[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faWFuPIm0zCL4iEHlAywiYMym5zFBR00qIweX4OiXIrU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1383,"Kiusaaja","Jókai, Mór",1825,1904,"1383-j-kai-m-r-kiusaaja","1383__Jókai_Mór__Kiusaaja","Romaani","romaani",[],[],"fi",1886,1892,28935,178521,false,53076,[23],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Kiusaaja: Romaani\" by Mór Jókai is a novel written in the late 19th century. The story appears to explore themes of intrigue, personal conflict, and possible redemption in a backdrop of societal issues. The opening introduces the protagonist, a man disillusioned with life, filled with ennui and frustration as he contemplates his options in the early hours of the morning, leading to unexpected encounters that may change his fate.  At the start of the novel, the narrator leaves a tavern called \"Sinikissa,\" reflecting on his uninteresting life filled with vice. He debates where to go next, ultimately deciding to visit a hill to view the sunrise for the first time. However, on his way, he encounters a distressed young woman on the edge of a bridge contemplating suicide. After a tense interaction, he learns that she is in dire straits because of her father's financial troubles, which may result in her being forced into a life of servitude. In his compassion, he offers to help her father by procuring money through his connections, setting the stage for their intertwined fates amid the societal decay surrounding them. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Wainio, Niilo E. (Niilo Engelbrekt)",258,"Valtiopäivämiehen elämä saa uuden suunnan, kun hän aamuyön tunteina jättää ravintolan ja kohtaa sillalla nuoren naisen. Romaani kuvaa yläluokan joutilaista elämää, poliittisia juonitteluja ja moraalista kamppailua 1800-luvun lopun Budapestissa.","Mór Jókain 'Kiusaaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1383. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KIUSAAJA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMAURI JÓKAI\n\n\nUnkarin kielestä suomeksi N. E. W. [Niilo E. Wainio]\n\n\n\n\n\nHj. Hagelberg, Tampere, 1892.\nEmil Hagelberg & Kumpp. kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKello oli kolme aamupuolella yötä, kun jätin \"Sinikissan\" ravintolan;\nmutta miten nyt saisin aikani kulumaan?\n\nMinusta kävi tuo elämä ikäväksi; -- joka päivä samat laulut, ennestään\nhyvin tunnetut kaksimielisyydestään; samat laulajattaret, toisella\nvaalea toisella tumma tekotukka päässä; rähinä, olut, viini, punssi,\nsikarit, hiusvoiteen haju, hurjat tanssit, tuuppaukset, huono samppanja\nja naiset, joille sekin kelpaa; tytöt, joita sinutellaan ja miehet,\njoiden arvonimi on \"lurjus\"; ei ihmekään, jos tämmöisessä seurassa\nmenettää kaikki paremmat tunteensa.\n\nJos olisin kirjailija, niin harmissani ja ikävässäni kuvaisin elämää\n\"Sinikissassa\" kasvavalle nuorisolle hyödylliseksi lukemiseksi, ja\nlisäisin lopussa, että tämä on kuvailtu ihan todellisuuden mukaan ja\nkaikella tarkkuudella, jotta semmoista elämää tietäisivät pelolla\nvälttää kaikki, jotka sitä eivät tunne, ja koettaisivat oman\nkokemuksensa pohjalla oppia inhoomaan tuota ilettävää elämää. Voisin\nkuvata sitä niin kauniisti, että olisi kauheata lukea.\n\nMutta kaikista märistä aineista pelkään minä enimmän mustetta; sitä ei\nsaa kukaan minua käyttämään; olkoonpa missä muodossa tahansa.\n\nMutta suoraan sanoen, ei olisi haitaksi, jos joku kirjailija ottaisi\nkokoon kyhäelläksensä, mitä minä olen sauhut kokea.\n\nNiinkuin jo mainitsin oli kello kolme aamupuolella enkä voinut tulla\npäätökseen, minne nyt menisin.\n\nLiian aikaista on mennä kotiinkin. Jos menen maata niin nukun\npuolipäivään saakka, mutta tänään on suuri äänestys valtiopäivillä; jos\njään pois, niin puolueeni painattaa nimeni karkurien joukkoon.\n\nJos sentään olisin tuonut puolisoni kaupunkiin, niin olisi tiedossa\nhauska työ, kun kohta kotiin saavuttuani tutkittaisiin: \"missä olet\nollut?\" Silloin saisin keksiä valheita toisen toistaan kauniimpia.\nOnhan sekin huvitusta; vihdoin saisin aika nuhdesaarnan, onhan sekin\nhauskaa, mutta menneenvuotiset tulot eivät sallineet sellaista\nylellisyyttä. Täytyy kärsiä tätä ikävää elämää!\n\nEntä jos menisin Kasinoon, ehkä vielä tapaisin pelitoveria. Tosin he\nnäin aamupuoleen pelaavat suuria summia ja tänään on juuri minun\nhäviö-päiväni.\n\nEntä jos laittaisin sähkösanoman valitsijoitteni esimiehelle kotia. Kai\nhän tulisi hyvin iloiseksi, kun hän puoli neljän aikaan ajettaisiin\nvuoteelta tiedolla, että on tullut sähkösanoma ja saisi lukea, että\nRotschild on tehnyt vararikon tai että Venäjän keisari on julistanut\ntasavallan. -- Kun vain tietäisin, josko tytöt tähän aikaan toimittavat\nsähkösänomain lähettämistä?\n\nPäähäni pisti ajatus. Menen kun menenkin P. Gerhardin vuorelle.\n[Yksinäinen vuori Budapestissä, Unkarin pääkaupungissa, saks.\nBlocksberg. Suom.] En ole koskaan nähnyt auringon nousua. Sanotaan\nolevan sangen kaunis näky. Raitis tuulikin saa puhaltaa pois höyryt\npäästäni. Paluumatkalla saatan sitte poiketa \"Kolmen miekan\"\nravintolaan, missä saa mainiota makkarasoppaa ja puhdasta\nkoiruoho-viiniä.\n\nKaikkia hullutuksia ihminen tekee kun on kiivastunut.\n\nGerhardin kukkulalle siis!\n\nTonavan sillalla tuli vastaani konstaapeli ja kysyi, minne menen?\nSanoin ajavani takaa varasta, joka oli varastanut Brasilian keisarinnan\ntimantit ja koettavani saada häntä kiinni. Nytpä konstaapeli\nrukoilemaan, että päästäisin hänet menemään, hän ei koskaan enää olisi\nminua estävä.\n\nSaavuttuani sillan ensimmäisen osaston päähän, näin naisolennon\nseisovan lyhtypatsaan vieressä.\n\nNaisolento on jo itsestään jotain merkillistä mutta vielä merkillisempi\ntämä näky sillankorvassa, lyhdyn vieressä kello kolmen aikaan\naamuyöstä.\n\nYllänsä oli yksinkertainen musta puku, hartioille kulunut nelikulmainen\nhuivi huolettomasti heitettynä, kädet paljaat, hattu rypistynyt, siinä\nvanha sulka sivulla; mutta nämät puutteet korvasi runsaassa määrin\npaksu sysimusta tukka, joka oli hämmästyttävän kaunis.\n\nKuullessaan narisevat askeleeni, poistui naisolento lyhtytolpan taakse\nja näytti kolkoin katsein mittaavan sillan ja virran väliä.\n\nMinä seisahduin hänen selkänsä taakse, jotta hän äkäisesti veti\npäähänsä huivin ja peitti sillä kasvonsa.\n\nTuosta suutuin minä ja astuin lähemmäksi.\n\n-- Älä pelkää, tyttöseni; vuosisatamme ja kansamme ei ole vielä niin\nsiveellisesti turmeltunut (nykyisen hallituksen kirousta tuottavan\njärjestyksen kautta) että väkisin veisimme tyttöjä, kyllä ne ilmankin.\ntulevat, kun heitä vähän vain katselee. Hyvästi!\n\nMutta kuljettuani toiseen lyhtypatsaasen saakka, en voinut olla\nkatsahtamatta taakseni.\n\nNyt näin tuon naisolennon äkkiä heittävän yltä huivinsa ja hattunsa, ja\nkaikin voimin kiipeevän ylös sillan rintavarustukselle; -- riensin\njuuri paraaseen aikaan estämään häntä hyppäämästä Tonavan virtaan.\n\nEnsiksi sain kiinni toisesta paksusta palmikosta. Näytti olevan oikeat\nomat hiukset, kosk'eivät irtaantuneet.\n\n-- Hyvä herra, älkää vetäkö minua tukasta! -- huusi hän ja peitti\ntoisella kädellä kasvonsa.\n\n-- Mistä minä sitte pitäisin kiinni?\n\n-- Päästäkää, antakaa minun mennä!\n\n-- Niin mieletön en toki olekaan. Tulkaa alas sieltä!\n\nMutta kun hän ei tahtonut totella sanaa, nostin minä hänet pitkittä\nmutkitta alas vaarallisesta asemastaan.\n\nSilloin tulivat hänen kasvonsa aivan lähelle minun kasvojani.\n\nEn vielä milloinkaan ollut nähnyt täydellisempää kaunotarta.\n\nMitkä ihanat silmät! Ihanat lyhdyn valossakin!\n\nEn milloinkaan ole nähnyt niin kirkkaasti tuikkaavia silmiä.\n\nNäitten kauneuden on kertomukseni vast'edes tarkemmin osoittava.\n\nKohta kun näin nämät elävät tähdet, tuli mieleeni, että olisi suuri\nvahinko heittää niitä Tonavaan.\n\n-- Mikä on saattanut teitä tämmöiseen kauheaan päätökseen? kysyin\nisällisestä. Olettehan, vielä aivan nuori! Ehkä onneton rakkaus?\n\n-- Minulla ei ole rakastajaa.\n\n-- Kenties emäntänne on teitä loukannut?\n\n-- En ole palkollinen.\n\n-- Suokaa anteeksi! Siis huono toimeentulo?\n\n-- Älkää tutkiko! Hellittäkää vaatteeni; sillä jos ne ratkeevat, ei\nminulla ole toisia.\n\n-- Ennen kaikkea tulkaa pois täältä sillalta.\n\n-- Miksi niin? Jos annatte minut poliisin haltuun, panevat he minut\nvankeuteen, tutkivat minua, ja vapaaksi päästyäni tulen taas tänne.\n\n-- Kuulkaa minua. Sanokaa minulle huolenne! Entä jos voisin keksiä\navun? Minä olen perheenisä; siis teidänkin isänne. Velvollisuuteni on\nsuojella kärsiviä: siis teitäkin; se on minun ohjelmani.\n\n-- Miten voisitte te minua auttaa? Huomenna tulee isäni talo ja tehdas\nryöstöön pantavaksi. Sitte -- tiedän kyllä, mikä minun kohtaloni on!\n\n-- Paljoko isänne on velkaa?\n\n-- Oi paljon, paljon.\n\n-- Mutta jos minä voisin laittaa tarvittavan summan.\n\n-- Jos vielä kerran noin sanotte, hyppään minä kohta virtaan.\n\n-- No, no, tyttöseni! Älä ymmärrä väärin. En aiokaan itse antaa rahoja,\nvaan käännyn edustajakunnan puoleen valtiopäivillä; sinne tulee joka\npäivä samanlaisia anomuksia. Valtiopäivämiehet eivät maksa muuta kuin\nhyväntekeväisyyden veroa. Sen he tekevät aivan mielellään.\n\n-- Velka on liian suuri.\n\n-- Olkoonpa.\n\n-- Tietääkseni tuhannen floriinia ja siihen vielä oikeuskustannukset.\n\n(Tuhannen floriinia. No, sen verran on minulla paraikaa taskuissani.\nTosin olen säästänyt nämät rahat maksaakseni erään vekselin. Mutta jos\nlupaan yhden prosentin korkoa lisää, niin kai juutalainen suostuu ajan\npidennykseen. Olenhan ennenkin tuhlannut tuhat floriinia kauniin\nsilmäparin tähden, vaikkeivät olleet niinkään kauniit kuin tämän\ntytön).\n\n-- Eihän tuo summa ole niin surmaavan suuri. Entä jos antaisin sen\nisällenne?\n\nTyttö katsoi surullisena minuun.\n\n-- Älkää tehkö sitä. Ettehän tahdo yllyttää minua hyppäämään Tonavaan.\n\n-- Älkää ymmärtäkö väärin. Tiedän, että teille ennenkin on tehty\nloukkaavia tarjouksia kauneutenne tähden, mutta älkää luulko minua\n_semmoiseksi_ mieheksi. Mitä isänne tehdas valmistaa?\n\n-- Nitroglyseriiniä,\n\n(Kemian taito ei koskaan ole ollut vahva puoleni. Glyseriinistä tiedän\nsen verran, että sitä löytyy kahta lajia. Toista lajia glyseriiniä\nkäyttää vaimoni käsiensä voiteeksi, ja kun minä suutelen niitä, tulee\nsuuhuni makea maku; ja eräs valtiopäivämies-kumppanini, joka on aika\njuoppo, panee glyseriiniä viiniin, jonka sanoo siitä tulevan\nparemmaksi; se on siis toista lajia. Sana \"nitro\" tietää tavallisesti\nsalpietaria. Nuo kaksi ainetta yhdessä mahtavat olla jotakin hyvää\nparempaa; kun vain tietäisin, miten sitä nautitaan).\n\n-- No, sitte ostan tuhannesta floriinista osakkeita tuohon\nnitroglyseriini-tehtaasen, Älkää katselko minua noin epäilevästi.\nMinä olen kaiken kotimaisen teollisuuden innokas harrastaja.\nOhjelmanikin velvoittaa minua siksi. Semmoisissa yrityksissä on\nnimeni kaikkialla tavattava. Minä olen yksi perustaja-jäsen\nBalaton-höyrylaiva-osakeyhtiössä, kotimaan silkkiteollisuus-seurassa,\nkirsikkapuisten piipunvarsien tehtaan osakeyhtiössä, sateenvarjojen\nvarastuksen vakuutus-seurassa ja Corvina yhdistyksessä! Pöytälaatikko\non kotona täynnä semmoisia osakkeita. Niistä minä elän. Olen myöskin\nperheenisä. Ja kun itse suosin nitroglyseriiniä, pitää minun ehdoittaa\nlaki, joka velvoittaa maata nauttimaan nitroglyseriiniä. -- Tarjoukseni\non siis kokonaan affääri, joka ei siis missään suhteessa liikuta teitä.\nMutta kenties sopisi siitä paremmin keskustella teidän arvoisan isänne\nkanssa; jos sanoisitte, missä hän asuu.\n\nTyttö mahtoi näistä sanoistani tulla täydelleen vakuutetuksi, että\nminulla on todelliset ihmisystävälliset tuumat; eikä enää epäillyt,\nkumpi on parempi, minä vaiko Tonava.\n\n-- Sallikaa minun siis saattaa teitä isänne luo. Missä hän asuu?\n\n-- Sinne on pitkä matka.\n\n-- Tuolla kadun kulmassa on issikka. Hän vie meidät pian sinne.\n\n-- Emme voi mennä sinne issikalla.\n\n-- Ettekö ehkä luota minun ritarillisuuteeni?\n\n-- Minä en tiedä, mitä ritarillisuus on. Sanoin ett'emme voi mennä\nsinne issikalla, kun siellä kadulla ei ajeta koskaan hevosella.\n\n-- Mikä katu se onkaan?\n\n-- \"Kuiskaaja-katu\".\n\n-- Kummallinen nimi! Kenties sillä kadulla kulkijat puhuvat aina\nkuiskutellen?\n\n-- Kenties.\n\n-- Minä seuraan teitä sitte jalkasin sinne.\n\nTyttö katsoi minua kiireestä kantapäähän.\n\n-- Tuollaisessa puvussa te ette saata tulla sinne.\n\n-- Mitä? Enkö olisi tarpeeksi hienosti puettu? Kaulukseni tosin on\nhieman rypistynyt.\n\n-- Päinvastoin. Kohta voidaan huomata teidän olevan herrasmiehen.\n\n-- Tähänkö aikaan? Onhan nyt yö.\n\n-- Löytyy ihmisiä, jotka juuri öiseen aikaan ovat liikkeellä.\n\n-- Ettekä pelkää semmoiseen aikaan käydä ulkona?\n\n-- Läksin kotoa jo illalla ja olen siitä saakka kävellyt täällä\nTonavan rannalla ja katsellut vettä.\n\n-- Mutta olkaa huoleti minun suhteeni. Ei minua kuoliaaksi lyödä. Olen\nminä kummallisemmissakin paikoissa ollut. Lontoossa Rotherhydessä,\nPariisissa Montmartrella; taskussani on \"hengensuojelija\" ja taidan\ntapella kuin paraskin nyrkkimies.\n\n-- Oh! Tuossa asussa ette saata tulla sinne kanssani.\n\n-- Tiedättekö mitä? Täällä on Doroteankadulla \"Kranatyörin-kellari\".\nsangen oiva kapakka, vastapäätä vapaamielisten klubia. Siellä olen minä\nhyvä tuttu. Kapakan isännältä pyydän minä vanhan puvun, jota hän\nkäyttää mennessään siankauppoja tekemään; semmoisessa puvussa kai saan\ntäyden kansalais-oikeuden \"Kuiskaaja-kadulla\", Te juotte lasin\nmunapunssia, sill'aikaa kun minä muutan pukua; se tekee teille hyvää,\nkun olette ollut ulkona yökylmässä. Tiellä saamme sitte miettiä, mitä\nsanomme isällenne.\n\n-- Eipä hänen kanssaan voi tähän aikaan puhuakaan.\n\n-- Miks'ei?\n\n-- Siksi että -- -- --.\n\nArvasin asian; tuo kunnon mies on kai tähän aikaa tavallisesti\nsemmoisessa tilassa, ett'ei hän tiedä tästä maailmasta niin mitään.\n\n-- Saanko tarjota teille käteni?\n\nYhä vielä huomasin, ett'ei hän luottanut minuun.\n\n-- Te ette tunne minua vielä tarpeeksi, sanoin hänelle; minä en ole\nsamanlainen kuin muut. -- Tunnetteko Yrjö Sztupaa? Ehkä nimeltä? No\nniin, melkeinpä olen hänen kaltaisensa. Olen kaikkein lastenkotien,\narmeliaisuus-laitoksien ja punaisenristin-yhdistysten suojelija.\nVaimoni on valiokunnan jäsen useassa hyväntekeväisyys-laitoksessa\nnaisia varten.\n\nSana \"vaimoni\" vaikutti. Tyttö huomasi, että hänellä on tekemistä\nkunnon miehen kanssa, joka ei väitä olevansa naimaton nuorimies, jotta\nviettelevillä valheillansa saisi pauloihinsa kokemattomia\ntyttöraukkoja, vaan tunnustaa elävänsä laillisessa avioliitossa.\n\nTämän tunnustuksen tehtyäni tarttui hän käsivarteeni ja tuli kanssani\n\"Kranatyorin kellariin\". Kun minä tartuin hänen käteensä, paremmin\nsovittaakseni sitä kainalooni, tunsin käden olevan hennon ja pienen,\nmutta kämmen oli kova ja sormien päät neulanläpiä täynnä: tyttö\nansaitsee leipänsä pesemällä ja neulomalla. Kapakassa ei tällä kertaa\nollut niin paljon tupakansavua, jott'ei olisi voinut löytää isäntää.\nErään sotamiehen, joka oli ottanut haltuunsa kaksi tuolia maaten\nniitten päällä, laskin kauniisti pöydän alle, toivoen hänelle hyvää\njatkoa, ja laitoin sijaa meille kulmapöydän ääressä, vaatien kuolemasta\npelastamaani naista istumaan toiselle tuolille. Tällä hetkellä vapisi\nhäh kuin haavan lehti.\n\nIsäntä käsitti kohta pyyntöni ja vei minut makuuhuoneesensa, missä sain\nylleni toiset vaatteet. Niin täydellinen oli valekuoreni, että\nsattumalta katsahtaissani peiliin, tuli mieleeni tuo suloinen ajatus:\nehkä joku nautasaksa rupee kanssani siankauppoja hieromaan.\n\nNäin ulkonäöltä muuttuneena palasin holhottini luo. Muotoni oli\nmuuttunut siihen määrään, että hän, astuessani toisen tuolin luo,\nvakavasti kieltäen lausui: \"tämä sija on toisen\".\n\nKun tyttö-raiska sitte tunsi minut äänestä, naurahti hän. Tosin tämä\nnaurahdus kesti vain silmänräpäyksen, mutta oi kuinka se somisti hänen\nmuotoansa. Kasvonsa olivat lasitetun porsliinin näköiset, johon ruumiin\nväriä on päälle puhallettu. Kasvonpiirteet hienot, silmät vetovoimaa\ntäynnä ja huulten takana loistava helmirivi; mutta somin kuitenkin oli\nhänen puhdas ja kirkas otsansa.\n\nMutta höyryävä punssilasi seisoi koskematta pöydällä.\n\n-- Miks'ette juo? kysyin häneltä.\n\n-- Pelkään sen hajua, vastasi hän; -- se haisee samanlaiselta kuin\nisänikin, kun hän tulee myöhään yöllä kotia ja vetää minua molemmin\nkäsin tukasta ähisten korvaani: \"sinäkö se oletkin?\" Hänen henkensä\nhaisee juuri tuommoiselta.\n\nTuleva yhtiö-mieheni mahtaa olla mainio perheenisä! Käskin viedä pois\npunssin ja tuoda holhotilleni kahvia, jota hän joi ja kiitti.\n\n-- Joko lähdemme? Olenko nyt kelvollinen kulkemaan Kuiskaaja-katua?\n\n-- Olette aivan. Mutta ottakaa mukaanne myöskin paksu keppi, sillä\nsiellä on paljo vihasia koiria, jotka öisin ovat liikkeellä.\n\n-- Minulla on toiset tuumat. Isännällä on hevonen ja kuormarattaat,\njoilla hän kulettaa oluttynnörejä. Minä otan hänet kyytiin. Me kaksi\nmahdumme kuskin tuolille. Hän saa istua keskellämme.\n\nEhdotus hyväksyttiin.\n\nKun ilmoitin ehdotukseni kapakan isännälle, suostui hän siihen,\nkuitenkin sillä ehdolla, ett'ei hänen tarvitse tulla kauemmas kuin\nKuiskaaja-kadun kulmaan, sillä itse Kuiskaaja-kadulle hän ei tohdi\najaa, pelkää rattaitansa.\n\n-- Mahtaa olla mainio katu, kosk'ei semmoisilla rattailla uskalla ajaa,\njotka jokapäivä kaksi kertaa kulkevat Asema-katua!\n\nHevonen oli valjaissa, ja minä autin holhottiani rattaille kuskin\nviereen; itse asetuin seisomaan heidän taaksensa, jott'en olisi heille,\nhaitaksi. -- En vielä ollut kysynyt tytön ristimänimeäkään.\n\nMutta nyt pankaamme tähän alle kolme tähtöstä, kuten on tavallista\nuutta lukua alkaessa, ja otaksukaamme niitä kolmeksi lasiksi viiniä,\njotka minä join hyvän ystävyyden vuoksi kuskin kanssa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKuiskaaja-katu kuuluu todellakin ensi luokan merkillisyyksien joukkoon\nUnkarin pääkaupungissa. Sitä sopisi näyttää englantilaisillekin, jotka\ntäällä jokapaikassa nuuskivat; takaan, ett'ei Lontoossakaan löydy\nmoista.\n\nKun Itävallan valtion rautatie sulki Terezvárin kaupunginosan\npohjoissivun, tulivat sen ääriset kadut kaikki suljetuiksi. Siellä\ntodellakin löytyi maailman seinä, vaikka kohta laudoista.\n\nKohta Säde-kadun takana on tuo ikuiseen häviöön tuomittu kaupungin-osa\njonka olemassa oloa yhdeksänkymmentä yhdeksän sadatta osaa pääkaupungin\nasukkaista, siellä asuvia lukuun ottamatta, ei tiedä aavistaakaan.\n\nTämän paikkakunnan kadut, jotka eivät tiedä mitään mittausopin\nsäännöistä, luikertavat mikä mitenkin ja muodostavat labyrintin, josta\nei Teseuskaan olisi päässyt ulos Ariadnen avutta. Lahonneita ja\nkaatuneita aitoja, savihökkeliä, joitten köyristyneillä katoilla kasvaa\npaksulta sammalia; kaalimaita vipukaivo keskellä; asunnoiksi\nmuodostettuja rautatien vaunuja, (Herra tiesi miten olivat näitä\nsaattaneet varastaa); maanalaisia pirttejä, joitten ikkuna on maan\nrajalla, yhdessä ryhmässä lautoja, lautaraitoja, sikaläättiä,\nnavetoita, jotka kaikki tukevat toinen toistaan, jotka kaikki menisivät\nmyttyyn, jos yksikin joutuisi pois sijaltaan. Parempien huoneitten\nikkunaruudut olivat paperista: yksinkertaisempien ikkunalävissä on\nolkituppoja. Useat pihat ovat täynnä mädänneitä puita, toisissa\nroukkioittain kaikista maailman ääristä koottuja vanhoja ikkunankehiä.\nNiissä harvoissa puissa, jotka siellä täällä kituen kasvavat, on\nuseampi kuiva oksa kuin lehti; ja nekin tomusta ja savusta harmaita ja\nlakastuneita.\n\nKatujen kivityksestä ei tietysti täällä ole puhettakaan; sen sijassa on\nkasvava ruoho ja olkien jätteitä, joita tuuli ajelee pitkin katuja,\nkunnes ne jäävät lokalätäköihin, sillä sellaisia löytyy täällä aina ja\njokapaikassa. Katuojia ei löydy, vaan kaikki vesi jää kadulle. Erään jo\naikoja sitte palaneen huoneen ikkunat ja portti on suljettu laudoilla\nja seinän nojalla seisoo hiiltyneitä puita kohtaloansa surren.\nMutta siinäkin asutaan. Eräällä toisella seinällä näkyy kulunut\nsaksankielinen kirjoitus: \"veden korkeus 1838\". Tämä onkin ainoa\nhistoriallinen muistomerkki muinaisilta paremmilta ajoilta.\n\nVielä ovat tänne paenneet kaikenlaiset teollisuuden haarat, joitten\nhajua ei hienonenäisempi kaupunginosa tahdo kärsiä. Poltettujen luitten\nkäry, saipualipeän ja karvariparkin haju, kivihiili-tervan ja\nsalpietarin savu ja haju albumiini-tehtaista täyttävät ilman ja sopivat\nhyvin yhteen kynsilaukan hajun kanssa, joka kasvi melkein itsestään\nkasvaa puutarhojen korkeilla rikkaläjillä.\n\nMutta onpa siellä sekamelskassa yksi sieväkin katu. Se ei ole pitkä,\nmutta väärä. Säännöllisten huoneitten rivissä on yksi yksikerroksinen\nrakennus. Se on hyvin matala, mutta kantaa kumminkin nimeä \"Hotelli\",\nja vieläpä lisäksi \"Punaruusu\".\n\nMerkillinen on tämä ravintola. Se on koottu varastamalla. Tiilet ovat\nvarastetut Losonczin asemahuoneen rakennusaineista; kattoa kannattavat\nratakiskot, varastetut Itävallan valtionrautatieltä, kattopäreet\nkehruutehtaan rakennusaineista, kalkki ja santa Leopoldstadin kirkosta!\nhuonekalut ja taloustarpeet mikä mistäkin. Kaikki on varastettu\nvähitellen ja kunniallisesti useasta paikasta, jott'ei ole\nhavaittukaan, että on mitään poissa. Koko talo on näin kokoon\nvarastettu. Helppo on aavistaa, mitä väkeä siellä asuu? Läheiset\ntalot herättävät kai enemmän naapurien huomiota kuin muut, koska\nlauta-aitojen ja porttien päällä on pitkiä rautapiikkiä. Ei niitä\nsentään tarvitse pelätä, sillä näissä taloissa asuu panttilainaajia ja\nkoronkiskuria, toisin sanoin ovat ne \"varkaanpesiä\".\n\nTällä kadulla on jo jonkinlaista kivilaskuakin jalankävijöille. Tosin\nse ei ole täydellinen; mutta alku on hyvä. Se on tiilistä ja on\nsaattanut syntyä siten, että joku on ensin kadunkulmaan aikonut\nrakentaa talon ja on jo tuottanut tiiliäkin; mutta on sitte katunut ja\nheittänyt sikseen koko tuuman sekä jättänyt sinne tiilet, kalkin,\nsannan ja pötkinyt käpälämäkeen. Sitte ovat öisin ohikulkijat ottaneet\nmukaansa pari kolme tiiltä läjästä ja heittäneet aina askeleen päähän\neteensä lokaan, ja näin on vähitellen syntynyt tarpeellisilla\nlomapaikoilla varustettu trottoaari.\n\nMutta pian loppuu tämä katu; suuri lätäkkö tulee vastaan. Siitä emme\npääse ylitse rattaillamme; sillä ne jäisivät sinne. Täytyy astua alas;\ntästä alkaa Kuiskaaja-katu.\n\nViimeinen öljylamppu pilkoittaa kadun kulmassa; sitte vallitsee\npilkkopimeä; etäällä kuuluu höyryveturi vihellellen ja kohisten\nkulkevan edestakaisin.\n\n-- Tämä on meidän katu, kuiskasi holhottini, kun autoin häntä rattailta\nalas.\n\nTäällä vallitsi salpietarin haju.\n\n-- Tuo tuolla on isäni tehdas, lausui hän osoittaen isoa rautaista\nsavutorvea, mistä vaalea savu olisi kohonnut, jollei tuuli olisi\npainanut sitä alas.\n\nKun rattaat kolisten kulkivat pitkin katua, ympäröivät meidät joka\ntaholta haukkuen rikkatunkioilla vetelehtivät, kodittomat ja villit\nkoirat, joita täytyi kepin iskuilla karkoittaa kimppuumme tulemasta, ja\nsittekin pitää tarkkaa vaaria, ett'ei portin ohi kulkeissamme pihasta\npäässyt päällemme karkaamaan nälästä hurjistuneita koiria; jos sainkin\nne pakenemaan portin alle, niin kohta ne taas palasivat takaisin yli\naidan. Muuten täytyy täällä kulkijan astua hyvin varovasti, sillä\nmoista katua ei löydy missään muualla maailmassa. Joka talossa on\njonkinlainen tehdas, joka teettää mikä mitäkin sikamaisuuksia. Näitten\npihoista luikertelee pitkin katua ilman pienintäkään estettä leveitä ja\nsyviä ojia, jotka tehtaista tuovat likavettä ulos. Nämät ojat yhtyvät\nsitte isompaan kanavaan -- johon vesi sitte jää.\n\nSentähden ei tänne voi kulkea rattailla.\n\nNäitten ojien yli on paikka paikoin pantu laudanpala, ja jos kulkija\nsattuu astumaan sen viereen, niin kaatuu hän pitkälleen jonkinlaiseen\nmärkään aineesen, joka on kaikkea muuta kuin hajuvettä.\n\nTuskin olimme päässeet parin ojan poikki (näitä ojia voisi kutsua\npysäkeiksi), niin kuului kapakasta kauhea melu, josta voi saada sen\nverran selville, että tuosta komeasta ravintolasta heitettiin joku\nkadun lokaan ja kun kapakan ovi aukeni, kuului sieltä harpun ääni. --\nTuo armottomasti kohdeltu henkilö alkoi haukkua ja kiroilla. Hän\nhaukkui unkarin ja kiroili saksan kielellä. Yhdessä kuuluu tuo\nkauniilta. Sen ohessa alkoi hän tiilikivellä jyskyttää kapakan ovea.\nIsäntä tuli ulos, ja kuten voin mäjähyksistä aavistaa, antoi jollain\nseiväs-aseella rauhan häiritsijälle kunnon lailla selkään, odottamatta\nRikoskaaren määräämiä rangaistuksia. Rangaistuksen alainen kansalainen\ntaasen huusi ja kiljui, aivan kuin isänmaa olisi ollut vaarassa, ja\navuksi huutaessansa pyhiä ja neitsy Maariaa, antoi hän itsestään sen\nrauhoittavan todistuksen, ett'ei hän ollut juutalainen, vaan\noikeauskoinen kristitty.\n\n-- Voi, rientäkäämme, kuiskasi peloissaan pikku holhottini, ettei hän\nsaavuta meitä.\n\nMutta mahdotontahan oli rientää, sillä täytyi astua hyvin varovasti ja\netsiä joka askeleelle kiveä, jolle voisi astua lokaa välttääksensä.\n\n-- Älkää pelätkö, neitiseni, vastasin rauhoittaen. Ei hän tälle kadulle\ntule.\n\n-- Tulee, kuin tuleekin; tänne hän tulee, siitä olen varma.\n\n-- Ei hän meitä näekään pimeässä.\n\n-- Näkeepä kyllä. Hänellä on silmät kuin kissapöllöllä; aina hän on\nöisin liikkeellä, päivällä hän ei koskaan käy ulkona. Hän näkee meidät\nkaukaa, juoksee tänne ja liittyy meihin.\n\n-- No, sitte hänen pahoin käypi; sillä tästä kepistä annan niin, ett'ei\nhän vielä ole Kuiskaaja-kadulla moista selkäsaunaa saanut.\n\n-- Herran tähden älkää tehkö sitä! Hän on veljeni! Minä tunnen hänet\näänestään ja lauluistaan.\n\nHerjettyänsä voivottelemasta ja kiroilemasta alkoi puheena oleva\nhenkilö todellakin laulaa yhtä noista kauniista saksalaisista\nrenttulauluista, joita saksalaisessa kansanrunoudessa on yllin kyllin;\nerittäin soma niistä on se, jossa lutikoista puhutaan.\n\n-- Teillä on siis velikin? kysyin holhotiltani, joka astui edelläni\nniin vakavasti, kuin pimeässäkin olisi tuntenut hyvin tien. Mitä\nammattia tuo veli harjoittanee, kun hän vain öisin on toimessaan?\n\n-- Ei. Älkää luulko. Hän ei ole varas. Hän ei tohdi liikkua ulkona\npäivällä, sillä hän on karannut sotamies!\n\nArvossa pidettävää isänmaan rakkautta! Veli, joka on karannut sotamies?\n\n-- Hän juo siis vain suruissansa? kysäsin. Muuten ehkä kunnon poika.\nSaan puhua puolestansa hänen päällikkönsä kanssa ja tarvittaessa\nsotaministerinkin kanssa, kun joudun lähetystön jäsenenä Wieniin, ja\nkoetan saada heitä myöntymään anteeksi-antoon, ett'ei veljenne tarvitse\nkärsiä rangaistusta rikoksestaan. Ehkä saamme hänelle jonkun sopivan\npienen viran.\n\n-- Niin, niin! Jumala siitä teitä palkitkoon! huokasi tyttö ja näytti\njo rupeevan luottamaan minuun.\n\nTuo veli, jolla ei ole muuta vikaa, kuin että hän on karannut sotamies\nja juo suruaan lievittääkseen, joka makaa päivät ja tappelee hereille\npäästyänsä, -- näki tullessansa Kuiskaaja-kadulle rattaat, joilla\nolimme tänne tulleet ja rupesi tekemään kuskin kanssa riitaa. Ensin he\nriitelivät kappaleen aikaa keskenänsä, mutta vihdoin sivalsi kuski\nhäntä muutaman kerran piiskallansa, jolloin poika alkoi heitellä\ntiilenkappaleita kuskin päälle, mutta kuski ajoi kohta tiehensä jättäen\nmeidät oman onnemme nojaan. Velikulta lähti juoksemaan hänen perässänsä\ntäyttä kurkkua huutaen: \"ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!\" -- Hänestä\npääsimme siis -- ainakin hetkeksi.\n\nVihdoin saavuimme kaivon luo joka, nerokkaasti kyllä, oli asetettu\nkeskelle katua, ja josta kaivosta oli asetettu lautaränni läheisen\ntalon pihaan, jotta kulkijan täytyi kiertää kaivon ympäri, jollei\ntahtonut kontata rännin alatse. -- Tässä tarttui holhottini käteeni,\nkehoittaen minua luottamaan häneen nyt, kun tulemme siihen\nsekamelskaan, joka on edessämme. -- Täällä ei nimittäin ole\naavistustakaan pääkaupungin arkkitehtikonttorista. Jokainen rakentaa\nmitä ja miten tahtoo; rakentamaton paikka on jokaisen oma. Jos joku\nrakentaa maanalaisen kodan naapurin portin eteen, on se paikka tuon\njonkun oma; mutta jollei naapuri hyväksy, että toinen naapuri on hänen\ntiellänsä, tekee hän läven aitaan ja tekee itselleen tien toisen pihan\nläpi. Tällä tavoin pääsimme nitroglyseriini-kumppanini taloon kahden\nnaapurin pihan kautta. Kaikeksi onneksi ei näillä ollut koiria, sillä\nhe olivat juutalaisia. Kuten tiedämme, ei yleensä hebrealainen porvari\npidä koiria eikä siipikarjaa, vaan hankkii itselleen mieluummin pieniä\nlapsia, niitten ruokkiminen kun ei maksa juuri enempää.\n\nPuusalvalla varustetun oven läpitse pääsimme jonkinlaiseen puutarhaan,\nmissä enimmäksi osaksi löytyi luukasoja. Yhdessä nurkassa oli\njäännöksiä lehtimajan juhlasta, nimittäin neljän tolpan ympäri\nsidottuja kuivia lehtiä; näihin tolppiin taas oli pingoitettu nuoria,\nmistä riippui kaikenlaisia valituita rääsyjä, joita ennen ollessaan\nnuorina kutsuttiin liinavaatteiksi. Seuraavan aidan takaa saattoi jo\nnähdä tehtaan savutorven ja tuntea nenässään siitä maahan laskeuvan\nsavun, jolla oli tuo ilettävä suolainen haju.\n\nTässä aidassa oli pieni porttikin, mutta se oli lukossa. Toiselta\npuolelta haukkui meille kauhean suuri raivoisa koira ja pureskeli\nportin alapäätä sekä koetti hypätä yli aidan, mutta ei päässyt kun se\noli liian korkea.\n\n-- Jääkää te tänne, lausui holhottini, minä koetan päästä sisään, sidon\nkoiran ja avaan teille portin.\n\nTuo suloinen olento löysi aidasta paikan, missä lauta oli irti. Näytti\nolevan tahalla tehty läpi asukasten mukavuudeksi, ett'ei tarvinnut\nportin avainta ottaa mukaansa. Päästyänsä sen läpi näin tytön menevän\nsisään, varmaankin tuomaan portin avainta; minä jäin kahden kesken\nkoiran kanssa, joka yhä vielä osoitti tyytymättömyyttään. Taskussani\n(nimittäin kapakan isännän takin taskussa) oli makkaran pala; sen\nheitin hänelle portin alta, ett'ei pitäisi niin suurta melua.\n\n-- Jos nyt, näin ajattelin itsekseni, kun jäin yksin tänne Babeliin,\nholhottini unhottaa tulla minua noutamaan ja \"naapuri\" havaitsee minun\nkoettavan myrkyttää hänen koiraansa, niin huutaa hän kansaa kokoon,\nenkä minä tiedä mistä olen tänne tullutkaan; ottavat minut kiinni\nvievät poliisikomisarjuksen luo ja huomisissa sanomalehdissä on\nluettavana, että valtiopäivämies X. \"on otettu kiinni itse rikoksen\nteossa\", kun juuri aikoi varastaa kuivamassa olevia liinavaatteita!\n\nHuoleni haihtuivat ennen pitkää; pimeän huoneen ikkunasta alkoi valo\npilkistää, pihanpuolinen ovi aukeni ja sieltäkin näkyi valoa. Näin\nholhottini astuvan ulos seurassaan nainen, joka näytti melkein\nluurangolta. Pukunsa ei ollut tavattomaan aikaan katsoen aivan sopiva\nvierasten vastaan-ottoon. Kädessään oli rautalangalla vyötetty lamppu.\n\nSill'aikaa kun luuranko-nainen kutsui koiraa luoksensa sitoakseen sitä\nkahleisin, avasi tuntematon tyttöni minulle oven ja vei minut pihaan.\nHomeisia sankoja ja saavia ammotti meille joka taholta, muutamissa\narveluttavaa lientä sisällä, lipeääkö vai mitä lienee ollut.\n\n-- No! vihdoin viimeinkin tuo neiti mukanansa herrasmiehen kotiansa!\nPulska poika!\n\nNäillä sanoilla tervehti luuranko tähystäen minua lamppunsa valossa\nkiireestä kantapäähän.\n\nTyttö löi häntä vihaisesti suulle.\n\n-- Pidä suusi kiinni! Tämä herra hakee isääni, hänellä on asiaa.\n\nNainen purskahti nauruun.\n\n-- Kyllä tiedän! Niin on tapana. Olen minäkin ollut nuori; on\nminullakin ollut rakastaja.\n\n(Saakeli soikoon! Se on mahtanut olla siihen aikaan, kun tuoni vielä\noli pikkupoika).\n\n-- Astukaa vaan neiden kamariin, sanoi hän kääntyen minuun ja taputtaen\nkäsivarttani. Nyt on paras aika. Minä jään kyökkiin, ja jos nuori herra\ntulee sill'aikaa, niin minä ajan hänet ulos. Vanhuksesta kyllä pidämme\nhuolta, jos hän herää.\n\nNyt saavuimme asunnon edustalle; rappeutuneet ja narisevat portaat\nveivät sisään ensimmäiseen huoneesen, joka oli kyökki, sieltä saattoi\nmennä ullakolle. Huoneessa löytyi muutamia keitto-astioita ja sen\nperällä luuranko-naisen vaatetuspöytä. Pöydällä oli peili josta hopea\noli kaikki kulunut pois ja jonka laatikosta riippui puoliksi ulkona\nirtonainen palmikko. Tulisijan edustalla oli leveä penkki, jolle oli\nlaitettu leposija.\n\n-- Olkaa hyvä, astukaa neiden kamariin, kehoitti tuo kunnon nainen,\nnyrkillänsä tuupaten minua selkään; kyllä minä sanon, kun ukko herää.\n-- Näin puhuen sytytti hän kynttilän ja sulki oven sisään mentyämme.\n\nSilmäilin tätä pientä kamaria. Siellä vallitsi mitä suurin\nyksinkertaisuus. Ei mattoja eikä peiliä. Puhtaalla lakanalla peitetty\nvuode, pieni tyyny toisessa päässä. Vuoteen kohdalla riippui seinällä\npieni mustiin kehyksiin pantu kuva harsolla peitettynä. (Olisin\nmielelläni tahtonut saada tietää, kenen kuva se lienee ollut?)\n\nVielä löytyi siellä vanhanpuolinen sohva, pari tuolia pöydän ääressä;\npöydällä oli lasi, täynnä jotain sinisen viheriää nestettä, sekä --\npartaveitsi.\n\nJäätyäni kahdenkesken tytön kanssa, katsahti hän ensi kerran niin\nkummallisesti minuun, ja pöydällä oleviin esineisin, jotta ymmärsin\nkoko asiain laidan. Tämä tyttö on miettinyt muitakin keinoja\nsurmatakseen itsensä, ennenkuin päätti hypätä Tonavaan. Mitä\npartaveitsi tekee tytön pöydällä? -- Vieläkö hän nytkin aikoo sitä\nkeinoa käyttää?\n\n- Te olette väsynyt, lausuin hänelle; hänen näytti olevan vilu myöskin.\nMenkää maata. Minä odotan tuolla kyökissä, kunnes isänne herää.\nHyvästi.\n\nJätin hänet yksin ja menin kyökkiin.\n\nMutta täällä oli pimeä, kun tuo nainen oli vienyt lampun muassaan.\n\nKuitenkin löysin vihdoin istuinpaikkansa. Se oli jo muodostettu\npenkiksi. Siihen istuin ja aloin miettiä mikä loppu tästäkin tullee?\naivan kuin uudenaikainen novellikirjailija, joka olisi hyvin\nmielissään, jos joku sanoisi hänelle miten hänen kertomuksensa on\npäättyvä.\n\nTytön kamarin ovi oli ihan minua vastapäätä. Oven yläpäästä oli lauta\nhaljennut, ja tämän halkeaman läpi pilkisti sieltä valo.\n\nEnpä kysynyt lupaa omaltatunnoltani, kun hiivin oven taa kurkistaakseni\nhuoneesen. Nyt tunnustan syntini -- päästäköön minut synnistäni pappi\n-- tai hänen vaimonsa.\n\nTyttö seisoi yhä vielä pöydän ääressä, katsoa tuijottaen noita kahta\nvaarallista esinettä. Väliin pyyhkäsi hän otsaansa ikäänkuin\nvetääksensä syrjään irtonaisia hiussuortuvia, joita ei kuitenkaan ollut\notsalla. Väliin taas peitti hän kasvonsa käsillään. Ruumiinsa värisi\nkauhusta. Hän väänteli suonenvedontapaisesti käsiänsä. Vihdoin otti hän\npöydältä tuon lasin, vei sen ikkunan luo, avasi ikkunan ja kaatoi\npimeyteen sen sisällön. Lasissa oli mahtanut olla myrkkyä. Sitte otti\nhän partaveitsen käteensä, avasi sen ja tarkasteli terää; hän nauroi\nniin kummallisesti tätä tehdessään, ehkä häntä huvitti irvikuva, minkä\nhän näki kirkkaan terän kuvastimessa. Hän näytti puhelevan sen kanssa.\nHe hieroivat kauppaa. Partaveitsi kielsi, aivan kuin olisi kuuluisakin\nnaisten viettelijä. Ei pyytänyt muuta kuin yhden suukon. Kerran vain\nsattuu, ei muuta. Jollei hän olisi hyvä kalu, ei häntä suosittaisi.\nTyttö ei antanut itseänsä viekoitella. Pudisti kieltävästi päätänsä ja\npani partaveitsen kiinni, sanoen: ehkä toiste; ja heitti sen sänkynsä\npohjalle.\n\nSitte laski hän kätensä ristiin rinnallensa ja syvästi huoaten kohotti\nkasvonsa taivasta kohden. Oi, jos osaisin piirtää kuvansa!\n\nNyt tempasi hän äkisti harson kuvan päältä, joka pii hänen vuoteensa\nyläpuolla. Se oli tähän asti ollut peitossa, ehkä sentähden, ett'ei se\nnäkisi mitä täällä tapahtuu. Hyvin tunnen tuon \"Herran\"; usein olen\nnähnyt hänen kuvansa; tavallisesti on sillä orjantappuraruunu päässä.\nTyttö lankesi polvilleen sen eteen peittäen kasvonsa vuodetta vastaan\nja pysyi tässä asennossa liikkumatonna.\n\nMinä menin takaisin penkille istumaan ja mietin pää käsiin vaipuneena,\nmikä on oleva loppuna tästä?\n\nUlkoa kyökin oven takaa kuulin hiljaista tassutusta; varmaan tulee tuo\ntuonen akka. Olin aivan hiljaa pimeässä. Hän tuli sisään. Lampun jätti\nhän ulos portaille, otti tohvelit jalastaan, jott'ei kuuluisi askelten\nääntä ja hiipi kamarin oven taakse kurkistamaan raosta sisään. Kova\nuteliaisuus mahtoi vaivata. Annoin hänen hetkisen koettaa parastansa,\nsitte puhuttelut häntä pimeästä.\n\n-- Oletteko yksin?\n\nHän kääntyi minuun.\n\n-- Kas kas! missä onkaan herra täällä?\n\n-- Istun penkillä.\n\n-- Miksi siellä istutte.\n\n-- Odotan päivän valkenemista.\n\n-- Sitä olisitte tuolla sisälläkin voinut odottaa.\n\nKunnon nainen suuttui.\n\n-- Pyydän, sanokaa, kuinka te olette noin laihaksi jäänyt?\n\nTällaista kysymystä hän ei ollut odottanut.\n\n-- Kuinkako minä olen laihaksi jäänyt?\n\n-- Kun _toiset_ tavallisesti ovat kaikki lihavia.\n\n-- Mitä? Luuleeko herra ehkä minua _semmoiseksi_ naiseksi?\n\n-- Niin on puheesta kuulunut.\n\n-- Väärä luulo. Minä olen kunniallinen nainen. Olen kaksikymmentä\nvuotta ollut isännän emännöitsijä. Ei minulla ole mitään tekemistä\nkenenkään tyttöjen kansaa. Mutta tuota meidän tyttöä minun tulee surku;\nmieleni olisi hyvä, kun joku veisi hänen täältä.\n\n-- Joko kunnollisesti tai kunnottomasti?\n\nLaiha nainen toi lampun sisään ja asetti sen pöydälle. Ei ollut\nkuulevinansakaan kysymystäni.\n\nSitte istui hän viereeni penkille.\n\n-- Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun näillä meidän seuduilla levisi\nhuhu, että morsian ja ylkä menevät vihille; morsiamen päässä oli\nvalkoinen ruunu; joka ihminen juoksi tätä kummaa katsomaan.\n\n-- Eikö sitte enää ole naimaliittoja tehty?\n\n-- On kyllä, mutta ruunutta.\n\n-- Hauska onkin tämä teidän korttelikunta.\n\n-- Niin on koko Kuiskaaja-katu.\n\n-- Oliko tämä vastaus vain kysymykseeni?\n\n-- Oli. Kukapa tulisi tänne Kuiskaaja-kadulle kosioretkille? Kukapa\ntänne lähettäisi kosiomiehiä? Pitkä on matka täältä kirkkoon. Kukapa\ntäällä esiintyisi morsiuspäähine päässä? Revittäisiin hänen\ntukkansakin. -- Mutta kyllä te minun selityksittänikin tiedätte\ntehtävänne. Mistähän olette onkineet tuon tytön?\n\n-- Melkeinpä hänet todellakin Tonavasta ongin. Sain hänet kiinni\nsillalla, juuri kun hän oli hyppäämäisillään virtaan.\n\n-- Kas sitä vaan! Enkö minä ole sanonut, ett'ei isä saa hullutella\nhänen kanssaan. Hyvänen aika! Meidän tienoilla ovat häät harvinaisia,\nmutta myöskin peijaiset. Meikäläisiä kuolleita kannetaan tavallisesti\nulos vankilasta. Sentähden soisin jonkun kunniallisen ihmisen ottavan\ntäältä tuon hyvän ja siivon tytön. Hän on liian hyvä kalojen ruuaksi!\nMutta siksi se vielä käy; kummallinen olento hän on. Hän ei sovi tänne\nKuiskaaja-kadulle. Mutta emme täällä ole aina asuneetkaan. -- Sillä\nkatsokaas, hyvä herra, tytön isä on sangen oppinut mies, mutta hänen on\njärjessään vika. Hän keksii ja koettaa kaikkia mahdottomiakin. Hän\ntekee veden alla palavia tuli-soihtujakin. Hän tietää keinoja joilla\ntunnin kuluessa voi hävittää vahvimmankin linnoituksen. Hän sanoo, että\nhän saisi miljoonia, jos ilmaisisi vieraille valtakunnille\nsalaisuutensa, sillä niitten avulla voi noin vaan pyyhkäistä pois\nkaikki viholliset; mutta hän ei tahdo toimia isänmaatansa vastaan.\nEnnen kuolisi hän nälkään. Kummallista kyllä, on hän ihan toinen mies\naamulla kuin illalla. Kun hän aamulla herää kohmelostaan, alkaa hän\nkohta käydä minun kimppuuni. Minut sitte hyvänpäiväiseksi haukuttuaan\nalkaa hän torua tytärtänsä. Hän soimaa häntä, että hän vielä on hänen\nniskoillaan. Miks'ei mene hakemaan rakastajaa? Jotain rikasta\nrakastajaa, joka ylläpitäisi häntä! Jotain suurta herraa joka voisi\nkorkealle esivallalle ilmoittaa isänsä keksinnöt! Isä toruu, kunnes\ntyttö lähtee työhönsä. Tyttö parka on erään ompelijattaren luona\ntyössä. Hän saa kahdeksan floriinia kuukaudessa. Täytyy istua työssä\nmyöhään iltaan. Pelolla tulee hän illalla kotiin, varpaillaan hiipien,\nsillä isä odottaa häntä pamppu kädessä. Ukko on tähän aikaan päissään\nja ihan toinen mies kuin aamupäivällä. Silloin kurittaa hän tytärtään\nulkona kuleksimisesta. Varmaan on hän muka ollut rakastajaa tapaamassa.\nUkko on nyt kovin arka kunniastaan ja saarnaa siveellisyydestä kuin\npappi. Tavallisesti ruoskii hän myöskin tällöin tytärtään. Tämä ei\nmuuta tee, vain itkee. Ihme ja kumma, kun hän voi tätä elämätä kestää.\n\nNainen pyyhki esiliinalla silmiään.\n\nLuurangolla on siis myöskin sydän.\n\nSitte nauroi virnisti hän taas.\n\n- Niin, hyvä herra. Sentähden olin hyvillä mielin nähdessäni teidän;\nkun isäntä hoipertelee aamulla sisään, voin sanoa, ett'ei hänen\ntarvitse kiukutella enää, täällä on jo se, jota hän on kaivannut, eikä\nhän ainakaan aamupäivällä lyö Agnes parkaa.\n\nNyt sain tietää tytön nimen olevan Agnes.\n\nEn saattanut olla tekemättä yhtä muistutusta.\n\n-- Miks'ette puolusta tuota hentoa tyttöä? Te näytätte vahvalta\nnaiselta.\n\n-- Vahva minä olenkin, voittaisin vaikka kaksi hänen oloistaan miestä;\nmutta hän on kiero ihminen. Jos tartun hänen käteensä estääksensä häntä\nmielensä mukaan ruoskimasta meitä, uhkaa hän mennä alas tehtaasen ja\nlennättää meidät ilmaan kaikkityyni.\n\n-- Miten?\n\n-- Nitroglyseriinillä, jota hän valmistaa.\n\n-- Mitä on tuo nitroglyseriini?\n\n-- Mitäkö nitroglyseriini on? Ettekö vielä sitäkään tiedä? Kenties\nolette nautasaksa. Se on sellaista ainetta, jolla kaivoksissa ja\nvuorimurroksissa kalliota särjetään. Sormeni kokoinen tuutti sitä on\ntarpeeksi kukistamaan tämän huoneen, ja meillä on tavallisesti noin\nkaksikymmentä sentneriä sitä tuolla alakerrassa. Tätä nykyä on sitä\nerittäin paljon, kun sen hinta on alennut, ja ukko vannoo ennen\nräjähyttävänsä kaikki ilmaan kuin myyvänsä sitä niin halvasta. Se\nlennättäisi meidät kuuhun saakka. -- Sen hän saattaa tehdä joko aamulla\ntai illalla. Sillä illalla kun hän on juovuksissa, tulee mieleensä\nkunnia; aamulla taas kun hän on selvällä päällä, muistuvat mieleensä\nvelkojat, ja silloin on hän raivoissaan. Ilmaan saamme lentää joko\nvarhemmin tai myöhemmin!\n\nHauska uutinen! Seisoa dynamiitilla täytetyssä tehtaassa. Tuolla\nnimellä tunnen jo tavaran. Hyvänpä yhtiömiehen sainkin!\n\n-- Sentähden soisin jonkun vievän täältä pois Agneksen, lausui vihdoin\nnainen.\n\nNäin sanoen sammutti hän lamppunsa. Aamurusko pilkisti ikkunasta\nsisään. Pestissä oli jo kirkas aamu, mutta täällä Kuiskaaja-kadulla\nyksi kolmannes sumua toinen kolmannes savua.\n\nAamuruskosta oli seurauksena nuoren herran kotiin tulo. Ei tarvinnut\nporttia avata, kaikella kunnialla hän pujahti läpi aidan. Ensin lauloi\nhän sisarensa ikkunan alla yhtä noista ilkeistä renttulauluista, joille\nen voi antaa muuta nimeä kuin \"runottaren kolera\"; sitte kömpi hän\nmiten kuinkin ylös rappusia ja pääsi viimeinkin monen koetuksen perästä\novesta sisään.\n\nUljas poika! Missä ei reikää siinä savea. Rypistyneessä hatussa\nlikainen tekokukka; vaatteissa tuskin yhtään nappia. Kaulahuivin päät\nriippuivat alas niskasta. Pöhöttyneet veripunaiset kasvot olivat täynnä\nkirjavia sinermiä, jotka olivat eri ajoilta punaisen, sinisen ja\ntummanvihreän värinsä mukaan, -- toisesta korvasta vuoti verta. Joskus\nnuorena oli hän saattanut olla kauniskin poika. Nyt näytti hän\ntuommoiselta kahdenkymmenen vuotiaalta ukolta. Oikeassa kädessä oli\nmärkä sikaarin pätkä, jota hän pisteli suuhunsa milloin yhtä milloin\ntoista päätä siinä luulossa että toinen pää palaa. Vasemmassa kädessä\noli naisen huivi.\n\nLaiha nainen meni häntä kohta ovessa vastaan ottamaan.\n\n-- Ylös ullakolle kohta paikalla!\n\n-- Enpä mene Rézi rouva, siellä on torakoita,\n\n-- Mene kohta. Siellä on vuoteesi.\n\n-- Voi; älkää lyökö, taikka huudan.\n\n-- Huuda vaan, huuda vaan! Kohta tulee isä ja silloin saat selkääsi.\n\n-- Eipä tulekaan, eipä tulekaan; hän on juovuksissa kuin sika.\n\n-- No, missä tahdot sitte maata?\n\n-- Tuolla kamarissa. Tytön kamarissa.\n\n-- Täällä ei ole mitään tyttöjä, sinä pöllö.\n\n-- No no no, rouva Rézi. On maar!\n\n-- Sinä aasi! Hän on sisaresi. Varmaan olet riistänyt tuon huivin\njoltain kaltaiseltasi naiselta?\n\n-- Sama se.\n\n-- Mene hiiteen.\n\n-- Sama se.\n\nTodistaaksensa, mihin määrin se oli hänelle sama, suuteli hän\nluurankonaista poskelle; siitä sai hän palkinnoksi hyvin ansaitun\nkorvapuustin ja vielä paremmin ansaitun herjausnimen.\n\nMinä näin hyväksi astua väliin.\n\n-- Kuules velihopea --.\n\n-- Kas vaan, täällähän on \"yksi\" jo! änkkäsi poika hämmästyneenä.\n\n-- Tuoss' on floriini; kansani toivo, ota ja mene takaisin kapakkaan;\nhae se, jonka huivin olet vienyt.\n\nTämä teki suuremman vaikutuksen kuin pitkät puheet.\n\n-- Jos annatte kaksi, niin pysyn siellä iltaan saakka.\n\nEi sovi kitsastella, kun on nuorison kasvatuksesta kysymys, lausuin\nitsekseni ja myönnyin hänen ehdotukseensa.\n\nTähän oli hän täydelleen tyytyväinen ja alkoi antaa minulle\nkaikenlaisia kauniita neuvoja, jommoisia ei löydy edes Vollftin\nteoksessa: \"Seurustelu naisten kanssa\"; kunnes rouva Rézi ajoi hänen\nulos ovesta; hän kömpi miten milloinkin rappusia alas, yhä laulaa\nloilottaen kieleensäkään purematta.\n\nHauska lankous!\n\nMennessään herätti hän ukon; alakerrasta alkoi kuulua epäselvää\nrähinää, josta ei kuitenkaan voinut selittää ainoatakaan sanaa.\n\n-- Onko herra noussut ylös, kysyin.\n\n-- Vasta hän nyt alkaa nousta. Kuuluu kiroilevan vasta ensimmäistä\nvärssyä. Haukkuu ikkunasta poikaansa. Sitte seuraa riita Kozákin\nkanssa. Sitte alkaa hän kiroilla saapastensa luojaa, kun ei oikean\njalan saapas mene vasempaan. Sen jälkeen tulee hän ulos torumaan\nkoiraa. Sitte huutaa hän naapurille, miksi hän taas on yöllä päästänyt\ntänne kartanolle viinan rapaa. Sitte tulee hän minun kimppuuni.\nViimeiseksi jää Agnes. Sillä tavoin hän toivottaa \"hyvää huomenta\".\n\nTuo kunnioitettava perheen-isä pysyi todellakin aivan täydellisesti\nohjelmassaan. Kello oli puoli kuusi, kun tuolta alhaalta kuului\nensimmäinen \"jumalauta\", ja seitsemän aikaan nousi kirousten\njakeleminen ylimmilleen, vain yskä keskeytti väliin sadatuksien tulvaa.\n\nJo astui hän rappusia ylös. Rouva Rézi seisoi tulisian ääressä ollen\ntulta tekevinään.\n\n-- Tiedättekö mitä, hyvä herra? Jos en vielä olisi tehnyt tulta, toruu\nhän minua, etten vielä ole laittanut hänelle suurusta; jos taas jo\nvalkea palaa, on sekin pahasti, kun tuhlaan kalliita kivihiiliä.\n\n-- Senkin seitsemän tulista p--lettä vieköön tuon oven, kuului ulkoa.\nAina loukkaan käteni lukkoon.\n\nHän potkasi oven auki.\n\nEn ole vielä milloinkaan niin pettynyt luulossani kuin nyt. Päättäen\näreästä ja karkeasta äänestä luulin tapaavani jonkun jättiläisen, mutta\nedessäni seisoikin pieni puoliviidettä jalkaa pitkä kääpiö, kyttyräinen\nsekä edestä että takaa, pitkät kädet roikkuivat alapuolelle polvia,\ntoinen sääri oli sisäänpäin väärässä, jotta koko vartalo näytti olevan\nkaatumaisillaan. Mutta pää oli suunnattoman suuri; tukka pörrössä aivan\nkuin suortuvat olisivat pelänneet koskea toisiinsa. Kasvoissa kuvautui\nylpeys ja kohmeloa seuraava äreys.\n\nNähdessään vieraitakin olevan kyökissä vaikeni hän äkkiä. Aivan\nkummallisella tapaa saattoi hän vääntää leuatonta päätään kyttyräistä\nvartaloansa kääntämättä. Hän katsahti rouva Réziin ja viittasi pitkällä\nkädellään Agneksen kamariin päin.\n\nEnnätin sanomaan asiani, ennenkuin akka ehti ruveta hulluuksiaan\nlatelemaan.\n\n-- Hyvää huomenta, herra! Tulin tänne näin aikaiseen kun luin\nKözlöny-lehdestä, että tänään tulee tämä nitroglyseriini-tehdas\nmyytäväksi huutokaupalla. Tahdoin estää sitä. Kun minä juuri tarvitsen\ntuollaista tehdasta, mutta en itse ole asiantuntija ja teidän tietonne\ntässä suhteessa ovat yleisesti maassa tunnetut, niin haluaisin koettaa,\neikö voisi saattaa teidän raha-asioitanne sellaiseen tasapainoon, että\ntämä yleishyödyllinen tehdas edelleenkin tyydyttäisi maan tarpeita\nnitroglyseriinin suhteen.\n\nTämä oli suoraan tunnustaen kaunis puhe. Eikä minulla ollut sitä\npaperillakaan. -- Mutta isäntä ei ollut sitä mieltä.\n\n-- Onko herralla rahoja? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka oli\nratkaistava, ennenkuin itse asiaan ryhdyttäisiin.\n\nOtin taskustani koko tukun, \"Ensimmäisen Kamarin\" nauhalla sidottuna ja\nseuraavalla kauniisti sointuvalla päällekirjoituksella varustettuna:\n\"100 kplta 10 floriinin: = 1,000 fl.\"\n\nTämä ei ollut puhetta, mutta teki hyvän vaikutuksen.\n\n-- Mennään tänne tyttäreni kamariin.\n\n-- Mutta ehkä neiti nukkuu vielä.\n\n-- Kyllä minä hänet pian hereille saan.\n\n-- Emmekö voisi mennä johonkin toiseen huoneesen?\n\n-- No, älkää saamaelko! Omaan kamariini emme saata mennä; se on kuin\nsikaläätti; muut huoneeni ovat ryöstömiehet sinetillään lukinneet. Nyt\ntiedätte syyn. Astukaa sisään!\n\nTiesin tytön menneen maata täysissä vaatteissa; kenties ei hän\npelästyne aivan kovin.\n\nAstuessamme kamariin istui tyttö ikkunan ääressä (se oli hänen\npeilinsä) ja palmikoitsi ihania mustia hiuksiaan.\n\nKyttyräselkä ärjäsi kovasti:\n\n-- Miksi siivoat itseäsi vaatteet yllä? Tahraat rasvaisilla hiuksillasi\npuhtaat vaatteesi! Riisu yltäsi kohta!\n\nTyttö valmistausi tottelemaan.\n\nUkko asetti tuolin minua varten pöydän ääreen vastapäätä ikkunaa.\nKumminkin istuin toiselle tuolille selin tyttöä, joka riisui pukuansa.\n\n-- Miksi kampaat hiuksiasi ikkunan ääressä kaikkein nähden? ärjäsi taas\nukko.\n\n(Kaikkein nähden!)\n\nSitä ei nähnyt kukaan muu kuin kolme varpusta, jotka istua könöttivät\nkuivettuneen puun oksalla.\n\n-- Tytärtännekö rupeettekin torumaan? Vai aiotteko keskustella kanssani\nasiasta? huudahdin kovemmalla äänellä. Istukaa; ottakaamme esille\npaperia sekä kynä ja ruvetkaamme laskemaan.\n\n-- Mutta mikä on teidän nimenne?\n\n(Sitä en jumaliste itsekään tiennyt. Oikeata nimeäni en voinut sanoa,\nsillä siitä minut kohta tunnettaisiin ja arvattaisiin, etten minä\ntarvitse mihinkään nitroglyseriiniä. En tohtinut ottaa myöskään mitään\nyleistä nimeä sillä jollakin muulla saattaisi olla sama. Mieleeni tuli\neräs kummallinen nimi, jonka olin joskus asiakirjoissa nähnyt).\n\n-- Nimeni on Ignatius Koribanya.\n\n-- Oo! Tuon nimen tunnen minä aivan hyvin. Nyerges-Ujfalusta kotoisin,\neikö niin? Te olette useasti ennenkin tilannut minulta dynamiittia\nmarmorilouhostanne varten.\n\n(-- Hyvinpä arvasin! Otin kun otinkin elossa olevan miehen nimen!\nMielelläni olisin antanut sen takaisin).\n\n-- Miten aiotte auttaa minua? Tilaamallako? Vaiko etumaksulla? Tai\nannatteko lainaksi?\n\n-- En ehdota yhtään noista keinoista, vaan haluaisin ruveta\nyhdysmieheksenne tehtaassa tuhannen floriinin maksua vastaan.\n\n-- Ei käy laatuun. Minulla on jo yksi \"yhdysmies\".\n\n-- No sittehän meitä olisi kaksi.\n\n-- Ei käy laatuun. Kozák ei kärsi kumppalia.\n\n-- Siinä tapauksessa maksamme hänelle osansa ja hän saa mennä muualle.\n\n-- Kozák ei ole antanut rahoja liikkeesen. Hän on työnjohtaja. Hän on\nharvinainen olento, jota ei saada joka oksalta. Vai mitä luulette\nmiehestä, joka yksin johtaa nitroglyseriini-tehdasta? Täytyy olla\nraittiina Ja päihtymättä yöt päivät! Täytyy olla niin tarkka\ntoimessaan, että työ käy minuutin mukaan. Sillä jos vain yksikin aste\nlämmintä puuttuu tai rahtunenkin jotain ainetta puuttuu sekoituksesta\ntai jos valmis latinki epähuomiosta putoo lattialle, niin lentää koko\nhuone ilmaan, vieläpä \"Punaruusun\" kapakankin tiilet sinkoilevat sinne,\nmistä ne ovat varastetutkin. Siihen toimeen ei kelpaa joka mies.\n\n-- Herra Kozák on siis juuri semmoinen kelpo mies. Sepä hyvä. Koetan\nvoittaa hänen luottamustaan, jotta hän ottaisi minut toiseksi\nyhdysmieheksi.\n\n-- Kuulkaa hyvä herra! Se käypi vaikeaksi. Kozák ei kärsi rinnallaan\nmuita, ei ainakaan nuorta miestä, hän ei huoli apulaisestakaan.\nMieluummin tekee hän yksin kahden työt.\n\nNäin sanoen lähestyi hän minua ja kuiskasi korvaani: \"hän on rakastunut\ntyttöön\".\n\nSitte jatkoi hän taas kovasti:\n\n-- Hän on tuommoinen kiero mies, joka kerran jo istui viisi vuotta\nvankilassa, kun hän revolverilla oli ampunut kuoliaaksi mielitiettynsä\nviettelijän.\n\n(Taaskin uusi oiva tuttavuus!) Hurja kosija, joka vainoo revolveri\nkädessä kilpailijaansa, ja jo kerran on murhasta istunut vankeudessa.\n\n-- Mutta älkäämme kuluttako aikaa turhiin. Jos ei herra Kozák huoli\nyhdysmiehestä, niin on minulla toinen yksinkertaisempi ehdotus. Minä\nostan teiltä nitroglyseriiniä tuhannen floriinin hinnasta ja te annatte\nminulle siitä kuitin. Kun sitä sitte tarvitsen, tulen noutamaan.\n\n-- Hm. Tuota seikkaa pitää ensin vähän miettiä.\n\n-- Ei mitään miettimistä, vaan rientäkää maksamaan nämät rahat\ntuomarille ennenkuin tulee ryöstöhuutokauppa. Sehän on suurin kipu,\njota lainopin tohtori parantelee, eikä se aine ole kaikkein kalliinta,\njota lääketieteen tohtorin osoitteen mukaan annetaan apteekista, vaan\nse on tuon toisen tohtorin muste; koettakaa siis päästä siitä erilleen,\nniin kauan kuin vielä on mahdollista.\n\nKyttyräselkä ravisti päätään.\n\n-- Puhuitte \"musteesta\". Mustetolpponi on tuolla kamarissa, joka\nlukittiin, kun kaikki omaisuuteni kirjoitettiin ryöstön alaiseksi;\novella on sinetti, jott'en voi teille kirjoittaa kuittia.\n\n-- Ettekö voisi pyytää joltain naapurilta vähän mustetta lainaksi?\n\n-- Minulle ei täällä anna kukaan musteen tippaakaan.\n\n-- Ovatko kaikki niin suuttuneet teille?\n\n-- Eivät juuri suuttuneet, vaikka kylläpä heillä olisi siihenkin syytä,\nsillä minä en suinkaan mielistele ketään; -- mutta he pelkäävät minua.\nTehdasliikettäni olen harjoittanut jo melkein kaikkialla kaupungissa;\nensin alotin Ferenczvárin kaupunginosassa, mutta naapurit juonittelivat\nminua vastaan, kunnes kaupungin neuvosto ajoi minut pois sieltä. Sitte\nmuutin Jozsefváriin, mutta siellä sain taas kimppuuni joka sielun;\npelkäsivät minun lennättävän heidät yläilmoihin; muutin taas majaa\nTerezváriin; sielläkin ahdistettiin minua, kunnes vihdoin jouduin tänne\nKuiskaaja-kadulle, missä asuu vain semmoisia ihmisiä, jotka eivät\nmielellään etsi oikeutta raastuvasta. He koettavat sitä vastoin omin\npäinsä saada minua poistumaan täältä; sentähden en saa mistään läkkiä,\njollei minulla itsellä sitä ole.\n\nAloin tutkia kapakan isännän takin taskuja. Semmoisen miehen taskuissa\non tavallisesti aina kirjoitusneuvot. Löysin todellakin pienen\npullosen. Siinä oli kun olikin punaista läkkiä, luultavasti aniliinia.\n(En koskaan enää juo hänen luonansa punaista viiniä).\n\n-- Tässäpä on. Kynän me saamme hanhen sulasta, ja sitte tuumasta\ntoimeen. Paperia on mulla sen verran muassani. Kirjoittakaa siis.\nTuhannen floriinin kuitti.\n\n-- Puhutaan ensin Kozákin kanssa.\n\n-- Käskekää sitte Kozák tänne.\n\n-- Hän ei tule tänne.\n\n-- Miks'ei?\n\n-- No niin. Johan sen sanoin. Hän on rakastunut tyttöön ja on siitä\nhänelle suuttunut.\n\n-- Suuttunutko rakkaudesta? tuo menee yli ymmärrykseni. Mennään me\nKozákin luo sitte.\n\n-- Mennään vaan, mutta minä en takaa häntä.\n\nLahonneita rappusia myöten pääsimme jokseenkin helposti alas, ja\nmaanalaiseen kertaan vieviä niljakkaita rappusia myöten oli\nkyttyräselän helppo mennä, sillä jos olisimme kompastuneet, niin hän ei\nolisi langennut minun niskoilleni vaan minä hänen.\n\nPieni kamari, jonka ikkunasta oli vain kolmas osa maan pinnan\nyläpuolella, oli Kozák herran asunto, johon me nyt saavuimme. Siinä oli\nyksi tuoli ja olkivuode, jonka alusta oli kirjastona.\n\nEdellä mainittu mies saattoi olla noin viisineljättä vuotta vanha;\nkasvot peitti ruskea parta, joka oli takkuinen ja sikinsokin kuin\nrakeitten lakoon lyömä elopelto, keltainen tukka riippui pitkänä\nniskassa. Syvissä koloissaan säihkyivät nenälasien takaa uhkaavat\nsilmät. Koko muotonsa oli juhlallinen, ankara, kammottava.\n\nKyttyräselkä mainitsi valenimeni.\n\nTuo arvoisa herra astui luokseni ja astui varpailleni.\n\nEn tiennyt varmaan tapahtuiko tämä siitä syystä, että jos tässä\nahtaassa komerossa kolmesta parista jalkoja yksi pari alkaa liikkua,\nniin ehdottomasti tulee astuneeksi yhdelle noista toisista\npareista, vai lieneekö tämä ehkä ollut joku salainen merkki, josta\nnihilistit tuntevat toinen toisensa? Eräältä tuttavaltani, joka on\nsanomalehtimies, olin saanut kuulla, ett'eivät nihilistit kuten\nvapaamuurarit, tervehdi toisiaan salaisella käden annolla, vaan\nsalaisesti jaloille astumalla. Joka ei vastaa samalla lailla\ntervehdykseen tai joka sanoo: \"suokaa anteeksi!\" se ei ole liittoon\nkuuluva.\n\nTehtaan isäntä mainitsi yhtiömiehellensä minun tahtovan ostaa\ndynamiittia -- oikein tukuttain.\n\nYhtiömies kysyi äänellä, joka tuntui tulevan maan alta:\n\n-- Mitä sorttia? Latinkiako? Vaiko Bickfordin sytyttimellä\nvarustettuja? Yksinkertaistako? Vaiko yhdistettyä?\n\nEn tahtonut ilmaista tietämättömyyttäni.\n\n-- Joka lajia sekasin, mitä vain on saatavana.\n\nNuo mustat silmät säihkyivät niin kummallisesti lasien takaa.\n\n-- Tulkaa kanssani!\n\nHän astui edellä läpi huoneen, jossa oli kaikkialla kauheata höyryä\npäästäviä astioita ja tislauskapineita. Kädessään oli lasilla peitetty\nlamppu, jota hän ei antanut kädestään kenellekään. Olimme hornan\nporstuansa.\n\nTavara oli pantu valmiisin laatikkoihin, ja kunkin kylkeen oli\nkirjoitettu veripunaisilla kirjaimilla, paljoko kussakin on\ndynamiittia.\n\nHerra Kozák avasi laatikkojen kannet; niissä oli eri suuruisia\nlatinkia, ja kysyi mitä minä haluan?\n\nMinä olin ymmärtävinäni niitten laatua. Vähäksyin kaikkia. Pyysin nähdä\nsuurempia.\n\nVihdoin toi hän yhden lätinkin äärimmäisestä nurkasta.\n\n-- Näitten luulen olevan tarpeeksi suuria, lausuin oikein viisaan\nnäköisenä, aivan kuin olisin puhunut sokurivero-ehdoituksesta.\n\n-- Kyllä maar. Niillä on laskettu olevan miljoonan kahdeksansadan\ntuhannen kertainen vastustusvoima.\n\n-- Tämä, luulen ma, on semmoista, kuin minä tarvitsen.\n\n-- Vai se kelpaa? kysyi hän epäilevästi; ja avattuaan laatikkoa\npaljasti hän vasemman käsivartensa, missä näin ihoon piirrettynä\nnihilistien tunnusmerkin: punainen ympyrä, ja sen alla kaksi ristiin\npantua tikaria.\n\nVarmaan tahtoi hän antaa merkin!\n\nMutta minä en voinut antaa vastausta, sillä minun käsivarressani ei\nollut tuommoisia kuvia.\n\n-- Niin, tämä kelpaa.\n\nHerra Kozák veti lakin lippua silmilleen ja lausui kolkolla ja äreällä\näänellä:\n\n-- Mutta tätä ei myydä\n\n-- Miksei?\n\n-- Sillä on jo omistajansa, joka on tuleva sitä noutamaan.\n\nKyttyräselkä aikoi ruveta kiistelemään, mutta Kozák herra meni\nlamppuinensa ulos ovesta; jos emme tahtoneet jäädä pimeään, täytyi\nmeidän seurata häntä. Hän ei ollut meitä enää näkevinänsäkään, vaan\npalasi takaisin komeroonsa, heittäytyi vuoteelle ja alkoi lukea jotain\nkirjaista; kyttyräselkä yhä vielä kiroili ja haukkui hurjistuneena.\nMinä jätin heidät sinne ja aloin astua rappusia ylös, antaen heidän\npäättää asian kahdenkesken.\n\nEi aikaakaan niin tuli isäntä perässäni, riideltyään yhtiömiehensä\nkanssa, jotta äänensäkin oli mennyt sorroksiin.\n\n-- Näittekö nyt? Tuota hullua! Vaikka minä sanon, että kohta ovat\nryöstömiehet täällä ja lyövät myttyyn koko ammattimme, niin vastaa hän\nvain, että noitten suurten latinkien omistaja on viimeisellä hetkellä\ntuleva. -- Hurja mies!\n\nIhana yksimielisyys tässä talossa! Kukin pelkää toinen toistansa, tyttö\nparka jokaista ja taloa koko kaupunginosa.\n\nTämäpä juuri minun mieleni mukaista.\n\n-- Mutta kuulkaa, kello on jo neljänneksen yli seitsemän. Jos ette\nkiirehdi, niin ovat puolentoista tunnin päästä ryöstömiehet täällä ja\nmyyvät Kozák herrankin, jos hän ei ennen korjaa roippeitansa. Sentähden\nneuvon teitä ottamaan edeltäkäsin tarjoomani rahat; tavaran kuljetan\ntäältä sitte vähitellen, en sitä kaikkea yhtähaavaa tarvitsekaan.\n\n-- Mennään kamariin; täällä ei käy siitä puhuminani Sillä naapurit\nkuulevat.\n\n\"Kamarilla\" tarkoitti hän Agneksen huonetta.\n\nTyttö oli jo saanut hiuksensa kuntoon ja emännöitsijä suuruksen\nvalmiiksi. Sikurikahvi höyrysi kahdessa korvattomassa kupissa, jotka\nynnä laihan maidon kanssa olivat asetetut huoneen ainoalle pöydälle.\nVanha nisuleipä oli leikelty palasiksi suurusta varten.\n\nKäskin ukon juoda ennenkuin jähtyy. Kohmeloiselle päälle ja äreälle\nmielelle tekee kuuma kahviliemi erittäin hyvää. Tyttökin istui pöydän\nääreen sanomatta jo juoneensa tänään kahvia. Minullekin tarjottiin\nsitä, mutta minä vastasin ett'en nauti suurukseksi tavallisesti muuta\nkuin pippurilla höystettyä sianlihaa.\n\nNyt oli aikaa puhua asiastamme.\n\nEipä ollut helppoa saada häntä ottamaan vastaan noita tuhatta\nfloriinia.\n\nVanhus epäili minun aikovan sitte jonkun oikeuden muodolla ja lain\nvarjon alla anastaa hänen helvetinkone-tehtaansa, kun ensin olin saanut\nhänet ottamaan rahat vastaan. Tehtaansa oli hänelle rakas; hänellä oli\ntodellinen \"pyromania\".\n\n-- Olkoon menneeksi, minä annan teille tuon summan lainaksi -- vekseliä\nvastaan. Vekseli on minulla aina.\n\nNyt hän alkoi epäillä minun olevan koronkiskojan, sillä nepä ovat\nkonstikkaita miehiä! Kun saavat tietää että jotakuta uhkaa ryöstö,\ntulevat he heti sanomaan: \"olen kuullut teidän tarvitsevan rahoja. Minä\nlainaan. Vain viidellä sadasta korkoa\". -- \"Antakaa tänne!\" -- Mutta\nkun tulee maksun aika, niin käy selville, että korko onkin laskettu\n_viideksi sadalta kuukaudessa_. Sitte tulee hän sen sijaan ryöstöön\npanemaan.\n\nSiksipä kyttyräselkä ensin kysyi minulta:\n\n-- Suurtako korkoa vastaan?\n\nVastasin samaan tapaan: sangen suurta korkoa vastaan. Sen vaadin\nkoroksi, että olette sanomatta pahaa sanaa tyttärellenne ja häntä\nmuuten pahasti kohtelematta, kunnes olette maksanut veikanne.\n\nAgnes hypähti seisoalle. Kasvonsa lentivät tulipunaisiksi.\n\nMutta ukko ei päästänyt häntä menemään, vaan veti hänen luoksensa.\n\nNyt alkoi hän käsittää asian laidan. Ei herra ollutkaan koronkiskoja.\n-- Mutta sitä pahempi. Herra oli ukon _ideaali_.\n\nHän syleili tytärtään ja suuteli hellästi häntä otsalle.\n\n-- Tästä päivästä alkaen olkoon sinulla siunaukseni!\n\nTyttö vapisi.\n\nÄkkäsin kyttyräselän tuuman; hän aikoi asettaa tyttärensä istumaan\nsamalle tuolille, jolla _minä istuin_. -- Minä nousin seisoalle.\n\n-- Suostutteko tuumaani? kysäsin.\n\n-- Suostun. Tästä päivästä alkaen on tämä huone pyhä paikka.\n\nMikä kunnon mies!\n\n-- Mutta jott'ei tämä kaunis lupaus jäisi unhotuksiin, niin\nkirjoittakaamme se ylös.\n\nOtin kappaleen liitua (kapakan isännän takin taskussa löytyi liitupala)\nja kirjoitin sillä huoneen ovelle sekä ulko- että sisäpuolelle:\n\n_Tämä huone olkoon pyhä paikka kaikille_.\n\nKyttyräselkä allekirjoitti sill'aikaa vekselin. Siitä nain tietää\nnimensä olevan \"Haggeus Templomtornyi\". Taisi olla syntyisin\narvokkaastakin perheestä.\n\nKun sitte vaihdoimme vekselin ja rahat, saattoi hän taas tyttärensä\npunastumaan.\n\n-- Nyt menen asioilleni. Mutta sinun ei tänään tarvitse mennä\nompelemaan. Ei tarvitse mennä koskaan enää sinne. Minä en salli sinun\nenää tekevän työtä vieraille ihmisille. Saat elää minun tyttärenäni,\nkuten sinun sopiikin. Kun minä menen kaupungille, saat jäädä kotiin\nkalliin ystävämme huviksi. Laske minut sitte ulos pikku ovesta, ett'ei\nKozák näe minun menevän täältä yksin. Pyydän herraa, rakasta ystävääni,\nkulkemaan tästä pikku ovesta, kun toiste tulette meitä tervehtimään.\nSiitä voi päästä suoraan kadulle, ja kenenkään näkemättä. Huomenna\nteetän siihen yhden avaimen lisään.\n\nKunnon mies vei minut ulos mainitsemastaan pienestä ovesta, josta ensin\ntulimme kaalimaahan ja sieltä kadulle, ja samaa tietä takaisin.\n\nTämä asia on siis täysin selvillä. Parempaa miestä ei saata tavata kuin\nherra Haggeus -- aamupäivällä.\n\nAstuessani takaisin kamariin, seisoi tyttö parka kalpeana pöydän\nääressä ja katseli surusilmin pientä koriansa, missä hänen\nompelutarpeensa olivat. Tuo kori käsivarrella oli hän tähän aikaan\ntottunut lähtemään työhönsä.\n\nHän ei odottanut, kunnes minä puhuttelisin häntä. Nyt oli hän kovin\nrohkea.\n\n-- Tiedättekö, mitä olette minulle tehnyt.\n\nEn voinut arvata.\n\n-- Sitä, että isäni täst'edes antaa minulle _yhtä haavaa_\nkaksinkertaisena illalla sen kurituksen, josta hän ennen on antanut\npuolet _aamulla_ puolet _illalla._\n\n-- Älkää pelätkö! Minä pidän huolen, että tuota kirjoitusta ovella\nnoudatetaan pimeän tultuakin. Mutta ensin pyytäisin teiltä jotain.\n\nHän pudisti kieltävästi päätään. Hän luuli minun pyytävän jotain, johon\nolisi -- edellisestä päättäen ehdottomasti antaminen kieltävä vastaus.\n\n-- Antakaa minulle silmäneula.\n\nTuota hän ei tosiaankaan voinut arvata.\n\nTätä pyyntöäni hän ei saattanut kieltää, vaan antoi koristaan neulan,\nuteliaasti odottaen, mitä minä sillä alkaisin tehdä.\n\nMinä taasen kiersin ylös takkini hihan ja aloin punaiseen läkkiin\nkastetulla neulalla pistellä ihooni pieniä pilkkuja, joista syntyi\nympyrä sekä kaksi tikaria ristissä sen alla.\n\nKun tyttö huomasi, mitä minä tein, hypähti hän pelästyneenä luokseni ja\ntarttui käteeni.\n\n-- Tiedättekö mitä teette?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Jumal' armahtakoon! Sitte hukka teidät perii!\n\n-- Monessa vaarassa olen ollut, mutta ei hukka vielä ole minua perinyt.\nEi se veteen huku, joka hirteen on tuomittu.\n\nHän ei enää tahtonut kiistellä kanssani, vaan pyyhki nenäliinallaan\npois käsivarrestani nuo salaperäiset merkit. Ne olivat vielä tuoreet.\n\nMinä nauroin. Kuvat eivät lähteneet.\n\n-- Älkää huoliko, -- ne eivät lähde; hyvää aniliiniväriä ei saa\nlähtemään ihosta saipuallakaan. Älkää pelätkö minun suhteeni. Minä olen\nisäni seitsemäs lapsi.\n\nNyt menen Kozák herran puheille.\n\n-- Te saatte mennä työhönne. Se on teille paras. Ei teidän tarvitse\npelätä tulla kotiin illalla. Teitä ei ole loukkaava isänne -- _eikä\nkukaan muukaan_.\n\nTyttö parka ihastui, kun taas sai ottaa käsivarrelleen pienen korinsa.\n\nMe miehet emme voi käsittääkään mikä onni on muutamille tytöille päästä\ntyöhönsä.\n\nOjensin hänelle käteni jäähyväisiksi ja hän pudisti sitä.\n\nMutta pankaamme tähän alle taas kolme tähtöstä osoittamaan kolmea\ndynamiitti-pommia.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTavattuani Kozákin, astuin minä vuorostani heti hänen jalalleen.\n\nHän oli paraikaa työssään, teki tulta kattilan alle. Ollen todellinen\ndemokraatti hän ei hävennyt alhaisintakaan työtä.\n\nHän vastasi astumalla minun jaloilleni.\n\nMinä taasen kiersin ylös hihan ja mansettini käsivarrelta ja näytin\nhänelle merkkini.\n\nTämän huomattuansa nosti hän sormensa suun eteen; tämä kai oli myöskin\njoku nihilistien salainen merkki, Kaikki tuon miehen liikkeet olivat\nniin kummallisia, etteivät muut ihmiset semmoisia tehneet.\n\n-- Aika on käsissä? kysäsi hän asettaen hiuksensa korvan taa.\n\n-- Niin on. -- Mitä muuta olisin voinutkaan vastata?\n\n-- Minä annan teille Phlegetonin tippoja. Näin sanoen laski hän oikean\nkätensä etusormen vasempaa pivoonsa. Helppoa oli arvata hänen noilla\nmainitsemansa hornan tulijoen tipoilla tarkoittavan kysymyksessä olevia\ndynamiitti-latinkeja.\n\n-- Hyvä! Paljoko maksaa?\n\n-- Ei mitään. -- Meillä on kaikki yhteistä. Mikä on minun, se on sinun;\nmikä sinun, se minun. Nyt annan minä pyhään tarkoitukseen, sitte tulee\nsinun vuorosi.\n\n(No, jos tuohon pyhään tarkoitukseen otetaan, mitä on minun, niin annan\nvelkani; siten niistä voisin päästä).\n\n-- Mutta minua vielä arveluttaa eräs seikka, lausuin, -- eivätkö nuo\nkapineet ole laillisesti ryöstöön kirjoitetut ja otetut takavarikkoon?\n\n-- Mitähän me laista? takavarikoista? Jos jotain on poissa niin me\nvannomme ettei sitä ikänä ole ollutkaan. Meillä ei ole mitään tekemistä\napostoli Pietarin eikä Pilatuksenkaan kanssa. Meidän vapahtajamme on\nBarrabas, jonka kansa päästi vapaaksi kun se ristiin naulitsi tuon.\ntoisen.\n\n-- Hyvä, apostoli veikkoni. Saan siis viedä Phlegetonin tipat, jos\ntahdon.\n\n-- Et ehdoin tahdoin; vaan se on velvollisuutesi.\n\n-- Sillä minä teen aika räjähdyksiä _kaivoksessa_.\n\nNäistä sanoista hän syleili ja suuteli minua.\n\n-- Niin. \"Kaivoksessa\". Siinä kaivoksessa, josta kansan verihiellä\nhuuhdotaan kultaa; siinä kaivoksessa jossa kansan kyynelistä\ntehdään suolaa; siinä kaivoksessa, josta saadaan rautaa kansan\nkahleiksi. -- -- --\n\nMinä tarkoitin Nyerges-Ujfalun marmorikaivosta.\n\n-- Oh, veli kulta! puhui hän kaulukseeni tarttuen. Miks'et luota\nminuun? Tuolla valenimellä et vie minua harhaan. Tiedänpä hyvin oikean\nnimesi. Olen useasti nähnyt sinut tuolla \"kaivoksessa\". Kun te\ntyöskentelitte alhaalla ja kaivelitte uurroksia kansan sydämeen, olin\nminä usein kuulijain parvella; tiedänpä, missä istutkin: oikealla\nkädellä. Oikein. Sitä parempi valekuoresi. Minä en ollenkaan luota\ntuohon suurisuiseen vasemmistoon. Meikäläiset ovat vaiti ja toimivat.\nNimesi on (hän lausui sen).\n\nTuo harmitti minua. Olisin mielelläni pitänyt nimeni salassa.\n\n-- Ymmärrän, sanoi hän. Tuon hupsun ukon suhteen täytyy sinun pitää\nnimesi salassa. Aamupäivällä rakastaa hän rahaa, iltapäivällä viiniä ja\nillalla kunniaansa. Täytyy pitää häneltä salassa koko asia. Mutta hänen\ntyttärensä saakoon tietää kaikki.\n\n-- Johan hän tietääkin. Minä ilmaisin hänelle oikean nimeni ja asemani.\n\n-- Tunnette siis toisenne?\n\nLuulin hänen heti paikalla tempaavan esiin tikarin ja pistävän minut\npuhki. Päinvastoin; hän syleili minut, jotta nenänsä kosketti minun\nnenääni.\n\n-- Sepä oli hyvä. Siis on sekin seikka selvillä. Meidän täytyy olla\njoka askeleella hyvin varovaiset. Salapoliisit vakoovat meitä joka\ntaholta ja pitävät silmillä kaikkia toimiamme.\n\n(Ahaa! Senpätähden meidän puolella ei ole poliisia, kun ne kaikki ovat\nsijoitetut Kuiskaaja-kdulle!)\n\n-- Jos me veisimme yhtä haavaa koko tämän laatikon räjähdysainetta\nsuoraan asuntoosi, niin he arvaisivat koko asian laidan. Sitä täytyy\nkantaa sinne vähitellen. Mutta sekin olisi ollut yhtä vaikeata, jos\nsinä kävisit täältä noutamassa tai minä kävisin sinun luonasi. Nuo\nnuuskijat aavistaisivat kohta pahaa. Mutta tyttö saattaa korissansa\nkantaa pari kolme latinkia erällään luoksesi, siitä ei kukaan voi pahaa\naavistaakaan. Sinä olet nuori ja rikas, tyttö kaunis, mutta köyhä. Ei\nkukaan voi ajatellakaan asian oikeata laitaa.\n\nKummastus kai näkyi kasvoistani, koska vale-veljeni alkoi tarkemmin\nselittää asiaa.\n\n-- Kuinkas muuten? Arvellaan ettei hän ole siivo tyttö. Hullutusta ovat\nmuuten haaveilut kunniasta. Eikö se ole yhtäläistä itsekkyyttä, kuin\nesimerkiksi ahneus? Itsekkyyttä, omarakkautta. Omaa kunniaa ei kukaan\nsaa pitää; vaan yhteistä kunniaa saattaa löytyä.\n\nYleensä täytyi minun hyväksyä väite, mutta lausuin minua vähän\narveluttavan, miten tuo yleinen kunnia hyödyttäisi ihmiskunnan kaunista\nsukupuolta.\n\n-- Se on vain käsitteiden sekaannusta. Seuraelämän ennakkoluuloja,\njoita pitää särkeä. Me emme huoli niistä mitään. Kukapa sanoisi\nruusupensasta kunniattomaksi sentähden että sen ruusuja poimitaan?\nYleiseksi hyväksi täytyy jokaisen toimia ruumiin sieluin. Kukin uhraa,\nmitä hänellä on: yksi järkensä, toinen voimansa, kolmas omaisuutensa,\nneljäs taasen kauneutensa. Tätä seikkaa olen usein selittänyt tytölle,\nmutta hän ei ole ottanut sitä ymmärtääkseen. Olipa hyvä kun asia\nonnistui sinulle paremmin.\n\n-- Mitä hittoa! Olethan rakastunut tyttöön.\n\n-- Eihän se asiaa muuta. Mikä on minun, se on minun; mikä sinun, se\nminun. Mikä ei ole sinun, se ei ole minunkaan.\n\nTämäpä vasta filosofiaa! Hyväksytään tämä, niin loppuvat kaikki\nkaksintaistelut.\n\n-- Siis ei saa luulevaisuutta löytyä keskuudessamme?\n\n-- Ymmärtäkäämme toisiamme. \"Keskuudessamme!\" Se on perussana. Vain\nkeskuudessamme. Jos emme olisi liittolaisia, tuota, joka kurottaa\nkättänsä tämän aarteen puoleen, polttaa kyntensä. Meillä on tikarit!\nKunnialliset herrat olkoot kunnialliset! Joka meihin kajoo, se kuolee.\nMutta meidän kesken eivät tule kiistat kysymykseen. Siis saa \"hän\"\ntuoda sinulle joka päivä parin näistä.\n\n-- Ja mitä minun on niillä tekeminen?\n\n-- Mitä itse jo sanoit: tärisyttää kaivosta aika räjähdyksillä.\n\n-- Tarkoitat parlamentti-huonetta Aleksanderinkadulla.\n\n-- Aivan niin. Tiedäthän.\n\n-- Räjähdetäänkö se suoraa päätä ilmaan?\n\n-- Niin. Silloin kun se on täpösen täynnä. Tiedäthän.\n\n-- Tiedän. Mutta siinä on yksi vaikea kohta. Tuossa sanoja jauhavassa\nmyllyssä ei ole kellaria.\n\n-- Tunnen senkin seikan. Tahalla on niin rakennettu, ettei ole\nkellaria. Jo perustusta laskettaessa tiesivät rakentajat, että tässä\nhuoneessa päätetään isänmaan kavaltamista ja kansan turmelemista,\neivätkä tehneet kellaria alle, ettei joku uusi Guy Favques lennättäisi\nilmaan koko tuota helvetin sauhedrinia. -- Mutta he pettyvät suuresti\nluullessaan voivansa välttää kohtaloansa.\n\n-- Tiedäthän, että salin lattiassa ministeri-penkkien edessä on\nkolme ilmareikää. Näitä peittää rautaiset kalteri-kannet. Näissä on\ntähden muotoisia läpiä, joista voit pudottaa alas nämät latingit.\nValtiopäivämies voi sen helposti tehdä, kun hän tulee saliin ennen\nistuntoa, jolloin ei siellä ole vielä ketään. Joka päivä muutamia\nerällänsä. Kun sitte kaikki on saatu paikalleen, on vain odotettava\nsopivinta tilaisuutta; kun kaikki ovat koolla, esimerkiksi yhteisen\näänestyksen tapahtuessa, niin...\n\n-- Mutta...! Kenties on tarkemmin miettiminen tuota seikkaa; siinä\ntapauksessa lennätämme ilmaan myöskin vasemmiston isänmaan ystävät.\n\n-- Lentäkööt ilmaan! Mitä meihin koskee vasemmisto valtiopäivillä?\nSiellä ei ole meillä ainoatakaan liittolaista. Se ei ole parempi\nvastapuolue kuin imperialistit Ranskassa. Hallituksen puoluelaisilla on\nsyytä olla rauhan rakastajia; siis heidät tuomitsemme heti kuolemaan.\nVasemmiston miehetkin ovat kaiken perinpohjaisen kumoustyön kiivaita\nvihollisia ja heilläkin on suuret miehensä, joita he jumaloivat; mutta\nme emme huoli suurista miehistä, joitten nimeä mainitaan muita\nparemmaksi Meillä on tyhjyys kaikkeus! Ilmaan siis joka mies!\n\n-- Onko se, joka tämän toimittaa myöskin lentävä ilmaan?\n\nMies laski molemmat etusormensa ristiin.\n\n-- Se ei ole tapahtuva. Koko tuuma on valmiiksi ajateltuna. Me emme\nuhraa tarpeettomasti liittolaisiamme. Kuule nyt ohjeitani!\n\n-- Kuulen.\n\n-- Kun tulilävet ovat täytetyt, sidot viimeiseen Bickfordin latinkiin\npitkän ja hienon kuparilangan. Tämän langan voi huomaamatta johdattaa\nsalin lattiaa peittävän maton alatse presidentin pöydälle. Presitentin\npöydällä on sähkökone. Siitä kulkee vaskilanka etehisessä löytyviin\nkelloihin, joita sähkön avulla kilistämällä presidentti kutsuu\nvaltiopäivämiehiä kokoon. Näillä on nimittäin tapana yleisen\näänestyksen edellä istuskella etuhuoneissa. Valitset ajan, jolloin\nheitä on enimmän koolla. Esimerkiksi valtiovarain arviolaskuista\nkiistettäessä tai kun on kysymys Bosnian hallinnosta. Kun sitte\npresidentti lausuu, että tapahtuu äänestys, niin keskeytetään istunto\nviideksi minuutiksi. Sillä aikaa yhdistät sinä Bickfordin latinkiin\nkiinnitetyn langan presidentin sähkökilistyskoneen lankaan. Sen\ntehtyäsi riennät ulos huoneesta, heittäydyt issikalle ja ajat täyttä\nkyytiä ulos kaupungista; sillä kun presidentti viiden minuutin kuluttua\npainaa sähkökoneen nuppiin, soittaa hän muuttoansa toiseen maailmaan,\n(vaikk'ei toista maailmaa olekaan) ja ympärillä olevat rakennukset\nmenevät kaikki raunioiksi, kuten Babylon ja Ninive. Jos Aatelisto pitää\nkokousta samaan aikaan museossa, niin lyömme kaksi kärpäistä yhdellä\niskulla.\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- Toimit siis näitten ohjeitten mukaan. Niin on Kosmokaen [kosmos,\nkreikkalainen sana, suomeksi maailma. Suom.] käsky. Meitä ivataan\nnihilisteiksi, mutta me nimitämme itseämme Kosmirtaiksi. Jokainen jäsen\non vain \"atoomi\" suuressa maailma-kaikkeudessa. -- Siis suostut siihen,\nettä välittäjä tulee luoksesi joka päivä seitsemän aikaan aamulla.\n\n(Hän tarkoitti Agnesta).\n\nMinä olin varma siitä, ett'ei Agnes olisi sitä tekevä, vaikka kaikki\ndemiurgit käskisivät häntä kantamaan atoomeja uuden maailman luomista\nvarten.\n\n-- Kuitenkin katson tarpeelliseksi, atoomi-veikkoseni, huomauttaa --\nlausuin -- että jos tuo pahikko kyttyräselkä atoomi saa tietää\ntyttärensä olevan välittäjänä, niin lyö hän hänen kuoliaaksi heti\npaikalla.\n\n-- Tiedän, Ukko himoo aamupäivällä rahaa, iltapäivällä kunniaa.\nTästäkin asiasta on huolta pidetty. Tästälähin ukko ei tohdi tehdä\npahaa tyttärellensä; minä olen häntä suojeleva. Nyt hän on meidän\nyhteinen omaisuutemme. Minä annan hänet sinun haltuusi, sinä taas minun\nhaltuuni. Hänelle ei kenkään enää saa lausua pahaa sanaa. Minä olen\ntäällä.\n\nSitä minä juuri tahdoinkin.\n\nMutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä osoittamaan\nparlamentti-huoneen kolmea ilmareikää.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNyt ymmärsin täydellisesti, minkätähden tyttö parka oli päättänyt\nhypätä sillalta Tonavan virtaan.\n\nMutta sitä en ymmärtänyt, miten minä voisin häntä siitä estää.\n\nKärpällä on se luonto, että se ennemmin antaa tappaa itsensä kuin menee\nlokaan.\n\nTämän tytön on myöskin lokaa edessä, lokaa takana. Ainoa pelastuksensa\non Tonavan silta.\n\nMutta mitä se minuun koskee?\n\nOvatko valitsijani lähettäneet minut tänne romaania sepittämään?\n\nJa kunpa sitte tietäisin mitä seuraava luku tätä romaania on sisältävä?\n\nAlku on jo tehty. -- Vararikon tehnyt isä, joka illalla vainoo\ntytärtään siitä, minkä vastakohdasta hän kuritti häntä aamulla; joka\naamupäivällä on kavala orjakauppias, iltapäivällä ylpeä ja\nkunnianhimoinen. -- Heittiö veli, joka ei tohdi päivällä kulkea ulkona;\n-- Nihilisti rakastaja, joka etsii kumppania lemmen julistukseen, johon\neivät omat varat riitä; -- dynamiittitehdas; vielä parlamenttirakennus,\njota aiotaan ilmaan räjähyttää; -- ja tyttö jonka sielulla on kärpän\nluonto. Joka pelkää ja vapisee kaikkea, mitä hän näkee, kuulee,\naavistaa. -- Ja vieläpä sattumalta asiaan sekaantunut puolustaja, joka\non elämän pilana pitänyt ja jolle on kotona jo puoliso ja kolme\npaitaressua sekä velkojia enemmän kuin yhteen romaaniin tarvitaan.\n\nMikähän tästä lopuksi tullee?\n\nMutta olin unohtaa yhden päähenkilön tästä näytelmästä.\n\nTämä päähenkilö on -- appeni.\n\nHän on sangen kelpo, järkevä ja rehellinen mies. Ihmissydämessä ei voi\nlöytyä hyvää avua, jota ei hänellä ole suuremmassa määrässä; maan\npäällä ei löydy tiedettä jota hän ei tunne.\n\nMutta kolmea seikkaa ei hän saa millään keinolla päähänsä; ja kuitenkin\novat ne yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita. Ensimmäinen on: miten\nihminen saattaa enemmän kuluttaa kuin hänellä on tuloja? Toinen: kuinka\nmies saattaa puhutella muuta naista kuin sitä, jonka kanssa hän on\nvihitty? Kolmas: kuinka voi ihminen puuttua asioihin joita hän ei\nymmärrä?\n\nNäistä _kolmesta syystä_ hän ei voi käsittää, miksi minä olen täällä\nBudapestissä maan edusmiehenä?\n\nKun saavuin kotiin, tuli palvelija eteisessä vastaani sanomalla, että\n\"kunnianarvoisa herra\" on tullut kaupunkiin.\n\n(Kunnianarvoisia herroja ei löydy enää maailmassa muita kuin \"apet\". Me\n\"vävyt\" olemme jo \"armollisia herroja\". Mutta hän ei salli muuta\narvonimeä. Hän rypistää nenäänsä siitäkin, että minä annoin kutsua\nitseäni armolliseksi herraksi. \"Millä oikeudella annat sinä kutsua\nitseäsi armolliseksi?\" tutki hän. \"Olenhan ainakin _kunnon\njuutalainen_.\" -- Tästä sai hän tarpeeksensa eikä enää kysynyt).\n\nAppeni oli siis saapunut, ja ollen säästävä mies ei hän majoittunut\nravintolaan, vaan ajoi asemalta suoraan asuntooni. Hän oli noussut\nvuoteeltaan jo aikaisin aamulla ja oli jo juonut kahviakin sekä odotti\nnyt minua.\n\nOllen kohtelias mies ei hän kysynyt, mistä minä tulen näin _varhain?_\njottei minun tarvinnut ruveta selittelemään, että nyt juuri päättyi\nkeskustelu 5 §:än johdosta. (Jokaisen laki-ehdoituksen 5 §:äähän\nvastapuolue tavallisesti aina ahdistaa; se on yleisesti tunnettu asia).\nHän ryhtyi suoraan asiaansa, tai kuten me \"_sttus-puhujat_\" sanomme:\n\"_in medias res_\".\n\nHän tuli viemään minua kotiin.\n\nHän esitti asiansa niin vahvoilla todisteilla, että minä huomasin\nnykyisen asemani puollustuksen hyvin vaikeaksi.\n\n\"Rakas poikani, velkojat ovat pidättäneet teidän palkkanne jo kaksi\nkuukautta; jos tähän tulee vielä lisää kolmas kuukausi, niin Teidän\n_täytyy_ valtiopäiväjärjestyksen mukaan ottaa ero luottamustoimestanne.\nMutta jos tätä ennättäen _vapaaehtoisesti_ otatte eron, niin voitte\ntuoda esiin perusteellisia syitä. Taloutenne vaatii persoonallista\nsilmällä pitoa. Olla kahdeksan kuukautta täällä Budapestissä on\nmaanviljelijälle sama kuin vararikko kotona. _Oculus domini saginat\nboves_. Isännän silmä härjän lihottaa. Joka ei ole niin suuri herra,\nettä jaksaisi pitää tilanhoitajaa, hänen täytyy itse johtaa väkeänsä.\nRouva ei voi sitä tehdä, etenkin kun lasten kasvatus on kokonaan hänen\npoloisen huolenansa. Valtiopäivämiehen toimi sopii vain Pestin\nsanomalehti-miehille ja asianajajille, jotka täällä ilmankin\nlaiskottelevat, suurille tilanhaltijoille, joille se on huvitusta,\ntuommoisille suurille valtiomiehille, jotka pyytävät päästä\nministeriksi ja valtiosihteeriksi; tai noille epatoille, jotka joka\npäivä tupakoivat viidenfloriinin ja viidenkolmatta kreutzerin hinnasta\nparlamenttlhuoneen eteiset savua täyteen; mutta ei millään muotoa\nTeidän moiselle miehelle. Luulenpa teidän jo saaneen tarpeeksi tuosta\nkunniasta. Joka päivä saatte siellä kuulla vastapuolueen haukkuvan\nitseänne kalmukiksi, petturiksi, kansan veren imijäksi, olette saanut\nnähdä itsestänne jos jonkinlaisia irvikuvia pilalehdissä: apina, koira,\nelefantti, kyykäärme, villisika, rosvo, varas, kerjäläinen, härkä,\naasi, hevonen, kameli, giraffi, papukaija, mustalainen, juomari,\npyöveli, lurjus, vanha akka, kolmet kaunottaret; luulen, että olette\ntarpeeksi huvitellut itseänne. Eihän se pellolle hyvää tee, jos siihen\nkuusi vuotta perätysten kylvetään nisua, kasvaahan se sitte toiset\nkuusi vuotta pelkkää rikkaruohoa? Varmaan olette jo kyllästynyt tähän\ntoimeenne, rakas poikani. Mutta minä en suinkaan vaadi Teitä ottamaan\nhäpeällistä askelta. Kyllä minä tiedän, mikä on soveliasta: laillisuus.\nEn vaadi Teitä nyt heti äkkiarvaamatta luopumaan valtiopäivämiehen\ntoimesta; se ei sovi isänmaalliselle miehelle. Pysykää täällä vielä,\nkunnes valtiovarain kulunki-asia on päätetty; vasta kun huomaatte,\nettei teitä enää tarvita luovutte toimestanne. Ilmoittakaa myöskin\naikeenne ajoissa puolueellenne, jotta se voisi hyvissä ajoin ruveta\npitämään huolta jälkeläisenne valitsemisesta. Sillä aikaa koetan minä\nsaada velkojianne suostumaan ajan pidennykseen, jotta lakkaisivat\npidättämästä palkkaanne, sitte suoritan minä kaikki, jottei tänne jäisi\njälkeenne mitään ikäviä muistoja...\"\n\nCatilinalle ei saattanut tuntua olo paremmalta kun Cicero häntä\nahdisti, kuin minun oloni tuntui minusta appeni puhuessa.\nVastaväitteeni olivatkin vain persoonallista laatua. Minun täytyi\nhyväksyä hänen ehdotuksensa kokonaisuudessaan. Pitkän keskustelun\npäätyttyä täytyi minun luvata, etten kirjoita enää nimeäni vekseliin;\netten pelaa kymmentä kreutzeriä suuremmasta summasta ja vietän kotonani\npääsiäis-loman. Kotona sitte sovitaan lähemmin asioista, piirikunta\nlähettää tuomarin apulaisen minun sijaani valtiopäiville, sillä hän on\nkovin huolimaton eikä tee mitään; muulla tapaa he eivät saisi hänestä\neroa.\n\nTämän vakavan keskustelun kestäessä hän ei kertaakan maininnut sen\nnaisen nimeä, jonka edestä minä varmaan uhraisin henkenikin ja joka\nvarmaan ei voi aavistaakaan, että hänen miehensä täällä Budapestissä --\nsepittää romaania.\n\nMinun täytyi hyväksyä kaikki antaumiseni ehdot. Minä myönnyin kaikkiin\nja vakuutin kunniasanallani pitäväni lupaukseni.\n\nSitte pyysi hän luetteloa velkojistani ja lupasi heti mennä\nasianajajansa luokse järjestämään raha-asiani; nyt saisin mennä\nkeveillä mielin valtiopäiväistuntoon.\n\nKellon ensi kerran soidessa tuli mieleeni dynamiittimiehen puhe. Menin\ntarkastamaan kysymyksessä ollutta sähkökonetta. Presidentin pöydällä\nolevan sähkökoneen luo ei voinut mitenkään päästä. Se vaskilanka, joka\npuhuja-pulpetin kulmasta kulkee penkkien alatae menee pikakirjoittajien\nhuoneesen. Pikakirjurien päämies antaa sillä koneella merkin\nkirjureille, joll'eivät pidä vuorostansa vaaria. Mutta tämmöistä ei ole\ntapahtunut muuta kuin kerran puolessa vuodessa. Ei niin tulekaan mitään\nhelvetinkuvaa yleisen äänestyksen tapahtuessa.\n\nOlin utelias tutkimaan ilmareikiä, josko joku toinen hullu olisi jo\ntehnyt sen pilan mikä oli uskottu minulle; mutta niissä ei ollut\nmitään.\n\nKun taas tuli tuo tavallinen yleinen äänestys, seurasi semmoinen\nmiellyttävä epäjärjestys, jolloin jokainen valtiopäivämies jättää\npaikkansa, liittyen joukkioihin tarinoimaan, suunnittelemaan\nrautateistä, kiusaamaan ministerejä muistutuksillaan. Notarius lukee\ntämän yleisen Babelin häiriön kestäessä lavean keskustelun alaisena\nolleet pykälät yksitellen seuraavalla tavalla:\n\n\"5:s § (kovasti) _kaikissa niissä tapauksissa, joissa_, (sitte hiljaa);\npiff paff puff, -- ja niin edespäin. Filosofia, filharmonia,\nfilantropia, filomela, fylloxera, -- missä ovat nenälasini? --\n_vastedes_... telegrafi, typografi, litografi, fotografi, hektografi,\n-- kello kuusi illalla kokous! Joka mies! -- _samaten_... alfa, beta,\ngamma, delta, ypsilon, omega... (taas kovasti) _määrätään_!\"\n\nPresidentti kysyy: \"hyväksyykö arvoisa huone 5:nnen §:än?\"\n\nMikä on hyväksyessä koska siinä on niin paljo hyvää?\n\nMutta appeni kutsutti minut kotia, sillä kello on jo yksi, ja siihen\naikaan syövät muka kaikki kunnon ihmiset päivällistä.\n\nAsiat oli vanhus jo toimittanut. Iltapuolella oli meidän määrä\nsuorittaa vekselit.\n\nKiitollisuudesta lupasin mennä hänen kanssan illalla kansanteaatteriin.\nHän ei mielellään käy kansallisteaatterissa. Kun hänen muinaiset\nmieliteoksensa katosivat näyttämöltä, ei hän tahtonut nähdä uudempia.\nNuo vanhukset luulevat vain sen olevan hyvää, minkä he itse ovat\nnähneet.\n\nKansanteaatterissa sai hän korvauksen; siellä näytettiin sangen\nsiveellinen kappale. Hän ei voinut katsoa loppuun asti.\n\n\"Vaimoni tulee ehkä kysyneeksi mitä näyteltiin, enkä tohtisi kertoa sen\nsisältöä\".\n\nSitte vein hänet illalliselle Orfeumiin. Aluksi hirvitti häntä istua\nselkä päin soittajia; minulle sanoi hän: \"suoraan puhuen ovat minun\nposkeni punaisemmat häpeästä kuin tuo biffipaisti!\" Lähtiessämme sieltä\npyysi hän minun olla ilmaisematta anopilleni, että me kävimme täällä,\nsillä siinä tapauksessa hän ei päästäisi meitä koskaan enää Pestiin.\n\nAppeni mieliksi menin varhain maata, mutta en saanut unta silmiini\najatukselta, että tuo tyttö ehkä kumminkin saattaa tulla huomis-aamuna\nluokseni kori täynnä dynamiitti-latinkeja, kun appenikin on täällä.\n\nKoko yön näin tästä asiasta unta.\n\nKaikeksi onneksi oli vanhuksella hyvänä tapana nousta ylös jo viiden\naikaan aamulla ja ollessaan Budapestissä ei hän jättänyt menemättä\nRudásfürdöön kylpemään, se oli hänen mieleisensä kylpypaikka.\n\nJott'en heräisi, astui hän varpaisillaan (narisevat saappaat jalassa)\npoikki kamarin, missä minä makasin; mutta tuskin oli hän päässyt ulos\nniin minäkin hyppäsin ylös vuoteelta, puin ylleni, istuin issikkaan ja\najoin \"Punaruusun\" hoteelliin ilmoittamaan Kuiskaaja-kadulle\nesiintulleen välttämättömän esteen tapahtuneen. Tällä kertaa en voinut\nvaatettaa itseäni kapakoitsijaksi. Luulin, ettei se enää ollut aivan\ntarpeellistakaan.\n\nMutta myöhäänpä saavuinkin, vaikka vielä oli nivan varhain aamulla;\nkaikenlaisten tehtaitten kanavat päästivät tuoretta pesuvettä, joka\nhöyrysi pitkin katua aivan kuin Islannin Geyser-vuori. Naapurin pihan\nläpi päästyäni kolkutin portilla, kunnes tultiin avaamaan.\n\nPortissa tuli vastaani luurankonainen; hän otti minut sangen\nystävällisesti vastaan. Hän vei minut kyökkiin, käski istumaan\npenkille; hän näytti olevan kovin hyvällä tuulella.\n\n-- Täällä ei ole enää ketään kotona, lausui hän. Sen huomasin itsekin,\nkun kaikki ovet olivat selki selällään; kamarista tuleva tomu, joka oli\nnoussut lakaisemisesta, osoitti että minä keskeytin tuota\nkunnianarvoisaa naista hänen siivoomistyössään. \"Kaikki menivät jo\nvarhain aamulla, mikä minnekin.\"\n\n-- Eikö ukolla ollut eilen illalla tekemistä tyttärensä kanssa? kysyin\ninnolla asiaani ryhtyen. \"Mutta jatkakaa vain lakaisemistanne, rouva\nhyvä, älkää oudoksuko minua, olen minä nähnyt herttuattariakin luuta\nkädessä.\"\n\n-- Olisi ollut, mutta ei tohtinut, vastasi tuo laihuuden jumalatar,\ntaas tarttuen tomua tekevään kapineesensa. Sillä ukolla ei ole tapana\niltapäivällä muistaa, mitä hän on aamupäivällä luvannut. -- Näin tekee\nhän joka päivä. Kello kolmen aikaan iltapäivällä menee hän Punaruusuun\nja juo siellä yhdeksään saakka _suruissansa_; sitten tulee hän kotia,\nkun hän näkee Agneksen palaavan ompelemasta. Tyttöparan täytyy käydä\nkapakan ikkunain alatse, sillä Kuiskaaja-kadulle pääsee vain yhdeltä\npuolelta; toisen pään sulkee rautatie. Kotona ukko sitte reuhkaa,\nraivoo ja sadattelee, ei löydy rumaa nimitystä, jota hän ei silloin\nheitä tyttärelleen. Hän syyttää tyttöraukkaa häpeällisistä asioista,\njommoisia ei koskaan ole tullut hänen mieleensäkään. Tyttö on vaiti ja\nitkemättä, sillä jos hän sanankin sanoo tai purskahtaa itkuun, niin isä\nvarmaan pieksee häntä; mutta jos hän on vaiti, tyytyy ukko siihen, että\nhän kaksin käsin vetää tytärtään kummastakin palmikosta huutaen\nkorvaansa: \"sinä Senja sen vietävä! Missä olet taas ollut. Missä olet\nollut?\"\n\n\"Kun tämä peli loppuu menee ukko taas 'Kolmen rummun' kapakkaan ja juo\n_iloissaan_ itsensä punssia täyteen. Sieltä jokin palkollinen tuo hänen\naina kotia selässänsä ja panee hänen maata kamariin, missä häh makaa\naamuun saakka. _Siis voi hänen toisen kerran mentyänsä aamuun asti\ntäällä tapahtua mitä tahansa._ Kello yhdeksästä illalla aamuun asti.\"\n\nViimeistä lausetta lausuessaan nainen seisahtui eteeni, kädessä luuta,\njolla hän oli koonnut lakaisemansa rikat pieneen peltilapiooa, jonka\nhän nyt nosti minua kohden, aivan kuin hän olisi tarjonnut minulle nuo\nrikat -- yhdessä tuon lauseen kanssa.\n\n-- Jatkakaa vain!\n\n-- Kuten jo sanoin, en tohdi sekaantua riitaan, sillä jos ajan isännän\nulos ovesta, uhkaa hän mennä alas tehtaasen ja räjähyttää meidät\nilmaan. Mutta kun hän eilen kotiin tultuansa taas alkoi raivota, -- nyt\nkahta kiukkuisemmin, kun muisti täällä aamulla olleen herran, joka\npyysi koroksi, ettei hän saisi tehdä pahaa tyttärelleen; siis oli tämä\nherra varmaan tytön rakastaja; niin ryntää äkkiä Kozák rappusia ylös ja\nnuoraan tytön kamariin, missä ukko paraikaa lasketteli mulatuksiaan.\nKozák ei ole tänne tullut koskaan ennen. Hän seisahtui isän eteen, ja\ntarttuen hänen kaulukseensa, osoitti hän kädellään tuota kirjoitusta\novella: \"tämä huone olkoon kaikille pyhä paikka!\" Tämä oli öljyä\ntuleen. Tästä huomautuksesta muisti ukko koko asian laidan, että tämän\noli kirjoittanut oven kummallekin puolelle eräs korkea herra, joka oli\nrakastunut tyttöön ja että tyttö oli juuri äsken mennyt hänen\nluoksensa. -- Lupasi tappaa hänet. Mutta nytpä tapahtui kummia, --\nKozák, joka ennen oli veitsi kädessä uhannut tyttöä, jos hän oli\ntervehtinyt miestä, sanoi nyt ukolle että Agnes oli tehnyt sangen hyvin\nkäydessänsä herran luona; hän oli muka tehnyt sen pyhän asian vuoksi ja\nolisi tästälähinkin niin tekevä: sentähden ei häntä saa kukaan pahoin\npidellä. --\n\nNytpä he kamalasti riitelemään keskenänsä. Vielä tappelivatkin; vihdoin\nkierivät he molemmat rappusia alas ja jatkoivat vielä pihalla\nkahakkaansa. -- Minä ja Agnes katselimme toisiamme kummastellen, mitä\nnyt on tapahtunut? Pelkäsimme kovasti, että ukko heti lennättäisi\nilmaan talon kaikkineen päivineen. Mutta Kozák ei päästänyt häntä\ntehtaasen, vaan ajoi hänen ulos portista. Sitte meni ukko \"Kolmeen\nrumpuun\" ja jatkoi päivätyötänsä kuten tavallista. Mutta Kozák tuli\nluokseni ja lausui: \"sanokaa Agnekselle että tästälähin on hän\npidettävä yhtä suuressa kunniassa kuin joku kuningatar, mutta huomenna\nolisi Kozákilla jotain sanomista tytölle ennenkuin hän menee työhönsä\".\nKun sanoin tämän Agnekselle, vastasi hän hyvin kummallisella äänellä:\n\"sen hän lupasi minulle jo edeltäkäsin, ettei hän salli kenenkään minua\npieksävän\". Tyttö ei selittänyt tarkemmin, kuka tuo \"hän\" oli.\n\nEn minäkään ruvennut tuota naiselle selittämään.\n\nNainen ei enää vainonnut rikkojen jätteitä, jotka olivat jälellä oven\nsuussa, vaan jätti ne siksensä ja istui viereeni peittäen kätensä\nesiliinaan ja jatkoi kertomustaan:\n\n-- Aamulla nousi Agnes sangen varhain, kun vielä oli pimeä, eikä\nodottanut kahviakaan. Varmaan kiirehti hän, ettei hänen olisi tarvinnut\ntavata Kozákia. Mutta tämä oli valvonut koko yön ja kuullessaan oven\naukenevan seisoi hän jo rappusilla tytön tiellä. Minä kuuntelin\nikkunassa, mutta kuulin heidän puheestaan vain sen, minkä he tulivat\nlausuneeksi kovemmin, kumpikin puhui hiljaa kuiskaellen. \"Teidän täytyy\nmennä hänen luoksensa!\" Näin sanoi Kozák useat kerrat, mutta Agnes\nvastasi aina kiivaasti: \"en koskaan, koskaan!\" Kozák polki suuttuneena\njalkaansa: \"pyhä asia vaatii\". Tyttö väänteli käsiään: \"Hyvä Jumala!\"\n-- \"Teidän täytyy viedä sinne...\" (En kuullut, mitä?) Tyttö vapisi kuin\nvilusta. \"Minä sallin, sanoi Kozák, -- minä vaadin... minä käsken!\"...\n\"_En en_!\" kuiskasi tyttö. -- \"Hän vaatii!... Hän käskee...\" -- Nyt\ntyttö kiljahti aivan kuin olisi sydämeensä pistetty; sitte kuiskasi\nhän: \"hyvä!\" ja ojensi korinsa Kozákille sekä jäi seisomaan pihtipielen\nnojaan laskien kätensä sydämmelle. Kozák tuli takaisin kori kädessä.\nTyttö otti sen häneltä ja juoksi sanaa sanomatta tiehensä.\n\"Seisahtukaa! Minä seuraan teitä Sädekadulle saakka!\" huusi Kozák,\nmutta ensin meni hän noutamaan tikarikeppiänsä. Luulen hänen\nsaavuttaneen tytön, koska hän viipyi niin kauan tiellä.\n\nTarpeeksi sain kuulla. Täytyi rientää kotiin.\n\n-- Odottakaa, pidätteli nainen. Puhun vielä ukosta. Kun hän tänä aamuna\nheräsi, ei hän löytänyt kotoa ketään, jonka kanssa hän oli voinut\ntepastella, kahvikin vartoi häntä yksin; hän oli hyvin sävyisä. Kahvia\njuotuaan iski hän viekkaasti silmiä kysyessään, missä Agnes on? Hän oli\nkovin mielissään, kun sai tietää, ettei tyttö ollut juonut kahvia\nkotona. Sanoi että _korkeat herrat_ juovat suurukseksi teetä munan ja\nvoin kanssa. -- (Tyttöparka varmaan syö nisuleivän palaista pitkin\nkatua käydessään). -- Ukko sanoi, että meidän täytyy kutsua se herra,\njoka täällä kävi toissa päivänä joskus illalliselle. Tähän minulta\npääsi kolminkertainen nauru ja huudahdin: \"illalliselle!\" Kun ajattelee\nmeidän tilaamme, on mahdotonta olla kolmenkertaisesti nauramatta\ntämmöistä puhetta kuullessaan. Sitte otti hän taskustaan avaimen, joka\navaa tuon pienen taka-oven, ja kysyi, josko tunnen täällä läheisyydessä\nkunnon lukkoseppää, joka tekisi toisen samanlaisen avaimen? Miks'en\ntuntisi? Asuuhan täällä niin monta tikarintekijä-varasta, että\nriittäisi vaikka koko kaupungille. Nyt läksi hän -- luultavasti\nlukkoseppää hakemaan. Mutta ensin heitti hän sormillaan suukon ovelle\npiirrettyä kirjoitusta kohti, ja lausui laskien pitkän kätensä\nolalleni: \"hän on kunnon mies!\" Kunpa olisitte kuullut, mitä nimiä hän\nantoi teille eilen illalla.\n\nSanoin hyvästi ja riensin takaisin issikkaan. Punaruusun edustalla oli\njuuri nyt nähtävänä pieni hauska tapaus. Kuski kiristi nuorta miestä\nkurkusta ja mäjähytteli hänen päätänsä seinää vastaan; tunsin tämän\nAgneksen toivorikkaaksi veljeksi. Jotta voisi hyödyllisellä tavalla\ntänä aamuna lopettaa eilisen päivän, oli hän käyttänyt hyväkseen\ntilaisuutta siten, että hän issikan mentyä kapakkaan ottamaan naukkua,\notti viedäkseen hänen hevosloimensa kauppaliikkeesen; tämän aikeen teki\nissikka kumminkin tyhjäksi takasin palatessaan siten, että hän riensi\ntoimeliaan pojan luo ja vaati häntä tilintekoon. Uhkasi kutsua\npoliisin. Mutta havaittuansa minun tulevan kutsui tämä kelpo poika\nminua vanhan tuttavuuden vuoksi apuun. Enkä minä viipynyt häntä\npelastamasta. Issikan rauhoitin tiedolla, että tämä mies harjoittaa\nsangen etevää ammattia -- hän on satulamaakari, ja tahtoi nähdä juuri\nammattiinsa kuuluvaa kapinetta; sitte pyhin hänen takkinsa selästä\nkalkin ja kehoitin häntä menemään kotia isän katon alle ja koettamaan\nedespäinkin saattaa yhä suurempaa iloa vanhemmilleen. -- Näin erkanimme\nhänestä. Kotiin päästyäni havaitsin että sikarikoteloni oli poissa\npäällystakkini taskusta. Varmaan oli suosikkini ottanut sen muistoksi\nminulta. Pitäköön rauhansa!\n\nSitä suurempi oli huoleni, kun ajattelin, miten nyt käy, jos tyttö\nparka todellakin tulee asuntooni tuomaan tuota vaarallista lähetystä ja\ntapaa minun sijastani appeni kotona. Miten tuo poloinen on asiansa\nselittävä, kun hän ei ole tottunut valehtelemankaan?\n\nRintani rauhoittui kokonaan kuullessani palvelijalta, ettei täällä ollut\nkäynyt ketään tyttöä.\n\nPysyin kotonani aina kello yhteentoista saakka; mutta tyttö ei tullut.\nTiesinhän sen. Sitte vein appeni mukanani parlamenttihuoneeseen, missä\nme istuimme parvelle; minä jäin sinne hänen kanssaan ja selitin\nhänelle, kenen valtiopäivämiehen kukin pää oli tuolla alhaalla\nhuoneessa. Kun hän alkoi kovasti haukotella, kehoitin minä häntä\njäämään vielä hetkiseksi, sillä pääministeri oli pitävä puheen. Hänellä\noli nimittäin kahdet silmälasit, toiset lukemista toiset puhumista\nvarten. Nyt otti hän nenälleen jälkimmäiset. Vanhus jäi siis\npaikallensa.\n\nTällä tavoin saimme onnellisesti kaksi tuntia kulumaan; söimme yhdessä\npäivällistä. Sen jälkeen kävimme katsomassa teollisuus-näyttelyä ja\nteimme puimakoneen kauppaa; sillä aikaa tuli ilta, vanhus ei enää\ntahtonut katsoa näytelmää, vaan tahtoi että minä veisin hänet klubiin,\nminkä minäkin puolestani pidin suurimpana huvituksena.\n\nKun seisahdimme Lloydin rakennuksen eteen, annoin kaikeksi onneksi\nvanhuksen astua edellä, jott'ei hän huomannut hämmästystäni. Portilla\nseisoi Agnes.\n\nSama yksinkertainen musta puku yllä, sama kulunut iso huivi, sama\nompelukori käsivarrella.\n\nHuomattuansa minut käänsi hän pois kasvonsa eikä ollut tuntevinaan\nminua. Varmaankaan hän ei olisi suonut minun tervehtivän häntä. Mutta\nepäilemättä odotti hän minua.\n\nRiensin hinaamaan vanhusta klubiin ja kokosin pika pikaan häntä varten\nvhistiseuran; kun sain hänen näin hyvään toimeen, kiirehdin takaisin\nportille.\n\nMutta tyttö ei ollut enää siellä. Minne lienee mennyt? Minuahan hän\nnäkyi odottavan; pitihän hänen tietämän, että tulen takaisin!\n\nMutta pankaamme jo taas tähän kolme tähtöstä otaksuen niitä kolmeksi\nvhistimarkaksi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nEnsimmäinen ajatukseni oli mennä sillalle. Jos olisin taikauskoinen,\nniin sanoisin tämän tapahtuneen aavistuksesta; mutta luulen että tuo\najatus syntyi yksinkertaisemmasta syystä. Vain hetkisen katsahdin tytön\nsilmiin, kun näin hänet portilla, mutta kuitenkin huomasin niissä\njotain kummallista; aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: \"olen taas\nmatkalla sinne, mistä minut kerran toit pois\". Tämä oli Tonavan vettä\ntarkastava katse.\n\nEnpä pettynyt. Tuolla seisoi hän taas nojautuen sillan\nkaasulyhty-tolppaan ja läpi rintavarustuksen katsellen sillan pylväitä\nvastaan loiskivia laineita. Sillalla kulkijat eivät hänestä\nvälittäneet.\n\nHiivin hiljaa hänen luoksensa.\n\nHavaittuansa minut katsoa tuijotti hän minuun ja kuiskasi itkusta\nvärähtelevällä äänellä:\n\n-- Kuinka tiesitte tulla tänne minua hakemaan?\n\n-- Tiesinhän mitä varten te _etseitte_ minua ja mitä varten te\n_kartatte_ minua.\n\nHän kääntyi äkkiä kiivaalla liikunnolla puoleeni.\n\n-- Ettehän käskenyt tuomaan \"noita\"?\n\n-- Kun arvaisin, mitä?\n\n-- Älkää niin puhuko! Sanokaa vain, ettei se ole totta.\n\n-- Jos luulette sen olevan jotain pahaa, niin ei se suinkaan ole totta.\n\n-- Tiesinhän sen!\n\n-- Missä ovat ne esineet, jotka teidän käskettiin tuoda minulle?\n\n-- Tiedätte siis mitä ne ovat?\n\n-- Miks'en tiedä, olenhan ne ostanut!\n\nTyttö vaaleni ja vapisi.\n\n-- Mutta ettehän ai'o niillä tehdä tuota kauheata tekoa?\n\nRupesin nauramaan. \"Luuletteko minua hulluksi?\"\n\nHänkin rupesi nauramaan: Hänen laitansa oli sama kuin sen, joka kärsii\nsuuria tuskia, mutta pidättää valitushuutoa, kunnes se väkisin tunkeuu\nesiin; se tekee niin hyvää. Hänen naurunsa oli kyyhkysen kuherruksen\nkaltainen; kasvonsakin kuumenivat siitä.\n\n-- Olihan se siis vain pilapuhetta, mitä sanoitte tuolle miehelle?\n\n-- Ainoastaan yksi kohta siinä ei ollut pilaa, nimittäin kun sen kautta\nsaatoin tuon miehen puolustamaan teitä isämme vastaan.\n\n-- Kun väin olisitte itse ollut minulle surua saattamatta!\n\n-- Mutta missä ovat nuo vaaralliset kapineet, jotka teidän piti tuoda\nminulle? Eiväthän ne vaan ole muassanne?\n\n-- Oi! eivät. Aamulla tulin jo pimeässä tänne sillalle ja heitin ne\nveteen, syvimpään paikkaan. Rannalta en tahtonut niitä heittää, sillä\nsieltä olisi joku voinut nähdä, ja kun vesi rannalla on matala, niin\nolisi joku vene saattanut tarttua niihin ja räjähtää.\n\n-- Viisaasti tehty.\n\n-- Sitte kävelin hetken aikaa rantakadulla ja palasin takaisin sillan\ntoiselta puolelta.\n\n-- Sekin sangen viisaasti tehty.\n\n-- Hyvä. Mutta miten nyt käy, kun palaan kotia? Oletteko ajatellut,\nmitä minun pitää vastaaman tuolle miehelle, kun hän kysyy, josko olin\nteidän luonanne? Minulle on yhtä vaikeata vastata joko myöntäen tai\nkieltäen.\n\nKasvonsa punastuivat kovasti jo tätä puhuessaankin.\n\n-- Tämähän on mitä yksinkertaisin asia. Sanokaa hänelle totuus. Ette\nlöytänyt kotoa. Asuntooni oli majoittunut vieras herra, sentähden\nodotitte minua klubin luona, ja tapasimme toisemme portilla. Tästä\nselityksestä ei teille ole mitään seurauksia.\n\n-- Entä dynamiitti-latingit!\n\n-- Ne otin minä teiltä, enempää ette niistä tiedä.\n\n-- Mutta sehän ei ole totta. Latingit ovat Tonavan pohjassa.\n\n-- Sinne minäkin ne olisin heittänyt.\n\n-- Sanonko minä samoin huomenna ja ylihuomenna sekä joka päivä, kunnes\nolen kantanut pois kaikki latingit. -- Mutta oletteko ajatellut> että\ntuo kauhea mies odottaa työn onnistumista, ja kun ei niin tapahdukaan,\non hän teitä vaativa tilintekoon.\n\n-- Se on minun asiani.\n\nTyttö laski kätensä ristiin ja sanoi rukoilevasta:\n\n-- Hyvä herra! Älkää ryhtykö mihinkään toimiin tuon miehen kanssa!\nÄlkää leikilläkään! Te ette voi aavistaa, mimmoinen ihminen hän on.\nKäyköön minun miten tahansa. Minä olen onneton nainen. Te ette tiedä\nminkä syvyyden partaalla olette!\n\nHänen silmissään näkyi kauhistus, jommoinen valtaa meidät, jos\nesimerkiksi näemme kuutautisen kiipeevän tornin huipulle ja odotamme\nhäntä joka hetki putoovaksi maahan.\n\nEn vielä koskaan ole nähnyt kenenkään niin ihanin katsein rukoilevan.\nTämä tyttöparka ei ole peloissaan itsensä vaan minun suhteeni.\n\n-- Älkää surko rahtuakaan Agnes neiti! Jo kouluajoiltani saakka olen\nollut jos jonkinlaisissa vehkeissä. Eikä koskaan ole nolosti käynyt.\nHauska loppu tästäkin tulee. Kyllä minä tunnen nuo seikat. Unkarilainen\nystäväni ärisee, mylvii ja uhkailee; mutta sitte kun kädessään on\npuukko ja vihamies edessään, niin leikkaa hän palan leipää hänelle,\nsanoen: \"tuosta saat, lurjus! Älä kerjää täällä kuten kotonasi!\"\n\nLuulin saavani tytön nauramaan; mutta hän pudisti vain hiljaa päätänsä;\n-- hymy ei tullut enää niin helposti huulilleen.\n\n-- Tuo mies ei olekaan \"unkarilainen ystävänne\". Hän ei ole semmoinen\nmies, jommoisten kanssa te olette tottunut yhdessä istumaan hauskassa\njuomaseurassa ja kaikkein nähden ilvettä tekemään. Tällä ovat omat\ntuumansa eikä hänellä ole ihmisen tunteitakaan. Jos hänellä on\ntunteita, ovat ne joko eläimellisiä tai pirullisia. Hän on jo kerran\nmurhannut tytön, kun tämä ei tahtonut olla hänen -- koiranansa. Tätä\ntekoansa on hänen tapana kehua. Kilpakosijansa hän myöskin ampui\nkuoliaaksi. Hän istui sentähden monta vuotta vankeudessa; siellä hän\noppi hylkäämään kaikki nautinnot: ei tupakkaa eikä viiniä anneta\nsiellä. Mutta hän oppi tekemään työtä ja miettimään. Samaa elämää hän\njatkaa yhä vielä, aivan kuin istuisi Szamos-Ujvärin linnassa.\nPäiväkausiin ei hän poistu maanalaisesta kolostaan. Kun tehdas ei tee\ntyötä, menee hän viljavarastoihin säkkejä kantamaan tai asemahuoneelle\nkantajaksi. Hän ei karta minkäänlaista työtä, ja säästämillään\nrahoilla ostaa hän koneita, joita hän ei salli kenenkään nähdä, sekä\nkirjoja, jotka ovat kirjoitetut englannin, ranskan ja italian kielellä.\nHänelle tulee venäläisiä sanomalehtiä, joita voi vain salaa saada. Hän\non itse oppinut kaikkia kieliä, mutta jos vieras tulee hänen luoksensa,\nsanoo hän taitavansa vain unkarin kieltä, ei muita. Eikä hän koskaan\npuhu, mitä muualta maailmasta kuuluu. Eikä hän ketäkään rakasta. Hän ei\npelkää Jumalaa eikä ihmisiä. Runokirjallisuutta hän ei koskaan lue.\nNaisista käyttää hän vain yhtä nimitystä -- jota minä en kehtaa\nsanoakaan. Varakas on hänestä varas; rehellinen on petturi. Johon hän\nluottaa sitä hän salaisesti pitää silmällä. Kuolemaa hän halveksii\nniinkuin sitä saattaa halveksia vain dynamiittitehtailla, jonka alla\nmaa kumajaa joka askeleelta, aivan kuin kävisi yhdeltä hautakummulta\ntoiselle. -- Hyvä herra, tämän miehen kanssa ei ole hyvä asua samassa\nkaupungissakaan. Jos voisin, niin juoksisin maailman ääriin häntä\npakoon.\n\n-- Kaikella tällä puheellanne teette minun vain uteliaammaksi. Rupeen\nmieltymään häneen. Minulla on jo suuri kokoelma tuollaisia kummallisia\ntuttavia. Niistä ei kalienkaan yksikään ole ollut alkuperäistä laatua,\nvaan kaikki jälittelyjä. Kun sain kokoelmaani uuden jäsenen, luulin\nsitä ensin kansan villitsijäksi, salavehkeilijäksi, murhayritysten\ntoimeenpanijaksi, mutta pianpa huomasinkin sen olevan vain äsken\nnimitetyn veron ylöskantajan. Tohdin luvata, jos tuttavuutemme Kozákin\nkanssa kestää pitemmän ajan, tehdä hänet työnjohtajaksi johonkin\nvaltion tehtaasen; sitte saatte nähdä, kuinka hänestä tulee rehellinen\nja kunnon mies.\n\nâ-?- Tuota en usko.\n\n-- Mutta sehän on luonnollista. Ihmisiä saattaa epätoivoon juuri se\nseikka, että he tietävät itsellään olevan kykyä, mutta eivät voi saada\nsitä suurempaan käytäntöön; vaan kun he tulevat oikeaan paikkaan,\nmuuttavat he mielipiteensä.\n\n-- Jospa niin olisi laita! Mutta vielä olemme kaukana siitä. Huomenna\nja sitte joka päivä pitää minun siis tuoda teille muutamia noista\nhirviöistä. Täällä me huomenna tapaamme toisemme, tällä paikalla, eikö\nniin?\n\n-- Agnes kulta! Teitä vaivaa ajatus, että teidän täytyy tavata minut.\n-- Eikö teidän ole käsketty tuoda minulta jonkinlaista todistusta\ntakaisin, mistä saataisiin tietää teidän todellakin antaneen minulle\nmitä on lähetetty.\n\n-- On, paperilapulle kirjoitettuna se valenimi, jonka sanoitte eilen\nisälleni.\n\n-- No, minä kirjoitan siis tuon nimen viidellekymmenelle paperilapulle.\nNiistä annatte sitte yhden joka päivä; silloin ei teidän ole tarvis\ntavata minua.\n\n-- Hm. -- Tuota miestä ei niin helposti petetä. Rientäessäni viemään\ntätä lähetystä juoksi hän perässäni ja seurasi minua koko Sädekadun ja\npuhui sillä aikaa, mitä hän teistä tiesi. Sanoi teidän taistelleen\nGaribaldin joukoissa, ottaneen osaa kommuniin Pariisin piirityksen\naikana ja olevan hyvässä ystävyydessä Bakuninin kanssa. Hänellä on\nsuuri luottamus teihin. Mutta kumminkin hän epäilee. Sanoi, että te\ntästedes saatte joka päivä kirjeen, johon on kirjoitettu vain yksi nimi\nja tämä nimi pitää teidän antaa minulle vastaan ottaessanne latingia.\nTätä nimeä en minä tiedä edeltäkäsin, ettekä tekään. Näin tavoin täytyy\nmeidän joka päivä tavata toisemme.\n\n-- Tämä täytymys on vain teille vastenmielistä. Minulle on sangen\nhupaista saada nähdä teitä ja puhella kanssanne. Huomenna siis tällä\npaikalla samalla aikaa. Mennään nyt sillan toista puolta.\n\nToista sivua Budaan ja toista takaisin Pestiin päin, aivan kuin\nBudapestin oppineet Frans Kazinczyn aikana, jotka alkoivat puuhata\nunkarilaista almanakkaa ja havaitsivat Tonavan sillan sopivimmaksi\nkokouspaikaksi. Tonavalla ei ole korvia.\n\n-- Tiedättekö, mikä saattoi minut tuomaan tätä lähetystä? alkoi tyttö\nkävellessämme; ajattelin, että tekee sen ehkä joku muu, jollen minä\ntee. Minä tiesin, miten olisin menettelevä; pelkäsin jonkun toisen\ntodellakin antavan sen teille.\n\n-- Myöskin pelkäsitte siis, että minä teen mitä olen luvannut?\n\n-- Niin pelkäsin. Se on juuri vikani, että luulen kaikkein ihmisten\nsuovan pahaa toisilleen.\n\n-- Mutta ettehän nyt enää niin luule?\n\n-- En. Tuntuu minusta kuin olisin parantunut jostain viasta. Mutta sen\nsijaan painaa taas eräs toinen seikka mieltäni. Jos te ette pane\ntoimeen tuota helvetillistä tuumaa, niin onhan niitä muita\ntoimeenpanijoita?\n\nNäin puhuessaan katsoi hän silmiini syvästi surullisena; nuo elelevät\nsilmät lausuivat vielä tähän: semmoiseen aikaan, jolloin sinä olet\nsiellä; sinä, jolle en minä ole mitään, mutta joka minulle olet kaikki.\n\n-- Huomenna otan varman tiedon tästä seikasta ja ilmoitan sitte teille,\nlohdutin minä. Pestin puolisessa sillanpäässä erkanimme; hän palasi\nKuiskaaja-kadulle, minä klubiin katsomaan, miten appeni pelasi vhistiä.\n\nSeuraavana aamuna varhain oli jo kirje pöydälläni. Se sisälsi nimen:\n\"Herostratus\".\n\n(Sen jälkeen lahjoitettiin minulle joka päivä kirjeissä tällaisia\nsamalla tapaa mainioita nimiä, jotka ovat kuuluisia hävityksen töissä:\nNebukadnezar, Brennus, Soliman, Simson, Pugatscheff, Booths, Batukhan.\n-- Kun maan päälliset nimet loppuivat, seurasi maanalaisia nimiä:\nLucifer, Leviathan, Belzebub; -- viimein uudemman ajan urosten nimiä,\njotka ovat ikuisen maineen saavuttaneet sanomalehtien kautta: Orsinista\naina Hartmanniin).\n\nSuostuttuun aikaan illalla olin taas sillan korvassa. Tällaisille\nkohtauksille ei saata ajatellakaan parempaa paikkaa kuin tämä.\n\nHetkisen kuluttua tuli Agneskin paikalle.\n\nMäärä-aika oli silloin kun sillalla sytytettiin lamput.\n\nJonkunlainen suloisuus löytyi jo näissä kohtauksissa. Hän tuli aivan\nlähelle minua, jotta voisimme hiljaa kuiskaella keskenämme.\n\nKaikkein ensin sanoin hänelle tämänpäiväisen nimeni.\n\n-- Mitä kotoa kuuluu? -- kysäsin.\n\n-- Samaa kuin toissa päivänäkin. Sanomattanikin sen tiedätte.\nKernaimmin olisin niistä puhumatta.\n\n-- Kozák ei siis sallinut teitä loukattavan?\n\n-- Hyvä Jumala! Nyt ovat asiat pahemmalla kannalla kuin milloinkaan!\nEnnen tosin isäni kotia tullessaan oli kova ja ankara minulle ja löikin\nminua; mutta se ei tehnyt niin kipeää kuin nyt nähdessäni toisen minun\ntähteni lyövän isääni. Vihdoin syöksin minä heidän väliinsä, kun he\nhosuivat toisiaan; enkä tiedä itsekään, mistä näin äkkiä sain semmoisen\nrohkeuden? Minä eroitin heidät; \"älkää enää tehkö pahaa toinen\ntoisellenne, sillä jos minun vielä kerran pitää tätä näkemän, niin\nsurmaan itseni!\" Oi, taivaan Jumala, tätä elämää! -- Isäni meni heti\nulos ja lupasi ampua minut revolverilla. -- Mutta tänä aamuna vaatei\nhän minua ottamaan avaimen, tuodakseni sen teille; teillä on jo tieto\nsiitä.\n\n-- En tiedä niin mitään.\n\n-- En sitä tuonutkaan. -- Tuo toinen mies närkästyi kovasti, kun\nselitin tavanneeni teidät vain hetkiseksi kadulla kulkevien ihmisten\nseassa. \"Sinä pöllö!\" vastasi hän. Luulen tuntevani tuon miehen. Kerran\ntoi Rézi rouva minulle leivosen, joka viserteli iloisesti jo varhain\naamuisin, sen häkki oli kamarini ikkunalla. Mutta tuo mies heitteli\npieniä kiviä sen päälle, jotta se vaikenisi. Kerran puhuttelin häntä\ntuosta asiasta: \"ettekö te pidä leivosesta?\" -- \"Kyllä -- paistettuna\".\nHän pitää minuakin tuommoisena leivosena.\n\nNiinpä itsekin luulen.\n\n-- No, sitä ilahuttavamman uutisen voin teille kertoa. Tänään tutkin\nperinpohjin valtiopäivämieshuoneen kaikki salaisimmatkin komerot ja\nvoin vakuuttaa teille, ettei löydy minkäänlaista mahdollisuutta siellä\naikaan saattaa mitään hulluja uhka-yrityksiä. Parlamenttihuoneen alla\nei ole kellaria. Lämmityslaitos on erityisessä rakennuksessa, jonka\nsisäänkäytävässä on vahva rauta-ovi; itse uunin edessä on myöskin\nrautainen ovi; ilmajohtotorvet, jotka kulkevat seinäin sisässä, ovat\nkalterilla suljetut. Nuo kolme ilmareijän tapaista salin laattiassa\novat oikeastaan vain kaksi, kolmas rautainen kalterikansi\n(sotaministerin penkin edustalla) on tehty symmetrian vuoksi. Nuo\ntoiset kaksi välittävät ilmavaihtoa salissa. Kultusministerin edessä\noleva ilmatorvi vie salin lämpimän ilman ulos, oikeusministerin edessä\noleva päästää taas raitista ilmaa sisään. Tupakan savu menee siis\nedellisen kalterin alle ja kohouu jälkimäisen luota. Näitten alla\nolevasta pienestä komerosta menee maan alatse ahdas torvi, jonka suu ei\nole kadulle päin, vaan avautuu pienelle pihalle, jonka olemassa olosta\nei 433:sta laillisesta valtiopäivämiehestä 432:lla ole vähintäkään\ntietoa. Sinne istuttaa vartijan perhe kukkapensaita ja kasvattaa\ngraniittikivien keskelle mansikoita ja vaadermia; näitten aukkojen luo\nei siis pääse vieras ihminen ja sitä paitsi peittää niitä tiheä ja\npaksu valetusta raudasta tehty kalteri, jonka lävitse ei mahtuisi\npippurin jyvääkään. Sisältä salista ei näihin voi piilottaa mitään\nsillä näitten päällitse kulkee sadottain ihmisiä edestakaisin, jotka\nselvästi voivat huomata kaikki, ja sitä paitsi puhdistavat salin\nvartijat ne joka päivä. Kozák veikko on siis perin pohjin erehtynyt\nluullessaan tätä tietä toimeen panna jonkinlaista Guy Fawkesin\ntuhotyötä. Kosk'ei yhdistetyn vastapuolueen glyseriini yhteydessä\näärimmäisen vasemmiston salpietarin kanssa ole vielä hajoittanut\nparlamenttihuonetta, ei Kuiskaaja-kadun nitroglyseriini voi sitä\nräjähyttää.\n\nTällä esitelmälläni tein suuren ilon tytölle.\n\nPäättäen siitä, mitä joka päivä olen lukenut sanomalehtien\npääkirjoituksista Unkarin parlamenttihuoneen suhteen, en todellakaan\nolisi uskonut tapaavani semmoista hyväsydämistä olentoa maan päällä,\njota voisin ilahuttaa selittämällä, ettei parlamenttihuonetta voi\nilmaan lennättää.\n\nTästä päivästä alkaen vietin sangen säännöllistä elämää. Aamuisin\nsaavuin säntilleen kello kymmenen parlamenttiin, kello viisi klubiin ja\naivan täsmälleen kello puoli seitsemän olin sillan korvassa, jotta\nolisin voinut olla esikuvana mille virkavaltiaalle tahansa.\n\nAppeni viipyi yhä vielä täällä ja järjesteli asioitani. Velkojani\nrauhoittuivat, päiväpalkkani pääsivät pidätyksestä. Minä taasen opin\nkunniallisesti elämään näillä. Mahdotonta se ei ollutkaan. Kun lakkaa\npolttamasta floriinin maksavia sikareja ja tyytyy viisikymmentä\nkreuzeriä maksaviin, eikä polta päivässä enempää kuin kymmenen, niin\njää vielä viisikolmatta kreutzeriä ruokaankin.\n\nEräänä iltana hämmästytti pikku holhottini minua tavallisella\nkohtauspaikallamme (nimeni oli silloin Belial) sillä, että yllänsä oli\nuusi puku, jopa uusi hattukin sekä uusimuotoinen takki.\n\nMinä en pitänyt salassa havaintoani, vaan huudahdin: \"kas kun olette\nsievistyttänyt itseänne!\"\n\n-- Ne ovat isäni ostamat, vastasi hän sangen surullisella äänellä. Hän\ntuotti huonekalujakin kamariini -- parempia kuin minä olisin\nansainnutkaan.\n\n-- No sitte on liike kääntynyt parempaan päin viime aikoina.\n\nTyttö kohotti olkapäitään ja katsoi poispäin.\n\n-- Isäni käski pyytää, että jos ehditte, tulisitte huomenna hänen\nluoksensa, kiireiset asiat vaativat.\n\n-- Hyvä, minä tulen aamulla varhain.\n\nTyttö oli sangen pahalla mielellä tästä, vaikka hänen olisi pitänyt\nolla iloissaan uudesta puvustaan. Hän ei jäänyt kauvaksi puhelemaan\nkanssani; me kävimme sillan toisesta päästä toiseen ja taas takaisin,\nsitte erkanimme -- näkemisiin asti.\n\nSeuraavana päivänä saavuin aikaisin aamulla Kuiskaaja-kadun tehtaalle.\n\nHaggeus herra oli jo selvällä päällä ja vastaanotti minut pihassa;\nnäytti odottavan minua.\n\nMutta kuitenkin koetti hän esiintyä ihan toisella tavalla.\n\n-- Oikein olen iloissani, kun on onni näin sattumalta tavata teitä.\nJuuri palasin saattamasta tyttöstäni. Ehkä satuitte tapaamaan häntä\ntiellä? Minä annan hänen käydä konservatoriossa, jotta hän oppisi\nlaulamaan ja soittamaan pianoa; niin hän saattaa elää kunniallisesti,\nkun minä kerran kuolen.\n\nHän päästi niin monta valhetta kuin henkäystäkin.\n\nKuten sittemmin havaitsin oli Haggeus herra niitä merkillisiä kykyjä,\njotka sujuvasti ja helposti voivat valehdella, aivan kuin muutamat\nihmiset voivat suoraa päätä tehdä runoa.\n\nHän vei minut käsivarteeni tarttuen rakennukseen.\n\n-- Suvaitkaa astua sisään tänne puhtaasen kamariin!\n\nMutta tässä puhtaassa kamarissa pieksi taas Rézi rouva tomua, niin että\nmeidän täytyi kääntyä takaisin. Gleichenbergin hengitys-kone, jolla hän\ntäyttää sairaat lääkkeillä tomun muodossa, ei saata tehdä\ntäydellisempää työtä kuin Rézi rouvan luuta.\n\nOlin olevinani tarpeeksi tuhma ymmärtämään, että tämä suuri tomun\npiekseminen oli ennen ajateltua tarkoitusta varten, jotta Haggeus herra\nvoisi sanoa: \"no ei haittaa, mennään tytön kamariin, saammehan\nsielläkin puhua asioitamme.\"\n\nHän tahtoi näyttää uusia huonekaluja tyttärensä kamarissa -- sekä\njotain muutakin.\n\nHuonekalut olivat todellakin uudet: eivät itsenäisesti vaan esineisesti\nuudet; tähän kamariin katsoen. Joka kalu oli eri lajia; joukossa löytyi\nkunnollisiakin, mutta löytyi taas toisia, jotka prameilivat kuluneessa\nloistossaan. Ylellisyyttä osoitti kirjaeltu vuode, jonka peitteen alta\nloisti päänaluksen päällys sinisestä silkistä. -- Lieneekö sen alla\nvielä ollut partaveitsi ja cyonkalia?\n\n-- Olkaa hyvä, istukaa tänne sohvalle herra ystäväkultani!\nSuvaitsetteko sikaria? -- Hän tarjosi omasta kotelostaan. -- Mimmoisia\nsikareja teidän on tapana polttaa?\n\nOlin antamaisillani hänelle vastauksen: \"Sitä voit kysyä esikoiseltasi;\nhän kyllä tietää\".\n\n-- Ryhtykäämme asiaan, hyvä herra, kiirehdin minä, kieltäytyen sikaria\nottamasta. Te olette käskenyt tyttärenne kutsua minut.\n\n-- Niin olen rohjennut tehdä, vastasi kyttyräselkä huuliaan\nnuoleskellen.\n\n-- Mutta kuinka saatoitte tulla ajatelleeksikaan lähettää nuorta sievää\ntyttöä asialle herrasmiehen luo, kysyin suuttuneena.\n\nKyttyräselkä mulkoili silmiään taivaasen päin.\n\n-- Oi, hyvä herra vastasi hän teeskennellen haikealla ja vapisevalla\näänellä, joka muistutti kerjäläisistä näyttämöllä, -- minun tyttäreni\non pyhimyksen, enkelin kaltainen. Viattomuus ympäröi häntä kuten\npanssari tai pilvi, kuten näkymätön palatsi. Hän saattaisi tehdä\nsuurimmatkin syntiset kääntyneiksi. Teidän tietää hän olevan hänen\nhyväntekijänsä, henkensä pelastajan, toisena isänänsä pitää hän teitä.\nPitäkää tekin häntä tyttärenänne. Rakastakaa häntä kuten omaa lastanne.\nSallikaa hänen rakastaa teitä, kuten omaa isäänsä. Hän on vielä\ntodellinen lapsi, jonka jokainen ajatus on pelkkää viattomuutta. --\nMutta olkaa hyvä, sytyttäkää omista sikareistanne sitte.\n\n-- Minulla ei ole koskaan ollut tapana polttaa tupakkaa naisten\nhuoneessa; -- ei oman _vaimonikaan_.\n\nNyt hän ehkä lakkaa ylistämästä orjatarta.\n\nMitä vielä! Onhan naineilla miehillä paremmat etuoikeudet kuin\nnaimattomilla orjakauppiasten silmissä.\n\n-- Olisin minä voinut lähettää poikanikin, se on totta, mutta hän makaa\nkovasti sairaana.\n\n(Tiedän: juovuksissa).\n\nHänen silmänsä eivät kärsi päivänvaloa.\n\n(Eivätkä poliisia).\n\n-- Sentähden päätin käyttää hyväkseni tilaisuutta\n\n-- Mitä tilaisuutta?\n\nKyttyräselkä hieroi käsiään ja hymyili.\n\n-- Kumppanini sanoi, ja ollen yhdysmieheni, oli hänen\nvelvollisuutensakin sanoa, että te olette tehnyt tilauksen, että olette\nsuostuneet kauppaan ja että Agnes tämän tähden tapaa teidät joka päivä.\nHän ilmaisi sen minulle salaisuutena.\n\n(Salaisuutena kai, nyrkillä paukuttaen selkääsi).\n\n-- Siis on hän sanonut senkin, ettei neiti ole koskaan tavannut minua\nmuualla kuin kadulla, missä enimmän ihmisiä on liikkeellä?\n\nKyttyräselkä asetti kasvonsa vaakasuoraan asemaan ja huoahti:\n\"tyttäreni antaisi varmaan surmata itsensä ennenkuin hän astuisi\nvieraan miehen kynnyksen yli.\"\n\n-- Mutta palatkaamme vihdoinkin asiaan!\n\n-- Niin, pyydän, palatkaamme. Kun minun ensi kerran oli onni nähdä\nteitä, suvaitsitte tarjoutua ammattiini yhtiömieheksi ja tarjota\nminulle tuhannen floriinia. Tähän vastasin minä silloin kieltävästi,\nväittäen minulla jo olevan yhdysmiehen, joka ei kärsi toista\nrinnallaan, mutta nyt sanon oikean syyn. En ottanut teitä silloin, kun\nluulin liikkeeni olevan hukassa; en tahtonut vetää teitä häviöön, sillä\npääasiana minulla on rehellisyys. Mutta nyt on liikkeeni tehnyt äkkiä\nodottamattoman, yli toiveitteni menevän käänteen parempaan päin:\nScaramellin tehdas Fiumessa on tilannut minulta summattoman suuren\nmäärän dynamiittia torpedoita varten.\n\n-- Mitä varten se noita torpedoita tekee -- nyt sodan jälkeen?\n\n-- Se pysyköön salassa. -- Mutta pitäähän teidän tietää kaikki. -- Nyt\nnousi hän seisoalle, katsoi ympärinsä joka taholle, avasi oven, katsoi\nkyökkiin, ei nähnyt ketään, tuli takaisin, päästi kartiinin alas\nikkunan eteen ja jatkoi sitte suu aivan minun korvassani: niin...\nirredentistejä varten.\n\n(Hän osasi valhetella kuin kirjasta lukien).\n\n-- Nyt on siis vahva toivoni ennen pitkää saada suoritetuksi teidän\njalomielinen lainanne. Näin sanoen pisti hän kätensä poveen.\n\n-- Ei sen kiirettä ole. Onhan se hyvässä paikassa.\n\n-- Tällä luottamuksellanne teette sangen suuren kunnian minulle, --\npuhui Haggeus eikä enää huolinut etsiä kukkaroansa lakkarista.\nPuhun siis toisen asiani. Olen valmis ottamaan teidät toiseksi\nyhtiömiehekseni. Keksintöjeni aikakausi on tullut. Minun päiväni on\nvaljennut. Hornan päivä, ha ha ha! Irredentistit ostavat keksimäni\nkoneen, pyranastatorin.\n\n-- Mitä kummia se on?\n\n-- Se on semmoinen kone, joka on siirtävä koko maailman asemaltaan.\nKone on yhdistetty ilmalaivasta, torpedosta sekä kellorakennuksesta, ja\nvissille ajalle asetettuna ampuu se alas voittamattomiksi luultuihin\nlinnoituksiin hävittäviä pommeja.\n\nMinä koetin saada isänmaallisia tunteitani hereille.\n\n-- Eiköhän se ole vähän niin ja näin antaa maan vihollisille tällaista\nkeksintöä?\n\nUlkoa kirjasta osasi hän puolustaa itseänsä.\n\n-- Irredentistit ovat vain Itävallan vihollisia, eivät meidän. Ja entä\njos ei tämä maa suvaitse suosia kotimaisia keksintöjä? Olen minä\ntarjonnut sitä Unkarin hallituksellekin. Ottiko se korviinsakaan\nehdotustani? Vieläpä minua vainottiinkin vaarallisena miehenä, hyvä\nettä maailmassa löytyi Kuiskaaja-katu, minne voin vetäytyä. Tänne jäin\nviheliäisyyteen, lapseni jäivät nälkää näkemään, vaikka minulla oli\nniin paljon taitoa ja kokemusten kautta saatuja tietoja. Murhakoneeni\nolisi saattanut hävittää venäläisetkin Plevnan luota. Otettiinko\nsitäkään huomioon? Mutta nyt on minun aikani tullut! Kaksisataa tuhatta\nliraa saan siitä, kuulkaa hyvä herra, kaksisataa tuhatta liraa! Voiko\nkukaan ihminen tai omatunto syyttää minua, jos ollen perheenisä,\nvainottu isänmaan ystävä, keksinnöstään ylpeä tiedemies, kaksin käsin\notan tarjouksen vastaan? Tämä keksintö on tekevä ikuiseksi maineeni,\nkuten raketit Congreven nimen.\n\nHerkesin vastaamasta. Olin vakuutettu, ettei yksikään sana ollut totta\nsiitä, mitä nyt kuulin.\n\n-- Ja tämä summa maksetaan minulle kohta, kun ensimmäinen kone, vaikka\npienemmässäkin koossa, on valmis, puhui Haggeus ylpeästi heittäen\npäänsä taaksepäin hartioittensa välissä. Mutta tähän tarvitaan noin\nkaksituhatta floriinia, -- tiedättehän: ilmalaiva, liikkellepaneva\nkone, aikaamääräävä kellorakennus ja niin edespäin...\n\nNäin sanoen otti hän taskustaan koneen kuvan, jonka sekasotkusta hän\nalkoi selittää minulle juurta jaksain tuon kauhean pyranastatorin\nrakennusta, kunnes täydellisesti ymmärsin asian laidan. -- Semmoista\nkonetta hän tarkoitti, jolla hän voisi vetää taskustani kaksituhatta\nfloriinia. Mutta sellaista masinaa et sinä keksikään, vanha\nkyttyräselkä!\n\nTäydellisesti selitettyänsä nousi hän tuoliltaan, laski kätensä\nolalleni ja lopetti ylpeästi puheensa näin:\n\n-- Kun ammattini oli kurjuuden ja perikadon partaalla, en tahtonut\nteitä ottaa kanssaperilliseksi: -- mutta nyt, kun on tarjona kunniaa ja\nrikkautta, tulen tarjoomaan liittoa.\n\nMikä jalomielinen mies!\n\nVarroppas! Kyllä minä sinut siitä parannan.\n\n-- Mutta, hyvä oppinut ystäväni, minulla ei tähän aikaan satu olemaan\nnoita kahtatuhatta floriinia.\n\n-- Oh, hohoo! Väitteli ystäväni heittäytyen nojatuoliin ja nostaen\ntoisen polvensa kättensä väliin jotta hän oli suunnattoman nelivinon\nnäköinen. Ettehän vain ajatelle minun kääntyneen teidän puoleenne\nteiltä kiskoakseni rahoja? Se olkoon kaukana minusta! Mitä? Kun olen\nsaanut näin äärettömiä tilauksia, niin voisin ilmoittaa joko Fiumen\nfirmalle tai irredentisteille, että tarvitsen kaksituhatta floriinia ja\nylihuomenna ne olisivat jo täällä pöydälläni. Mutta sitä en ikinä tee.\nPyytää etumaksoa tilaajalta, etenkin italialaiselta, on aina\nvahingollista; sillä silloin luulee hän tehtaan olevan ahtaassa tilassa\nja lupaa vain neljännen osan hintaa. Taattu firma ei koskaan pyydä\netumaksoa; Eikä sitä tarvitakaan! -- Kaikkia vielä! -- Vankka firmako\njoutuisi seisaukseen vaivaisen kahdentuhannen floriinin tähden. Niin\npahoin ei \"meidän\" vielä ole käynyt. \"Meillä\" on luottamusta.\n\nEn vielä aavistanut, että minäkin olin luettuna sanaan \"meidän\".\n\nPian saattoi Haggeus herra minun tämän ymmärtämään. Povestaan otti hän\nesiin lompakkonsa ja veti sen kätköistä esiin rahamiehen uljuudella\npitkän paperin, jonka keltaisesta väristään jokainen asiantuntija jo\nhuomaa vekseliksi. Se oli jo täytetty ja varustettu Haggeus herran\nkirjoituksella: \"hyväksytään\".\n\nTämä se oli pyranastator!\n\nTunnen jo ennestään \"tämän\" _helvetinkoneen_, rakas kyttyräselkä! Monta\nkertaa ovat minun \"kapinallisen\" olleet minut räjähyttämäisillänsä\nsillä.\n\nMinä hämmästyin kovasti ja kysäsin: \"mitä varten tämä?\"\n\nTämä kysymykseni oli niin suuri hävyttömyys, että vain hänen oli vielä\nsuurempi, kun hän vastasi:\n\n-- Ei maksa vaivaa puhuakaan, sanoi hän heittäen toisen jalkansa yli\nnojatuolin kylkipuun. Pelkkä muodon asia! Pestin säästöpankit vaativat,\nettä vekselissä on kolme allekirjoittajaa. Minä olen hyväksyjä, siis\nminä suoritan sen, kun se lankee maksettavaksi; antaja on herra Kozák,\nkumppalini; teidän tulisi ystävyyden vuoksi vain kirjoittaa nimenne\ntakapuolelle, missä ei vielä ole kirjoitusta. Teettehän tuon, rakas\nherra _Koribanya?_\n\n-- Herra! vastasin vakavasti. Tämä käsi ei ole vielä ikinä kirjoittanut\nvekseliin nimeä _Koribanya_.\n\nTämmöistä totuutta ei minun vielä ole koskaan eläissäni onnistunut\nsanoa, mutta nyt koetin umpimähkään.\n\n-- Herra! lausui hän viattoman näköisenä, aivan kuin ei koskaan\neläissään olisi nähnyt vekselinkieltoa. -- Tässä ei tule\nkysymykseenkään takaaminen eikä maksaminen. Ettekö luota minun\nrehellisyyteeni? Pyydän vain nimeä: en mitään muuta.\n\n(Nimeäni kai? Mutta kumpaa? Etten enää kirjoita oikeata nimeäni\nminkäänlaiseen vekseliin, olen kunniasanallani luvannut apelleni, ja\nsöisinkö nyt sanani näin pian? Samassa täytyisi minun ilmaista Haggeus\nherralle oikea asemani sekä yhdessä sen kanssa saisi hän tietää, ettei\nminulla ole tänne muuta asiaa kuin saattaa hänen tytärtänsä kotia. Vai\nkirjoittaislnko sen nimen, jonka umpimähkään otin muististani? Vieraan\nmiehenkö nimen? Onhan tämä todellista vekselin väärennystä! Jos\nmenisinkin takaukseen, josta minä tiedän sen verran -- monivuotisesta\nkokemuksesta, -- että se on sama kuin maksaminen, niin pitää minun\nmyöskin ajatella, että tämmöisen allekirjoituksen kautta vekseli\nmuuttuu \"vesikopin vekseliksi\" ja saattaa helposti allekirjoittajan\nvankilaan).\n\nKeksein sen keinon, että raiskaan tuon vekselin. Kyttyräselällä ei\nmahda olla taskussa toista blankettia varalla. Houkutelkoon hän sitte\ntänne minua vaikka mesileivällä kädessä!\n\n-- Hyvä, missä ovat kirjoitusneuvot?\n\n-- Minä tuon heti. Millaisella kynällä suvaitsette kirjoittaa?\n\n-- Hanhenkynällä. Teräskynä menee läpi paperin.\n\n-- Minä laitan heti kynän; olkaa hyvä, ottakaa tolppo _tyttäreni_\npöytälaatikosta. Nyt ei enää ole laita niinkuin viime kerralla, kun\nkirjoitimme punaisella läkillä.\n\nHaggeus herra meni huoneesta hakemaan hanhensulkaa, jonka hän muodosti\nkynäksi, antaen minun sillä aikaa kaivaa pöytälaatikossa.\n\nMe muinaistutkijat pidämme tällaista etsimistä miellyttävimpänä, kun\nsaamme kaivaa ylösalaisin naisten pöytälaatikoita. Tässä on kuiva kukka\n(kivikaudelta), tuossa kirjetukku (pronssikaudelta), maatuneita\nalbumilehtiä, kivettyneitä sokurisydämmiä, kirjavia munia,\nmuinais-kaldealaisia merkkejä täyteen piirretyt, sekaisia hiussuortuvia\njostakin anteadamitisesta ihmisapinasta, kuvia nuorista miehistä\nmuinaisajan vaatteissa ja muita samanlaisia muinaisjäännöksiä; --\nomistajaton hammasharja helmillä koristettuine koteloineen, jonka\nalkuperästä ei kukaan tiedä. Tällaisiin tutkimuksiin olin minä aina\nhyvin innokas.\n\nMutta täällä ei ollut mitään erinomaista löydettävää. Ylinnä oli\nkirjekoteloon pistettynä -- oma muotokuvani; suurta kapinettilajia,\npäällystakki yllä.\n\nEnsiksi sykähti sydämmeni kovasti. Sitte jouduin todelliseen raivoon.\n-- Mahdotonta oli olla huomaamatta asian oikeata laitaa läpi karkean\npeitteen. Sentähden on tämä muotokuva tänne pantu ja sentähden on\nminulle osoitettu tämä pöytälaatikko, että löytäisin tämän ja siitä\npäättäisin tytön haaveksivan minusta. Tätä kuvaa ei ole tänne pannut\nkukaan muu kuin Haggeus herra itse. Varmaankaan ei tyttö tiedä mitään\nkoko asiasta. Valokuvani on helppo saada käsiinsä; Ellingerin\nvarastossa on niitä satojen muitten samanlaisten maankulkurien\nseurassa. Mutta jos hän on tämän sieltä ostanut, niin tietää hän\nvarmaan myöskin oikean nimeni ja asemani. Ja kuitenkin sallisi hän\nminun kirjoittaa vieraan miehen nimen vekseliin, jotta minua sitte\nvainottaisiin, kuten Lugarto Gontrantia läpi viiden näytöksen! Voi kun\nsuutuin tuolle kyttyräselälle! Mieleni teki lyödä hänet mäsäksi, kun\nhän taas tallustaa luokseni.\n\nHän toi kynän, minä tolpon.\n\nHän vilkaisi salakavalasti minuun. Ajatteli kai: joko menit satimeen?\njoko jouduit koreasti kiikkiin?\n\nKäteni vapisi todellakin kastaessani kynää läkkiin.\n\nTipahutin aika porsaan kuvan vekselin takapuoleen, jotta siitä puuttui\nvaan korvat ja häntä; sillä oli neljä jalkaakin.\n\n-- Ei tee mitään, lausui ukko, ja nuoli kielellään pois läkin.\n\nKielsin häntä niin tekemästä, sillä se on myrkkyä.\n\nHän nauroi tähän. Hän oli tottunut myrkkyäkin juomaan.\n\nMinä laskin kynän toisen kerran paperille ja päästin siitä heti isoa\nK:ta kirjoittaessani kaksi uutta läkkitahraa, semmoista, joissa oli jo\nkaikki ominaisuudet, jotka kuuluvat porsaalle. Nämät tahrat pyyhkäisin\nitse pois takkini hihalla.\n\n-- Rakas ystäväni, sanoin heittäen kädestäni kynän, tämmöistä tahrattua\nvekseliä on mahdotonta viedä säästöpankkiin, sillä siellä sanottaisiin,\netteivät he lainaa rahojansa sikalaumoille. Mutta tämän minä olen\ntehnyt kelvottomaksi. Tuossa on kaksi floriinia; ostakaa uusi\nblanketti. Huomenna tulen takaisin, tuon muassani paremman kynän ja\nparempaa läkkiä ja allekirjoitan kuten sopiikin. Mutta minun on nyt\nkiire; minua odotetaan; hyvästi!\n\nPikku kääpiö huomasi, mihin suuntaan minun juoneni kallistuivat. Mutta\nhän ymmärsi juonitella paremmin. Hän oli \"kirjansa lukenut\"\njuonittelija, kuten sanotaan. Hän alkoi mulkoilla taivaaseen päin.\n\n-- Mutta emme juuri tarvitsekaan tätä vekseliä enää huomenna aamulla,\nsillä kymmenen jälkeen ei sitä enää oteta vastaan; paljoa\nyksinkertaisemmin kävisi asia, jos te, rakas yhdysmieheni, kävisitte\nluonani toisen kerran jälkeen puolenpäivän, illan tullen. Minä en tosin\nole silloin kotona, kiireisissä asioissa täytyy mennä kaupungille.\nMutta tyttäreni on kotosalla. Minä jätän vekselin hänen haltuunsa. En\ntohdi antaa sitä muille, sillä täytyy olla varova. Ja jottei tuloanne\nhuomaisi Kozák eikä kukaan muukaan, niin pyydän teidän hyväntahtoisesti\nottamaan minulta tämän avaimen, jotta pääsette pienen puutarhan läpi\npikku ovesta sisään; te tunnette jo tien. -- Siis Herran haltuun!\nToivon, ettette unhota käydä talossa... hän pudisteli kättäni, kunnes\nhänen onnistui pistää pivooni tuo avain. -- Sitte kumarteli hän vielä\novessa.\n\nMutta pankaamme tähän jo taas kolme tähtöstä osoittamaan kolmea\nvekselille päästettyä suurta läkkitahraa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMäärätyllä hetkellä olin taas Tonavan sillalla.\n\nAgneksella oli hattu nurin päässä, sulka etupuolella. Kysyin, josko hän\noli tehnyt lupauksen pitää hattua päässä sulka etupuolella. Tähän ei\nhän hymyillytkään; vastasi vaan: \"kyllä se minulle kelpaa\".\n\n-- Ette ole varmaankaan katsonut peiliin hattua päähän pannessanne.\n\n-- Minun ei juuri tee mieleni itseäni katsella. (Eikä näyttänyt tekevän\nmieli katsella minuakaan).\n\n-- Mitä sitte teette tuolla kauniilla seinäpeilillä kamarissanne?\n\n-- Oletteko nähnyt sen? kysyi hän miltei pelästyneenä.\n\n-- Miks'en? Pyysittehän minua käymään isänne luona.\n\n-- Ja hän vei teidät sinne?\n\n-- Toisessa huoneessa siivottiin.\n\nTyttö oli erittäin surullinen tänään.\n\n-- Olette kai jo toista kertaa tänään täällä sillalla? -- kysyin.\n\n-- En. Aamulla en ollut täällä.\n\n-- Entä missä ovat dynamiitti-latingit? Minä saan yhä vielä Kozákilta\nkirjeitä historiallinen nimi kunkin sisässä; mikä osoittaa, että vielä\ntulee noita raketteja.\n\n-- Jonkun ajan olen jo jättänyt tuomatta niitä tänne Tonavaan\nheittääkseni.\n\n-- Mitä niitten teette sitte?\n\n-- Tänne tullessani palaan tieltä kotia, ollen unhottavinani jotain, ja\nkätken dynamiitti-latingit sänkyni pohjalle.\n\n-- Ja sitte makaatte nuo helvetinkoneet allanne.\n\n-- Eivät ne minua häiritse.\n\nHauskoja makuukumppania! Partaveitsi, myrkky ja dynamiitti-latingit.\n\n-- Ehkä ne jo loppuvatkin, lisäsi hän.\n\n-- Enpä luule. Niitä oli koko laatikko.\n\nTähän seisahtui taas keskustelu. Minä en puhunut mitään\nvarkaan-avaimesta.\n\n-- Oletko ollut päivällä kotona?\n\n-- Olen. Nyt syön kotona päivällistä.\n\n-- Joko kauankin?\n\n-- Siitä saakka, kun sain uudet vaatteet ja huonekalut.\n\n-- Puhuttelitteko isäänne tänään päivällä?\n\n-- Hän puhutteli _minua_.\n\nNäin sanoessaan lensivät kasvonsa tulipunaisiksi.\n\n-- Jättikö hän teidän haltuunne jotakin, joka olisi minulle annettava?\n\n-- Jätti: vekselin. -- Mutta ettehän sitä tee, ettehän? -- lisäsi hän\nkiivaasti.\n\n-- Mitäkö en tekisi?\n\n-- Ettehän vain tule sinne allekirjoittamaan tuota vekseliä.\n\nEn ollut ymmärtävinäni.\n\n-- Onko teillä tietoa meidän asioistamme?\n\n-- Minä en ymmärrä niistä mitään. En tiedä mitä se on? Onko siitä\nhyötyä, vaiko vahinkoa? Sen vain tiedän, ettette saa tulla sinne\nallekirjoittamaan vekseliä.\n\n-- Tiedättekö mikä vekseli on?\n\n-- En ollenkaan. Sen vain tiedän, että teidän pitäisi siihen kirjoittaa\nnimi, joka ei ole teidän nimenne, ja ettei maailmassa löydy aarretta,\njonkatähden te sen tekisitte.\n\n-- Sen voisin tehdä yhdessä tapauksessa. Jollei tämä vekseli joutuisi\nyleiseen pankkiin vaan yksityisen lainaajan käsiin, niin voisi sen\nsäilyttää sinetillä suljetussa kirjekuoressa, ja kun sitte isänne saa\nmaksun Fiumen firman tilauksista tai minä saan maatilastani suurempia\ntuloja, esim. villojen tai karjan myymisestä niin maksamme vekselin ja\nrevimme sen palasiksi eikä kellään ole mitään siihen sanomista.\n\n-- Siis on luvallista tehdä väärin, kun vain tekee salassa? -- kysäsi\nhän katsoen rohkeasti silmiini.\n\n-- Ei luvallista, mutta tavallista.\n\n-- Tavallistako rehellisille ihmisillekin?\n\n-- Niin, jos siitä on hyvät seuraukset, esimerkiksi, jos perheenisä,\njolla on varma toivo kolmen kuukauden kuluttua saada suuri voitto\nammatistaan, täksi ajaksi turvautuu tähän hieman mutkalliseen mutta ei\nketään vahingoittavaan keinoon.\n\n-- Olisitteko te valmis turvautumaan tämmöiseen keinoon _itsenne_\ntähden.\n\n-- En.\n\n-- Mutta jos voisitte siten toisia auttaa, tekisitte niin?\n\n-- Tämä on kokonaan uskonopillinen kysymys.\n\n-- Sitte pitää kai vastauksenkin olla uskonopillisen?\n\n-- Saattaa löytyä erinäisiä tapauksia, jolloin ihminen hypähtää ulos\nsäännöllisen ajatusten juoksun radalta.\n\n-- Sitä minä en ymmärrä. Sen vain tiedän, että jollemme voi rauhoittaa\nomaa sieluamme, kun se kauhistuu jotakin tekoa, niin vaikka silloin\nolisi ympärillämme sadottain ihmisiä, ja jokainen tekisi samoin, emme\nrauhoitu _oman itsemme kanssa_.\n\nKuka kuiskailee tällaisia ajatuksia Kuiskaaja-kadulla kaupungin\nlokalätäkköjen hajussa kasvaneelle tytölle? -- Syntyneekö ehkä ja\nkasvaneeko muutamissa ihmisissä siveyden tunne: saastutuksen pelko?\n\nKenties on ihmisillekin annettu semmoinen vaisto, joka kauhistuu\n\"ensimmäistä\" askelta lokaan. Vaisto, joka sanoo, että jos lokaantunut\njalka on häpeä, niin on jo kunnia olla silmiin korviin loassa!\n\nKerran oli minulla renki, joka joi itsensä joka sunnuntai niin\njuovuksiin, että häntä täytyi aina korjata kadun loasta. Kun häntä\nsentähden toruin, vastasi hän: \"kun vain kerran koettaisitte kuinka\nhyvä on loassa maata, niin ette koskaan enää haluaisi maata\nhöyhen-vuoteella\".\n\nMe saavuimme sillan päähän. Tässä piti meidän erkaantua.\n\n-- Ettehän vain tule tänään meille? -- sanoi tyttö ja laski kätensä\nrukoilevasti ristiin.\n\n-- Entä jos varustaisin omalla nimelläni isänne vekselin?\n\n-- Sitä ette myöskään saata tehdä; sillä kunniasanallanne olette\nluvannut eräälle henkilölle, ettette enää kirjoita nimeänne vekseliin.\n\n-- Keneltä olette sen kuullut?\n\n-- Siltä mieheltä, jonka käskystä minä tulen joka päivä tänne. Hän\ntietää kaikki, mitä teille tapahtuu. Ja sittekin, jos tämä olisi teille\nmitä helpointa; (mutta tiedän aivan hyvin, että mitä te tuhlaatte\nmeille, sen varastatte melkein kuin alttarilta), siinäkin tapauksessa\nvoin kysyä: mitä varten? mitä hyötyä teillä on siitä? kuka maksaa\ntakaisin? Mitä velkoja voisi ottaa häneltä? Kahlekoiransako?\n\nNäin sanoen kiersi tyttö kaulastaan riippuvan mustan rihman pään\npeukalonsa ympäri: -- silmänsä puhuivat:\n\n-- Kas tässä isäni kahlekoira!\n\nSitte liikkuivat hänen huulensakin:\n\n-- Lähettäkää vielä tänään kantajan kautta meille kirje, jossa\nilmoitatte isälleni, ettette voi tulla luoksensa.\n\nNäin sanoen juoksi hän tiehensä vastausta odottamatta.\n\nMutta minulla oli koko yön kovat puuhat, milloin hain minä\njärki-kultaani, milloin haki taas tämä minua; vaikeata oli löytää\ntoisiamme.\n\nSamanlaisissa tiloissa ei tavallisesti ennen minua häirinneet tällaiset\nhuolet. Suloisen hetken tähden minä tavallisesti unhotiin, että siitä\non seurauksena kokonainen ikävä vuosi. Löytyypä ilkitöitä, joita\nhyvässä seurassa pidetään hyvinä töinä. Joka ihminen nauraisi minua,\njos sanoisin, että minulla on avain, jolla voisin avata paratiisin\nportin, mutta en tohdi käyttää sitä; vaan vien sen mukanani kotiin,\nlasken sen pöydälleni ja puhelen sen kanssa kahdenkesken.\n\nNyt täytyy joko astua eteenpäin tai palata takaisin; kynnyksellä ei käy\nseisominen.\n\nUnissanikaan en voinut paeta noita ihania silmiä, jotka sulkeutuessaan\nsulkivat minutkin, niin että olin kuin vanki muurien takana, mutta\njotka minuun katsoessaan karkottivat minut luotaan, niin että luulin\nkuuhun lentäväni.\n\nSeuraavana päivänä oli suuri ottelu valtiopäivillä. Yleinen äänestys\nvaltion tulo- ja menoarvion suhteen neljän viikon kovan kiistan\njälkeen. Jokainen puolue oli koonnut kaikkialta kaikki mahdolliset\näänet. Kuten sieniä syksyllä, nähtiin ilmaantuvan muodoltaan\ntuntemattomia edusmies-kryptogaameja, jotka koko vuoden olivat olleet\nnäkymättömiä kuten itiöt kasvissa. Puolueet toivat sairaatkin\njäsenensä; vieläpä nekin nousivat vuoteeltaan, jotka tavallisesti\npanevat maata vasta aamulla. Äänestyksen edellä pidettyjen\nloppupuheitten jälkeen kimalteli jo 32 astetta lämmin ilma salissa\nopaalin väreissä ja ilmakehä näytti merenpinnalta, josta vasemmiston\nmiehet vyötäisiin saakka ulottuvine partoineen kohousivat kuten\nmerihirviöt. Äärimmäisellä penkillä istui hydran kaltainen olento, joka\ntavallisesti ahmasi vatsaansa kahdeksan ministeriä. Parvilla\nvallitsi yleinen hiljaisuus, joka yhä kesti, vaikka puolen päivän\naika jo oli kulunut ohi. Nuo kunnioitettavat naiset tuolla ylhäällä\neivät varmaankaan syö kotona päivällistä, nuo kunnioitettavat\nherrat ylioppilaat luultavasti eivät missään. -- Äkkiä sattui\nteaatteri-kiikarini tuttavani kasvoihin. Tuo kalpea katsanto,\nryppyinen ja uhkaa osoittava otsa; se oli yhtiömieheni: herra Kozák.\n\n\"Ai, tuhat tulimmaista! Nyt muistui mieleeni, että minun pitäisi\nräjähyttää nyt ilmaan koko tämä huone kaikkineen päivineen! -- Kokonaan\nolin tämän unhottanut. -- Nyt hän odottaa parvella minun nousevan\nsijaltani ja menevän presidentin pöydän luo yhdistämään sähkökoneen\nlankaa helvetin kolon langan kanssa, jotta hän silloin voisi mennä\npakoon. Mutta sinun asiasi ei tänään tule esille! -- Miten minä\nsuoriudun asiasta, kun hän vetää minut edesvastaukseen? Se on lykätty\nanomus valiokuntaan!\"\n\n\"Kirottu hallitus\" voitti tälläkin kertaa. Eikä maa vaipunut sen alla,\nlukemattomien syntiensä taakan alla.\n\nAppeni oli vain odottanut tätä tilaisuutta; hän aikoi palata kotiin jo\niltajunassa. Minä seurasin häntä asemahuoneelle. Ennestään tiedän, että\njokaiselle apelle tekee hyvää lähtiessään kotimatkalle Budapestista,\nkun sekasorrossa asemalla vävy kantaa hänen kapineitansa; -- suoraan\nsanoen hyvää se tekee vävyllekin. Päässäni kihisi vain yksi ajatus:\ntänään illalla olen taas vapaa, ei kukaan kysy: paljoko kello oli kun\nkotia tulit?\n\nToisiansa tuuppailevien matkustavien ja kantajajoukon keskellä tulee\nminua kohden mies kantajan mekko yllä ja olalla kapsäkki, jolla\nhän tuppaa ikäänkuin tahallaan minua selkään ja astuipa vielä\njaloillenikin. -- Olin juuri antamaisillani hänelle hyvän läksyn mutta\nkun näin hänen kasvonsa sanoinkin: \"suokaa anteeksi!\" Se oli Kozák.\n\nEpäilemättä aikoo hän puhutella minua. Ei mikään paikka ole soveliaampi\nsalavehkeille kuin asemahuoneitten odotussalit, ja jos tahdot olla\noikein turvan takana, niin katso missä on poliisi, seiso hänen\nviereensä!\n\nMinä menin hänen perässänsä, jottei hän tulisi minun perässäni.\n\n-- Mitä täällä teet? -- kysäsin häneltä astuen varpaillensa.\n\n-- Rahan ansiolla olen. Kotona on tehdas tauonnut työstä, vastasi hän,\nvetäen lakin lippua silmilleen.\n\n-- Olettehan saaneet suuren tilauksen irredentisteiltä.\n\n-- Kuka sen on sanonut? Kyttyräselkä Thersitesko? Aina hän joko uneksii\ntai valhettelee. -- Nuo tuolla Adrian meren toisella puolella soisivat\nkernaammin meidän todistavan loistavalla työllä, että olemme heidän\nliittoonsa kelpaavaa kansaa, vaan emme pelkkiä suurisuisia pettureita.\n\n-- Kovaa puhetta.\n\n-- Ja sinulle kovinta! Miksi jäi täksi päiväksi määrätty tuhotyö\ntapahtumatta?\n\n-- Se, hyvä serkkuni, on sula mahdottomuus, mitä sinä suunnittelit.\nPresidentin kilistyskoneesta ei löydy salissa osaa, jota lähelle voisi\npäästä. Nuo kaksi vaskilankaa menevät pikakirjurien huoneesen.\nIlmareikää ei myöskään voi käyttää, kuten sinä arvelit; sillä kun ovet\navataan, menee salinvartia heti sisään, jotta tämä paikka ei jää\nkoskaan vartijattomaksi.\n\n-- Entä missä ovat Phlegetonin tipat?\n\n-- Ne olen minä niin kätkenyt, ettei niitä löydä yksikään ihminen.\n\n-- Tämä kaikki on valhe.\n\n-- Herra!\n\n-- Ei mitään \"herroja!\" Meikäläiset eivät ryhdy kaksintaisteluun. Se on\nnautamaista. Jonka me olemme tuominneet kuolemaan, sen pistämme salaa\nkuoliaaksi. Tämä on järkevyyttä. Keskuudessamme ei kukaan saa tuntea\nitseään loukatuksi, kun hänelle sanotaan totuus vasten silmiä. Joko\nkuulut liittoomme tai et kuulu! Edellisessä tapauksessa pitää sinun\ntotella ja olla vaiti, jälkimmäisessä taas olet joukkoomme tunkeunut ja\nkuolemaan tuomittu. Älä ole noin nolon näköinen. Tikarilla emme sinua\nsurmaa, jos olet kavaltaja.\n\n-- Voin näyttää toteen, etten ole teitä kellekään kavaltanut.\n\n-- Oh, kavaltamista ei ole vain yhdenkaltaista. Kavaltamiseksi emme\nkutsu vain sitä, kun joku antaa meidät ilmi poliisille, vaan myöskin\nkun joku pettää meidät.\n\n-- Perhana! Tämä on liikaa! Minäkö olisin pettänyt teidät, minä joka\nannoin puhdasta rahaa teidän raketeistanne?\n\nMies pisti kreutzerin rahan hampaittensa väliin ja lausui sitä purren;\n(Hänen oli tapa aina puhua hampaitansa avaamatta).\n\n-- Rahaa annoit vietelläksesi tyttöä! Kyllä minä tiedän! Hän rakastaa\nsinua ja ylönkatsoo sentähden minua. Sen hän sanoi minulle suoraan. Hän\nvihaa minua, sillä hän rakastaa sinua. Eihän tämä ollut suostumuksemme,\nveikkoni. Kahdeksannentoista sataluvun käsitys on, ettei miehen\nole tarvis olla uskollinen \"yhdelle\" naiselle, vaan hänelle on\nuskollinen \"kaksikin\"; jopa kaikkikin. Tässä suhteessa löytyy kaksi\nmahdollisuutta. Joko olet kosmisti tai \"poroporvari\". Jos olet\nkosmisti, niin älä anasta yksin itsellesi tyttöä, joka kelpaisi\nminullekin; jos taasen olet poroporvari niin mene kotia vaimosi luo ja\npysy koreasti hänen luonansa. Tahdothan tehdä Agneksen orjattareksesi.\n\n-- Minä panen vastalauseen.\n\n-- Mutta minulla on todisteita siihen. Eikö tuo kyttyräselkä\nsielukauppias ole tehnyt kanssasi kauppaa? Ethän aikone sitä kieltää?\nTuossa kahdentuhannen floriinin vekselissä on myöskin minun nimeni.\n\n-- Mutta ei minun.\n\n-- Ei vielä. Mutta kun se tulee siihen, on se oleva pettämätön todistus\nsinua vastaan, aivan kuin koko kansanpaljous olisi ollut kuulemassa\nsuostumustasi hänen tähtensä. Mutta tämän minä pian saan tietää. Sillä\nse rivi, johon kirjoitetaan hänen \"määräämällensä\" on vielä tyhjä. En\ntehnyt Haggeukselle sitä hyvää että olisin kirjoittanut vekselin\nminun maksettavakseni. Tahdon tietää, kuka on siirtäjä? Jos siis\nallekirjoitat vekselin illalla, saan minä siitä tiedon jo seuraavana\naamuna. Ja jos kirjoitat siihen valenimesi, niin on seuraavana päivänä\nkaikissa kansanlehdissä uutinen, että valtiopäivämies X. on\nkirjoittanut vekseliin vieraan miehen nimen! Jos taas kirjoitat oman\noikean nimesi, niin kirjoitan minä suoraan sille vanhalle herralle,\njota sinä saatoit tänne ja joka on sinun appesi ja ilmoitan hänelle,\nettä sinä ensiksikin olet syönyt sanasi, ettet enää kirjoita nimeäsi\nvekseliin, toiseksi saatat perheesi perikatoon, kun kevytmielisesti\ntuhlaten heität pois rahoja, jotka eivät ole omiasikaan ja kolmanneksi\npetät vaimosi ja minä kirjoitan hänelle myöskin. Tunnenpa hyvin\nolosuhteesi. Kummassakin tapauksessa lankee ruumis-arkun kansi\nylitsesi.\n\nKiero ihminen! Helppohan minun on sitoa hän kahleisin.\n\nSillä arvoisa veikko erhettyi yhdessä kohden suuresti, kun nimittäin\nluuli peloittavansa minua uhkauksillaan. Päinvastoin: hän ei ole mies\nminua pettämään. Kun sanotaan: \"vaara uhkaa\" -- niin menkäämme sinne!\nMutta jos sanotaan: \"suuri vaara uhkaa!\" -- silloin rientäkäämme!\n\n-- Olet ymmärtänyt väärin koko asian, veikkoseni, -- vastasin\nlevollisesti. Minua saat luulla niin koirankuriseksi kuin tahdot, mutta\ntuon tytön edessä sinun _täytyy_ kumartaa sekä päätä että polvea.\nHänellä on jalo luonne: hän on Vera Sassulitsch.\n\n-- Se sikseen. Tiedänhän sen. Mutta saattaahan olla jalo luonteeltaan ja\nkuitenkin Raamatun Rahab: ensimmäinen kosmisti-nainen.\n\n-- Mutta kumminkin väitän, että jos minulla olisikin itsekkäitä\ntarkoituksia, niin ne särkyisivät hänen teräksistä luonnettansa\nvastaan. Jos minä autan Haggeusta kirjoittamalla vekseliin joko oman\nnimeni tai toisen, niin teen sen vain siinä tarkoituksessa, että hän\nvoisi valmistaa pyranastatorin irredentisteille.\n\n-- Hyvä. -- Luotan sanaasi. Siis kuulut meihin ja tahdot pysyä\nliittolaisenamme. Mutta tämä täytyy sinun koetuksella näyttää toteen.\nMe emme usko liittolaisiammekaan. Sanotaan, ettei unkarilaisella ole\nmielen lujuutta. Hän ei voi tehdä kuten italialainen tai venäläinen,\nnimittäin antaa helvetinkoneen räjähtää missä enimmän ihmisiä on\nkoossa; meidän veikkomme asettavat petardejansa paikkoihin, joissa ne\neivät vahingoita ketään. Runollista kansaa. Hyvä. Huomaan, ettei koko\nmaassa löydy rhinoceros-mielistä miestä, joka lennättäisi ilmaan korsua\nAleksanderin kadun varrella, silloin kun se on täynnä. Minä tiedän\nmiedomman keinon, -- Tarkoitan nyt tällä kertaa erästä pientä\nhelvetinkonetta, joka mahtuu valtiopäivämiehen pöytälaatikkoon. Tämän\npanee räjähtämään omituinen kone-laitos. Varmaan olet kuullut\npuhuttavan Thomaksen helvetinkoneesta, jolla voisi upottaa suuren\nlaivan meren pohjaan. Minun keksintöni on samaa laatua, Se on\ntaskukellon kaltainen. Sen saattaa vetää ylös ja asettaa viisarin sille\nminuutille, jolloin tahdomme sen räjähtämään. Kun hammasratas tulee\nsille minuutille, lyö pieni naula sytyttimeen ja koko kone räjähtää.\nSinä voit asettaa sen semmoiselle ajalle, jolloin parlamenttihuone on\ntyhjä. Räjähdys ei tapa ketään, ei hajoita seiniäkään, vaan panee\npalaisiksi ylimmäiset penkit, missä pääkalmukit tavallisesti\nistuvat. Tämä on oiva mielenosoitus. Me näytämme koko suurelle\nkosmisti-liitolle, että olemme kelpo kumppaneita ja arvomme on suuresti\nkohoava. Kättä päälle!\n\n-- Tuossa käteni.\n\n-- Nyt lakkaavat vähäksi ajaksi kohtauksesi tytön kanssa, kunnes minä\nsaan helvetinkoneen valmiiksi. Jos työ onnistuu, antaa tavallinen kirje\naamulla tietää historiallisen nimen kautta, että hän odottaa sinua\nillalla tavalliseen aikaan. Paikan, missä teidän on tapana tavata\ntoisenne pitää hän minultakin salassa. Oikein tehty. Vain ensimmäisestä\nja viimeisestä askeleesta _pitää_ meidän tili tehdä toisillemme,\nniitten välisistä ei ole _lupakaan_. Silloin siis otat vastaan häneltä\ntuon pienen leikkikalun. Ikävä vaan, että se on vain leikkikalu; Lasten\nhuviksi se kelpaisi. Joskus toiste annan sinulle suuremman koneen,\nnimittäkäämme sitä \"tulikelloksi\", mutta sitä varten täytyy minun ostaa\naineksia monelta taholta.\n\n-- Kyllä minä laitan itseni paikalle.\n\nTuo mies katsoi minua puoleksi suljettujen silmälautojensa alta.\n\n-- Mutta muista se, ettei tämä ole mitään kavalierileikkiä! -- Ja jos\npetät, kavallat, jos rupeet ilveilemään kanssamme, niin karkaa pois\nkoko kaupungista äläkä seisahdu, ennenkuin olet kotonasi oman lieden\nääressä, sillä tämä käsi, jota äsken pudistit, on sangen mahtava.\n\n-- Siitä olen vakuutettu.\n\nVielä yksi seikka, nimittäin tuon vekselin allekirjoitus-asia. Että\nkirjoitat siihen valenimesi, sitä vastaan ei minulla (in thesi) ole\nmitään muistuttamista. Mutta erityisissä tapauksissa teen eroituksen.\nNimen väärennys ei meillä ole ainoastaan luvallista, vaan kiitettävää,\njos voimme siten langettaa kruunun jonkun päästä; mutta väärentää nimeä\nvarastaaksemme neitsyyden tytöltä, on kuoleman rikos. Pidä se\nmielessäsi.\n\nNiin sanoen poistui hän kapsäkkineen.\n\n-- Kauanpa tinkailitkin tuon kantajan kanssa, huomautti appeni, kun\npalasin hänen luoksensa.\n\n-- Kantamastaan pyysi lurjus neljäkymmentä kreutzeriä, mutta minä\nnäytin toteen taksasta, ettei puolesta kolmatta kilogrammista tule\nmuuta kuin viisikolmatta kreutzeriä. Tässä ovat rahat, jotka sain\ntakaisin.\n\nVanhus syleili ja suuteli minua: \"sinusta tulee, näen minä, hyväkin\nisäntä!\" ja antoi palkinnoksi minulle nuo kolme viiden kreutzerin\nrahaa.\n\nMutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä osoittamaan tuhlaajapojan\nkolmea onnenrahaa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nYliopppilas-ajoistani saakka, kun ensin kosin pientä valkoveristä\nkaunotarta ja olin ylen autuas, kun hän pisti rintaansa antamani kukan,\nen ole ollut niin tuhmalla päällä kuin nyt. Tuntui kuin olisin vasta\nnyt alkanut oppia joltain tanssimestarilta, miten pitää astua naisen\neteen kysymään, josko hän on vapaa ensi franseesiin? Nuo illat Tonavan\nsillalla kuutamossa ja kuutamatta, esiintyivät kaikessa viehättävässä\nsuloudessaan vasta nyt, kun ne olivat ohi. Tavakseni oli jo tullut\nkohta kun katulyhdyt sytytettiin,. juosta ulos klubista ja rientää\nsillalle. Kumpi ehti ennen paikalle, hän odotti ensimmäisen osaston\nkorvassa. Vielä sittekin, kun tiesin, ettei kukaan ole siellä minua\nodottamassa, olin levoton; tavallisella ajalla oli minun sisällinen\npakko kuljeskella sillalla, väliin katsellen vyöriviä laineita, väliin\ntaas astuskella eteenpäin. Todellakin sangen suloista huvitusta. Ei\nkukaan tule kysymään, kuka olet? minne menet? miksi niin huonolla\ntuulella? kauanko valtiopäivät vielä kestävät? hauskaa kun tapasin!\nhyvästi! -- Ainoastaan yhden kerran tuli kinttuihini eräs\nsanomalehtimies kysyen mitä minä niin tarkasti katson tuonne Margaretan\nsaarta päin! Vastasin jo viikkokausia havainneeni, että Margaretatan\nsillan Pestin puolinen osa silminnähtävästi on vaipumassa veteen. --\nSeuraavana päivänä oli tästä asiasta luettavana joka sanomalehdessä.\nArkkitehti oli saada halvauksen pelästyksestä.\n\nTyttö parka! Olin tottunut näkemään hänen surulliset kasvonsa joka\npäivä. Vasta nyt havaitsin pitäneeni häntä aivan omaisenani.\n\nMutta onhan aivan minun vallassani tavata häntä taasen. Tiedänhän mistä\nKuiskaaja-katu alkaa. Taskussani on sala-oven avain. Ja sainhan jo\ntietää, että _Haggeus herran toisen kerran mentyä voi aamuun asti\ntapahtua talossa mitä tahansa_.\n\nMutta tornin korkuisia esteitä kohousi vastaan estämään minua sitä\ntekemästä. Jos menen sinne, niin sorran ensiksikin tytön viattoman\nsydämen. Jo tämä seikka yksin tuottaisi omantunnon vaivoja. Sitä paitsi\npanisin alttiiksi oman elämäni, tavarani ja kunniani. Mahdollista on\nmyöskin, että kilpailijani ampuisi minut salaa kuoliaaksi tai juopunut\nisä lennättäisi minut ilmaan yhdessä tehtaansa kanssa; mutta hyvin\nluultavaa on, että he kielittelisivät perheelleni; menettäisin vaimon,\nlapset sekä appenikin ja sitte joutuisin minä mieron teille. Jos taas\nkirjoitan vekseliin ihanan silmäparin tähden väärän nimen, niin\npelkäisin joka hetki, että salaisuuteni tulee ilmi, ja jos se tulisi\ntiedoksi, niin ei minulla olisi muuta neuvoa, kuin ampua heti luoti\notsaani.\n\nMutta kumminkaan en voinut karkottaa mielestäni tuota seikkaa.\n\nJumalan kiusaamista on joka askel, jonka astun, ja kuitenkin yllyttävät\nkaikki ajatukseni minua eteenpäin. Tiedän, että olen mieletön, järkeni\non poissa.\n\nMitä useampi päivä kuluu minun häntä näkemättä, sitä raivoisammaksi\ntulee sisässäni paha henki, joka yllyttää minua menemään tytön luokse.\nMinut valtasi sama tunne, joka kiihoittaa tornin huipulta alas katsovaa\nihmistä hyppäämään maahan.\n\nEräänä aamuna löysin taas pöydältäni kirjeen, tunnetulla käsialalla\nkirjoitettu osoite päällä, jommoisia kirjeitä Kozák tavallisesti\nlähetti. Sisässä oli nimeni ja virkani näin: \"Petöfin hullu\".\n\nAhaa! Tunnen tuon ulkoa kirjastakin.\n\n    \"Maan keskustaan mä itsen kaivan,\n       Otan ruutia\n    Ja räjähytän ilmaan koko tämän maailman.\n       Ha ha' ha!\"\n\nSiis saan taas illalla tavata Agneksen.\n\nKoko päivän kävin kuin kuumeessa. Minusta ei ollut mihinkään. Kaikki\njotka tapasivat minut, vaivasivat minua kysymällä: mikä minua vaivaa?\nVihdoin uskotin heitä, että valmistan itseäni pitämään suurta puhetta\nSiebenbürgin paloviina-asiassa; siten sain heistä eron, mutta tuskin\nsain odotetuksi päivän loppua. En muistanut, josko olin päivällistäkään\nsyönyt.\n\nEn malttanut odottaa iltaa. Mikä mahtoi viedäkään minut Tonavan rantaa\nylöspäin, en itsekään tiennyt, ennenkuin olin tuolla puolen Margaretan\nsiltaa. Täällä loppui jo tunnettu maailma ja kivikatu. Ulkotilukset\nalkavat, joista on paras se, jota käytetään polttopuiden\nvarastopaikaksi.\n\nErään tämmöisen tulevan vuosisadan kadun kulmassa tuli äkkiä vastaani\nAgnes.\n\nIhan ehdottomasti kuvautui tyttöparan kasvoissa ilo tavatessaan minut.\n\n-- Mitä täällä teette? kysyin.\n\n-- Täällä minä tavallisesti kävelen, kun minun pitää tavata teitä,\nkunnes lyhtyjen sytyttämisaika tulee.\n\n-- Sitä minäkin aavistin. Jonkinlainen tunne kutsui kai teitä tänne.\nNäin ollen emme ehkä menekään sillalle; täällä voimme paremmin\nkeskustella. Käykäämme käsitysten.\n\nMyöntyen kehoitukseeni pisti hän käsivartensa kainalooni; toisella\nkäsivarrellaan riippui ompelukorinsa.\n\n-- No, eikö korissa ole mitään? kysäsin. Eikö minulle ole mitään\nlähetettykään? Vai oletteko jo heittänyt sen Tonavaan?\n\n-- En mar. Jätin kotia.\n\n-- Ette vain pannut sitä päänalusen alle?\n\n-- Panin kun paniikin, sinne kätkin sen.\n\n-- Mutta miksi?\n\n-- En tohtinut kantaa sitä kadulle. Pelkäsin, että se löydettäisiin\nminulta ja tutkittaisiin mitä se on. Ja minä tiedän mitä se on.\n\n-- Mutta kumminkaan ei teidän olisi pitänyt kätkeä sitä päänalusen\n_alle_. Olisittehan voinut panna sen pöytälaatikkoonkin. Mahtuuhan se\nsinne.\n\nPidin silmällä, josko kasvonsa punastuivat, kun minä mainitsin\npöytälaatikkoa. Mutta näitten juonteissa ei näkynyt mitään muutosta.\n\nTahdoin saada varman tiedon.\n\n-- Sanokaa, Agnes kulta, onko teillä vielä valokuvani?\n\nKysyessäni katsahti hän pelästyneenä minuun ja veti kätensä ulos\nkainalostani.\n\n-- Joko senkin tiedätte? kuiskasi hän kalpeana ja vetäytyi seinän\nviereen.\n\n-- Mutta miten olette saanut sen käsiinne? kysyin; -- tahdoin tietää,\njosko isä oli tuonut sen?\n\n-- Näin sen valokuvamyymälässä ja ostin. Oletteko siitä suuttunut?\n\n-- Mitä ajattelettekaan? Jos olisin tietänyt teidän huolivan riitä,\nolisin sen itsekin teille antanut. Mutta mistä ostitte sen?\n\n-- Kerepesin kadulla on valokuvaaja.\n\n__ Kerepesin kadulla? Siellä en ikinä ole antanut ottaa itsestäni\nmuotokuvaa.\n\n-- Mutta siellä se oli. Usein olen sen siellä nähnyt mennessäni\nompelemaan; jo monta vuotta sitte.\n\n-- Mahdotonta. Vasta tänä vuonna otin valokuvia kumppanieni tähden.\n\n-- Mutta siellä se vaan oli; sieltä minä sen ostin. Ettehän toru minua?\nEihän se ollut pahasti tehty? Sallitteko minun pitää sitä? Se on\nmuassani. Juuri hiljan ostin sitä varten seisovan kehän, jotta voisin\nasettaa sen pöydälleni. Mutta ettehän vain suutu minulle siitä?\n\n-- Näyttäkää se minulle.\n\nSomasti ujostellen otti hän koristaan pienen laatikon, jossa oli\nvalokuvani, ja antoi sen minulle.\n\nMutta tämä ei ollut se valokuva, jonka löysin hänen pöytälaatikostansa\n-- sattumalta, vaan ihan toinen. Sen olin jo kokonaan unhottanut.\n\nUseita vuosia sitte, ollessani Balaton-Füderissä kylpemässä, ikuisenti\nsikäläinen valokuvaaja maallinen olentoni kuvan -- _vaimoni ja kolmen\npienen paitaressun ympäröimänä_. Nuorin on äidin sylissä ja kurottaa\nminulle pientä hevosen selässä istuvaa husaari-nukkea; vanhin syleilee\npolveani, vaimoni kasvoista säteilee onnellisuus. Tuo valokuvaaja on\nvarmaan muuttanut Pestiin ja siten on Agnes tavannut hänellä kuvani.\n\nKuuluisa \"Fire-Queen\" sammuttaja ei ole parempi sammuttamaan suurta\ntulipaloa kuin tämä kuva sammutti tuhotulen sydämmessäni.\n\n-- Ja te tahtoisitte pitää _tätä_ valokuvaani pöydällänne?\n\n-- Joll'ette kiellä, niin...\n\nNäissä sanoissa esiintyi niin todellinen ja teeskentelemätön\nviattomuus, etten voinut enää hallita itseäni. Kyynel pujahti\nsilmistäni.\n\nTämän huomasi hän, ja ennenkuin olisin voinut estääkään, suuteli hän\nkättäni. Samaa aioin minä juuri tehdä hänelle.\n\nMinä suutelin häntä otsalle. -- Mene kotia, tyttö parka, ja koeta\nunhottaa!\n\nNyt luulin jo todellakin, että eroamme toisiamme kiroomatta. -- Suoraan\nsanoen ovat kaikki naiset, joilla tähän asti on ollut onnettomuus tulla\nminut tuntemaan, enemmän tai vähemmän minua kironneet. Sen tiedän\nhyvin, sillä jokaisen kirous on sattunut.\n\nTämä ainoa ajatelkoon minusta hyvää. -- Älkäämme tavatko toisiamme\nenää!\n\nMinä riensin kotia. Aamusta saakka en ollut käynyt kotona.\n\nPöydälläni tapasin kirjeen, jonka osoitteesta jo huomasin, kuka oli\nkirjoittanut sen. Siinä seisoi: \"oma poikanne\".\n\nKirje oli vanhimmalta pojaltani, siltä joka tuossa valokuvassa syleilee\npolveani. Käsialansa! oli parantunut paljon, sittekun minä sen viimeksi\nnäin. Hän ei enää kirjoittanut viivattujen rivien väliin.\n\nHän kirjoittaa että he kotona ovat. Jumalan kiitos kaikki terveinä,\npikku Mikko kiipee jo puuhun; he toivottavat minulle samaa. Kylään on\nilmaantunut rokkoa; sentähden on äiti päättänyt kohta, kun tulee\nlämpimät ilmat, muuttaa lapsineen Balaton-Fürediin kylpemään. He saavat\noppia uimaan. Mutta jo eilisestä saakka on ollut kevät-ilma, vielä\ntoissapäivänä oli talvi, sentähden päätti äiti lähteä jo huomenna\nmatkalle. Äiti pyytää että isä olisi aamulla puoli kuuden aikana\nodottamassa heitä Pestin asemahuoneella; sillä äiti ei tahdo viipyä,\nvaan aikoo sieltä suoraan mennä Budan asemalle; sieltä lähtee juna\nkello seitsemän Fürediin päin. Suutelonsa lähettävät he kaikki\nyhteisesti. Keskimmäinen kirjoittaa myöskin veljensä kirjeesen: hän\nantaa tietää, että hänellä on koulussa säästöpankkikin ja sinne panee\nhän kaikki rahansa. (Poika tulee isäänsä!) Nuorimmaltakin (joka kuvassa\non nukki kädessä) oli pari ylöspäin kiipeävää riviä variksen varpaita,\njoissa seisoi, ettei \"kirsikat ole vielä kypsiä, mutta kumminkin\nkiipee joka päivä puuhun; ja varoo, etten putoo alas; varokoon isä\nmyöskin!\"\n\nHuomaan, että tässä tulee \"Paavalin kääntymys\".\n\nKäskin palvelijani nousta ylös jo neljän aikaan aamulla ja laittaa\nissikan asemahuoneelle.\n\nSaavuin sinne niin varhain, että lamput vielä paloivat pitkin tietä.\nMieleni ei tehnyt istua odotussalissa, läksin kävelemään pitkin rataa.\nAamu-sumu peitti vielä koko kaupungin. Se oli pilvi, joka oli syntynyt\npelkästä ihmisten pahuudesta. Ennenkuin tulemme kaupungin-puiston\nhuviloitten ja eläintarhan huuhkajalinnojen luo, täytyy kulkea\nrappeutuneitten mökkiryhmäin ohitse, jotka ovat likistetyt, Itävallan\nvaltion rautatien ja yhdys-radan Cimborasson korkuisten ratapenkkien\nväliin ja tuomitut vähitellen häviämään, Mikä raukee, sitä ei enää\nnosteta. Matala rivi nuoria akatsiapuita peittää osan näistä ryhmistä.\nVain hyvin tottunut silmä keksii tämän \"tohuvabohun\" keskeltä vaaleaa\nsavua päästävän savutorven, joka on Kuiskaaja-kadulla -- Kozák on jo\nhereillä ja keittää sammuttamatonta tulta helvetinkonettansa varten.\nEntä mitä uneksii tyttöparka siellä, helvetinkone pään alla; -- ja tuo\nmuotokuva seinällä päänsä päällä? Kuinka suuri olisikaan ilonsa,\nkun saisi nähdä niitten tulevan, joitten kuva hänellä on. Kunnon\nvaimo-kultani on sen jälkeen tosin vähän lihonut ja pojat kasvaneet;\nmutta kumminkin tulevat he riippumaan minun kaulassani yhtähaavaa, en\nitsekään tiedä, ketä heistä ensin syleilen.\n\nSähkö-kilistyskone ilmoitti, että juna on saapunut Köbánuaan. Palasin\ntakaisin toivottaen \"hyvää huomenta\" nukkuvalle, Ehkä kuuli hän sen\nunissaan.\n\nKun juna tulla jyrisi aseman eteen, oli jokaisen pää ulkona vaunun\nikkunasta ja kaikki huudahtivat yhtä aikaa nähtyänsä minut.\n\nMinuutin päästä yleinen syleileminen ja suuteleminen.\n\nÄäretön oli riemu. Puolen vuoden kuluessa en ollut nähnyt heitä\n(valtion asiat muka estivät!). Kuinka suuriksi pojat olivat kasvaneet!\nRakas vaimonikin oli terveen näköinen; maaseudun ilma oli tehnyt\nhänelle hyvää.\n\n-- Eikö pääsi tullut kipeäksi mutkalla?\n\n-- Tuli, mutta se on jo ohitse.\n\nTiedän, ett'ei ole muuta tarvis kuin laskea käteni otsallensa, niin\nkipu on poissa; mutta kun maan velvollisuudet pitävät kättäni niin\nsidottuna!\n\nKapineet otettiin alas ja ladottiin erään kantajan selkään. Sitä\nlaukkua, jossa korukalut olivat, ei rouva antanut kädestään; sitä\ntaasen, jossa oli välttämättömät matkatarpeet, piti vanhin poika;\nvalkoisten hiirten häkkiä ei nuorin antanut kellekään; keskimäinen oli\ntiedemies, hänen ainainen matkakumppalinsa oli kirjalaukku;\nkamarineitsy sai pitää huolta hattukoteloista.\n\n-- Mutta missä on iso kapsäkki? Tarvitaanko ajuria?\n\nVastaus oli sangen rauhoittava. Se oli mennyt jo edellä tavarajunassa\nsuoraan Fürediin; ettei tarvitse siitä matkalla huolta pitää. Vain yksi\nkapsäkki on muassa, ne mahtuu kuskin tuolille.\n\nSitte sulloimme itsemme \"yhteen\" issikkaan. Minä tahdoin ottaa kaksi;\nmutta ei kukaan tahtonut istua toisilla rattailla, kaikki tahtoivat\nolla minun kanssani. Siis koetimme likistää itseämme niin paljo kuin\nsuinkin yhteen. Joka henki sai pitääksensä yhden laukun ja kopan. Ajaja\nratsasti ison kapsäkin selässä, josta hän ajoi hevosta.\n\nSaavuimme onnellisesti Budan asemalle; siellä toimitin suurusta\nperheelleni, ostin matkapiletit, annoin kapineet esille, ostin\nkaikenlaisia sekä mieleviä että mielettömiä sanomalehtiä ja palasin\nsitte takaisin omaisteni luokse.\n\nMuuta puhetta ei ollut keskenämme kuin: \"missä on pikku laukku?\nTäälläkö on iso koppa? Kellä ovat plaidit? Kenen tämä lakki on? Missä\ntuo lapsi juoksentelee? Älä eksy, taikka jäät tänne! Kuka ei ole vielä\nsaanut suurusta? Missä on Liisa? Miks'ei hän juo kahviansa? Oletteko te\nkantajani? Ettekö? Käskekää sitte n:ro 7 tänne! Viinuri! Tuossa maksu!\nKohta soitetaan! Mitä issikalle tulee? Vaihtakaa pian! Älä ota tuota\nlaukkua, se on tuon herran! Älkää unhottako sateenvarjoa? Minä otan\ntämän lapsen, ota sinä tuo toinen; kun ette vaan tulisi tallatuiksi\nahdingossa! Ensimmäinen kilistys... Tulkaa Jumalan nimessä perässäni!\nHoi konduktööri! Mikä vaunu menee Siöfokiin? Ei tupakoitsijain vaunua.\nTulkaa sisään yksi toisensa perästä! Joko kaikki on täällä? -- Tuossa\njuomarahaa! Vaunu on täynnä! Ei ole sijaa.\" Vasta kun toisen kerran\nkilistettyä ovet suljettiin ja he huomasivat että minä jäin sisään,\nalkoi taas konsertti: \"kas kas, isä tulee muassa? isä tulee meitä\nsaattamaan\", ja taas alkaa kaulastani riippuminen ja jaloilleni\nastuminen. Näin suurta uhrausta he eivät minulta olleet odottaneet.\n\"Tuleeko isä kanssamme Siöfokiin saakaa?\" -- \"Tulen vaikka Fürediin\".\n-- Nyt kysyttiin jo \"jäätkö sinne kanssamme myöskin?\" Vaimoni käski\nheidän olla vaiti, sillä isällä ei nyt ole aikaa jäädä; sitä siinä, kun\nhän tulee heitä saattamaan sinne saakka. Hänen täytyy olla joka päivä\nvaltiopäivillä. Rauhoittava katse täynnä autuutta, osoitti\nmiten onnelliseksi on hänet tehnyt tämä rahtunen perheenisän\nvelvollisuutta...\n\nJunan kiitäessä eteenpäin istuimme vastapäätä toinen toistamme; rakas\nvaimoni alkaa esitellä kotioloja, ja antaa Budan ja Sjöfokin välillä\nniin tarkan selityksen taloudellisesta tilastamme, etten ole\ntäydellisempää kuullut talousministeriltäkään.\n\nOraat ovat sangen lupaavat, kevätkylvö itänyt hyvin, viiniköynnöksiä ei\nole halla pannut; vasikat ja naudat ovat hyvin kestäneet talven;\nmenneen- ja toisvuotisesta viinistä saa jo hyvän hinnan, mutta parasta\non pitää vielä myymättä, sillä hinta nousee yhä; villojen kaupan on jo\neräs Pestin kauppias tehnyt ja kymmenen floriinia korkeammasta hinnasta\nkuin viime vuonna; kontrahti on täällä muassa, ei muuta tarvita kuin\nallekirjoitukseksi. Vastaan ottaessaan maksaa ostaja heti neljätuhatta\nfloriinia. Porsaista on jo eräs Nagyváradin kauppias luvannut viittä\nfloriinia korkeamman hinnan kuin syksyllä. Tänä vuonna voimme, jollei\nJumala salli meille mitään onnettomuutta tapahtuvan, maksaa suuren osan\nentisten katovuosien velkoja. Meille pantiin liian suuri suostuntavero,\nmutta rouva riiteli vastaan ja sai oikeuden; samoin sai hän vääryydellä\nkoroitetun entisen veron vähennetyksi kolmannella osalla; viinin\nvalmistuksen oli hän antanut urakalle, siten tulee se maksamaan\nvähemmän kuin palkkamiesten työ. Poikki niityn oli hän kaivattanut\nvesiviemärin, joten niitty oli tullut tuottavammaksi. Rappeutuneen\nmyllyn oli hän antanut korjata, ja saanut siihen uuden myllärin, joka\nmaksaa säännöllisesti arentinsa. Ansaria oli hän lakannut pitämästä,\njottei enää tarvittu kallista puutarhuria. Maitoa hän ei enää myy\nmeijeristille, joka maksaa vain juustossa, vaan lähettää kaupunkiin.\nNelivetoisten vaunujen sijasta käyttää hän kaksivetosia. Summa\nsummarum: säästöön on jäänyt senverran, että on vara kuluttaa\nkylpemiseenkin. Onpa vielä vara ottaa kotiopettajakin lapsia varten.\nTähän asti ovat he käyneet yleistä koulua, mutta siellä raivosi usein\ntarttuvia tautia; nytkin pakenevat he juuri semmoista. Parempi olisi\nsaada syksyksi perheesen joku kelpo nuorukainen, joka opettaisi\nvanhemmalle korkeampia tieteitä ja nuoremmille tiedon alkeita. Siihen\nmenisi noin neljä tai viisisataa florimia.\n\nTähän minä vastasin, että tunnen siihen sopivan henkilön, joka ensi\nsyksystä voi ryhtyä toimeen. Hän ei enää ole aivan nuori; eikä liioin\nmikään maailman valkeus; mutta hän on rakastava lapsia, eikä katso niin\npaljon palkkaa kuin hyvää kohtelua.\n\n-- Olkoon menneeksi, kun hän vaan on moitteeton elämässään.\n\n-- Mitä siihen tulee, ei häntä vastaan ole todellakaan mitään\nmuistuttamista; mutta siveellinen kantansa, jos ei kohta parantamaton,\nei ole juuri ensi luokkaan kuuluva.\n\n-- Siinä tapauksessa en minä päästä häntä huoneeseni!\n\n-- Päästät kun päästätkin, kultaseni, otatpa hänet vastaan vielä niin\nystävällisesti, että pian saattaisit minut kadehtimaan tuota\nkevytmielistä heittiötä; jollei hän totta puhuen olisi oman isäni ainoa\npoika.\n\nVaimoni löi hänen kättänsä kurottavalle kädelleni sanoen: \"sinä pöhkö!\"\nmutta kuitenkin tarttui hän käteeni jää tuo hiljainen haaveileva ja\nautuaallinen katseensa osoitti; ettei tämä ollut hänelle mikään\nuutinen; varmaan oli hänen isänsä puhunut hänelle asiasta, että minä\nsyksyllä jätän valtiopäivämies toimeni ja palaan kotia -- ollakseni oma\nmieheni, mutta hän ei ollut uskonut sitä, ennenkuin nyt kuullessaan sen\nminulta. Minun puheeni hän uskoo kaikki. Jos sanoisin, etten ole\nkertaakaan maistanut viiniä enkä polttanut tupakkia sitte kun hänet\nviimeiseksi näin, niin uskoisi hän senkin.\n\nIlmakin suosi meitä; oli kaunis kevätpäivä.\n\nNähtyänsä vaunun ikkunasta Balaton järven, riemuitsivat lapset\nääneensä. Näky olikin ihana, edessämme oli Unkarin meri, kuten me\nylvästellen sitä nimitämme. Kirkas veden pinta kimalteli aivan kuin\nhopea, kun vieno tuuli pani sen karehtimaan; toisen rannan vuorten alla\noli vesi tyyni kuin peili; yhtäjaksoinen puutarha sekä isompine että\npienempine viinitarhoineen, kartanoineen, tornineen kuvautui ylösalasin\nvedessä. Solakkoja haikaria kahlaa rantojen matalalla, vitkaan\nsiipiänsä nostellen jyrisevän rauta-hirviön lähestyessä; paimenet\njuottavat karjojansa, ajaen niitä veteen aina uimiseen saakka,\nkalastajat vetävät nuottaansa. Lapset kiipeevät selkääni huutaen: \"kas,\ntuolla on Balaton-Füredin kylpylaitos!\" -- Minulla oli täysi työ\nhöyrylaivalla pitäessäni heitä koolla, kunnes laiva saapui Füredin\nrantaan.\n\nTähän aikaan on Füred ihanin, vaikka harva ihminen sitä tietää.\nRuusumetsät ovat täydessä kukassa; oikea Kazanlik. Harvoja ihmisiä on\nkävelyllä, mutta sitä useampia satakieliä.\n\nHeti perille päästyämme ryhtyi vaimo-kultani työhön, johon ei minun\ntarvinnut puuttua, mistä seikasta olen hänelle ikuisesti kiitollinen,\nnimittäin matkapakkojen avaamiseen; silloin ovat mies ja lapset vain\ntiellä. Minulta ei vaadittu muuta kuin viedä lapset ulos kävelemään\nkanssani: ja sitte kylpemään.\n\nMikä ilo näille Sisseran sotilaille, kun pääsivät vapauteen \"isä-kullan\nhoidon alle!\" Äiti näytti pitäneen poikansa kurissa! Kun he ovat minun\nhoitoni alla, on heillä täysi vapaus. Siksipä he riemuitsevat kun minä\npalaan kotia. Vanhin, hurja poika, on aika voimistelija; jo kaksi\nkertaa on kätensä ollut poissa sijaltaan ja otsassaan on iso arpi.\nKirjoja rakastaa hän yhtä paljo kuin pukki puukkoa. Vasta viimeisellä\nhetkellä lukee hän läksynsä, mutta vastaa aina rohkeasti; vastaako hän\nkirjan mukaan, se on toinen asia. Sen hän on minulta perinyt.\nKeskimmäinen taasen tulee äitiinsä. Sangen ahkera ja sävyisä poika.\nMistä vain kirjan saa kynsiinsä, sen hän on oikein syödä. Taskunsa ovat\naina täynnä leivän palasia, joita hän säästää tulevien pahojen päivien\nvaraksi. Hänellä on niin suuri kyky laskentoon, että hän kerran pöytäni\nääressä laski seuraavan esimerkin: jos \"vanhan korttelin\" mitta viiniä\nmaksaa 25 kr ja jos joku on tottunut juomaan päivälliseensä \"uuden\nkorttelin\" viiniä, niin montako decilitraa hän saa juoda 37 1/2\nkreutzerin hintaista sammuttaakseen janoansa? Tätä en ole vielä\nkäytännöstäkään oppinut. -- Nuorimmasta tulee runoilija: pelkkää\nhaaveilemista ja tunteellisuutta. Hän itkee ilman syyttäkin ja pitää\nminusta erittäin paljon. Pienenä ollessaan hän makasi aina minun\nvuoteessani eikä sallinut kenenkään muun vaatettaa itseään kuin minun.\nMihin ikänä istahdan niin hän kohta kiipee polvelleni. Muuten on hän\nkovin tarkka, kaikki hän näkee, mitä ei muut havaitse. Kävellessämme\nvalokuvaajan asunnon editse puistossa, vetää hän kerran minua ison\nkaapin luo, missä hän jo kaukaa tunsi ison valokuvaryhmän, jossa me\nolemme yhdessä kuvatut. Minun täytyi luvata, että tänä vuonna taas\nannamme valokuvata itsemme yhdessä. Sitte vein heidät kylpemään. Vanhin\nui kuin saukko, tuskin saa häntä houkutelluksi nousemaan vedestä, mutta\nkeskimäinen laskee tarkoin, montako minuuttia saa olla niin ja niin\nmonta astetta lämpimässä vedessä, siihen katsoen, montako astetta\nliikaa lämmintä saa haihtua ruumiista, jotta uiminen karaisisi sitä,\nmuuten se veltostuu. Nuorinta taasen, jonka minä itse vein veteen, ei\nsaanut irti kaulastani, hän huusi yhä: \"voi isä, voi rakas isä kulta,\nmennään pois vedestä, minä kuolen\". Jo näin nuorella ijällään kauhistuu\nrunoilija vettä. Kylvettyämme kävelimme hetken puistossa haeskellen\nsileitä pikkukiviä, istuimme sitte maahan ja minä opetin pikku Mikkoa\nleikkimään niillä.\n\nMatkapakkojen avaamistyöstä sai äiti parka tavallisen\npäänkivistyksensä, ja se kestää koko yön; mutta päänkivistystä osaan\nminä parantaa yhtä hyvin kuin koko kollegio lääkäreitä. Nuorin poika\ntuli taas kanssani maata eikä aamulla tahtonut päästää minua sängystä.\nAamulla täytyi minun taas vaatettaa häntä. Vaimoni oli hieman kalpean\nnäköinen yöllisestä päänkivusta. Näin ollen oli paha jättää häntä.\nMutta hän joudutti minua itse. Hän oli jo laittanut kahvinkin\nvalmiiksi. Laivalla soitettiin jo ensimmäinen kerta. Nuorin ei tahtonut\nmillään muotoa irtaantua minusta, vaan pyysi minua viipymään vielä\nyhden päivän siellä. Hän käski katsoa, kuinka paha ilmakin on! Balaton\njärvi lainehtii. Tulee myrsky. Laiva uppoo. Minä hukun. Sitte alkaa hän\nitkeä. Viimein vaatii hän minua ottamaan hänet mukaani. -- Se vielä\npuuttuisi! -- Mutta järkevä vaimoni teki loppu puuhistamme. \"Veisitkö\nhänet sinne mukanasi valtiopäiville!\" -- Se on totta! Enhän anna\nolekaan lasten-opettaja, vaan isänmaan ystävä.\n\nJo soi toisen kerran. Poikaseni, minun pitää mennä. Kaikki seurasivat\nhe minua höyrylaivalle ja astuivat kanssani sisäänkin. Syleily ja\njäähyväiset kestivät, kunnes laiva jo teki lähtöä; siis tulivat he\nsaattamaan minua Siöfokiin saakka. Jos olisin sanankin sinne päin\nsanonut, niin olisivat he tulleet Budapestiin saakka.\n\nSiöfokissa viivähtäessämme pisti päähäni hyvä ajatus: entä jos\nlähettäisin täältä esimiehelle sähkösanoman, että jätän\nluottamustoimeni \"huonon terveyteni tähden\", (vaikka tunnen olevani\nhyvinkin hyvissä voimissa); parlamentti saa nähdä, miten se voi tulla\naikaan ilman minutta. Sitte takaisin \"cum gentibus\" Balaton-Fürediin!\n\nVahinko vaan, etten koskaan joudu tuumasta toimeen.\n\nIllalla olin taas \"kotona\" Budapestissä.\n\nEi mitään kirjettä minulle -- Jumalan kiitos!\n\nSitte kului useampia päiviä ilman mainittavia, erinomaisia kuulumatta.\nTuttujen vallasnaisten kanssa keskusteltiin valtakunnan kauheasta\nvaillingista, mihin ministerit ovat syynä; klubissa puhuttiin naisväen\nylellisestä loisteliaisuudesta, joka on muka syynä vaillinkiin;\nvaltiopäivillä taasen kauhean suurista vararikoista, joita oli\ntapahtunut klubissa: pelkkiä kauheita asioita.\n\nMutta minua eivät enää häirinneet minkäänlaiset suuren Kosmoksen\natoomit. Luulin heidän jo unhottaneen minut.\n\nJoka ilta otin esille lasten kirjeen ja luin pikku Mikon neuvon:\n\"varokoon isä, ettei lankee\".\n\nTotta puhuen ei kolmen tämmöisen lapsen isän sopisi sekaantua moisiin\nseikkailuihin! Luulisi mar lapsekkuuden jo jättäneen minut!\n\nHeittäkäämme pois mielestä koko juttu!\n\nMutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä, otaksuen niitä pikku Mikon\nkolmeksi leikkikiveksi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMieleeni muistui tällä välin, että olin luvannut tuolle tytölle jotain,\njonka täyttämistä hän ehkä vieläkin odottaa. Jos jo vihdoinkin olin\nluopunut kaikista itsekkyyden kuiskaamista ajatuksista, niin oli\ntodellakin kohtuullista, että pidän puheeni palkintoa toivomatta --\nHänellä on irstas veli, karannut sotamies, jonka lupasin vapauttaa\nkerran eräänä juhlallisena hetkenä, jolloin Punaruusun isäntä juuri\nhosui tätä nuorta herraa selkään.\n\nKun on puhe moisista perin turmeltuneista olennoista, olen minä\noikeastaan sitä ihmisystävällistä mieltä, että olisi paras nuijata\nkuoliaaksi semmoiset ihmiset. Mielipiteeni tukeeksi voin tuoda esiin\nmaailman vanhimman kriminaali-lakikirjan, raamatun, missä löytyy\nesimerkkiä, että koko kaupunkien (Sodoma jo Gomorra) asukkaat ovat\nnuijatut, ja koko kansakunnan, Benjaminin suvun, hävitys tapahtui\nkorkeimman käskystä. Mutta tyttö näkyy kumminkin rakastavan veljeänsä,\nvaikka hän on tuollainen ilkiö; koettakaamme siis pelastaa poika sekä\nsamalla tyttö pojasta.\n\nTässä asiassa kävin päällikköjen luona, joitten joukossa minulla on\nmahdikkaita tuttuja. Hänen rikoksensa ei ollut suuren suuri, vain\nparikymmentä floriinia oli hän näpistänyt, sitte oli hän karannut\nkasarmista. Useat ovat joutuneet hirsipuuhun samanlaisesta syystä. Ehkä\nlöydämme jostain samarialaisen lääkärin, joka antaa hänelle\ntodistuksen, että hän on siitä saakka maannut sairaana. Sitte hankimme\nhänelle \"Superarbitrirungs-commissionilta\" luvan päästä invalidiksi.\nSitte annamme hänelle suosituskirjeen; (kaksikymmentä floriinia hän\nvain näpisteli) ja saamme hänet ryöstömieheksi Krassón piirikuntaan;\nsiellä hän tulee pitkät ajat toimeen.\n\nSain asian jo hyvälle tolalle ja luulin saattavani suuren ilon\ntyttöparalle, kun hän saa tietää sen hämmästyttävän uutisen, että hänen\nveljensä on pelastettu ja saa viran. Hän saa sitte arvella, kenen\ntoimesta se on tullut.\n\nVarhain eräänä aamuna (kello kahdeksan vaiheilla) kun vielä makasin\nvuoteessani, tuli Ignácz ukko sisään ja herätti minut sanomalla, että\ntäällä on kantaja nro 34.\n\nEn muistanut kutsuneeni häntä luokseni.\n\nMutta hän tahtoi heti puhutella minua.\n\nSiis olen ehkä jossain loukannut jotakuta arvoisaa gentlemannia, joka\ntulee vaatimaan korvausta. Tervetultua!\n\nKun mies astui huoneeseni, selkenivät heti aivoni.\n\nOlin taannoin unohtanut ottaa vaaria hänen numerostaan, muutoin olisin\ntiennyt, että \"34\" on sama kuin \"Kozák veikko\"; kantaja nro 34 oli\njuuri hän.\n\nTämähän on mitä sopivin valepuku. Kantaja voi mennä mihin tahansa\nepäluuloja herättämättä.\n\nJäätyämme kahdenkesken kehoitin häntä istumaan.\n\nSen hän tekikin ja tultuansa vakuutetuksi, ettei huoneessa ole ketään\nmuita paitsi me, alkoi hän puheensa syvään kuiskutukseen painetulla\näänellä, jonka alussa on unissaan kuulevinansa.\n\n-- Veikko, sinulla on tänään vaikea työ tehtävänä.\n\n-- Olen valmis.\n\n-- Sinun täytyy ilmaista eräs karannut sotamies päällikkyydelle.\n\n-- Todellakin? Tämä ei ole mikään vaikea mutta koomillinen tehtävä.\nEiköhän voisi uskoa sitä jollekin muulle tähän toimeen sopivammalle\nveljelle?\n\n-- Opi tietämään, vastasi Kozák ylpeästi, ettei veljesten kesken ole\nmitään eroitusta eikä meidän tehtävistämme ole yksikään koomillinen.\nJotta seuraus olisi pikainen ja varma, saattaa tämän uskoa vain sinun\nmoisellesi miehelle, joka voi mennä suoraan sotapäällikköjen luo,\ntarvitsematta pitkillä pyynnöillä saattaa metelöimään komisarjuksia,\nalikapteeneja, kersantteja, kunnes oikea mies pääsee pakoon, ja etsijä\nlöytää perille päästyänsä vain tyhjän sijan; -- mutta sinä voit saada\nhänet äkkiä kynsiisi kuten hiirilauta rotan. Sentähden sinä liittoomme\nkuulutkiin, että olet yhteydessä korkeampien piirien kanssa ja siten\nvoit auttaa meitä pyhäin tarkoitustemme onnistumiseksi.\n\n-- Olkoon niinkin, mutta karanneen sotamies paran ilmiantaminen\npäällikkyydelle tuntuu persoonalliselta kostolta itsesi ja\nliittolaistesi puolelta.\n\n-- Älä puhukaan kostosta. Puheena oleva henkilö, joka on oleva uhrimme,\non vain _väline_. Välineitä täytyy uhrata. Yksi yhdellä, toinen\ntoisella tapaa. Yhdellä on tehtävänä mennä palava kynttilä kädessä\nkaasulla täytettyyn kellariin. Toisen tehtävänä on kuolla toisen pakoon\npäässeen henkilön sijasta ja antaa haudata itsensä, ettei kukaan rupee\netsimään tuota toista. Kolmas antaa vangita itsensä uhka-yrityksen\ntoimeenpanijana, jonka kautta todellinen tekijä pääsee vapaaksi. Nämät\novat välikappaleita. Toiset ovat kädet, joilla toiset toimivat. Toiset\ntaas päät, jotka panevat kädet liikkeelle. Tämmöisestä välineestä nyt\non puhe.\n\n-- Tuosta puheesta tulen kovin uteliaaksi.\n\n-- Uteliaisuus kuuluu meillä seitsemän pääsynnin lukuun; mutta kuten\nitse saat vielä tietää, olet sinä askelta ylempänä tavallisia jäseniä,\nei säätyysi katsoen, sillä se ei tee meillä eroitusta, vaan entisyytesi\nsuhteen.\n\n(Suoraan puhuen en tiennyt olevani niin tärkeä henkilö).\n\n-- Koska velvollisuuteni vaatii, tahdon ilmaista sinulle tuuman, jonka\ntoimeenpanosta yksi osa on annettu meidän haltuumme, mutta lupaatko...\n\n-- Lupaan, enkä sanaani syö.\n\n-- Siitä minä olen vakuutettu. Etkö ole tuntenut jo joku aika varhain\naamuisin (maata pannessasi) jonkinlaista käryä leviävän yli kaupungin,\naivan kuin joka talossa poltettaisiin sulkia?\n\n-- Onhan se usein vaivannut minun haju-aistiani.\n\n-- Etkö ole joskus myöhään yöllä palatessasi kotia Budan Kasinosta (jo\nhän senkin tietää, että vietän siellä iltani!) ottanut vaaria, että\ntuhansien lyhtyjen valaiseman Pestin yli leviää vaaleanpunainen\nverkalleen liikkuva savupilvi, joka näyttää tulevan jonkinmoisesta\nsavutorvesta ulkopuolelta kaupunkia, koilliseen päin? Sieltä tupruu\nylös paksu ja sakea savupatsas, jonka keskeltä yön pimeydessä liekehtii\nilmituli.\n\n-- Muistan jotain tuontapaista ihaelleeni. Olen luullut jonkun\nosakeyhtiön perustaneen sinne tehtaan.\n\n-- Siellä on Budapestin mestaajan uuni.\n\nTästä puheesta alkoi jo uni poistua silmistäni.\n\nVieraani huomasi tämän ja jatkoi mukavasti ojentaen itsensä\nnojatuoliin.\n\n-- Tiedätkö mitä tuossa uunissa poltetaan joka yö?\n\n-- Niin kauas ei kannata minun mielikuvitukseni.\n\n-- Mutta sen sinä varmaankin tiedät, että eräässä osassa Venäjää on\nalkanut itämainen rutto raivota?\n\n-- Miks'en tiedä. Onhan siitä seikasta pyydetty selitystäkin\nvaltiopäivillä.\n\n-- Niin on. Se oli taasen vasemmiston kunnottomuutta. Kun eivät\nkumminkaan asiata ymmärrä, mitä sitte hutiloivat.\n\n-- Ymmärrätkö sinä sitte?\n\n-- Tietysti. Kuuleppas! Jos \"musta akka\" pääsee irralle tänne niin\nkutsuttuun sivistyneesen Eurooppaan, niin sepä meille vasta olisi!\nYhtäkkiä menisivät kaikki yhteiskunnalliset lait kumoon! Kaikki\nvaltiaat tulisivat vaivaisiksi! Siteet ratkeisivat! Lait hajoisivat\nkuin tuhka tuuleen! Kahleissa kituvat pääsisivät vapauteen! Ylpeät\nsotajoukot hajaantuisivat! Se olisi koko Euroopalle, kuten jo kerran\nennenkin, todellinen tuomiopäivä! -- Se oli jo tulossa! -- Se istui jo\nyökön siivillä lentäviin vaunuihinsa! Mutta tuo niin kutsuttu\nvasemmisto on pilannut koko asian, ja herättänyt hallituksen, joka heti\nastui estämään tuhon sisään pääsemistä.\n\n-- Niin, ja asiantuntijoita on lähetetty ruttoa tutkimaan.\n\n-- Ha ha ha! Oikein naurattaa! Teidän tiedemiehenne saisivat olla\ntuolla Astrakanissa, jollei Pestin mestaaja olisi mies paikallaan. Tämä\nkäärme luikertaa läpi kolmenkertaisen venäläisen sotamiespiirin; se\ntulee yli rajojen ja munii muniansa minne tahtoo.\n\nSelkääni alkoi pöyristyttää.\n\n-- Mutta täällä ollaan kovin ankaria. Mitä ikinä saapuu tänne\nkauppiaita varten Venäjältä, nahkoja, turkkeja, palttinaa, kankaita,\nkuivaa kalaa, kaviaaria, kaikki viedään suoraan mestaajan uuniin. Tämä\ntaasen sytyttää ne tuleen yöllä ja polttaa kaikki tyyni. Tätä savua\ntuntee kaupunki aamuisin. Uuni on sama kuin Englannissa \"Queens pipe\"\n(kuningattaren piippu), jossa poltetaan takavarikkoon otettua tupakkaa.\n\n-- Sepä oli oikein hyvä, -- tuota, meidän kielellä puhuen, sangen paha.\n\n-- Niin on. Mutta mestaaja ei ehdi itse tekemään kaikkea tätä työtä, ja\nhänen oppipoikansa kammovat sitä.\n\n-- Miten? Kammovatko oppipojat?\n\n-- Totta kai! Eiväthän hekään raudasta ole. Heidänkin hermojansa koskee\najatus, että kaikki mitä he ottavat käteensä, on tullut mustan kuoleman\nmaalta. Sentähden palkkaavat he taas toisia miehiä, jotka tekevät työn.\n\n-- Ja näille se käy laatuun?\n\n-- Löytyy ihmisiä, jotka eivät pelkää helvettiäkään, jos vain saavat\nhyvää ja väkevää paloviinaa nahkaansa. Muitten muassa käy siellä\nyötisessä työssä eräs tuttavamme. Tämä on mainitsemani karannut\nsotamies.\n\n-- Eihän se vain liene Agneksen veli?\n\n-- Sama mies.\n\n-- Eikä hän kammoksu...?\n\n-- Kuolemaako?\n\n-- Ei, vaan mestaaja-poikain seuraa?\n\n-- Mikä kysymys! Ne ovat yhtä hyviä työmiehiä, kuin minä ja sinä.\nKaikki työ on kunniallista; ja mitä alhaisempi työ on, sitä suuremman\narvon ansaitsee se joka sitä tekee. Ja muuten on se kokonaan kunkin\nmielen mukaan. Kerran olin tämmöisen pyövelin kokelaan kanssa (pulska\npoika, kun hän pukee yllensä hyvät vaatteet) parlamentin parvella, kun\nte valtiopäivämiehet tuolla alhaalla _ailakoitsitte_ keskenänne, kunnon\nmestaajan sälli kuuntelee hetken aikaa puoluemiesten haukkumasanoja,\njoita te nimitätte puheiksi, ja kääntyy vihdoin minuun lausuen: \"hyi\nhelvetti! Tuommoisia _sikamaisuuksia_ en kärsisi kuulla, vaikka saisin\ntuhannen floriinia!\"\n\n-- Hyvä. Siis käy veikkomme joka yö uunia lämmittämässä? Totta kai hän\nsiitä saa palkan?\n\n-- Ei hän sitä tee juuri palkan vuoksi, vaan enemmän sivutulojen\ntähden.\n\n-- Minkälaisten sivutulojen?\n\n-- Kun toisinaan käsiinsä sattuu tukku kallisarvoista tavaraa, huiveja,\nPersian kankaita, niin pistää hän niitä tuleen heitellessään tukun\nsilloin tällöin paitansa poveen tai housujen lahkeista ja vie joko\nkullallensa tai panttilainaajalle; hän elää hyvin siitä.\n\nHiuskarvani alkoivat käydä pystyyn.\n\n-- Mutta se on kauheata, mieletöntä uhkarohkeutta.\n\n-- Makaa rauhassa äläkä voivottele! Tämä ei ole niinkään uhkarohkeata.\nMitä tähän asti on poltettu poroksi, sen olisi saattanut rohkeasti\nkantaa pois tai syödä levittäen leipänsä päälle (nimittäin kaviaaria)\nkuka pääkaupungin porvari tahansa; sillä noista ei ole yksikään nähnyt\nsitä seutua, missä ruton emo hautoo pesässään. Minä sen tiedän: --\nMutta tänään on saapuva yksi tukku _suoraan Astrakanista_. Samasta\nmyymälästä, mistä joka ihminen on kuollut ruttoon. Kasakat polttivat\nkoko myymälän. Tämä ainoa tukku onnistui meidän pelastaa. Maksoi\näärettömästi. Se lähetetään tänne. Itse lähetys on mainio mestarityö.\nTämä tukku sisältää saukon nahkoja, joitten hinta siellä on viisisataa\nruplaa. Se tulee varmaan! -- Siihen on jo \"musta akka\" iskenyt kymmenen\nkynttänsä! -- Joka vain sormellansakin siihen kajoo, häneen on rutto\ntarttunut. Ja hän on sen levittävä, kuten Simsonin ketut tulen\nfilistealaisten laihoihin. -- Tämä tukku tulee myöskin takavarikkoon\notettavaksi tullissa ja vietäväksi uuniin. Mutta varma on, ettei\nveikkomme jätä siitä kymmenystä ottamatta. Mutta kaksi saukon nahkaa,\njotka hän kantaa kotia kierrettyinä vyötäisten ympäri on oleva\ntarpeeksi koko kaupungille.\n\nVeri hyytyi suonissani.\n\n-- Minulla on juoneni, jatkoi Kozák veikko. Jos rutto leviää Pestiin,\nniin antakaamme sen mennä vielä edemmäs! -- Sentähden sinun on tarvis\nilmaista tuo poika karanneeksi sotamieheksi, ilmoittaen paikka minne\nhänen on tapa mennä öisin työnsä päätyttyä. Sydänveren katu n:o 42,\nleipojattaren luona. Huomatessaan että sinne rynnätään sisään, rientää\npoika varmaan heittämään uuniin varastamansa nahat. Mutta itse on hän\njo silloin täynnä myrkkyä. -- Sotaväen 38:s rykmentti on paraikaa\nmajoitettuna Wieniin, karkuri lähetetään heti sinne, viedään kasarmiin,\nsotaoikeuden eteen ja kolmen päivän kuluttua on Wienin kaupungilla\nloistava huvitus valmisna: kokonainen kasarmi täynnä kuolleita. -- Sitä\nsopii nauraakin! ha ha ha! ha ha ha!\n\nHän nauroi ääneensä ja katsoi vielä ympärilleen, josko tohtisi korottaa\nääntänsä.\n\nMutta havaittuansa, etten minä ollenkaan tahtonut ottaa osaa nauruun,\njatkoi hän taas vakavammin:\n\n-- Mitä erinomaista tämä olisi? Tämä sotatemppu et ole uusi. Eivätköhän\nPohjois-Ameriikan kansalaissodan edellä etelävaltiot tehneet samoin,\nkun he ostivat Brasiliasta kaikkein keltakuumeesen kuolleitten vaatteet\nja lähettivät niitä laivalastin Nev-Yorkiin istuttaakseen ruttoa\nvihollisten leiriin; mikä siis oli heille luvallista, eiköhän se olisi\nluvallista meillekin? Ja kysymmekö me, onko luvallista? -- Ymmärrätkö\nnyt täysin asian, miksi sinun täytyy antaa ilmi tuo poika. -- Sinä olet\nkäsi, hän on väline. Hän on pommi, joka sinun pitää lennättää. -- Pommi\nräjähtää. Mitä artilleristi huolii, vaikka pommin kuori särkyy, kun se\nvain tekee tuhoa!\n\nOlin jo hyvän aikaa odottanut hänen lopettavan tämän mielettömän\npuheensa.\n\n-- Omalta kannaltasi katsoen on tämä kaikki järkevästi ajateltu,\nveikkoni, mutta minulla ovat toiset tuumat. Juuri tämän nuoren miehen\nsisarelle olen luvannut ja kunniasanallani vakuuttanut, että vapautan\nveljensä rangaistuksesta, joka seuraa lippunsa jättämistä; ja sen olen\njo tehnytkin. Lupasin myöskin hankkia hänelle kunniallisen toimialan.\nSitä nyt tätä nykyä puuhaan.\n\n-- Naurettavaa! Onko lupauksilla sitovaa voimaa? Etenkin lupauksilla\ntytöille? Onko niitä tapana pitää?\n\n-- Minun on tapana? minut sitoo lupaukseni.\n\n-- Entä pyhä vala, jolla sinä olet sidottu liittoomme? Kaunis silmäpari\non siis sinulle pyhempi merkki kuin se, joka on painettu käsivarteemme:\nsuuri _kaikkeus_, Kosmos, ja tämän vastakohta: suuri  _tyhjyys_,\nkuolema!\n\nNäin puhuen kiersi hän takkinsa hihan ylös ja näytti minulle tuota\nhirveätä merkkiä. Minä pistin käteni peiton alle, sillä minun\nkäsivarrestani oli jo kulunut pois sekä kaikkeus että tyhjyys.\n\n-- Veli kulta, vastasin, mitä olen sanonut, sen olen sanonut. Minä\npidän Agnekselle antamani lupauksen. Mainitsemaasi poikaa minä en anna\nilmi, sillä minä en aio ruveta piiskuriksi enkä nylkyriksi, enkä\nvakoojaksi enkä ilmiantajaksi. Pistäkää puukko kurkkuun, jos tahdotte;\ntäss' olen! Mutta mikä on minulle vastenmielistä sitä en tee. Sillä\nminä olen niin suuri nihilisti, että pidän koko suurta \"tyhjyyttä\"\ntyhjänä puheena. Mene nyt hiiteen, tai jos tiedät mieleisempääsi\npaikkaa, mene sinne, ja anna minun nukkua!\n\nNäin sanoen käännyin seinään päin.\n\nKozák veikko nousi istualta ja lähestyen vielä kerran minua kuiskasi\nkamalalla äänellä korvaani:\n\n-- Olet ajatteleva asiaa. -- Nyt oli luonasi \"34\". -- Sinun pitää antaa\nilmi karkuri \"38\":nnesta rykmentistä, Hän on tavattava Sydänveren\nkadulla n:o \"42\" leipojattaren luona.\n\n-- Hyvä, hyvä!\n\nMinä nukun vielä. Viime yönä kesti pikettirpeli sangen kauan Budan\nKasinossa. Siellä käy varakkaita miehiä, jotka pelaavat aamuun asti,\nmutta vain pikettiä kymmenestä osasta kreutzeriä. -- Lähemmin tultuani\ntuntemaan poikani, rupesin minäkin sitä pelaamaan...\n\n... Oli jo paras aika mennä istuntoon, kun vanha Ignácz herätti minut\nKaikkia hulluja olin uneksinut! Olin käyvinäni mestaajan uunin luona,\nja heittävinäni pelkkiä mustia akkoja kattilaan; valtiopäivillä olin\nkuulevinani mestaajasällien puheita.\n\nHieroessani unta silmistäni kysyin Ignácz'ilta:\n\n-- Näinkö minä unta, vai oliko täällä todellakin joku kantaja n:o 34.\n\n-- Oli niinkin, vastasi vanhus; hän odotti täällä kauan, mutta läksi\nvihdoin suuttuneena ja sanoi, ettei hän tahdo häiritä armollisen herran\nunta, hän nukkuu niin makeasti; lupasi tulla myöhemmin.\n\n-- Siis näin kumminkin unta.\n\nVanhus tahtoi kaikin mokomin saada tietää, mistä numeroista minä olin\nnähnyt unta, pannaksensa ne arpalippuun, kunnes minä luin ne hänelle:\n\"34, 38 ja 42\".\n\nHän kirjoittikin ne heti muistiinsa.\n\nSamana päivänä menin minä Budan puolelle, päättämään karanneen\nsotamiehen asiaa. Se oli sangen hyvällä tolalla.\n\nMaksettuani tuhlaamansa rahat ja näytettyäni kovasta sairaudesta\npuhuvan todistuksen, julistettiin heti päätös, joka antoi syyttömän\nisällensä takaisin, jotta poika taas voi palata päivällä elävien\njoukkoon.\n\nMutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä, ajatellen niitä kolmeksi\narpalippuun kirjoitetuksi lu'uksi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun illalla (kello kahdentoista jälkeen) palatessani kotia Budan\nKasinosta, huomasin yli Pestin leviävän mustan savupilven, joka näytti\ntupruavan kaupungin ulkopuolella olevasta savutorvesta, niin tuli taas\nmieleeni tuo kanssapuhe tai uni, vai mikä se liene ollut?\n\nMinä en suinkaan usko aaveita enkä noitia, enkä siis unkarilaisia\nsosialisteja enkä nihilistejäkään. Siitä on jo aikoja, kun minua\npelotettiin pilven hattaroilla; mutta eihän ole mahdotonta, että\nmonomanian vaivaamat henkilöt uhraavat henkensäkin johonkin\nmielettömään uhkarohkeaan yritykseen.\n\nRupesin miettimään, mitä tuo kamala mies puhui. Hänen\nmielettömyydessään on järjestystä; siitä täytyy ottaa selkoa.\n\nTakavarikkoon otetut Astrakanin nahat palavat nyt mestaajan uunissa.\nJoku saattaa niistä pistää huostaansa yhden tai pari.\n\nSuorin keino olisi ilmoittaa poliisivirastolle, mitä olen saanut\ntietää.\n\nMutta sitä en saata tehdä. En tosin pelkää nihilistien salamurhaajia,\nmutta siitä saattaisi syntyä tutkinto; minä kutsuttaisiin todistajaksi,\ntäytyisi kertoa koko historia, miten olen saanut tietää tämän\nsalaisuuden. Minun täytyisi puhua tehtaasta Kuiskaaja-kadulla, Haggeus\nherrasta ja hänen tyttärestään; tämä olisi minulle kovin ikävä asema.\n-- Siis en mene poliisivirastoon. -- Mutta sen sijaan menen kun\nmenenkin etsimään Kalypsoa Sydänveren kadulla: hänen verkostansa saan\ntuota pikaa kiini tuon tuhoa tuottavan pojan ja pelastan täten Euroopan\nsuuresta vaarasta.\n\nAloin hämärästi muistaa kuulleeni jotain tuosta Sydänveren kadun\nleipojattaresta. -- Jopa tuli mieleeni. -- Se oli mainittava tapaus!\nTuolla Sinikissassa. -- Viime laskiaisena. Oltiin ajaa ulos paalista\ntuo kunnon nainen. -- Olin minäkin niissä huveissa. -- Mutta minun\nmielestäni ei yleisöllä ollut oikein. -- Sinikissan arvoisa vierasparvi\nsyttyi kapinaan semmoista rohkeutta vastaan, että leipojatar\n\"Sydänveren\" kadulta tohti esiintyä näissä saleissa. -- Sillä Sinikissa\nlaskee suurta arvoa tahrattomalle maineelleen. -- Sydänveren kadun\nleipojatar taasen on vain \"tillikan\" emäntä. -- Ja näissä seuroissa\nannetaan suuri arvo soveliaisuuden ja siveyden määräyksille. --\nHaiset kokonaan vimmastuivat nähdessään hänen astuvan sisään. --\nTanssirivi hajaantui ja tanssin johtaja menetti malttinsa nähdessään\nNisukakku-Miinan uhkaavan katseen ja kirjavan puvun.. \"Ulos hän!\"\n\"Tempaiskaa irti valetukkansa!\" -- \"Kengästä korvapuusteja!\" Näin\nhuudettiin joka taholta. Varmaan olisivat he piesseet hänen\nhyvänpäiväisesti, jollen minä olisi ajoissa mennyt väliin. \"Hyvät\nherrat ja naiset! huusin; tämäkö on tasavaltaisuutta! Senkö tähden\ntaistelemme kovia otteluja yhdenarvoisuuden pyhien aatteiden puolesta,\nettä nyt teemme tyhjiksi nämät korkeat aatteet Sinikissan pyhissä\nsaleissa? Herttuattareni! Te kauneuden kuningattaret! Te puistojen ja\nKuninkaankadun ylhäisö! Osoittakaa syntyynne sopivaa jalomielisyyttä\nalhaisempaa kumppania kohti, jonka mies kaatui urhoollisesti\ntaistellen, (mutta herää taas eloon), -- jos ei kenraalina niin ainakin\nplutoonan päällikkönä!\" Tällä puheella onnistui minun tehdä seuraan\ntunkeutuneelle tietä ovelle saakka; ja täten pelastin hänet perin\nikävästä asemastaan, sillä varmaan olisi päällensä heitetty kiulullinen\nvettä ja sitte olisi hän ajettu ulos. Sillä ei herrojenkaan saleissa\nolla niin tarkkoja maineen suhteen kuin Sinikissassa.\n\nLuulen puheena olevan naisen vielä muistavan tämän ritarillisen tekoni,\njos hän näkee minut.\n\nNisukakku-Miina voi ylvästellen lausua itsestään, ettei hänen yllänsä\nkoskaan ole ollut pukua, jota ei joku olisi hänelle varastanut, sekä\nettei hän koskaan ole tuntenut ihmistä, jonka nimen hän tietäisi.\n\nTätä tilaisuutta minun pitää käyttää hyväkseni.\n\nHänen asuntonsa tiedän jo Kozák veikon ystävällisestä osoituksesta.\nPitää vain hankkia issikka, joka ajaa minut sinne saakka. Se paikka ei\nole pääsemättömässä kaupunginosassa. Se on viimeisessä huonerivissä\nkaupungin puistoon päin; takapuolella on kaupungin puutarha-koulu;\nakatsia- ja pähkinäpuita ympärillä. Hyvä piilopaikka maailman kanssa\nriidassa eläville köyhille pojille. [Szegény legény, köyhä poika,\nnimitys sisseille ja rosvoille Unkarissa. Suom.]\n\nMutta saadakseni kovapäisemmätkin täysin käsittämään, mikä asema\nNisukakku-Miinalla oli yhteiskunnassa, koska ei hän Sinikissan hienolle\nyleisölle kelvannut, täytyy minun juurta jaksain esittää syyt tähän\nseikkaan. (Kumminkaan ei ole tarvis käskeä ulos huoneesta kasvavaa.\nnuorisoa: esitelmäni liikkuu täsmälleen ethos- ja aisthäsis-piirissä).\n\nLoukkauskivenä oli nimittäin se seikka, että Nisukakku-Miina (kuten jo\nnimikin osoittaa) oli nisukakkujen leipoja ja myyjä. Nämät taasen ovat\nsitä lajia leivosta, jota nauttivat yleensä nuo yhteiskunnan\nhyödylliset jäsenet, joita joka päivä otetaan kiinni irtolaisuudesta,\njotka opettavat tilanomistajille valppautta heidän omaisuutensa suhteen\nja joiden elinkeinona etupäässä on löytää tavaroita, joita ei ole\nkadotettu. Heidän seurassansa esiintyy väliin korkeammillakin sijoilla\ntoimivia miehiä, nimittäin omnibus-ajureita, joille nisuleipä-puoti\nkaupungin reunassa on oikea paratiisi. Siltä saa vehnäistä ja\npaloviinaa, ei mitään muuta. Näitä myy Nisukakku-Miina. Sentähden onkin\nhän rahvaan suosiossa. Kun sunnuntaisin tulee väkeä puoti täpötäyteen,\njoka on seuran valioitten kokouspaikka, on Nisukakku-Mlina illan\nylistetty sankaritar. Hiuksensa ovat tulipunaiset, suloutta lisäävät\nhehkuvat silmät, hän osaa myöskin tanssia. -- Hänen tähtensä pitävät\nporvari-luokkaan kuuluvat ja läsnä olevat sotapojat keskenään aika\ntappeluja, joista vain patrullit tekevät lopun. Nisukakku-Miina on\nusein Iliaadin \"kauniina Helenana\", ja tämä hänen maineensa on hänelle\nesteenä päästä korkeampiin ravintoloihin.\n\nAjuri ei tahtonut ajaa minua kauemmaksi kuin ampumakentälle, sillä\nöiseen aikaan hän ei muka mene Sydänveren kadulle. Yksin sain osata\nsinne. Kävin kadun keskikohtaa, kädessäni raudoitettu keppi aseena.\n\nHelposti löysinkin talon. Jo kaukaa näkyi savutorvesta nouseva savu.\nLeipous-uunia jo lämmitetään. Lähemmäksi tultuani sain varman tiedon,\nettä olin oikealla paikalla; puodin oven yläpuolelle on seinään\nmaalattu suunnattoman suuri keskeltä poikki leikattu nisuleipä; jos se\nolisi kyltille maalattu, niin olisi se jo aikoja sitte varastettu. Sen\nalle on vedelty suurilla kirjaimilla: \"_VIINA-kauppa_\". Mutta puoliyön\njälkeen on puodin ovi jo suljettu. Yksi ikkuna on kadulle päin. Sekä\novi että ikkunaluukut osoittavat, että täällä koputellaan seipäillä.\nKun joku näkee oven olevan suljetun, lyö hän kepillä ovea ja\nikkunaluukkuja, kunnes sisällä olijat luulevat olevan tarpeeksi ja joko\npäästävät hänet sisään tai ajavat pois; mutta sitä ennen he väittelevät\nkeskenänsä läpi ikkunan, kunnes tullaan vakuutetuiksi ulkona olijain\nhyvästä tarkoituksesta tai tämän vastakohdasta. Sillä käypä niinkin,\nettä poliisi vaivaa heitä näin myöhäiseen aikaan.\n\nTähän aikaan poistui Nisukakku-Miina sisimmäisiin huoneisinsa, joihin\npyhiin paikkoihin vain joku yksityinen suosikki voi päästä sisään.\nTällöin hän rupee leipomaan. Taikina on jo noussut, se pitää leipoa\nkakuiksi, jotka kypsennetään isossa uunissa. Jolle on tapahtunut armo\npäästä sisään, sille tarjoo Miina lämmintä leipää, joka mahtaa maistaa\nmainiolta. Jos tällä välin uusi vieras kolistelee ikkunaan, niin\ntiedustellaan ensin, mitä hyötyä hänestä saattaa olla?\n\nTunnen talon tavat minäkin. Ennenkuin aloin kepillä kolkuttaa\nikkunaluukkuja päästäkseni sisään, otin esille kukkarostani kolme yhden\nfioriinin seteliä ja pistin ne hattuni nauhan taa. Sitte rupesin hiljaa\nkoputtelemaan kepilläni molempia ikkunaluukkuja vuoroin.\n\nToiseen luukkuun oli särjetty rako. Siitä sopii sisällä olijan\nkurkistaa ulos. Viisi tai kuusi kertaa lyötyäni kuului sisältä ääni:\n\n-- Mikä hätänä?\n\nHeti tunsin lumoovan Nisukakku-Miinan tenhoäänen; hänellä oli syvä\npasso-ääni kuin rumpumajurilla.\n\n-- Onko teillä lämmintä vehnäistä, ihana leipojatar? huusin ikkunan\ntakaa.\n\n-- Kuka olette?\n\n-- Nimeni on hatussani.\n\n-- Kohta tulen avaamaan ovea.\n\n\"Kohta\" venyi pitkäksi ajaksi; varmaan täytyi ensin takaovesta tuupata\nulos muutama varhemmin tullut vieras, jotka eivät olleet yhteensä\nkolmen floriinin arvoiset.\n\nTuo sulo nainen tuli leipomispuvussaan avaamaan minulle ovea, kädessä\ntalikynttilän pätkä, jota ei tavallisesti pidetty kynttilänjalassa,\nvaan istutettiin talin tipalla pöytään tai penkkiin.\n\nHeti tunsi minut kiitollinen sielu vietyänsä minut leipoma-huoneesensa,\nmissä palava uuni levitti huoneessa helvetillistä valoa. Äsken\npaistettujen leipien haju taisteli maahan kaadetun viinan hajun kanssa.\nSeinät olivat täynnä mainioitten rosvojen ja murhaajien muotokuvia,\njoita oli sanomalehdistä leikattu. Ihana kokoelma oli tämä!\n\n-- Olettehan te se Sinikissan partasuu herra! huudahti hän hyvästi\ntaputtaen minua olkapäälle. Mikä hyvä henki teidät tänne toi?\n\nPuhuessaan tarkasti hän yhtämittaa kellon periäni; sangen ajattelematon\nolin, kun en muistanut jättää kelloani kotiin tänne lähteissäni.\n\n-- Kuten: sanoin, olen tullut lämmintä leipää saadaksesi; valmistakaa\npian. Tässä on yksi floriini sitä varten.\n\nIstahdin ylösalasin käännetylle jauhovakalle, (se oli siistein\nistuinsija) ja katselin hänen leipomistaan.\n\n-- Jos te tällä välin, lausuin minä, tahdotte ansatta toisenkin\nfioriinin, niin sanokaa vain, onko täällä ollut se kultapoikanne, joka\non karannut sotamies ja jonka toisen silmän alla on kaksi arpea?\n\n-- Mistä minä tiedän, ketä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan sitä, joka tuo tänne väliin jonkinmoisia huiveja ja\nnahkoja.\n\n-- Oletteko te poliisi?\n\n-- En mar olekaan, ihanaiseni! Sillä siinä tapauksessa en olisi tullut\ntänne, vaan makaisin kotonani. Minä olen tuon herraspojan hyvä ystävä.\n\n-- En tunne poika parkaa. Ei hän tuo tänne mitään huiveja eikä nahkoja,\npoika parka.\n\n-- No, sitte on hän vastedes tuova. Mutta sanokaa hänelle, kallis\nkultaseni, että hän olkoon varoillaan, sillä ne tukut, jotka tänään\npoltetaan mestaajan uunissa, ovat tuodut Astrakanista ja niissä on\nitämainen rutto; minne ne viedään, sinne majoittuu musta kuolema.\n\nJos tämä sulo nainen olisi saanut käteensä palavan kekäleen, ei hän\nolisi niin kovasti kiljaissut kuin nyt tämän kuultuansa. Hän syöksi\npois uunin edestä missä hän paraikaa oli leivän paistamisen toimessa,\njuoksi kuka tiesi minne, ja palasi hetkisen perästä takaisin kasvot\nkauhistuksen hiessä; hän kantoi pihdeillä kahta nahkaa, joita hän piti\nniin kaukana ruumiistaan kuin suinkin, ja juoksi uunin luo, minne hän\nheitti esineet; pihdit viskasi hän kauas luotansa. Sitte paiskasi hän\nuunin oven kiinni, jottei savu pääsisi ulos; koko ajan kalisivat hänen\nhampaansa, aivan kuin vilutautisen. Tavan takaa mutisi hän\nkirouslauseita, jotka tarkoittivat nahkojen tuojaa.\n\n-- Katsokaapas, ihana yön kuningatar, miten helposti ansaitsitte\ntoisenkin floriinin.\n\n-- Hitto vieköön tuon heittiön raadon! Minulle hän ei sanonut, mistä\nhän niitä toi. Varmaankin olen minä siis jo surman oma, eikö niin?\n\n-- Kenties ei vielä. Mutta kaikissa tapauksissa lienee paras turvautua\nsiihen rahvaan parannuskeinoon, että vedettyänne hiilet uunista,\nsuvaitsette itse täysissä vaatteissa ryömiä sinne sisään ja viipyä\nsiellä niin kauan kuin suinkin saatatte. Tämän keinon olen oppinut\neräältä kuuluisalta lääkäriltä, joka on tällä tavoin: parannellut\nvanhoja naisia.\n\nSiitä olen varma, että hän seurasi neuvoani.\n\n-- Mutta nyt ryhtykäämme kolmanteen floriiniin. Koska se on\nhistoriallinen tosiasia, että ystäväni jo tänään on käynyt täällä,\neiköhän olisi mahdollista saada tietää, missä hän kuleksii tähän\nmaailman aikaan? Ehkä te suvaitsette tietää jotain hänestä?\n\n-- Miks'en tiedä! Tiedänpä hyvinkin! Täältä tuo heittiö läksi yhden\naikaan jälkeen puoliyön. Hän joi kaksi lasia viinaa ja jäi nekin\nvelkaa. Tarpeeksi juotin koiraa, kun hän osasi niin hyvin maritella.\nMutta eipä lurjus tahtonut viipyä. Hän sanoi menevänsä vainoamaan\nsuurta saalista. Hänellä on kaunis sisar, johon eräs suuri herra on\nrakastunut, ja jonka luona tämä käy salaa. Tätä herraa hän on jo\nväjynyt viikon päivät. Hän on piilossa talon edustalla olevan kaivon\nkehän takana. Kun tuo suuri herra tulee, odottaa hän kunnes tämä\npujahtaa sisään; sitte syöksee hän hänen kimppuunsa, huutaa toisia\napuun; ja sitte on tuo suuri herra hänen vallassaan, jotta hän voi\npusertaa häneltä rahoja ollaksensa vaiti.\n\nRakat poika! Jollakin tavalla piti hänen osoittaa kiitollisuuttaan, kun\nminä ahkeroitsen pelastaa häntä.\n\n-- Tuossa on vielä kolmaskin floriini, ihana herttuattareni. Minä en\nenää huoli vehnäisestä. Ryhtykää jo leipomiseenne, ettei taikina nouse\nliiaksi. Huomenna tulen taas.\n\nNiin sanoen irroitin itseni hänestä; en tahtonut antaa hänelle kättä\nlähteissäni.\n\nSaavuttuani kadulle kuului korviini milloin mikäkin taholta epäiltäviä\nvihellyksiä. Paraasen aikaan saavuin issikkani luo. Jos olisin\nhetkisenkin kauemmin huvitellut itseäni talossa, niin joko olisi joku\nlyönyt kuoliaksi minut tai olisin minä lyönyt kuoliaksi jonkun.\n\nPankaamme tähän kolme tähtöstä, tietysti osoittamaan kolmea nisuleipää.\n\n\n\n\nX.\n\n\nEipä syyttä sanota, ettei piru koskaan makaa.\n\nMiten kävikään, niin parin päivän perästä ilmestyi eräänä aamuna\npöydälleni Kozák veikon epistola, sisässä nimi \"Prometeus\", joka\nvarasti ensimäisen tulitikun Jupiterin tulitikkulaatikosta!\n\nSiis pitää minun tänään tavata Agnes.\n\nTulin havainneeksi, ettei päätökseni ollut tehty tarpeeksi vahvalle\nperustukselle: se ei kannattanut rakennustansa.\n\nTätä ystävällistä kirjettä seurasi toinen, jonka sain\nparlamenttihuoneesta. (Sillä löytyypä vielä viisaita ihmisiä, jotka\novat keksineet, ettei ole soveliasta lähettää suoraan asuntoon\nkaikenlaisia kirjeitä miehelle, joka ei elä yksin tässä maailmassa,\nsillä ne voisivat helposti joutua väärille teille; sentähden on\nparlamentissa posti ja eteisessä on iso kirjelista. Arkaluontoisemmat\nkirjeet adresseerataan tänne). Siis odotti minua siellä kirje, jota ei\nollut kirjoittanut kukaan muu kuin Haggeus herra. --\n\nHän ei nimittänyt enää minua Ignatius Koribanyaksi, vaan ilmoitti\nsaaneensa tietää oikeaa nimeni ja tämä kävi kovasti kunniatunnolleni.\nHän luottaa vielä täydellisesti minuun. Koska hän aikoo valmistaa\npyranastatoreja irredentisteille, niin pitää hän soveliaana, että\nhallitus antaa hänelle apua korkeasti luvallisen tulikonetehtaan\nlaittamiseen, hän on maksava velan petardeissa, (joita räjähytellään\npääministerin ja vapaamielisten klubin ovien edessä). Ja koska minä\nkerran olen antanut pääministerin sytyttää sikarinsa minun sikaristani,\nniin olisi vaikutusvoimaani katsoen minulle mitä helpoin seikka hankkia\nhänelle tuo vähäpätöinen summa; asian menestykseksi lupaa hän itse\npiakkoin kirjoittaa pari pätkää Kansanlehteen hallituspuolueen\nturmelukaesta. \"Anna hyvä Jumala, mutta anna pian!\" sillä asia on\npolttavan kiireinen. Jollei hän saa apua jo tänään tai huomenna, on hän\nlennättävä ilmaan tehtaansa, jottei hänen tarvitsisi nähdä toiveittensa\nraukeevan tyhjään. Hänen onnensa on minun edessäni. Saan pyytää, minkä\npalkinnon tahansa, kun vain autan häntä. Hallussaan ei löydy aarretta,\njota hän ei soisi minulle. Saan vain valita. Koko hänen perheensä on\noleva minulle kiitollinen kuolemaan asti. Kieltävässä tapauksessa hän\nei voi vastata mahdollisista seurauksista. Hätänsä on korkeimmallaan.\nHän pyytää minua käymään talossa, jos sydämessäni vielä on jänne, joka\nväräjää.\n\nSelvää puhetta!\n\nSitä varten siis on minulla vaikutusvoimaa, että pyytäisin ministeriltä\njotain suosionosoitusta ja sill'aikaa asettaisin petardin hänen\ntuolinsa alle, pitäen vain vaaria ettei se räjähdä, ennenkuin olen\nsaanut mitä pyydän.\n\nAjoin siis asiaa; mutta en ministerin luona, vaan sen villakauppiaan,\njoka osti villani. Hän oli taipuvainen antamaan kaksituhatta floriinia\netumaksuksi -- vekseliä vastaan -- nimittäin, jos saan kaksi\nhyväksyttävää nimeä alle.\n\nTätä toimittaessani tulin kokemaan sen sielutieteellisen seikan, että\nihmisellä yleensä on paljoa ankarammat mielipiteet ja paljoa\nkumoomattomampi siveellisyys, ollessaan rahanpulassa, kuin silloin kun\nkukkaroissa on yllinkyllin. Mikä siihen lienee syynä?\n\nTänään en puuttunut mihinkään peliin klubissa enkä mennyt Budan\nKasinoon pelaamaan pikettiä. Pidätin itseäni poissa ajatuksella, että\nkello seitsemän menen teaatteriin. Kellon lyömällä saavuinkin Tonavan\nrannalle, missä taannoin tapasin Agneksen.\n\nOli kaunis ja lämmin toukokuun ilta. Koko päivän vallitsi kova kuumuus,\nillalla suloinen lämmin. Kukkivat akatsiapuut täyttivät ilman hyvällä\nhajullaan.\n\nTuolla tuli Agnes ison punaisen makasiinin puolelta. Hänen yllänsä oli\nkeveä kevätpuku.\n\nOmituisen viehättävää on nähdä naista, jonka olemme tulleet talvella\ntuntemaan, ja tottuneet näkemään turkkeihin puettuna, kevätpäivänä\npuettuna lämpimän ajan vaatteisiin: keveään, liehuvaan pukuun.\n\nSiitä oli jo aikoja kulunut, kun me näimme toinen toisemme, minusta\ntuntui tämä aika iankaikkisuudelta.\n\nEn saata kieltää, etten ollut hyvilläni häntä nähdessäni.\n\nTotta puhuen sykki sydämeni aivan kuuluvasti.\n\nHän oli todellakin viaton kuin nukkuva lapsi, mutta minä en voinut\nkieltää tehneeni väärin, mitä hänen tähtensä olin tehnyt. Siinä oli jo\nvarkaus, ryöväys, murha, petos, väärä vala, väärennys. Kaikki!\n\nNähtyänsä minut riensi hän luokseni.\n\n-- Pelkäsin, ettette tulekaan, änkytti hän.\n\n-- Miks'en olisi tullut, kun sain kirjeen?\n\n-- _Minkä_ kirjeen? kysyi hän, ja koko muotonsa osoitti pelästystä.\n\n-- Tietysti Kozákin.\n\n-- Vähät siitä! Hän on kiero ihminen. Mutta entä toinen kirje?\n\nEn tahtonut tunnustaa saaneeni toista.\n\n-- Eikö Kozák herra lähettänyt minulle mitään taskukellon tapaista.\n\n-- _Siitä_ ei kannata puhuakaan. Se on hyvässä korjussa; panin sen\nsinne, minne muutkin.\n\n-- Mutta rakas ystäväni, älkää pitäkö sitä siellä. Se on vaarallinen\nkalu, joka itsestään rupee toimimaan.\n\n-- Tiedän, se on minulle hyvin selitetty. Sitä ette saa ikinä nähdä.\nMutta puhukaa toisesta kirjeestä, jonka saitte isältäni.\n\n-- Se koskee ammattia.\n\n-- Siinä hän pyytää teitä käymään talossa tänään tai huomenna tai\njonakin iltana. Te ette saa sitä tehdä.\n\n-- Vihaatteko minua niin kovin?\n\nTyttö ei vastannut, vaan katsoi suurilla silmillään minua ja huo'ahti.\n\n-- Te ette saa tulla meille. Veljeni makaa rokkotaudissa siinä\nhuoneessa jonka lävitse mennään puutahan puolelta minun kamariini.\n\n(Hauska uutinen! Lapseni pakenevat kotoansa rokkoa, ja minä veisin sen\nkotia heidän sijastaan).\n\n-- Lieneeköhän se sentään suurin este? kysäsin epäillen.\n\n-- Tässä on lääkärin osoite, jonka nyt vien apteekkiin. Siihen on\nkirjoitettu sairaan ja sairauden nimi.\n\nNiin oli todellakin laita... lääke-osoitteita ymmärrän, ollen\nmaalainen; näillä rohdoilla lääkitään rokkoa. Mieleeni leimahti; entä\njos nyt on käynyt, niinkuin tuo kiero mies puhui! Jos se olisikin\nitämainen rutto! Tämä lurjus on tuntikausia kantanut ihoansa vastaan\nAstrakanista tulleita nahkoja!\n\n-- Eiköhän olisi parempi viedä sairas sairashuoneesen? sanoin tytölle.\n\n-- Hänelle se olisi parempi; mutta sitä pahempi minulle.\nRòkus-sairashuoneessa on erityinen osasto rokko-tautia varten, ja jos\nminun täytyy hoitaa siellä veljeäni niin monen sairaan keskellä, niin\nluulen, että saan minäkin pikemmin taudin kuin hoitaessani häntä yksin\nkotona.\n\n-- Miten? Hoidattako te itse sairasta?\n\n-- Juuri sentähden en tahdo tulla teitä lähelle. Mutta minä näytin\netten pelännyt häntä, ja tartuin kumminkin hänen käteensä ja pidin sitä\nkainalossani, pakoittaen siten häntä pysymään rinnallani.\n\n-- Tiedättekö, minä en pelkää mitään. Minä luotan sallimukseen.\n\n-- Mutta sentään ette saa myöntyä isäni kutsumukseen. Toimittakaa\nkirjeessä asia josta hän puhuu.\n\n-- Mahdotonta!\n\n-- Ei! Ei! Te ette saa tulla sinne! Kaikki ilkityöt ovat mahdolliset\nsiellä syöksemään teitä perikatoon. Kaikista ilkitöistä ovat ne\nsuurimmat, jotka päättyvät \"surmalla\". Mutta entä ne jotka päättyvät\n\"elämällä\". Mutta mikä elämä? Mikä kauhea elämä!\n\n-- Agnes kulta. Uhkaukset minua houkuttelevat luoksensa.\n\n-- Te ette saa tulla sinne, sillä te surmataan.\n\n-- Siihen on minullakin kai jotain sanomista.\n\n-- Te ette saa tulla sinne, sillä siellä ryöstetään kunnianne.\n\n-- Minä lunastan sen rahalla ja saan sen takaisin.\n\n-- Te ette saa tulla sinne, sillä viette lapsiinne ruttotaudin.\n\n-- En mene heidän pariinsa.\n\n-- Te ette saa tulla sinne, sillä siten karkoitatte kotirauhanne. Koko\nelämänne tulee myrkytetyksi, leponne, onnenne, kaikkityyni.\n\n-- Hulluuksia! Huudahdin innokkaasti, kaksin käsin vetäen häntä\nlähemmäksi.\n\nTyttö katsahti minuun säihkyvin silmin, kasvot tulipunaisina; rintansa\nhuokui kovasti ja huulensa värisivät; hän kumartui niin lähelle minua,\nettä henkäyksensä polttivat kasvojani.\n\n-- Te ette saa tulla sinne, _sillä minä rakastan teitä!_\n\nNäin sanoen tempasi hän itsensä irti minun käsistäni ja juoksi pois,\naivan kuin kuolemanvaaraa pakoon.\n\nMinä jäin kauhistuneena seisomaan kuten suolapatsas.\n\n\"_Te ette saa tulla sinne, sillä minä rakastan teitä_!\"\n\nOikeassa olet, tyttö parka. \"Tämä\" on suurin este! Tähän asti on kaikki\nollut ilveilystä; yksi ainoa sana tekee tästä murhenäytelmän.\n\nKatselin hänen jälkeensä, kunnes hän katosi näkyvistäni; en koettanut\nsaavuttaa häntä; en kutsunut häntä takaisin.\n\nPalasia siivosti kotiani.\n\nKäskin palvelijani panemaan valmiiksi matkakapineeni; huomenna en kysy\nenkä kuule, menen Fürediin; hikoilkoot muut parlamentissa. Enkä tule\ntakaisin ennenkuin kuriiri tulee noutamaan.\n\nPalvelijallenikin annoin vapauden kahdeksi viikoksi, hän saa mennä\nVácziin tervehtimään sisartansa. Annoin kuitenkin tiedon parlamenttiin,\nettä pakenin Fürediin.\n\nYön kuluessa vakaantui vielä tuumani.\n\nRakkaus ei ole leikin tekoa.\n\nEräs jokapäiväinen seikka tuli vielä päätökseni avuksi.\nRupesi satamaan. Tämmöisessä ilmassa voi vain pitkävartisilla\nmetsästyssaappailla päästä Kuiskaaja-kadulle. Sula mahdottomuus on\nmennä lemmenkohtaukseen likaiset saappaat jalassa. Parempi\navojaloinkin. Sade saattaa tehdä tyhjäksi vallankumouksenkin; -- se on\njo estänyt monta taistelua. -- Tämä taivaan sieni pesee monta\nihmis-aietta. Koetetaan nukkua!\n\nMonta kertaa heräsin yöllä.\n\nMonta kertaa kuulin tämän lauseen; \"sillä, minä rakastan teitä!\"\nläheltä, kuiskauksena, -- kaukaa, raueten, -- syvyydestä, kiljaistuna,\n-- korkeudesta laulettuna; autuaan, kirotun äänellä; ihastuksen,\nepätoivon, vimman ilmauksella; sulosuukkoja paineltaessa huulilleni:\nrikostaakan painajaisen painaessa rintaani! Monta kertaa vajosimme\nyhdessä pohjattomaan syvyyteen, monta kertaa lensimme yhdessä kaukana\nmaasta, ja aina seurasi, kohotti, tempasi meitä tuo lause: \"sillä minä\nrakastan teitä\", joka oli jokapaikassa ympärillämme; siitä syntyi\nvihdoin koko maailma.\n\nNousin varhain ylös päivän valjetessa ja saavuin tuntia aikaisemmin\nBudan asemahuoneelle kuin olisi tarvinnut.\n\nEn lähettänyt omaisilleni sähkösanomaa; olkoon heille tuloni\nodottamaton. Siihen oli minulla toinenkin syy. Yötisen sateen perästä\nnousi kova tuuli; tietäessään minun tulevan, odottavat he minua ja\nvilustuvat.\n\nTuuli kiihkeni kiihkenemistään; saapuessamme Siöfokiin muuttui se\ntodelliseksi myrskyksi. Matkustajat, jotka olivat \"Kisfaludy\"-laivalla\ntulleet tänne Füredistä, kertoivat kamalia asioita kärsimistänsä tällä\nUnkarin merellä. Aallot olivat loiskuneet yli laivan ja sen toinen\npyörä oli aina pyörinyt ilmassa. Joka ihminen laivalla oli tullut\nmerisairaaksi. Laiva ei lähdekään kohta aamupäivällä takaisin, vaan\nvasta jälkeen puolenpäivän; se odottaa iltajunaa, ehkä myrsky heikkenee\nsiksi.\n\nTämäpä vasta hauskaa huvitusta venyä Siöfokissa koko päivä muutamien\nnukuttavien kylpyvieraitten, epätoivoisten huvimatkaajain ja äsken\nnaineen parikunnan seurassa yhteen pakattuina maalaishotellin ainoaan\ntanssisaliin. Minä kehoitin heitä tulemaan ylitse veneellä, mutta ei\nyksikään suostunut siihen. -- Tosin on Siöfokin kananpaisti hyvää,\nmutta ei koko päivää voi kananpaistiakaan syödä.\n\nKun olisi jotain ajankulutusta!\n\nMitä toivoin, sitä tulikin. Ravintolaan tuotiin minulle sähkösanoma.\n\nSe oli valtiopäiviltä.\n\n-- \"Tule heti takaisin. Huomenna äänestys. Läsnäolosi välttämätön\".\n\nKuten hashishin humalan vaikuttamana rupesi äkkiä päätäni huimaamaan.\n\nTäytyy palata takaisin. Vielä tänään ja heti. En saata jatkaa\npakomatkaani. Käsketään takaisin.\n\nNo, _ei siis muuta kuin takaisin_.\n\nMutta lakkaa siis pitämästä minusta huolta, jota sanotaan \"kohtaloksi\",\nkun itse olet luopunut minusta!\n\nPalaan takaisin enkä enää hiero sovintoa.\n\nEn kysy, mitä tuo sana maksaa: \"minä rakastan teitä\".\n\nAnnan siihen vastauksen.\n\nJos tuo vanha sielukauppias tahtoo rahaa tai nimeäni, saakoon sen; en\nhuoli ajatella seurauksia. Menen.\n\nJos hirmustunut kilpailijani saa tietää minun pettäneen hänet, ja\nmurhaa minut salaa, niin se on viimeinen menoni. Jos hän taasen ei tee\nsitä, vaan ilmaisee asian niille, jotka rupeisivat vihaamaan minua yhtä\npaljon kuin he nyt rakastavat minua, niin hukka minut perii, joudun\nmieron teille; siis on sekin viimeinen menoni. -- En huoli ajatella\nsitä. Menen.\n\nJos rokkosairaan tauti tarttuu minuun, vien sen kotiani, kuolen, tai\ntapaan siellä itse mustan kuoleman, joka tempoa minut jo kynnyksellä,\nniin on se viimeinen menoin. Sama se. Menen!\n\nJa jos tielleni pannaan itse pyranastator tulikelloineen, min lennän\nilmaan! Menen!\n\nJos saatan epätoivoon tytön, joka rakastaa ja joka ei löydä lemmelleen\nmuuta pakopaikkaa kuin Tonavan ihana, kivinen pohja; niin silloin\nmakaamme siellä molemmat. Olkoon menneeksi. Kuolkoon mutta rakastakoon.\n\nJa vaikka minut syöstäisiin autuaitten parista, vaikka minä joutuisin\npahojen henkien joukkoon, vaikka muserrettaisiin minut tomuksi ja\njokainen tomuhiukka veisi mukanaan täyden itsetietoisuuden maailman\nääriin saakka, niin menen kumminkin hänen luoksensa, kun tiedän, kuinka\nsuuresti hän minua rakastaa.\n\nSammutin viimeisenkin terveen järjen kipinän, jotta jäin täydelliseen\npimeyteen, missä kiihkoinen mielikuvitus taikalampun lailla synnytti\nkaikenlaisia haavekuvia.\n\nMitä ilmiöitä syntyykään tästä valonlähteestä; \"minä rakastan teitä?\"\nYlimaailmallisia näkyjä; pelkkää kirkkautta, suloutta. Ihminen\njumaloittuu hetkiseksi. Ylimaailman autuuden koko äärettömyys, koottuna\nhetken riemuun! -- Mitä minä huolin mikä on seurauksena!\n\nTuomitkoot minut vaikka kaikki ylienkelit! Kyselkööt \"mitä olet\ntehnyt?\" Keveillä mielin olen vastaava: \"elin tuolla alhaalla maan\npäällä hetken, jota en olisi vaihtanut koko teidän taivaasenne!\"\n\nPankaamme tähän lankeevia tähtiä!\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPalasin iltajunassa takaisin. Kello seitsemän aikaan saavuimme\nFehérváriin. Kysyin viinurilta, josko päivän sanomalehdet jo olivat\ntulleet pääkaupungista? Olivat niinkin. Hän toi minulle yhden.\nAsemahuoneella oli jo pimeä. Luen vasta, kun juna mennä jyrisee\naukealla. Ei kiirettä mitään, eihän sodasta olla.\n\nHämärän tullessa hajotti tuuli pilvet, laskeva aurinko ruskotti koko\ntaivaan punaiseksi, aivan kuin olisi tahtonut osoittaa miltä kerran\nhelvetti näyttää, jonka laki ei ole sininen vaan tuli- ja veripunainen.\nTämäkin huvitti minua.\n\nKatsokaamme siis mitä sanomalehdet tietävät.\n\nTaivaan hehkuva rusko teki kirjaimetkin punaisiksi. Vaunun täristessä\ntanssivat silmissäni nuo neljäkolmatta riveihin järjestettyä pientä\npirua, jotka vaikuttivat sekä hyvää että pahaa tässä maailmassa.\n\nLehden loppupuolella oli harvennetulla kirjaimilla päivän tuorein\nuutinen:\n\n\"Hirveä räjähdys. Yhdessä etukaupungissa, muutamien tietojen mukaan:\nTerézváros'issa, toisten taas Uudessa Pestissä tapahtui tänään kello 1\nja 2 välillä kauhea räjähdys. Muutamat sanovat vuoriöljy-makasiinin\nlentäneen ilmaan, toiset taas huvitulitus-tehtaan räjähtäneen; uudemmat\ntiedot sanovat vaunu-lastin dynamiittia räjähtäneen asemahuoneen\npihalla. Lehteämme painoon laskettaissa ei poliisivirastolla vielä ole\nvarmaa tietoa, montako ihmishenkeä on joutunut onnettomuuden uhriksi\".\n\nPäätäni huimasi -- aivan kuin minutkin olisi tempaissut sama pyörre,\njossa räjähdys lennätti taivasta kohti ihmisiä, huoneita, tulta,\ntuhkaa, ruumiita, sieluja. Tästä hetkestä saakka ovat minua vaivanneet\nsydämenkouristukset, jotka varhemmin täi myöhemmin vievät minut\nhautaan.\n\nAjatuskykyni oli kadonnut; koko sieluni valtaa kauhu. Tässä sielun\npimeydessä haamoitti vielä hetken aikaa pienen pieni toivon säde, aivan\nkuin päivän koi pilvien takaa: \"mutta jos se ei ollutkaan heidän\nasuntonsa? Entä jos ei hän ollutkaan silloin kotona? Päivällä hän ei\ntavallisesti ollut kotosalla. Tulikello saattoi olla asetettuna siten,\nettä se syttyi semmoiseen aikaan jolloin ei ollut ketään talossa.\nAuringon laskeissa sammui tämäkin toivon säde.\"\n\nEn ollut nähnyt mitä oli tapahtunut, mutta kumminkin tiesin.\n\nTästä ei voinut tulla muuta loppua.\n\nVaikka olisin Jumala, en olisi voinut hänelle antaa muuta neuvoa.\n\nHän oli puhdas sielu, heitettynä likaan, jota hän kauhistui, vainottuna\nkaikilta, joitten olisi pitänyt häntä suojella, saarrettuna kuin metsän\notus ilman muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin inhotöitten tie.\nAllansa oli tehdas, missä keitettiin hornan sotkuja, joita hänen täytyi\nkannella kauheita tuhotöitä puuhaavien käskystä sydän kylmänä kauhusta,\nkasvot häpeästä tulipunaisina; tapaamatta inhimillistä sydäntä, vain\nkoiransydämmiä, joissa ei löytynyt rakkautta, vaan pelkkiä eläimellisiä\nhimoja! Vihdoin tapaa tämä epätoivoon joutunut olento henkilön, jonka\nhän luulee muita paremmaksi, joka ymmärtää hänen mielensä ja armahtaa\nhäntä, mutta ei voi ottaa häntä omakseen. Tälle yhdelle tulee hän\nmielenkiihkossa tunnustaneeksi: \"te ette saa tulla luokseni, sillä minä\nrakastan teitä!\" Ja kun päänsä alla on kone, jolla saattaisi häiritä\nkoko valtakunnan rauhan, sekä kello, jonka lyödessä on aika eritä tästä\nmaailmasta, niin eikö näin olisi pitänyt tapahtuman? Hänen ei tarvinnut\nodottaa hetkeä, jolloin se mies, jonka hänen haaveksiva uskonsa kuvasi\ntaivaan enkeliksi, maailman loasta ja saastaisuudesta pelastajaksi,\nesiintyi pimeyden enkelinä sanomaan: \"tule kanssani samaan tuleen,\nmenkäämme yhdessä kadotukseen!\" Hän aavisti jotain ja se oli tarpeeksi;\n_hän ymmärsi minun palanneen takaisin_ ja pakeni sinne, minne minä en\nvoi seurata häntä.\n\nTuskin voin odottaa junan pysähtymistä Budafok'issa, riensin\nhöyryveneellä Pestiin. Ensimmäiselle issikalle, jonka tapasin, sanoin\nkadun nimen, jonne tahdoin mennä.\n\n-- Sinne emme nyt pääse, sen ovat sotamiehet sulkeneet, siellä tapahtui\ntänään päivällä räjähdys; sammutuskunta on paraikaa siellä työssä.\n\n-- Mennään siis niin kauas kuin päästään, minä koetan sitte kahlata\njalkaisin edemmäksi.\n\nTaivas selkeni täll'aikaa; tuuli heikkeni, täysikuu kumoitti täydessä\nloistossaan pilvenhattaroiden keskeltä; joista yksi näytti\nihmisolennolta, pitkä yöpuku yllä, toinen tämän perässä rientävältä\nkyttyräselkäiseltä hirviöltä, kolmas heidän väliinsä tunkeuvalta\nkääpiöltä.\n\nSädekadun takana, jossain \"Kahden sydämmen\" kadun päässä täytyi issikan\nseisahtua. Sotamiehiä oli sijoitettu estämään lähelle pääsemistä.\n\nVaihdettuani muutaman sanan johtavan upserin kanssa sain luvan kulkea\njalkaisin edemmäksi.\n\nEn tarvinnut opasta; tunsin jo ennestään tien näillä seuduin.\n\nMitä lähemmäksi saavuin päämäärääni, sitä tuntuvammaksi tuli\ntukahuttava savu, joka täytti ilman.\n\nErään kadun kulmaan tultuani oli edessäni koko tämä hirvittävä näky.\n\nEi yksi vaan kolme katua oli raunioina. Rakennukset olivat likistetyt\ntoistensa päälle kuten korttiläjä, hirsiä, tiiliä, savimöhkäleitä,\naitoja, murtuneita puita, kattiloita, koneenkappaleita, tynnyreitä,\nrautaisia savutorvia, huonekaluja kauheassa sekasotkussa, yhdessä\nläjässä, josta raskas vaalea savu verkalleen tuprusi ylös. Puutarhat,\nkadut, huonerivit, kaikki olivat yhtenä rauniona.\n\nTämän sortuneen Loka-Niniven keskellä kohouu yksinään Punaruusun\nravintola, ovet, ikkunat särkyneinä, kattohirret päin taivasta ja\nlaudat hajallansa, jotta se näytti pelästyneeltä hirviöltä, joka tukka\npystössä, suu ja silmät ammollaan tuijottaa keskellä kauhistuksen\nmaata.\n\nYleinen hiljaisuus vallitsee. Äänettöminä koettavat sammuttajat tehdä\nselkoa raunioläjän sekasorrosta. Torven kajahdus kuuluu silloin tällöin\nyön hiljaisuudessa. Tutkivien tulisoihdut valaisevat hävityksen\njätteitä.\n\nPunaruusun portin edustalla makaa saranoiltaan heitetty oven puolikas,\njonka toinen kylki on höltynyt kuumuudesta; toisessa kyljessä näkyy\njälkiä liitulla kirjoitetusta lauseesta: \"tämä huone... pyhä paikka...\"\n-- muut sanat ovat pois kuluneet.\n\nSammutuskunnan torvien kajahdukset kuuluvat vielä hiljaa silloin\ntällöin. Hämmästyneet katsojat kyselevät kuiskaellen toinen\ntoiseltansa:\n\n\"Mitähän täällä lieneekään tapahtunut?\"\n\n\"Sitä ei kukaan tiedä\".\n\n... Minä tiedän...\n\n\n\n"]