[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiUnxrgIXqxia4eslRmYmuunJ5Qe0mynbTUzzWSTrFpE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},138,"Sanomalehtimiesajoiltani","Aho, Juhani",1861,1921,"138-aho-juhani-sanomalehtimiesajoiltani","138__Aho_Juhani__Sanomalehtimiesajoiltani",null,"muistelmat",[],[],"fi",1911,42198,275674,false,11967,[22,23,24],"Aho, Juhani, 1861-1921","Authors, Finnish -- 19th century -- Biography","Authors, Finnish -- 20th century -- Biography",[26,27,28],"Biographies","History - Other","Journalism/Media/Writing","\"Sanomalehtimiesajoiltani\" by Juhani Aho is a collection of memoirs written during the early 20th century. The work delves into the life and experiences of a newspaper journalist, offering insights into the political and social dynamics of Finland during a significant historical period. The memoir presents the author's reflections on his transition into journalism and the various roles he has undertaken in the field, showcasing his interactions with prominent figures and events of that era.  The opening of the memoir reveals Aho's modest beginnings as a journalist, recounting the circumstances that led him to this vocation. He describes the chance encounters and moments that shaped his path, illustrating the uncertainty and excitement of starting out in the industry. The narrative introduces his early experiences at the newspaper \"Suuri Suomalainen,\" where he faced the challenges of adapting to a fast-paced environment, including the art of crafting news stories from the various events happening around him. Aho reflects on his initial doubts and hesitations, but also the support he received from his colleagues, gradually developing into a confident participant in Finland's journalistic landscape. (This is an automatically generated summary.)",[],447,"Juhani Ahon muistelmateos kokoaa yhteen kirjoituksia ja havaintoja hänen yli neljännesvuosisadan kestäneeltä uraltaan sanomalehtimiehenä. Tekstit sisältävät kuvauksia valtiopäiviltä, matkoilta eri puolilta Suomea sekä pohdintoja toimittajan työn merkityksestä ja yhteiskunnallisista aatteista 1800-luvun lopulla.","Juhani Ahon 'Sanomalehtimiesajoiltani' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 138. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Ari J. Joki and Projekti\nGutenbergin DP oikolukijat.","SANOMALEHTIMIESAJOILTANI\n\nKirj.\n\nJUHANI AHO\n\n\nOtava, Helsinki, 1911\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   Mitä varten\nSanomalehtimiehen muistelmia\n   Kuinka minusta tuli sanomalehtimies\n   \"Suuri Suomalainen\" ja ensimäiset tehtäväni sanomalehtimiehenä\n   Tapahtumia \"Suuren Suomalaisen\" toimistossa\n   \"Suuren Suomalaisen\" päätoimittaja\n   Mitä \"Suuri Suomalainen\" sisälsi\n   Kaksi lähetystöä\n   Sanomalehtimies aatteiden palveluksessa\nKuvauksia säätyvaltiopäiväin ajoilta\n   Plenum plenorum huhtikuun 11 p:nä 1885\n   Valtiopäivien \"juhlallinen\" aljetuksi kuuluttaminen Helsingissä\n     tammikuun 1 p:nä 1888\n   Valtiopäivätanssiaiset maanantaina tammik. 23 p:nä 1885\n   Käynti talonpoikaissäädyn istunnossa\n   Pappissäädyn istunnossa huhtikuun 13 p:nä 1888\n   Suomalainen Klubi\n   Ritarihuoneen lehterillä\n   Saman katon alla\nMatkoilta omassa maassa\n   Kesäkuvia\n      Kirkonmäellä\n      Kirkon rannassa\n      Laivamatka\n      Hovi ja sen herra\n   Käynti Kolilla\n   Pikimmältään Venäjän-Karjalassa\n      Pankakoski ja Kalliolahti\n      Erämaan taival\n      Riion Pekka\n      Tuulivaarassa\n      Tuulijärvellä. -- Satujen maailmassa\n   Laatokalla ja Valamossa\n   Yöllinen konsertti Kouvolassa\n   Pyöräraivoilija\n   Käynti \"Herättäjän\" kokouksessa\n\n\n\n\nMITÄ VARTEN.\n\n\nMitä varten? Maksaako todellakin vaivan ruveta julkaisemaan entisiä\nsanomalehtikirjoituksia? Ryhtyä haravoimaan vanhoja latopohjia?\n\nKun se nyt kuitenkin tapahtuu, jää lopullinen ratkaiseva vastaus\ntietystikin lukijan ja arvostelun annettavaksi. Saanen sentään esittää\nomatkin syyni. Niitä on montakin ja olkoon niiden lukuisuus kernaasti\nosoituksena niiden heikkoudesta.\n\nEnsiksikin -- kun olen suurimman osan ikääni, enemmän kuin neljänneksen\nvuosisataa, toiminut sanomalehtimiehenä: maaseututoimittajana,\nvaltiopäiväkertojana, juoksijana ja lentäjänä, koti- ja\nulkomaankirjeenvaihtajana, kirjoittanut mitä erilaisimmista aineista,\nniin hyvin kirjallisuudesta ja taiteesta kuin metsästyksestä ja\nkalastuksesta, sekä tunkioista että navetoista, pelloista ja\nniityistä, politiikasta ja ekonomiiasta, kiihottanut yhdessä\nhenkäyksessä riitaan ja toisessa sovintoon kehottanut -- niin olen\najatellut, että näillä kirjoituksilla ehkä voisi olla jotain\nsivistyshistoriallista arvoa näiden sanain jossain ahtaammassa\nmerkityksessä, niiden antaessa hajakuvia ajasta, oloista ja elämästä\nja omista näkemistä ja kokemista tapauksista sieltä täältä tuon\najanjakson varrella.\n\nSiksi toiseksi -- olen usein ollut koko innollani ja sydämmelläni\nmukana, joskaan en ohjissa enkä aisoissa, niin kuitenkin kannoilla,\naatteiden ajamisessa ja harrastusten kannattamisessa ja\narvostelemisessa, joista osa jo on poissa päiväjärjestyksestä, toiset\nsiinä yhä vieläkin olemassa. Hetken innostuksessa, kiivaudessa ja\nkatkeruudessakin syntynyt purkaus on usein ehkä oikeampi ja mehevämpi\najankuva kuin jälkeenpäin kylmällä harkinnalla ja arvostelevalla\nvalinnalla kyhätty tutkielma. Kokoelma sanomalehtikirjoituksia on\ntavallaan kokoelma yksityisiä kirjeitä, ja nehän ovat aina olleet\npikkuhistorikkojen himoruokaa. Helpotanhan siis, ainakin joltain\nosalta, kirjastohiirien kopioimiskustannuksia.\n\nKolmas syy -- aika, jonka kuluessa nämä kirjoitukset ovat syntyneet, on\nniin lähellä nykyistä, että nuoremmalla polvella, halutessaan siihen\nperehtyä, voi olla hyötyä vaillinaisemmistakin sen sisään viittovista\npilkotuksista.\n\nNiin -- ja kun kustantajakin mielellään tahtoo... Toisin sanoen:\nsälytän oikeastaan kaikki edellisetkin syyt hänen selkäänsä.\n\nTässä tarjotun nidoksen jatkoksi -- se on Otava, joka yhä puhuu -- olisi\naikomus raapia kokoon toisiakin, jotka tulisivat sisältämään, paitse\nkuvauksia ulkomaan matkoilta, päivän politiikkaa ja polemiikkaa,\nkirja-arvosteluja ja sen semmoista -- jos näet ystävällinen yleisö ei jo\ntätä ensimäistä käännytä veräjiltään takaisin.\n\n                                                            J.A.\n\n\n\n\nSANOMALEHTIMIEHEN MUISTELMIA\n\n\n\n\nI\n\n\nKUINKA MINUSTA TULI SANOMALEHTIMIES.\n\n\"Päivälehti\", n:o 255, 2 p:nä marraskuuta 1893.\n\n\nEi minulla oikeastaan ole ollut sen suurempaa synnynnäistä kutsumusta\nsanomalehtimieheksi kuin niin monella muullakaan, jotka ovat sille\nalalle antautuneet. Sattumus se on, joka on luonut sanomalehtimiehemme.\nMikä on sille alalle joutunut varojen puutteesta, kun ei ole voinut\njatkaa lukujaan ja tutkintojaan, mikä on onnistumatonna runoilijana tai\nkaunokirjailijana katsonut paremmaksi päästä arvostelemaan kuin olla\narvosteltuna, mikä ihailemainsa suurten miesten kehotuksesta saanut\npäähänsä, että hänen täytyy \"uhrautua\", s.o. panna aikansa ja varansa\nyhteisen hyvän pyhälle alttarille. Toivo pienistä lisätuloista on ajanut\nmonen maaseutuopettajan publisistiuralle ja näiden toiveiden pettymys\non hänet siitä karkoittanut. Muutamia vain on meillä niitä, jos luetaan\npois varsinaiset kirjailijat, jotka kynänsä avulla olisivat kohonneet\nsuurempaan vaikutukseen ja jotka kirjoitustapaansa nähden eroaisivat\nsuuresta joukosta.\n\nEi minullakaan, niinkuin sanoin, ollut mitään aavistusta siitä, että\nminusta olisi sanomalehtimieheksi. Olin parin vuoden vanha ylioppilas,\njoka oli kuluttanut aikansa ja isältä saamansa ensimäiset oppirahat\nkaunokirjallisuuden lukemiseen ja ylioppilaskunnan puolueriitoihin.\nYlioppilaskunnan lukusalissa kyllä kului paljonkin aikaa\nsanomalehtien lukemiseen, johon minulla aina on ollut vastustamaton\nhalu, mutta sitä en kuitenkaan vielä osannut pitää merkkinä\nvastaisista taipumuksistani. Tämä aika tietysti päättyi niin kuin se\ntavallisesti päättyy: minun täytyi jäädä maalle isäni kotiin, kun muut\nmatkustivat pääkaupunkiin. Olisi edes ollut /pro excercitio/\nkirjoitettu, niin olisi voinut alkaa lukea kandidaattitutkintoa\nvarten. Mutta minulla ei ollut silloin vielä akateemisista\nopinnäytteistä takanani kuin \"pikkuteologia\" eikä ole vieläkään sen\nenempää. Ja niin minä kuljin syyslukukauden toimetonna, koettaen\nkuluttaa aikaani jäniksiä ampumalla ja kattoon syleksimällä,\nkummassakaan sanottavasti onnistumatta. Aloin jo luulla, ett'ei\nminusta olisi mihinkään. Mutta minä kelpasin kuitenkin\nsanomalehtimieheksi.\n\nOlihan minulla siinä virassa tosin jo pienoinen menneisyys takanani.\nJo koulupoikana olin kirjoitellut runoja ja ollut käsin kirjoitetun\nsanomalehden toimittajana. Yliopistoon tultuani korotettiin minut\nosakunnan lehden ulosantajaksi. Ja näiden ansioiden perusteella oli\nminulla kylläksi hävyttömyyttä kirjoittaakseni eräälle tuttavalleni\nHelsinkiin, että hän hankkisi minulle työtä jossain sanomalehdessä.\n\nMutta hämmästykseni oli kuitenkin vilpitön, kun vähää ennen joulua\nsain häneltä kirjeen, että toivomani paikka oli minua odottamassa\ntammikuun 1 p:stä. Se oli referentin paikka ja velvollisuuksiini\nkuului sen lisäksi kääntämistyötä ja uutisten hankkimista kaupungilta.\n\nEn nukkunut koko sinä yönä, joka seurasi. Mitenkä minä oikean\nsanomalehden toimittajaksi? Mitä minä osaisin siihen kirjoittaa?\nKuinka ennättäisin panna paperille kaikki, mitä kokouksissa puhutaan,\nja mistä minä tietäisin, mitä siihen olisi pantava ja mitä ei?\n\nHain käsiini vanhan sanomalehden ja aloin sitä lukea. Tuo vanha tuttu\nrepale oli kuin uusi ikään. Yhtäkkiä oli se nyt minusta niin viisasta,\nniin syvää ja niin outoa, että en löytänyt mitään paikkaa, joka olisi\nvoinut tulla minun älylläni kokoonpannuksi. Mistä minä tietäisin esim.\nmilloin pitää panna \"kuten H.D. kertoo\" tai \"H.D:n mukaan\" tai vaan\n\"H.D.\"? Asioista, joita ennen tuskin olin huomannut, tuli minulle nyt\nmystillisiä seikkoja, joiden salaisuutta turhaan koetin ratkaista.\nKuinka voisin kirjoittaa niin, että _toinen sana_ tulisi mustemmalla\nkuin toinen tai että _toiset paikat_ näyttäisivät valkoisemmilta kuin\ntoiset? Nyt sen konstin jo kuitenkin olen oppinut, niinkuin näette.\n\nKoetin sitten miettiä, miten joku uutinen olisi kirjoitettava.\nNaapurikylässä oli äskettäin hukkunut lapsi huonoon jäähän. Minä\ntartun kynään ja alan kirjoittaa koetteeksi. Saan siitä näin kuuluvan\nuutisen: \"Tämän kuun 30 p:nä hukkui Latvalan kylässä työmies Pekka\nHartikaisen 5:llä oleva poika huonoon jäähän.\" Pitäisihän sen riittää,\nmutta ei se minua kuitenkaan oikein tyydyttänyt. Puuttui siitä\njotakin, mutta mitä? Aloin etsiä lehdestä, eikö siellä olisi jotain\nsamantapaista tapausta kerrottuna, josta voisin ottaa oppia. Eikä\ntarvinnutkaan kauvan lukea, sillä hukkuuhan niitä lapsia syksyllä\nhuonoon jäähän maassa, jossa on vettä niin viljalti kuin Suomessa. Ja\naivan oikein, tuossa se jo onkin, siinä seisoo: \"Surkea onnettomuus\":\n(Ka niin, \"surkeaksi onnettomuudeksi\" olisi Latvalan lapsenkin\nhukkumista voinut sanoa.) \"Tämän kuun 20 päivänä, kun useat Heikkilän\nkylän lapset olivat menneet luisua laskemaan kylän alla olevan lammen\njäälle, sattui surkea onnettomuus, että yksi heistä toisten\nhuomaamatta oli juossut yksiöiselle riitalle, jossa hän melkein\nsamassa upposi ja joutui ahtolan saaliiksi, ennenkun hänen apuunsa\njouduttiin. Vainaja oli vanhempainsa ainoa lapsi, jotka jäivät häntä\nkauheasti suremaan. Tässä siis taaskin yksi varoittava esimerkki,\nett'eivät lasten vanhemmat tai heidän holhoojansa jättäisi pienokaisia\nperäänkatsantoa vaille, niinkuin valitettavasti kovinkin usein\ntapahtuu.\"\n\nAivan samat asiat kuin minunkin uutisessani. Mutta siinä oli ollut\ntoinen mies kirjoittamassa. Samasta asiasta, mistä minä en saanut kuin\nkolme riviä, teki hän yksitoista ja oli osannut lisätä pienen\nyleishyödyllisen neuvonkin. Milloinka minä voisin sellaisen kätevyyden\nsaavuttaa? Minusta näytti, ett'en voisi milloinkaan. Ja minua alkoi jo\nkaduttaa, että olin ruvennut koko puuhaan. Eihän minulla ollut siihen\nkykyä eikä siitä mitään kokemusta. Ennen vaikka kansakoulunopettajaksi!\n\nMutta silloin tuli minulle avukseni luonteen ominaisuus, joka\nsanomalehtimiehille on hyvin suuriarvoinen ja joka pelastaa heidät\nkaikista pulmista. Me saamme kirjoittaa ja me totummekin kirjoittamaan\nasioista, joita emme ollenkaan ymmärrä ja joista ei meillä ole\netäisintäkään käsitystä. Ja minä päätin kuin päätinkin ottaa vastaan\nviran, jonka toimittamisesta minulla ei ollut aavistustakaan.\nSaisinhan käydä edes Helsingissä, jos ei muuta.\n\nJa kohta joulunpyhäin jälkeen -- taisi olla vuonna 1881 -- läksin minä\n\"omalla hevosella\" ajamaan pääkaupunkia kohti. Eihän se ollut mitään\nsanomalehtimiehen kyytiä. Mutta enhän minä vielä ollutkaan mikään\nsanomalehtimies, en totta tosiaan ollutkaan.\n\n\n\n\nII\n\n\n\"SUURI SUOMALAINEN JA ENSIMÄISET TEHTÄVÄNI SANOMALEHTIMIEHENÄ.\n\n\"Päivälehti\", n:o 256, 3 p:nä marraskuuta 1893.\n\n\n\"Suuri Suomalainen\" oli siihen aikaan pääkaupungin ainoa\nsuomenkielinen sanomalehti ja oli ollut jo kauvan, kuinka kauvan\nlienee ollutkaan. Se oli yhtä vakava kuin vanhakin. Vaikk'ei silloin\nvielä ollutkaan \"nuoria\" eikä \"vanhoja\", niin kutsuivat sitä kaikki\n\"vanhaksi\" suomalaiseksi. \"Se vanha Suomalainen\", se oli samaa kuin se\nrakas, se hyvä, se taattu, se vankka j.n.e. Ja sillä oli paljon\nystäviä, jotka sydämmestään antoivat anteeksi kaikki sen viat ja\npuutteet.\n\nNykyajan kannalta katsottuna niitä olisi noita puutteita ollut\npaljonkin, mutta silloin niitä tuskin huomattiin, sillä \"Päivälehti\"\nei vielä ollut korottanut yleisön vaatimuksia suomenkielisen\nsanomalehden suhteen eikä puolueen arvo sallinut verrata sitä\nruotsinkielisiin, jotka olivat ajanmukaisemmin toimitetut.\n\nAivan äskettäin oli lehti tullut jokapäiväiseksi. Ensimäisenä\nylioppilasvuotenani se oli vielä ilmestynyt ainoastaan kolme kertaa\nviikossa, silloinkin iltapäivällä. Mutta oli ollut Turkin sota ja se\non suuri merkkivuosi suomalaisen sanomalehdistön historiassa, sillä\nsiitä alkoi meidän sanomalehdistömme kehitys. Siitä pitäen alkoi\n\"Suuri Suomalainenkin\" kannattaa ja kuulema voittoakin tuottaa, kun\npienet osakkeet oli muutettu suuriksi ja suuret osakkeet tulleet\nlehden omistajiksi.\n\nMe oltiin siis koko poikia, kun meilläkin oli -- päivälehti. Ja ilomme\noli niin suuri, ett'emme koskaan nurkuneet, vaikka lehti\nkaupunkitilaajoille olisi tullutkin vasta klo 12 päivällä. Sillä sehän\noli _päivä_lehti ja noudattihan se oikeastaan siinäkin suhteessa vain\nohjelmaansa, joka oli silloin ja on vielä nytkin: \"kiireeseen ei ole\nluotu Suomen mies\".\n\nUuden vuoden päivänä itsenään 1882 astuin minä \"Suuren Suomalaisen\"\ntoimistoon. Saattamassa ja päätoimittajalle esittämässä oli minulla\nmukanani ennen mainittu ystäväni. Me nousimme ensin kivirappuja,\nsitten tulimme konttorihuoneisiin, joita oli kaksi, ja niiden läpi\ntoimitushuoneisiin, joita oli yksi. Siinä huoneessa oli kaksi suurta\nhyllyä täynnä sanomalehtiä, nahkasohva ja pyöreä pöytä keskellä\nlattiaa, jonka äärestä kohosi pikkuinen, harvatukkainen, hermostuneen\nnäköinen mies, jota ystäväni kutsui ristimänimeltään Teotoriksi.\nTeotori pisti minulle kättä, katsahti sivumennen pukuani, joka ehkä\noli liika kansallinen kansallisenkin lehden toimittajan puvuksi, se\nkun oli kaikkein kotikutoisinta sarkaa, ja käski menemään -- kirkkoon.\n\nKirkossa en ollut käynyt vuosikausiin, Helsingin kirkossa en koskaan.\nTäytyy tunnustaa, että minua hiukan kummastutti tämä, vaikka\ntiesinkin, että \"Suuri Suomalainen\" oli silloin niinkuin on nytkin\nkirkollismielinen. Vaan luultavasti täällä on tapana alottaa uusi\nvuosi kirkossa käymällä, ajattelin, ja sanoa tokaisin jotain\nsanoakseni: \"Lähteekö ne muutkin miehet kirkkoon?\"\n\nTeotori purskahti nauramaan, samoin ystäväni ja konttorinainen, ja\nminä sain tietää, että minun oli mentävä Nikolainkirkon sakaristoon\nkirkkoherran kuulutuskirjasta kopioimaan vuoden varrella syntyneet,\nkuolleet, vihityt ja poismuuttaneet.\n\nMennä Nikolainkirkon sakaristoon! Se oli helpompi sanoa kuin tehdä.\nKun minä kirkkoa kiertelin ja kaartelin, niin näytti minusta kuin\nsiinä olisi ollut sakaristoja joka kulmalla. Mutta joka kerta kun\nyritin sisään, tulin kirkkoon, jossa urut soivat ja väki veisasi.\nViimein löysin oikean oven. Minua oli alkanut vähän pelottaa, että jos\nne kaikki Helsingin papit ovat siellä sisällä ja minä keskellä\nkirkkoaikaa tulen heitä maallisilla hommillani häiritsemään, niin\nsaattavat suuttua. Mutta ne ottivat minut hyvin ystävällisesti\nvastaan, sillä olihan Teotorin lehti teoloogienkin lehti, ja aukasivat\nkuulutuskirjansa eteeni, kantoivat tuolin istuakseni ja kastelivat\nkynänkin. Ja sillä tavalla suoritin minä kuin aika poika ensimäisen\npublisistisen koetehtäväni.\n\nToinen kävi yhtä helposti. Se oli matkustaja- ja laivalistan\nsuomentaminen, jotka jostain, en koskaan saanut selkoa mistä, tulivat\ntoimistoon ruotsinkielisinä.\n\nSanomalehtimiesurani oli siis avattu, arpa oli heitetty, alani oli\nlöydetty. Enkä minä enää voinut käsittää, kuinka olin kutsumustani\nepäillyt. Teotori oli vahvistanut minua uskossani. Kun työn lomassa\nhänelle ujosti arvelin, että mahtaisiko minulla olla siihen\ntarvittavia ominaisuuksia, vakuutti hän lohduttavasti, ett'ei\nhänelläkään ollut sen enempää ollut. Hän sanoi, ett'ei siihen muuta\ntarvita kuin uutteruutta, sitkeyttä, käden nopeutta ja käsialan\nselvyyttä, etenkin käsialan selvyyttä. Ja nehän minulla oli -- vielä\nsiihen aikaan! -- ja mitä puuttui, sen voisin saavuttaa.\n\nVoitte ehkä arvata, ett'eivät askeleeni paljoa painaneet, kun palasin\ntoimistosta asuntooni. Minä olin siis sanomalehtimies, minä kuuluin\n\"Suuren Suomalaisen\" toimitukseen! Jo huomenna saisin nähdä työni\npainettuna, lukea /minun/ kirjoittamani väkiluvun muutokset,\nsyntyneet, kuolleet, vihityt ja kastetut, lukea /minun/ laivalistani,\n/minun/ matkustajani!\n\nPainettaisinko ehkä runonikin vielä kerran?\n\n\n\n\nIII\n\n\nTAPAHTUMIA \"SUUREN SUOMALAISEN TOIMISTOSSA.\n\n\n\"Päivälehti\", n:o 261, 9 p:nä marraskuuta.\n\n\nNiinkuin jo edellä mainitsin, oli meillä pienessä toimistohuoneessa\nyksi ainoa pyöreä pöytä. Sen ääressä oli meitä kolme miestä,\npäätoimittaja, ulkomaanosaston toimittaja ja minä. Vaihtamatta\nsanaakaan pitkään aikaan ratuuttelimme me kukin paperiamme ja menimme\ntyömme toimitettuamme tiehemme. Kaikilla oli määrätyt tehtävänsä,\nminulla kaikista koneellisimmat. Se oli parhaasta päästä vain\nkäännöstyötä, jossa vähänä vaihteluna oli se, kun aina parin viikon\nkuluttua sain käydä valtuusmiesten kokouksissa. Ulkomaanosaston\ntoimittaja käänsi hänkin ja valitti välistä, että hätäkö niillä on\nnoilla ruotsalaisilla lehdillä, jotka saavat käyttää saksia kaikkeen.\nPäätoimittajakin teki paljon käännöstyötä tai luki läpi kaikki mitä me\nmuut olimme kääntäneet. Sen lisäksi hän korjaili maaseutukirjeitä ja\nmuita lähetettyjä kirjoituksia, joilla lehti parhaasta päästä\ntäytettiin.\n\nPääartikkeleita hän kirjoitti harvemmin ja silloinkin suurella\nvaivalla. Hän puri partaansa ja poltteli paljon, pyyhki välistä pois\nkaikki, mitä oli kirjoittanut, kirosi haikeasti ja alkoi kaikki\nuudestaan. Silloin minä en uskaltanut liikahtaakaan, en\nhiiskahtaakaan. Hän se myöskin hoiti pikkupolemiikkeja muiden lehtien\nkanssa ja sitä oli aika paljon, yhtä paljon kuin nytkin. Mutta silloin\nsitä ei, jumalan kiitos, tarvinnut käydä muita kuin ruotsinmielisiä\nvastaan. Koko maaseutusanomalehdistön kesken vallitsi vielä rauha ja\nrakkaus. Vaan ruotsalaiset lehdet, ne ne saivat takkiinsa niin että\npölisi.\n\nNäki jo etäältä Teotorista, milloin hän oli hyvällä\npolemiikkituulella. Hän ei purrut partaansa, ei kiroillut, ei\nliikahdellut hermostuneesti tuolillaan, vaan veteli tyytyväisen\nnäköisenä viiksiään, tuon tuostakin hymähtäen ja purskahtaen välistä\nlyhyeen nauruunkin. Eikä hän malttanut pidättäytyä, jo luki meillekin,\nmitä oli kirjoittanut. Ne olivat lyhyitä, ilkeitä, ivallisia pätkiä,\nniissä oli sellaisia sanoja kuin \"moinen vastustaja\", \"mutta\nrehellistä menettelyä emme tosin ole tottuneetkaan siltä taholta\nodottamaan\", \"taas uusi todistus liberaalisen puolueen kuuluisasta\nliberaalisuudesta\", \"/Qvod erat demonstrandum/\" y.m.s. Meistä muista\nse oli tietysti yhtä sukkelaa ja onnistunutta kuin päätoimittajasta\nitsestäänkin, sillä olihan hän päätoimittaja. Eikä ainoastaan meistä,\nmutta nähtävästi kaikista muistakin, sillä kaikki, jotka siihen aikaan\nkirjoittivat sanomalehtiin, koettivat kirjoittaa niinkuin \"Suuri\nSuomalainen.\" Kaikki se, mikä meidän toimistosta kajahti maaseudulle,\ntuli sieltä monisteltuna takaisin. \"Samat sanat, vaikka vähän\nkovemmin\" saatiin lukea kaikissa maaseutulehdissä. Ja luultavasti oli\ntämä kirjoitustapa kansallista, koska se yhäkin vielä on pysynyt\nkäytännössä \"Suuren Suomalaisen\" polemiikeissa, joissa sitä nyt\neroituksetta käytetään sekä oman puolueen että vastapuolueen kanssa\nriidellessä.\n\nMutta paitse pöytää oli toimistossa sohvakin, nahkasohva, joka\nerityisistä syistä on mieleeni painunut. Se on näet, niinkuin\nluonnollista onkin, hyvin likeisessä yhteydessä niiden vieraiden\nkanssa, jotka tuon tuostakin tulivat \"Suuren Suomalaisen\" toimitusta\ntervehtimään. Ja niiden joukossa olivat kaikki meidän nykyiset suuret\nmiehemme. Silloin tosin eivät vielä suuret eikä pienet, vaan siltä\nväliltä, sillä Snellman eli vielä ja hänen nimensä piti muut\nvarjossaan. He tulivat sinne tavallisesti kerta päivässä uutisia\nkuulemaan ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Niistä en saanut\nkuitenkaan minä paljon tietää ennen kuin ehkä seuraavan päivän\nlehdestä, sillä Teotori vapautti minut velvollisuuksistani sanoen:\n\"saat mennä!\" Useimmittain oli heillä käsikirjoitustakin mukanaan,\nsillä ne ne olivat, jotka pääartikkeleita kirjoittivat.\n\nHeitä tuli vanha Yrjö ja hänen veljensä Jaakko. Tuli rehevä, terhakka\nnumeromies K.F.I. ja nopeakielinen, pulloposkinen pankkimies W.E.,\njoka aina puhui ruotsinkieltä, tuli tuo lasisilmäinsä yli katseleva\nKangasalan karhu, aina iloinen \"Matti\" (Antti J.), jolla oli\nminullekin joku ystävällinen sana sanottavana, ja kirkassilmäinen\nSuonio, joka aina pisti kättä minullekin, samoinkuin puolueen ainoa\nkenraalikin. Puolueen ainoata luutnanttia, joka myöhemmin on astunut\nnäyttämölle, ei vielä siihen aikaan näkynyt.\n\nAhkeroita vieraita, vaikka vähemmän tervetulleita, olivat\nvaltiopäivämiehet, varsinkin talonpojat, jotka näkyivät katsovan\nvelvollisuudekseen tulla äänenkannattajaansa tervehtimään. Heitä tuli\npitkin päivää, kiireisimpänäkin työ-aikana, ja he istuivat kauvan ja\ntupakoivat paljon niinkuin olisivat olleet omassa tuvassaan. Ja vasta\nsitten, kun oli kahlattu läpi kaikki maan asiat ja kaikki kansan\ntoivomukset, tuli oikea asia esille: \"miksi ei minun lausuntoani ole\notettu lehteen?\" -- \"Jaa, niin, en minä tiedä ... minä kysyn\nreferentiltä,\" oli toimittajan tavallinen vastaus. Vaan ukot tiesivät,\nmillaista se oli tuo referentiltä kysyminen ja vääntivät melkein\njok'ikinen povitaskustaan paksun paperipinkan, jossa oli heidän\nlausuntonsa kirjoitettuna. Niitä kutsuttiin toimittajain kesken\n\"vaalisaarnoiksi\" ja melkein poikkeuksetta saivat ne vaeltaa kaappiin,\njosta ne sitten kesemmällä, kun sattui puutetta paremmasta\nkäsikirjoituksesta, pääsivät julkisuuteen.\n\nTuo alituinen edusmiesten tulva olisi voinut panna kovahermoisemmankin\nmiehen kärsivällisyyden koetukselle, kuin mitä oli \"Suuren\nSuomalaisen\" toimittaja. Ja täytyi minun ihmetellä, kuinka\nkärsivällisesti hän osasi tätä yleisöään palvella. Oven käydessä ja\nraskaiden askelien junnahdellessa etuhuoneessa, hän kimmahti\ntuoliltaan, raastoi tukkaansa ja huokasi epätoivoisena: \"Jo taas!\"\nMutta kun tulija seisoi selän takana, millä hellyydellä, millä\nsydämmellisyydellä hän osasikaan ottaa häntä vastaan ja millä maltilla\nkuunnella loppumattomia laverruksia! Ja tuskin oli yksi poistunut ja\nhän saanut kuivuneen kynänsä taas käymään, kun tuli toinen ja kolmas\nja samat jutut alkoivat uudelleen.\n\nEivätkä ne kuitenkaan ne olleet toimituksen pahimpia vitsauksia.\n\nKuka meistä ei muistaisi Sipi-vainajata, jolla on niin suuret ansiot\nkansanrunoutemme rikastuttamisessa ja jonka sanotaan kielemmekin\ntutkimista rikastuttaneen! Mutta monien ominaisuuksiensa ohessa oli\nhänellä sekin, että hän tahtoi olla runoilija ja publisisti ja saada\nkumpaisenakin esiintyä. Ollen \"Suuren Suomalaisen\" entisiä\ntoimittajia, tahtoi hän edelleenkin sen palstat käytettäväkseen. Ja\nhän saikin. Sai ensin runojansa ja sittemmin proosaansa varten.\nMuistan edellisistä muutaman ulkoakin. Se oli kirjoitettu erään\nrautatiejuhlan johdosta eikä ole hullumpia, vaikka sitä semmoisena\nsiihen aikaan naurettiin. Kun rautatiejuhlat ovat tätä nykyä\npäivänkysymyksiä, panen sen tähän. Se on näin kuuluva:\n\n  Nytpä Suomi suloin iloitse,\n  Sekä riemuin riemuele,\n  Kun olet vyötty riennon vyöllä.\n  Riennon rintaseppeleillä,\n  Suomen riennon rintavöillä\n  Kansan kunniasiteillä!\n\n  Riennon on juhla joutununna,\n  Riennon on aurinko ylennyt,\n  Riennon on aika auvennunna,\n  Riennon on ikä alettu.\n\n  Riennon on ikä ikuinen,\n  Riennon on päivä päättymätön.\n  Siis Suomi suloin iloitse,\n  Sekä riemuin riemuele,\n  Terve tiemme, terve työmme,\n  Terve vyömme ja väkemme!\n\nSe oli runoa. Ja proosassa oli silloin tällöin monen palstan pituisia\npolemiikkeja ruotsinmielisiä vastaan. En niitä kuitenkaan koskaan\nlukenut enkä kuullut muidenkaan lukeneen. Erään kerran oli kuitenkin\nhänen kirjoituksensa varustettu esipuheella: \"Emme ole tahtoneet\nkieltää sijaa seuraavalta sepustukselta, josta kirjoittaja itse\nvastatkoon.\" Oikeampi olisi ollut sanoa: emme ole /uskaltaneet/ j.n.e.\nsillä nämä kirjoitukset pakotettiin pakottamalla lehteen. Ei tosin\npainolain nojalla, mutta lain, joka oli sitä paljoa tehokkaampi,\nniinkuin kohta tulen kertomaan.\n\nKuulin jo ennen toimitukseen tuloani olleen pienempiä otteita \"Suuren\nSuomalaisen\" toimistossa. Ne olivat päättyneet siten, että Sipi\nmiehissä työnnettiin ulos ja hänen kirjoituksensa paperikoriin. Mutta\nvuosi vuodelta tuli hän yhä rohkeammaksi. Hänestä kerrankin\npäästääkseen otettiin nyt tuo runo lehteen. Sitä ei kuitenkaan olisi\npitänyt tehdä, sillä vaatimukset siitä vaan suurenivat. Isolla\nkiljunnalla ja hampaitten hionnalla sai hän aikaan sen, että hänen\npolemiikkinsakin tuli lehteen, mutta varustettuna yllä mainitulla\nesipuheella. Vaan siitä oli seurauksena tapaus, joka luultavasti on\nainoa laatuaan meidän sanomalehdistömme historiassa.\n\nSen jälkeisenä päivänä kuin kirjoitus oli ollut lehdessä julaistuna,\nistuttiin \"Suuren Suomalaisen\" toimistossa suljettujen ovien takana,\nsillä jo ennen toimitustunnin alkamista oli Sipi käynyt Teotoria\ntapaamassa. Pieninkin risahdus konttorissa sai meidät työstämme\nlakkaamaan ja kuuntelemaan. Jo kuului tuttu änkyttävä ääni kysyvän,\nonko toimittaja tavattavissa. Konttorinainen vastaa niinkuin oli\nneuvottu, ett'ei toimittaja ole tavattavissa. Mutta samassa tarttuu\nkäsi lukkoon. Teotori tarttuu toiselta puolelta. Molemmat vääntävät\nvoimiensa takaa, voitto on epätietoinen ja me seuraamme suurella\njännityksellä tapahtumien kehitystä. -- \"Aukase!\" kähisee ääni oven\ntakana. -- \"Aukase, riivattu!\" kähisee sama ääni uudelleen. Mutta\nTeotori ei aukase. Kolmatta kertaa ei ääni enää kähähdäkään, vaan sen\nsijaan lentää ovi auki kauhealla pamahduksella, sisään syöksyy ensin\nojennettu petolinnun koura, sitten toinen samanlainen koura, pieni\npää, piippoparta, pörrötukka ja tulta hehkuvat silmät. Hirviö parkuu,\nkiljuu, syleksii ja karkaa Teotorin tukkaan, partaan, kaulukseen, ja\npienessä kammarissa syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta. Iskut,\ntemmellykset, käännähdykset ja pyörähdykset ovat niin nopeat, että\nmeidän on turha koettaakaan saada sormiamme väliin. Mutta yhtäkkiä\ntekee Teotori jonkun sukkelan käsitempun ja hänen vastustajansa lentää\nselälleen nahkasohvalle, samalla kun Teotori omia karvojaan pölisten\npelastuu ovesta ulos. Vaan nähdessään saaliin käsistään päässeen\njoutuu hänen vainoojansa voimattoman kiukkukohtauksen valtaan, ja kuin\npahankurinen lapsi -- ja lapsihan hän oikeastaan olikin -- heitäkse hän\nsohvalle pitkäkseen ja alkaa potkia jaloillaan, potkii rikki sohvan\nselustimen, särkee tuolin ulkomaanosaston toimittajan alta, kaataa\nkerta romauksella koko toimituspöydän, josta paperit ja kirjat\nlentävät hajalleen ja muste vuotaa lattiata pitkin. Mutta nyt on\ntullut meidän vuoromme, me tartumme villikkoa niskaan ja ohjaamme\nhänet ulos, jonne hän nyt siivosti lähteekin, saatuaan sydämmensä\npuretuksi.\n\nMutta mistä on Sipi niin silmittömästi suuttunut? Sen hän selittää\nhuomenna tullessaan katuvaisena tekoaan anteeksi pyytämään. Hänen\nkirjoituksensa olisi pitänyt panna pääartikkelin paikalle, tai ainakin\nolla sitä varustamatta häntä halventavalla esipuheella.\n\nTeotori antoi tietysti anteeksi ja lisäsi tähän lahjaansa\nkymmenmarkkasen pyydettyä tekijäpalkkiota, kuitenkin sillä\npisteliäällä huomautuksella, ett'ei hän tule /lehteä/ velkomaan\nmaksetusta summasta.\n\n\n\n\nIV\n\n\n\"SUUREN SUOMALAISEN PÄÄTOIMITTAJA.\n\n\"Päivälehti\", n:o 267, 16 p:nä marraskuuta 1893.\n\n\nSaammehan me sanomalehtimiehet tehdä pientä pilaa toisistamme, mutta\nme sen kuitenkin kaikista parhaiten tiedämme, mitkä vastukset meillä\non voitettavina ja kuinka työmme on vaivaloista ja kiittämätöntä.\nSanomalehden päätoimittajan asema on melkein kuin teatterin johtajan.\nKoko koneisto, koko tuo loistava aparaatti, joka yleisön silmiä\nhäikäsee, on tavallisesti yhden miehen miettimä ja järjestämä, mutta\nkun yleisö taputtaa käsiään ja huutaa hyvä-huutoja näyttelijöille tai\nkirjailijoille, unohtuu melkein säännöllisesti se mies, jonka ansio on\nsuurin. Ei muisteta, että ne, jotka saavat näyttämöllä esiintyä,\ntaikka käyttävät päätoimittajan hiellä ja vaivalla vuosikausia\nhoitamaa lehteä lahjojensa ja mielipiteittensä esille tuomiseksi, ovat\ntulleet siihen tilaisuuteen ainoastaan siten, että on ollut se sitkeä\nmies, joka heitä kaikkia n.s. on selässään kantanut ja joka on\ntarjonnut niskansa heidän astinlaudakseen. Teatterin johtaja on vielä\nvähän onnellisemmassa asemassa kuin sanomalehtimies, hän saattaa\nsilloin tällöin tulla esiin huudetuksi ja saada siis edes rahtusenkaan\nsitä julkista tunnustusta osakseen, joka kuitenkin kaikille\nkuolevaisille on niin tervetullut.\n\nMutta missä saisi sanomalehtimies tällaisen tunnustuksen? Omassa\nlehdessäänkö? Kiittäköön onneaan, jos ei häntä painolain nojalla aivan\nusein vaadita julkaisemaan hänen kimppuunsa käypiä kirjoituksia, jos\nei häntä pakoteta painattamaan oikeuden päätöksiä painojutuissa,\njoissa hän on sattunut joutumaan tappiolle! Muissa lehdissäkö? Milloin\nolette nähneet, että edes samanmielinenkään sanomalehti, puhumattakaan\ntoiseen leiriin tai puolueryhmään kuuluvista, olisi antanut\nvirkaveljelleen mitään mieskohtaista tunnustusta. Sopii katsoa onnen\nsattumaksi, jos sanomalehtimies elää esim. viidenkymmenen ikään ja\nhänen ystäviensä ja hänen lehtensä suosijain päähän pistää viettää\njoku pieni juhlanen hänen kunniakseen.\n\nNämä mietteet ovat johtuneet mieleeni ajatellessani mitä kiitosta\n\"Suuren Suomalaisen\" toimittaja on saanut kaikesta siitä työstä, jota\nhän asiansa hyväksi on vuosikausien kuluessa suorittanut.\n\nVarsinaisena kirjailijana hänen merkityksensä ei, niinkuin ennen jo\nolen huomauttanut, liene ollut aivan suuri. Mutta lehtensä luojana,\nsen johtajana ja kannattajana oli hänen elämäntyönsä arvokkaimpia\nsemmoisten töiden joukossa.\n\nKun työt toimistossa joksikuksi hetkeksi olivat loppuneet, kertoi hän\nsiitä minullekin hiukkasen. Hyvin ymmärrettävällä tyytyväisyyden\ntunteella katseli hän ympäristöön, joka, vaikkakin vaatimaton\nnykyisiin oloihin nähden, oli kuin tehdasliikettä nurkkasuutarin\ntyöhön nähden, kun muistaa, millaista se oli lehteä alotettaessa\nollut.\n\nPäätoimittaja oli näet siihen aikaan paitse paria kolmea latojaa ainoa\nvarsinainen työmies lehdessään. Hän oli päätoimittaja ja\naputoimittaja, referentti ja ulkomaanosaston toimittaja, sai itse\nsuomentaa novellit ja lukea korrehtuurin, oli taloudenhoitaja,\nilmoitusten vastaanottaja ja konttorineiti. Sama huone oli sekä\ntoimituksen että konttorin. Ja palkka siitä kaikesta? Sitä en koskaan\ntullut kysyneeksi, mutta minun on syytä otaksua, että siinä summassa\nnumerot jäivät katselemaan jälelleen päin ja että se, mikä puuttui\nnollia, sen sai asian innostama mielikuvitus lisätä omasta\nvarastostaan. Ja moni kansallinen työ se on tainnut saadakin leikata\nkuponkejaan tällaisen pääoman koroista!\n\nMutta ei se minusta kuitenkaan tuntunut niin kunnioitusta herättävältä\nkuin eräs toinen seikka: tuo äsken mainitsemani sanomalehtimiehen\nasema.\n\nOli kai sitä jo siihen aikaan kulunut kymmenkunta vuotta siitä kuin\n\"Suuren Suomalaisen\" toimittaja astui toimeensa. Olinhan minäkin\nlehteä ahkerasti lukenut ainakin viisi vuotta, mutta jos joku olisi\nkysynyt, kuka lehteä toimitti, niin olisin vastannut: \"Toimitus\". Se\noli näet \"Toimitus\", joka allekirjoitti tilausilmoitukset eikä\nkenenkään yksityisen nimeä näkynyt ensi sivulla, artikkeleissä oli\nharvoin mitään nimimerkkiä, mutta jos joskus olikin, oli se jonkun\ntoisen kuin toimittajan, jonkun tunnetun suuruuden, jonka takaa\npientä, jokapäiväisen työn tekijää ei näkynyt. Kun puolue\njulkisuudessa esiintyi, kun sen huomattuja miehiä huudettiin esille\nja kiitoksella ja kunnialla mainittiin, ei Teotoria koskaan mainittu.\nHän istui pöytänsä ääressä ja teki näkymätöntä työtään, hän\nrevideerasi lehteään ja laitteli sitä painokuntoon, uhraten aikansa\nsiihen niin kokonaan, että kieltäysi vastaanottamasta tarjottuja\nvaltiopäivämiestoimiakin. Tuo pieni, välistä kärtyisä ja hermostunut\nherra, hän oli siis se sitkeä puolueen selkäranka, joka kannatti sen\npäätkin. Sillä mitä olisi puolue ollut ilman äänenkannattajaansa?\n\nRakkaus lehteensä näytti olevan hänen ainoa intohimonsa. Eikä se kumma\nolekaan, kun muistaa, että lehti pienestä nenäliinasta oli hänen\nsilmäinsä alla kasvanut koko suureksi lakanaksi. Ja kasvanut\nkaikellaisten vastusten, vaarainkin uhatessa. Monta kertaa oli hän\nluullut tämän lapsensa kuolintautia sairastavan. Ainakin muut sitä\nluulottelivat ja päivittelivät. Vaan hän ei menettänyt toivoaan. Hän\nvähensi menoja, oli varovainen lehteä laajentaissaan, kiristi omaa ja\nlehtensä suolivyötä, sai jotakuinkin tulot ja menot sopimaan\npäällekkäin ja näki sitten vähitellen menettelynsä oikeaksi. Siitä hän\npuhui välistä, puolusti taktiikkaansa ja sanoi välittämättä kestävänsä\nkaikki moitteet, joita alkoi jo siihenkin aikaan kuulua. En siihen\naikaan oikein ymmärtänyt tuota hänen rakkauttaan sanomalehteensä.\nOlihan hänen toimensa minusta \"virka kuin virka\", jonka olisi pitänyt\nvoida kaipauksetta vaihtaa johonkin parempaan, jos sellainen olisi\nollut tarjona. Sitten, kun itsekin vähän olen tämmöistä työtä\nkoettanut, tiedän, että voimakkaimpia sanomalehtimiehen tunteita on\nhänen kiintymisensä siihen lehteen, jonka hän on luonut ja nostanut\njaloilleen.\n\nNäistä ynnä muista samantapaisista asioista keskustellessamme innostui\nTeotori välistä puhumaan tulevaisuudenkin toiveistaan. Silloin tuo\nkuivan proosan mies tuli runoilijaksi. Hänen mielikuvituksensa alkoi\nliihoitella suurissa kuusi- ja kahdeksanpalstaisissa numeroissa, hän\nnäki lehden oman rakennuksen kohoavan silmäinsä edessä, näki pitkän\nrivin huoneita, joissa kymmenet kynät yht'aikaa tekivät\nkuumeentapaista työtä, näki kansan parhaat tulevat kirjailijat\nkantavan käsikirjoituksia \"Suuren Suomalaisen\" toimistoon, näki suuret\nvararahastot kasvavan vastaisten kilpailijain varalle -- eikä hän siinä\nliene aivan suuresti erehtynytkään. Minä en ole enää hänen lehtensä\nihailijoita. Mutta kun ajattelen, että hänen haaveensa olisivat olleet\nturhat, niin täytyy kuitenkin tunnustaa, että se Teotorin itsensä\nvuoksi olisi minua säälittänyt.\n\n\n\n\nV\n\n\nMITÄ \"SUURI SUOMALAINEN\" SISÄLSI.\n\n\"Päivälehti\", n:o 275, 25 p:nä marraskuuta 1893.\n\n\nKun selailee sen aikuisia \"Suuren Suomalaisen\" numeroita ja vertailee\nniiden kokoa ja sisältöä nykyisiin suomenkielisiin sanomalehtiin, niin\ntäytyy kummastellen kysyä, onko todellakin mahdollista, että aika on\nsiihen määrin tälläkin alalla edistynyt kuin mitä se on tehnyt. Harva\nse maaseutulehti, joka ei nyt näyttäisi vilkkaammin ja keveämmin\ntoimitetulta kuin pääkaupungin sen aikuinen suurin suomalainen\nsanomalehti.\n\nEnsiksikin jo pelkkään ulkomuotoon nähden. Vaikka saattaa olla\nerimieliä siitä, kumpi on parempi, vaikuttaa minun mielestäni\nkuitenkin hauskasti sellainen lehti, jossa on paljon ilmoituksia ja\njossa ilmoitukset alkavat ensi sivulta. Suurin osa lukijoista ei kyllä\nkatsahdakkaan ilmoituksiin, mutta sittenkin hän kaipaisi ilmoituksia,\njos niitä ei olisi. Se on sama vaikutus, jonka tuntee, kun menee\njohonkin juhlatilaisuuteen. Jos ei väkeä seiso portin ulkopuolella ja\ntungeskele käytävissä, vaan molemmat ovat tyhjät, saa olla varma\nsiitä, että sisässäkin on vähän väkeä. Vaan jos juhlasalin edustalla\nseisoo pitkät rivit ajureita odottamassa, jos sanomalehtien myyjät ja\nkaikellaiset pikkukauppiaat kovalla äänellä kuuluttavat tavaroitaan\nohikulkeville, niin syntyy heti se tunne, että sali on väkeä täynnä ja\nettä siellä tarjotaan sellaista, jota kannattaa kuunnella, ja niin\ntekee mieli mennä sisään.\n\nToisestakin syystä tervehtii sanomalehden ystävä mielihyvällä lehtensä\nlisääntyviä ilmoituspalstoja. Hän tietää, että tulot perustuvat\nmelkein yksinomaan ilmoituksiin ja että kuta suuremmat ne ovat, sitä\nenemmän ja sitä parempaa lukemista lehti voi tarjota. \"Suuri\nSuomalainen\" ei siihen aikaan sisältänyt ilmoituksia kuin vähäisen\nmurtoman siitä, mitä suomalaisissa lehdissä nyt nähdään. Ensi sivulla\nniitä ei ollut ollenkaan ja hyvä jos neljäskään täyttyi. Mutta\nlienevät ne kuitenkin riittäneet yhdessä tilausrahan kanssa korvaamaan\nniitä kustannuksia, joita lehden painatus ja sisältö vaati.\n\nSisältö ei muuten liene vaatinut kovin paljoa yli sen mitä\nvarsinaisiin toimituspaikkoihin meni. Sillä siihen aikaan katsoivat\nsekä varsinaiset että satunnaiset maaseutukirjeenvaihtajat kunniaksi,\njos saivat kyhäyksensä lehteen, ja olivat yllin kyllin palkitut, jos\nheille annettiin lehti ilmaiseksi ja korvattiin postimaksut, joka ei\nkuitenkaan sekään aina tapahtunut. Pääartikkeleita ei ollut paljon\nsellaisia, jotka olisivat lehden kulunkiarvioita rasittaneet, novellin\nkirjoittajat olivat vaatimuksissaan kohtuulliset eivätkä saaneet\nsivulta enempää kuin kääntäjätkään. Kotimaisia sähkösanomia ei ollut\ntapana siihen aikaan vaatia, ja jos sellainen joskus sattumalta olisi\ntullutkin, olisi se ollut aivan outo ilmestys. Uutiset virastoista,\njotka nyt tulevat niin suunnattoman kalliiksi, käänsin minä\nruotsalaisista lehdistä. Ja jos minä saisin olla määräämässä, niin\nkääntäisin ne vieläkin, sillä minä en todellakaan voi käsittää, mikä\ntappio siitä olisi maailmalle, jos se saisi tiedon virallisista\nnimityksistä tai semmoisista -- päivää myöhemmin. Mutta katselkaamme\nvertailun vuoksi mitä sen aikuinen suomalainen päivälehti sisälsi\nnykyisiin nähden.\n\nKuinka vakavaa se sentään oli tuo vanha aika ja kuinka vakavia\nsilloiset pääkirjoitukset! Lehden ensimäinen sivu oli kuin kirkon\npääty, josta sisään astuessaan teki melkein mieli hattunsa päästä\nreväistä. Pääkirjoituksessa oli harvoin mitään otsikkoa, ja jos mieli\nsaada sen sisällöstä aavistusta, täytyi lukea se alusta loppuun. Se\nsisälsi tavallisimmasti kieliasioita, käsitteli sitä eri kannoilta,\nraskaasti, harvoin pisteliäästi. Taikka keskusteltiin kouluasioista,\nlatinan tarpeellisuudesta, eri opinaineista y.m.s. Oli myöskin pitkiä\nesitelmiä rautatierakennuksista, elinkeinoasioista, kaskenpoltosta ja\nmuista sellaisista, joita melkein kaikkia jatkettiin seuraavassa ja\nsitä seuraavassa numerossa. Uskonnollisiakin asioita kosketeltiin,\nmutta rauhallisesti ja intohimottomasti, sillä kukaan ei ollut vielä\nkeksinyt ruveta epäilemään tunnustuskirjain oppia. Raittius-asia ei\nvielä nostanut päätäänkään ja naiskysymys oli tuntematon suuruus.\nPuuttui siis melkein kaikki päivän polttavat kysymykset eivätkä\nsanomalehtimiehet vielä olleet keksineet ruveta niitä itse laatimaan.\n\nKirjalliset kysymykset puuttuivat nekin, enkä muista, olisiko koko\nsinä vuonna, kun minä olin \"Suuren Suomalaisen\" toimituksessa\nosallisena, siinä ollut ainoatakaan kirja-arvostelua. Se ei kuitenkaan\nollut toimituksen vika, vaan kirjailijain, jotka loistivat\npoissa-olollaan. Taidetta jo silloin oli ja lienee ollut\nnäyttelyjäkin, mutta ne olivat asioita, joiden ei katsottu suurta\nsuomalaista yleisöä liikuttavan. Ehkä se olikin niin, sillä eihän\ntaide vielä ollut tullut \"kansalliseksi\". Gallénista ei vielä ollut\naavistustakaan ja Järnefeltkin vasta alottelihe. Hän oli kerran\njättänyt taideyhdistyksen oppilaskilpailuun joitakuita harjoitelmia.\nMaexmontan sai kuitenkin palkinnon ja Järnefeltille annettiin vaan se\nnaiivi tunnustus, että hänellä \"on taipumusta taiteilijaksi\".\n\nMusiikki laiminlyötiin kokonaan, mutta teatteri s.o. kansallinen\nteatteri oli ainoa, jota varten oli palkattu varsinainen arvostelija.\nHän kävi tavallisesti vain ensi-illoissa, ja muista näyttännöistä\nkirjoitti kuka sattui. Kerran kirjoitin minäkin, mutta ei olisi\npitänyt kirjoittaa kertaakaan, sillä siitä oli hyvin ikävät\nseuraukset. Siihen aikaan oli teatterissa kaksi \"tähteä\", jotka eivät\ntahtoneet sopia samalla taivaalla paistamaan. Tähti X. oli yleisön\nsuosikki, tähti Y. ei ollut sitä yhtä suuressa määrin. Arvostelu pani\nX:n aina ensisijaan ja Y:n toiseen. Eräänä juhlanäytäntö-iltana, kun\nhe molemmat esiytyivät, ei varsinainen arvostelija voinut olla\nsaapuvilla ja minut lähetettiin v.t:ksi. Minun päähäni pisti kerran\npanna Y:kin etusijaan ja tein sen sitä suuremmalla mielihyvällä, kun\nvähän vainusin, että isäntäväkeni ei olisi ollut tästä tunnustuksesta\npahoillaan. Mielenosoitukseni panin toimeen siten, että kirjoitin\nmelkein näin: \"Sittenkun neiti X. oli esiintynyt pienellä runolla,\nastui neiti Y. näyttämölle ja lausui tunnetulla etevällä ja pontevalla\ntavallaan ... (sen ja sen runon) ... ja sai palkkioksi innokkaat\nsuosionosoitukset.\" Tarkoittamani pistos oli nyt siinä, että kun neiti\nX. mainittiin vain sivulauseessa, neiti Y:n nimi pantiin päälauseeseen\nja hänen nimensä harvennettiin. Ja pistos tuntui, siitä oli syntynyt\nteatterissa seuraavana päivänä sellainen rähäkkä, sellaista itkua ja\nhammasten kiristystä, ett'ei ennen vertaista. Neiti X. oli uhannut,\nettä jos häntä näin ylenkatseellisesti kohdellaan, hän jättää koko\nkansallisen näyttämön ja menee joko ruotsalaiseen teatteriin tai\nperustaa -- oman seurueensa. Vaara kuitenkin sillä kertaa vältettiin\nsiten, että varsinainen arvostelija pesi kätensä ja että minulle ei\nenää sen jälkeen uskottu arkaluontoista tehtävää.\n\nNiinkuin ylläolevasta näkyy, ei siis sen aikuisissa lehdissä ollut\nläheskään sitä mehua mikä on nykyisissä. Se oli sitä \"katajaisen\nkansallisuuden\" aikaa ja ainoastaan harvoin oli katajassa tervaa.\nMistä se olisi leimu syntynytkään, mistä olisi saatu suuret\npaloartikkeli-otsikot ja muut mielenkiihottimet! Ei niitä\nkaivattukaan. Oltiin vaan tyytyväiset \"vakavaan henkiseen ravintoon\"\neikä kaivattu tuota \"pienten tietojen\" eikä viivan alusten\njälkiruokaa, jota nyt ei saa puuttua. Jos silloin tällöin saatiin joku\n\"kaikenlainen\", ei enempää pyydetty.\n\nMutta väärin olisi kuitenkin sanoa, ett'ei lehdessä olisi ollut\nhauskaakin lukemista. Jo silloin kirjoitettiin \"Helsingin kirjeitä\".\nJa silloinkun sellainen ilmaantui, oli kuin pieni juhlapäivä keskellä\nviikkoa -- keskiviikkona. \"Matti\" oli muuten sama \"Matti\" silloin kuin\nnytkin, se sama laajasuinen, leveän leikillinen kynäniekka. Kun\nkirjoitti totisesti, oli puheena avunkeräys jonkun kansallisen asian\nhyväksi, etukädessä teatterin. Kun laski leikkiä, oli hampaissa\n\"Hämäläinen\", jonka \"mätäkuun oireet\" olivat seisovana sukkeluutena.\nKun suuttui tai tahtoi pistää purevata pilkkaa, sai olla varma siitä,\nettä \"Dagblad\" oli jotakin \"väärennellyt\", \"uskotellut yleisölleen\"\n\"tunnettuun tapaansa\" t.m.s. Se oli lukijoista hauskaa ottelua ja\n\"Matti\" meistä tietysti aina piti puolensa ja muut saivat takkiinsa.\nOlimme täydellisesti samaa mieltä hänen kanssaan esim. silloinkin, kun\nhän ehdotti, että \"Herää Suomi\" otettaisiin suomalaiseksi\nkansallislauluksi \"Maamme\"-laulun asemasta. \"Matti\" ei ollut\nmusikaalinen, mutta emme mekään. Ja kauvan me kummasteltiin sitä,\nmiksi \"Maamme\" laulua yhä vaan laulettiin.\n\n\n\n\nVI\n\nKAKSI LÄHETYSTÖÄ.\n\n\"Päivälehti\", n:o 286, 8 p:nä joulukuuta 1893.\n\n\nSiihen aikaan, jota nämä muistelmani tähän saakka ovat käsitelleet,\noli jonkunlainen seisauksen tai odotuksen aika. Suomalaisuus oli sekä\nvaltiopäivillä että sanomalehdistössä -- ja muuallahan sillä ei ollut\nsananvaltaa -- ponnistanut ponnistettavansa. Edellisen ajan suurille\nmiehille oli pidetty riemu- ja hyvästijuhlat heidän töittensä\nkiitokseksi, hedelmät olivat aivan kypsymäisillään ja johan oli esim.\nylioppilaskunnassa saavutettu voitto suomalaisuudelle, mutta\nkoulukysymys ja kieliasia eivät vielä olleet ratkaistut. Eikä ollut\nvielä hallituksessakaan suomenmielisiä miehiä, muista korkeista\nviroista puhumattakaan. Mutta kirves oli jo puun juurelle pantu. Pantu\nuseammassa kuin yhdessä suhteessa. Sillä pian ratkaistiin kouluasia ja\npian saatiin senaattiinkin suomenmielinen mies. Oli myöskin muuttunut\nmaan korkein hallitusmies. Uusi aika oli kaikin puolin tulossa ja\nvaikkei \"uusista aatteista\" vielä tiedettykään, kytivät ne kuitenkin jo\nmielissä. Alkoipa jo silloin tällöin kuulua niitä ääniä venäläisissä\nlehdissä, jotka sitten kymmenen vuoden kuluessa kasvoivat jokapäiväiseksi\nkonsertiksi.\n\nKerron tässä muutamista ilmiöistä, jotka jossain suhteessa ovat tätä\nväli-aikaa kuvaavia.\n\nAlussa sitä vuotta, jolloin tulin \"Suuren Suomalaisen\" toimitukseen,\nsuoritettiin sen ja sen vastustajan \"Helsingfors Dagbladin\" välillä\nomituinen kynäsota, jonka mieleen johtaminen ehkä huvittaa niitä,\njotka eivät vielä siihen aikaan seuranneet sanomalehtiä ja kotimaista\npolitiikkaa.\n\nKoulu-asia ratkaistiin yht'äkkiä ja voitettiin se vastustus, jota\nkansan sivistyspyrinnöille oli vuosikymmenien ketäissä pantu. Se ei\ntietysti ollut mieleen \"Dagbladille\", jonka vuoksi tämä tapaus ja sen\nyhteydessä olevat seikat olivat saatettavat niin epäedulliseen valoon\nkuin mahdollista. Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kuului, että\nEtelä-Hämeestä olisi tulossa lähetystö talonpoikia toivottamaan\nkenraalikuvernöörille onnea venäläisen uuden vuoden päivänä ja samalla\nkiittämään häntä koulu-asian onnellisesta ratkaisusta. H.D. kertoi\ntämän uutisen suuritekoisessa pääartikkelissa ja otti sitä omalta\nkannaltaan valaistakseen. Kun kielikysymys koulu-asiassa oli myöskin\nlatinakysymys, kysyi lehti pisteliäästi, olivatko lähetystön jäsenet\nniin selvillä latinan ihmeitä tekevästä vaikutuksesta, että he\nlähtivät liikkeelle kiittämään kenraalikuvernööriä sen vaaran\nonnellisesta torjumisesta, josta latinan opetus nyt oli pelastunut?\nMutta jos ei siitä ollut tarkoitus kiittää, niin mistä sitten?\nSiitäkö, että kun hallitus muka oli asiata niin viivyttänyt,\nkenraalikuvernööri oli ajoissa joutunut hätään? Ja siitäkö, että hänen\nylhäisyytensä oli ehdottanut, että jos senaatin ehdottamat\nlatinattomat pohjakoulut saataisiin aikaan, venäjänkieli sen sijaan\ntulisi ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi? Lehden mielestä oli kuitenkin\nsekä senaatti että kenraalikuvernööri ehdottanut uusia suomalaisia\nkouluja. Sentähden ei kenraalikuvernöörin kiittäminen ollut ollenkaan\npaikallaan, koska sen kautta tulisi näyttämään siltä kuin olisi jotain\nsaatu aikaan senaatin tahtoa vastaan.\n\nLieneekö lähetystöllä alussa ollut niitä tarkoituksia, joista H.D. oli\ntietävinään, eivät ne ainakaan tulleet näkyviin, sittenkun lähetystö\nsaapui. \"Suuri Suomalainen\" vastasi kuitenkin hyvin ankarasti heidän\npuolestaan. Parissa kirjoituksessa löylytti se aika tavalla\nvastustajaansa ja huomautti m.m. siitä omituisuudesta, että H D. näkyy\nkatsovan jokaista kiitollisuuden osoitusta hallitukselle loukkaukseksi\nsenaattia kohtaan. Eikä ollutkaan kuulema muuta tarkoitusta kuin antaa\nadressi keisarille, kenraalikuvernöörin osallisuudesta koulu-asian\nratkaisemiseen ei siinä ollut mitään mainittu.\n\nLähetystö, joka tietääkseni on ainoa laatuaan -- ei sellaisia ole\nainakaan sittemmin kuulunut liikkuviksi -- tulikin ja jätti paperinsa\nkenraalikuvernöörin kansliaan, koska hänen ylh. terveydellisistä\nsyistä oli estetty sitä vastaanottamasta. Mutta \"Suuressa\nSuomalaisessa\" kerrottiin sitten, että sen Helsingin asemalle\nsaapuessa oli ollut urkkijoita, jotka olivat tiedustelleet niiden\nmiesten nimiä, jotka siihen kuuluivat. Lienevätkö saaneet ne selville,\nen tiedä, mutta ei niitä ainakaan julkisuudessa näkynyt mainittuina.\n\nOli samana talvena toinenkin omituinen lähetystö tänne tulossa, vaikka\nse saatiin ajoissa estetyksi. Se on kenties hullunkurisimpia ilmiöitä\nmeidän julkisen elämämme taivaalla. Oli silloin valtiopäivät täällä\nistumassa ja niiden ratkaistavana oli tuo paljon mieliä kiihottanut\nkysymys Ouluun rakennettavan rautatien suunnasta. Kuten tunnettu\nvoittivat rantaradan puolustajat ja Kuopion rautatien tahtojat\njoutuivat tappiolle. Olisi epäilemättä niillä, jotka siihen aikaan\nolivat osallisina näiden asiain ratkaisemisessa, monta kuvaavaa juttua\nkerrottavana sen aikuisista valtiopäivä-interiööreistä. On ainakin\nyksi tullut minunkin tietooni. Niinpä kerrotaan muutamasta Etelä-Savon\nedusmiehestä, että hän äänesti -- Oulun rataa. Millä perusteella? Hän\noli ensikertalainen, ja herrain päiville lähtiessään hyvin huolissaan\nsiitä, miten olla, kuin eleä. Meni sitten ennen lähtöään kysymään\nneuvoja rovastiltaan. Rovasti tiesi neuvon: \"Kyllä sinä siellä toimeen\ntulet\", lohdutti hän, \"kun kuuntelet sitä miestä, joka kaikki tietää.\nMene aina Meurmanin luo, kysy häneltä ja tee niinkuin hän\nkäskee.\" -- \"Kiitoksia, herra rovasti, kyllä minä koetan parastani.\"\nTuli sitten rautatie-asia säätyyn. Oli paha pulma edessä, kun säädyssä\nlausuttiin niin monenlaisia mielipiteitä, että aivan saattoi mennä pää\npyörälle. Mutta Savon mies teki niinkuin teki Meurman: äänesti Oulun\nrataa.\n\nHän oli siis oikea esikuva, \"Meurmannin miehestä.\" Mutta Savon suuri\nkansa ei ollut ainakaan siihen aikaan vielä tyytyväinen tällaisiin\n\"Meurmannin miehiin\" eikä yleensäkään koko eduskuntaan. Kun rautatie\noli mennyt sivu Kuopion ja sillirata päätetty rakennettavaksi ennen\nrittelirataa, joutuivat savolaisten vilkkaat veret kuohuksiin. Ja mitä\nhe tekivät? Kuuluttivat suuren kokouksen Kuopioon, johon saapui kaikki\npaikkakunnan johtavat miehet, jopa läänin kuvernöörikin. Ja tässä\nkokouksessa päättää pätkäytettiin, että lähetystö on pantava toimeen\npyytämään ylimääräisiä valtiopäiviä. Näiden valtiopäiväin\npäätettäväksi esitettäisiin vaan yksi ainoa asia -- Savonrata.\n\nOlivat ne aikoja nekin! Eikä siitä ole kulunut kuin kymmenkunta\nvuotta. Mutta saivat ne silloin kunniansa kuulla nuo paikkakuntansa\nparasta harrastavat Savon miehet. \"Suuri Suomalainenkin\" antoi heille\nniin, että paikat paukkui. Se lähetystö ei saapunut Helsinkiin, mutta\nkolmen vuoden päästä päätettiin Savon rata rakennettavaksi.\n\nSuurin valtiollinen tapaus tuolta vuodelta oli epäilemättä uusien\nsenaattorien nimitys. Eikä ainoastaan siltä kannalta katsottuna, että\nhallitukseen tuli suomalaisen puolueen johtaja, mutta niihin\nperiaatteihin nähden, joiden luultiin vaikuttaneen näissä\nnimityksissä. Nimitetyt miehet olivat näet herättäneet huomiota\netupäässä kansan edusmiehinä. Oltiinhan sitä siis hyvällä alulla saada\nkäytäntöön parlamenttaarisia periaatteita ja miks'ei myöskin\nvastuunalaisia ministeristöjä. Vaan vaikka tästä iloittiin, ei,\nomituista kyllä, kuitenkaan osattu irtautua omista puoluenäkökannoista.\nH.D. oli hyvin kylmä ja äreä sitä suomalaisen puolueen miestä kohtaan,\njoka kahden ruotsinmielisen mukana oli tullut hallitukseen. Hän ei muka\nole tarpeeksi maltillinen, ei osaa erottaa koko isänmaan hyötyä\npuolueensa eduista. \"Suuri Suomalainen\" puolestaan ei sekään salannut\najatuksiaan vastapuolueen miehistä.\n\nMutta vielä edemmä meni eräs maaseutulehti. Nimityksien edellä\nliikkuvien huhujen johdosta kirjoitti se seuraavan valituksen, jonka\nS. S. julkaisi: \"Toivomme, ett' eivät nuo huhut puhu totta. Sillä\nsilloin taas menisi Suomen kansa epäluottamuksessa tulevaisuutta\nkohti, joka hiljakkoin jo sarasti kirkkaana aamukoina, kun kerrottiin\nettä muutamia tosisuomenmielisiä miehiä tulisi hallitukseen\nkutsuttavaksi. Oi, jospa tämän suomalaisen kansan mielialan ja\nalammaiset toiveet H.K. Majesteettinsa likeisimmät neuvonantajat jalon\nHallitsijan eteen kantaisivat! Siitä vuotaisi maallemme runsas onni ja\nsiunaus.\"\n\nEi silloin nähty erittäin kauvas. Nyt ei ainakaan enää pidettäisi\nsillä niin suurta väliä, mihin puolueeseen kotimaiset hallitusmiehet\nkuuluisivat, kunhan vaan olisivat kotimaisia.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSANOMALEHTIMIES AATTEIDEN PALVELUKSESSA.\n\n\"Päivälehti\", n:o 293, 16 p:nä joulukuuta 1893.\n\n\nSanomalehtimiehiä enemmän pelätään kuin rakastetaan. Hyvin usein\nkuulee heistä sanottavan niinkuin jostain välttämättömästä pahasta:\n\"Niin, no, ne sanomalehtimiehet...\" Syyt siihen ovat moninaiset.\nVirkansa puolesta tulee sanomalehtimies monta kertaa kolahuttaneeksi\nkovastikin niiden aatteiden ja asiain puolesta, joiden hyväksi hän\ntaistelee. Usein täytyy hänen olla säälimättömämpi kuin tuomarin,\nvaikka sydäntä kirveleekin. Usein on hänen valtansa hyvinkin rajaton\nja väärinhän olisi sanoa, ett'ei hän sitä joskus väärinkin käyttäisi,\ntai ainakin tulisi tietämättään niin tekemään. Taistelun touhinassa\nsitäpaitse luonto karkiaa ja sydämmen ja tunteiden hienoimmat säikeet\nkatkeilevat. Sekin lienee osaksi syynä siihen, että sanomalehtimiehiä,\nniinkuin sanoin, enemmän pelätään kuin rakastetaan. Tiedetään, että\ntunne harvoin voi tulla kuuloon heidän samoin kuin niin monenlaisessa\nmuussakin julkisessa toiminnassa, jos kerran kylmä järki on toista\nmieltä.\n\nKylmä järki! -- Sitä valitettavasti täytyy sanomalehtimiehen totella\nuseamminkin kuin itse tahtoisi. Mutta sen viljeleminen taas kehittää\nskeptisismiä eli kaiken epäilyä tai muodostaa luonteen arvostelevaksi\nja ivalliseksi.\n\nMutta kuinka voisi oikeastaan muuten ollakaan, kun muistaa, mitä\nkaikkea yleisö ja lukijakunta vaatii äänenkannattajaltaan. Se ei vaadi\nsiltä ainoastaan selkoa kaikesta siitä, mikä sitä milloinkin huvittaa,\nmutta myöskin kaikkien niiden aatteiden ajamista, joihin se sattumalta\ninnostuu. Niin on varsinkin pienessä maassa, jossa kaikki aatesuunnat,\nkansan kerrokset ja ikäluokat eivät jaksa omaa äänitorvea ylläpitää ja\njossa sanomalehtien täytyy niin paljon kuin mahdollista koettaa\ntyydyttää kaikkia näitä eri suuntia.\n\nSiihen aikaan, kun aloin työskennellä \"Suuren Suomalaisen\"\ntoimituksessa, eivät nuo n.k. uudet aatteet vielä olleet päässeet\npäiväjärjestykseen eivätkä niiden ajajat vielä olleet seuroiksi\nryhmittyneet. Kokouksia ei ollut hetikään niin paljon kuin tätä nykyä,\njolloin niitä on useampia joka ilta ja jolloin niistä täytyy kaikista\nkertoa. Mutta pian niitä alkoi ilmestyä sekä aatteita että kokouksia.\n\nEnsiksikin tuli naiskysymys ja vaati yleistä huomiota osakseen. Sen\najajat pitivät kokouksia ja lausuivat mielipiteitä. Heidän intonsa oli\nheidän asiansa nuoruuden intoa ja heidän puheensa sitä hehkui. Siihen\nsaakka oli maailma mennyt niin ja näin, retustellut hitaasti mutta\nvarmasti -- turmiotaan kohti. Mutta nyt se oli siitä pelastettava, sen\nkulku käännettävä uusiin suuntiin ja käännettävä tuossa tuokiossa.\nNaislyseo, tyttöjen latinan luku, neitosten pääseminen yliopistoon\n-- niistä olisi alotettava yhteiskunnan pelastustyö. Sanomalehtimies\nistuu velvollisuutensa mukaisesti kokouksissa ja kuuntelee, innostuu\nvähä hänkin, kirjoittaa kaiken sen paperille ja toimittaa lehteensä.\nJos hän ei sitä tekisi, jos ei hänen kertomuksestaan näkyisi, että hän\najattelee samaa kuin kokouksen enemmistö, tulvaisi jo seuraavana\npäivänä oikaisuja ja vastalauseita.\n\nVaan tuskin on asiata valmistamaan asetettu komitea ehtinyt antaa\nmietintönsä, kun sen esittämien syiden nojalla huomataankin, että\nnaislyseo on sopimaton ja latinan luku tarpeeton. Sitä vastoin kansan\ntulevan onnen ehto on realisivistyksen levittäminen yhteiskoulujen\nkautta. Ei siis muuta kuin kynä käteen ja siitä kertomaan\nsamanlaisella lämmöllä kuin edellisestä.\n\nEi sanomalehtimies kuitenkaan ole oikein ehtinyt tähän aatteeseen\nperehtyä ja muodostaa siitä \"kokemukseen perustettua vakaumusta\",\nruveta sen puolesta puhumaan muutenkin kuin vaan toisten lausumia\nmielipiteitä kertomalla, kun näköpiiriin jo ilmaantuu uusi laiva, joka\ntäysin purjein laskee länsimailta Suomen rannikolle ja jota hänen\naikaansa seuratakseen täytyy olla satamassa vastaanottamassa. Se on\nraittiusasia, jonka senkin kokassa kohisee uusi onni isänmaalle.\nSiitäkin syntyy keskusteluita ja pidetään kokouksia, joista on\nkerrottava. Ja niin sälytetään taas uusi tehtävä sanomalehtimiehen\nselkään, ja voi häntä, joll'ei hän heti paikalla ota sitä perille\nkuljettaakseen! Jos hän pari päivää puhuu muusta, saa hän jo\nkolmantena lukea nimettömän kirjoituksen jossain toisessa lehdessä,\njossa tehdään viittauksia siitä, että hän vastustaa raittiutta siksi,\nettä itse rakastaa väkijuomia.\n\nHän nyt ei kuitenkaan vastusta raittiutta, vaikk'ei aivan\nsilmittömästi vihaakaan pientä tuutinkia \"lauvantai-iltana saunan\njälkeen.\" Mutta näinä kahtena välipäivänä hän on ollut estettynä yhtä\naatetta ajamasta siksi, että hän on ollut ajamassa toista. \"Joukko\nkansalaisia\" on näet kuuluttanut kokouksen, johon kutsutaan kaikkia\nniitä, jotka harrastavat esim. prostitutsionin poistamista ja tahtovat\npelastaa isänmaan paheiden valtaan vajoomasta. Sanomalehtimiehen on\ntäytynyt kiiruhtaa sinne, ja hänelle on tapahtunut se onni, että hänet\non valittu komiteaan, jonka tehtäväksi on jätetty selvitellä\nsiveellisyysasiaa kaikessa laajuudessaan.\n\nHän selvittelee sitä, koettaa perehtyä asiaan, jota ei ole tullut\nennen ajatelleeksikaan, tunkeutuu epäkohtiin, joita ei ennen ole\ntiennyt olevan olemassakaan. Sillä välin hän saa kiistellä\nyhteiskoulun vastustajain kanssa, kirjoittaa raittiuskirjoituksia tai\nainakin lausua olevansa samaa mieltä kuin se ja se \"arvoisa\nlähettäjä\", puhumattakaan siitä, että hänellä aina täytyy olla ladattu\npyssy varsinaisia vastustajiaan ruotsinmielisiä varten. Sitä\ntehdessään ei hän edes saa jakaa voimiaan, antamalla kullekin asialle\nosansa, arvonsa. Häneltä vaaditaan, että hänen täytyy tunnustaa\njokainen asia yhtä tärkeäksi. Eikä ainoastaan niin, vaan että sen\nharrastus on kaikkia muita tärkeämpi, että se on ainoa, joka voi\nisänmaan pelastaa.\n\nHän koettaa, hän tekee parastaan, hän antaa kaikkien huutaa ja huutaa\nitse mukana. Hän kasvattaa itselleen sielun jokaista asiaa varten ja\najaa jokaista niistä koko sielullaan. Mutta kun hän sitten palaa yöllä\nkotiinsa toimistosta ja arvostelee itseään ja arvostelee muita, niin\nei hän voi aivan itsestään syntyneeseen kysymykseen: \"mikä paras\"?\nolla vastaamatta: \"kaikki paras!\" Mutta sehän on järjettömyyttä!\nselviää hänelle. \"Jos onkin, ei se ole ainakaan minun järjettömyyttäni.\"\nJa niin on epäilijä ja irvistelijä hänessä valmis.\n\nVaan vielä hän on verrattain onnellisessa asemassa. Hän ei ole\njoutunut itsensä kanssa ristiriitaan, sillä kaikki nuo \"parhaat\"\naatteet ja asiat soveltuvat vielä toisiinsa ja saattaa niitä rinnan\najaa. Yksi hyvä ei näet lykkää toista hyvää luotaan. Se on: \"molempi\nparempi.\"\n\nMutta yhtäkkiä saattaa tulla esille asia, joka on kaksipäinen kuin\nmakkara ja josta papitkin ovat erimieltä. Hänen yleisönsä jakaantuu\nkahteen yhtä suureen leiriin, molemmat väittävät olevansa oikeassa ja\nmolemmat vaativat, että sanomalehtimiehen täytyy heille heidän\noikeuttaan jakaa.\n\nSemmoista kollisioniasiaa ei tosin ilmaantunut vielä silloin, kun minä\nolin \"Suuren Suomalaisen\" toimituksessa, mutta muutamia vuosia jälemmä\nniitä ilmaantui useampia.\n\nOli ollut jo koko joukko \"maaseuturähisijöitä\", jotka vaativat\nkaikellaista järjetöntä, tietysti isänmaan hyödyn nimessä. Vaativat\nehtoollispakon poistamista, vaativat siviiliavioliiton aikaansaamista.\nNiille naurettiin, niitä pilkattiin mielettömiksi hulttioiksi ja\noltiin toiselta puolen iloiset siitä, että ainakin tuossa oli kaksi\naatetta, joiden vaunujen eteen ei toki tarvinnut väsyneen miehen\nvaljastautua.\n\nVaan kuinka kävikään? Vieri vuosi, vieri kaksi, niin jopa vuotena\nkolmantena ottaa piispa ohjelmaansa ehtoollispakon poistamisen ja\npiispaa vielä korkeampi ottaa ohjelmaansa siviiliavioliiton. Mutta\n\"Suurella Suomalaisella\" ei ole asiassa mitään varmaa kantaa, jota sen\nparhaat kannattajat siltä kuitenkin odottavat. Mutta en minä\nihmettelisi, jos toimittaja itsekseen hymähtäisi ivallisesti\nlukiessaan molemmanpuolisia lausuntoja, joissa samaan maaliin\ntähtäävät ampujat tuomitsevat toistensa pyssyjä turmiollisiksi\nsota-aseiksi ja alkavat sitä osoittaakseen ampua toisiaan. Kunhan\neivät vaan minua ampuisi -- mutta siitähän ei voi koskaan olla varma ja\nsiinä on hänen asemansa turvattomuus ja kierous, kun hän ehkä omasta\nsydämmestään puolustaisi sekä ehtoollispakon poistamista että\nsiviiliavioliittoa.\n\nTämäkin ehkä vielä menettelisi, mutta tielle voi ilmaantua pahempiakin\npulmia. Hän on sanomalehtimiehenä suomenmielinen ja vastustaa\nvirka- ja rahavaltaa, puolustaa nais-asiaa ja raittiutta siksi, että\nhän tahtoo korottaa kansaa sekä henkisesti että aineellisesti ja että\nnuo kaikki asiat sitä edistävät. Mutta samalla on hänen työnsä\npyrkimistä kukkuloille, pyrkimistä valtaan, johtoon ja vaikuttavaan\nasemaan, sillä ell'eivät virkamiehet ole suomenmielisiä ja\nsuomenkielisiä, ei suomenkielikään voi pysyä virallisena eikä\nsemmoisena vaikuttaa. Mutta kun hän sinne pääsee, niin näyttää maailma\nylhäältä päin katsoen jo hiukan toiselta kuin alhaalta päin.\nKansanvaltaiset harrastukset eivät kukkuloilla saavuta sitä\nvastakaikua, minkä ne saavuttivat laaksossa. Mutta ne, jotka ovat\njääneet laaksoon, alkavat nurista siitä, ett'eivät he enää kuulekaan\nniitä tuttuja ääniä, joilla heidän paimenensa heitä ennen houkutteli.\nSanomalehtimies, jonka pää nyt on pilvissä ja jonka kuitenkin täytyy\npitää jalkansa maassa, joutuu ristiriitaiseen asemaan. Ylhäällä vievät\ntuulet tukkaa yhtäänne, alhaalla laaksossa toiset tuulet tempovat\nnutun liepeitä toisaanne. Siitä syntyy ristiveto, joka on vaarallinen\nja epäterveellinen. Hän koettaa kyllä vakuuttaa, että kansanvaltaisuus\nja ylimysvaltaisuus sopivat yhteen, kun niitä vaan tahdotaan yhteen\nsovittaa, että raittiusmies voi olla yhtä hyvä suomalainen kuin\nviinamieskin, mutta sitä ei tietysti tuo suuri yksinkertainen yleisö\nymmärrä. Se uhkailee ja soimaa häntä uskottomuudesta entisille\naatteille.\n\nUskottomuudesta aatteille? Häntä, joka aina on koettanut palvella\nkaikkia aatteita, uhrannut niihin voimansa, varansa ja terveytensä! Se\non kiittämätöntä, se on traagillista. Hän katkeroituu, ivahymy\nilmaantuu yhä useammin hänen huulilleen, hän muuttuu säälimättömäksi,\npistää ja iskee siinä, missä ennen siveli ja hyväili. Kaikki uudet\naatteet häntä tästälähin kyllästyttävät, hän koettaa pysyä niistä\nerillään, muuttaa taistelunsa aatteiden puolesta taisteluksi aatteiden\najajia vastaan ja käy pieneksi despootiksi. Mutta siitä on\nseurauksena, että häntä enemmän pelätään kuin rakastetaan.\n\nNiin on käynyt monen sanomalehtimiehen, se on heidän psykolooginen\nkehityksensä ja sentähden ei sitä saa niin ankarasti tuomita kuin sitä\ntavallisesti tuomitaan.\n\n\n\n\n\n\nKUVAUKSIA SÄÄTYVALTIOPÄIVÄIN AJOILTA\n\n\nPLENUM PLENORUM HUHTIKUUN 11 P:NÄ 1885.\n\n\"Kaiku\", n:o 32, huhtikuun 22 p:nä 1885.\n\n\nViime lauvantai-iltana alkoi tuo kaikkien säätyjen yhteis-istunto,\njoka pappien pyynnöstä ja muiden säätyjen suostumuksella pantiin\ntoimeen porvarissäädyn vaali-asian ratkaisemista varten.\n\nEttä tällainen uusi, meillä melkein tuntematon asia, kun kaikki maan\nedusmiehet kokoontuvat yhteen huoneeseen neuvottelemaan, herättäisi\nhuomiota ja uteliaisuutta, ei ketään kummastuttane. Vaikka ei tuosta\nmitään oikeata tulosta olisikaan, ja vaikka asiat eivät siitä\nsiirtyisikään sinne eikä tänne, niin olihan kuitenkin hyvä kerran\nkaikkein puolueitten saada vasten naamaa toisilleen puhua, mitä\nmielessä liikkuu. Olihan tilaisuus vihoviimeinkin viikingin sanoa\näärimmäiselle fennomaanille, mitä hän asioista ajattelee.\n\nJa ett'ei siinä sanoja säästetty, sen kai arvaa, kun kuulee, että\nkielet kävivät melkein lakkaamatta kaksitoista tuntia!\n\nVaan mitä sitten sanottiin ja mitä siihen vastattiin? Sen sanon jo\nedeltäpäin, että sitä kannikkaa on vaikea järsiä. Jos sen tekisin\njotakuinkin huolellisesti, niinkuin iso asia vaatisi, saisi \"Kaiku\"\nravintoa koko tämän ja tulevankin vuoden varalle. Kysymys oli\nsensuksista ja korkeimmista äänimääristä, mikä puolsi 1000:nen, mikä\n800:n markan sensusta; mikä 30:n mikä 20;n, mikä 10:n äänen korkeinta\nmäärää.\n\nNiiden ympärillä liikkui suurissa kierroksissa keskustelukin ja\nsamoihin loppupäätöksiin tulivat puhujatkin, kukin kannaltaan, paitse\nkaksi. Ne kaksi olivat kamariherra Taube ja Tampereen kaupungin nuori\nedustaja Lauri Kivekäs. Ne ne puolustivat molemmat tuota radikaalia\nperiaatetta, että yksi mies yhdellä äänellä äänestäköön. Meidän\noloissa radikaali, muissa maissa jo vanha asia ja niin luonnollinen\nett'ei siellä uskottaisi, jos kerrottaisiin, ett'ei meillä siihen\nsuostuta.\n\nOnnellinen se, joka sai piletin ja sijan itselleen nähdäkseen ja\nkuullakseen tuota Suomen säätyjen julkista näytäntöä.\nParatiisipaikkoihin sai suurin osa tyytyä, ainoastaan muutamat\npääkaupunkilehtien kirjeenvaihtajat pääsivät alas saliin \"maan isien\"\njoukkoon. Eivätkä paratiisipaikkojakaan ylhäällä lehterillä saaneet\nkaikki, jotka niitä halusivat, ei rahallakaan, sillä maan isät eivät\nrahan edestä näyttele. Ainoastaan hyvä tuttavuus itse näyttelijäin\nkanssa, hellät suhteet ja semmoiset soivat mahdollisuuden sijan\nsaamiseen. Ja että hellät suhteet ja semmoiset olivat juuri enin\nvaikuttaneet, sen näki siitä, että molemmat lehterit olivat täynnä\nnaisia, etupäässä kauniita, jotka kiikareineen alas katselivat, söivät\nnamusia -- ja \"ottivat osaa meidän valtiolliseen elämään\".\n\nAlhaalla salissa maamarsalkka parhallaan julisti juhlan avatuksi.\nKookas mies, komea ääni, \"ritari pelvoton ja moittimaton!\" Ja\nsittenkun esirippu on nostettu, sitten on näyttelijäin vuoro astua\nesiin. Vaan niin tapahtuu tämä näytteleminen, että kukin oman mielensä\nmukaan näytelköön, omaa tekemäänsä osaa esittäköön ja omat\nsanottavansa sanokoon.\n\n\"Kuka on tuo tuolla, joka puhuu?\" kuiskataan lehterillä -- \"joka nyt\npuhuu?\" -- Eräs hra Antell se on, yksi aatelisista, joka saa kaikista\nensiksi kunnian suunsa avata -- ja niin on hänen nimensä Suomen\nhistorian lehdille piirretty. Ei oikein kuulu, mitä hän sanoo, mutta\nlopussa kuuluu hra Wreden nimi, ja niin on selvä mitä mies tahtoo. Ja\nkun kohta päälle kuuluu: \"förorda friherre Wredes reservation\", niin\non hän kantansa sanonut, ja se on se, että \"ei edistytä, ei pysytä\nentisellään, vaan kuletaan vähän taapäin!\"\n\nSe loppuu siihen, mutta heti kohta alkaa salista kuulua tuttua kieltä,\nsuomenkieltä, joksi tulkki, tuo tunnettu ja taitava talonpoikaissäädyn\ntulkkilehtori Almberg, puhujan lauseita kääntää. Kääntäjän selvä ääni\nkyllä kuuluisi, mutta eihän sitä viitsi kuunnella, saahan sen\nlehdistäkin lukea. Katselee häntä mieluummin salia.\n\nOn siellä ukoilla katselemista. Siellä on seinillä tavailemista\nmonellaista, siellä on sarvia ja on sorkkia monenvärisissä tauluissa\nja kehyksissä, mutta jokaisen kuvan alle on kirjoitettu \"ketä sillä\nmeinataan\". Ja siitä syystä kääntyvät ylöspäin monet vakaiset,\nvilpittömät kasvot joka seinää tarkastellen.\n\nVähän alempana maamarsalkasta lepäävät huolettomina mukavilla\nistuimilla muitten säätyjen puhemiehet. Eiköhän tulle illan ollen\nikävä joutilaille miehille? Vaan ne, jotka eivät joutilaina ole, ne\novat pikakirjurit tuossa keskellä salia pöytiensä ääressä. Monta niitä\non, mutta työtä on vielä enemmän. Huomisiin lehtiin on saatava niin\nmonta puhetta kuin suinkin, ja kun toiset tuossa puheen loppua\npaperille panevat, toiset jo hiipivät varpaillaan ulos alkupuolta\npainoon jouduttamaan. Aivan tuntuu kuin jossain suuren maailman\nparlamentissa. --\n\n\"Kammarherr Taube har ordet\", kuuluu sanovan maamarsalkan voimakas\nääni.\n\n\"Högvälborne herr baron och landtmarskalk! Finlands höglofliga\nständer!\" alkaa puhuja. Vähän epäilyttää tuo kamariherramainen\nkohtelias alku. Vaan loppua puheesta, sitä ei odottaisi kamariherran\nhuulilta lähteneeksi. Kuuluu pieni humahdus alhaalta salista. \"Hva'\nsa' han?\" kyselevät neitoset toisiltaan. -- \"Att endast en röst\"! -- Niin,\nainoastaan yhden äänen tahtoi se mies antaa kullekin äänivaltaiselle.\nJa tulkin kääntäessä kohoo korviini muun muassa sanat: \"ja näyttää\npuhujan mielestä kuin olisi herra Wreden vastalause kirjoitettu\näärimäisen oikeuston penkillä ja huokuu se semmoista konservatismia,\nett'ei se voine saada kannatusta enää missään eduskunnassa meidän\naikana\".\n\nSitten saa professori Jaakko Forsman sananvuoron ja hän puhuu\nsuomeksi. Ensimäinen puhuja oli äärimäisen oikeimmiston miehiä, toinen\näärimäisen vasemmiston, tämä kolmas puhuja panee kirkon keskelle\nkylää. Liekö niin sattuneet puheenvuorot, että jo alussa eri pääkannat\ntulivat peräkkäin esitetyiksi vai oliko ehkä niin hiljaisuudessa\nsovittu?\n\nVaan puhe on ruotsiksi käännettävä, sillä meidän suomalaisessa\neduskunnassa on miehiä, jotka eivät maan kieltä tajua.\n\nHerra Felix Heikel saa puheenvuoron ja alkaa esityksensä. Se ei\nhuvita, tänne saakka ei oikein kuule, numeroita satelee ja sitäpaitse\nalkaa löyly täällä ylhäällä kuumeta. Puhe kestää kappaleen aikaa.\nAikani minä sitä koetan kuunnella, mutta sitten lähden alas. Jos olisi\nkäydä katsomassa, miltä siellä käytävissä näyttää, jospa pääsisi\nsaliinkin pujahtamaan. Ulos lämpimään käytävään tulvaa juuri\nparhaallaan musta virta suuresta salista, puhe on loppunut, sitä\nkäännetään ja virvoitukset alkavat kai tuntua tarpeellisilta,\nkoskapahan jono pakkautuu siihen huoneeseen, missä niitä on saatavana.\nMinä pujahdan saliin, eikä kukaan minua estä. Tulkki on lähtenyt\npaikaltaan ja koonnut ympärilleen omat ukkonsa talonpoikaissäädystä,\njoille hartaasti puheen sisältöä neuvoo. Siellä täällä kurkistaa joku\naatelinenkin nenä toisten olkapäiden takaa kuullakseen, miltä\nsuomenkieli kuuluu.\n\nMutta salin viereisestä huoneesta kuuluu alituista naputuksen\nhyrinätä, joka, edestakaisin kiirehtivien pikakirjurien ovea\navatessa, aina sillä kertaa selvemmin saliin tunkee. Tutun miehen\nluvalla pääsen sinne pistäytymään. Useita kymmeniä naisia ja herroja\nistuu siellä tulisessa työn touhussa. Toiset lukevat läpi ja\npudistelevat yhtämittaa sisään lentäviä lehtiä, joihin puhujain sanat\novat pikakirjaimilla merkityt. Naiset istuvat ompelukoneiden näköisten\nkoneitten ääressä, soittavat sormillaan niissä olevia näppäimiä kuin\npianoa sen mukaan kuin toinen ääressä istuva sanelee. Ja vähä väliä\nvaluu kuin vaatetta tuosta koneesta liuska liuskan perästä, joihin on\npainetuilla kirjaimilla puheet kirjoitettu kirjapainoon\nlähetettäväksi. Ennen kuitenkin tulee kunkin puhujan lausuntonsa\ntarkastaa, ja jos hän vähän kauvemmin puhuu, saattaa hän puhumasta\nherettyään jo saada alkupuolen puheesta käsiinsä.\n\nTuota hauskaa työtä katsellessa, väliin salissa keskustelua\nkuunnellessa, väliin virvoitushuoneissa viipyessä kuluu kulumistaan\naika. Puhuja puhujan perästä nousee, sanelee, istuutuu ja käännetään.\nHra Rein puhuu selvästi ja asiaan, hra Ignatius \"valaisee numeroilla\"\nja hra Runeberg'ille huudetaan aateliston penkeistä \"bravo!\", kun hän\nvetelee semmoisia johtopäätöksiä, että muka talonpoikaissääty, koska\nei ole suostunut laajentamaan omaa piiriään, ei myöskään tahtone, että\nvaali-oikeus porvarissäätyä varten laajennetaan. Hra Castrén nousee\nmaamarsalkan luvalla puhumaan ja joka mies salissa liikahtaa, monet\nnousevat paikoiltaan, kiertävät puhujan kehään ja kuuntelevat\nkriitillisin naamoin, mitä tuleman pitää. Ylhäältä ojentuu alas saliin\nhäntä kohti niin monta kiikaria kuin mitä siellä on, ja jos kussakin\nniissä olisi nuoli, olisi miesparka ensi käänteessä lävistetty. Vaan\nvakavasti, selvällä, kuuluvalla äänellä hän puhuu, lukee numeroita ja\nniillä kantaansa todistaa. Melkeinpä voittaa numeroissa itse\nnumeroherrankin, hra Ignatius'en -- \"Hvar f-n ifrån har han sina\nsiffror?\" mutisee nuori aatelismies viereiselleen.\n\nOllaan vaihteen vuoksi taas ylhäällä lehterillä. Parhaallaan puhuu\nhra Kivekäs. Yleinen jännitys on sekä alhaalla salissa että täällä\nylhäällä lehterillä. Puhujan ympärille kokoontuu musta, uhkaava pilvi\nja kiikareja välkkää vastaisilta lehtereiltä alas häntä kohti. Kaiken\nuneliaisuuden, joka edellisten puheiden aikana on tahtonut laskeutua\nmieliin, on uteliaisuus puhaltanut näkymättömiin. Ollaan varmat siitä,\nettä nyt on tulivuori huipultaan puhjennut ja että se, mikä pohjalla\non tähän asti piillyt, että se sieltä on ulos syöksyvä.\n\nSe syökseekin sieltä täyteläisen sydämmen pohjasta, rinnasta miehen,\njoka on asiaansa innostunut ja antaa innostuksensa puhua. Vaan meidän\nmuka perin siivossa maassa pidetään innostusta miltei rikoksena.\n\nTänne ylös ei kuulu kaikki sanat, mutta kovin kuohu tänne kuitenkin\npärskähtelee sanoissa semmoisissa kuin: \"minä en tiedä, tokko uskallan\ntässä salissa, jonka seiniä koristaa keskiajan emblemit, en tiedä,\nuskallanko täällä johtaa mieleen sitä maata Europassa, jossa artikkeli\nihmiskunnan oikeuksista ensi kerran julistettiin!\"\n\nVihellystä ja jalan polkemista aateliston junkkerien penkeiltä.\nHyvä-huutoja aatelittomien! Meidän siivossa maassa ei kuitenkaan\nviheltäminen ole epäparlamenttaarista, vaikka innostuminen sitä on.\n\nSe puhujata kiihottaa ja vähän ajan perästä pärskähtää taas tänne\ntähtiä kohti lause: \"-- keisarillinen esitys notkistaa yhden polven\nrahan epäjumalan eteen, valiokunnan mietintö notkistaa molemmat polvet\ntälle Jumalalle, mutta hra Wrede ja hänen miehensä heittäytyvät, kuin\nitämaalaiset fetischinsä eteen, kokonaan pitkälleen tämän Jumalansa\neteen\".\n\nHyss! -- Hyvä! -- Ja musta pilvi vetäytyy vähän ulommaksi seinävierille.\n\n\"Että kansan siveellinen itsetajunta, valtaan päästyään eduskunnassa,\nsaattaisi yhteiskunnan vaaraan, sitä ei voi pelätä eikä sitä pelkoaan\nlausua muut kuin ne, jotka luulevat näkevänsä alasrepivää tarkoitusta\nsiinä suunnassa, joka tähän asti on kaikki voimansa alttiiksi pannut\ntämän itsetajunnan saavuttamiseksi. Sitä suuntaa on etupäässä\nkannattanut Suomen pappien ja talonpoikien suuri enemmistö, ja sen\nkalliimpana päämaalina on ollut kansan kohottaminen henkisessä ja\nsiveellisessä suhteessa, se on koettanut panna sulkuja sitä\nyhteiskunnan hävitystä vastaan, joka syntyy siitä, että löytyy laki,\njonka nojalla porvarit saavat kaupitella sitä viinaa, mitä\naatelismiehet polttavat!\"\n\nYhä suurempaa melua, vihellystä ja jalkain polkemista aateliston\nsivistyneiltä penkeiltä. Muistuttaa hyvin uusmaalaisten tuttuja ääniä\nylioppilaskunnan riitaisilta ajoilta. Muuten juuri tälle puhujalle\ntuttuja ääniä. Mutta maamarsalkan vasara vaatii vaitioloa ja lapset\ntottelevat.\n\nPuhujakin rauhoittuu, tekee tyynesti loppuehdotuksensa ja lakkaa.\n\n\"Hyvä! Hyvä!\" huudetaan puheelle, joka todellakin oli hyvä.\n\n\"Hyss! Hyss!\" huudettiin toisaalta. Ja kostoksi muka ilmoittivat ne,\njotka eivät ennen ole suomenkieltä ymmärtäneet, ett'ei puhetta\ntarvitse ruotsiksi kääntää, s.o. että he tällä kertaa ovat\nsuomenkieltä ymmärtäneet. Sillä muutahan ei liene hra Kivekäs\ntahtonutkaan.\n\nSe oli ankara pöyristys. Ja mieli-ala on kokonaan muuttunut.\nVilkkaasti, melkein kiihkoisesti vilisee sali tuolla alhaalla. On kuin\nolisi kiven kalaparveen heittänyt.\n\nMinä aavistan mitä lauseita tuonne salin perältä bufettiin menevät\nviikinkiherrat laskettelevat. Tuntuu aivan kuin kuulisi sieltä:\n\"skamlöst! oförsynt!\". Mutta sitähän ei ole viheltäminen eikä jalkain\npolkeminen.\n\nPuhuvat sitten taas Wredet, Palménit, Danielsonit ja muut. Ja ajan\nollen rauhoittuu taas kiihoittunut seurakunta ja \"bravo\"-huudot\nlakkaavat, sittenkun niitä viimeisen puheen perästä on liitetty vähä\nväliä paikkoihin, joista ei tiedä minkätähden niille \"bravo\"-tetaan.\n\nAika kuluu aamua kohti, uteliaisuus laimenee, naiset puikahtelevat\ntiehensä, sittenkun ovat ottaneet osaa valtiolliseen elämään ja\njättäneet muistoksi siitä tyhjiä namuistötteröitä pitkin penkkejä ja\nlattioita.\n\nTämän kirjoittaja pääsee nyt aivan tyhjään etupenkkiin istumaan.\nPainaa leukansa vasten nyrkkejään, jotka lepäävät lehterin reunan\npäällä. Katselee välinpitämättömästi alas uupuneen näköisenä\nliikahtelevaa ja vähä väliä haukottelevaa eduskuntaa.\n\nPappien kasvoilta näkyy ikävän odotuksen merkkiä siitä, ett'ei ylkä\njoudu, siunatun lopun sanansaattaja. Nuokahtelee siellä täällä jonkun\nukkosen väsynyt pää ... yksitoikkoista puheen hyminää kuuluu...\nkukahan lie se, joka puhuu ... kovin raukaisee ... ja sitten ei tämän\nkirjoittajakaan enää muista mitään /plenum plenorum/'ista.\n\nAikain perästä tuntee hän että joku kylkeen koskettaa. Herää, hypähtää\nja ympärillä on selvä päivä...\n\n\"Di går yt alla som bäst\", ilmoittaa vahtimestarin näköinen mies.\n\n\"Jahah, jahah, -- onko se jo loppunut?\n\n\"Joo, se on jo loppu\".\n\nSiis pois tästä paikasta, sillä aamu koittaa.\n\nKadulle jouduttuani näin, että mustat parvet pyrkivät pitkin\nAleksanterinkatua kukin kotiinsa. Kotiini menen minäkin ja siihen\nloppuu tämä kertomus Suomen Valtiosäätyjen toisesta julkisesta\nistunnosta, joka pidettiin ritarihuoneen suuressa salissa lauvantaina\nhuhtikuun II pnä 1885 ja josta ei ollut mitään tulosta.\n\nSillä kyllä kai lukijat jo tietävät sen, ett'ei siitä mitään tulosta\nollut. Mutta eihän pitänytkään olla.\n\n\n\n\nVALTIOPÄIVÄIN \"JUHLALLINEN\" ALJETUKSI KUULUTTAMINEN HELSINGISSÄ\nTAMMIKUUN 11 P:NÄ 1888.\n\n\"Savo\", tammikuun 24 p:nä 1888.\n\n\n\"Savo\"-lehden kirjeenvaihtaja oli yksi niitä tuhansia, jotka tänään\nvähää ennen k:lo II riensivät senaatintorille katsomaan ja kuulemaan,\nmitenkä valtiopäivät senaatin portailta avatuksi julistetaan. Mustan\nväkivirran mukana mennä touhusi hän Aleksanterinkatua pitkin\npääkaupungin keskipistettä kohti, \"ottaakseen osaa valtiolliseen\nelämään\" ja ollakseen jo alusta alkaen läsnä.\n\nKaikki näkyivät olevan hommassa, kulku suunnattuna yhtäänne päin.\nTuskin ehtivät ihmiset vilkaista itseään edes puotien suuriin\npeili-ikkunoihinkaan.\n\nYksi ainoa mies, joka ei näkynyt olevan päivän merkityksestä\nmilläänkään, oli muuan katulyhdyn puhdistaja yliopiston nurkalla. Hän\noli kohottanut tikapuunsa lyhtyä vasten ja hankasi tavattomalla\nhuolella sen laseja, antaen valtiollisten harrastusten kulkea\njalkapohjiensa alatse. Hän ei kehenkään katsahtanut, mutta kaikki\nkatsahtivat häneen. --\n\nKun tulin yliopiston nurkalle, avautui eteeni tuo joka taholta suurien\nrakennusten sulkema senaatintori. Siinä seisoessa olisi tietysti\npitänyt tuntua juhlalliselta. Sillä ympäröihän minua kaikilta tahoilta\nmahtavuudet. Tässä yliopisto, opin ja sivistyksen ahjo, virkamiesten\npaja, edistyksen kivimuuri. Sitä vastapäätä senaatti, kotimaisen\nhallituksen koti, laillisuuden ja oikeuden asuinsija. Ja näitten\nvälissä Nikolainkirkko, joka leveät perustuksensa painaa syvälle\nmaaemään ja kohottaa terävän huippunsa ylös korkeuteen.\n\nOlisi pitänyt tuntua juhlalliselta. Mutta ulkonaiset muodot eivät aina\ntee sitä vaikutusta, mikä niillä on aijottu saada aikaan. Tulee aina\najattelemaan, että vastaavatkohan sisukset seiniä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansa oli jo täyttänyt senaatintorin puolilleen. Osa heitä oli\nkiipeillyt Nikolainkirkon rappusillekin. Suurin osa siellä näkyi\nolevan naisia; ne seisoivat puuhka edessä ja odottivat, mitä tuleman\npiti. Useimmat olivat kuitenkin pysyneet maaperässä ja vetäytyneet\naivan liki senaatin rappusia, niin liki toimituspaikkaa kuin suinkin\npääsivät poliiseilta.\n\nMikä oli sitten se toimituspaikka ja mitä siinä toimitettiin?\n\nSenaatin talon pääovi oli ammollaan auki ja sen mustasta kidasta kulki\nkynnyksen yli tulipunainen kieli, verkavaatteesta tehty, ulos\nrappusille. Sitä myöten kuului olevan määrä astua ulos hänen, joka\nvaltiopäivät avatuiksi juhlallisesti julistaa.\n\nJa häntä siinä nyt odotettiin, päivän kirkkaasti kullatessa\nNikolainkirkon ristejä. Kello oli viittä vailla II ja määrälleen k:lo\nII sanottiin julistuksen tulevan tapahtumaan.\n\nOli siis aikaa hiukan katsella ympärilleen. Muuan komennuskunta\nsotilaita ynnä soittokunta oli marssitettu senaatinhuoneen seinämälle\nseisomaan. Isonlainen punapartainen sotaherra -- kuului olevan kaartin\npataljoonan päällikkö Aminoff -- käveli rintaman edustalla ja kilisteli\nkannuksiaan. Hän \"edusti\".\n\nHänestä siirtyivät silmäni vähä väliä tuota mustaa kitaa ja tuota\ntulipunaista kielekettä kohti. Kahden puolen sitä seisoi univormuun\npuettuja herroja, jotka tuon tuostakin pujahtivat sisään ja taas\ntulivat takaisin ulos. Ja puhuttelivat niitä naisia, jotka olivat\nasettuneet molemmille puolille rappusia.\n\n\"Ovatko nuo senaattoreja ja nämä heidän naisiansa?\" minä kysäsin\neräältä herralta, joka vieressäni seisoi.\n\nHän selitti ystävällisesti, että herrat olivat senaatin vahtimestareja\nja naiset heidän naisiansa.\n\n\"Senaattoreilla on valkeat housut, mutta vahtimestareilla on mustat.\nTuossa juuri menee muuan.\"\n\nMinä tarkastelin ja vertailin, enkä tietysti tule enää koskaan\nerehtymään näin sopimattomasti. Sillä housuistaan minä heidät nyt\ntunnen.\n\nSiitä huolimatta koetin minä kuitenkin täyttää rintaani juhlallisilla\ntunteilla. Oikasin selkäni, kääräsin turkkini ruumista myöten, vetäsin\ntuoretta ilmaa keuhkoihini ja kuvailin mielessäni päivän merkitystä.\nNyt on se päivä, jolloin taas maan säädyt kokoontuvat keskustelemaan\nja päättämään maan ja kansan asioista. Perustuslaillisuus, se on\nSuomen kansan kalliimpia oikeuksia, se antaa sille tilaisuuden itsekin\nasioitaan ohjata. Kolmen vuoden kuluttua saapi taas kansa äänensä\nkuuluville. Hetki on siis juhlallinen, kun valtiopäivät kuulutetaan\navatuiksi. Se hetki on aina historiallinen hetki. Tammikuun 17 päivä\non yksi Suomen historian merkkipäiviä. Nyt on se päivä. Kohta lyöpi se\nhetki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ennenkun se löi, tapahtui eräs pieni seikka, joka veti kaikkien\nvaltiollisessa mielentilassa seisovain huomion puoleensa. Kun juuri\nolin pääsemäisilläni siihen, että hetki on todellakin juhlallinen ja\npäivä ylenmäärin merkillinen, kuulin takanani sävelen semmoisen, joka\nKuopion torilta oli minulle vanhastaan tuttu, mutta joka\nsenaatintorilla Helsingissä ja seitsemänsiä valtiopäiviä avattaessa ei\nollut ollenkaan paikallaan. Kun näin jo edeltäpäin panen vastalauseeni\nja sanon, ett'ei ollut ollenkaan paikallaan se mikä tapahtui, niin\neiväthän \"savo-karjalaiset\" [tarkoittaa silloista Kuopion lehteä,\n\"Savo-Karjala\".] ystävänikään lähtene syyttämään minua juhlallisen\ntoimen \"lokaan vetämisestä\".\n\nAsia oli lyhyesti se, että keskellä toria oli muristen, niskakarvat\npystyssä ja silmät vihan tulta suitsutellen, kaksi komeata\npääkaupungin koiraa toisiaan pitkän aikaa kierrellyt. \"Mrrr...\" pani\nmusta ja \"mrrr...\" pani se, joka oli karvaltaan kirjava. Mutta sitten\nkarkasi musta kirjavan kimppuun raivolla, jota harvoin näkee\nhurtissakaan.\n\nVaan mitä luulette te helsinkiläisten tekevän! He hyökkäsivät riitaa\nratkaisemaan ja siitä syntyi hirmuinen hälinä. Yli torin juoksi\nherroja hätään. Yksi kiskoo yhtä koiraa, toinen kiskoo toista ja eräs\nvirkamies takoo, itse raivostuneena, raivostuneita koiria päähän ja\nkaulaan, minkä kerkiää. Millä hän takoo? Hän takoo salkkunsa terävällä\nsärmällä... Koirat luonnollisesti vaan kiihtyvät kiukussaan.\n\nEn tiedä, olisiko tuossa jo ennen valtiopäiväin alkua syntynyt kaksi\nuutta puoluetta, jos ne vaan olisivat oikein päässeet muodostumaan.\nMutta valtiopäiväin \"juhlallinen\" aljetuiksi julistaminen keskeytti\nkahakan.\n\nSillä juuri kun kello on ryhtynyt yhtätoista lyömään, syöksee mustasta\nkidasta punaista kielekettä myöten ulos rappusille senaatt ... ei,\nvahtimestari, ja antaa kädellään merkin sille punapartaiselle\nsotaherralle. Sotaherra oikasekse, sanoo muutamia venäläisiä sanoja ja\nfanfaari ryöpsähtää kaartilaisten torvien suista. Sen soidessa astuu\nulos rappusille (vahtimestarien ja heidän naistensa muodostaman\nkäytävän keskitse) eräs herra. Päällä on hänellä turkki, päässä\nkolmikulmainen lakki ja kädessä kirja.\n\nHän avaa kirjan, rupeaa siitä lukemaan ja valtiopäiväin juhlallinen\navatuksi julistaminen on alkanut.\n\nSitä ei kuitenkaan tiedä siitä, mitä hän siinä sanoo, vaan se pitää\narvata siitä, että hän siinä seisoo. Hän puhuu niin hiljaisella\näänellä, että en ainakaan minä voi vielä tällä hetkelläkään varmasti\nvakuuttaa, julistiko hän valtiopäivät avatuiksi vai sulkiko hän jo ne\nsamalla. Sen tietävät ainoataan vahtimestarit ja heidän naisensa.\n\nMolemmilla kielillä kuului hän lukeneen H. Keis. Majesteettinsa\nvaltiopäiväkutsumuksen ja molemmat kielet olivat silloin täydellisessä\ntasa-arvossa ainakin siihen nähden, että molempia kuului yhtä /vähän/.\nKerrotaan hänen samassa myöskin antaneen alhaalla seisoville\nvaltiosäädyille kehoituksen, että määrätyillä paikoilla ilmoittaisivat\nitsensä nimenkirjoitusta ja valtakirjainsa esille antamista varten.\nMutta umpipohjukkaan siinä joutuisivat maan säädyt, jos eivät muusta\nilmoituksesta tietäisi.\n\nSamalla tavalla on sama mies aina ennenkin kuuluttanut valtiopäivät\navatuiksi. Saattaa sanoa, ett'ei valtiopäiviä meillä ole moneen aikaan\nkuultu avattavan. Auvenneet ne nyt kuitenkin ovat.\n\nMutta mikä mahtava vaikutus siitä olisi ollut, jos sillä sijalla olisi\nseisonut isoääninen mies! Pontevasti ja voimakkaasti, niin että\nkiviseinissä olisi kajahdellut, olisi hänen pitänyt sanottavansa\nsanoa. Niin että vieras, muukalainenkin, olisi saanut tietää, että\ntänäpänä alkavat Suomen Suuriruhtinaanmaan Seitsemännet Valtiopäivät.\nMutta nyt tapahtui koko toimitus kuiskuttamalla, ikäänkuin olisi\ntahdottu sitä kuultavaksi niin vähän matkan päähän kuin suinkin.\n\nMerkiksi siitä, että nyt hän on lopettanut ja että nyt saavat muut\nalkaa, kääntyi heikkoääninen herra sen usein mainitun sotaherran\npuoleen. Tämä sanoi taas jotakin venäjäksi, asettui rintamaan,\nkiidätti kaksi sormea lakkinsa lippaan, jäykisti kasvonsa, jännitti\nsilmänsä ja keisarin hymnin sävelet kajahtivat. Päät paljastuivat ja\ntaampana alkoi kuulua kova hurraahuuto, jota kesti koko sen ajan kuin\nsoittoakin. Hymni vaihtui \"Maamme\"-lauluksi, ja kun torvet vaikenivat,\npeittyivät päätkin. Kuuluttaja teki lyhyen kumarruksen kansalle ja\nkatosi sitä punaista kieltä myöten siihen mustaan kitaan. Taaskin\nseisoivat vahtimestarit ja heidän naisensa käytävän kahden puolen.\nSotaherra komensi komppaniansa liikkeelle ja marssinsävelten soidessa\nlähti väkijoukko valumaan takaisin niitä teitä, joita tullutkin oli.\n\nJa niin oli valtiopäiväin \"juhlallinen\" aljetuiksi kuuluttaminen\ntapahtunut.\n\n\n\n\nVALTIOPÄIVÄTANSSIAISET MAANANTAINA TAMMIK. 23 P:NÄ 1885.\n\n\"Savo\", tammikuun 31 p:nä 1888.\n\n\nTeidän kirjeenvaihtajanne, arvoisa \"Savon\" lukijakunta, oli eilen\nillalla Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Aleksanteri III:n vieraana.\nTe voitte kuvailla paremmin kuin hän sen selittää, kuinka ylpeä hän\noli ja on vieläkin tästä kunniasta. Ajatelkaas, että hän eräänä\npäivänä saa näin kuuluvan kutsumakirjeen, joka oli (siltä varalta kai,\nettä jos hän ei yhtä kieltä ymmärrä, niin tottahan toista) kolmella\nkielellä kirjoitettu, nimittäin ruotsiksi, venäjäksi ja suomeksi:\n\n/\"Valtiopäiväin juhlallisen avaamisen johdosta annetaan Hänen\nKeisarillisen Majesteettinsa Korkeassa nimessä, sunnuntaina 22 (10\np:nä tammikuuta) k:lo 9 j.pp. Tanssipidot Keisarillisessa Linnassa\nHelsingissä, joihin tämän kautta pyydetään tulemaan (se ja se, tällä\nkertaa \"Savon\" kirjeenvaihtaja).\"/\n\nEttä teidän nöyrin palvelijanne tunsi itsensä vähintäinkin\nvaltiopäivämiehen arvoiseksi, sitä ei teille tietysti tarvitse\nsanoakaan. Hän käänteli ja katseli tuota isoa paksua paperia, tutki\nsiihen painettua vaakunaa ja kultaisia kaiteita. Sitten pani hän sen\npöydälle eteensä, huusi palvelijan sisään ja varotti häntä moneen\nkertaan siitä, ett'ei hän millään muotoa saa sitä rasvasilla\nhyppysillä nykiä ... jos tahtoo sitä nähdä tai muille näyttää, täytyy\nkurkalta katsoa.\n\nHeti kohta hän lähti, teidän kirjeenvaihtajanne, hankkimaan itselleen\njuhlavaatteita. Virallisista lehdistä oli hän lukenut määräyksen,\nettä naisten tulee olla puettuina vaaleaan tanssiaispukuun, sotilasten\nja siviilivirkamiesten sekä ritariston ja aatelin jäsenten\njuhlaunivormuun ja muitten \"kutsuttuin herrain siviliin\njuhlavaatteihin\". \"Savon\" kirjeenvaihtaja luki itsensä \"muitten\nherrain\" luokkaan kuuluvaksi. Siis frakki, valkeat hansikkaat, pysty\nkaulus ja sen ympärille valkoinen huivi, jonka muoti määrää niin\npieneksi kuin suinkin. Ja näiden lisäksi tulee vielä olla varustettuna\nsellaisella korkealla silkkilakilla, jonka saattaa rutistaa niin\nlittuun, että se on litteä kuin lautanen.\n\nNäillä vehkeillä varustettuna lähtee hän sitten sunnuntai-iltana\nmatkalle, astuu ulos kadulle ja viheltää ajurin.\n\n/\"Ajakaa Keisarilliseen Linnaan!\"/\n\nHänen äänessään on jotain mahtavaa ja itsetietoista. Tajunneeko tuo\najuri edes, mimmoinen kunnia hänelle tapahtuu, kun saa kyyditä\nsemmoista miestä, joka ajaa Keisarilliseen linnaan? Käsittäneekö hän\nmitä merkitsee se, että saapi seisottaa hevosensa Hänen Majesteettinsa\npalatsin rappujen eteen?\n\nKun kirjeenvaihtajanne saapui määräpaikkaan, huomasi hän kuitenkin,\nett'ei hänen rekensä päässytkään toivotuille perille. Linnan piha oli\nniin täynnä edestakaisin ajavia vaunuvaljakoita, että hänen täytyi\nseisottaa kauvas kadulle ja pujotellaita parhaan taitonsa mukaan\npakkasessa kitisevien vaununpyöräin ja pärskyvien orhitten turpain\nvälitse.\n\nPääsi hän kuin paasikin etehiseen. Mutta siellä tuli hänelle vähä\nniinkuin hätä. Sillä sen minä sanon, ett'ei ole mikään leikin asia\nsaapua Suuriruhtinaan pitoihin. Kuinka olla? Eikö jotain ole\nepäkunnossa? Ehkä kaulus on vinossa? Kenties on turkista tarttunut\nkarvoja selkään? Ovatko hansikkaat vedettävät molempiin käsiin?\nKainalossako vai kädessä on hattulautanen kannettava? -- \"Tee aivan\nniinkuin muut tekevät\", neuvoi minua eräs ystävä, \"täällä tekee\njokainen samalla tavalla kuin jokainen toinenkin\".\n\nNo, jos täällä ei sen suurempia temppuja tarvitse, ajattelin minä, ja\nvalitsin siis esikuvakseni lähimäisen herran. Hänellä oli vasen käsi\nhansikkaassa, mutta oikea käsi /ei ollut/. Hattu oli hänellä\nkainalossa ja siellä oli minunkin hattuni. Nyt lähtee hän liikkeelle\netehisestä ja minä seuraan häntä kuin salapoliisi. Me kohoamme ylös\nrappusia. Ympärillämme tungeskelee kullan kiiltäviä herroja, minä näen\nkaljuja päitä ja kaljuja olkapäitä. Sähkövalo huikasee silmiäni, kun\nkatsahdan sivulleni, niinkuin minun edeskäypänikin tekee. Allani\ntunnen minä pehmoset matot, jotka tekevät sen, ett'ei kuule askelien\nääntä ollenkaan, vaikka satamääriin nouseva ihmisjono astuu rappu\nrapulta toiseen kerrokseen. En kuule muuta kuin hiljaista hyrinää.\nEhkä tuntuu puhe kuiskutukselta sentähden, että kahden puolen rappuja\nkasvava kukkaismetsä tukahduttaa äänen. Joskus vain kilahtaa kannus\nniinkuin paksussa heinikossa.\n\nHän, jota minä katseillani vainoon, on ehtinyt rappujen käänteeseen.\nSuuri on siinä peili. Hän tarkastaa itseään kiireestä kantapäähän.\nMinäpä myös. Kaikki on edestäpäin tarpeellisessa kunnossa. Mutta kun\nminä heitän silmäyksen yli olkapääni, huomaan kauhukseni hiuksen\nhartiotteni kohdalla. Oikea käteni ei kuonnu sitä ottamaan pois ja\nvasenta vangitsee kainalossa oleva lakki. Eräs tuttava tunkee\nsivulleni ja aikoo mennä ohitseni. \"Kuule, hyvä veli, auta minua, ota\npois tuo pitkä hiuskarva tuolta selästäni.\" \"Ei siellä ole mitään\nhiuskarvaa.\" Oliko se siis vaan naarmu peilin pinnassa? Minä kiitän\nTeitä, peili, tuosta naarmustanne. -- Tunnen itseni hiukan varmemmaksi,\nvaikka polviniveleni yhä vielä ovat niin suloisen vetrakat.\n\nPääsen niiden avulla kuitenkin keisarillisen linnan keskimäiseen\nkerrokseen. Siinä on etehiskäytävä, jonka aukinaisista ovista näkyy\npitkän pitkä rivi valaistuja huoneita. Tuntematon ystäväni astuu\nyhdestä sisään, ja kun minä nousen saman kynnyksen yli, näen seuraavan\noven suussa hänen ylhäisyytensä kreivi Heydenin. Hänen vieressään\nseisoo kullankiiltävässä univormussa juhlamenojen ohjaaja kreivi\nArmfelt. Ja toisella puolella kreivinna Heyden ja yksi hänen\ntyttäristään. He ottavat vastaan vieraita ja kattelevat niitä, jotka\nkreivi Armfelt heille esittää. Kunkin täytyy sanoa nimensä kreivi\nArmfeltille. Tuon kaiken minä jo ennakolta osasin ulkomuistista. Ja\nkerrattuani sen vielä yhden kerran mielessäni astuin minä siihen\nhuoneeseen, jossa kaiken tämän tuli tapahtua. Vainoamani herrasmies on\nkadonnut näkyvistäni. Onko hänet maa niellyt? Edessäni on toinen\nherra, jolla on oikeassa kädessä hansikas ja hattu kädessä eikä\nkainalossa. Minulla ei ole. Enkä ehdi panna. Maan keskipiste vetää\nminua tavattomalla voimalla puoleensa. Mutta minua työnnetään\ntakaapäin eteenpäin. Kreivi Armfeltin silmissä on kysyvä katse. Kuulen\nnimeni yhden kerran mainittavan. Ääni vivahtaa minun äänelleni. Kuulen\nsaman nimen toisen kerran. Minulle hymyillään ystävällisesti. Kolme\nkertaa minä kumarran, kolme kertaa ojennan käteni ja kolme kertaa\nsiihen tartutaan. Olen päässyt Pällistä alas. Pahimmat kuohut ovat\ntakanani. Minä olen pelastettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyven suvanto kulettaa nyt teidän kirjeenvaihtajaanne eteenpäin. Hän\nvoi katsella ympärilleen ja tarkastella rantoja. Hän on tehnyt\nmuistiinpanoja teidän varallenne. Jos haluttaa seurata, niin voi hän\nnäytellä yhtä ja toista. Nyt kävelee hän jo niinkuin vanha tuttava\ntalossa. Valo ei häikäise hänen silmiään eikä lattiat luistata jalkaa.\n\nVastaanottohuoneesta vaeltaa vierasten virta keisarillisen linnan\nsisäisiin suojiin. Ne ovat jokainen eri tavalla sisustetut. Kaikkien\npermantoja peittävät pehmoset matot, kaikkien seinillä on tauluja\ntaulujen, peiliä peilien vieressä. Lattiasta lakeen kasvavat kukkaset\ntekevät muutamista huoneista etelämaisen metsikön. Silmään sattuu\nyhtaikaa niin paljon loistoa ja komeutta, ettei se saa yksityiskohtia\ntoisistaan eroitetuksi. Seinät ja sillat, laet ja lattiat, olkapoletit\nja alastomat olkapäät, kalahtelevat miekat ja heilahtelevat viuhkat,\nruotsi, suomi ja venäjä, kaikki ne sulavat semmoiseen sekasortoon,\nett´eivät näkimet eivätkä kuulimet saa niistä mitään kokonaista kuvaa\naivoihin istutetuksi.\n\nEikä tuo vievä virta anna kauvan yhdessä huoneessa virkailla. Se\ntyöntää edellään yhä uusia katseltavia kohti. Parin-, kolmen-, neljän\nhuoneen läpi kulettaa se pitkänpuoleiseen soikulaan saliin. Siinä on\nseisauspaikka, sillä siinä tarjotaan virvokkeita. Pitkin seiniä on\nasetettu pöytiä. Yhden päällä on lasisilla tarjottimilla hedelmiä ja\nmakeisia. Teetä tarjotaan toisella seinämällä, kolmannella\nvirvoittavia vesiä. Kun väkeä tulvaa yhtämittaa tähän huoneeseen, ja\nkun suurin osa hetkeksi siihen seisattuu, syntyy siinä ennen pitkää\ntukehduttava tungos. Minua litistetään milloin tähditettyä soturin\nrintaa vastaan, milloin kiilaa minua kylkeen kovan turnyyrin saparo.\nSujuvana kuin sisilisko pujottautuu kainaloni alatse hienovartaloinen\nneitonen. Hän, hänen sisarensa, äitinsä ja kaikki tuttavansa ovat\nuimapukuihin puetut. He eivät tosin ole aivan alastomat, mutta\n/melkein/.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikansa siinä akanvirrassa pyörittyään joutuu vihdoinkin\nvaltaistuinsaliin. Lukuisista sähkölampuista leviää häikäisevä valo\njoka paikkaan. Sali näyttää puolta suuremmalta, sillä yksi seinä on\nmelkein kokonaan peililasista. Sieltä heijastaa valo entistä\nvoimakkaampana takaisin. Kaikki, mitä on nähtävänä, sen se näyttää.\n\nTuossa seisoo ryhmä punalakkisia kuvernöörejä, valkohousuisia\nsenaattoreja ja \"muita kenraaleja\". Kuinka hyväntahtoisesti he\njakelevat kädenlyöntinsä armon osoituksia niille, joilla on onni olla\nheidän tuttavansa. Joka kerta kun he liikahtavat, välkähtää jotakin\nrinnoilla tai olkapäillä. Toisessa paikassa puhuttelee kaartin upseeri\nnuorta neitosta. Upseerilla on kaulus niin kankea ja korkea, että hän\ntöintuskin näkee kiiltovartiset saappaansa. Neitosella, hänellä ei ole\nkaulusta ollenkaan ja vaatetus alkaa alhaalta, alhaalta ... hyvin\nalhaalta. Jos hänen olisi tarvinnut punastua ja painaa päänsä\npoveensa, niin voisi hän sen ihan poveensa painaa. Mutta hän ei\npunastu; kaikki muut punastuvat ennen kuin hän. Neitosen ohitse astuu\narvokkaasti joku pappissäädyn edusmies. Hän luo katseen neitoseen,\nkääntyy pois, katsahtaa toisaalle, vaan kun kohtaa kaikkialla saman\nnäön, niin ei hän enää käännykkään. Hänellä ei ole paikkaa, kuhunka\npäänsä kallistaisi. Tuolla seinämällä, muiden takana, istuu tosin\nmuuan savolaisen valtiopäivämiehen vaimo, mustassa vihtoriininutussa\nja suorassa hameessa. Mutta häneen ei kukaan katsahda.\n\nLehteriltä aletaan soittaa vakavata kävelytahtia.\n\n\"Sijaa hänen ylhäisyydelleen ... sijaa ... olkaa hyvät ... siirtykää\nvähän.\"\n\nKullan kiiltävä kamariherra jakaa joukot kahteen leiriin. Ja kujaa\nmyöten astuu hänen ylhäisyytensä kreivi Heyden, kuljettaen\nmaamarsalkkatarta. Maamarsalkka viepi hänen ylh. kreivitär Heydeniä.\nHe kiertävät salin ja yhteen jonoon liittyy muita ylhäisiä pareja.\nSäätyjen puhemiehet saavat kunnian olla kukin vuorollaan kreivittären\nkeikarina. Ja kreivi kulettaa vuorostaan heidän rouviaan.\n\nTeidän kirjeenvaihtajanne seisoo lähellä ja katselee. Hän osaa jo\nulkoa ne liikkeet ja ne hymyilyt ja ne silmäkulmain säännölliset\nkohotukset, jotka aina uudistuvat noin parin tahtivälin päästä.\nLuulette kenties, että hän meni yhteen joukkoon. Hän päättää säästää\nitsensä siksi, kunnes hänet ehkä nimitetään salaneuvokseksi tai\nylennetään aatelissäätyyn.\n\nKävelyä seuraa valssi. Nuori väki liikkuu lattialla. Kullan kiiltävä\nkamarijunkkari kiidättää kuutamon kalvakkaa naista. Heidän menoaan\nkatselee pari senaatin ylimääräistä kopistia.\n\n\"Se mies tulee kohoamaan vielä korkealle\", sanoo toinen.\n\n\"Olkoon hänen tulevaisuutensa yhtä loistava kuin hänen pukunsa\",\nvastasi toinen.\n\n\"Ja yhtä /kullan/ kiiltävä.\"\n\nHe eivät puhuneet kateudesta eikä ivalla. Heidän äänensä ilmaisi\nhartautta, niinkuin sen, joka haaveksii itselleen saavuttamattomasta\ntulevaisuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäällä ei tarjota mitään, vaan täällä saa jokainen ottaa, sen minkä\nkerkiää. Hänen Keis. Majesteettinsa on mainio isäntä. Itse hän tosin\nei ole saapuvilla, mutta käskynsähaltijoille hän on antanut määräyksen\nsiitä, ett'ei vierailta saa mitään puuttua. Ja niin on valmista\nboolia, totineuvoja, viinejä vaikka minkälaisia, olutta, portteria,\nviinaa, seltteriä, limonaadia -- kaikkia on itse kutakin eri\nhuoneessaan. Mene pöydän ääreen, tilaa mitä tahdot ja sinä saat\nniinkuin parhaasta ravintolasta, ... mutta maksaa et tarvitse. Ja kun\nsinulle tulee nälkä, niin käy tuohon suureen pitkään saliin, jossa on\npöytä seinästä seinään ja pöydän päällä ruokalajeja kymmenittäin. Syö\nmitä mielesi tekee, survi toisia syrjään, valloita heidän paikkansa,\nahmi, pure, niele, ja ryyppää portteria päälle!\n\nSitä neuvoa näkyy suurin osa seuraavankin. Sillä vähän ajan päästä on\ntäällä yhtä suuri ahdinko kuin alhaailakin. Vanhat \"sedät\" asettuvat\npöytien ääreen tupakoimaan ja näkyy olevan muutamia niitäkin, jotka\nistuvat korttipöydän ympärille eivätkä siitä hievahda koko iltana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnhän tässä jaksa kaikkia kertoa, mitä näin ja kuulin. Harhailin minä\nsekä ala- että yläkerrassa, Ja sen huomasin, että edellämainitussa\nkoettelivat ihmiset käyttäytyä kuin hovissa, mutta jälkimäiseen\npäästyään olivat he kuin kotonaan, jossa puhe tulee lasi lasilta yhä\npapattavammaksi ja maailma muuttaa joka hetki muotoaan, niinkuin\nhuhtikuun päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen yön aikana alkoi kuulua yläkerrassa suhketta, joka vähitellen\nmuuttui varmuudeksi, että \"suuri illallinen\" on aljettu ja että siellä\nvaluu virtanaan -- sampanjaa. Minä kuin nuolena alas rappusia! En häpeä\nvähääkään sitä tunnustamasta, sillä miksi se minulle olisi häpeäksi,\nkun sedätkin tekevät samalla tavalla.\n\nValtaistuinsalin tuonnimmaisessa päässä on ovi, jota ei kukkien ja\nkasvien välistä ensin huomaakaan. Se on ollut suljettuna koko illan.\nMutta yhtäkkiä kajahtaa juhlamarssin sävelet, ovet avataan ja edessä\non soikea ja hiukan himmeästi valaistu viileä holvi. Tottumaton luulee\ntulleensa satumaailmaan, yltäkylläisyyden metsikköön, Kanaaninmaahan,\njossa rieskaa ja hunajaa vuotaa. Pöytäin selät näyttävät ketkistyvän\nlihavatien ja jälkiruokien painon alla. Jos en näkisi tuossa erästä\nvaaleatukkaista, harmaasilmäistä savolaista tuttavaani tyytyväisenä\nlevittämässä voita leivälleen, niin luulisin olevani itämaisessa\ntaikalinnassa. Jos ei paras ystäväni, pappissäädyn rajikaula edusmies,\nveteleisi pitkiä siemauksia sampanjalasista ja tarjoisi sitä\ntavalliselle Helsingin kyypparille uudelleen täytettäväksi, niin\npäättäisin päässeeni Muhamedin seitsemänteen taivaaseen.\n\nEi minulle enemmän kuin niille muillekaan herroille, jotka jo\nyläkerrassa \"välipalansa\" söivät, maista tämä herkkujen paljous. Me\nteemme kierroksen pöytien ympäri ja antaessamme silmän nauttia\nnipistämme vain sieltä täältä jonkun viinirypäleen tai pähkinän.\nMutta jahka me saisimme ne rekeemme ahtaa, ajaa kuorman kanssa kotiin\nja pitkin vuotta pureksia ja valutella ... ah!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPois minä lähden. Palaan takaisin valtaistuinsaliin. Siellä vaan\ntanssia jatketaan. Intohimoinen soitto kiihoittaa kiihkeään hyppelyyn.\nPuolalaisessa masurkassa telmii lattialla neitosia, nuoria rouvia,\nupseereja ja joitakuita uusmaalaisia ylioppilaita. Puuterijauholla\numpeen tuiskutettu ihon väri alkaa siellä täällä käsivarsissa ja\nolkapäillä tulla näkyviin. Oikenevat suortuvat, hipiän epätasaisuudet,\nhikireijät ... uh!\n\nAlikerran virvoitushuoneessa on vaan rehuja jälellä hedelmien ja\nmakeisten paljoudesta. Ylikerran ruokavadeissa on isot lovet,\njälkiruokavuoren huippu on tuuskahtanut suulleen liemeen. Sen onkii\nsieltä muuan alemman näköinen virkamies, ja kun hän saa ensimäisen\nsuuntäyden syödyksi, menee hän keräilemään itselleen viinin tähteitä\ntyhjennetyistä pulloista.\n\nPois minä lähden. Otan hattuni käteeni ja pistän hansikkaat taskuuni.\nOlen nähnyt mitä olen tarvinnut. Ja kertonut tässä mitä olen nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlos tultuani tunnen purevan pakkasen. Taivas leimuaa täydessä\ntähdessä. Minun täytyy vetää turkin kaulus kasvojeni eteen.\nLammasnahka tuoksahtaa niin tutulta. Muistuu mieleeni eräs kaitanen\nmetsätie, jota myöten tänne pääkaupunkiin tullessani osuin pahaseen\ntorppaan. Siellä oltiin juuri illallisella. Hapanta kalaa, kovaa\nleipää ja kaljaa. Tienneekö torpan väki, millaisen aterian olen\nvast'ikään syönyt heidän kustannuksellaan?\n\n\n\n\nKÄYNTI TALONPOIKAISSÄÄDYN ISTUNNOSSA.\n\n\"Savo\", maaliskuun 27 p:nä 1888.\n\n\nKaikki aatelittomat säädyt asustavat näillä valtiopäivillä\nAteneum'issa, tuossa tietämättömällä tavalla syntyneessä rakennuksessa,\njoka kohosi kuin taikalinna meren pohjasta. Viime valtiopäivillä\nlausuttiin säädyissä mielipahaa tuollaisten talojen rakentamisesta ja\nhuomautettiin niiden tarpeettomuudesta. Mutta vastaukseksi siihen ovat\nsäädyt nyt samaan taloon sijoitetut -- säätyhuonetta odottamaan. Ja joka\nkerta kun he astuvat Ateneum'iin, saavat papit ja talonpojat sydämmensä\nsulakkeeksi lukea kultakirjaimilla räystään reunaan latinaksi\nkirjoitetut sanat: /Concordia res parvae crescunt/.\n\nTalonpoikaissäädyn istuntohuone on alimmassa kerroksessa. Se on iso\nsali, jonka kattoa kannattaa neljä tukevaa pilaria. Ikkunoita on siinä\nsekä etelää että pohjoista kohti. Itäisellä seinämällä on kuulijain\nlehteri ja vastapäätä sitä toisella puolen salia suuri ovi, ulos\nvestibyyliin eli porstuaan. Keskellä lattiaa pilarien välissä ja\nniiden ulkopuolellakin on suuri joukko pieniä keltasia pulpetteja,\nyksi kutakin edusmiestä varten. Kansi pulpetissa on jyrkkä ja vino,\nmutta pienen linkun avulla saadaan se kohoamaan melkein vaakasuoraksi\npöydäksi. Kaikkien pulpettien huomio on ikäänkuin käännetty yhtäänne\npäin, puhemiehen pöytään, joka pohjoisella seinämällä seisoo ylempänä\nmuita. Puhemiehen pöytä on koristettu punasella veralla ja sen takana\non kaksi tuolia, toinen puhemiestä, toinen sihteeriä varten. Toisella\npuolen tätä pöytää on notarion paikka ja toisella tulkin; sen edessä\nistuvat pikakirjurit kahden pöydän ääressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSali on tyhjä, mutta säädyn kanslian puoleksi aukinaisesta ovesta\nnäkyy pöydän ääressä istuvan kiiltonappiseen frakkiin puettu mies,\nsäädyn sihteeri. Hänen läheisyydessään seisoo kanslisti, jotain\nkysyen. He kääntelevät papereita, panevat yksiä pois ja ottavat toisia\nesille. Järjestävät varmaankin tänään esitettäviä asioita.\n\nIso ovi alkaa aukeilla ja aikaisimmat edusmiehet tulevat sisään. Jos\nse on joku herrasmies, jolla on silmälasit, niin taivuttaa hän päätään\neteenpäin, katsoa maurauttaa huurtuneiden lasien yli ja alkaa niitä\nsitten pyyhkiä. Hän on hyvin aseettoman näköinen tuossa sähkön\nhuikastessa hänen silmiään kuin päivä huuhkajan. Kun lasit ovat\npaikoillaan, lähtee hän oven suusta liikkeelle ja jatkaa matkaansa\nvesikarahvin luo. Riihimäen lähdevettä juopi hän siinä kulauksen\ntoisensa perästä. Ruokalevon päälle se kuivaan suuhun mahtaa\nmaistuakin mainion makealta.\n\nSill'aikaa on tullut toinen edusmies. Hän on paksu rusthollari, joka\nvyöryttää itseään eteenpäin varmasti ja vakavasti. Kuuluisi tukevien\naskelien jymähteleminen, ell'ei lattia olisi niinisessä matossa.\nRusthollariakin janottaa ja häntä vetää samalle lähteelle kuin\nherrasmiestä. He nyökäyttävät molemmat toisilleen päätä vesilasin yli\nja sitten tuppaavat he kättä. Sen tehtyään he menevät kukin\npulpetilleen. Istuutuessaan katsahtavat he kuulijain lehterille ja\nherrasmies taivuttaa niskaansa jollekin tuttavalle.\n\nMutta yhä useammin alkaa aukeilla ovi ja ukkoja tulee kaksittainkin\nsisään. Muutamilla on mietintöjä ja kirjoja kainalossa, toisilla\nirtaallaan, toisilla sitä varten laitetuissa kansissa, joihin on\nkultakirjaimilla painettu: \"Propositioner.\" Ne pannaan pulpetille,\njonka sisässä pää ja kädet vähän aikaa toimivat. Pulpettien päälle on\nasetettu uusia mietintöjä. Rusthollari ottaa kynän taskustaan,\npyöräyttää sen kärkeä suussaan ja kirjoittaa hyvin totisen näköisenä\nnimensä vihkon ylälaitaan.\n\nTulleet alkavat muodostaa ryhmiä lattialla. Heidän keskusteluistaan\nrupeaa syntymään surinaa salissa. Toiset ovat herrasmiesten näköisiä,\npitkissä halkohelmatakeissa, toiset käyvät kotikutoverassa, krajeissa\nja manseteissa. On niitäkin, joilla on harmaa sarkanuttu ja liivien\nyläreunan yli käännetty paidan kaulus. Mutta pieksuja ei näy kuin\nyhdellä ainoalla. -- \"Tuolla tulee puhemies.\" -- Hän on kumarahartiainen,\npyöreäotsainen, tukeva talonpoika. Mennä jurrittaa juuri ketään\ntervehtimättä kansliahuoneeseen. Kun hän aukaisee oven, kuuluu sieltä\nnaurua. Ja tietä annettuaan puhemiehelle astuvat sieltä peräkkäin ulos\nedusmiehet Meurman ja Avellan. Edellinen on varmaankin sanonut jonkun\nkompasanan, koska jälkimäisen niska vielä pulpetinkin ääressä\nnyökkäsee. Herra Avellan viittaa luokseen rusthollarin, joka nojaa\nkyynärpäänsä pulpettiin. Herra Meurman menee toisen istuvan\nrusthollarin luo ja laskee kätensä hänen selkäänsä. Puhuu hänelle ja\nkohottaa käsiään, olkapäitään ja silmäkulmiaan hänelle omituisella\nvenäläisellä tavalla. Hän nähtävästi selittää jotain tuiki tärkeää\n\"asianlaitaa\". Mutta kun rusthollari on ymmärtänyt asian, niin herra\nMeurman häntä ystävällisesti taputtaa hartioille. Molemmat rakastavat\nhe rusthollareja ja rusthollarit rakastavat heitä.\n\n-- \"Onko tuo Castrén!\" Hän se on. Hän on juuri tullut sisään ja\nliittynyt muutamaan ryhmään perempänä salia. Hän seisoo suorana ja\nhajasäärin. Kalpeanlaiset kasvot tekee sähkövalo vieläkin\nkalpeammiksi. Mutta silmälasista välähtää se terävästi takaisin.\nTavallisesti on herra Castrénilla suuri pinkka kirjoja kädessään,\nperustuslakeja ja muita lakeja. Nehän ne ovatkin edusmiehen oikeita\naseita. Ja mainita sopinee tässä sivumennen, että herra Castrén hyvin\ntaitavasti niitä heiluttaa. Milloin pistää hän yksityisellä pykälällä,\nmilloin lyö vastustajaansa päähän koko valtiopäiväjärjestyksellä, että\njymähtää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta yhtäkkiä kuuluu kolme koputusta puhemiehen pöydän pintaan. Hän\non kiivennyt paikoilleen ja istuutunut sihteerin viereen. Ryhmät\nhajoavat ja kukin kiiruhtaa paikoilleen.\n\n\"Puhemiesneuvosta\", alkaa tavallisesti herra Slotte, \"on ollut koolla\nja meerennyt istuntoja pidetteveksi tulevalla viikolla tiistaina ja\nlauvantaina. -- Talmanskonfiransen ha' haft sammanträde o'bistämt att\nplena ska' hållas i nästa vikka tisdag och lördag.\"\n\nHeti kohta sen jälkeen alkaa sihteeri lukea viime istunnon\npöytäkirjaa: \"Ote talonpoikaissäädyn pöytäkirjasta, joka tehtiin\nvaltiopäivillä Helsingissä, helmikuun 20 päivänä 1888 j.n.e.\" Mutta\npöytäkirjan lukemista ei tavallisesti kukaan kuuntele. Säädyn jäsenet\nhommaavat joko pulpettinsa kanssa tai selailevat niitä uusia\nmietintöjä, joita vahtimestari parhaallaan jakelee kunkin eteen.\nLevottomimmat, niinkuin esimerkiksi herra Castrén, saattavat jo tehdä\npieniä matkustuksia lattialla ja istuinten välisillä käytävillä.\n\n\"Onko seedyllä miteen muistuttamista ylösluettua pöytekirjaa vastaan?\"\n\nSääty murahtaa jotain ja puhemies vahvistaa vasaran lyönnillä\nmurahduksen hyväksymiseksi.\n\nSittenkun se on tehty, antaa sihteeri puhemiehelle käteen jonkun\npaperin.\n\n\"Esiteten ennen pöydelle pantu taalousvaaliokunnan mietintö (se ja se\nsiitä ja siitä asiasta) ... fyridragas föryt bordlagda äkonomäj-\nytskottes bitänkande\" (j.n.e.)\n\nMietinnössä esitetty asia saattaa olla hyvinkin vähäpätöinen.\nTiedetään, että se on yhdellä vasaran iskulla päätetty kaikissa muissa\nsäädyissä. Eikä ole kuulunut ääniä siitä, että asiasta olisi tässäkään\nsäädyssä erimieliä. Toivotaan sentähden ainakin kuulijain lehterillä,\nettä ei synny keskustelua, ei ainakaan pitkää, ja että pian päästään\njohonkin toiseen paljoa hauskempaan asiaan.\n\nMutta jos mieli jonkun asian mennä talonpoikaissäädyssä läpi ilman\nkeskustelua, niin pitäisi puhemiehen esittää se varkain, parille\nkolmelle miehelle kuiskaten ja pyytää heitä, \"etteivät virkkaisi\nkellekään mitään\".\n\nNyt hän on kuitenkin esittänyt asian kuuluvalla äänellä.\n\n\"Herra Puhemies!\" -- \"Puhemies!\" -- \"Herr Talman!\" -- \"Herra Puhemies!\"\n\"Herra Puhemies!\" -- \"Talman!\" -- \"Herra Puhe...! Herra Puh.\" j.n.e.\n\nSiis kilvan, toinen toisensa uhalla! Kaikillako heillä on jotain\nsanomista?\n\nHerra \"puh.\" koettaa panna paperille nimiä, minkä kerkiää, mutta tämä\ntehtävä käy yli hänen voimiensa...\n\n\"Kyllä minun taas taitaa teytyä lukia ylös niitten nimet, kun niitä on\nniin monta, kuin ovat pyyteneet puheen vuoroa.\" Ja sitten hän ne\nluettelee A:sta O:hon. -- Oikein ovat kaikki muut paitsi J., joka\nilmoittaa, että hän E:n jälkeen pyysi puheenvuoroa ja T., joka pyysi\npuheenvuoroa ennen kuin S.\n\nKappaleen aikaa kyntelee puhemiehen kynän tynkä paperin pintaan Ojasia\nja Teittisiä, Hedbergiä ja Svedbergiä. Ja jokaisen vaon välillä hakee\nlyijykynän pää mehua kielen kärestä, jossa pyörähtää pari kertaa,\nennenkun alkaa uuden.\n\nVihdoin ovat kaikkien puheenvuoroa pyytäneiden nimet \"kirjoitetut\nylös\".\n\n\"Edusmies H:lla on puheenvuoro.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt alkaa keskustelu. Keskustelu, josta ainoastaan sen tiedät,\nmistä se tulee, mutta et sitä, minne se menee. Sen eri vaiheita en\nyritäkään kertomaan. Se huojuu sinne, huojuu tänne. Kiertää asiata\npitkissä soikuloissa niinkuin pyrstötähti aurinkoa. Välistä on niin\nkaukana siitä, ett'ei luulisi takaisin tulevankaan. Toisen vuoron\ntulee niin likelle, että näyttää siihen suistuvan ja samassa loppuvan\nkanssa.\n\nMutta maailma loppuu, ennenkun keskustelu talonpoikaissäädyssä\nsellaisesta asiasta, joka jo itsestään on selvä. Juuri kun puhemiehen\nvasara on pöytään putoamaisillaan keskustelun päättäjäisiksi, kuuluu\njostain salin perältä: \"Herra Puhemies!\" Siellä on joku, joka on\nkeksinyt pienen pikkuruisen vielä täyttämättömän aukon, ja siihen hän\nkiiruhtaa sormensa pistämään. Kovertelee, kovertelee sitä, suuremmaksi\nja suuremmaksi. Toinen ei salli tuota tehtävän ja hän tahtoo täyttää\naukon. Yksi liittyy yhteen, toinen toiseen. Mikä \"kannattaa\", mikä ei\n\"kannata\". Eräs sanoo olevansa aivan samaa mieltä \"etellisten\narvoisain puhujin kanssa, jotka ovat jo ehtineet sanoa paljoa\nselevemmin ja asiallisemmin sen, mitä minnäi olin aikonna sanno\". Ja\nett'ei hänen suinkaan epäiltäisi voivan puhua yhtä selvästi ja\nasiallisesti, niin näyttää hän heti kohta pitkällä puheella toteen\nsen, että edelliset puhujat todellakin ovat paljoa selvemmin ja\nasiallisemmin sanoneet sen, minkä hän nyt sanoo.\n\nToinen taas tahtoo ilmoittaa, että hänen mielipiteensä on peräti\npäinvastainen kuin edellisen puhujan; jonka tähden hän yhtyy kaikkiin\nniihin, jotka ovat tätä puhujaa vastustaneet.\n\nMutta nyt on vanha ukko Päivärinta jo pitkän aikaa osottanut\nlevottomuutta. Hän pyytää puheenvuoroa ja ehdottaa, että keskustelu\ntoki vihdoinkin lopetettaisiin ja herettäisiin yhtä asiaa ijän kaiken\n\"jankkaamasta ja jankkaamasta\". -- \"Hyvä!\" huudetaan yli koko salin ja\nvarsinkin yhtyvät siihen sydämmestään kuulijat, jotka ahtaalle\nlehterille ahtautuneina, takimaiset etumaisten sulkemina, jo kauvan\novat poispäästäkseen odottaneet tämän \"kansan näytännön\" päättymistä.\nMutta vielä on eräällä puhujalla käyttämättä tämänpäiväinen\nsananvalta. Hän ei sano tahtovansa \"kuluttaa säädyn kallista aikaa\",\nmutta pyytää ainoastaan \"saada huomauttaa muutamista kielivirheistä\nsuomalaisen mietinnön ponnessa\"! Pilkut eivät myöskään ole kaikin\npaikoin sijoillaan... Nuo hän luettelee ja hänen takanaan istuja\nhäntä täydellisesti kannattaa.\n\nKeskustelun kestäessä ovat edusmiehet salissa koettaneet huvittaa\nitseään parhaansa mukaan. Mikä heistä on kulettanut sinne\nseinänvierus-tuoleille emäntänsä, mikä muun tuttavansa. Heitä\npuhutellaan ja heidän vieressään istutaan. Ja vähä väliä juodaan\nRiihimäen lähdevettä. Leskimiehet taas, ne näet, joilla on rouvat\nkotona, lohduttelevat itseään toisella puolella käytävää olevassa\n\"tupakkavaliokunnassa\", josta tietävät sähkökellon kutsuvan\näänestämään, jahka se aika kerran maailmassa valkiaa.\n\nKuuntelijat täällä lavalla ovat ehtineet ajatella monenlaisia\najatuksia. Taampana olija on saattanut, jos on sitä tahtonut, laskea\njokaisen hivuksen hänen edessään istuvan neitosen leikkotukasta;\ntuumia, mahtaneeko tuo toinen olla kenenkään kanssa kihloissa; mieltyä\nhänen vieressään olevaan, unohtaa hänet ja rakastua tähän nuoreen\nsolakkavartaloiseen naiseen, joka on heittänyt hienonahkaisen turkin\nhartioiltaan ja silloin tällöin katsahtanut mustilla silmillä hänehen,\njoka on häntä katsonut. Mutta sill'aikaa kun tulkki on melkein sanasta\nsanaan kertonut aivan vastikään pidetyn puheen, on lehterillä istuja\nehtinyt unohtaa mieltymyksensä ja rakkautensa. Hän on haukotellut\nensin kouraansa, mutta sitten uljaasti ihan ikkunata vasten.\n\nMissä hänen mielensä menneekin, sitä hän tuskin itsekään tietää, kun\nvihdoin viimeinkin kuulee puhemiehen sanat:\n\n\"Onko keskustelu peettynyt? -- Kan diskusionen anses vara afslutad?\"\n\n\"Herra Puhemies!\"\n\nSun horna nielköön! Mitä ihmettä hänelläkin on vielä?\n\n\"Edusmies K:lla on puheenvuoro.\"\n\nK. nousee puhumaan niin rauhallisesti kuin olisi keskustelu vasta\nalussa ja hänen se pohjustettava.\n\n\"Kun tämä asia on varsin tärkeää laatua ja kun mielipiteet säädyssä\neivät siitä näytä aivan vakaantuneilta (minusta niitten olisi pitänyt\njo ainakin kolme kertaa kivettyä), niin ehdottaisin minä, että\nmietintö vielä pantaisiin pöydälle tulevaan istuntoon.\"\n\nJa sitä hän ei saattanut tehdä paria kolmea tuntia aikaisemmin! Hän\nistuutuu niin rauhallisesti kuin oli noussutkin, niinkuin olisi\ntäyttänyt velvollisuutensa eikä muuta mitään.\n\n\"Minä pyydän saada kannattaa.\"\n\n\"Koska kaksi seedyn jäsentä on pyytänyt mietinnön pöydälle seuraavaan\nistuntoon -- Då tvenne stånds lidamöter ha'yrka' på bordläggning\"\n(j.n.e.)...\n\nJa kussa puhemies on siirtänyt äskeisen mietinnön syrjään, saa hän\nsihteeriltä eteensä toisen. Hän lukee päällekirjoitusta ja kuulijat\nkuulevat, että se on jotakin semmoista kuin \"yleisen\nvaalitusvaliokunnan mietintö numero kolme koskeva ... koskeva\"...\n(tuota tai tätä, esimerkiksi jotain sellaista maailmaa mullistavaa\nehdotusta kuin Laatokan rantojen viittomista).\n\nOnnellinen se, joka on jäänyt oven suuhun istumaan. Hän pääsee ulos\nkadulle hengittämään raitista ilmaa. Mutta minä olen perimäisenä\nsillinä tässä tynnörissä ja saan istua loppuun saakka.\n\nVoisinhan kostaa pahan pahalla ja saattaa lukijani samaan asemaan kuin\nminutkin on heidän tähtensä saatettu, voisin kertoa ensimäisestä\nsanasta tuon keskustelun, joka nyt on alkanut. Mutta minä olen\njalomielinen. En tahdo enempää ikävystyttää heitä kertomuksella,\njosta ei toden totta voisi tämän hauskempaa tulla, jos näet oikein\n/todenmukaisesti/ tahtoisi kuvata talonpoikaissäädyn istuntoa.\n\nPyydän vaan lopuksi saada mainita, miten äänestäminen eli toisin\nsanoen päättäminen tapahtuu, joka tällä kertaa tapahtui noin puoliyön\naikana.\n\nKun kukaan ei ole enää pyytänyt puheenvuoroa, niin puhemies julistaa\nkeskustelun loppuneeksi. Sitten sanoo hän, että \"keskusteluksessa on\nilmaantunut kaksi mielipidettä, joista toinen on puolustanut ja toinen\nvastustanut valiokunnan mietintöä\".\n\n-- \"Jos ne, jotka puolustavat mietintöä, vastaavat: jaa, ja ne jotka\nvastustavat: ei. Hyväksyykö seety eenestys-esityksen?\"\n\n\"Hyväksyy.\"\n\n\"Jos seety sitten suullisesti vastaa \"jaa\" eli \"ei?\"\n\n\"Jaa -- ei -- jaa!\"\n\nPuhemiehen mielestä on \"ei\" voitolla, mutta joku vaatii\nlippuäänestystä. Sen täytyy siis tapahtua.\n\n\"Eenestysesitys on kirjallisesti ylös pantu ja lujetaan\nhyväksyttäväksi.\"\n\nKun se on \"lujettu\" ja hyväksytty, alkaa notarius hakea paperista\nedusmiesten nimiä ja samassa järjestyksessä heittävät nämä lippunsa\nuurnaan.\n\nSiksi aikaa kun ääniä lasketaan, menevät edusmiehet\ntupakkahuoneeseensa.\n\nMinä tein viimeisen ponnistuksen ja käyttäen hyväksi liikettä\nlehterillä tunkeuduin kuin tunkeuduinkin ulos.\n\nOlen istunut kuusi tuntia yksillä istuimillani kuuntelemassa melkein\nyksiä ja samoja puheita. Jos kotia mennessäni ajattelen, että vaikka\npuhuminen on hopeaa, olisi vaikeneminen kuitenkin kultaa, niin ei\nsääty minua siitä sentään kovin soimanne. Sillä kunkin puhujan ajatus\non samanlainen kuin minunkin, paitse siinä, mitä tulee -- häneen\nitseensä.\n\n\n\n\nPAPPISSÄÄDYN ISTUNNOSSA HUHTIKUUN 13 P:NÄ 1888.\n\n\"Savo\", 17 p:nä toukokuuta 1888.\n\n\nOn aina totuttu sanomaan ritaristoa ja aatelia maamme \"ensimäiseksi\"\nsäädyksi. Mutta se joka tästä lähin niin sanoo hän panettelee\npappissäätyä. Sillä senjälkeen mitä näillä valtiopäivillä yleensä on\ntapahtunut ja mitä erittäin tapahtui istunnossa viime tiistaina, on\npappissääty ehdottomasti julistettava maamme ensimäiseksi\nsäädyksi -- tietysti myöskin siihen nähden, että se on ensimäiseksi\npoistettava.\n\nJa se on kunnia, joka ei tule joka miehelle.\n\nSuurin kunnia on mielestäni olla tien raivaaja, tunnelin poraaja läpi\nkovan kallion, joka estää edistyksen kulkemasta suorinta tietä. Mutta\nsen jälkeen on suurin kunnia olla kalliona, tuona mustana muurina,\nkääntämässä edistyksen virtaa perinpäin, ja jonka muuttamiseksi, en\ntahdo sanoa murtamiseksi, vaaditaan muitten mitä pinnistävimmät\nponnistukset.\n\nEttä pappissäädyn enemmistö meillä on tuosta osastaan ylpeä, se käy\nselville miltei jokaisesta keskustelusta, jossa sillä vain on\ntilaisuus asettua vanhoillaan olemisen mielipiteitä edustamaan.\n\nVaikka olisi kysymyksessä kuinka pienen kelkan tekeminen tahansa,\njolla sen luontoon katsoen keula on luonnollisesti /eteenpäin,/ niin\nheti kohta kasvaa se pappien silmissä jättiläisreslaksi. Johtajat\ntarttuvat koko vakuutuksensa voimalla kaplaihin kiini, toiset\nheittävät siihen kaiken ominaisen painonsa, joka tässä säädyssä ei ole\nvähäinen, ja niin tulla huristaa pieni kelkka suurena rekenä alas mäen\npäältä, johon juuri oli pääsemäisillään.\n\nNiin tapahtui esimerkiksi kirjailijapalkkio-asiassa ja samalla tavalla\nkävi kysymykselle naisten päästämisestä yliopistoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn ihana huhtikuun iltapäivä. Aurinkoa ei näy, harmaa pahanhajuinen\nusma peittää kaupungin ja lika lotisee kantapäissä. Happamen näköisinä\nvaeltavat edusmiehet Ateneum'ia kohti ja raskasjalkaisina kohoavat he\nylös sen rappusia.\n\nTeidän kirjevaihtajanne aikoo tällä kertaa pappissäätyyn. Sen\nistuntohuone on ylimmässä kerroksessa ja leveä on se tie, joka sinne\njohtaa ... niin leveä, että koko sääty sopisi sitä rinnakkain käsi\nkädessä kävelemään. Sitä tietä, jonka yläpäässä seisoo Ilmarisia ja\nmuita alastomia epäjumalia, eivät kuitenkaan tarvitse kuulijat kulkea.\nHeitä varten on olemassa tie kaitainen ja portti ahdas, joka\nAteneum'in itäisestä päästä vie ylös kuulijalehterille.\n\nJuhlallinen ja totinen on se näkö, joka lehterille tultua aukeaa\neteen. Se on kuin Herran temppeli surujumalanpalveluksen aikana.\nPuhemiehen pöytä on kuin alttari, verhottuna tummaan verkaan. Valo ei\nole tuota tavallista maallista valoa, jota muihin ihmisten asuntoihin\ntunkee kadulta. Katosta se suoraan vuodatetaan alas ja jos silmänsä\ntekisikin mieli ulkomaailmaan luomaan, eivät ne kohtaisi muuta kuin\navonaisen taivaan. Yksin pulpetitkin näyttävät kyyristyvän\nmatalammiksi sen painon alla.\n\nMustiin kaapuihin ja valkoisiin kaulahuiveihin puetut edusmiehet\nnäyttävät tuntevan paikan pyhyyden. He kokoontuvat kuin\njumalanpalvelukseen. Heitä ei edes seuraa heidän omat varjonsa, sillä\nvalo tulee kohtisuorasti ylhäältä. Sitä herttaista, hauskaa\nkodikkaisuutta, joka niin miellyttää esim. talonpoikaissäädyssä, ei\ntäällä näy. Askeleet ovat ylen arvokkaat ja liikkeet raskaat.\nTervehdykset tehdään suurella kunnioittamisella ja puhelu on\npuoliäänistä tuumittelua. Professori Palmén on ainoa, joka antaa\nhiukan eloa maisemalle. Hän liikkuu vilkkaasti, puhelee iloisesti ja\npyörähtelee kantapäillään. Mutta melkein kaikista muista näkyy, että\nhe tietävät seisovansa Kaikkein Korkeimman suoranaisen katselun ja\nkaitselun alaisina.\n\nJa se näkyy myöskin, että esimiehiä on läsnä. Puheenvuoroa\npyydettäissä esimerkiksi sanotaan harvoin, niinkuin muissa säädyissä:\n\"herra puhemies!\" vaan melkein aina: \"herra arkkipiispa!\" -- ja hyvin\nusein: \"herra tohtori ja arkkipiispa!\" Jos talonpojat ja porvarit\nnoudattaisivat samaa tapaa, pitäisi heidän huudahtaa: \"herra\nherrastuomari!\" ja \"herra kauppaneuvos!\"\n\nJa kun joku piispoista puhuu vakavasti jollekin säätyveljelleen, niin\non tämä kahta vertaa vakavamman näköinen. Jos piispan kasvojen\npiirteitten totisuutta merkittäisiin 2:lla, niin olisi toisen kasvojen\ntotisuus 2^2. Vaan niin pian kun piispa suvaitsee antaa hymyilyn\nvilahtaa kasvoilleen, kirkastaa hänen puhuttelemansakin piirteitä\ntäysi päiväpaiste. Ja kun sitten seuraa ystävällinen taputus\nolkapäälle, tuntuu syrjäisen ja osattomankin sisässä, kuinka\nonnenosaisen sydämmestä valahtaa lämpimän haalakka hyvän mielen\nverivirta läpi ruumiin ja alatse mustan kauhtanan.\n\nSemmoisia suloisia tunteita eivät saa koskaan tuntea muitten säätyjen\nedusmiehet, sillä heidän johtajansa eivät ole heidän esimiehiään.\nMutta eipä heidän johtajiensa sanoilla olekaan sitä painoa kuin\nesimerkiksi pappissäädyn johtajain. Kuinka suuri tuo paino on, sen\nhuomasin silloin, kun oli kirjailijapalkkioasia ensi kerran esillä.\nKuulijalehterin eroittaa tupakkahuoneen ovesta lautaseinä. Seisoin\nseinää vasten ja kuulin kaksi ääntä ahtaassa käytävässä keskustelevan.\n\"Tiedätkö, mitä mieltä on piispa --?\" -- \"Minä luulen hänen\nvastustavan.\" -- \"Ei sitä voikaan puolustaa.\" Ja kysymys raukesi,\nniinkuin tiedätte.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappissäädyssä alotetaan istunnot aina rukouksella ja päätetään myös.\nKun arkkipiispa kopauttaa vasaransa pöytään, humahtaa koko sääty\nseisoalleen ja heidän kanssaan tavallisesti myöskin joku määrä tätejä\nkuulijalehterillä. Rukous on vuorotellen kunkin säädyn jäsenen\npidettävä. Jos se sattuu jonkun professorin tai muun maallikon osaksi,\nniin lukee hän tavallisesti vaan Isämeidän paljaaltaan. Kuuluipa\nkerran eräillä edellisillä valtiopäivillä tapahtuneen sekin, että sinä\npäivänä kun erään professorin oli rukoiltava löydettiin hänen\npulpetistaan katkismus levällään auki Herranrukouksen kohdalta.\nVarsinaisen papin ei kuitenkaan sovi rukoilla yksistään \"hänen omalla\nopettamallaan rukouksella\". Ollakseen oikea rukoilija kuuluu asiaan\npanna hiukan omiaan. Hän laittelee sanansa sentähden kauniille\nkihermälle, johon on kunkin \"lahjain\" mukaan kudottu kukkasia ylevistä\najatuksista ja sointuvista sanoista. Näissä kukkasissa välkkyilee\nhyvin usein helmiksi muuttuneita kyyneleitä \"nykyajan epäuskosta\".\nMutta kukkaiskihermän keskestä ikäänkuin kiertyy esiin aina silkkinen\nnauha, jossa jokainen juuri epätoivoon joutumaisillaan saapi\nlohdutuksen lukea, että \"Suomen kansa on toki uskonnollinen kansa\".\nSen kansan puolesta me olemme tänne päättämään tulleet. Sen\nelinasioita ratkaisemaan. Mutta ennen kaikkea Hänen kunniakseen\ntoimimaan, Hänen tahtoaan täyttämään. Hän johtakoon meidän päätöksemme\noikeaan. Hän meitä valaiskoon. Oma järkemme on pimitetty ja sillä\nyksin emme mitään voita.\n\nJa kun sanat ovat tehneet vielä muutamia somaisia sulavia kaaria\nilmassa, solmitaan ne ihmeteltävällä kätevyydellä Isämeitään. Mutta\nkun amen on sanottu ja vähän aikaa äänettömyys vallitsee, niin tuntuu\nsiltä kuin äsken solmittu kiehkura kyyhkyiseksi muuttuneena\nliihoittelisi läpi lasisen katon ja yli tämän syntisen kaupungin\ntuonne pyörryttävään korkeuteen.\n\nTuollaisen rukouksen jälkeen saatetaan ensimäiseksi keskusteluaineeksi\nottaa varsojen laitumelle laskeminen taikka kysymys papiston palkkain\njärjestämisestä. Enkä ole huomannut kenenkään keskustelujen aikana\nturvautuvan muuhun mihinkään kuin omaan järkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä kertaa on ensimäisenä päivälistalla pienten palkkioiden\nmyöntäminen kotimaisille kaunokirjailijoille.\n\nJoka sinä iltana sattui säätyyn, sai mitä parhaimman tilaisuuden\ntutustua sen kantaan ja eri puolueihin. Kantoja on sillä pääasiassa\nkaksi: kivikonservatiivisen enemmistön ja hiukan (sanoo: hiukan)\nuudenaikaisemman vähemmistön.\n\nSuvaitsemattomuus eri lailla ajattelevia kohtaan ilmaantui mitä\npeittelemättömimmällä tavalla. Ja samalla miltei kuoleman kammo niitä\nkohtaan, jotka tavallisesti kaikissa maissa kantavat edistyksen\nlippua.\n\nKotimaiselle kaunokirjallisuudelle näet, joka, puhukoot muutamat papit\nmitä tahansa, on juuri sen kautta, että se on asettunut \"siveellisten\nvoimain palvelukseen\", saavuttanut varsinaisessa kansassa parhaimman\nkannatuksensa, ei annettu melkein minkäänlaista arvoa. Kirjailijoita,\njoita kuitenkin juuri rakkaus kansaansa on varsin vaikeissakin oloissa\nylläpitänyt, kuvattiin miehiksi, joita ei elähytä isänmaanrakkaus eikä\ntotuus. Ne kuvaavat vain paheita mitä viehättävimmässä muodossa. Ne\njäytävät siveellisen maailmanjärjestyksen perustuksia. Neroa niillä\nkyllä on, se täytyy tunnustaa, mutta henki on huono ja jalot aatteet\npuuttuvat. Sentähden ei heitä sovi kannattaa kansan eduskunnan. Eräs\npuhuja piti \"parempana, että ennemmin kaikki kunnolliset jäävät\npalkintoa saamatta kuin että yksi ainoa, joka ei ole palkintoa\nansainnut, sellaisen saisi\". Yhden ainoan luullun mätämunan pelosta\novat kaikki muut munat särettävät. Mitähän jos Pettersson-paran\ntähden joku ehdottelisi desimeerausta siinä poikueessa, jonka pesän\nhän on pilannut? Silloin tietysti hyvällä syyllä nousisi huuto mitä\nkauheimmasta vääryyden teosta. Mikä suuri ero siis noiden valon\nvartijain mielipiteissä ja Hänen, joka antaa päivänsä paistaa niin\nhyville kuin huonoillekin ja joka muistaakseni olisi säästänyt Sodoman\nja Gomorran kymmenen vanhurskaan tähden!\n\nMikä toivoton pessimismi sen ohessa! Eikö siis elä kansassa enää\njaloja ja puhtaita tunteita, isänmaan ja totuuden rakkautta ja\nuskonnollista mieltä sen vertaa, että se saisi luoduksi itselleen\nnerokkaita ja viehättäviä edustajia niillekin? Ei ole suuri silloin\nluottamus omaan asiaan, jos sitä epäillään. Myönnetäänkö todellakin,\nettä nero siis on siirtynyt kokonaan pahan palvelukseen? Puuttuisiko\nnäiden miesten edustamalta \"hyvältä\" siihen määrin tuoretta\nelinvoimaa, että se kykenisi synnyttämään ainoastaan keskinkertaisia\nkykyjä?\n\nMutta suurin suvaitsemattomuus ilmaantui tämän keskustelun kuluessa\nkuitenkin siinä, ett'ei muulle totuuden hakemiselle mitään arvoa\nanneta kuin sille, joka jo edeltäpäin tahdotaan kammeta juuri niihin\njohtopäätöksiin, joihin ennen on tultu ja joihin on isketty\nvaltiokirkollisen opin hyväksymä leima. Suvaitsemattomuus, ja samalla\nmitä suurin epäjohdonmukaisuus. Sillä viime valtiopäivillä pyysi ja\nsai sääty palkankoroitusta yliopiston opettajille. Vaan silloin ei\ntahdottu erottaa sen saamisesta niitä, jotka puolustavat kehitysoppia\nja ylistävät Darvinia.\n\nOsaksi näillä syillä osaksi muilla koetti pappissäädyn vapaamielisempi\nvähemmistö estää hylkäävän päätöksen tekemistä ja karkoittaa sitä\nvarjoa, joka nyt kuitenkin lankesi kuin lankesikin säätyyn\nkokonaisuudessaan. Muun muassa vedottiin vielä vanhoihin\ntraditsioneihin, lausuttiin se toivomus, että pappissääty osoittaisi\ntalonpoikaissäädylle, joka oli tehnyt kirjailijapalkkion antamisen\nmiltei sydämmensä asiaksi, entistä myötätuntoisuutta sen hyväksymällä.\nMutta hämmästyttävällä rohkeudella heitettiin vasten talonpoikaissäädyn\nkasvoja se epäluottamuksen osoitus, ett'ei se edustakaan Suomen\ntalonpoikaista rahvasta, ett'ei se tunnekaan kansan mieltä, jonka\nainoastaan tuntevat ne ja ne papit. Kun huomautettiin siitä, että\npalkkioita tulisi antamaan hallitus kirkollistoimiston päällikön,\nsenaattori Yrjö-Koskisen ehdotuksesta ja että siis ei suinkaan voisi\nolla mahdollisuuttakaan olemassa epäsiveellisen kirjallisuuden\nkannattamiseen, sanottiin suoraan, että herra Erkko, joka äsken siltä\ntaholta on saanut tunnustuksen, kuuluu niiden kirjailijain joukkoon,\njoiden palkitsemisesta pappissääty ei voisi vastata kansan edessä.\nLopuksi löi professori Donner pöytään vielä viimeisen valtin, joka\nusein ennen on kaatanut koko pakan. Hän vetosi \"siihen säätyyn, joka\naina on osoittanut olevansa korkeampien etujen valvoja\" (som städse\nvisat sig vara en representant af de högre intressen). Puhui hän\nmyöskin jotakin pappissäädyn \"valistuneesta mielestä\".\n\nNämä kiitokset tuntuivat kuitenkin edellä käyneen keskustelun jälkeen\nilmeiseltä ivalta. Ja eivätkö liene papit niitä siksi käsittäneetkin,\nkoska vastustus siitä vaan kiihtyi. Ja kiihtyessään muuttui se samalla\nhyvin hauskaksi. Ei enää voinut olla suutuksissakaan, vaikka olisi\nkuinkakin koettanut. Rypyt kuulijain otsilla silisivät tai siirtyivät\nsuupieliin.\n\nPari minulle tuntematonta pappia, joista en saanut nähdä muuta kuin\nmustan selän, pitivät näet pitkiä puheita kirjallisuuden\ntarpeellisuudesta, mutta sortuivat siihen lopputulokseen, että\nkirjallisuus on tarpeeton. Kun he koettivat todistaa suomalaisen\nkirjallisuuden hyötyä, niin tulivat he siihen johtopäätökseen, että\nkirjallisuus on Suomen kansalle vahingoksi. Ainoastaan muutamat 10-15\nvuoden vanhat historialliset romaanit kelpaavat luettaviksi. Vaikka\npuhuja ei maininnut noiden hyödyllisten kirjain nimiä, arvelen\nkuitenkin, että hän tarkoitti \"Välskärin kertomuksia\", \"Ivanhoeta\" ja\naivan varmaan myöskin \"Hatanpään Heikkiä ja hänen morsiantaan\".\n\nKaikista hupaisinta oli kuitenkin kuulla, mihin kaikkeen nykyiset\nkirjailijat ovat tehneet itsensä syypäiksi. Romaanit päättyvät\nitsemurhilla -- sen sijaan kuin niiden kai pitäisi loppua\nherttaisimmilla häillä, joissa nuori maisteri saa ikuiseksi omakseen\npulloposkisen pappilan mamsselin. Se vaikuttaa takaisin yhteiskuntaan,\nniinkuin sen pahempi nyt usein nähdään ja kuullaan.\n\nSyytös itsemurhain kuvaamisesta koski tietysti ainoastaan\nuudenaikaisia realistisia kirjailijoita. Mutta niin ollen unohti\npuhuja varmaankin kirjailijat sellaiset kuin ovat Shakespeare, Göthe,\nSchiller, Runeberg ja Topelius, joiden draamoissa useinkin\ntusinoittain henkilöitä pistää puukon kurkkunsa. Kun uudempien\nkirjailijain kuvaamat itsemurhaajat kuolevat mitä kammottavimmalla\ntodellisella tavalla, niin tekevät vanhain mestarien sankarit\nitsemurhansa niin viehättävässä muodossa ja kaatuvat teatterin\npermannolle niin kauniiseen järjestykseen, että vesi ei tule\nainoastaan silmiin, mutta myöskin suuhun kiehahtaa heitä niin\najatellessa. Kun \"Regina von Emmeritz\" imeksittyään myrkkypaperia\nkeikahtaa selälleen maahan, pitää Kustaa Aadolf hänelle\nruumis-saarnan, paljastaa päänsä ja huutaa lopuksi: \"Soturit,\nkunniaa!\" Ja pappienkin olen nähnyt sille tapaukselle taputtavan\nhelliksi kämmenensä. Semmoisenhan siis jos minkään oikein\nkehoittamalla pitäisi kehoittaa päiviänsä päättämään.\n\nYlipäänsä kuulikin tottuneempi korva hetikohta, että puhujain tiedot\nkirjallisuudesta eivät juuri ole laudatuuritietoja. Kaiken uudemman\nkirjallisuuden asettaminen yhden pannan alaiseksi osoittaa mitä\nsuurinta tietämättömyyttä tästä kirjallisuudesta, jonka tuotteissa on\ntoisistaan aivan vastakkaisia virtauksia. Tuntui melkein siltä kuin\neivät nuo arvoisat kirjallisuuden arvostelijat olisikaan saaneet\nmielipiteitään alkulähteestä, mutta että se, mikä nyt tuli ulos, oli\nammennettu sisään \"Finlandin\" kauhalla.\n\nIhme ei siis kaikkeen edelliseen nähden olekaan, jos kirjailijat,\njoita niin vähässä arvossa pidettiin ja joita niin vähän tunnettiin ja\ntahdottiin ymmärtää, jäivät pappissäädyn puolelta kaikkea kannatusta\nvaille.\n\nSynti olisi kuitenkin sanoa, että he ihan ilmankaan jäivät. Tosin\nheille ei edes sallittu niiden murujen kokoamista, joita rikkaitten\npöydiltä putoo. Mutta heille suotiin paljoa enemmän. Heidät heitettiin\n\"Jumalan haltuun\". Hänen asiakseen jätti muuankin semmoisten\nkirjailijain palkitsemisen, \"jotka Hänen kunniakseen ja isänmaan\nhyväksi toimivat\".\n\nEpäilemättä hän sen tekeekin.\n\nMutta miks'ei Hänen asiakseen jätetä pappienkin palkkaamista? Miks'ei\nhänen anneta määrätä, ketkä heistä \"Hänen kunniakseen ja isänmaan\nhyväksi toimivat\". Pelätäänkö kenties, että rästikirja kasvaisi\ntavallista paksummaksi? Että syntyisi papin puute Suomessa?\n\nMutta miksi minä häiritsen sopimattomilla kysymyksillä. En sitä\nteekään enää. Sillä luulen saavuttaneeni sen, joka oli tarkoituksenani:\nantaa ulkopiirteissään kuva pappissäädyn kannasta näillä valtiopäivillä.\n\nOlisivat ehkä ulkopiirteet vielä \"varjosteltavat\". Mutta varjot saavat\ntällä kertaa langeta itsestään. Ja itsestään ne lankeavatkin,\nniinpiankun aurinko alenee keskitaivaalta ja alkaa lähetä laskujaan.\n\nSanotaan, ett'ei pappissäädyn aurinko näiden lausunnoiden jälkeen enää\ntalonpoikaissäädyn silmissä ole niin korkealla kuin ennen. Ainakin\nantoivat tähän arveluun aihetta muutamat lauseet siinä istunnossa,\njossa hyväksyttiin naisten pääseminen yliopistoon, kysymys, jonka\npappissääty vähää ennen oli hyljännyt.\n\n\n\n\nSUOMALAINEN KLUBI.\n\n\"Savo\", marraskuun 20 p:nä 1888.\n\n\nJos tahtoo nähdä millaista on niin sanoakseni valtiopäivämiesten\nperhe-elämä, niin on käytävä jonakin iltana heidän yhteisessä\nisopirtissään, Suomalaisen Klubin kokoushuoneessa. Siellä he\nesiintyvät kotikarvassaan, siellä he pitävät tupakkapuheensa ja\nseurustelevat keskenään taistelujen väli-ajalla.\n\nKeskellä keskimäistä Helsinkiä, Pohjois-Esplanaadikadun varrella on\ntuo komea ja kuuluisa Kämpin hotelli. Korkea on Grönqvistin kivimuuri,\nmutta vielä korkeammalle kohoavat Kämpin katolta viiritangot, joiden\nnenässä melkein joka päivä liehuu kolme kauvas näkyvää lippua. Tässä\ntalossa on Suomalainen Klubi saanut yhden nurkan asuakseen.\n\nKluuvikadun puolelta menee holvin tapainen porttikäytävä tuon suuren\nhotellin ahtaaseen pihaan. Käytävän päässä on pienet rappuset ja\nkaitaisenlainen ovi. Oveen on kirjoitettu, että ainoastaan klubin\njäsenillä on oikeus sitä avata ja jäseniksi pääsevät ainoastaan\noikeauskoiset fennomaanit. Tulemme aamupäivällä klubiin. Huone, johon\nastumme, on pitkä, soikulainen ja hämärä. Se on kuin pilarikäytävä,\nsillä kattoa kannattaa kaksi pylväsriviä, jotka jakavat salin\nsisäiseen osaan ja ulko-osaan. Pitkin salin pituutta on pöytä, jonka\nyhdestä päästä tuskin toista eroittaa. Perempänä on toinen pöytä\npoikkipuolin ja ikkunain luona ynnä siellä täällä seinämillä on niitä\nmyöskin.\n\nOven suussa on korkeajalkainen n.k. viinapöytä, josta kävijät\niltaisin tyydyttävät ruumiilliset tarpeensa. Sitä voi sanoa, puhuakseni\nvaltiopäiväkielellä, yhdeksi klubin ponneksi eli klämmiksi. Toinen ja\nparas ponsi on klubilla kuitenkin tuo parin sylen pituinen\nsanomalehtihylly. Iltasilla kenties useampi saapuu klubiin syödäkseen,\nmutta näin aamupäivällä käy jokainen tulija hetikohta sanomalehtihyllyn\nkimppuun. Kaikki oman maan lehdet ja useita ulkomaisia on siellä\nsaatavana. Mikä niistä minkin tempaa mukaansa ja kiiruhtaa johonkin\nvaloisampaan paikkaan niitä lukemaan. Kun usealla klubin jäsenellä on\nkotonaan ainakin joku pääkaupungin lehdistä, niin näytään tavallisimmin\ntartuttavan maaseutulehtiin. Varsinkin valtiopäivämiehet seuraavat\ntarkkaan paikkakuntainsa kuulumisia. Lukiessaan pitäjänsä asioita\njohtuu heille mieleen olot kotipuolessa. Tuolloin tällöin tulee\nmaaseutukirjeissä esille valitsijamiesten mielipiteitä\nvaltiopäivillä käsiteltävistä asioista ja saattaa niidenkin huomioon\nottaminen olla paikallaan. Jotenkin tunnokkaasti näyttävät varsinkin\ntalonpoikaissäädyn jäsenet tahtovan noudattaa valitsijainsa heille\nlausumia toiveita.\n\nVähä on kuitenkin aamupäivällä väkeä klubissa. Niin pian kun kävijät\nsaavat särvityksi luettaviensa lehtien sisällön, pujahtavat he\ntiehensä, mennen mikä kotiinsa mietintöjä lukemaan, mikä valiokuntiin\nmietintöjä tekemään. Tavallisin näkö aamupäivällä klubiin pistäytyessä\non seuraava: Joku tai pari tai kolme miestä istuu sanomalehtiin\ntuijottaen mikä perä-ikkunan alla, mikä sohvassa hyvin mukavaan\nasentoon heittäytyneenä, mikä lämpiävän uunin edessä jalkojaan sen\nhohteessa hautoen. Tuolloin tällöin kahisee paperi lukijain hyppysissä\nja kuuluu kyökin puolelta astiain kolinaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta iltapäivällä on klubissa toinen elämä. Kun astuu ovesta sisään,\ntulvaa tulijata vastaan kirkasta sähköä. Ja sen valossa näkee miehiä\nkuin haamuja pitkän salin sisässä. Ne ovat kiedotut ainaisen savun\nhuntuun, joka aaltoilee ympäri huonetta kuin sisäänlämpiävässä\npirtissä. Se tekee olon kodikkaaksi. Tuon pitkän pöydän ääreen istuu\nmies miehensä perästä ja vääntää eväspussinsa esille. Millä on\nolutseideli saatavana, millä tuutinki tehtävänä, mikä pyytää \"pihviä\",\nmikä vaatii vasikkata. On muuan savolainen, joka aina tilaa \"sikkoo\"\n(gigot).\n\nJa ruuan niinkuin juomankin ääressä istutaan siinä sitten eri ryhmissä\nja rupatellaan. Talonpojat istuvat tavallisesti talonpoikain kanssa,\nporvarit porvarien ja papit pappien. Välistä, kun oikein hyvin sattuu,\nei yhden pöydän ympärillä istu muita kuin hengen miehiä. Seidelien\nääressä pistetään siinä tarinaa, niin että yhtenä surinana käypi.\nHyvin hupaiselta näyttää varsinkin silloin, kun joku \"johtaja\", joita\npapeillakin on, selittää jotain tärkeätä asiaa. Kaljut päät\npakkautuvat niin likelle toisiaan kuin suinkin ja muodostavat hyvin\nkunnioitettavan kehyksen seidelein, punssilasien ja poroastiain\nympärille.\n\nSamallaisia erityisryhmiä muodostavat talonpojatkin. Rauhallisina ja\ntyytyväisinä istuvat he ja tekevät totiaan. Tuon tuostakin lähenee\nheitä joku helsinkiläinen, pistäytyy pariin, kättelee ja alkaa\ninnokkaasti puhella. Käsillä ja kielellä koettaa hän nähtävästi saada\nmaaseutulaisille ymmärrettäväksi, mitä pääkaupungissa ajatellaan siitä\ntaikka tästä asiasta. Ukot kuuntelevat ja katsahtavat toisiansa\nsilmiin. Mistä on puhe ja mitä puheeseen vastataan, en ole\ntilaisuudessa kertomaan, kun istun loitommalla. Mutta jonkun ajan\npäästä näen helsinkiläisen nousevan ja menevän toiseen samallaiseen\nryhmään ja tekevän samalla lailla.\n\nKun on ollut kiihkeitä keskusteluja säädyissä tai valiokunnissa,\nsilloin on väkeä tavallista enemmän Suomalaisessa Klubissa. Silloin on\nliike siellä vilkkaampaa, puhe kova-äänisempää ja nauru hohottavampaa.\nVaihdetaan yli pöytien mielipiteitä tai tarttuu joku toistaan\nkäsipuoleen, kulettaa pilarin taakse ja selittää ja selittää. Käsien\nliikkeistä ja kasvojen väänteistä näkyy, vyörytetäänkö siinä jotain\nkiveä paikoiltaan vai telkitäänkö entisiä vielä lujempaan. Koko\nkämmenellä tehty varoittava ja rauhoittava viputteleminen kai\nmerkitsee sitä, että pitää olla varovainen ... \"varovainen\", ei tiedä,\nkuinka voi käydä. Sitä vastoin tekee toinen kiivaita liikkeitä, avaa\nja sulkee kätensä ja näyttää tahtovan tehdä ymmärrettäväksi, että mitä\nhän on sanonut, sen hän on sanonut ... että valiokunnan mietintö ...\nett'ei hän voi luopua mielipiteestään...\n\nKun valiokunnat istuvat iltasinkin, odotetaan niiden jäseniä\nuteliaisuudella tulevaksi. Ja kun ne tulevat ja kun kuullaan\näänestyksen tulos, alkaa keskustelu, usein kiivaskin, tehdystä\npäätöksestä. Valiokuntain jäsenet saavat kenties monestikin puolustaa\ntingempään mielipiteitään yksityisissä keskusteluissa kuin julkisissa.\nSillä juomapöydän ääressä on lupa koskea vaikuttimiinkin ja niitä on\nusein yhtä vaikea salata kuin puolustaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvin tavallinen näkö on klubissa joku frakkiin ja valkoseen huiviin\npuettu valtiopäivämies. On ollut jotkut päivälliset, jotka joko on\npitänyt säädylle puhemies tai sääty puhemiehelle, maamarsalkka muitten\nsäätyjen puhemiehille ja varapuhemiehille tai muitten säätyjen\npuhemiehet maamarsalkalle. Ne ovat alkaneet noin klo 4 ja päättyneet\nsilloin, kun muut alkavat syödä illallistaan. Ne ovat kestäneet niin\nkauvan, että lopettaessa on tullut jo uusi nälkä. Sentähdenpä näkeekin\nusein, että tulija hetikohta käypi viinapöydän kimppuun ja syö niinkuin\nolisi paastonnut 40 yötä ja 40 päivää. Muuten ovat tuollaiset\npäivällisiltä tulijat tavallisesti -- niin saattaapa sanoa aina -- jotenkin\nhyvällä mielellä. Kun he uutisten nälkäisille sanomalehtimiehille ovat\nsaaneet tehdä selkoa päivällisillä pidetyistä puheista, istuvat he\njohonkin iloiseen pöytään ja jos siellä keskustelut ovat tavallista\näänekkäämmät ja kätten ja kasvojen liikkeet vilkkaat kuin venäläisillä,\nniin ei se muuta kuin lisää yhteistä iloa ja innostusta Suomalaisessa\nKlubissa.\n\nMainitsematta on vielä eräs ryhmä suomalaisen klubin jäseniä. Ne eivät\nole valtiopäivämiehiä, mutta kuitenkin kuuluvat he valtiopäivämiehiin.\nHe ovat edusmiehiin verraten samassa suhteessa kuin taiteenharrastajat\ntaiteilijoihin. Nuoria maistereja, ylioppilaita, helsinkiläisiä\nvirkamiehiä -- semmoisia, jotka suurella tarkkuudella seuraavat kaikkea,\nmitä valtiopäivillä tapahtuu ja ovat läheisiä tuttavia\nvaltiopäivämiesten kanssa. Itse he miltei lukevat itsensä\nvaltiopäivämiehiksi, lausuvat suurella varmuudella mielipiteensä esillä\nolevista asioista, tahi antavat hyväntahtoisia neuvoja ja viittauksia\nsiitä, mitenkä /heidän/ mielestään olisi asiat päätettävät. \"Jos minä\nsaisin olla puhumassa ja äänestämässä, niin kyllä tietäisin, kuinka...\"\nJa ell'en erehdy, niin moni heistä aikookin vielä kerran olla puhumassa\nja päättämässä.\n\nNoista ryhmistä on kirjavanlainen Suomalainen Klubi koottu. Sen\nhuoneustossa kohtaavat toisiaan kaikki etevimmät sekä valtiolliset\nkyvyt että muutkin \"nerot\" suomalaisessa puolueessa, ne näet, jotka\novat Helsingissä. Ja koska helsinkiläiset itse erittäin mielellään\npuhuvat siitä, että ainoastaan täällä on neroja ja kykyjä, niin\njääkööt he kernaasti siihen luuloonsa.\n\nLoppuvaikutus, mikä jää kunakin iltana Suomalaisesta Klubista\nlähtiessä, on se, että suomalainen puolue pääkaupungissakin on jo\nvahva ja vankka puolue, joka vaatii itselleen tunnustusta ja\nkunnioitusta tai että se ainakin itse jo tuntee oman arvonsa.\n\n\n\n\nRITARIHUONEEN LEHTERILLÄ.\n\n\"Päivälehti\", 23 p:nä toukok. 1891.\n\n\nNyt kun meillä on olemassa säätyhuone kolmea aatelitonta säätyä\nvarten, jossa ne kaikki saa nähdä yhdessä ryhmässä, unohtuu usein\nikäänkuin itsestään, että on olemassa neljäskin sääty s.o. maan\nensimäinen sääty. Se on siellä Servaalissaan niin erillään muusta\neduskunnasta, että suuri yleisö ainoastaan sattumalta sitä muistaa.\n\nRitaristo ja aateli ei kuitenkaan, pelkän uteliaisuudenkin kannalta\nkatsoen, ansaitse tätä syrjäyttämistä. Ulkoasuunsa samoin kuin\njäseniinsäkin nähden on se epäilemättä hauskin ja vaihtelevin sääty.\n\nJa sen istuntohuonekin antaa katsojalle enemmän ajankuluketta ja\nenemmän viihdytystä kuin muiden säätyjen, vaikka ne nyt ovatkin\nvaihtelevammat kuin ennen. Hätäisen silmäyksen luotuaan alas saliin\nryhtyykin lehterille tulija ensiksi ritarihuoneen seiniä\ntarkastelemaan. Jos hän on sukukilpien ihailija, niin olisi hänellä\ntyöalaa koko valtiopäiväkaudeksi tutkiessaan noita outoja merkkejä,\njoiden pitäisi kuvata niitä avuja, mitkä sen ja sen suvun esi-isälle\nkerran maailmassa ovat olleet ominaisia. Kuinka paljon itsensä\nkiitosta lienee noissa monivärisissä kiivissä ja useinkin hiukan\npöyhkeileviltä tuntuvissa synboolisissa kuvioissa, ei aina niin\nvarmaan voi sanoa, mutta että niiden monenkin kautta herää muistoja\nkunniakkaista tapahtumista isänmaan historiassa, sitä ei voi kieltää.\nRitarihuone on tavallaan kuvilla varustettu kansamme loistoajan\nhistoria ja ainakin siihen nähden se varsinkin tähän aikaan säilyttää\npaikkansa säätyjen joukossa. Aatelissukujemme historia on yksi lehti\nitsenäisen kehityksemme historiaa. Onhan siellä tosin korkealla\nkunniasijalla suuri joukko sellaisiakin kilpiä, joita ei ole kaikin\npuolin kannettu kansan kunniaksi ja jotka eivät koskaan ole välkkyneet\nmuulloin kuin silloin, kun ylhäältä päin tuleva aurinko on niihin\nsattumalta säteensä luonut. Mutta on siellä niitäkin, joilla on /oma/\nkirkas loistonsa ja jotka ovat sinne kohotetut palkinnoksi isänmaalle\ntehdyistä palveluksista, olkootpa nämä sitten tehdyt tappotantereella\ntaikka yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa työssä.\n\nKun sitten seiniltä siirtyy alas lattialle, niin kohtaa sielläkin\nsilmää suurempi vaihtelevaisuus kuin muissa säädyissä. Istuntohuone on\niso ja iloinen, ikkunat ovat suuret ja tavallisesta lasista, niin että\npäivä pääsee himmenemättä paistamaan sisään. Lehterillä istuessaan voi\nnähdä ulos tuohon pieneen ritarihuoneen edustalla olevaan puistoon ja\nvälkkyy sieltä tuolta ulompaa palanen eteläsatamaa ja avonaista\nmertakin. Maamarsalkan ja sihteerin pöydät ovat verhotut punasella\nveralla ja säädyn jäsenten pulpetit ja istuimet tekevät valoisan ja\nkeveän vaikutuksen.\n\nMaamarsalkan ulkomuoto, hänen vieressään oleva pitkä kultanuppuinen\nsauva, jonka hän kantaa virkansa merkiksi, virkahännyksiin puetut\nvirkamiehet, virkaroseteilla varustetut vahtimestarit ja\nkorkeaselustimiset tuolit lasien puoleisella seinämällä antavat tuolle\nkeveydelle kuitenkin jonkunlaisen virallisen arvokkaisuuden, joka niin\nhyvin sopii yhteen säädyn muistojen ja hengen kanssa.\n\nTuossa ympäristössä liikkuvat sitten ritariston ja aatelin jäsenet ja\nvetävät sekä seiniltä että sisustuksesta huomiomme pian omaan\npuoleensa.\n\nEi missään säädyssä ole niin vaihtelevia ja erilaisia tyyppejä kuin\nritaristossa ja aatelissa. Se tulee kai siitä, että ei mikään muu\nsääty ole kokoonpantu niin kirjavista aineksista kuin tämä. Kaikki\nmuut ammatit paitse papin ammatti ovat siellä jollain tavalla\nedustetut -- ja onhan siellä sekin, sillä pappejahan ovat hrat\nBjörkenheim ja Boije, vaikka ovatkin maallikkopappeja. Ritaristossa ja\naatelissa istuu paitse muutamia harvoja maanviljelijöitä ja sotilaita,\nliikemiehiä, teollisuuden harjoittajia, virkamiehiä monelta eri\nalalta, varsinaisia ammattilaisiakin niinkuin esim. hra von Wright,\neikä sieltä puutu taiteenkaan harjoittajia ja harrastajia, kun\nmuistaa, että professori v. Becker on aatelismies ja että samassa\nsäädyssä istuu vanha hra B.O. Schauman.\n\nRitariston ja aatelin ulkomuotoa tarkastaessaan pistävät hetikohta\nsilmään erittäinkin muutamat muista helposti erottuvat vartalot ja\nkasvot.\n\nMaamarsalkka itse, vaikka hän ei olisikaan niin huomattavalla paikalla\nkuin on, vaan istuisi tavallisen aatelismiehen tuolilla, saisi\nmuutenkin hetikohta silmät itseensä kääntymään. Pitkä, solakka\nvartalo, niin pitkä, ett'ei sille näytä loppua tulevankaan, musta\nihonväri ja hoikat kasvot muistuttavat kovin elävästi jotain\nsynkkämielistä itämaalaista ruhtinasta, jonka oikea puku olisi\nvalkoinen viitta ja uljas turbaani. Mutta omituisen arvokkaalta hän\nnäyttää frakkipuvussaankin, kun hän sauva kädessään saapuu sisään\nkumartaen kohteliaasti kaikille tahoille ja vastaanottaen samanlaisen\ntervehdyksen paikoillaan seisovilta säädyn jäseniltä.\n\nvon Haartmanin vastakohtana kilpailee katsojain ensi huomiosta August\nSchauman, joka on täydellinen perikuva pohjoismaalaisesta. Hänen\nleveät hartiansa, rehevä vartalonsa, kohotettu päänsä ja ennen kaikkia\nnuo lempeät ja avonaiset lainehtivan valkoisen parran ympäröimät\nkasvot näyttävät viittaavan siihen, että niiden kantaja polveutuu\njostain vanhasta skandinavilaisesta muinaissankarisuvusta. Hra\nSchaumanin veli hra B.O. Schauman, joka muuten on säätynsä ja kenties\nkoko eduskunnan alkuperäisimpiä ilmiöitä, näyttää kuitenkin olevan\ntodistus siitä, että Schaumanin suku on itsepintaista suomalaista\nperijuurta.\n\nUlkomuodoltaan samoinkuin muultakin esiintymiseltään on säädyn\nkomeimpia miehiä hra L. Mechelin, jonka huomaa hetikohta, kun hän\nastuu sisään. Hän on kenties säädyn ryhdikkäin mies ja näyttää\nkiinteälle napitetussa takissaan melkein sotilaalta siviilipuvussa.\n\nSitävastoin luulisi sota-asiain päällikköä, senaattori Procopétä\nsiviilimieheksi sotapuvussa. Hän on kuin lauhkea, hyvin voipa\ntilanomistaja, joka, univormu höllästi ruumiin ympärillä ja lahkeet\npehmeissä laskoksissa, tyynesti ja hiukan veltosti käyskentelee tuolla\nkuin tiluksillaan, kädet mukavasti selän taakse solmittuina.\n\nKamariherra Taube on myöskin niitä miehiä, joista ei voi olla\nkysymättä, kuka hän on tuo pieni, ketterä kääpiö, joka näyttää olevan\npelkkää jäykkää vanhan kansan kohteliaisuutta. Samaa maata on\njuhlamenojen ohjaaja, parooni Linder, jonka kumarrukset ja täsmälleen\nlukkoon napsahtavat jalkatemput tulevat ijäti yhtäläisinä takaisin\nvaltiopäiviä avattaessa ja päätettäessä. Yleensä saa ritaristossa ja\naatelissa nähdä erittäin kohteliaita, välistä melkein kylmän\narvokkaita kumarruksia -- muitten säätyjen jäsenet näkyvät pään\nnyökkäyksistä päättäen olevan vanhoja veljiä keskenään --, mutta ei\nsentään milloinkaan niin täydellisesti onnistuneessa muodossa kuin\nsilloin, kun nämä kaksi kamariherraa sattuvat vastakkain. Siinä\nvivahtaa silloin esiin jotain vanhaa kustaavilaisuutta, joka ei ole\nyhden sukupolven saavutettavissa. Useissa säädyn nuoremmissa\naatelismiehissä on kenties enemmän pariisilaista chic'iä, mutta ei se\nole kuitenkaan sitä samaa vanhan hovi- tai tallimestarin n.s.\nsisällisestä vakuutuksesta lähtevää liikkeitten tasapainoa, joka aina\ntietää, mille puolen ja miten paljon kallistuu.\n\nEivät sentään säädyn huomattavimmat miehet läheskään kaikki astu esiin\nnäin ensi silmäyksellä.\n\nVasta sitten kun istunto on alkanut ja he ovat asettuneet paikoilleen,\ntulevat etevimmät kyvyt kuuluville.\n\nVaikka ritariston ja aatelin jäsenet istuvatkin arvon mukaisessa\njärjestyksessä, nimittäin siten, että istuimien sisimmäisessä kehässä\novat kaikkein jalosukuisimmat kreivit ja ulommaisimmassa tavalliset\naatelismiehet, joiden jalosukuisuus on eilispäivästä, niin ei tuo\njakoperustus enää pidä paikkaansa etevyyteen nähden. Päin vastoin\ntuntuu siltä, että kyky laajenee kehän mukaan ja että viimeiset\ntakarivin miehet tulevat ensimäisiksi.\n\nPoikkeuksia kuitenkin on, ja ensimäinen niistä on ritariston ja\naatelin ensimäinen mies, professori vapaaherra R.A. Wrede, joka\nedustaa ensimäistä kreivillistä Creutzin sukua ja jonka omankin suvun\njuuret pistävät kauvas menneisyyteen. Vapaaherra R.A. Wrede on\nsäätynsä kaikista etevimpiä ja taitavimpia miehiä. Hän on tavattoman\ntarkkapäinen lakimies ja aina johdonmukainen lausunnoissaan, jotka\nkyllä tuntuvat hiukan kuivilta, mutta sattuvatkin sentähden aina\nytimeen, niinkuin hyvin laaditut lakipykälät. Kaikkia hänen\nlausunnoitaan kuuntelee sääty hiljaa ja tarkkaavaisesti ja jos hänen\nmielipiteeseensä yhtyy hra L. Mechelin, niin on äänestyksen tulos\nselvä. Jos taas nämä molemmat säädyn parhaat lakimiehet sattuvat\nolemaan eri mieltä, niin seuraa sääty tavallisesti mieluummin\nvapaaherra Wredeä kuin Mecheliniä. Hän on hiukan kumarahartiainen ja\npuhuu vaatimattomalla, melkein nöyrällä äänellä, muistuttaen sekä\nulkomuodossaan että esiintymisessään hiukan senaattori Y.Z.\nYrjö-Koskista.\n\nVapaaherra Wreden henkiystävä, vaikkakin luonteeltaan hänen\ntäydellinen vastakohtansa, on ruotsinmielisyydestään kuuluisa\nSarvilahden parooni V.M. von Born. Nämä molemmat vapaaherrat kulkevat\nkeskusteluissa usein rinnakkain ja kannattavat toisiaan. Heidän\nnimensä tullaan aina mainitsemaan yhdessä näiden valtiopäiväin\nhistoriassa, sillä ne olivat molemmat tuon tunnetun postianomuksen\nalla. Vapaahra von Born näyttää muuten olevan mies, joka todenteolla\nkoettaa toteuttaa ohjetta /noblesse oblige/ ja sovittaa käytös- ja\nkatsantotavan suoruutta myöskin politiikkaan, jossa valitettavasti\nkyllä ei suu aina saa puhua mitä sydän tahtoisi sanoa.\n\nNäistä molemmista miehistä saa siirtyä kappaleen matkaa, ennenkun\nkatsoja kohtaa jonkun huomattavamman miehen. Teollisuushallituksen\nintendentti hra L. Gripenberg on ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja\nvaatimaton, mutta sen sijaan yksi eduskunnan kyvykkäimpiä,\nteräväpäisimpiä ja työteliäimpiä jäseniä. Varsinkin on hän\nrautatieasioissa ensimäisiä auktoriteetteja ja tuo paljon kiitetty\nrautatievaliokunnan mietintö lienee hänen kirjoittamansa. Taitavia\nfakkimiehiä ovat myöskin alallaan yksi meidän suurimmista ja\ninnokkaimmista suurviljelijöistämme, maanviljelysneuvos N. Grotenfelt,\nja yksi laajaliikkeisimpiä liikemiehiämme kauppaneuvos W. Hackman,\njoka on valtiovaliokunnan puheenjohtaja.\n\nKuuluisimpia ja tunnetuimpia ei ainoastaan meillä, mutta myöskin\nnaapurimaissa ja muualla ulkomailla ovat nuo \"separatistin\"\nbrutus-nimeä kantavat eronneet hallituksen jäsenet hrat L. Mechelin,\nR. Montgomery ja von Weissenberg. Heidän olonsa ritaristossa ja\naatelissa antaa tälle säädylle, sen päätöksille ja lausunnoille paljoa\ntärkeämmän merkityksen kuin on muilla. He tuntevat \"aseman\" likempää\nkuin kukaan muu ja heidän sanansa ovat painaneet ja painanevat\nvieläkin paljon siinä kultavaa'asssa, josta tätä nykyä nähdään yleinen\nmielipide ulkopolitiikkamme suhteen. -- Hra Mecheliniä kuvaa sitäpaitse\nvielä näilläkin valtiopäivillä se, että hän kokee pysytellä tavallisen\npuoluejakomme ulkopuolella ja että hän, äskettäin vielä hallitusmies\nollen, antaa kannatuksen hallituksen toimenpiteille, joista monet\nmuuten vielä ovat hänen omiakin toimenpiteitään. -- Hra Montgomeryllä on\nyksi näiden valtiopäiväin suurimpia luottamustoimia: hän on\nlakivaliokunnan puheenjohtaja, sen valiokunnan, jossa ovat laaditut\nmietinnöt postiasiassa ja rikoslakiasiassa. -- Mitä sitten hra von\nWeissenbergiin tulee, niin ei hänellä kenties valtiopäivämiehenä ole\nollut niin huomattavaa asemaa kuin edellisillä, mutta hän saa olla\ntyytyväinen laakereihinsa. Hän sanoi kerran sanottavansa omantuntonsa\nmukaan, ja poistui nauttimaan kansansa kiitoksesta ja kunnioituksesta.\n\nRitariston ja aatelin vaikuttavia ja yksi sen puheliaimpia miehiä on\nhra K. Antell, joka useimmittain käy yhdessä vapaaherrain Wreden ja\nvon Bornin kanssa.\n\nLähellä häntä, tuolirivin viimeisessä kaaressa istuu hra Th. Rein. Hän\non itsenäinen ja selväkantainen. Ollen säädyn harvoja suomenmielisiä\nei hänen mielipiteensä puolueasioissa taikka niiksi tehdyissä saavuta\nsäädyn kannatusta. Mutta hänen lausuntonsa ovat kuitenkin aina\nsellaisia, että niitä on vaikeanlainen olla huomioon ottamatta. Ne\novat perinpohjaisia ja opettavia ja niillä on se suuri etu usean muun\nrinnalla, että ne aina asettuvat n. s. periaatteen kannalle.\n\nSäädyn äärimmäisessä laidassa, maamarsalkan vasemmalla puolella, istuu\nkouluylihallituksen esimies, talousvaliokunnan puheenjohtaja hra L.\nLindelöf, jonka nimi usein näkyy referaateissa ja joka varsinkin\nkouluasioissa lienee auktoriteetti.\n\nVastapäätä häntä, kaukana toisella puolen salia on hra Yrjö-Koskisen\npaikka -- mutta ennenkun tulemme häneen, merkitkäämme sivumennen\nmuistoomme muutamia säädyn nuoremmista miehistä, niistä näet, jotka\neivät istu aivan ääneti. Näitä ovat hrat Kustavi Grotenfelt, joka\näänekkäästi ja innokkaasti kannattaa Yrjö-Koskista; -- vapaahra R.F. von\nWillebrand, joka ijältään on nuori, vaikka mielipiteiltään vanha ja\njonka kykyä kuvannee yleisen valitusvaliokunnan mietintö\nkirjailijapalkkioasiasta, mikä lienee ollut hänen kirjoittamansa;\n-- maisteri E.G. Lagus, joka on pontevasti esiintynyt kouluasioissa;\nsekä vapaahra Langenskiöld, joka tarkkaan valvoo sitä, että lakitekstit\novat oikein laaditut ja joka mielellään näkyy ilmoittavan varovaisuuden\npolitiikkaa kannattavansa. Yhteydessä näiden kanssa sopinee mainita\nraittiusliikkeen johtaja A.A. Granfelt ja työväenliikkeen johtaja\ntehtailija v. Wright, jotka eivät koskaan laiminlyö tulemasta esille,\nsilloinkun heidän asiansakin tulevat esille.\n\nYrjö-Koskinen sitten? Hän on Suomen nuorimpia aatelismiehiä ja istuu\nsäätynsä melkein viimeisenä miehenä. Mutta ainoastaan nimeksi, sillä\nkieltämättä on hän kykyyn nähden sen ensimäisiä. Tavallisesti ei häntä\nnäe istunnoissa läsnä. Ainoastaan harvoin, silloinkun on joku hänen\nalkuunpanostaan syntynyt armollinen esitys käsiteltävänä tai kun joku\nmuu ohjelmakysymys on tuleva esille, nähdään hänen astua nyökkäsevän\nsisään ja asettuvan tuolilleen, johon hän painautuu kasvot melkein\nkiinni asiapapereissa. Hänen tulonsa herättää aina huomiota ja vielä\nenemmän se, kun hän pyytää puheenvuoroa. Koko sääty lähtee vaeltamaan\nhänen puolelleen salia, ett'ei menisi hukkaan ainoakaan sana. Siinä\nmustassa arvostelevan näköisessä ryhmässä, joka täten muodostuu\nsuomalaisen puolueen vaikuttavimman miehen ja sen politiikan johtajan\nympärille, herättävät huomiota varsinkin kaksi miestä, jotka näyttävät\nkokoavan korviinsa jokaisen sanan puhujan suusta. Nuo kaksi ovat\nsenaattori vapaahra von Alfthan ja vapaahra Hisinger, jotka molemmat\novat vähäkuuloisia. Edellisellä on ääniaaltojen kokoamista varten\nhampaissaan kahvitarjottimen kokoinen metallilevy, jota purren hän\ntuimasti tuijottaa virkatoveriaan suoraan silmiin, seisoen aivan hänen\nedessään. Jälkimäinen taas kääntyy selin puhujaan, mutta ojentaa häntä\nkohden tuntosarvenaan mustan kuulotorven eikä hievahdakaan, ennenkun\npuhe on päättänyt. Syrjäistä tuo ryhmä hiukan hymyilyttää, mutta sääty\nnäkyy hyvin tottuneen sitä näkemään.\n\nSenaattori Yrjö-Koskisen lausunnot ovat usein pitkiäkin, mutta aina\ntietysti asiallisia ja hyvin mietityitä. Usein herättävät ne ankaraa\nvastustusta, sillä ritaristo ja aateli ei ole se sääty, johon\npystyisivät kirkollisasiain toimituskunnan päällikön ja entisen\npappissäädyn johtajan syyt ja terävät, tyynellä, varmalla kädellä\ntehdyt pistokset. Mutta puheet eivät nähtävästi ole aijotutkaan omaa\nsäätyä varten. Ne ovat ylipäällikön ohjeita esikunnan kenraaleille\npappis- ja talonpoikaissäädyissä. Sanomalehdissä julaistuina\nvaikuttavat sitäpaitse hra Yrjö-Koskisen lausunnot semmoisinaankin\nnäiden kahden säädyn uskollisiin sotamiehiin.\n\nKun hän on lopettanut ja jälleen vaipunut istuimelleen, hajoo ryhmä ja\nsääty on valmis äänestämään, ja melkein säännöllisesti äänestämään\nkumoon sen ehdotuksen, jonka puhuja on tehnyt. Joskin siihen\nuseimmittain vaikuttaakin vastakkainen maailman katsantotapa ja\nperiaatteellinen eroavaisuus mielipiteissä, niin tuntuu välistä siltä\nkuin ehdotus menisi kumoon siksi, että sen tekijä on -- Yrjö-Koskinen.\n\nNämä ovat ritariston ja aatelin huomattavimmat miehet ainakin sen\nmukaan, mitä lehteriltä katsoen voi päättää. Miehiä on tosin muitakin,\nsillä ritaristossa ja aatelissa on näillä valtiopäivillä\nvaltiopäiväkalenterin mukaan 112 miestä. He eivät kuitenkaan koskaan\navaa suutaan, ei edes ilmoittaakseen, mitä mielipidettä he milloinkin\nkannattavat. Mutta yhden sellaisen tyhjän täytteenä olevan\nitseoikeutetun miehen poispantu lippu voi kuitenkin ratkaista koko\nmaalle ylen tärkeitä asioita. Tuossa on kyllä yksi ritariston ja\naatelin varjopuolia, mutta se on asia, joka ei tähän aikaan puhumalla\nparanne. Ritaristoon ja aateliin, samoinkuin eduskuntaan yleensä,\ntäytyy nykyaikaan tyytyä sellaisena kuin se on ja sitä siltä kannalta\narvostella.\n\n\n\n\nSAMAN KATON ALLA.\n\n\"Päivälehti\", tammikuun 27 p:nä 1891.\n\n\nSanottakoon mitä tahansa siitä, että nykyiset valtiopäivät kokoontuvat\naikana, jolloin ei juuri tee mieli mitään iloisin mielin katselemaan\nja että edusmiehet surullisin tuntein astuvat istuntohuoneisiinsa, on\nkuitenkin yksi seikka, joka mieltä hiukan keventää. Suomen säädyillä\non oma kotinsa, oma lietensä, oma katto päänsä päällä. Ja sen merkitys\non suurempi kuin kenties ensi hetkellä voi ajatellakaan. En puhu siitä\nkäytännöllisestä hyödystä, jonka tuottaa oman huoneen mukavuus. Se on\nkyllä suuri etu sekin, kun ei tarvitse hakea toisiaan milloin mistäkin\ntilapäisesti vuokratusta yksityisestä koulusalista, ja erittäinkin\novat siitä kuulijat kiitolliset. Mutta huoneen suurin merkitys on sen\nn.s. aatteellinen puoli, sen yhdistävä merkitys. On epäilemättä\nturvallinen tunne se, kun saa kokoontua likelle toisiaan, painautua\nikäänkuin kylki kylkeen kiinni. Se synnyttää luottamusta, se luo\nmieliin tunteen siitä, että nuo kolme ovat yksi. Edusmiehet\nveljeytyvät, tapaavat toisiaan, ovat pakoitetut seurustelemaan\nkeskenään ja tulevat tuntemaan toisensa mielipiteet yksityisessäkin\nsananvaihdossa.\n\nJa onhan sitäpaitse tämä rakennus jo nyt tulos eduskuntamme\nyksimielisyydestä. Se valmistui juuri siihen aikaan, jolloin säätyjen\neri ainekset olivat ehtineet vaikuttaa toisiinsa niin paljon, että ne\nvoivat kansamme tärkeimmissä elinkysymyksissä sulautua yksimielisyyteen.\nEri säikeet, jotka aikoinaan useinkin pyrkivät vetämään eri haaroille,\novat nyt punoutuneet yhdeksi ainoaksi vahvaksi köydeksi. Ja kun siihen\noli kehitytty, silloin kohosi säätyhuonekin sisältönsä oikeaksi ja sitä\nsattuvasti kuvaavaksi ulkomuodoksi.\n\nHuolimatta kaikesta saattaa siis tieto tästä mielen rauhalliseksi ja\nturvalliseksi. Tuntuu siltä kuin laki ja oikeus voisivat paeta tänne\nniinkuin alttarin juurelle, jossa olisi pyhyyden rikos niitä häiritä.\nKatosta tuleva himmeähkö kirkon valokin vielä lisää tätä vaikutusta.\n\nSäätyhuoneen juhlallisuus yhdessä aikain totisuuden kanssa vaikuttaa\nepäilemättä korottavasti jokaiseen valtio-päivämieheenkin. Tavallista\njäykempinä, tavallista huolekkaampina, mutta samalla kasvon piirteet\npäättäväisinä, näkyvät he astuvan leveitä ulkoportaita myöten pääoven\nedessä olevien pilarien välitse tähän palatsimaiseen rakennukseensa.\nHiljalleen heittävät he päällysvaatteensa alakäytävään ja kohoavat\nistuntosaleihinsa toisessa kerroksessa, jonne kolmannesta kerroksesta\nkatsoja kunnioituksella ja osanotolla seuraa heitä.\n\nYlhäällä istuntohuoneen parvella on sama mieliala kuin alhaallakin.\nEdusmiesten vastuunalaisuuden tunne kohoaa tännekin ja tunkee läpi\nsenkin, joka itse ei tiedä voivansa mitään suoranaista tehdä. Se\nenentää myötätuntoisuuden heitä kohtaan melkein ihailuksi. Sillä\nsenhän on kuullut heidän puheistaan ja senhän tiesi jo ilman sitäkin,\nettä he ovat valmiit tekemään kansansa hyväksi kaiken, mikä heidän\nvoimissaan on, ja että he myöskin paljoon kykenevät, sen on heidän\nentinen toimintansa osoittanut.\n\nYhdeltä tiukasti koossa pysyvältä joukolta he näyttävät. Eikä tule\npäähänkään heitä jakaa eri puolueihin. Ei porvarissäädyn lehterillä\nnyt enää ole niin vierasta ja kylmää suomenmieliselle katsojalle kuin\nennen aikaan. Epäkansallinen enemmistö näyttää sulautuneen\nsuomenmieliseen vähemmistöön yhdeksi isänmaalliseksi kokonaisuudeksi.\nSuomenkielen puhumista eivät ruotsinkielen käyttäjät näy katsovan\nmiksikään protestiksi: se on luonnollinen, totuttu tapa, jota\nkunnioituksella kohdellaan.\n\nPappissäätyyn meni ennen sillä mielellä kuin menee seuraan, jonka\nmielipiteet eivät useassa asiassa sovi omiin. Hienonen pilkan hymy\nhuulilla siellä yleisö kernaasti laitteli mielessään sukkeluuksia\n\"mustasta seinästä\", ylhäältä päin tulevasta valosta ja muusta\nsemmoisesta. Ajat ovat muuttuneet. Mutta seinä on nyt muuri, jonka\nsuojaan mieluumminkin tahdottaisiin turvautua kuin käydä sitä\nrikkomaan.\n\nTalonpoikaissäädyn parvelle tultuaan oli ennen useimman kuulijan\nensimäinen mielitehtävä hajoittaa edusmiehiä eri ryhmiin, etsiä\n\"vanhoja\" ja \"nuoria\", laskea Meurmannin miehet ja Castrénin miehet.\nKuka sitä nyt ajattelee? Eivät ainakaan nämä \"johtajat\" itse. Ennen\nolivat he sijoittuneet toisistaan niin kauvaksi kuin mahdollista, koko\nsali oli väliä, mutta nyt istuvat he likempänä toisiaan, samalla\npuolen huonetta, ainoastaan jonkun pulpettirivin eroittamina. Usein\nnäkee heidän yhdessä totisesti tuumivan ja keskustelevan hartaasti\nkeskenään. Aivan varmaankin on satiirinen vanhus säästävä\npistopuheensa iloisempiin aikoihin ja hra Castrénin vastaukseksi\ntähdätyt repliikit koettanevat olla vähemmin terävät.\n\nTällainen on vaikutus ensimäisestä käynnistä säätyjen istunnossa. Ja\njos on totta, että on oikea ja pysyvä se äkkivaikutus, minkä saapi\njostain henkilöstä häntä ensi kerran kohdatessaan, niin tuskinpa se\nsääntö tulee tässäkään tapauksessa suuresti muuttumaan.\n\n\n\n\n\n\nMATKOILTA OMASSA MAASSA\n\n\nKESÄKUVIA.\n\n\nI\n\nKIRKONMÄELLÄ.\n\n\"Keski-Suomi\", syyskuun 23 p:nä ja seur. 1886.\n\n\nEi ole juuri milloinkaan tehnyt mieleni matkustamaan Aavasaksalle\ntynnörin pohjan kokoista aurinkoa katsomaan. Eikä minulla ole koskaan\nollut kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten\njälkiä myöten Venäjän Karjalaan tai Lappiin tai Wiroon tai muiden\nsuomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai kansantieteellisiä\nriepuja tai rättejä penkomaan. Puhumattakaan siitä, että olisin\nhakenut tai saanut jonkun stipendin, jonka avulla olisin voinut tehdä\nhuvimatkan ulkomaalle vuodeksi tai pariksi.\n\nMutta matkustamaan minulla on aina kuitenkin ollut halu tulisen\npalava. Ja kun en ole päässyt ulompia taipalia liikkumaan, niin päätin\nlähteä kerran tallustelemaan niitä, joita jokainen on ennen minua\ntallustellut. Ja kirjoittaa matkamuistelmia kerran minäkin, niinkuin\nkaikki muutkin tähän maailman aikaan.\n\nPaljon minulla tosin ei ole kertomista. Ei mitään muuta kuin mitä kuka\ntahansa saattaa nähdä siirtyessään hiukan pirtin nurkkajuurta\nulommaksi. Ei ole minulla tarjottavana tarkkoja kertomuksia\nkivitaltoista eikä kansantieteellisistä housuista ja päähineistä,\njoista nuoret tiedemiehet tätä nykyä niin innokkaasti kirjoittelevat,\nja joita tietävät niin ja niin monta kymmentä vuotta sitten siinä tai\nsiinä paikkakunnassa käytetyn. En osaa myöskään määrätä, kuinka monta\njalkaa meren pinnasta lukien ovat ne kukkulat, joille tulen kohoamaan.\nEn sanalla sanoen kykene antamaan minkäänlaista luetteloa\nminkäänlaisesta \"saaliista\", jota kaikki muut matkamiehet saavat\nkokoon, ja jotkut hevoiskuormittain. En kykene, sentähden ett'en ole\nmitään saalista kokoon saanut.\n\nMutta siitä huolimatta minä nyt kuitenkin aion matkastani kirjoittaa.\nJa katson itseni siihen oikeutetuksi, etupäässä sentähden, että aion\nnoudattaa yhtä pääsääntöä, jota kaikki matkamiehet ennen minua ovat\nnoudattaneet ja luultavasti tulevat vastedeskin noudattamaan. Minä\nnäet aion kirjoittaa hyvin paljon itsestäni. Vaan jos sattuisi niin,\nettä joskus \"poikkeaisin aineestani\" ja kertoisin siinä sivussa\njostain muustakin, niin pyydän huomauttaa, että kaikilla säännöillä on\npoikkeuksensa.\n\n/Minä/ siis lähdin liikeelle muutamasta suuresta kirkonkylästä, jonka\nnimeä on sentähden tarpeeton mainita, että niitä samallaisia\nkirkonkyliä on Suomessa satoja. Vaan tämä oli kuitenkin yksi niitä\nsuurimpia, sillä se oli suuren pitäjän keskessä. Lavea maaseutu levisi\nparin kolmen peninkulman päähän joka haaralle, vaikka olisit lähtenyt\nmitä ilmaa kohti tahansa kulkemaan jostain kirkon neljästä ovesta. Ja\ntämän maaseudun väki se kokoontui tähän kirkkoon joka sunnuntai\nyhteistä Jumalaansa yhteisin voimin palvelemaan. Jo lauvantai-iltana\nse tänne saapui ja aina oli sillä yksi tie ja kaksi asiaa. Siellä\nkirkolla käydessään se saattoi toimittaa sekä aineelliset että\nhengelliset asiansa. Ja ihmiset tulivat tänne kuin maailmansa\nkeskipisteeseen, jossa oli kaikki ne huvit tarjottavana, mitä maailma\nheille keskimäärin saattoi tarjota. Toiset tulivat höyry- tai\nkirkkovenheissä suurten selkäin takaa, toiset kaukaisista mäkikylistä\nhevosella ajaen.\n\nNe, joilla oli pappilaan asiata, ne sinne poikkesivat, mutta suurin\nosa meni sivu kirkon ja pappilan ja kiiruhti kauppamiehiin tahi meni\nkamreerin eli vallesmannin puheille. Ja näiden asiat olivat tärkeämpiä\nkuin noiden edellisten ja niiden toimittamista sitä oikeastaan\n\"kirkolla\" käymiseksi kutsuttiin.\n\nJa \"kirkolla\" käymiseen se useilta jäikin, vaikka \"kirkossa\" olivat\nkäyvinään ja kotiin tultuaan sanoivat terveisiä \"kirkosta\". Se se oli\nlähtiessäkin olevinaan tärkeintä asiaa, mutta kuta enemmän kirkonkylää\nläheni, sitä pienemmäksi painui mielessä kirkko ja sitä isommaksi\nkasvoivat maalliset asiat ja kauppamiehen puoti.\n\nSinnehän oli niin mukava hevosensa sitoa valmiiseen ruuheen\nkauppamiehen makasiinin eteen, nostaa voi-astia kärryistä ja kantaa se\npuotiin. Sillä sitten suorittaa talvellinen puotivelka ja saada\nitselleen sikari suuhun ja emännän kouraan naula kahvia. Ja tarinoida\nja rupatella ja puhua laidasta laitaan kaiken maailman poudat ja\nsateet, sekä kysellä muiden heinänteosta ja leikkuusta ja samalla\nselittää omiaan. Jos sitten vielä lisäksi oli nuori mies ja käveli\nverkanuttuun puettuna, jalassa punasuiset suvarohvisaappaat, niin mikä\nmielihyvä tavata maantien varrella neitosta neitosen vieressä, kättä\nlyödä ja keikaroiden kävellä! Ja viedä tuttavansa suntion matammiin ja\njuoda ja juottaa sikurikahvit korpun kanssa. Tai jos oli ryyppymies,\nniin mikä riemu ja sydämmen tyydytys tavata toinen ryyppymies, hankkia\nputeli viinaa ja povi pullollaan juosta vihkaista pitäjäntuvan taakse\nmännikköön, istua siellä aikansa ja kiikaroida putelin pohjan läpi\nkirkasta kesäistä taivasta, sekä hihkaisten palata kirkon kylän\nmaantietä kokemaan, että tokko se kannatti, ja kuulemaan mitenkä\nkoreasti helähtelivät ikkunat seinillä kahden puolen tietä --.\n\nOli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän kirkonkylään, jossa\nedellisenä iltana ja yönä oli maaseudun väki mellastanut iloaan pitäen\nja nauttien kaikesta siitä hauskuudesta, jota tämän pitäjän\n\"kulttuurin\" keskipiste voi heille tarjota. Yöllisten kuleksivain\nlaulut, ikkunain helinä ja aidanseipäitten läiskinä oli aina pappilaan\nasti kuulunut ja herättänyt rovastinkin hänen sikeästä unestaan. Mutta\nrovasti oli ikkunansa kahteen hakaan vetänyt ja vetänyt peitteen\nparemmin korvilleen. Sillä minkäpä hän maailmalle mahtoi, joka meni\nomaa menoaan eikä kysynyt häneltä lupaa. Kun vielä kellonsoittaja ja\nhaudankaivajakin olivat yhdessä joukossa. Ja sitten arveli hän\ntoisekseen niin, että jos ne lauvantaina huutavat, niin ovat ne sitten\nsitä siivommalla sunnuntaina kirkossa.\n\nHyvin hän tunsikin seurakuntansa ja tiesi jo vanhastaan, kuinka pian\ntässä maailmassa olojen ulkomuoto muuttuu. Sillä ihana olikin jo heti\nkohta pyhäinen aamu ja kaikki oli kuin kiilloitettua jälleen.\nAamupuoleen oli hiukan sataa pihauttanut karjankynteen ja kun pilvet\ntuossa ennen aamiaista hajosivat, valaisi aurinko kuin puhtaaksi pestyä\nseutua. Kirkko oli kuin valkeudella valeltuna aamupäivän paisteessa,\nikkunat hohtivat ja risti kiilteli kauvas kaukaisiin seutuihin, näkyen\nloitolle korkeihin mäkikylihin. Ja pappilata, joka kostean koivikon\nsisässä pilkotti vähän matkaa kirkosta, verhosi sitäkin sellainen\nsalaperäinen sunnuntai-aamun pyhyys, joka tavallisesti aina laskeutuu\nvanhojen asuinpaikkojen päälle. Ja joka laskeutuu joka paikan päälle,\nmikä vaan sen alle joutuu. Yksin suljettujen kauppapuotien ja kiinni\npantujen kapakoiden ja pölyisen maantien, sanalla sanoen koko kuluneen\nkirkonkylän päälle. Se ei valitse paikkaa eikä katso ihmisten muotoa.\nNiin että siinä valaistuksessa ovat ajettuine partoineen ja puhtaine\npaidankauluksineen suntio ja haudankaivaja yhtä arvokkaan ja pyhäisen\nnäköisiä kuin rovasti ja kappalainenkin, kulkiessaan peräkkäin\npapinkellon soidessa pappilasta kirkkoon, jonka ympärillä rauhallisesti\nparveilee sinne saapunut pitäjän väki.\n\nNiinkuin jo sanoin, oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän\nkirkonkylään, parahiksi nähdäkseni, kun papisto läheni sakastin ovea.\nUkkoja oli sakastin oven edustalla seisonut odottamassa saadakseen\ntervehtiä rovastia, ja akkoja rappusilla istunut. Mutta nyt ne\nnousivat seisoalleen, väistyivät syrjään ja tekivät hyvän huomenen,\ntoiset kumartaen toiset niiaten. Ja kun minä arvasin rovastin yölliset\naatokset, niin tiesin myöskin hänen tämänaamuisensa. Ja tätä hän\najatteli siinä kohotessaan kirkkoonsa ja luodessaan silmäyksen yli\nviheriän kirkonmäen ja siinä liikkuvan hartaan näköisen kansan:\nkävipähän aavistukseni toteen, kun ei nyt näy jälkeäkään yön\nsyntisestä elämästä ... ei jälkeäkään ... kaikki on sunnuntaiaamun\ntenhovoima huuhtaissut näkymättömiin.\n\nMutta minä en mennyt kirkkoon, niinkuin sinne eivät vielä menneet\nmonet muutkaan. Jäin kirkon edustalle käyskentelemään niinkuin jäi\nsinne suuri osa muutakin kansaa, sillä \"ohjelmassa\" oli saarnoja\nkokonaista kolme ja kuulutuksiin oli pitkä aika vielä. Ja täällä\ntuulla höllytteli lauhkea eteläinen, kun kirkossa sen sijaan oli\nummehtunut ilma ja tukahduttava kuumuus.\n\nEn siis mennyt kirkkoon, vaan jäin sen ympäryksiä katselemaan. Suuren\nselän niemessä olin ja kahden puolen oli ruohoiset lahdelmat, joiden\nranteilla näkyi taloja talojen takana ja peltoja pelloissaan kiinni.\nKaikki oli hyvin rakennettua ja hyvin viljeltyä. Muutamalta mieheltä,\njoka oli useiden muiden kanssa seurannut minua, minne vaan kuljin,\nkysyin, kuka tuossa niemekkeessä asui vasemman puolisen lahden\nrannalla. Mutta ennenkun hän vastasi minun kysymykseeni, tahtoi hän\ntietää mikä mies häntä puhutteli.\n\nMinä selitin säätyni ja arvoni.\n\n-- Vai ylioppilas ... niin tuota työ ootta sitte semmoinen tutentti,\nniinkuin rovastin nuori herra...\n\n-- Semmoinen, selitin minä.\n\n-- Meinoottako sitä papiksi?\n\nEn sanonut meinoovani.\n\n-- Vaan sehän se ois hyvä virka.\n\n-- Saattaisipa olla hyväkin, sanoin minä ja uudistin kysymykseni.\n\n-- Tuossa, siinä asuu kappalainen ja tuolla, jonka katto paistaa metän\ntakkoo, on vallesmannin paikka.\n\n-- Siellä näyttää olevan laajat viljelykset?\n\n-- Loajathan ne on ... niin isot, ett'ei niihen meäree tiijäkkään. Joka\nkyntääkin uuven muotisilla oatroilla ja puip riihesä höyrymassiinalla...\n\n-- Totta kai hän leikkaakin koneilla?\n\n-- Jo on monet vu'et leikanna ja niittännä...\n\n-- Onko täällä muillakin maanviljelyskoneita? kysyin kääntyen samassa\nmiesjoukkoon, joka oli kokoontunut ympärilleni.\n\nJa vuorotellen siinä miehet alkoivat vastailla, ottaen vähä väliä\nsuunvuoron toisiltaan.\n\n-- On niitä rovastii muutamia itelleen laittanna, voan eipä niitä\nmuilla taija olla...\n\n-- Ompaan kauppamiehelläi leikkuumassiina...\n\n-- Kenellä kauppiaalla?\n\n-- Tuolla, jonka puot tuossa näkkyy...\n\n-- Onko hän varakas mies?\n\n-- Mikäs se on kauppamies muu kuin rikas ... pittää elon kauppoo ja\nvoin kauppoo ja kaiken muun tavaran kauppoo...\n\n-- Eikös kellään maanmiehellä ole uudenaikaisia koneita?\n\n-- Ei niitä kannata talonpoikain pittee ... tulloo semmoisen pito\nvähävaraiselle kalliiks...\n\n-- Tokko lie muilla niitä kuin kirkonkylän herroilla.\n\n-- Ompaan Hovin herrallakin.\n\n-- Ei oo muuta kuin vältti.\n\n-- Etpä tunnu tietävänkään, kun eilen illalla tuli höyryssä niittokone\nja kirkkoaijan jälestä kuulutaan lähettävän sitä viemään.\n\n-- Kuka hän on tuo Hovin herra?\n\n-- Sitä vaan sanotaan Hovin herraks ... sinne on tästä yheksän\nneljännestä.\n\n-- Kulkeeko sinne höyry?\n\n-- Kulokoohan sinne höyry ... se käyp tok joka lauvantai hakemassa\nkirkkoväkkee ja pyhänä viep takasi...\n\n-- Siinähän minä sitten pääsenkin...\n\n-- Minnekkä se on herralla sinne matka...\n\n-- Eikös sieltä pääse naapuripitäjän kirkolle?\n\n-- Sieltähän sitä syvänmaita myöten peässöö ... myö ollaan kanssa\nsieltä päin ... voan mittee työ sinne määttä?\n\n-- Minulla on sukulaisia siellä.\n\nMinua tarkastettiin kuin jotakin epäiltävää olentoa joka haaralta. Ja\nmiesten naamoista olin näkevinäni ihmettelyn sellaisen, että kumma\nmies tuo, kun lähtee sydänmaita myöten sukulaistensa luo. Vähän ajan\npäästä sanoi kuitenkin se, jota olin ensiksi puhutellut:\n\n-- Jos työ ootta sinnepäin mänövä, niin soatatta ollakin Hovissa yötä ...\ntuossahan tuo näkkyy ite kävelevännii...\n\nHeti kohta huomasin, että sieltä tuli mahtava mies, puoleksi herra,\npuoleksi talonpoika, mutta joka mielellään näki sen, että häntä\nkutsuttiin \"possessionaatiksi.\" Sen jo näin ensi silmäyksellä ja en\ntiedä mistä syystä niin tein, mutta tuo päätelmä tuli mieleeni sen\njohdosta, että hänellä oli sateenvarjo kädessään ja kalossit jalassa.\nHerra tuli samaan miesjoukkoon, jossa minäkin seisoin, mutta kun\ntalonpojat ovat hitaita esittelemään, niin käytin tilaisuutta\npoistuakseni tästä ryhmästä muuanne. Kun vähän matkaa kulettuani\nseisotuin katselemaan muutamata taulua kirkkomaalla, huomasin, että\nsiellä minusta jo herralle puhuttiin.\n\nAnnoin heidän puhella ja kävelin edelleen kirkonseutuvilla lueskellen\nhautakirjoituksia. Monenlaisia niitä siinä olikin ja oikokirjoitus oli\nollut kunkin vainajan sukulaisilla erilainen. Mutta urut olivat jo\njonkun aikaa soida lurikoitelleet, sitten oli kuulunut saarnaamistakin\nja nyt soitettiin juuri yhteen. Kirkon ovella syntyi ankara tungos,\nsillä toisia tuli ja toisia tahtoi mennä. Tuleva virta kuitenkin\nvoitti, vaikka menevässä oli pappilan neidet ja nuori herra, joka koki\nheille tietä raivata. Eivät tahtoneet nämä \"herrainpenkkiläiset\"\npäästä mitenkään eteenpäin, sillä porstuassa pyöri ankara \"akan\nvirta\", joka oli \"akan virta\" sanan varsinaisimmassa merkityksessä.\nKauvan aikaa tässä virrassa pyörittyään pääsivät kuitenkin nuoren\nherran soutamina kirkon ovelle ja katosivat vihdoinkin sen isoon\nkitaan.\n\nJymäkkä-ääninen rovasti alkoi kohta saarnata paukuttaa kirkossa, niin\nettä kuuluivat tärkeimmät sanat, joille pantiin kaikista suurin paino,\naina hautausmaan kaukaisimpaan nurkaan, jonne istuuduin vähän matkaa\nmuutamasta miesjoukosta, pannen tupakan niinkuin olivat hekin tehneet.\nUkot eivät puhuneet mitään ja tuntuivat kuuntelevan niinkuin minäkin.\nJa minä kuulin hajanaisia sanoja: -- se nykyajan kalvava epäusko -- joka\nkansoja kalvaa -- nousevassa nuorisossa -- kun ei enää huolita Jumalasta\neikä hänen sanastaan -- ja kaikellaiset lahkokunnat -- kirotut olkoot --\n\n-- Ketään se nyt kiroo? kysäsi toiseltaan muuan polttelevista miehistä.\n\n-- Villiläisiähän se joka pyhä kiroo...\n\n-- Mitähän pahaa ne on sille tehneet?\n\n-- Eikö se pappi saata pahan tekemättä kirota...\n\n-- Kun on lain vasara vallassaan, niin pittäähän sillä paukuttoo...\n\n-- Eihän tuolla ies vasarata ookkaan, kun nyrkillään aina\nsaarnastuolisa laitaan lyyvvä jämmäyttellöö...\n\n-- Milläs lailla se olikaan männä pyhänä saarnasa peättännä?\n\n-- Sillähän se oli peättännä, että nyt on tärkeitä kuulutuksia.. niin\nett'ei piä männä kennenkää kuulutuksista pois...\n\n-- Mitään kuulutuksia ne sitten olikaan?\n\n-- Soataviaanhan se sitten kuulutti...\n\n-- So, so...\n\n-- No, kuulinhan minä omilla korvillani.\n\n-- Ja ett'eikö ne sitten ole tärkeitä!\n\n-- Tärkeitähän ne tok on.\n\nUkot siinä huvittelivat itseään saarna-aikana ja alkuun päästyään\njatkoivat tarinoitaan samaan suuntaan.\n\nNiitä oli usea tarina. Kun oli ollut tämä rovasti vaalissa tänne, niin\noli ollut muuan tämän pitäjän mies siinä hänen entisessä pitäjäässään\ntukkityössä. Se oli se hulivili Kattainen, joka osasi kaikille puhua\nmieliksi. Sen oli kutsuttanut rovasti puheilleen ja kysellyt, tokko ne\nhänelle aikovat äänensä antaa. -- \"No ihan tok järestään\", oli Kattainen\nsanonut, \"ikävällähän sinne teitä outetaannii\".\n\n-- \"Mutta kuules, Kattainen\", oli siihen kysynyt, \"sanopas, kuoleeko\nsiellä teijän pitäjässä isäntiä ja emäntiä?\" -- \"No, niitähän kaatuu\nkuin lahokantoja, miten täällä rovastin pitäjässä kuollee?\" --\n\n\"Eihän ne ies kuollekaan.. ne on ruojat niin sitkeähenkisiä\"...\n\nEi vetäytynyt ainoakaan suu nauruun, mikä ei olisi sopinutkaan\nkirkko-aikana, eikä muidenkaan samallaisten johdosta, joita harvakseen\nkerrottiin.\n\nSain vielä kuulla, että tämä rovasti oli tullut tänne keisarin\nmääräyksestä vastoin seurakunnan tahtoa, joka oli melkein\nyksimielisesti anonut toista miestä. Vaan rovasti, joka oli herrain\nystävä, oli käynyt kumartamassa piispat ja keisarit ja saanut viran.\n\nKun olin polttanut paperossini pohjaan, jätin ukot siihen\nkirkko-aikaansa omalla tavalla kuluttamaan ja lähdin kävelemään niemen\nkärkeen päin, josta kuului höyryveneen hiljainen tohina. Kirkon lasin\nalatse kulkiessani kuulin rovastin siellä yhä vaan vielä epäuskoa\npommittavan. Totta puhuakseni valtasi minut uteliaisuus ja päätin\nastua sisälle templiin. Porstuassa oli nyt tungos loppunut eikä siellä\ntällä haavaa ollut muuta kuin pari kolme vaimoa, jotka hyssyttelivät\nparkuvia lapsiaan. Ja kaksi koiraa, jotka toinen toiselta puolen\nkynnyksen tunnustelivat toisiaan, valmiina käydäkseen hammaskähmään.\nEi ne kuitenkaan päässeet härähtämään ennen kuin käytävien\nristeyksessä, niin että minä pääsin rauhassa istuutumaan\novensuupenkkiin.\n\nEpäuskon kanssa siinä saarnamies yhä vaan taisteli ja minä huomasin,\nettä hän saarnasi katkismussaarnaa ensimäisen uskonkappaleen johdosta.\nPaavista oli hän nähtävästi alottanut ja ennusti nyt Antikristusten\ntuloa ja maailman loppua, jonka edellä ilmaantuivat kaikellaiset von\nBergenit ja muut epäuskon apostolit tänne meidän rakkaaseen, ennen\nrauhalliseen isänmaahammekin, rakkaaseen Suomenmaahankin, jonka kansa\nkuitenkin oli uskonnollinen kansa eikä villitsijöiden mukana kulkenut\neikä heidän houkutuksiaan kuunnellut. Mutta varoillaan meidän\nkuitenkin pitäisi oleman, seisoman aina uskon miekka kädessä aamusta\nvarhain iltaan myöhään. Sillä pahuuden ruhtinas, joka muuten kulkee\nkuin kiljuva jalopeura, se oli tätä nykyä alkanut n. s. uusien\naatteiden hahmossa hiipiä kuin huuhkain nielläksensä ja\nkuolettaaksensa ja ijankaikkiseen kadotukseen saattaaksensa. Sillä\nhänen valtansa oli suuri ihmisten yli.\n\nTähän suuntaan hän saarnasi ja huitoi kahdella kädellään, niitä aina\nvuorotellen saarnastuolin laitaan jämähyttäen. Mutta kuumuus oli\nkirkossa painava ja moni mies, joka oli viikon työtä tehnyt ja varhain\nsunnuntai-aamuna lähtenyt kirkolle soutamaan, koetti turhaan\npysyttäytyä valveilla. Minunkin vieressäni siinä muuan mies\nviattomasti kuorsasi, vaeltaen kuka sen tiesikään missä asti näistä\nsyntisen maailman kauhuista ja taisteluista. Vasta sitten, kun\nrovasti oli saarnansa kaikuvaan ameneen lopettanut ja laskeutunut alas\nkuoriin kyselemään muilta sitä, mitä itse oli heille sanellut, heräsi\nmies ja työntäytyi muiden mukana ulos. Ja minä kun seurasin hänen\nkulkuaan, näin kuinka hän haukotellen vetäytyi niemen kainaloon\nvenevalkamaa kohti, asettui sinne päiväpaisteeseen suuren\nkirkkovenheen kokkaan ja nukkui sinne, poistuen tämän matoisen\nmaailman uskoista ja epäuskoista. Hänellä oli oma vihollisensa,\nväsymys, joka oli ottanut häntä väijyäkseen, ja joka oli hänet\nvoittanut.\n\nVaan jos oli väsyneitä, niin oli virkeitäkin. Niemen nenässä siellä,\nmistä kuului höyryn hiljainen tohina, oli suuri joukko nuorta väkeä\npyhäänsä pitämässä. Ne olivat tyttöjä ja poikia, niitä samoja, jotka\nlauvantai-iltana kauppamiehen edustalla kävelivät. Nyt he olivat\nistuutuneet rantatöyräille suurempiin ja pienempiin piireihin, tytöt\nja pojat vastakkain. Pojilla oli yhäkin kenkäin varret alaspäin\nkierrettyinä, niin että punainen sahviaani tuli kokonaan näkyviin ja\ntyttärien päällyshameet olivat siksi ylöspäin käännetyt, että\npunaraitaiset sukat sieltä pistivät silmään samoinkuin monenkarvaiset\nalushameitten helmat. Ja hopeahelaisesta piipustaan pojat\nostotupakkiaan polttelivat, mutta tytöt kiersivät arpaheiniä sormiensa\nympärille tai kurkottivat läheisestä puusta lehden, jota vuoron\npureksivat, vuoron kämmeniensä keskessä hieroskelivat, kunnes se\nmureni ja uusi tuli otettavaksi.\n\nLähenin höyryvenhettä, joka oli parista lankusta tehdyn sillan päähän\nkiinnitettynä. Kokassa luin latinaisilla kirjaimilla maalatun sanan\n\"Wellamo.\"\n\n\n\n\nII\n\nKIRKON RANNASSA.\n\n\nAstuin huojuvaa lautalaituria myöten venheen sisään. Se oli jaettuna\nkahteen osaan eli oikeammin sanoen osastoon, joista perempänä olevata\nkutsuttiin \"salongiksi\" ja joka lienee ollut aijottuna herroja varten.\nTalonpoikia varten oli taas toinen puoli katoksen alustaa ja samassa\nosastossa oli myöskin kone.\n\nPari lautamiehen näköistä miestä istui penkillä polttelemassa sikaria,\njoita heille nähtävästi oli antanut heidän kolmas seuratoverinsa josta\nen voinut varmuudella päättää, mikä hän oli. Mutta sen voi kuitenkin\njo ensi silmäyksellään nähdä, että hän \"luuli olevansa jotakin\",\nniinkuin sanotaan.\n\nMinä istuuduin toiselle puolelle konetta ja kuulostin.\n\nEi mahtanut kolmas mies olla säädyltään muita kahta paljoakaan\netevämpi, koskapahan nämä häntä sinuttelivat.\n\n-- No, rengikskö sinä nyt ruppeet, vai onko muuta ammattia?\n\n-- En tietä minä hyvin rengikskään ruppeemistani ... huonot maksetaan\ntätä nykyä palkat ... puolta toista tarjottiin mulle pappilasta, jos\noisin pehtuoriksi ruvennut, mutt'en minä ottanut pestiä...\n\n-- Voan oishan siinä jo palakkoo ollu yhelle miehelle.\n\n-- Kaupungissa maksetaan puotirengille kaksin kolmin.\n\n-- Kaupunkiinko sulla on sitte tarkotus männä?\n\n-- En tieä ... ehkä mennään.\n\n-- Etkö sieltä jo kyllääsi soanna, kun olit kolomekkii vuotta.\n\n-- Ruununtyö on erittäin.\n\n-- Etköön ennee ruppeis toista satsia olemaan?\n\n-- Ei ole ennee pakko ruveta ... minä olen velvollisuuteni isänmaan\npalveluksessa jo täyttännä ... niin sanoi övestikin, kun heitin\nhyvästini, että numero kolme Heikkinen on nyt vapaa isänmaan\npalveluksesta...\n\n-- Vai niin sanoi ... se oli kolomen numerolla sinun huutos ... sit oot\nollunnai ensmäisiä miehiä.\n\n-- Ensimäisiä ... tässä on kellokin, joka annettiin mulle ampumisesta.\n\n-- Siinäpähän on...\n\n-- Ankkurikello?\n\n-- Ankkurikello.\n\nSitä mahtavuutta, jolla sanottiin tuo \"ankkurikello\"! Siinä äänessä\noli monellaiset vivahdukset. Se sanottiin sekä vähäisellä\nylenkatseella, jopa halveksienkin, kuin myöskin niin, että siitä kävi\nselville: \"totta kai ankkurikello!\" Ja kello vedettiin taskusta ja\nannettiin lautamiesten katsella. Mutta ketjun koukku oli kuitenkin\nnapinlävessä kiinni eikä sitä siitä irtautettu. Ja mikä ylevä\nvälinpitämättömyys piirteissä, kun entinen asevelvollinen istui selkä\nkenossa ja seurasi silmillään kahta puhetoveriaan. Taulut ja \"pujetit\"\ntarkasteltiin samalla tarkkuudella ja sitten katsottiin vielä\nperäimet.\n\n-- Eikö tuota pantane jo taskuun, sanoi sitten kellon omistaja.\n\n-- Pannaan, pannaan, mutt' mittees siihen on tuohon kuoreen\n\"ravvierattu\"?\n\n-- Siinä on Hänen Majesteettinsa Keisarin nimi.\n\n-- Elä valehtele...\n\n-- No, ettäkö ossoo lukkee, vaikka ootte lautamiehiä?\n\n-- Niinpähän on ... ettäkö oot tämän Keisarilta suanna?\n\n-- Minkätähen se ei o'o sitä soattanna soaha...\n\n-- Taiat sinä sitte olla hyväi ampuja?\n\n-- Toinen mies minä olin Lappeenrannan leirissä.\n\nEi hän siis ollutkaan mikään vähäinen mies, kun oli toinen mies\nampumisessa ja saanut Keisarilta kellon, ajattelin minä.\n\n-- Eiköön täältä laivasta soa olutta eli muuta maistamista ... minua\nniin kovasti janottais..\n\n-- Missä lie se kapteeni ... sillähän sitä on olutta kaupan...\n\nAsevelvollinen meni salonkiin, ja tuli sieltä vähän päästä ulos\nkapteenin kanssa, joka nähtävästi oli nukkunut. Tämä meni kokkaan ja\ntoi sieltä olutpullon. Mutta kun asevelvollinen sen huomasi, käski hän\ntuomaan pari kolme yhdellä tiellä. Kapteeni toi, ja kun masinisti,\njoka nukkui kokassa, rasvariivettä päänsä alla, oli herätetty,\nvetäytyivät kaikki neljä salonkiin ja painoivat oven tarkasti kiinni\njälkeensä. Josta minä päätin, ett'ei anniskelu kirkon rannassa\nkuitenkaan mahtanut olla aivan niin luvallista kuin minä ensiksi\nluulin.\n\n\n\n\nIII\n\nLAIVAMATKA.\n\n\nMissähän lienen siellä kirkkomaalla päiväpaisteessa loikoen kulutellut\naikaani siihen asti kuin kirkkomenot päättyivät ja tapulista\nvihdoinkin kuului kolme läppäystä suuren kellon laitaan...\n\nVaan sitä ennen oli jo hyvän ansaa pursunnut ihmisiä kirkosta ja\npaksua mustaa savua \"Wellamon\" piipusta.\n\nKirkonmäellä syntyi hälinä ja pauke kuin pienillä markkinoilla.\nHevosia valjastettiin, kärryjä ratisi pitkin maantietä pois kotiin\npäin ja pölyä kohosi kuin pilvenä. Rantaan kuitenkin riensivät\nuseimmat osavenheilleen, mutta suurin osa tuli \"Wellamoon\".\n\nKun tuli sinne, oli se sullottuna ukkoja, akkoja, voipyttyjä,\neväskontteja, tyttöjä ja poikia niin täyteen, että tuskin sopi päätään\nkääntämään. Ja siinä tungoksessa kuitenkin koneenkäyttäjä hyöriskeli,\nvoiteli ja panetti puita uuniin, tuon tuostakin huudatellen. Eikä\nainoastaan kolme kertaa, niinkuin on tavallista, mutta aina vähä\nväliä, varmaankin puolikymmentä kertaa.\n\n-- Mitä ne noin yhtä mittaa sitä huudattavat? kysyin minä\nlähimäiseltäni.\n\n-- Taitaavat kiirehtiä sitä Hovin herroo, sain vastaukseksi.\n\nMinä vähän kummastelin tätä kaunista kansallista tapaa, jota en ollut\nvielä muualla Suomessa tavannut, mutta kysyin kuitenkin, mikä oikeus\nhänellä oli tuolla Hovin herralla odotuttaa itseään.\n\n-- Sillä on puolet tätä venettä, selitettiin minulle ja sitten\narveltiin hänen viipymisensä syyksi sitä, että oli niittokone tuotava\nkauppamiehestä laivaan.\n\nKun koneenkäyttäjä, joka näkyi olevan suurempi kapteeni kuin kapteeni\nitse, oli vielä jonkun aikaa kiukuissaan huudattanut konettaan ja\nodottanut herraa maan puolelta tulevaksi, saapui tämä vihdoin\nviimeinkin järven puolelta. Pitkin rantaa soudettiin suurta\nkirkkovenettä, jonka keskessä näkyi kummannäköinen, punaiseksi\nmaalattu härrykkä, ja perässä seisoi hattu kädessä ja hikeä otsaltaan\npyyhkien se usein mainittu hovin herra, jonka jo olin kirkonmäellä\nnähnyt. Kun venhe tuli likemmä, kuulin että oli aikomus saada punanen\nhärrykkä \"höyryyn\", mutta väen paljouden takia täytyi sen tyytyä\nkuitenkin siihen kunniaan, että sai tulla perässä siinä venheessään,\njohon jo oli sijoitettu. Laittelemista siinä oli kuitenkin kappaleen,\nennenkun saatiin rossit kiinnitetyiksi ja ennenkun herra itse oli\nperänpuolelta otettu höyryvenheeseen.\n\nKun kaikki oli onnellisesti suoritettu, päästiin vihdoinkin lähtemään\n\"hiljaan etes\", niinkuin kapteeni komensi, ja vähän päästä sitten\n\"täyttä kyytiä\".\n\nMinä häpeän, että nyt vasta olen päässyt varsinaisesti matkalle, mutta\nlohdutan itseäni kuitenkin sillä, että taival nyt katkeaa kymmenen\nhevosen voimalla. Höyryvenhe joka näkyy olevan hyvä-kulkuinen,\nkyyristyy kuin laukkaava hevonen, joka maha matalana kiitää eteenpäin.\nKahden puolen lakoilevat laineet kokan edessä, savua ja kipinöitä\npursuaa piipusta ja pistongit veivaavat semmoisella innolla kuin\nolisivat jo kauvan odottaneet tätä vapautuksensa hetkeä. Rannat jäävät\nvilisten jälelle eivätkä kauvan pysy kirkkovenheetkään rinnalla,\nvaikka koettavat parastaan.\n\nVaan ne ovatkin vanhan ajan kulkuneuvoja ja tässä viedään suomalaista\ntalonpoikaa kirkosta kotiinsa uuden ajan airoilla, joista ei vielä\nmuutama kymmenen vuotta takaperin ukoilla ollut aavistustakaan.\n\nNiin, koska tuli uusi aika puheeksi, niin saanen tässä höyryvenheen\nsuurta selkää kyntäessä ja jättäessään kirkonkylän kirkkoineen sinne\nniemeensä pienenemään, esittää muutamia mietteitä, jotka tulivat\nmieleeni istuessani siinä \"Wellamon\" kokassa. Minä näet ajattelin,\nettä jos viljelyksestä ja sivistyksestä eli yleensä sekä aineellisesta\nettä henkisestä edistyksestä meidän kansassamme voisi luoda jonkun\nkeskimääräisen kuvan, niin sopisi sellaiselle ehkä paraimmaksi\nmalliksi tuollainen kirkonkylä maaseudulla. Siinä on nähtävänä\nikäänkuin tulos meidän kultuuristamme semmoisena kuin se saataisiin,\njos kaupunkien sivistys ja kehitys laskettaisiin siihen sivistykseen\nja niihin tietoihin, jotka tavataan kaukaisimmassa korven mökissä --\n\nJa niinikään on samassa paikassa toteutunut kuva meidän aineellisesta\nviljelyksestämme, kulkuneuvoista, y.m. uuden ajan antamista eduista,\njoka syntyisi sekin siten, että verrattaisiin kaupunkien etuja ja\nmaaseudun puutteellisuuksia toisiinsa. Jos siis esim. mitä oppinein\nteologian professori liitettäisiin semmoiseen korven jätkään, joka ei\nole saanut kolmessakymmenessä vuodessa rippikouluaan suoritetuksi, ja\ntästä taikinasta muodostettaisiin uusi ihminen, jolle molemmat\nelementit ovat antaneet itsestänsä kaiken sisällyksensä, niin luulen,\nettä tästä uudesta ihmisestä tulisi pappi, joka näyttäisi melkein\nmaaseudun rovastin näköiseltä. Samaten saataisiin rikkaasta Helsingin\ntukkukauppiaasta, jolla on kauppatietoja ja kauppasivistystä Saksaa ja\nEnglantia myöten ja joka nauttii lain ja asetusten suojaa kehuen aina\nniitä noudattavansa, ja maata kuljeksivasta reppurista -- saataisiin\nnäistä sekoitus sellainen, että siitä syntyisi tuollainen\nkirkonkylässä asuva maakauppias, joka lain nojalla laukkuvenäläistä\nvainoo, mutta joka voikaupassaan saattaa käyttää vääriä mittoja ja\npitää luvatonta rommin ja oluen kauppaa. Taikka jos vielä kaikki\nmaailman tieteet lukenut filosofian professori ja ensimäisiin opin\nalkeisiin perehtynyt kiertokoulun opettaja lyötäisiin yhteen ahjoon\nsulamaan, niin en luulisi suuresti erehtyväni sanoessani, että näistä\ntakeista muodostuisi kansakoulun opettaja.\n\nSamanlainen olisi asian laita muillakin aloilla, esim.\nmaanviljelyksen. Siinäkin pitäisi luullakseni kirkonkylän edustaa\nkeskimääräistä tulosta Suomen eri maanviljelystavoista, nimittäin enin\nuudenaikaisista ja kaikkein alkuperäisimmistä. Ja mitä kulkuneuvoihin\ntulee, niin luulen että suurimman höyrylaivan ja pienimmän\nsoutuvenheen edut ja puutteet, pantuina yhteen vaikuttamaan,\ntuottaisivat lopulliseksi tuloksekseen tällaisen maaseutuhöyryn kuin\nesim. tämä \"Wellamo.\" Eli lyhyesti sanoen: suurin ja pienin edistys\neri aloilla meidän maassamme antaisi keskimäärin sellaisen edistyksen,\njoka on kirkonkylässä tavattavana.\n\nJotenka siis esim. tuo kirkonkylä, joka yhä enemmän on jäämäisillään\ntuonne auringon sumun peittoon, oikeastaan tulee mainita sekä meidän\nhenkisen että aineellisen elämän diagonaaliksi. Eikä suinkaan\nHelsinkiä tai muuta suurempaa kaupunkia. Siltä ainakin minusta\n/näyttää/, vaikka en sitä nyt tässä osaa numeroilla /toteen/ näyttää.\nVaan ehkä joku nuori maisteri ottaisi siitä kirjoittaakseen\nväitöskirjan tohtorin arvoa varten.\n\nMutta näitä miettiessäni oli jo saatu ensimäinen selkä kuletuksi ja\nvedet alkoivat vähitellen kaveta ikäänkuin sisämaahan tunkeakseen.\nKulettiin pieniä järviä, jokia ja salmia ja käytiin yhtä mittaa\nlaitureissa, joihin riputettiin pari kolme ihmistä kerrallaan. Yhteen\nahdettu elämä höyryvenheessä siitä vähän väljeni, niin että pääsi jo\nsääriäänkin oikomaan. Minä tein sen ja tarkastelin sitten maisemaa.\nOli kulettu pari tuntia ja kun kello oli kirkolta lähtiessä ollut 4:n\npaikoilla, kävi se nyt 6:tta. Oli siis tuollainen ihana sunnuntain\niltapäivä, joka on meidän maisemillemme niin omituinen. Päivä ei enää\npaahda, ainoastaan valaisee ja lämmittää. Vähäinenkin tuuli on jo\npaneutunut levolle ja kaikki mitä vaan rannoilla on, kuvastuu tyyneen\nveteen. Niittyiset rannat, tuuheat lehdot ja jonkun kivikkoniemen\nnenässä yksinäinen nuottakota ja sen takana pari vanhaa vääntynyttä\npetäjää. Ylettyvät talotkin vähän ylempää kuvastumaan veteen ja\nniitten mukana seuraa aina joukko lapsia, jotka rantatietä juoksevat\nalas rantaan nähdäkseen ohitse kulkevaa laivaa niin likeltä kuin\nsuinkin. Niityt ovat huolellisesti raivatuita, pellot näyttävät hyvin\nviljellyiltä, ja sarat eroavat suorin ojin tarkasti toisistaan.\nKaikesta näkyy, että kuletaan seudussa, joka ei lue itseään\nsydänmaahan. Minä huomautan tästä muutamalle miehelle, joka seisoo\nvieressäni ja hän sanoo, että \"onhan tämä tok' kaupunkia syömmoan\nsuhteen\". Ja sitten sanoo hän, että \"ei nämä talot tok oo vielä\nmittaan hovin rinnalla ... siellä se vasta emätalo on.\"\n\nKun minä toisen kerran kuulin tuota hovia mainittavan ja kun minulle\noli sanottu, että siinä sopisi olla yötä, niin vetäysin tuosta\nsalonkiin, jossa itsensä \"herran\" olisi pitänyt olla. Siellä hän\nolikin ja kun näki minut herrasmieheksi, niin esitteli itsensä\nruotsiksi ja mainitsi itsensä \"possessionaatiksi,\" niinkuin jo olin\narvellut kirkkomaalla hänet nähdessäni. Tätä pientä turhamaisuutta\nlukuunottamatta oli hän kuitenkin aika miellyttävä mies. Kun sai\nkuulla, että matkani veti hänen talonsa kautta, pyysi hän minua\ntekemään hyvin ja seisottumaan heille yöksi, lisäten, että kunhan\nsinne tullaan, niin ehkä siellä näyttää saattavan yönsä nukkua\nniinkuin muuallakin. Minä tietysti kiitin ja sanoin kuulleeni, että\nsiellä oli hänellä komea talo sydänmaassa.\n\n-- Onhan se, vaikka ei mitään erittäin, sanoi hän vähän siihen\nvivahtavalla tavalla kuin oli sanonut tuo ennen mainittu\nasevelvollinen ankkurikellostaan.\n\nMinä olisin ruvennut juttelemaan kaikellaista seudun maanviljelys- ynnä\nmuista asioista, mutta herralla olivat omat asiansa niin sydämmellä,\nettä puheet yhtä mittaa keskeytyivät. Venhe siellä perässä vaati hänen\nalituista huomiotaan.\n\n-- Varo sinä, Pekka, siellä perässä, ett'ei kipinät polta\nvehnäjauhosäkkiä! Pitäisi olla vielä yksi mies lisää tuonne\nvenheeseen...\n\nJa sitten oli asiaa joka toiselle miehelle tien varrella. Ei sitä\npysäyspaikka, jossa ei hän lähtenyt salongista ja huutanut nimeltään\nmilloin mitäkin rannalla olijaa. Milloin oli siellä joku Matti, jota\nkutsuttiin kasakaksi, milloin joku Taavetti, jonka piti tulla\nmaanantaina mökkinsä puolesta päivätöitä tekemään, milloin taas joku\nLiisa tai Mari, joilta tiedusteltiin eivätkö ottaisi piiaksi\nruvetaksensa.\n\nJa niiden tähden keskeytyi puhe vähä väliä, sikarin pätkä, joka\nlyhyytensä tähden jo aikoja sitten olisi joutanut piipunperän\npurijalle, sammui yhtä mittaa ja jäi viimein pöydän nurkalle, josta\nvähitellen koneen tärinästä vieryi yhä täperämmälle, pudoten siitä\nsitten likaiselle lattialle. Ei herrakaan pitkään aikaan joutanut\nsalongissa käymään, ja kun ei siellä muitakaan ollut, heittäysin\npitkäkseni penkille. Epämukavanlainen oli ollakseni ja pää minulla\ntutisi laivan liikkeestä kuin vanhalla ukolla.\n\nHuvikseni aloin tarkastella huonetta. Se oli parahiksi niin pitkä,\nettä juuri sovin sohvalla jalat suorana loikomaan. Ja muita\nhuonekaluja ei täällä ollut kuin pari kokoon käännettävää tuolia ja\npöytä. Tämän viimemainitun puhtaus oli alle keskimäärän. Puolet sen\npinnasta oli yhtenä ainoana olutlammikkona, ja toisessa puolessa\nkuljeskeli edestakaisin kaksi pulloa ja kolme lasia. Koneen jyskytys\npani ne liikkeelle, mutta muuten niiden kulku näytti olevan\njoidenkuiden minulle tuntemattomien luonnonlakien vaikutuksen\nalaisena. Toinen pulloista ja lasit olivat tyhjät, vaan toinen pullo\noli puolillaan olutta. Ja tämän ympäri nuo tyhjät kiertelivät. Milloin\ntulivat aivan likelle sitä, kilistivät sen kupeeseen ikäänkuin jotain\nanoakseen. Lasit varsinkin olivat yhtämittaa pullon kimpussa.\nHoukuttelivat ja houkuttelivat, mutta kun eivät mitään saaneet,\ntulivat niin kovasti kiihkoihinsa, että luulin niiden siihen paikkaan\nhalkeavan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi puolillaan oleva pullo\nheille virkkanut jotain vihaista ja vastenmielistä, koskapahan nämä\nlähtivät kuin yhteisestä päätöksestä mennä kalkuttamaan, aina pöydän\nlaitaan saakka. Mutta juuri kun olivat putoamaisillaan, kääntyivät\ntakaisin ja lähtivät yksissä tuumin taas täydempää toveriaan\nkosioimaan. Vaan silloin laiva vähän kallistihe, pöydällä olevasta\noluesta syntyi ankara luodevesi, joka tulvi yli toisenkin puolen\npöytää ja siihen tarttuivat sekä pullot että lasit, pääsemättä enää\npaikaltaan liikahtamaan.\n\nJonkun aikaa kun siinä olin antanut takaraivoni jyskyttää venheen\nlaitaa vasten, tuli taas ihmisiä salonkiin. Niitä oli kaksi tyttöä ja\nkaksi nuorta miestä, olivat nähtävästi naimakansaa, joita oli kirkossa\nkuulutettu. Tytöt istuutuivat penkille, vaan toinen pojista haki\nperäpuolelta kapteenin käsiinsä. Jonkun aikaa kuiskuttelivat he\nkeskenään ja katsoivat aina minuun. Mutta minä painoin silloin silmäni\nkiinni ja olin nukkuvinani. Sitten tuotiin olutta ja tarjottiin\ntytöille. Vähän kipristellen nämä sitä maistelivat ja sanoivat olevan\n\"pahhoo\". Mutta pojat ottivat suun täydeltä.\n\n-- Juokee työ, tytöt, olutta!\n\n-- Eipä tuo oo ies hyvän makuistakaan...\n\n-- Vai ei oo hyvän makuista ... jota tok särpää kuin sinukkata...\n\nKun pullo oli tyhjennetty, menivät tytöt ulos, mutta pojat kävivät\ntaas kolkuttamaan sitä ovea, joka vei perään kapteenin seisomasijalle\n...\n\n-- Kuulkeepas, kapteeni, eikö teilloo viinoo?\n\n-- Eijoo viinoo.\n\n-- No entäs konjakkia?\n\n-- Konjakkia on...\n\n-- Paljonko sitä putel maksaa...\n\n-- Ei anneta putelittain, vaan ryyppy maksaa 25 penniä.\n\n-- Otetaanko myö?\n\n-- No antoo tänne!\n\nJa kapteeni laski heille ryypyn kullekin ja kun se oli yhdellä\nsiemauksella tyhjennetty, antoi toinen pojista kapteenille markan ja\nkäski kaataa vielä toisen \"satsin\". Seisovilta jaloilta se sekin\nhaukattiin. Hipristelivät siinä miehet vähän aikaa suutaan ja\nkatsoivat toisiaan silmiin. Vaan silloin kaivoi kukkaronsa se, joka ei\nollut äsken maksanut ja sanoi:\n\n-- Koatoos häntä minunnii rätinkiin...\n\n-- En minä ennee juo, sanoi toinen.\n\n-- Juo pois!\n\n-- Voan jos männöö peähän?\n\n--Tämän vertainen ... (ja silloin he taas kallistivat) nyt ei mää\nkennenkään peähän ... pankoo vielä, kapteeni, yhet ryypyt.\n\n-- Elekee panna ... minä en ota...\n\n-- Etkö ota, jos minä tarjoan...\n\n-- En ota ... soat olla vissi siitä, ett'en minä ota.\n\n-- No, kun et ota...\n\nJa niin he poistuivat. Mutta en minä ollut kauvan yksinäni, ennenkun\ntaas tulee sisään viimeinen tarjooja ja ryyppää kapteenilta yhteen\nperään kolme ryyppyä. Minusta näytti, että hän jo hiukan horjahti\novesta mennessään. Mutta kun laiva laski ensimaiseen seisauspaikkaansa,\nnäin minä salongin ikkunasta saman miehen hyppäävän tasakäpälässä\nlaiturille, vaikka laiva oli vielä ainakin sylen päässä maasta. Ja\nlaiturille päästyään hän hyppäsi vielä kerran ilmaan, löi kahta\nkämmentään yhteen ja hihkasi niin, että seutu kajahti.\n\n-- Kuka se on tuo hurja? kuulin jonkun vaimonpuolen kysyvän.\n\n-- Sehän se on Hietapuron renki, vastattiin, -- jo on taas juonna ihtesä\nhumalaan...\n\n-- Jahah! sanoi samassa Hovin herran ääni takanani. Nyt se on tämä\ntaival lopussa...\n\n--Eikö tämä höyryvene kulje enää eteenpäin?\n\n-- Ei kulje, ei kulje ... huhhuh, kylläpä ovat tuota olutta tuohon\npöydälleen töhrineet ... niin, ei tämä kulje, mutta nyt tästä\nlähettäisiin venheellä ... ja jos teidän sopii ... ei meillä ole\nmitään erikoisempaa tarjottavana ... vanlig bondkost...\n\n-- Kiitoksia vaan...\n\n-- Niin no, jos sopii, niin lähdetään tästä veneeseen, jonkun tunnin\nperästä ollaan perillä ... minulla on hyvä vene ja riskit soutajat...\nmuiden veneiden edelle me ajetaan niin että hurahtaa...\n\nLähdettiin siitä sitten salongista ja kun olin suorittanut markan\nkyytirahaa kapteenille, astuttiin Hovin herran veneeseen.\n\n\n\n\nIV\n\nHOVI JA SEN HERRA.\n\n\nSoudettiin soukkaa jokea, sitten kaitaista järveä ja saavuttiin hovin\nrantaan. Jo ensi silmäyksellä näki, että oltiin vanhassa talossa.\nRannasta vei pihaan miellyttävä polku, kulkien pellon keskitse, jossa\nnuokkui kellahtava ruis. Kartano, johon kohottiin, oli vakavan ja\nrauhallisen näköinen, niinkuin vanhat herrastalot tavallisesti ovat.\nSuuria koivuja kasvoi puutarhassa ja niitten vieressä vielä suurempia\nhaapoja, joiden lehdet meidän lähestyessämme rupesivat lepattamaan\nikäänkuin meitä tervehtiäkseen. Tie kulki hyvin tehdyn aitauksen\nvartta, joka erotti puutarhan pelloista. Minä katsahdin sen yli ja\nnäin siellä täydessä kunnossaan olevan puutarhan herne-, papu- ja\nkaalipenkkeineen. Talossa on varmaankin nuoria neitosia, ajattelin,\nkun huomasin keskustassa kukkasia. Ja arveluni toteutuikin samassa,\nsillä herra huusi takanani:\n\n-- Terveisiä kirkosta, tytöt! Minä tuon teille vieraita.\n\n-- Kiitoksia, pappa, vastattiin iloisesti ja silloin vasta minä\nhuomasin, että kaksi valkoveristä olentoa nojasi vähän matkan päässä\nedessämme aitausta vastaan. Minä tietysti kohotin lakkiani ja siinä\nmeidät esitettiin aitauksen yli ilman muita mutkia.\n\n-- Onkos mammalla kahvi valmiina? kysyi herra ja kun tytöt olivat\nyhteen ääneen vastanneet olevan, niin katosivat he syreenipensaikkoon\nja me käännyimme samassa nurkan ympäri pihaan. Porstuata nähdessäni\nennätin tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että talo oli todellakin\nvankka ja että kaikki rakennukset olivat hyvässä järjestyksessä kukin\nlujittuneina tarkasti määrätylle paikalleen. Niinikään ennätin keksiä\nruokakellon porstuan päädystä ja siihen katsahtaissani saada suudelman\nsuurelta villakoiralta, joka oli heittää minut selälleen.\n\n-- Huut, Pontus! Se on vielä pentu!... Olkaa hyvä ja astukaa sisään.\n\n-- Minä olen vähän näin sopimattomassa asussa ... pieksuissa, ja...\n\n-- Vieläpä tässä nyt lankkisaappaita ja frakkeja sydänmaan keskessä...\n\n-- Vai sydänmaan keskessä ... ei nämä paikat siltä näytä.\n\nPorstuassa esitettiin minulle talon emäntä, hennonlainen nainen, jonka\npiirteet olivat hienon ja samalla vähän kärsivän näköiset. Hänen\ntervehdyksensä oli ystävällinen ja vaatimaton, mutta koko olennossa\noli silmiinpistävä ylimyksellinen arvokkaisuus. Sainkin sitten tietää,\nettä hän oli alkujaan aatelisneiti, joka oli saanut kasvatuksensa\nhienossa maailmassa.\n\nMinut vietiin suoraan saliin, joka näin sydänmaan saliksi oli komea\nkylläkin. Jänneniekka tuolit ja sohvat, sohvapöydät ja albumit. Ja\nsuuri joukko kukkia ikkunain edessä, joiden astiat oli asetettu\nkoivuisten ja honkaisten pölkkyjen päälle. Muutamassa nurkassa kasvoi\nkotimaan kataja ja toisessa tuuhea pienonen kuusi.\n\nTuskin olin ehtinyt istuutua, niin tulivat neitoset sisään ja\ntervehtivät minua uudelleen. Herra jätti minut kohta siihen naisten\nkanssa istumaan, sillä hänen piti toimittaa rannasta niittokone\npihaan. Jos hän ei ole katsomassa, niin pudottavat ne sen järveen.\nRouvakin meni taloutensa toimiin, luultavasti kahvia varustamaan ja\nminä jäin siis neitosten kanssa siihen istumaan.\n\nAsema on tavallisesti hyvin tukala, kun joutuu tuntemattomien\nneitosten seuraan, eikä sovi millään muotoa olla vaiti, mutta ei\nmyöskään ole mitään puhumista. Ja se on kahta tukalampaa, kun neitoset\npitävät herran velvollisuutena puhella, mutta omana oikeutenaan olla\nvaiti. Onneksi olivat nämä neitoset kuitenkin niin hyvin kasvatettuja,\nettä molempain tehtävät olivat muuttuneet. --\n\nNeitoset olivat erittäin puheliaita ja vielä enemmän kyseliäitä. Niin\nettä minä tulin heidän kanssa varsin oivallisesti toimeen, kun\nkysymyksetkään eivät juuri olleet kovin vaikeita. Minä sain muun\nmuassa vastata siihen, mistä minä tulin ja siihen, minne menin. Ja\nsitten siihen \"tykkäsinkö, että nämä seudut olivat kauniita,\" johon\ntietysti vastasin niin, että olin aivan ihastunut varsinkin tähän\npaikkaan. Ja moneen muuhun samanlaiseen kysymykseen minä annoin sen\nenempää miettimättä mielestäni aivan oikeat vastaukset. Sillä välin me\ntarkastelimme toisiamme, he minua ja minä heitä. Enkä minä tiedä,\nolinko minä heidän nähdäkseen jotenkuten naurettavan näköinen, mutta\nsiltä minusta näytti, että he vähä väliä olivat purskahtamaisillaan\nnauruun. Kun olen kuitenkin jo usein ennenkin huomannut, varsinkin\nmaaseudun neitosissa, samanlaisen selittämättömän taipumuksen, niin en\nhuolinut siitä loukkaantua. Varsinkin kun he sitten kohta\nehdottelivat, että tulisin heidän kanssaan puutarhaan, jossa piti\njuotaman kahvia. Sillä pappa tahtoi, että hänen kirkosta tultuaan aina\njuotaisiin lehtimajassa tuomen alla tulokahvit.\n\nEn rupea tässä kertomaan näistä neitosista tämän enempää. Ennenkun\nheidät jätän, täytyy minun kuitenkin saada sanotuksi, että ne olivat\nerittäin hyvin kasvatettuja tyttöjä, mikä näkyi siitäkin, että he\npitivät huolen siitä, että vieras pani kylliksi sokeria kahviinsa ja\nettä hän otti joka \"sorttia\" leipää; ja että he, vaikka olivatkin\nkäyneet \"rouvasväen koulun\" läpi, eivät talouden toimia ylenkatsoneet,\nvaan auttoivat äitiä kaikissa. He olivat /melkein/ toistensa näköiset\nja /aivan/ toistensa kokoiset ja pukuiset, hameet hienorantuista\npumpulikangasta.\n\nOli tuo oikea maalaiskuva siinä kahvia juodessa. Isä istuu keskellä\nkiikkulautaa, polttaa piippuaan, katsoo suoraan järvelle ja antaa\nohimennen määräyksiä rengeille, jotka tulevat kysymään, millekkä\nniitylle huomenna mennään heinään. Äiti vähän matkaa hänestä, kädet\nrinnan päällä ristissä, pujotettuina villaiseen liinaan, sillä\nhänellä on iltakosteudesta vähän kylmä. Ja tytöt, jotka hänen takanaan\näänettöminä istuvat ja kuuntelevat, mitä vanhemmat ihmiset\npuhuivat -- mutta tytöistähän minun ei pitänytkään enää kertoman. Olen\nkuitenkin siksi itserakas ollakseni varma siitä, että he odottivat,\nmilloin pappa ja mamma lakkaisivat ja he saisivat anastaa minut taas\nkokonaan. Mutta jos heillä oli sellaisia toiveita, niin jäivät ne nyt\nainakin tällä kertaa toteutumatta, sillä isä ehdotti, että mentäisiin\nvähän tiluksia katsomaan.\n\nHm! -- niin, no, tietysti täytyi sanoa, että oli hauska mennä tiluksia\nkatsomaan.\n\nMaanviljelijät hyvin mielellään näyttelevät talo jaan ja tavaroitaan.\nEikähän tuo kumma olekkaan, sillä mielelläänhän taiteilijakin kulettaa\nsinut taulunsa ääreen ja yhtä mielellään lukee sinulle kirjailija\nteoksiaan. Miks'ei sitten Hovin herrakin olisi saanut esittää\nnähtäväksesi ja ihmeteltäväksesi sitä, minkä oli sekasortoisesta\nraaka-aineesta luonut sopusointuisaksi kokonaiskuvaksi ja selittää,\nkuinka hän siinä oli menetellyt. Sillä onhan maanviljelijäkin\ntavallaan taideniekka. Neroa, mielikuvitusta, aistia ja kätevyyttä\ntarvitaan viljeltävän talon raatamisessa korven keskestä yhtä paljon\nkuin kiven kalkuttamisessa tai värien sekoituksessa.\n\nNiinkuin jo olin ensi silmäyksellä huomannut, oli kartano varsin hyvin\nrakennettu ja kaikki huoneet siinä asetetut juuri sille paikalle,\nmissä niiden tuli ollakin. Ensin olivat asuinhuoneet, antaen järvelle\npäin. Ne olivat yhdessä jaksossa niin herrasväen puoli kuin pirttikin,\nyhden katon alle pantuina eikä niitä eroittanut toisistaan kuin\nporstua.\n\n-- Ja niin sen pitää ollakin, huomautti herra, sillä palvelija on\ntalossa yhtä tarpeellinen kuin isäntäkin ja heidät tulee asettaa niin\nläheiseen yhteyteen kuin suinkin. Sitäpaitse huojentaa tämä heidän\nsilmälläpitoaan. Vastapäätä päärakennusta oli aittoja ja makasiineja,\njoiden takaa näkyi peltoja, peltojen perällä niittyjä ja sitten\njärviä, sillä talo oli isommassa niemessä.\n\nMutta näitä katasteltiin vaan sivumennen ja mentiin suoraa päätä\nnavettarakennusta kohti, joka oli suorassa kulmassa asuinrakennukseen\nja jonka nurkasta oli vain sata askelta pirtin nurkkaan. Navetta oli\nvähän muista huoneista ylempänä pienoisella ylänteellä ja sen harja\nkohosi korkeammalle kuin päärakennuksen katto. Se ikäänkuin hallitsi\nympäristöään ja oikeushan sillä olikin vaatia itselleen ensimäinen\nsija, kun oli kaiken muun talouden kannattaja ja keskipiste. Sillä oli\nsama paikka kuin rautatehtaan pajarakennuksella tai masuunalla,\njoidenka piiput aina näkyvät yli tehtaanhoitajan asunnon ja sattuvat\nennen silmään, olkoon tämä sitten kuinka komea tahansa. Sentähdenpä\nilmaantuukin mielestäni useissa uudemman ajan maanviljelijöissä hyvin\nluonnollinen aisti juuri siinä, että navetta tehdään arvonsa\nmukaisesti komea ja kauvaksi näkyvälle paikalle. Vasta se talo on\nmielestäni esteetisesti kaunis, jonka navetta paistaa pitkien matkojen\npäähän. Jota vastoin semmoinen talo, missä navettaa saa hakea jostain\nlikaisesta notkosta muiden rakennuksien takaa, vaikuttaa\nepäsointuisesti juuri sentähden, että pääasia on sysätty syrjään, ja\nettä siihen sillä tavalla tulee jotain keskentekoista ja vinoa.\n\nJulkeaksi kuin mikäkin temppeli oli hovinkin navetta rakennettu ja\nkansa, joka aina osaa antaa asioille ja esineille kuvaavat\nnimityksensä, puhuttelikin sitä keskuudessaan \"kirkoksi.\"\n\n-- Eikä se olekaan tuhmasti sanottu, selitti minulle herra, sillä sen\nminä sanon suoraan, vaikka siinä tulisinkin omaani kiittämään, että\ntämä minun navettani on yhtä hyvä ja tilava kuin monen pienen pitäjän\nkirkko.\n\nJa sitä en tarvinne huomauttaakaan, että herra tätä rakennustaan\nkernaammin näytteli kuin joku rovasti vasta rakennettua kirkkoaan.\nEnkä suuresti erehtyne sanoessani, että hän ainakin kuusi päivää\nviikossa eli tämän kirkkonsa uskossa. Jonkunmoisella kunnioituksella\nsitä minäkin katselin ja täytyy tunnustaakseni, että kuta enemmän sitä\nkatselin, sitä enemmän se rupesi minunkin silmissäni kirkolta\nnäyttämään. Sillä kivestä oli tämäkin rakennettu ja pitkän jyrkän\nkattonsa tähden se muistutti paljon noita vanhoja keskiajan kirkkoja,\njoita tavataan Hämeessä ja Etelä-Suomessa.\n\nIloinen ammunta ja rautakytkyitten kilske kuului meitä vastaamme\nnavetasta. Siellä kytkettiin parsiinsa lehmiä, jotka parhaallaan\nsaapuivat lypsettäviksi. Minä jo olin astumassa kynnyksen yli\nnavettaan, kun herra huusi minut takaisin. Sillä kaikki piti\nkatsottaman järjestyksessään. Eikä se katsottava tällä kertaa\nollutkaan vähäinen, kun oli pumppulaitos, joka nosti veden aina\njärvestä navetan porstuaan saakka.\n\n-- Tämä on erittäin \"fiffinen\" laitos, -- puhui hän ja alkoi keikuttaa\npumpun vipua. Lihavanläntä mies kun oli, rupesivat jo vesikarpalot\notsalta kihoamaan, mutta silloin kuului koriseva ääni pumpun sisästä\nja hanikasta tulla kohahti vettä sammioon. Vaan suunsa täydeltä\nsylkäistyään lakkasi hanikka jo samassa vettä antamasta.\n\n-- Ei oo kievarin sammiossa vettä! huudahti herra ja syöksyi\nulos. -- Olli hoi! Olli hoi! Juokse kievariin ja pumppaa vettä sammioon!\n\nOlliko lie ollut se, joka puhaltautui pirtin rappusilta laukkaan ja\nkatosi jonnekin huoneiden taakse.\n\n-- Odotetaan, sanoi herra, kyllä kohta saadaan vettä! -- Ja sitä\nodottaessa selitti hän minulle mikä tuo kievari oli. Ja niin sain\ntietää, että se oli huone, puolitiessä rantaan, ja että siinä\nhuoneessa oli samanlainen sammio, joka pumputtiin vettä täyteen\nsamalla tavalla kuin tämäkin sammio. Sillä muuten ei olisi vettä saatu\nnoin korkealle kohoamaan, kun luonnolakien avulla ei vettä saada\nimupumpulla nousemaan kuin vähä yli kahdenkymmenen jalan ja tämä\nnavettarakennus on neljättäkymmentä jalkaa veden pintaa korkeammalla.\nMutta kun vesi kievaripumpun ja tämän pumpun avulla kerran saadaan\ntähän sammioon, niin juoksee sitä tästä maanalaisia torvia myöten sekä\nkyökkiin että pirttiin että maitokammariin että talliin.\n\nJa selittäessään sitä hän taas alkoi vivun ponnessa nyökkäistä ja\nähkää.\n\n-- Kohta se kohahtaa ... kohta se kohahtaa ... äh, puh, Sojaa! Sojaa!\n\nJa vettä tuli, tuli torven täydeltä eikä kauvan kestänyt, ennenkun\nsammio oli puolillaan.\n\n-- Koettakaapa teki pumputa ... ei se ole raskas ollenkaan ... päin\nvastoin se on hyvin herkkä ... se on mitä herkimpiä pumppuja.\n\nMinä tietysti koettelin, mutta tinki minua naurattamaan, kun\najattelin, että samalla tavalla kuin minä tässä nyökkäsen, samalla\ntavalla siellä kievarissa joku Olli nyökkäsee.\n\n-- No, jo riittää. Semmoinen laitos se on tämä. Ja eikö ole tämä\nhelkkunan mukava. Hevosen ja miehen aika tämän kautta säästyy hyvinkin\nja sitten tästä saapi veden niinkuin jo sanoin vaikka mihin\njuoksemaan.\n\nEn tarvinne mainitakaan, että minä myönsin kaiken sen, minkä näin,\nerinomaisen mukavaksi ja nerokkaaksi.\n\nJa sitten vasta me menimme navettaan. Se oli sisästä yhtä juhlallinen\nkuin päältäpäinkin nähden. Katto oli korkealla, ikkunat suuret ja koko\nhuone siitä syystä valoisa ja iloinen. Parret oli rakennettu kahteen\npitkään riviin, joiden välissä oli n. s. pöytä, johon heitettiin rehu\nelukkain eteen pöydälle juoksevasta heinähäkistä. Ainoastaan muuan\nkaidepuu erotti parressaan seisovat lehmät toisistaan, niin että ne\nvoivat aivan hyvin sen ylitse ja alitse nähdä, jopa nuoleksiakin\ntoisiansa.\n\n-- Eikö ne tingi puskemaan tuossa toisiaan? kysyin.\n\n-- Niin sen luulisi, mutta eikös mitä. Lehmä rakastaa seuraa ja sen\nkauttahan ne juuri pysyy lauhkeina ja sävyisinä, kun saavat siinä\nsyöntinsä lomalla toisiaan katsoa maurottaa. Jota vastoin, jos ne\npidetään pimeässä navetassa ja eroitetaan toisistaan hirsistä\nsalvetuilla parsilla, niistä tulee äkäisiä ja pelkureita.\n\nIloisen ja vilkkaan näköisiä olivatkin kaikki lehmät, jotka nyt siinä\nseisoivat kukin parressaan, yhtämittaista hiljaista yninätä pitäen,\nanoessaan palaa hoitajiltaan. Näitä oli vaan kolme ja näytti niillä\nolevan työtä tarpeeksi palotellessaan ja lypsäessään yli\nviidenkymmenen pään suuruista karjaa. Vaan reippaasti kävi heiltä\nsiinä kuitenkin askareen teko eikä kauvan kestänyt, ennenkun aina\nkeskellä lattiaa olevaan suureen korvoon kaadettiin vaahtoava\nkiulullinen lämmintä maitoa.\n\nNavetasta tultiin välittömästi talliin, joka oli saman katon alla kuin\nnavettakin ja yhtä siisti ja valoisa.\n\nPilttuita oli siellä toista kymmentä ja perimmäisestä hirnua hörhätti\nmeitä vastaan kiiltävän musta ori, kohottaen päänsä pilttuun\nlaiteelle. Herra meni sen eteen ja tarjosi sille sokuripalasen,\nniinkuin hän sanoi aina tallissa käydessään tekevänsä. Sillä lailla\ntulee hevosesta kesy ja se oppii isäntäänsä rakastamaan.\n\n-- Elukka pitää opettaa hyvyydellä ja ainoastaan poikkeustilassa\nkäyttää ruoskaa.\n\nJa sitä sanoessaan taputti hän orittaan kaulalle ja nimitteli häntä\nnimeltään. Kehoitti minuakin koettelemaan sen lautasta ja\ntunnustelemaan turpaa, joka oli \"sileä kuin sametin nukka.\"\n\nOriista päästyämme katsahdimme rekiliiteriin, johon tultiin suoraan\ntallista. Siellä aina kuuluttiin hevoset valjastettavan, joka oli\npaljon mukavampi täällä tehdä kuin ulkona kartanolla pyryssä ja\npakkasessa.\n\n-- Ja tästä ne on aina niin sukkelat pyöräyttää talliin.\n\nMinä luulin jo, että ulkohuoneiden tarkastus olisi loppunut, mutta\nsitä minun ei olisi pitänyt luulla, sillä \"yläsilta\" oli vielä\nkäymättä, vaan ei suinkaan tarkoitus sitä semmoiseksi jättää.\n\nMukavia kiertoportaita myöten sinne tallista kohottiin ja toden totta\nminä hämmästyin, kun aukeni eteeni siellä huone semmoinen, että päätä\nhuimenti. Yhtenä ainoana suurena salina oli koko navetan päällys ja\nniin siisti kuin puhtahin pirtti.\n\n-- Täällä saattaisi vaikka tanssiksi pistää, ihmettelin.\n\n-- Jottako täällä ei olekin sitten pistetty, jo toki montakin kertaa.\nMelkein joka vuosi täällä kauranleikkuutalkoossa tanssia lekutellaan.\n\n-- \"Ja siin' ei seinät hämmentele\", deklamoin minä.\n\nKeskelle tuota mahdottoman suurta luhtia oli ripustettu nuorakiikku ja\nsiihen sanoi herra kylän poikien aina sunnuntaisin kokoontuvan\ntyttöjänsä kiikuttelemaan.\n\n-- Vaimoni mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta minä ajattelen,\nettä parempi on, että ne kokoontuvat tänne kuin jonnekin muualle, niin\nei omain renkien ja piikojen tee mieli kylään juosta. -- On siinä\ntänäkin päivänä mahdettu heippasta, mutta nyt se joutaa taas viikoksi\nyöpuulleen. --\n\nJa sen sanottuaan nakkasi hän nuoran pohjukan ylös orrelle. Siitä\nläyskäyksestä säikähti sitten pääsky pesässään ja suikasi ulos. Ja kun\nsen johdosta tulin tarkastaneeksi kattoa, huomasin siellä näiden\nviehättävien lintujen pesiä toisen toisessaan kiinni.\n\n-- Kyllä tänne heiniä mahtuu, sanoi siinä sitten herra ja pyörähti\nkantapäillään, tehden kepillään kaaren ilmaan. Eikä muuta pihalatoa\ntarvitakaan, kun tänne ajaa niin heinänsä kuin olkensakin. Eikähän\ntämä vielä meidän nykyisistä rehuista tule puolilleenkaan, mutta hyvä\nse on suuri olemassa, kun on toivo saada niittyä lisääntymään. Ja\ntäältä ne on mukavia pudottaa sekä lehmille että hevosille.\n\n-- Se häkki aina ajetaan tänne ylös saakka?\n\n-- Niinhän se tehdään. Tuosta suuresta ovesta sisään vaan ... tulkaapa\nkatsomaan, maisteri.\n\nJa niin hän vei minut toiseen päähän yläsiltaa mahdottoman leveälle\nkaksois-ovelle, josta yhtä leveät, hiljalleen viettävät rappuset\nveivät alas maahan.\n\n-- Tästä ne häkit ajetaan sisään ... niin, ja tästä nyt näette melkein\nkaikki minun tilukseni.\n\nMutta minä olin jo ehtinyt kääntyä näköalaa katselemaan enkä pannut\nhuomiota hänen tiluksiinsa. Sillä todella olikin kaunis se, mikä siinä\neteeni aukeni. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja valoi viimeisillä\nsäteillään metsikköä tuolla ahon reunassa toisella puolen järven. Isot\npetäjät ikäänkuin tulessa paloivat ja aho hohti kuin kullattu kumpu.\nMutta se ei kestänyt kuin jonkun silmänräpäyksen, aurinko samassa\npyöri piiloon ja heitti pitkät hohtavat sädejuovat puolitiehen\ntaivasta. Vaan kauvan en minä saanut siinä antautua luonnon\nrunollisuutta nauttimaan, sillä vieressäni seisoi realisti, joka oli\nkokonaan muusta huvitettu, vaatien minutkin olemaan samasta asiasta\ninnostunut.\n\n-- Mitäs pidätte? kysyi hän.\n\n-- Kyllä se on harvinaisen kaunis auringonlasku, sanoin minä.\n\n-- Niin, mutta eikös siinä ole tuossa kaunis ruispeltokin? kysyi /hän/.\n\nOlin todellakin kuin pilvistä pudonnut, vaan samassa kuitenkin siksi\ntoinnuin, että ymmärsin asemani ja osasin myöntää, että ruispelto oli\nkaunis.\n\n-- Ja eikös siinä ole peltoa yhden talon tarpeeksi?\n\n-- Hyvin onkin. Ja kuinka paljon luulette siitä saavanne?\n\n-- Ei sitä tarkoilleen tiedä, vaan jos ovat hyvälähtöisiä, niin\nsaattaapa tulla parin sadan tynnörin paikoille.\n\n-- Jaa-a! ihmettelin minä ja kyllä se sen sietikin, sillä pelto oli\ntodellakin komea, eikä ainoastaan aineelliselta kannalta katsoen\nkomea, mutta minun silmäni katsellessa vielä enemmän taiteelliselta.\nSiellä se ulottui aaltomaisena lakeutena useita satoja kyynäriä\nmelkein meidän jalkojemme alta aina rantaan saakka, jossa sitä\nrajoitti tuuheata lehtipuuta kasvava piennar. Ja miellyttävän\nvaikutuksen tekivät siinä siellä täällä kohoavat kivirauniot, joiden\nlomassa kasvavat viheriät vaarainpensaat kuvautuivat tarkasti\nkellahtavaa ruisvainiota vastaan.\n\n-- Se oli kaikki tuo paksuna metsänä, kun minä tulin tänne. Mutta minä\npanin miehet sinne kirveineen liehumaan, ja toiset kantoja juurimaan.\nEivät ne olisi alussa kehdanneet ja neuvoivat minun sitä kaskeksi\nhakkaamaan. Vaan mitäs minä kaskeksi. Olihan minun yhtä hyvä tehdä se\npelloksi ja ottaa siitä kaiken ikäni sato, kuin se että vaan kerran\ntahi pari. Ei se yhtenä vuonna tullut tehdyksi eikä kahtenakaan, mutta\nvuosi vuodelta minä ajoin metsän reunaa yhä edemmäksi, kunnes viimein\njärven ranta vastasi. Ja armosta minä vaan jätin tuonne pientareen\nrajaan muutamia puita seisomaan. Minulla on siinä kohden talonpojan\nkatsantokanta, että minä en suvaitse metsää taloni ympärillä, sillä\nminun mielestäni on kaunista se, kun on aukeata paljo ja peltonsa\nnäkee kaikille suunnille niinkuin tässäkin. Kun metsä loppui järveen\npäin, aloin minä sitä muualta ahdistella. Ja kun suo tuli eteen,\nmuokkasin minä suon ja aloin taas metsän reunaa työntää edelläni\nulommaksi. Tuossa sen näette, kun katsotte tänne maan puolelle.\n\nJa minä silmäsin ja silmäni seisattuivat katsomaan. Se osa peltoa,\njota äsken olimme katselleet ja joka oli navetan ja järven välillä,\noli vielä pienonen tilkka sen suhteen, mitä navetan takapuolella oli\ntehty. Ja hupaista oli tuota vainiota katsella ja nähdä siinä ihan\nkuin tuoreeltaan, mitenkä viljelys karkoittaa tieltään korven eli\nkuinka sivistyksen voima voittaa raakuuden vastarinnan.\n\nVaikka oli vielä jotenkin valoisa, oli kuitenkin jo ilta siksi\nhämärtänyt, ett'ei kaikkia yksityiskohtia tarkkaan eroittanut. Mutta\nsen kuitenkin huomasin, että etumaiset sarka-osat olivat siistiä,\nvakaantunutta peltoa, jossa kasvoi rehevä ohra. Tuonnempana kasvava\nkaura näytti olevan harvempaa ja kasvulleen huonompaa ja herra\nkertoikin, että se pelto tänä kesänä kasvoi ensimäistä satoaan. Tämän\ntakana oli kääntöauralla käännettyä nurmikkoa, joka mennä vuonna oli\nollut heinän kasvussa; ja vielä siitäkin taampana näkyi\nkylvöheinävainiota, joka ennen oli ollut vetelänä suona.\n\nKaikista näistä piti herra minulle pitkän ja asiallisen esitelmän,\nselittäen niiden kyntämisestä ja kylvämisestä ja osoittaen kepillään,\nmissä oli suuret viemäriojat ja missä muut pienemmät. Mutta ihan\nperimmäisenä pellon ja metsän välissä oli vielä iso aukea, josta näkyi\nhalkopinoja ja häämöitti kummallisia häkkyräimäisiä olentoja, joista\nen osannut ymmärtää, mitä ne oikein olivat. Ja vasta vähän aikaa\nkatseltuani huomasin, että ne olivat kantoja, jotka juurineen oli\nmaasta väännetty, ja heitetty nurin niskoin suuriin kokoihin.\nIltahämärässä ne näyttivät kammottavilta satasarvi-kummituksilta,\njotka olivat metsästä astuneet sitä vartioimaan. Vaan oikeastaan ne\nolivatkin korven kaatuneita sotilaita, jotka viljelyksen voimakas\nvalloittaja oli ijänikuisilta asuinsijoiltaan keikauttanut kumoon ja\nsäälimättä heittänyt töppöset taivasta kohti. Mutta korven reunassa\ntuolla seisoi vielä synkkänä ja uhkaavana lukematon joukko heidän\nveljiään, seisoi siellä mustaverisiä pitkiä kuusia ja jäntterävartisia\npetäjiä, jotka olivat toinen toiselleen vannoneet metsän itsenäisyyttä\npuolustavansa, vannoneet ennen siihen kaatuvansa kuin hiuskarvaakaan\nväistyvänsä. Ja kerran oli heidänkin kaatumisensa päivä, ehkä jo ensi\nsyksynä. Miehiä sinne silloin on heitä vastaan piennarta myöten kirves\nolalla asteleva, pian he saavuttavat korven reunan, terä vilkkaa,\nrunko paukkaa ja vihaisesti ravistelee vanha metsän ruhtinas tuuheata\ntukkaansa. Mutta vihamies on voimakkaampi, yhä suurenee juurella haava\nja lyhyt parahdus vain ilmoittaa vieressä seisovalle veljelle, että\nhänen vuoronsa on tullut.\n\nEi kuitenkaan ollut vielä tuo hetki tullut. Vielä seisoivat he siellä\nsyvälle maahansa juurtuneina, hautoen juuriensa välissä tälvellista\nroutaa, jota tuhoa tuottavana halla-usvana huokuivat yli vihannan\nvainion.\n\n-- Se se on se ikuinen hallanpesä tuo Suontaus-korpi ja routa ei sen\npovesta ole sulanut milloinkaan, sanoi herra, mutta jahka tässä ikää\nannetaan, niin kyllä se pengotaan ja eipähän mikään auta hallan\npaetessa, kun pannaan aurinko silmästä silmään paistamaan.\n\n-- Pappa! huudettiin yht'äkkiä heleällä neitosen äänellä ja minä näin\nyhden noista kahdesta seisovan kartanolla ja katsovan tännepäin.\n-- Tulkaa ruualle!\n\n-- Tullaan, tullaan, vastasi herra, ja sitten sitä mentiin syömään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeitän haastamatta ruuat ja ruokapuheetkin. En puhu ruuan jälkeen\nrappusilla istumisestakaan, joka kuitenkin usein on maata\nmatkustelevan nuorukaisen ihanimpia hetkiä sellaisessa talossa, jossa\non nuoria neitosia. Jäykkyys on silloin jo sulanut, kesä-illan\nhämäryys antaa ajatuksille vauhtia ja jokapäiväisimpienkin kasvojen\npiirteitä verhoaa silloin salaperäisyyden viehätys, jota niissä\nselvällä päivällä turhaan hakee. -- Ventovieraatkin tutustuvat tuossa\npian toisiinsa ja olisivat millä hetkellä hyvänsä valmiit juomaan\n\"sinun\"-maljan.\n\nMutta pappaa alkaa haukotuttaa ja hän ehdottaa mammalle, että\nmentäisiin maata. Sanotaan \"hyvää yötä\" ja ohjataan vieras\nyliskammariin, jossa hänelle on valmistettu vuode kahdesta\nhöyhenpatjasta ja pantu kynttilä, tulitikut ja vesilasi tuolille pään\npohjiin.\n\nVieras jää yksin ja alkaa riisuutua. Sitä tehdessään hän avaa ikkunan\nja nojautuu katsomaan ulos. Puutarha on siinä aivan hänen allaan ja\nkoivun lehdistä tuoksuu yökaste. Hän tarkastelee puutarhaa. Hämärätä\non, mutta hän huomaa valkoisen olennon väijyen hiipivän pitkin\nhiekkaista käytävää ja pujahtavan hernepenkkiin. Se on kissa. Siitä\nhän luo silmänsä ruispellon yli rantaan. Siellä on yksinäinen sauna ja\netempänä rannalla nuottakota. Niityllä syö hevonen ja silloin tällöin\nkalahtaa sen vaskinen kello. Usma kohoo järven pinnasta ja peittää\nsitä paikotelien. Kuuluu yksinäisen yökulkijan varovainen melonta.\nKaukana järven takana, jossain virstojen päässä mörisee härkä ja ammuu\ntuontuostakin intohimoisesti.\n\nVaan usma sakenee ja kosteus enenee! Vieraan käsivarsissa tuntuu vähän\nkylmältä. Hän sulkee akkunan. Kiipee sänkyynsä. Painuu syvälle\npehmeihin höyheniin.\n\nKuinka kaunis on maailma, kuinka ihana elämä! Mistä syystä? en\ntiedä -- se on vaan.\n\n\n\n\nKÄYNTI KOLILLA.\n\n\"Päivälehti\", 5 p:nä elok. 1892.\n\n\nKarjala on minulle tähän saakka ollut satujen maailma. Ei minulla ole\nollut siitä mitään muita kuvia kuin mitä innokkaat sen seutulaiset\novat luoneet eteeni Pielisestä, Höytiäisestä, Joensuusta ja\nKoitereesta. Sitäpaitse ovat muutamat nuoremmat taiteilijat siihen\nmäärin hurmaantuneet Venäjän Karjalaan, että he tuolla jossain\nKajaanin takana ovat viettäneet useampia kesiänsä ja sinne muitakin\nhoukutelleet.\n\nSe yhteinen Karjala-innostusko lienee tarttunut minuunkin, koska\nyhtäkkiä istuin Kuopiosta itäänpäin menevässä laivassa. Jostain oli\ntullut tietooni, että Pielisjärven rannalla ovat n. s. Kolin vuoret ja\nettä Karjalan luonto niissä nousee huippuunsa.\n\nKohta kun lähtee Juan-tehtaalta ajamaan Kaaville päin, muuttuukin\nluonto vivahduksiltaan toisellaiseksi kuin se on Kuopion seuduilla.\nMäet eivät kasva mäntypuuta niinkuin moniahtaalla Savossa, vaan\nkaikkein korkeimmatkin kukkulat ovat vihreätä lehtoa ja kivikoisia\nahoja. Se on kuin Karjalan lehtiporstua, jossa tämän kaskiviljelyksen\nkotimaan luonto näyttää ilmaantuvan äärimmilleen kehittyneenä.\nHauskana vaihteluna ja vastakohtana tälle melkein sydäntä etovalle\nhempeydelle siintävät kuitenkin idempää nuo korkeat kukkulat, joita\nkarjalainen kutsuu \"vaaroiksi\" ja jotka lienevät Karjalan maan\nvarsinaisimmat tuntomerkit.\n\nNiitä kohden me pyrimme Juukaan vievää maantietä myöten, joka on\nojentautunut melkein linjasuorana ruskeana viivana menemään vaaran\nhuipulta toiselle. Juuan ja Kaavin pitäjäin väliset suuret sydänmaat\nse halkasee kulkien pitkät matkat talottomia taipalia. Se on kuin\nmaatunutta lainehtivaa merta, jossa milloin vaipuu sen laaksoon,\nmilloin taas kimmahtaa sen kyömyiselle selälle, josta silloin joka\nkerta näkyvät yhä lähempänä edessä olevat vaarat.\n\nNiinkuin muita korkeampina majakoina siintää matkamme määrä, Kolin\nvuoriryhmä. Se on siellä suon tiettömän taipaleen takana, ainakin\npeninkulman verran Juuasta Joensuuhun menevältä maantieltä.\n\nAhmavaaran kylästä otamme oppaan saloiselle taipaleelle ja lähdemme\nmetsäpolun vietäväksi. Se on suloinen kävellä taas pitkästä ajasta\ntuollainen karjan ura, joka omien mielijohteittensa mukaan milloin\nkaareutuu ahon rinteelle, milloin pistäytyy sakeaan lepikkoon, milloin\nheitäksen kivisen metsäpuron poikki. Yhtäkkiä tulee järvi eteen ja\nlaineet loiskivat jyrkän kallion juuressa. Se on sydänmaan järvi,\nsoikea allas jyrkkien kaskettujen mäkien keskessä. Ei ole ainoatakaan\nasumusta näkyvissä tällä rannalla eikä venettä, millä voisi yli\npäästä. Mutta etäisen lahden pohjukassa kuultaa saarien lomitse mökin\nkatto ja oppaalla on omat keinonsa. Hän kerää risuja metsästä, kantaa\nne kallion päähän ja tekee tulen. Se on sovittu merkki ja kun savu on\naikansa tuprunnut ylös tyyneen ilmaan, kuuluu veden pintaa pitkin\ntapin kolkutusta ja saaren taitse soutaa hetken päästä vene esiin.\n\nToiselle rannalle tultua alkaa maa kohota Kolia kohti. Tie, jota nyt\nkuljemme läpi talojen pihain, läpi heilimoivain ruishuhtain, poikki\npoltettujen palojen ja ohitse vasta kaadettujen lehtokaskien, joissa\npihlaja vielä kukkii ja tuoksuu maahan kaatuneenakin ja joissa\npikkulapset kerppuja ja vastaksia taittelevat -- se on jo itsestäänkin\nihaninta, mitä kesäinen matkailija voi toivoa. Mutta sillä on vielä\ntaka-alana maisema, joka on yhtä mahtava kuin tämä tie on sievän soma\nja viehättävä.\n\nMe istumme Kolin vastaisella vaaralla erään veräjän päällä.\n\nKolissa on kolme yppylää niinkuin kamelin selässä, kaikki paljaita\navopäitä kallioita. Ne kohoavat yläpuolelle kaikkia muita lähellä\nolevia kukkuloita ja niiden rinteet paistavat parhaallaan täydessä\npaahtavan keskipäivän valossa. Siellä on juurella notkoja ja notkoisia\nlampia.\n\nLammista vähän ylempänä on talo ja taas vähän ylempänä toinen talo\npienten pellontilkareiden keskessä ja etäämpänä ahojen ja lehtojen\nympäröiminä. Metsä juovittelee siellä viljelyksien välissä ja katkeaa\nvähä väliä jyrkkään pykälään ahon reunassa. Koko rinne muodostuu\njuovikkaaksi kudokseksi, joka on levitetty kuin loimeksi vaaran kylkiä\npeittämään. Se on kuin elävä vaate, joka yhtä mittaa muuttelee\nmuotoaan auringon säteiden ja varjojen mukaan. Milloin helähtää se\nvaalean vihreäksi, milloin taas synkkenevät sen posket. On kuuma\nkeskipäivä, auer hehkuu hikevistä lehdoista, tuolla täällä poltetaan\nkaskia ja joskus tuikahtaa tulen liekkikin savun seasta. Ja se on tuo\neloisuus, tuo asutus, joka tekee tämän rinteen niin ihanaksi, että\nsitä uupumatta jaksaisi katsella kuinka kauvan tahansa. Puijon\nläheisyydestä tullen tulee sitä ehdottomasti tähän verranneeksi. Koli\nvoittaa vertailussa. Puijo on aina totinen, synkkä ja yksivakainen.\nSatoipa siihen tai paistoi, aina on se yhtä juhlallinen ja\nyksitoikkoinen. Koli sitä vastoin, vaikka korkeampi ja mahtavampi,\ntekee virkeän, aina muuttelevan vaikutuksen.\n\nSe näyttää olevan aivan lähellä tuossa edessämme ja taloihin tuolla\nsen rinteellä ei näyttäisi olevan matkaa kuin kerta liikkeelle\nlähtien. Mutta kun alamme mennä, on vielä monet talot sivuutettavat,\nmoneen alankoon painuttava ja monet notkot rämmittävät. Samassa on\nvuorenhuippukin kadonnut, kun sen rinnettä alamme kohota.\n\nLevähdetään talossa, joka on noin puolimatkassa vaaran laelta. Se on\nnoita pieniä karjalaisia taloja, jotka ovat käpristäytyneet jyrkän\nmäen kupeelle ja joiden paikan on määrännyt kallion kylestä lirisevä\nlähde. Rakennukset ovat supistetut niin vähiin kuin suinkin, sillä\nkarjalainen ei juuri viitsi rasittaa itseään liialla raatamisella.\nPienissä kivikko-pelloissa ja vielä kivisemmissä kaskissa on tarpeeksi\nvastustusvoimaa voitettavana /hänen/ työhalulleen. Kaksi pirttiä\nhänellä kuitenkin on ja niiden välissä porstuanpohja-kammari.\nVastapäätä porstuan ovea on pienonen navetta, sillä karja on pieni,\nnoin kymmenlehmäinen. Sen yhteydessä on katettu kuja, jonka ylisille\nvie hevosella ajettavat leveät raput. Että ollaan kivisellä\nmäkimaalla, sen osoittaa sekin, että suurin osa kujaa ja navettaa on\ntehty kivestä. Mutta ett'ei järvikään ole kaukana, sen voi arvata\nsiitä, että päreliisteiden päälle ja seinänrakoihin asetettujen\ntikkujen neniin on asetettu kaloja päiväpaisteessa kuivaamaan. Suuri\nPielinen onkin tuossa toisella puolen vaaran ja sen \"mujeet\" ovat\nkaukanakin kuuluisat.\n\nMutta Kolille! Sinne on talosta liki pari kilometriä melkein koko ajan\nkohoavaa metsäpolkua. Kahden puolen tietä kasvaa korkeaa heinikkoa,\nsillä vaikka asutus täällä on satain vuosien vanha ja vaikka monet\nsukupolvet ovat vaaran kylkiä kaskeamalla haaskanneet, ei se\nkuitenkaan ole vielä mehuaan menettänyt. Näyttää siltä kuin sen\nkivissä asuisi ainainen ruokamulta, joka siitä polttamalla murenee ja\nmuodostaa maan hedelmällisen maakerroksen.\n\nYhtäkkiä avautuu lehdon sisästä iso, ylenevä aukea ja sen ylipäässä on\nkohtisuorana kohoava kallio. Vaivoin sen juureen kiivettyämme\nnäyttäytyy se yhtä korkeaksi kuin tavallinen kolmikerroksinen\nkivirakennus. Sen alla on jääkylmä suon silmäke. Ja kun tulemme sen\nharjalle, niin seisotaan sileällä ukonkivisellä kalliolla kuin\nlasisella katolla. Siinä sitä sitten ollaan ja siinä se on sitten\nKolin kuuluisa näköala.\n\nEi tuo näköala kuitenkaan ole vielä saavuttanut sitä mainetta, minkä\nse ansaitsee.\n\n-- \"Ei mutta kylläpä --!\" huudahti toverini ja minä en voinut muuta kuin\npäätä nyökäyttämällä vahvistaa hänen ihastustaan.\n\nSillä kyllä se onkin sitä mitä se on, lajissaan ennen näkemätöntä.\n\nSuurten selkien niemissä näkyy luonto mielellään melskeitään pitäneen.\nPuijo on kohottanut harjansa Kallavedelle uhaksi ja Kolin vaarat ovat\nPielisjärven niemessä ja kulkevat pitkin sen rantaa pohjoisesta\netelään. Siltä kukkulalta millä seisomme näemme kolme vähän\nmatalampaa. Ja ne jakavat näköalan kahteen osaan. Toinen, vasemmalla\nkädellä oleva, on samanlainen kuin mikä oli äsken edessämme; erotus on\nvaan se, että se minkä äsken näimme Kolille, sen näemme nyt Kolilta.\nSiellä on samat kasket, ahot, palot, huuhdat ja talot.\n\nMaisema on vaan vähän matalampi, sillä Koli on korkeampi ja sen\nharjulle kuontuu siintämään kaukaisimmatkin vaarat. Niitä näkyy\nuseista pitäjistä, niiden kaikkien nimiä ei tiedäkään. Päivä paistaa\nnyt sinne edullisesti. Se sattuu talojen ikkunoihin ja panee ne\npeninkulmain päästä kimmeltämään. Se saa esille pienimmätkin\nmuodostukset maanpinnassa ja metsissä. Se kouhottelee lehmi- ja\nkaskisavut ihmeellisen selviksi ja kun se sattuu pieneen vaarojen\nväliseen metsälampiin, hehkuu tämä kuin sulava lyijy. Kuka niiden\nkaikkien vesien, järvien ja lampien nimiä tienneekään. Mutta opas\nnimittelee niitä mitä Herajärveksi, mitä Höytiäiseksi, mitä\nJeronjärveksi, mitä miksikin.\n\nTuota kaikkea katsellessa, hakiessa esiin aina uusia yksityiskohtia\ntästä \"mäkisestä lakeudesta\", joka melkein uuvuttaa moninaisuudellaan,\nmelkein rasittaa rikkaalla vaihtelullaan, on Kolin toinen näköala\naivan unohtunut.\n\nSinne kääntyy kuin viileyttä hakeakseen. Sillä se on totinen,\njuhlallinen ja yhtä vakava kuin edellinen on raskas. Se on\nluonteeltaan samanlainen kuin Puijon näköala. Siitä näkyy vain vettä\nja saaria ja synkkää havumetsäistä mannerta. Mutta nähdäksemme sen\nkaiken kerta katsomalla on meidän kohottava yksi pykälä ylemmä,\nkaikkein korkeimmalle Kolille. Sinne on vähän metsää ja vähän notkoa\nja sitten nousee sinne melkein pystysuora polku, jota myöten täytyy\npuitten oksien avulla kiivetä tuolle n.s. \"vanhalle Kolille\". Siitä\nkatsoen on edessämme koko peninkulmain pitkä Pielinen. Etelästä\nsiintävät Enon vaarat ja pohjoisesta kuultaa kukkuloita, jotka\nlienevät jossain Nurmeksen puolella Pielisen pohjoispäässä. Mutta\nitään päin kantaa silmä kaikista kauvimmas ja nuo metsäiset vuoret ne\nsanotaan olevan jo rajantakaisia, Venäjän puoleisia maailmoita.\n\nVaan itse Pielinen! Se lepää nyt siinä rauhallisena ja tyynenä. Siellä\nei näy pienintäkään liikettä, ei ainoatakaan asumusta ole sen\nrannoilla, ei yhtään venettä souda siellä alhaalla. Hyvin heikko\ntuulen henki saa liikkeelle pienen laineen, joka satojen saarien\nrannoilla kuitenkin kokonaan katoaa. Siinä on kuin suuri, autio\nerämaa, joka uinailee itsetiedotonna ja ummessa silmin. Eikä sieltä\nkuulu muuta kuin hiljainen, säännöllinen sohina, joka syntyy siitä,\nettä nuo pienet laineet toinen toisensa perästä murtuvat kivikoiseen\nrantaan Kolin juurella, jonka veden puolinen rinne melkein\nkohtisuorana putoo alas Pielisen helmaan.\n\n\n\n\n\n\nPIKIMMÄLTÄÄN VENÄJÄN-KARJALASSA.\n\nMUUTAMIA MATKAHAVAINNOITA.\n\n\n\n\nI\n\nPANKAKOSKI JA KALLIOLAHTI.\n\n\"Päivälehti\", syyskuun 13 p:nä 1892.\n\n\nPielisjärven kirkonkylä oli se paikka, mistä meidän oli määrä lähteä\nnousemaan Venäjän-Karjalaa kohti. Tämä kylä, jota voisi kutsua\nsuomalaisen viljelyksen viimeiseksi turvapaikaksi idässä, onkin tämän\nasemansa arvoinen. Se on laaja, hyvin viljelty suuri tasanko, jossa on\ntaloja kuin pienessä kaupungissa, muutamassa Pielisjärven ja\nLieksanjoen muodostamassa niemessä. Kaikki näyttää täällä niin\nrehevältä, että luulisi olevansa parhaalla Pohjanmaalla eikä karun\nKarjalan äärimmäisessä laidassa.\n\nMutta ei kauvan tarvitse itää kohti kulkea, ennenkun luonto muuttuu ja\nmuuttuu kokonaan. Ajettuamme suuren laajan sillan yli, jonka alatse\nVenäjältä tuleva ja monissa kymmenissä koskissa mylleröinyt vesi nyt\njo jotakuinkin rauhallisesti, vaikka vähän hermostuneesti virtaa,\ntulemme tiehaaraan, joka suurelta maantieltä kääntyy Pankakosken\ntehtaalle. Tämä tie on viimeinen ajotie ja jos ei kulkisikaan sitä\nedemmä, voisi jo saada käsityksen rajantakaisesta luonnosta. Siinä on\nvaan kuivaa kangasta ja surullista, pienipetäjäistä suota. Muuten on\nsekä tuo tie että maisema hyvin tuttua. Sen tapaisen tapaa näet\nkaikkialla, missä joku vesistö lähteitään lähetessään muodostaa koskia\nja synnyttää niihin tuon tähän asti varsinkin ylimäissä melkein ainoan\ntehdaslaitoksen: rautaruukin.\n\nSemmoinen on nytkin tulossa. Se näkyy siitä, että tielle on vedetty\nkuonaa soran sijasta ja että metsä on pientä ja ympäristö asumatonta.\nEikä aikaakaan, kun alkaa jo kohina kuulua, ja kun vähän vielä\najetaan, vilkkuvat jo vaahtopää aallot petäjikön sisästä.\n\nPankakoski on epäilemättä meidän mahtavimpia koskiamme. Putous on\nsiinä pitkä ja jyrkkä ja aalto kosken alajuoksussa niin kuohuinen\njämähtävä, ett'ei ole ajattelemistakaan siihen venheellä lähteä. Tähän\npäättyykin se venereitti, joka kaukaa Repolan pitäjästä alkaen tuo\ntänne saakka. Vasen ranta on jyrkkä, suora törmä, oikea on matalampi\nja siinä on tehdas, jonka valssissa pääasiallisesti rautalankaa\nvalmistettanee. Nyt siinä kuitenkin seisoo melkein kaikki liike.\nSuuret sulatusuunit ovat kylmillään, pitkät ja paksut piiput eivät\nanna savua. Ainoastaan muuan sirkkelisaha pienenteli halkoja ja sen\nräikeä, vähä väliä uudistuva säräys kuului kosken äänenkin läpi.\nVaelsimme pajasta pajaan. Vasarat nukkuivat tukiensa varassa ja\nmuistuttivat leukaa, joka haukotellessaan on mennyt sijoiltaan.\nAinoastaan muuan käsiseppä kalkutteli yksinään joitain pieniä,\ntilapäisiä takeita. Muut missä lienevät olleet, eikä ollut tehtaan\nomistajakaan kotona. Tuntui niin omituiselta tuo seisaus paikalla,\njossa luonnon voimat ikäänkuin yllyttämällä yllyttävät ihmistä\npysymään mukana.\n\nNiinkuin sanoin loppuu rattailla kulettava tie tehtaalle. Vielä sitä\nsentään oli muuan puoli kilometriä eteenpäin tehtaan lastauspaikalle,\nyläpuolelle kosken. Tähän kokoontuvat kaikki tehtaan halko- ja\nhiilivarat pitkiin pinoihin, ja suuriin kokoihin on siihen keräytynyt\nvenheistä heitettyä malmia, joka on muodostanut maan mustanruskeaksi\nkovaksi kamaraksi. Maalle on vedetty isoja lotjia ja toisia\nsamanlaisia on järvessä, vettä puolillaan. Ihmisiä täällä ei näy muita\nkuin joitain lapsia, jotka ovat juosseet alas rantaan.\n\nAstumme venheeseen ja lähdemme soutamaan valkamasta. Näköala ja\nympäristömme ei ole juuri ilahuttavimpia. Joki, jota alamme kulkea, on\nleveänlainen, se on tulvillaan ja ikäänkuin läkähtymäisillään\nvesisateista. Rannat ovat matalata suota ja näyttää siltä kuin se\naivan ikään olisi ollut veden alla ja yhtenä järvenä joen kanssa.\nSuolla kasvaa kuitenkin petäjikköä, joka on niin hoikkaa ja pitkää\nkuin palmumetsä. Joen niskassa tapaamme tukkilautan ja ponttuun\nmiehineen. Ne ovat tulleet alas rajan takaa, aina Repolan pitäjästä.\nJa sitähän todistaa sekin, että ponttuun ohi kulkiessamme siitä\nhajahtaa tuo Venäjän nahkan tuttu tököttivoide.\n\nJärvi, johon tulemme, on Pankajärvi, ja luonto sen ympärillä on yhtä\nkarua kuin jokivarrellakin. Pitkät matalat lahdet muuttuvat soiksi ja\njatkuvat alavana korpena niin kauvas, kunnes viimein nousee joku\nkaukainen vaara niinkuin korkea saari metsäjärvestä. Sinne on\nviljelyskin kiivennyt kuivana ja sulana pysyäkseen. Sieltä näkyy\ntaloja, ahoja, kaskia ja peltoja. Järven rannoilla ei näy mitään\nasutusta. Ne ovat kovat ja sulkeutuneet. Siinä, missä ei ole suota, on\nkivikkoa ja petäjikköä, joka kääkkyräisenä kasvaa melkein veden\npartaasta. Saarissakin on kasvullisuus sama. Varsinkin savolaisen\nsilmässä, joka on tottunut suurienkin järviensä rannoilla näkemään\nluonnon niittyjä ja viljelystä, syntyy säälin sekainen kaipuu. Ainoa,\nmitä tämä järvi tuntuu antavan, on malmi. Sitä nostetaan yhä ja sen\nhaavimamiehiä näkyy nytkin ahertamassa siellä täällä ponttuitten\npäällä. Se on raskasta työtä ja alakuloinen nostomies tuskin katsahtaa\nmeihin ohi mennesssämme.\n\nYksi ainoa viljelyspaikka sattuu tiellemme. Se on Kalliolahden talo\nPankajarven itäisellä rannalla ja siihen päättyy venematkamme,\nkestettyään noin puolitoista tuntia. Pitkä Lieksanjoki tekee näet\ntässä suuren polven pois matkamme suunnasta ja muuttuu siellä hyvin\nkoskiseksi, jonka vuoksi kaikki matkamiehet oijustavat tästä lähtien\njalkasin.\n\nTalo, jonka pihaan nousemme, on niin sanoakseni ensimäinen aavistus\nrajantakaisista taloista.\n\n\n\nSe on aution järven rannalla ainoa meidän huomaamamme asumus. Tuntuu\nheti, että tästä se nyt jo oikea sydänmaan taival alkaa. Siihen\nvaikuttaa varsinkin pirtti, joka on täydellinen perikuva vanhasta\nsavutuvasta.\n\nIkkunat siinä ensiksikin ovat vain noin puolen kyynärän suuruiset\nneliöt ja nähtävästi tehdyt siihen aikaan kun lasi vielä oli kallista\nylellisyystavaraa. Vaikka tupa onkin tavallisen suuri, on ikkunoita\nvaan neljä, kaksi pöydänpäänurkassa hyvin lähellä toisiaan ja toiset\nkaksi samallaista karsinanurkassa. Se, että ikkunat olivat näin\nlähekkäin, teki, että tuvassa olivat ainoastaan nuo kaksi nurkkaa\nvalaistut ja muu pirtti pitkine mustine seinineen melkein hämärässä.\nOmassa nurkassaan seisoi sitten suuri uuni, lajiaan huomiota\nansaitseva. Se oli tehty yläpuoli kivestä ja pankko puusta. Samalla\nteki uuni myöskin kuopankaton virkaa, sillä sen kupeella olevasta\nlaatikosta meni raput sillan alle, jossa kuuluttiin säilytettävän\nperunoita y. m. tarpeita.\n\nTuo komero muistutti mieleen vanhoja tarinoita sota- ja vainovuosilta,\njolloin -- ainakin Topeliuksen mukaan -- takaa-ajetut karkulaiset\npakenivat sillan alle ja siellä piilottelivat. Tietysti ei myöskään\npuuttunut noita tavallisia yhdestä paksusta pölkystä tehtyjä portaita.\nUunin päällä, katossa ja porstuan orsilla oli sitten joukko\nkaikellaista vanhaa talon kalua, puusta ja tuohesta tehtyjä astioita,\njotka kaikki niin hyvin sopivat tähän ympäristöön. Kotona ei ollut\nmuuta väkeä kuin piikatyttö, jonka pajattava puhetapa ja lyhyt ruumis\nja hämmästyneet harrottavat silmät muistuttivat metsän alkuasukasta\nsemmoisena kuin sitä tavallisesti kuvaillaan.\n\nTaipaleelle lähtiessämme herätti huomiotamme eräs kapine, joka sitten\nnäyttäytyi aivan omituiseksi ja välttämättömäksi tämmöisille\nmaantiettömille metsätaipalille. Se oli kesäreki, jonka jalakset ja\naisat olivat yhdestä puusta, aisat tavallisen pituiset, mutta jalakset\nniinkuin olisi tavallisesta reestä vain ensimäinen kaplasväli jälellä.\nTämän tämmöisen ajopelin valjastaa sydänmaalainen hevosensa jälkeen ja\najaa sillä niin hyvin kuin voi kuormiaan metsäteitä pitkin. Kankaita\nja kuivia maita sillä pääseekin aika hyvin ja jos ei olisi soita\nvastuksina, niin tuskin tuntuisi tien puute kesälläkään kovin\nrasittavalta.\n\nKalliolahdesta lähtevä jalkatie olikin samalla tämmöisellä reelläkin\najettava. Ja että sitä oli paljo ajettu, sen osoittivat jälet.\nOppaaltamme ja kantomieheltämme saimmekin tietää, että tästä muutama\nviikko sitten oli kulkenut suuri \"ruunun ransportti\". Siitä oli näet\nviety Venäjän puolelle suuri määrä kulijauhoja, jotka ensin tuotiin\nlaivalla Pielisjärvelle, siitä maitse Pankakoskelle, josta venheellä\nKalliolahden rantaan. Kalliolahdessa ne pantiin kesärekiin sillä\ntavalla vietäviksi noin peninkulman verran Ruunaan kylään, jossa ne\nvielä kerran lastattiin venheisiin ja Lieksanjoen koskia myöten\nnostettiin Lieksan järveen ja sitten soudettiin Repolan kirkolle.\n\nVaivaloisempia ja monimutkaisempia taipalia tuskin voi ajatella. Tuon\ntuostakin oli tiemme varrella hajonneita rekiä, ja kovia koskia myöten\non kuletus tietysti vieläkin hankalampaa. Mutta hätä pakottaa\nriehumaan, sillä rajan takana ei ole viljan saannista puhettakaan ja\nkaikki leipäaine täytyy kulettaa sinne Pietarista. Sieltä ne olivat\nnämäkin elot tulleet hätää lievittämään. Hirvittää kuitenkin melkein\nsanoakin, miten paljo leipä tämmöisten takuusten taa kuletettuna tulee\nmaksamaan. Se kuuluu näet nousseen 21 ruplaan säkki, ennenkun joutui\nRepolan kirkolle sen hinnan mukaan köyhien kesken jaettavaksi.\n\nKun tämä niin kallis vilja kuului olevan hätäapuviljaksi aijottua,\nniin syntyi itsestään kysymys, miksi ei sitä talven aikaan oltu tuotu,\njolloin kuletusmaksut tietysti olisivat suuresti alenneet. Suomen\npuolella eivät osanneet tuohon kysymykseen vastausta antaa, mutta\nrajan takana tiettiin siihen syy. Oli sitä viljaa valtion puolelta jo\nkelin aikaan lähetetty, ja sen viljan hinta ei ollut kuin 16 ruplaa\nsäkki. Se olisi riittänytkin Repolan köyhille ensi rekikeliin asti.\nMutta keväällä ilmaantui suuria tukkitöitä ja tukkiherrat saivat\njotenkuten sellaisilla keinoilla, jotka rajan takana hyvin tunnetaan,\nostetuksi sen viljan, mikä ei suinkaan ollut heille aijottu.\nMakasiinit olivat pian tyhjät ja nälkä ovella. Silloin ei auttanut muu\nkuin hankkia uutta viljaa, jonka kuletuskustannukset eivät tietysti\ntulleet muualta kuin köyhäin kukkaroista. Pitkin matkaamme meille\ntästä asiasta näin kerrottiin, kerrottiin ilman katkeruutta, niinkuin\nvälttämättömänä kovana onnena, joka usein tapahtuu, mutta jota ei voi\nauttaa. \"Ka, se oli sallittua -- oli niin sallittu.\"\n\nOli tätä samaa tietä muutamia vuosia sitten kulkenut toinenkin\ntransportti, joka oli hyvässä muistossa siinä talossa, mihin yövyimme\nmatkustettuamme noin peninkulman verran Pankakoskelta. Tuo yöpaikka\noli Naarajoen varrella olevan metsävahdin mökki ja näytti jotenkin\nvarakkaalta ja elävältä. Siinä oli hyvin puhelias emäntä, joka tiesi\nkertoa kaikenlaista niistä monista matkamiehistä, jotka tästä kesänsä\ntalvensa kulkevat Venäjälle ja sieltä takaisin. Niiden joukossa oli\nmonta tuttua miestä, jotka olivat käyneet talossa sadun- ja\nrunonkeräysmatkoillaan.\n\nMutta kaikista merkillisin oli eräs matkue, joka joku aika sitten oli\nkulkenut Petroskoin kuvernöörin kanssa.\n\nTämä suuri herra oli kerran tahtonut nähdä lääninsä laitapuoletkin.\nSitä varten hän oli ensin mennyt Pietariin ja sieltä kiertänyt\nJoensuun kautta Pielisjärvelle ja sitten pyrkinyt rajalle samaa tietä\nmitä me nyt. Kalliolahteen saakka oli häntä vastassa ollut\nkaikellaisia ylempiä ja alempia virkamiehiä, jotka kaikki ajoivat\nselkähevosella. Vaikka kuvernööri kuului olleenkin sotaväen kenraali,\nei hän uskaltanut huonoilla teillä nousta hevosen selkään. Kävelläkään\nei lihava mies jaksanut. Hän asettui kesärekeen, joka jalaksien päälle\nnuoritettujen tyynyjen avulla oli koetettu tehdä niin mukavaksi kuin\nsuinkin. Siinä hän istui, yksi mies ajoi rinnalla kulettaen hevosta ja\ntoinen kannatteli takaa rekeä niinkuin auraa, ett'ei se pääsisi\nkaatumaan. Ja sillä laillahan sitä sitten mennä könyttiin niinkuin\nparhaiten taidettiin.\n\nNäistä puhellessamme metsämiehen siistissä tuvassa oli jo tullut\niltamyöhä ja päätimme jäädä yöksi, kun meille vakuutettiin, että aivan\nhyvin ennättäisimme huomispäivänä matkamme ensimäiseen määrään, Lusman\nkylään suuren Tuulijärven rannalle. Syötiin makea maitokokkeli-illallinen\nja heittäyttiin pitkäksemme mukaville olkivuoteille.\n\n\n\n\nII\n\nERÄMAAN TAIVAL.\n\n\nEi pidetty kiirettä metsävahdin mökiltä lähdettäissä, kun Lusman\nkylään rajan takana ei kuulunut olevan matkaa enemmän kuin pari\npeninkulmaa, joka kyllä päivässä ennätettäisiin päättää. Saimme\noppaaksi ja kantajaksi talon emännän itsensä, joka jo kävi\nkuudettakymmentä. Epäilimme jaksaisiko hän, mutta eukko heitti\nkeikauttamalla selkäänsä ensin oman kannettavansa ja olisi sitten\nvielä tahtonut ottaa meidänkin reppumme. Eikä sittenkään olisi kuulema\ntullut sitä kuormaa minkä hän keruutörkyä tehdessään on tottunut\nkantamaan virstain päästä kaukaisilta soilta ja mäkien rinteiltä.\n\nHän oli muutenkin mukava toveri, hauskin koko matkalla. Kun oli päästy\npihasta lähtemään ja saatu haihdutetuksi sika, joka väkisinkin pyrki\nsyöttäjänsä jälkeen, valjasti eukko jalat alleen ja lensi edellämme\nkuin kuiva tuohikääry tuulessa. Meidän muka reippaiden miesten täytyi\njo kiellellä häntä, ett'ei sentään niin mennä, kun tässä ennättää\nvähemmälläkin. Silloin hän vähän hiljensi vauhtiaan ja antoi sen\nsijaan kielensä laulaa. Hän puhui siitä suuresta \"ruunun\nransportista\", puhui Petroskoin kuvernöörin matkasta, puhui omista\nelannoistaan ja muiden, kertoi karhujen kaatamista lehmistä, kun siltä\nja siltäkin mökiltä oli sinä ja sinäkin kesänä mennyt kaikki elämiset\nkontion häntään. Oli toki häneltä itseltään säilynyt kaatamatta, mutta\nmonta kertaa oli hän nähnyt elävän metsässä. Äskettäin olivat olleet\ntyttönsä kanssa marjassa. Silloin oli suon laidasta tullut kolme\nkarhua, emä kahden poikansa kanssa, ja \"siihen jäivät marjat, astiat,\nkun lähdettiin pakoon kursimaan!\"\n\nSiltä se näyttikin tämä taival kuin tässä olisi milloin hyvänsä\nsaattanut metsän isäntä perheineen vastaan astua. Maa oli milloin\nsuota, jonka yli kulettiin poikkitelaisia puita myöten, kahden puolen\nhyllyvä, pohjaton hete, milloin kangasta niin tasaista kuin kammarin\nlattiaa, jossa kasvoi koskematonta komeaa hongikkoa ja siellä täällä\nvilahteli pieni metsälammen pyörylä. Välistä, kun noustiin\nkallioiselle mäelle, ei sieltä näkynyt muuta kuin tätä yhtä ainoata\nrannatonta metsämerta, ainoastaan siellä täällä näkyi tällainen vähän\nylävämpi harjanne ja siitä nousevat ruskeat rungot.\n\nTie kuitenkin kohosi ja kun ruunun metsät loppuivat, ilmaantui\nlehtimetsää ja ahoja. Noustiin yhä ylemmä ja oltiin Ruunaan kylässä,\njoka on viimeinen kylänen kylä Suomen puolella. Talo, johon tultiin,\noli korkealla mäellä. Kaikkialla ympäröi sitä metsät ja ainoastaan\nidän puolella näkyi järvi, jonka toisella puolella jo kohosivat\nVenäjän puoleiset vaarat. Rakennustapa oli sokkeloista ja\nmonimutkaista, muistuttaen vähän sitä rakennustapaa, minkä sittemmin\ntapasimme Venäjän-Karjalassa. Vähän matkaa pihasta kasvoi\ntoistakymmentä tuuheata pihlajapensaikkoa, joista meille erityisesti\nhuomautettiin niinkuin jostain hyvin harvinaisesta ilmiöstä täällä\nhavupuiden luvatussa maassa. Ne tekivätkin minuun sen vaikutuksen kuin\nolisi niissä ollut jotain salaperäistä ja se omituinen ääni, jolla\nniitä mainittiin, johti mieleeni ajatuksen, että ehkä ne ovat joitain\njätteitä vanhain aikain pyhistä puista, vai olisivatko ne vain\nensimäisen kasken kaatajan jättämiä käen kukuntapuita.\n\nIsäntä lupautui meille saattomieheksi. Oli ensin kulettava venheellä\njärveä, sitten jokea, ja kun tuli ensimäinen koski, noustava maihin ja\nkäveltävä noin peninkulma, jolloin oltaisiin Lusman kylässä.\n\nRuunaan järvi on pitkä ja soikulainen. Se kulkee korkeiden vaarain\nvälissä ja eteläpäässä yhtyy siihen kaksi suurta Venäjältä tulevaa\njokea, toinen Tuulijärvestä, toinen sen takana olevasta Lieksan\njärvestä. Rannat ovat vielä kolkommat kuin Pankajärvessä. Me nousemme\nTuulijärveen vievää jokea. Vähä väliä on honkia kaatunut veteen.\nMuutaman ison hongan latvassa on tyhjä petolinnun pesä. Vesi on\nruskeaa kuin terva. Turhaan etsii silmä luhtaa joen rannalla, turhaan\nmitään muutakaan; tämä on täydellistä erämaata, jossa tuskin\nmilloinkaan tulee minkäänlaista viljelystä ilmaantumaan, ei ainakaan\nennen kuin soiset rannat ovat maatuneet. Ei kuulu kalojakaan, sillä\nvaikka meillä on uistin perässä viilettämässä, ei sitä nykäsekään.\n\nMutta yhtäkkiä ilmaantuu joen käänteessä talo. Se on metsävahdin\ntorppa, yksi noita pakollisia asumuksia korven keskessä. Mökin\nrannassa juoksee virta vihaisissa härän silmissä, sillä vähän matkaa\nylempänä on koski. Kun väkevää virtaa olisi vaikea soutaa ylös,\njätämme venheen tähän, nakkaamme reput selkään ja lähdemme jokivartta\nnousemaan. Jonkun kilometrin kulettuamme hyötyisää sekametsää, olemme\nAittokosken rannalla, josta on vain muutamia askeleita rajalle.\n\nAittokoski on suuri ja voimakas koski. Se kuohuu siinä aivan erikseen\nsynkän sydänmaan sisässä. Rannalle on kyllä kerran koetettu tehdä\nasumus, on siinä tupaa vähän ja vähän muitakin huoneita, kaikki\nkuitenkin hajoamaisillaan. Pihamaa ja pieni pelto ovat aivan\nheinittyneet. Entiseen aikaan kuului koskessa olleen myllykin, mutta\nkun ei täällä asti ollut kenelläkään mitään jauhattamista, niin hävisi\nse ja nyt siitä on koskessa vain vähän raunioita jälellä. Istuttiin\nkappaleen aikaa tässä ja annettiin veden kuohua silmäimme alla\nilta-auringon kullatessa valkeita aaltoja ja korkeaa lehtoista vaaraa\nvastakkaisella rannalla.\n\nSitten me muutamia kymmeniä askelia otettuamme seisoimme rajalla.\nTäytyy tunnustaa, että se hetki tuntui hiukan juhlalliselta. Joskus\nennen olin kuullut kerrottavan, että Suomen ja Venäjän raja on umpeen\nkasvamaisillaan. Miten lie ennen ollut, nyt se ainakin oli avattu ja\npuhdas puista kuin pellon sarka. Se kulki leveänä juovana niin\npitkälle kuin silmä kantoi halki äänettömän korven. Tuntui se melkein\nitsetietoiselta tehtävästään, niinkuin olisi tahtonut sanoa, että\ntässä minä olen ja tässä minä pysyn enkä mene kiusallakaan umpeen. Ja\nsiinä kai se on ja siinä kai se pysyykin, ja ell'ei siihen\n\"yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi\" istuteta korpikuusia kasvamaan,\nniin kestää varmaankin vuosisatoja, ennenkun se käy näkymättömäksi.\n\nOlemme kuulleet oppailtamme ja muiltakin pitkin matkaa, että olot ja\nelämä toisella puolen rajan kohtikään muuttuvat. Tottahan se tavallaan\nolikin. Matkustaja panee ensin huomioonsa tiesuhteet ja nämä olivat\nhetikohta erilaiset. Suomen puolella oli jalkatie leveätä ja\nverrannollisesti jotakuinkin hyvin hoidettua. Soiden yli oli asetettu\npoikkitelaisia pölkkyjä, joita pääsi melkein kuivin jaloin kulkemaan,\nja purojen poikki toi tavalliset maantieojasillat. Venäjän puolella\ntuskin ollenkaan erotti polkua, joka oli kaitainen ja mutkitteleva\nkuin karjan ura. Ja ensimäiselle suolle tultuamme ei siinä ollut muuta\nylimenon apua kuin kaksi kaltaista pitkospuuta, jotka upposivat\nnäkymättömiin jalan alla. Luultavasti oli tällaisen sillan insinööri\nkuitenkin katsonut työtään hyvinkin tyytyväisin silmin, kun hän\nmelkein jokaisen tämmöisen maahan kaatamansa puun tyveen oli lyönyt\npari venäläistä kirjainta, arvattavasti omat alkukirjaimensa. Sillä\nennen vanhaan ei kuulunut tällä tiellä, joka kuitenkin välittää\nhyvinkin vilkasta liikettä keski-Karjalan ja Repolan pitäjän välillä,\nolleen tämmöisiäkään ylipääsökeinoja. Eräs Repolasta kotoisin oleva\nvarakas pietarilainen kauppias oli kuitenkin testamentannut useita\nsatoja ruplia jalkasiltain tekemiseen ja määrännyt, että ne\nvetelimmille paikoille ovat tehtävät poikkitelaisista puista. Vaan\nrajan takaiset olotko lienevät olleet syynä siihen, että vaikka\nnykyiset sillat tuskin tulivat maksamaan kymmenissä ruplissa sen, mikä\noli sadoissa ollut tarkoitus, rahat kuitenkin kuluivat siihen niin,\nett'ei näy jääneen tähteeksi ylläpitovarojakaan.\n\nSaimme siis kulkea niinkuin parhaiten taisimme ja aina kuivalle maalle\ntultuamme istahtaa kivelle kaatamaan saappaistamme varsien yli\nhulahtanutta vettä.\n\nTien huonouden korvasi muuten yllin kyllä meitä ympäröivä luonto. En\nole sellaista maisemaa vielä eläissäni nähnyt. Oli niitä Suomen\npuolellakin ollut soita ja metsiä, mutta siihen mahtavuuteen kuin\ntäällä eivät ne missään kohonneet. Siihen vaikutti etupäässä se, että\nmetsät olivat kerrassaan koskemattomia. Kaitaisten suosalmekkeiden\nvälissä, jotka näkyivät kulkevan samaa suuntaa kuin vesistötkin eli\nluoteesta kaakkoon, ja suurien suojärvien ympärillä oli äärettömiä\nhietakankaita, joissa metsä oli mitä ihanteellisinta hongikkoa s.o.\nsellaista, joka ei ikipäivinä näy kirveen kolahdusta kuulleen. Suuret\nsuunnattomat petäjät olivat rauhoitettuina otuksina saaneet kasvaa\ntäällä nähtävästi siitä lähtien kuin Sampsa Pellervoinen\n\n  kylvi maita kyyhätteli,\n  kylvi maita, kylvi soita,\n  kylvi auhtoja ahoja,\n\nja kun hän\n\n  mäet kylvi männiköiksi,\n  kummut kylvi kuusikoiksi,\n  kankahat kanervikoiksi,\n  notkot nuoriksi vesoiksi.\n\nSiinä kävellessä näet johtui kuin itsestään Kalevala ja Kalevalan\naikuiset ajat mieleemme. Ja jos missään, niin täällä tuntui siltä kuin\nolisi joka puu ja kivi kätkenyt elävän olennon ja kuin olisivat\nhaltijat meitä metsän sisästä pilkistelleet. Sitä tunnetta kartutti\nvielä yhä enemmän kesäyön hämärä, joka saattaa kyllä olla viehättävä\nvesilläkin, mutta joka tällaisen synkän salon sisässä on aivan\nselittämättömän salaperäinen.\n\nKuljimme kulkemistamme. Jonkun ajan käveltyämme loppuivat suot ja\nkankaat ja tie alkoi kohota. Päästyämme suuremman selänteen rinteelle\nhämmästytti meitä yhtäkkiä omituinen näkö. Kohtasimme näet kasken,\nsuuren suunnattoman hakkion, jossa kaadetut puut olivat kaikki\nikihonkia. Vaikka puut olivat pitkällään, muodostivat oksat kuitenkin\nniin korkean ja sakean metsän, että täytyi kiivetä kivelle sen yli\nnähdäkseen. Yön hämärässä näytti se kuin tappotantereelta, johon\nsatoja urhoja oli kaatunut päällekkäin, pitkittäin ja poikittain,\nkädet, sääret ja aseet kamalassa sekasorrossa ja niin uhkaavissa\nasennoissa, että melkeinpä teki mieli pelottamaan.\n\nOmituinen ahdistus mielessä me taas vaelsimme eteenpäin. Sekin saattoi\nsydämmen vähän arasti sykkimään, kun oppaan sanan mukaan pian olisimme\nperillä Lusman kylässä suuren Tuulijärven rannalla. Tällaisen\ntaipaleen takana oleva matkamme määrä alkoi näyttää jonkinlaiselta\nsatumaiselta maailmalta, ja yhtäkkiä rupesi meitä arveluttamaan,\nmitenkä siellä otettaisiin vastaan, kun sinne saapuisimme, ja miten\nsiellä osaisi olla, kuin eleä. Ei kauvan kestänytkään, ennenkun puiden\nvälistä jo välkkyi veden pinta. Me kiinnitimme kulkuamme, tulimme\nmelkein juoksujalassa rantaan ja samassa loppui tie pieneen ruohoiseen\nniemeen.\n\nSiinä oli nyt Tuulijärvi edessämme enkä koskaan unohda sitä\nvaikutusta, minkä se teki. Laaja, tyyni ulappa oli hienon autereen\npeitossa. Me seisoimme siinä\n\n  nenässä utuisen niemen,\n  päässä saaren ternehisen,\n\nja yhä enemmän muinaisaikaiselta, yhä enemmän kalevalaiselta alkoi\nympäristömme tuntua. Ei muistettu ensi hetkellä huutaa venettäkään\npäästäksemme kylään, jonka talot vaan vähän häämöittivät toiselta\nrannalta muutaman niemen takaa.\n\nSamassa kuitenkin keksimme kaksi venettä järvellä nuottaa vetämässä,\noppaamme huhusi sinne, kylän koirat kuullessaan vieraita ääniä\nalkoivat ulvahdellen haukkua ja kohta tuli venekin meitä ottamaan ja\nvei meidät lahden poikki -- Venäjän Karjalaan.\n\n\n\n\nIII\n\nRIION PEKKA.\n\n\nSe muinaisaikain runollisuus, jonka mielikuvituksemme oli luonut\neteemme suurta saloa kulkiessamme ja tullessamme veden niemeen\nTuulijärven rannalle, haihtui melkein kohta kun pääsimme lahden yli\nLusman kylään. Rannalla kohosi komea punaseksi maalattu talo (ja\nvalkoset ikkunalaudat) -- aivan niinkuin paras herrastalo Suomessa.\nPellolla oli tuulimylly ja kun lähenimme rantalaituria, josta tie\nnäkyi vievän peltojen läpi pihaan, niin mitä näimme? Höyrypurren!\n\nHöyrypursi täällä, näiden taipalien takana? Niin se kuitenkin oli.\nPieni puinen höyrypursi, Varkaudessa tehty, siinä seisoi kuin\nseisoikin. Ja kun tulimme pihaan, olivat kaikki muutkin laitokset\nsopusoinnussa tämän kanssa.\n\nMe menimme suuren ulkoporstuan kautta pirttiin. Se oli avara ja\npuhdas, ikkunat suuret, lattiat, pöydät ja penkit maalatut. Pirtin\nperällä seisoi kookas, mahtavan näköinen mies. Hän otti meidät\nerinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan ja vei kohta\nporstuan toisella puolen olevaan salonkiinsa, joita oli kaksi\nhuonetta, sisustetut keinutuolien, sohvain, tapettien, uutimien ja\nkaikkien herrastalossa tavatta vain mukavuuksien kanssa.\n\nTalon isäntä oli nimeltään Peter Grigorieff eli Riion Pekka, joka on\nhänen suomalainen nimensä.\n\nHänenlaisiaan hyvinvoipia, tuuheapartaisia, isoäänisiä miehiä tapaa\nhyvin tiheään Suomen markkinoilla kauppaa tekemässä ja melkein joka\nhetki tulee niitä vastaan Pietarin kaduilla tai istuu niitä sen\nlukemattomissa traktiireissä teetä särpien. Olisi luullut hänet\ntäydelliseksi venäläiseksi, ell'ei hänen huuliltaan olisi helkkynyt\ntuo hauskalta kuuluva karjalankieli täynnä satu- ja kalevala-sanoja.\nEmmehän olleet tulleet juuri tämänlaisia taloja ja tämänlaisia\ntyyppejä hakemaan, mutta siitä huolimatta ei tuttavuutemme kummankin\nkanssa ollut hauskuuttaan vailla, sillä sekä talon että sen isännän\ntarina on palanen rajantakaisen maan tarinaa ja se kehitys ja edistys,\nmikä tällä paikalla tuli näkyviin, korkein aste, mihin siellä yleensä\non voitu kohota.\n\nRiion Pekka on epäilemättä kauppaan kärkkäiden kansalaistensa joukossa\nyksi etevimpiä. Tietysti on vaikea sanoa, millä tavalla sellaisissa\noloissa kuin missä hän ja hänen vertaisensa elävät, omaisuus kootaan.\nMutta että hänen aineelliselle kannalleen tullakseen tarvitaan\ntavallista suurempaa kauppaälyä, sen osoittaa se, että hän, vaikka\nalkujaan olikin ollut varaton talonpoika, kuitenkin oh ajanut\nvertaisistaan niin paljoa edelle, että heidän talonsa hänen talonsa\nrinnalla näyttävät kuin hökkeleiltä ja hän itse heidän suhteensa kuin\npikkuruhtinaalta.\n\nOnni ja äly olivat häntä alussa auttaneet saamaan pientä pääomaa. Kun\nmuutamia vuosia sitten karjalaiset kyläkunnat saivat oman maapalstan\nlohkaistuksi erilleen valtion yleistnaasta, lienee Riion Pekka\nkäyttänyt tilaisuutta tukkipuita myydäkseen, ennenkun siitä tuli\nkielto. Tällä tavalla alkuun päästyään pani hän heti rahansa siihen\nliikkeesen, jota hän nyt suurella menestyksellä harjoittaa.\n\nSamoin kuin niin monet muutkin vähän varakkaammat karjalaiset ostaa\nhän näet vuosittain suuret määrät tavaraa Pietarista ja palkkaa miehiä\nniitä kantamaan ympäri Suomea; itse hän tekee suuria kauppoja\nostamalla lintuja ja nahkoja sekä kaikilta Suomen markkinoilta, joilla\nhän talven pitkään matkustelee, että myöskin omalta paikkakunnaltaan,\njolle hän siten toimittaa hyvinkin arvokasta rahanansiota. Tuolla\ntavoin kootut tavarat sitten lähetetään Pietariin ja Sunkkuun ja\nmyydään siellä hyvällä voitolla. Näiden rahalähteiden lisänä on\nhänellä vielä kolme kauppapuotia, yksi Joensuussa, toinen kotonaan ja\nkolmas Repolan kirkolla.\n\nMonilta matkoiltaan Suomessa, josta on kotoisin hänen niinkuin\nkaikkien muidenkin karjalaisten varallisuus, on Riion Pekka tuonut\ntullessaan suomalaiset olotkin kotiinsa. Sekä sisällä että ulkona on\nsiinä melkein kokonaan suomalainen leima, tietysti kuitenkin osaksi\nsekoitettuna venäläisiinkin tapoihin. Niinpä oli esim. hänen vaimonsa,\nherttaisen ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, joka palveli meitä\nsydämmellisellä ja leppoisella kohteliaisuudella, puettuna aivan\nsuomalaiseen, savolaiseen malliin.\n\nSuomalaisesta vaikutuksesta pisti kuitenkin enin kaikista silmään\nRiion Pekan maanviljelys. Peltoja oli hänellä talonsa ympärillä\nuseampi tynnörinala ja lehmiä kuului olevan toista kymmentä, jota\nsikäläisiin oloihin nähden voisi sanoa miltei suurviljelykseksi. Tässä\ntoimessaan on hänellä hyvänä apuna tuo äsken mainittu höyrypursi,\njolla hän nopeasti kulettaa työväkensä milloin millekin puolelle tuota\nkolmea peninkulmaa pitkää ja peninkulmaa leveätä Tuulijärveä, jonka\nrannoilla olevilta soilta ja joiltakuilta luhdilta hän saa kerätä\nheinät karjalleen.\n\nTuollainen suuri hovi keskellä sydänmaata on tietysti mieluisa\nkäyntipaikka kaikille niille, jotka sielläpäin Suomen puolelta\nmatkustelevat. Melkein joka vuosi käy siellä Karjalan herroja karhun\nampumaretkillään. Arvokkaimpia käypäläisiä oli kuitenkin ollut pari\nvuotta sitten Lusmassa vieraillut Kuopion läänin kuvernööri. Emme\nolleet kauvan jutelleet isännän kanssa, ennenkun puhe kääntyi tähän\nkäyntiin. Sen johdosta tuli isäntämme myöskin kertoneeksi erään\nseikkailun, joka seuraavana talvena oli tapahtunut Kuopiossa ja jossa\nhän ja kuvernööri olivat päähenkilöitä.\n\nRiion Pekalle oli näet tullut Pietarista niin kiire lähtö Kuopion\nmarkkinoille, ett'ei hän ollut ehtinyt hankkia itselleen passia\nviranomaisilta. Mutta kun hän alkaa tehdä kauppaansa kaupungin\ntorilla, niin ilmaantuu sinne poliisi ja vaatii papereita. Kun niitä\nei ole, täytyy jättää kaupat kesken ja lähteä viskaaliin. Viskaali\nvaatii passia. Kun sitä ei ole, niin kysyy hän, eikö hänellä olisi\njotain tuttavaa, joka voisi taata, ett'ei hän ole mikään vaarallinen\nmies, joka kulkee luvattomilla retkillä. Olisihan niitä ollut Riion\nPekalla kauppalankoja paljonkin, mutta kun ne noin turhanpäiten häntä\nahdistelivat, niin pisti hänen päähänsä tehdä pieni kepponen. \"Eihän\nmiulla ouolla miehellä ole teällä muita kuin yks ainoa mies, ku milma\ntuntee, voan enhän mie tiejä, miten heän teille kelvannoo?\" -- \"Kuka se\nolisi, voithan sanoa edes sen, niin katsotaan sitten, mitä voidaan\ntehdä.\" -- \"Ka, käihän tuo meillä mennä kesänä kupernyöri, tuntenetteko\nhänet, mutta varmaan hän minut tuntee.\"\n\nViskaali vähän ällistyi, mutta ei ottanut vielä uskoakseen, ja lähetti\nhänet poliisin kanssa kuvernöörin luo. Siellä otettiin hänet avosylin\nvastaan, vietiin kuvernöörin omaan kammariin ja poliisi sai tehdä\nkunniaa porstuassa. Pekka selitti asiansa ja kuvernööri lupasi antaa\nviskaalille käskyn, ett'ei Riion Pekkaa saa ahdistaa, vaan saakoon hän\nvapaasti tehdä kauppojaan. Vaan tämä tahtoi paperia itselleenkin.\n\"Anna sie moaherra miulle oikea paperi\", pyysi hän, \"anna semmoinen\nkirja, jota mie soan näytteä kaikille siun rengilles, kun hyö ei milma\ntuntene kaikki ja ehkä vielä tulloot milma uuvelleen vangitshemaan ja\nminun täytynöö toas tulla siulla heille sanottamaan kuka mie oun. Niin\nettä anna sie miulle heijän jalkavaivoja säästäessäs, anna miulle se\npaperi omaan taskuuni.\"\n\nKuvernööri mietti vähän, repäsi sitten lehden taskukirjastaan ja\nkirjoitti siihen, että Riion Pekan pitää antaa rauhassa markkinoida\nmarkkinoitavansa missä ikänä hänen asiansa Suomen rajain sisällä sitä\nvaativat.\n\nJa apu siitä lähti. Joka kerta kun se poliisi, joka oli Riion Pekkaa\nvankina kuletellut, nyt kulki ohitse, niin nyökytti se jo kaukaa\npäätään ja teki kohdalle tultuaan kunniaa kuin sotamies upseerilleen.\n\n\"Ka, niinhän tuo miulle hyvästi käi sillä kertaa, voan ei tieä, missä\noltais kallihit tavarat, jos ei ois sattunut tuttu hyvä herra\napumiehekseni.\"\n\nSiitä johtui puhe itsestään laukkumiesten vaikeaan asemaan ja me\ntulimme kaikki siihen päätökseen, että kielto heidän kulkemisestaan\nolisi poistettava. Ja tuskinpa lienee ainoatakaan Venäjän-Karjalassa\nkulkenutta ja tämän maan oloja omin silmin nähnyttä, joka ei olisi\ntullut tähän samaan päätökseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViivyimme Riion Pekan hovissa seuraavan päivän puoliväliin, tultuamme\nsinne iltasella myöhään. Meitä kestittiin parhaalla mitä talo voi\ntarjota ja tarjoukset olivat kaikki suomalaiselle suulle soveltuvia,\nsillä isäntämme näytti kaikessa koettavan harrastaa sitä, että hänen\nelantonsa näyttäisi niin suomalaiselta kuin suinkin.\n\nMuissa taloissa, joissa pistäysimme, olivat olot tietysti paljoa\nyksinkertaisemmat. Huoneiden rakennustapa näissä varsinaisissa\ntalonpoikaispaikoissa erosi siinä kohden suomenpuolisista, että kaikki\nsuojat sekä ihmisten että elukkain olivat yhdessä jaksossa ja ikkunat\npienemmät kuin meillä. Tuvat olivat meikäläiseen tapaan sisustetut,\nmutta uloslämpiävät ja paljoa siistimmät. Sisustuskin oli muuten\nsamanlaista, paitse että pöytä ei ollut asetettu pitkin peräseinää,\nvaan poikittain. Mitä muuten omituiseen karjalaisuuteen tulee puvuissa\nja koristeissa, niin näytti siltä että se mikä ei ollut suomalaista,\nse oli venäläistä vaikutusta. Kotona kudotuista vaatteista ei näkynyt\nmuuta kuin kaikkein karkeimmat alusvaatteet, vaan kenties nekin olivat\nmeidän puolella valmistettuja ja sieltä ostettuja. Kaikki muut\nvaatteet samoin kuin niiden kuosikin olivat selvästi Venäjältä\ntuotuja. Venäläisiä karttuuneja näkyivät olevan miesten paremmat\npaidat ja kaikki naisten vaatteet. Ja mitä kuosiin tulee, niin oli\nmiehillä järjestään sellainen puku kuin minkä voi nähdä jokaisella\nlaukkuvenäläisellä s.o. nuttu oli yleismaailmallinen, housut leveähköt\nniinkuin venäläisillä on tapana ne pitää ja paita ulkopuolella\nliivien. Tuota pitkää kauhtanaa, johon Väinämöinen on kuvattu, ei\ntäällä näkynyt. Naisten puvut taas olivat venäläisiä kansallispukuja:\nhame pitkä, vyöhystä ihan lyhyt ja kaulasta syvälle avonainen. Siitä\npäättäen, että eräs nuorikko Tuulivaarassa kantoi tällaista pukua,\nvaikka olikin kotoisin kaukaa sisä-Karjalasta, luulisin että tuo puku\non karjalaisilla naisilla aivan yleinen ja ett'ei heillä käytännössä\ntätä nykyä siis sen ominaisempaa olekaan. Ja jotenkin luonnollistahan\nonkin, että puvun kuosi on lainattu sieltä, mistä puvun ainekin.\n\nVenäläisen vaikutuksen puheeksi tultua muistuu tässä mieleeni eräs sen\nvaikutuksen edustajoita, jonka tuttavuuden teimme Riion Pekan talossa.\nSiellä oli näet meidän ollessamme vieraana Repolan kansakoulun\nopettaja. Karjalassakin on kansakouluja, mutta tietysti kaikki\nvenäläisiä, opettaja oli ummikkovenäläinen, taitamatta sanaakaan\nniiden kieltä, joiden opettajaksi hän oli pantu. Hän puhui kyllä\nerilaisista opetustavoista, niinkuin havaintometoodista y.m.s., mutta\nkun tuli kysymys hänen antamansa opetuksen tuloksista, niin saatiin\nselville, että se supistui ainoastaan venäjänkielen opetukseen. Riion\nPekallakin oli ollut pikku poika tässä koulussa joitain lukukausia ja\nsanoi hänkin jo /joitakuita/ sanoja venäjänkieltä oppineensa. Vaimonsa\nja pienen lapsensa kanssa oli opettaja tullut kesävieraaksi Lusmaan.\nSiellä he kuitenkin haikailivat ja kävelivät kuin outojen seurassa\neikä keskustelut talonväen kanssa näyttäneet kovinkaan vilkkaasti\nsujuvan, sillä jos isäntä osasikin vähän venäjätä, ei se emännältä\ntuntunut juuri ollenkaan käyvän. Mutta vaikka opettajan vaikutus lie\nollutkin kuin pisara, joka kalliolle putoaa, niin eihän sentään tiedä,\nmillaisen loven se pisarakin kallioon kaivaa aikain kuluessa.\n\nMuita venäläisyyden edustajia emme tavanneet koko matkallamme. Kerran\nvuodessako täällä vaan käynee pappi ja toisen kerran metsäherra.\nJälkimäinen onkin kaikesta päättäen se, josta ollaan enin riippuvaisia\nja joka hallitsee sitä, mistä parhaat ruoka- ja muut tarpeet ovat\notettavat, nimittäin metsää. Hän se esittää ne asetukset, joita tuon\ntuostakin tulla tupsahtaa kuin salamoita kirkkaalta taivaalta ja jotka\nyhtäkkiä saattavat mitä likeisimmästi vaikuttaa asujanten talouteen.\n\nYksi semmoinen asetus oli tuo ennen mainitsemani kielto tukkipuiden\nmyymisestä. Kun tuli puheeksi tuo suuri, ikihongista kaadettu kaski,\njonka matkallamme olimme nähneet ja kun me kummastelimme, miksi nuo\njulmat puut poltettiin rangoiksi, kun niistä myymällä olisi voinut\nsaada kasken tuottaman sadon moninkertaisen hinnan, niin kerrottiin\nmeille asian selvittämiseksi seuraavaa.\n\nLiki viisi vuotta sitten olivat talonpojat täällä samoin kuin\nmuuallakin Karjalassa saaneet kutakin kyläkuntaa kohden palan\nperintömaata viljelläkseen. Tuo pala annettiin asianomaisia\nkuulusteltua ja nämä valitsivat siinä toivossa, että saisivat\nmenetellä maansa kanssa miten tahtoisivat, enimmäkseen tukkipuita\nkasvavia kangasmaita, jättäen viljelykseen sopivimmat vaarat sikseen.\nPian alettiinkin tukkikauppoja hieroa ja usein mainittu yritteliäs\nisäntämme oli jo pannut rahoja liikkeelle ostellen useilta\nkyläläisiltään heidän metsäosuutensa. Tällaisen toimen edullisuuden\noli huomannut myöskin eräs asianomainen metsäherra ja kerännyt ja\nsaanut hänkin valtakirjoja puiden omistajilta tarjoutuen heidän\nasiamiehekseen. Miesten mielet olivat kuitenkin pian kääntyneet ja he\nvaativat nimensä pois peläten jäävänsä liika vähälle osalle.\nSuuttuneena tästä lienee metsän herra yhtäkkiä ruvennut metsän\npalvelijaksi ja vaikuttanut siihen, että tuli julistus, joka kielsi\nkaikenlaisen metsäkaupan. Julistuksessa sanottiin kiellon syyksi se,\nettä metsät myyden pian häviäisivät ja niiden kanssa metsänriista.\nTalonpojat saisivat yhdellä kerralla liika paljon rahaa, tulisivat\nlaiskoiksi ja ylpeiksi eivätkä sitten viitsisikään enää tehdä työtä.\nKaikki ennen tehdytkin kaupat peruutettiin ja siihen päättyivät\nhaaveet pikaisen kulta-ajan koitosta, joka yhtäkkiä oli noussut\nsäteilemään köyhäin karjalaisten silmissä.\n\n\n\n\nIV\n\nTUULIVAARASSA.\n\n\"Päivälehti\", 6 p:nä lokak. 1892.\n\n\nYhtä hyvän hoidon kuin meille oli antanut Riion Pekka talossaan, yhtä\nhyvän hän meille antoi lähdönkin. Meillä oli näet määrä mennä\nTuulijärven pohjoispäässä olevaan Tuulivaaran kylään. Matkan saimme\nkulkea talon höyrypurrella.\n\nTuntui kerrassaan omituiselta lasketella höyryn voimalla tätä autiota\njärveä sen lukemattomien saarien lomitse, joissa ei näkynyt\nvivahdustakaan asutuksesta ja joka oudolle näytti sellaiselta\nsokkelolta, mistä ei mitenkään olisi voinut omin neuvoineen selvitä.\nSaattajana oli meillä Pekan kaksi poikaa, toinen perämiehenä, toinen\nkoneenkäyttäjänä. Olihan se meistä vähän nurinperäistä tällainen\nkulkeminen, mutta se hyvähän siitä oli, että säästyi aikaa. Ja\nennenkun osattiin ajatellakaan, niin huudahti jo toinen\nsaattajistamme: \"Tuolla on Tuulivaara!\"\n\nTuon kauniilta kajahtavan nimen, Tuulivaaran, johdostako lienen\nkuvaillut sen kauniiksi paikaksi. En siinä erehtynytkään, sillä kun\nkatsahdin eteeni, oli siellä vihreärantainen lahti, jonka pohjukassa\noli hauskan näköinen talo ja talon takana korkeanlainen lehtoinen mäen\nrinne peltoineen ja ahoineen. Kun olimme monta päivää vaeltaneet\nyksitoikkoista ruskeaa havumetsätaivalta, niin teki hyvää silmälle\ntämä hymyilevä vihreys.\n\nLahden pohjassa oleva talo oli huvittavampi kuin ne, mitkä olimme\nLusmassa nähneet. Ikkunat olivat pienet ja lautaluukuilla varustetut.\nPääty oli leveä ja katonrajassa olevan aukon edessä oli soma pieni\nparveke.\n\nTalon ympärillä oli paljon ulkohuoneita: aittoja, riihi y. m. ja vähän\nmatkaa niistä niemen nenässä pienonen kappelikirkko kuusikon keskessä.\n\nKaikesta päättäen oli talo varakas. Nousimme korkeille, katetuille\nrappusille eli kuistille. Siitä tultiin isoon porstuaan, jonka\ntoisella puolen oli erityinen kammari, toisella suuri pirtti. Pirtistä\nvei vielä uunin kupeelta ovi kammariinkin ja senkin kammarin takana\noli vielä kammari. Kaikissa niissä oli vanhoja kaappeja, ahdetut sekä\npäältä että sisältä täyteen kaikellaisia kapineita, nähtävästi\nenimmäkseen ostokalua ja romua.\n\nSe olikin tämä paikka vanhan rikkaan Sernin ukon entinen talo, jota\nnyt poika hallitsi. Ukko-vainaja oli ollut suuri turkiksien kauppias,\njoka melkein kuolemaansa saakka kolusi kaikki Suomen kaupungit ja\nmarkkinapaikat, joka viljeli kaskia ja keräsi suuren omaisuuden sekä\nahkeruudellaan että suurella tarkkuudellaan, joka meni niin pitkälle,\nettä hän pani pettua leipään, vaikka hinkalot olivat eloa täynnä.\nTämän vanhuksen perintöä sitä nyt Sernilässä sekä syötiin\nettä -- juotiin.\n\nKun tulimme pirttiin, seisoi siellä keskellä lattiaa äärettömän\nlihava, punaisen keltaiseen ja rinnasta avonaiseen hameeseen puettu\nemäntä. Hänen vieressään oli pitkä, mustaverinen mies, joka tarttui\nmeitä käteen kahdella kämmenellä ja toivotti meitä tervetulleiksi,\nvähän oudot värähdykset kasvoissaan. Luulin niiden ensin tulevan\nerinomaisesta ihastuksesta saada nähdä vieraita. Emme kuitenkaan\ntarvinneet kauvan istua peräkammarissa, jonne hän meidät vei, ennenkun\nnäimme, että hän oli -- humalassa.\n\nSeuraavalla hetkellä oli hän jo tuonut pullon viinaa pöytään ja pyysi\nsaada tarjota siitä meillekin ryypyn. Kun kielsimme, ei hän siitä\npahastunut sen enempää kuin että otti itse kolme pikarillista yhteen\nmenoon. Ja samassa alkoi hän jo kertoa itsestään.\n\n\"Pari kymmentä vuotta, sanoi hän, olen mie ollut viinaan mänövä. Mie\nen tie päiväkausiin muuta kuin pikaria kallistelen, en muuta kuin\nkallistelen ... näin ikään vaan... En syökään ... en kuin välistä\nvaan kuivaa kannikkaa purasen. Sentähden mie olenkin näin laihtunut ...\nei näissä käsissäkään ole enää muuta jälellä kuin luu ja nahka ...\ntietäähän sen, kun ei käy syönti... ei muuta kuin luu ja nahka,\nvaikk' olin ennen nuorra miessä ollessani niin lihava ja hyötyvä kuin\nsiekin (hän osoitti minua)... Vaan eikö vieraat haluttaisi ottaa\npientä paukkua matkan päälle ... eikö? ... no, ei sitten, ei sitten ...\nmie otan vähän väliä ... menee kaksi pulloa päivässä... Hohhoo! niin\non, niin on!\"\n\nKun meidät kohta kutsuttiin teetä juomaan toiseen huoneeseen,\nehdottelimme, että isäntäkin joisi lasin meidän toverinamme.\n\n\"Enhän mie saijua, mie otan paukun vieraiden kunniaksi ... kas niin ...\nvotka haraso ... se on minun ruoka ja juoma... Yhhyh! ... tahtoo\nvälistä vähän sisuksia korventaa ... tähän näin tekee kipeää\nsydänalaan ... pitää ottaa paukku, pitää ottaa paukku...\"\n\nSemmoisen isännän kanssa on helppo tulla toimeen, ei muuta kuin antaa\npuhua ja kuuntelee. Ja hän kertoi meille kaikki asiansa yhteen menoon.\n\n\"Mie kun olen näin viinaan mänövä, niin annoin kaiken hallituksen\nakalleni, että jos rahat olisivat minulla, niin ne hävittäisin. Mie en\ntaho muuta kuin antavat viinoa ... sitä ottelen päivät pitkät ja\nvälillä makailen... On meillä ottopoikakin ... se on nyt vaaralla\nlehtiä tekemässä ... ei ole ollut eukossa oman perillisen saajaa\"...\n-- \"Elähän sie nyt kaikkia asioitasi hoasta\", huomautti emäntä\n-- \"Olehan vait sie ... hoastan mitä hoastan ... ka, koa vieraille\nsaijua ... ettekö huoli ... no, no, ei pakoteta.\"\n\nKun olimme ensimäiset virvoitukset nauttineet, lähdimme tarkastelemaan\nhautuumaata ja kirkkoa. Isäntä oli kirkon vartija ja hän tietysti tuli\nsitä näyttämään. Mies parka oli jo siihen määrin voimansa menettänyt,\nettä tuskin jaksoi tulla mukana.\n\nKohteliaisuudesta meidän tietysti täytyi kulkea hänen mukanaan ja vähä\nväliä seisottua, kun hän veti henkeänsä.\n\nTuosta seurasta huolimatta teki kuitenkin tämä erämaan kappeli ja sitä\nympäröivä hautuumaa miellyttävän runollisen vaikutuksen. Kappeli oli\ntuskin heinäladon kokoinen, jaettuna kahteen osastoon. Ensimmäinen\nosasto oli pieni porstua, josta kaitaiset kiertoportaat veivät\nkellotorniin. Toinen osasto oli itse kirkko, peräseinällä pieni\nalttari ja sen tausta täynnä pyhimysten kuvia, joiden eteen oli\nasetettu suurempia ja pienempiä vahakynttilöitä sekä suuri joukko\nkaikellaista uhrikalua, niinkuin karttuunihuiveja, silkkinauhoja\ny.m.s. Lattiata oli kirkossa niin vähän, että siihen tuskin mahtui\nparikymmentä henkeä messua kuuntelemaan, silloinkun sen pitäjä jonkun\nkerran vuodessa tänne saapuu. Mahtoi se sellainen tilaisuus olla\njuhlallinen, kun kellot soivat hiljaisen erämaan keskessä kaukaisiin\nTuulijärven saariin, missä niiden helinää ei ole kuulemassa muut kuin\nrannan kivet ja totiset ikihongat.\n\nPäästyämme isännästämme erillemme -- hän oli vihdoinkin kehittynyt niin\npitkälle, että katosi tallin ylisille nukkumaan päivällisuntaan\n-- nousimme lähellä olevalle vaaralle, jossa oli varsinainen Tuulivaaran\nkylä. Siellä oli viljeltyjä peltoja, useampia taloja yksillä pelloilla.\nKahdessa niistä kävimme sisällä ja istuskelimme pitkän aikaa asukkaiden\nkanssa jutellen. Toinen oli suuri talo, jossa puolikymmentä veljestä\nasui vaimoineen ja lapsineen kuin yhtenä perheenä. Vanhus oli kuollut,\nmutta hänen vaimonsa oli vielä elossa. Tämä oli iso, roteva,\nmustaverinen ihminen, vanhaa sitkeätä rotua. Pojista ei kuitenkaan\nollut kotona kuin kaksi, joista toinen, ei kauvan sitten, oli palannut\nkotiinsa sotapalveluksesta. Kolme nuorempaa poikaa oli vielä sillä\ntiellään samaa velvollisuutta täyttämässä jossain kaukaisessa sisämaan\nkaupungissa. Vielä Suomessakin tapaa tuollaisia suurijoukkoisia taloja,\nvaikka ne meillä tavallisesti hajoavat isän kuoltua useiksi\npienemmiksi. Täällä ei näyttänyt erosta olevan puhettakaan siitä\npäättäen, että entistä, monisokkeloista taloa parhaallaan jatkettiin\nsuurella uudella tuvalla. Kaikkein vanhinkin ja alkuperäisin tupa oli\nvielä jälellä. Se oli pyöreistä hirsistä tehty savupirtti, joka ei\nkoskaan ole ikkunoita nähnyt, ainoastaan luukkuja. Matala, kiukaan\ntapainen uuni oli vielä jälellä. Vastapäätä tämän tuvan ovea oli\nnavetta, jolla oli sama porstua kuin tuvallakin.\n\nMutta vielä alkuperäisempi asumus oli kylän laidassa. Se oli pienemmän\nmökin tapainen ja tupa oli oikea ihanne vanhasta erämaan asumuksesta.\nHirret eivät ainoastaan pyöreät ja kolomattomat, mutta nurkatkin\nepätasaiset ja kirveen jäleltä; katto turpeesta, joka kasvoi\nmoniväristä kukkaisheinää; rappuna kivi; uunin alaosa puusta; pöytä\nristikkojaikain päällä; lattia ja penkit kirveellä halastuista\nlaudoista.\n\nTämä asumus oli etäisin paikka, johon tungimme tällä matkallamme. Aika\nei antanut mennä pitemmälle ja niin minusta tuntuikin, että sitä jo\nyhdeksi kerraksi riitti sydänmaan luontoa ja sen herättämiä\nmielialoja. Ne kai olisivat olleet samat, jos olisimme jatkaneet\nmatkaamme. Tänne saakka tullessamme olimme nähneet parhaiten\nviljeltyjä ja edistyneimpiä paikkakuntia Suomessa. Kuta syvemmälle\nsukelsimme, sitä alkuperäisemmiksi muuttuivat olot ja me olimme\nasteettain saaneet nähdä eri kehityskausia kansamme elämästä:\nrehoittavan kirkonkylän, suuria sydänmaan taloja ja vihdoin tämän\npienen torpan, joka edusti sitä tilaa, missä meidän puolellamme\nelettiin sata vuotta tai pari jälelle päin.\n\nErittäinkin tuntui siihen olevan hyvä kuva tuo maisema, joka näkyi\nmökin pihalle. Tässä oli tämän vaaran huippu viljelty ja siinä olevat\ntalot olivat ainoat monen peninkulman piirissä. Koko tuo suuri ympyrä\njonka keskipisteessä seisoimme, oli yksitoikkoista tumman ruskeaa\nhavumetsää niin kauvas kuin silmä kantoi. Semmoista se on ollut\nyleensä Suomen puolellakin, ennenkun se kaskeamalla vähitellen muuttui\nlehtimaaksi. Järviä ja lampia välkkyi joka taholla, mutta niiden\nrannoilta ei näkynyt heleän vihreää luhtaa. Ehkä sitä vielä sitäkin\nlöytyy, kun kosket vähitellen perkautuvat ja vedet laskeutuvat. Soita\nnäkyi ja kukaties mitä ne nekin kuivattamalla ja ojittamalla olisivat\nvoineet antaa, mutta vielä ei ole varallisuus ehtinyt niin pitkälle,\nettä se olisi jaksanut ottaa suolta omansa. Karjaa täällä pitää\npaimentaa kontiolta läpi kesän, ja sittenkin tahtoo se sen käsistä\nottaa. Mutta metsän riistaa on niin paljon kuin pyytää tahtoo ja\nkaloja kuhisee kuin muurahaisia monissa koskissa ja virroissa.\n\n\n\n\nV\n\nTUULIJÄRVELLÄ. -- SATUJEN MAAILMASSA.\n\n\"Päivälehti\", 26 p:nä lokak. 1892.\n\n\nTuulijärvi, tuo suuri autio selkä rajan toisella puolella, oli meihin\njo ensi näkemällä vaikuttanut ihmeen runollisesti ja niin sanoakseni\nsatumaisesti, kun synkän korven sisästä yhtäkkiä tulimme sen rannalle\nja näimme sen tyynen, laajan pinnan, jota ympäröi kaikkialla\nrikkomaton havumetsäinen kehys. Sama vaikutus uudistui vielä toisenkin\nkerran, ja paljoa voimakkaampana.\n\nKäännyttyämme takaisin järven pohjoiselta rannalta olevasta\nTuulivaaran kylästä, lähdimme illan suussa soutelemaan samaa tietä,\njota olimme tulleetkin.\n\nIlma oli aivan tyven ja veden sileä pinta ei liikahtanutkaan muualla\nkuin matalikoilla ja niemien nenissä, joissa maininki sai aikaan vähän\nkuolevia väreitä.\n\nPian oli Tuulivaaran valkama taloineen näkymättömissä ja me\nmatkustimme taas täydellisessä erämaassa.\n\nOn niitä meilläkin autioita sydänmaan järviä ja asumattomia rantoja,\nmutta aina sentään jostain salmekkeesta vihertää niitty, kellertää\npelto tai kiiltää kaukainen ikkuna. Täällä ei peninkulman matkalla\nnäkynyt muuta kuin kivinientä kiviniemen takana, kalliosaarta\nkalliosaaren suojassa. Eikä missään muuta puuta kuin ruskeaa\npetäjikköä ja mitä komeinta hongikkoa, jotka kuvastuivat tervan\nkarvaiseen veteen. Se vesi se sitten aukeili suuriksi seliksi, niin\nettä toinen ranta vaan vähän siinteli pisimmiltä pohjukoilta.\n\nEn ole aavoilla merillä, en synkimmässä korvessakaan tuntenut itseäni\nniin täydellisesti kasvotusten luonnottarien kanssa kuin tällä\nvenetaipaleella Tuulijärvellä. Samalla kun se oli synkkää, oli siinä\njotain äärettömän lapsellista, viatonta, itsetiedotonta ja\nturmeltumatonta.\n\nAsutuissa paikoissa sekoittuu ilmaan aina jotain, jota voisi sanoa\nviljelyksen hengitykseksi, jotain, joka hunnuttaa ja himmentää\nnäköpiiriä ja joka kaskista ja soista nousevine savuineen antaa omat\nväri vivahduksensa pilville ja taivaalle, mistä se sitten vaikuttaa\nveteen, maahan, puihin ja koko maisemaan. Täällä ei siitä ollut mitään\nnähtävänä, täällä sai aurinko taittaa esiin alkuperäisimmät,\nsekoittamattomimmat säteensä.\n\nJa kun siinä ei sitten kuulunut luiskahdustakaan, ei etäisintäkään\nääntä, ei ihmisen haastelua, ei karjan kellon kalahdusta, ei vasikan\nynähdystä, ei mitään, ei niin mitään ... jos ei ota lukuun tuota\nkareihin varovasti murtuvaa lainetta ja keskellä selkää silloin\ntällöin pulakehtelevaa ahventa, joka pikkukaloja ajaessaan sattui\naikaansaamaan äänen, niinkuin olisi pieni kivi pudonnut veteen jostain\nhyvin korkealta ilmasta.\n\nTämmöinen on muistoni Tuulijärvestä, mutta se on vaan kehyksenä\ntoiselle, joka painui vielä vaikuttavammin mieleeni...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kauvan kun mekin olimme olleet vaiti, ei soutajammekaan mitään\nvirkkanut. Puhetta alottamatta nyökki hän kokkatuhdolla ja antoi\nsilmäinsä harhailla ohitsemme taivaan rannan tasalla, huulilla\ntyytyväinen hymy ja kasvoilla vähän haaveellinen ilme. Hän oli\nkeski-ikäinen mies, piirteet hienot ja älykkäät, vaikka vähän raukeat\nja kärsivät, niinkuin niin monella muullakin tuolla puolen rajan,\njotka melkein läpi vuoden kantavat pettuleipää laukussaan.\n\nAikamme maisemaa ihailtuamme teimme hänen kanssaan lähempää\ntuttavuutta ja kysyimme, eikö hän osaisi laulaa vanhoja runoja. Se\nolisi niin hyvin sopinut tähän ympäristöön. Ei hän osannut runoja\nlaulaa, mutta \"kaskuja mie hennon hoastoo\". Se sopi meistä vielä\nparemmin ja me pyysimme hänen heti alkamaan. Hän kysyi, mitä me\ntahtoisimme kuunnella, mutta me ehdottelimme, että hän itse valitseisi\naineensa. Vähän mietittyään hän löysikin sen, mitä oli hakenut, ja\nrupesi kertomaan.\n\nNe ovat omituinen laji kansanrunoutta nuo sadut. En niitä ole missään\nniin ymmärtänyt ja niiden henkeä ja hienoutta niin hyvin käsittänyt\nkuin nyt tällä autiolla, haaveellisella järven selällä. Ne tuntuivat\nkuin juuri tässä ympäristössä syntyneiltä. Vaikk'eivät ne suorastaan\nkäsitteleisikään sitä, mitä kertojan ympärillä tapahtuu, näyttää tuo\nympäristö kuitenkin olevan niiden välttämätön elinehto. Sillä siellä,\nmissä liike, hälinä ja aina uudistuvat vaikutukset yhtä mittaa\nhäiritsevät, ei mielikuvitus koskaan saa sitä laajaa vapautta\nliikkuakseen, minkä se tarvitsee puhjetakseen sadun muodossa esille.\nEikä missään muualla kuin erämaiden, tällaisten metsäjärvimaisemain\nhiljaisuudessa voi kehittyä se hämmästyttävän tarkka muisti, joka\ntäytyy olla runolaulajalla tai satujen sanelijalla. Kun hän alkaa\nalusta ja pääsee loppuun, niin on hänen esityksensä tehnyt taipaleen,\njoka näyttää kaareutuvan taivaanrannasta toiseen. Siinä on itämaisten\naivojen miltei rajatonta hajaantumista, samalla kun se nousee päätä\nhuimaavaan korkeuteen.\n\nEi ainakaan minun länsimainen mielikuvitukseni kauvan kannoilla\npysynyt satua kuunnellessamme. Hetken aikaa oli kyllä helppo häntä\nseurata, kun hän esitti sankarinsa ja kertoi hänen elämästään. Se oli\njoku köyhä mies niinkuin kertojakin. Hän lähti matkalle onneansa\netsimään ja siellä alkoivat jo ensimäiset vastukset kohdata: niitä oli\nkarhuja, susia, haastelevia hirviä, tulta kuohuvia koskia j.n.e. Mutta\nkun niitä tuli yhä ihmeellisempiä, yhä monimutkaisempia ja kun\nseikkailut rupesivat kutoutumaan toisiinsa ja toisiinsa vaikuttamaan\nhyvin pitkäin välimatkain päästä, niin sain jännittää kaikki henkiset\nvoimani pitääkseni entisen mielessäni ja pysyäkseni samalla yhä\nuudistuvain seikkailujen rinnalla. Turhaan ponnistin aivojani enkä\nhetken kuluttua enää saanutkaan pidetyksi lukua muista kuin aivan\nläheisimmistä seikoista. Oltiin kuninkaan linnassa, kulettiin sodasta\nsotaan, käytiin järven pohjalla Ahdin kultaisissa kartanoissa,\nnoustiin sieltä ihmeitten kautta taas ihmisten ilmoille, kosittiin\nkuninkaitten tyttäriä, omistettiin kaiken maailman rikkaudet, tultiin\ntaas köyhiksi miehiksi jälleen j.n.e. j.n.e. Kauvan ennen kuin satu\nloppui olin kadottanut kaiken juonen käsistäni ja unohtanut lopen,\nmistä oli ollut kysymys ja mitä satu alussa oli sisältänyt. Aloin\nlohduttaa itseäni sillä, että ehkä hän vaan laskee tarun toisensa\nperästä ilman mitään yhteyttä ja ehkä hänen kielensä käy yhtä\nitsetiedottomasti kuin hänen kätensä airoja kiskovat.\n\nMutta tarkasti hänellä kuitenkin näytti olevan aine hallussaan ja\nkaikki se näkyi olevan aineeseen kuuluvaa. Kuului hänen äänensä\nlämmöstä ja sen eri vivahduksista ja näkyi hänen kasvojensa liikkeistä\nja silmien väikkeestä, että kaikki tapaukset olivat hänellä tarkasti\nmielessä ja että hän kuletti niitä varmalla kädellä loppukohtausta\nkohti. Jos muistan oikein, niin tuli tarun sankari siihen, mistä oli\nlähtenyt ja jäi siksi samaksi, mikä hän ennenkin oli ollut. Mutta nuo\näärettömät matkat, jotka hän oli tehnyt, ja tuo tapausten meno, joka\nhuikasevana vilinänä oli kulkenut ohitseni, se oli hänestä vain\npienonen kasku, jonka hän päätti vaatimattomalla loppuponnella: \"Sen\npituinen se!\"\n\nTaas soudettiin äänettöminä ja minä puolestani olin tyytyväinen\nsaadessani lepuuttaa aivojani, jotka olivat aivan uuvuksissa\ntekemästään työstä. Katsellessani luontoa, joka kulkiessamme ei\nnäyttänyt ollenkaan muuttuneen, tulin ajatelleeksi, että yhtä vähän\nkuin minä olisin osannut pois tältä järveltä, jonka saaret ja salmet\nmuodostivat minulle sokkelokäytävän, tai löytänyt tien oudosta\nkorvesta, jossa kaikki puut ovat minulle samanlaisia, -- yhtä vähän\nkykenin minä erottamaan sadusta sen yksityiskohdat. Mutta samalla\nselvisi minulle, että yhtä hyvin kuin hän, tuo korven eläjä erottaa\npuun puusta, salmen salmesta ja saaren saaresta -- jotka hän\nnimeltäänkin tuntee -- yhtä tarkasti ovat sadunkin pikkuseikat hänen\nmielessään määrätyt ja siihen paikkaan kuuluvat mihin hän ne asettaa.\nSillä miksipä hän muuten säpsähtäisi ja hämmentyisi, niinkuin olisi\nottanut väärän äänen, jos sattumalta hairahtuu pois totutulta\ntolaltaan tai tulee ne panneeksi värälle paikalleen.\n\nEikä hänellä ollut muistissaan ainoastaan yksi tuollainen tarina.\nNiitä oli siellä kymmeniä, kenties satojakin, yhtä monimutkaisia,\njoista hän vielä useita kertoi meille taipaleen kuluksi, helposti ja\nsujuvasti ilman mitään ponnistusta ja näkyvää vaivaa. Vaikutti melkein\nmahtavasti ajatellessa sitä sielun voimain jäntevyyttä ja tuoreutta,\njoka täytyy olla tuollaisella miehellä. Mitähän hän olisikaan saanut\naikaan, jos tuo kykynsä olisi ollut luovaa laatua ja jos hän olisi\nsepittäjä sen sijaan kuin nyt oli vaan esittäjä! Vaan on kai niitä\naikoinaan ollut niitäkin.\n\nJa näillä mailla kai ne olivat nekin elelleet, näitä samoja salmia\nsoudelleet ja eläneet kasvokkain tämän luonnon kanssa.\n\nEn tahdo ruveta tekemään uusia teorioja enkä ottaa niitä\npuolustaakseni, mutta eihän kukaan kieltäne minulta hauskuutta edes\nkuvailla omassa mielessäni, että vanha taru- ja runomaailmamme ainakin\nyhdellä kulmallaan ulottui tälle Tuulijärvellekin, jonka nukkuvaa\npintaa pitkin me tyynenä heinäkuun yönä näin hiljalleen soutelimme.\n\n\n\n\n\n\nLAATOKALLA JA VALAMOSSA.\n\n\"Uusi Kuvalehti\", 1896, n:o 15.\n\n\nOli helteinen kesäkuun päivä -- alottaakseni tunnettuun tapaan, ja\nharvoin on tällainen alku ollutkaan paremmin paikallaan. Sortavala ei\ntosin ollut niin täynnä laulujuhlayleisöä kuin paikkakunnalla ehkä oli\nodotettu, mutta kadut pölisivät onnettomasti ja aurinko paahtoi ja\nkuumensi niin, ett'ei olisi luullut merikaupungissa olevansa: oli kuin\nolisivat kaikki Karjalan kasket palaneet jossain tuulen päällä ja\najaneet savuaan ja lämmintään katuja pitkin.\n\nAjureilla, polkupyörillä, vene-ajureilla -- mainio laitos! -- mutta suurin\nosa jalkaisin, kiiruhtivat ihmiset juhlakentälle -- harjoituksia\nkuuntelemaan. Allekirjoittanut oli kuitenkin tullut näkemään Laatokkaa\nja astui ensimäisen juhlapäivän aattona laivaan, jonka oli määrä\nlähteä Valamoon.\n\nLaatokka samoin kuin koko Karjalakin on aina ollut minulle taruston\nhuntuun kiedottuna. Taitavathan ne tieteelliset runoteoriiat nykyään\nolla sitä mieltä, että Kalevalan \"ulapat aukeat\" ja \"saaret\nmerelliset\" eivät ole Laatokan ulapoita eikä sen saaria, mutta\nmielikuvituksella on omat teoriiansa ja kun minun mielikuvitukseni ei\nole viitsinyt lähteä merta edemmä kalaan, niin on se aina sijoittanut\nrunojen toiminnan Laatokan rannoille. Illusionia häiritsemättä se\nvoikin huoletta tapahtua, Laatokan seuduilla kun on kaikki mitä\ntarvitaan vanhojen runojen ympäristöä ymmärtääkseen. Siellä on koskia\nkovia, on vaaroja vaskisia ja Sortavala sopii erinomaisen hyvin\nsummaksi Sariolaksi siihen paksuun veitsellä leikattavaan usvaan\nnähden, joka sinne tuon tuostakin Laatokalta tulvahtaa ja joka ei\nvarmaankaan ole paksumpaa Vienassakaan, Ja Valamoon olen minä kaikista\nmunkkiluostarin pyhistä säännöistä huolimatta sijoittanut sen Saaren,\njossa Lemminkäinen vietti iloisia päiviään \"noitten impien iloissa\nkassapäiden karkeloissa\".\n\nNyt piti siis lähteä tuota kuuluisata merta kyntämään ja tarkastamaan,\noliko perää kaikissa niissä kehumisissa, joilla karjalaiset olivat\nLaatokkaa ylistelleet. Heidän puheistaan päättäen oli Laatokka kaikkia\nmeriä kauniimpi, eikä sen rannoille ollut verran vetävää.\n\nLaivaväylä Sortavalasta ulos merelle onkin aika miellyttävä. Toisen\nvuoron on vihreitä rantoja, toisen vuoron jylhiä kallioita, siellä\njoku talo, tuolla joku huvila. Luonto on melkein samallaista kuin\nSaimaan vesillä, mutta siihen somuuteen ei maisema kuitenkaan pääse,\nmikä silmälle tarjoutuu Leppävirroilla, Kuopiossa ja Iisalmen\nväylällä. Ei näy noita niittyisiä rantoja, ei noita lempeitä lehtoja\neikä kauvempana kohoavia asutulta kukkuloita, jotka luovat\nvärivaihteluaan savolaiseen maisemaan. Sanotaan ehkä, että\nkalliosaaret ovat korkeampia ja jylhempiä, mutta eivät ne mielestäni\nolleet sen korkeampia ja jylhempiä kuin mitä on väylällä Puumalasta\nSavonlinnaan ja Savonlinnasta Varkauteen päin.\n\nJos sanon suoraan vaikutukseni Laatokan sisemmästä saaristosta, niin\ntuntui se minusta jotenkin yksitoikkoiselta heti kohta, kun Sortavalan\nkatot ja kirkot olivat kadonneet näkyvistämme. Odotin kuitenkin sitä\nsuuremmalla jännityksellä itseään merta, eikä kauvan kestänytkään,\nennenkun se aukeni eteeni.\n\nEhkä on väärin vertailla yhtä maisemaa toiseen ja saattaahan olla\nniin, että \"kauneuden kilpailu\" on tällä alalla vähemmän paikallaan.\nMutta kun nyt kerran vertailu tuli itsestään mieleen, niin saanenhan\nsen tulokset tässä mainita.\n\nLaiva, jonka kannelta Laatokkaa katselimme, oli entinen\nsaaristolaislaiva \"Leimu\", jolla ennen olimme kulkeneet läntisessä\nsaaristossa Helsingistä Turkuun. Näköala oli tavallaan sama, mutta\nkuitenkin niin erilainen. Onhan tässäkin aava rannaton meri edessä,\noli kallioita ja kareja ja merimerkkejä ja puhalsihan ulapalta raitis,\nviileä merituuli. Mutta ei se meri kuitenkaan ole Suomenlahden meri.\nEivät nyt ensiksikin nuo kalliot ole noita oikean meren kallioita.\nHarmaita ne ovat ja ikäviä eikä niissä ole sitä ryhtiä, mikä on esim.\nHangon edustalla olevissa, punaiselta paistavissa kivilouhuissa. Ei\nole meressä sitä kirkkautta, mikä on suolaisen meren vihertävässä\npinnassa. Ja sitten on laine niin siivo ja kevyt, vaikka se kyllä\nvoinee olla äkäinen ja vaarallinen. Ei ole sanalla sanoen sitä\nsuuruutta ja voimaa, ei sitä vaihtelua, ei sitä ikuisen levottomuuden\nleimaa, mikä oikeaa merta kulkiessa sen tyynenäkin ollen aina tuon\ntuostakin sydänalaa vihlasee ja selkäpiitä karmasee. Turhaan hakee\nLaatokkata kulkiessa siitä sitä vaikutusta, mikä valtaa mielen, kun\nesim. Helsingistä tai Hangosta merelle urkenee. Laatokka on kuin onkin\nsuurempi sisäjärvi, saareton Saimaa. En minä ainakaan merielämästä\nnauttiakseni lähtisi sitä Laatokalle nauttimaan. Siihen aikaan kuin\nLaatokka oli -- niinkuin sanotaan olleen -- yhtäältä yhteydessä Jäämeren\nkanssa ja toisaalta Suomenlahden -- se olisi ollut toista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta on se Laatokallakin ihmeensä, jonka vertaista ei ole monellakaan\nmerellä, -- on Valamonsa. Se on helmi, saarien helmi, jonka kirkkautta\nkuitenkin, ainakin meikäläisten silmissä himmentävät sen\nkehykset -- tarkoitan luostarilaitoksia. Mutta sittenkin!\n\nVaikka ei olekaan oikeauskoinen, niin voi kuitenkin ymmärtää ne\ntunteet, joilla toivioretkeläiset meren pintaa liukuen katselevat\ntuota aaltojen sinestä nousevaa toiveittensa saarta ja sen kirkkojen\nkimmelteleviä ristejä ja kullalle hohtavia kupooleja. Ne nousevat\nheidän eteensä ensin ristit merestä, sitten kupoolit, sitten metsän\nranta ja kohta koko saari luvaten lohdutusta ja anteeksi antamusta.\nKreikkalais-katoolinen on herkkä mieleltään, hänen uskontonsa on\ntunnetta, ja sitä on tämä näky omansa mitä suurimmassa määrässä\ntyydyttämään. On ihme, ett'eivät karjalaiset, jotka vieläkin, ainakin\neräissä paikoin, runoja sepittelevät, ole mitään laulaneet Valamosta\nja matkasta sinne. Ehkä on syynä siihen se, että kristinusko heidän\nomistamassaan muodossa on liika vähän heidän sisimpään olentoonsa\ntunkeutunut. Olen kuitenkin kuullut karjalaisten naisten kertovan\npyhiinvaelluksistaan sekä Valamoon että Solovetskoihin tavalla, joka\nosoittaa, että noilla monastereilla on ollut viehätyksensä heihin\njuuri tuon omituisen ihanan, meren keskessä sijaitsevan asemansakin\nvuoksi.\n\nSomempaa satamaa ja viehättävämpää maallenousupaikkaa kuin Valamossa\nlienee harvassa. Se on nyt suorastaan ihanne siitä, mitä\npohjoismaisesta maisemasta luonto ja ihmiskädet voivat saada aikaan.\nSuomalaisen luonnon heikkous on sen yksitoikkoisuus. Meidän kaikkein\nkauneimmat näköalat kärsivät sen vaihtelun puutetta, jota viljelys ja\nasutus suopi. Etelämaisten maisemain suuri viehätys on siinä värien\nrikkaudessa, jota pellot, puutarhat, kaupungit ja nuo kaikkialle\nsirotetut valkoset talot synnyttävät. Erämaa ja kulttuuri täydentävät\ntoisiaan Valamossa. Siinä on tuo synkkä viheriän ruskea havumetsäpohja\nja nuo harmaat rantakalliot, mutta niitä ympäröivät puutarhat. Vaikka\npaikka on hiljaisuudelle ja rauhalle pyhitetty, tekee satamaan tulo\nmilt'ei iloisen vaikutuksen.\n\nHeti sataman suussa on pienoisella saarella vaalean viheriä kirkko ja\nsen vieressä joitain vaaleita rakennuksia. Joka kallion kielekkeellä\non somia rukoushuoneita kuin huvimajoja. Siellä täällä viehättävien\npikku lahdelmien poukamissa on venehuoneita ja työpajain näköisiä\nlautamajoja. Laivasillalla on vilkasta liikettä, sillä juuri ennen\nmeitä on toinen laiva Sortavalasta saapunut sinne tuoden täytensä\nlaulujuhlalaisia, joita nyt pienillä venheillä lähdetään soutamaan\nValamon saaren merkillisimpiä paikkoja näkemään. Päivä on tyven ja\naurinko paistaa ja ylinnä tässä iloisessa maisemassa, joka näyttää\nolevan kuin meitä huvimatkailijoita varten luotu, hallitsee rannan\nkorkealla äyräällä oleva luostarin kirkko, jonka monet tornit ja\ntornipallot säteilevät auringon valossa niin, että silmää häikäisee.\nKun laiva on laskenut rantaan ja me mukavia, korkeita kiviportaita\nnousemme luostariin, pysyy mielessä yhäkin vielä tunne hilpeyttä ja\niloisuutta. Siinä on puutarhoja, kukkivia taimilavoja, hyvin\nhoidetuita käytäviä, outoja puita ja etelämaisia kasveja, ja kaikki\ntämä on suomalaisen maiseman keskellä, vaikka se yhtä hyvin voisi olla\njossain Välimeren rannikolla, jossain noista satumaisista rivieran\nparatiisilinnoista.\n\nMutta siihen, muurien ulkopuolelle, pysähtyykin vertailun\nmahdollisuus. Niin pian kun ollaan muurien sisällä, on lumous\nkadonnut. Kadun melkein, ett'en pysynyt ulkopuolella. Luostarin pihaan\ntultua ei olla enää Suomessa, ei olla Välimeren rannalla; ollaan\nvenäläisessä monasterissa ja mieliala käy masennuksiinsa.\n\nEn tiedä oikein, miksi se niin käy, mutta kovin surumielisen\nvaikutuksen saan siitä, mitä näen. Tulleeko se siitä vertailusta,\njonka ehdottomasti tulen tehneeksi ennen Italiassa näkemieni\nkatoolisten luostarien ja tämän luostarin välillä. Siellä oli pihan\nympärillä pylvästöitä, joissa jokainen pilari oli taideteos, täällä\nsileä seinä kuin kasarmissa ja uuvuttavan pitkä rivi yksitoikkoisia\nikkunoita. Siellä oli kirkko kaunis ja sopusuhtainen, täällä on se\nkorea ja rakenteeltaan raskas, jota ulkonaisen kiillon paljous turhaan\nkoettaa kevennellä. Kirkon sisusta oli siellä täynnä vanhoja, suurten\ntaiteilijain tekemiä maalauksia, täällä ovat kuvat räikein värin\ntehtyjä, öljypainoskuvain kaltaisia. Siellä laskettiin kirkon\nkalleuksien arvo niiden taiteellisen tekotavan mukaan, täällä on\npääpaino kullan, hopean ja kalliiden kivien painossa.\n\nMutta kaikista surunvoittoisimmin vaikuttaa täällä samoin kuin\nkaikissa luostareissa yleensä itse luostarin asujamisto. Onhan se\ntavallaan suuri aate tuo maailmasta eroaminen, eikähän elämäänsä\nkyllästyneiden puolesta voi olla iloitsematta siitä, että on olemassa\ntällaisia tyyniä satamia, joihin elämän ulapoilla haaksirikkoon\njoutuneet voivat vetäytyä. Mutta kun näkee sadoittain nuoria miehiä,\npitkätukkaisina ja pitkäpartaisina, uupunein askelin, kalpein poskin\nja sammunein silmin, joissa elämän tulen pitäisi palaa, astelevan\nkorkeiden muurien välissä, niin käy sydän kipeäksi ja rintaa painaa.\nSiinä on jotain sairaaloista koko tuossa järjestelmässä, jotain kieroa\nkoko suunnassa. Luostareissa vieraillessani on minulle usein tullut\nmieleen ajatus, että pitäisi maalata suurilla kirjaimilla niiden\npääoven päälle: \"Menkäät kaikkeen maailmaan ja opettakaat kaikkea\nkansaa!\" Se johtuu mieleen Valamossakin ja sen ajatuksen valossa ei\ntuo ihana saari, jonka somistamiseen ja viljelemiseen on niin\näärettömän paljon ihmisvoimaa uhrattu, ja josta hurskaiden\nrikkauksilla on saatu niin arvaamattoman kallisarvoinen helmi, enää\nkykene äskeisen ihailevan innostuksen tunnetta ylläpitämään. Turhaan\nkävelee siellä noita sileitä teitä, jotka saattavat yhdestä\nrunollisesta paikasta toiseen, turhaan antaa siellä soudattaa itseään\nsaaresta saareen ja niemestä niemeen. Ei ota mieli tyytyäkseen, vaan\nikävöi pois raikkaampiin oloihin. Ja helpoituksen huokaus pääsee\nrinnasta, kun laiva taas tupruavin piipuin keinuu Laatokan ulapalla ja\nreipas sekakööri toisesta laivasta virittää iloisen säveleen.\n\n\n\n\nYÖLLINEN KONSERTTI KOUVOLASSA.\n\n(RAUTATIETUNNELMA VUODELTA 1890.)\n\n\"Päivälehti\", syyskuun 1 p:nä 1890.\n\n\nOlen istunut koko yön kolmannen luokan vaunussa ja nauttinut\nsanomattomasti kuunnellessani pyörien soittamia suloisia skaaloja.\nJoskus kyllä on ruumis tahtonut solahtaa pitkäkseen penkille ja pää\nvaipua ikäänkuin varkain seinää vasten. Ja on hetkiä, jolloin olen\nlakannut kuulemasta, ja silmäni ummistuvat. Kuvailen, että ehkä jo\nheretään ehkä saan nukkua, tai edes torkkua. Mutta samassa jo saan\nhuomata, että minä olen paneutunut itsensä soittokoneen päälle.\nKarahutetaan vekselin yli, allani kirkuu ja karjuu, koko piano\nnytkähtelee ja minun täytyy uudelleen nousta istualleen nauttimaan\nkotimaisesta musiikista, joka milloin soi rautasiltain bassona,\nmilloin kiilautuu ylös kimeimpään diskantiin lyhyitten kiskojen\nkohdalla.\n\nJa miks' en minä nauttisi! Onhan yö niin kaunis, taivaan ranta niin\nkirkas ja haaveelliset usmapilvet harhailevat järvistä niityille ja\nniityiltä metsiin, tien varrella. Suloiset tunteet vaeltavat\nselkäpiitäni pitkin ja karsivat hekumallisella kylmyydellään koko\nruumistani.\n\nHarvoin tarjoutuu kesäaikana tilaisuutta taidenautintoon, mietin minä.\nMinä nyt vaan voitan väsymykseni ja pakoitan itseni istumaan valveilla\nkoko yön. Saanhan sitäpaitse nukkua Kouvolassa vähintäin viisi tuntia.\n\nJokainen, joka on nauttinut rautatiematkasta yöjunissa, hän tuntee,\nkuinka haikealla mielellä astuu rauhaiselle, hiljaiselle asemalle,\njossa ei kuulu muuta kuin poispakenevan junan laimeneva jyrinä. Kuinka\nminä kadehdin seisoessani Kouvolan asemasillalla niitä onnen suosimia,\njotka olin juurikään jättänyt junaan ja jotka saivat jatkaa matkaansa\nPietariin saakka ja vasta aamulla tarvitsisivat lähteä ulos vaunujen\nrunollisuudesta. En voinut olla ajattelematta heitä katkeruudella, kun\nsaavat nytkyä siellä oikeaan ja vasempaan, huumaantua ja suloisesti\nväsyä, sillaikaa kuin minun täytyy mennä nukkumaan vuoteelleni, missä\nminulla luultavasti ei ole kuultavana muuta kuin kammottava, tuudittava\nhaudan hiljaisuus. Jotenkin alakuloisena, melkein synkkänä istuin\nsentähden odotushuoneen rappusille ja toivoin, että jos Kuopion juna jo\npian lähtisi, niin minun ei tarvitsisi kitua soiton puutteessa.\nKyllähän tuolta metsästä kuului lehmän kellojen kilinä ja rastas\nsirautteli lehdossa toisella puolen rataa. Humisivat sähkölangatkin\nsyviä ja surullisia rinta-ääniään. Mutta mikä epäsointu, mikä korvia\nsärkevä vastakohta, mikä heikommuus -- junamusiikkiin verrattuna!\n\nTyytymättömyyteni oli kuitenkin liika aikainen. Lepo ja yörauha ovat\nsopivat ainoastaan jokapäiväisessä elämässä. Matkustajan, varsinkin\nhuvimatkailijan täytyy saada huvitusta ja hauskaa virkistystä aina ja\njokapaikassa, yksin yölläkin ja odotuspaikoissakin. Ett'ei nykyajan\nsivistyneen ihmisen tarvitsisi kitua niiden puutteessa, on\nrautatiehallitus toimeenpannut yöllisiä konsertteja Kouvolan muuten\nikävällä asemalla. Minä en niistä tiennyt mitään, ja sentähden oli\nsekä hämmästykseni että iloni vilpitön.\n\nVähän matkaa itse asemahuoneesta länteenpäin on olemassa puinen\nrakennus, yömaja matkustajia varten. Kun tulin toisen luokan\nmakuuhuoneeseen, en ensiksi huomannut mitään erikoista. Suuri, korkea\nsali, jonka kattoa kannattavat useat pilarit, kaksi kaakeliuunia,\nuseita isoja ikkunoita ja pitkin seinävieriä makuusijoja, joista\ntoiset ovat tyhjiä, toisissa lepää jo yövieraita. Minulla kun on\nsattumalta tyyny ja villapeite mukana, niin lasken vuoteelle, jossa\nniitä ei ennestään ole ja alan riisuutua. Häpeäkseni täytyy minun\ntunnustaa, että minua raukasee ja minä ajattelen melkein mielihyvällä\nhetikohta lähestyvää lepohetkeäni. Olen kokonaan unohtanut äskeisen\ninnostukseni rautatiemusiikkiin. Kaikki henkiset taipumukseni ovat\nhaihtuneet, minä olen täydellinen materialisti.\n\nMelkein rentonani heittäydyn minä selälleni sänkyyn. Mutta lennän\nsamassa istualleni. Minä, joka luulen tulleeni rauhalliseen\nvuoteeseen, olenkin hypännyt soittokoneen päälle. Se parkuu,\nnarahtelee vikisee ja kitisee. Ja yhä uusia ääniä, niinpiankun vaan\nhiukankaan liikahdan. Eikä ainoastaan minun kohdallani, vaan joka\nhaaralta muuallakin kuuluu suuressa hämärässä salissa samanlaista\nmystillistä soittoa. Joka sänky on pelikalu, jokainen yövieras on\ntaiteilija. He käännähtelevät ja väännähtelevät ja kun yksi alkaa,\nniin toinen lopettaa. Ei pitkään aikaan hetkenkään hiljaisuutta. Samat\nhurmaavat säveleet, välistä voimakkaampina, välistä heikompina.\n\nEnsi hämmästyksestä selvittyäni käyn tutkimaan tätä omituisen outoa\nilmiötä ja kiiruhdan nyt heti kohta selittämään tutkimusteni tulokset.\n\nVuoteeni on tosin ensi silmäyksellä sellaisen vuoteen näköinen, joita\nmatkailijayhdistyksen toimesta on kaukaisissa maaseutukievareissa,\nesim. Kajaanin ja Iisalmen välillä, ja joita työntää kiinni ja vetää\nauki mielensä mukaan. Mutta kun sitä kauvemmin katselee, niin\nmuistuttaa se elävästi jättiläisvirsseliä eli käsiharmoonikkaa. Ääni\nei kuitenkaan tule palkeista, koska niitä ei ole, vaan jalkain\nkihnauksesta tosiaan vastaan. Sekä siinä suhteessa että myöskin\njalkain paljouteen nähden muistuttavat nämä soittovuoteet mahdottoman\nsuuria heinäsirkkoja.\n\nUneni on tietysti kokonaan haihtunut. Ei ole makaamista\najatteleminenkaan. Sirkat sirittävät koko yön, lakkaamatta, uupumatta.\nJoskus aikoo tulla hiljaisuus. Nähtävästi koettelevat soittomiehet\npitää paussia. Ainoastaan heikko narinan sekainen pianissimovikinä\nkuuluu jostain etäisestä nurkasta toisella puolen huonetta. Luulen jo\nkaikkien nukkuvan ja minäkin jo yritän ummistaa silmäni. Mutta samassa\nparahtaa vierustoverini virsseli forte fortissimoon, kun hän,\nsattumaltako vai tahallaan, en tiedä, pyörähtää yhdeltä kyleltään\ntoiselle. Se on merkki hänen takanaan olevalle, ja niinkuin suuressa\norkesterissa innostuvat kaikki soittokoneet yhteen ainoaan suureen ja\nmahtavaan säveleen. Soittoniekat peppuroivat haltioissaan, potkivat\njaloillaan ja heittelevät käsiään, nousevat istualleen pörröllä päin\nja katsovat toisiaan vihaisin silmin.\n\nKun ne tekevät samalla lailla oikeissakin konserteissa, niin voin olla\ntäydellisesti tyytyväinen. Melua voi joskus sanoa helvetilliseksi,\nmutta jos en väärin muista, on soittokappale, jonka nimenä on\n\"Hexentanz\". Niin, juuri sitähän tämä taitaa ollakin, kun sitä\ntarkemmin kuuntelen.\n\nViisi tuntia kestää tätä konserttia, jollaisia joka yö pidetään\nrautatiehallituksen toimesta Kouvolassa. Kun ne lisäksi ovat\nmaksuttomia, niin luulen asettuvani jotenkin laajalle levinneen\nmielipiteen ilmituojaksi, kiittäessäni rautatiehallitusta näin\nharvinaisen hauskasti vietetystä yöstä.\n\n\n\n\nPYÖRÄRAIVOILIJA.\n\n\"Uusi Kuvalehti\", n:o 9 1898.\n\n\nHän on ollut jotenkin siivo ja tasainen mies kaiken elinaikansa. Ei\nole tiedetty hänellä olevan mitään erikoisemman raivokkaita intohimoja\nja vielä vähemmin mitään varsinaisia paheita. Hänen ruumiinsa ja\nsielunsa ovat olleet siinä tyynessä tasapainossa, johon joutuu mies,\njoka on syntynyt kristillisistä vanhemmista, käynyt koulussa luokan ja\nvuoden, suorittanut täsmälleen tarpeelliset tutkinnot ja päässyt\npalvelemaan virastossa, jossa edistys on varma, vaikkakaan ei liioin\nnopea. Ei koskaan ollut hänen elämässään suurempia mullistuksia\ntapahtunut eikä niitä näyttänyt olevan odotettavissakaan.\n\nMutta ei kenessäkään ole toteutunut sananlasku, että tyynessä vedessä\nne suurimmat kalat kutevat, paremmin kuin hänessä. Häntä hallitsee\neräs intohimo, melkein raivo, joka tosin ei vielä ole vienyt häntä\nperikatoon, vaikka onkin jo hänet hyvin sen partaalle ajanut.\n\nMilloin hullu koira häntä purasi, ei voi varmuudella sanoa, mutta jo\nviime kevännä, vähää ennen polkupyöräajokauden alkamista, rupesi\nhänessä ilmaantumaan arveluttavia oireita. Hän kävi alakuloiseksi,\nharvasanaiseksi, ei tuntenut kaikistellen tovereitaan kadulla, teki\ntuon tuostakin tehtävänsä hulluin päin virastossaan, ja tavattiin\nvähäväliä seisomassa kasvot synkkinä milloin Stockmanin, milloin\nBrandt & Blombergin, milloin Suomen Polkupyöräliikkeen ikkunassa.\nAlussa hän nähtävästi koetti taistella miehuullisesti tautia vastaan,\npuhui halveksivasti polkupyörällä ajamisesta, vakuutti muitakin siitä,\nettä se on vain sitä viimeistä muotihulluutta, joka pian on menevä\nohi. Mutta silmät päässä tuijottaen ja kasvot kankeina pidätetystä\nuteliaisuudesta kuunteli hän pyörämiesten keskusteluja heidän\nteräsratsustaan ja kesällä aikomista retkistään.\n\nJo kauvan sitten oli hän kuitenkin salaisessa mielessään päättänyt\nostaa pyörän eikä kysymys nyt enää ollut muusta kuin siitä, /minkä/\npyörän hän ostaisi. Hänestä olivat ne kaikki yhtä hyviä, vaikka hän\nkuinkakin olisi niitä tarkastellut, sekä suuhun että hännän alle, ja\nantanut niiden, polkimista kädellä pyörittäen, ravata paikoillaan\nkauppapuodin lattialla. Mutta kaikkien muiden mielestä olivat kaikki\nmuut pyörät kelvottomia paitse tietysti se ainoa, joka on paras\nkaikista -- itsekunkin oma pyörä.\n\nVihdoin löi vapautuksen hetki ja hän osti \"Columbian\", uusimman ja\nuudenaikaisimman viime kevännä.\n\nSen kautta oli hän päässyt pahasta painajaisesta, mikä pyörä olisi\nostettava. Mutta nyt oli häneen painajaisen sijasta mennyt \"heittäjä\"\nja sen vallassa on hän yhä vieläkin.\n\nPyöräkoiran purema vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti. \"Heittäjä\" saa\nvaan vähitellen uhrinsa valtaansa.\n\nNaama happamena, suu väännyksissä, koko ruumis siinä\nasennossa -- hartiat korvissa ja pää olkapäiden välissä -- kuin jos olisi\nhyvin pahaa rohtoa ottanut eikä saisi sitä alas niellyksi, töyttäilee\nhän ensin maneesissa seinästä seinään ja sitten Kaisaniemen kentällä\npuusta puuhun. Vähitellen vakautuu hän, pääsee ikäänkuin parempaan\nmakuun, oppii ajamaan kaduilla ja viertoteillä ja nyt loistavat kasvot\njo kauvas tyydytystä, rohkeutta ja itsetietoista iloa, joka on yhtä\nvilpitöntä kuin koulupojan ensimäinen humala-ilo. Sydämessään hihkasee\nvanha mies, hihkaseisi ääneenkin, jos ilkeäisi -- ja ennättäisi. Sillä\njuuri silloin, kun riemu on rajattomin, kun kaikki maailman pahuus on\nvain kalpea muisto, töyttää pyörä ilman mitään ymmärrettävää aihetta\nkuin hullaantunut, ohjia tottelematon hevonen syyttömän jalkamiehen\nkimppuun, kaataa hänet maahan ja heittää ratsastajan raviin. Poliisi\nkorjaa hänet sieltä ja sakottaa; naarmuissa on naama, koko ruumis\nrunneltuna ja mieli synkkä ja epätoivoinen.\n\nEi kuitenkaan synkkä ja epätoivoinen siitä, että ajoi syyttömän päälle\nja että jäseniä pakottaa, vaan siitä, ett'ei osannut ajaa ja ett'ei\ntiedä, jos koskaan oppiikaan. Ehkä se on hänessä synnynnäinen vika,\nett'ei opi, ehkä hän aina tulee kaatuilemaan ja ihmisten päälle\najamaan.\n\nMuutamia päivä on hän ajamatta ja jo luulevat toverit, että hän on\nparantunut ja päässyt taudistaan.\n\nMutta sittenhän se vasta oikein puhkesikin. Sattui sunnuntai, koko\npäivä oli vapaa ja jo varhain aamulla hyppäsi hän hevosensa selkään,\najoi autioita katuja, kierti Kaivopuiston, töyttäsi sieltä Esplanaadin\nkautta Töölööseen, poikkesi Eläintarhaan, polki viertotietä vanhaan\nkaupunkiin ja sieltä takaisin Kaivopuistoon ja Töölööseen j.n.e.\nherkeämättömässä kiertokulussa. Päästyään kerran pyörä pyörimään,\nnäytti siltä kuin ei sitä mikään enää olisi saanut pysähtymään.\n\nEikä sitä ole saanutkaan. Milloin vaan virkatoimet vähänkään myöten\nantavat, nähdään hänet polkemassa... Hän polkee Sipoot, Espoot,\npolkee Porvoot ... viertotiet, maantiet, jopa metsäpolutkin ... polkee\nkesän kaikkein kuumimmankin, syksyn sateisimmankin, ja olisi polkenut\ntalvenkin, ell'ei pyry olisi nostanut nietoksia eteen.\n\nTalvi kului kuin sairaudessa, itsetiedottomassa horrostilassa niinkuin\nkarhulla, eikä siitä näyttänyt alkavan loppua tullakaan. Kun hän\nheräsi asemaansa ymmärtämään ja näki yhä vaan lunta satavan, pui hän\nnyrkkiä taivaalle ja kiroili kinoksia Helsingin kaduilla, jotka eivät\nmuuta kuin kohosivat.\n\nMutta vihdoin lakkaa lumen tulo, vihdoin alkaa pistää paljasta katua\nesiin... Jo laskiaisesta on hänen pyöränsä seisonut pumputtuna ja\nvoideltuna hänen huoneessaan. Jo viikkoa ennen kuin ajurit ottivat\nrattaansa esiin, nähtiin hänet hepoaan rääkkäämässä yökylmän\nkovettamilla kaduilla.\n\nHän ajaa nyt varmasti ja vakavasti, ei horju eikä kaadu, näennäisesti\ntyynenä ja arvokkaana. Mutta verissä palaa kuume, silmissä outo tuli,\nhänellä on joku paha mielessä. Hän miettii lähteäkseen\npolkupyöräretkelle ympäri Suomen, ei tyydy enää Helsinkiin ja sen\nympäristöihin.\n\nVarmaankin tulette hänet vielä näkemään, milloin siellä, milloin\ntäällä. Jos tyynenä kesäisenä yönä käyskelette maantien viertä ja\nkuuntelette käen kukuntaa tai lahorastaan laulua ... jos korvaanne\nsattuu sähisevä ääni ... jos sieltä karkaa esiin, sieramet suurina,\nsuu auki, silmät kuin vihasta veripunaisina joku outo olento ...\nvapiskaa häntä, varokaa itseänne, hypätkää ravin taa, se on hän ...\nhän voi purra teitä ohi mennessänne ... hänen raivonsa voi tarttua\nteihinkin!\n\n\n\n\nKÄYNTI \"HERÄTTÄJÄN\" KOKOUKSESSA.\n\nMUUTAMIA VAIKUTUKSIA POHJANMAALTA.\n\n\"Uusi Kuvalehti\" n:o 22 1900.\n\n\nVanhan herännäisyyden merkitystä kansalliseen kehitykseemme nähden on\nviime aikoina alettu yhä selvemmin ymmärtää. Ylen suuret ovatkin sen\nvaikutukset varsinkin Savossa ja Pohjanmaalla olleet. Saattaa sanoa,\nettä siitä vielä tänäkin päivänä tuntuu voimaa siinä vainiossa, johon\nkulttuuri kylvää, tuntuu niilläkin paikkakunnilla, joilla liike\nliikkeenä jo aikoja sitten on kadonnut. Se on tullut näkyviin\nvarsinkin viime aikoina. Tuskinpa missään muualla maassamme lienee\nharrastus valtiollisiin asioihin ja selvyys siitä, mitä asema tätä\nnykyä vaatii, niin virkeä kuin niissä seuduissa, joissa herännäisyys\nvielä vaikuttaa. Se tulee tietysti siitä, että tämä liike on ollut\nalunpitäen ei ainoastaan uskonnollisesti, vaan yleensä aatteellisesti\nherättävää laatua. Elävä uskonnollinen tunne pitää vireillä\njärkähtämättömiä siveellisiä periaatteita, kannattaa käsitystä\noikeudesta ja totuudesta ja vaatii niiden toteuttamista sekä\nyksityisessä elämässä että myöskin julkisessa. Niiden loukkaaminen\nvaikuttaa siis välittömämmin sellaiseen mieleen, jossa tunne tästä on\nherkkä.\n\nViime kesänä olivat \"heränneet\" kokoontuneet tavanmukaiseen suureen\nvuosikokoukseensa Lapualle. Tästä kokouksesta saamistani\nvaikutuksista pyydän saada muutamin sanoin kertoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokous pidettiin ihanimmalla Pohjanmaalla kesän ihanimmillaan ollessa,\nheinäkuun 5 p:nä. Sisä- ja rantasuomalaiset pitävät yleensä Pohjanmaan\nseutuja rumina eivätkähän pohjalaiset itsekään vaadi mitään kauneuden\npalkintoa lakeuksilleen. Mutta kaikkihan on niinkuin sitä katsoo. Ja\nkun minä Lapuan kirkonkylän takana olevalta harjaanteelta katsoin\nlakeutta edessäni, niin oli se sillä kertaa minusta kaunein näköala\nmitä aikoihin olin nähnyt. Ei mikään maisema ole itsessään kaunis,\nkaunis on se vain sikäli, kuin siinä on karaktääriä, leimaa. Onhan\nniitä meillä metsiä, on järviä, on välistä aivan ikäväksi asti tuota\nsynkän sinistä ja sitä ruskean harmaata, josta siellä täällä\npilkoittaa joku vihreä tai kellahtava ruispelto. Mutta harvassa on\ntuollaista rannatonta lakeutta, yhtä ainoata vihreätä viljelysmerta,\nharvassa noin paljon ja noin upeita suuria, varakkaita taloja. Mikä\nääretön määrä työtä siinä onkaan mahdettu vuosisatain kuluessa tehdä,\nennenkun viljelys on saatu sille kannalle, millä se siinä nyt on\nedessämme. Sillä se on ollut korpea ja se on ollut suota ja nevaa,\nsiinä on taisteltu vilua ja hallaa vastaan ehkä enemmän kuin missään\nmuualla. Että Suomen karu luonto on siihen määrin saanut luvan\nmuotoaan muuttaa ja taipua inhimillisen tahdon alle, se on sellainen\ntodistus tämän kansan tarmosta, että tuntuu loukkaukselta epäillä sen\ntulevaisuutta millä muullakin alalla tahansa, kun se vaan tahtoo tämän\ntulevaisuutensa puolesta jotain tehdä. Sitä enemmän, kun ne eivät ole\norjat, jotka ovat tässä raataneet, eivät herrain rengit eivätkä\nsuurten kartanojen kidutetut muonamiehet, vaan vapaat talolliset\nomilla konnuillaan omine väkineen, omine poikineen ja tyttärineen. Ja\nse työ jatkuu yhäkin. Yhä uusia ojia kaivetaan, yhä uusia maanalaisia\nkantoja ja juuria kiskotaan päivänvaloon. Tuskin on maata niin huonoa,\nsuota niin rahkaista, jota ei pakotettaisi viljaa lainehtimaan ja\nkarjalaumoja selässään kantamaan. Yhä uusia asuntoja ilmaantuu, yhä\ntihenee asutus ja kirkonkylä laajenee, muuttuen vähitellen,\nkaupungiksi, sellaiseksi maata viljeleväksi kaupungiksi, joita tapaa\nvanhain kulttuurimaiden parhailla viljelysseuduilla. Se on kuin kuva\ntulevasta Suomesta. Ja eikö maisema, joka tätä tulkitsee, olisi\nkaunis?\n\nMutta onhan se sitäpaitse itsessäänkin kaunis mitä ihanimman kesäillan\nvalossa, kiedottuna hienoon kytösavun huntuun, jota soista tupruilee\nja joka suota tuoksuu, tuoksuu noita väkeviä yrttejä, jotka\nvuosituhansia ovat kukkineet ja kaatuneet ja maaksi maatuneet, mutta\njoiden hengen nyt tuli eloon herättää.\n\nSe oli komea näky, se oli mahtava maisema.\n\nMutta komea oli sekin näky, joka meitä seuraavana aamuna kirkolla\nkohtasi. Kirkko on tavallisestikin pitäjän keskusta, sinne ne kaikki\nsen tiet johtavat, niinkuin Roomaan muinoin, mistä vaan suinkin\npääsevät. Mutta niin näkyvästi, niin ilmeisesti kuin Lapualla tämä\naate harvoin toteutuu. Niinkuin säteet tuon laajan lakeuden ympyrän\nkehästä tuovat tiet kahden joen niemeen, jossa kirkko seisoo. Ja teitä\nmyöten rientää kansaa loppumattomissa jonoissa keskustaa kohti.\n\nLiekö se aikaisemman lapsuuteni ajoilta jäänyt muisto, jolloin vanha\nkörttipuku vielä oli yleinen Savossakin, liekö se se, joka sen tekee,\nmutta ei minusta ole kansa koskaan oikein kansalta tuntunut ilman tätä\nvanhaa vaatetusta. Se ei ole vaan muotia, ei vanhaa tapaa tuo puku,\nsillä on syvemmät juuret. Se ikäänkuin tulkitsee Suomen maalaisväestön\nluonteen parasta puolta: vakavuutta, yksinkertaisuutta, lujuutta,\nomintakeisuutta ja omistaan elämistä; Kun näkee tätä pukua kantavain\njoukossa jonkun tavallisiin ostovaatteihin puetun likaisine\nurheilupaitoineen, on körttimies hänen rinnallaan kuin ruhtinas.\n\nTätä ruhtinaallista väkeä oli täynnä kirkkomäki ja kirkko\ntungoksellaan. Tuskin ihmeekseenkään näki siellä muunlaista pukua. Se\noli niin puhdasta, niin kokonaista, niin tyylikästä kuin on vaan se,\nmikä on vanhaa, koeteltua, horjumatonta. En väsynyt sakastin ovelta\nkatselemasta noita jakaukselle kammatun tukan reunustamia kauniita\nmiesten kasvoja, noita sielukkaita silmiä, noita korkeita otsia, ja\nsinisten huivien suojasta katselevia naisia heidän virttä\nveisatessaan. Kuinka monta syvää ilmettä, kuinka paljon totista\nmietettä ja tyyntä hartautta! Ja millä jännityksellä ne seurasivat\nsaarnaa! Ei missään esiinny ilme ihmisen kasvoissa niin kauniina ja\npuhtaana kuin jonkun henkisen toiminnan kestäessä, olkoon se\nuskonnollista tai muuta aatteellista laatua. Ken tahtoisi kuvata\nSuomen kansaa sen ihanteellisessa ilmestysmuodossa, hän katselkoon\nsitä kasvoihin jumalanpalveluksen aikana maalaiskirkossa, kun se\nkuuntelee jonkun ihailemansa opettajan esitystä.\n\nVaikutusta lisäsivät ne muistot, jotka olivat tähän ympäristöön\nkiinnitetyt. Oltiin Lapualla, Niilo Kustaa Malmbergin vanhassa\npitäjässä, samassa kirkossa, jossa hän oli luihin ja ytimiin\ntärisyttänyt sen ajan raainta rahvasta, kesyttänyt karhut, ajanut\nsudet lammaskarsinaan ja sinne telkinnyt katumusta tekemään. Hänen\nkuoltuaan ja muiden vanhain johtajain kuoltua oli lauma hajaantunut,\nharrastus laimentunut. Mutta nyt on hänen poikansa taas järjestänyt\njoukon, puhaltanut siihen uutta tietoisuutta itsestään, uudistanut\nvanhat tavat ja sovittanut ne uuden ajan vaatimuksiin -- se oli hän,\njoka saarnasi. Ja vanhat miehet sanoivat kuulevansa esityksessä isän\nkaikua pojassa.\n\nKun jumalanpalvelus oli päättynyt, oli määrä kokoontua varsinaiseen\njuhlaan. Se pidettiin Sinninmäen talossa, noin puolitoista\npeninkulmaa kirkolta nevojen takana. Tie sinne kulki kilometrittäin\nyhtenä suorana viivana ja niin pitkältä kuin silmä kantoi oli hevosta\nhevosen takana ja jalkaväkeä tie täynnä, yhä sankemmissa ryhmissä,\nkuta lähemmä kokouspaikkaa tultiin. Oli polkupyöräilijöitäkin\nkörttitakissa ja kurpposkengissä. Tuntui kuin ei maailmassa olisi\nmuuta kansaa ollutkaan kuin tätä herännyttä. Tuli herroja vastaan,\njoitain valtion virkamiehiä. Saivat ajaa syrjään ja odottaa, silmässä\nkummasteleva katse, vaikkakin huulilla yritys yleenkatseelliseen\nhymyyn. Toiset olivat ajat nyt, toiset yli puoli vuosisataa sitten,\nkun noiden isät kulettivat näiden poikia käräjissä korkean esivallan\nkäskystä.\n\nTulin ajatelleeksi monia muita kesäisiä juhlia, joihin kansa rientää.\nKansako? Harvoin niissä kansaa näkee, varsinaista kansaa. Onko niissä\njotain, joka on kansalle vierasta, laulujuhlissa ja sen semmoisissa?\nOnko tässä jotain, joka on enemmän sen omaa henkeä? Jotain siinä\nlienee, ei vaan vanhaa tapaa, joka saattaa tuhannet jättämään työnsä,\nsadat valjastamaan hevosensa tuntemattomien kyyditsemiseksi ja\nravitsemiseksi. Hevosia oli seisonut kirkkomäellä valmiina viemään\nketä vain halutti rattaille astua. Eikä ollut ero sillä kuuluiko\n\"joukkoon\" tai ei. Kaikki otettiin vastaan yhtä vieraanvaraisesti.\n\nTalo, johon tulimme, oli noita pulskia pohjalaisia, joita sanottaisiin\nhoveiksi Savossa. En tiedä, liekö se varustautunut vastaanottamaan\nväkijoukkoa, joka nousi ainakin pariin tuhanteen henkeen, mutta jota\ntoiset arvioivat enemmäksikin. Vaan tungosta ei ollut huomattavissa.\nMihin lienevät nuo hevoset ja kärryt kadonneetkin, kuka lienee niiden\ntuloa ja menoa järjestänyt, ne ajoivat esiin, pujottelivat ja ajoivat\ntaas pois pihalta niinkuin jonkun suurkaupungin taitavimman\npoliisimestarin käden viittauksesta. Ja kun minä kaikessa tahdoin\nnähdä näitä ihmisiä yhdistävän aatteen vaikutusta, niin sallittakoon\nminun nähdä se tässäkin. Ja minä näin sen vielä siinä tyyneydessä ja\nhiljaisuudessa, millä tämä väki liikkui kartanolla ja huoneissa. Ei\nmitään tungosta syötäessä, ei mitään ruokapuuhassa, kukin tiesi\naikansa, otti siitä vaarin ja poistui. Ja kaikki se ilman näkyviä\nmarsalkkoja ja juhlamenojen ohjaajia.\n\nTalo oli metsäisessä aavan lakeuden niemessä. Puuttomalta Pohjanmaalta\noli tultu kuin jonnekin Savoon suuren selän rannalle, josta aittojen\nlomitse, pirtin peräitse ja kaivon vintin kahden puolen siinti\nautereinen ulappa tuolla kaukana toisen rannan rajoittamana. Tuvan\ntakana kohosi komea havumäki. Sinne vei tie huoneiden välitse. Tie oli\nhiekoitettu ja viitotettu kuusilla ja koivuilla, jotka estivät\nnäkemästä kujia ja takapihoja. Seurasin väkeä, jota valui sinne\nvalumistaan sitä mukaa kuin talon puolesta tarjotut tervetuliaiset oli\nnautittu.\n\nOlivatpa osanneetkin valita paikan! \"Juhlakenttä\" koristelematon,\nmutta mitä viehättävin ajatella voi, oli niittypelto metsän keskessä,\njonka toiseen laitaan oli kuusikon rintaan pienoisen kallion alle\nrakennettu \"puhujalava\", viheriällä hiukan koristettu. Kentällä ei\nollut muita istumasijoja kuin nurmikko, johon seuraväki oli asettunut\ntaajaan ryhmään, naiset vasemmalle puolelle lavaa ja miehet oikealle;\netäämpänä olevat istuivat ojien reunalla niin paljon kuin tilaa\nriitti.\n\nSe oli mitä omituisin näkö tuo kaksivärinen ryhmä, synkän sininen ja\nruskean harmaa, selkä selän takana, pää päässään kiinni. Niistä ei\nvoinut erottaa nuoria eikä vanhoja, sillä syrjittäinkin kääntyneet\nkasvot peitti kankea huivi. Koetit ruumiin rakennuksesta arvata\njotain, päättelit tuota vanhaksi vaimoksi, mutta kun eteen kiersit,\npilkistivät huivin alta mitä kirkkaimmat silmät ja mitä heleimmät\nposket. Lapsetkin, niin pojat kuin tytötkin, olivat puetut kuin\naikuiset -- pienois-ihmisiä, nukkeja -- samallaiseen, joskin vähän\npienempään muottiin valetuita. Pieni vivahdus humoristisuuteen\nkorotti vaan vaikutusta, lisäsi myötätuntoisuutta. Siellä täällä\nhäiritsi kokonaisuutta joku ryhmä uteliasta herrasväkeä, joku\nylioppilaslakki, joku olkihattu, vaalea urheilupuku tai värikäs\npäivävarjo outona vastakohtana.\n\nEi ollut minusta lavakaan oikein \"tyylissä\", ei oikein sopusoinnussa\nympäristön kanssa. Se muistutti liiaksi uudenaikaisia kansan- ja\nlaulujuhlia. Joku kivi, joku kallion reuna, hirsikoko tai kaatunut\npuu -- nehän olivat ennen vanhaan olleet saarnastuoleja. Lavaa käyttivät\nvain papit; kun kansan miehet puhuivat, seisoivat he sen juurella.\n\nHymisi virren veisuu vastaamme lähestyessämme. Sitä oli vakituinen\n\"naiskööri\" kannattamassa, mutta kaikki ottivat siihen osaa enemmän\ntai vähemmän. Tuskin oli yksi virsi loppunut, sammunut, kuin tuikahti\nuusi, ensin heikkona, yhden ainoan äänen kannattamana, joka paloi kuin\ntuli pienessä tuijussa, mutta siitä yleni ja sytytti toisia itseensä\nyhtymään. Lopulta, kun olivat ehtineet saada selkoa numerosta ja sen\nvirsikirjastaan löytäneet, yhtyivät siihen miehetkin. Virsi ei voi\njymistä eikä tehdä valtavampaa vaikutusta, mutta se sointuu\nerinomaisesti yhteen Suomen luonnon kanssa. Surullinen kansanlaulu\npuhtaimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan ja virsi, henkensä\npuolesta niin läheistä sukua toisilleen, seuraavat rytmissään\nrantaimme rajaviivoja, viihtyvät parhaiten veneessä tai metsäpolulla,\njoka koivistossa kulkee. Virsi ei pyri murtautumaan toisiin taloihin\nja vieraihin kyliin niinkuin uudenaikainen torvisoitto, eikä tule\nesiin töytähdellen pianissimojen ja fortissimojen kanssa niinkuin\nusein kvartettilaulu; virsi joko kuuluu kokonaan tai ei kuulu\nollenkaan. Tuntuu kuin se nousisi enemmän ylöspäin kuin laajalle\nleviäisi. Vaan vaikka se onkin niin vähän vaihtelevaa, tulkitsee se\nkuitenkin mitä erilaisimpia tunteita. Iloahan siinä ei juuri ole,\nriemua ei juuri ollenkaan, mutta siinä on kiitollisuutta,\ntyytyväisyyttä ja ennen kaikkea toivoa.\n\nOdotin suurella uteliaisuudella puhujoita. Niissähän se on ollut\nherännäisliikkeen voima, sen kansanpuhujissa. Malmbergit, Lagukset,\nDurchmannit, Bergit, Ruotsalaiset, Niskaset -- elävä sana, elävä esitys,\njoita kuulemaan vaellettiin maan äärestä toiseen saamaan sisältöä\ntyhjentyneelle sielulle, vahvistusta horjuvalle mielelle. En voi\nvertailla entisiä nykyisiin, mutta sen voi huomata, että muistot elivät\nja että muistoja kunnioitettiin ja että oli elävä pyrkimys ainakin\nkoettaa pysyä sillä kannalla, johon oli päästy. Periaatteet ovat aikain\nkuluessa selvinneet, erimielisyydet tasaantuneet, oppi vakautunut.\nNäyttää kuin koetettaisiin enemmän ylläpitää ja hoitaa vanhaa kuin\nuutta rakentaa, niinkuin pantaisiin paljon huolta siihen, että aatteet\nelämässä toteutuvat, että nuorisossa pidetään vireillä puhdas henki,\nsiisti käytös, hyvät tavat. Nykyisen herännäisyysliikkeen tarkoitus\nnäyttää olevan n.s. käytännöllinen kristillisyys ja semmoisena on sillä\nylen suuri yhteiskunnallinen ja siitä seurauksena isänmaallinen\nmerkitys. Ulkonainen hyvinvointi on siitä uutteruuden, säännöllisen\nelämän, keskinäisen avuliaisuuden ja keskinäisen kurinpidon tuloksena.\nHyvin harva heränneistä esim. lähtee Ameriikkaan ja tätä muuttokuumetta\nkuulee heidän ankarasti arvostelevan. Että samat tulokset ovat muitakin\nteitä saavutettavissa, ei vähennä liikkeen ansiota tässä kohden.\n\nPuhujista ovat epäilemättä etevimpiä liikkeen kaksi pääjohtajaa,\nkirkkoherra Malmberg ja rehtori Rosendal. Jälkimäinen piti kentällä\nvarsinaisen juhlapuheen. Hän on kuin luotu kansanpuhujaksi ja hänen\nvoimakas äänensä ja syvä paatoksensa tempaa ehdottomasti mukaansa.\nNuoremmissa papeissa, joita on liikkeeseen liittynyt suuri joukko,\ntapaa toisissa hehkuvaa intoa, toisissa lämmintä tunnetta ja sitä\nsisäisen itsensä tuntemisen taitoa, sitä kykyä ymmärtää sielullisia\nilmiöitä, niitä arvostella ja tuomitakin, jotka aina ovat olleet tämän\nliikkeen tunnusmerkkejä ja sitä uudistavia ja ylläpitäviä voimia.\nAnkara itsekritiikki, kaiken hengellisen valheen viha, kaiken\nsiirappimaisuuden puute -- jos saan tuota sanaa käyttää -- ne ovat nämä\npuolet, jotka meidän pietismille sen parhaassa muodossa ovat antaneet\nsen miehekkään, suoran n.s. \"sarkaisen\" luonteen ja joiden kautta se\nniin edullisesti erotakse niin monesta muusta meidän päiväimme\nhengellisyydestä. Onhan tietysti varjopuoliakin, on ehkä\nitsekkäisyyttä, toisen tuomitsemista, ahdasmielisyyttä,\nlahkohenkeä -- mutta missäpä liikkeessä tai puolueessa sitä ei olisi.\n\nMiellyttävän vaikutuksen tekivät maallikkopuhujat, jotka vasta toisena\npäivänä esiintyivät n.s. ulkopuolella ohjelmaa. Useimmalla näistä oli\nhidas puhe ja kankea kieli, mutta se vain lisäsi ytimekkyyttä ja\npontta puheelle. Sanain takana oli aina kokemusta ja omaa mietettä,\njoka perustui oleelliseen elämään ja otti siitä valaisevia vertauksia.\nVaikuttavin puhe niistä monista, joita pidettiin, oli ehkä Malkamäen\nLapualta. Esitys oli täynnä hillittyä sisäistä hehkua, joka näytti\nsyvästi vaikuttavan nuorisoon, jolle se oli omistettu. Nuo tuon\npienen, tanakan, kalpean miehen sanat antoivat syrjäisellekin\naavistuksen siitä kovasta, mutta isällisesti ymmärtävästä kurista,\njolla Pohjanmaan tuliset isät pitävät itseään vielä tulisempia\npoikiaan hyveiden kaitasella polulla.\n\nEn voi lopettaa tätä esitystä kertomatta erästä lausetta, joka painui\nainaiseksi mieleeni. Keskustellessani erään isännän kanssa tulin\nlausuneeksi ihmettelyni siitä erinomaisesta ystävällisyydestä ja\nvieraanvaraisuudesta, jota täällä osotettiin tuiki tuntemattomalle ja\narvelin, ett'eikö sentään ole rasittavaa kyyditä ja ruokkia niin\nlukuisia vieraita ilman kysymystäkään korvauksesta. \"Me ollahan siihen\ntotuttu. Ei me pruukata koskahan ottaa maksua, ei ruast' eikä\nkyyrist' niiltä, jotka kulkevat hengellisisä ja aatteellisisa\nasioisa.\"\n\nSain tuosta vielä lähtiessänikin loistavan todistuksen. Kun näkivät,\nettä aloin liikkua lähtöpuuhissa, osotettiin minulle valjastettu\nhevonen, annettiin ohjat käsiin, pyydettiin ajamaan se pappilan\nseinään ja jättämään siihen, he sen sieltä noutaisivat. Tein niin,\najoin puolitoista peninkulmaa, vein tavarani asemalle ja sidoin\nhevosen pappilan seinään. En tuntenut miestä eikä mies minua.\n\nOlisivatpa tavat muuallakin maassamme samanlaiset...!\n\n\n\n"]