun teki vähän\nkipeätä, kun näin tämän liikkeen; mutta maltiton halu päästä pian\nmatkalle oli voimakkaampi tätä tunnetta, niin että aivan\nvälinpitämättömänä jäin vaan kuuntelemaan isän ja äidin keskustelua. He\npuhuivat seikoista, jotka nähtävästi eivät lainkaan kiinnittäneet\nheidän kummankaan mieltä: mitä muka oli kotia varten ostettava, mitä\nsanottava ruhtinatar Sophielle ja Madame Julielle, oliko tie oleva\nhyvä.\n\nFoka astui sisään ja aivan samalla äänellä kuin hänen oli tapana\nilmoittaa \"päivällinen on valmis\", sanoi kynnykselle pysähtyen\n\"hevoset ovat valmiit\". Huomasin äidin vavahtavan ja kalpenevan tämän\nkuultuaan, aivan kuin se olisi ollut hänelle jotain odottamatonta.\nFokan käskettiin sulkea kaikki huoneen ovet. Minua tuo suuresti\nhuvitti, \"aivan kuin olisivat kaikki piiloutuneet joltakin\".\n\nKun oli istuuduttu, niin Fokakin istui tuolin kulmalle; mutia tuskin\nhän sen oli tehnyt, kuin ovi narahti ja kaikki kääntyivät sinnepäin.\nHuoneeseen tuli nopeasti Natalia Savishna ja silmiänsä nostamatta\nlaittautui oven suulle istumaan samalle tuolille kuin Fokakin. Näen\nkuin tänäpäivänä Fokan kaljun pään, hänen liikkumattomat ryppyisät\nkasvonsa, näen hyväntahtoisen olennon, jolla on pitsimyssy päässä, näen\nsen alta esiintyvät harmaat hiukset. Näen kuinka he vääntelevät\nitseänsä samalla tuolilla ja ovat molemmat yhtä hämillään.\n\nMinä olin yhä vaan välinpitämätön ja maltiton. Ne kymmenen sekuntia,\njoiden aikana istuttiin suljettujen ovien takana, tuntuivat minusta\nkokonaiselta tunnilta. Vihdoin kaikki nousivat, tekivät ristinmerkin ja\nalkoivat jättää hyvästiä. Isä syleili äitiä ja suuteli häntä moneen\nkertaan.\n\n-- Älä nyt huoli, rakkaani! sanoi isä: -- emmehän iäksi eroa.\n\n-- On niin surullista! sanoi äiti itkusta vapisevalla äänellä.\n\nKun kuulin tämän äänen, kun näin hänen vapisevat huulensa ja\nkyyneltyneet silmänsä, minä unohdin kaikki, ja minuun tuli sellainen\nkaiho, semmoinen kipeä kammo, että olisin ennen juossut pois kuin\nruvennut hänelle hyvästiä sanomaan. Tällä hetkellä ymmärsin, että isää\nsyleiltyään äiti oli jo jättänyt hyvästi meidän.\n\nHän suuteli ja siunasi niin moneen kertaan Volodjaa, että -- luullen\nhänen jo vihdoin kääntyvän minuun, -- työntäydyin esiin, mutta hän yhä\nja yhä vaan siimasi Volodjaa ja puristi häntä rintaansa vastaan.\nSilloin minä itse tartuin hänen kaulaansa ja häneen likistyneenä itkin\nmitään muuta kuin omaa suruani ajattelematta.\n\nKun me läksimme asettumaan vaunuihin, oli väki ilmestynyt eteiseen\nhyvästelemään. Heidän: \"sallikaa suudella kättänne\", heidän äänekkäät\nsuutelunsa olalle ja rasvan haju heidän päistänsä herättivät minussa\ntunteen, joka ei ollut kaukana inhosta. Tämän tunteen vaikutuksesta\nminä suutelin hyvin kylmästi Natalia Savishnaa pitsimyssyyn, kun hän\nuiden kyyneleissä hyvästeli minua.\n\nMerkillistä on, että minä tavattoman elävästi muistan kaikkien\nkyläläisten kasvot ja voisin kuvata ne pienimpine erikoisuuksineen,\njota vastoin äidin kasvot ja asento himmenevät kokonaan\nmielikuvituksessani; ehkä se tulee siitäkin, etten koko tähän aikaan\nkertaakaan voinut rohkaista itseäni katsahtaakseni häneen. Minusta\ntuntui, että silloin hänen ja minun suruni paisuisi mahdottomuuden\nrajalle.\n\nMinä töytäsin ensimäisenä vaunuihin ja istuin peräistuimelle. Kohotetun\netumuksen takaa en mitään voinut nähdä, mutta jokin aavistus sanoi\nminulle, että äiti on yhä täällä.\n\n\"Katsahdanko vielä häneen, vai en?... Olkoon siis, vielä viimeisen\nkerran!\" ajattelin itsekseni ja pistin pääni esille vaunuista. Juuri\nsilloin äiti tuli sama ajatus mielessä vaunujen vastapäiseltä puolelta\nesille ja kutsui minua nimeltä. Kuultuani hänen äänensä takaani\nkäännyin häneen päin, ja tein sen niin äkkiä, että päämme kolahtivat\nyhteen; hän hymähti surullisesti ja lujasti, lujasti viimeisen kerran\nsuuteli minua.\n\nKun olimme lähteneet liikkeelle ja ajaneet muutaman sylen verran, niin\nminä päätin taas katsahtaa häneen. Tuuli löyhytteli sinertävää\nkaulahuivia hänen päänsä ympärillä; pää painuksissa ja kädet silmillä\nhän hitaasti nousi portaita ylös. Foka oli häntä tukemassa.\n\nIsä istui minun rinnallani eikä puhunut mitään; minä purskuin itkusta\nja jokin painoi niin minun kurkkuani, että pelkäsin tukehtuvani...\nPäästyämme suurelle tielle huomasimme valkosen liinan, jota joku\nhuiskutti balkongilta. Minä aloin huiskuttaa omallani ja tämä liike\nhiukan rauhotti minua. En kuitenkaan herennyt itkemästä, vaan ajatus\nettä kyyneleeni todistavat minun liikutustani, tuotti minulle\ntyydytystä ja mielihyvää.\n\nVirstan verran ajettuamme asetuin jo rauhallisempaan asentoon ja aloin\nitsepäisellä huomiolla tarkastella mitä oli lähinnä silmiäni --\nnimittäin minun puolellani juoksevan hevosen takapuolta... Katselin\nkuinka tämä sivuhevonen huiski häntäänsä, kuinka se satutti toista\njalkaansa toiseen, kuinka kyytimiehen piiska osui sen selkään ja sen\njalat alkoivat laukata yhtaikaa; katselin kuinka sen selässä mäkivyö ja\nhelat hyppeli, ja katselin siksi kunnes tämä mäkivyö hännän kohdalla\npeittyi saippuavaahdolla. Aloin tähystellä ympärilleni: kellastuneen\nrukiin lainehtivaa pintaa, tummia kesantoja, joilla siellä täällä näkyi\nsahroja, kyntömiehiä ja hevosia varsoineen; tarkastelin virstantolppia,\njopa katsahdin kuskipukillekin nähdäkseni mikä kyytimies ajaa meidän\nvaunujamme; eivätkä kyyneleet vielä olleet kasvoiltani kuivaneet,\nennenkuin ajatukseni jo olivat kaukana äidistä, josta nyt olin\nehkä ainiaaksi eronnut. Mutta mitä ikänä muistelinkin, kaikki se\njohdatti häntä mieleeni. Muistin sienen, jonka äsken olin löytänyt\nkoivu-aleassa, muistin kuinka Ljubotshka ja Katinka riitaantuivat\nkeskenään siitä kuka saisi repiä sienen maasta, ja muistin vielä kuinka\nhe itkivät eron hetkellä.\n\nIkävä oli heitä! ikävä myöskin Natalia Savishnaa, ikävä koivu-aleaa ja\nFokaa! Vihaista Mimmiä -- sitäkin oli ikävä. Kaikkea, kaikkea oli\nikävä. Entä äiti raukkaa? Ja kyyneleet taas nousivat silmiin, ainakin\nvähäksi ajaksi.\n\n\n\n\nXV\n\nLAPSUUS.\n\n\nOnnellinen, onnellinen, iäksi mennyt lapsuuden aika! Kuinka voisi olla\nrakastamatta, hellittelemättä sen muistoja? Nuo muistot ne virkistävät,\nylentävät sieluani ja ovat minun parhainten nautintojeni lähteenä.\n\nToisinaan, kun olin kyllikseni juoksennellut, nostettiin istumaan\nteepöydän ääreen omalle korkealle tuolilleni; on jo myöhäistä, jo kauan\nsitten on maitolasi tyhjennetty ja sokeri syöty, uni panee jo silmät\nummistumaan, mutta ei vaan tee mieli lähteä paikalta, pitää istua ja\nkuunnella. Ja voisiko ollakaan kuuntelematta? Äitihän puhelee jonkun\nkanssa ja hänen puheäänensä on niin hyvä ja lämmin. Kuinka paljon\nsanookin yksistään tämä hänen äänensä minun sydämmelleni! Torkkuvin,\nhämärin silmin minä tuijotan hänen kasvoihinsa, ja yhtäkkiä hän\nmuuttuu aivan-aivan pieneksi, niin että kasvot ovat tuskin napin\nsuuruiset; mutta näen ne sentään selvästi: näen kuinka hän katsahtaa\nminuun ja hymähtää. Minua miellyttää nähdä häntä tuommoisena hitusena;\nminä siristän silmiäni vielä enemmän ja hän muuttuu vihdoin niin\npieneksi kuin ne kääpiöt, joita voi nähdä silmäterässä; mutta nyt jo\nliikahdin ja koko kuva hävisi; minä siristän uudelleen silmiäni,\nkääntelen päätäni, kaikin tavoin koetan uudistaa äskeistä kuvaa, mutta\nen enää onnistu.\n\nMinä poistun pöydän äärestä, nousen jalkoineni päivineni nojatuoliin,\nja asetun siihen mukavasti käppyrään makaamaan.\n\n-- Siihen sinä varmaan nukut, pikku Nikolenka! sanoo minulle äiti: --\netköhän menisi paremmin ylös.\n\n-- Ei minua nukuta, äiti kulta, vastaan minä hänelle ja epäselvät,\nmutta makeat unelmat täyttävät mielikuvitukseni; terve lapsen uni panee\nsilmät ummistumaan, ja hetken kuluttua unohtuu kaikki ja niin sitä\nsitten nukkuu siihen asti kuin herätetään. Joskus puolivalveilla ollen\ntuntuu hellän käden koskettelemiset; tästä koskettelemisesta jo tiedän\nkenen käsi se on, ja vielä nukuksissakin ehdottomasti tarttuu tähän\nkäteen ja puristaa sitä lujasti, lujasti huulia vastaan.\n\nKaikki ovat jo menneet omiin huoneihinsa; yksi kynttilä vaan enää palaa\nvierashuoneessa; äiti oli sanonut herättävänsä itse minut; hän on\nistuutunut sen nojatuolin kulmalle, jossa minä makaan; hän on ihanalla,\nhellällä kädellään silittänyt minun tukkaani, ja korvani yläpuolella\nsoi tuttu, rakas ääni:\n\n-- Nousehan oma poikaseni: jo on aika mennä maata.\n\nEi kenenkään väliäpitämättömät katseet häiritse häntä: hän ei pelkää\nvuodattamasta koko hellyyttään ja rakkauttaan minua kohtaan. Minä en\nliiku, mutta vielä lujemmin suutelen hänen kättään.\n\n-- Nousehan jo, enkelini.\n\nHän ottaa toisella kädellään minun kaulastani, herättääkseen kutkuttaa\nminua pikku sormillaan. Huoneessa on hiljainen puolipimeä. Vihdoin minä\nhyppään pystyyn, pujotan molemmat käteni hänen kaulaansa, painan pääni\nhänen rintaansa vasten ja sanon:\n\n-- Voi, äiti kulta, kuinka minä sinua rakastan!\n\nHän hymyilee tuolla surullisella ihmeellisellä hymyllään, ottaa minun\npääni molempien käsiensä väliin, suutelee minua otsaan ja nostaa minut\npolvillensa.\n\n-- Ettäkö sinä niin rakastat minua? Hän on hetken vaiti ja sanoo\nsitten: -- muista, rakasta aina minua, älä koskaan unohda. Jos sinun\näitiäsi ei tule olemaan, niin ethän unohda häntä, ethän Nikolenka.\n\nJa hän suutelee minua vielä hellemmin.\n\n-- Älä sano niin, oma äiti kulta, oma pikku äiti! huudan minä suudellen\nhänen polviansa; ja kyyneleet vuotavat virtanaan minun silmistäni, --\nrakkauden ja riemun kyyneleet.\n\nTämän jälkeen, yläkertaan tultua, mikä ihana tunne kohoaa rintaan, kun\npyhän kuvan edessä rukoillen sanon: varjele, Herra, isää ja äitiä.\nToistaessa rukouksia, joita ensi kertaa minun lapsihuulet sammaltelivat\nrakastetun äidin sanelun jälkeen, sulautuu rakkaus häneen ja rakkaus\nJumalaan ihmeellisellä tavalla yhdeksi tunteeksi.\n\nRukouksen jälkeen sitten käpristyin pehmeän peitteen alle, sydämmessä\ntuntui keveältä, valoisalta ja iloisalta, toiset ajatukset ajelevat\ntoisia, -- mutta mitä ajatuksia ne ovat? Ei niitä saa kiinni, mutta\npuhdasta rakkautta ja valoisata onnen toivoa ne ovat täynnä. Joskus\nmuistui mieleen myös Karl Ivanovitsh ja hänen katkera kohtalonsa -- hän\noli ainoa ihminen, jonka tiesin onnettomaksi, ja tuli niin surku häntä,\nniin suuri hellyys häntä kohtaan, että kyyneleet alkoivat vuotaa\nsilmistä, ja mieleen nousi rukous: Jumala, suo hänelle onnea, tee\nminulle mahdolliseksi auttaa häntä, kevennä hänen suruansa; olen valmis\nkaikki uhraamaan hänen hyväksensä! -- Sitten työnsin posliinisen\nmielikki-leikkikaluni -- pikku jänön tai koirasen -- untuvatyynyn\nnurkkaan ja ihailin kuinka sen on siinä hyvä ja lämmin olla. Vielä\nrukoilin, että Jumala antaisi onnea kaikille, että kaikki olisivat\niloiset, ja että huomenna olisi kaunis ilma kun menemme kävelemään,\nkäännyin toiselle kyljelle, ajatukset ja kuvat sekottuivat,\nhämmentyivät, ja niin sitten hiljaa nukuin rauhallisena, kasvot vielä\nkyyneleistä märkinä.\n\nPalanneeko ikinä enää se tuoreus, huolettomuus, rakkauden tarve ja\nuskonvoima, joita lapsuudessa omisti? Mikä aika voipi olla parempi sitä\naikaa, jolloin kaksi suurinta hyvää -- viaton iloisuus ja rajaton\nrakkauden tarve -- olivat ainoita elämän vaikuttimia?\n\nMissä ovat nuo kuumat rukoukset? missä tuo parhain lahja --\nmyötätuntoisuuden puhtaat kyyneleet? Lohduttaja-enkeli laskeutui alas,\nhymyillen kuivasi nuo kyyneleet ja kutoi makeita unihaaveita lapsen\nturmeltumattoman mielikuvituksen eteen.\n\nTodellako on elämä jättänyt niin raskaita jälkiä sydämmeeni, että\nminulta ovat ikipäiviksi menneet nämä kyyneleet ja nämä riemut?\nTodellako on jälellä ainoastaan muistot?\n\n\n\n\nXVI\n\nRUNOELMA.\n\n\nMelkein kuukaus sen jälkeen kuin olimme muuttaneet Moskovaan minä\nistuin mummoni talon yläkerrassa kirjotellen suuren pöydän ääressä;\nminua vastapäätä istui piirustuksen opettaja ja lopullisesti korjasi\nmustalla liidulla piirustetun turbaanipäisen turkkilaisen päätä.\nVolodja seisoi opettajan takana ja kaulaansa kurottaen katsoi hänen\nolkansa ylitse. Tämä turkkilaispää oli ensimäinen Volodjan mustalla\nliidulla tekemä piirustus, ja se piti nyt mummon nimipäivänä annettaman\ntälle lahjaksi.\n\n-- Eiköhän tuohon kohti tarvittaisi vielä varjoa? sanoi Volodja\nopettajalle varpailleen kohottautuneena osottaen turkkilaisen kaulaa.\n\n-- Ei, ei tarvita, sanoi opettaja pistäen kynät ja muut\npiirustusvehkeet laatikkoon: -- nyt se on mainio, älkääkä te enää\nsiihen kajotko. No, entä te, pikku Nikolenka, lisäsi hän nousten ja yhä\nvielä syrjittäin katsoen turkkilaista: -- ilmaiskaa nyt vihdoin\nsalaisuutenne: -- mitä aijotte antaa mummolle lahjaksi? Todellakin,\neiköhän olisi jokin pää teiltäkin paras lahja? -- Jääkää hyvästi, hyvät\nherrat! sanoi hän, otti hattunsa, tuntipiletin ja läksi.\n\nSillä hetkellä minustakin näytti, että pää olisi ollut parempi kuin se\nmitä olin koettanut saada aikaan. Kun meille ilmotettiin että pian on\nmummon nimipäivä ja että meidän oli siksi päiväksi valmistaminen\nhänelle lahjoja, niin minun juolahti mieleeni kirjottaa hänelle runo,\nja heti kohta keksin kaksi säettä, joilla oli oivalliset loppusoinnut,\nja toivoin yhtä pian keksiväni muutkin tarvittavat säkeet. En lainkaan\nmuista miten olin saanut päähäni näin oudon aikeen, muistan ainoastaan,\nettä olin siitä kovin hyvilläni, ja että kaikkiin tätä asiaa koskeviin\nkysymyksiin vastasin ihan varmaan antavani mummolle lahjan, mutta en\nsanovani mitä se tulee olemaan.\n\nVastoin luuloani kävi niin, että paitsi noita kahta säettä, jotka olin\nensi innostuksessa keksinyt, kaikista ponnistuksistani huolimatta en\nvoinut sepittää lisäksi mitään. Minä aloin lukea kirjoissamme löytyviä\nrunoja; mutta Dmitrijev yhtä vähän kuin Derzhavinkaan ei voinut\nminua auttaa; päinvastoin minä vielä selvemmin huomasin oman\nkykenemättömyyteni. Tietäen että Karl Ivanovitsh huvikseen joskus\njäljenteli paperille kirjojen runoja, minä aloin salaa selailla hänen\npapereitaan ja löysin saksalaisten runojen seasta myöskin yhden\nvenäläisen, joka nähtävästi oli hänen oman kynänsä tuotteita.\n\nTämä kauniilla pyöreällä käsialalla, hienolle postipaperille kirjotettu\nruno miellytti minua liikuttavan tunteensa vuoksi; opin sen kohta ulkoa\nja päätin käyttää malliksi. Asia rupesi nyt sujumaan paljon paremmin.\nNimipäiviksi valmistui kahdestatoista runosta kokoonpantu\nonnentoivotus, ja istuen luokkahuoneen pöydän ääressä kirjotin sitä\npuhtaaksi veliinipaperille.\n\nKaksi paperiarkkia olin jo tärvännyt... en siksi että olisin tahtonut\njotain niissä muuttaa: värssyt olivat mielestäni aivan erinomaiset;\nmutta kolmannelta riviltä alkoivat säkeitten päät poiketa yhä enemmän\nja enemmän ylöspäin, joten jo kaukaa näkyi, että kirjotus oli vino eikä\nmihinkään kelvannut.\n\nKolmannella arkilla kävi kirjotus yhtä vääräksi kuin ennenkin; mutta\nminä päätin että se sai kelvata. Runoelmassani minä toivotin mummolle\nonnea, terveyttä moniksi vuosiksi ja lopetin näin:\n\n    Sua koetamme lohduttaa\n    Kuin äitiämme rakastaa.\n\nTuohan näytti vallan sievältä, mutta viimeinen säe vaan jotenkin\nmerkillisesti loukkasi minun tuntoani.\n\n-- Kuin äi-ti-äm-me ra-kas-taa, toistin minä itsekseni. -- Mikä ihmeen\nloppusäe sopisi paremmin kuin tuo _rakastaa?_ -- antakaa! -- ilon\nsaa!... Joutavia, kyllä se kelpaa! on se ainakin parempaa kuin Karl\nIvanovitshin runo.\n\nJa minä kirjotin sen niinkuin se oli. Sitten makuukamarissa luin ääneen\nkoko sepustukseni tunteella ja lausujan liikkeillä. Runot olivat aivan\nilman mittaa, mutta en minä enää pysähtynyt niitä korjailemaan;\nsitävastoin viimeinen värssy hämmästytti minua vieläkin enemmän ja\npahemmin. Minä istuin vuoteen laidalle ja vaivuin mietteihin...\n\n\"Mikä ihme pani minut kirjottamaan: _kuin äitiämme rakastaa?_ eihän\nhäntä täällä ole, eikä siis olisi tarvinnut mainitakaan hänestä; tosin\nminä kyllä rakastan ja kunnioitan mummoa, mutta ei mummo sittenkään ole\nsamaa kuin oma äiti... miksi minä kirjotin sen, miksi minä valehtelin?\nOlkoon että ne on vaan runoja, mutta ei sittenkään olisi pitänyt.\"\n\nSamassa ilmestyi räätäli tuoden meille uudet juhlapuvut.\n\n-- Menköön sitten! sanoin minä runoihini harmistuneena, työnsin\nvihasesti paperin tyynyn alle ja juoksin koettamaan uutta moskovalaista\npukua.\n\nMoskovalainen puku näytti erinomaiselta: ruskeat takit pronssinappineen\nolivat ommellut ruumiinmukaisesti istuviksi, eikä niinkuin ennen meillä\nmaalla ommeltiin muka kasvamisen varalta -- mustat kapeat housut\nmyöskin ihmeen sievästi istuivat jalan muotojen mukaan ja lankesivat\nsaappaiden päälle.\n\n\"Vihdoin viimeinkin on minun housuissani siis oikeat jalkahihnat!\"\najattelin minä, haltioissani tarkastellen kaikilta puolilta sääriäni.\n-- Vaikka minusta tuntui sangen ahtaalta ja epämukavalta uudessa\npuvussani, salasin sitä kaikilta, sanoin että päinvastoin tuntuu perin\nsuloiselta, ja jos jotain puutetta puvussa on, niin ei muuta kuin että\nse on kenties vähän liian väljä. Sittemmin minä hyvin kauan seisoin\npeilin ääressä harjaten runsaasti voideltua päätäni; mutta kaikista\nyrityksistäni huolimatta en mitenkään saanut päälakeni tupsuja\npainumaan: heti kun niiden tottelevaisuutta koetellakseni lakkasin\npainamasta niitä kammalla, ne nousivat ja töröttivät eri suunnille,\nantaen kasvoilleni mitä naurettavimman ilmeen.\n\nKarl Ivanovitsh pukeutui toisessa huoneessa, ja hänelle kannettiin\nluokkahuoneen läpi sininen hännystakki ja vielä joitakin valkosia\npukutarpeita. Alas vievältä ovelta kuului mummon palvelijoista joku\nhuutavan; minä tulin ulos kysyäkseni mitä asiaa hänellä oli. Hän piteli\nkädessään kovaksi tärkättyä rintapaitaa ja sanoi tuoneensa sen Karl\nIvanovitshille, eikä nukkuneensa yhtään koko yönä ehtiäkseen ajoissa\nsaada sen valmiiksi. Minä lupasin toimittaa rintapaidan perille ja\nkysyin oliko mummo jo ylhäällä.\n\n-- Onpa kyliä! jo on kahvitkin juotu ja on jo pappikin käynyt. --\nOlettepa tekin pulskan näkönen, lisäsi hän ja naurahtaen katsahti minun\nuuteen pukuuni.\n\nTämä huomautus sai minut punastumaan: minä hypähdin toisella jalallani,\nnapsahutin sormillani, tahtoen sillä antaa hänen tuntea, ettei hän edes\nvielä oikein tiedäkään mikä velikulta minä olen.\n\nTuotuani rintapaidan Karl Ivanovitshille hän ei sitä enää\ntarvinnutkaan: hän oli jo pukenut toisen ylleen ja kumartuneena\npienellä pöydällä seisovan peilin eteen molemmin käsin piteli\nrusettinsa uhkeita silmukoita, ja koetteli soveltuuko hänen päänsä\nvapaasti molempain silmukkain väliin. Nykäisten kaikilta puolilta\nmeidän pukujamme paikoilleen ja pyydettyään että Nikolai samaten\noikaseisi hänen omaa pukuansa, hän vei meidät mummon eteen. Naurattaa\nvieläkin muistellessani kuinka kova pumaadan haju meistä kolmesta\nläksi, kun me rappusia myöten aloimme laskeutua alakertaan.\n\nKarl Ivanovitshin käsissä oli hänen oma tekemänsä rasia, Volodjalla\npiirustus, minulla runo; kunkin kielellä oli valmiina sanat joilla\nasianomainen lahja oli vietävä esille. Juuri silloin kuin Karl\nIvanovitsh aukaisi salin ovea, veti pappi ylleen messupukua ja\nrukouksen ensimäiset äänet kajahtivat.\n\nMummo oli jo salissa: kumarassa ja tuolin selustimeen nojautuneena hän\nseisoi seinään päin kääntyneenä ja hurskaasti rukoili; hänen vieressään\nseisoi isämme. Hän käännähti meihin päin ja hymähti huomattuaan kuinka\nme hätäillen piilottelemme selän taa lahjojamme ja koettaen olla\nnäkymättöminä asetuimme oven pieliin. Koko se odottamattomuuden\nyllätys, jota olimme aikoneet saada aikaan, oli mennyt hukkaan.\n\nKun alettiin jo tulla ristiä suutelemaan, minä äkkiä tunsin joutuvani\nvastustamattoman, mielettömän ujouden pauloihin, ja ymmärtäen ettei\nminulla milloinkaan tule riittämään rohkeutta antaa lahjaani esille,\npiilouduin Karl Ivanovitshin selän taakse. Hän, mitä valituimmin\nlausein toivotettuaan mummolle onnea, siirsi rasiansa oikeasta kädestä\nvasempaan, ojensi sen nimipäivän viettäjälle ja meni sitten pari\naskelta syrjään antaakseen tilaa Volodjalle. Mummo näytti\nolevan ihastuksissaan kultapaperipäärmeellä varustettuun\nrasiaan, ja ilmaisi kiitollisuutensa mitä suopeimmalla hymyilyllä.\nKuitenkin oli silminnähtävää, ettei hän tiennyt mihin rasiaa panna, ja\narvattavasti juuri senvuoksi pyysi isää katsomaan kuinka ihmeen\ntaitavasti se oli tehty.\n\nTyydytettyään uteliaisuutensa isä vuorostaan antoi sen papille, jota\ntämä kapine näytti aivan erikoisesti miellyttävän: hän heilutteli\npäätään puolelta toiselle uteliaasti katsellen milloin rasiaa milloin\nsen tekijää, joka oli saanut aikaan niin mestarillisen teoksen. Volodja\nantoi nyt oman turkkilaisensa esille, ja hänenkin osakseen tuli samat\nkehumiset ja ylistykset kaikilta puolilta. Tuli sitten minunkin\nvuoroni: mummo kääntyi hyväntahtoisella hymyllä minuun päin.\n\nJotka ovat kokeneet ujoutta, tietävät että tämä tunne enentyy suorassa\nsuhteessa ajan kulumiseen, jota vastoin päättäväisyys vähenee\npäinvastaisessa suhteessa, se on, mitä kauemmin tämä ujouden mielentila\nkestää, sitä mahdottomampi on siitä päästä ja sitä vähemmän\npäättäväisyyttä on jälellä.\n\nViimeinenkin rohkeus ja päättäväisyys katosi minulta sillä välin kuin\nKarl Ivanovitsh ja Volodja antoivat esiin lahjojansa, ja ujouteni\nkasvoi äärimmäisyyteen asti: tunsin kuinka veri alituiseen pakkaa\nsydämmestä päähän, kuinka vuoroin punastun ja vuoroin vaalenen, ja\nkuinka otsalleni ja nenälleni ilmestyy suuria hikipisaroita. Korvat\npaloivat, väristys kävi läpi koko ruumiini, minä astelin jalalta\ntoiselle liikkumatta paikaltani.\n\n-- No, Nikolenka, näytähän nyt sinäkin mitä olet valmistanut --\nrasianko vai piirustuksen? sanoi minulle isä. -- Ei auttanut enää\nmikään: vapisevin käsin minä ojensin esille rutistuneen onnettoman\npaperikääröni; mutta ääni petti minut kokonaan ja aivan sanattomana\nseisoin mummon edessä. En voinut sulattaa ajatusta, että odotetun\npiirustuksen asemesta luettaisiin kaikkien kuullen minun kelvottomat\nrunoni ja vielä nuo onnettomat sanat: kuin äitiämme rakastaa, jotka\nselvään osottivat, etten ollut koskaan äitiäni rakastanut, vaan hänet\nunohtanut. Kuinka voisin ilmaista kärsimyksiäni niinä hetkinä, jolloin\nmummo oli alkanut lukea minun runoelmaani, jolloin hän, saamatta oikein\nselkoa, pysähtyi keskelle värssyä ja hymähdyksellä, joka silloin näytti\nminusta ivalta, katsahti isään, -- jolloin hän lausui toisin kuin\nolisin tahtonut, ja vihdoin heikon näkönsä vuoksi antoi paperin isälle\nsitä loppuun lukematta, ja pyysi isän lukemaan kaikki alusta alkaen\nuudestaan! Minusta näytti, että hän teki niin, koska oli kyllästynyt\nlukemaan noin huonoja ja vinosti kirjotettuja säkeitä, ja myös siksi,\njotta isä voisi itse lukea viimeisen värssyn, mikä niin päivän selvästi\nilmaisi tunteettomuuttani. Minä odotin hänen läsäyttävän minua nenälle\nnoilla runoilla, sanoen: \"ilkeä poika nulikka... siinä sait!\" mutta\nmitään sellaista ei tapahtunut; kun kaikki oli luettu, mummo\npäinvastoin sanoi: charmant! ja suuteli minua otsaan.\n\nRasiainen, piirustus ja runo asetettiin vierekkäin kahden\nbatistinenäliinan ja äidin valokuvalla varustetun tupakkarasian kanssa\nnojatuolin edessä olevalle pikku pöydälle, jonka ääressä mummo aina\nistui.\n\n-- Ruhtinatar Varvara Iljinitshna, ilmotti toinen niistä mahdottoman\nisoista lakeijoista, jotka tavallisesti seisoivat mummon vaunujen\ntakana.\n\nMummo katseli mietteihin vaipuneena valokuvaa, joka oli sovitettu\nkilpikonnan kuoresta tehtyyn tupakkirasiaan, eikä vastannut mitään.\n\n-- Suvaitsetteko pyytää sisälle, teidän ylhäisyytenne? toisti lakeija\nkysymyksensä.\n\n\n\n\nXVII\n\nRUHTINATAR KORNAKOVA.\n\n\n-- Pyydä sisälle, sanoi mummo istuutuen syvemmäksi nojatuoliin.\n\nRuhtinatar oli noin viidenviidettä ikäinen nainen, pieni kasvultaan,\nraihnainen, kuiva ja katkera, silmät harmaan viheriäiset ja niiden ilme\noli selvässä ristiriidassa luonnottoman viehkeässä asennossa olevan\npikku suun kanssa. Kurjensulkaisen samettihatun alta näkyi vaalean\npunertava tukka; silmäkulmat ja ripset tuntuivat vielä vaaleamman\nkellertäviltä hänen kivuloisenvärisillä kasvoillaan. Hänen vapaitten,\ntottuneiden liikkeidensä, pienen pienien käsiensä ja kaikkien\npiirteiden erinomaisen kuivuuden vuoksi teki hänen yleinen ulkomuotonsa\nkuitenkin jonkinlaisen jalosukuisuuden ja tarmokkuuden vaikutuksen.\n\nRuhtinatar oli sangen puhelias ja oli hänen puhetapansa semmoinen kuin\nihmisillä, jotka puhuvat aina niinkuin heitä vastustettaisiin, vaikkei\nkukaan olisi sanallakaan vastustanut; hän joko kohotti äänensä tai\nverkalleen alensi sitä, alkaakseen sitten yhtäkkiä uudella elävyydellä,\njonka ohella hän katsahteli ympärillä oleviin aivan kuin olisi sillä\ntahtonut sanojaan vahvistaa, vaikkei kukaan ottanut osaa keskusteluun.\n\nHuolimatta siitä että ruhtinatar suuteli mummon kättä ja yhtämittaa\nnimitti häntä ma bonne tante'ksi, huomasin ettei mummo ollut häneen\ntyytyväinen, vaan merkillisesti kohautteli silmäkulmiaan kuunnellessaan\nhänen selvittelyjään syistä miksei ruhtinas Mihailo itse muka mitenkään\nvoinut saapua mummoa onnittelemaan, vaikka tietysti olisi suuresti\nhalunnut; ja vastaten venäjäksi ruhtinattaren ranskalaisiin lauseihin\nhän sanoi, erityisesti puhettaan venyttäen:\n\n-- Olen teille huomiostanne kiitollinen, rakas ruhtinattareni; -- mitä\ntaas ruhtinas Mihailoon tulee, niin onhan se ymmärrettävää... hän on\naina toimissaan kiinni; ja toiseksi, haluko hänellä on vanhan mummon\nkanssa istuskella?\n\nJa antamatta ruhtinattarelle aikaa vastustaa hänen sanojansa hän\nennätti jatkamaan:\n\n-- No, miten lapsenne voivat, rakas ystäväni?\n\n-- Jumalan kiitos, ma tante, kasvavat, opiskelevat, kujeilevat...\nerittäinkin Etienne -- vanhin, siinä se vasta on telmijä, ettei sen\nvertaista; mutta onpa toiselta puolen viisaskin -- un garçon, qui\npromet -- Ajatelkaapa, mon cousin, jatkoi hän kääntyen yksistään isän\npuoleen, sillä mummo, vähääkään välittämättä ruhtinattaren lapsista ja\nhaluten sen sijaan kehaista omia lapsenlapsiaan, otti huolellisesti\nesiin runoni rasian alta ja alkoi kääriä paperia auki: -- ajatelkaapa,\nmon cousin, mitä se äskettäin tekasi...\n\nJa isään päin kumartuen ruhtinatar alkoi suurella innolla hänelle\njotakin kertoa. Lopetettuaan kertomuksensa, jota en kuullut, hän rupesi\npaikalla hahattamaan ja kysyvästi isään katsoen sanoi:\n\n-- No mitä ajattelette pojasta, mon cousin? Tietysti hän olisi\nansainnut raippoja, mutta keksintö oli niin älykäs ja hullunkurinen,\nettä annoin anteeksi, mon cousin.\n\nJa ruhtinatar, iskien silmänsä mummoon, jatkoi mitään puhumatta\nnauruansa.\n\n-- _Lyöttekö_ te siis lapsianne, ystäväni? kysyi mummo merkillisesti\nsilmäkulmiansa kohottaen ja pannen erikoista painoa sanaan _lyöttekö_.\n\n-- Ah, ma bonne tante, vastasi ruhtinatar sävyisällä äänellä, heittäen\nnopean katseen isään; -- tiedänhän mitä mieltä te siinä asiassa olette,\nmutta sallikaahan minun sentään tässä ainoassa kysymyksessä olla eri\nmieltä kanssanne: kaikesta mitä olen ajatellut, mitä olen lukenut, mitä\ntästä kysymyksestä neuvotellut, olen sittenkin tullut siihen\nkokemukseen, että vakaumukseni mukaan on välttämätöntä vaikuttaa\nlapsiin pelon avulla. -- Jotta lapsesta tulisi mies, on pelko\nvälttämätön... vai miten, mon cousin? ja pelkäävätkö lapset mitään\nenemmän kuin vitsoja, je vous demande un peu?\n\nTällöin hän kysyvästi katsahti meihin ja tunnustaakseni kävi oloni\nsillä hetkellä vähän tukalaksi.\n\n-- Sanokaa mitä tahdotte, vaan poika on kahdenteentoista, jopa\nneljänteentoistakin vuoteen asti vielä lapsi; kas _tytöt!_ -- se on\ntoinen asia.\n\n\"Mikä onni, ajattelin, -- etten ole hänen poikansa.\"\n\n-- Se on kaikki erinomaista, ystäväni, sanoi mummo, kiertäen jälleen\nkokoon minun runoni ja pannen paperin takasin rasian alle, aivan kuin\nei olisi nyt enää pitänyt ruhtinatarta kyllin arvokkaana kuulemaan\nmoista nerontuotetta: -- se on kaikki mainiota, mutta sanokaapa\nminulle, mitä hienoja tunteita te tämän perästä voitte lapsiltanne\nodottaa?\n\nJa pitäen tätä todistustansa ehdottomasti sitovana mummo päättääkseen\nkeskustelun lisäsi:\n\n-- Vaikka voihan siinä asiassa tietysti jokaisella olla oma\nmielipiteensä.\n\nRuhtinatar ei vastannut mitään, vaan ainoastaan alentuvasti\nhymyilemällä ilmaisi antavansa anteeksi nämä kummalliset ennakkoluulot,\nkoska hänen edessään oli henkilö, jota hän piti niin suuressa arvossa.\n\n-- Mutta esittäkääpä minulle toki teidän nuorukaisenne, huudahti hän\nmeihin katsoen ja kohteliaasti hymyillen.\n\nMe nousimme ja ruhtinattaren silmiin tuijottaen emme voineet ymmärtää\nmitä oli tehtävä osottaaksemme olevamme nyt tutustuneet.\n\n-- Suudelkaapa ruhtinattaren kättä, sanoi isä.\n\n-- Pyydän teitä rakastamaan vanhaa tätiä, puhui ruhtinatar suudellen\nVolodjan tukkaa: -- vaikka olenkin teille kaukainen sukulainen, olen\nkuitenkin läheinen, sillä minä luen läheisyyttä ystävyyden eikä\nsukulaisuuden mukaan, lisäsi hän erityisesti mummoa tarkottaen; mutta\nmummo oli häneen yhä tyytymätön ja vastasi:\n\n-- Ohhoh! ystäväni, eihän nykyään sellaista sukulaisuutta kukaan lue!\n\n-- Tämä tässä, siitä tulee maailmanmies, sanoi isä osottaen Volodjaa:\n-- mutta tästä tulee runoilija, lisäsi hän minun paraikaa suudellessani\nruhtinattaren pientä laihaa kättä ja hyvin elävästi kuvaillessani tässä\nkädessä olevia raippoja, ja raippojen alla penkkiä j.n.e.\n\n-- Kumpi niin? kysyi ruhtinatar pidättäen minun kättäni omassaan.\n\n-- Juuri tämä pikkunen tupsuniekka, vastasi isä iloisesti naurahtaen.\n\n\"Mitä minun tupsuni häneen kuuluu!... ei taida olla muuta\npuheenainetta!\" ajattelin minä ja siirryin nurkan puolelle.\n\nMinulla oli mitä kummallisimpia käsityksiä kauneudesta. -- Pidin\nesimerkiksi Karl Ivanovitshia maailman kauniimpana miehenä; jonka\nohella tiesin itse olevani ruma, enkä siinä lainkaan erehtynyt;\nsentähden jokainen viittaus minun ulkomuotooni kipeästi loukkasi minua.\n\nMuistan hyvin hyvästi, kuinka kerran päivällispöydässä -- silloin olin\nkuuden vuotias -- nousi puhe ulkonäöstäni, kuinka äiti koetti löytää\njotain kaunista minun kasvoissani; sanoi minulla olevan sielukkaat\nsilmät, miellyttävän hymyn, mutta vihdoin myöntyen isän sitoviin\ntodistuksiin ja päivän selvyyteen oli pakotettu tunnustamaan että olen\nkuin olenkin ruma; sitten hän vielä, kun minä kiitin häntä ruuasta,\nnipisti minua poskesta ja sanoi:\n\n-- Tiedä sinä, Nikolenka, että kasvojesi vuoksi ei yksikään rupea sinua\nrakastamaan, siis sinun täytyy koettaa tulla muuten vaan viisaaksi ja\nhyväksi pojaksi.\n\nNämä sanat saivat minut siihen varmaan vakaumukseen, etten minä ole\nkaunis, mutta myöskin siihen, että minusta ehdottomasti tulee hyvä ja\nviisas poika.\n\nKuitenkin minuun usein tuli epätoivon hetkiä, jolloin en luullut onnea\nmaan päällä riittävän ihmiselle, jolla oli niin leveä nenä, niin paksut\nhuulet ja niin pienet harmaat silmät, kuin minulla; pyysin Jumalaa\ntekemään ihmetyötä, muuttamaan minut kauniiksi, ja kauniiden kasvojen\npalkaksi olisin antanut kaikki mitä minulla oli kallista nykyisyydessä,\nja mitä tulevaisuudessa toivoin saavani.\n\n\n\n\nXVIII\n\nRUHTINAS IVAN IVANOVITSH.\n\n\nKun ruhtinatar oli, runon kuultuaan, tuhlaamalla tuhlannut ylistyksiä\ntekijälle, niin mummo heltyi ja alkoi puhua hänen kanssaan ranskaa,\nherkesi myös sanomasta, _te, rakas ystäväni_, ja kutsui tulemaan meille\nillaksi kaikkine lapsineen, johon ruhtinatar suostui, ja vielä hetken\nistuttuaan läksi.\n\nVieraita saapui onnea toivottamaan sinä päivänä niin paljon, että\npihalla kaiken aamua seisoi portaiden edessä kokonainen läjä vaunuja.\n\n-- Bon jour, chère cousine, sanoi eräs vieraista, astuessaan\nhuoneeseen, mummon kättä suudellen.\n\nSe oli seitsemänkymmenen ikäinen pitkäkasvuinen sotilashenkilö, suuret\nepoletit olalla. Sotilaspuvun kauluksessa näkyi iso valkonen risti.\nHänen kasvojensa ilme oli rauhallisen avonainen. Hänen liikkeittensä\nvapaus ja yksinkertaisuus hämmästyttivät minua. Vaikka hänellä oli\ntukkaa ainoastaan hiukan niskassa ja vaikka ylähuulen asema selvään\nilmaisi hänen hampaattomuuttansa, oli hän kuitenkin huomattavan kaunis.\n\nRuhtinas Ivan Ivanovitsh oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja\nvielä hyvin nuorena saavuttanut loistavan menestyksen urallansa. Siihen\noli vaikuttanut hänen jalo luonteensa, kaunis ulkomuotonsa, tavaton\nurhoollisuutensa, kuuluisa ja mahtava sukunsa sekä erittäinkin hyvä\nonnensa. Hän pysyi edelleen sotapalveluksessa ja hänen kunnianhimonsa\ntuli pian niin tyydytetyksi, ettei hänellä ollut sillä alalla enää\nmitään saavutettavaa. Jo nuoresta alkaen hän käyttäytyi niinkuin olisi\nvalmistunut astumaan siihen loistavaan asemaan, mihin kohtalo hänet\nlopulta sitten asettikin; vaikka siis hänen loistavassa ja vähän\nkunnianhimoisessa elämässään, kuten kaikissa muissa, sattuikin\nepäonnistumisia, pettymisiä ja katkeruuksia, ei hän ollut kertaakaan\nkadottanut rauhallisuuttansa, luopunut ylevästä ajatustavastaan eikä\nuskonnon ja siveellisyyden perussäännöistä; hän olikin saavuttanut\nyleisen tunnustuksen ja kunnioituksen, loistavastakin asemastaan\nhuolimatta, ainoastaan johdonmukaisuutensa ja lujuutensa perustuksella.\nEi hän myöskään ollut mikään erinomaisen viisas mies, mutta ollen\nasemassa, jossa sai ikäänkuin yläpuolelta katsella elämän kaikkea\nkunnianhimoista temmellystä, hänen ajatustapansa pysyi ylevänä. Hän oli\nsekä hyvänsävyinen että tuntehikas, käytöksessään sentään hiukan kylmä\nja kopea. Tämä oli seuraus siitä, että ollen taaskin semmoisessa\nasemassa, missä hän saattoi olla niin monelle hyödyksi, hän koki\nkylmyydellään suojella itseään alituisilta anomuksilta ja pyynnöiltä,\njoilla ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hänen vaikutustaan.\nKäytöksen kylmyyttä lievensi kuitenkin alentuva kohteliaisuus, joka on\nominainen hyvin _ylhäisiin piireihin_ kuuluville ihmisille. Hän oli\nmyös hyvin sivistynyt ja lukenut; mutta hänen sivistyksensä oli\nkuitenkin pysähtynyt siihen, mitä hän oli omistanut varhaisessa\nnuoruudessaan eli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla. Hän oli\nlukenut läpi kaikki mitä merkillistä Ranskassa oli kahdeksannellatoista\nvuosisadalla kirjotettu filosofian ja kaunokirjallisuuden alalla,\nperusteellisesti tunsi ranskalaisen kirjallisuuden kaikki parhaimmat\ntuotteet, niin että osasi ja rakasti usein tuoda esiin kohtia\nRacineltä, Corneilleltä, Boileaulta, Molièreltä, Montaignelta,\nFénelonilta; sitäpaitsi hänellä oli loistavat tiedot mytologiiassa ja\nhän tutki menestyksellä ranskaksi käännettyjä muinaismuistoja eeppisestä\nrunoudesta, tunsi tyydyttävästi historiaa, jota oli lukenut Segurin\nteoksista; mutta matematiikasta hänellä ei ollut mitään tietoja\nluvunlaskua pitemmälle, ei liioin fysiikasta eikä oman ajan\nkirjallisuudesta: hän taisi puheessa sopivalla tavalla vaieta tai sanoa\njonkun yleisen mietelmän Göthestä, Schilleristä tai Byronista, vaan hän\nei ollut niitä ikinä lukenut. Tästä ranskalaisklassillisesta\nsivistyksestään huolimatta, josta muuten löytyi enää ani harvoja\nesimerkkejä, oli hänen puheensa kuitenkin yksinkertainen, ja se\nyksinkertaisuus yhtaikaa sekä peitti joitakuita puutteita hänen\ntiedoissaan että teki hänen puhelunsa miellyttäväksi ja hänet itsensä\nsuvaitsevaiseksi. Hän oli kaiken alkuperäisyyden suuri vihollinen, ja\nsanoi, että originaliteetti on usein keskinkertaisten ihmisten\nhätäkeino. Seura oli hänelle ihan välttämätöntä. Missä ikinä hän\nolikaan Moskovassa taikka ulkomailla, hän eli aina yhtä avonaisesti, ja\nmääräpäivinä otti luonaan vastaan kaupungin koko seurapiirin. Hänen\nasemansa oli kaupungissa sellainen, että häneltä saatu kutsumakortti\nkelpasi passiksi mihin hotelliin tahansa, -- että monet nuoret ja\nsievät naiset mielellään asettivat ruusuposkensa hänen eteensä, joita\nhän suuteli ikäänkuin muka isällisellä tunteella, ja että jotkut\nnähtävästi sangen mahtavat ja ylhäiset ihmiset joutuivat haltioihinsa,\nkun pääsivät ruhtinaan pelitovereiksi.\n\nEi ollut enää paljon sellaisia ihmisiä olemassa, kuin mummo, jotka\nolisivat olleet ruhtinaan kanssa samaan piiriin kuuluvia, saman\nkasvatuksen saaneita, samaten ajattelevia ja saman ikäisiä, senvuoksi\nhän piti erikoisessa arvossa vanhaa ystävyys-suhdettansa mummoon ja\nosotti hänelle aina suurta kunnioitusta.\n\nEn voinut kyllikseni ihailla ruhtinasta: se kunnioitus, jota kaikki\nhänelle osottivat, hänen tavattoman suuret olkalappunsa, se erikoinen\nilo, joka valtasi mummon, kun ruhtinas ilmestyi, ja vielä se, että hän\noli ainoa, joka ei näyttänyt pelkäävän mummoa, vaan kohteli sitä aivan\nvapaasti, jopa uskalsi nimittää häntä ma cousine'ksi, se kaikki pani\nminut antamaan hänelle saman, ellei vielä suuremmankin arvon kuin minkä\nannoin mummolle. Kun hänelle näytettiin minun runoni, hän käski minut\nluokseen ja sanoi:\n\n-- Kuka ties, ma cousine, tuosta pojasta vielä tulee toinen Derzhavin.\n\nTällöin hän nipisti minua poskeen niin kipeästi, että olin kiljaista,\nmutta onneksi ennätin arvata, että se oli eräs laji hyväilyä.\n\nVieraat läksivät, isä ja Volodja poistuivat: vierashuoneeseen jäimme\nainoastaan ruhtinas, mummo ja minä.\n\n-- Mistähän syystä se meidän hyvä Natalia Nikolajevna ei saapunut\nmaalta? kysyi äkkiä ruhtinas Ivan Ivanovitsh hetken vaiti oltuaan.\n\n-- Ah! mon cher, vastasi mummo äänensä alentaen ja pannen kätensä hänen\nhihalleen: -- kyllä hän varmaankin olisi tullut, jos olisi saanut tehdä\nniinkuin tahtoo. Hän kirjottaa minulle, että hänen miehensä muka\nehdotti hänenkin matkaansa, mutta että hän itse kieltäytyi, koska\nheillä ei muka ole ollut mitään tuloja tänä vuonna; ja kirjottaa sitten\nnäin: \"paitsi sitä ei minulla ole mitään syytä tänä vuonna siirtää koko\nkotia Moskovaan. Ljubotshka on vielä liian pieni; ja mitä taas tulee\npoikiin, jotka tulevat asumaan teidän luonanne, niin olen vielä\nrauhallisempi kuin jos he olisivat minun kanssani\". -- Tämä kaikki on\nhyvä! jatkoi mummo semmoisella äänellä, joka selvästi ilmaisi ettei hän\nlainkaan pitänyt asiata hyvänä: -- pojat olisivat jo kauan sitten\nolleet lähetettävät tänne, että he olisivat edes jotakin oppineet ja\nvähäkin tottuneet maailman tapoihin; sillä mitä ihmeen kasvatusta he\nvoivat maalla saada?... onhan vanhempi jo kolmentoista ikäinen, ja\ntoinen yhdentoista! näittehän itse, mon cousin, he ovat täällä kuin\nvillit... eivät osaa edes huoneeseen kunnolla astua.\n\n-- Minä en kuitenkaan voi ymmärtää, vastasi ruhtinas: -- mitä varten\nnuo alituiset valitukset taloudellisesta rappiosta? miehellä on\nerinomaiset tulot, ja mitä taas Natashan Habarovkaan tulee, jossa me\nmuuten ennen muinoin teidän kanssanne teaatteria näyttelimme, niin minä\ntunnen tuon maatilan kuin omat viisi sormeani -- se on erinomainen\nmaatila! ja se tuottaa sievoset tulot.\n\n-- Sanon teille kuin todelliselle ystävälle, keskeytti hänet mummo\nsurullisella ilmeellä: -- minusta näyttää, että tuo kaikki on tekosyitä\nainoastaan sitä varten, että miekkonen saisi elää täällä yksin,\nvetelehtiä klubeissa, käydä päivällisillä ja Jumala ties\nmitä tehdä; mutta se raukka siellä maalla ei aavista mitään.\nTiedättehän kuinka enkelimäisen hyvä hän on -- mutta hän uskoo\nmieheensä joka suhteessa. Mutta mies on saanut hänen päähänsä, että\nlapset ovat vietävät Moskovaan, ja hänen yksin jääminen tyhmän\nguvemantin kanssa maalle, -- ja tietysti hän uskoo senkin! jos se\nsanoisi hänelle, että lapsia täytyy piestä niinkuin niitä pieksee\nruhtinatar Varvara Iljinitshna, kyllä kai hän siihenkin suostuisi,\nsanoi mummo mitä suurimmalla ylenkatseella käännähtäen nojatuolissaan.\n-- Niin se on, ystäväni, jatkoi hän hetken perästä ja otti käteensä\ntoisen nenäliinoista, pyyhkiäkseen silmästä kyyneleen: -- minun tulee\nusein mieleeni, että se mies ei osaa arvostella eikä ymmärtää häntä, ja\nettä hänen hyvyydestään, rakkaudestaan huolimatta hän kätkee salaista\nsurua sydämmessään -- tiedän sen aivan hyvin -- eikä voi olla\nonnellinen hänen kanssaan; ja muistakaa minun sanaani jos hän...\n\nMummo peitti kasvonsa nenäliinaan.\n\n-- Eh! ma bonne amie, sanoi ruhtinas nuhtelevasti: -- te ette näenmä\nole tullut lainkaan entistä järkevämmäksi -- olette alituisesti\nepätoivoinen ja itkette olemattomia suruja. -- Kuinka saatattekaan niin\nsanoa? minä tunnen hänet ja tiedän hänet huomaavaiseksi, hyväksi,\nerinomaiseksi aviomieheksi ja mitä jaloimmaksi ihmiseksi, -- un parfait\nhonnête homme!\n\nTahtomattani kuultuani näin keskustelun, jota minun ei olisi pitänyt\nkuulla, minä varpain ja suuressa mielenkuohussa pujahdin huoneesta.\n\n\n\n\nXIX\n\nIIVINIT.\n\n\n-- Volodja! Volodja! Iivinit tulevat! huusin minä nähtyäni ikkunasta\nkolme poikaa sinisissä majavakauluksisissa turkeissa. He tulivat kadun\npoikki vastapäiseltä trotuarilta meidän taloamme kohti keikarimaisen,\nnuoren kotiopettajansa seurassa.\n\nIivinit olivat meille sukua ja melkein samanikäiset; pian Moskovaan\ntulomme jälkeen tutustuimme heihin ja aloimme seurustella heidän\nkanssaan.\n\nToinen Iivineistä -- Serjozha oli mustaverinen, kiharatukkainen poika,\nvankka nokka pystyssä, huulet hyvin tuoreenpunasina, ja ne harvoin\nkokonaan peittivät tuon vähän eteenpäin pistävän rivin valkosia\nhampaita; kauniit silmät olivat tumman siniset ja kasvojen ilme\ntavattoman reipas. Hän ei milloinkaan hymyillyt, vaan joko katsoi\neteensä ihan totisena, taikka sitten nauroi kohtikulkkua sointuvalla,\nselvällä ja hyvin viehättävällä äänellä. Hänen omituinen kauneutensa\nihastutti minua ensi hetkestä asti. Minä tunsin häneen vastustamatonta\nvetovoimaa. Ollakseni onnellinen en tarvinnut muuta kuin nähdä häntä;\nja yhteen aikaan keskittyivät kaikki sieluni voimat tähän toivomukseen:\nkun kolmeen tai neljään päivään en sattunut häntä näkemään, minun alkoi\ntulla ikävä, ja kaihoni kasvoi toisinaan kyyneliin asti. Kaikki\najatukseni, sekä unissa että valveilla, liikkuivat hänen ympärillänsä;\nmaata pannessani toivoin näkeväni hänestä unta; silmät ummistettuani\nnäin hänet edessäni ja hellittelin hänen haamuansa, niinkuin parhainta\nonneani. En yhdellekään ihmiselle maailmassa olisi ilmaissut tätä\ntunnetta, niin kallis se minulle oli. Voi olla, että hän oli\nkyllästynyt alituiseen tuntea minun rauhattomat silmäni tähdätyiksi\nitseensä, tai sitten muuten vaan ei tuntenut minua kohtaan mitään\nkiintymystä, koskapa hän aivan huomattavasti leikki ja puhui mieluummin\nVolodjan kanssa kuin minun; mutta minä olin kuitenkin tyytyväinen, en\nmitään toivonut itselleni, en vaatinut mitään ja olin valmis kaikki\nhänen hyväksensä uhraamaan. Paitsi tätä suunnatonta vetovoimaa, jonka\nhän minussa herätti, pani hänen läsnäolonsa minussa liikkeelle vielä\ntoisen, yhtä voimakkaan tunteen -- nimittäin pelon pakottaa hänen\nmieltänsä, jotenkin häntä loukata, olla hänelle vastenmielinen. Ehkä\nsiksi, että hänen kasvoissaan oli ylpeyden ilme, tai siksi, että\nylenkatsoen omaa ulkomuotoani panin liian suurta arvoa toisten\nkauneuteen, tai parhaiten ehkä siksi, että se on rakkauden välttämätön\ntunnusmerkki, minä tunsin häntä kohtaan yhtä paljon pelkoa kuin\nrakkauttakin. Ensi kerran kun Serjozha rupesi puhuttelemaan minua, minä\nhämmennyin tämmöisestä odottamattomasta onnesta siihen määrään, että\nkalpenin, punastuin enkä voinut vastata hänelle sanaakaan. Hänellä oli\npaha tapa: kun hän vaipui ajatuksiinsa, hän tuijotteli yhteen\npisteeseen yhtämittaa räpytellen silmiään ja samalla myös nytkäytellen\nnenäänsä ja silmäkulmiaan. Kaikki pitivät, että tämä tapa rumensi\nhäntä, mutta minusta se oli siihen määrään viehättävä, että\nehdottomasti aloin tehdä samoin, ja jo muutaman päivän kuluttua\ntutustumisemme jälkeen mummo kysyi: mikä minua vaivaa, kun räpyttelen\nsilmiä ikäänkuin huuhkain. Välillämme ei koskaan puhuttu sanaakaan\nrakkaudesta; mutta hän tunsi valtansa minuun ja, vaikka tosin\ntietämättään, käytti sitä tyrannimaisesti hyväkseen lapsellisissa\nkeskinäisissä suhteissamme; niinkuin halusinkin ilmaista hänelle kaikki\nmikä oli sydämmelläni, minä pelkäsin häntä liian paljon, että olisin\nuskaltanut olla avomielinen; koettelin näyttää välinpitämättömältä ja\nnurkumatta alistuin. Joskus hänen vaikutuksensa tuntui minusta\nraskaalle, sietämättömälle; mutta siitä pääseminen ei ollut minun\nvallassani.\n\nSurettaa muistella tätä tuoretta, ihanaa altistuvan ja rajattoman\nrakkauden tunnetta, joka puhkeamatta ja myötätuntoa löytämättä pääsi\nsittemmin kuolemaan.\n\nKumma on miksi lapsena ollessani koetin olla aikuisen näkönen, mutta\nsiitä saakka kuin en enää ollut lapsi olisin usein tahtonut olla lapsen\nkaltainen. Kuinka monasti tuo halu -- olla näyttämättä pieneltä -- esti\nsuhteessani Serjozhaan rakkauden tunnetta puhkeamasta, ja pani minun\nteeskentelemään. Tietysti en uskaltanut suudella häntä, vaikka minun\njoskus hyvinkin teki mieli; en uskaltanut tarttua hänen käteensä, sanoa\nkuinka iloinen olen hänen tulostaan enpä edes uskaltanut kutsua häntä\nhellittelynimellä Serjozha, vaan aina sanoin oikean nimen Sergei:\nsemmoinen oli nyt kerran tapa välillämme. Jokainen tunteiden ilmaus oli\nmuka lapsellisuuden todistus ja osotti että sitä oli vielä\npoikanulikka. Ehtimättä kokea niitä katkeria koettelemuksia, jotka\nvievät aikaihmisiä varovaisuuteen ja kylmyyteen toisiansa kohtaan, me\nluovuimme puhtaista, hellän lapsellisen ystävyyden nautinnoista\nyksinomaan tuosta merkillisestä halusta matkia _suuria_.\n\nMinä kohtasin Iivinit jo eteisessä, tervehdin heitä ja syöksyin suin\npäin mummon luo ilmottamaan, että Iivinit olivat tulleet; ja odotin\ntietysti tämän uutisen tekevän mummon ylenmäärin onnelliseksi. Sitten,\nirrottamatta katsettani Serjozhasta, kuljin hänen jäljessään\nvierashuoneeseen seuraten kaikkia hänen vähimpiäkin liikkeitään. Sinä\nhetkenä, jolloin mummo sanoi, että hän oli hyvin kasvanut ja iski\nhäneen terävät katseensa, minä tunsin samallaista pelkoa ja toivoa kuin\ntuntee taiteilija, joka kunnioittamaltaan arvostelijalta odottaa\nteoksensa tuomiota.\n\nIivinien nuori kotiopettaja, Herr Frost, tuli mummon luvalla kanssamme\npuutarhaan, istuutui viheliäiselle penkille, pani taiteellisella\naistikkuudella jalkansa ristiin ja pronssinuppuisen keppinsä näiden\nväliin sekä sytytti sikarinsa semmoisen ihmisen tavalla, joka on\nkaikkiin omiin temppuihinsa ylen tyytyväinen.\n\nHerr Frost oli saksalainen, mutta ei ollenkaan sitä maata, kuin meidän\nhyvä Karl Ivanovitshimme: ensiksikin se puhui ihan säännöllistä\nvenättä; äänsi ranskaa huonosti, ja nautti yleensä, mutta erittäinkin\nnaisten keskuudessa, hyvin oppineen miehen mainetta; toiseksi hänellä\noli punertavat viikset, rubiinipäinen neula pistettynä mustaan atlassi\nkaulaliinaan, jonka päät olivat viety henkselien alle, ja vaalean\nsiniset välkähtelevät, jalkahihnoilla varustetut housut; kolmanneksi\nhän oli nuori, hänellä oli kaunis, itserakas ulkomuoto ja tavattoman\nnäköisät jäntehikkäät jalat. Tätä viimeistä etua hän kaikitenkin näytti\npitävän erityisessä arvossa: piti sen suurta vaikutusta epäilemättömänä\nnaisväkeen nähden, ja luultavasti juuri siitä syystä pyrki asettamaan\njalkansa aina näkyvimpään paikkaan; joko hän seisoi taikka istui, aina\nhän piti pohkeitansa liikkeessä. Hän oli nuoren venäjän-saksalaisen\ntyyppi, joka tahtoo esiintyä uljaana naislemmikkinä.\n\nPuutarhassa oli hyvin hauska. Rosvoleikki sujui paremmin kuin koskaan;\nmutta eräs seikka oli pilata kaikki. Serjozha rupesi rosvoksi:\nhyökätessään matkustajain kimppuun hän kompastui ja täydessä juoksussa\nlöi polvensa niin kovasti puuta vasten, että luulin hänen menevän\nsäpäleiksi. Vaikka minä olin santarmina ja asiani olisi ollut ottaa\nhäntä kiinni, minä tulin hänen luoksensa ja aloin huolestuneena kysyä\ntekikö hänen kipeätä. Serjozha suuttui minuun: hän pui nyrkkiä, polkasi\njalkaa ja huusi minulle äänellä, josta selvästi kuului, että hän oli\nhyvin kovasti satuttanut itseänsä:\n\n-- No mitä tuo nyt merkitsee? mitä tästä leikistä tulee! Mikset ota\nminua kiinni? mikset ota? Näin hän toisti toistamistaan, samalla pitäen\nsilmällä Volodjaa ja vanhempaa veljeänsä, jotka ollen matkustajina\nedelleen juoksivat pitkin tietä, ja samassa hän hihkasi ja ääneensä\nnauraen ryntäsi heitä tavottamaan.\n\nEn voi sanoin kuvata kuinka tämä sankarillinen teko hämmästytti ja\nhurmasi minua; hirveästä kivustaan huolimatta hän ei ollut ruvennut\nitkemään, ei edes osottanut, että häneen oli koskenut, eikä\nhetkeksikään unohtanut leikkiä.\n\nKohta tämän jälkeen, kun meidän seuraamme oli yhtynyt vielä Ilinka\nGrapp, ja me päivällistä odottaessamme läksimme yläkertaan, oli\nSerjozhalla tilaisuus vieläkin kerran hurmata ja hämmästyttää minua\nihmeteltävällä miehuudellaan ja luonteenlujuudella.\n\nIlinka Grapp oli erään köyhän muukalaisen poika. Isä oli joskus\nmaailmassa asunut ukkovaarini luona, oli tälle jostakin kiitollisuuden\nvelassa ja katsoi nyt ehdottomaksi velvollisuudekseen lähettää poikansa\nhyvin usein meille. Jos hän luuli, että tuttavuus meidän kanssamme voi\ntuottaa hänen pojalleen jotain kunniaa taikka iloa, niin hän siinä\nasiassa suuresti erehtyi, sillä me emme olleet lainkaan ystävyksiä\nIlinkan kanssa, vaan käänsimme häneen huomiota ainoastaan mikäli\nhalusimme tehdä hänestä pilaa. Ilinka Grapp oli noin kolmentoista\nikäinen, laiha, pitkäkasvuinen, kalpea poika. Hänen naamassaan oli\njotain lintumaista ja ilme oli sävyisän nöyrä. Hän oli hyvin köyhästi\npuettu, mutta sensijaan pää oli aina niin runsaasti voideltu, että me\nväitimme rasvan sulavan Grappin päässä aurinkoisina päivinä ja vuotavan\nniskaan takin alle. Nyt häntä muistellessani pidän häntä hyvin\navuliaana, hiljaisena ja hyvänä poikana; mutta silloin hän tuntui\nminusta niin halveksittavalta olennolta, ettei häntä kannattanut\nsurkutella eikä edes muistella.\n\nKun rosvoleikki oli päättynyt, läksimme kuten sanottu yläkertaan,\naloimme telmiä ja kilpailla toinen toistemme edessä kaikellaisilla\nvoimistelutempuilla. Ilinka katseli arasti hymyillen ja ihmetellen\nmeitä, ja kun käskimme hänen yrittämään samoja temppuja, hän\nkieltäytyi, eikä sanonut hänellä olevan mitään voimaa. Serjozha oli\ntavattoman miellyttävä; hän oli paitahihasillaan -- hänen kasvonsa ja\nsilmänsä paloivat kuumuudesta -- hän nauroi herkeämättä ja keksi yhä\nuusia vallattomuuksia: hyppäsi kolmen vierekkäin asetetun tuolin\nylitse, pyöri keränä pitkin lattiata, asettui päälaelleen keskelle\nhuonetta siirrettyjen suurien sanakirjojen päälle, jotka olivat hänelle\njalustana, ja teki koivillaan niin hullunkurisia liikkeitä, ettei\nkukaan voinut olla nauramatta. Tämän viimeisen tempun jälkeen hän\nvaipui mietteihinsä, räpytteli silmiänsä ja yhtäkkiä ihan totisena meni\nIlinkan luo: \"koettakaapa tehdä tuo, ei se ole mitään vaikeata\". Grapp\nnähtyään että yleinen huomio oli häneen kääntynyt, punastui ja tuskin\nkuultavalla äänellä vakuutti, ettei hän mitenkään semmoista voi tehdä.\n\n-- Mitä tuo tuommoinen on, miksei se mitään tahdo ruveta näyttämään?\nEihän se ole mikään tyttö... jalat ilmaan vaan, ei auta mikään!\n\nJa Serjozha tarttui hänen käteensä.\n\n-- Jalat ilmaan, jalat ilmaan vaan! me kaikki huudettiin hyökäten\nIlinkan ympärille, joka nyt näytti säikähtäneen ja kalpeni; me\ntartuttiin häneen käsiksi ja raastoimme sanakirjojen luo.\n\n-- Päästäkää! takkini repeää! huusi onneton uhrimme. Mutta nämä\nepätoivoiset huudot vaan yhä enemmän innostuttivat meitä; me olimme\nkuolla nauruun; viheriäinen takki ritisi kaikissa saumoissaan.\n\nVolodja ja vanhempi Iivin taivuttivat väkisin hänen päänsä ja asettivat\nsen sanakirjojen päälle; minä ja Serjozha kävimme poika paran hienoihin\nkoipiin, joita hän rimputteli joka suunnalle, käärimme hänen housunsa\nlahkeet polviin asti ja ääneen nauraen tempasimme jalat ilmaan; nuorin\nIivineistä piteli ruumista tasapainossa.\n\nKävi niin, että meluavan naurun perästä me äkkiä vaikenimme ja\nhuoneessa ei kuulunut muuta kuin onnettoman Grappin raskas huokuminen.\nTänä hetkenä en ollut ehdottomasti vakuutettu siitä, että tämä kaikki\noli lystiä ja naurettavaa.\n\n-- No nyt olet mies! sanoi Serjozha mäiskäyttäen häntä kädellään.\n\nIlinka oli vaiti ja koetti hurjasti rimpuilemalla päästä meistä erille.\nVihdoin hän saappaansa korolla satutti Serjozhaa silmään niin kipeästi,\nettä Serjozha heti päästi hänen jalkansa ja kävi silmäänsä, josta hänen\ntahtomattaan rupesi vuotamaan kyyneleitä. Hän tuuppasi Ilinkaa minkä\njaksoi. Kun ei kukaan enää pitänyt Ilinkaa pystyssä tämä romahti kuin\neloton kapine ikään maahan ja itkultaan sai vaan sanotuksi:\n\n-- Miksi piinaatte minua?\n\nIlinka paran onneton, itkettynyt naama, pörröksiin mennyt tukka ja\npolviin asti käärityt housut, joiden alta näkyi kiillottamattomat\nsaapasvarret, hämmästytti meitä; me kaikki olimme vaiti ja\nteeskennellen koetimme muka nauraa.\n\nSerjozha malttoi ensimäiseksi mielensä.\n\n-- Kylläpä olet ämmä, sanoi hän hiukan kosketellen Ilinkaa jalallaan:\n-- eikö hänen kanssaan saisi leikkiäkään... Mitäs siinä makaatte,\nnouskaa ylös.\n\n-- Johan sanoin, että sinä olet ilkeä poika, rupesi Ilinka vihasesti\npuhumaan, mutta kääntyi pois ja purskahti äänekkääseen itkuun.\n\n-- Jaha! ensin iskee saappaan koroilla, ja sitten vielä haukkuu! huusi\nSerjozha siepaten käsiinsä sanakirjan ja aikoen sillä lämäyttää\nonnettoman päähän. Ilinka ei aikonutkaan puolustautua, vaan ainoastaan\nsuojeli päätä käsillään.\n\n-- Siinä sait! siinä sait!... Jätetään se tänne; koskei se leikkiä\nymmärrä... Mennään me alas, sanoi Serjozha luonnottomasti nauraen.\n\nMinä katsahdin surkutellen poika poloiseen, joka makasi lattialla ja\nkasvot sanakirjojen väliin piilotettuina itki niin hurjasti että olisi\nluullut hänen heti kuolevan puistatuksiin, joissa koko hänen ruumiinsa\nnytkähteli.\n\n-- Voi Sergei! minä sanoin, -- miksi teit noin?\n\n-- Kas sitä vaan!... enpä minä toivoakseni itkenyt tänäänkään, kun\nrikoin polveni melkein luuhun asti.\n\n\"Se on totta\", ajattelin, \"Ilinka ei ole mitään muuta kuin itkupussi,\nmutta kas Serjozha -- se se vasta on poikaa... se sitten on semmoinen\npoika että!...\"\n\nMinä en tullut ajatelleeksi ettei se polonen suinkaan itkenytkään\nruumiillisen kivun vuoksi, vaan luultavasti siitä syystä, että viisi\npoikaa, joista hän ehkä hyvin piti, ilman mitään syytä olivat kaikin\npäättäneet vihata ja vainota häntä.\n\nEn voi yhtään selittää itselleni, kuinka saatoin menetellä niin\njulmasti, kuinka olla tulematta hänen luokseen, puolustamatta ja\nlohduttamatta häntä? mihin oli huvennut se säälintunne, joka ennen\nmuinoin oli saanut minut itkusta vapisemaan nähdessäni pesästä ulos\nheitettyä naakan poikasta, tai koiranpentua, jota laahataan järveen\nupotettavaksi, tai kananpoikaa, jota kokki vie soppakeitokseen?\n\nOlikohan tuo hyvä tunne minussa tukehtunut rakkauteni vuoksi Serjozhaan\nja haluni vuoksi näyttäytyä hänen silmissään yhtä urhokkaaksi, kuin\nhänkin oli? vähäarvoisia olivatkin siis sekä tuo rakkaus että tuo\nurhouden halu! niistä syntyi ainoat mustat tahrat lapsuuteni muistojen\nlehdille.\n\n\n\n\nXX\n\nTULEE VIERAITA.\n\n\nTalossa oli jotain erityistä puuhaa ruuanlaitossa, valaistus oli\ntavallista kirkkaampi ja se teki minulle kaikki kauan sitten tutut\nvierashuoneen ja salin esineet jollakin tavalla uusiksi ja juhlallisen\nmuotoisiksi. Kun sitten vielä ruhtinatar Ivan Ivanovitsh oli lähettänyt\nmeille oman soittokuntansa, saattoi jo varmasti päättää, että illaksi\noli meille kokoontuva suuri joukko vieraita.\n\nOhi ajavien vaunujen melua kuullessani minä joka kerta kiirehdin\nikkunan luo, likistin käteni kiinni ohimoihin ja lasiin ja maltittoman\nuteliaana katselin kadulle. Ensin ei pimeässä erottanut mitään\nesineitä, mutta sitten rupesi näkymään: vastapäätä -- vanha tuttu pikku\npuoti lyhtyinensä, vinottain -- suuri talo ja sen kaksi valaistua\nalaikkunaa keskellä katua -- jokin Vanjka kuski ja pari vaunussa\nolijaa, tai tyhjät vaunut, jotka käyden palasivat kotiin; mutta tuossa\najoivat portaiden eteen suljetut vaunut, ja varmana siitä että siinä\ntuli Iivinit, jotka olivat luvanneet saapua aikaseen, minä juoksen\neteiseen heitä vastaanottamaan. Mutta eipä olleetkaan. Oven aukasi\nulkopuolelta livreehihainen käsi, jonka jälkeen ovesta astui sisälle\nkaksi naisolentoa: toinen suurikasvuinen sinisessä salopissa,\nsopulinnahkaisessa kauluksessa, toinen pikkunen, kokonansa viheliäiseen\nhuiviin käärittynä, jonka alta näkyi ainoastaan pikkuiset\nturkkinahkakenkiin puetut jalat. Panematta minun läsnäolooni eteisessä\nmitään huomiota, vaikka minä olin katsonut velvollisuudekseni näiden\nnaisten ilmestyttyä kumartaa heille, se pieni meni vaieten suuren luo\nja pysähtyi sen eteen. Suuri kääri huivin auki, päästi salopin\nnapeista, ja kun livreehen puettu lakeija oli saanut nämä vaatteet\nhaltuunsa ja vetänyt hänen jalastaan turkkinahkakengät, tuli kääreistä\nesille ihana kaksitoista vuotinen tyttö lyhyessä avonaisessa\nmusliiniihameessa, valkeissa pöksyissä ja pienen pienosissa mustissa\npuolikengissä. Valkean pikku kaulan ympärillä oli musta samettinauha;\npikku pää oli tumman ruskeiden kiharien sisässä, jotka edestä niin\nmainiosti sopivat hänen kauniisiin kasvoihinsa ja takaa -- alastomiin\nolkapäihin, etten olisi uskonut ketään, en edes itse Karl Ivanovitshia,\njos hän olisi väittänyt syyksi tähän kiharuuteen sen, että tukka muka\noli ollut aamusta asti käärittynä Moskovskia Vjedomostin palasiin, ja\nettä niitä oli kuumilla rautapihdeillä poltettu. Näytti kuin hän olisi\nollut syntynytkin tämmöset kutrit päässä.\n\nHämmästyttävää oli hänen kasvojensa piirteissä tuo mykevien, puoleksi\nummistettujen silmien tavaton suuruus. Ne muodostivat omituisen, mutta\nmiellyttävän vastakohdan hänen pikkuruikkuiselle suulleen. Huulet\nolivat kiinni toisissaan. Mutta silmät katsoivat niin totisesti, että\nyleiseen kasvojen ilmeeseen nähden ei voinut odottaa hymyilyä, joten\nhymyily kun se ilmestyi, oli sitä tenhoavampi.\n\nKoettaen jäädä huomaamattomaksi minä pujahdin sisälle salin ovesta ja\nkatsoin tarpeelliseksi alkaa kävellä edestakasin, teeskennellen olevani\najatuksissani enkä ollenkaan tietäväni vieraiden tulosta. Kun vieraat\nolivat päässeet puoliväliin salia, minä muka äkkiä kavahdin, tein\ntervehdysharppauksia ja ilmotin mummon olevan vierashuoneessa. Rouva\nValahin, jonka kasvot olivat hyvin minun mieleeni, erittäinkin koska\nhuomasin niissä yhtäläisyyttä hänen tyttärensä Sonitshkan kasvojen\nkanssa, nyykäytti minulle suosiollisesti päätänsä.\n\nMummo tuntui hyvin iloselta nähdessänsä Sonitshkan, käski hänet\nlähemmäksi luokseen, korjasi erään hiuskutrin, joka oli valahtanut\notsalle ja tarkkaan hänen kasvoihinsa tähystellen sanoi: \"quelle\ncharmante enfant!\" Sonitshka hymähti, punastui ja tuli niin\nviehättäväksi, että minäkin punastuin häneen katsoessani.\n\n-- Toivon ettei sinulle tule luonani ikävä, armahani, sanoi mummo,\nkohottaen hänen kasvojansa leuasta: -- pyydän mielin määrin leikkimään\nja tanssimaan. -- Kas niin, nyt on meillä jo yksi daami ja kaksi\nkavaljeeria, lisäsi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen ja koskettaen\nminua kädellään.\n\nTämä lähestyminen oli niin minun mieleeni, että se pani minut\ntoistamiseen punastumaan.\n\nHuomattuani että taas alan tulla ujoksi, ja kuultuani jälleen vaunujen\najaneen portaittemme eteen, minä katsoin parhaaksi poistua. Eteisessä\ntapasin ruhtinatar Kornakovin poikansa ja uskomattoman monien\ntyttäriensä kanssa. Tyttäret olivat kaikki samaan näköön, nimittäin\nruhtinattaren näköset eli siis rumat: senvuoksi ei yksikään heistä\nherättänyt huomiotani. Irrottaessaan saloppia ja laahustimia he\nyhtäkkiä kaikki puhua pajattivat piipertävillä äänillä, hääräsivät ja\nnauroivat jotakin, -- arvattavasti omaa monilukuisuuttansa. Etienne oli\nnoin viidentoista vuotias poika, pitkäkasvuinen, lihakas, kasvot\nkuihtuneet, silmät sisäänvajonneet ja niiden alapuolella tummat\nrenkaat; kädet ja jalat olivat ikään nähden tavattoman suuret; käytös\noli kömpelö, puheääni epämiellyttävä ja epätasainen, mutta tyytyväinen\nhän näytti itseensä olevan, oli toisin sanoen juuri sellainen,\nmimmoiseksi saatoin kuvailla poikaa, jota piestään vitsoilla.\n\nSeisoimme jotenkin kauan toinen toistamme vastapäätä ja sanaakaan\nsanomatta visusti tarkastimme toisiamme; sitten tulimme toisiamme\nlähemmäksi ja taisimme aikoa tervehtiä suutelolla, mutta vielä kerran\nkatsottuamme toisiamme silmiin, jostakin syystä luovuimme aikeestamme.\nKun hänen kaikkien kuuden sisarensa hameet olivat suhahtaneet\nohitsemme, kysyin minä jotain sanoakseni häneltä oliko ollut ahdasta\nvaunuissa.\n\n-- Mistä minä tiedän, vastasi hän huolimattomasti: enhän minä\nmilloinkaan aja katetuissa vaunuissa, sillä heti minua alkaa kuvottaa,\nja sen mamma tietää. Kun ajamme jonnekin iltasella minä aina istun\nkuskipukille -- siellä on paljon hupaisempi, -- näkee kaikki, Filip\nantaa minun ohjastaa, toisinaan otan piiskankin käteeni. Sillä joskus\nlyödä hutkaisen ohi ajavia, tiedäthän, noin!... lisäsi hän tehden\nvastaavan liikkeen: -- suurenmoista!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi lakeija tullen eteiseen: -- Filip kysyy,\nminne olette piiskan panneet?\n\n-- Kuinka niin? sillehän itselle minä sen annoin.\n\n-- Ei se sano antaneenne.\n\n-- Sitten taisin ripustaa lyhtyyn.\n\n-- Filip ei sano olevan lyhdyssäkään, sanoisitte paremmin, että otitte\nja hukkasitte ja Filip maksakoon omista roposistaan teidän\nvallattomuutenne, jatkoi kiukustunut lakeija yhä enemmän kiihottuen.\n\nLakeija, joka oli näöltään kunnianarvoinen ja ankara, tuntui kiivaasti\npitävän Filipin puolta ja näytti aikovan hinnalla millä hyvänsä\nselvittää tämän asian. Luonnollisesta hienotunteisuudesta minä en ollut\nmitään huomaavinani ja siirryin syrjään; mutta läsnä olevat lakeijat\nmenettelivät päinvastoin: ympäröisivät heidät, hyväksyvästi\nkatsahdellen vanhaan palvelijaan.\n\n-- Kah, kun hävitin niin hävitin, sanoi Etienne luopuen kaikista\nenemmistä puolustuksista: -- minkä piiska hänelle maksaa, sen minä\nhänelle annan. -- Mokomakin asia! lisäsi hän lähestyen minua ja vetäen\nminua vierashuoneeseen päin.\n\n-- Ei, odottakaapas, hyvä herra, millä te maksatte? kyllä minä ne\nmaksamisenne tunnen: ettepä Maria Vasiljevnallekaan ole kahdeksaan\nkuukauteen suorittaneet neljääkymmentä kopekkaa, samoin ette minulle --\ntaitaa olla siitä jo toista vuotta, ette Petrushkalle...\n\n-- Kitas kiinni, mies! kiljasi nuori ruhtinas, kalveten vihasta: --\nvarros kun kerron kaikki.\n\n-- Kerron kaikki, kerron kaikki! matki lakeija. -- Kehnosti tehty,\nteidän ylhäisyytenne! lisäsi hän erityisellä painolla meidän\nastuessamme saliin, ja kantoi salopit vaatekaappiin.\n\n-- Niin sitä pitää! kuului meidän jälkeemme jonkun hyväksyvä ääni\neteisestä.\n\nMummolla oli erikoinen taito antamalla erityistä painoa eri\ntilaisuuksissa milloin monikon milloin yksikön toiselle\npersonaalipronomenille ilmaista ajatuksensa ihmisistä. Vaikka hän tosin\nteititteli ja sinutteli päinvastoin kuin yleinen tapa sääsi, niin nuo\nvivahdukset hänen suussansa saivat ihan toisen merkityksen. Kun nuori\nruhtinas tuli hänen eteensä, sanoi mummo sille muutamia sanoja\nteititellen, mutta samalla katsahti häneen niin ilmeisellä\nhalveksumisella, että olisin puolestani kokonaan hämmentynyt ruhtinaan\nsijassa; mutta Etienne ei nähtävästi ollut sitä lajia poikia: hän ei\npannut yhtään mitään huomiota mummon tervehdykseen, ei välittänyt koko\nhänen olennostaan, vaan teki yleisen kumarruksen koko seuralle ellei\njuuri taitavasti, niin ainakin aivan vapaasti. Sonitshka oli koko minun\nhuomioni esineenä: muistan että kun Volodja, Etienne ja minä\nkeskustelimme salissa semmoisella paikalla, missä Sonitshkaa saattoi\nnähdä, ja hän puolestaan saattoi nähdä ja kuulla meitä, minä puhelin\nerikoisella mielihyvällä; kun sanottavakseni tuli joku minun mielestäni\nsukkela tai uljas sana, niin äänsin sen vähän kovemmin ja samalla\nkurkkasin vierashuoneen oveen: mutta kun sitten siirryimme toiseen\npaikkaan, mistä ei meitä voinut nähdä eikä kuulla vierashuoneeseen,\nolin minä vaiti enkä katsonut keskustelua enää lainkaan huvittavaksi.\n\nVierashuone ja sali vähitellen täyttyivät vieraista: näiden joukossa,\nkuten lasten iltamissa on tavallista, oli muutamia täysikäisiä lapsia,\njotka käyttivät tilaisuutta huvitellakseen ja tanssiakseen ikäänkuin\nsiten muka vaan tehdäkseen talon emännän mieliksi.\n\nKun Iivinit saapuivat, niin sen ilon asemesta, jota tavallisesti tunsin\nkohdatessani Serjozhaa, minä nyt omituisesti harmistuin häneen siitä,\nettä hän oli näkevä Sonitshkan ja Sonitshka näkevä hänen.\n\n\n\n\nXXI\n\nENNEN MASURKKAA.\n\n\n-- Ohoo! tanssithan teillä näkyy tulevan, sanoi Serjozha tullen\nvierashuoneesta ja vetäen taskustaan esille uuden parin valkosia\nhansikkaita: -- täytyypä tästä panna hansikkaat käteen.\n\n\"Mikäs nyt neuvoksi, -- ajattelin minä, -- eihän meillä hansikkaita\nolekkaan, -- pitää lähteä ylös hakemaan.\"\n\nMutta vaikka käänsin ylösalasin kaikki komoodit en löytänyt muuta kuin\ntoisessa viheriät matkalapasemme ja toisessa yhden parittoman valkosen\nhansikkaan, joka ei mitenkään saattanut minulle kelvata: ensiksikin\nkoska se oli hyvin vanha ja likanen, toiseksi koska se oli minulle\nliian suuri, mutta erittäinkin siksi, että siitä puuttui keskisormi,\njonka luultavasti hyvin kauan sitten Karl Ivanovitsh oli leikannut\nkipeää kättänsä varten. Minä kuitenkin vedin tämän hansikasrähjän\nkäteeni ja rupesin tähystelemään sitä kohtaa omassa keskisormessani,\njoka nyt kuten aina oli musteeseen tahrattuna.\n\n-- Olisipa täällä Natalia Savishna, kyllä siltä varmaan löytyisi\nhansikkaatkin! Vieraiden joukkoon en tämmöisessä asussa voi mennä,\nsillä jos minulta kysytään miksi en tanssi, niin mitä vastaan? enkä voi\ntännekään jäädä, sillä tietysti minua ruvetaan kysymään. Mitä minun\nsiis on tekeminen?\n\nVolodja juoksi samassa sisään:\n\n-- Mitä sinä täällä toimitat? mene ja pyydä joku neiti tanssiin...\nkohta alotetaan.\n\n-- Volodja, sanoin minä hänelle, osottaen likasta hansikasta, ja ääneni\nilmaisi, etten ollut kaukana itkusta: -- Volodja, sinä et ole tätä\nasiaa varmaan muistanutkaan!\n\n-- Mitä asiaa? sanoi hän kiireissään. -- Jaha! Hansikkaitako, lisäsi\nhän ihan välinpitämättömästi huomattuaan käteni: -- eipä niitä taida\nollakaan, täytyy kysyä mummolta. Ja sen enempää huolehtimatta koko\nasiasta hän juoksi alas.\n\nKylmäverisyys, jolla hän puhui tästä minun mielestäni tärkeästä\nasiasta, rauhotti minua ja minä kiiruhdin vierashuoneeseen kokonaan\nunohtaen vaivaisen hansikkaani, joka jäi vasempaan käteeni.\n\nVarovaisesti lähestyin mummon nojatuolia ja kosketin vähän hänen\nmantiljiansa sekä kuiskasin hänen korvaansa:\n\n-- Mummo! mitä on tehtävä? meillä kun ei ole hansikkaita!\n\n-- Mitä, poikaseni?\n\n-- Meillä kun ei ole hansikkaita, toistin minä työntäytyen yhä\nlähemmäksi, ja panin molemmat käteni nojatuolin kädensijalle.\n\n-- Mikäs tuo sitten on, sanoi hän pian tarttuen vasempaan käteeni. --\nVoyez, ma chère, jatkoi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen: -- voyez\ncomme ce jeune homme s'est fait élégant pour danser avec votre fille.\n\nMummo piteli lujasti minun kädestäni, ja totisena, mutta samalla\nkysyvästi silmäili läsnäoleviin, kunnes kaikkien vieraiden uteliaisuus\noli tyydytetty ja nauru oli muuttunut yleiseksi.\n\nOlisin suuresti katkeroittunut, jos Serjozha olisi nähnyt minua sillä\nhetkellä, kun minä häpeästä vääntynein kasvoin turhaan riuhdoin kättäni\nirti, mutta Sonitshkan edessä, joka nauroi niin hillittömästi että\nkyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja kaikki kiharat hyppelivät hänen\npunastuneiden kasvojensa ympärillä, minua ei lainkaan hävettänyt.\nYmmärsin että hänen naurunsa oli liian äänekäs ja luonnollinen\nollakseen ivallinen, päinvastoin me nauroimme yhdessä, ja katsoessa\ntoinen toiseemme tulin ikäänkuin häntä lähemmäksi. Tuo hansikasjuttu,\njoka kyllä olisi voinut päättyä huonosti, tuotti minulle sen hyödyn\nettä teki minut vapaammaksi siinä piirissä, joka aina oli näyttänyt\nminusta kaikkein pelottavimmalta -- nimittäin vierashuoneen piirissä;\nnyt en tuntenut enää vähintäkään ujoutta täällä.\n\nUjojen ihmisten kärsimys syntyy epätietoisuudesta siitä, mikä ajatus\nmuilla on heistä: heti kun tämä ajatus tulee selvästi ilmi -- olkoon se\nmuuten mikä tahansa -- päättyy kärsimys.\n\nKuinka viehättävä olikaan Sonitshka Valahin, kun hän minua vastaan\ntanssi ranskalaista kadrillia kömpelön nuoren ruhtinaan kanssa! Kuinka\nihanasti hän hymyili, kun \"chaine'ssä\" tarjosi minulle kättänsä! Kuinka\nviehättävästi hänen vaaleat kiharansa hyppelivät tahtiin hänen\npäässänsä, kuinka naiivisti hän teki \"jeté-assemblé\" pikku\njalkasillaan! Viidennessä vuorossa, kun minun naiseni juoksi luotani\ntoiselle puolelle ja minä alkamistahtia odotellen valmistuin\nsoolotanssiin, pani Sonitshka totisena huulet yhteen ja alkoi katsella\nsyrjään. Mutta suotta hän minun tähteni pelkäsi: minä suoritin aivan\nrohkeasti chassé en avant, chassé en arrière, glissade, ja\nlähestyessäni häntä osotin leikkisällä liikkeellä hänelle onnettoman\nhansikkaani. Hän rupesi taas hirveästi nauramaan ja vielä\nmiellyttävämmin tepasteli jaloillaan parkettipermantoa myöten. Vieläkin\nmuistan, kuinka hän tanssiessamme ringissä ja kaikkien otettua toinen\ntoistaan käsistä kumarsi päänsä alas ja ottamatta kättään minun\nkädestäni hierasi vähän nenäänsä omaan hansikkaansa. Tämä kaikki on\nniinkuin nyt silmieni edessä, ja vielä nyt kuulen sen kadrillin\nsäveleitä, jota soitettiin tämän tapauksen aikana.\n\nTuli sitten toinen kadrilli, jota tanssin Sonitshkan kanssa.\nRuvettuamme istumaan vierekkäin minä aloin tuntea suurta kömpelyyttä\nenkä voinut ollenkaan keksiä mistä puhua hänen kanssansa. Kun\näänettömyyteni alkoi tulla liian pitkäksi, rupesin pelkäämään, ettei\nhän vaan pitäisi minua tyhmyrinä, ja päätin hinnalla millä hyvänsä\njohdattaa hänet sellaisesta harhaluulosta. \"Vous êtes une habitante de\nMoscou?\" sanoin hänelle ja saatuani myöntävän vastauksen jatkoin, et\nmoi, je n'ai encore jamais fréquenté la capitale, jossa lauseessa sanan\n\"fréquenter\" piti olla loistokohtana. Aavistin kuitenkin, että vaikka\nalku oli näin komea ja täydellisesti todisti minun suurta\nranskankielentaitoani, en olisi pystynyt siinä hengessä pitemmältä\nkeskustelua jatkamaan. Meidän tanssivuoromme ei ollut vielä aivan pian\nodotettavissa, mutta äänettömyys uudistui jälleen: minä katsahdin\nrauhattomasti häneen saadakseni tietää minkä vaikutuksen lauseeni oli\ntehnyt ja toivossa saada häneltä apua.\n\n\"Mistä olette tuommosen hassun hansikkaan löytänyt?\" kysyi hän minulta\näkkiä; ja tämä kysymys tuotti minulle suuren helpotuksen ja ilon.\nSelitin että hansikas kuului Karl Ivanovitshille, puhuinpa päälliseksi\nvähän ivallisesti itse Karl Ivanovitshista, siitä kuinka hän on\nnaurettava, kun ottaa päästään punasen myssynsä, ja siitä kuinka hän\nkerran viheriäisessä turkissa putosi hevosen selästä suoraan lätäkköön\nj.n.e. Kadrilli kului ilman kompastuksia. Se oli kaikki sangen hyvä;\nmutta miksi olin ivallisesti puhunut Karl Ivanovitshistä?\n\nOlisinko todellakin kadottanut Sonitshkan suosion, jos olisin kuvannut\nKarl Ivanovitshia sillä rakkaudella ja kunnioituksella, jota häntä\nkohtaan tunsin?\n\nKun kadrilli oli päättynyt, Sonitshka sanoi minulle \"merci\" semmoisella\nsuloisella ilmeellä, kuin muka todella olisin ansainnut hänen\nkiitollisuutensa. Olin aivan haltioissani, suuren ilon vuoksi en\nmuistanut itseäni enkä enää tuntenut mikä minä olinkaan: mistä olin\nsaanut tuon rohkeuden, varmuuden, jopa röyhkeyden, jota nyt äkkiä\ntunsin? \"Ei ole sitä asiaa, joka voisi saattaa minut hämilleni!\najattelin minä, huoletonna harhaillen salissa, -- nyt uskaltaisin\nvaikka mitä!\"\n\nSerjozha ehdotteli, että olisimme hänen kanssaan vis-à-vis. \"Hyvä on,\nsanoin minä: -- eihän minulla kyllä ole naista, mutta tottapa saadaan.\"\nKatsahdin varmasti ja mahtavasti yli salin. Huomasin kaikki naiset jo\notetuiksi, paitsi yhtä suurta neitiä, joka seisoi vierashuoneen ovella.\nMutta hänenkin luokseen oli juuri tulossa eräs pitkä poika nähtävästi\naikeessa pyytää häntä parikseen; se herra oli neidistä ainoastaan\njonkun askeleen päässä, minä taas olin salin vastaisessa päässä. Siinä\ntuokiossa viskausin salin yli, taidokkaasti liukuen pitkin parkettia,\nja olin samassa neidin edessä sekä harpaten jaloillani pyysin häntä\nvakavalla äänellä tanssiin. Suuri neiti antoi suojelevasti hymyillen\nminulle kätensä, mutta nuorukainen jäi kuin jäikin ilman naista.\n\nMinulla oli sellainen varmuus omista voimistani, etten edes huomannut\nsen herran kiukkua, mutta perästäpäin sain kyllä kuulla hänen\nkyselleen, kuka se pörröpää poika oli, joka oli töytännyt hänen\nohitsensa ja vienyt naisen hänen nokkansa edestä.\n\n\n\n\nXXII\n\nMASURKKA.\n\n\nNuorukainen, jonka olin lyönyt laudalta, tanssi sittemmin masurkkaa\nensimäisenä parina. Hän hyppäsi paikaltaan pitäen naistaan kädestä, ja\nsensijaan kuin olisi tehnyt \"Pas de Basques\", joita Mimmi oli meille\nopettanut, juoksi yksinkertaisesti vaan eteenpäin; päästyään nurkkaan\nasti hän pysähtyi, hajotti jalkansa, lyödä kopahutti kantapäänsä\nyhteen, kääntyi ja hypähdellen läksi taas juoksemaan.\n\nKoska minulla ei ollut naista masurkkaan, olin asettunut istumaan\nmummon korkean nojatuolin taakse tähystelemään.\n\n\"Mitä hittoa se mies tekee? juttelin minä itsekseni. -- Eihän Mimmi\nmitään tuon tapaistakaan ole meille opettanut: hän on aina sanonut,\nettä masurkkaa kaikki tanssivat varpaillaan, tehden sulavia ja pyöreitä\njalanliikkeitä; mutta eivätpä nuo näy niin tanssivan. Yhtä hullusti ne\nIivinitkin ja Etienne ja kaikki muut näkyvät tanssivan, mutta 'pas de\nBasques' ei kukaan tee; Volodjakin näyttää jo omistaneen uuden tavan.\nEi ole hullumpaa!... Entäs Sonitshka sitten, se kullanmuru! tuolla,\ntuolla se menee... Minun oli perin hauska olla.\"\n\nMasurkka oli päättymässä, muutamat iäkkäät miehet ja naiset jo nousivat\njättelemään hyvästi mummolle ja tekivät lähtöä; tanssivia vältellen\nkuljettelivat lakeijat varovasti pukineita takahuoneisiin; mummo\nnäytti väsyneeltä, puhui haluttomasti ja hyvin sanoja venytellen:\nsoittajat alottivat kolmannenkymmenennen kerran laiskasti yhä samaa\ntanssisäveltä. Suuri neiti, jonka kanssa olin tanssinut, huomasi\ntanssiessaan minut, hymähti salakavalasti, ja luultavasti tahtoen olla\nmummon mieleen johdatti minun luokseni Sonitshkan ja vielä yhden noista\nlukemattomista ruhtinattarista. \"Rose ou hortie\" sanoi hän minulle.\n\n-- Vai täälläkö sinä olet! sanoi mummo käännähtäen nojatuolissansa: --\nmenehän nyt ystäväni, mene.\n\nVaikka minä tällä hetkellä olisin mieluummin piiloutunut mummon\nnojatuolin alle, kuin lähtenyt sen takaa, niin eihän käynyt\nkieltäminen. -- Minä nousin, sanoin \"rose\" ja katsahdin arasti\nSonitshkaan. En ehtinyt vielä toipua, ennenkuin jonkun hansikoittu käsi\nilmestyi minun käteeni, ja pikku ruhtinatar imelästi hymyillen alkoi\njuosta eteenpäin, yhtään aavistamatta, etten minä laisinkaan tietänyt\nmitä minun oli jaloillani suorittaminen.\n\nTiesinhän minä että \"pas de Basques\" eivät sovi, jopa voivat suorastaan\nsaattaa minut häpeään mutta masurkan tutut säveleet kuitenkin johonkin\nmäärin auttoivat minua hyppelemään tanssintapaisesti; jalkani rupesivat\nomin päin ja kaikkien suureksi ihmeeksi tekemään onnettomia, pyöreitä\nja sulavia askeleita varpailla. Niin kauan kuin liikuimme suoraan\neteenpäin, sujui asia vielä jotakuinkin, mutta käänteessä huomasin\nvarmasti joutuvani edelle, ellen heti keksi jotakin keinoa. Siinä\ntarkotuksessa minä pysähdyin ja aijoin tehdä samallaisen tempun, jonka\ntuo äskeinen herra oli niin kauniisti tehnyt. Mutta juuri sinä hetkenä,\nkun minä hajotin jalkani ja olin tekemäisilläni hyppäyksen, juoksi\nruhtinatar yhtäkkiä edelleni ja katsahti äimistyneellä uteliaisuudella\nja kummastuksella jalkoihini. Tämä katse tappoi minut. Minä jouduin\nniin kokonaan suunniltani, että tanssin asemesta aloin polkea jalkojani\nsamalla paikalla mitä kummallisimmalla tavalla, ottamatta lukuun mitään\ntahtia, ja vihdoin ei auttanut muu kuin kokonaan pysähtyminen. Kaikki\nkatselivat minuun: yksi kummastuksella, toinen uteliaisuudella, kolmas\nivalla, neljäs säälillä: ainoastaan mummo katsoi täydellisesti\nvälinpitämättömänä.\n\n-- Il ne fallait pas danser, si vous ne savez pas! sanoi isän suuttunut\nääni korvani yläpuolella, ja sysäisten minut syrjään hän otti naiseni\nkäden, lopetti hänen kanssaan vuoron vanhaan tapaan, äänekkäiden\nhyväksymishuutojen kaikuessa katsojain puolelta ja saattoi hänet\npaikalle. Masurkka päättyi heti.\n\n-- Jumalani! miksi olet minua niin kauheasti rangaissut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki nyt ylönkatsovat minua ja tulevat aina sitä tekemään... minulta\non tie joka suunnalle suljettu: ystävyyteen, rakkauteen, kunniaan...\nkaikki on menetetty!! Miksi Volodja tekikään minulle merkkejä, joita\nkaikki huomasivat ja jotka eivät kuitenkaan olisi voineet minua auttaa?\nmiksi tuo inhottava ruhtinatar katsoi tuolla tavalla minun jalkoihini?\nmiksi Sonitshka... hän on suloinen; mutta miksi hänkin hymyili tanssini\naikana? miksi isä punastui ja tarttui minun käteeni? Häpesikö siis\nhänkin minun tähteni? Voi, se on hirmuista! Olisipa mamma ollut täällä,\neipä hän olisi punastunut Nikolenkansa tähden... Ja mielikuvitukseni\nvei minut kauas äidin ihanan kuvan luokse. Minä muistin talomme edessä\nolevan pellon, puutarhan korkeat lehmukset, puhtaan puron, jonka päällä\npääskyset kiitelevät, sinisen taivaan ja sen pysähtyneet valkoiset\nhattarat, vastaniitetyn heinän, tuoksuavat ruvot, ja vielä monta muuta\nrauhallista vesikaarenväristä muistoa väikkyi herkistyneessä\nmielikuvituksessani.\n\n\n\n\nXXIII\n\nMASURKAN JÄLKEEN.\n\n\nIllallista syödessä se sama ensimäisen parin tanssija istui meidän,\nlasten pöytään ja käänsi erikoisen huomionsa minuun, mikä seikka olisi\nmuutoin kyllä itserakkauttani kutkuttanut, mutta nyt sen onnettomuuden\njälkeen, joka oli tapahtunut, en pystynyt tuntemaan niin mitään. Nuori\nherra näytti kuitenkin tahtovan hinnalla millä hyvänsä saada minua\niloselle tuulelle: hän teki kaikellaista kuria minun huvikseni, sanoi\nminua aika pojaksi, ja kun vaan ei kukaan suurista nähnyt, kaateli\nminun lasiini viiniä eri pulloista, väkisinkin tahtoen juomaan. Kun\nillallisen päättyessä ylikyyppari kaasi minun maljaani ainoastaan\nneljänneksi osaksi samppanjaa serviettiin kääritystä pullosta, ja kun\nnuori herra vaati hänen kaatamaan täyteen ja pakotti minut juomaan\npysähtymättä, aloin minä tuntea miellyttävää lämpimyyttä koko\nruumiissani, erikoista ystävyyttä iloista suojelijaani kohtaan ja\nrupesin jostakin syystä kohtikulkkua nauramaan.\n\nSamassa kuului salista lähtötanssin säveleet ja vieraat alkoivat nousta\npöydästä. Ystävyytemme nuoren herran kanssa ei kestänyt sen kauempaa:\nhän läksi aikaihmisten joukkoon, mutta minä uskaltamatta seurata häntä\nsiirryin uteliaisuudella kuuntelemaan mitä rouva Valahin puhui\ntyttärensä kanssa.\n\n-- Vielä puolen tunnin verran, pyysi Sonitshka hartaasti,\n\n-- Ei, ei armaani, se ei käy päinsä.\n\n-- Suostukaa nyt sentään minun tähteni, pyysi hän hyväellen äitiänsä.\n\n-- No onko sinun huomenna hauska, jos olen kipeänä? sanoi rouva Valahin\nja, varomattomasti kyllä, hymähti.\n\n-- Jaha, lupasit! jäämmekö siis? puhui Sonitshka hypähdellen ilosta.\n\n-- Minkä sinulle taitaa! Tanssihan sitten vielä... tuossapa on sinulle\nkavaljeerikin, sanoi hän osottaen minua.\n\nSonitshka tarjosi minulle kätensä ja me juoksimme saliin.\n\nJuomani viini, Sonitshkan läsnäolo ja iloisuus saivat minut\nkokonaan unohtamaan onnettoman masurkan. Jalkani kieppuivat mitä\nhullunkurisimmissa liikkeissä: milloin hevosta matkien ravasin ylpeästi\nkoukistellen ja kohotellen jalkojani, milloin tömistelin niitä\npaikallani kuin pässi, joka on suuttunut koiralle, ja tätä tehdessäni\nnauroin sydämmeni pohjasta lainkaan välittämättä siitä minkä\nvaikutuksen tein katsojiin. Sonitshka myöskin nauroi herkeämättä: hän\nnauroi sille, että me toinen toistemme kädestä pidellen pyörimme\nväkkärää, nauroi myös jollekin vanhalle herralle, joka hitaasti nostaen\njalkojansa astui huivin yli, ja samassa teki naaman niinkuin tuo temppu\nolisi ollut hänelle hyvin vaikeata, ja oli aivan kuolla naurusta, kun\nminä sukkeluuteni osottamiseksi hyppäsin melkein kattoon asti.\n\nKulkiessani mummon työhuoneen läpi katsahdin peiliin: kasvoni olivat\nhiestyneet, tukka oli aivan sekasin, tupsut töröttivät päässä pahemmin\nkuin koskaan; mutta yleensä oli kasvojeni ilme niin ilonen, hyvä ja\nterve, että miellytin itseänikin.\n\n\"Jos aina olisin sellainen kuin nyt, ajattelin minä, niin ehkä voisin\nmuitakin miellyttää\".\n\nMutta kun sitten jälleen näin naiseni suloiset pikku kasvot, niin\nniissä oli paitsi samaa ilon, huolettomuuden ja terveyden ilmettä, mikä\noli miellyttänyt minua omissa kasvoissani, niin paljon komeata ja\nhienoa kauneutta, että suorastaan harmistuin omaan itseeni: ymmärsin\nkuinka tyhmä oli toivoni saada joskus semmoinen ihana olento huomaamaan\nitseäni.\n\nEn voinut toivoa vastarakkautta, enkä edes sitä ajatellutkaan: ilmankin\noli sieluni täynnä onnea. Minä en ymmärtänyt, että rakkauden tunteen\nedestä, joka oli täyttänyt sieluni ilolla, olisi voinut vaatia vielä\nenempää onnea ja haluta vielä jotakin muuta kuin vaan sitä, ettei tämä\ntunne koskaan päättyisi. Minun oli ilmankin hyvä olla. Sydämmeni\npyristeli kuin aristunut kyyhkynen, veri syöksyi lakkaamatta siihen, ja\nminun teki mieli itkeä.\n\nKun me käytävässä kuljimme pimeän, rappusten alla olevan kopukan ohitse\nkatsahdin minä siihen ja ajattelin: mikä ääretön onni olisikaan, jos\nvoisi koko ikänsä asua hänen kanssaan tuossa pimeässä kopukassa! ja\nettei kukaan, ei kukaan tietäisi, että me siellä asumme.\n\n-- Eikö totta, että nyt on hyvin hauska? sanoin minä hiljaisella,\nvapisevalla äänellä, mutta lisäsin vauhtia, koska pelästyin mitä olin\nsanonut ja vielä enemmän mitä olin aikonut sanoa.\n\n-- On... hyvin! vastasi hän kääntäen päänsä minuun päin, ja hänen\nkasvonsa olivat niin vilpittömän hyvät, että minä lakkasin pelkäämästä.\n\n-- Erittäinkin illallisen jälkeen... Mutta jos tietäisitte kuinka ikävä\n(aijoin sanoa surullista vaan en uskaltanut), on että te pian lähdette\nja me emme enää näe toisiamme.\n\n-- Miksi emme näe? sanoi hän tarkasti tähystellen puolikenkäistensä\npäitä ja samalla vetäen etusormeansa pitkin sermin säleitä, jonka ohi\nkuljimme: -- joka tiistai ja perjantai me mamman kanssa ajamme\nTverskoin bulevardille. Ettekö te ajelekaan?\n\n-- Ihan varmaan pyydämme päästä tiistaina, ja jos minua ei päästetä,\nniin juoksen yksin -- ilman lakkia. Kyllä minä sinne osaan.\n\n-- Tiedättekö mitä? sanoi Sonitshka yhtäkkiä: -- minä sanon aina _sinä_\neräille pojille, jotka käyvät meillä; ruvetaan mekin sanomaan\nkeskenämme _sinä_. Tahdotko? lisäsi hän nyykäyttäen päätänsä ja\nkatsahtaen minua suoraan silmiin.\n\nOlimme juuri tulossa saliin, ja alkamassa oli toinen elävämpi osa\nloppusoitosta.\n\n-- Ruvetaan vaan, sanoin minä hetkenä, jolloin soitto melkein kokonaan\nsaattoi sanani kuulumattomaksi.\n\nSonitshka nauroi ja sinutteli minua.\n\nSoitto päättyi, mutta minä en ollut ehtinyt käyttää yhtäkään lausetta,\njossa olisin päässyt häntä sinuttelemaan, vaikka herkeämättä koetin\nkeksiä semmoisia, joissa tämä pronomeni olisi ollut vaikka useampiakin\nkertoja. Minulla ei ollut siihen rohkeutta. \"Tahdotko?\" kaikui\nkorvissani ja sai minut jonkinlaiseen huumeeseen: en mitään enkä ketään\nnähnyt paitsi Sonitshkaa. Näin kuinka hänen hiussuortuvansa koottiin,\npujotettiin korvain taa, niin että otsan ja ohimoin osat, joita en\ntähän asti ollut nähnyt, tulivat esiin; näin, kuinka hän jälleen\nkokonaan käärittiin suureen viheliäiseen huiviin, niin tiukasti, että\nnäkyi ainoastaan hänen nenänsä pää; huomasin, että ellei hän olisi\nruusunpunasilla sormenpäillään tehnyt pientä aukkoa suun kohdalle, niin\nhän olisi varmaankin tukehtunut, ja näin kuinka hän, jo laskeutuessaan\näitinensä rappusista, äkisti kääntyi meihin päin, nyykäytti päätänsä,\nja katosi sitten oven taa.\n\nVolodja, Iivinit, nuori ruhtinas, minä, me kaikki olimme rakastuneet\nSonitshkaan, ja seisten rappusilla, silmillämme seuraten saatoimme\nhäntä. Kelle tuo päännyökäytys oli erikoisesti tarkotettu, en minä\ntiedä, mutta sinä hetkenä olin lujasti vakuutettu, että se oli aijottu\nminulle.\n\nHyvästellessäni Iivineitä keskustelin hyvin vapaasti jopa hiukan\nkylmästikin Serjozhan kanssa ja annoin hänelle kättä. Jos hän oli\nymmärtänyt, että tästä päivästä alkaen hän oli kadottanut rakkauteni ja\nvaltansa minun ylitseni, niin hän varmaan sitä pahotteli, vaikka\nyrittelikin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä.\n\nEnsi kerran eläessäni minä olin uskoton rakkaudessa ja ensi kerran\ntunsin tämän uskottomuuden suloutta. Minun teki hyvää vaihtaa tuo\nkulunut ja vanhaksi käynyt alttiuden tunto tuoreeseen rakkauden\ntunteeseen, joka oli täynnänsä salaperäisyyksiä ja aavistuksia. Paitsi\nsitä, samaan aikaan lakata rakastamasta ja rakastua on yhtä kuin\nrakastua kahta kertaa voimakkaammin kuin ennen.\n\n\n\n\nXXIV\n\nVUOTEELLA.\n\n\n\"Kuinka saatoinkaan niin kauan ja niin intohimoisesti rakastaa\nSerjozhaa?\" mietiskelin vuoteessani maaten. Ei! hän ei ole koskaan\nymmärtänyt eikä osannut arvostella minun rakkauttani... entä Sonitshka?\nmikä ihana olento hän on! \"Tahdotko?\" \"ala sinä ensin\".\n\nMinä hypähdin istuville, elävästi kuvaillen mieleeni hänen pikku\nkasvojansa, sitten taas sukelsin kokonaan peitteen sisäpuolelle, pistin\nsen joka puolelta alleni ja makasin niin, tuntien suloista lämpimyyttä\nsekä vajoutuen ihaniin haaveihin ja muistelmiin. Minä näin hänet yhtä\nselvästi edessäni nyt kuin tunti sitten; kuvailin puhuvani hänen\nkanssaan ja vaikkei puheessamme ollut mitään ajatusta, tuotti se\nminulle sanomatonta nautintoa, sillä _sinä, sinulle, sinulta, sinun_\nuudistuivat yhtämittaa.\n\nNämä kuvailut olivat niin eläviä, etten voinut nukkua ihanan\nkiihotuksen takia, ja teki niin mieli saada puhua onnestani vielä\njonkun muun kanssa.\n\n-- Ihana olento! sanoin minä melkein ääneen ja käännähdin samassa\ntoiselle kyljelleni. -- Volodja! nukutko sinä?\n\n-- En, vastasi hän unisella äänellä: -- kuinka niin?\n\n-- Minä olen rakastunut, Volodja! auttamattomasti rakastunut\nSonitshkaan.\n\n-- No, entäs sitten? vastasi hän venytellen jäseniään.\n\n-- Voi, sinä Volodja! et aavista mitä minun kanssani tapahtuu... äsken\ntässä makasin peitteeseeni kääriytyneenä ja niin selvästi, niin\nselvästi näin hänet edessäni, puhelin hänen kanssaan, että oli ihan\nkumma. Ja tiedätkö vielä mitä? kun makaan ja ajattelen häntä, niin\njumalaties miksi tulee niin surulliseksi ja hirveästi tekisi mieli\nitkeä.\n\nVolodja liikahti.\n\n-- Yhtä ainoata minä toivoisin, jatkoin minä: -- se on, että aina\nsaisin olla hänen kanssaan, aina saisin häntä nähdä, ei mitään muuta.\nEntä sinä, oletko sinä rakastunut? tunnusta vaan, Volodja, -- Volodja!\n\nMerkillistä kyllä, minä olisin tahtonut, että kaikki olisivat olleet\nrakastuneet Sonitshkaan ja kaikki olisivat vaan siitä puhuneet.\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu? sanoi Volodja kääntyen minuun päin: -- ehkä\nolenkin.\n\n-- Ei sinua nukuta, sinä teeskentelet! huusin minä hänen kiiltävistä\nsilmistään huomattuani, ettei hän ollut lainkaan nukkumista\najatellutkaan, ja oli viskannut peitteen luotaan. -- Ruvetaan ennen\npuhumaan hänestä. Hän on ihana, eikö totta?... niin ihana, että jos hän\nsanoisi minulle: \"Nikolenka, hyppää ulos ikkunasta!\" taikka: \"juokse\ntuleen!\" niin, -- sen vannon tässä paikassa! -- sanoin minä: -- heti\nhyppäisin, vieläpä suurella ilolla. Voi, mikä ihanuus! lisäsin minä,\ntaas elävästi ajatellen hänen olentoansa, ja rauhassa nauttiakseni\nhänen kuvastaan muutin taas äkkiä toiselle kyljelleni, sekä pistin\npääni tyynyjen alle. -- Itkettää kauheasti, Volodja.\n\n-- Hölmö! sanoi hän hymyillen, ja sitten, hetken vaiti oltuaan: -- minä\ntaas ihan toisella tavalla kuin sinä: minusta tuntuu, -- jos vaan\nkävisi laatuun, -- tahtoisin ensin istua hänen viereensä ja puhella...\n\n-- Jaha! sinä siis olet kuin oletkin rakastunut! keskeytin minä häntä.\n\n-- Sitte, jatkoi Volodja hellästi hymyillen: -- sitten suutelisin hänen\nsormiensa päitä, silmiä, huulia, pikku nenää, pikku jalkoja -- koko\nhänen ruumistansa...\n\n-- Joutavia! huusin minä tyynyjen alta.\n\n-- Et sinä mitään ymmärrä, sanoi Volodja halveksivasti.\n\n-- Ei, minä ymmärrän, mutta sinä juuri et ymmärrä ja puhut tyhmyyksiä,\nsanoin minä itkien.\n\n-- Itkeä ei ainakaan kannattaisi. Ihan kuin mikäkin tyttö!\n\n\n\n\nXXV\n\nKIRJE.\n\n\nHuhtikuun 16 päivänä, melkein kuusi kuukautta äsken kuvatun päivän\njälkeen, tuli isä luoksemme yläkertaan opintojen aikana ja ilmotti,\nettä ensi yönä me hänen kanssaan matkustamme maalle. Sydämmessäni\nsävähti tämän kuultuani, ajatukseni heti kääntyi äitiin.\n\nSyynä tähän odottamattomaan lähtöön oli seuraava kirje:\n\n    Petrovskin maatilalla, huhtik. 12 p.\n\n    \"Juuri ikään, eli vasta kello 10 illalla sain ystävällisen kirjeesi\n    huhtikuun 3:lta päivältä, ja vanhan tapani mukaan vastaan siihen\n    heti. Teodor toi kirjeen kaupungista jo eilen, mutta kun oli\n    myöhäistä, hän antoi sen Mimmille tänä aamuna. Mimmi taas ei\n    antanut sitä minulle koko päivänä, sillä minä en ollut terve ja\n    olin hyvin alakuloinen. Minulla olikin ikäänkuin pieni kuume, ja\n    tunnustaakseni jo neljä päivää olen näin sairastellut enkä ole\n    vuoteeltani noussut.\n\n    \"Älä vaan säikähdy, rakas ystäväni; tunnen itseni joksenkin\n    mahdolliseksi, ja jos Ivan Vasiljitsh lupaa, niin huomenna\n    aijon nousta.\n\n    \"Perjantaina, viime viikolla, läksin lasten kanssa ajelemaan; mutta\n    tuolla paikalla juuri ennenkuin suurelle maantielle tullaan, sen\n    pienen sillan luona, joka on aina ollut minun kauhuni, vajosi\n    vaunumme akselia myöten liejuun. Sää oli erinomainen ja minun\n    juolahti mieleeni kävellä jalkasin maantielle asti, kunnes miehet\n    saisivat pyörät nostetuiksi. Rukoushuoneelle asti tultuani minä\n    hirveästi väsyin ja istuin levähtämään, mutta ennenkuin miehet\n    joutuivat talosta vaunuja nostamaan, kului puoli tuntia, minun\n    tuli kylmä, erittäinkin jalkoihin, sillä minulla oli ainoastaan\n    hienopohjaiset kengät ja nekin olivat läpimärät. Päivällisen\n    jälkeen minua vilutti ja kuumotti, mutta tapani mukaan pysyin\n    pystyssä, ja juotuamme teen istuin Ljubotshkan kanssa soittamaan\n    nelikätisiä. (Sinä et ole tunteva häntä: niin hän on edistynyt)!\n    Mutta kuvaile hämmästystäni, kun huomaan etten voi laskea tahtia.\n    Useaan kertaan yritin laskea, mutta päässäni oli kaikki mennyt\n    sekasin, ja korvissani tuntui kovaa pauhua. Minä laskin: yks,\n    kaks, kolme, sitten yhtäkkiä: kahdeksan, viisitoista, ja\n    merkillisintä kaikesta -- vaikka näin, että laskin väärin, en\n    sittenkään voinut korjata. Vihdoin tuli Mimmi avukseni ja sai\n    minut melkein väkisin vuoteeseen. Kas siinä, ystäväni, tarkka\n    selonteko tautini laadusta ja omasta syyllisyydestäni siihen.\n    Seuraavana päivänä minulla oli jotenkin kova kuume ja luoksemme\n    haettiin vanha hyvä ystävämme Ivan Vasiljitsh, joka yhä vieläkin\n    asuu täällä meillä ja lupaa pian päästää minut ihmisten ilmoille.\n    Oivallinen ukko on tuo Ivan Vasiljitsh! Kun hourailin kuumeessani,\n    istui hän silmiä ummistamatta koko yön vuoteeni ääressä, ja nyt,\n    niin kauan kuin kirjotan, hän istuu tyttöjen kanssa viereisessä\n    huoneessa ja minä kuulen tänne makuuhuoneeseen asti, kuinka hän\n    kertoo heille saksalaisia satuja ja kuinka he ovat nauruun kuolla.\n    '_La belle Flamande_', kuten sinä häntä nimität, vierailee luonani\n    jo toista viikkoa, -- sillä hänen äitinsä on matkustanut jonnekin\n    kyläilemään, -- ja huolenpidollaan ilmaisee mitä vilpittömintä\n    rakkautta. Hän uskoo minulle kaikki sydämmensä salaisuudet. Hänen\n    kauniit kasvonsa, hyvä sydämmensä ja nuoruutensa olisi voinut tehdä\n    hänestä kaikissa suhteissa mainion tytön, jos hän vaan olisi\n    joutunut parempiin käsiin, mutta siinä seurassa, jossa hän elää,\n    menee hän kokonaan hukkaan. Olen usein ajatellut, että tekisin\n    hyvän työn jos ottaisin hänet luokseni, -- ellei minulla vaan\n    olisi omia lapsia niin paljon.\n\n    \"Ljubotshka aikoi itse kirjottua sinulle, mutta hän on jo repinyt\n    rikki kolmannen kirjeen, ja sanoo: 'minä tiedän millainen\n    pilkkakirves isä on: jos tekee vaikka yhdenkin virheen, hän\n    näyttää sen kaikille.' Katinka on yhtä suloinen kuin ennenkin,\n    Mimmi on yhtä hyvä ja yhtä ikävä.\n\n    \"Nyt puhukaamme vähän totisista: sinä kirjotat, että asiasi eivät\n    käy hyvin tänä talvena, ja että sinun tulee välttämättömäksi ottaa\n    Habarovin maatilan rahoja. Minusta on kummallista, että sinä edes\n    kysyt suostumustani siihen. Eikö siis se, joka kuuluu minulle,\n    kuulu myös yhtä paljon sinulle?\n\n    \"Sinä olet niin hyvä, rakas ystävä, että pelätessäsi katkeroittaa\n    mieltäni salaat asioittesi oikeata tilaa; mutta minä arvaan,\n    varmaan olet kadottanut pelissä hyvin paljon, enkä ollenkaan,\n    Jumala sen tietää, ole siitä pahoillani; sentähden, jos tuo asia\n    suinkin on korjattavissa, älä vaan liian paljon sitä huolehdi,\n    äläkä kiusaa itseäsi turhaan. Minä olen tottunut olla luottamatta\n    lasten tulevaisuuteen nähden sinun mahdollisiin pelivoittoihisi ja\n    jos suot minulle anteeksi, en edes koko sinun omaisuuteesikaan.\n    Sinun voittosi ilahuttaa mieltäni yhtä vähän kuin tappiosi\n    pahottaa; minua pahottaa ainoastaan sinun onneton pelihimosi,\n    joka riistää minulta osan sinun hellää rakkauttasi ja pakottaa\n    minua puhumaan sinulle tämmöisiä katkeria totuuksia; mutta Jumala\n    tietää kuinka kipeästi se minuun koskee! Lakkaamatta rukoilen\n    Häneltä yhtä ainoata: että Hän varjelisi meitä... ei köyhyydestä\n    (mitä on köyhyys?), vaan siitä hirmuisesta asiain tilasta, jolloin\n    lasten edut -- niitä tulee minun pakko puolustaa -- joutuvat\n    ristiriitaan meidän etujemme kanssa. Tähän päivään asti on Herra\n    kuullut rukoukseni: sinä et ole astunut erään rajaviivan ylitse,\n    jonka tehtyäsi meidän on joko uhraaminen omaisuutemme, joka ei\n    enää kuulu meille, vaan lapsillemme, -- taikka... kauhistaa\n    ajatellakin, mutta tuo hirveä onnettomuus uhkaa meitä aina.\n    Niin, raskaan ristin on Herra meille molemmille lähettänyt!\n\n    \"Sinä kirjotat minulle vielä lapsista ja palaat vanhaan\n    riitakysymykseemme: pyydät suostumustani siihen, että lapset\n    pantaisiin kouluun. Tiedäthän minun vastahakoisuuteni tuommoiseen\n    kasvatukseen...\n\n    \"Sinä tuskin, rakas ystäväni, olet yhtä mieltä kanssani: mutta\n    kaikissa tapauksissa rukoilen sinua rakkautesi tähden minuun\n    antamaan minulle lupaus, että niin kauan kuin elän, ja\n    kuolemanikin jälkeen, jos Jumala tahtoisi meitä erottaa,\n    siitä ei tule milloinkaan mitään.\n\n    \"Kirjotat minulle sinun olevan välttämätön lähteä Pietariin meidän\n    asioissamme. Jumala on kanssasi, ystäväni, lähde ja palaa pian\n    takasin. Meidän on kaikkien niin ikävä ilman sinua! Kevät on niin\n    ihmeen ihana: balkongin talviovi on jo otettu saranoilta, ansariin\n    vievä polku oli neljä päivää sitten aivan kuiva, persikat ovat\n    kukoistuksessaan, lunta ei ole enää kuin siellä täällä, pääskyset\n    ovat tulleet, ja äsken Ljubotshka toi minulle ensimäisiä\n    kevätkukkia. Lääkäri sanoo, että noin kolmen päivän perästä tulen\n    ihan terveeksi ja saan hengittää raitista ilmaa ja lämmitellä\n    huhtikuun auringonpaisteessa. Jää hyvästi, rakas ystävä, älä ole\n    levoton minun sairaudestani eikä omasta tappiostasi: päätä pian\n    asiasi ja tule sitten tänne meille lasten kanssa koko kesäksi.\n    Minä olen pannut kokoon suuremmoisia suunnitelmia siitä miten me\n    kesän vietämme, ja niiden toteutuminen riippuu ainoastaan sinun\n    tulostasi.\"\n\nSeuraava osa kirjeestä oli kirjotettu ranskaksi yhtäjaksoisella\nepätasaisella käsialalla ja eri paperiarkille. Käännän sen tähän\nsanasta sanaan:\n\n    \"Älä usko mitä sinulle kirjotin taudistani: ei kukaan aavista\n    mihin määrään se on vakavaa laatua. Tiedän ainoastaan, etten\n    enää nouse tältä vuoteelta. Älä hukkaa hetkeäkään, vaan saavu\n    viipymättä ja tuo lapset mukanasi. Ehkä ennätän vielä kerran\n    sulkea heitä syliini ja siunata: se on minun viimeinen\n    toivomukseni. Tiedän minkä iskun sinulle annan: mutta\n    yhdentekevää se on, sillä ennen tai myöhemmin minulta tai\n    muilta olisit asian kuitenkin kuullut; koettakaamme\n    lujamielisyydellä ja luottamuksella Jumalan armoon kantaa\n    tätä onnettomuutta. Alistukaamme Hänen tahtoonsa.\n\n    \"Älä luule, että se mitä nyt kirjotan on sairaan mielikuvituksen\n    houretta; päinvastoin minun ajatukseni ovat erittäin selvät tällä\n    hetkellä ja minä olen täydellisesti rauhallinen. Älä turhaan\n    lohduta itseäsi toivolla, että tämä olisi pelkurimaisen sielun\n    valheellisia, epäselviä aavistuksia. Ei, minä tunnen, minä tiedän\n    -- ja tiedän sillä perustuksella, että Jumala on suvainnut sen\n    minulle ilmottaa, -- minulla on enää hyvin vähän elämisen aikaa.\n\n    \"Päättyykö elämäni kanssa myöskin rakkauteni sinuun ja lapsiin?\n    Olen ymmärtänyt, että se on mahdotonta. Olen liian voimakkaasti\n    tuntenut tänä hetkenä, jotta voisin luulla, että tämä tunne,\n    jota paitsi en voi käsittää olemassaoloa, saattaa milloinkaan\n    tulla olemattomaksi. Sieluni ei voi olla olemassa ilman rakkautta\n    teihin: mutta minä tiedän, että tämä rakkaus tulee pysymään\n    ikuisesti, yksistään siitäkin syystä, että sellainen tunne kuin\n    rakkauteni, ei olisi voinut syntyä, jos sen olisi joskus ollut\n    päättyminen.\n\n    \"Minä en tule olemaan teidän kanssanne: mutta olen lujasti\n    vakuutettu, ettei rakkauteni milloinkaan ole jättävä teitä,\n    ja tämä ajatus ilahuttaa siihen määrään sydäntäni, että\n    rauhallisesti ja pelotta odotan lähestyvää kuolemaa.\n\n    \"Olen rauhallinen, ja Jumala tietää, että aina olen pitänyt\n    ja pidän kuolemaa ylimenona parempaan elämään; mutta miksi\n    sittenkin tukehdun kyyneleihini? Miksi lapset jäävät vaille\n    rakastettua äitiä? Miksi sinulle on annettava raskas,\n    odottamaton isku? Miksi minun on kuoleminen, kun teidän\n    rakkautenne on tehnyt elämän minulle rajattoman onnelliseksi?\n\n    \"Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa!\n\n    \"Kyyneleet estävät enempää kirjottamasta. Ehkä en enää näe sinua.\n    Kiitän sinua, kallis ystäväni, kaikesta siitä onnesta, jolla olet\n    minua tässä elämässä ympäröinyt; olen siellä rukoileva Jumalaa,\n    että Hän palkitsisi sinua. Hyvästi, rakas ystäväni; muista, että\n    vaikka minua ei tule olemaan, niin rakkauteni ei milloinkaan eikä\n    missään tulo sinua jättämään. Hyvästi Volodja, hyvästi, enkelini,\n    hyvästi Benjamin -- Nikolenkani!\n\n    \"Unohtavatko he todellakin joskus minut?!...\"\n\nKirjekuoreen oli pistetty Mimmin ranskalainen liite, joka sisälsi\nseuraavaa:\n\n    \"Surulliset aavistukset, joista hän puhuu teille, ovat tohtorin\n    sanat vahvistaneet. Eilen yöllä hän käski lähettää tämä kirje heti\n    postiin. Arvellen hänen puhuneen näin kuumeen houreessa minä\n    lykkäsin kirjeen lähetyksen aamuun ja päätin avata se. Juuri kun\n    olin avannut, kysyi Natalia Nikolajevna minulta minne kirje oli\n    joutunut ja käski minun polttaa se, ellei se vielä ollut lähetetty.\n    Hän puhuu yhä siitä ja vakuuttaa että kirje on teidät masentava.\n    Älkää viivytelkö tuloanne, jos tahdotte vielä nähdä tätä enkeliä\n    niin kauan kuin se ei ole meitä vielä jättänyt. Antakaa anteeksi\n    tämä tahraamiseni. Kolmeen yöhön en ole nukkunut. Tiedättehän\n    kuinka häntä rakastan!\"\n\nNatalia Savishna, joka huhtikuun 11 päivää vastaan koko yön vietti\näidin makuuhuoneessa, kertoi sittemmin minulle, että äiti,\nkirjotettuaan kirjeen ensimäisen osan oli pannut sen viereensä pikku\npöydälle ja vaipunut horroksiin.\n\n-- \"Tunnustaakseni minä itsekin, puhui Natalia Savishna: -- nukahdin\nnojatuoliin ja sukankudinkin valahti käsistäni, Mutta noin yhden aikaan\nyöllä minä puoliunissani kuulin hänen jotain sopertavan; avasin silmäni\nja näin hänen istuvan vuoteella kädet tällä tavalla ristissä, ja\nkyyneleet vuotivat virtanaan. 'Onko siis kaikki lopussa?' sai hän\nsanotuksi ja peitti kasvot käsiinsä.\n\n\"Minä hyppäsin pystyyn ja rupesin kyselemään: mikä teidän on?\n\n\"-- 'Voi, Natalia Savishna, jospa tietäisitte kenen äsken näin!'\n\n\"Vaikka olisin sitten kuinka kysellyt ei hän minulle enempää puhunut,\nvaan käski siirtää pikku pöytää lähemmäksi eteensä, kirjotteli vielä\njotakin, käski sulkea kirje hänen nähtensä ja laittaa heti menemään.\nSitten se alkoi käydä yhä ja yhä huonommaksi.\"\n\n\n\n\nXXVI\n\nMIKÄ MEITÄ MAALLA ODOTTI.\n\n\nHuhtikuun 25 päivänä me astuimme alas matkavaunuista ajettuamme\nPetrovskin maatilan päärakennuksen eteen. Moskovasta lähtiessä oli isä\nollut kovasti mietteissään, ja kun Volodja oli häneltä kysynyt: onko\näiti sairastunut? hän katsahti surullisesti Volodjaan ja nyykäytti vaan\npäätänsä. Matkan aikana hän oli huomattavasti rauhottunut, mutta sen\nmukaan kuin lähestyimme kotia olivat hänen kasvonsa menneet jälleen yhä\nsurullisemman näkösiksi, ja kun hän vaunusta alas tullessaan kysyi\nmeitä vastaan juosseelta hengästyneeltä Fokalta: \"missä on Natalia\nNikolajevna?\" niin hänen äänensä oli epävakainen ja silmissä oli\nkyyneleitä. Hyväluontoinen ukko Foka katsahti varkain meihin, laski\nalas silmäluomensa ja avaten ovea meille sanoi poispäin kääntyneenä:\n\n-- \"Kuuteen päivään ei ole suvainnut makuukamaria jättää.\"\n\nMilka, joka, kuten sittemmin sain kuulla, oli ensimäisestä äidin\nsairastumisen päivästä lakkaamatta surkeasti ulvonut, hyökkäsi ilosena\nisää vastaan -- hyppeli hänen päälleen, vingahteli, nuoli hänen\nkäsiään; mutta hän työnsi sen luotaan ja meni vierashuoneeseen, sieltä\nsiihen huoneeseen, josta ovi vei suoraan makuukamariin. Mitä lähemmäksi\nhän tätä huonetta tuli, sitä selvemmin näkyi levottomuutta hänen\nruumiinsa liikkeistä: viereisessä huoneessa hän kulki varpaillaan\nhenkeä vetämättä, ja teki ristinmerkin ennenkuin rohkeni käydä suljetun\noven kahvaan. Samaan aikaan juoksi käytävästä tukka hajalla itkettynyt\nMimmi. \"Voi! Pietari Aleksandrovitsh!\" sanoi hän kuiskaten ja\ntodellisesti epätoivoisena, mutta huomattuaan, että isä sittenkin\nkääntää kahvaa, hän lisäsi tuskin kuuluvasti: \"ei tästä päästä pääse --\nmenkää käytävästä.\"\n\nOh, kuinka raskaasti tämä kaikki vaikutti kauheita aavistavaan\nlapselliseen murhemieleeni!\n\nMe läksimme käytävään: siellä tuli vastaamme mielipuoli Akim, joka oli\nmeitä aina huvittanut naamojen teolla; mutta nyt ei hän minua lainkaan\nnaurattanut, vaan hänen järjettömän välinpitämättömät kasvonsa koskivat\nminuun hyvin kipeästi. Naispalvelijain puolella kaksi työtätekevää\ntyttöä nousi meille kumartamaan, ja niillä oli niin surullinen ilme\nkasvoissa että minua alkoi kauhistaa. Tultuaan vielä Mimmin huoneen\nläpi isä avasi makuuhuoneen oven ja astuimme sisälle. Oven oikealla\npuolella oli kaksi huiveilla peitettyä ikkunaa; toisen ääressä istui\nNatalia Savishna sukkaa kutoen, lasit nenällä. Hän ei tullut meitä\nsuutelemaan tervehdykseksi kuten muuten olisi tehnyt, vaan ainoastaan\nkatsahti lasiensa yli meihin ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään.\nEi ollut lainkaan mieleeni että kaikki rupesivat itkemään meitä\nnähdessänsä, vaikka ennen olivat olleet aivan rauhalliset.\n\nOven vasemmalla puolella oli sermit ja niiden takana vuode, pikku\npöytä, pieni kaappi, jonka päällä oli lääkeaineita, ja suuri nojatuoli,\njossa lääkäri istui torkkuen; vuoteen ääressä seisoi nuori, hyvin\nvaaleaverinen ja merkillisen kaunis tyttö, valkosessa aamunutussa ja\nhihat vähän ylös käärittyinä. Hän asetteli jäätä äidin päähän, jota\ntällä hetkellä en voinut nähdä. Tämä tyttö oli la belle Flamande, josta\näiti oli kirjottanut ja joka sittemmin tuli niin paljon merkitsemään\nkoko meidän perheemme elämässä. Heti kun olimme tulleet sisälle hän\notti kätensä äidin otsalta ja korjasi rinnallaan aamunutun poimuja,\nsitten sanoi kuiskaten: \"hän on tainnuksissa.\"\n\nOlin tällä hetkellä suuressa surussa, mutta kuitenkin tahtomattani\npanin merkille kaikki pikku seikat. Huoneessa oli melkein kokonaan\npimeä, kuuma, haisi mintulle, odekolonille, juhannuksen kukalle,\nHoffmannin tipoille. Tämä haju teki niin suuren vaikutuksen minuun,\nettä nytkin vielä, sitä tuntiessani, jopa ainoastaan muistaessani,\nmielikuvitukseni heti siirtää minut tähän surulliseen, tukehduttavaan\nhuoneeseen ja herättää eloon tämän hirmuisen hetken vähimmätkin\npikkuseikat.\n\nÄidin silmät olivat auki, mutta hän ei nähnyt mitään... Voi, en unohda\nkoskaan tuota kauheata katsetta! Siinä näkyi niin paljon kärsimystä!\n\nMeidät saatettiin pois.\n\nKun sittemmin kyselin Natalia Savishnalta äidin viimeisistä hetkistä,\nkertoi hän tällä tavalla:\n\n-- \"Sitten kun te olitte saatettu pois huoneesta, hän heittelihe vielä\nkauan aivan kuin häntä olisi tuohon noin jokin painanut... sitten laski\npäänsä tyynyiltä ja vaipui horroksiin, hiljaa, rauhallisesti, aivan\nkuin taivaan enkeli. Sen kuin vähän pistäysin katsomassa miksei jo\ntuoda juomaa -- niin tullessani hän jo oli viskellyt ympäriltään kaikki\nhujan hajan ja lakkaamatta vaati luokseen teidän isäänne; tämä kumartui\nhäntä kuuntelemaan, mutta eipä ollutkaan enää voimia sanoa mitä halusi:\nhän aukasi vaan huulensa ja taas rupesi voihkamaan: 'Herranenaika!\nJumalani! Lapset tänne!' Tahdoin juosta teitä hakemaan, mutta Ivan\nVasiljitsh kielsi sanoen: 'se vaan pahemmin häiritsee häntä, antaa\nolla.' Sitten ei hän enää jaksanut kuin vähän vaan nostaa kättänsä ja\ntaas pudotti sen. Mitä se sillä tahtoi sanoa, Jumala yksin tietää! Minä\nvaan luulen että hän oli teitä siunaavinaan; mutta eipä näy Jumala\nsallineen hänen ennen viimeistä hetkeä katsahtaa omiin lapsiinsa.\nSitten hän kohottautui, pani kätensä näinikään yhteen ja samassa alkoi\npuhua; sitä ääntä en uskalla muistellakaan -- 'Pyhä Jumalan Äiti, älä\njätä heitä!...' Nyt näytti kipu käyvän juuri hänen sydämmeensä,\nsilmistä näkyi, että se raukka kärsi suuria tuskia; lankesi tyynyille,\ntarttui hampain lakanaan; ja kyyneleet ne vaan vuotivat, vuotivat.\"\n\n-- No, ja kuinka sitten? kysyin minä.\n\nNatalia Savishna ei voinut enempää puhua: hän kääntyi poispäin ja\nrupesi katkerasti itkemään.\n\nÄiti kuoli hirmuisiin kärsimyksiin.\n\n\n\n\nXXVII\n\nSURU.\n\n\nSeuraavana päivänä myöhään illalla minä tahdoin vielä kerran katsahtaa\nhäneen: karkotettuani ehdottoman kauhun tunteen aukasin hiljaa oven ja\nastuin varpain saliin.\n\nKeskellä huonetta, pöydällä, oli ruumisarkku, sen ympärillä oli\nkarrelle palaneita kynttilöitä korkeissa hopeajaloissa; peränurkassa\nistui lukkari ja luki hiljaisella yksitoikkoisella äänellä psalttaria.\n\nMinä pysähdyin oven pieleen ja aloin katsella, mutta silmäni olivat\nniin itkettyneet ja hermoni niin pilalla, etten voinut mitään nähdä;\nkaikki sulautui kummallisesti yhteen: valo, kullalla kirjailtu kangas,\nsametti, suuret kynttiläjalat, ruusunpunanen pitseihin ommeltu tyyny,\npaperiside pään ympärillä, päähine nauhasineen -- ja vielä jotakin\nläpikuultavaa, vahanväristä. Nousin tuolille voidakseni nähdä hänen\nkasvojansa; mutta niiden paikalla olin jälleen näkevinäni saman vaalean\nkeltasen läpikuultavan esineen. En voinut uskoa tuota hänen\nkasvoiksensa. Aloin tarkemmin sitä tähystää, kunnes vähitellen rupesin\ntuntemaan siinä tuttuja rakkaita piirteitä. Säpsähdin kauhusta, kun\npääsin varmuuteen että se oli hän; mutta miksi nuo ummistuneet silmät\nolivat niin sisäänpainuneet? mistä tuli tuo hirveä kalpeus ja toisella\nposkella tuo tumma täplä läpikuultavan ihon alla? Miksi kasvojen koko\nilme oli ankara ja kylmä? Miksi huulet olivat niin verettömät ja niiden\nyhtyminen niin ihana, niin ylevä ja puhui niin taivaallisesta rauhasta,\nettä kylmä väre kävi selässäni ja tukassani, kun häneen katsoin?...\n\nMinä katselin ja tunsin, että joku käsittämätön, vastustamaton voima\nvetää silmiäni noihin elottomiin kasvoihin. En voinut kääntää\nkatsettani pois, mutta mielikuvitukseni samassa piirsi eteeni elämän ja\nonnen kukkaisia kuvia. Olin unohtanut, että tuo kuollut ruumis, joka\nedessäni makasi ja johon minä järjettömästi tuijotin niinkuin\nsemmoiseen esineesen, jolla ei ole mitään yhteistä muistojeni kanssa,\noli _hän_. Minä kuvailin häntä milloin missäkin tilassa olevana:\nilosena, elävänä, hymyilevänä; sitten äkkiä minua taas hämmästytti\njokin piirre noissa kalpeissa kasvoissa, jotka edessäni näin: muistin\nkauhean todellisuuden, vavahdin, vaan en sittenkään herennyt\nkatsomasta. Ja jälleen haaveet tulivat todellisuuden sijalle, ja\njälleen todellisuuden tieto hajotti haaveet. Vihdoin mielikuvitus\nherpoutui ja lakkasi minua pettämästä, samoin hävisi todellisuudenkin\ntieto ja minä unohdin kokonaan itseni. En tiedä kauanko aikaa olin\nsemmoisessa tilassa, en tiedä edes mikä se tila oli; tiedän ainoastaan,\nettä joksikin ajaksi kadotin olemiseni tunnon ja koin jotain ylevää\nselittämättömän suloista ja surullista nautintoa.\n\nEhkä hänen ihana sielunsa lähtiessään lentoon parempaa maailmaa kohden\nsurulla katsahti taakseen siihen maailmaan, johon hän meidät jätti; hän\nnäki minun suruni, sääli sitä ja rakkauden siivillä säälin taivaallinen\nhymy huulilla palasi vielä maan päälle lohduttaakseen ja siunatakseen\nminua.\n\nOvi narahti ja huoneeseen astui toinen lukkari päästämään entistä. Tämä\nmelu herätti minut, ja ensimäinen ajatus, joka minuun tuli, oli se,\nettä seistessäni siinä aivan itkemättä tuolilla ja semmoisessa\nasennossa, joka ei ilmaise mitään liikutusta, lukkari voi luulla minua\ntunteettomaksi pojaksi, joka vallattomuudesta taikka uteliaisuudesta on\nkiivennyt tuolille: minä tein siis ristinmerkin, kumarsin ja rupesin\nitkemään.\n\nMuistellessani nyt näitä seikkoja olen sitä mieltä, että ainoastaan\ntämä itsensä unohtamisen hetki oli todellista surua. Ennen ja jälkeen\nhautajaisten minä kyllä lakkaamatta itkin ja olin surullinen, mutta\ntätä surua häpeän muistella, sillä siihen aina sekaantui jokin\nitserakas tunne: joko halu näyttää, että olen muita enemmän suruissani,\ntaikka huolehtiminen siitä vaikutuksesta, jonka teen muihin, taikka\nvielä aivan tarkotukseton uteliaisuus, joka pani tekemään havaintoja\nesimerkiksi Mimmin pitsimyssystä ja läsnäolevista ihmisistä. Minä pidin\npahana, etten tuntenut yksinomaan surua, ja koetin peittää kaikkia\nmuita tunteita: siitä syystä ei suruni ollut vilpitön eikä\nluonnollinen. Paitsi sitä tunsin jonkinlaista nautintoa tietäessäni\nolevani onneton, koetin tahallani herättää onnettomuuden tuntoa, ja\ntämä itsekkyys kaikkein enin tukehuttikin minussa todellista surua.\n\nNukuttuani tämän yön hyvästi ja rauhallisesti kuten aina ankaran ja\nkovan mielentäristyksen jälkeen, heräsin kyyneleet kuivuneina ja hermot\nrauhottuneina. Kymmenen aikaan meidät käskettiin sielumessuun, joka\npidettiin ennen kuin ruumis kannettiin ulos. Huone oli täynnänsä\ntalonväkeä ja kyläläisiä, jotka olivat kaikki itkien tulleet jättämään\nhyvästi herrattarellensa. Messun aikana minä sopivalla tavalla itkin,\ntein ristinmerkkiä ja kumarsin maahan, mutta sydämmessäni en itkenyt,\nvaan olin jotenkin kylmäverinen: huolenani oli uusi nuttuni, joka oli\nensi kertaa pantu ylleni; se kiristi kovasti kainalojen alta; sitten\nvielä pelkäsin että, polvistuessani, liiaksi likaan housujani. Tein\nsalaa havaintoja kaikista läsnäolevista. Isä seisoi ruumisarkun\npääpuolella, oli kalpea kuin lakana ja näytti vaivalla voivan pidättää\nitkua. Hänen kookas, mustaan frakkiin puettu vartalonsa, kalpeat paljon\npuhuvat kasvonsa ja nuo aina sulavat ja varmat liikkeet ristinmerkkiä\ntehdessä, kumartaessa multaa ottamaan, ottaessaan kynttilää papin\nkädestä taikka lähestyessä hautaa, olivat erittäin komeat, mutta -- en\ntiedä mistä syystä -- minua hänessä ei miellyttänyt juuri se, että hän\ntällä hetkellä koetti näyttää niin komealta. Mimmi seisoi seinään\nnojautuneena ja näytti tuskin pysyvän jaloillaan; hänen komea pukunsa\noli rutistunut, pitsimyssy oli valunut toiselle syrjälle; turvonneet\nsilmät olivat punaset, pää vavahteli; hän nyyhkytti lakkaamatta sydäntä\nkouristavalla äänellä, vähä väliä peitti kasvonsa nenäliinalla ja\nkäsillä. Minusta nähden hän teki niin siksi, että peitettyään kasvonsa\nkatsojilta saattoi hetkeksi levätä teeskennellyistä nyyhkytyksistään.\nMuistin hänen toissa iltana puhuneen isälle, että äidin kuolema oli\nhänelle kauhea isku, jota hän ei muka mitenkään luullut voivansa\nkestää, että hän oli kaikki kadottanut, että tämä enkeli (kuten hän\näitiä nimitti) juuri ennen kuolemaansa oli muistanut häntä ja sanonut\naikovansa ainiaaksi turvata hänen ja Katinhan tulevaisuuden. Hän\nvuodatti katkeria kyyneliä tätä kertoessaan ja ehkä surun tunne lienee\nollut todellinen, mutta ei se ainakaan ollut puhdas ja sekottamaton.\nLjubotshka oli mustassa suruhuntuihin peitetyssä puvussa, aivan märkänä\nkyyneleistä, pää painuksissa; hän katsahteli tuon tuostakin\nruumisarkkuun ja hänen kasvonsa tällöin ilmaisivat ainoastaan\nlapsellista pelkoa. Katinka seisoi äitinsä vieressä ja hänen tosin\nvenyneet kasvonsa olivat kuitenkin yhtä punaposkiset kuin aina.\nVolodjan suora luonne oli surussakin suora: hän seisoi milloin\nmietteissään tuijottaen johonkin esineesen, milloin taas hänen suunsa\näkkiä alkoi vääntyä ja hän rupesi nopeasti tekemään ristinmerkkiä ja\nkumarruksia. Kaikki syrjäiset, jotka olivat läsnä hautajaisissa,\ninhottivat minua. Heidän lohdutuksensa, jota he isälle puhuivat -- että\nmuka äidin on _siellä_ oleva parempi, -- ettei äiti ollut tätä maailmaa\nvarten, -- herättivät minussa jonkinlaista kiukkua. Minun mielestäni\nheillä ei ollut oikeutta puhua hänestä ja itkeä häntä. Jotkut heistä\nnimittivät meitä orvoiksi. Aivan kuin emme olisi tienneet, että\näidittömiä lapsia sillä nimellä mainitaan! Heidän ehkä teki mieli\nensimäisinä nimittää meitä tällä nimellä aivan kuin vasta naimiseen\nmennyttä tyttöä kiirehditään sanomaan ensi kerran rouvaksi.\n\nSalin kaukaisimmassa nurkassa melkein piilossa ruokasalin avatun oven\ntakana oli polvillaan koukkuselkäinen, harmaapäinen mummo. Kädet\nristissä, silmät taivaaseen päin kääntyneinä hän ei itkenyt, vaan\nrukoili. Hänen sielunsa pyrki Jumalan luo, hän pyysi Jumalaa\nyhdistämään häntä sen kanssa, jota hän oli rakastanut enemmän kuin\nmitään muuta maailmassa, ja luotti lujasti siihen että näin tulee pian\ntapahtumaan.\n\n\"Kas tuo se oli häntä todellisesti rakastanut!\" ajattelin minä ja minua\nhävetti oma itseni.\n\nSielumessu päättyi, vainajan kasvot paljastettiin ja kaikki\nläsnäolijat, meitä lukuunottamatta, alkoivat toinen toisensa perästä\nlähestyä ruumisarkkua ja suudella ruumista.\n\nMelkein viimeisenä lähestyi vainajata hyvästelemään jokin\ntalonpoikaisvaimo, soma viisivuotinen tyttö sylissä, jonka hän ties\nmistä syystä oli tuonut tänne. Sillä hetkellä minä vahingossa pudotin\nmärän nenäliinani ja aijoin nostaa sitä; mutta tuskin olin kumartunut,\nkun kuulin hirmuisen parahduksen, joka oli niin täynnä kauhua, että\nvaikka eläisin sata vuotta, en milloinkaan sitä unohda, ja kun muistan,\nniin kylmä väristys käy aina pitkin koko ruumistani. Minä nostin pääni:\n-- vaimo sai vaivalla pidellyksi tyttöänsä tuolilla ruumisarkun\nääressä. Käsiänsä huitoen ja viskaten säikähtyneet kasvonsa poispäin\ntyttö kirkui hirveällä luonnottomalla äänellä. Minä kiljasin nyt itse\nluullakseni vielä hirveämmällä äänellä kuin tuo lapsi ja juoksin ulos\nhuoneesta.\n\nVasta nyt ymmärsin, mistä johtui tuo kova raskas haju, joka sekottuen\nsuitsutussavun hajuun täytti huonetta: ja ajatus, että ne kasvot, jotka\nvielä muutama päivä sitten olivat olleet täynnä kauneutta ja hellyyttä,\nsen olennon kasvot, jota olin ylitse kaiken rakastanut, saattoivat\nkauhistaa, se ajatus ensi kerran sai minun näkemään koko todellisuuden,\nja täytti sieluni epätoivolla.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nVIIMEISET SURULLISET MUISTOT.\n\n\nÄitiä ei enää ollut mutta elämämme kulki kuitenkin entistä vanhaa\nlatuaan: me panimme maata ja nousimme entisillä tunneilla ja entisissä\nhuoneissa; aamu- ja iltatee, päivällinen, illallinen, -- kaikki\ntapahtui entisellä ajalla: pöydät, tuolit seisoivat entisillä\npaikoillaan; ei mitään ollut muuttunut talossa eikä elämäntavassamme;\nainoastaan että häntä ei ollut...\n\nMinusta tuntui, että moisen onnettomuuden perästä kaiken olisi pitänyt\nmuuttua; tavallinen elämänjärjestyksemme näytti minusta loukkaavan\nhänen muistoansa, ja muistutti liian elävästi hänen poissaoloa.\n\nEnnen hautajaisia, päivällisen jälkeen minua rupesi nukuttamaan, ja\nminä läksin Natalia Savishnan huoneeseen heittäytyäkseni hänen\nvuoteelleen, pehmeälle höyhenalukselle, lämpimän tikatun peitteen alle.\nHuoneeseen tullessani Natalia Savishna makasi vuoteellansa ja\narvattavasti nukkui; kuultuaan minun tulevan hän kohottautui, heitti\npois villahuivin, jolla kärpäsien vuoksi oli päänsä peittänyt ja\nasetellen pitsimyssyänsä paikoilleen istuutui vuoteen laidalle.\n\nKoska ennenkin oli jotenkin usein sattunut, että päivällisen jälkeen\ntulin hänen huoneeseensa nukkumaan, hän arvasi syyn tulooni ja sanoi\nvuoteelta nousten:\n\n-- Jaha, varmaan tulitte levähtämään, oma ystäväni, pankaa vaan\npitkäksenne.\n\n-- Älkää toki, Natalia Savishna, sanoin minä; pidättäen häntä kädestä:\n-- enhän minä siksi tullut... tulinpahan muuten vaan... pankaa te vaan\nmaata.\n\n-- Eikö mitä, johan minä olen kyllikseni nukkunut, hän sanoi minulle\n(minä tiesin hänen valvoneen kolme vuorokautta silmiään ummistamatta).\nJa eihän nyt unetakkaan, lisäsi hän syvästi huoahtaen.\n\nMinua halutti jutella Natalia Savishnan kanssa onnettomuudestamme;\ntunsin hänen vilpittömyytensä ja rakkautensa, ja sentähden olisi hänen\nkanssaan itkeminen tehnyt minulle hyvää.\n\n-- Natalia Savishna, sanoin minä hetken vaiti oltuani ja vuoteelle\nistuutuen; -- osasitteko tätä odottaa?\n\nVanhus katsahti minuun kummastuen ja uteliaasti, varmaankaan\nymmärtämättä miksi häneltä semmoista kysyin.\n\n-- Kuka olisi tätä aavistanut? toistin minä.\n\n-- Voi, oma ystäväni, sanoi hän katsahtaen minuun mitä hellimmällä\nosanotolla: -- ei ainoastaan niin että \"aavistanut\", vaan en edes\nnytkään vielä voi sitä ajatella. Johan minun ikäiseni eukon olisi kauan\nsitten ollut aika korjata vanhat luuni lepoon; mutta nyt sensijaan olen\nsaanut haudata: vanhan herran, teidän äidinisänne -- autuas olkoon\nhänen muistonsa -- ruhtinas Nikolai Mihailovitshin, kaksi veljeä, sisar\nAnnushkan, ja kaikki he olivat minua nuoremmat; ja nytpä vielä syntieni\ntähden olen saanut jäädä hänenkin jälkeensä elämään. Hänen pyhä\ntahtonsa tapahtukoon! Hän otti luokseen, koska näki hyväksi, mutta\nHänelle ovat hyvät sielläkin tarpeen.\n\nTämä yksinkertainen ajatus hämmästytti ja ilahutti minua ja minä\nvetäydyin lähemmäksi Natalia Savishnaa. Hän pani kätensä ristiin\nrinnalleen ja katsahti ylöspäin; hänen sisäänpainuneet kosteat silmänsä\nilmaisivat suurta mutta rauhallista surua. Hän luotti lujasti siihen,\nettei Jumala pitkäksi ajaksi ole erottanut häntä siitä olennosta, johon\nniin monien vuosien aikana hänen rakkautensa koko voima oli\nkohdistunut.\n\n-- Niinpä niin, oma ystäväni, äsken, ihan äsken minä vielä häntä\nhoidin, käärin kapaloihin ja hän minua kutsui Nashaksi. Toisinaan\njuoksi luokseni, kävi pikku kätösillään kaulaani ja suudellen puhui\nminulle:\n\n-- Pikku oma Nashani, oma kulta muruseni. Ja minä siihen leikilläni\nsanoin:\n\n-- Älkää joutavia puhuko, ette te minua rakasta; annas kun kasvatte\nsuureksi ja menette miehelään, niin kyllä Nasha pian unohtuu. -- Hän\nvaipui ikäänkuin mietteisin. Ei, sanoi, en mene lainkaan miehelään,\nellen saa ottaa Nashaa luokseni: en minä Nashaa milloinkaan jätä. Mutta\njättipäs sittenkin eikä odottanut minua. Ja kyllä hän minua rakasti!\nKetä hän ei olisi rakastanut, totta puhuen? Äitiänne ette saa unohtaa,\noma ystäväni; hän ei ollut tavallinen ihminen, vaan taivaan enkeli. Kun\nhänen sielunsa tulee taivaan valtakuntaan, on hän sielläkin teitä\nrakastava ja sielläkin iloitseva teidän tähtenne.\n\n-- Miksi sanotte, Natalia Savishna, kun tulee taivaan valtakuntaan?\nkysyin minä: -- onhan se jo nytkin luullakseni siellä.\n\n-- Ei, ystäväni, sanoi Natalia Savishna, alentaen ääntänsä ja istuutuen\nlähemmäksi minua, -- nyt hänen sielunsa on täällä.\n\nJa hän osotti ylöspäin. Hän puhui melkein kuiskaamalla ja niin\ntuntehikkaalla vakaumuksella, että minä tahtomattanikin nostin silmäni\nylöspäin, katselin kattoon ja hain sieltä jotakin. \"Ennenkuin\nvanhurskaan sielu menee paratiisiin, on sen kulkeminen neljänkymmenen\nvalheen läpi, ystäväni, ja se voi siis neljäkymmentä päivää vielä olla\noman kodin sisäpuolella.\"\n\nKauan hän vielä puheli samanlaisia asioita sellaisella\nyksinkertaisuudella ja vakaumuksella kuin olisi kertonut kaikkein\ntavallisimpia seikkoja, joita itse oli nähnyt ja joita ei kukaan olisi\nvoinut vähimmässäkään määrässä epäillä. Minä kuuntelin häntä henkeäni\npidättäen ja vaikken kaikkea täysin ymmärtänytkään, uskoin kuitenkin\nlujasti kaikkeen.\n\n-- Niin, ystäväni, nyt hän on täällä, katselee meitä, ehkä myös\nkuuntelee mitä puhumme, sanoi Natalia Savishna; ja sitten vaikeni, pää\npainuksissa.\n\nHän tarvitsi nenäliinaa pyyhkiäksensä kyyneleitä, hän nousi, katsahti\nsuoraan silmiini ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n-- Monta porrasta on Jumala tällä tuonut minut lähemmäksi itseänsä. --\nMitä tekemistä minulla enää täällä on? ketä varten eläisin? ketä\nrakastaisin?\n\n-- Ettekö te siis meitä rakastakaan? sanoin minä moittien ja tuskin\njaksaen itkuani hillitä.\n\n-- Jumala tietää kuinka teitä rakastan, mutta niinkuin häntä en ole\nketään rakastanut enkä voikaan rakastaa.\n\nHän ei saattanut enempää puhua, kääntyi minusta pois ja rupesi ääneensä\nnyyhkyttämään.\n\nEn enää ajatellut nukkumista; puhumatta mitään me istuimme vastakkain\nja itkimme.\n\nHuoneeseen ilmestyi Foka; huomattuaan meidän tilamme hän, luultavasti\ntahtomatta häiritä meitä, pysähtyi ovelle arasti ympärilleen\nkatsahtaen.\n\n-- Mikä asiana, Foka kulta, kysyi Natalia Savishna pyyhkien kasvojaan\nnenäliinalla.\n\n-- Rusinoita puolitoista, sokeria neljä naulaa ja riissiryyniä kolme\nnaulaa hautajaispuuroa varten.\n\n-- Heti paikalla, ystäväni, sanoi Natalia Savishna ja meni kiireisesti\nkirstunsa luokse. Viimeisetkin keskustelumme herättämät surun jäljet\nkatosivat heti kun hän ryhtyi askareihinsa, joita piti perin tärkeinä.\n\n-- Ei tarvita neljää naulaa! puhui hän toruskellen, noutaessaan ja\npunnitessaan puntarilla sokeria: -- riittää kolme ja puolikin.\n\nJa hän otti vaa'asta muutaman palan pois.\n\n-- Mitä pitää sanoa siitä, että vasta eilen annoin kahdeksan naulaa\nryynejä ja tänään jo taas vaaditaan: -- sano mitä sanot Foka, mutta\nryynejä minä en anna. Onko moista kuultu -- kahdeksan naulaa!\n\n-- Minkä sille mahtaa? kokki sanoo että kaikki on mennyt.\n\n-- No, ota sitten, tuossa, vie!\n\nMinua kummastutti tämä ylimeno liikutuksen tunteesta toruilemiseen ja\nlaskuihin. Jälestäpäin olen selittänyt itselleni asian niin, että\nsisällisestä surusta huolimatta hänellä oli kuitenkin kylläksi\nkäytännöllistä tarmoa toimittaakseen tehtäviään, mutta totuttu tapa\nveti häntä jokapäiväisiin askareihin. Suru oli niin voimakkaasti häneen\nvaikuttanut, ettei hän katsonut tarpeelliseksi salata voivansa\nhuolehtia myöskin syrjäseikoista; mitään semmoista ei voinut hänen\nmieleensä juolahtaakaan.\n\nTurhamielisyys on tunne, joka ei lainkaan sovellu yhteen todellisen\nsurun kanssa, ja kuitenkin se tunne on niin lujasti ihmisluontoon\nistutettu, että voimakkainkin suru ani harvoin karkottaa sitä\ntieltänsä. Surun aikana ilmestyvä turhamielisyys ilmenee haluna\nnäyttäytyä joko epätoivoiselta, taikka onnettomalta, taikka lujalta; ja\nnämät alhaiset halut, joita emme tunnusta itsellämme olevan, mutta\njotka sittenkin -- suurimmassakin surussa -- melkein eivät koskaan jätä\nmeitä, nuo halut ottavat surultamme voiman, arvokkuuden ja\nvilpittömyyden. Natalia Savishna oli niin syvästi surunsa lyömä, ettei\nhänen sielussaan enää ollut jälkeäkään mistään turhamielisistä\nhaluista, ja hän jatkoi elämää ainoastaan tottumuksesta. Annettuaan\nFokalle vaaditut ruoka-aineet ja muistutettuaan hänelle piirakasta,\njoka oli valmistettava saattoväen kestittämiseksi, hän antoi Pokan\nmennä, otti sukankutimen ja istui jälleen viereeni.\n\nTuli puhe samasta aineesta, ja me vielä kerran itkimme ja vielä kerran\nkuivasimme kyyneleemme. Keskustelut Natalia Savishnan kanssa\nuudistuivat joka päivä; hänen hiljaiset kyyneleensä ja rauhaisat\njumalalliset puheensa tuottivat minulle mielihyvää ja helpotusta.\n\nMutta pian meidän oli eroominen: kolmen päivän kuluttua hautajaisten\njälkeen koko kotimme muutettiin Moskovaan, eikä kohtalo sallinut minun\nenää milloinkaan häntä nähdä.\n\nMummo sai surusanoman vasta meidän tultuamme ja hänen surussaan oli\njotakin tavatonta. Meitä ei päästetty hänen luokseen, sillä hän makasi\nkoko viikon tiedotonna, lääkärit pelkäsivät hänen kuolevan, erittäinkin\nkun hän ei suostunut ottamaan vastaan mitään lääkkeitä; hän ei edes\npuhunut kenenkään kanssa, ei nukkunut, eikä huolinut mistään ruuasta.\nIstuessaan joskus yksin huoneessaan, omassa nojatuolissaan, hän\nyhtäkkiä alkoi nauraa, sitten nyyhkyttää ilman kyyneleitä, hän sai\nsuonenvetoja ja huusi luonnottomalla äänellä järjettömiä tai hirveitä\nsanoja. Tämä oli ensimäinen suuri suru, joka oli häntä kohdannut, ja se\nsuru oli saattaa hänet epätoivon partaalle. Hänen täytyi väkisinkin\nsaada syyttää jotakin onnettomuudestansa, ja hän puhui kauhistuttavia\nsanoja, tavattomalla voimalla uhkasi jotakin, hypähteli nojatuolista,\nkuljeskeli nopein suurin askelin pitkin huonetta, kunnes tunnottomana\nkaatui.\n\nKerrankin minä tulin hänen huoneeseensa; hän istui tavallisuuden mukaan\nomassa nojatuolissaan ja näytti päältäpäin rauhalliselta; mutta minua\nhämmästytti hänen katseensa. Hänen silmänsä olivat selko selällään, ja\nkuitenkin hän katsoi epämääräisesti ja tylsästi: hän katsoi suoraan\nminuun, mutta arvattavasti ei nähnyt eteensä. Huulet alkoivat\nvähitellen hymyillä, ja hän sanoi liikuttavalla hellällä äänellä:\n\"tulehan tänne luokseni, ystäväni, tule enkelini\". Luulin hänen\nkääntyvän minun puoleen ja tulin lähemmäksi, mutta ei hän katsellutkaan\nminuun. \"Voi, kunpa olisit tiennyt, rakkaani, kuinka minä olen kärsinyt\nja kuinka iloinen nyt olen siitä, että olet saapunut...\" Nyt ymmärsin\nhänen kuvailevan näkevänsä äitiä, ja pysähdyin. -- \"Ja minulle kun\nsanottiin, ettei sinua enää ole\", jatkoi hän synkistyen, -- \"mikä\nvalhe! Olisiko mahdollista että sinä kuolisit ennen minua!\" ja hän sai\nkauhistuttavan hysteerillisen naurukohtauksen.\n\nAinoastaan ihmiset, jotka kykenevät voimakkaasti rakastamaan, voivat\nkokea myös voimakasta murhetta; mutta sama rakastamisen tarve on heillä\nsurun vastavaikuttimena ja parantaa heitä. Siitä syystä on ihmisen\nsiveellinen luonto vielä ruumiillista luontoakin sitkeähenkisempi. Suru\nei milloinkaan tapa.\n\nViikon kuluttua mummo jo osasi itkeä ja hänen tuli helpompi olla. Hänen\nensimäinen huolensa, kun hän palasi tuntoihinsa, olimme me, ja rakkaus\nmeihin suureni hänessä. Me pysyttelimme koko ajan hänen nojatuolinsa\nluona; hän itki hiljaa, puhui äidistä ja hyväili meitä hellästi.\n\nEi olisi kukaan nähdessään mummon surua voinut tulla ajatelleeksikaan\nhänen sitä liiotelleen; mutta en tiedä miksi mieleni oli sittenkin\nkiintynyt enemmän Natalia Savishnaan, ja tähän päivään asti pysyn siinä\nvakaumuksessa, ettei yksikään muu ihminen rakastanut äitiä niin\nvilpittömästi ja puhtaasti kuin tämä yksinkertainen, hellä olento.\n\nÄidin kuolemaan päättyi lapsuuteni onnellinen kausi ja alkoi uusi\nkehitys joka kuuluu poikaikään; mutta koska muistot Natalia\nSavishnasta, jota en enää saanut nähdä ja jolla oli niin voimakas ja.\nhyvä vaikutus tunne-elämäni kehitykseen, kuuluvat ensimäiseen kauteen,\nniin kerron vielä vähän hänestä ja hänen kuolemastaan.\n\nLähtömme jälkeen, kuten minulle sittemmin kertoivat maalle jääneet\npalvelijamme, hän oli hyvin ikävöinyt työttömyyden tähden. Vaikka tosin\nkaikki kirstut edelleen jäivät hänen käsiinsä ja hän yhä lakkaamatta\nkaiveli niitä, asetteli niiden sisällyksen milloin ulos milloin jälleen\npakkasi sisään, niin hän kuitenkin kaipasi herrasväen elämään kuuluvaa\nmelua ja puuhaa, johon oli lapsuudesta asti tottunut. Suru, elämäntavan\nmuutos ja puuhien loppuminen kehittivät hänessä pian erään vanhuuden\nvaivan, johon hänellä jo ennestäänkin oli ollut taipumus. Tasaan vuoden\nkuluttua äidin kuolemasta hän sai vesitaudin ja tuli vuoteen omaksi.\n\nRaskasta oli luullakseni Natalia Savishnan elää ja vielä raskaampi\nkuolla yksin, suuressa tyhjässä Petrovskin kartanossa, ilman omaisia,\nilman ystäviä. Kaikki talon väki rakasti ja kunnioitti Natalia\nSavishnaa; vaan hänpä ei pitänyt ketään erikois-ystävänään ja ylpeili\nsiitä. Hän arveli, että hänen asemansa taloudenhoitajana, joka nautti\nherrasväkensä luottamusta ja jonka hallussa oli niin paljon tavaraa\nsisältäviä kirstuja, ehdottomasti piti antaa aihetta mielistelyihin\nmuiden puolelta ja rikokselliseen anteliaisuuteen hänen omasta\npuolestaan; senpä vuoksi tai ehkä myöskin siksi, ettei hänellä ollut\nmitään todellista yhteyttä muiden palvelijain kanssa, hän pysyi\nloitolla kaikista heistä ja sanoi, ettei hänellä ole tässä talossa\nkummeja eikä lankoja ja ettei hän herrasväen tavaralla aijo ketään\nsuosia.\n\nHän haki ja löysi lohdutusta huoliensa uskomisesta Jumalalle lämpimässä\nrukouksessa; mutta joskus heikkoina hetkinään, joiden alaisina me kyllä\nkaikki olemme, kun ihminen parhaimpana lohdutuksenaan pitää kyyneleitä\nja toisen elävän olennon osanottoa, hän nosti vuoteelleen pienen\nmopsikoiransa (jolla oli tapana nuolla hänen käsiään ja katsoa häneen\nkeltasilla silmillään), puheli sen kanssa ja hiljaa itki sitä\nhyväellen. Kun koiranen alkoi ulvoa, alkoi hän sitä rauhotella ja\npuhui: \"vaikene jo, vaikene, ilmankin kyllä tiedän kohta kuolevani\".\n\nKuukautta ennen kuolemaansa hän kaivoi kirstustaan esille\nkalikoo-vaatetta, valkosta musliinia ja ruusunpunasia nauhoja;\napulaisensa avulla hän ompeli itselleen valkosen puvun, pitsimyssyn, ja\npiti huolen kaikista pienimmistäkin seikoista, mitkä tarvittiin hänen\nhautaamiseksensa. Myöskin hän erotteli kaikki herrasväen kirstujen\nsisällykset ja mitä suurimmalla tarkkuudella, luettelon mukaan, antoi\nsen pehtoorskalle: sitten otti esiin kaksi silkkihametta, iänikuisen\nhuivin, jonka hänelle mummo joskus oli lahjottanut, äidinisän kullalla\nkirjaillun sotilaspuvun, joka myöskin oli annettu hänelle kokonaan\nomaksi. Hänen huolenpitonsa vuoksi olivat tämän puvun neulomukset ja\nkalunat vielä aivan eheät ja kangas koilta säilynyt.\n\nEnnen kuolinhetkeänsä hän ilmotti toivomuksenaan, että yksi näistä\npuvuista -- ruusunpunanen -- oli annettava Volodjalle alus- tai\nyönutuksi, toinen -- ruudullinen -- minulle, samaa tarkotusta varten;\nja huivi -- Ljubotshkalle. Sotilaspuvun hän testamenttasi sille meistä,\njoka ensiksi tulee upseeriksi. Kaiken muun omaisuutensa ja rahat,\npaitsi 40 ruplaa, jotka hän erotti sielumessun ja hautajaisten\nmenoihin, hän määräsi veljellensä. Hänen veljensä oli jo kauan sitten\norjuudesta vapautettu, asui jossakin kaukaisessa maakunnassa ja vietti\nsangen huonoa elämää, jonka vuoksi Natalia Savishna eläessään ei\npitänyt mitään yhteyttä hänen kanssaan.\n\nKun veli ilmestyi perintöä vastaanottamaan, ja vainajan omaisuutta\nolikin ainoastaan 25 ruplaa, niin hän ei ottanut sitä uskoakseen ja\nväitti mahdottomaksi, että muka vanha eukko, joka oli 60 vuotta elänyt\nrikkaassa talossa, pitänyt kaikkea taloutta käsissään, elänyt aina\nsäästäväisesti päästämättä pienintäkään riepua käsistään, ei muka olisi\nmitään jälkeensä jättänyt.\n\nNatalia Savishna kärsi tuskia kahden kuukauden aikana ja kesti niitä\ntodellisen kristillisellä kärsivällisyydellä: ei äkäillyt, ei\nvalitellut, vaan ainoastaan tapansa mukaan lakkaamatta muisteli\nJumalaa. Tuntia ennen kuolemaansa hän hiljaisella ilolla teki\nrippitunnustuksen, otti vastaan ehtoollisen ja päänvoitelun.\n\nKaikilta kotolaisilta hän pyysi anteeksi väärinteot, joita\nmahdollisesti oli heille saattanut ja pyysi rippi-isäänsä, isä\nVasiljia, sanomaan meille kaikille ei tietävänsä kuinka kiittää meitä\nkaikesta meidän hyvyydestämme ja pyytämään meiltä anteeksi, jos oli\ntyhmyydessään ketä loukannut; mutta \"varkaana\" ei sanonut milloinkaan\nolleensa eikä pienimmällä rihmasellakaan herrasväen omaisuudesta\nitseään rikastuttaneensa. Tämä oli eräs ominaisuus, jota hän piti\nsuuressa arvossa.\n\nPuettuaan ylleen edeltäpäin valmistamansa kapotin ja pitsimyssyn ja\nlaskeuduttuaan tyynyjen varaan hän viime hetkeen saakka puheli papin\nkanssa, muisti, ettei ollut köyhille mitään antanut, otti esille 10\nruplaa ja pyysi jakamaan pitäjän vaivaisille; ja siunattuaan paneutui\npitkäkseen ja viimeisen kerran huokasi, ilohymyllä mainiten Jumalan\nnimen.\n\nHän oli jättänyt elämän kaipauksetta, ei ollut pelännyt kuolemaa, vaan\nottanut sen vastaan niinkuin onnen. Usein tämmöistä kerrotaan\nkuolevista, mutta kuinka harvoin on asian laita semmoinen\ntodellisuudessa! Natalia Savishna saattoi näin olla kuolemaa\npelkäämättä, sillä hän oli kuollut horjumattomassa uskossa ja täyttänyt\nevankeliumin lain. Koko hänen elämänsä oli ollut puhdasta rakkautta ja\naltistumista.\n\nOlkoonpa, että hänen uskonsa olisi voinut olla ylevämpää, hänen\nelämänsä suunnattu korkeempiin tarkotuksiin: olisiko tämä puhdas sielu\nsiltä vähemmässä määrässä rakkauden ja ihailun arvoinen?\n\nHän oli tässä elämässä suorittanut parhaimman ja suurimman työn -- oli\nkuollut nurkumatta ja pelkäämättä.\n\nHänen omaa toivomustansa seuraten hän haudattiin sen rukouskappelin\nläheisyyteen, joka seisoo äidin haudalla. Nokkosten ja takkiaisten\nvallassa oleva kumpu, jonka alla hän lepää, on mustalla aitauksella\nympäröity, enkä unohda koskaan rukouskappelista poiketa tämänkin\naitauksen luo.\n\nJoskus vaieten pysähdyn rukouskappelin ja mustan aitauksen välille.\nSielussani herää raskaat muistot. Rupean ajattelemaan: lieneekö\nsallimus yhdistänyt minua näihin kahteen olentoon ainoastaan\nkäskeäkseen ikuisesti heitä suremaan?...\n\n\n\n\n\n\nPOIKA-IKÄ\n\nNovelli.\n\n\n\n\nI\n\nKYYTIMATKA.\n\n\nTaas on kahdet ajoneuvot Petrovskin portaiden edustalla; toiset niistä\non peittovaunut ja niihin istuutuu Mimmi, Katinka ja Ljubotshka,\nsisäpiika ja itse Jaakko pehtori, kuskipukille; toiset vaunut ovat\nvähäiset puolikatetut, joissa matkustamme me Volodjan kanssa ja\näskettäin palkkapalvelijaksi otettu lakeija, Vasili.\n\nIsä, jonka oli muutaman päivän kuluttua myöskin lähteminen Moskovaan,\nseisoo hatutta päin portailla ja ristinmerkeillä siunaa lähteviä.\n\n\"No, Jumala olkoon kanssanne! anna mennä!\" Jaakko ja kuskit paljastavat\npäänsä ja siunaavat, vaununkoppa alkaa hypähdellä epätasaisella tiellä\nja suuren alean koivut yksi toisensa perästä juoksevat meidän\nohitsemme. Ei minua lainkaan sureta: henkinen katseeni ei viivy siinä\nminkä jätämme, vaan siinä mikä minua odottaa. Sen mukaan kuin raskaiden\nmuistojen yhteydessä olevat esineet etenevät, nämä muistot kadottavat\nvoimansa ja nopeasti vaihtuvat täynnä voimaa, tuoreutta ja toivoa\noleviin elämänilon tunteihin.\n\nHarvoin olen viettänyt -- en sano iloisia, koska minua vielä hävettää\nantautua iloseksi, -- vaan niin miellyttävän hyviä päiviä, kuin tämän\nmatkustuksemme neljä päivää. Edessäni ei ollut äidin huoneen suljettua\novea, jonka ohitse en ollut voinut vavahtamatta kulkea, ei lukittua\npianoa, jota ei kukaan lähestynyt ja johon ei kukaan edes katsahtanut\nilman jonkinlaista pelkoa, -- ei surupukuja (meillä kaikilla oli\nyllämme tavalliset matkavaatteet), ei mitään niistä esineistä, jotka\nelävästi muistuttaen ikipäiviksi menettämäämme vainajaa olisivat\npakottaneet varomaan jokaista elämän ilmausta, koska sillä olisi\nikäänkuin loukannut hänen muistoansa. Nyt sensijaan yhä uudet ihanat\npaikat ja esineet vetivät huomiotani puoleensa ja virkistivät minua,\nkeväisen luonnon täyttäessä sielun nykyisyyden ilolla ja valoisilla\ntulevaisuuden toiveilla.\n\nAni varhain aamulla tuo säälimätön ja uudessa virassaan liiankin harras\nVasili jo nykii vuoteen peitettä pois, vakuuttaen että jo on aika\nlähteä liikkeelle ja että kaikki jo on valmista. Ei enää auta\nkokoonkäpristyminen, ei viekasteleminen, ei suuttuminen, eikä\nrukoileminen että saisi edes neljänneksen tuntia jatkaa makeata\naamu-unta; Vasilin päättäväisistä kasvoista näkyy selvästi, että hän on\ntaipumaton ja aikoo vähintäin kaksikymmentä kertaa nykäistä peitettä\npois. Ei siis muuta kuin vuoteesta ylös ja pian pihalle peseytymään.\n\nEteisessä kiehuu jo teekyökki, jota eturatsastaja Mitjka, punasena kuin\nkrapu puhaltelee hehkuksiin: pihalla on kosteata ja sumuista, tunkio\nhöyryää; aurinko iloisilla, kirkkailla säteillään valaisee itäistä\ntaivaanpuoliskoa ja laajojen katoksien olkikattoja, jotka kasteesta\nhelmeilevinä ympäröivät pihaa. Katoksien alla näkyvät hevosemme\nsidottuina appeitten eteen ja kuuluu niiden tasainen rouskunta. Jokin\npörröinen halli, joka oli päivännousuksi laittautunut tunkiolle\nmakaamaan, venyttelee laiskasti jäseniään, ja häntäänsä heiluttaen\nlähtee hiljaa lönköttämään toiselle puolelle pihaa. Toimelias emäntä\naukasee narisevan veräjän, ajaa mietteissään olevia lehmiä kylän\nkarjakujalle, josta jo kuuluu karjalauman töminä ja ammunta, ja vaihtaa\njonkun sanan unisen naapurivaimon kanssa. Hihat käärittyinä Filip\nkiertää ylös kiulua syvästä kaivosta ja läikytellen kaataa vettä\ntammiseen kaukaloon, jonka viereisessä lätäkössä vasta heränneet hanhet\npöristelevät itseään; ja mielihyvällä minä katselen Filipin\ntäysipartaisia, merkitseviä kasvoja ja noita paksuja suonia ja\nlihaksia, jotka jyrkästi piirtäytyvät hänen vankoille paljaille\nkäsilleen, kun hän tekee jonkun voimain ponnistuksen.\n\nVäliseinän takaa, missä Mimmi oli tyttöjen kanssa nukkunut, missä me\nillalla juttelimme heidän kanssaan, kuuluu myös liikettä. Masha kulkee\nedestakasin nähtävästi ruuan valmistuksessa kantaen milloin mitäkin\nesineitä, joita hän koettaa meidän uteliailta katseillamme salata; yhä\nuseammin ja useammin hän juoksee meidän ohitsemme, kunnes vihdoin ovi\navataan ja me käsketään teetä juomaan.\n\nVasili, liiallisen virkainnon puuskassa, tekee tuon tuostakin\nhyökkäyksen huoneeseen, kantaa sieltä milloin minkin esineen ja kaikin\ntavoin koettaa saada meitä kiirehtimään lähtöämme. Hevoset ovat jo\nvaljaissa ja maltittomasti jo helistävät kulkusiaan; kapsäkit, kirstut,\nlaatikot ja rasiaiset pakataan uudestaan kokoon ja me asetumme\npaikoillemme. Mutta joka kerta pikkuvaunuihin tultuamme me löydämme\nkokonaisen vuoren istuimella, emmekä mitenkään voi ymmärtää kuinka tuo\nkaikki oli tätä ennen saatu sopimaan ja kuinka nyt voimme saada\nitsellemme tilaa; erittäinkin eräs pähkinäpuusta tehty kolmikulmaisella\nkannella varustettu teerasia, joka annettiin meille pikkuvaunuihin ja\nasetettiin minun alleni, saattoi minut mitä kiivaimpaan vastarintaan.\nMutta Vasili sanoi, että se kyllä aikaa myöten painautuu ja minä olin\npakotettu uskomaan.\n\nAurinko oli juuri kohonnut yhtäjaksoisen valkean pilven takaa, joka oli\npeittänyt idän taivaan, ja koko seutu kirkastui rauhallisen iloisaan\nvalaistukseen. Kaikki oli niin ihanaa ympärillämme, ja sielussa oli\nniin kevyttä ja rauhallista... Tie kiertelee leveänä nauhana edessämme,\nkuivuneiden sänkipeltojen ja kasteessa kimaltelevien oraspeltojen\nvälitse; tien syrjässä tapaamme siellä täällä jonkun juron pajupehkon\ntai jonkun nuoren koivun, jonka lehdet ovat hiirenkorvalla ja joka\nheittää pitkän, liikkumattoman varjon kuivuneen, savisen tien raitiolle\nja lyhyelle ruoholle... Pyörien ja kulkusten yksitoikkoinen melu ei saa\nkiurujen laulua kuulumattomaksi, jotka visertelevät tien kummallakin\npuolella. Koin syömän vaunukankaan ja pölyn sekä eräänlaisen hapon\nhaju, joka on ominainen meidän pikkuvaunuillemme, joutuu allekynteen\nihanan aamutuoksun rinnalla, ja minä sielussani tunnen iloista\nlevottomuutta, halua jotakin tehdä, -- joka on todellisen nautinnon\ntunnusmerkki.\n\nMinä en ollut ehtinyt suorittaa rukoustani kestikievarissa: vaan kun\nolen usein huomannut, että sinä päivänä, jolloin olen syystä tai\ntoisesta unohtanut suorittaa tätä menoa, minulle aina sattuu jokin\nonnettomuus, niin nyt koetan parantaa erehdystäni: otan lakin päästäni,\nkäännyn vaunujen nurkkaan, luen rukouksia, teen ristinmerkkiä takkini\nalla, ettei kukaan sitä näkisi. Mutta tuhannet eri esineet haihduttavat\nhuomiotani, ja hajamielisesti minä moneen kertaan toistan samoja\nrukouksen sanoja.\n\nTuossa maantien vieressä kiertelevällä jalankävijäin polulla näkyy\njoitakin hitaasti eteenpäin matelevia olentoja: ne ovat\ntoivioretkeläisiä. Heidän päänsä ovat käärityt likasiin huiveihin,\nselän takana on heillä tuohikontit, jalkojen ympäri on kiedottu\nlikaset, ryysyiset rievut ja raskaat lapikkaat. Tahtiin heilutellen\nkeppejänsä ja meitä tuskin huomaten he hitain, raskain askelin\nliikkuvat eteenpäin toinen toisensa jäljessä, ja minun mieltäni\nkiinnittää kysymys: mitävarten ja minne he kulkevat? kauanko heidän\nvaelluksensa tulee kestämään ja milloinka heidän pitkät varjonsa\nyhtyvät pajupehkon varjoon, jonka ohi he kohta kulkevat? Tuolla tulee\nvastaan täyttä kyytiä nelivaljakko. Ei mene kuin silmänräpäys ja nuo\nkasvot, jotka parin sylen välimatkalla ystävällisen uteliaasti\nkatsoivat meihin, ovat jo sujahtaneet ohitsemme, ja tuntuu niin\nomituiselta ajatella, ettei näillä kasvoilla ole mitään yhteyttä minun\nkanssani ja että ehkä en tule niitä milloinkaan enää näkemään.\n\nTuossa astuu tien syrjässä kaksi hikistä pörhökarvaista hevosta\nsiloineen, vetohihnat mäkivöiden alle pistettyinä ja selässä istuu\nnuori kyytimies, suurisaappaiset jalat roikkuvat molemmin puolin\nhevosta, jonka säessä heiluu irtonainen luokka, tiukusen silloin\ntällöin tuskin kuuluvasti kilahdellessa. Kyytipojalla on lakki toisella\nkorvalla ja hän vetelee jotain pitkää laulusäveltä. Hänen kasvonsa ja\nkoko olentonsa ilmasevat niin perin laiskaa, huoletonta tyytyväisyyttä,\nettä minusta alkaa tuntua onnenhuipulta olla kyytimiehenä, palata\nkyydistä ja laulaa surullisia lauluja. Tuolla kaukana notkon takana\nhäämöttää vaalean sinistä taivasta vastaan viheriäkattoinen\nmaalaiskukko; tuolla näkyy kylä, herraskartanon punanen katto ja\nviheriöinen puutarha. Kuka asuu siinä talossa? onko siellä lapsia,\nisää, äitiä, opettajaa? Miksi emme lähtisi siellä käymään ja\ntutustuisi isäntäväen kanssa? Tuossa liikkuu eteenpäin pitkä jono\ntavattoman suuria kuormia, joita vetää paksujalkaiset, kylläiset\nkolmivaljakkohevoset, ja meidän on väistyminen tien syrjään\npäästäksemme ohitse. \"Mitä viette?\" kysäsee Vasili ensimäiseltä\nkuorma-ajurilta, joka aisalla istuen ja piiskaansa huiskutellen kauan\nsuu auki järjettömästi töllistelee meihin ja vastaa vasta silloin kuin\nei enää voi häntä kuulla. \"Mitä tavaraa on kuormana?\" kysyy Vasili\ntoisen kuorman kohdalla, jossa kuorma-ajuri makaa uuden vuodan alla.\nVaaleaverinen, punanaamainen ja -partainen pää pistäytyy hetkeksi\nvuodan alta, välinpitämättömän halveksivasti katsahtaa meidän\nvaunuihimme ja vetäytyy jälleen näkyvistä; -- ja minä ajattelen, että\nnämä kuorma-ajurit varmaankaan eivät tiedä keitä me olemme ja mistä ja\nminne me matkustamme...\n\nVajonneena noin puolentoista tunnin aikana monenlaisten havaintojen\ntekemiseen en huomaa lainkaan niitä käyriä numeroita, jotka ovat\nmerkityt virstantolppiin. Mutta jo alkaa aurinko yhä kuumemmin paahtaa\npäähäni ja selkääni, yhä sakeampi pöly nousee tieltä, kolmikulmainen\nteerasian kansi alkaa yhä enemmän vaivata minua, muutan tuon tuostakin\nasemaani, mutta en pääse kuumuudesta, epämukavuudesta ja ikävyydestä.\nNyt kääntyy koko huomioni virstantolppiin ja niiden käyriin numeroihin;\nteen erilaisia matemaattisia laskuja siitä kuinka pian voimme saapua\nseuraavaan kestikievariin. \"Kaksitoista virstaa on kolmasosa\nkolmestakymmenestä kuudesta, mutta Lipotsin kestikievariin on\nneljäkymmentäyksi virstaa, siis olomme suorittaneet kolmanneksen\nmatkasta ja kuinka paljon vielä?\" j.n.e.\n\n-- Vasili hyvä, sanon minä huomatessani että hän alkaa torkkuen nuokkua\nkuskipukilla, -- päästä minut kuskipukille. Vasili suostuu. Me\nvaihdamme paikkamme: hän alkaa heti kuorsata ja levittää itsensä niin,\nettä vaunuissa ei ole enää paljon kenellekään tilaa; mutta minäpä\nkorkeasta asemastani näen mitä ihanimman kuvan, nimittäin meidän neljä\nhevostamme, Liinakon, Husaarin, Vasemman aisahevoson ja Apteekkarin,\njotka kaikki olen tutkinut vähimpiin erikoisuuksiin ja vivahduksiin\nasti.\n\n-- Miksi Husaari on nyt pantu oikealle puolelle eikä vasemmalle, Filip?\nkysyin vähän arasti.\n\n-- Husaariko?\n\n-- Ja Liinakko taas ei mitään vedä, sanoin minä.\n\n-- Husaaria ei auta valjastaa vasemmalle, sanoo Filip panematta\nhuomiota jälkimäiseen huomautukseeni: -- se ei ole sellainen hevonen,\nettä sitä kävisi vasemmalle valjastaminen. Vasemmalla pitää olla\nsellainen hevonen, joka sanalla sanoen on toisenlainen, mutta tämä ei\nole sellainen hevonen.\n\nJa näin sanoen Filip kumartuu oikealle puolelle ja ohjia nykien alkaa\nkaikin voimin piiskata Husaari parkaa häntään ja jalkoihin ja vielä\njotenkin omituisella tempulla altapäin, ja vaikka Husaari ponnistaa\nkaikki voimansa, niin Filip ei lakkaa piiskaamasta ennen kuin tahtoo\nitse levähtää ja kallistaa lakkinsa käsittämättömästä syystä toiselle\nkorvalle, vaikka se tähän asti oli erittäin hyvästi ja tanakasti hänen\npäässään istunut. Minäpä käytän hyväkseni tätä onnellista tilaisuutta\nja pyydän Filipin antamaan ohjakset minulle. Hän antaa käteeni ensin\nyhden ohjaksen, sitten toisen; vihdoin siirtyy minulle kaikki kuusi\nohjasta, vieläpä piiskakin, ja nyt olen täydellisesti onnellinen.\nYritän kaikin tavoin matkia Filipiä ja kyselen kelpaako näin; mutta hän\non aina vaan minuun tyytymätön; sanoo että milloin tämä milloin tuo ei\nvedä mitään, pistää kätensä minun kainaloitteni alta ja ottaa minulta\nohjakset. Kuumuus yhä enenee, pikku hattarat alkavat paisua ja yletä\nyhä korkeammalle, ne yhtyvät ja saavat tumman harmaan varjon. Vaunujen\nikkunasta pistetään sisälle pullo ja mytty; Vasili on merkillisen\nketterästi hypännyt vaunujen liikkeessä ollessa kuskipukilta ja tuonut\nmeille piirakkaisia ja kaljaa.\n\nJyrkissä alamäissä me kaikki tulemme ulos vaunuista ja toisinaan\njuoksemme kilpaa siltaan asti, sillä aikaa kuin Vasili ja Jaakko\njarrutettuaan pyöriä, molemmilta puolin tukevat vaunuja; ikäänkuin he\nsaattaisivat pitää vaunuja pystyssä, jos ne ottaisivat kaataakseen!\nSitten minä ja Volodja siirrymme Mimmin luvalla peittovaunuihin, mutta\nLjubotshka ja Katinka istuutuvat vaihteeksi pikkuvaunuihin. Nämä\nvaihdokset tuottavat tytöille suurta hupia, sillä heidän mielestään --\nja syystä kyllä -- pikkuvaunuissa on paljon hauskempi olla. Kuumuuden\naikana me joskus, metsän läpi ajaessamme jättäydymme pikkuvaunuinemme\nisoista vaunuista jälkeen, taittelemme vehreitä lehviä ja laitamme\npikkuvaunuihin lehtimajan. Tämä liikkuva lehtimaja nyt täydessä\nvauhdissa saavuttaa isot vaunut ja Ljubotshka tällöin vinkuu hirmuisen\nkimakalla äänellä, minkä hän muistaa tehdä jokaisessa tilaisuudessa,\njoka vaan tuottaa hänelle suurta hupia.\n\nMutta tuossahan on jo kylä, jossa on aikomus syödä päivällistä ja\nlevähtää. Jo tuntuu tuttu kyläinen tuoksu -- haisee savulle, tervalle,\nlampaille, -- alkaa kuulua puheääniä, askeleita, pyörien räminää;\nkulkustenkin ääni on jo toinen kuin avonaisella kentällä; kummallakin\npuolen tietä vilahtelee tuparakennuksia olkikattoinensa, veisteltyinä\nkuisteillensa ja pikku ikkunoineen, joiden punasten tai sinisten\nristikkojen takaa siellä täällä pistäytyy uteliaan akan pää. Tuossa on\nkylän poikasia ja tyttöjä paitasillaan: silmät selällään, kädet\nhajallaan he joko liikkumatta seisovat paikoillansa taikka paljain\njaloin nopeasti vilistävät pölyisellä tiellä, ja Filipin uhkauksista\nhuolimatta juoksevat ajoneuvojen jälessä, pyrkien kiipeämään vaunujen\ntaa sidottujen matkakirstujen päälle. Tuossa juoksee miehiä esille\nkummallekin puolelle vaunuja, koettaen parhain sanoin ja liikkein\nvietellä matkustajia kukin omaan taloonsa. Tpruu! portti narahtaa ja me\najamme pihalle. Neljän tunnin levähdys ja vapaus!\n\n\n\n\nII\n\nUKKONEN.\n\n\nAurinko kallistuu länteen ja vinoilla kuumilla säteillään\nsietämättömästi paahtaa kaulaan ja poskiin; mahdotonta oli kajota\nvaunujen kuumentuneihin reunoihin; sakea tomu kohosi tieltä ja täytti\nilman. Ei käynyt vähinkään tuulen henki, joka olisi tomua hajottanut.\nMeidän edellämme aina saman välimatkan päässä huojui tasaisesti\nvaunujen pölyttynyt kuomukatto, jonka takaa tuontuostakin näkyi kuskin\npiiska, hänen hattunsa ja Jaakon lakki. En minä tiennyt minne pääni\npistää, eikä mikään voinut mieltäni kiinnittää, ei vieressäni istuvan\ntorkkuvan Volodjan pölystä mustuneet kasvot, ei Filipin selänliikkeet,\nei ajoneuvojemme pitkä varjo, joka vinottain juoksi meidän jäljessämme.\nKoko huomioni oli kääntynyt virstantolppiin, joista jo kaukaa otin\nvaaria, ja sitten pilviin, jotka oltuansa ensin hajalla taivaanrannassa\nnyt menivät tummiin varjoihin ja kokoontuivat yhdeksi suureksi mustaksi\npilveksi. Joskus kumahteli kaukainen ukon jyrinä. Ja tämäpä viimeinen\nseikka pani minut ylen maltittomasti odottamaan pikaista pääsyä\nkestikievariin. Ukkonen herätti minussa sanomattoman raskaita tuskan ja\npelon tunteita.\n\nLähimpään kylään oli vielä noin kymmenkunta virstaa, mutta suuri,\ntumma, sinisenpunerva pilvi, joka oli ties mistä ilmestynyt, liikkui\nilman vähintäkään tuulta nopeasti meitä kohden. Vielä peittymätön\naurinko valaisee kirkkaasti sen synkkiä muotoja ja harmaita jonoja,\njotka ylettyvät taivaanrantaan asti. Silloin tällöin välähtelee\netäisyydessä salama ja kuuluu heikko, yhä kasvava ja lähestyvä jymy,\njoka vihdoin muuttuu katkonaiseksi yli koko taivaan ulottuvaksi\njyrinäksi. Vasili nousee kuskipukilta ja nostaa vaunujen kuomut, kuskit\nvetävät yllensä sadevaipat ja joka jyrähdyksellä ottavat lakin\npäästänsä ja siunaavat itseänsä; hevoset pörhistävät korviansa,\nlevittävät sieramiaan ikäänkuin haistaakseen raitista ilmaa, joka tulee\nlähestyvän pilven puolelta, ja entistä nopeammin vierivät vaunut\npölyisellä tiellä. Oloni käy tuskalliseksi ja veri tuntuu nopeammin\nsykkivän suonissani. Nyt etumaiset pilvet jo alkavat peittää aurinkoa;\nnyt se jo viimeisen kerran pilkisti esille, valaisi kauhean synkän\ntaivaanrannan ja peittyi. Koko seutu äkkiä muuttaa muotonsa ja\nsynkistyy. Kas kuinka haapametsäkin jo värähtelee; lehdet saavat\njonkinlaisen vaalahtavan värin, joka kirkkaasti piirtäytyy\npunasensinervää pilveä vastaan, ne suhisevat ja pyörivät; suurten\nkoivujen latvat alkavat huojua ja kuivia heinätupsuja lentelee tien\nyli. Mustat ja valkorintaiset pääskyt, aivan kuin tahtoisivat pysäyttää\nmeidät, liitelevät vaunujemme ympäri lentäen ihan hevosen rinnan\nalitse; varikset haralla siivin kiitävät vinokaria myötätuuleen;\nnahkapolstan alareunat, jolla me olemme suojeltu, alkavat kohoella,\npäästävät luoksemme kosteita tuulispäitä ja lepattavat, Salama välähtää\njuuri kuin vaunujemme kohdalla, häikäsee näön ja hetkeksi valaisee\nharmaan kankaan, sen reunustuksen ja nurkkaan painautuneen Volodjan.\nSamassa tuokiossa jyrähtää ihan päämme kohdalla mahtava ukkonen, joka\nikäänkuin yhä korkeammalle ja korkeammalle, laajemmalle ja laajemmalle\nnousten ja yhä koveten vihdoin korvia tärähyttävästi pamahtaa ja panee\njokaisen säikähdyksestä pidättämään henkeä. Se on Jumalan viha! kuinka\npaljon runollisuutta on tuossa rahvaan ajatuksessa.\n\nPyörät pyörivät yhä pikemmin: Vasilin ja Filipinkin selästä päättäen he\nkumpikin myöskin pelkäävät. Vaunut kiitävät nopeasti alamäkeen ja nyt\njo kolahtelevat sillan lautoihin; minä en uskalla liikahtaakaan, vaan\nodotan joka hetki meidän kaikkien perikatoa.\n\nTpruu! paallikas irtausi ja yhtämittaisista, korvia tärisyttävistä\njyrähdyksistä huolimatta me olemme pakotetut pysähyttämään sillalle.\n\nKurottaen pääni vaunujen ikkunasta minä sydämeni pamppaillessa\ntoivottomana seuraan Filipin paksujen, mustien sormien liikkeitä.\nKiirehtimättä hän laittaa silmukan ja oikasee vetohihnat, sysäillen\nsivuhevosta milloin kyynärpäällään, milloin piiskan varrella.\n\nTuskan ja pelon tunteet kasvoivat minussa ukkosen mukana, mutta kun\nsitten tuli tuo jylhä äänettömyyden hetki, joka tavallisesti käy\nkovimman pamauksen edellä jännityin siihen määrään, että varmaan olisin\nkuollut mielenkuohuun, jos tämä tila olisi vielä kymmenenkin minuuttia\nkauemmin kestänyt. Juuri sillä hetkellä ilmestyi sillan alta äkkiä\njokin likasen ryysyiseen paitaan puettu ihmisolento, järjettömät kasvot\nturponeina, pää paljaana, kerittynä, epävakaisesti heiluvana, jalat\njänteettöminä ja väärinä, -- ja pisti vaunujen sisään jonkinlaisen\npunasen, kiiltävän kädentyngän.\n\n\"Armollinen herra! antakaa roponen raajarikkoiselle! Jumala on teitä\npalkitseva!\" kuului kivulloinen ääni, ja kerjäläinen tekee joka\nsanallensa ristinmerkin ja kumarruksen.\n\nEn voi kielin kertoa sitä värisyttävää kauhua, joka tällä hetkellä\ntärisytti sieluani. Tukkaani pörhöstytti ja silmäni tuijottivat pelosta\nsekavina kerjäläiseen...\n\nVasili, jonka tehtävänä oli almujen jakeleminen matkan aikana, neuvoo\nFilipiä miten paallikas on kiinnitettävä, ja vasta sitten kun kaikki on\nvalmista ja Filip ohjia käteensä kooten jo kiipee kuskipukille, alkaa\nVasili kaivella sivutaskuansa. Mutta juuri kun me lähdemme liikkeelle\npysähtyvät hevoset silmiä sokaisevan salaman vuoksi, joka hetkeksi\ntäyttää tulisella valollaan koko notkon. Ja heti senjälkeen seuraa niin\narmoton ukon jyrähdys, että on kuin koko taivas sortuisi meidän\nylitsemme. Tuuli yltyy vieläkin: hevosten harjat ja hännät, Vasilin\nkauhtana ja polstan liepeet hulmuavat samaan suuntaan ja epätoivoisesti\nviuhtovat raivokkaiden tuulispäiden puuskauksissa. Kuomun nahkaiselle\npinnalle putosi suuri sadepisara... putosi toinen, kolmas, neljäs, ja\näkkiä rupesi joku ikäänkuin rummuttamaan päämme päällä ja koko seutuun\nlevisi tasainen sateen kohina. Vasilin kyynäspäiden liikkeistä näin\nhänen päästävän auki kukkaroansa: kerjäläinen yhä siunaten ja\nkumarrellen, juoksi ihan pyörien vieressä, että saattoi milloin tahansa\nruhjoutua niiden alle. \"Anna Kristuksen tähden!\" Vihdoin lentää\nkuparikolikoita ohitsemme ja tuo onneton olento läpikastuneessa\npaidassansa, joka tuskin peittää hänen laihoja jäseniään, pysähtyy\ntuulessa huojuen keskelle tietä kolikkoa etsimään ja katoaa\nnäkyvistämme.\n\nVinosti tuleva sade, jota ankara tuuli ajoi, kaatoi vettä kuin\nämpäristä; Vasilin pörhöisestä selästä vuoti vesi mutaiseen lätäkköön,\njoka oli muodostunut nahkaiselle polstalle. Pöly, joka aluksi oli\npalleroitunut muuttui veteläksi liaksi, joka tarttui pyöriin, ja\nsavisissa raitioissa alkoivat mutaiset virrat juosta. Salama välähteli\nleveämmin ja kalpeammin ja ukkosen jyrinä ei sateen tasaisessa\nkohinassa enää tuntunut niin kauhistavalta.\n\nMutta nyt sade jo hienonee: pilvet alkavat muodostua lainehtiviksi, ne\nkuultavat siitä kohden missä auringon pitäisi olla, ja harmaan\nvaaleiden reunojen läpitse näkyy jo hiukan sinistä taivasta. Hetken\nkuluttua paistaa auringon arka säde tien lätäkköihin, hienoihin\nsadejuoviin ja puhdistuneeseen, loistavaan maantieruohoon. Musta pilvi\npeittää nyt yhtä uhkaavasti vastapäistä taivaan puolta, mutta minä en\nenää pelkää sitä. Tunnen sanomattoman iloista, toivorikasta\nelämänonnea, johon raskas pelontunne on äkkiä vaihtunut. Sieluni\nhymyilee niinkuin virkistynyt, ilahtunut luonto. Vasili kääntää alas\nkauhtanansa kauluksen, ottaa hatun päästänsä ja pudistaa siitä veden;\nVolodja irrottaa polstan; minä kurottaudun kuomusta ja ahmin sisääni\ntuoretta, henkevää ilmaa. Kiiltäväksi puhdistunut katettujen vaunujen\nkatto keikkuilee taas edessämme matkakirstuilleen, hevosten selät,\nmäkivyöt, ohjat, pyöränvanteet -- kaikki on märkää ja kiiltää auringon\nsäteissä, kuin olisi lakeerattu. Toisella puolella tietä on\nsilmänkantamaton kesantopelto, jonka ainoastaan siellä täällä pienet\nnotkelmat katkasevat. Pellon märkä multa ja ruohot loistelevat, ja\ntummana mattona se ylettyy aina taivaanrantaan asti; toisella puolella\non haapametsä sekasin pähkinäpuiden ja tuomien kanssa. Se seisoo\nikäänkuin onnesta yltäkylläisenä, ei yksikään lehti liikahda, ja\nhitaasti putoilevat sen pestyiltä oksilta sateen kirkkaat pisarat\ntoiskesäisille kuivuneille lehdille. Kaikilta puolin kohoilevat\niloisesti visertäen ja taas nopeasti laskeutuvat töyhtökiurut;\nkosteissa pensaikoissa kuuluu pikku lintujen puuhaileva liike ja metsän\nkeskeltä kajahtelee käen kukunta. Niin valtaava on tämä metsän ihana\nhaju kevään ukkosen jälkeen, koivun, orvokin, mädänneen lehden,\nkantosienen, tuomen kukkain tuoksu, etten enää voi pysyä istumassa,\nvaan hyppään vaunuista, juoksen pensaikkoon ja välittämättä siitä, että\nsadepisarat kastelevat minua, taittelen kukkivan tuomen märkiä\nterttuja, löyhyttelen niitä vasten kasvojani ja nautin niiden hurmaavaa\ntuoksua. Välittämättä edes siitä, että saappaihini hinautuu suuret\nlikakönttäreet ja että sukkani ovat läpimärät, minä juoksen pitkin\nläiskyviä lätäköitä katettujen vaunujen akkunalle.\n\n-- Ljubotshka! Katinka! huudan minä antaen sinne muutamia\nkukkaterttuja: -- katsokaa kuinka ihanaa!\n\nTytöt kiljasevat ihastustaan ilmaistakseen; Mimmi huutaen käskee\npoistumaan, etten joutuisi vaunujen alle.\n\n-- Ei, mutta haistahan sinä, kuinka ihanalta se tuoksuaa, huudan minä.\n\n\n\n\nIII\n\nUUSI KATSANTOTAPA.\n\n\nKatinka istui vieressäni pikkuvaunuissa ja sievä pää kumarassa katseli\nmietteissään pyörien alta pois juoksevaan pölyiseen maahan. Minä\nsilmäilin häntä mitään puhumatta ja ihmettelin sitä surullista ilmettä,\njossa ei enää ollut mitään lapsellista, ja jonka ensi kerran näin hänen\nruusuisilla pikku kasvoillansa.\n\n-- No nythän jo pian pääsemme Moskovaan, sanoin minä: -- mimmoisen\nluulet sen oikein olevan?\n\n-- En tiedä, hän vastasi haluttomasti.\n\n-- Sanohan nyt sentään: luuletko sen olevan Serpuhovia suuremman vai\npienemmän...\n\n-- Mitä?\n\n-- En minä mitään.\n\nMutta sen vainun nojalla, jonka mukaan toinen ihminen arvaa toisen\nihmisen ajatuksia ja joka on keskustelun johtolankana, Katinka ymmärsi\nettä minua loukkasi hänen välinpitämättömyytensä; hän nosti päänsä ja\nkatsahti minuun.\n\n-- Onko isä teille sanonut, että me tulemme asumaan mummon luona?\n\n-- On; mummo tahtoo asettua ihan meidän kanssamme asumaan.\n\n-- Kaikkienko?\n\n-- Tietysti; me tulemme asumaan yläkerrassa toisella puolella, te\ntoisella puolella; mutta isä sivurakennuksessa; päivällistä tulemme\nsyömään kaikki yhdessä, alhaalla mummon luona.\n\n-- Äiti sanoo, että mummo on semmoinen ylpeä -- vihanen?\n\n-- Eikö mitä! Se vaan näyttää niin alussa. Kyllä se on vähän mahtava,\nmutta ei yhtään vihanen; päinvastoin se on hyvin hyvä ja ilonen.\nOlisitpa nähnyt millaiset tanssikemut oli hänen nimipäivänään!\n\n-- Pelkään häntä sentäänkin, vaikka kuka tietää tulemmeko me\nollenkaan... Katinka äkkiä vaikeni ja vaipui jälleen mietteihinsä.\n\n-- Mitä niin? kysyin minä levottomana.\n\n-- Ei mitään, muuten minä vaan.\n\n-- Ei, mutta sinä sanoit \"kuka tietää\"...\n\n-- Niin, mitä sinä sanoitkaan niistä mummon kemuista?\n\n-- Jaa-a, paha ettette olleet siellä; vieraita oli hirveästi, noin\ntuhat ihmistä, soittokunta, kenraaleja, ja minäkin tanssin...Katinka!\nsanoin minä äkkiä keskeyttäen kuvaukseni -- ethän sinä kuuntelekaan!\n\n-- Kuuntelenpa; sinä sanoit, että sinäkin tanssit.\n\n-- Miksi olet niin ikävä?\n\n-- Pitäisikö aina olla ilonen.\n\n-- Niin, mutta sinä olet hyvin muuttunut siitä asti kuin tulimme\nMoskovasta. Sanoppa todenperästä, lisäsin minä päättäväisesti hänen\npuoleensa kääntyen: miksi olet tullut tuommoiseksi kummalliseksi?\n\n-- Mikä kummallinen minä olen? vastasi Katinka vilkkaasti, joka todisti\nettä huomautukseni oli kiinnittänyt hänen mieltänsä: -- en minä ole\nollenkaan kummallinen.\n\n-- Niin, mutta et sinä ole sellainen kuin ennen, jatkoin minä: -- ennen\nnäkyi, että olit yhtä meidän kanssamme, ja pidit meitä omaisinasi ja\nrakastit meitä niinkuin mekin sinua, mutta nyt olet tullut niin\ntotiseksi ja etenet meistä...\n\n-- Ei yhtään...\n\n-- Ei, annas kun sanon loppuun, keskeytin minä ja aloin tuntea pientä\nkutkutusta nenässäni, mikä tavallisesti käy minulla kyynelien edellä,\njotka kauan pidätetyn sydämmenajatuksen lausuminen aina nostaa\nsilmiini: -- sinä etenet meistä, puhelet ainoastaan Mimmin kanssa,\naivan kuin et meistä tahtoisi tietääkään.\n\n-- No eihän käy laatuun aina pysyä muuttumattomanakaan; pitäähän joskus\nmuuttuakin, vastasi Katinka, jolla oli tapana selittää kaikki\njonkinlaiseksi fatalistiseksi välttämättömyydeksi, kun ei tiennyt mistä\npuhua.\n\nMuistan hänen kerran riitaantuneen Ljubotshkau kanssa, joka oli sanonut\nhäntä tyhmäksi tytöksi. Siihen hän oli vastannut: eipä kaikki voi olla\nviisaitakaan, pitää olla tyhmiäkin. Mutta minua ei nyt tyydyttänyt tuo\nvastaus, että pitäähän muka joskus muuttuakin ja minä kuulustelin häntä\nedelleen:\n\n-- Mistä syystä pitää joskus muuttua?\n\n-- Emmehän voi aina yhdessä asua, vastasi Katinka hiukan punastuen ja\ntarkasti tähystäen Filipin selkää. -- Äiti kyllä saattoi asua teidän\näiti vainajanne luona, joka oli hänen ystävänsä; mutta jumalaties\nsopivatko he nyt yhteen kreivittären kanssa, joka kuuluu olevan niin\nvihanen! Ja muutenkin, pitäähän meidän joskus kuitenkin erota: te\nolette rikkaat -- teillä on Petrovskin kartano, mutta me olemme köyhät\n-- mammalla ei ole mitään. \"Te olette rikkaat -- me olemme köyhät\": nuo\nsanat ja niiden yhteydessä olevat käsitteet näyttivät minusta\ntavattoman kummallisilta. Köyhiä saattoivat silloisen ymmärrykseni\nmukaan olla ainoastaan kerjäläiset ja talonpojat, enkä minä voinut\nmielikuvituksessani mitenkään sovittaa tuota köyhyyden käsitettä\nsulavaliikkeiseen ja sievään Katinkaan. Jos Mimmi ja Katinka olivat\naina meillä asuneet, niin he minusta nähden olivat aina vastakin asuvat\nmeillä ja kaikki oli välillämme tasaan jaettava. Eihän muuten saattanut\nollakaan. Mutta nyt alkoi tuhansia uusia, epäselviä ajatuksia heidän\nasemansa yhdenvertaisuudesta kierrellä päässäni, ja se, että me olemme\nrikkaita ja he köyhiä, hävetti minua niin, että punastuin enkä voinut\nedes katsahtaa Katinkaan.\n\n\"Suurikin asia että me olemme rikkaita ja he köyhiä!\" ajattelin minä,\n-- \"ja miten ihmeessä siitä pitää muka olla seurauksena ero! Miksi emme\njakaisi tasan kaikkia mitä meillä on?\" Mutta samalla ymmärsin, ettei\nKatinkan kanssa käy puhuminen tästä asiasta ja jokin käytännöllinen\nvaisto, vastahakaan noille järkiperäisille mietteille, jo puhui\nminulle, että hän on oikeassa ja että olisi sopimatonta selittää\nhänelle ajatustani.\n\n-- Voiko todella olla että sinä lähdet meiltä? sanoin minä: -- kuinka\nme sitten rupeamme elämään erillämme?\n\n-- Minkä sille taitaa, on se minustakin paha; mutta jos niin käy, niin\nkyllä minä tiedän mitä minä teen...\n\n-- Rupeat näyttelijättäreksi... se on hulluutta! sanoin minä väliin,\ntietäen että näyttelijättäreksi rupeaminen oli hänen lempituumansa.\n\n-- Ei, tuota minä puhuin ollessani vielä pieni...\n\n-- No mitäs sinä sitten teet?\n\n-- Menen luostariin ja rupean elämään siellä, rupean käymään mustassa\npuvussa, samettimyssy päässä.\n\nKatinka purskahti itkuun.\n\nOletteko lukija sattunut joskus eläessänne äkisti huomaamaan, että\nalatte katsoa kaikkia asioita ihan toisin silmin, kaikki siihen asti\nnäkemänne esineet äkkiä kääntyvät teitä kohden toiselta tuntemattomalta\npuolelta? Sentapainen siveellinen muutos tapahtui minussa ensi kerran\njuuri tämän meidän matkamme aikana, mistä siis luenkin poikaikäni\nalkaneen.\n\nEnsi kerran tuli päähäni selvä ajatus siitä, ettemme me yksin, s.o.\nmeidän perheemme, elä maailmassa, etteivät kaikki ihmisten harrastukset\npyöri meidän ympärillämme, vaan että on olemassa toinen ihmisten elämä,\njoilla ei ole mitään yhteistä meidän kanssamme, -- jotka eivät huolehdi\nmeidän asioitamme ja joilla ei edes ole mitään käsitystä meidän\nolemassaolostamme. Tietysti ennenkin tiesin tämän asian; mutta en\ntiennyt niinkuin nyt sain tietää, en tuntenut sitä niinkuin nyt.\n\nAjatus muuttuu vakaumukseksi ainoastaan yhdellä määrätyllä tavalla, ja\nse tapa on usein aivan äkkiarvaamaton ja omintakeinen verraten niihin\ntapoihin, joilla muut tulevat samaan vakaumukseen. Keskustelu Katinkan\nkanssa, joka oli kovasti liikuttanut minua ja pakottanut ajattelemaan\nhänen tulevaisuuttansa oli minulle tämmöisenä ylimenona. Silmäillessäni\nkyliä ja kaupunkeja, joiden ohi matkustimme, joissa jokaisessa asui\nainakin yhtä suuri perhe kuin meidän, -- nähdessäni naisia, lapsia,\njotka hetken uteliaina katsoivat meidän ajoneuvojamme ja sitten\nainiaaksi katosivat näkyvistämme, -- talonpoikia, puotilaisia, jotka\neivät ainoastaan olleet kumartamatta meille niinkuin olin tottunut\nnäkemään Petrovskissa, vaan eivät edes katsahtaneet meihin, -- juolahti\nensi kerran mieleeni kysymys: mikä siis voi olla heidän harrastustensa\nesineenä, elleivät he ollenkaan välitä meistä? Ja siitä kysymyksestä\nheräsi muita kysymyksiä: miten ja millä he elävät, kuinka kasvattavat\nlapsiansa, opettavatko heitä, päästävätkö leikkimään, miten rankaisevat\nj.n.e.\n\n\n\n\nIV\n\nMOSKOVASSA.\n\n\nMoskovaan tultuani tämä katsantotapani muutos tuli vieläkin\ntuntuvammaksi.\n\nEnsi kerran kohdatessani mummoa, kun näin hänen ryppyiset, laihat\nkasvonsa ja sammuneet silmänsä, vaihtui orjamainen kunnioitukseni ja\npelkoni säälintunteeseen; mutta kun hän suudellessaan Ljubotshkaa\npurskahti itkuun aivan kuin hänen edessänsä olisi ollut hänen\nrakastetun tytär-vainajansa ruumis, vaihtui minussa rakkaudenkin tunne\nsääliin. Minusta tuntui pahalta nähdä hänen suruansa meitä\nkohdatessaan; selvästi tuntui, että me itse emme olleet mitään hänen\nsilmissään, -- että olimme hänelle rakkaat ainoastaan muiston vuoksi;\ntunsin, että hänen suudellessaan minun poskiani, hänellä oli vaan yksi\nainoa ajatus: häntä ei ole, hän on kuollut, en näe häntä enää\nmilloinkaan!\n\nIsä, joka Moskovassa ei välittänyt meistä melkein ollenkaan ja, aina\nhuolestuneen näkösenä, ilmestyi luoksemme vaan päivällisaikoina\nmustassa verkanutussa taikka hännystakissa, -- isä, ynnä hänen suuret,\navonaiset kauluksensa, hänen yönuttunsa, hänen asiamiehensä, voutinsa,\nkävelynsä ja metsästyksensä, olivat paljon kadottaneet minun\nsilmissäni. Karl Ivanovitsh, joka oli äkkiä ties mistä syystä saanut\npäähänsä vaihtaa kunnianarvoisen ja minulle tutun kaljunsa punertavaan\nperuukkiin, jonka, melkein keskeltä päätä, jakoi kahtia rihmasauma,\ntuntui minusta niin kummalliselta ja naurettavalta, että ihmettelin\nkuinka en ennen ollut tuota naurettavaa puolta huomannut.\n\nMyöskin tyttöjen ja meidän väleihin ilmestyi jonkinmoinen raja-aita;\nsekä heillä että meillä oli jo omia salaisuuksiamme; he ikäänkuin\nylpeilivät edessämme hameinensa, jotka olivat käyneet pitemmiksi, ja me\ntaas housunlahkeinemme. Mitä Mimmiin tulee, niin hän ilmestyi\nensimäisenä sunnuntaina päivällisille niin komeassa puvussa ja\nsemmoisia nauhasia päässä, että heti näkyi että nyt emme enää ole\nmaalla, ja että kaikki on täällä menevä ihan toisin kuin siellä.\n\n\n\n\nV\n\nVANHEMPI VELJENI.\n\n\nOlin ainoastaan vuotta ja muutamia kuukausia nuorempi Volodjaa; me\nolimme kasvaneet, opiskelleet ja leikkineet aina yhdessä. Meidän\nvälillämme ei tehty vanhemman ja nuoremman erotusta; mutta juuri niinä\naikoina, joista nyt puhun, aloin ymmärtää ettei Volodja kelpaa minulle\ntoveriksi ikänsä, halujensa ja taipumustensa puolesta. Näyttipä vielä\nsiltä kuin olisi Volodja itsekin tuntenut vanhemmuuttansa ja ylpeillyt\nsiitä. Tämmöinen ehkä valheellinenkin vakaumus herätti minussa\nitsetunnon, joka loukkaantui jokaisesta hänen kosketuksestaan.\nJokaisessa asiassa hän oli minun yläpuolellani: huveissa, opinnoissa,\nriidoissa, käyttäytymisen taidossa, ja kaikki työnsi minua hänen\nluotansa ja sai minun tuntemaan käsittämättömiä siveellisiä\nkärsimyksiä. Jos silloin kuin Volodjalle ensi kerran tehtiin\nhollantilaisia poimupaitoja, olisin suoraan sanonut minua suuresti\nharmittavan etten minä ole sellaisia saanut, niin varmaan olisi minun\nollut helpompi olla enkä olisi kuvaillut, että Volodja suoristaessaan\nkauluksiensa päitä, teki sitä ainoastaan minua loukataksensa.\n\nMinua kiusasi erittäinkin se, että Volodja näytti toisinaan kyllä\nymmärtävän minua, vaan koettavan sitä peittää.\n\nKuka ei ole huomannut niitä salaisia, sanattomia suhteita, jotka\nilmaantuvat jossakin hymyn vivahduksessa, liikkeessä tai katseessa\nihmisten kesken, jotka aina yhdessä elävät ja asuvat, kuten veljesten,\nystävyksien, miehen ja vaimon, herran ja palvelijan kesken, erittäinkin\nkun nämät ihmiset eivät ole toisilleen kaikessa avomieliset. Kuinka\npaljon puoleksi lausuttuja toivomuksia, ajatuksia ja pelkoa tulla\nymmärretyksi -- ilmeneekään yhdessä ainoassa satunnaisessa\nkatsahduksessa, kun silmä arasti ja epävarmasti kohtaa silmän!\n\nMutta ehkä minua petti tässä suhteessa liiallinen herkkyys ja\neristelemisen taipumus; ehkä Volodja ei lainkaan tuntenutkaan sitä mitä\nminä, Hän oli äkkipikainen, avomielinen ja harrastuksissaan\nepävakainen. Innostuen mitä erilaisimpiin seikkoihin hän tavallisesti\nkoko sielullaan antautui niihin.\n\nToisinaan hän esimerkiksi sai halun pikku kuvien kokoamiseen: hän\npiirusteli niitä itse, osteli kaikilla rahoillaan, kiusasi niitä\npiirustuksen-opettajaltaan, isältä, mummolta: toisinaan hän taas\ninnostui esineihin, joilla koristeli työpöytäänsä, ja keräili niitä\nsilloin talon joka nurkasta; joskus taas antautui lukemaan romaaneja,\njotka hän salaa hankki käsiinsä ja lueskeli niitä yöt päivät... Minä\ninnostuin ehdottomastikin samoihin asioihin; vaan olin liian ylpeä\nkulkeakseni hänen jälkiä, ja liian nuori ja epäitsenäinen valitakseni\noman tien, mutta en mitään niin kadehtinut kuin Volodjan onnellista,\njalomielisen avomielistä luonnetta, joka erittäin selvästi tuli ilmi\nkeskinäisissä riidoissamme. Tunsin hänen menettelevän hyvin, vaan en\nvoinut menetellä niinkuin hän.\n\nKerran, mitä kovimman pöytäkorukapine-innostuksen aikana, minä tulin\nhänen pöytänsä luo ja rikoin vahingossa tyhjän kirjavan lasipullosen.\n\n-- Kuka on sinua pyytänyt kajoomaan minun tavaroihini, sanoi Volodja\ntullen huoneeseen ja huomaten epäjärjestyksen, jonka olin aikaansaanut\nhänen pöytänsä moninaisten koristeiden symmetriassa: -- ja missä on\npullo?... varmaankin sinä...\n\n-- Pudotin vahingossa; se meni rikki, vähät siitä?\n\n-- Älä ikinä _uskalla_ kajota kapineihini, sanoi hän pannen kokoon\nsärjettyä pulloa ja murhemielin katsellen sirpaleita.\n\n-- Sinä ole vaan niin hyvä, _eläkä komenna_, vastasin minä. -- Jos\nsärin, niin särin; suurikin asia!\n\nJa minä hymähdin, vaikken ollenkaan tuntenut siihen halua.\n\n-- Niin, sinulle se ei ole suurikaan asia, mutta minulle on, jatkoi\nVolodja nytkäytellen olkaansa, jonka tavan hän oli isältä perinyt: --\nensin särkee ja sitten vielä nauraa, inhottava _nulikka_.\n\n-- Minä olen nulikka, mutta sinä olet iso ja tyhmä.\n\n-- En aijo kiistellä sinun kanssasi, sanoi Volodja hiukan lykäten\nminua: -- mene matkaasi!\n\n-- Älä tuuppaile.\n\n-- Mene matkaasi\n\n-- Sanoinhan sinulle: älä tuuppaa!\n\nVolodja kävi käteeni ja tahtoi vetää minua pöydän luota: mutta minä\nolin jo ylimpään huippuun kiihottunut: tartuin pöydän jalkaan ja kaasin\nnurin koko pöydän: \"siinä on sinulle!\" -- ja kaikki posliini- ja\nkristalli-esineet lentelivät kilahdellen lattialle.\n\n-- Inhottava nulikka!... huusi Volodja koettaen pelastaa putoavia\nkapineita.\n\n\"No nyt on kaikki välillämme loppunut, ajattelin minä tullessani\nhuoneesta: me olemme ikipäiviksi riitaantuneet.\"\n\nIltaan asti emme puhuneet toistemme kanssa; tunsin itseni syylliseksi,\npelkäsin katsahtaa häneen ja koko päivään en voinut mitään tehdä;\nVolodjan sitävastoin kävi tunnilla hyvin ja hän tavallisuuden mukaan\njutteli ja naureskeli päivällisen jälkeen tyttöjen kanssa.\n\nHeti kun opettaja oli lopettanut tunnin, läksin minä huoneesta: minua\nkammotti, hävetti ja tuntui epämukavalta jäädä kahden veljen kanssa.\nHistorian iltatunnin jälkeen otin vihot ja suuntausin ovelle.\nMennessäni Volodjan ohitse, vaikka minua halutti pysähtyä ja tehdä\nhänen kanssaan sovinto, minä päinvastoin rypistin silmäni ja tein\nkasvoni vihasiksi. Volodja samassa nosti päätään ja tuskin huomattava,\nhyväntahtoinen pilahymy huulilla, rohkeasti katsahti minuun. Meidän\nkatseemme kohtasivat toisensa ja minä ymmärsin hänen ymmärtävän minua\nja myös sitä, että minä ymmärrän, että hän ymmärtää, mutta jokin\nvastustamaton tunne saattoi minut kääntymään pois.\n\n-- Nikolenka! sanoi hän minulle aivan yksinkertaisella eikä lainkaan\nisällisellä äänellä: -- ei viitsitä olla vihaset. Anna anteeksi, jos\nolen tehnyt sinulle vääryyttä!\n\nJa ojensi minulle kätensä.\n\nAivan kuin yhä ylemmäs ja ylemmäs kohoten, alkoi jokin äkkiä painaa\nrintaani ja ehkäistä hengitystäni; mutta se kesti ainoastaan sekunnin\najan: silmiini nousi kyyneleitä ja tuli helpompi olla.\n\n-- Anna... minulle an... teeksi, Vol... dja! sanoin minä puristaen\nhänen kättänsä.\n\nVolodja katsoi minuun niinkuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt mistä\nsyystä silmissäni oli kyyneleitä...\n\n\n\n\nVI\n\nMASHA.\n\n\nMutta ei yksikään niistä muutoksista, jotka katsantotavassani\ntapahtuivat, ollut niin hämmästyttävä minulle itselleni kuin se, jonka\njohdosta erästä sisäpiioistamme lakkasin pitämästä tavallisena\nnaispalvelijana, ja aloin pitää naisena, josta muutamassa suhteessa\nrauhani ja onneni saattoi riippua.\n\nSiitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Mashaa, joka oli\naina ollut talossamme ja johon en ollut milloinkaan kääntänyt\nvähintäkään huomiota, kunnes aloin katsella häntä toisin silmin.\nMasha oli noin viidenkolmatta ikäinen, kun minä olin neljäntoista;\nhän oli hyvin sievä, mutta pelkään kuvata häntä, pelkään että\nmielikuvituksessani jälleen herää hänen lumoava ja viettelevä kuvansa,\njoka siinä oli intohimoni aikana. Ollakseni erehtymättä sanon\nainoastaan, että hän oli tavattoman vaaleaihoinen, komeasti kehittynyt,\nja oli nainen; mutta minä olin neljäntoista ikäinen poika.\n\nEräänä semmoisena hetkenä, jolloin lukemisen sijaan mieluummin kävelee\nkirja kädessä pitkin huonetta ja koettaa astua ainoastaan lattian\nlautojen rakosia myöten, tai laulaen jotakin tyhmää pätkää, taikka\npiirtäen lakilla pöydän reunaan, taikka ilman mitään tarkotusta\nloppumattomasti toistaen jotakin lausetta, -- sanalla sanoen eräänä\nsemmoisena hetkenä, jolloin järki kieltäytyy työstä ja mielikuvitus,\nsaatuaan ylivallan, hakee vaikutuksia, läksin luokkahuoneesta ja\nlystikseni laskeusin rappusten porraslavalle.\n\nJoku kenkäniekka kulki rappusten toisessa käänteessä. Luonnollisesti\nhalusin tietää, kuka se on, mutta äkkiä askelten kopina hiljeni ja minä\nkuulin Mashan äänen: \"voi mikä te olette, entä kun Maria Ivanovna tulee\n-- mitä se sanoo?\"\n\n-- \"Ei tule, puhui Volodjan ääni kuiskaten, ja kohta senjälkeen jokin\nliikahti, ikäänkuin Volodja olisi tahtonut häntä pidättää.\"\n\n-- \"Hyi, mihin pistätte kätenne! hävetkää!\" ja Masha juoksi ohitseni,\nhuivi syrjään sysättynä, jonka alta näkyi valkea, täyteläs kaula.\n\nEn voi lausua mihin määrin tämän salaisuuden ilmi tuleminen hämmästytti\nminua, mutta hämmästyksen tunne kuitenkin aivan pian antoi sijaa\nmyötätuntoisuudelle Volodjan menettelyyn nähden: minua ei enää\nkummastuttanut itse hänen menettelynsä, vaan ihmettelin ainoastaan\nmiten hän oli päässyt sen perille, että semmoinen menettely oli\nmiellyttävää. Ja minua ehdottomasti halutti menetellä samoin.\n\nTuntikausia saatoin joskus viettää mitään ajattelematta porraslavalla,\njännityksellä ottaen vaaria vähimmistäkin liikkeistä, joita kuului\nylhäältä; mutta en vaan voinut milloinkaan pakottaa itseäni tekemään\nsamaa kuin Volodja, vaikka sitä olisin halunnut enemmän kuin mitään\nmuuta maailmassa. Oven taakse piiloutuneena minä joskus raskasta\nkateutta ja mustasukkaisuutta tuntien kuuntelin teuhaamista, joka\ntapahtui ylhäällä piikain puolella, ja ajattelin: mimmoiseltahan\ntuntuisikaan, jos minä menisin ylös ja samoin kuin Volodja rupeisin\nsuutelemaan Mashaa? mitä sanoisin hänelle paksuine nenineni ja\ntörröttävine tupsuineni, kun hän kysyisi minulta mitä tarvitsen? Joskus\nkuulin Mashan sanovan Volodjalle: kiusan kappale! mitä te oikeastaan\ntahdotte minusta, menkää tiehenne, vallaton... eipä Nikolai\nPetrovitshkaan milloinkaan tule tänne kujeilemaan!... Hän ei tiennyt,\nettä Nikolai Petrovitsh istuu tällä hetkellä rappusten alla ja olisi\nvalmis antamaan kaikkensa ollakseen vaan sen vallattoman Volodjan\nasemassa.\n\nOlin luonteeltani ujo, mutta ujouttani enensi vielä rumuuteni tieto. Ja\nolen vakuutettu siitä, ettei millään ole niin silmään pistävää\nvaikutusta ihmisen kehityksen suuntaan, kuin hänen ulkomuodollaan, eikä\nniin paljon ulkomuodollaan kuin tiedolla sen miellyttäväisyydestä tai\nepämiellyttäväisyydestä. Olin liian itserakas voidakseni tottua\nasemaani, lohdutin itseäni ketun lohdutuksella: että viinirypäleet\neivät olleet vielä kypsiä s.o. koetin halveksia kaikkia niitä huveja,\njoita miellyttävä ulkonäkö tuottaa, joita Volodja käytti hyväkseen ja\njoita koko sydämmessäni kadehdin, sekä ponnistin järkeni ja\nmielikuvitukseni kaikki voimat löytääkseni nautintoa ylpeässä\nyksinäisyydessä.\n\n\n\n\nVII\n\nHAULIA.\n\n\n-- Jumalan tähden, ruutia!... huudahti Mimmi säikähdyksestä\nhengästyneellä äänellä. -- Mitä ihmeitä te teette? Tahdotteko polttaa\nkoko talon ja hävittää meidät!\n\nJa sanomattoman lujamielisen näköisenä Mimmi käski kaikkien syrjäytyä\nja suurin askelin lähestyi lattialle varisseita haulia ja, halveksien\nvaaraa, joka olisi voinut syntyä odottamattomasta räjähdyksestä, alkoi\npolkea niitä jaloilla. Kun vaara oli hänen käsityksensä mukaan\nsivuutettu, hän kutsui Mihein esille ja käski hänen viskata kaiken tuon\n_ruudin_ jonnekin kauas pois mieluimmin veteen, ja ylpeästi\npitsimyssyänsä keikuttaen suuntausi vierashuoneeseen. \"Todella\nmainiosti heitä pidetään silmällä\", murahteli hän.\n\nKun isä tuli sivurakennuksesta ja me lähdimme hänen kanssaan mummon\nluo, niin Mimmi siellä jo istui ikkunan ääressä ja jonkinlainen\nsalaperäisen virallinen ilme kasvoilla katseli ankarasti oven ohi. Hän\npiteli kädessään jotain, joka oli kääritty moneen paperipalaan.\nArvasin, että käärössä oli haulia ja että mummolle oli jo kaikki\nkanneltu.\n\nPaitsi Mimmiä oli mummon huoneessa vielä sisäpiika Gasha, joka,\npäättäen hänen punasen vihasista kasvoistaan, oli kovasti kiihottunut,\nja tohtori Blumenthal, pieni, rokonarpinen mies, joka koetti rauhottaa\nGashaa, tehden silmillä ja päällä salaperäisiä suostuttamisen merkkejä.\n\nMummo itse istui vähän syrjittäin ja pani pasianssia -- niin sanottua\n\"Matkailijaa\", mikä oli aina merkkinä arveluttavan epäsuotuisasta\nmielentilasta.\n\n-- Miten voitte tänään, maman? oletteko hyvin nukkunut? sanoi isä\nkunnioituksella suudellen hänen kättänsä.\n\n-- Aivan erinomaisesti, ystäväni, pitäisipä teidän tietää, että olen\naina aivan terve, vastasi mummo äänellä ikäänkuin isän kysymys olisi\nollut mitä sopimattomin ja loukkaavin. -- Saanko minä siis puhtaan\nnenäliinan, vai en? jatkoi hän kääntyen Gashaan.\n\n-- Olen antanut, vastasi Gasha osottaen lumivalkoista\nbatistinenäliinaa, joka oli pantu nojatuolin kädensijalle.\n\n-- Viekää pois tämä likanen rääsy ja antakaa minulle puhdas, ystäväni.\n\nGasha meni vaatekaapin luo, veti auki laatikon ja paiskasi sen jälleen\nkiinni niin voimakkaasti, että ikkunat tärähtivät huoneessa. Mummo\nkatsahti ankarasti meihin kaikkiin ja yhä seurasi piian kaikkia\nliikkeitä. Kun tämä antoi hänelle minusta nähden juuri saman\nnenäliinan, sanoi mummo:\n\n-- Milloin vihdoin aijotte hieroa minulle tupakkaa, ystäväni?\n\n-- Sittekun joudan.\n\n-- Mitä sanotte?\n\n-- Teen sen kohta.\n\n-- Ellette tahdo palvella minua, ystäväni, niin olisitte suoraan\nsanonut: olisitte jo kauan sitten ollut vapaa.\n\n-- Päästäkää vaan, kukapa sitä itkee, murisi piika puoliääneen.\n\nSilloin tohtori alkoi räpytellä hänelle silmää, mutta hän katsahti niin\nvihasesti ja varmasti tohtoriin, että tämä meni hämille ja rupesi\nleikkimään kellonavaimensa kanssa.\n\n-- Näettekö ystäväni, sanoi mummo kääntyen isään, kun Gasha yhä\nmuristen meni huoneesta: näettekö kuinka minulle vastataan omassa\ntalossani?\n\n-- Sallikaa, maman, että minä itse hieron teille tupakkaa, sanoi isä,\njoka mummon sanoista oli nähtävästi joutunut hyvin vaikeaan asemaan.\n\n-- Ei, paljon kiitoksia: siksihän se onkin niin röyhkeä minulle, että\ntietää kenenkään muun ei voivan hieroa tupakkaa niinkuin minä tahdon.\nOnko teillä, ystäväni, tietoa siitä, jatkoi mummo hetken vaiti oltuaan:\n-- että lapsenne olivat äsken polttaa poroksi koko talon?\n\nIsä katsoi kunnioittavalla uteliaisuudella mummoon.\n\n-- Niin katsokaa millä he leikkivät! Näyttäkää herralle, sanoi hän\nkääntyen Mimmiin.\n\nIsä otti käteensä haulit eikä voinut olla naurahtamatta.\n\n-- Mutta nuohan on haulia, maman, sanoi hän: -- eihän se ole mitään\nvaarallista.\n\n-- Olen teille suuresti kiitollinen, ystäväni, että opetatte minua,\nolen vaan liian vanha...\n\n-- Hermot, hermot! kuiskasi tohtori.\n\nJa nyt isä paikalla kääntyi meihin:\n\n-- Mistä olette saaneet? ja kuinka uskallatte leikkiä semmoisilla\nkapineilla?\n\n-- Turhaa on heitä kuulustella, pitää kysyä _lastenhoitajalta_, sanoi\nmummo pannen erityisesti, halveksivan painon sanaan _lastenhoitaja_:\n-- miksei hän katso paremmin perään.\n\n-- Voldemar sanoi, että Karl Ivanovitsh itse on antanut hänelle tämän\nruudin, pisti Mimmi väliin.\n\n-- No, siitä nyt näette mikä mies se on, jatkoi mummo: -- ja missä hän\non, tuo lastenhoitaja, mikä hänen nimensä olikaan? käskekää tänne!\n\n-- Minä lupasin hänen mennä vieraisiin, sanoi isä.\n\n-- Se on aivan sopimatonta; hänen pitää aina olla saapuvilla. Lapset\neivät tosin ole minun, vaan teidän, eikä minulla siis ole oikeutta\nneuvoa teitä, koska te muutenkin olette viisaampi minua, jatkoi mummo:\n-- mutta näyttäisi jo toki olevan aika hankkia heille todellinen\nkotiopettaja tuon lapsenhoitajan, saksalaisen moukan sijaan. Niin,\n_typerän moukan_, joka ei heille voi mitään muuta opettaa kuin huonoja\ntapoja ja tyroolilaisia renkutuksia. Missä ihmeen tarkotuksessa, kysyn\nminä, opetetaan lapsille tyroolilaisia lauluja. Vaikka kukapa nyt enää\nehtisi näitä asioita ajatella, ja tehkää siis niinkuin tahdotte -- se\non oma asianne --\n\nSana \"nyt enää\" merkitsi \"kun ei heillä ole äitiä\"; -- se herätti\nmummossa surullusia muistoja: hän laski alas katseensa valokuvalla\nvarustettuun nuuskarasiaan ja vaipui mietteihinsä.\n\n-- Olen jo kauan sitten ajatellut tätä asiaa, kiirehti isä sanomaan: --\nja olen vaan odottanut tilaisuutta neuvotellakseni teidän kanssanne,\nmaman: eiköhän olisi syytä kutsua kotiopettajaksi St Jérômea, joka\nnykyään antaa heille opetusta tuntikaupalla?\n\n-- Ja mainiosti tekisit, ystäväni, sanoi mummo entistä paljoa\ntyytyväisemmällä äänellä: -- St Jérôme on ainakin oikea gouverneur,\njoka käsittää kuinka ovat kasvatettavat des enfants de bonne maison,\neikä mikään moukkamainen lastenhoitaja, joka korkeintain voi kuljettaa\nheitä kävelemässä.\n\n-- Tahdon vielä huomenna puhua hänen kanssaan, sanoi isä.\n\nJa todellakin kahden päivän kulutta tämän keskustelun jälkeen Karl\nIvanovitsh luovutti paikkansa nuorelle ranskalaiselle keikarille.\n\n\n\n\nVIII\n\nKARL IVANOVITSHIN HISTOORIA.\n\n\nMyöhään illalla sen päivän aattona, jona Karl Ivanovitshin oli\nikuisiksi lähteminen meiltä, hän pumpulisessa yönutussaan ja punasessa\nmyssyssään seisoi vuoteensa vieressä kumartuneena kapsäkin yli, johon\nhän tarkkuudella pakkasi tavaroitansa.\n\nKarl Ivanovitsh kohteli meitä viimeisinä aikoina erikoisen kuivasti:\naivan kuin olisi välttänyt kaikkia suhteita välillämme. Niinpä nytkin,\nastuessani huoneeseen, hän vaan katsahti minuun kulmiensa alta ja\nsitten taas uudestaan ryhtyi pakkaamaan. Minä panin pitkäkseni omalle\nvuoteelleni, mutta Karl Ivanovitsh, joka oli ennen ankarasti kieltänyt\nnäin tekemästä, ei nyt sanonut minulle mitään, ja kun ajattelin, ettei\nhän enää ole meitä koskaan toruva eikä mistään estävä, -- ettei hänellä\nole enää oleva meidän kanssamme mitään tekemistä, kävi lähestyvä ero\nkipeästi sydämmeeni. Minua alkoi surettaa, ettei hän enää rakasta meitä\nja halusin ilmaista hänelle tämän tunteeni.\n\n-- Antakaahan minä autan teitä, Karl Ivanovitsh, sanoin minä häntä\nlähestyen.\n\nKarl Ivanovitsh katsahti minuun ja uudestaan kääntyi pois, mutta\nnopeassa katsahduksessa, jonka hän heitti minuun, luin jotakin\nmuuta kuin välinpitämättömyyttä, joksi olin selittänyt hänen\nkylmäkiskoisuuttansa; -- siinä oli vilpitöntä, syvää surua.\n\n-- Jumala näkee ja tietää kaikki, ja kaikki riippuu Hänen pyhästä\ntahdostansa, sanoi hän suoristaen itseänsä koko pituudelleen ja syvästi\nhuokuen. Niin se on, Nikolenka, jatkoi hän huomattuaan minun katsovan\nhäneen vilpittömällä osanotolla: -- kohtaloni on -- olla onneton\nlapsuudestani hamaan ruumisarkkuun saakka. Minulle on aina kostettu\npahalla sitä hyvää, jota olen ihmisille tehnyt, enkä odota palkintoa\ntältä maailmalta, vaan ainoastaan tuolta, sanoi hän viitaten taivaaseen\npäin. -- Jospa tietäisitte elämäkertani ja mitä kaikkea olen saanut\ntässä elämässä kestää!... Olen ollut suutarina, olen ollut sotamiehenä,\nolen ollut _maanpakolaisena_, olen ollut tehtailijana, olen ollut\nopettajana, ja nyt olen vihdoin päässyt -- nollaksi! -- ja Jumalan\npojan tavalla minä en tiedä mihin päätäni kallistaa, lopetti hän ja\nsilmänsä sulkien vajosi nojatuoliinsa. Huomattuani, että Karl\nIvanovitsh on siinä tunteellisessa mielentilassa, jolloin hän\nvälittämättä kuulijoista omaa itseänsä varten lausuu julki sydämmensä\najatuksia, minä vaieten ja yhä hänen hyväntahtoisia kasvojansa\ntähystäen istuin vuoteelle.\n\n-- Te ette ole enää lapsi, te voitte ymmärtää. Minä juttelen teille\nelämäkertani ja kerron kaikki mitä olen kärsinyt. Joskus muistatte\nvanhan ystävänne, joka paljon rakasti teitä, lapsukaiset!...\n\nKarl Ivanovitsh nojasi kätensä pöytään, joka oli hänen vieressään,\nnuuskasi ja kääntäen silmänsä taivasta kohden alkoi kertomuksensa\ntuolla omituisella vakaalla kurkkuäänellä, jota hän tavallisesti käytti\nmeille sanellessaan:\n\n-- _Minä olen ollut onneton hamasta äitini kohdusta saakka_. Das\nUnglück verfolgte mich schon im Schosse meiner Mutter! toisti hän\nvieläkin tunteellisemmin.\n\nKoska Karl Ivanovitsh oli monasti ennenkin samassa järjestyksessä,\nsamoilla sanoilla ja ihan samalla äänenpainolla kertonut minulle\nelämäkertansa, niin luulen voivani esittää sen melkein sanasta sanaan\nniinkuin hän sen kertoi. Oliko hänen elämäkertansa todellakin\nsemmoinen, vai oliko kertomus hänen mielikuvituksensa tuotetta, jonka\nkenties synnytti hänen yksinäisyytensä meidän talossamme, niin että hän\nvihdoin itsekin alkoi usein toistettua kertomustaan uskoa, vai\nkoristeliko hän ainoastaan mielikuvituksen väreillä todellisia\ntapauksia elämästään, -- sitä en ole tähän päivään asti voinut\nratkaista. Todeksi sitä pitäisi uskoa, kun ottaa huomioon sen elokkaan\ntunteellisuuden ja metoodillisen johdonmukaisuuden, jolla se oli\nkerrottu ja mikä on todenmukaisuuden päätunnusmerkkejä; toiselta puolen\noli kertomuksessa liian paljon runollisia kauneuksia, niin että juuri\nnuo kauneudet herättivät epäilystä.\n\n\"Suonissani virtaa kreivien von Sommerblattien jalo veri! In meinen\nAdern fliesst das edle Blut der Graven von Sommerblatt! Olen syntynyt\nkuusi viikkoa häiden jälkeen. Äitini mies (minä nimitin häntä papaksi)\noli arendaattorina kreivi Sommerblattilla. Hän ei voinut unohtaa äitini\nhäpeätä eikä rakastanut minua. Minulla oli pieni veli, Johan, ja kaksi\nsisarta; mutta vieras minä olin omassa kodissani! Ich var ein Fremder\nin meiner eigenen Familie! Kun Johan teki tyhmyyksiä, sanoi pappa: 'tuo\nlapsi ei tule antamaan minulle hetkeäkään rauhaa!' ja minua toruttiin\nja rangaistiin. Kun sisarukset riitaantuivat keskenään, sanoi pappa:\n'Kaarlosta ei tule milloinkaan tottelevaista poikaa!' ja minua\ntoruttiin ja rangaistiin. Hyvä äitini oli ainoa, joka minua rakasti ja\nhellästi kohteli. Usein hän puhui minulle: 'Karl, tulkaa tänne\nhuoneeseeni', ja hän salaa suuteli minua. 'Karl, Karl raukkani, sanoi\nhän -- ei kukaan rakasta sinua, mutta minä en vaihtaisi sinua\nkehenkään. Yhtä ainoata pyytää sinulta sinun äitisi, puhui hän minulle:\n-- opi hyvin ja pysy aina rehellisenä, niin Jumala ei ole sinua\njättävä! Trachte nur ein ehrlicher Deutscher zu werden -- sagte sie --\nund der liebe Gott wird dich nicht verlassen!' ja minä tein parastani.\nKun olin täyttänyt neljätoista vuotta ja pääsin ripille, sanoi mamma\npapalle: 'Karl on tullut suureksi pojaksi, Gustaf, mitä me hänen\nkanssansa teemme?' Ja pappa vastasi: 'en minä tiedä.' Silloin mamma\nsanoi: 'antakaamme hänet kaupunkiin herra Schulzille, tulkoon hänestä\nsuutari!' -- ja pappa vastasi: 'hyvä', und mein Vater sagte: 'gut'.\nKuusi vuotta ja seitsemän kuukautta asuin minä kaupungissa\nsuutarimestarin luona, ja isäntä rakasti minua. Hän sanoi: 'Karl on\nhyvä työmies ja pian on hänestä tuleva minulle Geselle!' mutta...\nihminen päättää, Jumala säätää... Vuonna 1796 oli määrätty kutsunta, ja\nkaikki, jotka kelpasivat palvelukseen kahdeksannestatoista\nkahdenteenkymmenenteen ensimäiseen ikävuoteen saakka kutsuttiin kokoon\nkaupunkiin.\n\n\"Pappa ja veli Johan saapuivat kaupunkiin ja me menimme yhdessä\narvannostoon, joka ratkaisi kenen oli sotamieheksi tuleminen kenen ei.\nJohan veti pahan numeron -- ja hän olisi joutunut sotamieheksi, minä\nvedin hyvän numeron -- enkä olisi tarvinnut joutua sotamieheksi. Ja\npappa sanoi: 'minulla oli yksi ainoa poika ja siitäkö minun on\neroaminen! Ich hatte einen einzigen Sohn und von diesem muss ich mich\ntrennen!'\n\n\"Minä otin häntä kädestä ja sanoin: 'miksi niin puhutte, pappa? Tulkaa\nkanssani, minä sanon teille jotain.' Ja pappa tuli. Pappa tuli ja me\nistuimme ravintolaan pienen pöydän ääreen. 'Antakaa meille pari\nseideliä', sanoin minä ja meille annettiin oluet. Me joimme lasillisen\nkumpikin, ja veli Johan myöskin joi.\n\n-- \"'Pappa! sanoin minä: -- älkää puhuko niin, että teillä on yksi\nainoa poika ja siitäkö teidän on eroominen. Minun sydämmeni tahtoo\npakahtua, kun semmoista kuulen. Veli Johan älköön tulko sotamieheksi,\nminä tulen sotamieheksi... Karl ei ole täällä kellekään tarpeellinen ja\nKarl tulee sotamieheksi.'\n\n-- \"'Te olette rehellinen mies, Karl Ivanovitsh!' sanoi minulle pappa\nja suuteli minua. -- 'Du bist ein braver Bursche!' sagte mir mein Vater\nund küsste mich!\n\n\"Ja minusta tuli sotamies.\"\n\n\n\n\nIX\n\nEDELLISEN LUVUN JATKO.\n\n\n\"Silloin oli hirveä aika, Nikolenka, jatkoi Karl Ivanovitsh, -- silloin\noli Napoleon. Hän tahtoi vallottaa Saksan ja me puolustimme isänmaata\nviimeiseen veripisaraan asti! und wir verteidigten unsern Vaterland bis\nauf dem letzten Tropfen Blut!\n\n\"Minä olin Ulmin luona, minä olin Austerlizin luona! minä olin Wagramin\nluona! ich war bei Wagram!\"\n\n-- Oletteko todellakin sotinut? -- kysyin minä kummastellen katsellen\nhäneen. -- Oletteko todellakin tappanut ihmisiä?\n\nKarl Ivanovitsh rauhotti minut heti tämän kysymyksen suhteen.\n\n\"Kerran ranskalainen grenadieri jäi omasta joukostaan jäljelle ja\nkaatui tielle. Minä juoksin kiväärilleni ja tahdoin pistää hänen\nläpitsensä, aber der Franzose warf sein Gewehr und rief pardon, ja minä\npäästin hänet!\n\n\"Wagramin luona Napoleon ajoi meidät saareen ja piiritti sen, niin\nettemme mistään kautta voineet pelastua. Kolme vuorokautta olimme ilman\nruokavaroja, seisten polvia myöten vedessä, Napoleon, ilkiö, ei ottanut\nmeitä vangiksi eikä päästänyt vapauteen! und der Bösewicht Napoleon\nwollte uns nicht gefangen nehmen und auch nicht frei lassen!\n\n\"Neljäntenä vuorokautena meidät otettiin jumalankiitos vangiksi ja\nvietiin linnaan. Jaloissani oli siniset housut, ylläni sotilaspuku\nhyvästä kankaasta, viisitoista talaria ja hopeakello -- lahja\npapaltani. Ranskalainen sotamies vei kaikki. Onneksi jäi minulle neljä\ntukaattia, jotka mamma oli ommellut villapaitaani. Niitä ei kukaan\nlöytänyt.\n\n\"Linnaan en tahtonut kauan jäädä, vaan päätin paeta. Kerran, suurena\njuhlapäivänä, sanoin kersantille, joka meitä vahti: 'Herra kersantti,\nnyt on suuri juhlapäivä, minä tahtoisin sitä viettää. Tuokaapa tänne\nkaksi pullollista madeiraa, niin juomme yhdessä.' Ja kersantti vastasi:\n'hyvä'. Kun kersantti oli madeiran tuonut ja me olimme juoneet\nlasillisen kumpikin, otin minä häntä kädestä ja sanoin: 'Herra\nkersantti, onhan teilläkin isä ja äiti?...' Hän vastasi: 'on, herra\nMauer...' -- 'Minun isäni ja äitini, sanoin minä, -- eivät ole\nkahdeksaan vuoteen nähneet minua eivätkä tiedä olenko elossa vai ovatko\nluuni jo aikaa sitten kosteassa mullassa. Oo, herra kersantti! minulla\non kaksi tukaattia villapaitaani ommeltuina, ottakaa ne ja päästäkää\nminut. Tulkaa minun hyväntekijäkseni ja minun äitini on koko ikänsä\nrukoileva teidän edestänne Kaikkivaltiasta Jumalaa!'\n\n\"Kersantti joi madeiralasin ja sanoi: 'Herra Mauer, pidän teistä paljon\nja surkuttelen teitä, mutta te olette vanki ja minä sotamies!' Minä\npuristin hänen kättänsä ja sanoin: 'herra kersantti!' ich drückte ihm\ndie Hand und sagte: 'Herr Serjant.'\n\n\"Ja kersantti sanoi: 'te olette köyhä ihminen, enkä minä huoli\nrahoistanne vaan autan teitä. Kun minä menen maata, ostakaa te\nsangollinen paloviinaa sotamiehille, ja he nukkuvat. Minä en käännä\nkatsettani teihin päin.'\n\n\"Hän oli hyvä mies. Minä ostin sangollisen paloviinaa ja kun sotamiehet\npäihtyivät, vedin minä saappaat jalkaani, puin ylleni vanhan sinellin\nja läksin salaa ulos ovesta. Minä menin vallille aikoen hypätä alas,\nmutta siellä oli vettä enkä minä tahtonut tärvellä viimeistä pukuani:\nminä menin portille.\n\n\"Vahtisotamies käveli pyssyineen edestakasin ja näki minut. 'Qui vive?'\nsagte er auf ein Mal, mutta minä olin vaiti. 'Qui vive?' sagte er zum\nzweiten Mal ja minä olin yhä vaiti. 'Qui vive?' sagte er zum dritten\nMal. Ja minä läksin pakoon. Minä hyppäsin veteen ja pääsin toiselle\npuolelle. Ich sprang ins Wasser, kletterte auf die andere Seite und\nmachte mich aus dem Staube.\n\n\"Koko yön minä juoksin pitkin tietä, mutta kun tuli päivä, niin\npelkäsin että minut tunnetaan ja piilouduin korkeaan ruislaihoon.\nSiellä laskeusin polvilleni, panin käteni ristiin, kiitin taivaallista\nIsää pelastuksestani ja nukuin rauhoittuneena. Ich dankte dem\nAllmächtigen Gott für Seine Barmherzigkeit und mit beruhigtem Gefühl\nschlief ich ein.\n\n\"Heräsin illalla ja läksin eteenpäin. Yhtäkkiä saavuttaa minut suuret\nsaksalaiset kuormarattaat, kaksi pikimustaa hevosta edessä. Rattailla\nistui hyvin puettu mies poltellen tupakkaa ja katseli minua. Minä\nkuljin hiljaa eteenpäin, jotta rattaat olisivat ajaneet edelleni, mutta\nminä kuljin hitaasti ja rattaat ajoivat hitaasti ja mies katseli minua;\nminä kuljin nopeammin ja rattaat ajoivat nopeammin ja mies katseli\nminua. Minä istuin tiepuoleen; mies pysäytti hevosensa ja katseli\nminua. 'Nuori mies, hän sanoi, -- minne vaellatte näin myöhään?' Minä\nvastasin: 'olen matkalla Frankfurtiin.' -- 'Istukaahan rattailleni,\ntässä on tilaa, ja minä vien teidät perille... Miksi ei teillä ole\nmitään evästä mukananne, miksi partanne ei ole leikelty ja vaatteenne\novat liassa?' sanoi hän minulle, kun minä olin rattaille istunut. 'Minä\nolen köyhä ihminen, vastasin hänelle, -- aikomukseni on hakea työtä\njostakin tehtaasta; mutta vaatteeni ovat likaset siksi, että olen\ntiellä kompastunut.' -- 'Tuo ei ole totta, nuori mies, sanoi hän, --\ntie on nyt kuiva.'\n\n\"Ja minä olin vaiti.\n\n\"'Sanokaa minulle puhdas tosi, vaati se hyvä ihminen: -- kuka olette ja\nmistä tulette? näkönne miellyttää minua ja jos olette rehellinen mies,\nautan minä teitä.'\n\n\"Ja minä kerroin hänelle kaikki. Hän sanoi: 'hyvä on, nuori mies,\nlähtekää nyt minun köysitehtaalleni. Minä annan teille työtä,\nvaatteita, rahoja, ja te tulette asumaan luonani.'\n\n\"Ja minä sanoin: 'hyvä.'\n\n\"Me tulimme köysitehtaalle ja hyvä mies sanoi vaimollensa: 'tuossa on\nnuori mies, joka on taistellut isänmaansa puolesta ja karannut\nvankeudesta; hänellä ei ole kotia, ei vaatteita, ei leipää. Hän on\nasuva luonani. Antakaa hänelle puhtaita vaatteita, syöttäkää häntä.'\n\n\"Puolitoista vuotta olin minä köysitehtaalla ja isäntäni rupesi minusta\nniin pitämään, ettei tahtonut päästää pois. Ja minun oli hyvä olla.\nOlin silloin kaunis mies, olin nuori, pitkäkasvuinen, silmät siniset,\nnenä roomalainen... ja Madame L. (en voi ilmaista hänen nimeänsä)\nisäntäni vaimo, oli nuori, sievä nainen. Ja hän rakastui minuun.\n\n\"Nähtyään minut hän sanoi: 'herra Mauer, kuinka äitinne kutsuu teitä?'\nMinä vastasin: 'Karlchen.'\n\n\"Ja hän sanoi: 'Karlchen, istukaa viereeni.'\n\n\"Minä istuin hänen viereensä, ja hän sanoi: 'Karlchen, suudelkaa\nminua.'\n\n\"Minä suutelin, ja hän sanoi: 'Karlchen, minä rakastan teitä niin,\netten voi enää kestää, ja hän alkoi vavista'.\"\n\nKarl Ivanovitsh teki nyt pitkän paussin ja ylöspäin katsellen ja\npäätänsä keikutellen alkoi hymyillä niinkuin hymyilevät ihmiset\nsuloisten muistojen vallassa ollessaan.\n\n\"'Niin', alkoi hän jälleen, oikaisten itseänsä nojatuolissa ja\nkääräisten yönuttuansa ympärilleen, -- 'paljon olen minä kokenut\nelämässä sekä hyvää että pahaa; mutta tässä on todistajani', sanoi hän\nkatsahtaen kanavavaatteeseen ommeltuun vapahtajan kuvaan, joka riippui\nhänen vuoteensa yläpuolella, -- ei kukaan voi sanoa, että Karl\nIvanovitsh olisi epärehellinen mies! Minä en tahtonut mustalla\nepäkiitollisuudella palkita sitä hyvää, jota herra L. oli minulle\ntehnyt, ja päätin karata hänen luotansa. Illalla, kun kaikki olivat\nmenneet maata, minä kirjotin kirjeen isännälleni ja panin sen huoneeni\npöydälle, otin vaatteeni, kolme talaria rahaa ja läksin salaa ulos. Ei\nkukaan ollut minua nähnyt ja minä läksin pitkin tietä.\"\n\n\n\n\nX\n\nJATKO.\n\n\n\"Yhdeksään vuoteen en ollut äitiäni nähnyt, enkä tiennyt oliko hän\nelossa vai maan mustassa mullassa. Minä saavuin isänmaahani. Kaupunkiin\ntultuani aloin kysellä missä asuu Gustaf Mauer, joka oli muinoin\narendaattorina kreivi Sommerblatilla? Ja minulle vastattiin: 'kreivi\nSommerblatt on kuollut ja Gustaf Mauer asuu nyt valtakadun varrella ja\npitää liköörikauppaa.' Minä puin uudet liivit ylleni, tehtailijan\nlahjottaman hyvän verkanutun, kampasin hyvin tukkani ja läksin pappani\nlikööripuotiin. Sisar Mariechen istui puodissa ja kysyi minulta mitä\ntarvitsen. Minä vastasin: 'saako täällä juoda lasillisen likööriä?' Ja\nhän sanoi: 'Vater! nuori mies pyytää lasillisen likööriä.' Ja pappa\nsanoi: 'anna nuorelle miehelle lasillinen likööriä.' Minä istuin pikku\npöydän ääreen, join likööriä, polttelin tupakkaa ja katselin pappaa,\nMariechenia ja Johania, joka myöskin oli puotiin tullut. Puheensa\nsivussa pappa sanoi minulle: 'te varmaan tiedätte, nuori mies, missä\nnykyään armeijamme seisoo.' Minä vastasin: 'minä tulen juuri armeijasta\nja se seisoo Wienin luona.' -- 'Poikamme, sanoi pappa, -- oli sotamies,\neikä ole yhdeksään vuoteen meille mitään kirjottanut, ja me emme tiedä\nonko hän hengissä vai kuollut. Vaimoni itkee häntä alituisesti...' --\nMinä polttelin tupakkaa ja sanoin: 'mikä oli poikanne nimi ja missä hän\npalveli? ehkäpä minä hänet tunnenkin...' -- 'Hänen nimensä oli Karl\nMauer, ja hän palveli itävaltalaisissa jääkärikunnissa', sanoi pappani.\n-- 'Hän on pitkäkasvuinen ja kaunis mies, niinkuin tekin', sanoi sisar\nMariechen. Minä sanoin: 'minä tunnen teidän Kaarlonne.' -- 'Amalia!' --\nsagte auf ein Mal mein Vater -- 'tulkaa tänne, täällä on mies, joka\ntuntee meidän Kaarlomme.' Ja minun rakas pikku äitini tulee ulos\nperäovesta. Minä heti tunsin hänet. 'Tekö tunnette meidän Kaarlomme?'\nhän sanoi, katsahti minuun, kalpeni ja alkoi vavista! -- 'Tunnen, minä\nolen nähnyt häntä', minä sanoin enkä uskaltanut nostaa silmiäni häneen;\nsydämmeni oli pakahtua. -- 'Minun Kaarloni elää!' sanoi äitini, --\n'Jumalankiitos. Missä hän on, minun rakas Kaarloni? Minä kuolisin\nrauhallisena, jos vielä kerran voisin nähdä häntä, minun rakasta\npoikaani, mutta Jumala ei sitä tahdo', ja hän alkoi itkeä... Nyt en\nvoinut enää kestää... 'Äiti!' minä sanoin, 'minä olen teidän\nKaarlonne!' Ja hän kaatui minun käsiini...\"\n\nKarl Ivanovitsh peitti silmänsä ja hänen huulensa vavahtelivat.\n\n\"'Mutter!' -- sagte ich -- 'ich bin ihr Sohn, ich bin ihr Karl!' und\nsie sturzte mir in die Arme\", toisti hän vähän rauhottuneena, ja pyyhki\nsuuria vesikarpaloita poskiltansa.\n\n\"Mutta Jumala ei suonut minun päättää päiväni kotona. Minun kohtaloni\noli onnettomuus! das Unglück verfolgte mich überall!... Minä sain olla\nkotonani ainoastaan kolme kuukautta. Eräänä sunnuntaina olin\nkahvilassa, edessäni oli lasillinen olutta, minä polttelin piippua ja\njuttelin tuttavieni kanssa politiikkaa, Frans keisarista, Napoleonista,\nsodasta, ja jokainen lausui ajatuksensa. Vieressämme istui tuntematon\nherra harmaassa palttoossa, joi kahvia, poltteli tupakkaa, eikä puhunut\nmitään kanssamme. Er rauchte sein Pfeifchen und schwieg still. Kun\nyövartija oli huutanut 'kello on kymmenen lyönyt', otin minä lakkini,\nmaksoin ja läksin kotiin. Puoliyön aikaan joku koputtaa ovelle. Minä\nheräsin ja sanoin: 'kuka siellä?' 'Macht auf!' Minä sanoin: 'ilmaiskaa\nkuka olette ja minä aukasen.' Ich sagte: 'sagt wer ihr seid und ich\nwerde aufmachen.' 'Macht auf in Nahmen des Gesetzes!' sanoi joku oven\ntakaa. Ja minä aukasin. Kaksi sotamiestä seisoi kiväärineen oven takana\nja huoneeseen astui tuntematon mies harmaassa palttoossa, sama, joka\noli istunut vieressämme kahvilassa. Hän oli urkkija! Es war ein\nSpion!... 'Seuratkaa minua!' sanoi urkkija. 'Hyvä on', sanoin minä...\nMinä vedin saappaat ja housut jalkaani ja pukiessani kävin pitkin\nhuonetta.\n\n\"Sisässäni kiehui: minä ajattelin itsekseni -- hän on konna! Kun tulin\nseinän luo, missä miekkani riippui, minä äkkiä tartuin siihen ja\nsanoin: 'sinä olet urkkija; puolusta itseäsi! du bist ein Spion,\nverteidige dich!' Ich gab ein Hieb vasemmalle, ein Hieb oikealle, ja\nyhden iskun suoraan päähän. Urkkija kaatui! Minä sieppasin kapsäkkini\nja rahani ja hyppäsin ulos ikkunasta. Ich nahm mein Mantelsack und\nBeutel und sprang zum Fenster hinaus. Ich kam nach Ems, siellä tulin\nkenraali Sazinin tuttavuuteen. Hän mieltyi minuun, hankki lähettiläältä\npassin ja otti minut mukaansa Venäjälle lasten opettajaksi. Kenraali\nSazinin kuoltua, pyysi teidän äitinne minut luoksensa. Hän sanoi:\n'Karl Ivanovitsh! jätän lapseni teidän huostaanne, rakastakaa heitä, ja\nminä en ole koskaan jättävä teitä, minä olen teidän vanhuutenne\nturvaava.' -- Nyt ei häntä enää ole ja kaikki on unohdettu. Palkaksi\nkaksikymmenvuotisesta palveluksestani on minun nyt vanhoina päivinäni\nmeneminen kadulle leipäkannikkaa hakemaan. Jumala tämän näkee ja tämän\ntietää ja tämä on Hänen pyhä tahtonsa, mutta kovin on minun kuitenkin\nsääli teitä, lapsukaiset!\" päätti Karl Ivanovitsh vetäen minua kädestä\nluoksensa ja suudellen päähän.\n\n\n\n\nXI\n\nYKSIKKÖ.\n\n\nVuosisurun päätyttyä mummo vähän toipui kohdanneesta onnettomuudesta ja\nalkoi jo vähitellen ottaa vastaan vieraita, erittäinkin lapsia --\nikäisiäni poikia ja tyttöjä.\n\nLjubotshkan syntymäpäivänä 13 päivänä joulukuuta saapui meille jo ennen\npäivällistä ruhtinatar Kornakov tyttärineen, rouva Valahina\nSonitshkansa kanssa, Ilinka Grapp ja kaksi Iivinien nuorinta veljestä.\n\nPuheen, naurun ja häärinän melu kuului jo ylös meille alakerroksesta,\nmihin koko seurue oli kokoontunut, mutta me emme voineet rientää sinne\nennen aamutuntiemme loppumista. Luokkahuoneessa riippuvalle taululle\noli merkitty: Lundi, de 2 à 3 maitre d'histoire et de géographie; ja\ntätäpä maitre d'histoire oli ensin odotettava, kuultava ja saatettava,\nennenkuin pääsi vapaaksi. Oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kaksi,\nmutta historian opettajaa ei kuulunut eikä näkynyt edes kadulla, jota\nmyöten hänen oli tuleminen ja jonne minä silmäilin kovasti toivoen,\netten häntä ikinä näkisi.\n\n-- Lebedef ei näy tulevankaan, sanoi Volodja hetkeksi irtautuen\nkirjasta, jonka mukaan hän valmistautui tutkintoon.\n\n-- Kunpa ei tulisikaan... en osaa yhtään mitään... mutta tuollahan se\nnäyttää sentään tulevan, lisäsin minä onnettomalla äänellä.\n\nVolodja nousi ja meni ikkunan luo.\n\n-- Ei, ei se ole hän, tuohan on jokin herra. -- Odotetaan vielä puoli\nkolmeen, lisäsi hän venytellen itseänsä ja samalla raapien\ntakaraivoansa, kuten hän tavallisesti teki hetkeksi levähtäessään\nluvuistaan. -- Ellei tule silloinkaan, niin voimme sanoa St Jérômelle.\n\n-- Paras kun pysyisikin poissa, sanoin minä myös venytellen itseäni.\n\nJotain tehdäkseni minä avasin kirjan siitä kohden, mistä läksy oli, ja\naloin lukea. Läksy oli pitkä ja vaikea, minä en osannut mitään, ja näin\nselvästi, etten enää voi ehtiä mitään mieleeni painamaan, erittäinkin\nkun olin siinä kiihottuneessa mielentilassa, jossa ajatukset eivät ota\npysähtyäkseen mihinkään erityiseen esineeseen.\n\nEdellisen historiantunnin johdosta -- historiaa olin aina pitänyt\nkaikkein ikävimpänä ja raskaimpana aineena -- oli Lebedef tehnyt\nminusta valituksen St Jérômelle ja arvostellut edistystäni kakkosella,\nmikä katsottiin hyvin huonoksi. St Jérôme oli jo silloin sanonut\nminulle, että ellen seuraavalla tunnilla saa vähintäin kolmea, niin\nminua ankarasti rangaistaan. Nyt oli tuo läksy edessäni ja\ntunnustaakseni minua kovasti pelotti.\n\nOlin niin syventynyt oudon historianläksyn lukemiseen, että eteisestä\nkuuluva kalossien riisuminen äkkiarvaamatta hätkäytti minua. Tuskin\nolin ehtinyt katsoa ympärilleni, kuin ovessa näyttäytyi rokonarpinen,\ninhottavan opettajan kömpelö olento sinisessä takissa, oppineine\nnappineen.\n\nOpettaja pani hitaasti lakkinsa ikkunalaudalle, vihot pöydälle, hajotti\nmolemmin käsin takkinsa liepeet (aivan kuin se olisi ollut hyvin\ntarpeellista) ja hengästystään puhallellen istui paikalleen.\n\n--- No, hyvät herrat, sanoi hän hieroen yhteen hikisiä käsiään:\nkäykäämme ensin läpitse se, mistä oli puhe viime tunnilla, sitten\nkoetan tutustuttaa teitä keskiajan lähinnä seuraaviin tapauksiin.\n\nTämä merkitsi: sanokaa läksynne!\n\nSillä aikaa kuin Volodja vastaili hänelle vapaasti ja varmasti, kuten\nosaaja ainakin, läksin minä -- noin muuten vaan -- rappusille, ja koska\nalakertaan en saanut mennä, niin oli aivan luonnollista, että minä\nitsenikin huomaamatta ilmaannuin porraslavalle. Mutta juuri kuin aijoin\nasettua tavalliselle paikalleni oven taakse, josta tein havaintojani,\nniin Mimmi, tuo alituinen onnettomuuksieni alkulähde, poukahti äkkiä\nesille. \"Mitä täällä teette?\" sanoi hän ankarasti katsahtaen minuun,\nsitten piikainhuoneen ovelle, sitten taas minuun. Minä tunsin itseni\nkokonaan syylliseksi sekä olemiseeni poissa luokkahuoneesta että\nolemiseeni tällaisessa kielletyssä paikassa; sentähden olin vaiti,\npainoin pääni alas ja ilmaisin olennossani liikuttavaa katumusta.\n\n\"Ei, tämä menee jo liian pitkälle! sanoi Mimmi, -- mitä täällä teette?\"\nMinä olin vaiti. -- \"Ei, tämä ei saa jäädä tähän, toisti hän naputellen\nsormenpäillään porraspuihin, -- kerron kaikki kreivittärelle.\"\n\nOli jo viittä vaille kolme, kun palasin luokkahuoneeseen. Opettaja ei\nollut huomaavinaan minun poissaoloani eikä palaamistani. Hän selitteli\nVolodjalle seuraavaa läksyä. Kun hän oli lopettanut selityksensä,\nalkanut panna kokoon vihkoja ja Volodja oli mennyt toiseen huoneeseen\nhakemaan tuntilippua, heräsi minussa ilonen ajatus, että kaikki ehkä\nonkin loppunut ja minä olen unohdettu.\n\nMutta äkkiä kääntyi opettaja, pahansuopa hymy huulillaan, minun\npuoleeni.\n\n-- Toivoakseni osaatte läksynne, sanoi hän hieroen käsiään.\n\n-- Osaan kyllä, vastasin minä.\n\n-- Olkaa hyvä, kertokaa minulle jotain Ludvig Pyhän ristiretkestä,\nsanoi hän keikuttaen itseänsä tuolilla ja miettiväisenä katsoen\njalkoihinsa. -- Mainitkaa ensin syyt, jotka saattoivat Ranskan\nkuninkaan tarttumaan ristiin, sanoi hän silmäkulmiansa kohottaen ja\nsormellaan mustepulloa osottaen; -- antakaa sitten yleinen luonnekuvaus\ntästä ristiretkestä, lisäsi hän tehden koko kämmenellään sellaisen\nliikkeen kuin olisi aikonut jotakin ottaa kiinni, -- ja vihdoin,\nkertokaa tämän retken vaikutuksesta Europan valtioihin yleensä, sanoi\nhän lyöden vihoilla pöydän vasemmalle puolelle, -- ja Ranskan\nkuningaskuntaan erityisesti, päätti hän lyöden pöydän oikealle puolen\nja kallistaen päänsä oikealle.\n\nMinä nielasin pari kertaa sylkeä, rykäsin kurkkuni selväksi, kallistin\npääni sivulle ja vaikenin. Sitten, otettuani käteen höyhenkynän, joka\noli pöydällä, aloin sitä repiä ja olin yhä vaiti.\n\n-- Antakaapa kynä tänne, sanoi minulle opettaja ojentaen kätensä. -- Se\nkyllä vielä kelpaa. No?\n\n-- Lud... kar... Ludvig Pyhä oli... oli... oli... hyvä ja viisas\nkeisari...\n\n-- Mikä?\n\n-- Keisari. Hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin ja antoi hallituksen\nohjat äidilleen.\n\n-- Mikä oli tämän nimi?\n\n-- B... b... lanka?\n\n-- Kuinka? bulanka?\n\nMinä naurahdin jotenkin vinosti ja kömpelösti.\n\n-- No, ehkä tiedätte vielä jotakin muuta? sanoi hän ivallisesti.\n\nMinulla ei ollut enää mitään kadottamista, minä rykäsin ja aloin\nladella mitä ikinä mieleeni juolahti. Opettaja kuunteli äänetönnä ja\nlakasi pölyä pöydältä sillä kynällä, jonka oli minulta ottanut,\ntuijotti korvani ohitse ja saneli: \"hyvä, erinomaisen hyvä\". Minä\ntunsin, etten tiedä mitään, -- että puhun puuta heinää, ja minua\nsuuresti kauhistutti, kun opettaja ei pysähyttänyt eikä oikaissut\nminua.\n\n-- Miksi hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin, kysyi hän toistaen minun\nsanojani.\n\n-- Siksi... sentähden... senvuoksi, siitä syystä että... Enempää en\nsaanut suustani, ja tunsin että jos tuo opettaja ilkiö vaikka\nkokonaisen vuoden mykkänä katselee minuun, en sittenkään enää pysty\nlausumaan ainoatakaan ääntä. Opettaja tuijotti minuun noin kolmen\nminutin ajan, sitten saivat hänen kasvonsa äkkiä syvän surun ilmeen, ja\ntunteellisella äänellä hän sanoi Volodjalle, joka samassa astui\nhuoneeseen:\n\n--- Antakaapa tänne vihkonne, niin merkitsen arvosanat.\n\nVolodja antoi hänelle vihon ja asetti varovasti tuntilapun sen viereen.\n\nOpettaja avasi vihon ja varovasti kastaen kynänsä mustepulloon kirjotti\nkauniilla käsialalla Volodjalle viisi edistyksessä ja käytöksessä.\nSitten pysäytti kynänsä sen sarekkeen kohdalle mihin minun arvosanani\noli merkittävä, katsahti minuun, karisti musteen kynästään ja vaipui\nmietteihinsä.\n\nÄkkiä hänen kätensä teki tuskin huomattavan liikkeen ja sarekkeeseen\nilmestyi kauniisti kirjotettu ykkönen ynnä piste; toinen liike -- ja\nkäytöksen sarekkeeseen ilmaantui myöskin ykkönen ynnä piste.\n\nPantuaan sitten taidokkaasti kokoon arvosanavihon, opettaja nousi ja\nsuuntautui ovelle aivan kuin ei olisi edes huomannutkaan minun\nepätoivoista, rukoilevaa ja moittivaa katsettani.\n\n-- Michael Larionovitsh! sanoin minä.\n\n-- Ei, vastasi hän ymmärtäen aikomukseni: -- noin ei käy päinsä. Minä\nen tahdo ottaa vastaan rahoja ilmaiseksi.\n\nOpettaja veti kalossit jalkaansa, pani ylleen kamelinkarvaisen\nsinellinsä sekä kääri suurella huolellisuudella huivin kaulaansa. Aivan\nkuin mikään huolellisuus olisi voinut tulla kysymykseen nyt senjälkeen\nkun minulle oli tämmöistä tapahtunut! Hänelle se merkitsi vaan pientä\nkynänvetoa, mutta minulle se oli mitä suurin onnettomuus.\n\n-- Onko tunti lopussa? kysyi St. Jérôme astuen sisälle.\n\n-- On.\n\n-- Oliko opettaja tyytyväinen teihin?\n\n-- Oli, sanoi Volodja.\n\n-- Minkä arvosanan saitte?\n\n-- Viisi.\n\n-- Entä Nicolas?\n\nMinä olin vaiti.\n\n-- Se taisi saada neljä, sanoi Volodja.\n\nHän käsitti, että minä olin pelastettava, vaikkapa vaan täksi päiväksi.\nRangaiskoot, kunhan vaan eivät rankaise nyt, kun meillä on vieraita.\n\n-- Voyons Messieurs. (St Jérômella oli tapa joka tilaisuudessa sanoa:\nvoyons!) Faites votre toilette et descendons.\n\n\n\n\nXII\n\nPIKKU AVAIN.\n\n\nTuskin olimme alas tultuamme ehtineet tervehtiä kaikkia vieraita kuin\nme jo käskettiin ruokapöydän ääreen. Isä oli erittäin hyvällä tuulella\n(hän oli tähän aikaan voiton puolella korttipelissä), oli lahjottanut\nLjubotshkalle kalliin hopeaserviisin ja nyt päivällisellä muisti\njättäneensä sivurakennukseen vielä makeisrasian, joka oli aijottu\nnimipäivän viettäjälle.\n\n-- Etten tarvitsisi lähettää palvelijaa, meneppä sinä Koko, sanoi hän\nminulle. -- Avaimet ovat suurella pöydällä näkinkengässä, tiedäthän?...\nNiin ota ne, ja suurimmalla avaimella aukase toinen laatikko oikealla.\nSieltä otat rasian, joka sisältää paperiin käärittyjä konvehtia, ja tuo\nkaikki tänne.\n\n-- Tuonko myöskin sinulle sikarit, kysyin minä, kun tiesin että hän\naina päivällisen jälkeen lähetti jonkun niitä hakemaan.\n\n-- Tuo, mutta katso ettet mitään liikuta minun huoneessani, sanoi hän\nminun jälkeeni.\n\nLöydettyäni avaimet sanotulta paikalta olin jo avaamassa laatikkoa, kun\nminua rupesi haluttamaan saada tietää mihin tuo pikkuavain kuului, joka\nriippui samassa renkaassa.\n\nPöydällä oli tuhansien erilaisten kapineiden joukossa myöskin eräs\nommeltu portfölji, jossa oli pieni riippuvainen lukko, ja minua halutti\nkoettaa sopiiko pikkuavain siihen. Yritykseni saavutti täydellisen\nmenestyksen, portfölji aukesi ja minä löysin siinä koko joukon\npapereita. Uteliaisuuden tunto semmoisella varmuudella neuvoi minua\nottamaan selkoa mitä papereita nuo olivat, etten malttanut kuulla\nomantunnon ääntä, vaan ryhdyin portföljin sisältöä tutkimaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapsellinen, ehdoton kuuliaisuus kaikkia vanhempia ja erittäin isää\nkohtaan oli minuun niin syvälti juurtunut, että järkeni kieltäytyi\ntekemästä mitään päätelmiä senjohdosta mitä sain nähdä. Minusta tuntui,\nettä isä tietysti elää aivan erikoisessa ihanassa ja saavuttamattomassa\nilmapiirissä, ja tunkeutuminen hänen elämänsä salaisuuksiin olisi ollut\nminun puoleltani jonkinlaista pyhyyden loukkaamista. Sentähden papan\nportföljissä melkein sattumalta tekemäni havainnot eivät jättäneet\nminuun minkäänlaista selvää käsitystä, ainoastaan hämärän tunnon siitä,\nettä olin menetellyt väärin. Minua hävetti ja tuntui pahalta.\n\nTämän tunteen vaikutuksesta tahdoin mitä pikemmin panna portföljin\nkiinni, mutta nähtävästi oli minun tänä muistettavana päivänä kokeminen\nkaikki mahdolliset onnettomuudet: Pistettyäni avaimen lukon\navainreikään, minä väänsin sitä väärään suuntaan; luullen lukon menneen\nkiinni minä otin avaimen pois ja -- voi kauhistusta! -- kädessäni oli\nainoastaan avaimen silmukka. Huolellisesti minä yrittelin yhdistää sitä\njälleen lukon sisään jääneeseen puoliskoon ja jonkinlaisen taikakeinon\navulla vetää sitä sieltä ulos; mutta vihdoin piti kuin pitikin tottua\nsiihen hirveään ajatukseen, että olin entisten rikosten lisäksi tehnyt\nvielä uuden rikoksen, joka kohta isän palattua työhuoneeseensa oli\ntuleva ilmi.\n\nMimmin ilmianto, yksikkö ja avain! Mitään pahempaa ei minulle olisi\nvoinut tapahtua. Mummo uhkaa minua Mimmin ilmiannon vuoksi, St Jérôme\nyksikön vuoksi... vielä tänä iltana on kaikki tuo sortuva minun\nylitseni!\n\n-- Mitä ihmeitä tästä nyt tulee?! Voi sentään mitä olenkaan tehnyt?!\npuhelin minä ääneen kävellen työhuoneen pehmeällä matolla. -- Mutta\nolkoon! sanoin itsekseni ottaen esiin konvehdit ja sikarit: -- _mikä on\ntuleva se tulkoon_... Ja minä juoksin päärakennukseen.\n\nTämä kohtaloon vetoova lause, jonka olin lapsena kuullut Nikolain\nsanovan, vaikutti minuun kaikissa elämäni vaikeissa tilaisuuksissa\nrauhottavasti, ainakin hetkeksi. Saliin tullessani olin tosin vähän\nhermostuneessa ja epäluonnollisessa mielentilassa, mutta olin kuitenkin\nerinomaisen iloisella päällä.\n\n\n\n\nXIII\n\nPETTÄJÄ.\n\n\nPäivällisen jälkeen alkoivat leikit ja minä otin niihin mitä vilkkainta\nosaa. Leikittäissä \"kissaa ja hiirtä\" minä juoksin jollakin lailla\nkömpelösti Kornakovien guvernanttia vastaan, joka leikki meidän\nkanssamme, ja vahingossa astuin hänen hameelleen niin että se repesi.\nHuomattuani että kaikille tytöille, mutta erittäinkin Sonitshkalle, oli\nmieleen nähdä kuinka guvernantti kasvot nurpeina läksi toiseen\nhuoneeseen ompelemaan pukuaan, minä päätin toimittaa heille tämän huvin\ntoistamiseen. Näissä ystävällisissä aikeissa minä rupesin heti\nguvernantin palattua huoneeseen nelistämään hänen ympärillänsä ja\njatkoin näitä hurjistelujani siksi kunnes tulin tilaisuuteen uudestaan\nsatuttamaan korkoni hänen hameeseensa -- ja taas se repesi. Sonitshka\nja ruhtinattaret saattoivat vaivalla pidättää naurua, mikä seikka\nerittäin suloisesti kutkutti itserakkauttani: mutta St Jérôme oli\nnähtävästi huomannut vehkeeni; hän tuli luokseni ja silmät rypyssä\n(jota en voinut kärsiä), sanoi että itku pitkästä ilosta, ja että ellen\nkäyttäydy siivommin, niin hän juhlasta huolimatta panee minut\nkatumukselle.\n\nMutta minä olin niinkuin pelaaja, joka pelkää laskea voittonsa ja\ntappionsa, ja sentähden yhä heittää esille epätoivoisia kortteja,\numpimähkään, ainoastaan ollakseen ehtimättä punnita asemaansa. Minä\nnaurahdin röyhkeästi ja läksin hänen luotansa.\n\n\"Kissan ja hiiren\" jälkeen pani joku toimeen leikin, jota taisimme\nsanoa nimellä Lange Nase. Tässä leikissä asetettiin tuolit vastakkain\nkahteen riviin, ja naiset ja herrat jakaantuivat eri joukkoihin ja\nsitten vuorotellen valitsivat kuka kenenkin tahtoi -- jota toisten oli\narvaaminen.\n\nNuorin ruhtinattarista valitsi aina nuoremman Iivinin, Katinka valitsi\njoko Volodjaa taikka Ilinkaa, mutta Sonitshka valitsi joka kerran\nSerjozhan eikä suureksi hämmästyksekseni lainkaan hävennyt, kun\nSerjozha tuli ja suoraan istui häntä vastapäätä. Hän nauroi suloista,\nraikasta nauruansa ja teki hänelle päällään merkkejä, että hän oli\noikein arvannut. Minua ei kukaan valinnut. Suuresti loukkaantuneena\nminä ymmärsin, että olen se, joka aina jää jälelle, kun kaikki ovat\nvalitut -- että minun osakseni aina tuli nuo viimeiset sanavaihdot:\n\"Ketä ei vielä ole valittu?\" -- \"Nikolenka; no ota sinä siis hänet.\"\nSenpä vuoksi, kun minun oli vuoroni tulla sisälle, menin suoraan joko\nsisareni tai jonkun ruman ruhtinattaren luo, enkä paha kyllä\nmilloinkaan erehtynyt. Mutta Sonitshka se näytti olevan niin innoissaan\nSerjozha Iivinistä, että minä olin hänelle pelkkää ilmaa. En tiedä\nmillä perustuksella nimitin Sonitshkaa ajatuksissani petturiksi, sillä\neipä hän ollut milloinkaan sitoutunut valitsemaan minua Serjozhan\nasemesta; mutta minä olin selvillä siitä, että hän oli menetellyt minun\nsuhteeni \"kurjasti\".\n\nLeikin jälkeen huomasin, että halveksimani petturi, jota tosin kyllä en\nvoinut olla katselematta, meni Serjozhan ja Katinkan kanssa nurkkaan\njostakin salaa supattelemaan. Hiivin pianon alle ottaakseni selon\nheidän salaisuudestaan. Ja sain nähdä seuraavaa: Katinka piteli\nbatistinenäliinaa kahdesta päästä Serjozhan ja Sonitshkan päiden\nedessä, ettei kukaan heitä näkisi. -- \"Ei, kun kerran hävisitte niin\nsuorittakaa panttinne!\" sanoi Serjozha. Sonitshka seisoi hänen edessään\nkädet riipuksissa aivan kuin syyllinen ja puhui punastuneena: \"Enpä ole\nhävittänyt, eikö niin m-lle Catherine?\" -- \"Minä pidän totuudesta,\nvastasi Katinka, -- olette hävittänyt vedon, ma chère.\" Tuskin oli\nKatinka tämän sanonut kuin Serjozha kumartui ja suuteli Sonitshkaa.\nIhan suoraan vasten hänen ruusunpunasia huuliansa! Ja Sonitshka rupesi\nnauramaan aivan kuin se ei olisi ollut yhtään mitään, ainoastaan\nhauskaa. Hirmuista!!! Voi sinua, _kavala petturi!_\n\n\n\n\nXIV\n\nPIMENNYS.\n\n\nÄkkiä tunsin halveksumista naisiin yleensä ja Sonitshkaan erityisesti;\naloin vakuuttaa itselleni, ettei noissa leikeissä ole niin mitään\nhauskaa, että ne sopivat ainoastaan tytöille, ja minun teki kovasti\nmieleni hurjistella ja tehdä vihdoin jokin sellainen temppu, joka olisi\nlopullisesti jokaista hämmästyttänyt. Tilaisuutta tähän ei tarvinnut\nkauan odottaa.\n\nSt Jérôme läksi huoneesta puheltuaan hetken Mimmin kanssa; hänen\naskeleensa kuuluivat ensin rappusissa, mutta sitten yläpuolellamme ja\ntuntuivat menevän luokkahuoneeseen päin. Otaksuin Mimmin hänelle\nsanoneen missä oli minut nähnyt tunnin aikana, ja St Jérômen nyt\nmenneen päiväkirjaa katsomaan. En voinut ajatella hänellä tähän aikaan\nvoivan olla muuta elämäntarkotusta kuin minun rankaisemiseni. Olen\njossain lukenut, että kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden välillä\neli siis poikaijän väliasteella olevat lapset ovat erittäin taipuvaiset\nmurhapolttoon, jopa tappoonkin. Muistellen poika-ikääni ja erittäinkin\nsitä mielentilaa, missä olin tänä onnettomana päivänä, voin sangen\nhyvästi ymmärtää kaikkein suuremman rikoksen mahdollisuutta, --\nrikoksen, joka tehdään ilman mitään tarkotusta, ilman vahingoittamisen\nhalua, ainoastaan noin muuten vaan -- uteliaisuudesta, epämääräisestä\ntoiminnan tarpeesta. On hetkiä, jolloin tulevaisuus tuntuu olevan niin\nsynkässä valossa, että pelottaa koskettaa siihen ymmärryksen katseella.\nSilloin ihminen lakkauttaa itsessään ymmärryksen toiminnan ja koettaa\nkuvailla, että tulevaisuutta ei tule olemaan ja menneisyyttä ei ole\nollut. Semmoisina hetkinä, jolloin ajatus ei arvostele edeltäpäin\njokaista tahdon esinettä, vaan elämän ainoaksi ponneksi jää lihalliset\nvaistot, voin ymmärtää, että kokematon lapsi, jolla on erityinen\ntaipumus tulla tähän mielentilaan, voi ilman vähintäkään epäilystä,\nuteliaisuuden hymy huulilla virittää ja puhaltaa liekkiin tulen oman\nkotinsa alle, jossa nukkuvat hänen veljensä, isänsä, äitinsä joita hän\nhellästi rakastaa. --- Näin hetkeksi kadotettuaan arvostelevan\nymmärryksensä, -- melkeinpä vaan tavallisesta hajamielisyydestä, --\niskee seitsemäntoista ikäinen talonpoikaispoika, katsellessaan vasta\nhiotun kirveen terää lavitsan edessä, missä kasvot alaspäin nukkuu\nhänen isäukkonsa, äkkiä häntä kirveellä, ja sitten tylsän uteliaana\nkatselee kuinka veri ammottavasta haavasta tihkuu lavitsan alle. Saman\narvostelevan ymmärryksen puutteesta ja vaistomaisesta uteliaisuudesta\nihminen tuntee jonkinlaista nautintoa pysähtyessään pohjattoman kuilun\näärimmäiselle partaalle ja ajatellessaan: mitäpä jos viskautuisin\ntuonne? -- tai painaessaan ladatun revolverin ohimoa vasten ja\najatellessaan: mitäpä jos painaisin liipasinta! -- taikka nähdessään\njonkun ylhäisen henkilön, johon koko seura tuntee orjamaista\nkunnioitusta ja ajatellessaan: mitäpä jos lähestyisin tuota, tarttuisin\nsen nenään ja sanoisin: \"no miekkoiseni, tuleppa nyt perässä\".\n\nSamallaisen sisällisen mielenkuohun vaikutuksesta ja punnitsevan\narvostelun puutteesta, kun St Jérôme tuli alas ja sanoi minulle, etten\nenää saa olla täällä, koska olin niin huonosti käyttäytynyt ja osannut\nläksyni, ja että heti menisin ylös, minä näytin hänelle kieltä enkä\nmennyt.\n\nEnsi hetkellä St Jérôme ei voinut sanoa sanaakaan hämmästyksestä ja\nvihasta.\n\n-- C'est bien, sanoi hän saavuttaen minut: -- olen jo monasti uhannut\nteitä rangaistuksella, josta mummonne on tahtonut teitä vapauttaa;\nmutta nyt näen, että ilman vitsaa teitä ei mitenkään saa tottelemaan,\nja vitsaa te siis saattekin.\n\nHän sanoi tämän niin kovasti, että kaikki kuulivat. Veri syöksähti\ntavattomalla voimalla sydämmeeni; minä tunsin kuinka kovasti se lyö,\nkuinka kasvoni kalpenevat ja kuinka huuleni alkavat tahtomattani\nvavahdella. Taisin olla tällä hetkellä pelottavan näkönen, koska St\nJérôme, välttäen katsettani, tarttui äkisti käteeni; mutta tuskin olin\ntuntenut hänen kätensä kosketuksen kuin minun tuli niin paha olla, että\nunohtaen koko maailman tempasin käteni irti ja löin häntä koko\nvoimastani.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? sanoi Volodja, joka kauhistuen ja hämmästyen oli\nnähnyt tekoni.\n\n-- Anna minun olla! huusin minä itku suussa: -- ei kukaan teistä välitä\nminusta eikä kukaan ymmärrä, kuinka onneton minä olen. Kaikki te olette\nilkeät, inhottavat, lisäsin minä jonkinlaisessa hurjassa raivossa\nkääntyen koko seuran puoleen.\n\nMutta samassa St Jérôme ankarana ja kalpeana tuli uudestaan luokseni\nenkä ehtinyt vielä valmistautua puolustamaan itseäni, kun hän jo\nväkevällä liikkeellä aivan kuin ruuvipenkkiin puristi molemmat käteni\nyhteen ja alkoi raastaa minua jonnekin pois. Päätäni pyörrytti\nmielenkuohusta; muistan ainoastaan, että minä epätoivoisesti hakkasin\npäätäni ja viskelin polviani niin kauan kuin oli vähäkin voimia;\nmuistan, että nenäni usean kerran sattui jonkun reisiin, että suuhuni\njoutui jonkun verkatakki, että ympärilläni joka taholla tuntui jonkun\njalkoja, tomun hajua ja violette-veden tuoksua, jota St Jérôme käytti\nhajuvetenä.\n\nMuutaman minutin kuluttua paiskautui kopukan ovi minun jälkeeni.\n\n-- Vasili! sanoi hän inhottavalla, voitonriemuisella äänellä -- tuo\nvitsat tänne! -- -- --\n\n\n\n\nXV.\n\nMIETTEITÄ.\n\n\nOlisinko siihen aikaan todella voinut luulla, että jäisin eloon\nkaikkien näiden minua kohdanneiden onnettomuuksien jälkeen, ja että\ntulee aika, jolloin voin rauhallisesti niitä muistella?...\n\nMuistaessani mitä olin tehnyt en voinut kuvailla mitä seurauksia tästä\nkaikesta oli tuleva, mutta hämärästi tunsin auttamattomasti hukkuvani.\nAluksi vallitsi ympärilläni täydellinen hiljaisuus, tai ainakin minusta\nankaran mielenkuohun tähden niin tuntui, mutta vähitellen aloin erottaa\nääniä. Vasili tuli alhaalta ja viskattuaan jonkun luudantapaisen\nesineen ikkunalle pani haukotellen pitkäkseen. Alhaalta kuului\nkotiopettajan äänekäs puhe -- (luultavasti hän puhui minusta), sitten\nlasten ääniä, sitten naurua, juoksua, mutta jonkun minutin kuluttua\nalkoi talossa sen tavallinen liike, aivan kuin ei kukaan olisi tietänyt\ntai välittänyt siitä, että minä istuin pimeässä kopukassa.\n\nEn minä itkenyt, mutta joku kiveä raskaampi paino oli sydämmelläni.\nAjatukset ja kuvat kulkivat kiihtyvällä nopeudella häiriytyneessä\nmielikuvituksessani; mutta minua kohdanneen onnettomuuden muisto yhä\nkatkasi niiden oikullista ketjua ja minä uudestaan jouduin\nepätietoisuuden, toivottomuuden ja pelon umpisokkeloon.\n\nToisinaan rupesin ajattelemaan, että täytyy löytyä joku tuntematon syy\ntuohon kaikkien vihaan minua kohtaan. (Sillä hetkellä olin aivan\nvakuutettu siitä, että kaikki, alkaen mummosta Filip kuskiin asti.\ninhoovat minua ja nauttivat minun kärsimyksistäni). Minä varmaan en ole\näitini ja isäni poika, enkä Volodjan veli, vaan onneton orpo, armoihin\notettu löytölapsi, -- ajattelin itsekseni; ja tämä mahdoton ajatus\ntuotti minulle jonkinlaista surunsekaista lohdutusta ja tuntui aivan\ntodenmukaiselta. Minun teki mieleni ajatella, ettei onnettomuuteeni\nollut syynä omat pahat tekoni, vaan se, että kohtaloni oli muka\n\"hamasta syntymästäni saakka\" sellainen ollut, ja mielihyvää tuotti\nmyöskin se, että kohtaloni muistutti onnettoman Karl Ivanovitshin\nkohtaloa.\n\n\"Mutta miksi peittäisin tätä salaisuutta, kun kerran olen itse sen\nperille päässyt?\" ajattelen edelleen: -- huomispäivänä menen isäni\neteen ja sanon hänelle: \"isä, turhaan sinä peittelet minulta\nsyntymiseni salaisuutta: minä tiedän kaikki\". Hän sanoo siihen: minkä\nsille taitaa, ystäväni, ennen tai myöhemmin olisit kuitenkin sen saanut\ntietää, -- sinä et ole minun poikani, mutta minä olen ottanut sinut\nottopojakseni ja jos sinä olet ansaitseva minun rakkauttani, niin en\njätä sinua milloinkaan, ja minä vastaan hänelle: \"isä, -- vaikka enhän\nole oikeutettu nimittämään sinua tällä nimellä, mutta käytän sitä nyt\nviimeisen kerran, -- minä olen aina sinua rakastanut ja tulen\nrakastamaan, en ole milloinkaan unohtava, että olet hyväntekijäni, vaan\ntaloosi en enää voi jäädä. Täällä ei kukaan minua rakasta, ja St Jérôme\non päälliseksi vannonut kukistavansa minut. Joko hänen taikka minun on\njättäminen talosi, sillä minä en vastaa omasta itsestäni; siihen\nmäärään inhoan tuota miestä, että olen valmis vaikka mihin. Minä tapan\nhänet.\" Niin minun pitääkin sanoa: \"isä, minä tapan hänet\". Isä alkaa\nrukoilla minua, mutta minä teen kädelläni kieltävän liikkeen, sanon\nhänelle: ei, ystäväni, hyväntekijäni, me emme voi elää saman katon\nalla, anna siis minun mennä: ja sitten minä syleilen häntä ja sanon\nhänelle jostakin syystä ranskaksi: \"Oh, mon père, oh, mon bienfaiteur\ndonne-moi pour la dernière fois ta benédiction et que la volonté de\nDieu soit faite!\" Ja istuen kirstulla pimeässä kopukassa minä itkeä\nnyyhkytän näitä ajatellessani. Mutta äkkiä juolahtaa mieleeni minua\nodottava häpeällinen rangaistus, näen todellisuuden sen oikeassa\nvalossa, ja mietteet siinä silmänräpäyksessä häviävät.\n\nToisinaan taas kuvittelen olevani jo vapaudessa ulkopuolella kotiamme.\nMinä tulen husaariksi ja lähden sotaan. Kaikilta tahoilta hyökkää\nvihollinen kimppuuni, minä huiskutan sapeliani ja tapan yhden,\ntapan toisen, tapan kolmannen. Vihdoin, nääntyen haavoihin\nja väsymykseen kaadun maahan ja huudan: \"voitto!\" Kenraali\nkannustaa hevosensa minun luokseni ja kysyy: \"missä on hän, meidän\nvapauttajamme?\" Hänelle näytetään minua, hän lankee minun kaulaani ja\nilonkyyneleet silmissä huutaa: \"voitto!\" Minä paranen haavoistani ja\nkäsi mustan vaatteen kannattamana kävelen Tverskoin bulevardilla. Minä\nolen kenraali! Mutta nyt kohtaa minut _Keisari_ ja kysyy: kuka on tuo\nhaavoitettu nuorukainen? Hänelle vastataan, että se on tunnettu sankari\nNikolai. Keisari lähestyy minua ja sanoo: \"kiitän sinua. Teen kaikki\nmitä ikinä sinä minulta pyytänetkin\". Minä kumarran kunnioituksella\nja miekkaani nojautuen puhun: \"olen onnellinen, suuri keisari, että\nolen saanut vuodattaa verta isänmaani puolesta, ja tahtoisin antaa\nelämänikin; mutta jos olet niin armollinen, että sallit minun pyytää\nsinulta, niin pyydän yhtä ainoata asiaa: salli minun kukistaa\nviholliseni, tuo muukalainen St Jérôme. Minä haluan kukistaa\nviholliseni St Jérômen.\" Asetun julman näkösenä St Jérômen eteen ja\npuhun hänelle: \"sinä olet syypää onnettomuuteeni, à genoux!\" Mutta\näkkiä säikähdän, että millä hetkellä tahansa voi todellinen St Jérôme\nastua esiin vitsoineen, ja isänmaatansa puolustava kenraali huomaa\njälleen olevansa mitä surkein ja onnettomin olento.\n\nToisinaan taas muistuu mieleeni Jumala ja minä olen röyhkeästi\nkysyvinäni häneltä, minkätähden hän rankaisee minua? \"Tietääkseni en\nole unohtanut aamu- ja iltarukouksia, niin minkä vuoksi minun siis on\nkärsiminen?\" Voin erehtymättä sanoa, että ensimäisen askeleen niihin\nuskonnollisiin epäilyksiin, jotka vaivasivat minua poikuuden iällä,\ntein juuri nyt, ei siksi, että onnettomuus olisi minua vienyt nurinaan\nja epäuskoon, vaan siksi että ajatus kaitselmuksen vääryydestä tuli\nensi kerran päähäni tämän täydellisen henkisen häiriön ja vuorokautisen\nyksinäisyyden aikana. Se tuli minun päähäni kuin rikkaruohon siemen,\njoka sateen jälestä on pudonnut kuohkeaan maahan ja alkaa nopeasti\nkasvaa ja levittää juuriansa. Toisinaan taas kuvittelin, että ihan\nvarmaan kuolen ja olin näkevinäni S:t Jérômen hämmästystä, kun hän\nminun sijaan löytää kopukasta hengettömän ruumiin. Muistellen Natalia\nSavishnan kertomuksia vainajan sielun vaeltamisesta talossa\nneljänkymmenen vuorokauden aikana minäkin olin kuolemani jälkeen\nliitelevinäni näkymättömänä henkenä mummon talon kaikissa huoneissa ja\nurkkivinani ovatko Ljubotshkan kyyneleet, mummon valitukset todelliset\nja mitä isä puhuu St Jérômen kanssa. \"Hän oli kelpo poika\", sanoo isä\nkyyneleet silmissä. -- \"Oli kyllä, vastaa St Jérôme -- mutta hyvin\nvallaton.\" -- \"Teidän pitäisi kunnioittaa vainajia, sanoo isä, te\nolitte syypää hänen kuolemaansa, te säikytitte hänet, hän ei voinut\nkestää sitä nöyrtymistä minkä te hänelle valmistitte... Ulos talostani,\npahantekijä!\"\n\nJa St Jérôme lankeaa polvilleen, rupeaa itkemään ja pyytämään armoa.\nNeljänkymmenen päivän kuluttua nousee sieluni ylös taivaaseen; näen\nsiellä jotain ihmeellisen ihanata, valkeaa, läpikuultavaa, pitkää, ja\ntunnen että se on äitini. Tämä jokin valkea kietoutuu ympärilleni ja\nhyväilee minua; mutta minä olen rauhaton enkä tunne oikein häntä\näidikseni. \"Jos se olet sinä, sanon minä, niin näyttäydy minulle\nparemmin, niin että voin syleillä sinua.\" Ja hänen äänensä vastaa\nminulle: \"täällä olemme kaikki tämmöisiä, en voi sinua paremmin\nsyleillä. Eikö sinun ole näin hyvä olla?\" -- \"On, minun on hyvin hyvä\nolla, mutta sinä vaan et voi kutkuttaa minua, ja minä en voi suudella\nsinun käsiäsi...\" -- \"Sitä ei tarvita, täällä on muutenkin ihana olla\",\npuhuu hän ja minä tunnen, että on todellakin ihana olla ja me yhdessä\nhänen kanssa lennämme yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Tässä kohden minä\nikäänkuin herään valveilleni ja tapaan itseni jälleen kirstulla\nistumassa, pimeässä kopukassa, posket kyynelistä märkänä ja ilman\nmitään ajatusta toistamassa sanoja: ja me lennämme yhä ylemmäksi ja\nylemmäksi. Pitkän aikaa ponnistelen kaikkia mahdollisia voimiani\npäästäkseni selville asemastani, mutta henkisen katseeni edessä ei\nnykyisyydessä ole mitään muuta kuin ainoastaan hirveän synkkä,\nläpipääsemätön seinä. Koetan jälleen palata niihin hauskoihin,\nonnellisiin haaveihin, joita todellisuuden tieto oli keskeyttänyt;\nmutta ihmeekseni huomaan, että heti kun pääsen entisten mietteitteni\njuopaan, näen niiden jatkumisen mahdottomaksi ja, mikä kaikkein\nihmeellisintä, ne eivät tuota minulle enää mitään mielihyvää.\n\n\n\n\nXVI\n\nKUN SURVOTAAN, NIIN SAADAAN JAUHOJA.\n\n\nVietin yöni kopukassa eikä kukaan käynyt minua katsomassa; vasta\nseuraavana päivänä, eli sunnuntaina, minä siirrettiin pieneen,\nluokkahuoneen vieressä olevaan huoneeseen, ja jätettiin jälleen lukon\ntaakse. Rupesin toivomaan, että rangaistukseni rajottuu tähän\nvankeuteen, ja ajatukseni alkoivat rauhottua, kun sikeä uni oli minua\nvahvistanut, kun sain nähdä auringon leikkivän jäätyneiden ikkunalasien\nkuvioissa ja kadulta kuulin jokapäiväistä tavallista melua; yksinäisyys\ntuntui sentään hyvin raskaalta: olisin tahtonut liikkua, kertoa\njollekin kaiken mikä oli sydämmelleni kerääntynyt, mutta ympärilläni ei\nollut ainoatakaan elävää olentoa. Tämä asemani oli sitäkin\nvastenmielisempi, kun huolimatta inhostani en saattanut olla kuulematta\nkuinka St Jérôme aivan rauhallisena vihelteli joitakin iloisia\nlaulunpätkiä käyskennellen huoneessa. Olin aivan varma siitä, ettei\nhäntä lainkaan haluttanut viheltää, vaan hän teki sitä ainoastaan\nkiusatakseen minua.\n\nKahden aikaan St Jérôme ja Volodja menivät alas, ja Nikolai toi minulle\npäivällisen, ja kun hänelle kerroin mitä olin tehnyt ja mikä minua nyt\nodottaa, hän sanoi:\n\n-- Älkää huoliko surra, herra! -- kun survotaan, niin saadaan jauhoja.\nVaikka tämä sananparsi, joka joskus myöhemminkin antoi minulle lujuutta\nja mielenmalttia, tosin rauhotti minua, niin juuri se seikka, ettei\nminulle tuotu ainoastaan leipää ja vettä, vaan koko päivällinen,\ntorttuineenkin, sai minut kovasti ajatuksiini. Ellei olisi edes tuotu\ntorttuja, niin se olisi merkinnyt, että minua rangaistaan vankeudella,\nmutta nyt täytyi ajatella, etten olekaan vielä rangaistu, -- että olen\nainoastaan vahingollisena ihmisenä erotettu muista, ja että rangaistus\non vielä edessäni. Ollessani syventynyt tämän kysymyksen\nratkaisemiseen, käännähti avain vankikoppini lukossa ja St Jérôme\nkasvot synkän virallisina astui huoneeseen.\n\n-- Menkäämme mummon luo, sanoi hän katsomatta minuun.\n\nMinä olisin vähän puhdistanut liituun tahraantuneita nuttuni hihoja\nennenkuin läksin huoneesta, mutta St Jérôme sanoi minulle, että tuo oli\nkokonaan tarpeetonta, aivan kuin sieluntilani olisi ollut jo niin\nsurkealla kannalla, ettei ulkonäöstä edes maksanut vaivaa huolehtia.\n\nKatinka, Ljubotshka ja Volodja katsahtivat minuun silloin kuin St\nJérôme kädestä pidellen talutti minua salin läpi; aivan samalla\nilmeellä he katsahtivat minuun kuin me tavallisesti katselimme vankeja,\njoita maanantaisin kuljetettiin ikkunamme ohi. Ja kuin lähestyin mummon\nnojatuolia aikoen suudella hänen kättänsä, kääntyi hän minusta pois ja\npiilotti kätensä mantiljin alle.\n\n-- Jaha, hyvä ystäväni, sanoi hän jotenkin kauan vaiti oltuaan ja\nkiireestä kantapäähän minua silmäillen, niin etten tiennyt minne katsoa\nja minne käteni pistää: -- voinpa sanoa, että annatte todellakin suurta\narvoa rakkaudelleni ja tuotatte minulle tosi iloa. Mr St Jérôme, joka\non pyynnöstäni ottanut pitääkseen huolta teidän kasvatuksestanne, ei\ntahdo enää jäädä talooni. Minkätähden? Teidän tähtenne, rakas ystävä.\nMinä toivoin, että tulisitte olemaan kiitollinen, jatkoi hän venyttäen\njoka sanaansa ja äänellä, joka osotti hänen edeltäpäin valmistaneen\npuheensa -- hänen huolenpidostaan ja vaivoistaan, että te ymmärrätte\narvostella hänen ansioitaan, mutta te, maitonaama, poikanulikka olette\nuskaltaneet kohottaa kättä häntä vastaan! Erittäin kaunista! Mainiota!!\nMinäkin alan ajatella, ettette pysty käsittämään mitä sivistynyt käytös\nvaatii, ja että teitä kohtaan täytyy käyttää muita, alhaisempia\nkeinoja... Pyydä paikalla anteeksi, lisäsi hän ankaran käskevällä\näänellä osottaen St Jérômeen: --- kuuletko?\n\nMinä katsahdin mummon käden suuntaan ja nähtyäni St Jérômen verkanutun,\nkäännyin pois enkä liikahtanut paikaltani, jälleen alkaen tuntea\nsydämmen tyrmistymistä.\n\n-- No? ettekö kuule mitä teille sanon?\n\nKoko ruumiini vapisi, mutta en sittenkään liikkunut.\n\n-- Koko! sanoi mummo luultavasti huomattuaan sisälliset kärsimyksen!.\n-- Koko, sanoi hän ei enää käskevällä vaan pikemmin hellällä äänellä:\n-- sinäkö se olet?\n\n-- Mummo! minä en pyydä häneltä anteeksi mistään hinnasta... sanoin\nminä ja keskeytin äkkiä, tuntien etten voi estää kyyneleitä, jos vielä\nsanankin sanon.\n\n-- Minä käsken sinua, minä pyydän. Mikset tee?\n\n-- Minä... minä... en... tahdo... en voi, sain minä sanotuksi ja\npidätetyt rintaan keräytyneet nyyhkytykset äkkiä puhkasivat esteen ja\ntulvahtivat esiin epätoivoisella voimalla.\n\n-- C'est ainsi que vous obeissez à votre seconde mère, c'est ainsi que\nvous reconnaissez ses bontés, sanoi St Jérôme traagillisella äänellä:\n-- à genoux!\n\n-- Voi Jumalani, jospa hän olisi tämän nähnyt! sanoi mummo kääntyen\nminusta ja pyyhkien kyyneleitä. -- Jospa hän olisi nähnyt!... mutta\nkaikki on parhaaksi! Ei, hän ei olisi kestänyt tätä surua, ei olisi.\n\nJa mummo itki yhä kovemmin. Minä itkin myös mutta anteeksi pyytämistä\nen ajatellutkaan.\n\n-- Tranquillisez-vous au nom du ciel, M-me la comtesse, puhui St\nJérôme.\n\nMutta mummo ei enää kuunnellut häntä, vaan oli peittänyt kasvot\nkäsiinsä ja hänen nyyhkytyksensä muuttuivat hysteerilliseksi\nnikotukseksi. Sisälle juoksi pelästyneenä Mimmi ja Gasha, alkoi tuntua\njonkinlaisten spriivesien hajua, ja koko talossa nousi yhtäkkiä juoksua\nja kuiskutuksia.\n\n-- Nauttikaa nyt teoistanne, sanoi St Jérôme taluttaen minua takasin\nylös.\n\n-- Voi sentään, mitä olenkaan tehnyt! mikä olenkaan hirmuinen\npahantekijä!\n\nHeti kun St Jérôme, käskettyään minun mennä omaan huoneeseni, oli\nlaskeutunut alas, niin minä ymmärtämättä mitä tein läksin juoksemaan\nsuuria rappusia myöten, jotka veivät kadulle.\n\nOliko aikomukseni kokonaan karata talosta vai hukuttaa itseni en\nmuista; tiedän ainoastaan että kädet painettuina kasvojani vastaan,\nollakseni ketään näkemättä, juoksin rappusia myöten yhä kauemmas.\n\n-- Seis poika! huusi minulle äkkiä tuttu ääni. -- Sinuapa juuri\nhainkin, poika kulta!\n\nMinä aijoin ensin juosta ohi, mutta isä tarttui käteeni ja sanoi\nankarasti:\n\n-- Tuleppa tänne, velikulta! -- kuinka olet uskaltanut kajota\nportföljiin minun työhuoneessani? sanoi hän taluttaen minua pieneen\nvastaanottohuoneeseen. -- Mitä? miksi vaikenet? Mitä? lisäsi hän ottaen\nkiinni korvastani.\n\n-- Olen syyllinen, sanoin minä: -- en itsekään tiedä mikä minuun oli\ntullut.\n\n-- Vai et tiedä mikä sinuun oli tullut, vai et tiedä, vai et tiedä, vai\net tiedä, vai et tiedä, toisti hän joka sanalla nytkäyttäen korvaani:\n-- vieläkö toisten pistät nokkaasi joka paikkaan, vieläkö? vieläkö?\n\nVaikka tunsin korvassani mitä suurinta kipua en minä itkenyt, vaan koin\nmiellyttävää siveellistä tunnetta. Heti kun isä oli päästänyt minun\nkorvani, tartuin hänen käteensä ja itkien rupesin sitä suutelemaan.\n\n-- Lyö minua vielä, puhuin minä itkussa: -- kovemmin, kipeämmin, minä\nolen kelvoton, huono ja onneton ihminen!\n\n-- Mikä sinun on? sanoi hän kevyesti lykäten minua luotaan.\n\n-- En, en mene pois, sanoin minä ja tartuin hänen nuttuunsa. -- Kaikki\nvihaavat minua, sen tiedän, mutta Jumalan tähden, kuule sinä minua,\nsuojele minua, taikka aja kotoa. Minä en voi elää hänen kanssaan, hän\nkoettaa kaikin tavoin alentaa minua, käskee polvilleen eteensä, tahtoo\nruoskia minua. Minä en voi, en minä ole pieni, en minä sitä kestä, minä\nkuolen, tapan itseni. Hän oli sanonut mummolle, että olen lurjus, nyt\nmummo on kipeänä ja ehkä kuolee minun tähteni, minä... hä... nen...\nJumalan tähden, anna vitsaa... miksi... kiu... kiu... sa... ta... an...\n\nKyyneleet olivat tukehuttaa minut, minä istuin sohvalle enkä voinut\nenää puhua, pääni kallistui hänen polvilleen, minä nyyhkytin niin että\ntuntui kuin minun olisi heti pitänyt kuolla.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, poika paha, sanoi isä osanottavasti ja kumartui\nminun puoleeni.\n\n-- Hän on tyranni... kiusaajani... kuolen... ei kukaan välitä minusta!\nsain vaivalla sanotuksi ja senjälkeen minua alkoi puistattaa.\n\nIsä otti minut syliinsä ja vei makuuhuoneeseen. Minä nukuin.\n\nHerättyäni oli jo hyvin myöhäinen, yksinäinen kynttilä paloi vuoteeni\nvieressä ja huoneessa istuivat kotilääkärimme, Mimmi ja Ljubotshka.\nHeidän kasvoistaan päättäen he näyttivät pelkäävän minun sairastuvan.\nMutta minun olikin niin hyvä ja keveä olla kahdentoista tuntisen\nnukkumisen jälkeen, että olisin heti hypähtänyt vuoteeltani, ellen\nolisi pitänyt parempana antaa heidän jäädä siihen luuloon että olin\nsairas.\n\n\n\n\nXVII\n\nVIHA.\n\n\nNiin, tämä oli todellista vihan tunnetta, ei semmoista vihaa, josta\nainoastaan kirjotetaan romaaneissa ja johon voin olla uskomatta, ei\nsemmoista, joka muka nauttii pahan tekemisestä ihmiselle, vaan\nsemmoista vihaa, jota seuraa vastustamaton inho asianomaiseen ihmiseen,\nvaikka tämä ihminen näyttäisi ansaitsevan kunnioitusta, -- joka tekee\nvastenmieliseksi hänen tukkansa, kaulansa, käyntinsä, äänensä, kaikki\nhänen jäsenensä, kaikki hänen liikkeensä, ja samassa kuitenkin jollakin\nkäsittämättömällä voimalla vetää hänen luoksensa ja panee levottomalla\ntarkkaavaisuudella seuraamaan kaikkia hänen vähimpiäkin tekoja.\nSemmoista inhoa minä tunsin St Jérômeen.\n\nSt Jérôme oli asunut meillä jo puolitoista vuotta. Arvostellen nyt\nkylmäverisesti tätä miestä, pidän häntä hyvänä ranskalaisena, mutta\nranskalaisena mitä suurimmassa määrässä. Hän ei ollut tyhmä, oli\njotenkin hyvin oppinut ja täytti hyvin velvollisuutensa meihin nähden,\nmutta hänessä oli tuo hänen kansalaisilleen omituinen ja venäläiselle\nluonteelle niin vieras keveän itsekkyyden, kunnianhimon, röyhkeyden ja\nalkuperäisen itseluottamuksen piirre. Tuo kaikki oli minulle ylen\nvastenmielistä. On itsestään ymmärrettävää, että mummo oli hänelle\nselittänyt mielipiteensä ruumiinrangaistuksesta niin ettei hän\nuskaltanut lyödä meitä; mutta siitä huolimatta hän usein uhkasi antaa\nselkään erittäinkin minulle, ja lausui sanan fouetter (jotenkin\nfouatter) niin inhottavasti ja semmoisella painolla, kuin olisi minun\npieksämiseni tuottanut hänelle mitä suurinta nautintoa.\n\nEn yhtään pelännyt rangaistuksen kipua, en ollut koskaan sitä kokenut,\nmutta yksin ajatuskin, että St Jérôme voi lyödä minua, saattoi minut\ntukehutetun epätoivon ja vihan raskaaseen mielialaan.\n\nOlihan joskus sattunut, että Karl Ivanovitsh harmistuessaan oli\ntoiminut linjaalin tai remmin välityksellä, mutta tätä muistelen ilman\nvähintäkään apeutta. Siihenkin aikaan, josta nyt puhun (jolloin olin\nneljäntoistavuotias), jos vaan Karl Ivanovitsh olisi sattunut lyömään\nminua, olisin kylmäverisesti hänen iskujansa kantanut. Karl\nIvanovitshia minä rakastin, muistin häntä siitä saakka kuin itseänikin,\nja olin tottunut pitämään häntä perheemme jäsenenä; mutta St Jérôme oli\nylpeä, itseensä tyytyväinen mies, jota kohtaan minulla ei ollut mitään\nmuita tunteita kuin tuo ehdoton kunnioitus, jota kaikki muutkin suuret\nminussa herättivät. Karl Ivanovitsh oli lystikäs lastenhoitaja-ukko,\njota minä rakastin sydämmestäni, vaikka tosin asetin kuitenkin\nalapuolelle itseäni, yhteiskunnallista asemaamme lapsellisesti\narvostellessani.\n\nSt Jérôme sitävastoin oli sivistynyt, kaunis, nuori keikari, joka aina\nasetti itsensä kaikkien muiden rinnalle.\n\nKarl Ivanovitsh torui ja rankaisi meitä aina kylmäverisesti; näkyi että\nhän piti tuota tosin välttämättömänä, mutta kaikessa tapauksessa\nepämiellyttävänä velvollisuutena. St Jérôme sitävastoin rakasti\nesiintyä rankaisijana; rangastessaan hän näytti sitä tekevän enemmän\nomaksi huviksensa kuin meidän hyödyksemme. Hän nautti omasta\nylevyydestään. Hänen komeat ranskalaiset lauseensa, joissa hän käytti\nvoimakkaita korkoja viimeisellä tavulla, olivat minusta sanomattoman\ninhottavia. Karl Ivanovitsh käytti suuttuessaan sanoja: \"nukkekomedia,\nvallaton nulikka, espanjalainen laastari\". St Jérôme nimitti meitä\nmauvais sujet, vilain garnement y.m. nimityksillä, jotka loukkasivat\noman arvoni tuntoa.\n\nKarl Ivanovitsh käski meitä polvillemme, kasvot nurkkaan päin\nkääntyneinä, ja rangaistuksena oli se ruumiillinen kipu, jonka tämä\nasento tuotti; St Jérôme, pullistaen rintaansa ja tehden kädellään\nmahtavan liikkeen, huusi traagillisella äänellä: \"à genoux, mauvais\nsujet!\" käski polvistumaan kääntyneenä häneen päin ja pyytämään armoa.\nRangaistus tarkotti nöyryyttämistä.\n\nMinua ei siis rangaistu, eikä kukaan edes muistuttanut minulle mitä oli\ntapahtunut; mutta en vaan voinut unohtaa kaikkea mitä olin saanut näinä\nkahtena päivänä kokea: epätoivoa, häpeää, pelkoa ja vihaa. Vaikka St\nJérôme siitä pitäen ei näyttänyt minusta mitään välittävän eikä paljon\npuuhannut minun kanssani, en minä puolestani voinut tottua katsomaan\nhäneen välinpitämättömästi. Joka kerta kun katseemme sattumalta\nkohtasivat toisensa, näytti minusta, että silmissäni ilmeni liian selvä\nvihamielisyys ja minä koetin tehdä ilmeeni välinpitämättömäksi, mutta\nsilloin taas näytti, että hän ymmärtää teeskentelyni; minä punastuin ja\nkäännyin kokonaan pois.\n\nSanalla sanoen minun oli sanomattoman vaikeata olla missään suhteessa\nhäneen.\n\n\n\n\nXVIII\n\nPIIKAINKAMARI.\n\n\nTunsin itseni yhä yksinäisemmäksi, ja päähuvinani olivat\nyksinäisyydessä tehdyt havainnot ja mietiskely. Mietiskelyni esineestä\nkerron seuraavassa luvussa; mutta havaintoni näyttämö oli etupäässä\npiikain kamari, jossa kehittyi mieltäni kiinnittävä ja liikuttava\nromaani. Tämän romaanin sankarittarena oli tietysti Masha. Hän oli\nrakastunut Vasiliin, joka oli häntä tuntenut jo silloin kuin hän eli\nvapaana, ja Vasili oli jo silloin luvannut ottaa hänet vaimokseen.\nKohtalo, joka oli erottanut heidät viisi vuotta sitten, oli heidät\njälleen yhdistänyt mummon talossa, vaan heidän rakkauteensa tuli nyt\neste Nikolain puolelta (joka oli Mashan setä). Tämä Nikolai ei tahtonut\nkuulla puhuttavankaan Mashan naimisista Vasilin kanssa, jota sanoi\nmaltittomaksi ja holtittomaksi mieheksi.\n\nTämä este vaikutti, että tuo ennen jotenkin kylmäverinen ja\nleväperäinen Vasili äkkiä rakastui Mashaan, ja rakastui niinkuin\nsuinkin voi rakastua räätälinammattia harjottava maaorja\nvaaleanpunasessa paidassaan, tukka voideltuna.\n\nVaikka hänen rakkautensa ilmestyi jotenkin merkillisellä tavalla\n(niinpä hän esimerkiksi Mashaa kohdatessaan aina koetti tuottaa tälle\nkipua, joko nipistämällä taikka lyömällä, taikka puristamalla niin\nvoimakkaasti, että toinen tuskin saattoi hengittää), niin oli hänen\nrakkautensa kuitenkin vilpitön, jonka osottaa jo sekin seikka, että\nsiitä pitäen kuin Nikolai todenperästä kielsi Mashan häneltä, Vasili\nalkoi surusta juoda, vetelehtiä kapakoissa, rähistä, sanalla sanoen\nkäyttäytyä niin huonosti, että monta kertaa joutui häpeällisen\nrangaistuksen alaiseksi poliisikonttoorissa. -- Mutta nämä hänen\ntekonsa ja niiden seuraukset tuntuivat Mashasta olevan pelkkää ansiota\nja vielä enensivät hänen rakkauttansa Vasiliin. Kun Vasilia pidettiin\npoliisiputkassa, niin Masha kaiket päivät silmiä pyyhkimättä itki,\nvalitteli kovaa kohtaloansa Gashalle (joka otti harrasta osaa\nonnettomien rakastuneiden asiaan) ja ylenkatsoen setänsä haukkumisia ja\nlyöntejä juoksenteli salaa poliisikonttooriin ystäväänsä tapaamassa ja\nlohduttelemassa.\n\nÄlkääpä paheksuko lukija sitä seuraa, johon teidät saatan. Ellei\nsielussanne ole laimenneet rakkauden ja osanoton kielet, niin piikain\nkamarissakin voivat helähdellä äänet, joista ne löytävät vastinetta.\nSuvainnetteko seurata minua sinne vai ette, kaikissa tapauksissa minä\nlähden rappusten porraslavalle, josta näen kaikki mitä piikain\nkamarissa tapahtuu. -- Tuossa on pankko ja pankolla näkyy silitysrauta,\npahvinukke nenä särkyneenä, pesuamme, pesuastia; tuossa on ikkuna,\njonka laudalla seuraavat esineet muodostavat epäjärjestyksen: musta\nvahapalanen, silkkivyyhti, puoleksi syöty kurkku, ja konfektirasia;\ntuossapa on myöskin suuri, punanen pöytä, jonka päällä ompelusta\npainamassa on karttuunivaatteeseen ommeltu tiilikivi ja jonka ääressä\nistuu hän vaalean punasessa puvussa, joka on minun mielikkipukuni, ja\nsinisessä huivissa, joka niinikään minua suuresti viehättää. Hän\nompelee, silloin tällöin pysähtyen vähän raapimaan neulalla päätänsä\ntai kynttilänsydäntä korjaamaan, ja minä katselen ja ajattelen: miksi\nhän ei ole syntynyt säätyläisnaiseksi noine kirkkaine sinisilmineen,\ntavattoman suurine vaaleine palmikkoineen ja korkeine rintoineen?\nKuinka hyvin hänen sopisi istua vierashuoneessa, vaalean punasilla\nnauhoilla varustettu pitsimyssy päässä ja vadelmanpunanen silkkikapotti\nyllä, ei semmoisessa kapotissa kuin Mimmillä on, vaan semmoisessa kuin\nolin nähnyt Tverskoin bulevardilla. Hän ompelisi koruompelusta, ja minä\nkatselisin häntä peiliin, ja mitä ikinä hän tahtoisi, sen minä tekisin;\nauttaisin hänen ylleen päällysvaatteet, ruuan itse tarjoisin...\n\nJa mikä juopunut naama ja inhottava muoto on tuolla Vasililla ahtaine\ntakkineen, joka on pingotettu likasen, vaaleanpunasen, housujen\nulkopuolelle jätetyn paidan päälle! Jokaisessa hänen liikkeessään,\njokaisessa hänen selkänsä kumarruksessa olen näkevinäni\nselviä tuntomerkkiä inhottavasta rangaistuksesta, joka on häntä\nkohdannut...\n\n-- Mitä, joko Vasili on taas? sanoi Masha pistäen neulan tyynyyn,\nnostamatta päätä tervehdykseksi huoneeseen astuvalle Vasilille.\n\n-- Kuinkas muuten? voiko häneltä mitään hyvää odottaa, vastasi Vasili:\n-- kunpa edes antaisi varman päätöksen; muuten tässä ihan suotta\nmenehdyn, ja ihan vaan hänen tähtensä!\n\n-- Tahdotteko teetä? sanoi Nadjozha, toinen sisäpiika.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi. Ja minkä vuoksi se rosvo sitten vihaa, se sinun\nsetäsi, minkä vuoksi? senvuoksi että minulla on oikeat vaatteet, että\nkävelen niinkuin pitää. Sanalla sanottu: helvetti! päätti Vasili.\n\n-- Pitää olla nöyrä, sanoi Masha puraisten rihman poikki: -- mutta te\nsensijaan aina...\n\n-- En jaksa enää, siinä koko syy!\n\nSamassa kuului mummon huoneesta oven paiskaus ja Gashan muriseva ääni.\nGasha kuului nousevan ylös rappusia.\n\n-- Minkä sille tekee, kun ei se piru itsekään tiedä mitä tahtoo,\nkirottu akka! Herra antakoon minulle syntini anteeksi, murahteli hän.\n\n-- Nöyrin palvelijanne! sanoi Vasili nousten häntä tervehtimään.\n\n-- Onpa teitä täällä taas! vastasi Gasha uhkaavasti katsahtaen\nVasiliin: -- mitä sinä vetelehdit? onko täällä mikä paikka käydä\ntytöstämässä...\n\n-- Aijoin teidän terveyttänne tiedustella, sanoi Vasili arasti.\n\n-- Kohta heitän vaivaisen henkeni, siinä on minun terveyteni, huusi\ntäyttä kurkkua vielä vihasempana Gasha.\n\nVasili rupesi nauramaan.\n\n-- Tässä ei ole mitään nauramista, ja kun sanon mene matkaas, niin\nmars! Katsos heittiötä, tuokin sika menisi muka naimisiin! No, mars\nmatkaas!\n\nJa polkien jalkaansa Gasha meni huoneeseensa sekä paiskasi oven\nsemmoisella voimalla, että lasit tärähtelivät ikkunoissa.\n\nVäliseinän takaa vielä kauan aikaa kuului kuinka hän yhä pauhaten,\nkaikkia toruen ja omaa oloansa kiroten paiskeli tavaroitansa ja repi\nlempikissaansa korvista: vihdoin ovi aukeni ja ulos lensi hännästä\nviskattu surkeasti naukuva kissa.\n\n-- Taidan tulla toisen kerran teetä juomaan, kuiskasi Vasili: --\nnäkemiin asti.\n\n-- Annahan olla, sanoi Nadjozha silmää iskien: -- minä menen teekyökkiä\nkatsomaan.\n\n-- Kyllä minä tästä lopun teen, sanoi Vasili istuutuen lähemmä Mashaa,\nheti kun Nadjozha oli lähtenyt huoneesta: -- joko menen kreivittären\npuheille ja kerron kuinka asiat ovat, taikka sitten... heitän kaikki ja\npakenen niin pitkälle kuin tietä piisaa, jumalauta.\n\n-- Mihinkäs minä jään...\n\n-- Sinuapa minun tuleekin surku, muuten olisinkin jo aikaa sitten\nvapaudessa.\n\n-- Miksikäs sinä Vasili et ole tuonut minulle paitojasi pestäväksi,\nsanoi Masha vähän vaiti oltuaan: katsoppas kuinka hihansuut ovat\nmustina, lisäsi hän.\n\nSamassa kuului alhaalta mummon kellonsoitto ja Gasha tuli jälleen ulos\nhuoneestaan.\n\n-- Mitä sinä lurjus tytöstä haet? sanoi Gasha tyrkäten Vasilia oveen\npäin: -- taitaa olla lysti katsella kuinka tyttö itkee. Ulos täältä! Ja\nmitä hyvää tuokin polonen on hänestä löytänyt? Eikö setä ole sinua jo\nkylläksi lyönyt hänen tähtensä?\n\n-- En huoli kestään muusta, enkä rakasta ketään muuta, vaikka minut\nsiihen paikkaan löisit kuoliaaksi, sanoi Masha äkkiä ruveten itkemään.\n\nKauan aikaa katselin Mashaa, joka kirstulla loikoen pyyhki huivillaan\nkyyneleitä, ja minä yrittelin jos joltakin kannalta katsoa Vasiliin,\nlöytääkseni hänessä sen puolen, joka Mashasta näytti niin\nviehättävältä. Mutta vaikka vilpittömästi otin osaa hänen suruunsa, en\nkuitenkaan mitenkään voinut käsittää, kuinka niin ihana olento kuin\nMasha minun silmissäni oli taisi olla rakastunut Vasiliin.\n\n\"Kun tulen suureksi\", mietiskelin minä palattuani ylös omaan\nhuoneeseeni, -- \"niin saan Petrovskin kartanon haltuuni ja Vasili ja\nMasha tulevat olemaan minun maaorjiani. Minä istun työhuoneessani ja\npoltan piippua, Masha kulkee silitysrauta kädessä kyökkiin. Minä sanon:\n'käskekää Masha tänne'. Hän tulee ja huoneessa ei ole ketään... samassa\nVasili astuu sisään ja nähtyään Mashan sanoo: 'mennyt on minun onneni!'\nja Masha rupeaa myöskin itkemään; mutta minä sanon: 'Vasili! tiedän\nsinun rakastavan häntä ja hänen rakastavan sinua, tuossa saat 1000\nruplaa, ota ne, nai hänet ja Jumala olkoon kanssasi', mutta itse menen\nkabinettiin\". -- Lukemattomien ajatusten ja haaveiden joukossa,\njotka mitään jälkeä jättämättä kulkevat ohi ymmärryksessä ja\nmielikuvituksessa, on myös semmoisia, jotka niihin jättävät syvän,\ntuntuvan vaon: niin että usein varsinaisen ajatuksen ollessa haihtunut\nmuistosta, siinä on ainoastaan tunto, että jotain hyvää oli päässä\nliikkunut, -- tuntuu ajatuksen jälki, ja sitä koettaa uudestaan eleille\nherättää. Sellaisen syvän jäljen jätti sieluuni ajatus oman tunteeni\nuhraamisesta Mashan hyväksi, jota hän saattoi löytää ainoastaan\navioliitosta Vasilin kanssa.\n\n\n\n\nXIX\n\nPOIKA-IKÄ.\n\n\nTuskin uskotaan minua, kun kerron millaiset olivat poika-ikäni\nrakkaimmat ja alituiset ajatukset, -- niin suuressa ristiriidassa ne\nolivat ikäni ja asemani kanssa. Mutta minun mielestäni ristiriita\nihmisen aseman ja hänen siveellisen pyrintönsä kanssa on totuuden\nvarmin tunnusmerkki.\n\nSen vuoden aikana, jona vietin yksinäisyyden, itseeni keskitettyä\nsiveellistä elämää, ehtivät kaikki abstraktiset kysymykset ihmisen\ntarkotusperästä, tulevasta elämästä, sielun kuolemattomuudesta astua\neteeni; ja lapsellinen heikko ymmärrykseni koetti kokemattomuuden koko\nkiihkolla päästä niiden kysymysten perille, joiden tekeminen edustaa\nihmisjärjen korkeinta astetta, mutta joiden ratkaisu ei ole tämän\njärjen vallassa.\n\nIhmisjärki näyttää minusta jokaisessa eri henkilössä kulkevan samaa\nkehityksensä tietä, jota myöten sen kehitys kulkee kokonaisissa\nsukupolvissa; eri filosoofisten järjestelmäin perusajatukset näyttävät\nminusta muodostavan ihmisjärjen erottamattomia osia, mutta jokainen\nihminen enemmän tai vähemmän selvästi tietää niistä jo ennen kuin tunsi\nmitään filosoofisia järjestelmiä.\n\nNämä ajatukset esiintyivät järjelleni niin hämmästyttävän selvinä, että\nyritin niitä elämäänikin sovittaa, kuvaellen olevani ensimäinen, joka\nolen keksinyt niin yleviä ja hyödyllisiä totuuksia.\n\nKerran sain päähäni, että onni ei riipu ulkonaisista seikoista, vaan\nmeidän suhteistamme näihin seikkoihin, -- että ihminen, joka on\ntottunut kärsimyksiä kestämään, ei voi olla onneton, ja totuttaakseni\nnyt itseäni kestävyyteen minä tavattomasta kivusta huolimatta pitelin\nviisi minuttia erältään ojennetuin käsin Tatishtshevin sanakirjoja, tai\nmenin kopukkaan ja pieksin selkääni nuoralla niin tuntuvasti, että\nkyyneleet väkisinkin nousivat silmiini.\n\nToisen kerran taas, kun muistin että kuolema odottaa minua joka hetki,\njoka minutti, ja voimatta käsittää kuinka ihmiset tähän saakka eivät\nole ymmärtäneet, että onnellinen voi olla ainoastaan käyttäen hyväkseen\nnykyisyyttä ja ollen ajattelematta tulevaisuutta, päätin ja kolmen\npäivän kuluessa toteutinkin sen, että jätin lukuni ja ainoastaan\nvuoteella viruen luin hauskuudekseni jotain romaania ja söin\nmesileipiä, joita ostelin viimeisillä rahoillani.\n\nToisen kerran taas seistessäni taulun edessä ja piirrellessäni siihen\nliidulla kaikellaisia kuvioita hämmästytti minua yhtäkkiä ajatus: minkä\nvuoksi sopusuhtaisuus miellyttää silmää? mitä on sopusuhtaisuus? Se on\nsynnynnäinen tunne, vastasin itselleni. Mihin se perustuu? Onko siis\nelämän jokaisessa kohdassa sopusuhtaisuutta? Päinvastoin, tuossa olkoon\nelämä -- ja minä piirustin taululle soikean kuvion. -- Elämän jälkeen\nsielu siirtyy ikuisuuteen; tuo olkoon ikuisuus -- ja minä piirsin\nsoikean kuvion toisesta päästä viivan taulun ääreen asti. Mutta miksi\nei ole toisella puolella samallaista viivaa? Ja mitä ikuisuutta voikaan\noikeastaan olla yksipuolisesti ainoastaan toiselta puolelta? Me\nvarmaankin olemme olleet olemassa ennen tätä elämää, vaikka olemme\nsittemmin kadottaneet muiston siitä.\n\nTämä mietelmä, joka tuntui minusta erinomaisen uudelta ja selvältä ja\njonka yhteyttä vaivalla voin nähdä nyt, miellytti minua suuresti ja\nminä otin paperin esittääkseni sen kirjallisesti; mutta tällöin tuli\npäähäni niin pohjaton ajatusten paljous, että minun piti nousta ja\nruveta kävelemään huoneessani. Tultuani ikkunan ääreen kääntyi huomioni\nhevoseen, jota kuski paraillaan valjasti vesirattaiden eteen, ja kaikki\najatukseni keskittyivät ratkaisemaan kysymystä: mihin eläimeen tai\nihmiseen siirtyy tuon hevosen sielu, kun se kuolee? Samassa kulki\nVolodja huoneen läpitse ja hän hymähti huomatessaan minun jotain\nmietiskelleen, ja tämä hymy oli riittävä saadakseen minun ymmärtämään,\nettä kaikki mitä olin ajatellut oli hirveän joutavata.\n\nOlen tämän minulle jostakin syystä muistettavan tapauksen kertonut\nainoastaan antaakseni lukijalle käsityksen siitä minkä suuntaiset\njärkeilemiseni olivat.\n\nMutta mihinkään filosoofiseen suuntaan en ollut niin innostunut kuin\nskeptisismiin, joka yhteen aikaan saattoi minut miltei mielisairauteen.\nKuvailin, että paitsi minua ei ollut ketään eikä mitään olemassa koko\nmaailmassa, -- että esineet eivät ole esineitä, vaan kuviomuotoja,\njotka ilmestyvät ainoastaan silloin kuin käännän niihin huomion, ja\nettä nuo kuviot heti häviävät, kun lakkaa niitä ajattelemasta. Sanalla\nsanoen, minä yhdyin Schellingin kanssa siihen vakaumukseen, etteivät\nesineet ole olemassa, vaan ainoastaan minun suhteeni niihin. Toisinaan\nminä tämän alituisen idean vaikutuksesta jouduin sellaiseen\nmielettömyyteen, että äkkiä katsahtamalla vastakkaiseen suuntaan\ntoivoin äkkiarvaamatta tapaavani tyhjyyden (néant) sieltä missä minua\nei ollut.\n\nMikä surkuteltava, mitätön toiminnan kimmotin onkaan ihmisen ymmärrys!\n\nHeikko ymmärrykseni ei voinut tunkeutua läpitunkemattomaan, mutta\nylivoimaisissa yrityksissä kadotti toisen toisensa perästä niistä\nvakaumuksista, joihin elämäni onnen vuoksi minun ei olisi pitänyt\nkoskaan kajota.\n\nKaikesta tästä raskaasta siveellisestä ponnistuksesta ei tuloksena\nollut muuta kuin turha järjen kekseliäisyyden kehittyminen, joka\nheikonsi minussa tahdon voimaa, ynnä tottumus alituiseen siveelliseen\neristelemiseen, joka hävitti tunteen tuoreuden ja arvostelun selvyyden.\n\nAbstraktiset ajatukset kehittyvät ihmisen taipumuksesta saattaa\ntietoisuuteensa hetkellistä sieluntilaansa ja siirtää se muistoon.\nTaipumukseni abstraktisiin mietteihin kehitti minussa siihen määrään\nluonnottomasti tietoisuuden, että useinkin, alettuani ajatella ihan\nyksinkertaista asiaa, jouduin pääsemättömiin ajatusteni erittelemisiin;\nen enää ajatellut kysymystä, joka oli edessäni, vaan ajattelin sitä\nmitä ajattelin. Kysyin itseltäni: mitä ajattelen? ja vastasin:\najattelen, mitä ajattelen? Mutta mitä minä nyt ajattelen? Minä\najattelen, että ajattelen, mitä ajattelen? j.n.e. Ymmärrys sotki\nymmärrystä...\n\nAika lailla nuo filosoofiset havainnot sentään kutkuttivat\nitserakkauttani: usein kuvailin olevani suuri mies, joka levittää\nmaailmalle uusia totuuksia ja ylpeänä omasta arvostani silmäilin alas\nmuihin kuolevaisiin, mutta, kumma kyllä, jouduttuani näiden\nkuolevaisten yhteyteen minä aristelin jokaista heistä, ja mitä ylemmäs\nusotin itseni sitä vähemmin osasin toisten seurassa ilmaista tätä oman\narvon tuntoa, enkä voinut edes päästä ujostelemasta jokaista\npienintäkin sanaa ja liikettä.\n\n\n\n\nXX\n\nVOLODJA.\n\n\nNiin se on, mitä edemmäs siirryn kuvailemaan tätä elämäni kautta sitä\nraskaammaksi ja vaikeammaksi se minulle käy. Ani, ani harvoin tapaan\ntämän ajan muistojen joukossa sen todellisen lämpimän tunteen hetkiä,\njoka niin kirkkaasti ja alituisesti valaisi elämäni alkua. Ehdottomasti\nhaluaisin pian päästä poika-ikäni erämaan ohitse ja saavuttaa sen\nonnellisemman ajan, jolloin uudelleen todellisesti hieno, hyvä\nystävyyden tunne kirkkaasti valaisi tämän ikäkauden loppupuolta ja\nlaski perustuksen uudelle ihanan runollisuuden täyttämälle nuoruuden\najalle.\n\nEn rupea tunti tunnilta seuraamaan muistojani, vaan heitän ainoastaan\npikaisen katsahduksen niiden tärkeimpiin kohtiin siltä ajalta, johon\nolen kertomukseni kehittänyt, -- siihen aikaan, jolloin läheisesti\ntutustuin erään harvinaisen miehen kanssa, jolla oli ratkaiseva ja hyvä\nvaikutus minun luonteeseeni ja kehitykseni suuntaan.\n\nVolodja oli näinä päivinä pääsevä ylioppilaaksi, opettajat kävivät\nnyt jo erikseen hänen luonansa, ja kateudella ja ehdottomalla\nkunnioituksella minä kuulin, kuinka hän, reippaasti lyöden liidulla\nmustaa taulua vasten, puhui funktioneista, siinuksista, koordinaateista\nj.n.e., jotka minusta tuntuivat olevan saavuttamattoman viisauden\nmerkkejä. Mutta eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen kokoontuivat\nkaikki opettajat, ynnä kaksi professoria mummon huoneeseen ja isän ja\nmuutamien vieraiden läsnä ollessa toimittivat yliopistollisen tutkinnon\nkokeen, jossa Volodja mummon suureksi iloksi osotti tavattomia tietoja.\nMinullekin tehtiin kysymyksiä muutamissa aineissa, mutta minä\nosottauduin sangen huonoksi ja professorit näyttivät koettavan peittää\ntietämättömyyttäni mummon edessä, mikä seikka hävetti minua vieläkin\nenemmän. Minuun ei kuitenkaan pantu suurtakaan huomiota, sillä olin\nvasta viidentoista ikäinen ja tutkinto oli lupailtava siis vasta vuoden\nkuluttua. Volodja tuli alas ainoastaan päivällisten ajaksi, kaiket\npäivät ja illatkin hän vietti yläkerrassa lukien, hän teki sitä omasta\nhalusta eikä pakosta. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, ei tahtonut\nsuorittaa tutkintoa tyydyttävästi, vaan kiitettävästi.\n\nJa niin koittaa ensimäisen tutkinnon päivä. Volodja pukee yllensä\npronssinappisen, sinisen frakin, kultakellon ja kiillotetut saappaat;\nportaiden eteen ajaa isän avovaunut, Nikolai heittää polstan syrjään ja\nVolodja ajaa St Jérômen kanssa yliopistoon. Tytöt, erittäinkin Katinka\nkatsovat riemuissaan ja ihastuksissaan ikkunasta ajoneuvoihin nousevan\nVolodjan solakkaa olentoa, isä sanoo: \"Jumalaa suokoon hänelle onnea\",\nja mummo, joka myös kömpii ikkunan ääreen, tekee kyyneleet silmissä ja\nkoko ajan mumisten ristinmerkkiä Volodjan jälkeen, kunnes vaunut\nkatoavat kulman taa.\n\nVolodja palaa takasin. Kaikki hyökkäävät häneltä kysymään: \"kuinka\nkävi? kuinka paljon sait?\" mutta hänen ilosista kasvoistaan jo kohta\nnäkee, että kaikki on käynyt hyvin. Volodja oli saanut viisi ääntä.\nSeuraavana päivänä hän saatetaan samoilla onnentoivotuksilla ja\npelolla, ja vastaanotetaan samalla maltittomuudella ja ilolla. Niin\nmenee yhdeksän päivää. Kymmenentenä päivänä on viimeinen, kaikkein\nvaikein tutkinto, nimittäin -- uskonnon. Kaikki seisovat ikkunan\nääressä ja vielä suuremmalla maltittomuudella odottavat häntä. Kello on\njo kaksi, mutta Volodjaa ei näy.\n\n-- Herranen aika! Tuolla, tuolla he tulevat!! huutaa Ljubotshka\npainautuen ikkunaa vastaan.\n\nJa todellakin, vaunuissa istuu St Jérômen vieressä Volodja, ei\nkuitenkaan enää sinisessä hännystakissa ja harmaassa lakissa, vaan\nylioppilaan puvussa, sininen vaatekaulus jäykkänä, kolmikulmainen hattu\npäässä ja kullattu miekka kupeella.\n\n-- Kunpa _sinä_ nyt olisit elossa! huudahtaa mummo nähtyään Volodjan\nylioppilaspuvussa, ja menee tainnoksiin.\n\nKasvot loistavina Volodja hyökkää etehiseen, suutelee ja syleilee\nminua, Ljubotshkaa, Mimmiä ja Katinkaa, joka tällöin punastuu korvia\nmyöten. Volodja on haltioissaan riemusta. Ja kuinka sievä hän on tuossa\npuvussa! Kuinka tuo sininen kaulus sopii hänen tuskin näkyviin mustiin\nviiksiinsä! Mitkä hienot pitkät vyötärykset hänellä on, mikä ylevä\nkäynti! Tänä muistopäivänä kaikki syövät päivällistä mummon huoneessa,\nkaikkien kasvoilta loistaa ilo, ja jälkiruuan aikana ilmestyy\nhovimestari sopivan juhlallisena ja samalla ilosena, tuoden valkoseen\npyyhinliinaan käärityn samppanjapullon. Mummo juo ensi kerran äidin\nkuoleman jälkeen samppanjaa, juo maljan pohjaan, toivottaen Volodjalle\nonnea, ja häneen katsoessaan itkee jälleen riemusta. Nyt Volodja saa jo\najella yksin aivan omissa vaunuissa, hän ottaa ystäviä vastaan\nluonansa, polttaa tupakkaa, ajaa tanssiaisissa ja näinpä kerran hänen\njuovan omassa huoneessaan tuttujensa kanssa kaksi pulloa samppanjaa,\njolloin he joivat joka maljan joidenkin salaperäisten naisolentojen\nterveydeksi ja kinailivat siitä kenen osaksi tulee le fond de la\nbouteille. Hän syö kuitenkin päivällistä säännöllisesti kotona ja\npäivällisen jälkeen entiseen tapaan istuutuu kabinettiin salaperäisesti\nkeskustelemaan Katinkan kanssa: mutta mikäli voin kuulla minä, joka en\nota osaa heidän keskusteluihinsa, he ainoastaan puhelevat lukemiensa\nromaanien sankareista ja sankarittarista, mustasukkaisuudesta,\nrakkaudesta, enkä mitenkään voi ymmärtää mitä hauskuutta heillä on\ntämmöisistä keskusteluista ja miksi he niin vienosti hymyilevät ja niin\nkiivaasti kiistelevät.\n\nYleensä alan huomata, että Katinkan ja Volodjan välillä on olemassa,\npaitsi ymmärrettävää lapsuudentoverien keskuista ystävyyttä, vielä\njoitakin kummallisia suhteita, jotka edentävät heitä meistä ja\nsalaperäisesti yhdistävät heitä toisiinsa.\n\n\n\n\nXXI\n\nKATINKA JA LJUBOTSHKA.\n\n\nKatinka oli nyt kuudentoista ikäinen; hän oli kasvanut; muotojen\nkulmikkuus, liikkeiden ujous ja kömpelyys, joita tavataan kasvavilla\ntytöillä, olivat vaihtuneet vasta puhjenneen kukan sopusuhtaiseen\ntuoreuteen ja sulavuuteen; mutta hän ei ollut muuttunut. Samat olivat\nhänen siniset silmänsä ja hymyilevä katseensa, sama myös tuo otsan\nkanssa melkein yhtenä viivana jatkuva suora nenä kovine sieramineen, ja\ntuo valoisasti hymyilevä pikku suu, -- samat nuo pienen pienet\nkuoppaset läpikuultavilla punaposkilla, samat valkoiset pikku kädet...\nja niinkuin ennenkin hänelle jostakin syystä aivan erikoisesti sopi\n\"puhtosen tytön\" nimitys. Uutta oli hänessä ainoastaan paksu, vaalea\npalmikko, jota hän kantoi suurien tavalla, ja nuori rinta, jonka\nilmaantuminen häntä huomattavasti ilahutti ja hävetti.\n\nVaikka Ljubotshka oli aina hänen kanssaan yhdessä kasvanut ja\nkasvatettu, niin Ljubotshka oli kuitenkin kaikissa suhteissa toinen\ntyttö.\n\nLjubotshka oli lyhyenläntä kasvultaan, ja hänen jalkansa olivat\nenglannintaudin tähden käyrät ja ruumiinrakennus sangen ruma. Koko\nhänen olennossaan ei ollut muuta kaunista kuin silmät, ja nämät silmät\nolivat todellakin ihanat, ne olivat suuret, mustat ja ne ilmaisivat\nniin vastustamattoman miellyttävää arvollisuutta ja lapsekkuutta, että\nväkisinkin herättivät huomiota. Ljubotshka oli kaikissa asioissa\nyksinkertainen ja luonnollinen; mutta Katinka ikäänkuin tahtoi olla\njonkun toisen näköinen. Ljubotshka katseli aina suoraan ja joskus\npysäytti nuo tavattoman suuret, mustat silmänsä johonkin vieraaseen ja\nkatsoi niin kauan, että häntä siitä toruttiin, sanoen, ettei tuommoinen\nole kohteliasta; Katinka sitävastoin mielellään laski alas\nsilmäripsensä, siristeli silmiään ja vakuutti olevansa lyhytnäköinen,\nvaikka varmaan tiedän hänen nähneen erinomaisesti. Ljubotshka ei\nrakastanut olla vieraiden nähden olevinaan, ja kun joku häntä vieraiden\nläsnä ollessa rupesi suutelemaan, niin hän nyrpistelikse eikä sanonut\nvoivansa kärsiä _hellyyksiä_; Katinka sitä vastoin rupesi vieraiden\nläsnä ollessa hyvin helläksi Mimmille ja rakasti kulkea kaulatusten\njonkun tytön kanssa pitkin salia. Ljubotshka oli hirveä naurusuu ja\njoskus naurukohtauksen saatuaan juoksi käsiä huitoen pitkin huonetta;\nKatinka sitä vastoin tukki suunsa nenäliinalla tai käsillä, kun alkoi\nnauraa. Ljubotshka aina istui suorana ja kävi kädet riipuksissa;\nKatinka piteli päätänsä vähän kallella ja kävi kädet yhdessä.\nLjubotshka oli aina hirveän ilonen, kun hänen onnistui päästä puheisiin\njonkun täysikäisen herran kanssa, ja sanoi menevänsä välttämättä\nnaimisiin husaarin kanssa, mutta Katinka sanoi kaikkia miehiä pahoiksi,\nja ettei hän ikinä mene naimisiin; hän muuttui aina ihanteiseksi aivan\nkuin olisi pelännyt jotakin, kun joku miespuolinen puhutteli häntä.\nLjubotshka alituisesti moitti Mimmiä siitä, että häntä pinnistetään\nkorseteilla niin kovasti, \"ettei voi hengittää\", ja rakasti hyvää\nruokaa; Katinka sitä vastoin usein pisti sormensa liivin alle ja näytti\nmeille, kuinka korsetti oli väljä, ja söi tavattoman vähän. Ljubotshka\nrakasti piirustella päitä; mutta Katinka piirusteli vaan kukkia ja\nperhosia. Ljubotshka soitti hyvin selvästi Fieldin konsertteja,\nmuutamia Beethovenin sonaatteja; Katinka soitti variatsioneja ja\nvalsseja, hidastutti omin päin tempoa, hakkusi pianoa, alituisesti\npainoi pedaalia ja ennen kuin alkoi soiton, otti tunteellisesti kolme\nakordia _arpeggio_.\n\nMutta Katinka oli silloisen ajatukseni mukaan enemmän \"suuren\"\nnäköinen, ja sentähden myös paljon enemmän minua miellytti.\n\n\n\n\nXXII\n\nISÄ.\n\n\nSiitä pitäen kun Volodja pääsi ylioppilaaksi oli isä hyvin ilosella\ntuulella ja tavallista useammin söi päivällistä mummon luona. Tosin\nhänen iloisuuteensa, kuten olin saanut Nikolailta tietää, oli syynä se,\nettä hän oli viime aikoina hyvin paljon voittanut. Sattuipa toisinaan\nniinkin, että hän iltasin ennen klubiin menoa pistäytyi luoksemme,\nistautui pianon ääreen, kokosi meidät kaikki ympärilleen ja polkien\ntahtia pehmosilla kengillään (hän ei voinut kärsiä korkoja, eikä\nkoskaan niitä käyttänyt), lauloi mustalaislauluja. Ja olisipa pitänyt\nsilloin nähdä hänen lempilapsensa Ljubotshkan koomillista innostusta!\nLjubotshka jumaloi häntä. Joskus saapui isä tunnille ja ankaran\nnäköisenä kuunteli kuinka minä lausuin läksyäni, mutta niistä\nmuutamista sanoista, joilla hän tahtoi minua oikaista, huomasin, ettei\nhän tunne hyvin sitä ainetta, jota minulle opetetaan. Toisinaan hän\nsalaa iski silmää ja teki merkkejä, kun mummo alkoi torua ja olla\nkaikille syyttä vihanen. \"Kylläpä se nyt löylyytti _meitä_, lapset\",\nsanoi hän sitten. Yleensä hän vähitellen laskeutui silmissäni siitä\nsaavuttamattomasta korkeudesta, johon lapsellinen mielikuvitukseni oli\nhänet asettanut. Yhä samalla rakkauden ja kunnioituksen tunteella\nsuutelin hänen suurta valkoista kättänsä, mutta en enää karkoittanut\nluotani arvostelua hänestä ja hänen toimistaan. Mieleeni tuli\nehdottomasti sellaisia ajatuksia hänestä, jotka minua pelottivat. En\nunohda koskaan erästä tapausta, joka synnytti minussa paljon tuollaisia\najatuksia ja tuotti minulle paljon siveellisiä kärsimyksiä.\n\nKerran myöhään illalla hän mustaan hännystakkiin ja valkoseen liiviin\npuettuna tuli vierashuoneeseen ottaakseen Volodjan mukaansa\ntanssiaisiin. Volodja pukeutui omassa huoneessaan. Mummo odotti\nmakuuhuoneessa, että Volodja tulisi hänelle näyttäytymään (sillä\nhänellä oli tapana jokaisten tanssiaisten edellä kutsua Volodja\nluoksensa, siunata häntä, tarkastaa hänen pukuaan ja antaa ohjeita).\nAinoastaan yhdellä lampulla valaistussa salissa käyskentelivät Mimmi\nKatinhan kanssa edestakasin, mutta Ljubotshka istui pianon ääressä ja\nharjotteli Fieldin toista konserttia, joka oli äiti-vainajan\nlempikappale.\n\nEn ole koskaan kenenkään ulkonäössä tavannut niin suurta\nsukuyhtäläisyyttä, kuin oli sisareni ja äitini välillä. Tämä\nyhtäläisyys ei ollut kasvoissa eikä ruumiinrakennuksessa, vaan jossakin\nsanoin selittämättömässä asiassa: käsissäkö, käyntitavassa, äänen\nerikoisessa laadussa vai muutamissa lausetavoissa. Kun Ljubotshka\nsuuttuneena sanoi: \"ei ikipäivinä\", niin tuon sanan _ikipäivinä_, jota\näidinkin oli tapana usein käyttää, hän lausui niin, että pieni \"iki\"\ntuntui olevan ainoastaan valmistus ensi tavun kovaan painoon\nsanassa päivinä; mutta vielä harvinaisempi oli yhtäläisyys hänen\npianonsoitossaan ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa: hän korjasi\npukuaan samalla tavalla, samalla tavalla käänsi vasemmalla kädellä\nlehtiä ylhäältä, samalla tavalla kiukustuneena löi kädellään pianon\nkoskettimia ja sanoi: \"herranen aika!\" -- samaa oli myös tuo sanoin\nkuvaamaton soiton hienous ja selvyys, tuon ihmeen ihanan fieldiläisen\nsoiton, jota osuvasti sanotaan jeu perlé, ja jonka ihanuutta eivät ole\nvoineet saada unohtumaan mitkään nykyisten pianonsoittajain konstit.\n\nIsä tuli huoneeseen nopein, pienin askelin, -- tuli Ljubotshkan luo,\njoka herkesi soittamasta hänet nähtyään.\n\n-- Ei, soita vaan Ljubotshka, soita, sanoi hän istuttaen Ljubotshkaa\nuudelleen: -- tiedäthän kuinka rakastan sinua kuunnella...\n\nLjubotshka jatkoi soittoa, ja isä istui häntä vastapäätä nojaten\npäätään kättä vastaan; sitten, äkisti nytkäyttäen olkapäätään hän nousi\nja alkoi kävellä pitkin huonetta. Pianon ohi kulkiessaan hän joka kerta\npysähtyi ja kauan tarkkaan tähysteli Ljubotshkaa. Hänen liikkeistään ja\nkäynnistään huomasin hänen olevan kiihottuneena. Käveltyään jonkun\nkerran edestakasin salissa hän pysähtyi Ljubotshkan tuolin taakse,\nsuuteli häntä mustaan päähän ja sitten pian kääntyen rupesi jälleen\nkävelemään. Kun kappale oli loppunut ja Ljubotshka tuli häneltä\nkysymään: \"kuinka se oli soitettu?\" niin hän sanaakaan sanomatta otti\nhänen päästään ja alkoi suudella häntä otsaan ja silmiin semmoisella\nhellyydellä, jota en ollut koskaan ennen hänessä nähnyt.\n\n-- Voi, herranen aika, sinähän itket! sanoi Ljubotshka äkkiä ja\npäästäen käsistään hänen kellonketjunsa tuijotti häneen suurilla\nhämmästyneillä silmillä. -- Anna anteeksi, isä kulta, ihan unohdin että\nse oli äidin kappale.\n\n-- Ei, ystäväni, soita vaan useammin, sanoi hän liikutuksesta\nvapisevalla äänellä: -- kunpa tietäisit kuinka minun tekee hyvää saada\nitkeä sinun kanssasi...\n\nHän suuteli vielä kerran Ljubotshkaa ja koettaen päästä sisällisen\nliikutuksensa herraksi, olkapäitänsä nytkäytellen meni siihen\nkäytävään, joka vie Volodjan huoneeseen.\n\n-- Volodja! etkö jo ala joutua? huudahti hän pysähtyen keskelle\nkäytävää. Samassa kulki hänen ohitsensa sisäpiika Masha, joka herran\nhuomattuaan peräytyi ja tahtoi kiertää. -- Sinä se aina vaan kaunistut,\nsanoi hän kumartuen Mashan luo.\n\nMasha punastui ja kumarsi päänsä vielä alemmaksi. -- Älkää, kuiskasi\nhän.\n\n-- Volodja, etkö jo tule? toisti isä nytkähdellen ja yskähdellen, kun\nMasha oli kulkenut hänen ohitsensa ja hän oli huomannut minut...\n\nMinä rakastan isää, mutta ihmisen ymmärrys elää riippumatta hänen\nsydämmestään ja usein tuopi sinne ajatuksia, jotka loukkaavat tunnetta,\n-- jotka ovat käsittämättömät ja julmat. Ja vaikka koetin pitää näitä\najatuksia kaukana itsestäni, niin ne tulivat sittenkin...\n\n\n\n\nXXIII\n\nMUMMO.\n\n\nMummo heikkoni päivä päivältä; hänen kellonsa, Gashan toruileva\nääni ja ovien paiskaaminen yhä useammin kuului hänen huoneestaan päin,\neikä hän ottanut meitä puheillensa enää kabinetissaan, istuen\nvoltaire-nojatuolissaan, vaan makuuhuoneessa, maaten korkealla\nvuoteellaan pitsityynyjensä keskellä. Tervehtiessäni häntä huomasin\nhänen kädellään vaalean kellertävää, kiiltävää turvotusta, ja hänen\nhuoneessaan tuntui samallainen raskas ilma, jota viisi vuotta sitten\ntunsin äiti-vainajan huoneessa. Lääkäri kävi kolmasti päiväänsä hänen\nluonaan, olipa jo pidetty muutamia neuvotteluja useampienkin lääkärien\nkesken. Mutta hänen luonteensa, hänen ylpeä ja juhlallinen tapansa\nkaikkia kotolaisia ja erittäinkin isää kohtaan olivat aivan\nentisellään; yhä entiseen tapaan hän venytteli sanojaan, kohotti\nsilmäkulmiaan ja sanoi: \"ystäväni.\"\n\nMutta nytpä muutamaan päivään ei meitä oltu päästetty enää hänen\nluokseen ja eräänä aamuna St Jérôme kesken tuntia ehdotteli että\nlähtisin Ljubotshkan ja Katinkan kanssa ajelemaan. Vaikka rekeen\nistuessani kyllä huomasinkin, että mummon ikkunan kohdalla katu oli\npeitetty olkiin ja että sinisiin takkeihin puettuja miehiä seisoi\nportillamme, en voinut vieläkään ymmärtää, miksi meitä lähetettiin\najelemaan näin omituisella ajalla. Sinä päivänä ajelun aikana me\nLjubotshkan kanssa olimme jostakin syystä tuommoisella erikoisen\niloisella tuulella, jolloin jokainen mitättöminkin tapaus, jokainen\nsana, jokainen liike panee nauramaan.\n\nKulkukauppias tarttuen päälaella kantamaansa vakkaseen livistää\nedestämme kadun yli, ja me nauramme. Ryysyinen Vanjka ohjan periä\nhuiskuttaen ja hevosen nelistäessä koettaa ajaa ohitsemme, ja me\nhahatamme. Filipin piiska tarttuu reen jalakseen; hän käännähtää sitä\nirrottamaan, ja me olemme kuolla nauruun. Mimmi sanoo tyytymättömänä,\nettä ainoastaan tyhmät nauravat syyttä, -- ja Ljubotshka, kasvot\nhehkuksissa pidätetystä naurusta, katsoo minuun silmäkulmiensa alta.\nMeidän katseemme kohtaavat toisensa ja me purskahdamme sellaiseen\nhomerolaiseen nauruun, että kyyneleet tulevat silmiimme emmekä me voi\nhillitä naurun puuskauksia, jotka ovat meidät tukehuttaa. Tuskin olimme\nehtineet vähän rauhottua, kun minä katsahdan Ljubotshkaan ja lausun\nsovitun sanasen, joka oli meillä ollut joku aika sitten muodissa ja\njoka aina herätti naurua, ja me jälleen purskahdamme nauruun.\n\nAjaen kotiportin eteen minä olin avaamaisillani suuta tehdäkseni\nLjubotshkalle naaman, kun silmiäni kohtasi ruumisarkun musta kansi,\njoka oli asetettu portaittemme ovenpuoliskoa vasten, ja suuni jäi\ntuohon vääristettyyn asemaan.\n\n-- Votre grand'mère est morte! sanoo St Jérôme tullen kalpeana meitä\nvastaan.\n\nKaiken aikaa kun mummon ruumis on talossa, tunnen raskasta kuoleman\nkammoa, se on: aivan kuin ruumis olisi elävä ja epämiellyttävästi\nmuistuttaisi minua siitä, että minunkin on joskus kuoleminen, jota\ntunnetta on jostakin syystä totuttu pitämään surun tunteena. En minä\nkaipaa mummoa, ja tuskinpa häntä kukaan todenperästä kaipaa. Huolimatta\nsiitä, että huone on täynnänsä surupukuisia vieraita, ei hänen\nkuolemaansa kukaan sure, paitsi yksi henkilö, jonka luonnoton suru\nsanomattomasti ihmetytti minua. Ja tämä henkilö oli sisäpiika Gasha.\nHän piiloutui ylisille, sulkeutui sinne, itki lakkaamatta, kirosi\nolemassaoloaan, repi tukkaansa, ei tahtonut kuulla mitään neuvoja ja\nsanoi, että rakkaan rouvan kadotettua on kuolema hänelle ainoa\nlohdutus.\n\nToistan uudelleen, että tunteiden asioissa on kaiken todennäköisyyden\npuute totuuden paras tunnusmerkki.\n\nMummoa ei enää ollut, mutta yhä vielä meidän kodissamme elivät\nmuistelemiset ja puhelemiset hänestä. Nämä puheet koskivat etupäässä\nsitä testamenttia, jonka hän oli ennen kuolemaansa tehnyt ja jonka\nsisältöä ei tuntenut kukaan paitsi hänen testamenttinsa toimeenpanija,\nruhtinas Ivan Ivanovitsh. Mummon palvelusväen joukossa huomasin\njonkinlaista mielenkiihkoa, kuulin usein arveluita siitä, kuka joutuu\nkenenkin palvelijaksi, ja itsekin tunnustaakseni ajattelin ehdottomalla\nilolla, miten me nyt vastaanotamme perinnön.\n\nKuuden viikon kuluttua Nikolai, tuo meidän talomme alituinen\nuutislehti, kertoi minulle, että mummo oli jättänyt koko omaisuutensa\nLjubotshkalle, määräten holhoojaksi Ivan Ivanovitshin, eikä isää.\n\n\n\n\nXXIV\n\nMINÄ.\n\n\nYlioppilaaksi pääsemiseeni ei ollut enää kuin muutama kuukausi. Lukuni\nkävivät hyvin. Opettajia odottaessa ei minua vallannut pelko, vaan\ntunsin päinvastoin jonkinlaista nautintoa oppitunnin alkaessa.\n\nMinua huvitti lausua opittu läksyni selvästi ja kuuluvasti. Valmistuin\nmatemaattiseen tiedekuntaan, ja tämän vaalin, totta puhuakseni, olin\ntullut tehneeksi ainoastaan siksi, että sanat: siinukset, cosinukset,\ndifferentiaalit, integraalit j.n.e. suuresti miellyttivät minua.\n\nOlin kasvultani matalampi Volodjaa, leveäharteinen ja lihava, olin\nkuten ennenkin ruma, ja kuten ennenkin kärsin siitä. Koetin näyttää\noriginellilta. Eräs seikka lohdutti minua: isä sanoi kerran minusta,\nettä minulla on viisas naama, ja sen minä uskoin täydellisesti.\n\nSt Jérôme oli minuun tyytyväinen, kehui minua, enkä minä enää lainkaan\nvihannut häntä, vaan päinvastoin, kun hän sanoi, että semmoisilla\ntaipumuksilla, semmoisella järjellä varustettuna kuin minä, täytyi\nhelposti voida suorittaa se tai tuo, -- niin minusta näytti, että pidän\nhänestä.\n\nHavaintojen tekeminen piikain kamarissa oli jo aikaa sitten päättynyt,\nminua hävetti piilottautua ovien taakse, ja sitä paitsi oli Mashan\nrakkaus Vasiliin hiukan kylmentänyt minua. Mutta lopullisesti paransi\nminut tästä onnettomasta intohimosta Vasilin naiminen, johon minä itse\nhänen pyynnöstään hankin isän suostumuksen.\n\nKun nuoret, kantaen konvehtitarjotinta, ilmestyivät isää kiittämään, ja\nMasha, sininauhainen pitsimyssy päässä, kiitti jostakin myös meitä\nkaikkia, olkaan suudellen, tunsin ainoastaan pomaadan hajua hänen\nhiuksistaan, vaan en vähintäkään kiihtymystä.\n\nYleensäkin aloin vähitellen vapautua poika-ikäni virheistä,\nlukuunottamatta tosin yhtä päävirheistä, jonka oli saattaminen\nminulle vielä paljon vahinkoa elämässä -- nimittäin taipumustani\njärkeilemiseen.\n\n\n\n\nXXV\n\nVOLODJAN YSTÄVIÄ.\n\n\nVaikka Volodjan ystävien piirissä minun oli näytteleminen osaa, joka\nloukkasi itserakkauttani, niin kuitenkin rakastin istua hänen\nhuoneessaan, kun hänellä oli vieraita, ja vaieten tarkastaa kaikkea\nmitä siellä tehtiin. Kaikista useimmin kävi Volodjan luona ajutantti\nDubkov ja ylioppilas, ruhtinas Nehljudov. Dubkov oli pieni, suonikas,\nruskeatukkainen mies. Hän ei enää ollut nuoren nuori, ja oli vähän\nlyhytjalkainen, mutta muuten jotenkin mukavan näköinen, ja aina\niloinen. Hän oli niitä rajotettuja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri\ntämän rajallisuutensa vuoksi, -- jotka eivät kykene näkemään asioita\neri puolilta ja jotka ovat alituisesti innoissaan. Näiden ihmisten\narvostelut ovat yksipuoliset ja virheelliset, mutta aina\npuhdassydämiset ja viehättävät. Tuo heidän ahdas itsekkyytensäkin\ntuntuu jostakin syystä anteeksiannettavalta ja hyvältä. Paitsi sitä\nmiellytti sekä Volodjaa että minua Dubkovissa kaksi ominaisuutta, --\nnimittäin hänen sotilaallinen ulkomuotonsa, ja etenkin hänen ikänsä,\njota juuri sen ikäisillä miehillä on jostakin syystä tapana yhdistää\nsäädyllisyyden (comme il faut) käsitteeseen, mikä näinä ikävuosina\narvostellaan sangen yleväksi. Tosin Dubkov oli todellakin sitä mitä\nvoisi sanoa \"un homme comme il faut.\" Ainoa mikä minua ei miellyttänyt\noli se, että Volodja toisinaan ikäänkuin häpesi hänen edessään minun\nkaikkia viattomimpiakin tekoja ja erittäinkin minun nuoruuttani.\n\nNehljudov oli rumanpuoleinen: pienet harmaat silmät, matalanlainen\njyrkkä otsa, suhteettoman pitkät kädet ja jalat, jota kaikkea ei voinut\nsanoa juuri kauniiksi piirteiksi. Kaunista oli hänessä ainoastaan hänen\ntavattoman pitkä kasvunsa, kasvojen hieno väri ja mainiot hampaat.\nMutta näissä kasvoissa oli kaikkien huomiota herättävää alkuperäistä\ntarmokkuutta; -- sen vaikuttivat nuo kapeat kiiltävät silmät ja tuo\nvaihteleva milloin ankara milloin lapsellisen epämääräinen hymyilyn\nilme.\n\nHän tuntui olevan hyvin ujo, sillä vähäpätöisinkin seikka pani hänet\nkorviin asti punastumaan; mutta tämä hänen ujoutensa ei ollut samaa\nkuin minun. Mitä enemmän hän punastui sitä enemmän hänen kasvonsa\nilmaisivat päättäväisyyttä. Aivan kuin hän itse olisi suuttunut\nheikkouteensa.\n\nVaikka hän näytti olevan hyvin hyvässä ystävyyden suhteessa Dubkovin ja\nVolodjan kanssa, saattoi kuitenkin huomata, että ainoastaan sattumus\noli heidät yhdistänyt. Heidän kehityssuuntansa olivat kokonaan\nerilaiset: Volodja ja Dubkov ikäänkuin pelkäsivät kaikkea mikä vivahti\ntotiseen keskusteluun ja tunteellisuuteen; Nehljudov sitä vastoin oli\näärimmäinen intoilija ja usein hän ivasta huolimatta antautui\nkeskustelemaan filosoofisista kysymyksistä ja tunteista. Volodja ja\nDubkov puhuivat mielellään rakkautensa esineistä (ja he saattoivat\nyhtäkkiä olla rakastuneet moniin tai kumpikin samoihin); mutta\nNehljudov sitävastoin oli aina tosissaan vihanen, kun tehtiin\nviittauksia hänen rakkaudestansa erääseen _punatukkaiseen_.\n\nVolodja ja Dubkov laskivat toisinaan hyväntahtoista pilaa omaisistansa:\nmutta Nehljudov kiivastui ylenmäärin, jos epäedulliselta puolelta\narvosteltiin hänen tätiänsä, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista ylevää\njumaloimista. Volodja ja Dubkov ajoivat toisinaan illallisen jälkeen\njonnekin ilman Nehljudovia, ja sanoivat häntä _neitseeksi_.\n\nRuhtinas Nehljudov hämmästytti minua ensi näkemältä sekä puheellaan\nettä ulkomuodollaan. Mutta vaikka meillä oli ajatustavassa paljon\nyhteistä, -- taikka ehkä juuri senvuoksi, -- ei hän herättänyt ensi\nnäkemältä minussa suinkaan ystävyyttä.\n\nMinua ei miellyttänyt hänen nopea vilkkuilemisensa, hänen luja\näänensä, hänen ylpeä muotonsa, ja erittäinkin tuo täydellinen\nvälinpitämättömyys, jota hän minua kohtaan osotti. Keskustellessamme\nteki usein tavattomasti mieleni vastustaa häntä; rangaistukseksi hänen\nylpeydestään olisin tahtonut puhua hänet pussiin, todistaa hänelle,\nettä olen viisas sittenkin, vaikkei hän olekaan minua huomaavinaan.\nUjouteni kuitenkin esti minua siitä.\n\n\n\n\nXXVI\n\nKESKUSTELUJA.\n\n\nVolodja virui jalat sohvalla ja pää käteen nojautuneena luki jotakin\nranskalaista romaania, kun minä iltatuntien päätyttyä tavallisuuden\nmukaan tulin hänen huoneeseensa. Hän hetkeksi kohautti päätänsä\nkatsahtaakseen minuun -- tehden siis aivan yksinkertaisen ja\nluonnollisen liikkeen, -- mutta se pani kuitenkin minut punastumaan.\nMinusta näytti, että hänen katseessaan oli kysymys: miksi olin tullut\ntänne, ja pään nopealla kumarruksella takasin entiseen asentoon hän\ntuntui tahtovan minulta salata tuon katseen merkitystä. Tämä taipumus\npanna arvoa yksinkertaisimpiinkin liikkeihin oli kuvaavana luonteeni\npiirteenä tällä iällä. Tulin pöydän ääreen ja myöskin otin kirjan\nkäteeni; mutta ennen kuin aloin lukea, tulin ajatelleeksi, että oli\noikeastaan naurettavaa ettemme puhu mitään, vaikkemme koko päivään\nolleet toisiamme nähneet.\n\n-- Kuules, aiotko olla kotona tänä iltana?\n\n-- En tiedä, kuinka niin?\n\n-- Muuten vaan, sanoin minä, ja huomattuani, ettei keskustelu ala\nsujua, otin kirjan ja rupesin lukemaan.\n\nMerkillistä oli, että kahden kesken ollessamme saatoimme tuntikausia\nolla puhumatta keskenämme, mutta ei tarvinnut olla läsnä kuin aivan\npuhumatoinkin kolmas henkilö, niin Volodjan ja minun välillä saattoi\nsyntyä mitä huvittavimpia ja monipuolisimpia keskusteluja. Oli kuin\nolisimme liian hyvin toisiamme tunteneet. Mutta tuntea toista liian\npaljon ja liian vähän on yhdellä tavalla esteenä lähestymiselle.\n\n-- Onko Volodja kotona? kuului etehisestä Dubkovin ääni.\n\n-- On, sanoi Volodja, laskien jalat sohvalta ja pannen kirjat pöydälle.\n\nDubkov ja Nehljudov astuivat sisälle päällysnutut yllä ja hatut päässä.\n\n-- No, lähdemmekö teatteriin, Volodja?\n\n-- Ei, ei minulla ole aikaa, vastasi Volodja punastuen.\n\n-- Mitä joutavia! lähdetään nyt vaan.\n\n-- Eihän minulla ole pilettiäkään.\n\n-- Pilettiä saa ovella niin paljon kuin haluaa.\n\n-- Odotas, tulen kohta takasin, vastasi Volodja vältellen ja läksi\nhuoneesta olkaansa kohauttaen.\n\nTiesin, että Volodjan teki kovasti mieli lähteä teatteriin, johon\nDubkov häntä pyysi, -- että hän kieltäytyi ainoastaan rahan puutteen\nvuoksi, ja että hän nyt oli lähtenyt lainaamaan hovimestarilta viisi\nruplaa ensi rahansaantiin asti.\n\n-- Päivää _diplomaatti_! sanoi Dubkov antaen minulle kättä.\n\nVolodjan toverit sanoivat minua diplomaatiksi senvuoksi, että kerran\npäivällisen jälkeen mummo-vainaja oli heidän läsnä ollessaan ruvennut\npuhumaan meidän tulevaisuudestamme ja sanonut Volodjan antautuvan\nsotilasuralle, mutta että minun hän toivoi tulevan diplomaatiksi, joka\non puettu mustaan frakkiin ja kammattu à la coq, mikä mummon mielestä\noli diplomaattisen uran välttämätön ehto.\n\n-- Minne se Volodja meni? kysyi minulta Nehljudov.\n\n-- Enpä tiedä, vastasin minä ja punastuin sitä, että he varmaankin\narvaavat syyn Volodjan lähtöön.\n\n-- Varmaan hänellä ei ollut rahaa! niinkö? lisäsi hän selittäen hymyni\nmyöntämiseksi. -- Ei minullakaan ole rahaa, tottapa sinulla on, Dubkov?\n\n-- Katsotaan, sanoi Dubkov vetäen esiin kukkaronsa ja\ntunnustellen hyvin tarkkaan siinä olevia muutamia pikkurahoja\nlyhykäisillä sormillaan. -- Tuossa on viisi-kopekkainen, tuossa\nkaksikymmen-kopekkainen, ja muuten -- (hän vihelsi)!\n\nSamassa tuli Volodja sisälle.\n\n-- No? lähdetkö mukaan?\n\n-- En.\n\n-- Kuinka naurettava sinä olet! sanoi Nehljudov: -- miksi et voi sanoa\nsuoraan, ettei sinulla ole rahoja? Ota minun pilettini jos tahdot.\n\n-- Entä sinä itse?\n\n-- Hän lähtee serkkujen loosiin, sanoi Dubkov.\n\n-- Taikka en lähde ollenkaan.\n\n-- Mikset?\n\n-- Siksi että kuten tiedät en rakasta istua loosissa.\n\n-- Mikset?\n\n-- En vaan rakasta, minua hävettää.\n\n-- Taas tuota vanhaa lorua! en voi ymmärtää miksi sinua hävettää olla\nsiellä missä kaikki ovat iloset sinun olemisestasi. Se on naurettavaa,\nmon cher.\n\n-- Minkä sille taitaa, si je suis timide! Ihan varmaan et ole\nkertaakaan eläessäsi punastunut, mutta minä punastun joka hetki\nvähimmistäkin syistä! sanoi hän punastuen tätäkin sanoessaan.\n\n-- Savez vous, d'où vient votre timidité?... d'un excès d'amour propre,\nmon cher, sanoi Dubkov isällisellä äänellä.\n\n-- Mikä ihmeen excès d'amour propre se olisi! vastasi Nehljudov, johon\nkalikka oli käynyt. -- Päinvastoin, olen ujo siksi, että minulla on\nliian vähän amour propre; minusta näyttää, päinvastoin, että minun\nseurassani on tukala, ikävä... juuri senvuoksi...\n\n-- Pueppa nyt, Volodja! sanoi Dubkov käyden hänen olkapäihinsä ja\nriisuen häneltä takkia. -- Ignat, tuo herralle vaatteet!\n\n-- Ja juuri senvuoksi minulle usein tapahtuu... jatkoi Nehljudov.\n\nMutta Dubkov ei enää kuunnellut häntä. \"Tra-la-ta-ra-ra-la-la\", alkoi\nhän laulaa.\n\n-- Et sinä niin vähällä pääse, sanoi Nehljudov: -- minä todistan\nsinulle, ettei ujous lainkaan seuraa itserakkaudesta.\n\n-- Todistat sillä että tulet mukaan, et muuten.\n\n-- Johan sanoin, etten tule.\n\n-- No niin jää sitten tänne ja todista diplomaatille; hän kertoo\nmeille, kun palaamme.\n\n-- Todistan kuin todistankin, väitti Nehljudov lapsekkaan\nitsepintaisesti: -- kunhan vaan palaatte pian.\n\n-- Mitä sanotte: olenko minä itserakas? sanoi hän istuutuen viereeni\nheidän lähdettyään.\n\nVaikka minulla olikin valmis mielipide, hätäännyin tästä\nodottamattomasta kysymyksestä siihen määrään, etten pitkään aikaan\nvoinut vastata hänelle.\n\n-- Luullakseni olette, sanoin minä tuntien kuinka ääneni vapisee ja\nkuinka punastun ajatellessani, että nyt on aika tullut minun hänelle\ntodistaa olevani viisas: -- luullakseni jokainen ihminen on itserakas,\nja mitä ihminen tehneekin hän tekee kaikki itserakkaudesta.\n\n-- Mikä siis on mielestänne itserakkaus? sanoi Nehljudov hymyillen\nvähän ylenkatseellisesti, kuten minusta näytti.\n\n-- Itserakkaus, sanoin minä, -- on vakaumus siitä, että minä olen\nparempi ja viisaampi kaikkia muita.\n\n-- Mutta miten voisivat kaikki olla semmoisessa luulossa.\n\n-- En tiedä onko se oikein vai väärin, mutta sitä ei kukaan muu\ntunnusta; olen vakuutettu, että minä olen viisaampi kuin kukaan muu\nmaailmassa, ja olen myös varma siitä, että tekin olette samasta asiasta\nvakuutettu itsenne suhteen.\n\n-- Ei, minä sanon itsestäni ensimäiseksi, että olen tavannut ihmisiä,\njoita pidän itseäni viisaampina, sanoi Nehljudov.\n\n-- Se on mahdotonta, vastasin minä varmasti.\n\n-- Oletteko todellakin sitä mieltä? sanoi Nehljudov tarkasti\ntähystellen minua.\n\n-- Ihan varmaan, vastasin minä.\n\nJa samassa juolahti mieleeni ajatus, jonka heti paikalla lausuinkin.\n\n-- Minä todistan sen teille. Miksi rakastamme itseämme enemmän kuin\nmuita?... Siksi, että pidämme itseämme muita parempina, enemmän\nrakastettavina. Jos me pitäisimme muita itseämme parempina, niin me\nmyös muita rakastaisimme enemmän kuin itseämme, mutta eihän semmoista\nkoskaan tapahdu. Tai jos tapahtuukin, niin olen sittenkin oikeassa,\nlisäsin minä, itseeni tyytyväisenä hymyillen.\n\nNehljudov oli hetken aikaa vaiti.\n\n-- Enpä olisi todellakaan luullut, että olette niin viisas! sanoi hän\nminulle niin hyväntahtoisesti ja miellyttävästi hymyillen, että\nyhtäkkiä tuntui kuin olisin ollut tavattoman onnellinen.\n\nKehuminen vaikuttaa niin valtavasti ihmisen mieleen, että sen\nsuloisessa ilmakehässä tuntui todellakin kuin olisin tullut entistä\npaljon viisaammaksi ja ajatuksia alkoi toinen toisensa perästä hirveän\nnopeasti tulvata päähäni. Itserakkaudesta me huomaamattamme siirryimme\nkeskustelemaan yleensä rakkaudesta, ja tuosta aineesta riitti\nkeskusteluja pohjattomiin. Vaikka meidän keskustelumme syrjäisestä\nolisivat voineet näyttää kokonaan järjettömiltä -- ja hyvinhän ne\nolivatkin epäselvät ja yksipuoliset, -- niin oli niillä meidän\nmielestämme kuitenkin suuri merkitys. Sielumme olivat niin\nyhdensointuisiksi soinnutetut, että vähinkin kosketus toisen\nsoittimelle kajahutti samaa soitinta toisessa. Me nautimme juuri tuosta\neri kielien yhteissoinnista, ja koskettelimme niitä tahallamme\nkeskusteluissa. Meistä näytti, ettei riitä sanoja eikä aikaa\nilmaistaksemme toisillemme kaikkia niitä ajatuksia, jotka pyrkivät\nesille.\n\n\n\n\nXXVII\n\nYSTÄVYYDEN ALKU.\n\n\nSiitä pitäen muodostui minun ja Dmitri Nehljudovin välille vähän\nkummalliset, mutta silti erittäin miellyttävät suhteet. Muitten läsnä\nollessa hän ei kääntänyt minuun melkein mitään huomiota; mutta heti kun\nsatuimme yhtymään kahden kesken, istuuduimme johonkin kodikkaaseen\nsopukkaan, aloimme keskustella, unohdimme kaikki, emmekä huomanneet\nkuinka aika lentää.\n\nMe keskustelimme sekä tulevasta elämästä että taiteesta,\nvirkapalveluksesta, avioliitosta, lasten kasvatuksesta, eikä mieleemme\nmilloinkaan juolahtanut, että kaikki mistä puhelimme oli hirveän\njoutavaa. Varmaankaan se siitä syystä ei juolahtanut mieleemme, että\ntuo joutavuus oli viisasta ja suloista joutavuutta; ja nuorena sitä\nvielä antaa arvoa viisaudelle ja uskoo siihen. Nuoruudessa ovat kaikki\nsielun voimat suunnatut tulevaisuutta kohden; tuo tulevaisuus\nnäyttäytyy monipuolisissa ja ihanissa muodoissa semmoisten toiveiden\nvalaisemana, jotka eivät perustu menneisyyden kokemukseen, vaan\nkuviteltuun onnen mahdollisuuteen; ja yksistään vaan ymmärretyt,\nyhteisiksi tunnetut tulevaisuuden haaveet tuottavat jo semmoisinaankin\ntodellista onnea tällä iällä. Metafyysillisissä keskusteluissa, jotka\nolivat välillämme tavallisimmat, minä erittäin rakastin sitä hetkeä,\njolloin ajatukset alkoivat yhä nopeammin seurata toinen toistaan, ja\ntullen yhä enemmän abstraktisiksi muuttuivat vihdoin niin epäselviksi,\nettei tuntunut olevan mitään mahdollisuutta lausua niitä, jolloin tuli\nlausuneeksi ihan toista kuin ajatteli. Rakastin sitä hetkeä, jolloin\nkohoten yhä ylemmäs ja ylemmäs ajattelemisen alalla yhtäkkiä saavutti\nsen koko äärettömyyden ja tunsi siis mahdottomuuden mennä kauemmas.\n\nKerran pääsiäisenä Nehljudov oli niin kokonaan kaikellaisiin\nhuvituksiin antautunut, ettei kertaakaan puhellut kanssani, vaikka kävi\nuseasti päiväänsä meillä, ja tuo loukkasi minua siihen määrään, että\nhän uudestaan näytti minusta ylpeältä ja epämiellyttävältä ihmiseltä.\nOdotin vaan tilaisuutta osottaa hänelle, etten pane vähintäkään arvoa\nhänen seuraansa ja ettei minulla ole mitään erikoista kiintymystä\nhäneen.\n\nEnsi kerran kun hän laskiaisen jälkeen taas tahtoi virittää keskustelun\nvälillemme, minä sanoin, että täytyy muka lukea läksyjä, ja menin\nyläkertaan; mutta neljänneksen tunnin kuluttua joku aukasi\nluokkahuoneen oven, ja Nehljudov lähestyi minua.\n\n-- Häiritsenkö? kysyi hän.\n\n-- Ette, vastasin minä, vaikka olisin tahtonut sanoa, että minulla\ntodella oli työtä.\n\n-- Miksi siis läksitte Volodjan luota? Emmehän ole pitkään aikaan\njutelleet keskenämme. Mutta minä olen siihen jo niin tottunut, että\ntuntuu ikäänkuin jotakin puuttuisi.\n\nHarmini meni siinä silmänräpäyksessä ohitse ja Dmitri muuttui minusta\njälleen samaksi hyväksi ja herttaiseksi mieheksi.\n\n-- Te varmaankin tiedätte miksi läksin? sanoin minä.\n\n-- Saattaa olla, vastasi hän istuutuen viereeni: -- mutta jos\nlähimaille arvaankin, niin en kuitenkaan voi sitä sanoa, jotavastoin te\nvoitte, sanoi hän.\n\nMinä sanonkin: -- läksin senvuoksi, että olin suuttunut teihin... en\nsuuttunut, mutta minua harmitti. Sanalla sanoen: pelkään aina, että te\nhalveksitte minua sen johdosta, että olen vielä näin nuori.\n\n-- Tiedättekö miksi olemme niin lähestyneet toisiamme? sanoi hän\nhyväsydämmisellä ja viisaalla katseella vastaten minun tunnustukseeni:\n-- miksi pidän teistä enemmän kuin niistä ihmisistä, jotka ovat minulle\ntutumpia ja joiden kanssa olen enemmän tekemisissä? Äsken se minulle\nselvisi. Teillä on merkillinen ja harvinainen ominaisuus --\navosydämmisyys.\n\n-- Niin, minä puhun aina juuri niitä asioita, joita hävettää tunnustaa,\nvahvistin minä: -- mutta ainoastaan niille, joihin luotan.\n\n-- Niinpä kyllä, mutta luottaakseen toiseen täytyy olla hänen kanssaan\ntäydellinen ystävä; me emme kuitenkaan vielä ole teidän kanssanne\nystävyksiä, Nicolas; muistatteko mitä puhuimme ystävyydestä: ollakseen\ntodellinen ystävä, täytyy luottaa toisiinsa.\n\n-- Luottaa siihen, että sitä minkä teille sanon, sitä ette kellekään\nilmaise, sanoin minä. -- Mutta juuri kaikkein tärkeimpiä ja\nmieltäkiinnittävimpiä ajatuksia me emme millään ehdolla sano toinen\ntoisillemme.\n\nJa mitä inhottavia ajatuksia! niin alhaisia ajatuksia, että jos\nolisimme tienneet joskus pitävän tunnustaa ne omiksemme, niin emme\nolisi koskaan uskaltaneet niitä ajatella.\n\n-- Tiedättekö mikä ehdotus tuli päähäni, Nicolas? lisäsi hän nousten\ntuolilta ja hymähdellen hieroen käsiään yhteen. -- _Tehkäämme_ se, ja\nte tulette näkemään kuinka hyödyllistä se on oleva meille kummallekin:\npäätetään, että tulemme tunnustamaan toisillemme kaikki. Me tutustumme\nperin pohjin toisiimme, eikä meitä enää hävetä; mutta ettemme\ntarvitsisi pelätä syrjäisiä, päättäkäämme _ettemme koskaan emmekä\nkenellekään_ puhu toisistamme. Tehkäämme niin.\n\nJa me todellakin _teimme niin_. Mitä siitä seurasi, sen kerron vasta.\n\nKirjailija Karr on sanonut, että jokaisessa ystävyydessä on kaksi\npuolta: toinen rakastaa, toinen sallii rakastaa, toinen suutelee,\ntoinen asettaa poskensa suudeltavaksi. Tuo on ihan oikein; ja meidän\nystävyydessämme minä suutelin, mutta Dmitri asetti poskensa\nsuudeltavaksi; vaikka tosin kyllä hänkin oli valmis minua suutelemaan.\nMe rakastimme tasaisesti, sillä molemmin puolin tunsimme ja\nkunnioitimme toisiamme: mutta tuo ei estänyt hänen vaikuttamasta\nminuun, ja minun alistumasta hänen vaikutukseensa.\n\nOn itsestään selvää, että Nehljudovin vaikutuksen alaisena minä\nehdottomasti omistin myöskin hänen ajatussuuntansa, jossa oli pääasiana\nhyve-ihanteen innokas jumaloiminen, ja vakaumus, että ihmisen tarkotus\non alituisesti täydellisentyä. Koko ihmiskunnan parantaminen, kaikkien\ninhimillisten paheiden ja onnettomuuksien poistaminen tuntui silloin\nhelposti toimeenpantavalta asialta, -- hyvin helpolta ja\nyksinkertaiselta näytti myöskin oman itsensä parantaminen, kaikkien\nhyveiden omistaminen ja onnelliseksi tuleminen...\n\nVaikka, -- jumala yksin tietää, olivatko nuo nuoruuden jalot haaveet\nniinkään naurettavia, ja kuka on siihen syypää, etteivät ne\ntoteutuneet...\n\n\n\n\n\n\nNUORUUS\n\n\n\n\nI\n\nMITÄ PIDÄN NUORUUTENI ALKUNA.\n\n\nOlen sanonut, että ystävyyteni Dmitrin kanssa antoi minulle uuden\nkäsityksen elämästä, sen tarkotuksesta ja suhteista. Tämän käsityksen\nytimenä oli vakaumus, että ihmisen on määrä pyrkiä siveelliseen\ntäydellisentymiseen, ja että tämä täydellisentyminen on helppo,\nmahdollinen ja ikuisesti jatkuva. Mutta tähän asti olin ainoastaan\nnauttinut uusien ajatusten tulvasta, jotka uusi katsantokantani\nsynnytti, -- nauttinut myös loistavien tulevaisuuden tuumien\ntekemisestä; elämäni sitävastoin kulki yhä samaa pikkumaisuuden,\nhajanaisuuden ja työttömyyden menoa.\n\nNe jalot, ylevät ajatukset, joista keskustelimme jumaloimani ystävän,\nDmitrin kanssa, miellyttivät enää ainoastaan ymmärrystäni, vaan ei\ntunnettani. Mutta sitten eräänä hetkenä nuo ajatukset tulivat mieleeni\nniin tuoreina ja niin voimakkaana siveellisenä ilmestyksenä, että\ntodella säikähdin huomatessani kuinka paljon aikaa olin turhaan\nkadottanut, ja tahdoin heti samasta sekunnista alkaen ruveta\nsovittamaan ihanteita elämääni, lujasti päättäen olla koskaan enää\nluopumatta niistä.\n\nJa siitäpä ajasta katson _nuoruuteni_ alkaneen. Siihen aikaan olin\ntäyttämässä kuusitoista vuotta. Kotiopettajat yhä kävivät luonani; St\nJérôme piti lukujani silmällä, ja minä vastoin tahtoani, haluttomasti\nvalmistuin yliopistoon. Milloin en lukenut, oli toimenani hajanainen\nhaaveilu ja mietiskely yksinäisyydessä, voimistelu -- tullakseni\nmaailman vahvimmaksi mieheksi, -- vetelehtiminen pitkin kaikkia\nhuoneita ilman mitään määrää, erittäinkin piikain käytävässä, ja\npeiliin katseleminen, jonka luota tosin aina läksin allapäin ja\ninhollakin. Ulkomuotoni oli -- siitä tulin yhä varmemmaksi -- ruma,\nenkä voinut lohduttaa itseäni edes tavallisimmilla lohdutuksilla, joita\nihmisillä on semmoisissa tapauksissa tarjona. En voinut sanoa kasvojani\npaljon puhuviksi, viisaan tai jalosukuisen näköisiksi. Mitään \"puhuvaa\"\nei niissä ollut, vaan piirteet olivat mitä tavallisimmat, raa'at ja\npahannäköiset; silmät olivat pienet, harmaat, erittäinkin silloin kuin\nkatselin itseäni peiliin, -- pikemmin tyhmät kuin ymmärtäväiset.\nMiehekästä oli minussa vieläkin vähemmän; vaikka kasvultani en ollut\npieni ja ikääni nähden sangen voimakas, kaikki kasvojen piirteet olivat\npehmeät, veltot, epämääräiset. Samoin ei ollut edes mitään jalosukuista\nkasvoissani; päinvastoin ne olivat semmoiset kuin yksinkertaisella\nmoukalla, aivan yhtä suuret kädetkin ja jalat; ja tuo tuntui minusta\nsiihen aikaan sangen häpeälliseltä.\n\n\n\n\nII\n\nKEVÄT.\n\n\nSinä vuonna kuin tulin ylioppilaaksi sattui pääsiäinen hyvin myöhään,\nmiltei toukokuun alkuun, joten tutkinnot olivat määrätyt Tuomaan\nviikoksi heti pääsiäisen jälkeen, ja piinaviikkona minun oli sekä\npaastoominen että lopullisesti valmistuminen tutkintoihin.\n\nMärän lumirännän jälkeen, josta Karl Ivanovitsh aikoinaan sanoi että\n\"poika oli tullut isäänsä noutamaan\", oli sää jo kolmen päivän aikana\nlämmin ja kirkas. Kaduilla ei näkynyt enää lumen hituistakaan, vaan sen\nlikanen taikina vaihtui märän kiiltävään katuun ja kiirehtiviin\nrännipuroihin. Katoillakin päivänen sulatteli jo viimeisiä jäännöksiä,\naitauksen takana olevissa puissa alkoivat lehtien nuput jo paisua,\npihalla oli tunkion ohi kulkeva talliin vievä polku jo kuivana, ja\nportaiden edessä kivien välissä viherteli sammalruohoa. Oli tuo\nerikoinen kevään kevät, joka voimakkaimmin vaikuttaa ihmismieleen:\nkirkasta, kaikkialla loistelevaa, ei kuumaa auringonpaistetta, puroja,\npäiviä, tuoksuvaa tuoreutta ilmassa ja pitkiä läpinäkyviä pilviä\nhennonheleällä sinitaivaalla. En tiedä syytä, mutta minusta näyttää,\nettä suuressa kaupungissa on kevään ensimäisellä heräämisellä vielä\ntuntuvampi ja voimakkaampi vaikutus mieleen kuin maalla ollessa, --\ntosin näkee vähemmän kuin ollen luonnon helmassa, mutta sitä enemmän\naavistaa. Minä seisoin ikkunan luona, jonka kaksoislasien läpi\naamu-aurinko heitti permannolle tomuisen valovirran. Olin\nluokkahuoneessa, johon olin äärettömästi kyllästynyt, ja ratkaisin\nmustalla taululla jotakin pitkää algebrallista yhtälöä. Toisessa\nkädessäni minulla oli kulunut Frankerin \"Algebra\", toisessa pieni\nliitupalanen, jolla olin jo tahrannut molemmat käteni, kasvoni ja\nkyynäspääni. Nikolai, esiliinassa, hihat ylös käärittyinä, naputteli\npihdeillä pois kittiä ja veti nauloja siitä ikkunasta, joka avautui\npuutarhaan päin. Hänen toimensa ja siitä syntyvä koputus eksyttivät\nhuomiotani. Sitäpaitsi olin perin huonolla, tyytymättömällä tuulella.\nEi minulle mikään oikein luonnistunut: jo laskuni alussa tein virheen,\njoten oli alkaminen uudestaan, olin kahdesti pudottanut liituni, tunsin\nkasvoni ja käteni tahrautuneiksi, pyyhin oli joutunut kateisiin.\nNikolain askartelemisesta syntyvä melu kidutti kipeästi hermojani. Teki\nmieli kiukustua ja torua, minä viskasin liidun ja algebran pois ja\naloin kävellä edestakasin huoneessa. Silloin muistin, että meidän oli\nnyt meneminen ripille ja että siis oli välttäminen kaikkea pahuutta; ja\nyhtäkkiä minuun tuli omituinen nöyryyden mieliala ja minä tulin\nNikolain luo.\n\n-- Annappas kun autan sinua, Nikolai, sanoin minä, laittaen ääneni\nmahdollisimman nöyräksi; ajatus, että menettelen hyvin, kun voitin\nharmini ja autan häntä, saattoi minut vielä nöyrääkin nöyremmäksi.\n\nKitti oli jo irti naputettu, naulat poistetut; mutta vaikka Nikolai\nkaikin voimin kiskoi säpeistä, eivät ikkunakehykset sittenkään\nheltineet irti.\n\n\"Jos kehys nyt irtaantuu, kun minä vedän, niin se merkitsee, että on\nsynti jatkaa lukua ja minä lakkaan.\" Kehys liikahti toiselta syrjältä\nja irtaantui.\n\n-- Mihin se on vietävä? kysyin minä.\n\n-- Antakaahan olla, kyllä minä tässä tulen toimeen, vastasi Nikolai\nnähtävästi kummastuneena ja arvattavasti tyytymättömänä innostukseeni:\n-- niitä ei saa sekottaa, ne ovat minulla siellä vintikopukassa\nnumerojärjestyksessä.\n\n-- Minä merkitsen sen, sanoin minä nostaen kehystä.\n\nVaikka kopukka olisi ollut parin virstan päässä ja kehys kahta\npainavampi, olisin minä ollut luullakseni hyvin tyytyväinen. Minun teki\nmieli näännyttää itseäni palvelemalla Nikolaita. Kun palasin, olivat\ntiilikivipalaset ja suolatötteröt jo siirretyt ikkunanrinnalle ja\nNikolai pyyhki siivellä hiekkaa ja uneliaita kärpäsiä ulos ikkunasta.\nTuore, tuoksuva ilma oli jo täyttänyt huoneen. Kaupungista päin kuului\nliikkeen melua ja puutarhasta varpusten viserrystä.\n\nKaikki esineet olivat kirkkaassa valaistuksessa, huone sai iloisen\nilmeen, kevyt kevättuuli löylytteli algebrani lehtiä ja hiuksia\nNikolain päässä. Minä tulin ikkunan ääreen, istuin siihen puutarhaan\npäin kumartuneena ja vaivuin mietteihin.\n\nJokin uusi, tavattoman voimakas ja viehättävä tunne oli äkkiä mieleni\nvallannut. Märkä maa, jonka päällä paikotellen pisti esiin ruohon\nviherjät neulat, päivän paisteessa kimeltävät vesipurot, joissa pienet\nsorakivet ja lastut liikahtelivat, punertuneet sireenipensaan raipat\npaisuneine lehtinuppuineen siinä ihan ikkunan alla, puuhailevien\nlintujen piiperrys pensaikossa, sulavasta lumesta märkä mustahtava\naita, ja erittäinkin tuo tuoksuva, kostea ilma ja ilonen\nauringonpaiste, -- se kaikki kertoi minulle selvän selvästi jostakin\nuudesta, ihanasta, jota tosin en pysty kuvaamaan semmoisena, kuin se\ntodella oli, vaan ainoastaan semmoisena kuin sen käsitin, ja joka\nkaikki minulle puhui kauneudesta, onnesta ja hyveestä, puhui, että nuo\nkolme ovat mahdolliset ja helpot toteuttaa, että ne kuuluvat yhteen,\njopa niinkin, että kauneus, onni ja hyve ovat oikeastaan kaikki yhtä ja\nsamaa. \"Miten saatoin ennen olla ymmärtämättä tätä asiaa, miten paha\nolinkaan ennen ollut, ja miten hyväksi ja onnelliseksi olenkaan\ntulevaisuudessa tuleva!\" sanoin itsekseni: -- \"pitää nyt vaan pian,\npian, tällä hetkellä muuttua toiseksi ihmiseksi ja alkaa uutta elämää.\"\nTästä huolimatta minä kuitenkin istuin kauan aikaa ikkunalla miettien\nja mitään tekemättä. Onko ehkä lukija sattunut joskus nukahtamaan\nsumuisen ja sateisen sään aikana ja, herättyään vasta päivän laskiessa,\navaamaan silmänsä ja akkunan levenevästä neliöstä, valkosen uudinharson\nläpi, joka ristivedosta pullistuneena lyö ikkunalautaan, näkemään\nsateesta märän maan, lehmusalean punervansinisen varjopuolen ja kostean\npuutarhakäytävän, jota auringon vinot säteet kirkkaasti valaisevat --\nyhtäkkiä kuulemaan puutarhan lintujen iloisesti elämöivää laulua ja\nnäkemään akkuna-aukossa keijuvaa hyttysparvea, tuntemaan\nsateenjälkeisen ilman tuoksua ja ajattelemaan: \"kuinka olenkaan tainnut\nnukkua tämmöisen illan yli!\" sekä sitten kiiruhtanut puutarhaan\nnauttiakseen siellä elämästä? Jos semmoista on sattunut niin ei\ntarvitse tarkemmin kuvata sitä voimakasta sielullista tunnetta, jota\ntähän aikaan sain kokea.\n\n\n\n\nIII\n\nMIETTEITÄ.\n\n\n\"Nyt minä olen menevä ripille ja puhdistun kaikista synneistäni\",\najattelin: \"enkä ole enää koskaan syntiä tekevä... (Tässä muistelin\nkaikkia niitä syntejä, jotka minua enin vaivasivat). Tahdon tästä lähin\njoka sunnuntai välttämättä käydä kirkossa, ja sieltä palattuani luen\nvielä tunnin ajan Evankeliumia, sitten jaan tietysti köyhille osan\n(kymmenyksen) eli puolikolmatta ruplaa siitä 100-ruplasesta, jonka\ntulen saamaan joka kuukausi yliopistoon päästyäni, ja olen sen tekevä\nniin, ettei kukaan saa tietää, enkä anna kerjäläisille ylimalkaisesti,\nvaan haen käsiini semmoisia köyhiä, orpoja tai mummoja, joista ei\nmuuten mitään tiedetä.\n\n\"Minulla tulee olemaan oma huoneeni (luultavasti St. Jérômen entinen)\nja minä aijon itse sitä siivota ja pitää ihmeteltävän puhtaana;\npalvelijaani en pakota mitään minulle itselleni tekemään. Hän on yhtä\nhyvä kuin minäkin. Sitten rupean käymään yliopistossa aina jalkasin\n(mutta jos saan ajoneuvot, niin myyn ne ja erotan nekin rahat köyhien\nvaralle), ja yleensä tulen tarkasti täyttämään kaikki (-- mitä tämä\n'kaikki' oli, sitä en mitenkään olisi silloin voinut selittää, mutta\nelävästi tunsin tarkottavani sillä järkevää, siveellistä, moitteetonta\nelämää). -- Kirjotan muistiin kaikki luennot ja luen päälliseksi\naineita eteenpäin, joten ensi kurssilla tulen olemaan ensimäinen, ja\nkirjotan väitöskirjan; toisella kurssilla olen edeltäpäin kaikki\ntietävä, niin että minä voidaan suoraan siirtää kolmannelle kurssille,\njoten siis 18-vuotiaana lopetan luvut ensimäisenä kandidaattina\nja kahdella kultamitalilla palkittuna; -- sitten suoritan\nmaisteritutkinnon, sitten tohtoritutkinnon ja tulen Venäjän etevimmäksi\ntiedemieheksi... ja miksi en voisi olla Europankin etevin tiedemies.\"\nEntä vielä sitten? kysyin itseltäni, -- mutta nyt huomasin, että nuo\nmietteet olivat ylpeyttä, syntiä, joka on vielä tänä iltana\ntunnustettava papille, ja palasin siis takasin mietteitteni alkupäähän.\n\"Valmistuakseni luentoihin rupean käymään jalkasin Varpusvuorten\nkävelypuistoon; valitsen siellä itselleni paikan jonkun puun juurella\nja luen luentoni: joskus otan evästäkin mukaani, juustoa tai\npiirakaisen Pedottin leipomosta, tai muuta. Levähdettyäni rupean\nlukemaan jotakin hyvää kirjaa tai piirustelen näköaloja tai soittelen\njollakin soittokoneella (aijoin välttämättä oppia huilua soittamaan).\nSitten on tietysti myös hän kävelevä Varpusvuorilla, ja joskus hän\nlähestyy ja kysyy minulta: kuka minä oikeastaan olen? Minä katsahdan\nhäneen noin vähän surunvoittoisesti ja sanon olevani erään papin poika\nja olevani onnellinen ainoastaan täällä, missä voin olla yksin, ypö\nyksin. Hän tarjoo minulle kätensä, sanoo jotakin ja istuu viereeni.\nNiin me yhdymme siellä joka päivä, muutumme ikiystäviksi ja minä olen\nsuuteleva häntä... Ei, se ei ole hyvä. Päinvastoin tästä päivästä\npitäen en aijo katsoa naisiin. En milloinkaan enää mene piikain\npuolelle, koetanpa olla menemättä edes ohikaan; ja kun kolmen vuoden\nkuluttua pääsen holhuunalaisuudesta, niin menen tietysti heti\nnaimisiin. -- Rupean alituiseen voimistelemaan ja harjottamaan sopivia\nliikkeitä, niin että kahdenkymmenen ikäisenä olen väkevämpi kuin\nkukaan. Ensimäisenä päivänä pitelen puoli puutaa viisi minuttia\nojennetuin käsin, toisena päivänä kaksikymmentäyksi naulaa, kolmantena\nkaksikymmentäkaksi naulaa ja niin edespäin, kunnes pitelen neljä puutaa\nkummassakin kädessäni, jolloin siis olen väkevämpi kuin kukaan\ntalossamme; ja kun sitten joku saa päähänsä loukata minua tai lausua\njotain alentavaa hänestä, minä käyn kiinni noin yksinkertaisesti vaan\nrinnuksiin, nostan miehen sylen verran maasta yhdellä kädellä ja vaan\npitelen häntä siinä, että voimani tuntisi, ja annan sitten mennä; mutta\nei tuokaan oikeastaan ole hyvä: -- ei, en tietysti tee hänelle mitään\npahaa, vaan ainoastaan todistan olevani...\"\n\nÄlköön moitittako minua siitä, että nuoruuteni mietteet olivat yhtä\nlapsekkaat kuin lapsuuden ja poikaijän mietteet. Olen varma siitä, että\njos kohtalo antaa minun elää hyvin vanhaksi ja tämä kertomus saavuttaa\nminun ikäni, niin vielä seitsenkymmenvuotisena ukkona olen ajatteleva\nyhtä mahdottoman lapsellisesti kuin nytkin. Olen haaveksiva jostakin\nihanasta Mariasta, joka rakastuu minuun, hampaattomaan vanhukseen,\naivan kuin kerran rakastui Maseppaan; siitä, kuinka heikkopäinen\npoikani pääsee äkkiä ministeriksi, tai siitä, kuinka minulla kerran on\noleva miljoonien omaisuus. Olen varma, ettei löydy yhtäkään\nihmisolentoa, jolla ei olisi tätä siunattua lohduttavaa haaveilemisen\ntaipumusta. Mutta lukuunottamatta tuota haaveiden mahdottomuutta, ja\nniiden taikamaisuutta, mitkä ominaisuudet ovat yleisiä kaikille\nhaaveille, voi haaveilla olla kylläkin erilainen luonne eri ihmisiin ja\nikiin nähden. Siihen ikäkauteen, johon poika-ikäni katson päättyvän ja\nnuoruuteni alkavan, oli haaveitteni pohjana neljä tunnetta: rakkaus\n_häneen_, ajatuksissa väikkyvään naiseen, josta aina samalla tavalla\nhaaveilin ja jota lakkaamatta odotin jossakin tapaavani. Tämä _hän_ oli\nvähäksi osaksi Sonitshka, vähäksi osaksi Masha, Vasilin vaimo, silloin\nkuin se pesee pyykkiä punkassa, ja vähäksi osaksi se nainen, jota jo\nkauan sitten olin nähnyt teatterissa meidän aitiomme viereisessä\naitiossa, ja jonka valkoisella kaulalla oli ollut jalokiviä. -- Toinen\ntunne oli rakkauden rakastaminen. Halutti, että kaikki olisivat minua\ntunteneet ja rakastaneet. Halutti sanoa nimeni: Nikolai Irtenjev, ja\nettä kaikki olisivat siitä uutisesta ihastuneet, tulleet ympärilleni ja\nkiittäneet jostakin asiasta. -- Kolmas tunne oli jonkun tavattoman,\nkunniata tuottavan onnen toivo. Tämä toivo oli niin voimakas ja sitkeä,\nettä se lähestyi mielipuolisuutta. Olin niin vakuutettu siitä, että\naivan pian, jonkun erikoisen sattuman nojalla tulen äkkiä maailman\nrikkaimmaksi ja kuuluisimmaksi mieheksi, että alituiseen levottomasti\nodotin tapahtuvaksi jotain ihmeen tapaista. Joka hetki odotin, että\nnyt, nyt se alkaa ja että minä heti saavutan kaiken mitä ihminen\nsuinkin voi haluta, ja senvuoksi aina kaikkialla pidin kiirettä, siinä\nluulossa, että se ehkä jo on alkamassa siellä missä minua ei ole. --\nNeljäs ja tärkein tunne oli inho omaan itseeni, ja katumus, mutta se\nkatumus oli siihen määrään sulautunut onnentoivoon, ettei siinä\nitsessään ollut mitään surullista. Näytti niin helpolta ja\nluonnolliselta irrottautua koko entisyydestäni, muuttaa, muodostaa\ntoiseksi kaikki se, mikä oli tähän asti ollut, ja alkaa elämä kaikissa\nsen suhteissa aivan uudestaan, että entisyys ei painanut eikä sitonut\nminua. Päinvastoin melkein nautin inhostani entisyyteen ja koetin\nkuvailla sitä mustemmaksi kuin se olikaan. Mitä mustempi oli muistojen\npiiri, sitä puhtaampana ja valoisampana esiintyi nykyisyyden piste ja\nsitä kirkkaampina säteilivät tulevaisuuden vesikaarivärit. Tämä\nkatumuksen ääni ja täydellisentymyksen intohimoinen halu olikin\npääasiallinen sieluntilani puheenalaisena kehityskautena, ja siitäpä\nsaikin pohjansa minun uusi katsantotapani sekä itseeni, ihmisiin, että\nmaailmaan. Siunattu, autuas ääni, sinä, joka niin monta kertaa niinä\nsurullisina hetkinä, jolloin sielu vaieten alistui elämän vääryydelle\nja siveettömyydelle, äkkiä rohkeasti nousit kaikkea valhetta vastaan,\nvihamielisesti paljastit entisyyden ja rakkauteen kehottaen viittasit\ntuohon kirkkaaseen nykyisyyden pisteeseen lupaillen onnea ja menestystä\ntulevaisuudessa, -- sinä siunattu ja autuas ääni! Onko mahdollista,\nettä joskus lakkaat kuulumasta?\n\n\n\n\nIV\n\nPERHEPIIRIMME.\n\n\nIsä oli tänä talvena ani harvoin kotosalla. Mutta sen sijaan, kun\nkerran sattui kotona olemaan, oli mitä iloisimmalla tuulella,\nrämisytti pianoa soitellen lempikappaleitaan, teki imeliä silmäyksiä\nja keksi sukkeluuksia kaikkien meidän ja Mimmin kustannuksella,\nkuten esimerkiksi: että Grusiniläinen prinssi muka oli ollut\nyhteisluistelussa, nähnyt siellä Mimmin ja rakastunut niin, että oli\nheti jättänyt avioerohakemuksensa Synodiin; -- että minä muka olen\nmäärätty Wienin lähettilään apulaiseksi, -- ja hän ilmotti meille nuo\nuutiset aivan totisin kasvoin; -- säikytteli Katinkaa hämähäkeillä,\njoita Katinka hyvin pelkäsi; osotti suurta ystävyyttä toverejamme\nDubkovia ja Nehljudovia kohtaan, ja alituisesti kertoi meille ja muille\nensi vuoden tuumistansa. Vaikka nämä tuumat joka päivä vaihtelivatkin\nja olivat keskenään ristiriitaiset, ne olivat kuitenkin niin\nviehättäviä, että me niitä sanaakaan hiiskumatta kuuntelimme ja\nLjubotshka katseli räpäyttämättä silmää suoraan papan suuhun, ettei\nvaan yksikään sana olisi päässyt hukkaan menemään. Isä suunnitteli\nmilloin jättävänsä meidät Moskovaan yliopistoon ja itse lähtevänsä\nLjubotshkan kanssa kahdeksi vuodeksi Italiaan, milloin ostavansa\nmaatilan Krimin etelärannalla ja matkustavansa sinne joka kesäksi,\nmilloin muuttavansa koko perheineen Pietariin j.n.e. Mutta paitsi tätä\nyleistä ilomielisvyttä tapahtui isässä viime aikoina vielä toinen\nmuutos, joka suuresti ihmetytti minua. Hän teetti itselleen uuden\nuutukaisen, olivinvärisen puvun, muodikkaat housut ja pitkän\nturkkipalttoon, joka erinomaisesti sopi hänelle, ja hänestä tuoksahteli\nusein hajuvedelle, kun hän ajoi vieraisiin ja erittäinkin muutaman\nnaisen luo, jonka nimeä Mimmi ei voinut huokaamatta mainita. Mimmi teki\ntällöin naaman, josta selvästi saattoi lukea ajatuksen: \"Orpo parat!\nOnneton intohimo! Hyvä, ettei häntä enää ole\" j.n.e. Nikolailta sain\ntietää -- sillä isä ei meille milloinkaan puhunut korttipelistään, --\nettä hän oli tämän talven kuluessa voittanut hyvin paljon, pistänyt\nrahat lainauspankkiin ja keväämmällä kieltäytynyt enää pelaamasta.\nLuultavasti tästä syystä, -- kun hän pelkäsi, ettei voisi päätöstänsä\npitää, -- hän tahtoi pian päästä maalle. Hän oli päättänyt, odottamatta\nminun pääsöäni ylioppilaaksi, heti pääsiäisen jälkeen matkustaa\ntyttöjen kanssa Petrovskin maatilalle, jonne meidän oli Volodjan kanssa\nmyöhemmin saapuminen.\n\nVolodja oli koko talven kevääseen asti erottamattomassa yhteydessä\nDubkovin kanssa (jotavastoin Dmitrin kanssa he alkoivat vähitellen\nkylmentyä). Mikäli saatoin päättää kuulemistani kertomuksista oli\nheidän ainaisena päähuvituksenansa sampanjan juominen ja ajeleminen\nerään neidin ikkunain ohi, johon neitiin olivat nähtävästi molemmat\nrakastuneet. Myöskin he tanssivat vis-à-vis, ei kuitenkaan enää lasten,\nvaan nyt jo oikeissa aikaihmisten iltamissa. Tämä viimeinen asianhaara\nsuuresti edensi Volodjaa ja minua toisistamme, vaikka me kyllä\ntoisiamme rakastimme. Liian suuri tuntui erotus olevan kotiopettajien\nedessä lukevan pojan ja oikeissa iltamissa käyvän herran välillä, --\njotta olisimme tulleet ajatuksia keskenämme vaihtaneeksi. Katinka oli\njo aivan suuri, luki paljon romaaneja, eikä semmoinen ajatus, että hän\npian menisi miehelään, enää tuntunut minusta pilalta; mutta vaikka\nVolodjakin oli suuri, eivät he kuitenkaan pitäneet yhtä, vaan\npäinvastoin näyttivät ikäänkuin ylenkatsovan toisiansa. Katinkan\nollessa kotona ei häntä yleensä huvittanut mikään muu kuin romaanien\nlukeminen ja hänen oli aina ikävä; mutta kun meille sattui vieraita\nherroja, niin Katinka heti elpyi ja rupesi sangen miellyttäväksi, sekä\nteki silmillänsä semmoista, josta en minä ainakaan voinut ymmärtää mitä\nse sillä tahtoi ilmaista. Vasta myöhemmin, kun olin Katinkan kuullut\nkerran sanovan, että ainoa neidolle luvallinen koketeeraus on se mikä\ntapahtuu silmillä, saatoin löytää selityksen noille kummallisen\nluonnottomille silmäin mulkouksille, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet\nmuita lainkaan kummastuttavan. Ljubotshkakin oli jo alkanut käyttää\nmelkein täysipitkää hametta, niin että hänen hanhenjalkansa olivat\nmelkein kokonaan näkymättömissä, mutta yhtäläinen itkupussi hän oli\nkuin ennenkin. Nyt hän ei enää haaveksinut mennä husaarin kanssa\nnaimisiin, vaan laulajan tai soittoniekan ja siinä tarkotuksessa\nkovasti harrasti soitantoa. St. Jérôme, joka, tietäen jäävänsä meille\nenää ainoastaan tutkintojeni suoritukseen asti, oli hankkinut\nitselleen paikan erään kreivin luona, alkoi siitä lähtien ikäänkuin\nylenkatseellisesti kohdella kotolaisiamme. Hän oli ani harvoin\nkotosalla, oli ruvennut polttamaan paperosseja, jotka siihen aikaan\nolivat ainoastaan suurimpien keikarien ylellisyyttä, sekä vihelteli\nalituiseen joitakin kevytmielisiä pätkiä.\n\nMimmi oli käynyt päivä päivältä yhä katkerammaksi. Siitä pitäen kuin me\nkaikki aloimme kasvaa suuriksi hän ei näyttänyt enää odottavan keltään\neikä mistään mitään hyvää.\n\nKun tulin päivällisille, en tavannut ruokasalissa muita kuin Mimmin,\nKatinkan, Ljubotshkan ja St. Jérômen: isää ei ollut kotona, ja Volodja,\njoka erään toverinsa kanssa valmistausi tutkintoon omassa huoneessaan.\noli vaatinut päivällisen sinne. Yleensäkin näinä viime aikoina oli\npäivällisissä ensi sijalla Mimmi, jota emme kukaan kunnioittaneet, ja\npäivällinen oli niinmuodoin paljon kadottanut suloudestaan. Päivällinen\nei ollut enää, kuten äidin tai mummon aikana, jonkinlainen juhlameno,\njoka määrätuntina kokosi yhteen koko perheen ja jakoi päivän kahteen\npuoliskoon. Me emme pitäneet väliä, vaikka myöhästyimme, saavuimme\nvasta toiseksi ruuaksi, joimme viiniä laseista (johon itse St. Jérôme\nantoi esimerkin), retkotimme tuolilla, nousimme paikoiltamme ennen\npäivällisen päättymistä, ja muuta semmoista. Siitä saakka päivällinen\nei ollut enää jokapäiväinen, koko perhettä yhdistävä iloinen juhla.\nToista oli ennen muinoin Petrovskissa, kun kahden aikaan kaikki\npeseytyneinä, puhtaihin pukeutuneina istuivat vierashuoneessa, odottaen\nsovittua kellonlyömää. Juuri sillä hetkellä kuin välihuoneen seinäkello\nalkaa korista, lyödäkseen kaksi, astuu Foka hiljaisin askelin sisälle,\nliina käsivarrella, arvokkaan ja vähän ankarankin näköisenä. \"Pöytä on\nkatettu!\" ilmottaa hän kuuluvalla, punnitulla äänellä, ja iloisin,\ntyytyväisin kasvoin, vanhemmat edellä, nuoremmat jäljessä, tärkättyjen\nhameiden kahistessa, saappaiden ja kenkien naristessa kaikki menevät\nruokasaliin, ja hiljaa puhellen istuutuvat kukin omalle paikalleen.\nTaikka sitten Moskovassa muinoin, kun kaikki kuiskutellen keskenään\nseisoivat katetun pöydän ääressä odotellen mummoa, jolle Gavrilo oli jo\nmennyt ilmottamaan päivällisistä; -- äkkiä ovi avautui ja kahisevine\nhameineen sieltä sujahti esille vanha mummo, pitsimyssy ja aina jokin\nerinomainen sinisenpunanen rusetti päässä. Hän tuli joko hymyillen\ntaikka synkästi sivuilleen katsahdellen (sen mukaan millä kannalla\nterveys kulloinkin oli). Gavrilo töytää hänen nojatuolinsa luo, tuolit\npitävät melua, ja tuntien jonkinlaisia kylmänväreitä selässä\n(ruokahalun merkkejä) otat käteesi vähän kostean servietin, syöt\npalasen leivänkuorta ja maltittomalla ahneudella seuraat syvien\nsoppalautasten vaellusta, joita hovimestari jakelee arvon, ikävuosien\nja mummon huomaavaisuuden mukaan.\n\nNyt sitävastoin en enää tuntenut mitään hauskuutta tai kiihkoa\npäivällisille tullessa.\n\nMimmin, St. Jérômen ja tyttöjen lorut siitä, mimmoisia kauheita\nsaappaita venäjän opettaja käyttää, mimmoiset ruhtinattarien\nKornakovien puvut ovat j.n.e. -- tämä heidän loruilemisensa, jota ennen\ntodellisesti ylenkatsoin enkä ainakaan mitä Ljubotshkaan ja Katinkaan\ntulee suinkaan salannut, ei kuitenkaan horjahuttanut minua uudesta\nhyväntekeväisyyden mielialastani. Olin tavattoman nöyrä; hymyillen minä\nkuuntelin heitä hyvin suopeamielisesti, pyysin kunniottavasti antamaan\nsahtia, ja tein myönnytyksen St. Jérômelle, joka oikasi päivällisten\naikana käyttämääni lausetta, arvellen, että on kauniimpaa sanoa je puis\nkuin je peux. Minun on kuitenkin tunnustaminen olleeni vähän pahoillani\nsiitä, ettei kukaan pannut erityistä huomiota nöyryyteeni ja hyveihini.\nPäivällisten jälkeen Ljubotshka näytti minulle paperilippua, johon oli\nmerkinnyt kaikki syntinsä; minä sanoin sen olevan erittäin hyvän, mutta\nettä parempi olisi kirjottaa synnit sydämmeensä ja että \"tuo kaikki ei\nole sitä oikeata.\"\n\n-- Miksei se ole \"sitä oikeata?\" kysyi Ljubotshka.\n\n-- No, onhan tuokin kyllä hyvä; mutta sinä et kumminkaan ymmärtäisi\nminua, -- ja minä läksin huoneeseeni yläkertaan, sanottuani St\nJérômelle, että menen lukemaan, mutta aikomukseni oli oikeastaan ennen\nrippiä, joka oli tapahtuva noin puolentoista tunnin kuluttua, kirjottua\nkoko elinajakseni luettelo velvollisuuksistani ja töistäni, panna\npaperille oman elämäni tarkotus ja ne periaatteet, joiden mukaan olin\naina, milloinkaan poikkeematta, vastaisuudessa toimiva.\n\n\n\n\nV\n\nPERIAATTEET.\n\n\nOtin paperiarkin ja aijoin aluksi tehdä luettelon velvollisuuksista ja\nlukutöistä ensi vuodeksi. Paperi oli sitä ennen viivotettava. Mutta kun\nviivotinta en sattunut löytämään, käytin siihen tarkotukseen latinan\nsanakirjaa. Vedettyäni mustekynällä viivan pitkin sanakirjan reunaa ja\nsiirrettyäni tämän alemmas näyttäytyi paperilla viivan asemasta\npitkulainen mustelätäkkö. Sitä paitsi sanakirjaa ei riittänyt viivan\nkoko pituudelle ja viiva kiertyi sen pehmeän kulman mukaan. Otin toisen\npaperin ja siirtämällä sanakirjaa sain jotakuinkin viivotetuksi.\nJaettuani velvollisuudet kolmeen luokkaan: velvollisuuksiin itseäni,\nlähimmäistä ja Jumalaa kohtaan, aloin kirjottaa ensimäisiä, mutta niitä\nilmaantui olevan niin paljon ja niin monenlaatuisia, että näyttäytyi\ntarpeelliseksi tehdä selkoa yleensä \"elämän periaatteista\", ja vasta\nsitten ryhtyä erittelemiseen. Otin kuusi paperiarkkia, ompelin niistä\nvihon ja kirjotin päällekirjotuksen \"Elämän periaatteita.\" Nuo kaksi\nsanaa tuli kirjotetuksi niin vinosti ja epätasaisesti, että olin kauan\nkahden vaiheilla kirjotanko ne uudestaan, ja kauan tuskailin nähdessäni\nrikkirevityn arkin ja tuon päällekirjotuksen. Miksi kaikki on päässäni\nniin selvänä, mutta saa niin kömpelön muodon paperilla ja yleensäkin\nelämässä, kun tahdon toteuttaa jotakin siitä mitä ajattelen?...\n\n-- Pappi on saapunut, tehkää hyvin ja tulkaa alas, ilmotti Nikolai.\nPiilotin vihon pöytälaatikkoon, katsahdin peiliin, kampasin tukkani\npystyyn, mikä vakaumukseni mukaan teki minut miettiväisen näköiseksi,\nja menin alas kabinettihuoneeseen, missä pöytä oli jo katettuna ja sen\npäälle pyhäinkuva sekä palavia vahakynttilöitä asetettu. Isä astui\nhuoneeseen yhteen aikaan toisesta ovesta. Pappi, harmaapäinen munkki,\njonka kasvot oli vanhat ja ankarat, siunasi paraillaan isää. Isä\nsuuteli hänen pienenlaista, leveää ja kuivaa kättänsä; minä tein\nsamoin.\n\n-- Käskekää Volodja sisälle, sanoi isä. -- Missä hän on? Taikka antaa\nolla, sehän valmistuu ripille yliopistossa.\n\n-- Hän lukee ruhtinaan kanssa, sanoi Katinka ja katsahti Ljubotshkaan.\nTämä äkkiä punastui jostakin syystä, rypisti silmänsä ikäänkuin muka\njokin olisi tehnyt hänelle kipeätä ja meni pois huoneesta. Minä menin\nhänen perässään. Hän pysähtyi vierashuoneeseen ja kirjotti taas jotakin\nlyijykynäsellä paperilappuunsa.\n\n-- Joko teit taas uuden synnin, kysyin minä.\n\n-- En, ei se ole mitään, muuten minä vaan, vastasi hän punehtuen.\nSamassa kuului eteisestä kuinka Dmitri jätti hyvästiä Volodjalle.\n\n-- Sinäpä otat kaikki kiusauksen kannalta, sanoi Katinka tullen\nhuoneeseen ja kääntyen Ljubotshkan puoleen.\n\nEn voinut ymmärtää mitä sisarelle oli tullut: hän oli niin hämillään,\nettä silmät kyyneltyivät, ja että tämä hämminki muuttui vihdoin\nsuuttumukseksi häneen itseensä ja Katinkaan.\n\n-- Näkyy selvästi, että olet muukalainen (mikään ei voinut niin loukata\nKatinkaa kuin tämä nimitys, ja juuri siksi Ljubotshka olikin sitä\nkäyttänyt) -- edessä on niin suuri asia, jatkoi hän vähän mahtavoiden:\n-- ja sinä tahallasi ärsytät minua... sinun pitäisi ymmärtää, ettei\ntämä ole mitään leikkiä.\n\n-- Arvaappa, Nikolenka, mitä hän kirjotti! sanoi Katinka\nloukkaantuneena muukalaisen nimitykseen: -- hän kirjotti...\n\n-- En olisi todellakaan luullut sinua noin ilkeäksi, sanoi Ljubotshka,\njoka oli kokonaan tullut tolaltaan, ja meni pois: -- semmoisena\nhetkenä, ja ihan tahallaan koko ajan johdattaa syntiin. Enpä minäkään\nurki enkä kysele sinun tunteitasi ja kärsimyksiäsi.\n\n\n\n\nVI\n\nRIPPITUNNUSTUS.\n\n\nNäissä ja tämäntapaisissa hajamielisissä ajatuksissa minä palasin\nkabinettiin, sittenkuin kaikki olivat sinne kokoontuneet ja pappi oli\nnoussut seisaalleen, valmiina lukemaan ripin edellä käypää esirukousta.\nMutta heti kun yleisen äänettömyyden keskellä kajahti munkin\nvaikuttava, ankara ääni, ja erittäinkin kun hän lausui meille rukouksen\nsanat: ilmaiskaa kaikki syntinne, häpeämättä, salaamatta ja\npuolustamatta niitä, ja teidän sielunne puhdistun Jumalan edessä, mutta\njos jotain salaatte, niin suuri on teidän syntinne oleva, -- palasi\nminuun tuo hurskauden vavistus, jota olin tuntenut aamulla\najatellessani edessä olevaa rippiä. Tunsinpa päälliseksi nautintoa\ntämän mielentilan tuntemisesta ja koetin sitä viivyttää pysäyttämällä\nkaikki ajatukset jotka mieleeni juolahtivat, ja koettaen väkisinkin\nolla jostakin peloissani.\n\nIsä meni ensimäisenä ripille. Hän viipyi hyvin kauan papin kanssa\nmummon huoneessa, jona aikana me muut istuimme ääneti kabinetissa tai\nkorkeintain supatimme siitä kenen oli ensin meneminen. Vihdoin kuului\novesta taas munkin rukouksen ääni ja isän askeleet. Ovi narahti ja isä\ntuli sieltä tapansa mukaan yskähdellen ja olkaansa kohautellen sekä\nkatsomatta kehenkään meihin.\n\n-- No, Ljubotshka, meneppä nyt sinä, ja muista sanoa kaikki. Sinä\nveitikka tyttöseni olet suuri syntinen, sanoi isä pilalla nipistäen\nhäntä poskesta.\n\nLjubotshka sekä vaaleni että punastui, otti paperilappunsa esiliinan\nalta ja sitten taas piilotti sen sinne takasin. Kumartaen päänsä,\njotenkin lyhentäen kaulansa, aivan kuin olisi odottanut ylhäältäpäin\ntulevaa iskua, hän meni ovesta. Ei hän siellä kauan viipynyt, mutta\ntultuaan hänen olkapäänsä nytkähtelivät itkun rajupuistatuksista.\nVihdoin, sievän Katinkan jälkeen, joka hymyillen palasi ripiltä, tuli\nminunkin vuoroni. Sama tylsä pelko sydämmessä ja sama halu tahallani\nkiihottaa tätä pelkoa minä astuin puolihämärään huoneeseen. Pappi\nseisoi rukouspulpetin ääressä ja käänsi verkalleen kasvonsa minuun\npäin.\n\nViivyin korkeintain viisi minuttia mummon huoneessa, mutta tulin sieltä\nonnellisena ja silloisen luuloni mukaan täydellisen puhtaana,\nsiveellisesti uudestisyntyneenä ihmisenä. Ja vaikka minuun teki oudon\nja pahan vaikutuksen elämämme vanha muoto, entiset huoneemme, omat\nhuonekalumme, oma ulkonainen olentoni (olisin suonut, että kaikki\nulkonainenkin olisi samoin muuttunut kuin luulin itse sisällisesti\nmuuttuneeni), -- niin siitä huolimatta pysyin tässä autuaassa\nmielentilassa siihen hetkeen asti kuin menin illalla maata.\n\nOlin jo nukkumaisillani, kun vielä kertaalleen luettelin mielessäni\nkaikkia niitä syntejä, joista olin puhdistunut. Silloin äkkiä muistin\nerään häpeällisen teon, josta en ollut ripillä mitään maininnut. Ennen\nrippiä pidetyn esirukouksen sanat muistuivat mieleeni ja alkoivat\nherkeämättä soida korvissani. Koko rauhani haihtui siinä tuokiossa.\n\"Mutta jos salaatte, niin suuri on teidän syntinne oleva...\" kuulin\nlakkaamatta, ja minä kuvailin olevani niin kauhea syntinen, ettei\nmikään rangaistus olisi minulle ollut kyllin ankara.\n\nKauan heittelin itseäni kyljeltä kyljelle sieluntilaani miettien ja\njoka hetki Jumalan rangaistusta jopa äkkikuolemaakin odottaen, -- mikä\najatus hirvitti minua sanomattomasti. Mutta samassa pisti päähäni oiva\ntuuma: heti päivän valettua menen tai ajan luostariin tuon munkin\npuheille ja teen uuden rippitunnustuksen. Tähän ajatukseen rauhotuin ja\nnukuin.\n\n\n\n\nVII\n\nLÄHTÖ LUOSTARIIN.\n\n\nHeräsin yöllä moneen kertaan kun pelkäsin nukkuvani liian kauan, ja\nolin jo kuudelta pystyssä. Päivä vasta vähän hämärteli ikkunoissa.\nPukeuduin ja vedin jalkaani vuoteen luona olleet puhdistamattomat\nsaapasrähjät, sillä Nikolai ei ollut vielä ehtinyt suorittaa\naamutoimiaan. Peseytymättä ja aamurukousta toimittamatta suoriusin ulos\nja tulin ensi kerran eläessäni kadulle, jossa ei ollut ketään muuta\nkuin minä yksin.\n\nVastaiselta puolelta, suuren rakennuksen viheriäisen katon takaa\npunotti hämärä aamunkoitto. Jotenkin kova yöllinen kevätpakkanen oli\npannut riitaan katulian ja rännipurot; se pisteli jalkoihini ja\nnipisteli kasvojani ja käsiäni. Meidän poikkikadullamme ei ollut vielä\nainoatakaan ajuria, joita olisin tarvinnut päästäkseni pian perille ja\nsitten palaamaan. Ainoastaan Arbatovan kadulla näkyi jono jotain\nkuormia ja kaksi kivityömiestä kulki jutellen ohitseni katukäytävällä.\nNoin tuhat askelta käytyäni alkoi tulla vastaani miehiä ja naisia,\njotka kulkivat korit kainaloissa torille, ja myös veden ajajia;\nkaturisteykseen ilmestyi kahvileivän myyjä; jokin pakari avattiin ja\nArbatovan portilla tapasin vihdoin ajurin, vanhan ukon, joka\nnuokkuen torkkui vanhoilla, kuluneilla, paikatuilla, sinertävillä\najoneuvoillaan. Hereille havahtuessaan hän ei huomannut minulta pyytää\nkuin 20 kopekkaa luostariin ja takasin, mutta sitten äkkiä hoksasi, ja\njuuri kun olin nousta istumaan, alkoi pieksää hevostaan ohjan perillä\nja ajaa tiehensä. \"Täytyyhän hevostakin syöttää! ei auta, herra\", hän\nhöpisi.\n\nVaivalla sain hänet houkuteltua pysähtymään, kun tarjosin 40 kopekkaa,\nHän pysähtyi, tarkasteli minua huolellisesti, ja sanoi: \"istukanhan\nsitten.\" Tunnustaakseni hiukan pelkäsin, että hän vie minut syrjäiseen\nkaupunginosaan ja ryöstää siellä rahani. Päästäkseni ylös, tartuin\nhänen ryysyisen ajuripukunsa kaulukseen, -- jolloin hänen ryppyinen,\nkoukistunutta selkää jatkava kaulansa sääliä herättävästi paljastui, --\nja vedin itseni ylös aaltomaiselle, sinertävälle istuimelle, jonka\njälkeen me ajaa tärryytimme alas pitkin Vosdvizhenkan katua. Matkalla\nehdin huomata, että ajoneuvojen selustin oli vuorattu vihertävällä\nkangaspalalla, josta ajurin pukukin oli tehty; tuo seikka rauhotti\nminua jostakin syystä, enkä enää pelännyt joutumista syrjäkadulle ja\nryöväyksen alaiseksi.\n\nAurinko oli noussut jo jotenkin korkealle ja kirkkaasti kuultasi\nkirkkojen tornikupuja meidän tullessamme luostarin eteen.\nVarjopaikoissa oli vielä valta pakkasella, mutta pitkin tienkeskustoja\nvirtasi nopeita, mutaisia puroja, ja hevonen juosta läiskäsi sulaneessa\nloassa. Tultuani luostarin muurien sisälle kysyin ensimäiseltä\nkohtaamaltani henkilöltä, miten voisin tavata tuota pappia.\n\n-- Tuolla on hänen kammionsa, sanoi ohimenevä munkki pysähtyen\nhetkiseksi osuttamaan pientä rakennusta, jossa oli kuisti oven edessä.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, vastasin.\n\nMutta mitähän ajattelivat minusta munkit, jotka tuossa toinen toisensa\njäljessä tulivat kirkosta ja kaikki katselivat minua? En minä ollut\naikuinen enkä lapsi; kasvoni eivät olleet pestyt, tukka harjaamaton,\nvaatteet tomuiset, saappaat puhdistamattomat ja päälliseksi liassa.\nMihinkähän ihmisluokkaan nuo munkit kuvailivat minun kuuluvan? Hyvin\ntarkkaan ne minua vaan tähystelivät. Kaikesta huolimatta kuljin nuoren\nmunkin opastamaan suuntaan.\n\nKapealla tiellä, joka vei luostarikammioihin päin, kohtasin\nmustapukuisen vanhuksen, joka katseli minua sankkojen harmaiden\nsilmäkulmainsa alta ja kysäsi: \"mitä asiaa minulla oli?\"\n\nVähältä etten sanonut \"ei mitään\" ja juossut takasin ajurin luo\npalatakseni kotiin, mutta rypistyneistä kulmakarvoista huolimatta\nvanhuksen kasvot herättivät luottamusta. Sanoin tahtovani tavata\nrippi-isääni, ja nimitin hänen nimensä.\n\n-- Tulkaahan mukaani, herraskainen, minä saatan teitä, sanoi hän\nkääntyen ja näytti heti arvanneen asiani: -- hän on aamumessulla, kohta\nhän tulee.\n\nVanhus avasi oven ja saattoi minut puhtosen porstuan ja eteisen kautta\npuhdasta liinaista permantomattoa myöten kammioon.\n\n-- Odottakaahan täällä, sanoi hän hyvänsuovasti ja rauhottavasti, -- ja\nläksi.\n\nHuone, jossa nyt olin, oli sangen pieni ja merkillisen hyvin siistitty.\nHuonekaluja oli ainoastaan: vahavaatteella verhottu pikku pöytä, joka\nseisoi kahden pienen kaksipuolisen ikkunan välissä. Ikkunoilla oli\nkaksi geraniumi-kukkaa, pyhäinkuvain teline ja niiden edessä riippuva\nöljylamppunen, yksi nojatuoli ja pari tavallista tuolia. Nurkassa\nriippui seinäkello, jonka numerotaulu oli kukkapiirroksilla koristettu,\nja se kävi vaskisten painopulttien avulla. Väliseinällä, jota yhdisti\nkattoon puiset, kalkkivärillä valkosiksi pyyhityt säleet (ja jonka\ntakana oli varmaankin vuode), riippui nauloista kaksi pappisviittaa.\n\nIkkunat antoivat jotakin valkosta seinää vasten, joka oli niistä noin\nsylen päässä. Välillä oli pieni sirenipehko. Mitään ääntä ei päässyt\nhuoneeseen tunkeutumaan, niin että tässä hiljaisuudessa tuntui heilurin\ntasainen, miellyttävä naksutus hyvinkin kovalta ääneltä. Heti kun olin\njäänyt yksikseni tähän hiljaiseen sopukkaan, hypähtivät kaikki entiset\nmietteeni ja muistoni äkisti esille päästäni, ikäänkuin niitä ei olisi\nennen ollutkaan, ja minä vaivuin johonkin sanomattoman miellyttävään\nmietiskelyyn. Tuo hiukan kellastunut papinkauhtana ynnä sen kulunut\nvuorivaate, nuo kirjojen vanhentuneet mustat nahkaselät ja vaskiset\nhelat, nuo tumman viheliäiset kasvit, niiden tarkasti kasteltu multa ja\npestyt lehdet, ja erittäinkin tuo yksitoikkoinen katkonainen heilurin\nnaksutus minulle elävästi kertoivat jostakin uudesta, tähän asti\ntuntemattomasta elämästä, -- yksinäisyyden, rukouksen, hiljaisen ja\nrauhallisen onnen elämästä...\n\n\"Kuluu kuukaudet, vierii vuodet, ajattelin minä, mutta tuo munkki pysyy\naina yksinäisenä, rauhallisena, hän yhä tuntee omatuntonsa puhtaaksi\nJumalan edessä ja rukouksensa Hänen kuulemaksi.\" Puolen tunnin verran\nistuin tuolillani, koettaen olla liikkumatta ja hengittämättäkin\nääneeni, jottei olisi häiriytynyt niiden äänten sopusointu, jotka niin\npaljon puhuivat minulle. Ja heiluri yhä vaan naksahteli samoin,\noikealle kovemmin, vasemmalle hiljemmin.\n\n\n\n\nVIII\n\nTOINEN RIPPITUNNUSTUS.\n\n\nPapin lähestyvät askeleet saattoivat minut heräämään mietteistäni.\n\n-- Hyvää päivää, sanoi hän korjaten kädellään harmaita hiuksiaan. --\nMitä te haluaisitte?\n\nPyysin häntä siunaamaan minua ja erityisellä mielihyvällä suutelin\nhänen kellertävää pienenlaista kättään.\n\nSelitettyäni hänelle asiani hän sanaakaan sanomatta meni pyhäinkuvien\neteen ja alkoi ripityksen.\n\nKun se oli päättynyt ja minä olin voittanut häpeäni sekä sanonut kaikki\nmitä sydämmelläni oli, pani hän kätensä pääni päälle ja lausui\nsointuvan hiljaisella äänellään: -- \"Tulkoon taivaallisen Isän siunaus\nsinun ylitsesi, poikani, ja säilyttäköön Hän sinussa aina uskon,\nlempeyden ja nöyryyden hengen. Amen.\"\n\nOlin täydellisesti onnellinen; onnen kyyneleet nousivat kurkkuuni, minä\nsuutelin hänen kaapunsa poimua ja nostin pääni. Munkin kasvot olivat\naivan rauhalliset.\n\nTunsin nauttivani liikutuksesta ja peläten sen haihtumista sanoin\nrippi-isälleni pian hyvästi. Sivulle katsomatta -- ettei mieleni\nhajaantuisi -- tulin muurien ulkopuolelle ja istuin jälleen ajurin\nhorjahteleville rattaille. Mutta ajoneuvojen tärinä, silmien edessä\nvilahtelevien esineiden kirjavuus pian haihduttivat tunnelmani, ja\nkuvailin nyt jo sitä, miten rippi-isäni varmaankin ajattelee, ettei hän\nole vielä yhdelläkään nuorukaisella tavannut niin ihanaa sielua kuin\nminulla oli, eikä ole koskaan tapaavakaan, sillä semmoisia ei ole edes\nolemassakaan. Minä olin varma siitä; ja varmuuteni herätti minussa\nilon, joka oli sitä lajia, että vaati jakamista myös muille.\n\nHirveästi halutti puhella jonkun kanssa; ja kun ketään muuta ei ollut\nkäsillä kuin tuo ajuri, käännyinkin hänen puoleensa.\n\n-- Viivyinköhän kauankin? kysyin.\n\n-- Olipa sitä kotvanen, ja hevostakin olisi jo pitänyt ruokkia, sillä\nminähän olen yövosikka, vastasi ajurivanhus. Hän oli auringon noustua\nnähtävästi entistä virkeämpi.\n\n-- Minusta tuntui kuin olisin viipynyt ainoastaan minutin verran,\nsanoin minä. -- Tiedätkös, mitä varten kävin luostarissa? lisäsin minä\nistuutuen syvennykseen, joka oli lähempänä vanhusta.\n\n-- Mitäpä se meikäläiseen kuuluu? Mihin käsketään, sinne ajamme,\nvastasi hän.\n\n-- Ei, mutta sanoppa sentään, mitä luulet? tiedustelin yhä.\n\n-- Taisitte olla hautapaikkaa jollekin vainajalle ostamassa, sanoi hän.\n\n-- En ollenkaan; arvaappa vielä!\n\n-- En voi arvata, herra, toisti hän.\n\nAjurin ääni tuntui minusta niin suopealta, että päätin tehdä hänen\ntiettäväkseen syyn luostarissa käyntiini, jopa ilmaista hänelle\ntunnelmanikin.\n\n-- Tahdotko niin kerron sinulle? näes nyt...\n\nJa niin kerroin hänelle kaikki ja kuvasin kaikki herttaiset tunteeni.\nVielä nytkin punastun häpeästä, tätä muistellessani.\n\n-- Niin vai, sanoi ajuri epäluuloisesti.\n\nJa pitkän aikaa hän sen jälkeen oli ääneti, ja istui liikkumatta\npaikallaan, ainoastaan silloin tällöin korjaten kauhtanansa poimua,\njoka yhtämittaa pääsi irralleen hänen liian suurissa saappaissa\ntärähtelevän jalkansa alta. Jo luulin hänenkin ajattelevan minusta\nsamoin kuin rippi-isäni, s.o., että niin ylevää nuorukaista ei ole\ntoista koko maailmassa; mutta hän kääntyi samassa minuun päin.\n\n-- Olihan se oikea herras-asia, se teidän asianne.\n\n-- Mitä? kysyin minä.\n\n-- Asianne, sanon, oli oikea herras-asia, toisti hän mutustellen\nhampaattomilla huulillaan.\n\n-- \"Eipä se olekaan minua ymmärtänyt\", ajattelin minä, enkä enää\npuhunut hänen kanssaan kotiportille asti.\n\nEllei juuri liikutuksen ja hurskauden tunto, niin ainakin tyytyväisyys\nsiihen, että tuon tunteen olin kokenut, pysyi minussa koko matkan,\nhuolimatta siitä, että päivän kirkkaassa paisteessa vilisi kirjavanaan\nväkijoukkoa kaikkialla kaduilla; mutta heti kotiin tultuani hävisi koko\ntunnelma jäljettömiin. Minulta näet puuttui 20 kopekkaa maksaakseni\najurille. Hovimestari Gavrilo, jolle jo ennestään olin velkaa, ei\nruvennut enempää lainaksi antamaan. Kahdesti näki ajuri minun juoksevan\npihan yli rahoja hakemassa. Hän näytti arvanneen asemani, kiipesi alas\nkuskipukilta, ja vaikka oli näyttänyt niin hyvältä, rupesi nyt, minua\npistelläkseen, ääneen kertomaan semmoisista veijareista, jotka jättävät\nvosikoille maksamatta.\n\nKotona nukkuivat vielä kaikki, niin etten voinut saada noita 20\nkopekkaa muilta kuin palvelijoilta. Vihdoin Vasili maksoi puolestani,\nsittenkuin olin kunniasanallani luvannut suorittaa takasin, jota\nsanaani hän tosin ei nimeksikään uskonut (kuten hänen kasvoistansa\nsaatoin päättää), vaan maksoipahan vaan muuten, koska piti minusta ja\nmuisti sen palveluksen, jonka olin hänelle kerran tehnyt. Niin meni\ntämä tunne kuin tuhka tuuleen. Kun rupesin pukeutumaan mennäkseni\nyhdessä muiden kanssa herran ehtoolliselle ja kävi ilmi, ettei pukuani\noltu korjattu ja että sitä oli siis mahdoton käyttää, niin tulin\nhirveän paljon syntiä tehneeksi. Puettuani ylleni toisen puvun minä\nmenin kirkkoon jonkinlaisessa kummallisessa ajatusten levottomuudessa,\n-- ja kokonaan luottamatta hyviin ominaisuuksiini.\n\n\n\n\nIX\n\nMITEN VALMISTUN YLIOPPILASTUTKINTOON.\n\n\nPääsiäisenä, torstaipäivänä, matkusti isä, sisar ja Mimmi Katinkan\nkanssa maalle, niin että mummon suureen taloon jäimme ainoastaan\nVolodja, minä ja St Jérôme. Se mielentila, jossa olin ollut\nluostarissakäynnin päivänä, oli haihtunut, jättäen jälkeensä ainoastaan\nhämärän, vaikka tosin miellyttävän muiston, jota jo yhä enemmän\ntukehuttivat uudet vapaan elämän vaikutukset.\n\nTuo \"Elämän periaatteita\" sisältävä vihkonen oli myöskin pantu pois\nkoulussa käytettyjen konseptivihkojen mukana. Huolimatta siitä, että\nyhä ajattelin mahdolliseksi laatia periaatteet elämän kaikkien\ntapausten varalle ja aina niitä noudattaa, -- että tuo ajatus miellytti\nminua ja näytti sekä erittäin yksinkertaiselta että ylevältä ja että\naikomukseni oli todella panna se elämässä täytäntöön, niin olin jälleen\nikäänkuin unohtanut, että asiaan olisi pitänyt ryhtyä heti, vaan olin\nlykännyt sen johonkin muuhun aikaan. Minua lohdutti kuitenkin se\nseikka, että jokainen ajatus, joka nyt tuli päähäni, soveltui\ntäsmälleen johonkin periaatteitteni ja velvollisuuksieni jaotelmista:\njoko periaatteihin lähimmäisiin nähden, tai itseeni taikka Jumalaan\nnähden. \"Sittenpähän minä erottelen tuonkin ajatuksen sen omaan\nosastoonsa ja vielä monet muut ajatukset, jotka vastaisuudessa tulevat\nmieleeni tästä asiasta\", päättelin minä itsekseni. Nykyjään kysyn usein\nitseltäni: milloin olin paremmin oikeassa: silloinko kuin uskoin\nihmisjärjen kaikkivaltiuteen, vai nyt, jolloin kadotettuani\nkehittymiskyvyn epäilen ihmisjärjen voimaa ja merkitystä? -- enkä voi\nantaa varmaa vastausta.\n\nVapauden ja tuon keväisen, epämääräisen odottamisen tunne, josta jo\nolen puhunut, oli siihen määrään kiihottanut minua, että olin joutunut\nkokonaan suunniltani ja valmistuin tutkintoon sangen huonosti. Kun\njoskus aamuin teki työtä luokkahuoneessa ja hyvin tiesi, että se oli\nvälttämätöntä, koska jo huomenna oli tutkinto tuossa aineessa, niin\nsaattoi jokin keväinen haju tuoksahtaa ikkunasta: -- tuntui kuin olisi\nperin tärkeätä heti muistaa jotakin, kädet päästivät kirjan luotansa,\njalat omin ehdoin alkoivat kävellä edestakasin huoneessa, ja päässä oli\nkuin joku olisi painanut vieterinappulaa ja päästänyt koneen\nliikkeelle; päässä tuntui keveältä ja luonnolliselta, ja kirjavat,\niloiset ajatukset alkoivat nopeasti kulkea ohitse, niin ettei ehtinyt\npanna merkille muuta kuin niiden loistetta. Menee tunti ja toinenkin\nihan huomaamatta. Tai sitten myös kirjaa lukiessa, kun koettaa\nparhaansa mukaan syventyä siihen mitä lukee, äkkiä kuuluu naisaskeleita\nja hameen suhahtamista käytävässä, -- ja samassa on kaikki tyyni\nhäipynyt päästä eikä voi pysyä paikallaan, vaikka vallan hyvin tietää,\nettä paitsi Gashaa, mummon vanhaa sisäpiikaa, ei kukaan ole saattanut\nsiellä käydä. \"Entäpä jos se sittenkin olisi _hän_?\" tulee\najatelleeksi: -- \"jospa tuo juuri nyt alkaisikin ja minä siten tulen\npäästäneeksi tilaisuuden käsistäni?\" mutta käytävään hypättyä näkee,\nettä se oli kuin olikin vaan Gasha; pitkään aikaan ei sitten enää pääse\nitsensä herraksi. Vieteri on irrotettu ja kaikki on sotkuksissa, --\nTaikka iltasin istuessa yksin talikynttilän ääressä omassa huoneessa,\nkun karsta on poistettava tai muutettava istuma-asentoa, tulee hetkeksi\nkeskeyttäneeksi luvun ja huomaa, että kaikkialla ovissa ja nurkissa on\npimeätä eikä koko talossa kuulu mitään, -- silloin on taaskin\nmahdotonta olla kuuntelematta tätä hiljaisuutta, katsomatta avatun oven\nkautta pimeän huoneen hämärään, kauan-kauan, pysymättä hiljaa\npaikallaan tai menemättä alas ja kulkematta pitkin kaikkia tyhjiä\nhuoneita. Joskus iltasin viivyin myös pitkiä aikoja huomaamattomana\nsalissa kuunnellen kuinka Gasha kahdella sormella liritteli pianolla,\n\"satakieltä\" matkien, yksinäisen talikynttilän ääressä. Mutta kun oli\nkuutamo, niin en voinut mitenkään pysyä vuoteessani, vaan panin\npitkäkseni puutarhaan viettävälle ikkunalaudalle ja katsellen kuun\nvalaisemia kattoja, lähimmän kirkon kellotapulia, aidan ja pensaiden\nvarjoon, joka oli paneutunut puutarhan käytävälle, valvoin niin kauan,\nettä sitten suurella vaivalla heräsin vasta kymmenen aikaan aamulla.\n\nJoten siis ainoastaan opettajien säännölliset käynnit ja St Jérômen\nyritykset tuon tuostakin kehaista minua, sekä erittäinkin oma haluni\nesiintyä ystäväni Nehljudovin silmissä ripeänä nuorukaisena, se on:\nsuorittaa loistava tutkinto (mikä hänestä oli hyvin tärkeätä). --\nainoastaan nuo seikat vaikuttivat, ettei kevät ja vapaus saaneet minua\nlopen unohtamaan kaikki entisetkin tiedot, ja etten tutkinnossa saanut\nloistavia repposia.\n\n\n\n\nX\n\nHISTORIAN TUTKINTO.\n\n\nHuhtikuun 16 päivänä minä ensi kerran astuin St Jérômen suojeluksen\nalaisena yliopiston suureen saliin. Olimme ajaneet sinne komeanlaisissa\najopeleissä. Ylläni oli ensi kerran frakkipuku, ja kaikki muutkin\nvaatteet sukista ja alusvaatteista alkaen olivat uuden uutukaiset. Kun\novenvartija oli riisunut yltäni päällystakin ja minä seisoin hänen\nedessään pukuni koko komeudessa, minua melkein hävetti, että olin näin\nsokaisevan komea. Mutta sitten tulin valoisaan parkettisaliin, joka oli\ntäynnänsä väkeä, ja näin satoja kymnaasipuvuissa ja frakeissa olevia\nnuorukaisia, joista muutamat välinpitämättömästi katsahtivat minuun, ja\nsalin päässä professoreja, jotka mahtavasti liikkuivat pöytien\nympärillä tai istuivat suurissa nojatuoleissa. Silloin heitin kaiken\ntoivoni saada yleinen huomio käännetyksi itseeni, ja kasvojeni ilme,\njoka kotona ja vielä etehisessäkin oli ilmaissut ikäänkuin pahottelua\nsen johdosta että vastoin tahtoani olin niin komean ja merkitsevän\nnäköinen, vaihtui mitä hirveimpään pelkoon ja mielenmasennukseen. Minä\nlankesin toiseen äärettömyyteen ja suuresti ilostuin nähdessäni\nlähimmäisellä penkillä erään huonosti, epäsiististi puetun herran, joka\nei ollut vielä tosin vanha, mutta kuitenkin melkeen kokonaan\nharmaantunut, ja joka istui kaukana muista viimeisellä penkillä.\nAsetuin heti hänen viereensä ja aloin tarkastella tutkittavia sekä\ntehdä niistä havaintoja. Paljon oli siinä monenlaisia olentoja ja\nkasvoja, mutta silloisten käsityksien! mukaan ne olivat helposti\njaettavissa kolmeen luokkaan.\n\nSiellä oli minun kaltaisiani, jotka olivat tulleet tutkintoja\nsuorittamaan kotijohtajiensa taikka vanhempainsa kanssa, ja näiden\njoukossa oli myöskin nuorin Iivineistä, minulle tutun herra Frostin\nseurassa, sekä Ilinka Grapp vanhan isänsä keralla. Kaikilla\ntuommoisilla oli leuvassa jo parran alkua, mansetit ja rintapaidat\nnäkyvissä, ja istuivat hiljaa, avaamatta mukaan tuotuja kirjoja tai\nvihkoja, ja nähtävällä pelolla katselivat professoreita ynnä\ntutkintopöytiä. Toiseen tutkittavien luokkaan kuului kymnaasipukuiset\nnuorukaiset, joista useat jo ajelivat partaa. Nämä olivat enimmäkseen\ntuttuja keskenään, puhelivat ääneen, tiesivät professorien etu- ja\nliikanimet, valmistuivat nyt viime tingassa kirjallisten kysymyksien\nvastaamiseen, ojentelivat toisilleen vihkoja, astuivat penkkien yli,\nkulettelivat eteisestä piirakkaisia ja voileipiä, joita söivät siinä\npaikassa, ainoastaan vähän päätänsä kumartaen pulpetin tasalle, ettei\nnäkyisi. Ja vihdoin kolmanteen tutkittavien luokkaan, joita tosin ei\nollut paljon, kuului aivan vanhoja, jotka olivat frakkeihin tai\nenimmäkseen tavallisiin nuttuihin puetut -- ilman näkyviä\nalusvaatteita. Nämät olivat hyvin totisia, istuivat yksinäisyydessä ja\nnäyttivät sangen synkiltä. Tuokin, joka oli rauhottanut mieltäni\nolemalla minua huonommin puettu, kuului tähän viimeiseen luokkaan.\nNojaten päänsä molempia käsiänsä vasten, joiden sormien välistä törötti\npuoliharmaita hiustupsuja, hän luki kirjaa ja katsahti minuun\nainoastaan silmänräpäyksen verran vähän pahansuovasti kiiltävillä\nsilmillään, rypisti synkästi silmäkulmansa ja työnsi minun suuntaan\nkiiltävän kyynäspäänsä, etten voisi siirtyä enää lähemmäksi häntä.\nKymnasistit sensijaan olivat liiankin puheliaita ja minä heitä vähän\npelkäsin. -- Muuan heistä pisti käteeni kirjan, sanoen: \"antakaa\nhänelle tuolla\"; toinen kulki ohitseni ja sanoi: \"päästäkäähän,\nveikkonen\"; kolmas kiipesi pulpetin yli ja nojautui kädellään minun\nolkapäähäni aivan kuin olisin ollut penkki. Tuo kaikki tuntui minusta\nraa'alta ja vastenmieliseltä; minä pidin itseäni noita kymnasistejä\npaljon ylhäisempänä, enkä arvellut heillä olevan oikeutta käyttäytyä\nminun suhteeni noin tutunomaisesti. Vihdoin alettiin huutaa nimiä\nesille; kymnasistit tulivat esiin rohkeasti ja vastasivat enimmäkseen\nhyvin, sekä palasivat iloisina; meidän sakkimme sitävastoin arkaili\npaljon enemmän ja taisi vastatakin huonommin. Vanhoista jotkut\nvastasivat erinomaisesti, toiset taas hyvin huonosti. Kun Semjonovia\nhuudettiin esiin, niin tuo harmaapäinen, kiiltosilmäinen naapurini\nkömpelösti sysäten minua kiipesi jalkojeni yli ja meni pöydän ääreen.\nKuten professorien ulkonäöstä saattoi huomata, oli hän vastannut\nerinomaisesti ja rohkeasti. Palattuaan paikoilleen hän, tiedustelematta\nminkä arvosanan oli saanut, otti rauhallisesti vihkonsa ja lähti ulos.\nJo olin usean kerran vavahtanut kuullessani esiinhuudettuja sukunimiä,\nmutta vielä ei ollut aakkosjärjestykseen tehdyn luettelon mukaan minun\nnimeäni tullut, vaikka jo huudettiin Iillä alkavia nimiä. -- \"Ikonin ja\nTenjev\" kuulin samassa huudettavan professorien puolelta. Kylmät väreet\njuoksivat selässäni ja niskassani.\n\n-- Ketä huudettiin? Kuka on Bartenjev? kuului ympärilläni.\n\n-- Ikonin, mene, sinua huudettiin; mutta kuka on Bartenjev, Mordenjev?\n-- sitä en tiedä, tunnusta nimesi, puhui pitkä punaverinen kymnasisti,\njoka seisoi takanani.\n\n-- Teitä huudetaan, sanoi St Jérôme.\n\n-- Sukunimeni on Irtenjev, sanoin minä punaveriselle kymnasistille: --\nonko Irtenjeviä huudettu?\n\n-- Tietysti; miksi ette mene?... Mokomakin herra! lisäsi hän\npuoliääneen, mutta kuitenkin niin että mennessäni kuulin hänen sanansa.\nEdelläni kulki Ikonin, pitkä, noin kahdenkymmenenviiden ikäinen nuori\nmies, joka kuului kolmanteen, \"vanhojen\" luokkaan. Hänen yllään oli\noliivinvärinen kapea hännystakki, sininen atlassi kaulahuivi, jonka\npäällä takaa lepäsi pitkät, vaaleat hiukset talonpoikaiseen tapaan\ntasaisiksi leikattuina. Tuon ulkonäön olin huomannut jo pulpettien\nääressä ollessani. Hän oli kauniinpuoleinen, puhelias; ja erittäinkin\nminua hänessä kummastutti merkillinen kellertävä parta, jonka hän oli\nantanut kasvaa kaulaansa, ja vielä enemmän hänen kummallinen tapansa\ntavan takaa avata liiviänsä ja raapia rintaa paidan alta.\n\nKolme professoria istui sen pöydän ääressä, jota me Ikonin kanssa nyt\nlähestyimme; ei yksikään heistä vastannut meidän tervehdykseemme. Nuori\nprofessori sekotteli kysymyslappuja ikäänkuin korttipakkaa; toinen,\nrintatähdellä varustettu professori silmäili kymnasistia, joka sangen\nnopeaan höpisi jotain Kaarle Suuresta, jokaiseen sanaan lisäten\n\"vihdoin\", ja kolmas professori, ukko, katsahti meihin pää kallellaan\nlasiensa yli, sekä osotti lappuja ottamaan. Minä tunsin, että hänen\nkatseensa kohtasi yhteisesti sekä minua että Ikoninia, ja että jokin\nmeissä ei miellyttänyt häntä (luultavasti Ikoninin keltanen tukka),\nkoskapa hän taaskin meihin molempiin yhteisesti katsahtaen teki\npäällään kärsimättömän liikkeen, että me pikemmin ottaisimme laput.\nMinua harmitti ja loukkasi ensiksikin se, ettei kukaan vastannut\ntervehdykseemme, ja toiseksi, että minua nähtävästi yhdistettiin\nIkoninin kanssa yhdeksi _tutkittavien_ käsitteeksi, ja oltiin siis jo\nedeltäpäin vihamielisiä minulle Ikoninin keltasen tukan vuoksi. Otin\narkailematta piletin ja valmistuin vastaamaan, mutta professori osotti\nsilmillään Ikoniniin. Minä luin mitä lapussani seisoi, sisältö oli\nminulle tuttu ja rauhallisesti vuoroani odotellen minä tein havaintoja\nsiitä mitä edessäni tapahtui. Ikonin ei lainkaan häikäillyt, jopa vähän\nliiankin rohkeasti, toinen kylki jotenkin edellä, ryntäsi lappua\nottamaan, pudisti tukkaansa ja nopeasti luki lapun sisällön. Hän avasi\nmuka suunsa ikäänkuin olisi tahtonut ruveta vastaamaan, mutta silloin\nrintatähdellä varustettu professori, joka juuri oli kehuen päästänyt\nkymnasistin, katsahti häneen. Aivan kuin olisi jotain muistanut,\nvaikeni Ikonin. Yleinen äänettömyys kesti pari minuttia.\n\n-- No, sanoi silmälasiprofessori.\n\nIkonin avasi suunsa vastatakseen mutta meni jälleen mykäksi.\n\n-- Ette te ole yksin täällä; joko siis vastatkaa taikka menkää, sanoi\nnuori professori: mutta Ikonin ei edes katsahtanutkaan häneen. Hän\ntuijotti lappuunsa eikä saanut sanaakaan suustaan. Silmälasi-professori\ntähysteli häneen sekä lasien läpi että yli että aivan ilman lasia,\nsillä hän ennätti ottaa ne tällä ajalla silmiltään, tarkasti pyyhkiä ja\njälleen panna nenälleen.\n\nIkoninin puolelta ei vaan kuulunut sanaakaan. Äkkiä välkähti hymy hänen\nkasvoillaan, hän pudisti tukkaansa, liikahti taas koko kyljellään\npöytää kohden, pani lapun pois, katsahti vuorotellen kuhunkin\nprofessoriin, sitten minuun, kääntyi ja ripein askelin käsiänsä\nheilutellen palasi pulpettinsa ääreen. Professorit katsahtivat\ntoisiinsa.\n\n-- Kaunis velikulta! sanoi nuori professori: -- omilla varoillaan\neläjä!\n\nMinä siirryin lähemmäksi pöytää, mutta professorit jatkoivat keskenään\nkeskustelua melkein kuiskaamalla, aivan kuin ei kukaan heistä olisi\nläsnäoloani aavistanutkaan. Olin silloin varmasti vakuutettu siitä,\nettä kaikkien kolmen professorin mieltä suuresti kiinnitti kysymys\nsuoritanko minä tutkinnon ja suoritanko sen hyvästi, mutta että he vaan\nnoin mahtavuuttansa osottaakseen teeskentelivät sen asian olevan heille\nmuka aivan yhdentekevää, eivätkä olleet huomaavinaan minua.\n\nKun silmälasi-professori välinpitämättömästi kääntyi puoleeni kehottaen\nvastaamaan lapussa olevaan kysymykseen, niin minua hävetti katsahtaa\nhäntä silmiin, kun hän noin teeskenteli edessäni, ja alkupuoli\nvastaustani ei sentähden sujunut aivan hyvin; mutta sitten rupesi\nkäymään yhä helpommin, ja kun kysymys koski Venäjän historiaa, jota\nerinomaisesti tunsin, niin suoriusin asiasta loistavasti, jopa pääsin\nniin vauhtiin, että aijoin antaa professorien huomata mikä mies\noikeastaan minä olen, ja ettei minua niinkään vaan käy Ikoninin tasalle\nasettaminen. Tarjouduin ottamaan vielä toisen lapun. Mutta professori\nnyykäytti päätänsä ja sanoi: \"hyvin\", ja merkitsi jotain papereihinsa.\nPalattuani pulpettien luo ilmottivat minulle kymnasistit, jotka\njumalaties miten saivat kaikki tietää, että minulle oli merkitty\nkorkein arvosana, viisi.\n\n\n\n\nXI\n\nMATEMATIIKAN TUTKINTO.\n\n\nSeuraavissa tutkinnoissa minulla jo oli paitsi Grappia, jota en pitänyt\ntuttavuuttani ansaitsevana, ja Iiviniä, joka jostakin syystä ujosteli\nminua, paljon uusiakin tuttavuuksia. Muutamat jo tervehtivät minua.\nIkonin tuli päälliseksi iloseksi minut nähtyään ja ilmaisi aikovansa\nuudistaa tutkinnon historiassa. Historian professori oli muka ollut\nhänelle epäsuotuisa viime vuoden tutkinnosta asti, jolloin se oli\nmyöskin muka tahallaan sekottanut häntä. Semjonov, joka pyrki samaan\ntiedekuntaan kuin minäkin, nimittäin matemaatiseen, ujosteli yhäkin\ntutkintojen loppuun asti kaikkia, istui vaieten yksinänsä käsiinsä\nnojautuen ja sormet pistettyinä harmaaseen tukkaansa, ja osasi\nerinomaisesti. Hän oli toisena; ensimäisenä oli kymnasisti ensimäisestä\nkymnaasista. Tuo oli pitkäkasvuinen, laihanlainen, ruskeatukkainen,\nhyvin kalpea nuorukainen. Hänen poskensa oli sidottu mustalla huivilla\nja otsa oli täynnänsä näppylöitä. Kädet olivat laihat ja punaset,\nsormet tavattoman pitkät ja kynnet purtu niin, että sormien päät\nnäyttivät kuin olisivat rihmasiin käärityt. Se kaikki näytti minusta\nolevan juuri niin kuin pitikin olla ensimäisellä kymnasistilla. Hän\njutteli kaikkien kanssa, ja kuten kaikki muut niin minäkin tutustuin\nhänen kanssaan, mutta hänen käynnissään, huulten liikkeissä ja silmien\nmustuudessa taisi huomata jotakin tavatonta, jotakin magneettista.\n\nMatematiikan tutkintoon tulin tavallista aikasemmin. Tunsin tämän\naineen jotensakin hyvin, mutta kuitenkin oli kaksi kysymystä\nalgebrassa, joita olin saanut opettajalta salatuksi ja joista en\ntiennyt niin mitään. Ne kysymykset olivat: yhteenliittämisen teoriia ja\nNewtonin binomiaaliväite. Minä istuin takimmaisen pulpetin ääreen ja\nkoetin viime hetkellä ottaa selkoa noista hämäristä kysymyksistä; mutta\ntottumatonna työskentelemään melussa ja ajan lyhyyden tähden en voinut\nmitenkään syventyä lukuun.\n\n-- Tuolla hän on, tule tänne Nehljudov, kuului takanani Volodjan tuttu\nääni.\n\nMinä käännyin ja näin veljeni sekä Dmitrin, takit leväällään ja\nkäsiänsä heilutellen, lähestyvän minua pulpettien välitse. Saattoi heti\nhuomata heidät toisen kurssin ylioppilaiksi, jotka ovat yliopistossa\nkuin kotona. Heidän avatut takkinsa ilmaisivat halveksimista meitä\nkokelaita kohtaan, ja meissä kokelaissa se herätti kateutta ja\nkunnioitusta. Minun oli sangen mieluista tietää, että ympärilläni\nolijat saattoivat nähdä olevani tuttu kahden toisen kurssin ylioppilaan\nkanssa, ja minä kiireesti nousin heitä vastaan.\n\nVolodja ei edes voinut olla ilmaisematta ylemmyytensä tunteita.\n\n-- Voi sinua kova-osaista! sanoi hän: -- etkö ole vielä ollut esillä?\n\n-- En.\n\n-- Mitä luet? Etkö ole valmistanut?\n\n-- Kahdesta asiasta en ole selvillä. Tuota en käsitä.\n\n-- Mitä? tuotako? sanoi Volodja ja alkoi minulle selittää Newtonin\nbinoomia, mutta niin hätäisesti ja epäselvästi, että luettuaan minun\nkatseessani epäluottamusta tietoihinsa katsahti Dmitriin ja luultavasti\ntämänkin silmissä luettuaan saman, punastui, mutta kuitenkin lateli\nedelleen jotakin, jota en ymmärtänyt.\n\n-- Ei, odotahan Volodja, annas kun minä koetan selittää, koska vielä\nehdimme, sanoi Dmitri katsahtaen professorien puolelle ja istui\nviereemme.\n\nMinä heti huomasin, että ystäväni oli tuossa itsetyytyväisessä\nhellyyden mielentilassa, joka aina valtasi hänet, kun hän oli hyvällä\npäällä, ja jota minä hänessä erikoisesti rakastin. Ollen hyvin taitava\nmatematiikassa ja selväpuheinen, hän osasi niin mainiosti selittää\nminulle kysymyksen, että muistan sen tähän päivään asti. Mutta juuri\nkun hän ennätti lopettamaan, kuului St Jérôme kovalla äänellä sanovan:\nà vous, Nicolas! -- ja minä läksin Ikoninin jäljessä pulpetin äärestä,\nehtimättä käydä läpi toista epäselvistä kysymyksistä. Minä tulin sen\npöydän ääreen, jossa istui kaksi professoria ja seisoi kymnasisti\nmustan taulun edessä. Kymnasisti johti ripeästi jotakin kaavaa,\nliitupalanen paukahteli hänen kädessään taulua vastaan, eikä hän vaan\nlakannut kirjottamasta, vaikka professori oli jo sanonut: \"riittää\", ja\nkäskenyt meidän ottaa lappumme. \"Entäpä jos sattuukin tulemaan\nyhteenliittämisen teoriia!\" ajattelin minä vapisevin käsin ottaen\nlappua leikattujen lappujen pehmeästä läjästä. Ikonin työntäytyi\nsamalla rohkealla liikkeellä kuin viimekin kerralla koko kyljellään\nesille ja valitsematta otti ylimmäisen lapun, katsahti siihen ja kohta\nrypisti vihasesti kasvonsa.\n\n-- Aina sattuu tuollaisia perhanan kysymyksiä! murahteli hän.\n\nMinä katsahdin omaani. Voi kauhistusta! Se oli kuin olikin\nyhteenliittämisen teoriia!...\n\n-- Mitä on teidän lapussanne? kysyi Ikonin.\n\nMinä näytin hänelle.\n\n-- Tuon kysymyksen tunnen, sanoi hän.\n\n-- Vaihdetaanko?\n\n-- Ei, se on yhdentekevä, tunnen kuitenkin, etten ole sillä päällä, sai\nIkonin kuiskatuksi, kun professori jo käski meidät taulun eteen.\n\n\"No, nyt kaikki on hukassa! ajattelin minä, -- aijotun loistavan\ntutkinnon sijaan saan ikäni hävetä pahemmin kuin Ikonin.\" Mutta samassa\nIkonin professorin nähden kääntyi minuun päin, tempasi lapun käsistäni\nja antoi omansa minulle. Minä katsahdin lappuun. Siinä oli Newtonin\nbinoomi.\n\nProfessori oli nuorenlainen mies, kasvojen ilme miellyttävä ja viisas,\nminkä saattoi päättää erittäinkin alaotsan tavattomasta kuperuudesta.\n\n-- Eihän herrat vaan vaihtaneet lappuja? sanoi hän.\n\n-- Emme, muuten se vaan antoi minun katsahtaa omaansa, herra\nprofessori, keksi Ikonin, -- ja taaskin tuo sana herra professori oli\nviimeinen sana, minkä hän paikaltaan lausui; ja taas kulkien ohitseni\ntakasin hän samalla tavalla katsahti professoreihin, minuun, hymähti ja\nkohautti olkapäitään, kuin olisi sanonut:\n\n-- Mokomakin asia! (Sittemmin sain kuulla, että, Ikonin jo kolmatta\nvuotta ilmestyi ylioppilastutkintoa suorittamaan).\n\nMinä vastasin mainiosti kysymykseen, joka oli juuri minulle selitetty,\n-- professorikin arveli, että olin vastannut paremmin kuin saattoi\nvaatia, ja pani arvo-sanan 5.\n\n\n\n\nXII\n\nLATINAN TUTKINTO.\n\n\nKaikki kävi mainiosti latinan tutkintoon asti. Poskeltaan sidottu\nkymnasisti oli ensimäinen, Semjonov toinen, -- minä kolmas. Aloinpa\nmelkein jo ylpeillä ja tosissani arvella, että nuoruudestani huolimatta\nolen sentään aika mestari.\n\nJo ensimäisessä tutkinnossa olivat kaikki kauhun vavistuksella\nkertoneet latinan professorista, joka jonkinlaisen pedon tavalla muka\nnautti nuorten ihmisten kukistamisesta, erittäinkin omilla varoilla\neläjäin, ja joka muka puhui ainoastaan latinaa tahi kreikkaa. St\nJérôme, joka oli ollut opettajani latinassa, rohkasi mieltäni, ja\nminustakin näytti, että kun osaan ilman sanakirjaa kääntää Ciceroa,\nmuutamia Horation oodeja ja hyvin tunnen Zumptin, minulla oli jotenkin\nhyviä edellytyksiä; mutta niin ei käynyt. Koko aamupuolen kuului vaan\npuhetta niiden kukistumisesta, jotka olivat olleet esillä ennen minua:\neräälle oli pantu nolla, eräälle toiselle ykkönen, kolmatta oli\nhaukuttu ja neljäs ajettu ulos j.n.e. Mutta Semjonov ja ensimäinen\nkymnasisti tavallisuuden mukaan astuivat rauhallisina esille ja\npalasivat, saatuaan 5 kumpikin. Minä jo aavistin onnettomuutta, kun\nmeidät huudettiin Ikoninin kanssa esille pienen pöydän ääreen, jossa\ntuo pelottava professori istui aivan yksin. Pelottava professori oli\npieni, laiha, keltanen mies, jolla oli pitkä, rasvanen tukka ja sangen\nmiettiväisen näköinen naama.\n\nHän antoi Ikoninille Ciceron oratsiot ja käski kääntää.\n\nSuureksi hämmästyksekseni Ikonin luki ja käänsikin muutamia riviä\nprofessorin avulla, joka kuiskasi hänelle. Tuntien etevämmyyden noin\nheikon kilpailijan rinnalla en voinut olla naurahtamatta, vieläpä vähän\nhalveksivasti, kun kysymys tuli lauserakennuksen selittämisestä ja\nIkonin jälleen vaipui nähtävästi auttamattomaan äänettömyyteen. Minä\nolisin tuolla älykkäällä hiukan ivallisella hymylläni miellyttänyt\nprofessoria, mutta kävi päinvastoin.\n\n-- Varmaankin tiedätte paremmin, koska nauratte, sanoi minulle\nprofessori huonolla venäjänkielellä: -- saamme nähdä. Vastatkaapa te.\n\nJälestäpäin sain tietää, että latinan professori suosi Ikoninia, joka\npäälliseksi asui hänen luonaan. Minä vastasin heti lauseopilliseen\nkysymykseen, joka oli Ikoninille asetettu, mutta professori teki\nsurullisen naaman ja kääntyi minusta poispäin.\n\n-- Hyvä on, tottapa teidänkin vuoronne tulee, että saamme nähdä mitä\nosaatte, sanoi hän minuun katsomatta ja alkoi Ikoninille selittää omaa\nkysymystänsä.\n\n-- Saatte mennä, lisäsi hän: ja minä näin, kuinka hän arvosanavihkoon\nasetti Ikoninille 4. \"No, ajattelin minä, eipä se näy olevankaan niin\nankara kuin sanotaan.\" Ikoninin lähdettyä hän runsaasti viisi minuttia\njärjesteli lappuja, niisti nenäänsä, siirteli nojatuoliaan, heittäytyi\nsiihen, katseli saliin, syrjille, kaikkialle muuanne, vaan ei minuun.\nKoko tuo teeskentely näytti hänestä kuitenkin riittämättömältä; hän\navata kirjan ja oli sitä lukevinaan, aivan kuin minua ei olisi lainkaan\nollut. Minä otin askeleen lähemmäksi ja rykäsin.\n\n-- Jaha! teitähän minun pitikin vielä kuulustaa. No, kääntäkäähän\njotain tästä kirjasta, sanoi hän antaen minulle erään kirjan, -- tai\nei, paremmin tästä. -- Hän selaili Horatiusta ja avasi kirjan siltä\nkohti, mistä minun käsittääkseni ei kukaan olisi voinut koskaan\nkääntää.\n\n-- Tuota en ole lukenut, sanoin minä.\n\n-- Vai niin. Te tahdotte siis semmoisen paikan, jonka olette ulkoa\noppinut, -- mainiota! Ei, mutta kääntäkääpä sentään tuosta.\n\nJotenkuten aloin pyrkiä ajatuksen perille, mutta professori pudisti\npäätään jokaiseen kysyvään katseeseeni ja vastasi huokaisten vaan:\n\"ei\". Vihdoin hän sulki kirjan niin hermostuneen äkillisesti, että oma\nsormensa jäi väliin; kiukkuisesti vetäisten sen pois hän antoi minulle\nlapun, jossa oli kieliopillinen kysymys ja heittäytyen selkänojaan meni\npahinta uhkaavalla tavalla mykäksi. Aloin vastata, mutta hänen\nkasvojensa ilme kytki kieleni, ja kaikki mitä aijoin sanoa, tuntui\nminusta väärältä.\n\n-- Ei ollenkaan, ei ollenkaan, ihan väärin, rupesi hän äkkiä sanomaan\nhuonolla murteellaan ja nopeasti asentoaan muutellen, kumartui sitte\npöytää vasten ja alkoi leikkiä kultasormuksella, joka väljänä tuskin\npysyi hänen vasemman kätensä laihassa etusormessa. -- Ei sovi\ntuommoisilla tiedoilla pyrkiä korkeimpaan oppilaitokseen; te\nkantaisitte vaan ylioppilaspukua ja sinikaulusta, luette aineenne\npintapuolisesti ja luulette kelpaavanne ylioppilaaksi, ei, hyvät\nherrat, tätä ainetta on perusteellisesti tutkittava j.n.e., j.n.e.\n\nTämän runnellulla kielellä lausutun puheen aikana minä tylsällä\nhuomiolla katselin hänen alaspainuneita silmiään. Aluksi minua vaivasi,\netten siis suoritakaan tutkintoa kolmantena, sitten se, etten lainkaan\nehkä saa tutkintoa suoritetuksi, ja lopuksi siihen vielä liittyi\nloukkaantuminen tehtyyn vääryyteen, loukatun itserakkauden ja\nansaitsemattoman alennuksen tunne; sitä paitsi ylenkatse professoria\nkohtaan, tämä kun minun käsitykseni mukaan ei kuulunut comme il faut\nihmisiin, -- minkä keksin nähdessäni hänen lyhyet, kovat ja pyöreät\nkyntensä, -- teki nuo tunteet vielä enemmän polttaviksi ja\nmyrkyllisiksi. Katsahdettuaan minuun ja huomattuaan vapisevat huuleni\nja kyyneltyneet silmäni, hän lienee käsittänyt mielenliikutukseni\npyynnöksi korottaa arvosanaa, ja ikäänkuin säälien minua sanoi (ja\nvielä päälliseksi toisen professorin läsnä ollessa, joka oli juuri\ntullut paikalle):\n\n-- Olkoon menneeksi, annan teille välttävän arvosanan (se merkitsi 2),\nvaikka ette olekaan sitä ansainneet, vaan ainoastaan katsoen\nnuoruuteenne ja siinä toivossa, että yliopistossa olette vähemmän\nkevytmielinen.\n\nVieras professori katseli minua ikäänkuin olisi myös sanonut: \"siinä\nsen nyt näette, nuori mies!\" Tuo viimeinen lause saattoi minut\nlopullisesti suunniltani. Oli hetki jolloin silmäni menivät usvaisiksi:\npelottava professori pöytineen näytti istuvan jossain kaukaisuudessa ja\nhirveän, yksipuolisen selvänä tuli minuun villi ajatus: \"mitäpä jos...?\nja mitä siitä tulisi?\" Mutta en sitä kuitenkaan tehnyt, vaan\npäinvastoin tahtomattani kumarsin erityisellä kunnioituksella\nmolemmille professoreille ja hiukan naurahtaen, luultavasti samaan\ntapaan kuin Ikonin, poistuin pöydän luota.\n\nTämä vääryys vaikutti minuun silloin siihen määrään voimakkaasti, että\njos vaan olisin saanut menetellä niinkuin tahdoin, olisin keskeyttänyt\ntutkinnot. Kadotin kaiken kunnianhimon (ei ollut enää mitään\nmahdollisuutta päästä kolmantena), ja kaikki muut tutkinnot suoritin\nilman mitään ahkeroimista tai edes levottomuutta. Yleinen arvosanani\noli kuitenkin yli 4, mutta tämä ei enää lainkaan huvittanut minua; olin\nitsekseni päättänyt ja hyvin selvään todistanutkin, että on sangen\ntyhmää vieläpä \"mauvais genre\" koettaa olla ensimäinen, vaan pitää\ntehdä niin, ettei olisi liian huono eikä liian hyvä, kuten Volodja.\nTätä sääntöä aijoin noudattaa myöskin vastedes yliopistossa, vaikka\ntässä asiassa olinkin ensi kertaa eri mieltä ystäväni kanssa.\n\nAjattelin nyt ainoastaan ylioppilaspukuani, kolmikulmaista hattua, omia\najoneuvoja, omaa huonetta ja erittäinkin omaa vapautta.\n\n\n\n\nXIII\n\nAIKAIHMISENÄ.\n\n\nVaikka kyllä näilläkin ajatuksilla oli kauneutensa.\n\nToukokuun 8 p:nä, palattuani viimeisestä, uskonnon tutkinnosta, tapasin\nkotona tutun räätälikisällin Rosanovin räätäliliikkeestä. Hän oli jo\nennen käynyt koettelemassa mustaa, kiiltoverkaista pukua, joka oli\nsilloin ainoastaan valkosella rihmalla harsittu, ja tehnyt liidulla\nmerkkejä, kultanapit kiiltävinä ja silkkipapereihin käärittyinä.\n\nPuettuani tuon puvun ylleni ja huomattuani sen erinomaiseksi, vaikka\ntosin St Jérôme vakuutti selässä olevan poimuja, minä menin alakertaan\ntyytyväisyyden hymy huulilla, joka aivan tahtomattani levisi\nkasvoilleni, ja pistäysin Volodjan luo, koko ajan tuntien päälläni\nkotolaisten katseita, jotka eteisestä ja käytävistä minuun ahnaasti\ntähdättiin. -- Gavrilo, hovimestari, saavutti minut salissa, toivotti\nonnea, ojensi isän käskystä minulle neljä valkoista paperirahaa, ja\nsanoi, niinikään isän käskystä, että tästä päivästä alkaen kuski\nKuisma, kevyet nelipyöräiset ja tummanruskea hevonen Sorja olivat koska\nhyvänsä käytettävänäni. Minä ilostuin siihen määrään tästä melkein\nodottamattomasta onnesta, etten mitenkään kyennyt teeskentelemään\nvälinpitämättömyyttä Gavrilon edessä, vaan vähän hämmentyneenä ja\nhengästyneenä sanoin sen, mikä ensimäiseksi tuli kielelleni, --\nmuistaakseni, että \"Sorja on mainio juoksija.\" Nähdessäni päät, jotka\npistivät esille eteisen ja käytävän ovista en enää voinut pidättää,\nvaan läksin juoksuun salin läpi uudessa kultanappisessa puvussani.\nAvatessani Volodjan huoneen ovea, kuului takanani Dubkovin ja\nNehljudovin äänet. He olivat tulleet onnittelemaan minua ja ehdottivat,\nettä lähtisimme jonnekin päivällisille ja joisimme samppanjaa\nylioppilaaksitulemiseni kunniaksi. Dmitri sanoi nyt lähtevänsä mukaan,\nvaikkei hän pidäkään samppanjan juomisesta, ainoastaan juodakseen minun\nkanssani _sinun maljan_. Dubkov sanoi minun olevan jostain syystä noin\nylimalkaan överstin näkönen; Volodja ei onnitellut minua, sanoipahan\nvaan jotenkin kuivasti, että nyt voimme ylihuomenna matkustaa maalle.\nAivan kuin hän, vaikka kyllä iloisena ylioppilaaksi-pääsemisestäni,\nkuitenkin olisi tuntenut jonkinlaista mielikarvautta siitä, että nyt\nminäkin olin samanlainen aikaihminen kuin hän. St. Jérôme, joka myöskin\noli tullut luoksemme, sanoi sangen korkealentoisesti, että hänen\ntehtävänsä oli nyt loppunut, ettei hän tiennyt, hyvinkö vai huonosti\nhän oli sen suorittanut, vaan että oli tehnyt kaiken voitavansa ja että\nhän huomenna oli muuttava kreivinsä taloon. Vastaukseksi kaikkeen mitä\nminulle puhuttiin, tunsin kuinka vastoin tahtoani kasvoilleni puhkesi\nimelä, onnellinen, vähäsen tyhmän itserakas hymy, vieläpä huomasin\nsaman hymyn tarttuvan kaikkiin muihinkin, joiden kanssa puhuin.\n\nJa niinpä minulla siis ei ole enää kasvatusjohtajaa, minulla on omat\najopelit, nimeni on painettu ylioppilasluetteloon, kupeellani on\nportepee-miekka, putkavahdit erehtyvät joskus tekemään minulle\nkunniaa... minä olen nyt \"suuri\", -- ja luultavasti onnellinen.\n\nPäivällistä päätimme syödä Jahrin suuressa ravintolassa viiden aikaan,\nmutta koska Volodja oli lähtenyt Puhkovin luo ja Dmitri myöskin tapansa\nmukaan jonnekin, sanoen olevan ennen päivällistä jotain asiaa\ntoimitettavana, niin minulla oli kahden tunnin aika käytettävänäni\nmihin tahdoin. Jotenkin kauan käyskentelin pitkin huoneita ja katselin\nitseäni jokaiseen peiliin, takki milloin kiinni, milloin auki, milloin\nainoastaan ylimäinen nappi kiinni, ja kaikki näytti minusta\nerinomaiselta. Sitten, niin kuin minua hävettikin osottautua liian\niloiseksi, en voinut pidättää, vaan menin talliin ja vaunuliiteriin,\ntarkastelin Sorjaa, Kuismaa ja ajoneuvoja, jonka jälkeen taas palasin\nja aloin kävellä huoneissa, katsella peiliin ja laskea kukkarossa\nolevia rahoja, yhä sama onnellinen hymy kasvoillani. Mutta ei mennyt\ntuntiakaan kun jo rupesin tuntemaan ikävää, eli oikeastaan mielipahaa\nsiitä, ettei kukaan nähnyt minua tässä loisto-asemassani, ja minua\nhalutti senvuoksi päästä liikkeelle, -- toimimaan. Sen johdosta käskin\nvaljastaa hevosen ja päätin parhaaksi ajaa keskikaupunkiin Kuznetskin\nkadulle tekemään ostoksia.\n\nMuistin, kuinka Volodja päästyään ylioppilaaksi oli ostanut itselleen\nkivipainokset Viktor Adamin hevosista, tupakkaa ja piippuja, ja\nminustakin nyt näytti välttämättömältä menetellä samoin.\n\nKaikilta puolen ihmisten katseiden esineenä, auringon kirkkaasti\nkimallellessa napeissani, hattuni kokardilla ja miekkani kahvassa minä\nsaavuin Kuznetskin kadulle ja pysäytin vaunut Daciaron taulumyymälän\neteen. Katsellen joka suunnalle astuin puotiin. Viktor Adamin hevosia\nen aikonut ostaa, ettei olisi voitu syyttää minua Volodjan\napinoimisesta. Häveten sitä vaivaa, minkä tuotin auliille myyjälle,\nkoetin valita kiireesti ostokseni, ja niin tulin ottaneeksi gvashilla\ntehdyn naisenpään, joka oli asetettu nähtäväksi ikkunaan, ja maksoin\nsiitä kaksikymmentä ruplaa. Mutta maksettuani nuo kaksikymmentä ruplan\nminusta sittenkin tuntui hävettävältä, että olin noin vähäpätöisillä\nostoksilla vaivannut kahta niin kauniisti puettua myyjää, ja he\nnäyttivät sitä paitsi liian välinpitämättömästi katsovan minuun.\nTahtoen antaa heidän tuntea kuka minä oikeastaan olin, käänsin huomioni\nerääseen hopeakaluun, joka oli lasikotelossa, ja saatuani tietää että\nse oli porte-crayon, joka maksoi kahdeksantoista ruplaa, pyysin\nkäärimään sitä paperiin ja maksoin rahat. Tiedusteluuni minulle\nvastattiin, että hyviä piippuja ja hyvää tupakkaa oli saatavana\nviereisestä tupakkapuodista; kohteliaasti kumartaen molemmalle\nmyyjäherralle tulin kadulle, kuva kainalossa. Viereisessä puodissa,\njonka kylttiin oli maalattu sikaria polttava neekeri, ostin -- myöskin\nhaluten olla ketään matkimatta -- en Zhukovin, vaan Sulttaanitupakkaa,\nstampuulipiipun ja kaksi niini- ja ruusupuista piipunvartta. Tullessani\nmakasiinista ja astuessani ajoneuvoihin huomasin Semjonovin, joka\ntavallisessa nutussa, pää kallellaan, nopein askelin kulki käytävällä.\nMinua harmitti, ettei hän tuntenut minua. Jotenkin kovalla äänellä\nkomensin kuskin ajamaan esille, ja istuttuani saavutin Semjonovin.\n\n-- Päivää, sanoin hänelle.\n\n-- Päivää, päivää, vastasi hän mennen edelleen.\n\n-- Miksi ette ole ylioppilaspuvussa? kysyin minä.\n\nSemjonov pysähtyi, siristi silmiään ja paljasti valkoiset hampaansa,\nikäänkuin olisi tehnyt kipeätä katsoa aurinkoa vasten, mutta oikeastaan\nvaan osottaakseen välinpitämättömyyttä minun vaunuihini ja pukuuni.\nSanaakaan sanomatta hän katsahti minuun ja meni edelleen.\n\nKuznetskin sillalta poikkesin kondiittoriin Tverskajan kadulla, ja\nvaikka halusin teeskennellä, että minua oli kondiittoriin tuonut\nainoastaan halu lukea sanomalehtiä, en voinut kuitenkaan pidättää, vaan\naloin syödä makeita torttuja toisen toisensa perästä. Huolimatta siitä,\nettä vähän hävetti sen herran edessä, joka sanomalehtensä takaa\nuteliaasti minua silmäili, söin tavattoman nopeasti noin kahdeksan\ntorttua joka lajia mitä kondiittorissa oli.\n\nKotiin palattuani tunsin pientä pahoinvointia; mutta siitä vähääkään\nvälittämättä aloin tarkastaa ostoksiani, joista kuva oli minulle siihen\nmäärään vastenmielinen, etten ainoastaan ollut sitä raameihin ja\nhuoneen seinälle panematta, kuten Volodja, vaan visusti piilotin sen\nkomoodin taakse, mistä sitä ei kukaan voinut nähdä. Porte-crayon ei\nminua täällä kotona myöskään miellyttänyt; pistin sen pöytälaatikkoon\nlohduttaen itseäni sillä, että tuo kapine oli hopeinen, siis pysyvän\narvoinen ja ylioppilaalle tavallaan sangen tarpeellinen. Tupakkavehkeet\nsitä vastoin päätin paikalla panna käytäntöön ja koetella. Avattuani\ntupakkipaketin, tarkasti täytettyäni piipun pesän punasenkellertävällä\nhienolla sulttaanitupakalla, panin sen päälle kytevän taulan ja\npidellen piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä (se asento oli\nerikoisesti mieleeni), aloin vetää savua.\n\nTupakin haju oli erinomaisen miellyttävä, mutta suussa tuntui\nkatkeralta ja hengitystä ahdisti. Rohkaisten itseäni minä kuitenkin\naika kauan vetelin savuja, yrittelin tehdä rinkejä ja \"vetää sisään\".\nPian oli sinertävä savupilvi täyttänyt huoneen, piippu alkoi korista,\nkuuma tupakki hypähteli, mutta suussa tuntui polttoa ja päässä pientä\npyörrytystä. Minä aijoin jo lopettaa ja vielä tahdoin vaan katsahtaa\nmiltä näytän piippuineni peilissä, kun ihmeekseni jalat horjahtivat;\nhuone alkoi pyöriä ja kun vilkasin peiliin, jonka ääreen vaivalla\npääsin, huomasin olevani kalpea kuin lakana. Tuskin ennätin kaatua\nsohvalle kuin tunsin sellaista kuvotusta ja niin suurta heikkoutta,\nettä luulin olevani myrkytetty ja jo kuolemaa tekeväni. Pelästyin\nkauheasti, olin huutamaisillani apua ja käskemäisilläni lääkäriä\nhakemaan.\n\nMutta tämä säikähdys ei kestänyt kauan. Pian ymmärsin, mistä oli\nkysymys, ja hirveässä päänkivistyksessä, perin heikontuneena makasin\npitkän aikaa sohvalla, tylsästi tuijottaen Bostandjoglon vaakunaan,\njoka oli kuvattu tupakkikäärön kylkeen, -- tuijotin permannolla\nmakaavaan piippuun, uloskarisseeseen tuhkaan ja torttujen jäännöksiin,\nja surullisella pettymyksellä ajattelin: \"en kai sitten olekaan vielä\nihan suuri, koska en voi polttaa muiden tavalla, ja eipä minun näy\nolevan sallittu myös muiden tavalla pidellä piipunvartta keskisormen ja\nnimettömän välissä, vedellä savuja ja puhaltaa sitä ulos ruskeiden\nviiksien läpi.\" Dmitri tapasi minut tässä epämiellyttävässä tilassani,\ntultuaan meille viiden ajoissa, kuten oli sovittu. Juotuani lasillisen\nvettä minä kuitenkin melkein kokonaan virkistyin ja olin valmis\nlähtemään hänen seurassaan.\n\n-- Ja mikä halu teidän on polttaa! sanoi hän silmäillen tupakoimiseni\njälkiä; -- se on kaikki joutavaa rahanhukkaa. Minä olen päättänyt olla\npolttamatta... Mutta lähdetäänpä nyt, täytyy vielä hakea käsiimme\nDubkov.\n\n\n\n\nXIV\n\nVOLODJAN JA DUBKOVIN TOIMIA.\n\n\nHeti Dmitrin astuessa huoneeseeni huomasin hänen kasvoistaan, hänen\nkäyntitavastaan ja tuosta hänelle omituisesta tavasta huonon tuulen\naikana silmää siristäen ja kasvoja rumasti vääntäen nykäistä päätä\nsyrjälle, ikäänkuin kaulusta korjatakseen, -- että hän oli tuossa\nkylmän itsepäisessä mielentilassa, joka oli vallalla silloin kuin hän\nei ollut tyytyväinen itseensä, ja joka aina vieroitti minua hänestä.\nViime aikoina olin jo alkanut tehdä havaintoja ja arvosteluja hänen\nluonteestaan, mutta ystävyyteemme ei sillä ollut mitään vaikutusta:\nystävyytemme oli vielä niin nuori ja voimakas että katsoinpa minä\nDmitriä miltä puolelta tahansa aina hän näytti minusta yhtä\ntäydelliseltä. Hänessä oli kaksi eri ihmistä, jotka kumpikin\nihastuttivat minua yhtä paljon. Toinen, jota kiihkeästi rakastin, oli\nhyväsydämminen, hellä, nöyrä, iloinen ja tiesi itse näistä hyvistä\nominaisuuksistaan. Hänen ollessa tässä mielentilassa, näytti koko hänen\nulkomuotonsa, äänensä, kaikki liikkeensä ikäänkuin puhuvan: \"olen nöyrä\nja hyvä, nautin siitä, että olen nöyrä ja hyvä, ja te voitte sen kaikki\nnähdä.\" Toinen -- johon vasta nyt aloin tutustua ja jonka suuruutta\nihastelin -- oli kylmä, itseänsä ja muita kohtaan ankara, ylpeä,\nkiihkoisuuteen asti uskonnollinen ja yksipuolisuuteen asti siveellinen\nmies. Tällä hetkellä hän oli tuo toinen ihminen.\n\nSillä avomielisyydellä, joka oli suhteittemme välttämätön peruste,\nsanoin hänelle istuessamme vaunuihin, että minua suretti nähdä häntä\ntänä onneni päivänä noin raskaalla ja minulle epämiellyttävällä\ntuulella.\n\n-- Varmaan on jokin teitä pahottanut: miksi ette sano sitä minulle?\nkysyin minä.\n\n-- Nikolenka! vastasi hän kiirehtimättä, hermostuneesti kallistaen\npäätään syrjälle ja tehden naamaa. -- Jos olen luvannut olla mitään\nsalaamatta teiltä, niin ei teilläkään ole syytä epäillä minussa\numpimielisyyttä. Eihän saata aina olla yhtä valmis avomielisyyteen,\nmutta jos jokin on saanut minut pahalle tuulelle, niin en itsekään\ntiedä mikä.\n\n\"Mikä ihmeellisen avomielinen, rehellinen luonne\", ajattelin minä enkä\npuhunut enempää hänen kanssaan.\n\nNäin sanaakaan sanomatta me saavuimme Dubkovin luo. Dubkovin kortteeri\noli tavattoman komea, taikka ainakin näytti minusta sellaiselta.\nKaikkialla oli mattoja, tauluja, uutimia, kirjavia seinäpaperia.\nmuotokuvia, taivutettuja keinutuoleja, voltaire-nojatuoleja; seinillä\nriippui pyssyjä, pistooleja, metsästyslaukku ja jonkinlaisia\nkartongista tehtyjä eläinten päitä. Tämän työhuoneen nähtyäni ymmärsin\nheti ketä Volodja oli matkinut omaa huonetta sisustaessaan. Me\ntapasimme Dubkovin ja Volodjan kortinpeluussa. Jokin minulle tuntematon\nherrasmies (luultavasti ei kovinkaan paljon merkitsevä, päättäen hänen\nujosta asennostaan) istui pöydän ääressä ja katseli hyvin hartaasti\npeliä. Dubkov itse oli silkkisessä nutussa ja pehmeissä kengissä.\nVolodja istui takki riisuttuna vastapäätä häntä sohvalla ja päättäen\npunehtuneista kasvoistaan ja tyytymättömästä, vilkkuilevasta\nkatseestaan, jonka hän hetkeksi korteista irrottuen heitti meihin, hän\noli hyvin kiinni pelissä. Nähtyään minut hän punastui vielä enemmän.\n\n-- No, sinun on vuoro sekottaa, sanoi hän Dubkoville. Huomasin, ettei\nhänen mieleensä ollut minun saavan tietää, että hän pelaa korttia.\nMutta hänen katseessaan ei näkynyt hämmennystä, se ikäänkuin puhui\nminulle: \"niin, minä pelaan, mutta sinä sitä ihmettelet ainoastaan\nsiksi, että olet vielä nuori. Se ei ole mitään pahaa, vaan on meidän\niällämme välttämätön asia.\"\n\nMinä heti vainusin ja ymmärsin asian.\n\nDubkov ei ruvennutkaan jakamaan kortteja, vaan nousi, puristi käsiämme,\npyysi istumaan ja tarjosi piippuja, joista me kuitenkin kieltäysimme.\n\n-- Jaha, siinäkö nyt on siis meidän diplomaattimme, joka on vikapää\nalkavaan juhlaan, sanoi Dubkov. -- Piru vieköön, överstin näköinen se\non kuin onkin!\n\n-- Hm! panin minä tuntien jälleen kuinka kasvoilleni puhkeaa tuo tyhmän\nitserakas hymy.\n\nMinä kunnioitin Dubkovia niinkuin vaan voi kuudentoista ikäinen poika\nkunnioittaa seitsemänkolmatta ikäistä ajutanttia, jota kaikki aikuiset\nsanovat hyvin eteväksi nuoreksi mieheksi, joka mainiosti tanssii, puhuu\nranskaa, ja joka sydämmessään halveksien nuoruuttani nähtävästi koettaa\nsitä peittää.\n\nKunnioituksestani huolimatta oli minun koko tuttavuuteni aikana\njumalaties mistä syystä vaikea ja epämukava katsoa häntä silmiin.\nMyöhemmin tein sen huomion, että minun on kolmenlaisten ihmisten\nsilmiin vaikea katsoa: niiden, jotka ovat minua paljon pahemmat,\nniiden, jotka ovat minua paljon paremmat, ja niiden, joiden kanssa me\nemme ota toisillemme sanoaksemme mitä kumpikin tiedämme. Ehkä Dubkov\noli parempi, ehkä myös huonompi minua, mutta varmaa vaan on, että hän\nsangen usein valehteli, tunnustamatta valhettaan, -- että minä olin\ntuon hänen heikkoutensa huomannut enkä tietysti uskaltanut hänelle\nsiitä puhua.\n\n-- Pelataan vielä yksi kuningas, sanoi Volodja nytkäytellen olkaansa,\nniinkuin isä, ja sekotellen kortteja.\n\n-- Kas kuinka se nyt siihen peliin takertui! sanoi Dubkov: --\nlopetetaan toinen kerta. No, taikka sama se, jaa kortit.\n\nHeidän pelatessaan minä tarkastelin heidän käsiään. Volodjalla oli\nsuuri kaunis käsi, peukalon etäisyys muista sormista ja näiden taivutus\nhänen korttia pidellessään, muistutti siihen määrään isän kättä, että\nolin hetkeksi valmis luulemaan Volodjan tahallaan pitelevän korttia\nniin, että olisi aikaihmisen näköistä; mutta heti kun katsahti hänen\nkasvoihinsa, näki selvästi, ettei hän mitään muuta ajatellut kuin\nkortteja. Dubkovin kädet sitä vastoin olivat pienet, ikäänkuin\najettuneet, sisäänpäin kääntyvät, erittäin sukkelat ja hienosormiset,\n-- juuri semmoiset kädet, jotka ovat tavallisesti sormuksilla\nkoristetut ja joita tavataan käsitöihin halukkailla ja kauniita\nesineitä rakastavilla ihmisillä.\n\nLuultavasti Volodja jäi tappiolle, sillä se herra, joka katseli hänen\nkortteihinsa teki huomautuksen, että Vladimir Petrovitshilla on hirveän\nhuono onni, ja Dubkov otti portföljinsä, kirjotti sinne jotain sekä\nnäytti kirjotetun paikan Volodjalle sanoen: \"näinkö?\"\n\n-- Niin! sanoi Volodja teeskennellyn hajamielisesti katsahtaen kirjaan.\n-- Nyt lähtekäämme.\n\nVolodja otti ajoneuvoihinsa Dubkovin, minä ajoin Dmitrin kanssa hänen\nvaunuissaan.\n\n-- Mitä ne oikein pelasivat? kysyin minä Dmitriltä.\n\n-- Pikettiä. Se on tyhmä peli, ja yleensäkin on peli tyhmää.\n\n-- Pelaavatko he suurienkin rahojen päälle?\n\n-- Eivät hyvin suurien, mutta on se sittenkin paha.\n\n-- Ettekö te pelaa?\n\n-- En, minä olen päättänyt olla pelaamatta; mutta Dubkovin pitää aina\nsaada toinen voitetuksi.\n\n-- Eikö se ole huonosti tehty hänen puoleltaan, sanoin minä. -- Volodja\npelaa varmaankin häntä huonommin?\n\n-- Tietysti ei se ole hyvä, mutta ei siinä erikoista pahaakaan ole.\nDubkov pitää pelaamisesta ja osaa pelata, mutta sittenkin hän on\nerinomainen ihminen.\n\n-- Enhän minä ollenkaan aikonutkaan... sanoin minä.\n\n-- Eikä saakaan hänestä mitään pahaa ajatella, sillä kyllä hän on hyvä\nmies. Ja minä häntä hyvin rakastan ja olen aina rakastava huolimatta\nhänen heikkouksistaan.\n\nMinusta vähän näytti, että juuri se kuumuus millä Dmitri puolusti\nDubkovia, osotti hänen jo lakanneen rakastamasta ja kunnioittamasta\ntätä, vaikkei hän sitä tunnustanut itsepäisyytensä vuoksi ja siksi\nettei kukaan voisi häntä moittia vaihtelevaisuudesta. Hän oli yksi\nniitä ihmisiä, jotka rakastavat ystäviään koko elämän ajan, ei niin\npaljon siksi, että nämä ystävät alituisesti pysyisivät heille ystävinä,\nkuin siksi, että kerran vaikkapa erehdyksestäkin kiinnyttyään johonkin\nihmiseen he pitävät epärehellisenä enää lakata häntä rakastamasta.\n\n\n\n\nXV\n\nMINUA ONNITELLAAN.\n\n\nDubkov ja Volodja tunsivat Jahrin ravintolassa kaikki tarjoilijat\nnimeltä, ja ovenvartiasta isäntään kaikki osottivat heille suurta\nkunnioitusta. Meille osotettiin heti erityinen huone ja tarjottiin\nmerkillisesti kokoonpantu päivällinen, jonka Dubkov oli valinnut\nranskalaisen ruokaluettelon mukaan. Jäädetty samppanjapullo, johon\nkoetin katsoa mahdollisimman välinpitämättömästi, oli jo pantu esiin.\nPäivällinen sujui hauskasti huolimatta siitä, että Dubkov tapansa\nmukaan kertoi mitä kummallisimpia juttuja, muka tositapauksia, -- muun\nmuassa kuinka hänen mummonsa oli kiväärillä tappanut kolme hänen\nkimppuunsa hyökännyttä ryöväriä, (jolloin minä punastuin ja silmät alas\nluotuina käännyin hänestä pois), ja huolimatta myös siitä, että Volodja\nnähtävästi pelkäsi minun puolestani joka kerta kun rupesin jotain\nsanomaan, (joka oli aivan turhaa, koska minä muistaakseni en sanonut\nmitään häpeällistä). Kun samppanja oli tarjottu, onnittelivat minua\nkaikki ja minä join Dubkovin ja Dmitrin kanssa sinunmaljan, jonka\njälkeen me suutelimme toisiamme. Kun en tiennyt kelle tuo\nsamppanjapullo oikein kuului (sittemmin sain tietää sen olleen\nyhteisen), ja kun minä tahdoin kestitä ystäviäni omilla rahoillani,\njoita alituisesti tunnustelin taskustani, vedin salaa esille\nkymmenruplasen, käskin luokseni tarjoilijan, annoin hänelle rahat, ja\nkuiskaten -- kuitenkin niin että kaikki kuulivat, sillä he vaieten\nkatsoivat minuun -- sanoin hänelle että toisi _vielä puolipullollisen\nsamppanjaa_. Volodja punastui, alkoi nytkytellä olkaansa ja katsoi niin\npelokkaasti minuun ja muihin, että selvään tunsin kuinka suuren virheen\nolin tehnyt, mutta puolipullonen tuotiin ja se juotiin suurella\nmielihyvällä. Tuntui yhä sangen hauskalta. Dubkov lateli valheita\nväsymättä ja Volodja myöskin kertoi niin naurettavia juttuja ja niin\nhyvästi, etten olisi ikinä odottanut, ja me nauroimme paljon. Pääasia\nVolodjan ja Dubkovin hassutuksissa oli tämmöinen sukkeluus: \"oletteko\nolleet ulkomailla?\" kysyi muka toinen. -- \"En, en ole ollut\", vastasi\ntoinen, \"mutta veljeni soittaa viulua.\" He olivat tämänlaisessa\njärjettömyyden komismissa saavuttaneet semmoisen täydellisyyden, että\nlyhentäen panivat sukkeluuden uusiin muotoihin, sanoen: \"minun veljeni\nmyöskään ei ole koskaan viulua soittanut\", -- ja täydellisesti\nymmärsivät toisiansa. Jokaiseen toistensa kysymykseen he vastasivat\nsamaan tapaan, mutta joskus toisen kysymättäkin koettivat yhdistää\nkahta mahdollisimman vierasta lausetta, sanoen tuon lauseen aivan\ntotisen näköisinä, -- ja se nauratti kovasti. Minä aloin vähitellen\nymmärtää mistä oli kysymys, ja tahdoin myös kertoa jotain naurettavaa,\nmutta kaikki katsahtivat arasti minuun, taikka koettivat olla minuun\nkatsomatta niin kauan kuin puhuin, joten sukkeluus meni myttyyn. Dubkov\nsanoi: \"älä vätystele, veli diplomaatti\", mutta minusta tuntui olo niin\nmieluiselta samppanjan perästä ja suurien seurassa, että tuo huomautus\nainoastaan pikkuruikkusen raapasi minua. Dmitri, vaikka joikin rinnan\nmeidän kanssamme, pysyi yksin yhä vaan ankaran totisessa\nmielentilassaan, joka hiukan jarrutti yleistä iloisuutta.\n\n-- Kuulkaapa, hyvät herrat, sanoi Dubkov: -- päivällisen jälkeen on\ndiplomaatti tietysti aikamieheksi vihittävä. Emmeköhän lähdekin\ntätikullan luokse, kyllä hän sitten siellä antautuu käsiimme.\n\n-- Eihän Nehljudov kuitenkaan lähde, sanoi Volodja.\n\n-- Sietämätön erakko! sinä olet sietämätön erakko! sanoi Dubkov\nkääntyen hänen puoleensa. -- Ajetaan yhdessä, saat nähdä että täti on\nmainio nainen.\n\n-- En lähde itse enkä laske häntä, vastasi Dmitri punastuen.\n\n-- Ketä? diplomaattiako? Tahdothan sinä, diplomaatti? Katso kuinka hän\nkirkastui heti kun alettiin tädistä puhua.\n\n-- Ei niin, etten laske, jatkoi Dmitri nousten paikaltaan ja alkaen\nminuun katsomatta käydä edes takasin: vaan en kehota häntä enkä\nhaluaisi hänen lähtevän. Nyt hän ei ole enää alaikäinen ja jos tahtoo\nvoi hän lähteä ilman teitäkin. Mutta sinä Dubkov varmaan häpeät, että\nmenettelet huonosti, siksi tahdot että muutkin tekisivät samoin.\n\n-- Mitä pahaa siinä on, sanoi Dubkov iskien silmää Volodjalle, -- että\nminä kutsun teitä kaikkia tädin luo juomaan lasillisen teetä? Mutta jos\nsinulle on vastenmielistä, että lähdemme, niin olkoon: me ajamme\nVolodjan kanssa. Lähdetkö Volodja?\n\n-- Hm, hm! pani Volodja myöntävästi, -- ajetaan vaan, mutta sitten\npalataan meille ja jatketaan pikettiä.\n\n-- Sanoppa aijotko lähteä heidän kanssaan vai etkö? kysyi Dmitri\nlähestyen minua.\n\n-- En, vastasin minä antaen hänelle tilaa sohvalla, johon hän istui: --\nminä en muutenkaan tahdo, mutta jos sinä et kehota, niin en mistään\nhinnasta lähde.\n\n-- Ei, lisäsin minä senjälkeen, -- se ei ollut totta, ettei minua\nhaluta lähteä heidän mukaansa; mutta olen hyvilläni etten lähde.\n\n-- Ja mainiosti teet: -- elä oman tahtosi mukaan, äläkä tanssi\nkenenkään pillin mukaan, se on kaikkein parasta.\n\nTämä pieni kina ei häirinnyt meidän iloisuuttamme, vaan päinvastoin\nenensi sitä. Dmitri siirtyi äkkiä siihen hellyyden mielentilaan, jota\neniten hänessä rakastin. Kuten jälestäpäinkin moneen kertaan huomasin,\nvaikutti tehty hyvätyö häneen aina sillä tavalla. Hän oli nyt\ntyytyväinen itseensä sen johdosta, että oli pidättänyt minut. Hän tuli\nperin iloiselle tuulelle, käski vielä pullollisen samppanjaa (mikä oli\nvastoin hänen sääntöjänsä), kutsui huoneeseemme jonkun tuntemattoman\nherran ja alkoi sitä juottaa, lauloi Gaudeamus igitur, vaati meidän\ntoistamaan säkeitä, ja ehdotti, että lähtisimme Sokolnikiin ajelemaan,\njota Dubkov puolestaan piti liian aistillisena.\n\n-- Nyt pojat iloitkaamme, puhui Dmitri hymyillen: -- tämän miehen\nylioppilaaksi pääsemisensä kunniaksi minä ensi kerran juon itseni\nhumalaan, olkoon menneeksi. -- Tuo iloisuus sopi Dmitrille kummallisen\nhyvin. Hän muistutti jotain kasvattajaa tai hyvää isää, joka\ntyytyväisenä lapsiinsa on tullut hyvälle tuulelle ja tahtoo\nyhtaikaa sekä naurattaa heitä että todistaa heille, että voi sitä\nkunniallisestikin ja säädyllisesti huvitella; mutta siitä huolimatta\nvaikutti sekä minuun että luultavasti muihinkin tämä odottamaton\niloisuus tarttuvasti; erittäinkin kun olimme nauttineet miestä kohti\nmelkein puolipullollisen samppanjaa.\n\nTämmöisessä suloisessa mielentilassa minä siirryin suureen huoneeseen\npolttaakseni paperossin, jonka Dubkov oli minulle antanut. Paikaltani\nnoustua huomasin, että päätäni vähän pyörryttää, ja että jalat kulkivat\nja kädet olivat luonnollisessa asennossa ainoastaan silloin kuin niitä\ntarkkaan ajattelin. Muussa tapauksessa jalkani harhailivat syrjään ja\nkädet suorittelivat jonkinlaisia omintakeisia liikkeitä. Minä kiinnitin\nnäihin jäseniini koko huomion, käskin käsien kohota panemaan takkini\nkiinni, silittää tukkaa, (jolloin ne kohottivat kyynäspäitä aivan liian\nkorkealle), mutta jalkojen käskin mennä ovelle päin, jonka ne\ntäyttävätkin, mutta polkivat vaan ikäänkuin liian kovasti, taikka\nsitten liian hellävaroin, erittäinkin vasen jalka yhtämittaa kohosi\nvarpailleen. Joku ääni huusi minun takanani: \"Minne sinä menet? kyllä\nkynttilä tuodaan.\" Minä arvasin, että tämä ääni kuului Volodjalta ja\nminua huvitti suuresti se, että olinpahan arvannut, mutta vastaukseksi\nhänelle minä ainoastaan vähän hymähdin ja läksin edelleen.\n\n\n\n\nXVI\n\nKINA.\n\n\nSuuressa huoneessa, johon tulin, istui pikku pöydän ääressä\nlyhyenläntä, lihava, punertavaviiksinen siviiliherra jotakin syöden.\nHänen vieressään istui pitkäkasvuinen, ruskeaverinen, viiksetön herra.\nHe puhelivat ranskaa. Heidän katsahduksensa arvelutti minua, mutta\npäätin kuitenkin sytyttää paperossini kynttilästä, joka seisoi heidän\nedessään pöydällä. Katsellen syrjään ollakseni heidän silmäyksiään\nkohtaamatta minä lähestyin pöytää ja aloin sytytellä paperossia. Kun se\noli syttynyt, en malttanut olla katsahtamatta syövään herraan. Hänen\nharmaat silmänsä tähystivät minua kiinteästi ja vihamielisesti. Juuri\nkun aijoin kääntyä poispäin, alkoivat hänen punertavat viiksensä\nliikkua ja hän lausui ranskaksi: -- en rakasta että poltellaan\npäivällistä syödessäni, hyvä herra.\n\nMinä änkytin siihen jotakin epäselvästi.\n\n-- Niin, en rakasta, jatkoi ankarasti viiksiniekka herra vilkaisten\nviiksettömään vieruskumppaniinsa niinkuin olisi kehottanut ihailemaan\nmiten hän kohta oli löylyyttävä minua: -- en rakasta, hyvä herra, ja\nniitä, jotka ovat niin epäkohteliaita, että tulevat polttelemaan toisen\nnenän eteen, en myöskään rakasta.\n\nYmmärsin heti, että tuo herra toruu minua, mutta ensi hetkellä tunsin\nniin kuin olisin ollut hyvin syyllinen heidän edessään.\n\n-- En luullut sen teitä häiritsevän, sanoin minä.\n\n-- Jaha, te ette luulleet olevanne moukka, mutta minä luulen! kiljasi\nherra.\n\n-- Mikä oikeus teidän on huutaa, sanoin minä tuntien, että hän loukkaa\nminua ja alkaen itsekin suuttua.\n\n-- Se oikeus, etten ikinä anna kenenkään hypätä nokalleni; ja aijon\naina opettaa teidän kaltaisia sankareja. Mikä on nimenne, hyvä herra?\nja missä asutte?\n\nMinä olin hyvin suutuksissani, huuleni vavahtelivat ja henkeäni\nahdisti. Mutta sittenkin tunsin itseni syylliseksi, luultavasti sen\njohdosta että olin juonut paljon samppanjaa, enkä siis sanonut tälle\nherralle mitään hävyttömyyksiä, vaan huuleni päinvastoin mitä\nnöyrimmällä tavalla nimittivät sukunimeni ja osotteemme.\n\n-- Nimeni on Kolpikov, hyvä herra, koettakaapa olla vastedes\nkohteliaampi. Me tapaamme vielä toisemme (vous aurez de mes nouvelles),\npäätti hän, niinkuin koko puhekin oli käynyt ranskaksi.\n\nMinä vastasin ainoastaan: \"sangen hauskaa\", koettaen antaa äänelleni\nmahdollisimman enemmän lujuutta, sitten käännyin ja palasin\npaperossineni, joka oli ehtinyt sammua, huoneeseemme.\n\nTästä tapahtumasta en puhunut mitään veljelle enkä ystäville,\nerittäinkin koska he näyttivät olevan kiivaassa keskustelussa, vaan\nistuuduin yksin nurkkaan miettimään tuota kummallista tapausta. Sanat:\n\"te olette moukka, hyvä herra\" (un mal élevé, Monsieur) soivat yhä\nkorvissani, yhä enemmän kiihottaen mieltäni. Humala oli minulta\nkokonaan kadonnut. Kun ajattelin miten olin tässä asiassa menetellyt,\ntuli minuun kauhea aavistus, että olin ehkä esiintynyt pelkurina.\n\"Mikä oikeus hänen oli hyökätä kimppuuni?! Miksi hän ei voinut\nyksinkertaisesti sanoa vaan minulle, että tupakinsavu häntä häiritsee?\nSiis syyllinen oli hän? Miksen minä, kun hän sanoi minua moukaksi,\nvastannut hänelle: hyvä herra, moukka on se, joka käyttäytyy\nröyhkeästi; -- tai miksi en kiljaissut hänelle vaan: suu kiinni! -- se\nolisi ollut parasta; miksi en vaatinut häntä kaksintaisteluun? Ei! minä\nen tehnyt mitään semmoista vaan niinkuin raukkamainen pelkuri pidin\nvääryyden hyvänäni.\" -- \"Te olette moukka, hyvä herra!\" kaikui\nkaikumistaan repivästi minun korvissani. \"Ei, tätä ei saa näin jättää\",\najattelin minä ja nousin, vakaasti päättäneenä mennä uudestaan tuon\nherran eteen ja sanoa hänelle jotain kauheata, tai ehkä iskeä häntä\nkynttiläjalalla päähänkin, jos niikseen tulee. Suurimmalla nautinnolla\najattelin tätä viimeistä mahdollisuutta, mutta sittenkin astuin\npelokkaasti uudestaan tuohon isoon huoneeseen. Onneksi herra Kolpikovia\nei ollutkaan enää salissa, siellä oli ainoastaan lakeija, joka korjasi\njätteitä pöydältä. Minä olin ilmaisemaisillani lakeijalle mitä oli\ntapahtunut, olisin selittänyt hänelle, etten ollut lainkaan syyllinen,\nmutta en siltä kuitenkaan tehnyt. Sangen synkässä mielentilassa palasin\nuudestaan huoneeseemme.\n\n-- Mikä ihme nyt on diplomaatillemme tullut? sanoi Dubkov: -- varmaan\nse on paraikaa ratkaisemassa Europan kohtaloa.\n\n-- Anna minun olla, sanoin minä synkästi, kääntyen pois. Kävellessäni\nedestakasin huoneessa minä sitten jostakin syystä rupesin ajattelemaan,\nettei Dubkov ole lainkaan mikään hyvä mies. Riittää jo noita ikuisia\nsukkeluuksia ja \"diplomaatin\" arvonimiä -- mitä ystävyyttä se on\nolevinaan. Ei hän muusta kunhan voittaisi vaan rahoja Volodjalta, ja\najelisi sen tätinsä luo... Ei ole mitään miellyttävää koko miehessä.\nValetta tai alhaisuutta on kaikki mitä se puhuu, mutta toisia se on\nkylläkin valmis pilkkaamaan! Minusta hän on lyhyesti sanoen tyhmä, ja\nlisäksi huono ihminen. Näitä mietiskelin noin viiden minutin ajan,\ntuntien jostakin syystä yhä suurempaa vihamielisyyttä Dubkovia kohtaan.\nMutta Dubkov ei pitänyt minusta mitään väliä ja se se kiukutti minua\nvieläkin enemmän. Vieläpä olin suutuksissani Volodjalle ja Dmitrille,\nkoska he puhelivat mokoman miehen kanssa.\n\n-- Tiedättekö mitä, hyvät herrat? -- diplomaatin pää on vedellä\nhuuhdeltava, sanoi äkkiä Dubkov katsahtaen minuun suu naurussa, mikä\nminusta näytti ivalta, vieläpä petolliselta ivalta: -- Sen on paha\nelämä! Jumalauta, sen on paha elämä!\n\n-- Te olisitte myöskin huuhdottava vedellä, itse olette paha, vastasin\nminä vihamielisesti hymyillen ja unohtaen että olisi ollut sanominen\n\"sinä.\"\n\nTämä vastaus luultavasti hämmästytti Dubkovia, mutta väliäpitämättä hän\nkääntyi minusta ja jatkoi keskusteluaan Volodjan ja Dmitrin kanssa.\n\nMinä yritin yhtyä heidän keskusteluunsa, mutta tunsin että oli\nkerrassaan mahdoton teeskennellä ja siirryin jälleen nurkkaani, missä\nsitten pysyinkin lähtöön saakka.\n\nKun oli maksettu ja alettiin panna päällysnuttua ylle, niin Dubkov\nkääntyi Dmitrin puoleen: -- No, minne Orestes ja Pilades nyt ajaa?\nvarmaankin kotiin keskustelemaan _rakkaudesta_; mutta mepä lähdemme sen\nsuloisen tädin luokse, -- se on parempaa kuin teidän hapan\nystävyytenne.\n\n-- Kuinka uskallatte puhua ja nauraa meille? sanoin minä äkkiä, tullen\nhyvin likelle häntä ja huiskien käsilläni: kuinka uskallatte nauraa\ntunteita, joita ette ymmärrä? Sitä en salli. Suu kiinni! kiljuin minä\nja tietämättä mitä enää sanoa sekä kovin hengästyneenä mielenkiihkosta\nitsekin vaikenin. Dubkov ensin hämmästyi; sitten aikoi hymähtää ja\nottaa asian leikin kannalta, mutta vihdoin suureksi ihmeekseni säikähti\nja katsoi maahan.\n\n--- Enhän minä olleenkaan naura teille ja teidän tunteillenne, muuten\nminä vaan puhun, sanoi hän vältellen.\n\n-- Sepä! kiljasin minä, mutta juuri samaan aikaan minua alkoi hävettää\noma itseni ja tuli sääli Dubkovia, jonka punaset, hämmästyneet kasvot\nilmaisivat todellista mielipahaa.\n\n-- Mikä sinun on? rupesivat Volodja ja Dmitri yhtaikaa sanomaan\nminulle: -- eihän sinua kukaan tahtonut loukata.\n\n-- Vai ei! tuo tuossa tahtoi loukata minua.\n\n-- Kylläpä on tuo veljesi hurja mies, sanoi Dubkov mennessään jo\novesta, ettei voisi enää kuulla mitä hänelle vastaan.\n\nEhkä olisin syössyt häntä tavottamaan ja vielä häntä haukkunutkin,\nmutta se sama lakeija, joka oli ollut läsnä jutussani Kolpikovin\nkanssa, tarjosi minulle samassa päällysnuttua ja minä heti rauhotuin,\nainoastaan Dmitrin edessä enää teeskennellen olevani vihanen -- sen\nverran kuin oli välttämätöntä, ettei äkillinen rauhottumiseni olisi\ntuntunut oudolta. Seuraavana päivänä tapasin Dubkovin Volodjan luona,\nme emme puhuneet tästä jutusta, mutta jäimme kuitenkin teitittelemään\ntoisiamme, ja sen jälkeen meidän tuli vielä vaikeammaksi katsoa\ntoisiamme silmiin.\n\nRiita Kolpikovin kanssa, joka tosin ei seuraavana päivänä eikä koskaan\nmyöhemminkään antanut minulle de ses nouvelles, oli monta vuotta\ntavattoman elävänä ja raskaana muistossani. Minä nytkähtelin ja\nkiljahtelin sen jälkeen viiden vuoden aikana joka kerta kun muistin\nkostamattoman loukkauksen, ja lohdutin itseäni muistellessani\nmillaisena sankarina olin sen sijaan ilokseni esiintynyt Dubkovin\njutussa. Vasta paljon myöhemmin aloin kokonaan toisin silmin katsoa\ntätä asiaa: minua nauratti muistella riitaa Kolpikovin kanssa ja\nkadutti tuo ansaitsematon loukkaus, jonka olin tuottanut kelpo\nDubkoville.\n\nKun saman päivän illalla kerroin Dmitrille kohtauksen Kolpikovin\nkanssa, jonka ulkonäön hänelle tarkkaan kuvasin, hämmästyi hän\nsuuresti.\n\n-- Aivan oikein, se on sama mies! sanoi hän: -- ajatteleppas, että tämä\nKolpikov on tunnettu roisto, ja päälliseksi pelkuri, jonka toverit ovat\najaneet rykmentistä, koska hän oli saanut korvapuustin eikä uskaltanut\ntapella; mistä ihmeestä se nyt lie niin vauhtiin päässyt? lisäsi hän\nhyväntahtoisesti hymyillen ja minuun katsoen: -- eikö hän mitään muuta\nsanonut kuin \"moukka?\"\n\n-- Ei, vastasin minä punastuen.\n\n-- Se on ikävä juttu, mutta ei se vielä mitään tee! lohdutti minua\nDmitri.\n\nVasta paljon myöhemmin, jo rauhallisesti tätä seikkaa miettiessäni tein\nsen jotenkin todenmukaisen johtopäätöksen, että Kolpikov monen vuoden\nkuluttua keksittyään että minun kimppuuni saattoi hyökätä, kosti minun\nkustannuksellani sen viiksettömän herran läsnäollessa saamansa\nkorvapuustin, aivan niinkuin minä juuri äsken olin kostanut tuon hänen\n\"moukkansa\" viattoman Dubkovin kustannuksella.\n\n\n\n\nXVII\n\nVALMISTUN VISIITTEJÄ TEKEMÄÄN.\n\n\nSeuraavana päivänä herättyäni oli ensimäinen ajatukseni Kolpikovin\njuttu; jälleen minä aloin rauhattomana kävellä pitkin huonetta, mutta\nasiaan ei enää mahtanut mitään; sitäpaitsi oli tämä viimeinen päivä,\nminkä vietin Moskovassa, ja isän käskystä piti nyt tehdä muutamia\nvisiittejä, jotka hän itse minulle merkitsi paperilapulle. Isän huolet\nmeidän suhteemme eivät koskeneet niin paljon siveyttämme ja\nsivistystämme kuin suhteitamme ylhäiseen seurapiiriin. Paperilapulle\noli hänen epätasaisella, nopealla käsialallaan kirjotettu: 1) ruhtinas\nIvan Ivanovitshin luo välttämättä; 2) Iivinien luo välttämättä; 3)\nruhtinas Mihailin luo; 4) ruhtinatar Nehljudovin ja rouva Valahinin\nluo, jos ehdit. Ja tietysti kanslerin, rehtorin ja professorien luo.\n\nViimeksi mainittuja visiittejä Dmitri ei kehottanut tekemään, sanoen\nettä se olisi ei ainoastaan tarpeetonta, vaan sopimatontakin: mutta\nkaikki muut olivat vielä tänään tehtävät. Näistä minua erittäin\npelotti kaksi ensimäistä visiittiä, joiden jälkeen oli kirjotettu\n_välttämättä_. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kenraali en-chef, rikas ja\nyksinäinen vanhus; siis minun, kuudentoistavuotiaan ylioppilaan oli\noleminen hänen kanssaan suorissa suhteissa, jotka -- sen tiesin\nedeltäpäin -- eivät saattaneet asettaa minua edulliseen valoon. Iivinit\nolivat myöskin upporikkaita, ja heidän isänsä oli jokin mahtava\nsiviilikenraali, joka mummon eläessä oli kaikkiaan ainoastaan yhden\nkerran ollut luonamme. Mutta mummon kuoleman jälkeen huomasin, että\nnuorin Iivineistä vierasteli meitä ja oli ikäänkuin olevinaan. Vanhin\nkuului jo lopettaneen lakitieteelliset opintonsa ja palvelevan\nPietarissa; toinen, Sergej, jota minä muinoin olin jumaloinut, oli\nmyöskin Pietarissa suurena, lihavana kadettina Paasiopistossa.\n\nNuoruudessani en pitänyt suhteista ihmisiin, jotka katsoivat itseänsä\nminua ylemmiksi, semmoiset suhteet olivat minulle sietämättömän\ntuskallisia alituisen loukkaamisen-pelon vuoksi ja kun piti ponnistaa\nkaikki henkiset voimansa oman itsenäisyytensä todistamiseksi. Mutta kun\nisän määräämät viimeiset visiitit jäivät täyttämättä, olivat nyt\nensimäiset sitäkin tärkeämmät täyttää. Kävelin huoneessani tarkastellen\ntuolille pantua pukua, miekkaa ja hattua, ja valmistuin jo lähtöön. kun\nluokseni tuli onnittelulle ukko Grapp, mukanaan Ilinka. Isä Grapp oli\nvenäläistynyt saksalainen, sietämättömän äitelä, imartelevainen ja\nsangen usein epäraitis; hän kävi luonamme enimmäkseen vaan pyytääkseen\njotakin, ja isä istutti hänet joskus työhuoneeseensa, mutta\npäivällisille ei häntä koskaan istutettu yhteen seuraan. Hänen\nalennuksensa ja pyyteliäisyytensä oli sulanut niin kokonaan\njonkinlaiseen ulkonaiseen ystävyyteen ja tottumukseen käydä talossamme,\nettä kaikki lukivat hänelle suureksi ansioksi hänen kiintymystänsä\nmeihin, mutta minä jostakin syystä en rakastanut häntä ja hänen\npuhuessaan aina häpesin hänen puolestaan.\n\nOlin hyvin tyytymätön näiden vieraiden tuloon enkä koettanut\ntyytymättömyyttäni edes peittääkään. Ilinkaan olin tottunut katsomaan\nylhäältä päin ja hän oli tottunut antamaan meille siihen oikeutta;\njonka vuoksi minua vähän harmitti hänen nyt olevan samallaisena\nylioppilaana kuin minäkin. Ja näytti kuin hänkin puolestaan olisi\nedessäni vähän hävennyt tätä pakollista yhdenvertaisuutta. Tervehdin\nhäntä kylmästi ja käskemättä istumaan, sillä häpesin sitä tehdä, kun\narvelin heidän voivan käskemättänikin istua, sekä annoin sanan hevosen\nvaljastamisesta. Ilinka oli hyvä, sangot rehellinen ja viisaanlainen\nnuorukainen, mutta hän oli vähäsen höllämäinen: hänet valtasi\nalituiseen ja nähtävästi syyttä jokin äärimmäisyyden sieluntila --\nmilloin itku milloin naurutauti milloin loukkaantuvaisuus\npienimmistäkin syystä: ja nyt hän taisi olla tässä viimemainitussa\nmielentilassa. Ei hän puhunut, katsahteli vaan vihamielisesti milloin\nminuun milloin isäänsä, ja ainoastaan kun hänen puoleensa käännyttiin,\nhän suoritti tuon nöyrän pakollisen hymähdyksensä, johon oli jo\ntottunut kätkemään kaikki tunteensa ja erittäinkin häpeämisen isänsä\npuolesta, jota aina tunsi meidän seurassa ollessaan.\n\n-- Niin vainenkin, Nikolai Petrovitsh, puhui ukko minulle seuraten\nminua pitkin huonetta sillaikaa kuin pukeuduin ja kunnioittavan\nhitaasti pyörittäen lihavien sormiensa välissä mummon lahjottamaa\nhopeaista nuuskarasiaa: -- heti saatuani pojalta tietää että olitte\nsuvainneet niin mainiosti suorittaa tutkinnon, -- onhan viisautenne\nkaikille tuttu, -- kohta kiirehdin teitä onnittelemaan; olenhan minä\nmuinoin olallani teitä kantanut ja Jumala tietää rakastavani teitä\nkaikkia kuin omiani, ja kun Ilinkakin yhä pyysi päästä luoksenne. --\nNäkyypä hänkin jo teihin kiintyneen.\n\nIlinka istui tällä aikaa puhumatta mitään ikkunan luona muka tarkastaen\nkolmikulmaista hattuani ja tuskin kuultavasti murahteli jotain\nitsekseen.\n\n-- Ellette pahastu, olisin teiltä tiedustanut, jatkoi ukko: -- mitenkä\nse minun Ilinkani oikein tutkintonsa suoritti? hän olisi tahtonut pysyä\nteidän seurassanne, niin älkääpä te nyt häntä jättäkö, pitäkää häntä\nsilmällä ja neuvokaa.\n\n-- Hyvinhän se tutkintonsa suoritti, vastasin minä katsahtaen Ilinkaan,\njoka tunsi häneen katsovani, punastui ja lakkasi huuliansa\nliikuttamasta.\n\n-- Saisiko hän jäädä luoksenne päiväksi tai pariksi? sanoi ukko niin\narasti hymyillen kuin olisi suuresti pelännyt minua, ja mihin ikänä\nminä liikahdin hän yhä pysyttelihe niin lähellä minua, että tupakan ja\nviinan haju lakkaamatta löyhkäsi hänestä. Minua harmitti, että hän\nasetti minut poikansa suhteen noin kieroon asemaan, ja myöskin se, että\nhän häiritsi minua silloisessa sangen tärkeässä toimessani -- nimittäin\npukeutumisessa; mutta kaikkein enin sapetti minua tuo viinan löyhkä,\njoten sanoin hänelle hyvin kylmästi, etten voi olla Ilinkan seurassa,\nkoska koko päivään en tule olemaan kotona.\n\n-- Mutta tehän aijotte lähteä sisarenne luokse, isä, sanoi Ilinka\nhymyillen ja minuun katsomatta: -- sinne on minullakin asiaa.\n\nMinua vielä enemmän alkoi harmittaa ja hävettää, ja antaakseeni jonkun\nselityksen kiellolleni kiiruhdin ilmottamaan, etten tule olemaan\nkotona, koska täytyy lähteä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luo, ruhtinatar\nKornakovan luo, sen Iivinin luo, jolla on niin korkea asema, ja että\nluultavasti tulen olemaan päivällisillä ruhtinatar Nehljudovin luona.\nMinusta näytti, että saatuaan tietää kuinka ylhäisten ihmisten luona\naijoin käydä, he eivät enää voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Kun\nhe rupesivat lähtemään, pyysin minä Ilinkaa käymään luonani jonkun\ntoisen kerran; mutta Ilinka änkytti vaan jotain ja hymähti\nteeskennellysti, näkyi selvästi, ettei hänen jalkansa ole koskaan enää\nastuva tähän huoneeseeni.\n\nHeti heidän lähdettyään minä ajoin omille visiiteilleni. Volodja, jota\nolin vielä aamulla pyytänyt mukaan, että olisi ollut helpompi,\nkieltäysi sillä tekosyyllä, että olisi muka ollut liian tunteellista\nkahden velimiehen ajaa samoilla ajopeleillä.\n\n\n\n\nXVIII\n\nVALAHINIT.\n\n\nNiinpä läksin siis yksin. Lähin visiitti oli asuntopaikan mukaan\nValahinit. Minä en ollut kolmeen vuoteen nähnyt Sonitshkaa, ja\nrakkauteni häneen oli tietysti aikaa sitten haihtunut, mutta sielussa\neli vielä elävä ja liikuttava muisto menneestä lapsuuden rakkaudesta.\nOlin näiden kolmen vuoden aikana muistellut häntä sellaisella voimalla\nja selvyydellä, että vuodatin kyyneleitä ja olin todellakin kuin\nuudestaan rakastunut, mutta tuota oli kestänyt ainoastaan muutamia\nminuttia eikä se sitten piankaan uudistunut.\n\nTiesin Sonitshkan äitinsä kanssa käyneen ulkomailla, missä he olivat\nviipyneet kaksi vuotta ja missä heille oli sattunut semmoinen\ntapaturma, että dilishanssi oli kaatunut ja lasit leikelleet Sonitshkan\nkasvoja, josta hän olisi muka suuresti rumentunut. Matkalla heidän\nluoksensa minä elävästi muistelin entistä Sonitshkaa ja koetin\nmielessäni kuvailla millaisena hänet nyt tapaan. Hänen kaksivuotisen\nulkomailla-olon vuoksi kuvailin häntä jostakin syystä hyvin pitkäksi,\nerittäin solakkavartaloiseksi, totiseksi ja ylimysmieliseksi, mutta\ntavattoman viehättäväksi. Mielikuvitukseni kieltäysi kuvaamasta hänen\nkasvojaan naarmujen runtelemiksi. Päinvastoin. Olinhan jossain\nkuullut kerrottavan intohimoisesta rakastajasta, joka oli pysynyt\nrakastetulleen uskollisena, vaikka tämä oli tullut rokonarpiseksi.\nKoetin kuvailla olevani rakastunut Sonitshkaan voidakseni lukea\nansiokseni, että naarmuista huolimatta olin pysynyt hänelle\nuskollisena. Yleensä puhuen, lähestyessäni Valahinien taloa, en ollut\nrakastunut, mutta olin saanut itsessäni liikkeelle rakkauden vanhoja\nmuistoja, ja olin senvuoksi hyvin valmistunut rakastuakseni uudestaan,\nja hyvin sitä halusin; erittäinkin kun jo kauan sitten, katsoen kaikkia\nrakastuneita ystäviäni, häpesin että olin jäänyt heistä niin jälkeen.\n\nValahinit asuivat puhtosessa pikku puurakennuksessa, jonne mentiin\npihan kautta. Ovi avattiin minulle kellonsoittoon, mikä silloin vielä\noli Moskovassa suuri harvinaisuus. Aukasija oli aivan pikkuinen\npuhtaasti puettu poika. Hän ei osannut tai ei tahtonut sanoa minulle\noliko herrasväki kotona ja jätti minut yksin pimeään eteiseen,\njuostuaan itse vielä pimeämpään käytävään.\n\nOlin jotenkin kauan yksin tässä pimeässä huoneessa, jossa paitsi\nulko-ovea ja käytävää oli vielä yksi suljettu ovi, -- ja vähän niinkuin\nihmettelin tuota talon synkkyyttä, osaksi myös arvelin, että se ehkä\nkuuluu asiaan niiden elämässä, jotka ovat käyneet ulkomailla. Noin\nviiden minutin kuluttua aukesi salin ovi sisäpuolelta saman pojan\ntoimesta, ja hän saattoi minut siistiin, mutta ei rikkaasti\nsisustettuun vierashuoneeseen, johon heti ilmestyi myöskin Sonitshka.\n\nHän oli seitsemäntoistavuotias. Oli hyvin pieni kasvultaan, hyvin\nlaiha ja kasvojen väri sairaaloisen kellertävä. Mitään naarmuja ei\nkasvoissa voinut huomata, mutta ihanat, kuperat silmät ja valoisa,\nhyväsydämmisyyden iloinen hymyily oli sama, jota tunsin ja rakastin\nlapsena ollessani. En ollut lainkaan odottanut näkeväni häntä\ntuollaisena, ja senvuoksi en mitenkään voinut heti vuodattaa häneen\nsitä tunnetta, jonka olin matkalla valmistanut. Hän tarjosi minulle\nkätensä englantilaisella tavalla, joka oli silloin yhtä suuri\nharvinaisuus kuin ovikellokin, puristi vilpittömästi kättäni ja istutti\nviereensä sohvalle.\n\n-- Voi, kuinka on hauska nähdä teitä, hyvä Nicolas, sanoi hän katsoen\nkasvoihini, niin vilpittömällä ilon ilmeellä, että sanoissa: hyvä\nNicolas, huomasin todella ystävällisen eikä suojelevan vivahduksen.\nUlkomaamatkansa jälkeen hän ihmeekseni oli vieläkin yksinkertaisempi\ntavaltaan, suloisempi ja tuttavallisempi käytökseltään kuin ennen.\nHuomasin tosin kaksi pientä naarmua nenän luona ja silmäkulmien päällä,\nmutta ihanat silmät ja hymy pitivät ihan yhtä muistojeni kanssa ja\nloistivat kuten ennenkin.\n\n-- Kuinka te olette muuttunut! puhui hän: -- ihanhan te olette tullut\njo suureksikin. No, entä minä, -- mitä sanotte minusta?\n\n-- Ah -- enpä olisi teitä tuntenut, vastasin minä, vaikka juuri samalla\nhetkellä ajattelin, että olisin aina tuntenut hänet. Tulin uudestaan\nsille huolettoman iloiselle tuulelle, jossa viisi vuotta sitten tanssin\nhänen kanssaan mummon nimipäivillä.\n\n-- Sanokaapa olenko hyvinkin rumentunut? kysyi hän päätänsä\nnyykähyttäen.\n\n-- Ette, ette ollenkaan, olette vaan vähän kasvanut, tullut\nvanhemmaksi, kiirehdin minä vastaamaan: -- vaan päinvastoin... ja\nvieläpä...\n\n-- No, olkoon vaan: mutta muistatteko tanssejamme ja leikkejämme, St\nJérômea. M-me Doratta (en muistanut mitään M-me Doratta; hän oli\nnähtävästi innostunut lapsuuden muistoistaan ja sekotti niitä\ntoisiinsa). Ah, mikä ihana aika! jatkoi hän ja sama hymy. vieläpä\nparempi sitäkin, jota kannoin muistossani, ja yhä samat silmät\nloistivat edessäni. Hänen puhuessaan ehdin ajatella sitä mielentilaa,\njossa olin tällä hetkellä ja päätin itsekseni, että tällä hetkellä olin\nkuin olinkin rakastunut. Heti kun olin sen päätökseni tehnyt katosi tuo\nonneton, huoleton tunnelmani, jonkinlainen usva peitti kaikki mikä oli\nedessäni, -- jopa hänen silmänsäkin ja hymynsä; minua alkoi jokin\nhävettää, minä punastuin ja kadotin puhekykyni.\n\n-- Nyt on toiset ajat, jatkoi hän huokaisten ja vähän silmäkulmiaan\nkohottaen: -- paljon pahemmaksi on kaikki tullut, ja mekin olemme\npahentuneet, eikö totta Nicolas?\n\nMinä katsoin vaieten häneen enkä voinut sanoa mitään.\n\n-- Missä ovat nyt kaikki silloiset Iivinit, Kornakovit? Muistattehan?\njatkoi hän vähän uteliaasti katsoen minun punastuneihin ja\npelästyneihin kasvoihini: -- se oli ihana aika!\n\nMinä en sittenkään voinut vastata.\n\nTästä painostavasta hetkestä pelasti minut tuokioksi vanhan rouva\nValahinin saapuminen. Minä nousin, kumarsin ja sain takasin puhekykyni:\nmutta sen sijaan tapahtui Sonitshkassa äidin tultua merkillinen muutos.\nKoko hänen iloisuutensa ja tuttavallisuutensa heti katosi, hymykin kävi\ntoiseksi, ja hän samassa muuttui tuoksi ulkomailta palanneeksi\nneidiksi, jonka olin kuvaillut tapaavani. Tuohon muutokseen ei\nnäyttänyt olevan mitään syytä, sillä hänen äitinsä hymyili yhtä\nmiellyttävästi ja kaikissa liikkeissään osotti yhtä suurta hellyyttä\nkuin ennenkin muinoin. Rouva Valahina istui suureen nojatuoliin ja\nosotti minut istumaan viereensä. Tyttärelleen hän sanoi jotakin\nenglannin kielellä, jonka jälkeen Sonitshka heti läksi huoneesta, mikä\nseikka kevensi tilaani vielä enemmän. Rouva Valahina kyseli\nsukulaisista, veljestä, isästä, sitten kertoi minulle omasta suvustaan\n-- miehensä kuolemasta, ja tuntien vihdoin, ettei minun kanssani synny\nmitään keskustelua, alkoi äänettömänä tuijottaa minuun aivan kuin olisi\ntahtonut sanoa: \"jos sinä nyt nouset, kumarrat ja lähdet, niin teet\nmainiosti, ystäväni\", -- mutta minulle tapahtui merkillinen seikka:\nSonitska oli palannut takasin käsityön kanssa ja istunut vierashuoneen\ntoiseen nurkkaan, niin että tunsin päälläni hänen katseensa. Rouva\nValahinan kertoessa miehensä kuolemasta minä vielä kerran muistin\nolevani rakastunut ja arvelin, että nyt äitikin varmaan on päässyt\nasian perille, joten minä sain uuden ujouden-kohtauksen, ja niin\nvoimakkaan, etten tuntenut kykenevän jäsentäkään luonnollisesti\nliikahuttamaan. Tiesin että noustakseni seisaalleni ja lähteäkseni\nminun on edeltäpäin ajatteleminen mihin jalkani on asetettava, miten\npää käännettävä, mihin käsi pantava, sanalla sanoen, olin melkein\nsamassa mielentilassa kuin eilen juotuani puoli pulloa samppanjaa. Minä\naavistin, etten tuota kaikkea voi suorittaa ja sentähden en voinut\nnousta, suorastaan en voinut. Rouva Valahina luultavasti ihmetteli\nkatsoessaan minun tulipunasia kasvojani ja liikkumattomuuttani; mutta\nminä päätin paremmaksi jäädä istumaan tähän tyhmään asentoon kuin\nuskaltaa kömpelösti nousta ja lähteä. Näin istuin jotenkin kauan,\nodottaen että joku äkillinen tapaus johtaa minut tukalasta asemastani.\nSemmoinen tapaus esiintyikin. Eräs mitättömän näköinen nuori mies tuli\nkotolaisen tavoin huoneeseen ja kohteliaasti kumarsi minulle. Rouva\nValahina nousi, pyysi anteeksi että hänen oli asioitsijansa kanssa\npuheleminen, ja katseli minuun ihmettelevästi, ikäänkuin olisi sanonut:\nistukaa nyt sitten siinä vaikka koko ikänne, en minä teitä aja ulos!\nJollakin lailla tehtyäni hirveän voimainponnistuksen minä nousin, mutta\nen voinutkaan enää kumartaa ja minua surkutelevan äidin ja tyttären\nkatseiden seuraamana rupesin lähtemään. Silloin takerruin tuoliin, joka\nei lainkaan ollut tielläni, -- mutta takerruin siksi, että olin koko\nhuomioni kiinnittänyt siihen etten takertuisi mattoon, joka oli\njalkojeni alla. Ulkoilmaan päästyäni, -- puistelin itseäni ja ärjyin\nniin kovaan, että kuskinikin moneen kertaan kysäsi: \"mitä suvaitsette?\"\nSilloin vasta haihtui ujouteni tunne ja minä aloin jotenkin\nrauhallisesti miettiä rakkauttani Sonitshkaan sekä tämän kummallisia\nsuhteita äitiin. Kun sitten kerroin isälle huomioni, että rouva\nValahinan ja tyttären väli ei ollut hyvä, hän sanoi:\n\n-- Niin, äiti kiusaa sitä tyttö raukkaa hirveällä ahneudellaan, ja\nmerkillistä se on, lisäsi hän tuntehikkaammin kuin on tapana jostakin\nsukulaisesta puhuttaissa: -- mikä kaunis, suloinen, ihana nainen hän\noli ennen! En voi käsittää, kuinka hän on niin muuttunut. Etkö nähnyt\nsiellä jotakin hänen sihteeriänsä? Ja mikä merkillinen tapa tuo\noikeastaan on: pitää sihteeriä? sanoi hän mennen vihaisesti vähän\nkauemmas minusta.\n\n-- Näin, vastasin minä.\n\n-- Onko se edes kaunis mies?\n\n-- Ei, ihan ruma.\n\n-- Käsittämätöntä! sanoi isä, ja vihasesti nytkytti olkaansa ja\nryiskeli.\n\n\"Nyt olen siis minäkin rakastunut\", ajattelin minä, vaunujen vieriessä\nedelleen.\n\n\n\n\nXIX\n\nKORNAKOVIT.\n\n\nToinen visiitti oli Kornakovien luo. Ne asuivat suuren kivimuurin\ntoisessa kerroksessa Arbatin kadulla. Rappuset olivat erinomaisen\njuhlalliset ja siistit, vaikkei kyllä ylellisen koreat. Joka paikassa\noli porrasmattoja, jotka olivat kiinnitetyt kiiltäviksi hiotuilla\nvaskitankosilla, mutta ei ollut kukkia eikä peilejä. Sali, jonka\nvaaleaksi kiillotetun permannon yli minä kuljin vierashuoneeseen, oli\nyhtä jäykästi, kylmästi ja siististi järjestetty, kaikki loisteli\nvankan varmana, vaikkei tosin aivan uutenakaan, mutta tauluja tai\nuutimia tai mitään koristuksia ei näkynyt missään. Muutamia\nruhtinattaria oli vierashuoneessa. He istuivat niin täsmällisesti ja\ntyöttömästi, että saattoi heti päättää: -- eivät he noin istuisi,\nelleivät vierasta odottaisi.\n\n-- Maman tulee heti, sanoi minulle vanhin heistä istuutuen lähemmäksi\nminua. Neljänneksen tuntia tämä ruhtinatar neiti ylläpiti keskustelua\nkanssani erittäin vapaasti ja niin taitavasti, ettei keskustelu\nhetkeksikään tauonnut. Mutta olipa liian huomattavaa, että hän\n\"ylläpiti\" keskustelua, ja sen vuoksi hän ei minua miellyttänyt. Hän\nkertoi minulle muun muassa, että heidän veljensä, Stepan, jota he\nsanoivat Etienneksi ja joka pari vuotta sitten oli lähetetty\njunkkarikouluun, oli jo päässyt upseeriksi. Puhuessaan veljestä ja\nerittäin siitä, että tämä oli vastoin äidin tahtoa ruvennut husaariksi,\nhän teki pelästyneen naaman, ja kaikki nuoremmat ruhtinattaretkin,\njotka istuivat äänettöminä, tekivät myös pelästyneet naamat; puhuessaan\nmummon kuolemasta hän teki surullisen naaman, ja kaikki nuoremmat\nruhtinattaret tekivät samoin; kun hän muisteli miten minä olin lyönyt\nSt. Jérômea ja miten minua vietiin huoneesta, niin hän rupesi nauramaan\nja näytti huonot hampaansa ja kaikki ruhtinattaret rupesivat myös\nnauramaan ja näyttivät huonot hampaansa.\n\nAstui sisälle pääruhtinatar; sama pieni kuihtunut nainen, jonka silmät\nvilkkuilivat ja jolla oli tapana vetoavasti katsahdella muihin\npuhuessaan jonkun kanssa. Hän otti kädestäni ja nosti oman kätensä\nminun suudeltavakseni, jota minä muuten en olisi pitänyt\nvälttämättömänä enkä olisi missään tapauksessa tehnyt.\n\n-- Kuinka hauska on teitä nähdä, alkoi hän tavallisen puhetulvansa,\nkatsahdellen tyttäriinsä! -- Ah, kuinka hän on äitinsä näköinen! eikö\ntotta, Lise?\n\nLise vastasi sen olevan totta, vaikka varmaan tiedän, ettei minussa\nollut vähintäkään yhtäläisyyttä äitini kanssa.\n\n-- Ja kuinka suureksikin olette jo tullut! ja minun Etienneni,\nmuistattehan häntä, onhan hän pikkuserkkunne?... ei, ei pikkuserkkunne,\nvaan kuinka Lise? äitini oli Varvara Dmitrievna, Dmitri Nikolajevitshin\ntytär, mutta teidän mummonne oli Natalia Nikolajevna.\n\n-- Siis pikku pikkuserkku, Maman, sanoi vanhin ruhtinattarista.\n\n-- Ah, sinä aina sekotat, ärjäsi hänelle äiti vihasesti: -- ei mikään\npikkuserkku, vaan issus de germains -- se te olette minun Etiennelleni.\nTiedätte kai, että hän on jo upseeri? Paha vaan, että hän on liiaksi\nvapaudessa. Teitä nuorisoa täytyy pitää kovissa kourissa, kas noin...\nÄlkää pahastuko, että vanha tätinne puhuu teille totuutta. Minä pidin\nEtienneä kurissa ja katsoin sen välttämättömäksi.\n\n-- Niin, näinpä me olemmekin sukua, jatkoi hän: -- ruhtinas Ivan\nIvanovitsh on minun oikea setäni ja oli myös teidän äitinne setä. Siis\nolimme serkuksia äitinne kanssa, ei, kun pikkuserkuksia, niin,\npikkuserkuksia. No, mutta sanokaapa, ystäväni, oletteko käynyt ruhtinas\nIvanin luona.\n\nMinä vastasin, etten vielä, mutta että aijon nyt mennä.\n\n-- Ah, onko se mahdollista! huudahti hän: -- teidänhän olisi pitänyt\ntehdä ensimäinen visiitti jo aikaa. Tiedättehän, että ruhtinas Ivan on\nteille yhtä kuin isä. Hänellä ei ole lapsia, siis hänen perillisensä\nolette te ja minun lapseni. Teidän on häntä kunnioittaminen sekä hänen\nikänsä että asemansa ja kaiken muun vuoksi. Minä tiedän, että te\nnykyajan nuoriso ette enää pidä sukulaisuutta arvossa, ettekä välitä\nukoista; mutta kuulkaa minua, vanhaa tätiänne, sillä minä pidän teistä\nja pidin myös teidän äidistänne, ja mummostannekin pidin hyvin, hyvin\npaljon. Ei, teidän on välttämättä, ihan välttämättä lähteminen sinne.\n\nMinä sanoin varmaan lähteväni ja kun tämä visiitti oli mielestäni\nkestänyt jo kylläksi kauan, niin nousin ja aijoin mennä tieheni, mutta\nhän pidätti minut.\n\n-- Ei, malttakaahan hetkinen. Missä on isänne, Lise? käskekää tänne;\nhän on oleva niin iloinen saadessaan nähdä teitä, jatkoi hän minun\npuoleeni kääntyen.\n\nNoin parin minutin kuluttua ilmestyi todellakin ruhtinas Mihailo. Hän\noli lyhyenläntä, vantera herra, hyvin huolimattomasti puettu, parta\najelematon ja kasvot niin välinpitämättöminä, että näyttivät tyhmiltä.\nHän ei lainkaan ilostunut tulostani, ainakaan ei osottanut sitä. Mutta\nruhtinatar, jota hän nähtävästi suuresti pelkäsi sanoi hänelle:\n\n-- Eikö totta, Voldemar on kovasti äitinsä näkönen (oli varmaankin\nunohtanut nimeni) -- ja teki silmillään sellaisen liikkeen, että\nruhtinas heti huomasi mitä hän tahtoi, lähestyi minua ja aivan\nvälinpitämättömänä jopa tyytymättömän näkösenä kurotti minulle\najelemattoman poskensa, johon minun oli häntä suuteleminen.\n\n-- Mutta sinähän et ole vielä pukeutunut, vaikka jo pitäisi lähteä,\nalkoi ruhtinatar heti puhua vihasella äänellä, joka nähtävästi oli\nhänen tavallinen äänensä suhteissa kotolaisiin: -- taas saat minut\nsuuttumaan itseesi, sitä varmaan tahdotkin!\n\n-- Heti paikalla mamma kulta, sanoi ruhtinas Mihailo. Minä tein\nkumarrukseni ja myöskin läksin.\n\nOlin ensi kertaa saanut kuulla olevamme ruhtinas Ivan Ivanovitshin\nperillisiä, ja tämä uutinen teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen.\n\n\n\n\nXX\n\nIIVINIT.\n\n\nVielä pahemmalta tuntui ajatella jäljellä olevaa välttämätöntä\nvisiittiä. Mutta ennen kun tuli lähtö ruhtinaan luo, sopi matkaan\npoiketa Iivineille. He asuivat Tverskajan kadulla kauniissa, tavattoman\nsuuressa talossa. Vähän peläten minä astuin pääportaille, jonka edessä\nseisoi ovenvartija, komentajansauva kädessä.\n\nKysyin häneltä oltiinko kotona.\n\n-- Ketä tahdotte tavata? kenraalin poika on kotona, sanoi minulle\novenvartija.\n\n-- Entä itse kenraali? kysyin minä urhoollisesti.\n\n-- Täytyy ilmoittaa. Nimenne -- jos suvaitsette? sanoi ovenvartija ja\nsoitti kelloa. Lakeijan jalat puolisaappaissa näyttäytyivät rappusilla.\nMinä aristuin, en tiedä itsekään mistä syystä, ja sanoin lakeijalle,\nettei hän ilmoittaisikaan kenraalille, vaan että minä lähden ensin\nkenraalin poikaa tapaamaan. Kun aloin astua ylös noita suuria rappusia\nmyöten, näytti minusta, että olin tullut hirveän pieneksi (tämän sanan\nvarsinaisessa merkityksessä). Samaa olin tuntenut ajaessa vaunuillani\npääportaiden eteen: minusta näytti, että vaunut, hevonen ja kuski,\nkaikki muuttuivat pieniksi. Iivinien kasvatusjohtaja, herra Frost, joka\nyhä oli pysynyt heidän talossaan, astui keikarimaisesti keikahdellen\njäljessäni huoneeseen, ja herätti kasvattinsa. Iivin ei ilmaissut\nmitään erikoista iloa minua nähdessään ja minä huomasin, että\npuhellessaan kanssani hän katsoi minua kulmakarvoihin. Vaikka hän oli\nhyvin kohtelias, näytti minusta, että hän ylläpiti keskustelua samalla\ntavalla kuin äskeinen ruhtinatar oli tehnyt, ja ettei hän tuntenut\nmitään erikoista kiintymystä minuun; tuttavuuteni ei ollut hänelle\nmissään suhteessa tarpeellinen, koska hänellä tietysti oli toinen, oma\ntuttavapiirinsä. Kaiken tämän minä päättelin erittäinkin sen\nperustuksella, ettei hän katsonut minua silmiin, vaan kulmakarvoihin.\nSanalla sanoen, hänen suhteensa minuun olivat, niin vaikea kuin onkin\nsitä tunnustaa, melkein samat kuin minun välini Ilinkan kanssa. Minä\naloin tulla vähän hermostuneeksi, tavotin lennosta joka ikistä Iivinin\nkatsetta, ja kun hänen ja Frostin katseet tapasivat toisensa, niin minä\nselitin sen kysymykseksi: \"ja miksi hän oikeastaan on tullut tänne?\"\n\nPuheltuaan jonkun aikaa kanssani Iivin sanoi, että hänen isänsä ja\näitinsä olivat kotona ja kysyi enkö haluaisi tulla alas heitä\ntervehtimään.\n\n-- Heti paikalla pukeudun, lisäsi hän mennen toiseen huoneeseen, vaikka\nhän kyllä tässäkin huoneessa oli puettu hyvään uuteen verkatakkiin ja\nvalkoisiin liiveihin. Muutamien minuttien kuluttua hän ilmestyi\nluokseni ylioppilaspuvussa, kaikki napit kiinni, ja me menimme yhdessä\nalas. Vastaanottohuoneet, joiden läpi kuljimme, olivat erinomaisen\nsuuret, korkeat ja taisivat olla komeasti sisustetut, jotain marmorista\nsiellä oli, ja kultaista ja musliinikankaaseen käärittyä ja\npeililasista tehtyä. Rouva Iivin astui samalla kertaa kuin mekin\ntoisesta ovesta pieneen vierashuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Hän\notti minut vastaan ystävällisen tuttavallisesti, istutti viereensä ja\nosanotolla kyseli koko meidän perheestämme.\n\nRouva Iivin, jota olin pari kertaa ennen vilaukselta nähnyt ja jota\nnyt huomiolla tarkastelin, miellytti minua suuresti. Hän oli\npitkäkasvuinen, laiha, hyvin vaalea ja näytti alituisesti surulliselta\nja tuskaantuneelta. Hänen hymynsä oli alakuloinen, mutta erittäin\nystävällinen, silmät olivat suuret, väsyneet ja vähän vinot, mikä antoi\nhänelle vielä surullisemman ja viehättävämmän ilmeen. Hän ei istunut\nkumarruksissa, vaan jotenkin koko ruumis riipuksissa, kaikki hänen\nliikkeensä olivat putoavia. Hän puhui veltosti, mutta hänen äänensä ja\ntuo r:n ja l:n epäselvä lausuminen olivat hyvin miellyttävät. Hän ei\n\"ylläpitänyt\" keskustelua. Hänen mieltänsä nähtävästi surullisesti\nkiinnitti minun tiedonantoni omaisista, aivan kuin hän minua\nkuunnellessaan olisi kaipauksella muistellut parempia aikoja. Hänen\npoikansa häipyi jonnekin, hän katseli pari minuttia äänetönnä minua ja\npurskahti yhtäkkiä itkemään. Minä istuin hänen edessään enkä mitenkään\nvoinut keksiä mitä nyt oli sanominen ja tekeminen. Hän yhä itki minuun\nkatsomatta. Aluksi hän minua säälitti, sitten ajattelin: \"pitäneekö\nruveta lohduttamaan, ja miten se olisi tehtävä?\" ja vihdoin minua alkoi\nharmittaa, että hän oli asettanut minut noin tukalaan asemaan. \"Olenko\nminä todellakin siis niin surkuteltavan näkönen?\" ajattelin minä, \"tai\nehkä se suotta niin tekee, saadakseen tietää mitä minä tässä\ntapauksessa teen.\"\n\n\"Paha on nyt poiskin mennä; näyttäisi siitit kuin pakenisin hänen\nkyyneleitään\", ajattelin minä. Käännähdin tuolillani edes\nmuistuttaakseni läsnäolostani.\n\n-- Voi, kuinka tyhmä minä olen! sanoi hän katsahtaen minuun ja koettaen\nhymyillä: -- on päiviä, jolloin itken ilman mitään syytä.\n\nHän rupesi hakemaan nenäliinaa vierestään sohvalta ja yhtäkkiä\npurskahti vielä kovempaan itkuun.\n\n-- Hyvä Jumala! kuinka tämä alituinen itkuni on naurettavaa. Minä\nrakastin niin äitiänne, me olimme niin hyvät ystävät -- ja --\n\nHän löysi nenäliinansa, peitti sillä silmänsä ja jatkoi itkua. Taas\ntuli asemani tukalaksi ja sitä kesti jotenkin kauan. Minua sekä\nharmitti että kävi rouvaa sääliksi. Hänen kyyneleensä tuntuivat\ntodellisilta ja minä ajattelin, ettei hän itke niin paljon minun\näitiäni kuin sitä, ettei hänen itsensä ollut nyt hyvä olla ja että oli\njoskus entisinä aikoina ollut paljon parempi. Ties mihin tämä olisi\nloppunut, ellei nuori Iivin olisi tullut sisälle ja sanonut vanhan\nIivinin kysyvän äitiä. Rouva nousi ja aikoi lähteä, kun samassa itse\nIivin astui sisälle. Tämä oli pieni, lujarakenteinen, harmaapäinen\nherra, jolla oli mustat, sakeat kulmakarvat, mutta lyhyeksi ajeltu pää\naivan harmaana. Suun ympärillä oli ankara ja luja ilme.\n\nMinä nousin ja kumarsin hänelle, vaan Iivin, jonka viheliäisellä\nfrakilla oli kolme tähteä, ei vastannut kumarrukseeni, tuskinpa edes\nkatsahti minuun, niin että minusta yhtäkkiä tuntui kuin en olisikaan\nollut mikään ihminen, vaan jokin huomiota ansaitsematon esine --\nnojatuoli tai ikkuna, taikka joskin ihminen, niin sellainen, joka ei\nmissään suhteessa eroa nojatuolista eli ikkunasta.\n\n-- Ja te ette vieläkään ole kirjottanut kreivittärelle, rakkaani, sanoi\nhän vaimolleen ranskaksi, rauhallinen mutta kova ilme kasvoilla.\n\n-- Hyvästi M-r Irtenjev, sanoi minulle rouva Iivin, samassa\nylpeästi kohauttaen päätänsä ja, samoin kuin poika, katsoen minua\nkulmakarvoihin. Minä kumarsin vielä kerran hänelle ja hänen miehelleen,\nja taaskin vaikutti kumarrukseni vanhaan Iiviniin yhtä paljon kuin jos\nolisi ikkunaa avattu tai suljettu. Ylioppilas Iivin saattoi minut\nkuitenkin ovelle asti ja matkalla kertoi siirtyvänsä Pietarin\nyliopistoon, koska hänen isänsä on siellä saanut paikan (hän nimitti\nminulle erään hyvin ylhäisen paikan).\n\n\"No, sanokoon isä mitä tahtoo\", murahtelin minä itsekseni, istuessani\nvaunuihin: -- \"mutta tähän taloon ei ole jalkani koskaan enää astuva;\ntuo itkupussi vetistelee minua katsellessaan aivan kuin olisin mikäkin\npoloinen raukka, ja Iivin sika ei edes tervehdi; kyllä minä sille vielä\nnäytän...\" Mitä minä olin hänelle näyttävä, en todellakaan tiedä, mutta\nniin minä vaan ajattelin.\n\nJälkeenpäin minun oli monasti vaikea olla myöntämättä isän kehotuksiin,\njoka sanoi, että tuota tuttavuutta on \"kultiveerattava\", ja ettenhän\nminä muka voi vaatia, että Iivinin asemassa oleva henkilö huomaa minun\nkaltaistani poikanulikkaa; mutta minä pidin pääni jotenkin kauan.\n\n\n\n\nXXI\n\nRUHTINAS IVAN IVANOVITSH.\n\n\n-- \"No, nyt vielä viimeinen visiitti Nikitskajan kadulle\", sanoin minä\nKuisma kuskille ja me ajoimme ruhtinas Ivan Ivanovitshin asunnolle.\n\nTehtyäni jo muutamia visiittikokemuksia olin päässyt tavalliseen\nitseluottamukseeni, ja lähestyin nyt ruhtinaan asuntoa jotenkin\nrauhallisena, kun äkkiä taas muistin ruhtinatar Kornakovin sanat, että\nolin perillinen; paitsi sitä näin portaiden edustalla kahdet vaunut ja\nrupesin tuntemaan entistä arkuuttani.\n\nMinusta näytti, että vanha ovenvartija, joka avasi minulle ovea, samoin\nkuin lakeija, joka otti minulta päällysnuttua, ja myös ne kolme naista\nja kaksi herraa, jotka tapasin vierashuoneessa, ja erittäinkin itse\nruhtinas Ivan Ivanovitsh, joka siviilipuvussa istui sohvalla, --\nminusta näytti, että kaikki nuo katsovat minuun niinkuin perilliseen ja\nsiis epäsuopeasti. Ruhtinas kohteli minua sangen leppeästi, suuteli\nminua, se on, asetti hetkeksi omat pehmeät, kuivat ja kylmät huulensa\nposkeani vastaan, kyseli minun töitäni, aiheitani, laski leikkiä minun\nkanssani, tiedusteli kirjottelenko yhä runoja, sellaisia kuin ne, jotka\nolin kirjottanut mummon nimipäiviksi, ja käski luokseen päivällisille.\nMutta mitä suopeampi hän oli, sitä enemmän minusta näytti, että hän\npitää minua hyvänä vaan antaakseen minun huomata kuinka vastenmielinen\nhänelle on se ajatus, että olen hänen perillisensä. Hänellä oli tapana\n-- ja se tapa oli seuraus hänen tekohampaistaan, joita hänellä oli suun\ntäydeltä, -- sanottuaan jotakin nostaa alahuulen avulla ylähuulta\nvasten nenää ja keveällä kuohahduksella ikäänkuin vetää tätä huulta\nsieramiinsa, ja kun hän nyt tätä teki, niin minusta näytti kuin hän\nolisi itsekseen sanonut: \"sinä poikanulikka, kyllä minä tiedän: sinä\nolet perillinen, perillinen!\"\n\nLapsina nimitimme ruhtinas Ivan Ivanovitshia sedäksi; mutta nyt\nperillisenä ollessani ei kieleni kääntynyt sanomaan häntä sedäksi,\nmutta taas sanoa häntä ylhäisyydeksi, kuten joku läsnäolijoista teki,\nnäytti minusta alentavalta, niin että koko keskustelun aikana koetin\nolla häntä millään nimellä nimittämättä. Mutta eniten kaikesta\nvierastelin vanhaa ruhtinatarta, joka niinikään oli ruhtinaan\nperillinen ja asui hänen talossaan. Päivällistä syödessä istuin tämän\nruhtinattaren vieressä ja kuvailin, että ruhtinatar välttää keskustelua\nkanssani, koska vihaa minua, joka olen samallainen perillinen kuin\nhänkin, ja että ruhtinas ei käännä huomiota meidän puolelle pöytää\nsenvuoksi, että me -- minä ja ruhtinatar -- olimme hänelle yhtä\nvastenmieliset.\n\n-- Et voi uskoa, kuinka epämiellyttävää se oli, juttelin minä saman\npäivän iltana Dmitrille, tahtoen hänen edessään kerskailla siitä, että\nminua inhotti tuo perintökysymys (se inhoni näytti minusta hyvin\nkiitettävältä): -- et voi uskoa, kuinka minua inhotti olla kokonaista\nkaksi tuntia ruhtinaan luona. Hän on mainio mies ja kohteli minua\nsangen hellästi, sanoin minä tahtoen saada ystäväni käsittämään muun\nmuassa, etten puhu tätä suinkaan siksi, että muka tuntisin itseni\nalhaisemmaksi ruhtinaan rinnalla; mutta jatkoin minä, -- ajatus että\nminuun voitaisiin katsoa samoilla silmin kuin tuohon ruhtinattareen,\njoka asuu hänen luonaan ja keimailee hänen edessään, on hirveä. Hän on\noivallinen ukko ja kohtelee kaikkia erinomaisen hyvästi ja hienosti,\nmutta tekee oikein pahaa nähdä, kuinka hän halveksii tuota\nruhtinatarta. Nuo inhottavat rahat turmelevat kaikki suhteet!\n\n-- Tiedätkö, lisäsin minä, luullakseni olisi selvintä puhua asiasta\nsuoraan ruhtinaan kanssa, sanoa hänelle, että kunnioitan häntä\nihmisenä, mutta perintöä en ajattele ja pyydän hänen olemaan minulle\nmitään jättämättä, ja että ainoastaan siinä tapauksessa rupean käymään\nhänen luonaan.\n\nDmitri ei purskahtanut nauruun kun minä tämän sanoin, päinvastoin\nvaipui mietteihinsä ja hetken vaiti oltuaan sanoi minulle:\n\n-- Kuuleppa, veliseni! Sinä olet väärässä. Joko sinun ei ole lainkaan\notaksuminen, että sinusta ajateltaisiin samoin kuin tuosta teidän\nruhtinattarestanne, tai jos kerran otaksut sitä, niin otaksu vielä\nenemmän, se on: että tiedät sinusta niin ajateltavan, mutta että nuo\najatukset ovat hyvin kaukana sinusta ja ettet siis niiden perustuksella\nmihinkään ryhdy. Sinä kuvailet, että he kuvailevat, että sinä kuvailet\nsitä... mutta sanalla sanoen, lisäsi hän tuntien menevänsä puheessaan\nsekasin: -- paljon parempi on olla mitään sellaista kuvailematta.\n\nYstäväni oli aivan oikeassa; vasta paljon, paljon myöhemmin toi elämä\nminut siihen kokemukseen, että on sangen haitallista ajatella ja vielä\nhaitallisempaa puhua monesta asiasta, joka näyttää jalolta, mutta jonka\nsilti täytyy ainiaaksi kätkeytyä sydämmeen ja pysyä kaikille\nnäkymätönnä, -- ja vielä siihen kokemukseen, että jalot sanat harvoin\nsattuvat yhteen jalojen tekojen kanssa. Olen vakuutettu siitä, että jo\nyksistään hyvän aikomuksen ilmilausuminen vaikuttaa jopa suurimmaksi\nosaksi tekee mahdottomaksikin tämän hyvän aikeen toteuttamisen. Mutta\nkuinka on pidättyminen lausumasta julki nuoruuden jalon itserakkauden\nintoiluja? Vasta paljon myöhemmin ne muistuvat mieleen ja niitä tulee\nsurku niinkuin kukkaa, jonka on malttamattomuudessaan puhkeamatonna\nrepinyt irti ja sitten näkee maassa näivettyneenä ja tallattuna.\n\nSeuraavan päivän aamuna, vaikka äsken olin Dmitrille puhunut kuinka\nrahat pilaavat suhteita, lainasin häneltä kaksikymmentäviisi ruplaa,\njotka hän minulle tarjosi. Rahat olivat minulle tarpeen maalle-matkan\nvaralle, sillä omat rahani olin kaikki tuhlannut kuviin, piippuihin ja\nmuuhun turhuuteen. Olin sitten hyvin kauan aikaa hänelle velkaa.\n\n\n\n\nXXII\n\nSYDÄMMELLINEN KESKUSTELU YSTÄVÄNI KANSSA.\n\n\nÄskeinen keskustelumme tapahtui vaunuissa matkalla Kuntsovoon. Dmitri\nei kehottanut lähtemään aamupuolella visiitille äitinsä luokse, vaan\najoi päivällisen jälkeen minua noutamaan viedäkseen koko illaksi jopa\nyöksikin huvilaan, missä hänen kotiperheensä asui. Vasta kun olimme\najaneet kaupungista ulos ja likasen kirjavat kadut ja kiusallinen\nkorviin koskeva kivikadun räminä vaihtui avariin peltoihin ja pyörien\npehmeään hypähtelemiseen pölyisellä maantiellä, ja kun kevään tuores\nlemu ja avaruus oli kaikkialla ympärillämme, vasta silloin minä\nikäänkuin havahdin siitä uusien vaikutusten moninaisuudesta ja\nsaavutetusta vapaudesta, jotka näinä kahtena päivänä olivat saaneet\nminut kokonaan tolalta. Dmitri oli hyvin puhelias ja lempeä, ei\nkorjannut kaulustansa, ei rypistänyt eikä siristänyt hermostuneesti\nsilmiään; olin tyytyväinen niihin jaloihin tunteihin, jotka olin\nhänelle lausunut ilmi, arvellen hänen senjälkeen kokonaan antavan\nminulle anteeksi tuon häpeällisen juttuni Kolpikovin kanssa, eikä\nhalveksivan minua sen johdosta; ja me jouduimme ystävälliseen\nkeskusteluun monista sydämmen asioista, joita ei kaikissa\ntilaisuuksissa sanota toiselle. Dmitri kertoi minulle kotolaisistaan,\njoita en vielä tuntenut, äidistä, tädistä, sisaresta, ja siitä\nolennosta, jota Volodja ja Dubkov pitivät ystäväni flammana ja sanoivat\npunatukkaiseksi. Äidistään hän puhui vähän kylmänlaisella ja\njuhlallisella ylistyksellä, aivan kuin olisi edeltäpäin tahtonut kumota\nmahdolliset vastaväitteet; tätiä hän ylisteli innokkaasti, mutta\nmyöskin vähän alentuvasti, sisarestaan hän puhui hyvin vähän\nja ikäänkuin häveten puhua hänestä minulle; mutta tuosta\n_punatukkaisesta_, jonka oikea nimi oli Ljubov Sergejevna, ja joka oli\nvanhanpuoleinen neiti, joka joidenkin perhesuhteiden vuoksi asui\nNehljudovien kodissa, hän puhui suurella vilkkaudella.\n\n-- Niin, hän on merkillinen tyttö, sanoi hän häveliäästi punastuen,\nmutta sitä rohkeammin katsoen minua silmiin: -- hän ei ole enää mikään\nnuori tyttö, pikemmin ehkä vanha, eikä lainkaan kaunis, mutta kuinka\ntyhmää, kuinka järjetöntä onkaan rakastaa kauneutta! -- se on niin\ntyhmää, etten voi sitä ymmärtää (hän puhui tätä aivan kuin olisi juuri\nikään keksinyt ihan uuden, harvinaisen totuuden), vaan semmoista\nsielua, semmoista sydäntä ja semmoisia periaatteita... sanalla sanoen,\nolen vakuutettu, ettet sellaista tyttöä löydä nykyisestä maailmasta (en\ntiedä keitä Dmitri lienee lainannut tavan sanoa, että kaikki hyvä on\nharvinaista nykyisessä maailmassa; hän mielellään toisti tätä\nlausetapaa ja se erikoisesti sopi hänelle).\n\n-- Pelkään ainoastaan, jatkoi hän rauhallisesti sittenkuin oli\npuheillansa perin pohjin kukistanut kaikki ne tyhmät ihmiset, jotka\nrakastivat kauneutta: -- pelkään, ettet sinä tule aivan pian häntä\nkäsittämään etkä häneen tutustumaan: hän on vaatimaton jopa vähän\nsuljettu, eikä rakasta näyttää hyviä, ihastuttavia ominaisuuksiaan.\nEsimerkiksi äiti, joka kuten tulet näkemään, on hyvä ja etevä nainen,\n-- hänkin, vaikka tuntee Ljubov Sergejevnaa jo useita vuosia, ei voi\neikä tahdo ymmärtää häntä. Niin että minä eilen... nyt sanon sinulle\nmiksi olin pahalla tuulella silloin kun kysyit. Toissa päivänä Ljubov\nSergejevna tahtoi, että olisimme lähteneet yhdessä Ivan Jakovlevitshin\nluo, -- sinä olet varmaan kuullut Ivan Jakovlevitshista, jota sanotaan\nmuka hulluksi, mutta joka itse asiassa on mitä merkillisin mies. Ljubov\nSergejevna on erinomaisen uskonnollinen, täytyy sanoa, ja ymmärtää\ntäydellisesti Ivan Jakovlevitshia. Hän käy usein sen luona\nkeskustelemassa ja jättämässä ansaitsemiansa rahoja köyhiä varten. Hän\non ihmeellinen nainen, saat nähdä. No, minä siis olin hänen kanssaan\nIvan Jakovlevitshin luona ja kiitän häntä suuresti siitä, että olen\nsaanut nähdä tätä merkillistä miestä. Mutta äiti ei mitenkään tahdo\nsitä ymmärtää ja pitää sitä taikauskoisuutena. Ja eilen oli minulla\näidin kanssa ensi kerran eläessäni riita, ja päälliseksi jotenkin\nkiivas, lopetti hän tehtyään suonenvedontapaisen liikkeen kaulallaan,\nikäänkuin olisi muistellut sitä tunnetta, joka hänellä oli tuon riidan\naikana ollut.\n\n-- No, ja mitä sinä luulet siitä suhteestanne tulevan? se on: miten\nkuvailet asiaa, kun ajattelet tulevaisuutta... taikka kun te hänen\nkanssaan keskustelette tulevaisuudesta, ja mihin teidän rakkautenne oli\nystävyytenne on päättyvä? kysyin minä haluten irrottaa häntä\nepämiellyttävästä muistosta.\n\n-- Sinä tarkotat kysyä, aijonko mennä naimisiin hänen kanssaan? kysyi\nhän, jälleen punastuen, mutta rohkeasti kääntyen ja katsoen minua\nsilmiin.\n\n\"Mitäs se tekee, ajattelin minä rauhottaen itseäni -- me olemme jo\nsuuret, me kaksi ystävystä ajamme vaunuissa ja keskustelemme\ntulevaisuudestamme. Jokainen mielellään syrjästä kuuntelisi meitä ja\nkatselisi.\"\n\n-- Miksei? jatkoi hän, kun olin myöntävästi vastannut: -- onhan\ntarkotukseni sama kuin jokaisella järkevällä ihmisellä -- olla\nonnellinen ja hyvä mikäli mahdollista; ja hänen kanssansa, jos hän vaan\nsitä tahtoo ja kun tulen täydellisesti riippumattomaksi, -- hänen\nkanssaan minä tulen onnellisemmaksi ja paremmaksi kuin maailman\nkauniimman naisen miehenä.\n\nNäin keskustellen me emme huomanneetkaan ennen kuin olimme Kuntsovossa,\nemme myöskään huomanneet, että taivas oli vetäytynyt pilveen ja ennusti\nsadetta. Oikealla puolella näkyvä aurinko ei ollut enää korkealla\nKuntsovon puutarhan puiden latvain yläpuolella, ja oli jo\npeittymäisillään punareunuisten harmaiden pilvien sisään; ruiskun\ntapaan siitä tuliset säteet hajosivat ja hämmästyttävän kirkkaasti\nvalaisivat vanhoja puita, joiden viheliäiset, tuuheat latvat\nliikkumattomina loistivat vielä kirkasta taivaan sineä vastaan, Tämän\ntaivaan puoliskon loiste ja valaistus oli jyrkkänä vastakohtana toisen\npuoliskon mustalle, punertavansiniselle, raskaalle pilvelle, joka\npainui eteemme nuoren, etäisyydessä näkyvän koivikon kohdalle.\n\nVähän oikeammalle näkyi jo pensaikkojen ja puiden takaa\nhuvilarakennuksien monivärisiä kattoja, joista muutamat heijastivat\nsilmiimme auringon häikäiseviä säteitä, muutamat taas kuvastivat toisen\ntaivaanpuoliskon synkkää luonnetta. Vasemmalla, alhaalla sinersi\nliikkumaton lammikko vaalean viheriäisten sananjalkain ympäröimänä,\njotka tummina kuvastuivat sen kiillottomaan, ikäänkuin kuperaan\npintaan. Lammen takaa, ylämäkeen, levisi tumma kesantopelto, ja\nkirkkaan viheriäinen rajalinja, joka kulki sen poikki, eteni\nkaukaisuuteen ja tuli lyijynsinistä, uhkaavaa taivaanrantaa vastaan.\nMolemmin puolin pehmeätä tietä, jota myöten vaunumme tasaisesti vieri,\nvihersi mehukkaana ruislaiho, joka oli paikotellen jo mennyt terälle.\nIlmassa oli täydellinen hiljaisuus ja tuore lemu; puiden lehtien ja\nrukiin vehreys oli liikkumaton ja tavattoman puhdas ja kirkas. Näytti\nkuin jokainen lehti, jokainen ruoho olisi elänyt omaa erikoista,\ntäyteläistä ja onnellista elämäänsä. Tien vieressä huomasin tumman\npolun, joka kierteli ruislaihon reunassa ja tämä polku muistutti\nminulle jostakin syystä tavattoman elävästi elämää maalla, ja\nmuistettuani maallaoloa, muistin jonkun merkillisen ajatusyhteyden\nkautta hyvin elävästi Sonitshkan ja siitä sen, että olin häneen\nrakastunut.\n\nHuolimatta kaikesta ystävyydestäni Dmitriä kohtaan ja siitä\nmielihyvästä, minkä hänen avonaisuutensa minulle tuotti, ei minua enää\nhaluttanut mitään kuulla hänen tunteistaan ja aikeistaan Ljubov\nSergejevnan suhteen, vaan sen sijaan kovasti halutti kertoa omasta\nrakkaudestani Sonitshkaan, joka rakkaus tuntui minusta paljon\nylemmän-laatuiselta kuin ystäväni. Mutta minä en kuitenkaan uskaltanut\nhänelle suoraan esittää mielikuvituksiani siitä, kuinka mainiota tulee\nolemaan, kun minä Sonitshkan naituani asetun maalle, kun minulla tulee\nolemaan lapsia, jotka lattialla ryömien sanovat minua isäkseen, ja\nkuinka minä ilostun, kun hän, Dmitri, vaimonsa Ljubov Sergejevnan\nkanssa saapuu luokseni matkapuvussa... vaan sanoin kaiken tämän sijaan,\nlaskevaa aurinkoa osottaen: \"Dmitri, katsohan kuinka tuo on ihanaa!\"\n\nDmitri oi vastannut minulle mitään, nähtävästi tyytymättömänä siihen,\nettä hänen tunnustukseensa, joka oli tainnut olla hänelle hyvin vaikea,\nminä vastasin kääntämällä hänen huomionsa luontoon, jonka suhteen hän\nyleensä oli väliäpitämätön. Luonto vaikutti häneen aivan toisin kuin\nminuun, häneen ei vaikuttanut sen kauneus, vaan sen merkillisyys, hän\nrakasti sitä enemmin järjellä kuin tunteella.\n\n-- Olen hyvin onnellinen, sanoin minä hänelle heti sen jälkeen,\nkääntämättä huomiota siihen että hän näytti olevan omissa ajatuksissaan\nja aivan välinpitämätön siitä mitä minä saatoin hänelle sanoa: --\nmuistathan minun kertoneen sinulle eräästä neidistä, johon olin lapsena\nrakastunut; näin hänet äsken, jatkoin minä innostuneena, -- ja nyt olen\nlopullisesti häneen rakastunut...\n\nJa minä kerroin hänelle, vaikka hänen kasvonsa yhä olivat\nvälinpitämättömän näköiset, rakkaudestani ja kaikista tulevan\navio-onnen haaveista. Merkillistä oli, että heti kun olin hänelle\ntarkkaan ilmaissut koko tunteeni voiman, niin samassa hetkessä tunsin,\nkuinka tämä tunne laimentui.\n\nSade saavutti meidät jo kun käännyimme huvilaan vievälle koivualealle.\nMutta ei se kastanut meitä. Tiesin sateesta ainoastaan siksi, että\nmuutamia tippoja oli pudonnut nenälleni ja kädelleni, ja että jokin\nrapisi nuorilla liimaisilla koivunlehdillä, jotka liikkumattomina ja\nkiharaisina riippuivat alas. Tuntui kuin koivut olisivat ilmaisseet\nnautintonsa sillä voimakkaalla tuoksulla, jolla he täyttivät alean,\nottaessaan vastaan noita puhtaita läpikuultavia pisaroita. Me astuimme\nalas vaunuista joutuaksemme juosten pikemmin taloon puutarhan kautta.\nMutta juuri sisäänkäytävän edessä kohtasimme neljä naishenkilöä, joista\nkahdella oli käsityöt mukana, yhdellä kirja ja toisella sylikoira, ja\njotka nopein askelin tulivat toiselta puolelta. Dmitri esitti minut\nheti äidilleen, sisarelleen, tädilleen ja Ljubov Sergejevnalle. He\npysähtyivät hetkeksi, mutta sade alkoi pisaroida yhä taajemmin.\n\n-- Mennään balkongille, siellä sinä esität hänet vielä kerran, sanoi\nse, jota olin otaksunut Dmitrin äidiksi, ja me nousimme naisten kanssa\nrappusia myöten.\n\n\n\n\nXXIII\n\nNEHLJUDOVIT.\n\n\nEnsi näkemältä koko tästä seurasta herätti suurinta huomiotani Ljubov\nSergejevna, joka kantaen sylissään sylikoiraa tuli muiden takana\npaksuissa, kudotuissa kengissä, tuli ylös rappusia ja pariin kertaan\npysähtyen visusti tarkasti minua, jonka jälkeen heti suuteli pikku\nkoiraansa. Hän oli hyvin ruma, punaverinen, laiha, pienenläntä, vähän\nvinokylkinen. Mikä hänen rumia kasvojaan vielä enemmän rumensi oli\nhänen merkillinen kampauksensa syrjäjakauksella (yksi niitä\nkampaustapoja, joita käyttävät kaljupäiset naiset). Niinkuin ystäväni\ntähden koetinkin, en voinut löytää hänessä ainoatakaan kaunista\npiirrettä. Myöskin hänen ruskeat silmänsä, vaikka ilmaisivatkin\nhyväsydämmisyyttä, olivat liian pienet ja himmeät ja kerrassaan rumat;\nvieläpä kädetkin, tuo luonnetta kuvaava piirre, vaikkei suuret eikä\nrumanmuotoiset, olivat punaset ja karheat.\n\nJokainen naisista, ennen kuin otti jälleen esille työnsä, sanoi minulle\njonkun sanan, kun minä heidän jälkeensä tulin terassille, -- paitsi\nVarinkaa, Dmitrin sisarta, joka ainoastaan huomiolla katsahti minuun\nsuurilla, tummanharmailla silmillään. Hän rupesi ääneen lukemaan\nkirjaa, jota piteli polvillaan.\n\nRuhtinatar Maria Ivanovna oli korkea, solakka, noin neljänkymmenen\nikäinen nainen. Häntä olisi voinut pitää iäkkäämpänä, päättäen niistä\npuoliharmaista suortuvista, jotka rehellisesti olivat vedetyt esille\npitsimyssyn alta. Mutta päättäen tuoreista, hyvin hienoista, melkein\nrypyttömistä kasvoista ja erittäinkin suurten silmäin elävän iloisesta\nkiillosta olisin häntä pitänyt paljon nuorempana. Hänen silmänsä olivat\nruskeat ja hyvin avonaiset, huulet hienot, vähän ankaranlaiset, nenä\njotenkin säännöllinen ja hiukan vasemmalle päin kallistuva, käsi\nhänellä oli sormukseton, suuri, melkein miehen käden kokoinen, sormet\nkauniin pitkulaiset. Hän oli puettu korkeakauluksiseen pukuun, joka\nkireästi ympäröi hänen solakkaa ja vielä nuorekasta vartaloaan, mistä\nhän näytti olevan itsetietoinen. Hän istui tavattoman suorana ja ompeli\njotakin vaatetta. Kun tulin terassille, otti hän minua kädestä, veti\nluoksensa ikäänkuin olisi tahtonut lähemmältä tarkastaa minua ja sanoi\nkatsahtaen minuun samantapaisella vähän kylmällä avonaisella katseella\nkuin oli hänen pojallaan, että hän on minua jo kauan tuntenut poikansa\nDmitrin kertomuksista ja että voidakseni tulla heidän kanssaan hyväksi\ntutuksi hän pyytää minua jäämään heille kokonaiseksi vuorokaudeksi, ja\n\"tehkää mitä ikinä mieleenne juolahtaa, älkääkä meitä ollenkaan\nvierastelko, niinkuin emme mekään tule teitä vierastamaan, -- kävelkää,\nlukekaa, kuunnelkaa puheitamme tai nukkukaa, jos se teitä enemmin\nhuvittaa.\"\n\nSofia Ivanovna oli vanha neiti ja ruhtinattaren nuorempi sisar, mutta\nnäöltään hän oli tätä vanhempi. Hänellä oli tuo omituinen, ylen\ntäyteläs ruumiin rakennus, jota tavataan ainoastaan lyhytkasvuisilla,\nhyvin lihavilla, korsetteja käyttävillä vanhoillapiioilla. Aivan kuin\nkoko hänen terveytensä olisi semmoisella voimalla noussut ylöspäin,\nettä joka hetki uhkasi tukehuttaa hänet! Hänen lyhyet, paksut kätensä\neivät voineet yhtyä kuristettua vyötärystä alempana, ja itse vyötärystä\nhän ei voinut milloinkaan nähdä.\n\nVaikka ruhtinatar Maria Ivanovna olikin tummaverinen ja tummasilmäinen,\njotavastoin Sofia Ivanovna vaaleaverinen, silmät suuret, elävät ja\nsamalla (mikä on harvinaista) rauhallisen siniset, olivat sisarukset\nkuitenkin kovasti toistensa näköiset: heillä oli sama kasvojen ilme,\nsama nenä, samat huulet; Sofia Ivanovnalla oli sekä nenä että huulet\nvähän paksummat ja kääntyivät oikealle puolelle, kun hän hymyili, jota\nvastoin ruhtinattarella ne kääntyivät vasemmalle. Sofia Ivanovna,\npäättäen puvusta ja kampaustavasta, näytti lukevan itsensä vielä\nnuoreksi eikä olisi missään tapauksessa pannut esille harmaita\nsuortuvia, jos hänellä olisi sellaisia ollut. Hänen silmäyksensä ja\nkäytöksensä tuntuivat minusta ensi hetkellä hyvin kopeilta ja\nhämmensivät minua; jota vastoin ruhtinattaren suhteen tunsin itseni\naivan vapaaksi. Mahdollisesti hänen paksuutensa ja jonkinlainen\nyhtäläisyys Katariina Suuren muotokuvan kanssa antoivat hänelle\nsilmissäni kopean näön; mutta minä aristuin kokonaan, kun hän tarkkaan\nkatsoen minuun sanoi: \"ystäviemme ystävät ovat meidänkin ystäviämme\".\nRauhotuin ja samassa kokonaan muutin ajatukseni hänestä vasta silloin\nkuin hän nämät sanat sanottuaan vaikeni, avasi suunsa ja päästi raskaan\nhuokauksen. Luultavasti lihavuutensa johdosta hänellä oli tapana\nmuutaman sanan sanottuaan aina syvästi huokaista, jolloin suu meni\nvähän auki ja suuret siniset silmät muljahtivat nurin. Tämä tapa\nilmaisi jostakin syystä niin suloista sydämmellisyyttä, että heti\nhuokauksen perästä pelkoni haihtui ja hän tuli minulle hyvin\nmiellyttäväksi. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniit, ääni sointuisa,\njopa nuo liian pyöreät linjatkin eivät minusta silloin enää tuntuneet\nolevan kauneutta vailla.\n\nLjubov Sergejevna, ollen ystäväni ystävä, aikoi kohta sanoa minulle\njotain ystävällistä ja sydämmellistä, kuten odotin, ja hän katseli\nminuun jotenkin kauan äänetönnä, aivan kuin epävarmana siitä onko se,\njota hän aikoo sanoa, ehkä liian tuttavallista; mutta hän keskeyttikin\näänettömyytensä ainoastaan kysyäkseen mihin tiedekuntaan kuulun. Sitten\nhän alkoi uudestaan jotenkin kauan tähystellä minua, ollen nähtävästi\nkahden vaiheilla: sanoisiko vai eikö sanoisi tuota sydämmellistä,\nystävällistä sanaa, ja minä puolestani sen huomattuani koetin kasvojeni\nilmeellä pyytää, että hän sanoisi kaikki, mutta hän sanoi: \"nythän ei\nkuuluta yliopistossa enää tieteitä paljonkaan harrastettavan\", ja\nkutsui luokseen pikku koiransa.\n\nLjubov Sergejevna puhui koko illan tuollaisia enimmäkseen asiaan\nkuulumattomia ja yhteyttä vailla olevia mielipiteitä; mutta minä uskoin\nDmitriä, joka kaiken aikaa suurella huolellisuudella katseli vuoroon\nminuun, vuoroon häneen, ikäänkuin olisi tahtonut minulta kysyä: \"no,\nmitä sanot?\" Vaikka olin sydämmessäni vakuutettu siitä, ettei Ljubov\nSergejevnassa ole mitään erinomaista, niin, kuten usein tapahtuu, olin\nvielä hyvin kaukana siitä, että olisin edes itsellenikään tätä ajatusta\nlausunut.\n\nTämän perheen viimeinen henkilö vihdoin, Varinka, oli noin\nkuudentoistaikäinen, hyvin lihava neiti.\n\nAinoastaan tumman harmaat, suuret silmät, jotka iloisuutta ja\nrauhallista huomiota yhdistävällä ilmeellään olivat suuresti hänen\ntätinsä silmien näköiset, hyvin suuri ruskea palmikko ja sangen hieno\nja hyvänmuotoinen käsi -- olivat hänessä kaunista.\n\n-- Varmaankin teitä ikävystyttää, M-r Nicolas, kuunnella kirjaa\nkeskeltä, sanoi minulle Sofia Ivanovna hyväntahtoisella huokauksellaan\nkääntäen ompelustaan, joka oli hänen edessään.\n\nLukeminen oli hetkeksi keskeytynyt, sillä Dmitri oli jonnekin poistunut\nhuoneesta.\n\n-- Tai ehkä olette jo lukenutkin tämän kirjan?\n\nSiihen aikaan pidin velvollisuutenani, jo siitäkin syystä,\nettä kaunoin ylioppilaspukua, vastata vähemmin tutuille ihmisille\njokaiseen yksinkertaisimpaankin kysymykseen hyvin _viisaasti_ ja\n_odottamattomasti_, ja pidin mitä suurimpana häpeänä lyhyitä ja selviä\nvastauksia, semmoisia kuin: niin, ei, on ikävä, ei ole ikävä, ja muuta\nsellaista. Katsahtaen uusiin, muodikkaihin housuihin ja takin\nkiiltäviin nappeihin, vastasin, etten ollut lukenut tätä kirjaa, vaan\nettä kuunteleminen suuresti kiinnitti mieltäni, koska minä enemmän\nrakastin lukea kirjoja keskeltä kuin alusta.\n\n-- Se on kaksinkertaisesti kiinnittävää: on tilaisuus arvata mitä ennen\non ollut ja mitä vasta on tuleva, lisäsin minä tyytyväisesti hymähtäen.\n\nRuhtinatar naurahti vähän luonnottomasti (myöhemmin huomasin, ettei\nhänellä muunlaista naurahdusta ollutkaan).\n\n-- Se saattaa hyvinkin olla totta, sanoi hän: -- muuten, viivyttekö\ntäällä kauankin, Nicolas? Ettehän pahastu, että nimitän teitä ilman\nmonsieur. Milloin aijotte lähteä?\n\n-- En tiedä, ehkä huomenna, ehkä viivymme jotenkin kauan, vastasin minä\njostakin syystä, vaikka meidän oli varmaan lähteminen huomenna.\n\n-- Minä olisin tahtonut teitä jäämään sekä teidän itsenne että Dmitrin\nvuoksi, huomautti ruhtinatar katsoen jonnekin kauas: -- teidän iällänne\non ystävyys mainio asia.\n\nHuomasin, että kaikki katsoivat minuun ja odottivat mitä siihen sanon,\nvaikka Varinka oli katselevinaan tädin työtä: tuntui kuin minua olisi\ntavallaan pidetty jonkinlaisessa tutkinnossa ja että piti esiintyä\nmahdollisimman edulliselta puolelta.\n\n-- Niin, minulle, sanoin minä: -- on Dmitrin ystävyys hyödyksi, mutta\nitse en voi olla hänelle hyödyksi: hän on tuhat kertaa minua parempi.\n(Dmitri ei voinut kuulla mitä sanoin, muutoin olisin pelännyt hänen\nvainuavan sanojeni epärehellisyyttä).\n\nRuhtinatar rupesi taas nauramaan luonnottomalla, hänelle luonnollisella\nnaurullaan.\n\n-- No, ja jos taas häntä uskoo, sanoi hän: -- niin c'est vous qui êtes\nun petit monstre de perfection.\n\n\"Monstre de perfection -- se on mainiota, täytyy panna muistiin\",\najattelin minä.\n\n-- Vaikka toiselta puolelta, puhumatta teistä, hän on semmoiseen\narvosteluun hyvin valmis, jatkoi hän alentaen ääntänsä (mikä oli hyvin\nmieleeni) ja viitaten silmillään Ljubov Sergejevnaan: -- hän on\nkeksinyt täti parassa (näin sanottiin heillä Ljubov Sergejevnaa), jota\nolen kahdenkymmenen vuoden aikana tuntenut sylikoirinansa, semmoista\ntäydellisyyttä, jota en olisi aavistanutkaan... Varja, käske tuomaan\nlasi vettä, lisäsi hän taas katsahtaen etäisyyteen, luultavasti\nhuomaten, että oli liian aikaista tai kokonaankin tarpeetonta vihkiä\nminua perheellisiin suhteihin: -- taikka ei, lähteköön ennemmin hän\n(nimittäin minä). Hänellä ei ole mitään tekemistä, mutta jatka sinä\nlukemista. Menkää ystäväni suoraan ovesta ja, kuljettuanne viisitoista\naskelta, pysähtykää ja sanokaa kovalla äänellä: \"Pjotr, tarjoo Maria\nIvanovnalle lasillinen vettä jään kanssa\", sanoi hän minulle ja taaskin\nnaurahti luonnottomalla naurullaan.\n\n\"Varmaankin hän nyt aikoo puhua minusta, ajattelin minä huoneesta\nlähtiessäni: -- varmaankin aikoo sanoa huomanneensa, että olen ihan\nmerkillisen viisas nuori mies.\" En ollut vielä ehtinyt kulkea\nviittätoista askelta, kun lihava, hengästynyt Sofia Ivanovna saavutti\nminut.\n\n-- Merci, mon cher, sanoi hän: -- minä olen juuri menemässä sinne,\nkyllä minä sanon.\n\n\n\n\nXXIV\n\nRAKKAUS.\n\n\nSofia Ivanovna, semmoisena kuin häneen myöhemmin tutustuin, oli yksi\nniitä harvinaisia, vanhanpuoleisia, perhe-elämää varten syntyneitä\nnaisia, joilta kohtalo on tuon onnen riistänyt ja jotka sen vuoksi\nvuodattavat koko rakkautensa, joka oli heidän sydämmessään niin kauan\nsäilynyt, kasvanut ja vahvistunut lasten ja miehen varalle, yhtäkkiä\nmuutamiin valittuihin. Ja tämä varasto on senlaatuisilla vanhoilla\nneideillä niin loppumaton, että vaikka valituita on paljon, jää vielä\npaljon jäljelle rakkautta, jota he kohdistavat kaikkiin ympärillä\nolijoihin, kaikkiin hyviin ja pahoihin ihmisiin, joita he elämässä\ntapaavat.\n\nOn kolmea lajia rakkautta:\n\n    1) Kaunis rakkaus,\n    2) uhrautuvainen rakkaus ja\n    3) toimiva rakkaus.\n\nEn puhu nuoren miehen rakkaudesta nuoreen naiseen ja päinvastoin, minä\npelkään näitä hellyyksiä, olen ollut niin onneton elämässäni, etten\nmilloinkaan ole tuollaisessa rakkaudessa huomannut kipinätäkään\ntotuutta, vaan ainoastaan valhetta, jossa aistillisuus, aviopuolisojen\nsuhteet, rahat, halu joko sitoa tai päästää vapaaksi kätensä, ovat\nsiihen määrään sekottaneet koko tunteen, ettei siitä ole ollut\nmahdollista mitään selvää saada. Minä puhun rakkaudesta ihmiseen, joka\nrakkaus, riippuen suuremmasta tahi vähemmästä sielun voimasta,\nkohdistuu yhteen, muutamiin taikka moniin, -- rakkaudesta äitiin,\nisään, veljeen, lapsiin, toveriin, elämänkumppanin, kansalaiseen, --\nrakkaudesta ihmisiin.\n\n_Kaunis rakkaus_ on itserakkauden tunteen ja sen ilmenemisen\nrakastamista. Ihmisille, jotka näin rakastavat, on rakas esine\nrakastettu ainoastaan mikäli se herättää sen miellyttävän tunteen,\njonka tiedosta ja ilmenemisestä he nauttivat. Ihmiset, jotka rakastavat\nkauniilla rakkaudella, eivät pidä paljon väliä vastarakkaudesta, jolla\nei ole mitään merkitystä tunteen kauneuteen ja miellyttäväisyyteen\nnähden. He usein vaihtavat rakkautensa esineitä, koska heidän\npäätarkotuksensa on vaan siinä, että rakkauden miellyttävä tunne olisi\nalituisesti hereillä. Voidakseen itsessään kannattaa tätä miellyttävää\ntunnetta he lakkaamatta mitä komeimmilla lauseilla puhuvat\nrakkaudestaan sekä sen esineelle itselleen että kaikille niille, joilla\nei ole tuon rakkauden kanssa mitään tekemistä. Meidän maassamme erään\npiirin ihmiset, jotka rakastavat kauniisti, eivät ainoastaan puhu\nkaikille rakkaudestaan, vaan puhuvat siitä välttämättä ranskaksi. On\nnaurettavaa ja outoa sanoa, mutta olen vakuutettu, että on ollut ja on\nvieläkin paljon ihmisiä eräässä yhteiskuntapiirissä, erittäinkin\nnaisia, joiden rakkaus ystäviin, miehiin, lapsiin heti haihtuisi, jos\nhe vaan kiellettäisiin siitä ranskaksi puhumasta.\n\nToinen laji rakkautta, eli _uhrautuvainen rakkaus_, on siinä, että\nrakastetaan menetellä uhrautuvaisesti rakastetun esineen hyväksi\nlainkaan ottamatta lukuun tuleeko rakastetun esineen asema siitä\nparemmaksi vai huonommaksi. \"Ei ole niin pahaa asiaa, jota en olisi\nvalmis itselleni tekemään todistaakseni koko maailmalle ja myös\n_hänelle_ rakkauttani.\" Kas siinä on tämän lajisen rakkauden kaava.\nTällä tavoin rakastavaiset ihmiset eivät koskaan usko vastarakkauteen\n(sillä onhan vielä ansiokkaampaa uhrautua sen edestä, joka ei edes\nymmärrä minua), ovat aina sairaaloiset, mikä myöskin enentää\nuhrautumisen ansiota, -- ovat enimmäkseen pysyviä rakkaudessaan, sillä\nheidän olisi raskasta kadottaa niiden uhrautumisten ansiota, jotka he\njo ovat rakastetulle tehneet, -- ovat aina valmiit kuolemalla\ntodistamaan hänelle koko rakkautensa, mutta halveksivat pieniä\njokapäiväisiä rakkauden todistuksia, milloin ei kysytä erikoisia\nuhrautumisia. Heille on yhdentekevää oletteko te hyvin syönyt, hyvin\nnukkunut, onko teidän hauska, oletteko terve, eivätkä he pane tikkua\nristiin toimittaakseen teille näitä mukavuuksia, jos se on heidän\ntehtävissään; mutta asettua kuulan eteen, heittäytyä veteen, tuleen,\nläkähtyä rakkauteen, -- siihen ovat heti valmiit, kun tilaisuus vaan\ntarjoutuu. Paitsi sitä, uhrautuvaiseen rakkauteen taipuvaiset ihmiset\novat tavallisesti aina rakkaudestaan ylpeitä, vaativaisia, kateellisia,\nepäluuloisia, ja -- outoa sanoa -- toivovat esineittensä joutuvan\nvaaroihin, voidakseen heitä sitten vaaroista pelastaa, tai voidakseen\nlohduttaa, jopa haluavat, että heidän esineensä olisivat rikoksellisia,\nettä he voisivat heitä parantaa.\n\nTe esimerkiksi asutte yksinään maalla vaimonne kanssa, joka rakastaa\nteitä \"uhrautuvaisesti\". Te olette terve, rauhallinen, teillä on\nmieluista työtä; -- teitä rakastava vaimonne on niin heikko, ettei voi\ntehdä taloustöitä, mitkä ovat annetut palvelijain käsiin, ei hoitaa\nlapsia, jotka istuvat hoitajain sylissä, ei edes tehdä mitään työtä,\njota rakastaisi, sillä hän yleensä ei rakasta mitään muuta kuin teitä.\nHän näyttää sairaalta, mutta ollakseen mieltänne pahottamatta hän ei\ntahdo teille siitä puhua; hän näyttää ikävöivän, mutta teidän tähtenne\nhän on valmis ikävöimään koko ikänsä; häntä näyttää vaivaavan se, että\nte olette niin syventynyt töihinne (olipa se mikä tahansa: metsästys,\nluku, talous, virka), hän näkee, että nuo työt rasittavat teitä, mutta\nhän on vaiti ja kärsii. Mutta silloin te satutte sairastumaan, -- teitä\nrakastava vaimonne unohtaa oman sairautensa eikä luovu vuoteenne\näärestä, edes huolimatta pyynnöistänne ja rukouksistanne, ettei hän\nturhaan rasittaisi itseään; ja joka hetki te tunnette päällänne hänen\nmyötätuntoisen katseensa, joka sanoo: \"enkö minä sitä sanonut, mutta\nmitä sille tekee, en minä sinua kuitenkaan jätä.\" Aamulla tunnette\nitsenne vähän paremmaksi ja tulette toiseen huoneeseen. Huone ei ole\nlämmitetty eikä siistitty; ainoa soppa, jota voitte syödä, ei ole\nvalmistettu; lääkkeitä ei ole lähetetty noutamaan; mutta valvomisesta\nväsynyt, rakastava vaimonne katsoo yhä samalla myötäkärsimisellä\nteihin, kulkee varpaillaan ja kuiskaamalla tekee tottumattomia\nmääräyksiä palvelijoilleen. Te tahdotte lukea, -- rakastava vaimonne\nsanoo huoaten, että teidän on paras olla lukematta; te tahdotte kävellä\nhuoneessanne, -- paras on sitäkin olla tekemättä: te tahdotte jutella\nluoksenne tulleen ystävän kanssa -- paras on olla puhumattakin. Yöllä\nsaatte uudestaan kuumeen, te haluaisitte nukkua, mutta teitä rakastava\nvaimonne, kalpeana, huokailevana istuu yölampun himmeässä valossa\nteidän edessänne nojatuolissa ja vähimmilläkin liikkeillään ja\nrasahduksillaan saa teidät kärsimättömästi hermostumaan. Teillä on\npalvelija, joka on teitä palvellut jo kaksikymmentä vuotta, johon\nolette tottunut, joka mielihyvällä ja erinomaisesti teitä palvelisi,\nkoska on päivällä nukkunut ja saa palveluksestaan palkan, mutta\nvaimonne ei salli hänen palvella teitä. Hän tekee kaiken itse heikoilla\ntottumattomilla sormillaan, jota ette voi nähdä sisällisesti\nkiukustumatta, kun nuo valkoset sormet turhaan yrittävät ottaa korkkia\npullosta, sammuttavat kynttilän tai kaatavat lääkkeen. Jos te olette\nkärsimätön, kuumaverinen ihminen ja pyydätte hänen lähteä niin saatte\nsairaalla korvakalvollanne kuulla kuinka hän oven takana nöyrästi\nhuokailee ja itkee ja lörpöttelee jotakin palvelijallenne. Vihdoin,\nellette kuole, niin teitä rakastava vaimonne, joka ei ole\n\"kahteenkymmeneen yöhön ummistanut silmiään\" (jota hän on lakkaamatta\nteille toistava), sairastuu, kärsii ja tulee vielä vähemmän\nkykeneväiseksi mihinkään työhön, ja teidän ollessanne terveenä ilmaisee\nuhrautuvaista rakkauttansa ainoastaan nöyrällä ikävöimisellä, joka\nväkisinkin tarttuu teihin ja koko ympäristöön.\n\nKolmas laji rakkautta, _toimiva rakkaus_ on se, joka pyrkii\ntyydyttämään rakastetun olennon kaikkia tarpeita, kaikkia toivomuksia,\nmielihaluja, jopa himojakin. Ihmiset, jotka näin rakastavat, rakastavat\naina koko elämäksi; sillä mitä enemmän he rakastavat sitä paremmin he\noppivat tuntemaan rakastamaansa esinettä ja sitä helpompi on heidän\nrakastaa eli tyydyttää hänen halujaan. Heidän rakkautensa tulee harvoin\nsanoilla ilmaistuksi, ja jos tuleekin, niin ei tavalla, joka heitä\ntyydyttäisi, ei kauniisti, vaan ujosti, kömpelösti, sillä he aina\npelkäävät rakastavansa liian vähän. Nämä ihmiset rakastavat rakastetun\nolennon pahojakin puolia, sillä tämän pahat himot antavat heille\ntilaisuutta tyydyttää vielä uusia hänen toivomuksiaan. He hakevat\nvastarakkautta, mielellään pettävätkin itseään, uskovat siihen ja\novat onnelliset jos sen omistavat; mutta rakastavat sentään\npäinvastaisessakin tapauksessa, eivätkä ainoastaan toivo rakastetulleen\nonnea, vaan kaikin henkisin ja aineellisin voimin, kaikella suurella\ntai pienellä voitavallaan alituisesti koettavat sitä hänelle hankkia.\n\nJa tämäpä toimiva rakkaus sisarenpoikaa, sisarentytärtä, sisarta,\nLjubov Sergejevnaa, jopa minuakin kohtaan, koska kerran Dmitri rakasti\nminua, loisti Sofia Ivanovnankin silmistä, jokaisesta hänen sanastaan\nja liikkeestään.\n\nVasta paljon myöhemmin minä ymmärsin antaa täyden arvon Sofia\nIvanovnalle, mutta silloinkin tuli mieleeni seuraava kysymys: minkä\ntähden Dmitri, joka koetti käsittää rakkautta toisin kuin tavallisesti\nkaikki muut nuoret miehet, ja jolla aina oli edessään tuo suloinen,\nhellä Sofia Ivanovna, oli yhtäkkiä ruvennut rakastamaan kummallista\nLjubov Sergejevnaa, ja myönsi ainoastaan, että myöskin hänen tädissään\noli hyviä ominaisuuksia. Tässä näytti pitävän paikkansa sananlasku: \"ei\nkukaan ole profeetta omalla maallaan.\" Jompikumpi kahdesta: joko\njokaisessa ihmisessä todellakin on enemmän pahaa kuin hyvää, taikka on\nihminen vastaanottavaisempi pahalle kuin hyvälle. Ljubov Sergejevnaan\nhän oli tutustunut äskettäin, mutta tätinsä rakkautta hän oli kokenut\nsyntymisestään saakka.\n\n\n\n\nXXV\n\nALAN TUTUSTUA.\n\n\nKun palasin terassille ei siellä puhuttukaan minusta, kuten olin\nluullut, mutta ei Varinka myöskään lukenut, vaan pantuaan kirjan\nsyrjään väitteli kiivaasti Dmitrin kanssa, joka kulkien edestakasin\nkoko ajan oikoili kaulallaan kaulustansa ja rypisteli silmiään. Riidan\nesineenä oli muka Ivan Jakovlevitsh ja taikausko; mutta riita oli liian\nkiihkeä, ettei sen varsinainen merkitys olisi ollut aivan toinen, ja\npaljon lähempi koko perheelle. Ruhtinatar ja Ljubov Sergejevna\nistuivat äänettöminä kuulostaen jokaista sanaa ja nähtävästi haluten\njoskus ottaa osaa väittelyyn, mutta he pidättivät itsensä ja\nantoivat väittelijäin puhua puolestaan, toinen Varinkan, toinen\nDmitrin. Kun astuin sisälle, katsahti Varinka minuun sellaisella\nvälinpitämättömyydellä, että selvään näkyi, kuinka väittely kiinnitti\nhänen huomiotansa ja hänelle oli yhdentekevää rupeanko minä\nkuuntelemaan mitä hän puhuu, vai en. Samallainen ilme oli ruhtinattaren\nkatseessa, joka nähtävästi oli Varinkan puolella. Mutta Dmitri alkoi\nväitellä vielä kiivaammin minun läsnä ollessani, Ljubov Sergejevna taas\nikäänkuin kovasti säikähti minun tuloani, ja sanoi kehenkään\nerityisesti kääntymättä: -- Totta puhuvat vanhat -- si jeunesse savait,\nsi vieillesse pouvait.\n\nMutta tämä sananparsi ei keskeyttänyt väittelyä, vaan saattoi minut\nainoastaan ajattelemaan, että Ljubov Sergejevnan ja ystäväni puolue\noli väärässä. Vaikka tosin vähän hävetti olla läsnä pienessä\nperhekahakassa, niin toiselta puolelta oli hauska nähdä tämän perheen\ntodellisia suhteita, joita riita toi ilmi, ja tuntea, ettei läsnäoloni\nhäirinnyt heitä.\n\nKuinka usein sattuukaan, että tulee nähneeksi jotakin perhettä\nvuosikausia saman valheellisen säädyllisyysverhon läpi, ja sen jäsenten\ntodelliset välit jäävät salaisuudeksi. (Olenpa päälliseksi huomannut,\nettä mitä läpinäkymättömämpi ja siis kauniimpi tämä verho on, sitä\nraaemmat ovat todelliset salatut suhteet). Mutta kun sitten aivan\nodottamatta sattuu tämän perheen keskuudessa nousemaan joku näöltään\nvähäpätöinenkin kysymys esimerkiksi jostakin kaunottaresta taikka\nvisiitistä taikka miehen hevosista, -- niin silloinpa ilman mitään\nnäkyväistä syytä alkaa väittely yhä enemmän kuumeta, verhon takana olo\nalkaa jo tuntua liian ahtaalta, ja yhtäkkiä, itse riitelijäinkin\nkauhistukseksi ja läsnäolijain hämmästykseksi, kaikki todelliset raa'at\nsuhteet paljastuvat esille, verho, joka ei enää mitään peitä taakseen,\nliehuu tyhjänpäiväisesti taistelevien puolueiden keskellä, enää vaan\nmuistuttaen siitä, kuinka kauan aikaa se on teitä pettänyt. Usein ei\ntunnu niin kipeälle pudota suinpäin vasten seinää, kuin hiukankin\nkajota ärtyneeseen kipeään paikkaan. Ja tämmöisiä ärtyneitä kipeitä\npaikkoja on melkein jokaisessa perheessä. Nehljudovien perheen ärtynyt\npaikka oli tuo Dmitrin kummallinen rakkaus Ljubov Sergejevnaan, joka\nrakkaus herätti äidissä ja sisaressa -- ellei suoraan mustasukkaisuutta\n-- niin ainakin loukattua sukulaisuustunnetta. Senpä vuoksi tuolla Ivan\nJakovlevitshia ja taikauskoa koskevalla väittelyllä oli kaikkiin heihin\nnähden niin painava merkitys.\n\n-- Sinä koetat aina nähdä kaikessa mitä muut nauravat ja halveksivat,\n-- puhui Varinka soinnukkaalla äänellään ja selvästi lausuen jokaisen\nkirjaimen: -- juuri siinä sinä tahallasi koetat aina löytää jotakin\ntavattoman hyvää.\n\n-- Ensiksikin ainoastaan suuresti kevytmielinen ihminen voi puhua niin\nmerkillisen miehen kuin Ivan Jakovlevitshin halveksimisesta, vastasi\nDmitri suonenvedontapaisesti nytkäytellen päätään sisaresta pois päin,\nja toiseksi päinvastoin juuri sinä koetat tahallasi olla näkemättä sitä\nhyvää, joka töröttää sinun silmiesi edessä.\n\nPalattuaan huoneeseen Sofia Ivanovna monta kertaa säikähtyneenä\nkatsahti milloin sisarenpoikaan milloin sisarentyttäreen milloin\nminuun, ja pariin kertaan ikäänkuin ajatuksissaan jotain sanottuaan\navasi suunsa ja huokasi raskaasti.\n\n-- Varinka kulta, lue nyt pian, sanoi hän tarjoten hänelle kirjaa ja\nystävällisesti pudistaen häntä hihasta, -- tahtoisin välttämättä saada\ntietää löysikö se sen jälleen. (Luullakseni romaanissa ei ollut\nlainkaan puhetta siitä, että kenenkään olisi pitänyt toista löytää). --\nJa sinä, Dmitri, tekisit hyvin, jos sitoisit poskesi, kun on näin\nkostea ilma, muuten rupee jälleen hampaitasi kivistämään, sanoi hän\nsisarenpojalleen välittämättä siitä tyytymättömästä katseesta, minkä\ntämä iski häneen kai sen johdosta, että hänen väitteittänsä loogillinen\njohde oli katkaistu. -- Ruvettiin lukemaan.\n\nTuo pieni riita ei lainkaan häirinnyt sitä perheellistä rauhaa ja\njärkevää sopua, joka vallitsi tässä naispiirissä.\n\nTällä piirillä, jolle ruhtinatar Maria Ivanovna näytti antavan\nsuuntansa ja luonteensa, oli minusta jonkinlaisen loogillisuuden\nminulle aivan uusi ja viehättävä luonne ja samalla jokin yhteys\nyksinkertaisuuden ja komeuden välillä. Tämä luonne ilmeni esineiden\nkauneudessa, puhtaudessa ja kelvollisuudessa, jommoisia esineitä olivat\nsoittokello, nidotut kirjat, nojatuoli, pöytä ja ruhtinattaren suora\nkorsetin kannattama vyötärys sekä hänen näkyviin asetetut harmaat\nhiuskiehkuransa ja hänen tapansa sanoa heti ensi näkemältä minua vaan\nNicolas'ksi, ynnä vielä heidän lukunsa ja ompeluksensa ja naisten\nkäsien tavaton valkeus. (Kaikkien heidän käsissään oli koko perheelle\nyhteinen piirre, nimittäin että kämmenen pehmyt osa oli ulkoapäin\nkatsottuna alagon värinen ja erottautui jyrkästi käden yläpuolen\nharvinaisesta vaaleudesta). Mutta ennen kaikkea tämä luonne tuli ilmi\nheidän kaikkien kolmen tavassa puhua erinomaista venäjän ja ranskan\nkieltä, selvästi lausua jokainen kirjain ja lopettaa jokainen sana ja\npääte pedantillisella tarkkuudella. Tämä kaikki ja erittäinkin se, että\nminua tässä seurassa kohdeltiin aikaihmisenä, luonnollisesti ja\ntotisesti, lausuttiin minulle mitä ajateltiin, ja kuunneltiin myös\nminunkin ajatuksiani, -- tähän kaikkeen olin niin vähän tottunut, että\nkiiltävistä napeista ja sinisistä takinkäänteistä huolimatta joka hetki\npelkäsin, että minulle sanotaan: \"Luuletteko todellakin, että teidän\nkanssanne keskustellaan totisesti! menkääpä läksyjänne lukemaan\". -- Se\nkaikki vaikutti, etten tässä seurassa tuntenut itseäni lainkaan ujoksi.\nMinä nousin paikoiltani, muuttelin tuolilta tuolille ja rohkeasti\njuttelin kaikkien kanssa, lukuunottamatta Varinkaa, jonka kanssa tuntui\njostakin syystä sopimattomalta tai kielletyltä puhella näin ensi\nkerralla.\n\nLukemisen aikana kuunnellessani hänen sointuvaa, miellyttävää ääntänsä\nminä katsahdin milloin häneen milloin kukkapuutarhan hiekkakäytävään,\njohon oli muodostunut pyöreitä, tummia täpliä sateesta, katselin\nlehmuksia, joiden lehville sade yhä rapisteli pisaroitaan vaaleasta,\nläpinäkyvästä pilvestä, ja sitten taas häneen sekä viimeisiin laskevan\nauringon punaisiin säteihin, jotka valaisivat sateesta märkiä tuuheita\nvanhoja koivuja, ja viimeksi taas Varinkaan. Ja rupesin ajattelemaan,\nettei hän olekaan niin ruma kuin oli ensin näyttänyt.\n\n\"Paha kun olen jo rakastunut\", ajattelin minä: -- \"ja paha ettei\nVarinka ole Sonitshka; olisipa hauska yhtäkkiä tulla tämän perheen\njäseneksi: yhtäkkiä minulla olisi äiti, täti ja vaimo\". Samaan aikaan\nkuin tätä ajattelin, katselin herkeämättä lukevaan Varinkaan ja\nkuvailin magnetiseeraavani häntä ja että hän kohta katsahtaa minuun.\nVarinka nostikin päänsä kirjasta, katsahti minuun ja kohdattuaan\nkatseeni kääntyi pois.\n\n-- Eipä se sade olekaan vielä lakannut, sanoi hän.\n\nJa samassa tunsin omituisen tunteen: muistui mieleeni, että juuri\nkaikki se, mikä nyt minulle tapahtui, oli sen toistumista mikä oli\nminulle tapahtunut kerran ennen: että silloinkin oli juuri näin vähän\nsatanut ja aurinko laskenut koivujen taa ja minä katsonut häneen, ja\nhän oli lukenut ja minä magnetiseerannut häntä ja hän katsahtanut\nminuun.\n\n\"Onko hän todellakin hän?\" ajattelin minä. -- \"Alkaako se nyt\ntodellakin?\" Mutta pian päätin, ettei hän sittenkään ole hän, ja ettei\nse siis vielä ala. \"Ensiksikin hän ei ole kaunis\", ajattelin minä: --\n\"ja toiseksi hän on vaan tavallinen neiti, jonka kanssa olen ihan\ntavallisella tavalla tutustunut, mutta se oikea ei tule olemaan\ntavallinen, sen minä olen kohtaava jossain paljon erikoisemmassa\npaikassa; ja ehkä tämä perhe minua miellyttääkin vaan siksi, että\nyleensä olen kovin vähä vielä maailmaa nähnyt, päättelin minä, -- mutta\nsemmoisia perheitä varmaankin tulee olemaan aina, ja hyvin paljon minä\nniitä vielä tapaan elinaikanani\".\n\n\n\n\nXXVI\n\nMINÄ ESIINNYN EDULLISIMMALTA PUOLELTA.\n\n\nLukeminen päättyi teenjuonnin ajaksi, ja naiset rupesivat keskenänsä\nkeskustelemaan minulle tuntemattomista henkilöistä ja asioista, kuten\nminusta näytti -- ainoastaan senvuoksi, että ystävällisestä\nvastaanotosta huolimatta kuitenkin tahtoivat antaa minun tuntea, mikä\nerotus iässä ja yhteiskunnallisessa asemassa oli minun ja heidän\nvälillään. Mutta yhteisissä keskusteluissa, joihin saatoin ottaa osaa\nja hyvittää äskeisen vaitioloni, koetin ilmaista tavatonta järkeäni ja\norginaliteettia, mihin erityisesti katsoin itseni velvolliseksi\nylioppilaspukuni johdosta. Kun tuli puhe huviloista, niin minä\nyhtäkkiä kerroin muka ruhtinas Ivan Ivanovitshilla olevan Moskovan\nlähellä sellaisen huvilan, että Lontoosta ja Parisista asti käy\nmatkustajia sitä katsomassa, että siellä on aita, joka maksaa\nkolmesataakahdeksankynnnentä tuhatta, ja että ruhtinas Ivan Ivanovitsh\non hyvin läheinen sukulainen minulle ja minä olin hänen luonaan\npäivällisillä ja hän tahtoi minua välttämättä luokseen tuohon huvilaan\nasumaan koko kesäksi, vaan minä en suostunut, koska tunnen hyvin tuon\nhuvilan, useasti olen siellä ollut, eivätkä nuo aidat ja sillat minua\nlainkaan huvita, sillä minä en voi kärsiä ylellisyyttä erittäinkään\nmaalla. Minä tahdon, että maalla olisi kaikki todella niinkuin\nmaalla... Sanottuani tämän hirveän, monimutkaisen valheen, hämmennyin\nja punastuin niin, että varmaankin kaikki huomasivat minun\nvalehdelleen. Varinka, joka sillä hetkellä ojensi minulle teekupin ja\nSofia Ivanovna, joka puhuessani katseli minua silmiin, kääntyivät\nmolemmat poispäin ja rupesivat puhumaan muusta. Heidän kasvoillaan oli\ntällöin eräs ilme, jota olen myöhemmin usein tavannut hyvillä\nihmisillä, kun joku nuorukainen alkaa lasketella kouraantuntuvaa\nvalhetta, ja joka merkitsee: \"tiedämme mainiosti hänen valehtelevan, ja\nmiksi ihmeessä se poloinen sitä tekee!...\"\n\nEttä olin sanonut ruhtinas Ivan Ivanovitshilla olevan huvilan -- se\ntapahtui siitä syystä, etten löytänyt parempaa tekosyytä ilmaistakseni\nsukulaisuuteni Ivan Ivanovitshin kanssa, ja että olin ollut äsken\npäivällisillä hänen luonaan; mutta minkä ihmeen vuoksi minä olin\nkertonut aidasta, joka oli maksanut kolmesataakahdeksankymmentä tuhatta\nja että muka niin usein olin käynyt hänen luonaan, vaikka en ollut\nkertaakaan siellä ollut enkä olisi voinutkaan käydä ruhtinas Ivan\nIvanovitshin huvilassa, koska hän asui ainoastaan Moskovassa taikka\nNeapelissa; sen Nehljudovit hyvin hyvästi tiesivät. Minkä vuoksi olin\ntämän valheen sanonut, siihen en voi mitään vastausta antaa. En\nlapsuudessa, en poikaiässä enkä sittemmin enemmän kypsyneessä\niässänikään ollut huomannut itsessäni valehtelemisen pahetta:\npäinvastoin olin pikemmin liiankin rehellinen ja avomielinen; mutta\ntässä ensimäisessä nuoruudessa minuun usein tuli merkillinen halu ilman\nmitään näkyvää syytä valehdella mitä hurjimmalla tavalla. Sanon\nnimenomaan \"hurjalla tavalla\" sentähden, että valehtelin semmoisia\nseikkoja, joista minua oli hyvin helppo saada kiinni. Minusta näyttää,\nettä kunnianhimoinen halu esiintyä ihan toisena kuin olin, yhdessä sen\nseikan kanssa, etten ollut vielä koskaan tullut valheesta kiinni, oli\npääsyynä tähän kummalliseen taipumukseen.\n\nKun teenjuonnin jälkeen sadekin oli loppunut ja ilma oli auringonlaskun\njälkeen hiljainen ja selvä, ehdotti ruhtinatar kävelymatkaa\nalaryytimaahan ihaillaksemme hänen lempipaikkaansa. Noudattaen yhä\noriginaalisuuden periaatetta ja arvellen, että niin viisaat ihmiset\nkuin minä ja ruhtinatar tietysti seisomme yläpuolella kaikkia\nporvarillisia kohteliaisuuden vaatimuksia, vastasin, etten voi kärsiä\nkävelemistä ilman tarkotusta, ja että jos kävelen, niin kävelen yksin.\nEn yhtään huomannut, että tuohan oli puhdasta röyhkeyttä; mutta siihen\naikaan kuvailin, että niinkuin ei ole mitään häpeällisempää kuin\ninhottavat imartelut, niin ei ole mitään sievempää ja originellimpaa\nkuin joku määrä epäkohteliasta avomielisyyttä. Kuitenkin kaikitenkin\nsangen tyytyväisenä vastaukseeni läksin kuin läksinkin kävelemään\nyhdessä koko seurueen kanssa.\n\nRuhtinattaren lempipaikka oli ihan alhaalla puutarhan syvimmässä\ntiheikössä pikku sillalla, joka kulki kapean suolätäkön yli. Näköala\noli hyvin rajotettu, mutta myös hyvin haaveellinen ja suloinen. Olemme\nniin tottuneet sekottamaan taidetta ja luontoa toisiinsa, että sangen\nusein ne luonnon ilmiöt, joita emme ole koskaan maalauksessa tavanneet,\nnäyttävät meistä luonnottomilta, ikäänkuin luonto voisi olla luonnoton,\nja päinvastoin ne ilmiöt, joita liian usein tavataan maalauksessa,\nnäyttävät meistä kyllästyttäviltä, muutamat näköalat taas, joita\nluonnossa kohtaamme ja jotka ovat liiaksi yhden ainoan ajatuksen ja\ntunteen valtaamat, näyttävät meistä kauniilta. Näköala ruhtinattaren\nlepopaikasta oli viimemainitunlainen. Se oli tällainen: edessä oli\npieni reunoiltaan ruohottunut suolampi: heti sen takaa nousi jyrkkä\nvuori, jonka rinteellä oli tavattoman suuria, vanhoja puita ja\npensaita, ja jonka monet erilaiset vehreydet sekottuivat toisiinsa;\nlammen yli levittäysi vanha koivu, joka pysyen muutamilla paksuilla\njuurillaan lammen rantaturpeissa nojasi latvansa korkeaan, solakkaan\nhaapaan, lehväin riippuessa lammen sileän pinnan yläpuolella ja kaiken\ntämän vehreyden selvästi kuvastuessa veteen.\n\n-- Mikä ihanuus! sanoi ruhtinatar päätänsä kallistaen ja kääntymättä\nkenenkään puoleen erikoisesti.\n\n-- Todellakin ihanaa, muistuttaa vaan liiaksi jonkinlaista\nkoristemaalausta, sanoin minä tahtoen osottaa, että minulla on\njokaisessa asiassa oma mielipide.\n\nAivan kuin ei olisi kuullut huomautustani jatkoi ruhtinatar ihailuaan\nja kääntyen sisarensa ja Ljubov Sergejevnan puoleen, osotteli\nerikoisuuksia: käyrää riippuvaa oksaa ja sen kuvastusta, joka häntä\nerityisesti miellytti. Sofia Ivanovna sanoi kaikkea tätä ihanaksi ja\nkertoi sisaren viettävän tuntikausia tässä paikassa, mutta näytti kuin\nhän olisi tätä kaikkea puhunut ruhtinattaren mieliksi. Olen huomannut,\nettä rakkauden kyvyllä varustetut ihmiset ani harvoin välittävät\nluonnon kauneudesta. Ljubov Sergejevna ihaili myöskin, kyseli muun\nmuassa: \"millä tuo koivu pysyy? kauanko se tulee siinä seisomaan?\" ja\nlakkaamatta katseli sylikoiraansa, joka tuuheata häntäänsä heiluttaen\njuoksenteli väärillä jaloillaan edestakasin pitkin siltaa kovin\npuuhailevan näköisesti, aivan kuin olisi ollut ensi kertaa ulkopuolella\nhuonetta. Dmitri pani alkuun äitinsä kanssa sangen loogillisen\nkeskustelun siitä, ettei mikään näköala voi olla kaunis, jossa\nhorisontti on rajotettu. Varinka ei puhunut mitään. Kun minä katsahdin\nhäneen, seisoi hän nojautuen sillan kaidepuihin sivuttain minuun ja\nkatseli eteensä. Jokin varmaankin kovasti kiinnitti hänen huomiotansa,\njopa liikuttikin häntä, sillä hän oli nähtävästi vaipunut ajatuksiinsa\neikä lainkaan huomannut katsotaanko häneen vai ei. Hänen silmänsä\nilmaisivat tarkistettua huomiota ja rauhallisia, selviä ajatuksia;\nhänen asennossaan oli niin paljon luonnollisuutta, ja ylevyyttäkin,\nettä minua uudestaan hämmästytti ikäänkuin joku muisto hänestä, ja\nkysyin uudestaan itseltäni: \"alkaakohan se sittenkin?\" Ja uudestaan\nvastasin itselleni, että minähän olen jo rakastunut Sonitshkaan, ja\nettä Varinka on vaan yksinkertaisesti neiti, ystäväni sisar. Mutta hän\nmiellytti minua tällä hetkellä, ja sen johdosta tunsin vastustamatonta\nhalua tehdä tai sanoa hänelle jotakin pientä ilkeyttä.\n\n-- Tiedätkö mitä, Dmitri, sanoin ystävälleni, tullen lähemmäksi\nVarinkaa, että tämä kuulisi puhettani: minun mielestäni on asia niin,\nettä jollei täällä olisi hyttysiä, niin ei tässä paikassa sittenkään\nolisi mitään hyvää, mutta nyt, lisäsin minä mäiskäyttäen kädelläni\notsaan ja todellakin tappaen hyttysen, -- ovat asiat vallan huonosti.\n\n-- Te ette taida pitää luonnosta, sanoi minulle Varinka kääntämättä\npäätä.\n\n-- Minun mielestäni on luonnon ihaileminen tyhjänpäiväistä, hyödytöntä\najanhukkaa, vastasin minä hyvin tyytyväisenä siihen, että olin kuin\nolinkin saanut hänelle sanotuksi pienen ilkeyden, ja päälliseksi\noriginellin ilkeyden. Varinka kohautti vaan hiukkasen kulmakarvojaan\nsääliä ilmaisten ja yhä edelleen rauhallisesti katsoi suoraan eteensä.\n\nHän harmitti minua, mutta siitä huolimatta nuo harmaanväriset,\nvirttyneet kaidepuut, joihin hän nojasi, vedenpinnan yli laskeutuneen\nkoivunoksan kuvastus tummaan lammikkoon, suon haju, itikan pureman\ntunto otsallani, ja hänen kiintynyt katseensa ja ylevä asentonsa usein\nmyöhemminkin aivan odottamattani tulivat eteeni.\n\n\n\n\nXXVII\n\nDMITRI.\n\n\nKun kävelyn jälkeen palasimme kotiin, ei Varinka tahtonutkaan laulaa,\nkuten hän tavallisesti iltasin teki, ja minä otin sen omaan laskuuni,\nkuvaellen että syynä siihen oli se, minkä olin sillalla sanonut.\nNehljudoveilla ei ollut tapana syödä illallista, vaan he hajaantuivat\naikasin ja tänä päivänä, jolloin Dmitrillä, kuten Sofia Ivanovna oli\nennustanut, todellakin oli hammaskipua, me läksimme vieläkin varhemmin\nhänen huoneeseensa. Arvellen, että olin täyttänyt kaikki mitä sininen\nkaulukseni ja napit minulta vaativat, ja että olin kaikkia suuresti\nmiellyttänyt, olin erinomaisen hyvällä tuulella; mutta Dmitri oli\nsitävastoin riidan ja hammaskivun tähden vaitelias ja murjottavainen.\nHän istui pöytänsä ääreen, otti esiin vihkonsa, -- päiväkirjan ja sen\nvihon, johon hänellä oli tapana iltasin kirjottaa vastaisia aiheitaan\nja menneitä toimiaan; alituisesti naamaansa rypistellen ja kosketellen\nposkiaan hän kirjotteli hyvin kauan papereihinsa.\n\n-- No, jättäkää minut vihdoinkin rauhaan, huusi hän sisäpiialle, jonka\nSofia Ivanovna oli lähettänyt kysymään miten hampaiden laita oli ja\neikö olisi syytä toimittaa kuumaa haudetta. -- Sitten hän sanoi\nminulle, että vuoteeni laitetaan kohta kuntoon ja että hän itse pian\npalaa, sekä läksi Ljubov Sergejevnan luo.\n\n\"Onpa sentään paha, ettei Varinka ole kaunis ja yleensä se, ettei hän\nole Sonitshka\", mietiskelin minä jäätyäni yksin huoneeseen; -- \"kuinka\nhyvä muuten olisi yliopistosta päästyä saapua tänne heidän luokseen ja\ntarjota hänelle kätensä. Minä olisin sanonut: ruhtinatar, en ole enää\nnuori -- en voi rakastaa intohimoisesti, vaan tulen aina rakastamaan\nteitä niinkuin hyvää sisarta.\" Äidille olisin sanonut: \"Teitä minä\nkunnioitan\", ja Sofia Ivanovnalle: \"uskokaa että pidän teitä suuressa\narvossa.\" Sitten, kääntyen taas Varinkan puoleen, olisin sanonut: \"Siis\nsanokaa yksinkertaisesti ja suoraan: haluatteko olla minun vaimoni?\" --\n\"Haluan\", olisi hän vastannut ja ojentanut minulle kätensä, jota minä\nolisin puristanut lausuen sanat: \"rakkauttani en tule osottamaan\nsanoissa, vaan töissä.\" -- Entäpä, juolahti mieleeni, kun sitten\nvielä ystäväni Dmitri rakastuu Ljubotshkaan, -- onhan Ljubotshkakin\nhäneen rakastunut! Silloinhan jommankumman meistä pitäisi luopua\nnaima-aikeista (Venäjällä lanko ei saa naida lankonsa sisarta. Suom.\nmuist.). Ja sehän olisi mainiota. Silloin minä menettelisin näin. En\npuhuisi asiasta mitään, ennenkuin tulisin Dmitrin luo ja sanoisin:\n\"turhaan, ystäväni, salaamme toisiltamme totuutta: sinä tiedät, että\nrakkauteni sisareesi voi loppua ainoastaan elämäni kanssa; minä tunnen\nasiat, sinä olet riistänyt minulta parhaan toivoni, sinä olet tehnyt\nminut onnettomaksi: mutta tiedä, että Nikolai Irtenjev kostaa\nonnettomuuden uhraamalla elämänsä. -- Tuossa on sinulle sisareni\", --\nja antaisin hänelle Ljubotshkan käden. Hän vastaisi: \"ei, ei millään\nmuotoa!...\" Mutta minä sanoisin: \"ruhtinas Nehljudov! turhaan koetatte\nolla Nikolai Irtenjeviä ylevämielisempi. Ei ole maailmassa häntä\nylevämielisempää ihmistä.\" Kumartaisin ja läksisin. -- Dmitri ja\nLjubotshka juoksisivat kyyneleet silmissä jäljessäni rukoillen ottamaan\nvastaan heidän uhraustansa. -- Ja minä olisin voinut suostua ja tulla\nhyvin onnelliseksi, jos vaan olisin ollut rakastunut Varinkaan... Nuo\nmietteet olivat niin suloiset, että suuresti halutti ilmaista ne\nystävälleni, mutta avomielisyyden lupauksesta huolimatta tunsin\nkuitenkin fyysillisestikin mahdottomaksi sitä ilmaista.\n\nDmitri palasi Ljubov Sergejevnan luota saatuaan tältä joitakin tippoja\nhampaihinsa, mutta oli nyt vielä sairaampi ja siis vielä pahemmalla\ntuulella. Vuoteeni ei ollut laitettu ja Dmitrin palvelijapoika tuli\nkysymään, minne se oli laitettava.\n\n-- Mene hiiteen! kiljasi Dmitri polkaisten jalkaa maahan. -- Vasjka!\nVasjka! Vasjka: huusi hän heti pojan jälkeen, joka kerralla korottaen\nääntään: -- Vasjka! laita minulle vuode lattialle.\n\n-- Ei, anna minun maata lattialla, sanoin minä.\n\n-- No, sama se, laita mihin tahdot, jatkoi Dmitri samalla vihasella\näänellä. -- Vasjka! miksi viivyt?\n\nMutta Vasjka ei näyttänyt käsittävän mitä häneltä vaadittiin ja seisoi\nliikkumattomana.\n\n-- Mitäs töllötät? laita vuode! Vasjka! Vasjka! kiljui Dmitri, yhtäkkiä\njoutuen jonkinlaiseen raivoon.\n\nMutta Vasjka ei sittenkään ymmärtänyt ja jähmettyi pelosta.\n\n-- Tahdotko sinä senkin vietävä, että minä sinut...\n\nJa hypähtäen tuolilta Dmitri juoksi pojan luo, kaikin voimin iskien\nsitä nyrkillä päähän. Poika juoksi huoneesta. Pysähtyen ovelle Dmitri\nkatsahti minuun ja julman raivon ilme, joka hetki sitten oli hänen\nkasvoillaan, vaihtui niin nöyrään, nolattuun ja lapselliseen ilmeeseen,\nettä minun tuli häntä sääli, ja vaikka kuinka halutti kääntyä pois, en\nsitä tehnyt. Hän ei sanonut minulle mitään, vaan käveli kauan pitkin\nhuonetta, tuon tuostakin anteeksi anovasti katsahdellen minuun, sitten\notti pöytälaatikosta vihon, kirjotti siihen jotain, otti yltään\ntakkinsa, pani sen täsmällisesti kokoon, meni nurkkaan, missä pyhänkuva\nriippui, asetti suuret, valkoset kädet ristiin rinnalleen ja alkoi\nrukoilla. Hän rukoili niin kauan, että Vasjka ennätti tuoda aluksen ja\nlaittaa vuoteen lattialle, kuten minä hänelle kuiskaamalla selitin;\nminä riisuuduin ja panin maata lattialle laitettuun vuoteeseen, mutta\nDmitri yhä vielä jatkoi rukoilemistaan. Tarkastellessani Dmitrin vähän\nkäyrää selkää ja hänen saapaspohjiansa, jotka merkillisen nöyrällä\ntavalla kääntyivät minuun päin hänen polvistuessaan maahan, minä\nrakastin häntä vielä entistäkin voimakkaammin ja ajattelin yhä:\n\"sanonko vai enkö sano hänelle, mitä olen miettinyt sisaristamme?\"\nLopetettuaan rukouksensa Dmitri pani pitkäkseen viereeni ja, nojautuen\nkäteensä, kauan vaieten hellästi ja häveliäästi katseli minuun. Tämä\noli hänelle nähtävästi raskasta, mutta hän ikäänkuin rankaisi itseänsä.\nMinä hymähdin katsoessani häneen. Hän hymähti myöskin.\n\n-- Mutta miksi sinä et sano minulle, alkoi hän, -- että olen menetellyt\nhuonosti? sitähän sinä juuri äsken ajattelit?\n\n-- Sitä minä ajattelin, vastasin minä, sillä vaikka olin muuta\najatellut, näytti minusta, että olin sitä ajatellut: -- niin, se oli\ntodellakin huonosti tehty, en olisi sitä sinulta odottanut, sanoin minä\ntuntien tällä hetkellä erikoista mielihyvää siitä, että sinuttelin\nhäntä. -- Kivistääkö vielä hampaitasi? lisäsin minä.\n\n-- Ei kivistä. Voi, Nikolenka, ystäväni! rupesi Dmitri puhumaan niin\nhellästi, että näytti kuin kyyneleet olisivat ruvenneet nousemaan hänen\nkiiltäviin silmiinsä: -- tiedän ja tunnen, kuinka huono olen, ja Jumala\nnäkee, kuinka minä tahtoisin olla toinen, ja rukoilen Häntä, että Hän\ntekisi minut paremmaksi; mutta minkä sille taitaa, kun minulla on niin\nonneton, inhottava luonne? mitä pitää minun tekemän? Koetan hillitä\nitseäni, parantua, mutta eihän se ole mahdollista äkkiä eikä sitä voi\nyksin, tarvitsee jonkun tukea, kannatusta. Kas, Ljubov Sergejevna --\nhän ymmärtää minua ja on minua paljon tässä asiassa auttanut. Tiedän\nmuistiinpanojeni nojalla vuoden kuluessa paljon parantuneeni. Voi\nsinä, Nikolenka, oma ystäväni! jatkoi hän erikoisen harvinaisella\nhellyydellä ja jo rauhallisemmalla äänellä tuon tunnustuksen jälkeen:\n-- kuinka paljon merkitseekään sellaisen naisen vaikutus kuin hänen!\nJumalani, kuinka hyväksi voivat asiat muuttua, kun tulen itsenäiseksi\nsellaisen ystävän rinnalle kuin hän on! Hänen seurassaan olen ihan\ntoinen ihminen.\n\nJa sen jälkeen Dmitri alkoi kuvailla minulle naima-aikeitansa,\nvastaista maalaiselämää ja alituista työtä itsensä kanssa.\n\n-- Minä tulen asumaan maalla, sinä matkustat minun luokseni, ehkä\nsinäkin olet naimisissa Sonitshkasi kanssa, puhui hän: -- meidän\nlapsemme rupeavat leikkimään. Tuo kaikki on tietysti naurettavaa ja\ntyhmää, mutta voihan se tapahtua.\n\n-- Totta kai! hyvinkin voi tapahtua, sanoin minä hymyillen ja samalla\najatellen, että vieläkin parempi olisi, jos menisin naimisiin hänen\nsisarensa kanssa.\n\n-- Tiedätkö mitä sinulle sanon, sanoi hän minulle hetken vaiti oltuaan:\n-- sinä vaan kuvailet olevasi rakastunut Sonitshkaan; kuten näen, tuo\nei ole totisempaa laatua, etkä sinä vielä tiedä mitä oikea rakkaus\nonkaan.\n\nMinä en väittänyt vastaan, sillä olin melkein samaa mieltä. Me olimme\nvähän aikaa vaiti.\n\n-- Varmaankin huomasit, että olen ollut pahalla tuulella ja riitelin\nVarinkan kanssa. Minua sitten kovasti kadutti se asia, etenkin kun sinä\nolit ollut läsnä. Vaikka hän monessa asiassa ajatteleekin toisin kuin\npitäisi, on hän sentään mainio tyttö, erinomaisen hyvä, kyllä sinä\nvielä opit häntä tuntemaan.\n\nHänen siirtymisensä siitä, etten ollut rakastunut, siihen, että rupesi\nsisartaan kehumaan, suuresti ilahutti minua ja pani punastumaan, mutta\nminä en sittenkään sanonut mitään hänen sisarestaan, ja me jatkoimme\npuhumista muista asioista.\n\nNiin me loruilimme kukon toiseen lauluun asti ja vaalea aamukoi hämärsi\njo ikkunassa, kun Dmitri siirtyi omaan huoneeseensa ja sammutti\nkynttilän.\n\n-- No, nyt nukkumaan, sanoi hän.\n\n-- Hyvää yötä, vastasin minä: -- mutta vielä yksi sana.\n\n-- No.\n\n-- Eikö ole sentään ihanaa tämä elämä? sanoin minä.\n\n-- Ihanaa on tämä elämä, vastasi hän semmoisella äänellä, että minä\npimeässäkin luulin näkeväni hänen iloiset, hellät silmänsä ja\nlapsellisen hymynsä.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nMAALLA.\n\n\nSeuraavana päivänä me Volodjan kanssa matkustimme kyytihevosilla\nmaalle. Ajatellessani erilaisia moskovalaisia muistoja, muistin myöskin\nSonitshka Valahinin, mutta vasta illalla, kun olimme ajaneet jo viiden\nmajatalon välit. \"Onpa sentään kummallista, ajattelin minä, että olen\nrakastunut ja kuitenkin olen sen kokonaan unohtanut; pitääpä ajatella\nhäntä enemmän.\" Ja minä aloin ajatella häntä niinkuin matkalla\najatellaan, ilman yhteyttä, mutta elävästi, ja pääsin niin pitkälle,\nettä tultuamme perille pidin jostakin syystä välttämättömänä näyttää\nsurulliselta ja haaveksivalta kaikkien kotolaisten silmissä ja\nerittäinkin Katinkan, jota pidin tämänlaatuisten asiain erikoisena\ntuntijana ja jolle jo olin tehnytkin muutamia viittauksia sydämmeni\ntilasta. Mutta huolimatta kaikista teeskentely-yrityksistäni muiden ja\nitseni edessä, huolimatta siitä, että tahallani omistin kaikki\ntuntomerkit, joita olin toisissa rakastuneissa huomannut, tulin\nkaikkiaan ainoastaan kahden päivän kuluessa -- eikä sittenkään\nalituisesti, vaan etenkin iltasin muistaneeksi olevani rakastunut, ja\nvihdoin, kun olin päässyt maalaisen elämän tavalliseen kulkuun,\nkokonaan unohdin rakkauteni Sonitshkaan.\n\nMe saavuimme Petrovskin maatilalle yöllä ja minä nukuin niin sikeästi,\netten nähnyt rakennusta, en koivualeaa enkä ketään kotolaisista, jotka\nolivat jo kaikki panneet maata. Köyryselkäinen ukko Foka tuli\navojaloin, jonkinlainen naisväen pumpulinuttu hartioilla, kynttilä\nkädessä aukasemaan oven säppiä. Nähtyään meidät hän alkoi vavista\nilosta, suuteli meitä olkaan ja rupesi hätäisesti pukeutumista\npuuhaamaan. Ulkoeteisen rappuset minä nousin puolinukuksissa, mutta\nsisäeteisessä oli oven lukko, säppi, vino lattiamatto, halkolaatikko,\nvanha, entisellä tavalla taliin tuhrautunut kynttiläjalka, kynttilän\ntekemät varjot, tuo aina tomuinen kaksoisikkunain välys -- sen ikkunan\ntakana kasvoi muistaakseni pihlaja, -- kaikki tuo oli niin tuttua, niin\ntäynnä muistoja, niin lämpimässä ystävyydessä keskenään, että yhtäkkiä\ntunsin itsessäni ikäänkuin tämän suloisen, vanhan talon hyväilyä.\nEteeni tuli ehdottomasti kysymys: kuinka olimme me, minä ja tämä talo,\nsaattaneet olla niin kauan erossa toisistamme? -- ja kiiruhtaen minä\njuoksin katsomaan ovatko muut huoneet yhä samat. Kaikki oli\nentisellään, oli ainoastaan tullut pienemmäksi, matalammaksi, mutta\nminä itse olin tullut ikäänkuin pitemmäksi, raskaammaksi ja\ntörkeämmäksi; kuitenkin semmoisenakin kuin olin, otti talo minut\niloisesti syliinsä ja jokainen sen lattialauta, jokainen ikkuna,\njokainen astuin rappusissa, jokainen ääni herätti minussa äärettömän\njoukon kuvia, tunteita, tapahtumia palaamattomasta, onnellisesta\nmenneisyydestä. Me tulimme entiseen lastenkamarimme: kaikki lapsuuden\nsatuhirviöt uudestaan häämöttivät nurkkien ja ovien pimeydestä;\nkuljimme vierashuoneen kautta -- sama hiljainen, hellä äidinrakkaus\nvärjyi kaikissa esineissä, jotka olivat huoneissa; menimme salin läpi\n-- meluava, huoleton lapsen-ilo näytti pysähtyneen tähän huoneeseen ja\nodotti vaan, että se uudestaan elähytettäisiin. Työhuoneessa, mihin\nFoka meidät saattoi ja mihin hän laittoi meille vuoteet, tuntui kuin\nolisi kaikki -- peili, sermit, vanha puinen pyhäinkuva, jokainen\nepätasaisuus valkosella paperilla verhotussa seinässä -- puhunut\nkärsimyksistä, kuolemasta, siitä mitä ei enää tule koskaan olemaan.\n\nMe panimme maata ja Foka toivotettuaan hyvää yötä jätti meidät.\n\n-- Mutta tässähän samassa huoneessa kuoli äiti, sanoi Volodja.\n\nMinä en vastannut hänelle, vaan olin nukkuvinani. Jos olisin jotain\nsanonut, olisin ruvennut itkemään. Kun seuraavan päivän aamulla\nheräsin, istui isä vielä puolipukeissa, aamunutussa ja sikari hampaissa\nVolodjan vuoteella ja naureskeli hänen kanssaan. Iloisesti nytkäytellen\nolkaansa hän hypähti Volodjan luota minun luokseni ja mäiskäytettyään\nminua suurella kädellään selkään, painoi poskensa huuliani vastaan.\n\n-- No, kiitos ja kunnia diplomaatti, puhui hän erikoisella leikkisällä\nhyväilyllä, katsoen minuun pienillä, kiiltävillä silmillään. -- Volodja\nsanoo sinun suorittaneen hyvästi tutkinnon, -- se on mainiota. Kun et\nvaan hassuttele, niin oletpa sentään koko kelpo poika. Kiitos ja\nkunnia, ystäväni. Nyt me täällä alamme viettää hauskaa elämää, ja\ntalveksi ehkä muutamme Pietariin; paha vaan, että metsästys on\npäättynyt, muuten olisi meillä ollut lysti; no, Volodja, osaathan\npyssyä käyttää? lintuja on äärettömästi, minä tulen ehkä itse joskus\nmukaan. Ja jos hyvin käy, niin talvella muutamme Pietariin, siellä te\nsaatte tavata ihmisiä, teette tuttavuuksia, nythän olette jo suuria\npoikia; tässä äsken Volodjalle jo puhuin, -- nyt te seisotte jo tiellä\nja minun tehtäväni on päättynyt, voitte itse kulkea, mutta minun\nkanssani jos tahdotte neuvotella, niin neuvotelkaa, en ole enää teidän\nkasvattajanne, vaan ystävänne, ainakin tahtoisin olla ystävänä ja\ntoverina, ja neuvonantajana, missä voin, eikä mitään muuta. No, miltä\ntämä nyt kuulostaa sinun filosofiasi mukaan, Koko? Hä? kelpaako vai ei?\nmitä?\n\nMinä tietysti sanoin, että se oli erinomaisesti puhuttu ja todellakin\npidin sitä sellaisena. Isällä oli tänäpäivänä jokin erikoisesti\npuoleensa vetävä ilonen, onnellinen ilme, tuo uusi suhde minuun\nniinkuin vertaiseen, niinkuin toveriin, pani minun vielä enemmän\nrakastamaan häntä.\n\n-- No, kerrohan minulle olitko kaikkien sukulaisten luona, olitko\nIivineillä? näitkö ukkoa? mitä hän sinulle sanoi? kyseli hän\nkyselemistään. -- Olitko ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona?\n\nJa me juttelimme niin kauan pukeutumatta, että aurinko jo meni pois\ntyöhuoneen ikkunoista ja Jaakko (joka oli yhä samalla tavalla vanha,\nyhä samoin pyöritteli sormiaan selän takana ja käytti sanaa nähkääs) --\ntuli huoneeseemme ja ilmotti isälle, että hevonen oli valjaissa.\n\n-- Minne sinä lähdet? kysyin minä isältä.\n\n-- Ah niin, ihanhan minä unohdin, sanoi isä harmistuneesti nytkäytellen\nja yskähdellen: -- minä olen luvannut lähteä Epifanovien luo.\nMuistathan rouva Epifanovaa, la belle Flamandea? -- joka vielä kävi\näitinne luona. Ne ovat erinomaisia ihmisiä. -- Ja isä, kuten minusta\nnäytti, vähän hämillään nytkytellen olkaansa läksi huoneesta.\n\nLjubotshka oli juttelumme aikana jo moneen kertaan käynyt oven takana\nkysymässä: \"saako tulla?\" -- mutta joka kerta oli isä huutanut hänelle\noven läpi, että \"ei millään muotoa, sillä me emme ole pukeutuneet\".\n\n-- Kas sepä nyt jotakin! olenhan ennenkin nähnyt sinua yönutussa.\n\n-- Et saa nähdä veljiäsi nimittämättömissä, huusi hän Ljubotshkalle: --\nkoputtakoot he lohdutukseksi sinulle oveen, se riittää. Koputtakaa nyt!\nMutta tämmöisessä asussa on puhuminenkin sinun kanssasi sopimatonta.\n\n-- Ilkiöt! Tulkaa edes pian vierashuoneihin, Mimmi tahtoo välttämättä\nteitä nähdä, huusi Ljubotshka oven takaa.\n\nHeti kun isä oli mennyt, minä pian pukeuduin ylioppilaspukuuni ja tulin\nvierashuoneeseen; Volodja sitä vastoin ei kiirehtinyt, vaan istui kauan\nylhäällä, jutellen Jaakon kanssa siitä, missä taivaanvuohet ja isot\nkurpat parhaiten oleskelivat. Hän, kuten jo olen sanonut, ei kammonut\nmitään maailmassa niinkuin hellyyksiä \"velimiehen, papan tai siskon\nkesken\", ja välttäessään jokaista tunteen ilmaisua joutui siten toiseen\näärimmäisyyteen -- kylmyyteen, joka usein kävi kipeästi niihin\nihmisiin, jotka eivät sen syytä ymmärtäneet. Eteisessä satuin yhteen\nisän kanssa, joka nopein lyhkäisin askelin kulki noustakseen vaunuihin.\nHänen yllään oli uusi muodikas, moskovalainen verkanuttu ja hän tuoksui\nhajuvesille. Huomattuaan minut hän ilosesti nyykäytti minulle päätään,\nniinkuin olisi sanonut: \"no, kelpaanko?\" ja taas minua ihmetytti tuo\nhänen silmiensä onnellinen ilme, jonka olin pannut merkille jo aamulla.\n\nVierashuone oli yhä entinen valoisa, korkea huone, jossa oli tuo\nkeltanen englantilainen piano ja suuret, avonaiset ikkunat. Niihin\niloisesti katsoivat viheriäiset puut ja kellertävän punaset puutarhan\nkäytävät. Suudeltuamme Mimmin ja Ljubotshkan kanssa toisiamme minä\nlähestyin Katinkaa ja yhtäkkiä huomasin, ettei enää sovikaan suudella\nhäntä, ja sanatonna pysähdyin ja punastuin. Lainkaan hämmentymättä\nKatinka ojensi minulle valkosen pikku kätensä ja toivotti onnea\nylioppilaaksi pääsöni johdosta. Kun Volodja saapui vierashuoneeseen,\nkävi hänen samaten Katjan tervehtimisessä. Oli todellakin vaikea\npäättää, sen jälkeen kun olimme yhdessä kasvaneet ja joka päivä aina\nnähneet toisiamme, miten nyt ensimäisen eron jälkeen oli kohtaaminen\ntoisiamme. Katinka punastui paljon enemmän kuin me muut; Volodja\nsitävastoin ei tullut lainkaan tolaltaan, vaan vähän kumarrettuaan\nKatinkalle meni Ljubotshkan luo, jonka kanssa myöskin jutteli aivan\nvähäsen ja puoli piloilla, sekä meni sitten yksin jonnekin kävelemään.\n\n\n\n\nXXIX\n\nMEIDÄN JA TYTTÖJEN VÄLISET SUHTEET.\n\n\nVolodjalla oli semmoinen kummallinen mielipide tytöistä, että häntä\nkyllä huvitti tietää olivatko he kylläiset, olivatko hyvin nukkuneet,\nolivatko säädyllisesti puetut, osasivatko välttää virheitä\nranskankielessä, jottei hänen tarvinnut syrjäisen edessä hävetä; mutta\nhän ei pannut kysymykseenkään, että he muka olisivat voineet ajatella\ntai tuntea jotain inhimillistä, ja vielä vähemmin piti mahdollisena\nmitään keskustelua heidän kanssaan. Kun he sattuivat kääntymään hänen\npuoleensa jollakin totisella kysymyksellä (jota he muuten jo koettivat\nvälttääkin), kun he esimerkiksi kysyivät mitä hän ajatteli jostakin\nromaanista tai kysyivät hänen luvuistaan yliopistossa, niin hän teki\nheille vaan jonkun irvinaaman ja mitään sanomatta läksi pois, taikka\nvastasi jollakin väännetyllä ranskalaisella lauseella, kuten: kom si\ntri sholi t.m.s., tai tehtyään totiset, tahallisen tyhmät kasvot sanoi\njonkun sanan, jossa ei ollut niin mitään järkeä eikä yhteyttä\nkysymyksen kanssa, lausui, tehtyään silmänsä sameiksi, esimerkiksi\nsanan: _pullo_, taikka _markkinoille_, taikka _hapankaali_, tai jotain\nsemmoista. Kun minä joskus toistin Ljubotshkan taikka Katinhan sanomat\nsanat, niin hän vastasi minulle aina:\n\n-- Hm! Yhäkö sinä vielä niiden kanssa keskustelet! Ei, kylläpä olet\nvielä takapajulla.\n\nOlisipa pitänyt kuulla ja nähdä häntä sinä hetkenä ymmärtääkseen kuinka\npohjatonta halveksimista tämä hänen lauseensa sisälsi. Volodja oli jo\nkaksi vuotta ollut \"suurena\", rakastuen alituisesti kaikkiin sieviin\nnaisiin, joita tapasi; mutta vaikka joka päivä näki Katinkaa, joka\nmyöskin jo kahden vuoden aikana oli kantanut pitkää hametta ja kävi\npäivä päivältä yhä sievemmäksi, ei Volodjan juolahtanut mieleenkään\nrakastua häneen. Tapahtuiko se sen johdosta, että proosalliset\nlapsuuden muistot, kuten viivotin, lakana, juonitteleminen, olivat\nvielä liian tuoreessa muistossa, taikka oliko se seuraus siitä\nvastenmielisyydestä, jota hyvin nuoret miehet tuntevat kaikkea kotoista\nkohtaan, taikka yleisinhimillisestä heikkoudesta laiminlyödä sitä\nhyvää, joka ensi askeleella tulee vastaan, ja ajatella: \"kyllä minä\ntämmöistä vielä paljon elämässäni tapaan\", -- olipa kuinka tahansa,\nVolodja ei pitänyt Katinkaa vielä \"naisena\".\n\nVolodja näytti koko tämän kesän aikana olevan hyvin ikävissään, syynä\nhänen ikäväänsä oli se, että hän halveksi meitä eikä edes koettanut\nsitä peittää. Hänen kasvoissaan oli alituisesti luettavana: \"huh! mikä\nikävyys, kun ei edes kenenkään kanssa voi jutella!\" Toisinaan hän jo\naamulla läksi pyssyineen metsästykselle tai luki jotain kirjaa\nhuoneessaan, pukeutumatta, päivällisiin asti. Jos isä ei ollut kotona,\nniin hän päivällisillekin ilmestyi kirjoineen ja jatkoi lukuansa,\npuhumatta sanaakaan kenenkään meidän kanssa, jonka johdosta meistä\nkaikista tuntui kuin olisimme olleet syylliset hänen edessään. Iltasin\nhän myöskin toisinaan pisti pitkäkseen vierashuoneen sohvalle, nukkui\npää käden varassa taikka lasketteli loruja kasvot ihan totisina,\ntoisinaan ei aivan sopivaakaan lorua, josta Mimmi kiukutteli, sai\npunasia täpliä kasvoihinsa, mutta me olimme kuolla nauruun; mutta\nmuuten hän ei suvainnut puhua totisesti yhdenkään meidän perheemme\njäsenen kanssa, lukuunottamatta isää ja joskus minua. Minä puolestani\naivan tahtomattanikin matkin veljeäni tyttöjen kohtelemisessa, vaikken\ntosin välttänyt hellyyksiä siihen määrään kuin hän, ja vaikkei tyttöjen\nhalveksiminen minun puoleltani ollut vielä läheskään niin varmaa ja\nsyvää. Ikävä pani minut tänä kesänä päälliseksi usean kerran koettamaan\nlähestyä ja keskustella Ljubotshkan ja Katinkan kanssa, mutta\njoka kerta huomasin heissä niin täydellistä kykenemättömyyttä\nloogilliseen ajattelemiseen ja sellaista tietämättömyyttä kaikkein\nyksinkertaisimmissa ja tavallisimmissa seikoissa, kuten esimerkiksi\nmitä raha on, mitä yliopistossa luetaan, mitä sota on j.n.e., ja vielä\nsellaista välinpitämättömyyttä kaikkien näiden kysymysten selvittelyyn,\nettä yritykseni ainoastaan vahvistivat huonoa käsitystäni heistä.\n\nMuistan, kerran illalla Ljubotshka sadatta kertaa alkoi uudestaan\nsoittaa pianolla erästä sietämättömän kyllästyttävää juoksutusta.\nVolodja makasi torkkuen vierashuoneen sohvalla, ja tuon tuostakin\nilkeän ivallisesti, kenenkään puoleen erityisesti kääntymättä,\nmurahteli: \"kylläpä laskettelee!... taiteilijatar!... Bethóóven!...\n(tuon nimen hän lausui erikoisen ivallisesti), vielä... vielä kerta...\nannahan tulla vielä kerta... noin\" j.n.e. -- Katinka ja minä jäimme\nistumaan teepöydän ääreen, enkä muista, mitenkä Katinka oikein pääsi\nlempiaineeseensa, keskusteluun rakkaudesta. Minä olin filosoofisella\ntuulella ja aloin noin ikäänkuin ylhäältäpäin määritellä mitä rakkaus\non: rakkaus on halu saada toiselta sitä mitä itseltä puuttuu j.n.e.\nMutta Katinka vastasi minulle, että päinvastoin ei ole mitään\nrakkautta, jos tyttö esimerkiksi toivoo päästä rikkaisiin naimisiin (!)\nja että hänen mielestään omaisuus on ihan mitätön asia, vaan että\ntodellinen rakkaus on se, joka voi kestää eron (ymmärsin hänen tuolla\ntarkottavan rakkauttaan Dubkoviin). Volodja, joka luultavasti oli\nkuullut keskustelumme, kohottautui kyynäspäilleen ja kysyvästi\nhuudahti: _onko Katinka venäläisiä_?\n\n-- Aina vaan joutavia! sanoi Katinka.\n\n-- _Pippurirasiaan!_ jatkoi Volodja korottaen ääntänsä joka tavulla.\nEnkä minä voinut olla ajattelematta, että Volodja oli aivan oikeassa.\n\nErillään yleisistä, ihmisten keskuudessa enemmän tai vähemmän\nkehittyneistä järjen, tunteen, taiteellisen vaiston taipumuksista on\nolemassa yksityinen, eri seurapiireissä ja erittäinkin perhepiireissä\nkehittynyt taipumus, jota sanon _ymmärtämiseksi_. Tämän taipumuksen\nmuodostaa _määrän_ tunteminen, ja edeltäpäin sovittu yksipuolinen\nkatsantotapa asioihin. Kaksi saman piirin taikka saman perheen jäsentä,\njoilla on tuo taipumus, sallivat aina juuri samaan määräpisteeseen asti\ntunteen tulla ilmaistuksi, jonka määrän ulkopuolella he molemmat\nnäkevät jo ainoastaan korulauseen; ihan samalla hetkellä he molemmat\nnäkevät, missä kohden ylistys päättyy ja iva alkaa, missä päättyy tosi\ninnostus ja missä alkaa teeskentely, -- seikka, joka toisen piirin\nihmisille saattaa näyttää aivan toiselta. Saman ymmärryksen ihmisille\npistää jokainen esine samalla tavalla silmiin joko etupäässä\nnaurettavalta puolelta, taikka kauniilta taikka likaiselta puolelta.\nTämän yhtäläisen ymmärtämisen helpottamiseksi muodostuu saman piirin\ntaikka perheen jäsenien kesken oma kieli, omat puheenparret, jopa omat\nsanat, jotka määrittelevät noita muille ihmisille olemattomia\nkäsitevivahduksia. Meidän perheessämme oli isän ja meidän, veljesten,\nkesken tämä ymmärtäminen kehittynyt mitä suurimmassa määrässä. Dubkov\nmyöskin omituisen hyvin soveltui meidän piiriimme ja _ymmärsi_, mutta\nDmitri, vaikka oli paljon viisaampi häntä, oli tälle asialle ihan\ntylsä. Emme kuitenkaan kenenkään niinkuin Volodjan kanssa, jonka kanssa\nkehityksemme kulki yksissä oloissa, olleet päässeet tässä taidossa\nsellaisiin hienouksiin. Jo isäkin oli kauan sitten jäänyt meistä\njäljelle eikä ymmärtänyt enää monta asiaa, jotka meille olivat niin\nselvät kuin kaksi kertaa kaksi on neljä. Niinpä oli meillä Volodjan\nkanssa muodostunut eri sana merkitsemään kunnianhimoista halua\nkerskailemaan rahoista, eri sana merkitsi meillä myöskin jotain, joka\noli tuoretta, tervettä, komeata, vaan ei keikarimaista; nimisana,\nkäytettynä monikossa, merkitsi väärää himoa tähän esineesen j.n.e.\nMutta muuten merkitys riippui enemmän kasvojen ilmeestä, yleisestä\npuhealueesta, niin että minkä uuden ilmaisutavan uudelle vivahdukselle\njoku meistä olisikin keksinyt, toinen ensi viittauksesta jo ymmärsi sen\nihan samalla tavalla. Tytöillä ei ollut osaa meidän ymmärtämisessämme,\nja tuo oli pääsyynä siihen, että me tunsimme siveellistä etenemistä\nheistä ja ylenkatsoimme heitä.\n\nEhkä heillä oli oma _ymmärtämisensä_, mutta se siihen määrään ei mennyt\nyhteen meidän ymmärtämisemme kanssa, että siellä missä me jo näimme\nkorulausetta, he näkivät vielä tunnetta, meidän ivamme oli heistä\ntosissaanolemista j.n.e. Mutta silloin en ymmärtänyt, etteivät he\nolleet syylliset tähän asiaan, ja että tämä ymmärtämisen puute ei\nestänyt heitä silti olemasta sekä sieviä että älykkäitä tyttöjä, vaan\nylenkatsoin heitä. Sitä paitsi, kun olin kerran omistanut tuon\navomielisyyden aatteen ja toteuttanut sitä äärimmäisyyksiin asti\nitsessäni, niin syytin umpimielisyydestä ja teeskentelystä rauhallista,\numpimielistä Ljubotshkaa, joka ei pitänyt ollenkaan välttämättömänä\nkaivaa esille ja seuloa kaikkia ajatuksiaan ja sisällisiä\nvaikuttimiaan. Niinpä esimerkiksi se, että Ljubotshka joka kerta\nsiunasi ristinmerkillä isää yöksi, se, että hän ja Katinka itkivät\nrukoushuoneessa, kun kävivät pitämässä jumalanpalvelusta äiti-vainajan\nmuistoksi, se, että Katinka huokaili ja muljahutti silmänsä nurin\nsoittaessaan pianoa, kaikki tuo tuntui minusta hirveältä teeskentelyltä\nenkä minä voinut olla kysymättä itseltäni: milloin he ovatkaan oppineet\nnoin teeskentelemään \"suuria\", ja kuinka he eivät sitä häpee?!\n\n\n\n\nXXX\n\nMINUN TOIMENI.\n\n\nHuolimatta siitä minä tänä kesänä enemmän kuin entisinä vuosina olin\nneitosiamme lähestynyt, sillä minuun oli ilmestynyt soitannollinen\nintohimo. Keväällä näet kävi maalla luonamme eräs naapurimme, nuori\nmies, joka heti vierashuoneeseen tultuaan alkoi katsahdella pianoon ja\nsalaa siirsi tuoliaan yhä lähemmäksi sitä, muka keskustellessaan Mimmin\nja Katinkan kanssa. Puheltuaan vähän ilmasta ja maalaiselämän sulosta\nhän taitavasti johti keskustelun pianon virittäjään, musiikkiin,\npianoon ja vihdoin ilmotti osaavansa soittaa, sekä istui hyvin pian sen\njälkeen soittamaan kolmea valssia, jolloin Ljubotshka, Mimmi ja Katinka\nseisoivat pianon ääressä ja katselivat häntä. Nuorukainen ei sen\njälkeen käynyt kertaakaan meillä, mutta minua oli hänen soittonsa\nsuuresti miellyttänyt, hänen asentonsa pianon ääressä, tukan\npuistaminen ja erittäinkin hänen tapansa ottaa vasemmalla kädellä\noktaaveja oikasemalla nopeasti peukalon ja pikkusormen oktaavin\nleveydelle ja sitten hitaasti vetämällä yhteen ja taas nopeasti\nhajottamalla. Tuo siro liike, tuo huolimaton asento, tukan puistaminen\nja se huomio, minkä naisemme osottivat hänen kyvylleen, herättivät\nminussa ajatuksen ruveta soittamaan pianoa. Tämän ajatuksen johdosta\npäästyäni varmuuteen, että minulla on taipumuksia ja halua musiikkiin,\nrupesin opettelemaan. Tässä asiassa toimin niinkuin miljoonat sekä\nmies- että erittäinkin naispuoliset oppilaat, joilla ei ole hyvää\nopettajaa ei todellista kutsumusta eikä vähintäkään käsitystä siitä,\nmitä taide voi antaa, ja kuinka siihen on suhtautuminen että se jotain\nantaisi. Minulle oli musiikki tai pikemmin pianonsoitto ainoastaan\nkeino viehättää tunteillani neitosia. Katinkan avulla opittuani\ntuntemaan nuotteja ja pehmitettyäni hiukan paksuja sormiani, johon\ntosin käytin kahden kuukauden harrasta ahkeroimista, niin että\npäivällistenkin aikana rummuttelin polvellani ja vuoteella maatessani\ntyynyn päällä harjottelin kankeata nimetöntä, ryhdyin heti soittamaan\nkappaleita, ja soitin niitä tietysti tunteellisesti, avec âme, minkä\nKatinkakin myönsi, mutta aivan ilman tahtia.\n\nKappaleiden valinta oli tuo tunnettu: -- valsseja, galoppeja,\nromansseja, sovitteluja j.n.e., -- kaikki sellaisten säveltäjien\nteoksia, joita jokainen vähänkin terveaistinen ihminen kokoisi\nnuottimakasiinista pienen pinkan erinomaisten sävellyksien joukosta ja\nsanoisi: \"kas tuossa on se, mitä ei pidä soittaa, sillä mitään\nhuonompaa, mauttomampaa ja järjettömämpää ei ole nuottipaperille\nkoskaan pantu\". -- ja joita luultavasti juuri senvuoksi voi tavata\njokaisen venäläisen neitosen pianolla. Tosin meillä oli onnettomat ja\nikipäiviksi neitosten turmelemat \"Sonate Pathetique\" ja Ciss-moll\nsonaatit Beethovenilta, joita Ljubotshka soitti äidin muistoksi, ja\nvielä muita hyviä kappaleita, joita hänen moskovalainen opettajansa oli\nantanut hänelle läksyksi, mutta oli myöskin tämän opettajan omia\nsävellyksiä, mitä surkeimpia marsseja ja galoppia, joita Ljubotshka\nmyöskin soitti. Me Katinkan kanssa emme pitäneet totisista kappaleista,\nvaan rakastimme enin kaikesta kappaleita \"Le Fou\" ja \"Satakieli\", joita\nKatinka soitti niin, että sormia ei voinut erottaa, ja minäkin aloin\nsoittaa jo jotenkin kovaa ja sulavasti. Minä olin omistanut nuorukaisen\nliikkeen ja olin usein pahoillani siitä, ettei kukaan syrjäinen ollut\ntilaisuudessa katsomaan kuinka minä sätkäyttelin oktaaveja. Mutta pian\nLiszt ja Kalkbrenner osottautuivat minulle liian vaikeiksi ja minä\nhuomasin mahdottomaksi saavuttaa Katinkaa. Tämän johdosta päätin, että\nklassillinen musiikki on helpompaa ja originellisuudenkin vuoksi aloin\nyhtäkkiä rakastaa tieteellistä saksalaista musiikkia; tulin intoihini,\nkun Ljubotshka soitti \"Sonate Pathetique'ä\", vaikka totta puhuen tämä\nsonaatti oli jo kauan sitten suuresti kyllästyttänyt minua: -- rupesin\nitse soittamaan Beethovenia ja lausuin hyvin pitkään _Bee-et-hoven_.\nKaiken tämän sekamelskan ja teeskentelyn keskellä oli minussa kuitenkin\nmuistellakseni jotain taipumuksen tapaista, sillä musiikki teki minuun\nusein kyyneliin asti voimakkaan vaikutuksen ja niitä kappaleita, jotka\nolivat mieleeni, saatoin jotakuinkin itse ilman nuotteja ottaa pianolla\nselville; niin että jos silloin joku olisi opettanut minua\narvostelemaan musiikkia itsenäiseksi tarkotukseksi, itsenäiseksi\nnautinnoksi, eikä keinoksi viehättää neitosia soiton nopeudella ja\ntunteellisuudella, olisin ehkä todellakin tullut kelpo soittoniekaksi.\n\nRanskalaisten romaanien lukeminen, joita Volodja oli tuonut paljon\nmukanaan, oli toisena toimenani tänä kesänä. Siihen aikaan juuri\nalkoivat ilmestyä Montecristot ja kaikellaiset \"Salaisuudet\",\nja minä uppouduin Dumas'n ja Paul de Coquen romaaneihin. Kaikki\nluonnottomimmatkin olennot ja tapaukset olivat minusta yhtä eläviä kuin\ntodellisuudessa, enkä uskaltanut epäillä tekijän valehtelevan, --\ntekijää ei minusta ollut olemassakaan, vaan itsestään tuli\npainopaperista esille eläviä todellisia ihmisiä ja tapauksia. Ellen\nollutkaan missään tavannut senkaltaisia ihmisiä kuin ne, joista luin,\nniin en hetkeäkään epäillyt, että sellaisia _vielä tapaan_.\n\nItsessäni löysin kaikki kuvatut intohimot ja yhtäläisyydet kaikkien\nluonteiden, kaikkien sankarien ja kaikkien pahantekijöiden kanssa\njokaisessa romaanissa, aivan niinkuin luulosairas löytää itsessään\nkaikkien mahdollisten tautien tuntomerkit lukiessaan lääkeopillista\nkirjaa. Mieleeni oli näissä romaaneissa nuo viekkaat ajatukset, nuo\nhehkuvat tunteet, nuo salaperäiset tapaukset ja kokonaiset luonteet; --\njos joku oli hyvä, niin hän oli kokonaan hyvä, jos paha, niin kokonaan\npaha, juuri niinkuin minä olin kuvaillut ihmisiä varhaisimmassa\nnuoruudessani; mieleeni oli myöskin suuresti se, että tämä kaikki oli\nkirjotettu ranskan kielellä ja että ne jalot sanat, joita jalot\nsankarit lausuivat, minä saatoin panna muistiin ja sopivassa\ntilaisuudessa toistaa. Kuinka paljon erilaisia ranskalaisia lauseita\nolinkaan romaanien avulla keksinyt Kolpikovin varalle, jos hänet\nniinkuin vielä joskus tapaisin, ja sen nais-ihanteeni varalle, jonka\nmyös joskus vihdoin tapaan ja jolle rakkauteni ilmaisen! Valmistuin\nsanomaan heille sellaista, että he olisivat kukistuneet minun\nkuultuaan. Olipa romaanien perustuksella syntynyt minulle uusia\nsiveellisiäkin ihanteita, joita halusin saavuttaa. Ennen kaikkea\ntahdoin olla kaikissa toimissani ja menettelyissäni \"noble\" (sanon\n\"noble\" enkä \"kunniallinen\", koska ranskalaisella sanalla on toinen\nmerkitys, minkä muuten saksalaisetkin ovat ymmärtäneet omistaessaan\nsanan \"nobel\" ja antaen sille eri merkityksen kuin on heidän sanallaan\n\"ehrlich\"), sitten vielä tahdoin olla intohimoinen, ja vihdoin -- mihin\nminulla jo ennestäänkin oli taipumusta -- olla mikäli mahdollista\n\"comme il faut\". Koetinpa ulkomuodoltanikin ja tavoiltani olla niiden\nsankarien kaltainen, joilla oli joku näistä ansioista. Muistan, että\neräässä tänä kesänä lukemistani sadoista romaaneista oli muuan hyvin\nintohimoinen sankari, jolla oli sangen tuuheat kulmakarvat, ja minun\nrupesi nyt tekemään mieleni olla hänen kaltaisensa ulkomuodoltani\n(siveellisesti tunsin kyllä olevani aivan samallainen kuin hän).\nKatsellessani kulmakarvojani peilissä minä päätin siis niitä vähän\nleikellä, että ne kasvaisivat tiheämmiksi, mutta kerran tapahtui niin,\nettä leikellessäni leikkasin yhdestä kohden enemmän, -- piti tasottaa,\nja vihdoin kävi niin, että kauhukseni näin peilistä olevani\nkulmakarvaton ja tietysti siis hyvin ruma. Siinä toivossa kuitenkin,\nettä ne pian kasvavat yhtä tuuheiksi kuin tuolla intohimoisella\nmiehellä, minä rauhotuin ja olin huolissani ainoastaan siitä, mitä oli\nsanottava muille, kun he näkevät minut kulmakarvatonna. Hankin Volodjan\nlaatikosta ruutia, hieroin sillä silmäkulmiani ja koetin sytyttää.\nVaikkei ruuti syttynytkään olin kuitenkin kylliksi kärventyneen\nnäköinen, joten ei kukaan päässyt viekkauteni perille, ja, sittenkuin\njo olin unohtanut koko tuon intohimoisen miehen, kasvoivat kulmakarvani\ntodellakin sangen tuuheiksi.\n\n\n\n\nXXXI\n\nCOMME IL FAUT.\n\n\nJo monasti tämän kertomuksen aikana olen viitannut siihen käsitteeseen,\njota yllä oleva ranskalainen otsakirjotus vastaa, ja nyt tunnen\nvelvollisuudekseni pyhittää kokonainen luku tuolle käsitteelle, joka\nelämässäni oli yksi kaikkein turmiollisimpia, valheellisimpia\nkasvatuksen ja yhteiskunnan istuttamia käsitteitä.\n\nIhmissukua voi luokitella monella eri tavalla: -- rikkaihin ja köyhiin,\nhyviin ja pahoihin, sotilaihin ja siviileihin, viisaihin ja tyhmiin\nj.n.e., mutta jokaisella ihmisellä on sitäpaitsi hänen oma\nmieliluokittelunsa, jota hän tiedottomasti käyttää uutta henkilöä\nkohdatessaan. Minun mieli- ja pääjaotteluni sinä aikana, josta\nkirjotan, oli ihmisiin comme il faut ja ihmisiin comme il ne faut pas.\nToinen näistä luokista jakaantui vielä ihmisiin, jotka varsinaisesti\nolivat comme il ne faut pas, ja ihmisiin, jotka kuuluivat rahvaaseen.\nComme-il-faut-ihmisiä minä kunnioitin ja pidin kyllin arvokkaina\nlukeakseni heitä yhdenvertaisiksi itseni kanssa; toisen luokan ihmisiä\nolin halveksivinani, mutta oikeastaan suoraan vihasin, tuntien heihin\nnähden jonkinlaista personallista loukkaantumista; kolmannen luokan\nihmisiä ei ollut minulle lainkaan olemassa -- minä ylenkatsoin niitä\ntäydellisesti. Minun comme il faut vaati ennen kaikkea hyvää\nranskankielen taitoa ja erittäinkin hyvää ääntämistä. Huonosti\nranskaa ääntävä ihminen herätti minussa vihamielisyyttä. \"Miksi pyrit\npuhumaan niinkuin me, kun et kuitenkaan osaa?\" olin minä semmoiselta\nihmiseltä pisteliäästi kysyvinäni. Toinen semmoinen ehto oli\npitkät, hoidetut ja puhtaat kynnet; kolmas ehto oli tervehtimisen,\ntanssimisen ja keskustelemisen taito: neljäs ja hyvin tärkeä ehto\noli välinpitämättömyys yleensä kaikkeen ja jonkinlaisen komean,\nhalveksivaisen ikävän alituinen ilmaiseminen. Paitsi sitä minulla oli\nyleisiä tunnusmerkkejä, joiden mukaan, antautumatta keskusteluun,\nsaatoin päättää mihin luokkaan kukin kuuluu. Tärkein näistä\ntunnusmerkeistä, paitsi huoneen sisustusta, hansikkaita, käsialaa,\najoneuvoja, -- oli jalat. Kenkien suhde housuihin heti ratkaisi\nsilmissäni ihmisen aseman. Korottomat saappaat ja kulmalliset kärjet\nsekä kapeat housut -- kas se ei ollut comme il faut; kapea ja\npyöreäkärkinen, korollinen kenkä sekä alhaalla kapenevat,\njalkahihnoilla varustetut housut taikka hyvin leveät jalkahihnoilla\nvarustetut, melkein koko kengän peittävät housut -- se kuului ihmisille\nmauvais genre j.n.e.\n\nMerkillistä on, että juuri minuun, jolla itselläni ei ollut mitään\nedellytyksiä comme il faut'hon, tämä käsite oli niin juurtunut. Tai oli\nse ehkä juuri senvuoksi niin juurtunut minuun, että olin sen niin\ntavattomalla vaivalla saanut omistetuksi. Hirveätä on muistaa, kuinka\npaljon kallisarvoista, elämän parasta, kuudentoistaikäisen aikaa minä\nhukkasin tuon ominaisuuden hankkimiseen. Kaikille, joita matkin, --\nVolodjalle, Dubkoville ja enimmille tutuilleni näytti sen hankkiminen\nolevan helppoa. Kateudella minä tarkastelin heitä ja salaa työskentelin\noppiakseni ranskankieltä, oppiakseni oikein kumartamaan, s.o.\nkatsomatta siihen, jolle kumarran, oppiakseni keskustelemaan,\ntanssimaan, saadakseni itseni välinpitämättömäksi kaikkeen ja aina\nikävöimään, antaakseni oikean muodon kynsilleni, jolloin leikkelin\nsaksilla kynsilihaakin, -- ja sittenkin tunsin vielä paljon puuttuvan,\nennenkuin tarkotus on saavutettu. Mutta huonettani, kirjotuspöytääni,\najoneuvojani ja kaikkea muuta sellaista en mitenkään osannut saada\nvastaamaan comme il faut'n vaatimuksia, vaikka huolimatta\nvastenmielisyydestäni tämmöisiin töihin pakotin itseni niihin. Muilla\nnäytti kaikki tuo sujuvan erinomaisesti, ilman mitään vaivaa, aivan\nkuin ei muuten olisi voinut ollakaan. Niinpä muistan kerran, kovasti ja\nturhaan koetettuani tehdä työtä kynsieni kanssa, kysyin Dubkovilta,\njonka kynnet olivat aina erinomaisessa kunnossa, olivatko ne hänellä jo\nkauankin olleet sellaiset, ja kuinka hän oli asiassa menetellyt. Dubkov\nvastasi minulle: -- \"siitä saakka kuin itseäni muistan, en ole niille\nmitään koskaan tehnyt, enkä ymmärrä miten kunniallisella ihmisellä\nmuunlaisia kynsiä voi ollakaan.\" Tämä vastaus kovasti katkeroitti\nminua. En silloin vielä tiennyt, että yksi comme il faut'n pääehtoja\noli niiden puuhien tarkka peitteleminen, joiden avulla tuo comme il\nfaut saavutetaan. Comme il faut ei ollut minun silmissäni ainoastaan\ntärkeä ansio, erinomainen ominaisuus, täydellisyys, jota tahdoin\nsaavuttaa, vaan pidin sitä elämän välttämättömänä ehtona, jota paitsi\nei voinut olla mitään onnea, mitään mainetta, mitään hyvää maailmassa.\nEn olisi pitänyt arvossa kuuluisaa taiteilijaa tai tiedemiestä tai\nihmiskunnan hyväntekijää, joka ei olisi ollut comme il faut. Comme il\nfaut ihminen seisoi yläpuolella ja ulkopuolella kaikkea vertailua\nnäiden kanssa; hän antoi näiden maalata tauluja, kirjottua nuotteja,\nkirjoja, harjottaa hyväntekeväisyyttä, -- jopa saattoi kehuakin heitä\nsiitä, ja miksi ei hyvää kehuisi kessä sitä oli, -- mutta hän ei voinut\nasettua niiden kanssa samalle tasalle, sillä hän oli comme il faut,\nmutta he eivät olleet, ja sillä hyvä. Minusta tuntuu, että jos meillä\nolisi ollut veli, äiti taikka isä, joka ei olisi ollut comme il faut,\nolisin pitänyt sitä suurena onnettomuutena, mutta kuitenkin katsonut,\nettä minun ja hänen välillään ei voi olla mitään yhteistä. Mutta\nkultaisen ajan hukka, jonka tuotti alituinen huoli vaikeiden comme il\nfaut vaatimusten täyttämisestä, ne kun eivät antaneet tilaisuutta\nmihinkään totiseen innostukseen, tai vihamielisyys ja halveksiminen\nyhdeksään kymmenesosaan kaikesta ihmissuvusta, tai kaiken sen kauniin\nhuomaamatta jääminen, joka löytyy ulkopuolella comme il faut ihmisten\npikku piiriä, kaikki tuo ei ollut vielä se pääpaha, jonka tuo käsite\nminulle tuotti. Pääpaha oli siinä vakaumuksessa, että tuo comme il faut\nedustaa itsenäistä asemaa yhteiskunnassa, että semmoinen ihminen ei\ntarvitse mihinkään muuhun pyrkiä, -- että saavutettuaan tämän comme il\nfaut aseman hän jo täyttää tarkotuksensa, jopa on yläpuolellakin\nenimpiä ihmisiä.\n\nMonien virheiden ja harhailujen perästä tulee jokainen ihminen\nnuoruudessaan vihdoin semmoiseen asemaan, että hänen on välttämätöntä\nryhtyä ottamaan osaa yhteiskunnalliseen toimintaan, valita joku\ntoimiala ja omistaa se; mutta comme il faut ihminen tulee ani harvoin\nnäin menetelleeksi. Olen tuntenut ja tunnen hyvinkin paljon vanhoja,\nylpeitä, itseensä luottavia, arvosteluissaan ankaria ihmisiä, joilta\njos tulevassa elämässä kysyttäisiin: \"mitä sinä olet miehiäsi, ja mitä\nolet siellä toimittanut?\" he eivät voisi vastata muuten kuin: \"je fus\nun homme très comme il faut\". Tämä kohtalo odotti minua.\n\n\n\n\nXXXII\n\nNUORUUS.\n\n\nPäässäni olevasta sekamelskasta ja käsitteiden hämmennyksestä\nhuolimatta olin tänä kesänä nuori, viaton, vapaa, ja siis -- melkein\nonnellinen.\n\nToisinaan ja jotenkin useinkin minä nousin hyvin myöhään. (Nukuin\navotaivaan alla terassilla ja kirkkaat, vinot aamuauringon säteet\nolivat minun herättäjäni). Pukeuduin nopeasti, otin kainalooni\npyyhinliinan ja ranskalaisen romaanin ja menin uimaan jokeen, koivikon\npimentoon, joka uimapaikka oli puolen virstan päässä kotoa. Siellä\nheittäysin pitääkseni ruohikkoon ja luin, katsahdellen kirjastani\nmilloin varjoisan, virtaavan joen tummansiniseen pintaan, joka alkoi\nväreillä aamutuulesta, milloin kellastuvaan ruislaihoon, joka oli\ntoisella rannalla; näin vaaleanpunaisten aamusateiden valaisevan yhä\nalempaa ja alempaa koivujen valkeita runkoja, jotka toinen toisensa\ntaakse piiloutuen etenivät minusta puhtaan metsän etäisyyteen, ja\nnautin tuntiessani itsessäni juuri samallaista tuoretta, nuorta\nelämänvoimaa, jota luonto kaikkialla ympärilläni hengitti. Kun\ntaivaalla sattui olemaan harmaita aamupilviä ja minua vilutti uinnin\njälkeen, niin usein tahallani eksytin itseni tieltä kulkeakseni pitkin\npeltoja ja metsiä, ja nautin siitä, että kenkäni tulivat läpimäriksi\ntuoreessa kasteessa. Samaan aikaan minä elävästi haaveksin viimeksi\nluetun romaanin sankareista ja kuvailin itseäni milloin rykmentin\npäälliköksi, milloin ministeriksi, milloin tavattoman voimakkaaksi\nmilloin intohimoiseksi mieheksi, ja jonkinlaisella vavahduksella\nkatsahdin yhä ympärilleni toivoen äkkiä jossain niityllä tai puun takaa\nkohtaavani hänet. Kun tämmöisillä kävelyretkillä tapasin talonpoikaisia\ntyömiehiä tai naisia, niin huolimatta siitä, että rahvasta ei minulle\nollut olemassa, minä aina tunsin ehdotonta suurta häpeää ja koetin\npysyä heille näkymättömänä. Kun päivä jo kuumeni, mutta naisemme eivät\nvieläkään olleet nousseet teetä juomaan, minä usein menin ryytimaahan\ntai puutarhaan syömään niitä vihanneksia tai hedelmiä, jotka jo olivat\nkypsyneet. Ja tämä toimi oli minulle suurimpia huveja. Tunkeuduin\nkeskelle omenapuutarhaa, sisimpään villiytyneeseen korkeaan vatukkoon.\nPääni päällä oli kirkas, kuuma taivas, ympärilläni vaaleanvihreä\npistelevä vatukko sekasin rikkaruohojen kanssa. Tummanviheriät\nviholaiset hienoine, kukkivine terttuineen pyrkivät solakasti ylös,\npistelevä takiainen luonnottoman sinertävine kukkineen kasvoi raa'asti\nyläpuolella vattuja jopa päätänikin, paikotellen viholaisten mukana\nylettyen riippuviin omenapuunoksiin asti, joiden ylimmillä lehvillä\nkiiltävät, pyöreät raakuleet jo tekivät kypsymistä. Puun alla oli nuori\nvattupensas, joka melkein kuivaneena ja lehdettömänä sekä pahoin\nvääntyneenä kurottautui aurinkoa kohden, mutta viheriä neulamainen\nruoho, joka oli lävistänyt viime vuotisen maatuneen lehtikerroksen,\nviheriöi mehevästi kasteessa ja tuossa ikuisessa pimennossa, aivankuin\naavistamatta, että omenapuun lehdillä auringonsäteet kirkkaasti\nleikkivät.\n\nTässä pimennossa oli aina kosteata, haisi kostealle, alituiselle\nvarjolle, hämähäkin verkoille, pudonneille omenille, jotka mustenevina\njo maatuivat, vatuille, joskus metsäluteillekin, jonka sattui yhdessä\nmarjan kanssa vahingossa nielemään ja sitten koetti muilla marjoilla\ntukehuttaa. Eteenpäin liikahtaissa tuli peljättäneeksi varpuset, jotka\naina elivät tässä pimennossa; silloin kuului niiden hätäinen\nviserryksensä ja pienten räpyttelevien siipiensä lyönnit oksia vastaan,\njossain kuului myös mehiläisen surina ja jossain käytävällä puutarhuri\nAkimin askeleet. Silloin ajattelin: ei! ei Akim eikä kukaan maailmassa\nvoi minua täältä löytää... molemmin käsin oikealta ja vasemmalta\nriipsin kouraan meheviä marjoja ja nautinnolla nielin yhden toisensa\nperästä. Jalat olivat jo polviin asti läpimärät ja päässä oli jotain\nhirveän järjetöntä lorua (toistin esimerkiksi tuhat kertaa peräkkäin\ny-yk-si-i ka-ak-si-i), housutkin olivat jo märät ja nokkosten\npolttelemat, aurinko alkoi paahtaa päähän, missä vaan sen säteet\npääsivät pimentoon, marjatkaan eivät enää maittaneet, mutta sittenkin\nyhä vaan istuin puun alla, katselin, kuuntelin, mietiskelin ja\nkuumeentapaisesti yhä vaan poimin ja nielin parhaita marjoja.\n\nYhdentoista aikaan tulin tavallisesti vierashuoneeseen teenjuonnin\njälkeen, jolloin jo naiset istuivat töitä tehden. Ensimäisen ikkunan\nluona, jonka eteen oli laskettu valkasemattomasta vaatteesta tehty\nuudin ja jonka raoista aurinko tekee kaikkeen mihin se sattuu niin\nhäikäiseviä täpliä, että silmiin koskee niitä katsoa, seisoi\nompelukehys, jonka valkoista kangasta pitkin kärpäset hiljaa\nkuljeskelivat. Kehyksien takana istui Mimmi yhtämittaa vihasesti\npäätänsä puistaen ja siirtyen paikasta paikkaan, aurinkoa pakoon, joka\nmilloin mistäkin aukoista alkaa tulisella voimalla paistaa hänen\nkasvoilleen tai kädelleen. Toisten kolmen ikkunan kautta laittoi\naurinko maalaamattomalle vierashuoneen permannolle kokonaiset, kirkkaat\nneliskulmaiset valot: yhdellä tämmöisellä neliöllä makasi tavallisuuden\nmukaan Milka ja korvat koholla tuijotti toisilla neliöillä käveleviin\nkärpäsiin. Katinka neuloi taikka luki sohvalla, ja kärsimättömästi ajoi\npois kärpäsiä valkoisilla, kirkkaassa valossa ikäänkuin läpinäkyvillä\nkätösillään, taikka kasvot rypyssä puisteli päätänsä karkottaakseen\nkullankarvaisesta tukastaan sinne sekaantunutta kärpästä. Ljubotshka\njoko käveli edestakasin huoneessa kädet selän takana odotellen milloin\nmennään puutarhaan, taikka soitteli pianolla jotain kappaletta, jonka\njokaisen nuotin tunnen ulkoa. Minä istuin jonnekin kituutelemaan tätä\nsoittoa tai lukua, ja odotin milloin itse saan istua soittamaan.\nPäivällisen jälkeen joskus menin armosta tyttöjen kanssa\nratsastamaan (jalkakävelyjä en pitänyt itselleni sopivina ikääni ja\nyhteiskunnalliseen asemaani nähden). Ja nuo retkemme, joissa minä\nsaattelin heitä harvinaisille ja rotkoisille paikoille, olivat hyvin\nhauskoja. Meille sattui toisinaan tapauksia, joissa olin tilaisuudessa\nosottamaan urheuttani, ja naiset kehuivat ajoani ja rohkeuttani ja\npitivät minua suojelijanaan. Ellei illalla ollut vieraita, niin minä\nteenjuonnin jälkeen, varjoisalla terassilla ja käveltyäni isän kanssa\ntalouskatsastuksella, panin pitkäkseni vanhaan paikkaani nojatuoliin\nkuuntelemaan Katinkan tai Ljubotshkan soitantoa, lukemaan ja\nyhtaikaa haaveksimaan, entiseen tapaan. Toisinaan, jäätyäni yksin\nvierashuoneeseen ja Ljubotshkan soittaessa jotain vanhanaikaista\nkappaletta, vaipui kirja tahtomattani kädestäni, ja katsellessani\nbalkongin avonaisesta ovesta kiharaisiin riippukoivun lehtiin, jotka jo\nalkoivat verhoutua illan varjoon, ja puhtaaseen taivaaseen, ja\nkuunnellessa yhtaikaa sekä salista kuuluvia soiton säveliä että\nveräjien narinaa, vaimoväen ääniä ja kylään palaavaa lehmäkarjaa, minun\nmieleeni tuli äkkiä elävästi Natalia Savishna, äiti, Karl Ivanovitsh,\nja minun tuli hetkeksi surullinen olla. Mutta sieluni oli tällä\nhetkellä niin täynnä elämää ja toivoja, että nämä muistot ainoastaan\nsiivenpäällä kevyesti koskettivat minua ja lensivät edelleen.\n\nIllallisen jälkeen ja joskus ennen maatapanoani käveltyäni jonkun\nkanssa puutarhassa -- yksin en uskaltanut kävellä pimeillä käytävillä\n-- läksin yksin nukkumaan balkongin lattialle, mikä lukemattomista\nitikoista huolimatta tuotti minulle suurta hauskuutta. Täysikuun aikana\nvietin usein kaikki yöt läpeensä istuen vuoteeni alustalla ja katsellen\nvaloja ja varjoja, kuunnellen rasahduksia hiljaisuudessa, kaikellaista\nhaaveksien, erittäinkin runollista, hekumallista nautintoa, jota\nsilloin pidin elämän suurimpana onnena, ja kaihoten sitä, että tähän\nasti olin saanut tyytyä ainoastaan haaveihin. Toisinaan, kun kaikki\nolivat menneet makuulle ja tulet olivat siirtyneet vierashuoneista\nyläkerran huoneihin, mistä alkoi kuulua naisten puhelua ja ikkunain\nsulkemisia ja aukasemisia, minä läksin kävelemään balkongille ja\nahnaasti kuuntelin nukkuvan talon kaikkia ääniä. Niinkauan kuin oli\nvähänkään, vaikkapa aiheetontakin toivoa siihen että tämä haaveksimani\nonni edes osaksi toteutuisi, en minä voinut vielä antautua haaveilemaan\ntulevaisuuden onnea.\n\nHeti kun vaan kuulin paljain jaloin astumista, yskähdyksiä, huokauksia,\nhameiden suhahduksia, minä hyppäsin vuoteeltani, salaa kuulostellen,\nkoettaen jotain nähdä ja näkemättä mitään jouduin kiihkoihini. Mutta\nnyt jo häviävät yläkerran ikkunoista tulet, askeleiden ja puheiden\näänet vaihtuvat kuorsaamiseen, yövahti alkaa koputella lautaan;\npuutarha käy sekä synkemmäksi että valoisammaksi heti kun punaset\nikkunatulien juovat ovat siitä kadonneet, viimeinen tuli kulkee\nruokasalista eteiseen, heijastuen puutarhan kasteiselle nurmelle, ja\nminä näen ikkunan läpi Fokan kumaran vartalon, kun hän kynttilä\nkädessä, yönuttu hartioilla menee vuoteensa luo. Usein tunsin suurta,\nmieltäkiihottavaa nautintoa siitä, että hiivin talon mustassa varjossa\nmärkää ruohoa myöten eteisen ikkunan alle ja henkeä pidättäen kuuntelin\nsiellä nukkuvan pojan kuorsaamista, Fokan rykimistä, joka ei aavistanut\nettä kukaan kuunteli häntä ja hänen ukkomaista ääntään, kun hän kauan,\nkauan luki rukouksiaan. Vihdoin sammui hänenkin kynttilänsä valo,\nikkuna pantiin kiinni, minä jäin yksin ulos, ja arasti ympärilleni\ntarkastellen näkyisikö jossain kukkalavan tahi vuoteeni luona valkoista\nnaista, -- juoksin nopeasti balkongille. Ja silloinpa panin vihdoin\nmaata vuoteelleni, kasvot käännettyinä puutarhaan päin, ja, mikäli\nmahdollista peittäen itseni hyttysiltä ja yölepakoilta, tuijotin\npuutarhaan, kuuntelin yöllisiä ääniä ja haaveksin rakkaudesta ja\nonnesta.\n\nSilloin kaikki silmissäni sai toisen muodon ja merkityksen: ja vanhojen\nkoivujen näkö, jotka loistivat toiselta puoleltaan kuutamotaivasta\nvasten ja toiselta puolen synkästi peittivät mustilla varjoillaan\npensaita ja teitä, ja rauhallinen, häikäsevä, tasasesti kasvava kiilto\npuutarhalammen kalvolla ja kuun loiste kukkien kastepisaroissa\nbalkongin edessä, jotka myöskin tekivät siroja varjojaan harmaan\nkasvilavan ohitse, ja ruisrääkän ääni lammen takana, ja ihmisääni\nmaantieltä, ja hiljainen, tuskin kuuluva narahtava ääni, joka syntyi\nkahden vanhan koivun kihnutuksesta toinen toistansa vastaan, ja itikan\nhyrinä korvani kohdalla, ja omenan putoaminen kuiville lehdille, ja\nsammakkojen hyppelemiset, jotka joskus kiipesivät terassin astuimille\nasti ja vihertävine selkineen salaperäisellä tavalla loistivat\nkuutamossa, -- kaikki tämä sai minun silmissäni ihmeellisen merkityksen\n-- liian suuren kauneuden ja jonkinlaisen lopettamattoman onnen\nmerkityksen. Ja niin sitten ilmestyy hän pitkine mustine palmikkoineen,\nrinta täyteläisenä, aina kaihomielisenä ja ihanana, kädet paljaina,\nsyleilyt intohimoisina. Hän rakasti minua, ja minä uhrasin koko elämäni\nnauttiakseni yhden minutin hänen rakkauttansa. Mutta yhä korkeampana,\nyhä valoisampana seisoi kuu taivaalla, lammikon komea loiste kävi yhä\nselvemmäksi, varjot muuttuivat yhä mustemmiksi, kuun valo yhä\nkuultavammaksi ja kuunnellessani ja katsoessani kaikkeen tähän jokin\npuhui minulle, että hän noine paljaine käsineen ja kuumine syleilyineen\nei ole lähimainkaan vielä koko onni, ettei rakkauskaan häneen ole vielä\nlähimainkaan korkein hyvä; ja mitä enemmän minä katsoin korkeata täyttä\nkuuta, sitä korkeammalta, sitä puhtaammalta näytti minusta todellinen\nkauneus ja onni, sitä lähemmältä Häneen, kaiken kauneuden ja hyvyyden\nlähteeseen, -- ja jonkinlaisen tyydyttämättömän, mutta nostattavan ilon\nkyyneleet kiertyivät silmiini.\n\nJa minä olin yhä yksin, ja näytti, että tuo salaperäisen suuremmoinen\nluonto, tuo luoksensa vetävä valoisa kuu, joka oli tietymättömästä\nsyystä pysähtynyt yhteen korkeaan, korkeaan epämääräiseen paikkaan\nvaaleansiniselle taivaalle ja kuitenkin oli joka paikassa, ikäänkuin\ntäyttäen itsellään ääretöntä avaruutta, tuo luonto, tuo kuu -- ja minä,\nmitätön maan mato, jo kaikkien matalien, kurjien ihmisintohimojen\nturmelemana ja sittenkin sisältäen itsessäni rajatonta, kaikkivoipaa\nrakkauden voimaa, -- minä tunsin näinä hetkinä kuin olisimme luonto,\nkuu ja minä olleet yhtä ja samaa.\n\n\n\n\nXXXIII\n\nNAAPURIT.\n\n\nEnsimäisenä tulomme päivänä oli minua suuresti kummastuttanut se, että\nisä oli sanonut naapuriamme Epifanoveja \"hyviksi ihmisiksi\", ja vielä\nenemmän se, että hän oli ajanut heidän luokseen. Meillä oli Epifanovien\nkanssa kaukaisista ajoista asti vireillä jokin maariita. Lapsena\nollessani moneen kertaan sain kuulla isän kiukuttelevan tämän riidan\nvuoksi ja sättivän Epifanoveja; myös kutsui hän luokseen kaikellaisia\nherroja puolustautuakseen -- kuten silloin luulin -- heitä vastaan;\nolin kuullut Jaakon nimittävän Epifanoveja vihollisiksemme ja _pimeiksi\nihmisiksi_, ja muistan myös äidin pyytäneen, että hänen talossaan ja\nhänen läsnä ollessaan ei mainittaisi näiden ihmisten nimeä.\n\nNäiden seikkojen perustuksella muodostin itselleni lapsuudessa vankan\nja varman vakaumuksen siitä, että Epifanovit olivat _vihollisiamme_,\njotka olivat valmiit palottelemaan tai kuristamaan sekä isän että\nkaikki hänen poikansa, ja että he sanan täydessä merkityksessä olivat\n_pimeitä ihmisiä_. Sentähden nähtyäni äidin kuolinvuonna, kuinka\nAudotja Vasiljevna Epifanov, la belle Flamande, hoiti äitiä, saatoin\ntuskin uskoa hänen kuuluvan pimeiden ihmisten perheeseen; minulle jäi\ntästä perheestä sittenkin mitä alhaisin käsitys. Vaikka tänä kesänä\nusein tapasimme toisiamme, oli minulla yhä merkillisiä ennakkoluuloja\nkoko perhettä vastaan. Epifanovit olivat todellisuudessa tämmöisiä\nihmisiä: heidän perheeseensä kuului viidenkymmenen vuotinen leski-äiti,\njoka oli vielä virkeä ja ilonen eukko, tytär, kaunotar Audotja\nVasiljevna, ja poika, änkyttäjä Pjotr Vasiljevitsh, joka oli virasta\neronnut, naimaton luutnantti, luonteeltaan sangen totinen.\n\nLeskirouva Anna Dmitrievna Epifanov oli kaksikymmentä vaotta ennen\nmiehensä kuolemaa elänyt tästä erillään, toisinaan Pietarissa, missä\nhänellä oli sukulaisia, mutta enimmäkseen omalla maatilallaan, joka oli\nkolmen virstan päässä meiltä. Seudullamme puhuttiin hänen\nelämäntavoistaan niin kauheita juttuja, että itse Messalinakin olisi\nollut häneen verraten viaton lapsi. Tämänpä johdosta äiti olikin\npyytänyt, että hänen talossaan Epifanovien nimeä ei edes mainittaisi;\nmutta leikittä puhuen ei saattanut uskoa todella kymmenettä osaakaan\nnoista juorupuheista maalaisnaapurusten välillä, jotka juorut ovat aina\nkaikista juoruista ilkeimmät. Mutta siihen aikaan kuin tutustuin Anna\nDmitrievnan kanssa, vaikka hänen talossaan tosin olikin maaorjien\njoukossa eräs konttoristi, jonka tukka oli aina voideltu ja käherretty\nja joka tsherkessiläisessä takissa seisoi päivällisen aikana Anna\nDmitrievnan tuolin takana ja tämä konttoristin läsnä ollessa usein\nranskaksi kehotti vieraita huomaamaan sen kauniita silmiä ja suuta,\nniin eipä muuten ollut mitään sen näköistäkään, mistä alituisesti\nhuhuiltiin. Totta puhuen, jo kymmenen vuotta sitten, eli juuri siitä\npitäen kuin Anna Dmitrievna oli käskenyt poikansa eroamaan\nsotapalveluksesta ja asettumaan hänen luoksensa, oli hän tainnut\nkokonaan muuttaa elämäntapansa. Anna Dmitrievnan maaomaisuus ei ollut\nsuuri, kaikkiaan hän omisti noin vähän päälle sadan sielun, mutta\nmenoja oli hänen iloisen elämänsä aikana ollut paljon, niin että noin\nkymmenen vuotta sitten tuo ennestään pantattu maatila oli joutunut\nvelkaha'un alaiseksi ja uhkasi tulla myytäväksi pakkohuutokaupalla.\nNäissä perin vaikeissa oloissa ollen, ja arvellen, että holhuunalaseksi\njoutuminen, takavarikkoon kirjotus, matkustus tänne ja muut semmoiset\nikävyydet eivät olleet seurauksia korkojen maksamatta jättämisestä,\nvaan siitä, että hän oli nainen, kirjotti Anna Dmitrievna rykmenttiin\npojallensa, että tämä tulisi pelastamaan äitiänsä tästä surkeasta\nasiaintilasta. Huolimatta siitä, että Pjotr Vasiljevitshin palvelus oli\nonnistunut niin hyvin, että hän toivoi jo pian saavansa oman\nleipäkannikan, hän jätti kaikki, otti virkaeron ja kunnioittavaisena\npoikana, joka pitää ensimäisenä velvollisuutenaan turvata oman äitinsä\nvanhuutta (niinkuin hän aivan rehellisesti oli kirjeessään\nkirjottanutkin), saapui maalle.\n\nPjotr Vasiljevitsh, huolimatta rumuudestaan, kömpelyydestään ja\nänkytyksestään, oli sangen lujaperiaateinen ja harvinaisen\nkäytännöllinen mies. Joten kuten pikku lainojen, uudistusten, pyyntöjen\nja lupausten avulla hän esti maatilan joutumasta huutokaupalla\nmyytäväksi. Tultuaan maanomistajaksi Pjotr Vasiljevitsh puki ylleen\nisän lammasnahkaturkin, joka oli säilynyt aitassa, hävitti vaunut ja\ntallihevoset, vierotti vieraat maatilaltaan, ojitti pellot, suurensi\nkylvön, vähensi arentimaita, omalla väellä kaadatti ja edullisesti möi\nmetsän ja paransi niin asiat. Pjotr Vasiljevitsh oli tehnyt ja pitänyt\nsellaisen päätöksen, että kunnes kaikki velat tulevat maksetuiksi hän\nei käytä muita vaatteita kuin isän turkkia talvella ja omaa\nompelemaansa palttinanuttua kesällä, eikä ajele muuten kuin\ntyörattailla ja työhevosilla. Tätä stoalaista elämäntapaa hän koetti\nsaada käytäntöön koko perheessä, mikäli semmoista salli hänen jumaloiva\nkunnioituksensa äitiin. Vierashuoneessa hän änkyttäen, orjan tavalla\nkumarteli äitinsä edessä, täytti kaikki hänen toiveensa, torui niitä,\njotka eivät noudattaneet Anna Dmitrievnan käskyjä; mutta omassa\ntyöhuoneessaan ja konttorissa hän pani hyvin lujille siitä, että hänen\ntietämättään oli tapettu ankka, taikka mies lähetetty Anna Dmitrievnan\nkäskystä tiedustelemaan naapurin rouvan terveyttä, taikka tyttöjä\nlaitettu ryytimaan kitkennästä metsään vattuja poimimaan.\n\nNoin neljän vuoden kuluttua olivat kaikki velat maksetut ja Pjotr\nVasiljevitsh teki matkan Moskovaan sekä palasi sieltä uudessa puvussa\nja uusilla ajopelillä. Mutta tästä asiain kukoistavasta tilasta\nhuolimatta hän pysyi entisissä stoalaisissa taipumuksissaan, joilla hän\nnäytti kovasti ylpeilevän omaistensa ja vieraiden edessä, ja usein\nänkyttäen sanoi, että \"joka todella tahtoo minua nähdä, hän tulee\nluokseni, vaikka olen lammasnahkaturkkiinkin puettu, ja syö minun\nhapankaaliani ja minun puuroani, niinkuin minäkin sitä syön\". Hänen\njoka sanassaan ja liikkeessään ilmeni synkkä ylpeys, joka perustui\nsiihen tietoon, että hän oli uhrautunut äitinsä vuoksi ja lunastanut\nmaatilan, ja tuntui ylenkatse kaikkia muita kohtaan sen johdosta,\netteivät nämä olleet mitään sentapaista saaneet aikaan.\n\nÄiti ja tytär olivat keskenään aivan erilaisia luonteita ja muutenkin\nmonessa suhteessa aivan erikaltaiset. Äiti oli yksi noita\nmiellyttävimpiä, aina samalla tavalla seurassa suopean iloisia naisia.\nKaikki mikä oli suloista ja iloista ilahutti todellisesti hänen\nmieltänsä. Vieläpä tuokin piirre, joka tavataan ainoastaan kaikkein\nhyväluontoisimmilla vanhoilla ihmisillä -- nimittäin kyky nauttia\niloitsevan nuorison näkemisestä, oli hänellä mitä suurimmassa määrässä\nvallalla. Hänen tyttärensä Audotja Vasiljevna oli päinvastoin\nluonteeltaan totinen, taikka oikeammin tuolla omituisella tavalla\nvälinpitämättömän hajamielinen ja ilman mitään syytä kopeileva,\njommoisia ovat tavallisesti naimattomat kaunottaret. Kun hän tahtoi\nolla iloinen, niin hänen ilonsa muodostui jollakin lailla\nkummalliseksi, ei sitä tiennyt nauroiko hän itselleen vai nauroiko\nsille, jonka kanssa puhui, vai nauroiko koko maailmalle, jota hän ei\nsentään varmaankaan aikonut. Usein minä ihmettelin ja kyselin\nitseltäni, mitä hän lie tarkottanut sanoessaan tällaisiakin lauseita:\nniin, minähän olen hirveän hyvän näköinen: kuinkas muuten, kaikkihan\nminuun rakastuvat, j.n.e. Anna Dmitrievna oli aina puuhailevainen:\ninnolla harrasti talon ja pikku puutarhan sieventämistä, rakasti\nkukkia, kanarilintuja ja sieviä kapineita. Hänen huoneensa ja\npuutarhansa olivat pienet ja köyhänlaiset, mutta kaikki oli järjestetty\nylen tarkasti, puhtaasti, ja kaikessa oli tuon keveän iloisuuden\niloinen luonne, jota parhaiten ilmaisee sievä valssi taikka polkka.\nSana leikkikalu, jota vieraat usein kehuakseen käyttivät, kuvasi sangen\nhyvin Anna Dmitrievnan pikku puutarhaa ja huoneustoa. Ja Anna\nDmitrievna oli itsekin leikkikalu -- pikkunen, heikko, tuorekasvoinen,\nsieväkätinen, aina iloinen ja aina siististi puettu. Ainoastaan hiukan\nliiaksi paisuneet tummat suonet hänen pikku käsillään häiritsivät tätä\nyleistä luonnekuvaa. Audotja Vasiljevna sitä vastoin ei tehnyt koskaan\nmitään, eikä ainoastaan ollut välittämättä mistään pikku kapineista tai\nkukkasista, vaan ei välittänyt kylläksi edes itsestään, ja aina juoksi\npukeutumaan, kun tuli vieraita. Mutta ilmestyessään sitten pukeutuneena\nhuoneeseen hän oli todella harvinaisen kaunis, lukuunottamatta tuota\nkaikille kauneille kasvoille yhteistä silmien ja hymyn kylmää,\nyksitoikkoista ilmettä. Hänen ylen säännölliset, ihanat kasvonsa ja\nhänen solakka vartalonsa tuntuivat aina puhuvan: \"tässä olen, katsokaa\nnyt minua\".\n\nMutta huolimatta äidin luonteen elävyydestä ja tyttären ulkomuodon\nhajamielisestä välinpitämättömyydestä, tuntui jokin puhuvan, että\nedellinen ei ole koskaan, ei ennen eikä nyt mitään rakastanut, paitsi\ntuommoista sievoista ja hauskaa, jotavastoin Audotja Vasiljevna oli\nyksi niitä luonteita, jotka kerran rakastuttuaan uhraavat koko elämänsä\nsille, johon ovat rakastuneet.\n\n\n\n\nXXXIV\n\nISÄN NAIMINEN.\n\n\nIsä oli neljänkymmenenkahdeksan vuotias, kun meni toisiin naimisiin\nAudotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.\n\nSaavuttuaan keväällä yksin tyttöjen kanssa maalle oli isä, kuten\nkuvailen, siinä erikoisessa rauhattoman onnellisessa ja avomielisessä\nmielentilassa, jossa tavallisesti ovat kortinpelaajat keskeyttäessään\npelinsä suuren voiton jälkeen. Hän tunsi, että oli vielä paljon\nkäyttämätöntä onnea, jota hän, ellei tahtonut enää pelata, saattoi\nkäyttää yleensä menestyksekseen elämässä. Sitä paitsi oli kevät,\nhänellä oli odottamattoman paljon rahoja, hän oli aivan yksin ja\nikävöitsi. Neuvotellessaan Jaakon kanssa asioista ja muistaen tuon\niankaikkisen maariidan Epifanovien kanssa sekä kaunottaren Audotja\nVasiljevnan, jota hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt, kuvailen hänen\nsanoneen Jaakolle: \"tiedätkös mitä, Jaakko hyvä, -- sensijaan kuin aina\nvaan jatkamme tuota riitaa, eiköhän olisi parasta luovuttaa koko se\npeijakkaan maa heille, hä? mitä arvelet?...\"\n\nKuvailen kuinka Jaakon sormet alkoivat kieltävästi kierrellä selän\ntakana tämän kysymyksen kuultuansa ja kuinka hän todisteli, että\n\"nähkääs meillähän se on oikeus puolellamme\".\n\nMutta isä käski valjastaa hevonen, puki ylleen muodikkaan oliivin\nvärisen palttoonsa, suki tukkansa jäännökset, ruiskautti hajuvettä\nnenäliinaansa, ja mitä parhaimmalla tuulella -- kun tunsi\nmenettelevänsä niinkuin ylhäiset herrat, ja erittäinkin, kun toivoi\nsaavansa nähdä kauniin naisen, -- ajoi naapuritaloon.\n\nTiedän ainoastaan, että isä ensi käynnillään siellä ei tavannut Pjotr\nVasiljevitshia, joka oli mennyt työmaalle, ja siis seurusteli kahden\ntunnin ajan naisten kanssa. Voin kuvailla, kuinka hän lie tuhlaillut\nmairittelujaan, kuinka hän lumosi heitä, pehmeästi painellen permantoa\nvasten kenkäänsä, kuiskaellen ja tehden imeliä silmiä! Voin myöskin\nkuvailla, kuinka tuo iloinen eukko äkkiä rupesi hänestä pitämään ja\nkuinka tuo kylmä kaunotar elpyi hänen seurassaan. Kun piika\nhengästyneenä tuli juoksussa ilmottamaan Pjotr Vasiljevitshille, että\nvanha Irtenjev itse oli saapunut, niin kuvailen hänen vihasena\nvastanneen: -- \"entä sitten, vaikka onkin saapunut?\" -- ja kuinka hän\nsitten läksi kotiinpäin mahdollisimman hitaasti, ehkäpä vielä poikkesi\nensin työhuoneeseensa, puki ylleen tahallaan likasimman nuttunsa ja\nlähetti kaikille sanan, ettei millään ehdoin saisi totella, jos naiset\nkäskisivät valmistamaan päivälliseksi jotain erikoista.\n\nSittemmin näin usein isän tämän herra Epifanovin seurassa, ja senpä\nperustuksella elävästi kuvailenkin mielessäni minkälainen tämä ensi\ntapaaminen lienee ollut. Kuvailen, kuinka Pjotr Vasiljevitsh,\nhuolimatta siitä, että isä ehdotti riidan ratkaistavaksi sovinnolla,\npysyi sittenkin tyytymättömänä ja vihasena, kun oli uhrannut asemansa\näidin hyväksi, mutta isä ei ollut mitään sentapaista tehnyt, -- kuinka\nei mikään voinut häntä kummastuttaa ja kuinka isä muka huomaamatta tätä\nnurpeutta oli leikkisä, iloinen ja kohteli häntä niinkuin ensiluokan\npilanlaskijaa, mitä Pjotr Ivanovitsh toisinaan pahotteli, mutta\ntoisinaan tahtomattaankin otti uskoakseen. Osaten kääntää kaiken\nleikiksi kutsui isä Pjotr Vasiljevitshia jostakin syystä överstiksi, ja\nvaikka herra Epifanov minun läsnä ollessani tavallista pahemmin\nänkyttäen ja kiukusta punastuen huomautti ei olevansa ö-ö-ö-översti\nvaan lu-lu-lu-luutnantti, niin isä viiden minutin kuluttua sittenkin\njälleen nimitti häntä överstiksi.\n\nLjubotshka kertoi minulle, että kun meitä ei vielä ollut maalla, niin\nhe joka päivä tapasivat Epifanoveja ja oli heillä ollut hyvin hauskaa.\nIsä osasi kaikki järjestää niin originellisesti, leikillisesti ja\nsamalla yksinkertaisesti ja komeasti. Hän pani toimeen milloin\nmetsästyksiä milloin kalastuksia milloin jonkinlaisia ilotulituksia,\njoissa Epifnnovit olivat läsnä. Ja olisi ollut vieläkin hauskempi,\nellei olisi ollut tuota inhottavaa Pjotr Vasiljevitshia, joka\nmurjotteli, änkytteli ja pilasi kaikki, -- sanoi Ljubotshka.\n\nMeidän tulomme jälkeen Epifanovit kävivät ainoastaan kaksi kertaa\nluonamme ja me kävimme kerran heidän luonaan. Mutta Pietarin päivän\njälkeen, jolloin isän nimipäiviksi he ja suuri joukko muita vieraita\noli kutsuttu luoksemme, keskeytyi seurustelumme Epifanovien kanssa\njostakin syystä kokonaan, ja isä ainoastaan yksin kävi heillä.\n\nSinä lyhyenä aikana, jona näin isän yhdessä Dunitshkan kanssa, (joksi\näiti nimitti tytärtään), ehdin tehdä seuraavia havaintoja: Isä pysyi\nyhä samassa onnellisuuden mielentilassa, jonka olin hänessä ihmeekseni\nnähnyt tulomme ensi päivänä. Hän oli niin iloinen, nuori, täynnä elämää\nja onnea, että tämän onnen säteet levisivät kaikkialle ympäristöön ja\nehdottomasti tarttuivat siihen. Hän ei liikahtanut askeltakaan Audotja\nVasiljevnan luota, kun tämä oli huoneessa, puhui hänelle alituiseen\nniin imeliä mairittelusanoja, että minua hävetti hänen puolestaan, tai\nmykkänä katsoen Audotja Vasiljevnaan yskähteli ja nytkähytteli olkaansa\nkiihkeänä ja tyytyväisenä, puhuipa toisinaan hänen kanssaan\nhymyilevillä kuiskauksillakin; mutta kaiken sen hän teki _noin vaan,\npiloilla_, eli sillä ilmeellä, mikä hänellä tavallisesti oli kaikkein\ntotisimmissakin asioissa.\n\nAudotja Vasiljevna näytti ottaneen isältä tuon onnen ilmeen, joka tähän\naikaan loisti hänenkin suurissa sinisissä silmissään melkein aina,\nlukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet äkkiä valtasi semmoinen\nujous, että hyvin tuntien tämän tunteen, -- minun oli häntä sääli ja\nteki kipeätä häntä nähdä. Semmoisina hetkinä hän näytti pelkäävän\njokaista katsetta ja liikettä, hänestä näytti, että kaikkien silmät\novat kääntyneet ainoastaan häneen, että kaikki ajattelevat ainoastaan\nhäntä ja pitävät hänen käytöstään kokonaan sopimattomana. Hän\nkatsahteli kaikkiin pelästyneenä, veri vuoroin nousi vuoroin pakeni\nhänen kasvoistaan, ja hän rupesi ääneensä ja rohkeasti puhumaan\nenimmäkseen tyhmyyksiä, tietäen siitä itsekin ja tuntien, kuinka\nkaikki, isäkin, kuuntelevat hänen sanojaan, ja hän punastui vielä\nenemmän. Mutta semmoisissa tapauksissa isä ei huomannutkaan tyhmyyksiä,\nhän yskähteli vaan yhtä intohimoisesti ja iloisella ihastuksella\nkatseli Audotja Vasiljevnaan. Minä panin merkille, että ujouden\nkohtaukset, joiden valtaan Audotja Vasiljevna tosin joutui ilman mitään\nsyytä, toisinaan seurasivat heti sen jälkeen kuin isän läsnä ollessa\noli mainittu jostain nuoresta ja kauniista naisesta. Nopeat ylimenot\nmietiskelystä siihen hänen outoon kömpelöön iloisuuteensa, josta jo\nolen puhunut, isän lempisanojen ja lausetapojen matkiminen, isän kanssa\nalotetun keskustelun jatkaminen muiden kanssa, kaikesta tuosta, ellei\npäähenkilönä olisi ollut minun isäni ja jos itse olisin ollut vanhempi,\nolisin voinut päästä perille isän ja Audotja Vasiljevnan välisestä\nsuhteesta, mutta minä en siihen aikaan aavistanut mitään edes vielä\nsilloinkaan, kun isä minun läsnä ollessani sai jonkinlaisen kirjeen\nPjotr Vasiljevitshilta ja kovasti siitä sydämmistyi, sekä lakkasi\nEpifanoveilla käymästä aina elokuun loppuun asti.\n\nMutta elokuun lopussa hän uudestaan alkoi käydä naapurissa, ja vähää\nennen meidän (Volodjan ja minun) lähtöämme Moskovaan ilmotti meille\nmenevänsä naimisiin Audotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.\n\n\n\n\nXXXV\n\nMITÄ ME UUTISESTA ARVELIMME.\n\n\nJo päivää ennen tätä virallista ilmotusta tiesivät talossa kaikki ja\neri tavalla arvostelivat tätä seikkaa. Mimmi ei näyttäytynyt koko\npäivään huoneestaan ja itki. Katinka istui hänen seurassaan ja esiintyi\nvasta päivällisiksi, kasvoissa jokin loukkaantunut ilme, joka oli\nselvästi äidiltä lainattu; Ljubotshka sitä vastoin oli hyvin iloinen ja\nkertoi päivällisissä tietävänsä mainion uutisen, jota ei kuitenkaan\nsanonut kellekään ilmaisevansa.\n\n-- Ei ole mitään hyvää sinun uutisessasi, sanoi hänelle Volodja\nolematta lainkaan yhtä tyytyväinen: -- jos voisit yleensä ajatella\njotakin asiata totisesti, niin ymmärtäisit, että se on päinvastoin\nhyvinkin paha juttu.\n\nLjubotshka katsahti merkitsevästi ja ihmettelevästi häneen ja vaikeni.\nPäivällisen jälkeen Volodja aikoi ottaa minua kädestä, mutta arvatenkin\npelästyen, että tuo voisi näyttää jonkinlaiselta hellyydeltä,\nkoskettikin ainoastaan käsivarteeni ja nyykäytti päällään, että tulisin\nsaliin.\n\n-- Totta tiedät mistä salaisuudesta Ljubotshka puhui? sanoi hän minulle\npäästyään varmuuteen siitä, että olimme kahden kesken.\n\nMe puhelimme ani harvoin Volodjan kanssa kahden kesken, ainakin\ntärkeistä asioista, niin että kun semmoista sattui, me kumpikin\ntunsimme jonkinlaista keskinäistä kömpelyyttä ja silmissämme alkoivat\n\"jänikset\" hyppiä, kuten Volodja sanoi; mutta nyt vastaukseksi minun\nnolouteeni, joka näkyi silmistäni, hän herkeämättä katsoi totisesti\nsuoraan silmiini, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"ei tässä nyt auta\nhävetä, veljeksiä me olemme ja meidän täytyy neuvotella keskenämme\ntärkeästä perheasiasta\". Minä ymmärsin hänet, ja hän jatkoi:\n\n-- Isä aikoo mennä naimisiin neiti Epifanovin kanssa, tiesitkö?\n\nMinä nyykäytin päätäni, sillä olin jo kuullut asian.\n\n-- Sehän on hirveän paha asia, jatkoi Volodja.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Miksi niin? vastasi hän kiukkuisesti: -- on kai hyvin hauskaa saada\nenokseen tuollaista kaakkia, everstiä, ja tulla kaikkien niiden\nsukulaiseksi! Ja se Audotjakin saattaa vaan _nyt_ näyttää hyvältä,\nmutta kuka hänet tietää mikä hänestä vielä tulee. Meille se nyt tosin\nvoi olla yhdentekevää, mutta Ljubotshkan täytyy kohta astua\nseurapiireihin. Eipä se ole kovinkaan hauskaa, kun on sellainen belle\nmère, joka ei edes osaa hyvin ranskaa, ja mitä ihmeen tapoja se voi\ntytölle opettaa!\n\nNiin merkilliseltä kuin tuntuikin, että Volodja näin rauhallisesti\narvosteli isän vaalia, näytti hän minusta kuitenkin olevan oikeassa.\n\n-- Mistä syystä hän meneekään oikeastaan naimisiin? kysyin minä.\n\n-- Ne on pimeitä juttuja, hitto heidät tietää; tiedän ainoastaan, että\nPjotr Vasiljevitsh on suostuttanut hänet naimisiin, on sitä\nvaatinutkin, -- ja että isä ensin ei tahtonut, mutta sitten sai\npäähänsä olla muka ritarillinen; -- sanalla sanoen: perin pimeitä\njuttuja! Vasta minä nyt olen ruvennut isää ymmärtämään, jatkoi Volodja:\n-- näen kyllä, että hän on hyvä ja viisas mies, mutta siihen määrään\nkevytmielinen ja huikentelevainen, että... se on ihan ihmeellistä! hän\nei voi kylmäverisesti nähdä naista. Tiedätkö, ettei hänen tutuistaan\nole ainoatakaan naista, johon hän ei olisi ollut rakastunut. Voitko\nkuvailla, Mimmiinkin --\n\n-- Älä nyt?\n\n-- Ihan varmaan, vasta minä sen itsekin sain tietää; isä oli rakastunut\nMimmiin, kun vielä oli nuori, kirjotteli sille runoja, ja jotain on\nheidän välillänsä ollut. Mimmi yhä vieläkin kärsii. -- Ja Volodja\nrupesi nauramaan.\n\n-- Onko se todella mahdollista! sanoin minä ihmetellen.\n\n-- Ja pääasia, jatkoi Volodja uudestaan totisena ja äkkiä ruveten\npuhumaan ranskaksi: -- mitä tulee koko sukumme sanomaan tämmöisestä\navioliitosta! Tietysti he tulevat saamaan myös lapsia -- --\n\nMinua siihen määrään hämmästytti Volodjan terve järki ja kyky ajatella\neteenpäin, etten tiennyt mitä vastata.\n\nSamassa tuli Ljubotshka luoksemme.\n\n-- Te siis tiedätte? kysyi hän iloisena.\n\n-- Tiedämme, sanoi Volodja: -- ihmettelen vaan, Ljubotshka: ethän sinä\nole enää kapalolapsi, -- mitä iloa sinulle voi olla siitä, että isä\nmenee naimisiin jonkun lörpön kanssa?\n\nLjubotshkan kasvot menivät äkkiä totisiksi ja hän vaipui mietteihin.\n\n-- Volodja! miksi sanot \"lörpön\" kanssa? kuinka sinä uskallat niin\npuhua Audotja Vasiljevnasta? Koska isä ottaa hänet vaimokseen, niin\neipä hän siis ole lörppö!\n\n-- Niin no, ei tosin ole, minä sanoin muuten vaan, mutta kuitenkin...\n\n-- Ei ollenkaan \"mutta kuitenkin\", keskeytti Ljubotshka kiivastuen:\nenpä minäkään moittinut sitä neitosta, johon sinä olit rakastunut:\nkuinka sinä siis voit puhua noin isästä ja kunniallisesta naisesta?\nVaikka oletkin vanhin veli, mutta älä puhu minulle noin, et saa puhua!\n\n-- Miksi ei saa sanoa mielipidettään...?\n\n-- Ei saa sanoa mielipidettään, keskeytti Ljubotshka taas: -- ei saa\narvostella sellaista isää kuin meidän isämme on. Mimmi arvostelkoon,\nmutta et sinä, vanhin veli.\n\n-- Ei, tyttö rukka, sinä et vielä mitään ymmärrä, sanoi Volodja\nylenkatseellisesti. Onko siinä mitään hyvää, että joku neiti Epifanov,\n_Dunitshka_, tulee sinulle äiti-vainajan asemaan?\n\nLjubotshka vaikeni hetkeksi, ja äkkiä tuli hänen silmiinsä kyyneleitä.\n\n-- Tiesin sinut ylpeäksi, mutta en olisi luullut noin ilkeäksi, sanoi\nhän ja läksi pois.\n\n-- _Pulloon_, sanoi Volodja, tehden kasvonsa naurettavan totisiksi ja\nsilmänsä sameiksi. -- Rupeeppa niiden kanssa väittelemään, jatkoi hän\nikäänkuin moittiakseen itseään siitä, että oli alentunut keskusteluun\nLjubotshkan kanssa.\n\nSeuraavana päivänä oli huono sää, eikä ollut vielä isä eikä naisetkaan\ntulleet teenjuonnille, kun minä jo ilmestyin vierashuoneeseen. Yöllä\noli ollut kylmä syyssade, taivaalla kulki nopeasti vielä jäännöksiä\nyöllisistä sadepäivistä, joiden läpi hohti himmeänä valokehänä jo\njotenkin korkealla oleva aurinko. Oli tuulista, märkää ja koleata.\nPuutarhaan vievä ovi oli auki, terassin märkyydestä mustuneella\npermannolla tekivät yölliset sadelätäköt kuivumista. Tuuli kolisteli\navattua ovea sen rautalankakoukusta, käytävät olivat märät ja\nlikaset, vanhat koivut paljastuneine, valkeine oksineen, pensaat ja\nruoho, -- nokkoset, viinimarjat, seljapuu ja nurinpäin kääntyneet\nvaaleanviheriäiset lehdet viuhtoivat oksiaan ja olivat juurineen\nirtautumaisillaan maasta; lehmusaleasta päin lenteli keltasia pyöreitä\nlehtiä toinen toistaan tavotellen, kunnes kastuneina paneutuivat märkää\nmaata vasten. Ajatuksissani vyörittelin isän tulevaa avioliittoa siltä\nkannalta kuin Volodja sitä katseli. Ei sisaren, ei meidän oma eikä\nisänkään tulevaisuus näyttänyt minusta suinkaan valoisalta. Minua\nvaivasi ajatus, että syrjäinen, vieras ja erittäinkin nuori nainen,\nolematta siihen lainkaan oikeutettu, äkkiä anastaa monessa suhteessa --\nkenen aseman? -- jokin nuori neitonen anastaa äiti-vainajan aseman!\nMinua suretti ja isä tuntui yhä enemmän ja enemmän syylliseltä. Silloin\nkuului hänen ja Volodjan äänet viereisestä huoneesta. Minua ei\nhaluttanut nähdä isää tällä hetkellä ja menin siis pois, mutta\nLjubotshka tuli minua hakemaan ja ilmotti isän minua kyselevän.\n\nIsä seisoi vierashuoneessa, nojaten kädellään pianoon. Hänen\nkasvoillaan ei enää ollut sitä nuoruuden ja onnen ilmettä, jota olin\nniissä koko aikana huomannut. Hän oli murheellinen. Volodja käveli\npiippu kädessä pitkin huonetta. Minä tulin isän luo ja me tervehdimme\ntoisiamme.\n\n-- No, ystäväni, sanoi hän varmasti, pää pystyssä, ja sillä erityisellä\nnopealla äänellä, jolla tavallisesti puhutaan epämiellyttäviä, mutta\nmuuttumattomiksi jääviä asioita: -- kuten tiedätte, aikomukseni on\nmennä naimisiin Audotja Vasiljevnan kanssa, -- Hän oli hetken aikaa\nvaiti. -- En olisi milloinkaan tahtonut mennä naimisiin äidin jälkeen,\nmutta... tässä hän vähän pysähtyi: -- mutta... mutta kohtalo näyttää\ntahtovan toisin. Dunitshka on hyväluontoinen, suloinen tyttö, eikä ole\nenää aivan nuorikaan; toivoakseni te tulette pitämään hänestä, lapset,\nainakin hän teitä jo sydämmestään rakastaa, hän on hyvä. -- Teidän on\njo, sanoi hän kääntyen minun ja Volodjan puoleen ja puhui ikäänkuin\nkiirehtien, ettemme ennättäisi häntä keskeyttää: -- teidän on jo aika\nmatkustaa, mutta minä viivyn täällä uuteen vuoteen asti ja saavun\nMoskovaan -- taas hän alkoi sopertaa -- saavun sitten Moskovaan vaimoni\nja Ljubotshkan seurassa. -- Minun teki kipeätä nähdä isää ikäänkuin\npelkäävänä ja syyllisenä edessämme; tulin likemmäksi häntä, mutta\nVolodja käveli pää painuksissa, yhä poltellen edes takasin.\n\n-- Niinpä niin, ystäväni, semmoisia vehkeitä se teidän isä-ukkonne on\nnyt pannut alkuun, päätti hän punastuen, yskähdellen ja tarjoten\nminulle ja Volodjalle käsiänsä. Kyyneleitä oli hänen silmissään, kun\nhän sanoi tätä, ja käsi, jonka hän ojensi huoneen toisessa päässä\nolevalle Volodjalle, näytti vähän vapisevan. Tämä vapiseva käsi koski\nkovin kipeästi minuun, ja mieleeni tuli outo ajatus, joka vielä enemmän\nliikutti minua, nimittäin että isä oli palvellut Napoleonin sotaretken\naikana ja kuului olleen sangen urhoollinen upseeri. Minä tartuin hänen\nsuureen, suonekkaaseen käteensä ja suutelin sitä. Hän puristi lujasti\nminun kättäni ja purskahti itkuun, otti Ljubotshkan mustan pään\nmolempien käsiensä väliin ja alkoi suudella hänen silmiänsä. Volodja\noli pudottavinaan piippunsa ja kumartuessaan sitä ottamaan pyyhki salaa\nnyrkillään kyyneleen silmästään, sekä pujahti kenenkään huomaamatta\nhuoneesta.\n\n\n\n\nXXXVI\n\nYLIOPISTO.\n\n\nHäät oli vietettävät kahden viikon kuluttua: mutta luennot alkoivat\naikasemmin, ja me Volodjan kanssa matkustimme syyskuun alussa\nMoskovaan. Nehljudovit olivat jo myöskin palanneet maalta. Dmitri\n(jonka kanssa olimme erotessa päättäneet kirjottua toisillemme, mutta\ntietysti emme kertaakaan kirjottaneet), ajoi heti luokseni ja me\nsuostuimme niin, että hän seuraavana päivänä saattaa minut yliopistoon\nensi kertaa luentoja kuuntelemaan.\n\nOli kirkas, auringonpaisteinen päivä.\n\nHeti kun astuin luentosaliin, tunsin kuinka olentoni katoaa\nmitättömäksi tässä ilosessa nuorisolaumassa, joka lainehtii kirkkaassa,\nsuurien ikkunoiden läpi tulevassa päivänpaisteessa, meluten kaikissa\novissa ja käytävissä. Oleminen tämän äärettömän joukon jäsenenä tuntui\naika miellyttävältä. Mutta minulla oli hyvin vähän tuttavia kaikkien\nnäiden joukossa, ja niidenkin kanssa, jotka olivat tuttuja, rajottui\ntuttavuus päännyykäytyksiin ja sanoihin: \"päivää Irtenjev!\" Ympärilläni\ntervehdittiin, tungeskeltiin, kuului ystävyyden, hymyn, pilan sanoja\njoka taholta. Kaikkialla tunsin tuota nuorta seuraa yhdistävää sidettä,\nja tunsinpa vielä, että tämä side oli ikäänkuin jättänyt minut\nulkopuolellensa. Mutta tuo oli ainoastaan hetkellinen vaikutus. Siitä\nsyntyneen harmin vuoksi minä päinvastoin rupesin pian ajattelemaan,\nettä on hyväkin minun olla kuulumatta koko tähän seuraan, -- että\nminulla pitääkin olla oma erikoinen piirini hienompia ihmisiä, ja\nistuin kolmannelle penkille, missä istuivat kreivi B., purooni Z.,\nruhtinas P., Iivin ja muita samallaisia herroja, joista Iivin ja kreivi\nB. olivat minulle tuttuja. Mutta nämätkin herrat katsoivat minuun niin,\netten tuntenut kuuluvan heidänkään joukkoonsa. Aloin tarkastella mitä\nympärilläni tapahtui. Semjonov, harmaine hiustupsuineen ja valkoisine\nhampaineen, istui takin napit auki jotenkin lähellä minua ja pulpettiin\nnojautuneena pureskeli kynää. Se kymnasisti, joka oli ensimäisenä\nsuorittanut pääsytutkinnot, istui ensimäisellä penkillä poski yhä\nsidottuna mustalla liinalla ja leikki hopeaisen kellonavaimensa kanssa.\nIkonin, joka sittenkin oli kuin olikin tullut ylioppilaaksi, istui\nylimmällä penkillä sinisissä reunajuovaisissa housuissa, jotka\npeittivät koko saappaan. Hän huusi nauraen olevansa parnassilla.\nIlinka, joka kumarsi minulle ihmeekseni ei ainoastaan kylmästi, vaan\nvieläpä ylenkatseellisestikin, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa\nolevamme täällä yhdenvertaisia, istui ihan edessäni ja pantuaan\nhyvin tuttavallisesti jalkansa pulpetille (luullakseni minun\nkustannukselleni), jutteli toisen ylioppilaan kanssa, silloin tällöin\nkatsahdellen minuun. Vieressäni jutteli Iivinin joukkokunta\nranskankielellä. Nuo herrat tuntuivat minusta ylen tyhmiltä. Jokainen\nsana, jonka kuulin heidän keskustelustaan, tuntui minusta ei ainoastaan\ntyperältä, vaan väärin lausutultakin (ce n'est pas français, puhelin\nminä itsekseni), mutta taas Semjonovin, Ilinkan ja muiden asennot,\npuheet ja hommat tuntuivat minusta epähienoilta, sopimattomilta, ei\n\"comme il faut\".\n\nMinä en kuulunut mihinkään joukkokuntaan, ja tuutien itseni\nyksinäiseksi ja kykenemättömäksi lähestymiseen, vihottelin itsekseni.\nEräs ylioppilas edessäni olevalla penkillä puri kynsiään niin että\nsormien päät punersivat, ja tuo tuntui minusta niin vastenmieliseltä,\nettä siirryin kauemmaksi hänestä. Muistan tänä ensi päivänä olleeni\nmieleltäni hyvin surullinen.\n\nKun professori tuli esille ja kaikki vaikenivat, muistan laajentaneeni\nsatiirisen arvosteluni myöskin professoriin, ja minua oli\nhämmästyttävinään se, että hän alkoi luentonsa johdatuksella, jossa\nmielestäni ei ollut mitään järkeä. Olisin tahtonut, että luento olisi\nollut alusta loppuun niin järkevä, ettei siitä olisi voinut ottaa pois\neikä siihen lisätä ainoatakaan sanaa. Kun petyin, niin piirtelin\nvihkooni, joka oli kauniisti sidottu ja johon olin kirjottanut\n\"ensimäinen luento\", kahdeksantoista profiilia, jotka yhtyivät piiriin\nkukan tavalla, ja ainoastaan silloin tällöin olin liikuttavinani kättä\npaperilla, että professori olisi luullut minun kirjottavan muistiin.\nTämän luennon kestäessä tulin siihen päätökseen, että on aivan\ntarpeetonta kirjottua kaikkea, mitä professori tulee puhumaan, ja sitä\nsääntöä noudatinkin luentojen päättymiseen asti.\n\nSeuraavilla luennoilla en enää tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, olin\ntehnyt tuttavuuksia, puristanut toverien kättä, keskustellut, mutta\nsittenkään ei minun ja toverien välillä syntynyt todellista\nlähestymistä, ja vielä useinkin sain siis sydämmessäni surra ja\nteeskennellä. Iivinien joukkokuntaan eli aristokraatteihin, joiksi\nheitä yleensä sanottiin, en voinut yhtyä, koska, mikäli nyt muistan,\nvierastelin heitä, ja tervehdin ainoastaan silloin kuin he minua\ntervehtivät, mutta he puolestaan näyttivät hyvin vähän kaipaavan minun\ntuttavuuttani. Enemmistön kanssa taas en yhtynyt aivan toisista syistä.\nHeti kun tunsin, että joku toveri alkoi minuun kiintyä, minä annoin\nhänen tietää käyväni päivällisillä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona, ja\nettä minulla on omat vaunut. Tätä puhuin ainoastaan näyttäytyäkseni\nedullisemmalta puoleltani ja siinä tarkotuksessa, että toveri olisi\nminuun kiintynyt sen johdosta vielä enemmän; mutta melkein joka kerta\nkävi päinvastoin, niin että annettuani tietää sukulaissuhteestani\nruhtinas Ivan Ivanovitshiin, toveri ihmeekseni muuttui äkkiä ylpeäksi\nja kylmäksi.\n\nOlipa joukossamme muiden muassa vapaata paikkaa nauttiva ylioppilas\nOperov, vaatimaton, hyvin lahjakas ja ahkera nuorukainen, joka\ntervehtiessään piti kättä aina lautana, kääntämättä sormia ja tekemättä\nkädellä mitään liikettä, niin että toverit joskus piloilla tarjosivat\nhänelle kättä samalla tavalla vastaan. Minä istuin meikein aina hänen\nviereensä ja usein puhelin hänen kanssaan. Operov miellytti minua\nerittäinkin niiden vapaiden mielipiteiden vuoksi, joita hän lausui\nprofessoreista. Hän arvosteli hyvin selvään ja tarkasti jokaisen\nprofessorin luennoimista, jopa joskus ivasikin heitä, mikä suuresti\noudostutti ja hämmästytti minua, sanottu kun se oli hänen hiljaisella\npikku äänellään, joka piiperti hänen pikkuruikkuisesta suustaan. Siitä\nhuolimatta hän kuitenkin hyvin suurella huolella kirjotteli muistiin\nhienolla käsialallaan poikkeuksetta kaikki luennot. Me aloimme jo\ntutustua toisiimme, päätimme valmistua yhdessä, ja hänen pienet,\nharmaat lyhytnäköiset silmänsä alkoivat jo mielihyvällä kääntyä\npuoleeni, ilmestyessäni paikoilleni hänen viereensä. Mutta minä pidin\ntarpeellisena kerran keskustellessamme ilmottaa hänelle, että äitini\noli kuollessaan pyytänyt isää olemaan panematta meitä valtionkouluun,\nja että kaikki valtionkoulujen oppilaat saattoivat kyllä olla\noppineita, mutta minusta nähden myös jotain toista, nimittäin ce ne\nsont pas des gens comme il faut, -- sanoin minä änkyttäen ja tuntien\njostakin syystä punastuvani. Operov ei vastannut mitään, vaan\nseuraavilla kerroilla hän ei tervehtänyt minua ensiksi, ei tarjonnut\nkättään eikä jutellut, ja kun istuin paikoilleni, niin hän, kumartaen\npäänsä sormen etäisyydelle vihoista, oli niitä tutkivinaan. Minä\nihmettelin tätä Operovin aiheetonta kylmenemistä. Mutta pour un jeune\nhomme de bonne maison pidin sopimattomana hieroa sovintoa vapaapaikkaa\nnauttivan ylioppilas Operovin kanssa, ja jätin hänet siis rauhaan,\nvaikka hänen kylmenemisensä tunnustaakseni minua suuresti suretti.\nKerran saavuin ennen häntä, ja kun eräs mielikki professoreista oli\nluennoitseva, niin oli kokoontunut paljon semmoisiakin, jotka muuten\neivät käyneet luennoilla, ja kaikki paikat näin ollen olivat otetut;\nminä istuin Operovin paikalle, asetin vihkoni pulpetille ja poistuin.\nPalattuani luentosaliin huomasin vihkoni muutetuiksi takimmaiselle\npulpetille ja Operovin istuvan minun paikallani. Minä huomautin\nhänelle, että olin pannat siihen vihkoni.\n\n-- Mistä minä tiesin, vastasi hän punastuen ja katsomalla minuun.\n\n-- Toistan teille, että panin vihkoni tähän, sanoin uudelleen ja aloin\ntahallani kiivastua, aikoen pelottaa häntä urhoollisuudellani. --\nKaikki sen näkivät, lisäsin minä ympärillä oleviin ylioppilaihin\nkatsahtaen, mutta vaikka monet katsoivat uteliaina minuun, niin ei\nkukaan vastannut.\n\n-- Ei täällä paikkoja osteta, vaan se istuu, joka ennen ehtii, sanoi\nOperov vihasesti liikahtaen ja pahastuneena minuun vilkaisten.\n\n-- Se merkitsee, että te olette moukka, sanoin minä.\n\nOperov taisi murahtaa jotakin semmoista kuin: \"ja sinä olet tyhmä\nnulikka\", mutta minä en sitä yhtään kuullut. Ehkä olisin sentään jotain\nvielä lisännyt, mutta samassa ovi aukeni ja professori ilmestyi\nsinisessä frakissa, kumarsi ja nopeasti meni kateederille.\n\nMutta ennen tutkintoja, kun minulle tuli luentovihot tarpeellisiksi,\ntarjosi Operov, muistaen lupauksensa minulle omat vihkonsa ja ehdotti,\nettä lukisimme yhdessä.\n\n\n\n\nXXXVII\n\nSYDÄMMEN ASIOITA.\n\n\nSydämmen-asiain kanssa olin tänä talvena hyvinkin paljon tekemisissä.\nOlin näet kolmeen kertaan rakastunut. Kerran olin kovasti rakastunut\nerääseen hyvin täyteläiseen naiseen, joka minun läsnä ollessani\nratsasti Freitagin manesissa, ja jonka tähden minä joka tiistai ja\nperjantai, eli niinä päivinä, joina hän ratsasti, ilmestyin manesiin\nhäntä katsomaan, mutta joka kerta minä kovasti pelkäsin, ettei hän vaan\nhuomaisi minua ja asetuin senvuoksi aina hyvin kauas hänestä, nopeasti\npakenin sitä paikkaa, mistä hänen oli kulkeminen, ja huolimattomasti\nkäännyin pois, kun hän sattui katsahtamaan minuun päin. Tästä syystä en\nedes tullut tarkemmin nähneeksi hänen kasvojaan, enkä tähän päivään\nasti tiedä, oliko hän todella kaunis vai ei.\n\nDubkov, joka oli sen naisen kanssa tuttu, tapasi minut kerran manesissa\npiiloutuneena lakeijain ja turkkien taakse, joita nämä pitelivät, ja\nsaatuaan Dmitriltä kuulla tilani, tahtoi esittää minut tuolle\namatsoonille, -- josta niin pelästyin, että suinpäin hyökkäsin\nmanesista ulos, ja pelosta, että hän oli sille jo maininnut minusta, en\nuskaltanut enää pistää jalkaani manesiin, en edes tulla lakeijoihin\nasti.\n\nKun rakastuin tuntemattomiin ja erittäinkin naimisissa oleviin naisiin,\njouduin vielä tuhat kertaa pahemman ujouden alaiseksi kuin se, joka oli\nminut vallannut Sonitshkan edessä. Minä pelkäsin enin kaikesta\nmaailmassa, että rakkauteni esine saisi tietää rakkaudestani tai edes\nolemassaolostanikin. Minusta näytti, että jos hän vaan olisi saanut\ntietää siitä tunteesta, joka minulla häntä kohtaan oli, niin se olisi\nollut hänelle semmoinen loukkaus, jota hän ei olisi voinut koskaan\nanteeksi antaa. Ja kylläpä olikin asian laita semmoinen, että jos tuo\namatsooni olisi päässyt perille, millä silmillä minä häntä lakeijain\ntakaa katselin, ja kuinka minä kuvailin ryöstäväni hänet ja vieväni\nmaalle, ehkä hänen loukkaantumisensa olisi ollutkin oikeutettu. Mutta\nselvästi en voinut käsittää, että tuntemalla minut hän ei vielä\ntarvinnut tuntea ajatuksiani, ja että ei siis olisi ollut mitään\nhäpeällistä tutustua hänen kanssaan.\n\nToisen kerran rakastuin Sonitshkaan, kun tapasin hänet sisareni luona.\nToinen rakkauteni häneen oli jo kauan sitten haihtunut, mutta minä\nrakastuin vielä uuden kerran häneen sen johdosta, että Ljubotshka antoi\nminulle vihkosen runoja, jotka Sonitshka oli jäljentänyt ja jossa\nvihossa Lermontovin \"Demooni\" oli muutamissa synkän rakkauden kohdissa\nalleviivotettu punasella läkillä ja kukkia sivujen väliin pistetty.\nMuistin, kuinka Volodja oli suudellut viime vuonna neitosensa kukkaroa.\nMinä koetin tehdä samaa, ja todellakin, kun ollessani illalla yksin\nhuoneessani aloin haaveksien katsella kukkaa ja viedä sitä huulilleni,\nniin tulin jonkinlaiselle miellyttävälle itkupäälle ja olin uudestaan\nrakastunut, eli oikeastaan semmoista muutamien päivien kuluessa\nkuvailin.\n\nKolmannen kerran vihdoin rakastuin tänä talvena erääseen neitoseen,\njohon Volodjakin oli rakastunut ja joka kävi meillä. Tässä neitosessa\nmuistaakseni ei ollut yhtään mitään kaunista, ainakaan ei sitä\nkaunista, joka tavallisesti oli mieleeni. Hän oli erään moskovalaisen\netevän ja oppineen naisen tytär, pieni, laiha, päässä pitkät,\nenglantilaiset kutrit ja profiili läpikuultava. Kaikki sanoivat, että\ntämä neiti on vielä äitiänsäkin oppineempi ja etevämpi; mutta tätä\nasiaa en minä voinut arvostella, sillä tuntien jonkinlaista jumaloivaa\npelkoa hänen järkensä ja oppinsa edessä, olin ainoastaan yhden kerran\npuhunut hänen kanssansa ja silloinkin sanomattomalla vavistuksella.\nMutta Volodjan ihastus -- ja hän ihastusta osottaessaan ei milloinkaan\nvälittänyt ympäristöstä -- tarttui minuun semmoisella voimalla, että\nkiihkeästi rakastuin neitiin. Kun aavistin, että Volodja pahastuu, jos\nsaa tietää, että \"kaksi velimiestä oli rakastunut yhteen ja samaan\nneitiin\", en puhunut hänelle mitään rakkaudestani. Minulle tuotti tässä\ntunteessa juuri se ajatus tyydytystä, että rakkautemme oli siihen\nmäärään puhdas, ettemme riitaantuneet keskenämme vaikka sen esineenä\noli sama ihana olento, vaan olimme kumpikin valmiit uhraantumaan\ntoistemme hyväksi, jos se tulisi välttämättömäksi. Vaikka tosin mitä\nuhraantumiseen tuli, ei Volodja tainnut olla siihen niinkään valmis,\nsillä hän oli rakastunut niin kiihkeästi, että oli aikonut antaa\nkorvalle ja vaatia kaksintaisteluun erästä todellista diplomaattia,\njonka oli määrä mennä tuon neidin kanssa naimisiin. Mutta minun oli\nhyvin mieluista uhrata tunteeni, ehkä siksi, ettei se paljon vaivaa\nmaksanut, koska olin ainoastaan yhden kerran antautunut hienoon\nkeskusteluun tämän neidin kanssa klassillisen musiikin arvosta, ja\nrakkauteni kaikista ponnistuksista huolimatta haihtui seuraavalla\nviikolla.\n\n\n\n\nXXXVIII\n\nTANSSIAISISSA.\n\n\nHuvitukset, joihin vanhempaa veljeäni matkien aijoin antautua\nylioppilaaksi päästyäni, menivät tänä talvena kokonaan myttyyn. Volodja\ntanssi hyvin paljon, isä kävi myöskin tanssiaisissa nuoren vaimonsa\nkanssa; mutta minua luultavasti pidettiin joko liian nuorena taikka\nkykenemättömänä näihin huvituksiin, eikä kukaan esittänyt minua niille\npiireille, joissa tanssiaisia pantiin toimeen. Huolimatta\navomielisyyden lupauksesta Dmitrille en sanonut hänelle enkä liioin\nkenellekään muulle, kuinka kovasti mieleni olisi tehnyt tanssiaisiin ja\nkuinka kipeästi minua kirveli se seikka, että minä unohdettiin ja\nnäyttiin pidettävän vaan jonkinlaisena filosoofina, joksi minä juuri\nsen pakon vuoksi tekeydyinkin.\n\nMutta tänä talvena oli illanvietto ruhtinatar Kornakovin luona. Hän\nitse kutsui meidät kaikki ja muiden muassa minut, joten minun oli nyt\nensi kertaa ajaminen tanssiaisiin. Ennen lähtöä tuli Volodja luokseni\nminun huoneeseeni ja tahtoi nähdä kuinka minä pukeudun. Minua suuresti\nkummastutti ja arvoitutti tämä hänen menettelynsä. Olin luullut, että\nhalu näyttää kauniisti pukeutuneelta oli hyvin häpeällinen ja että sitä\noli peittäminen; hän sitä vastoin piti tuota halua siihen määrään\nluonnollisena ja välttämättömänä, että ihan avomielisesti sanoi\npelkäävänsä, etten minä vaan häpäisisi itseäni. Hän käski minun\nvälttämättä vetää jalkaani kiiltonahkakengät ja kauhistui, kun aijoin\npanna käteeni säämiskähansikkaita: hän ripusti kellonvitjani jollakin\nomituisella tavalla, ja vei mukaansa Kuznetskin kadulle parturille.\nTukkani kiharrettiin. Volodja astui syrjälle ja katseli minua vähän\nloitompata.\n\n-- Kas nyt on hyvä, mutta ettekö todellakaan voi saada noita tupsuja\nsilitetyiksi? sanoi hän kääntyen tukanlaittajan puoleen.\n\nMutta vaikka M-r Charles olisi kuinkakin kummallisilla ja limaisilla\nessensseillä voidellut tupsujani, ne sittenkin kohosivat heti kun panin\nhatun päähäni, ja yleensäkin näytti minusta kiharrettu pääni paljon\nrumemmalta kuin ilman kiharoita. Ainoa pelastukseni oli tekeytyä\nleväperäiseksi ja huolimattomaksi. Ainoastaan siinä muodossa saattoi\nulkomuotoni näyttää joltakin.\n\nVolodja taisi olla samaa mieltä, koska pyysi minun hävittää kiharrus,\nja kun sen tein, enkä sittenkään näyttänyt kauniilta, ei hän enää\nkatsonut minuun, vaan koko matkan Kornakoviin asti pysyi vaiteliaana ja\nsurullisena.\n\nKornakoville tulin Volodjan kanssa sangen rohkeana; mutta kun\nruhtinatar sitten pyysi minua tanssimaan, ja minä vaikka olin tullut\njuuri tanssimisen aikeissa, en sanonut tanssivani, niin aristuin sen\njohdosta taas, ja jäätyäni yksin tuntemattomien ihmisten loukkoon\njouduin tuohon tavalliseen mahdottomaan, yhä kasvavaan ujoudentilaan.\nMinä seisoin mykkänä samalla paikalla koko illan.\n\nValssin aikana yksi ruhtinattarista lähestyi minua ja tuolla koko\nperheelle omituisella virallisella ystävyydellä kysyi minulta, miksi en\ntanssi? Muistan kuinka minä tällöin aristuin, mutta kuinka samalla\naivan tahtomattani kasvoilleni levisi itsetyytyväinen hymy ja minä\naloin puhua ranskaksi mitä pöyhkeimmillä lauseilla semmoista lorua,\njota nytkin vielä kymmenien vuosien kuluttua häpeän muistaa. Varmaankin\noli minuun musiikki sillä tavoin vaikuttanut, -- oli kiihottanut\nhermoni ja toivoakseni tehnyt kuulumattomaksi vähemmän selvän osan\npuheestani. Minä löpisin jotain ylhäisimmästä seurapiiristä, sen\nmiesten ja naisten tyhjyydestä, ja laskettelin sellaista puuta heinää,\nettä piti vihdoin pysähtyä kesken lausetta, jota ei ollut enää mitään\nmahdollisuutta lopettaa.\n\nTuo yksin jo rotunsakin puolesta seurusteluun taipuisa ruhtinatar\nhämmästyi ja katsahti moittien minuun. Minä vaan hymyilin. Tällä\nkriitillisellä hetkellä Volodja, joka huomattuaan minun kiihkeän\npuheeni tahtoi luultavasti tietää, millä viisauksilla minä lunastan\nitseäni vapaaksi tanssista, lähestyi meitä yhdessä Dubkovin kanssa.\nHuomattuaan minun hymyilevät kasvoni ja ruhtinattaren säikähtyneen\nilmeen ja kuultuaan sitten sen kauhean lorun, jolla puheeni lopetin,\nhän punastui ja kääntyi pois. Ruhtinatar myöskin nousi ja läksi\nluotani. Minä sittenkin hymyilin, mutta samalla niin kovasti kärsin\ntästä tyhmyydestäni, että olisin ollut valmis vajoomaan maan alle, ja\nettä minun oli välttämätöntä hinnalla millä hyvänsä ruveta liikkumaan\nja puhumaan jotain, tullakseni ulos siitä asemasta, jossa olin.\nLähestyin senvuoksi Dubkovia ja kysyin montako valssia hän oli\nsuorittanut hänen kanssaan. Olin näet olevinani muka leikkisä ja\niloinen, mutta oikeastaan rukoilin vaan apua siltä samalta Dubkovilta,\njolle olin huutanut: \"suu kiinni!\" päivällisillä Jahrin ravintolassa.\nDubkov ei ollut kuulevinaan ja kääntyi toiseen päin. Koetin lähestyä\nVolodjaa ja sanoin hänelle yli voimain koettaen antaa äänelleni pilan\nväreen: -- \"No mitä, Volodja, tokko olet _väsynyt_?\" Mutta Volodja\nkatsahti minuun ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: -- \"etpä sinä puhu\ntuolla lailla, kun olemme kahden kesken\", ja sanaakaan sanomatta lähti\nluotani, nähtävästi peläten, etten minä vielä takertuisi hänen\nseuraansa.\n\n\"Nyt siis jo veljenikin hylkää minut!\" ajattelin minä.\n\nMinulla ei kuitenkaan riittänyt voimaa lähteä tanssiaisista. Synkkänä\nseisoin loppuun asti samalla paikalla, ja vasta kun kaikki pois\nlähtiessä tungeskelivat eteisessä, ja lakeija auttaessaan palttoota\nylleni satutti sillä lakkini reunaan, niin että tämä nousi, minä itku\nkurkussa rupesin luonnottomasti nauramaan, ja kääntymättä erikoisesti\nkenenkään puoleen sain kuin sainkin sanotuksi: \"comme c'est gracieux!\"\n\n\n\n\nJUOMINGIT.\n\n\nVaikka Dmitrin vaikutuksen alaisena en vielä ollutkaan antautunut\ntavallisiin ylioppilashuvituksiin, joita sanottiin vifteiksi, tulin jo\ntänä talvena kerran tilaisuuteen ottamaan osaa siihen iloon, mutta\nsiitä ei jäänyt minulle aivan mieluista muistoa. Näin se oli.\n\nVuoden alussa, kerran luennolla, paroni Z., pitkä, vaaleaverinen,\nsangen totisen näköinen, säännöllisen kasvoinen nuori mies kutsui\nmeidät kaikki luokseen viettämään toveri-iltamaa. \"Meidät kaikki\"\nmerkitsi enemmän tai vähemmän comme il faut vaatimuksia täyttäviä\ntoveruksia, joiden joukkoon tietysti eivät kuuluneet Grappit, ei\nSemjonovit, ei Operovit, eivätkä nuo muut puolivillaiset herrat.\nVolodja hymähti ylenkatseellisesti, kun sai kuulla minun lähtevän\nensikurssilaisten viftiin: mutta minä puolestani odotin harvinaista ja\nsuurta huvia tästä minulle vielä tuntemattomasta ajanvietosta, ja\nmääräaikana, täsmälleen kello kahdeksan, saavuin paroni Z:n luo.\n\nParoni Z. otti vastaan vieraita valkosessa liivissä, takin napit auki,\npienenlaisen rakennuksen valaistussa salissa ja vierashuoneessa. Hänen\nvanhempansa olivat luovuttaneet juhlaa varten koko illaksi päähuoneet.\nKäytävässä näkyi uteliaiden palvelustyttöjen hameita ja päitä ja\nruokasalissa vilahti jokin rouva, jonka otaksuin itse paronittareksi.\nVieraita oli noin parikymmentä henkeä, kaikki ylioppilaita, paitsi\nherra Frostia, joka oli tullut yhdessä Iivinien kanssa, ja muuatta\npitkää, punatukkaista siviliherraa, joka oli kemujen johtajana ja\nesitettiin kaikille paronin sukulaisena ja entisenä tarttolaisena\nylioppilaana. Liian kirkas valaistus ja tavallinen virallinen huoneiden\njärjestys vaikuttivat alussa niin kylmentävästi koko nuorisoon, että\nkaikki pysyttelivät seinämillä, lukuunottamatta muutamia uskalikkoja ja\ntarttolaista ylioppilasta, joka jo oli avannut liivinsä napit ja\nnäytti olevan läsnä yhtaikaa jokaisessa huoneessa ja joka huoneen\njoka nurkassa, ja tuntui täyttävän koko huoneen soinukkaalla,\nmiellyttävällä, milloinkaan vaikenemattomalla tenorillaan. Toverit sitä\nvastoin olivat enimmäkseen vaiti ja sävyisästi keskustelivat\nprofessoreista, tieteistä, tutkinnoista tai yleensä totisista ja mieltä\nkiinnittävistä asioista. Kaikki erotuksetta tirkistelivät tuon\ntuostakin ruokasalin ovelle päin, ja salaamisesta huolimatta oli\nkaikkien kasvoilla kysymys: \"eiköhän jo olisi aika alkaakin.\"\nMinustakin näytti, että oli jo aika alkaa, ja odotin tätä _alkua_\nmaltittomalla innolla.\n\nTeenjuonnin jälkeen, jota lakeijat kantoivat vieraiden eteen ympäri\nhuonetta, kysyi tarttolainen ylioppilas Frostilta venäjäksi:\n\n-- Osaatko laittaa boolia, Frost?\n\n-- O ja! vastasi Frost saksaksi, mutta tarttolainen kysyi häneltä taas\nvenäjäksi.\n\n-- Ryhdyppä siis laittamaan (he sinuttelivat toisiaan entisinä Tarton\nylioppilaina), ja Frost rupesi pitkin askelin kulkemaan vierashuoneesta\nruokasaliin ja ruokasalista vierashuoneeseen, ja pian ilmestyi\npöydälle suuri soppavati, jonka päällä kolmen ristikkäin asetetun\nylioppilasmiekan varassa seisoi kymmenen naulan painoinen sokeritoppa.\nParoni Z. kulki tällä välin herkeämättä vieraan luota vieraan luo,\njotka olivat kokoontuneet vierashuoneeseen katsomaan soppavatia, ja\nliikkumattomin, totisin kasvoin puhui kaikille melkein yhtä ja samaa:\n\"hyvät herrat, juokaamme yleinen veljenmalja, eihän meidän kurssillamme\nmuuten synny mitään toveruutta. Avatkaa toki takkinne, tai riisukaa ne\nkokonaan, niinkuin hän tuolla.\" Tarttolainen ylioppilas oli todellakin\nriisunut takkinsa ja käärinyt hihansa valkosia kyynäspäitä ylemmäksi,\nsekä seisten tanakasti hajareisin paraikaa sytytteli soppavatiin\nkaadettua rommia.\n\n-- Hyvät herrat, sammuttakaa kynttilät! huusi tarttolainen äkkiä niin\ntarmokkaan äänekkäästi, ettei olisi voinut kuulua kovemmalta, jos\nolisimme kaikki suu auki yhtaikaa kiljuneet. Mutta me katselimme\näänettöminä soppavatia ja tarttolaisen valkoista paitaa, ja tunsimme\nratkaisevan juhlahetken tulleen.\n\n-- Löschen sie die Lichter aus, Frost! huusi tarttolainen uudelleen,\ntällä kertaa saksaksi, koska taisi olla ylen innoissaan. Frost ja me\nmuut rupesimme sammuttamaan kynttilöitä. Huoneeseen tuli pimeä,\nainoastaan valkoset hihat ja kädet, jotka kannattivat miekkain päällä\nolevaa sokeritopanpäätä, olivat sinertävän liekin valaisemat. Äänekäs\ntarttolaisen tenori ei ollut enää yksinäinen, sillä huoneen kaikissa\nnurkissa oli alettu puhua ja nauraa. Monet riisuivat takkinsa\n(erittäinkin ne, joilla oli hienot ja moitteettoman puhtaat paidat),\nminä tein samoin, ja ymmärsin, että _nyt se oli alkanut_. Vaikka mitään\nerikoisen hauskaa ei vielä ollut, olin kuitenkin lujasti vakuutettu\nsiitä, että kyllä siitä hyvä tulee jahka vaan juomme lasillisen tuota\njuomaa.\n\nJuoma kypsyi. Tarttolainen ylioppilas kaateli sitä laseihin, ja\nkaatelipa paljon syrjäänkin, sekä huusi: \"no nyt, hyvät herrat,\nalkakaamme.\" Kun olimme jokainen ottaneet käsiimme täyteen kaadetut\ntahmeat lasit, virittivät ylioppilas ja Frost saksalaisen laulun, jossa\nusein toistettiin huudahdusta _juhhei!_ me aloimme kaikki epätasaisesti\nlaulaa mukana, kilistelimme laseja, jotain huusimme, ylistimme juomaa,\njota joimme käsi kierrettynä toverin käden ympäri, tai ilman tätä\ntemppua. Nyt ei ollut enää mitään odotettavaa, vifti oli täydessä\nmenossa. Olin juonut jo kokonaisen lasin, minulle kaadettiin toinen,\nohimoissani jyskytteli, ympärilläni kuului huutoja ja naurua, mutta ei\nsittenkään tuntunut hauskalta, olinpa päinvastoin vakuutettu siitä,\nettä minun ja muiden oli ikävä, vaan että pidimme jostakin syystä\ntarpeellisena teeskennellä, että oli hyvin hauskaa. Teeskennellä ei\ntarvinnut ainoastaan tarttolainen ylioppilas: hänen kasvonsa kävivät\nyhä punasemmiksi ja hänen äänensä oli yhä kuuluvampi, hän täytteli\nkaikille tyhjät lasit ja kaateli yhä enemmän pöydälle, joka oli\ntullut joka paikasta imeläksi ja tahmeaksi. En muista enää, mitkä\nasiat seurasivat toisiansa, muistan ainoastaan, että minä tänä\niltana hirveästi rakastin tarttolaista ylioppilasta ja Frostia, opin\nulkoa saksalaisen laulun, ja suutelin heitä molempia imeliin huuliin;\nmuistan myöskin, että samana iltana vihasin tarttolaista ylioppilasta\nja aijoin paiskata häntä vastaan tuolin, mutta pidätin itseni; muistan,\nettä paitsi tuota kaikkien ruumiinjäsenten tottelemattomuutta, jota\nolin kokenut myöskin noissa päivällisissä Jahrin ravintolassa, minun\nsärki ja pyörrytti niin päätäni, että kovasti pelkäsin heti kuolevani;\nmuistan vielä, että me jostakin syystä istuimme kaikki lattialle ja\nkäsiämme huitoen ja laulaen kansanlaulua Volgasta matkimme soutamista,\nja että minä silloin ajattelin sitä aivan tarpeettomaksi tempuksi;\nmuistan edelleen että minä permannolla maaten painin mustalaispainia,\nnyrjäytin jollekin kaulanikaman ja ajattelin, että tuota ei olisi\ntapahtunut, ellei hän olisi ollut humalassa; muistan, että syötiin\nillallista ja juotiin vielä jotakin toista juomaa, -- että minä kävin\npihalla virkistymässä, -- että päähäni tuntui kylmältä, -- että\nlähtiessä oli hirveän pimeä, että vaunujeni astinlauta oli tullut\nviettäväksi ja liukkaaksi, eikä Kuismasta voinut pidellä, koska hän oli\ntullut heikoksi ja heilui kuin ruoko; mutta myös muistan erittäinkin,\nettä tänä iltana kaiken aikaa tiesin menetteleväni hyvin tyhmästi, kun\nteeskentelin iloa ja olin muka rakastavinani juomista ja olevinani\naivan selvä, ja myöskin lakkaamatta tunsin muidenkin menettelevän hyvin\ntyhmästi, kun teeskentelivät samaa. Minusta näytti, että jokaisen oli\nsamoin epämieluista olla kuin minunkin, mutta kun jokainen luuli yksin\ntuntevansa tätä epämiellyttäväisyyttä, niin jokainen myöskin piti\nvelvollisuutenaan teeskennellä iloa ollakseen häiritsemättä yleistä\niloa: tämän ohella pidin, ihmeellistä kyllä, velvollisuutenani\nteeskennellä yksistään siitäkin syystä, että soppavatiin oli ajettu\nkolme pullollista samppanjaa, à kymmenen ruplaa, ja kymmenen\npullollista rommia à neljä ruplaa, mikä teki yhteensä seitsemänkymmentä\nruplaa, illallista laskematta. Olin aivan varma, että asian laita oli\ntämmöinen. Senpä vuoksi minua seuraavan päivän luennolla suuresti\nkummastutti, kun toverini, jotka olivat illalla olleet paroni Z:n\nluona, eivät lainkaan hävenneet muistella mitä olivat siellä\nsuoritelleet, vaan päinvastoin kertoivat illan tapahtumista tahallaan\nniin ääneen, että muut ylioppilaat saattoivat kuulla. He kehuivat\njuominkeja suuremmoisiksi, sanoivat että tarttolaiset ovat niissä\nasioissa mestareja, ja että paronin luona oli juotu neljäkymmentä\npullollista rommia kahteenkymmeneen mieheen, joista miehistä monet\nolivat jääneet pöytien alle. En voinut käsittää, minkä vuoksi he tätä\nkertoivat ja laskettelivat lisäksi vielä valeitakin.\n\n\n\n\nXL\n\nYSTÄVYYS NEHLJUDOVIEN PERHEEN KANSSA.\n\n\nTänä talvena tapasin hyvin usein sekä Dmitriä itseään, joka kävi tuon\ntuostakin meillä, että myös koko heidän perhettään, johon olin alkanut\nkiintyä.\n\nNehljudovilaiset -- äiti, täti ja tytär -- viettivät kaiket illat\nkotona ja ruhtinatar rakasti, että iltasin hänen luokseen kokoontui\nnuorisoa, semmoisia miehiä, jotka pystyivät -- kuten hän sanoi --\nviettämään koko illan ilman kortteja ja tansseja. Mutta arvatenkin oli\ntämmöisiä miehiä harvassa, koskapa minä, joka kävin heidän luonaan\nmelkein joka ilta, harvoin tapasin siellä vieraita. Olin läheltä\ntutustunut tämän perheen jäseniin, heidän erilaisiin tunnelmiinsa, olin\njo päässyt heidän keskinäisten suhteittensakin perille, tottunut heidän\nhuoneihinsa ja huonekaluihin, ja kun ei ketään vieraita ollut, tunsin\nitseni peräti vapaaksi, lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin\njäin kahden kesken Varinkan seuraan. Minusta yhä näytti, että hän,\nollen rumanpuoleinen neiti, olisi kovin halunnut, että olisin häneen\nrakastunut. Mutta jo tämäkin tukaluus alkoi mennä ohitse. Hän osotti\nkyllin selvään hänelle olevan yhdentekevää puhuiko hän minun, vai\nveljensä, vai Ljubov Sergejevnan kanssa, niin että vihdoin totuin\nkatsomaan häneen luonnollisesti, niinkuin tavalliseen ihmiseen, joka ei\nmitenkään häpeä osottaa sitä iloa, minkä hänen seuransa hänelle\ntuottaa. Tuttavuutemme kestäessä hän kaiken aikaa esiintyi minun\nsilmissäni -- päivin: milloin hyvin rumana, milloin rumanpuoleisena\nneitinä, mutta hänen suhteensa en kertaakaan kysellyt itseltäni, olenko\nrakastunut vai en. Joskus kyllä puhelin välittömästi hänen itsensä\nkanssa, mutta useimmiten kuitenkin puhelin hänen kanssaan kääntyen\nLjubov Sergejevnan tai Dmitrin puoleen, ja tämä jälkimäinen puhelutapa\nminua erittäin miellytti. Minulle tuotti suurta tyydytystä jutella\nhänen läsnä ollessaan, kuulla hänen laulavan ja yleensä tietää hänen\nolemisestaan samassa huoneessakin, jossa itse olin; mutta ajatus siitä,\nmillaiseksi suhteeni Varinkaan vastaisuudessa muodostuu, ja entinen\naikomukseni uhrautua ystäväni hyväksi, jos tämä rakastuu sisareeni,\ntuli enää harvoin mieleeni. Jos tämmöiset ajatukset juolahtivatkin\npäähäni, niin tuntien tyytyväisyyttä nykyisyyteen tahtomattanikin\nkarkotin tulevaisuuden ajatukset.\n\nTästä läheisestä tutustumisesta huolimatta pidin välttämättömänä\nvelvollisuutenani peittää Nehljudovien koko joukkokunnalta ja\nerittäinkin Varinkalta varsinaisia tunteitani ja mielihalujani,\nkoetinpa päinvastoin osottaa itseäni ihan toiseksi nuoreksi mieheksi\nkuin oli se, mikä todellisuudessa olin, jopa semmoiseksi joutumista\ntodellisuudessa ei olisi voinut ollakaan. Koetin näyttäytyä tuliseksi,\ninnostuvaksi, huudahtelin ihastuksesta, tein innokkaita kädenliikkeitä,\nkun jokin minua muka hirveästi miellytti, samalla kun koetin näyttäytyä\nvälinpitämättömäksi jokaiseen todella kummallisempaan asiaan, jonka\nnäin tai josta minulle kerrottiin: koetin esiintyä ilkeänä ivaajana,\njolla ei ole mitään pyhää, ja samalla myös hienona havaintojen\ntekijänä: koetin esiintyä loogillisena kaikissa teoissani, tarkkana ja\ntäsmällisenä elämässä, ja samalla kuitenkin kaikkea aineellista\nhalveksivana. Voin rohkeasti väittää olleeni todellisuudessa paljoa\nparempi kuin se outo olento, jota koetin itsestäni saada; mutta\nsittenkin, semmoisenakin miksi tekeydyin, kiintyivät Nehljudovit\nminuun, eivätkä onnekseni näyttäneet uskovan valheolentooni. Ljubov\nSergejevna oli ainoa, joka piti minua mitä suurimpana egoistina,\njumalattomana pilkkaajana, eikä tuntunut rakastavan minua. Hän kinaili\nusein kanssani, suuttui ja hämmästytti minua katkonaisilla, kaikkea\nyhteyttä vailla olevilla lauseillaan. Mutta Dmitri pysyi häneen yhä\nentisissä kummallisissa, enemmän kuin ystävällisissä suhteissa eikä\nsanonut kenenkään ymmärtävän Ljubov Sergejevnaa, joka muka teki hänelle\nhyvin paljon hyvää. Ja tämä heidän keskinäinen ystävyytensä yhä\nentiseen tapaan katkeroitti koko perhettä.\n\nVarinka, jutellessaan kerran kanssani tästä kaikille meille\nkäsittämättömästä liitosta, selitti sen näin:\n\n-- Dmitri on itserakas. Hän on liian ylpeä, ja niin viisas kuin onkin,\npitää hyvin paljon ylistyksestä ja ihailusta, tahtoo aina olla\nensimäinen, mutta täti kaikessa viattomuudessaan on hänen ihailijansa\neikä ole kyllin hienotunteinen peittääkseen tätä ihailuaan, joten tulee\nimarrelleeksi Dmitriä, ei kyllä teeskennellysti vaan aivan tosissaan.\n\nTämä väite painui mieleeni, ja kun myöhemmin sitä seuloin, en voinut\nolla ajattelematta, kuinka viisas Varinka sentään oli, jonka johdosta\nmielihyvällä enensin hänelle arvonantoani. Tämmöisiä arvon-enennyksiä\nhavaitun järkevyyden ja muiden siveellisten ansioiden perustuksella\ntein kyllä mielihyvällä, mutta kuitenkin jonkinlaisella ankaralla\npunnitsemisella, enkä koskaan päästänyt itseäni innostumaan ja\nnostamaan arvonantoani huippuunsa. Niinpä kun Sofia Ivanoviin, joka\nsaattoi väsymättä hänestä puhua, minulle kertoi miten Varinka neljä\nvuotta sitten lapsena maalla oli kerran luvatta antanut kaikki\nvaatteensa ja kenkänsä talonpoikaislapsille, niin että vaatteita\npiti sitten hakea takasin, en minä heti pitänyt tätä tapausta\narvon-enennystä ansaitsevana, vaan mielessäni ivasin häntä tuommoisen\nepäkäytännöllisen katsantotavan johdosta.\n\nKun Nehljudoveilla oli vieraita, joskus muiden muassa myös Volodja ja\nDubkov, vetäysin minä tyytyväisenä ja kotolaisen rauhallisella\ntunteella viimeiselle taka-alalle, en puhellut, vaan ainoastaan\nkuuntelin mitä muut puhuivat. Ja kaikki mitä muut puhuivat, näytti\nminusta niin uskomattoman typerältä, että hengessäni ihmettelin, kuinka\nniin viisas, loogillinen nainen kuin ruhtinatar ja koko hänen\nperheensä, saattoi kuunnella semmoisia loruja, vieläpä vastata niihin.\nJos olisin silloin huomannut verrata näitä loruja, joita muut puhuivat,\nsiihen mitä puhuin itse, kun ei heitä ollut, en varmaankaan olisi\nihmetellyt. Vielä vähemmin olisin ihmetellyt, jos olisin päässyt\nkäsittämään, että meidän omat kotolaiset -- Audotja Vasiljevna,\nLjubotshka ja Katinka -- olivat juuri samallaisia naisia kuin kaikki\nmuut, ei ollenkaan ala-arvoisempia, ja olisin muistanut, kuinka Dubkov,\nKatinka ja Audotja saattoivat pitkinä iltoina jutella keskenään\niloisesti hymyillen; kuinka Dubkov melkein joka kerta ja milloin minkin\ntekosyyn nojalla alkoi tuntehikkaasti deklamoida: \"Au bouquet de la\nvie, infortuné convive...\" tai kohtia \"Demoonista\", ja yleensä millä\ninnolla ja mitä tyhmyyksiä he puhuivat monta tuntia peräkkäin.\n\nTietysti vieraiden läsnäollessa Varinka tuli minua vähemmin\nhuomanneeksi kuin ollessani kahden kesken, ja silloin ei luettu ääneen\neikä soiteltu, joka muuten oli niin hauskaa. Seurustellessaan vieraiden\nkanssa hän menetti minusta nähden parhaimman puolensa -- tuon\nrauhallisen järkevyytensä ja luonnollisuutensa. Muistan miten hänen\nkeskustelunsa teatterista ja ilmasta veljeni Volodjan kanssa minua\noudostuttivat. Tiesin Volodjan välttävän ja halveksivan banaalisuutta\nenemmän kuin mitään muuta maailmassa, samoin Varinkakin aina nauroi\nteeskenneltyä mielenkiintoa \"ilma\"-keskusteluissa y.m., -- mutta miksi\nhe yhteen tultuaan molemmat alituiseen puhuivat mitä joutavinta roskaa,\nja ikäänkuin häpesivät toistensa puolesta? Joka kerta tämmöisten\nkeskustelujen jälkeen minä itsekseni vihottelin Varinkalle, seuraavana\npäivänä laskin pilaa eilisistä vieraista, mutta olon Nehljudovien\nperhepiirissä tunsin vielä hauskemmaksi.\n\nMiten olikaan, aloin tuntea huvittavammaksi seurustella Dmitrin kanssa\nhänen äitinsä vierashuoneessa, kuin kahden kesken Dmitrin kanssa.\n\n\n\n\nXLI\n\nYSTÄVYYS NEHLJUDOVIN KANSSA.\n\n\nJuuri tähän aikaan riippui ystävyyteni Nehljudovin kanssa enää vaan\nhiuskarvasta. Olin jo liian kauan arvostellut häntä ollakseni näkemättä\nhänessä vikoja; mutta nuoruuden alkuaikoina me rakastamme ainoastaan\nintohimon perustuksella, ja siksi ainoastaan täydellisiltä näyttäviä\nihmisiä. Mutta heti kun intohimon usva alkaa vähitellen häipyä tai sen\nläpi tahtomattammekin arvostelun selvät säteet välkähtävät ja me näemme\nintohimomme esineen sen oikeassa valossa, ansioineen ja puutteineen,\nniin puutteellisuudet, odottamatta esiin tulleina, kouraantuntuvina,\nliioteltuina pistävät silmiimme, uutuuden viehätys ja toivo, että\njoku toinen ihminen saattaa silti olla täydellinen, edistävät\nkylmentymistämme jopa vastenmielisyyttäkin entistä intohimomme esinettä\nkohtaan, ja säälimättä me heitämme sen luotamme ja kiirehdimme uutta\ntäydellisyyttä hakemaan. Ettei minun käynyt juuri samoin suhteissani\nNehljudoviin, siitä saan kiittää hänen itsepintaista, pedantillista,\nenemmän järkiperäistä kuin sydämmellistä kiintymystänsä minuun, jota en\nolisi mitenkään kehdannut pettää. Paitsi sitä meitä liitti toisiimme\ntuo merkillinen avomielisyyden lupauksemme. Erottuamme me ikäänkuin\npelkäsimme jättää toinen toisemme valtaan kaikkia noita toiselle\nuskottuja ja itseä hävettäviä siveys-salaisuuksia. Toiselta puolen taas\ntuo avomielisyyden periaatteemme, kuten molemmat näimme, ei enää\npitkään aikaan tullut välillämme noudatetuksi, vaan päinvastoin\nhäiritsi meitä ja synnytti outoja keskinäisiä suhteita välillemme.\n\nDmitrin luona tapasin tänä talvena melkein joka kerta hänen\nylioppilastoverinsa, Bezobedovin, jonka kanssa hän luki yhdessä.\nBezobedov oli pienenläntä, rokonarpinen, laiha mies, jonka kädet olivat\naivan pienet ja syyläin peittämät, tavaton tukka aina kampaamatonna,\nvaatteet aina repaleisina; hän oli likanen, sivistymätön ja\nhuonopäinenkin. Dmitrin välit hänen kanssaan, samoin kuin Ljubov\nSergejevnankin kanssa olivat minulle käsittämättömät. Ainoa perustus,\njolla hän oli saattanut valita tuon miehen kaikkien toveriensa joukosta\nja tehdä sen kanssa ystävyyden liiton, saattoi olla ainoastaan se, että\nrumempaa ulkonäköä kuin Bezobedovilla ei ollut yhdelläkään\nylioppilaalla koko yliopistossa. Mutta arvatenkin juuri siitä syystä\nhalusi Dmitri, kaikille vastahakoon, osottaa juuri tuolle olennolle\nystävyyttä. Kaikissa heidän väleissään tuntui Dmitrin ylpeä tunne: \"Kas\nminulle on yhdentekevää mitä miehiä te olette, minulle ovat kaikki\nyhdenarvoiset, ja kun häntäkin rakastan, niin se merkitsee, että hänkin\non hyvä.\"\n\nIhmettelin, miten hän jaksoi alituiseen pakottaa itseänsä, ja miten\nBezobedov parka kesti tukalaa asemaansa. Koko tuo ystävyys oli minulle\nylen vastenmielinen.\n\nKerran tulin Dmitrin luo viettääkseni illan yhdessä hänen äitinsä\nvierashuoneessa, jutellaksemme ja kuunnelluksemme Varinkan laulua tai\nlukua; mutta Bezobedov jo istui ylhäällä. Dmitri vastasi minulle\njyrkällä äänellä, ettei voinut tulla alas, koska, kuten näin, hänellä\noli vieraita.\n\n-- Ja mitä hauskuutta siellä on? lisäsi hän: -- paljon parempi on kun\njäämme tänne rupattelemaan.\n\nVaikkei minua lainkaan haluttanut viettää paria tuntia Bezobedovin\nseurassa, en kuitenkaan rohjennut yksin mennä vierashuoneeseen, ja\nharmitellen ystäväni omituisuuksille istuin äänetönnä keinutuoliin\nkeinumaan. Hirveästi vihottelin Dmitrille ja Bezobedoville siitä, että\nhe olivat riistäneet minulta ilon oleskella alhaalla; odotin vaan\nmilloin Bezobedov lähtee, ja apein mielin kuuntelin heidän\nkeskusteluaan. \"Mainion suloinen vieras! Istu vaan sen kanssa!\"\najattelin minä, kun lakeija toi teetä ja Dmitrin oli noin viisi kertaa\npyytäminen Bezobedovia ottamaan lasia, koska ujo vieras piti\nvelvollisuutenaan alussa kieltäytyä ja sanoa: \"ottakaahan te ensin.\"\nDmitri, ihan selvästi pakottaen itseään, huvitteli vierastaan\npuhelulla, johon koki kaikin tavoin ja useaan kertaan vetää myös minut\nosalliseksi. Minä murjotin synkkänä ja vaiteliaana.\n\n\"Älä koetakaan tehdä semmoista naamaa, ettei muka kukaan aavistaisi\nsinun ikävöivän\", käännyin minä ajatuksissani Dmitrin puoleen, yhä\nvaijeten ja tasaisesti kiikkuen edestakasin keinutuolissa.\nJonkinlaisella mielihyvällä minä yhä enemmän kiihdytin itsessäni mykkää\nvihaa ystävääni kohtaan. -- \"Kylläpä olet pöllö, ajattelin minä\nhänestä: -- voisit viettää hauskasti illan omien kotolaistesi seurassa,\nmutta ei, siinä se istuu mokomankin elukan seurassa, ja aika vaan\nrientää, kohta on jo myöhäistä mennä vierashuoneeseen\", -- ja minä\nmulkoilin ystävääni puhtainta sappea. Hänen kätensä, koko asentonsa,\nkaulansa, ja erittäinkin niskansa ja polvensa inhottivat ja loukkasivat\nminua siihen määrään, että olisin suurella nautinnolla tällä hetkellä\ntehnyt hänelle vaikka mitä pahaa.\n\nVihdoin Bezobedov nousi lähteäkseen, mutta Dmitri tietysti ei voinut\nheti päästää noin miellyttävää vierasta: tarjosi hänelle yösijaa, johon\nBezobedov onneksi ei kuitenkaan suostunut, vaan läksi.\n\nSaatettuaan hänet Dmitri palasi ja vähän itsetyytyväisesti hymyillen ja\nhieroen yhteen käsiänsä, -- luultavasti senkin johdosta, että oli kuin\nolikin pitänyt päänsä, ja myöskin sen johdosta, että oli vihdoin\npäässyt ikävästä, -- alkoi kävellä pitkin huonetta, tuon tuostakin\nminuun vilkaisten. Hän inhotti minua yhäkin enemmän. \"Kuinka se\nuskaltaa kävellä ja hymyillä!\" ajattelin minä.\n\n-- Miksi vihottelet? sanoi Dmitri äkkiä, pysähtyen eteeni.\n\n-- En lainkaan vihottele, vastasin minä niinkuin aina tällaisissa\ntapauksissa vastataan: -- minua vaan harmittaa, että sinä teeskentelet\nsekä minun, että Bezobedovin, että itsesikin edessä.\n\n-- Mitä joutavia! En teeskentele koskaan kenenkään edessä.\n\n-- Minä en ole unohtanut avomielisyyden lupaustamme ja puhun siis\nsuoraan. Olen vakuutettu, sanoin minä, ettet voi sietää tuota\nBezobedovia, niinkuin en minäkään, sillä hän on tyhmä ja herraties\nmitä, mutta sinä vaan haluat kopeilla hänen kustannuksellaan.\n\n-- En vähintäkään! Ja ensiksikin, Bezobedov on perin hyvä mies...\n\n-- Mutta minä sanon: kopeilet! Sanonpa vielä, että sinun ystävyytesi\nLjubov Sergejevnaan perustuu myöskin siihen, että hän pitää sinua\njumalana.\n\n-- Sanoinhan sinulle, että ei perustu.\n\n-- Mutta minä sanon, että perustuu, sillä semmoista olen itsekin\nkokenut, vastasin minä pidätetyn harmin kiihkeydellä ja haluten\navomielisyydelläni saattaa hänet aseettomaksi: olen sanonut ja sanon\nvieläkin, että aina kuvailen rakastavani niitä ihmisiä, jotka puhuvat\nminulle miellyttävää, mutta kun tutkin asiaa tarkemmin, niin huomaan,\nettei oikeata ystävyyttä välillämme olekaan.\n\n-- Ei, jatkoi Dmitri, vihaisella liikkeellä oikaisten kaulustansa: kun\nminä rakastan, niin eivät ylistykset eikä moitteet voi tunnettani\nmuuttaa.\n\n-- Se ei ole totta; olenhan sinulle tunnustanut, että kun isäni sanoi\nminua heittiöksi, niin minä jonkun aikaa vihasin häntä ja halusin hänen\nkuolemaansa, samoin sinäkin...\n\n-- Puhu sinä vaan omasta puolestasi. Hyvin ikävä on, jos olet\nsellainen...\n\n-- Päinvastoin, kiljasin minä hypähtäen keinutuolista ja raivokkaan\nurhoollisena katsoen häntä silmiin; tuo oli huonosti sanottu; etkös ole\npuhunut minulle veljestä, -- enpä minä sitä sinulle muistuta, sillä se\nolisi epärehellistä, etkös ole puhunut... mutta kyllä minä sanon\nsinulle miten sinua nyt ymmärrän...\n\nJa haluten pistää häntä vielä enemmän kuin hän oli minua pistänyt,\naloin hänelle todistaa, ettei hän rakasta ketään, ja lausuin julki\nkaiken sen, jossa luulin olevani oikeutettu häntä moittimaan. Olin\nhyvin tyytäväinen siihen, että olin kaikki sanonut, aivan unohtaen,\nettä tämmöisen paljastuksen ainoa hyväksyttävä tarkotus saattoi olla\nse, että hän tunnustaisi virheensä, joista minä huomautin, mutta tuo\ntarkotus ei missään tapauksessa voinut toteutua tällä hetkellä, jolloin\nhänen mielensä oli kiihottunut. Rauhallisena ollessaan, jolloin hän\ntodella olisi voinut tunnustaa, en olisi koskaan hänelle tätä sanonut.\n\nVäittelymme alkoi jo muuttua riidaksi, kun Dmitri samassa vaikeni ja\nmeni toiseen huoneeseen. Minä rupesin menemään hänen perässään ja\njatkoin puhettani, mutta hän ei vastannut minulle. Tiesin, että hänen\nvikojensa luetteloon oli otettu myöskin pikastuminen, ja nyt hän sitä\nkarkotteli luotaan. Minä kiroilin mielessäni kaikkia hänen\nluettelojaan.\n\nSiihenpä nyt oli tuonut meidät tuo periaate: _sanoa toiselle kaikki\nmitä tunsimme, eikä koskaan kellekään kolmannelle puhua toisistamme_.\nInnostuen avomielisyyteemme olimme joskus tunnustaneet toisillemme\nhäpeällisimpiäkin seikkoja, omaksi vahingoksemme sekottaen usein\npelkkiä mielessä herääviä, ohimeneviä ajatuksia todellisiin pahoihin\nhaluihin ja tuntoihin, kuten oli esimerkiksi se minkä olin äsken\nhänelle sanonut; silläpä nämä tunnustukset eivät liittäneet meitä\nlujemmin toisiimme, vaan päinvastoin kuivattivat ystävyyttämme ja\nedensivät meitä toisistamme. Ja nyt itserakkaus ei sallinut hänen tehdä\nkaikkein tyhjänpäiväisintä tunnustusta, ja riidan tulessa me käytimme\nhyväksemme niitä aseita, joita itse olimme ennen toisillemme antaneet\nja jotka haavottivat hirmuisen kipeästi.\n\n\n\n\nXLII\n\nÄITIPUOLI.\n\n\nVaikka isä oli aikonut tulla vaimoineen Moskovaan vasta uuden vuoden\njälkeen, tuli hän jo lokakuussa syksyllä, jolloin oli vielä erinomainen\nmetsästyksen aika. Isä sanoi muuttaneensa aikeensa, koska hänen asiansa\noli tuleva senatissa esille; mutta Mimmi kertoi Audotja Vasiljevnan\nsiihen määrään ikävöineen maalla ja niin usein puhuneen Moskovasta ja\ntekeytyneen niin sairaaksi, että isä vihdoin oli päättänyt hänen\npyyntönsä täyttää. -- \"Sillä hän ei ollut koskaan isää rakastanut, vaan\noli ainoastaan soitellut rakkauttaan kaikkien korviin ja pyrkinyt vaan\nrikkaihin naimisiin\", lisäsi Mimmi haaveksivalla huokauksella,\nikäänkuin olisi sanonut: \"toista olisi ollut, jos se mies olisi osannut\npanna arvoa _eräille muille naisille_.\"\n\nNuo eräät muut naiset tekivät kuitenkin vääryyttä Audotja\nVasiljevnalle; tämän rakkaus isään, intohimoinen, uhrautumiseen\nalistuva rakkaus ilmeni joka hänen sanastaan, katseestaan ja\nliikkeestään. Mutta tämmöinen rakkaus ei häntä lainkaan estänyt,\nsamalla kun hän toivoi pysyä yhdessä jumaloitsemansa miehen kanssa,\nmyöskin toivomasta erikoisempaa päähinekoristetta madame Annetten\nmakasiinista, harvinaisella, sinisellä strutsin sulalla varustettua\nhattua ja sinistä venetsialaista samettipukua, joka olisi\ntaiteellisesti paljastanut hänen siron, valkean rintansa ja\nkäsivartensa, mitkä olivat tähän saakka olleet näkymättöminä kaikille\nmuille paitsi miehelle ja piijoille. Katinka oli tietysti äitinsä\npuolella, mutta meidän ja äitipuolemme välillä syntyi heti hänen\ntulonsa päivästä alkaen jonkinlaiset merkilliset leikkisät välit. Kohta\nhänen astuttuaan alas vaunuista Volodja, tehden kasvonsa totisiksi ja\nsilmänsä sameiksi, kumarrellen ja lyöden kantapäitänsä yhteen, lähestyi\nhänen kättänsä ja sanoi ikäänkuin jotakuta matkien:\n\n-- Minulla on kunnia sanoa äitikulta tervetulleeksi ja suudella hänen\nkättään!\n\n-- Vai niin, siinähän on oma rakas poikaseni! sanoi Audotja Vasiljevna\nvetäen suunsa kauniiseen, yksitoikkoiseen hymyyn.\n\n-- Älkääpä unohtako toistakaan poikaistanne, sanoin minä, myöskin\nsuudellen hänen kättään ja tahtomattani matkien Volodjan ilmettä sekä\npuhetta.\n\nJos me ja äitipuoli olisimme olleet varmat keskinäisestä\nystävyydestämme, olisi tämä ilme voinut tarkottaa tavallisten\nrakkaudenilmaisutapojen halveksimista; jos olisimme päinvastoin olleet\njo vihamieliset toisillemme, olisi se voinut tarkottaa ivaa taikka\nteeskentelyn halveksimista, tai halua peittää läsnäolevalta isältä\ntodellisia suhteitamme; mutta semmoisena kuin tuo ilme nyt esiintyi --\njoka muuten oli erittäin Audotja Vasiljevnan makuun -- ei se merkinnyt\nyhtään mitään, vaan ainoastaan peitti kaikkien suhteiden täydellistä\npuutetta. Myöhemmin olen usein huomannut muissakin perheissä, kun\njäsenet tuntevat, etteivät välit tule olemaan aivan eheitä, --\ntuommoisia pilapuheille rakennettuja tekosuhteita; ja juuri nuo suhteet\ntahtomattammekin vakaantuivat meidän ja Audotja Vasiljevnan välillä. Me\nemme melkein milloinkaan päässeet niiden ulkopuolelle, olimme aina\nteeskennellyn kohteliaita hänelle, puhuimme ranskaa, harppailimme,\nkumartelimme, ja sanoimme häntä nimellä chère maman, johon hän aina\nvastasi samantapaisilla pienillä pilapuheilla ja kauniilla,\nyksitoikkoisella hymyllään. Ainoastaan tuo itkupussi Ljubotshka\nhanhenjalkoinensa ja yksinkertaisine puheineen kiintyi äitipuoleen ja\nyritteli sangen lapsekkaalla, joskus kömpelölläkin tavalla lähestyttää\nhäntä muuhunkin perheeseemme; silläpä myöskin ainoa henkilö koko\nmaailmassa, johon Audotja Vasiljevnalla lukuunottamatta isää oli\npisarakaan kiintymystä, oli Ljubotshka. Audotja Vasiljevna osotti\nhänelle jonkinlaista kiihkeätä ihailua ja arkaa kunnioitusta, joka\nsuuresti ihmetytti minua.\n\nAlkuaikoina Audotja Vasiljevna nimitti itseään mielellään äitipuoleksi\nja viittaili siihen, miten aina lapset ja talonväki tekee vääryyttä\näitipuolille ja kuinka tukalaksi tämän olo sen johdosta käy. Mutta\nvaikka hän edeltäpäin aavisti tämän olon tukaluutta, ei hän tehnyt\nmitään sen asian hyväksi: ei hellitellyt tätä, ei hyväillyt tuota, ei\nvälttänyt toruilemista, mikä kuitenkin olisi hänelle ollut helppoa,\nkoska hän oli luonteeltaan anteeksiantavainen ja hyvin hyvä. Eikä hän\nainoastaan ollut tätä tekemättä, vaan, edeltäpäin peläten asemaansa,\nasettui kenenkään hyökkäämättä puolustusasemaan, pitäen itseselvänä,\nettä kaikki talonväki oli paneva parastaan saattaakseen hänelle\nmielikarvautta, ja näki kaikessa tahallista loukkaamisen halua sekä\npiti parhaana kärsiä nurkumatta; mutta tuolla toimettomuudellaan hän ei\nniittänyt rakkautta, vaan tylyyttä. Sitä paitsi puuttui häneltä niin\ntäydellisesti tuota meidän kodissamme korkeimpaan määräänsä\nkehittynyttä ymmärtämisen taitoa, josta jo olen puhunut, ja hänen\ntapansa olivat niin vastakkaiset niille tavoille, jotka olivat meidän\nkodissamme juurtuneet, että jo yksistään tämäkin seikka vaikutti hänen\nvahingokseen. Meidän täsmällisessä, siistissä kodissamme hän eli aina\nniinkuin olisi vastikään sinne saapunut, nousi ja pani maata milloin\nvarhain milloin myöhään, söi päivällistä milloin yhdessä milloin\nerikseen, välistä ihasteli välistä taas ei ihastanut, kävi melkein\naina, milloin ei ollut vieraita, puolipukeissa, ujostelematta\nnäyttäytymästä meille jopa palvelijoillekin alushameisillaan,\nainoastaan vaippa hartioilla, käsivarret paljaina. Alussa tämä tapain\nyksinkertaisuus miellytti minua, mutta sitten hyvinkin pian juuri tämä\nyksinkertaisuus vaikutti, että kadotin viimeisenkin kunnioituksen\nhäneen. Vielä enemmän meitä ihmetytti se, että hän oli vieraiden läsnä\nollessa ihan toinen nainen kuin ilman vieraita: vieraiden aikana hän\noli nuori, terve ja kylmä kaunotar, joka oli komeasti puettu, ei tyhmä\neikä älykäs, mutta ilomielinen; kun taas vieraita ei ollut, hän oli\nvanhanpuoleinen, väsynyt, puvussaan huolimaton, ikävöivä, vaikka tosin\nrakastava nainen. Usein, kun hän suu hymyssä, posket pakkasesta\npunasina, onnellisena kauneutensa tiedosta palasi joltakin visiitiltä,\nja otettuaan hatun päästään, katsahti peiliin, taikka kun hän\nsuhahteleva, avokaulainen tanssiaispuku yllä, ujostellen ja samassa\nylpeillen palvelijain edessä kulki vaunuihinsa, taikka kun hän kotona\npikkuiltamissamme esiintyi korkeakaulaisessa silkkipuvussa, jotain\nhienoja pitsejä vaaleata kaulaa vasten, ja hymyili sivuilleen tuolla\nkauniilla yksitoikkoisella hymyllään, ajattelin minä häntä katsoessani,\nmitäpä sanoisivatkaan kaikki hänen ihailijansa, jos olisivat nähneet\nhäntä semmoisena kuin minä häntä näin, kun hän iltasilla jäätyään\nkotiin, kahdentoista jälkeen odotteli miestään klubista, yllään jokin\nkapotti, tukka sukimatonna, varjona kulkien heikosti valaistuissa\nhuoneissa! Hän tuli välistä pianon ääreen ja kasvot ponnistuksesta\nrypyssä soitti ainoan osaamansa valssin, milloin taas otti käteensä\nromaanin ja luettuaan pari sanaa keskeltä viskasi sen pois, milloin\ntaas, herättämättä palvelijoita, meni ruokakaapin luo, otti sieltä\nkurkun ja kylmää vasikanpaistia ja söi sitä seisaaltaan, milloin\njälleen, väsyneenä, ikävöiden, ilman tarkotusta harhaili huoneesta\nhuoneeseen. Mutta enin kaikesta meitä edensi toisistamme tuo\nymmärtämisen puute, joka etupäässä ilmausi hänelle ominaisessa tavassa\nosottaa alentuvaista huomiota, kun hänen kanssaan puhuttiin asioista,\njoita hän ei ymmärtänyt. Ei tosin voinut lukea hänen viakseen, että hän\noli tietämättään tehnyt itselleen tavan kevyesti hymyillä yksistään\nhuulilla ja kallistaa päätänsä, kun hänelle puhuttiin asioista, jotka\neivät kiinnittäneet hänen mieltänsä (ja paitsi häntä itseään ja hänen\nmiestään ei häntä mikään kiinnittänyt), mutta tuo hymy ja tuo pään\nkallistaminen oli usein toistettuna sietämättömän kyllästyttävää. Myös\noli hänen iloisuutensa, jolla hän ikäänkuin teki pientä pilaa hänestä\nitsestään ja koko maailmasta, vähän kömpelöä eikä tarttunut kehenkään;\nhänen tunteellisuutensa oli liian äitelää. Ja kiusallisinta oli, ettei\nhän ujostellut alituisesti puhua kelle tahansa rakkaudestansa\nmieheensä. Vaikkei hän valehdellutkaan sanoessaan koko elämänsä olevan\nrakkaudessa mieheensä, ja vaikka hän sen koko elämällään kyllä\ntodistikin, niin meidän käsittääksemme oli tuommoinen ujostelematon,\nalituinen vatkuttaminen omasta rakkaudestaan inhottavaa, ja me\nhäpesimme hänen puolestaan, kun hän puhui siitä syrjäisten kuullen,\nhäpesimme vielä enemmän kuin häpesimme hänen tekemiään ranskankielen\nvirheitä.\n\nHän rakasti miestään enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja mies myös\nrakasti häntä, erittäinkin alku-aikoina ja milloin näki hänen olevan\nmuidenkin mieleen. Hänen elämänsä ainoa tarkotus oli miehensä rakkauden\nomistaminen; mutta hän näytti aivan kuin tahallaan panevan parastansa\ntehdäkseen juuri sitä, mikä oli hänen miehelleen vastenmielistä, mutta\nhän teki sitä kuitenkin tarkotuksessa todistaa juuri rakkautensa ja\nalttiutensa voimaa.\n\nIsä rakasti koreita pukuja, rakasti nähdä häntä seuroissa kaunottarena,\njoka herätti ylistystä ja ihailua: mutta hänpä muka isän tähden luopui\nhalustaan korupukuihin ja totutteli itseään istumaan alituiseen\nkotona harmaassa puserossa. Isä, joka oli aina pitänyt vapautta ja\ntasa-arvoisuutta kotisuhteiden välttämättömänä ehtona, toivoi, että\nhänen lempityttönsä Ljubotshka ja hyväluontoinen nuori vaimo\ntodellisesti kiintyvät toisiinsa; mutta Audotja Vasiljevna \"altistui\"\nja piti välttämättömänä osottaa talon oikealle emännälle, joksi hän\nLjubotshkaa nimitti, kömpelöä kunnioitusta, joka kipeästi loukkasi\nisää. Isä oli tänä talvena pelannut paljon, loppupuolella oli paljon\nkadottanutkin, ja tapansa mukaan, tahtomatta sekottaa peliään\nperhe-elämän asioihin, salasi sekä voittojaan että tappioitaan kaikilta\nkotolaisilta. Mutta Audotja Vasiljevna \"uhrautui\"; joskin aivan\nkipeänä, jopa lopputalvella raskaudentilassakin ollen, hän piti\nvelvollisuutenaan, harmaa pusero yllä, tukka kampaamatonna, vaikka\nneljän aikaan aamulla, horjuen mennä isää vastaan, kun tämä toisinaan\npaljon kadotettuaan väsyneenä, nolona palasi klubista. Audotja\nVasiljevna tiedusteli häneltä hajamielisenä oliko hänellä ollut\npelionnea ja teeskennellyllä huomiolla, päätä puistaen kuunteli hänen\ntilintekojaan klubista ja hänen sadannen kerran lausuttuja pyyntöjään,\nettei häntä milloinkaan kotona odotettaisi. Siitä huolimatta, ja vaikka\nvoitto tai tappio, josta isän koko omaisuus riippui, ei lainkaan\nkiinnittänyt Audotja Vasiljevnan mieltä, hän kuitenkin edelleen otti\njoka yö isää vastaan, kun tämä palasi klubista. Noihin kohtaamisiin\nsaattoi hänet uhrautumishalunsa rinnalla tosin myöskin salainen\nmustasukkaisuus, josta hän mitä suurimmassa määrässä kärsi. Ei kukaan\nmaailmassa olisi voinut saada häntä uskomaan, että isä palasi noin\nmyöhään todellakin klubista eikä rakastajattaren luota. Hän koetti\nlukea miehensä kasvoista tämän rakkaussalaisuuksia; mutta voimatta\nmitään lukea antautui huokaillen jonkinlaiseen surun nautintoon ja\nonnettomuutensa miettimiseen.\n\nNäiden ja monien muiden alituisten uhraantumisten johdosta alkoi siinä\ntavassa, millä isä kohteli vaimoaan tämän talven loppukuukausina,\njolloin hän oli paljon kadottanut ja siksi oli enimmäkseen pahalla\ntuulella, tuntua tuontuostakin hiljaista vastenmielisyyttä, sitä\nhillittyä inhoa rakastettuun olentoon, joka tahtomattakin esiintyy\nhaluna tehdä kaikkia mahdollisia pikku mielenharmia tuolle olennolle.\n\n\n\n\nXIII\n\nUUSIA TOVEREITA.\n\n\nTalvi oli kulunut huomaamatta ja jo taas lumi alkanut sulaa. Yliopiston\nilmotustaululle oli jo naulittu luettelo tutkintojen järjestyksestä,\nkun äkkiä todella hoksasin, että minun oli annettava vastauksia\nkahdessatoista eri aineessa, joissa olin kuunnellut luentoja, mutta\njoista en ollut ainoatakaan todella kuunnellut, sitä vähemmin pannut\npaperille taikka valmistanut tutkintoa varten. Merkillistä, ettei niin\nselvä kysymys kuin: miten minun käy tutkinnossa? ollut kertaakaan\nmieleeni juolahtanut. Mutta tänä talvena olin ollut niin sakeaan usvaan\nkietoutunut, nauttiessani vaan siitä että olin suuri ja \"comme il\nfaut\", -- että tuon kysymyksen muistuessa minä vaan vertasin itseäni\ntovereihini ja ajattelin: aikovathan nekin suorittaa, mutta eihän\nniistä ole vielä puoletkaan \"comme il faut\", siis minulla on etuja\nheidän rinnallaan, jotka takaavat, että minun käy hyvin. Menin\nluennoille ainoastaan siksi, että olin siihen tottunut ja että isä\nkehotteli minua. Sitäpaitsi oli minulla paljon tuttujakin, joten\nyliopistossa olo oli usein hauskaakin. Pidin tuosta luentosalien\nmelusta, puhelusta, naurusta, -- rakastin luennon aikana, istuen\nviimeisellä penkillä, professorin yksitoikkoisen äänen uinuttamana\nmietiskellä jotakin, tai tarkastella tovereita; rakastin myöskin\npistäytyä jonkun toverin kanssa ravintolaan ja palata sieltä varovasti\nraottaen ovea ja pujahtaen takaisin luentosaliin, rakastin myöskin\nottaa osaa vallattomuuksiin, kun ylioppilasjoukot nauraen ja meluten\ntungeskelivat käytävissä. Tuo kaikki oli ylen hauskaa.\n\nKun kaikki jo alkoivat käydä ahkerammin luennoilla, kun fysiikan\nprofessori lopetti luentokurssinsa ja jätti hyvästi tutkintoihin asti,\nkun ylioppilaat jo kokosivat muistiinpanovihkojaan ja alkoivat eri\nryhmissä valmistua tutkintoon, silloin minäkin arvelin, että taitaa\nolla aika ryhtyä toimeen. Operov, jonka kanssa me yhä tervehdimme\ntoisiamme, mutta olimme muuten mitä kylmimmissä suhteissa, kuten jo\nolen sanonut, tarjosi minulle omat vihkonsa, vieläpä ehdotti, että\nkävisimme niiden mukaan kurssin läpi yhdessä muiden ylioppilaiden\nkanssa. Minä kiitin häntä ja suostuin, toivoen tämän kunnianosotuksen\njohdosta kokonaan sopivamme hänen kanssaan entiset erimielisyytemme,\nmutta pyysin ainoastaan, että kokoonnuttaisiin aina minun luokseni,\nkoska minulla oli hyvä kortteeri.\n\nMinulle vastattiin, että ruvetaan valmistumaan vuorotellen milloin\nyhden milloin toisen luona, mihin vaan on lyhyempi matka. Ensimäisellä\nkerralla kokoonnuttiin Zuhinin luo. Hänellä oli pieni, väliseinällä\nerotettu huone suuressa talossa Trubetskoin bulevardilla. Ensi\nmääräpäivänä tulin myöhään, kun luku oli jo alkanut. Pieni huone oli\nkokonaan tupakin savun, vieläpä mahorkan vallassa, jota Zuhin itse\npoltti. Pöydällä oli tuoppi viinaa, tirrikka, leipää, suolaa ja\nlampaan-reisiluu.\n\nNousematta seisaalleen Zuhin tarjosi minulle viinaa ja kehotti\nriisumaan takkini.\n\n-- Ette taida olla tottunut tämmöiseen kestitykseen, lisäsi hän.\n\nKaikki olivat likasissa karttuunipaidoissa, irtonaiset rintapaidat\nnäkyvissä. Koettaen olla ilmaisematta ylenkatsettani heihin minä\nriisuin takkini ja heittäysin toverillisesti sohvalle. Zuhin luki\nvihkojen mukaan, toiset pysäyttelivät häntä kysymyksillään, joihin hän\nvastasi ytimekkäästi, viisaasti ja täsmällisesti. Aloin kuunnella, ja\nymmärtämättä paljoakaan, kun en ollut edellistä kuullut, tein\nkysymyksen minäkin.\n\n-- Ohhoh, ettehän te voi kuunnella, kun ette tuota tiedä, sanoi Zuhin:\n-- minä annan teille vihot, niin käytte läpi huomiseksi; eihän siitä\nselittämisestä muuten ole hyötyä.\n\nHäpesin tietämättömyyttäni, ja samalla tuntien Zuhinin huomautuksen\nolevan paikallaan, lakkasin kuuntelemasta ja aloin tehdä havaintoja\nnäistä uusista tovereista. Luokiteltaessa ihmisiä comme-il-faut ja ei\ncomme-il-faut ihmisiin, nuo näyttivät kuuluvan toiseen luokkaan ja\nherättivät siis minussa ei ainoastaan ylenkatsetta vaan myöskin\npersonallista vastenmielisyyttä, erittäinkin koska he, olematta comme\nil faut, sittenkin pitivät minua vaan vertaisenaan, vieläpä\nhyväntahtoisesti asettuivat jonkinlaisiksi suojelijoikseni. Tuota inhoa\nherättivät minussa erittäinkin heidän jalkansa ja likaset kätensä\npurtuine kynsineen, sekä Operovin pikkusormen pitkä kynsi, ja heidän\npunertavat paitansa, ja irtonaiset rinnustimensa, ja haukkumasanansa,\njoilla he osottivat, toinen toisilleen hellyyttä, ja likanen huone, ja\nZuhinin tapa alituiseen niistää nenäänsä painamalla sormea toista\nsierainta vasten, ja erittäinkin heidän omaperäinen puhetapansa, jossa\nsanoilla oli omituiset korkonsa ja sovitut painonsa.\n\nHuolimatta kuitenkin näistä siihen aikaan minulle ylen vastenmielisistä\nulkonaisista seikoista minä vainusin noissa ihmisissä jotakin hyvää ja\nkadehdin sitä iloista toverihenkeä, joka heitä yhdisti. Tunsin heihin\nvetovoimaa ja pyrin heitä lähestymään, niin vaikeata kuin se minulle\nolikin. Hiljaisen ja rehellisen Operovin jo tunsin: nyt oli erittäin\nmieleeni tuo vikkelä, tavattoman älykäs Zuhin, joka näytti olevan tämän\npiirin päämiehiä. Hän oli pienehkö, ruskeatukkainen, tanakka mies,\nkasvot vähän turvonneet ja aina kiiltävät, mutta merkillisen viisaat,\nelävät ja itsenäiset. Tuon ilmeen vaikutti ennen kaikkea hänen ei aivan\nkorkea, mutta mustien, syvien silmien yli käyristyvä otsansa, harjana\nseisova lyhyt tukkansa, musta, aina ajelemattoman näkönen partansa. Hän\nei näyttänyt ajattelevan itseänsä (mikä puoli minua aina kovasti\nmiellytti ihmisissä), mutta hänen järkensä ei tuntunut milloinkaan\njäävän työttömäksi. Hänen kasvonsa olivat niitä paljon puhuvia kasvoja,\njotka muutaman tunnin kuluttua siitä hetkestä, jolloin ensi kerran ne\nnäitte, yhtäkkiä kokonaan muuttuvat silmissänne. Tuo tapahtui minulle\nlopulla iltaa. Yhtäkkiä näyttäytyi hänen kasvoillaan uusia ryppyjä\nsilmät painuivat syvemmäs, hymy muuttui toiseksi ja koko kasvot saivat\nniin toisen muodon, että olisin vaivalla tuntenut häntä samaksi.\n\nKun lukeminen oli loppunut, niin Zuhin, muut ylioppilaat ja minä,\nosottaakseni toverillisuuttani, joimme kukin lasillisen viinaa, ja\ntuoppi meni melkein tyhjäksi. Zuhin kysyi kellä olisi ollut antaa\nsuutarinmarkka, että eräs vanha vaimo-ihminen, joka häntä palveli,\nolisi lähetetty ostamaan lisää. Minä rupesin tarjoomaan omia rahojani,\nmutta Zuhin ei ollut kuulevinaan ja kääntyi Operovin puoleen, joka\nantoi hänelle lasihelmikukkarostaan vaaditun kolikon.\n\n-- Varo vaan, ettet ratkea juomaan, sanoi Operov, joka itse ei juonut\nmitään.\n\n-- Vielä mitä, vastasi Zuhin imien ydintä lampaan luusta (muistan\najatelleeni silloin, että siksi hän onkin niin viisas, kun syö paljon\nluunydintä). -- Vielä mitä, arveli Zuhin vetäen suunsa hymyyn; mutta\nhymy hänellä oli sellainen, että sen ehdottomastikin huomasi ja tunsi\nhänelle siitä hymystä kiitollisuutta. Vaikka ratkeaisinkin, niin ei ole\nenää hätää, katsotaanpa nyt kumpi meistä voiton ottaa, professoriko\nminusta vai minä professorista. Kyllä se nyt jo istuu täällä päässä\nniinkuin nakutettu, lisäsi hän kerskaillen näpäyttäen itseään otsaansa;\n-- kunpa vaan Semjonov läpäseisi, se se kuuluu taas olevan pahalla\njuomapäällä.\n\n-- Missä se kuljeksii? kysyi joku.\n\n-- Enpä minäkään ole sitä hyvään aikaan enää nähnyt, jatkoi Zuhin: --\njo siitä on aikaa kun me hänen kanssaan yhdessä reuhasimme Lissabonin\nkapakassa. Taisi siitä syntyä jälkijupakoitakin. -- Mutta mikä terävä\npää! Mitä tulta siinä miehessä on! Mitä älyä! Paha on, jos se mies\nhukkuu. Ja hakkuuhan se! ei se ole niitä miehiäkään, että se\nluonnollaan yliopistossa pysyisi.\n\nVielä vähän juteltua kaikki alkoivat lähteä ja tehtiin päätös\nseuraavinakin päivinä kokoontua Zuhinin luo, koska tämän asunto oli\nlähimpänä kaikkien muiden asuntoja. Ulos tultuamme minua hävetti ajaa\nyksin hevosella, kun kaikki muut kävelivät, ja arastellen minä pyysin\nOperovia viereeni, ja lupasin ajaa hänen katunsa kautta. Zuhin oli\ntullut mukanamme ulos; hän lainasi ruplan Operovilta ja meni koko yöksi\njonnekin vieraille. Matkalla kertoi Operov minulle yhtä ja toista\nZuhinin elämäntavoista, ja kotiin tultuani minä en pitkään aikaan\nvoinut nukkua, vaan yhä ajattelin noita vasta saatuja uusia\ntuttavuuksiani. Olin kahden vaiheilla pitikö minun heitä kunnioittaa,\njohon kehotti heidän tietonsa, yksinkertaisuutensa, rehellisyytensä ja\ntuo heidän nuoruutensa ja reippautensa runollisuus, -- vai pitikö antaa\nmyöten sille vastenmielisyydelle, jota tunsin heidän epäsiisteyttään\nkohtaan. Kaikesta halustani huolimatta minun oli siihen aikaan sanan\ntäydessä merkityksessä mahdoton lähestyä heitä. Ymmärsimme kaikki asiat\nihan eri tavoilla. Oli kokonainen pohjattomuus sellaisia vivahduksia,\njotka minusta muodostivat elämän viehättävyyden ja arvon mutta jotka\nheille olivat aivan käsittämättömiä, ja päinvastoin. Mutta pääsyynä\nlähestymisen mahdottomuuteen oli verkatakkini 20-ruplan hintainen\nkangas, ajoneuvoni ja hollantilainen paitani. Tämä syy oli minulle\nerittäin tähdellinen: minusta tuntui kuin olisin ehdottomasti loukannut\nheitä noilla varallisuuteni tunnusmerkeillä. Tunsin itseni heidän\nedessään syylliseksi, ja milloin nöyrtyen milloin taas kapinoiden tätä\nansaitsematonta nöyrtymistä vastaan sekä ruveten itseluottavaiseksi, en\nvoinut mitenkään päästä heidän kanssaan tasa-arvoiselle, rehelliselle\npohjalle. Mutta raaka ja rikoksellinen puoli Zuhinin luonteessa peittyi\nsilmissäni siihen aikaan niin kokonaan sen runollisen urheuden rinnalla\njota hänessä vainusin, ettei siinä ollut minusta yhtään mitään\nepämiellyttävää.\n\nParin viikon kuluessa kävin melkein joka ilta lukuja kertaamassa\nZuhinin luona. Tein kuitenkin sangen vähän työtä, sillä, kuten sanottu,\nolin jäänyt tovereistani jälkeen ja kykenemättä yksin lukemaan heidät\nsaavuttaakseni, ainoastaan teeskentelin kuuntelevani ja ymmärtäväni\nmitä he lukivat. Taisivat toverinikin arvailla minun teeskentelevän ja\nusein huomasin heidän jättävän pois paikkoja, jotka olivat heille\ntuttuja, milloinkaan minulta kysymättä.\n\nPäivä päivältä katsoin heidän epäsiisteyttään yhä leppeämmin silmin,\nperehtyen heidän tapoihinsa ja löytäen niistä paljon runollisuutta. Ja\nainoastaan Dmitrille antamani kunniasana, etten milloinkaan mene heidän\nkanssaan juomaretkille, piti minua heidän huvituksistaan erillä.\n\nKerran tahdoin kehua heidän edessään tietojani kirjallisuudessa,\nerittäinkin ranskalaisessa, ja viritin keskustelun tästä aineesta.\nIhmeekseni tuli ilmi, että he olivat lukeneet paljon enemmän kuin minä,\ntunsivat ja arvostelivat englantilaisia jopa espanjalaisiakin\nkirjailijoita, puhuivat Lesage'sta, josta en ollut edes kuullutkaan.\nPushkin ja Zhukovski olivat heille kirjallisuutta (eikä, niinkuin\nminulle, ainoastaan keltakantisia pikku kirjoja joita olin lapsena\nlukenut). Dumas'ta, Sue'ta ja Févalia he halveksivat jo aikaa sitten\nsekä arvostelivat, erittäinkin Zuhin, kirjallisuuden kysymyksiä paljon\nparemmin ja selvemmin kuin minä, jota minun oli hyvin vaikea myöntää.\nEn myöskään musikin tuntemisessa ollut heitä etevämpi. Vielä\nsuuremmaksi ihmeekseni sain tietää, että Operov soitti viulua, eräs\ntoinen violonselloa ja pianoa, ja että molemmat soittivat yliopiston\norkesterissa, olivat aika eteviä soittoniekkoja ja pitivät hyvää\nmusiikkia suuressa arvossa. Sanalla sanoen, kaikkea, missä olisin\nheidän edessään kerskaillut, lukuunottamatta ranskan- ja saksankielen\nääntämistä, he osasivat paremmin kuin minä, eivätkä sen johdosta\nlainkaan ylpeilleet. Olisinhan voinut kopeilla käytöstaidostani, mutta\nsitä taitoa ei minulla ollut, niinkuin Volodjalla. Mitäpä siis oli se\nylemmyys, jolta minä heihin katsoin? Oliko se tuttavuuteni ruhtinas\nIvan Ivanovitshin kanssa? Oliko se taitoni ääntää ranskaa? vaununi?\nhollantilainen paitani? kynteni? Kunpa tuo kaikki ei vaan olisi\njoutavaa turhuutta? -- häämötteli minulle joskus jo mielessäni\nkadehtiessani heidän toverihenkeään ja sitä hyvänsuopaista nuorta iloa,\njota edessäni näin. He kaikki sinuttelivat toisiaan. He kohtelivat\ntoisiansa melkein raa'an yksinkertaisesti, mutta tuonkin raakuuden alta\ntuntui selvästi pelko hiukankaan loukata toista. Roisto, sika, jotka\nkäytettiin heidän keskuudessaan hellittelyniminä, karmivat pintaani ja\nsaattoivat minun heitä itsekseni ivaamaan, mutta nuo sanat eivät\nloukanneet eivätkä häirinneet läheisintä ystävyyttä heidän välillään.\nToisiaan he kohtelivat niin varovasti ja hienotunteisesti, kuin voivat\ntehdä ainoastaan köyhät ja hyvin nuoret ihmiset. Mutta Zuhinin\nluonteessa ja hänen juomaretkeilyissään Lissaboniin tuntui vielä\njotakin leveää, vapaata. Tuntui kuin heidän juomingeissaan olisi ollut\njotakin aivan toista kuin tuossa pelissä poltetun rommin ja sampanjan\nkanssa, johon olin ottanut osaa paroni Z:n luona.\n\n\n\n\nXLIV\n\nMINÄ SAAN REPUT.\n\n\nVihdoin alkoi ensimäinen tutkinto, differentsiaaleissa ja\nintegraaleissa, mutta minä olin yhä jonkinlaisen kummallisen usvan\nvallassa enkä tehnyt itselleni selvää siitä mikä minua odotti. Iltasin,\nZuhinin ja muiden toverien seurassa oltuani, minuun tuli ajatus, että\npitäisi muuttaa jotain mielipiteissäni, että jotain oli niissä väärää,\nmutta aamusin päivänpaisteen mukana rupesin jälleen comme-il-faut\nihmiseksi, olin siihen tyytyväinen enkä halunnut mitenkään muuttuvani.\n\nTämmöisessä mielentilassa ajoin ensimäiseen tutkintoon. Istuin niille\npenkeille, missä olivat ruhtinaat, kreivit ja paronit, antauduin\nkeskustelemaan ranskankielellä, ja (niin kummalta kuin se kuuluukin) ei\njuolahtanut mieleenikään, että nythän oli kohta vastaaminen aineissa,\njoita en nimeksikään osaa. Katselin levollisesti niitä, jotka\nlähestyivät tutkijain pöytää, jopa otin laskeakseni muutamista\npilaakin.\n\n-- No, Grapp rukka, sanoin minä Ilinkalle, kun hän palasi pöydän luota:\n-- tokko pelottaa?\n\n-- Saammepa nähdä, kuinka teidän itsenne käy, vastasi Ilinka, joka\nylioppilaaksi tultuaan oli noussut täydelliseen kapinaan minun\nvaikutustani vastaan, ei hymyillyt minun häntä puhutellessani ja oli\nminulle kaikin puolin ynseä.\n\nMinä hymähdin ylenkatseellisesti vastaukseksi Ilinkalle, vaikka hänen\nlausumansa epäilys panikin minut vähän hätkähtämään. Mutta entinen usva\njälleen karkotti pelon ja minä pysyin edelleen hajamielisenä ja\nvälinpitämättömänä, jopa lupasin paroni Z:lle, että heti kun minua on\ntutkittu, menen hänen kanssaan ravintolaan aamiaiselle. Kun minut\nhuudettiin esille Ikoninin kanssa, oikasin minä pukuni poimut ja hyvin\nlevollisesti menin tutkintopöydän ääreen.\n\nPieni säikähdyksen väristys kävi pitkin selkääni vasta silloin kuin\nnuori professori, sama mies, joka oli tutkinut minua pääsytutkinnossa,\nkatsahti suoraan silmiini ja minä kosketin paperiin, johon kysymykset\nolivat kirjotetut. Ikonin otti lappunsa, samalla rynnäkköliikkeellä,\nkuin ennenkin; hän antoi sentään jotakuinkin mahdollisia vastauksia,\nvaikkakin huonoja, mutta minä vuorostani tein nyt sen minkä hän oli\ntehnyt ensi kerralla, vieläpä pahemminkin, sillä minä otin uuden lapun,\nenkä edes siihenkään osannut mitään vastata. Professori katsahti\nsäälien minuun ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:\n\n-- Te ette voi siirtyä toiselle kurssille, herra Irtenjev. Parasta kun\njätätte tutkinnot sikseen. Tiedekunta on puhdistettava. Samoin ette\ntekään, herra Ikonin, lisäsi hän.\n\nIkonin pyysi saada uudistaa tutkintonsa, ikäänkuin armosta, mutta\nprofessori vastasi hänelle, ettei kahdessa päivässä ehdi korjata\nsemmoista mitä ei kokonaiseen vuoteen ole saanut aikaan, ja kielsi\njyrkästi. Ikonin rukoili nöyrästi jälleen armoa; mutta professori ei\nsittenkään suostunut.\n\n-- Saatte mennä, hyvät herrat, sanoi hän yhtä hiljaa ja yhtä varmasti.\n\nVasta silloin minä rupesin lähtemään pöydän äärestä ja minua hävetti,\nettä olin vaitiolollani ikäänkuin ottanut osaa Ikoninin alentaviin\narmonpyyntöihin. En muista miten kuljin salin läpi ylioppilaiden ohi,\nmitä vastasin heidän kysymyksiinsä, kuinka tulin eteiseen ja kuinka\nkotiin! Olin loukkaantunut, häväisty, olin todellakin onneton.\n\nKolmeen päivään en liikkunut huoneestani, en ketään nähnyt, tunsin\ntyydytystä kyyneleistä, kuten lapsuudessa, ja itkin paljon. Hain\npistooleja, joilla olisin ampunut itseni, nimittäin siltä varalta, että\nolisi ruvennut kovasti tekemään mieli ampua. Arvelin, että Ilinka Grapp\nsylkee minua vasten silmiä, kun tapaa, ja menetteleekin siinä aivan\noikein; että Operov iloitsee onnettomuudestani ja kertoo siitä\nkaikille; että Kolpikov oli aivan oikeassa häväistessään minua Jahrin\nravintolassa; että tyhmät puheeni ruhtinatar Kornakovin kanssa olivat\ntämän saaneet aikaan j.n.e. Kaikki raskaat, itserakkaudelle kiusalliset\nhetket elämässä tulivat toinen toisensa perästä mieleeni; koetin sysätä\nonnettomuuteni syyn jonkun toisen niskaan: kuvailin, että joku oli\ntämän kaiken tahallaan minulle saattanut, keksin kokonaisen salajuonen\nitseäni vastaan, moitin professoreja, tovereja, Volodjaa, Dmitriä, isää\nsiitä, että hän oli pannut minut yliopistoon, kohtaloa siitä, että se\noli antanut minun elää tämmöiseen häväistykseen asti. Arvellen itseni\ntäydellisesti kukistuneeksi kaikkien niiden silmissä, jotka minua\ntunsivat, pyysin isältä päästä husaariksi taikka Kaukaasiaan. Isä ei\nollut minuun tyytyväinen, mutta nähdessään hirmuisen suruni hän\nlohdutteli minua, sanoen että niin paha asia kuin tuo olikin, saattoi\nkaikki vielä tulla korjatuksi siirtymiselläni toiseen tiedekuntaan.\nVolodja, joka myöskään ei voinut ymmärtää tilaani niin erin kauheaksi,\narveli, että toisessa tiedekunnassa en ainakaan tarvitsisi hävetä\nuusien toverien edessä.\n\nNaisemme taas eivät ymmärtäneet eivätkä tahtoneet tai eivät voineet\nymmärtää mitä se tutkinto oikeastaan oli, mitä merkitsi jäädä\nensimäiselle kurssille, ja he säälivät minua ainoastaan siksi, että\nnäkivät suruni.\n\nDmitri kävi luonani joka päivä ja oli kaiken aikaa hyvin hellänä ja\nlempeänä; mutta minusta juuri senvuoksi tuntui, että hän oli kylmennyt\nminua kohtaan. Tuntui aina loukkaavalta ja pahalta, kun hän tultuaan\nluokseni vaijeten istui hyvin lähelle minua, vähän samaan tapaan kuin\nlääkäri istuu sairaan vuoteelle. Sofia Ivanovna ja Varinka lähettivät\nhänen kauttaan luettavakseni kirjoja, joita olin ennen kysellyt, ja\npyysivät minua käymään luonaan, mutta juuri tuossa heidän huomiossaan\nminä olin keksivänäni ylpeänä, minulle alentavaa ystävyyttä muka jo\nliian syvälle vajonnutta ihmistä kohtaan. Parin kolmen päivän perästä\nolin vähän rauhottunut, mutta maalle-lähtöömme asti en liikkunut\nmihinkään kotoa, vaan yhä kohtaloani ajatellen, tyhjää toimittaen\nvetelehdin huoneesta huoneeseen, kotolaisiakin vältellen.\n\nMietin miettimistäni, ja vihdoin kerran myöhään illalla, istuessani\nyksin alakerrassa ja kuunnellessani Audotja Vasiljevnan valssia, äkkiä\nhypähdin paikaltani, juoksin yläkertaan, otin esiin vihon, jonka\nkanteen oli kirjotettu: \"Elämän periaatteita\", avasin sen ja jouduin\nkatumuksen ja sisällisen innostuksen valtaan. Purskahdin itkuun, mutta\nnuo eivät olleet enää epätoivon kyyneleitä. Suoriusin ja ojennuin,\npäätin uudelleen ruveta kirjottamaan elämän periaatteita ja olin\nlujasti vakuutettu siitä, etten enää milloinkaan tee pahaa, en ole\nhetkeäkään työttömänä enkä milloinkaan periaatteistani luovu.\n\nKestikö tätä uutta sisäistä innostusta kauankin, mitä laatua se oli, ja\nmitä vaikutusta sillä oli henkiseen kehitykseeni, siitä kerron\nseuraavassa, onnellisemmassa nuoruuteni osassa.\n\n\n\n"]