[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnltAFFo6uFxXHTzk-YeVVdu-r2pK-vACk_EEZjb3qJw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1381,"Pinocchion seikkailut","Collodi, Carlo",1826,1890,"1381-collodi-carlo-pinocchion-seikkailut","1381__Collodi_Carlo__Pinocchion_seikkailut","Kertomus marioneteista","lastenkirja",[],[15],"klassikot","fi",1883,1906,32514,194661,false,53077,[24,25,26],"Fairy tales","Pinocchio (Fictitious character) -- Juvenile fiction","Puppets -- Juvenile fiction",[28,29,30],"Children & Young Adult Reading","Classics of Literature","Novels","\"Pinocchion seikkailut: Kertomus marioneteista\" by Carlo Collodi is a children's fantasy novel first published in 1883. It follows the mischievous adventures of Pinocchio, an animated wooden puppet who dreams of becoming a real boy. Through his journey, Pinocchio faces countless perils and temptations, encountering colorful characters who teach him valuable lessons about life. As he struggles with disobedience and laziness, he must learn goodness and wisdom to achieve his heart's deepest desire. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Halonen, Maija",278,"Kertomus alkaa, kun puuseppä Geppetto veistää puunuken, joka herää henkiin. Pinocchio joutuu kotoaan moniin vaaroihin ja houkutuksiin, kohdaten matkallaan viekkaita kulkureita sekä ihmeellisiä olentoja. Seikkailujen ja erehdysten kautta nukke opettelee erottamaan oikean väärästä tavoitellessaan unelmaansa tulla oikeaksi pojaksi.","Carlo Collodin 'Pinocchion seikkailut' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1381. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PINOCCHION SEIKKAILUT\n\nKertomus marioneteista\n\n\nKirj.\n\nCARLO COLLODI\n\n\nSuom. Maija Halonen\n\n\nItalialainen alkuteos: Le Avventure di Pinocchio\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Miten mestari Kirsikka löysi puupalasen, joka osasi nauraa\n         ja itkeä kuin pieni lapsi.\n\n     II. Mestari Kirsikka lahjoittaa halon ystävälleen Geppettolle,\n         joka lupaa veistää siitä itselleen hyvin ihmeellisen puunuken,\n         joka osaa tanssia ja tapella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa.\n\n    III. Kotonansa Geppetto alkaa heti veistellä marionettiansa ja\n         antaa hänelle nimeksi Pinocchio. Marionetin ensimmäiset\n         kujeilut.\n\n     IV. Juttu Pinocchiosta ja puhuvasta sirkasta, josta saamme\n         tietää, miten vastenmielisesti pahankuriset pojat tottelevat\n         niitä, jotka tietävät enemmän kuin he.\n\n      V. Pinocchio on nälissään ja etsii munan tehdäkseen siitä\n         omeletin; mutta hänen suureksi harmikseen lentää omeletti\n         ulos ikkunasta.\n\n     VI. Pinocchio nukkuu jalat tuliastiassa, ja aamulla herätessään\n         ovat hänen jalkansa aivan palaneet.\n\n    VII. Geppetto palaa kotiin ja antaa marionetille sen ruuan,\n         jonka oli tuonut itselleen aamiaiseksi.\n\n   VIII. Geppetto tekee uudet jalat Pinocchiolle ja myy ainoan\n         takkinsa voidakseen ostaa hänelle aapiskirjan.\n\n     IX. Pinocchio myy aapisensa päästäkseen katsomaan\n         marionettiteatteria.\n\n      X. Marionetit tuntevat veljensä Pinocchion ja tervehtivät häntä\n         riemulla, mutta samassa astuu sisään marionettitirehtööri\n         Magniafoco ja Pinocchio on saada surkean lopun.\n\n     XI. Magniafoco aivastaa ja antaa anteeksi Pinocchiolle, joka\n         sitten puolestaan pelastaa ystävänsä Harlekinin kuolemasta.\n\n    XII. Marionettitirehtööri Magniafoco lahjoittaa viisi kultarahaa\n         Pinocchiolle, että hän veisi ne isälleen Geppettolle,\n         mutta Pinocchio antaa ketun ja kissan pettää itseään ja\n         seuraa heitä.\n\n   XIII. \"Punaisen kravun\" ravintola.\n\n    XIV. Kun Pinocchio ei totellut puhuvan sirkan neuvoja,\n         joutuu hän rosvojen käsiin.\n\n     XV. Rosvot saavat Pinocchion kiinni ja hirttävät hänet\n         jättiläistammen oksaan.\n\n    XVI. Kaunis kultakutrinen tyttö antaa ottaa Pinocchion alas\n         puusta, laittaa hänet sänkyyn ja kutsuu kolme lääkäriä\n         saadakseen tietää, onko Pinocchio kuollut, vai elääkö hän.\n\n   XVII. Pinocchio syö sokerin, mutta ei huoli lääkkeistä, ennen\n         kuin nähdessään haudankaivajien tulevan häntä hakemaan. Sen\n         jälkeen hän valehtelee ja saa rangaistukseksi pitkän nenän.\n\n  XVIII. Pinocchio tapaa taas ketun ja kissan ja lähtee heidän\n         kanssaan Ihmeniitylle neljää kultarahaansa kylvämään.\n\n    XIX. Pinocchion kultarahat varastetaan ja häntä rangaistaan\n         senvuoksi neljän kuukauden vankeudella.\n\n     XX. Vapautuneena vankilasta aikoo hän palata haltijattaren\n         talolle, mutta maantiellä kohtaa hän kauhean ison käärmeen\n         ja tarttuu lopulta kiinni ketunrautoihin.\n\n    XXI. Viinitarhan omistaja ottaa kiinni Pinocchion, ja pakottaa\n         hänet olemaan kanatarhansa vahtikoirana.\n\n   XXII. Pinocchio keksii varkaat ja palkinnoksi uskollisuudestaan\n         pääsee vapaaksi.\n\n  XXIII. Pinocchio itkee kauniin kultakutrisen tytön kuolemaa. Hän\n         tapaa kyyhkysen, joka vie hänet merenrannalle, siellä hän\n         heittäytyy veteen auttaakseen isäänsä Geppettoa.\n\n   XXIV. Pinocchio saapuu \"Ahkerien mehiläisten saarelle\" ja\n         löytää haltijattarensa.\n\n    XXV. Pinocchio lupaa haltijattarelle pysyä tottelevaisena ja\n         lukea ahkerasti, sillä hän on kyllästynyt olemaan\n         marionettina ja tahtoisi oikeaksi pojaksi.\n\n   XXVI. Pinocchio menee koulutoveriensa kanssa meren rannalle\n         katsomaan hirvittävää haikalaa.\n\n  XXVII. Suuri tappelu Pinocchion ja hänen toveriensa välillä.\n         Yksi jää haavoittuneena paikalle ja poliisit vangitsevat\n         Pinocchion.\n\n XXVIII. Pinocchio on vähällä tulla paistetuksi pannussa kuin kala.\n\n   XXIX. Hän palaa kotiin haltijattaren luo, joka jo seuraavana\n         päivänä lupaa muuttaa hänet marionetista oikeaksi pojaksi.\n         Suuret kahvikekkerit tämän merkillisen tapahtuman kunniaksi.\n\n    XXX. Sen sijaan, että hänet olisi muutettu pojaksi, pakenee\n         Pinocchio salaa ystävänsä Kynttilän kanssa \"Leikkikalumaahan\".\n\n   XXXI. Oltuaan viisi kuukautta satumaassa, Pinocchio tuntee suureksi\n         ihmeekseen korviensa muuttuneen pieniksi aasinkorviksi. Hän\n         muuttuu aasiksi, jolla on häntä ja kaikki muukin kuin aasilla.\n\n  XXXII. Pinocchiolle kasvaa aasinkorvat, hän muuttuu itsekin oikeaksi\n         aasiksi ja alkaa huutaa kuin aasi.\n\n XXXIII. Aasiksi muuttunut Pinocchio tarjotaan kaupaksi ja\n         sirkustirehtööri ostaa hänet, opettaen hänet tanssimaan ja\n         hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta eräänä iltana hän rupeaa\n         ontumaan ja joutuu toiselle omistajalle, joka aikoo tehdä\n         rummun hänen nahastaan.\n\n  XXXIV. Meren pohjassa kalat syövät Pinocchion ja hän muuttuu taas\n         marionetiksi, mutta aikoessaan pelastautua uimalla, nielee\n         hänet hirveän suuri haikala.\n\n   XXXV. Pinocchio tapaa haikalan vatsassa... arvatkaa kenet?\n         Lukekaa tämä luku, niin saatte sen tietää.\n\n  XXXVI. Pinocchio muuttui viimeinkin marionetista oikeaksi pojaksi.\n\n\n\n\nI\n\nMiten nikkari, mestari Kirsikka, löysi puupalasen, joka osasi nauraa ja\nitkeä kuin pieni lapsi.\n\n\n-- Olipa kerran...\n\n-- Kuningas! pienet lukijani varmaankin heti huudahtavat.\n\n-- Ei, lapseni, nyt te erehdyitte. Oli kerran puupalanen. Ei se ollut\nmikään hieno puupalanen, olipahan aivan tavallinen halko, semmoinen\njoita talvella uuniin pistämme, kun laitamme takkavalkean iltasella.\n\nEn niin tarkkaan tiedä tapausta, mutta varmaa on, että tämä halko\neräänä kauniina päivänä joutui erään vanhan nikkarin verstaaseen. Hänen\nnimensä oli oikeastaan Antton, mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä\nmestari Kirsikaksi, syystä, että hänen nenänipukkansa loisti aina\nsinipunaisena kuin kypsä kirsikka.\n\nKun mestari Kirsikka näki halon, tuli hän hyvin iloiseksi. Hän hieroi\nihastuneena käsiään ja mutisi puoliääneen itsekseen:\n\n-- Sattuipas tämä puupalanen kreivin aikaan, minä teen tästä pöydän\njalan.\n\nSanottu ja tehty. Hän otti terävän kirveen käteensä ja aikoi ruveta\nkuorimaan ja muotoilemaan puuta, mutta sen sijaan, että olisi antanut\nkirveensä pudota, hän jäi liikkumattomana seisomaan, käsi kohotettuna,\nsillä juuri siinä silmänräpäyksessä kuuli hän pienen heikon äänen\nrukoillen sanovan:\n\n-- Älä lyö niin kovaa!\n\nArvata voitte miten kiltti vanha mestari Kirsikka pelästyi!\n\nHän katseli hätääntyneenä ympäri huonetta saadakseen selville mistä\nihmeestä tuo vieno ääni kuului, mutta hän ei huomannut mitään. Hän\nkurkisti höyläpenkin alle... siellä ei ollut ketään; hän katsoi\nkaappiin, jota aina pidettiin suljettuna... ei ketään sielläkään; hän\netsi korista, johon höylälastut ja sahajauhot koottiin... ei ketään, ei\nketään; hän avasi nikkarihuoneensa oven ja katseli ulos kadulle... ei\nsielläkään ollut ketään. Mikähän se mahtoi olla?\n\n-- Nyt minä ymmärrän, hän sanoi viimein ja silitteli nauraen\ntekotukkaansa, -- minä vaan mielikuvituksessani kuulin tuon äänen.\nNopeaan taas työhön!\n\nHän tarttui uudelleen kirveeseensä ja iski voimakkaasti halkoon.\n\n-- Voi, miten sattui kipeästi! sama vieno ääni valitti.\n\nTällä kertaa jäi mestari Kirsikka kuin kivettyneenä seisomaan. Hänen\nsilmänsä olivat pelästyksestä pudota päästä, hän tuijotti suu auki ja\nkieli riippuen leualle, niin että hän oli aivan suihkukaivon irvistävän\nkipsikuvan näköinen.\n\nKun hän viimein sai puhekykynsä takaisin, hän sanoi vapisten ja pelosta\nänkyttäen:\n\n-- Mutta mistä ihmeestä tämä pieni vieno ääni kuului, joka sanoi voi?\nEihän täällä ole elävää sielua. Onkohan tämä halko oppinut itkemään ja\nvoivottelemaan kuin pieni lapsi? Sitä minä en ikinä usko. Tässä se on,\nse on samanlainen kuin muutkin halot ja jos heitän sen tuleen, sillä\nvoi keittää korkeintaan padallisen papuja... Mikähän se oli? Onkohan\njoku piiloutunut sen sisälle? Niin, jos joku on sen sisässä, niin\nsyyttäköön vaan itseään, sillä nyt hän joutuu minun kanssani\ntekemisiin.\n\nTämän sanoessaan hän tarttui molemmin käsin halkoparkaan ja alkoi\narmotta koluuttaa sitä seiniä vasten.\n\nHän asettui sitten kuuntelemaan, alkaisiko tuo pieni vieno ääni taas\nvalitella. Hän odotti kaksi minuuttia -- mutta ei kuulunut mitään,\nviisi minuuttia -- ei mitään, kymmenen minuuttia -- eikä vieläkään\nmitään.\n\n-- Minä ymmärrän, hän sanoi väkinäisesti nauraen ja pyyhkäisten\ntukkaansa, -- tietysti minä vain mielikuvituksessani kuulin tuon äänen\nvalittelevan. Reippaasti työhön taas!\n\nMutta hän oli aikalailla pelästynyt ja koetti sen vuoksi hiljaa\nhyräillä, pysyäkseen rohkeana.\n\nKirveen hän oli pannut pois ja otti sen sijaan höylän, höylätäkseen ja\nkiillottaakseen halon, mutta juuri alkaessaan höylätä edestakaisin hän\nkuuli saman vienon äänen nauraen sanovan:\n\n-- Lakkaa toki, sinä kutitat minua!\n\nTällä kertaa mestari Kirsikka kaatui pitkälleen kuin salaman lyömänä.\nKun hän aukaisi silmänsä, hän huomasi istuvansa lattialla.\n\nHänen kasvonsa olivat aivan kuin muuttuneet, nenännipukkakin, joka\ntavallisesti oli sinipunainen, oli nyt pahasta pelästyksestä tullut\naivan tummansiniseksi.\n\n\n\n\nII\n\nMestari Kirsikka lahjoittaa halon ystävälleen Geppettolle, joka lupaa\nveistää siitä itselleen hyvin ihmeellisen puunuken, joka osaa tanssia\nja tapella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa.\n\n\nSamassa ovelle koputettiin.\n\n-- Astukaa sisään, astukaa sisään! nikkari sanoi, joka ei vielä\njaksanut nousta ylös.\n\nSilloin astui verstaaseen pieni ketterä ukko, nimeltä Geppetto. Kun\nkatupojat oikein tahtoivat häntä ärsyttää, antoivat he hänelle\nhaukkumanimen Polendina, sillä hänen kellertävä tekotukkansa muistutti\neräänlaista maissikakkua, jota italialaiset kutsuvat Polendinaksi.\n\nGeppetto oli hyvin pikavihainen. Voi sitä, joka rohkeni häntä kutsua\nPolendinaksi! Heti hän raivostui kuin villipeto, eikä häntä saanut\nmillään asettumaan.\n\n-- Hyvää päivää, mestari Antton, Geppetto sanoi. -- Mitä te siellä\nlattialla teette?\n\n-- Opetan tässä muurahaisille kertomataulua.\n\n-- Onneks' olkoon.\n\n-- Mikäs teidät tänne toi, ystäväni Geppetto?\n\n-- Omat jalkani. Tietäkää, mestari Antton, minä olen tullut tänne\npyytämään teiltä jotakin.\n\n-- Teidän palvelijanne, nikkari vastasi ja nousi polvilleen.\n\n-- Aamulla pälkähti mieleeni aatos.\n\n-- Antakaapas kuulua!\n\n-- Olen ajatellut veistää itselleni puunuken, kauniin marionetin, joka\nosaa tanssia ja taistella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa. Aikomukseni\non lähteä maailmaa kiertelemään tämän marionetin kanssa, tienaamaan\nsillä leipäni ja viinitilkan vielä lisäksi. Mitä sanotte tuumastani?\n\n-- Mainiota, Polendina! vieno ääni samassa huusi, mutta kukaan ei\ntiennyt mistä se kuului.\n\nKun isä Geppetto kuuli itseään kutsuttavan Polendinaksi, tuli hän\nsuuttumuksesta punaiseksi kuin kukko ja ryntäsi aivan raivostuneena\nnikkaria kohti:\n\n-- Miksi pilkkaatte minua?\n\n-- Kuka teitä pilkkaa?\n\n-- Te haukuitte minua Polendinaksi.\n\n-- En minä sanonut.\n\n-- Ette kai väitä, että sen itse tein? Te sen sanoitte.\n\n-- En!\n\n-- Kyllä!\n\n-- En!\n\n-- Kyllä?\n\nHe tulistuivat yhä enemmän ja pian he kävivät toisiinsa käsiksi.\nMolemmat ystävykset tarttuivat toistensa tukkaan, kynsivät ja purivat\nja retuuttivat toisiaan oikein perusteellisesti.\n\nKun tappelu oli loppunut, Geppetton keltainen tekotukka sattui olemaan\nAnttonin käsissä ja Geppetto puolestaan huomasi, että hänellä oli\nnikkarin tekotukka suussaan.\n\n-- Anna takaisin tukkani! Antton-mestari huusi.\n\n-- Anna sinäkin omani takaisin ja sovitaan pois riita!\n\nMolemmat ukot ottivat tekotukkansa, puristivat toistensa käsiä ja\nvannoivat jäävänsä ystäviksi koko elinajaksi.\n\n-- Noh, isä Geppetto, nikkari sanoi rauhan ja sovinnon merkiksi, --\nminkä palveluksen aioitte minulta pyytää?\n\n-- Tarvitsen palasen puuta tehdäkseni marionettini, voinko saada sen\nteiltä?\n\nVallan tyytyväisenä astui Antton-mestari suoraan höyläpenkin luo ja\notti halon, minkä vuoksi hän oli niin kovasti pelästynyt. Mutta juuri\nkun hän aikoi ojentaa sen ystävälleen, halko kimmahti hänen käsistään\nja kovalla kolahduksella se putosi suoraan Geppetto paran laihaa säärtä\nvasten.\n\n-- Ohhoh, mestari Antton, näinkö rakastettavalla tavalla te\nomaisuuttanne lahjoittelette pois? Olitte lyödä minut ontuvaksi!...\n\n-- Voin vannoa, etten minä sitä tehnyt.\n\n-- Tahdotteko taas väittää, että itse sen tein...\n\n-- Syy oli kokonaan halon...\n\n-- Minä tiedän, että syy oli halon, vaan tehän sen viskasitte jalkaani.\n\n-- Minä en heittänyt sitä jalkaanne.\n\n-- Valehtelija!\n\n-- Geppetto, elkää solvaisiko minua, muuten kutsun teitä Polendinaksi!\n\n-- Aasi!\n\n-- Polendina!\n\n-- Kuormajuhta!\n\n-- Polendina!\n\n-- Ruma apina!\n\n-- Polendina!\n\nKun Geppetto kolmannen kerran kuuli itseään sanottavan Polendinaksi,\nmustenivat hänen silmänsä, hän ryntäsi nikkarin kimppuun ja he alkoivat\npölyytellä toisiaan minkä jaksoivat.\n\nKun tappelu loppui, Antton-mestarilla oli kaksi naarmua muiden lisäksi\nnenällään ja toisella kaksi nappia vähempi takissaan. He sopivat taas\nkeskenään ja vannoivat pysyvänsä ystävinä elämänsä loppuun asti.\n\nGeppetto otti kuitenkin oivallisen puupalasen kainaloonsa, kiitti\nAntton-mestaria ja astui ontuen kotiinsa.\n\n\n\n\nIII\n\nKotonansa Geppetto alkaa heti veistellä marionettiansa ja antaa hänelle\nnimeksi Pinocchio. Marionetin ensimmäiset kujeilut.\n\n\nGeppetto asui pienessä kellarihuoneessa, jonne valo tuli\nporraskäytävästä. Huonekalut olivat yksinkertaisinta laatua: ontuva\ntuoli, huono sänky ja rikkonainen pöytä. Peräseinällä leimusi iloinen\ntakkavalkea, mutta se olikin vain maalattu ja sen yläpuolelle hän oli\nmaalannut myös padan, joka hauskasti kiehui ja josta kohosi savupilvi,\nja se näytti aivan oikealta savulta.\n\nKotiin tultuaan Geppetto otti heti esille työkalunsa ja alkoi veistää\nja vuoleskella marionettiansa.\n\n-- Minkähän nimen hänelle annan? hän kyseli itseltään. Niin, minäpä\nnimitän hänet Pinocchioksi. Se nimi tuottaa hänelle onnea. Olen\ntuntenut kokonaisen Pinocchio-nimisen perheen: isä Pinocchion, äiti\nPinocchion ja Pinocchio-lapsukaiset ja kaikki he tulivat mainiosti\ntoimeen. Rikkain heistä kuljeskeli kerjäämässä.\n\nKeksittyään nimen marionetillensa hän alkoi työskennellä oikein\ntosissaan. Ensiksi hän vuoli tukan ja sitten otsan ja sitten silmät.\n\nMutta ajatelkaapas hänen hämmästystään, kun silmät olivat valmiit ja\nhän huomasi että ne liikkuivat ja lakkaamatta katsoivat häneen.\n\nGeppettoa melkein suututti, kun nuo kaksi puusilmää aina seurasivat\nhäntä ja hän sanoi harmistuneena:\n\n-- Ilkeät puusilmät, mitä te minua katsotte?\n\nKukaan ei vastannut.\n\nSilmien jälkeen hän alkoi veistellä nenää, mutta tuskin se oli valmis,\nniin se alkoi kasvaa kasvamistaan ja parin minuutin kuluttua oli nenä\nniin pitkä, ettei sillä loppua tuskin ollutkaan.\n\nGeppetto-parka koetti katkoa sen poikki, mutta mitä enemmän hän veisti\nja vuoli, sitä pitemmäksi tämä nenäkäs nenä venyi.\n\nNenän jälkeen oli suun vuoro. Tuskin suu oli valmis, niin se jo alkoi\nnauraa ja pilkata häntä.\n\n-- Lakkaa nauramasta! Geppetto sanoi loukkaantuneena, mutta hän puhui\nkuin seinälle.\n\n-- Lakkaa nauramasta, sanon minä sinulle! hän huusi uhkaavalla äänellä.\n\nSilloin suu lakkasi nauramasta, mutta pisti sensijaan ulos kielen.\n\nKotirauhan säilyttämiseksi Geppetto ei ollut sitä huomaavinaan, vaan\njatkoi työtään. Suun jälkeen hän vuoli leuan, sitten kaulan, sitten\nolkapäät, vatsan, käsivarret ja kädet.\n\nTuskin kädet olivat valmiit, niin jo Geppetto tuntee tekotukkaansa\nnostettavan päästään. Hän katsahtaa ylös ja mitä hän näkeekään?\nTotisesti hän näkee oman keltaisen tekotukkansa marionetin käsissä.\n\n-- Pinocchio!... anna heti takaisin tukkani!\n\nMutta sen sijaan että antaisi takaisin tekotukan, Pinocchio asetti sen\nomaan päähänsä, joka melkein hukkui siihen.\n\nTästä rohkeasta ja vallattomasta kujeesta Geppetto tuli niin\nsurulliseksi ja alakuloiseksi, niinkuin ei milloinkaan ennen\nelämässään. Hän kääntyi Pinocchion puoleen ja sanoi:\n\n-- Pojannulikka! Et ole vielä valmiiksi luotukaan ja jo alat osoittaa\nuppiniskaisuutta isällesi. Pahoin tehty, poikani!\n\nJa hän pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan.\n\nVielä oli jäljellä sääret ja jalat.\n\nHeti kun jalat olivat valmiit, sai Geppetto potkun nenännipukalleen.\n\n-- Se oli oikein minulle, hän sanoi itsekseen. -- Minun olisi ajoissa\npitänyt arvata miten käy.\n\nSen jälkeen tarttui hän marionettia kainaloihin ja asetti hänet\nlattialle kävelemään.\n\nPinocchion jalat olivat niin jäykät, ettei hän voinut liikahtaa, ja\nGeppetton täytyi taluttaa häntä kädestä, jotta hän oppisi vuorotellen\nsiirtämään jalkojaan.\n\nMutta heti kun sääret olivat vähän pehminneet, Pinocchio alkoi kävellä\nitsekseen ja juosta ympäri huonetta ja lopuksi hän pujahti ovelle,\nhyppäsi ulos kadulle ja lähti pakomatkalle.\n\nJa Geppetto parka juoksi jäljessä saamatta häntä kiinni, sillä\nPinocchio veitikka mennä vilahti kuin jänis, ja kun hänen puujalkansa\nkoskivat kivetykseen, kuului kopina kuin kahdestakymmenestä\npuukenkäparista.\n\n-- Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni! Geppetto huusi,\nmutta kun ihmiset näkivät puunuken, joka juoksi eteenpäin kuin\nkilpa-ajohevonen, jäivät he seisomaan kuin loihduttuina ja nauroivat\nnauramistaan, -- niin te ette ikinä voi uskoa miten sydämen pohjasta\nhe nauroivat.\n\nOnneksi eräs poliisi tuli viimein ja kuullessaan tuon kovan metelin,\nhän luuli hevosen pillastuneen ja asettui rohkeasti keskelle katua\nseisomaan, päättäen pidättää hevosen ja estää onnettomuudet.\n\nMutta kun Pinocchio jo kaukaa huomasi poliisin, joka salpasi koko\nkadun, aikoi hän nopeasti pujahtaa tämän jalkojen välitse, mutta katso,\nsepä ei onnistunutkaan.\n\nPoliisi ei hievahtanut paikaltaan, vaan tarttui aivan kohteliaasti\nhänen nenäänsä (hänen nenänsä olikin niin pitkä, että se näytti olevan\nkuin tehty sitä varten, että poliisi saisi siihen tarttua) ja antoi\nhänet Geppettolle itselleen. Tämä aikoi heti rangaista häntä\naikamoisella korvannipistyksellä. Mutta arvatkaapas miten noloksi hän\ntuli, sillä etsiessään korvia niitä ei löytynytkään ja arvatkaapas\nmiksi? Niin, kas hän oli kiireessään unohtanut korvat tekemättä.\n\nSilloin hän tarttui Pinocchion niskaan ja talutti hänet pois ja\nuhkaavasti päätään puistellen hän sanoi:\n\n-- Mennään heti kotiin! Ja kunhan olemme kotona, niin kyllä siellä\nasiat selvitetään, usko pois!\n\nTämä kohtaus ei juuri Pinocchiota miellyttänyt. Hän heittäytyi maahan\neikä tahtonut kulkea edelleen. Tyhjäntoimittajia ja joutilasta väkeä\nalkoi sillä aikaa kokoontua heidän ympärilleen.\n\nJa kaikilla oli jotain sanottavaa.\n\n-- Marionettiparka, muutamat sanoivat, -- hänellä on kyllä syynsä,\njoiden vuoksi ei tahdo palata kotiin. Kuka tietää, miten pehmeäksi tuo\nGeppetto-ilkiö aikoo hänet mukiloida!\n\nJa toiset sanoivat:\n\n-- Tämä Geppetto on kyllä kunnon miehen näköinen, mutta lapsille hän on\noikea tyranni. Jos marionettiparka jätetään hänen käsiinsä, voi hän\nrepiä hänet vaikka kappaleiksi.\n\nNiin paljon siinä puhuttiin kaikenlaista, että poliisi viimein vihdoin\npäästi Pinocchion vapaaksi, mutta heitti Geppetto-paran vankeuteen.\nTällä ei ollut sanaakaan puolustuksekseen, hän vaan itki kuin vasikka\nja änkytti nyyhkyttäen.\n\n-- Onneton poika! Ja ajatellessani miten paljon vaivaa minulla on ollut\ntehdessäni hänestä kunnon marionettia! Mutta se oli oikein minulle.\nMinun olisi pitänyt arvata...\n\nSe mitä sitten tapahtui on niin kummallista, että sitä tuskin voi\nuskoa, mutta sen kerron teille seuraavissa luvuissa.\n\n\n\n\nIV\n\nJuttu Pinocchiosta ja puhuvasta sirkasta, josta saamme tietää, miten\nvastenmielisesti pahankuriset pojat tottelevat niitä, jotka tietävät\nenemmän kuin he.\n\n\nNo, lapset, nyt kerron teille mitä Pinocchio-vekkuli teki sillä aikaa,\nkun Geppetto-parka viattomasti sai istua vankilassa. Se veitikka, heti\nkun hän pääsi irti poliisin kynsistä, alkoi juosta peltojen poikki\nehtiäkseen kotiin niin pian kuin suinkin. Ylös jyrkkiä mäkiä ja yli\norapihlaja-aitojen ja syvien vesiojien hän harppasi kuin mikäkin vuohi\ntai jänönpoika, jolla on metsästäjä kintereillään.\n\nHänen kotiin tultuaan oli ovi kadun puolelta raollaan. Hän potkaisi sen\nselälleen ja astui sisään, ja saatuaan oven hyvin salpaan hän\nheittäytyi istumaan lattialle hengittäen syvään tyytyväisyydestä.\n\nMutta tätä tyytyväisyyttä ei kestänyt kauan, sillä samassa kuului ääni\nhuoneessa sanovan:\n\n-- Kri-kri-kri!\n\n-- Kuka minua huutaa? kysyi Pinocchio pelästyneenä.\n\n-- Minä vaan.\n\nPinocchio kääntyi ja näki suuren sirkan hyvin verkalleen kiipeävän ylös\nseinää pitkin.\n\n-- Sanopas minulle sirkka, kuka sinä olet?\n\n-- Minä olen puhuva sirkka ja olen asunut tässä huoneessa jo kauemmin\nkuin sata vuotta.\n\n-- Vai niin, mutta nyt on huone minun, marionetti sanoi, ja jos tahdot\ntehdä minulle mieliksi, niin menet heti matkaasi taaksesi katsomatta.\n\n-- Enpä aio mennä täältä, sirkka vastasi. -- Ennen kuin olen sanonut\nsinulle totuuden.\n\n-- No, laukaise sitten heti!\n\n-- Voi niitä lapsia, jotka vastustavat vanhempiansa ja oikkujensa\nvuoksi jättävät isiensä kodin! Heillä ei ole onnea maailmassa, ja\nennemmin tai myöhemmin he saavat katkerasti katua tekonsa.\n\n-- Laula vaan, sirkkaseni, miten haluat ja mielesi tekee, mutta sen\nminä tiedän, että huomenna päivän sarastaessa aion minä livahtaa\ntieheni, sillä jos jään tänne, käy minun niin kuin kaikkien muiden\nlasten, minut lähetetään kouluun ja pakotetaan lukemaan halusta tai\npakosta. Ja voinpa sanoa sinulle, että siihen ei minulla ole\nvähintäkään halua. On paljon hauskempaa juosta perhosten jäljestä tai\nkiivetä puihin hakemaan linnunpoikia pesistä.\n\n-- Voi tuhmeliinia! Etkö tiedä, että jos teet niin tulee sinusta\nsuurena aika aasi, jota kaikki pitävät pilkkanaan?\n\n-- Ole vaiti, sinä pahaa ennustava sirkka! Pinocchio huusi.\n\nMutta sirkka, joka oli kärsivällinen filosofi, sen sijaan että olisi\nsuuttunut toisen ilkeydestä, jatkoi samalla äänellä:\n\n-- Ja jos sinua ei haluta käydä koulua, miksi et opettele jotain\nammattia, jolla voisit kunniallisesti leipäsi ansaita?\n\n-- Tahdotko, että sanon sen sinulle? Pinocchio kysyi, jonka\nkärsivällisyys alkoi loppua. -- Kaikista maailman ammateista on yksi\nainoa minun mieleiseni.\n\n-- Ja mikä olisi tämä ammatti?\n\n-- Syödä, juoda, nukkua, huvitella ja aamusta iltaan viettää joutilaan\nelämää.\n\n-- Tiedä siis, sanoi puhuva sirkka tavallisella tyynellä tavallaan, --\nettä kaikki, jotka tämän ammatin omakseen ottavat, poikkeuksetta\nlopettavat päivänsä joko vankilassa tai sairashuoneessa.\n\n-- Varo sinä pahaa ennustava sirkka! Voi sinua, jos todella suutun...\n\n-- Pinocchio parka, minä oikein säälin sinua!\n\n-- Miksi säälit minua?\n\n-- Sen vuoksi että olet marionetti, ja sen pahempi senvuoksi, että\nsinulla on pää puusta.\n\nNämä viimeiset sanat kuultuaan hypähti Pinocchio ylös aivan\nvimmastuneena, otti puunuijan höyläpenkiltä ja heitti sen puhuvaa\nsirkkaa kohti.\n\nEhkä hän ei luullut iskun sattuvan, mutta onnettomuudeksi sattui se\njuuri sirkka paran päähän, niin että se tuskin ehti sanoa kri-kri-kri,\nennen kuin se lyötiin kuoliaaksi seinää vasten.\n\n\n\n\nV\n\nPinocchio on nälissään ja etsii munan tehdäkseen siitä omeletin; mutta\nhänen suureksi harmikseen lentää omeletti ulos ikkunasta.\n\n\nJo alkoi olla yön aika, ja Pinocchio muisti, ettei ollut syönyt mitään,\ntunsi vatsansa tyhjäksi, ja tunsi ruokahalua.\n\nMutta poikien ruokahalu kasvaa nopeasti: muutamassa minuutissa oli\nruokahalu kasvanut näläksi ja käden käännöksessä muuttui nälkä\nsudennäläksi, näläksi, jota voi vaikka veitsellä leikata.\n\nPinocchio-parka juoksi heti tulta kohti, jolla pata näkyi kiehuvan ja\nojensi kätensä nostamaan kantta nähdäkseen mitä siellä sisällä oli,\nmutta pata olikin vaan seinälle maalattu. Hänen nenänsä, joka jo sitä\nennen oli pitkä, tuli vielä entistäänkin pitemmäksi.\n\nHän alkoi juoksennella ympäri huonetta, alkoi nuuskia kaikista\nlaatikoista ja kaikista piilopaikoista leivänpalasta, vaikkapa kuinka\nkuivaa ja kovaa, korpunkuorta, puuronjätteitä, kalanluita,\nkirsikansydämiä, toisin sanoen mitä tahansa, jota voisi jyrsiä; mutta\nhän ei löytänyt mitään, tyhjää vaan, ei sitten mitään.\n\nMutta nälkä kiihtyi yhä eikä Pinocchio-parka voinut muuta kuin\nhaukotella ja sen hän tekikin niin perusteellisesti, että suu venyi\naivan korviin asti. Ja haukoteltuaan sylkäisi hän ja hänestä tuntui\nkuin hänen vatsansa menisi matkaansa.\n\nItkien ja epätoivoisena huudahti hän:\n\n-- Puhuva sirkka oli oikeassa. Tein väärin vastustaessani isääni ja\npaetessani kotoani. Jos isäni olisi täällä, en minä tässä haukottelisi\nitseäni kuoliaaksi. Voi miten ilkeä tauti nälkä sentään on!\n\nSamassa hän oli näkevinään lattialla roskien seassa jotain pyöreää ja\nvalkeaa, joka näytti aivan kananmunalta. Yhdellä pitkällä harppauksella\nhän heittäytyi sen yli, se oli silmänräpäyksellinen teko. Ja muna se\ntodellakin oli.\n\nOn mahdotonta kuvata marionetin iloa: se täytyy vain kuvitella. Hän\nluuli melkein näkevänsä unta ja väänteli ja käänteli munaa sormiensa\nvälissä ja koetteli sitä ja suuteli ja suudellessaan sanoi:\n\n-- Mutta mitenkä nyt saisin sen keitetyksi? Laittaisinkohan omeletin?\nEi, paistan sen mieluummin lautasella! Tai ehkä se maistuisi vieläkin\nparemmalta pannussa paistettuna.\n\nTai, jospa minä vaan keittäisin sen. Ei toki, nopeammin se valmistuu\npaistettuna lautasella tai pannussa. Miten hyvältä se maistuukaan!\n\nSanottu ja tehty. Hän asetti pienen pannun kolmijalalle, jonka alla oli\ntulisia hiiliä: kaatoi pannuun hiukan vettä, öljyn tai voin puutteesta:\nkun vesi alkoi höyrytä, ritsis, kopsautti hän munan kuoren rikki ja\naikoi juuri kaataa sisällön siitä pataan.\n\nMutta munanvalkuaisen ja keltuaisen asemasta pujahtikin kuoresta ulos\npieni iloinen ja soma kananpoika, joka kumarsi kohteliaasti ja sanoi:\n\n-- Tuhannen kiitosta, herra Pinocchio, kun säästitte minulta vaivan\nitse rikkoa kuoreni! Hyvästi, hyvästi, voi hyvin ja terveisiä kotiin!\n\nSen sanottuaan se levitti siipensä, pujahti ulos avonaisesta ikkunasta\nja lensi matkoihinsa.\n\nMarionetti parka jäi seisomaan kuin kivettyneenä, silmät suurina, suu\nauki ja munankuori kädessään. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä, hän\nalkoi itkeä ja ulvoa ja polkea jaloillaan maata suuttumuksesta, ja\nsanoi itkien:\n\n-- Kuitenkin oli puhuva sirkka oikeassa! Jos en olisi paennut kotoani\nja jos isäni olisi täällä, en nyt olisi nälkään kuolemassa. Voi, miten\nnälkä sentään on kamala tauti!...\n\nJa kun hänen vatsansa alkoi kurista vielä pahemmin kuin ennen, eikä hän\ntiennyt millä saisi sen tyytymään, päätti hän lähteä naapurikylään\ntoivoen sieltä löytävänsä jonkun armeliaan ihmisen, joka antaisi\nhänelle leipäpalan.\n\n\n\n\nVI\n\nPinocchio nukkuu jalat tuliastiassa, ja aamulla herätessään ovat hänen\njalkansa aivan palaneet.\n\n\nSinä yönä oli oikein kamala rajuilma. Ukkonen jyrisi yhtä mittaa, ja\nsalamat välähtelivät kuin olisi taivas ollut tulessa ja kova, raju\ntuuli vinkui ja ulvoi tomupilviä nostatellen, ja kaikki puut ratisivat\nja ritisivät myrskyssä.\n\nPinocchio pelkäsi kovasti ukkosta ja salamaa, mutta nälkä oli kuitenkin\npelkoa voimakkaampi. Hän avasi oven ja alkoi juosta minkä jaksoi,\nsadalla pitkällä askeleella saavuttaen kylän, läähättäen suu auki kuin\nhengästynyt koira.\n\nKylässä oli kaikki aivan pimeää ja autiota. Puodit olivat kiinni;\ntalojen ovet ja ikkunat suljetut, eikä tiellä näkynyt edes koiraakaan.\nKylä oli kuin kuolleitten valtakunta.\n\nNälän ja epätoivon pakottamana Pinocchio tarttui lähimpään kellon\nnauhaan ja alkoi vetää sitä minkä jaksoi, itsekseen sanoen:\n\n-- Joku kai tulee avaamaan?.\n\nTodellakin, ukko, yömyssy päässä, pisti päänsä ikkunasta ja kysyi hyvin\näkäisenä:\n\n-- Mitä tahdotte tähän aikaan vuorokaudesta?\n\n-- Olkaa hyvä ja antakaa minulle vähän leipää.\n\n-- Odottakaa hiukan, tulen aivan paikalla takaisin, ukko sanoi, luullen\nolevansa tekemisissä jonkun tuommoisen poikalurjuksen kanssa, joka\nhuvikseen öiseen aikaan soittelee rauhallisten ihmisten ovikelloja\nhäiriten heitä heidän parhaassa unessaan.\n\nPuolen minuutin kuluttua ikkuna avautui taas ja sama ukon köntyrä huusi\nPinocchiolle:\n\n-- Asetu ikkunan alle ja ojenna hattusi!\n\nPinocchio ojensi hattunsa, mutta sai samassa pesuvadillisen vettä\npäälleen; hän kastui kiireestä kantapäähän, aivan kuin olisi hän ollut\ngeraniumkukka jota kastellaan.\n\nHän palasi kotiin märkänä kuin kananpoika ja melkein puolikuolleena\nväsymyksestä ja nälästä. Kun hän ei enää jaksanut pysyä pystyssä, hän\nistuutui tuolille asettaen märät jalkansa hehkuvilla hiilillä\ntäytettyyn tuliastiaan.\n\nJa hän nukahti; ja nukkuessaan hänen puiset jalkansa syttyivät tuleen,\nja vähitellen, vähitellen ne hiiltyivät ja muuttuivat tuhkaksi.\n\nMutta Pinocchio vaan nukkui ja kuorsasi, aivankuin hänen jalkansa\nolisivat olleet jonkun toisen omaisuutta. Aamun sarastaessa hän\nviimeinkin heräsi siihen että ovelle koputettiin.\n\n-- Kuka siellä? kysyi hän haukotellen ja hieroen silmiään.\n\n-- Minä olen! ääni vastasi. Tämä ääni oli Geppetton ääni.\n\n\n\n\nVII\n\nGeppetto palaa kotiin ja antaa marionetille sen ruuan, jonka oli tuonut\nitselleen aamiaiseksi.\n\n\nPinocchio parka, joka tuskin oli saanut unen hierotuksi pois\nsilmistään, ei ollut vielä huomannut jalkojensa palaneen. Kuultuaan\nisänsä äänen, hän hyppäsi alas jakkaralta ja aikoi juosta avaamaan oven\nsalvasta, mutta parin kolmen yrityksen jälkeen putosi pitkälleen\nlattialle.\n\nHänen pudotessaan lattialle kuului aivan samanlainen kalina kuin olisi\nsäkillinen puulusikoita pudonnut alas viidennestä kerroksesta.\n\n-- Ovi auki! huusi Geppetto kadulta.\n\n-- Isä kulta, en voi... vastasi marionetti itkien ja pyöritteli itseään\npitkin lattiaa.\n\n-- Miksi et voi?\n\n-- Sen vuoksi, että ovat syöneet minun jalkani.\n\n-- Ketkä ovat syöneet?\n\n-- Kissa, sanoi Pinocchio, nähdessään samassa kissan leikittelevän\nlattialla höylänlastujen kanssa.\n\n-- Avaa paikalla, kuuletko! uudisti Geppetto, -- jollet niin kyllä minä\nsinulle kissan annan, kunhan sisään pääsen!\n\n-- En voi seisoa pystyssä, usko minua. Voi, minua raukkaa, minun täytyy\nkoko elämäni kulkea polvillani.\n\nGeppetto, joka uskoi, että tämä voivotteleminen oli taas vaan\nmarionetin uusia koirankujeita, päätti tehdä siitä lopun; hän kiipesi\npitkin ulkoseinää, ja kapusi sisään ikkunasta.\n\nEnsin hän aikoi ruveta sekä nuhtelemaan että kurittamaan, mutta\nnähdessään Pinocchion makaavan pitkällään lattialla, todellakin\njalattomana, leppyi hän. Hän otti Pinocchion syliinsä, syleili ja\nsuuteli ja hyväili häntä. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan\npitkin ja hän sanoi nyyhkyttäen:\n\n-- Pikku Pinocchioni! Miten sinä oikein poltit jalkasi?\n\n-- En tiedä, isä, mutta usko pois, kyllä viime yö oli kauhea, sen\nmuistan niin kauan kuin elän. Ukkonen jyrisi, salamat leimusivat ja\nminulla oli niin hirveä nälkä, ja silloin sanoi puhuva sirkka minulle:\n\"Se on oikein sinulle: olet ollut paha ja ansaitset sen\", ja minä\nsanoin sille: \"Varo itseäsi sirkka!\" Ja se sanoi minulle: \"Sinä olet\nmarionetti ja puukallo\", ja minä heitin sitä puuvasaralla ja se kuoli,\nmutta se oli sen oma syy, sillä en minä sitä aikonut tappaa, minä vaan\nasetin pienen pannun tuliastialle hehkuville hiilille, mutta kananpoika\npujahti ulos sanoen: \"Hyvästi, hyvästi... ja terveisiä kotiin!\" Ja\nnälkä yhä kiihtyi ja silloin se pieni ukko, yömyssy päässä pisti päänsä\nikkunasta ja sanoi: \"Asetu tähän ikkunan alle ja ojenna hattusi\", ja\nminä sain vadillisen pesuvettä päälleni, mutta eihän ole häpeä pyytää\nleivänpalaa? Sitten minä palasin nopeasti kotiin, ja kun minä yhä vaan\nolin kovin nälissäni, nostin minä jalkani kuivumaan tulikopan päälle ja\nsitten palasit sinä ja löysit minut näin surkeana, ja nälkä minun on\nvielä, mutta jalkoja minulla ei ole enää! uh!... uh!... uh...\n\nJa Pinocchio-parka alkoi itkeä ja ulvoa niin kovaa, että se kuului\nainakin viiden kilometrin päähän.\n\nKoko tästä sekavasta puheesta oli Geppetto ymmärtänyt ainoastaan sen,\nettä marionetti oli kuolemaisillaan nälästä. Hän otti sen vuoksi\ntaskustaan kolme päärynää ja ojensi ne Pinocchiolle sanoen:\n\n-- Nämä kolme päärynää ovat minun oma aamiaiseni, mutta minä annan ne\nmielelläni sinulle. Syö ne, ja olkoot ne sinulle terveydeksi.\n\n-- Jos tahdot että ne syön, niin ole hyvä ja kuori ne ensin.\n\n-- Kuoria? Geppetto huudahti ihmeissään. -- En ikinä olisi uskonut\nsinua semmoiseksi herkkusuuksi. Hyi sinua! Lapsesta saakka täytyy oppia\nsyömään kaikkea, sillä ei tiedä mitä kunkin eteen voi sattua tässä\nmaailmassa. Elämän tiet ovat ihmeelliset!\n\n-- Voit olla oikeassa, Pinocchio sanoi, -- mutta en minä ainakaan\nmilloinkaan aio syödä kuorimattomia hedelmiä. Inhoan kuoria.\n\nJa tuo hyvä Geppetto-ukko otti esille pienen veitsen ja kuori pyhällä\nkärsivällisyydellä kaikki kolme päärynää, mutta kuoret hän asetti\npöydän nurkalle.\n\nSyötyään kahtena suupalana ensimmäisen päärynän Pinocchio aikoi viskata\npois siemenkodan, mutta Geppetto tarttui häntä käsivarteen ja sanoi:\n\n-- Elä heitä sitä pois, kaikesta tässä maailmassa voi olla hyötyä.\n\n-- Niin, mutta siemenkotaa minä nyt en ainakaan syö, marionetti\nhuudahti, sähähtäen äkäisenä kuin pieni kyykäärme.\n\n-- Saadaan nähdä! Elämän tiet ovat ihmeelliset, Geppetto toisti\nrauhallisesti.\n\nJa lopputuloksena oli, ettei noita kolmea siemenkotaa heitettykään ulos\nikkunasta, vaan ne joutuivat pöydännurkalle säästöön kuorien kanssa.\n\nKun Pinocchio oli syönyt tai oikeimmin sanoen ahminut nuo kolme\npäärynää, haukotteli hän hartaasti ja sanoi nyyhkyttäen:\n\n-- Minun on vielä nälkä!\n\n-- Mutta minulla, poikaseni, ei ole mitään sinulle antaa.\n\n-- Eikö mitään?\n\n-- Minulla on ainoastaan nämä päärynän kuoret ja siemenkodat.\n\n-- Olkoon menneeksi! sanoi Pinocchio, -- ellei todellakaan ole muuta,\nniin syön yhden kuoren.\n\nJa hän alkoi imeksiä yhtä kuorista. Ensin hän vähän väänsi suutaan;\nmutta sitten hän söi yhtä kyytiä kaikki päärynän kuoret, yhden toisensa\njälkeen ja vielä kuorien jälkeen siemenkodat ja ne kaikki syötyään hän\ntaputti tyytyväisenä vatsaansa ja sanoi iloisena:\n\n-- Kas nyt minun on hyvä olla!\n\n-- Niin, siinä nyt näet, Geppetto huomautti. -- Enkö ollut oikeassa\nsanoessani sinulle, ettei saa valita ruokia ja aina etsiä herkkupaloja.\nEi rakkaani, ei sitä tiedä, mitä kunkin eteen voi sattua tässä\nmaailmassa. Ihmeelliset ovat elämän tiet...!\n\n\n\n\nVIII\n\nGeppetto tekee uudet jalat Pinocchiolle ja myy ainoan takkinsa\nvoidakseen ostaa hänelle aapiskirjan.\n\n\nHeti nälästä päästyään marionetti alkoi itkeä ja marista, sillä hän\ntahtoi uudet jalat.\n\nMutta Geppetto rangaistakseen Pinocchiota tämän kujeista antoi hänen\nitkeä ja valitella puolen päivää; sitten hän sanoi:\n\n-- Minkätähden tekisin sinulle uudet jalat? Ehkä sen vuoksi, että taas\nuudelleen pakenisit kotoasi?\n\n-- Lupaan sinulle, marionetti sanoi nyyhkien, -- että minä tästä\npäivästä asti olen hyvä...\n\n-- Niin kaikki pojat sanovat, vastasi Geppetto, -- kun heidän jotain\ntekee mieli.\n\n-- Minä lupaan sinulle, että menen kouluun ja luen ahkerasti ja olen\nsinulle iloksi...\n\n-- Saman jutun toistavat kaikki pojat, kun heidän tekee jotain mieli.\n\n-- Mutta minä en ole samanlainen kuin muut pojat! Minä olen paljon\nparempi kuin kaikki muut ja puhun aina totta. Minä lupaan sinulle isä,\nettä opettelen jonkun ammatin ja olen sinun vanhuutesi tuki ja turva.\n\nVaikka Geppetto koetti olla hyvin julman näköinen, täyttyivät\nhänen silmänsä kyynelillä ja sydämensä säälillä hänen nähdessään\nPinocchio-paran surkean tilan. Hän ei vastannut sen enempää, mutta otti\nesille työkalunsa ja kaksi kuivaa puupalasta ja alkoi rivakasti tehdä\ntyötä.\n\nEi tuntiakaan kulunut, jalat jo olivat valmiit: kaksi niin solakkaa,\nsomaa ja notkeaa jalkaa, että olisi luullut niitä hyvän taiteilijan\ntekemiksi.\n\nGeppetto sanoi sitten marionetille:\n\n-- Sulje silmäsi ja nuku:\n\nJa Pinocchio sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan. Hänen ollessaan\nnukkuvinansa Geppetto kaatoi hiukan sulatettua liimaa munankuoreen,\nsovitteli molemmat jalat tarkasti paikoilleen ja liimasi ne niin\ntaitavasti yhteen, ettei kukaan voinut aavistaa missä jatko oli.\n\nKun marionetti huomasi, että hänellä oli uudet jalat, hän hyppäsi alas\npöydältä, jolla oli maannut ja alkoi hyppiä ja tanssia, niin kuin olisi\ntullut hulluksi ilosta.\n\n-- Palkinnoksi siitä mitä olet tehnyt minulle, tahdon mennä heti\nkouluun.\n\n-- Hyvä, poikani.\n\n-- Mutta voidakseni mennä kouluun tarvitsisin hiukan vaatteita.\n\nGeppetto, joka oli niin köyhä, ettei hänellä ollut penniäkään taskussa,\nteki nyt hänelle puvun kukikkaasta paperista, kengät tuohesta ja pienen\nhatun leivänkuoresta.\n\nPinocchio juoksi heti peilailemaan itseään pesuvatiin, joka oli täynnä\nvettä ja ihastui niin itseensä, että hän sanoi rehennellen:\n\n-- Minä olen aivan hienon herran näköinen.\n\n-- Tosiaankin, Geppetto sanoi, -- mutta älä unohda että katsotaan puvun\nsiisteyteen eikä vaan kauneuteen.\n\n-- Niin mutta kuulepas, huudahti marionetti, -- mitä kouluun tulee,\nniin minulta puuttuu vielä kaikkein tärkein.\n\n-- No, mikä sitten?\n\n-- Aapiskirja.\n\n-- Siinä olet oikeassa. Mutta mistä se saadaan?\n\n-- Sehän on hyvin yksinkertainen asia, sen ostan kirjakaupasta!\n\n-- Entä rahat?\n\n-- Minulla ei ole penniäkään.\n\n-- Eikä minullakaan, kiltti vanhus sanoi hyvin surullisen näköisenä.\n\nJa vaikka Pinocchio oli maailman iloisin poika, tuli hänkin\nsurulliseksi, sillä silloin kun köyhyys todellakin on puute, tuntevat\nsen lapsetkin.\n\n-- Odotapas! Geppetto huudahti äkkiä, nousi ylös, puki ylleen vanhan\nsarkatakkinsa, jossa ei ollut juuri muuta kuin paikkoja ja kiiruhti\nulos.\n\nVähän ajan perästä hän palasi takaisin kädessään aapinen pojalleen,\nmutta takkia ei hänellä enää ollut. Ukko parka oli aivan\npaitahihasillaan ja ulkona satoi lunta.\n\n-- Mutta takkisi, isä?\n\n-- Sen olen myynyt.\n\n-- Minkä tähden sen möit?\n\n-- Sillä minun oli kuuma.\n\nSen vastauksen Pinocchio ymmärsi heti paikalla. Hän ei voinut vastustaa\nhyvää sydäntään, vaan hyppäsi Geppetton kaulaan ja suuteli häntä\nkasvoille minkä ehti.\n\n\n\n\nIX\n\nPinocchio myy aapisensa päästäkseen katsomaan marionettiteatteria.\n\n\nHeti lumisateen lakattua Pinocchio pisti uuden aapisen kainaloonsa ja\nlähti kävelemään koululle päin. Ja matkalla hänen pienet, vilkkaat\naivonsa laativat tuhansia tuulentupia, toinen toistaan kauniimpia.\n\nHän puheli itsekseen:\n\n-- Tänään opin koulussa heti lukemaan, huomenna opin kirjoittamaan ja\nylihuomenna laskemaan. Sitten minun tiedoillani on helppo ansaita\npaljon rahaa, ja ensimmäisillä rahoilla, jotka taskuuni osuvat, ostan\nisälleni kauniin verkatakin. Mitä sanoinkaan, verkatakinko? Ei,\nhopeasta ja kullasta sen teetän, ja napit panetan timanteista. Sen\nukkoparka todella ansaitseekin. Että saisin lukea, ostaa hän minulle\nkirjoja ja itse kulkee paitahihasillaan... tässä talvipakkasessa!\n\nNämä sanat sanoessaan hyvin liikutettuna hän oli kuulevinaan etäältä\nhuilujen soittoa ja bassorummun kuminaa: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam,\ntam.\n\nHän seisahtui ja kuunteli. Nämä äänet kuuluivat pitkän poikkikadun\npäästä, joka johti pienelle torille aivan meren rannalla.\n\n-- Mitähän siellä soitetaan? Vahinko, että minun täytyy mennä kouluun,\nmuuten...\n\nHän jäi seisomaan epätietoisena. Mutta päätös oli tehtävä, joko oli\nmentävä kouluun tai kuuntelemaan huilun soittoa.\n\n-- Tänään menen kuuntelemaan huiluja ja huomenna kouluun. Kyllä sitä\naina vielä kouluunkin ehtii, sanoi pojanlurjus niskojaan heitellen.\n\nSanottu ja tehty. Hän pujahti poikkikadulle ja alkoi juosta minkä\njaksoi. Mitä kauemmas hän juoksi, sitä selvemmin hän kuuli huilujen ja\nrumpujen huminan: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam, tam, tam.\n\nSamassa hän oli pienellä torilla. Se oli täynnä väkeä. Ihmiset\ntunkeilivat suuren teltan ympärillä, jonka seinät olivat kirjavaksi\nmaalatusta säkkikankaasta.\n\n-- Mikä teltta tuo on? Pinocchio kysyi sieltä kotoisin olevalta\npieneltä pojalta.\n\n-- Lue ilmoitus, niin näet mitä siihen on kirjoitettu, niin saat\ntietää!\n\n-- Lukisinpa mielelläni, mutta juuri tänään en sattumalta voi lukea.\n\n-- Sinäpä aasi olet! Minä luen sen siis sinulle. Tiedä siis, että tälle\npaperille on isoilla tulipunaisilla kirjaimilla kirjoitettu: suuri\nMarionetti-teatteri...\n\n-- Onko siitä kauan, kun näytäntö alkoi.\n\n-- Se alkaa juuri nyt.\n\n-- Mitä sisäänpääsylippu maksaa?\n\n-- Kaksikymmentä penniä.\n\nPinocchio oli uteliaisuudesta aivan sairas, hän kadotti kokonaan\nitsehillintänsä ja kysyi häpeämättä siltä pieneltä pojalta jonka kanssa\noli puhellut:\n\n-- Voitko lainata minulle huomiseksi kaksikymmentä penniä?\n\n-- Lainaisin toki mielelläni, vastasi poika pilkallisesti, mutta juuri\ntänään ei minulla satu olemaan.\n\n-- Kahdestakymmenestä pennistä myyn sulle takkini, marionetti sanoi.\n\n-- Mitä luulet minun tekevän kukikkaalla paperitakilla? Jos se sateella\nkastuu, ei sitä enää saa päältään riisutuksi.\n\n-- Tahdotko ostaa kenkäni?\n\n-- Korkeintaan ne kelpaavat tulen sytykkeeksi.\n\n-- Paljonko tarjoat hatustani?\n\n-- Totisesti hauskaa kaupantekoa! Hattu leivänkuoresta. Rotat voisivat\nhypätä päähäni ja syödä sen.\n\nPinocchio seisoi kuin neuloilla. Hän oli jo tekemäisillään viimeisen\ntarjouksensa, mutta siihen puuttui rohkeutta, hän epäröi, horjui ja\ntaisteli itsensä kanssa. Viimein hän sanoi:\n\n-- Annatko minulle kaksikymmentä penniä uudesta aapiskirjastani?\n\n-- Minä olen itse vielä pieni poika, enkä osta mitään muilta pojilta,\nsanoi puhuteltu, jolla oli enemmän älyä kuin Pinocchiolla.\n\n-- Minä ostan aapisesi kahdestakymmenestä pennistä, huusi samassa eräs\nvanhoja vaatteita myyskentelevä mies, joka oli sattunut kuulemaan\nkeskustelun.\n\nJa niin myytiin aapinen. Ja ajatelkaa, kotona istui Geppetto-parka\nväristen paitahihasillaan kylmästä sen vuoksi, että oli ostanut aapisen\npojalleen.\n\n\n\n\nX\n\nMarionetit tuntevat veljensä Pinocchion ja tervehtivät häntä riemulla,\nmutta samassa astuu sisään marionettitirehtööri Magniafoco ja Pinocchio\non saada surkean lopun.\n\n\nKun Pinocchio astui sisään marionettiteatteriin, oli siellä vähällä\nsyntyä pieni vallankumous.\n\nKas, esirippu oli jo ylhäällä ja näytäntö alkanut.\n\nNäyttämöllä Harlekin ja Polichinelle paraikaa kiistelivät, ja minä\nhetkenä tahansa voi alkaa tavallinen kepittäminen ja korvapuustien\nvaihto.\n\nPermantoyleisö on haltioissaan ja on pakahtua naurusta katsellessaan\nnäitä molempia meluavia marionetteja, jotka syytivät toisilleen\nkaikenlaisia haukkumasanoja ja keikailivat niin luonnollisesti, että\nolisi heitä luullut järkeviksi olennoiksi ja ihmisiksi omalta\ntaivaankappaleeltamme.\n\nMutta sitten yhtäkkiä Harlekin lakkaa näyttelemästä. Yleisöön päin\nkääntyneenä ja permannon perälle sormellaan osoittaen hän huudahtaa\nteatterimaisella äänellä:\n\n-- Taivahan taatto! Uneksinko vai olenko valveilla? Tuolla alhaallahan\non Pinocchio!\n\n-- Niin, Pinocchio se todellakin on! Polichinelle huudahtaa.\n\n-- Hän se on! Signora Rosaura kirkuu, pistäen esiin päänsä näyttämön\nperältä.\n\n-- Pinocchio se on! Pinocchio! kirkuvat kaikki marionetit yhteen\nääneen, hyppien esiin kulissien välistä.\n\n-- Pinocchio! Meidän veljemme Pinocchio! Eläköön Pinocchio!\n\n-- Pinocchio, tule tänne ylös luokseni, Harlekin huutaa, -- tule ja\nheittäydy puuveljesi syliin!\n\nTätä rakastettavaa kutsumusta seuraten Pinocchio tekee hyppäyksen\ntakimmaiselta permantoriviltä nojatuoleille, siirtyy sitten uudella\nharppauksella orkesterinjohtajan pään päälle ja siitä näyttämölle.\n\nTe ette voi aavistaa miten Pinocchiota täällä alettiin syleillä,\npuristella, ystävällisesti nipistellä ja miten monta veljellistä\nkorvapuustia hän sai tässä kasvikuntaan kuuluvien näyttelijäin ja\nnäyttelijättärien seurassa.\n\nTämäkin näytelmä oli tavallaan liikuttava, mutta, kun permantoyleisö\nhuomasi ettei kappaletta jatkettukaan, se tuli kärsimättömäksi ja alkoi\nhuutaa: -- Me tahdomme nähdä huvinäytelmämme!\n\nMutta he puhuivat kuin tuuleen. Sen sijaan että olisivat jatkaneet\nnäyttelemistä, marionetit huusivat ja melusivat sata kertaa pahemmin,\nhe nostivat Pinocchion hartioilleen ja kantoivat häntä ympäri\nnäyttämön.\n\nSamassa marionettitirehtööri astui sisään, hän oli pitkä kuin\njättiläinen, ja niin ruma hän oli, että pelkkä ulkonäkökin pelotti.\nHänen partansa oli musta kuin piki ja niin pitkä että se ulottui maahan\nasti, ja kävellessään hän melkein polki sen päälle. Hänen suunsa oli\nsuuri kuin leivinuuni, hänen silmänsä paloivat kuin kaksi punaista\nlyhtyä ja kädessään hän heilutti käärmeistä ja ketunhännistä punottua\npiiskaa.\n\nTämän odottamattoman ilmiön nähdessään kaikki vaikenivat, ei kukaan\ntohtinut hengittääkään. Olisi voinut kuulla vaikka kärpäsen surisevan.\nKaikki nämä marionettiparat, sekä miehet, että naiset, vapisivat kuin\nhaavanlehdet.\n\n-- Minkä vuoksi olet tullut tänne ja saanut aikaan hämmingin\nteatterissani? kysyi marionettitirehtööri Pinocchiolta ja hänen äänensä\noli karkea kuin joulupukin, silloin kun hänellä on nuha.\n\n-- Uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, ei syy ollut minun!\n\n-- Älä väitä vastaan! Illemmalla tehdään laskut tästä.\n\nKun näytös oli loppunut, meni marionettitirehtööri kyökkiin, jossa\nhänen illallistaan, komeaa lammasta juuri käänneltiin vartaalla. Mutta\nkoska oli puute haloista ja hän pelkäsi, ettei paisti tarpeeksi\nruskettuisi, huusi hän luokseen Harlekinin ja Polichinellen ja sanoi\nheille:\n\n-- Kantakaa heti tänne se marionetti, joka riippuu kamarini naulassa!\nSe näkyy olevan tehty erittäin kuivasta puusta, jos sen heitän tuleen,\nsaan aimo tulen paistilleni.\n\nHarlekin ja Polichinelle epäröivät ensiksi, mutta heidän herransa\npeloittava katse pakotti heidät tottelemaan. Hetken päästä palasivat he\nkyökkiin kantaen käsivarsillaan Pinocchio parkaa, joka heittelihe ja\nrimpuili sinne tänne kuin ankerias kuivalla maalla ja huusi\nepätoivoisesti: -- Isä, isä, pelasta minut! Minä en tahdo kuolla, en\ntahdo kuolla!\n\n\n\n\nXI\n\nMagniafoco aivastaa ja antaa anteeksi Pinocchiolle, joka sitten\npuolestaan pelastaa ystävänsä Harlekinin kuolemasta.\n\n\nMarionettitirehtööri Magniafoco (se oli hänen nimensä) oli kyllä\npeloittavan näköinen, en sitä suinkaan kiellä, erittäinkin kamalan\nvaikutuksen teki tuo musta parta, joka peitti vatsan ja jalat kuin\nmikäkin esiliina, mutta oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha\nihminen. Siitä antoi hän nytkin todisteen. Sillä kun Pinocchio-parka\ntuotiin hänen eteensä, ponnistellen vastaan ja itkien: \"En tahdo\nkuolla, en tahdo kuolla!\" niin tuli hän heti tästä liikutetuksi ja\nsääliväiseksi. Hän taisteli ensin vastaan, mutta ei voinutkaan kauempaa\npidättää itseään ja päästi aika aivastuksen.\n\nHarlekin oli näihin asti seisonut hyvin surullisena, pää painuksissa\nkuin piilipuulla, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli hyvin iloisen näköiseksi,\nkumartui Pinocchion puoleen ja kuiskasi puoliääneen:\n\n-- Hyviä uutisia, veliseni! Marionettitirehtööri on aivastanut, se\nmerkitsee että hän säälii sinua, ja sinä olet pelastettu.\n\nAsia on nähkääs semmoinen, että Magniafoco ei milloinkaan itkenyt, ja\nei edes ollut kyyneleitä pyyhkivinäänkään, kuten muut ihmiset sääliä\ntuntiessaan. Heti kun hän tuli liikutetuksi alkoi hän sen sijaan\naivastella. Se oli tapa yhtä hyvä kuin muutkin, osoittaa maailmalle\nsydämensä tunteita.\n\nAivastettuaan huusi marionettitirehtööri yhä äkäisenä Pinocchiolle:\n\n-- Lakkaa itkemästä! Kuunnellessani valitusvirsiäsi olen alkanut tuntea\nomituista tunnetta täällä vatsanpohjassani... tuskaa, joka melkein...\nats, ats! -- ja hän aivasti vielä kaksi kertaa.\n\n-- Terveydeksenne olkoon! sanoi Pinocchio.\n\n-- Kiitos. Ovatko isäsi ja äitisi vielä elossa? kysyi Magniafoco.\n\n-- Isäni elää; mutta äitiäni en ole koskaan tuntenut.\n\n-- Niin, niin, kuka tietää miten suuren surun saattaisin vanhalle\nisällesi, jos nyt antaisin heittää sinut tuleen. Ukko raiska, minun on\nhäntä sääli... atsi... atsi... atsi! -- ja hän aivasti vielä kolme\nkertaa.\n\n-- Terveydeksenne olkoon! -- sanoi taas Pinocchio.\n\n-- Kiitos. Muuten minä säälin sinua myöskin, sillä niin kuin näet,\neivät halot riitä paistini valmistamiseen, ja sinä olisit ollut siinä\nhyvään tarpeeseen. Mutta koska kerran olen säälin tuulella, niin saanen\nkoettaa pysyä kärsivällisenä. Minä heitän jonkun omista marioneteistani\ntuleen sinun sijastasi. Hoi, santarmit!\n\nSamassa astui esiin kaksi puista santarmia, pitkiä ja kuivia kuin\ntikut, kolmikulmaiset hatut päässä ja paljastetut miekat kädessä.\n\nMarionettitirehtööri sanoi heille karkealla äänellä:\n\n-- Ottakaa kiinni tuo Harlekin, sitokaa hänet lujasti ja heittäkää\nhänet sitten tuleen. Minä tahdon lammaspaistini kyllin ruskeaksi.\n\nAjatelkaa Harlekin parkaa! Hän pelästyi niin kovasti, että kaatui\npitkälleen vatsalleen lattialle.\n\nNähdessään tämän sydäntäsärkevän näyn, heittäytyi Pinocchio ääneen\nitkien marionettitirehtöörin jalkoihin. Hän kasteli tämän parran\nkyynelillään ja rukoili nyyhkyttäen:\n\n-- Armoa, herra Magniafoco!\n\n-- Ei täällä ole herroja, vastasi marionettitirehtööri ankarasti.\n\n-- Armoa, herra ritari!\n\n-- Ei täällä ole ritareita!\n\n-- Armoa, herra ylipäällikkö!\n\n-- Ei täällä ole ylipäälliköltä.\n\n-- Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!\n\nTämä nimitys vasta oli Magniafocon mieleen, ja kuin taikaiskusta oli\nhän paljon lempeämpi ja armollisempi.\n\n-- No, mitä sinä tahdot?\n\n-- Minä rukoilen armoa Harlekin-raukalle.\n\n-- Täällä ei ole pysyväistä armoa. Koska säästin sinut, on hänet\nheitettävä tuleen, sillä minä tahdon lammaspaistini kypsäksi.\n\n-- Siinä tapauksessa, huudahti Pinocchio ylpeästi, nousten ylös ja\nheittäen päästään leivänkuorisen lakkinsa, -- siinä tapauksessa tiedän\nvelvollisuuteni. Eteenpäin, herrat santarmit! Sitokaa minut ja\nheittäkää minut tuleen! Ei, on väärin, että Harlekin-ystäväni kuolee\nminun tähteni.\n\nNämä sanat, lausuttuina kovaa ja rohkeasti, saivat kaikkien ympärillä\nseisovien silmät kyyneltymään. Santarmitkin itkivät kuin vastasyntyneet\nlampaat, ja kuitenkin olivat he molemmat puusta.\n\nAluksi oli Magniafoco kylmä ja tunteeton kuin jääpalanen, mutta\nvähitellen suli hänkin ja alkoi aivastella. Ja neljä tai viisi kertaa\naivasteltuaan levitti hän hellästi käsivartensa Pinocchiolle, sanoen:\n\n-- Sinäpä vasta olet oikein reipas poika! Tule tänne ja suutele minua!\n\nPinocchio hyökkäsi heti esille ja kiipesi kuin orava ylös pitkin\nmarionettitirehtöörin partaa ja mäiskäytti suutelon juuri hänen\nnenännipukalleen.\n\n-- Olenko siis armahdettu? kysyi Harlekin-parka tuskin kuuluvalla\näänellä.\n\n-- Sinä olet armahdettu, vastasi Magniafoco, mutta puisteli sitten\npäätään ja sanoi huoaten:\n\n-- Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Tänä iltana saan tyytyä\npuolikypsään lammaspaistiin. Mutta varokoon se itseään, jonka vuoro\nensiksi sattuu!\n\nKuullessaan armahduksesta, kiiruhtivat kaikki marionetit näyttämölle,\nsytyttivät siellä kynttilät ja lamput kuin suurta juhlanäytäntöä varten\nja alkoivat tanssia ja hyppiä. Ja sitäpä kesti vielä aamun sarastaessa.\n\n\n\n\nXII\n\nMarionettitirehtööri lahjoittaa viisi kultarahaa Pinocchiolle, että hän\nveisi ne isälleen Geppettolle, mutta Pinocchio antaa ketun ja kissan\npettää itsensä ja seuraa heitä.\n\n\nSeuraavana päivänä kutsui Magniafoco Pinocchion syrjemmälle ja kysyi\nhäneltä:\n\n-- Mikä on isäsi nimi?\n\n-- Geppetto.\n\n-- Ja mikä on ammattinsa?\n\n-- Kerjäläinen.\n\n-- Miten paljon hän ansaitsee?\n\n-- Hän ansaitsee sen verran, ettei milloinkaan ole penniäkään\ntaskussaan. Ajatelkaa nyt, että ostaakseen minulle aapiskirjan, täytyi\nhänen myydä ainoa takkinsa, ja sekin oli niin paikattu, että oikein oli\nsurkean näköinen.\n\n-- Mies parka! Minun on melkein sääli häntä. Tässä saat viisi\nkultarahaa! Mene heti viemään ne hänelle ja sano minulta paljon\nterveisiä.\n\nSen nyt jokainen ymmärtää, että Pinocchio kiitteli\nmarionettitirehtööriä tuhatkertaisesti. Sitten hän vuoroon syleili\nkutakin marionettia, santarmejakin ja tyytyväisenä alkoi astua kotiin\npäin.\n\nMutta kuljettuaan tuskin puolen kilometriä, tuli häntä vastaan ontuva\nkettu ja sokea kissa. Ne kulkivat hyvin, hyvin hitaasti eteenpäin,\nauttaen toisiaan kuin hyvät onnettomuustoverit ainakin. Ontuva kettu\nkulki nojaten kissaan ja sokea kissa antoi ketun kuljettaa itseään.\n\n-- Hyvää päivää, Pinocchio, sanoi kettu ja tervehti kohteliaasti.\n\n-- Mistä sinä minun nimeni tiedät? kysyi marionetti.\n\n-- Tunnen hyvin isäsi.\n\n-- Missä olet hänet nähnyt?\n\n-- Näin hänet eilen oman huoneensa ovella.\n\n-- Mitä hän teki?\n\n-- Hän seisoi paitahihasillaan ja värisi kylmästä.\n\n-- Isä raukkani! Mutta jos Jumala suo, niin tästä lähtien hän ei enää\npalele!\n\n-- Minkätähden ei?\n\n-- Sen vuoksi, että minusta on tullut suuri herra.\n\n-- Sinustako suuri herra? sanoi kettu ja rähähti kovaa nauramaan. Kissa\nnauroi myöskin, mutta ettei sitä huomattaisi, alkoi hän silitellä\netukäpälillään viiksiänsä.\n\n-- Ei siinä ole mitään nauramista, huusi Pinocchio suuttuneena.\nTodellakin minua säälittää, että saan veden suuhunne valumaan. Tässä\nnäette viisi kultarahaani, ymmärrättekö mitä ne ovat.\n\nSamassa hän otti esille Magniafocolta saamansa rahat.\n\nKultarahojen somasti kilahtaessa ojensi kettu tahtomattaan juuri\nontuvan jalkansa ja kissa aukaisi molemmat silmänsä, jotka loistivat\nkuin kaksi viheriää lyhtyä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ne\ntaas sulki, ettei Pinocchio huomaisi mitään.\n\n-- Mitä aiot tehdä näillä rahoilla? kysyi kettu.\n\n-- Ensiksikin, sanoi marionetti, aion ostaa isälleni uuden, kauniin\ntakin, hopeasta ja kullasta ja timanttinapeilla varustetun, ja sitten\nostan itselleni aapiskirjan.\n\n-- Sinulleko?\n\n-- Ihan varmaan, sillä aion mennä kouluun ja ruveta todellakin\nlukemaan.\n\n-- Katsopas minua! sanoi kettu. Tyhmää kouluhaluani saan kiittää siitä,\nettä menetin toisen jalkani.\n\n-- Katsopas minuakin! sanoi kissa. Tyhmää lukuhaluani saan kiittää\nsiitä, että kadotin näköni kokonaan.\n\nValkea rastas, joka istui pensaaseen piiloutuneena, viserteli samassa\nja sanoi:\n\n-- Pinocchio, älä kuuntele huonojen toverien neuvoja, muuten tulet\nkatumaan sitä!\n\nRastas parka, sitä sen ei olisi pitänyt sanoa! Yhdellä pitkällä\nharppauksella otti kissa sen kiinni ja söi sen yhtenä suupalana\nhöyhenineen kaikkineen, ettei lintunen ehtinyt ääntäkään päästää.\n\nMutta kissa pyyhkäisi linnun syötyään suunsa, ja sulki taas silmänsä,\ntekeytyen sokeaksi kuin ennenkin.\n\n-- Rastas raukka! sanoi Pinocchio. Miksi olit niin häijy hänelle?\n\n-- Annoin hänelle vaan pienen läksytyksen. Tästä hän oppi, ettei\nvastedes sekaannu toisten asioihin.\n\nHe olivat jo kulkeneet enempi kuin puolet matkasta, niin kettu pysähtyy\näkkiä ja kysyy marionetilta:\n\n-- Tahdotko saada kultarahasi kasvamaan kaksinkertaiseksi?\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Tahdotko saada nuo vaivaiset viisi tukaattiasi kasvamaan sadaksi tai\ntuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi?\n\n-- Tietysti. Mutta millä tavalla?\n\n-- Helpoimmalla tavalla maailmassa. Sen sijaan että menet kotiisi,\nseuraatkin meitä.\n\n-- Ja minne aiotte minut viedä?\n\n-- Pöllöjen maahan.\n\nPinocchio mietti hetkisen, mutta vastasi sitten päättävästi:\n\n-- Ei, en tule teidän kanssanne. Nyt olen lähellä kotiani ja sinne\ntahdon mennä, sillä siellä odottaa minua isäni. Kuka tietää miten monta\nkertaa ukkorukka jo on huokaillut, kun minä en eilen palannut kotiin.\nMinä olen todellakin ollut paha poika ja puhuva sirkka oli oikeassa\nsanoessaan: \"Tottelemattomien lasten ei käy milloinkaan hyvin tässä\nmaailmassa.\" Ja sen olen oppinut omasta kokemuksestanikin, sillä olen\nollut monessa onnettomuudessa ja viimeksi eilen Magniafocon luona, olin\nvähällä... huh... Jo pelkkä ajatuskin siitä saa minut värisemään.\n\n-- Siis, sanoi kettu, tahdot todellakin mennä kotiin? Mene vaan ja\nvastaa itse seurauksista!\n\n-- Vastaa itse seurauksista! toisti kissa.\n\n-- Ajattele nyt tarkkaan, Pinocchio, sillä nyt annat onnen livahtaa\nkäsistäsi.\n\n-- Käsistäsi! toisti kissa.\n\n-- Yhdessä yössä sinun viisi tukaattiasi kasvaisivat kahdeksi\ntuhanneksi.\n\n-- Kahdeksi tuhanneksi! toisti kissa.\n\n-- Mutta mitenkä on mahdollista, että ne voisivat niin paljon kasvaa?\nkysyi Pinocchio, suu auki ihmetyksestä.\n\n-- Sen selitän sinulle heti, sanoi kettu. Tiedä siis, että pöllöjen\nmaassa on ihmeellinen niitty, jota kaikki kutsuvat Ihmeniityksi. Tähän\nniittyyn kaivat pienen kuopan ja siihen pistät esimerkiksi yhden\nkultatukaatin. Sitten peität taas kuopan mullalla, kastelet sen\nkahdella ämpärillisellä lähdevettä ja heität sen päälle vielä hiukan\nsuolaa, ja sitten menet aivan rauhassa nukkumaan. Mutta yön aikana\nonkin kultaraha itänyt ja alkanut kukkia ja noustessasi seuraavana\naamuna ja tullessasi niitylle, mitä löydätkään? Löydät kauniin puun,\ntäynnä kultatukaatteja, niinkuin kypsässä vehnäntähkässä on jyviä\nleikkuuaikana.\n\n-- Siis, sanoi Pinocchio, joutuen yhä enemmän hämilleen, jos minä nyt\nkaivaisin niittyyn viisi kultatukaattiani, montako löytäisin sieltä\nseuraavana aamuna?\n\n-- Sehän on maailman helpoin laskuesimerkki, vastasi kettu, sen voit\nlaskea sormillasikin. Ajatellaan, että jokainen tukaatti tuottaa\ntertun, jossa on viisisataa tukaattia, silloinhan sinun tarvitsee vaan\nkertoa viisisataa viidellä ja siis löydät seuraavana aamuna taskustasi\nkaksituhattaviisisataa kirkasta ja helisevää kultarahaa.\n\n-- Oi ihanaa! huudahti Pinocchio, alkaen ilosta tanssia. -- Kun olen\nsaanut nuo tukaatit, pidän itse kaksituhatta ja loput viisisataa\nlahjoitan teille molemmille.\n\n-- Lahjoittaisit meille? huudahti kettu muka loukkaantuneena ja\nharmissaan. -- Jumala meitä siitä varjelkoon!\n\n-- Meitä siitä varjelkoon! toisti kissa.\n\n-- Me, jatkoi kettu, emme työskentele itsekkään voiton vuoksi, vaan\ntoisia rikastuttaaksemme me työtä teemme!\n\n-- Me työtä teemme! toisti kissa.\n\n-- Miten kunnon ihmisiä, ajatteli Pinocchio itsekseen ja unohtaen\nkokonaan isänsä, uuden takin, aapisen ja kaikki hyvät päätöksensä,\nsanoi hän ketulle ja kissalle:\n\n-- Tulkaa, lähtekäämme pian, minä tulen teidän kanssanne.\n\n\n\n\nXIII\n\n\"Punaisen kravun\" ravintola.\n\n\nHe kulkivat ja kulkivat ja kulkivat ja pimeän tullessa he saapuivat\nviimeinkin väsymyksestä melkein puolikuolleina \"Punaisen kravun\"\nravintolaan.\n\n-- Viivytään täällä vähän aikaa, sanoi kettu, niin kauan vaan että\nehdimme syödä hiukan ja levätä pari tuntia. Keskiyön aikana voimme\nsitten jatkaa matkaa, niin että huomenna aamunkoitteessa olemme perillä\nIhmeniityllä.\n\nAstuttuaan ravintolaan sisään, asettuivat he kaikki kolme pöydän ympäri\nsyömään, mutta ei kenelläkään heistä ollut ruokahalua.\n\nKissaparalla oli niin kovat vatsavaivat, ettei voinut syödä enempää\nkuin viisi särkeä tomaattikastikkeen kanssa ja neljä annosta\nvasikansylttyä, mutta koska syltyt eivät olleet hänen makunsa mukaan\nmaustetut, täytyi hänen tilata vielä kolme kertaa voita ja jauhennettua\njuustoa.\n\nKettu olisi mielellään maistellut jotain hänkin, mutta lääkäri oli\nmäärännyt hänelle mitä ankarimman ruokajärjestyksen, sen vuoksi täytyi\nhänen tyytyä vaan jänispaistiin hapankastikkeen kera ja helposti\nsulavaan väliruokaan: lihaviin nuoriin kanoihin ja kukkopoikasiin. Sen\njälkeen antoi hän tuoda itselleen oivallista keittoa: kaniineista,\nsammakoista, sisiliskoista ja paratiisiomenista tehtyä, mutta sitten\nhän ei enää tahtonutkaan enempää. Hänelle oli ruoka niin\nvastenmielistä, sanoi kettu, ettei hän tahtonut voida pistää ruokaa\nensinkään suuhunsa.\n\nMutta Pinocchio söi vähiten kaikista. Hän tilasi pähkinöitä ja leipää,\nmutta jätti kaikki koskematta lautaselle. Ajatuksensa olivat niin\nkokonaan Ihmeniityllä, että poika parka oli jo edeltäkäsin syönyt\nitsensä sairaaksi kultarahoistaan.\n\nKun illallinen oli syöty, sanoi kettu isännälle:\n\n-- Antakaa minulle kaksi hyvää huonetta, yksi Pinocchiolle ja toinen\nminulle ja toverilleni! Ennen kuin edelleen matkustamme, lepäisimme\nvähän aikaa. Mutta älkää unohtako herättää meitä keskiyön aikaan, että\nvoimme jatkaa matkaamme!\n\n-- Kyllä, herrani, vastasi isäntä vilkuttaen silmää ketulle ja\nkissalle, ikäänkuin sanoakseen: \"Ymmärrän viittauksen ja kaikki on\nselvänä...\"\n\nHeti sänkyyn päästyään nukkui Pinocchio ja alkoi uneksia. Ja unissa hän\noli olevinaan keskellä suurta niittyä, jolla kasvoi paljon pieniä puita\nja ne olivat terttuja täynnä ja nämä tertut olivat peitetyt\nkultatukaateilla, jotka keinuivat ilmassa ja lauloivat ting, tang,\nting, niin kuin olisivat tahtoneet sanoa: \"Ken meitä haluaa, se tulkoon\nmeitä ottamaan!\" Mutta juuri kaikkein jännittävimpänä hetkenä, kun\nPinocchio ojensi kätensä noukkiakseen kouransa täyteen noita kauniita\nrahoja ja aikoi pistää ne taskuunsa, heräsi hän äkkiä siitä, että\nkoputettiin kolme kertaa kovasti huoneen ovelle.\n\nSe oli isäntä, joka tuli ilmoittamaan keskiyön olevan käsissä.\n\n-- Ovatko minun toverini jo valmiit? kysyi marionetti.\n\n-- Enempi kuin valmiit, he läksivät jo kaksi tuntia sitten.\n\n-- Mutta miksi heillä oli niin kiire.\n\n-- Niin, kissa sai sanan, että hänen vanhin kissanpoikansa, jolla on\npatit jaloissa, makaa kuoleman kielissä.\n\n-- Maksoivatko he illallisen?\n\n-- Mitä te ajattelette? He olivat liian hyvin kasvatettuja\naiheuttaakseen teille sen häpeän.\n\n-- Sepä vahinko! Se häpeä olisi ollut minulle hyvinkin mieleen! sanoi\nPinocchio kynsäisten päätänsä. Sitten hän kysyi:\n\n-- Ja missä lupasivat nämä hyvät ystävät odottaa minua?\n\n-- Ihmeniityllä huomenna aamun koittaessa.\n\nPinocchio maksoi tukaatin omasta ja toveriensa illallisesta ja lähti\nmatkaan.\n\nMutta voisi melkein sanoa, että hän sai kulkea kopeloiden eteenpäin,\nsillä majatalon ulkopuolella oli pimeä kuin säkissä. Ympäristöltä ei\nkuulunut edes lehden kahinaa. Ainoastaan muutamia ilkeitä yökköjä\nlenteli edestakaisin tien poikki, pensaasta toiseen sipaisten\nsiivillään Pinocchion nenää, niin että hän peräytyi pelästyksestä\ntakaperin ja huusi: -- Kuka siellä? ja kaiku läheisiltä kunnailta\ntoisti: -- Kuka siellä? Kuka siellä? Kuka siellä?\n\nMutta kuljettuaan vähän matkaa eteenpäin, huomasi hän puunrungossa\npienen, pikkaraisen elukan, joka levitti ympärilleen heikkoa, vaaleaa\nvaloa, ikään kuin se olisi johtunut läpinäkyvästä posliinisesta\nyölampusta.\n\n-- Kuka sinä olet? kysyi Pinocchio.\n\n-- Minä olen puhuvan sirkan haamu, vastasi pieni eläin, hyvin heikolla,\nhienolla äänellä, se kuului kuin toisesta maailmasta.\n\n-- Mitä minusta tahdot? kysyi marionetti.\n\n-- Tahtoisinpa antaa sinulle neuvon. Käänny takaisin kotiisi ja vie ne\nneljä tukaattia, jotka sinulla vielä ovat jäljellä, isäraukallesi, joka\nitkee epätoivoisena kun et sinä palaa kotiin.\n\n-- Huomenna on isäni hieno herra, sillä nämä neljä tukaattia muuttuvat\nkahdeksituhanneksi.\n\n-- Älä usko, poikaseni, niihin, jotka lupaavat sinut yhdessä yössä\ntehdä rikkaaksi. Semmoiset ihmiset ovat joko hulluja tai veijareita.\nTee niin kuin minä sanon ja palaa kotiin!\n\n-- Minä tahdon mennä eteenpäin.\n\n-- On jo myöhä...\n\n-- Minä tahdon mennä eteenpäin.\n\n-- Yö on pimeä...\n\n-- Minä tahdon mennä eteenpäin.\n\n-- Tie on vaarallinen.\n\n-- Muista, että ne lapset, jotka tahtovat seurata omaa tahtoaan ja omia\noikkujaan, ennemmin tai myöhemmin saavat sitä katua.\n\n-- Vanha, tavallinen juttu. Hyvää yötä, Sirkka.\n\n-- Hyvää yötä, Pinocchio, ja taivas suojelkoon sinua ryöväreiltä ja\nmurhaajilta.\n\nTuskin oli puhuva sirkka lausunut viimeiset sanansa, niin se aivan\näkkiä sammui, niin kuin kynttilään olisi puhallettu ja maantie oli\nvielä entistään pimeämpi.\n\n\n\n\nXIV\n\nKun Pinocchio ei totellut puhuvan sirkan neuvoja, joutuu hän rosvojen\nkäsiin.\n\n\n-- Totisesti, puheli marionetti itsekseen jatkaessaan matkaansa, miten\nonnettomia me poikaparat olemmekaan. Kaikki meitä neuvovat, kaikki\nmeitä toruvat, kaikki meitä opettavat. Jos vaan tottelisi heitä, niin\nkaikki he luulisivat olevansa meidän isiämme ja opettajiamme, kaikki,\njopa puhuvat sirkatkin. Niin kuin nyt esimerkiksi: sen vuoksi, etten\nminä tahtonut totella tuon ikävän sirkan neuvoja, niin pitäisi hänen\npuheittensa mukaan minua kohdata jos kuin monet onnettomuudet. Voisinpa\njoutua rosvojenkin käsiin! Kaikeksi onneksi minä en usko rosvoja\nolevankaan, enkä milloinkaan ole uskonut. Minä uskon, että isät ja\näidit ovat keksineet rosvot varta vasten niillä peloittaakseen poikia,\njotka tahtovat myöhällä tulla kotiin. Ja muuten, jos kohtaisinkin\njonkun tässä maantiellä, en ainakaan heitä pelästyisi. En unissakaan,\ntarttuisin heitä kurkkuun ja huutaisin: \"Herrat rosvot, mitä tahdotte\nminusta? Muistakaa, ettei minun kanssani leikkiä lasketa. Menkää\nmatkaanne ja olkaa vaiti!\" Olen aivan näkevinäni miten rosvoparat\npelästyvät julmaa ääntäni ja pakenevat minkä ennättävät. Jos he vastoin\nluuloani olisivatkin niin huonosti kasvatettuja, etteivät\nlivahtaisikaan tiehensä, niin silloin juoksisinkin minä itse pois ja\nniin olisi asia sovittu...\n\nMutta Pinocchio ei ehtinyt lopettaa todistelujaan, sillä samassa oli\nhän kuulevinaan lehtien rapisevan selkänsä takana.\n\nHän kääntyi ja näki pimeässä kaksi mustaa olentoa, jotka olivat\nkokonaan kääriytyneet hiilisäkkeihin, ja nämä olennot juoksivat hänen\njäljestään varpaisillaan, kuin kaksi kummitusta.\n\n-- Siinä ne kuitenkin ovat! sanoi hän itsekseen ja epävarmana siitä,\nminne piilottaisi neljä tukaattiansa, pisti hän ne suuhunsa aivan\nkielen alle.\n\nSitten hän koetti päästä pakoon. Mutta ennen kuin hän ehti ottaa\nensimmäisen askeleensa, tunsi hän jonkun tarttuvan käsivarsiinsa ja hän\nkuuli kahden karkean ja onton äänen sanovan:\n\n-- Rahat tai henki!\n\nPinocchio ei voinut sanoa sanaakaan rahojen vuoksi, jotka olivat hänen\nsuussaan. Hän koetti tuhansilla kohteliailla kumarruksilla ja kasvojen\nilmeillä osoittaa noille kaapuun kääriytyneille, joista ei muuta\nnäkynyt kuin silmät säkkiin pistetyistä reijistä, että hän oli köyhä\nmarionetti, jolla ei ole edes väärää penninrahaa taskussaan.\n\n-- Pois vaan! Ole hiljempaa ja anna rahat tänne! huusivat molemmat\nryövärit uhkaavasti.\n\nMarionetti puisti päätään; levitti kätensä ikään kuin sanoakseen: \"Ei\nminulla ole mitään.\"\n\n-- Tänne rahat tai olet kuoleman oma! sanoi pitempi ryöväreistä.\n\n-- Kuoleman oma! toisti toinen.\n\n-- Kun olemme tappaneet sinut, tapamme myöskin isäsi.\n\n-- Myöskin isäsi!\n\n-- Ei, ei, ei, ei minun isä raukkaani! huusi Pinocchio epätoivoisella\näänellä, mutta liikuttaessaan kieltänsä helisivät rahat suussa.\n\n-- Vai sinä senkin roisto, olet piilottanut rahasi kielesi alle! Sylje\nheti ne ulos.\n\nPinocchio ei ollut kuulevinaankaan.\n\n-- Vai nii-iin, oletko olevinasi kuuro? Odotapas vaan, kyllä saamme\nsinut ne ulos sylkemään.\n\nToinen rosvoista tarttui marionettia nenästä kiinni, toinen leuasta ja\nsitten he alkoivat kumpikin kursailematta vetää omalle taholleen, siten\npakottaakseen häntä avaamaan suutaan; mutta se ei auennut. Marionetin\nsuu pysyi suljettuna kuin olisi se ollut kiinni juotettu.\n\nSilloin lyhyempi rosvoista otti esille pitkän veitsen, jonka hän koetti\ntunkea Pinocchion huulten väliin, mutta salaman nopeudella puri\nPinocchio yhteen hampaansa, purren kokonaan poikki käden ja sylki sen\nsuustaan. Mutta ajatelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi ettei\nse ollutkaan käsi, vaan kissankäpälä, jonka hän suustaan sylkäisi.\n\nRohkaistuneena tästä ensimmäisestä voitosta hän riuhtaisi itsensä irti\nrosvojen kynsistä, hyppäsi maantienaidan yli ja alkoi juosta pitkin\npeltoja. Ja rosvot hänen jäljestään, kuin kaksi koiraa jänistä ajaen,\nja se, joka oli menettänyt käpälänsä, juoksi yhdellä jalalla, ja\neteenpäin se vaan pääsi, kukaties miten.\n\nJuostuaan viisitoista kilometriä, tunsi Pinocchio voimiensa loppuvan.\nLuullen olevansa hukassa hän kiipesi korkeaan petäjään ja istuutui sen\nylimmälle oksalle. Rosvot yrittivät kiivetä jäljestä, mutta puolitiessä\nhe liukastuivat ja putosivat maahan, kädet ja jalat pahoin runneltuina.\n\nMutta he eivät jääneet toimettomiksi, vaan alkoivat koota kuivia risuja\nkasaan petäjän juurelle, ja sytyttivät ne tuleen. Siinä samassa oli\npetäjä tulessa ja paloi liekehtien kuin kynttilä vedossa. Pinocchio\nnäki liekkien kohoavan yhä ylemmäksi, ja kun hän ei halunnut kuolla\nkuin paistettu lintu, hyppäsi hän aimo hyppäyksellä alas puusta ja\nalkoi taas juosta yli peltojen ja viinitarhojen läpi. Ja molemmat\nrosvot jäljestä yhtä väsymättöminä.\n\nPäivä alkoi vähitellen valjeta, mutta yhä jatkui takaa-ajo. Mutta voi\nsurkeutta! Äkkiarvaamatta näkee Pinocchio tiensä salvatun, edessään on\nleveä syvä oja, täynnä kahvinväristä likavettä. Mitä on tehtävä? \"Yks',\nkaks', kolme!\" huusi marionetti, otti hyvää vauhtia ja hyppäsi toiselle\npuolelle. Rosvot hyppäsivät jäljestä, mutta he eivät olleet laskeneet\noikein etäisyyttä ja ploiskis!... he putosivat keskelle ojaa.\nPinocchio, joka kuuli heidän polskahtavan veteen ja näki veden\nräiskähtävän kauas, juoksi iloisena edelleen, huutaen ääneen:\n\n-- Hyvää kylpyä, herrat rosvot!\n\nHän luuli jo viimeinkin heistä päässeensä, mutta katsoessaan taakseen,\nmitä hän näkikään, siellä ne olivat jo molemmat hänen kintereillään,\nkääriytyneinä säkkeihinsä ja likomärkinä.\n\n\n\n\nXV\n\nRosvot saavat Pinocchion kiinni ja hirttävät hänet jättiläistammen\noksaan.\n\n\nNyt oli Pinocchio kadottanut rohkeutensa ja hän oli jo aikeessa\nheittäytyä maahan ja antautua vangiksi, kun hän samassa näki hyvin\nkaukaa puitten välistä hohtavan pienen lumivalkoisen talon.\n\n-- Jos vielä jaksaisin juosta tuolle talolle asti, niin ehkä olisin\npelastettu! sanoi hän itsekseen.\n\nJa kadottamatta minuuttiakaan alkoi hän juosta kovaa kyytiä metsän\nhalki. Ja rosvot jäljestä kuin ennenkin.\n\nJuostuaan henkensä kaupalla kaksi tuntia hän saapui viimeinkin aivan\nhengästyneenä pienen talon portille ja koputti sille.\n\nEi vastausta.\n\nHän koputti vielä kerran ja kovemmin, sillä takaa-ajajien melu ja\nähkyvä hengitys kuului yhä lähenevän.\n\nSama äänettömyys.\n\nHuomatessaan, ettei koputus mitään auttanut, alkoi hän epätoivoisena\npotkia jaloillaan porttia. Silloin ilmestyi ikkunaan kultatukkainen\ntyttö, jonka kasvot olivat valkeat kuin vahakuvan. Hän seisoi siinä\nliikkumattomana, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla ja sanoi\nhuuliaan liikuttamatta niin hiljaisella äänellä kuin olisi se tullut\ntoisesta maailmasta:\n\n-- Tässä talossa ei ole ketään; kaikki ovat kuolleet.\n\n-- Mutta avaa sinä minulle! huusi Pinocchio itkien ja rukoillen.\n\n-- Minäkin olen kuollut.\n\n-- Kuollut? Mutta miksi seisot ikkunassa?\n\n-- Odotan paareja, joilla minut kannetaan pois.\n\nTuskin oli tyttö tämän sanonut, niin hän katosi ja ikkuna sulkeutui\näänettömästi.\n\n-- Oi, sinä kultakiharainen tyttö, huusi Pinocchio, armahda minua ja\navaa ovi! Sääli poikaparkaa, jota ros...\n\nMutta hän ei ehtinyt sanoa sanaa loppuun, sillä samassa tartuttiin\nhänen niskaansa ja kaksi tuttua karkeaa ääntä murisi uhkaavasti:\n\n-- Nyt et enää pakene!\n\nMarionetti tunsi kuoleman olevan lähellä ja hän alkoi niin kovasti\nvapista, että jäsenet kalisivat, samaten kuin kultarahat kielensä alla.\n\n-- No? kysyivät rosvot, avaatko suusi, vai etkö? vai et vastaa?...\nOdotapas, kyllä me sen auki saamme...\n\nJa he vetivät esille kaksi hyvin pitkää puukkoa, teräviä kuin\npartaveitset, ja ritsis, ratsis... he löivät häntä kaksi kertaa\naikalailla selkään.\n\nMutta onneksi oli marionetti niin kovasta puusta, että puukonterät\nmenivät sirpaleiksi ja rosvot jäivät seisomaan puukonkahvat kädessä,\ntuijottaen tylsästi toisiinsa.\n\n-- Nyt ymmärrän, sanoi viimein toinen heistä, hänet on hirtettävä.\nHirttäkäämme hänet!\n\n-- Hirttäkäämme hänet! toisti toinen.\n\nSanottu ja tehty. Pinocchion kädet sidottiin selän taakse, nuoran\nsilmukka pantiin kaulan ympäri ja niin he ripustivat hänet sen puun\noksaan, jota kutsuttiin Jättiläistammeksi.\n\nSitten he istuutuivat nurmikolle odottamaan, että marionetti tekisi\nviimeisen ilmahyppynsä. Mutta vaikka kolme tuntia oli kulunut, olivat\nhänen silmänsä yhä auki ja suunsa suljettuna ja hän potki ja sätkytteli\npahemmin kuin milloinkaan ennen.\n\nViimein he väsyivät odottamiseen ja kääntyen Pinocchioon, sanoivat he\npilkallisesti hohottaen:\n\n-- Hyvästi huomiseen. Kun aamulla palaamme, toivomme sinun olevan siksi\nkohteliaan, että tapaamme sinut kuolleena ja suu selällään.\n\nSen sanottuaan menivät he matkoihinsa.\n\nYöllä alkoi myrskytä ja tuulla pohjoisesta, tuuli vinkui hirveästi ja\nheilutteli Pinocchio-parkaa edestakaisin kuin läppää kirkonkellossa,\nkun sitä soitetaan pyhäpäivänä. Tästä heilumisesta hän tuli kauhean\nmerikipeäksi, ja nuora kiristyi yhä tiukemmalle hänen kaulansa ympäri,\nniin että hän tuskin enää voi hengittää.\n\nVähitellen alkoi kaikki mustua hänen silmissään; mutta vaikka hän tunsi\nkuoleman lähenevän, toivoi hän yhä vielä jonkun säälivän ihmisen viime\nhetkessä pelastavan hänet. Hän odotti ja odotti, mutta kun ei ketään\ntullut, muisti hän isä raukkansa... ja kuolevan äänellä änkytti hän: --\nVoi isä kulta, jospa olisit täällä... Enempää hän ei saanutkaan\nsanotuksi. Hän sulki silmänsä, avasi suunsa ja oikaisi säärensä, ja\nnytkähdettyään vielä kerran, jai hän siihen kankeana riippumaan.\n\n\n\n\nXVI\n\nKaunis kultakutrinen tyttö antaa ottaa Pinocchion alas puusta, laittaa\nhänet sänkyyn ja kutsuu kolme lääkäriä saadakseen tietää, onko\nPinocchio kuollut, vai elääkö hän.\n\n\nPinocchion riippuessa jättiläistammen oksassa näyttäen enemmän\nkuolleelta kuin elävältä, ilmestyi kultakutrinen tyttö taas ikkunaan.\nHäntä säälitti tuo onneton, joka heilui edestakaisin nuora kaulassa,\ntanssien polskaa pohjatuulessa ja hän taputti kolme kertaa hiljaa\nkäsiänsä.\n\nSamassa kuului suhinaa ilmassa ja suuri kotka lensi siivet levällään\nilman halki ja asettui ikkunalaudalle istumaan.\n\n-- Mitä käskette, suloisin haltijatar? -- kysyi kotka, painaen nokkansa\nikkunalautaan kohteliaaksi tervehdykseksi. Katsokaas, tuo kultakutrinen\ntyttö olikin hyvä haltijatar, joka oli jo tuhat vuotta elänyt tämän\nmetsän laidassa.\n\n-- Näetkö tuon marionetin, joka heiluu ja riippuu tuon Jättiläistammen\noksassa?\n\n-- Kyllä näen.\n\n-- Hyvä on, lennä nopeaan sinne, ja noki vahvalla nokallasi rikki\nsolmu, josta hän riippuu taivaan ja maan välillä, ja aseta hänet sitten\nvarovasti nurmikolle tammen juurelle.\n\nKotka lensi pois ja palasi kahden minuutin kuluttua.\n\n-- Mitä käskitte, sen olen tehnyt.\n\n-- Miltä hän näytti? Kuolleeltako vai elävältä?\n\n-- Kyllä hän oli kuolleen näköinen, mutta ei hän aivan kuollut voi\nolla, sillä irroitettuani silmukan, joka kiristi hänen kaulaansa,\nhengitti hän syvään ja änkytti puoliääneen: \"Nyt tuntuu paremmalta...!\"\n\nHaltijatar taputti taas kaksi kertaa käsiänsä ja heti astui sisään\nkomea villakoira, joka käveli takajaloillaan, aivan kuin ihminen.\n\nKoira oli puettu komeaan takkiin. Hänellä oli päässään kolmikulmainen,\nkultanauhoilla koristettu hattu, jonka alta kellertävän tekotukan\nkiharat valuivat kaulalle, ja takki oli suklaanvärinen,\ntimanttinapeilla varustettu ja siinä oli kaksi suurta taskua, jonne hän\npisti ne luupalaset, jotka hänen valtiattarensa lahjoitti hänelle\npäivällisen aikana, polvihousut karmosiininpunaisesta sametista,\nsilkkisukat ja matalat kengät, takapuolella oli hänellä jonkinlainen\nsinisestä silkistä tehty sateenvarjon kotelo, jonne sadeilmalla sai\npistää häntänsä.\n\n-- Joutuun, Medoro! sanoi haltijatar villakoiralle. -- Anna heti\nvaljastaa kauniit vaunut vaunuliiteristäni ja aja metsätietä pitkin.\nKun saavut Jättiläistammen luo, löydät puolikuolleen marionetin\nmakaavan maassa. Nosta hänet hiljaa ylös, aseta hänet hyvin varovasti\nvaunun tyynyille ja tuo hänet tänne! Oletko ymmärtänyt?\n\nVillakoira heilutti neljä tai viisi kertaa sinisessä silkkikotelossa\nolevaa häntäänsä, osoittaaksensa, että oli ymmärtänyt käskyn ja juoksi\nsitten pois nopeasti kuin kilpa-ajohevonen.\n\nVähän sen jälkeen veti hän ulos vaunuliiteristä mitä somimmat, pienet\ntaivaansiniset vaunut, jonka tyynyt olivat täytetyt kanarialinnun\nhöyhenillä ja vuorattu kermavaahdolla ja muroleivoksilla. Sata pientä\nvalkoista hiirtä veti vaunuja ja villakoira istui ajolaudalla\nläjähyttäen piiskaa oikealle ja vasemmalle, niin kuin kaikki kuskit\ntekevät pelätessään myöhästyvänsä.\n\nEi kulunut neljännestuntiakaan, niin jo vierivät vaunut takaisin.\nHaltijatar oli seisonut ovella odottamassa, ja nyt otti hän\nmarionettiparan syliinsä ja kantoi hänet pieneen huoneeseen, jonka\nseinät olivat helmistä ja antoi heti kutsua lähiseudun taitavimmat\nlääkärit.\n\nLääkärit saapuivat heti, toinen toisensa perästä: ensiksi korppi,\nsitten pöllö ja viimeksi puhuva sirkka.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi haltijatar noille kolmelle lääkärille, jotka\nseisoivat Pinocchion vuoteen ympärillä, tahtoisin saada teiltä tietää,\nelääkö tämä onneton marionetti tai onko hän kuollut!...\n\nTätä kehoitusta seuraten astui korppi ensiksi vuoteen viereen ja koetti\nPinocchion valtasuonta, nenää ja pikkuvarvasta ja tehtyään sen oikein\nperusteellisesti, lausui hän juhlallisesti seuraavat sanat:\n\n-- Minun käsitykseni mukaan on marionetti kuollut, mutta jos hän ikävä\nkyllä ei ole kuollut, on se varma merkki siitä, että hän yhä vielä\nelää!\n\n-- Ikävä kyllä, sanoi pöllö, -- olen eri mieltä arvoisan virkaveljeni\nja ystäväni kanssa. Minun käsitykseni mukaan marionetti vielä elää,\nmutta jos hän onnettomuudeksi ei enää ole elossa, niin on se varma\nmerkki siitä, että hän todellakin on kuollut.\n\n-- Ettekö te sano mitään? kysyi haltijatar puhuvalta sirkalta.\n\n-- Minä sanon, että varovainen lääkäri tekee viisaimmasti, jos vaikenee\nsilloin, kun ei tiedä mitä puhuu. Muuten tämä marionetti ei ole mikään\nuusi ilmiö minulle, me olemme vanhoja tuttuja.\n\nPinocchiota, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana kuin oikea\npuupalanen, alkoivat puistattaa kylmät väreet, niin että koko sänky\nalkoi täristä.\n\n-- Tämä marionetti, jatkoi puhuva sirkka, on oikea täydellinen\nveijari...!\n\nPinocchio avasi silmänsä, vaan sulki ne heti.\n\n-- Hän on oikea hutilus, laiskuri, maankiertäjä...\n\nPinocchio piilotti kasvonsa lakanan alle.\n\n-- Tämä marionetti on tottelematon poika, joka ennemmin tai myöhemmin\nmusertaa isäraukkansa sydämen...\n\nSamassa kuului huoneesta omituista ääntä, ikään kuin pidätettyä itkua\ntai tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Voitte arvata miten kaikki\nhämmästyivät, kun hiukan lakanaa kohotettaessa huomattiin, että se\nolikin Pinocchio, joka itki ja nyyhki.\n\n-- Kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän on paranemaan päin,\nsanoi korppi juhlallisesti.\n\n-- Todellakin koskee minuun, että minun täytyy vastustaa rakasta\nystävääni ja virkaveljeäni, lisäsi pöllö, mutta minä puolestani uskon,\nettä kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän vastenmielisesti\nkuolee.\n\n\n\n\nXVII\n\nPinocchio syö sokerin, mutta ei huoli lääkkeistä, ennen kuin nähdessään\nhaudankaivajien tulevan häntä hakemaan. Sen jälkeen hän valehtelee ja\nsaa rangaistukseksi pitkän nenän.\n\n\nHeti kun lääkärit olivat jättäneet huoneen, astui haltijatar Pinocchion\nluokse ja asetettuaan kätensä hänen otsalleen huomasi hän Pinocchiolla\nolevan kovan kuumeen.\n\nHän sekoitti heti valkoisen pulverin puoleen lasilliseen vettä, ojensi\nsen marionetille ja sanoi lempeästi:\n\n-- Juo tämä ja parin päivän kuluttua olet terve!\n\nPinocchio katseli lasia ja irvisteli ja kysyi sitten itku kurkussa:\n\n-- Onko se imelää vai karvasta?\n\n-- Se on karvasta, mutta se tekee sinulle hyvää.\n\n-- Jos se on karvasta, niin en minä sitä huoli.\n\n-- Tee minulle mieliksi ja juo se!\n\n-- Minä en huoli pahoista juomista.\n\n-- Juo nyt, ja juotuasi tämän kaikki, annan sinulle sokeripalasen, niin\npoistuu paha maku suustasi!\n\n-- Missä sokeripalanen on?\n\n-- Tässä, sanoi haltijatar, ottaen sen pienestä kultaisesta\nsokerirasiasta.\n\n-- Ensiksi tahdon sokeripalasen ja sitten vasta juon sen happamen\nsekoituksen...\n\n-- Lupaatko sen?\n\n-- Kyllä...\n\nHaltijatar antoi Pinocchiolle sokeripalasen, jonka tämä nielaisi heti\npaikalla. Sitten nuoleskeli hän huulensa ja sanoi:\n\n-- Voi, jos lääke olisikin sokeria, niin ottaisinpa sitä vaikka joka\npäivä.\n\n-- Pidä nyt lupauksesi ja juo nämä vesipisarat, joista saat terveytesi\ntakaisin.\n\nPinocchio otti vastenmielisesti lasin käteensä, haisteli sitä hiukan,\nvei taas suulleen, haisteli taas ja sanoi viimeinkin:\n\n-- Se on niin pahaa, niin pahaa! Minä en voi sitä juoda.\n\n-- Mitenkä voit niin sanoa, vaikka et ole maistanutkaan sitä?\n\n-- Miksen voi. Tunnenhan sen jo hajusta. Tahdon vielä yhden\nsokeripalan... sitten minä sen varmasti juon.\n\nHyvän äidin ihmeteltävällä kärsivällisyydellä pisti haltijatar vielä\npienen sokeripalasen hänen suuhunsa ja ojensi sitten uudelleen lasin\nhänelle.\n\n-- En minä voi sitä näin juoda! -- sanoi marionetti irvistellen\nkaikella tavalla.\n\n-- Mikset?\n\n-- Sen vuoksi, että tuo tyyny tuolla jaloillani on tiellä.\n\nHaltijatar otti pois tyynyn.\n\n-- Ei se auta. En minä näinkään voi sitä juoda.\n\n-- Onko jotain muuta esteenä?\n\n-- Tuo ovihan on raollaan.\n\nHaltijatar meni ja sulki oven.\n\n-- Mutta kuitenkaan minä en voi juoda tätä pahaa sekoitusta, huusi\nPinocchio ja alkoi itkeä, ihan varmaan minä en voi, en, en!\n\n-- Poikani, sitä kadut vielä...\n\n-- Se on sama minusta...\n\n-- Sinun tautisi on vaarallinen...\n\n-- Siitä en välitä.\n\n-- Kuumeesi voi parissa tunnissa siirtää sinut tästä maailmasta\ntoiseen...\n\n-- Siitä en välitä...\n\n-- Etkö pelkää kuolemaa?\n\n-- En vähääkään. Ennemmin kuolen kuin juon tuota ilkeää lääkettä!\n\nSamassa aukenivat ovet selkoselälleen ja neljä pikimustaa kaniinia\nastui sisään, kantaen hartioillaan pientä ruumispaaria.\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? huusi Pinocchio kauhistuneena ja nousi\nistumaan.\n\n-- Me tulemme sinua hakemaan, vastasi suurin kaniineista.\n\n-- Minuako hakemaan? Mutta minä en ole vielä kuollut!...\n\n-- Et vielä, mutta sinä et elä enää kuin pari minuuttia, koska et\nottanut lääkettä, joka olisi poistanut kuumeen!\n\n-- Oi, rakas, armas haltijattareni! alkoi marionetti itkien rukoilla.\n-- Antakaa minulle heti lääkelasi... Joutukaa, armahtakaa minua, sillä\nen tahdo kuolla, en... en tahdo kuolla. --\n\nJa hän tarttui molemmin käsin lasiinsa ja tyhjensi sen yhdellä\nsiemauksella.\n\n-- Täytynee odottaa, sanoivat kaniinit. -- Tällä kertaa teimme turhan\nmatkan.\n\nJa he nostivat taas pienet paarit hartioilleen ja läksivät huoneesta,\nnuristen hiljaa jotain hampaittensa välitse.\n\nParin minuutin päästä hyppäsi jo Pinocchio pois sängystä, terveenä ja\nreippaana kuin ennenkin, sillä katsokaapas: puumarionetit sairastuvat\nhyvin harvoin ja silloinkin paranevat he uskomattoman nopeasti.\n\nKun haltijatar näki hänen juoksevan huoneessa ja leikkivän ja telmivän\niloisena kuin pienen kukonpoikasen, sanoi hän:\n\n-- Lääke oli siis sinulle hyväksi?\n\n-- Hyväksikö? Sehän teki minut terveeksi.\n\n-- Miksi annoit minun niin monesti pyytää ennenkuin otit sen?\n\n-- Semmoisia me kaikki pojat olemme. Me pelkäämme lääkkeitä enemmän\nkuin tautia.\n\n-- Hyi häpeä! Poikien pitäisi tietää, että lääkkeet, otettuna ajallaan,\npelastaa heidät kovista taudeista, jopa kuolemastakin...\n\n-- Voi, vastedes en anna pyytää itseäni niin monta kertaa. Muistan\nkyllä mustat kaniinit paareineen... ja silloin tartun lasiin ja juon\nheti lääkkeet...\n\n-- Tulepas nyt vähän tänne ja kerro mitenkä oikein jouduit rosvojen\nkäsiin!\n\n-- Niin, katsokaas, marionettitirehtööri Magniafoco antoi minulle viisi\nkultarahaa ja sanoi: Tästä saat, vie ne isällesi! -- mutta minä\ntapasinkin maantiellä kissan ja ketun, molemmat oikein kunnon sieluja,\njotka sanoivat minulle: -- Tahdotko että nämä tukaatit muuttuvat\ntuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi? Tule kanssamme, me viemme sinut\nIhmeniitylle! Ja minä sanoin, menkäämme! ja he sanoivat: -- Levätään\nvähän aikaa \"Punaisen kravun\" majatalossa ja jatketaan matkaa puoliyön\njälkeen. -- Mutta kun minä heräsin, eivät he enää olleet siellä, vaan\nolivat lähteneet matkaansa. Ja minä läksin yksin kulkemaan keskellä\nyötä, ja oli pilkkosen pimeä. Tapasin maantiellä kaksi rosvoa, jotka\nolivat kääriytyneet hiilisäkkeihin, ja he sanoivat minulle: -- Rahat\ntänne! -- ja minä sanoin: -- Ei minulla ole mitään, -- sillä kultarahat\nolin pistänyt kieleni alle, ja yksi rosvoista koetti pistää kätensä\nminun suuhuni ja silloin purin hänen kätensä poikki ja syljin sen\nsuustani, mutta se minkä syljin ei ollutkaan käsi, vaan kissankäpälä.\nJa rosvot alkoivat juosta jäljestäni ja minä edellä ja kyllä minä\njuoksin, mutta he saivat minut kiinni ja panivat nuoran kaulaani ja\nripustivat minut yhteen puuhun tuonne metsään ja sitten he sanoivat: --\nHuomenna me tulemme tänne, ja silloin täytyy sinun olla kuolleena ja\npitää suusi auki, niin että me saamme kultarahat kielesi alta.\n\n-- Missä ne kultarahasi nyt ovat? kysyi haltijatar.\n\n-- Minä olen ne hukannut, vastasi Pinocchio, mutta hän valehteli, sillä\nrahat olivat hänen taskussaan.\n\nMutta tuskin oli hän sen sanonut, niin hänen nenänsä, joka muutenkin\noli pitkä, piteni äkkiä monta senttimetriä.\n\n-- Minne sinä ne hukkasit?\n\n-- Tuonne metsään.\n\nTämän uuden valheen sanottuaan kasvoi nenänsä vieläkin pitemmäksi.\n\n-- Jos olet hukannut ne tänne metsään, sanoi haltijatar, niin mennään\netsimään ne. Ei niitä ole vaikea löytää, sillä kaikki mitä tähän\nmetsään hukkuu, saadaan takaisin.\n\n-- Ei, mutta jos oikein asiaa ajattelen, sanoi marionetti yhä enemmän\nsekaantuen, en hukannutkaan rahojani, vaan lääkkeitä ottaessani nielin\nne epähuomiossa.\n\nTästä kolmannesta valheesta kasvoi hänen nenänsä niin kauhean pitkäksi,\nettei hän enää voinut kääntyä minnekään päin. Jos hän kääntyi yhdelle\npäin, töykkäsi nenä sänkyyn tai ikkunaruutuihin, jos hän kääntyi\ntoiselle päin, töykkäsi hän seiniä tai ovea kohti ja jos hän päätään\nnosti vähäisenkin, oli hän vähällä puhkaista haltijattarelta silmän.\n\nHaltijatar katseli häntä ja nauroi.\n\n-- Miksi nauratte minulle? kysyi marionetti, hämillään ja levottomana,\nsillä hänen nenänsä kasvoi ihan näkyvästi.\n\n-- Minä nauran sille valheellesi!\n\n-- Mistä tiedätte, että minä valehtelin?\n\n-- Kyllä tiedän, poikaseni, valheet on helppo tuntea, sillä ne ovat\nkahta laatua: lyhytjalkaisia valheita ja pitkänenäisiä valheita ja\nsinun valheesi kuuluu juuri näihin pitkänenäisiin.\n\nPinocchio häpesi kovasti ja tahtoi piiloutua ja juosta pois huoneesta,\nmutta kas, sepä ei onnistunutkaan. Hänen nenänsä oli kasvanut niin\npitkäksi, ettei hän mahtunut enää ulos ovesta.\n\n\n\n\nXVIII\n\nPinocchio tapaa taas ketun ja kissan ja lähtee heidän kanssaan\nIhmeniitylle neljää kultarahaansa kylvämään.\n\n\nSen nyt voitte jo edeltäpäin arvata, että haltijatar antoi marionetin\nitkeä ja ulvoa runsaan puolen tuntia pitkän nenänsä tähden, joka ei\nenää mahtunut ulos ovesta. Sen hän teki antaakseen Pinocchiolle kunnon\nläksytyksen, niin että tämä jättäisi pahan tapansa valehdella, rumin\ntapa mikä lapsilla voi olla. Mutta kun hän näki miten Pinocchion kasvot\nolivat muuttuneet, silmät olivat melkein päästä pudota epätoivosta,\nsilloin kävi hänen poikaparkaa sääli ja hän taputti käsiään. Tämän\nmerkin kuullessaan lensi tuhansittain tikkoja ikkunasta sisään, ja ne\nasettuivat kaikki Pinocchion nenälle ja alkoivat nokkia sitä niin\ninnokkaasti, ettei kulunut montakaan minuuttia, niin jo oli tuo\nmuodottoman suuri nenä kutistunut luonnolliseen kokoonsa.\n\n-- Miten hyvä te olette, rakas haltijattareni, sanoi marionetti\nsilmiään pyyhkien, voi miten rakastan teitä!\n\n-- Minäkin pidän sinusta, vastasi haltijatar, jos jäät luokseni olen\nminä sinun hyvä sisaresi ja sinä olet minun pieni veljeni...\n\n-- Mielelläni minä jäisin... mutta isäraukkani?\n\n-- Olen ajatellut häntäkin. Olen lähettänyt sanan isällesi ja vielä\ntänä iltana hän on täällä.\n\n-- Todellako? huudahti Pinocchio hyppien ilosta. -- Voi, rakas\nhaltijattareni, jos sallitte, tahtoisin mielelläni lähteä häntä\nvastaan. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin saan suudella ukkoraiskaa,\njoka on kärsinyt niin paljon minun tähteni.\n\n-- Mene vaan, mutta varo ettet eksy! Mene metsätietä, niin varmasti\nkohtaat hänet.\n\nPinocchio lähti matkaan, ja heti metsään saavuttuaan alkoi hän juosta\nkuin villivuohi. Mutta jouduttuaan lähelle Jättiläistammea pysähtyi hän\näkkiä, sillä hän oli kuulevinaan kahinaa pensaikosta. Aivan oikein!\narvatkaapas ketkä ilmestyivät tielle?... Kettu ja kissa, samat\nmatkatoverit, joiden kanssa hän oli syönyt illallista \"Punaisen kravun\"\nmajatalossa.\n\n-- Mutta hyvänen aika, tuossahan on meidän rakas Pinocchiomme! huudahti\nkettu, syleillen ja suudellen häntä. -- Miten ihmeessä olet tänne\njoutunut?\n\n-- Sepä on pitkä juttu, vastasi marionetti, kerron sen teille toisen\nkerran. Niin paljon kuitenkin voin teille kertoa, että samana yönä,\njolloin minut jätitte yksin majataloon, jouduin minä maantiellä\nmurhaajien käsiin...\n\n-- Murhaajien käsiin?... Voi ystävä parka! Ja mitä ne sinusta\ntahtoivat.\n\n-- He tahtoivat varastaa kultarahani.\n\n-- Sen roistot! sanoi kettu.\n\n-- Sen roistot! toisti kissa.\n\n-- Mutta minä pakenin, jatkoi marionetti kertomistaan, ja he jäljestä,\nkunnes saivat minut kiinni ja ripustivat minut tämän tammen oksaan...\n\nJa Pinocchio osoitti jättiläistammea, joka oli kahden askeleen päässä\nsiitä.\n\n-- Onko kuultu mokomaa? huudahti kettu. -- Miten katala tämä maailma\nonkaan, jossa elämme! Mistä me kunnialliset ihmiset enää voimme löytää\nrauhallisen olinpaikan?\n\nHeidän siinä puhellessaan huomasi Pinocchio, että kissa ontui oikealla\netujalallaan, ja että koko käpälää kynsineen kaikkineen ei ollutkaan.\nHän kysyi sen vuoksi:\n\n-- Mihin on käpäläsi joutunut?\n\nKissa aikoi vastata, mutta hämmentyi. Kettu ehätti kiireellä sanomaan:\n\n-- Minun ystäväni on niin kovin ujo, senvuoksi hän ei vastaa. Minä teen\nsen hänen sijastaan. Tiedä siis, että noin tunti sitten kohtasimme\nmaantiellä vanhan suden, joka oli melkein tiedoton nälästä ja se\nkerjäsi meiltä almua. Mutta meillä ei ollut edes kalanruotoa antaa\nhänelle, mutta mitä tekikään silloin ystäväni, jolla totisesti on\nCaesarin sydän. Ajattele, hän puraisi omilla hampaillaan etukäpälänsä\npoikki ja heitti sen tuolle nälkäiselle eläinparalle.\n\nSanoessaan tämän pyyhki kettu kyyneleen silmästään.\n\nPinocchiokin liikuttui tästä ja astuen kissan luokse kuiskasi tämän\nkorvaan:\n\n-- Jos kaikki kissat olisivat sinun kaltaisiasi, miten onnellisia\nolisivatkaan rotat!\n\n-- Mutta mitä sinä teet näillä mailla? kysyi kettu marionetilta.\n\n-- Minä odotan isääni, joka voi saapua minä hetkenä tahansa.\n\n-- Entä kultarahasi?\n\n-- Ne ovat yhä vielä taskussani, paitsi sitä yhtä, jolla maksoin\nillallisenne \"Punaisen kravun\" majatalossa.\n\n-- Ja ajattelepas, että sinulla huomenna voisi olla kaksituhatta\nkultarahaa näiden neljän sijasta. Miksi et seuraa neuvoani? Miksi et\nkylvä niitä Ihmeniitylle?\n\n-- Tänään en mitenkään voi mennä sinne, mutta joskus muulloin.\n\n-- Silloin se jo voi olla myöhäistä! sanoi kettu.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Niin, sen niityn on eräs korkea-arvoinen herra ostanut ja huomisesta\nasti ei hän salli kenenkään kylvää sinne rahoja.\n\n-- Mitenkä pitkä on täältä Ihmeniitylle?\n\n-- Tuskin kahta kilometriä. Tuletko mukanamme? Puolessa tunnissa olet\nsiellä, ja jos kylvät heti kultarahasi, voit muutamien minuuttien\npäästä saada ne kaksituhattasi ja vielä tänä iltana palaat kotiisi\ntaskut täynnä. Tuletko mukanamme?\n\nPinocchio viivytteli vähän vastaustaan, sillä hän tuli ajatelleeksi\nhaltijatarta ja vanhaa Geppettoa ja puhuvan sirkan varoituksia, mutta\nlopputuloksena oli kuitenkin se, että hän teki niin kuin kaikki muutkin\npojat, joilla ei ole oikeudentuntoa eikä sydäntä paikallaan: hän\nkeikautti niskaansa ja sanoi kissalle ja ketulle:\n\n-- Hyvä on, lähtekäämme, minä seuraan teitä.\n\nJa niin he lähtivät.\n\nKäveltyään puolen päivää saapuivat he kaupunkiin, jonka nimi oli\n\"Tyhmeliinien pyydys\". Jo ensi silmäyksellä huomasi Pinocchio, että\nkaikki kadut olivat täynnä karvattomia koiria, jotka haukottelivat\nnälästä, hiljan kerittyjä lampaita, jotka värisivät kylmästä,\nheltattomia kanoja, jotka kerjäsivät maissijyvästä, suuria perhosia,\njotka eivät voineet lentää, sillä he olivat myyneet kirjavat siipensä,\npyrstöttömiä paratiisilintuja, jotka häpesivät näyttää itseään, ja\näkäisiä fasaaneja, jotka ainiaaksi olivat kadottaneet kullalle ja\nhopealle kimaltelevat höyhenensä.\n\nTämän kerjäläisjoukon läpi ajoi aina silloin tällöin jotkut\nherrasvaunut, joissa istua vetelehti kettu tai ilkeä harakka tai joku\npetolintu.\n\n-- Mutta missä on Ihmeitten niitty? kysyi Pinocchio.\n\n-- Parin askeleen päässä täältä.\n\nAstuttuaan ulos kaupungin portista pysähtyivät he todellakin autiolle\nniitylle, joka oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin niityt.\n\n-- Kas niin, nyt olemme perillä, sanoi kettu marionetille.\n\n-- Kumarru nyt alas ja kaiva pieni kuoppa maahan ja pane kultarahasi\nsiihen!\n\nPinocchio totteli. Hän kaivoi kuopan, pisti sinne neljä kultarahaa,\njotka hänellä vielä olivat ja täytti sitten kuopan mullalla.\n\n-- Ja nyt, sanoi kettu, haet lähimmältä lähteeltä ämpärillisen vettä,\njolla kastelet maan siltä kohdalta, johon kylvit.\n\nPinocchio läksi lähteelle, mutta kun ei hänellä ollut ämpäriä, riisui\nhän toisen kenkänsä, täytti sen vedellä ja kasteli sillä kuopan päällä\nolevan mullan. Sitten hän kysyi:\n\n-- Onko mitään muuta tehtävä?\n\n-- Ei mitään, vastasi kettu. -- Nyt voimme mennä matkaamme. Mutta palaa\nsinä tänne takaisin kahdenkymmenen minuutin päästä, sillä silloin on\npuu jo kohonnut maasta, oksat täynnä kultarahoja.\n\nMarionettiparka ylen ihastuneena, kiitteli tuhatkertaisesti kettua ja\nkissaa, luvaten antaa heille komeat lahjat.\n\n-- Emme me huoli mitään lahjoja, vastasivat molemmat vekkulit. --\nMeidän ainoa toivomme oli opettaa sinulle miten vaivaa näkemättä voi\npäästä rikkaaksi ja nyt olemme tyytyväisiä.\n\nTämän sanottuaan ottivat he hyvästit Pinocchiolta, toivottivat hänelle\nrunsasta saalista ja menivät sitten matkoihinsa.\n\n\n\n\nXIX\n\nPinocchion kultarahat varastetaan ja häntä rangaistaan senvuoksi neljän\nkuukauden vankeudella.\n\n\nPalattuaan kaupunkiin alkoi marionetti laskea minuutteja ja kun hänestä\ntuntui että määräaika oli kulunut, lähti hän aika kyytiä takaisin\nIhmeniitylle.\n\nJa kulkiessaan kiireisin askelin tykytti hänen sydämensä kovaa tik,\ntak, tik, tak, aivan kuin salinkello olisi tiksuttanut. Hän ajatteli\nhiljaa itsekseen:\n\n-- Mitäs, jos tuhannen sijaan löytäisinkin puun oksilta kaksituhatta?\nJos kahdentuhannen sijasta löytäisinkin viisituhatta? ei mutta, jos\nviidentuhannen sijasta sieltä löytäisin satatuhatta? Kylläpä minusta\nsilloin tulisi suuri herra! Hankkisin itselleni komean palatsin,\ntuhannen puuhevosta ja tuhannen leikkitallia ja kellarin, joka olisi\ntäynnä ruusulikööriä ja kirsikkaviiniä, ja kirjaston, joka olisi täynnä\nmakeisia, torttuja, kakkuja, mantelileivoksia ja kermahyytelöä.\n\nNäissä mietteissään hän oli saapunut aivan Ihmeniityn reunalle. Hän\npysähtyi katsomaan näkisikö sattumalta jo etempää oliko puunoksat\nkultarahoja täynnä, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän kulki vielä sata\naskelta eteenpäin -- ei mitään, hän astui niitylle... meni sille\npaikalle asti, jonne hän oli kuopan kaivanut -- ei mitään. Nyt tuli hän\noikein totiseksi ja unohtaen hyvän kasvatuksen ja käytöksen, otti hän\ntoisen kätensä taskustaan ja raappasi aikalailla päätään.\n\nSamassa hän kuuli kovan naurunrähähdyksen ja katsoessaan ylös huomasi\nhän suuren papukaijan, joka istui puussa, nykien itsestään niitä\nmuutamia höyheniä, joita vielä oli jäljellä.\n\n-- Mitä sinä naurat? kysyi Pinocchio harmissaan.\n\n-- Nyppiessäni höyheniäni satuin kutittamaan itseäni siipieni alta, se\nminua nauratti.\n\nMarionetti ei vastannut. Hän meni lähteelle ja täytti kenkänsä vedellä\nja kasteli vielä kerran mullan, joka peitti kultarahat.\n\nSilloin kajahti autiolla nurmikolla uusi naurunhohotus, vielä äskeistä\nnenäkkäämpänä.\n\n-- Tahtoisinpa vihdoinkin tietää, huusi Pinocchio raivostuneena, mitä\nsinä naurat, huonosti kasvatettu papukaija.\n\n-- Minä nauran tyhmeliineille, jotka uskovat kaikkea leikkiä ja antavat\nviisaimpien narrata itseään.\n\n-- Ehkä tarkoitat minua?\n\n-- Niin, sinua juuri tarkoitankin, Pinocchio-parka, sinua, joka olet\nniin yksinkertainen, että luulet kultarahoja voitavan kylvää ja\nkasvattaa peltoon, niin kuin kylvetään papuja ja pumppuja. Niin uskoin\nminäkin kerran ja siitä saan nyt kärsiä. Nyt tiedän (vaikka liian\nmyöhään) että täytyy tehdä työtä ja ansaita omien kättensä töillä\nrahoja, jos toivoo saavansa muutamankaan kolikon kokoon.\n\n-- En minä ymmärrä sinua, sanoi marionetti, joka jo alkoi pelosta\nvapista.\n\n-- Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Minä selitän tarkemmin. Tiedä\nsiis, että sinun ollessasi kaupungissa, palasivat kissa ja kettu tänne\nniitylle, ottivat haudatut kultarahat ja pakenivat kuin tuulen\nnopeudella. Mies se, joka heidät kiinni saa!\n\nPinocchio jäi seisomaan suu auki, mutta kun hän ei uskonut papukaijan\nsanoja toisiksi, alkoi hän käsin ja kynsin kaivaa maata siitä paikasta,\njota oli kastellut. Ja hän kaivoi kaivamistaan, kaivoi kuopan niin\nsyväksi, että olkilyhde olisi voinut siinä suorana seisoa: mutta\nkultarahoja ei siellä ollut.\n\nEpätoivon valtaamana palasi hän juoksujalassa kaupunkiin ja meni suoraa\npäätä tuomarin luokse ilmiantamaan nuo molemmat petturit, jotka olivat\nhäneltä varastaneet.\n\nTuomarina oli vanha gorillan sukuinen apina, jonka korkea ikä ja\nvalkoinen parta teki hyvin kunnioitettavan näköiseksi, mutta ehkä\nsiihen vaikuttivat lasittomat kultasankaiset silmälasitkin, joita hän\nkäytti heikentyneitten silmiensä vuoksi.\n\nPinocchio selitti tarkasti tuomarille ilkeän petoksen, jonka uhriksi\noli joutunut, hän ilmaisi pahantekijöiden etu- ja sukunimet ja\nerityiset tuntomerkit, lopettaen selityksensä oikeutta vaatimalla.\n\nTuomari kuunteli häntä hyvin ystävällisenä, seuraten tarkkaavaisena\nkertomusta, ja tuli lopulta oikein liikutetuksi. Kun ei marionetilla\nollut muuta lisättävää, ojensi hän kätensä ja soitti kelloa.\n\nTämän soiton kuultuaan astui heti kaksi santarmiksi puettua verikoiraa\nsisään.\n\nTuomari viittasi Pinocchioon ja sanoi: -- Tuolta lurjukselta on\nvarastettu neljä kultarahaa, ottakaa hänet kiinni ja heittäkää hänet\nheti vankeuteen!\n\nKuullessaan tämän päättömän tuomion jäi marionetti seisomaan kuin\nkivettyneenä ja aikoi ruveta vastustamaan, mutta santarmit tukkivat\nhänen suunsa turhan ajanhukan vuoksi ja veivät hänet putkaan.\n\nJa siellä hän sai istua neljä pitkän pitkää kuukautta ja siellä hän\nistuisi vieläkin, ellei eräs onnellinen sattuma olisi häntä sieltä\npelastanut. Nuori keisari, joka hallitsi tätä kaupunkia, oli saanut\nloistavan voiton vihollisistaan ja sen johdosta käski hän panna\ntoimeen suuret, yleiset juhlat, ilotulitukset, kilpa-ajot, ja\npolkupyöräkilpailut ja vielä suuremmaksi ilon osoitukseksi avattiin\nkaikkien vankiloiden ovet ja vangit päästettiin vapaiksi.\n\n-- Jos kaikki muut lähtevät vankilasta, tahdon minäkin ulos, sanoi\nPinocchio vanginvartijalle.\n\n-- Ei, te ette pääse, vastasi vanginvartija, sillä te ette kuulu samaan\nseuraan.\n\n-- Pyydän anteeksi, sanoi Pinocchio, minä olen myöskin pahantekijä.\n\n-- Vai niin, siinä tapauksessa olette aivan oikeassa, sanoi\nvanginvartija kohteliaasti nostaen lakkia, avasi vankilan portit ja\nantoi hänen juosta matkoihinsa.\n\n\n\n\nXX\n\nVapautuneena vankilasta aikoo hän palata haltijattaren talolle, mutta\nmaantiellä kohtaa hän kauhean ison käärmeen ja tarttuu lopulta kiinni\nketunrautoihin.\n\n\nKuvitelkaapas Pinocchion iloa kun hän taas tunsi olevansa vapaana!\nAjattelematta sitä tai tätä lähti hän heti kaupungista ja löysikin sen\ntien, joka johti haltijattaren talolle.\n\nOli ollut sateiset ilmat ja sen vuoksi oli maantie yhtenä ainoana\nrapakkona, jonne vajosi melkein polviin saakka.\n\nMutta siitä ei marionetti välittänyt.\n\nHän paloi ikävästä saada nähdä isänsä ja pienen kultakutrisen\nsisarensa, sen vuoksi hän loikkasikin kuin vinttikoira, niin että\nmaantien rapa räiski hänen hatulleen asti. Ja juostessaan hän ajatteli\nitsekseen:\n\n-- Kyllä on onnettomuus minua seurannut! Mutta sen olen ansainnutkin!\nsillä olen itsepäinen ja tottelematon. Kaikessa tahdon tehdä oman\nmieleni mukaan, kuulematta niitä, jotka minua rakastavat ja ovat\ntuhatkertaa viisaammat kuin minä... Mutta tästä hetkestä saakka alan\nelää uutta elämää ja tahdon olla tottelevainen ja hyvä poika! Olen\ntodellakin tullut huomaamaan, että tottelemattomien poikien käy\nhuonosti, eivätkä he koskaan onnistu missään. Voi, miten isäni on\nsaanut minua odottaa! Onkohan hän vielä haltijattaren luona. On jo\npitkä aika siitä, kun sinut viimeksi näin, isäkultani, minä ihan kuolen\nikävästä päästäkseni sinua hyväilemään, minä ihan tukahdutan sinut\nsuudelmillani. Antaneekohan haltijatar anteeksi pahan mielen, jonka\nhänelle olen saattanut? Kun ajattelen miten paljon hyvyyttä haltijatar\non minulle osoittanut! Häntä saan kiittää siitäkin, että tänään olen\nelossa! Onkohan koko maailmassa kiittämättömämpää ja sydämettömämpää\npoikaa kuin minä?\n\nNäitä puhuessaan pysähtyi hän äkkiä kauhistuneena, peräytyen neljä\naskelta taaksepäin.\n\nMitä luulette hänen nähneen?\n\nHän näki suuren käärmeen makaavan poikittain tiellä, viheriänahkaisen\nkäärmeen, jonka silmät iskivät tulta, ja jonka terävä pyrstö savusi\nkuin uuninpiippu.\n\nOn mahdoton kuvailla marionetin pelästystä. Ensiksi juoksi hän puolen\nkilometriä takaisin ja istuutui sitten kiviraunioille odottamaan siksi\nkunnes käärme suvaitsisi mennä matkoihinsa ja jättää tien avoimeksi.\n\nHän odotti tunnin, kaksi, kolme tuntia, mutta yhä pysyi käärme\npaikallaan ja hyvin, hyvin kaukaa loistivat sen punaiset tulisilmät ja\nsavupatsas kohosi sen pyrstönpäästä.\n\nViimeinkin koetti Pinocchio rohkaista itseään, lähestyi käärmettä parin\naskeleen päähän ja sanoi äänellä, jonka hän koetti tehdä niin lempeäksi\nja suloiseksi kuin mahdollista:\n\n-- Anteeksi, herra käärme, ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja siirtyä\nhiukan syrjemmäksi, vain niin paljon, että minä pääsisin ohitsenne?\n\nYhdentekevää olisi ollut puhua seinälle. Käärme ei liikahtanutkaan.\n\nPinocchio jatkoi yhtä lempeällä äänellä:\n\n-- Tietäkää, herra käärme, että minun pitäisi joutua kotiin, siellä\nisäni odottaa minua, enkä minä ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin...\nVäistykää nyt hiukan, että voin jatkaa matkaani!\n\nHän odotti jotain merkkiä vastaukseksi kysymykseensä, mutta turhaan.\nPäinvastoin käärme, joka tähän saakka oli ollut hyvin eloisan ja\npirteän näköinen, nyt äkkiä oli aivan jäykkä ja kankea. Silmäluomet\nolivat painuneet kiinni ja pyrstö oli lakannut nytkähtelemästä.\n\n-- Olisikohan se todellakin kuollut? kysyi Pinocchio hieroen käsiään\nihastuksesta, ja arvelematta sen enempää päätti hän kiivetä käärmeen\nyli ja jatkaa toiselta puolen matkaansa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt\nkohottaa jalkansa, niin jo ponnahtaa käärme ylös kuin jännitetty\nvieteri ja kun marionetti pelästyksissään aikoi vetäytyä takaisin,\nkompastui hän ja kaatui suinpäin rapakkoon.\n\nKaiken lisäksi kävi niin hullusti, että hän jäi seisomaan päälleen\nrapakkoon ja jalat ilmaan ojennettuina.\n\nKun käärme näki marionetin seisovan päällään ja päristelevän jalkojaan\nilmassa kuin tuulimylly, alkoi häntä naurattaa ja hän nauroi ja nauroi\nniin kauan, että lopulta joku suoni hänen rinnassaan katkesi -- ja\ntällä kertaa hän todellakin kuoli.\n\nJa nyt alkoi Pinocchio taas juosta, toivoen joutuvansa ennen yötä\nhaltijattaren talolle. Mutta kun hän ei enää jaksanut vastustaa kovaa\nnälkäänsä, kiipesi hän erääseen tien vieressä olevaan viinitarhaan,\naikoen poimia pari rypälettä. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä!\n\nHän oli tuskin ehtinyt ensimmäiselle viiniköynnökselle, naksis! hän\ntuntee kahden terävän raudan puristavan jalkojansa, niin että hänen\nsilmissään alkoivat kuu, aurinko ja kaikki tähdet tanssia.\n\nMarionetti parka oli tarttunut ketunrautoihin, jotka joku talonpoika\noli asettanut puutarhaansa toivoen saavansa kiinni jonkun niistä\nnäädistä, jotka olivat kaikkien lähiseudun kanatarhojen kauhuna.\n\n\n\n\nXXI\n\nViinitarhan omistaja ottaa kiinni Pinocchion, ja pakottaa hänet olemaan\nkanatarhansa vahtikoirana.\n\n\nSen nyt kaikki arvaatte, että Pinocchio alkoi itkeä ja ulista ja\nvoivotella. Mutta turhat olivat itkut ja valitukset, sillä lähellä ei\nollut ainoatakaan ihmisasuntoa ja maantielläkään ei kulkenut yhtään\nelävää sielua.\n\nYökin oli jo käsissä.\n\nJoko ketunrautojen tuottamasta tuskasta, tai sitten siitä pelosta että\noli aivan yksin autiolla tasangolla, oli marionetti vähällä mennä\ntainnoksiin, mutta silloin hän samassa näki tulikärpäsen lentävän\npäänsä yli. Hän huusi sitä luokseen ja sanoi:\n\n-- Voi, pieni tulikärpäseni, ole minulle armollinen ja pelasta minut\ntästä rangaistuksesta!\n\n-- Poika parka! vastasi tulikärpänen, pysähtyen lennossaan häntä\nkatselemaan. -- Miten ihmeessä sinä olet tarttunut noihin rautoihin?\n\n-- Minä aioin poimia muutamia viinirypäleitä tuosta köynnöksestä,\nsitten...\n\n-- Olivathan rypäleet sinun?\n\n-- Ei...\n\n-- Kuka on opettanut sinua ottamaan toisten omaisuutta?\n\n-- Minun oli niin nälkä...\n\n-- Nälkä, poikaseni, ei ole niin pätevä syy, että sen nojalla voimme\nanastaa toisten omaa.\n\n-- Se on totta, se on totta! huusi Pinocchio itkien, mutta minä en enää\nmilloinkaan tee niin.\n\nSamassa silmänräpäyksessä keskeytyi puhelu hiljaisesta askelten\nkopinasta, joka läheni. Se oli viinitarhan omistaja, joka tuli hiipien\nvarpaillaan katsomaan, oliko joku näädistä, jotka öiseen aikaan söivät\nhänen kanojaan, joutunut ketunrautoihin.\n\nSuuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän takin alla kantamansa lyhdyn\nvalossa huomasi pojan tarttuneen ansaan toivotun näädän asemasta.\n\n-- Vai sinä sen varkaanalku! huudahti talonpoika vihaisena, sinäkö se\nnäpisteletkin minun kananpoikiani?\n\n-- En minä ole, en minä ole! huusi Pinocchio nyyhkien. -- Tahdoin vain\npoimia muutamia rypäleitä.\n\n-- Se, joka varastaa rypäleitä, osaa myös varastaa kanoja. Odotapas\nvaan, kyllä saat sellaisen läksytyksen, että sen vastakin muistat.\n\nHän avasi ketunraudat, tarttui marionettia niskasta ja kantoi hänet\nsillä tavalla kotiin, niin kuin minkäkin juottovasikan.\n\nSaavuttuaan talonsa pihamaalle, heitti hän Pinocchion nurmikolle,\nasetti jalkansa hänen niskalleen ja sanoi:\n\n-- On jo myöhä ja minä tahdon panna maata. Huomenna tehdään selvä\nasiasta. Mutta koska vahtikoirani kuoli juuri tänään, saat mennä heti\nhänen paikalleen. Saat nyt olla talonkoirana.\n\nSanottu ja tehty. Hän pani Pinocchion kaulaan messinkipiikkisen\nkaulapannan ja kiristi sen niin kireälle, ettei sitä voinut vetää pään\nyli pois. Kaulapannasta riippui pitkä seinään kiinnitetty rautaketju.\n\n-- Jos yöllä alkaa sataa, sanoi talonpoika, voit kömpiä tuohon koppiin,\nsiellä ovat yhä vielä ne samat oljet, jotka neljän vuoden ajan olivat\nkoiraparallani vuoteena. Jos sattuisi niin onnettomasti, että tulisi\nvarkaita, niin älä unohda kuunnella tarkasti ja haukkua!\n\nTämän viimeisen varoituksen annettuaan meni talonpoika sisään, ja sulki\nvielä ovensa varmuusketjuilla. Sillä aikaa makasi Pinocchio-parka\nkokoonkyyristyneenä nurmikolla, puolikuolleena kylmästä ja pelosta.\nVähän väliä hän pisti onnettomana kätensä kiristävän, kovasti\npuristavan kaulapannan sisään ja sanoi itkien:\n\n-- Se oli oikein minulle! Sittenkin sen ansaitsin. Olen tahtonut olla\nlaiskottelija, maankiertäjä... olen seurannut huonojen toverien neuvoja\nja sen vuoksi ei minulla ole onnea missään. Jos olisin ollut hyvä poika\nniin kuin muut, jos minulla olisi ollut halu lukea ja tehdä työtä, jos\nolisin pysynyt kotona isäni luona, niin enpä nyt olisi ulkona\ntaivasalla, talonpojan vahtikoirana... Oi, jos saisin syntyä maailmaan\nuudestaan! Mutta nyt on liian myöhä katua. Kärsivällisyyttä vaan!\n\nTämän sanottuaan kömpi hän koirankoppiin ja nukkui.\n\n\n\n\nXXII\n\nPinocchio keksii varkaat ja palkinnoksi uskollisuudestaan pääsee\nvapaaksi.\n\n\nNukuttuaan makeasti ainakin kaksi tuntia heräsi hän puoliyön aikaan\nsiihen, että kuuli pihalta hiljaista kuiskutusta, tissutusta ja\ntassutusta. Hän pisti nenännipukkansa ulos koirankopin suusta ja näki\npihalla neljä mustaa kissannäköistä eläintä, kokoontuneena\nneuvotteluun. Mutta kissoja ne eivät olleet, vaan näätiä, pieniä\npetoeläimiä, jotka ovat hyvin ahneita munille ja nuorille kananpojille.\nYksi näistä näädistä erosi tovereistaan, astui koirankopin suulle, ja\nsanoi hiljaa:\n\n-- Hyvää iltaa, Melampo.\n\n-- Ei minun nimeni ole Melampo, vastasi marionetti.\n\n-- Kuka sinä olet?\n\n-- Minä olen Pinocchio.\n\n-- Ja mitä sinä täällä teet?\n\n-- Olen täällä talonvahtina.\n\n-- Missä Melampo on, minne vanha talonkoira on joutunut, joka asui\ntässä kopissa?\n\n-- Hän kuoli aamulla.\n\n-- Kuoliko? Koira parka! Hän oli hyvin hyvä! Mutta kasvoistasi päättäen\nnäytät sinäkin olevan kunnon koira!\n\n-- Pyydän anteeksi, mutta en minä ole koira!\n\n-- Mikä sitten olet?\n\n-- Minä olen marionetti.\n\n-- Mutta olet täällä talonvahtikoirana?\n\n-- Ikävää kyllä, syntieni tähden...\n\n-- Hyvä on, minä ehdotan sinulle saman sopimuksen, joka meillä oli\nautuaan Melampo-vainaan kanssa, siihen sinä kyllä tyydyt.\n\n-- Mitkä ovat ehdot?\n\n-- Me käymme niin kuin ennenkin kerran viikossa kanakopissa ja viemme\nsieltä kahdeksan kanaa. Näistä kanoista me itse syömme seitsemän, ja\nyhden me annamme sinulle, mutta sillä ehdolla tietysti, että sinä olet\nnukkuvinasi etkä hauku vähääkään, etkä herätä isäntääsi.\n\n-- Niinkö Melampokin teki? kysyi Pinocchio.\n\n-- Aivan varmaan, ja me tulimme aina hänen kanssaan hyvin toimeen. Nuku\nsiis hyvässä rauhassa ja ole varma siitä, että ennen kuin lähdemme\ntäältä, jätämme koppisi eteen valmiiksi nypityn kanan, siitä saat\nhuomiseksi aamiaisen. Olemmeko ymmärtäneet toisemme.\n\n-- Liiankin hyvin! vastasi Pinocchio pudistaen päätänsä uhkaavasti,\nniin kuin olisi tahtonut sanoa: -- Odottakaa vaan, kyllä tästä vielä\npuhutaan!\n\nKun siis näädät uskoivat olevansa varmoja asiastaan, menivät he suoraa\npäätä kanahuoneeseen, joka olikin aivan koirankopin vieressä.\nHampaillaan ja kynsillään he saivat suljetun puuoven aukaistuksi ja\npujahtivat sisään, toinen toisensa perästä. Mutta tuskin he olivat\npäässeet sisään, niin lyötiin ovi aika paukauksella kiinni.\n\nPinocchio sen sulki. Mutta hän ei ollut vielä siihenkään tyytyväinen,\nvaan vieritti varmuuden vuoksi vielä suuren kiven oven eteen.\n\nJa sitten hän alkoi haukkua aivan kuin vahtikoira: hau, hau, hau.\n\nTämän äänen kuullessaan karkasi talonpoika ylös sängystään, otti pyssyn\nkäteensä, astui ikkunan luo ja kysyi:\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\n-- Täällä on varkaita! vastasi Pinocchio.\n\n-- Missä ne ovat?\n\n-- Kanahuoneessa.\n\n-- Minä tulen paikalla.\n\nJa heti olikin jo talonpoika alhaalla. Hän kiiruhti juoksujalassa\nkanahuoneelle, otti kiinni kaikki neljä näätää, pisti ne säkkiin ja\nsanoi sitten hyvin tyytyväisenä:\n\n-- Sainpa teidät viimeinkin käsiini! Voisinpa nyt rangaista teitä,\nmutta niin pitkävihainen en ole. Tyydyn siihen, että vien teidät\nnaapurikylän ravintolan isännälle, hän nylkee teidät ja valmistaa\nteistä sitten jänispaistin hapankastikkeen kanssa. Se on kunnia, jota\nette ole ansainneet, mutta jalomieliset ihmiset eivät välitä\npikkuasioista...\n\nSen jälkeen meni hän Pinocchion luo ja oikein hyväili häntä, sitten hän\nkysyi muun muassa:\n\n-- Mitenkä sinä sait vihiä näiden pikku veijarien liitosta? Ja kun\najattelen, että Melampo, minun uskollinen vahtini, ei milloinkaan\nhuomannut mitään!\n\nNyt olisi marionetti voinut puhua mitä tiesi, tai toisin sanoen, hän\nolisi voinut ilmaista koiran ja näätien häpeällisen sopimuksen, mutta\nhän muisti että koira oli kuollut ja ajatteli sen vuoksi näin:\n\n-- Mitä hyödyttää syyttää kuolleita? Kuollut on kuollut, ja paras on\njättää heidät rauhaan.\n\n-- Olitko valveilla vai nukuitko, kun näädät tulivat pihalle? kyseli\ntalonpoika edelleen.\n\n-- Minä nukuin, vastasi Pinocchio, mutta näätien kuiskailemisesta\nheräsin ja yksi niistä tuli minun luokseni kopille ja sanoi: \"Jos\nlupaat ettet hauku etkä herätä herraasi, annamme sinulle valmiiksi\nnypityn kananpojan.\" Ajatelkaapa! Olivat niin hävyttömiä, että tekivät\nminulle sellaisen ehdotuksen! Tietäkää, että niin marionetti kuin\nolenkin, ja vaikka minussa on kaiken maailman pahat tavat, niin en\nkuitenkaan milloinkaan antaisi apuani epärehellisille ihmisille.\n\n-- Hyvin sanottu, poikani! huudahti talonpoika, taputtaen häntä\nolkapäälle. -- Se on sinulle kunniaksi, ja mielisuosioni osoitteeksi\nvapautan sinut heti ja saat palata kotiisi.\n\nJa hän irroitti kaulanauhan.\n\n\n\n\nXXIII\n\nPinocchio itkee kauniin kultakutrisen tytön kuolemaa. Hän tapaa\nkyyhkysen, joka vie hänet merenrannalle, siellä hän heittäytyy veteen\nauttaakseen isäänsä Geppettoa.\n\n\nKun Pinocchio ei enää tuntenut kaulapannan kuristavan kaulaansa, alkoi\nhän juosta pitkin peltoja, eikä pysähtynyt hetkeksikään, ennen kuin oli\npäässyt maantielle, joka johti haltijattaren talolle.\n\nSaavuttuaan isolle maantielle, nousi hän kivelle, jolta tarkasteli\nnäkisikö metsää, jossa hän onnettomuudekseen oli tavannut ketun ja\nkissan. Aivan selvästi hän sen erottikin, ja yli muitten puiden näkyi\nJättiläistammi, jossa hän oli riippunut nuora kaulassa, mutta vaikka\nhän olisi kuinka tarkkaan katsonut, ei hän nähnyt taloa, jossa\nkultakutrinen tyttö asui.\n\nSilloin hänet valtasi surullinen aavistus, ja hän alkoi juosta minkä\njaksoi ja muutamassa minuutissa hän oli nurmikolla, jolla valkoinen\ntalo ennen sijaitsi. Mutta valkoista taloa ei ollut enää. Sen sijasta\noli siellä pieni marmorinen kivi, johon oli kirjoitettu seuraava\nsurullinen hautakirjoitus:\n\n               Tässä lepää\n           kultakutrinen tyttö,\n            hän kuoli surusta\n           kadotettuaan pienen\n        rakkaan veljensä Pinocchion.\n\nSaatte itse kuvitella mielessänne miten surulliseksi marionetti tuli\nmurheellisena tavattuaan nuo sanat. Hän heittäytyi suulleen maahan,\nsuuteli marmorista hautakiveä ja puhkesi valtavaan itkuun. Hän itki\nkoko yön ja vielä seuraavan aamun. Aamun sarastaessa hän itki vielä,\nvaikkei silmistä lähtenyt enää kyyneltäkään. Hänen huutonsa ja\nvalituksensa olivat niin haikeat ja sydäntä särkevät, että kaikkien\nlähiseudun kukkuloiden kaiku vastasi niihin.\n\nJa hän sanoi itkien:\n\n-- Oi haltijattareni, miksi kuolit? Miksi en minä saanut kuolla\nedestäsi, minä joka olen niin paha, sinä sitä vastoin aina olit hyvä?\nJa missähän isäni on? Oi haltijattareni, sano minulle mistä hänet voin\nlöytää, sillä tahdon ikiajoiksi jäädä hänen luokseen, enkä milloinkaan\njätä häntä, en milloinkaan, milloinkaan! Oi haltijattareni, sano\nminulle ettet ole kuollut! Jos sinä todellakin pidät minusta... jos\npidät pienestä veljestäsi, niin herää taas eloon... tule samaksi kuin\nennen olit. Eikö sinulla ole paha mieli, nähdessäsi minut yksinäni,\nkaikkien hylkäämänä! Jos rosvot tulevat, ripustavat he minut taas\npuuhun... ja silloin minä todellakin kuolen. Mitä tahdot, että minä\nteen yksinäni tässä maailmassa? Kuka antaa minulle ruokaa, kun minulla\nei ole isää eikä äitiä? Missä nukun yöni? Kuka minulle ompelee uuden\ntakin? Oi, monta, monta tuhatta kertaa mieluummin minäkin kuolisin!\nVoi, minä tahtoisin kuolla, voi, voi, voi!\n\nNäin valittaessaan hän alkoi repiä tukkaansa, mutta voi, tukka olikin\npuusta, niin ettei hän voinut edes vetäistä sormiaan sen läpi.\n\nSamassa hän näki suuren kyyhkysen lentävän ilmassa päänsä päällä, se\npysähtyi siivet levällään ja huusi hänelle korkeudestaan:\n\n-- Sano lapseni, mitä teet siellä alhaalla?\n\n-- Etkö sitä näe! Minä itken! Pinocchio vastasi ja kohotti päänsä ääntä\nkohti, hieroen silmiään hihaansa.\n\n-- Sano minulle, kyyhkynen jatkoi -- etkö tunne sattumalta toveriesi\njoukossa Pinocchio nimistä marionettia?\n\n-- Pinocchio? Sanoitko Pinocchio? toisti Pinocchio nousten ylös yhdellä\nhyppäyksellä. -- Pinocchio olen juuri minä.\n\nTämän vastauksen kuultuaan laskeutui kyyhkynen nopeasti alas ja\nistuutui maahan. Se oli kalkkunaa suurempi.\n\n-- Tunnet siis myöskin Geppetton? hän kysyi marionetilta.\n\n-- Tunnenko hänet? Isä-raukkanihan hän on. Onko hän ehkä puhunut\nminusta sinulle? Vietkö minut hänen luokseen? Elääkö hän vielä? Armahda\nminua, vastaa, onko hän vielä elossa?\n\n-- Neljä päivää sitten erosin hänestä meren rannalla.\n\n-- Mitä hän siellä teki?\n\n-- Hän rakensi itselleen pientä venettä, jolla aikoi mennä valtameren\nyli. Jo neljä kuukautta on ukko-parka kulkenut ympäri maailmaa etsien\nsinua. Mutta kun hän ei ole onnistunut sinua löytämään, on hänen\npäähänsä pistänyt lähteä sinua hakemaan kauempaa uuden maailman\nmantereelta.\n\n-- Miten pitkälti on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi hyvin\nhuolissaan.\n\n-- Enemmän kuin tuhat kilometriä.\n\n-- Tuhat kilometriä? Oi, kyyhkys-kultani, olisipa minulla sinun\nsiipesi!\n\n-- Jos tahdot, niin minä kannan sinut sinne.\n\n-- Miten?\n\n-- Selässäni tietysti. Oletko hyvin painava?\n\n-- Painavako? Vielä mitä! Olen kepeä kuin höyhen.\n\nPitemmittä puheitta Pinocchio hyppäsi kyyhkysen selkään, asettui siihen\nhajareisin istumaan ja huusi hyvin tyytyväisenä: \"Hop, hei, hevoseni,\nnyt on kiire matkalle!\"\n\nKyyhkynen otti vauhtia ja muutamassa minuutissa he olivat korkealla\nilmassa, melkein pilvien tasalla. Marionetti oli utelias katsomaan,\nmiltä maailma näin korkealta näyttäisi, ja hän kurotti hiukan päätään,\nmutta häntä alkoi heti niin pelottaa ja pyörryttää, että peläten\nputoavansa hän kietoi molemmat käsivartensa hyvin, hyvin lujasti\nhöyhenisen hevosensa kaulan ympäri.\n\nHe lensivät koko päivän. Illan tullessa kyyhkynen sanoi:\n\n-- Minua janottaa niin kovin!\n\n-- Ja minun on kovin nälkä, lisäsi Pinocchio.\n\n-- Viivytään vähän aikaa tuossa kyyhkyslakassa ja sitten taas pian\nlähdetään edelleen, niin että huomenna aamun sarastaessa olemme meren\nrannalla.\n\nHe astuivat sisään asumattomaan kyyhkyslakkaan, jossa ei ollut muuta\nkuin pesuvadillinen vettä ja korillinen peltoherneitä.\n\nKoko ikänsä oli marionetti inhonnut peltoherneitä, hän väitti että ne\noksennuttivat häntä ja pilasivat hänen vatsansa, mutta tänä iltana hän\nsöi niitä niin paljon että oli ihan haljeta, ja syötyään melkein kaikki\nhän kääntyi kyyhkysen puoleen sanoen:\n\n-- En olisi ikinä uskonut peltoherneitten maistuvan niin hyviltä!\n\n-- Täytyy oppia, poikani, vastasi kyyhkynen, -- että peltoherneetkin\nmaistuvat hyviltä, kun vain on nälkä, eikä ole muuta syömistä. Nälkä ei\nvälitä oikuista eikä makeisista!\n\nSyötyään tämän pienen välipalan lähtivät he taas matkaan, ja voi sitä\nkyytiä! Seuraavana aamuna he jo olivat meren rannalla.\n\nKyyhkynen laski Pinocchion maahan ja levittäen heti siipensä lensi se\npois ja katosi, huolimatta edes kuulla Pinocchion kiitoksia.\n\nRannalle oli kokoontunut paljon väkeä, jotka huusivat ja huitoivat\nkäsillään, katsellen merelle päin.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Pinocchio kysyi eräältä vanhalta muijalta.\n\n-- Niin katsos, eräs isä-raukka, joka on kadottanut poikansa, aikoo\npienellä veneellä lähteä häntä etsimään toiselta puolelta merta, mutta\ntänään on myrsky merellä ja vene on vajoamaisillaan veden alle...\n\n-- Missä vene on?\n\n-- Tuolla, jonne sormellani viittaan, sanoi muija ja osoitti pientä\nvenettä, joka näin kaukaa katsottuna näytti pähkinänkuorelta, sisässään\npieni ukko.\n\nPinocchio suuntasi katseensa sanottuun suuntaan, ja katseltuaan vähän\naikaa hyvin tarkkaavasti, hän huudahti kimakasti:\n\n-- Se on minun isäni! Minun isäni!\n\nSillä heitteli aikaa tuuli venettä äkäisesti aallolta toiselle; väliin\nse kokonaan katosi jättiläisaaltoihin, väliin taas kohosi niiden\nharjanteelle. Pinocchio seisoi korkealla kalliolla ja huusi lakkaamatta\nisänsä nimeä, tehden hänelle merkkiä käsillään ja nenäliinallaan ja\nviimein myös hatullaan.\n\nJa vaikka Geppetto oli hyvin kaukana rannasta, näytti siltä kuin olisi\nhän tuntenut poikansa, sillä hän nosti vuorostaan lakkinsa\ntervehdykseksi ja koetti kaikenlaisilla liikkeillä osoittaa, että hän\nmielellään olisi palannut, mutta ei voinut myrskyltä soutaa maalle.\n\nSamassa tuli hirvittävän suuri aalto vyöryen ja vene katosi. Odotettiin\nveneen taas nousevan veden pinnalle, mutta sitä ei näkynyt enää.\n\n-- Miesparka! rannalle kokoontuneet kalastajat sanoivat, mutisten\nhiljaa rukouksen, ja kääntyivät palatakseen koteihinsa.\n\nIlmassa kajahti samassa epätoivon huudahdus ja kääntyessään katsomaan,\nhe näkivät Pinocchion syöksyvän mereen ja huutavan:\n\n-- Minä tahdon pelastaa isäni!\n\nPinocchio, joka oli puusta aina kiireestä kantapäähän, pysyi veden\npinnalla ja ui kepeästi kuin kala. Joskus raivoisat aallot hänet\nnielaisivat ja hän katosi vedenpinnan alle, joskus näkyi vain hänen\nkäsivartensa tai jalkansa sukeltavan esiin. Viimein hänkin kokonaan\nkatosi näkyvistä.\n\n-- Poikaparka! sanoivat rannalle kokoontuneet kalastajat, lukivat\nhiljaa rukouksen ja palasivat koteihinsa.\n\n\n\n\nXXIV\n\nPinocchio saapuu \"Ahkerien mehiläisten saarelle\" ja löytää\nhaltijattarensa.\n\n\nToivoen joutuvansa ajoissa isäparkansa avuksi Pinocchio ui tässä\ninnossaan koko pitkän yön.\n\nSe vasta oli kamala yö! Oli rankkasade, ukkonen jyrisi kamalasti ja\nsalamat leimahtelivat, niin että oli valoisaa kuin päivällä.\n\nVihdoinkin aamun sarastaessa hän näki kaukaa pitkän maasuikaleen. Se\noli saari keskellä merta.\n\nHän ponnisteli viimeiset voimansa saapuakseen sen rannalle: mutta\nturhaan. Aallot temmelsivät hurjana heitellen häntä sinne tänne, kuin\nlastua tai oljenkortta. Viimeinkin, hänen onnekseen, tuli suuri aalto,\njoka oli kaikkia muita rajumpi ja voimakkaampi ja heitti Pinocchion\nkauas saaren rannalle.\n\nSysäys oli niin raju, että hänen kaikki kylkiluunsa ja jäsenensä\nnatisivat hänen pudotessaan maahan, mutta hän lohdutteli itseään\nsanoen:\n\n-- Tälläkin kertaa pääsin ehjin nahoin hädästä!\n\nVähitellen taivas kirkastui, aurinko paistoi koko terältään ja meri\nlepäsi tyynenä kuin peili.\n\nMarionetti levitti vaatteensa kuivamaan auringon paisteeseen ja alkoi\nsitten katsella joka taholle, toivoen mahdollisesti jossain, tuolla\nkaukana äärettömällä ulapalla, näkevänsä isäukkonsa veneineen. Mutta\nvaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, hän ei nähnyt kuin taivasta\nja merta ja jonkun purjeen, mutta hyvin, hyvin kaukaa, niin että nekin\nolivat kärpäsen kokoisia.\n\n-- Jospa edes tietäisin tämän saaren nimen! hän arveli. -- Jospa edes\ntietäisin, asuuko tällä saarella kunnon ihmisiä, tarkoitan semmoisia\nihmisiä, joiden ei ole tapana hirttää poikia lähimpään puun oksaan!\nMutta keltäs sen nyt kysyisin? Eihän täällä ole ainoatakaan elävää\nolentoa.\n\nTuo ajatus, että hän oli yksinään, aivan yksinään suurella\nasumattomalla saarella, teki hänet niin surulliseksi, että hän oli\nvähällä pillahtaa itkuun. Mutta samassa hän näki suuren kalan uivan\nlähellä rantaa, se ui rauhallisesti omaa uraansa, koko pää vedenkalvon\nyläpuolella.\n\nMarionetti ei oikein tiennyt miksi kutsuisi kalaa, mutta huusi sitten\nkovalla äänellä tullakseen kuulluksi:\n\n-- Hohoi, herra kala, saanko puhua kanssanne pari sanaa?\n\n-- Vaikka montakin, jos tahdot, vastasi kala, joka olikin hyvä\nmerisika, ettei sen parempaa ollut koko maailman merissä.\n\n-- Tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa, onko tällä saarella yhtään\nkylää, josta saisi ruokaa?\n\n-- Onpa kyllä! vastasi merisika. -- Onpa aivan tässä lähelläkin.\n\n-- Mitenkä löydän tien sinne?\n\n-- Seuraa tuota vasemmanpuolista polkua ja kulje koko ajan siihen\nsuuntaan, mihin nenäsi viittaa. Silloin et eksy.\n\n-- Sanopas minulle vielä toinenkin asia. Sinä, joka aina kuljeksit\nmerellä, etkö sattumalta ole nähnyt pientä venettä ja isääni?\n\n-- Kuka sinun isäsi on?\n\n-- Minun isänikö? Hän on maailman parhain isä ja minä maailman\ntottelemattomin poika.\n\n-- Viime yönä olleen rajuilman aikana on vene varmaankin uponnut,\nmerisika sanoi.\n\n-- Entä isäni?\n\n-- Luulenpa, että tuo kauhea haikala on hänet syönyt, se joka näinä\npäivinä on uiskennellut näillä vesillä levittäen hävitystä ja pelkoa\nympärilleen.\n\n-- Onko se haikala hyvinkin suuri? Pinocchio kysyi, pelosta vapisten.\n\n-- Suuriko! merisika jatkoi. -- Saadaksesi oikean käsityksen siitä,\nvoin sanoa sinulle, että se on suurempi viisikerroksista taloa ja sen\nkita on niin avara ja syvä, että siihen mahtuu kokonainen juna\nvetureineen päivineen.\n\n-- Voi kauhistus! Pinocchio huudahti pelästyneenä, ja puki hyvin ja\nkiireesti vaatteet ylleen, huutaen merisialle:\n\n-- Hyvästi, hyvästi, herra kala, anteeksi että teitä vaivasin ja\ntuhannen kiitosta kohteliaisuudestanne!\n\nViimeisiä sanoja sanoessaan hän oli jo neuvotulla tiellä ja alkoi\nkulkea eteenpäin nopein askelin niin kiireesti, että olisi melkein\nluullut hänen juoksevan. Pienemmästäkin risahduksesta hän säpsähti ja\nkääntyi taakseen katsomaan, peläten tuon kauhean haikalan häntä ajavan\ntakaa, suuren kuin viisikerroksinen talo ja kokonainen juna suussa.\n\nKuljettuaan runsaan puolen tuntia hän saapui pieneen kylään, nimeltä\n\"Ahkerien mehiläisten kylä\". Kaduilla vilisi ihmisiä kulkien\nedestakaisin toimissaan: kaikki olivat työssä, jokaisella oli oma\ntehtävänsä. Siellä ei ollut ainoatakaan laiskuria, eikä maankiertäjää,\nvaikka olisi lyhdyllä etsinyt.\n\n-- Kyllä ymmärrän, tuo laiska Pinocchio sanoi heti, tämä kylä ei ole\nminua varten. Minua ei ole luotu työtä tekemään.\n\nMutta nälkä alkoi häntä vaivata, sillä kahteenkymmeneenneljään tuntiin\nhän ei ollut syönyt mitään, ei edes maistanut peltoherneitä.\n\nMitä tehdä!\n\nHänellä oli ainoastaan kaksi keinoa, joilla nälkänsä tyydyttäisi: joko\npyytää työtä, tai kerjätä viisipennistä tai leivänpalasta.\n\nKerjääminen häntä hävetti, sillä hänen isänsä oli aina saarnannut\nhänelle, että ainoastaan vanhat ja sairaat ihmiset ovat oikeutettuja\npyytämään almuja. Todella köyhiä tässä maailmassa ovat ainoastaan ne,\njotka vanhuutensa ja sairautensa tähden eivät enää omin käsin voi\nansaita leipäänsä, he ansaitsevat sääliä ja apua. Kaikki muut ovat\nvelvollisia tekemään työtä ja jos eivät sitä tee, vaan mieluummin\nnäkevät nälkää, se on heidän oma syynsä.\n\nSamassa häntä vastaan tuli mies, joka hikisenä ja ähkien veti aivan\nyksinään kahta hiilillä täytettyä kärryä.\n\nPinocchio, jonka mielestä mies oli hyväntahtoisen näköinen, lähestyi\ntätä silmät häpeästä maahan luotuina ja sanoi hiljaa:\n\n-- Antakaa minulle viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?\n\n-- En anna sinulle ainoastaan viittä penniä, vastasi hiiltenvetäjä, --\nvaan annan sinulle viisi kertaa niin paljon sillä ehdolla, että autat\nminua vetämään kotiin nämä hiilikärryt.\n\n-- Sepä ihmettä! vastasi marionetti melkein loukkaantuneena, -- en ole\nikinäni ollut vetojuhtana, en ole milloinkaan vetänyt kärryjä.\n\n-- Sitä parempi sinulle! vastasi hiiltenvetäjä. -- Mutta tahdonpa sanoa\nsinulle jotain, poikani. Jos todellakin olet kuolla nälkääsi, niin syö\nkaksi aimo viipaletta omaa ylpeyttäsi, mutta varo vaan, ettet saa siitä\nvatsannipistyksiä!\n\nVähän ajan kuluttua hänen ohitsensa kulki muurari kantaen hartioillaan\nraskasta tiilitaakkaa.\n\n-- Tahdotteko, hyvä mies, armeliaisuudesta lahjoittaa poikaparalle\nviisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?\n\n-- Mielelläni, tule kantamaan kanssani tiiliskiviä, vastasi muurari, --\nniin annan sinulle en ainoastaan viisi penniä, vaan viisi kertaa viisi\npenniä.\n\n-- Mutta tiiliskivet ovat raskaat, Pinocchio sanoi, -- enkä minä viitsi\nliiaksi itseäni vaivata.\n\n-- Vai niin, poikani, ellet tahdo vaivata itseäsi, niin ole sitten\nnälissäsi. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon!\n\nNoin puolen tunnin aikana kulki vielä ainakin kaksikymmentä henkeä\nPinocchion ohitse ja jokaiselta hän kerjäsi pientä almua, mutta kaikki\nvastasivat:\n\n-- Etkö häpeä? Mene etsimään itsellesi työtä ja opi ansaitsemaan\nleipäsi sen sijaan että kuljeksit pitkin katuja!\n\nViimeksi tuli kiltti nuori vaimo kantaen kahta vesiruukkua.\n\n-- Hyvä rouva, saanko juoda pienen kulauksen vettä ruukustanne?\nPinocchio pyysi menehtymäisillään janosta.\n\n-- Juo vaan, poikaseni! hyvä vaimo sanoi ja asetti molemmat ruukut\nmaahan.\n\nPinocchio joi kuin sieni ja mutisi suutaan pyyhkien:\n\n-- Nyt olen saanut janoni sammutetuksi. Kunpa vain pääsisin nälästäni!\n\nKun tuo pikku kiltti rouva kuuli nämä sanat, virkkoi hän heti:\n\n-- Jos autat minua ja kannat kotiini toisen näistä vesiruukuista, annan\nsinulle suuren palan leipää.\n\nPinocchio katseli ruukkua, mutta ei sanonut sanaakaan.\n\n-- Ja leivän lisäksi saat aika annoksen kukkakaalia, kiltti rouva\njatkoi.\n\nPinocchio heitti taas silmäyksen ruukkuun, mutta ei vastannut mitään.\n\n-- Ja kukkakaalin lisäksi saat oivallisen ruusuliköörillä täytetyn\nkaramellin.\n\nTätä viimeistä viekottelevaa makupalaa Pinocchio ei enää voinut\nvastustaa, vaan teki rohkean päätöksen ja sanoi:\n\n-- Olkoon menneeksi, minä kannan ruukun kotiinne asti.\n\nRuukku oli niin raskas, ettei marionetti jaksanut kantaa sitä\nkädessään, vaan hänen täytyi nostaa se päänsä päälle.\n\nKun he saapuivat pienen hyvän rouvan kotiin, rouva pyysi Pinocchion\nistumaan pienen valmiiksi katetun pöydän ääreen, ja asetti hänen\neteensä leipää, kukkakaalia ja karamellin.\n\nPinocchio ei syönyt ruokaa, vaan ahmi sen. Hänen vatsansa oli kuin\ntalo, joka oli ollut autiona ja asumattomana viisi kuukautta.\n\nVasta sitten kun hän oli saanut vähitellen pahimman nälkänsä\ntyydytetyksi hän kohotti päänsä kiittääkseen hyväntekijätärtään, mutta\ntuskin hän oli vilkaissut tämän kasvoihin, hän jo huudahti\nhämmästyksestä ohhhh! Ja jäi sitten pitkäksi aikaa istumaan kuin\nlumottuna silmät selällään, haarukka ilmassa ja suu täynnä leipää ja\nkukkakaalia.\n\n-- Mitä tämä hämmästys merkitsee? kiltti rouva kysyi nauraen.\n\n-- Se merkitsee, Pinocchio vastasi änkyttäen, -- se merkitsee...\nettä... että... te muistutatte... niin, niin, niin... sama ääni...\nsamat silmät... sama tukka... niin niin... teilläkin on kullankeltainen\ntukka... niin kuin hänellä! Voi minun haltijattareni... oi minun\nhaltijattareni... sanokaa minulle, että te olette hän itse, te itse!\nÄlkää pakottako minua enää itkemään! Oi jos tietäisitte! Olen itkenyt\nniin paljon, kärsinyt niin paljon...\n\nTämän sanottuaan Pinocchio itki ääneen ja heittäytyi lattialle\nsyleillen pienen rouvan polvia.\n\n\n\n\nXXV\n\nPinocchio lupaa haltijattarelle pysyä tottelevaisena ja lukea\nahkerasti, sillä hän on kyllästynyt olemaan marionettina ja tahtoisi\noikeaksi pojaksi.\n\n\nAluksi tuo pieni kiltti rouva kielsi olevansa kultakutrinen haltijatar,\nmutta kun hän huomasi tulleensa tunnetuksi hän ei viitsinyt enää sen\nenempää teeskennellä vaan sanoi lopuksi Pinocchiolle:\n\n-- Sinä pieni veitikka! Miten ihmeessä sinä sait selville, että se olin\nminä?\n\n-- Minun rakkauteni sen sanoi.\n\n-- Muistatko? Kun jätit minut olin minä pieni tyttö ja nyt tapaat minut\ntäysikasvaneena naisena, niin, melkeinpä niin täysi-ikäisenä, että\nvoisin olla sinun äitisi.\n\n-- Se minulle vasta mieleistä onkin, ja nyt sisaren sijaan kutsunkin\nsinua äidiksi. Minä olen aina niin hartaasti toivonut, että minullakin\nolisi äiti niin kuin muilla pojilla. Mutta millä ihmeen tavalla olet\nvoinut kasvaa niin nopeasti?\n\n-- Se on minun salaisuuteni.\n\n-- Opeta se minullekin, tahtoisin niin mielelläni vähän kasvaa. Etkö\nnäe, että olen sama pieni nappula kuin ennenkin.\n\n-- Mutta sinähän et voi kasvaa, haltijatar vastasi.\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Sen vuoksi, etteivät marionetit milloinkaan kasva. Ne syntyvät\nmarionetteina, elävät marionetteina ja kuolevat marionetteina.\n\n-- Voi, olen kyllästynyt aina olemaan marionettina! Pinocchio huudahti\nja koputteli kalloansa. -- Olisi jo aika minunkin olla ihmisenä...\n\n-- Siksi tuletkin, jos vaan ymmärrät olla niin että sen ansaitset.\n\n-- Todellako? Ja mitä voin tehdä, että sen ansaitsisin?\n\n-- Ei kovinkaan kummia: tottua olemaan kunnon poikana.\n\n-- Enkö minä sitten jo olisi!\n\n-- Kyllä kiitoksia! Kunnon pojat ovat tottelevaisia, sinä sitä\nvastoin...\n\n-- Minä en tottele milloinkaan.\n\n-- Kunnon pojat mielellään lukevat ja tekevät työtä, mutta sinä...\n\n-- Minä vuodesta toiseen olen tyhjäntoimittaja ja maankiertäjä.\n\n-- Kunnon pojat puhuvat aina totta...\n\n-- Minä valehtelen aina.\n\n-- Kunnon pojat menevät mielellään kouluun...\n\n-- Minut tekee koulu sairaaksi. Mutta tästä päivästä alkaen tahdon\nalkaa uuden elämän.\n\n-- Lupaatko sen minulle?\n\n-- Kyllä, sen lupaan. Tahdon tulla kunnolliseksi pieneksi pojaksi ja\nisäni tueksi ja avuksi. Missähän isäraukkani nyt lienee?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Saanenkohan koskaan enää iloita siitä, että saan nähdä ja syleillä\nhäntä.\n\n-- Sen kyllä uskon, olen aivan varma siitä.\n\nTämän kuultuaan tuli Pinocchio niin iloiseksi, että hän tarttui\nhaltijattaren molempiin käsiin ja peitti ne niin tulisilla suudelmilla,\naivan kuin olisi hän ollut suunniltaan. Sen jälkeen hän nosti päänsä ja\nkatsoen hellästi haltijattareen kysyi:\n\n-- Sano minulle, äiti kulta ettei ole totta, että olet kuollut?\n\n-- Ei taida siltä näyttää, haltijatar vastasi hymyillen.\n\n-- Jos tietäisit minkä surun ja tuskan tunsin rinnassani kun luin:\ntässä lepää...\n\n-- Sen tiedän, ja sen vuoksi annoinkin sinulle anteeksi. Syvä surusi\nosoitti minulle, että sinulla oli hyvä sydän, ja hyväsydämisistä\npojista voi aina toivoa jotakin, vaikkakin he olisivat vähän oikullisia\nja hemmoteltuja, voi toivoa, että he kuitenkin vielä palaavat oikealle\ntielle. Katsos, sen vuoksi olen tullut tänne asti sinua etsimään. Olen\nsinun äitinäsi.\n\n-- Voi miten ihanaa! Pinocchio huudahti ilosta hyppien.\n\n-- Sinun pitää totella minua ja tehdä aina minun sanani mukaan.\n\n-- Niin mielelläni, mielelläni, mielelläni!\n\n-- Huomisesta alat käydä koulussa! haltijatar jatkoi.\n\nPinocchion ilo laimeni heti hiukkasen.\n\n-- Sitten saat valita oman makusi mukaan oman työalasi tai ammattisi...\n\nPinocchio tuli totiseksi.\n\n-- Mitä sinä mutisit hampaittesi lomitse! haltijatar kysyi, hiukan\nloukkaantuneena.\n\n-- Sanoin vain, marionetti mumisi puoliääneen, -- että minusta on liian\nmyöhäistä enää lähteä kouluun.\n\n-- Ei herraseni. Muista, ettei milloinkaan ole liian myöhäistä oppia\njotakin.\n\n-- Mutta en tahdo oppia en sitä enkä tätä.\n\n-- Miksi et?\n\n-- Sen vuoksi, että minusta oppiminen on vaivaksi.\n\n-- Kuulepas, poikani, haltijatar sanoi, -- ne, jotka noin puhuvat\njoutuvat aina lopulta joko vankilaan tai sairaalaan. Kaikki ihmiset,\nolkoot ne syntyneet maailmaan köyhinä tai rikkaina, ovat pakotetut\ntekemään jotain, ryhtymään johonkin, tekemään työtä. Voi sitä, joka\nheittäytyy laiskuuden orjaksi! Toimettomuus on paha tauti, joka on\nparannettava aikaisin, jo lapsuudessa, sillä on liian myöhäistä koettaa\nparantaa sitä sitten, kun on kasvanut suureksi.\n\nNämä sanat koskivat Pinocchion sydämeen, hän kohotti päänsä reippaasti\nja sanoi haltijattarelle:\n\n-- Tahdon tehdä työtä ja lukea, tahdon tehdä kaikki mitä sinä käsket,\nsillä olen todellakin ikävystynyt marionettielämään ja tahtoisin\noikeaksi pojaksi mistä hinnasta hyvänsä. Olethan luvannut muuttaa\nminut, olethan aivan varmaan.\n\n-- Olen luvannut ja nyt se riippuu sinusta itsestäsi.\n\n\n\n\nXXVI\n\nPinocchio menee koulutoveriensa kanssa meren rannalle katsomaan\nhirvittävää haikalaa.\n\n\nSeuraavana päivänä Pinocchio meni kansakouluun. Koettakaapas kuvitella\nnäiden poikavekkulien hämmästystä, kun näkivät marionetin astuvan\nkouluun! He rähähtivät nauruun, josta ei tahtonut loppua tulla. He\nkoettivat kilvan tehdä hänelle jos jonkinlaista kiusaa, joku nykäisi\nhatun hänen kädestään, toinen veti häntä takin liepeestä, kolmas koetti\npiirtää musteella viikset hänen nenänsä alle, vieläpä neljäs koetti\nsitoa langat hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, pakottaakseen hänet\ntanssimaan.\n\nAlussa ei Pinocchio ollut tietävinään mistään, antoi heidän hommata,\nmutta viimein loppui hänen kärsivällisyytensä ja kääntyen niiden\npuoleen, jotka pahiten häntä kiusasivat ja härnäsivät, hän sanoi hyvin\nvarmalla äänellä:\n\n-- Kuulkaa pojat, en ole tullut tänne teidän pilkattavaksenne. Minä\nannan muiden olla rauhassa ja tahdon itsekin olla.\n\n-- Oikein sanottu, marionetti! Sinä puhut kuin kirjasta, huusivat\npojanlurjukset, pakahtumaisillaan nauruun, ja yksi heistä, kaikista\nnenäkkäin, ojensi juuri kätensä tarttuakseen Pinocchion nenään.\n\nMutta sitä hän ei ennättänyt tehdä, sillä Pinocchio oli ojentanut\njalkansa pöydän alle ja potkaissut häntä nilkkaan.\n\n-- Voi, voi, miten kovat jalat! poika huusi, hieroen marionetin potkun\nsynnyttämää mustelmaa.\n\n-- Entäs kyynärpäät sitten... vielä kovemmat kuin jalat! toinen sanoi,\njoka oli kyynärpäästä saanut sysäyksen vatsaansa jonkun kepposensa\ntakia.\n\nMutta sillä potkulla ja kyynärpääniskulla marionetti oli saavuttanut\nkaikkien koulupoikien suosion ja kunnioituksen. Kaikki koettivat nyt\nhäntä hyvitellä ja olla hänelle mieliksi.\n\nMutta opettaja oli tyytyväinen häneen, sillä Pinocchio oli lahjakas,\ntarkkaavainen ja ahkera, aina saapui ensimmäisenä kouluun ja viimeisenä\nsieltä lähti, kun koulu loppui.\n\nAinoa vika oli se, että hänellä oli liian paljon tovereita, joiden\njoukossa oli monta vetelystä, joita koulunkäynti ei kiinnostanut.\n\nOpettaja varoitti häntä joka päivä ja hyvä haltijatarkin toisti kerran\ntoisensa perästä:\n\n-- Ole varuillasi Pinocchio! Nämä sinun koulutoverisi voivat ennemmin\ntai myöhemmin tappaa sinun lukuhalusi ja kuka tietää mihin suureen\nonnettomuuteen he vielä sinut saattavat.\n\n-- Ei ole pelkoa! Pinocchio vastasi olkapäitään kohautellen ja\nsormellaan osoittaen otsaansa ikään kuin sanoakseen: \"Täällä sitä vasta\nymmärrystä on!\"\n\nSattui sitten eräänä kauniina päivänä että kulkiessaan kouluun, hän\ntapasi joukon näitä hyviä ystäviään, jotka tulivat häntä vastaan\nsanoen:\n\n-- Oletko kuullut suurta uutista!\n\n-- En.\n\n-- Tänne lähimpään merenlahteen on tullut vuoren kokoinen haikala.\n\n-- Todellako? Olisikohan se se haikala, joka nähtiin samoihin aikoihin,\nkun isäparkani hukkui?\n\n-- Me lähdemme rannalle sitä katsomaan. Tule sinäkin mukaan!\n\n-- En tule. Minä menen kouluun.\n\n-- Mitä sinä koulusta välität. Sinne ehdimme huomennakin. Olkoon yksi\ntunti enemmän tai vähemmän, yhtä suuria aaseja kuitenkin olemme.\n\n-- Mutta mitä sanoo opettaja.\n\n-- Anna hänen paukuttaa. Hänelle on maksettu, että pöpöttäisi aamusta\niltaan.\n\n-- Mutta minun äitini?\n\n-- Äidit eivät tiedä milloinkaan mistään mitään, nuo lurjukset\nvastasivat.\n\n-- Tiedättekö mitä minä teen? Pinocchio sanoi. -- Haikalan tahdon\nnähdä, siihen on minulla omat syyni, mutta minä menen katsomaan sitä\nvasta koulun loputtua.\n\n-- Voi tyhmeliiniä! joku lurjuksista huudahti. -- Uskotko sinä, että\ntuo mahtava kala jää sinne odottamaan sinun tuloasi? Kun se ikävystyy,\nse kääntyy toiselle kyljelleen ja silloin se on mennyt matkoihinsa.\n\n-- Pitkältikö on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi.\n\n-- Tunnissa ennätämme edestakaisin.\n\n-- Tulkaa sitten! Kuka pikemmin ennättää! Pinocchio huusi.\n\nNäin oli lähtömerkki annettu ja poikajoukko alkoi juosta yli peltojen,\nkirjat ja vihot kainalossa ja Pinocchio oli aina muita edellä, hänellä\noli kuin siivet jalkojen alla.\n\nAina vähän päästä hän kääntyi tovereihinsa päin ja pilkkasi heitä, kun\nhe jäivät jälkeen, eikä hän tuntenut yhtään sääliä nähdessään heidän\nähkien ja puhkuen ja kaikin voimin ponnistelevan eteenpäin tomuisina ja\nkieli suusta ulkona. Poikaparka ei aavistanut sillä hetkellä mitä\nkauhuja ja onnettomuuksia kohti hän kulki.\n\n\n\n\nXXVII\n\nSuuri tappelu Pinocchion ja hänen toveriensa välillä. Yksi jää\nhaavoittuneena paikalle ja poliisit vangitsevat Pinocchion.\n\n\nSaavuttuaan meren rannalle Pinocchio alkoi tähystellä merelle, mutta\nhaikalaa ei näkynyt missään. Meri oli tyyni kuin kristallipeili.\n\n-- Missä haikala sitten on? hän kysyi tovereihinsa kääntyen.\n\n-- Se on varmaankin mennyt aamiaistaan syömään, eräs heistä nauraen\nvastasi.\n\n-- Tai se on sängyllään unosia vetelemässä, toinen lisäsi ja nauroi\nvieläkin enemmin.\n\nNäistä päättömistä vastauksista ja naurunrähähdyksistä Pinocchio\nymmärsi, että hänen toverinsa olivat häijysti narranneet häntä ja\nkuvitelleet hänelle olemattomia. Hän suuttui ja sanoi heille vihaisella\näänellä:\n\n-- Entä nyt? Mikä ilo teille oli siitä, että uskottelitte minulle\nhaijuttunne?\n\n-- Tietysti siitä oli meille hauskuutta! pojanlurjukset vastasivat\nyhteen ääneen.\n\n-- Ja mitä hauskuutta?\n\n-- Saimme sinut karkaamaan koulusta ja lähtemään kanssamme. Etkö sinä\nhäpeä päivät päästään kulkea noin säännöllisesti koulussa ja istua\ntarkkaavaisena tunnilla? Etkö häpeä lukea niin ahkerasti kuin aina\nteet?\n\n-- Mitä se teihin kuuluu jos luen tai en?\n\n-- Kuuluu paljonkin, sillä sen vuoksi me joudumme huonoihin väleihin\nopettajan kanssa.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Sillä ahkerat oppilaat asettavat aina varjoon ne, joilla ei ole\nhalua lukea, niin kuin meillä ei ole. Ja me emme tahdo joutua\nvarjopuolelle. Meilläkin on itsetuntomme.\n\n-- Ja mitä pitäisi minun tehdä ollakseni teille mieliksi?\n\n-- Sinun pitää niin kuin meidän vihata koulua, läksyjä ja opettajia,\nmeidän kolmea pahinta vihollistamme.\n\n-- Mutta jos edelleenkin tahdon olla ahkera?\n\n-- Sitten emme viitsi sinuun edes katsoakaan ja ensi tilassa saat\nmaksusi.\n\n-- Totisesti minun tekisi mieleni nauraa teille, marionetti sanoi\npäätään keikauttaen.\n\n-- Vai niin, Pinocchio! huusi samassa suurin pojista ja ryntäsi\nuhkaavasti hänen kimppuunsa. -- Äläpäs tulekaan tänne kehumaan. Älä\ntule tänne ylpeilemään! Sillä jos sinä et meitä pelkää, niin emme\nmekään sinua pelkää. Muista että sinä olet yksin ja meitä on seitsemän.\n\n-- Seitsemän, niin kuin seitsemän kuolemansyntiä! Pinocchio sanoi\nääneen nauraen.\n\n-- Kuulitteko? Hän on pilkannut meitä kaikkia. Hän on haukkunut meitä\nkuolemansynneiksi!\n\n-- Pinocchio! Pyydätkö heti anteeksi haukkumisesi -- tai varo itseäsi!\n\n-- Kukkuu! huusi marionetti sormi nenännipukalla heitä kiusatakseen.\n\n-- Pinocchio, tämä päättyy huonosti sinulle!\n\n-- Kukkuu!\n\n-- Saat aika selkäsaunan!\n\n-- Kukkuu!\n\n-- Odotapas, kyllä minä sinut kukutan, senkin käki! rohkein lurjuksista\nhuusi. -- Ota tämä aluksi ja säästä loput illalliseksi itsellesi.\n\nJa päähän isku seurasi näitä sanoja.\n\nMutta sana sanasta, teko toisesta, sanotaan, sillä marionetti\nmaksoi nyrkiniskun koroilla, sen saatte uskoa. Ja siitä alkoi\nsilmänräpäyksessä kova taistelu.\n\nPinocchio oli yksinään, mutta puolusti itseään kuin urho.\n\nHän taisteli niin rohkeasti kovilla puujaloillaan, että hän koko ajan\npiti vihollisen tarpeeksi kaukana. Minne vain hänen puujalkansa\nulottuivat ja sattuivat, sinne jättivät ne aina mustelman muistoksi.\n\nVimmastuneina siitä etteivät käsikähmässä voittaneet marionettia, pojat\npäättivät tarttua heittoaseisiin. He aukaisivat koululaukkunsa ja\nalkoivat viskoa häntä aapiskirjoilla, kieliopeilla, lukukirjoilla ja\nmuilla koulukirjoilla, mutta marionetti, joka oli tarkkasilmäinen ja\nvikkelä, ehti aina ajoissa väistyä syrjään, niin että kirjat lensivät\nkaikki hänen ohitseen mereen.\n\nAjatelkaapas kalojen hämmästystä! Luullen kirjojen olevan syötäväksi\nkelpaavaa ruokaa, uivat kalat suurissa parvissa ylös vedenpinnalle;\nmutta maisteltuaan jotain kirjan lehteä tai kansilehteä, ne sylkäisivät\nsen sukkelaan suustaan ja irvistivät pahasti niin kuin olisivat\ntahtoneet sanoa:\n\n\"Tämä ruoka ei ole meitä varten, parempiin herkkuihin me olemme\ntottuneet!\"\n\nMutta tappelu kiihtyi kiihtymistään. Silloin sattui iso hummeri\nhitaasti kömpimään kalliota pitkin vedestä ylös. Ehdittyään vähän\nylemmäksi rannalle se huusi äänellä, joka oli yhtä sortunut kuin\nsärkyneen pasuunan:\n\n-- Lopettakaa jo lurjukset, sillä muuta ette ole! Tuollaiset poikien\nväliset tappelut loppuvat harvoin kunnialla! Aina sattuu joku\nonnettomuus.\n\nHummeriparka! Samaa olisi ollut saarnata tuulelle. Pinocchio-veitikka\noli vielä epäkohtelias, että kääntyi hummeriin päin, katsoi tätä\nvihaisesti ja sanoi:\n\n-- Ole vaiti, tyhmä hummeri! Tekisit viisaimmin jos imisit\nrintakaramellia yskäsi parannukseksi. Tai mene mielummin sänkyysi ja\nkoeta hiota!\n\nSillä aikaa aikaa pojat viskoneet mereen kaikki omat kirjansa ja\nhuomattuaan Pinocchion kirjapakan, jonka hän oli laskenut maahan, he\nsilmänräpäyksessä tarttuivat siihen.\n\nYksi hänen kirjoistaan oli nidottu paksuihin pahvikansiin, selkä ja\nkulmat olivat nahasta. Se oli Aritmetiikan oppikirja. Ymmärrätte kyllä\nettä se oli hyvin painava.\n\nTämän kirjan otti yksi poikanulikoista, tähtäsi Pinocchiota päähän ja\nheitti sen koko käsivoimallaan häntä kohti, mutta se ei sattunutkaan\nmarionettiin, vaan yhden hänen toverinsa ohimoon. Tämä kalpeni\nvaaleaksi kuin palttina ja sanoi ainoastaan:\n\n-- Äiti, auta minua... minä kuolen! ja hän kaatui pitkälleen\nhietikolle.\n\nNähdessään pienen kuolleen toverinsa alkoivat pelästyneet pojat juosta\npois niin pian kuin vain jalat kantoivat ja parin minuutin kuluttua\nolivat he poissa näkyvistä.\n\nMutta Pinocchio jäi sinne ja vaikka hän itse oli melkein enemmän\nkuollut kuin elävä surusta ja pelästyksestä, juoksi hän kastamaan\nnenäliinansa meriveteen, jolla hautoi toveriparkansa ohimoita. Koko\najan hän itki lakkaamatta ja huusi epätoivoisena häntä nimeltä:\n\n-- Eugen! Eugen, ystäväparkani! Avaa silmäsi ja katso minuun! Miksi et\nvastaa? En minä sinulle pahaa tehnyt. Usko minua, minä en tehnyt sitä!\nAvaa silmäsi, Eugen! Jos pidät silmäsi ummessa kuolen minäkin... Voi\nJumalani, miten nyt voin palata kotiin? Miten tohdin näyttäytyä hyvälle\näidilleni? Mihin minä joudun? Minne pakenen? Minne piiloudun? Oi miten\npaljon parempi, tuhat kertaa parempi olisi ollut, jos olisin mennyt\nkouluun! Miksi kuuntelin noita tovereita, jotka ovat minulle\nkiroukseksi? Olihan opettaja sanonut... ja minun äitini oli toistanut:\n\"Varo huonoja tovereita!\" Mutta minä vaan olen aina itsepäinen...\nuhkarohkea... sanokoot muut mitä tahansa, aina minä seuraan omaa\npäätäni. Ja sitten saankin siitä kärsiä... Ja sen vuoksi ei minulla ole\nollut neljännestuntiakaan rauhaa siitä kun tulin maailmaan. Voi\nJumalani! Mikä minusta tuleekaan, mikä minusta tuleekaan?\n\nJa Pinocchio alkoi itkeä ja ulvoa ja lyödä päätänsä nyrkeillään ja\nhuutaa Eugenia nimeltä. Samassa hän kuuli kumeaa askelten töminää,\njotka lähenivät häntä.\n\nHän kääntyi ja näki kaksi poliisia.\n\n-- Miksi siinä makaat pitkälläsi maassa? kysyivät he Pinocchiolta.\n\n-- Minä autan koulutoveriani.\n\n-- Onko hän sairas?\n\n-- Siltä näyttää.\n\n-- Tämä on jo muuta kuin sairautta! toinen poliiseista sanoi, ja\nkumartui lähemmin tarkastamaan Eugenia. -- Tällä pojalla on haava\ntoisessa ohimossa, kuka sen on tehnyt?\n\n-- En minä! marionetti änkytti, uskaltaen tuskin hengittää.\n\n-- Jos et sinä sitä ole tehnyt, kuka sitten on häntä haavoittanut?\n\n-- Minä en ole ainakaan! Pinocchio toisti.\n\n-- Millä esineellä häntä on haavoitettu?\n\n-- Tällä kirjalla.\n\nJa marionetti otti maasta pahviin ja nahkaan nidotun Aritmetiikan\nOppikirjansa ja näytti sitä poliiseille.\n\n-- Kenen tämä kirja on?\n\n-- Se on minun.\n\n-- Kyllä riittää, ei tarvita muuta. Nouse heti ylös ja seuraa meitä.\n\n-- Mutta minä...\n\n-- Seuraa meitä!\n\n-- Mutta minä olen syytön...\n\n-- Seuraa meitä!\n\nMutta ennen kuin he poistuivat, poliisit huusivat muutamille\nkalastajille, jotka juuri soutivat lähelle rantaa veneillään:\n\n-- Jätämme teidän huostaanne tämän pienen pojan, joka on saanut haavan\npäähänsä. Viekää hänet kotiinne ja auttakaa häntä! Huomenna palaamme\nhäntä katsomaan.\n\nSitten he kääntyivät Pinocchion puoleen, ottivat hänet keskeensä ja\nkomensivat:\n\n-- Eteenpäin ja nopeaan, muuten saat maistaa toista ruokaa!\n\nAntamatta uudistaa käskyä, marionetti alkoi kulkea eteenpäin sitä\ntietä, joka johti kylään. Poikaparka ei enää oikein tiennyt missä\nmaailmassa eli! Hän luuli uneksivansa pahaa unta! Hän oli aivan\nepätoivoissaan. Hän näki kaikki kaksinkertaisena, hänen jalkansa\nvapisivat, kielensä oli kuivanut kiinni kitalakeen, niin ettei hän\nsaanut sanaa sanotuksi. Niin sekava ja tylsistynyt kuin olikin, oli\nkuitenkin yksi aisa, joka terävän orjantappurapiikin tavoin pisti häntä\nsydämeen ja se oli pelko siitä, että hänen täytyisi kulkea hyvän\nhaltijattaren ikkunan alitse kahden poliisin keskellä. Ennemmin hän\nolisi kuollut.\n\nHe olivat jo perillä ja aikoivat juuri astua kylään, kun tuulenpuska\nsamassa kiskaisi Pinocchiolta hatun päästä, lennättäen sen jonkun\nkymmenen askeleen päähän.\n\n-- Saanko juosta hakemaan hattuni? marionetti kysyi poliiseilta.\n\n-- Juokse vaan, mutta tee se joutuun!\n\nMarionetti juoksi ja sai kiinni hattunsa, mutta sen sijaan että olisi\npannut sen päähänsä, pisti hän sen hampaittensa väliin ja alkoi juosta\ntäyttä laukkaa meren rantaa kohti. Hän mennä viiletti kuin pyssynluoti.\n\nPoliisit huomasivat, että häntä oli vaikea saada kiinni ja usuttivat\nsen vuoksi hänen päälleen suuren verikoiran, joka oli saanut\nensimmäisen palkinnon kaikissa koirakilpajuoksuissa. Pinocchio juoksi,\nmutta koira juoksi nopeammin ja kaikki ihmiset asettuivat ikkunoihin ja\nkerääntyivät keskelle katua, uteliaina katsomaan miten kilpailu\npäättyisi. Mutta sitä huvia ei heille sallittukaan, sillä verikoira ja\nPinocchio pölyyttivät semmoisen tomupilven juostessaan, että muutaman\nminuutin kuluttua heitä ei erottanut ollenkaan.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nPinocchio on vähällä tulla paistetuksi pannussa kuin kala.\n\n\nTämän toivottoman kilpajuoksun kestäessä kerran oli kamala hetki, hetki\njolloin Pinocchio luuli olevansa hukassa. Sillä Alidoro (se oli\nverikoiran nimi) juoksi niin äärettömän nopeasti, että se oli vähällä\nsaada hänet kiinni.\n\nMarionetti kuuli aivan takaansa pedon ähkyvän läähätyksen ja tunsi sen\nkuuman hengityksen aivan niskassaan.\n\nMutta silloin oli onneksi ranta aivan lähellä ja meri näkyi parin\naskeleen päässä.\n\nRannalle ehdittyään, marionetti otti vauhtia ja hyppäsi kuin sammakko\nsuoraa päätä veteen. Alidoro puolestaan aikoi pysähtyä, mutta juoksi\nniin kovaa, että sekin joutui veteen. Ja se raukka ei osannutkaan uida,\nvaan alkoi loiskia käpälillään sinne tänne pysyäkseen pinnalla. Mitä\nenemmän se loiski, sitä syvemmälle vajosi sen pää veden pinnan alle.\n\nKun koiraparan onnistui hetkeksi saada päänsä veden pinnalle, pyörivät\nsen silmät kauhistuneina ja se huusi kovaa haukkuen:\n\n-- Minä hukun! Minä hukun!\n\n-- Huku vaan! Pinocchio huusi kaukaa, huomatessaan olevansa vaarasta\npelastunut.\n\n-- Auta minua, Pinocchio-kulta! Pelasta minut kuolemasta!\n\nNämä valitushuudot liikuttivat Pinocchiota, sillä hänellä oli\npohjaltaan hyvin hellä sydän ja kääntyen koiraan päin hän huusi:\n\n-- Jos nyt pelastan sinut, lupaatko ettet enää tee minulle pahaa, etkä\naja minua takaa?\n\n-- Kyllä, sen lupaan, sen lupaan. Armahda minua ja joudu jo, jos\nviivyttelet puolenkaan minuuttia olen kuoleman oma.\n\nPinocchio epäili ensin hiukan, mutta muisti sitten, että isä oli monta\nkertaa sanonut, että hyvää työtä tehdessä ei milloinkaan saata\nitselleen vahinkoa. Hän ui Alidoron luo, tarttui molemmin käsin sen\nhäntään, ja veti koiran sitten kuivalle hiekkarannalle.\n\nKoiraparka ei enää pysynyt jaloillaan. Se oli tahtomattaan nielaissut\nniin paljon suolavettä, että se oli paisunut isoksi kuin ilmapallo.\nMarionetti puolestaan ei ollenkaan luottanut häneen, vaan katsoi\nviisaammaksi pysyä loitommalla ja heittäytyi uudelleen mereen.\nEdetessään rannasta, hän huusi pelastetulle ystävälleen:\n\n-- Hyvästi Alidoro, onnea kotimatkalle ja terveisiä kotiin!\n\n-- Hyvästi Pinocchio! koira vastasi, -- tuhannen kiitosta, kun pelastit\nminut kuoleman kynsistä! Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, ja\npalvelusta seuraa vastapalvelus! Jos tilaisuus sattuu, niin puhutaan\nsiitä enemmän...\n\nPinocchio ui edelleen, mutta pysytteli koko ajan lähellä rantoja.\nViimein luuli hän ehtineensä varmalle paikalle, ja tarkasteltuaan\nympäristöä, hän huomasi jonkinlaisen rotkon, josta kohosi korkea\nsavupatsas.\n\n-- Tuossa rotkossa on varmasti tuli. Sitä parempi! Minä kiipeän sinne\nsisään kuivailemaan itseäni ja lämmittelemään ja sitten... Niin\ntapahtukoon sitten mitä tahansa!\n\nAikoen toteuttaa päätöksensä hän lähestyi kalliota, mutta juuri\nkiivetessään sille hän tunsi vähitellen, vähitellen itseään nostettavan\nvedestä ylöspäin. Hän koetti heti paeta, mutta se oli jo liian\nmyöhäistä, sillä suureksi hämmästyksekseen hän huomasi olevansa isossa\nverkossa, jossa vilisi kaikennäköisiä ja kokoisia kaloja, räpistellen\nja heitellen itseään kuin mitkäkin pahat henget.\n\nSamassa hän näki rotkosta astuvan kalastajan, niin ruman, että hän\nnäytti joltain merenkummitukselta. Tukan asemasta hänellä oli tukko\nvihreää meriheinää, ihonväri oli vihreä, vihreät olivat hänen silmänsä,\nvihreä hänen pitkä partansa, joka ulottui maahan asti. Hän oli aivan\ntakajaloilleen nousseen vihreän sammakon näköinen.\n\nKun kalastaja oli saanut onnellisesti verkkonsa ylös merestä, hän\nhuudahti mielissään:\n\n-- Siunattu saalis! Saanpa tänäkin päivänä oivallisen kalakeiton!\n\n-- Onpa onni, etten ole kala! Pinocchio sanoi itsekseen ja rohkaisi\nmielensä.\n\nVerkko kaikkine kaloineen vietiin luolaan, joka oli pimeä ja\nsavustunut, sen keskellä sihisi pata öljyä täynnä ja se kärysi niin\nettä tuskin voi henkeä vetää.\n\n-- Katsotaanpas nyt mitä kaloja on saatu! sanoi vihreä kalastaja\npistäen verkkoon mahdottoman suuren kätensä, ison kuin leipälapion ja\nnosti sieltä kourallisen ahvenia.\n\n-- Nepä oivallisia ahvenia! ukko sanoi, nuuskien ja katsellen niitä\nmielihyvällä. Nuuskittuaan niitä tarpeeksi asti hän heitti ne tyhjään\nsaviastiaan.\n\nTämä temppu toistettiin useampia kertoja, ja ottaessaan muut kalat\nverkosta, vesi nousi hänelle suuhun ja hän huudahti riemuissaan:\n\n-- Miten mainioita haukia!\n\n-- Erinomaisia mateita!\n\n-- Herkullisia kampeloita!\n\n-- Herkullisia mutta ei ruodottomia hailia!\n\nNiin kuin arvaatte, joutuivat kaikki ahvenet, hauet, mateet ja kampelat\nsekaisin saviastiaan.\n\nLopulta oli Pinocchio yksin jäljellä verkossa.\n\nMutta kun kalastaja oli noukkinut hänetkin sieltä, pyöristyivät hänen\nsilmänsä suuriksi hämmästyksestä ja hän huusi melkein pelästyneenä:\n\n-- Mikä kala tämä on! En muista ennen syöneeni tämän näköistä kalaa.\n\nKalastaja tarkasteli Pinocchiota kerran vielä hyvin tarkkaan, käänteli\nja katseli joka puolelta ja sanoi viimein:\n\n-- Nytpä ymmärränkin, tämä on varmasti merihummeri.\n\nPinocchio huomatessaan, että häntä luultiin merihummeriksi, joutui\naivan epätoivoon ja huusi harmistuneena:\n\n-- Hummeri en ole, enkä hummeriksi tule! Miten pahasti minua\nkääntelette! Minä olen marionetti, tietäkää se.\n\n-- Marionettiko? kalastaja kysyi. -- Totta sanoakseni, marionettikala\non minulle aivan uutuus. Sitä parempi! Syönpä sinut sitä mieluummin.\n\n-- Syötte minut? Mutta ettekö jo ymmärrä, etten minä ole mikään kala?\nEttekö huomaa, että minä puhun ja ajattelen kuin tekin?\n\n-- Totta totisesti! kalastaja vastasi. -- Koska siis olet kala, joka\nosaa puhua ja ajatella kuten minäkin, niin menettelen myöskin kanssasi\ntarpeellisella kunnioituksella.\n\n-- Minkälainen on tämä kunnioitus?\n\n-- Erityisen ystävyyden ja kunnioituksen osoitukseksi annan sinun\nvalita tekotavan, jolla tahdot että sinut valmistan ruuakseni. Tahdotko\ntulla pannussa paistetuksi, tai tahdotko tulla keitetyksi\ntomaattikastikkeessa.\n\n-- Jos itse saan valita, vastasi Pinocchio, -- niin mieluummin tahdon\nvapauteni päästäkseni palaamaan kotiini.\n\n-- Sinä lasket leikkiä! Luuletko, että minä jättäisin näin harvinaisen\nkalan syömättä ja päästäisin tämmöisen tilaisuuden käsistäni\nlivahtamaan? Marionettikaloja ei satukaan joka päivä uimaan meidän\nvesillämme. Usko pois, kyllä minä paistan sinut pannussa muiden kalojen\nkanssa, ja siihen sinä kyllä tyydyt. On aina hauskempaa paistua hyvässä\nseurassa.\n\nNämä tulevaisuuden toiveet eivät tuntuneet Pinocchiosta juuri\nlupaavilta ja hän alkoi itkeä ja ulvoa ja rukoili nyyhkyttäen: -- Miksi\nolin niin hullu, etten mennyt kouluun! Miksi annoin toverieni\nviekotella itseäni, nyt saan sen maksaa. Voi, voi, voi!\n\nHän väänteli itseään kuin ankerias ja teki aivan uskomattomia\nponnistuksia päästäkseen livahtamaan vihreän kalastajan kynsistä, mutta\ntämä otti sitkeän kalan ja sidottuaan marionetin jalat ja kädet kuin\nmakkaran, viskasi hän hänet saviastiaan muiden joukkoon.\n\nSitten hän otti esille suuren jauhoja täynnä olevan puutarjottimen ja\nalkoi jauhota kaloja ja sen mukaan kun hän oli ne jauhoissa pyöritellyt\nhän viskasi ne pannuun paistumaan.\n\nAhvenparat saivat alkaa tanssiaiset kiehuvassa öljyssä; sitten tuli\nhaukien vuoro, sitten mateitten, kampeloiden ja viimein oli Pinocchion\nvuoro. Mutta tämä huomatessaan olevansa näin lähellä kuolemaa (ja miten\njulmaa kuolemaa) pelästyi ja alkoi vapista niin kovasti, ettei saanut\nääntäkään suustaan ja tahtoi pyytää armoa.\n\nPoikaparka rukoili ainoastaan silmillään. Mutta vihreä kalastaja ei\nollut sitä huomaavinaankaan, pyöritteli vaan häntä viisi, kuusi kertaa\njauhoissa ja jauhosi hänet niin perusteellisesti päästä jalkoihin, että\nPinocchio oli viimein aivan kipsimarionetin näköinen.\n\nSitten tarttui hän Pinocchiota päähän ja...\n\n\n\n\nXXIX\n\nHän palaa kotiin haltijattaren luo, joka jo seuraavana päivänä lupaa\nmuuttaa hänet marionetista oikeaksi pojaksi. Suuret kahvikekkerit tämän\nmerkillisen tapahtuman kunniaksi.\n\n\nJuuri kun kalastaja aikoi heittää Pinocchion paistinpannuun luolaan\nkiipesi suuri koira, jonne sen oli houkutellut voimakas ja herkullinen\npaistetun öljyn tuoksu.\n\n-- Menetkö matkaasi! huusi kalastaja uhaten ja yhä vielä pitäen\nkädessään jauhotettua marionettia.\n\nMutta koiraparka oli nälkäinen ainakin neljän edestä ja se ulisi ja\nheilutti häntäänsä kuin sanoakseen:\n\n-- Anna minulle suupalanen niin minä jätän sinut rauhaan.\n\n-- Mene matkaasi, sanon minä! kalastaja toisti, ojentaen jo jalkansa\nantaakseen hänelle potkun.\n\nMutta koira, joka todellakin oli nälissään, ei ollut halukas saamaan\npotkuja turvalleen, vaan kääntyi vihaisesti muristen kalastajan puoleen\nnäyttäen hänelle hirvittäviä hampaitaan.\n\nSamassa luolassa kuului hyvin, hyvin heikko ääni kuiskaavan:\n\n-- Pelasta minut, Alidoro! Ellet pelasta minua, joudun paistettavaksi!\n\nKoira tunsi heti Pinocchion äänen ja huomasi suureksi ihmeekseen äänen\nkuuluvan tuosta jauhotusta esineestä, jota kalastaja piteli käsissään.\n\nMitä se nyt teki? Ottaen maasta vauhtia se oli yhdellä hyppäyksellä\nkalastajan luona, tarttui hampaillaan varovasti jauhottuun esineeseen\nja juoksi ulos luolasta salaman nopeudella!\n\nKalastaja suuttui silmittömästi nähdessään kalan, jonka niin mielellään\nolisi syönyt tällä tavalla puikahtavan käsistään. Hän koetti saada\nkiinni koiraa, mutta jo ensi askeleella hän sai semmoisen\nyskänkohtauksen, että hänen täytyi kääntyä takaisin.\n\nKun Alidoro oli saapunut kylään johtavalle tielle hän pysähtyi, ja\nlaski ystävänsä Pinocchion aivan varovaisesti maahan.\n\n-- Oi, miten kiitollinen minä olen! marionetti sanoi.\n\n-- Ei mitään syytä! koira vastasi. -- Olethan sinä pelastanut minut,\ntämä oli vaan pieni vastapalvelus. Maailmassahan on tapana, että kaikki\nkoetamme auttaa toisiamme.\n\n-- Mutta miten ihmeessä sinä satuit tulemaan luolaan?\n\n-- Minä makasin puolikuolleena rannalla ja sinne toi tuuli muassaan\nheikon paistetun öljyn hajun. Tuo haju ärsytti ruokahaluani ja minä\nlähdin sitä kohti. Jos olisin tullut vähän myöhemmin...\n\n-- Älä puhu siitä! Pinocchio huudahti, vapisten vieläkin pelästyksestä.\n-- Älä puhu siitä! Jos olisit tullut minuuttiakaan myöhemmin, niin\nolisin näihin aikoihin sekä paistettu että syöty. Huh! minua värisyttää\njo pelkkä ajatuskin.\n\nAlidoro ojensi nauraen käpälänsä marionetille, joka pusersi sitä\nvoimakkaasti hartaan ystävyyden osoitukseksi ja niin he erosivat.\n\nKoira palasi kotiinsa ja Pinocchio lähti yksinään kulkemaan lähellä\nolevaa mökkiä kohti. Mökin oven edessä istui ukko auringon paisteessa\nlämmitellen. Pinocchio kysyi tältä:\n\n-- Sanopa minulle kunnon mies, tiedättekö mitään eräästä\nEugen-nimisestä poikaparasta, joka sai haavan päähänsä?\n\n-- Tiedän kyllä, saman pojan kantoivat kalastajat tupaani ja nyt...\n\n-- Nyt hän on kuollut! Pinocchio keskeytti hänet hyvin suruissaan.\n\n-- Ei, hän elää ja on jo palannut omaistensa luo.\n\n-- Todellako? Todellako? marionetti huudahti hypähtäen korkealle\nilosta. -- Haava ei siis ollutkaan vaarallinen?\n\n-- Se olisi voinut olla hyvinkin vaarallinen, jopa kuolettavakin, ukko\nvastasi, -- sillä he olivat heittäneet paksun, nidotun kirjan hänen\npäätään kohti.\n\n-- Kuka sen heitti?\n\n-- Eräs hänen koulutoverinsa, Pinocchio-niminen...\n\n-- Mikä tämä Pinocchio on? marionetti kysyi, tekeytyen tietämättömäksi.\n\n-- Sanovat hänen olevan pahankurisen, maankuljeksijan, aika heittiön.\n\n-- Se on panettelua! Paljasta panettelua!\n\n-- Tunnetko sinä sitten sen Pinocchion?\n\n-- Ulkonäöltä! Pinocchio vastasi.\n\n-- Ja mitä sinä sanot hänestä? kysyi ukko.\n\n-- Minusta hän näyttää olevan oikein hyvä poika, lukuhaluinen,\ntottelevainen, kiintynyt isäänsä ja kaikkiin omaisiinsa...\n\nMarionetin lasketellessa näitä valheita, hän tunsi miten hänen nenänsä\nalkoi kasvaa, niin että se kohta oli pidentynyt korttelin verran.\nPelästyksissään hän alkoi huutaa:\n\n-- Älkää uskoko, hyvä mies, siihen mitä puhuin äsken. Minä tunnen\nPinocchion hyvin ja voin omasta puolestani vakuuttaa teille, että hän\non todellakin pahankurinen, tottelematon ja kunnoton poika, joka sen\nsijaan että menisi kouluun, kulkee toveriensa kanssa vallattomuuksia\nharjoittamassa.\n\nTuskin hän oli tämän saanut sanotuksi, kun hän jo tunsi nenänsä\nkutistuvan entiseen luonnolliseen kokoonsa.\n\n-- Mutta mistä olet tullut noin valkoiseksi, kiireestä kantapäähän?\nukko kysyi äkkiä.\n\n-- Sen kyllä sanon... huomaamattani nojauduin vasta maalattuun seinään,\nmarionetti vastasi häveten kertoa, että hänet oli jauhotettu kuin kala\npannussa paistettavaksi.\n\n-- Ja minne on joutunut takkisi, housusi ja lakkisi?\n\n-- Tapasin rosvoja, jotka ryöstivät ne minulta. Sanokaa, hyvä ukkoseni,\neikö teillä sattumalta olisi antaa minulle vanhoja vaatteita, sen\nverran, että pääsen kotiin?\n\n-- Poikaseni, minulla ei ole muuta kuin pieni säkin pahanen, jossa\nsäilytän sipulini. Jos sen tahdot, niin ota pois! Se on tässä.\n\nPinocchio ei antanut tätä sanoa toista kertaa, hän otti tyhjän\nsipulisäkin, leikkasi saksilla pienen reiän pohjaan ja kaksi kumpaankin\nsivuun ja pujotti sen sitten päälleen kuin paidan. Ja tässä kepeässä\npuvussa hän sitten lähti kylään. Mutta kulkiessaan hän alkoi tulla\nlevottomaksi, sen jo huomasi siitäkin että hän aina astuttuaan askeleen\neteenpäin, heti otti toisen taaksepäin puhellen itsekseen:\n\n-- Miten tohdin näyttäytyä hyvälle haltijattarelleni? Mitä hän\nsanookaan minut nähdessään? Voiko hän antaa anteeksi tämänkin\ntottelemattomuuteni? Lyönpä vetoa, ettei hän tällä kertaa anna\nanteeksi! Voi, totisesti hän ei anna anteeksi! Ja se on oikein minulle,\nsillä minä olen pojan vetelys, joka aina lupaan parantaa itseni, mutta\nen milloinkaan pidä sanaani.\n\nSaapuessaan kylään oli jo pimeä yö; mutta kun ilma oli ruma ja sade\nvalui virtanaan hän meni suoraa päätä haltijattaren asunnolle, päättäen\nvarmasti koputtaa porttia, siksi kunnes se avattaisiin.\n\nMutta sinne tullessaan, hän tunsi kadottaneensa rohkeutensa ja sen\nsijaan että olisi koputtanut hän kääntyi ja juoksi ainakin\nkaksikymmentä askelta takaisinpäin. Hän palasi taas takaisin portille,\nmutta ei tohtinut koputtaa, hän lähestyi kolmannen kerran -- ei\nkoputusta, vasta neljännellä kerralla hän tarttui vapisevin käsin\nportin rautaiseen kolkuttimeen ja naputti aivan hiljaa sillä.\n\nHän odotti odottamistaan. Puolen tunnin kuluttua vihdoinkin yläkerran\nikkuna avautui (talo oli nelikerroksinen) ja Pinocchio näki lihavan\netananeitosen katselevan sieltä ulos palava kynttilä pään päällä. Etana\nkysyi:\n\n-- Kuka siellä tähän aikaan!\n\n-- Onko haltijatar kotona? marionetti kysyi.\n\n-- Haltijatar nukkuu, eikä tahdo tulla herätetyksi, mutta kuka sinä\nolet?\n\n-- Minä olen minä!\n\n-- Mikä minä?\n\n-- Pinocchio.\n\n-- Mikä Pinocchio?\n\n-- Marionetti, joka asuu haltijattaren luona.\n\n-- Aha, jo ymmärrän, etana vastasi, -- odota siellä, minä tulen heti\navaamaan portin sinulle.\n\n-- Joudu hyvä etana, olen paleltua kuoliaaksi.\n\n-- Poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan\nkiirettä.\n\nKului tunti ja kaksikin, mutta porttia ei aukaistu. Pinocchio, joka\nvärisi kylmästä ja pelosta ja oli läpimärkä sateesta, rohkaisi\nvihdoinkin mielensä ja koputti vielä kerran, mutta entistä kovemmin.\n\nTällä toisella koputuksella ikkuna avautui kolmannessa kerroksessa ja\nsama etana tirkisti ulos.\n\n-- Hyvä, kaunis etanaiseni, huusi Pinocchio alhaalta kadulta, -- nyt\nolen jo odottanut kaksi tuntia. Ja kaksi tuntia tämmöisenä rajuilman\nyönä on pitempää, kuin kaksi vuotta. Joudu, armahda minua!\n\n-- Poikaseni, vastasi tämä rauhallinen ja hidas elukka ylhäältä\nikkunasta, -- poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole\nmilloinkaan kiirettä.\n\nJa ikkuna sulkeutui taas.\n\nVähän ajan päästä kello löi kaksitoista yöllä: sitten löi se yksi, se\nlöi kaksi, mutta portti yhä vaan pysyi suljettuna. Silloin loppui\nPinocchion kärsivällisyys. Vihapäissään hän tarttui portin kolkuttimeen\nkoputtaakseen niin kovaa, että koko talo siitä kajahtaisi, mutta siinä\nsamassa muuttui kolkutin eläväksi ankeriaaksi, joka luiskahti hänen\nkäsistään ja katosi vesiojaan, joka virtasi pitkin katua.\n\n-- Vai niin! Pinocchio huusi, yhä enempi vihansa sokaisemana. -- Jos\nportinkolkutin häviää, niin voihan koputtaa jalkavoimalla.\n\nHän astui askeleen taaksepäin ja suuntasi aika potkun porttia vasten.\nHän teki sen niin kiivaasti, että puoli jalkaterää upposi puun sisään\nja turhaa oli koettaa saada sitä pois. Jalka oli sinne sisään painunut\nkuin kiinni taottu naula.\n\nAjatelkaa Pinocchio parkaa! Hänen täytyi siinä viettää yönsä, toinen\njalkansa maassa ja toinen ilmassa.\n\nAamulla päivän koittaessa avautui portti vihdoinkin. Tämä erinomainen\netanaelukka oli tarvinnut ainoastaan yhdeksän tuntia kulkeakseen\nneljännestä kerroksesta alas kadulle. Todellakin se oli nopeaa kulkua!\n\n-- Miksi makaat siinä toinen jalka oveen likistettynä? hän kysyi\nnauraen marionetilta.\n\n-- Minulle on tapahtunut onnettomuus. Koetapas, pieni soma etanani, jos\nonnistuisit saamaan jalkani irti.\n\n-- Poikaseni, siihen tarvitaan nikkarin apua, minä en ole milloinkaan\nollut nikkarin opissa.\n\n-- Puhukaa haltijattarelle minun puolestani!\n\n-- Haltijatar nukkuu, eikä häntä saa häiritä.\n\n-- Mutta miten minä jaksan tässä olla koko päivän porttiin naulittuna?\n\n-- Huvittele itseäsi laskemalla muurahaisia, jotka kulkevat tiellä!\n\n-- Hanki minulle edes jotain syötävää, minä aivan menehdyn!\n\n-- Heti! etana vastasi.\n\nJa kolmen ja puolen tunnin kuluttua se viimeinkin palasi, hopeainen\ntarjotin pään päällä. Tarjottimella oli leipä, paistettu kananpoika ja\nneljä kypsää aprikoosia.\n\n-- Tässä on aamiainen, jonka haltijatar lähetti teille! etana sanoi.\n\nNähdessään nämä kaikki Jumalan lahjat marionetti tunsi itsensä aivan\ntyytyväiseksi. Mutta kyllä hän pettyi surkeasti, sillä ruvetessaan\nsyömään hän huomasi, että leipä oli kipsiä, kananpojat pahvia ja nuo\nneljä aprikoosia alabasteria, mutta kaikki niin maalatut, että\nnäyttivät luonnollisilta.\n\nHän tahtoi itkeä, tahtoi heittäytyä epätoivonsa valtaan, hän aikoi\nviskata tarjottimen herkkuineen menemään, mutta sen sijaan kaatuikin\npyörtyneenä maahan, liekö syynä siihen ollut syvä suru vai typösen\ntyhjä vatsa.\n\nKun hän heräsi, hän makasi mukavasti sohvalla ja haltijatar istui hänen\nvieressään.\n\n-- Vielä tälläkin kertaa annan sinulle anteeksi, haltijatar sanoi,\nmutta voi sinua, jos vielä kerran olet tottelematon!\n\nPinocchio lupasi ja vakuutti lukevansa ahkerasti ja käyttäytyvänsä\nkiltisti. Ja hän pitikin sanansa vuoden loppuun saakka. Ja\nvuositutkinnossa hänellä oli kunnia olla luokan ensimmäinen ja\nmuutenkin arvosteltiin hänen käytöstään niin kiitettäväksi ja hyväksi,\nettä haltijatar oli oikein tyytyväinen ja sanoi:\n\n-- Huomenna täytetään viimeinkin sinun toiveesi.\n\n-- Mikä toiveeni?\n\n-- Huomenna lakkaat olemasta marionetti ja muutut oikeaksi pojaksi.\n\nSe, joka ei itse ollut näkemässä Pinocchion iloa hänen kuullessaan\ntämän toivotun uutisen, ei voi myöskään sitä kuvailla. Kaikki hänen\nkoulutoverinsa ja ystävänsä olivat kutsutut seuraavana päivänä\nkahvikekkereihin haltijattaren kotiin viettämään suurta tapahtumaa.\nHaltijatar oli tilannut kaksisataa kuppia kahvia ja oli antanut\nvalmistaa neljäsataa vehnäsvoileipää, joissa oli voita molemmin puolin.\nPäivästä tulisi oikein ilon ja riemun juhla, mutta...\n\nOnnettomuudeksi marionettien elämässä on aina eräs mutta, joka pilaa\nkaikki asiat.\n\n\n\n\nXXX\n\nSen sijaan, että hänet olisi muutettu pojaksi, pakenee Pinocchio salaa\nystävänsä Kynttilän kanssa \"Leikkikalumaahan\".\n\n\nLuonnollisesti Pinocchio pyysi päästä itse kaupungille kutsuja viemään\nja haltijatar sanoi hänelle:\n\n-- Mene vain itse kutsumaan tovereitasi huomiseen kahvikestiin, mutta\nmuista, että tulet kotiin ennen pimeän tuloa. Ymmärsitkö?\n\n-- Tunnin päästä lupaan varmasti olla kotona, marionetti vastasi.\n\n-- Varo itseäsi, Pinocchio! Pojat ovat aina valmiit lupaamaan, mutta\nhitaat täyttämään lupauksiansa.\n\n-- Mutta minäpä en ole muiden kaltainen, kun minä lupaan jotain, niin\npidän sen myöskin.\n\n-- Sittenpä nähdään. Mutta, jos olet tottelematon, saat syyttää\nitseäsi.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Katsos, pojat, jotka eivät ota vastaan heitä viisaampien neuvoja,\njoutuvat aina johonkin onnettomuuteen.\n\n-- Sen minä ainakin olen kokenut! Pinocchio sanoi. -- Mutta nyt se ei\nenää tule tapahtumaan.\n\nTuhlaamatta sen enempää sanoja, Pinocchio nyykäytti hyvästit\nherttaiselle haltijattarelle, joka oli kuin äiti hänelle, ja lähti\nsitten laulaen ja tanssien ulos portista.\n\nReilun tunnin kuluttua olivat kaikki ystävät kutsutut. Toiset lupasivat\nmielellään tulla, toiset ensin antoivat pyytää itseään, mutta\nkuullessaan että voileivissä, joita kahvin kanssa tarjottiin, oli voita\nmolemmin puolin, lupasivat hekin lopuksi tulla sanoen: -- Voimmehan\ntulla sinun mieliksesi.\n\nMutta on tarpeen tietää, että Pinocchiolla ystäviensä ja toveriensa\njoukossa oli yksi, joka oli hänen paras ystävänsä ja lemmikkinsä, Romeo\nnimeltään. Mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä pilkkanimellä\n\"Kynttilä\", sen vuoksi, että hän oli laiha ja hintelä ja kalpea kuin\nkellertävä talikynttilä.\n\nKynttilä oli koulun huolimattomin ja vallattomin poika: mutta Pinocchio\npiti hänestä kovasti. Hän menikin tätä ensimmäiseksi kutsumaan\nkahvikesteihinsä, mutta ei tavannutkaan häntä kotoa. Hän palasi toisen\nkerran, mutta silloinkaan Kynttilä ei ollut kotona eikä vielä\nkolmannellakaan kerralla Pinocchio häntä tavoittanut.\n\nMistä hänet nyt saisi käsiinsä? Pinocchio etsi kaikkialta ja löysi hänet\nviimeinkin erään talonpojan talon porttikatoksen alta.\n\n-- Mitä sinä täällä teet? Pinocchio kysyi, -- mennen hänen luokseen.\n\n-- Minä odotan keskiyötä ja sitten minä lähden...\n\n-- Minne lähdet?\n\n-- Kauas, kauas, kauas!\n\n-- Ja minä olen ollut etsimässä sinua kotoasi jo kolme kertaa.\n\n-- Mitä asiaa sinulla oli minulle.\n\n-- Etkö ole kuullut suurta uutista? Etkö tiedä mikä onni on tullut\nosakseni?\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Huomenna minä lakkaan olemasta marionetti ja minä muutun pojaksi\nniin kuin sinä ja kaikki muut.\n\n-- Olkoon onneksi!\n\n-- Huomenna odotan sinua kahvikesteille kotiini.\n\n-- Mutta olenhan sanonut sinulle, että lähden tänä iltana.\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Aivan heti.\n\n-- Minne sinä lähdet?\n\n-- Minä lähden asumaan toiseen maahan, joka on maailman ihanin maa,\noikea satumaa!\n\n-- Mikä sen maan nimi on?\n\n-- Sen nimi on \"Leikkikalumaa\". Miksi et lähde mukaan?\n\n-- Minäkö? En toki!\n\n-- Oletpa hullu, kun et tule, Pinocchio. Usko pois, kyllä kadut, jos et\ntule mukaan. Mistä löydät terveellisemmän maan meille pojille? Siellä\nei ole kouluja, ei opettajia, eikä kirjoja. Tässä siunatussa maassa ei\nlueta milloinkaan. Torstaina on lupapäivä ja viikossa on vielä kuusi\ntorstaita ja yksi sunnuntai. Ajattele vaan, että kesäloma alkaa\nensimmäisenä päivänä tammikuuta ja loppuu joulukuun viimeisenä. Siinäpä\noikein minun mieleiseni maa! Sellaisia jos olisivat kaikki\nsivistysmaat!\n\n-- Miten he viettävät päivänsä siellä \"Leikkikalumaassa?\"\n\n-- He leikkivät ja huvittelevat aamusta iltaan. Illalla mennään\nnukkumaan ja aamulla aletaan taas uudelleen alusta. Mitä sinä siitä\nsanot?\n\n-- Hm! hymähti Pinocchio, heiluttaen hiljakseen päätään ikään kuin\nsanoakseen: semmoista elämää minäkin mielelläni viettäisin.\n\n-- Siis, tahdotko lähteä mukaani? Ei tai kyllä? Päätä heti!\n\n-- En, en, en ja vieläkin: en lähde. Olenhan juuri luvannut hyvälle\nhaltijattarelleni tulla hyväksi pojaksi, ja tahdon pitää lupaukseni.\nKas, nyt aurinko juuri laskee, minun täytyy heti lähteä ja jättää\nsinut. Hyvästi nyt ja onnea matkalle!\n\n-- Minne sinä juokset semmoisella kiireellä?\n\n-- Kotiin. Hyvä haltijattareni tahtoo, että olen kotona ennen pimeän\ntuloa.\n\n-- Odota edes kaksi minuuttia!\n\n-- Minä myöhästyn.\n\n-- Ainoastaan kaksi minuuttia.\n\n-- Mutta, jos haltijatar sitten toruu minua?\n\n-- Anna hänen torua! Kun on vähän aikaa torunut, kylläpähän tyyntyy,\nsanoi tuo Kynttilä-lurjus.\n\n-- Mitä aiot tehdä? Lähdetkö yksin tai seurassa?\n\n-- Yksinkö? Meitä on yli sata poikaa.\n\n-- Kuljetteko jalkaisin?\n\n-- Hetken päästä kulkevat vaunut tästä ohitse, ja ne vievät minut yli\nsen onnellisen maan rajojen.\n\n-- Mitä maksaisinkaan, jos vaunut kulkisivat nyt heti!\n\n-- Miten niin?\n\n-- Että saisin nähdä teidän kaikkien lähdön.\n\n-- Viivy vielä hetkinen, niin saat nähdä.\n\n-- En, en minä lähden heti kotiin.\n\n-- Odota vielä kaksi minuuttia!\n\n-- Olen jo viivytellyt liiankin kauan. Varmasti on haltijatar levoton\nminun tähteni.\n\n-- Haltijatar parka! Hän taitaa pelätä, että yököt syövät sinut?\n\n-- Mutta kuulehan, jatkoi Pinocchio, -- sinä tiedät siis aivan varmaan,\nettä siinä maassa ei ole yhtään koulua?\n\n-- Ei edes koulun varjoakaan.\n\n-- Eikä opettajiakaan.\n\n-- Ei ainoatakaan.\n\n-- Eikä milloinkaan pakoteta lukemaan?\n\n-- Ei, ei milloinkaan!\n\n-- Oi ihanaa maata! Pinocchio sanoi tuntien veden kohoavan suuhunsa. --\nMiten ihana maa! Enhän ole milloinkaan siellä ollut, vaan voin sen\nkuvitella...\n\n-- Miksi et tule mukaan sinäkin?\n\n-- Ei maksa vaivaa minua viekotella! Kun kerran olen haltijattarelleni\nluvannut tulla hyväksi pojaksi, niin tahdon pitää sanani.\n\n-- No, hyvästi sitten ja sano minulta terveisiä kaikille lyseolaisille\nja muille koululaisille, jos tapaat tiellä.\n\n-- Hyvästi, Kynttilä! Onnellista matkaa, huvittele nyt oikein ja muista\njoskus ystäviäsi!\n\nTämän sanottuaan marionetti astui kaksi askelta eteenpäin, mutta\npysähtyi sitten taas ja kääntyi ystäväänsä päin kysyen:\n\n-- Mutta oletko sinä aivan varma siitä, että siinä maassa kaikkina\nviikkoina on kuusi torstaita ja yksi pyhä?\n\n-- Aivan varma.\n\n-- Mutta tiedätkö myöskin varmasti, että kesäloma alkaa ensimmäisenä\npäivänä tammikuuta ja loppuu viimeisenä päivänä joulukuuta?\n\n-- Aivan varmasti.\n\n-- Mikä ihana maa! Pinocchio toisti ja hänen täytyi sylkäistä paljaasta\nihastuksesta. Mutta sitten hän soimasi itseään ja sanoi hyvin kiireesti\nja hätäisesti:\n\n-- Ei, hyvästi nyt totisesti ja onnea matkalle!\n\n-- Hyvästi!\n\n-- Milloin lähdette?\n\n-- Aivan pian.\n\n-- Vahinko! Jos ei viipyisi tuntia enempää lähtöönne, olisin melkein\nvalmis odottamaan.\n\n-- Mutta entä haltijatar?\n\n-- Nyt olen jo myöhästynyt... ja on samantekevää tulenko kotiin yhtä\ntai kahta tuntia myöhemmin.\n\n-- Pinocchio parka! Entä jos haltijatar sinua toruu?\n\n-- Torukoon vaan! Kylläpähän tyyntyy, kunhan on aikansa torunut.\n\nSillä aikaa oli jo tullut yö ja oli pilkkosen pimeä. Silloin he näkivät\nhyvin etäällä pienen valon liikkuvan... he kuulivat kulkusten kilinää\nja rummun pärinää, mutta niin heikosti ja kaukaa, että se ei kuulunut\nkovempaa kuin hyttysen hyrinä.\n\n-- Siinä ne ovat! Kynttilä huudahti, nousten seisomaan.\n\n-- Mitkä sitten? Pinocchio kysyi hyvin hiljaa.\n\n-- Vaunut, jotka tulevat minua hakemaan. Entä sinä, lähdetkö vai etkö?\n\n-- Onko aivan totta, marionetti kysyi, -- ettei tässä maassa poikien\nmilloinkaan tarvitse lukea?\n\n-- Ei milloinkaan, ei milloinkaan?\n\n-- Mikä ihana maa! Mikä ihana maa! Mikä ihana maa!\n\n\n\n\nXXXI\n\nOltuaan viisi kuukautta satumaassa, Pinocchio tuntee suureksi\nihmeekseen korviensa muuttuneen pieniksi aasinkorviksi. Hän muuttuu\naasiksi, jolla on häntä ja kaikki muukin kuin aasilla.\n\n\nVihdoinkin tulivat vaunut, mutta niin hiljaa ettei kuulunut\npienintäkään ratinaa, sillä pyörien ympäri oli kääritty rääsyjä ja\ntappuroita.\n\nVaunuja veti kaksitoista paria aaseja, jotka olivat muuten\nsamankokoisia, mutta karvoiltaan erivärisiä.\n\nMuutamat olivat harmaita, toiset valkoisia, tai pilkullisia kuin\npippuri ja suola ja toiset taas olivat keltaisen ja sinisen\njuovikkaita.\n\nMutta ihmeellisintä kaikista oli se, että näiden kahdentoista aasiparin\ntai näiden kahdenkymmenenneljän aasin kaviot eivät olleet kengitetyt\nniin kuin muiden kuorma- ja vetojuhtien, vaan niillä oli pienet\nnahkasaappaat jaloissaan.\n\nEntä vaunujen kuski?\n\nKuvitelkaa mielessänne pieni mies, joka on leveämpi kuin pitkä, pehmeä\nja rasvainen kuin voikimpale, jolla on tulipunaiset kasvot, aina\nnaurava pieni suu, ohut ja hyväilevä ääni, joka muistuttaa\nkissannaukumista, kun se koettaa mielistellä talonsa emäntää.\n\nKaikki pojat heti ensi silmäyksellä rakastuivat häneen silmittömästi ja\nkilpailivat keskenään päästäkseen kiipeämään hänen vaunuihinsa, jotka\nveisivät heidät tuohon oikeaan satumaahan, jolla on kartassa\nhoukutteleva nimi: \"Leikkikalumaa\".\n\nItseasiassa vaunut olivat jo aivan täpösen täynnä pieniä poikia, tuossa\nkahdeksan ja kahdentoista välillä, niin täyteen sullottuina kuin\nsardiinit laatikossa. Vaikka heillä oli niin epämukavaa ja ahdasta,\nettä tuskin voivat hengittää, ei kukaan voivotellut eikä valitellut. He\nolivat mielissään ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että he vain muutaman\ntunnin päästä olisivat maassa, jossa ei ollut kirjoja, ei kouluja eikä\nopettajia, etteivät he tunteneet vaivaa, ei nälkää, ei janoa eikä\nväsymystä.\n\nKun vaunut pysähtyivät kääntyi pikkumies heti Kynttilän puoleen ja\nkysyi imelästi hymyillen ja pokkuroiden:\n\n-- Sanopas minulle, pieni kaunis poikani, etkö sinäkin tahdo seurata\nminua siihen onnelliseen maahan?\n\n-- Tahdon kyllä.\n\n-- Mutta minun täytyy huomauttaa, sydänkäpyseni, ettei ole enää yhtään\nsijaa vaunuissa. Niin kuin näet, on se täpösen täynnä.\n\n-- Mitä siitä! Kynttilä vastasi, -- jos ei ole sijaa sisässä, niin\ntyydyn istumaan aisalla.\n\nJa yhdellä hyppäyksellä hän istui hajareisin toisella vaunun aisoista.\n\n-- Entä sinä, lemmikkini, pikkumies sanoi, kääntyen hyvin kohteliaasti\nPinocchion puoleen, -- mitä sinä aiot? Tuletko sinä mukaamme, vai\njäätkö tänne?\n\n-- Minä jään tänne, Pinocchio vastasi. -- Palaan kotiini. Menen kouluun\nja luen ahkerasti niin kuin kaikki hyvät pojat.\n\n-- Onneksi olkoon!\n\n-- Pinocchio! Kynttilä pyysi taas. -- Seuraa minun neuvoani, tule\nmukaan ja kyllä pidetään lystiä!\n\n-- En, en, en!\n\n-- Tule pois mukaan ja pidetään lystiä, neljä ääntä huusi vaunujen\nsisästä.\n\n-- Tule pois mukaan ja pidetään lystiä! huusi sata ääntä yhtaikaa.\n\n-- Jos tulen mukaanne, mitä silloin sanoo hyvä haltijattareni?\nmarionetti sanoi, ja hänen päätöksensä alkoi horjua.\n\n-- Älä turhista välitä! Ajattele vain, että pääsemme maahan, jossa\nsaamme vapaasti telmiä aamusta iltaan!\n\nPinocchio ei vastannut mitään, huokasi vain syvään, huokasi vielä pari\nkertaa ja sanoi sitten:\n\n-- Siirtykää vähän, minä tulen mukaan!\n\n-- Kaikki paikat ovat täynnä, pikku mies vastasi, -- mutta\nnäyttääkseni, miten tervetullut olet, saat sinä minun paikkani\nkuski-istuimella.\n\n-- Entä te itse?\n\n-- Minä itse kävelen.\n\n-- Ei, se ei käy päinsä. Ennemmin nousen jonkun aasin selkään,\nPinocchio sanoi.\n\nSanottu ja tehty. Hän astui lähimmän oikeanpuoleisen aasin luokse ja\notti vauhtia hypätäkseen sen selkään, mutta aasi kääntyikin äkkiä ja\ntöytäisi häntä turvallaan vatsaan niin kovaa, että Pinocchio kaatui\nsuin päin tielle.\n\nKyllä arvaatte, miten tämä hullu näky poikalaumaa nauratti.\n\nMutta pieni mies ei nauranut. Hän astui hyvin lempeän näköisenä\nvastahakoisen aasin luo ja oli sitä suutelevinaan, mutta itse asiassa\npurikin siltä pois puolet oikean puoleisesta korvasta.\n\nMutta sillä aikaa Pinocchio oli noussut ylös aivan raivoissaan vihasta\nja yhdellä hyppäyksellä hän oli hajareisin eläinraukan selässä. Tämä\nhyppy oli niin loistava poikien mielestä, että he heti lakkasivat\nnauramasta ja sen sijaan ulvoivat: eläköön Pinocchio! ja taputtivat\nkäsiänsä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.\n\nMutta samassa potkaisi aasi molemmilla takajaloillaan ja viskasi\nmarionettiparan selästään, heittäen hänet kovalla vauhdilla maantielle\nkivikasaa vasten.\n\nUudet naururähäkät alkoivat, mutta pikkumies ei nauranut nytkään. Hän\nnäkyi olevan niin täynnä rakkautta tuota uppiniskaista aasia kohtaan,\nettä hän jälleen suutelemalla poisti puolet toisestakin korvasta. Sitten\nsanoi hän marionetille:\n\n-- Nouse vain uudelleen selkään, äläkä pelkää! Tällä aasilla oli omat\ntuumansa, mutta minäpä kuiskasin pari sanaa sen korvaan ja luulen sen\nkyllä viisastuneen.\n\nPinocchio kapusi paikalleen ja vaunut lähtivät liikkeelle. Mutta aasien\nnelistäessä ja vaunujen pyöriessä eteenpäin pitkin maantietä,\nmarionetti luuli kuulevansa hillityn, tuskin kuuluvan äänen sanovan:\n\n-- Tyhmeliiniparka! Sinä olet tahtonut tehdä oman mielesi mukaan, mutta\nsitä sinä saat katua!\n\nPinocchio melkein pelästyi ja alkoi katsella joka puolelle, saadakseen\nselville mistä nuo sanat kuuluivat, mutta ei nähnyt ketään. Aasit\nnelistivät, vaunut pyörivät eteenpäin, pojat vaunuissa nukkuivat,\nKynttilä kuorsasi kuin porsas ja pikku mies kuskilaudalla hyräili\nhampaittensa välistä:\n\n    Kaikki ne nukkuvat yöllä,\n    Vaan minä en milloinkaan...\n\nKun he olivat kulkeneet vielä puolen kilometrin verran, Pinocchio kuuli\nsaman heikon äänen sanovan:\n\n-- Panepa mieleesi, pikku tyhmeliini! Pojat, jotka jättävät\nlukunsa ja kääntävät selkänsä kirjoille, koululle ja opettajilleen\nsaadakseen yksinomaan leikkiä käy lopulta huonosti! Minä tiedän sen\nkokemuksesta... ja voin sen sanoa sinulle. Vielä on koittava sekin\npäivä, jolloin sinä itket yhtä katkerasti kuin minä nyt, mutta silloin\nse on myöhäistä.\n\nKuullessaan nämä hiljaa kuiskatut sanat marionetti hyppäsi alas aasinsa\nselästä vielä pelästyneempänä kuin ennen ja meni koettelemaan sen\nturpaa.\n\nJa kuvitelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi että pieni aasi\nitki... itki aivan kuin poika.\n\n-- Hohoi, herra kuski! Pinocchio huusi vaunun omistajalle. -- Oletteko\nkuulleet viimeistä uutista? Tämä pieni aasi itkee.\n\n-- Antaa sen itkeä! Kylläpähän vielä nauraakin.\n\n-- Mutta oletteko opettaneet sen puhumaankin?\n\n-- En, se on itsekseen opetellut mutisemaan jonkun sanan niinä kolmena\nvuotena, jolloin se oli muutamien opetettujen koirien mukana.\n\n-- Eläinparka!\n\n-- Eteenpäin, eteenpäin, pikkumies sanoi, ei kuluteta aikaamme aasin\nkyynelten katsomiseen. Nouskaa vaunuihin ja eteenpäin mars! Yö on\nkylmä, tie pitkä.\n\nPinocchio totteli, ehtimättä miettiä sitä sen enempää. Vaunut lähtivät\nliikkeelle ja seuraavana päivänä aamun koittaessa saapuivat he\nonnellisesti \"Leikkikalumaahan\".\n\nTämän maan kaltaista ei ollut missään muualla maailmassa. Siellä oli\nvain poikia asukkaina. Vanhimmat olivat neljätoista- ja nuorimmat\ntuskin kahdeksanvuotiaita. Kaduilla oli sellainen naurun ja leikin melu\nja rähinä, että siitä oli tulla aivan hulluksi! Kaikkialla oli pojan\nveijareita.\n\nMuutamat leikkivät pähkinöillä tai noppasivat pikkukivillä, toiset\nolivat pallosilla, yksi ajoi polkupyörällä, toinen ratsasti\npuuhevosella. Muutamat leikkivät sokkosta tai olivat hippasilla, toiset\nolivat pukeutuneet klovneiksi ja söivät palavia tappuroita, yksi\nlausui, toinen heitti kuperkeikkoja, kolmas taas lauloi, neljäs\nhuvitteli kävelemällä käsillään. Tuolla yksi pyöritti tynnyrin vannetta\nja toinen käveli kenraalin puvussa, paperihattu päässä ja pahvimiekka\nkädessä. Siellä naurettiin, ulvottiin, huudettiin, taputettiin käsiä,\nvihellettiin ja kaakateltiin kuin munivat kanat, sanalla sanoen, siellä\noli semmoinen melu ja hälinä, niin pahuksenmoinen hyörinä, että täytyi\npistää pumpulia korviinsa ettei menettäisi kuuloaan. Joka torille oli\npystytetty kangastelttoja, joissa näyteltiin aamusta iltaan, yleisönä\noli tietysti vain poikia ja talojen seinille oli hiilellä piirretty\nkauniita lauseita, sellaisia kuin: eläköön leikikalut (leikkikalut\nasemesta), me eme tahdo mennä kouluun (me emme tahdo mennä kouluun\nasemesta) alas arimetika (alas aritmetiikan asemesta) ynnä muita\nsamanlaisia tavausvirheitä.\n\nPinocchio, Kynttilä ja nuo muut pojat, jotka olivat sinne matkustaneet\npikkumiehen mukana, olivat tuskin ehtineet jalallansa astua kaupunkiin,\nkun jo olivat samassa hälinässä mukana ja muutamassa minuutissa olivat\nhe hyviä ystäviä kaikkien kanssa. Kuka voisi olla onnellisempi ja\ntyytyväisempi kuin he? Huveissa ja leikeissä kuluivat tunnit, päivät ja\nviikot salaman nopeasti.\n\n-- Oi, ihanaa elämää! Pinocchio sanoi joka kerran tavatessaan\nKynttilän.\n\n-- Enkö ollut oikeassa, nyt sen näet! tämä sanoi. -- Ja ajattelepas,\nettet olisi lähtenyt mukaan! Ja sinä olit jo valmis palaamaan kotiin\nhaltijattaresi luokse, viettämään aikasi lukemisella! Saat minua\nkiittää siitä, että tänään olet vapaa kirjoista ja koulun ikeistä,\nminun neuvojani ja sanojani, eikö ole totta? Ainoastaan tosiystävät\nymmärtävät semmoisia palveluksia tehdä!\n\n-- Se on totta, Kynttilä! Se että tänään olen onneeni tyytyväinen, on\nkokonaan sinun ansiosi. Tiedätkö mitä sen sijaan opettajamme aina sanoi\nminulle, kun oli sinusta puhe? Hän sanoi aina: \"Älä seurustele sen\nKynttilä-lurjuksen kanssa, sillä Kynttilä on huono toveri, eikä osaa\nmuuta kuin opettaa sinulle pahuutta...\"\n\n-- Opettajaparka! toinen vastasi päätään puistaen. -- Minä tiedän\nkyllä, ettei hän voinut kärsiä minua ja hänen ilonsa oli minua\npanetella, mutta minä olen siksi jalomielinen, että annan hänelle\nanteeksi.\n\n-- Sinä suuri sielu! Pinocchio sanoi hellästi syleillen ystäväänsä ja\nsuuteli häntä molemmille poskille.\n\nViisi kuukautta oli jo tätä ihanaa satuelämää kestänyt, leikkien ja\nhuvien vaihdellessa aamusta iltaan, ei tarvinnut ajatellakaan kirjoja\neikä koulua. Sattui sitten eräänä aamuna että Pinocchio herätessään\nteki niin sanoaksemme epämiellyttävän huomion, josta hän tuli todella\npahalle tuulelle.\n\n\n\n\nXXXII\n\nPinocchiolle kasvaa aasinkorvat, hän muuttuu itsekin oikeaksi aasiksi\nja alkaa huutaa kuin aasi.\n\n\nJa mikä oli tuo hämmästyttävä huomio?\n\nSanonpa sen teille, pienet, rakkaat lukijani: hämmästys oli se, että\nPinocchio herätessään, kuten tavallista, alkoi raapia päätään ja\nraapiessaan päätään hän tunsi...\n\nVoittekohan arvata mitä hän tunsi?\n\nHän huomasi suureksi ihmeekseen, että korvat olivat kasvaneet enemmän\nkuin kämmenen verran.\n\nTe tiedätte, että marionetilla syntyessään oli hyvin, hyvin pienet\nkorvat, niin että paljain silmin niitä ei nähnyt! Kuvitelkaa siis hänen\nhämmästystään, kun hän tunsi, että ne yön aikana olivat kasvaneet niin\npitkiksi, että näyttivät kahdelta ruo'onpäältä. Hän lähti kiireesti\netsimään peiliä, siitä katsellakseen itseään, mutta kun hän ei\nsellaista löytänyt, täytti hän pesuvadin vedellä ja peilaili siinä ja\nnäki mitä ei olisi tahtonut nähdä, nimittäin oman kuvansa jota\nkoristivat komeat aasinkorvat.\n\nVoitte itse kuvitella mikä suru, häpeä ja epätoivo Pinocchion valtasi.\n\nHän alkoi itkeä ja huutaa ja löi päätään seinään, mutta hänen korvansa\nkasvoivat kasvamistaan kilpaa epätoivon kanssa, ja karvatkin alkoivat\njo vähitellen kasvaa niiden kärkiin.\n\nPieni soma piikkisika, joka asui kerrosta ylempänä, kiirehti tämän\nmelun kuultuaan huoneeseen ja kysyi huolestuneena nähdessään Pinocchion\nsuuren tuskan:\n\n-- Mikä sinun on, rakas naapurini?\n\n-- Minä olen sairas, pikku piikkisikaseni, hyvin sairas. Minulla on\ntauti, joka pelottaa minua. Osaatko koettaa valtimoa?\n\n-- Hiukkasen.\n\n-- Koetapas sitten, onko minulla kuumetta?\n\nPiikkisika ojensi oikean käpälänsä ja koeteltuaan Pinocchion valtimoa\nse sanoi huoaten:\n\n-- Ystäväni, minun täytyy ikävä kyllä sanoa sinulle huono uutinen!\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Sinulla on hyvin paha kuume.\n\n-- Mikä kuume?\n\n-- Aasikuume.\n\n-- Sitä kuumetta en tunne! marionetti vastasi, vaikka kyllä ymmärsi\nliiankin hyvin.\n\n-- Sitten selitän sen sinulle, sanoi piikkisika. -- Tiedä siis, että\nkahden tunnin kuluttua et ole enää marionetti etkä poika...\n\n-- Mikä minä sitten olen?\n\n-- Kahden tai kolmen tunnin kuluttua sinä muutut oikeaksi pieneksi\naasiksi, samanlaiseksi kuin ne, jotka vetävät kaali- ja salaattikärryjä\ntorille.\n\n-- Voi minua raukkaa, minua raukkaa! Pinocchio huusi, tarttuen molemmin\nkäsin korviinsa ja repi niitä niin rajusti kuin olisivat ne olleet\ntoisen omaisuutta.\n\n-- Kultaseni, piikkisika sanoi häntä lohduttaakseen, -- et sinä voi\nsille mitään! Se on nyt sinun kohtalosi, sillä on kirjoitettu viisauden\nlakikirjaan, että kaikki tottelemattomat pojat jotka eivät välitä\nkirjoista, koulusta, eivätkä opettajista, vaan tahtovat viettää\npäivänsä leikkimällä ja huvittelemalla, ne ennemmin tai myöhemmin\nmuuttuvat pieniksi aaseiksi.\n\n-- Onko se varmasti totta? marionetti kysyi nyyhkyttäen.\n\n-- Valitettavasti on. Ja nyt eivät kyyneleet enää auta. Olisit\naikaisemmin ajatellut asiaa!\n\n-- Mutta se ei ollut minun syyni, usko minua, piikkisika, syy oli\nkokonaan Kynttilän!\n\n-- Kuka on Kynttilä?\n\n-- Eräs koulutoverini. Minä tahdoin palata kotiin, minä tahdoin olla\ntottelevainen, minä tahdoin jatkaa lukujani ja lukea ahkerasti, mutta\nKynttilä sanoi: -- \"Miksi väsytät itseäsi lukemisella? Miksi menet\nkouluun? Tule mieluummin minun mukaani Leikkikalumaahan, siellä me emme\nenää lue, siellä huvittelemme aamusta iltaan ja olemme aina iloisia.\"\n\n-- Mutta miksi seurasit tämän petollisen ja huonon ystävän neuvoja?\n\n-- Miksi? Sen vuoksi, rakas piikkisikani, että minä olen marionetti,\njolla ei ole järkeä eikä sydäntä. Jos minulla olisi ollut sydämen\nhituistakaan, niin en milloinkaan olisi jättänyt hyvää haltijatartani,\njoka rakasti minua kuin äiti ja teki niin paljon minun tähteni! Ja nyt\nen minä olisikaan enää marionetti, vaan hyvä pieni poika niin kuin moni\non! Voi! Mutta, jos tapaan Kynttilän niin varokoon hän itseään! Kyllä\nsaa poika kuulla kunniansa.\n\nJa Pinocchio nousi lähteäkseen ulos. Mutta kynnyksellä hän muisti\naasinkorvansa ja häveten näyttää niitä julkisesti, arvatkaa mitä hän\nkeksi? Hän veti ison pumpulisen yömyssyn päähänsä ja veti sen tarkasti\nkorvien yli.\n\nSen jälkeen hän meni ulos ja alkoi etsiä Kynttilää kaikkialta. Hän etsi\ntätä torilta, kaduilta ja teattereista, joka mahdollisesta paikasta,\nmutta ei löytänyt. Hän kysyi jokaiselta, jonka tapasi kadulla, mutta\nkukaan ei ollut häntä nähnyt.\n\nVihdoin meni hän etsimään Kynttilää hänen asunnostaan ja koputti\novelle:\n\n-- Kuka siellä? Kynttilä kysyi sisästä.\n\n-- Minä olen, marionetti vastasi.\n\n-- Odota vähän, minä avaan heti!\n\nPuolen tunnin kuluttua ovi viimein avattiin. Kuvitelkaapas Pinocchion\ntunteita, kun hän astuessaan huoneeseen näki ystävänsä Kynttilän päässä\nsuuren pumpulisen yömyssyn, vedettynä melkein nenän yli.\n\nNähdessään tämän myssyn Pinocchio tunsi itsensä lohdutetuksi, sillä hän\najatteli heti itsekseen:\n\n-- Ystävälläni taitaa olla sama tauti kuin minulla? Ehkä hänelläkin on\naasikuume?\n\nMutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain hymyillen:\n\n-- Miten voit, rakas Kynttiläni?\n\n-- Mainiosti, kuin rotta Sippolan juustossa.\n\n-- Sanotko sen aivan tosissasi?\n\n-- Ja miksi valehtelisin sinulle?\n\n-- Suo anteeksi ystäväni, mutta miksi pidät tuota pumpulimyssyä\npäässäsi, niin että se peittää aivan korvasikin?\n\n-- Lääkäri on määrännyt, kun loukkasin polveni. Mutta miksi sinä\nPinocchio olet yömyssy päässä, ja miksi olet vetänyt sen aivan nenänkin\nyli?\n\n-- Lääkärin määräyksestä, kun hankasin jalkani kipeäksi.\n\n-- Voi sinua Pinocchio-parkaa!\n\n-- Voi sinua Kynttilä-parkaa!\n\nNäiden sanojen jälkeen seurasi hyvin pitkä äänettömyys. Sen aikana\nystävät eivät tehneet muuta kuin vain katselivat toisiaan\npilkallisesti.\n\nViimein Pinocchio sanoi hyvin huilumaisella ja suloisella äänellä\ntoverilleen:\n\n-- Olen kovin utelias, rakas Kynttilä ja kysyn, eivätkö korvasi\nmilloinkaan ole särkeneet?\n\n-- Ei milloinkaan! Entä sinun?\n\n-- Ei milloinkaan. Mutta tänä aamuna on kyllä toista korvaani hirveästi\npakottanut.\n\n-- Minun myöskin.\n\n-- Sinunkin? Ja kumpi korvasi pakottaa?\n\n-- Molemmat. Entä sinun?\n\n-- Molemmat. Ehkä meillä onkin sama tauti?\n\n-- Pahasti pelkään.\n\n-- Kynttilä, teetkö minulle mieliksi?\n\n-- Kyllä, sydämestäni.\n\n-- Näytä minulle korvasi!\n\n-- Miksei? Mutta ensiksi tahdon nähdä sinun, rakas Pinocchio.\n\n-- Ei, näytä sinä ensiksi.\n\n-- Ei, rakkaani. Ensiksi sinä, sitten minä!\n\n-- Hyvä, marionetti sanoi, -- tehkäämme sopimus, niin kuin hyvien\nystävien sopii.\n\n-- Anna kuulua!\n\n-- Nostamme myssymme yhdellä kertaa, suostutko siihen?\n\n-- Suostun kyllä.\n\nJa Pinocchio alkoi laskea kovalla äänellä:\n\n-- Yksi! Kaksi! Kolme!\n\nKolmella molemmat pojat vetivät myssyt päästään ja heittivät ne ilmaan.\n\nSe mikä nyt seurasi voisi tuntua uskomattomalta, ellei se olisi totta.\nPinocchiota ja Kynttilää oli kohdannut sama onnettomuus, mutta\nhuomattuaan sen, ei se heitä hävettänyt eikä surettanut. He alkoivat\nvilkutella toisilleen luonnottoman pitkillä korvillaan, ja monta\nhullunkurista temppua tehtyään purskahtivat he vihdoin hillittömään\nnauruun.\n\nHe nauroivat, nauroivat niin että olivat menehtyä. Mutta kesken\nnaurunsa Kynttilä vaikeni äkkiä, horjui, kalpeni ja sanoi ystävälleen:\n\n-- Auta, auta, Pinocchio!\n\n-- Mikä sinua vaivaa?\n\n-- Voi, voi! En voi enää seisoa jaloillani.\n\n-- Enkä minäkään! Pinocchio huusi itkien ja horjuen edestakaisin.\n\nHeidän näin puhuessaan molemmat kaatuivat suinpäin lattialle ja\nalkoivat juosta nelinkontin ympäri huonetta. Ja heidän juostessaan\nmuuttuivat heidän käsivartensa etujaloiksi, heidän kasvonsa piteni\nturvaksi ja selkänsä peitti vaaleanharmaa karva, jossa siellä täällä\nnäkyi tummempia kohtia.\n\nMutta tiedättekö mikä silmänräpäys oli pahin näille onnettomille? Pahin\nja nöyryyttävin oli se silmänräpäys, jolloin he huomasivat hännän\nalkavan kasvaa ulos takaapäin. Häpeän ja tuskan valtaamina heidän teki\nmielensä itkeä ja valittaa kohtaloaan.\n\nMutta sen he olisivat saaneet olla tekemättä! Sillä valitusten ja\nvaikerrusten sijaan heiltä pääsi aasinammunta, he huusivat molemmat\nkuin aasit: j-a, j-a, j-a!\n\nSamassa joku koputti ovelle ja ääni ulkopuolelta sanoi:\n\n-- Avatkaa! Minä olen pikkumies, se vaunukuski, joka toi teidät tähän\nmaahan. Avatkaa heti, muuten varokaa itseänne!\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nAasiksi muuttunut Pinocchio tarjotaan kaupaksi ja sirkustirehtööri\nostaa hänet, opettaen hänet tanssimaan ja hyppäämään tynnyrivanteen\nläpi. Mutta eräänä iltana hän rupeaa ontumaan ja joutuu toiselle\nomistajalle, joka aikoo tehdä rummun hänen nahastaan.\n\n\nKun pikku mies huomasi, ettei ovea avattu, potkaisi hän sen äkäisesti\nauki, aivan selko selälleen ja astui sisään huoneeseen. Pinocchiolle ja\nKynttilälle sanoi hän tavallisella imelällä äänellään:\n\n-- Mainiosti pojat! Hyvin huusittekin, minä tunsin teidät heti äänestä\nja sen vuoksi tulinkin tänne.\n\nAasiparat seisoivat aivan hiljaa hyvin nolon näköisinä, päät\nalaspainuneina, korvat lerpallaan ja häntä koipien välissä.\n\nEnsiksi pikku mies heitä silitteli, hyväili ja taputteli. Sitten hän\notti harjan esille ja alkoi oikein perinpohjin heitä harjata.\n\nHarjattuaan heidät kiiltäviksi kuin peilit hän pani päitset heidän\nsuuhunsa ja vei heidät torille myytäväksi, toivoen siellä saavansa\nheistä hyvänkin hinnan.\n\nEikä sieltä ostajiakaan puuttunut.\n\nEräs talonpoika, jonka aasi oli edellisenä päivänä kuollut, osti\nKynttilän, ja Pinocchio myytiin eräälle sirkuksen johtajalle, joka osti\nhänet opettaakseen aasia tanssimaan ja hyppimään muiden seurueen\neläinten kanssa.\n\nOlettekohan, pienet lukijani, ollenkaan arvanneet mikä tämän pikku\nmiehen kunnon ammatti oli? Tämä inhottava olento, jonka kasvot olivat\nimelät kuin maito ja hunaja, teki silloin tällöin matkan vaunuillaan\nmaailmalle. Matkansa varrella hän houkutteli lupauksilla ja kauniilla\nsanoilla mukaansa kaikki laiskat pojat, jotka olivat kyllästyneet\nkirjoihin ja kouluun. Saatuaan heidät vaunuihinsa hän kuljetti pojat\n\"Leikkikalumaahan\", jossa he saivat kuluttaa päivänsä leikkimällä ja\nhuvittelemalla. Kun sitten nämä petetyt poikaparat muuttuivat pieniksi\naaseiksi, sen vuoksi että alituiseen vaan leikkivät, eivätkä tahtoneet\nmilloinkaan lukea, otti pikku mies heidät hyvin mielissään ja\ntyytyväisenä omikseen ja kaupitteli heitä markkinoilla ja toreilla.\nTällä tavoin oli hän muutamassa vuodessa koonnut rahaa kuin roskaa ja\noli miljoonan omistaja.\n\nKynttilän vaiheita en tunne, mutta sen tiedän, että Pinocchio jo ensi\npäivästä kulki kohti raskasta ja vaivalloista elämää.\n\nUusi isäntä vei hänet talliin ja täytti hänen seimensä oljilla, mutta\nheti muutamaa kortta pureskeltuaan Pinocchio sylkäisi ne suustaan.\n\nMuristen isäntä täytti seimen heinillä, mutta nämäkään eivät hänelle\nmaistuneet.\n\n-- Vai ei heinät sinulle kelpaa! isäntä huusi harmistuneena. --\nOdotapas vaan, aasi pienoiseni, jos oikkuja kannat, niin kylläpä minä\nolen mies ne ajamaan pois!\n\nJa sanojensa vahvistukseksi isäntä löi häntä heti koiville ruoskallaan.\n\nPinocchio alkoi itkeä tuskasta ja huutaa aasin äänellä:\n\n-- J-a, j-a, en voi niellä olkia!\n\n-- Syö sitten heiniä! isäntä vastasi, ymmärtäen erinomaisesti aasin\nkieltä.\n\n-- J-a, j-a, heinistä vatsani tulee kipeäksi!\n\n-- Vaaditko sinä siis, että sinunlaistasi aasia olisi syötettävä kanan\nrintalihalla ja täytetyillä kalkkunoilla? isäntä jatkoi yhä\nsuuttuneempana ja läimäytti aasia uudelleen piiskallaan.\n\nTämän toisen piiskan läjäyksen jälkeen Pinocchio näki parhaaksi vaieta,\neikä puhunut enää sen enempää.\n\nViimein suljettiin tallin ovi ja Pinocchio jäi yksin. Mutta kun hän ei\nollut syönyt moneen tuntiin, alkoi hän nälästä haukotella, ja kita,\njonka hän haukotellessaan avasi oli iso kuin leivinuuni.\n\nVihdoin kun ei parempaakaan ollut seimessä saatavilla, hän koetteeksi\nalkoi pureksia heiniä, ja kun ne olivat oikein hyvin pureksitut hän\nsulki silmänsä ja nieli.\n\n-- Tämä heinä ei ole ollenkaan huonoa, hän jutteli itsekseen, -- mutta\nmiten paljon viisaampi olisinkaan ollut, jos en lukujani olisi\njättänyt! Heinien sijaan olisin tähän aikaan päivästä saanut syödä\npalasen hyvää leipää ja makkaraa. Oh hoi, jaa, jaa! Kärsivällisyyttä\nnyt tarvitaan!\n\nHerätessään seuraavana aamuna hän etsi heti seimestä vähän lisää\nheiniä, mutta turhaan, sillä hän oli syönyt kaikki yöllä unissaan.\n\nSitten hän otti suunsa täyteen silppuja ja niitä pureksiessaan hän tuli\nsiihen tulokseen, että olkisilput eivät ollenkaan maistu milanolaiselta\nriisikeitolta tai napolilaiselta makaronilta.\n\n-- Kärsivällisyyttä vaan! hän toisti jatkaen pureksimistaan. -- Jos\nvain onnettomuuteni olisi opiksi kaikille tottelemattomille pojille,\njoilla ei ole halua lukea! Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä vaan!\n\n-- Vähät kärsivällisyydestä! isäntä huusi, tullen samassa talliin. --\nVai luuletko sinä pikku aasini, että minä olen ostanut sinut tänne vaan\nsyömään ja juomaan? Minä olen ostanut sinut tienatakseni sinulla rahaa.\nYlös siitä ja joutuin! Tule kanssani sirkukseen, niin minä opetan sinut\nhyppäämään tynnyrivanteen läpi ja murtamaan silkkipaperipyörylät\npäälläsi ja tanssimaan valssia ja polkkaa takajaloillasi.\n\nPinocchio-paran täytyi joko hyvällä tai väkisin oppia kaikki nämä\nkauniit temput, mutta tähän tarvittiin kolmen kuukauden oppiaika ja\nniin monta piiskan lyöntiä, että karvat lähtivät hänen selästään.\n\nVihdoinkin koitti päivä, jolloin isäntä voi ilmoittaa antavansa\nerinomaisen ja todella harvinaisen esityksen. Eriväriset ilmoitukset,\njoita oli naulattu katujen kulmiin, kuuluivat näin:\n\n                 Suurenmoinen Juhlaesitys\n\n                       tänä iltana\n\n                ERINOMAISIA ILMAHYPPYJÄ JA\n               HÄMMÄSTYTTÄVIÄ TAIDETEMPPUJA\n\n                        esittävät\n\n        Sirkuksen kaikki taiteilijat ja sirkuksen kaikki\n                         hevoset\n\n        Vielä esiintyy ensi kerran kuuluisa\n\n                     AASI PINOCCHIO\n\n                        myöskin\n                    mainittu nimellä\n\n                     TANSSIN TÄHTI.\n\n              Teatterihuone komeasti valaistu.\n\nVoitte uskoa, että sinä iltana teatteri oli täpösen täynnä väkeä jo\ntuntia ennen näytöksen alkua.\n\nEi ollut enää saatavissa ainoatakaan nojatuolia tai permantopaikkaa,\ntai aitiota, ei vaikka olisi maksanut kourallisen kultaa.\n\nSirkus oli täynnä kaikenikäisiä lapsia, pieniä tyttöjä ja poikia, jotka\naivan kuumeella odottivat saada nähdä tuon kuuluisan pienen aasi\nPinocchion tanssivan.\n\nKun esityksen ensimmäinen osa oli lopussa, sirkuksen johtaja astui\npuettuna mustaan hännystakkiin, valkoisiin ratsuhousuihin ja\nkorkeavartisiin saappaisiin, suurilukuisen yleisön eteen. Tehtyään\nsyvän kumarruksen, lausui hän hyvin juhlallisena seuraavan puheen:\n\n\"Kunnianarvoinen yleisö, naiset ja herrat!\n\n\"Saapuessani matkallani tähän kuuluisaan pääkaupunkiin olen kaikkein\nnöyrimmästi tahtonut hankkia sekä kunnian että huvin esittää tälle\nnerokkaalle ja etevälle yleisölle kuuluisan pienen aasin, jolla jo on\nollut kunnia tanssia hallitsijain edessä kaikissa Euroopan\nmahtavimmissa hoveissa.\n\n\"Minä kiitän teitä, auttakaa meitä elähdyttävällä läsnäolollanne ja\nunohtakaa puutteellisuutemme!\"\n\nTähän puheeseen vastattiin naurulla ja kättentaputuksilla, mutta\ntaputukset kiihtyivät moninkertaisesti, aivan rajuilman kaltaisiksi,\nkun pieni aasi Pinocchio näyttäytyi keskellä sirkusta. Se oli kokonaan\njuhla-asussa. Sillä oli uudet kiiltonahkaiset valjaat, koristetut\nmessinkiheloilla, ja kummankin korvan takana valkoinen kamelia, harja\noli jaettu pieniin kiharoihin, joihin oli solmittu punaisia\nsilkkinauhoja. Sen ruumiin ympäri oli sidottu leveä kullalla ja\nhopealla kirjailtu vyö ja häntä oli letitetty punaisilla ja kirkkaan\nsinisillä samettinauhoilla. Sanalla sanoen niin soma oli tämä pieni\naasi, että siihen voi aivan rakastua.\n\nTirehtööri lisäsi, esittäessään hänet yleisölle:\n\n\"Korkeasti kunnioitetut kuulijani! En ole tässä valehdellakseni, vaan\nkertoakseni teille, mitkä suunnattomat vaikeudet minulla on ollut ennen\nkuin sain taltutetuksi ja opetetuksi tämän märehtijän, jonka koti on\nvuoristossa päiväntasaajan kuumilla tasangoilla. Pyydän huomauttaa sen\nhurjuutta, jonka vuoksi huomasin mahdottomaksi käyttää sitä tavallisena\nsivistyneenä nelijalkaisena, minun on monen monituiset kerrat täytynyt\nturvautua ruoskan rakastettavaan kieleen. Mutta sen sijaan, että se\nolisi ruvennut pitämään minusta, on minun hyvä tahtoni vain lisännyt\nsen vastenmielisyyttä. Mutta kuitenkin löysin minä, Gallin järjestelmää\nseuraten, hänen pääkallostaan pienen luuruston, jonka itse Pariisin\nlääkeopillinen tiedekunta on tuntenut hiusten ja piruettitanssin\nperusjuureksi. Ja sen vuoksi minä tahdoin opettaa aasin tanssimaan ja\nmyöskin hyppäämään tynnyrivanteen ja silkkipaperilevyjen läpi. Ihailkaa\nsiis sitä ja arvostelkaa sitten itse! Ennen kuin sanon teille hyvästi,\nhyvä herrasväkeni, sallikaa minun kuitenkin ensiksi kutsua teidät\nhuomispäivän aamupäiväjuhlaan, ja jos ennustus sateesta toteutuisi,\nniin huomispäivän iltanäytös siirretään huomenaamuksi aikaiseksi, kello\nyhdeksitoista jälkipuolen aamupäivätunniksi\".\n\nTässä johtaja teki uuden, hyvin syvän kumarruksen ja kääntyi sitten\nPinocchioon sanoen:\n\n-- Rohkeutta, Pinocchio! Ennen kuin alamme taidetemppuinemme, saat\ntervehtiä tätä arvoisaa yleisöä, herroja, naisia ja lapsia!\n\nPinocchio taivutti tottelevaisesti etujalkansa polvet ja jäi siihen\nasentoon siksi kunnes johtaja läimäytti piiskallaan ja huusi:\n\n-- Juoksuun!\n\nSilloin kohosi aasi kaikille neljälle jalalleen ja alkoi kiertää rataa\nkoko ajan juosten.\n\nHetkisen kuluttua huusi johtaja:\n\n-- Nelistä! Seuraten käskyä muutti Pinocchio juoksun nelistämiseksi.\n\n-- Täysi vauhti! ja Pinocchio alkoi juosta täyttä vauhtia. Mutta juuri\nhänen juostessaan kuin kilpa-ajohevonen, johtaja ojensi käsivartensa\nsuoraan ilmaan ja laukaisi revolverilla laukauksen.\n\nTämän kuullessaan kaatui aasi pitkälleen sirkuksen lattialle, ollen\nmuka haavoitettu ja kuolemaisillaan.\n\nKun se sitten taas nousi ylös, puhkesi yleisö niin äänekkäisiin\nhyvä-huutoihin ja taputti niin kovaa käsiään, että olisi luullut\ntähtiin asti kuuluvan, ja oli luonnollista, että aasi kohotti päänsä ja\nkatsoi ylös ja sen tehdessään huomasi hän eräässä aitiossa kauniin\nnaisen, jonka kaulassa kultaketjussa riippui medaljonki. Medaljonkiin\noli maalattu marionetin kuva.\n\n-- Se on minun muotokuvani! Tuo neiti on minun hyvä haltijattareni!\nPinocchio sanoi itsekseen, tuntien haltijattaren heti paikalla. Ja\nkokonaan ilon valtaamana hän koetti huutaa:\n\n-- Oi pieni haltijattareni! Oi pieni haltijattareni!\n\nMutta näiden sanojen sijaan hänen kurkustaan pääsi niin kaikuva ja\nräikeä aasinhuuto, että kaikki katsojat ja etenkin kaikki pojat, jotka\nolivat teatterissa, purskahtivat nauruun.\n\nMutta tirehtööri tahtoi opettaa aasille, ettei ole hyvän kasvatuksen\nmerkki asettua noin aasinhuutoja ammumaan aivan yleisön eteen ja löi\nsitä kuonolle piiskan varrella.\n\nAasi parka pisti ulos pitkän kielensä ja nuoleksi kuonoansa ainakin\nviisi minuuttia arvattavasti toivoen, että se sillä lakkaisi\nkirvelemästä.\n\nMutta miten suuri olikaan sen epätoivo kun katsoessaan ylös toisen\nkerran huomasikin aition tyhjäksi ja haltijattaren kadonneen.\n\nSe tunsi kuolevansa, silmät täyttyivät kyynelillä ja purskahti\nkatkerasti itkemään. Mutta sitä ei kukaan huomannut, kaikkein vähiten\njohtaja, joka vaan läiskytteli piiskallaan ja huusi:\n\n-- Joutuun, Pinocchio! Näytäpäs nyt herrasväelle, miten somasti osaat\nhypätä tynnyrivanteen läpi!\n\nPinocchio koetti kaksi tai kolme kertaa, mutta joka kerran joutuessaan\nvanteen luokse se kulki aivan mukavasti sen alitse, sen sijaan että\nolisi hypännyt lävitse. Viimein se otti vauhtia ja pääsi todellakin\nläpi, mutta onnettomuudeksi takajalat tarttuivat vanteeseen ja se\nputosi suinpäin toiselle puolelle yhtenä käärönä.\n\nNoustuaan taas ylös ontui se ja pääsi töin tuskin talliin.\n\n-- Pinocchio esiin! Me tahdomme nähdä pikku aasin! Pieni aasi esiin!\nhuusivat pojat permannolta, jotka surullinen tapahtuma oli täyttänyt\nsäälillä.\n\nMutta pieni aasi ei näyttäytynyt enää sinä iltana.\n\nSeuraavana aamuna eläinlääkäri tutki sen, ja selitti että aasi jäisi\nkoko elinajakseen ontuvaksi.\n\nSilloin johtaja sanoi tallirengilleen:\n\n-- Mitä nyt teen tällä ontuvalla aasilla? Se olikin hyödytön\nleivänpureksija. Vie se torille ja myy siellä!\n\nHe tapasivatkin torilla heti ostajan, joka kysyi tallirengiltä:\n\n-- Paljonko maksaa ontuva aasisi?\n\n-- Kaksikymmentä markkaa.\n\n-- Kaksikymmentä viidenpennin lanttia saat. Älä luulekaan että minä\nostan sen vetojuhdaksi, minä ostan sen ainoastaan nahan vuoksi. Minä\nnäen, että sillä on erikoisen paksu nahka ja siitä aion tehdä rummun\nkotikyläni soittokunnalle.\n\nKoettakaapas, poikani, kuvitella miten iloiseksi Pinocchio tuli, kun\nhän kuuli, että hänestä tahdottiin tehdä rummun nahka!\n\nNiin sitten kävi, että ostaja maksettuaan markkansa, talutti aasin\nmerenrannalle, ripusti kiven sen kaulaan ja sitoi sen yhden jalan\nympäri nuoran, jonka toisesta päästä piti kädellään kiinni ja sysäsi\näkkiä aasia, niin että tämä putosi mereen.\n\nSuuri kivi, joka oli köytetty Pinocchion kaulaan, veti sitä suoraa\npäätä pohjaan, mutta ostaja istui kalliolle odottamaan nuora kädessään,\nsillä hän tahtoi antaa aasin kunnollisesti hukkua, saadakseen sitten\nnylkeä siltä nahan.\n\n\n\n\nXXXIV\n\nMeren pohjassa kalat syövät Pinocchion ja hän muuttuu taas\nmarionetiksi, mutta aikoessaan pelastautua uimalla, nielee hänet\nhirveän suuri haikala.\n\n\nKun aasi oli ollut viisikymmentä minuuttia veden alla, sanoi ostaja\nitsekseen:\n\n-- Kyllä kai ontuva aasiparkani jo nyt on hyvin ja onnellisesti\nhukkunut. Vedetäänpäs se sieltä ylös ja tehdään kaunis rumpu sen\nnahasta!\n\nJa hän alkoi vetää nuoraa, joka oli sidottu aasin jalkaan kiinni, ja\nvedettyään pitkän aikaa, niin jo ilmestyi veden pinnalle... arvatkaa\nmikä? Kuolleen aasin sijasta näkyikin veden pinnalla ilmielävä\nmarionetti, kiemurrellen sinne tänne kuin ankerias.\n\nKun miesparka näki marionetin hän luuli uneksivansa, jääden\nliikkumattomana seisomaan hyvin nolon näköisenä, suu auki ja silmät\nselällään.\n\nToinnuttuaan hiukan ensi hämmästyksestään hän sanoi itkien ja\nänkyttäen:\n\n-- Missä on aasi, jonka heitin mereen?\n\n-- Se aasi olen minä, vastasi marionetti nauraen.\n\n-- Sinäkö?\n\n-- Minä.\n\n-- Vai sinä veitikka! Sinä pilkkaat minua?\n\n-- Pilkkaisinko teitä? En toki, hyvä isäntäni, minä puhun täyttä totta.\n\n-- Mutta miten ihmeessä sinä, joka vasta äsken olit aasi, olisit voinut\nvedessä muuttua puunukeksi?\n\n-- Luultavasti merivesi sen teki. Meri se tekee väliin tämmöisiä\nihmeitä.\n\n-- Varo itseäsi, marionetti! Älä koetakaan nauraa minun\nkustannuksellani. Voi sinua, jos kärsivällisyyteni loppuu!\n\n-- Hyvä on, isäntäni, tahdotteko tietää koko tarinani? Irrottakaa nuora\njalastani ja minä kerron sen teille.\n\nHyväntahtoinen ostajan vetelys oli utelias tietämään tämän asian ja\naukaisi sen vuoksi heti nuoran solmun, joka piti Pinocchiota kiinni, ja\ntämä tuntiessaan itsensä vapaaksi kuin lintu ilmassa alkoi heti kertoa:\n\n-- Tiedä siis, että minä olin kerran puumarionetti niinkuin nytkin\ntänään. Ja minun piti juuri muuttua pojaksi, jommoisia tässä maailmassa\non niin paljon, mutta kun minulla ei ollut vähääkään halua lukemiseen\nniin minä kuuntelin huonojen toverien neuvoja ja pakenin kotoa, ja\nherätessäni eräänä kauniina aamuna huomasinkin muuttuneeni\npitkäkorvaiseksi aasiksi, ja pitkä häntäkin oli minulle kasvanut. Kyllä\nminua hävetti kovasti! Minä toivon, rakas isäntä, että Pyhä Antonius\nsäästää teidät sellaisesta häpeästä! Sitten minut vietiin myytäväksi\naasimarkkinoille, joilta hevossirkuksen johtaja minut osti, ja hän\naikoi kasvattaa minusta suuren tanssijan ja taitavan vanteen läpi\nhyppääjän. Mutta eräänä iltana näytännön aikana lankesin pahasti,\nloukkaannuin ja molemmat jalkani tulivat ontuviksi. Johtaja ei tehnyt\nontuvalla aasilla mitään ja lähetti minut taas myytäväksi torille ja\nsiellä te ostitte minut!\n\n-- Ikävä kyllä! Maksoinpa sinusta kokonaisen markan. Kuka nyt antaa\nminulle takaisin kaksikymmentä kuparirahaani?\n\n-- Mutta miksi ostitte minut? Te ostitte minut tehdäksenne minusta\nrummun! Rummun...!\n\n-- Ikävä kyllä! Mistä nyt saan uuden rumpunahan?\n\n-- Älkää siitä huolehtiko, isäntä. Aaseja on kyllä tässä maailmassa!\n\n-- Sanopas minulle nenäkäs poikani, joko kertomuksesi on lopussa?\n\n-- Ei vielä, marionetti vastasi, -- vielä kaksi sanaa ja sitten\nlopetan. Kun te olitte ostanut minut, veitte te minut tälle paikalle\ntapettavaksi, mutta olitte sääliväinen ja sidoittekin kiven kaulaani ja\nheititte minut meren pohjaan. Tämä hienotunteisuutenne on luettava\nteille kunniaksi ja minä olen teille iäti kiitollinen siitä. Mutta\ntällä kertaa, hyvä isäntä, ette ollut muistanut haltijatarta...\n\n-- Kuka on tämä haltijatar?\n\n-- Se on äitini, ja hän on kaikkien hyvien äitien kaltainen, jotka\nkovasti rakastavat poikiaan, eivätkä milloinkaan päästäisi heitä\nnäkyvistään, ja jotka kaikissa onnettomuuksissa heitä auttavat,\nsilloinkin, kun nämä pojat ajattelemattomuutensa ja huonon käytöksensä\ntakia ansaitsivat tulla hyljätyiksi ja jätetyiksi oman onnensa nojaan.\nMinä tahdoin sen vuoksi sanoa, että kun hyvä haltijatar näki, että olin\nvaarassa hukkua, niin lähetti hän heti luokseni lukemattomat määrät\nkaloja, jotka alkoivat syödä minua, luullen minua kuolleeksi aasiksi.\nJa kyllä ne ahmivat! En olisi ikinä uskonut, että kalat ovat vieläkin\nahneempia kuin pojat! Yksi söi korvani, toinen turpani, yksi kaulani ja\nharjani, toinen nahan jaloistani, toinen nahan selästäni... niin, olipa\nyksi kala niin kunnollinen, että söi minun häntäni.\n\n-- Tästä päivästä alkaen en enää syö kalaruokaa, sen vannon totisesti!\nkauhistunut ostaja huudahti. -- Ajattele miten kamalaa, jos avatessaan\npaistetun ahvenen tai kampelan löytäisi sen sisästä aasinhännän.\n\n-- Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne, toisti Pinocchio nauraen.\n-- Muuten, jos tahdotte kuulla jatkon tarinaani, niin sitten kun kalat\nolivat syöneet koko sen aasinkuoren, joka peitti minut päästä\njalkoihin, niin silloin tietysti tuli luu vastaan tai oikeammin sanoen\npuu, sillä niin kuin näette olen minä tehty mitä kovimmasta puusta.\nMutta puraistuaan muutaman kerran kalat huomasivat pian, ettei puu\nollut soveliasta herkkua heidän hampailleen ja suuttuneina huonosti\nsulavaan ruokaan ne uivat matkoihinsa, kukin omalle taholleen, eivätkä\nedes muistaneet minua kiittääkään. Kas niin, nyt olen kertonut, mistä\njohtui, että vetäessänne nuorasta löysitte elävän marionetin kuolleen\naasin sijasta.\n\n-- Viis minä välitän sinun jutuistasi, ostaja huusi aivan raivoissaan.\n-- Tiedän vain, että olen antanut kokonaisen markan sinut ostaessani ja\nminä tahdon takaisin rahani. Tiedätkö mitä aion tehdä? Minä vien sinut\ntaas torille ja myyn sinut painon mukaan käytettäväksi uunin\nsytykkeenä.\n\n-- Myy vain, ei minulla ole mitään sitä vastaan, Pinocchio sanoi.\n\nMutta sanoessaan sen hän otti vauhtia ja hyppäsi kauas veteen. Uiden\niloisena eteenpäin, yhä kauemmaksi rannasta, hän huusi ostajaparalle:\n\n-- Hyvästi, isäntä, muistakaa minua, kun olette rumpunahan tarpeessa!\n\nJa nauraen hän ui yhä edemmäksi. Mutta hetken päästä kääntyi hän taas\ntakaisin ja huusi vieläkin kovempaa:\n\n-- Hyvästi, isäntä, muistakaapas minua, kun tarvitsette sytykettä\nuuniinne!\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo niin kaukana poissa, että\nhäntä tuskin näkyi. Kaukana merellä huomasi vain pienen mustan pilkun,\njoka aina vähän päästä ojensi jalkansa vedestä ja hyppi ja keikkui kuin\ndelfiini hyvällä tuulella ollessaan.\n\nUidessaan näin ilman päämäärää Pinocchio huomasi kallion keskellä\nmerta. Se näytti olevan valkoista marmoria, ja ylhäällä kallion\nkukkulalla seisoi soma pieni vuohi, joka määki niin sydämen pohjasta ja\nviittasi häntä tulemaan luokseen.\n\nMutta ihmeellisintä kaikesta oli kuitenkin se, ettei vuohen villa ollut\nvalkoista eikä mustaa, ei kirjavaakaan niin kuin vuohien tavallisesti\non, vaan kullankeltaista, niin kirkkaan keltaista, että se aivan\nmuistutti kauniin haltijattaren tukkaa.\n\nSaatte itse mielessänne kuvitella aikoiko Pinocchion sydän sykkiä\ntavallista kovemmin! Kahta kertaa suuremmalla voimalla ja innolla alkoi\nhän uida valkoista kalliota kohti. Hän oli jo puolitiessä, kun huomasi\nmerihirviön kamalan pään kohoavan vedestä, se lähestyi häntä suu\nammollaan, josta kuulsi kolme riviä hampaita, niin kamalia, että olisi\npelästynyt jo niiden kuvankin nähdessään.\n\nTiedättekö mikä tämä hirveä meripeto oli?\n\nTämä kamala peto ei ollut enempää eikä vähempää kuin se\njättiläishaikala, josta jo monta kertaa on puhuttu tässä kirjassa ja\njota julmuutensa ja ahneutensa vuoksi kutsuttiin \"kalojen ja\nkalastajien Attilaksi\".\n\nKuvitelkaa Pinocchio-paran kauhistusta nähdessään tuon pedon! Hän\nkoetti väistää sitä uimalla toiseen suuntaan, hän koetti paeta, mutta\ntuo ammollaan oleva kauhea kita läheni häntä nuolen nopeudella.\n\n-- Kiirehdi, Pinocchio! soma pieni vuohi huusi.\n\nJa Pinocchio ui epätoivoisena, ui käsin, jaloin, ui koko ruumiillaan.\n\n-- Joudu, Pinocchio, peto lähenee!\n\nJa Pinocchio kokosi kaikki voimansa lisätäkseen vauhtia.\n\n-- Varo Pinocchio! Peto saavuttaa sinut! Tuossa se jo on! Tuossa se on!\nKiirehdi, jos henkesi on sinulle kallis, muuten olet hukassa!\n\nJa Pinocchio ui nopeammin kuin milloinkaan, hän mennä viiletti kuin\npyssyn luoti. Hän oli jo ehtinyt melkein kallion luokse, vuohi kumartui\nkoko ruumiillaan merta kohti, ojentaen etujalkansa auttaakseen häntä\nvedestä... Mutta...\n\nMutta nyt se oli jo myöhäistä! Hirviö oli hänet saavuttanut. Se vetäisi\nhenkeä yhden kerran ja nielaisi marionettiparan niin kuin juodaan munan\nsisältö ja nielasi niin äkkiä ja ahnaasti, että Pinocchio aivan\nyksinkertaisesti sujahti hain sisään ja sinne pudotessaan loukkaantui\nniin pahoin, että oli tajuttomana neljännestunnin ajan.\n\nToinnuttuaan pelästyksestään hän ei alussa ymmärtänyt missä maailmassa\noli. Kaikkialla hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää, pimeys oli niin\nsankka ja musta, kuin hän olisi pudonnut pää edellä mustepulloon. Hän\nkuunteli, mutta ei kuulunut ääntäkään, ainoastaan silloin tällöin tunsi\nikään kuin kovan tuulenpuuskan lehahtavan kasvojaan vasten. Alussa hän\nei käsittänyt mistä tuuli puhalsi, mutta sitten hän ymmärsi sen\njohtuvan hirviön keuhkoista. Sillä tietäkäämme, että haikalaa vaivasi\nkova hengenahdistus, niin että sen hengitys oli kuin pohjatuulen\npauhinaa.\n\nPinocchio koetti alussa pysyä rohkeana, mutta vakuuttuen siitä, että\ntodellakin oli suljettu merihirviön ruumiiseen, hän alkoi itkeä ja\nulvoa ja huusi itku kurkussa:\n\n-- Auttakaa! Auttakaa! Voi minua raukkaa! Eikö kukaan tule pelastamaan?\n\n-- Kenen luulet voivan sinut pelastaa, onneton? pimeästä kuului\nsärkynyt ääni, joka kaikui kuin kieletön kitara.\n\n-- Kuka sieltä puhuu? Pinocchio kysyi, jähmettyneenä kauhusta.\n\n-- Minä vain, mitätön turska, jonka hai nielaisi samalla kuin sinutkin.\nMutta mikä kala sinä olet?\n\n-- Kalojen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Minä olen\nmarionetti.\n\n-- Mutta, jos et ole kala, miksi annoit hirviön nielaista itsesi?\n\n-- En minä itseäni antanut nielaista, vaan sehän se minut nielaisi.\nMutta mitä teemme tässä pimeydessä?\n\n-- Odotamme tyytyväisinä kunnes hai on sulattanut meidät molemmat...\n\n-- Mutta minä en tahdo tulla sulatetuksi! Pinocchio ulvoi ja alkoi taas\nitkeä.\n\n-- Enkä minäkään tahtoisi, turska jatkoi -- mutta olen kylliksi\nfilosofi voidakseni lohduttaa itseäni ajatuksella, että kun kerran on\nsyntynyt turskaksi, on kunniallisempaa kuolla vedessä kuin öljyssä...\n\n-- Joutavia! Pinocchio huusi.\n\n-- Mutta se nyt on minun mielipiteeni, turska vastasi, -- ja\nmielipiteitä on kunnioitettava, sanovat turskapolitikoitsijat.\n\n-- Mutta minä... minä tahdon pois täältä... minä tahdon paeta...\n\n-- Pakene, jos voit!\n\n-- Onkohan tämä hai, joka meidät nieli, hyvin iso? marionetti kysyi.\n\n-- Luulenpa että sen ruumis on enemmän kuin kilometrin pituinen,\npyrstöä lukuunottamatta.\n\nHeidän näin puhellessaan Pinocchio oli näkevinään jonkinlaista valoa\nhyvin, hyvin kaukaa.\n\n-- Mikähän tuo valo tuolla hyvin, hyvin kaukana on? Pinocchio kysyi.\n\n-- Se on varmaankin joku onnettomuustoverimme, joka odottaa niin kuin\nmekin sitä hetkeä, jolloin hänet sulatetaan.\n\n-- Menenpä häntä katsomaan. Jospa se olisikin joku vanha viisas kala,\njoka voisi neuvoa minulle pakotien.\n\n-- Toivon sydämestäni sen sinulle, rakas marionetti.\n\n-- Hyvästi, turska.\n\n-- Hyvästi marionetti ja onnea matkalle! Missä taas tavataan?\n\n-- Kuka sen tietää. Parempi on olla sitä ajattelematta.\n\n\n\n\nXXXV\n\nPinocchio tapaa haikalan vatsassa... arvatkaa kenet? Lukekaa tämä luku,\nniin saatte sen tietää.\n\n\nSanottuaan hyvästit ystävälleen turskalle Pinocchio alkoi kompuroida\neteenpäin pimeässä. Hän koetti päästä eteenpäin haikalan sisässä sitä\nheikkoa valoa kohti, joka silloin tällöin näkyi häämöttävän hyvin,\nhyvin kaukaa.\n\nKulkiessaan hän tunsi jalkojensa rämpivän jonkinlaisissa mutaisissa\nliukkaissa vesirapakoissa, joista kohosi niin voimakas paistetun kalan\nhaju, että hänestä tuntui kuin eläisi paastoaikaa.\n\nMitä edemmäksi hän kulki sitä kirkkaammaksi ja selvemmäksi valo kävi.\nJa vihdoin kuljettuaan kulkemistaan hän saapui perille, ja saavuttuaan\nperille... mitä hän löysi? Lyönpä vetoa vaikka mistä ettette arvaa. Hän\nnäki pienen katetun pöydän, jolla paloi kynttilä. Se oli pistetty\nvihreään pulloon, ja pöydän ääressä istui pieni ukko, niin valkoinen\nkuin olisi ollut lumesta tai kermavaahdosta, syöden pieniä eläviä\nkaloja, niin eläviä että muutamat vielä kimmahtivat hänen suustaan, kun\nhän söi.\n\nPinocchio-parka tuli tämän nähtyään niin suunnattoman iloiseksi, että\noli tulla hulluksi. Hän alkoi nauraa ja itkeä yhtaikaa, ja hän olisi\ntahtonut saada sanotuksi monta asiaa; mutta hän ei voinut muuta kuin\nvain nyyhkiä kovasti ja änkyttää katkonaisia, käsittämättömiä sanoja.\nViimein hänen onnistui huutaa ilosta ja hän heittäytyi levitetyin\nkäsivarsin pikku-ukon kaulaan ja huusi nyyhkien:\n\n-- Oi, rakas isäni! Vihdoinkin olen sinut löytänyt! Mutta nyt en jätä\nsinua enää milloinkaan, en milloinkaan.\n\n-- Eivätkö siis minun silmäni petä? pikku ukko huudahti, hieroen\nsilmiään. Sinä olet siis todellakin minun rakas Pinocchioni?\n\n-- Kyllä, minä se olen! Olethan jo antanut minulle anteeksi, olethan?\nOi isä kultani, miten hyvä sinä olet! Kun ajattelen millainen minä olen\nollut... Voi! Mutta jos tietäisitte miten onnettomuuksia on satanut\npääni yli ja miten paljon vastoinkäymisiä minulla on ollut! Ajatelkaa,\nettä samana päivänä, jolloin te, isäparkani, myitte takkinne\nostaaksenne minulle aapiskirjan, pakenin minä katsomaan marionetteja\nja marionettijohtaja tahtoi heittää minut tuleen saadakseen\nlampaanpaistinsa ruskeaksi. Hän se oli, joka antoi minulle viisi\nkultarahaa, jotka minun piti viedä sinulle, mutta silloin tapasin ketun\nja kissan, jotka veivät minut \"Punaisen Kravun\" ravintolaan, jossa ne\nsöivät kuin sudet ja kun lähdin yksinäni pois keskellä yötä, tapasin\nminä rosvot, jotka alkoivat juosta perässäni, ja minä viilletin pakoon,\nne jäljessäni, ja minä juoksen ja ne yhä jäljessäni, ja minä juoksin\nsiksi kunnes ne ripustivat minut jättiläistammen oksaan, josta sitten\nkultakutrinen tyttö antoi hakea minut vaunuilla ja lääkärit sanoivat\nheti minut tutkittuaan: \"Jos hän ei ole kuollut, on se merkkinä siitä\nettä hän elää\". Silloin satuin minä valehtelemaan ja minun nenäni alkoi\nkasvaa, niin ettei se enää mahtunut ulos ovesta ja sen vuoksi minä\nmenin kissan ja ketun kanssa hautamaan ne neljä kultarahaani, sillä\nyhden olin menettänyt ravintolassa, ja papukaija alkoi nauraa ja\nkahdentuhannen kultarahan sijaan en löytänyt mitään, mutta kun tuomari\nsai tietää että minulta oli varastettu, hän antoi heittää minut\nvankeuteen tehdäkseen varkaille mieliksi, ja kun minä sieltä pääsin\nsatuin näkemään kauniin viinirypäleen viinitarhassa ja sitten minä\ntartuin ketunrautoihin ja talonpoika oli aivan oikeassa pannessaan\nkoiran kaulanauhan kaulaani ja minut vahtimaan kanatarhaansa, ja hän\nhuomasi syyttömyyteni ja antoi minun mennä ja käärme, jolla oli savuava\nhäntä, alkoi nauraa ja suoni sen rinnassa katkesi ja sitten tulin minä\ntaas kotiin sen kauniin tytön luo, ja hän olikin kuollut, ja kun\nkyyhkynen näki minun itkevän se sanoi minulle: \"Minä olen nähnyt isäsi\nrakentavan pientä venettä, jolla hän aikoo lähteä sinua etsimään\", ja\nminä sanoin hänelle: \"Oi, jospa minullakin olisi siivet!\", ja hän sanoi\nminulle: \"Tahdotko tulla isäsi luo?\" ja minä sanoin hänelle: \"Tietysti!\nMutta kuka minut sinne kantaa?\" ja hän sanoi minulle: \"Minä kannan\nsinut sinne\", ja minä sanoin hänelle: \"Mitenkä?\" ja hän sanoi minulle:\n\"Nouse minun selkääni!\" ja niin me lensimme koko yön, ja aamulla\nsanoivat kaikki kalastajat, jotka seisoivat katsellen merelle: \"Tuolla\non miesparka pienessä veneessä hukkumaisillaan\", ja minä tunsin sinut\nheti jo kaukaa ja minä annoin merkin sinulle, että palaisit rantaan...\n\n-- Minäkin tunsin sinut, Geppetto sanoi, -- ja minä olisin mielelläni\npalannut rantaan, mutta miten päästä? Meri myrskysi ja suuri aalto löi\nveneeni kumoon. Hirvittävä haikala oli aivan lähellä ja nähdessään\nminut vedessä kiiti se heti minun luokseni, pisti ulos kielensä ja\nnuolaisi minut aivan varovasti, hotkaisi kuin herkkuleivoksen.\n\n-- Ja miten kauan olet ollut tänne suljettuna? Pinocchio kysyi.\n\n-- Siitä päivästä on nyt tainnut kulua kaksi vuotta, kaksi vuotta,\nrakas Pinocchio jotka ovat minulle olleet kuin kaksi vuosisataa.\n\n-- Mutta miten olette voinut elää? Mistä olet löytänyt kynttilän? Ja\nmistä sait tulitikut sen sytyttääksesi?\n\n-- Kerron sinulle kaikki. Tiedä siis, että sama myrsky, joka kaatoi\nveneeni, kaatoi myöskin erään kauppalaivan. Kaikki merimiehet\npelastuivat, mutta laiva vajosi pohjaan ja haikala, jolla sinä päivänä\noli erinomainen ruokahalu, nielaisi ensiksi minut ja sitten laivan...\n\n-- Mitä? Nielaisiko se laivan yhtenä suupalana? Pinocchio kysyi\nihmeissään.\n\n-- Yhtenä suupalana. Ainoastaan ison maston se sylkäsi pois, sillä se\noli tarttunut kuin mikäkin kalanruoto sen hampaitten väliin. Tämä laiva\noli minun onnekseni lastattu läkkilaatikoissa olevilla säilykelihoilla,\nlaivakorpuilla, viinipulloilla, rusinoilla, juustolla, kahvilla,\nsokerilla, kynttilöillä ja tulitikuilla. Näiden jumalan lahjojen avulla\nolen kestänyt elossa nämä kaksi vuotta, mutta tänä päivänä loppuivat\nnekin ihanuudet. Nyt ei ole mitään muuta jäljellä kuin tämä kynttilä,\njonka näet pöydälläni palavan, se on viimeinen...\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Sitten, rakkaani, saamme molemmat istua pimeässä.\n\n-- Rakas isäni, Pinocchio sanoi, -- sitten meillä ei ole aikaa\nviivytellä. Meidän täytyy heti paeta.\n\n-- Paetako? Ja miten?\n\n-- Me pujahdamme ulos hain suusta, heittäydymme mereen ja uimme pois.\n\n-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä rakas Pinocchio, minä en\nosaa uida.\n\n-- Mitä siitä? Sinä asetut poikkireisin minun selkääni, sillä minä olen\ntaitava uimari ja kannan sinut kunnialla rannalle asti.\n\n-- Lapsellisuuksia, poikani! Geppetto vastasi, päätään puistaen ja\nsurumielisesti hymyillen. -- Luuletko sitä mahdolliseksi, että tuskin\nmetrin korkuisella marionetilla olisi voimia niin paljon, että se uiden\njaksaisi kantaa minut selässään?\n\n-- Kunhan koetat, niin saat nähdä! Ja, jos on tähtiin kirjoitettu että\nmeidän täytyy kuolla, niin onhan se meille lohdutus kuolla toistemme\nsylissä.\n\nJa sen enempää sanomatta Pinocchio otti kynttilän käteensä ja kulki\nedeltä valaisten ja sanoi isälleen:\n\n-- Tule aivan minun jäljessäni, äläkä pelkää.\n\nSillä tavoin he kulkivat pitkän matkan kävellen koko haikalan vatsan\nläpi. Mutta jouduttuaan siihen kohtaan josta haikalan nielu alkoi he\npitivät viisaampana pysähtyä ja katsella ympärilleen ja odottaa\nsopivampaa hetkeä paetakseen.\n\nMutta nyt teidän on tiedettävä, että haikala, ollen hyvin vanha, kärsi\nkovaa hengenahdistusta ja sydämentykytystä ja sen täytyi nukkua suu\nauki, minkä vuoksi Pinocchio astuessaan nielun suuhun ja katsoessaan\nylöspäin näki ison palan tähtitaivasta ja kauniin kuutamon tämän\nhirveän, ammottavan kidan ulkopuolella.\n\n-- Nyt on sopiva hetki paeta, hän kuiskasi kääntyen isäänsä. -- Hai\nnukkuu sikeästi, meri on tyyni, ja ulkona on valoisaa kuin päivällä.\nSeuraa sen vuoksi, isä kulta, aivan jäljessäni ja me olemme pian\npelastetut.\n\nSanottu ja tehty. He kiipesivät ylöspäin pitkin merihirviön nielua ja\nkulkivat hirvittävän suun läpi, kävellen varpaisillaan pitkin kieltä,\njoka oli pitkä kuin puutarhan käytävä. He olivat juuri aikeissa hypätä\nmereen, kun haikala samassa silmänräpäyksessä aivasti niin rajusti,\nettä Geppetto ja Pinocchio sujahtivat takaisin hirviön vatsaan.\n\nVedosta johtuen kynttiläkin sammui ja isä ja poika jäivät seisomaan\npilkkosen pimeään.\n\n-- Entä nyt? Pinocchio kysyi hyvin totisena.\n\n-- Nyt, poikani, olemme hukassa.\n\n-- Minkä vuoksi hukassa? Ojenna kätesi, isä-kulta ja varo\nliukastumasta!\n\n-- Minne viet minut?\n\n-- Meidän täytyy tehdä uusi pakoyritys. Seuraa minua, äläkä pelkää!\n\nTämän sanoessaan Pinocchio tarttui isänsä käteen ja he kulkivat vielä\nkerran varpaillaan ylös hirviön nielua pitkin, alas pitkin kieltä ja\nsitten he kiipesivät kolmen hammasrivin ylitse. Mutta ennen kuin he\ntekivät rohkean hyppäyksensä, marionetti sanoi isälleen:\n\n-- Asetu hajareisin selkääni ja pidä oikein, oikein lujasti kiinni!\nMinä pidän huolen muusta.\n\nKun Geppetto oli istuutunut mukavasti poikansa hartioille Pinocchio\nheittäytyi veteen varmana asiastaan ja alkoi uida. Meri oli rasvatyyni,\nkuu paistoi kirkkaasti ja haikala nukkui niin raskaasti, ettei edes\nkanuunanlaukaus olisi voinut sitä herättää.\n\n\n\n\nXXXVI\n\nPinocchio muuttui viimeinkin marionetista oikeaksi pojaksi.\n\n\nPinocchion uidessa niin nopeasti kuin vain voi ehtiäkseen rannalle hän\nhuomasi että isä Geppetto, istuen hänen selässään, sääret polviin asti\nvedessä alkoi täristä kuin kovassa kuumeessa.\n\nTärisikö hän kylmästä, vai pelostako? Kuka sen tietää? Ehkä vähän\nkummastakin. Mutta Pinocchio luullen hänen palelevan pelosta lohdutteli\nhäntä sanoen:\n\n-- Rohkeutta, isä! Muutaman minuutin päästä olemme maalla ja\npelastetut.\n\n-- Mutta missä on sitten se siunattu maa? ukko kysyi yhä levottomampana\nja siristeli silmiään kuin räätäli neulansilmään lankaa pujottaessaan.\n-- Tässä minä istun ja tarkkaillen joka taholle, mutta en näe muuta\nkuin vettä ja taivasta.\n\n-- Mutta minäpä näen maata, marionetti sanoi. -- Katsos minulla on\nsamanlaiset silmät kuin kissalla, näen paremmin yöllä kuin päivällä.\n\nPinocchio-parka koetti pysyä hyvällä tuulella, mutta hänkin oli\nkadottamaisillaan rohkeutensa. Voimat alkoivat loppua, hän alkoi\nhengittää raskaasti ja vaikeasti, toisin sanoen hän ei jaksanut edemmäs\nja ranta oli vielä kaukana.\n\nHän ui vielä hetken, mutta kääntyi sitten isäänsä päin ja sai vaivoin\nsanotuksi:\n\n-- Isä kulta, auta minua, sillä minä kuolen!\n\nJo olivat isä ja poika hukkua, mutta silloin he kuulivat äänen kuin\nkielettömän kitaran kysyvän:\n\n-- Kuka kuolee?\n\n-- Minä ja minun isäparkani.\n\n-- Tuon äänen minä tunnen. Sinä olet Pinocchio.\n\n-- Niin juuri olenkin, entä sinä?\n\n-- Minä olen turska, toverisi vankeudessa haikalan vatsassa.\n\n-- Ja mitenkä sinä pääsit pakenemaan?\n\n-- Seurasin sinun esimerkkiäsi. Sinä näytit minulle tien, ja minä\npakenin sinun jäljessäsi.\n\n-- Hyvä turskani, tuletpa juuri kreivin aikaan. Minä vannotan sinut\nturskanpoikiesi, lapsukaistesi kautta, auta meitä, sillä muuten olemme\nhukassa.\n\n-- Hyvin mielelläni. Riippukaa molemmat kiinni pyrstössäni ja seuratkaa\nmukanani! Neljässä minuutissa vien teidät maalle.\n\nGeppetto ja Pinocchio ottivat kutsun heti vastaan, sen kyllä\nymmärrätte, mutta eivät he tarttuneetkaan kiinni pystöön, vaan heistä\noli paljon mukavampaa aivan yksinkertaisesti nousta istumaan turskan\nselkään.\n\n-- Olemmeko me liian raskaita? Pinocchio kysyi.\n\n-- Raskaitako? Ei vähääkään, tuntuu kuin olisi kaksi näkinkengän kuorta\nselässäni, turska vastasi, joka oli melkein yhtä iso kuin kaksivuotinen\nvasikka.\n\nRannalle saavuttuaan Pinocchio hyppäsi ensiksi maalle ja auttoi sitten\nsinne isänsä. Sen tehtyään hän kääntyi turskaan päin ja sanoi\nliikuttuneella äänellä:\n\n-- Ystäväni, sinä olet pelastanut isäni. En osaa sanoin sinua kiittää\nniin kuin tahtoisin. Mutta suo minun edes suudella sinua iäisen\nkiitollisuuteni osoitukseksi!\n\nTurska nosti päänsä vedestä, ja Pinocchio laskeutui polvilleen rannalle\nja suuteli sitä. Tällaiseen hellyyteen ja sydämellisyyteen ei\nturskaparka ollut tottunut, ja se tuli siitä niin liikutetuksi, että\nalkoi itkeä, mutta peläten että hänen kyyneleensä huomattaisiin,\npiilotti se nopeasti päänsä veden alle ja katosi.\n\nSillä aikaa oli jo päivä valjennut.\n\nPinocchio tarjosi käsivartensa isälleen, joka tuskin jaksoi pysyä\npystyssä, ja sanoi:\n\n-- Nojaudu vain minuun, isäkultani, niin koetetaan kulkea eteenpäin.\nKävellään hyvin, hyvin hitaasti, niin kuin muurahaiset ja kun väsymme\nistuudumme lepäämään tiepuoleen.\n\n-- Mutta minne me menemme? Geppetto kysyi.\n\n-- Etsimään majaa tai mökkiä, jossa joku kunnon ihminen antaisi meille\npalasen leipää ja hiukan olkia maataksemme.\n\nKuljettuaan noin sata askelta he näkivät tien veressä kaksi rumaa\nolentoa, almuja kerjäämässä.\n\nNe olivat kissa ja kettu, mutta ne olivat muuttuneet niin surkean\nnäköisiksi, ettei Pinocchio ollut heitä tuntea. Ajatelkaapas että\nkissa, teeskenneltyään niin kauan olevansa sokea, lopultakin todella\noli menettänyt näkönsä, ja kettukin oli kovin vanhentunut, toinen puoli\noli kulunut karvattomaksi, eikä sillä ollut enää komeaa häntääkään\njäljellä. Niin käy. Tämä ilkeä varas oli joutunut niin suureen\nkurjuuteen, että sen eräänä päivänä oli pakko myydä tuuhea häntänsä\neräälle kulkukauppiaalle, joka teki siitä kärpäslätkän.\n\n-- Oi Pinocchio! kettu huudahti itkunsekaisella äänellä. -- Lahjoita\njokunen ropo köyhille sairasparoille!\n\n-- Sairasparoille! kissa toisti.\n\n-- Hyvästi petturit! marionetti vastasi. -- Te olette pettäneet minut\nkerran, nyt en enää joudu ansaanne.\n\n-- Usko meitä, Pinocchio, me olemme todella köyhiä ja sairaita.\n\n-- Sairaita! kissa toisti.\n\n-- Jos olette köyhiä, niin olette sen ansainneetkin. Muistakaa\nsananlaskua: \"Väärin hankittu, nopeasti kulutettu.\" Hyvästi senkin\npetturit!\n\n-- Sääli meitä!\n\n-- Sääli meitä!\n\n-- Hyvästi vain, te petturit! Muistakaa sananlaskua: \"Petoksella\nhankittu, surussa nautittu!\"\n\n-- Älä hylkää meitä!\n\n--. .. meitä! kissa toisti.\n\n-- Hyvästi te petturit! Muistakaa sananlaskua: \"Se paidatta kuolee,\njoka toiselta takin varastaa.\"\n\nSen sanottuaan Pinocchio jatkoi Geppetton kanssa tyynesti matkaa\nedelleen. Astuttuaan taas sadan askeleen verran he huomasivat erään\npolun päässä pienen, soman majan, joka oli rakennettu kokonaan oljista,\nkatto vain oli liuskakivillä peitetty.\n\n-- Mennään sinne, kai siellä joku asukaskin lienee, Pinocchio arveli.\n-- Koputetaan ovelle.\n\nHe astuivat tuvan luo ja koputtivat ovelle.\n\n-- Kuka siellä? heikko ääni kysyi sisästäpäin.\n\n-- Isäparka poikaraukkansa kanssa, leivättä olemme ja kattoa vailla,\nmarionetti vastasi.\n\n-- Väännä avainta niin ovi aukenee, sama heikko ääni sanoi.\n\nPinocchio väänsi avainta ja ovi aukesi. He astuivat sisään ja\nkatselivat ympärilleen tähystäen joka puolelle, mutta eivät nähneet\nketään.\n\n-- Missähän talon isäntä on? Pinocchio kyseli ihmeissään.\n\n-- Täällä ylhäällä minä olen!\n\nIsä ja poika kohottivat heti katseensa kattoon ja huomasivat ylhäällä\norrella puhuvan sirkan.\n\n-- Oi minun rakas sirkkasiskoseni! Pinocchio sanoi kohteliaasti\ntervehtien.\n\n-- Niin, kylläpä nyt kutsut minua \"rakkaaksi sirkkasiskoksesi!\" Mutta\nmuistatko kun heitit vasaran varren jälkeeni ajaaksesi minut pois\nkodistasi?\n\n-- Oikeassa olet, sirkkaseni! Aja sinä nyt vuorostasi pois minut. Heitä\nvasaran varsi minun jälkeeni, mutta sääli isäraukkaani...\n\n-- Minä säälin isää ja säälin poikaakin, mutta tahdoin vain muistuttaa\nmieleesi ruman käytöksesi ja opettaa sinulle, että meidän on kohdeltava\nhyvin kaikkia täällä maailmassa, jos tahdomme että meitä onnettomuuden\npäivinä kohdellaan samalla tavalla.\n\n-- Kyllä olet oikeassa, pikku sirkkani, todellakin oikeassa, ja pidän\nmuistissa opetuksesi. Mutta sanopas minulle, miten tulit ostaneeksi\ntämän soman tuvan?\n\n-- Tämän tuvan sain eilen lahjaksi pieneltä somalta vuohelta, jonka\nkarvat olivat aivan kullankeltaiset.\n\n-- Minne vuohi itse meni? Pinocchio kysyi hyvin uteliaana.\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Milloin se tulee takaisin?\n\n-- Hän ei palaa enää milloinkaan. Vuohi lähti eilen pois hyvin\nhuolissaan ja hänen määkinänsä kuului aivan siltä, kuin olisi sanonut:\n\"Pinocchio-parka, nyt en enää milloinkaan saa sinua nähdä. Nyt on jo\nhaikala sinut syönyt...\"\n\n-- Niinkö se todellakin sanoi? Se oli siis sittenkin hän? Hän se oli!\nSe oli minun rakas oma haltijattareni! Ja Pinocchio alkoi ääneen\nnyyhkyttää ja itkeä.\n\nItkettyään kyllikseen hän pyyhki silmänsä kuiviksi ja laittoi oljista\nkuntoon hyvän vuoteen, johon auttoi vanhan Geppetton levolle. Sitten\nkysyi hän puhuvalta sirkalta:\n\n-- Sanopas, sirkkaseni, mistä voisin saada lasillisen maitoa\nisäraukalleni?\n\n-- Kolmannessa talossa tästä asuu puutarhuri Giangio, hänellä on\nlehmiä. Mene sinne, sieltä saat maitoa.\n\nPinocchio lähti juoksujalkaa puutarhuri Giangion luokse. Mutta\npuutarhuri kysyi:\n\n-- Miten paljon maitoa haluat?\n\n-- Yhden lasillisen.\n\n-- Lasi maitoa maksaa viisi penniä. Annapas ensiksi minulle raha.\n\n-- Ei minulla ole penniäkään, Pinocchio vastasi aivan masentuneena ja\nsuruissaan.\n\n-- Sepä hullua, rakas marionettini, puutarhuri sanoi. -- Jos ei sinulla\nole penniäkään, niin ei minullakaan ole edes sormustimen täyttä maitoa.\n\n-- Minkä sille sitten voi! Pinocchio sanoi ja aikoi lähteä pois.\n\n-- Odotapas hiukan! Giangio sanoi. -- Ehkäpä tässä vielä sovitaan.\nTuletko vääntämään minulle kiertomyllyä?\n\n-- Mitä kiertomyllyä?\n\n-- Minun kiertomyllyäni, jolla nostetaan vettä kaivosta vihannesten\nkastelemista varten.\n\n-- Minä koetan.\n\n-- Kun nostat minulle sata ämpärillistä vettä, niin annan minä sinulle\nsiitä palkaksi lasillisen maitoa.\n\n-- Hyvä on.\n\nGiangio vei Pinocchion keittiöpuutarhaansa ja opetti hänen käyttämään\nkiertomyllyä. Pinocchio ryhtyi heti työhön, mutta jo paljon ennen kuin\nnuo sata ämpärillistä vettä oli nostettu, oli hän hiestä märkä\nkiireestä kantapäähän asti. Niin raskasta työtä hän ei ollut vielä\nmilloinkaan ennen tehnyt.\n\n-- Minun aasini on näihin asti tätä myllyä kiertänyt, puutarhuri sanoi,\n-- mutta nyt se on juuri kuolemaisillaan.\n\n-- Viekää minut sitä katsomaan! Pinocchio pyysi.\n\n-- Mielelläni.\n\nHän vei Pinocchion talliin, jossa soma, pieni aasi makasi pitkällään\noljilla nälän ja rasituksen murtamana. Katseltuaan sitä tarkasti\nPinocchio puheli itsekseen hyvin liikuttuneena:\n\n-- Mutta minähän tunnen tämän aasin, se on vanha tuttu minulle.\n\nHän kumartui alas ja kuiskasi aasin kielellä:\n\n-- Kuka sinä olet?\n\nKuullessaan kysymyksen aasi avasi puoleksi sammuneet silmänsä ja\nvastasi änkyttäen:\n\n-- Minä olen Kynt... ti... lä...\n\nJa sitten se ummisti silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä.\n\n-- Voi sinua, Kynttilä-parka! Pinocchio sanoi hiljaa, pyyhkäisten\nolkitukolla pois kyyneleet, joita oli valunut hänen poskelleen.\n\n-- Kovinpa sinä liikutuit aasin vuoksi, joka ei sinulle ole maksanut\nmitään, puutarhuri sanoi. -- Mitä sitten minun pitäisikään tehdä, joka\nolen sen ostanut puhtaalla rahalla?\n\n-- Tiedättekö, tuo aasi oli minun ystäväni.\n\n-- Sinun ystäväsikö?\n\n-- Minun koulutoverini.\n\n-- Mitä sinä hupsit? Giangio huudahti nauruun purskahtaen. -- Mitä sinä\npuhut? Ovatko aasit olleet koulutovereinasi? Kylläpä sitten mahdat olla\noppinut!\n\nMarionetti aivan nolostui tämän kuultuaan, eikä vastannut mitään, otti\nvaan lämpöisen maitolasin ja palasi majaan.\n\nSiitä päivästä lähtien hän viiden kuukauden ajan nousi joka aamu ennen\nauringon nousua ja meni käyttämään kiertomyllyä tienatakseen sen\nmaidon, joka oli niin tarpeellinen hänen isänsä heikolle terveydelle.\nEikä hän tyytynyt ainoastaan siihen, vaan opetteli loma-aikoina\nletittämään pajuista monenlaisia koreja, ja tienaamillaan rahoilla hän\nsitten hankki heidän jokapäiväiset tarpeensa. Muun muassa hän valmisti\naivan omin päin pienen työntötuolin, jossa hän vei isänsä ulos kauniina\npäivinä hengittämään raitista ilmaa.\n\nIltaisin hän valvoi ja opetteli kirjoittamaan ja lukemaan.\nNaapurikylästä hän oli ostanut muutamalla pennillä paksun kirjan, josta\npuuttui sekä kansilehti että sisällysluettelo ja sitä hän luki. Kynänä\nhänellä oli sulka, sen hän oli vuollut kynänmuotoiseksi ja musteena oli\nkirsikkamehua pienessä pullossa.\n\nAhkeruudellaan ja hyvällä taidollaan hän näin onnistui hankkimaan\nsairaalle isälleen hänen jokapäiväiset tarpeensa ja olipa hän vielä sen\nlisäksi onnistunut säästämään kaksi markkaa, joilla aikoi ostaa uuden\npuvun itselleen.\n\nEräänä aamuna hän sanoi isälleen:\n\n-- Minä menen lähimmälle torille ostamaan itselleni takin, pienen hatun\nja kengät. Kun palaan kotiin, lisäsi hän nauraen, olen niin hieno,\nettet minua tunnekaan.\n\nIloisena ja tyytyväisenä hän juoksi pois. Mutta samassa hän kuuli\njonkun kutsuvan häntä nimeltä ja kääntyessään katsomaan hän näki\nkauniin etanan kömpivän esiin pensaasta.\n\n-- Tunnetko sinä minut? etana kysyi.\n\n-- Tunnen enkä tunne...\n\n-- Etkö sinä muista etanaa, joka oli kultakutrisen haltijattaren\nkamarineitinä? Etkö muista kun minä tulin alas valoa näyttämään, ja\nsinä makasit jalka puristuneena oven väliin?\n\n-- Muistan kaikki, Pinocchio huusi. -- Vastaa minulle heti, soma, pieni\netanani, minne olet jättänyt hyvän haltijattareni? Mitä hän tekee? Onko\nhän antanut minulle anteeksi? Muistaako hän vielä minua? Pitääkö hän\nvielä minusta? Onko hän täältä hyvin kaukana? Voinko mennä häntä\netsimään?\n\nKaikkiin näihin kysymyksiin, jotka hän lasketteli huimaavaa vauhtia,\nhengittämättä, etana vastasi tavallisella hitaudellaan:\n\n-- Hyvä Pinocchio! Haltijatar parka makaa sairaana sairashuoneella.\n\n-- Sairashuoneellako?\n\n-- Niin on asiat. Tuhannen onnettomuuden musertamana hän sairastui,\neikä hänellä ole varaa edes leipäpalaa ostaa.\n\n-- Mitä sanot? Voi, miten suru sydämeni täyttää! Oi rakas pieni\nhaltijattareni, rakas haltijatar-parka! Jos minulla olisi miljoonia,\nveisin ne hänelle heti. Mutta minulla ei ole muuta kuin neljäkymmentä\nkuparilanttiani. Tässä ne saat! Aikomukseni oli juuri mennä ostamaan\nuutta pukua itselleni. Ota ne, etana, ja vie ne heti hyvälle\nhaltijattarelleni!\n\n-- Entä uusi pukusi?\n\n-- Mitä minä uudesta puvusta välitän! Myisin mielelläni nämä päälläni\nolevat repaleet, jos sillä voisin häntä auttaa. Mene, etana, mutta\njoudu, ja tule takaisin parin päivän päästä, silloin toivottavasti voin\nantaa sinulle lisää rahaa. Tähän asti olen tehnyt työtä isäni hyväksi,\ntästä päivästä alkaen teen työtä viisi tuntia pitempään voidakseni\nelättää äitinikin. Hyvästi etana, kahden päivän päästä odotan taas\nsinua.\n\nVastoin tapojaan etana alkoi juosta pois niin kuin sisilisko\nmätäkuussa.\n\nKun Pinocchio palasi kotiin hänen isänsä kysyi:\n\n-- Entä uusi pukusi?\n\n-- En löytänyt oikein sopivaa. Tyydyn odottamaan ja ostan sen toisella\nkertaa.\n\nSinä iltana Pinocchio ei valvonut kymmeneen niin kuin tavallista, vaan\nkahteentoista asti ja kahdeksan pajukorin sijasta hän valmisti\nkuusitoista.\n\nSitten hän paneutui levolle ja nukkui. Ja unissaan hän oli näkevinään\nhaltijattaren kauniina ja hymyilevänä, joka suudeltuaan häntä sanoi:\n\n-- Oikein Pinocchio! Hyvän sydämesi tähden annan sinulle anteeksi\nkaikki tähänastiset koirankujeesi. Ne pojat, jotka rakkaudella auttavat\nvanhempiansa heidän ollessaan köyhiä ja sairaita, ansaitsevat kiitosta\nja hellyyttä, vaikkeivät olisikaan tottelevaisuuden ja hyvyyden\nesikuviksi sopivia. Viisastu yhä edelleenkin ja sinä tulet\nonnelliseksi.\n\nUni loppui tähän ja Pinocchio heräsi ja avasi silmänsä.\n\nKuvitelkaa hänen hämmästystänsä, kun hän herätessään huomasi, ettei hän\nenää ollutkaan puumarionetti, vaan oli muuttunut oikeaksi pojaksi. Hän\nsilmäili ympärilleen huoneessa, ja tuvan olkiseinien sijasta hän näki\npienen soman yksinkertaisen somasti sisustetun huoneen. Hypätessään\npois sängystään hän löysi tuolilta uuden soman puvun, uuden hatun ja\npienet saappaat, jotka sopivat hänelle aivan mainiosti.\n\nPuettuaan vaatteet päälleen, hän laittoi tietysti kädet taskuihinsa ja\nlöysi sieltä pienen norsunluisen kukkaron, johon oli kirjoitettu:\n\"Kultatukkainen haltijatar lähettää rakkaalle Pinocchiolleen hänen\nneljäkymmentä viidenpennin lanttiaan kiittäen häntä hänen\nhyväsydämisyydestään.\" Mutta avatessaan kukkaron loisti sieltä\nneljänkymmenen kuparilantin sijaan yhtä monta uuden uutukaista\nkultatukaattia.\n\nSitten meni hän katsomaan itseään peilistä ja hän luuli näkevänsä\nsiellä aivan toisen henkilön. Hän ei enää nähnytkään siellä\npuumarionettia, vaan pienen vilkkaan pojan, jolla oli ruskea tukka,\nsiniset silmät ja mitä ilosimmat ja onnellisimmat kasvot.\n\nTämä kaikki oli niin ihmeellistä ja uskomatonta, ettei Pinocchio\ntiennyt oliko hän oikein valveilla vai uneksiko hän vielä silmät auki.\n\n-- Ja missä isäni on? hän huusi äkkiä, mutta astuessaan viereiseen\nhuoneeseen vanha Geppetto istui siellä terveenä ja reippaana ja mitä\nparhaimmalla tuulella. Hän oli taas alkanut tehdä nikkaritöitä ja istui\njuuri piirtämässä mallia pieniin somiin taulunkehyksiin, joissa\nkoristeina oli kukkia, lehtiä ja eläinten päitä.\n\n-- Hyvä isäni, selittäkää minulle tämä ihmeellinen ja äkkinäinen\nmuutos! Pinocchio huudahti, heittäytyen isänsä kaulaan ja suudellen\nhäntä.\n\n-- Tämä äkkinäinen muutos kodissamme on kokonaan sinun ansiotasi,\nGeppetto sanoi.\n\n-- Minunko ansiotani?\n\n-- Niin katsos, kun pahat pojat muuttuvat hyviksi on heillä ihmeellinen\nkyky saada koko kotinsa näyttämään viihtyiseltä.\n\n-- Mutta minne vanha puinen Pinocchio on joutunut?\n\n-- Tuossahan se on! Geppetto sanoi osoittaen suurta marionettinukkea,\njoka nojasi tuoliin, pää kallellaan, käsivarret rentoina ja jalat\nkoukussa taaksepäin taipuneina, niin että oli oikein ihme, että se\npysyi pystyssä.\n\nPinocchio kääntyi sitä katsomaan, ja katseltuaan vähän aikaa, hän sanoi\nhyvin tyytyväisenä:\n\n-- Olinpa sentään hyvin hullunkurisen näköinen silloin, kun olin\nmarionetti! Olen nyt onnellinen, kun olen muuttunut oikeaksi pojaksi!\n\n\n\n"]