[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ft3maEQ8gSseceDHn5zgkxOb1auhJHjTmECvx9Zp9i2U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1384,"Suomalaiset Jäämeren rannalla","Ervasti, A. W.",1845,1900,"1384-ervasti-a-w-suomalaiset-jaameren-rannalla","1384__Ervasti_A._W.__Suomalaiset_Jäämeren_rannalla","Matkamuistelmia","tietokirja",[],[],"fi",1884,null,98826,645254,false,52961,[23,24],"Finnmark fylke (Norway) -- Description and travel","Russia -- Description and travel",[26],"Travel Writing","\"Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia\" by A. V. Ervasti is a collection of travel memoirs written in the late 19th century. The book chronicles the author's journey to the shores of the Arctic Ocean, highlighting the experiences and observations he makes along the way. It offers a detailed account of the landscape, local people, and cultural practices encountered during this expedition.  At the start of the memoir, the author sets the stage for his journey, explaining his motive for exploration as a desire to learn more about the lesser-known areas of northern Finland and Russia. He describes his planning process, weighed the different travel routes available, and ultimately decides to travel through Kuusamo towards the Oulangan River. The opening emphasizes the challenges of the journey, including the rough terrain and sparse population, giving readers a sense of the author's adventurous yet practical approach to documenting the rich cultural tapestry of the Finnish-Karelian region. (This is an automatically generated summary.)",[],231,"Kesällä 1882 tehty matka suuntautuu Oulusta Jäämeren rannikolle halki Kuusamon ja Venäjän Lapin. Matkakuvauksessa tarkastellaan pohjoisten alueiden luontoa, suomalaisten siirtokuntien elämää sekä historiallisia rajakysymyksiä Kuolasta Tromssaan.","A. W. Ervastin 'Suomalaiset Jäämeren rannalla' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1384. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISET JÄÄMEREN RANNALLA\n\nMatkamuistelmia\n\n\nKirj.\n\nA. W. ERVASTI\n\n\n\n\n\nKirjoittajan kustannuksella, Oulu, 1884.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. Matka Jäämerelle.\n\n Tiet Oulusta sinne.\n Oulusta Kuusamoon ja sieltä Oulangansuuhun. Nuorusen tunturilla.\n Oulangansuusta Knäsjään Kannanlahen rannalle.\n Pohjoisimman Karjalan kartta. Sen kansa.\n Kultturikuva Knäsjästä. Matka Kannanlahen kauppalaan.\n Kannanlahti. Imandra. Umptek.\n Sydänyön aurinko Maanselässä. Loppumatka Kuolaan.\n Muuan sana Venäjän Lappalaisista.\n\nII. Ryssän ranta.\n\n Kuola.\n Tuulomajoki.\n Kuolasta Uuraan.\n Saanivuono.\n Uura.\n Elämä Jäämeren rannalla.\n Uuran rukoushuone.\n Lähtö Uurasta. Jeretnika. Muotkavuono.\n Karabella ja Oneikan saari.\n Potseikka eli Tsip-navolok.\n Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla.\n Potseikasta Vaitokupaan.\n Vaitokupa ja Kervatia.\n Pummanki.\n Pummangista Nurmensättiin.\n Petsamonvuono. Parkkina, Karjalan kylä ja Manasterin kylä.\n Petshingin luostari.\n Toinen yö Nurmensätissä.\n Nurmensätistä Jaakobselvaan.\n Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla.\n Täyssinän rauhanteko ja Suomen raja Lapissa Venäjää vasten.\n Yhteisalue, fællesdistriktet, Varangissa.\n Vielä yhteisalueesta. Rajaseikkain selvitys v. 1826.\n\nIII. Etelä Varanki.\n\n Jaakobselvasta Paatsjoelle. Rautavuono.\n Paatsjoki. Boris-Gleb. Kolttalappalaisten häämenot.\n Akkulanniemelle ja siitä Naytämöön.\n Naytämö ja Uutuanvuono. Onko Suomen raja näillä paikoin oikein\n    kuvattu karttoihimme.\n Näytämöstä Pykeijan kautta Vesisaareen.\n Entiset rajat Varangissa.\n Etelä-Varangin tulevaisuus.\n\nIV. Ruija.\n\n Yleinen katsaus Ruijaan.\n Vesisaari.\n Vesisaari (jatkoa).\n Suomalaisten ja norjalaisten väli Ruijassa.\n Jokavuotinen kansanvaellus Jäämerelle.\n Suomalaisten kulku Jäämerelle vähenemään päin. Syyt siihen.\n Vesisaaresta Tenojoen suuhun.\n Tenonsuussa ja siitä Nordkaapan ympäri Hammerfestiin.\n Hammerfest.\n Hammerfestistä Tromssaan. Alattio. Tromssa.\n Lyhyt luku Ruijan kalastuksista.\n\nV. Paluumatka Jäämereltä.\n\n Tromssasta Suusiin.\n Jyykeänvuono.\n Suomalaisuuden lisääntyminen Ruijassa.\n Vähän lappalaisista.\n Tunturimatka Soikitan oudasta Mukkavuomaan.\n Muonioa alas.\n Muonionniskasta Kittilään ja sieltä Rovaniemen kautta Ouluun.\n Lisäyksiä.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nKoska Pohjan perä ja sen olot vielä meillä ovat suuressa määrässä\ntuntemattomia, matkusti allekirjottanut kesällä 1882 jäämeren\nrannalle oppiakseen näitä oloja ja äärimmäistä pohjolaa tarkemmin\ntuntemaan. Hedelmänä matkasta nyt tämä kirja tarjotaan lukialle.\n\nMatka kävi Kuolasta Tromssaan eli pitkin koko sitä rannikkoa,\nmissä suomalaisia jäämeren rannalla asuu, ja oli sen puolesta siis\njotenki täydellinen. Vaan kun se kesti ainoastaan kuukauden, joka\noli aivan liiaksi lyhyt aika kaiken kulkiessa nähtävän ja kuultavan\nperinpohjaiseksi käsittämiseksi, ei ainoastaan ole mahollista, vaan\nhyvin luultavaaki, että siellä täällä ereys on voinut kertomukseen\npujahtaa. Matkan joutusuudesta niin ikään on varmaan seurannut,\nettä moni seikka on jäänyt huomaamatta ja kuulematta. Mutta\nvaikka pelkään, että kertomus täten useassa suhteessa voipi olla\npuutteellinen, rohkenen kuitenki sen julkaista, koska _joku_ tieto\naina on parempi kuin _ei mikään_ ja koska olen vakuutettu siitä,\nettä se kuva, minkä lukia tässä saa suomalaisten elämästä pohjoisen\nvaltameren partaalla, ainaki pääpiirteiltään on oikea.\n\nMatkan toimeentulo on saman isänmaallisen miehen ansio, joka varemmin\nkustansi matkani Karjalaan ja Venäjälle, tehtaanomistajan Oulussa,\n_Hemming Åströmin_, joka, yhtä vilkkaasti harrastaen kaikkea mikä\nkoskee maamme pohjois- kuin sen itäpuolta, itsestään tarjoutui\nsuorittamaan tämänki matkan kulungit. Mieluinen tehtävä on minun\ntässä lausua hänelle vilpittömimmät kiitokseni.\n\nKuvat, joilla kirja on varustettu, ovat Norjasta hankitut ja lainatut\nkahesta norjalaisen professori Friisin teoksesta: tunnetusta\n\"En sommer i Finmarken, Russisk Lapland og Nordkarelen\", josta\nminulle muuten kirjottaissa on ollut paljo johtoa, ja pienemmästä\nkertomuksesta: \"Kong Oscar II:s Reise i Nordland og Finmarken Aar\n1873\". Kuvien suhteen olkoon tässä mainittu, että Vuorjeman suun\nkuva on otettu pohjasta päin, Vesisaaren etelästä, Hammerfestin\nidästä eli koillisesta ja Tromssan länsi-etelästä. Kuva nimilehen\nrinnalla esittää oikeastaan Pasvigin eli niinkuin suomalaiset sanovat\nPaasrikan kalastuspaikkaa lännenpuolella Vuorjemaa, vaan koska se\njotenki hyvästi sopii esittämään kalastajakylää yleensä Jäämeren\nrannalla, käytän sitä tässä semmoisen osottajana. Päällyslehen kuva\nesittää Nordkapia -- eli Nordkaapaa, niinkuin nimi suomalaisten\nsuussa kuuluu.\n\nPaljo löytyy Pohjanki puolella asioita, joitten suhteen meidän ei\npitäisi olla niin välinpitämättömiä kuin tähän asti olemme olleet, ja\njos tämä kirjanen onnistuisi tarkemmin kääntämään kansamme huomion\nsinne päin, ei matka olisi ollut turhanpäiväisesti tehty. Oulussa 28\np. jouluk. 1883.\n\n_Kirjantekiä_.\n\n\n\n\nI.\n\nMatka jäämerelle.\n\n\nTiet Oulusta sinne.\n\nOulusta kesän aikana jäämerelle aikojalla on monta eri tietä tarjona.\nJoka etupäässä pitää mukavuuttansa silmällä, voipi Oulussa astua\nlaivaan ja lähteä _meritietä_ kulkemaan, jolloin saattaa valita\nkolmen eri suunnan välillä: jos hän on maihin kyllästynyt ja vain\nhaluaa meri-ilmaa hengittää, kiertäköön Kyöpenhaminan ja Juutinrauman\nkautta koko Skandinavian niemimaan ympäri Englantiin Oulusta\nkulkevissa höyrylaivoissa hän helposti ja joutuin voipi Tanskan\npääkaupunkiin päästä; tai jos hän haluaa Ruotsin pääkaupunkia ja\nsydänmaakuntia katsella, nouskoon Tukholmissa maihin ja kulkekoon\nsieltä sitte rautatietä Kristianiaan; taikka viimein, jos hän\nvain tahtoo lyhyintä tätä tietä perille päästä, kulkekoon Vaasan\nkautta Sundsvalliin ja sieltä poikkimaisin rautatietä Trondhjemiin\nsekä loppumatkan taas höyrylaivalla. Yksinäiselle matkustajalle\nviimemainittu tie on Oulusta länsi-Ruijaan, Tromssaan, kesän aikana\nsekä joutuisin että helpoin -- siihen asti kuin Luulaja--Ofotin\nrautatie valmistuu. Se haitta kuitenki meritiestä on, että matka\ntulee käymään mutkalla kaukana omasta maasta, ja sentähen jos on\nhalukas näkemään pohjoista Suomenmaata sekä Lappia, ja varsinki jos\nmatkan määrä on itä-Ruija eli Ryssän ranta, täytyy ajatella _maitse_\nkulkemista. Kolme päätietä on maitseki tarjona. Läntisin kulkee\n_Tornion_ kautta ylöspäin Tornion ja Muonion jokia Muonionniskan\nkirkolle, jossa se haarautuu kahelle suunnalle: _Tromssaan_ päin on\nyhä noustava Muonionjokea sen latvoille asti ja sitte kuljettava\ntunturin poikki Jyykeän vuonoon; _Hammerfestiin_ päin on kuljettava\nEnontekiäisten kirkolle, sitte tunturin poikki ja Koutokeinon kautta\nAlattioon. Keskimäinen päätie kulkee _Kemin_ kautta Kemijärvelle,\nsiitä ylöspäin joko Kitisenjokea eli Luirojokea maanselän\nharjanteelle, sitte tämän poikki Ivalojoelle ja Kyrön kylään Inarin\netelärannalla sekä viimein Inarin poikki Näytämöön ja _Wesisaareen_.\nRovaniemeltä voipi myöski kulkea Kittilän kautta Ivalojoelle ja\nKyröön. Viimeinen, itäisin tie kulkee _Kuusamon_ kautta Venäjän\nrajalle, rajalta pohjoisimman Karjalan kautta Kannanlahteen ja siitä\nVenäjän Lapin halki _Kuolaan_.\n\nJos matkan määrä on länsi-Ruija, ei muu maatie kernaasti voi tulla\nkysymykseen kuin läntisin Tornion kautta -- jollei vähän mutkaa\ntekemällä taho kulkea Rovaniemen kautta Kittilään ja Kittilästä\npoikkimaisin Muonionniskaan, jonka mutkan teko kuitenki vasta\nsitte on paikoillaan, kun maantie on valmistunut Rovaniemestä\nKittilään. Vaan jos matkan määrä on jäämeren ranta yleensä, on\nvara valita kaikkein kolmen tien kesken. Kauon ei kuitenkaan\ntarvitse mietiskellä, ennenkuin huomaa, että mukavin tie on tuo\nvähimmän käytetty itätie Kuusamon kautta. Molemmilla toisilla\non nimittäin jokia kymmenittäin penikuormia noustava väkevään\nvastavirtaan, joka ei ainoastaan ole ikävää, vaan lisäksi kysyy\nsekä aikaa että rahaa, kun sitävastoin itäisellä joennuousua tuskin\non nimeksikään. Läntisimmällä tiellä on vähintäin koko Muonionjoki\nPajalasta Kilpisjärvelle, s.o. vähän päälle 30 penik., noustava --\njos nimittäin hevosella Torniosta kulkee Ruotsin puolta Pajalaan;\nSuomen puolella pysyen saa veneellä ruveta kulkemaan jo Pellosta,\ns.o. viisi penikuormaa etelämpää Pajalasta. Keskimäisellä tiellä\non Kemijärveltä, johon hevoskyydillä pääsee, niin hyvin Kitisen\nkuin Luiron virtoja noustava noin 25 penik. -- jollei Vikajärven\nkestikievarista, joka on pari penik. itään päin Rovaniemen kirkolta,\njalkaisin kulje Sodankylän kirkolle (10 penik.), jossa tapauksessa\nKitistä tosin ei tarvitse nousta kuin kymmenkunta penikuormaa.\nItätiellä sitävastoin ei vastavirtaa ole kuljettava enempää kuin 3\nvirstaa Imandrasta juoksevassa Nivajoessa; missä lännen puolella\npahimmat virtapaikat kohtaa, niillä tienoin on idässä mainittu\nImandran 10 penik. pitkä järvi.\n\nTämä seikka ratkaisee ehottomasti vaalin noiden kolmen tien\nvälillä itäisen tien eduksi, koska matka sitä pitkin tulee\nsekä joutuisimmaksi että niin hyvin kukkarolle kuin ruumiille\nhelpoimmaksi. Enempää kuin 3 penik. ei päivässä keskimäärin jaksa\nvastavirtaa kulkea ja nousu esm. tuota koskista Muonionjokea ylöspäin\nPajalasta Kilpisjärvelle tulee siis vaatimaan vähintään 10 päivää\nsekä paljaassa kyytipalkassa maksamaan ainaki 100 markkaa, kun\nvenekyyti tekee 1 m. 40 p. kulleki soutajalle ja 25 p. veneestä, siis\nkahella soutajalla 3 m. 5 p. penikuorma; vaan useoissa paikoin on\npakko ottaa kolme soutajaa. Koko matka Oulusta Tornion kautta esm.\nTromssaan tuskin on tehtävä vähemmässä ajassa kuin 19--20 päivässä\neikä, hoidon kanssa, puolta kolmattasataa markkaa helpommalla. Matka\nKemin kautta Vesisaareen tulee vaatimaan saman verran aikaa ja ainaki\nlikipitäin yhtä paljon rahakulunkia. Kuusamon kautta sen sijaan voipi\nOulusta helposti ennättää Kuolaan 12 päivässä, ja jos huolii hankkia\nitselleen \"podoroshnajan\", että rajan takana saapi venekyydin 50\nkopeekalla penikuorman, ei koko matka nykyisellä Venäjän kurssilla\ntule maksamaan kuin 110 à 120 markkaa.\n\nKun kesällä 1882 olin onnellinen pääsemään jäämerellä käymään, oli\nminullaki vaali tehtävä tässä lueteltujen kolmen maatien välillä\n-- sillä maitse olin päättänyt kulkea. Aluksi arvelin vähän nousta\nläntistä tietä Jyykeään ja Tromssaan, sieltä kiertää Ruijan ja\nRyssän rantaa Kuolaan, ja Kuolasta palata Kannanlahteen, jolloin\nloppumatkalla taas olisi sopinut laajemmalta liikkua Karjalassa. Ne\nvastukset, jotka länsitiellä kohtaisivat, alkoivat kuitenki kohta\ntuntua liian arveluttavilta, varsinki ajanhukan puolesta, ja sitte\ntuli yksi seikka, joka ratkaisi päätökseni itäisen tien eduksi.\nKuuden vuoden loma-ajan perästä hallituksemme nimittäin vihoin\nviimein taas oli määrännyt papin lähtemään jäämeren venäjänpuolisella\nrannalla asuvain suomalaisten luo papillisia toimia varten, ja\nmääräyksen saanut -- jumaluusopin lehtori Kuopiossa _Johannes\nSchwartzberg_ -- sattui olemaan vanha tuttu. Tämä tilaisuus mieluisen\nmatkakumppalin saamiseksi oli liian hyvä käyttämättä jätettäväksi, ja\nseuraus oli, että lyhyen kirjevaihon perästä matkakumppaluus meidän\nkesken oli sovittu; ja kun lehtori S. oli päättänyt kulkea Kuusamon\nkautta, joka hänelle, idemmäksi Ruijaa aikojalle, oli kaikin puolin\nsoveliain tie, raukesi minulta kaikki tuumat länsitien suhteen.\n\n\nOulusta Kuusamoon ja sieltä Oulangansuuhun. Nuorusen tunturilla.\n\nPerjantaina 30 p. kesäk. epp. lähin ajamaan Kuusamoon, johon\nlehtori S. jo edellisenä päivänä oli Oulun kautta kulkenut ja jossa\nhänen oli määrä minua odottaa. Matkaa Oulusta Kuusamoon ei juuri\nvoi lukea hauskimpain matkojen joukkoon Suomessa, pikemmin ehkä\npäinvastoin. Oulujoen komeain siltain poikki on mukava kulkea ja\njoen pohjoispuolelta on kaunis katsella kuohuvaa Merikoskea ja\nHuvisaaria ja kaupunkia kosken tuolla puolen, vaan niin pian kuin\nLaanilan tuomaripuustellin takaa tie jokivarrelta erkanee, tulee\nsuo kohta eteen ja kaikki kauniit näkö-alat ainaki Pudasjärvelle\nasti ovat sitte loppuneet; soita ja kivikkoisia männikkökankaita\nvain vaihettelee, joku ainoa huononnäköinen talo siellä täällä.\nKun Pudasjärvellä on Iijoen poikki kulkenut, alkaa maa vähitellen\nkohota, niin että esm. Korennon kankaalta ja vielä enemmän usealta\nkohti taipaleella Pintamosta Väätäjään voipi laajalta katsella\nmailmaa; jälkimäisellä taipaleella varsinki pengertävä _Isosyöte_\npohjassa päin vetää silmän puoleensa. Vaan nämätki näkö-alat ovat\nkaikkia elonmerkkejä ja kaikkea vaihtelevaisuutta vailla: äärettömät,\ntasaiset metsämaat vain ulottuvat jokaiselle ilman suunnalle, vaan\nihmisasuntoa tai vedenpintaa ei erota missään. Muutamissa harvoissa\npaikoissa tie kulkee jonku pienen järven sivu tai pitkin Iijoen\nvartta, ja silloin petäjikkö kangasten yksitoikkoisuuteen kyllästynyt\nsilmä saa hetkeksi ihailla veden sineä ja ihmisasunnoita, vaan nämät\npaikat ovat, niinkuin sanoin, hyvin harvat. Maakuntaa liikkuu tiellä\nsangen vähän: tavallisesti saa matkustaa 4--5 taivalta, toisinaan\npäiväkauden, eikä ainoaakaan matkamiestä tule vastaan. Ainoastaan\neri tapauksissa, niinkuin esm. markkinain aikana, kohtaa enemmän\nkansaa; ja koska viime vuosina siirtohalu on ylimäissä kiihtynyt\narveluttavaan määrään, sattui tällä kerralla parissa paikoin tulemaan\nvastaan kymmenkunta hevosta Amerikaan aikojia. He olivat helposti\ntunnettavat korvien ympärille käärityistä liinoistansa ja punaiseksi\nmaalatuista matka-arkuistansa.\n\nYksi paikka tällä matkalla voipi ehkä ansaita uteliaan turistin\nkatselemista: se on _Taivalkosken_ putous Pintamojärvestä lähtevässä\njoessa, pari virstaa järvestä alaspäin. Kahen puolen pientä kallioa\nvesi syöksee pystyjyrkästi alas jonku 6--8 syltää ja jatkaa sitte\nkuohuvana koskena korkeain törmäin välitse joutusaa kulkuansa alas\nvähän matkaa, kunnes etelään käsin kääntyen katoaa näkymästä. Ojan\nvarrella käänteessä jonku kivenheiton päässä kasvavat isot kuuset\neivät latvoillansa hetikään yllä niin korkealle kuin putouksen\nniskalla seisojan jalat ovat. Keväällä tulvan aikana paikka mahtanee\nolla viehättävä katsella, vaan kesäsydännä veden vähyys on liiaksi\nsilmään pistävä. Mylly on putouksen niskaan rakettu ja niin ikään\npitkin koskea kuurna tukkien laskemista varten. -- Vanha taru\nkertoo, että entisinä vihan aikoina joukko venäläisiä tässä olisi\nsurmansa saaneet siten, että kun järveltä olivat pakottaneet muutaman\nnuorukaisen lähtemään oppaaksi jokea alas, poika koskelle tultaissa\noli kehottanut miehiä asettumaan pitkäkseen veneeseen, että olisi\nparempi pitää perää, ja niin niskassa _à la Wilhelm Tell_ itse\nhypännyt kalliolle, vaan antanut veneen mennä menoaan putousta alas.\n\nViimeinen taival varsinki, ennenkuin Kuusamon kirkolle tullaan, on\nhyvin mäkinen, kun Maanselän harjujen poikki on kuljettava -- suurin\nosa Kuusamostahan on maanselän tuolla puolen. Virstaa pitkä ja sangen\njyrkkä on esm. muistaakseni Kalliovaaran mäki ja Säynäjävaaran\nharjulta näkyy kirkonkylä 6 virstan päässä. Lännen puoleen näiltä\nseuduin tulee Kostonjärven taa outoniminen _Pyhitysvaara_, johon\n-- samoin kuin useaan muuhunki tämänpuoliseen vaaraan -- sydänyön\nauringon sanotaan juhannuksena näkyvän.\n\nSunnuntaina 2 p. heinäk. jpp. tulin Kuusamoon, jonka pappilassa\npuheen mukaan tapasin lehtori S:n odottamassa. Täältä meidän yhteisen\nmatkan nyt piti alkaa. En vielä ole maininnut että lehtori S:llä\noli Kuopiosta muassaan toinenki matkakumppali nim. lyseolainen _P.\nRanin_, joka oli päättänyt kesälupaansa käyttää pohjoisten maitten\nkatselemiseksi ja etenki Lapin kasviston tutkimiseksi; meitä tuli\nsiis kaikkiaan kolme matkamiestä. Kun lehtori S. oli kirjeessä\nUuralaisille ilmottanut 14 p. heinäk. tulevansa Uuraan ja kun\nmatkaan kaikki äkkinäisinä emme voineet aivan tarkkaan edeltäpäin\nlaskea perilletuloa, päätimme viipymättä lähteä edespäin kulkemaan;\nja vietettyämme pari hauskaa tiimaa pappilan ystävällisen isännän,\nkirkkoherra Wichmannin, seurassa astuimme klo 6:n tienoissa siihen\npurjeveneesen, jonka hän hyväntahtoisesti jätti käytettäväksemme ensi\ntaipaleelle, joka oli vesimatkaa. Talonväen hartaat onnentoivotukset\nseurasivat meitä matkalle.\n\nMatka Kuusamosta Oulangansuuhun kesti kolmatta päivää. Se kävi ensin\npyhä-iltana myötätuulella pitkin Kuusamonjärveä Kantoniemen kylän\nsivu 6--7 neljännestä itä-etelää kohti, sitte maitse pohjaan päin\njoku virsta Muosalmelle, kun ei raskasta venettä huolittu ruveta\nvastatuuleen soutamaan, sitte uudella veneellä yhä pohjoista eli\nkoillista kohti Muo- ja Kirpistön järvien poikki Heikkilään, johon\nkirkolta luetaan 3 penik. Hauska oli kulku kesä-illan kirkkaudessa\npitkin järvien tyyntä pintaa. Heikkilään tullessa oli sydänyön ohitse\njo ennätetty ja päätettiin siis tähän jäädä yöksi, varsinki kun\nvilu oli viimeisillä selillä tahtonut ahistaa, vaikka ilma muuten\nkyllä oli kaunis. Heikkilän talo eli talot on rakettu kaitaiselle\nkannakselle Kirpistön ja Kiitämän järvien välille, joka kannas\nkuitenki on kaivettu puhki, että yhestä järvestä pääsee kulkemaan\ntoiseen. Kanavan teon kautta Kirpistön vesi juoksee kahelle, lopulta\nisosti eriävälle suunnalle: pohjaan päin Kiitämään ja siitä usean\njärven kautta Oulanganjokeen. Oulanganjokea alas Pääjärveen ja tästä\npitkin jokea ja Koutajärven kautta Kannanlahteen; etelään päin\nKajavansalmen kautta Muojärveen, siitä Pistojokea alas Pistojärveen\nja Kuittijärviin sekä viimein Kemijokea alas Vienanmereen. Tätä\nkanavaa mekin laskimme, kun 3 p. heinäk. jatkettiin matkaa. Sinä\npäivänä kuljettiin ensin Kiitämän poikki Hannilan vankkaan taloon,\njossa norjalainen professori Friis myöski kävi v, 1867 ja jota\nhän syystä kiittelee, sitte ylöspäin jokea ja usean pienen järven\npoikki sekä lopulta taivaltamalla Välijärven taloon Tavajärven\netelärannalle, ja siitä Tavajärven poikki ja Tavajokea alas Kuoringin\njärvelle, jonka pohjoisrannalle rakettuun samanimiseen pikku taloon\njäätiin toiseksi yöksi. Ilma oli ihana ja kulku varsinki Hännilästä\ntuota kaitaista, melkein virtaamatonta jokea ylöspäin vihantain\nniittyjen ja hyvänhajuisten koivikkojen välitse erittäin miellyttävä.\nTaipaleesta Välijärvelle saimme omin neuvoin suorittaa loppu-osan,\njoka oli joku neljännes jalkamatkaa, kun saattomiehet pyysivät\nveneellänsä saada suoristaan kulkea omille asioillensa; ylimaissa\nei olla kovin tarkkoja semmoisten pienihkeitten kuin mahollisen\neksymisen suhteen. Oikein kuitenki perille tultiin. Matkaa oli\ntänäpänä tultu lähes 4 penik. ja loppupuoli päiväystä kuljettu\nkoilliseen päin, joka tästä lähin pysyi matkan suuntana Vienanmeren\nvesille asti. Kuoringista, jonka pohjoispuolelle tulee _Nuorusen_\nkorkea tunturi, eteläpuolelle _Ukonvaara_, kuljettiin sitte 4 p.\nheinäk. rajan poikki Oulangansuuhun, jota taivalta tuli noin 3 1/2\npenik. ja joka oli kävelymatkaa paitsi kaksi viimeistä neljännestä\npitkin jotenki leveää Oulanganjokea. Lähin Karjalan kylä Kuorinkiin\nolisi ollut Taavonsuu, Tavajoen suussa, vaan tuota 2 1/2 penikuorman\njalkamatkaa sinne valitettiin hyvin huonoksi, että siitäki syystä\nkuljimme toista tietä. Kovin kehuttava ei kyllä meidän valitsema\ntiekään ollut, sillä polku oli huono, usein tuntumaton, ja tiheät\nsuopaikat joko ei ollenkaan tai aivan kelvottomasti porrastetut.\nPäivänlaskun aikana pääsimme Oulangansuuhun, johon Kuusamon kirkolta\ntuli runsaasti 10 penikuormaa.\n\nEttä Kuusamolaiset ovat ahkeria jäämerellä kulkioita, saattoi\nmatkalla helposti havaita. Kaikkialla oli jäämeri ja kalastus siellä\npuhe-aineena. Ketkä olivat sieltä nykyään palanneet, tuoden niin ja\nniin paljon -- toistasataa eli pari sataa kruunua -- säästettynä\ntienestinä kotia, ketä kohta odotettiin, kenen arveltiin sinne\nmyötyriksi menneen; useimmasta paikasta käskettiin viedä terveisiä\nnimitetyille henkilöille, jotka siellä vakituisesti asuivat.\nIlmotusten mukaan, jotka olen luotettavalta mieheltä saanut, käypi\nKuusamolaisia jäämerellä joka vuosi noin 200; kun pitäjän väkiluku on\n6,700 henkeä, joista lähes 2000 saanee pitää täysikasvuisina miehinä,\non siis joka kymmenes mies vuosittain jäämerellä kalastamassa.\n\nVarsin helposti käsitettävän selityksen tähän alituiseen\nkansanvaellukseen saimme toisessa yökortteerissamme, _Kuoringissa_.\nKun Tavajärven poikki kuljettiin, oli melkein suoraan veneenkeulan\nedessä Nuorusen korkea vaara. Sitä katsellessa havaitsimme lähemmäksi\ntullen sen kupeella pari valkeaa pilkkua, jotka saattajamme\nilmotti olevan lumihankia. Lunta heinäkuulla -- sepä outoa! Tuota\nkummastellessamme sattui joku joukostamme mainitsemaan, että\npitäisipä likemmältä käydä noita kinoksia katsomassa, jotka eivät\nvielä olleet sulanneet, sekä samassa nousta tuon vaaran huipulle,\njoka on korkein Suomessa tänne asti. Esitys lyhyen keskustelun\nperästä hyväksyttiin, vaan kun saattaja arveli, ei hyvin sopivan\nlähteä vaaralle yön selkään, päätettiin jäädä Kuorinkiin yöksi\nja lykätä lähtö aamuksi, joka oli senki puolesta mukavampi, että\nvaaralta sitte saattoi jatkaa kulkua eteenpäin, taloon takaisin\npalaamatta. Mutta miten saada iltaa hauskasti kulumaan, kun vasta oli\n6--7 seutu? Juodaan lasi totia, meillähän on vähän konjakkia muassa,\nkuului jonku suusta vastaus. Hyvä, tuohan sopi hyvästi; iloisella\ntuulella, odotettavan nautinnon toiveessa, jatkettiin kulkua talon\nrantaan. Talo on rakettu järveen pistävän korkean niemen kannakselle.\nNoustuamme jyrkkää rantatörmää ylös astuimme pirttiin. Se oli\nkorkeintaan 3 syltää neliskanttiin, josta alasta kuitenki uuni anasti\nsuuren osan; useoita lapsia ja pari aikaista ihmistä oli sisällä ja\nkun rannassa olimme kulkeneet isännän ja yhen hänen kumppalinsa sivu,\nalkoi arveluttaa miten talossa tultaisiin toimeen ensinkin mahtumisen\npuolesta. Siitä huolesta kuitenki päästiin, kun vanha emäntä vähän\najan takaa käski meitä astumaan porstuan toisella puolella olevaan\npieneen maitokamariin. Nyt tuli totinjuonti puheeksi. Kun meillä ei\nitsellämme ollut sokeria matkassa, oli pakko kysyä emännältä, voisiko\nhän meille sitä antaa. \"Eipä sitä taida isosti meillä olla\", arveli\nemäntä, vaan meni kumminki talon varoja tutkimaan ja toi hetken takaa\npienoisen sokeripalasen esiin, niin suuren, että se olisi riittänyt\nyhen kahvikupin juomiseksi; enempää ei talossa löytynyt. Vähän\npitkillä silmillä katselimme vuoroon tuota suurta varastoa, vuoroon\ntoisiamme, vaan kauon ei tarvinnut aivojemme saranain liikahella,\nennenkuin olimme saaneet selville 1:o että tuossa olisi tuskin varaa\nyhelle, saati kahelle eli kolmelle, totilasia juontiin, ja 2:o\nettä olisi sääli viedä viimeiset varat talosta, jossa oli pieniä\nlapsia, jotka voisivat sairaiksi ja sokerin tarpeeseen tulla; ja\npäätös oli, että jätettiin sokeri ottamatta ja lykättiin totinjuonti\nsuotuisempiin aikoihin. Kun tuo odotettu nautinto näin oli tuuleen\nrauennut, otettiin kysymys illallisesta tutkittavaksi. Että lehmän\nantia talossa löytyi, saatoimme itse nähä, ja siis arvattavasti\nmyöski voita; vaan leipää --? \"Onkos talossa leipää, emäntä?\"\n\"Leivästä se tahtoo olla vähän tinka täällä, eihän sitä seottamatonta\njakseta saada\", kuului vastaus; \"vaan ehkäpä sentään joku leipä\nlöytyisi.\" Niin emäntä taas katosi ja palasi hetken takaa ison,\nhyvännäköisen ja niinkuin sitte huomasimme hyvänmakuisenki pehmeän\nleivän kanssa josta pyysimme ja kernaasti saimme toisen puolen. Vaan\nse oliki _ainoa_ puhas leipä talossa! Ei olleet varat runsaat. --\nEttä aamulla ei kahvista ollut puhetta, on tarpeeton sanoa, vaan\nsen sijaan on mainittava, että, vaikka ilma ei edellisenä päivänä\nollut tuntunut ollenkaan kylmältä, maa aamulla tuvan ympärillä oli\n_kuurassa_.\n\nKun ajattelee, että tämmöisiä taloja -- torpista puhumatta -- varmaan\nlöytyy Kuusamossa koko joukko, että rahantienestin tilaisuutta\nvarsinki talvisaikoina tuskin on ollenkaan, ja että pyytö jäämerellä\naina antaa kohtuullisen, usein hyvän, ja toisinaan hyvinki hyvän\nvaivojen palkan, onko kumma, jos sanottuun pyytöön mieslukuisesti\nmennään? Kuoringista oliki poika vakinaisesti asumassa Pummangissa.\n\nNiinkuin mainitsin, olimme päättäneet nousta _Nuoruselle_. Tämän\npäätöksen panimmeki toimeen 4 p. heinäk. Kuoringista lähti meitä\nsaattamaan Oulangansuuhun talon päälle 60-vuotinen, isopartainen\nisäntä ja yksi toinen mies sekä talon vanha emäntä, viimemainittu\nkuitenki vähemmän kantajana ollakseen kuin käydäkseen \"ativoissa\"\neli vieraissa rajan takana. Kun oli kuljettu joku neljännes\ntalosta, jatkoivat emäntä ja toinen mies, vähennettyään isännän\ntakkaa, kulkuansa suoraan parin neljänneksen päässä olevaan\nSiikajärven taloon, jossa heidän piti meitä odottaa, ja me muut,\nisäntä etupäässä, poikkesimme vasemmalle kädelle pohjaan päin\nvaaraa kohti. Sen juurelle tulee Kuoringista pari neljännestä,\nei erittäin kovasti kohoavaa maata; matkalla on useita lampia.\nTunturi nousee etelänpuolelta kahtena eli tarkkaan ottaen kolmena\nerittäin jyrkkänä rinteenä, joista alin puoliväliin kasvaa metsää;\nylimmän juurella, jossa on leveämmältä tasaista pengertä, oli ne\nlumikinokset, jotka eilen olimme nähneet. Ylösnousu, jota kesti\njuuri tiiman, oli jokseenki vaivaloinen; usein täytyi käsiä avuksi\nottaa eteenpäin päästäksensä, niin kova oli kaltevuus, ja lisäksi\npuhalsi pohjaisesta ei tosin erittäin kova, vaan jäisen kylmä viima,\njoka pyyhki vaaran eteläsyrjääki ja tuntui erinomaisen ilkeältä\nhikoileville ruumiillemme. Vaan sillä näkö-alalla, joka eteemme\naukeni tunturin ylimmältä huipulta, johon kreikalainen puuristi on\npystytetty, saatoimme pitää ja pidimmeki vähäiset nousuvaivamme\ntäydellisesti korvattuina. Alppimaa, satakunta neliöpenikuormaa\nlaaja, oli vuorelta eri ilmansuunnille nähtävänä. Eteläänpäin oli\naivan allamme Kuoringinjärvi kuin kaitainen sininen nauha ja sen\ntoisella puolen melkein Nuorusen korkuinen _Ukonvaara;_ siitä vähän\nlännemmäksi näkyi sininen pilkku -- se oli tuo lähes 2 penik. pitkä\nTavajärvi, jonka takana oli pienempiä vaaroja niinkuin Hirsivaara,\nMouruvaara, y.m.; etäisimpänä länsi-etelään käsin siinti 1626\njalkaa korkea _Iivaara_ 5 penikuorman päässä. Lännen puoleen oli\nlähimpänä penikuorman päässä _Kuntivaara_ ja sen vieressä vähän\npohjempana _Juumonvaara_. Pohjassa päin näkyi 2 1/2 penikuorman\npäässä Paanajärven takaa kohoava _Mäntyvaara_, sitte vähän lähempänä\n_Kometto_ ja viimemainitun sivutse koillispohjassa päin 6--7\npenikuorman päässä sämpylänmuotoinen pyöreähkö tunturi, jota ensin\nluulimme Vaatimenoiviksi, vaan joka lie ollut _Peäsioiva_ Tuntsajoen\nvarrella. Idän puolella viehätti silmää etupäässä tuo 5 penik. pitkä\nja toista eli 2 penik. leveä _Pääjärvi_ rajan toisella puolen. Sen\ntakaa, siis 4--5 penikuorman päästä, siinti useoita vaaroja, joitten\nnimeä ei kuitenkaan saattajamme enemmän kuin karttakaan tiennyt\nilmottaa, vaan tälle puolen järveä tuli ensin toista penikuorman\npäähän meistä _Rivakka_ ja 2--3 penikuorman päähän Oulangansuun\npohjoispuolelle teräväkärkinen _Päänuorunen_ -- korkein kaikista\nnäkösällä olevista vaaroista, nähtävästi korkeampi Nuorustaki.\nPaitsi nyt mainituita isompia vaaroja oli pienempiä joka taholla; ja\nnäitten silmän lepokohtain välillä ulottui toisesta toiseen tasaiset\nviheriät kentät -- aarniometsät --, joitten alimmassa syvennyksessä\ntavallisesti oli sininen pilkku -- järvi. Se oli tosiaan suurenmoinen\nja viehättävä näkemä, mikä vuorelle oli tarjona: niinkuin kartta\noli maa silmäimme alla. Omituiset tunteet täyttävät rintaa, kun\nnoin ylhäältä katselee alas; niinkuin ruumiillisesti on kohonnut\ntavallisia oloja ylemmäksi, samoin tuntuu ikäänkuin henkikin olisi\nylennyt kirkkaampiin, laajempiin piireihin. Elämän riennot, jotka\naina antavat tarpeeksi, toisinaan liiaksiki, huolta, väistyvät\nyhtä etäälle ja supistuvat yhtä pieniksi kuin maisemat jalkain\njuuressa, ja niinkuin yhteen silmäykseen mahtuu penikuormain alat\ntuolla alhaalla, samoin elämä ja olemassa olo ajatukselle esiintyy\nsuuremmissa piirteissä, kokonaisempana, jalompana, onnellisempana.\nKauon seisoimme tunturilla selittämättömän ihastuksen vallassa, emme\ntahtoneet raskia lähtöä tehä; ja kauon on mielessämme säilyvä se\nsuuri nautinto, minkä käynti täällä meille soi.\n\nNuorusella ollaan Inbergin kartan mukaan 1745 jalkaa korkealla\nilmassa. Kun Kuusamon järvet ovat 7--800 jalkaa ylempänä merenpintaa,\nvoipi siis Nuorusen korkeutta sen juurelta huippuun asti laskea 1000\njalaksi, s.o. 5--6 kertaa niin korkeaksi kuin Oulun kirkontorni.\nSuunnille 1000-jalan korkuisia rinteitä nousimme kyllä myöhemmin\nLapissa, esm. kun astuttiin Kuolavuouosta tunturein poikki Uuraan,\nvaan näiltä tuntureilta puuttui se 7--800 jalan alusta, mikä\nNuorusella on, ja siksi ei myöhemmin oltu niin ylhäällä ilmassa kuin\nnyt. Seuraus tästä s.o. niin ylhäällä olosta oli ehkä se pistävä\nkylmyys, joka vuoren ylimmällä huipulla vallitsi. Vaikka oli kirkkain\nja lämpimin kesäpäivä, ei tunturin ylimmälle kohalle äskön mainitun\nristin viereen ollut yrittämistäkään, jollei ottanut päälleen yhtä\ntalvipalttoota, joka oli ylös varta vasten kannettu; niin läpitunkeva\ntuo pohjainen viima oli. Kallion suojassa auringon puolella kärsi\nsentään tavallisessa puvussa olla kuta kuinki. -- Tunturin ylimmällä\nosalla ei muistaakseni kasva jäkälääkään.\n\nMilloin tuo kreikalainen risti -- jota lehtori S. vähän paheksimalla\nkatseli -- on vuorelle pystytetty, ei saattajamme tietänyt ilmottaa;\nvuosikymmeniä vanhalta se kyllä näytti. Mahollista, että se on\nniiden venäläisten nostama, jotka 20--80 vuotta takaperin uskonsa\ntähen pakenivat rajan toiselta puolen Kuusamoon; mahollista, että\nTuoppajärven munkit jo varemmin ovat sen pystyttäneet. Mainitulta\npakolaisia muuten vielä elää moniaita Tavajärven rannalla ja\nHannilassa; ne ovat kielensä puolesta ummikko-ryssiä, eikä siis\nkarjalaisia -- arvaten siirtolaisia saaren monasterista, kun se\nhävitettiin.\n\nAlaskulku Nuoruselta kesti 1/2 tiimaa. Se tapahtui idän puoleen,\njohon tunturi loivemmin viettää.\n\nSiikajärvellä tapasimme toiset saattajamme, murkinoimme ja jatkoimme\nsitte matkaa Oulangansuuhun., Kernaasti olisimme tässä viimeisessä\nmeidänpuolisessa talossa juoneet kahvia, vaan se oli tuntematon\nylöllisyyden tavara täällä. Vaikka kahvin puutetta saattaa pitää\nköyhyyden merkkinä, todisti kuitenki talon olemassa olo edistymistä,\nsillä joku miespolvi taapäin tässä vielä oli ollut kolkko korpi,\njossa vain kontiot Kivakasta toisinaan pitivät majaa. Nyt talossa\nelätettiin useita lehmiä ja luulen ma hevonenki.\n\n\nOulangansuusta Knäsjään Kannanlahen rannalle.\n\n_Oulangansuun_ kylä on rakettu kahen puolen Paanajärvestä Kuusamosta\njuoksevan Oulanganjoen jotenki leveää suuta; valtakylä pohjoiselle\nrannalle, vähempi osa eteläiselle. Talot eivät sijaitse aivan joen\npartaalla, vaan vähän ulompana rannasta, ja niiden ja rannan välillä\non kylän vähäiset viljavainiot. Rannassa, joka on matalanlainen, on\nkoko joukko nuottahuoneita; kyläläiset ovat näet ahkeroita kalastajia.\n\nOulangansuuta sanottiin vankaksi kyläksi, ja tavallaan se kyllä\nsen arvolauseen ansaitseeki, sillä senkokoista karjalaista kylää\nei ainakaan siitä pohjaan päin löydy. Ei tämä vankkuus kuitenkaan\nitsessään mikään mainittava ollut, sillä kylässä ilmotettiin vain\nlöytyvän 19 taloa, joissa elätettiin 60--70 lehmää, 15 hevosta\nja satamäärä lammasta. Kuta pohjemmaksi Karjalassa tulee, sen\nheikommiksi kylät kuitenki käyvät, niin että useassa vain on pari\nkolme taloa; ja semmoisten rinnalla Oulangansuuta kyllä saattaa\nylistää. Pääjärven rannalla olevasta kaheksasta kylästä voipi\nmyöskin ainoastaan Sohjanansuu eteläisimmässä päässä sille vertoja\nvetää, muut kaikki ovat pienemmät. Nämät kylät ovat seuraavat:\nlänsirannalla Oulangansuusta pohjaan päin _Kankahien_ kylä, etelään\npäin _Taavonsuu_ Tavajoen suussa, _Kormanen_ Kormasenjoen suussa,\n_Laitasalmi_ sekä _Sohjanansuu_ suuresta Tuoppajärvestä laskevan joen\nsuussa; järven itäpuolella _Niska_ ja _Majalahti_. Jo mainittu prof.\nFriis, joka kävi näillä seuduin 1867, ilmottaa talojen luvun silloin\nolleen näissä kylissä: Kankahissa 10, Oulangansuussa 14, Taavossa\n3, Kormasessa 2, Laitasalmella 9, Sohjenansuussa 17, Niskassa 7 ja\nMajalahessa 7. Valitettavasti emme voineet saada tarkkoja tietoja\nniiden kaikkien nykyisestä talonmäärästä, joka vertauksen vuoksi\nkyllä olisi ollut hauskaa, vaan ne tiedot, mitkä kolmesta kylästä\nsaimme, osottavat kumminki että maakunta vähitellen edistyy.\nOulangansuussa oli nyt, niinkuin jo kerroin, 19 taloa, Niskassa 9\ntaloa (joissa elätettiin 28 lehmää ja 9 hevosta), Taavonsuussa 6\ntaloa (10-kunta lehmää ja 3 hevosta). Enennys on siksiki hyvä.\n\nSamoin kuin Karjalan kylät ylipäänsä on Oulangansuuki\nluonnon-ihanalla paikalla. Pohjassa ja lännessä päin näkyy useoita\nkorkeoita vaaroja, niinkuin Päänuorunen ja Kivakka, itäänpäin tulee\ntällä kohalla paria penikuormaa leveä Pääjärvi saarinensa, joista\nmainittakoon _Luptshinki_, Oulangansuusta kohastaan keskipaikoilla\njärveä, ja _Hopiosaari_, enemmän pohjoisessa. Joki tekee kylän\nkohalla vähäisen käänteen pohjaan päin, ja siten syntyy sen\neteläpuolelle tasainen, harvaa männikköä kasvava niemi, josta on\nlaaja näkö-ala Pääjärvelle päin. Itse kylää kaunistaa vasta valmiiksi\nsaatu kirkko joen pohjoisrannalla kylän alapäässä ja lähelle sitä\nrakettu uusi pappila, joka on karjalaiseksi taloksi hyvin uhkea.\n\nMajapaikkamme oli _Ortto Rokkosen_ talo, joka on viimeinen\neteläpuolella jokea, siis vastapäätä uutta kirkkoa. Se tuntui\nolevan toimeentuleva talo, vaikka hoitomme siinä, oudoksesta\nja kun ei isäntä ollut kotona, oli niin ja näin; vaan päätalo\nkylässä lienee _Nikitan_ talo pohjoispuolella jokea, jossa Friis\noli kortteria. Paha kyllä ei aikamme sallinut meidän siinä käydä,\njoka olisi senki puolesta ollut hauskaa, kun talon poika Timo\njuuri vähää ennen oli tuonut kotia nuoren, meidän puolelta -- eikä\nlähempää kuin \"Oolannista\"! -- naidun vaimonsa. Ainoa paikka, missä\nkävimme vieraisilla, oli pappila, johon pappi itse tuli meitä\nnoutamaan, kuultuaan että Suomen pappi oli kylään saapunut. Hän\nosasi suomea siksi että toimeen tultiin, näytti meille kirkkonsa\nja juotti meille tsajua, vaan valitteli katkerasti tulojensa\nvähyyttä, jotka supistuivat paljaastaan kruununpalkkaan, joka on 300\nruplaa. Emännöitsiänä ja piikana hänellä oli talossa tyttärensä;\npalvelusväkeä ei ketään. Sama valitus toimeentulosta näkyy Venäjän\npapistossa olevan yleinen, ja sehän kyllä ei olekaan kumma, kun rahan\narvo Venäjällä on niin halpa eikä papeilla pitäjältä ole mitään\nmuuta kuin asunto ja puut, ja kirkollisista toimituksista, niinkuin\nvihkimisestä y.m., joskus joku ropo.\n\nKeskiviikkona 5 p. heinäk. kuljimme ensin Pääjärven poikki 2 penik.\n_Niskakylään_, joka on järvestä lähtevän Kuntojoen niskassa, siitä\njonku penikuorman jokea alas _Kuntijärven_ kylään jokivarrella sekä\nsiitä ensin Kuntijärven itäpäähän veneellä 1 penik., taivalta sitte\npari neljännestä ja lopuksi sama määrä veneellä pitkin _Kuukasjärveä_\nsamannimiseen kylään, jossa _Platonan_ taloon, eli mökkiin,\njäimme yöksi. Pääjärvestä lähtiessään Kuntojoki synnyttää kosken,\n_Pääkoski_, joka ei ole erittäin kova -- se ääni, jolla perämiehemme,\nvalkopartainen ja kunnioitusta vaativa ukko Simanainen Petri kosken\nniskassa itsekseen mutisi \"blahoslovii hospodi\" (varjele Jumala)\noliki hyvin rauhottava; sitte joki tasaisesti virtavana juoksee\nkorkeahkoin, kaunisten rantain välissä (pohjaiseen päin). Yhyttyään\nKuntojärven länsipäähän joki jatkaa kulkuaan enemmän luodetta\nkohti ja saapi nimekseen _Kumajoki_; juoksee sitte _Soukelo- ja\nRuvajärvien_ läpi _Susijärveen_, johon Kuolajärven pitäjästä tuleva\n_Tuntsajoki_ myöski laskee, sekä täältä, itään päin käännyttyään,\npienen Tutijärven läpi suureen _Koutajärveen_. Paitsi _Kuntijärven_\nkylää, jossa oli 15 taloa ja niissä 9 hevosta ja 36 lehmää, löytyy\njoen varrella seuraavat kylät: _Soukelo_, jossa ilmotettiin olevan\n12 taloa (Friisin käydessä 7), _Ruva_, myöski 12 taloa, _Sokka_, 11\ntaloa, ja _Koudan pää_, 4 taloa, joista 1 meidänpuolelaisen. Paitsi\nviimemainittua pientä kylää ei tuon kolmea neljää penikuormaa pitkän\n(idästä länteen) ja 2--3 penik. leveän Koutajärven rannoilla ole\nainoaakaan asukasta.\n\n_Simanan_ talo Kuntijärvellä, jossa päivällinen syötiin, näytti\nolevan verrattain varakas; siinä oli useampi lehmä ja 1 eli 2\nhevosta sekä paitsi suurenlaista pirttiä pari muutaki huonetta.\nIsäntä oli aivan nuori mies, vaan oli jo käynyt Oulussaki linnun ja\nporonlihojen kaupalla sekä suolain ostossa. Sitävastoin _Platonan_\ntalo Kuukasjärvellä näytti huonommalta; muuta huonetta ei löytynyt\nkuin pieni pirtti. Kuitenki siinä ja vierimäisessä talossa --\neikä Kuukasjärven kylässä useampaa taloa löydykään -- pidettiin 5\nlehmää ja 1 hevonen. Yhessä suhteessa Platonan mökki oli rikas:\nväen paljoudessa. Kun sydänyön aikana astuimme tupaan, oli lattia\ntäpötäynnä rinnakkain makaajia, ainaki kymmenkunta henkeä, ja suuri\nvaiva oli isännällä saada yhestä lattian kulmasta unelle persoja\nlapsia vähän syrjään, että vierailleki vähän tilaa tulisi; jopa oli\nlopulta pakko jalkaaki siivosti liikutella. Elättäjiä ei talossa\nollut muita kuin isäntä yksin, joka kyllä oli nuorenlainen, riski\nmies; toinen veli oli viety sotaväkeen. -- Levollisesti nukuimme\npirtissä useoita tiimoja, kumppalit rippumatoissaan, joilla olivat\nitsensä varustaneet, minä porontaljalla lattialla, ja aamulla meille\npaistettiin erinomaisen hyviä kalakukkoja.\n\nPlatonasta matkustettiin tuorstaina 6 p. heinäk. _Mossan_ eli\nMossalan kylään muutamassa Nuutuanjärven saaressa. Matkaa tuli vain\nnoin 3 penik. -- edellisenä päivänä oli kuljettu 5. Matka kävi ensin\n1 1/2 penik. pitkin Kuukasjärveä, _Hirviäniemen_ kylän sivu, jossa\non 5 taloa sekä 15 lehmää ja 6 hevosta, sitte kivenheiton määrän\njalkaisin muutaman kosken sivu, jonka Kuukasjärvestä lähtevä joki\ntekee, jolloin vene oli vedettävä taipaleen poikki, sitte pienen\nlammin poikki ja sen toisesta päästä taas jalkaisin virstan pari\nkoskien sivu _Solajärven_ länsipäähän, jossa onneksi löydettiin vene,\njottei omaa tarvittu käydä vetämässä; senjälkeen pitkin tuota 1\npenik. pitkää Solajärveä, joka Vintshankosken kautta purkaa vetensä\nNuutuanjärveen, sekä lopuksi pari neljännestä tämän järven poikki\nMossalaan. Solajärveen laskee etelästä päin Tiiksijärvestä tuleva\njoki vähäisen kosken kautta vetensä; jollen muista väärin, tämä\njoki on penikuormaa pitkä ja sen varrella lähellä Tiiksijärveä on\n_Kuurilan_ 2 taloa lukeva kylä. Vintshankoskea ei voida laskea muuta\nkuin köydestä, niin että siinä saatiin taas astuskella joku virsta.\nSolajärven länsipäässä tuli meitä vastaan joukko jäämereltä palaavia\nkarjalaisia -- joku Kuusamolainen muassa -- ja kun Vintshankosken\nalta lähimme järven selälle, näimme ison kotkan istahtavan korkean\npetäjän latvaan, katselemaan kulkuamme. Erinomaisen jylhää erämaata\noli koko se seutu; selvästi muistan, että kun katselin ympärilleni ja\ntuolle laajalle selälle, alakuloinen tunne hetkeksi valtasi mieleni,\nikäänkuin oltaisiin mailman viimeisiä ääriä kulkemassa.\n\n_Nuutuanjärveä_ (Inbergin kartassa Nuolojärvi) sanottiin 3 penik.\npitkäksi; leveys lienee 1/2 à 1 penik. Korkeoita vaaroja näkyi sen\netelä rannoilla, niinkuin _Irenien_ ja _Iivakkaisen_ vaarat; Mossalan\nkylä on sen pohjoispuolella, pienen saaren itärannalla. Kylä, joka\nluki 4 taloa ja 34 henkeä sekä 3 hevosta, 9 lehmää ja 1 sonnin,\n34 lammasta ja 84 poroa, on puheen mukaan hyvin vanha ja muutaman\nMoskovalaisen siirtolaisen perustama (josta nimiki?). Hänen tullessa\nnäille maille asui lappi vielä täällä. Paikkoja, missä mainitun\nmuinaiskansan kotia on ollut, näytetään useoita, ja tavallisesti\nsanotaan aarteen niillä seuduin palavan; vahvaksi semmoiseksi\npalopaikaksi mainittiin yhtä kohtaa kallion päällä _Meronaisen_ lahen\nrannalla. Aarrepaikan pitäisi myöski löytyä Irenien vaaran kupeella,\nvaikka se aarre ei olisi muinaiskansan kätkemää, vaan jumalan luomaa,\ntoisin sanoen kultaa. Siellä oli nimittäin aikanaan joku pakolainen\nelänyt ja vuoresta löytänyt tuota kallista kalua; vaan valitettavasti\nei paikkaa tiedetä. -- Köyhän kansan unelmia!\n\nVaikka ei Mossalan kylä kokonaisuudessaan liene köyhempi kuin\nmuutkaan paikat siellä puolen, näytti se kuitenki huonommalta sen\nkautta, että kaikki asumukset olivat kovin vanhoja ja rappeutuneita.\nVarsinki molemmat pohjoisimmat talot olivat viheliäisimpiä pöksiä\nmitä ajatella voipi; vaan _niiden_ omistajat olivatki aivan\nvarattomia. Toisessa niistä, Mikkilässä, tulin sattumalta käyneeksi,\nkun sivukulkiessani minua huudettiin sisään; siinä asui muuan\nleskivaimo kahen tyttären kanssa. Ovi talon ainoaan huoneeseen oli\nkenties 1 1/2 kyynärää korkea ja niin hatara, etten ymmärrä miten\nkylmemmällä ilmalla voitiin sen sisäpuolella asua; itse pirtti\npieni, musta ja niin matala, että myötäänsä sai päätänsä varoa\nkattoon koskemasta; noissa pienissä ikkunoissa lasin sirpaleita\nja päreitä sekaisin, ja huonekaluja ei mitään muuta kuin lavitsat\nseinäin ympärillä. Vene kuului talossa olevan ja sitä tarjotakseen\nmeidän käytettäväksi emäntä minua kutsuiki sisään, vaan seki\nlukuun otettuna, ei voine köyhempää taloa ajatella. Ja kuitenki --\nkummallinen omien sallimus! -- löytyi talossa aarre, joka toisessa\npaikassa varmaan olisi saanut nuo mustat seinät ympärillänsä\nvalkenemaan, akkunat isoilemaan ja laipion kohoamaan -- se oli talon\nvanhempi, 17-vuotias tyttö, _Marfa_ (Martha). Hän oli pienenlainen\nihminen, sisartansa Okkua vielä nuoremmalta näyttävä; nivusten\nympärillä oli tavallinen, punaisella vaatteella päällystetty,\ntuohinen \"perveäskä\", kleninkinä kulunut, sininen \"kosto\" ja kenkinä\n-- en muista varmaan, oliko tohvelintapaiset \"stupnit\" vai avojalat.\nUlkonaiset kaunistusneuvot eivät siis olleet sanottavaa laatua, vaan\ntukka oli paksu, silmä kirkas, kasvojen ovaali erinomainen, posket\npunottavat ja hymy leikinlaskuun aina valmiilta näyttävillä huulilla\nihastuttava; koko olento sanalla sanoen viehättävää suloa täynnä.\nKuka olisi voinut aavistaa, että täällä, näin syrjässä, keskellä\nerämaita, hengellistä pimeyttä ja maallista viheliäisyyttä, näin\nihana kukka olisi löytynyt kukoistamassa!\n\nMatka Mossasta Knäsöihin luetaan kesän aikana 5 1/2, talven aikana\n4 1/2 penikuormaksi. Kun aikuisin 7 p. heinäk. lähettiin matkaan,\nkuljettiin ensin kappale Nuutuanjärveä, sitte siitä lähtevää\nTyllinjokea ja joen muodostamain Lapinjärven ja Paasmajärven poikki\nKoudan rantaan, kaikkiaan kolmisen penikuormaa; talvitie on tänne\nvain 2. Paasmajärvi purkaupi _Paasmakosken_ kautta, Koutaan, vaan\nkoski on siksi kova, että vene oli vedettävä l/2 virstaa leveän\ntaipaleen poikki. Koudan itäpuolta senjälkeen kuljettiin milloin\nsuomeksi, milloin venäjäksi nimitettyin saarten välitse 1 penik.\nKuptshinan niemen nenään, josta Koudan joki alkaa _Verhne konetsin_\njyrkällä putouksella, siitä 5 virstaa kapeaan ja kauniiseen\n_Laitasalmeen_, joka on virstaa pitkä ja jossa oli muutamia\nvenäläisiä knäsjäläisiä kalanpyynnissä, sekä Laitasalmesta 5 virstaa\nKoudan koilliseen päähän. Järvitaipaleella näkyi kaiken aikaa lännen\npuolelta _Kallakoran_ korkea vaara. Valkamapaikasta, joka järvelle\npäin tarjoaa erittäin kauniin näkö-alan, on näpeää kaksi neljännestä\nhyvää polkutietä Knäsiän kauppalaan Kannanlahen rannalle. Matkamme\ntänäpänä kesti noin 14 tiimaa, niin että perille tullessa aurinko jo\noli jotenki matalalla luoteisella ilmanrannalla.\n\n\nPohjoisimman karjalan kartta. Sen kansa.\n\nJo kesällä 1879, kun kävin keski-Karjalassa, huomasin, että karttamme\nniistä paikoista on isosti virheellinen. Sama muistutus täytyy tehä\npohjoisimmanki Karjalan kartallepanoa vastaan. Ne kolme karttaa,\njoita (paitsi venäläisten karttoja) tietääkseni siitä löytyy, nim.\nmaanmittaus-ylihallituksen suuri kartta, Inbergin kartta ja Friisin\nomatekoinen Venäjän Lapin kartta, kilpailevat keskenään virhettänsä\nmoninaisuudessa. Voiton siinä suhteessa vienee ensimäinen, sitte\ntulee Friisin; Inbergin kartta on luotettavin, sekä nimien puolesta,\njotka molemmissa toisissa ovat jos jotenki väännetyt, oikein.\nYlihallituksen kartasta mainittakoon osotteeksi vain, että esm.\nPääjärvestä on merkitty _kaksi_ jokea juoksevaksi pohjaanpäin\nSoukelojärveen! Friisin kartassa taas esm. Pääjärveen laskee sekä\nTiiksijärvi että Kuukas- ja Kuntijärvi, vaikka kahesta edellisestä\nvesi juoksee Nuotuanjärven kautta Koutaan! Kuntijoki taas juoksee\nKuntijärven läpi. Vaikka ei likimainkaan näin puutteellinen, ei\nsentään Inbergin karttakaan ole aivan tarkka. Niin siinä esm.\njo mainittu Kuukasjärvi on merkitty juoksevaksi Kuntijärveen ja\nKuntojokeen, vaikka se Solajärven ja Nuutuanjärven kautta juoksee\nKoutaan; Tyllinjoki, joka lähtee Nuutuan itäpäästä, on merkitty\nlähteväksi keskeltä järven pohjoisrantaa; Koutajärvi on ulotutettu\npenikuormaa syvemmäksi eteläänpäin; Koudanjoki on osotettu alkavaksi\njärven koillispäästä, (Friisin kartassa taas eteläpäästä), vaikka\nse lähtee keskeltä itärantaa, ja sen ensimmäistä putousta on Verhne\nkonetsin sijaan nimitetty Paasmakoskeksi; j.n.e. Näistä ja muista\npienemmistä ereyksistä saatoimme itse matkalla omasta näkemästä tulla\nvakuutetuiksi, vaan että I:n kartassa vielä muitaki vikoja löytyy,\npidän varmana, kun ne ilmotukset mitkä eri suunnilta ja luotettavan\nnäköisiltä miehiltä olen maisemista saanut, eivät sovi kartan kanssa\nyhteen. Niin esm. ilmotettiin matkan määrää Kiestingistä Knäsiään\nseuraavaksi, joka epäilemättä on oikein, vaikka ei kartan mukaan:\nKiestingistä Jelittijärven rantaan 2 penik., siitä samannimiseen\nkylään 1 p., siitä Särkiniemeen Tiiksijärven rannalla 1 p. (toisen\nilmotuksen mukaan 12 virstaa), siitä Kyyrölään 3 p., siitä Mossaan\n1/2 p., siitä Knäsöihin päälle 5, yhteensä lähes 13 p. -- Kieretin ja\nTyrhyn välillä, jossa kartan mukaan vain on pieni lammikko, löytyy\n_paria penikuormaa_ pitkä järvi _Luovuska_. J.n.e.\n\nNämät virheet ovat ikävä asia, jonka kernaasti soisi oikaistavaksi,\nkuta pikemmin sen parempi[1].\n\nKarjalan kartasta kerran puhuen mainittakoon, että jos puutteita\ntahtoo siitä etsiä, niin niitä kyllä löytyy muunkilaatuisia kuin\nvastamainitut. Niin esm. _vuoristoa_ ei ole kartoissa merkitty\nollenkaan, joka on erittäin valitettava asia siihen katsoen, että\nkarjala on hyvin mäkistä maata, paljo mäkisempää kuin meidän\npuoli. Se korkokartta itämeren laakson pohjoisosasta, joka seuraa\nIgnatiuksen suuren Suomen Maantieteen muassa ja jossa Suomen\nmantereen vietto Wienan ja Jää-mereen myöski on merkitty, ei\nensinkään ole oikea, mitä jälkimäiseen seikkaan tulee. Itäpuoli\nmaanselkää on siinä merkitty ihan samanlaiseksi kuin länsipuoli, ja\nne ovat kuitenki kokonaan erilaisia; osotteeksi vain mainittakoon,\nettä pitkin Kannanlahen itärantaa kulkee vähintäin 1000, vaan\nluultavasti 1,500 jollei 2000 jalkaa korkea vuoriharjanne, jatko\nUmptekista: se on mainitussa korkokartassa kuvattu yhtä matalaksi\nkuin -- Oulun seutu, joka on tasaista kuin pöytä eikä monta\nkymmentä jalkaa ylempänä merenpintaa! Inbergin kartasta ei voi\nsaada minkäänlaista aavistusta karjalan maapinnan ulkomuodosta, kun\nPäänuorunen, Lunnastunturi ja Peäsloiva ovat ainoat siihen kuvatut\nvuoret. -- Toinen pää-asiallinen puute Inbergin kartassa on, että se\nulottuu liian vähän itäänpäin, niin että Äänisjärveä, jonka kernaasti\nsoisi Suomenmaan kartassa näkevän kokonansa, ei näy kuin länsipuoli.\nMaanselän, joka on keskellä maata, pitäisi kait kartassaki olla kuta\nkuinki keskellä.\n\nNäistä en suinkaan ole maininnut saadakseni tilaisuutta Inbergin\nkartan moittimiseen; joka sitä luulisi, hän suuresti erehtyisi.\nPäinvastoin on tämä kartta pidettävä suuressa arvossa siksi, että se\non ensimäinen Suomen kartta, johon myöski Karjala, ainaki pääosaltaan\nja siksiki tarkasti, on kuvattu. Virheistä ja puutteista olen\nhuomauttanut ainoastaan saadakseni ne sopivassa tilassa korjatuiksi\nja kartan siten vain tarkemmaksi ja paremmaksi.\n\nVenäjän Lapin eteläraja kulkee Pää- ja Tuoppajärvien välitse\nsuoraan itää kohti meren rantaan, johon päättyy eteläpuolella\nKieretin kauppalaa; matkamme oli siis oikeastaan koko ajan käynyt\nLapin kautta. Kansa on kuitenki täällä, ei lappalaisia, vaan\nkarjalaisia; edellisten asumus alkaa nykyään vasta Kannanlahen\nperukan ja Vaatimenoivan pohjoispuolelta. Pohjoisimmat karjalaiset\novat luonteeltaan samanlaatuisia kuin heidän etelämpänä asuvat\nveljensä, yhtä ystävällisiä, iloisia ja alttiita halvasta maksusta\npalvelemaan, ja matkustus heidän maansa halki, joka muussa\ntapauksessa kulkukeinojen alkuperäisyyteen, maakunnan köyhyyteen\nynnä muuhun katsoen voisi käydä hyvin tukalaksi, tulee siten paljo\nhuokeammaksi. Lisäksi täällä samoin kuin karjalassa ylipäänsä\nmeidänpuolinen matkustaja aivan pian tuntee olevansa niinkuin\nkotona ainaki, kun hän, jos on ensikertalainen, ilokseen huomaa,\nettä karjalaiset, muutamia vähäpätöisiä erotuksia lukuun ottamatta,\novat ihan samoja suomalaisia kuin hän itse; ja tämä huomio ja\nkotoisuuden tunne tietysti myöski isosti auttaa tekemään matkaa\nhupaisemmaksi[2]. Se erotus pohjoisimman ja etelämmän karjalan\nvälillä kuitenki on, että varattomuus on pohjoisessa vieläki suurempi\n(ja varattomuuden muassa myöski paikotellen siisteyden puute).\nKansan pää-elinkeino ei, niinkuin etelämpänä, ole kiertokauppa, jos\nkohta jotkut henkilöt Pääjärven kylistä sitäki harjottavat, vaan\n_kalanpyynti;_ kotijärvistä omaa tarvetta varten, Wienanmerestä\nja jäämerestä rahantienestiä varten. Kotikalastus ei tietysti voi\nsuuria tuottaa, ja mitä jälkimäiseen eli merikalastukseen tulee,\non se epäilemättä katsottava hyvin tärkeäksi sivutulolähteeksi\nmaakunnan taloudelle, vaan pää-elinkeinona sitä täytynee pitää vielä\nvähemmin rikastuttavana kuin kulkukauppaa. Etäisyys pyyntipaikasta,\njoka Wienanmeren suhteen on 5--15, vaan jäämeren suhteen 40--50\npenikuormaa, on seikka, jonka haittoja ei millään tavoin voida\nkokonaan poistaa ja joka tulee aina estämään pyynnin harjottamista\nsamalla voimalla kuin esm. Kurjassa, jossa se todella on ja sopii\npää-elinkeinona olemaan. Niin kauon kuin pohjoisimman karjalan\ntoimeentulo etupäässä, perustuu kalastukseen, täytyy sen sentähen\npysyä minä se nykyään on, köyhyyden luvattuna maana.\n\nPaitsi kalastusta harjotetaan kyllä Koutajärvelle asti myöski\nmaanviljelystä pienissä peltotilkuissa talojen ympärillä, vaan\nilmanalan kovuus vaikuttaa, että halla useammin korjaa viljan kuin\npellon omistaja[3]; sitäpaitsi maitten yhteisyys, joka Venäjällä\non yleisenä sääntönä, estää laajempaan viljelyshommaan ryhtymästä.\nKaskenpoltto sen sijaan olisi maakunnalle hyvin mieluinen asia, ja\nluulisi sitä saatettavan sallia noissa äärettömissä metsämaissa,\njoita ei mihinkään käytetä ja joissa puut saavat itsestään hävitä,\nvaan se on kovasti kielletty, ja siksi kansa sitä vain varkain\nharjottaa syrjäisillä vaaroilla, johon ei metsäntarkastaja arvaa\nmennä, kun kaikki kyläläiset ovat liitossa keskenään. Metsästä muuten\nei kansalla ole minkäänlaista tuloa, kun ensiksi kaikki metsät ovat\nkruunun, ja toiseksi ei mitään saha- eikä ruukiliikettä löydy.\nMetsäthän ne ovat näittenki seutujen kalliin tavara, vaan niinkuin\nasiat nykyään ovat, ei niistä ole hyötyä mitään, jos rakennus- ja\npolttotarpeet poisluetaan. Karjanhoito lopuksi, jonka ynnä\nmetsänviljelyksen ja kalastuksen kanssa pitäisi olla näin pohjoisten\nseutujen aineellisen toimeentulon pohja, on varsin heikolla kannalla,\nniin että lehmän anti vain niukasti riittää omaan tarpeeseen.\n\nJos mieli saada ei ainoastaan pohjoisimman, vaan yleensä koko\nkarjalan varallisuudentilan paremmalle kannalle, olisivat olot\nsiellä kokonaan järjestettävät toisin. Maa-omaisuuden omistusoikeus\nolisi turvattava, metsistä luovutettava osansa kansalle, veronmaksu\nmuutettava järjellisemmälle kannalle, kulkukeinot parannettavat,\nkansan sivistys korotettava suomenkielisten pappien ja koulujen\nkautta. Nykyisellä hallinnolla, kun kaikki annetaan mennä entistä\nkelpaamatonta menoansa, täytyy sanoa, että karjalassa \"_omnia ruunt\nin pejus_\", jos muistelee kuinka muualla mailmassa tähän aikaan\nriennetään jättiläisaskelilla aineellisuuden alalla eteenpäin. Vaan\nmiten saada maakunnan olot muutetuiksi? Karjalaiset kyllä itse\nälyävät että asiain pitäisi olla toisin, ja älyävät myöski, mihin\nsuuntaan muutostyön pitäisi mennä: \"kun meillä olisi Suomen laki\",\nse huokaus nousee jokaisen karjalaisen suusta ja sydämestä. Vaan\nsortuneina suunnattomasti väkevämmän vieraan vallan alle ja hylkynä\npidettyinä meillä, joitten velvollisuus kuitenki olisi puollustajina\nseisoa heidän rinnallansa antamassa sitä apua, jota asianhaarat\nsallivat, he kaipaavat sekä voimaa että rohkeutta ryhtyäkseen\nmihinkään yhteiseen toimeen tilansa parantamiseksi. Ja kun he itse\neivät pysty mitään aikaansaamaan, lykkäytyvät kaikki parannustyöt\nepämääräiseen tulevaisuuteen.\n\nIhmeellinen on näin ollen se ilomielisyys nuoremmissa ja levollinen\ntyytyväisyys vanhemmissa, mikä karjalassa yleensä tavataan. Sopisi\nodottaa, että niin tukalat olot murtaisivat mielen ja tekisivät\nkansan äreäksi ja tylyksi, vaan asianlaita on päinvastoin. Tottapa\nsuomalaisten veressä yhä vielä löytynee se omaisuus, joka aikanaan\npani Tacitusta kummeksimaan, että he ovat niin pitkälle ennättäneet,\nettei heillä ole haluakaan minkään paremman perään. Niiden joukosta,\njotka nyt matkalla tapasimme, ansaitsee tässä suhteessa erittäin\nmainitsemista: vanhemmista ukko _Simanainen Petri_ Niskasta, josta\njo olen puhunut, nuoremmista varsinki _Iivanainen Matvei_ (Matti),\njoka oli toinen saattajamme Kuntojoelta Kuukasjärvelle, ja _Oleksi_\nja _Ontto_, jotka kalien muun kumppalin kanssa saattoivat meitä\nMossasta Knäsöihin. Ukko Petri, 70:llä oleva, naimaton mies, lienee\njotenkuten kuulunut hengelliseen säätyyn, koska hänellä oli nivukset\npäälaelta ajetut niinkuin munkilla; kenties hän, vaikkei sitä\nilmottanut, oli niitä vanha-uskolaisten omia pappeja, joita kuuluu\nkarjalassa löytyvän. Ruumiiltaan erittäin pitkä ja vankka, hän oli\nkäytökseltään niin vakava, että ehottomasti vaati kunnioitusta, vaan\nsamalla niin lempeä, että herätti meissä suurinta mieltymystä. Matin\nulkomuotoa en selvästi muista, vaan tarkkaan on jäänyt mieleeni,\nettä vaikka taipaleella oli vastainen, sateensekainen tuuli ja vilu\ntahtoi ahistaa, kun oli yön aika, hänen reippautensa ja lannistumaton\niloisuutensa piti meitä hyvällä tuulella koko ajan, ettemme matkan\nvastuksia ennättäneet tuntea ollenkaan. Oleksi, isäntämme Mossalassa,\noli pienoinen, pyöreä, nuori mies, jonka silmistä tuon pitkän tukan\nalta kirkkaasti loisti viaton veitikkamaisuus ja jonka suu ei muuta\ntehnyt kuin vuorotellen joko nauroi taikka lausui jonku enemmän tai\nvähemmän sattuvan komppasanan. Hänen naurunsa tarttui väkisinki\ntoisiin ja hänen _humori_-varastonsa oli aivan loppumaton: vaikka\nkoko päivä aamusta asti oli matkassa oltu, kävi leikinlasku häneltä\nkuitenki Knäsöissä yhtä vilkkaasti kuin taipaleelle lähettäissä.\nOntossa hänellä oli hyvä, vaikka ei sentään aivan saman-arvoinen\nleikkitoveri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHailinpyynti Vienanmeressä oli tänä kevännä onnistunut hyvin\nhuonosti, kertoivat saattajamme. Usea ei ollut pyrstöäkään saanut.\nPyyntiä harjotetaan keväällä \"kylmäisin\", jolloin sisämaasta tuliat\nsaavat Knäsiäläisiltä nuotan; sen hoidossa on kuusi henkeä ja\nkäyttämisestä omistaja saapi 4/10 osaa saaliista. Kalat suolataan\npieniin, leiviskän vetoisiin \"potskoihin\" eli pikkutynnyreihin,\njolloin käytetään noin 3 \"hunttaa\" (naulaa) suoloja potskaan; astiat\nsitte viedään Vienaan (Arhangeliin), jossa saadaan 25:stä 70;een\nkopeekkaan astialta. Friisin mukaan pyydetään koko Vienanmeressä\n1--200,000 tynnyriä. Paras haili eli silli saadaan Solovetskoin\nluostarista, jossa suolaus toimitetaan huolellisemmin.\n\n\n\n\nKultturikuva Knäsjästä. Matka Kannanlahen kauppalaan.\n\n\n_Knäsjä_, jota siellä puolen enimmästä sanottiin Knäsöiksi ja jota\nmeikäläiset tavallisesti ääntävät Näsiäksi ja Näseiksi, on pieni\nkauppala merestä länteen pistävän, paria neljännestä pitkän lahen\nperukassa, johon vähäinen puro laskee. Kauppala, jossa ilmotettiin\nolevan yli 40 taloa ja elätettävän 30 lehmää ja 9 hevosta, on rakettu\npuron eteläpuolelle; pohjoispuolella, johon pieni silta saattaa, on,\njos en muista aivan väärin, ylinnä \"tshassuna\" eli rukoushuone, johon\nKannanlahesta pappi toisinaan tulee jumalanpalvelusta pitämään, sen\nvieressä aitaamaton kirkkomaa, sitte myllyrakennus sillankorvassa ja\nalaalla rannassa useoita makasiineja. Länsi-etelään päin, josta puro\njuoksee, on sen molemmin puolin moniaita huonosti aidattuja niittyjä;\nvaan muuta viljelyksen merkkiä (paitsi myöski vähän naurismaata) en\nhuomannut kauppalan ympäristöllä, joka onki hyvin mäkistä.\n\nKauppalan väestö, jonka, talojen luvusta päättäen, ainaki pitäisi\nnousta puoliväliin kolmattasataa, on pää-osalta venäläinen, vaan\nkoko joukko karjalaisia sanottiin siihen myöski kuuluvan, vieläpä\ntapasimme muutamia meidänpuolisiaki vakinaisesti paikkakunnassa\nasumassa. Yleinen puhekieli on venäjä, vaan niistä ilmotuksista,\njotka sain, tulin siihen käsitykseen, että noin puolet asukkaista\nmyöski osaa suomea. Kun illalla kävelimme kauppalan viittä kuutta\npientä korttelia katselemassa, oli muutamassa kohti poikasia\npallisilla ja vuorotellen kuului heidän joukosta suomenkieliset\nja venäjänkieliset huudot. Suomen kielen taito olisi epäilemättä\nniin Knäsjässä kuin muissa Vienanmeren länsirannan kaupungeissa\npaljo suurempi, jollei venäjä olisi vallitsevan kansan kieli ja\nsuomi senjohosta halveksittu; venäläiset ikäänkuin häpeävät suomea\nosaamasta tai ainaki osaamistansa vieraalle näyttämästä.\n\nMajapaikkamme Knäsjässä oli kaupungin \"stantsia\" eli kestikivari,\njonka isännän nimi oli Ignatsii Petrovitsh. Se sijaitsi pienen\ntorintapaisen itälaidassa -- taikka tarkkaan sanoen kahen torin\nvälissä; sillä talon itäpuolella merelle päin oli myöski aukinainen\npaikka. Eteläpuoli tuota varsinaista toria näytti tekevän talon\nkartanon eli pihan virkaa. Talo oli yksikerroksinen, vaan laudotettu\nja maalattu, ja molemmat huoneet päädyssä, joista me otimme haltuumme\nensimäisen, torinpuolisen, olivat sekä suuria että siistiä. Näytti\nsiis siltä, kuin tässä saataisiin kerran taas mukavasti levähellä\nmatkan vaivojen perästä.\n\nNiin kyllä tavallansa tapahtuiki; vaan monta mutkaa siihen ensin\ntarvittiin.\n\nMackenzie Wallace kertoo etevässä teoksessaan \"Russland\", että\nmatkustavaisten ennen oli tapa Venäjällä kuljettaa kaikki matkan\ntarpeet, rikasten yksin palveliatki, muassaan, että ravintolaan\ntullessa eivät olleet muuta kuin kattoa päänsä päälle vailla. Tämä\nkertomus muistui vilkkaasti mieleeni Knäsjän stantsiassa. Ensi\nseikka perille tultua oli tietysti teen juonti, ja annettiin siis\nkäsky samovaarin lämmittämisestä. Sillä välin kuin käskyn noudatusta\nodotettiin, selvitimme kyytimiehet, kävimme polttovärkkiä ostamassa\nja toimitti lehtori S. muutamia papillisia tehtäviä niiden puutteessa\noleville sikäläisille suomalaisille. Kohta sitte samovaari kiehui\npöydällä. Paljaalla samovaarilla ei kuitenkaan mihinkään pääse,\nteetä, sokeria ja astioita myöski tarvitaan, ja kun näitä kaluja ei\nnäkynyt, pantiin joku saattajista niitä emännältä pyytämään. Nietu,\nei ole, kuului vastaus. Astioita, teetä ja sokeria ei talosta saada!\nLukia voipi arvata, olimmeko kummissamme, sillä talo näytti olevan\nja varmaan oliki varallinen, ja lisäksihän oltiin kauppamiehillä\nvarustetussa kaupungissa. Ei muu neuvoksi, kuin lähteä kauppiailta\nnäitä kaluja ostamaan; vaan kauppiaat olivat jo ennättäneet panna\nmaata! Jo uhkasi teenjuontimme kerrassaan jäädä sikseen, ja olisi\narvaten jäänytki, jos itseksemme olisimme olleet; vaan, kuka tiesi\nkuinka suurten ponnistusten perästä, saattajamme viimein ilmestyivät\nmikä milläki kapineella, ja niin päästiin kuin päästiinki tuon\nhalutun juoman nautintoon. Nyt tuli illallinen puheeksi: saadaankos\ntalosta mitään sitä varten? Monen mutkan ja juoksun perästä tuotiin\npöydälle vähän maitoa; muuta ei mitään. Taaski oli turvaaminen\nsaattajiin ja heidän avulla saatiin vähän leipää ja muistaakseni\nkalakukko, arvaten heidän omista eväistänsä. Tämän jälkeen he menivät\nmajataloihinsa ja me rupesimme hyvällä ruokahalulla syömään. Sen\ntehtyä vähän odottelimme, miten viimeinen kysymys, makuusijain\nvalmistus, alkaisi selvitä: ilmestyykö ketään talonväestä sitä\nselvittämään? Ei näy, ei kuulu ketään, vaikka ovipuolessa kyllä\noli esine, jota Kuoringista lähettyä emme olleet nähneet, nim.\nsänkyvaatteilla runsaasti täytetty sänky. No siitä pulasta kyllä itse\nsaatoimme päästä: sänkyvaatteet nostettiin lattialle ja niin sitte\nrinnakkain maattiin kaikki kolme sikeästi aamuun asti.\n\nErinomaisen oudolta tuntui meistä tämäntapainen kohtelu, ja\nmahollista kyllä on, että emännältä ainaki jossain määrässä hyvä\ntahto puuttui; vaan Kannanlahessa ja Kuolassa oli sama järjestys,\nettä tarpeet oli kaikki oman määräyksemme mukaan ostettavat mitkä\nmistäki, muutamat majapaikasta, toiset muualta, ja tätä yleistä\nsääntöä ehkä vain liika tarkasti noudatettiin Knäsjässä. Jos olisimme\nmaan tapaa tunteneet, olisimme siis kaikesta kummailemisesta ja\narvattavasti pulasta päässeet. Kuolassa myöski saimme kokea, kuinka\ntoinen seikka matkalla, joka meillä selviää ihan itsestänsä, saattoi\näkkinäisyytemme tähen meille tuottaa suurta rettelöä -- vaan siitä\nvasta tarkemmin.\n\nAamulla 8 p. heinäk. oli ylösnoustua ensi tehtävämme käydä teetä,\nsokeria ja rinkeliä ostamassa, joita sitte käytettiin teen juontiin.\nKun senjälkeen oli vähän haukattu, suoriuttiin tuolle 3 penikuorman\nmerimatkalle Kannanlahteen. Veneemme oli puron suussa pohjoisrannalla\nja sinne oli siis sillan poikki astuttava. Se oli suuri, vankka\nkarpaso, jossa kuusi vaimonpuolta, enimmäkseen karjalaisnaisia, istui\nsoutopenkeillä valmiina lähtöön, ja perässä Temjasko niminen ryssä.\nKun muutamasta ojasta oli käyty vettä matkaan vielä noutamassa ja\nkaikki olimme paikoillemme asettuneet, lykättiin vene möljästä irti\nja niin erkanimme Knäsjän kylästä. Huomattava on että kyytipalkka\noli edeltäpäin maksettava majapaikassa, jota järjestystä sitte\nnoudatettiin useimmissa paikoissa Kuolaan asti -- epäilemättä\nvarovaisuus, johon kokemus on kehottanut.\n\nFriis mainitsee, että hänen käydessään Knäsjässä 1867 asukasluku\nsiinä oli 125 henkeä. Tämä tuntuu vähän oudolta, sillä kun saman\nluvun nyt pitäisi tehä ainaki 250 henkeä, olisi väestö 15 vuoden\nkuluessa siis kasvanut kahenkertaiseksi, joka olisi melkein liian\nsuuri väenlisäys. Sitä vastoin Friis on oikeassa, kun moittii paikkaa\nsuuresta siivottomuudesta. Että tässä suhteessa löytyy moitteelle\nsijaa, voipi lukia huomata kun kuulee, että sillä pienemmällä\ntorintapaisella, joka varsinaisesta toripaikasta tuli rantaan päin,\njuhlallisesti seisoa törötti kolme, -- niin, älköön lukia panko sanaa\npahaksi, vaan kaikkein nähtävästä julkisesta paikasta saanee kait\njulkisesti puhua -- kolme tunkioa.\n\nUuden matkatoverin saimme odottamatta Knäsjästä mukaan; se oli eräs\nstaarosta Koudasta. Hän oli matkalla Kuolaan joitaki kunnan rahoja\nnoutamaan ja oli virkamiehenä oikeutettu käyttämään kyytiä ilman\nmaksutta, vaan Knäsjäläiset lienevät häntä pitäneet kovin mitättömänä\nhenkilönä, koska eivät olleet lähteneet häntä yksin kuljettamaan.\nPari päivää hän jo oli kauppalassa saanut odotella, ja meidän\ntulomme oli siis sekä hänelle että varsinki kyydinpitäjälle hyvin\ntervetullut. Se haitta hänestä oli että edespäin, kuin pienemmissä\nveneissä kuljettiin, tila usein tahtoi ahtaaksi käydä, sillä hän\noli iso, pitkä mies; ja moneenki toviin kumppalit nurkuivat hänen\nseuraansa vastaan. Minä tuota haittaa kernaasti kärsin, kun hänen\nkanssa sain harjotella venäjän kielen puhumista. Hän oli älykäs,\nnuori mies, jonka kanssa hyvin sopi puhella.\n\nMatka Kannanlahen kauppalaan kului ilman mainittavitta tapauksitta.\nKohta Knäsjästä lähettyä, jonku neljänneksen päässä, kuljettiin\n_Huppovan_ eli _Huippanan_ korkean vaaran sivu, joka lahen\npohjoisrannalla pystyjyrkästi nousee vedestä ja jossa ilmotettiin\nHiidellä olevan asuinsijansa. Lahon suusta kääntyi matka koillista\nkohti Kapsostrovan saaren luo, johon Knäsjästä luetaan 12 virstaa,\nja siitä pohjoista kohti. Useoita saaria senjälkeen sivuutettiin,\nniinkuin Volei, Oleni, y.m. Ilma oli kaunis, hiukka vain liiaksi\nhelteinen, varsinki päivän päälle, kun tuuli kokonaan sammui.\nMerilintuja nähtiin runsaasti ja silloin tällöin _njorpan_ (norpan,\nhylkeen) musta pää kohosi vedenpinnalle. Näkemisistä kuitenki veti\netupäässä silmämme puoleensa parin penikuorman päähän tuleva lahen\nitärantaa, jota pitkin noin 1 1/2 tuhatta jalkaa korkea lumenpeittämä\nvuoriharjanne kulkee. Jo Knäsjään tullessa olimme tämän harjanteen\nheti huomanneet ja nyt sivukuljettaissa pää aina tahtoi kääntyä sen\nvalkeaa ja sinertävää selkää kohti. Mitä Nuorusella ja jollakulla\nmuulla tunturilla tähän asti olimme lunta nähneet, ei ollut mitään\nniitä kinoksia vastaan, jotka tämän vuoren kupeita penikuormain\npituudelta peittivät. Tämmöiseen näkemään tottumattomina olimmeki\nkokonaan kummastuksen vallassa.\n\nKlo 4--5 seudussa iltapäivällä laskimme Kannanlahen kauppalan\nrantaan, saatuamme matkalla kyllältämme nauttia saattajaimme\nyksitoikkoisesta, pitkäveteisestä laulusta.\n\n\n\nKannanlahti. Imandra. Umptek.\n\nKahen puolen pohjoisesta juoksevaa ja väkevänä koskena mereen\npurkautuvaa Nivajokea on Kannanlahen kauppala rakettu, Pitkin joen\nidänpuolista vartta on vähän tasaista maata, jossa rinnakkain\nseisoo pari eli toista kymmentä taloa ja alempana merelle päin\nkirkko, vaan pian maa itään päin kohoaa korkeaksi, puita kasvavaksi\nvuoreksi, jota kuulin _Ristivaaraksi_ nimitettävän, vaan jonka\nnimeksi Friis ilmottaa _Valastedunder;_ kenties sillä on molemmat\nnimet. Lännenpuolinen jokivarsi nousee heti vedestä jotenki jyrkkänä\ntörmänä, vaan ulottuu sitte kuta kuinki tasaisena penkereenä pari\nkivenheittoa länteen päin, jättäen tilaa kartanojen rakentamiseen,\nja ylenee vasta sitte taas vaarantapaiseksi mäeksi, jota nimitettiin\n_Kotivaaraksi_. Tämä vaara on paljo matalampi Ristivaaraa, vaan\nsentään siksi korkea, että siitä on varsin laaja ja ihana näkö-ala\njokaiselle ilmansuunnalle. Sen pohjaan päin loivasti viettävällä\nrinteellä on kirkkomaa ja kirkkomaan itäpuolella sekä siis kauppalan\npohjoispäässä toinen kirkko. Talojen lukumäärä vastamainitulla\npenkereellä lienee puolensadan paikoille, koska koko Kannanlahessa\nilmotettiin olevan noin 70 taloa.\n\nVaikka Knäsjää hiukka paremman näköinen, on kuitenki Kannanlahtiki\nkaupungiksi mitätön. Talot olivat suurin osa hyvin vanhoja ja\nrappeutuneita. Mitään katuja ja kortteleita ei löytynyt; kuitenki\nläntisessä kauppalan osassa rannanpuoliset talot olivat järjestetyt\nyhteen riviin, että niiden edustalle syntyi ikäänkuin kaduntapainen,\njoka ei sentään ollut vähintäkään tasotettu, ja tämän itäpäästä\nniin ikään lähti pohjaseen päin yhenlaatuinen kaduntapainen. Muuten\nolivat talot rakettu miten milloinki oli sattunut. Tuon \"rantakadun\"\nlänsipäässä oli torintapainen aukkopaikka, josta mutkitteleva kuja\nsaattoi ylös kirkolle; ja sinne tuli myöski toinen mutkainen kuja jo\nmainitulta itäkadulta.\n\nVäestön pää-elinkeino on kalastus, jota myöski harjotetaan itse\nkaupungissa, s.t.s. koskessa, josta pyydetään lohta; lohen hinta\noli nykyään 6--7 ruplaa puuta eli 7--9 markkaa leiviskä. Vähän\nporonhoitoa myöski pidetään ja sanottiin usealla olevan 70, 90\nj.n.e. poroa. Hevosia oli kauppalassa 5, lehmiä noin 50. Syrjätulona\non kaupunkilaisilla samoin kuin Knäsjäläisilläki m.m. haahkatelkän\nuntuvain keräileminen, joista puhistettuina, sanottiin maksettavan 4\nja 6 ruplaa naulasta.\n\nVäkiluvun pitäisi 70 talon mukaan tehä 420 ja 450 hengen paikoille,\njos taloa kohti lukee 6 à 6,5 henkeä. Friis ilmottaa väkiluvun 1867\n385 hengeksi, ja väkiluvun enennys näyttää siis suunnalliselta.\nSuomenkielisiä sanottiin olevan kymmenkunta, kaikki muut ovat ryssiä.\n\nMajapaikkamme oli erään _Pahkov_ nimisen kauppiaan talossa, joka\nseisoi tuon torintapaisen ja rantakadun kulmauksessa ja näytti\nolevan varakkaimpia taloja kauppalassa. Isäntä, joka keväällä oli\nurakalla rakentanut Oulangansuun kirkon, oli viikko aikaa kuollut\n(\"poomer\"), ja isännyyttä piti vainajan veli, eräs keski-ikäinen,\nkomea ja hyvänsävyinen mies. Pulskalta ja siivoluontoiselta näytti\nleskiki. Meille annettiin pienoinen, vaan siisti kamari kahella\nakkunalla torille päin, jossa hyvästi tulimme toimeen sen lyhyen ajan\nminkä kauppalassa viivyimme. Päähuolenamme tällä ajalla oli evästen\nhankkiminen tuolle 23:n penikuorman matkalle Lapin halki Kuolaan,\njolla kuulimme ettei muuta voitaisi stantsioissa saada kuin ehkä\nkalaa. Isäntä olisi ollut hyvin altis siinä suhteessa meille neuvoja\nantamaan ja aluksi yritettiinki suorastaan hänen kanssa asiasta\ntuumitella, vaan kohta tuli tulkin puute tuntuvaksi; taitomme venäjän\nkielessä oli kovin heikko ja lisäksi luulen, että se venäjä, jota\nVienan meren länsirannalla puhutaan, on murteellista. Sanasta \"mooko\"\nsyntyi meille arvotus joka ehottomasti ajoi meidät Hymylään. Äkkiä\nkuitenki luoksemme ilmestyi tulkki, eräs vanha karjalaisukko, nimeltä\nIivana, kotoisin Ruvajärveltä, ja hänen hiljaisesti ystävällisellä\navulla saatiin kaikki ne matkan tarpeet vähitellen hankituiksi,\njotka saatavissa olivat. Vakavana, ikäänkuin olisi ylen tärkeöistä\nasioista ollut kysymys, Iivana kuunteli puhettamme ja selitti sen\nsitte isännälle verkalleen ja juhlallisesti, aina alkaen sanoilla:\n\"govorjat shtoo\". Leivästä oli kauppalassa kova puute, kun kolme\nviikkoa turhaan oli Vienasta odotettu lotjia, joita vastatuulet\nolivat pidättäneet; kuitenki viimein meille tuotiin mistä lie\ntuotukaan suuri korttelinpaksuinen ryssän limppu. Tavallista voita ei\nollut, ainoastaan sulattua, jota ostettiin kolmisen naulaa; astian\npuutteessa kaivettiin suuri kolo limppuun, voi pakattiin siihen ja\nympäri käärittiin öljytakki. Suoloja, kahvia ja teetä kyllä saatiin,\nvaan papyrosseja tai sikarreja ei. Myöski muutamasta rauta-aitasta\notettiin piilokkali somasti sinetöitty putelli, sisältävä muka jotain\nerinomaista, \"nalifkaa\"; se sitte kuitenki huomattiin mahottomaksi\nnautita, ja ainoa huvitus siitä meille oli katsella, kuinka isosti\nse kyytimiehillemme maistui. Taisi kyllä olla jotain muutaki pikku\nkapinetta jolla varustauttiin, ja viimein kaikki oli selville saatu.\n-- Tuo \"mooko\" ei merkinnyt sen kummempaa kuin mooloko, maito.\n\nKauniina sunnuntai-aamuna, 9 p. heinäk., lähettiin tuolle pitkälle\ntaipaleelle Kuolaan -- _f'Kooluu_, niinkuin venäjäksi sanotaan.\nIivana, johon olimme isosti mieltyneet hänen tasaisen käytöksensä\ntähen, oli saattajana kirkolle ja toivotti erotessa hartaasti\nonnellista matkaa sekä kertoi jo ennen tehyn pyyntönsä, että veisimme\nterveisiä hänen pojallensa Oleksille Paasrikassa (Pasvigissä); jonka\nkernaasti lupasimmeki, vaan joka jäi meiltä tekemättä, kun emme\nyksikään siinä paikassa käyneet. Tie lähtee Kannanlahesta aluksi\nNivajoen länsivartta ylös ja on sangen mukava kulkea, kun on leveä\nja kuiva; jos vähänkään kostea paikka missä tulee eteen, siihen\non tehty kolmesta neljästä, rinnakkain asetetusta, veistetystä\nplankusta erinomaisen hyvät portaat. Tämmöisiä portaita löytyy\nKuolaan saakka eikä niitä laitettaissa ole, niinkuin meidän puolella,\nturhaa itaruutta noudatettu: yhessäki kohti saimme hyvin kovaan\nastua täyden tiiman, siis vähintäinki puoli penikuormaa, ettei jalka\nmaahan koskenut. _Nivajoki_, joka tulee Imandrasta, on 3 penikuorman\nmatkallansa, niinkuin nimiki osottaa, erinomaisen virtava, ettei\nsitä voida veneellä kulkea kuin yhessä kohti neljänneksen verta;\n7--8 virstaa alempana Imandraa se kuitenki juoksee 1/2 penikuormaa\nlaajan järven, _Pinoseron_, läpi, jonka poikki kuljetaan veneellä.\nEnsimäiset 12 virstaa Kannanlahesta se kuohuu yhtämittaisena koskena\nja tarjoaa, korkeain, havu- ja lehtipuita kasvavain törmäin välissä\njuosten, useissa paikoin varsin kauniita näkö-aloja matkamiehelle,\nmilloin tie jokivartta lähenee. Nuo 12 virstaa astuttua, jotka\nkuluivat tavallista hauskemmasti siihen katsoen, että virstain määrät\noli hakattu petäjien kylkeen, noustiin veneessä yksi neljännes,\njolla välin lehtori S. uistimellaan veti pari kolme aika harjusta\nylös joesta; sitte käveltiin 4 virstaa, kuljettiin taas ja hyvin\nvuotavassa veneessä Pinoseron poikki ja käveltiin viimein 7 virstaa,\njolloin tultiin Imandran rantaan. Sasheikkaan. \"Käveltiin\" ei viime\njalkamatkasta ole aivan sopiva sana, \"puolijuostiin\" olisi ehkä\nsattuvampi, ainaki mitä Raniniin ja minuun tulee, jotka Pinoseron\nrannasta toisten edellä heti lähimme taipaleelle. Ääretön joukko\nsääskiä otti nimittäin ystävällisesti tehäkseen meille matkalla\nseuraa ja kun emme niitä vastaan mitenkään vielä olleet varustaneet\nitseämme, ei muu kuin pako tullut työksi. Vähemmässä kuin tiimassa\npyyhkäsimme nuo 7 virstaa; vaan kiire oliki järven rantaan tultua\npäästä veteen uimaan. -- Sasheikkaan tuli Kannanlahesta 32 virstaa,\njolla välin ei ainoaakaan ihmisasuntoa löydy. Perille tultiin noin\nklo 7 illalla.\n\n_Sasheikka_ on ensimäinen stantsia Kannanlahesta Kuolaan.\nEdellisessä olen suomentanut stantsian \"kestikivarilla\", vaan ereys\nolisi ajatella näitä Venäjän Lapin stantsioita edes huonoimpain\nmeidän kestikivarein kaltaisiksi. Niihin kuuluu vain hirsitupa\nja lappalaiskota, muita rakennuksia ei mitään. Tuvan on kruunu\nrakentanut matkustavia varten ja siinä löytyy takka oven suussa,\nlavitsat ympäri seiniä ja pöytä; myöski samovari, \"tshainikka\"\neli teekannu ja moniaita kuppeja on aina matkamiesten varalla.\nKodassa, joka on tuvasta vähän syrjempänä, asuu kyytimiehet\nperheinensä; ne ovat pitkin matkaa lappalaisia. Me kävimme kaikkiaan\nviidessä tämmöisessä stantsiassa, nim. Sasheikassa, Jokostrovassa,\nRasnjargassa, Maanselässä ja Kitsassa, vaan siellä täällä kuljimme\ntoisten samannäköisten matkatupain sivu, joten luimme niitä yhteensä\n9 eli 10. Vaikka itsessään aivan halpoja, ovat nämät matkatuvat\nkotain rinnalla koko palatseja, eikä niiden hyötyä voi arvata kyllin\nsuureksi näissä äärettömissä erämaissa. Siisteyden puolesta ne eivät\nantaneet aihetta erityisiin muistutuksiin.\n\nSasheikassa oli pakko vähän viivähtää vatsan vaatimuksesta, joka\npäivän vaivojen perästä uhkasi jo ruveta kovin nurkuvaksi. Samovaari\ntietysti ensin tulelle, sitte päivällä pyydetyt harjukset pataan; ja\nsenjälkeen aljettiin leipä- ja verivarastoamme tutkia. Öljytakkia\nvarovasti käärittiin auki, vaan -- voi sitä siivoa, missä se oli!\nToinen puoli voista oli sulannut ja hataran kantensa kautta juossut\nulos. No mitäpä siitä, takki sai hyvänään pitää mitä oli saanut, ja\nleipä, itsessäänki hyvänmakuinen, oli vain tullut rasvaisemmaksi.\nMatkoilla ei ruokahalu tämmöisistä pikkuseikoista katoa.\n\nEnsi kerran eläissämme saimme täällä katsella _lapinkotaa_. Kyllä on\nkurja asunto! Se on turpeista tehty kyhäys, muodoltansa kuin ylösalas\nkäännetty pata eli kuppi; laajuus alhaalla voipi poikkimitaten ehkä\nolla kaksi syltää, vaan korkeus ei ole syltääkään, että sisällä\non mahoton pystössä seisoa. Oven suusta kulkee pitkin maata kodan\npoikki kaksi rinnakkaista hirttä lähes kyynärän verta toisistaan, ja\nkeskellä kotaa leikkaa näitä hirsiä suorakulmaisesti kahet toiset\nhirret, niin että kodan \"lattia\" näin on jaettu yheksään eri osaan.\nKeskimäisessä on tulensija, jonka päällä pata riippuu; savua ja valoa\nvarten on kodan katossa reikä. Huonekaluja ei tietysti kodassa ollut\nnimeksikään.\n\nIllallisen syötyä lähettiin kohta taas matkaan, koska olimme\npäättäneet jos mahollista yhteen menoon kulkea Kuolaan asti. Matka\nkävi nyt veneellä, jota täysikasvuiset lappalaiset _Mirona_ ja\n_Larivon_ sekä joku poikanen kuljettivat. Vasemmalle kädelle länteen\npäin jäi _Akkalan_-lahti, johon Suomen rajalta tuleva _Juonnijoki_\nlaskee, oikealle kädelle jonku ajan takaa aukeni _Dikkeguban_-lahti.\nSuoraan eteemme tuli yöllisen auringon valaisemat, rasvatyynet\nImandran selät. _Imandran_ eli niinkuin suomeksi enimmästi sanotaan\n_Imantron_ järvi, lapiksi _Auerjaur_, joka on noin 400 jalkaa eli\nyhtä paljon kuin Oulujärvi ylempänä merenpintaa, ulottuu etelästä\npohjaiseen 10 penikuormaa, vaan on keskimäärin ainoastaan 1 penik.\nleveä; levein selkä _Einemannavuonon_ kohalla järven puolitiessä\non Friisin mukaan vain 15 virstaa. Järven suurinta syvyyttä, jota\nen muista, josko me tiedustelimme, olivat lappalaiset Friisille\nilmottaneet 150 jalaksi, vaan itse hän ei sano löytäneensä\nsyvempää paikkaa kuin 66 jalkaa; vertauksen vuoksi sopii muistaa,\nettä Pohjanlahen syvyys on 50--100 jalkaa. Järvessä löytyy\ntavallisia kalalajeja, niinkuin ahventa, siikaa, haukia, harjusta,\nj.n.e., rannoilla kasvaa vankkaa koivunsekaista petäjämetsää ja\nstantsiapaikoissa oli hyviä niittymaita; vaan yhtähyvin sanottiin\nkaikkiaan järven rannoilla asuvan ainoastaan 15 perettä, joka ei\ntekisi sataakaan henkeä. Kuinka luotettava tuo tieto sitte lienee\nollut; ainakaan ei Akkalan lappalaiset saattaneet olla siihen luetut,\nsillä ne tekevät yksinään toistasataa henkeä.\n\nIhanat oli Imandran selät yöllisen auringon valossa, vaan järven\nkomein puoli on kieltämättä sen itäranta, jota pitkin _Umptekin_\njättiläistunturi kulkee, kohoten 2,500 jalan korkeuteen[4]. Vaikka\nvuoriharju Kannanlahen itärannalla, joka on Umptekin jatko, oli\nmeille antanut jonkulaisen aavistuksen siitä, oli sen mahtavuus\nsentään suurempi kuin olimme rohjenneet ajatella. Sasheikkaan\ntullessamme luulimme sitä ensin pilvenjaksoksi, kun se odottamatta\nilmestyi eteemme. Sen juurta peitti viheriä metsä, vaan kyljet ja\nharja olivat lumivalkeat ja tarjosivat auringon valossa silmälle\nihania värivivahuksia. Ihmettelemättä ja ihastumatta ei voine kukaan\nkulkea Umptekin sivutse; tunturin mahottoman suuruuden täytyy\nvälttämättä koskea jokaisen mieleen. Nyt oli sydänkesä, jolloin\nLapinki luonto voipi ilmaista suloisuutta, vaan että Imandra ja\nUmptek talvellaki valtavasti vaikuttavat matkamieheen, todistaa\nCastrén, joka matkastaan Imandran poikki kevättalvella 1842 kirjottaa\n(Nordiska Resor och Forskningar, I): \"Nyt olemme Imandran järvellä\nja näemme suoraan edessämme selkiä, joille silmä turhaan etsii\nmuuta rajaa kuin tummansinistä taivaanrantaa. Vasemmalle kädelle\n(s.o. itään päin, sillä C. matkusti Kuolasta etelään) kohoavat\nUmptekin jättiläistunturin epäselvät, pilventapaiset piirteet. Niin\nyksitoikkoinen ja järjestystä kaipaava (?) kuin tämä näkemä voipiki\nolla, vaikuttaa se sentään ihmeellisellä voimalla ihmismieleen.\nKaiken mietiskelemisensä uhriksi ihminen on ja pysyy semmoisena, että\nselvemmin huomaa Luojan käden suurissa ja mahtavissa luonnoksissa,\nvaikka ei niiden muoto olisikaan aivan selvästi kuvattu, kuin\npienihkeissä, olivatpa ne muotonsa puolesta jos kuin täydelliset.\nVaan jos joku arvelisi, että luonnon, semmoisen kuin tämän, täytyy\ntuntua elottomalta ja rasittavasti painaa mieleen, niin ajatelkoon\nvain, että ilman tuulet pyyhkivät pitkin avaria ulapoita tahi että\nukkonen jyrähtelee pilvenkorkuisilla tunturihuipuilla, eikä eloa\nkyllä puutu. Ja se joka ei tämmöistä elämää ihastele, matkustakoon\ntäällä kauniina talviyönä, jolloin taivaalla leimuaa tähet ja\npohjanpalo. Niin kauas kuin silmä eteenpäin kantaa, havaitsee\njoka kohalla tuota äärettömää lumimerta vähäisen liikkeen, hienon\nvärähtelemisen, niin ihastuttavan, että koko olentosi uhkaa sulata\npois sen näkemisestä. Jos taas tahtoo luoda silmänsä tunturin\nhuippuihin, näkee niiden ympärillä liehuvan valon, joka näyttää\nnousevan itse tunturista niinkuin liekki tulivuorten aukosta. Valo\nleveää koko taivaankannelle, leimuaa jonku aikaa ja katoaa, hetken\nperästä uudelleen samalla tavoin noustakseen ja kadotakseen.\"\n\nMeille kerrottiin, että tunturi on kahta penikuormaa leveä ja että\nylhäällä sen notkelmissa löytyy kalakkaita järviä.\n\nImandran länsirannalla kulkee myöski tunturijakso, tosin ei\nUmptekin veroinen, vaan sangen komea seki. Sen etelä-osan nimi on\n_Tshunatunder_, pohjoisen _Monshetunder_.\n\n_Jokostrovaan_, ensimäiseen kyytipaikkaan Sasheikasta, joka samoin\nkuin toinenki Rasnjarg on järven länsirannalla, tultiin sydänyön\njälkeen. Väli tekee sinne 3 penik. Emäntänä Jokostrovassa oli\nkarjalaisnainen, että siinä tunnettiin olevansa kuin kotona, kun taas\nsaatettiin ihmisten kanssa puhua -- sillä saattajat Sasheikasta eivät\nsuomea osanneet -- ja tee, jota samovaarin puutteessa juotiin kauhean\nsuuresta kahvipannusta, maistui kenties juuri tuon kotoisuudentunteen\ntähen erittäin hyvälle. Jokostrovasta jatkettiin sitte heti matkaa\nMogilnii ostrovan sivu, jossa on hautauspaikka, ylöspäin Imandraa\nRasnjargaan, johon tulee 5 penik. Sinne saavuttiin maanantai-aamuna\nklo 10--11 epp. Matkalla itsekuki muutamia tiimoja nukuimme, kun\nedellisellä taipaleella ei nukkumisesta ollut tullut paljon taikaa.\n_Rasnjarg_, venäjäksi Ras navolok, merkitsee Ruohonientä ja se on\nsangen sievä paikka pohjoispuolella pientä lahelmaa; siinä kasvaa\nvankkaa heinikkoa, josta se on nimensäki saanut (lapin _ras_ on\ngermanilainen _gras, gräs)_, vaan josta ainoastaan muutamille\nlampaille on hyötyä, sillä lappalaiset eivät lehmiä pidä. Taival\nRasnjargista eteenpäin Maanselkään on 3 1/2 penik. ja kun sitä oli\nkuljettu noin 1 1/2 penik. tultiin Imandran pohjoispäähän. Silloin\nviimein alkoi Umptek jäädä taaksemme, vaikka aamusta saakka myötäänsä\nolimme luulleet sen pään kohalle ennättävämme.\n\n\nSydänyön aurinko Maanselässä. Loppumatka Kuolaan,\n\nImandran pohjoisrannalta oli noustava jyrkän ja korkean törmän päälle\nja sitte astuttava joku 4 virstaa, niin tultiin _Pieresjärven_\nrantaan. Tämä järvi, 12 virstaa pitkä, kulkee luoteesta itä-etelään\nja juoksee Imandraan; sen rannoilla sanottiin 2 perettä asuvan.\nTuskin olimme valkamopaikkaan saapuneet, niin laskee siihen pohjasta\npäin tuleva vene, jossa oli tusinamäärä jäämereltä palaavia\nkuusamolaisia; heti tehtiin kyytimiesten vaihto ja hyvää myötäistä\nlaskettiin sitte purjeessa tuliain veneellä Pieresjärven poikki.\nSen pohjaisesta perukasta oli taas virstan verta maataivalta\n_Kuollejauriin_, ja tämä taival, joka on hyvin alhaista maata, on\n_vedenjakaja_ Vienan ja jäämeren välillä; sillä Kuollejaurista eli\nKuolajärvestä vesi juoksee pohjaiseen, Kuolanvuonoon. Kun Kuolajärveä\noli kuljettu 3--4 virstaa, oltiin _Maanselän (Maa-sesiidin_ eli\n_Maasel-siidin)_ stantsiassa.\n\nMaanselkä ei ollut kummempi muitakaan kyydinvaihtopaikkoja, jollei\nnimensä puolesta, joka kuuluu suomalaiselta, vaan se pysynee\nkuitenki erityisestä syystä kauvemmin mielessämme kuin toiset.\nSiinä nimittäin ensi kerran näimme sydänyön auringon. Jo parina\nkolmena edellisenä yönä olimme sitä tähystelleet, vaan niin hyvin\nKnäsjässä kuin Kannanlahessa ja Imandralla oli suoraan pohjaiseen\nmeistä sattunut korkeoita vaaroja, joitten taa se hetkeksi oli\npiiloutunut. Kun nyt Maanselässä, johon hiljan illalla tultiin, oli\npäätetty muutamia tiimoja levähellä, oli asia tietysti taas mielessä\nja myötäänsä pistäyttiin tuvan ulkopuolella katsomassa -- sillä\ntuvan akkunat olivat etelään ja itään päin. Stantsia on Kuolajärven\nitärannalla, joka sillä kohalla kulkee luoteista suuntaa; ranta\nkohoaa loivasti vaan yhtämittaa vedestä, ensin nurmikkokenttänä,\nsitte männikkökankaana. Sydänyön lähetessä oli aurinko tuon kankaan\ntasalla; vasemmalle siitä oli etäinen vaara korkeammalla aurinkoa ja\noikealle käsin maa myöski tasaisesti nousi ylemmäksi sitä kohtaa,\njossa aurinko oli. Jo koski päivän ruhtinas alasyrjällään metsän\nlaitaan, vieläpä aleni petäjien latvain taa, jotka kiiltelivät kuin\nilmitulessa; maassa ei enään näkynyt varjoa, ainoastaan tuvan katto,\njolla vuorotellen kävimme, oli valaistu, ja kumppalini jo väittivät,\nettä nytki olimme pettyneet. Vaan petäjien latvoja alemmaksi aurinko,\njoka kaiken aikaa selvästi näkyi, ei alennut, vaikka maa pohjassa,\nniinkuin sanoin, hiljaisesti kohosi idän puoleen; ja vähitellen valo\nalkoi yhä kirkastua, siirtyi katolta tuvan ovelle ja viimein maahan,\nja kun ero tuli metsän ja tuon loistavan taivaankappaleen välillä,\nei enään ollut epäilykselle sijaa. Voitollisesti päivän -- taikka\nparemmin sanoen yön -- ruhtinas oli taistelusta päässyt.\n\nTämä oli yöllä heinäkuun 10 ja 11 pp:n välillä. Silloin oli jo kolme\nviikkoa kulunut siitä kun aurinko oli ylimmällään. Kun seuraavina\nöinä saatoimme sitä sopivammilta paikoilta katsella, oli se noin\nkolme kertaa oman korkeutensa ylempänä ilmanrantaa. Viime päivinä\nheinäkuuta se jäämeren rannalla jo painuu meren taa; yöllä vasten\n5 p:ää elok., kun olin Porsangerin vuonon suulla, se jo laski 20\nminuutia vaille 11.\n\nHeikompi valo auringolla kyllä on sydänyöllä kuin päivällä, vaan ei\nsitä kohti sentään kärsi katsoa ja varjon se heittää kuin muulloinki;\nsen väri ei ole tulipunainen, vaan kullankiiltävä kuin ainaki.\n\nSaadaksemme levon aikana sääskiltä rauhaa, joita hyrisi sisällä\nhuoneessaki, yritimme täällä keinoa, jota olimme kuulleet hyväksi\nkehuttavan. Takkaan, jossa itse olimme illalliseksi kalamme\nkeittäneet, tehtiin aika tulennos katajan-oksista, \"pelti vedettiin\nkiinni\" s.t.s. savupiipun suuhun tuvan katolla pantiin turve, ja\nhuone täytettiin savulla. Savua kyllä itikat ainaki osaksi lähtivät\npakoon, vaan kovin hyvästi yrityksemme ei sentään onnistunut.\nÄkkinäisinä savuun emme näet voineet ruveta maata, ennenkuin se oli\ntaas ajettu huoneesta pois, ja sitä tehessä nuo kutsumattomat pikku\nvieraat uudelleen ilmestyivät sisälle; ne olivat pääsemättömiä.\n\nParin kolmen tiiman riittämättömän unen perästä oltiin tiistaina 11\np. heinäk. varhain aamusta taas matkassa Maanselästä Kitsaan, jota\nväliä tulee 5 penik. Ensin kuljettiin joku penikuorma Kuolajärveä,\nsitte käveltiin 4 virstaa _Pulujaurin_ rantaan, sitte purjehittiin\ntämän kapean, vaan penikuormaa pitkän järven poikki, jolloin\nmuutamassa kohti tunturin laidasta äkkiä puhaltava vihuri oli\nveneemme kaataa; kuljettiin taas 4 virstaa _Murdjaurin_ rantaan ja\nsitä pitkin sitte veneellä 15 virstaa sekä lopuksi vielä 5 virstaa\ntaivalta ja 2 virstaa veneellä. _Kuollejaur_ on 15 virstaa pitkä\nja sen rannoilla sanottiin 4 perettä asuvan, Maanselän stantsiasta\noli hyvin kaunis katsella sen tyyntä vedenpintaa, vihantoja rantoja\nja sinertäviä tuntureita niiden takana: etäisimpänä itä-etelässä\npäin Umptek, vähän lähempänä etelän ja lännen välissä Monshetunder\nja järven länsipuolella _Namges_-tunturi. Luoteisrannalla oli\n_Koado-aiventsh_, venäjäksi \"vishoova tundra\", jonka jatkona pohjaan\npäin _Poatsoaivon_ eli Porovaaran pitäisi Friisin kartan mukaan\nolla. Pulujaurin eli Puloseron länsirannalla oli lapinkotia ainaki\nkahessa kohti ja sen pohjoispäässä matkatupa, josta seuraamme\nyhtyi kymmenkunta karjalaista, jotka olivat matkalla helmien eli\nsimpsukkain hakuun Kitsaan. Perille tullessamme oli 6--7 aika illalla.\n\nMaanselän lappalaisia, jotka talvella asuvat pokostassa eli kylässä\npenikuorman verta itäänpäin Kuollejaurista, arvelee Castrén enemmän\nkarjalais- kuin lappalaissukuisiksi, mainiten että heillä on pitkä\nvartalo, puhas muoto eikä se hieno, kimeä ääni, josta lappalaisen\nheti tuntee, vaan karkea baasi. Samaa mielipidettä on Friis kertoen\nhänki saaneensa pitkiä miehiä kyytiin. Meille ei sattunut sama\nonni, päinvastoin kolmesta saattajastamme kaksi oli erinomaisen\npienikasvuista ja kimeä-äänistä; vaan jotain suomalaisen tapaista\narvelimme meki heissä huomaavamme, Kun nimittäin tultiin Kuolajärven\npohjoisrantaan, sanoin kumppaneilleni, että ajan voittamiseksi\nitsekuki ottaisimme jonku osan matkakapineistamme selkään, niin ei\nsaattajaimme tarvitsisi niitä sitoa kantimiinsa kiinni, joka aina\nviepi kappaleen aikaa, vaan voisivat jälille jääpiä kaluja irraltaan\nkantaa. Saatuani myöntävän vastauksen viskasin laukkuni selkään,\nhyppäsin maalle ja lähin astumaan. Äkkinäisenä kantamiseen, muutenki\nväsyneenä ja kun oli helteinen aamupäivä, tulin jotenki palavissa\npäin Pulujärven rantaan, jossa ennen toisten tuloa kiirehin uimaan.\nVaan harmini ja kummastukseni oli suuri, kun saattajien perille\ntullessa huomasin, että he sitteki olivat tarkasti kantimiinsa\nsitoneet vähäiset kannettavansa; niin ei yhelle ollut jäänyt muuta\nkuin minun palttooni, vaan seki oli huolellisesti köytetty kiinni.\nVastaiseksi päätin kyllä olla kantajan virkaan turhanpäiväisesti\nrupeamatta; vaan tuo tapaus mielestäni osottaa saattajissamme\ntarkkuutta, jota pikemmin olisi odottanut suomalaiselta kuin\nlappalaiselta.\n\nKitsassa oli vähän puhe yöksi jäämisestä, koska kolmen päivän ja\nkahen yön melkein yhtämittaisen matkustuksen perästä ruumista\ntahtoi vähän väsyttää ja tulevalla taipaleella lisäksi oli kolmatta\npenikuormaa kävelymatkaa. Vaan kun kuulimme, että karjalaiset\nsuurin osa jäisivät tähän, ja arvelimme, että heillä oli yhtä\nsuuri oikeus tupaan kuin meilläki, päätimme jatkaa matkaa Kuolaan\nasti, koska pelkäsimme, että puolelletoista kymmenelle hengelle\ntupa olisi liian ahas. Niin illastettua ruvettiin kymmenmiehisenä\njoukkona -- sillä pari karjalaistaki teki meille seuraa painamaan\ntaipaleelle yön selkään. Ensin oli 18 virstaa jalkamatkaa astuttava,\njoka kului verrattain hopusti ja helposti, kun alkutaipaleella\nkerran oli _Ovetskin_ vaaran eli _Lambasvarren_ yli päästy; tie\noli hyvä, ilma siksi viileä, ettei kävellessä lämmin tullut, yö\nkaunis, jopa ihana -- päivä paistoi kaiken aikaa pilvettömältä\ntaivaalta -- eikä sääskistäkään paljoa tiennyt, kunhan myötäänsä\nmatkassa oli ja koivunlehvillä huiski korviansa. Kantajat vain\nniinkuin tavallisesti eivät oikein tahtoneet perässä pysyä. Vaan kun\ntaas tultiin Kuolajoelle, paikkaan jota Friis kutsun _Soangaksi_,\nja lähettiin jokea laskemaan alas 15 virstaa, alkoi tuskallinen\nmatka. Vene oli niin pieni, että ainoastaan kyykyllämme, polvet\nkoukussa, siihen kaikki mahuttiin, ja valkamopaikasta asti teki\nmeille lukematon joukko sääskiä seuraa, että olimme kokonaan niiden\npeitossa. Niin epämukava ja tukala kuin asento veneessä oliki,\npakotti väsymys kuitenki tuo tuostaki silmämme väkisin umpeen, vaan\nkun nukahtaissa lehvien huiske loppui, eivät sääsket jättäneet\ntilaisuutta käyttämättä ja niiden pistoksesta heti heräsi. Tämä oli\ntukalin taival koko kesäreissullani, eikä siitä tahtonut loppua tulla\nkoskaan, kun joen virtavuus oli sangen heikko ja veneemme oli isossa\nlastissa. Kolmisen tiimaa piinamme varmaanki kesti. Vaan ikuista ei\nole mailmassa mikään, ja niin veneemmeki vihoin viimein laskettiin\njoen länsirantaan, josta kovien koskien tähen oli neljänneksen verta\njalkamatkaa kaupunkiin. Klo 1/2 6 aamulla 12 p. heinäk. seisoimme\n_Suolavarekan_ korkealla, luoteeseen päin melkein pystyjyrkällä\nmäentörmällä ja näimme allamme sen tasaisen ruohoniemen, joka syntyy\nKuola- ja Tuulomajokien yhtymisestä ja jonka päähän Kuolan kaupunki\non rakennettu.\n\n\nMuuan sana Venäjän lappalaisista.\n\nNe lappalaiset, jotka Kannanlahen ja Kuolan välillä tapasimme\n-- ensimäiset eläissämme -- herättivät monessa suhteessa\nhuomioamme. Kasvultansa kaikki olivat pienempiä kuin meikäläiset\nja ruumiinrakennukseltaan heikommannäköisiä; jollakulla harvalla\noli vähän vankemmat hartiot, vaan toiset taas olivat hentoja kuin\npuolikasvuiset pojat. Ääni oli kaikilla hieno, vaan muutamilla\nihmeellisesti kimeä, melkein kuin pikku lapsella. Mikä sentään\nkaikkein enimmän pisti silmään, oli se erinomainen elollisuus ja\nkielevyys, jota useimmat osottivat. Karjalaiset eroavat tässä\nsuhteessa huomattavalla tavalla meikäläisistä, vaan heidän\nilomielisyytensä ei ollut mitään näitten lappalaisten rinnalla: ne\npyörivät kuin väkkärät joka suunnalla ja kun kuuli heidän vikkelää,\nlakkaamatonta puhelemistansa, joutui visertelevä varpus-parvi\nehottomasti mieleen.\n\nEsikuvaksi lappalaisten luonteesta ylimalkaan eivät puheena olevat\nlappalaiset kuitenkaan kelpaa, pikemmin ne siinä suhteessa ovat\njonakuna poikkeuksena pidettävät. Jo _koltat_ eli ne kreikanuskoiset\nlappalaiset, jotka asuvat Kuolasta Ruijan rajalle, tuntuvat paljo\nvakavammilta käytöksessään, ja varsinki on erotus huomattava, jos\nensimainittuja verrataan lutherin-uskoisiin niin Ruijan kuin Venäjän\nlappalaisiin. Näitten hiljaista arvelevaisuutta tuskin merkiksikään\ntapaa ensimainituissa. Syynä siihen on epäilemättä, mitä jo Castrén\nmainitsee, että Kuolan ja Kannanlahen väliset lappalaiset ovat\nasuneet sillä valtatiellä, jota venäläiset ahkeraan kulkevat, ja\novat näitä ottaneet oppi-isiksensä. He ovat isosti jäljitelleet\nnäitä tapojen, puvun, huvitusten, y.m. puolesta ja niin on heidän\nluonteensaki vähitellen muuttunut.\n\nMitä kieleen tulee, tuntuivat puheen-alaiset lappalaiset kaikki\nhyvästi osaavan venäjää; vaan keskenään he aina puhuivat lappia,\njoka Friisin mukaan sentään on isosti venäjänsekaista. _Mistä_ he\npuhuivat, sitä emme kuitenkaan voineet ymmärtää, koska lapin kieli,\nvaikka aikojen alussa lieneeki ollut samaa alkujuurta kuin suomi,\nvähitellen on muuttunut kovin erilaiseksi. Vähäiset keskustelumme\nsaattajaimme kanssa kävivät sentähen venäjäksi, ja tätä kieltä\nkarjalaisetki puheessaan heidän kanssa käyttivät. Tosiaan omituista,\nettä alkuaan saman kansan jälkeläiset eivät voi tulla toimeen\nkummallakaan omalla kielellänsä, vaan ovat pakotetut turvaamaan\nkolmanteen ventovieraaseen kieleen.\n\nKenties lukiaa huvittaa kuulla muutamia lapin sanoja; niistähän\nvoipi hiukka huomata, missä määrin lappi on suomen kaltaista.\nSuolajärvellä kulkiessamme kirjotin seuraavat sanat muistokirjaani:\n_Uiv_, pää, _tshelm_, silmä, _njelm_, suu, _njin_, nenä, _kainel_,\nkainalo, _raind_, rinta, _tshouvi_, vatsa, _seam_, parta, _vuopt_,\ntukka, _keät_, käsi, _julg_, jalka, _surm_, sormi, _könds_, kynsi,\n_jook_, joki, _tshats_, vesi, _jaur_, järvi, _murd_, metsä, _pets_,\nmänty, _kuus_, kuusi, _suikki_, koivu, _kiedik_, kivi, _rint_,\nranta, _kuusk_, koski, _neip_, veitsi, _kapper_, lakki, _porjas_,\npurje, _varre_, vaara, _tunder_, tunturi, _jägel_, jäkälä, _suolo_,\nsaari (salo). Petsamon ja Norjan rajan välillä taas muutamalta\nlutherilaiselta Venäjän lappalaiselta sain m.m. seur. sanat\nkirjaani: _Oaivi_, pää (suomen aivo), _njunni_, nenä, _njälmi_, suu,\n_seämu_, parta, _kiät_, käsi, _sorina_, sormi, _jäälgi_, jalka,\n_räddi_, rinta, _tshövji_, vatsa, _peätsi_, petäjä, _puossa_, mänty,\n_kuossa_, kuusi, _soakki_, koivu, _mear_, meri, _tshätshi_, vesi,\n_paarru_, aalto, _njarg_, niemi. Niinkuin näkyy, ovat useat sanat\nsuomentapaisia, vaikka toiset taas aivan outoja. Varmimmasti voipi\nehkä kielten sukulaisuuden perille päästä laskusanoista, jotka\nkymmeneen asti olivat Kuolan puolella: _uht, kuht_ (köht), _kolm,\nnjil, vit, kuut, tshitshme, kahtse, uhtse, loatj_, ja likempänä\nVesisaarta: _ouhte, köuht, kolm, njeljä, vit, kut, tshietshm,\nkäuhtsi, ouhtsi, logi_. Ainoa lause, jonka luulimme ymmärtäneemme,\noli _air murtek_, jonka eräs soutaja lausui, kun airo taittui, ja\njonka arvelimme merkitsevän: airo murtui.\n\nVaan niin paljo kuin Kuolan-Kannanlahen lappalaiset vierasten\nkansallisuutten, venäläisten ja karjalaisten, vaikutuksesta ovatki\nmuista lappalaisista muuttuneet, on kuitenki heitä tavatessa\nhelppo arvata, minkä kansan jäseniä he ovat. Kasvun pienuus,\nvoimien heikkous, hieno ääni ja parran harvuus eli puute ilmaisevat\nmuukalaiselle heti, että hän heissä näkee edustajia pohjoisimman\nEuropan alku-asukkaista. Venäläisiksi tai karjalaisiksi hän ei heitä\nvoi luulla, vaikka kuulisiki heidän vain puhuvan venäjätä.\n\nEtevässä teoksessaan \"En sommer i Finmarken, russisk Lapland og\nNordkarelen\" kertoo Friis venäjän lappalaisten elämästä seuraavalla\ntavalla:\n\n\"Ei yksikään kreikan-uskoinen venäjän lappalainen enään ole\npaimentolainen siinä merkityksessä, että asuisi teltassa, eläisi\nporokarjastaan ja alituisesti kiertelisi sen kanssa paikasta\npaikkaan. He asuvat kaikki joko hirsituvissa tai turvekodissa.\nYhtähyvin jokainen perhe vaihtaa olinpaikkaa 3--4 kertaa vuodessa.\nKeväällä nimittäin kaikki lappalaiset siirtyvät talvipaikastaan\nkevätpaikkaan jonku pienemmän järven rantaan, jossa on hyvä\ntilaisuus kalan ja linnun pyyntiin. Moniaat kulkevat myöski meren\nrantaan, venäläisten ja karjalaisten kanssa ottamaan osaa suuriin\nrannikkokalastuksiin. Kesempänä, noin Pietarinpäivän aikana (11 p.\nheinäk.), muutetaan suurempain järvien eli jokien luo, harjottamaan\njärvi- ja jokikalastusta verkoilla, nuotilla, reivillä ja tokeilla.\nElokuulla siirrytään syyspaikkoihin, joissa paitsi kalaa myöski\npyydetään lintuja, poroja, kärppiä, oravia, saukkoja ja karhuja.\nViimein joulun lähetessä muutetaan takaisin talvipaikkoihin,\nmissä asutaan likekkäin pienissä maakylissä, Nuo eri kalastus- ja\nmetsästyspaikat ovat ammoisista ajoista jaetut sukujen kesken\nja kulkevat perheissä perintönä. Talvi-asuinpaikkoja kutsutaan\npokostoiksi, ja kussaki pokostassa löytyy 6, 10, jopa 20:ki tupaa,\njotka milloin seisovat tiheässä ryhmässä, milloin ovat hajallansa\nilman järjestystä. Kuhunki tupaan kuuluu taas yksi eli useampi\naitta, jossa ruokatavaroita, nahkoja, y.m. säilytetään. Jokaisessa\npokostassa on pieni kirkko, rakettu tavallansa kahteen osaan; toisen\nosan katto on vähän korkeampi kuin toisen, niin että se nähtävästi\nnousee alempaa kattoa ylemmäksi. Tornia ei löydy; ainoastaan paljas\nristi on pantu korkeamman katon harjalle. Sisällä on kirkko aukolla\nvarustetun seinän kautta jaettu kahteen huoneeseen; peremmäisessä\nseisoo alttari, ja yltympäri seinille, varsinki etuhuoneeseen, on\nripustettu pyhimysten kuvia. Niiden eteen on lattialle asetettu\nmonihaaraisia puisia kynttiläjalkoja ja katosta ripustettu lamppuja,\njoita usein on koristettu erivärisillä linnunmunilla. Itse kuorissa\nriippuu kirjavia nenäliinoja, nauhoja eli muita kaluja, joita\nlappalaiset ovat pyhimyksilleen lahjottaneet, saadakseen heiltä apua\ntaudissa eli muussa pahassa.\n\n\"Pokostat eli maakylät eivät kovin monta vuotta ole samalla paikalla.\n10--15 vuoden perästä, kun nimittäin ei enään ole runsaasti jäkälää\nporoille eikä kyllin polttopuuta likellä, muutetaan koko kylä\ntoiseen mukavampaan paikkaan. Pokostat voivat siis olla pitemmän eli\nlyhemmän, usein monen penikuorman, matkan päässä pääkirkosta, jonka\nluona pappi asuu. Kun uuteen paikkaan on muutettava, hajotetaan\nkirkko ensin ja siirretään sekä pystytetään yhistynein voimin uudelle\npaikalle, jossa se sijotetaan vähän ulommaksi kylästä, valkianvaaran\ntähen. Kirkon siirron jälkeen kukin perhe sitte muuttaa asuintupansa\nja aittansa ja rakentaa ne uudelleen, mihin soveliaimmaksi näkee. Kun\nmuutto on tehty, pidetään jumalanpalvelus, jos pappi sattuu paikalle\neli lähisyyteen. Kirkko vihitään uudestaan, jonka jälkeen sekä se\nitse että ympäristö ja talot siunataan priiskotusvedellä.\"\n\n\n\n\nII.\n\nRyssän ranta.\n\n\nKuola.\n\n_Ryssän rannaksi_ kutsuvat suomalaiset Kurjasta itään päin tulevaa\nvenäjänpuolista jäämeren rannikkoa. Se on meillä enimmästi tunnettu\n_Muurmannin rannan_ nimellä, vaan tätä nimeä pohjanpuoliset\nsuomalaiset eivät käytä, jos edes tuntevatkaan. Itsessään sana\n\"ryssänranta\" on jotenki epämääräinen, niin että se voisi merkitä\nvaikka koko Venäjän alle kuuluvaa rantamaata Ruijasta Behringin\nsalmeen saakka; vaan niin laajaa merkitystä ei sanalle vielä\nanneta. Kun suomalaiset puhuvat ryssän rannasta, tarkottavat he\nainoastaan sitä osaa venäjän jäämerenrannikosta, jossa he itse\nkäyvät kalastamassa, t.s. rantamaata _Kuolasta Ruijaan_; ja siinä\nmerkityksessä meki sanaa käytämme tässä. Muurmannin rannalla on\nnykyään laajempi merkitys, sillä se ulottuu vielä Kuolasta itäänpäin\nnoin 30 penik. Svjätoi nosiin eli Pyhään niemeen, jonka tienoilta\nLapin niemimaan ranta kääntyy etelää kohti Wienanmereen päin; ja\nsen mukaan kuin suomalaisten kalastus ja asutus siirtyy idemmäksi,\ntulee arvaten nimitys ryssänrantaki siirtymään, niin että se kerran\non ulottuva yhtä kauvas kuin nykyään Muurmannin ranta. Vaan tällä\nhetkellä ryssän ranta jo päättyy Kuolan vuonoon.\n\n_Kuola_ eli niinkuin siellä puolen suomalaisten kesken enimmästi\nsanotaan, _Kuolla_ on ainoa kaupunki ei ainoastaan Muurmannin\nrannalla, vaan koko venäläisellä jäämerenrannikolla Siperiaan asti.\nSaattaisi ajatella, että jäämeren ja Kuolan suhteen ehkä soveltuisi\nvanha lauseparsi \"_unum, sed leonem_\", ja että Kuola siis olisi\njommoinenki kylä; vaan niin ei ole asianlaita. Se päinvastoin\ntuskin on Kannanlahtea kummempi. Syy tähän on varsin selvä, kun\ntuntee kaupungin aseman ja niitä oloja, joissa se elää. Ylimaasta\näärettömän harvalla asutuksellaan ei kaupungin kauppaliikkeelle\nvoi olla mainittavaa tukea, ja mitä näitten seutujen etevimpään\nansiolähteeseen, merikalastukseen, tulee, niin kaupungin asemapaikka\non sen suhteen niin sopimaton kuin suinki, kun se on kuutta\npenikuormaa pitkän, kaitaisen vuonon pohjassa, jota tietysti on\nhyvin hankala purjehtia ja joka lisäksi kahen penikuorman päähän\nperukastaan jäätyy. Nämät seikat ovat estäneet ja tulevat arvaten\naina estämään Kuolaa pääsemästä mihinkään varsinaiseen kukoistukseen;\nAinoa tehokas keino paremman tulevaisuuden saamiseksi olisi\nepäilemättä Friisin arvelun mukaan kaupungin siirtäminen johonki\nsopivaan paikkaan aivan valtameren partaalle, jossa kalastusta\nvoitaisiin voimallisemmin harjottaa.\n\nKuola ei ole mikään vasta perustettu kaupunki; sitä saattaa lukea 300\nvuoden ikäiseksi. Sen ensi alkuna oli luostari, joka norjalaisten\nlähetten mukaan olisi ollut olemassa jo v. 1475, vaan jonka\nSolovetsin luostarikirjat kertovat lappalaisten kääntäjän, erään\nmunkin Feodoritin, rakentamaksi vasta keskipaikoilla 1500-lukua.\nJos jälkimäisessä ilmotuksessa on perää, näyttää paikka ensi aluksi\nverraten rivakasti lähteneen kasvamaan, siitä päättäen että jo v.\n1582 eräs vojevoda eli sotapäällikkö lähetettiin sinne järjestyksen\npitäjäksi, ja että kymmenkunta vuotta myöhemmin kaksi sotaretkeä\nSuomen puolelta tehtiin sinne asti. Paikan merkitys näkyy siitäki\nettä Norjan veronkanto itäpuolelta Kuolaa alusta 1600-lukua loppui\n(1613). Vaan jos kaupungin alkua täten täytyy sanoa siksiki\nloistavaksi, ei sen myöhemmästä elämästä voi samaa kehuvaa arvostelua\nantaa. V. 1802 ei siinä ollut kuin 158 taloa ja 892 asukasta, v.\n1826 ainoastaan 715 asukasta; sillä välin oli näet englantilaiset\nkaupunkia pommittaneet ja osaksi hävittäneet v. 1809. Mihin\nväkilukuun kaupunki oli jaksanut nousta ennen itämaan sotaa 1854, en\nvoi sanoa, vaan mainittuna vuonna englantilaiset toistamiseen sitä\npommittivat ja hävittivät sen kokonaan. Friisin käydessä 1867 oli\nkaupungissa vain 80 taloa ja noin 500 asukasta.\n\nKuola on, niinkuin mainitsin, rakettu Suolavarekan juurelta\npohjoisluodetta kohti pistävän niemen päähän, pääosa pitkin Kuolajoen\nvartta, vähempi osa pitkin Tuulomaa. Edellisessä osassa on kaksi\npääkatua, rantakatu ja yhtä suuntaa sen kanssa vähän ylempänä kulkeva\ntoinen katu; niitä yhistää 4--5 poikkikatua. Tuulomanpuolisessa\nkaup. osassa ei varsinaista katua ole. Mainitut pääkadut kulkevat\nitä-etelästä luoteeseen; niiden keskimatkalla on äärettömän\nsuuri tori, ja keskellä sitä taas suuri kirkko. Kirkkokorttelia\nympäröipi, paitsi joen puolelta, vieläki nähtävät, vaikka osittain\nalasvyöryneet, syvät vallihaudat, ja luultavasti tällä paikalla\nseisoi se torneilla varustettu puulinnotus eli \"ostrogi\", jonka\nPietari Suuri 1704 Kuolan turvaksi rakensi. Kaupungin rannassa seisoi\n6--7 makasiinia ja pari jahtia oli niiden lähellä ankkurissa. Pieni\nsaari on kaupungin edustalla Kuolajoessa, jossa kaupunkilaisten\nkirkkomaa on. Siihen voipi hieman eli matalan veden aikana kulkea\nkuivin jaloin, ja ennen aikaan se onki ollut pieni niemi, josta Kuola\non venäjäksi saanut nimen _Malmiis_, pikkuniemi.\n\nKaduista puhuessani en voi olla mainitsematta, että niiden suhteen\nei ollut tehty minkäänlaista tasotustyötä, joten ne olivat hyvin\nalkuperäisen näköisiä. Isoja kuoppia ja korkeoita, ruohoisia\nmultaläjiä oli tuhkatiheässä, siellä täällä myöski syviä ojia,\njoitten yli joskus lautalava oli sillaksi pantu. Kantakadun\nitäpuolessa oli keskellä katua entisen tuvan jäännökset, joita\nei ollut joudettu siirtää pois, vaikka jo näyttivät vuosikausia\npaikallaan maanneen. Että kadut kasvoivat ruohoa, lienee tarpeeton\nsanoa, ja siihen katsoen oli kyllä luonnollista, niin oudolta kuin se\nensin tuntuiki, että päähenkilö, minkä Kuolan kaduilla tapasimme, oli\nmuuan vankannäköinen sonni, joka käytti katuja laitumena, joskus pari\nlehmää seurassansa. Merkillisempää sen sijaan oli, että havaitsimme\n3--4 katulyhtyä.\n\nKaupungin rakennukset eivät ansaitse mainitsemista; kuitenki\nkauppamiesten talot rantakadulla olivat sekä suurempia että\nlaudotetuita ja -- joskin moniaat hyvin mauttomasti -- maalatulta,\njoten ne ulkoapäin ilmaisivat jonkulaista varallisuutta. Kauppiaita\nilmotettiin kaupungissa olevan kuusi: _Hohlova, Serebtsova, Basarnoi,\nHipaakkina, Hartsova_ ja _Malistova_, niinkuin nimet kuuluivat\nkaupungin suomalaisten suussa. Basarnoista mainittiin erittäin, että\nhän piti hevosta -- asia, joka kyllä sietiki mainitsemista, koska\ntämä hevonen oli _ainoa_ koko kaupungissa. Malistovalla taas oli\nneljä poroa; muilla kaupunkilaisilla ei yhtään (?).\n\nKuolan väkiluvun muuan kauppias vakuutti nyt nousevan 700:aan\nhenkeen. Karjaa kaupungissa sanottiin elätettävän 30--40 lehmää.\nHevosten tehtävää kotitaloudessa, niinkuin veden ja halkojen\nvedättämistä, toimittaa koirat.\n\nSuomalaisia oli kaupungissa 3 perettä, kaikki nykyvuosina sinne\nmuuttaneita, ja Kuolajoen varrella jonku 3 neljänneksen päässä\nkaupungista asui myös yksi suomalainen, Kuusamolainen Matti _Kuha_\nperheinensä. Yhteensä oli näitten suomalaisten luku 20 henkeä.\nSitäpaitsi kerrottiin _Nuortijärven_ länsipäässä kaksi suomalaista\nperhettä asuvan.\n\nOlomme Kuolassa kesti keskiviikko-aamusta 12 p. heinäk. tuorstain\npuolipäivään 13 p.s.k. Ainaki toinen puoli tästä ajasta oli omistettu\nMorfeus jumalalle, joka nyt väkipakolla peri saatavansa. Toista\npuolta käytimme kaupungin katselemiseen, johon tosin ei paljoa aikaa\neikä vaivaa tarvittu, sekä kaikenlaisten ostosten tekoon. Pastori\nS. toimitti useoita virkaansa kuuluvia töitä. Majapaikassamme, joka\noli muuan pikkutalo kaupungin itäpuolessa vastapäätä Kuolajoen\nrantaan rakennettua pientä kappelia, tultiin hyvästi toimeen: huone\noli siisti, emäntä siivoluontoinen, ja ruuan puolesta saatiin\nmitä vaan haluttiin, kunhan ensin pantiin talon poika kaupungilta\naineita ostamaan. Kielen puolesta koimme joko omin neuvoin\nselvitä tai käytimme tulkkina varsinki jo mainittua Kuhan Mattia,\njoka useat vuodet oli asuskellut Kuolan tienoilla ja siis laski\nvenäjää kuin vettä -- vaikka kohta hirveästi suomeksi murtamalla.\nHän oli lyhyenlainen, vaan vankka mies, vakava käytöksessään ja\nhidas puheessaan, eikä suinkaan kaikessa köyhyydessänsä mikään\naivan kelpaamaton Suomen edustaja kansan seassa, jota syytetään\nviekkaudesta ja taipuvaisuudesta pettämiseen. Kömpelyytensä kautta\nsemmoiset luonteet useinki voivat vilkkaammassa kansassa herättää\nnaurua, vaan lopuksi heidän suoruutensa kuitenki vaatii kunnioitusta.\nMatti ja hänen vaimonsa nyt vihittiin aviopariksi -- jonka toimeen\nsuhteen vaimon sanottiin osottaneen suurempaa intoa kuin Matin itse\n-- ja useat heidän lapsensa ristittiin. Kun vaimo oli kirkkoon\notettava, notkisti Mattiki kankeat polvensa lattialle, luullen\nasian koskevan häntäki. Vihkimistä varten asetimme morsiuspalleiksi\nlattialle kaksi tuolintyynyä, vaan vihittävät eivät rohjenneet niitä\nkäyttää.\n\nKaupunki muuten näytti aivan kuolleelta siellä ollessamme. Kaduilla\nei ollut minkäänlaista ihmisliikettä eikä rannassa tai munalla\nlikitienoilla huomannut mitään hommaa. Miehenpuolista varsinki tuntui\nolevan täydellinen puute: paitsi tuota jo mainittua nelijalkaista\nherrasmiestä näimme kaduilla ainoastaan jonku poliisin ja pari\nkauppamiestä. Kaikki arvaten olivat merellä -- tai kenties muutamat\nniitylläki. Tätä pyydän lukian panemaan mieleensä, sillä kun tullaan\ntoiseen kaupunkiin jäämeren rannalla, Vesisaareen, saadaan nähä\njotaki aivan toista.\n\nTuosta miesten puutteesta oli meilleki hankaluutta, vaan siitä\nlikemmin toisessa luvussa.\n\n\nTuulomajoki.\n\nKoska lukia ehkä on utelias kuulemaan, minkälaatuinen Tuuloman\njokilaakso on, vaan me emme itse käyneet sitä lähemmältä\nkatselemassa, tahon tähän Friisin edellämainitusta teoksesta\nsuomentaa kertomuksen siitä matkasta minkä hän ja prof. Daa v. 1807\ntekivät kappaleen matkaa ylöspäin jokea. Se kuuluu:\n\n\"Niistä kahesta joesta, joitten suu on Kuolan kaupungin kohalla,\non suurempi nimeltä Tuuloma. Se juoksee Nuortijärvestä ja on\nvedenpaljoutensa puolesta samankokoinen kuin Alattionjoki eli\n3:nnen luokan joki Norjassa. Sen nimi on lappalainen. _Tulom-jok_,\noikeastaan _Tulvom- eli Dulvom-jok_, merkitsee Tulvajokea, jonka\nnimen se ei ilman syyttä ole saanutkaan. Se on hyvin leveä, ettei\naina tiedä, pitääkö sitä kutsua joeksi vai järveksi. Laajalta sen\nmatalat rannat peittyvät kevät- ja syystulvan alle. Eli kenties nimi,\nTulvajoki, on siitä alkunsa saanut että nousuvesi vuonosta tuntuu\njoen ensimäiseen koskeen saakka, noin 10 virstaa merestä.\n\n\"10 p. heinäk. teimme retken ylöspäin jokea veneessä, jonka\nvuokrasimme isännältämme ja jota kaksi suomalaista souti, joista\ntoinen, Isojussi, oli asunut Kuolassa monta vuotta. Matkaan lähettiin\nsilloin, kun ullivesi vuonosta alkoi nousta jokeen eikä siis\nainoastaan heikentänyt virran voimaa, vaan lisäksi usein synnytti\nkosteita, joissa oli myötävirta. Tuulomalla on kauniit, matalat\nja metsäiset rannat. Ensimäisellä puolella penikuormalla ylöspäin\nkoivumetsä, joka alenee vesirajaan asti, on vielä hyvin matala,\nmelkein paljasta varvikkoa, vaan niin tiheä, että etäältä näyttää,\nikäänkuin tasaisesti viettäviä törmiä peittäisi rehevin heinikko.\nSiellä täällä yksinäinen kuusi kohoaa varvikosta ylös. Se muistuttaa\naikaisemmin kasvaneesta metsästä, jonka ihmiset ja valkia arvaten\novat hävittäneet. Sen mukaan kuta ylemmäksi tullaan, alkavat rannat\nvähitellen kohota ja virta tulla kovemmaksi, vaan joki on vielä\nnoin virstaa leveä. Kuusia sekaisin mäntyjen kanssa alkaa olla\ntiheämmässä. Haapaki ilmestyy kolmen neljänneksen päässä, vielä 11\np. heinäk. punaisenruskeoilla lehillä, niin ikään pihlaja, raita ja\nleppä, ja niitten suojassa tapaa siestarpensaita niin hyvin joen\ntörmillä, kuin kahiloita ja pajupensaita kasvavilla monilukuisilla\npikkusaarilla, joissa myöski kasvoi vahvaa heinää sekä runsaasti\nvatukka- ja mansikkakukkia. Vaan elävää olentoa ei näkynyt ei\nkuulunut ainoaakaan tässä viljavassa erämaassa, ennenkuin tulimme\nvähän ylemmäksi, noin 8 virstaa kaupungista, jossa ensimäinen\nlohenpyyntipaikka on. Pyyntiä harjottaa Kuolan papin hyväksi muutamat\nlappalaiset, joista yksi oli todellinen rupikoltta (skurveskolt).\nMerkillistä kyllä emme myöskään nähneet mitään vesilintuja, vaikka\njokiseutu näytti olevan etenki suorsien olopaikaksi varsin sovelias.\nKoko retkellä en nähnyt kuin kaksi kappaletta ja ne olivat hyvin\narkoja, joka minusta tuntui varsin kummalliselta ja epäiltävältä\ntässä aito kreikalais-katholisessa maassa, jossa toinen puoli vuotta\nollaan lihaa syömättä ja jossa metsä- ja vesilintujen luulisi saavan\nelää paratiisin tapaisessa rauhassa ja olevan aivan kesyjä. Siksi\nepäilen, että lappalaiset eivät niin tarkasti noudata paastosääntöjä\nlinnunlihan syömisen suhteen, ja tätä epäluuloani vahvisti se seikka,\nettä lappalaisen veneessä havaitsin pyssyn. Täällä ei sitä voinut\nkäyttää muuhun kuin linnustamiseen, jollei sillä tarkotettu kaataa\ntokastansa eksynyttä poroa. Me ostimme 12 naulan lohen lappalaisilta\n60 kopeekalla. Lappi joutui ihmeisiinsä kun käskin hänen itsensä\nilmottaa, milloin hän oli tarpeeksi maksua saanut, ja niin rupesin\nlaskemaan rahan toisensa perästä hänen aukinaiseen kouraansa. Niin\nsuurta luottamusta hänen rehellisyyteensä ei luultavasti koskaan\nollut hänelle osotettu. Ei hän kuitenkaan ottanut kopeekkaakaan\nenemmän kuin sovittu oli.\n\n\"Noin penikuorman päässä Kuolasta joki taas laajenee, että on järven\nkaltainen. Tiheään kuljetaan saarten sivu, jotka kasvavat vesakkoa\nja erinomaista heinää. Harjanteet kahen puolen ovat matalia ja, niin\nkauas kuin silmä siintää, metsänkasvavia harjulleen asti, jossa\nilmanrantaa vasten näkee hoikkain kuusten ja leveälatvaisten mäntyjen\nkilpailevan kumpi likemmäksi pilviä pääsee.\n\n\"Ei voi ollenkaan epäillä, ettei pitkin tämän suuren, komean joen\nvarsia, jossa vain löytyy joitakuita harvoja lohenpyynnistä eläviä\nlappalaisia, jotka asuvat kurjimmissa, tilapäisissä turvekodissa;\nlöytyisi monilukuisia erinomaisia asuinpaikkoja karjanhoidosta\nelävälle väestölle. Sikäli tosin asiantila täällä on suotuisampi kuin\nTeno- ja Paatsjoella. Täällä ei uutisasukkaan tarvitsisi tehä paljo\ntyötä saadakseen niittymaata 6:lle eli 8:lle eli useammalle lehmälle.\nVaan ainoastaan yhessä kohti, 16--17 virstaa ylempänä joella, näin\nmuutamalla saarella ja samoin itärannalla merkkiä siitä, että ihmiset\nolivat yrittäneet saada mitään hyötyä tuosta heinän ylenpalttisesta\nrunsaudesta. Täällä seisoi näet keskellä koivikkoa, muutamilla\naukinaisilla päivillä, haasioita heinäin kuivamista varten. Arvaten\nheinää täällä tehtiin Kuolalaisten lehmille ja neljälle hevoselle,\nKuolan kaupungin oma alue ulottuu 4 virstaa sisämaahan ja 4 virstaa\nulos vuonolle päin. Koko muuta sisämaata, erinomaisilla metsästys- ja\nkalastuspaikoillansa pidetään lapin kansan omana.\n\n\"Tuulomajokea voidaan samoin kuin Paats- ja Tenojokia kulkea veneellä\nylös suureen Nuortijärveen asti, jossa löytyy uusi lappalaiskirkko\nja pappi, jonka seurakuntaan kuuluu yksistään lappalaisia, Tuuloma\nkuuluu olevan lohesta hyvin rikas. Varmaa on, että isäntämme 4--5\nverkolla, jotka hän laski joen suuhun, kartanonsa kohalle Kuolassa,\nyhtenä vuorokautena sai 21 puutaa lohta. Lappalaisten ilmotusten\nmukaan lohi ei ainoastaan nouse Nuortijärveen, vaan kulkee\nedemmäksiki, ylös niitä jokia, jotka tulevat Suomen rajatuntureilta\nja laskevat järveen.\n\n\"Me emme nousseet jokea kauvemmaksi kuin 2 penik. Täällä on ensimäinen\nkovempi koski, joka vaahoten pauhaa kivien ja kalliolohkaretten\nvälissä. Tänne asti aneroidini ei ollut osottanut enempää kuin 12\njalan nousua. Joen leveys täällä ylhäällä on vielä 330 jalkaa. Paikan\nnimi on _Galjebokka njarga_ ja se on varsin sopiva olinpaikaksi\nsportsmannille, joka haluaisi pyytää lohta perhosella. Kunhan\nsäännöllinen höyrykulku tulee toimeen Vesisaaren ja Kuolan välillä,\nlöydetään ja anastetaan kyllä tämä paikka. Nyt tässä pyytää lappi,\njolla on talvimajansa _Kensesjaurin_ rannalla, vähän idempänä\nKuolaa. -- -- --\n\n\"Paluumatka jokea alas Kuolaan kävi hyvin joutusaan ja huokeasti, kun\noli laskuveden aika ja meillä siis koko matka oli luja myötävirta.\"\n\n\nKuolasta Uuraan.\n\nLähtömme Kuolasta Uuraan, venäjäksi _v'Uuruu_, oli määrätty\ntuorstai-aamuksi varhain. Ennenkuin keskiviikko-iltana luonamme\nrukoushetkellä olleet suomalaiset lähtivät kotiansa, tiedustelimme\nheiltä kyydinsaantia huomiseksi ja lupasi Kuhan Matti siitä pitää\nhuolta. Levollisina sen puolesta siis panimme maata.\n\nAikaisin tuorstai-aamuna olimme ylhäällä, tilasimme samovaarin\nja rupesimme paneskelemaan kokoon elojamme, joita molemmalla\nkumppalillani oli liiaksiki matkassa. Kyytimiehiä ei ilmestynyt tätä\ntointa häiritsemään, niin että rauhallisesti saatiin se lopettaa;\nvieläpä yhtä rauhallisesti saimme ruveta teetä juomaan ja vähän\nhaukkaamaan -- joka jälkimäinen oli tarpeellista, kun 8 penikuorman\nmerimatka oli edessä: 6 penik. näet Kuolavuonon suuhun ja 2 siitä\nlänteen päin Jeretnikan haminaan. Vaan kun syödessäkään ei vielä\nsaattajia alkanut kuulua, rupesimme vähitellen oottoa pitkäksymään\nja arvelemaan, että mikä lie syyksi tullut ja miten se Matti\nlie asiamme ajanut. Ja viimein päätimme itse lähteä kaupungille\nkuulustelemaan. Emäntä antoi vähän epäselvän osviitan missä\nkyydinpitäjät asuivat, vaan onneksi tapasimme kadulla yhen niistä\nkarjalaisista, jotka Kitsasta olivat yhtä matkaa kanssamme tulleet,\nseppä _Kirilän_, ja hän oli heti valmis rupeamaan tulkiksemme.\nTurhaan yritettyämme ensimäiseen kyydinpitopaikkaan päästiin hänen\nkyselemistensä avulla vähän ajan takaa toiseen; sivumennen sanoen\nKiriläki tuntui venäjässään murtavan aika lailla suomeksi, vaikka\ntosin ei yhtä mainiosti kuin Matti. Isännän kysymykseen, oliko meillä\n\"podoroshnajaa,\" s.t.s. paperia joka oikeuttaa kyydin saantiin,\nvedimme esiin lehtori S:n tämänkaltaisen asiakirjan, (joka myös\nkulkee \"otkriitii listan\" nimellä). Hyvä; vaan nyt alkoi isäntä pitää\npitkiä puheita, jotka Kirilän selityksen mukaan sisälsivät: että\nkyytimiehet kaikki olivat lähteneet kyytiin, kuka maitse Kitsaan,\nkuka Tuulomajokea ylös; että jälkimäiselle matkalle toinen veneki oli\nmennyt; toista taas ei sopinut antaa, kun stanovoin eli paikkakunnan\nnimismiehen lauvantaina piti lähteä sillä Jeretnikaan. Siinä nyt\nseisottiin neuvottomina kappaleen aikaa, -- jolla välin huoneesta\nkorjattiin makuusijoja pois; niitä oli lattian syrjät aivan täynnä.\nViimein isäntä ilmotti, että jos meillä oli hyvin kiire, sopisi\nkulkea pienellä veneellä ensin 1 1/2 penik. Kuolanvuonoa alaspäin\nja sitte astua maitse tunturein poikki, jota tulisi noin 5 penik.\nNo mikäs tässä muu neuvoksi; kiire meilläki oli, sillä lehtori S.\noli seuraavaksi päiväksi ilmottanut tulonsa Uuraan. Vaan kolme\nkantomiestä ainaki tälle matkalle tarvittiin -- mistä ne saataisiin?\nTämän kysymyksen selittämistä varten siirryttiin kaikki huoneesta\nulos kartanolle, eli kadulle, eli tielle, miksi häntä kutsuisin,\njonkulainen läpikuljettava aukkopaikka se oli. Ympärillemme\nkeräytyvästä joutoväestä isäntä pani yhen menemään sinne, toisen\ntänne, tiedustamaan, oliko se ja seki mies kotona vai poissa, ja\nkun sanansaattaja toisensa perästä palasi kieltävällä vastauksella,\nettä haettu ei ollut ollut tavattavissa, isäntä aina huudahti: \"_aa\nkanálja, eeka kanálja_\", katso kanaljaa, siten muka osottaaksensa\nkatkeraa harmiaan ja meitä lohutellaksensa. Toista jollei kahtaki\ntiimaa kestäneitten keskustelujen ja edestakaisin kuljeksimisten\nperästä, jolla välin Kirilä jo oli kiirehtinyt pois, sittekun Mathias\nKuha oli joukkoon ilmestynyt, saatiin lopuksi asia niin selviämään,\nettä kantajiksemme lähtisi kaksi suomalaista ja yksi ryssä, joka\nviimemainittu tunsi tien ja siis oppaaksi kelpasi. Vaan vieläki antoi\nyksi seikka tuumailemisen aihetta, nimittäin maksukohta. Kysymykseeni\nmitä miehistä menisi kyytipalkkaa, herra \"Eeka kanálja\", vaivuttuaan\nhetkeksi mietteisiin ja näyttäen hyvin totiselta, vastasi: 10 1/2\nruplaa. Kun kyytipalkka venematkasta vain olisi tullut tekemään 4\nruplaa, vaikka se olisi ollut vähän pitempiki, en voinut olla tuota\nhintaa paljoksumatta. Kyydinpitäjä silloin Matin tulkinnan mukaan\nselitti, että meitä oikeastaan oli kolme kyytiä, että matkaa tuli 7\npenik., joka teki 3 1/2 ruplaa mieheen, ja että siis kyyti yhteensä\nnousi vaadittuun määrään. \"Hyvä\", vastasin minä siihen, \"kyllähän\nme olemme valmiit itsekuki maksamaan kokonaisen kyytipalkan,\nvaan laittakoon sitte kyydinpitäjä meille kulleki täyden kyydin,\ns.t.s. toimittakoon kolme venettä ja jokaiseen kolme soutajaa.\"\nKun vastaukseni oli tulkittu, seurasi hetken äännettömyys; sitte\nkyydinpitäjä kysyy: mitä me tahtoisimme maksaa? Se nyt oli järkevä\nkysymys, ja arvellen, että kaksinkertainen kyytipalkka eli 1 rupla\npenikuormalta saattoi riittää, vastasin: \"5--6 ruplaa\", koska\narvasin, että ilmotetussa matkan määrässä oli joku verta tinkimisen\nvaraa (niinkuin oliki). Pään puistutuksia ja muita vähäksymisen\nmerkkejä seurasi, vaan kun en ollut niistä millänikään, kuului\nviimeinen esitys: \"jos kyydinpitäjä maksaa ryssän, maksammeko me\nsuomalaiset?\" Tämä outo esitys sai vuorostaan minun äänettömäksi,\nsillä mahottomalta minusta tuntui, että ventovieras ihminen meidän\ntähen joutuisi kulunkiin. Miettiessäni, voisinko esitykseen suostua,\nei sentähen että se oli kohtuuton, vaan päinvastoin koska suostuminen\nolisi voinut ilmaista kohtuuden puutetta, meissä uudistettiin\nkuitenki esitys entistä kiivaammin, ikäänkuin olisi peljätty, että\nminä pidin sitä kovin kovana enkä sentähen halunnut sitä hyväksyä.\nKun muistelin, että jo olin sitounut suurempaan maksuun, kuin mitä\nkumppalit arvaten olivat laskeneet -- Ranin oli ensin ollut muassani\ntällä retkellä, vaan oli jo kylläyneenä palannut lehtori S:n luo\nmajapaikkaan -- kun toiselta puolen ajattelin, että ei suinkaan\nkyydintoimittaja ilman syyttä olisi tuommoista esitystä tehnyt,\nja kun lopuksi näin että suostumustani kernaasti haluttiin saada,\nhyväksyin viimein, vaikka kyllä vastenmielisesti, esityksen. Niin\noli kaikki selvänä ja minä pääsin majataloon palaamaan. Vaan jutun\npäätös isosti minua arvelutti ja oikeinpa olisin kotia kulkiessani\nhäpeillyt, ellen olisi pannut mieleeni, että kyydintoimittaja\nilmeisesti ilostui, kun olin hänen esitykseensä suostunut.\n\nNäin mutkikkaaksi muodostui meille Kuolassa asia, johon ei Suomen\nkaupungissa olisi tarvittu muuta kuin majatalon isännälle annettu\nkäsky. Syyksi, minkätähen niin huonosti oli lupaustansa täyttänyt,\nilmotti Kuhan Matti, että kun hän illalla luotamme lähti, kaikissa\npaikoin jo oli maattu. Vaan taisi hänellä olla toinenki syy, niinkuin\njälestäpäin vähin saatettiin arvata.\n\nPastori S. oli kyllä vähän kummissaan asian menosta, vaan mukautui\nkuitenki nurkumatta täytymykseen. Sama ei sitävastoin ollut laita\nnuorimman kumppalimme Raninin, joka, niinkuin lakia heti on näkevä,\noli saada koko tuuman kumoon.\n\nPuheen mukaan ilmaantui vähän ajan takaa molemmat suomalaiset\nmajataloomme noutamaan kalujamme. Toinen heistä oli nimeltä Joona\n_Matero_, kotoisin Kiannalta, ammatiltaan seppä, toinen Aato\n_Stierna_, työmies, kotoisin Kuusamosta; molemmat pitkiä, vankkoja\nmiehiä. Ennenkuin liikkeelle lähettiin, tuli kuitenki pieni lisäys\näsköiseen maksunlaskuun tehtäväksi. Matero, joka vastakerrotuissa\nneuvotteluissa oli lopulla ollut läsnä, oli silloin luvannut lähteä\nkantajaksi 3 ruplasta, vaan peruutti nyt, sittekun oli Stiernaa\npuhutellut, sanansa, syyttäin tietämättömyyttään matkan pituudesta\nja vaikeudesta, eikä sanonut saattavansa lähteä vähemmästä kuin\nS:kaan eli 1 ruplasta. S. taas vakuutti, että 4 ruplaa ei suinkaan\nollut muuta kuin kohtuhinta (ja muuksi emme kyllä jälestäpäin sitä\ntahtoneet itsekään sanoa). No mitäs tehä, pyydetty maksu oli tietysti\nluvattava.\n\nRantaan Tuuloman varrelle tultuamme kului runsas puolitiima,\nennenkuin kaikki lähtövalmistukset oli selvitetty. Tätä aikaa\nkäytti kumppali R. pannakseen vilkkaimman vastalauseen koko näin\ntuumailtua lähtöä vastaan. Yllyttämällä hän yllytti varsinki lehtori\nS:ia tulkin kanssa menemään kaupungin ispravnikan eli pormestarin\nluo ja otkriiti listansa nojalla vaatimaan venekyytiä Joretnikaan\nasti. S. jo viimein joutui kahelle päälle ja alkoi menosta tuumailla\nsaattajain kanssa, joitten joukkoon kalan kaimaki, ystävä Kuha,\ntaas oli ilmestynyt; vaan viimemainitun puolelta kohtasi yhtä\nsiivo kuin sitkeä vastarinta. \"Kuka sen tietää\", Matti arveli,\n\"onko se ispravniekka kotona ja saapiko sitä tavata; ja mitäpä se\nasialle voipi; aika vain kuluu, että sitte käypi liian myöhäiseksi\nollenkaan lähteä pitkälle taipaleelle\", j.n.e. S. nyt kääntyi minun\npuoleen neuvoa kysymään, hyvin huomaten, että Matin arvelut vain\nolivat katumattoman esteitä. Jos minäki olisin häntä kehottanut\nmenemään, hän epäilemättä olisi mennyt ja ehkä saanutki veneen, vaan\nkun jo olin nähnyt kylliksi vaivaa lähtöhommastamme, en ruvennut\nkehottamaan enemmän kuin kieltämäänkään, vaan jätin kaikki hänen\nomaan valtaansa. Totta puhuakseni olin omasta puolestani jo alkanut\nmieltyä pakolliseen maamatkaamme, koska siten olisi tilaisuus nähä\nsisämaata jäämeren rannikolla, joka veneellä kulkiessa ei tietysti\nvoinut tulla kysymykseen. Kun siinä nyt parhaillaan tuumiskeltiin\nja näytettiin tyhmiltä, ilmotti Matti, joka oli ollut kovassa\nhommassa, että pikku veneemme oli valmis, ja tiima teki kaikista\narveluista lopun. Muutaman minuutin perästä olimme kaikki miten kuten\nsijottuneet pikkaraiseen alukseemme ja lähimme vinhan etelätuulen\nvallassa kulkemaan vuonoa alaskäsin. Lähtöhomma, johon koko aamupäivä\noli kulunut, ei tietysti matkalla voinut olla puheeksi tulematta,\nvarsinki kun se, matka nimittäin, oli sangen vaivaloinen, ja silloin\nasiat saattajaamme selitysten kautta astuivat uuteen valoon. He\ntiesivät ilmottaa, että kyydinpitäjä, jolla oli matkustavaisten\nkuljetus urakalla, ei, niinkuin hänen velvollisuutensa olisi\nkontrahin mukaan ollut, pitänyt vakinaisia kyytimiehiä, vaan haali\nkyydin tullessa saattajia mistä sattui saamaan, siten paremmin\nhyötyäkseen kontrahistaan. Toisesta veneestä he varmaan väittivät,\nettä se ei ollut lähtenyt Tuulomajoelle kyytiin, vaan isännän omalle\nasialle, lohikalastuksesta tietoa hankkimaan, ja yhtä varmasti he\nluulivat, että jos olisi meillä tullut lähtöä ispravnikkaan (eli\ngorodnitshniin, järjestysmiehen luo), asia olisi toiselle uralle\nkääntynyt, koska Kuolan herrat kyllä pitivät oikeudesta huolta. Mitä\nMattiin tuli, joka oli välittäjänämme ollut, niin hän saattajain\nmielestä kyllä tiesi, miten asia meille parhaiten olisi ollut\njärjestettävä, vaan seikka oli semmoinen, että Matti sattui olemaan\nkyydinpitäjän työssä eikä siis häntä vastaan kovin jyrkästi voinut\netuamme valvoa. Saattajat itse eivät olleet tahtoneet neuvoja antaa,\nkoska, vieraassa paikassa ollen, olivat peljänneet joutuvansa\nrettelöihin kaupunkilaisten kanssa. -- Senlaatuinen se oli eromme\nKuolan matalista majoista ja suurella kupulaella varustetusta\nkirkosta.\n\nKuolavuonon rannat kohoavat vähitellen kuta edemmäksi ulospäin\nkulkee, vaikka kohoaminen ei niin jyrkästi pistä silmään kun\nvuono hiljakseen levenee. Sinne asti, johon me kuljimme, olivat\nvuonon syrjät sievät katsella, kasvaen vihantaa ruohoa ja\nkoivikkoa; jossakussa harvassa paikassa länsiranta pystyjyrkkänä\nkalliona suistui veteen, tarjoten erilaisille merilinnuille\nluoksepääsemättömiä pesimäsijoja. Koivikon keskeltä näkyi siellä\ntäällä myöski joku mänty, helposti tunnettava tummemmasta väristänsä,\nvaikka varsinainen mäntymetsä alkaa vasta pari neljännestä\neteläpuolella Kuolaa. Rantojen vihannuus ulottuu runsaasti\npuoliväliin vuonoa eli tuolle puolen _Srednii saliivin_, ja vasta\nsieltä alkaen ne vähitellen muuttuvat alastomiksi kallioseiniksi.\nVuono on syvä, niin että Wienan ja Ruijan välillä kulkeva höyrylaiva\n\"Arhangelsk\" voipi tulla aivan lähelle Kuolaa.\n\nSe paikka vuonon länsirannalla, johon venematkamme loppui, oli ryssän\nilmotuksen mukaan nimeltä _Kiia faraaka_, vaan Uuran suomalaiset\nsitä kutsuivat _Launajoen suuksi_. Pieni puro siihen laskiki\ntunturilta. Vuono, joka tähän asti kulkee pohjoisluoteista suuntaa,\nkääntyy tässä koilliseen päin, niin että sitä alemmaksi laskeminen\nei enään hyödytä Uuraan jalkaisin aikovata. Rannalla oli toista\nkyynärää korkea kalastajantupaa ja rantaan laskiessa veneemme kulki\n\"tupulissa\" olevan lohiverkon yli. Tuvassa ei kuitenkaan ollut ketään\nkotosalla. Ensi työ maalle päästyä oli kantovärkkien laitto. Venäjän\nLapissa käytetään omituisen näköisiä, vaan mukavia, \"kroossiksi\"\nkutsutuita kanninneuvoja: ne ovat korkean, vaan kaitaisen luokan\nkaltaisia, jonka vartten väliin verkko on sidottu; varren päitä\nyhistää poikkipuu. Varsista lähteväin olkahihnojen kautta ne\novat selässä kannettavat. Valmiita kroosseja ei saattajillamme\nollut muassa, että tilapäiset semmoiset oli tehtävät, s.t.s. noin\nsyllänpituinen koivunvesa taivutettiin luokalle, päät vilistettiin\npoikkipuulla ja verkon virkaa sai pari kertaa ristiin sidottu köysi\ntehä. Kroossintapaisia kanninneuvoja sanoo Friis käytettävän Norjanki\ntunturimaissa, Kun väli-aikaiset kroossimme oli valmiiksi saatu,\njohon kului runsas puolitiima, lähettiin kohta taipaleelle. Kello oli\nsilloin vähä vaille 3 jpp.\n\nMatka kävi aluksi ylöspäin vuonon hyvin jyrkkää rantatörmää tiheän\nvarvikon läpi tuskin tunnettavaa polkua myöten, jota kappaleen aikaa\nensin haettiin, Se paikka, josta nousu tapahtui, oli notkelma kahen\nvuoriharjun välissä, joista varsinki etelänpuolinen oli hyvin korkea.\nVuonolle tullessamme tämä notko oli näyttänyt varsin matalalta, vaan\ntässä saimme tehä havainnon, jonka uudistamiseen minulla jälestäpäin\nusein oli tilaisuutta, että tunturein välissä olevain notkojen\nkorkeuden suhteen silmä voipi pettyä melkein yhtä isosti kuin outojen\nvesimatkain suhteen. Yhteen menoon emme jaksaneet törmän päälle\nnousta, vaan täytyi 3--4 kertaa seisahella hengähtämään, ennenkuin\npalavissa päin ylös päästiin. Vähintäinki 200, vaan kenties lähes\n300:ki, jalkaa korkean pitäisi arvatakseni törmän olla. Ylhäältä oli\ntaaksepäin laaja näköala pitkin vuonoa Sredniin asti; eteenpäin tuli\nmolemmalle sivullemme notkon syrjät ja kohastaan matkan suuntaan\nlänttä eli luodetta kohti jonku neljänneksen päähän yksinäinen\nkorkea tunturi, jonka nimi ryssän ilmotuksen mukaan oli _goraa\nVertjaasha_. Tunturin juurelle maa kohosi tasaisesti, vaikkei kovin\njyrkästi. Vähän levähettyämme törmän niskalla ja arveltuamme, että\nminkäänlainen matka nyt edessä on, kun alku on tämmöinen, lähettiin\npainamaan tunturia kohti. Se poluntapainen, jota ensin oli tultu,\nhävisi pian kerrassaan, joka oli sen puolesta suuri vahinko, että\nmaa oli hyvin märkää ja soista: nilkkoja myöten saatiin vedessä\nkahlaa, ja minulla, joka kuljin kalossit jalassa, alkoi vesi niitten\nsuista mennä sisään, jonkatähen riistin ne pois ja viskasin ne\nmuutamalle mättäälle. Kun tunturin juurelle oli tultu, ei ruvettu\nsitä kiertämään vaan lähettiin ponnistamaan suoraan sen huippua\nkohti, ryssä etupäässä. Ensin arvelimme, että tunturin kupeita ehkä\nei olisi päässyt kulkemaan, vaan ylös tultua hoksasimme; että ryssä\noli huipulle kiivennyt saadakseen matkan suunnasta vissin tiedon.\nSillä välin kuin hän tihrusilmin tähysteli eteenpäin, käytimme me\ntilaisuutta katsellaksemme ympärillemme jokaiselle ilmansuunnalle\nleveävää Lapin tunturimaata. Siitä päättäen, että vuonon rannalta\ntunturin huipulle noustessa tiimakausi oli kulunut, oltiin noin 900\nà 1000 jalan korkeudella ja näkö-ala edessämme oli siis suunnille\nyhtä laaja kuin Nuoruselta. Kovin jylhää oli se maisema, jota saimme\nkatsella, paljo jylhempää kuin Nuoruselta nähtävä. Metsiä ei ollut\nmissään, vähän varvikkoa vain tunturin juurella, vesiä ei myöskään,\npaitsi joku pieni tunturilampi siellä täällä ja vuono takanamme;\nalastomia, pyöreäpäisiä ja paikotellen lumikylkisiä tuntureita\nvain loppumattomassa jaksossa näkyi joka suunnalle. Aavaa merta\nei voinut erottaa. Tuota hedelmätöntä ja hengetöntä sekä samalla\näärettömän avaraa erämaata katsellessa täytyi mielen synkistyä, niin\nheleän kirkas kesäpäivä kuin oliki, ja kun ryssä oli tarkastuksensa\nlopettanut, osottaen lähimmän matkan määräksi toista tunturia\nluoteessa päin, aljettiin joutusaan laskeutua goraa Vertjashan\nläntistä syrjää alas. Sen juurella oli taas märkää maata ja lopuksi\nylikahlattava puro, ja puron tuolla puolen alkoi vähän matkan perästä\nse toinen tunturi, joka taas oli ensin noustava, sitte laskettava.\nKolmisen neljännestä oli sen tehtyä astuttu taipaletta ja tällä\nkohalla vähän haukattiin; senjälkeen uudestaan lähettiin matkaan.\nYlös alas tunturintapaisia mäkiä sekä soisten varvikkonotkoin poikki\nsitte kuljettiin vähäisillä levähyksillä kolme tiimaa yhtämittaa.\nTie -- eli oikeammin sanoen matka, sillä tiestä ei ollut paljo\ntaikaa, ainoastaan siellä täällä oli joku kappale poronpolkua --\nkulki muutamissa kohti tunturilampien välitse, ja omituista oli nähä,\nkuinka vasemmalle kädellemme tulevan lammin vesi saattoi olla meidän\njalkaimme tasalla, kun oikealla kädellä, johon maa vietti, toinen\nlampi jonku kivenheiton päässä oli syvällä allamme. Lammikkoseudusta\nlähettyämme marssittiin tiimakausi ettei tietty, oltiinko oikeassa\nvai eksyksissä. Tien viittoina on tällä taipaleella kaksi päällekkäin\nolevaa kiveä tunturein huipulla, joista alempi ja isompi on\nluojan asettama, ylempi ja pienempi ihmiskäden nostama; kirkasta\ntaivaanrantaa vasten voipi näitä kiviä helposti erottaa tunturilta\ntunturille, kun vähänkään suuntaa tietää. Oppaamme, joka oli\nhuononäköinen ukko, vei meitä muutamaa pohjaan päin tulevaa tunturia\nkohti, osotti sen harjaa ja kysyi, näkyykö kahta päällekkäistä\nkiveä. Ei näkynyt. Kuljettiin vähän lännempää suuntaa, jo tekee\nukko taas saman kysymyksen toisen tunturin suhteen. Yhtä kieltävä\nvastaus. No jatkettiin yhä kulkua loivasti vaan ehkä neljänneksen\npituisesti kohoavaa tunturia kohti; kysymystä odottamattaki silmämme\nterävästi olivat kiintyneet sen harjaan. Hyvän aikaa kuljettiin kiviä\nerottamatta, vaan äkkiä -- hyvä merkki -- jouduttiin poluntapaiselle,\nja samassa huomattiin vaaran harjullaki nuo etsityt kivet. Oikeassa\nsiis oltiin ja kohta istuttiin hetkeksi huokaamaan _Thisikova goraan_\ntunturille, jossa taival sanottiin olevan puolivälissä. Kello oli nyt\n8.\n\nTällä kohalla meitä yhytti kolme Uurasta tulevaa kolttalaista.\nNe olivat matkalla Kuolaan ja kun olivat ensi kertaa tätä tietä\nkulkemassa, tulivat meiltä kyselemään tien suuntaa, ylempää vaaran\nharjulta havaittuaan meidät. Ilman opasta olivat tämmöiselle aivan\ntuntemattomalle taipaleelle lähteneet! Kyllä ei rohkeuden puute\nheitä vaivannut. Saatuaan opastusta ryssältä, jonka kanssa yksinään\nhe saattoivat puhua -- kolttalaiset yleensä eivät suomea osaa --\nhe palasivat heti noutamaan kapineitaan, jotka olivat taaksensa\njättäneet, ja sivuuttivat kohta meidät uudestaan, avopäin kiireesti\npainaen Kuolavuonoa kohti. Laskuissaan he olivat sentään sen verran\nerehtyneet, että jo luulivat Kuolan likitienoilla olevansa vaikka\nvasta olivat puolitiessä vuonoon. Meitä olivat ensin luulleet\n_karhuiksi_; se vielä olisi puuttunut, että kuulia olisi ruvennut\ntuiskuinaan korviemme ympärillä -- heillä oli näet pyssyt muassa.\n\nKun taipaleen kerran on kahtia saanut, kuluu jälki-osa aina verraten\nhelposti, ja niin kävi tavallansa nytkin. Kuitenki epäilen, oltiinko\nTshisikova goraalla puolitiessä. Maat tästä eteenpäin olivat tosin\nyhtä mäkisiä kuin tähän asti, niin että yksi tunturi toisensa\nperästä oli ylikuljettava, vaan niin korkealle vaaralle kuin goraa\nVertjaashalle lähellä Kuolavuonoa ei enään kiivetty, notkot tunturein\nvälissä eivät enään olleet niin vetisiä kuin ennen, ja sitäpaitsi\noli nyt hyvästi tuntuva polku perille asti, joka huomattavasti\nhelpottaa ja jouduttaa astumista. Kun yhtäkaikki jälkimäisellä\nosalla taipaletta viivyttiin saman verran, jollei vähän kauvemminki,\nkuin edellisellä eli yhteensä 5 tiimaa, arvelen, että taipaleen\nkeskikohta on siirrettävä vähän lännemmäksi Tshisikova vaaraa,\njota arvelua mielestäni kolttainki vastamainittu ereys laskuissa\nvahvistaa. Mitään mainittavampia, erittäin silmään pistäviä paikkoja\nei jälkitaipaleella ollut; muutamassa kohti kulki polku pitkin\n_osero Gremjatshniskaksi_ nimitetyn kauniin järven länsirantaa.\nMatkaa muuten olisi huvikseen saattanut jatkaa, kun oli erittäin\nihana yö, eli oikeammin sanoen yön seutu, sillä päivähän paistoi\nkirkkaasti kaiken aikaa, vaan tuo Lapin kesällinen vitsaus,\nsääsket, tahtoi taaski liiaksi tehä kiusaa. Niin kauon kuin kovassa\nliikkeessä oli ja ahkeraan korviansa huiski taikka tunturein harjalle\nseisahtui vastatuuleen, tuli noilta yksitellen mitättömiltä, vaan\näärettömän paljoutensa kautta peljättäviltä verenjuojilta miten\nkuten toimeen, vaan niin pian kuin alemmalla maalla hetkeksikään\nistahti levähtämään, oli kuin polttavassa tulessa. Harsuvaatteista\n(fluureista) ja muista päähineistä ei ollut tarpeeksi apua, sillä\nnuo ahneet viholliset joko pistivät vaatteen läpi tai tunkeusivat\nkasvojen puolelta vaatteen väliin; huiskiminen ei myöskään riittänyt,\nja tappaminen oli tarpeeton, sillä yhen tapetun sijaan ilmestyi\nkymmenen tappamatonta tai paremmin sanoen sadan sijaan tuhat.\nVasta lopulla taivalta keksimme keinon, joka oli jotenki hyvä:\nettä nimittäin levähtäissä heti heittäyttiin pitkäkseen maahan ja\nvedettiin takki pään päälle. Se oli ainoa tapa, jolla hetkeksi\nsaattoi vähän rauhaa saada.\n\nViimein alkoi lähimpäin vaarain takaa siintävät taaemmat vaarat\nvärinsä kautta ilmottaa, että niiden ja edellisten välillä oli\npitempi matka -- arvaten vuonon vesi; niityiksi kelpaavia heinikoita\nja jonkulaisia koivikoita tuli näkyviin; karjapolkuja, puitten\nkantoja ja muita ihmisasuntojen lähisyydestä puhuvia merkkejä pisti\nsilmään, ja klo vähän yli 1 seisottiin mäellä, joka loivasti laskeusi\nalas merenlahteen. Perillä oltiin -- Saanivuono, Uuran syrjäkylä, oli\nedessämme. Lahen perukkaan heti vasemmalla kädellämme laski pieni\npuro, _Saanijoki_, ja lahelman toisella puolen näkyi talo, jota kohti\nlähettiin astumaan. Vielä oli viimeinen koe kestettävä, ennenkuin\nkaton alle päästiin, nim. joen yli pääsö. Se oli noin 2--3 syltää\nleveä, kyynärää syvä ja virtava. Miten kuten siitä jokainen kuitenki\nkahlasi poikki ja taipale oli siten loppunut.\n\n\nSaanivuono.\n\nMatkaa Launajoen suusta Saanivuonoon oli ilmotettu 5 penikuormaksi.\nSiinä kuitenki varmaan oli liikoja pantu, He viivyimme taipaleella\nyhteensä 10 tiimaa, jonka ajan kuluessa ei maantietäkään tai hyvää\npolkua kerkeäisi paljo päälle neljä penik., mitä sitte semmoista\ntietä, kuin tämä taival varsinki alkupuolellaan oli ollut. Siksi en\nvoi uskoa tätä matkaa pitemmäksi kuin noin 3 1/2 penikuormaksi.\n\nSe talo, johon Saanivuonossa oli tultu, oli J.P. _Lyhytniemen_\neli Törmäsen, Kuusamosta. Tuntui olevan toimeen tuleva talo, sen\nmukaan mitä toimeentulolla täällä voipi tarkottaa. Asuinrakennus oli\nuusi, hirsistä tehty, turvekattoinen. Enempää kuin kolme huonetta\nsiinä ei ollut, nimittäin porstuan perällä maitokamari, oikealle\nkädelle porstuasta, tupa ja vasemmalle kädelle pirtti, vaan useampaa\nhuonetta harvassa talossa ryssän rannalla tapaa. 5--6 lehmää talossa\nelätettiin; oli kait lampaitaki useampi. Tulomme, vaikka tapahtui\nkeski yöllä, ei synnyttänyt vähintäkään mielipahaa, päin vastoin\nnähtävää iloa; ja kummakos olikaan, jos mielihyvä oli suuri, kun ei\npappia ollut näillä seuduin nähty koko kuuteen vuoteen eli siitä\nsaakka kun kirkkoherra Snellman 1876 Uurassa kävi! Isäntä ei ollut\nkotona; vaan emäntä, joka oli keski-ikäinen, lihavanlainen ihminen,\nrohkealla pienellä pystynenällä, tuotti heti esiin parasta viiniänsä\n-- joka lienee ollut tuota n.k. \"ryssänrommia\" -- kahvipannu\npantiin tulelle ja atria valmistettiin pöydälle. Niin oli talossa\nkaikin puolin hyvä olla; vieläpä löytyi ainaki kaksi sänkyä, toinen\ntupakamarissa, toinen pirtissä, joista molemmat kumppalini yhteisesti\nottivat edellisen haltuunsa, minä yksin jälkimäisen. Niissä viimein\ntäydellisesti tyytyväisinä etsimme päivän vaivojen unehusta.\n\nSeuraavana päivänä huomeneltain jatkettiin täältä matkaa Uuraan, jota\nluetaan 4 virstaa. Käyttämällä hieman aikaa saatettiin kulkea pitkin\nkuivanutta meren rantaa; ullin eli korkean veden aikana olisi pitänyt\nkiivetä niitten korkeain, pystyjyrkästi mereen kaatuvain kallioin\nyli, jotka erottavat Saani- ja Uuravuonot toisistansa. Emäntä ja\njoku lapsi olivat saattamassa Uuraan asti, vaikka olisimmehan\nme itseki tien löytäneet. Kulkiissa tiedustelin emännältä muun\nmuassa Saanivuonon tilastoa ja oli hänen ilmotusten mukaan tuossa\npuolikymmentä vuotta vanhassa kylässä 5 taloa mantereella ja 1\nsaaressa, summa 6, 29 vakinaista asujaa ja yksi perhekunta, 6 henkeä,\nhyyryläisinä, yhteensä siis 35 henkeä, jonka ohessa elätettiin 15--16\nlehmää ja vasikkaa. -- Jauhomaton hinta oli nykyään Jeretnikassa\nUuravuonon suulla 17 ruplaa, vaan talvempana se oli ollut 19 ja 20:ki\nruplaa (s.o. 50 markkaa.)\n\nUurajoen suussa, jossa Uuran alakylä on, ei joen itärannalla ole\nmuuta kuin _Wilkisoivan_ yksinäinen lappalaistalo; muut talot ovat\nkaikki joen länsirannalla. Sillä puolen oli papille toimitettu\nkortteeripaikkaki ja sinne siis kohastaan kuljettiin joen\npoikki. Lyhytniemen emäntä meitä saattoi muutamaan pieneen vaan\nsievännäköiseen taloon, joka erkani muista taloista varsinki sen\npuolesta, että oli 2-kerroksinen; sen omistaja oli eräs ruijalainen\nLudvig _Bergström_. Arvellen tätä taloa papin majapaikaksi\nsaattajamme jätti meidät taloon tultua rouva Bergströmin haltuun.\n\n\nUura.\n\nUuraan päättyi yhteinen matkamme Schwartzbergin ja Raninin kanssa,\njoka oli ollut päälle 50 penik. pitkä ja kestänyt 12 päivää. Täällä\nnimittäin piti S:n varsinaisten virkatointen alkaa rippikoululla\ny.m., joita varten hän arveli tulevansa kylässä viipymään 10-kunta\npäivää. Minunki tutkimukseni oikeastaan alkoivat täällä, koska Uura\nSaanivuonon kanssa on ensimäinen suomalaisten uutisasutus jäämeren\nrannalla Kuolasta lukien, ja muutamia päiviä minäki sentähen päätin\ntäällä viipyä kaikellaista tiedustelemista varten; vaan niin pitkään\nolemiseen kuin lehtori S. en voinut joudattaa itseäni ja siksi eromme\noli varma asia.\n\nMatka oli ylimalkaan ollut erinomaisen hupainen, niinkuin lukia ehkä\non kertomuksestani saattanut arvata. Uudet paikat ja uusi luonto,\nuudet olot ja vieraat kansat herättävät kaikkialla tietohaluisen\nmatkamiehen uteliaisuutta ja jännittävät hänen mieltänsä, ja jos\nluonto on kaunis ja kansa miellyttävä, muuttuu mielenjännitys\ntyytyväisyydeksi sekä matka tavallansa huviretkeksi, vaikkapa se\ntoisinaan olisi vähän vaivaloinenki. Liiottelematta saattaa Karjalan\nja vississä määrässä myöski Lapin luonnosta ja kansasta sanoa,\nettä ne ovat, edellinen kaunis, jälkimäinen monessa suhteessa\nmiellyttävä, ja matkustus näiden maiden läpi sopivilla ilmoilla on\nsentähen varsinki suomalaiselle sula virkistys. Jos kuitenki ilman\nvarsinaista matkakumppalia, s.t.s. paljaan saattomiehensä keralla\nolisi matkassa, pelkään, että toisinaan voisi mieleen ilmestyä joku\nkaipauksen tunne, joku ikävä toista samalla sivistyksen kannalla\nseisovaa henkeä, joka pystyisi yhessä kanssasi täysin määrin ottamaan\nosaa niihin tunteisiin, joita matkan näkemät vaikuttavat, pystyisi\nesm. nauttimaan sitä sanomatonta suloa, jota yksinäinen karjalan\nmetsäjärvi kesäsydännä tarjoaa, tai ihmettelemään sitä mahtavuutta,\njota luonto esm. Imandran tienoilla osottaa; ihminenhän on tässäki\nsuhteessa _animal sociale_. Vaan tästä kaipauksesta emme olleet\ntienneet mitään, meitä kun oli kolme, jotka keskenämme voimme vaihtaa\najatuksia havainnoistamme; ja matkamme oli siis senki puolesta\ntapahtunut onnellisilla ennustähillä. Se oli yleensä muodostunut niin\nsuotuisaksi, kuin olevaiset olot saattoivat myöntää.\n\nYhtäkaikki jonkulaisen mielihyvän tunteilla ajattelimme, että nyt\noltiin perillä ja että matka oli loppunut. Niin hauska kuin se oli\nollutki ja niin helposti kuin lukuisuutemme kautta sen vastukset oli\nleikin aineeksi saatu kääntymään, ei kuitenkaan käy kieltää, että\nse viime päivinä oli alkanut rasittaa, jos ei mieltä niin ainaki\nruumista jossaki määrin, ja vähäisen lepäämisen tarve oli siis käynyt\ntuntuvaksi. Sitä tilaisuutta uutten voimien saantiin, minkä tulomme\nUuraan tarjosi, otimme siis kernaasti vastaan.\n\nRouva Bergström kestitsi meitä kahvilla nisun kanssa, jota emme, minä\nainakaan, olleet nauttineet sittekun Oulusta oli lähetty, ja joka\nsiis maistui erinomaisen hyvältä. Rouva B., omaa sukua Hehkonen, on\nTorniosta kotoisin, vaan on myöski käymäseltään ollut Oulussa, jossa\nhänellä on velimies kauppiaana; me olimme siis sitä tervetulleempia\nvieraita, kun hän minun kautta sai tietoja tuttavistaan meidän\npuolella. Oli minulla sitäpaitsi kirjeki hänelle hänen velimieheltään.\n\nBergströmin talo on sievin talo Uurassa, vaikka pienenlainen:\nkolme huonetta ala- ja sama määrä yläkerrassa. Se kamari, johon\nmeitä kutsuttiin, oli tapetseerattu, siis miellyttävän näköinen;\nsiinä oli provasti Thauvon, Uurassa käydessään, ollut kortteeria,\njonka muistoksi hänen valokuvansa ynnä muutamain muitten kuvain\nkanssa riippui seinällä. Me luulimme, että sama paikka nytki oli\npapin kortteeriksi määrätty, vaan kun olimme rouva B:n luona jonku\ntiimakauden olleet, hän ilmotti, että kyläläiset, jotka täällä samoin\nkuin koko ryssän rannalla antavat papille maksuttoman kortteerin sekä\nvapaan kyydin, olivat hänen asuinpaikakseen ottaneet norjalaisen P.\n_Fredriksenin_ vähän alemmaksi tulevan talon, jossa kortteeria oli\nluvattu halvimmasta maksusta eli 1 ruplasta vuorokaudessa. Tämän\nkuultuaan lehtori S. heti rupesi tekemään lähtöä ja kun en tahtonut\nkumppaleista erota, tein minäki, vaikka vähän pahoilla aavistuksilla,\nseuraa. Nämät aavistukseni toteutuivatki, sillä uusi kortteeri ei\nnäyttänyt niin mukavalta eikä läheskään niin siistiltä kuin B:llä\nolisi ollut, ja mitä siisteyteen tulee, saimme jälestäpäin kokea,\nettä ensi luulossamme siitä valitettavasti emme olleet erehtyneet.\nKuitenkaan S. ei suostunut esitykseeni, että tiedusteltaisiin, eikö\nrouva B. ottaisi häntä (ja meitä) kortteeriin paremmasta maksusta,\neholla että hän, S., puolestaan maksaisi erotuksen tämän paremman\nja kyläkunnan myöntämän maksun välillä ja me taas maksaisimme mitä\nvaadittaisiin; arvellen S., että tämmöinen menetys kenties voisi\nkyläläisiä loukata, kun muka hänelle ei kelpaisikaan se kortteri,\njota he olivat tarpeeksi hyvänä pitäneet, jossa arvelussa hän kyllä\nsaattoi oikeassa olla. Niin jäätiin siis tähän uuteen paikkaan. Se\netu sillä oli, että kokoushuoneeksi siinä löytyi isonlainen pirtti,\njonka minä väli-ajoiksi otin haltuuni.\n\nOloni Uurassa kesti kolme päivää, jotka kuluivat sekä paikkakunnan\nkatselemiseen että varsinki kaikenlaisiin kyselemisiin elämästä ja\noloista jäämeren rannalla. Tämä elämä on aivan toisenlainen kuin\nmeillä; vaan ennenkuin rupean kertomaan, mitä siitä kuulin sekä nyt\ntäällä että myöhemmin muissa paikoissa, olkoon ensin muuan sana\nsanottu Uuran topografiasta ja ensi perustamisesta.\n\n_Uuravuono_ tunkee jäämerestä mannermaahan samaa, länsieteläistä\nsuuntaa kuin Kuolavuono, noin 3 penikuormaa lännempänä tästä.\nNiemimaa vuonojen välissä tulee merelle päin yhä korkeammaksi ja\nkallioisemmaksi, kunnes se pystyjyrkästi päättyy mereen, muodostaen\nkummanki vuonon suulla kallioniemet, joista Uuravuonon puolista\nsanotaan _Siukun_ niemeksi eli \"Vorju bafteksi\", Kuolavuonon puolista\nPogo-navolokaksi eli _Korelan_ niemeksi. Uuravuono on suustansa\nmelkein yhtä leveä kuin Kuolavuonoki eli 5--6 virstaa, vaan ei\npistä maahan kuin kolmannen eli neljännen verran niin syvälle kuin\nKuolavuono; se on toisin sanoen vain 1 1/2 eli 1 3/4 penik. pitkä.\nAla- s.o. pohjois-osa vuonoa on jaettu kahteen haaraan vuonon suusta\nylöspäin vuonoa ulottuvan 7 virstaa pitkän ja paikotellen kahtaki\nvirstaa leveän saaren kautta, jonka nimi on _Häräntaljansaari_\n(lapiksi _Härgadak-suolo_, venäjäksi Friisin mukaan Salim-osero,\njonka kait pitänee olla _Salim-ostrov_). Tämän saaren eteläosasta on\nlähes penikuorma Uurajoen suuhun, vaan sitä ennen vuono itärannalleen\nmuodostaa lahelman, tuon jo mainitun _Saanivuonon_. Saanivuonoon\nlaskeva Saanijoki tulee _Saanijärvestä_, johon joensuusta on pari,\nkolme neljännestä ja joka ei ole penikuormaa pitkä (vrt. Inbergin\nkarttaa); yhä ylöspäin jokea kulkiessa tullaan toiselle järvelle,\nnimeltä _Lastajärvi_. Uurajoki taas juoksee penikuorman pituisesta\n_Uurajärvestä_ -- eli Uurajärvistä, sillä niitä sanottiin olevan\nkaksiki, alainen ja keskimäinen U.järvi -- joihin joensuusta on\n3 penikuormaa, ja kun niistä noustaan jokea ylemmäksi, tullaan\n_Kalpajärville_ (Kilpijärville?), joita kuului olevan koko kolme.\nJoensuusta alkaen kasvaa kuta kuinki hyvää koivikkoa pitkin\njokivartta, ja hirsiä saatiin varemmin jo Uurajärven tienoilta,\nehkäpä alempaaki, vaan nyt niitä tavataan vasta Kalpajärvien\nseutuvilla. Hyviä niittymaita löytyy pitkin jokivartta.\n\nUuravuonon syrjät ovat jylhää, vedestä jyrkästi parin kolmen sadan\njalan korkeuteen kohoavaa kalliokkoa, jossa turhaan etsii mitään\ntalonpaikaksi sopivaa kenttää. Vaan vuonon perukassa joensuussa\nväistyy länsirannalla tunturi noin 1/2 virstan päähän vedestä\nja jättää siten itsensä ja joen väliin laajan, aivan tasaisen\nruohokentän. Tämän kentän laidassa pitkin jokivartta seisoo\nUuran alakylä, joku 6--7 taloa. Etelään käsin rajottaa alakylää\nkorkeanlainen mäenkukkula jokivarrella, jonka kukkulan länsisyrjää\ntie kiertää. Kun tätä tietä kulkee, tulee kukkulan tuolla puolen\nsyvän kurun eteen, jonka pohjassa puro juoksee; sen yli eivät\nkyläläiset ole pystyneet mitään siltaa rakentamaan -- yksimielisyyden\npuute -- ja sen suusta on siis veneellä ylikuljettava. Kurun toisella\npuolen on taas kymmenkunta taloa jonku virstan matkalla pitkin\nmutkittelevan joen länsivartta; varakkain talo niistä on _Pelto_\nnimisen Kemiläisen, joka myös on kylän vanhimpia taloja. Näitten\ntalojen eteläpäässä vuoristo taas lähenee jokea korkealla tunturilla,\njonka nimi provasti Thauvonin tyttären mukaan on _Sallinvaara_ ja\njonka kylkeä töin tuskin pääsee kulkemaan; vaan sen eteläpuolella\ntaas laajenee maat hiukka, ja siellä vielä löytyy 3--4 taloa, joista\njoku on joen itärannallaki. Koko kylän pituus on tällä tavoin noin 2\nvirstaa.\n\nUurassa löytyi meidän käydessä 19 asuttua taloa, joista 2 oli\ntehty turppaista, muut hirsistä; sitäpaitsi 2 taloa oli joku aika\ntaapäin palanut ja 1 seisoi autiona. Asukasluku oli 95 miehen- ja 89\nvaimonpuolta eli yhteensä 184 henkeä. Lehmiä oli jokaisessa talossa\nainaki joku lypsävä, vaan enimmästi useampia, niin että koko kylän\nkarja teki 57 lehmää ja 26 vasikkaa. Lampaita oli puolitoista sataa\nja niitä pidettäisiin enemmänki, vaan sudet ovat viime aikoina\nliiaksi tahtoneet niitä ahistella. Vähäinen määrä porojaki, eli noin\n800, kyläläisillä oli. Merellä käymistä varten löytyi kylässä 5\n\"vämpööriä\", yhtä monta \"lyysterpootia\", 4 otrinkivenettä ja 10-kunta\nsoutuvenettä.\n\nJos vertaa näitä numeroita niihin, jotka kirkkoherra Thauvon ensi\nkäynniltään Uurassa kevättalvella 1870 ilmottaa (Kirjallisessa\nKuukauslehessä, 1870, n:o 11), niin huomaa, että siirtokunta on\nhiljakseen, joskin ei erittäin rutosti, kasvanut. V. 1870 oli talojen\nmäärä 16, joista 4 turppaista, asukasluku noin 160 henkeä, siihen\nluettuna Kuolanki suomalaiset, lehmäin määrä 40--50, venetten: 3\nvämpööriä, 4 otrinkia ja 10 soutuvenettä. Lännempänä ryssän rannalla\non siirtolaisten lisääntyminen, varsinki Pummangissa, ollut isompi,\nniinkuin tulemme näkemään.\n\nUuran siirtokunta on nyt vähän päälle 20 vuotta vanha. Sen\nalkuperustajiksi Thauvon mainitsee Sodankyläläistä Pekka\n_Marjavaaraa_, Kuusamolaista Tuomas _Törmästä_ ja Ruijassa syntynyttä\nJuhana Aaprami _Arpelaa_, jotka v. 1860 olisivat siirtyneet tänne.\nMeille ilmotettiin, että vanhin talo Uurassa olisi jo mainitun Pelto\nnimisen kemiläisen, joka kolmen muun miehen kanssa kolmattakymmentä\nvuotta taapäin oli tänne asettunut. Voisi ajatella maholliseksi, että\nnuo kolme muuta miestä olivat juuri ne, jotka Thauvon mainitsee, ja\nettä siis alkuperustajia oikeastaan olisi ollut neljä; ja kenties\nasia niin onki. Vaan mitä Aaprami Arpelaan tulee, niin hän ja hänen\nveljensä _Salomon Arpela_, jotka ovat kotoisin Vanhasta Kartanosta\nAla-Torniosta, nyt vakuuttivat tulleensa v. 1860 Pummankiin, siellä\nasuneensa kaksi vuotta, sitte siirtyneensä Muotkaan, jossa asuivat\nvuoden, ja sitte vasta muuttaneensa Uuraan, siis v. 1863 l. 1864.\nTämä ei taho sopia T:n ilmotuksen kanssa yhteen; sitäpaitsi sen ukko\nMarjavaaran, Arpelain hyvän ystävän, nimi, joka vielä eli Uurassa,\nei ollut Pekka, vaan Salomon -- mahollista kuitenki että hänellä oli\nmolemmat nimet. Miten asianlaita oikeastaan lienee; siihen katsoen,\nettä kirkkoherra T:n käydessä asianomaisten muistin olisi pitänyt\nolla tarkemman kuin nyt 12 vuotta myöhemmin, olisin omasta puolestani\ntaipuvainen pitämään hänen ilmotustaan oikeana. Hauskaa voisi olla,\njos se pappismies, joka tulevalla kertaa sinne lähtee, saattaisi\ntästä seikasta varman selvän saada.\n\nAlimpana Uurajoen suussa länsirannalla löytyy vielä puolitusina\nlappalaiskotain kaltaisia turvemökkejä, joitten likitienoilla\nnähtävistä kreikalaisista risteistä arvaa, että ne ovat venäjän\nkansan rakentamia. Niissä olostaaki ryssiä aina sen aikaa, kun\nvuonon perukasta ovat kalansyöttiä hakemassa, Useat ristit osottavat\nkuolleitten sijaa, toiset jotaki muuta muka merkillistä tapausta.\nVenäläiset ovat ylimalkaan hyvin halukkaita ristien pystyttämiseen.\n\n\nElämä jäämeren rannalla.\n\nYhellä sanalla saattaa ilmottaa elämisen yleisen luonteen\ntuolla ylhäällä pohjoisen valtameren partaalla; se on sanalla\n_kalastaminen_. Kalastus on rannikko-asukasten pää- ja voipi sanoa\nainoa elinkeino, josta heidän toimeentulonsa kokonaan rippuu ja\njota kaikki heidän työnsä ja tuumansa tarkottaa. Joku tuki heidän\ntaloudellensa on karjanhoidosta ynnä muista pienistä ansiolähteistä,\nvaan näillä on kalastuksen rinnalla aivan vähäinen merkitys. \"Meri on\nmeidän pelto\", onki jäämeren suomalaisten kesken tavallinen ja varsin\nsattuva lauseparsi.\n\nKatselkaamme siis millä tavoin kalastusta harjotetaan.\n\nKenties on sopivin alkaa kalliimmalla osalla pyyntivarustuksista,\npyytöveneillä. Semmoisina käytetään etupäässä n.k. _vämpöörejä_, joka\nsana on väännös norjalaisesta fembörding l. fembäring. Vämpööri on\nlujasti rakettu, suuri vene, kokasta kokkaan eli niinkuin jäämerellä\nsanotaan taunista tauniin 7--8 syltää pitkä. Purjeita siinä ei ole\nkuin yksi vaan suuri raakapurje, joka vedetään 4 syltää korkeaan\nmastoon. Täkkiä ei ole, vaan perässä on pieni, rautakamiinilla\nvarustettu kajutta. Vämpöörin kokat ovat korkeat ja ylin kylkilauta\non enimmiten maalattu, tavallisesti siniseksi tai keltaiseksi, joten\nvämpööri on helposti erotettava ryssien käyttämistä veneistä, n.k.\ntroinikoista; nämä näet ovat aina maalaamattomia ja veneen laita\non niissä jotenki suora, kokkain puoleen kohoamatta, jonka ohessa\nne myös ovat kömpelömmän näköisiä. Vämpöörin hinta on noin 5--700\nkruunua; toisinaan sentään vähemmänki, jos sattuu paljon kaupaksi\nolemaan. Useimmat vämpöörit ovat näet ostetut länsi-Norjasta\ntulleilta kalastajilta.\n\nPaitsi vämpöörejä käytetään pyynnissä myöski n.k. _lyysterpooteja_,\nnorj. listerbaad, jotka ovat vämpöörin kokoisia ja näköisiä, sillä\nerotuksella taklauksen suhteen, että niillä on spriiseili ja fokka,\nsekä pienempiä _soutuveneitä_, joissa muistaakseni ei ole kajuttaa.\nPyytöveneisiin vielä kuuluu pikku vene, jota sanotaan \"paaskiksi\"\n(norj. bask) ja joka matkoilla vedetään isomman veneen sisään, sekä\n5-kourainen pieni ankkuri, jota sanotaan _träkiksi_ (norjan drseg).\n\nKun vene kerran on olemassa, ei suuria lisävarustuksia tarvita\nturskanpyyntiin ongella eli niinkuin sanotaan _hansnöörillä_.\nHansnööriin kuuluu ensin siima, s.t.s. tavallinen uistinrihma,\njota sanotaan _kaalaksi_ ja joka on kaksi palkkua, siis 90 à 100\nsyltää pitkä -- sillä niin syvältä turskaa tavallisesti pyydetään;\nsitte noin 3-naulainen rautapaino, \"rantakivi\", jonka yläpäähän\non kiinnitetty silmukoilla varustettu rautalankahaarukka; lopuksi\nsyllänpituinen tapsu, \"försyyni\", jonka toisessa päässä on\nkorttelinpituinen suuri onki, toisessa pieni messinkirustinki,\n\"vierkko\". Tuon rautalankahaarukan yhteen silmukkaan sidotaan\nkaala, toiseen vierkko, jonka määrä on estää försyyniä punoutumasta\nauki. Paino kulkee ensimäissä alas, sitte seuraa tapsu ja kaala\nrinnakkain, noin korttelin leveys välissä. Kaala maksaa Ruijassa 1\nkr. 20 äyr. palkku, siis 2 palkkua 2 kr. 40 äyr.; rautakivi 50 äyr.;\nonki, vierkko ja rautalanka kuki 10 äyr., siis kaikki yhteensä 3 kr.\n20 äyr. Sen suurempaa pää-omaa ei mies jäämeren rannalla tarvitse\nvoidakseen toisen veneessä ja apulaisena eli niinkuin sanotaan\n\"kipparina\" ryhtyä kalanpyyntiin.\n\nJos turskaa sitä vastoin tahotaan pyytää pitkällä reivillä,\n_liinalla_, eli niinkuin ryssäksi sanotaan _jarussalla_, kysytään\nsuurempia kustannuksia, joita en kuitenkaan numeron päälle tiedä\nilmottaa; vaan enempään kuin sataan kruunuun ne kai kyllä nousee.\nLiinan täytyy näet olla sekä lujempi hansnööriä että kymmeniä kertoja\npitempi ja sen ohessa varustettu tuhansilla koukuilla, jotka kuitenki\novat pienempiä kuin hansnöörin koukku. Liinain pituus luetaan\n\"pookittain\", niin että sanotaan liinassa olevan niin ja niin monta\n\"pookaa\". Tavallinen määrä pookia on 20--30, vaan usein 40 ja joskus\n50:ki. Pooka merkitsee 100 syltää ja esm. 30 pookaa tarkottaa siis\n3,000 syllän eli puolen penikuorman pituutta liinassa. Aina syllän\npäässä toisistaan riippuu pitkin liinaa noin 3--4 korttelin pituiset\ntapsut koukkuinensa ja liinassa, joka on esm. 30 pookaa pitkä, on\nsiis 3,000 koukkua. Liinoja koetaan kerta vuorokaudessa tai jos\non hyvä kalansaalis, kahesti; merkiksi, missä liina makaa, kulkee\nsiitä \"krapista\" eli kiviriipasta, jolla liina lasketaan pohjaan,\nvedenpinnalle köysi, jonka päähän on sidottu _tupuli_, s.t.s.\nRuijan puolella tavallisesti joukko köysikuteella ympärikäärittyjä,\nlapsenpään kokoisia klasipalloja, Venäjän puolella pölkynpää,\nvarustettu luudantapaisella kepakolla.\n\nTuo laskutapa pookittain on saanut alkunsa siitä, että kun Ruijan\npuolella liinan koukkuihin pannaan syötit, joka usein tapahtuu\nsisällä huoneissa, liina lasketaan poikkimitaten noin kyynärää\nlaajalle vanteelle (norjaksi baage, bogi), joka on päällystetty\nhämähäkinverkon näköisellä rihmakuteella. Tälle vanteelle mahtuu 100\nsyltää liinaa, ja niin pooka on tullut merkitsemään 100 syltää.\n\n_Turska (gadus morrhua)_ on se kalalaji, jota niin hyvin lihansa\nkuin maksansa tähen jäämerellä etupäässä pyydetään, vasta kerrotulla\nkahella tavalla. Suuressa määrin pyydetään kuitenki myös toista,\nturskan-sukuista kalaa _saitaa_ (g. virens), ja tapahtuu sen pyynti,\npaitsi syksyisin verkoilla, varsinki _sokkunuotalla_. Tämä nuotta on\nneliskulmainen, kukin kulma 18 à 20 syltää pitkä, ja sen hoitamiseen\ntarvitaan neljä venettä, kussaki pari kolme miestä. Nuotta lasketaan\nmatalikolle ja kun saitaparvi kulkee siitä yli, jonka huomaa\npurskutuksesta vesikalvossa, aljetaan nuottaa yhellä kertaa nostaa\nylös ja samalla lyödä läiskitään veteen nuotan ympärillä, että kalat\nsäikähyksissään painuvat pohjaan päin ja siten tarttuvat kiinni.\n\nVarta vasten ei pyydetä, vaan yhessä turskan ja saidan kanssa saadaan\nrunsaasti vielä kolmatta turskansukuista kalaa _hyyssää_ (hysen l.\nkolja, _g. æglefinus_), joka tunnetaan mustasta pilkusta kyljessään.\nSe on hyvänmakuinen kala, vaan pienen maksansa tähen sitä vielä joku\naika taapäin pidettiin niin halpana, että se joko veneestä viskattiin\nsuoraa päätä takaisin mereen tai rannalla annettiin vaivanpalkaksi\nsille, joka erotti sen toisista kaloista. Nykyään se kuitenki otetaan\ntalteen.\n\nVarsinainen turskanpyynti jäämerellä, johon läheltä ja kaukaa ihmisiä\ntulvaa ottamaan osaa, kestää Maariasta lähemmäs Juhannusta. Sen\njälkeen alkaa saidan pyynti, jota jatketaan pari kolme kuukautta;\nsiihen eivät ulompaa tulleet sanottavasti ota osaa, koska he jo\novat, ainaki useimmat, palanneet kotiansa. Saidan pyynnin rinnalla\nharjotetaan kuitenki yhä edeskäsin turskan pyyntiä ynnä niiden\nmuitten kalalajien, joita satutaan saamaan, niinkuin _paltaan_\n(hypoglossus maximus), jota venäläiset pitävät herkullisimpana\nkalana, _kammeliaan_ (pleuronectes flesus), _tainarin_ (anarichas\nlupus), y.m. Pallas on aika poika, kun täysikasvuinen sattuu: pituus\n5 jalkaa, leveys lähes yhtä suuri, paino 5--6 leiviskää. Tainari\non turskankokoinen, vaan sen puolesta merkillinen, että sillä on\npyöreä eli pallomainen pää ja suussa lujat hampaat, joten se on\nhyvin ilkeännäköinen; norjalaiset sitä kutsuvat \"merikissaksi\"\n(hafskatt). Perttulin jälkeen alkaa syksyn tullessa kalastaminen\nkaikissa paikoissa loppua, osittain huonojen ilmojen ja pimeän\ntähen, osittain syystä, että ryssän laivat, joihin kesäkalat\nenimmästi myödään, silloin lähtevät pois, eikä kalastusta sitte\nharjoteta paljo muuta kuin kotitarvetta varten. On kuitenki vielä\nyksi pyynti jälillä, jota toimitetaan eli niinkuin lausepari kuuluu\n\"istutaan\" myöhemmin syksyllä sekä kevättalvella: _holkerin.\nHolkeri_ (scymnus microcephalus), norjaksi haakjerring, on hyvin\nraatelevainen hai-kala, tavallisesti paria syltää vaan toisinaan\nkolmea neljää, vieläpä sanotaan joskus viittä kuuttaki, pitkä.\nSitä pyydetään onkimalla, enimmästi noin puolentoista sadan syllän\nsyvyydeltä, toisinaan matalampaaki, niinkuin esm. Uuravuonosta,\njoka ei ole 80--90 syltää syvempi. Onkivärkit tämmöistä otusta\nvarten ovat vähän jykeämpää laatua kuin tavallisesti. Onki on\nsormenpaksuisesta rautalangasta tehty, noin kolmea korttelia pitkä;\ntapsuna on syllänpituinen, sormenpaksuinen rautakettinki, ja siimana\npaksu touvi; \"rantakivi\" painaa noin puoli leiviskää. Kun kala on\ntarttunut hylkeen ihralla syötettyyn onkeen, haalataan se ylös veneen\nkylkeen, vatsa halkaistaan ja maksa otetaan ulos, jonka jälkeen vatsa\npuhalletaan ilmaa täyteen, haava sidotaan kiinni ja kala lykätään\nvesi-ajolle. Muuta ei nykyään kalasta käytetä kuin maksaa, vaan\ntoivottavasti kohta opitaan kalan lihaaki hyväkseen käyttämään.\nKuitenki pyynti kannattaa paljastaan maksanki tähen, sillä siitä\nsaadaan yhtä hyvää traania kuin turskan ja saidan maksoista, ja\nyhestä ainoasta suuremmasta holkerista lähtee 4--5 tynnyriä maksoja.\n\nKaikkein edellä lueteltujen kalalajien, paitsi ehkä holkerin,\npyytäminen on niin yleinen, että siihen ottaa osaa jok'ainokainen\njoka vain kynnelle kykenee, ja siitä elämän yleinen luonne jäämeren\nrannalla muodostuu. Kalastuksista puhuen ei kuitenkaan sovi jättää\nmainitsematta vielä kahta pyyntiä, jotka kyllä eivät ole yhtä\ntärkeöitä kuin vastakerrottu, vaan joista ainaki toinen tuottaa\nharjottajalleen suuria rikkauksia. Ne ovat _lohen_ ja _valaskalan_\npyynti. Lohi nousee kaikkiin jäämeren jokiin ja sitä pyydetään\nniin hyvin itse joeissa, enimmästi padoilla, kuin myöski vuonoissa\nulkopuolella jokien suuta verkoilla. Lohenpyyntiä harjottavat\netupäässä lappalaiset. Kovin tuottava ei lohensaalis kuitenkaan ole\nvarsinkaan Venäjän puolella, niinkuin ne summat, joista pyynti joessa\nusein on arennille annettu, osottavat. Uurajoessa esm. maksettiin\nnyt lohipadosta ainoastaan 24 ruplaa arentia; arenninpitäjä oli\neräs kyläläinen, jo mainittu Pelto niminen kemiläinen. Muutama\nvuosi taapäin eräs engelsmanni kuitenki oli siitä maksanut 100\nruplaa, Jollen kuullut väärin, oli engelsmanneilla lohenpyynti\nPaatsjoessa nyt arennilla 212 ruplasta. Ruijan puolella on saalista\nNäytämönjoessa viime vuosina laskettu noin 7--800 kruunuksi, vaan\nesm. lohenpyynnistä Alattion joessa eräs englantilainen lordi joku\naika taapäin maksoi vuotista arentia 1,200 peesiä, s.t.s. 6,700\nmarkkaa, joka venäjänpuolisiin arenteihin verraten on suuri summa.\nValaskalan pyynti sitävastoin on kannattavampi yritys. Sitä on\nviime vuosiin asti harjottanut ainoastaan yksi mies Vesisaaressa,\nTönsbergiläinen _Sven Foyn_, joka keksi omituisen keinon harppunan\nheittämiseen, s.o. ampumisen ja keksinnölleen sai 10-vuotisen\npatentin. Hän on usein saanut satamäärin valasta kesäkaudessa ja\njos tuloksi yhestä valaasta vain luetaan 3,000 markkaa, karttuu\nkuitenki koko kesän saaliista arvossa pidettävä summa. Sittekun\nhänen patentinsa loppui, on Ruijan puolelle perustettu ainaki\nkolme jollei neljä valaskalatehasta, nimittäin kaksi Rautavuonoon\nja yksi eli kaksi Wuoreijaan. Venäjänpuolisella rannalla ei ole\nlöytynyt ainoaakaan, vaikka valaita kyllä käypi sielläki, varsinki\nMuotkavuonossa, vaan viime aikoina pari venäläistäki yhtiötä on\nryhtynyt valaskalatehtaan perustamisen hankkeisiin.\n\nKun turskan pyynnissä on oltu ja kalaa saatu, viedään kalat joko\nsuoristaan kauppiaalle tai kotia itsensä valmistettavaksi. Edellinen\ntapahtuu, jos koti on kaukana ja kauppias likellä sekä kalansaalis on\nhyvä ja rahanpuute kova, Kalat myödään eri tavalla, Venäjän rannalla\npainon jälkeen, Ruijassa kappalettaan, s.o. satamäärin, jolloin\nkaksi pienempää kalaa luetaan yheksi. Jos taas kalat viedään kotia,\nryhytään rantaan tultua heti niiden valmistamiseen, jolloin ensin pää\nleikataan pois, sitte otetaan sisälmykset ulos ja, maksat kerätään\nammeisiin, sitte kala halkaistaan, ja kaiken tämän tehtyä kalat\n_joko_ pannaan \"henkomaan\", s.t.s. rippumaan ja kuivamaan noin syltää\nkorkealle maasta asetetuille pitkille tangoille, joita sanotaan\n_jälleiksi_ (norj. hjaeld), _taikka_ suolataan suolahuoneissa.\nVaremmin keväällä kalaa enimmästä kuivataan, jolloin se erotus\nkuivaamistavassa on huomattava, että ruijalaiset ripustavat kalan\npyrstöstä, ryssät niskaluusta; myöhemmin keväällä ja kesällä kalat\ntaas enimmästi suolataan, koska kuivatessa niihin tahtoo ilmestyä\ntoukkia. Turskanpäitä ei ennen huolittu ottaa talteen kuin joku osa\nvain, jota käytettiin ruuaksi elukoille; nyt ne tarkasti korjataan,\nsittekun on rakennettu tehtaita guanon valmistamiseksi niistä.\n\nSaitaa voidaan valmistaa samalla tavoin kuin turskaa, s.o.\nkuivaamalla tai suolaamalla; vaan kuivaaminen ei lämpiminä kesinä\ntule paljo kysymykseen, toukkien tähen. Semmoisina kesinä sentähen\nmelkein kaikki ja kylmempinä kesinäki suurin osa pyydetyitä saitoja\nmyödään tuoreina ryssän laivoihin, joihin ne suorastaan suolataan;\njolloin myönti enimmästi tapahtuu vaihtokaupalla, niin että maksuksi\notetaan jauhoja ja kryynejä. Länsi-Ruijassa kuivataan kylminä kesinä\nsuurempi määrä saitoja, jotka sitte viedään varsinki Ruotsiin, jossa\nniitä pidetään parempana kuin muuta kuivattua kalaa.\n\nMaksojen suhteen en tiedä pyytömiesten pitävän muuta tointa kuin\nettä keräävät niitä tynnyreihin ja ammeisiin, joista sitte myövät\nne kauppiaille. 10:stä puudasta turskasta Uuralaiset sanoivat\nkeskimäärin saatavan 1 puudan maksoja, ja kun tynnyriin, joka vetää\nnoin 40 kannua, sanottiin menevän 6 puutaa maksoja, vaadittaisiin\nsiis maksatynnyriin 60 puutaa turskaa, s.t.s. 115 leiviskää, (kun\npuuta on 38 1/2 naulaa). Jos turskan painoksi keskimäärin ottaa 1/2\nleiviskää, olisi siis yhtä maksatynnyriä varten pyydettävä kappale\nkolmattasataa turskaa; vaan puoli leiviskää on ehkä keskimääräksi\nliika paljo, jos tuo uuralaisten lasku muuten on oikea, koska Norjan\ntilaston mukaan yhteen hektoliiteriin (38 kannuun) maksoja vaaditaan\nneljättäsataa turskaa (v. 1876--8 esm. 313 kapp.). Maksoista\nkauppiaat sitte keittävät traania, vaan ainoastaan turskan maksasta\nsaadaan medicinitraania ja tynnyri turskan maksoja onki sentähen\nhinnan puolesta usein kahta kalliimpi kuin esm. tynnyri saidan\nmaksoja.\n\nSe pyytöneuvo, jota suomalaiset ryssän rannalla melkein yksistään\nkäyttävät turskanpyynnissä, on hansnööri; liinaa ei monella ole.\nVenäläiset käyttävät etupäässä jarussaa, joka eroaa liinasta\nsenkautta, että on jykeämmin tehty; ruijan puolelaiset sekä liinaa\nettä hansnööriä, edellistä varsinki kotirannoilla, jälkimäistä, jos\nulommaksi täytyy kalaa lähteä etsimään. Ryssän rannan suomalaiset\nkyllä kernaasti käyttäisivät liinaaki, vaan venäläiset eivät sitä\nsuvaitse: pyytömiesten poissa ollessa käyvät liinoja kokemassa ja\nvievät kalat, vieläpä usein liinatki, ja jos tapaavat suomalaisia\ntupulilla makaamassa, s.t.s. liinainsa luona, \"tekevät tappelun\".\nSaidanpyynti ei ryssän rannan suomalaisten kesken vielä ole päässyt\noikein voimaan, kenties nuottain kalleuden tähen; saitanuottaa esm.\nPummangissa ei ollut ainoaakaan, ja Uurassa luullakseni vain yksi\nainoa. Verkoilla kuitenki joku määrä saadaan.\n\nKalastaminen jäämerellä ei ole mitään helppoa työtä, jos pari\nkuukautta kesäsydännä luetaan pois. Sekä keväällä että syksyllä\npakkanen ja myrskyt kilvan tahtovat ahistella kalamiestä. Tosin\njäämerellä ei liikuta jäitten keskellä ja päällä, niinkuin\näkkinäinen nimestä päättäen ehkä on valmis luulemaan; päinvastoin\njäämeri kappale matkaa rannikosta ei koskaan jäädy -- seuraus\ntuosta lämpimästä Golfvirrasta, joka kiertää pitkin Norjan, Ruijan\nja Lapinniemen rantaa -- ja ilman-ala meren rannikolla on paljo\nlauhempi kuin etelämpänä Lapin tunturimaissa. Vaan meren aavikolla\nvähempiki pakkanen tuntuu, kun liikkumatonna veneessä istua kököttää,\nvarsinki jos tuulen henget ovat vallatonta elämäänsä pitämässä,\nniinkuin jäämerellä enimmästi ovat. Kokonaan kurjaa mahtoi entisinä\naikoina kalastaminen olla, kun käytettiin veneitä ilman kajutatta\nja tulisijatta, ja suurena edistyksenä täytyy pitää, että nyt\nveneessä löytyy kajutta, johon sopii pistäytyä lämmittelemään ja\nkeittämään sekä lepäämään, jos kohta veneet, samalla kun ovat tulleet\nmukavammiksi ja kelvollisemmiksi, myöski ovat tulleet raskaammiksi\nhoitaa.\n\nMutta jos kalastus kysyy miehen voimia ja kestävyyttä, palkitsee\nse myös hänen vaivansa, aina, voipi sanoa, kohtuullisesti, vaan\ntoisinaan ylönpalttisestiki. Kalarikkaus on jäämeressä niin suuri,\nettä esm. saitoja toisinaan yhellä nuotannostolla, johon, niinkuin\nylempänä on kerrottu, tarvitaan 4 venettä ja tavallisesti 12 miestä,\nsaadaan kymmenen veneen lasti, joka raha-arvossa tekee kappaleen\ntoistatuhatta kruunua. Niin ikään ei ole kovin harvinaista, että\nturskia yhellä kokemalla, kun liinassa on 30--50 pookaa, saadaan\npienen vämpöörin lasti, s.t.s. raha-arvossa noin 300 kruunua. Kun\nhansnöörillä ollaan pyytämässä ja kalaparven kohalle satutaan, ei\nole muu työnä kuin kalojen lappaminen veneeseen minkä kerjetään, ja\nsievät rahat silläki pyytötavalla voidaan irti saada. Niin kuulin\nmatkallani eräältä kauppiaalta (Seebekiltä Karabellassa), että hän\nkeväällä oli maksanut 160 ruplaa kalasta, minkä 3 pyytömiestä _yhtenä\nvuorokautena_ olivat saaneet -- hyvän syönnin aikana pyytömiehet näet\neivät enemmän kuin aurinkokaan muista yöksi levolle mennä. Usein\nkala, ylös tullessaan on kyljestä kiinni -- niin tiheässä kaloja\nmeren pohjalla kihisee. Turska on erittäin nälkäinen otus; kun ei\nsyötiksi ole pikku kalaa eli niitä noin korttelin pituisia lieroja,\njoita hieruasta eli laskuveden ajaksi paljastuvasta merenrannasta\nkaivetaan, leikataan turskanvatsasta kaitainen viipale, joka pannaan\nkoukun mutkasta riippumaan, ja se on turskalle yhtä tervetullut.\nLuulenpa toisinaan turskan ottavan paljaaseen koukkuun.\n\nAina kyllä ei kala-onni ole myötäinen; joku kerta sattuu, että\nsaadaan retkeltä palata aivan tyhjin käsin. Vaan toisella kertaa\nAhti taas on anteliaampi ja tappio tänään voipi siten huomena tulla\nkorvatuksi.\n\nTässä astuu eteemme kysymys: kuinka paljoon kalastajan vuositienesti\npyynnistä on arvattava? Siihen on vähän vaikea vastata, semminki\nkun tienestit saattavat jossaki määrin vaihetella; ainoastaan\nsuunnille rohkenen siis vastausta yrittää. Säästöksi kevätpyynnistä\nKuusamolaiset esm. lukevat 2--300 kruunua, jolloin he ovat olleet\nkolmatta kuukautta perillä ja kuukausi toista matkalla edestakaisin.\nJos nyt matkakustannuksiin ja perillä-oloon lukee 100 kruunua,\ntekisi heidän tienestinsä kaikkiaan 3--400 kruunua, siis noin 500\nmarkkaa keskimäärin. Kevätpyynti on kuitenki paras, vaikka se\nkestää ainoastaan kolmannen osan koko vuoden pyynti-ajasta, ja\nsiksi voinee tuloa kesä- ja syyspyynnistä tuskin ottaa muuta kuin\nnoin puoleksi ensimainitusta; olkoon siis 300 m. Tämä tekisi koko\nvuoden tienestiksi 800 markkaa, jota summaa en huilisi liialliseksi.\nOsotteeksi minkä arvoinen tämä summa jäämeren rannalla on, tahon\nmainita, että Uurassa yksinäisen miehenpuolen kortteeri (huone, ruoka\nja pesu) Kekristä Maariaan, siis lähes viideltä kuukaudelta, maksoi\n40 ruplaa eli 100 markkaa, joten koko vuoden kortteeri maksaisi 250\nmarkkaa.\n\nKalastuksesta väestö jäämeren rannalla on määrätty etupäässä\nelämään, sen menestymiseen kansan varallisuus kokonaan perustuu.\nLöytyy kuitenki muutamia muitaki apulähteitä elämiseen tuolla pohjan\nperällä, tosin itsessään vähänarvoisia ja talouden kannattamiseen\nyksistänsä riittämättömiä, vaan lisänä kalastuksesta lähtevään\ntuloon ei aivan ylönkatsottavia. Semmoinen apulähe on varsinki\n_karjanhoito_ ja _niittyviljelys_. Hyvin harvassa on jäämeren\nrannalla, paitsi kaupungeissa, se talo, jossa ei löytyisi ainaki\nyksi lehmä, vaan useassa on kaksi ja kolme, joissakuissa enempiki.\nSuurin osa karjantuotteita arvaten käytetään omiin tarpeisiin, vaan\njoku määrä sentään liikenee myötäväksiki, ja voilla ja lihoilla\non Ruijan kaupungeissa hyvä hinta. Heinillä on niissä niin ikään\nhyvä hinta, ja kaupungein likitienoilta sentähen tuodaan niihin\njoku määrä heiniäki, jolloin myönti tapahtuu vähemmän painon\nkuin mitan, s.o. tynnyrimäärän jälkeen. Paitsi lehmiä pidetään\nhyvin yleisesti lampaitaki, joitten hoitoa kuitenki sudet isosti\nhäiritsevät, joku määrä poroja sekä Ruijan puolella vähän kilejä ja\nsikoja. Toinen tulolähe jäämeren rantalaisille on _halkojen_ hakkuu\nja myönti kaupunkeihin ja äärimmäisenä meren partaalla asujille.\nEttä haloista toisinaan saattaa lähteä hyvä maksu, voipi käsittää\nkun kuulee, että niiden hinta joskus keväillä on esm. Vesisaaressa\nnoussut 40 kruunuun kuutiosyltä! Sillä kyllä vaiva tulee palkituksi.\nLänsi-Ruijassa lienee vähän tuloa myöski muista metsäntuotteista,\nniinkuin hirsistä ja laudoista. Paitsi karjaa ja halkometsää, joista\njotenki yleisesti nautitaan hyötyä, on eri paikkakunnilla millä\nmikin erityinen ansiolähteensä, joka on toimeentulolle apuna, niin\nyhellä jonkumääräinen _maanviljelys_, toisella _lintujen_ pyynti,\nkolmannella _turvetten_ keräys j.n.e. Niistä saamme vasta puhua\nenemmän aina paikallansa.\n\nJos tuloa lehmästä vuoden kuluessa laskemme noin 200 kruunuksi ja\ntaloa kohti luemme 1 1/2 lehmää, olisi siis jäämeren rantalaisella\nvuotista tuloa karjastaan keskimäärin noin 300 kruunua eli päälle 400\nmarkkaa. Jos sitte summissa otamme hänen tuloansa muista pienistä\nansiolähteistä 150 à 200 markaksi, tekisi hänen tulonsa kaikesta\nmuusta paitsi kalastuksesta noin 600 markkaa, ja kun edellisessä\narveltiin kalastamisen yksistään tuottavan 800 m., olisi siis taloa\nomistavan jäämeren asukkaan koko vuositulo noin 1400 markkaa.\n\nKovin ylpeältä tämä kyllä ei kuulu, vaan sen verran siinä sentään\non, että 5--6-henkinen perhe hiljaisesti eläen voipi sillä vuoden\npäähän päästä. Moni perhe Suomessa saapi vähemmällä tulla toimeen\nja meikäläisten alituinen siirtyminen jäämeren rannalle osottaa\nparhaiten, että oloa siellä pidetään parempana.\n\nTässä on vielä se kalastajille edullinen seikka huomattava, että\nkalain ja maksain hinta ainaki ryssän rannalla -- jos luotuamme\nyleisen katsauksen kalastukseen jäämerellä palaamme takaisin Uuraan\n-- näyttää ilmaisevan taipumusta kallistumiseen suuremmassa määrässä\nkuin muut tavarat. Thauvon mainitsee (l. c), että tuoretten turskain\nhinta v. 1870 oli 20 à 30 kopeekkaa puuta taikka jos Ruijaan vietiin,\n2 peesiä, s.o. 8 kruunua sadalta; maksain hinta taas Kurjaan vietynä\n1 rupla 20 kop. _viekosta_[5]. Meille uuralaiset ilmottivat hintain\nolevan: turskista 40--50 kop. puuta tai Ruijassa 28 kruunua sadalta;\nmaksoista 1,50 à 2 ruplaa puuta ja Ruijassa 6:lta puudalta eli 1\ntynnyriltä 20 ruplaa, siis päälle 3 ruplaa puuta. Erotus hinnoissa\non varsinki Ruijanpuolisten suhteen suuri, joka kuitenki jossaki\nmäärin saapi selityksensä siitä, että turskan saalis Ruijassa\nkeväällä 1882 oli huono ja hinnat siis kalliit; vaan isosti eli lähes\nkahenkertaisesti ovat hinnat Venäjänki puolella, niinkuin näkyy,\nnousseet. Jauhojen hinta sitävastoin ei yhtä suuresti ole noussut:\nThauvonin mukaan kulen hinta Kuolassa kevättalvella 1870 oli 12\nruplaa 30 kop., meidän käydessä hinta taas oli 16 ruplaa, jolloin\ntosin oli kesän aika ja hinta siis halvempi. Talvella hinta oli ollut\n18, 19 ja 20:ki ruplaa.\n\nSyrjätulona unralaisilla on varsinki voin ja halkojen vienti Ruijaan.\nVoista on hinta ollut 1 kruunu naulasta ja haloista 15--20 kr.\nsyltä, jolloin halot ovat kahta kyynärää pitkät. Lakkoja myöski\npoimitaan paljo ja keitetään huupaksi, joka sitte myödään Ruijaan\n18 kruunuun ankka (ankkuri=15 kannua). Hylkeenpyyntiä uuralaiset ja\nryssän rantalaiset yleensä eivät luullakseni vielä ole varta vasten\nruvenneet harjottamaan, vaikka senki pitäisi kannattaa, koska heidän\noman ilmotuksensa mukaan suuria hyljeparvia toisinaan ilmestyy. Tuon\nilmotuksen he tekivät valittamalla, sillä hylkeet ajavat kalan pakoon.\n\nTalvisydän, s.t.s. vuoden pari viimeistä ja pari ensimäistä\nkuukautta, on jäämeren rantalaiselle ikävin aika. Kaikki tienestin\ntilaisuus on silloin loppunut ja jolla viime suvena on ollut huono\nkala-onni tai joka, niinkuin usein ehkä tapahtuu, ei taitavasti ole\ntulojansa käyttänyt, hän saapi nyt kärsiä puutetta ja nälkää. Meri\nkyllä ei ole jäässä, vaan kaikki -- liike vesillä on mahoton siihen\naikaan vuodesta raivoavain, kauheain myrskyjen sekä merenpintaa\nusein peittävän sakean \"konnon\" eli sumun tähen. Suurena esteenä\nulkotoimille yleensä on myöski se pimeys, jonka valtaan pohjola nyt\non joutunut: lopulla marraskuuta aurinko katoaa eteläisen ilmanrannan\ntaa eikä taas tule näkyviin ennenkuin lopulla tammikuuta, kahen\nkuukauden perästä. Varsinki äkkinäiseen sen poissaolo mahtanee\nvaikuttaa hyvin masentavasta; vaan epäilemättä tämä valoton aika\nyhessä työttömyyden kanssa tekee päivät pitkällisiksi kauvemminki\npohjan perällä asuneelle. Jonkulaisia huvituksia voipi Ruijan\nkaupungeissa olla ajan kuluksi tarjona, vaan maaseuduilla niistä\nvarmaan on täydellinen puute. Lopuksi pohjan perä on talven\naikana melkein tykkönään erotettu muusta mailmasta. Kaikki ne\nlukemattomat ihmislaumat, jotka kesäksi ilmestyvät kalanpyyntiin,\novat syksyn tullen paenneet pois eikä uusia vieraita talveksi\ntule sijaan. Matkustavaisten liike, jotka meilläki vielä suuressa\nmäärässä välittävät yhteyttä eri paikkakuntain välillä, on loppunut\nkerrassaan, ainoastaan parilla kolmella kaupunkeihin saattavalla\nvaltatiellä joskus saattaa porokyytejä ja raitoja nähä.\n\nPostikulkua tosin on Ruijan puolella, vaan se on talvella kovin\nhidas, myöhästyen viikottain säädetystä ajastansa; niin Oulusta esm.\nkirje Vesisaareen, joka vain on 5--6 penikuormaa Suomen rajalta,\nviipyy viisi ja kuusi viikkoa eli puolta vertaa enemmän kuin\nAmerikaan! Ja ryssän rannalla ei talvella ole postikulkua ollenkaan;\nKuolaan asti kirjeet etelästä kulkevat (jos kulkevat), vaan siihen\nsitte jäävät, siitä ei niitä enään lähetetä pitkin rannikkoa\nennenkuin kesällä. Sähkölennätin Ruijan puolella tosin myöski on, ja\nsitä täytyy sanoa suureksi eduksi ainaki sivistyneelle.\n\nKovin synkäksi älkäämme sentään ajatelko talven kuvaa pohjan perältä.\nVarjoja siinä kyllä löytyy enemmän kuin meidän puolisessa, vaan aivan\nmusta se ei siltä ole; valokohtia löytyy myöski. Tuota auringon\nnäkymättömyyttä esm. ei saa ajatella aivan pilkkopimeydeksi: päivää\non pimeimpänäki aikana noin 4 tiimaa, ja kun on kirkas päivä, ettei\ntaivas ole pilvessä, näkee hyvästi lukea ilman kynttilättä kolmisen\ntiimaa. Illan ja yön pimeyttä taas karkottaa milloin kuutamo,\nmilloin komeat revontulet, joitten palo joskus on niin väkevä, että,\nniinkuin olen kuullut sanottavan, voipi erottaa neulan jalkainsa\njuuressa hangella; liekö tuossa sitte perää. Maanteitä ei Lapissa\nvielä ole, paitsi Ruijassa joku pikku pala siellä täällä, vaan\nkun joet ja järvet ovat jäässä ja valkea lumivaippa peittää maan,\nottaa Lapin hevonen, poro, joutusaan kuljettaaksensa matkamiestä\nlaajakylkisten tunturein poikki paikasta paikkaan; ja jos on hyvästi\nvarustettu pakkasta vastaan ja sattuu kauniit ilmat, lienee semmoinen\nmatkustus sangen huvittava. Erillään muusta mailmasta jäämeren\nrannikko talvella tosin on, vaan se on asia, jota kerran, sittekun\nsanotun rannikon arvoa paremmin käsitetään, voidaan auttaa parempain\nkulkulaitosten ja paremman postikulun kautta.\n\nTietysti kuitenki talvi tuolla ylhäällä pääluonteeltaan aina tulee\nolemaan toisenlainen kuin meillä, kolkompi ja mieltä enemmän\nrasittava: luonnon lakeja ei ihmisvoima pysty muuttamaan. Vaan onhan\npohjan perällä sen sijaan korvaus ihanassa kesässään, jolloin erotus\nyön ja päivän välillä viideksi kuukaudeksi häviää ja aurinko parina\nkolmena kuukautena lakkaamatta taivaalta paistaa. Jos talvi on ollut\nhämärä, on kesä sitävastoin niin kirkas, että elämä jäämeren rannalla\nsilloin äkkinäiselle näyttää unelmalta.\n\n\nUuran rukoushuone.\n\nUuran alakylän rakennusten joukossa oli vielä yksi, josta edellisessä\nvarta vasten olen ollut mainitsematta, säästääkseni sille oman luvun.\nSe oli Uuran rukoushuone eli niinkuin paikalla sanottiin, kirkko. Sen\nhistoria on lyhyt, vaan surullinen.\n\nKeväällä 1870, kun kirkkoherra Thauvon ensi kerran Uurassa kävi,\npäätettiin kokouksessa, jonka hän kyläläisten kanssa piti, ryhtyä\nhankkeisiin rukoushuoneen aikaansaamiseksi, jota varten uuralaiset\nsuostuivat maksamaan kukin miehenpuoli 2 ruplaa vuosittain kahtena\nvuonna sekä, kun näin ehkä toinen puoli rakennussummasta saataisiin\nkokoon, toisen puolen suhteen pyytämään Suomen hallitukselta lupaa\nkollehtien kantamiseen Suomen kirkoissa. Rakennuskustannusten\narveltiin nousevan 500 ruplaan. Päätöksen johosta keräiltiin\nseuraavina vuosina rahoja niin hyvin tuon sovitun verotuksen kuin\nkollehtein kautta, ja vuoteen 1873 tarvittava summa oli saatu kokoon.\nSiitä kuitenki oli Suomesta tullut 1200 markkaa eli 400 ruplaa ja\nuuralaisilta vain lähes 100 r.; he kyllä sanoivat kuki maksaneensa\n4 ruplaa, vaan tottapa \"kipparit\" eli satunnaiset pyytömiehet,\njoilta he myöski olivat laskeneet veroa saatavan, olivat kieltäyneet\nmaksamasta, koska lopullinen summa oli niin paljo pienempi laskettua.\n\nRakennustyö nyt jätettiin urakalla tehtäväksi uuralaiselle _Maurits\nBergströmille_, joka viipymättä kävi siihen käsiksi. Venäjän hallitus\nosotti suosioansa hanketta kohtaan siten, että ilmaiseksi antoi puut\nmetsistänsä. Kun Thauvon viidennen ja viimeisen kerran kesällä 1874\nkävi Uurassa, seisoi rakennuksen kehä valmiina kivijalallansa. Uutta\n-- sen edemmäksi ei työ edistynyt. Se loppui kerrassaan siihen. Ei\nedes kattoa tullut rakennukselle, saati lattiaa, ovia ja akkunoita.\n\nYksimielisesti kyläläiset syyttävät urakkamiestä epärehellisyydestä,\nettä hän, kun oli saanut keinotelluksi itselleen koko urakkasumman,\npiti rahat ja jätti työn sikseen; ja valitettavasti tässä syytöksessä\nlienee perää. Sillä paljas kehä ei ole voinut maksaa 500 ruplaa.\nBergströmillä kyllä oli takuumiehet ja kirkkoherra Thauvon, jonka\nkiitettävästä toimesta koko rakennushommaa saanee arvata etupäässä\nlähteneeksi, kirjotti jälestäpäin kylän staarostalle, eräälle\nryssälle nimeltä _Filipoff_, että hän ahistaisi takuumiehiä, vaan\nkirje ei näy vaikuttaneen mitään. Filipoff, joka on siivoluontoinen\nmies, kenties tahtoi riitoja välttää tai kenties takuumiehiltä\nei ollut mitään ottamista. Bergström on nyt lähtenyt Amerikaan.\nRakennusta ei ollut aiottu mitenkään komeaksi: kehä on yksinkertainen\nnelikulmainen huoneus, noin 8 syltää pitkä ja puoleksi niin leveä,\nkolmella akkunan aukolla kummallaki sivullansa. Lähellä olevain\nmökintapaisten talojen rinnalla se sentään nytki vetää huomion\npuoleensa ja olisi varmaan valmistuneena kaikessa halpuudessaan ollut\npaikkakunnalle kaunistukseksi.\n\nSemmoinen on Uuran kirkon historia. Uuralaiset eivät ole pystyneet\nväärälle tolalle päässyttä rakennusjuttuansa korjaamaan, ja vuosi\nvuodelta tuo keskentekoinen jumalanhuone joutuu yhä suuremmalle\nrappiolle, akkunattomilla aukoillansa ja puuttuvalla katollansa\ntarjoten katselialle kolkon kuvan. Onko sen kovaksi kohtaloksi\ntuleva täydellinen häviäminen? Liian paha enne tuo mielestäni olisi\nsuomalaisille siirtokunnille ryssän rannalla enkä siksi voi olla sitä\narvelua esiintuomatta: josko ei olisi syytä, että suomen puolelta\nuudestaan tultaisiin siirtolaisten avuksi? Entinen kehä kai vielä\nkelpaisi, jos uuteen työhön kohta ruvettaisiin, eikä rakennuksen\nvalmiiksisaantiin siis pitäisi olla tarpeen kuin joku tuhat markkaa.\nHelposti luulisi senvertaisen summan hyvällä taholla olevan maastamme\nsaatavana.\n\n\nLähtö Uurasta. Jeretnika. Muotkavuono.\n\nUurassa ei meidän tullessamme ollut monta miestä kotona, melkein\nkaikki olivat merellä. Heille oli nim. sattunut ereys papin tulon\nsuhteen: he olivat laskeneet ilmotettua tulopäivää (14 p. heinäk.)\nvanhan luvun jälkeen eivätkä siis odottaneet häntä ennenkuin 26 p.\nVähitellen heitä kuitenki palasi yksi toisensa perästä kylään, kun\nkalansaalis ei ollut onnistunut. Kaksi Oulun puolelaista tapasin\ntäällä: toinen, nimeltä G. A. _Turunen_ eli _Torvinen_, oli aikanaan\nkulkenut Oulusta merellä, vaan jo toistakymmentä vuotta asunut\ntäällä, jossa oli naimisissa ja eli hyvänlaisissa varoissa; hänellä\noli vämpööriki; toinen, G. H. _Kaikkonen_, vielä aivan nuori, oli\nkäynyt Varjakan holhouslaitoksen läpi, josta hyvillä todistuksilla\noli laskettu ulos, ja vasta pari vuotta elänyt täällä. Molemmat\ntuntuivat olevan tarkkoja ja toimellisia miehiä. Muita kyläläisiä\npaitsi edellisessä sivumennen mainituita oli: Kaarlo _Uusitalo_,\nKiannalta, jonka muistan siksi, että hän usein kävi majatalossamme\nemännöitsiällä sidottamassa kättänsä, jota karhu keväällä oli pahasti\npurrut, sekä Matti _Halonen_ ja hänen vävynsä E. J. _Lahenperä_,\njoilla oli tuvassaan koko seitsemän lasta kastettavana.\n\nOmituiset olivat emännöitsiämme, erään norjalaisen ikäpuoli lesken,\nelämänvaiheet olleet. Hän oli ennen miehensä kanssa elänyt --\nKyöpenhaminassa, vaan kun mies oli kivuloinen, he lääkärin neuvosta\nolivat muuttaneet jäämeren rannalle ja asuneet jonku vuosikauden\n_Kilttinän_ autiossa saaressa Kuolavuonon suussa. Mies oli kuitenki\nkuollut, ja leski sitte asettunut Uuraan. Kyöpenhamina ja Kilttinä --\nsuurempia vastakohtia lienee vaikea löytää.\n\nSunnuntaina 16 p. heinäk. olin päättänyt Uurasta lähteä kulkemaan\neteenpäin. Kun lähöstä tuli puhe, arvelivat uuralaiset parhaaksi\nkulkea veneellä vain Uuravuonon suuhun Jeretnikaan ja siinä nousta\nhöyrylaivaan, jonka muutamain päiväin perästä piti Vienasta tulla.\n\"Jos te venekyydillä kuljette koko matkan Vesisaareen\", he sanoivat,\n\"niin se tulee niin kalliiksi, ettette voi aavistaakaan; sata ruplaa\nei piisaa hetikään\". Tämä kuului kyllä vähän pelottavalta, vaan kun\nhöyryllä kulkien matkan tarkotus kokonaan olisi mennyt hukkaan, en\ntietysti voinut ajatella tuon hyväntahtoisen neuvon noudattamista.\nPäätökseni veneellä kulkemisesta oli siis alusta pitäin mielessäni\naivan varma. Vähän runsaampaa menoa ei minun tarvinnut siitäkään\nsyystä kovin isosti säikähtää, että matka Oulusta tänne, noin 80\npenik., oli tullut hyvin helpoksi eli vain vähän päälle sata markkaa\nmaksavaksi, kun Kuusamosta alkaen kaikki menot oli kolmia jaettu, ja\nsitäpaitsi saatoin arvata, että nuo pelottavat ilmotukset sisältivät\njonku määrän tinkimävaraa; sillä sen olen tullut huomaamaan,\nettä kun äkkinnäinen matkamies tiedustelee hänelle tuntemattomia\noloja, niinkuin matkojen määrää ja vaikeutta ynnä muuta, hänelle\ntavallisesti kuvataan oloja pahemmiksi kuin ne sitte näyttävät\nolevansa. Tämä havaintoni kävi nytki toteen, sillä matka Uurasta\nVesisaareen, joka kaikilla mutkilla jotka tein tuli lähes kahta\nvertaa pitemmäksi kuin Uuralaiset olivat arvelleet eli noin 35 penik.\n-- matka höyryllä Jeretnikasta Vesisaareen on 16--17 penik. -- ei\nkuitenkaan noussut enempään kuin 160 a 170 markkaan. Olihan tuota\nkyllä tarpeeksi siinäki, kun lisäksi tulin kulkeneeksi höyryssä 4\npenik., jotka vain maksoivat 1 ruplan.\n\nErään Saanivuonolaisen Heikki _Mikkolan_ ja hänen appensa Salomon\nArpelan kanssa sovin aluksi kyydistä Potseikkaan eli Tsip-navolokaan\nKarahellan niemellä; tätä väliä ilmotettiin 5 1/2 penikuormaksi ja\nkyytipalkaksi määrättiin vähäisen keskustelun perästä 11 ruplaa.\nYstävä Ranin, joka pelkäsi, että aika hänelle Uurassa kävisi\npitkäksi, oli päättänyt vielä tälle taipaleelle lähteä mukaan,\nja hänen lupasivat miehet jonku ruplan lisämaksulla tuoda Uuraan\ntakaisin. Lähöksemme oli määrätty sunnuntai-ilta ja kun Mikkolan\n\"lyysterpooti\" oli Saanivuonossa, tuli matka käymään sieltä kautta.\nJo Jumalanpalveluksen jälkeen, joka pidettiin majatalomme pirtissä,\noli Mikkolan määrä edeltäpäin palata kotia laittamaan venettänsä\nreilaan, jota juuri oli tervattu ja maalattu; ja Arpelan ja kolmannen\nsaattajaksi lähtevän miehen, Salomon Marjavaaran, kanssa Ranin ja\nminä myöhemmin illalla, sanottuamme lehtori S:lle jäähyväiset,\nlähimme pienellä \"paaskilla\" kulkemaan Saanivuonoon.\n\nMatkakertomuksessaan (Kuukauslehessä) Thauvon mainitsee, että\nhuolettavin kohta uuralaisten siveydellisessä tilassa on väkeväin\njuomain ylöllinen nautinto. Tästä saimme meki Uurasta erottuamme\nsilminnähtävän todistuksen. Niinkuin selvästi huomasimme ja\nheiltä itseltäänki kuulimme, olivat molemmat saattajamme kokonaan\nunohtaneet, minkä viisaan hebrealaiskuninkaan kaimoja olivat, ja\nainoastaan mielessä pitäneet pakanallista muinaiskreikalaista jumalaa\n_Dionysusta_, jolle pitkin sunnuntain iltapäivää niin ahkerasti\nolivat uhranneet, että näytti niinkuin ukko Marjavaaralla airot ensi\nkertaa olisi käsissä olleet. Arpelaan ei viinin jumala vielä niin\nraskaasti tuntunut sauvallaan koskeneen kuin Marjavaaraan, vaan ikävä\noli hänki, kun ei hetkeksikään malttanut olla sopertamatta korvani\nkaikenlaista joutavuutta täyteen. Jos taival Saanivuonoon olisi\nollut pitempi kuin sattui olemaan, olisi se epäilemättä käynyt hyvin\ntukalaksi, vaan onneksi se oli niin lyhyt, että vielä olimme naurun\nja suuttumuksen rajalla, kun saattajamme soutaa tolkutettuaan saivat\nveneemme perille siirretyksi.\n\nTäällä makasi Mikkolan uusi ja komea lysterpooti ankkurissa lähellä\nrantaa. Mastoa ei siinä kuitenkaan vielä ollut pystössä, ja kuin\nyritimme siihen astua, oli sen pohjassa jalan verta vettä; sen\nsuhteen ei nähtävästi ollut tointa pidetty mitään, jota saattajamme\nmatkalla kyllä olivatki jonkalaisella riemullisella vakuutuksella\nennustelleet. Kun oli laskettu maihin ja hyvin märkää rantaa noustu\nylös taloon, selitti Mikkola, että hän oli lapsensa ristiäisiä\nviettäessään tullut viipyneeksi Uurassa kauvemmin kuin oli aikonut\neikä sentähen vielä ennättänyt saada venettä kuntoon, vaan\nmiesvoimalla se nyt äkkiä oli valmiiksi saatava. Liikutettu oli kyllä\nhänki, vaikkei kuitenkaan haitaksi asti.\n\nNo mitäpä siihen, täytyi ruveta odottamaan. Sen teimme jotenki\nmaltillisella mielellä siihen katsoen, että vastaanotto talossa --\neli paremmin sanoen mökissä, sillä talorakennuksia ei ollut muuta\nkuin pieni pirtti ja navetta -- oli hyvin ystävällinen. Heti sisään\ntultuamme isäntä tarjosi ryypyn ja emäntä kahvia, edellinen otti\npaikalla venheen laiton puheeksi ja kuin miehet olivat kahvinsa\npuolikuppina juoneet, hän kiirehti heidän kanssa ulos työhön.\nEmäntä sillä välin rupesi huoneessa askaroimaan, toimitti yhtäkkiä\npöydälle leipää, voita, viiliä, taisipa olla lohtaki, ja pyysi\nmeitä sitte maistamaan. Turhaan koetimme estellä, sanoen että jo\nolimme iltasen syöneet: ei auttanut mikään, uudestaan täytyi ruualle\nruveta; ja kun kaikki syötävät olivat erinomaisen hyvänmakuisia ja\nedellinen iltasemme oli ollut laihanlainen, kiersimme nyt poskeemme\naika atrian, jonka päälle vielä lisäksi täytyi uutta kahvia juoda.\nMikkola oli näet verraten varakas mies, että talossa löytyi enemmän\ntavaraa kuin ulkonäöstä päättäen olisi luullut. Syynä hänen asuntonsa\nhuonouteen oli että hän vaimoneen aikoi muuttaa Amerikaan niin\npian kuin talonpaikastaan, jonka oli eräälle Potseikkalaiselle\nmyönyt, oli maksun saanut. Piljetin hinta Tromssasta Newyorkiin\nkuului pariskunnalle olevan 50 peesiä eli 100 ruplaa ja nämät rahat\nMikkolalla jo oli valmiina.\n\nSydänyö saattoi nyt olla käsissä ja emäntä, valmistettuaan tuvan\nnurkkaan vuoteen, kehotti meitä heittäytymään siihen pitkäkseen,\nitse lähtien auttamaan miehiä venetyössä; ja kun ei meillä muutakaan\ntekemistä ollut, noudatimme kehotusta. Tuvan toisessa nurkassa makasi\nkaksi puolikasvuista poikaa, emännän lapsia edellisestä naimisesta\n-- hänellä oli jo yksi mies kuollut. Kun tiimakauden ehkä olimme\nnukkuneet, niin tultiin ilmottamaan että venhe nyt oli valmis;\nnousimme siis pystöön, sanoimme emännälle kiitokset ja jäähyväiset\nja astuimme lyysterpootiin, joka soutamalla pantiin liikeelle.\nKauvemmaksi ei sentään kuljettu kuin muutaman niemen taa jonku\nkivenheiton päähän talosta, niin ankkuri laskettiin ja asetuttiin\nkaikki maata. Mitä tuo lähtö tämänvertaisen matkan päähän talosta\nmerkitsi, en ymmärrä, vaan ehkäpä väsymys äkkiä saavutti saattajamme.\n\nNoin k:lo 8 seuraavana aamuna 17 p. heinäk. oltiin taas matkassa.\nPäivä oli sumuinen, aina väliin tuli sadettaki, vaan tuulta, jota\nhartaasti haluttiin saada, ei tullut. Miesten oli siis pakko\nsoutaa raskasta alustamme koko tuon 1 1/2 penik. pitkän taipaleen\nJeretnikaan asti, joka työ, itsessäänki voimia kysyvä, tuli kuninkaan\nkaimoille kahta vaivaloisemmaksi sen kautta, että eilispäivän juonnin\njälkeen kova kohmelo heitä ankarasti ahisti. Tämä oli ikävänlainen\nmatka, kun ilma oli ruma, miehet huonolla tuulella ja veneen kulku\ntuskallisen hidas, Viimein, kun kello jo kävi kolmea päivällä,\ntultiin Häräntaljansaaren itäpuolta kulkien Jeretnikaan.\n\n_Jeretnika_ eli _Jeretik_, niinkuin venäjäksi taidetaan sanoa, on\nvähäinen kalastuspaikka Häräntaljansaaren pohjoispäässä Uuravuonon\nsuussa. Eräällä venäläisellä, _Voroninalla_, on siinä kauppa, jota\nUurassa ennen asunut toinen venäläinen, Filipoff, meidän käydessä\nhoiti, ja 5--6 muuta taloa siinä myöski löytyy; talvea ei kuitenkaan\npaikalla sanottu asuvan muita kuin yhen vahtimiehen. Jeretnika on\nhyvä kalansaantipaikka, vaan sen merkillisin puoli on epäilemättä\nsen erinomainen _hamina_, jonka vertaista ei monessa kohti löytyne.\nUuravuonon itäisen haaran suun salpaa nimittäin merelle päin useat\nrinnakkain olevat saaret -- Friis sanoo niitä kaikkiaan olevan kuusi\n-- joista läntisin ja suurin on Jeretnikan saari, ja näitten sekä\nHäräntaljansaaren ja Kuolanpuolisen mannermaan väliin syntyy noin 4\nvirstaa pitkä ja 2 leveä (Friisin mukaan noin 1/3 penik. pitkä ja 1/2\npenik. leveä) selkä, joka on kaikilta tuulilta turvattu, kun sekä nuo\nlikekkäin olevat saaret että mannermaa ovat erinomaisen korkeoita.\nTavallinen kulkuväylä mereltä tähän umpiselkään on itäpuolitse\nJeretnikan saarta, jossa on kapea, vaan syvä salmi; mutta Friisin\nmukaan on mannermaan ja noiden viiden pienemmän saaren välissä myöski\nhyvä väylä. Selän itäpuoleen tulee _Siukun_ lahti, johon Siukunjoki\nlaskee. Tuskin voipi suurelle kauppa- eli sotalaivastolle ajatella\nparempaa suojapaikkaa kuin tämä selkä tarjoaa. Eikä siinä kyllä: sen\npohjoispuolesta pistää länttä kohti pieni lahelma, noin 1/2 virstaa\npitkä ja leveä, jonka etelä- ja länsisyrjänä on Häräntaljansaari,\npohjoissyrjänä Jeretnikan saari. Tämä lahelma, jonka pohjois- ja\netelärannalle Jeretnikan kalastuspaikka on rakettu, on vielä paremmin\nkuin edellämainittu selkä turvattu kaikkia myrskyjä vasten; itään\nselälle päin se ainoastaan on aukinainen. Pienemmille aluksille\nja pyytöveneille se siis on erinomainen hamina ja sen mukavuutta\njälkimäisille vielä enentää se seikka, että sen perältä kulkee\nsuoraan pohjaiseen molempain vastamainittuin saarten välitse kapea\nsalmi mereen, tarpeeksi syvä veneille, vaikka laivoille liian matala.\n\nJeretnikan veroista haminaa en nähnyt ryssän rannalla enkä Ruijassa\nTromssaan asti ainoaakaan; ja Friiski sitä kiittelee erinomaiseksi.\nVenäläiset kirjailiat mainitsevat sen rinnalla, eli oikeammin sen\nedelläki, _Petsamon_ haminaa lännessä ja _Jekaterinaa_ Kuolavuonon\nsuussa; vaan edellinen ainakaan ei voi kilpailuun edes yrittää,\nniinkuin vasta tullaan näkemään, ja Friisiin sopinee luettaa, kun\nhän asettaa Jekaterinaa Jeretnikan jälkeen. Ainoastaan _Stolbova_\nvoipi vene-, vaan ei laivahaminana turvallisuuden puolesta vetää\nJeretnikalle vertaa.\n\nMe laskimme veneemme ankkuriin Jeretnikan sisähaminaan, jossa\npaitsi muutamia pienempiä veneitä oli kaksi skuunaria ja yksi\nsotalaiva, seki skuunari nimeltä _Bakan_. Sillä välin kuin toiset\nmiehet veneessä ryhtyivät päivällispuuhiin ja kalan keittoon, souti\nMarjavaara Raninin ja minun kauppiaan taloon, joka oli rakettu lahen\netelärannalle muutamaan vuorenrotkoon; minulla oli näet varsinki\ntarve saada ostaa joko uudet kalossit Kuolavuonon törmälle heitettyin\nsijaan taikka voidesaappaat. Puodissa kyllä oli kaikenlaista\nkaupankalua, myöski meille sopivaa, niinkuin tupakkia ja nisua,\nvaan kalosseja ei ollut -- kukapa täällä semmoisia tarvitsisi --\nja saappaat olivat kaikki liian suuria. Veneeseen palattuamme ja\npäivällisen syötyä arvelivat miehet, että tänäpänä ei sopinut\najatella edemmäksi lähtöä, kun ei tuulta ollut, jonkatähen aikoivat\nhetkeksi asettua etsonetta makaamaan, S. ja minä silloin astuimme\nuudestaan paaskiin ja luvattuamme korkeintaan tiiman päästä palata,\nlähimme lahen perukkaa kohti soutamaan noustaksemme sille korkealle\nkalliovuorelle, jolla Häräntaljansaari merelle päin päättyy. Olimme\nnäet uteliaat sopivalta paikalta näkemään pohjoisen valtameren laajaa\npintaa. Lahen perältä kohosi ensin yksinäinen, itse päävuoresta\nulkoneva, sileä kalliokukkula, joka ei ollut erittäin korkea,\nsatamäärä jalkaa ehkä. Kun sen päälle olimme nousseet -- pohjan\npuolelta sitä kyllä olisi saattanut kiertääki -- oli sen takana\nsyvä kuru, jonka toisella puolen vuori pystyjyrkkinä penkereinä\nkohosi arviolta ainaki 300 jalan korkeuteen; ylimpänä huipulla näkyi\npatsaantapainen merkki. Kiertelemällä nousimme tälle huipulle,\njonka luulimme olevan vuoren korkeimman nikaran, sillä sen takaa ei\nveneeseemmekään ulos lähelle ollut korkeampaa kohtaa näkynyt; vaan\nkun aloimme päälle päästä, oliki uusi, vielä korkeampi huippu länteen\npäin näkö-alaa rajottamassa. Sille ei R. enään huolinut ruveta\nkiipeämään, vaan istui vastamainitun patsaan viereen, katsellen\nalas Jeretnikan haminaan, jonka laivat ja veneet olivat ikäänkuin\njalkaimme alla. Haluten nähä Uuravuonon länsihaaraa ja myöski\njäämerta avarammalta -- vuori nimittäin jatkui luodepohjaan päin ja\nesti sieltä puolen merta näkymästä -- en minä kuitenkaan malttanut\ntähän jäädä, vaan jatkoin nousemista. Uudelle, lahesta lukien\nkolmannelle, vuorenkukkulalle tultuani, mikä harmi: neljäs kukkula,\nyhä korkeampi, oli edessäni! Hiisi ja muut pakanalliset jumalat\nnousivat hetkeksi manalan syvyydestä kielelleni tänne ylös kalliolle,\nvaan sitte ponnistin tämänki kukkulan päälle. Turha vaiva, näkö-ala\nei muuttunut: uusi kukkula, viides järjestyksessä, ja se koko mokoma\nkohosi edessäni! Sen etäisellä, varmaanki 1000 jalkaa ylemmäksi\nmerenpintaa nousevalla huipulla näkyi iso puuristi, josta päättäen\nsiellä viimein oli vuoren korkein kohta. Olisin kenties vielä\nyrittänyt senki päälle nousta, vaan ensiksi oli edessäni syvä kuru,\njonka poikki näytti olevan hankala päästä, ja toiseksi ajattelin että\nkumppali R. ehkä rupeaisi aikaansa pitkäksymään ja lähtisi jälkiäni\nnoudattamaan, joten tulisin häntä vasten hänen tahtoansa houkuttamaan\ntänne; paitsi sitä alkoi oudoksesta tuntua vähän kaamealta yksinänsä\ntuolla jylhässä vuoristossa. Päätin siis palata takaisin, vaikken\nollut matkan päähän päässyt; vaan oikeastaanhan olimmeki vain\naikoneet tuolle toiselle kukkulalle, johon R. oli jäänyt ja jossa\nhänen alas laskeudessani tapasin odottamassa. Siihenki kyllä näkyi\njäämeren mahtavia selkiä koilliseen päin silmän siintämättömiin asti.\n\nKun olimme paaskissa jälleen, poikkesimme pikku ostoksia varten\nuudestaan kauppamiehen taloon. Rannassa tapasimme täällä useoita\nKilttinästä kalanpyynnistä palanneita uuralaisia, niitten joukossa\nLudvig Bergströmin, jonka rouvalle olin Oulusta tuonut kirjeen; hänen\nkanssa astuimme puotiin ja maistelimme muutaman lasin erittäin hyvää\nolutta. Kun siinä juttelimme, tulee hra Filipoff sisähuoneesta ulos\nja käskee meitä sinne juomaan lasin tshaijua. Käskyä noudatettuamme\ntapasimme sisällä nuoren luutnantin Bakanista, erään laivakapteenin,\nerään pappismiehen, taisipa olla joku muuki. Teetä juotiin konjakin\nsekotuksella ja seura oli iloisella tuulella, jota varsinki\nensimainittu sankarin alku ylläpiti. Meidän tulomme johosta tehtiin\nm.m. kysymys, mitä varten olimme täällä matkustamassa, ja kun minä\npuolestani siihen vastasin, vain huvikseni kuljeksivan!, arveli\nluutnantti nauraen ja sanojani kertoen: \"nje värno, nje toljko\ndlja sabaavi\", \"se ei ole totta, ette ole paljaastaan huviksenne\nmatkassa\", joka arvelu kyllä oli yhtä odottamaton kuin huvittava.\nSen laajempaa selitystä en kuitenkaan ruvennut antamaan eikä sitä\nvaadittukaan. Sitte \"tehtiin\" soittoa harmonikalla ja soitti\nlaivakapteeni norjalaisen kansallislaulun \"Ja vi elsker detta\nlandet\", joka ei kuitenkaan ollut luutnantille mieleen niin että hän\npuolestaan ehotti ja lauloi \"booshe tsarjaa hranii'n\". Juotuamme\nlasimme loppuun erkanimme jonku tiiman päästä seurasta, joka jäi\nlibationejansa jatkamaan.\n\nKun palasimme miesten tykö veneeseen, pelkäsimme vähän nuhteita,\nkoska olimme ainaki neljä tiimaa olleet poissa, vaan niitä ei\nkuulunut, sillä miehet yhä makasivat sikeässä unessa, josta meidän\ntulomme vasta heidät herätti.\n\nSeuraavana päivänä olisi jo aamusta saattanut liikkeelle lähteä,\nsillä ilma oli kaunis ja maalta myötäinen tuuli. Vaan miehet eivät\nkiirettä pitäneet, arvellen että maatuuleen ei ollut luottamista ja\nettä viisaampi oli odottaa, kunnes päivän päälle luultavasti syntyisi\nitätuuli. Eiköpä heillä lie ollut toinenki syy vastahakoisuuteensa\nlähön suhteen, sillä liian paljo asiaa heillä tuntui kauppamiehen luo\nolevan nyt niinkuin edellisenä iltanaki. Viimein kuitenki 12 seudussa\nlähettiin matkaan, kun maatuulta yhä kesti. Se meitä kuljetti pari\nkolme neljännestä Häräntaljansaaren nokan itäpuolitse aavalle\nmerelle, vaan lakkasi sitte niinkuin miehet olivat ennustaneet; mutta\nulkona aavikolla puhalsi raitis itäinen, joka astui edellisen sijaan\nja hopusti lähti viemään meitä eteenpäin. Kun katselimme taaksemme,\njäi idän puoleen ensin saaret Uuravuonon itähaaran suulla, sitte\nSiukunniemi mantereella ja uloimpana tuo somaniminen Korelan eli\nKarjalan niemi Kuolavuonon tällä puolen; saman vuonon suun tuolla\npuolen sijaitsevaa Kilttinän saarta, johon niiltä paikoin missä nyt\nkuljimme tuli 4 penik., ei sitävastoin voinut erottaa, kun siellä\npäin oli \"konto\" eli merisumu. Selkeällä ilmalla saattajamme sanoivat\nsaaren kyllä näkyvän, se kun on hyvin korkeaa maata. Suoraan etelään\nkäsin meistä tuli Uuravnonon länsihaaran suu ja korkeat niemet sen\nkahen puolen: idän puolella Häräntaljansaaren pää, lännen puolella\nkaitainen _Einaniemi_, jonka toisella puolen pienoinen _Aaravuono_\neli _Aarskopa_ tunkee maahan. Vasemmalle kädellemme lännen puoleen\naukeni suuri _Muotkavuono_, joka erottaa mantereen ja _Karabellan\nniemimaan_ toimistansa. Viimemainitun maan korkeat, lumenpeittämät\nkalliorannat astuivat veneenkeulan vasemmalta puolen yhä selvemmin\nnäkyviin kuta edemmäksi ennätettiin. Oikealle kädellemme taas\ntuli valtameren värehtivä pinta, jolle ei mitään rajaa näkynyt.\nNäissä kaikissa oli siksi paljo katselemista, että jos tuuli olisi\npysynyt heikkenemättä, matkan päähän varmaan olisi päästy aikaa\npitkäksymättä. Vaan valitettavasti oli liian myöhään taipaleelle\nlähetty: ennenkuin vielä oikein olimme edes puolivälissä, loppui\ntuuli tykkänään. Ei muuta kuin turvata airoihin samoin kuin eilen,\nvaan tällä kertaa taas soutua vaikeutti tuulen perästä seuraava\nkova merenkäynti eli niinkuin täällä suomalaisten kesken sanotaan,\n_siikanne_, joten matkan lyheneminen oli tuiki hidasta. Ainoastaan\njoku harva purje oli nähtävänä äärettömällä vedenpinnalla ja ainoa\nvaihetus oli lopulta katsella, kuinka Muotkavuonoon päin valaskalat\ntuo tuostaki suihkuttivat vesipatsaita ilmaan, josta syntyi sama\ntömähtävä ääni kuin kaukaisesta tykinlaukauksesta. Sillä välin kuin\nveneemme kiikkuu aaltojen harjalla, verkalleen kulkien eteenpäin,\ntutkikaamme mitä Muotkavnonosta voipi olla mieleen pantavaa. Siinä\nen kyllä itse tullut käyneeksi, niin että tietoni ovat korvakuulon\nmukaan saatuja.\n\n_Muotkavuono_, eli tarkemmin _Iso_ Muotkavuono, on suustansa\nEinaniemen kohalla lähes 2 penik. leveä ja kulkee, matkallansa vähän\nkaveten, suoraan länsiluodetta kohti 4 penik., jolloin jyrkästi\nkääntyy koillista sekä viimein luodetta kohti. Inbergin kartassa\nkutsutaan, arvattavasti Friisin kartan mukaan, ainoastaan vuonon\nsuupuolta Muotkavuonoksi, vaan sisä-osaa \"itäiseksi Puumangin (lue\nPummangin) vuonoksi\". Tätä jälkimäistä nimitystä en kuitenkaan\nkertaakaan kuullut: suomalaiset jäämerellä tuntevat ainoastaan yhen\nPummanginvuonon ja se on se jota kartoissa nimitetään \"läntiseksi\"\nP. vuonoksi. Muotkavuonosta tunkee, paitsi jo mainittua Aarskopaa\njuuri vuonon suulla, seuraavat vuonot mannermaahan, nimittäin:\n_Kassivuono_, noin penikuormaa lännempänä Aaravuonoa, _Läätsivuono_\n(kartassa Laskivuono), ainoastaan kapeanlaisen niemen kautta\nKassivuonosta erotettu, _Kolttavuono_ (kartassa Titovskaja), kolmisen\npenik. lännempänä Läätsivuonoa, ja viimein _Maalomuotka_ eli\npikku-muotka (Inbergin kartassa Kutovaja, Friisin kartassa Kutovajok)\nKarabellan niemimaan juurella, johon lännen puolelta vastaa\nMaattivuono (Maddefjord). Pohjoisrannalleen en kuullut Muotkavuonon\nmuodostavan mitään mainittavia lahtia. Asukkaita ilmotettiin\nMuotkavuonon laiteilla olevan: _Aaravuonossa_ yksi lappalaisperhe[6],\n_Kakkarissa_ (venäjäksi Litsa), Läätsivuonon suupuolessa 3\nsuomalaista. 1 lappalainen ja 1 venäläinen (karjalainen?) talo,\n_Läätsissä_ ja _Räätsissä_, jotka ovat vähän lännempänä Kakkaria,\n6 taloa, joista 2 kylmillä, ja kolmattakymmentä vakinaista\nasukasta (suomalaisia), Kolttavuonon perällä _Vaalisjoella_ 1\nlappalaisperhe ja l/2 penikuorman päässä siitä _Maalomuotkassa_\nmyöski 1 lappalaisperhe; vuonon luoteisimmassa perukassa _Muotkassa_\n8 taloa ja 45 henkeä (suomalaisia) -- siitä vasta tarkemmin -- sekä\nlopuksi vuonon pohjoisrannalla _Einassa_ varakkaan Jooni Pieran\nlappalaistalo 7--8 hengellä. Jos luetaan taloa kohti niissä paikoin,\njoista ei asukaslukua tietty ilmottaa, keskimäärin viisi henkeä,\njoka ei ainakaan liene liian paljon, tulisi Muotkavuonon asukasluku\nsiis tekemään 115 à 120 henkeä, joista 25 à 30 lappalaista, muut\npaitsi joku venäläinen suomalaisia; vaan sekä Kakkarissa että\nLäätsissä sanottiin myöski asuvan hyyryläisiä toisten taloissa, joten\nkoko väestön sopinee arvata kenties 130 hengeksi, joista noin 100\nsuomalaista.\n\nKuinka tarkkoja nämät numerot ovat, sitä en ota taatakseni, koska\nniinkuin jo mainitsin en itse tullut näissä paikoissa, paitsi\nMuotkassa käymään; mahotonta ei suinkaan ole, että niissä on joku\nereys. Ylimalkaan on matkoilla hyvin, vaikea saada luotettavia\ntietoja niistä paikkakunnista, joissa ei itse käy, jonka selvästi\nhuomaa siitä, että jos samaa seikkaa tiedustelee eri henkilöiltä,\nmelkein aina saapi enemmän tai vähemmän eroavaiset vastaukset. Mitä\nerittäin Muotkavuonon seutuihin tulee, olivat ilmotukset niistä\nsitä sekavammat, kun kansa ei tunne kartassa käytetyitä nimityksiä\nja lisäksi samaa paikkaa näytettiin kutsuttavan eri nimillä; niin\nesm. puhuttiin Valasjoesta ja Määlisjoesta, jotka eivät voineet\nolla muuta kuin jo mainittu Vaalisjoki eli kartan Puumanki, joka\nviimemainittu samoin kuin Punmankijärvi oli kansalle aivan outo.\nKuitenki luulen, että tässä annettu lyhyt kuvaus Muotkavuonosta ei\nvoi olla kovin väärä; ainaki suunnille sen pitäisi oikea olla. Vuonon\npohjoisrannalla vakuutettiin ei olevan muita asukkaita kuin _Jooni\nPiera_ Einassa vuonon _suulla_, vaikka kartalla löytyy kuudessa\nseitsemässä paikassa pilkkuja muka asuinpaikkojen merkitsemiseksi.\n\nSaatuamme muun ikävän lisäksi vielä vähin taistella merikipeänki\nkanssa tulimme vihoin viimein klo 9 tienoissa matkan perille\nKarabellan haminaan.\n\n\nKarabella ja Oneikan saari.\n\nMaalle astuttuamme seisoimme sen suuren, saarentapaisen niemimaan\nrannalla, jota norjalaiset kutsuvat _Fiskeröksi_, venäläiset\n_riibatshi polu-ostroviksi_, ruotsalaiset _fiskarhalföksi_, vaan\njäämeren suomalaiset _Karabellan niemeksi; Kalasaarennon_ nimeä, jota\nsuomen kirjakielessä enimmästi käytetään, viimemainitut eivät tunne.\nLapiksi on niemimaan nimi Friisin mukaan _Gikker njarg_. Inbergin\nkartasta saapi jotenki tarkan käsityksen tämän maan ulkomuodosta;\nkuitenki kartta sietää sen verran oikasua, että niemimaan itäranta\nsiinä on kuvattu liian lyhyeksi, pohjoisranta taas liian pitkäksi:\nedellinen nim. on noin 2 1/2 penik. pitkä, jälkimäinen noin 4 penik.\n\n_Karabellan_ hamina, jossa tullessamme yksi skuunari oli ankkurissa,\non sievä, pyöreähkö lahelma niemimaan itärannalla, noin 3 neljännestä\netelämpänä saarennon koillisnokkaa; itätuulella hamina ei kuitenkaan\nanna mitään suojaa, kun lahelma on sinne käsin aivan aukinainen.\nLahelman pohjoisrannalla on muutamalla pietarilaisilla kauppiaalla\n(Pallisenilla?) useoita rakennuksia: suuri 2-kertainen asuin- ja\nkaupparakennus, pääty rantaan päin, jossa myöski on makasiineja kalan\nsäilytystä varten, sen vieressä pienempi 1-kertainen asuinrakennus,\nsitte traanin keittohuoneet, huone, jossa syöttökalaa keinollisella\ntavalla pidetään jäätyneenä, y.m. Syrjempänä on muutamalla\nsuomalaisella talonsa, jossa elätetään pari lehmää; vaan muita taloja\nei pohjoisrannalla enemmän kuin lahen muillakaan rannoilla ole.\nSyksyn tullen kaikki tuon pietarilaisen kauppiaan väki lähtee pois ja\nainoaksi talvi-asukkaaksi paikalle jääpi mainittu suomalainen, joka\nsiinä sitte keväimeen asti toimittaa vahin virkaa.\n\nSen yön, minkä Karabellassa viivyimme, vietimme kauppalaitoksen\nhoitajan, erään norjalaisen, hra _Seebekin_ luona, joka kohteliaasti\nkutsui meitä sisään, kun paikan taloseikoista tietämättä kyselimme,\nmissä yösijaa voisi saada. Mitään maksua ei yökortteerista eikä\nmuusta kestitsemisestä otettu vastaan. Aamulla, kun juuri oltiin\nlähtöhommassa, huomautti hra S. pienestä savupilvestä, joka näkyi\nJeretnikan puolelta, ja sanoi parahodan eli tampin (höyrylaivan)\nolevan Vienasta tulossa. Se oli varsin onnellinen sattumus, sillä\nsiinä minun sopi kohta kulkea Potseista Vaitokupaan, jolla välillä\nei suomalaisia asu eikä muutenkaan löydy kuin yksi kalastuspaikka,\n_Supuska_, että veneellä kulku olisi ollut sulaa ajan ja rahan\nhukkaa. Ja vielä mukavampaa oli, kun hra S. vakuutti tampin viipyvän\nKarabellassa lastin ottoa varten vähintäinki kaksi tiimaa; matkalla\nKarabellasta Potseikkaan on näet Kalliopiirrustuksistaan kuulusa\n_Oneikan_ saari (ven. Anikeijeff), jota olin päättänyt käydä\nkatsomassa, ja tämän päätöksen saatoin siis panna toimeen, vaikka\nhöyryssäki tulisin kulkemaan.\n\nKarabellasta Potseikkaan on vain pari neljännestä meritse ja vielä\nvähemmän maitse. Kun olimme kiertäneet sen pienen niemen, joka\nKarabellan lahen pohjoispuolitse pistää mereen, näkyi heti edessämme\nsuoraan pohjoiseen päin Oneikan saari ja sen ja mantereen välitse\nvähän taaempaa Potseikan rakennukset.\n\n_Oneikan saari_ on pienoinen liuskakivi-luoto. Sen pohjoisrannalla\nlöytyy epätasaisten kivilohkareitten keskellä aivan sileä tanner,\ntavallisen kamarilattian kokoinen, joka on hakattu kirjotuksia\ntäyteen. Nämät kirjotukset olivat useimmat paljaita nimiä ja\nvuosilukuja, ainoastaan vanhimpiin, jotka olivat lopulta 1500- ja\nalusta 1600-lukua, oli (tanskaksi eli saksaksi) tehty joku lisäys\nesm. kotipaikasta, eli että laiva oli ryöstetty, eli m. s. Friisin\nkirjassa löytyy usea näistä vanhoista nimikirjotuksista kuvattuna;\ntavallisin sukunimi niissä oli Hansen Flensborgista (Tanskassa).\nUudemmista nimistä pisti silmääni _J. Fr. Thauvon, 1873_.\n\nNäistä kalliokirjotuksista mainitsee jo Castrén matkamuistelmissaan\n(1 osa, siv. 175), vaikkei hän itse niitä nähnyt; vaan sen\nkertomuksen mukaan, minkä hän kuuli, niiden sisältö olisi ollut\ntoisenlainen. \"Muinais-aikoina oli nimittäin eräs englantilainen\nmerirosvo joka kesä tullut laivallaan 'Muurmannin' rannalle\nkalastajilta veroksi perimään kaloja, traania, jauhoja, kryynejä\ny.m. Jos kalastajat kielsivät veroa maksamasta, vaati rosvo parasta\npainijaa kaksintaisteluun. Kun englantilainen oli uljas ja väkevä,\nei yksikään kalastajista rohjennut taisteluun ruveta, vaan maksoivat\nkernaammin vaaditun veron. Eräänä kesänä oli kalastajien joukossa\nmies, jota hänen mitättömän ulkonäkönsä tähen käytettiin kokiksi,\nvaan joka yhtäkaikki oli erinomaisen väkevä. Tämä suostui merirosvon\nvaatimaan taisteluun, ja hänen onnistui viimein vapauttaa kalastajat\ntuosta ikävästä vieraasta.\" Kertomuksen tästä voitostaan kokki sitte\nolisi hakannut kallioon.\n\nHyvin mahollista on, että venäläisten kalastajain kesken yhä vielä\non sama luulo kirjotusten sisällöstä olemassa, vaan sittekun Friis\njulkaisi kertomuksen käynnistään tällä paikalla, joka käynti\ntapahtui juuri Castrénin ilmotusten johosta, tietää sivistynyt\nmailma, että mainittu luulo on väärä. Mitä sen sijaan tulee tuohon\nkaksintaistelujuttuun, kuulimme meki siitä saattomiehiltämme\nsillä lisäyksellä, että taistelu tapahtui mantereella kivikehän\nsisällä ja että merirosvo silloin heitti henkensä, jonka jälkeen\nhän haudattiin kehän sisään. Vieläki tarkemman kertomuksen kuuli\nFriis palvelialtaan, lappalaiselta Nille Haitilta, niinkuin\nhänen kirjassaan on luettava. Kaikille Lapin niemen kansoille,\nvenäläisille, lappalaisille ja suomalaisille, tuo juttu siis näyttää\nolevan tuttu ja jotain todellista perää siinä siis täytynee olla.\n\nFriis muuten kokee tuolle tarulle saada historiallisen selityksen.\nNoin 300 vuotta takaperin löytyi nimittäin Petsamon vuonon perällä\nPetsinginjoen varrella venäläinen luostari, joka kalanpyyntinsä\nja kauppansa kautta oli erittäin kukoistavassa tilassa. V. 1556\nsuuriruhtinas Iivana Vasiljevitshilta saadun lahjakirjan nojalla tämä\nluostari näkyy lyöneen allensa koko kalanpyynnin merenrannikolla\nKuolan tienoille saakka, niin että kalastajaan täytyi myödä kaiken\nsaaliinsa luostarille, arvaten siitä hinnasta, minkä kunnian-arvoiset\nisät luostarissa suvaitsivat määrätä. Itse päästäkseen edullisella\ntavalla kaloistansa, luostari-isät muun muassa tekivät sopimuksen\nerään Amsterdamin kauppahuoneen kanssa, jolle määrätyillä ehoilla\nsuostuivat myömään kaiken kalansa. Tämän kauppahuoneen asiamies\noli nimeltä _Andreas Neich_ ja hän tuli joka kevät laivallansa\nluostariin, josta sitte lähti pitkin rannikkoa kulkemaan periäksensä\nmitä ei vielä luostariin ollut tuotu. Friis arvelee luultavaksi, että\nsanottu Neich niin suurella kovuudella oli kohellut kalastajia, että\nmuisto siitä on lähtemättömästi painunut kansan mieleen ja antanut\naihetta kysymyksen-alaiseen taruun. Kun luostari v. 1590 perinpohjin\nhävitettiin, hävisi tietysti Neichin yksin-oikeus kalastuksen suhteen\nja kauppa tuli vapaaksi muidenki laivoille, niinkuin juuri niiltä\najoilta alkavat kalliopiirustukset Oneikan saaressa todistavat.\nTarun merirosvon nimi on venäläisten suussa Anika -- josta saaren\nnimi Anikeijeff -- ja sen selittää Friis niin, että Neich olisi\nkirjottannt nimensä A. Neich, josta sitte olisi tehty Anika.\n\nTämä Friisin selitys tuntuu sangen hyväksyttävältä; kuitenki sillä\non se puute, ettei se puhu mitään itse kaksintaistelusta, joka\ntosiaan näkyy tapahtuneen siitä päättäen, että tuo mailmaa kiertelevä\nruotsalainen luutnantti Sandeberg on täällä käydessään kaivattanut\nmaata taistelukehän sisällä ja siitä löytänyt erittäin suurikasvuisen\nihmisen reisiluun. Varsin helppo on kuitenki tämän puolesta ajatella\ntäydellisentävää lisäystä Friisin selitykseen. Se mies, joka Anikan\nkanssa taisteli, oli, niinkuin Friisille kerrottiin, tuntematon\nnuorukainen, joka äkkiä ilmestyi kalastajain pariin, ei tiedetä\nmistä, ja taistelun jälkeen yhtä äkkiä katosi, ei tiedetä mihin; siis\noli heille täysi muukalainen. Tämmöisiä, ennen ei nähtyjä muukalaisia\nsaattoivat ainoastaan ne laivamiehet olla, jotka luostarin hävityksen\njälkeen ilmestyivät ryssän rannalle ynnä Neichin kanssa kilpailemaan\nkalan ostossa. Mitä on luonnollisempi ajatella, kuin että kilpailiain\nkesken syntyi kateus ja viha, josta viimein seurasi kaksintaistelu\nriidan ratkaisemiseksi?\n\nJos ajatellaan, että Anikan voittaja oli joku niistä miehistä eli\nheidän kumppaleistaan, joitten nimet ovat vanhimmat kalliokirjotusten\njoukossa, selviää myöski, kuinka kansaan on saattanut levitä se\nluulo, josta Castrén mainitsee, että kalliokirjotukset sisältäisivät\nkertomuksen itse taistelusta. Kun kansa näki voittajan voittonsa\njälkeen hakkaavan merkkejä kallioon, oli sen vaikea ajatella muuta,\nkuin että tämä tapahtui tuon merkillisen tappelun muistoksi -- jossa\nse ehkä ei niin isosti erehtynytkään -- ja että kirjotus, jota se\nei ymmärtänyt, sisälsi ilmotuksen voitosta. -- Muuten oli yläpuoli\nkalliolaatasta, jossa vanhimmat nimet löytyivät, hyvin kulunut, että\njoku kirjotus on saattanut hävitäki.\n\nCastrén puhuu myöski muista, Muurmannin rannalla löytyvistä\nkalliokirjotuksista. Niitä emme Uuran puolella tulleet\ntiedustelleeksi, vaan etelä-Varangissa kuulin, että Kuolavuouon\nlänsiniemellä pitäisi olla jonkulaisia merkkiä kalliossa, joita\narveltiin vanhoiksi rajamerkeiksi. Tätä nientä sietäisi siis tutkia.\nSe on sitäpaitsi jo nimensä kautta (Korelan niemi) merkittävä.\n\nPeljäten höyryyn myöhästyväni kiirehin saaresta pois, sittekun vaan\nhätäisesti olimme kuulusaa kalliolaattaa katsastaneet. Mitään uutta\nen ollut täältä toivonutkaan saada, koska luotin siihen, että Friis\noli paikan ihan tarkasti tutkinut. Nyt jälestäpäin kuitenki vähän\nkadun kiirettäni, sillä se ajatus, että Anikan voittajan nimi ehkä\nolisi kalliosta löydettävä, ei näy Friisille johtuneen mieleen --\nenemmän kuin minullekaan kalliolla käydessäni -- ja siinä kuitenki\nolisi tarjona uusi lähtökohta tutkimuksille. Vaikka ei jutun\nselvillesaanti niin kovin tärkeä ole.\n\nPotseikka eli Tsip-navolok.\n\nPotseikan lahti on vielä aukeampi itään päin kuin Karabellan.\nTarkkaan ottaen se ei mikään lahti olekaan, siinä merkityksessä\nettä meri tunkisi sisään maahan; sen pohjoispuolitse vain pistää\nmereen _Tsip-navolokan_ eli _Sabbenjargan_ niemi, Karabellan saaren\nkoillisnokka, joten kulmauksessa syntyy lahentapainen. Lahen rannat\novat tasaista heinänkasvavaa maata, jossa nykyään seisoo 5--6\nnorjalaista taloa sekä venäläinen kirkko ja lasaretti, vaan johon\nkyllä sopisi rakentaa monta vertaa enemmän taloja. Norjalaisista\nkaksi: _Ludvig Fredriks_, tavallisesti Isoksi Ludvigiksi kutsuttu,\nja _Anders Shersedt_, harjottavat kauppaa; edellinen on aikanaan\nollut paljas kalastaja, vaikka nyt on päässyt suureen varallisuuteen.\nKirkon on eräs Wienalainen eli Moskovalainen kauppias rakentanut\nkolme vuotta aikaa, muistoksi pelastuksestaan kovasta merihädästä.\nSuomalaisia ei sanottu talonomistajina asuvan Potseikassa yhtään,\nvaan norjalaisten taloissa useoita on palvelioina. Venäläisiä ei\nmyöskään vakinaisesti s.o. talven yli asu paikkakunnassa ketään, vaan\nkesäksi siihen ilmestyy heitä suuret joukot, niin että tänä kesänä\nesm. kerrottiin siinä ja lähellä olevassa Supuskassa yhteensä olleen\nnoin 400 ryssän venettä, neljä miestä kussaki.\n\nOlomme Potseikassa rajottui atrian tilaamiseen kaupp. Shersedtin\ntalossa, josta kummiksemme taaskaan ei mitään maksua otettu, ja\nkäymiseen tuon todellaki jättiläisenkokoisen suuren Ludvigin\nluona, joka tarjosi olutta. Kirkko ja lasaretti olisivat ehkä\nansainneet katselemista, vaan niihin emme joudattaneet itseämme.\nMuuta katseltavaa ei täällä ollut: Shersedtin rannassa oli muutamia\nmakasiinejä sekä suuri määrä turskanpäitä kuivamassa jälleillä, Ison\nLudvigin rannassa samoin makasiinejä sekä pari syltää korkea silta\neli laituri ja sen päässä kalien hirren nokassa hyvin suuri ratas,\njota käytetään vivun eli _vinchin_ asemasta lastatessa. Tämmöisistä\nrattaista sillan nenässä tuntee kalastuspaikoissa heti kauppiaan\ntalon. Suuria traani-ammeita ja muuripadan kokoisia kattiloita,\njoissa maksoja keitetään, näkyi myöski ison Ludvigin kartanolla --\nkaikki esineitä, joita enimmästä aina tapaa kalastuspaikoissa missä\nkauppiaita asuu.\n\nPuolenpäivän aikana saapui höyrylaiva, kooltaan pienenlainen ja\nnimeltään \"Arhangelsk\"; sitä kuljetti pienikasvuinen tanskalainen\nkapteeni. Siihen noustuani minulla tuli ero Raninista, jonka piti\nMikkolan veneessä palata takaisin Uuraan. Niinkuin häneltä sitte\nOulussa kuulin, oli heidän paluumatkansa ollut vielä hitaampi\nkuin tulomatka, sillä Potseissa miehet olivat viipyneet lähes\nkaksi vuorokautta minun lähtöni jälkeen sortuneina Dionysuksen\nliian innokkaaseen palvelukseen, ja Jeretnikaan tultua olivat taas\nryhtyneet kurkkujen kastelemiseen, niin että R. siitä viimein oli\nmuitten veneessä kulkenut kotia.\n\n\nSuomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla.\n\nSuomalaiset siirtokunnat ryssän rannalla muodostavat erityisen\n_voolostin_ eli kuntapiirin, jonka hallituksella v. 1882 oli\nolopaikkansa Potseikassa. Tässä sopii siis puheeksi ottaa sanottujen\nsiirtokuntain hallinnolliset seikat.\n\nSittekun suomalaisia ja norjalaisia oli alkanut asettua sinne\ntänne ryssän rannalle, kääntyi vähitellen Venäjän hallituksen\nhuomio näitten tulokasten puoleen. V. 1864, kertoo Venäläinen\nkirjailia Tshubinski (ks. Friis, siv. 215), lähetti Vienan kuvernöri\nerään norjan kieltä osaavan miehen, hra Amonin, ottamaan selvää\nsiirtolaisten tilasta. Näitten lukumäärä teki silloin 8 norjalaista,\n9 suomalaista ja 3 ruotsalaista perhettä, kappale toistasataa\nhenkeä siis arviolta, ja heillä oli yhteensä 63 nauta-eläintä\nja 112 lammasta. Heidän toimeentuloansa selittää hra A. sangen\ntyydyttäväksi, vaan muistuttaa, että heille olisi edullisempi, jos\neivät asuisi niin hajalla toisistaan, vaan kokoutuisivat yhteen\npaikkaan, sillä siten he voisivat toimittaa jonkulaista koulunkäyntiä\nlapsillensa, saisivat ehkä oma-uskoisen papin luonansa käymään sekä\npystyisivät paremmin torjumaan jäämerelle tulvaavain pyytömiesten\nloukkauksia. Tämmöiseksi paikaksi hra A. esittää Uuraa. Venäjällä\noli tähän aikaan paljo puhetta jäämeren rannikon asuttamisesta, ja\nhra A:n kertomusta ja esityksiä otettiin mielisuosiolla vastaan.\nNiin tuli v. 1868, 22 p. marrask., keisarillinen asetus ulos, joka 9\npykälässä säätää, mitä etuja ryssän rannalle siirtyneille tai vasta\nsiirtyville kolonisteille on myönnettävä. Sekä Friis että Thauvon\n(Kirj. kuukauslehessä) julkaisevat tämän asetuksen, vaikka kumpiki\nvähän lyhentämällä. Tärkeimmät kohat siinä ovat:\n\na) että siirtolaiset 6 vuoden kuluessa asetuksen antopäivästä\nlukien saavat, suostuntaveroa maksamatta, harjottaa kaikenlaista\nkauppaa ja elinkeinoa, sekä niin hyvin omaksi tarpeeksi kuin\nsiirtokunnissa myötäväksi tullaamatta ulkomaalta tuottaa kaikkia\nteollisuudentuotteita ja muita kaluja, jotka ei ole tuotaviksi\nkielletyitä;\n\nb) että lääninhallituksen on siirtolaisille valtiovaroista\nmyönnettävä 6-vuotisia lainoja 50:stä 150 ruplaan, kuitenki takausta\neli kiinnitystä vastaan;\n\nc) että siirtolaiset ovat oikeutetut kruunun jauhomakasiineistä sekä\nostamaan että lainaamaan jauhoja;\n\nd) että siirtolaisilla on oikeus turkki-eläinten ja lintuin\npyytämiseen sekä kalastamiseen uutisasuntojen likitienoilla olevissa\nvesissä ja joeissa;\n\ne) että he ovat vapautetut:\n\nkarttapaperin käyttämisestä sekä sotaväen majotuksesta 6 vuotena;\n\nsotapalveluksesta kolmen sotamiehen-oton aikana muutosta lukien;\n\nveroista ja ulosteoista 9 vuoden aikana, muuttovuoden alusta lukien;\nja\n\nf) että siirtolaiset saavat norjaksi tai suomeksi kirjottaa kaikki\nanomuksensa lääninhallitukseen.\n\nFriis arvelee tämän asetuksen johosta, että jos Venäjän hallituksessa\nyhä edeskäsin yhtä suosiollinen katsantotapa pysyy voimassa ja\npaikkakunnalliset virastotki senjohosta osottavat siirtolaisille\nhyväntahtoisuutta, näitten luku varmaan vähitellen on yhä karttuva\nniin hyvin pohjois-Suomesta kuin Ruijasta. Thauvon niin ikään\nkiittelee asetusta, kutsuen sitä siirtolaisten \"_magna chartaksi\"_,\njoka on asettanut heidän elämänsä paljo vakavammalle kannalle\nkuin ennen. Epäilemättä asetus kiitosta ansaitseeki, niinkuin se\nkieltämättä osottaa suosiollista mieltä siirtohanketta kohtaan.\nLaillinen perustus oli senkautta laskettu siirtokuntain olemassa\nololle, ja siirtolaisille senkautta vakuutettiin, että hallitus ei\nainoastaan kärsinyt heitä jonkulaisina pääsemättöminä nurkkavieraina,\nvaan päinvastoin mielellään otti heitä vastaan ja soi että heidän\nyrityksensä hyvästi menestyisi. Ilon syytä siirtolaisille siis\nasetuksen ilmestymisen johosta sikäli kyllä oli, se täytyy myöntää;\nvaan toinen kysymys on, sopiiko asetusta siltä edes leikillä\n_magna chartaksi_ kutsua. Puhumatta siitä kuinka asetus tulisi\ntoimeenpanossa vaikuttamaan, se jo itsessään sisältää puutteita,\nomiansa asettamaan sen hyviä puolia aivan syrjään. Niin siinä esm.\nei mainita mitään kalastuksen jälkeen tärkeimmistä kappaleista:\nmetsästä ja maasta (s.o. niityistä), mille kannalle niiden hoito\nja omistus oli järjestettävä. Jos asetuksen tarkotus oli, niinkuin\nhyvin luultavasti oliki, että asiantila niiden suhteen jäisi\nsamalle kannalle kuin muualla Venäjällä, s.t.s. että metsä on\nkruunun, josta talolliset vain saavat säädetyn määrän vuosihirsiä ja\npolttopuut, ja että niityt ovat koko kyläkunnan yhteinen omaisuus,\nei voi olla kahta mieltä sen täydellisestä sopimattomuudesta siinä\nsuhteessa suomalaisille, joitten käsityksen mukaan yksityisellä\ntalollisella pitää olla niin hyvin metsäänsä kuin muuhun maahansa\ntäysi omistusoikeus. Toinen tärkeä muistutus asetusta vastaan on,\nettä senkautta ei mitenkään järjestetä siirtolaisten kirkollisia\nja kouluseikkoja; niistä ei enemmän kuin metsistä ja niityistä\nmainita asetuksessa yhtään sanaa. Voipi kyllä yleiseltä kannalta\nkatsoa soveliaaksi, jopa kiitettäväksiki, että ne seikat on jätetty\nkokonaan siirtolaisten itsensä selvitettäväksi, vaan mahotonta\non toiselta puolen ajatella, että köyhät kalastajat, joilta\nensimäiset elinehot puuttuvat, omin voimin heti pystyisivät näitä\nseikkoja järjestämään; ja että asetus ei siinä suhteessa mitenkään\nastu avuksi, on epäilemättä puutteena pidettävä, semminki kun\nkirkkojen rakennus ja papiston palkkaaminen yleensä Venäjällä on\nyksistään hallituksen asia. Venäjän alamaisiahan siirtolaisetki\novat, vaikka vierasuskoisia. Jo näitten kahen itse asetuksesta\nheti huomattavan vaillinaisuuden tähen on mielestäni vaikea yhtyä\nsiihen arvelemattomaan ihastukseen, jota sekä Friis että Thauvon\novat asetuksen ulostulemisen johosta osottaneet; ja mitä sitte\ntulee siihen tapaan, jolla asetus on toimeenpanossa vaikuttanut,\njota edeltäpäin tietysti on ollut mahoton ihan säntilleen arvata,\nniin valitettavasti täytyy sanoa, että tämänki asetuksen on useassa\nsuhteessa käynyt samoin kuin monen muun: että se on tuottanut\ntoisenlaisia hedelmiä kuin oli odotettu.\n\nEnnen matkalle lähtöä en ollut tullut asetusta tarkemmin tutkineeksi,\nvaan olin ottanut hyväksi Friisin ja Thauvouin kattelevat\narvostelut siitä, ja luulin siis, että siirtolaiset, jos ehkä vähän\nvalittaisivatki elämäänsä tuolla pohjan perällä raskaaksi, kuitenki\nyhteiskunnallisiin oloihinsa olisivat kuta kuinki tyytyväiset.\nAivan pian huomasin ereykseni: luonnon ja elämän kovuutta kyllä\nmainittiin, vaikka tyynesti ja asiana, jota tuli ja saattoi kestää,\nvaan kun syntyi kysymys yhteiskunnallisesta tilasta, silloin ei\nkummikseni kuulunut muuta kuin haikeita valituksia. Valitusten\naineena oli Uuran puolella etupäässä ne seikat, joista ei asetuksessa\npuhuta mitään. Niin esm. valitettiin, että metsästä ei annettu\nkuin 7 valia vuosittain taloa kohti -- sama järjestys siis kuin\nKarjalassa; että niittymaista ylempänä jokivarrella kestää alituisia\nriitoja, kun ei kukaan saa omistusoikeutta sarkaansa; ja varsinki,\nettä hengellinen tila on niin kovin kurja, että eletään aivan kuin\npakanain maassa. Viimemainitusta seikasta Uuralaiset merkillistä\nkyllä eivät syyttäneet Venäjän hallitusta -- jota vastaan eivät\nmuutenkaan erityistä moitetta lausuneet, päinvastoin hyväksi\nkiittelivät -- vaan Suomen. \"Jos Suomen hallitus antaa asiain\nnäin mennä eikä meistä sen enempää huoli, niin 50 vuoden perästä\njok'ainoalla on risti kaulassa\", arveli katkeralla mielellä ukko\nAaprami Arpela, tarkottaen että siirtokunta vähitellen muuttuisi\nkreikan-uskoiseksi. Lännempänä rannikolla, Vaitokupassa, Pummangissa\ny.m., ei näitä valituksia niinkään kuulunut: papinpuutetta ei kovin\nisosti mainittu arvaten syystä, että kansa täällä puolen suurimmaksi\nosaksi kuuluu kristittyinä s.o. tavallisesti hihhuleiksi kutsuttuin\nuskonlahkoon, jolla on omat saarnamiehensä ja opettajansa, ja että\ntäältä tiheämmin käydään Ruijassa, jossa on lutherilaisia pappeja;\nmetsästä ei myöskään voitu isosti valittaa, koska semmoista, s.t.s.\nhirsimetsää usealla kylällä ei ollenkaan ole, ja niittyjenki suhteen\nlienee parempi sopu ollut olemassa kuin Uurassa. Sen sijaan täällä\noli valituksen aineena yleinen _laittomuuden_ valta ja turvallisuuden\npuute niin hengen kuin omaisuuden puolesta -- asia tarpeeksi\ntärkeä seki, jopa niin tärkeä, että se on järjestetyn yhteiskunnan\nperus-ehtoja. Oikeushoidosta asetus kyllä puhun, niinkuin heti\ntulemme näkemään, vaan että tämä hoito yhtäkaikki on jäänyt\narveluttavalle kannalle, osotti monituiset jutut, jotka matkalla sain\nkuulla. Niistä tahon, mitä hengen (_personan_) turvallisuuteen tulee,\nkertoa tässä kaksi, jotka ovat sangen valaisevia. Helluntain aikana\n(1882) eräs _Selperi_ (Zellberg?) niminen mies, Tornionjoen varrelta\nkotoisin, tunnettu väkivaltaisesta ja riitaisesta luonnostaan, oli\nSupuskassa sivaltanut toista kalastajaa, _K. Juntusta_ Kiannalta,\npuukolla kylkeen, sillä seurauksella, että Juntunen jonku viikon\nperästä heitti henkensä Potseikan lasaretissa. Selperi oli ensin\npantu kiinni; vaan parin päivän päästä hän -- ei karannut, vaan\nlaskettiin siivosti irti ja meni niin, käytyään perheensä luona,\nLäätsissä muistaakseni, matkaansa. Mistä syystä häntä saatettiin\nvapaaksi laskea? Paluumatkallani kuulin Kittilässä, että hän sieltä\nkautta oli kulkenut Tornioon, josta arvaten sitte on paennut\nAmerikaan. Syynä tuohon kamalaan tapaukseen ei ollut ollut sen\nkummempi asia kuin että Juntunen oli S:ltä velkonut yhtä ruplaa,\njonka S. oli häneltä vuosi takaperin lainannut. Juntunen oli ollut\nhiljainen ja sovinnollinen mies, niin että hänen kovaa kohtaloansa\nyleensä surkuteltiin. Samoin ikään Vaitokupassa on elänyt ja elänee\nyhä vielä eräs Elias niminen Ruijan mies, joka häijyytensä ja\nväkivaltaisten tekojensa tähen on ollut kaikkein naapureinsa kauhuna.\nHänelle eivät kyläläiset voi mitään. Muuan hänen naapurinsa, eräs\nkarjalainen nimeltä Samppa _Kämäräinen_, oli edellisenä talvena\njostaki pahasta teosta toimittanut hänen Kuolan linnaan, vaan sieltä\nhän kohta oli päästetty irti, miten lie päästettykään, ja ilmestynyt\nyhtäkkiä Vaitokupaan takaisin; ja Sampalle ei muu tullut neuvoksi\nkuin pako Amerikaan. Lähtiissä oli Elias, pyssy veneessä, seurannut\nhänen ja hänen kumppaleinsa jälissä kappaleen matkaa uhaten Samppaa\nampua, vaan tämä oli ollut pitkänään veneen pohjalla ja niin päässyt\neheänä tiehensä, kun Elias ei ollut jaksanut pakenevia saavuttaa.\nNämät kaksi esimerkkiä riittänevät antamaan käsityksen siitä,\nmillä kannalla turvallisuus hengen puolesta ryssän rannalla on.\nMitä omaisuuden turvallisuuteen tulee, niin on vähemmän mainittava\nettä kaikkein irtonaisten pikkukappalten suhteen ryssiä -- s.t.s.\nummikoita, ei karjalaisia -- peljätään kuin paholaista, koska\nheillä on aivan sekava käsitys itsensä ja toisen omasta eikä voi\ntulla kysymykseenkään oikeuden kautta periä takaisin, mitä heidän\navariin lakkareihinsa on sattunut solahtamaan. Pahempi asia on, että\nsuomalaisten kalanpyydykset merellä, nimittäin pitkät liinat eli\nreivit eivät ole turvatut. Jos suomalaiset laskevat liinan mereen\nja sitte ovat pakotetut pois lähtemään, niin ryssät, jos sillä\nvälin sattuvat kohalle tulemaan, eivät ainoastaan koe pyydykset ja\npidä kalat saaliinansa, vaan vievät lisäksi liinatki koukkuineen\npäivineen. Seuraus onki ollut, että suomalaiset pyytävät paljaastansa\nhansnöörillä, liinalla tuskin nimeksikään.\n\nTämä laittomuus ja oikeuden puute ei ole mikään tuntematon asia\nUuran puolelaisillekaan, vaikka heidän valituksensa etupäässä koski\nhengellisen tilan huonoutta; heiltäki kuulimme kertomuksia kaupoista,\njoissa olivat tulleet vääryyttä kärsimään, kun oikeudelta ei mitään\napua saa. Ja vielä etelä-Varangissa, Norjan alueella, kun eräältä\nSalmijärveläiseltä kysyin, kuinka heidän kylässään tullaan toimeen,\nsain vastaukseksi: \"kyllähän muuten, vaan ei ole mitään lakia;\nitsekuki elää kuinka tahtoo\". Salmijärven kylä on Paatsjoen varrella,\nvaan Venäjän puolella.\n\nOikeustilan järjestämisestä 1868 vuoden asetus, niinkuin jo\nmainitsin, kyllä puhuu, vaikka lyhykäisesti. Asetuksen viime\npykälässä sanotaan (Friis, siv. 217): \"Koska päätöksen mukaan\n19 p:ltä helmik. 1861 Vienan kuvernörille on jätetty määräysten\nantaminen siirtokuntain alueen oikeushoidon järjestämisestä, on\nhänelle myöski uskottu huolenpito siitä, että lappalaisten ja muitten\nkolonistain lainkäytäntö erotetaan toisistansa\". Tämän mukaan onki\nryssän rannasta (s.o. Kuolavuonon ja Ruijan välisestä alueesta) tehty\noma kunta- ja oikeuspiiri, jonka hallitus, \"pravlenia\" esimiehen\neli _starshinan_ ja kirjurin eli _piissarin_ kanssa meidän käydessä\npiti asentoa Potseikassa eli Tsipnavolokassa Karabellan niemimaalla.\nKuntahallituksella Venäjällä ei nimittäin ole ainoastaan sama eli\ntavallaan isompiki valta kuin meillä kunnan talousseikkain suhteen,\nvaan myöski jonkumääräinen poliisi- ja tuomarivalta, niin että se\nvoipi pahantekiöitä panna kiinni, jota varten pravleniarakennuksessa\naina löytyy vankihuone, sekä vähemmissä oikeusjutuissa lausua\ntuomion, joka tuomio toisinaan on lopullinenki, ettei siitä saa\nvedota ylempään oikeuteen. Potseikan pravlenian alle kuului kolme\nstaarostan aluetta, Uura, Pummanki ja Petsamo, joitten esimiehet,\nstaarostat, kyläläiset valitsevat keskuudestansa; näitten on muun\nmuassa määrä ynnä kolmen kyläläisen kanssa syyskesällä kokoontua\npravleniaan vuotista kunnantakseerausta varten sekä sitte\nkyläkunnastaan koota säädetyn veron. Tärkeämpiä oikeusjuttuja\nvarten on \"mirovoiksi\" kutsutun varsinaisen tuomarin määrä käydä\nsiirtokunnissa käräjiä istumassa. Täytyy siis sanoa, että ryssän\nrannalla niin hyvin oikeushoidosta kuin kuntahallinnosta on huolta\nkoettu pitää; mutta -- nuo säädetyt laitteet eivät tee työtä. Koko\npravlenian olemassa olosta eivät uuralaiset sanoneet tiedettävän\nmuuta, kun että sitä varten vuosittain kannetaan kunnanvero, joka\ntekee noin 1 rupla 40 kop. yli 15 vuotta vanhalta miehenpuolelta.\nStaarostan alueitten kokousta ei viiteen vuoteen sanottu pidetyn eikä\nmirovoita ainakaan kolmeen vuoteen näkyneen. Jos joku riita-asialla\non kääntynyt asianomaisten puoleen, ei siitä ole syntynyt sen\nvalmiimpaa; asia on tavalla tai toisella sammunut sikseen.\n\nVoisi ehkä arvella, että syynä tähän oikeustilan huonouteen ei ole\nasetus, koska sen johosta Venäjällä tavallinen kunnallisjärjestelmä\non siirtokunta-alueeseen perustettu, vaan siirtolaiset itse, jotka\neivät älyä tätä järjestelmää panna toimeen. Tämmöinen arvelu ei\nkuitenkaan paikkaansa pitäisi. Venäjän kuntahallituksen päähenkilö\nja varsinainen _spiritus rector_ on piissari, joka yksinään tuntee\nlait ja asetukset -- sen verran minkä tuntee. Hän on ryssä, eikä\nsemmoisena tietysti osaa sanaakaan suomea, koska ryssät kerjäläisestä\nalkaen ovat liian ylpeöitä oppiakseen suomea; siirtolaiset taas\neivät muuta osaa kuin suomea ja moniaat norjaa. Millä tavoin nyt\nmikään tehollinen yhysvaikutus kuntalaisien ja heidän piissarinsa\nvälillä on mahollinen, kun ei virallista kielenkääntäjää löydy?\nAivan sattumuksen nojassahan on, voivatko kuntalaiset ja piissari\ntoisiansa ymmärtää. Ja vaikkapa tämmöinen sattumus silloin tällöin\ntapahtuisiki, niin toiseksi siirtolaisten täydellinen äkkinäisyys\nvenäläiseen oikeusmenoon tekee, että kaikki jääpi piissarista\nriippumaan; ja hän tietenki haluaa virassaan päästä niin vähällä\ntyöllä kuin mahollista, s.t.s. hänen pääharrastuksensa on, että\nollaan kaikkiin toimiin ryhtymättä. Ihan luonnollista siis on, että\nkoko hallintokone seisahtuu; vaan se on vähemmän siirtolaisten, kuin\nitse asetuksen vika. Sillä asetushan on olemassa siirtolaisia varten\neikä siirtolaiset asetusta varten, ja jos tämä ei heille sovi, niin\nse ei sovi; se on jokseenki selvää. Vika siis siinä.\n\nEdellämainitut kolme seikkaa: _hengellisen hoidon puute,\nmaan-omistusoikeuden turvaamattomuus ja oikeustilan huonous_\nolivat pää-aineet, joita siirtolaisten valitukset koskivat. Niiden\nlisäksi vielä tulee neljäs seikka, vähemmän tärkeä kuin edelliset\nvaan mainitsemista kuitenki ansaitseva. Asetuksessa luvattiin,\nettä siirtolaiset saisivat norjaksi tai suomeksi kirjotetuilla\nanomuksillaan kääntyä hallituksen puoleen, ja tätä lupaa he olivatki\nkäyttäneet, vaan anomukset olivat sille tielle jääneet, niistä ei\nollut kuulunut sen enempää: ne olivat auttamattomasti vajonneet\nsiihen virtaan, jota _Letheksi_ kutsutaan. Mahollista kuitenki,\nettä siirtolaiset tämän suhteen saavat syyttää itseänsä. Voipi näet\najatella, että paperit ovat oikein tulleet perille Vienaan kuvernörin\nkäsiin ja siellä ehkä saaneet päätöksensäki, vaan ovat sinne\njääneet, kun ei erityistä ulosottajaa ole ollut; sillä kosk' eivät\nsiirtolaiset siitä mitään maininneet, eivät he liene hoksanneet,\nettä asiamies olisi Vienassa ollut tarpeellinen. Tässä tapauksessa\nvalitus siis saattaa olla ilman syyttä tehty -- jos toiselta puolen\nonki helposti ymmärrettävä, kuinka vaikea, melkeinpä mahoton,\nsiirtolaisten olisi etäisessä ja tuntemattomassa Vienassa saada\nasiamiestä.\n\nNiitä näitä muitaki valituksia vielä kuului, vaan vähempiarvoisina ne\njääkööt kertomatta. Omasta puolestani sen sijaan en voi olla vielä\nyhtä epäkohtaa puheeksi ottamatta, josta siirtolaiset itse eivät\nkyllä erittäin huomauttaneet, vaan josta pitkin merenrantaa kulkeva\nei voi jäädä tietämättömäksi. Se on se liian hyvä tilaisuus _väkeväin\njuomain_ ylenmääräiseen nautintoon, mikä ryssän rannalla kaikkialla\non tarjona. Väkeväin myömisestä ei näet ole mitään veroa ja jokainen\non siihen lupaa hakematta oikeutettu. Enin käytetty juoma-aine on\n_rommi_, joka valmistetaan Saksanmaalla, kulkee _transito_-tavarana\nNorjan läpi ja Vuoreijasta ja Vesisaaresta tuodaan ilman tullitta\nVenäjän puolelle. Sekä tullittomuutensa että verottomuutensa tähen\nse voidaan hyvin halvasta myödä, eikä ole siis vaikea arvata, minä\nvedenpaisumuksena se virtaa pitkin meren rantaa, kun lisäksi muistaa,\nettä kalanpyynti jossaki määrin on _hasardi_, onnen kauppa, ja että\nsuuri osa pyytömiehistä on irtonaista köyhää väkeä, joka vain on\nharjaunut elämään päivän kerrallaan ja jota satunnainen menestys\npyynnissä kokonaan hurmaa, Uskomattoman suuria olivat ne määrät,\nmitä yksityisten kauppiasten sanottiin kesäkaudessa tätä ainetta\nmyövän. Hallituksen tarkotus, kun se siirtokunnille soi verottoman\nkauppa- ja elinkeinovapauden, ei varmaankaan ollut, että sanottu\nvapaus kasvattaisi tämmöisiä hedelmiä; vaan kun niin kumminki on\nkäynyt, olisi isosti tarpeellista, että uusi asetus, joka epäkohtaa\njärjestäisi, tulisi ulos.\n\nNiitä lupauksia, joita 1868 vuoden asetuksessa annettiin, on\nylimalkaan tarkasti pidetty, Niin esm. Uuralaiset ovat saaneet\nrahalainoja sekä talojen että venetten rakentamiseksi (edellisiä\n18, jälkimäisiä 2); kruunun jauhomakasiini on laitettu Uuraan,\njosta jauhoja on annettu velaksiki -- vaikka makasiininhoitajat,\njotka ovat olleet Uuralaisia, eivät kaikki puheen mukaan ole kovin\ntunnollisesti virkaansa toimittaneet, että makasiinista viime aikoina\nei ole ollut niin hyvä apu kuin olisi olla voinut; veroja kruunulle\nei vielä kertaakaan ole kannettu, niin että hallitus siinä suhteessa\non pitänyt enemmänki kuin oli luvannut, Sotamiehen ottoa kuitenki on\ntapahtunut ja viime Turkin sodassa jäämeren suomalaisiaki taisteli\nVenäjän lippujen alla.\n\nJos edelläsanotun nojalla yrittäisimme yleistä lausetta suomalaisten\nsiirtokuntain tilasta ryssän rannalla, niin se ei voi tulla muu, kuin\nettä tämä tila kovin monessa suhteessa antaa kaipaamiselle sijaa.\nVenäjän hallitus kyllä on osottanut hyväntahtoisuutta siirtolaisia\nkohtaan, se on kernaasti myönnettävä, vaan tämän hyväntahtoisuuden\nmerkitys katoaa jotenki vähäpätöiseksi sen seikan rinnalla, että\nsiirtolaisten täytyy elää vierasten, heille sopimattomain lakien ja\nlaitteiden alla. Nämät eivät edistä, vaan päinvastoin hidastuttavat\nsiirtokuntain vaurastumista, ja niin kauon kuin ne pysyvät\nmuuttamatta, pysyy siirtokuntainki menestys horjuvalla kannalla.\n\nTodistukseksi olojen huonoudesta kelpaa myöski viime aikoina suuresti\nenennyt siirtolaisten muutto Amerikaan. Yhestä ainoasta kylästä,\nPummangista, lähti keväällä 1882 tuohon luvattuun maahan koko 34\nhenkeä eli 1/6 osa kylän vakinaisesta asukasluvusta! Vaitokupasta\nlähti 10-kunta henkeä, Uuran puolelta sama määrä, Saanivuonosta\njoku perhekunta. Kaikkiaan lienee muuttajia ollut 60--70, siis noin\n1/12 osa rannikon asujamista. Tämä kiivas muuttohalu on kyllä ikävä\nasia sille, joka soisi ryssän rantaa kansotetuksi, sillä jos se\nyhä pysyy näin kovassa voimassa kauvemman aikaa, on siirtokuntain\nhäviö taattu; vaan väärä olisi siirtolaisia tästä muuttohalusta\nsoimata. Ajateltakoon vain, toiselta puolen siirtolaisen raskasta\nammattia merellä, pakkasen ja myrskyn vallassa, toiselta puolen\nhänen huolellista elämäänsä maalla niin sanoakseni ilman jumalaa\nja esivaltaa -- eikä enään voi kummastella, että hän haluaa päästä\nparempiin ihmisoloihin.\n\nJonkulainen este muuttohalusta uhkaavalle häviölle ja samalla\ntuntuva apukeino siirtokuntain tilan parantamiseen olisi Suomen\nvaltiovaroista palkatun _papin_ saanti ryssän rannalle. Puhumatta\nsiitä että senkautta siirtolaisten kipeät puutteet hengellisessä\nsuhteessa tulisivat korjatuiksi, voisi tämä mies myöski ottaa\nheidän maalliset huolet hoimeensa, ja parempi tulevaisuus siten\nheille koittaa. Hätätilassa voisi kunnollisesta, samoin palkatusta\nkansakoulu-onettajastaki olla hyvä apu. Vaan paras neuvo ja ainoa\ntehollinen olisi epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän\nrannan yhistäminen Suomen suuriruhtinakuntaan ja siis laskeminen\nSuomen lakien alaiseksi. Ne epäkohat, joista siirtolaiset nykyään,\nja syystä, valittavat ja jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään\nAmerikaan muuttamista, katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.\n\nSuomen lakeja -- sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa\nei muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi\npäätökseksi; vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet\najatelleeksi. Suuri oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat,\nettä tämmöinen tuuma paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa\ntämä ilo kohta kyllä paljon masentui, kun meidän täytyi selittää,\nettä kysymyksessä vain oli läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin\nhyvästi käsittäin, kuinka täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi\nparempaan päin, jos ne voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään\nkuitenkaan voineet kaikista toivoista luopua ja viimeinen sana,\nminkä muuan uuralaiuen lausui, kun hänen kanssa tästä puhelin, oli:\n\"Laittakaa te raja Tuulomajokea myöten, että meki pääsemme Suomen\nalle.\"\n\n\nPotseikasta Vaitokupaan.\n\nKun Potseikasta lähetään lännemmäksi kulkemaan, käypi matka aluksi\nkoillista kohti Sabbenjargan eli Tsip-niemen nokkaan ja kääntyy vasta\nkun tämä on kierretty, ensin luodetta ja sitte melkein suoraan länttä\nkohti. Sabbenjarga ei kuitenkaan ole pitkä; Potseikan viimeisistä\ntaloista se vain ulottuu jonku virstan verran ulos mereen. Inbergin\nkartassa se samoin kuin Potseikan muu ympäristö ja yleensä koko\nKarabellan niemen itäranta on erehyttävästi kuvattu. Mitä itärantaan\ntulee, olkoon tässä vain mainittu, että esm. sen kaksi asuttua\npaikkaa on kartalla merkitty rannikon keski- ja eteläpuoleen, vaikka\nne ovat aivan pohjoispäässä, ja että Karabellan nimi on oikealta\npaikaltaan siirretty Muotkavuonon pohjoisrannalle.\n\n\"Arhangelskin\" takille noustuani erkanin kaipauksella Raninista,\njoka oli ollut mieluinen matkakumppali varsinki sen puolesta että\nhän oli erinomainen kävelymies. Vaan laivassa tapasin odottamatta\nkaksi vanhaa tuttua: metsäherra ja luonnontutkia _Goebelin_, jonka\nkanssa olin yhellä kertaa ollut Solovetsin luostarissa kesällä\n1879, ja usmanalaisen karjalaisen _Jepifanovan_, jonka kanssa\nsamana kesänä olin mainitusta luostarista kulkenut Vienaan. Heitä\noli varsin hauska aivan arvaamatta kohata. Hra Goebel oli nyt\ntutkimassa valaskalan-pyyntiseikkoja jäämerellä ja katselemassa\npaikkaa perustettavalle valastehtaalle, Jepifanov taas kulki\npienellä jähillänsä pitkin rannikkoa kauppaa tekemässä. Hän oli vain\npikimältään höyryssä käymässä ja palasi heti omaan likellä makaavaan\njahtiinsa, kun höyry rupesi lähtöä tekemään. Hra Goebel sitävastoin\noli matkalla Vesisaareen asti.\n\nMatka Vaitokupaan kului ilman mainittavia tapauksia. Ilma oli\nhyvin kaunis ja niin erinomaisen lämmin, että harvoin Suomessakaan\nlämpimämpää saa tuntea; ei edes tuuli, joka oli maalta eikä suinkaan\naivan heikko, tuonut viileyttä muassaan, vaan päinvastoin, joka oli\nminusta kovin merkillistä. Keskitaipaleella poikettiin _Supuskan_\n(ven. Subofkan) haminaan, jossa viivyttiin hetki aikaa, kylä, joka\non rakettu lahen pohjaan laskevan joen varrelle ja johon kuuluu\n10-kunta norjalaista taloa, ei muistaakseni kuitenkaan sopinut\nnäkymään laivaan. Keskivälillä Supuskasta Vaitokupaan on _Skorbähha\nguban_ lahti, jonka rannoilla oli vähän tasaista viheriää maata;\nse miellytti isosti silmää, sillä koko pohjoisrannikko on muuten\nkolkkoa, jyrkkää kalliokkoa. Paikan suomalaista nimeä en tiedä,\nvaan niille seuduin kuulin jälestäpäin _Karpion pahta_ nimisen\nkorkean kallioniemen tulevan ja mahollista siis on, että lahtea\nsuomeksi kutsutaan Karpion laheksi. Asukasta ei siinä ollut ketään.\nSen kohalla sivuutimme pienemmän höyryn, joka oli outoa saalista\nkuljettamassa, nimittäin _valaskalaa_. Kala oli kiinnitetty laivan\nkupeelle vasemmalle puolen, vaan takaperin, niin että pyrstö oli\nkorkealla keulassa ja pää viilti perän takana vedenkalvossa. Oli se\nkoko otus, ei kait kahestakymmenestä syllästä paljon alle. Laiva\noli kalan puolelle aivan kallellaan, vaikka sillä oli purjeetki\nmolemmassa mastossa päällä, jotka tietysti auttoivat sitä paremmin\nkohallaan pysymään. Sen nimi oli _Gratia_ ja se oli yksi niistä\nkolmesta höyrystä, joilla mainio valaskalanpyytäjä Sven Foyn\nVesisaaresta harjottaa ammattiansa, Olisi ollut hauska tietää, mistä\npaikoin ryssän rannalta valas oli pyydetty, sillä ulkolaisten on\nlupa pyytää valaita ainoastaan aavalla merellä vissin määrän päässä\nrannasta, vaan valas, seuraten pikkukalain perässä, joita se syöpi,\nliikkuu enimmästi rantamilla, joista sitä siis on paras pyytää.\nMahollista, että kysymyksenalainen valas oli aavalla pyydetty, vaan\nmahotonta ei myöskään ole, että se oli rannempaa saatu. Laivan\nkapteeni olisi kyllä saattanut pelkäämättä harjottaa pyyntiä\nrannallaki, sillä jo mainittu skuunari \"Bakan\", joka oli täksi\nkesäksi määrätty valvomaan kalastussääntöjen noudatusta Muurmannin\nrannalla, makasi paraikaa Jeretnikan haminassa ja oli siellä\nmaannut kuka tiesi kuinka kauon. _Malici_ muuten tahtoi väittää,\nettä valaskalanpyytäjillä on ihan yhtä tarkka tieto kuin sanotun\nsotalaivan kapteenilla kaikista laivan liikkeistä ja että sillä\ntavoin molemmanpuoliseksi mielihyväksi kaikkia _kollisioneja_ voidaan\nkarttaa.\n\nPari neljännestä ennenkuin perille tultiin, kuljettiin niemen sivu,\njoka kahtena, rinnakkaisena, pystyjyrkkänä kalliokärkenä päättyi\nmereen. Se oli \"Vaitokuvan ööstaniemi\", eli lapiksi luullakseni\n_goaskem-njarga_, kotkaniemi. Sen korkeus ei näyttänyt vähemmällä,\nvaan pikemmin suuremmalta kuin mainioimman pahtan jäämerellä,\nNordkaapan, jonka jälestäpäin matkalla näin ja joka on 1000 jalkaa.\nLikitienoilla oli merellä useoita veneitä kalanpyynnissä --\ntoistakymmentä luin yhellä näkemällä. Kun niemen sivu oli päästy,\nkääntyi matka, joka tähän saakka oli kulkenut luodetta kohti,\nlänsi-etelään päin ja vähän ajan takaa laskettiin ankkuri Vaitokupan\nlahen suulla.\n\nPiljetin hinta 4 penikuormalta oli peräsalissa 1 r. 5 kop.\nVämpöörillä kulkien sama matka ainaki olisi tullut maksamaan 8 ruplaa\nja huonolla onnella ehkä vaatinut yhtä monta päivää kuin nyt tiimaa.\n\n\nVaitokupa ja Kervana.\n\n_Vaitokupa_, venäjäksi _Vaideguba_, lapiksi _Aidevuodna_ (Aitavuono),\non lahti ja kalastuspaikka lähellä Karabellan niemen luoteisnokkaa.\nSitä lähestyessä rannat sekä idässä että lännessä painuvat etelään\nkäsin, joten muodostavat suuren, lahentapaisen redin, ja tämän\npohjasta varsinainen Vaitokupan lahti noin virstan levyisenä\ntunkee jonku pari virstaa suoraan etelään käsin maahan. Höyrylaiva\nseisahtui redille ulkopuolelle vuonon suuta, koska itse vuono on\nsuurille laivoille matala. Siltä kohalta, jossa oltiin ankkurissa, ei\nmerelle päin ollut ainoaakaan saarta eli luotoa, enkä lahen pohjaan\nkulkiessani myöskään muistaakseni huomannut semmoisia; vaan koska\nFriis sanoo, että kolme pienempää saarta eli luotoa suojaa haminaa\nmerelle päin, lienevät ne kai lahensuun syrjäpuolessa, josta eivät\naivan selvästi pistä silmään. Se käsitys vain jäi mieleeni, että\nlahti venesatamaksiki on pohjatuulella huono, ja samaa Friis näkyy\najattelevan, kun lisää, että lahti on isommille aluksille matala ja\n\"epäturvallinen\" (usikker).\n\nMuutaman sattumalta laivaan tulleen Pummankilaisen veneessä kuljin\nhöyrystä maihin. Höyryn kapteeni oli laivassa esittänyt minun\neräälle norjalaiselle Vaitokupan kauppiaalle, _Pihlfeltille_, joka\ntäältä lähti Vesisaareen noutamaan kotia perhettänsä, ja hra P.\noli kyllin kohtelias kehottamaan minua menemään hänen taloonsa\nkortteeriin, jonka teinki, koska saattomiehetki arvelivat muuta\nsoveliasta kortteeripaikkaa tuskin olevan saatavissa. Talossa ei\nollut muuta väkeä ketään paitsi suomalainen palvelusneitsyt, vaan\nkun hänellä oli kaikki avaimet ja talo oli hyvästi varustettu, tulin\nvarsin hyvin toimeen sen yökauden, minkä siinä viivyin. Hra P.,\nvaikka nuorenlainen mies, tuntui olevan hyvissä varoissa tai ainaki\nisonlaisissa asioissa, sillä asuinrakennuksessa oli 5--6 huonetta\npaitsi viinapuotia ja lähellä oli useoita kalaliikkeeseen kuuluvia\ntoisia rakennuksia, niinkuin traanin-keittohuoneita, ruokamakasiineja\ny.m. Salin akkunain alla oli pienoinen kryytimaa, jossa paitsi kukkia\nkasvoi salaatia, rediisejä, nauriita, y.m. ja talon takana oli hyvin\nlaaja niittyvainio; Vaitokupan lahen rannat ovat nimittäin matalia\nja tasaisia. Hevonenki pidettiin talossa -- asia, josta kyllä sietää\nmainita, koska, jollen erehy, se oli ainoa semmoinen eläin koko\nryssän rannalla, Kuolan yhtä hevosta lukematta. 25 ryssää sanottiin\nkesällä olevan hra P:n työssä, s.o. kaloja pyytämässä; heillä ynnä\ntoisilla ryssillä oli mökkinsä yläpuolella P:n taloa, pohjoisimpana\nlahen itärannalla.\n\nVaitokupan kylä on rakettu lahen pyöreän perukan ympäri, sekä\nitä- että länsirannalle. Ilmotusten mukaan, jotka sain paikkakunnan\ntoiselta kauppiaalta, Bernh. _Sehlströmiltä_, kylässä oli yhteensä\n12 taloa, joista 3 rakettua turppaista. Vakinaisten asukasten luku\nteki 56 henkeä, joista 16 ruijalaista, muut suomalaisia (joku\nkarjalainen); keväällä kuitenki 10-kunta henkeä oli muuttanut\nAmerikaan. Taloissa elätettiin 8 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa ja 9\nlammasta. Pyytöveneitä oli kylässä 6 vämpööriä, 3 otrinkivenettä ja 2\npienempää venettä. -- Friisin käydessä asui kylässä 4 perhettä ja 2\nlöysää miestä sekä yksi kauppias, kaikki norjalaisia; suomalaista ei\nyhtään.\n\nVaitokupassa käypi ryssiä vakituisesti pyytämässä. Tänä kesänä niitä\noli 19 isoa venettä, snäkkää eli \"troinikkaa\", kussaki 4 miestä,\nyhteensä siis 76 henkeä. Myöski suomalaisia tulee tänne pyytöön ja\noli niitä tänä kevännä ollut parisataa henkeä. Keskimäärin sanoi hra\nSehlström pyytömiehen osaksi Maariasta Juhannukseen tulleen lopulle\n500:ttä kruunua.\n\nKaupp. Sehlström oli aivan nuori, vielä naimaton mies, syntynyt\nRuijassa suomalaisista vanhemmista. Hänen talonsa lahen länsirannalla\noli halvemmannäköinen kuin Pihlfeltin, vaan hän oliki vasta\nalkavainen. Kiitollisesti muistelen kuinka erittäin ystävällisesti\nhän otti minua vastaan, kun aamulla Pihlfeltin luota soudatin itseni\nlahen poikki hänen rantaan, ja kuinka alttiisti hän antoi kaikki\npyydetyt tiedot.\n\nNiiltä karjalaisilta, jotka Kitsassa tapasimme, oli minulla\nterveisiä vietävänä eräälle heidän tuttavalleen, Iivana Korhoselle\nPistojärveltä, jonka piti renkinä palvella hra S:n tykönä. Hänen\ntapasinki ja sain siis tervehykset toimitetuiksi. Yhtä onnellisesti\nen päässyt muille karjalaisille jäämeren rannalle pitkin matkaa\nuskotuista terveisistä. Niitä olisi ollut tuotava tänne Vaitokupaan\ntoiselleki miehelle, jo mainitulle Samppa Kämäräiselle, vaan hän oli\njo lähtenyt Amerikaan, niinkuin edellisessä on kerrottu; Paasrikaan\nniitä olisi Iivanalta Kannanlahesta ollut tuotava hänen pojalleen\nOleksille, vaan Paasrikassa en käynyt; samoin Vesisaareen Nikolai\nMaliselle, Vuonisesta, vaan häntä en muistanut tiedustella; samoin\nmyöski yheltä vaimonpuoliselta soutajaltamme Knäsjästä hänen\nsetälleen Arhippiselle \"Ruijaan\", vaan tämä adressi oli liian\nepämääräinen miehen löytämiseksi; taisipa vielä olla muilleki.\nNiinkuin näkyy, ovat karjalaisetki alkaneet asettua jäämeren\nrannoille, vaikka siihen asti, kuin Friis siellä kävi, eivät vielä\nolleet sitä tehneet. Että he sen jälkeen ovat perustaneet kokonaisen\noman kylän, tulemme kohta näkemään.\n\nVaitokupasta kävelin jalkaisin _Kervanaan_, jota tulee kolmisen\nvirstaa aivan tasaista, vaan kokonaan puutonta kangasta. Kervana,\njossa olin hetken aikaa sisällä Pyhäjoelta kotoperäisen Joh. Hisk.\n_Sunin_ talossa -- josta ei enemmän kuin Sehlströmiltäkään päästetty\nkahvittamatta -- on pienempi kylä kuin Vaitokupa. Siinä lueteltiin\nolevan vain 8 taloa[7], joista 5 turppaista, sekä 53 henkeä, joista\n3 ruijalaista. Elukoita oli 7 lehmää, 3 sonnia ja 3 vasikkaa, sekä 5\nlammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä, 1 otrinkivene ja 2 soutuvenettä.\nUlkopuolella kylää on _Lunnisaari_ niminen pieni luoto, josta ei\nkuitenkaan ole sanottavaa suojaa tuolle muuten aivan aukinaiselle\nhaminalle. -- Merkillistä on, että Thauvonin kertomuksen mukaan\nKervana ennen näyttää olleen vankempi kylä, sillä v. 1870 siinä olisi\npitänyt löytyä koko 80 henkeä, joista 15 ruijalaista.\n\nKervanassa tapasin puheen mukaan saman Pummankilaisen, Abraham\n_Rikinän_ eli oikeammin _Reginan_, joka eilisiltana oli Vaitokupassa\nsaattanut minua maihin. Silloin olimme nimittäin sopineet, että hän,\njoka oli matkalla kotia, kierrettyään Karabellan niemen luoteisnokan\npoikkeaisi Kervanaan, ottamaan minua mukaansa Pummankiin. Niin hän\noli nyt tehnyt ja hänen vämpöörissä purjehittiin hyvän pohjatuulen\nvoimasta äkkiä tuo penikuorman väli Pummankiin. Eilisen helteen\njälkeen tuli tällä välillä vettä oikein kaatamalla alas, vaan veneen\nkajutassa oli sadetta vastaan hyvin turvattu.\n\nVaitokupasta vielä mainittakoon, että vaikka jo oli 20 p. heinäk.\nja kesä juhannuksesta asti oli ollut tavattoman lämmin, lahen\nlänsirannalla niittyjen takana matalan kankaan loivalla kupeella\nvielä oli laajat -- lumikinokset.\n\n\nPummanki.\n\n_Pummanki_ -- ei Puumanki, niinkuin toisinaan näkee väärin\nkirjotettavan -- on enin tunnettu paikka ryssän rannalla, samoin kuin\n10-kunta penikuormaa siitä lännemmäksi tuleva Vesisaari on Ruijassa.\nJompikumpi näistä paikoista on kaikkein niiden suurten ihmislaumain\nloppumäärä, jotka joka talvi etelästä, 40--60 penikuorman päästä,\nkahen puolen Maanselkää ponnistavat lapin lumisten erämaitten halki\njäämerelle, pyytämään osaansa sen loppumattomista aarteista.\n\nPummangin kylä on rakettu samannimisen vuonon etelärannalle.\nMainittu vuono, norjaksi Bomenifjord eli \"vestra\" Bomenifjord, on\nsuustansa penikuormaa leveä ja tunkee vähitellen soukkenemalla\nrunsaasti saman verran itä-etelään päin Karabellan niemimaahan, johon\npäättyy kahella, kallioisen niemen kautta erotetulla perukalla,\njoista pohjoisen nimi on _Muotkan perä_, eteläisen _Haminanperä_.\nKylä alkaa noin 6 virstaa vuonon suusta ja jatkuu perään päin pari\nvirstaa eli neljänneksen, niin että viimeisestä talosta on joku\nvirsta toista Haminanperään, jonka etelärannalta kohoaa korkea\nvaara, _Haminantunturi_. Kylän kohalla on rannikko lähes virstan\nleveydeltä tasaista maata, jota viljellään niittynä eli laitumena\nsekä talojen lähellä vähissä määrin myöski pottumaana. Tämän tasangon\nhalki juoksee etelästä päin tunturilta vähäinen, mutkitteleva joki,\njoka suupuolessaan jakaa kylän läntiseen ja itäiseen osaan. Pitkin\njokivarsia on aikanaan kasvanut vankkaa koivikkoa mereen asti,\nniinkuin joensuussa siellä täällä nähtävät paksut kannot vielä\nselvästi osottavat, vaan se on aikojen kuluessa hakattu kokonaan\npois, niin että polttopuuta ei enään tavata kuin joen latvoilla\njonku penikuorman päässä. Kun puhun \"vankasta\" koivikosta, ei sitä\nkuitenkaan pidä käsittää samaksi kuin mitä me sillä ymmärrämme:\nkoivikko jäämeren partaalla on monta vertaa harvempaa sekä paljo\nmatalampaa. Kovan ilman-alan käsissä näet ainoastaan harva vesa\njaksaa puuksi kasvaa ja senki valin sitte tuimat myrskyt vääntelevät\njos minkälaiselle mutkalle, niin että juureltaan lähes jalkaaki\npoikkimitaten paksu puu tavallisesti vain on paria syltää korkea.\nPolttopuuksi tämmöinen koivu kuitenki hyvästi kelpaa.\n\nPummanki on tähän saakka ollut vankin, niinkuin se on vanhin,\nsuomalainen kylä ryssän rannalla, vaan tämänkeväinen siirto siitä\nAmerikaan oli niin suuri (34 henkeä), että se asukaslukunsa puolesta\nnyt on joutunut toiseen sijaan. Nyt siinä nimittäin vain oli 183\nhenkeä, siis yhtä vähemmän kuin Uurassa[8]. Taloja oli kylässä 30,\njoista 3 kylmillä; 20 taloa oli rakettu turppaista, muut 10 puusta,\ns.o. hirsistä eli paksuista plankuista, joita Vuoreijassa oli ostettu\nVienalaisten laivoista (ainaki suuri osa). Karjaa oli 45 lehmää, 2\nsonnia, 2 vasikkaa, sekä 47 lammasta. Enemmänki karjaa saatettaisiin\nelättää, vaan kun sekä lihan että heinäin hinta on Ruijassa hyvä,\ntulee edullisemmaksi kuljettaa molemmat sinne kuin pitää ne kotona.\nRaavaanlihan hinta oli Vuoreijassa noin 14 kruunua vieko ja heinistä\nsanottiin maksettavan 3 kr. tynnyristä, johon menee 1 vieko. Hevosia\nei kyläläisillä ollut omia, vaan tapa kuuluu olevan, että moni\nRuijan kauppiaista talveksi jättää hevosensa kylään ruokittavaksi,\njolloin ruokkija ei ainoastaan ole oikeutettu hevosta käyttämään\ntarpeisiinsa, vaan lisäksi saapi jonku jauhomaton vaivansa palkaksi.\nPyytöveneitä oli kylässä 25 vämpööriä ja 4 soutuvenettä. Nuottia ja\nverkkoja ainoastaan yksi nuotta lotan pyyntiä varten.\n\nThauvonin käydessä Pummangissa v. 1870 oli kylässä 75 asukasta sekä\n13 vämpööriä, 2 otrinkia ja 3 soutuvenettä. Niinkuin näkyy on kylä\nsiitä ajasta siis huomattavasti ollut edistymään päin.\n\nEnsimäinen, joka asettui Pummankiin asumaan, oli eräs Joh. Jak.\n_Hiukka_, kotoisin Ruotsin puolen Karungista. Yhessä ruijalaisen\nMaurits Bergströmin kanssa hän puolikolmattakymmentä vuotta takaperin\n(Thauvon sanoo 1858) tuli tänne ja rakensi sen talon, jonka omistaja\nnykyään oli kuljettajani Abr. Regina ja jossa olin kortteeria; siinä\nlöytyi kaksi tupaa ja niiden välissä porstua ja pieni kamari. Hiukka\nkuuluu olleen hyvin häijy ja sydämikkö mies, niin että Bergströmin,\nsitte kun jonku aikaa olivat epäsopuisesti yhessä eläneet, täytyi\npaeta Muotkaan, josta hän sitte siirtyi Uuraan. Muutki talokkaat\nHiukka ensi vuosina karkotti pois, arvellen yksin parhaiten\nhyötyvänsä, vaan kun hän pahoista töistään viimein oli pantu kiinni\nja viety Kuolaan ja Kemiin sekä sieltä päästyään karkuun oli\npaennut kokonaan pois Suomeen, alkoi Pmnmankiin vähitellen asettua\nsiirtolaisia, niin että niiden lukumäärä Thauvonin käydessä 1870\noli, niinkuin juuri mainittiin, 75. Hiukalla kuuluu 10-vuotisen olon\nperästä Pummangissa olleen 12,000 kruunun säästöt, kertoi isäntäni.\nTalonsa hän vaihetti Reginan maahan Muonionniskassa, jonka omistaja.\nAbr. Rikinän isä Kaarle Rikinä, 1867 vuoden kovan kadon tähen oli\nollut pakotettu maastansa luopumaan; väliä antoi Hiukka 4000 m.\nThauvon kuitenki mainitsee, ettei Muonion seurakunta olisi ottanut\nHiukkaa vastaan niin että hänen olisi ollut pakko siirtyä pois\nRuotsin Lappiin.\n\nOloni Pummangissa kesti lähes kaksi vuorokautta, jolla välin kerkesin\njossaki määrin tutustua kylän ainaki ulkonäköön. Päähuolenani\noli ylläkerrottujen tietojen hankkiminen kylän asukasluvusta ja\ntaloudesta, jotka luulen tulleen kuta kuinki tarkoiksi. Niiden\nkerääminen tapahtui näet seuraavalla tavalla: kun isäntäni sanoi\nhyvin tuntevansa länsipuolen kylää, jossa oli kymmenkunta taloa,\nniiden joukossa hänen omansaki, annoin hänen järjestänsä luetella\nkaikki tämän puolen talot, pääimmäisestä alkaen, sekä kultaki talolta\nilmottaa puheena olevat tiedot, jotka kirjotin muistokirjaani ja\nsitte laskin yhteen. Itäpuolta kylää hän ei arvellut aivan tarkkaan\ntuntevansa ja niin yhessä siirryttiin joen tuolle puolelle _Eero\nNiskasen_ taloon, jossa toimitettiin samanlainen talojen luettelo\nja asukasten ynnä karjan ylöskirjotus kylän itäpuolesta kuin\nkotona majatalossa oli länsipuolesta toimitettu. Niskasen pirtissä\noli useoita henkiä, jotka keskinäisesti oikaisivat toistensa\nilmotuksia, ja niin toivon, että niissä numeroissa, jotka sain,\nei ainakaan suuria ereyksiä pitäisi olla. Myöski kävimme isännän\nkanssa Muotkanperässä katsomassa sitä kapeaa kannasta, jonkakautta\nKarabellan niemimaa on yhistetty mantereenpuoliseen maahan. Tämä\nkannas on matala, heinää ja varvikkoa kasvava notko, joka epäilemättä\naikanaan on ollut merensalmena, sillä yläällä sen kallion rinteellä,\njoka kulkee pitkin notkon eteläsyrjää, näkyi senkaltaisia pitkiä\nkivi- ja sora-aaltoja, joita ei kukaan muu kuin _unda marina_ voi\ntehä. Kannas on ainoastaan 800 syltää, siis vähän yli virstaa pitkä;\nsen toisella puolen on läheltä Jeretnikaa alkavan Muotkavuonon\nperukka. Kun ajattelee kuinka suuri mutka esm. pitkin Muotkavuonon\nrantoja asuville tulee, jos Karabellan niemen ympäri haluavat kulkea\nRuijaan, pistää _kanavan_ tarpeellisuus Muotkan kannaksen poikki\naivan pian silmään. Semmoisesta kanavasta on joku aika taapäin\nollutki kysymys, ja oli sitävarten venäläinen maanmittari käynyt\npaikkaa tutkimassa, vaan sitte asiasta moneen vuoteen ei ole kuulunut\nmitään. Kanavaa ei sanottu maanmittari kuitenkaan ollut ajatellut\ntehtäväksi Muotkanperästä, vaan Haminanperästä Muotkavuonoon.\nOikeastaan nimittäin kulkee kaksi notkoa rinnakkain vuonojen\nvälissä, toinen Muotkanperästä, toinen Haminanperästä, erotettuina\nkorkeanlaisen kallioharjan kautta. Tuo eteläisempi notko, vaikka\nvähän pitempi, mahtoi kai muuten tuntua kanavanteolle soveliaammalta.\n-- Siinä notkossa, missä me kävimme, ei mitään koivikkoa kasvanut,\nainoastaan vähän varvikkoa, vaikka Friis sanoo Muotkanki kannaksella\nkasvaneen vankanlaista (ret frodig) koivumetsää.\n\nKannaksen itäpuolelle tulee, niinkuin vasta sanoin, Muotkavuonon\nperukka, ja sen rannoilla näkyi moniaita taloja, jotka kuuluvat\n_Muotkan_ kylään. Näitä taloja on yhteensä 8, joista 2 puusta, muut\nturppaista; asukasluku niissä teki 45 henkeä, kaikki, paitsi joku\nruijalainen, suomalaisia. Eläimiä elätettiin 13 lehmää, 2 sonnia, 5\nvasikkaa ja 5 lammasta. Pyytöveneitä oli 4 vämpööriä. Pummankilaisten\nstaarosta asui täällä ja hänen nimensä oli _Ervasti_. Samanniminen\nmies asui Pummangissaki.\n\nSiinä kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin Suomelle\npyydettävästä alueesta jäämeren rannalla, on Muotkan kylä merkitty\nolevaksi Haminanperän pohjassa, joten se on tullut esitetyn Suomen\nrajan sisäpuolelle. Tämä on ereys: Muotka jääpi kokonaan ulkopuolelle\nsanottua rajaa.\n\nPummankilaiset kuuluvat suurin osa siihen Pohjan perillä laajalti\nlevenneeseen uskonlahkoon, jonka jäsenet itse kutsuvat itseänsä\n\"kristityiksi\" eli \"jumalan lapsiksi\", vaan lahkoon kuulumattomilta\ntavallisesti saavat pilkkanimen \"hihhulit\". Paljon ja kovia syytöksiä\non tehty tätä lahkokuntaa vastaan, jolla ylimalkaan on huononlainen\nmaine suuressa yleisössä, eikä voitane kieltää, että jos muutamat\nsyytökset ovatki perättömiä tai liioteltuja, toiset sitävastoin\novat täydellä syyllä tehtyjä. Niin esm. lahkolaisissa yleensä\nvallitsee kristillisen nöyryyden sijasta hyvä määrä hengellistä\nylpeyttä ja kristillisen rakkauden sijasta tyly suvaitsemattomuus\ntoisin ajattelevia vastaan, ja se ankaruus, jolla autuuden asiaa\non ajettu ja kadotukseen joutuvain vaivoja kuvattu, on saattanut\nmonen mielenvikaan. Kuitenki täytyy myöntää, että lahkolla myöski\non hyvät puolensa, jos huonotki, ja että edelliset ehkä voittavat\njälkimäiset. Varsinki yhtä pahetta vastaan lahkolaiset ovat ottaneet\nkäydäkseen yhtä leppymätöntä kuin voitollista sotaa, pahetta, josta\nkoko liike lienee alkunsa saanut, juopumusta vastaan, eikä lahkon\nsuuria ansioita tässä suhteessa voi kyllin kiittää, etenki mitä\nLapin lapselliseen kansaan tulee, joka, kun tilaisuus on tarjona,\nkerrassaan järjettömästi antaupi väkeväin nautintoon. Tämä seikka\nyksinään riittää sovittamaan monta heikkoa puolta lahkolaisissa\nja vakuuttamaan pysyväisen merkityksen lahkon ilmestymiselle.\nVerrattain vähempi-arvoisena lienee se elähyttävä vaikutus pidättävä,\nminkä tuo muka uusi usko muuten on voinut tunnustajaansa elämään\ntehä, vaikka toiselta puolen kait olisi liian hätäistä arvella\nsitä aivan tehottomaksi tai jopa vahingolliseksiki. Mitä lopuksi\ntulee lahkokunnan varsinaiseen opinpykälään, synnin tunnustukseen\nja siitä seuraavaan synninpäästöön -- eli, niinkuin lahkolaiset\nsanovat, \"todistukseen syntein anteeksisaamisesta\" -- niin voipi ehkä\nväittää, että se on siveellisesti hyödyllinen, koska \"seurakunta\"\ntunnustuksen kautta harjottaa tarkkaa kontrollia jäsentensä suhteen\nja anteeksiannon kautta rohkaisee heitä paremmin elämään; vaan jos\najattelee, kuinka nöyryyttävä tämmöisen tunnustuksen, varsinki\nuseamman kerran uudistettuna, välttämättä täytyy olla, koska sydän\najatuksineen ei ole mikään kalu, jota sopii jokaisen nähtäväksi\npaljastella, ja toiselta puolen ajattelee, kuinka vähän tyydyttävä\ntuommoinen synninpäästö hellemmälle omalletunnolle on, joutuu kahen\nvaiheelle, josko ei koko oppi ajan pitkään tule vaikuttamaan juuri\nsen vastakohtaa, mitä sillä tarkotetaan, ja josko siitä ei ole tuleva\nse loukkauskivi, johon uskonlahko kerran kompastuu kuoliaaksi.\n\nTämä sikseen. Mitä aioin sanoa, oli, että hihhulilaisuuden leviämistä\nryssän rannalle ylimalkaan täytyy pitää suotavana asiana, koska\nse jossaki määrin korvaa siellä kovin tuntuvaa papin puutetta.\nSillä niinkuin yleensä tiedetään, on lahkokunnalla erinomaisen\nrunsas varasto saarnamiehiä. Joka pyhä Pummankilaiset kokoontuvat\nrukoushetkeä eli seuraa viettämään, jolloin joko joku kyläläisistä\ntaikka sattumalta Suomesta tullut saarnamies pitää saarnan. Kylän\nsaarnamiehistä mainittiin erittäin _Marsin Kustua_ ja Suomen puolelta\ntulleista, jollen muista väärin, _Palovaaraa_. Hengelliset asiat\novat täälläki rakkaana keskustelu- ja tutkintoaineena, ja että\ntällä tavoin kristillinen elämä paremmin pysyy hereillä kuin jos\ntuota uskonlahkoa ei olisi olemassa, on kai sopimaton kieltää --\npuhumattakaan siitä kaikin puolin terveellisestä vaikutuksesta, minkä\nväkeväin juomain hylkääminen tuottaa.\n\nHihhulilaisuudella on sitäpaitsi jäämeren rannalla, niin venäjän- kuin\nnorjanpuolisella, merkitys, joka sillä ei voi Suomessa, olla;\nsillä on siellä valtiollinen merkitys. Se on nimittäin sinne\nmuuttaneille suomalaisille vahva tuki heidän kansallisuutensa\nsäilyttämiseksi ja side, joka lujasti heitä yhistää entiseen\nemämaahan. Toimittaessaan jumalanpalveluksensa itsekseen omissa\nseuroissansa ja omalla kielellänsä he tuntevat itseään samalla kertaa\nerotetuiksi noista toisista kansoista, norjalaisista ja venäläisistä,\nja yhenarvoisiksi heidän kanssa; ja kun liikkeen johtajat asuvat\nSuomessa (pääjohtaja on J. _Raattamaa_ Muonionvarrella), kääntyvät\nheidän silmänsä myötäänsä tänne päin, entisten kansalaisten puoleen.\nNiin suuri merkitys kansallisuuden säilytyksen suhteen kuin onki\nannettava niille ihmislaumoille, jotka vuosittain tulvaavat\njäämeren rannalle kalanpyyntiin ja aina uudelleen virkistävät\nheimolaisuudentunnetta siellä vakinaisesti asujissa, olen kahen\nvaiheella, josko ei hihhulilaisuuden merkitys sanotussa suhteessa\nole vieläki suurempi, siihen katsoen että tuo mainittu ihmistulva\nmonessa paikoin, esm. luullakseni yleensä koko länsi-Ruijassa, on\nverraten heikko ja sitäpaitsi vain kestää osan vuotta, joten sen\nvaikutus voipi pikemmin haihtua, kun sitävastoin hihhulilaisuus\non yhtä vankka länsi- kuin itä-Ruijassa, ja uskonnollisten asiain\nharrastajat, niinkuin jokainen tietää, erinomaisella sitkeydellä\npysyvät alueessansa kiinni.\n\nTäysiä hihhuleita eivät sentään kaikki Pummankilaiset olleet;\nlöytyi semmoisiaki, jotka eivät kokonaan kamoksuneet väkeväin\nnäkemistä, vaan pitivät niitä sinä, mitä ne ovatki, s.o. luvallisena\njuotavana, kun niitä kohtuudella nautitaan. Näiden joukossa oli\nisäntäniki yksi. Heti kun olimme hänen kotiansa tulleet, hän tarjosi\n\"trammin\" s.o. ryypyn \"akkaviitiä\" eli norjan paloviinaa (_aqua\nvitae_), joka sateesta tultua maistui hyvin hyvältä. Huono viinan\nystävä hän kuitenki itse näytti olevan, ja tuntui yleensä tarkalta\nja toimeliaalta mieheltä. Hän oli ensi vuotta naimisessa nuoren\nemäntänsä, Amanda Keskitalon, kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa\nfiskaali Grapen perheessä Torniossa ja siis hyvin tunsi herrasväen\ntapoja. Minua hoidettiinki talossa niinkuin parasta vierasta. --\nMuuten tämä pariskunta oli täydessä Amerikaanmuutto-hommassa, johon\nvielä aikoivat muassaan viedä isännän jo ijälliset vanhemmatki.\n\nPummankilaiset ovat enin osa Kuusamosta kotoisin ja ainaki kahelle\nmiehelle Pummankiin oli Kuusamossa uskottu meidän vietäväksi\nterveisiä. Toisen näistä, _Kuoringin_ talon pojan, tapasin ja\nsain hänelle jättää tervehykset, vaan toista, Antti _Kukkeaa_ eli\n_Kallunkia_, en tavannut; hän oli neljä päivää ennen tuloani lähtenyt\nAmerikaan. Hänen vanha äitinsä kävi meidän puheilla Välijärven\ntalossa Kuusamossa ja pyysi hartaasti ja pidätetyllä itkulla meitä\nkysymään pojalta, ja käskemään häntä kotia ilmottamaan, aikoiko\nhän tosiaan lähteä Amerikaan, niinkuin äiti oli kotiapalanneilta\npyytömiehiltä kuullut; sillä siinä tapauksessa uhitteli nuorempi\nveliki seurata toisen perässä ja ajatus molempain poikain\nkadottamisesta heitti äitin sydämen kovin katkeran murheen valtaan.\nValitettavasti äitin pelko vanhemman pojan suhteen oli käynyt toteen.\n\nMikä koettelemusten ja surujen laakso tämä mailma on, siitä sain\nPummangissaki nähä esimerkin. Lähellä Rikinän taloa joen varrella\noli turvemökki, jossa erään rautio _Ahosen_ leski asui. Häneltä oli\nmies ja vanhin poika hukkunut, kun Vuoreijasta kerran palasivat --\nsamalla kertaa kolme muutaki henkeä hukkui; toinen poika oli viety\nviimeiseen Turkin sotaan ja sieltä kyllä hengissä palannut Vienaan\nasti, vaan sinne kuollut; kolmas poika 30-vuotias, oli viime talvena\nkuollut kotona; ja kaksi poikaa tänä kesänä oli lähtenyt Amerikaan!\nYhelle ihmiselle tuossa kyllä saattaa olla huolen ainetta kyllin.\nLohutuksena leskellä sentään vielä oli kaksi poikaa, vanhempi\n28-vuotias ja nainut, nuorempi 5--6 vuotias, syntynyt isän kuoleman\njälkeen, sekä 12-vuotias tyttö. Kasvisto Pummangissa ei näyttänyt\nniinkään köyhältä. Kun kävin tunturilla kylän länsipäässä, huomasin\nsivumennen niityn laidassa komeoita _Trollius_-kukkia, useoita\n_ranunculus_-lajeja ja _umbellateja, cornus svecican_, muutaman\npunaisen _alsinacen_, katajapensaita y. m. Pottuja viljellään kylässä\nmyöski vähin. Uurassa ne huonommin menestyvät.\n\nTalon-isäntäin nimet Pummangissa olivat: Ervasti, Törmänen, Armi,\nKärjen-aho, H. Törmänen. Kuorinki, Ahonen, Regina, J. Niskanen, G.\nMarsi, A. Granroth, A. Enojärvi, Is. Moilanen, Konr. Granroth, M.\nSaukko, G. Pesonen, Er. Niskanen, Uutela, J. Häki, J. Törmänen, H.\nPesonen, A. Karjalainen, Parkkinen, Granroth, M. Mursu, H. Marsi, Er.\nHuotari, J. Nevala, G. Törmänen, Alb. Itteliin.\n\nMuotkan isäntäin nimet olivat: Anttilainen, Flinkki, Is. Haverinen,\nJ. Ervasti, L. Tauriainen, S. Pitkänen, A. Sankala, M. Vaarala.\n\n\nPummangista Nurmensättiin.\n\nLauvantaina 22 p. heinäk. epp. lähin Pummangista kulkemaan eteenpäin.\nMatkan lähin määrä oli Nurmensätti Petsamonvuonon suulla, johon\nluetaan 3 penik. Saattajina oli Erkki _Sunnari_ pnolikasvaneen\npoikansa kanssa ja Turun puolelta syntyperäinen pyytömies K.\n_Wenberg_ -- sama mies, joka Uhtualla Karjalassa asuessaan kesällä\n1879 sai kärsiä uskonvainoa ja viiden muun kumppalin kanssa pari\nkuukautta pidettiin Kemin vankilassa. Tuuli oli itä-etelässä, siis\nvuonon suuhun perintakainen, vaan hyvin vaisto s.o. heikko, niin\nettä toisinaan loppui kokonaan ja pakotti airoihin turvaamaan, joten\nmatka kului hitaanpuolisesti. Aika ajoin tuli sadetta, joka aina ajoi\nminun ja pojan veneen kajuttaan ja toisinaan, kun oli hyvin rankkaa,\nmyöski molemmat miehet, vaikka heillä oli olevinaan öljyvaatteet\npäällä. (Semmoiset öljyvaatteet, takki ja housut, maksavat Ruijassa\n6:sta 9 kruunuun.) Nämät sadekuurot eivät kuitenkaan kestäneet\nkauoa erältänsä. Pummanginnimen kohalta, jonka nimi norjaksi taitaa\nolla _Haabrandsnäs_, kääntyi kurssi suorakulmaisesta länsi-etelää\nkohti ja pysyi semmoisena perille asti. Kun tulimme _Maattivuonon_\n(Maddefjordin) edustalle, joka 1/2 penik. etelämpänä Pummanginvuonoa\npistää maahan, tuuli kiihtyi jonku verran, että viimeinen osa\nmatkasta lyheni aivan äkkiä. Maata lähetessämme, joka hyvin korkeana\nja pystyjyrkkänä kallioseinänä merestä nousee, erotimme vähitellen\nselvästi Petsamonvuonon suun, kallioportteinsa välissä, vaan\nveneemme kulki sen sivutse vähän lännemmäksi, missä Nurmensätti on.\nTätä paikkaa ei mereltä päin ollenkaan voinut aavistaa olevaksi,\nsillä ranta näytti katkaisemattomana seinänä jatkuvan länteen\nkäsin; vasta kun tuosta kallioseinästä oltiin kivenheiton parin\npäässä, aukeni äkkiä länsi-etelää kohti kapea, kaareva sola, ja\nkun sitä oli puoliväliin laskettu, näkyi sen perältä matala ranta\nja asuinrakennuksia -- se oli Nurmensätti. Kello saattoi olla 8--9\nillalla, kun matkamme päättyi.\n\nTällä matkalla olimme alkutaipaleesta kulkeneet linturikkaudestansa\nkuulusain _Haaneian_ saarten sivutse. Nämät saaret, norjaksi\nkutsutut _Han_- eli _Hen_-öarne, meidän kartoissa arvaamalla\npantu \"Heinäsaariksi\", ovat kaksi pientä, matalaa luotoa ulkona\naavassa meressä, joku kolme neljännestä Pummanginniemestä länteen.\nValitettavasti en niissä voinut käydä, koska miehet arvelivat, että\nniihin poikkeamalla kovin joutuisimme tuulen alle, vaan että tuo\npuhe saarten linturikkaudesta on oikea, saatoin helposti huomata\nniistä suurista lintuparvista, jotka lentelivät ei ainoastaan\nsaarten rannassa, vaan lähellä meidän venettämmeki. Se lintu, joka\nrunsaslukuisimmin saaressa pesii ja jota etupäässä pyydetään on eräs\nKuikansukuinen lintu, _Lunni_. Pyytö, jota harjotetaan pitkin kesää,\ntapahtuu enimmästi verkoilla, jotka levitetään sen pehmeän multamaan\npäälle, johon lintu pesänsä tekee; vaan usea myöski harjottaa pyytöä\npaljain käsin tai kepakolla. Friisin mukaan saarissa paitsi muita\nlintuja myöski _haahkatelkkä_ tavataan. Lintujen pyytämiseen ei\nkukaan ole etu-oikeutettu, vaan saa sitä harjottaa kuka haluaa;\nlakkoja saarista jokaisella, joka tahtoo, niin ikään on valta poimia.\nSitävastoin Venäjän kruunu pitää saaria arennilla siitä toisesta\nhyvyydestä, minkä ne tarjoavat, eli heinistä. Arennin omistajana on\ntähän asti toistakymmentä vuotta ollut yhtiö, johon nyt kuului 10\nosakasta, enimmästi muistaakseni Pummankilaisia; arenti-aika, 12\nvuotta, oli nyt kuitenki loppumassa. Vuosimaksu on kruunulle tehnyt\n30 ruplaa, vaan että arentimiehet eivät ole tappioon joutuneet,\nosottaa se ilmotus, minkä Rikiniltä sain, joka myöski kuului\narentimiehiin. Hänellä oli 3 osaa ja niille tulevista heinistä hän\nviime kesänä, jolloin heinillä oli ollut hyvä hinta, oli saanut 90\nkruunua. Jos toiset osamiehet yhtä edullisesti möivät heinänsä ja jos\nosakkeita, niinkuin luulen, kaikkiaan oli 30, olisi siis saarista\nyhteensä lähtenyt arentimiehille tuloa 900 kr. -- Itse korjattava\nheinämäärä ei kuitenkaan näy mainittavan suuri olevan. Vämpööriin\nsanottiin saatettavan lastata satamäärä viekoa s.o. vähän yli 200\nleiviskää heiniä, ja kun semmoisesta lastista hinta oli 300 kruunua,\nei noista saarista siis lähtisi enempää kuin 3 lastia, s.t.s. kolmen\nlehmän talviheinät; sillä vämpöörin lasti luettiin yhen lehmän\ntalviheiniksi.\n\n_Nurmensätti_, norjaksi Normansät, ei ole mikään kylänpaikka, jossa\ntalveaki asuttaisiin, vaan ainoastaan kalastuspaikka kesällä. Siinä\nlöytyy toistakymmentä kalastajanmökkiä ja vähän paremmalta näyttävä\nkauppiaantalo. Ne ovat rakennetut sitä lahtea kohti, johon me\nolimme tulleet ja jota enimmästä käytetään paikan haminana, vaan\nmökkien takapuolelle pistää toinen lahti lännestä ja luoteesta päin\nja paikka siis sijaitsee kapealla kaulanteella eli kannaksella.\nFriis ei voi kyllin kiittää Nurmensättiä sekä sen haminasta että\nsoveliaisuudesta pienemmän kaupungin perustamiseksi, ja arvattavasti\nhänen kertomuksensa mukaan Suomen säädyt viime valtiopäivillä,\npyytäessään Suomelle luvattua alaa jäämeren rannalla, arvelivat\nvälttämättömäksi, että kaikissa tapauksissa tämä paikka tulisi\nsanottuun alaan kuulumaan. Mikä Friisille on antanut aihetta hänen\nkiitoslauseisiinsa, en kuitenkaan voi oikein ymmärtää, Hamina\nkyllä saattaa olla välttävä, vaikka se on itää kohti aukinainen,\nvaan selittämätön asia on, mistä sijaa tuolle \"pienemmällekään\"\nkaupungille olisi saatava; sillä kannaksen koko ala tuskin on\nlaajempi kuin tavallinen kaupungin kortteli. Jyrkät ja korkeat\nkalliot kohoavat sekä pohjan että, varsinki etelän puolella, ja\nidässä ja lännessä on merenlahet. Muuhun vakuutukseen ei siis voi\ntulla, kuin että Friisiä hänen muistinsa on pettänyt, joten hän on\ntullut paikan hyviä puolia kovin liiottelemalla esittämään. Varmaa\non, että säädyt ovat kerrassaan erehtyneet paikan suhteen -- joka\nereys sivumennen sanoen ei ole ainoa heidän anomuksessaan.\n\nTupakkini oli kokonaan loppunut ja sen ostamisen otin asiaksi,\nkäydäkseni kauppiaan talossa. Totta puhuen samalla salaisesti\ntoivoin saavani talossa paremman yösijan kuin minkä vämpöörin alias\nkajutta saattoi tarjota; ja siinä toiveessani en pettynytkään.\nKauppias oli nimeltä Anton _Dahl_, syntyisin Norjasta, vaan nykyään\nasuva Petsamonvuonon perässä, Parldrinassa, josta hän kesän ajaksi\nperheineen oli muuttanut tänne, ollakseen kalansaantia, lähempänä.\nVastattuaan, että hänellä ei ollut tupakkia kaupan, vaan että hänen\nomista sikarreistaan saisin jonku osan, hän ystävällisesti kehotti\nminua jäämään hänen luokseen yöksi, ja kun siinä huoneessa, jossa hän\nyksin makasi, oli toinenki joutilas makuusija -- frouva lasten kanssa\nmakasi porstuan toisella puolen -- jäin mielihyvälle taloon, jossa\nhyvä illallinen teen ja kahvin kanssa sitte syötiin.\n\nVakinaiset kalastajat ja noitten mökkien omistajat Nurmensätissä\novat sekanaista seuraa: ryssiä, karjalaisia ja kolttia. Se yhteisyys\nnäillä kuitenki on, että ovat kaikki samoilta seuduilta kotoisin,\ns.t.s. Petsamonvuonon perältä ja samannimisen joen varrelta. Muutamia\nkarjalaisia puhuttelin ennen maatapanoa rannassa ja ne olivat\nsydämellisiä niinkuin ainaki. Joku heistä, eräs vanhanpuolinen mies,\noli, jos en muista aivan väärin, aikanaan käynyt Oulussaki.\n\n\nPetsamonvuono. Parkkina, Karjalan kylä ja Manasterin kylä.\n\nMatka-ohjelmaani kuului myöski käynti Petsamonvuonossa. Siinä en\nkyllä ollut ajatellut tapaavani ketään vakinaista asukasta, koska se\npäälähe, josta mitään tarkempia tietoja venäjänpuolisesta jäämeren\nrannikosta on ollut saatavana, Friisin matkakertomus, ilmottaa, että\nylempänä vuonon pohjaan laskevan joen varrella löytyy ainoastaan\nlappalaiskylä, lähellä venäläistä kirkkoa, vaan muita asukkaita ei\nyhtään. Vaan kun vuono on historiallisesti merkillinen sen pohjassa\nennen olleen venäläisen luostarin kautta, ja sitä sen ohessa viime\naikoina usein on meillä mainittu, kun on ollut kysymys Suomelle\nsaatavasta alueesta ryssän rannalla, olin arvellut välttämättömän\ntarpeelliseksi käydä sitäki katsomassa.\n\nKummikseni kuitenki jo Pummangissa olin sivumennen kuullut, että\nPetsamonvuono ei olisikaan aivan asumatta, ja kun nyt asiasta\ntarkemmin kyselin sekä saattomiehiltäni että hra Dahlilta, sain sen\nvarman tiedon, että siellä löytyi koko joukko asujamia: ryssiä,\nkarjalaisia, suomalaisia, lappalaisia, kolttia ja norjalaisiaki.\nTähän paikkakuntaan, jota samoin kuin koko sivistynyt yleisö\nmaassamme olin luullut aivan autioksi, näkyi siis keräytyneen\nedustajia kaikista niistä kansoista, joita jäämerellä käypi!\nSuurimmalla uteliaisuudella valmistausin sinne lähtemään, koska\ntuntui ikään kuin olisin varsinaisella löytöretkellä ottamassa selvää\nasioista, joita ei kukaan tiennyt. Yhen löydön olin tavallansa\njo tehnyt, nimittäin Pummangin aseman suhteen, jota ei meidän\nkartoissa ole ollenkaan merkitty, ja toivo vieläki tärkeämmän löydön\ntekemisestä sai mieleni kovasti kiihtymään.\n\nEntisten saattajaini kanssa lähin matkalle sunnuntai-aamuna 23 p.\nheinäk. Tuuli oli idässä, siis meille laitamyötäinen -- sillä vuono\nkulkee länsi-etelään päin -- ja kun vuonon suu on aivan lähellä\nNurmensättiä, saatoimme jo melkein heti ankkurin nostettua vetää\npurjeen mastoon ja laskea vuonon sisään kahen puolen sen suuta\nkohoavain kallioitten välitse. Kuinka korkeoita nuo kalliot ovat,\non vähän vaikea silmämäärältä sanoa; minä arvelin niitä noin 50\nsylläksi, saattomieheni noin sadaksi. Jälkimäinen määrä lienee\noikeampana pidettävä, koska miehet arvaten olivat enemmän tottuneita\ntämmöisten korkeutten määräämiseen. Vaan kallioitten yläsyrjältä\nmaa vielä, vaikka loivemmin, kohosi kappaleen matkaa ja jos tämäki\nkohous, jota ei vuonon suulta voinut erottaa, otetaan lukuun, tekee\nrantojen koko korkeus varmaan hyvän määrän toistasataa syltää eli\narvaten 8--900 jalkaa. Kun vuonoa vähän aikaa kuljettuamme katselin\ntaaksepäin, oli ylimmät kukkulat vuonon kummallaki puolen sumun\npeitossa, vaikka päivä oli erinomaisen kirkas, ettei pilvenhattaraa\ntaivaalla näkynyt. Vuono on suusta noin 2 virstaa leveä ja jatkuu\nsemmoisena pari neljännestä, jolloin kapenee salmentapaiseksi;\nlevenee sitte taas, vaan kapenee toisen neljänneksen perästä\nuudelleen, kun sekä idästä että lännestä siihen pistää kaksi\nvastakkaista nientä. Itäisen niemen eteläpuolitse tunkee maahan pieni\nlahti, _Iivananmutka_, ja tämän ruohoisella rannalla nyt näkyi kuin\nnäkyiki kaksi sievää taloa! Ne olivat, toinen erään norjalaisen,\ntoinen erään karjalaisen. Vastapäätä länsirannalla, _Trihvananniemen_\nkupeella, näkyi myöski taloja; niitä on yhteensä 4, lappalaisten\nomistamia. Omin silmin saatoinki vakuuttaa itseäni siitä, että\nPetsamonvuonossa todellaki oli vakinaisia asukkaita. Vaikka viimeksi\nsaatujen tietojen mukaan en kyllä ollut tätä epäillyt, katselin\nkuitenki näitä taloja jonkulaisella iloisella kummastuksella, koska\najatus vuonon asumattomuudesta oli niin lujasti mieleeni juurtunut.\n\nIivananmutkassa heitettiin ankkuri ja Sunnarin kanssa lähin paaskilla\nkulkemaan vuonon perukkaan, jota kutsutaan _Parkkinaksi_ ja johon\nluetaan näiltä paikoin pari neljännestä -- vuonon koko pituus on 1\n1/2 penik. Rannikot, jotka tähän asti olivat olleet mustanharmaita\ntai punertavia, alastomia kallioita, muuttuivat nyt heleänviheriöiksi\ntiheäin koivikkojensa kautta. Jotenki korkeoita ne yhä vielä olivat,\nvaan ei enään niin pystyjyrkkiä kuin suupuoleen. Vuonon perukka\nsiinti ankkuripaikkaan saakka keltaisena mullikkoviivana, joka\nkasvoi yhä korkeammaksi kuta lähemmäksi tultiin. Perässänsä on vuono\nvielä ehkä virstaa leveä, vaan hyvin matala, paitsi länsirannalla\nmissä väylä kulkee, niin että meidänki pieni paaski pari kertaa\ntarttui karille. Kun olimme rannalle nousseet, huomasin, että tuo\nmullikkotörmä, joka pitkin vuonon perää kulkee idästä länteen, ei\nnoussutkaan aivan rannasta, vaan että sen ja rannan välillä oli\njonku kivenheiton leveydeltä tasaista niittymaata. Tällä maalla\nseisoi kaksi taloa, joista toinen oli viime-öisen isäntäni, hra\nDahlin oma; vaan sijaa kyllä olisi paljo useammalleki talolle pitkin\nrantaa itään päin. Viipymättä tässä ollenkaan kuljimme rannasta\nniityn poikki suoraan etelään päin, nousimme tuon 4--5 syltää korkean\nmullikkotörmän päälle ja tulimme niin ihan tasaiselle, koivikkoa ja\nheinää kasvavalle kentälle, joka saattoi olla noin virstaa leveä\nja jonka rajana oikealla kädellämme s.o. lännessä oli tunturi,\nvasemmalla eli idässä joki; Petsamonjoki ei näet laske keskelle\nvuonon perukkaa, vaan sen itänurkkaan. Etelään käsin, johon matkamme\nkävi, kesti tasankoa myöski virstan verta; tässä siis olisi hyvästi\ntilaa pienemmälle kaupungille. Tasangon eteläpuolella tunturi ja joki\ntaas lähenivät toisiaan, jättäen vain kaitaisemman kentän välillensä,\nja kun olimme sinne ennättäneet, näimme tällä kentällä edessämme\nisomman joukon taloja, rakettuja pitkin jokivartta likekkäin\ntoisiansa; siinä oli Karjalan kylä.\n\n_Karjalan_ kylä on arvaten saanut nimensä siitä, että asukkaat\novat karjalaisia. Siinä oli yhteensä 13 taloa. Kylän ensi\nperustajani sanottiin paikalle tulleen 12--13 vuotta takaperin,\nsiis vuosina jälkeen Friisin matkan. Nykyiset asukkaat mainitsivat\nkotoperäkseen Kiestinkiä, Röhöä, Sarvinientä ynnä muita paikkoja\npohjois-Karjalassa. Talon-isäntäin nimiä oli Miihkali, Petri, Jyrki,\nOntrei, Ohnaassei, Jeremei, Mikulainen, Vaassilei, Kaura, y.m.\n\nSillä tientapaisella, joka kulki pitkin joentörmää talojen edustalla,\nnäimme jonku määrän sekä aikaisia että lapsia -- nythän oli pyhä,\nsiis joutopäivä. Aikaisista rupesimme puheisiin muutaman pitkän\nja komean, nuorenlaisen miehen kanssa, jonka nimen sitte kuulin\nolevan _Mikulainen_. Kysymykseeni voisiko kylässä saada murkinoida\nmissään, hän kutsui meitä omaan, lähellä olevaan pikku taloonsa,\nvaan arveli samassa, eikö ensi sopisi tsajua juoda. No miksei. Sillä\nvälin kuin hänen nuori vaimonsa, joka oli venakko, teetä valmisteli,\nalkoi tupaan ilmestyä kyläläisiä yksi toisensa perästä, niin että\nvähän ajan takaa huone oli väkeä täpötäynnä; arvaten uteliaisuus\noli asianomaisia liikkeelle saanut. Siinä sitte kielet oli työssä,\nkunnes tee pöydälle tuotiin, jolloin muutamat katosivat, vaan suurin\nosa jäi jälille; vaan seuraus oli, että kun pari kolme lasia (eli\nkuppia) kuumaa teetä olin juonut, tuossa pienessä huoneessa, joka\noli väkeä täynnä ja jonka uunia lisäksi oli lämmitetty, minulle tuli\nniin palava, etten kauvemmin saattanut sisällä pysyä; jonkavuoksi\nesittelin isännälle, että ennen syöntiä käytäisiin kuulon mukaan\nlähellä olevaa venäläiskylää katsomassa, johon hän heti oli valmis.\nMerkillistä oli, että muita tuvassa olioita ei kuumuus ollenkaan\nnäyttänyt rasittavan.\n\nMainittu venäläiskylä on joenvarrella virstan verta ylempänä Karjalan\nkylää, samalla s.o. länsipuolella jokea kuin Karjalan kyläki. Kylien\nkeskivälillä yhtyy Petsamonjokeen pieni haarajoki, _Knjäsuhan_ joki,\njoka tulee penikuorman päässä olevasta _Knäsään_ järvestä; Karjalan\nkylästä ensi puoli taivalta sentähen kuljettiin veneellä tämän\nhaarajoen etelärannalle. Siinä oli hyvin korkea ja jyrkkä törmä\nnoustava, vaan sitten oli tasaista kangasta kylään asti. Vaikka kylät\novat näin likellä toisiaan, ei välillä olevain törmäin tähen voi\ntoisesta nähä toiseen.\n\nTuota venäläisten kylää sanotaan _Manasterin kyläksi_, syystä että\nkylän paikalla emien muinoin on seisonut monasteri eli luostari\n-- Petshingin luostari, josta heti vähän enemmän. Kylässä oli 16\ntaloa ja vanha kirkko eli rukoushuone sekä pappila, jotka kaikki\nolivat ilman järjestyksettä raketut yhteen ryhmään vähäisen kosken\npartaalle. Länsipuolella kylää ranta loivasti kohoaa ei erittäin\nkorkeaksi vaaraksi, jota luostarin perustajan mukaan sanotaan\n_Trihvanantunturiksi_, ja vastapäätä joen itärannalla on toinen,\njyrkempi ja korkeampi vaara, _Ristitunturi_. Kylä on samanikäinen\nkuin Karjalan kylä eli 12--13 vuotta.\n\nKun olimme kulkeneet kylän läpi, jossa ei mitään erityistä\nkatseltavaa ollut, nousimme Trihvanantunturin rinnettä vähän\nylöspäin, paikalle, missä muutamalla tasaisemmalla kohalla kylän\nlapsia oli leikittelemässä ja niistä vähän syrjässä moniaita\naika-ihmisiäki keskustelemassa. Mitään laajempaa näkö-alaa tästä\nei kuitenkaan ollut tarjona, kun seisontapaikkamme oli paljo\nmatalampi niitä korkeoita mäkiä ja vaaroja, joita oli lähellämme\njoka suunnalle. Eikä tunturin huipultakaan olisi tainnut paljo\nlaajemmalle nähä, se oli siksi matala, Mutta näkö-alan tarkastaminen\noliki minulla tällä hetkellä vähemmän mielessä kuin eräs toinen\nasia, nimittäin miten tästä kylästä saisin samallaiset tiedot kuin\nvaremmin Pummangista. Mikulaiselta olin kylää kulkiessamme ikäänkuin\nsivumennen kysäissyt, montako taloa ja asukasta kylässä mahtoi\nlöytyä, vaan hän oli vastannut ei sitä tietävänsä. Selvintä tietysti\nolisi ollut kääntyä kysymyksilläni kyläläisten puoleen, vaan tämä\ntuntui arveluttavalta siihen katsoen, että he ehkä olisivat tahtoneet\nkuulla syytä, miksi olin halukas tämmöisiä tietoja saamaan, ja jos\nsitte olisin selittänyt Suomen pyyteistä jäämeren rannikon suhteen,\neivät nämät ehkä olisi heille olleet mieleen, joten mahollisesti\nolisivat kieltäneet pyydetyitä tietoja antamasta. Tunturin rinteelle\nseisahuttuamme päätin kuitenki tavalla tai toisella yrittää saada\ntietohaluani tyydytetyksi, otin asian uudestaan puheeksi ja\narvelin niin hyvin Mikulaiselle kuin toiselle meitä seuranneelle\nkarjalaiselle, että he kait ainaki voisivat luetella kylän talojen\nnimet. No joo. \"Ruvetaanpa sitte kylän yläpäästä. Kenen talo se\nviimeinen on?\" Afanaasein. \"Montakos henkeä siinä asunee?\" Taisivat\ntietää senki (4). \"Mutta olisipa hauska myöski tietää, onko siinä\nkarjaa ja paljoko?\" Miehet miettimään, eivät tienneet. Ratkaiseva\nhetki oli nyt tullut; vaan samassa se toinen mies itsestään huutaa\nvähän matkan päässä meistä seisoville venäläisille: \"kuule sinä,\"\nmainiten jonku nimen, \"tulesta tänne.\" Eräs aivan nuori mies\nlähestyi. \"Paljoko lehmiä ja lampaita Afanaaseilla on?\" \"Miksi?\"\n\"Tämä herra tahtoo tietää.\" \"Miksi tahtoo tietää?\" \"Ilman vain, hän\non ulkolainen matkamies. Onko niitä kaksi vai yksi?\" (tarkottaen\nlehmiä). \"Yksi lehmä ja yksi sonni.\" \"Entä lampaita?\" \"Kaksi.\" \"Yksi\nlehmä ja yksi sonni sekä kaksi lammasta A:lla on,\" katsoi karjalainen\ntarpeelliseksi selittää minulle; edellinen keskustelu oli näet\nkäynyt venäjäksi. Hyvä; numerot jo oli kirjassani. \"Entäs toinen\nvierimäinen talo, kuka sen omistaja on?\" \"Tirikov.\" \"Montakos henkeä\nsiinä on?\" Niin ja niin monta. \"Entäs lehmiä ja lampaita?\" Niin ja\nniin paljo. Numerot kirjaan. Tällä tavoin kuljimme talo talolta ja\nmiehet kokonaan vaipuivat muistinsa jännittämiseen, unhottaen sen\ntarkemmin tiedustella, mihin näitä tietoja tarvittaisiin. Niin sain\nsuureksi mielihyväkseni ilman pitemmittä mutkitta nuo halutut tiedot,\njoita luulen kuta kuinki tarkoiksi, ja kun olin tuota siivoa ryssää\nhartaasti kiittänyt, lähimme paluumatkalle Karjalan kylään.\n\nEntisen Petshingin luostarin sanottiin olleen juuri sillä paikalla,\nmihin nykyään monasterin kylä on rakettu, vaan vakuutettiin\nluostarista ei vähintäkään merkkiä, niinkuin esm. kiviperustuksia,\nenään olevan jälillä. Paikka tuntui minusta vähän ahtaaksi niin\nsuurelle väestölle, kuin luostarissa aikanaan olisi pitänyt olla,\nsillä kosken parras on jotenki soukka, ja melkein mukavammalta\nnäytti toinen paikka Trihvanantunturin pohjoispuolella, jossa oli\nlaajempi tasainen kenttä. Mahollista myös on, että ainaki joitakuita\nrakennuksia on ollut itse tunturin harjalla, sillä venäjän munkit\nrakastivat entiseen aikaan asuskella korkeoilla vuoren huipuilla.\nNäistä seikoista voisi ehkä tarkempi tutkinto saada enemmän selkoa;\nharjaunut silmä saattaisi kenties löytää merkkejä, joita ei\näkkinäinen älyä miksikään. Ainoat entisajan muistot, mitkä meille\nnäytettiin, oli muutamat vanhat puuristit tunturin koillisella\njuurella, jotka osittain seisoivat pystössä, osittain makasivat\nmaassa pitkänään. Turhaan kuitenki niiden kuluneista kirjotuksista\nkoetin jotain vuosilukua löytää.\n\nMajataloon karjalan kylään palattuamme syötiin päivällinen ja\nsenjälkeen rupesin tästäki kylästä pyytämään tilastollisia tietoja.\nEnsin kuitenki nyt selitin uteliaisuuteni syyn, s.t.s. että ja\nmillä perustuksella Suomi halusi saada aluetta jäämeren rannalla,\nsekä kysyin, olisiko kyläläisille mitenkään vastenmielistä ruveta\nSuomen alamaisiksi. Niin hyvin Mikulainen kuin moniaat toiset\ntupaan saapuneet kylänmiehet vastasivat arvelematta, että saman kai\nse heille tekee; ainoastaan isännän äitin puolelta kuului vilkas\nvastalause sen nojalla, että viero eli usko sitte varmasti joutuu\nvaaraan. Minun vakuutukseni, että tätä ei ollenkaan tarvinnut\npeljätä, tyydytti heti täydellisesti kaikkia muita paitsi tuota\nvanhaa emäntää, joka vasta lähtiessäni näytti epäluuloistansa alkavan\nluopua, kun uudestaan olin vakuuttanut hänen pelkonsa olevan aivan\nturhan. Sitte sain täällä läsnä-oliain alttiilla avulla kirjaani\nkysymyksessä olevat numerot ei ainoastaan karjalan kylästä, vaan\nmyöski sekä ylempänä jokivarrella olevasta Koltan kylästä että\nalemmaksi tulevista Kakarkan kylistä, Parkkinasta, Iivananmutkasta ja\nTrihvananniemestä. Se oli koko saalis.\n\nKun työ oli loppunut, istuimme vielä vähän aikaa pirtissä, puhellen\nkaikellaisista asioista; sillä karjalaisten sydämellisyys on\nminusta aina niin viehättävä. Muun puheen muassa Mikulainen teki\nminulle hyvin huvittavan kysymyksen; vähän tavotellen sanoja hän\narveli: \"oletteko te\" (vai liekö sinuksi kutsunut) \"tavallinen\ntalonpoika, vai lienettekö ehkä herrasmies?\" Ennenkuin kerkesin\nsanoa mitään, vastasi muuan läsnä-olioista vähän nuhtelemalla, että\n\"kaikkia häntä kysyy: ei suinkaan tavallinen talonpoika tuommoisia\nasioita tiedustele kuin tämä herra täällä on tehnyt.\" -- Tässä\njohtuu mieleeni, kuinka Pummangissa Eero Niskasen vaimo lausui yhtä\nhuvittavan arvelun vähäpätöisen personani suhteen, kun tilastollisen\ntyön lopetettuamme istuttiin hänen kamarissa kahvia juomassa;\nkysyttyään mikä mies olin, johon tietysti vastasin: \"mikäs muu\nkuin mies vain\", hän arveli: \"niin, niin, kyllähän minä sen näen,\nvaan olette te sentään joku korkeampi herra; ettehän vain liene\n_senaatori_ (!)\"\n\nMikulaiselta lähtiessämme kysyin mitä olimme velkaa teestä, ruuasta\nja muusta vaivaamisesta. Ei mitään, mitäs siitä tulisi, kuului\nkummikseni vastaus. Hyvilläni saaduista tiedoista tarjosin isännälle\nruplan setelin -- miehen atriasta on tavallinen maksu 8 eli 10\nkopeekkaa -- vaan hän ei ensinkään tahtonut sitä vastaanottaa. Kun\nkuitenki jätin rahan pöydälle, käski vanha emäntä poikansa antaa\nainaki puolen ruplaa vastaan, eivätkä päästäneet minua menemään,\nennenkuin olin ottanut vastaan 40 kopeekkaa -- enempää ei nim.\ntalossa löytynyt.\n\nKarjalan kylästä palasimme samaa tietä jota olimme tulleet\nParkkinaan, istuimme paaskiin ja soudimme vämpöörin tykö. Juuri\nperille tullessamme alkoi meille laitamyötäinen vihuri värähytellä\nveden pintaa, jonka tähen heti paikalla purje vedettiin ylös ja\nlähettiin vuonon suuta kohti kulkemaan. Tuuli pysyi sillä kulmalla\nkaiken aikaa, niin että vuonoa nyt palasimme hopummin kuin aamulla\nolimme tulleet ja hyvään aikaan iltamalla laskettiin ankkuri taas\nNurmensätin satamaan.\n\nHarvoin olen ollut niin tyytyväinen, saatanpa sanoa riemullinen,\nmielessäni kuin tällä paluumatkalla Petsamosta Nurmensättiin. Sillä\npäivä oli ollut kaikin puolin suotusa: ilman ihanuudesta ja venekulun\njoutuisuudesta puhumatta en ainoastaan ollut saanut katsella sitä\npaikkaa, missä entinen, Suomenki historiaan kuuluva Petshingin\nluostari oli seisonut, vaan lisäksi olin tavannut verrattain vankan\nasutuksen siellä, missä varemmin olin luullut löytyvän ainoastaan\njylhää erämaata; ja tästä asutuksesta olin ilman suurempaa vaivaa\nonnistunut saamaan kuta kuinki tarkat tiedot. Josko tuon asutuksen\nolemassa olo oli Suomen pyyteille toivottava tai haitallinen asia,\nsitä en nyt tullut ajatelleeksi; se seikka vain täytti mieleni,\nettä semmoinen, muille tietämätön asutus löytyi, ja tunteeni tällä\nhetkellä olivat varmaan, joski miniatyrissä samaa laatua kuin\nvarsinaisella löytöretkeiliällä.\n\nNe paikalliset ja tilastolliset tiedot, mitkä Petsamonvuonosta sain,\novat yhteenjärjestettyinä seuraavat:\n\n_Koltan_ kylässä, johon joensuusta tulee jokea myöten hyvästi 2 1/2,\nvaan talvikelillä vain noin pari penikuormaa, asuu kolttalaisia,\ns.o. kreikan-uskoisia lappalaisia 13 talossa. Heillä on poroja ja\nlampaita, vaan ei muuta karjaa. Suven aikana he enimmästi pyytävät\nverkoilla lohta pitkin Petsamonvuonoa, jolloin asuvat rannalle jonku\nkallion lomaan raketuissa turvekodissa; kymmenkunnan tämmöistä kotaa\nmeki näimme. Muutamat ottavat, myös osaa turskanpyyntiin jäämerellä.\nHeidän lukumäärästään en saanut tarkkaa tietoa, vaan sopinee sitä\narvata noin 70 hengeksi.\n\nPuoli penikuormaa Koltan kylästä alas, s.o. pohjoiseen päin on\nkomeaksi kehuttu venäläinen kirkko, jonka lähellä ei kuitenkaan\nasu ketään paitsi pappi joskus käydessään. Kirkon tienoilla yhtyy\nPetsamonjoen kolme lähehaaraa, joista yksi tulee luoteesta, toinen\nlänsi-etelästä, kolmas etelän puolelta. Kirkon sanottiin olevan joen\n_itä_-puolella.\n\n_Manasterin_ kylässä asui 10 talossa, ja pappilassa yhteensä 87\nhenkeä, ryssiä. Niillä oli 20 lehmää, 10 nuorta ja vasikkaa, 3 sonnia\nja 75 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä ja 4 \"snjokkua\" eli isompaa\nsoutuvenettä.\n\n_Karjalan_ kylässä asui 13 talossa 81 karjalaista. Heillä oli 16\nlehmää, 8 nuorta, 10 vasikkaa, 1 sonni, ja 61 lammasta sekä noin\n80 poroa. Pyytöveneitä 5 vämpööriä ja 2 troinikkaa (troinikka on\nluullakseni vähän isompi snjokkua).\n\nKun Karjalan kylästä kulkee jokea alas, on keskivälillä Parkkinaan\npienen haarajoen, Kakarkan, suulla.\n\n_Kakarkan_ kylä, jossa 4 talossa asui 17 lappalaista\n(lutherinuskoista). Niillä oli 7 lehmää, 1 nuori, 1 sonni, 1 vasikka\nja 20 lammasta. Pyytöveneitä 3 vämpööriä.\n\n_Parkkinan_ 2 talossa oli 15 henkeä ja elätettiin 6 lehmää 1 sonni ja\nvasikka sekä 11 lammasta. Pyytöveneitä 1 vämpööri. Sitä paitsi hra\nDahlilla 1 tetrinki eli jähintapainen alus.\n\n_Iivananmutkan_ 2:ssa talossa oli toistakymmentä henkeä ja elätettiin\n4 lehmää, 2 lähtemää, 2 vasikkaa ja 12 lammasta. Sen karjalaisen\ntalon emäntänä oli Mikulaisen sisar, komea, reipas ihminen.\n\n_Trihvananniemessä_ oli 4 taloa, lappalaisten omistamia. Niissä asui\n18 henkeä ja elätettiin 9 lehmää, 1 sonni, 5 nuorta ja vasikkaa sekä\nnoin 40 lammasta. -- Pyytöveneistä tässä kylässä en kuullut mitään,\nniinkuin en myöskään samoista Iivananmutkassa.\n\nKoko väestön Petsamonvuonossa olisi tämän mukaan pitänyt tehä noin\n300 henkeä, joista noin 90 karjalaista, sama verta venäläisiä, 70\nkolttaa, 35 lappalaista, toistakymmentä norjalaista (2 perhettä) sekä\n1 suomalainen perhe.\n\nVielä sietänee ehkä mainita, että hirsimetsä on joensuusta 4--5\npenikuorman päässä. Se lienee hyvä, sillä turvemökkiä en koko\nPetsamossa nähnyt kuin muistaakseni yhen ainoan; Trihvananniemessä\nja Kakarkassa en kuitenkaan käynyt. Halkoja kuljetetaan Petsamosta\npaljo Vuoreijaan, jossa niistä saadaan 14--15 kruunua syllältä; halot\novat kumminki 2 kyynärää pitkät. Iivananmutkan perältä kohoaa korkea\nvaara, Oleni gora eli _Porovaara_.\n\nSutten tuhotöitä Petsamolaiset kovasti valittivat. Niin oli hukka\ntänäki kevännä heiltä vienyt 13 lammasta, jonkatähen kaikki lampaat\nkesäksi oli viety Nurmensätistä mereen pistävälle kallioniemelle.\nSama valitus muuten kuului pitkin ei ainoastaan ryssän, vaan\netelä-Varanginki rantaa.\n\n\nPetshingin luostari.\n\nPetshingin eli _Petshengan_ luostaria on suomalaisilla erityinen syy\nmuistella, koska, niinkuin jokainen Suomen historiaa lukenut tietää,\nluostarin hävitys tapahtui esi-isäimme kautta. Kun nyt olemme käyneet\nniillä paikoin, jossa luostari muinoin on seisonut, olkoon tässä\nmuuan sana sen muistoksi sanottu.\n\nLuostarin perustaja oli eräs _Trifan_ eli _Trifon_ niminen mies,\nkotoisin keski-Venäjältä -- Novgorodista eli Torshokista. Hän oli\naikanaan ollut väkevä sotasankari, joka oli mielessä pitänyt kaikkea\nmuuta kuin laupeuden töitä, vaan oli viimein joutunut katumukseen\nja omantunnon vaivoihin ja päätti silloin pyhittää elämänsä Herran\npalvelukseen, pakenemalla erämaahan. Niihin aikoihin oli juuri eräs\nSolovetsin luostarin munkki Feodorit ruvennut kääntämään lappalaisia\nkristin-uskoon ja Kuolajoen suuhun rakentanut monasterin. Tänne\nTrifan nyt kulki, vaan siirtyi Kuolasta vielä edemmäksi Petsamon\nvuonon pohjaan, johon joen varrelle rakensi mökin itselleen. Yksin\nasuttuaan täällä jonku aikaa ja saatuaan oman mielensä tasapainoon,\nhän alkoi kristin-uskoon käännellä sen puolen lappalaisia.\nKäännöstyötä kohtasi ensin monta vastusta varsinki lappalaisten\npappismiesten eli \"noitain\" puolelta, jotka joskus olivat käsiksiki\nkäyneet, koetellen käännösmiehen tukan lujuutta, vaan vähitellen\ntyö menestyi, että Trifan pystyi paikalle rakentamaan kirkon, jonka\nsuojaan sitte luostari syntyi. Kirkon perustusvuotta en tarkkaan\ntiedä, vaan kun tsaari Iivana Vasiljevitsh, _julma_ nimeltä, v. 1556\nantoi lahjotuskirjan, jonka kautta koko senpuolinen maa laskettiin\nluostarin alle, sopinee noin vuodesta 1550 lukea luostaria olemassa\nolleeksi.\n\nSittekun luostari kerran oli saatu toimeen, alkoi se erittäin\nrivakasti menestyä, sillä maine Trifonin pyhyydestä houkutti paljo\nhurskaita miehiä hänen luokseen. V. 1565 luostarissa jo löytyi 20\nmunkkia ja 30 maallikkoveljestä eli palveliaa; v. 1572 tämä määrä\noli kasvanut 50 munkiksi ja yli 200 palveliaksi. Kun ajattelee, että\nvielä nykyisen vuosisadan edellisellä puoliskolla ainoa asuttu paikka\nkoko Lapinniemen pohjois rannikolla oli Kuolan pienoinen kaupunki\nmuutamalla sadalla asukkaalla, voipi parhaiten ymmärtää, kuinka\nloistava luostarin alku oli. Kalastus niin jokiloissa kuin meressä\ntietysti oli pää-elinkeino, vaan sen ohessa luostarissa rakennettiin\nveneitä ja laivoja joilla harjotettiin merikulkua Ruijaan, keitettiin\nsuoloja, joita saatiin ilman tullitta viedä Venäjälle, sekä pidettiin\nsuuri määrä karjaa. Mitä kalastukseen tulee, ei luostari hyötynyt\nainoastaan siitä kalasta, minkä se omalla väellään pyyti; niinkuin jo\nvaremmin, Oneikan saaresta puhuessamme, olemme maininneet, näkyvät\npyhät isät käyttäneen Iivana julman lahjotuskirjaa perustaakseen\nitsellensä yksin-oikeuden kalanpyyntiin koko rannikolla aina Kuolaan\nasti. Pyynnin esineenä eivät ainoastaan tavalliset kalalajit, lohi ja\nturska, olleet, vaan myöski valaskalat, koska siinä sovintokirjassa,\nminkä luostari teki edellisessä mainitun Amsterdamilaisen\nkauppahuoneen kanssa, myöski puhutaan valaantraanista, jota luostarin\npiti kauppahuoneelle jättää.\n\nVaan tätä kaunista alkua seurasi pikainen ja surkea loppu. Trifan\noli kuollut v. 1583, sittekun oli rakentanut kirkon myöski Paatsjoen\nvarrelle (Boris ja Glebin kirkon). Syystalvella 1590, tarun mukaan\nitse joulupyhänä, ilmestyi luostarin eteen aseellinen joukko vierasta\nväkeä. Ne olivat suomalaisia talonpoikia Oulun ja Kemin tienoilta,\nmuutamia satoja luvultaan; päällikkönä oli Iiläinen Juho _Vesainen_,\njoka jo vuotta varemmin oli tehnyt nimensä kuuluisaksi sen\nhävitysretken kautta, minkä hän oli saanut toimeen Kannanlahen kyliä\nvastaan. Miten tätä joukkoa otettiin vastaan s.t.s. yritettiinkö\nluostarin puolelta mitään vastarintaa, en valitettavasti tiedä\nsanoa; Friis, jolta tässä mainitut tiedot useimmat ovat lainatut,\nei siitä mainitse mitään, ja itse olen turhaan sekä Pietarista että\nHelsingistä koettanut saada joitaki valaisevia lähteitä asiaan.\nMahotonta kyllä ei ole, että varsinainen tappelu suoritettiin,\nsillä luostarit olivat ennen muinoin jonkulaisia linnotuksia --\nniin esm. juuri näihin aikoihin Solovetsin luostarin vielä kestävät\nvankat muurit alkoivat valmistua; ja niihin tuhotöihin katsoen,\nmitkä Vesaisen joukko teki, olisi meidän puolelta kyllä suotava,\nettä tappelua olisi ollut. Vaan mahollista on myöski, että Vesainen\nnyt samoin kuin entisellä retkellään Kannanlahessa arvaamattomalla\nrynnäköllä heti vallotti luostarin. Oli miten oli, seuraus\nsuomalaisten tulosta oli luostarin turmio: se hävitettiin niin\nperinpohjin, ettei jäänyt kiveä kiven päälle.\n\nFriis julkaisee muutaman Norjan valtio-arkistossa säilytetyn vanhan\nkäsikirjotuksen, joka tarkemmin kertoo itse hävitystyöstä. Se on\nkirjotettu Vuoreijan linnassa 7 p. elok, 1590 (1591?) ja kuuluu\nsuomennettuna:\n\n\"Nämät allamainitut on ruotsalainen kuoliaaksi lyönyt Pesantsin\nmunkkiluostarissa, joka on 8 meripenikuormaa Vuoreijan linnasta.\nYlimmäisen munkin, igumén Guriin. Kolme pappia nimeltä Packum N.,\nFoser N., Jionno N. Munkkeja: Fodosra. Naharii. Phefyl. Annodii.\nAnnopher. Samsson. Jiuda. Felofe. Anisse. Jermandi. Jiob. Serop\nJon. Jiop. Yfsmaina. Sauffua. Spiridon. Sauvatte. Kyrilaa. Semion.\nAlaxander. Kallstrath. Ambrosia. Griermandt. Daniel. Fegnast. Moise.\nFöderich. Laurian. Giörrasfy. Abraham. Derofey. Ploien. Juffrin.\nFedossii. Pauessy. Annorii. Filimion. Siihen lisäksi 51 luostarin\npalveliaa, jotka myöski nimitetään. Vaimonpuolia, joita oli sanotun\nluostarin karjatalossa, jotka ruotsalainen tappoi: Kyllinna, Fefemj\".\n\nTämä tekisi kaikkiaan 94 henkeä. Vaan toinen kertomus, venäläinen,\nsanoo, että 56 munkkia ja 65 palveliaa eli yhteensä 121 henkeä olisi\nsurmattu ja että luostarista poissa-oliat olivat ainoat, jotka\njäivät henkiin. Vieläpä kolmas kertomus tietää, että tapettujen luku\nkaikkiaan olisi ollut 200. -- Hävittäjiä tuo norjalainen kirjotus\nnimittää ruotsalaisiksi, tarkottaen Ruotsin alamaisia.\n\nKäsikirjotus sitte jatkaa:\n\n\"Seuraavat poltti ruotsalainen samassa luostarissa: kaikki siinä\nlöytyvät rakennukset, ja kirkon ja suurimman osan tavaroista, ja\nkarjatalo ja mylly myöski poltettiin. Niin ikään talon nimeltä\nVickits (?), joka oli munkkein haminapaikka, johon he nostivat\nhirsiänsä ja veneitänsä, sen he polttivat poroksi, ja kaikki veneet\nmitkä ruotsalainen haminassa tapasi, ne he hakkasivat kappaleiksi.\nLuostarissa ei jäänyt mitään rakennusta jälille paitsi sauna, joka\noli vähän syrjässä, ja kaksi kotaa ja aittaa, jotka oli saarella,\nniihin ei ruotsalainen päässyt.\"\n\nLyhyesti mutta kammottavan selvästi tuo muistoonpano kertoo luostarin\nhävittämisestä. Kaikki asukkaat siinä, yksin vaimonpuoletki,\nmenetettiin miekalla, ja tulen omaksi uhrattiin mitä vain\nuhrattavissa oli. Ei voi täydellisempää hävitystyötä ajatella.\n\nTämä kauhea joulupyhä oli viimeinen päivä luostarin elämässä;\nsen jälkeen se ei enään vironnut henkiin. Joitakuita munkkeja\ntosin myöhemmin vielä paikalla tavataan, vaan itse luostari\nsiirrettiin Kuolaan ja yhistettiin sikäläisen luostarin kanssa\n\"Kolsko-Petshengskin\" luostariksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun lukee Petshingin luostarin hävityksestä, ei voi olla joutumatta\nmiettimään, mistä syystä Oulun läänin rauhalliset talonpojat olivat\nmahtaneet tämmöiseen kauheaan verityöhön ryhtyä? Yllyttikö heitä\nsiihen paljas hävittämisen halu? Sillä aikakaudella kyllä oli\nkansain kesken tapana toimittaa toistensa alueille vainoretkiä eli\nkäydä \"peittosotia\", niinkuin karjalainen sanoo, joitten ainoana\ntarkotuksena oli vahingonteko viholliselle niin suuressa määrässä\nkuin mahollista, vaan paljaaksi semmoiseksi vainoretkeksi on\nsentään vaikea selittää Vesaisen retkeä jäämerelle. Tuommoisia\nretkiä, milloin kansa itse niille lähti, tehtiin ainaki meillä\ntavallisesti vain rajaseuduilla naapureita vastaan, joilta oli\nsaatettu loukkauksia kärsiä; vaan Ii- ja Kemiläisethän eivät\njäämeren venäläisten kanssa olleet naapureita, kun 100 penikuorman\nväli niitä toisistaan erotti. Syvempiä syitä täytyy mielestäni\najatella Vesaisen kummalleki retkelle, jos tahtoo niitä oikein\nkäsittää; paljas hävittämisen halu ei voinut häntä houkuttaa niin\nvaivaloiselle ja kalliille retkelle kuin esm. jäämerelle, jossa\nverraten vähän hävitettävää, oli, ja jos retken tarkotus vain olisi\nollut mahollisimmasti suurin vahingonteko viholliselle, olisi sen\ntietysti pitänyt kääntyä etelän puoleen asuttuja seutuja vastaan eikä\nLapin autioille tuntureille. Toisia syitä ei olekaan mahoton arvata.\nMuistakaamme mitä jäämeriretkeen tulee, että ne jotka niinä aikoina,\njolloin sekä Kuolan että Petshingin luostarit perustettiin, vielä\nkantoivat lappalaisilta Suomen ja Ruotsin puolesta veroa, olivat\njuuri rantalaiset Pohjanlahen perukalla; kenties Vesainen itseki oli\nollut veronkantajana. Luostarein kautta tämä kanto tietysti joutui\nahtaammalle, jollei kokonaan estynyt, ja hyvin ymmärrettävä siis on,\netteivät pohjanmaan talonpojat suosiollisilla silmillä katsoneet\nluostarein olemassa oloa. Ja veronkanto ehk'ei ollut ainoa syy vihaan\nluostareita vastaan. Se mitä Lapista etupäässä haluttiin saada, oli\nmetsä-eläinten nahkoja, vaan vaikea on ajatella, että veronkantajilta\nniin tärkeä asia kuin kalanpyynti meressä olisi jäänyt huomaamatta,\nja hyvin luultava on siis, että heidän ja luostarein edut olivat\nmyöski kalanpyynnin suhteen joutuneet ristiriitaan. Näitä\nasianhaaroja mielessä pitäen voipi Vesaisen matkalle löytää paremman\nselityksen kuin luullakseni yleisesti arvellaan: hävitysretki se\nepäilemättä oli, vaan se saattoi samalla myös, joski vähäisessä\nmäärässä, olla varsinainen sotaretki, siinä merkityksessä, että sen\nalkusyynä ehkä ei ollut paljas hävitys- ja ryöstöhimo, vaan erityinen\nriidan-aine (veronkanto y.m. Lapissa), ja tarkotuksena ei sokea\nvahingonteko viholliselle, vaan -- kenties -- määrätty asia: Lapin\nseikkain järjestäminen toiselle kannalle. -- Mitä Vesaisen varempaan\nretkeen Kannanlahelle tulee, on kenties mahollinen sitäki selittää\nsamaan laatuun kuin retkeä jäämerelle.\n\nIsosti suotavaa mielestäni olisi, että nämät selityssyyt voisivat\npaikkansa pitää ja siten heittää jonku lieventävän valon niille\ntuhotöille, jotka Vesaisen joukko pani toimeen. Sillä se julmuus,\njolla he menettelivät varsinki Petsamossa, on kovin kauhistava;\nsemmoista odottaisi ainoastaan aasialaisilta pakanahordeilta, eikä\nkristityiltä ihmisiltä.\n\nOmituista muuten, sivumennen sanoen, on, että Vesaista ja hänen\nretkiänsä ei meillä ole vielä romaanin aineeksi otettu. Pitäisihän\nniiden siihen hyvin kelvata. Vesainen tosin oli julma eikä sen\npuolesta voi osanottoamme herättää, vaan julmuus oli tälle\nIivana _julman_ ja Nuijasodan aikakaudelle yleinen tunnusmerkki,\njoten yksityisen senaikuisen henkilön syyllisyys siinä suhteessa\nisosti vähenee, ja sitäpaitsi, puhumattakaan muista mahdollisista\nlieventävistä asianhaaroista, Vesainen jo eläissään sovitti pahat\ntekonsa, itse aivan pian, eli ennenkuin toiselta retkeltään vielä\noli kotia ennättänyt, kaatumalla miekkaan. Meidän antipatiamme\nhäntä kohtaan puheena olevan vian tähen voipi siis monesta syystä\nheiketä, kunnes se hänen kuolemassaan melkein muuttuu sympatiaksi.\nVaan julmuudesta puhumatta Vesaisessa löytyi muita, semmoisinaan\naina kiitettäviä omaisuuksia: että hän oli erinomaisen voimallinen,\nrohkea ja aikaansaava mies, sitä ei voi ollenkaan epäillä, ja\nsemmoisia omaisuuksiahan historiallisen romaanin sankarilla etupäässä\nvaaditaan. Hänen retkensä taas ovat sitä laatua, että niiden pitäisi\nvähälläki mielikuvituksella lahjotetulle kirjailialle tarjota\ntilaisuutta monenlaisten sekä miellyttäväin että jännittäväin\nkuvausten esittämiseen. Ne tapahtuivat äärimmäisessä pohjassa, vuoden\nkolkoimpana aikana ja kirjottajalla olisi siis edessään pohjolan\ntalviluonto lumellaan ja pakkasellaan, hämärillä, päivillään ja\nverraten kirkkailla, revontulien valaisemilla öillään, jossa kaikessa\npitäisi olla kiitollinen ala runoniekan kynälle. Yhtä kiitollinen ala\nolisi ihmisen taistelu luonnon kovia valtoja vastaan ja, ihmishimojen\nvoima, jota eivät jäämeren jäiset viimatkaan pysty lannistamaan.\nTämmöisiin outoihin oloihin taitavasti sovitettu rakkauden-juttu\nvoisi epäilemättä tulla hyvin viehättäväksi. Mitä lopuksi tulee\nVesaisen kuolemaan, niin se, niinkuin tiedetään, tapahtui erään\nvangiksi otetun, _Ahma_ nimisen karjalaisen käden kautta. Vesainen\nkävi sotaa ehkä vielä enemmän karjalaisia kuin venäläisiä vastaan ja\nAhmassa, siis olisi valmis vihollisten sankari, koska luultavasti\nhän oli heidän puolella saman-arvoinen mies kuin Vesainen Oulun\nlääniläisten puolella. Tässä seisoo siis kaksi saman kansan jäsentä,\ns.o. tavallaan kaksi veljestä vastatusten, kuolemanviha mielessä\n-- mikä kamala kohtaus! Siinähän jo yksistään ainetta kyllin\nmurhenäytelmäksi.\n\nVaan kirjallisuutemme, kaunis kirjallisuutemme varsinki, on vasta\nsyntymäisillään, etteivät runoniekkamme vielä ole ennättäneet\ntarkasti luoda huomionsa semmoisiin syrjätapauksiin kansamme\nhistoriassa, kuin Vesaisen retket ovat. Näitten soveliaisuus\nrunolliseksi työ-alaksi on kuitenki jo sivumennen pistänyt ainakin\nyhen runoilian silmään (ks. Suonion \"Kuun tarinoita\") ja jotenki\nvarmasti tohtinee toivoa, että vastaiset runoniekat eivät tule\nkäyttämättä jättämään niitä mielestäni erittäin hyviä aineita, joita\nnäissä retkissä on runonteolle tarjona.\n\n\nToinen yö Nurmensätissä.\n\nKun Petsamosta palatessa lähestyimme Nurmensättiä, olisin tahtonut\nkulkea siitä sivu suoraan länteen päin, koska minulla ei enään\nollut siihen mitään asiaa. Vaan miehet arvelivat, että he kernaasti\njäisivät tänne kalanpyyntiin, jos saisin toiset kyyditsiät, ja siis\npoikettiin Nurmensättiin uudestaan, sittekun saattajani olivat\nvakuuttaneet ei kuitenkaan jättävänsä minua taipaleelle, jos en muita\nsaattomiehiä saisi.\n\nJätettyämme veneemme träkiin soudimme paaskilla rantaan ja\nlähestyimme siinä seisoksivaa miesjoukkoa, jossa myös oli useoita\neilisillasta tuttuja karjalaisia. Kun olin heille asian selittänyt,\nvastasi se muistaakseni Oulussa käynyt parta-ukko, jota tahon\nMikoksi nimittää, että kyytiä kyllä saapi, kun kaikki haluavat rahaa\ntienata. Sepä hyvä; ruvettiin sitte tuumimaan, kuka kyytiin lähtisi,\nja jo arvelin asian selviävän. Silloin eräs merkkirahalla rinnassa\nkoristettu venäläinen, jonka sitte kuulin olevan Petsamon staarostan,\npuuttuu puheeseen ja joutuu vähitellen Mikon kanssa hyvin kiivaaseen\nsananvaihtoon, joka melkein uhkasi tappeluksi muodostua, kunnes\nmolemmat äkkiä ryntäsivät ylös hra Dahlin taloon, vedotakseen siellä\nparaikaa vierastelevaan Kuolan stanovoihin eli nimismieheen. Riita\nkoski sitä kuka kyytiin saisi lähteä. Hetken takaa molemmat palasivat\nja staarosta ilmotti, että stanovoi halusi saada minua puhutella.\n\"Älä mene\", arveli Mikko puolestaan, \"anna hänen tulla tänne; sie\nolet yhtä hyvä herra kuin hänki\". Huomattava on, että Mikko oli\npyhäpäivän kunniaksi vähän nauttinut. Bacchuksen antimia, niin\nettä oli tavallista rohkeammalla tuulella. Arvoluokista huolimatta\nnoudatin kuitenki kernaasti stanovoin pyyntöä, koska se sitäpaitsi\ntarjosi sopivan syyn käymään hra Dahlin tykönä, ja astuin siis\ntoistamiseen vieraaksi tämän luo.\n\nKun olin häntä tervehtinyt ja kiittänyt viimeisestä, hän esitti\nminua stanovoille, joka oli nuori, näppärä mies, mustatukkainen,\nmustalla huuli- ja leukaparralla. Tämän ensimäinen kysymys oli\n-- passia. Semmoinen kyllä on, vastasin hra D:n kautta, vaan se\noli vämpööriin jääneessä laukussani ja kun heti aioin matkustaa\nedeskäsin, arvelin, että oliko tuota niin tarpeellinen tuoda esiin,\nvarsinki kun sen näyttäminen ei tähän asti ollut kertaakaan tullut\nkysymykseen. Stanovoi kuitenki pysyi pyynnössään eikä siis muuta\nneuvoksi kuin lähettää laukkua veneestä noutamaan. Sillä välin hra D.\ntoi esiin putellin fiiniä sherryä sekä kertoi, sitä maistellessamme,\nsuuttuneella mielellä uutisen, jonka vasta oli stanovoilta kuullut:\nkuntahallitus oli nim. tuominnut hänen 8 päivän arestiin siitä, että\nhän. talvella oli kutsunut muutamaa staarostaa \"durakiksi\" ja ajanut\nhänen luotansa ulos. Tätä päätöstä vastaan, joka oli langetettu hra\nD:n läsnä olematta, ei lisäksi ollut mitään valittamisen valtaa,\nniinkuin stanovoi kysymyksestäni nimenomaan vakuutti! Stanovoi\nkuitenki koki lohutella D:ia sillä, että rangaistuksen kärsiminen oli\nlykätty talvisajaksi ja että D. Kuolassa, jossa aresti oli istuttava,\nsaisi asua hänen luonaan, jolloin vankeusaika kortinlyönnillä kyllä\nhopusti kuluisi.\n\nNyt tuotiin laukkuni ja vähän arvelemalla aloin sitä aukoa, koska\nse ajatus pisti päähäni, että tuo tarpeellinen asiakirja olisi\nmatkalla saattanut hävitä. Vähän haettuani löysin sen kuitenki ja\njätin sen stanovoille, joka siitä kirjotti jotain muistokirjaansa ja\nsitte antoi sen minulle takaisin. Kohta sen jälkeen hän lähti pois,\nkulkeaksensa matkansa perille, Petsamoon. Kyydistäni ei ollut ollut\nmitään puhetta.\n\nNiin kohteliaasti kuin hän oliki käyttänyt itseänsä, täytyy minun\nkuitenki sanoa, että tämä passijuttu teki vähän ikävän vaikutuksen\nminuun. Kun on nimensä ja säätynsä ilmottanut ja asianomainen\nvirkamies yhtäkaikki vaatii passia nähtäväksi, tämä ilmaisee hänessä\nepäluuloa, joka ei voi tuntua muuta kuin loukkaavalta. Ruijassa ei\nkertaakaan passia kysytty. Mitä Suomeen tulee, täytyy valitettavasti\nmyöntää, että meidänki poliisimiehet tässä suhteessa usein osottavat\ntarpeetonta virka-intoa, siten näyttäen katsovansa asiaa _à la\nrusski_.\n\nStanovoin mentyä kävin ulkona puhuttelemassa miehiäni ja tapasin\nheidän parissa muutaman lappalaisen, joka kernaasti sanoi lähtevänsä\nkyytiin. Isosti olin kahen vaiheella josko heti lähteä matkaan,\nniinkuin alusta olin aikonut, tai jäädä yöksi tänne. Vaan muistellen,\nkuinka hartaasti hra D. taas oli kehottanut minua jäämään, päätin\nviimein tehä niin, ja sovittiin siis lappalaisen kanssa, että\naikaisin aamusta lähettäisiin.\n\nHra D:n kanssa sitte istuimme vielä kotvan aikaa yläällä jutellen\nniistä näistä, jolloin hän m.m. kertoi, että Vienan kuvernörin\nBaranovan piti huomen-aamulla varhain tulla Nurmensättiin. D. oli\nmuuten hyvin ihastunut Friisin matkakertomukseen, joka minulla oli\nmuassa ja jonka laukkua avatessani olin ottanut esiin, ja tavaili\nsitä hyvin ahkerasti -- se kun oli ruotsalainen käännös, ei hän sitä\noikein selvästi heti tajunnut. Viimein asetuimme maata, kumpiki\nmenneen-öiselle vuoteellemme.\n\nVaan ei ollut sallittu, että rauhallisesti saisin yöni viettää;\nkovin paljo hyvää olisi muuten yhen päivän osaksi tullut. Tuskin\nolin alkanut ensimäiseen unen vienoon vaipua, niin heräsin niistä\nmahtavista kuorsauksista, joilla isäntäni toisesta sängystä jyrisytti\nhuoneen seiniä. Hän oli iltamalla arvaten tavallista suuremmassa\nmäärässä uhrannut viinin jumalalle sen harmin johosta, minkä häntä\nkohannut tuomio hänessä oli herättänyt, ja tämmöisen uhraajan\nkuorsaukset ovat aina väkeviä. Jonku tiimakauden perästä huoneen\nseinät kuitenki alkoivat päästä rauhaan ja jo olin tainnut uudestaan\nnukahtaa, kun taas heräsin, vaan tällä kertaa äänestä huoueen\nulkopuolelta. Hra D:lla oli nimittäin kamarinsa lännenpuolisen\nakkunan alla keväällä pyydetty tunturikettu eli _naali_ (canis\nlagopus) syllänpituisessa rautakettingissä kiinni. Sydänyön tullen\nkun ihmishälinä vähän asettui, naali oli hiipinyt häntä varten\nhuoneen seinän viereen tehystä lautakopperosta esiin ja rupesi\nnyt, vimmalla, joka oli kerrassaan hurja, riuhtomaan kahlettansa,\npäästäkseen pois tuntureille, vapauteen. Se melu, minkä se tällä\nlailla sai aikaan, oli yön hiljaisuudessa siksi kova, että vähän\najan perästä olin täydellisesti hereillä. Tuskastuneena tuohon\nuuteen kiusaan nousin sängystä ylös ja menin akkunasta kurkistamaan\nulos. Vaikken millään tavoin ilmottanut läsnä-oloani, havaitsi\neläin minun kuitenki akkunan takana, jätti juoksunsa kesken ja\nkatsoi minua uskollisesti silmiin hetken aikaa, kunnes näytti\npeljästyvän ja kiireesti pakeni kopperoonsa. Se oli sievä pieni\notus sinisenharmaassa turkissa; alkuaan niitä oli ollut kaksiki,\nuros ja naaras, vaan toisen olivat koirat tappaneet. Surkeaa oli\nkatsella kettu-paran yhtä raivokkaita kuin hyödyttömiä ponnistuksia\nkohtaloansa vastaan, ja vihan sijaan astuneella säälimisen tunteella\npalasin takaisin vuoteelleni. Nyt seurasi jonku puolentiiman\nhiljaisuus niin sisällä kuin ulkona olevain häiritsiäini puolelta;\nvaan se oli kiihtyneille hermoilleni liian lyhyt uneen pääsemiseksi,\nja kauvemmin ei naali malttanut odottaa, ennenkuin Sisyphustyöhönsä\ntaas ryhtyi. Uneni oli kolmanteen kertaan keskeytetty.\n\nJo alkoi käydä selväksi, että unta ei tänä yönä ollut isosti\nodottaminen enään, ja katkera harmi täytti sydämeni, kun muistelin,\nkuinka varmasti varemmin illalla olin aikonut viipymättä matkustaa\nedeskäsin. Jollen olisi antanut houkuttaa itseäni luopumaan\naikeestani, olisin nyt ollut kaukana tästä kiusan paikasta. Harmiani\nvielä lisäsi se ajatus, joka unen houreissa muodostui hyvinki\nsuunnattomaksi, että jos puheen mukaan tuo venäläinen kuvernöri\naamulla saapuisi tänne ja samaan aikaan stanovoi palaisi Petsamosta,\njossa minun käyntiäni olisi hänelle saatettu selittää erehyttävällä\ntavalla, he ehkä voisivat ryhtyä jonkulaiseen tutkintoon\nminua vastaan ja, jos ei muuta, niin ainaki anastaa kalliin\nmuistoonpanokirjani, jota he tietysti eivät ymmärtäisi, kun siihen\noli kaikki suomeksi kirjotettu. Asianomaisten mielivaltaan katsoen\njosta tuomio Dahlia kohtaan oli aivan veres esimerkki, tätä tosin\nolisi täytynyt pitää helppona pääsönä rettelöstä, vaan siten kuitenki\nkoko matkani tärkeimmät hedelmät olisivat menneet! Todellakaan ei\nerittäin kehuttava loppu ilolleni.\n\nKuitenki koetin vielä runsaan tiimakauden saada Unettaren helmoista\nkiinni, vaan ystäväni tuolla ulkona oli siksi levoton, että kaikki\nyritykseni raukesivat tyhjäksi. Silloin juolahti päähäni tuuma, jonka\nkautta saatoin pulastani ilman mutkitta päästä ja joka tämmöisissä\ntiloissa lienee mukavin panna toimeen: nim. jättää molemmat toverini,\nisännän ja naalin, oman onnensa nojaan ja itse lähteä pois. Hetken\ntakaa olin tehnyt päätökseni, nousin hiljaa ylös, puin päälleni ja\nmenin varovasti ulos.\n\nOli ihana kesäinen yö, s.t.s. yön aika, sillä pimiästä tietysti ei\nvoinut olla kysymys. Kello oli ehkä 1/2 2. Aurinko valaisi tunturein\nhuippuja, vaan ei itse näkynyt siihen paikkaan, missä olin, kun\nmerelle päin tuli korkeat kalliot. Yön viileys vaikutti virvottavasta\nkiihtyneeseen vereeni. Ihmisliike alempana kalastajamökkien ympärillä\noli vähennyt, vaan ei kokonaan laannut: muuan lapsi lauleli jossain\nja lähimpänä olevan mökin ovesta kulki vaimonpuolia edestakaisin.\nSaadakseni selvää siitä, missä se kyytiin lähtevä lappalainen\noleksi, menin aluksi tähän mökkiin ja koin selittää asiani; vaan\nvaimonpuolet tiuskasivat jotain vastaukseksi ja paiskasivat oven\nkiinni. Ympärilleni katsoessani havaitsin sitte muutaman ohutpukuisen\nmiehen pujahtavan etäämpänä seisovan pöksän ovesta sisään ja lähin\nkohta sinne. Mies, ryssä, kuitenki äreästi vastasi ei voivansa\npyydettyä tietoa antaa, vaan ilokseni huomasin oven suussa toisen\nmakaajan, joka oli tuttu, nim. Mikon, karjalaisen. Kohta kävin hänen\nkimppuun, vaan hänen unensa oli niin raskas, etten saanut häntä\nvalveelle, jonkatähen lähin täältäki pois ja kiertelin rantaa, jossa\nuseoita miehiä liikkui työssä. Turhaan heidän puoleen käännyttyäni\npalasin uudestaan Mikon tykö enkä nyt hellittänyt, ennenkuin hänen\nvalveelle sain. Tekö te olette, sanoi Mikko, kun viimein selveni, ja\nhypähti vilkkaasti ylös, mikäs nyt? No se ja se, lähtisin pois, kun\nsen lappalaisen käsiini saisin. Mennään hakemaan, sanoi Mikko heti,\nja lähti sitte paitasillaan ulos kanssani. Jotenki pitkän etsimisen\nperästä, johon pari muutaki henkeä otti osaa, ja sittekun lappalaisen\nvämpöörissäki turhaan olimme käyneet, mies viimein löydettiin\nyksinään muutamasta mökistä. Hän nim. ei ollut Nurmensätissä asuva,\nettei tietty hänen olopaikkaa. Makuulta häntä ei voitu henkiin saada\nmuuten kuin että hän miesvoimalla nostettiin seisaallensa lattialle,\njolloin taito viimein palasi. Vaan vähääkään pahastumatta tästä\noudosta kohtelemisesta hän paikalla oli suostuvainen tuumaani ja\nsittekun olin auttajiani, varsinki Mikkoa, kiitellyt, kuljimme yhessä\nDahlin taloon.\n\nTäällä kiireesti sulloin laukkuni kiinni ja havautin sitte hartiosta\nhra Dahlia, joka hyvin kummastuneena aukoi silmiään. Rupeamatta\npitempiin selityksiin sanoin hänelle jäähyväiset ja osottaen Friisin\nmatkakertomusta, jota hän maata pantuaanki oli lukenut ja joka makasi\nhänen vieressään, pyysin saada jättää sen hänelle muistoksi. Sitte\nriensin ulos, ennenkuin hän luultavasti vielä oli koko lähtöäni\noikein selville saanut.\n\nKun olimme lappalaisen vämpööriin tulleet ja saaneet sen liikkeelle,\noli ensin soudettava viimeisten saattajaini vämpöörin kylkeen, sillä\nheille oli vielä kyytipalkka suorittamatta. Sen tehtyä vedettiin\nkohta purje puuhun ja Nurmensätin niemen kierrettyä lähettiin\nviiltämään hyvällä myötäisellä melkein suoraan länttä kohti.\nKevenneellä sydämellä erkauin Nurmensätistä, jossa satunnaiset\nasianhaarat olivat tehneet viimeisen oloni niin tuskalliseksi, ja\ntäysin vetoin hengittäen aamun raikasta ilmaa jätin kuorsaajat ja\nnaalit, kuvernörit ja stanovoit, kunki hoitamaan toimiansa parhaimman\ntahtonsa ja taitonsa mukaan.\n\n\nNurmensätistä Jaakobselvaan.\n\nMatka Nurmensätistä Norjan rajalle Jaakobselvaan tulee kolmatta\npenikuormaa. Rannikko on tällä välillä yhtämittaista, kolkkoa\nkalliokkoa, enemmän tai vähemmän jyrkästi merestä kohoavaa usean\nsadan jalan korkeuteen. Ainoastaan kahessa kohti kalliojakso on\nkatkaistu halkeamain kautta, joitten pohjaa pitkin pienet joet\njuoksevat mereen; ja kahessa muussa kohti on pienet lahelmat, joita\nkäytetään haminapaikoiksi.\n\nEnsimäinen maallemenopaikka tällä rannalla Nurmensätistä länteen on\n_Peuravuono_ (venäjäksi _dolgaja gubaa)_, johon Petsamon suulta tulee\nrunsas penikuorma ja joka siis on keskivälillä Jaakobselvaan[9].\nVuono on suustansa sisempään perukkaan ehkä 3 virstaa pitkä, vaan\nsoukkenee keskikohallansa kapeaksi salmeksi, joten se jakautuu\nkahteen haminapaikkaan: ulommaiseen ja sisempään. Ulommaisen\nlänsiranta on pystyjyrkkää, korkeaa kallioa, vaan itäranta, johon\nvesi kaarevasti tunkee, on noin neliövirstan alalta tasaista\ntannerta, joka kasvaa vankanlaista heinikkoa. Salmen syrjät ovat\nmolemmin puolin aivan pystyjyrkkiä sekä hyvin korkeoita, niin\nettä ihminenki ainoastaan henkensä kaupalla voipi maitse kulkea\nulommaisesta vuonosta sisempään ja lehmiä esm. aina täytyy veneellä\nkuljettaa; lampaat kuitenki pääsevät jalan. Sisävuonon rannalla\nasui hirsituvassa lappalaisperhe, johon kuului kolme henkeä, sekä\nyksinäinen Suomen mies, eräs _Seppälä_ Kolarista; heillä oli\nyhteisesti 4 lehmää ja neljättäkymmentä lammasta, vaan poroja ei.\nSisävuonon perukkaan laskee joki, joka tulee parin penikuorman päästä\nTrihvananjärvestä läheltä Petsamoa.\n\nPeuravuonossa käytiin maalla, koska halusin sekä paikkaa tarkemmin\nkatsella että myöski syödä. Asianlaita nimittäin oli, etten ollut\nsyönyt sitte kuin Petsamossa eilispäivänä puolista, joten oli kova\nnälkä. Dahlin tykö tullessa kyllä heti kysyttiin, halusinko ruokaa,\nvaan kun luulin talonväen ei vielä syöneen illallistansa enkä\ntahtonut erityistä vaivaa itseni tähen aikaansaada, vastasin, ettei\nminulla _vielä_ ollut nälkä, odottaen että myöhemmin samoin kuin\ntoisena iltana yhteisesti atrioittaisiin. Vaan vastaustani lienee\nväärin ymmärretty, sillä sen kovemmin ei ruuasta ollut puhe, joten\nsain syömättä panna maata. Erityinen nälkä tosin ei silloin ollut,\nvaan mahollista, että syömättömyyteni osaksi oli syynä huonoon\nnukkumiseeni yöllä. Nyt kuitenki vatsan vaatimus oli hyvin tuntuva.\n\nPeuravuonolaiset olivat lehmineen päivineen kesäksi muuttaneet\nsisävuonosta ulommaiseen, jonka itärannalle salmen suuhun olivat\ntelttansa pystyttäneet. Heillä oli itäranta kruunulta arennilla 23\nruplasta vuodessa. Kun tulimme heidän tykö, noin klo 5 aamulla,\nhe jo olivat täydessä työssä, miehet kalanpyydyksiään korjaten,\nvaimonpuolet elukoita hoitaen. Ruuan laittoon alttiisti ruvettiin\nja vähän ajan perästä tuo leveänaamainen, kippuranenäinen ja\nmustatukkainen pieni lappalaisvaimo minua käski syömään, kehottaen\nsitä varten sääskien tähen lähtemään telttaan. Teltan raskaan\nvaatteen alatse, jota ainaki länsi-Ruijassa sanotaan \"loutteeksi\",\nkonttasin siis sisälle, johon vaimo ja kohta jälkeen hänen\npuolikasvanut tyttärensäki seurasivat perässä, ja istuin atrialle.\nTarjona oli kuumennetuilla kivillä paistettu leipä ja sangon\npohjassa ehkä kannullinen maitoa; vaan kun leipä oli hyvänmakuinen,\nmaito vasta lypsetty ja sangon laita puhas, ei ruualta noustessani\nleivästä eikä maidosta ollut sanottavia tähteitä jälillä. Äitin ja\ntyttären yhteinen raskas huolen-aine oli, miten tyttö voisi päästä\nrippikouluun, vaan kun tyttö vielä oli nuori, ei asia mielestäni\nsietänyt liiallista huolehtimista.\n\nPeuravuono voisi venesatamaksi olla varsin hyvä, kun se ainoastaan\nkapeanlaisen kurkun kautta on yhteydessä meren kanssa, vaan\nyhtäkaikki sitä ei semmoiseksi käytetä, päinvastoin kartetaan niin\npaljo kuin suinki. Syynä tähän on, että sanottu kurkku on kovin\nmatala, niin että toisinaan hieman aikana sanottiin saatettavan\nsiitä kahloa poikki. -- Eikä venäjän hallituskaan ehkä suvaitsisi,\nettä taloja tähän rakennettaisiin; ainaki nykyisiä asukkaita\nKuolan stanovoi kovasti oli kokenut häätää pois. Paikka kenties on\nliian lähellä valtakunnan rajaa, jätettäväksi muiden kuin puhasten\nvenäläisten haltuun.\n\nLähin vuono Peuravuonosta länteen päin on puolen penikuorman päässä\n\n_Suolavuono_, jota, jollen muista väärin, sanottiin venäjäksi\nkutsuttavan \"hasarnoi gubaaksi\". Se on ehkä virstanpituinen, jyrkkäin\nkallioitten väliin itä-etelää kohti pistävä, kaitainen lahelma, jonka\nsuu on luoteeseen päin aivan aukinainen. Lännen puolelle suuta laskee\npieni joki ja siitä lähtee länttä kohti tasainen maakaistale, jonka\nedessä merelle päin kuitenki on teräväkärkinen kallioriutta. Vuonossa\nei ole mitään asujamia, vaan sen perukassa sanottiin muutamia\nautioita huoneita löytyvän; vuonon syrjiltä haettiin nimittäin joku\naika taapäin metalleja ja huoneet ovat näitten hakiain rakentamia.\nMetalleja kuuluu löydetynki, vaan kovin vähässä määrässä.\n\nTässä vuonossa emme astuneet maalle, vaan kuljettuamme sitä\npuoliväliin, palasimme takaisin ja jatkoimme matkaa 4 virstaa\neteenpäin useimmin mainittuun vuonoon tällä rannalla.\n\n_Stolbovanlahteen_. Se on pienoinen, suoraan etelään päin\npainuva pyöreä lahelma, suustansa tuskin puolta virstaa leveä ja\npituudeltansa ei suinkaan kokonaista virstaa. Sen perukassa oli joku\nkapan-ala tasaista nurmikkoa, vaan muuten ovat rannat ylt'ympäri\npaljasta korkeaa kalliokkoa, joka lahen länsisyrjällä pystyjyrkästi\nkaatuu veteen, paitsi keskikohalla, jossa on vähäinen lomapaikka,\nniihin pari tupaa on rakettu, vaan itäisellä syrjällä on vähän\nloivempaa, niin että kalliopenkereille on voitu rakentaa joku tusina\nkalastajanmökkiä. Kaikki nämät mökit ovat tänne pyydön ajaksi\ntulevain ryssäin rakentamia, joita tänä kesänä oli täällä satamäärä\nyli 30:lla troinikalla; vaan talvi-asukkaita ei täällä ole ollut\nketään ennenkuin viime talvena, jolloin yksi suomalainen perhe ensi\nkerran täällä talvea vietti. Tämä perhe, jossa kävin ja jonka kanssa\nyhessä kaksi muutaki suomalaista perhettä nyt asui, niin että siis\nsuomalaisia täällä oli vähä toistakymmentä henkeä, oli 60 ruplalla\nostanut yhen noista ryssän mökeistä; elukoita talossa löytyi 1\nlehmä ja 4 lammasta. Useamman tuvan rakentamiseen, kuin Stolbovassa\njo löytyi, ei näyttänyt sanottavasti olevan tilaa. Muuten on\nStolbovanlahti verrattoman hyvä venehamina, sillä sitä suojaa merelle\npäin kaksi korkeampaa kalliosaarta ja pari matalampaa \"laassaa\"\neli luotoa, ettei mikään myrsky voi lahessa tuntua; kulkuväylänä\non mereen ainoastaan hyvin kapeat, vaan syvät salmet kahen puolen\nsaaria. Laivahaminaksi lahti sitä vastoin ei ole yhtä hyvä. syystä\nettä se on varsinki perän puoleen matalanlainen; saarten kupeella\nkuitenki käydessämme makasi ankkurissa kaksi skuunaria ja kaksi\njähtiä.\n\nStolbovanlahesta Jaakobselvaan on 3 virstaa. Sillä välillä on virstan\npäässä rajajoelta.\n\n_Lapinmutkan_ pienoinen lahti, jossa oli vakinaisina asukkaina eräs\nnorjalainen kauppias Osk. _Knudsen_, ja eräs suomalainen; niillä on\njoitakuita lehmiä. Paikalla käypi venäläisiä pyytömiehiä, joita tänä\nkesänä oli ollut joku kolmekymmentä. Lahti, joka pistää itä-etelää\nkohti, on merelle päin aukinainen. Me emme siihen poikennet, vaan\nkuljimme suoraan.\n\n_Jaakobselvaa_ kohti, joksi rajajoen suuta kutsutaan. Sinne emme\nkuitenkaan voineet päästä, kun tuuli oli aivan vastainen, vaan\ntäytyi meidän, sittekun olimme tehneet luovin joen suun poikki,\nlaskea veneemme sen korkean kallioniemen itäpuolelle, jolla rajajoen\nvenäjänpuolinen ranta päättyy mereen. Tämän niemen ylimmälle huipulle\non rajanmerkiksi pystytetty kivipatsas, ja norjalaiselta rannalta\ntaas näkyi rajanmerkkinä sievä göthiläiseen malliin harmaasta kivestä\nrakettu kirkko, \"Oskarin kappeli\". Kun niemen kaitaisen kannaksen\nyli olimme nousseet, oli edessämme rajajoen suu, jonka kummallaki\nrannalla seisoi 6--8 tupaa. Venäjän puolella on kaksi talvi-asukasta\n(ryssää) ja muissa tuvissa kesiin aikana asun pyytöryssiä joku\npuolisataa miestä; norjan puolella ei talvisaikana asu muita kuin\nyksi vahti. Ensin ajattelin mennä kortteeriin johonki taloon\nvenäjänpuolisella rannalla, vaan kuinka olikaan, päätin siirtyä\nnorjan puolelle, joka näytti miellyttävämmältä. Joki on tässä niin\nkapea -- eikä tuo muutenkaan kovin leveä ole -- että muutamalla\naironvedolla oltiin toisella puolen, jossa saattajani minun vei\nnorjalaisen rajaviskaalin Olsenin taloon.\n\nNe lappalaiset, jotka Nurmensätistä olivat minua tänne tuoneet,\nolivat kaksi veljestä nimeltä _Jouna_ (Joonas) ja _Piera_ (Pehr,\nPekka) _Nilsen_. Edellinen osasi hyvästi suomea, jälkimäinen\nhuonommin. Kun perille tultua kysyin Jounalta, mitä kyytipalkka\nteki, hän ei määrännyt mitään, niin että itse aluksi esitin kolmea\nruplaa. J. purskahti nauramaan. \"Onko siinä liian vähä? No pannaan\n25 kopeekkaa lisää\". J. taas nauramaan. \"No mutta veli kulta, kovin\nmahottomiahan sinä vaadit. Vieläkö täytynee 25 lisätä?\" J. vain yhä\nnauroi. Nyt otin rahat esiin, 3 r. 50 k., ja annoin ne hänelle,\nvakuuttaen että kovin hyvän maksun hän nyt sai. Hymysuin hän otti\nrahat vastaan, ilmottamatta oliko tyytymätön vain tyytyväinen, ja\nniin erkanimme.\n\n\nSuomelle pyydetty alue ryssän rannalla.\n\nSittekun näin olemme kulkeneet pitkin koko ryssän rantaa Kuollasta\nnorjan rajalle asti, sopii meidän tutkittavaksi ottaa kysymystä siitä\naineesta tällä rannalla, jota Suomelle on pyydetty: onko mainittu\nalue kohtuullisen suuri, vai onko pyydetty liian paljo eli liian\nvähän?\n\nNiinkuin lukia hyvin muistanee, päättivät 1882 vuoden säädyt\nyksimielisesti H. M:llensä esittää, että Suomen omaksi Venäjän\nLapin luoteisimmasta nurkasta luovutettaisiin noin 3 penik. leveä\nja toistakymmentä penik. pitkä maakaistale, jonka rajana länteen\npäin tulisi olemaan nykyinen Norjan ja Venäjän valtaraja ja itään\npäin linja, alkava Konnastunturista Suomen rajalta 3 penik.\netelämpää Paatsjokea ja kulkeva ensin itää kohti siihen järveen,\njosta Paatsjoen itäinen lähehaara lähtee, sitte itäkoillista kohti\ntoiseen järveen, josta Petsinki- eli Petsamojoen läntinen lähehaara\nalkaa, senjälkeen pitkin tätä haaraa ja varsinaista Petsamonjokea\nPetsamonvuonon perukkaan, siitä Karabellan niemen kannakseen Muotkaan\nsekä tästä viimein pohjoista kohti mereen itäpuolelle Vaitokupaa.\nKoko ala tulisi olemaan noin 40 neliöpenikuormaa.\n\nJos vain silmällä pidetään sitä tarkotusta, jonka perille nyt lähinnä\npyritään, eli että Suomi meren rannalla saisi vähän jalansijaa, mistä\nsen alamaiset olisivat oikeutetut vapaasti ja muiden häiritsemättä\nhankkimaan itselleen osansa jäämeren rikkauksista, ei voi kieltää,\nettä tämä tarkotus jossaki määrin saavutettaisiin säätyjen esityksen\nkautta, jos se tulisi hyväksytyksi. Sillä puheena oleva rannikko, jos\nkohta se suurimmalta osalta onki jylhää kallioa, tarjoaa kuitenki\nsiellä täällä joitakuita asuttavaksi soveliaita paikkoja. Ja tämä\nrannikko saisi esityksessä seuraavan sisämaan kautta luonnollisen\nvahvikkeen ja tuen.\n\nMutta jos myöski muistellaan, mitä oikeutettuja vaatimuksia Suomella\non osallisuuteen jäämeren rannikossa, ja näihin vaatimuksiin\nverrataan nyt esitettyä aluetta, täytyy tunnustaa, että tämä alue on\nniin niukka kuin suinki.\n\nMainitut vaatimukset nojaavat kahteen oikeusperusteeseen: 1:o\nvastineen saantiin Rajajoen alueen luovutuksesta Venäjälle, ja 2:o\nkorvauksen saantiin siitä ylimuistoisesta kalastamisoikeudesta,\nmikä Suomen alamaisilla on jäämeressä ollut. Säädyt ovat, saattaa\nsanoa, mielessä pitäneet yksistänsä edellistä oikeusperustetta\nja siihen rakentaneet esityksensä, vaan jälkimäinen on, niinkuin\ntullaan näkemään, yhtä tärkeä, vaikka säädyt siitä vain sivumennen\nmainitsevat.\n\nJos nyt ensin tahomme tutkia, missä määrässä edellisestä\noikeusperusteesta syntyvä vaatimus esityksen kautta tulisi\ntyydytetyksi, voidaan ehkä myöntää, että puheena oleva alue\njäämerellä saattaa riittää vastineeksi Rajajoen aineesta.\nÄkkinäiselle, jäämeren rannikkoa tuntemattomalle voipi kyllä näyttää,\nniinkuin nuo 40 neliöpenikuormaa tuolla pohjassa olisivat kerrassaan\nsuunnaton korvaus Rajajoen kahestatoista neliö-_virstasta_; vaan\nmolempain alueitten suhteettomuus suuruuden puolesta ei suinkaan\nhämmästytä sitä, joka kummanki luonnetta vähänkään tuntee. Jäämeren\nrannikolla on nimittäin ainoastaan itse rantamaa ja jokien suut\nvuonojen pohjassa arvokkaita -- ei tosin maalaatunsa tähen, vaan\nsenkautta että antavat meressä kalastajille tilaisuutta asuntojen\nrakentamiseen; sisämaa sitävastoin on monen penikuorman laajuudelta\nihan arvotonta, tarjoten katselialle ainoastaan alastomia tuntureita\nja märkiä soita, joissa joku vaivaiskoivu tuskin jaksaa kasvaa, ja\nvasta 5--6 penikuorman päässä merestä voidaan maahan jotaki arvoa\ntaas panna siinä kasvavan, itsessään kyllä halvan metsän sekä jonku\nniittytilkun vuoksi. Noista 40:stä penikuormasta saadaan siis aivan\narvottomina pyyhkiä pois varmaanki 20, vaan luultavasti 30:ki penik.,\nja lukuun otettavaksi jääpi siis sisämaasta jälille ainoastaan\nnoin kymmenkunta neliöpenikuormaa laihanlaista metsämaata. Jos nyt\nkatsellaan itse kysymyksen-alaista rantamaata, niin ne paikat,\njoihin on voitu tai voidaan ihmisasuntoja rakentaa, _eivät tee edes\n12 neliövirstaa_, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy: Jaakobselva,\nkaitainen, lyhyt penger joenvarrella, korkeintaan kymmenes osa\nneliövirstaa, siis 0,1, Lapinmutka samoin 0,1, Stolbovanlahti niin\nikään 0,1, Peuravuono 1,2, Nurmensätti 0,2, Petsamo yhteensä 1,5,\nMaattivuono[10] 0,1, Pummanki 2, Kervana-Vaitokupa ehkä 4,5; siis\nkaikkiaan 9,5 eli ei täyttä 10 neliövirstaa. Kun Rajajoen alueella\nluultavasti saattaisi asumuksia rakentaa jok'ainoaan paikkaan\nnoilla 12:lla neliövirstalla, tulisi tämän mukaan, jos paljasta\nasumisen tilaisuutta silmällä pidetään, alue jäämerellä itse teossa\nolemaan _pienempi_ kuin Rajajoen alue -- tosiaanki ensi kuulemalta\nkumma asia! Vaan muistettava on, että Paatsjoen itävarrella löytyy\ntasaisia niittymaita, joihin toistakymmentä, ehkäpä pariki kymmentä\nsuomalaista uutisasukasta on asettunut, samoin ikään vähäinen kenttä\nBoris-Glebin kirkon kohalla, ja että siten asuttavaksi kelpaava alue\ntuolla pohjassa voipi olla yhtä suuri kuin Rajajoella. Jos nyt tässä\nsuhteessa pidetään molempia alueita yhenveroisina, näyttää Suomen\nvoitoksi vaihtokaupassa jäävän vastamainitut kymmenkunta neliöpenik.\nmetsämaata Paatsjoen ja Petsamonjoen varsilla; vaan huomattava on:\n1:o että alue Rajajoella itse maalaadun puolesta on monta monituista\nvertaa etevämpi noita moniaita tasaisia paikkoja jäämeren puolella,\nkoska se, ollen eteläisin osa Suomea, epäilemättä on sekä pellon\nettä niityn ja metsän viljelykselle varsin sovelias; 2:o että\nalueen lähisyys Venäjän valtakunnan sydämeen, sen pääkaupunkiin,\njohon Rajajoen suulta vain on pari penikuormaa, antaa sille arvon,\njota tosin on mahoton tarkasti määrätä, vaan yhtä mahoton kieltää\nsuureksi, ja hyvinki suureksi. Nämät Rajajoen alueen edut epäilemättä\nainaki riittävät vastineeksi noista kymmenestä neliöpenikuormasta\nmetsästä jäämeren puolella. Kaikki yhteen laskettuna ei voine tulla\nmuuhun päätökseen, kuin mitä jo lausuimme, että molemmat alueet,\nvaikka kooltansa niin erilaiset, kuitenki arvonsa puolesta ovat\nyhenveroiset.\n\nMutta jos tällä tavoin säätyjen esittämä alue riittää tyydyttämään\nniitä vaatimuksia, mitkä Suomi Rajajoen vaihtokaupan nojalla voipi\nasettaa, mitä jääpi jälille niiden vaatimusten tyydyttämiseksi, joita\nmaamme vanhan kalastusoikeuden nojalla voipi tehä?\n\nValitettavasti, niinkuin näemme -- ei mitään.\n\nTämmöinen vanha, ylimuistoinen kalastusoikeus on Suomen alamaisilla\nkuitenki jäämeressä ollut. Milloin se alkunsa sai, on mahoton\ntarkasti sanoa, vaan arvaten heti siitä kun lappalaisia ensi\nkerran asettui nykyiseen suomen Lappiin; sillä lapissa on aina\nollut sääntönä, että sisämaan asukkaat kesäksi ovat muuttaneet\nmeren rannalle kalastamaan. Sittekun Lapin laajaa maata ruvettiin\nvaltakuntain kesken jakamaan, joka ensi kerta tapahtui v. 1595,\njäi vanha kalastustapa kuitenki entiselleen, niin että Suomen\nlappalaiset Karabellan niemestä aina Tromssan tienoille saakka saivat\nesteettömästi käydä kalastamassa. Norjan puolella heidän käyntiänsä\njärjestettiin erityisen sopimuksen kautta (v. 1750). Vaan v. 1826\ntapahtui tässä asiantilassa muutos. Asianlaita nimittäin oli, että\nniin hyvin nykyinen etelä-Varanki kuin Petsamon seutu, s.t.s. koko\nrannikko Pykeijasta Varankivuonon suulta aina Karabellan niemimaan\nluoteisnokkaan, \"Aidenjargaan\" eli Aitaniemeen saakka, oli ennen\nvuotta 1826 tavallansa isännätöntä maata eli oikeammin sanoen\nuseammanki isännän alaista: alueella asui lappalaisia -- vähempi osa\nkreikan-uskoisia (yht. 67 henkeä), suurempi lutherilaisia ja siis\narvaten Suomen puolelta kotoperäisiä (82 henkeä) -- vaan yliherruutta\nvaati niin hyvin Norja kuin Venäjä itsellensä; aluetta kutsuttiinki\nsentähen \"Fällesdistriktet\" eli yhteisalueeksi, kun sitä pidettiin\nNorjan ja Venäjän yhteisenä maana. Sanottuna vuonna (1826) mainitut\nkaksi valtaa nyt jakoivat tämän alueen keskenänsä sillä tavoin kuin\nnykyiset rajat osottavat; vaan puhumatta siitä, ettei Suomelle mitään\nosaa rannikosta annettu, ei edes pidetty vähintäkään huolta siitä\noikeudesta, mikä meidän lappalaisilla muinaisista ajoista oli ollut\nhäiritsemättömään kalanpyyntiin meren rannalla. Seuraus oli, että kun\nrajaseikat vähän olivat saaneet vakaantua, alettiin Suomen alamaisia\nkarkottaa meren rannalta pois ja sitte on vähitellen käynyt niin,\nettä suomalaiset saavat kalanpyyntiin ottaa osaa ainoastaan toisten\npalkkalaisina tai, jos itse päältänsä tahtovat kalastusta harjottaa,\novat pakotetut rupeamaan joko Norjan tai Venäjän alamaisiksi[11].\n\nEntistä nautintoa meillä ei siis tällä hetkellä enään jäämeressä\nole; vaan kun nyt on kysymys jonku aineen luovuttamisesta Suomelle\nvenäjänpuoliselta jäämerenrannikolta, on aivan paikallaan, että\nmielessä pidetään myöski tätä vanhaa, v. 1826 menetettyä meikäläisten\nkalastamisoikeutta, jota varsinki Varangin tienoilla harjotettiin.\nSillä se oli Venäjän syy etupäässä, että tämä oikeus sovinnonteossa\nNorjan kanssa menetettiin. Venäjälle ei suinkaan saattanut olla\ntietämätöntä, että olojen järjestäminen tuolla pohjassa myöski\nkoski Suomea; tämmöistä tietämättömyyttä on mahoton ajatella jo\npaljastaan senvuoksi, että silloin myöski määrättiin Suomen rajat\nsekä Norjaa että osaksi Venäjääki vastaan. Jos nyt Venäjä tahtoi\ntässä jutussa ajaa Suomenki asiaa, olisi sen tietysti pitänyt ottaa\nselvä, mitkä oikeudet Suomen puolelta saattoivat tulla kysymykseen,\nja niitä tarkasti valvoa; jos se taas ei tahtonut näistä oikeuksista\nhuolta pitää eikä niitä valvoa, olisi sen pitänyt kutsua Suomesta\noma edusmies niitä varten. Ei kumpikaan tapahtunut. Omaa edusmiestä\nei Suomella sovinnonteossa ollut, ja Venäjä niin vähän huoli\nmeidän eduistamme, ettei ainoastaan antanut meikäläisten vanhan\nkalastusoikeuden jäämeressä mennä menojaan, vaan lisäksi sopi\nSuomen itärajan päättymisestä Venäjää vasten Mutkevaaraan Paatsjoen\nniskalle toistakymmentä penikuormaa meren rannalta, vaikka tämän\nrajan, niinkuin seuraavassa luvussa tulemme tarkemmin näkemään, olisi\nentisten rauhantekojen mukaan pitänyt päättyä _jäämereen!_ Kumma\nolisi tosiaan, jollei sopisi sanoa, että tässä heikomman oikeutta on\nloukattu. Vaan loukatulla pitäisi kait olla oikeus vaatia korvausta\nsiitä vahingosta, minkä hän on kärsinyt.\n\nMillä olisi nyt tämä vahinko korvattava? Todestaanki hankala\nkysymys. Vaan jos summakaupassa pannaan koko Suomelle pyydetty alue\nkorvaukseksi, tuskin luulen, että Suomella olisi syytä kauppansa\nkehumiseen. Ajateltakoon vain, kuinka laajalle alalle Suomen\nalamaisten kalastamisoikeus ulettui, Karabellan niemeltä Tromssaan\nasti!\n\nNe perusteet, joiden nojalla Suomi voipi Venäjän jäämerenrannikolta\nvaatia kappaletta itsellensä, ovat siis, niinkuin näkyy, sitä\nlaatua, että nyt kysymyksessä oleva alue olisi meille luovutettava\n_kummanki_ perusteen nojalla yksistään. Sanottu alue ei olisi liian\nsuuri vastineeksi Rajajoen alueesta, eikä myöskään erittäin runsas\nkorvaus vanhasta kalastusoikeudestamme meressä. Jos nyt Suomi tyytyy\nsitä pitämään riittävänä hyvikkeenä _molemmasta_ vaatimuksestansa,\ntäytynee myöntää, että Suomi ei ainakaan erityistä ahneutta asiassa\nosota.\n\nTarpeelliselta on minusta tuntunut vähän laajemmin ottaa näitä\nseikkoja selvitettäväksi, koska pelkään, että hyvin moni, joka ei\ntiedä muuta oikeusperustetta kuin Rajajoen vaihtokauppaa Suomen\npuolella löytyväksi eikä tunne maan luontoa jäämeren rantamilla,\nvoipi karttaan katsellessaan ruveta ajattelemaan, että vaihetettavat\nalueet eivät ole missään suhteessa toisiinsa ja että säätyjen\nesitykseen on otettu runsaasti tinkimävaraa. Säädyt itseki\nnäyttävät vähän esitystänsä isoksuneen, koska hyväksyivät senki\nkohan valiokunnan lausunnossa, että Nurmensätin tulee välttämättä\nkuulua Suomen alueeseen; joka toisin sanoen merkitsee, että siitä\nitään päin tuleva alue ei ole niin välttämätön. Onnetonta olisi\ntosiaan, jos tämä ajatustapa pääsisi niin valtaan, että se jossaki\nmäärin vaikuttaisi kysymyksen ratkaisemiseen; sillä jos siten\njäämeri-alueemme supistettaisiin esm. länsipuolelle Petsamonvuonoa,\njäätäisiin yhtä etäälle kuin ennen siitä tarkotusperästä, johon on\npyritty, eli jalansijan saantiin meren rannalla, ja koko asia olisi\npilattu. Niinkuin lukia jo edellisestä luvusta on voinut havaita,\non rannikko Jaakobselvasta Petsamoon sitä laatua, että edullisinta\nolisi ehkä meille jos siitä saisimme pysyä aivan erillään. Ainoat\nkalastuspaikat tällä rannalla, jotka sietävät mainitsemista, Stolbova\nja Nurmensätti, ovat ensiksi jo kokonaan otetut toisten haltuun,\ntoiseksi itsessään niin pienet ja mitättömät, että niissä ei ole\ntilaa useammalle mökille kuin niille kymmenkunnalle, mitkä niissä jo\non kummassaki. Entisten isäntäin poislunastaminen kohtaisi varmaan\nhyvin suuria vastuksia, erittäinki mitä Nurmensättiin tulee, joka\non Petsamonvuonon perässä asujain oma; vaan jospa lunastus suurilla\nuhrauksilla kävisiki maholliseksi, on hyvin epäiltävä, olisiko\nnoista kalliorotkoista edes sen verran hyötyä, että lunastussumina\ntulisi korvatuksi. Voitto tämän rannikon saannista yksistään olisi\nSuomelle varmaan yhtä kuin noll; vaan se tappio siitä olisi, että\nvastaisista vaatimuksistamme rannikon suhteen olisi tehty loppu,\nkun muka saatavamme olisimme saaneet. Paras todistus rannikon\nsopimattomuudesta asuinpaikaksi on, että siihen vasta nyky-aikoina on\nasettunut pari kolme suomalaista perhettä, jotka ynnä Jaakobselvan\nkahen venäläisperheen ja Peuravuonon lappalaisten kanssa ovat ainoat\nvakinaiset asukkaat koko rannikolla.\n\nTarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko\nitäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan länsisyrjä.\nTäällä löytyy Pummangin, Kervanan ja Vaitokupan kylänpaikoilla\ntasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun paikkaan\nvoisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin\nvarsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat\nolisivat laivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä;\nPummanki tosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä\nettä syvä (kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä\nolevan 40--50 syltää). \"Jos siis\", käyttääksemme säätyjen valiokunnan\nsanoja, \"suomalaisten kipeä puute jalansijasta jäämeren rannalla edes\njossaki määrin on poistettava, tulisi _näitten paikkain_ välttämättä\nkuulua Suomelle saatavaan alueeseen.\" Suomalaisten vahva asettuminen\nnäihin seutuihin todistaa tarpeeksi, kuinka mieluisia ne heille ovat\nolleet eikä uuden järjestyksen säätäminen täällä tuottaisi asukasten\npuolelta mitään vaikeuksia, koska he päinvastoin ilomielin odottavat\nalueensa joutumista Suomen alle.\n\nPetsamonvuonon perukassa kyllä myöski löytyy kappale tasaista\ntannerta, vaan esm. kauppalan rakentamiseen paikka on monesta syystä\nvähemmän sopiva. Tuon kaitaisen ja jyrkkärantaisen, vaan siksiki\npitkän lahen tähen on pääsö siihen sangen hankala purjeveneelläki ja\nolisi purjelaivalla melkein mahoton; sitäpaitsi vuonon perä on hyvin\nmatala ja menee arvaten talveksi jäähän. Kauppala tällä paikalla,\nnäin syrjässä meren rannasta, tulisi arvaten elämään samanlaatuista\nkituvaa elämää kuin Kuolla, jonka suurin haitta juuri on sen etäisyys\nmerestä. Suomalaiset ovatki sentähen karttaneet Petsamoa kokonaan,\nja nykyisetki asukkaat siirtyvät aina kesäksi kalanpyyntiä varten\nNurmensättiin. -- Huomattava sen ohessa on, että suomalaisten\nasettuminen tälle paikalle varsinki siinä jo asuvain ryssäin tähen\nsaattaisi synnyttää kaikenlaisia rettelöitä.\n\nIkävä muuten on, että tuon 1864 annetun keisarillisen lupauksen\ntäyttäminen on lykkäytynyt näin myöhäiseksi. Puhumatta siitä,\nettä maamme tähän asti on saanut olla sitä hyötyä vailla, mitä se\nrannikosta jäämerellä olisi saattanut saada, on sitä paitsi sanotun\nrannikon arvo vuodesta 1884 noussut ei ainoastaan samassa, vaan\nmonta vertaa suuremmassa määrässä, kuin millä kiinteimistö yleensä\nnousee. Tämän voipi parhaiten nähä, jos vertaa väkiluvun seikkoja\nv. 1864 ja nyt. Silloin ei itse rannikolla löytynyt kuin muutamia\nharvoja perheitä Pummanginvuonossa ja kenties nuo pari venäläistä\nperhettä Jaakobselvassa; sisämaassa oli joitakuita suomalaisia\nPaatsjoen itävarrella ja muuten vain lappalaisia, joitten lukumäärää\ntuskin saattanee arvata euemmäksi kuin noin 150:ksi, siitä päättäen\nettä Friisin mukaan v. 1867 kaikkein kreikan-uskoisten, pohjoiseen\nNuortijärvestä ja länteen Kuollasta asuvain lappalaisten luku vain\nteki noin 300. Koko Suomelle nyt pyydetyn alueen väkiluku ei siis\nsilloin mahtanut nousta päälle 200 henkeä, joista ehkä 20--30 asui\nmeren rannalla. V. 1882 väkiluku, niinkuin seuraavasta laskusta\nnäkyy, teki vähintäin neljä vertaa enemmän, joista rannikolla asuvia\noli lähes 600:\n\n    Paatsjoen itävarrella ja Salmijärven rannalla\n       suomalaisia arviolta ............................... 100.\n    Boris-Glebin kolttalaiset ja venäläinen pappi, arv. ...  70.\n    Jaakobselvan ryssät, arv. .............................  10.\n    Lapinmutkassa, norj. ja suom, arv ....................  10.\n    Stolbovanlahessa, suomalaisia .........................  11.\n    Peuravuonossa, 1 suom. 3 lapp. .......................   4.\n    Petsamossa: karjalaisia ...............................  87.\n         \"      ryssiä ....................................  87.\n         \"      lappalaisia (luth. usk.) ..................  35.\n         \"      norjalaisia ...............................  15.\n         \"      suomalaisia, arv. .........................   5.\n    Petsamonjoen varrella, Koltan kylässä, kolttia, arv. ..  70.\n    Maattivuonossa, lapp. ja norj., arv....................  10.\n    Pummangissa: suomalaisia .............................. 183.\n    Kervanassa: suomalaisia ...............................  50.\n         \"      norjalaisia ...............................   3.\n    Vaitokupassa: suomalaisia .............................  40.\n         \"        norjalaisia .............................  16.\n                                                   Yhteensä 806.\n\nMuutamat numerot ovat tässä arviolta otetut, mutta pääsumman ei\nainakaan pitäisi olla liian suuren, pikemmin ehkä päinvastoin, kun\nesm. lappalaisten ja kolttain lukumäärää tässä vain olemme laskeneet\n168 hengeksi, vaikka arvelimme jälkimäisten yksin v. 1864 jo tehneen\n150.\n\nSilminnähtävää on, että kysymyksessä olevalla rannikolla nykyään\non ihan toinen, paljo suurempi arvo kuin v. 1864. Kumpi arvo asiaa\njärjestettäissä nyt on perusteeksi otettava, nykyinen suurempi vai\nentinen alempi? Näyttää kyllä siltä, kuin kohtuus vaatisi, että\nainoastaan jälkimäinen, entinen, tulisi kysymykseen, koska hyvin\nluultavasti Rajajoen alueen arvo ei ole noussut samassa määrässä kuin\njäämeren[12]. Vaan mahotonta ei suinkaan ole, että Venäjän puolelta\nvain tahotaan silmällä pitää jäämeri-alueen nykyistä tilaa ja arvoa;\nsiis erimielisyys heti valmis. Jos asian selvittämiseen aikanaan\nolisi ryhytty, ei mitään riidan ainetta tämän puolesta olisi voinut\nsyntyä. Vaan tässä on meille uusi kehotus kokemaan saada kysymystä\nonnelliseen loppuun niin pian kuin suinki.\n\nVasta luetetuista asukkaista tuolla pohjassa on 895, lähes puolet\nsiis kaikista, suomalaisia, 130 kolttia, 107 ryssiä (Boris-Glebin\npapin perhe 10 henkeä), noin 90 karjalaisia (pari kolme\nJaakobselvassa ja Vaitokupassa, jotka edellisessä ehkä sentään ovat\nluetut ryssiin ja suomalaisiin), norjalaisia 44 ja lappalaisia\n(luth. usk.) 43. Kolttain lukumäärä lienee kuitenki otettu liian\nvähäksi. Mitä esitetyn uuden rajan kulkuun tulee, on sitä vähän\nvaikea arvostella, kun ei rajan leikkaamia maita tunne. Kuitenki olen\nhalukas vähän epäilemään, onko rajan kulku pitkin Petsamon_jokea_\naivan sovelias, koska Lapinniemen vähäisiä jokia ei sovi pitää\nrantojensa erottajina, vaan päinvastoin yhistäjinä; molemmat\njokivarret yhteisesti muodostavat kokonaisuuden. Ne jotka Lapissa\npaljo paremmin sopivat rajoiksi, ovat jokilaaksojen välissä kulkevat\nautiot tunturit. Jos sentähen Petsamonvuono ja joen suu esityksen\nmukaan tulisivat kuulumaan Suomen alle, olisi epäilemättä sopivinta,\njos koko se sisämaa, jota joen lähehaarat kostuttavat, seuraisi myötä\nja raja pantaisiin kulkemaan pitkin niitä tuntureita, joita varmaan\nlöytyy itäisimmän lähehaaran itäpuolella. Siten kaikki maholliset\nriidat niityistä ja metsästä rajajoen kahen puolen vältettäisiin.\nTosin Suomen alue tällä tavoin kartan mukaan tulisi Petsamonjoen\nitäisen lähehaaran kohalla siirtymään kappaleen matkaa itään päin,\nvaan ne selitykset, mitkä joen lähehaaroista sain, antavat syytä\nsiihen luuloon, että kartta on väärä tässä niinkuin useassa muussaki\nkohen ja että joen itäisin lähehaara juoksee paljon lännempänä\nkuin kartta näyttää. -- Rajan päättyminen mereen heti itäpuolella\nVaitokupaa ei myöskään tunnu oikein soveliaalta. Kylän kalavedet\nulottuvat ulommaksi esitettyä rajanpäätä, ja koska ne kait pitäisi\nsaada rajan sisäpuolelle, olisi rajan mukavammin sopinut tulla mereen\njoku penikuorma idempänä, jossa löytyy korkea kallioniemi (oikeastaan\nkaksiki), nimeltä, jos en erehy, _Karpion pahta_.\n\nVielä sietänee ehkä Jaakobselvan ja Petsamonvuonon Välisestä\nrannikosta mainita, että siinä on viime vuosina useassa kohti\nesm. Suolavuonossa ja Nurmensätissä; haettu kalliosta mineraaleja\nja löydettyki tinaa, vaan siksi vähässä määrässä sekä niin\nisosti vierailla aineilla sekotettua, että työ ei ole katsottu\nkannattavaksi. Eräs karjalainen, _Elias_, viralliselta sukunimeltään\n_Kondratiev_, jonka matkallamme tapasimme lähellä Kitsaa, ilmotti\nolevansa löydön tekiä ja sanoi siitä antaneensa tiedon muutamalle\nPietarin kauppiaalle, joka sitte oli toimittanut etsintöjä.\n\n\nTäyssinän rauhanteko ja Suomen raja Lapissa Venäjää vasten.\n\nSittekun viime luvussa on ollut puhe niistä kahesta perusteesta,\njoiden nojalla Suomi voipi vaatia itselleen ja on oikeutettu saamaan\njonku alueen venäjänpuolisella jäämerenrannikolla, sopii tässä\nvähän tarkemmin tutkittavaksi ottaa jälempää noista perusteista,\nminkäluontoinen se oikeastaan oli; tapahtuiko lappalaistemme kalastus\njäämeren rannikolla paljaan _nautinto-oikeuden_ nojassa, vai\ntapahtuiko se paremman oikeuden, s.o. _osittaisen_ eli _täydellisen\nomistusoikeuden_ perustuksella? Kysymys ei suinkaan ole tärkeyttä\nvailla. Tietysti nautintoki on oikeus, jota ei ilman vääryyttä\ntekemättä voi toiselta viedä, vaan Suomen korvausvaatimukset voisivat\nsaada vielä enemmän voimaa, jos tulisi toteen näytetyksi, että\npuheena oleva kalastus tapahtui jonkulaisen omistusoikeuden nojalla,\nSillä edellisessä tapauksessa kalastusta olisi harjotettu _toisen_\nalueella ja toisen luvalla, jälkimäisessä _omalla_ alueella, keltään\nlupaa kysymättä, ja kalastuksen kieltäminen meikäläisille olisi siis\njälkimäisessä tapauksessa ollut selvä ryöstö.\n\nVäärinkäsityksen välttämiseksi kiirehän muistuttamaan, että tässä\ntarkotan ainoastaan kalastamista Varangin puolessa, s.t.s. sillä\nrannikolla, joka ennen vuotta 1826 tuli varsinaisesta Norjan alueesta\nitään päin; sillä että lappalaistemme käynti varsinaisella Norjan\nalueella tapahtui paljaan nautinto-oikeuden perustuksella, siitä ei\nvoi olla eri mieltä.\n\nYleinen on meillä se ajatus eli paremmin sanoen se miettimätön\n(reflekteeramaton) arvelu, että semmoinen kuin suuriruhtinakuntamme\nnykyään on, semmoiseksi niin sanoakseni luoja on Suomenmaan aikonut.\nMitä suuriruhtinakunnan rajain sisällä löytyy, se on Suomea, vaan\nkaikki näitten rajain ulkopuolella on vierasta maata. Sitä ei\najatella, että nykyiset rajamme, missä ei luonto niinkuin osittain\nlännessä ja etelässä itse oli niitä asettanut, ovat ihmistekoa; että\nniitä määrättäissä ei ole noudatettu luonnollisten asianhaarain\nvaatimuksia, vaan sota-onnen oikkuja; että ne siten ovat sattuneet\nkulkemaan halki suomalaisia seutuja, ja että niiden ulkopuolella\nsentähen löytyy suuria aloja, jotka historiallisen ajanjakson ensi\nkoitosta saakka ovat olleet ja yhä vielä ovat suomalaisten hallussa\nja joita siis täytyy pitää osana Suomenmaasta. Tästä kaikesta ei\nhuolita mitään; Suomenmaa se on Suomen suuriruhtinakunta eikä mitään\nmuuta. Aivan varma olen siitä, että jos kysyisi mihin Suomenmaa\nesm. Birgen Jarlin aikana ulottui, saisi vastaukseksi: \"nykyiseen\nitärajaan tietenki\", vaikka tämä raja tuli toimeen vasta v. 1617.\n\nNäihin mietteisiin olen saanut aihetta siitä, että lappalaistemme\nyllämainittua kalastusta jäämerellä niin yksimielisesti on arveltu\npaljaan nautinto-oikeuden perustuksella harjotetuksi. \"Eihän\nSuomenmaa ulotu jäämereen asti: lappalaiset ovat siis meren rannalle\nkulkiessaan tulleet vieraaseen maahan\" -- näin on ilmeisesti\najateltu. Ja koska toisen alueella ei ilman luvatta saa elinkeinoa\nharjottaa, on väitetty ja väitetään, että lappalaisillamme on\njäämerellä käyntiinsä ollut lupa valtiollisten sovintokirjain,\n_traktatein_, nojalla. Valitettavasti se, joka ryhtyy asiantilaa\ntarkemmin tutkimaan, ei voi näihin arveluihin ja väitöksiin yhtyä,\nensiksi koska hän ei voi löytää mitään lupakirjaa sen rannikko-osan\nsuhteen, josta tässä on kysymys, ja toiseksi, koska hän tutkintojaan\njatkaessa joutuu epätietoiseksi, kenen puheena oleva rannikko-osa\noikeastaan oli.\n\nPäästäksemme asiassa selville meidän täytyy luoda silmäys entisiin\nrajaseikkoihimme Lapissa Varangin tienoilla, jotka ovat olleet\nsekavampia kuin moni ehkä luulee.\n\nSiitä ei ole monta aikaa, sittekun pohjainen puoli itärajastamme\nVenäjää vasten ensi kerta tarkasti määrättiin: se tapahtui, kumma\nkyllä, vasta niin sanoakseni meidän päivinämme eli tämän vuosisadan\nalkupuolella. Oulun lääniläisten ja Vienan läänin karjalaisten\nvälillä kestäväin rajariitojen selvittämiseksi määrättiin ja\naukaistiin nimittäin vuosina 1827, 1829 ja 1830 raja Oulun ja Vienan\nläänien välillä, jolloin Suomen valtuutettuna asiamiehenä oli\nensi vuonna esitteliäsihteeri Senaatissa Lars Sacklén ja kahtena\nmyöhempänä vuonna maanmittaushallituksen päällikkö, översti C. G.\nTavaststjerna, Venäjän asiamiehenä taas kaikkina vuosina Kemin\nispravniekka Artemi Postnikov. Eteläisin osa tästä rajasta eli\nKuhmoniemen alapäästä Iivaaran tienoille Kuusamoon oli entuudesta\nmäärätty, vaan sanotusta vaarasta aikain aina Paatsjoen tuolle\npuolen, rajanpääksi nyt määrättyyn Muotkevaaraan asti, kaikkiaan joku\n50 penikuormaa, ei muuta rajaa löytynyt, kuin mistä kyläläiset meidän\nja karjalan puolella etelämpänä olivat sopineet. Mitään valtakuntain\nlähettämiä rajan määrääjiä ei Kuusamoa ylempänä koskaan ollut käynyt,\nja v. 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän yhteyteen, itärajamme\npohjaan päin itse teossa siis päättyi Iivaaraan Kuusamoon.\n\nMutta vaikka meillä ei ollut varsinaista, tarkkaan käytyä rajaa\nVenäjää vasten Lapissa, oli meillä kuitenki määräys olemassa, joka\nsanoi että tämmöisen rajan piti siellä kulkea. Tämä määräys tehtiin\nkohta kolmesataa vuotta taapäin eli v. 1565, jolloin Ruotsin ja\nVenäjän vallat solmivat rauhan Täyssinässä. Mistä kohti rajan\npiti kulkea, sitä tosin ei rauhakirjassa tarkemmin sanota, vaan\nmainittu asiapaperi kuitenki sisältää sen verran mielestäni hyvin\nselviä viittauksia tämän suhteen, että niiden avulla ei pitäisi\ntasapuoliselle olla vaikea ilmottaa ainakaan rajan pääsuuntaa.\nKatselkaamme vähän lähemmältä puheenalaista rauhakirjaa.\n\nSanat siinä kuuluvat, mitä Lapin seikkoihin tulee, Suomi, 1841,\n5 vihko, siv. 59: \"-- -- Samoin ylhäisen hallitsian Tsaari ja\nSuuriruhtinas Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan;\ntsaarilliset käskynhaltiat eli muut alamaiset eivät millään\ntavalla saa estää meidän (s.o. Ruotsin) suurivaltiaan kuninkaan\nkäskynhaltioita kantamasta veroa (niiltä) lappalaisilta, Pohjanmaalta\naina Varankiin asti jotka muinaisista ajoista (tillförende och\nutaff ålder) Ruotsin valtakuntaan ovat kuuluneet ja veronsa Ruotsin\nkuninkaalle maksaneet. Ja siihen saakka, kunnes molemmat riitaveljet\n(s.o. Valtakunnat) ovat totuuden mukaan etsineet ja määränneet rajat,\nei kumpikaan valtakunta ennen sitä aikaa saa nostaa mitään veroa\nniiltä lappalaisilta, joista riita on syntynyt. Samoin ikään Ruotsin\nkäskynhaltiat eivät millään tavoin saa estää ylhäisen hallitsian,\nTsaarin ja suuriruhtinaan Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän\nitsevaltiaan, tsaarillisia käskynhaltioita nostamasta veroa niiltä\nlappalaisilta, jotka kuuluvat Vienan, Käkisalmen ja Kuolan linnan\nalle.\"\n\nNiinkuin tästä näkyy, jaettiin lappalaiset rauhakirjassa kolmeen\nosaan: 1) niihin, jotka asuivat Pohjanmaalta Varankiin, 2)\nniihin, jotka kuuluivat Vienan ja Kuolan linnan alle, sekä 3)\nniihin, jotka elivät näitten äärimmäisten välissä. Ensimainitut\ntunnustettiin muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä vielä kieltämättä\nkuuluvan Ruotsin alle, Vienan ja Kuolan lappalaiset olivat yhtä\nkieltämättömästi Venäjän alle kuuluvia, vaan keskessä olevain\nsuhteen molemmat vallat suostuivat luopumaan vaaditusta herruudesta,\nkunnes raja oli etsitty ja määrätty. Tästä kait ei voi tulla muuhun\npäätökseen, kuin että rajan piti kulkea pitkin eli halki tuota\nriidan-alaista keski-aluetta.\n\nItse rajankäynnin suhteen Täyssinän rauhakirja sitte säätää, että\nkesällä 1595 -- rauhakirja allekirjotettiin 18 p. toukokuuta --\nvaltuutettuja rajanmäärääjiä oli lähetettävä kolmeen eri paikkaan:\nRajajoelle, Puumalaan ja Repolaan, joista ensimäisten piti aukaista\nraja Rajajoelta Puumalaan, toisten Puumalasta Repolaan, ja viimeisten\n\"Repolasta Lapin kautta aina pohjoiseen mereen asti.\" Tässä saamme\nLapin rajan molemmat päät määrätyiksi: etelässä Repola, pohjassa\n_jäämeri_.\n\nTäyssinän rauhakirjan mukaan Suomen rajan Lapissa siis piti\nsisämaassa kulkea jossain itäpuolella sitä aluetta, joka on\npohjanmaan ja Varangin välissä, sekä päättyä jäämereen.\n\nJos vertaamme tätä rajan suunnitusta nykyiseen rajaan, täytynee\nsanoa, että se oli nykyistä paljo edullisempi. Itse Iivaara, johon\nasti se käytiin auki, tosin näkyään on kokonaan Suomen sisällä,\nja jos Iivaarasta ajatellaan entistä rajaa suunnitetuksi melkein\nsuoraan pohjoista kohti, olisi Suomi siis jälestäpäin Kuusamossa ja\nKuolajärvellä laajentanut aluettansa jonku määrän itään päin; vaan\njos toiselta puolen ajatellaan linjaa vedetyksi, Varankivuonon suusta\nIivaaraan, jonka linjan länsipuolelle tuleva alue rauhakirjassa\ntunnustetaan muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä kuuluvan Ruotsin\nalle, niin huomaamme, että nykyinen raja Inarin tienoilla kulkee\nkappaleen matkaa _lännen_ puolella tätä linjaa. Mitä Suomi etelämpänä\nehkä on voittanut, se siis pohjempana on menettänyt, ja kuitenki\nolemme arvelleet, että rauhakirjassa puheena olevan, riidan-alaisen\nkeski-alueen _kokonaan_ piti tulla Venäjän alle -- arvelu, joka\nsivumennen sanoen kyllä olisi kummallinen; sillä eihän riidan-alaista\nesinettä tavallisesti niin jaeta, että toinen riitaveli viepi sen\nkokonaan. Mutta olkoon, että voittomme etelämpänä korvaisi tappion\npohjempana ja että molemmat rajat sen puolesta siis olisivat\nyhenveroiset, jääpi kuitenki entisen rajan hyväksi etu, jota vastaan\nei nykyinen raja voi panna mitään. Entinen rajamme päättyi mereen\nja Suomella siis sen mukaan oli oma rannikko merellä; sitä meillä\nnykyään ei ole. Rajamme Venäjää vasten on meren rannalta siirretty\nnoin 12 penik. ylöspäin Paatsjokea sisämaahan ja osallisuutemme\njäämeren rantaan siten tyhjäksi tehty. Entinen raja, lykättiinpä\nsitä niin paljo länteen kuin suinki mahollista, oli siis kieltämättä\nisosti arvokkaampi sen rannikko-alueen kautta, minkä se Suomelle soi.\n\nVaan tässä astuu eteemme se tärkeä kysymys: mikä tämä rannikko-alue\nmahtoi olla? Siihen on erittäin vaikea vastata, koska sanottua\naluetta ei milloinkaan tarkemmin määrätty: Täyssinän rauhanteon\njälkeen toimeenpantu rajankäynti keskeytyi Kuusamoon ja myöhemmissä\nrauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä ei Lapin rajasta ollut muuta\npuhetta kuin että sen sanottiin kulkevan niin, kuin Täyssinässä oli\nsovittu. Norjaa vasten jäi alueen raja yhtä epämääräiseksi. Asiaan\nkuuluvia erityisiä seikkoja punnitsemalla ja yhteensovittamalla voipi\nkuitenki suunnille arvata, missä alueen olisi pitänyt löytyä, ja\nniin epäluotettava kuin tämmöinen arvaaminen yleensä onki, täytyy\nsiihen tässä sentään paremman apuneuvon puutteessa turvata. Sillä\nettä puheena oleva alue oli olemassa, seuraa kieltämättä siitä, kun\nrauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä aina viitattiin Täyssinän\nrauhanteon rajaan, joka nimenomaan päättyi mereen. Arvaamiskykymme on\nsiis liikkeelle pantava.\n\nHankalampi puoli kysymyksessä on kuinka kauas itään päin alue\nulottui, toisin sanoen, mihin kohti merenrannalle itärajamme\npäättyi; ryhtykäämme siis sen selvittämiseen ensin. Läntisestä,\nnorjanpuolisesta rajanpäästä kyllä sitte saadaan selvä.\n\nYlempänä on kerrottu mitä Täyssinän rauhakirja Lapin seikoista puhuu.\nSen mukaan Varanki kieltämättä kuului Ruotsin, Kuola yhtä kieltämättä\nVenäjän alle, vaan välissä oli riidan-alainen sentti, josta rajan\nkäymällä oli sovittava. Mikä näyttää luonnollisemmalta, jos näiden\nosotusten mukaan rajakohta meren rannalla on määrättävä, kuin että\nsemmoiseksi otetaan joku paikka Varangin ja Kuolan _keskivälillä_?\nRiitakappaleen kahtia-jako, kun se käypi laatuun, sehän on tavallinen\ntapa riitain ratkaisemiseksi. Mutta Kuolan ja Varangin keskivälille\ntulee Karabellan niemimaan mantereenpuolinen kannas, Madder- eli\n_Maattimuotka_; rajan tulisi siis päättyä tähän. Ja koska mainitun\nniemimaan länsiranta, vastapäätä olevan Ruijan puolen kanssa,\nmuodostaa tavallansa suuren merenlahen, voipi mukavasti ajatella\nrajaa jatkuvaksi niemimaan molempain kannasten poikki ja sitte sen\nluoteisimpaan nokkaan asti, Aidenjargaan, että tuon merenlahen\nitärantaki tulisi kuulumaan yhteen etelärannan kanssa[13].\n\nMuotkaa ja Aidenjargaa saatetaan Täyssinän rauhakirjasta ilman\nväkinäisettä tulkitsemisetta johtaa itärajamme pääksi. Kuitenki\nsaapi tätä johtoa vastaan odottaa ainaki kaksi Väitettä: 1:o että\nrauhakirjassa vasituisesti mainitaan _Varankia_ rajan pääksi ja 2:o\nettä ne Lappalaiset, joista riideltiin ja joitten maan halki uusi\nraja oli käytävä auki, eivät asuneet meren rannalla, vaan Kuusamossa\nja Kuolajärvellä. Mitä edelliseen vastaväitteeseen tulee, niin\nVarankia rauhakirjassa kyllä rajan loppukohaksi mainitaan; sanat\nkuuluvat: että vissit rajat ja vanhat rajamerkit ovat tarkastettavat,\npystytettävät ja vahvistettavat etelämpänä ja sitte \"itä- ja\npohjois-pohjanmaalta aina Varankiin asti pitkin Lapin rajaa (eli\nkenties oikeammin Lapin rajan 'vieritse', utt med), aina Pohjoiseen\nmereen\" (ooh ifrå öster och norr bottn allt in till Varånger\nutt med Lappe Grenttzen, altt in i Norre Haffvedh). Jos tällä\npaikalla seisoisi Varangin _vuono_ (Varangerfjord), sitte ei olisi\npaljon epäilemistä siitä, mitä kohtaa meren rannalla tarkotetaan\nsillä sanottu vuono tietysti ei ulotu suutansa idemmäksi. Vaan\nrauhakirjassa vain mainitaan Varangista semmoisenaan, ja paljas sana\nVaranki näkyy jo entisinä aikoina samoin kuin nykyäänki merkinneen,\nainaki etupäässä, _maata_, eikä vettä. \"Etelä-Varangilla\" tarkotetaan\nnykyään sitä Norjan aluetta, eli pitäjää, joka vuonon suupuolesta (ei\nperukasta asti) ulottuu Vuorjemaan s.o. Venäjän rajalle saakka ja\nmerenrannalta sisämaahan monta penikuormaa; \"Varangilla\" yksistään\ntaas sekä etelä-Varankia että seutua vuonon perukan ympärillä\n(Uunientä eli Nässebytä) ja arvattavasti koko Varangin nientä\nVuoreijaan asti (katso esm. Friisin \"En sommer i Finmarken\", 2\npainos, siv. 15, ruotsalaisessa ensi painoksen käännöksessä siv. 18,\njossa puhutaan \"tunturilappalaisista Varangissa\"). Sanan käyttämistä\nentisinä aikoina yhellä tavoin todistaa seur. muistoonpano vuodelta\n1596, jonka Koskinen julkaisee Kirj. Kuukauslehessä, n:o 6, 1868,\nja joka tähän sopii otettavaksi sitä kernaammin kuin se myöski\nilmaisee, kuinka laajaksi Varanki-sanalla merkityn seudun aluetta\nsaadaan ajatella. Muistoonpano kuuluu: \"Siihen aikaan, jolloin\nkoko Lappi oli Pirkkalaisten käden alla, oli heidän kesken aina\nvanha juttu, että heillä piti olla joku vanha perintö-oikeus veroa\nnostamaan venäläisten kanssa Turjaniemellä Oriavuonon tykönä\n(Trinnes ved Oriafjerdh) sekä Kuolan alaisilta lappalaisilta,\nnimittäin kaksi oravannahkaa kultaki joutselta. Mutta kun tahtoivat\nkoettaa tätä veroa nostaa, niin venäläiset heidät löivät tai\nvangitsivat ja mestasivat; niin etteivät Pirkkalaiset milloinkaan\nveroa saaneet edempää kuin Inarista ja Varangista, vaan ei niiltä\nmaaseuduilta, jotka ovat Inarista ja Varangista itäänpäin, jotka\novat Orjatunturi, Orjavuono ja koko Turjaniemen maa.\" Niinkuin\nnäkyy, käytetään tässä sanoja Inari ja Varanki merkitsemässä maita,\nja että Täyssinän rauhakirjassaki \"Varangilla\" tarkotetaan maata,\nnäyttää sitä luultavammalta, kun rauhakirja ja muistoonpano ovat\naivan samoilta ajoilta. Jos nyt tämän, Ruotsin alle kuuluvaksi\ntunnustetun Varangin seudun laajuutta utelemme, niin on aluksi\nmuistettava, että ennen muinoin alueilla ei ollut niin tarkkoja\nrajoja kuin nykyään ja että siis samannimiset alueet ennen ovat\nolleet laajempia kuin nyt. Varanki (eteläinen nimittäin) ulottuu\ntätä nykyä Vuorjemaan eli Jaakonjokeen, jonka ylävarrelta vain on\npenikuorman verta Petsamonvuonoon; onko mahoton ajatella, että\nennen muinoin tämä penikuorman ala myöski olisi Varankiin luettu ja\nVarangin ala siis ulottunut Petsamonvuonoon asti? Kummapa tosiaan,\njos se olisi mahotonta, kun rauhakirjassa ei sen tarkempaa erotusta\ntehä eteläisempäin, paremmin tunnettujen paikkojenkaan välillä,\nkuin että Repolan sanotaan olevaksi ainoastaan vähän matkan päässä\npohjoispohjasta eli nykyisestä Kainuusta tuolla puolen Tornionjoen\n(icke långtt ifrå Norbottens landh)! Vaan lisäksi on huomattava,\nettä vastakerrottu muistoonpano, joka Inarin ja Varangin rajamaiksi\nilmottaa Oriatunturia ja Oriavuonoa, sallii ulottaa Varangin aluetta\nei ainoastaan Petsamonvuonoon, vaan vähän sen toiselle puolelleki.\nMissä Oriatunturi on ollut, ei tarkkaan tiedetä, vaan Oriavuono\n(lue Uurjavuono) on nähtävästi nykyinen Uuravuono, ja arvattavasti\nOriatunturi oli sen likitienoilla, kenties sisempänä maassa. Jos nyt\nUuravuonon aluetta laajennamme länteen päin Muotkavuonon perukkaan\nasti, jossa maa tulee eteen, näyttää siinä olevan laajennusta\ntarpeeksi, ja kannaksen länsipuolella olisi siis Varanki alkanut,\njohon siten Petsamonvuonon _molemmat_ rannat olisivat kuuluneet. Kun\nnyt tahomme entiseen Varankiin saada luetuksi ainoastaan sanotun\nvuonon länsirannan, ei meitä pitäisi saattaa syytellä ainakaan\nliiallisista vaatimuksista.\n\nTäyssinän rauhakirjassa tavattava Varanki sana ei siis ymmärtääkseni\nollenkaan estä ajattelemasta Suomen itärajaa sanotun rauhakirjan\nmukaan kulkevaksi Muotkaan ja Aidenjargaan. Katselkaamme nyt sitä\ntoista väitettä, että riidan-alaisia lappalaisia vain olisi löytynyt\nKuusamossa ja Kuolajärvellä.\n\nTämä väite arvaten perustuu 1596 vuoden rajankäyntikirjaan, jossa\nvain puhutaan mainituissa paikkakunnissa asuvista lappalaisista ja\njärjestetään niiden oloja. Vaan että muuallaki asuvista lappalaisista\noli riitoja kestänyt, osottaa parhaiten ne rauhakirjassa löytyvät\nlaveat vakuutukset, ettei kumpikaan valtakunta häiritsisi toista\nhänen lapinveronkannossaan, jotka vakuutukset selvästi viittaavat\nsiihen, että häiriötä ja riitaa oli ollut. Samaa osottaa myös vasta\nkerrottu muistoonpano vuodelta 1596, joka sanoo, että Pirkkalaiset\nvaativat veroa, vaikka henkensäki uhalla, Uuravuonon tienoilta ja\nvieläpä edempääki. Kun puhutaan riidoista Lapissa näihin aikoihin,\nei lopuksi suinkaan ole mahollinen unehuttaa merkillisintä tapausta\nmelkeinpä kaikkina aikoina ryssän rannalla, Petshingin monasterin\nhävitystä. _Sovinnollistenko_ seikkojen tähen näillä seuduilla\npohjanmaan talonpojat olisivat lähteneet lähes 100 penik. pitkälle\nsotaretkelle, jonka tarkotuksena oli -- jumalanhuoneen polttaminen?\nJos mitenkään tahtoo tätä Suomen, ei sotamiesten, vaan talonpoikain\ntekoa ymmärtää, täytyy mielestäni pääsyyksi siihen ajatella sitä\njärkähtämätöntä vakuutusta heissä, että luostarin olemassa-olon\nkautta heille tapahtui vääryys, joka ainoastaan laitoksen\nperinpohjaisen hävityksen kautta saatettiin oikaista. Mieletöntä\nolisi sentähen kieltää, että Petsamon seuduista ei olisi riitoja\nollut, ja yhtä mieletöntä väittää, että rauhansopijat pari vuotta\nluostarin häviön perästä eivät olisi koko tapausta enään muistaneet.\n\nJos siis ajatellaan: että Varanki merkitsi maata, että sen alue\nulottui, jollei Muotkan kannakseen asti, niin ainaki Petsamonvuonoon,\nettä Lapinmaa siitä Pohjanmaalle saakka kieltämättä kuului Ruotsin\nalle, vaan että itäpuolella Ruotsin aluetta aina mereen asti oli\nriidan-alainen seutu, jota pitkin uusi raja oli käytävä auki ja\njosta, kun se oli jaettava, tavallisen jakoperustuksen mukaan ainaki\nkaitainen maakaistale oli yhistettävä entiseen Ruotsin alueeseen;\nvoipiko edes tahtomalla saada rajaa päättymään lännemmäksi kuin\nMuotkaan?\n\nRajan kulkeminen Iivaarasta itäpuolitse Kuusamon ja Kuolajärven\nkirkkoja sekä Kuolajärven pohjoispäästä nykyisen Venäjän Lapin halki\nMuotkaan ja Aidenjargaan näyttää siis parhaiten sopivan yhteen\nTäyssinän rauhakirjan kanssa.\n\nJos näin saatuamme rannikko-alueen itärajan arvatuksi käymme\ntutkimaan, missä länsirajan olisi pitänyt kulkea, niin Täyssinän\nrauhanteon aikana semmoista paikkaa emme olisi löytäneet, koska\nRuotsin kuningas ynnä Tanskan kuninkaan kanssa kantoi veroa pitkin\nkoko Ruijan rantaa. Vaan kohta jälkeen eli Knärödin rauhanteon kautta\nv. 1613 tämäki raja syntyi. Sanotussa rauhanteossa jäi nimittäin\nRuijan rannikko _Varankia_ myöten yksistään Norjan-Tanskan omaksi,\ntoisin sanoen raja Ruotsin ja Norjan välillä määrättiin kulkemaan\nVarangissa. Missä kohti, se tosin jäi yhtä epämääräiseksi kuin\nTäyssinässä rajan kulku Venäjää vasten, vaan niinkuin myöhemmin\ntullaan näkemään, ei Norjan raja ensin voinut ulottua edemmäksi\nkuin Varanginvuonon perukkaan, joten sanotun vuonon eteläpuoli jäi\nRuotsin alle. Puheena olevan rannikko-alueen länsirajana oli siis\nalkupuolella 1600-lukua Varanginvuonon perukka; myöhemmin saivat\nnorjalaiset rajanpään siirretyksi vuonon suuhun Pykeijaan.\n\nSe rannikko-alue, jonka Täyssinän ja Knärödin rauhantekojen mukaan\nolisi pitänyt kuulua Ruotsin valtakuntaan s.t.s. Suomeen, olisi\nsiis ulottunut Muotkasta ja Aidenjargasta idässä ensi aikoina\nVaranginvuonon perukkaan lännessä ja myöhempinä aikoina Pykeijaan.\nSe olisi toisin sanoen myöhemmin käsittänyt juuri saman alueen, jota\nsittemmin kutsuttiin yhteisalueeksi, \"fællesdistriktet\".\n\n\nYhteisalue, fællesdistriktet, Varangissa.\n\nSe arvelu, johon edellisen luvun lopussa olemme tulleet, on uusi ja\nlisäksi vähän rohkea; uskaltaneeko sitä oikeana pitää? Uutuudelta\nja rohkeudelta se kyllä voipi oikea olla, vaan löytyy seikka, joka\nparemmalla syyllä näyttää antavan aihetta epäilemiseen, ja se on\n1596 vuoden rajankäyntikirja. Tässä kirjassa, joka allekirjotettiin\nRajasuolla (Kuhmoniemellä) 25 p. maalisk. 1596 ja jossa tarkasti\nmäärätään rajan kulku Pisamäeltä Iivaaraan Kuusamoon, sanotaan\nniitä Lapin rajaan tulee, että se \"Iivaarasta kulkee Inarin järven\nhalki ja Inarista Varangin ja Neogdoman s.o. Näytämön välitse\npohjoiseen mereen\" (ks. Suomi 1841). Ei sovi kieltää, että tämä\nasiapaperi ensi katseelta näyttää kokonaan kumoavan arvelumme rajan\npäättymisestä Aidenjargaan; siinähän selvästi rajanpääksi määrätään\njotaki paikkaa paljo lännempänä, Varangin ja Näytämön välillä.\nHistoriamme tutkiat, Koskinen ja Ignatius esm. ovatki sitä pitäneet\ntaattuna todistuskappaleena ja tuskin tulleet ajatelleeksikaan\nmuuta rajanpäätä maholliseksi -- eivät he ainakaan tietääkseni\nole tämmöisestä mahollisuudesta mitään maininneet. Tarkemmin\ntutkiessa kuitenki puheen-alaisen rajankäyntikirjan epäilemätön\nluotettavuus alkaa vähin kadota. Huomattava on näet ensiksi, että\nrajankäyntikirjan allekirjottajat eivät todestaan näy käyneen rajaa\nauki pohjemmaksi kuin ehkä korkeintaan Iivaaraan; muuan Moskovan\nvaltio-arkistossa löytyvä muistoonpano, jonka Akiander on kopioinut\nja ruotsintanut (ks. Suomi 1842), sanoo selvästi, että \"Novgorodin\nlinnan-isäntä ruhtinas Nogtev v. 1598 lähetti pajarinpojan Simuna\nSkripitsinan toimittamaan Lapissa _keskenjäänyttä_ rajankäyntiä\",\nja kun 1506 vuoden rajankäyntikirjassa lähimmäksi pyykkipaikaksi\nIivaarasta mainitaan -- Inaria, eikä myöskään rajanpäätä\nmerenrannalla sen tarkemmin ilmoteta, voipi jotenki varmasti päättää,\nettä varsinainen rajankäynti v. 1596 päättyi Iivaaraan. Jos nyt\nniin oli, supistuu 1596 vuoden rajankäyntikirjan arvo Lapin rajan\nsuhteen paljaaksi _viittaukseksi_, joka vasta oli noudatettava eli\nnoudattamatta jätettävä, kuinka parhaiten sopi; rajankäyntikirjan\narvoa ei sanotulle asiapaperille jää muuta kuin Pisamäki-Iivaaran\nosalle rajasta, josta tarkasti oli sovittu. Ja että tuosta\nviittauksesta ei isosti huolittu, nähään siitä, kun yllämainitussa\nmuistoonpanossa lisätään, että \"Ruotsin valtuusmiehet Gabriel\nThomasson ja Johan Johansson eivät käyneet suoraa (?) linjaa auki\",\njonkatähen \"molempain valtain rajankäviät erkanivat\", jättäen työnsä\nsikseen. Toiseksi on huomattava, että 1596 vuoden rajankäyntikirja\non ilmeisessä ristiriidassa itse rauhakirjan kanssa ilmottaessaan,\nettä rajan piti kulkea _halki Inarin_; sillä rauhakirjahan sanoo,\nettä alue Varangista Pohjanmaalle on Ruotsin alle kuuluvaa, ja Inari\non, niinkuin kartasta näkee, kokonaan tämän alueen sisällä, vaikka\nVarangilla käsitettäisiinki paljastaan vuonoa. Rauhakirja on kai\npääkirjana aina pidettävä suuremmassa arvossa kuin rajankäyntikirja\nja missä ne joutuvat riitaan, on kait ratkaisuvalta annettava\nedelliselle; jos siis Lapin rajaa Inarin halki käytyä olisi tultu\nhuomaamaan, että oliki jouduttu ruotsalaiseksi tunnustetun alueen\nsisälle, olisi epäilemättä rauhakirjan nojalla raja ollut siirrettävä\nidemmäksi. Saattaako kaikkeen tähän katsoen sanoa, että 1596 vuoden\nasiakirjan kautta raja Lapissa Ruotsin ja Venäjän välillä tarkasti\nmäärättiin?\n\nSopimatonta olisi ehkä sentään väittää, ettei puheen-alaista\nrajankäyntikirjaa voi pitää minään osotteena asianomaisten\nhallitusten ajatuksesta rajan suhteen; maholliseksi täytyy myöntää,\nettä niiden ajatus ainaki suunnille saattoi siinä tulla ilmi.\nTästä seurais, että meidän arvelumme ei sopisi yhteen heidän\najatuksensa kanssa; vaan siitä ei siltä seurais, että arvelumme\nolisi väärä kokonaan. Jos kerran myönnetään, ja sitä kait ei voida\nolla myöntämättä, että Lapin raja Täyssinän rauhanteon jälkeen jäi\nepämääräiseksi, siis vastaisten hallitusten tarkemmin sovittavaksi,\non jotenki yhentekevää miten rauhanteon aikaiset hallitukset\nkäsittivät rajan kulkua, kunhan vain myöhemmät hallitukset olivat\nvissistä suunnasta yksimieliset. Heistähän rajan tarkempi määrääminen\nyksistään riippui, ja rauhanteon aikuisten hallitusten ajatukselle\njääpi vain historiallinen arvo.\n\nUseat asianhaarat viittaavat siihen, että myöhempäin hallitusten\najatus kävi jotenki samaan suuntaan kuin meidän arvelumme. Että\nRuotsissa jonku ajan takaa ajateltiin rajaa idemmäksi kuin 1596\nvuoden rajankäyntikirja osottaa, näkyy mielestäni esm. siitä, kun\nkuninkatar Kristiina v. 1648 rakensi kirkon Inarin rannalle -- eli\nkenties muutamaan sen saareen. Jos hän olisi arvellut Inaria rajaksi,\neikö kirkon rakentaminen ihan rajalle olisi ollut kovin uhkarohkea\nja siis ymmärtämätön työ? Vielä selvempiä todistuksia löytyy siitä,\nettei Venäjäkään pitänyt lukua Iivaara-Inarin-linjasta. Sen mukaan\nkuin suomalaisten uutisasutus nousi pohjaan päin, näkyvät he itse\nluoneen itsellensä jonkulaisen rajan Iivaarasta ylös päin, joka\nehkä kappaleen matkaa kulki 1596 vuoden rajankäyntikirjan osottamaa\nsuuntaa; vaan kun he olivat määränsä pohjoiseen nousseet, he\nvähitellen alkoivat siirtyä tämän omatekoisen rajansa yli itään päin,\n_eikä tätä siirtymistä vastaan Venäjän hallituksen puolelta tehty\nmitään muistutusta_. Mainittu hallitus ei siis pitänyt sitä minään\nrajanloukkauksena. Pohjassa Ruotsi (tosin yhessä Venäjän ja Norjan\nkanssa) kantoi lapinveroa myöski \"Sondengeldistä\" (Suonjelasta?),\njoka oli Inarin itäinen rajakylä ja tuli kokonaan ulkopuolelle\nnykyistäki Suomen rajaa (siitä itään päin oli Nuortijärven ja pohjaan\npäin Petsamon kylä; ks. Suomi 1816, siv. 148--9). Jos Venäjä olisi\npitänyt Inaria rajana, ei suinkaan se olisi sallinut Ruotsin kantaa\nveroa kymmenkunta penikuormaa idemmältä. Vielä merkillisempi seikka\non mielestäni, että Petsamon luostaria hävityksen perästä ei rakettu\nuudestaan, vaan siirrettiin kokonaan pois Kuollaan. Venäjällä ollaan\nkuitenki kirkollisissa asioissa hyvin tarkkoja ja arkatuntoisia,\nja jos Venäjä olisi pitänyt Petsamoa taattuna alueenansa, olisi\nvarmaan luostari rakettu uudestaan ja ehommaksi entistänsä, koska\nse häviöönsä asti oli niin hyvästi menestynyt. Lopuksi lienee joku\ntodistusvoima annettava Venäjän kartoilleki. Laajassa karttateoksessa\nVenäjän valtakunnasta, joka vv. 1801--1804 valmistettiin Pietarin\nkeisarillisessa karttavirastossa, kulkee raja (ks. Sjögren,\nAnteckningar om Kemi Lappmark, siv. 337) Nuortitunturista Kuolajärven\npohjoispäästä, ei luodetta kohti niinkuin nykyään, vaan koillista\nkohti Petsamonjoen lähejärvelle, joten paikotellen 7 penik. leveä\nja 12--13 penik. pitkä maakappale itäpuolella nykyistä rajaa -- eli\ntoisin sanoen tuo vastamainittu Sondengeldin kyläkunta -- jääpi\nSuomen alle[14]. Sanotusta järvestä raja kyllä kääntyy luoteeseen\npäin ja kulkee Varankivuonoon asti; vaan toisia karttoja löytyy,\njoissa raja ei pääty sanottuun vuonoon. V. 1808 ulostuli Londossa\neuropalaisen Venäjän kartta, tehty Pietarin tiede-akademian karttain\nmukaan, ja siinä Venäjän raja merellä päättyy itäpuolelle Karabellan\nnientä[15].\n\nMitä kaiken edelläsanotun johosta tulee ajatella? Rohkenemmeko\nväittää, että se alue, minkä Täyssinän rauhanteko Suomelle soi,\noikeutta myöten oli sama yhteisalue, jonka Venäjä ja Norja v. 1826\njakoivat keskenänsä? Kenties, lähettemme vaillinaisuuteen katsoen,\non varovaisinta olla tämmöistä väitettä tekemättä. Vaan varmaa on,\nettä moni seikka, joka muuten jääpi hämäräksi ja ymmärtämättömäksi,\nisosti selviää, jos sanotuita alueita ajatellaan samaksi. Miten esm.\ntuo \"yhteisalue\" saattoi syntyä? Muinaisina aikoina Norja kyllä\nvaati herruutensa alle koko Lapinnientä aina Vielijokeen Kannanlahen\ntienoille saakka, vaan kun se Knärödin rauhanteossa hyväksyi\nrajaksi Varanginvuonon perukan, josta Täyssinän rauhanteon mukaan\nRuotsin alue alkoi, on kait tämä ymmärrettävä niin, että se luopui\nvaateistaan ulommaisen ryssän rannan suhteen -- johon luopumiseen\nsillä oli sitä suurempi syy, koska koko Ruijan ranta, josta myöski\nVenäjä ja Ruotsi siihen asti olivat veroa kantaneet, nyt joutui sen\nyksistään hallittavaksi. Muutamassa norjalaisessa muistoonpanossa\n(ks. Suomi, 1840, siv. 152--3) sanotaanki, että lähin kylä Varangin\npohjasta itäänpäin v. 1614 oli Petsamo ja kun tätä oli kovin pitkäksi\nvalitettu, asetti Kuolan pajari kaksi lappalaista (perhettä)\nPaatsjoelle ja kaksi Näytämöön. Tämä muistoonpano mielestäni\nselvästi osottaa, että norjalaiset itse pitivät Varanginpohjaa\nalueensa äärimmäisenä paikkana. Knärödin rauhanteko ei voinut\nVenäjälle olla enemmän tuntematon kuin Täyssinän Norjalle; jos\nnyt Venäjä olisi arvellut alueensa 1596 vuoden rajankäyntikirjan\nmukaan ulottuvan kieltämätönnä aina Näytämön länsipuolelle saakka,\nmiten se olisi suvainnut, että Norja ulotutti vaatimuksiaan\nAidenjargan tienoille saakka, miten viimein myöntänyt, että Norjalla\ntänne asti oli yhteinen omistusoikeus sen kanssa? Norjalaisten\nuutisasutus ei vielä v. 1826:kaan ollut ennättänyt Saalomansaarta\nPaatsjoen suussa idemmäksi. Miten lopuksi juuri Aidenjarga olisi\nyhteisalueen rajapääksi otettu? Venäjän hallituksen käytös jääpi\naivan käsittämättömäksi. -- Jos sen sijaan ajatellaan, että mainittu\nhallitus epäili, josko ei tuo yhteisalue oikeastaan ollut Ruotsin\nomaa, niin muuttuu sen käytöstapa aivan ymmärrettäväksi.\n\nToinen seikka, joka arvelumme kautta myöski täydellisesti selviää,\nvaan muuten pysyy hämäränä ja mielivaltaisten selitysten nojassa, on\nse, josta tämä luku sai alkunsa ja johon näin pitkän mutkan perästä\njo on aika palata: lappalaistemme kalastus yhteisalueen rannikolla.\nNiinkuin ylempänä jo mainittiin, väitetään tämän kalastuksen\ntapahtuneen valtiollisten välipuhetten, traktatein, nojalla; vaan\nnäin väitettäissä on valitettavasti unehutettu kertoa, milloin nämät\nvälipuheet olisi tehty. Yksi ainoa välipuhe kalastuksestamme jäämeren\nrannalla tietääkseni vain löytyy ajoilta ennen v. 1826 ja se tehtiin\nvasta v. 1751 Norjan kanssa Strömstadin rajasovinnossa, vaan se\nkoskee ainoastaan Ruijan rannikkoa _eikä yhteisaluetta_, niinkuin\njokainen voipi havaita, joka mainittua sovintokirjaa lukee (ks.\nModée, Alliancetraktater, liitteiden viime §). Täyssinän rauhanteossa\nei Ruotsin alamaisille myönnetty mitään nautinto-oikeutta Venäjän\nalueella (enemmän kuin venäläisillekään tällä puolen rajaa),\npäinvastoin esm. 1596 vuoden rajankäyntikirjassa jyrkästi kielletään\nkummanki valtakunnan alamaisia, myöski Lapissa, kulkemasta rajan\npoikki jotaki etua saamaan (\"icke öffverträde eller ther ingå i\nplöijde eller opiögde, skogh eller vatn och med bijstecker eller\ndiurafangh allehande nyttigheeter till sitt landh sigh tilegne\neller emoth thage\"). Minkään traktatin nojalla lappalaisemme eivät\nsiis yhteisalueella käyneet. Mutta millä oikeudella he sitte siellä\nkävivät? Jos ajatellaan, että yhteisalue oli vieraan valtakunnan\nmaata, ei heillä käyntiinsä olisi ollut oikeutta mitään; koko heidän\nkalastuksensa olisi tapahtunut ilman luvatta. Vaikea on kuitenki\nsiinä tapauksessa ymmärtää, kuinka tämä luvaton kalastus olisi niin\nlujasti saattanut juurtua, että ne lappalaiset jotka yhteisalueella\netupäässä isännöivät, olivat Suomen lappalaisia. Helppohan olisi\nvieraan valtakunnan hallitukselle pitänyt olla häätää heitä\nalueeltansa pois; vaan tämmöisestä häätämisestä ei koskaan liene\npuhetta ollut. Asia jääpi näin jotenki käsittämättömäksi. Jos sitä\nvastoin arvelemme, että yhteisalue oikeastaan oli Ruotsin valtakunnan\nmaata, selviää kaikki heti: lappalaiset kalastivat oman oikeutensa\nnojalla, heidän ei tarvinnut muilta valloilta siihen saada lupaa.\n\n\nVielä yhteisalueesta. Rajaseikkain selvitys 1826.\n\nMahollista on, että tarkempi lähetten ja muitten asianhaarain\ntutkiminen voisi vahvistaa sitä arvelua, jonka edellä olemme tehneet:\nettä n.k. yhteisalue alkuaan oli Ruotsin valtakunnan yksityinen\nomaisuus. Sitte tämä sekava kysymys olis isosti selvenemään päin.\nVaan mahotonta ei myöskään ole, että asia piternmänki tutkimisen\nperästä yhä jäisi hämäräksi. Niin kauon kuin ei kaikkia löytyviä\nlähteitä ole läpikäynyt, ei tässä suhteessa saata mitään varmaa\nsanoa, ja sentähen meidän tällä kertaa on pakko jättää arvelumme\nsemmoisekseen.\n\nMutta jos edellisessä mainitut asianhaarat eivät riitäkään\ntodistamaan, että Ruotsi oli yhteisalueen ainoa omistaja, antavat\nne sentään tarpeeksi syytä väittämään, että Ruotsilla oli sanottuun\nalueeseen ainaki yhtä suuri oikeus kuin toisilla valtakunnilla,\nettä sillä toisin sanoen oli heidän kanssa yhteinen omistusoikeus\n(_condominium_). Kieltämätöntä näet on, että Ruotsin raja Venäjää\nvasten Täyssinän rauhanteon mukaan päättyi jäämereen, että tätä\nrajaa ei myöhemmissä rauhanteoissa muutettu, ja ettei Norjan rajaa\nkoskaan, s.o. ei missään rauhanteossa ole ulotutettu tähän rajaan\nasti; sillä Strömstadissaki Norjan rajapääksi määrättiin Kolmisoiva,\njoka on lännempänä sitäki rajan suunnitusta, josta 1590 vuoden\nrajankäyntikirja puhuu. Venäjällä oli siis rajansa länsipuolella --\nei Norja, vaan Ruotsi; kulki raja missä tahansa, niin Ruotsi aina oli\nVenäjän ja Norjan välissä. Miten näin ollen voipi ajatella aluetta\nmeren rannalla, jossa Norjan ja Venäjän maat olisivat sattuneet\nyhteen ja antaneet rajariitoihin syytä? Sehän on sula mahottomuus.\nJos rajoista saattoi riitaa syntyä, täytyi Ruotsin välttämättä olla\nkolmantena muassa, jos se vain tahtoi oikeuksistansa pitää kiinni;\neikä voi ajatella mitään Venäjälle ja Norjalle yhteistä aluetta\nheidän rajainsa vieressä täällä puolen, jossa ei Ruotsillaki olisi\nollut osa.\n\nTosin voidaan, ja näennäisesti jollaki syyllä, väittää, että Ruotsi,\njos sillä olisi ollutki oikeuksia rannikon suhteen, oli niistä\nluopunut. Niin esm. voidaan viitata viime pykälään Strömstadin\nrajasovinnossa, joka sanoo, että Kolmisoivasta alkaa Norjalle\nja Venäjälle yhteinen maa, Nejden eli Neudama: sen mukaanhan ei\nRuotsi olisi ulottanut vaatimuksiaan sanottuun yhteismaahan; niin\nikään voidaan huomauttaa siitä, että ne, jotka myöhemmin kantoivat\nyhteisalueen asukkailta veroa, olivat ainoastaan Venäjä ja Norja.\nEttä Ruotsi myöhempinä aikoina isosti laiminlöi etujensa valvomista\npohjan puolessa, se on kyllä kieltämätöntä: sitä erinomaista\nharrastusta Ruotsin valtakunnan rajojen laajentamiseen idän ja\npohjan puoleen, jota Kaarle IX niin suuressa määrässä osotti, ei\nyhelläkään hänen jälkeläisellään valitettavasti ollut. Vaan siltä ei\nole sanottu, että Ruotsi olisi oikeuksistaan Varanginmeren rannikkoon\nluopunut. Semmoiseen väitteeseen voidaan aina muistuttaa, että Ruotsi\npäinvastoin yhä harjotti herruuttansa rannikolla senkautta, että sen\nlappalaiset joka vuosi kävivät siellä vapaasti kalastamassa. Mitä\nvastamainittuihin esimerkkeihin tulee, niin Strömstadin rajasovinnon\ntarkotus vain oli tarkasti määrätä rajaa Norjalle ja Ruotsille\nkieltämättä kuuluvain Lapin alueitten välillä sekä järjestää oloja\nkahen puolen uutta rajaa; rajankäynti Venäjää vasten ei siinä ollut\nkysymyksenä. Itse sovintokirjaan on liitetty kaksi laajaa lisäystä\nja toisen lisäyksen eli \"liitteen\" (bihangin) 31 §:ssä löytyy tuo\nlause Näytämöstä; arvellaan näet \"kuinka suotavaa olisi, että rajasta\nsitä vastaan sovittaisiin\", ja lisätään että \"asiasta on vasta\ntarkemmin tuumittava ja molemmilta hoveilta pyydettävä käskyjä\".\nMikä arvo on tämmöiselle, asiaan kuulumattomalle, sivumennen\nlausutulle toivomukselle ja siinä käytetyille sanoille annettava?\nLiian rohkea olisi kait väittää, että Ruotsi senkautta luopui siitä\nrannikosta, minkä Täyssinän ja Knärödin rauhanteot sille soivat; jos\nrajaa jälestäpäin olisi ruvettu käymään auki ja Ruotsi, tutkittuaan\nentisiä rauhakirjoja, olisi niiden nojalla ruvennut vaatimaan,\nettä joku osa rannikosta oli silleki annettava, ei suinkaan mainittu\ntoivomus ja siinä käytetyt sanat olisi voineet sen vaatimuksille\nmitään estettä tehä. Tuota lausetta, että Näytämö oli ainoastaan\nNorjan ja Venäjän yhteismaa, ei mielestäni siis voi pitää muuna kuin\n_lapsus calamina_, joka on tullut maholliseksi sen leväperäisyyden\nkautta, jolla Ruotsi hoiti valtakuntansa koillis-osan asioita -- ja\nehkäpä myös norjalaisten viisauden kautta. Mitä taas tulee siihen,\nettä Norja ja Venäjä vain kantoivat veroa yhteisalueen asukkailta,\nniin on huomattava: 1:o että Lapissa ennen vanhaan, kun ei\nmerikalastuksella vielä ollut sama merkitys kuin meidän päivinämme,\nmeren rannikkoa vain pidettiin liitännäisenä sisämaalle, niin että\nsen arveltiin kuuluvan sisämaan asukkaille samoin kuin muualla meren\narvellaan kuuluvan rannikon asujamille; ja 2:o että yhteisalueen\nrannikolla Täyssinän rauhanteon aikana ei näy asuneen ketään (paitsi\nylempänä Petsamonjoella ehkä joku lappalainen), siitä päättäen,\nettä ensimäisten lappalaisten sanotaan vasta vuoden 1614 jälkeen\nasettuneen Paatsjoelle ja Näytämöön (ks. Suomi 1846, siv. 153).\nJos nyt Venäjän ja Norjan alamaisia vähitellen siirtyi joitakuita\nyhteisalueelle ja kumpiki valtakunta omilta alamaisiltaan kantoi\nveroa, ei siitä välttämättä seuraa että alue oli noitten valtain maa;\nkyllä Ruotsilla siltä saattoi siinä osansa olla. Sillä rannikkohan\noli sisämaan oma, ja sisämaassa Ruotsiki kantoi veroa niin hyvin\nInarissa kuin Suonjelassa.\n\nYhteinen omistus ei kyllä ole saman arvoinen kuin yksityinen\nja yksinomainen, vaan puheena olevassa kysymyksessä se sentään\non tarpeeksi hyvä siihen tarkotukseen, jonka perille lähinnä\nolemme pyrkineet. Vaikka ajatellaan että Ruotsi oli vain yksi\nyhteisalueen omistajista eikä sen ainoa omistaja, niin lappalaisemme\nkuitenki tämän osittaisenki omistuksen perustuksella saattoivat\nyhteis-alueella käydä aivan yhtä hyvin kuin toisten valtain\nalamaiset; heidän ei tarvinnut siihen toisilta pyytää lupaa.\nLappalaistemme kalastus yhteisalueella ei siis missään tapauksessa\nollut mikään luvallinen tai luvaton nautinto toisen alueella, vaan\nomistusoikeuden harjotus omalla alueella.\n\nJos katsellaan jäämerikysymystämme tältä uudelta kannalta, että\nRuotsi s.o. sittemmin Suomi oikeutta myöten oli yhteisalueen kolmas\nomistaja, astuu kysymys toisenmuotoisena eteemme: paljo selvempänä\nja sen puolesta siis tyydyttävämpänä kuin ennen, vaan toiselta\npuolen entistä ikävämpänä, koska paremmin voimine, huomata mitä\nolemme menettäneet. Jos Suomen etuja 1826 vuoden rajaselvityksessä\nolisi valvottu, olisi tietysti aluksi muistissa ollut pidettävä\nlappalaistemme käynti yleensä jäämerellä ja siitä vaadittava\nhyvike eli korvaus, jos olisi sovittu sen lakkauttamisesta. Vaan\ntähän ei etujemme valvominen olisi loppunut, vaikka nykyään meillä\nyleisesti vallitseva mielipide ehkä niin arvelee. Selvää on, että\nSuomi yhteisalueen kanssa-omistajana myös olisi ollut oikeutettu\nsaamaan osansa samasta alueesta, ja vasta kun tämäki olisi sille\nannettu, sen olisi ollut syy olla tyytyväinen. Ajatellaan, että tämä\nosa, joka olisi ollut toisten alueitten välissä, olisi määrätty\nkolmanneksi osaksi koko yhteisalueesta, joten se olisi tullut\nkäsittämään Paats-virran jokilaakson sekä rannikon esm. Utsavuonosta\nVuorjemaan; ajatellaan sitte, että Norja hyvikkeeksi lappalaistemme\nkäynnin lakkauttamisesta olisi ollut halukas antamaan maata, esm.\nosansa yhteisalueesta; niin seuraa, että Suomi olisi tullut saamaan\nkoko nykyisen etelä-Varangin pitäjän sekä jonku palstan pitkin\nPaatsjoen itävartta. Sen saattaa nyt sanoa menneeksi, kun ei silloin\nsilmiä pidetty auki -- tosiaanki kova muistutus vasta pitämään\nUnetarta vähemmässä arvossa. Kuitenki, vähemmänhän tämä vahinko on\nluettava meidän omaksi syyksi kuin ulkonaisten asianhaarain, ja\ntuo puhe korvauksesta on siis paikallaan, niinkuin säädytki viime\nvaltiopäivillä näkyvät arvelleen. Jos Suomen sopisi Venäjältä vaatia\nkorvausta _koko_ siitä vahingosta, minkä se v. 1826 kärsi, niin tosin\nalueemme lähenisi Tuulomaa sangen likelle, kun viime valtiopäivillä\npyydetty alue luettaisiin vastineeksi Rajajoen alueesta ja\nitäpuolelle tuota pyydettyä alaa lisättäisiin samankokoinen kappale\nkuin etelä-Varanki. Vaan tämmöinen vaatimus olisi ehkä kohtuuton;\njoku osa puheena olevasta vahingostamme jääpi epäilemättä oman\nuneliaisuutemme syyksi. Rupeamatta sen laajemmin punnitsemaan, mikä\nmäärä tuosta vahingosta voipi tulla itsemme, mikä toisten syyksi,\ntahon tässä vain muistiin johattaa, mitä ylempänä lausuttiin, että\nSuomelle viimeksi pyydetty alue ei suinkaan ole millään tavoin\nliiallisen suuri, vaan päinvastoin niin niukka kuin olla saattaa,\njonka lauseen toivon nyt myönnettävän oikeaksi.\n\nOmituista on muuten, että niin hyvin Venäjän kuin Norjan puolella\nnäytään olevan tyytymättömiä 1826 vuoden rajaselvitykseen. Venäläiset\nkirjailiat valittavat, että Norja jakokaupassa vääryydellä\nVenäjältä vei 20--50 pehik. (!) pitkän rannikko-alueen Rautavuonon,\nPaatsjoensuun ja Näytämön oivallisilla haminoilla, joka vääryys muka\noli mahollinen ainoastaan siten, että Norja lahjoi Venäjän asiamiehen\n(översti Galaminin) 20 ketunnahalla ja 2000 specietaalarilla; Norjan\npuolella taas valitetaan, että sen raja ainoastaan ulotettiin\nPaats- ja Jaakonjoelle, vaikka koko Lapin niemimaa (!) oikeastaan oli\nsen alusmaata (ks. Friisin matkakertomusta). Minkähän äänen nämät\nkirjailiat olisivat nostaneet, jos Suomen puolesta olisivat puhuneet?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin tämän luvan lopetan, en voi olla lausumatta, kuinka\nsuotavaa olisi, että kaikki lähteet, jotka koskevat pohjan perän\nentisiä oloja, otettaisiin tarkan tutkinnon alle, jota tietääkseni\nei vielä ole tapahtunut. Siitä voisi ehkä olla paljoki hyötyä;\nainaki moni omituinen seikka on silmääni pistänyt jo edellisessä\nmainituita lähteitä läpikäydessäni. Joku niistä tässä kerrottakoon.\nNykyinen itärajamme Venäjää vasten päättyy _Muotkavaaraan_;\neikö ole kummallinen sattumus, jos se sattumus lienee, että kun\nitärajamme pannaan kulkemaan sitä suuntaa, jota edellisessä olemme\najatelleet enimmän Täyssinän rauhakirjan mukaiseksi, s.o. Muotkan\nkannakseen, rajan pääksi yhtäkaikki tulee -- _Muotkavaara_ (eli\nMuotkatunturi)? Muotkan kannaksella näet löytyy vaara, jolla\nainaki ennen oli tämä nimi (ks. Suomi, 1846 siv. 148). Toinen\nmerkillinen seikka on, että suomalaiset ennen näkyvät käyneen\nkalastamassa myöski Lapinniemen etelärannalla, Kannanlahesta\nitäänpäin. V. 1517 antoi näet suuriruhtinas Vasilii Moskovassa\n(ks. Suomi 1846, siv. 151) suojeluskirjan Vienan lappalaisille,\njossa m.m. sanotaan, että merenranta \"Palitz-rekousta\" Omboon on\noleva lappalaisten yksin hallittava ja että \"älkööt karjalaiset,\neli nougorodilaiset eli _ruotsalaiset_ eli ketkään muut rohjetko\nsiinä kalanpyyntiä harjottaa\" (draga og bruka sin näring). Ombo on\ntietysti Umpa ja Palitz-rekon ei voi olla muu kuin Pjalitsajoki\nVienanmeren suulla Lapinniemen kaakkoispäässä. Kun tämä ranta nyt\nvakuutetaan lappalaisten omaksi ja kaikki muut, niiden joukossa\nmyös \"ruotsalaiset\" s.o. suomalaiset kielletään pois, täytyy siitä\npäättää, että suomalaistenki oli ollut tapa sanotulla rannalla\nkäydä. Jos niin tosiaan on ollut asianlaita, olisi siitä paitsi\nmuuta se tärkeä seuraus, että voisi hyvin ymmärtää Iiläisten julmaa\nhävitysretkeä Kannanlahelle 1589; syyksi siihen ei tarvitsisi\najatella paljasta ryöstöhimoa, niinkuin tähän asti on tehty vaan\nainoastaan vanhain oikeutten puollustamista. -- Edellisessä on jo\nmainittu, kuinka Iiläisten retkeä jäämerelle ja Petsamon luostarin\nhävittämistä niin ikään voipi selittää paljaaksi hätäkeinoksi\noikeutten puollustamisessa.\n\nNämät vain esimerkeiksi. Kuka tietää, mitä hauskoja tietoja vielä\nolisi senpuolisista oloista saatavina? Näitä maita koskevain lähetten\ntutkimisesta olisi ainaki se hyvä, että V. Karjalan historia, jota\nyhä ollaan vailla, tulisi maholliseksi kirjottaa.\n\n\n\n\nIII.\n\nEtelä-Varanki.\n\nJaakobselvasta Paatsjoelle. Rautavuono.\n\n\nSen poikkeuksen perästä, minkä viimeksi olemme menneitten aikain\nhämärälle alalle tehneet, palatkaamme takaisin matkaamme ja Pohjolan\nkesän kirkkaaseen päivään.\n\nJaakobselvaan tullessani 24 p. heinäk. olin kaheksan päivää kulkenut\nmerta ja sillä ajalla jo kerraksi taas ennättänyt siihen kyllästyä.\nMieleni teki sentähen nyt jos mahollista päästä maitse matkustamaan,\nja onneksi tämä ei ollut ainoastaan mahollista, vaan soveliaintaki.\nKuultuaan, että aioin etelä-Varangin kirkolle, isäntäni Olsen, joka\noli hyvin kohtelias ja vieraan palvelemiseen altis, ilmotti, että\ntätä väliä usein kuljettiin maitse, jolloin oli ensin käveltävä\nVuorjeman vartta pari neljännestä ylöspäin, sitte tunturin poikki\nRautavuonoon ja sieltä Paatsjoenvarrelle Elvenäsiin, jossa oli hyvin\nsopiva mennä nimismies Klerkin taloon ja josta kyllä saatettaisiin\nkirkolle. Muuta en pannut mieleeni, kuin että matka oli mahollinen ja\nensi taival ylöspäin Vuorjeman vartta. Viivyttyäni hra Olsenin tykönä\npari tiimaa ja saatuani hänen toimestaan kantomiehen itselleni, erään\nnuoren norjalaisen, lähin klo 2 aikana päivällä matkalle.\n\n_Vuorjema_, norjaksi Jakobselv, on pienoinen joki, joka mutkitellen\njuoksee etelästä pohjaan kulkevan kaitaisen laakson pohjassa. Sen\nrannat ovat kuivia ja kasvavat merestä aikain heinää ja varvikkoa,\njoka jälkimäinen verraten pian muuttuu vesakoksi ja koivumetsäksi.\nJokilaakso on ehkä 1/2 virstaa leveä; sen syrjinä on erinomaisen\nkorkeat ja jyrkät tunturit. Ylimalkain joki pysyy idänpuolisen\ntunturiharjan kupeella, niin että mitä tasaista maata laaksossa\nlöytyy, se ainaki penikuorman verta ylöspäin on melkein kaikki\nnorjan puolella; itse joensuussa on venäjänpuoliset talot saatettu\nrakentaa ainoastaan kaitaiselle penkereelle kallion kupeessa, kun\nnorjanpuoliset talot ja kirkko ovat jotenki leveällä, viheriällä\nkentällä, joka pitkänä ruohoniemenä pistää venäläistä rantaa vasten.\nJossakussa harvassa paikassa lännenpuolinen tunturi kuitenki ulottui\njokeen asti ja uhkasi, pystyjyrkästi alas kaatuessaan, kokonaan\nestää eteenpäin pääsön, vaan niissä paikoin oli kallion syrjään\nhakattu noin kyynärän-levyinen tie, jota oli hyvin mukava kulkea,\nkunhan varoi alas syvyyteen vasemmalle puolellensa katsomasta.\nRunsaan parin neljänneksen päässä joensuusta oli ensimäinen talo,\nsiitä jonku virstan päässä kaksi muuta taloa likekkäin toisiansa\nja niistä taas kappaleen matkan päässä vielä kaksi taloa; yhteensä\nsiis 5. Venäjänpuolisella jokivarrella ei ole yhtään taloa (paitsi\njoensuussa). Asukkaat noissa viidessä talossa ovat kaikki norjalaisia\nsiirtolaisia, muutamat tulleita Trondhjemin eteläpuolelta asti;\nvanhin talo oli toistakymmentä vuotta vanha. Kyläkunnan elatuskeinona\non karjanhoito, halkojen hakkuu, joita lyhyinä rankoina uittavat\njoensuuhun, sekä varsinki tietysti kalastus meressä, jota varten\nsuveksi suurin osa kylästä siirtyy joensuuhun. Talot joensuussa\nolivat, luulen ma, kaikki tämän kylän rakentamia ja omia.\n\nJo ennen klo 5 olimme kylän ylimmässä, s.o. eteläisimmässä talossa,\njosta uusi kantomies oli saatava, ja toivoin siis samana iltana\npääseväni matkustamaan tunturin poikki. Tämä toivo kuitenki petti.\nTalon isäntä oli paraikaa halkojen uitossa ja vastasi sanan\nsaatuansa, ei millään muotoa joutavansa saattajaksi. Entinen\nkantajani, joka ei myöskään voinut edemmäksi lähteä, paluutti minun\nsentähen toiseen taloon, jonka sivu jo olimme kulkeneet, vaan siinä\ntaas isäntä oli metsässä, josta vasta hiljemmin illalla odotettiin\nkotia; ja kun muita aikaisia miehenpuolia ei kylässä ollut, ei\ntullut muu neuvoksi kuin jäädä tänne yöksi. Se tuntui kyllä hyvin\nvastenmieliseltä, varsinki kun tupakkani oli aivan lopussa, vaan\nmitäs tehä? Kuitenki aika kului siksiki joutusaan, sillä talonväellä\noli joku määrä sivistystä ja kirjallisia tietoja, että pystyivät\neri aineista keskustelemaan. Täällä majapaikassa, _Nils Nilsenin_\ntalossa, näin ensi kerran Oulusta lähettyäni sanomalehen, pienen\nkansanlehen nimeltä \"Almuevännen\", jonka tietysti luin ensi sanasta\nviimeiseen asti. Muutamia tuoreita valtiollisia uutisia siitä sain,\nvaan _Alexandrian pommituksesta_ (11 p. heinäk.) ei siinä vielä\nmainittu. Kuitenki isäntä, kotiin tultuaan, tiesi kertoa epäselvän\nhuhun tästäki merkillisestä tapauksesta. Mikä erotus kansan tilassa\nlänsi- ja itäpuolella rajajokea! Valtiolliset uutiset olivat\nidänpuolisille aina Kuusamosta Jaakobselvaan asti kokonaan tuntematon\nasia, vaan heti lännen puolella rajajokea, Norjan äärimmäisessä\nnurkassa, keskellä synkkää erämaata, seurattiin tarkasti päivän\ntapauksia ei ainoastaan omassa valtakunnassa, vaan niin kaukana\nkuin pharaonein vanhassa maassa! Muissaki suhteissa oli erotus\nNorjan ja Venäjän välillä silmäänpistävä. Vast'ikään mainitsin että\nmatkalla tähän pieneen kylään joensuusta kallion kylkeen oli hakattu\n_tie_; Venäjän puolella ei Kuolasta länteen päin yhessäkään kohti\nnäkynyt vähintäkään tienteon merkkiä. Pikku höyry, joka kuljettaa\n_postia_, lähtee Vesisaaresta joka viikko etelä-Varangin kirkolle,\npoiketen välillä oleviin paikkoihin, ja ulottaa joka toinen viikko\nmatkansa Jaakobselvaan asti; talvella posti taas säännöllisesti\nkulkee maitse rajalle asti. Venäjän puolella on viime kesinä kyllä\nisompi postihöyry alkanut kulkea Vienasta Vesisaareen, joka poikkeaa\npääkalastuspaikkoihin (rajaseuduilla Vaitokupaan ja Nurmensättiin),\nvaan syrjäisempiin paikkoihin ei niistä ole mitään postikulkua ja\ntalvisaikana ainoa postitoimisto koko Lapinniemen 70 penik. pitkällä\npohjoisrannalla on Kuolassa. Lasten _koulua_ sanottiin aina talvella\npidettävän tässä Vuorjeman tunturikylässäki, juuri majatalossani;\nVenäjän puolella ei maakylissä tietääkseni löydy koulua ennenkuin\nUhtualla keski-karjalassa. Kuinka isosti edistyneemmällä kannalla\nNorjan puoli on, voipi näistä esimerkeistä jo havaita; ja ensimäiset\ntunteeni tässä kohin eivät jälestäpäin suinkaan heikenneet.\n\nNilsenin talon arvoa kuitenki kaksi seikkaa mielessäni alensi.\nEnsimäinen oli syöpäläisten paljous sängyssä, joista kuitenki pääsin\nrauhaan siirtymällä lattialle huoneen toiseen nurkkaan; toinen oli\nse runsas maksu, minkä isäntä määräsi tunturin poikki saattamisesta.\nTämä taival ei voi olla täyttä kahta penikuormaa ja siitä hän vaati\n-- 8 kruunua, s.o. yli 11 markkaa! Kun tuota hintaa en voinut olla\npaljoksumatta, hän vastasi, että tie eli matka oli hyvin paha (meget\nslem) ja että engelsmannit aina maksoivat niin paljo. Hänen kunniaksi\nolkoon sanottu, että hän määräsi maksun edeltäpäin, ennenkuin\ntaipaleelle lähettiin; vaan siitä ei minulle suurta apua ollut, kun\nei toista kantomiestä kylässä löytynyt.\n\n25 p. heinäk. lähimme eineen jälkeen tuolle muka niin pahalle\ntunturimatkalle, Lännenpuolisessa vuoriharjussa on kylän kohalla\nnotko, josta kuljetaan läpi, ja sitä kohti aluksi painettiin. Kahen\npuolen kohoavain korkeain kallioseinäin välissä notko näytti jotenki\nmatalalta, vaan kun sitä olimme alkaneet nousta, huomasin ereykseni.\nTiimakausi kului ennenkuin sen päälle päästiin, vaikka sen juurelle\ntalosta vain oli ehkä 5 minutin matka muutaman niityn ja ha'an\npoikki. Vuoren rinne oli niin jyrkkä, kivikkoinen ja sulavista\nlumikinoksista liukas, että ilman sauvan varatta olisi ollut mahoton\nnousta ylös. Täkäli oli saattajani puhe matkan huonoudesta ollut\naivan paikallaan; vaan mitä jälellä olevaan pääosaan taipaleesta\ntulee, oli sitä tarpeeton moittia erittäin pahaksi. Siellä täällä\noli tosin joku syvä rotko poikki mentävä tai mäen rinne noustava ja\ntoinen laskettava, vaan usein oli pitkät matkat jotenki tasaista\ntai heikosti länteen päin viettävää maata. Lappalaiset ovat ennen\nporoillansa liikkuneet näillä ylängöillä ja osotti saattajani siellä\ntäällä \"lapin kenttää\" eli heidän entistä olopaikkaa, vaan nykyään he\novat häädetyt pois eikä tuntureilla liiku muita eläviä kuin hukkia\n(\"ulfvar\"), joitten vereksiä jälkiä näkyi monessa kohti pitkin vanhaa\nporopolkua. Järvistä ja lammikoista ei ollut puutetta ja kun niissä\nolisi venettä ollut, olisimme ainaki yhessä kohti päässeet jonku\nneljänneksen huokeammin kulkemaan. Muutamassa lammissa en malttanut\nsydänpäivällä olla uimatta, kun ilma oli hyvin lämmin. Pienten\ntunturipurojen yli oli siellä täällä hypättävä, vaan muuten maat\nolivat verraten sangen kuivia. Metsää tietysti ei tunturilla ollut\nensinkään eikä yksityisiä puitakaan, vähän heinikkoa vain lampien\nrannoilla; vasta kun aloimme Rautavuonoon laskeutua, tuli varvikko ja\nse erinomaisen sakea eteen, että töin tuskin saattoi läpi tunkeutua.\nMaa oli lisäksi hyvin märkää, niin että loppukappale taivalta oli\nvaikka toisessa muodossa, yhtä vaivaloinen kuin alku-osa. Klo 2\naikana oltiin perillä, kuudetta tiimaa kestäneen hitaanlaisen kävelyn\nperästä. _Rautavuono_, norj. Jarfjorden, on ensimäinen syvempi\nvuono lännen puolella Petsamoa. Jaakobselvasta on sen suulle pari\npenikuormaa, jolla välin _Paasrikan_ eli Pasvigin kalastuspaikka\nmeren rannalla löytyy. Vuono tunkee noin 2 virstan levyisenä\nrunsaan penikuorman suoraan etelää kohti, vaan tekee sitte käänteen\nlänsi-etelään päin, johon suuntaan vielä jatkuu pari neljännestä.\nLäntinen ranta on korkeaa, pystyjyrkkää kallioa melkein perukkaan\nasti, vaan itärannalla on alankomaata jo parin neljänneksen päässä\nmerestä, niin että siihen on taloja voitu rakentaa; tähän paikkaan me\nolimme tulleet. Rautavuonon rannoilla sanottiin olevan 8 norjalaista\nja 4 suomalaista taloa, jonka ohessa \"koko joukko\" lappalaisia\nkuului asukkaisiin. Mainittavin asia vuonosta on -- paitsi\nsyvyys sen suulla, jonka sanottiin olevan 400 syltää -- ne kaksi\n_valaskalatehasta_, jotka nykyään on vuonon itärannalle rakettu;\ntoinen erään yhtiön oma, jonka johtaja oli muistaakseni eräs kapteeni\n_Evensen_, toisen omistaja on nimeltä Kasten _Brunn_. Tehtaan\nisännät ovat Tönsbergistä etelä-Norjasta, ja tulevat joka kevät\ntyömiehinensä kotoa tänne. Edellisellä tehtaalla oli 2 pyytöhöyryä,\n8 miestä kummassaki, joilla oli jo tänä kesänä ennätetty saada 53\nvalasta; hra Bruun, jonka tehas ei vielä ollut aivan valmis, oli\nyhellä höyryllään saanut 12 kalaa. Edellisen tehtaan rannassa makasi\nparaikaa kaksi tuommoista ääretöntä merenhirviötä, joitten ihrapukua\nsyllänpituisilla veitsillä leikeltiin noin kyynäränlevyisiin pitkiin\nviipaleisiin, jotka sitte rautaketjuilla hinattiin ylös tehtaaseen.\nKolmannen valaan kuorittu raato oli rantaantunut vähän syrjempään ja\nturmeli kauhealla hajullansa ilman laajalti ympäriltänsä.\n\nMajatalostani, jossa viimeisen saattomieheni vävy asui, oli\nvenematkaa vähän toista penikuormaa vuonon perukkaan. Tältä matkalta\nkahella soutajalla vävy, arvaten appensa yllytyksestä, vaati hänki\n-- kaheksan kruunua! Nyt kuitenki tein siksi jyrkän tenän, että\nhinta aleni 6:een kruunuun, joka sitteki, niinkuin kuulin, oli\nkaksinkertainen maksu tavallista vastaan.\n\nKylläyneenä tuommoiseen kiskomiseen, josta eräs Norjan herra\nmyöhemmin arveli, että sitä ei häpeämättä saattanut kuulla,\nkiirehin erkanemaan sekä apesta että vävystä, vaikka edellinen oli\nkeskustelemiseen harjaunut ja jälkimäinen pulskan ulkomuotonsa\nkautta miellyttävä. Venematka kului ilman mainittavaa tapausta; ison\nmerikotkan vain näimme istua kököttävän ylhäällä kalliolla muutamassa\nkohti vuonon länsirannalla, saalista tehtaista vaanien. Kun olin\nperille tullut, oli taas kummailemisen esine edessä, sillä lahen\nrannasta alkoi kaitainen, mutta muuten hyvä _maantie_. Semmoista\nen ollut nähnyt, sittekun Kuusamon kirkolta lähimme. Koivumetsä\nmolemmin puolin tietä oli jotenki vankka, niin että tietä kulkiessaan\nsaattoi ajatella olevansa puolisataa penikuormaa etelämpänä.\nJonku virstan päässä rannasta oli talo, jonka omistaja oli eräs\nnorjalainen nimeltä muistaakseni _Tharaldsen_; siinä viivyin vähän\naikaa syödäkseni ja sitte lähin matkaa jatkamaan jalkaisin, kun ei\nhevosta ollut saatavissa, muuan vaimopuoli laukkuni kantajana. Väli\nRautavuonon perukasta Paatsjoelle Jokiniemeen eli \"Elvenäsiin\",\nmissä jo mainittu nimismies Klerk asuu, on kolme neljännestä. Sitä\noli aamulliseen tunturimarssiin verraten oikein lysti kävellä, kun\ntie oli hyvä ja maat jotenki tasaisia, Taloja ei ollut taipaleella\nmuistaakseni ainoaakaan, vaan sen sijaan ilahutti silmää siellä\ntäällä joku mänty, jota puulajia en ollut nähnyt Kuolasta tänne\nasti. Muutamassa kohti näin tiepuolessa valkean otuksen, joka\nlähetessämme pakeni mäen rinnettä ylöspäin ja jota illan hämärässä\nluulin jänekseksi. Saattajani, joka ei ennättänyt sitä nähä, arveli\nkuitenki, että se varmaan oli susi, sillä näillä seuduin löytyi tätä\npetoa runsain määrin; muutamia päiviä takaperin oli postinkuljettaja\ntavannut viisi yhessä laumassa, jotka hän kivenheitoilla oli ajanut\npakoon. Ne olivat olleet pienikasvuisia ja vaalakoita. Syyksi sutten\nenentymiseen arvelivat asukkaat valaskalatehtaista hylyksi joutuvia\nvalaanraatoja, joitten haju houkuttaa metsänpetoja.\n\nKlo 10 seudussa illalla tulimme perille Elvenäsiin, viivyttyämme\ntaipaleella 1 1/2 tiimaa.\n\n\nPaatsjoki. Boris-Gleb. Kolttalappalaisten häämenot.\n\n_Elvenäs_, nimismies _Klerkin_ asuinpaikka, jota suomalaiset\nkutsuvat _Jokiniemeksi_, on Paatsjoen itärannalla, lähellä joen\nlaskua meriveteen. Se on varsin sievä paikka. Tuon korkean rannan\nsuojassa on kappale tasaista maata, joka pienenä niemekkeenä\npistää pohjaanpäin mereen. Tällä maalla kasvaa siellä täällä\nkorkeoita, tuuheoita koivikoita ja muuten koko niemi on raivattu\nniitty-saroiksi, joitten heleä vihanuus miellyttävästi koskee\nsilmään. Talorakennukset ovat ylhäällä niemen juurella, johon maa\nniemen nenästä tasaisesti kohoaa, ja paikka tarjoaa siis varsinki\nmerelle päin viehättävän näkö-alan. Pää-asuinrakennus on näille\nseuduille odottamattoman komea; leveä ja tilava se sisältää\ntavallansa kaksi kertaa, sillä siinä on ainaki puolitusinaa\nvinttikamareita, ja muistuttaa jossaki määrin rikkaammasta Suomen\npappilasta maalla.\n\nTaloon tullessani se näytti niin mahtavalta, että useasta syystä\nkernaammin olisin mennyt halvempaan majaan, vaan kun ei toista taloa\npaikalla ollut, oli pakko tässä pyytää yösijaa. Käytettäväkseni sain\nsiistin vinttikamarin pytingin itäpäässä, sisustetun hotellihuoneen\ntapaan paitsi että soittokelloa ei näkynyt. Sen kummallaki puolella\noli kamarit ja ulkona oli salintapainen vintti, jonka toisella\npuolen taas oli kamareita. Niissä oli eräs matkustava Venäjän herra\nparaikaa kortteeria ja myöski kolme englantilaista, jotka kesäksi\nolivat tänne tulleet, vaikka tällä hetkellä eivät olleet kotona vaan\npyytöreissulla jossain ylempänä joella. Muuten talossa liikkui paljo\nihmisiä sekä omaa väkeä että vieraita, varmaanki kolmattakymmentä\nhenkeä, ja kaikki muistutti isosti kaupungin ravintolasta. Tämä oli\nminulle hyvin mieleen, sillä ravintolassahan itsekullaki on oma\nvapautensa, ja ensimäinen arvelevaisuudentunteeni talon suhteen\nalkoi siis kohta kadota. Mitä vapauteeni tulee, ei sitä suinkaan\nmillään tavoin häirittykään sen ajan kuluessa, minkä talossa\nviivyin, vaan siitä erotessani sain kuitenki harmikseni kokea,\nettä olin erehtynyt ravintolatuumissani, sillä mitään maksua ei\nolostani otettu vastaan. En voi muuta uskoa, kuin että tämä tapahtui\npaljaasta hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta minua kohtaan, vaan\nvarmaa on, että tämmöisissä tapauksissa ei tavallisilla tunteilla\nvarustettua matkamiestä voida syvemmin pahottaa, kuin jos häneltä\nkielletään maksamisen oikeus. Kun hän ei saata vaatia mitään ei\nrahalla ei rahatta, täytyy hänen aina sentään jäädä kiitollisuuden\nvelkaan, vaikkapa saisiki tavallisen maksun suorittaa, ja jos ei\nhänelle anneta tähän lupaa, kasvaa tuo kiitollisuuden velka kovin\nrasittavaksi.\n\nFrouva Klerk oli muuten miellyttävä, hiljaluontoinen ihminen, joka\nnuoruudessaan varmaan oli ollut hyvin suloinen, koska hän vielä\nnytki, vaikka kuudetta kymmentä käyden, näytti niin nuorekkaalta,\nettä luulin häntä parinkymmenvuotisen tyttärensä vanhemmaksi\nsisareksi. Herra Klerk, jonka seurassa olin ainoastaan einepöydässä,\ntuntui sitävastoin rohkealuontoiselta ja käskevältä; näytti melkein\nkuin jos hän olisi arvellut olevansa joku ylimyksenvertainen eli\nniinkuin norjaksi sanotaan \"stormand\". Vankka hän kyllä oliki\nruumiiltansa. Hänellä oli tätä nykyä täysi homma kaikenlaisen avun\nantamisessa eräälle nuorelle englantilaiselle pohatalle, joka viikko\naikaa höyryllään Pandora oli saapunut Paatsjoen suuhun. Juuri perille\ntultaissa oli nimittäin laivan kapteeni äkkiä kuollut samassa kun\nlaiva hänen luotsaamanansa oli ajaunut karille, ja hautaamisesta\ntietysti laivan omistajalle oli siksi huolta, että neuvonantaja, joka\nniinkuin hra Klerk täydellisesti osasi englannin kieltä, oli hänelle\nyhtä tarpeellinen kuin tervetullut.\n\nKeskiviikkona 26 p. heinäk., levättyäni kerran taas herrasvuoteella\nsekä eineen syötyäni, lähin katsomaan _Boris-Glebiä_, joka paikka\njokaiselle jäämerikysymystämme harrastavalle on nimeltään tuttu.\nSe tulee Elvenäsistä noin virstan verta ylöspäin s.o. etelään\npäin jokea. Herskapi Klerkin kaksi poikaa souti minua ensin\njoen länsirannalle ja sitte astuin heidän osviittansa mukaan\nyksin paikalle tunturintapaista jokivartta pitkin. Boris-Gleb,\netupäässä tunnettu venäläisestä kirkostansa, ei näet ole Paatsjoen\nitärannalla, joka on Venäjälle kuuluvaa, vaan merkillistä kyllä,\njoen läntisellä, siis norjanpuolisella rannalla. Norjan ainetta\nei paikkakunta kuitenkaan ole, sillä juuri tuon venäläisen kirkon\ntähen 1826 vuoden rajaselvityksessä erotettiin Venäjälle 2 virstaa\npitkä ja l/2 virstaa leveä maakaistale pitkin joen länsivartta.\nKirkon seutu on samoin kuin Elvenäs varsin somannäköinen paikka. Se\non puolipyöreä notkelma korkeain vaarain välissä, joitten syrjät\nloivasti viettävät alas, kasvaen kaunista koivumetsää; itse notkelman\npohjaa peittää vahva heinikko. Paikan etelälaidalla pauhaa joessa\nväkevä koski, _Tshaunus-kuusk_, jonka mukaan paikkaa kutsutaan myös\nTshaimuskyläksi; vähän ylempänä on toinen koski, _Njommd-kuusk_,\njoka on varsinainen vesiputous, ettei lohi siitä pääse ylös.\nLähellä Tshaunus-koskea, siis notkon eteläpuolessa, on niiden\nkolttalappalaisten mökit, jotka ylempää joen varrelta kesäksi aina\nmuuttavat tänne varsinki lohta koskesta pyytämään; kirkko taas on\nnotkon pohjoisrinteellä. Jonkulaisen käsityksen paikan ulkonäöstä\nsaapi tähän liitetystä kuvasta. Se on otettu etelästä päin ja näyttää\netupuolessa kolttain mökit ja pyytöneuvot, vieläpä itse koltatki,\nperempänä pienen kirkon keskellä koivikkoa; oikealla kädellä näkyy\nosa jokea ja itärantaa. Kuvasta kuitenki puuttuu kaksi tärkeää\nkappaletta, joita ei Friisin käydessä vielä ollut olemassa: tuon\nkuvassa nähtävän mitättömän rukoushuoneen takana seisoo nykyään\nuusi, erittäin uhkea kirkko, joka valmistui 1874, ja sen rinnalla\nvasemmalle kädelle verraten yhtä uhkea pappila, jossa oma pappi asuu\nympäri vuotta.\n\nKun Boris-Glebistä kuljetaan jokea ylöspäin -- jota minä\nen kumminkaan tehnyt --, tullaan noin penikuorman päästä\n_Vaalakkajärveen_ (kartoissamme Valegasj.) ja siitä toisen\npenikuorman päästä suurimpaan järveen, minkä läpi joki juoksee,\n_Salmijärveen_ (kart. Koalmejärvi). Rantatörmät, jotka joen\nsuupuolessa ovat noin 500 jalkaa korkeat, mataloivat isosti jo\nVaalakkajärven seuduilla joita norjalainen Vulfsberg kirjassaan \"Om\nFinmarken\" kiittelee erinomaisen ihaniksi, vaan vasta Salmijärven\nheinävät rannat ovat uutisasukkaille erittäin soveliaat. Taloja\nlöytyyki järven sekä itä- että länsirannalla, kaikki luulen ma\nsuomalaisia; suurin ryhmä niitä on Venäjän puolella sen pitkän\nlahen länsirannalla, jonka järvi muodostaa koillista kohti. Järven\nlänsirannalla on lahti, jonka nimi norjaksi on Svanvigen, ja\npohjoiseen järvi laskee _Kontionsuntin_ (norj. Björsundin) salmen\nkautta. Järven pituus on noin 5 neljännestä, leveys pari kolme.\nSalmijärvestä ylöspäin seuraa vaihetellen salmia, järventapaisia\nsuvantoja ja koskia, (joita viimemainitulta kaikkiaan löytyy joessa\nkolmisenkymmentä); 3 penikuorman päästä tullaan _Räämälompoloon_,\njoka on paria neljännestä pitkä, ja siitä yhä ylöspäin on ensin\n_Menikankoski_ ja sitte _Menikanjärvi_ (Friisin _Männikkö_koski ja\n-järvi), josta tulee pari kolme penikuormaa rajalle. Yhteensä 9--10\npenikuorman matkalla Paatsjoki täten on Norjan ja Venäjän rajana.\nJosko Salmijärvestä ylöspäin löytyy taloja, en tiedä varmaan sanoa,\nvaikka luulen, että ainaki itärannalla joku harva talo löytyy. Kuta\nylemmäksi, s.o. etelämmäksi tullaan, sen sopimattomammaksi muuten\nmaanlaatu ja kolkommaksi ilman-ala muuttuu: ainoastaan yhessä\nsuhteessa, metsän puolesta, ylämaa on etevämpi, sillä täällä on\nhyvää hirsimetsää. Aivan osaton ei sentään alamaakaan ole samassa\nsuhteessa, sillä mänty alkaa kasvaa jo puoli penikuormaa etelämpänä\nBoris-Glebia.\n\nValtiopäivillä toimitettu kartta selityksensä kanssa antaa\nepäilemättä väärän käsityksen Paatsjoen jokilaaksosta. Tosin en itse\nkäynyt Boris-Glebiä etelämpänä, vaan tässä luettava kertomukseni,\njoka perustuu sekä suupuheisiin, jotka kuulin, että Friisin ja\nVulfsbergin selityksiin, on varmaan ainaki suunniltaan oikea, ja\nse eroaa huomattavasti kartantekiäin arveluista. Kun kartassa esm.\nmerkitään mäntymetsää löytyväksi vasta Räämälompolon seuduilla,\non ilmeisesti joudettu erehykseen, sillä Friisin ja Vulfsbergin\nmukaan _hyvä_ mäntymetsä alkaa jo Salmijärven eteläpäästä. Saman\njärven itäpuolella kartta sanoo olevan \"soita ja matalaa koivikkoa,\"\njoka myöski on ereys. Mitään asukkaita ei kartassa ole joen\nvenäjänpuoliselle rannalle merkitty, ja yhtäkaikki siellä asuu ainaki\nsatamäärä suomalaista. Itse jokiki on nähtävästi kuvattu aivan väärin.\n\nBoris-Glebissä olin sisällä pappilassa. Pappi, jonka nimen\nElvenäsissä sanottiin olevan Konstantin _Shekoldin_, oli nuori mies,\nminun ikäiseni, vaan jo 7--8 lapsen isä. Hän osasi sen verran norjaa\nkuin minä venäjää, että kuta kuinki tulimme toimeen, kun hän lähti\nminulle näyttelemään ensin uutta, sitte vanhaa kirkkoansa. Uusi\nkirkko, joka on puusta rakettu, on niinkuin jo sanoin sangen komea;\nse kuuluuki maksaneen 30,000 ruplaa. Siinä oli nähtävänä niiden kahen\nruhtinaan, Boriksen ja Glebin, muotokuvat, joitten mukaan kirkolle\non nimi annettu ja jotka, jollen muista väärin hra Shekoldinin\nselitystä, ensiksi rakensivat kappelin tänne joku, 300 vuotta\ntakaperin; vaan lupa lienee epäillä, josko nuo kuvat oli porträttejä.\nVanha kirkko oli sekä ulkoa että sisää niin mitätön ja tuiki pieni,\nettä sen kyllä jo oli aika antaa sijaa uudelle paremmalle -- vaikka\nSuomen pyyteille ehkä kyllä olisi saattanut olla edullisempi, jos\nse yhä vielä yksin olisi paikkakunnassa hallinnut. Siinä säilytettiin\nbibliografille varmaan hyvinki kallisarvoista kirjaa, nimittäin\nkirjotettua raamattua (eli raamatun osaa), Kirkkojen ympärillä kasvoi\nisoja komeoita koivuja.\n\nNuo Venäjän papit ovat ylimalkaan ystävällistä luonnonlaatua ja niin\noli hra Shekoldinki. Kun uudessa kirkossa olimme astuneet pyhimpään\nosaan, hän otti esiin kaikki ne vaatekappaleet, jotka papilla\njumalanpalveluksessa on, puki ne päälleen, veti syrjään keskimäisen\nniistä esiripuista, jotka peittävät käytäviä pyhän ja pyhimmän osan\nvälillä, ja asettui juhlalliseen asemaan aukon taa; aivan kuin tosi\njumalanpalveluksessa tapahtuu. Kun kellotapulissa käytiin, hän minun\nkunniakseni ja arvaten kolttien kummiksi pani kellot iloisesti\nsoimaan.\n\nBoris-Glebistä palasin jokea pitkin Elvenäsiin ja päivällisen\njälkeen, jolloin m.m. oli tarjona joen mainiota lohta, matkustin\ntäältä alas etelä-Varangin kirkolle Akkulanniemeen, johon tuli ehkä\npenikuorma.\n\nKenties lukiaa, ennenkuin Boris-Glebille sanomme jäähyväiset,\nhuvittaa kuulla jotain tällä paikalla kesäänsä viettäväin\nkolttalappein häämenoista, jotka ovat toisenlaiset ja enemmän\nvanhempain aikain mukaiset kuin muilla lappalaisilla. Friisin\nmatkakertomuksessa löytyy selitys näistä menoista, jonka hän sai\ntulkiltaan, eräältä kolttalaiselta. Kosioretki tehään melkein aina\ntalvella, jolloin on helpompi poron perässä matkustaa tunturein\nlaajain tannerten ja jäätyneitten järvein poikki. Kun morsiamen\nkotitaloon on tultu ja tavalliset tervehykset lausuttu, kysyy\npuhemies, saavatko tulokkaat asiansa sanoa (lägo mist loppe sardnot\nmaidege), ja kun lupa on annettu, kumartaa hän syvästi kolme kertaa,\nkiittäen luvasta; vaan ilman sen pitemmittä selityksittä hän sitte\nottaa povestansa viinapullon ja kaataa siitä morsiamen isälle,\näitille ja veljille kulleki kolme ryyppyä. Jollei ryyppyjä oteta,\non kosioretki päättynyt rukkasilla, vaan kun ne juotanee, lausuu\npuhemies seuransa puolesta kiitokset ja sillä asia on selvitetty.\nTämän enempää ei ensi päivänä tehä, vaan lähtee kosiojoukko siihen\nsuojaan, joka on heille osotettu. Toisena päivänä pitää yrkämies\ntässä suojassa tuleville appivanhemmillensa pidot, joihin morsian ei\nkuitenkaan tule, vaan jääpi yksin kotia itkemään ja valittamaan; ja\nkolmanneksi päiväksi, joka on varsinainen hääjuhlapäivä, kutsutaan\nmorsiustaloon sekä kosioväki että muita sukulaisia ja tuttavia, niin\npaljo kuin mahtuu. Tästä päivästä kuuluu Friisin kertomus:\n\n\"Morsiamen täytyy tämän päivän istua tuvan nurkassa. Hänen kasvojansa\npeittää vaate ja sen takana hänen täytyy itkeä ja huoata. Apuna\nhänellä on tässä toimessa pari parasta tyttö-ystäväänsä, jotka\nkyykistyvät hänen viereensä loukkoon. Kun sukulaiset ja tuttavat\novat saapuneet, laitetaan sana yrkämiehen tupaan. Vieraat ilmestyvät\nsieltä, vaan tapaavat kaksi nuorta miestä vartiana morsiustuvan\nulko-oven edessä. Kussaki lapin kotarakennuksessa on näet kaksi ovea,\nkaitainen käytävä välissä. Joukko kääntyy vartiain puoleen pyytäen:\n'_luoite min sisa_!' laskekaat meitä sisään! Miehet vastaavat:\n'antakaa rahaa, niin pääsette!' Pari kopeekkaa maksetaan, ja niin\ntuliat pääsevät ensi ovesta. Vaan toisen oven edessä seisoo myöski\nkaksi nuorukaista ja joukon täytyy tässä niin ikään suorittaa veron.\nKun ovat tupaan tulleet, nousevat kaikki sisällä-oliat pystöön,\nkolme astuu tulioita vastaan ja ajaa heidät suoraa päätä ulos\nkartanolle. Viivyttyään hetken ulkona ja sillä välin peitettyään\npäänsä ja hartionsa lumella, he taas yrittävät sisään eikä vartiat\nheitä nyt mitenkään estä. Sisään tultuaan valittavat sitä kauheaa\nilmaa, joka ulkona raivoo, ja pyytävät surkealla äänellä suojaa.\nTämä kepponen ei heitä kuitenkaan hyödytä; säälimättä he uudestaan\najetaan ulos. Viimein kun kolmannen kerran tulevat tupaan, näyttäen\naivan paleltuneilta, isäntä sanoo heidät tervetulleiksi ja saattaa\nyljän vanhemmat ylimmälle sijalle, jonka jälkeen kaikki istuvat\npöydän ympärille. Tässä nyt edeskäypä antaa kulleki osansa ja hääväki\nsyöpi, juopi ja iloitsee. Vaan morsian yhä istuu loukossa itkien\nystäväinsä kanssa. Syötyään yrkämies menee morsiamen tykö, istuu\nhänen viereen ja kurkistaa peri peitteen alle, johon hän on verhottu.\nSamoin tekevät yljän jälkeen tämän vanhemmat ja sukulaiset. Sitte\npuhemies lausuu morsiamen isälle: 'nyt olemme siis kädestäsi saaneet\ntyttäres vaimoksi sille ja sille?' Isä vastaa: 'niin nyt olette, ja\nsaatatte nyt kohella häntä niinkuin tahotte, saatatte _basset su\ntshalmid dolast_, paistaa hänen silmänsä tulessa, jos haluatte, nyt\non valtani tyttäreni suhteen loppunut!' Niin tuovat morsiuspiiat\nesiin morsiamen matkapuvun. Vaan sillä välin kuin tätä puetaan\nhänen päälle, hän ponnistaa kaikin voimin vastaan, hyppii ja potkii\nkuin kesytön poro. Kaikkein tyttöin täytyy nyt työhön ottaa osaa,\nmuutamain pidellä häntä käsivarsista ja sääristä, toisten sillä välin\nvetää vaatteita päälle. Viimein tiheä huntu taas pannaan hänen päänsä\npeitoksi. Sillä aikaa kuin pukeminen sisällä tapahtuu, ajelevat\nmiehet ulkona kilvan ympäri tupia, huutavat, meluavat, laukasevat\npyssyjänsä, aivan kuin olisivat tulisimmassa tappelussa. Kun morsian\nviimein on puettu, taluttavat yksi yljän ja yksi morsiamen sukulainen\nhäntä ulos, jolloin hänen ovella täytyy astua ilmassa pidetyn,\nsuoloilla varustetun leivän ja pyhän kuvan alatse. Oven ulkopuolella\nseisoo kaksi ahkioa, joitten eteen suurimpia ja kauniimpia poroja on\nvaljastettu. Yrkämies nyt itse tarttuu morsianta kainalosta ja viepi\nhäntä toiseen ahkioon, johon hän asetetaan ja sidotaan liinoilla\nkiinni ikään kuin jos hän pakoon pyrkisi. Sitte yrkämies itse\nasettuu toiseen ahkioon ja pariskunta istuu käsikynkässä kappaleen\naikaa, jolloin molempain sukulaiset verkalleen taluttavat poroja\ntaipaleelle. Sillä välin toiset hurjasti ajelevat heidän ympäri.\nVähän matkaa talosta yrkämies sitoo morsiamen poron oman ahkionsa taa\nja koko saattokunta lähtee samassa ajamaan niin paljo kuin kaviosta\nlähtee, ikäänkuin hurjimmalla pakoretkellä. Yrkämiehen asunnon\nlikitienoille tultaissa moniaat ajavat toisten edelle ilmottamaan\nkotona oleville saattojoukon tulosta, ja jos taipaleella vähän on\nhellitetty morsiamen siteitä, että hän voipi istua mukavammin,\nvedetään ne nyt kireemmälle. Kun morsian ajaa pihaan, kiirehtivät\nkotona oliat aukomaan niitä nuoria, joilla hän on sidottu, leikaten\nne poikki, jolleivät niitä muuten saa äkkiä auki. Sen jälkeen häntä\nsaatetaan ovelle, jossa kaksi henkeä taas pitelee leipää, suoloja\nja pyhää kuvaa hänen päänsä yli, kun hän astuu sisään. Täällä häntä\nvastaanottaa anoppi, joka antaa hänelle leivän sanoen: 'ole nyt\ntästälähin '_laibe-ämeden_', emäntä tässä talossa!' Morsian pitää\nvielä kaheksana päivänä huntua päässään ja jokaisen, joka haluaa\nhäntä nähä, täytyy maksaa muutamia kopeekoita. Kaheksan päivän\nkuluttua mennään papin luo vihille; vaan tätä tointa ei pidetä yhtä\ntärkeänä kuin vanhain häämenoin noudattamista.\"\n\nFriis arvelee, että useat puolet näissä menoissa, esm. vartiat\novella, ne temput joilla kosioväki pyrkii sisään, tappelumelu,\nmorsiamen vastarinta ja viimein pakoretki, jolloin morsian on\nsiteissä yljän ahkion takana, näyttävät viittaavan siihen, että\nlappalaisilla ennen aikaan samoin kuin muillaki Suomen heimoilla on\nollut tapana ryöstää vaimo itsellensä; ja tässä arvelussa hän varmaan\non oikeassa.\n\n\nAkkulanniemelle ja siitä Näytämöön.\n\n_Akkulanniemeksi_ suomalaiset kutsuvat sitä nientä, jolle etelä\nVarangin kirkko on rakettu; norjaksi paikan nimi vain on Kirkenäs,\nkirkkoniemi. Tämä niemi on noin 4--5 virstaa leveä ja toista\npenikuormaa pitkä; sen itäpuolella on Paatsjoki ja Paatsjoen suu,\nlänsipuolella kaitainen _Utsavuono_ (norj. Langfjorden). Jälkimäisen\nperukkaan laskee pieni joki, joka tulee Utsavuononjärvestä\n(Langfjordvandet), ja jos tämä joki, niinkuin on ollut kysymys,\nperkattaisiin salmeksi, josta veneet pääsisivät järveen kulkemaan,\njatkuisi Akkulanniemi lähes toisen verran eteläänkäsin. Niemen\nnenässä on Paatsjoensuun puolella seurakunnan pappila, merelle päin\nkirkko ja Utsavuonon suun puolella lukkarintalo ja kansakoulu,\nkauppias Figenschoun talo sekä lääkärin asuinpaikka. Ylempänä vuonon\nvarrella asuu suomalaisia ja lappalaisia, edellisiä, jos en erehy,\nvarsinki länsirannalla, _Oitsujärvestä_ (Inb. kart. Vaitsjärvestä)\njuoksevan pienen joen suulla.\n\nAkkulannientä lähetessämme souti saattajani rantaan joku pari virstaa\nylempänä kirkkoa. Valkamopaikalta alkoi leveä polku, joka samoin\nkuin polku Vuorjeman varrella paikotellen oli raivattu kallioon.\nLähellä pappilaa tämä polku yhtyi varsinaiseen kaitaiseen maantiehen,\njoka kiersi ympäri nientä kaikkein talojen läpi eli sivu, vaan en\ntullut tiedustelleeksi, kuinka kauas ylöspäin pitkin vuonojen syrjiä\nse ulottui. Saattajani vei minun kortteeriin kauppias Figenschoun\ntaloon, jossa viivyin koko iltapäivän, se tiimakausi pois luettuna,\nmikä kului käyntiin pastori Sandbergin, paikkakunnan papin, luona.\nKaupp. _Figenschou_ oli erittäin ystävällinen ja huvittava mies, niin\nettä aika hänen seurassaan ratosti kului, ja oloani hänen tykönä\nsäilytän kiitollisessa muistissa. Vaikka tahoin kiirettä pitää, hän\nei päästänyt minua luotaan, ennenkuin olimme runsaan illallisen\nsyöneet, ja olisi pidättänyt minua yötäki talossa, jolleivät\nkyytimiehet olisi olleet yhtä halukkaat taipaleelle pääsemään kuin\nminä itseki. Pastori _Sandberg_ oli myös kohtelias herra; ne tiedot\nväkiluvun suhteista etelä Varangissa, jotka häneltä pyysin, hän\nyhtä alttiisti kuin tarkasti antoi. Hän tuntui olevan oppinut mies\nja harras luonnontutkia -- kaksi asiaa, jota harvat Suomen maapapit\nlienevät. Juuri minun istuissani hänen luona tuli sinne Pandoran\nomistaja hra Klerkin saattamana pyytämään todistusta kapteeninsa\nhautaamisesta, joka samana päivänä oli toimitettu. Hänen kanssa hra\nSandberg kuta kuinki sujuvasti puhui engelskaa, jolla kielellä myöski\noli ruumissaarnan pitänyt. Sitte hän kutsui meidät kaikki muutamaan\nkamariin yläkerrassansa, jossa luonnon-esinekaapistaan veti esiin\nyhen laatikon toisensa perästä, kaikki täynnä perhosia ei ainoastaan\nRuijasta ja Norjasta, vaan muistaki Europan maista, vieläpä\npohjois- ja etelä-Amerikasta ja aina itä-Indiasta saakka. Niitä\noli erinomaisen hauska katsella ja engelsmanniki kertoi myötäänsä\ntyynen _indeedinsä_ suurella vakuutuksella, vaikkei liene mikään\nluonnontutkia ollut hänkään.\n\nSillä vuonolla, joka Akkulanniemestä noin 1 1/2 penikuorman\npituisena ulottuu mereen, on norjaksi nimi _Bög_- eli _Kloster_\n(Klister) _fjorden_, suomeksi _Utsavuono_. Muuksi en minä ainakaan\nkuullut suomalaisten sitä nimittävän. Keskivälillä mereen on vuonon\nitä-syrjällä pienoinen _Reineijan_ saari (Rehnö) ja vuonon suussa\nvähän isompi _Kälmeijän_ saari (Kjälmetsö, Hjelmsö), jonka kohalla\nitärannalla on Holmakrovanniemi (Holmengrånäs). Mannermaa ei\nkuitenkaan lännen puolella ole vuonon syrjänä kuin 2--3 neljännestä,\njonka jälkeen rannikko äkisti kääntyy länteen eli länsi-etelään\nkäsin, muodostaen korkean niemen, jota sanotaan _Hirsiniemeksi_; vaan\nmeressä on vastapäätä mantereen länteen päin Hirsiniemestä lähtevää\npohjoissyrjää suuri saari, jonka nimi suomeksi on _Saalomansaari_,\nnorjaksi _Skogerö_, ja joka lännen puolella rajottaa Utsavuonon\nsuuta. Tämän saaren etelärannan ja mantereen välissä kulkee noin\nneljännestä leveä ja 6--7 nelj. pitkä syvä salmi, jonka nimi on\n_Ristivuono_ (Korsfjorden); saaren länsisyrjää vastapäätä on taas\nmannermaa ja välissä oleva, parin penikuorman pituinen salmi on\njatko _Näytämönvuonoon_. Saalomansaarta, jonka pinta-ala on 2--3\nneliöpenikuormaa, ympäröipi siis pohjassa jäämeri, idässä Utsavuono,\netelässä Risti- ja lännessä Näytämönvuono. Se on hyvin korkea\nvarsinki luoteispäässään, johon muutamalle tunturille sanotaan\nInarijärven näkyvän. Kesän aikana siinä pidetään poroja, jotka\nuitetaan Ristivuonon poikki. Joitakuita asukkaita löytyy etelä- ja\nlänsirannalla.\n\nHyvilläni hyvänäpidosta erkanin hra Figenschousta ja Akkulanniemen\nmatalanlaisesta rannasta hiljan illalla 26 p. heinäk. Edessä oli 3\npenikuorman venematka, vaan ilma oli niin ihana kuin olla saattaa,\nettä pelvotta sopi taipaleelle lähteä. Pohjolan kirkas yö levitteli\nsanoin selittämätöntä suloansa maille ja vesille eikä sen nauttimista\nenään häirinnyt tuo Lapin kesän suuri kiusa, sääsketkään, sillä\nnäin lähelle aavaa merta ne eivät juuri tule. Tuuli oli kokonaan\nsammuksissa, vaan siitä ei tarvinnut valittaa, sillä matka kävi siksi\nmoneen suuntaan, että myötätuuli yhellä kohti olisi toisella ollut\nvastainen, ja yö oli muuten siksi viileä, ettei tuulen jäähytystä\nollut puute niinkuin päivällä olisi ollut. Pari päivää nähtyäni\ntupakan nälkää olin hra Figenschoulta saanut ostaa erinomaisen hyviä\nsikarreja, ja semmoinen suussa viruin ilman minkään kaipauksetta,\nolemiseen täydellisesti tyytyneenä, veneen pohjalle laitetulla\nmakuusijalla. Kahen nuoren saattomieheni, erään suomalaisen ja erään\nnorjalaisen, reippaasta soudosta, jota keskitaipaleella virkistin\nmuutamalla sikarrilla, pienoinen aluksemme joutusaan leikkeli\nyhen merenselän toisensa perästä. Matka kävi ensin Hirsinientä\nkohti, sitte sen ympäri Ristivuonoon, sitte pitkin koko tätä\nvuonoa Näytämönvuonoon asti sekä lopuksi Ristivuonon suulta vielä\netelän puoleen jatkuvaa Näytämönvuonoa sen perukkaan asti, missä\nNäytämönjoki siihen laskee. Kello kolmea käydessä olimme perillä,\njolloin oli viivytty noin 4 1/2 à 5 tiimaa taipaleella. Kyytipalkka\noli samoin kuin jo Elvenäsistä, taksan mukaan maksettava ja teki vain\n6 kruunua. Taksa on näet Ruijassa 1 kruunu mieheltä ja penikuormalta.\n\nYksi paikka jäi minulta tällä taipaleella katsomatta, nim. _Trihvanan\nluola_ (Trifan-raige) jossain Utsavuonon itärannalla; en muistanut\nkoko luolaa tiedustella. Sillä on nimensä pyhän Trihvanan jälkeen,\njoka aikanansa on siinä käynyt rukoilemassa, ja sivukulkiessaan\nkolttalaiset aina siinä ristivät silmänsä sekä uhraavat usein jonku\nlantin, jos pyytöreissulla ovat. Luolassa on verhon takana neitsyt\nMaarian kuva, jonka edessä tavallisesti on kaksi vahakynttilää\n(Friis).\n\n\nNäytämö ja Uutuanvuono. Onko Suomen raja näillä paikoin oikein\nkuvattu karttoihimme?\n\nJaakobselvasta Näytämöön asti olin pitkin matkaa ollut norjalaisten\nparissa, jos luen pois toisen saattajani viime taipaleella. Koska\nluulin tietäväni, että paljo suomalaisia asui itäisessä Ruijassa, en\nvoi kieltää, että tämä asianlaita vähän kummastutti ja että rupesin\nepäilemään, josko en ollut luulossani erehtynyt. Käynti pastori\nSandbergin luona poisti kuitenki epäilykseni ja vakuutti, etten\nollut erehtynyt. Hänen hyväntahtoisesti antamain tietojen mukaan\nasukasluku etelä-Varangin seurakunnassa, johon Varanginvuonon perukka\nei kuulu, v. 1880 oli yhteensä 1,761 henkeä, joista norjalaisia\n321, lappalaisia 670 ja suomalaisia 770. Norjalaisten lukumäärä\nei siis tehnyt edes viidettä osaa koko väestöstä, suomalaisten\nsitävastoin lähes puolet. Huomattavaa lisäksi on, että suomalaisten\nlukumäärä myötäänsä on ollut suhteellisesti enenemässä. V. 1875 oli\nasukasluku 1,641 henkeä, joista 294 norjalaista, 645 lappalaista ja\n702 suomalaista, s.t.s. suomalaisia oli silloin 42 % koko väestöstä;\nvaan v. 1880 ne tekivät 43%. V. 1882 hra S. arveli suhteen varmaan\nolevan yhä edullisemman suomalaisille ja samalla epä-edullisen\nnorjalaisille, sillä edellisiä yhä muuttaa sisään, kun jälkimäisiä\nsitävastoin siirtyy pois, enimmästi Amerikaan.\n\nJos luemme suomalaiset ja lappalaiset yhteen, jotka eivät ainoastaan\nmolemmat ole norjalaisille yhtä vieraita kansoja, vaan myöski\nkeskenään heimolaisia, jos lisäksi norjalaisten luvusta erotamme\nherrasväen ja virkamiehet pois, huomaamme, että varsinainen Norjan\nkansa eli talonpojisto etelä-Varangissa on arveluttava vähemmistö.\nItsekseen jätettynä tämä vähemmistö epäilemättä aikojen kuluessa\nkatoaisi kokonaan pois, osittain ulos vaeltamalla, vaan parhaastaan\narvaten toisiin kansoihin sulaamalla; vaan hallituksen turvissa\nse ehkä voipi hengissä kitua. Että asianhaarain luonnollinen\npakko yhtäkaikki jo näkyvästi osottaa voimaansa, saatoin\ntaipaleella Näytämöön selvästi huomata. Kun kysyin suomalaiselta\nsaattomieheltäni, kuinka hän kumppalinsa kanssa puheessa tuli\ntoimeen, kun tämä oli norjalainen, hän vastasi hyvin totisesti, että\nkumpiki auttavasti osaavat toisensa kieltä. Sen havainnon kuitenki\ntein, että osaamisen tarpeellisuus kokonaan oli norjalaisen puolella;\nsuomalainen ystäväni tuskin tunsi kymmentä norjan sanaa, puhumisesta\nei kysymystäkään.\n\nVaikka en pastori Sandbergiltä olisi sattunut saamaankaan\nvastamainituita tietoja, olisin Näytämössä tullut näkemään, että\nsuomalaisiaki Varangissa löytyy. Tämä paikkakunta on nimittäin\nkokonaan suomalainen, paitsi että ylimpänä joen varrella kolme\nkolttalaista perhettä, yhteensä ehkä kymmenen henkeä, vielä tavataan.\nEnsimäiseksi asukkaaksi joen varrella sanottiin nimismies Ekdahlia\nSuomesta, joka noin 30 vuotta aikaa tänne asettui; hänen omaisiaan\nvielä elää täällä. Vähitellen sitte on toisia muuttanut, että joen\nvarrella nyt löytyy kolmattakymmentä suomalaista taloa. Norjalaisia\nei täällä tietääkseni koskaan ole asunut, vaan paikan alku-asujamet\nolivat koltteja, arvaten nykyisten kolttien esivanhempia, jotka\njälkeen v. 1614 tänne siirtyivät. Joessa on heti yläpuolella\nnykyisten kolttien kenttää, noin pari neljännestä joensuusta,\njyrkkä köngäs, josta lohi ei pääse ylös ja jossa sentähen on hyvä\nlohenpyyntipaikka. Se epäilemättä houkutti ensimäisiä kolttia\ntänne asettumaan. Ekdahlin talo on vähän alempana köngästä, joen\npohjoisrannalla.\n\nNäytämönvuono, norjaksi _Nejden_ eli _Kjöfjorden_, lapiksi _Njavdam_,\nhaaraupi samoin kuin Utsavuono peräpuolessaan kahteen eri lahelmaan:\nvarsinaiseen Näytämönvuonoon, johon samanniminen joki laskee,\nja _Uutuanvuonoon_, johon Uutuanjoki, norjaksi Munkelv laskee.\nMolemmalla joella on lähteensä Suomen puolella. Jälkimäiseen yhtyy\npohjasta päin pieni lisäjoki tuolla oudolla nimellä \"Pakanajoki\",\njoka tulee Pakanajärvestä. Nimen \"Munkelv\" Uutuanjoki arvaten on\nsaanut siitä, että sen varrella aikanaan on mahtanut asua joku\npyhä mies; 2 1/2 penik. joen suusta, Suomen rajan sisällä, löytyi\nnimittäin ennen kirkko, joka 4--5 vuotta aikaa siirrettiin Näytämöön,\nja vielä nytki sanottiin toisen, hyvin vanhan \"kirkon\" löytyvän\nPakanajoen varrella, niin ikään Suomen alueella.\n\nMajapaikkani Näytämössä oli _Kersilän_ talo joensuussa. Siitä\nmatkustin 27 p. heinäk. isännän kera ylöspäin jokea aina\nvastamainitulle könkäälle asti. Joki on matala, vaikka leveä,\nrannat paikotellen hyvin korkeat, vaan multaiset, että vierivät\nalas veteen. Tenojoen suupuoli oli samallainen, leveä, matala ja\npaikotellen mullikkotörmäinen. Ulliveden aikana isommilla veneillä\nkuitenki voidaan Näytämönjokea nousta joku 2--3 virstaa ylöspäin.\nKönkäällä pistäysimme ensin kolttein templissä, joka oli helposti\ntunnettava katolle pystytetystä pienestä puurististä. Se oli sangen\nhalpa jumalanhuone: noin 4 kyynärää leveä, yhtä syltää pitkä\nja miestä tuskin korkeampi, iän-ikuinen pöksä, akkunoina kaksi\nkorttelinkokoista aukkoa niinkuin meidän riihissä. Peräseinällä,\nkahen askeleen päässä ovelta, oli vanha neitsyt Maarian kuva ja\nehkä jotain muuta kirkon romua; ovi oli puusäpillä kiinni pantava.\nKerran vuodessa, eikä aina sitäkään, kuuluu Paatsjoelta pappi\nkäyvän täällä. Yhellä silmäyksellä nähtyämme koko rustingin menimme\nkirkosta yhteen koltan tupaan ja siitä hetken perästä kolttain\nkanssa könkäälle, katsomaan kuinka siinä lohta pyydetään. Itse\nputouksen alla on sileäpohjainen pyörre, sen kokoinen kuin isompi\nkamarinlattia, johon kalat keräytyvät, kun turhaan ovat putouksesta\nkoettaneet ylös päästä. Pyytöneuvona on \"käpäläksi\" sanottu, noin 3\nsyltää pitkä ja perältään toista syltää korkea, pitkillä köysillä\nvarustettu nuotta. Kaksi henkeä jääpi rannalle köytten päistä kiinni\npitämään, kolmas (ja neljäs, jos on) kahlaa kallion suojassa koskeen\nja viskaa nuotanpään valtaväylään. Kun se on tehty, saadaan nuottaa\nheti ruveta, ja vieläpä kiireen kautta, lappamaan rantaan. Sillä\nheitolla, jota me olimme katsomassa, saatiin kaksi suurta lohta\nja pari pienempää kalaa, vaan toisinaan sanottiin saatavan monta\nkymmentä lohta yhellä kertaa. Heitto, johon kuluu ehkä pari minuutia,\ntapahtuu aina tiiman tai puolentiiman perästä, sen mukaan kuinka\nkaloja lähtee. Pyytöön on koko jokivarsi osallinen ja kaksi miestä on\naina erältänsä vuorokauden pyytämässä ynnä kolttain kanssa. Saalis on\nviime vuosina tehnyt noin 30 kruunua osamiehelle, joka kun osamiehiä\non ollut 24, tekisi koko pyydöstä 7--800 kruunua. Isäntäni kuitenki\nvalitti, että talo on entisestä isosti vähennyt, sillä ennen hänen\nmuistiinsaki oli jokaiselle osamiehelle tullut 90--100 kruunua.\nYhestä viekosta suolalohea on hinta ollut 18 kr., tuoreesta lohesta\n12 kr.\n\nSääliksi kävi katsella noiden kolttien nykyistä tilaa ja vielä\nenemmän sääliksi ajatella heidän tulevaa kohtaloansa. Ennen he\novat yksin omistaneet lohenpyynnin könkäässä, josta tietysti oli\ntuntuva toimeentulon apu, kun osamiehiä oli vähemmän ja saalis ehkä\noli runsaampi; nyt saavat olla kiitollisia, jos heille suodaan\nosakaan heidän entisessä oikeudessansa. Ennen heitä oli siksi suuri\nlukumäärä, että pystyivät siirtymään merenrannalle ja haltuunsa\nottamaan Reisvuonon toisen syrjän (ks. Suomi, 1846, siv. 147); nyt\nhe ovat sukupuuttoon häviämäisillään. Hiljainen nöyryys tuntui\nolevan pääjuonne heidän luonteessaan, vaan tämä nöyryys ei ollut\nsitä laatua, jonka voittamattomat esteet hetkeksi synnyttävät\nvoimallisessa luonnossa, se oli semmoinen, jonka pohjana on kaiken\ntoivomisen puute. Näytämön koltat olivat kuolevan kansan elävä kuva.\n\nLohenpyytöpaikka ja kolttain tuvat ovat eteläpuolella jokea.\nVastapäätä pohjoisrannalla on vähäinen huvila, jonka eräs Vesisaaren\nkauppias, Esbensen, on tänne rakentanut. Sopimaton ei paikka\nkesämajalle olekaan, sillä koski on sievä katsella ja joenvarret\novat siitä alaspäin kappale matkaa aukeat ja kuivat. Jonkulainen\njylhyys vallitsi kuitenki luonnossa kosken seudulla, varsinki lännen\npuolessa, josta joki juoksi ja jossa synkkä metsä kasvoi. Suuri kotka\nkohosi sivultamme ilmaan, kun könkäältä palasimme.\n\nNäytämöstä kulkee sulan maan aikana paljo käytetty tie Suomeen.\nSiitä kysellessäni jouduin merkillisen asian perille. Polku näet,\njoka eroaa könkään alta etelään eli länsi-etelään päin, leikkaa jo\n_puolentoista_ penikuorman päässä Suomen rajan _Huonekuolpumassa_\n(eli -- kuolpunassa) ja jatkuu sitte _neljä_ penik. Suomen sisällä\n_Suolisjärven_ (kartan Tschuolisjärven) pohjoispäähän. Koko väli\nNäytämönjoen suusta Suolisjärveen sanottiin olevan 8 penik. Kun nyt\nvertaa näitä ilmotuksia Inbergin karttaan, huomaa, että ainoastaan\nviimemainittu ilmotus sopii kartan kanssa yhteen; vaan kartan mukaan\non Näytämönjoen suusta Suomen rajalle ainaki 4 penik. ja rajalta\nSuolisjärveen korkeintaan kaksi. Kummissani tästä ristiriitaisuudesta\nkyselin sitte, kuinka paljo Uutuanjoen suusta luetaan rajalle.\nVastaus kuului: kaksi penik. Kartan mukaan sitäki väliä on lähes 4.\nPakanajoki ja -järvi, jonka edellisen poikki kuljetaan jonku matkan\npäässä Huonekuolpumasta, sanottiin olevan Suomen rajan sisällä;\nkartassa niille ei voisi Suomen sisällä saada sijaa. Kun isäntäni,\njoka hyvin tunsi nämät paikat, vähintäkään epävarmuutta osottamatta\nantoi pyydetyt tiedot, joitten tärkeyttä hän ei aavistanut, en voinut\nolla rupeamatta epäilemään, josko ei kartassa ollut ereys, ja tämä\nepäilys muuttui varmuudeksi, sittekun sen norjalaisen kartan lisäksi,\nmikä minulla oli matkallani muassa (Reisekart över det nordlige\nNorge. Efter forhaandenværende hjælpekilder udarbeidet ved Oscar\nNielsen, Christiania 1881) olin Vesisaaressa saanut ostaa Vulfsbergin\njo ylempänä mainitun kirjan \"Om Finmarken\", johon on liitetty tarkka\nRuijan kartta. Molemmissa kartoissa kulkee näet raja näillä seuduin\nei suorana eli melkein suorana linjana niinkuin meidän kartoissa,\nvaan suurena kaarena itäänpäin, läheten Näytämön ja Uutuan vuonoja\nniin paljo, kuin Näytämössä ilmotettiin. Myöski Andréen suuressa,\nnykyään ulostulleessa karttateoksessa raja on näin merkitty (ks. esm.\n10:ssä vihkossa Ruotsin ja Norjan sekä Venäjän karttoja).\n\nAsia on epäilemättä niin tärkeä, että siitä sietäisi ottaa tarkka\nselvä. Jos, niinkuin olen vakuutettu, Norjan kartat ovat oikeat ja\nSuomen väärät, löytyy siis Inarin tienoilla 8 eli 10 neliöpenikuormaa\nmaata, jotka kuuluvat Suomen alle, vaikka luulemme niiden olevan\nNorjan aluetta. Tätä maata tietysti ei Norja voi viedä, sillä\nrajahan kulkee siinä niissä kulkee, vaan sen etäisyydestä ja\ntuntemattomuudesta seuraa, että on ikäänkuin se ei meidän maahan\nkuuluisikaan. Jos sentähen raja tulisi oikaistuksi, merkitsisi se\nitse teossa melkein samaa kuin maamme laajennusta sanotulla alueella.\nTämmöinen laajennus ei itsessäänkään ole mikään ylenkatsottava asia,\nvaan se tulee monta kertaa tähellisemmäksi sen kautta, että siten\nmatkaamme tiedetään paria penikuormaa lyhemmäksi kuin on luultu\nsiihen loppumäärään, johon Suomen varemmin tai myöhemmin täytyy\nruveta ponnistamaan, jäämeren rantaan.\n\n\nNäytämöstä Pykeijan kautta Vesisaareen.\n\nViivyttyäni Näytämössä kaksi päivää lähin iltamalla 28 p. heinäk.\nullin aikana edemmäksi kulkemaan majataloni pojan Kaarle Kersilän\nveneessä. Hänen oli mentävä Pykeijaan, viemään sinne tilatuita\nvämpöörin rakennusaineita, joista hänen veneensä tuli sopivaan\nlastiin, ja kun halusin sanottua paikkaaki katsella, päätin seurata\nhänen muassaan. Muuten kyllä olisi ollut tilaisuus päästä suoraan\nVesisaareen, sillä yhellä kertaa meidän kanssa lähti sinne kaksi\nKersilässä majaa ollutta miestä viemään halkolastia. Näytämöstä\nkäydään ahkerasti Vesisaaressa viemässä ja noutamassa kalua. Sinne\nviedään varsinki halkoja, lautoja, heiniä ja jäkäliä, kaloista\npuhumatta. Halkosyltä, joka on vähän isompi suomen syltää, oli viime\ntalvena siellä maksanut 24 kr.; vaan toisinaan keväillä sanottiin\nhinnan nousseen aina 40:ään kruunuun! Lautain, 1 tuumaa paksujen ja 8\nkyyn. pitkäin, hintana on ollut 1:20 kr. à 2 kr., toisinaan kuitenki\n4. Laudat saadaan Suomen puolen metsistä. Heinätynnyrin hinta (heiniä\nenimmästi myödään mittaamalla) on Vesisaaressa ollut 3--4 kr., vaan\nkarjalle parhaasta päästä näillä seuduin laihain niittymaitten tähen\nsyötetään jäkäliä, joita tynnyri on maksanut 1:50 kr., toisinaan 2\nkr., vaan Vesisaaressa 3 kr. Päätuomistavara on tietysti jauhot,\njotka kesän aikana vähemmän hankitaan ostamalla kuin vaihtokaupalla\nryssäin laivoista. Kun saidan pyynnissä on oltu, jota kalalajia\nmelkein yksinomaisesti kesällä pyydetään, kuljetaan lastilla suoraan\nvenäläisen laivan kylkeen ja kahenpuolinen punnitus alkaa. Yhestä\npuudasta jauhoja oli tänä kesänä mennyt ainoastaan 5 eli 6 puutaa\nsaitoja, vaan tavalliseksi jauhojen ja kalain suhteeksi sanottiin\n1:7 à 8. Jauhomatto, 9 puudan painoinen, maksoi nykyään ostaessa 25\nkr. Muita tuontitavaroita ovat esm. kahvi, joka on maksanut noin 80\näyriä naula, ja sokeri, jonka hinta on ollut 60 äyr. -- norjan naula\non sentään noin 1/4 osaa isompi meidän naulaa. Lämmityskoneita,\njoina jäämeren rannoilla kamareissa melkein yksistään käytetään\nrautakamiineja, tuodaan myöski kaupungista; niiden hinta on noin 30\nkr. Niistä lämpiää huone hyvin äkkiä, muutamassa minuutissa, vaan\njähtyy yhtä äkkiä, jonkatähen ylösnouseminen talvi-aamuna kuuluu aina\nolevan kovin kolkko.\n\nNäytämönvuono on kolmas syvempi lahti etelä-Varangissa ja heti sen\nrinnalla länteen päin on neljäs ja viimeinen, _Reisvuono_ (norj.\nBugöfjord). Edellinen on runsaasti 3 penik. pitkä, vaan hyvin\nkaitainen, tuskin paikotellen virstaa leveämpi, jälkimäinen on puolta\nlyhempi, vaan 3--5 virstaa leveä. Kun Näytämönvuonoa on pohjaan päin\nkulkenut Ristivuonon sivutse, alkaa rannat kohota ja kolkostua,\nkunnes ne vuonon suupuolessa kaatuvat alas veteen pystyjyrkkinä,\nusean sadan syllän korkuisina kallioseininä. Jos näillä paikoin\njoutuisi veden hätään, olisi kyllä hankala missään päästä maalle.\nYhessä kohti länsirannalla on kallion kylkeen hakattu risti, merkiksi\nettä mies, eräs lappalainen, kerran on siinä surmansa saanut. Juuri\nvuonon suussa pistää länsirantaan pieni poukama, jonka pohjoisella\nkalliorannalla ennen aikaan kuuluu asuskelleen venäläisiä kauppiaita,\nvaikka käsittämättömältä näytti, miten ensinki mitään taloa on\nsaatettu kallion huipulle pystyttää ja miten sitte on voitu kulkea\nmantereen puolelle, sillä rannat olivat ihan pystöä kallioa. Se\noli _Raasvuono_, Brasshavn. Ulkopuolella Näytämönvuonon suuta on\n_Kiviön_ saari, josta hakataan ja viedään Vesisaareen poltettavaksi\nsuuret määrät turpeita; ne kuuluvat tässä saaressa olevan niin\nhyviä, että halot eivät niille lämmittäessä vedä vertaa. Näillä\npaikoin kulkiessamme matkamme, joka alusta oli puuttuvan tuulen tähen\nollut hitaanlainen, edistyi hyvin nopeaan. Tuuli oli yön selkään\nkiihtynyt puolimyrskyksi ja vaikka se oli länsi-etelässä, siis meille\noikeastaan laitainen, se kuitenki pusertuessaan alas siihen syvään\nja kaitaiseen solaan, jossa kuljimme, muuttui meille perintakaiseksi\ntai melkein laitamyötäiseksi oikealta puolen. Kun olimme\nNäytämönvuonon suusta ulos tulleet, kääntyi matkamme Raasvuonon\nniemen ja Kiviönsaaren välitse pohjoisesta luoteen ja lännen väliin\nja tuuli muuttui laitaiseksi tai melkein vähä hankavastaiseksi;\nvaan kun vämpöörit, joitten tapaan veneemme oli rakettu, ovat hyvät\nnousemaan tuuleen jos tuulta vain tarpeeksi on, eikä siitä tällä\nkertaa puutetta ollut, yltyi veneemme vauhti vain yltymistään. Meitä\nei ollut matkassa muita kuin Kaarle Kersilä ja minä, ja kun minun\nvuoroni oli lopputaipaleella pitää perää, hän keulaan asettui maata.\nHauska oli ohjata veneen kiitävää kulkua vaahtopäisten aaltojen\nhalki, varsinki Reisvuonon suulla, missä ilmanhenki 1 1/2 penikuorman\nselällä oli saanut voimiaan koota; ainoa huoleni oli, etteivät\nminunki silmäni samoin kuin kumppalini painuisi kerrassaan umpeen,\njota väkisinki tahtoivat tehä, sillä sydänyö jo oli kulumassa. Kun\nolimme päässeet tuon ainaki 3 neljänneksen levyisen selän poikki,\njohon muistaakseni meni 30 minuutia, ja tulleet lähelle Pykeijaa\nsiihen salmeen, joka on mantereen ja Pykeijan saaren välissä,\nhyppäsi kuitenki kumppalini äkkiä ylös, juoksi perän puoleen ja\nlaski purjeen kiiruusti alas juuri samassa kuin kallion huipulta\nsyöksähtävä vastainen vihuri oli keikahuttaa veneemme kumoon. Minun\nturvissani olisimme varmaan kapselssanneet näin sataman suurilla.\nEi mikään ole jäämeren rantamilla purjehtialle vaarallisempaa kuin\nnuo kallioitten lomista odottamatta tulevat tuulenpuuskat; monen\npäänmenoon ne ovat syynä olleet. Vähennettyään purjetta puoleen\nmäärään Kersilä uudestaan veti sen mastoon, tarttui itse peräsimeen\nja niin kryyssättiin vinkuvaa vastatuulta rantaan.\n\n_Pykeija_, norj. Bugö, on pyöreä lahelma mantereen ja siitä\nkoillista kohti pistävän korkean niemen kainalossa. Kun lahen itään\npäin tulevaa suuta Pykeijan saari suojelee, on paikka erinomaisen\nturvallinen hamina veneille ja pienemmille laivoilleki. Pari\nkolmekymmentä taloa on rakettu ympäri lahen rantoja, jotka eivät\nkovin jyrkästi vietä alas veteen. Muutamissa taloissa löytyy joku\nlehmä, vaan muuten kalastus näytti olevan kylän ainoa elinkeino,\nvenetten ja pyytöneuvojen paljoudesta päättäen. Vähän idempänä\nPykeijaa, sen ja Reisvuonon suun välillä, pistää mereen _Utternakin_\nniemi, jonka pitäisi olla vanha rajanpää. Suurin osa niistä\nsuomalaisista jotka vuosittain Lapin halki kulkevat Vesisaareen,\nmatkustaa Pykeijan kautta, johon tulevat Reisvuonon perukasta.\n\nMaattuani muutamia tiimoja Pykeijassa kuljin aamupäivällä 29 p.\nheinäk. kyytiveneellä tuon 5 neljännestä leveän Varanginvuonon poikki\nVesisaareen. Kersilä jäi Pykeijaan. Koska edellisessä olen tullut\nmaininneeksi, kuinka jäämeren rannoilla matkustaja toisinaan voipi\njoutua kiskomisten alaiseksi, lienee velvollisuuteni tässä kertoa,\nettä Kersilä ei venematkasta Pykeijaan ottanut mitään maksua; töin\ntuskin sain hänelle tyrkytetyksi pari kruunua ruuasta ja muusta\nhoidosta. Saattaa siis tuolla ylhäällä joskus päästä halvallaki\nkulkemaan.\n\n\nEntiset rajat Varangissa.\n\nMieluinen puhe-aine kaikille suomalaisille jäämeren rannalla aina\nTenojoelta Kuolavuonoon saakka on entiset rajat. Niistä niin\nhalukkaasti keskustellaan, että tätä ainetta tavallaan saattaa\nsanoa päivän kysymykseksi siellä. Asianlaita nimittäin on, että\nsuomalaiset koko sanotulla alalla niin Norjan kuin Venäjän\npuolella ovat hyvin tyytymättömiä nykyiseen tilaansa -- syistä,\njoita jo olemme selittäneet mitä ryssän rantalaisiin tulee, ja\nvasta tulemme norjanpuolisten suhteen tarkemmin selittämään; ja\ntyytymättömyydessään he ovat ruvenneet ajattelemaan, että rajat\nennen ovat kulkeneet toisin, heille edullisemmalla tavalla, ja\nettä ne sentähen olisivat oikaistavat. Mikään muinaistieteellinen\nharrastus ei heillä siis ole yllyttimenä, vaan suora käytännöllinen\ntarkotusperä. Rajoja koetetaan lykätä niin ulohtaalle kuin suinki,\nnorjan puolella länteen, ryssän rannalla itään, ja väliin tulevaa\naluetta halutaan saada yhteyteen Suomen kanssa. Viimemainitun\npyrinnön eli toiveen suhteen on kuitenki se erotus huomattava, että\nkun ryssän rantalaiset selvästi käsittävät, että yhteys Suomen kanssa\non jotain aivan toista kuin Venäjän alle kuulumista, seotetaan nämät\nasiat norjan puolella jossaki määrin yhteen, niin että yhistymistä\nSuomeen ja Venäjän alle joutumista ajatellaan melkein samaksi; sillä\nNorjassa niinkuin ulkomailla ylimalkaan Suomea pidetään Venäjän\nalusmaana. Tämä seotus ei kuitenkaan laimenna norjan puolelaisten\nintoa, koska he, vaikka arvellen Venäjän alamaisiksi joutuvansa,\nyhtäkaikki toivovat pääsevänsä Suomen lakien turviin.\n\nMielten kiihko on tässä asiassa, niinkuin odottaa sopii, paikotellen\nvienyt liikoihin; niin esm. Tenojokiset uneksivat, että vanha raja\non Tenoa pitkin kulkenut mereen, ja Uurassa arveltiin, niinkuin jo\nedellisessä on kerrottu, että vanhoja rajamerkkejä pitäisi löytyä\nKuolanvuonon länsisuussa. Vaan mitä etelä-Varankiin tulee, niin\nkysymyksen harrastaminen täällä seisoo historiallisella pohjalla\nja siksi täällä onki tultu tai ollaan tulemassa päätöksiin, jotka\nluullakseni ovat kuta kuinki oikeat.\n\nKun Vaitokupassa kuljin höyrylaivasta maihin, joutui rajaseikat\npuheeksi, en muista enään mistä syystä, ja silloin yksi soutajista,\njoka oli Vesisaarelainen, ilmotti, että Näytännössä löytyisi vanhoja\nmiehiä, joitten pitäisi tietää kertoa, missä raja ennen on kulkenut.\nNäytämöön tultuani rupesin näitä miehiä tietysti etsimään ja löysinki\nviimein yhen: se oli yli 90-vuotias Petter _Riesto_, syntyisin\nSompion kylästä Sodankylän pitäjästä, joka poikainsa kanssa eleli\nomassa talossa Näytämönjoen länsivarrella. Hänen kertomuksensa\nmukaan vanha raja oli kulkenut _halki Varangin_, merestä vuonon\nperukkaan, ja sitte _poikkimaisin Tenojoelle_; vaan myöhemmin, kun\nrajaa lännestä päin käytiin auki, olivat Pulmankilaiset, jotka\npersoivat niittymaita lähellä Pulmanginjärveä, rahoja käyttämällä\nsaaneet rajan Tenojoelta kääntymään etelään päin ja sisämaahan,\nsen sijaan että sen olisi pitänyt kulkea Varankivuonon perukkaan.\nNykyinen raja siis petoksen kautta tuli toimeen. -- Ukko Riesto, joka\nvielä oli täysissä hengen voimissa, sanoi Ruijassa eläneensä noin\n60 vuotta ja nuorempana vanhoilta ihmisiltä kuulleensa entisestä\nrajasta. Kun muistuttelin hänelle, että vanhaan aikaan Ruotsillaki\nolisi pitänyt olla maata meren rannalla, ja kysyin, missähän raja\nRuotsin ja Venäjän välillä olisi kulkenut, hän arveli, että olisiko\nse ollut Paatsjoella tai Muotkassa. Hänen vastauksensa ei ollut niin\nvarma kuin olisin suonut, vaikkei toiselta puolen myöskään sillä\näänellä annettu, ikäänkuin hän olis epäillyt, että semmoista rajaa\nolisi löytynyt. Asia saapi siitä selityksensä, että norjan puolen\nsuomalaisten huomio rajakysymyksessä yksistään on kääntynyt länteen\npäin eli läntisen rajan puoleen.\n\nMuusta rajasta kuin entisestä Varangin halki sekä nykyisestä ei\nRiesto tiennyt mitään; vaan Pykeijassa kuulin nuoremmilta miehiltä,\nettä vanhan rajan olisi pitänyt kulkea niilläki paikoin ja päättyä\nmereen joku virsta idempänä kylää _Utternakin_ niemeen. Tämän niemen\nnenässä pitäisi löytyä jonkunlaisia rajamerkkejä ja samoin pitäisi\nmerkkejä löytyä meressäki. Valitettavasti ei kertojani tietänyt\nmerkkien olopaikkaa, että olisi saattanut oppaaksi lähteä, vaan\nneuvoi minua toisen pykeijalaisen luo, jonka nimi oli Lindström ja\njoka oli Tornion jokivarrelta kotoisin; mutta tämä taas ei rajoista\neikä rajamerkeistä näillä paikoin sanonut tietävänsä mitään. Hänen\nkäytöksensä synnytti minussa kuitenki sen luulon, että hän _ei\ntahtonut_ ruveta mitään tietoja antamaan, jos hänellä semmoisia\noliki, sillä vaikka rajakysymys siellä oli jokaisen ihmisen suussa,\nhän koki sen suhteen osottaa suurinta tietämättömyyttä, ikäänkuin ei\nasiasta olisi koskaan kuullut mainittavankaan. Seuraus oli, etten\nsaattanut lähteä tuota nientä tutkimaan, vaan sain kulkea suoraan\nVesisaareen.\n\nVielä kolmannestaki vanhasta rajasta kuulin Vesisaaressa, ja siksi\nilmotettiin 1 1/2 penik. länteen kaupungista tulevaa _Annijokea_.\nTämän joen nimi on norjaksi Jakobselv (indre Jakobselv) ja kun raja\nv. 1826 määrättiin Norjan ja Venäjän kesken, olisivat norjalaiset\nuskotelleet venäläisille, että vanhoissa välipuheissa mainittu\nrajajoki Jakobselv tarkotti nykyistä Jaakobselvaa eli Vuorjemaa.\nPetoksella olisi Norja siis tässäki päässyt voitolle, kuuluu puhe.\n\nKaikki nämät ilmotukset vanhasta rajasta sain Norjan suomalaisilta.\nSemmoisiksi, jotka myöski tietäisivät tässä asiassa joitaki tietoja\nantaa, mainittiin sen ohessa kolttia; vaan heitä en tavannut kuin\npari henkeä Näytämön könkäällä ja nämät eivät rajoista tienneet\nmitään. Kolttien kertoivat suomalaiset väittävän että raja ennen on\nReisivuonon suun länsipuolelta (siis Utternakin tienoilta) lähtenyt\nylös sisämaahan[16].\n\nMeillä on täten vanha raja etsittävä kolmelta kohalta: Pykeijan\ntienoilta, Varangin keskeltä ja Annijoelta. Jos nyt kysyy, ja\nniin varmaan moniki jäämeren rannalla kysyy, mikä näistä rajoista\nmahtanee oikea olla, joutuu epäilemättä ymmälle, sillä kutaki rajaa\nvoipi puollustaa yhtä tukevilla eli paremmin sanoen yhtä heikoilla\nsyillä. Että osotetuilla paikoilla missään löytyisi varsinaisia\nrajapyykkejä, sitä en usko, koska ei historiassa mainita tämmöisestä\npyykinteosta mitään ja kansanki puheet niistä ovat niin epävarmoja;\nvaikka toiselta puolen kyllä on mahollista, että puheenalaisilla\npaikoilla voipi löytyä merkeiksi sopivia esineitä, niinkuin oudompia\nkalliomuodostuksia y.m.s., joita kansanpuhe ilmottaa vanhoiksi\nrajapylväiksi. Paras tuki kulleki rajalle on vanhain ihmisten\npuheet, vaan vaikka puhe keskimäisestä rajasta, \"Varangin halki\",\ntuntui olevan laajimmin levinnyt, ei tietysti sillä ole sanottu,\nettä puheet toisista olisivat tuulesta otetuita ja siis arvottomina\npidettäviä. Mutta kysymystä ei välttämättä tarvitse asettaa siihen\nmuotoon, kuin tässä on tehty, että yksi raja on saatava oikeaksi,\nmuut vääriksi; valtakuntain rajathan aina silloin tällöin muuttuvat:\nmiksei voi ajatella, että kysymyksessä oleva rajaki aikanaan on\nollut vaikkapa kaikilla kolmella paikalla ja että nuo eriävät puheet\nVarangin vanhasta rajasta kaikki ovat oikeat? Tätä ajatustapaa\npuollustaa lisäksi historia, joka puhuu ainaki kahesta vanhemmasta\nrajamääräyksestä näillä tienoin. Noudattakaamme sentähen sitä\nja katselkaamme, emmekö siten voisi päästä selvemmälle Varangin\nrajaseikkain suhteen.\n\nMainitut kaksi rajanmääräystä tehtiin v. 1613 Knärödissä ja 1751\nStrömstadissa. Varsinainen rajankäynti tosin ei edellisenä vuonna\ntapahtunut; silloin solmittiin kestäneen sodan jälkeen Ruotsin ja\nTanskan-Norjan välillä rauha, joka järjesti riitaseikat Lapissa,\nvaan itse rajan aukaisu lykättiin vastaiseksi. Mutta kun rauhakirja,\njonka mukaan Ruotsi luopui vanhasta veronkannostaan Ruijan\nmerilappalaisilta, sanoo, että tämä luopuminen käsitti koko rannikon\naina Tyysvuonosta Atlantin mereltä _Varangiin asti_, sisältää se\nmyöski rajan määräyksen sikäli, että rajan äärimmäinen pää on siinä\nilmotettu. Missä tämä pää nyt mahtoi olla? Koska vanhain ihmisten\npuheet osottavat kolmea paikkaa Varanginvuonon rannoilla rajakohaksi,\nsopinee pitää varmana, että rajanpää on ainoastaan jostakusta\nnäistä löydettävä; vaan mistä? Selvintä näyttäisi olevan etsiä sitä\nsamalta paikalta, mihin moni arvelee, että Ruotsi ja Venäjä vähän\nvaremmin eli v. 1596 olisivat ajatelleet rajaansa päättyväksi,\ns.t.s. Reisvuonon tienoilta; sillä kun Ruotsi kerran luopui\nosallisuudestaan toistasataa penikuorman pituisessa rantamaassa, mitä\nse olisi ajatellut muutaman penikuorman säilyttämistä valtakuntansa\näärimmäisessä nurkassa? Kuuluvathan sanat sekä Täyssinän että\nKnärödin rauhakirjoissa aivan samoin eli että niin Venäjän kuin\nNorjan rajan piti päättyä _Varankiin_; eikö ole mielivaltaista\najatella, että edellisessä tapauksessa oli tarkotettu Varangin\nitäistä, jälkimäisessä sen läntistä puolta? Näin voipi kyllä sanoa\nja se kuuluu hyvin luontevalta, vaan yhtäkaikki ei mielestäni voi\nsemmoista selitystapaa hyväksyä. Sillä jos rajanpääksi olisi pantu\nReisvuono jo v. 1613, miten rajan aukaisussa 1751 tämä pää olisi\nsiirretty Kolmisoivaan, 3--4 penik. lännemmäksi? Se joka Varangin\npuolella valvoi asioitaan, ei ollut Ruotsi vaan Norja; kun Norja\nviime vuosisadan keskipaikoilla ei ollut Ruotsia vastaan kärsinyt\nmitään tappioa, joka olisi sitä pakottanut eduistansa luopumaan,\nkuinka selittää, että Norja vapaatahtoisesti olisi rajansa päätä\nruvennut peräyttämään? Se tosin olisi ollut kummallista etujensa\nvalvomista. Toiseksi, jos raja jo v. 1613 olisi kulkenut Kolmisoivaan\nja Reisvuonoon, miten tuo aivan yleinen puhe rajan kulkemisesta\nTenojoen ja Varankivuonon perukan välillä olisi voinut syntyä? Sen\npitäisi siinä tapauksessa tarkottaa aikoja ennen vuotta 1613, ja\nsyystä sopii epäillä, jaksettaisiinko enään, ja näin vilkkaasti,\nmuistella muutoksia, jotka ovat tapahtuneet koko kolmisen sataa\nvuotta taapäin. Sitäpaitsi varsinaista rajankäyntiä Ruotsin ja\nNorjan välillä Lapissa, jossa rajankäynnissä Rieston kertomuksen\nmukaan raja Tenojoelta käännettiin itäisestä suunnastaan etelän\npuoleen Pulmanginjärvelle, ei ole toimitettu kuin yksi ainoa kerta\nja se oli keskipaikoilla viime vuosisataa. Rieston kertomus koskiki\netupäässä juuri tätä rajan käännettä Pulmankiin ja sisälti siksi\npaljo yksityisseikkoja -- vaikken niitä niin pannut mieleen -- että\nhän tuntui tietonsa saaneen miehiltä, jotka itse olivat rajankäynnin\naikana eläneet. Kun lopuksi luetaan, mitä jo edellisessä (siv. 171)\non mainittu, kuinka norjan voudit, jotka noin v. 1614 alkoivat\nvuosittain kulkea Kuollaan, valittavat, että matka Varanginvuonon\n_perukasta_ on liian pitkä (= 20 penik.) Petsamoon -- jonka jonosta\nKuolan \"pajari\" sitte asetti lappalaisia Paatsjoelle ja Näytämöön\n-- osottaa se mielestäni selvästi, etteivät norjalaisetkaan siihen\naikaan arvelleet alueensa ulottuvan Pykeijaan asti, sillä muuten kait\ntämä paikka olisi mainittu tuon asujattoman taipaleen alkukohaksi.\nKaikista näistä syistä se arvelu, että Knärödissä rajan pääksi olisi\nmäärätty Pykeijan seutu, on ymmärtääkseni hyljättävä.\n\nJälille jääpi Varankivuonon perukka ja Annijoki. Että raja\n_myöhemmin_ vakaantui vuonon perukan ja Tenojoen välille, pidän\nepäilemätönnä niin hyvin vasta sanotun nojalla kuin siitä syystä,\nettä rajan kulku tässä näyttää luonnollisimmalta. Vaan kun kansan\npuhe myöski osottaa Annijokea vanhaksi rajaksi, en voi olla sille\narvelulle sijaa antamatta, että _alkuaan_ ehkä ajateltiin Annijokea\nrajaksi ja että norjalaiset sen siitä huomaamatta siirtivät vuonon\nperukkaan samoin kuin jälestäpäin saivat sen vuonon perukasta\nsiirretyksi sisämaahan. Rajaksi Annijoki ei kyllä olisi ollut\nniin luonnollinen kuin vuonon perukka, vaan niitä näitä syitä\nvoipi sentään löytää, joitten nojalla se ei olisi siihen virkaan\nollut aivan sopimatonkaan. Näyttää siltä kuin Varangissa entisinä\naikoina olisi norjalaisille vastassa ollut toinen ja väkevämpi\nkansallisuus kuin lappalaiset, joita yksistään he tänne asti olivat\nmeren rannalla tavanneet, nimittäin karjalaiset. Varankivnonon\neteläisempää perukkaa, jonka nimi norjaksi on _Karlbunden_ ja nykyään\nsuomeksi Isovuono, olen jossain nähnyt eli kuullut sanottavan myöski\n_Karjalanpohjaksi_, joka nimi viittaa siihen, että lahen perällä\naikanaan olisi asunut karjalaisia. Nimi Karlbunden (Karelbunden)\nmerkitsisi siinä tapauksessa samaa kuin Karjalanpohja. Aidenjargan\nnimeä (Karabellan niemimaalla) kirjotetaan norjaksi myöski\nKarelsgamodd, ja seki nimi siis saattaisi merkitä karjalankodan\nnientä sekä ilmaista vanhaa karjalaista asumapaikkaa. Lähellä\nKuolavuonoa löytyy niinkuin varemmin on kerrottu, karjalanniemi.\nJos nyt vanhaan aikaan karjalaisia olosteli pitkin merenrantaa\nVarangin vuonon perukkaan asti, ei rajan oleminen keskellä vuonon\npohjoisrantaa mitenkään olisi ollut outo. Ja että karjalaisia ennen\non Varangin tienoilla asunut, on kaikkea muuta kuin uskomaton\nasia. Karjalaiset olivat aikanaan yhtä ahkeria lapinkäviöitä\nkuin norjalaiset ja sittemmin suomalaiset, ja hyvin hyvästi joku\nheistä olisi vakituisesti saattanut meren rannalle asuttua. Paitsi\npaikannimiä löytyy muitaki todistuksia, jotka tekevät heidän\nasumisensa uskottavaksi. Noin 3 penik. lännempänä Vesisaaresta\non Morttisessa (Mortensnäsissä) vielä tänä päivänä nähtävänä\nlähes 4 kyynärää korkea, 1 kyynärää leveä ja 4--5 tuumaa paksu,\npystöön nostettu kivi, jota lappalaiset kutsuvat _zävdse-gädgeksi_\n(bantakiveksi, ks. Friisiä). Friis arvelee, kuitenki mitään syitä\nmainitsematta, että joku skandinavilainen viikinki olisi kiven\npystyttänyt, vaan venäläinen kirjailia Verefshagin antaa siitä\ntoisenlaisen, enemmän uskottavalta kuuluvan selityksen. \"Vanhoina\naikoina\", hän kertoo, \"kun Karjala ja Vienan seudut kuuluivat\nNovgorodin alle, eli mahtava mies ja maanomistaja nimeltä _Valit_\neli _Varrent_. Novgorodin posadniekat jättivät koko Karjalan tämän\nValitin hallittavaksi. Valit, haluten laajentaa Novgorodin alusmaita,\nlähti muurmannin rannalle sotimaan. Peljästyneet muurmannilaiset\nkutsuivat njemetskejä (ulkolaisia, norjalaisia) avukseen, vaan nämät\neivät voineet autettaviansa puollustaa. Valit löi heidät Varengassa,\nsillä hän oli aimo soturi ja sotajoukon ystävä. Sille paikalle,\nmissä tapeltiin, hän pystytti suuren kiven ja asetti sen ympärille\n12-kertaisen kivimuurin, sekä antoi patsaalle voiton muistoksi nimen\n'Babylon'. Itse hän asettui asumaan Shalemi saarelle (Salim-ostrovaan\nUuravuonon suussa, siis lähelle karjalannientä). Norjalaisten täytyi\nValitille jättää koko Lappi Jivkeää (Jyykeää, Lyngeniä) myöten,\njonka jälkeen lappalaiset joutuivat veron-alaisiksi Novgorodille ja\nMoskovan ruhtinaille.\" Tätä kertomusta, jonka suuriruhtinas Feodor\nJoannovitshin lähettiläät v. 1592 kuulivat Kuolassa käydessään,\nFriis pitää arvottomana taruna; vaan kovin hätäinen on mielestäni\ntämmöinen päätös. Sillä varsinaiset tappelut ovat olleet niin\nharvinainen asia jäämeren rannalla, että tuommoinen taru ei itsestään\nolisi voinut syntyä; jotain perää siinä täytyy olla. Jos asia olisi\ntapahtunut niin kuin kertomuksessa sanotaan, saataisiin siitä hyvä\ntuki karjalaisten maholliselle asutukselle Varangin perässä; sillä\nmikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että tappelun voittajat\noikein asumalla olisivat tahtoneet ottaa vallotetun maan haltuunsa?\nNimi Valit saattaisi hyvin olla karjalaista sukuperää ja tarkottaa\n_Valittua_ eli _Vaalittua_; onhan virolaisilla samanmuotoinen\nsankarinimi (Lemmitty).\n\nOmituinen analogia sen ohessa tahtoo houkutella ajattelemaan\nAnnijokea rajapaikaksi. Niin oudolta kuin rajan oleminen tällä\nkohalla, kapean vuonon yhellä rannalla, ensi katseelta näyttääki, on\nNorjalla kuitenki varemmin ollut aivan samanluontoinen raja toisessa\npaikassa, nimittäin Vienanmeren pohjoisrannalla, Ummassa Vielijoen\nsuussa. Täälläki Norjan alue päättyi ulkopuolelle kapeanlaisen\nmerenlahen (Kannanlahen) perukkaa, vaan alkoi taas vähän pohjempana\nperukasta, Akkalassa, aivan kuin Annijoesta olisi Tenon suussa\nalkanut! Todellaki merkillinen yhenlaatuisuus[17].\n\nKenties Annijoen hyväksi vielä voisi saada todistetuksi, että\nnorjalaisten uutisasutus Knärödin rauhanteon aikana ei ulottunut\nperemmäksi Varangin vuonoa kuin Vesisaareen, ja siitä tavallansa\ntulisi uutta puollustusta tuolle puheelle, että sanottu joki on\nvanha valtakunnanraja. Vaan kaikki tässä mainitut asianhaarat\nyhteenlaskettuina eivät sittekään voi tehä muuta kuin maholliseksi,\nettä Knärödissä Annijokea olisi rajaksi ajateltu; mitään vakuutusta,\nettä niin todella ajateltiin, ne eivät pysty synnyttämään, siksi ne\novat liian heikot. Tarkempi lähetten tutkiminen, johon minulta nyt\nkuitenki tilaisuutta puuttuu, voisi ehkä luoda enemmän valoa tähän\nasiaan; vaan nykyisillä tiedoillani en voi tulla muuhun päätökseen\nkuin jo mainittuun, että Annijoki 1613 vuoden jälkeen _kenties_\njonku aikaa oli rajana. Melkein olen enemmän taipuva ajattelemaan,\nettä puhe Annijoen rajana-olosta on sovitettava varempiin, Knärödin\nrauhantekoa edelläkäyneisiin aikakausiin.\n\nJollei se siis ehkä tapahtunutkaan aivan heti, niin _Varankivuonon\nperukka_ ainaki jonku ajan kuluttua Knärödin rauhan jälkeen muodostui\ntavan-omaiseksi rajaksi Ruotsin ja Norjan välillä pohjassa.\n\nStrömstadin sovinnossa 1751 tämä raja kuitenki muutettiin: Pulmangin\nkirkon tienoilta Tenojoelta, korkeintaan kahen penikuorman\npäässä merestä, se suunnattiin itä-etelää kohti sisämaahan\n_Kolmisoiva-Madakietsaan_, johon tulee noin 3 penik, Tenojoelta.\nRuotsin alamaiset saatiin siten häädetyiksi Varankivuonosta\nkokonaan pois. Mutta mihin rajan piti Kolmisoivasta kulkea, sillä\nsopimatontahan sen oli päättyä yksinäiseen tunturiin keskelle\nerämaata? Siitä ei sovintokirjassa mainita mitään; vaan muuta\nvastausta tietysti ei voi ajatella, kuin: mereen. Mihin kohti mereen,\njosko länsi- eli itäpuolelle Kuolaa tai vaikkapa Kannanlahteen saakka,\nsiitä voipi pitää eri mieltä, vaan muualle kuin mereen rajaa oli\nmahoton ajatella päättyväksi. Tarpeetonta ja asiaan kuulumatonta\non kuitenki ruveta arvaamaan, mitä laajoja aikeita norjalaisilla\nsiihen aikaan ehkä saattoi olla; itse teossa rajaksi vakaantui linja\nKolmisoivasta Reisvuonoon, arvaten Pykeijan itäpuolelle. Vakaantui,\nnimittäin sikäli, että Norjan valta ei päässyt kulkemaan sanotun\nlinjan yli, koska sen toisella puolen kohtasi niin hyvin Venäjän\nhallituksen; nimen-omainen kuin Venäjän ja Suomen lappalaisten\nfaktillinen vastarinta. Reisvuonosta pohjassa ja Kolmisoivasta\netelässähän se yhteisalue lännen puolelta alkoi, jonka jako tapahtui\nv. 1826[18].\n\nJos edelläsanotusta tahomme tehä lyhyen yhteenvedon, tulemme siis\nsiihen käsitykseen että Ruotsin ja Norjan rajan päänä jäämerellä\noli ainaki kohta Knärödin rauhanteon jälkeen Varanginvuonon perukka\nja Strömstadin sovinnon jälkeen Pykeijan seutu; että Annijoki\nmuinaisina aikoina hyvin luultavasti on ollut rajana norjalaisten ja\nkarjalaisten välillä, vaan että epätietoista on, josko sitä Knärödin\nrauhanteon aikana rajaksi ajateltiin. Tästä näemme, että kansan\npuheet vanhoista rajoista eivät suinkaan ole mitään mielikuvituksia,\nvaan perustuvat varsinaisiin tosi-asioihin. -- Selvää on edellisestä\nmyöski, että hallitukset eivät yhessäkään kohti ole rajaa nimenomaan\nmääränneet ja vahvistaneet, vaan on se niin sanoaksemme itsestään\neli asianhaarain pakosta syntynyt ja käytännön kautta ajaksi saanut\npyhityksensä.\n\nKieltämätöntä on, että Norja Varangin tienoilla on viettänyt\nvoittoja, vaikka norjalaiset valittavat muka tappioista, sillä Norjan\nraja on kulkenut eteenpäin ensin Annijoesta vuonon perukkaan, sitte\nvuonon perukasta Pykeijaan ja Pykeijasta viimein Vuorjemaan. Tämä\nsaapi tyydyttävän selityksen siitä seikasta, että Norjalla on näillä\ntienoin ollut pysyviä asemapaikkoja Vuoreijassa ja Vesisaaressa,\njoista se on voinut tarkasti silmällä pitää etujansa siellä puolen\nja hyväkseen käyttää asianhaaroja. Venäjän tila on Kuolan kautta\nollut jossaki määrin yhenlaatuinen, joski ei aivan yhtä hyvä; vaan\nRuotsi ja Suomi on tässä suhteessa ollut kokonaan osaton, kun lähin\nkaupunkimme Tornio on ollut lähes 100 penikuorman päässä. Vakinaisen\nasentopaikan, kaupungin eli kauppalan eli edes suuremman kylän, puute\njäämeren rannalla on juuri ollut onnettomuutemme, josta on seurannut\nniidenki etujen menetys, joihin olemme varsinaisten valtiollisten\nsovintokirjain nojalla olleet oikeutetut. Jos Vesisaari ja Vuoreija\nalusta pitäin olisivat olleet suomalaisia kaupungeita, olisivat\nSuomen rajat jäämeren seuduilla varmaan aivan toiset kuin nykyään.\n\n\nEtelä-Varangin tulevaisuus.\n\nEn aio ruveta miksikään profeetaksi, koska semmoisen virka on yhtä\nvanhan-aikuinen kuin huonomaineinen, eikä lukian siis tarvitse\npeljätä mitään enemmän tai vähemmän onnistumatonta yritystä\netelä-Varangin horoskopin asettamiseen. Kuitenki lienee luvallinen\nesittää muutamia mietteitä siitä, mihin päin sanotun paikkakunnan\ntulevaisuus olisi suotava muodostuvaksi.\n\nSuomen pohjoinen raja, pitkin matkaansa kyllä kummallinen, on\nvarsinki Varangin tienoilla kovin luonnoton. Tenon viime polvesta\nalkaen se jonku 7--8 penik. kulkee yhtä suuntaa merenrannikon\nkanssa, siitä erotettuna ainoastaan parin penikuorman levyisen\nkaistaleen kautta. Tämän kaistaleen ja sisämaan välillä ei löydy\nmitään vuoriharjannetta, joka niinkuin Kööli Ruotsin ja Norjan\nvälillä kelpaisi rajaksi, ei myöskään muuta luonnollista erotinta,\nvaan on rajalinja mielivaltaisesti vedetty halki maan. Missä hyvänsä\ntämmöinen raja, joka lohkaisee kahta yhteen kuuluvaa kappaletta\nerilleen, tuntuisi oudolta, vaan Lapissa se on kahta kummempi siihen\nkatsoen, että merenrannikko siellä alkuaan vain on ollut liitännäinen\nsisämaalle. Kesän muutamiksi kuukausiksi sisämaalaiset ovat\nrannikolle muuttaneet sekä porojensa tähen, jotka tahtovat meressä\nuida ja meri-ilmaa hengittää, että kalastusta varten, vaan syksyn\ntullen on rannikolta palattu takaisin ja se on jäänyt autioksi.\nRannikko on siis Lapissa alkuaan kuulunut sisämaahan samoin kuin\nmuualla meri kuuluu rantaan, ja Varangin rajan luonnottomuutta voipi\nvasta oikein käsittää, jos ajattelee, että eteläisemmissä maissa raja\njossain kulkisi pitkin merenrantaa, niin että maa olisi yhen vallan,\nvesi toisen.\n\nJo edeltäpäin, _a priori_, olisi helppo sanoa, että tämmöinen raja ei\nvoi hyviä seurauksia tuottaa, koska kaikki väkivalta luontoa vastaan\non vahingollinen; ja yleisesti tunnettu on, että Varangin rajaki on\nollut kaikkea muuta kuin hyvä. Niin pian kuin tätä rajaa ruvettiin\nrajana pitämään eli se _suljettiin_, niinkuin lauseparsi kuulun,\njoka Norjan puolelta tapahtui noin v. 1885, Suomen puolelta v. 1852,\nalkoi haikeita valituksia kuulua alku-asukkailta rajan kummaltaki\npuolen. Suomen lappalaiset valittivat varsinki, etteivät samoin kuin\nennen saa meressä vapaasti kalastaa, norjanpuoliset taas, että heidän\nporonsa eivät vanhan tavan mukaan talveksi saa tulla sisämaan s.o.\nSuomen jäkälätuntureille. Nämät näet ensinki ovat paremmin säilyneet\nkuin norjan jäkälämaat ja niissä toiseksi porot helpommin pääsevät\njäkälään käsiksi, kun se kasvaa metsän suojassa ja siis on löyhemmän\nlumipeiton alla kuin Norjan puolella, jossa lumi puuttomilla\ntuntureilla kovettuu hangeksi, jota ei poro jaksa särkeä, Tarpeetonta\non tässä kertoa, sillä jokainenhan sen tietää, kuinka Suomen hallitus\npuolentoista vuosikymmenen kuluessa koki, vaikka turhaan, saada\nNorjan hallitusta luopumaan tuosta rajan sulkemisesta ja kuinka\nrajan sulku Suomen puolelta vain oli hätäkeino kostoksi Norjaa\nvasten. Vaan seuraus Norjan hallituksen itsepintaisuudesta on ollut,\nettä valitukset eivät ole laanneet ja että ne Norjan lappalaisten\npuolelta nykyään ovat vielä haikeammat kuin Suomen lappalaisten.\nKuinka turmiollisesti rajan toimeenpano ja voimassapito todellaki on\nporoviljelykseen vaikuttanut, näkee siitä, että porojen lukumäärä\nUtsjoella joka v. 1834 teki 12--15,000, v. 1860 oli alennut 4,000:ään\n(ks. Rein, Materialier till utredande af Finlands Statistik, II\nUleåborgs län, siv. 215--6) ja nykyään ilmotetaan tekevän ainoastaan\n1,700, ja että Norjan puolella Uuniemessä ja etelä-Varangissa\nvuodesta 1855, jolloin porojen luku teki 28,000, ne vuoteen 1865\nolivat vähenneet 13,500:een (ks. Friis, En sommer i Finmarken siv.\n12). Että rutto eli peto-eläimet sanottuina aikakausina etupäässä\nolisivat olleet syynä tuohon suureen vähennykseen, siitä ei ole\nmitään tietoa.\n\nJos voitaisiin väittää, että ne vahingot, mitkä poroviljelys näin\non kärsinyt, ovat olleet välttämätön seuraus toisten paremmin\nkannattavain elinkeinojen menestyksestä, sitte voisi asiantilaa\nvähemmin valittaa. Vaan siitä ei ole puhettakaan, että syynä noihin\nvahinkoihin olisi ollut mikään muu kuin luonnoton valtakunnanraja.\nKarjanhoidon ja kalastuksen edut eivät Varangissa ole poroviljelyksen\nkanssa olleet missään sanottavassa riidassa; kalastuksen harjottajat\npikemmin ovat poroviljelyksen vähenemisestä voineet kärsiä haittaa\nsiten, että heidän lukumääränsä on enennyt. Paras todistus rajan\nsopimattomuudesta on epäilemättä, että maakunnan alkuperäinen\npää-elinkeino näin on joutunut kokonaan rappiotilaan, ilman että\nsiitä olisi muille elinkeinoille ollut vähintäkään hyötyä.\n\nMoni kenties arvelee, että poronhoidon aikakausi vähitellen kallistuu\nloppuansa kohti ja että sentähen porojen mainittu äkillinen vähennys\nVarangissa ei ansaitse erityistä huomioa; vaan tämmöinen arvelu olisi\nvarmaan väärä. Poronhoito kyllä on pää-elinkeinon asemalta saanut\nväistyä syrjään kalastuksen edestä, joka jälkimäinen varsinki viime\naikoina on suuressa määrässä laajennut, vaan ainoastaan ajattelematon\ntietämättömyys voipi pitää suotavana asiana, että poronhoito Lapissa\nkokonaan loppuisi. Poro ei ainoastaan anna ihmisille hyvänmakuisen\nlihansa ruuaksi ja tiheäkarvaisen turkkinsa vaatteiksi, vaan\non lisäksi voipi sanoa ainoana niin ihmis- kuin tavaraliikkeen\nvälittäjänä varsinaisessa Lapinmaassa. Jos poro häviäisi pois, mitä\nsaataisiin sijaan? Lapin laajat jäkälätunturit, jotka nyt elättävät\nyhteensä pari kolme sataatuhatta poroa, eivät pystyisi elättämään\nyhenveroisen määrän lehmikarjaa, sillä ne eivät kasva muuta kuin\njäkäliä eikä jäkälä ole lehmälle pääravinto-aine samoin kuin\nporolle. Hevonen taas ei voisi ajojuhaksi astua poron sijaan, kun\nei Lapissa löydy maanteitä nimeksikään, ja jos porolla kulkeminen\nvoitaisiin jollakin tavoin äkkiä lakkauttaa, lakkaisi samalla kaikki\nliike tuolla ylhäällä, joka ei sentään ole aivan mitätön. Porojen\nhäviämisestä ei siis olisi mitään hyötyä, vaan hyvin paljo vahinkoa,\nja jokaisen joka Lapin parasta harrastaa, täytyy sentähen toivoa,\nettä poroviljelys yhä edespäin saisi siellä häiritsemättä edistyä.\n\nMutta jos rajan kautta myönnetäänki poroviljelyksen eteläpuolella\nVaranginvuonoa kärsineen valitettavaa vahinkoa, eikö ole\nmahollista, että raja muitten elinkeinojen suhteen on vaikuttanut\nniin hyödyllisesti, että siten mainittu vahinko ylenmäärin\ntulee korvatuksi ja rajan voimassapito suotavaksi? Mahollista\nse epäilemättä on ja tutkikaamme sentähen sitäki puolta\nasiasta; poronomistajathan ovat vähemmistö väestöstä. Tässä\nmeidän täytyy erikseen silmällä pitää elinkeinonharjottajia\netelä- ja pohjoispuolella rajaa. Mitä edellisiin s.t.s. Suomen\nkalastajalappalaisiin ja pohjoissuomalaisiin tulee, niin ilman\npitemmittä selityksittä itsestään on selvää, että rajasta heille\nvain on ollut harmia ja haittaa. Se on vaikeuttanut heidän totuttua\nkulkuansa merenrannalle ja on alituisena uhkana tämän kulun\ntäydelliselle lakkaamiselle. Aivan heti voimme siis sanoa, että\nheidän suhteen ei rajasta ole ollut vähintäkään hyötyä; heillä on\nyhtä suuri syy valittaa rajan toimeenpanoa kuin porolappalaisilla,\nniin vielä suurempiki, siihen katsoen että he ovat näitä monin kerron\nlukuisammat. Jälille jääpi tuo maakaistale pohjoispuolella rajaa,\netelä-Varanki (ja eteläinen osa Uunientä). Onko raja sen suhteen\nsiunausta tuottanut? Friisin ajatus kulkee sanottuun suuntaan: hän\nviittaa jonkulaisella ylpeydellä siihen seikkaan, että Norjan alle\nv. 1828 joutunut alue jaon jälkeen on edistynyt niin rivakasti,\nettä siinä v. 1865 luettiin 1171 asukasta, jotka muodostivat\nomituisen seurakunnan, kun venäjänpuolinen osinko sitävastaan on\npysynyt aivan autiona, sekä lausuu hän sen vakuutuksen, että jos\nvenäläisen kotkan siivet jotenkuten pääsisivät heittämään varjonsa\netelä-Varanginki yli, \"jota jumala estäköön\", tälläki puolella\nkaikki muuttuisi yhtä autioksi ja elottomaksi kuin idempänä. Ei\nsovi kieltää, että olot Friisin käydessä olivat omansa synnyttämään\nhänessä tämmöisen ajatuksen, sillä vuoteen 1867 venäjänpuolinen\njäämerenranta oli pysynyt jotenki asumatonna. Vaan nyt tuskin\nFriiskään enään voisi tätä ajatusta kannattaa tai lausua samaa\nvakuutusta kuin ennen; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet,\non väestö venäjänpuolisella osalla yhteisalueesta viidentoista\nvuoden kuluessa kasvanut kohta yhtä suureksi kuin norjanpuolisella\nosalla 40 vuoden kuluessa, eli runsaasti 800:ksi hengeksi, ilman\nettä lait ja hallitustapa siellä olisivat mitenkään muuttuneet, jota\nFriis kuitenki näyttää pitävän asutuksen välttämättömänä ehtona,\nkoska hän syyksi kummanki osan eriäväisyyteen väestönsuhteissa\narvelee erilaista lainsäädäntöä ja hallitustapaa. Yksistään rajan\ntoimeentulon ansiona on siis etelä-Varangin edistystä väkiluvussa\nmahoton pitää. Pääsyyksi siihen on epäilemättä luettava Oulun\nlääniläisissä viime aikoina herännyt kova siirtohalu, joka\non pakottanut ihmisiä muuttamaan pois ensin hyvin tunnettuun\nRuijaan ja etelä-Varankiin, sitte vähemmän tunnetulle ryssän\nrannalle, ja viimein aivan tuntemattomaan maahan, Amerikaan. Jos\netelä-Varangin raja mitenkään on vaikuttanut maakunnan asutukseen,\non se arvattavasti tapahtunut ainoastaan siten, että kun rajan\naikaansaannin jälkeen Norjan hallitus kielsi suomalaisia ja\nlappalaisia kalastamasta etelä-Varangissaki, jossa he oman oikeutensa\nnojalla ylimuistoisista ajoista olivat kalastusta harjottaneet, useat\nheistä, kernaammin kuin luopuivat kalastuksesta, rupesivat Norjan\nalamaisiksi ja asettuivat vakinaisiksi asujamiksi maahan. Vaan tätä\ntehessään he tietysti eivät pitäneet, uutta rajaa minään hyvänä\nasiana, niinkuin Friis näkyy arvelevan, vaan päinvastoin haittana, ja\ntarkkaan ottaen voipi näin syntynyttä asutusta yhtä hyvin sanoa rajan\nviaksi kuin ansioksi; siten näet viaksi, että asutus oli pakollinen.\n\nVaan tämä sikseen; älkäämme menneistä ruvetko riitelemään, Meidänhän\npiti katsella, kuinka muu väestö paitsi porojen omistajat nykyään\netelä-Varangissa menestyy. Siinä suhteessa luulen, että tuskin\nnorjalaisetkaan, jos heidän tilansa, koska he kuuluvat hallitsevaan\nkansaan, ensin otamme puheeksi, ovat olevaisiin oloihin täysin\ntyytyväiset; ainaki se seikka, että siirtohalu verrattain kovimmin\nheitä vaivaa, todistaa sitä vastaan. Syynä tähän on arvaten jossaki\nmäärin luonnon ankaruus ja siitä seuraava elämän kovuus pohjan\nperällä, jotka tietenki aina tulevat asukkaissa vireillä pitämään\ntoivoa huokeammasta elämästä lauhemmassa ilmanalassa, vaan voipi\nehkä löytyä muitaki syitä, jotka riippuvat ihmistahosta. Semmoisten\njoukkoon on epäilemättä luettava ne suuret vaatimukset mitkä\nvallitseva mielipide Norjassa asettaa yksityiselle yhteiskunnan\nhyväksi ja jotka varsinki tulevat esiin raskaassa kunnanverotuksessa\nja pitkässä koulunkäynnissä. Niin hyvä asia kuin monipuoliset ja\ntäydelliset yleiset laitteet sekä laaja ja tarkka oppi ovatki, on\n_eläminen_ aina kuitenki tärkein kysymys, ja vasta kun se on jossaki\nmäärin turvattu, voipi tulla puhe sivistyksen kohottamisesta ja\nhyödyllisten yhteiskuntalaitosten kannattamisesta. Vaan tuntuu\nmelkein siltä, kuin jos ne, joilla on Norjassa valta, eivät olisi\ntätä tarkkaan mielessä pitäneet, sillä kun esm. etelä-Varangissa\nkunnan verot tekevät 7--8,000 kruunua (v. 1877 esm. 7,616 kr., ks.\nNorges Land- ooh Bykommuners finantser i Aaret 1877) s.t.s. päälle\n4 kr. eli noin 6 markkaa henkeä kohti, ja koulukurssi siellä samoin\nkuin muualla Ruijassa on 5--6 talvinen, täytyy sanoa, että kansan\nvoimia näytään liiaksi kysytyn; Kuusamossa esm. kunnallisvero ei\nnouse 13--14,000 markkaa ylemmäksi, joka tekee vain 2 markkaa henkeä\nkohti, eikä varsinaista koulunkäyntiä ole vaadittu muuta kuin\nrippikoulua papin edessä. Ei voi olla ajattelematta, että syynä\nmainittuihin vaatimuksiin Ruijassa on ollut ei ainoastaan yleinen\nsivistyksen harrastaminen, vaan myöski erinäinen valtiollinen\ntarkotusperä Norjan vallanpitäjissä. Yleinen on nimittäin Ruijassa\nja luultavasti koko Norjassa norjalaisten kesken se pelko että\nVenäjä heittää halullisia silmäyksiä Ruijaan, ja jos norjalaiset,\nluottaen siihen että sivistys on voima, olisivat, etelä-Varangin ja\nRuijan edistystä harrastaessaan, arvelleet siten myöski paremmin\nvoimistavansa Venäjää vastustamaan, ei sitä sopisi kovin kummastella.\nToinen asia kyllä on, pääsevätkö he täten tarkotuksensa perille.\nSillä sivistys on kallis kapine, jonka hankkiminen voipi varattomalle\ntulla liian rasittavaksi, ja jos norjalaisten sivistyspuuhain\nhedelmäksi Ruijassa kasvaa tyytymättömyys heidän valtaansa vastaan,\non vaara tarjona, että maan vastustusvoima ulkonaista vihollista\nvastaan sanotuista, itsessään kyllä kiitettävistä puuhista ei enene,\nvaan päinvastoin vähenee.\n\nEtelä-Varangin norjalaisten mielialasta nykyisiä oloja kohtaan\nen kuitenkaan rohkene sanoa mitään varmaa, koska liian vähän\nseurustelin norjalaisen rahvaan kanssa; jos he eivät olekaan tilaansa\nerittäin ihastuneita, niinkuin heidän siirtymisestänsä Amerikaan\nsopii päättää, on kuitenki mahollista, että he pitävät nykyistä\njärjestelmää Ruijassa tarpeen vaatimana. Vaan etelä-Varangista\npuhuttaissa tulee vähemmän kysymykseen mitä sikäläiset norjalaiset\najattelevat, siihen katsoen että he ovat niin suuri vähemmistö,\neli ei edes viides osa, koko väestöstä; etupäässä on tietysti\nhuomioon otettava mikä mieli-ala lukusimmassa kansallisuudessa\nsiellä, suomalaisissa, vallitsee, ja senjälkeen mikä mieli-ala lähes\nyhtä lukuisilla lappalaisilla on, ne kun yhteensä ovat väestön\nverraton enemmistö. Edellisessä jo mainittiin sivumennen, että\nsuomalaiset itä-Ruijassa samoin kuin ryssän rannalla ovat kaikkea\nmuuta kuin tyytyväiset oloihinsa; tutkikaamme nyt tässä mitä\nsyitä heillä tyytymättömyyteensä on. Heidän valituksensa koskevat\nkolmea seikkaa: 1:o verojen lisääntymistä ja elämän kallistumista\nyleensä viime aikoina; 2:o sitä ylönkatsetta ja vääryyttä, jota\nhe kansallisuutensa tähen norjalaisten puolelta kärsivät; ja 3:o\nsitä sortoa ja vainoa, jonka alaisna heidän kielensä on. Mitä\nensimäiseen valituspykälään tulee, niin verojen suuruus kyllä\non valitusvirsi, jota esm. Suomessa yleensä ja usein ehkä ilman\nsyyttä veisataan ja josta ei aina tarvitse kovin tarkasti huolia\n-- jos kohta, sivumennen sanoen, joku verotus meillä, niinkuin\nesm. tulli, kyllä sietäisi runsasta alentamista; vaan Varangin ja\nyleensä koko itä-Ruijan suomalaisten valituksia tässä suhteessa en\nvoi luulla perättömiksi, vaikkapa niitä olisi esiintuotu vähemmän\nkatkeralla äänelläki kuin mitä tapahtui. Jos nimittäin, niinkuin\nvastikään olemme nähneet, taloudelliset olot Varangin rannoilla\nvoivat jo hallitsevan kansan jäsenille, norjalaisilleki, antaa\naihetta valituksiin, täytyy samain olojen kahta kovemmin painaa\nsuomalaisia, jotka ovat vallan-alainen kansa. Suomalaisiltahan\npuuttuu se lohutus, joka norjalaisille huojentaa kuorman kantoa, eli\nettä siitä on isänmaalle hyötyä, koska Ruijan suomalaiset eivät pidä\nitseänsä norjalaisina eikä Norjaa isänmaanaan; vieras valta, jolla\nhe käsittävät Suomen valtaa, ei heidän mielikuvitukselleen esiinny\nminään kammottavana, vaan päinvastoin hartaasti suotavana asiana, ja\nniitten ponnistusten, joita norjalaiset tekevät ulkonaisen vihollisen\ntorjumiseksi ja joihin he pakottavat suomalaisiaki ottamaan osaa,\ntäytyy näille välttämättä näyttää kerrassaan sopimattomilta.\nMahollista kuitenki, etteivät he norjalaisten tarkotusta selvästi\nkäsitä, ja se voipi heille olla kylläki hyvä asia, koska tieto tässä\ntapauksessa vain enentäisi kuorman painoa, vaan tietämättömyys ei\nitsessään ole mikään lohutus, jos kohta onki tällä kertaa parempi\nkuin tieto. Mitä toiseen ja kolmanteen, oikeastaan yhteenkuuluvaan\nvalituskohtaan tulee, niin suomalaisten sorto ja heidän kielensä\nvaino Ruijassa on vanhuudesta tunnettu asia, joka yhä vielä näkyy\nolevan parempaan päin muuttumatta. Niin kauon kuin suomalaiset elävät\nhiljaisuudessaan, ettei heistä tiedetä mitään, heitä kärsitään;\nvaan jos heidän on pakko mitenkään muistuttaa olemisestansa, esm.\nvirkamiehen puheilla käynnin kautta eli oikeuden eteen astumalla,\non kärsivällisyys kohta lopussa. Pelolla norjaa osaamattomat\nsuomalaiset sanoivat kääntyvänsä niinki tärkeän miehen kuin lääkärin\npuoleen, jos kohta heillä on tulkki muassa, sillä lääkäri tuskin\npuolella korvalla huolii kuunnella tulkin selitystä; ja yleinen\non ainaki itä-Ruijassa se mielipide, että jos suomalaisen ja\nnorjalaisen välillä syntyy oikeudenjuttu, suomalainen aina tulee\noikeudessa tappiolle: hänen tuomionsa on jo edeltäpäin langetettu.\nVallasväki Ruijassa yleensä kohtelee suomalaisia vielä halvemmin\nkuin lappalaisia, sillä siihen ylönkatseeseen, joka jälkimäisten\nosaksi tulee, sekaantuu sentään joku sääliväisyys sen nöyryyden\njohosta, jolla lappalainen sallii polkea itseänsä, joka sääliväisyys\nvähän lieventää tuota ylönkatseellista käytöstapaa; kun sitävastoin\nylönkatseeseen suomalaisia kohtaan vain yhtyy suuttumus ja viha sen\nsitkeyden tähen, jolla suomalaiset pitävät ihmisarvostaan kiinni,\nja sen norjalaiselle kokonaan ymmärtämättömän \"ylpeyden\" tähen,\nettä suomalaiset, _horribile dictu_, rohkenevat pitää itseänsä\nnorjalaisten vertaisina. Mutta vielä enemmän kuin itse suomalaisia\nnorjalaiset vihaavat heidän kieltänsä, suomea; sitä he eivät millään\nmuotoa sallisi Ruijan rannoilla puhuttavan. Moni, kenties useimmat\nNorjan virkamiehistä pohjan perällä ymmärtävät ja puhuvat lappia,\nvaan tuskin ainoakaan älyää tai osaa suomea, joten suomalaisten on\npakko heitä puhutella tulkin avulla. Jotku harvat papit ainoastaan\ntekevät poikkeuksen, vaan mitä arvoa heki suomelle antavat, olin\ntilaisuudessa näkemään Vesisaaren kirkossa, kun muutamat suomalaiset\nkävivät ehtoollisella: toimitus tapahtui muuten kokonaan suomeksi,\nvaan kun pappi (provasti Gjölme) tuli asetussanoihin, hän luki\nne -- _norjaksi_. Ikäänkuin Vapahtaja ehtoollista asettaessaan\nolisi puhunut norjaa! Kansakoulujen päätehtävä suomalaisten lasten\nsuhteen näyttää olevan opettaa heille norjaa, sillä opetuksen on\nmäärä käydä kokonaan norjaksi; alussa ainoastaan käytetään molempia\nkieliä, kunnes suomalaisia lapsia on vähän opastettu norjaa\ntuntemaan, jota varten katkismus ja piplianhistoria ovat painetut\nrinnakkain suomalaisella ja norjalaisella tekstillä. Niin ankaria\nsanottiin norjan oppimisen ja suomen unohtamisen suhteen oltavan,\nettä jos lapset lupahetkilläkään puhuvat keskenään suomea, opettaja\nheille antaa kynsille! Että hallitus ja virkamiehet julistaisivat\nyleisiä kuulutuksia ja ilmotuksia myöski suomeksi, ei näy tulevan\nkysymykseen; niin esm. minun käydessäni ei ollenkaan tietty, että\njuuri oli ollut valitsiamiesten vaali valtiopäiville eli \"Isoon\nTinkaan\" (Storthinget). Julistusten kerrottiin tapahtuvan siten, että\njumalanpalveluksen jälkeen nimismies kirkkomäellä lukee kuulutukset\njulki norjaksi, joten ne jäävät niidenki ymmärtämättä, jotka\nseisahtuvat niitä kuulemaan. Saarnoja ainoastaan joskus pidetään\nsuomen kielellä; se on ainoa, minkä kautta hallitus osottaa muka\nhuolenpitoaan suomalaisistaki alamaisistansa.\n\nEi sovi kieltää, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin\nnorjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen\ntyöhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava;\nsen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi.\nSuomalaisia vihataan siksi, että he eivät taho äitinkielestään\nluopua, vaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on\nsanottu, että paitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan\nrannalla kuulua? Kun tämän lisäksi muutenki raskasta elämää pohjan\nperällä tehään vielä raskaammaksi tarkotusperiä asettamalla, joita\nsuomalaisten täytyy pitää ei ainoastaan vähemmän tarpeellisina, vaan\nsuorastaan vahingollisina niinkuin esm. lasten vierottamista heidän\nomasta kielestään ja muuttamista norjankielisiksi, ei tarvitse ruveta\nkummastelemaan, jos ilmestyisi tyytymättömyyttä. Ja tyytymättömyys\nyleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin suuri, että\nmeikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin\ntäydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi\nilmestyä Varangin tienoille, jok'ainoa suomalainen itäpuolella Tenoa\nyhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten.\n\nMitä lopuksi tulee kolmanteen kansaan Varangissa, lappalaisiin,\nniin he samoin kuin koko Lapin kansa ovat vuosisatojen kuluessa\nniin harjaantuneet sortamiseen, että pitävät sitä luonnollisena\nasiana, joka ei ole muutettavissa. Heidän valituksensa eivät\nsentähen ylipäänsä olleet, mitään suomalaisten valitusten rinnalla;\nainoastaan jo puheena ollutta seikkaa kuulin heidän valittavan yhtä\nkatkerasti kuin suomalaiset valittavat sortoansa yleensä, nimittäin\nsitä sääntöä, joka kieltää heitä talvella syöttämästä porojaan\nsuomen alueella. Kuitenki seurustelin lappalaistenki kanssa verraten\nvähän enkä toiseksi voinut heidän kanssa puhella heidän omalla\nkielellänsä, niin että moni asia saattoi jäädä minulta kuulematta.\nSyytä tyytymättömyyteen on lappalaisilla kyllä samassa määrässä\nkuin suomalaisilla, koska olevaiset olot rasittavat molempia yhtä\nsuuresti, sillä erotuksella vain, että lappalaiset kansallisuutensa\ntähen kärsivät sortoa etupäässä norjalaisen paikkakunnallisen väestön\npuolelta, suomalaiset taas enemmän hallituksen ja vallanpitäjäin\npuolelta. Ja kun lappalaisten ajatustapa ja harrastukset\nylimalkaan kulkevat kuta kuinki samaan suuntaan kuin suomalaisten,\nvoipi pitää aivan varmana asiana, etteivät he myöskään ole eri\nmieltä tyytymättömyydessä norjan valtaa vastaan, jos kohta tämä\ntyytymättömyys lappalaisissa ei niin tule julki.\n\nNiinkuin näkyy, ei norjalaisten valta etelä-Varangissa ole tuottanut\nhyviä hedelmiä. Tosin sinne on rakettu kaksiki kirkkoa, joista\ntoinen sentään on enemmän rajamerkkinä pidettävä, on asetettu\npappi, nimismies ja tohtori, raivattu joku tiekappale, järjestetty\nkoululaitosta j.n.e., joka kaikki kyllä on kiitettävää. Vaan\nporolappalaiset ovat häviötilassa, suomalaiset valmiit nousemaan\nkapinaan, muut lappalaiset tekemään heille seuraa, ja norjalaiset\nAmerikaan siirtymässä. Voipiko sanoa, että maakunta menestyypi?\n\nMihin päin vain katselemme on nykyinen valtaraja Varangissa\nvaikuttanut pahaa. Porolappalaiset kahen puolen rajaa,\nkalastajalappalaiset ja suomalaiset sen eteläpuolella, Varangin oma\nväestö sen pohjoispuolella, kaikki ovat siihen tyytymättömiä. Sopii\nkysyä: eikö siitä sitte ole minkäänlaista hyötyä? Ja jos ei ole,\nmiksi sitä ei saada muutetuksi? No toki, yksi hyvä siitä on, jos\ntuo sitte hyvä lienee: se imartelee norjalaisten kansallisylpeyttä,\nkoska Norjan valta Varanginvuonon itäpuolella olevan maakaistaleen\nkautta on 20--30 neliöpenik. laajempi kuin muuten olisi. Vaan\nvalitettavasti tähänki hyvään sekaantuu paha puoli, joka katkeroittaa\ntuon kansallisturhuuden tyydyttämisen nautintoa: se on pelko tuon\nkalliin kappaleen menettämisestä. Tämä pelko on yltynyt siihen\nmäärään, että melkein saattaa sanoa norjalaisten _vapisevan_ valtansa\npuolesta itä-Ruijassa: jos tässä asiassa neula putoaa lattialle, he\nsäikähyksestä hypähtävät pystöön. Keskinkertainen ilo mahtanee olla\nkappaleesta, jonka omistaminen tuottaa noin paljo huolta[19].\n\nYksi keino löytyy, jonka kautta norjalaiset jossain määrin\nvoisivat tuon luonnottoman valtarajan haittoja edes itseltään\npoistaa, voisivat arveluttavaa asiantilaa itä-Ruijassa parantaa ja\nhorjahtelevaa valtaansa siellä vahvistaa: se on lyhyesti sanoen\n_eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen_. Jos norjalaiset\nmyöntäisivät suomalaisia ja lappalaisia yhtä oikeutetuiksi olemaan\nolemassa kuin itse arvelevat olevansa, jos he sen johosta lakkaisivat\ntoisia sortamasta, luopuisivat arvaten turhista yrityksistään\nheidän norjalaistuttamiseksi, määräisivät heille virkamiehiksi\nainoastaan semmoisia jotka täydellisesti osaisivat heidän kieltänsä,\nsanalla sanoen rupeaisivat pitämään noita tähän asti halveksittuja\nalamaisiansa ihan vertaisinansa ja heidän kieltänsä yhen-arvoisena\nnorjan kielen kanssa, sitte on hyvin luultavaa, että maakunnassa\nnykyään vallitseva tyytymättömyyys, jos ei kokonaan häviäisikään,\nniin sentään isosti heikkenisi. Sillä suunnattomia ei suomalainen,\neikä lappalainen varsinkaan, ole harjaunut vaatimaan, ja kun he\nkerran tulisivat siitä vakuutetuiksi, että hallituksella on hyvä\ntahto, he varmaan kokisivat niitä kuormia kärsivällisesti kantaa,\njoita hallitus ulkonaisen politiikinsa tähen arvelisi olevansa\npakotettu laskemaan alamaistensa hartioille. Isosti suotavaa olisi\nsiis ei ainoastaan etelä Varangin vaan Norjan oman edun kannalta,\nettä norjalaiset ryhtyisivät tähän apukeinoon ja luopuisivat\nentisestä hallintojärjestelmästä.\n\nTosin sitte vielä yksi varsinainen valituksen syy olisi jälillä,\nnimittäin poronhoidon hankala tila, jota ei Norjan hallitus yksin\npystyisi auttamaan. Vaan Norjassahan hyvin tiedetään, että Suomen\nhallitus ei parempaa pyydä kuin saada asiassa sovintoa toimeen. Se\nei ollut Suomi, vaan Norja itse, joka ensin sulki rajan, ja Suomi\nseurasi esimerkkiä vasta senjälkeen, kun turhaan lähes parinkymmenen\nvuoden kuluessa oli kokenut asiaa saada sovinnolla järjestetyksi.\nSamana hetkenä kun Norjan hallitus ilmottaa sallivansa, että\nlappalaiset ja suomalaiset taas saavat Varangin rannoilla vapaasti\nkalastaa niinkuin ennen vuotta 1826, samana hetkenä ihan epäilemättä\nSuomenki hallitus suostuu peruuttamaan kieltonsa rajan suhteen\nja suvaitsemaan, että Norjan lappalaiset tuovat porojansa Suomen\njäkälämaille.\n\nVaan turhaa olisi ainaki lähimmässä tulevaisuudessa toivoa mitään\ntämäntapaista muutosta Norjan hallitustavassa. Ne tunteet ja\nmielipiteet, jotka kehottavat norjalaisia menettelemään niinkuin\ntekevät, ovat liiaksi syvälle juurtuneita, että voisivat toisiksi\nmuuttua ennenkuin kenties miespolvien perästä, jos edes sittekään.\nNorjalaiset arvelevat jo luojan säätämästä olevansa jalompaa rotua\nkuin suomalaiset ja lappalaiset, siis määrätyt näitä hallitsemaan,\nja jälkimäisten tunnustaminen yhen-arvoisiksi heidän itsensä kanssa\nolisi norjalaisten mielestä luonnon järjestyksen kumoamista. Jos\nsentähen olot itä-Ruijassa jäävät norjalaisten hyvästä tahosta\nriippumaan, on varmaa, että kaikki yhä tulee pitkät ajat edespäin\nmenemään entistä menoansa ja kansan tila pysymään yhtä huonona kuin\ntähän asti.\n\nSe on tämä vakuutus, joka itä-Ruijan suomalaisissa vaikuttaa niin\nkatkeran mielen Norjan valtaa vastaan ja kehottaa heitä kääntämään\nsilmänsä toisaalle päin, ulkovallan puoleen. Ainoastaan _Suomen alle\njoutuen_ he toivovat saattavansa elää elämää, joka ei ole paljasta\nkärsimistä ja tuskaa, vaan jolla myöski on joitakuita valokohtia;\nnorjalaisilta he eivät odota mitään.\n\nJa epäilemätöntä on, etteivät he näissä toiveissaan pettyisikään,\nkun ne vain voisivat toteen käydä. Jos etelä-Varanki joutuisi\nSuomen alle, seuraisi siitä aluksi, että suomalaisten ja suomen\nkielen sorto tietenki heti lakkais ja siis pahin aine valituksiin\nja tyytymättömyyteen yhellä haavaa poistettaisiin. Toinen seuraus,\njosta olisi hyötyä myöski lappalaisille ja norjalaisille, olisi, että\nse kuumeentapainen into, jolla Norja kokee sivistyneessä elämässä\nennättää naapurinsa Venäjän edelle ja joka pakottaa sitä ylenmäärin\njännittämään raja-asukasten varallisia voimia, myöski tulisi isosti\nasettumaan, koska yllytintä siihen eli pelkoa Venäjän vallasta,\nei kauvemmin löytyisi. Sivumennen olkoon tässä sanottu, vaikka se\nehkä on vähän tarpeetonta, että etelä-Varangin kehitystä tietysti\nnykyäänki etupäässä ajetaan Norjan valtiovaroilla eikä maakunnan\nomalla kustannuksella, vaan selvää on, että jo paljas osanotto\nhallituksen rientoon myöski maakunnalle on tavalla tai toisella\ntuottava rahan menekkiä; niin esm. lasten kouluutus laajemmin, kuin\nmitä tarve itsessään vaatii, tulee rasitukseksi. Vielä seuraisi\nVarangin joutumisesta Suomen alle, että poronhoito, joka 1826 vuoden\nrajan kautta on kärsinyt niin paljo vahinkoa ja joka Lapissa aina\ntulee jossaki määrin olemaan välttämättömän tarpeellinen, voisi\nvirkistyä ja epäilemättä virkistyisiki uuteen voimaan, hyödyksi\nei ainoastaan poron-omistajille itselleen, vaan koko maakunnalle.\nMuuttuneesta valtiollisesta tilasta ei voisi lappalaisille heidän\nkansallisuutensa ja kielensä puolesta olla muuta kuin voittoa, sillä\nlappalaisethan ovat meidän veljeskansa ja Suomen hallitus tulisi\nvarmaan heitä semmoisena aina kohtelemaan, niinkuin suomalaiset\nja lappalaiset pohjan perällä nytki elävät veljeksinä. Lapin\nkielen suhteen ei ainoastaan ei tarvitsisi peljätä mitään vainoa,\nvaan päinvastoin on enemmän kuin luultavaa, että kun lappalaisten\nlukumäärä suuriruhtinakunnassamme enenisi, heidän kielensäki saisi\nmeikäläisten kesken varsinaisia viljeliöitä, jotka sen kohottaisivat\nsen nykyisestä alkuperäisestä tilasta enemmän sivistyneelle\nkannalle; tämä olisi meille paljo sopivampi työ kuin norjalaisille,\njoitten laimeat yritykset tässä suhteessa eivät olekaan sanottavia\nhedelmiä kantaneet. Mitä lopuksi Varangin norjalaisiin tulee,\nniin heki saattaisivat ilman huoletta ottaa tuota valtiollista\nmuutosta vastaan; puhumatta siitä, että myöski heidän taloudellensa\nolisi muutoksesta hyötyä, he voisivat olla varmat siitä, että\nheidän kansallisuudellensa annettaisiin täysi arvo etteikä siinä\nasiassa noudatettaisi heidän omaa esimerkkiänsä. Sillä Suomi on\nitse tarpeeksi saanut kokea, mitä kielen ja kansallisuuden sorto\nmerkitsee, että se tahtoisi muita tarpeettomasti pakottaa kokemaan\nsamaa.\n\nEtelä Varangin menestymisen kannalta täytyy siis sanoa kaikin puolin\nsuotavaksi, että maa yhistettäisiin Suomeen. Ainoastaan senkautta sen\ntulevaisuus on luotettavalle kannalle perustettava.\n\nSelvää on sanomatta, että Suomen edut tässä käyvät Varankilaisten\netujen kanssa aivan yhteen.\n\nVaan toinen asia on, voidaanko tätä suotavaa tapausta, etelä-Varangin\nyhistämistä Suomeen, ajatella maholliseksi? Kun lie puhe lähimmästä\ntulevaisuudesta, täytynee tähän vastata aivan kieltämällä. Ensimäinen\nehto sitä varten on, että Suomessa yhtä hartaasti haluttaisiin saada\netelä-Varankia omaksi, kuin suomalaiset etelä-Varangissa haluavat\npäästä yhteyteen Suomen kanssa, ja tätä ehtoa ei vielä ole olemassa.\nYhteisten asiain harrastus meillä ei vielä ulotu Lapinmaahan,\ns.t.s.: ne asiat, joita yleisemmin meillä harrastetaan, koskevat\nainoastaan maata eteläpuolella napapiiriä; Lapista ei huolita juuri\nenempää kuin tshuktshien tuntureista itä-Siperiassa taikka eskimoein\nlumisista kentissä pohjois-Amerikassa. Usean mielestä Oulu ja Tornio\novat Suomen äärimmäisessä päässä pohjaan käsin; niitten takana\non vain joku palsta autiota lumi-maata, jossa joskus lappalainen\nporollansa kiitää hangen yli. Hyvin harvassa on semmoinen, joka\nolisi tullut ajatelleeksi, että Oulu on vasta _puolivälissä_\nHankoniemestä Utsjoelle ja että maanviljelystä ja karjanhoitoa\nahkeraan ja laajasti harjotetaan vielä 40--50 penikuormaa pohjaiseen\nOulusta. Hallituksenki huolenpito Lapinpuolisesta maasta on ollut\nniin mitätön kun on olla saattanut: Kuusamon tienoilta Tenojoelle\nja Kilpisjärvelle, siis alueella, joka on neljäs osa koko maasta,\nei esm. ole kuin yksi ainoa postikonttori (Rovaniemellä, ja seki\nvain pari vuotta vanha) ja yksi lääkäri (Kittilässä)! Maanteitä ei\nole kuin kaksi pientä palasta Kemi- ja Tornionjokien suissa, ja on\nsattunut, että samaan aikaan kun etelä-Suomessa on miljonia pantu\nrautateihin, on Lappiin turhaan pyydetty -- maanteitä kenties,\narvaa lukia? Ei, vaan muutama tuhat markkaa niiden suopolkujen\nporrastamiseksi, joita joka vuosi lukemattomat joukot suomalaisia,\njäämereltä palaten, astuvat. Sanalla sanoen, Lapin puoli on suuren\nyleisömme mielessä niin kuin ei sitä ollenkaan olisi olemassa, ja\nmitä sen takana on, on tietysti vielä vähemmän olemassa.\n\nMutta jos tällä hetkellä ei yleisempää halua meillä löydy\nVarangin perään, ei siltä ole sanottu, että asianlaita aina tulee\nsemmoisena pysymään. Suomen etu kuta kuinki suuresta osallisuudesta\njäämeren rannikossa on niin silmäänpistävä, että kun sitä kerran\nruvetaan ajattelemaan, vakuutus asiassa paikalla on valmis. Sen\nsaattoi selvästi nähä viime valtiopäivillä, jolloin esitys alueen\npyytämisestä venäjänpuolisella rannalla yksimielisesti kaikissa\nsäädyissä hyväksyttiin, vaikka asiasta esm. sanomissamme oli ollut\nsangen vähän puhetta. Ja aivan varmaa on, että kun suuri yleisö\nmeillä kerran tulee toiselta puolen hoksaamaan, mitä määrättömiä\naarteita jäämeri povessaan kätkee, toiselta puolen tietämään\nminkälainen kansan tila etelä-Varangissa on, sekä sen ohessa alkaa\nmuistella millä itsessään vähemmän kiitettävällä tavalla Norja on\nvaltaansa levittänyt Tenojoelta nykyiseen itärajaansa saakka, niin\nhalu saada asiaa oikaistuksi ja entistä vääryyttä korjatuksi on\nmeikäläisissä äkkiä syttyvä täyteen tuleen. Ja tämä \"kerran\" on\nkenties lähempänä kuin luullaan. Annahan kielikysymys, joka tähän\nasti yksinomaisesti on vetänyt yleisömme koko huomion puoleensa,\ntulee selvitetyksi, niinkuin onneksi vähitellen näyttää tulevan, niin\nsaadaan tilaisuutta muittenki yleisten kysymysten harrastamiseen,\nja niistä jäämeriseikka on liian tärkeä, että se voitaisiin jättää\nhuomaamatta.\n\nMitä ensimäiseen ehtoon etelä-Varangin yhistämiseksi Suomen alle\ntulee, saanee sen puolesta siis olla huoleti; aikanaan se kyllä\non oleva olemassa. Vaan sillä asia vasta on pantu alkuun, eikä\nsuinkaan vielä loppuun ajettu. Norjan hallitus tietenki on kynsin\nhampain vastusteleva kaikkia tuumia tässä suhteessa ja asiaan, jos\nsitä todenteolla ruvetaan ajamaan, ilmestyy varmaan monta mutkaa.\nKoska Suomella kuitenki ilmeisesti on parempi oikeus puolellansa,\nei ole epäilemistä, ettei se viimein asiassa voitolle pääse, ja\ntoivottavaa vain on, että asiaan käytäisiin käsiksi niin pian kuin\nmahollista. Liian etäälle sentään sorruttaisiin aineestamme, jos\ntässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia keinoja, joilla\nvoitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä; meillähän nyt\nvain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden pitäisi\nmuodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan paras\ntuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain suojelus,\nnäille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi käsitys\nasiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada heidän\nsuostumuksensa esm. _yleiseen kansan-äännestykseen_ etelä-Varangissa,\njonkakautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla tulisivat\nratkaistuiksi[20].\n\n\n\n\nIV.\n\nRuija.\n\nYleinen katsaus Ruijaan.\n\n\nRuija merkitsee suomeksi samaa kuin norjaksi sana _Finmarken_, s.o.\nSuomen pohjoisrajan ja jäämeren väliin tulevaa, nykyään Norjan alle\nkuuluvaa _Lapinmaata_. Josko sana, jota myöski äännetään _Rutja_,\njohtuu sanoista _ruija_ eli _rutea, rutia_, joista edellinen\nmerkitsee kivi-, jää- eli muunlaista _roukkioa_ ja myöski _hylkyä_\neli repaletta, jälkimäinen _kolkkoa_ eli raakaa (rutia ilma esm.),\nen ota taatakseni, vaikka mahottomalta ei kyllä näytä että niin on\nasianlaita; sillä kiviä ja kallioita sekä jää- ja lumitantereita\nRuijassa kyllä löytyy, ilman-ala on raakaa ja viljeltäväksi maa\nei isosti kelpaa. Ruijan laajuus on runsaasti 1,000 maantiet.\nneliöpenikuormaa; paitsi Ruijan lääniä eli \"Finmarkun amtia\", joka\non 872 neliöpenik., luetaan näet Ruijan maahan myöski itäinen osa\nTromssan lääniä Paatsivuonosta asti, joka osa ainaki tekee 130\nneliöpenik. Suurin leveys on Paatsivuonon ja Vuoreijan (Balsfjordin\nja Vardön) välillä ja tekee 45 suomen penik.; suurin korkeus etelästä\npohjaan Peltovaddon ja Havösundin välillä 25 penik. Maakunnalla on\netelässä hyvä luonnollinen raja siinä vuoriharjussa, joka Köölin\njatkona kulkee Kilpisjärveltä Peltovaddoon asti, sitte vähemmän\nhyvä samallainen raja Tenojoessa aina Pulmankiin saakka; mitä rajan\nloppu-osaan Pulmangista Muotkavaaraan ja Vuorjemaan taas tulee,\nolemme sen luonnottomuudesta jo edellisessä puhuneet. Muuten luonto\nnäkyy aikoneen yheksi kokonaisuudeksi ainaki Ruijaa, Inaria ja\nUtsjokea sekä Nuortijärven ja Kuolavuonon länsipuolelle tulevaa osaa\nVenäjän Lapista, vaan ihmiset ovat luonnon osottamia rajoja ryhtyneet\nmuuttamaan ja turmelemaan. Muilta puolilta paitsi etelän ympäröipi\nRuijaa pohjoinen jäämeri.\n\nRuijan sisämaa, Ruijan \"Lappi\", on jotenki tasaista ylänkömaata,\njoka kohoaa noin 1,000 à 1,500 jalkaa yli merenpinnan. Tasaisuus\nei kuitenkaan ole ymmärrettävä sileydeksi eli pöydäntapaiseksi\nlakeudeksi niinkuin esm. Oulun läänin rannikko; laajat tunturit\nnostavat pyöreöitä päitänsä tuo tuostaki ilmaan, täyttäen maan\nkukkuloilla ja synnyttäen vaihtelevia näkö-aloja. Korkein tunturi\nitä-Ruijassa on Raste-kaissa, vastapäätä Utsjokea Tenon länsi\nvarrella, joka Andreen kartassa ilmotetaan 876 meeteriksi, siis\n2,950 jalaksi; lähellä sitä on useat muut kaissat, niinkuin\n_Keino- ja Askaskaissa_ y.m. Korkeimmat tunturit länsi-Ruijassa ovat\nHaldishok, Haltiavaara, Suomen luoteisin rajavuori, ja Paarras\n(Inbergin kartassa _Paarah)_, pari penikuormaa suoraan länteen\nKilpisjärveltä, joitten korkeus Inbergin kartan mukaan on, edellisen\n4,235, jälkimäisen 4,540 jalkaa. Tuntureilla ei kasva muuta kuin\npeuran ruokaa, jäkäliä, eikä laaksoissa tunturein välissä, joitten\nsyvimmällä kohalla tavallisesti on lampi eli pienempi järvi, tavata\nmuuta kuin heinikkoa eli matalaa koivikkoa. Vaan jokilaaksoissa\nlöytyy hyviä sekä koivu- että petäjämetsiä ja kuta kuinki kelvollisia\nniittymaita. Paitsi _Tenoa_, rajajokea, joka on yli 30 penik. pitkä\nja johon lännestä juoksee _Kaarasjoki_, on varsinki mainittava\n_Alattionjoki_, Alten, noin 20 penik. pitkä, jonka varrella on\nKoutokeinon, Maasin ja Alattion kirkot. Havumetsä ulottuu Alattion\nsuuhun asti, ja joen suussa, 70 asteen leveydellä, viljellään\npottuja, kauraa, ohraa, vieläpä kesäruistaki.\n\nRuijan rannikko on sen puolesta yhenluontoinen ryssän rannan kanssa,\nettä seki kaikkialla päättyy mereen jyrkkänä, alastomana kalliona;\nvaan muuten molemmat rannikot ovat kuta kuinki toisennäköiset.\nJos luetaan Karabellan niemimaa ja Kuolavuono pois, kulkee ryssän\nranta aivan tasaisena linjana pitkin matkaa, muodostamatta mitään\nsuurempia niemiä eli lahelmia; ja ainoastaan joku harva pienempi\nsaari löytyy sen edustalla. Ruijan rannalla sitävastoin isot vuonot\nyksi toisensa perästä tunkevat syvälle maahan, synnyttäen väliinsä\npitkiä niemimaita, _njargoja_, ja kuta lännemmäksi tullaan, sen\nlukuisampi saaristo suojelee rantaa. Suurimmat vuonot ovat Tenonvuono\neli _Taana_, johon Tenojoki laskee, Laijisvuono eli _Laxefjord_,\nPorsanginvuono, joka on kolmatta penikuormaa leveä ja toista kymmentä\npitkä, sekä Alattionvuono, _Altenfjord;_ pienempiä ovat näistä\nneljästä länteen tulevat Naavuono, _Koenangerfjord_, Jyykeänvuono,\n_Lyngenfjord_, Ulvus- eli Muskuvuono, _Ulfsfjord_, ja Paatsivuono,\n_Balsfjorden_, jonka suussa olevalle pikkusaarelle Tromssan kaupunki\non rakettu. Niemimaista mainittakoon _Varjak-njarg_, Varangin ja\nTenon vuonojen välissä, _Tshorgashnjarg_, Tenon ja Laijisvuonojen\nvälissä, jonka päässä on Europan mantereen pohjoisin nokka _Nordkyn_\n(lapiksi Gidni), _Spierttanjarg_, Laijis- ja Porsanginvuonojen\nvälissä, joka päättyy teräväkärkisellä, linturikkaudestaan kuulusalla\n_Spierttaklubun eli Svärtholtklubin_ nokalla, _Vuorjenjarg_,\nPorsanginvuonon länsipuolella, _Alnasnjarg_, Alattion ja Naavuonojen\nvälissä, jonka päässä on Skandinavian ainoa \"jökuli\" eli jäävirta,\nsekä _Jirgunjarg_, Jyykeän vuonon länsipuolella. Saarista ovat,\nhuomattavimmat _Vuoreija_, Vardö, samannimisellä kaupungilla ja\nlinnalla, Varjaknjargan itäisimmässä päässä, _Makkar-avju_, Magerö,\nPorsanginvuonon länsipuolella, jossa Europan pohjoisin nokka\n_Nordkaapa_ on, _Valassaari_, Hvalö, Kvalö, johon Europan ja mailman\npohjoisin kaupunki _Hammerfest_ on rakettu, sekä sitä vastapäätä\nkuudetta penikuormaa pitkä _Söreia_, molemmat Alattionvuonon suussa,\nja lopuksi _Tromssa_, Tromsö, samannimisellä kaupungilla.\n\nItä-Ruija on verrattain matalaa maata; suurin osa Varjaknjargaa\nkohoaa vain 3--500 jalkaa yli merenpinnan. Länteen käsin rannikko\nkuitenki nousee; Makkaravju lienee keskimäärin lähes 1,000 jalkaa\nkorkea ja jäätikkö Alnasnjargalla on noin 3,000 jalkaa. Korkein\nvuoriharju tavataan Jyykeänniemellä, jonka sinertävällä jäällä\npeitetyt jyrkät huiput kohoavat 1,500--2,000 meteriä, siis noin\n5--6,500 jalkaa yli merenpinnan.\n\nUseimmat Ruijan niemimaista ovat muinaisina aikoina luultavasti\nolleet yhtenä eli useampana saarena. Sen voipi päättää siitä, että\nRuijanki tiedetään vähitellen kohoavan ylös samoin kuin Suomessa\nvarsinki Pohjanmaan, ja että sanotuilla niemimailla tapaa melkein\njokaisessa yhen tai useamman matalan ja kaitaisen paikan, jota\nlappalaiset ja suomalaiset kutsuvat _muotkaksi_, norjalaiset\n_eidiksi_. Tämmöisiä muotkia ovat esm. kaulanne Varanginvuonon ja\nTenojoen välillä, _Varanger-eidet_, joka kyllä on 1 1/3 penik. leveä,\nvaan sangen matala, _Hopseidet_, Taanan ja Laijisvuonon välissä, joka\nvain on 2,000 kyynärää, siis runsaasti virstaa leveä, _Alteidet_,\nAlnasnjargalla, noin 1 penik. leveä, _Jyykeänmuotka_, Kjosen, Jyykeän\nniemellä, 3 virstaa leveä, y.m.m. Nämät muotkat ovat kiusanpaikkoja\nporolappalaisille joka kevät, kun he karjoinensa sisämaasta siirtyvät\nniemimaitten neniin eli meren saariin, ja joka syksy, kun he sieltä\npalaavat takaisin tuntureille. Muotkiin, jotka tavallisesti ovat\nvarsin soveliaita sekä niitty- että myöski muulle viljelykselle,\non nimittäin sallittu uutisasukasten asettua, huolimatta siitä,\nettä porot aina ovat niitä käyttäneet kulkuteinään. Ne niitty- eli\npeltotilkut, mitkä uutisasukas on kannakselle raivannut, ovat usein\naivan aitaamattomia, toisinaan peräti mitättömällä aidalla muka\nsuojatut. Kun nyt porolauma, joka lukee 500 eli 1,000 päätä eli\nenemmänki, tulee tämmöiselle paikalle, se tietysti jatkaa matkaansa\nvanhan totutun tavan mukaan pitämättä tarkkaa vaaria siitä, polkeeko\nviljeltyä tai viljelemätöntä maata; vaan helppo on ajatella,\nminkänäköiseksi viljelys muuttuu kun tuommoinen lauma on siitä mennä\nsukinut yli. Ilman riidatta ja tappelutta lappalainen sentähen\nharvoin noista paikoista pääsee ja useimmiten seuraa poikkimenon\njälkeen käräjänkäynti vahingonpalkkiosta[21].\n\nRuijan lääni on sivilihallintonsa puolesta jaettu viiteen\n_voutikuntaan_: Alattio, Hammerfest, Taana, Vuoreija ja Varanki.\nKuki voutikunta taas jakaantuu useaan piirikuntaan, _herred_, joka\nluullakseni vastaa meidän nimismiespiiriä; näitä piiriä oli Ruijan\nläänissä v. 1875 yhteensä 17. Kaupungit muodostavat samoin kuin\nmeillä oman oikeus- ja kuntapiirin, jonka esimiestä eli pormestaria\nsanotaan kaupunginvoudiksi, _byfogde_. -- Tromssan läänissä on\nainoastaan yksi voutikunta, _Senjen og Tromsö_, jonka 18:sta\n\"herredistä\" 6 voipi lukea Ruijan maakuntaan kuuluvaksi: Naavuono,\nKierua, Jyykeä, Paatsivuono, Tromssansalmi ja Kalsa.\n\nKirkollisessa suhteessa koko Ruija kuuluu _Tromssan hippakuntaan_\nja on jaettu _provastikuntiin_, jotka taas jakauvat pitäjiin,\n_præstgjeld_, kappelinensa, _annex_.\n\n_Väkiluku_ teki 31 p. jouluk. v. 1875 Ruijan läänissä 24,075 henkeä,\njoista 5,187 kaupungeissa, ja Tromssan läänin Ruijaan kuuluvassa\nosassa 22,974, joista 5,409 Tromssan kaupungissa; yhteensä _koko\nRuijassa_ siis 47,149 henkeä[22]. V. 1882 väkiluku saattoi tehä\n55,000 henkeä.\n\n\nVesisaari.\n\nKun 29 p. heinäk. tulin Vesisaaren satamaan, kohtasi siinä\ntoisenlainen näkemä silmää kuin lähimmässä kaupungissa Venäjän\npuolella, Kuolassa. Kuolan parin kolmen pienoisen väettömän jähin\nsijasta makasi täällä joku 30--40 laivaa ankkurissa, useammat suuria\n3-mastoisia venäjän jähtejä, vaan joukossa myöski lännestä päin\ntulleita skuunareita ja prikejä. Laivain veneitä liikkui edestakaisin\nhaminassa, ja kalastajain vämpöörejä oli mikä tulossa, mikä lähössä,\nmikä laivan kupeella tai möljässä kiinni. Kaupungin ranta oli suuria\nmakasiineja täynnä, joitten ympäri rakettujen lautasiltain päässä\nseisoa törötti nuo omituisen näköiset, vipuna käytetyt rattaat;\nsilloilla oli vilkas ihmisliike. Sen äänettömyyden sijasta, mikä\nKuolassa vallitsi, täyttyi korvat täällä soutajain huudoista,\nmerimiesten laulusta ja yleensä siitä sekavasta melusta, joka\nisossa ihmistössä aina syntyy; keskellä hälinää kuului joskus jonka\nhöyrypillin kimeä vihellys. Hamina, jossa toimellinen elämä pauhasi\njoka taholla, tarjosi tulialle yhtä odottamattoman kuin miellyttävän\nkuvan, ja sen ja siihen verratun venäjänpuolisen haminan välillä oli\nsiis kerrassaan silmäänpistävä erotus.\n\nKun olimme venetten ja laivain välitse päässeet kulkemaan erään\narvaten pakkihuoneeseen kuuluvan sillan päähän, oli ensin noustava\nparin syllän korkuisia portaita ylös. sillä nousuveden korkeus\nVesisaaressa on samoin kuin Ruijassa yleensä sangen suuri, 9--10\njalkaa, jonkatähen korkealle raketuilta makasiinisilloilta on\ntehty portaat alas, laskuveden liikettä varten. Saattomieheni\neivät tienneet soveliaaseen majapaikkaan viedä, vaan kadulla sain\nmuutamalta herrasmieheltä osotuksen, jonka mukaan pian löysin\nkaupungin ainoan \"hotellin\" matkustavia varten. Se oli 2-kertainen\npuurakennus rantakadun varrella, sievällä näkö-alalla vuonolle päin,\nvaan ei suuren suuri: kadulle päin oli yläkerrassa neljä akkunaa,\nalakerrassa kolme -- neljännen sijalla sisäänkäytävä; huoneita\nalakerrassa porstua, kööki ja kolme kamaria, yläkerrassa kolme\ntai olisiko ollut neljä kamaria. Tämän tapaisia olivat useimmat\ntalot keskimäisessä eli vanhimmassa osassa kaupunkia: pieniä vaan\nkaksikertaisia. Muutamat, etupäässä kauppiasten, talot olivat kyllä\nisompia, vaan toisia löytyi taas niinki pieniä, että kummassaki\nkerrassa vain oli kaksi akkunaa kadulle päin.\n\n\"Keskimäisessä osassa\" sanoin; tämä lausetapa osottaa, ja niin\nonki asianlaita, että Vesisaaressa löytyy kaksi muutaki kaupungin\nosaa. Varsinaista kaupunkia on näet viime vuosikymmeninä jatkettu\npitkin merenrantaa sekä länteen että varsinki itään päin ja kun\nne, jotka ovat näihin osiin asettuneet, melkein yksistään ovat\nolleet suomalaisia, ovat norjalaiset alkaneet sanotuita osia kutsua\n\"suomalaiskaupungiksi\", qvænbyen, lännempää \"indre\", idempää \"ydre\"\nqvænbyen (sisempi ja ulompi suomalais- eli kainulaiskaupunki).\nSuomalaiset Vesisaaressa kutsuvat edellistä \"Sisäpääksi\", jälkimäistä\npienen puron mukaan \"Ulkojoeksi\". Sisäpäässä ei löydy taloja kuin\nainoastaan pitkin rantaa kulkevan kadun pohjoisvarrella -- yhteensä\nehkä noin 30, kaikki pieniä; Ulkojoella kulkee toinen katu ylempänä\nyhtä suuntaa rannemmaisen kanssa ja taloja, joita kaikkiaan on ehkä\n70--80, niistä muutamat vankemmannäköisiä, on rakettu kummanki kadun\nvarrelle. Sekä Sisäpäässä että Ulkojoella talot ovat yksikertaisia ja\nerkanevat siten keskimäisen kaupungin-osan taloista; ne ovat myöski\nraketut harvempaan -- tilavuushan on suomalaiselle vanhasta rakas.\nKeski-osa kaupunkia, jossa kenties on hiukka enemmän taloja kuin\nUlkojoella, on keskuspaikaltaan, missä mereen pistää vähäinen niemi,\n4--5 pientä kaupunginkorttelia leveä, vaan muuten vain kahta. Sen\npohjoispuolella, johon maa tasaisesti nousee, seisoo aukealla mäen\nkukkulalla kaupungin sievännäköinen kirkko, jonka edustalta on sangen\nihana näkö-ala vuonolle päin. Kaupungin koko pituus saattaa ehkä olla\n1 1/2 virstaa.\n\nVesisaari, norjaksi _Vadsö_, lapiksi _Tshatsesuolo_, on saanut\nnimensä kaitaisesta, vaan kenties lähes virstaa pitkästä saaresta\nkaupungin edustalla, jossa ennen aikaan on ollut lähe. Alkuaan\nkaupunki oli rakettu tälle saarelle, jossa myöski kirkko oli,\nniinkuin saaren toinen nimi \"kirke-öen\", kirkkosaari, osottaa,\nvaan lopulla 1600-lukua kaupunki siirrettiin mannermaalle.\nNykyään ei saarella asu ketään eikä löydy muita rakennuksia\npaitsi valaskalanpyytäjä Svend Foynin tehtaat, jotka ovat saaren\nlänsipäässä, sen ja kaupungin välillä olevan salmen varrella. Saman\nsalmen länsisuussa on kaupungin satama, johon päästäkseen laivojen\nmereltä tullen täytyy kiertää saaren länsinokan ympäri, koska salmen\nitäsuu on niin matala, että joskus hieruan aikana saatetaan kahloa\nsen poikki.\n\nVesisaarella on jäämerenkaupungiksi erinomaisen hyvä asemapaikka.\nRannikko on nimittäin kaupungin kohalla noin 5 virstan pituudelta\nja 2--3 virstan leveydeltä verraten sangen alavaa ja tasaista, että\ntilan puutteesta ei ole puhettakaan. Niin laajaa tasankopaikkaa\nei Kuolaan asti tietääkseni löydy kuin yksi ainoa, eli\nVaitokupa-Kervanan kangas. Pohjoispuolella kaupunkia on laidun- ja\nniittymaita, jälkimäisistä ainaki moniaat rautalanka-aidoilla\nsuojatut, ja takimaisena rajottaa näkö-alaa matala vuorenharju.\n\nYhtä puuttuu Vesisaari kuitenki täydellisesti ja se on puuta.\nTurhaan silmä semmoista etsii: ainoastaan jalankorkuista, vaivaista\npajukkoa ja varvikkoa kasvaa siellä täällä. Ennen aikaan on kyllä\nkoivikkoa kasvanut Vesisaaren tienoille asti, vaan se on hakattu\npois tykkänään, että koivupuuta tapaa vasta joku penikuorma pari\nlännempää. Suuren kaunistuksen on kaupunki täten menettänyt, ja\nheikko lohutus on, että arvaten koivikon kanssa sääsketki ovat\nkokonaan hävinneet. Vulfsberg esittää, että varta vasten ruvettaisiin\nkoivikkoa istuttamisella kasvattamaan, vaan hänen esitystänsä ei\nliene otettu korviin, koska en tullut huomanneeksi mitään istutuksen\nmerkkiä.\n\nKuola, jonka haminaan alussa tätä lukua olemme Vesisaaren haminaa\nverranneet, on puitten ja metsän puolesta kuta kuinki välttävästi\nvarustettu, että sillä ei siinä suhteessa ole erityistä kaipauksen\nsyytä; ja jos vertausta molempain kaupunkien välillä tahomme jatkaa,\non edellinen sikäli siis etevämpi jälkimäistä. Vaan tämä seikka,\nmetsän olemassa-olo, joka etusijassa on luonnollinen seuraus kummanki\npaikan eri maatieteellisestä asemasta -- Kuolahan on toista astetta\netelämpänä Vesisaarta -- lieneeki ainoa kohta, missä Kuola jättää\nVesisaaren takapajulle; kaikissa muissa suhteissa jälkimäinen tuntuu\nvoitolle pääsevän kilpailusta. _Kadut_ ja aukeat paikat, jotka\nKuolassa ovat yhtä huonossa jollei huonommassaki tilassa kuin mihin\nluonto ne on jättänyt, ovat Vesisaaressa, tosin ei kivitetyt, vaan\nmuuten hyvästi tasotetut ajettavaksi ja varustetut trottoareilla\njalkamiehiä varten. Aina väliin näki jonku kärryn kiirehtivän sivu,\njota ensin oli kyllä outo katsella, sillä hevosta ja kärryä en ollut\nnähnyt sittekun Kuusamon kirkolla veneeseen istuttiin. Kuolasta ei\nlähe muuta tietä kuin se polku Suolavarekalle, jota olimme kaupunkiin\ntulleet; Vesisaaresta kulkee _maanteitä_ sekä länteen että itään,\nedellinen, jollen erehy, aina vuonon perukkaan Nyborgiin asti,\njälkimäinen kappale matkaa Vuoreijaan päin, johon sen on määrä\naikanaan ulottua. Kolmaski ajotie erkani kirkolta pohjaan päin,\nvaan se päättyi jo kaupungin pohjoispuolitse kulkevan vuoriharjun\nalle. Kaupungin kaduilla, varsinki rantakadulla, liikkui myötäänsä\nsuuret ihmisjoukot ja kauppiasten tilavat kräämäpuodit sanotun kadun\npohjoispuolella samoin kuin heidän makasiineinsa edustat eteläisellä\npuolella olivat ostohaluisia täynnä; Kuolassa joku ainoa ihminen\nonnen kaupalla tuli kadulla vastaan ja kauppiasten puodit olivat\nsisällä kartanolla jossaki pienessä aitassa. Josko _apteekia_\nKuolassa löytyi, en tiedä tarkkaan sanoa, vaikka isosti sitä epäilen,\nkoska en ollenkaan muista, että olisin tunnettua kotkankylttiä\nnähnyt, vaan _kirjakauppaa_ ja _kirjapainoa_ oli kaupunki ainaki\nilman; Vesisaaressa löytyi kaikki kolme ja näytti kirjakauppa,\njossa kävin, olevan kuta kuinki hyvästi varustettu. Kirjapainosta,\njonka omistaja hra F. _Kjeldseth_ on, toimitetaan mailmalle\nviikkolehti \"Finmarkens amtstidende\", Meriliikkeestä kaupungissa\non jo ollut puhe; siihen sopii tässä lisätä, että _tehasliikeki_,\njosta ei Kuolassa löydy merkkiäkään, on Vesisaaressa jonkulainen.\nPaitsi Foynin suurta valaskalatehasta löytyy kaupungin länsipäässä\nkaksi tehasta guanon valmistamiseksi turskanpäistä, joista toisen\nomistaja on kauppias Hans _Esbensen_, toisen, ulommaisen, kaupp.\nHerman _Dahlin_ konkurssipesä; jälkimäinen yritys päättyi näet\nkonkurssilla, josko huonon kannattavaisuuden tai muun tähen, en ota\nratkaistakseni. Sen ravintolan lisäksi, jossa olin kortteeria, löytyi\nsievä _kahvihuone_ ja _biljardi_. Lopuksi kaupunki voipi ylpeillä\nkahesta laitoksesta, joita ei suomalaisen luulisi Lapin takana\ntapaavansa, nimittäin _vesijohosta_, jota Suomessa ei löytyne muualla\nkuin Helsingissä ja Tampereella, ja _telegrafista_. Sanalla sanoen,\nkaikissa, missä ihmistoimi tulee kysymykseen, Vesisaari osottaa\nverratonta edistystä Kuolan rinnalla ja todistaa loistavalla tavalla,\nkuinka isosti voimallisempi vapaa, omavaltainen kansa on isällisesti\njumalan armolla hallittua kansaa.\n\nVesisaari sai kauppakaupungin oikeudet v. 1833, vaan niinkuin\njo äskön mainittiin, on paikkakunta ammoisista ajoista ollut\nasuttu. Jo v. 1596 löytyi saarella, jossa kaupunki silloin oli, 35\nnorjalaista perhettä paitsi virkamiehiä, joten väkiluku saattoi\ntehä noin 200 henkeä. Vesisaaren samoin kuin ylimalkaan koko Ruijan\nedistystä hidastutti kuitenki myöhempinä aikoina Tanskan-Norjan\nhallituksen sopimattomat säädännöt, joista varsinki Ruijan kaupan\nläänitys yksin-oikeudeksi ensin vuodesta 1680 Bergeniläisille,\nsitte muutamille Kyöpenhaminan tukkukauppiaille vv. 1729--1789 sekä\npahantekiäin lähetys tuonne ylös ikäänkuin Venäjällä Siperiaan\noli kovin haitallinen. Vasta sitte kun kaupan vapaus oli säädetty\nv. 1789, alkoi maakunta taas vähitellen vaurastua, niin että\nväkiluku, joka Ruijassa v. 1769 teki 5,984 henkeä, v. 1801 oli\nkohonnut 7,700:aan. Ja tämän vuosisadan keskipaikoilta alkaen on\nedistys ollut varsin huomattava; väkiluku, joka Ruijan läänissä v.\n1835 oli vähän päälle 10,000 henkeä, teki v. 1875 niinkuin jo on\nmainittu 24,000. Vesisaaren väkiluku oli vielä v. 1845 ainoastaan\n388 henkeä, vaan oli 1855 jo noussut 886:een, v. 1865 l,343:een\nja 1875 l,764:ään sekä teki tämän vuoden (1883) alussa 2,150.\nVähemmässä kuin neljässäkymmenessä vuodessa se siis on enennyt lähes\n_kuusikertaisesti_ (eli tarkkaan 5,54-kertaisesti).\n\n\nVesisaari (jatkoa).\n\nOloni Vesisaaressa kesti lauvantaista 29 p. heinäk. keskiviikkoon 2\np. elok., siis 4 vuorokautta. Niin kauoa en ollut aikonut kaupungissa\nviipyä, vaan kun olin päättänyt täältä jatkaa kulkua eteenpäin\nhöyrylaivalla ja semmoinen vain joka keskiviikko kulki länteen, oli\nviipymiseen pakko. Pitkäksi ei kuitenkaan aika ennättänyt tulla.\nSittekun olin viettänyt kuukauden luonnon helmassa ja alkuperäisten\nyhteiskunnallisten olojen keskellä, tuntui palaaminen takaisin\nsivistyneeseen elämään jonkulaiselta vaihetukselta. Täältä saatoin\nsähkölangalla antaa tiedon itsestäni kotia, jota en matkallani vielä\nollut tehnyt, koska tiesin, että kirje Karjalasta eli Lapista, Vienan\nja Pietarin kautta kulkien, ei kuitenkaan kerkeäisi perille niin\naikaisin kuin telegrammi Vesisaaresta. Täällä sai lukea Kristianian\nsanomalehtiä, jotka tiesivät kertoa kaksi odottamatonta uutista:\nettä kuulusa venäläinen kenraali _Skobelev_, joka viime talvena\nvaltiollisten puhettensa kautta taas oli puoleensa kääntänyt mailman\nhuomion, oli sekä kuollut että haudattu, ja että rauhaa rakastava\nvanha Gladstone oli antanut amiraali _Seymourin_ 11 p. heinäk.\npommittaa Alexandriaa. Täällä oli tilaisuus olla konsertissaki, jonka\ntaiteiliat, norjalainen viuluniekka Emil Kortoe ja ruotsalainen\npianisti Fredr. Lindholm, matkallansa Vienaan ja Pietariin, antoivat\nkaupungin kansakoulussa 1 p. elok. Kuuliakunta ei kuitenkaan noussut\nkuin ehkä 30:een henkeen, josta taideniekat myöhemmin ravintolassa\nolivat isosti pahoillaan. Kaupungin kirkossa kävin sunnuntaina ja\noli niin hyvin provasti _Gjölmen_ enemmän järkiperäinen saarna kuin\nvirrenveisuun nopeampi _temppo_ miellyttävä. Veisuuta säesti urut.\n\nMuuten aika kului, niinkuin vieraassa paikassa ainaki, itse\npaikkakunnan katselemiseen ja kaikenlaisten tietojen utelemiseen.\nUsein nousin kirkkomäelle, josta niinkuin jo sanoin oli ihana\nnäköala punaisilla kaakeleilla eli vihannoilla turppailla katettujen\nkaupungin talojen yli vuonolle päin. Idän puoleen tuli aava meri,\nvaan etelässä rajotti näkö-alaa etelä-Varangin korkea rannikko, joka\nikäänkuin sinertävä muuri kohosi ylös vedestä. Selvästi saattoi\nsiinä erottaa Reis-, Näytämön ja Utsavuonojen suut, Saalomansaaren\ntunturineen ja Holmakrovan niemen, vaan viimemainitun taa maa\nkatosi päivän autereeseen. Vesisaaren herrasväen kävelypaikkana\nnäytti kuitenki olevan, ei kirkkomäki, vaan rantakatu Säsäpäähän;\niltaisin tällä kadulla aina kohtasi käveliöitä, ja vieraaseen teki\nilahuttavan vaikutuksen, että usea käveliöistä kohteliaasti tervehti\nhäntäki. Erittäin muistan noista tervehtiöistä erästä ihmeen kaunista\npuolikasvuista tyttöä. Jonkulainen societeeti on myöski täällä,\nmailman äärimmäisessä päässä, saatava kokoon. Sen pääpylväinä\novat arvaten kaupungin neljän etevimmän kauppiaan: _Brockhoffin,\nHans Esbensenin, Rasmus Esbensenin_ ja _Jentoftin_, sekä venäjän\nkonsuli _Brodtkorbin_ perheet; näiden ympäri sitte sijottuu\nperheineen paikkakunnan useat virkamiehet, niinkuin molemmat papit,\ntohtori, vouti, tullin-, postin- ja telegrafin-hoitajat, apteekari,\nkoulu-opettajat y.m. sekä lopuksi pienemmät kauppiasperheet j.n.e.\nMitään varsinaista seurahuonetta ei kaupungissa kuitenkaan löydy.\nYläpuolella kirkkoa kulkee idästä länteen matala kangas, jonka harju\non täynnä pienoisia, pyöreöitä eli munanmuotoisia kiviä, joita\nilmeisesti merivesi aikanaan on silitellyt; jäämeren aallot ovat\nsiis kerran näin ylhäällä lainehtineet ja nykyinen kaupunki on ollut\nmeren pohjana. Että kalastus on paikkakunnan elinkeino, saattoi\nnähä niistä lukemattomista veneistä, joita oli rannassa pitkin\nkoko kaupungin pituutta, ja veneitä vähän ylempänä seisovista yhtä\nlukuisista tällingeistä kalain ja pyytöneuvoin kuivamista varten;\nniin ikään noista pienistä maksatynnyreistä ja summattoman suurista\ntraani-ammeista. Samaan viittasi suutarikylttein paljous talojen\nseinillä ja tavallansa myöski useassa kohti puodinoven yläpuolella\nluettava ilmotus: \"udsalg af spiritus\", s.o. viinan myönti. Näkipä\njoskus sokkunuotanki kadulle levitetyksi. Joku määrä lehmiä\nkaupunkilaisilla on, 50 à 100, ja 10 hevosta. Lehmän hinta on ollut\nnoin 100 kr. ja siitä päälle.\n\nRavintolan isäntä, jonka luona olin kortteeria, oli norjalainen\nnimeltä _Krogh_. Niinkuin useimmat Vesisaaren herrat puhui hänki\nsuomea, vieläpä puhtaasti kuin syntyperäinen, vaikka vasta jonku\npäivän perästä sattumalta tulin tästä hänen kielitaidostansa\ntietämään; ja keskustelumme, jotka aluksi, niin kauon kuin hän käytti\n\"Norränatungan\" tanskalaista, minä sen ruotsalaista murretta, olivat\nkäyneet vähän kankeasti, sujuivat sitte esteettömästi. Hänessä oli\nhyvä lähe kaikenlaisten tietojen saantiin. Toinen samallainen lähe\nminulla oli eräässä meidänpuolisessa, hra Z. A. _Nordbergissa_, joka\nkymmenkunta vuotta on palvellut konttoristana konsuli Jentoftilla ja\n\"Pohjois-Suomen\" sanomalehen lukioille on tuttu niistä huvittavista\nkirjeistä, joita hän \"Pohjanvuoren\" nimellä on Ruijasta sanotulle\nlehelle lähettänyt. Minulla oli hänelle kirje hänen Oulussa asuvalta\nfrouvalta, ja illoilla, kun hän oli työstään joutilas, istuimme\nvuoroon hänen, vuoroon minun tykönä, nauttien hänen luonaan hyvin\nfiiniä viiniä ja erinomaisen hyviä sikarreja. Eräänä iltana hän\nvei minua sen suomalaisen, erään _Meethin_, taloon Sisäpäässä,\njossa kuningas Oskar II v. 1873 oli käynyt suomalaista perhettä\nkatsomassa; se oli pienoinen, vaan siisti talo. Kuningas oli vähän\naikaa tulkin kautta puhutellut talonväkeä ja lähtiessään muistoksi\nantanut sekä omansa että kuninkaattarensa valokuvat, joita vielä\ntalossa säilytettiin. Emäntä, kotoisin Alkkulasta, oli epäilemättä,\nniinkuin Friis kertomuksessaan kuninkaan matkasta sanoo, aikanaan\nollut kaunotar, vaan oli nyt jo vanhennut; vaan hänen puolikasvanut\ntyttärensä lupasi tulla äitinsä näköiseksi. Hra N:n osotuksen mukaan\nkävin parissa muussaki suomalaisessa talossa; toisen omistaja\noli entinen Oulun värjäri, _Helander_, kotoisin Kajaanista, joka\nparikymmentä vuotta aikaa pakeni Ruijaan, oltuaan jossaki kahakassa\ntullimiesten ja kasakkain kanssa lähellä Tornioa. Hän oli tunnettu\nahkeraksi ja onnelliseksi kalastajaksi eli \"fiskariksi\", niinkuin\nVesisaaressa sanotaan, ja eli hyvissä varoissa, jonka saattoi\nulkoapäinki nähä, sillä lihava hän oli kuin prouvasti ja hänen\nvaimonsa, kotoisin Oulusta, vieläki lihavampi. Muutamia päiviä\nennen tuloani Vesisaareen hänelle oli merellä sattunut onni, jonka\nvertaista ei ennen ollut hänen osaksensa tullut. Kun neljällä\nveneellä, kussaki 3 miestä, olivat lähteneet saidanpyyntiin ja\nsaaneet suuren nuottansa lasketuksi, ilmestyi niin tiheä kalaparvi\nnuotan päälle, että saalis ei mahtunut noihin neljään veneeseen,\nvaan oli kaheksan venettä lisäksi haettava; ja lähti kaloista; 25\ntynnyriä maksoja, siis, kun hinta oli 21 kruunua tynnyri, 525 kr.,\n17 mattoa jauhoja vaihtokaupassa kaloista venäläisten kanssa, joka\n30 kruunun jälkeen matto olisi tehnyt 510 kr., sekä lopuksi muille\nmyödyistä kaloista ja päistä toistasataa kr., kaikkiaan siis lähes\n1200 kr., joista puolet jäi Helanderin perheen osaksi. Yhen iltaman\ntienestiksi se kyllä välttää. Vanhukset olivat hyvin ystävällisiä;\neivät laskeneet ilman kahvitta menemään. \"Ruijan suomalaisen lehen\"\nperustajan, kauppias Isr. _Bergströmin_, tykönä myöski kävin; hänellä\noli sievä 2-kertainen talo, vaan hän lienee ryhtynyt liian suuriin\nyrityksiin, koska oli -- konkurssitilassa. Hauska oli kuulla hänen\nkertomuksiaan mainitusta lehestä, millä hämmästyksellä sitä otettiin\nvastaan ei ainoastaan Ruijassa, vaan Kristianiassaki, ja millä\nkiivaudella sen hengeltä-saantiin ryhyttiin; jonka seurauksena oliki,\nettä lehti, jonka toimittaja oli Suomen ylioppilas J.G. Cajan, puolen\nvuotta eli kesästä 1877 vuoden loppuun elettyään, muutti manalan\nmajoille. B:n ajatuksen mukaan norjalaisten vaino oli ainoa syy lehen\nkuolemaan.\n\nSvend _Foynin_ tehtaassa en voinut olla käymättä. Se on suurenmoinen\nlaitos. Alinna rannassa on suuri makasiini, jossa pitkissä riveissä\nseisoi petroleumitynnyrein kokoisia astioita täynnä traania.\nMakasiiniin kulkee itse tehtaasta pitkä putki eli rööri, jota myöten\ntraani juoksutetaan. Tehtaassa oli eri rakennuksissa ja kerroissa\nkeittohuoneita, survinlaitoksia, myllyjä, kuivaushuoneita, sanalla\nsanoen jos mitäki. Foyn nimittäin hyväksi käyttää valaasta kaikki\nosat paitsi sisälmykset; lihasta ja luista valmistetaan guanoa.\nMuissa valastehtaissa valmistetaan ainoastaan traania. Työmiehiä,\njoista Foyn keväällä Tönsbergistä tullessaan tuopi suurimman osan\nmuassaan, sanottiin nyt olevan tehtaassa 78. Pyytölaivoja, pieniä\nhöyryjä, on kolme: _Spes, Fides_ ja _Gratia_, joissa yhteensä on 27\nmiestä väestönä; kesäkuun alusta, johon asti valas uudesta vuodesta\non Varanginvuonossa rauhotettu, ne olivat tänä vuonna jo saaneet 83\nvalasta. Vähän hankala oli kulkea tehtaan kaitaisia portaita ylös ja\nalas, kun ne olivat paksussa ihrassa ja siis vietävän liukkaita; ja\nmasiinain räminä, höyryn suhina, työväen juoksu ja polttava kuumuus\nhuoneissa tahtoi panna pään aivan pyörälle, ettei tehnyt mieli kovin\nkauon sisällä viipyä. Hra Foynia en saanut nähä ennenkuin olin\nrannasta paluumatkalle lähtenyt, jolloin soutajani osotti sillalla\nseisovaa vanhaa, pientä vaan vankannäköistä, isopartaista ukkoa,\njota ilmotti laitoksen isännäksi. Foyn, joka itse ennen on ollut\npyytömies, ei mitenkään kuulu herrastelevan, vaan on itse ylimmäisenä\ntyönjohtajana tehtaassansa. -- Se haitta tehtaasta Vesisaarelaisille\non, että etelätuulella väkevä paha haju leveää kaupunkiin, joka vain\ntuskin virstan leveän salmen kautta on tehtaasta erotettu.\n\nVesisaaren kahessa toisessa tehtaassa, joissa turskanpäistä\ntehään guanoa, en käynyt sisällä, vaikka eräänä iltana kävelimme\nlikemmäisen, Esbensenin, tehtaan kartanon läpi. Ne ovat pienempiä\nkuin Foynin tehas; kummassaki oli vain yksi päärakennus, se kuitenki\nmonikertainen. Esbensenin tehas on aivan Sisäpään vieressä, Dahlin\nsiitä joku näpeä virsta lännempänä meren rannalla. Jälkimäinen ei\nollut käynnissä ja näkyi viime talven kovasta myrskystä kärsineen\nisosti vahinkoa, sillä katosta oli toinen puoli hävitetty. Esbensenin\ntehtaan sekä kartanolla että ulkopuolella riippui jälleissä suuret\nmäärät turskanpäitä, joihin kesähelteellä oli ilmestynyt toukkia,\nniin että kaikkialla maassa, tiellä, tiepuolessa ja kartanolla,\noikein kuohui näitä tuumanpituisia vaaleoita matelioita, jotka\nolivat päistä varisseet alas; ja senki tähen kiirehittiin tehtaalta\ntakaisin. Turskanpäistä on hinta ollut toista ja kolmatta kruunua\nvieko.\n\n\nSuomalaisten ja norjalaisten väli Ruijassa.\n\nVesisaarta saattaa, jos asukasten kansallisuudesta pitää kiinni,\npaljo paremmin sanoa suomalaiseksi kuin norjalaiseksi kaupungiksi.\nSuomalaiset ovat nimittäin väestön suuri enemmistö. Väenlaskussa\nv. 1875 kaupungin l,764:stä asukkaasta oli 1027 suomalaista, 5\nlappalaista, 124 sekarotuista[23] ja 608 norjalaista; viimemainituita\nsiis ainoastaan kolmas osa koko väestöstä. Minkälainen\nkansallisuutten suhta v. 1882 oli, en voi tarkkaan sanoa, koska\nprovasti _Gjölme_, jonka luona väkilukuseikkoja varten kävin, ei\npystynyt sitä ilmottamaan -- virallinen väenlasku toimitetaan\nnäet vain joka kymmenes vuosi; vaan koska yleensä itä-Ruijassa\nsuomalaisten lukumäärän vakuutettiin suhteellisesti nousseen, saanee\npitää varmana, että norjalaiset Vesisaaressa v. 1882 olivat vielä\nsuurempi vähemmistö kuin 1875. Paikkakunnan suomalaiset väittivät,\nettä norjalaiset nyt korkeintaan tekivät _neljännen_ osan koko\nväkiluvusta. Suomea kuuliki kaikkialla puhuttavan, ainoastaan\nkeskimäisessä kaupungin-osassa myöski norjaa.\n\nKoska Friis Vesisaaresta kertoessaan on puheeksi ottanut suomalaisten\nja norjalaisten keskinäisen välin Ruijassa, tahon minäki esimerkkiä\nnoudattamalla lausua muutaman sanan samasta asiasta.\n\nFriis sanoo, että \"norjalaisten ja suomalaisten väli, kun he\novat naapureita, on erilainen eli enemmän tai vähemmän hyvä eri\npaikkakunnissa, vaan että he ylipäänsä sopivat paremmin, kuin voisi\nodottaa kahelta kielensä puolesta niin eroavalta kansalta\". Syrjäinen\nei voi tästä tulla muuhun käsitykseen, kuin että mainittu väli on\nniin hyvä kuin olevaisiin oloihin katsoen olla saattaa eikä siis\nanna aihetta mihinkään muistutuksiin. Joka on lukenut, mitä ylempänä\non kerrottu itä-Ruijan suomalaisten mieli-alasta yleensä Norjaa\nvastaan, on varmaan kuitenki taipuvainen minun kanssa epäilemään,\nkuinka tarkasti Friis lienee voinut totuuden perille päästä. En taho\nväittää, että hänen arvelunsa on käsitettävä ihan päinvastoin kuin\nmitä se sanoo eli että puheenalaisten kansallisuutten sopu olisi niin\n_huono_ kuin olla saattaa, vaan varmaa on, että joka Friisin arveluun\nluottaa, joutuu valitettavaan ereykseen asian laadusta, semmoisena\nkuin se ainaki nykyään on.\n\nTosin Friis puhuu \"naapureina\" elävistä norjalaisista ja\nsuomalaisista, siis nähtävästi tarkottaen itse rahvasta kummallaki\npuolen, meillä taas on ylempänä etupäässä ollut puhe suomalaisista\nheidän suhteessaan hallitusta ja hallituksen edustajia, virkamiehiä,\nvastaan; näennäisesti siis on ollut kysymys kahesta eri asiasta. Vaan\nNorjan hallitus ja kansa niinkuin tiedetään eivät suomalaisuuden\nsortamisessa seiso vastakkain, vaan vetävät uskollisesti yhtä köyttä,\njosta seuraa, että jos suomalaiset pitävät nurjaa mieltä hallitusta\nvastaan, he eivät voi olla samaa tekemättä myöski norjalaisia vastaan\nyleensä; ja jos lukia siis ylempänä sanotun johosta on tullut siihen\npäätökseen, että norjalaisen ja suomalaisen rahvaankaan väli ei ole\nkehuttava, on hän päättänyt aivan oikein.\n\nMikä ajatus itä-Ruijan suomalaisilla norjalaisista yleensä on,\nosottaa se puheenparsi, jota he norjalaisista käyttävät ja joka\nkuului: _venäläinen, kissa ja ruijalainen ovat yhtä hyviä_.\n(Ruijalaisiksi jäämeren suomalaiset enimmästi kutsuvat norjalaisia,\nvaikka sanan paremmin sopisi merkitä kaikkia Ruijan asujamia). Vasta\nse joka tietää, millä silmillä norjalainen venäläistä katselee,\nkuinka hän venäläiseen ajattelee yhistyneeksi kaikkea mitä ihmisessä\nlöytyy kelvotonta ja halpaa, vasta hän voipi täydesti älytä,\nkuinka solvaava mainittu puheenparsi on, joka asettaa norjalaisen\nsamalle asteelle hänen syvimmän ylönkatseensa esineen kanssa. Kun\nVesisaaressa ensi kerran kuulin tuon sananparren, sattui samassa\nseurassa istumaan myöski kaksi norjalaista kansakoulu-opettajaa.\nToinen heistä niin pahastui, kuultuaan solvauksen, jonka isäntä minun\nkysymysteni johosta siihen pakotettuna kuitenki ikäänkuin leikillä\nlausui, että paikalla rupesi lähtöä tekemään, vaikka juuri oli taloon\nvieraaksi tullut.\n\nSanaa _kvän_, kainulainen, joksi suomalaista Ruijassa kutsutaan,\nnorjalaiset puolestaan taas käyttävät enemmän tai vähemmän yleisenä\nhaukkumanimenä.\n\nOnni on, että Ruijaan muuttaneet suomalaiset ovat kotoisin Oulun\nläänin pohjois- ja sisä-osista, siis siivoluontoista ja tappeluun\nharjaumatonta kansaa. Jos, niinkuin Friis ereyksestä mielihyvällä\narvelee, muuttajat olisivat samaa sukua kuin Vaasan lääniläiset,\nvallitsisi varmaan rauhattomampi elämä Ruijassa kuin nykyään;\npuukko ei suinkaan joutaisi pitkiä aikoja tupessa asumaan. Vaan\npohjois-suomalaiset kärsivät paljo, ennenkuin edes käsirysyyn käyvät,\nja tappelussa he tuskin milloinkaan paljastavat puukkoansa.\n\nTietysti voipi löytyä tapauksia, milloin suomalainen ja norjalainen\novat joutuneet yhessä eli likekkäin elämään, ovat aluksi pakosta\nsaaneet kärsiä toisiansa ja opittuaan toistensa kielen lopulta\nalkaneet kuta kuinki hyvin sopia keskenänsä; länsi-Ruijassa varsinki\ntämmöiset tapaukset eivät liene aivan harvinaisia. Vaan puhumatta\nsiitä, että niissäki asianomaisten väliä sen seikan aina toisinaan\ntäytyy häiritä, että toinen kuuluu sorrettuun toinen sortavaan\nkansaan, niin nämät tapaukset ovat poikkeus eikä sääntö. Suomalaiset\nkokevat niin paljo kuin suinki pysyä erillään norjalaisista, ja\njos tästä seuraa että ilmi-riitaa paremmin kartetaan, seuraa siitä\nmyöski, että lähempää tuttavuutta ei voi syntyä.\n\nVastoin Friisiä minun siis täytyy sanoa, että ainaki itä-Ruijassa\nnorjalaisten ja suomalaisten väli on arveluttavan huono. Heidän\nkesken vallitsee varsinainen _kansallisviha_. Ainoastaan harvoin tämä\nviha tosin puhkeaa ilmi suuremmissa tai pienemmissä väkivallantöissä,\nvaan asianomaisten mieliä se sen sijaan sitä syvemmin kalvaa\nja katkeroittaa. Jos, niinkuin Friis näyttää arvelevan, ainoa\neripuraisuuden syy olisi kieli-erotus s.t.s. ne hankaluudet, jotka\nsyntyvät siitä etteivät ihmiset toisiaan ymmärrä, olisi tuota\nvihaa vaikea selittää; sillä kun suomalaiset ovat sovinnollisia ja\nluullakseni suurin osa Ruijan norjalaisesta väestöstä _itsessään_\nsamanluontoisia, pitäisi molempain kait keskinäisellä hyvällä taholla\nsaattaa toisistaan selvitä ilman riidatta ja vihatta. Ja että he sitä\nsaattavatki, todistaa useat esimerkit niin hyvin Ruijasta kuin ryssän\nrannalta kieltämättömällä tavalla. Vaan kielierotus semmoisenaan on\nvähin syy Ruijan kahen pääkansan epäsopuun; suurin syy on Norjan\nhallituksen ymmärtämätön nurjuus kaikkea suomalaisuutta vastaan ja\nsen siitä seuraava moitittava käytöstapa suomenkielisiä alamaisiansa\nkohtaan, Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt välittäjänvirkaan\neri kansallisuutten kesken ja tasapuolisuudellaan kokenut viihyttää\nja poistaa sitä luonnollista karsautta, joka aina tahtoo vierasten\nkansain jäsenten välillä vallita, se päinvastoin itse on ruvennut\nkäymään leppymätöntä sotaa suomalaisuutta vastaan, juurittaaksensa\nsitä valtakunnastaan kokonaan pois; ja että se tällä tavoin ei ole\nvoinut sopua rakentaa ja ylläpitää, on selvä sanomatta. Osotteeksi,\nkuinka perusteellisesti se sotaansa käypi, mainittakoon tässä vielä\nsen lisäksi, mitä jo etelä-Varangin tulevaisuudesta puhuttaissa on\nkerrottu, että esm. yleisiin kruununtöihin, niinkuin maantientekoon\ntai muuhun semmoiseen, _ei oteta suomalaisia_ yksistään siitä syystä,\netteivät he osaa norjaa! Jotenki luonnollista on, että hallitus tässä\nkansallissodassa on uskollisiksi liittolaisikseen saanut Ruijan\nnorjalaisen väestön; vaan sopiiko toiselta puolen kummastella, jos\nsuomalaisetki, kaikin tavoin kiusattuina, viimein kärsivällisyytensä\nmenettävät ja alkavat yhtä katkerasti vihata kaikkea mikä on\nnorjalaista kuin norjalaiset vihaavat kaikkea suomalaista? Muuta\nseurausta tosin olisi ollut mieletön odottaa: joka tuulta kylvää, se\nmyrskyä niittää.\n\nMitä länsi-Ruijaan tulee, on tila siellä luullakseni parempi,\nvaikka matkani Jyykeän kautta kävi niin joutusaan, että oli mahoton\nennättää saada mitään varmaa vakuutusta asiassa. Väestöä länsi-Ruijan\npääpaikoissa, Alattiossa, Kieruassa ja Jyykeässä, ilmotetaan\n3-kielisiksi, että suuri osa asukkaista puhuu sekä norjaa että\nsuomea ja lappia, ja jos niin tosiaan on laita, auttaa se tietysti\nisosti sovun säilyttämiseen. Niissä seuroissa, joissa itse matkalla\nolin ja joissa saattoi olla kaiken kolmen kansan jäseniä, puhuttiin\nkyllä aina vain suomea, ja tästä tulin vähän siihen luuloon,\nettä suomi on suuremmassa määrässä yhteinen kieli kuin norja;\nvaan mahollista kyllä, että erehyin. Että sentään länsi-Ruijanki\nnorjalaisilla on ylevä tunne oman kielensä vastaansanomattomasta\netevyydestä, sain itse nähä. Kun Jyykeänvuonon länsirannalla olin\nmajaa muutaman lappalaisen talossa Molttivuonossa, satuin sivumennen\nkysymään mitä kieltä Jyykeässä pidetään parhaimpana eli pää-kielenä.\nKysymys oli tehty molemmille saattajilleni sekä kolmelle yhteen\nmatkueeseen kuuluvalle heidän kumppalillensa, joita kaikkia luulin\nsuomalaisiksi, kun he selvästi puhuivat suomea. Se äänettömyys, joka\nkysymyksen johosta seurasi ystävällisessä puheessamme, huomautti\nminua siitä, että kysymys ei liene ollut aivan paikallansa. Kun\nkatselin puhekumppaleihini, oli kolme heistä muuttunut hyvin\ntotisennäköisiksi, yksi ikäänkuin häpeillen koki peräytyä niin\npaljo kuin mahollista loukkoon, ja viimeinen, jonka tiesin Ruotsin\nsuomalaiseksi, loi minuun eriskummallisen, ihmeen ja ivan sekaisen\nkatseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: \"oletko sinä tosiaan niin tyhmä\nkuin kysymyksesi osottaa, vaan ilmanko piloillasi tyhmäksi tekeyt?\"\nViimein hän äänellä, joka ikäänkuin toisilta pyysi anteeksi siitä\nettä hän niin päivänselvää asiaa rupesi selittämään, vaikka se\nsamalla korvissani soi vähän pilkalliselta heitä kohtaan, sanoi, että\nparas kieli tietysti oli norja. -- Tämä tapaus riittää mielestäni\nselvästi valaisemaan kuinka arkoja länsi-Ruijanki norjalaiset,\nkolmikielisyydestä huolimatta, ovat oman kielensä ja tietysti\nsamalla oman kansallisuutensa paremmuudesta; nuo kolme kysymyksestä\nloukkauneet miehet olivat näet norjalaisia -- neljäs oli lappalainen.\nJos tämänlaatuisessa tilaisuudessa joku rohkenisi väittää, että esm.\nsuomi on yhtä hyvä kieli kuin norja, olisi epäilemättä riita heti\nvalmis. Heikonlaisella perustuksella siis sopu näkyy länsi-Ruijassaki\nseisovan. Ja suomen kieltä täällä vainotaan vielä enemmän kuin\nitä-Ruijassa, sillä jumalanpalvelusta ei koskaan sanottu suomeksi\npidettävän ja koulut ovat joko norjan- tai lapinkielisiä.\n\n\nJokavuotinen kansanvaellus jäämerelle.\n\nNiistä suomalaisista, jotka joka vuosi käyvät jäämerellä\nkalastamassa, kulkee joku vähäinen osa Ryssän rannalle Pummankiin,\nmuutamat harvat myöski länsi-Ruijaan Jyykeään ja Alattioon, vaan\nverrattomasti suurin osa Vesisaareen. Koska meki nyt olemme tässä\nkaupungissa, sopii meidän sivumennen tarkastettavaksi ottaa tuota\nomituista niin meikäläisten kuin muitten kansain säännöllistä\nvaellusta jäämerelle.\n\nTämä vaellus tarkottaa etupäässä osan ottamista kevätturskan eli\nniinkuin norjalaiset sanovat _lotaturskan_ pyyntiin. Nimitys\nlotaturska on syntynyt siitä, että keväisin pieni lohensukuinen kala,\n_lota_ eli _lotta_, norj. _lodde_ (malotus arcticus), suunnattoman\nsuurissa parvissa nousee jäämeren rannikoille kutemaan ja että\nturska, jolle se on mieluinen ruoka, melkein yhtä suurissa parvissa\nseuraa sen perässä, jonkatähen lotaa ahkerasti pyydetään ja sitte\nkäytetään turskan syötiksi. Varangin tienoille, ja ryssän rannalle\nlota tavallisesti ilmestyy maaliskuun lopussa eli huhtikuun alussa ja\nsilloin heti turskanpyynti alkaa. Lotan tuloa voipi jo etäältä arvata\nniistä suurista lintuparvista, jotka kimeästi huudellen lentelevät\nyläpuolella vesikalvossa kulkevaa lotaparvea; myöski valaskalain\nnäkyminen osottaa lotan ilmestymistä, sillä valaskala on lotalle\nyhtä perso kuin turska ja linnut. Joka taholta, maalta, merestä\nja ilmasta, uhkaa perikato tuota pientä kalaa ja tässä kovassa\ntaistelussa se epäilemättä jo aikaa olisi hävinnyt sukupuuttoon,\njollei sitä löytyisi niin suunnattoman paljo. Lota kulkee niin\ntiheässä parvissa, että sitä, kun se rantaan tulee, usein saatetaan\nlipillä ammentaa ylös ja yhellä nuotanvedolla saadaan sadointuhansin,\nehkä miljonittain.\n\nPyytöön aikojien pitää tietysti ennen syöttökalan tuloa koettaa olla\nperillä, ja maaliskuun keskipaikoilla sentähen joka päivä yksi vene\ntoisensa perästä laskee Vesisaaren rantaan, pyytömiehiä täynnä. Nämät\npyytömiehet ovat kaikki, tai melkein kaikki, suomalaisia, kotoisin\neri osista Oulun lääniä. Ne tulevat Varanginvuonon poikki veneellä,\nkoska vuono aina on sula, vaan vuonon etelärannalle Pykeijaan ne ovat\ntulleet maitse Lapin kautta. Maamatkustus tapahtuu suurimmaksi osaksi\nporokyydillä, joka on hyvin helppoa -- taksan mukaan maksu porosta ja\npenikuormasta nykyään on 30 penniä, vaan oli ennen ainoastaan 25 p.;\nkuitenki itsekullaki on muassa sukset eli \"sivakat\", että hätätilassa\nvoidaan hiihtämällä lähteä taipaleelle. Kymmenkunta tai useampi\nmies tavallisesti kulkee yhessä matkueessa; joskus seuraa joku\nvaimonpuoliki muassa. Että matkustus pakkasen käsissä Lapin autioilla\ntuntureilla ei ole mikään huviretki, on arvattava, koska useimmat\nmatkamiehet vaatteuksen puolesta tietenki ovat huonosti varustettuja.\n\nPerille tultua sopii matkan vaivojen perästä muutama päivä levähtää\nUlkojoella eli Sisäpäässä, Norjan alamaisiksi ruvenneitten\nmaamiesten tykönä; vaan sitte on työpaikka etsittävä. Tämä etsintä\nei kuitenkaan ole vaikea, kun kalanpyyntiin otetaan miehiä niin\npaljo kuin otettavissa vain lienee. Huutamat sitoutuvat pyytämään\nedeltäpäin määrättyä palkkaa vastaan, joka voipi vaihetella 75 ja\n150 kruunun välillä koko pyynti-ajalta, s.o. parilta kuukaudelta,\nvaan toiset, ja ne ovat useimmat, ottavat kernaammin pyytääkseen\n_osalla_, niin että saalis, oli se suurempi tai vähempi, vissin\nperustuksen mukaan jaetaan tasan venekunnan kesken. Kauppiaat,\nsaadakseen miehiä palvelukseensa, ovat hyvin alttiita antamaan\netumaksoa ja kaikin puolin varustamaan miehiänsä pyytöretkelle, ja\nensimäiset olopäivät kaupungissa ovat sentähen tulokkaille hyvin\nhupaisia. Vaan äkkiä tulee sanoina, että kalaa on ruvettu saamaan\nsiinä ja siinäki paikassa, ja silloin on kiireen kautta lähettävä\nsinne. Säännöllisen telegrafijohon lisäksi asetetaan näet Ruijassa\nkevätpyynnin ajaksi väli-aikaisia sähkösanoma-asemia useampiin,\njollei kaikkiin, kalastuspaikkoihin pitkin merenrannikkoa, ja niin\npian kuin kala johonkuhun ilmestyy, lennätetään tieto siitä heti\njoka haaralle. Näitä väli-aikaisia asemapaikkoja hoitaa varsinaiseen\ntelegrafikuntaan kuulumattomat henkilöt, jotka vain osaavat\nsähkösanomia lähettää ja vastaanottaa; niin esm. Vesisaaressa tapasin\nkansakoulu-opettajan, joka keväällä oli ollut telegrafistina ja, jos\nen muista väärin, samalla myöski järjestyksenpitäjänä muutamassa\nkalastuspaikassa.\n\nSuomalaiset ja niihin luettuna Suomen lappalaiset eivät kuitenkaan\nole ainoat, jotka jäämerellä käyvät; päinvastoin ne muihin kavioihin\nverraten ovat ainoastaan vähäinen osa. _Maitseki_ kulkee Maanselän\nitäpuolella karjalasta ja \"pomoriasta\" s.o. rantamaasta Kemin\nja Vienan väliltä paljo paksumpi kansantulva ylös pohjoiselle\nvaltamerelle kuin meidän puolella, ja niiden lukumäärä, jotka\n_meritse_ tulevat jäämeren pyyntöön ottamaan osaa, on monta\nmonituista vertaa isompi kuin suomalaisten. Meritse tuliat ovat\nkaikki norjalaisia länsi-Norjasta; ryssät eivät voi meritse tulla,\nkoska Vienan merellä laivaliike alkaa vasta silloin kun kevätturskan\npyynti jo rupeaa lopussa olemaan. V. 1878 oli 1 p. toukok. Ruijan\nläänin kalastuspaikoissa läsnä yhteensä 16,429 pyytömiestä 4,644:lla\nveneellä (ks. Norges officielle statistik, Norges Fiskerier i Aaret\n1878). Ruijan lääniläisiä oli näistä 5,020 miestä ja 1,976 venettä,\nryssiä 80 venettä ja tavallisen laskun mukaan siis 320 miestä,\nsuomalaisia (ja ruotsalaisia) 753 (ulkomaalaisia oli yhteensä 1,073\nhenkeä); siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijan lääniä 10,336. Jos\ntästä summasta luemme pois noin 2,800, jotka olivat kotoisin Tromssan\nläänistä itäpuolelta Paatsivuonoa, jota ylempänä olemme lukeneet\nRuijan _maakunnan_ rajaksi, oli siis norjalaisia ulkopuolelta\nRuijaa (Ruijan maakuntaa) yhteensä 7,536 henkeä Ruijan rannoilla\nkalastamassa. Paljoonko pyytömiesten luku ryssän rannalla samana\nvuonna nousi, en tiedä sanoa, vaan jos summissa lasketaan se 5,000\nhengeksi, tuskin ainakaan otamme sen liian korkeaksi. Näistä saattoi\nehkä noin 500 olla meren rannalla vakinaisesti asujia, Suomesta\ntulleita ehkä 400, Norjasta sama tai kenties vähän suurempi määrä,\notetaan 500, Venäjältä ja Karjalasta siis 3,600. Yhteen laskettuna\nolisi siis ulompaa tulleita v. 1878 Ruijassa ollut 7,536 + 1,073\n= 8,609 pyytömiestä ja ryssän rannalla 400 + 500 + 3.600 = 4,500,\nsiis kaikkiaan _13,109_ henkeä eli tasaisessa luvussa 13,000, (koska\nniistä ryssistä, jotka olivat norjan puolella, ja varsinki niistä\nnorjalaisista, jotka olivat ryssän rannalla, joku osa saattoi olla\njäämeren rannalla vakituisesti asuvia). Kun Suomesta tulleitten\nlukumäärän edellisessä olemme arvanneet (ruotsalaisten s.o. Ruotsin\nsuomalaisten kanssa, joita ei ole monta henkeä voinut olla) 1153\nhengeksi, eivät he siis olisi olleet 11:ttä osaakaan koko siitä\nväestöstä, joka v. 1878 oli eri haaroilta ilmestynyt jäämerelle\npyyntiin.\n\nSe on kirjava joukko, joka yhä ylemmäksi nousevan auringon valossa\njoka kevät lähtee jäämeren laineita leikkomaan. Norjalaisia, ryssiä,\nsuomalaisia, karjalaisia, lappalaisia ja kolttia liikkuu kilvan\nahistelemassa Vellamon vetistä väkeä, rajapaikoilla joskus kaikki\nkuusi kansaa yhessä kohti ja yhellä haavaa. Norjalaisen voipi kohta\ntuntea hänen rohkeammasta käytöksestään sekä syydvestistä päässä,\nöljytakista ruumiin ympärillä ja mustakenkäsaappaista jaloissa,\nryssän hänen karvalakistaan, repaleisesta puvusta, takkuisesta\nparrasta ja sivistymättömästä ulkonäöstä yiimalkain, lappalaisen\nhänen korkeasta neliskulmaisesta \"kapperistaan\" eli lakistaan,\npaidantapaisesta peskistä eli \"käyhtistä\" ja pieksunkaltaisista\n\"kaapmagoista\" jaloissa sekä hiljaisesta olosta muuten. Suomalainen\nlähenee pukunsa puolesta kuta kuinki norjalaista, vaan eroaa hänestä\ntasaisemman käytöksensä kautta, karjalaista voipi enimmiten luulla\nsuomalaiseksi, kolttaa enimmiten ryssäksi. Paras tunnusmerkki\nasianomaisten kesken on tietysti kuitenki kieli, ja murteista\npuhumatta kaikuu neljä pääkieltä pyytömiesten huulilta. Kielen\nsuhteen on huomattava, että useat lappalaiset puhuvat myöski suomea,\nsamoin kuin useat suomalaiset lappia, joten jäämeren suomalaiset\nja lappalaiset lähemmin liittyvät toisiinsa; ja kolmantena astuu\nliittoon karjalaiset, joitten on helpompi tulla toimeen suomen- kuin\nvenäjänkielisten kanssa. Suomalaiset, karjalaiset ja lappalaiset\nmuodostavat näin omituisen ryhmän, jonka yhistävänä siteenä on yksi\nkieli ja sen ohessa ehkä myöski se tunne, että he kaikki vallitsevain\nkansain, norjalaisten ja venäläisten, rinnalla ovat syrjäytettyjä.\n\nKun ajattelee tätä kansain moninaisuutta ja samalla muistaa, että\nkustaki kansasta eivät suinkaan parhaimmat ole liikkeelle lähteneet,\nvaan pikemmin ehkä parhainten vastakohta, ei voi olla sitä kysymystä\ntekemättä, onko hyvä sopu mahollinen ylläpitää näin erilaisista\nosista yhistetyssä ihmistössä. Vastaus kysymykseen saadaan sentään\nparempi kuin ensin luullaan. Norjan puolella luullakseni hyvin\nharvoin mitään yleisen järjestyksen häiritsemistä tapahtuu; siellä on\nhallitus lujempi, lainkuuliaisuudentunne tarkemmin mieliin painunut,\nja mitä erittäin kalastamiseen tulee, niin kevät-pyynnin ajaksi\nuseimpiin kalastuspaikkoihin asetetaan erityiset järjestyksenpitäjät\n(Opsynsbetjente). V. 1878 esm. sakotettiin ainoastaan 7 henkeä\nrauhattomuuden teosta (\"rolighedsforstyrrelse\"); noita erityisiä\njärjestyksenpitäjiä oli silloin 20:ssä kalastuspaikassa. Ryssän\nrannalla tosin oikeuden- ja järjestyksen hoito, niinkuin varemmin\non selitetty, on enemmän leväperällä eikä erityisiä järjestysmiehiä\nkalastuspaikoissa löydy, niin että siellä on suurempi tilaisuus\nlaittomuuden ja omankäden-oikeuden harjottamiseen, vaan onneksi ne\nkansat, jotka siellä parhaastaan liikkuvat, ovat sen luontoisia,\nettä jos kiistoja heidän kesken syntyyki, niitä harvoin\nruvetaan käsivoimalla ratkaisemaan. Venäläisten ja lappalaisten\nsiivoluontoisuus, suomalaisten hidasmielisyys estää kumpaaki\nvarsinaisesta ottelusta. Ylipäänsä saattanee siis sanoa, että sopu\nryssänki rannalla on parempi, kuin asianhaaroihin katsoen voisi\ntoivoa.\n\nSiltä ei kuitenkaan ole sanottu, että järjestys täällä olisi kaikin\npuolin tyydyttävä. Jos tavallisissa oloissa sopu eri kansain jäsenten\nvälillä kuta kuinki säilyy, voipi se sattuvassa tapauksessa kuitenki\nrikkua ja kun ei hallituksen valvovaa kättä likitienoissa löydy,\nyltyä todelliseksi sodaksi. Tämmöinen tapaus on aina tarjona, milloin\nsuomalaiset ovat päättäneet viinan jumalalle toimittaa vähäiset\npidot, sillä, niinkuin tiedetään, rohkaisee viina meikäläisen mielen\nsiihen suuntaan että hän pitää itseänsä yhtä hyvänä herrana kuin ketä\nmuuta hyvänsä ja on valmis nyrkeillänsä herramaisuuttaan todistamaan.\nSuomalaisilla on yleensä se muistutus venäläisiä vastaan, etteivät\nnämät tee erotusta oman ja toisen tavaran välillä, venäläiset taas\nkatselevat karsain silmin suomalaisia, kun he muka ovat toisen\nkala-apajille tunkeuneet; molempain mielessä on näistä syistä se\nluonnollinen antipatia, joka vierasten kansain välillä enimmästä\nvallitsee, yhä terottunut ja kun \"tulijuoma\" on suomalaisen verelle\nantanut vähän joutilaamman juoksun, tämä antipatia puhkeaa ilmi\nväkivaltaisissa teoissa. Osotteeksi kuinka tämmöisissä tapauksissa\nkäypi, tahon kertoa muutamasta kahakasta suomalaisten ja venäläisten\nvälillä kerran Supuskassa, josta kuulin eräältä osamiessä olleelta\nKittiläläiseltä. Suomalaisia istui rannalla kaheksan kappaletta,\nkorttia lyöden ja viinaa juoden, kun muuan ryssä sattui kulkemaan\nsivu ja teki jonku muistutuksen kortinlyönnin suhteen. Yksi\nsuomalaisista, joka oli muka venäjää ymmärtävänään, nousi silloin\nylös vaatimaan ryssältä selitystä, sanavaihto syntyi ja suomalainen\nviimein koppasi toista korvalle, että hän kaatui. Ryssä silloin\nriisti takin päältään, viskasi sen maahan, rupesi sadattelemaan ja\nlähti jonku matkan päässä olevain maamiestensä tykö apua noutamaan.\nKohta lähenee näitä 20--30 miehinen joukko, kaikilla kivet kädessä,\njoilla jo etäältä alkavat vihollisiaan pommitella; ryssä kuuluu\nkernaasti kiveä aseena käyttävän. Suomalaiset tietysti vastasivat\nkivenheitolla heki, vaan varustivat itseään sen ohessa kangilla\nja muilla lyömä-aseilla käsikähäkkää varten. Kun \"ampumista\" oli\nkotvan aikaa kestänyt, rynnättiin yhteen niinkuin sodassa ainaki.\n\"No mitenkäs tappelussa kävi, kuka voitti?\" kysyin kertojalta.\n\"Mitenkäpä siinä saattoi käydä\", kuului vastaus; \"kyllähän me koimme\npuoltamme pitää niin kauon kuin jaksoimme, vaan heitä kun oli niin\npaljo, saimme viimein aika lailla selkään.\" \"Eikös teille sattunut\nketään tulla apuun?\" kysyin. \"Oli niitä kyllä meidän miehiä joku\nparikymmentä lähellä\", sain vastaukseksi, \"mutta ne eivät avuksi\ntulleet, katsoivat vain päältä\". Kun suomalaiset viimein olivat\npakotielle painaneet, menivät ryssät heidän veneisiin ja hävittivät\nmitä hävitettävissä oli. Siihen asia sitte loppui; ei ainakaan\nkertojani maininnut, että mitään jälkilaskuja olisi syntynyt.\n\nTässä tapauksessa näyttää vika olleen suomalaisten puolella, vaan\nsiitä ei sentään voi päättää, että he etupäässä olisivat riitain\nja tappelujen alkuunpanioita. Päinvastoin luulen, että heidän\nkäytöksensä ylipäänsä on enemmän kiitettävä kuin moitittava, johon\nluuloon olen tullut varsinki siitä seikasta, että Vesisaaressa,\nei koskaan, niinkuin vakuutettiin, löydy kuin yksi, sanoo _yksi_,\npoliisimies, joka hyvin jaksaa pitää järjestystä usein 3--4:ään\ntuhanteen henkeen nousevassa ihmisjoukossa. Jos suomalaiset olisivat\nväkivaltaisuudesta tunnetut, sopisi odottaa, että poliisivoima\nsanotussa kaupungissa pyytömiesten olin-ajaksi vahvistettaisiin.\nPahemmaksi riidan-syyksi ryssän rannalla luulen sinne tulevia\nlänsinorjalaisia, jotka jäämerellä kulkevat \"_nordfaarain_\" nimellä;\nainaki niitä yleisesti moitittiin mielivaltaisesta ja sopimattomasta\nkäytöksestä, että vahingoittavat liinoja, perkkaavat kalat mereen\n(jota muuten tarkasti kartetaan), ja kohtelevat toisia, etenki\nvenäläisiä, röyhkeästi. Ja että venäläisetki ovat sekanaista seuraa,\nsaattanee varmana pitää. Niitä \"Muurmanskien\" matkueita, joita\nCastrén ja Lönnrot Imandralla kulkiessaan kohtasivat, sanoo edellinen\n_rosvojoukkoin_ kaltaisiksi, ja tätä nimitystä en vieläkään luule\nsopimattomaksi; ainaki niitten ryssäin, jotka itse matkallani näin,\nei olisi tarvinnut hävetä tuommoiseen matkueeseen kuulumasta.\n\nSuurin osa pyytömiehistä, yleensä puhuen voipi ehkä sanoa kaikki,\nkalastaa ilman edeltäpäin määrättyä palkkaa _osa-kaupalla_, niin\nettä kukin pyytäjä saa vissin osan venekuntansa koko saaliista. Tätä\nosaa sanotaan norjaksi _mandslod_, venäjäksi _pai_, ja sen suuruus\nosottaa, kuinka kalastus oli onnistunut. Miehen osaa ei kuitenkaan\nmäärätä saman perustuksen mukaan koko jäämeren rannalla. _Venäjän_\npuolella pyytömiehet saavat yhteisesti jaettavaksi ainoastaan 1/3\nosan koko saaliista, muut 2/3 osaa veneen isäntä yksin perii. Kun\nnäet Muurmannin rannalla ei löydy muita vakinaisia asujia kuin\nKuolan väestö ja suomalaiset siirtokunnat ja enin osa pyytömiehistä\nsiis on sinne tuotava ulompaa, harjotetaan pyyntiä siellä siten,\nettä varakkaammat miehet talven kuluessa kotiseuduiltaan pestaavat\nitselleen yhen eli useamman venekunnan, jotka sitte kevättalvella\nsiirtyvät jäämerelle; näille isäntä antaa kaikki: veneet,\npyyntineuvot, asuinhuoneet ja ruuan, vieläpä laivoillansa suvella\ntoimittaa ne takaisin Vienaan, joskus ehkä ylöski merelle, niin että\nheillä ei ole itsellään muu huolena kuin vaatteet. Tämä selittää,\nkuinka pyytömiehet voivat tyytyä niin vähään kuin 1/3:nteen osaan\nsaaliista -- joka, kun tavallisesti on 4 miestä veneessä, vain\ntekee kulleki 1/12 osan kaikesta -- sillä isännänhän on noista 2/3\nosastaan suoritettava kaikki menot \"promiislaa\" eli pyyntiä varten.\nJoskus tapahtuu kuitenki poikkeuksia tästä yleisestä jakotavasta;\nniin kuulimme esm. Kannanlahessa olevan tapana että venekunta saapi\npuolet saaliista, vaan sitte myöski on velkapää ottamaan puoleksi\nosaa mahollisiin vahinkoihin, esm. jos liina kadotetaan. Suomalaisten\nkesken ryssän rannalla on pää-asiallisesti sama jakotapa kuin\n_Ruijassa_, että pyytömiesten kesken koko saalis jaetaan, ainoastaan\npoislukemalla vähäinen osa veneen \"laikoksi\" eli hyyryksi. Ryssän\nrannalla tämä laikko tekee 1/8 eli 1/9 osan saaliista, Ruijassa\nvähän enemmän, luullakseni tavallisesti 1/4 osan; ihan tarkkaan\nen sentään tohi tätä sanoa, koska muistiinpanokirjassani en löydä\nsitä ilmotetuksi. Vaan pyytömiehet, \"kipparit\", saavatki sitte itse\nvarustaa itsensä kaikella paitsi liinalla ja nuotalla, jotka veneen\nisäntä hankkii.\n\nJuhannuksen eli niinkuin pohjan puolessa sanotaan Johanneksen\naikana taikka jo ennenki alkaa se kansantulva kääntyä takaisinpäin,\njoka talvella on kulkenut ylös jäämerelle. Nordfaarat, jotka jo\nheti uudenvuoden jälkeen ovat liikkeelle lähteneet, kulkien ensin\nLofotin saarille talviturskan pyyntiin ja sieltä sitte ylemmäksi\njäämerelle, palaavat, nyt viimein kotiseuduilleen, jotka saattavat\nolla Bergenin luona asti, useat lähtiissään myöden vämpöörinsä\njäämeren rantalaisille. Suomalaiset ja karjalaiset niin ikään\nkiirehtivät kotimatkalle, jolla usein vuorokausittain yhteen mittaan\nkahlaavat Lapin soita tai laskevat sen virtoja; muutamat kuitenki\nhöyryllä kulkevat Vienaan ja Kemiin. Ainoastaan venäläisistä joku\nmäärä jääpi jälille jatkamaan kesäkalan pyyntiä, ja palaavat vasta\nelokuun lopulla tai syyskuun alussa Vienaan. Sittekun heki ovat\npois lähteneet, jäävät jäämeren avarat ulapat taas autioiksi; se\nvilkas ihmisliike, mikä kesän aikana on niillä vallinnut, lakkaa,\nmerenkulkiain iloisia lauluja ei enään kuulu, aallot vain yhä\nlevottomammin hyrskyvät ja myrskyt pauhaa.\n\nLiikkeestä jäämerellä puhuttaissa on vielä lisättävä, että Vienan\nmereltä kesän kuluessa suuri määrä laivoja ilmestyy jäämerelle,\nleveten pitkin rantaa Svjätoinosista aina Tromssaan asti. Ne ovat\nlastatut etupäässä ruokatavaroilla, niinkuin jauhoilla ja kryyneillä,\nvaan tuovat myöski muuta kalua: hamppua, köysiä, tervoja, plankkuja,\nhirsiä. Suurimman osan lastistaan ne vaihtavat tuoreeseen kalaan,\nvarsinki saitaan, jonka itse suolaavat laivoihinsa. Elokuun lopulla\nsitte palaavat Vienassa syyskuulla kestäville kalamarkkinolle, vieden\nmuassaan viimeiset venäläiset pyytömiehet venäjän rannikolta. -- Joku\nmäärä laivoja tulee lännestäki päin kaloja Ruijasta noutamaan; vaan\nsuurin osa kaloista ehkä lähetetään ulkomaille niissä postihöyryissä,\njotka säännöllisesti kulkevat pitkin Norjan rantamaata.\n\n\nSuomalaisten kulku jäämerelle vähenemään päin. Syyt siihen.\n\nViime luvussa on sivumennen arveltu, mikä määrä suomalaisia v.\n1878 saattoi jäämerellä olla pyyntiä varten käymässä. Tässä seuraa\nmuutamia tarkempia numeroita meikäläisten nykyisestä käynnistä siellä.\n\nTietojen mukaan, jotka Oulun lääninhallituksesta suosiollisesti\nolen saanut, on viime vuosina Suomesta keskimäärin lähtenyt Ruijaan\nja ryssän rannalle: Utsjoelta 70 henkeä, Inarista 150, Kittilästä\nja Sodankylästä noin 1/10 osa kaikista täysikasvaneista, joka, kun\nnäiden seurakuntain yhteinen väkiluku voipi olla noin 4.900 à 5,000\nhenkeä (v. 1880 31 p. jouluk. se oli 4,773), tekisi noin 250 à 300\nhenkeä, sekä miehen- että vaimonpuolia, Kemijärveltä 56, joitten\njoukossa toistakymmentä vaimonpuolta, Kuolajärveltä 13, Rovaniemestä\n25, Kolarista 3 à 4, Alkkulasta (Ylitorniosta) 15, Alatorniosta 30\nà 50, Kemistä 30, sekä Oulun kihlakunnasta noin 190, suurin osa\nKuusamolaisia. Tämä tekisi yhteensä 832 à 903 henkeä. Kajaanin\nkihlakunnasta ei ollut tietoja, vaikka senki pohjoispuolelta,\nKiannalta, luullakseni aina joku jäämerellä säännöllisesti käypi;\nsamoin Muonionjoen varrelta, joku käypi, vaikkei niin ilmoteta.\nSittekään ei sentään jäämerelle pyrkiväin Suomen alamaisten luku\nnousisi tuhanteen henkeen.\n\nMahollista, että tässä luetetut numerot eivät ole ihan tarkkoja,\nsillä ne ovat tietääkseni arviolta lasketut, ja että siis jäämerellä\nkulkiain lukumäärä on ollut hiukka isompi. Vaan vaikka niinki olisi,\nen voi kieltää, että yhteen saatava summa mielestäni tuntuu jotenki\nvähäiseltä. Sillä tuota meikäläisten vaellusta Ruijaan on aina\nkerrottu erittäin suureksi, ja matkallaniki kuulin, että Pykeijan\nkautta yksistänsä usein kulkisi Vesisaareen pari kolme tuhatta\n\"lantalaista\", niinkuin meikäläisiä Lapin puolella kutsutaan.\nTämä määrä kyllä lienee umpimähkään otettu, vaan liian isostahan\nPykeijalaiset olisivat erehtyneet, jos todestaan vain 5--600\nlantalaista tavallisesti olisi matkassa ollut.\n\nAsianlaita kuitenki on, että tulva jäämerelle ennen on ollut isompi\nkuin se nykyään on. Sitä todistaa joka haaralta kuultava ilmotus,\nettä Ruijassa ei enään käydä niin kovasti kuin ennen. Kun ei mitään\nluetteloita meillä ole pidetty jäämerellä kulkioista, on kuitenki\nvaikea edes suunnille määrätä kuinka paljoon kysymyksen-alainen\nväkitulva nousi silloin kuin se oli ylimmällään eli vuosina 1807\nvuoden kadon jälkeen. Vaan kun jo v. 1860 sanomissamme kerrotaan,\nettä tuskin ainoaakaan seurakuntaa Oulun läänissä oli, josta ei\njäämerelle olisi joku eli joitakuita lähtenyt, voidaan päättää, että\nniiden määrä, jotka mainitun katovuoden jälkeen pyrkivät pohjoiselle\nvaltamerelle, oli niin suuri, että Pykeijalaisten äskön kerrottuun\nilmotukseen ei isosti jää tinkimisen varaa.\n\nJos ruvetaan tutkimaan, mitkä syyt ovat vaikuttaneet vähennystä\nkulussa jäämerelle, niin voidaan semmoisia löytää useoita. Pääsyyksi\nlienee katsottava, että kalanpyynti itsessään, jos kohta se antaa\nkohtalaisen vaivojen palkan, ei kuitenkaan ole niin tuottava,\nettä kaikkina aikoina kannattaisi sitä varten liikkeelle lähteä\nmonen kymmenen penikuorman päästä, Jos sattuu hyvä vuosi tulemaan\nSuomeen tai muu parempi rahan-ansion tilaisuus, on epäilemättä Lapin\neteläpuolella asuvain edullisempi pysyä kotona kuin jäämerelle\nmennä; ja verraten hyviä vuosiahan maamme on saanut nauttia nyt\ntoistakymmentä vuotta yhteen mittaan, jonka ohessa tuo väkevä\ntukkiliike 8--9 vaotta takaperin tarjosi työstä hyvän palkan.\nSitäpaitsi suomalaisten kalastusta, puhumatta heidän etäisyydestään\npyyntipaikalta, nykyään haittaa varsinki se seikka, että kalastus\non harjotettava vieraan vallan alueella. Siitä seuraa monta\nhankaluutta: paljaasta oikeudesta pyyntöön suomalaisten täytyy\nsuorittaa vero, joka nykyään on ollut 1 peesi s.o. 5 markkaa\n60 p. hengeltä, vaan joka milloin hyvänsä voidaan korottaa; he\neivät omilla veneillä saa pyytöä harjottaa, vaan ovat pakotetut\nrupeamaan kippareiksi rantalaisten veneisiin, joten veneen laikoksi\nsaaliista menee suuri osa; kun kauppiaat meren rannalla, jotka ovat\nvierasta kansallisuutta, ylönkatsovat, jopa vihaavatki heitä heidän\nkansallisuutensa tähen, jos kohta itse hyötyäkseen käyttävätki\nheitä työssään, ei ole sanottu, että kaikissa kaupoissa heille\noikeus tapahtuu, eikä suomalaisen tarvitse ajatella lain huutamista\navuksi, sillä riidassa norjalaisen kanssa hän aina on väärässä.\nTuo edellisessä mainittu lainan anto pyydön alussa saattaa myöski\nusein olla pyytömiehelle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, koska\ntietenki kauppias koron kanssa perii saatavansa; sanotaanpa myöski\nkauppiaan usein koko venekunnaltaan eli palkkaväeltään perivän,\nmitä joku yksityinen on jäänyt velaksi eikä ole maksanut. Kun tämän\nlisäksi tulee, että meikäläiset, havaiten olevansa norjalaisten\nmielessä jonkulaisia halpoja nurkkavieraita, toisinaan lohutuksekseen\nväkevillä rohkaisevat sydäntään -- jota he sitäpaitsi satunnaisen\npyytö-onnen tähen voivat ilostaki tehä -- voipi ymmärtää, että\nuseanki säästö, kun hän pitkältä matkaltaan kotia palaa, on jotenki\nvähäinen. Äskön lueteltuihin tietoihin pyynnissä käviäin paljoudesta\non myöski liitetty arviolta lasketut ilmotukset heidän säästöjensä\nsuuruudesta ja tietävät nämät ilmotukset: että Kuolajärveläisten\nsäästö henkeä kohti vain on ollut 25 à 50 kr., Kemijärveläisten 100\nkr.. Kolarilaisten 100 markkaa, Alkkulalaisten korkeintaan 150 kr.,\nAla-torniolaisten noin 200 m., Kemiläisten 1--300 m., Kuusamolaisten\nlähes 200 m. Kumma kyllä ilmotetaan lähimpänä pyyntipaikkaa asuvain\nInari- ja Utsjokelaisten säästöä kaikkein vähimmäksi: yhtenä vuonna\n170 markaksi, toisena puolta vähemmäksi, kolmantena ei miksikään,\nneljäntenä velaksi (?!). Nämät tulot eivät kyllä ole niin isot, että\nne voisivat houkuttaa ihmisiä _à tout prix_ lähtemään pitkälle ja\nvaivaloiselle matkalle ja tukalaan työhön.\n\nJoka myöski on isosti vaikuttanut jäämerellä käyntiin, on epäilemättä\nviime puolena vuosikymmenenä niin kovaksi kasvanut siirto Amerikaan.\nSinnehän Oulun läänistä vuosittain on muuttanut monta sataa henkeä\nja niistä luultavasti suuri osa on ollut semmoisia, jotka muuten\nolisivat pohjaan päin kääntyneet. Monesta paikasta ilmotetaanki\netupäässä Amerikaan muuttoa syyksi jäämerellä käynnin vähenemiseen.\n\n_Pitkä matka, tunkeuminen vieraaseen maahan, monesta asianhaarasta\nsyntyvä huononpuolinen tienesti jäämerellä ja Amerikaan siirto_\n-- siinä helposti huomattavia syitä, miksi Oulun läänin keski- ja\netelä-osan asujamet ovat herjenneet jäämerellä kulkemasta. Niihin\nvoipi vielä lisätä yhen seikan, joka kyllä on kaikille pohjan puolen\nasukkaille tuttu, vaan johon tottumuksesta luullakseni pannaan\nliian vähän arvoa. Se on _teitten_ eli yleensä _kulkukeinojen\nalkuperäisyys_ Lapissa. Ne kun aina ovat olleet samanluontoisia kuin\nnykyään, s.o. lyhyesti sanoen _olemattomia_, ei niitä niin oteta\nlukuun, jos kansantulva sattuu joskus heiketä; vaan syrjäinen, joka\ntietää hyväin teitten arvon ja kuulee minkälaisia tiet Lapissa ovat,\non varmaan valmis myöntämään, että ne jäämerellä käynnin vähenemisen\nsuhteen ovat tärkeämpiä kuin ylipäänsä luullaan. Kruununvouti\nLapissa Ch. Em. _Ahnger_, joka kaiken aikaansa on osottanut valpasta\nharrastusta laajan voutikuntansa asiain suhteen, lähetti pyynnöstäni\njo vuosi takaperin hyväntahtoisesti minulle selityksen teistä Lapissa\nja siitä tahon tähän ottaa sen osan, joka puhuu lantalaisten enimmän\nkäytetystä tiestä Ruijaan. Lukia voipi siitä helposti muodostaa\nitselleen käsityksen niistä vaivoista, joita jäämerellä kulkiat\nsaavat matkalla kärsiä.\n\n\"Viides valtatie Lapissa\", kertoo selitys, \"kulkee Sodankylästä\nInarin kautta Näytämönvuonoon. Katselkaamme ensin, mistä paikoin tätä\ntietä _talvella_ kuljetaan.\"\n\nKun Kemijärveltä on tultu Kemijokea ylös Sodankylän rajalle\n_Kantolan_ taloon, jatketaan matkaa pitkin jokea eli jokivartta ensin\n1/2 penik. _Saunavaaran_ suuriin ja komeoihin taloihin ja sitte\ntoinen l/2 penik. _Pelkosenniemen_ taloihin. Vähän ylempänä näitä\nlaskee Kemijokeen Kitinen, jota kuljetaan joku neljännes Luirojoen\nsuulle; siitä käännytään viimemainitulle, joelle ja kuljetaan sitä\nkappale matkaa ylöspäin _Luiron_ taloihin, joihin Pelkosenniemeltä\nluetaan 2 penik. Luirosta on noin _viisi_ penik. _Tanhuan_ taloon,\njolla välillä on ainoastaan hyvin pieni metsävahintupa 3 neljännestä\netelämpänä Tanhuaa. Tanhuaan tulevat myöski Kuolajärveltä jäämerelle\npyrkiät, joille pitäjänsä rajalta on hyvä tie _Savukoskelle_ Kemijoen\nylävarrelle, vaan siitä noin _kuusi_ penikuormaa erämaata Tanhuaan,\njolla matkalla vain on _Arojärven_ ja _Värriön_ talot. Tanhuasta\non talvella oijustamalla ainoastaan _viisi_ penik. asumatonta\ntaivalta _Lokan_ kylään; kesällä 9. Lokasta sitte 2 penik. _Rieston_\ntaloihin ja niistä sama määrä _Sompioon_ eli _Muteniaan_. Muteniasta\nsitte on _kaheksan_ penikuorman matka tunturein ja metsäselkosten\npoikki _Törmäsen_ taloon Kyrön kylään Ivalojoella. Tällä pitkällä\ntaipaleella löytyy kuitenki v. 1870 rakettu ja minun (hra A:n)\nesityksestä v. 1879 perinpohjin korjattu autio tupa, suuri ja\nhyvä. Lantalaiset olivat polttaneet penkit, pöydän ja lattian kun\nmaaliskuulla 1878 kävin täällä, vaan nyt on kaikki kunnossa taas.\nTupa on melkein keskitaipaleella, vähän lähempänä Inaria ehkä. Sen ja\nTörmäsen välillä vähän tiepuolessa Luttojoen lähteillä on asumaton\nkullankaivajain mökki, jossa hätätilassa saapi suojaa.\n\nTörmäsestä kuljetaan sitte _Inarijärven_ rantaan ja senjälkeen järven\npoikki _seitsemän_ penik. _Partakon_ taloon järven pohjoisrannalle.\n_Siltasaaren_ luodolla Inarissa löytyy minun toimestani nykyään\n(1880) lantalaisille yökortteeriksi rakettu autio tupa, joka on\ntilava ja hyvässä kunnossa. Partakossa yhtyy matkaan Kittilästä\ntuliat, joilla Inarin pappilasta on ollut 7--8 penikuorman taival\ntänne. Partakosta on sitte vain yksi taival _Reisivuonoon_, vaan\nse on _toistakymmentä_ penikuormaa pitkä. Yksi eli kaksi taloa on\ntaipaleella.\n\nKulkekaamme nyt samaa tietä takaisin _kesällä_.\n\nLähtökohta on _Näytämö_, johon mereltä päin ympäri vuotta pääsee\nhöyrylaivalla ja veneellä. Siitä on jalkaisin astuttava _kuusi_\npenik. tunturi- ja metsämaata _Suolisjärven_ pohjoispäähän, jolla\nvälillä löytyy vain yksi metsävahintorppa Pakana-ojalla. Polun\nsuhteen ei ole muuta työtä tehty kuin että jossakussa kohti petäjä\non kaadettu puron poikki, vaan kun maa ei ole soista, ei kulku\nole erittäin vaikeaa. Ajotie olisi tässä kuitenki välttämättömän\ntarpeellinen, että Inarilaiset voisivat kesän-aikana hevosella\nvedättää jauhonsa ja muut tarvekalunsa meren rannalta; nyt ne\novat kannettavat, joka maksaa liian paljo. Suolisjärven rannalle\nolisi joku suoja eli kernaimmin oikea talo saatava, että palaavat\nlantalaiset tässä pääsisivät katon alle ja myös voisivat saada\nruokaa, sillä usein heidän tässä täytyy _pari kolme viikkoa_\nodotella venettä. Asujaa tässä ei ole ketään ja venettä saadaan\nvain siten, että Ivalojokelaiset sattuvat tulemaan lantalaisia\ntäältä noutamaan; joskus sentään vene on jätetty valmiiksi järven\nrannalle. V. 1870 eräs Ruijan kauppias tarjoutui panemaan toimeen\nsäännöllisen höyrylaivakulun Inarinjärvelle, jos hänelle annettaisiin\noikeus käyttää halkoja höyryn lämmitykseksi, rakentaa vajoja laivan\nsäilyttämiseksi talvisaikana sekä viimein suotaisiin joku vähäinen\nvaltio-apu. Senaati kielsi kaikki edut, vaan myöntyi itse höyrykulun\ntoimeenpanemiseen, josta tietysti sitte ei sentään tullut mitään.\nPaljo hyvää meni tuuman raukeamisen kautta lantalaisilta hukkaan,\nsillä heitä kulkee vähintäin tuhat joka kesä täältä kautta.\n\nSuolisjärvi on pari penik. pitkä ja on Inarin vesistä erotettu\n10--15 syltää leveällä kannaksella, jonka poikki vene vedetään\nvarsinaisesta Inarista koillista kohti pistävän kolmatta penik.\npitkän _Suolisvuonon_ perukkaan. Siitä on noin 10 penik. _Kyrön_\nkylään Inarin etelärannalle ja tästä 3 penik. _Törmäseen_. Nyt\nvenematka on loppunut ja kävely on edessä. Taival _Sompioon_\non, niinkuin äskön jo mainitsin, _kaheksan_ penik., enimmästi\nsoita ja rämeitä; parempaa tietä ei ole kuin se polku, mikä\nlantalaisten astumisesta on syntynyt. Minä kuljin tätä tietä v.\n1881 ja esitin sitte sen aukiraivaamista metsissä, porrastamista\nsoissa, sillottamista puropaikoissa sekä viitottamista puuttomilla\ntuntureilla; vaan siitä ei seurannut mitään. Tänä vuonna (1882)\nmuistutin asiasta uudestaan, vaan sain vastaukseksi, että kun en\nollut kustannuslaskua tehnyt, ei esitystä voitu mietittäväksi ottaa.\nEnsi kesänä jos elän, aion valmistaa kustannuslaskun ja toivon\nmuutamain vuotten perästä sitte saatavan tänne oikean kävelytien.\n-- Sittekun suurella vaivalla on rämpinyt tämän tien päähän ja\ntaipaleella kiivennyt korkean _Nattastunturin_ yli, pääsee taasen\nihmisten ilmoille, sillä Sompion pohjoisrannalla aina löytyy veneitä\nvarta vasten lantalaisten tarpeeksi. Järven poikki, jossa pikkukalaa\nrunsaasti pyydetään verkoilla -- tunturipuroissa karjalaiset pyytävät\nhelmiäki -- kuljetaan _Mutenian_ taloihin, joista sitte jatketaan\nmatkaa pitkin jokia ensin _Riestoon_, sitte _Lokkaan_. 2 penik.\nalempana Lokkaa suuri osa lantalaisista nousee maihin ja astuu\njalan tiettömiä metsätaipaleita _Tanhuaan_ 3 penik. Tätäki taivalta\naion ensi kesänä mitata ja esittää korjattavaksi. Veneellä kulkien\ntulee matka kolmatta vertaa pitempi eli _seitsemän_ penikuormaa,\nkun joki tekee suuria mutkia; lisäksi taipaleella on yhteensä 20\nkoskea ja nivaa, joista _Venään maalimakoski, Ylikangas, Melakoski,\nJunnikankoski_ ja _Alakotakoski_ ovat hyvin kovia ja pahoja laskea.\nTanhuassa jalkamiehet taas istuvat veneeseen ja sitte kuljetaan jokea\nalas _kuusi_ penik. _Luiron_ taloihin, jolloin ensin on kolmisen\nneljännestä suvantoa ja sitte yhteensä 16 koskea, joista _Saarikoski_\nja _Alaköngäs_ ovat hyvin kovia. Luirosta alaspäin ei ole kuin yksi\nkoski.\n\nNiinkuin näkyy, ei matka Suomen Lapin kautta jäämerelle ja sieltä\ntakaisin ole mikään kehuttava. _Viiden kuuden_, jopa _seitsemän,\nkaheksan_ tai vieläki useamman penikuorman pituisia, _asumattomia_\nja _tiettömiä_ taipaleita -- siinä seikkoja, jotka voivat rohkeaaki\nmatkamiestä arveluttaa. Ajatellaan vain, että tuommoisella\ntaipaleella nöyrä ilma sattuu tapaamaan, tai että matkue joutuu\neksyksiin, joka kyllä ei ole kovin harvinaista, ja vähälläki\nmielikuvituksella on helppo ymmärtää, minkälaiseksi matka muuttuu.\nMonta epätoivon näytelmää Lapin tunturit epäilemättä ovat nähneet,\nmonta tuskan huutoa kuulleet, joista ei mailma ole tullut tietämään\nmitään.\n\nMutta paitsi vaivoja ja mahollisia vaaroja seuraa teitten huonoudesta\ntietysti myös, että matka tulee paljo kalliimmaksi. Varsinki Lapissa\nollaan erinomaisen oppineita nylkemään matkustajia. Niin esm.\nmolemmat kumppalini Schwartzberg ja Ranin, jotka palasivat Inarin ja\nSodankylän kautta, saivat paljasta veneenhyyryä Inarijärven poikki\nmaksaa -- _60 markkaa!_ Kahelle saattomiehelleen sitäpaitsi saman\nmäärän. Näin häpeämätöntä maksua ei arvattavasti lantalaisilta\nvoida vaatia, koska he eivät pystyisi sitä maksamaan, vaan verraten\nkalliista tietysti heidänki täytyy kulkea[24].\n\nKoska ensi ehto kaikelle liikkeelle on kulkukeinojen kelvollisuus,\ntulisi hallituksen aluksi pitää huolta siitä, että Lappiin\nlantalaisten päätielle saataisiin edes kelvollisia _polkuja_ ja\njoku _matkatupa_ sinne tänne. Jäämerellä kulku, vaikka nykyään\nsatunnaisista syistä vähän vähenemään päin, ei koskaan voi laata,\npäinvastoin asian omasta laadusta seuraa, että se ajan pitkään on\naina vain kasvava isommaksi; ja jotain apua se hallituksen puolelta\nvarmaan ansaitsee. Sitäpaitsihan Lappi, siitä huolimattaki, on oman\nitsensä tähen oikeutettu jonkulaisia kulkulaitoksia saamaan[25].\n\n\nVesisaaresta Tenojoen suuhun.\n\nVesisaaressa ja sen likitienoilla Suomesta tulleet pyytömiehet\nenimmästi kalastavat. Länteen päin tulevista pyytöpaikoista\nmainittakoon _Annijoen_ suu; itäänpäin tulevista molemmat _Ekkeröt,\nGolnäs, Krampenäs, Nyhavn, Langbonäs_ ja _Kramvik_ -- paikkain\nsuomalaisia nimiä en tiedä paitsi kahen viimemainitun, jotka ovat\n_Lamppuniemi_ ja _Kraaviika_. Lähellä Kraaviikaa on _Kiberg_,\njossa samoin kuin siitä penikuorman päähän tulevassa _Vuoreijassa_\nvenäläisiä paljo käypi pyytämässä.\n\nNe päivät, mitkä Vesisaaressa vietin, olivat erinomaisen ihania.\nLämpimyys oli toisinaan oikein tukala, varsinki öillä, jos ei\nmaatapannessa muistanut nakata pois noita höyhenillä täytetyitä\npolsterintapaisia peitteitä. Kun ei maja-talossani eikä itselläni\nollut lämpömittaria, en tiedä lämpömäärää tarkkaan ilmottaa, vaan\npaljo alle 30° C. se ei voinut olla. Ruijassa kesä toisinaan on\nhyvin helteinen, että päiväpaisteessa joskus havaitaan 38° C.\nMaanantai-iltana 31 p. heinäk. tuli äkkiä sangen kova ukkosen-ilma,\nettä päivä muuttui aivan pimeäksi ja salamat hyvin tiheään\nvälkkyivät, vaan sitä kesti ainoastaan pari tiimaa. Koska ukkonen\nkuitenki harvoin täällä päin kuuluu, olivat kaikki ihmiset seuraavana\npäivänä ilmasta isosti ihmeissään.\n\nNiinkuin jo olen maininnut, olin höyrylaivalla aikonut jatkaa matkaa\neteenpäin. Keskiviikkona 2 p. elok. teinki niin, nousin höyryyn\nja lähin kulkemaan; ei kuitenkaan siihen suuntaan kuin ensin olin\nluullut matkan tapahtuvaksi, vaan päinvastaiseen. Ne isot höyryt,\njotka säännöllisesti kerta viikossa lähtevät Vesisaaresta länteen\nja etelään päin, palaavat nimittäin ensin itää ja koillista kohti\nVuoreijan kaupunkiin, josta vasta kääntävät kurssinsa länttä kohti,\nniiden kun täytyy kiertää Varjakan niemimaan ympäri. Se höyry\nsen sijaan, johon olin astunut, kulki Vesisaaresta heti suoraan\nlänteen päin. Asianlaita näet oli, että asuinkumppalini Kroghin\nhotellissa, Ruijan yli-metsäherra Andr. _Solem_, jonka matkan määrä\nsamoin kuin minun oli Tromssan kaupunki, arveli mukavammaksi kulkea\npikkuhöyryllä Varanginvuonon pohjaan, siitä hevosella kannaksen\npoikki Tenojoelle ja sitte jokea alas siihen paikkaan, johon ison\nhöyryn oli määrä tulla, jossa vasta noustaisiin tähän höyryyn. Tätä\ntietä hänen aina oli ollut tapa kulkea ja sitä hän nytki aikoi\nkäyttää. Kun höyrylaivoilla matkustaen, isoilla varsinki, ei juuri\nole tilaisuudessa nähä mitään paitsi pysähyspaikkoja, ja niitäki\nenimmästi liian etäältä ja vain vilaukselta, päätin kohta tehä\nhra Solemille seuraa. Vuoreijan kaupunki ja linna jäi tosin täten\nnäkemättä, vaan hra S. lohutti minua sillä, että vahinko ei ollut\nsuuri.\n\nVesisaaresta Varanginvuonon pohjaan _Nyborgiin_ tulee noin 4 penik.\nja tämän välin pienoinen höyry \"Varanger\" kulki vähemmässä kuin yhtä\nmonessa tiimassa, niin että kun klo 8 aam. oli kaupungista lähetty,\nklo 1/2 12 oltiin perillä. Taipaleella seisahettiin Annijoella,\nMorttisessa ja Uuniemessä. _Annijoki_, norj. Jakobs- eli Skidenelv,\non 1 1/2 penik. päässä Vesisaaresta; se on rajana Vesisaaren ja\nUuniemen seurakuntain välillä. Minkälainen kylänpaikka, Finnäs on,\nen voinut nähä, kun höyry jäi kauas merelle. Kylän kohalla oli\nvähäinen tunturi, _Suluvaara. Morttinen_, norjaksi Mortensnäs, on\nkuulusa siitä hautakivestä, joka kylän vieressä seisoo; sanoivat\nsen näkyvän höyryynki ja osottivat sitä myöski minulle, vaan\nen tiedä varmaan, lienenkö sitä oikein saanut näköön, kun taas\nolimme rannasta kappaleen matkan päässä ja muuten oli sumuinen ja\nsateensekainen ilma. Pari kolmeki patsaantapaista olin näkevinäni.\nMorttisen takana oli _Käyripahta_ niminen korkea kallio. _Uuniemessä_\npysähyttiin kirkonkylän kohalla, josta seurakunnan pappi, pastori\n_Holm_, äsken valittu valitsiamieheksi valtiopäiville, tuli laivaan,\nkulkeakseen vaalitoimitukseen Hammerfestiin. Uuniemen eli lapiksi\nUunjargan, norjaksi _Näsebyn_, seurakunta käsittää maisemat kahen\npuolen Varanginvuonon perukkaa sekä kappaleen Tenojoen länsivartta\nUtsjoen sivu aina Rastekaissaan asti. Asukasluku seurakunnassa\nteki v. 1876 yhteensä 1291 henkeä, joista 784 oli lappalaisia, 85\nsuomalaisia, 249 norjalaisia ja 173 sekakansallisuutta. Lappalaisista\noli 72 paimentolaista (tunturilappalaista); etelä-Varangissa oli\n125 tunturilappalaista. Heti lännen puolella Uuniemen kirkkoa\nVaranginvuono jakaantuu kahteen lahelmaan, joista pohjoisemman,\npienemmän, nimi on _Mäskivuono_, eteläisemmän _Isovuono_ (norj.\nKarlbunden); välissä on _Selesniemi_, Ängsnäs. Edellisen vuonon\npohjassa on Nyborg, joka oli matkamme määrä. Vastapäätä Selesnientä\npohjoisrannalla on korkeanlainen vaara, _Aldashok_.\n\nNyypori ei ollut sen suurempi paikka, kuin että siinä oli kaksi tai\nolisiko ollut koko kolmeki taloa; me mentiin kortteeriin kauppias\n_Pleymin_ luo, Juuri kun olimme katon alle päässeet, alkoivat aamusta\nasti uhkaa tehneet pilvet runsaasti vuodatella sisältöänsä alas,\njota sitte kesti lakkaamatta iltaan saakka. Oli siis pakko pitää\nsadetta, jota kumppalit Solem ja Holm mielellään tekivät, kun olivat\nisäntäväelle tuttuja, minä sen sijaan enemmän vastenmielisesti,\nkun toisten parissa kulkien kävin muka tutusta, ja yhtäkaikki olin\nvieras. Oliko talo kestikivarin tapainen, jossa matkamiehen oli\noikeus olla, vai ainoastaan yksityisen asunto, sitä en tiennyt enkä\nvoinut siitä selkoa saada; hevosta kuitenki isäntä lupasi minulleki\nantaa ja jälestäpäin olen kuullut, että Pleymin samoin kuin Klerkinki\ntalo Paatsjoen suussa ovat puolittain kestikivareita, joihin on lupa\nmennä. Muuten talo oli sievällä paikalla, sillä seutu oli mäkistä\nja mäet eivät olleet alastomia, vaan kasvoivat tiheää ja tuuheaa\nkoivikkoa; kivenheiton päässä näkyi vuono, jonka talvella sanottiin\nmenevän hevosta kantavaan jäähän jonku neljänneksen pari Nyyporista\nulospäin. Pienoinen kryytimaa oli talon edustalla. Kun päivällinen\noli syöty ja se varsin hyvä, josta ei vaadittu ja josta en itse\ntyperyydessäni rohjennut tarjota mitään maksua, ja kun kyytipalkka\noli edeltäpäin suoritettu -- verraten runsas, sillä kahen penikuorman\nmatkalta, joksi taipaletta ilmotettiin, se teki minun hevoseltani\nkuusi kruunua, jotka maksamattomaan päivälliseen katsoen kuitenki\noikein mielihyvällä maksoin -- aljettiin viimein tehä lähtöä, vaikka\nsadetta yhä kesti. Kahet kiesit, toiset kahen hengen, toiset yhen\nistuttavat, jälkimäiset minulle aiotut, ajoivat esiin, hra Pleymille,\njonka silmäänpistävänä tunnusmerkkinä oli erinomaisen korkea,\nihmeellisesti uskollisella tavalla hänen pojillensa perinnöksi mennyt\nnenä, sanottiin jäähyväiset ja rankkasateessa lähettiin kulkemaan.\nKyytimies istui minun taakse ja senjohosta toiset käskivät minun\najaa edelle, jonka teinki. Maantie oli hyvin kaitainen, mutta muuten\nerittäin hyvä, niin että sitä oli hauska ajaa. Mäkiä kyllä oli\ntaipaleella, vaan kaikki pienoisia; vaaraa ei näkynyt ainoaakaan,\nniin että korkein paikka, mihin nousimme, ei saattanut olla monta\nsataa jalkaa yli merenpinnan. Koivumetsää ulottui joka ilmansuunnalle\nniin kauas kuin silmä otti. Ajettuani vähän parempaa hölkkää noin\npuolitoista tiimaa, jolla aikaa emme varmaankaan olleet saattaneet\nennättää enempää kuin noin viisi neljännestä, oli leveä Tenojoki\nedessämme korkean törmän alla; tästä maantie kääntyi pohjaiseen päin\nja jatkui vielä jonku neljänneksen _Seidan_ kylään, jossa menimme\nkortteeriin metsänvartia Rajalan taloon. Nuo ilmotetut 2 penik.\nkutistuvat siis puoleentoista, vaan kenties niillä tarkotettiinki\nNorjan penikuormia, jotka ovat kolmatta osaa lyhemmät kuin Suomen.\n\nVaikka ajelin jotenki hiljaa, eivät kumppalit tahtoneet jaksaa\nperässä pysyä, että niitä myötäänsä sai seisahtua odottamaan.\n\"Kyllä näkee\", sanoi hra Solem viimein Tenon varrella, \"että\nolette tottuneet venäläisillä postihevosilla kulkemaan, kun niin\nkovaan ajatte.\" \"Kovaako tämä on\", vastasin siihen, luullen hänen\npuhettansa ensin pilkaksi, sillä meillähän pidetään huonona ajona,\njos keveällä kuormalla enemmän kuin tiima kuluu penikuormaan,\nja lisäsin sitte, että \"Venäjällä kyllä taidetaan ajaa kovasti,\nvaan omasta kokemuksesta en tiedä kuinka, koska en siellä ole\nhevosella ajanut.\" \"Ah, suokaa anteeksi\", sanoi siihen hra S., \"en\nmuistanutkaan, että te pidätte Venäjää ja Suomea eri maina.\" Hän\noli siis \"venäläisillä\" postihevosillaan tarkottanut kyydin-ajoa\nSuomessa; näin valistuneemmatki norjalaiset seottavat Suomea ja\nVenäjää yhteen. Hoksattuani hänen puheensa tarkotuksen saatoin sitte\nhänelle selvittää ajotavasta meillä.\n\nKaarle _Rajala_, jonka talossa viivähimme jonku tiimakauden, oli\nsyntyisin Sodankylästä. Hän oli naimisissa lappalaisen vaimon kanssa\nja mikä vielä oudompaa, kävi lappalaisen puvussaki; puhui tietysti\nlappia ja myöski norjaa. Ettei hän sentään ollut lappalainen,\nsaattoi pian arvata hänen rohkeasta puheestansa -- lappalaisen\npuhe on aina hiljaista ja nöyrää. Aamupäivällä olin höyrylaivassa\npuhellut muutaman nuoren suomalaisen kanssa, joka surkuttelevalla\nvaan samassa ivaavalla tavalla selitti, kuinka suuresti norjalaiset\nkauppiaat tekevät lappalaisille vääryyttä kaikissa kaupoissa ja\nkuinka lappalaiset vähääkään vastaansanomatta kärsivät vääryyttä\ntehtävän. Muuan lappalainen, joka puhui suomea, seisoi vieressämme\nkuunnellen puhetta, vaan ei siihen sanonut sanaakaan vaikka hänen\nkyllä olisi mielestäni ei ainoastaan sopinut vaan pitänytki\nkansaansa puollustaa. Vaan kesken puhetta ilmaantui seuraan mies,\njota en voinut luulla muuksi kuin lappalaiseksi, koska hänellä oli\ntäysi lapin puku päällä: päässä sininen _kapper_, takin sijasta\npunaisilla eli keltaisilla nauhoilla olkapäitten kohalta koristettu\nsarka-_käyhti_, sen ympärillä kirjava _boagan_ eli vyö, josta riippui\ntuo kamalan suuri lapinpuukko, sekä jalkineina _kaapmagat_. Hän kohta\npuuttui puheeseen, myönsi toisen kertomukset pääasiassa oikeoiksi,\nvaikka niitä osittain oikaisi, vaan rupesi sitte itse selittämään\noloja pohjan perällä ja teki sen niin taitavasti ja miehekkäästi,\nettä minun lopulta täytyi kysyä, oliko hän todella lappalainen;\nvaikken kyllä muuta voinut luulla, koska en uskonut, että suomalaiset\nkulkevat lappalaisen puvussa. Ei se ole kuin suomalainen, tiesivät\nympärillä seisojat siihen sanoa. Se oli juuri Rajala, isäntämme\nSeidassa. Että hän kulki lappalaisen puvussa, tuli siitä, että\nsuomalaisten niillä seuduin useanki on tapa niin tehä (arvaten\nsentään etupäässä semmoisten, jotka ovat lappalaisnaisten kanssa\nnaimisissa).\n\nKenties tässä sietää kertoa, miten tuon vääryydenteon selitettiin\ntapahtuvan. Kun lappalainen tulee kaloineen kauppiaan tykö, kuului\nselitys, kysyy kauppias, eikö kalanmyöjän pidä ostaa jotain kalua,\nviepi sitte aittaansa ja antaa hänelle kaikellaista tavaraa. Siitä\nsitte määrää lopussa maksun, selittämättä mitä kukin ostos erikseen\ntekee, määrää sitte niin ikään summissa paljoko kaloista lähtee,\nja enimmästi tapahtuu, että tavarat nousevat enempään kuin kalat,\njoten lappalainen saa maksaa erotuksen. Kaikkeen tähän lappalainen\nvain vastaansanomatta myöntyy, ei mitenkään tutki, ovatko laskut\noikeat vai väärät, ei tiedä kalojensa määrää ja kun kauppias jääpi\nsaamiseen, toinen aukaisee kukkaronsa jos siinä mitään on, ja\nmaksaa, muuten summa kirjotetaan velaksi. Voipi kyllä ajatella,\nettä tässä kaikki käypi oikein, vaan täytyy toiselta puolen\nmyöntää, että lappalaisen tietämättömyys ja sokea luottamus on\nomansa houkuttelemaan vähemmän tunnollista kauppiasta petokseen;\nja Ruijassaki kauppiaita kyllä löytyy monenkarvaisia. Niin esm.\neräs kauppias, nimeä en taho mainita, jonka konkursissa _passivat_\nnousivat ainaki puoleen, jollei koko miljonaan ja joka siis oli\nnauttinut suurta luottamusta, paraikaa oli syytöksen alaisena\n-- varkaudesta. Eräältä varakkaalta porolappalaiselta, joka oli\nollut majaa hänen tykönä, oli nimittäin kadonnut 4000 kruunua, ja\nkun he kahen olivat talossa olleet, haasti lappalainen kauppiaan\noikeuteen. Asia oli jo ollut oikeuden tutkittavana ja kertoi joku,\njoka näytti hyvin tuntevan jutun erityisseikkoja, jollei se ollut\nyksi itse oikeuden jäsenistä, että tuomarit olivat olleet vakuutetut\nkanteenalaisen syyllisyydestä, vaan puutteellisen toteennäytön\ntähen asia kuitenki oli lykätty toisiin. -- Käytetäänkö kauppain\nsujuttajaisiksi tuota lappalaisen nektaria viinaa, en tullut erittäin\ntiedustelleeksi, vaan hyvin luultavaa on, että sitäki tehään.\n\nRajalan emäntä laittoi meille hyvät kahvit, jotka maistuivat\nsitä paremmalta, kuin hra Solem oli Vesisaaresta muistanut ottaa\nnisua mukaan. Sitte lähettiin \"sinertävää Taanaa\" kulkemaan alas.\nKumppalit istuivat molemmat yhteen veneeseen, minä yksin toiseen,\nkun veneet eivät kovin monta henkeä kanna. Saattajaksi sain yhen\nlappalaisen, _Piera Samulinpoika Antin_, ja hänen vaimonsa _Kaarin_,\nmolemmat jo vanhoja; pienikasvuisia, mustatukkaisia ja poskipäiltään\nleveöitä. Piera osasi jotenki hyvästi suomea, vaan vaimonsa tuskin\nollenkaan. Tenojoki on sangen leveä, vaan hyvin matala, että airolla\nluullakseni joka paikassa yltää pohjaan; useassa kohti multaiset\nrantatörmät näyttivät vierivän jokeen. Joku penikuorma alempana\nSeidaa ulottui hiekkasärkkä länsirannasta melkein koko joen poikki,\nettei meidänkään pieni venonen siitä uinut yli, ja lähellä joen\nsuuta moneen toviin keskellä jokea tartuttiin matalalle. Saaria ei\nkuitenkaan joessa ollut kuin joku harva; 2 penik. alempana Seidaa oli\nNorskholman saari, jonka lähellä lännestä _Kolkukjoki_ laski Tenoon\nhyvin savensekaista vettänsä, ja Tenon suussa oli _Gullholman_,\nGollisuolon, luoto. Pitkin joen itävartta kulki _Leuloma tuotdarin_\nkorkeanlainen vuoriharju, jossa saattajani sanoi vieläki paikotellen\nnähtävän pakanallisten lappalaisten entisiä uhripaikkoja; länsivarsi\noli ensin matalampi, vaan kohosi lähellä joensuuta edellistä tunturia\nvielä korkeammaksi _Alkas-kaissaksi_, joka lopulta pystyjyrkästi\nkaatui alas jokeen, jättäen juureensa ainoastaan kapean kaistaleen\ntasaista maata, johon Tenon kirkko ja kirkonkylä on rakettu.\n\"Kaissa\", jota norjalaiset kirjottavat _gaise_, samoin kuin tuotdaria\n(tunturia) _duoddar_ eli _dudder_, merkitsee niinkuin saattajani\nilmotti \"korkeinta tunturia\".\n\nSeidasta luetaan Tenon suuhun Gullholmaan 4 penik. Perille tullessa\noli jo aika kulunut sivu sydänyön, niin että taipaleella oli viivytty\n5--6 tiimaa. Keskustelut Pieran kanssa lyhensivät kuitenki isosti\nmatkaa, Asia, josta hän varsinki halukkaasti puhui, oli rajan\nsulku ja se haitta, mikä norjanpuolisille lappalaisille siitä on.\nKernaasti, arveli Piera, maksettaisiin 100:lta porolta 5 kruunua,\njos joulusta kaksi kuukautta eteenpäin saataisiin poroja syöttää\nSuomen puolella. Niinkuin jälestäpäin eräältä asiantuntevalta\nmieheltä kuulin, tekisi se porojen summittainen määrä, jota Suomen\npuolelle talvisydämmeksi haluttaisiin viedä: Pulmangista 4000,\nKaarasjoelta (ei Karasjoelta) 5--8,000 ja Koutokeinosta 10,000,\nsiis yhteensä parikymmentä tuhatta; vero niistä siis 1000 kruunua.\nEi tuo suuri summa ole; vaan jos meidän jäkälälaitumia ei kokonaan\ntarvita omille poroillemme, olisi kenties syytä lakkauttaa rajakielto\nSuomen puolelta, jollei tuon vähäpätöisen veron tähen, niin ainaki\nsen suuren vahingon vuoksi, minkä mainittu kielto lappalaisille\ntuottaa. Sanotulla kiellolla ei kuitenkaan näytä voitettavan mitä\nsillä ehkä on tarkotettu, nim. meidänpuolisten vapaata kulkua meren\nrannikolle, koska kiellon vaikutus ei nimeksikään ulotu varsinaisiin\nnorjalaisiin; ja sääliväisyydestä puhumatta -- jota kuitenki on\nvaikea olla tuntematta esm. siinä tapauksessa, että porot väkisin\nkarkaavat Suomen puolelle ja joka kymmenes siellä sitteki menee\ntakavarikkoon -- pitäisi yksinkertaisimman valtioviisauden kehottaa\nmeitä toisenlaiseen menetystapaan. Sillä jos lappalaiset kerran\nkyllästyisivät Norjan ikeeseen, voipiko ajatella maholliseksi, että\nhe kääntäisivät silmänsä ja toivonsa Suomen puoleen, kun me käytämme\nitseämme heitä kohtaan yhtä tylysti kuin norjalaiset?\n\nMyöski kieliseikat ja valtiolliset olot ylipäänsä itä-Ruijassa\njoutuivat puhe-aineeksemme. Lapin kieli on siellä lähes saman vainon\nalaisena kuin suomi, niin että väkipakolla koetetaan lappalaisiaki\nnorjalaistuttaa. Kun tiedustelin syytä miksi norjan hallitus niin\ntehnee, ehätti Pieran vaimo sanomaan, että se tapahtuu sentähen ettei\n\"vieras hallitsia tulisi sanomaan Ruijan asukkaita omiksensa\". Että\nlappalaiset muuten samoin kuin jokainen kansa rakastavat kieltänsä ja\nettä norjalaisilla tulee olemaan yhtä kova kuin turha työ heidänki\nnorjalaistuttamisessa, on varmaa. Keskenään he aina puhuvat lappia,\nvaikka olisivatki muitten kanssa juuri puhuneet esm. suomea; ja\nkun nyt Pieran veneessä hänen vaimonsa mieliksi lausuin muutamia\nlappalaisia sanoja, jotka matkalla olin oppinut, kiilsivät molempain\npienet silmät peittämättömästä ilosta.\n\n\nTenonsuussa ja siitä Nordkaapan ympäri Hammerfestiin.\n\n_Gullholman_ saari on Tenon suussa lähellä länsirantaa. Se ei ole\nsen suurempi, kuin että talo on siihen saatettu rakentaa, vaan\nvarsinaiselle talonpihalle ei ole ollut sijaa. Paikan nykyinen\nomistaja oli eräs nuori kauppias _Schanke_, poika eli veljenpoika\neräälle vanhemmalle Schankelle, joka aikanaan oli liikkunut laajoissa\nasiossa ja m.m. rakentanut suuren tehtaan guanon valmistusta\nvarten turskanpäistä, vaan sittemmin tehnyt konkurssin samoin kuin\nHerman Dahl Vesisaaressa, jättäen jälkeensä epäiltävän maineen\nrehellisyydestänsä.\n\nTenonsuu kuuluu _Taanan_ seurakuntaan, joka on viides ja viimeinen\nVesisaaren provastikunnan seurakunnista. Raja Uunientä vastaan kulkee\nlänsi-etelästä koilliseen poikki joen näpiä penikuorma pohjempana\nSeidaa, joka viimemainittu siis kuuluu Uuniemeen. Taanan väkiluku\nteki viime väenlaskussa (31 p. jouluk. 1875) 2064 henkeä, joista\n201 suomalaista, 788 lappalaista, 204 sekarotuista ja loput (871)\nnorjalaisia. Norjalaiset siis silloin olivat lukuisin kansallisuus;\nmiten asianlaita nyt oli, en tiedä sanoa, kun en pappia, joka ehkä\nolisi voinut tietoa antaa, saanut tavata.\n\nItä-Ruijassa on muuten suomalaisten lukumäärä erittäin isosti\nenennyt jonku miespolven kuluessa. V. 1846 oli nykyisessä Vesisaaren\nprovastikunnassa yhteensä 335 suomalaista, nimittäin Vuoreijassa 8,\nVesisaaren kaupungissa 134 ja maaseurakunnassa (johon etelä-Varankiki\nkuului) 129 sekä Uuniemessä 64 (ks. Suomi, 1870, siv. 182). V.\n1855 oli samoissa seurakunnissa 740 suomalaista, nim. Vuoreijassa\n12, Vesisaaressa 645, Uuniemessä ja Tenossa 83 (Suomi, l.c.). Ja\nkaksikymmentä vuotta myöhemmin oli Norjan virallisen tilaston mukaan\nVesisaaren pitäjässä yhteensä 2,587 _puhasta_ suomalaista, nimittäin\nVuoreijan maa- ja kaupunkiseurakunnassa 163, Vesisaaren kaupungissa\n1027, maaseurakunnassa 457, etelä-Varangissa 654, Uuniemessä 85 ja\nTaanassa 201. Mutta huomattava on, että näiden puhasten suomalaisten\nrinnalla vielä löytyi yhteensä 933 sekarotuista, joitten joko isän\ntai äitin täytyi olla suomalainen, koska norjalaiset ja lappalaiset\nvain harvoin menevät naimisiin, ja jotka epäilemättä kaikki\npuhuivat suomea. Jos nämät \"sekarotuiset\" olisivat kielen mukaan\neri kansallisuutten kesken jaettavat, olisi niistä siis suurin osa\nsiirrettävä suomalaisten joukkoon, ja siten saattaa sanoa, että\nsuomalaisten lukumäärä itä-Ruijassa, Lehesbyytä lukuun ottamatta, v.\n1875 teki kappaleen yli 3,000 henkeä eli noin kolmannen osan koko\nalueen väkiluvusta, joka oli 9.883 h. Vuodesta 1846 se siis 30 vuoden\nkuluessa oli kasvanut 10-kertaisesti.\n\nTenon suuhun asti isot höyryt eivät tule, vaan jäävät 2--3\nneljännestä ulommaksi _Vaggeen_ eli Russehamniin, Stangenästunturin\njuurelle vuonon itäpuolelle. Maattuani yön Gullholmassa oli aamulla\nmatkaa jatkettava tänne, joka tapahtui illallisten saattajaini\nveneessä. Kumppalit Solem ja Holm olivat yöpyneet vähän ylemmäksi\njoenvarrelle erään alametsäherran luo ja heidän tultuaan Gullholmaan\nlähettiin kiireen kautta edespäin, ettei höyrystä myöhästyttäisi,\nhuolimatta siitä, että vettä tuli taivaasta kaatamalla alas;\nkyllähän kesä kuivaa. Vaggessa, joka on lapin sana ja merkitsee\n\"laaksoa\", kuultiin iloksemme, että höyry ei vielä ollut tullut,\njoten siis olimme pelastetut. Paikalla seisoi edellisessä mainittu\nSchanken guanotehas, muutamia makasiineja ja pieni 2-kertainen\nhuonerakennus, jossa peräänkatsoja, eräs Larssen, asui ja\njossa sateelta oli suojaa etsittävä. Siellä jo oli höyrylaivan\nodottajia, nimismies _Oevre_ ja lukkari ja kunnan esimies _Isaksen_\nKaarasjoelta, molemmat valitsiamiehiä valtiopäiville ja matkalla\nHammerfestiin; kun sitte sinne saapui Solem ja Holm ja heidän\nyöllinen isäntänsä, metsäsubstituti _Nikolaisen_ sekä tohtori\n_Klouman_ Taanasta, myöski valitsiamies, karttui meitä koko joukko\nmiehiä, mieli kaikilla yhtäälle päin kääntyneenä, nim. höyrylaivan\ntuloon. Onni oli, että meitä oli näin monta, muuten aika ehkä olisi\nkäynyt ikäväksi; höyrystä nim., jonka klo 11 epp. olisi pitänyt\nolla Vaggessa, ei koko päivänä kuulunut mitään. Se saapui vasta\nseuraavana aamuna klo 6, niin että lähes vuorokauden saimme sitä\nodottaa; ja kiireemme Gullholmasta oli siis ollut aivan turha. Syynä\nhöyrylaivan viipymiseen oli ollut osittain sumu Vuoreijan tienoilla,\nosittain että laiva Vesisaaressa oli kuusi tiimaa odottanut hra\nHolmia Uuniemestä sinne, kun kapteenille oli Hammerfestistä\nRuijan amtmanilta eli kuvernööriltä tullut sähkösanoma pyynnöllä\nodottamiseen. Että Holm kulki suoraan Taanaan, sitä ei laivan\nkapteenille ollut tiedetty ilmottaa.\n\nNe vastamainitut herrat, joille Vaggessa tulin esitetyksi, olivat\nsivistyneitä ja kohteliaita miehiä samoin kuin hrat Solem ja\nHolm, ja päivämme kului siis verraten hauskasti. Että politiiki\nja valtiolliset kysymykset olivat pääpuheaineena, arvaa lukia\nsanomattaki. Norjalaiset ovat yleensä valtiollisesti paljo\nedistyneempi kansa kuin meikäläiset ja kesällä 1882 Norjan\nsisäpolitiikan asema tosiaan oli omansa kiihottamaan kansalaisten\nmieliä ylimpään määrään. Keväällä hajonneet valtiopäiväthän olivat\njoutuneet ilmi riitaan hallituksen kanssa kuninkaan rajattomasta\nkieltovallasta eli _\"absoluti vetosta\"_ peruslakikysymyksissä ja\nmaan piti uutten vaalien kautta lausua, kummanko se arveli oikeassa\nolevan, toisin sanoen ratkaista kuninkuuden ja kansanvallan välillä.\nSemmoisesta tehtävästä epäilemättä olisi jokaiselle monarkillisesti\nhallitulle kansalle tarpeeksi miettimisen ja puhelemisen ainetta,\nja niin nyt täälläki sekavassa vilinässä kaikui korvissa absoluti\nveto ja kansanvalta, hallitus ja valtiopäivät, vanhoillaan-olemus\nja liberalismi, Sverdrup, Björnstjerne-Björnson, Selmer, y.m.\nVarsinaista riitaa ei kuitenkaan syntynyt, kun kaikki tuntuivat\npää-asiassa olevan samaa mieltä eli että kuninkaan valta oli\nylläpidettävä, vaan toht. Klouman kuitenki arvaten enemmän leikin\npäältä tehyillä muistutuksillaan piti huolta siitä, että keskustelu\nerimielisyyden puutteesta ei sammunut. Vaan omain valtiollisten\nkysymysten ohessa muisteltiin muittenki maitten, ja minun läsnä-oloni\nantoi aihetta keskusteluihin Suomenki oloista. Suomen valtiollisesta\ntilasta on Ruijan norjalaisilla ylipäänsä tarkempi käsitys kuin olin\nluullut, niin että asiat, vähäisellä opastuksella olivat heille\nselvät. Että meillä on oma hallitus, omat lait, omat valtiopäivät,\noma raha j.n.e., ne olivat kaikki tunnettuja asioita, ja kun\nmatkallani tuli puhe esm. Suomen ja Venäjän valtiovälistä, moni\naivan pian arveli, että sehän on sama kuin Norjan ja Ruotsin. Sen\nseikan suhteen en kuitenkaan voinut olla sitä havaintoa tekemättä,\nettä usealla näytti siinä olevan kahenlaatuinen käsitys eli tunto,\nniin sanoakseni ajateltu ja ajattelematon: kun vasituisesti oli\nvaltioliitostamme Venäjän kanssa puhe, tuli edellinen käsitys ilmi,\nvaan jos muista asioista puhuttaissa meidän maa ja meikäläiset\nsivumennen mainittiin, silloin Suomi oli Venäjää ja suomalaiset\nryssiä. Vanhemman ajan väärä ja uuden ajan oikeampi käsitys näin\nvielä näkyvät norjalaisten mielissä taistelevan. Tuliko mitään\nmerkkiä tästä taistelusta nyt Vaggessa näkyviin, en muista tarkkaan,\nvaikka hyvin luultava on, että niin tapahtui; sen vain muistan, että\nse uteliaisuus, jota täälläki Suomen olojen suhteen osotettiin, oli\nisosti miellyttävä. Eikä tämä uteliaisuus rajottunut ainoastaan\nvaltiolliseen alaan; sekä hartaudella että tiedolla o'ottokumppalini\nmyös puhelivat esm. kirjallisuudestamme. En voi kertoa kuinka\nhämmästyin, kun puhellessamme hra Nikolaisen yht'äkkiä alkoi\nlausua julki pitkiä kappaleita Runebergin \"Ojan Paavosta\", johon\nhän oli erittäin ihastunut. Tokkohan meidän maassa, meidän Lapista\nen puhukaan, moni osaisi lukea kappaleita norjalaisten runoiliain\nteoksista?\n\nMainittu hra Nikolainen oli komea mies, pitkä ja hoikka, vaan\nharteva, sangen nuori ja hyvin iloinen, että häntä mielellään\nkatseli. Iltamalla hän lähti meille näyttämään tuota Schanken\nguanotehasta, jonka seinällä kyllä seisoi: \"ei yhtän vierasda sa\nmennee Fabrikkin\", vaan johon yhtäkaikki nyt mentiin; se sitä\npaitsi ei nyt ollut käynnissä. Tehas, 3-kertainen, puinen, oli\nlujasti rakettu ja hyvin varustettu; ratasta pani heti tehtaan takaa\nkohoavan tunturin kupeelta juokseva kirkasvetinen puro käymään.\nRakennus kuuluiki tulleen kaikkiaan maksamaan 120,000 kruunua; vaan\nkonkurssihuutokaupassa se joutui erään Vuoreijalaisen kauppiaan\n(Brodkorbin?) omaksi 12,000 kruunusta.\n\nEsimerkki jäämeren kalarikkaudesta oli täälläki tarjona, Juuri ennen\npäivällistä lähtivät moniaat seurasta uistamaan ja palasivat jonku\ntiiman takaa, tuoden, niinkuin punnittaissa nähtiin. 1 leiv. 3 naulaa\ntaimenen tapaista kalaa, \"Sö-öret\" norjaksi. Enemmänki olisivat\nluultavasti saaneet, vaan eivät kauvemmin tohtineet viipyä, peljäten\nhöyrystä myöhästyvänsä.\n\nLukkari Isaksen Kaarasjoelta oli lappalainen, vaikkei luullakseni\npuhasverinen. Hän oli käytökseltään hyvin hiljainen, niinkuin\nlappalaiset ylipäänsä, vaan tuntui älykkäältä ja talonpojaksi\nsivistyneeltä mieheltä. Puhui paitsi lappia myöski suomea ja norjaa;\npiti, niinkuin lappalainen ainaki, takin sijasta \"käyhtiä\", joka\nkuitenki oli mustasta verasta, vaan jaloissa oli mustat saappaat\neikä pieksut; päähinettä en muista, vaan ei se ollut \"kapper\".\nSama Isaksen vastaanotti Tenon varrella kuningas Oscaria, kun\nhän 10 vuotta takaperin matkusti Ruijassa, lappalaisten puolesta\nlapinkielisellä puheella, jonka kuninkaan seurassa tulkkina\nkulkeva professori Friis sitte kuninkaalle selitti. Puhe päättyi\n3-värssyisellä runolla, joista ensimäinen oli näin kuuluva (ks. Kong\nOscar II:s Reise i Nordland og Finmarken 1873 ved J. A. Friis):\n\n    Gonagas Oskar boåtta,\n    Bagjan mu vaibmo ja gæts\n    Maid oudal don in læk oaidnam!\n    I æra gonagas oappaladdam\n    Du nuft armolasat, rakkaset.\n    O, ilo- ja gudne bæivve!\n\njoka Friisin käännöksen mukaan merkitsee: \"Kuningas Oskar tulee,\nPakaha sydämeni ja katso mitä et ennen koskaan nähnyt! Ei kuningas\nvielä ole luokses tullut Niin armollisesti ja rakkahasti. Oi ilon ja\nkunnian päivä!\" Puhe pidettiin _Suoppanjargassa_ (Suopunkiniemessä),\nnoin 1/2 penik. etelään Seidasta, kun kuningas sinne saapui\nNyyporista. Purjehittuaan ympäri Varjakan niemen Vesisaareen\nja sieltä kuljettuaan rajalle asti Vuorjemaan sekä käytyään\netelä-Varangin kirkolla, johon hän Rautavuonon perukasta käveli\npoikkimaisin (Elvenäsiin), kuningas palasi Varangin kannaksen poikki\nTenon suulle, jossa vasta taas nousi fregattiinsa \"St. Olaf\".\nKannaksen poikki saattoi silloin vielä matkustaa ainoastaan jalkaisin\neli ratsain, jota jälkimäistä kulkutapaa kuningas käytti. Nykyinen\nmaantie, jonka kerrottiin tulleen maksamaan koko 2 kruunua kyynärältä\neli 36,000 kr. penikuormalta -- mahoton summa! -- ei vielä silloin\nollut valmis.\n\nSydänyön tuolle puolen odotettiin höyrylaivaa; vaan kun ei sitä\nkuulunut, ruvettiin levolle. Toinen puoli meistä taisi saada sängyssä\nmaata, vaan toisen puolen täytyi asettua lattialle. Mitä he kukin\nallensa haalinut; minulla ei ollut muuta panna kuin vanha palttooni,\nettä jos toisilla lattiavierailla ei sen parempaa ollut, ei heidän\ntilansa kovin pehmeä ollut. Yhtä kaikki kohta oltiin unen vallassa,\njosta klo 6 aikana herättiin siitä sanomasta, että höyry oli tullut.\nHurjassa kiireessä hypättiin ylös, selvitettiin kortteeri, johon vain\nmeni joku kruunu hengeltä, ja riennettiin laivaan; ja kun siihen\nhyvin oli päästy, se lähti matkaan.\n\nHöyryn nimi oli _Haakon Adalstein_. Se oli Söndenfjeldin\nhöyrylaiva-yhtiön oma. Sanotulla yhtiöllä, jonka omistajat ovat\nTrondhjemi- ja Bergeniläisiä, kerrottiin olevan yhteensä 15\nhöyrylaivaa, jotka säännöllisesti kulkevat Vesisaaren ja Hampurin\nväliä. Ne ovat hyvin suuria; montako hevosvoimaa Haakon Adalsteinilla\noli, en muista, vaan muutamassa kohti laivaa luettavan ilmotuksen\nmukaan laivalla, joka myös kuljetti kalua, oli lupa ottaa 625\nmatkustajaa aavoilla vesillä ja 750 saaristoissa. Oulun ja Pietarin\nvälillä kulkevat höyryt saavat tuskin ottaa kolmatta osaa. Laivaan\nnoustiin sen kyljessä olevasta portista eli ovesta.\n\n_Tenovuono_ on penikuormaa leveä ja 4 penik. pitkä. Ulkomuodoltaan\nse on yhtä kolkonnäköinen kuin Ruijan muut pohjoiset vuonot: rannat\novat ylt'ympäriinsä jyrkästi veteen suistuvia, korkeoita ja aivan\nalastomia kallioita, eikä vihantaa paikkaa näe missään. Nyt oli\nkuitenki erinomaisen kaunis kesä-aamu: tuulta oli tuskin nimeksikään\nja heleä päiväpaiste kirkasti maita ja vesiä, niin että koko luonto,\nyksin tuo jylhä vuonoki, esiintyi miellyttävässä valossa, Tenovuonon\nitäranta, joka päättyy _Tanahornin_ korkeaan kallioniemeen, on\njotenki suora, ilman sanottavia lahtia; länsirannan keskikohalla\npistää kaksi kaitaista vaan syvää vuonoa, toinen länsi-etelään\npäin, toinen länttä kohti: _Lang-vuono_ (lapiksi Guandaluoht?)\nja _Hopsvuono_. Langvuonon ja Tenovuonon väliin tulevan niemen\npää on nimeltä _Digermulen;_ vastapäätä Tanahornia on _Omgangin_\nniemi. Itäpuolelle Tenovuonoa tulee Varjaknjargan niemimaa, jonka\npohjoissyrjällä Tanahornin ja Vuoreijan välillä on useoita suurempia\nkalastuspaikkoja, niinkuin _Berlevåg_, peniknorman verta idempänä\nTenovuonon suuta, johon asti uuralaiset ryssän rannalta toisinaan\nkulkevat, _Baadsfford_ ja _Makur, Syltefjord ja Havningberg_.\n\nTenovuonon rannoilla on joitakuita pieniä kalastuspaikkoja,\nvaan ne ovat siksi mitättömiä, että höyrymme vasta poikkesi\n_Finkongkjeiliin_, lapiksi _Seidivuodnaan_, vuonon suussa\nlänsirannalla. Se oli, niinkuin useimmat Ruijan kalastuspaikat eli\n\"fiskeväärit\" meren partaalla, pienoinen lahen poukama korkeain\nkallioseinäin välissä, joitten juurelle oli sopinut moniaita\nihmisasuntoja rakentaa; siinä asui muuan kauppias, jolta otettiin\nkuivia kaloja laivaan. Kun siitä jonku tiimakauden viivähyksen\nperästä jatkettiin matkaa, oltiin varsinaisella valtamerellä,\njonka selkiä kuitenki, ilman kauneuteen katsoen, huoleti lähettiin\nkyntämään. Toinen paikka, johon höyry poikkesi, oli _Gamvik_, noin\n1 1/2 penik. länteen Seidivuonosta, vankka kalastuspaikka omalla\nkirkolla. Siitä vähän länteen oli _Mehavn_ ja kun Mehavnista oli\nlähetty, tultiin kiertämään Europan mannermaan pohjoisinta nokkaa,\n_Nordkyn_ eli _Kinerodd_, lapiksi _Gidni_. Sen tasalla oltiin klo\n1/2 2 päivällä, 4 p. elok. Se on noin 7--800 jalkaa korkea, mereen\nulos pistävä kalliokärki -- tai jollen muista väärin, siinä on\npari kolmeki kärkeä rinnakkain; vaan joka etupäässä veti huomion\npuoleensa ja teki katsellaan vähemmän edullisen vaikutuksen, oli se\nseikka että kallio on murenevaa laatua, joten se juureltansa ainaki\nkolmanteen osaan korkeuttansa on alasvierineen soran peitossa. Rinne\nei siis hetikään pystyjyrkästi kohoa merestä ylös, joka kuitenki\ntämmöiselle paikalle olisi kaunistukseksi. Niemen ympäri kierrettyä\npantiin kurssi lähes suoraan etelää kohti ensin _Skjötningsbergiin_\nja _Kjöllefjordiin_, jotka molemmat ovat _Tshorgashnjargan_\nlänsirannalla, ja sitte _Tauvisiidaan_ eli _Lebesbyhyn_, syvälle\n_Laijisvuonon_ sisään. Kun lähenimme Kjöllefjordia, jonka suomalainen\nnimi on _Kelavuono_ -- niin ainaki Jyykeässä sanottiin; vaan\ntämä nimi kyllä sopisi _Kjelvigilleki_ Magerön itärannalla--\nkiintyi silmä eriskummalliseen, itseksensä rannalla seisovaan\nkalliomuodostukseen, joka etäältä isosti vivahti kirkkoon. Sen\nnimi onki _Finkirken_, Lapinkirkko, vaan onko se tuon nimen saanut\nulkonäöstään tai siitä, että lappalaiset ennen vanhaan, niinkuin\nkerrottiin, ovat sitä pitäneet uhripaikkanaan, en ota ratkaistakseni;\nkenties kumpiki seikka on nimen antoon vaikuttanut. Kjöllefjordin\neteläpuolella pistää itään päin pitkänlainen lahti, _Eddsfjord_,\njohon Tenovuonon puolelta vastaa Hopsfjord, niin että väliin jääpi\ntuo ainoastaan virstan levyinen kannas Hopseidet. Vulfsberg esittää,\nettä kannas puhkaistaisiin, niin että laivat pääsisivät siitä\nkulkemaan ja tuota syksyn ja myrskyn aikana vaarallista kulkua\nNordkyn ympäri siten voitaisiin karttaa, ja esitys näyttää olevan\nniin paikallansa, että se varmaan kerran hyväksytään ja pannaan\ntoimeen. Kjöllefjordissa oli samoin kuin Gamvikissa kirkko, vaan\nkun Gamvik on Taanan pitäjän kappeli, kuuluu Kjöllefjord Lebesbyn\npitäjään; raja pitäjäin välillä kulkee Rastekaissan tienoilta pitkin\nLaijistunturia ja Hopseidin kannaksen poikki Nordkyyhyn. Lebesbyn\nlänsiraja taas kulkee Spierttanjargan halki sen äärimmäiseen nokkaan\n\"Svärholtklubben\", _Spierttaklubunn_, joten siis tuo Tenovuonoa\nvähän isompi Laijisvuono on kokonaan pitäjän sisällä. Lebesbyn\npitäjän väkiluku teki v. 1875 672 henkeä, joista 64 suomalaista (v.\n1855 43), 266 lappalaista, 100 sekarotuista ja 242 norjalaista.\nKirkolta käännettiin taas kurssi pohjaan päin _Svärholtiin_, joka\non heti Spierttaklubun itäpuolella, ja sitte kierrettiin tämä niemi\nja alettiin painaa _Porsangin_ eli niinkuin suomeksi myös sanottiin\n_Porsangerin_ vuonon sisään. Niemen nokassa, joka on korkea ja\njyrkkä, on mainio \"lintuvuori\"; kalliorinteen koloissa pesii tässä\nsadointuhansin, kenties miljonittainki, eri merilintuja, enimmästi\nkalalokkeja. Sivukuljettaissa hiljennettiin vähän höyryn vauhtia ja\nuseat matkustajat ottivat esiin pyssynsä, ampumalla säikyttääkseen\nsuuremman määrän lintuja liikkeelle vuoresta, muutamain laukausten\nperästä lehahtiki kauheasti kirkuen semmoiset parvet ilmaan, että oli\nikäänkuin lumipyry edessämme, ja yhtäkaikki enin osa sitteki lienee\npaikoillensa jäänyt kallion rotkoihin. Höyheniä ja munia kalastajat\ntäältä keräilevät suuret määrät.\n\nSvärholt-niemen kohalla oltiin iltamalla klo 10:n tienoissa. Kun\nsiitä oli päästy sivu, alkoi aurinko laskea -- elokuun alussa se\ntäällä jo muutamaksi tiimaksi katoaa, Auringonlasku oli erinomaisen\njuhlallinen ja kaikki matkustajat nousivatki täkille sitä katsomaan\nja ihmettelemään. Tuo ääretön meren ulappa oli ihan rasvatyyni ja\nkirkas kuin peili; taivas oli yhtä kirkas ja aivan pilvetön --\nainoastaan auringon yläpuolella oli vähän kullankarvaista liennettä;\nja näköpiirin äärimmäisessä päässä, missä taivas ja vesi sulivat\nyhteen, päivän loistava ruhtinas, tulipunaisena ja häikäisevän\nvalonsa menettäneenä, vyöryi verkalleen ja majesteetillisesti alas\naaltojen viileään syliin. Laskua kesti klo 10,15--10,40 eli tasan 25\nminuutia, lukien siitä kun auringon alin laita ensin koski veteen\nsiihen asti kun ylälaita katosi. Tuo ylevä näkemä vaikutti mahtavasti\njokaiseen; yksin ruijalaisetki, joitten kuitenki olisi luullut\nolevan siihen tottuneita, olivat ihmeen vallassa. Minä puolestani en\neläissäni ollut tämmöistä päivänlaskua nähnyt, eikä semmoista muualla\nvoikaan nähä paitsi pohjoisen valtameren ääressä, koska aurinko\netelämpänä alenee jyrkemmästi.\n\nPäivänlaskun jälkeen useat vielä jäivät ylös valvomaan ja yön\nihanuutta nauttimaan, vaan kahen edellisen yön riittämätön lepo\nyllytti minua menemään alas makuusijaa etsimään. Siitä oli sentään\nkova tinka, sillä kaikki paikat olivat täynnä, vaan hyvä sopu sijaa\nantaa ja salin sohvilla ja lattialla mitenkuten jokainen, joka ei\nollut hyttipaikkaa saanut, pääsi viimein pitkäkseen. Muuan nuori\nnorjalainen luopui itse altaan minun hyväkseni paikastaan sohvalla,\netten tällä kertaa ollut pakotettu niinkuin viime yönä lattialle\nasettumaan.\n\nYön aikana laiva kävi _Kistrannin_ kirkolla, jotenki alhaalla\nPorsanginvuonon länsirannalla, ja _Repvågissa_, pohjempana samalla\nrannalla. Jälkimäisessä paikassa unemme loppui klo 1/2 6 aamulla\nsuuresta hälinästä sekä ylhäällä täkillä että alhaalla salissa.\nHammerfestiin valtiopäivämiesvaaliin aikovat valitsiamiehet,\nluvultaan 16, erkanivat nimittäin tässä laivasta ja astuivat\ntoiseen pikkuhöyryyn, nimeltä \"Nor\", joka varta vasten oli tullut\nheitä noutamaan, että ajoissa kerkeäisivät vaaliin. Tämän piti\nnäet tapahtua samana päivänä, lauvantaina 5 p. elok., klo 5 j.pp.\nja siihen asti ei iso höyry, jonka piti poiketa useaan paikkaan,\nolisi perille ennättänyt. Edellisenä iltana valitsiamiehet\nolivat päättäneet Kistrannista kulkea maisin _Vuorenjargan_\npoikki _Rappefjordiin_ (suomeksi Repovuonoon?), jota taivalta on\npari penikuormaa, ja tilasivat sähkölangan kautta vuonon perään\npikkuhöyryn viemään heitä siitä kaupunkiin, vaan Hammerfestistä\ntuli vastaus, että pikkuhöyry tulee Repvågiin ja että jatkaisivat\nmatkaa sinne, niin pääsisivät tunturin poikki kulkemasta, joka\nvastaus tietysti oli heille mieleen. Repvågissa meidän laiva vielä\nviipyi pari kolme tiimaa, ennenkuin taas lähti kulkemaan pohjaa\nkohti, sillä monta venelastia kuivia kaloja oli täällä otettava\nsisään. Kun oltiin matkassa, tulin vähän levottomaksi sen puolesta,\nkulkisimmeko meki Magerön salmen kautta niinkuin \"Nor\" tai sanotun\nsaaren ympäri; edellisessä tapauksessa jäisi näet mainio _Nordkap_\nnäkemättä ja sitte olisi ollut parempi päästä Norissa kulkemaan, niin\nolisi Hammerfestiä kerjennyt tarkemmin katsella. Ilokseni kuitenki\nkuulin, että kapteeni, ilman yhä kestävään kauneuteen katsoen ja kun\nuseat muutki matkustajat olivat halunneet \"Nordkaapaa\" nähä, oli\npäättänyt kulkea Magerön ympäri. Kauniilla säällä kapteenein on tapa\nnäin mukautua matkustajain mielen mukaan. Ilma oliki tänäpänä yhtä\nihana kuin eilen, lämmin ja niin tyyni, että meren pinnalla selvästi\nsiellä täällä erotti ne klasipulloiset tupulit, jotka osottivat\nalaslasketuita liinoja. Pyytöveneitä näkyi useoita meren selällä;\nPorsanginvuono on nim. hyvä varsinki saidan pyytöpaikka. Muutamia\nKieruan suomalaisia oli aamulla tullut laivaan ja heiltä kuulin, että\njuhannuksesta elokuun alkuun Repvågin tienoilla oli nuottaa kohti,\njota 12 miestä hoitaa, saatu toistasataa tynnyriä saidan maksoja,\nsiis, kun tynnyrin hinta oli 21 kruunua, noin 200 kr. miestä päälle,\nsekä sen lisäksi kaloista 4--5 mattoa jauhoja niin ikään miestä\npäälle; joten, kun jauhomaton hinta oli noin 30 kr., miehen ansioksi\noli jäänyt kaikkiaan noin 330--340 kr. Sangen sievä tienesti kuudelta\nviikolta. Kun tultiin Magerönsalmen suulle, kuljettiin muutetun\nkurssin tähen ensin lännempänä salmen pohjoisrannalla olevaan\n_Honingsvangiin_ ja sitte idempään _Kjelvigiin_. Viimemainitussa\npaikassa, jolla on hyvä, saaren suojaama hamina on ollut oma kirkko,\nvaan se kauhea länsi-eteläinen myrsky, joka talvella 1882 teki\nniin suuria vahingoita Ruijassa, kohotti koko kirkon ilmaan ja vei\ntietämättömiin; muutamia laudanpalasia vain on jälestäpäin löydetty\nlähellä olevalta tunturilta. Satama antaa koillista eli itää kohti\nja kaikilta muilta puolin, siis länsi-eteläiseltäki, josta myrsky\ntuuli, paikkaa ympäröipi ihan pystyjyrkät, korkeat kallioseinät,\n(josta nimiki: Kjelvig, supistettu Kjedel-vigistä, Kattilalahti);\nvaan, niinkuin jo edellisessä on mainittu, on juuri tunturin laelta\nalassyöksevän vihurin voima vaarallisin. Sama myrsky hävitti\ntoisenki kirkon Ruijassa, _Talmulahen_, ei kuitenkaan kokonaan\npoisviemällä, vaan toiselle paikalle siirtämällä. Lähin pysäyspaikka\nKjelvigistä eteenpäin on _Gjesvär_ Magerön länsipuolella, ja tällä\ntaipaleella on _Nordkap_ kierrettävä. Kjelvigistä Nordkaapaan on noin\n2 1/2 penik. Kun on Skibsfjordin poikki kuljettu ja tultu Magerön\nkoillisnokan kohalle, näkyy Nordkap selvästi jonku penikuorman\npäästä. Idästäpäin tulialle tuo mailman mainio niemi ehkä parhaiten\nesiintyy, sillä koillisnokasta alkava laaja merenlahti sallii nähä\nniemen koko itäsyrjän, joka kulkee suoraan pohjasta etelään ja on\n5--6 virstaa pitkä. Niemimaa on samoin kuin Magerö yleensä aivan\ntasainen, noin 1000 jalkaa korkea kalliotanner, joka Nordkaapassa\nmelkein pystysuorasti kaatuu mereen. Klo 1 aikana oltiin niemen\nnenän kohalla. Tosiaanki uljas ja mieleen valtavasti koskeva oli se\nkuva, minkä tuo suunnaton kallio tarjosi. Nordkap on paljo paremmin\nsäilynyt kuin Nordkyn, niin että alasvierinyttä soraa vain vähäinen\nmäärä oli nähtävä, ja sitä ihmettelemisen tunnetta, minkä edellinen\nsivukulkiassa vaikuttaa, ei siis häiritse saman puutteen huomaaminen,\njoka Nordkyn komeutta niin isosti vähentää. Sattuvalla tavalla\nitalialainen Juoseppi _Acerbi_, joka kohta sata vuotta aikaa (1799)\nkulki Oulun kautta ja Lapin halki Nordkaapaan, kertoo seuraavissa\nsanoissa, minkänäköinen Nordkap ympäristöneen on ja minkä vaikutuksen\nse katseliaan tekee:\n\n\"The North Cape is an enormous rock, which projecting far into the\nocean, and being exposed to all the fury of the waves and the outrage\nof tempests, crumbles every year more and more into ruines (tässä\narvelussa kirjottaja kuitenki näkyy erehtyneen). Here every thing\nis solitary, every thing is steril, every thing sad and despondent.\nThe shadowy forest no longer adorns the brow of the mountain; the\nsinging of the birds, which enlivened even the woods of Lapland, is\nno longer heard in this scene of desolation; the ruggedness of the\ndark gray rock is not covered by a single shrub; the only music is\nthe murmuring of the wawes, ever and and anon renewing their assaults\non the huge masses, that oppose them. The northern sun; creeping at\nmidnight at the distance of five diameters along the horizon, and\nthe immeasurable ocean in apparent contact with the skies, form the\ngrand outlines in the sublime picture presented to the astonished\nspectator. The incessant cares and pursuits of anxious mortals are\nrecollected as a dream; the various forms and energies of animated\nnature are forgotten; the earth is contemplated only in its elements,\nand as constituting a part of the solar system.\"\n\nHyvästi sanottu. Mitä kuitenki paikan autiouteen ja alastomuuteen\ntulee, niin koko jäämeren rannikko on samallainen: puuta eli\npensasta, saati metsää, et meren partaalla näe missään, laululintua\net kuule koskaan, kaikkialla vain ranta monta sataa jalkaa korkeana\nkalliomuurina jyrkästi nousee merestä, sallien ainoastaan hyvin\nharvoissa paikoissa halullisen päästä kuiville; ja sitä ikävyyden ja\nalakuloisuuden tunnetta, minkä Nordkaapan elottomuus näkyy Acerbissä\nherättäneen, ei siis pitemmän matkaa pitkin jäämeren rantaa kulkenut\nhuomattavasti tunne. Vaan Acerbi tuliki Alattiosta suoraan Magerölle.\n\nKuningas Oskar nousi v. 1873 ylös niemen harjulle ja muistoksi\nhänen käynnistään seisoo aivan kallion äyräällä harmaakivipatsas,\n\"Oscarsstötten\". Bædeker kertoo, että myrsky talvella 1882 olisi\nkaatanut sen kumoon, vaan jos kertomuksessa on perää, oli patsas kait\npystytetty uudelleen, sillä höyrylaivastamme ainaki osotettiin missä\nse seisoi.\n\nNordkaapaa, joka on 71° 10' leveydellä, mainitaan tavallisesti\nEuropan pohjoisimmaksi niemeksi; tarkkaan ottaen tämä ei kuitenkaan\nole oikein. Länsipuolella Nordkaapaa, siitä erotettuna lahen kautta,\npistää _Knivskärodd_ vielä pohjemmaksi jonku pari virstaa. Tämä\nniemeke on kuitenki hyvin matala ja kaitainen ja lienee siitä syystä\npidetty kovin halpana asetettavaksi Nordkaapan edelle; mahollista\nmyöski, että se ennen aikaan on ollut veden alla.\n\nLännen puolella Knivskäroddia on _Tunäs_ niminen niemi, joka ennen\nvanhaan oli pohjoisin asuttu paikka maan päällä. V. 1567 siinä\noli koko 32 verotaloa (Friis). Nyt paikka on autio ja mailman\npohjoisimmat asukkaat, muutamat norjalaiset ja yksi suomalainen\nperhe, tavataan tätä nykyä _Skaarsvågissa_ heti itäpuolella\nNordkaapaa.\n\nMagerön ympäri kierrettyä pantiin kurssi länsi-etelään päin. Ne\npaikat, joissa höyry sitte kävi, olivat _Gjesvär, Maasö_, jossa oli\nkirkko, _Havösund_ ja _Bolfsöhavn_, josta viimeisestä kuljettiin\nsuoraan Hammerfestiin. Luonto muuttuu länsipuolella Nordkaapaa vähän\ntoisenlaiseksi sikäli, että nyt alkaa leveä saaristo, jota yhtämittaa\nkestää puolisataa penikuormaa etelään päin Vestfjordiin saakka\nLofotin saarten alle. Mageröstä itäänpäin ei mitään saaristoa löydy\nsuojaksi jäämeren aaltoja vastaan, joku yksinäinen pieni luoto vain\nsiellä täällä, niinkuin Vuoreijan ja Haaneian saaret Varangissa,\njoku saari Supuskan edustalla ja Oneikan saari Karabellan niemen\nrannoilla sekä Kilttinä Kuolavuonon suussa. Länsiruijassa myöski maa\nnousee korkeammaksi ja itä-Ruijan tasaisten vuori-ylänköjen sijaan\nastuu terävähuippuiset vuoriharjut. Kasvullisuuden puolesta kaikki\nsentään pysyy kappale matkaa eteenpäin yhtä kolkkona kuin idempänä,\nniin että saarten ja mantereen rannat ovat paljasta kallioa, milloin\npunertavaa, milloin harmajaa, milloin mustaa; pieniä ruohikkokenttiä\nvain kalastuspaikoissa näkee. Yhtäkaikki matkustus nyt niinkuin\nsaaristossa ainaki on vaihettelevampi ja hauskempi. Magerö ja siitä\nlänteen tulevat yhtä pohjoiset saaret: Maasö, Hjelmsö, Rolfsö, y.m.,\nmuodostavat oman pitäjän _Maasö_, jonka väkiluku 1876 oli 1,322\nhenkeä. Suomalaisia oli niistä 69, lappalaisia 480, sekarotuisia\n186. V. 1855 oli Maasössä suomalaisia vain 10 henkeä, joten niiden\nlukumäärä täällä siis näkyy verraten isosti karttuneen. _Kistrannin_\npitäjässä, joka ulottuu ympäri Porsanginvuonon, oli asukasmäärä\nviime väenlaskussa 1357 henkeä, niistä suomalaisia 162, lappalaisia\n606, sekarotulaisia 293, norjalaisia 206. V. 1855 oli Kistrannissa\nsuomalaisia 270, joten niiden lukumäärä täällä näyttää vähentyneen;\nvaan huomattava on ensinki, että v. 1855 näkyy Kistranniin luetun\nmyöski _Kaarasjoki_, jossa 1876 oli 24 suomalaista ja 7 sekarotuista\n(sekä 483 lappalaista ja 26 norjalaista), joten suomalaisten yhteinen\nlukumäärä molemmissa seurakunnissa siis tekisi 186, sekä toiseksi,\nettä noista sekarotuisista, joita ei v. 1855 erittäin mainita, toinen\npuoli ehkä on luettava suomalaisiksi, niin että meikäläisiä kaikkiaan\nsiis karttuu 336. Jollei suomalainen väestö Kistrannissa siis olekaan\nsanottavasti enennyt, ei sen ainakaan olisi pitänyt vähetä.\n\nKlo 10 lauvantai-iltana 5 p. elok, Haakon Adalstein höyrysi\nHammerfestin, mailman pohjoisimman kaupungin, satamaan.\n\n\nHammerfest.\n\nHammerfest on perustettu Hvalö eli Kvalö nimisen saaren (Valassaaren)\nlänsirannalle, luoteesta päin saareen pistävän lahen perukan ympäri.\nKaupungin-oikeudet sai paikka v. 1787, vaan asukkaita, vaikka vain\njoitakuita, siinä oli ollut ainaki 200 vuotta varemmin. Tämän\nvuosisadan alussa ei väkiluku vielä tehnyt kuin 77 henkeä ja v.\n1835 ainoastaan 400, vaan vuoden 1855 jälkeen Hammerfest niinkuin\nRuija yleensä on rivakasti edistynyt, että sen väkiluku v. 1875 jo\noli noussut 2101:een henkeen eli enempään kuin kummassakaan Ruijan\nkahessa toisessa kaupungissa. Hammerfestissä asuuki Ruijan amtmanni\neli maaherra.\n\nUlkonäöltään ei kaupunki ole mikään mainittava. Ranta on täynnä\ntavaramakasiineja ja niitten takana seisoo pienet, enimmästi\n2-kertaiset puurakennukset, ryhmitettyinä likekkäin toisiansa,\nkaitaisten katujen varsilla. Se ala, jolle kaupunki on rakettu, on\nhyvin ahas. Heti kaupungin takaa kohoaa jyrkkä ja korkea vaara,\n_Sadlen_, \"Satulavaara\", jonka pää ulottuu niin lähelle lahen\nperukkaa, että väliin vain on jäänyt yhen kaupunginkorttelin\nleveys; ja tällä kaitaisella alalla suurin osa kaupunkia sijaitsee.\nAinoastaan länsipäässä on vähän avarammalta tilaa pitkin lahen\nrantaa; siellä seisoo kaupungin v. 1840 rakettu kirkko. Itäpuolella\nkaupunkia laskee vähäinen puro mereen ja kun sen vartta kulkee\nmuutaman askeleen ylöspäin, aukeaa itä-etelään päin pieni laakso,\njonka pohjassa on lammikko, \"Storvandet\". Lammin rannat ovat tehty\nniittymaiksi, joitten vihannuus miellyttävästi koskee silmään, ja\nsiellä täällä näkyy joku huvila, että paikka on jotenki sievä;\npuuta ei kuitenkaan löydy ainoaakaan. Pitkin lahen itärantaa kulkee\nkaupungista noin virstan pituinen maantie siihen niemennokkaan,\n_Fuglnäs_, lintuniemi, joka lahen suussa idästä päin pistää mereen,\nmuodostaen luonnollisen möljän aavan meren aaltoja vastaan.\n\nYlimalkaan ei Hammerfest tee vieraaseen minkään edullisen\nvaikutuksen; siksi sillä on liian pohjoinen (arktillinen) luonne.\nTuota pientä, itsessään kyllä mitätöntä laaksoa kaupungin itäpuolella\nlukuun ottamatta, on kaupungin ympäristö paljasta jylhää kallioa,\njossa luonnon ainoa elonmerkki on nuo monilukuiset, kimeä-ääniset\nmerilinnut. Kaupungista ei edes, niinkuin Vesisaaressa, ole mitään\nlaajempaa näköalaa tarjona; vähänkään ympärilleen nähäksensä täytyy\nkiivetä vaaralle kaupungin eteläpuolella. Ilma kaupungissa on\nturmeltunut siitä hajusta, minkä lukemattomat, täyteen ripustetut\nkala-jällit ja puolessa sadassa, jollei useammassa, isossa padassa\nkiehuvat maksat ympärillensä levittävät. Syksyn ja talven aikana\nmahtanee pimeys kaupungissa olla vieläki suurempi kuin muissa paikoin\nRuijassa, kun vasta mainittu \"Satulavaara\" estää ensin alhaalle\nvaipunutta aurinkoa ja sitte, auringon täydellisen katoamisen\njälkeen, eteläiselle taivaanrannalle sydänpäiväksi ilmestyvää\nvalon kajastusta kaupunkiin näkymästä. Kylmäksiki norjalaiset\nmoittivat paikkaa, ja moitteessa varmaan on perää, koska esm. v.\n1867, joka tosin oli harvinaisen kolkko vuosi, vielä 16 p. heinäk.\nlammikko kaupungin itäpuolella oli jäässä! Kylmyyttä ei kuitenkaan\nsaa käsittää äkeäksi pakkaseksi, sillä talvella meri, joka aina\non sulana, lämmittää ilmaa ja estää pakkasta kovin kiihtymästä,\nvaan on kylmyys ymmärrettävä tasaiseksi kolkkoudeksi. Skandinavian\nkaupungeista kiihtyy pakkanen kovimmalleen Haaparannalla.\n\nHammerfestillä on vähän epämukava asema sikäli, että se tuolla\netäällä meren saaressa, johon kulku talvisaikana on hyvin hankala,\non aivan erotettu sisämaasta, luonnollisesta kaupantekoalastaan.\nVaan Hammerfest on perustettu yksistään kalastusta varten ja\nsitä tarkotusta silmällä pitäen tuskin olisi edullisempaa asemaa\nkaupungille voitu saada. Sillä Hammerfest on ihan sen valtaväylän\npartaalla, joka länsi-Norjasta kulkee itä-Ruijaan; jokainen\nmatkamies siihen poikkeaa ja itä-Ruijassa kalanpyynnissä olleista\nhyvin moni siihen myöpi saaliin. Vaikka vähän lännenpuolessa Ruijaa\nvoipi Hammerfest ottaa osaa kalanpyyntiin itä-Ruijassaki, jos kala\nsinne ilmestyy, sillä kaikki saalis kuitenki viedään länteen ja\netelään päin. Länsi-Ruijan kalastukseen sitävastoin Vesisaaren ja\nVuoreijan asukkaat eivät sanottavasti, jos ollenkaan, voi ottaa\nosaa. Pitemmille pyytöreissuille ylös pohjaa kohti on Hammerfestistä\ntietysti myöski hyvä tilaisuus lähteä, ja säännöllisesti kaupungista\ntoimitetaanki retkiä sekä Huippuvuorille hylkeen, mursun y.m. pyyntiä\nvarten että matalikoille eli \"pankeille\" aavassa meressä holkerin\npyyntiä varten. Edellisestä pyynnistä on vähän alettu luopua, kun\nmursu on käynyt yhä harvinaisemmaksi liiallisen pyynnin tähen, vaan\njälkimäistä harjotetaan yhä hyvällä menestyksellä.\n\nOsotteeksi kuinka vireä kauppakaupunki Hammerfest on, tahon\nmuutamasta Ruijan sanomasta tähän ottaa kertomuksen liikkeestä\nkaupungissa v. 1882. Silloin klareerattiin _sisään_ tullikamarissa:\n16 norjalaista laivaa, 1 ruotsalainen, 2 tanskalaista, 3 saksalaista,\n1 englantilainen, 2 venäläistä höyryä, matkalla Jeniseihin, 48\nvenäläistä rannikko-alusta, ja 39 norjalaista, ulkomaalta lähtenyttä\npostihöyryä, eli yhteensä 112 laivaa, kantaen 29,428 tonia. Näistä\nklareerattiin _ulos_: 11 norj. laivaa Vienaan painolastilla, 3\nEnglantiin 1,436 tynn. traanilla ja 3,000 kilogr. valaanruodoilla,\n2 Italiaan 423,503 kilogr. kapakalalla, \"Rundfisk\";[26] 6 ulkomaan\nlaivaa Vienaan painolastilla. Noilla norj. postihöyryillä ulosvietiin\n9217 tynn. traania ja 129,600 kilogr. kapakalaa, siis yhteensä viety\n10.653 tynn. traania, 3000 kilogr. valaanruotoja, 553,103 kilogr.\nkapakalaa; sitäpaitsi höyryissä vietiin ulos 94 kilogr. poronsarvia,\n4 elävää karhua, 3 karhunnahkaa ja 69,028 kilogr. kapasaitaa Ruotsiin.\n\nVenäjälle lähtevällä 53 laivalla, yhteensä kantaen 3001 tonia,\nvietiin: 148,004 kilogr. kapakalaa (rotskjær), 104,167 kilogr\nkapasaitaa, 3,016,654 kilogr. suolakalaa, 474 tynn. silliä, 524\nketunnahkaa, 171 saukonnahkaa, 1,483 hektoliiteriä suoloja, 37\nankkuria rommia, 70 islannin villapaitaa, 427 tahkoa, 340 kilogr.\nviiniä, 480 kilogr. kahvia, 86 kilogr. sokeria, 15 kilogr. teetä, 200\nparia villakarttoja, 4 tynn. kölitervaa.\n\nEri paikkoihin Norjassa vielä vietiin: 990 kilogr. \"rundfisk\" ja\n34,900 kilogr. \"rotskjær\", 472,626 kilogr. kapasaitoja, 81,040\nsaitaa, 1,219 tynn. traania, 618 tynn. silliä, 12,457 kilogr.\nmursunnahkoja, 35,019 kilogr. hylkeennahkoja, 8 karhunnahkaa.\n\n_Huippuvuorilta_ toi 9 laivaa, kantaen yht. 268 tonia: 102 mursua,\n3,361 hyljettä, 17 kuollutta ja 4 elävää merikarhua, 6 poroa,\n90 kilogr. höyheniä ja 20 tynn. valaan-ihraa merellä tavatusta\nkuolleesta valaskalasta. Sitäpaitsi 2 kaupungin omaa laivaa toi 6,000\nsuolattua turskaa. 1 laiva, jähti, jota J. Rouso (suomalainen?)\nkuljetti, joutui haaksirikkoon.\n\n_Holkerinpyyntiin_ otti osaa 13 kaupunginlaivaa, kant. yht. 346\ntonia, ja toivat 2,123 tynn. maksoja ja 36 tynn. valaan-ihraa\nkuolleena tavatusta valaskalasta. Näistä aluksista 9 teki 2 retkeä,\nyksi 3 ja kolme kuki 1 retken, yht. 24 retkeä.\n\nYlläseisovista numeroista voipi saada käsityksen liikkeen\nmäärästä Hammerfestissä. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että\nesm. Oulun suureen merikaupunkiin v. 1881 vain tuli 240 laivaa,\nkant. 66,717 tonia. Niinkuin edessäpäin tullaan näkemään, näyttää\nliike Vesisaaressa ja Vuoreijassa olevan vieläki suurempi kuin\nHammerfestissä, arvaten niissä löytyväin valaskalatehasten tähen.\nHammerfestin satamassa oli meidän tullessa joku 25 à 30 skuunaria\nankkurissa.\n\nHöyrylaivamme viipyi Hammerfestissä 2--3 tiimaa, jolla välin hyvin\nkerkesi käydä kaupunkia katsastamassa. Laiva laski ankkuriin vähän\nmatkan päähän möljästä, vaan sen kupeelle ilmestyi heti soutuveneitä,\njotka halvasta hinnasta veivät matkustajia maihin. Mitään erityistä\nkatseltavaa ei kaupungissa ollut; länsipäässä oli moniaita\nvarakkaamman näköisiä taloja ja komea koulurakennus. Tuolle vaaralle\nkaupungin eteläpuolella, joka lumivyöryillään alituisesti uhkaa\nkaupunkia, en tullut nousseeksi, koska aika oli siksi täpärä; ja jos\nkerran tahtoo Hammerfestin tienoilla nauttia laajasta näkö-alasta,\nonki paras kulkea ylös toiselle vähän etelämpänä olevalle tunturille,\njonka nimi norjaksi on _Tyven_ ja joka on noin 1,300 jalkaa korkea.\nSiitä on puheen mukaan ihmeen kaunis näkö-ala sekä aavalle merelle\npohjaan päin että tuntureille idässä, etelässä ja lännessä, joista\nvarsinki _Söreian_ ja _Seilannin_ saarten jäätiköt pistävät\nsilmään. Yhessä paikassa lähellä kaupunkia olisi sopinut käydä,\nvaan tietämättömyydestä en tullut sitä tehneeksi; se olisi ollut\nFuglnäsissä lahen suussa. Tänne nim. päättyi se meridianilinja, joka\nvv. 1816--1852 määrättiin Ruijan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän halki\nTonavan suuhun asti, ja jonka työn muistoksi tänne on pystytetty\nkivipatsas, jonka päällä on vinoon asetettu pronssinen maapallo. Se\nkyllä olisi sietänyt katselemista. Patsaassa on sekä latinainen että\nnorjalainen päällekirjotus, vaan merkittävää on, että niitten maitten\njoukossa, joitten halki linja on käyty, ei ollenkaan mainita Suomea.\n_\"Per Norvegiam, Sueciam et Rossiam\"_, sanoo kirjotus, ovat _\"trium\ngentium geometrae\"_ määränneet kaaren. Suomi on ystävällisesti\npistetty Venäjän kotkan siipien turviin.\n\nSuomesta puhuen löytyi Hammerfestissä v. 1875 suomalaisia 309 henkeä;\nmaaseurakunnassa sitäpaitsi 21, yhteensä siis 330. Suomi-kirjassa\n1870 niiden lukumäärä ilmotetaan v. 1855 olleen 356, joten näyttää\nniinkuin suomalaisuus Ruijan pääkaupungissa olisi vähenemään päin.\nTässä on kuitenki sama muistutus tehtävä kuin äskön Kistrannista\npuhuttaissa, että paitsi puhtaita suomalaisia myöski sekarotuiset\novat lukuun otettavat, ja niitä oli v. 1875 Hammerfestin kaupungissa\n163 ja maaseurakunnassa 121. Jos edellisistä luetaan toinen puoli\neli 81, jälkimäisistä 2/5 osaa eli 48 suomalaisiksi[27], tekisi siis\nsuomalaisten lukumäärä Hammerfestin kaupungissa: 309 + 81 = 390\nhenkeä eli lähes 1/5 osa kaupungin koko väkiluvusta; maaseurakunnassa\n21 + 48 = 69. Molemmissa seurakunnissa yht. 459 henkeä. Tämän mukaan\nei suomalainen väestö olisi vähenemässä, eikä niitten suomalaisten\npuheesta, jotka satuin kaupungin sataman rannalla tapaamaan,\ntuntunutkaan niinkuin suomen valta olisi siellä alenemaan päin.\n\nValtiopäivämiesvaali Ruijan läänin maalaiskuntain puolesta oli\niltapäivällä ennen tuloamme toimitettu kaupungissa maaherra J.\n_Blackstadin_ edessä ja kun Repvågissa meistä eronneet valitsiamiehet\nolivat ajoissa perille ennättäneet, oli vaali päättynyt kahen\nhallitusta kannattavan miehen vaalilla. Kaikki 16 Haakon\nAdalsteinissä seurannutta valitsiamiestä oli nim. kuningasmielisiä\nja valitsiamiehiä yhteensä ei ollut kuin 25. Noista 9:stä muusta oli\nkuitenki 5 eli 6 vapaamielisiä, niin että jos edellämainitut 16 eivät\nolisi vaaliin kerjenneet, olisi sen päätös ollut toinen. Maaherran\nkohteliaisuus Holmia kohtaan, kun hän käski höyryn kapteenia\nodottamaan tätä kuusi tiimaa, saapi kai siitä selityksensä, että Holm\ntiettiin olevan hallituksen kannattaja.\n\nNimismies Klerk, joka myös oli valitsiamies, arveli vaalin johosta,\nettä kun se oli ensimäinen (muistaakseni) koko maassa, sillä tulisi\nolemaan jossaki määrin ratkaiseva merkitys, kuningasmielisiä kaikissa\npaikoin rohkaisemalla. Tämä arvelu kuitenki petti, sillä niinkuin\ntiedetään tuli enemmistö valtiopäivillä hallituksen vastustajia.\n\n\nHammerfestistä Tromssaan. Alattio. Tromssa.\n\nKolmantena päivänä, sittekun Taanasta oli lähetty, kuljettiin\nHammerfestistä Tromssaan, jolla välin höyry kävi seuraavissa\npaikoissa: _Hasvikissä_ Söreian eteläpäässä, _Aksuvuonossa_\n(Oksfjord) Alnasnjargan pohjoisrannalla, jonka perukkaa 2--3,000\njalan korkuiset, vedestä pystysuoraan nousevat tunturit ympäröivät\nja jonka suussa Ruijan rikkaimmaksi mieheksi kehuttu kauppias,\n_Buch_, asuu, _Bergsfjordissa_ samoin Alnasnjargan pohjoisrannalla,\nvaan vähän lännempänä Aksuvuonoa; siitä näki jonkun matkan päässä\nröysteisen, sinertävän jäätikön, joka juoksee, s.t.s. hiljaisesti\nliikkuu länteen päin, kunnes pudottelee jäätelinsä korkealta ilmasta\nalas Jökulfjordiin niemen länsirannalla; se taitaa olla Skandinavian\nainoa jäävirta, _Lappeassa_ (Loppen), jossa on samannimisen pitäjän\nkirkko, _Kieruassa_ (Skjerfö) ja _Kalsassa_ (Karlsö), niin ikään\npitäjiensä kirkoilla, kaikki kolme pienokaisia saaria. Kieruaan\ntullessa kuljetaan _Naavuonon_ (Kvenangerfjordin) suun poikki\nja matkalla Kalsaan _Jyykeän- ja Ulvusvuonojen_ suitten poikki,\njoitten välistä siintää Jivgnnjargan 2,000 jalkaa korkea niemennenä\n_Lyngs-tuen_. Kalsasta kuljettiin ensin, jollen aivan erehy, tuota\nkaltaista salmea Ringvadsön ja Reinön välissä, jonka vihantia,\nniityiksi raivatuita rantoja oli yhtä outo kuin miellyttävä katsella\nTenojoelta tänne asti kestäneitten kallioiden perästä, sitte\nGrötsuntia länsipuolella _Stuorranjargaa_ eli niinkuin suomalaiset\nsanovat _Isonientä_, ja viimein Tromssan salmea Tromssaan, johon\ntultiin sunnuntaina 6 p. elok. klo 11 illalla. Hammerfestin ja\nTromssan väli on ainoastaan 25 meri- eli 16 maapenikuormaa, vaan\nyhtäkaikki oli matkalla viivytty lähes vuorokausi, kun höyrylaiva\noli käynyt siksi monessa paikassa ja sitä paitsi Aksuvuonossa oli\n5--6 tiimaa saatu odottaa pikkuhöyryä \"Nor\", joka kulkee Hammerfestin\nja Alattion väliä ja Aksuvuonossa tapaa isot höyryt; se oli nyt\nmatkavuoroissaan myöhästynyt senkautta, että edellisenä päivänä oli\nRepvågista käynyt noutamassa valtiopäivämieselektoreja Hammerfestiin.\n\n_Alattioon_ ei Haakon Adalstein poikennut ja se oli vahinko, koska\nAlattion seutu, jota yksimielisesti kiitetään Ruijan kauniimmaksi\npaikaksi, siten jäi näkemättä. Sinne kuljetaan Hammerfestistä ensin\nsitä salmea. \"_Strömmen_\", Virta, joka on Valassaaren ja Seilannin\nvälissä ja jossa valaskaloja ennen aikaan kävi hyvin paljon, sitte\nSeilannin ja Vuorjenjargan väliin tulevaa salmea, _Vargsund_. Paitsi\nviime mainitun salmen kautta on Alattionvuono yhteydessä valtameren\nkanssa kahen toisenki \"mahtavan\" salmen kautta, _Rognsundin_, joka\non Seilannin ja Stjernön välissä, ja _Stjernmndin_, joka on Stjernön\nja Aluasnjargan välissä. Alattionvuonon länsirannalla pistää maahan\nensin pitkä ja kaitainen _Lankovuono_ (Langfjord), sitte lyhempi\n_Talmulahti_ (Talvig), jonka rannalla Talmulahen pitäjän kirkko\nseisoo, \"in reizender Lage\", niinkuin Bædeker sanoo; itärannalla\non pienempiä vuonoja. _Kaamavuono_ (Komagfjord) _Liinavuono_\n(Lerrisfjord) y.m. Perukassa vuono jakaantuu tuon 700 jalkaa korkean\n_Pyhävaaran_ (? _Bassevarekin_, norjaksi _Kongshavnfjeldin_)\nkautta kahteen haaraan, idempään, _Rässivuonoon_, Rafsbottn,\njohon Alattionjoki vetensä laskee, ja lännempään _Bossakoppaan_,\njonka sisin perukka on nimeltä _Kaavuono_. Bossakopan rannalla on\nsamanniminen kylänpaikka, kuulusa suurista talvimarkkinoistaan;\nlähellä kylää on Alattion uusi kirkko. Kaavuonon pohjoisrannalla on\nenglantilaisten omistama Kaavuonon vaskitehas. Alattionjoen suussa on\nkylä nimeltä \"Elvebakken\", -- paikan suomalaista nimeä en tiedä --\njonka asukkaat melkein yksistään ovat suomalaisia. Varsinki kauniiksi\nkiitetään jokilaaksoa viimemainitusta kylästä ylöspäin: reheviä\nlaidun- ja niittymaita, vaihetellen viljavien ohra- ja kaurapeltojen\nsekä verraten laajain pottumaitten[28] kanssa, ulottuu virstottain\npitkin jokivartta; tuuheoita koivikoita näkyy siellä täällä ja paitsi\nkoivua tapaa myöski muita lehtipuita, niinkuin haapaa, pihlajaa,\ntuomea; ja ylempänä vuorten syrjillä kasvaa vankat mäntymetsät.\nPuhumatta lakoista, mustikoista ja puoloista kypsyy täällä myöski\nviinimarjat, vaaraimet ja vatukat; kryytimaissa mansikatki. Ja tämä\nkaikki Lapin takana 70 asteen leveydellä!\n\nAlattiosta kulkee Koutokeinon kautta valtatie Suomeen. Koutokeinoon\nkäytetään kahta eri tietä: lyhempää läntisempää, joka kulkee tuon\n2700 jalkaa korkean _Nuppivaaran_ ynnä muitten tunturein poikki ja\non 18 penik. pitkä, sekä itäisempää, 22 penikuorman pituista pitkin\nAlattion jokea ja _Maasin_ kautta, jolloin koskein välttämiseksi\nAlattiosta lähettäissä kuljetaan _Peskaalas-tunturin_ poikki.\nTalvella Alattion markkinain aikana joulu- ja maaliskuun alussa on\nnäillä teillä vilkas liike, kun sisämaasta ja Suomen ja Ruotsin\npuolelta viedään alas voita, lihoja ja lintuja (metsikanoja,\nriekkoja) ja tuodaan takaisin jauhoja, kaloja ja kolonialitavaroita.\nToinenki valtatien tapainen kulkee Alattiosta itä-etelään päin\nJetsjärven kautta _Kaarasjoelle_, 20 penik. pitkä.\n\n_Alattion_ väkiluku teki v. 1875 yhteensä 2389 henkeä, joista\n716 suomalaista, 178 lappalaista, 461 sekarotuista ja siis 1034\nnorjalaista. _Talmalahen_ väkiluku teki 2146 henkeä, joista 155\nsuomalaista, 740 lappalaista, 435 sekarotuista ja 816 norjalaista.\n_Koutokeinon_ väkiluku oli 719 henkeä, niistä 18 suomalaista, 651\nlappalaista, 38 sekarotuista ja 12 norjalaista; lappalaisista oli 488\npaimentolaisia (tunturilappeja).\n\n_Tromssa, Tromsö_, lienee alkuaan suomeksiki samoin kuin norjaksi\nmerkinnyt sitä pienenlaista _saarta_, joka on yläpuolella\nPaatsivuonon suuta mantereen (Stuorranjargan) ja Kvalön välissä;\nnyt samalla etupäässä tarkotetaan sanotulla saarella löytyvää\n_kaupunkia_. Saari on noin penikuorman pituinen ja parin virstan\nlevyinen, ulottuen etelästä pohjoiseen, 1--2 virstaa leveän salmen,\nTromssan salmen, Tromsösundin, kautta erotettu mantereesta. Se\non toisenlaatuinen kuin muut Ruijan saaret sen puolesta, että on\nverraten hyvin matala, vaan mataluutensa johosta se myöski on toisia\nviljavampi: vihannat niityt peittävät sen rantoja ja paitsi koivua\nsiinä myöski kasvaa pihlaja ja tuomi. Kaupunki on rakettu Tromssan\nsalmen varrelle, saaren itärannan eteläpuoleen. Jos saari on sievä,\ntäytyy sanoa, että kaupunki ehkä on vielä sievempi; kadut olivat\nleveöitä ja puhtaita ja rakennukset, jotka haminassa ja vähän\nylempänä rannasta kulkevan pääkadun varrella olivat oikein komeoita\nja suuria, useat kolmikertaisia, alakerrat laitetut loistaviksi\nkauppabutikeiksi, olivat syrjäisemmissäki kaupungin-osissa hyvässä\nkunnossa pidettyjä, laudotetuita ja maalatuita. Kirkkotori oli\ntehty puilla ja pensaskasveilla istutetuksi kauniiksi esplanadiksi.\nLänteen käsin maa kaupungista vähitellen kohoaa kankaaksi, joka\nrajottaa näkö-alaa sinne päin, vaan idän puoleen silmä ihastuneena\nkiintyy vastapäätä kaupunkia salmen toisella rannalla nousevaan,\nnoin 4000 jalkaa korkeaan, ikuisella lumella ja jäällä peitettyyn\n_Tromstindin_ mahtavaan tunturiin. Vaikka katselin kaupunkia sateisen\nyön hämärtävässä valossa, en voi muuta sanoa kuin että se teki\nerittäin miellyttävän vaikutuksen, ja aivan perustetuksi myönnän sen\nihastuksen, jolla norjalaiset sekä suullisesti että kirjallisesti\npuhuvat tästä \"_ultima Thulen_ pääkaupungista\".\n\nTromssa sai kaupungin-oikeudet v. 1794, vaan eli samoin kuin\nHammerfest ensi alusta kituvaa elämää, niin että siinä vielä v.\n1818 vain oli 35 taloa (Friis) s.t.s. noin 3--400 henkeä. Viime\naikoina seki sentään on rohkeasti edistynyt, vieläpä rohkeammin\nkuin muut Ruijan kaupungit, niin että siinä v. 1875 oli 5,409\nhenkeä. Kaupungissa asuu Tromssan läänin _maaherra_ ja Tromssan\nhippakunnan _piispa_. Kauppiaita oli Tromssassa v. 1875 102,\njoista 75 tukkukauppiasta; Ruijan kolmessa toisessa kaupungissa\noli kauppamiehiä sanottuna vuonna yhteensä ainoastaan 72, joista\n38 tukkukauppiasta. Etevimmiksi Tromssan kauppiaiksi sanottiin\nP. _Hansenia_, Kr. _Dreijeriä_ ja _Holstia_. Kaupungissa on\n_kansakouluopettajaseminari_ ja kymnaasi; kirkkoja oli muistaakseni\nkolme, niistä yksi _katolinen_. Kymmenkunta vuotta taapäin\nperustettiin kaupunkiin _museo_, joka on lähellä kaupungin komeaa\nvierasten majaa, _grand hotel_, ja varustettu arvokkailla luonnon- ja\nkansantieteellisillä esineillä. _Vesijohto_ on laitettu kaupunkiin\nvähän lännempänä olevasta järvestä. Tämän järven ympärille Tromssan\npohatat ovat rakentaneet huviloita, niin sieviä puutarhoillensa, että\nFriisin arvelun mukaan niiden ei tarvitsisi hävetä Kristianiankaan\nseuduilla olemasta. Jos lukia suvaitsee muistaa, että Tromssassa\nollaan 69° 38' asteen leveydellä, siis yhtä pohjoisessa kuin\n_Utsjoella_, ei hän varmaan voi olla kaikesta tästä kummiinsa\njoutumatta.\n\nOmituista on, että ihanalla Tromssalla entiseen aikaan on ollut,\nsama maine kuin Blocksbergilla Saksassa eli Blåkullalla Ruotsissa,\nniin että sinne on luultu velhojen ja noitien juhla-öinä kokontuvan\nsyömään, juomaan ja mässäämään (Friis); jonka taikauskon perintönä\nehkä on pidettävä, että länsi-Ruijan suomalaisetki puheessaan\nkäyttävät tuota suomalaisen korvalle outoa sanaa \"trolli\". Kenties\nasia on siten selitettävä, että Tromssan saaren kauneus pisti\nlappalaistenki silmään, kun he poroineen tulivat Tromstindin\nkupeelle, että he juhliensa viettopaikaksi valitsivat tuon kauniin\nsaaren, ja että nämät juhlat, joihin arvaten joku epäjumalanpalvelus\noli yhistetty, näyttivät norjalaisille niin eriskummaisilta, etteivät\nhe voineet pitää juhlanviettäjiä muuna kuin noitina.\n\nNäkö-alaa Tromstindin harjulta muuten kiitetään verrattoman\nlaajaksi ja ihanaksi, ja semmoinen se mahtanee ollaki. Itään päin\ntulee Ulvus- ja Muskuvuonojen taa Jyykeänniemen valkoselkäinen\nalppijakso; pohjassa päin kiiltävät _Skulgamtunturit_ Ringvatsön\netelärannalla; länsi-etelään käsin tulee _Bensjordtind_ mantereen\npäähän Paatsivuonon suun tuolle puolen, ja lännessä kulkee pitkin\nKvalön saarta alppiharju, josta _Vastindin, Blaamandin_ y.m. tunturit\nkohottavat huippujansa ilmaan. Syvällä jalkain alla Tromstindin\njuuren ja Kvalön välissä lepää sinisten aaltojen sylissä Tromssan\nviheriä saari, ja Kvalön tunturein takaa siintää valtameren ääretön\nvedenpinta.\n\nTromstindin eteläpuolella on Tromssan laakso, _Tromsödalen_, johon\nvierasten matkustajain on Tromssasta tapa poiketa lappalaisleiriä\nkatsomaan. Kesäksi nimittäin Tromssan laaksoon aina tulee muutamia\nruotsin lappalaisperheitä Karesuvannosta Muonionjoen varrelta, tuoden\nmuassaan 4--5000 poroa.\n\nTromssa on melkein aivan norjalainen kaupunki. V. 1875 siinä oli\nsuomalaisia ainoastaan 98 henkeä ja lappalaisia vain 8; sekarotuisia\n64. Tromssansalmessa ei ollut suomalaisia kuin 11 henkeä. Tromssaan\nei kuitenkaan suomalaisten asutus lopu, joku määrä heitä vielä\nlöytyy länsi-etelään päin siitä. Niin oli vuonna 1875 suomalaisia\n_Paatsivuonossa_ 64 henkeä, _Malangissa_ 20, Malanginvuonoon\nlaskevan _Maals-elvan_ ja tämän lisäjoen _Bardu-elvan_ varrella 118,\n_Hillesössä_ 32, _Senjen_ saaren kahessa pitäjässä, Bergissä ja\nTranössä 239, _Lenvikissä_ 73, _Salangissa_ 47, _Ibestadissa_ 62,\nSandissa, Trondenäsissä ja Kvedfjordissa 14; yhteensä 675 henkeä.\nV. 1855 oli Tromssasta alaspäin ainoastaan 248 suomalaista (Suomi,\n1870), ja suomalaisten lukumäärä täällä päin näyttää siis olevan\nkasvamaan päin. V. 1875 oli sitäpaitsi sekarotuisia vastaluetetuissa\npitäjissä 1,431.\n\nTromssan lääni, jonka ainoa kaupunki Tromssa on, ulottuu\nAlnasnjargalta pohjoispuolelle Ofoten-lahtea 68° 30' asteen\nleveydelle. Vaikka kooltansa pienempi Ruijan lääniä on se kuitenki\nkolmatta vertaa väkirikkaampi: v. 1875 siinä luettiin 54,019\nasukasta, kun Ruijan läänissä vain oli 24,075. Tromssan läänistä\netelään päin tulee Tromssan hippakunnan kolmas lääni, _Nordlannin_\namtti, joka ulottuu 68° 30' asteen leveydeltä 65:lle asteelle saakka,\nsiis Oulun tasalle; hallituskaupunki on siinä _Bodö_ Saltenfjordin\nsuussa (67° lev.). Mainittavia paikkoja Nordlannin läänissä ovat\n_Fagernäs_ Ofoten-lahen perukassa, johon Luulaja--Ofotin rautatie\non aiottu päättyväksi, kalastuksesta tunnetut _Lofoten-saaret_,\njoitten kahen eteläisimmän välissä vaarallinen _Malström_,\nMyllyvirta, pauhaa. _Salt-_ eli _Storströmmen_ Saltenfjordin\nsuussa, samanluontoinen vaan vielä kauheampi virta kuin Malström,\nja _Svartisen_ Saltenfjordista etelään päin, noin 7 penik. pitkä,\n2--4 leveä, lumi- ja jääkenttä, joka peittää keskimäärin 4000\njalan korkuista tunturimaata. Mal- eli Saltströmiä ovat Kalevalan\nlaulajat luultavasti tarkottaneet puhuessaan \"Ruijan koskesta\nkovasta, palavasta pyörtehestä\"; karjalaisille nämät seudut eivät\nole olleet tuntemattomia, niinkuin arvaa siitäki, että karjalainen\nsiirtokunta 13:lla vuosisadalla asettui Malangiin. -- Väkiluku\nNordlannin läänissä v. 1875 oli 105,141 henkeä. Etelä-osa Nordlandia\noli ennen vanhaan nimeltä _Haalugaland_ (Helgeland), johon Oulun ja\nruotsinpuolisen Kainuun läänien asukasten esivanhemmat, kainulaiset,\naikanaan tuo tuostaki tekivät sotaretkiä tunturein poikki.\n\nTromssasta annetaan ulos tietääkseni kolme sanomalehteä:\n_Tromsö-posten, Tromsö Amts-_ ja _Tromsö Stifts-tidende_.\n\n\nLyhyt luku Ruijan kalastuksista.\n\nTromssa on Ruijan maakunnan läntisin kaupunki ja koska nyt olemme\nsiihen tulleet, heittäkäämme yleinen katsahus Ruijan kalastuksiin.\nNorjan virallinen tilasto tarjoaa hyviä lähteitä tämmöiseen\nkatsahukseen[29].\n\nNiinkuin edellisessä usein jo on mainittu, on pääkalastus Ruijassa\n_turskan_ pyynti, jota varsinki harjotetaan keväällä vaan vähin jo\ntalvellaki. Pyydetty määrä teki vuosikymmenenä 1873--1882 keskimäärin\n15 1/4 miljoonaa kappaletta turskaa; suurin saalis, 23 1/2 milj.\noli v. 1880, vähin, 5 l/4 milj., v. 1876. V. 1882 teki saalis 7 1/4\nmilj. Turskan saalis koko Norjasta oli vuosina 1872-1880 keskimäärin\nvuodessa 54 1/4 milj. kapp., joten saalis Ruijasta siis oli lähes\n28%. (Ruijalla tässä ja seur. sivulla tarkotan _lääniä_).\n\nRahassa tämä saalis, heti pyydettyä myötynä, teki (maksojen y.m.\nkanssa) Ruijassa keskimäärin vuodessa 8,680,000 ja koko Norjassa\n14,400,000 kruunua.\n\nKesäkalan, etupäässä _saidan_, pyyntimäärää Ruijassa en ole\ntilastossa löytänyt ilmotetuksi, vaan sen raha-arvo teki esm. v.\n1880 788.000 kr. eli enemmän kuin puolet koko maan kesäkalan pyynnin\narvosta (1,448,000 kr.). Vuosikymmenenä 1860--1878 tämä arvo Ruijassa\nvuosittain teki 706,000 kr.\n\n_Lohen_ ja _taimenen_ pyynnin arvoa Ruijassa ilmotetaan vv.\n1869--1878 keskimäärin vain 3,000 kruunuksi, joka tuntuu niin\nvähältä, että olisi taipuvainen luulemaan ilmotusta ereykseksi.\nTodenmukaisemmalta kuuluu maaherran ilmotus tästä pyynnistä v. 1878,\njolloin oli saatu 1138 viekoa lohta (ja taimenta), raha-arvossa\nlaskettua 13,646 kruunuksi. Pääpyyntipaikkoja olivat Taana (500\nviekoa), etelä-Varanki (350 v.), Kistranni (150 v.) ja Talmulahti\n(60 v.). Lohensaalista koko Norjasta vv. 1869--1878 ilmotetaan\nkeskimäärin 336,000 kruunuksi.\n\n_Holkerinpyynti_ tuotti vuosina 1873--1878 keskimäärin 4,179 tynnyriä\nmaksoja, joitten arvoa rahassa laskettiin 92,649 kruunuksi. Suurin\nsaalis oli v. 1873 eli 6,363 tynnyriä, arvattua 154,000 kruunuksi,\nvähin v. 1877 eli 2,344 tynnyriä (48,500 kr.)\n\nPyynti _Huippuvuorilla_ ja _Novaja Semljan_ luona tuotti vuosina\n1871--1878 keskimäärin 122,250 kruunua. V. 1878, jolloin saaliin\narvo teki 92,000 kr., pyydettiin 363 mursua, 3,676 hyljettä, 69\nmerikarhua, 789 peuraa sekä 3 (valkeaa) delfiiniä, jonka ohessa\nkerättiin 13 viekoa höyheniä. Pyytöön lähetään sekä Hammerfestistä ja\nAlattiosta että Vesisaaresta.\n\n_Valaskaloja_ saatiin Varangissa vv. 1874--1877 keskimäärin 40\nkappalta, joitten arvo laskettiin 80,000 kruunuksi. V. 1878 saalis\nteki 135 valasta ja 266,000 kr. V. 1882 saivat Vesisaaren Sanoman\nmukaan Ruijassa: Sv. Foyn 3 laivalla 99 kapp., Karsten Bruun\nRautavuonossa 1 laivalla 16, kapteeni Evensen samassa paikassa 1\nlaivalla 62, kapteeni Ellefsen Vuoreijassa 1 laivalla 59, kapt. Gerh.\nSörensen myöski Vuoreijassa 2 laivalla 83; sitäpaitsi kapt. Berg\nSyltefjordissa, 1 laivalla 26, kapt. Hansen Magerössä 1 laivalla 8 ja\nkapt. Bull Söreijassa 1 laivalla 40. Yhteensä 393 valasta, joka 2000\nkruunun mukaan kappaleelta tekisi 786,000 kr.\n\nYksi kalastus vielä on mainitsematta, nimittäin _rasvasillin_, jota\nlänsi-Ruijassa vähin harjotetaan. Se antoi vv. 1876--1878 keskimäärin\n11,400 tynnyriä eli raha-arvossa 80,000 kr. V. 1878 oli tulo vähin,\n41,000 kr.\n\nTulon kaikista Kuijan läänin kalastuksista läänin maaherra v. 1878\narvelee tehneen:\n\n    Talvi- ja kevätpyynnistä .......... kr. 2,069,000.\n    Kesä- ja syyspyynnistä[30] ........  \"    771,000.\n    Sillinpyynnistä ...................  \"     41,000.\n    Holkerinpyynnistä .................  \"     48,000.\n    Pyynnistä ulompana jäämeressä[31] .  \"    110,000.\n    Valaskalanpyynnistä ...............  \"    266,000.\n                               Yhteensä kr. 3,305,000.\n\nTämä summa on kuitenki vähempi kuin keskimääräinen tulo edellisten\nkaheksan vuoden saaliista, joka teki 4,077,250 kr. Vaan turskan\nsaalis v. 1878 oli alle keskinkertaisen (12 milj.) _Neljäksi_\nmiljonaksi kruunuksi saattanee siis ainaki lukea vuotista tuloa\nkalanpyynnistä Ruijassa.\n\nNimittäin Ruijan _läänissä_; Ruijan _maakunnassa_ se tulee vähän,\nvaikkei paljo isompi. Tromssan läänin kalastukset tuottivat esm.\nv. 1880 602,000 kr., vaan siihen ei tuloa holkerin- ja mursun\ny.m. pyynnistä ole luettu, niin että tämän kanssa koko tuloksi\nsaanee laskea 7--800,000 kr. Jos tätä summaa sopii pitää läänin\nkeskimääräisenä tulona ja siitä luetaan läänin Ruijaan kuuluvan osan\nhyväksi esm. 300,000 kr., tekisi kalanpyynnistä lähtevän tulon määrä\nkoko _Ruijan maassa_ vuosittain lähes 4 1/2 miljoonaa kruunua eli\nnoin 6 milj. markkaa. Siihen ei ole otettu pyynti kotitarvetta varten.\n\nHuomattava kuitenki on, että mainittu summa osottaa ainoastaan juuri\nmerestä saadun ja siis _valmistamattoman_ kalan arvoa. Kun kala\nja muu saalis on kaupankaluksi ennätetty saada, on sanottu arvo\nnoussut paljo suuremmaksi. Sen voipi nähä Ruijan neljästä kaupungista\ntapahtuvan _viennin_ suuruudesta, joka esm. v. 1881 oli seur.:\n\n    Tromssasta ................. kr. 1,196,300.\n    Hammerfestistä .............  \"  1,351,300.\n    Vuoreijasta ......... ......  \"  1,635,800.\n    Vesisaaresta ...............  \"  2,198,600.\n                        Yhteensä kr. 6,382,000.\n\nKalan ja muun merestä lähtevän saaliin osaksi saanee tästä\nsummasta lukea ainaki 6 milj., koska Ruijasta ei muuta mainittavaa\nkalua ole ulkomaille vietävää. Pyydetyn kalan y.m. arvo olisi\nsiis ulosvietäissä enennyt kolmannella osallaan, joka osa jääpi\nkauppiasten omaksi, niinkuin valmistamattoman kalan arvo jääpi\npyytömiesten vaivain palkaksi.\n\nVienti yleensä, niin kalatuotteiden kuin muiden tavarain, koko\nNorjasta teki v. 1881 120 milj. kruunua, joten vienti Ruijasta oli\nvähän enemmän kuin 1/20 osa eli 5,32 %. Ruijan väkiluku ei kuitenkaan\nv. 1875 eikä siis luultavasti v. 1881:kään ollut kuin 1/40 osa eli\n2,6 % koko valtakunnan väkiluvusta -- Ruijan maakunnassa oli v.\n1875 47,149 ja koko Norjassa 1,806,900 henkeä -- ja vienti Ruijasta\nlienee siis v. 1881 suhteellisesti ollut _kahta_ suurempi kuin muusta\nNorjasta. Kaloja vietiin yleensä Norjasta ulos v. 1881 42 miljonan\narvosta, kalanmätiä, maksoja ja kalaguanoa 2 1/2 milj. sekä traania\nja ihraa 5 1/2 milj. arvosta, kaikkiaan 50 miljonan arvosta. Ruijan 6\nmilj. tekee tästä viennistä 12 %.[32]\n\nVielä paremman käsityksen Ruijan viennin suuruudesta saamme, jos\nvertaamme sitä esm. Oulun läänin vientiin. Oulun läänin viennin arvo\nteki v. 1881[33]:\n\n    Oulusta .................... 6,493,430 m.\n    Praahessta .................   724,253 \"\n    Kemistä ....................   795,442 \"\n    Torniosta .................. 1,694,269 \"\n\nSiis yhteensä 9,707.394 markkaa eli ainoastaan 772,594 m. enemmän\nkuin Ruijasta, jonka vienti suomen markoissa tekee (à 1:40) 8,934,800\nm. Oulun läänin väkiluku v. 1881 oli kuitenki 207,782 henkeä, siis 4\nvertaa suurempi kuin Ruijan.\n\nRuijan kala viedään suurimmaksi osaksi ulos ainoastaan kuivattuna,\njolloin se Norjassa kulkee nimellä \"törfisk\", kapakala. Muualla\nNorjassa turska taas enimmästi sekä kuivataan että suolataan ja\nkutsutaan silloin \"klipfisk\". Jälkimäisen vienti on ylipäänsä\nkolmatta vertaa suurempi kuin ensimainitun; niin vietiin esm. v. 1877\n45 milj. kilogrammia \"klipfisk\" ja 21 milj. kilogr. \"kuivaa\" kalaa,\nv. 1881 42 milj. kilogr. edellistä ja 19 milj. kilogr. jälkimäistä.\n_Kuivan kalan vienti_ Ruijasta oli 1000-kilogrammissa:\n\n                             V. 1877. V. 1881.\n\n    Tromssasta .............. 3,861.   1,945.\n    Hammerfestistä .......... 2,842.   1,357.\n    Vuoreijasta ............. 1,296.   1,483.\n    Vesisaaresta ............ 1,643.   2,206.\n\nYhteensä siis Ruijasta v. 1877 9 milj. 642,000 kilogr., v. 1881 6\nmilj. 991,000, tehen Ruijan vienti siis koko Norjan kuivankalan\nviennistä edellisenä vuonna lähes 46%, jälkimäisenä 36,8 %.\n\n_Traania_ vietiin Norjasta ulos: a) medicinitraania\n(kalanmaksa-öljyä) v. 1877 31,096 hektoliiteriä, v. 1880 33,638,\nv. 1881 22,006; b) muunlaatuista v. 1877 121,258, v. 1880 134,917,\nv. 1881 102,910 hektoliiteriä. Yhestä hektoliiteristä (s.o. 38 1/5\nsuomen kannusta) maksoja luetaan tulevaksi sama määrä traania.\n\nTurskan _mätiä_, jota suolattuna käytetään sardiininpyynnissä\nsyöttinä, ei Ruijasta viedä ulos, koska turska pyydettäissä jo on\nkutenut. Muusta Norjasta viedyn mädin määrä tekee runsaasti kolmannen\nosan traanin vientimäärästä.\n\nSuhta turskan ja siitä lähteväin syrjätuotteiden arvon välillä\nlasketaan niin, että jos mätiä saadaan, itse kala antaa 72,8, maksat\n17,6, mäti 8,0 ja päät 0,7 prosenttia, ja jos mätiä ei saada, siis\nRuijassa, itse kala 75,9, maksat 23, päät l,1 prosenttia.\n\nOsanottajia lotaturskan pyynnissä oli vv. 1869--1877 keskimäärin\n14,205, joilla oli 4055 venettä. Suurin määrä oli v. 1872 eli 16,636,\nvähin v. 1877, 10,355. Kunki kalastajan osaksi luetaan vuosikymmenenä\n1869--1878 vuosittain tulleen 920 kapp. turskaa, joitten arvo ei\nkuitenkaan nouse kuin noin 180 kruunuun. Hinnat ovat näet Ruijassa\nsen etäisyyden tähen paljo halvemmat kuin etelämpänä. Kun Lofotissa,\njoka on vahvin pyytöpaikka, jo mainittuna vuosikymmenenä hinta 100\nturskalta keskimäärin oli 30 kr., oli se Ruijassa vain 19 1/2 kr.\nHintaan oli silloin luettu myöski maksat, mäti ja päät.\n\nKesä- ja syyskalan pyyntiä harjotti Ruijassa (läänissä) v. 1878\nyhteensä 8269 miestä, joista ulkolaisia (Ruijan ulkopuolelta) 4633.\nMiehen osaksi tuli arviolta 94 kr.\n\nRasvasillin pyyntiin samana vuonna otti 1080 miestä 411 veneellä osaa.\n\nHolkerinpyynnissä oli Ruijan läänistä v. 1878 32 venettä 136 miehellä\nja 18 alusta 89 miehen väestöllä. Edellisinä vuosina laivain määrä\nvarsinki oli isompi: v. 1876 se teki 31, 165 miehen väestöllä, v.\n1874 42 ja 221 miestä, v. 1873 49 ja 262 miestä.\n\nHuippuvuorilla ja Novaja Semljaalla kävi Ruijan läänistä v. 1875 24\nalusta 231 miehen väestöllä, v. 1877 20 alusta 203 miehen väestöllä\nja v. 1878 16 alusta ja 149 miestä.\n\nTromssan läänistä kävi v. 1878 35 alusta 158 miehen väestöllä\nulompana jäämerellä, joista 33 alusta pyyti: 258 mursua, 2180\nhyljettä, 142 delfiiniä, 41 merikarhua, 702 peuraa, 52 viekoa\nhöyheniä, ja 3 milj. kalaa, joista lähti 554 tynnyriä kalanmaksoja\nja 508 tynn. holkerinmaksoja. Koko tulo arveltiin 120,000 kruunuksi,\njolloin esm. mursu on laskettu 48 kruunuksi, hylje 12 kr., peura 12\nkr., vieko höyheniä 48 kr., tynnyri kalanmaksoja 12 kr. ja tynn.\nholkerinmaksoja 18 kruunuksi.\n\nKauppalaivoja oli lotaturskan pyynnissä läsnä v. 1877 257, joilla\noli 11,600 tonin kantavuus ja 1296 miehen väestö. V. 1878 olivat\nnämät numerot: laivoja 260, toneja 12,389, miehiä 1342. Suurin määrä\nlaivoja oli v. 1875 eli 356.\n\n_Laivaliike_ yleensä ulkomaan kanssa Ruijan neljässä kaupungissa oli\nv. 1881:\n\n                              Tulleitten laivojen  Lähteneitten l.\n                                   Tonimäärä.        Tonimäärä.\n\n    Tromssa ....................... 20,372.           20,895.\n    Hammerfest .................... 7,665.             9,322.\n    Vuoreija ...................... 16,337.           15,986.\n    Vesisaari .....................  9,959.           11,517.\n                                    54,333.           57,720.\n\n_Tullitulot_ tekivät v. 1881:\n\n    Tromssassa ................... 166,254. kr.\n    Hammerfestissä ...............  68,775.  \"\n    Vuoreijassa ..................  56,821.  \"\n    Vesisaaressa .................  67,289.  \"\n                     Yhteensä siis 359,139. kr. eli 502,794 markkaa.\n\nTullitulot Oulun läänin neljässä kaupungissa olivat v. 1881 yhteensä\n949,917 markkaa, jaettuna seur. tavalla:\n\n    Oulu ....................... 577,938.\n    Praahe ..................... 157,315.\n    Tornio ..................... 121,006.\n    Kemi .........,.............  93,658.\n\nTullitulojen vähemmyys Ruijassa saapi siitä luonnollisen\nselityksensä, että konsumenttein määrä siellä on niin paljo pienempi\nkuin Oulun läänissä -- jos molempain maitten tullitaksat muuten\novat yhenlaatuiset. Suhteellisesti nämät tulot sitteki Ruijassa\novat kahta suuremmat, kun väkiluku siellä vain on neljäs osa Oulun\nläänin väkiluvusta. Ja että, niinkuin ylempänä jo osotettiin, Ruijan\nvienti suhteellisesti väkilukuun on neljä ja suhteellisesti alueen\nsuuruuteen kolme vertaa isompi kuin Oulun läänin, on tosiaan omansa\nherättämään kummastelemista.\n\n\n\n\nV.\n\nPaluumatka jäämereltä.\n\nTromssasta Suusiin.\n\n\nTromssan tienoilla Jäämeren ja Atlantin aallot kohtaavat toisiansa\nja tähän kaupunkiin tultuani olin siis matkani loppupäähän päässyt.\nTosin siitä alaspäin vielä asuu suomalaisia, vaan ne eivät enään\nkuulu ruijalaisiin eikä jäämeren rantalaisiin. Tromssasta sentähen\npaluumatkani alkoi.\n\nOloni kaupungissa kesti vain muutamia tiimoja. Maanantaiaamuna klo\n5 piti näet, niinkuin kumppaliltani Solemilta olin kuullut, pienen\nhöyryn nimeltä \"Malangen\" lähteä Tromssasta _Suusiin_, norj. Kjosen,\nlähelle Jyykeän kirkkoa, ja siinä olin päättänyt heti jatkaa matkaa.\nJonku päivän pari olisin kyllä kernaasti tahtonut kaupungissa viipyä,\nvaan jos kerran viipymään olisi ruvennut, olisi ollut pakko jäädä\nkoko viikoksi, koska Malangen vasta viikon päästä, jollen kuullut\nväärin, taas kulki Suusiin; ja niin kauon en joutanut viipyä.\nSentähen Tromssan haminaan tultuamme soudatin kapineeni suoraan\nMalangiin, lähin siitä kaupunkia katselemaan, johon kului ehkä pari\ntiimaa, ja palasin sitte sydän-yön jälkeen höyryyn. Aamulla herätessä\njo oltiin matkalla.\n\nSuurella mielihyvällä ja ilman vähintäkään kaipausta erkanin\nHaakon Adalsteinistä, joka meidän jälkeen vielä jäi Tromssan\nhaminaan. Oloa siinä ei kyllä erityisesti sopinut moittia: laiva\noli siisti, kapteeni hiljainen, ruoka erinomainen eikä maksukaan\nkovin liiallinen: piljetinhinta Taanasta Tromssaan peräsalissa\nteki 26 kr. ja hoito 24, siin kaikki yhteensä 50 kr. eli 70\nmarkkaa. Lisäksi oli pitkin matkaa ollut hyvin ihanat ilmat, että\nmerikipeästäkään ei ollut tiennyt mitään. Vaan yhtäkaikki yksi\nasia oli alkanut siinä käydä yhä tukalammaksi: se oli se paha,\njoka pitemmillä höyrylaivamatkoilla luullakseni itsekutaki enemmän\nvai vähemmän vaivaa, ikävyys. Mikä siihen sitte lie syynä, että\nhöyryllä kulkian kumppaliksi ikävä aivan pian tahtoo pakata:\nliekö oudot ja enimmästi kylmäkiskoiset ihmiset, vai näkö-alojen\nyksitoikkoisuus, vai oma täydellinen toimettomuus, vai se tunto,\nettä on toisen miehen (kapteenin) isännyyden alla, vai kaikki\nyhteensä -- en tiedä, vaan pitkäksi kai minulle kulku höyryssä aina\non käynyt, kun sitä lie useampi päivä kestänyt; ja saman kokemuksen\nolin tälläki kertaa saanut tehä. Paitsi syömistä, jota ainaki\nperäsalin matkustajat näyttivät pitävän tärkeimpänä tehtävänään\nsiitä innosta päättäen, jolla kaikki kävivät ruokiin käsiksi, oli\nainoana huvituksena matkalla ollut puhella niiden suomalaisten\nkanssa, joita sattui keulan puolella kulkemaan, tai katsella\nmuutamaa englantilaista vaimonpuolta, jolla oli kantapäihin asti\nulottuva palmikko. Jälkimäiseen huviin kuitenki kohta kyllästyi\nja mitä edelliseen tulee, niin sitä häiritsi niin hyvin rauhaton\nelämä laivassa kuin norjalaisten tuttavaini -- mitenkä sanoisin? --\nkierot silmät. Useasta pienestä merkistä huomasin, että keskusteluni\nsuomalaisten kanssa ei ollut heille mieleen, ja kerran muuan noista\nystävistä suorastaan, vaikka hyvin siivosti, minua varotti yhestä\nsuomalaisesta, joka oli luokseni tullut ja jonka kanssa sitte\nolin pitemmän aikaa jutellut, koska tämä muka oli kelvoton mies.\nTuommoista outoa käytöstä voipi käsittää vasta kun tuntee Ruijassa\nvallitsevaa ylenmääräistä valtiollista luulevaisuutta[34]. Tietysti\noli valta olla noiden ystäväin mielipahasta huolimatta, vaan kun he\nmuuten olivat kohteliaita miehiä, en varta vasten tahtonut heitä\nloukata enkä sentähen liian hartaisiin puheisiin heidän epäsuosionsa\nesineitten kanssa ruvennut. Kaikki yhteensä teki, että höyrykulku oli\nollut kohtuullisen huvittava, ja ilomielin nyt sentähen istuin Ma\nlangin täkillä, kun tiesin muutaman tiiman päästä taas saavani sanoa\nhöyrymatkoille jäähyväiset.\n\nPäivä valitettavasti ei nyt ollut yhtä kaunis kuin edelliset olivat\nolleet: taivas oli pilvessä ja ilma sakeaa sumua täynnä. Vettä\ntosin ei sanottavasti tullut eikä sumu kulkuamme estänyt. kun se\nei laskeutunut vedenpinnalle asti, vaan siitä oli kuitenki se\nhaitta, että ne uhkeat näkö-alat, jotka matkalla muuten olisivat\ntarjona olleet, niinkuin esm. Jyykeänniemen tunturiharju Ulvusvuonon\nitäpuolella, olivat nyt menetetyt; vuorten syrjiä saattoi erottaa\nnoin 2--300 jalan korkeuteen juurelta ylös, vaan ylempänä ne\ntäydellisesti katosivat sumuun. Norjassa kyllä saapi pilvisiä päiviä\nodottaa paljo tiheämmin kuin meillä, koska sateenmäärä siellä on\n3--4 vertaa isompi; Lofotissa esm. se on lähes 2 meeteriä s.o.\nseitsemättä jalkaa, kun se Helsingissä vain on 20 tuumaa. Vaan\nyhtäkaikki oli harmittavaa, että juuri siksi päiväksi sattui sumu,\nkun selkeästä ilmasta olisi niin suuri tarve ollut. Mitäpä siihen\nsentään! Eihän se päivittelemällä parannut. Juttelemalla koimme sen\nsijaan saada matkaa kulumaan kuta kuinki hopusti. Meitä oli kolme\nsamaan seuraan kuuluvaa: Solem, joka nyt läheni kotiansa Jyykeässä,\neräs telegrafi-tarkastaja H. _Henriksen_, joka Tromssasta oli tullut\nlaivaan, ja minä. Hra H. oli iso, pitkä mies, niinkuin norjalaiset\nuseinki ovat, vaan käytökseltään arvelevainen ja puheessaan hidas,\nettä sen puolesta hyvin olisi voinut suomalaisesta käydä -- hra Solem\noli vilkkaampi-luontoinen ja kasvultaan pienenlainen mies; ja jo tuon\nsuomalaisesta muistuttavan luonteensa kautta hra H:ki oli mieluinen\npuhekumppali. Paitsi meitä seurasi laivassa myötä eräs saksalainen\nseura eli joukko, niiksi heitä kutsuisin, kolme herraa ja yksi\nvaimonpuoli: yksi herroista tuntui olevan oppinut mies, vaan mitä\ntoiset olivat, en tiedä sanoa, vaikka ne herrasväestä muka kulkivat.\nNiiden tähen meitä oli makuulta nostatettu hyvin aikuisin, että\nniille muka einettä laitettaisiin, vaan se nyt oli ollut liiallista\nkohteliaisuutta emännöitsiän puolelta. Näin suuri matkustajamäärä\nlienee muuten höyrylle ollut jotain harvinaista, koska sekä kahvia\njuodessa että einehtiessä \"talon\" varat uhkasivat loppua.\n\nMatkamme oli käynyt ensin Tromssan salmea ja Grötsuntia pohjaan ja\nitään päin, sitte Stuorranjargan nokan ympäri Ulvusvuonoa etelään\npäin, jolloin _Bredvik_ jäi oikealle ja _Ulfsnäs_ vasemmalle\nkädellemme, sekä lopuksi taas itäänpäin syvälle Jyykeän niemeen\npistävän kaitaisen Suusin lahen perukkaan. Perille tultiin klo 12\njälkeen päivällä. Solemia oli täällä hänen vaimonsa ja lapsensa\nvastassa ja niiden kanssa hän viipymättä lähti rannasta ajamaan\nkotiansa Jyykeän kirkolle, niin että meidän pitkä kumppaluutemme\ntähän loppui. Henriksenille ja minulle ylempänä rannalla seisovan\ntalon nuori isäntä lupasi hevosen viemään kapineitamme kirkolle,\nsittekun muut laivasta tulevat kalut oli maihin saatu. Hevosta\nodottaessamme astuttiin ylös taloon. Talon vanha isäntä oli\nnimeltä _Figenschou_, sen kauppias Figensehoun isä, jonka luona\nAkkulanniemellä olin kortteeria ollut. Ukko lienee kuullut, että olin\nsuomalainen, koska hän heti puhutteli minua suomeksi, joka kieli\nhäneltä sujui yhtä hyvin kuin syntyperäiseltä meikäläiseltä. Hän oli\nnäet usein matkustanut Suomen puolella, ja sitäpaitsi Jyykeässä asuu\nsuomalaisia koko joukko. Vaikka jo 80:llä hän vielä oli täydessä\nhommassa, vilkas puheissa ja liikunnoissa, ja meistä tuli heti hyvät\nystävät. Talossa syötiin päivällinen; vaan muistellessani viimeistä\natriaa Pleymillä Nyborgissa lisäsin varmuuden vuoksi siihen pyyntöön,\njonka ukolle ruuasta tein, sanat _maksua vastaan_, joka lisäys ei\nnäyttänyt häntä kummastuttavan. Maksun suoritti myös hra H. ja\neräs kolmas vieras, ja teki se ruuasta ja kahvista koko -- 50 äyr.\nhengeltä.\n\nSuusista kulkee Jyykeän kirkolle notko, joka katkaisee Jyykeänniemen\nvuoriharjanteen kerrassaan poikki, sillä korkeimmalla kohallaankaan\nse ei voi olla kuin jonku satamäärän jalkaa ylempänä merenpintaa.\nNotko on noin 3 virstaa pitkä, vaan keskimäärin ehkä vain puolta\nvirstaa leveä pohjassaan; 5--6000 jalan korkuiset tunturit kohoavat\nsen kummallaki puolen. Valitettavasti en näitä tuntureita oikein\nsaanut katsella, kun ne paitsi juureltaan olivat sumun peitossa;\nainoastaan pikimältään Figensehoun talon kartanolta saimme\nHenriksenin kanssa kahen tunturin huiput näköön, kun hetkeksi sumu\nhuippujen kohalla hälveni. Notko ei ollut tässä sen leveämpi kuin\nettä kartanon toisella puolen oli pienempi niitty, jonka takaa vuori\nalkoi nousta. Tunturein korkeutta ei tietty tarkemmin ilmottaa, vaan\nkun muutaman minutin olimme niitä katselleet, alkoi H. valittaa\nniskaluitansa, että olivat katketa, kun päätä täytyi kääntää melkein\nsuoraan zenithiä kohti; ja samaan valitukseen minunki oli pakko\nyhtyä. Tästä voipi ymmärtää, että tunturit olivat toisenlaisia kuin\nmeidän mäet. Vaan Jyykeänniemen vuoriharju onki korkeimpia koko\nNorjassa; ainoastaan _Dovre- ja Ymesfjeldin_ huiput etelä-Norjassa\nnousevat jonku 1--1500 jalkaa ylemmäksi. Mainittu Jyykeänniemi\nsentähen hyvin sopi siksi rajantapaiseksi, jona se ennen vanhaan oli\nNorjan ja Venäjän välillä.\n\nPitkin notkon pohjaa kulkee Suusista kirkolle hyvä maantie. Puolisen\njälkeen ukko F. itse lähti kalujamme ajamaan, jolloin hän vuoroon\nkäveli kärryn perässä, vuoroon siihen nousi istumaan; H, ja minä\nastuimme jalan koko tuon lyhyen taipaleen. Tien varrella oli siellä\ntäällä joku mökki, jonka lähellä oli pottumaata; muuten tiepuolet\noli viljaviksi niityiksi raivatut ja vuorten juuria peitti hyvä\nkoivumetsä. Tien kummassaki päässä näimme myös ohra- ja kaurapeltoja.\nLaukkuni kuljetus maksoi 25 äyr., jotka ukko uskollisesti pisti\nplakkariinsa.\n\n\nJyykeänvuono.\n\nJyykeän _kirkonkylä_ on keskellä samannimisen vuonon länsirantaa\nSuusista tulevan tien päässä. Se on varsin soma, vaikkei juuri\nlaaja paikka. Paitsi talonpoikaisten taloja siinä myös on useoita\nherraskartanoja, pienoisia vaan sieviä, niinkuin pappila, kauppiaan\nja lääkärin talot. Ne olivat koivikkojen keskellä ja ainaki kauppiaan\ntalon edustalla oli hyvästi hoidettu kryytimaa, ja samoin luultavasti\nmuidenki. Paitsi tietä Suusiin kulki toinen tie pitkin rannikkoa\n-- kuinka kauas kummalleki puolelle en sentään tiedä -- ja teitten\nvarsilla oli vihantia pelto- ja niittymaita. Koivut eivät olleet\nvääriä ja kutistuneita niinkuin esm. Pummangin tienoilla, vaan yhtä\nsolakoita kuin meillä.\n\nUkko F. vei meidät kauppiaan taloon, joka oli juuri teitten\nyhtymäpaikassa. Talon isäntä oli nimeltä _Jæver_, pulska,\nkeski-ikäinen mies. Kun en aikonut tässä viipyä, tuli puheeksi\nheti edespäinkulku ja ilmotti hra J., kuultuaan mihin matkani\nkävi, että minulle oli sattunut erinomaisen hyvä onni: kirkolta\noli juuri lähtemäisillään eräs suomalainen Muonionjoen varrelta,\njoka oli täällä jauhojen nounnissa, ja hänen kanssa varmaan\npääsisin kulkemaan hänen kotiinsa asti valtarajan tuolle puolen,\nsiis toistakymmentä penikuormaa. Hän oli luotettava mies, että\nkyllä veisi oikein perille; ja kulku tulisi täten varmaan paljo\nhelpommaksi kuin muuten. No tuopa mukava asia: lähetettiin miestä\netsimään ja äkkiä hän ilmestyiki lähellä olevasta talosta. Jo ensi\nkatse riitti vakuuttamaan, että hän oli suomalainen, nimittäin\nhämäläisen ja karjalaisen heimojen välillä olevaa kainulais- eli\nOulun lääniläis-heimoa: ruumis pikemmin lyhyt kuin pitkä, mutta\nvankkatekoinen, parrankasvu heikko, liikunto hitaanpuolinen ja kasvot\nvakaiset, vaikka kohteliaisuudesta nyt hymyileviksi sovitetut. Hän\noli _Mukkavuoman_ talon isäntä Kilpisjärven eteläpäästä, nimeltään\n_Jussi_. Kun olin hänelle asiani selittänyt, joka tapahtui tiellä\nJæverin talon edustalla, hän paikalla suostui, niin että kauppa\nmuutamassa minuutissa oli tehty; maksusta ei kuitenkaan kysymystä\nollut. Hän ja hänen kumppalinsa olivat aivan valmistumaisillaan\nlähtöön ja jonku puolentiiman päästä jo olimme matkassa.\n\nJæverin talo näytti ulkoa päin hyvin varakkaalta: siinä oli useoita\nsekä asumus- että muita rakennuksia ja sali, johon meitä käskettiin\nsisälle, oli melkein ylellisesti sisustettu. Kun saattajiltani\nkuitenki matkalle lähettyä kysyin, oliko kauppias hyvinki rikas,\nsain kummikseni kuulla, että hän oli -- konkurssitilassa, johon\nsentään oli takuitten kautta joutunut. Omaisuutta eivät kumminkaan\nvelkamiehet olleet saaneet, kun se, niinkuin meilläki usein on\ntapana, oli siirretty jonku lähisen sukulaisen nimiin. -- Konkurssia\nlähellä ilmotettiin ukko Figenschounki joku aika taapäin olleen, vaan\nhänen luona usein käymässä ollut englantilainen oli hänen päästänyt\npulasta, antamalla hänelle plakkarilainaksi muutama tuhat puntaa.\n\nTuntuu melkein siltä kuin kauppiaat Ruijassa joku aika taapäin\nolisivat ryhtyneet liian laajoihin yrityksiin. Edellisessä jo\nolen maininnut useasta konkurssista itä-Ruijassa; tässä vielä\nlisättäköön, että Hammerfestinki kahesta pääkauppiaasta, _Nilsen_ ja\n_Finckenhagen_, jälkimäinen nyt kerrottiin olevan häviötilassa. Hän\noli arvaten sama konsuli Finckenhagen, jonka luona kuningas Oskar v.\n1873 oli.\n\nJyykeän kirkolta vuonon sisimpään perukkaan luetaan lähes 4 penik.\nTähän väliin meiltä kului melkein vuorokausi, kun emme erityistä\nkiirettä pitäneet; yötä oltiin muutaman lappalaisen talossa\n_Molttivuonossa_, jossa Jussi m.m. sai minulle selittää norjan\nkielen etevyyttä, niinkuin edellisessä jo on kerrottu. Molttivuonoa\nmelkein vastapäätä on Jyykeänvuonon itärannalla _Jyykeän-_ eli\n_Jiukeanpohja_, norjaksi _Skibotten_, Jykeisen enon suussa.\nSiinä pidetään kolmasti vuodessa: kekrinä, Loppiaisen jälkeen ja\nviikkoa ennen Maariaa suuret markkinat, joihin Suomenki puolelta\nväkeä tulee. Molttivuonon eteläpuolella on ensin _Vuosvaara_ ja\nsitte tuo yli 5,000 jalkaa korkea _Njallavaara_[35], joitten\nvälissä on _Vuosvankan_ notko (vankka = notko). Näillä paikoin\non vaarallinen asua, sillä keväillä usein sattuu, että suuret\nluminietokset vyörähtävät tuntureilta alas, hautaen toisinaan talot\nkokonaan allensa. Noin 3 neljännestä vuonon perukasta pohjaan\npäin on itärannalla _Sokkukentän_ kylä, norjaksi _Horsnäs_. Siinä\nkatselimme kuinka asukkaat, jotka enimmästi lienevät suomalaisia,\nvalmistausivat nuotalla pyytämään saitoja, joita havaittiin kulkevan\nvuonon läntisellä rannalla. Tämä nuotta ei ollut neliskulmainen,\nveneisiin nostettava, niinkuin varemmin kerrotut, vaan tavallinen\napajanuotta, kuitenki kooltaan oudompi: 180 syltää pitkä ja 18\nsyltää perästä syvä. Nuotanvedon onnistumista emme kuitenkaan\njoutaneet jäädä katsomaan, kun kahvinjuontiin jo olimme pari tiimaa\npaikalla kuluttaneet. Sokkukentältä etelää kohti kulkiessa tulee\nvasemmalle kädelle _Hatuvaaran_ teräväkärkinen, vuonoon jyrkästi\nkaatuva tunturi, ja suoraan eteenpäin vuonon perukan taa Paatsivuonoa\nkohti _Saukkunavaara_. Hatuvaara on luultavasti saanut norjalaisen\nnimensä \"Hatten\" siitä, että se etäältä katsottuna muistuttaa\ntästä päähineestä. Sen pohjoispuolitse juoksee _Kuolpavankajoki_,\neteläpuolitse _Soikitan eno_, ja näitten välissä se ulottuu itää eli\nitä-etelää kohti jonku penikuorman, jolloin se jyrkällä rinteellä\nloppuu. Sen eteläpuolella vuonon rannalla on muutamia norjalaisia\ntaloja, joitten rantaan venematkamme päättyi.\n\n_Jyykeä_, norj. _Lyngen_, johon, jollen erehy, kappelina kuuluu\n_Muskivuono_, Sörfjorden, Ulvus ja Muskivuonojen ympärillä, on Ruijan\nväkirikkain pitäjä. V. 1875 siinä oli 4,653 asukasta. Niistä oli\nsuomalaisia 712, lappalaisia 1,561, sekarotuisia 994, norjalaisia\nsiis 1,386. Kielensä puolesta sanottiin Jyykeäläisiä samoin kuin\nKierualaisia _kolmi_kielisiksi, niin että asukkaat yleensä osaisivat\nsekä norjaa että lappia ja suomea; miten asianlaita tarkkaan\nlienee. Kieruassa oli v. 1875 389 suomalaista, 579 lappalaista, 809\nsekarotuista ja 1343 norjalaista, yht. 3,120 henkeä. V. 1855 olisi\nJyykeässä pitänyt löytyä 819 ja Kieruassa 858 suomalaista.\n\nPaitsi Sokkukenttää ja Jyykeänpohjaa on Jyykeänvuonon itärannalla\nmainittavia paikkoja _Langnäs_ (suomalaista nimeä en tiedä) pienen\nKaavuonon rannalla melkein vastapäätä kirkonkylää ja _Sjenganlahti_,\nnorj. \"Dybvik\", pari penik. pohjempana. Viimemainittuun paikkaan\nhra Henriksen oli matkalla. Siitä hänen muistaakseni piti ryhtyä\ntoimeensa, s.o. telegrafilangan tarkastamiseen, joka ei ole helppoa\ntyötä, kun lanka usein on johatettu suoraan tunturimaitten halki.\nTelegrafihallituksen onki sinne tänne tuntureille täytynyt rakentaa\ntupia tarkastusväkeä varten.\n\nSiinä norjalaisessa talossa, joka oli lähellä Soikitan enon\nsuuta, viivyttiin vähän aikaa, kunnes saattajat olivat saaneet\nhevosen valjastetuksi jauhokuormansa eteen[36]. Minä sillä\nvälin hyvin kerkesin syödä päivällisen sekä keskustella\ntalon nuorenlaisen isännän kanssa. Puhe-ainetta sain siitä\nkun huoneessa näin ei ainoastaan pari kolme vastustuspuolen\nsanomalehteä, joku jokapäiväinenki niiden joukossa, vaan myös\nuseoita valtiollisia lentokirjoja, muitten muassa erään esitelmän\nBjörnstjerne-Björnsonilta \"tasavallasta\". \"Luetaanko täällä\ntämäntapaisia kirjoja\", täytyi minun isännältä kysyä, kun\nviimemainittu kirjanen käsiini sattui. Mitenkäs muuten, kuului\nvastaus. \"No minkälainen kirja on?\" \"Hyvä on, kyllä se puhuu kaikki\noikein\". \"Te kenties olette tasavaltalainen mieleltänne?\" \"Niin\nolen ja niin alkaa kansamme koko enemmistö olla\"; jonka jälkeen\nhän rupesi laajemmin tätä väitettä todistamaan. \"Mutta Norja kun\non kuningaskunta, eihän tasavaltaiset mielipiteet täällä oikein\nole paikallaan ?\" \"Kuningaskunta me kyllä olemme, vaan meistä\nkohta tulee tasavalta\", kuului jyrkkä vastaus. \"Ettehän kapinaa\naikone\", kysyin hämmästyen; \"pitkin matkaa olen kuningastanne\nkuullut kiitettävän kelvolliseksi mieheksi ja outoa olisi mielestäni\nyrittää semmoista syöstä valta-istuimelta pois\". \"Nykyinen kuningas\nOskar on kyllä siivo mies\", arveli isäntä tähän, \"ja sentähen ei\nhänen elin-aikanansa luultavasti tule mitään tapahtumaan; vaan kun\nhän kuolee, kuolee kuningaskuntaki meillä\", se oli puhekumppalini\nrohkea loppuväitös. Sitte tuli kysymys paraikaa toimitettavista\nvaltiopäivämiesvaaleista. Minä kerroin että Hammerfestissä oli\nvalittu kaksi vanhalla-oliaa, siis kuninkuuden puollustajaa.\nSen hän kyllä sanoi arvanneensa edeltäpäin, vaan väitti, että\njo Tromssan läänistä toinen edusmies tulisi vapaamielinen ja\nettä koko valtakunnasta ihan varmaan enemmistö tulisi samoin\nvastustuspuolueeseen kuuluvia. Nämät väitökset molemmat kyllä\nmyöhemmin ovat käyneet toteen. Käynekö sitte tuo kolmas tasavallasta\nmyöski.\n\nEn voi kieltää, että tästä keskustelusta taas sain kummastelemisen\nainetta norjalaisten suhteen. Sillä en ollut odottanut, että täällä,\nyhä vielä varsinaisen Norjan ulkopuolella, näkisin talonpoikaisessa\nkansassa valtiollisia perusaatteita harrastettavan melkein vain oman\nitsensä vuoksi, niinkuin isäntäni hartaus tasavallan suhteen oli.\n\nVaan hevonen oli jo valmis ja matkalle siis lähettävä. Matkan määrä\noli _Soikitan-outa_, viimeinen asuttu paikka Norjan puolella, kun\nJyykeän perukasta kuljetaan Suomeen ja Ruotsiin. Siihen luetaan\nvuonon rannalta 3 neljännestä, joita saattaa ajamallaki kulkea,\nkun tie on jotenki välttävä. Paitsi Mukkavuoman isäntää oli nyt\nmatkassa sekä hänen kumppalinsa, eräs Hansen, nimeltä muistaakseni\n_Ola_, että tämän isä _Peder Mikael Hansen_ ja veli, _Niilo_ Hansen,\nkaikki Soikitan oudasta ja niinkuin nimi osottaa norjalaisia.\nViimemainitut olivat myöski paluumatkalla Jyykeän kirkolta, vaikka\nhe ja heidän venekumppalinsa, eräs vanha lappalainen _Vuolla_ äijä,\nvasta Molttivuonossa olivat meidät saavuttaneet. Maa ei Soikitan\noutaan sanottavasti noussut, ainoastaan pari kolme pienempää mäkeä\noli taipaleella. Koivujen seasta pisti siellä täällä esiin joku\nmänty, joita en koko matkalla etelä-Varangasta tänne ollut nähnyt.\nTiepuolessa kasvoi runsaasti mustikoita. Keskitaipaleella oli mökki,\njossa ukko Hansenin vanhin poika asui ja johon hetkeksi pistäyttiin\nlevähtämään. Mökin isäntää, joka muuten oli vankka mies, vaivasi joku\nsärky polvessa, joka monta kuukautta oli pitänyt häntä makuulla ja\njohon ei lääkärinkään sanottu tietävän mitään apua, että kuolema vain\noli odotettavissa. Hän oli naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja\npuhui selvästi suomea; ukko Hansenin kolmella muulla täysikasvuisella\npojalla, jotka asuivat Soikitan oudassa, oli niin ikään kaikilla\nsuomalaiset vaimot, ja olivat heki samoin kuin ukko itse selviä\nsuomalaisia. Kauon ei mökissä viivytty ennenkuin ukko ja minä taas\nlähimme taipaleelle; minun ainaki ja ukon arvaten ehkä vielä enemmän\noli vaikea katsella auttamatonta potilasta. Toiset kumppalit jäivät\ntaloon, jossa heitä, niinkuin sitte kuulin, oli kahvitettu. Kahvia\njäämeren rannalla erinomaisen uutterasti juodaan.\n\nHyvään aikaan illasta tultiin perille outaan. Siinä oli parin\nkivenheiton leveydeltä tasaista niittymaata joen pohjoisvarrella,\njossa näkyi kolme pientä taloa. Ukko H. vei minun keskimäiseen ja\nvankimman näköiseen, jossa hän itse yhen poikansa kanssa asui;\nmolemmissa toisissa taloissa asui hänen kaksi muuta poikaa. Useampaa\ntaloa ei oudassa ollutkaan.\n\n\nSuomalaisuuden lisääntyminen Ruijassa.\n\n_Soikitan_ eli niinkuin myös sanottiin _Soikitaman oudassa_ sain\nviipyä koko kaksi pitkänlaista vuorokautta, koska saattomieheni\ntunturin poikki ei varemmin joutanut taipaleelle lähteä. Käyttäkäämme\ntätä pakollista leväysaikaa yleisen silmäyksen luomiseksi\nsuomalaisuuden menestymiseen Ruijassa, s.t.s. sen kysymyksen\nselvittämiseksi, onko suomalaisuus siellä kasvamaan tai heikkenemään\npäin. Tämmöinen silmäys voipi tässä olla paikallaan siihenki katsoen,\nettä nyt ollaan Ruijasta erkanemaisillaan.\n\nSuomalaisten lukumäärä 1 p. tammik. 1876 teki Tromssan hippakunnassa\n(ks. Norges off. statistik, Folketællingen i Norge i Januar 1876):\nmaalla 4,967 henkeä, joista Nordlannin amtissa 93, Tromssan 2009\nja Ruijan 2865, sekä kaupungeissa 1,519, nimittäin Tromssassa 98,\nHammerfestissä 309, Vuoreijassa 85 ja Vesisaaressa 1,027. Yhteensä\nsiis 6,486 henkeä[37]. Jos kuitenki, niinkuin ylempänä olemme\ntehneet, Ruijan rajaksi lännessä luemme Paatsivnouon, on tästä\nsummasta vedettävä pois sanotusta vuonosta alaspäin tulevissa\npaikkakunnissa tavattavat suomalaiset, yhteensä 704 henkeä; joten\nsiis v. 1876 Ruijassa (Ruijan maakunnassa) löytyi 5,782 suomalaista.\n\nV. 1855 (ks. Suomi 1870) oli Tromssan hippakuunassa 4,596 ja Ruijassa\n4,470 suomalaista; enennys 20 vuoden kuluessa tekisi siis koko\nhippakunnassa 1,890 ja Ruijassa 1,312 henkeä.\n\nTämä enennys tuntuu jotenki vähältä, varsinki jos sitä verrataan\nenennykseen vuosikymmenenä 1845--1855, jolloin suomalaisten lukumäärä\nkasvoi lähes 2-kertaisesti: v. 1845 se oli näet vain 2,687. Vaan\npuhumatta siitä että ilmotukset \"Suomessa\" ovat eri lähteistä otetut\n(vuodelta 1845 Norjan tilastollisista tauluista, vuodelta 1855\nFriisin kansantieteellisestä kartasta), joten luetteloja tehessä\non voitu eri perusteita noudattaa, on huomattava: 1:o että tuona\nmyöhempänä aikakautena joku määrä Ruijan suomalaisista niinkuin\ntiedetään on siirtynyt ryssän rannalle, joku määrä Amerikaan ja joku\nmäärä luultavasti myöski alemmaksi Tromssaa, ja 2:o että suuri määrä\nheistä on mennyt naimisiin norjalaisten ja lappalaisten kanssa, joten\nheidän lapsensa on otettu sekarotuisten joukkoon. Nämät asianhaarat\nriittävät ainaki jossain määrin selittämään, miksi puhasten\nsuomalaisten määrä Ruijassa vv. 1855--1875 tuntuu heikonlaisesti\nkasvaneen.\n\nSuomalaisuudesta Ruijassa puhuttaissa ei kuitenkaan millään muotoa\nsaa unehuttaa noita _sekarotuisiksi_ kirjotettuja Ruijan asujamia.\nOlin-aikani siellä tosin oli liian lyhyt, että voisin varmasti sanoa,\nminkäluontoisia nuo sekarotuiset ovat, s.t.s. mihin kansallisuuteen\nne parhaiten näyttävät kallistuvan, vaan kun muistellaan, kuinka\nsitkeästi suomalaiset yleensä pitävät kansallisesta omituisuudestaan\nkiinni, saanee päättää, että sekarotuiset ruijalaiset ainaki\nsamassa määrässä ovat säilyttäneet suomalaisen kuin norjalaisen\ntai lappalaisen vanhempansa kansallisuutta. Sekarotuisia, joista\nv. 1855 ei Suomi-kirjassa mainita mitään -- eikö heitä sitte liene\nollut ollenkaan olemassa tai liekö heitä vissi määrä luettu pahasten\nsuomalaisten joukkoon -- löytyi v. 1875 Tromssan hippakunnassa:\nmaalla 7513, kaupungeissa 401, yhteensä 7,914, ja Ruijassa: maalla\n5,396, kaupungeissa edellinen määrä, yhteensä siis 5,797. Jos nyt\narvellaan, että kuki kansallisuus on noissa sekarotuisissa puolensa\npitänyt toista kansallisuutta vastaan, ja jos sitte tahotaan\nsen perusteen mukaan, josta ylempänä (siv. 285) on ollut puhe,\njakaa nuo Ruijan sekarotuiset eri kansallisuutten kesken, tulisi\nmaakuntalaisista 2/3 osaa eli 2,158, kaupunkilaisista toinen puoli\neli 200, yhteensä siis 2,358 henkeä kuulumaan suomalaisiin. Täten\nsaataisiin suomalaisten, puhasten ja sekarotuisten, koko lukumäärä\nRuijassa v. 1875 tekemään 5,782 + 2,358 = 8,140 henkeä.\n\nJos tämä summa verrataan 1855 vuoden 4,470 suomalaiseen ja samalla\nmuistellaan Ruijan suomalaisten siirtoa sekä itään päin että muualle,\nei enennys vv. 1855--1875 enään tunnu niin vähältä kuin ensin.\n\nRuijan väkiluvun v. 1875 olemme ylempänä (siv. 231) laskeneet 47,149\nhengeksi. Nuo 8,140 suomalaista tekevät tästä 17,25 %. Kuinka\nsuuri Ruijan väestö v. 1855 oli, en tarkkaan tiedä sanoa, vaan jos\nväenlisäys siellä vuosikymmenenä 1855--1865 oli sama kuin vuosikymm.\n1865--1875 eli 20 %, olisi väkiluku v. 1855 ollut 32--33,000. Tästä\nsummasta 1855 vuoden suomalaiset, 4,470, tekevät 13,9 à 13,54 %.\nSuomalaisten lisäys olisi siis suhteellisesti ollut suurempi kuin\nmuun väestön.\n\nVoipi sanoa, että 17 prosenttia, s.o. viides, kuudes osa koko\nväestöstä, on jotenki vähäinen määrä ja että Ruijan norjalaisten\nsiis pitäisi saattaa itseensä sulattaa tuon vieraan kansan-aineksen,\nvarsinki kun heidän takana seisoo koko Norjan kansa. Toisin sanoen,\ntuo norjalaisten pelko suomalaisuuden suhteen Ruijassa voipi\nnäyttää sangen turhalta. Asialla kuitenki, tarkemmin tutkittuna,\non useat arveluttavat puolet, jotka tekevät norjalaisten pelvon\nymmärrettäväksi. Ensiksi jälille jäävät 83 prosenttia väestöstä\neivät ole puhtaita norjalaisia; Ruijan väestöstä v. 1875 oli\n11,998 lappalaisia, siis 25,44 %, ja niinkuin vast'ikään sanottiin\n5,797 sekarotuisia, s.o. 12,29 %, joten puhtaita norjalaisia\nvain jääpi 45 %. Lappalaisilta norjalaisille ei ole mitään apua\nsuomalaisuuden vastustamisessa, pikemmin ehkä haittaa; he saavat\nsiis yksin kestää taistelua. Tässä taistelussa suomalaiset eivät\nenään ole viides, kuudes osa, vaan niinkuin näkyy, jo enemmän kuin\nkolmas. Ja jos hiukan vain siirrämme taistelun alaisen alueen\nrajoja Tromssasta itään päin, ei edemmäksi kuin tuohon vanhaan\nrajapaikkaan Jyykeänniemeen, muuttuu suhta taistelevien välillä vielä\nepä-edullisemmaksi norjalaisille. Väestö Ruijassa Jyykeänniemeltä\nVuorjemaan teki v. 1875 ainoastaan 33,504 henkeä -- kun Jyykeään\narvaten kuuluvan Muskivuonon (Sörfjordin) väestö on laskettu 1,000\nhengeksi puhtaita norjalaisia -- jaettuna seur. tavalla:\n\n    suomalaisia ....................  5,592.\n    sekarotuisia ............,......  5,104.\n    lappalaisia .................... 10,649.\n    norjalaisia .................... 11,159.\n                                Yht. 32,504.\n\nProsenttiluvussa tämä tekee: suomalaisia 17,2, sekarotuisia 15,7,\nlappalaisia 32,76, ja norjalaisia 34,33. Vaan jos yhtäläisyyttä\nedellisen laskumme kanssa saavuttaaksemme noista sekarotuisista\ntaas luemme vissin määrän, tässä 2074[38], suomalaisiin, nousee\nheidän lukunsa 7,666;een, joka tekee 28,58 % koko väkiluvusta.\nSuomalaisten ja norjalaisten suhta on nyt siis kuin 23,58 ja 34,33,\ntoisin sanoen puhtaita norjalaisia ei Jyykeänniemen itäpuolella ole\nkun 1 1/2 vertaa enemmän kuin (sekä puhtaita että sekarotuisia)\nsuomalaisia. Jos norjalaistenki lisäksi luemme sovitun määrän noista\nsekarotuisista, tulee heitä tosin olemaan 12,519 eli 38,41 % koko\nväestöstä.\n\nEn voi tässä olla yhtä arvelua esiintuomatta, joka suomalaisuuden\ntilaa Ruijassa tutkiessani on mieleeni johtunut. Mahollista\nkyllä, että arvelu on väärä, vaan että se olisi turhanpäiväisesti\ntuulesta otettu, en luule saatettavan väittää. Se koskee noiden\ntilastollisten numeroin luotettavuutta: sopiiko niitä pitää ihan\noikeoina, s.t.s. niin tarkkoina, kuin niitä on mahollinen saada?\nVoipi näyttää moitittavalta ja loukkaavalta pitää mitään epäilyksiä\ntämän suhteen: virkansa puolestahan papisto nuo tiedot antaa. Vaan\nei saa jättää lukuun ottamatta, mikä voima valtiollisilla himoilla\non, kuinka sama asia eri valtiolliselta kannalta voipi näyttää ihan\ntoisenlaiselta. Meillä on omasta maasta hyvä esimerkki sanottujen\nhimojen voimasta, johon sopii sitä paremmin viitata, kun se koskee\nyhenlaatuista seikkaa kuin tässä puheena oleva: minä tarkoitan\nnoita joku aika taapäin kerätyitä tietoja oppineissa kouluissamme\nkulkiain äitinkielestä. Tietojen oli määrä osottaa, kumpi kieli,\nsuomi vai ruotsi, parhaiten soveltuisi opetuskieleksi, ja tiedot,\nruotsikiihkoisen koulu-ylihallituksen silmän alla ylöspantuja,\nolivat sitä laatua, että jokainen asianhaaroja tunteva kerrassaan\nhämmästyi. Olivatko numerot siis vääristettyjä? Sitä lienee vaikea\nväittää, vaan vääriä ja ilmotetun tarkotuksen selvittämiseksi\nsopimattomia ne varmaan olivat. Niitä kerättäissä oli noudatettu\nperusteita, jotka puolueellinen katsantotapa oli määrännyt -- siinä\nasian selitys. Onko mahoton ajatella, että mitään tämänlaatuista\nolisi Ruijassa voinut tapahtua, että väenlaskussa olisi noudatettu\nperusteita, jotka antavat erehyttävän käsityksen asiain olosta?\nLuullakseni ei ollenkaan ole. Valtiollisia asioita papit saattavat\nharrastaa yhtä kiivaasti kuin muutki kansanluokat, ja koska heidän\nmielensä ja hengenlaatunsa ei liene kummempi kuin muitten ihmisten,\nhe voivat samassa määrässä kuin muutki joutua valtiollisten himojen\nalaisiksi; ja mahollisuus erehyksiin sattuvissa tapauksissa on\nsiis taattu. Mitä erittäin Ruijaan tulee, niin mielten kiihko eri\nkansallisuutten kesken ainaki itä-Ruijassa on niin suuri, että\nepäsopu meidän ruotsin- ja suomenmielisten välillä siihen verraten\non vain lapsenleikki; ja Ruijan papeista täytynee todenmukaisesti\nsanoa, että he yleensä ovat yhtä hyviä norjalaisia kansalaisia s.o.\nsuomalaisuuden vastustajia kuin ikänä muut norjalaiset. Olisiko\nkumma, jos he toimittaisivat väenlaskua tavalla s.o. perusteiden\nmukaan, jotka supistavat suomalaisuuden merkitystä niin vähäksi kuin\nmahollista?\n\nItselläni minulla on erityinen syy tässä puheeksi otettuihin\nepäilyksiin. Ne tiedot, jotka provasti Gjölmeltä Vesisaaressa sain\nsuomalaisten y.m. lukumäärästä hänen provastikunnassaan, eroavat\nnäet isosti muualta saaduista tiedoistani saman alueen suhteen. Niin\nhän ilmotti suomalaisten määrää esm. etelä-Varangissa (v. 1875) 400\nsadaksi (ja norjalaisten samaksi); past. Sandbergilta olin kuitenki\nvähän varemmin kuullut, että suomalaisia siellä v. 1875 löytyi --\n702. ja norjalaisia vain 294! Vuoreijan maa- ja kaupunkiseurakunnassa\nprov. Gjölme ilmotti sanottuna vuonna olleen 100 suomalaista, 10\nlappalaista ja 1,990 norjalaista, yht. 2,100 henkeä; virallinen\ntilasto ilmottaa seur. numerot: 163 suom., 30 lapp., 149 sekarotuista\nja 1,722 norj., yht. 2,063 henkeä. Uuniemessä ei G:n mukaan v. 1875\nlöytynyt yhtään suomalaista; vir. tilasto ilmottaa 85, ja sitäpaitsi\n173 sekarotuista. Prov, G:n ilmotukset siis ilmeisesti näyttivät\npyrkivän vähentämään suomalaisten määrää[39].\n\nJos arveluni olisi oikea, saisimme siis ajatella suomalaisten\nlukumäärää Ruijassa jonku verran isommaksi kuin virallisesti\nilmotetaan. Eikä tätä vertaa tarvitsisi ottaa kovin vähäiseksi. Eri\nilmotusten korkeimman määrän mukaan Vesisaaren provastikunnassa v.\n1875 olisi löytynyt 3,050 suomalaista; virallinen tilasto antaa vain\nluvun 2,587. Erotus siis silmään pistävä. Kun itä-Ruijassa, jossa\nkansallisuudet jyrkimmästi ovat toisistaan erotetut, laskut näin\nisosti voivat vaihetella, kuinka paljo luultavampaa eikö ole, että ne\nlänsi-Ruijassa voisivat sitä tehä vielä suuremmassa määrässä, siihen\nkatsoen että eri kansat siellä likemmin ovat toisiinsa liittyneet?\nTuhatmäärällä, ehkäpä enemmälläki, voisi suomalaisten luku kasvaa.\n\nTämä jääköön kuitenki sikseen, koska on mahoton saada mitään\nepäilemätöntä varmuutta asiassa. Vaan suomalaisuuden voimasta\nRuijassa puhuttaissa on vielä yksi seikka jälillä, joka ansaitsee\nhuomiota: se on _suomen kielen puhuminen_ siellä. Niitten määrä,\njotka osaavat suomea Ruijassa puhua, ei rajotu ainoastaan puhtaisiin\nsuomalaisiin, vaan käsittää paljo suuremman joukon. Kun 20:sta\nsekarotuisesta maalla 16:lla lapsella on suomalainen joko isä tai\näiti ja kaikilla sekarotuisilla kaupungeissa samoin joko isä tai äiti\nsuomalainen, saattaa suomen kieltä osaaviin joukkoon aluksiki noista\nRuijan 5,797:stä sekarotuisesta luullakseni hyvin lukea 5,000. Sitte\nsaanee suomea osaaviin lukea jollei kaikki, niin ainaki useimmat\nniistä norjalaisista ja lappalaisista, jotka ovat suomalaisten kanssa\nnaimisissa. Lopuksi muistaki norjalaisista ja lappalaisista joku,\neikä ehkä aivan vähäinenkään, osa puhu suomea; niinhän vakuutetaan,\nettä länsi-Ruijassa useat paikat ovat 3-kielisiä. Numeron päälle on\ntietysti mahoton arvata, kuinka suureksi tällä tavoin suomenkielisten\nmäärä Ruijassa nousee. Vaan jos summissa lasketaan se 16,000:ksi,\nsiis puoleksi koko väestöstä itäänpäin Jyykeänniemeltä, en luule,\nettä kovin isosti erehytään. Loppupäätökseksi edelläsanotusta tulee,\nettä suomalaisuus Ruijassa on ollut verrattain vahvasti kasvamassa.\nJoka pitää tätä kasvamisia suotavana asiana, enkä ymmärrä, miksi ei\nsuomalaisen sopisi sitä semmoisena pitää, hänellä siis sikäli on\nsyytä olla tyytyväinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNorjalaiset eivät kuitenkaan asiaa tältä kannalta katso. Seuraukseksi\nsuomalaisuuden leviämisestä Ruijassa he pelkäävät koko maakunnan\nmenettämistä, ja sentähen heidän mielestään suomalaisuus s.o.\netupäässä suomen kieli on Ruijasta hyvällä tai pahalla juuritettava\npois.\n\nMitä tuohon pelkoon tulee, niin se ainaki Suomen suhteen tätä nykyä\non aivan turha. Meillä on, niinkuin jo kerran olen maininnut, hyvin\nlujaan juurtunut se vakuutus, että nykyinen suuriruhtinakunta\nkäsittää kaikki, mitä mailmassa on Suomen maaksi aiottu, ja kun emme\nole mikään vallanhimoinen kansa, ei meissä voi syntyä mitään halua\nmuka vierasten rajaseutujen perään; jo paljas ajatus tämmöisen halun\nmahollisuudesta meitä kammottaa, koska siten ikäänkuin asettuisimme\nLuojaa vasten sotaan.\n\nMitä aikeita Venäjällä voipi olla, siitä ei meillä tiedetä mitään,\nvaan koska Norja itse näkyy arvelevan, että syy, minkä nojalla Venäjä\nvoisi sekaantua Ruijan asioihin, on suomalaisuuden puollustus,\nnäyttää pelko Venäjänki suhteen olevan perätön, koska tietysti Venäjä\nvielä vähemmin huolii suomalaisuuden menestyksestä tai häviöstä\nRuijassa kuin suuriruhtinakuntalaiset itse.\n\nMyönnettävä kuitenki toiselta puolen on, että norjalaisilla voipi\nolla syytä pelkoon, joski ei nykyisyyden, niin tulevaisuuden suhteen.\nSuomen pohjoinen raja on niin eriskummallinen, että joka kerran\nsiihen huomionsa tarkemmin kääntää, hänen välttämättä täytyy tehä se\nhavainto, että Ruijan kuuluminen Suomeen olisi paljo luonnollisempi\nasia kuin sen kuuluminen Norjaan. Mahollista sentähen on, että\nmeidän kansa kerran tekee tämän havainnon, mahollista myös, että se\nluomishistoriaa tarkemmin tutkiessa hoksaa, että Mooses yhtä vähän\npuhuu Suomen maan luonnollisista rajoista kuin Ruijan kuulumisesta\nNorjan alle, mahollista lopuksi, että kansamme kerran _tuntee_ mitä\nse nyt ainoastaan _tietää_, nim. että Ruijan varsinaiset omistajat,\nlappalaiset, ovat sen veljeskansa, joka onnellisemmin eläisi yhessä\nmeidän kuin vierasten norjalaisten kanssa; lyhyesti sanoen: voipi\najatella, että kansassamme syntyy mitä siinä ei vielä löydy, halua\nRuijan perään.\n\nTämä mahollisuus yhessä Venäjän mahollisten aietten kanssa nyt\nnorjalaisia pelottaa. Ja koska siinä tapauksessa, että mahollisuus\nkerran muuttuisi todellisuudeksi, se seikka on sangen tärkeä,\njos Ruijassa löytyy tai ei löydy suomalaisuutta, norjalaiset\nkokevat laittaa asian vastaista tilaa itsellensä niin edulliseksi\nkuin suinki, yrittämällä saada Ruijassa perehtymään päässyttä\nsuomalaisuutta juurinensa poishävitetyksi.\n\nMutta saattaako sanoa, että norjalaiset ovat keksineet parhaimman\nkeinon tuon mahollisen vaaran torjumiseksi? Tietysti kaikki\nriippuu siitä, jos sopii odottaa heidän yrityksensä onnistumista;\nja suomalainen ainaki lienee isosti taipuva sitä epäilemään.\nTosin kansamme vielä nykyään Lapin ja Ruijan seikkojen suhteen\nvetelee vanhurskasten sikeää unta, niin että Ruijan suomalaiset\nyksin saavat taistelussa norjalaisia vastaan kestää. Vaan 1:o\nmainitut suomalaisetki samoin kuin kansamme yleensä ovat tunnetut\nsitkeydestänsä ja 2:o semmoinen tappotyö, johon norjalaiset\novat ryhtyneet, ei ole yhessä päivässä tehty, vaan vaatii\nvilkasluontoisenki kansan suhteen jonku pari miespolvea, suomalaisten\nsuhteen siis arvaten kolme neljä -- jos edes ollenkaan ottaa\nmenestyäkseen. Nyt on kysymys: kuka takaa että kansamme untansa\njatkaa siksi asti kuin suomalaisuus Ruijassa on hengeltä saatu? Entä\njos jo varemmin herättäisiin? Siinä tapauksessa juuri norjalaisten\nkäytös Ruijan suomalaisia kohtaan voisi olla ratkaiseva käännöskohta\nasiassa, joka yllyttäisi Suomea koettamaan panna haluaan Ruijan\nomistamisen suhteen toteen. Eikä Suomi niin heikko ole, ettei se\nhätätilassa voisi ruveta miekan mittelöön Norjan kanssa.\n\nArveluttavaan hankkeeseen norjalaiset siis ovat Ruijassa ryhtyneet;\ntuskin olisivat asiansa hyväksi voineet huonompaa keinoa löytää.\n\nPaljo paremmalta ja heidän tarkotukselieen soveliaammalta näyttää\nse keino, johon jo edellisessä, etelä-Varangista puhuttaissa,\nolen viitannut: eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen.\nJos norjalaiset hyvällä kohtelemisella saisivat suomalaisiaan\ntyytymään kohtaloonsa ja rakastamaan Norjan valtaa, sittehän he\nnaapurivalloilta riistäisivät pää-aseen, jota nämät voisivat käyttää\nsekaantuakseen Ruijan asioihin. Kerrotaan, että 1854--1855 vuotten\nitämaan sodan aikana muutamalta Suomen ruotsalaiselta talonpojalta\nkysyttiin, mitä hän tekisi, jos Ruotsalainen sodalla tulisi\nSuomeen. Menisin pyssy kädessä häntä vastaan, kuului vastaus. Liekö\nkertomuksessa perää, en tiedä, vaan meillä ei kukaan epäile, että\njos Ruotsi rupeaisi Suomea vastaan sotaan, maamme asukkaat, niin\nsuomen- kuin ruotsinkieliset, yksimielisesti ryhtyisivät vastarintaan\n-- ei pakosta, vaan omasta vapaasta tahosta, suojellakseen maatansa\nvihollista vastaan. Eikö norjalaisille olisi paljo viisaampi laittaa\nniin, että Ruijan suomalaisissaki Ruijan suhteen sama mieli-ala\npääsisi voimaan kuin nykyään Suomen ruotsalaisissa vallitsee Suomen\nsuhteen, että he olisivat valmiit ase kädessä maatansa puollustamaan?\n\nSiveelliseltäki kannalta tämä keino olisi ihan toinen kuin\ntuo murhamielinen, jota norjalaiset ovat päättäneet koettaa.\nSillä kieltämätöntä lienee, että kansallisuuden väkivaltainen\nlopettaminen on tappo seki, etteikä tarkotus välikappaleita pyhitä\npolitiikissäkään.\n\nSuomen suuriruhtinakuntalaisille Norjan nykyinen menetys tarkemmin\najatellessa ei kyllä voi olla muuta kuin mieleen, jos he alkavat\ntulevaisia mahollisia tapauksia miettiä. Sillä vainotoimillaan\nnorjalaiset, vain valmistavat meille tietä ja alaa, kun itse,\n_mirabile dictu_, kasvattavat alamaisiaan kapinallisiksi. Vaan niin\njulmia ja itsekkäitä me emme ole, että epävarmojen vastaisten etujen\ntähen mielihyvällä katselisimme, kuinka kansalaisemme kärsivät\nkiusaa, ja siksi meillä epäilemättä suotaisiin, että norjalaiset\nRuijassa käyttäisivät tuota itsessään parempaa keinoa, jos kohta se\nmeille voisiki olla haitallinen.\n\nIhmeellistä tosiaan on, kuinka kansallinen suvaitsemattomuus\nvoipi ihmisissä olla laajasti levinnyt. Venäläisiä eli tarkemmin\nsanoen yhtä puoluetta Venäjällä syytetään siitä, että he tahtovat\nnivelleerata kaikki, hävittää kaikki kansalliset erilaisuudet\nvaltakunnassaan, ikäänkuin yksitoikkoisuus olisi suurin onni. Kuka\nuskoisi, että sama himo yhtä voimallisesti vaivaa _vapaamielistä_\nNorjaa!\n\nJos edes olisi kysymys Norjan sydänmaakunnista, että saattaisi\nsanoa norjalaisten taistelevan oman olemisensa puolesta, _pro aris\net focis_, sitte voisi jossaki määrin heidän käytöstänsä käsittää.\nVaan kysymyksenähän on Norjan äärimmäinen pää, jonka olot, vaikkapa\nolisivatki vähän erilaatuiset, eivät sanottavasti voi vaikuttaa\nmaahan kokonaisuudessaan. Ja lisäksi on huomattava, että tämä\nmaan ääri oikeastaan ei olekaan varsinaista Norjan maata, vaikka\nnorjalaiset kyllä kokevat terottaa sekä itselleen että muille, että\nniin on asianlaita. Jokainen tietää, että Ruijan alku-asukkaat,\nne jotka ensin sen haltuunsa ottivat, olivat lappalaisia eikä\nnorjalaisia. Jälkimäisillä on ainoastaan _vallottajan_ oikeus Ruijaan\neikä se oikeus, jota sanotaan _jus primi occupantis_. Tämänki seikan\npitäisi kehottaa norjalaisia suurempaan suvaitsevaisuuteen Ruijan\nsuhteen.\n\nMainittu seikka muuten antaa meille syytä tässä vielä puhumaan\n\n\nVähän Lappalaisista.\n\nYleinen on viime aikoihin asti ollut ja jotenki levinnyt ollee vielä\nnytki se ajatus, että Lappalaiset ovat _kuoleva_ kansa. Heidän on\narveltu muinaiseen aikaan lukuisena kansana asuneen paljo etelämpänä\nkuin nykyään, ainaki koko Skandinaviassa ja Suomessa, ehkäpä\nVenäjälläki, josta heitä vähitellen on tungettu ylös äärimmäiseen\npohjolaan, \"poloa ja eloa leivätöntä\" kärsimään. Niin hyvin tällä\nmatkalla kuin sitte perillä, Lapin \"vesattomilla ahoilla ja mailla\nkyntämättömillä\", heidän lukumääränsä vähitellen on muka huvennut\nkokoon, että heitä nyt vain on pieni kourallinen jälillä.\n\nHarmiksi niille, joille tuommoinen kuoleminen kaikessa haikeudessaan\ntarjoaa jotaki viehättävää, vaan iloksi kaikille muille, tuo\najatus kuitenki näkyy olevan väärä. Tunnettu Lapin kansan harras\nystävä, kertomuksessani usein mainittu professori J.A. Friis\non kieltämättömällä tavalla kirjassaan \"En Sommer i Finmarken\"\nosottanut, että ainaki Ruijassa, missä lappalaisia aina on\nenimmin löytynyt, heidän lukumääränsä 300 vuoden kuluessa on\ntasaisesti ja isosti kasvanut, kaikesta siitä sorrosta huolimatta,\njolla norjalaiset ovat tätäki kansaa vaivanneet[40]. Ja Ruotsin\nlappalaisista ruotsalainen G. von _Düben_ laajassa teoksessaan\n\"Om Lappland och Lapparne\" (Tukholmassa 1873) todistaa samaa[41].\nSuomen Lapeissa arvellaan lappalaisten kyllä vähenneen, etupäässä\nsuomalaisiin sulaamalla, ja mahollista on että niin on tapahtunut;\nniin v. 1759 olisi meillä pitänyt, löytyä 1,867 lappalaista, ja\nv. 1865 niitä ilmotetaan olleen vain 615. Samoin arvellaan, että\nlappalaiset Venäjän Lapissaki ovat vähenemään päin. Vaan huomattava\non ensiksi, että niin hyvin meillä kuin Venäjällä ollaan tarkempia\ntietoja näistä seikoista vailla, ja toiseksi, että vaikkapa idän\npuolella lappalaisten lukumäärässä vähennys olisiki joistaki syistä\ntapahtunut, Lapin kansan suuri enemmistö on asunut lännempänä ja\nkun se on lukumäärältään karttunut, voipi siis sanoa, että kansa\nkokonaisuudessaanki on karttunut.[42]\n\nEttä lappalaisia ei koskaan, ei ainakaan missään sanottavassa\nmäärässä, ole löytynyt etelä-Skandinaviassa ja tuskin\nlounais-Suomessakaan, ja että he siis yhä vielä asuvat jotenki\nsamalla alalla kuin heidän vanhat esi-isänsä, on Düben kirjassaan\nmyöski osottanut enemmän kuin uskottavaksi. Mahollista siis, ettei\nlapin kansa koskaan ole lukenut niin monta jäsentä kuin nykyään.\n\nDüben tekee lappalaisista ja heidän poroistansa seur. laskun:\n\n                                Lappalaisia. Poroja.\n\n    Ruotsissa ............ (1870)  6,702.    220,800.\n    Norjassa ............. (1865) 17,178.    101,768.\n    Suomessa ............. (1865)    615.     40,200.\n    Venäjällä ............ (1859)  2,207.        232?\n                         Yhteensä 26,702.    363,000.\n\nKansaksi nuo 26,702 henkeä kyllä eivät ole mikään suuriarvoinen\njoukko, kun ne lisäksi ovat, hajotetut alueelle, joka on yhtä suuri\nkuin koko Suomen suuriruhtinakunta, ulottuen Trondhjemin tienoilta\nlännessä Turjanniemelle Vienanmeren suulle idässä. Vaan Ruijan\nsuhteen siellä asuvain lappalaisten merkitys yhtäkaikki ei ole aivan\nhalpana pidettävä, siihen katsoen että he täällä ovat ahtaammalle\nalalle verraten lukusasti kokoutuneet, tehen sekarotuistensa kanssa\nitäpuolella Jyykeännientä 12,238 henkeä eli 37,65 % koko maakunnan\nväestöstä. _Jos_, niinkuin vast'ikään olemme mahollisuudeksi,\nvaikkapa hyvin etäiseksi, ajatelleet, tulevaisuudessa syntyisi\nvaltiollisia rettelöitä Ruijassa -- kaikkihan on mailmassa mahollista\n-- ja lappalaisten määrä siellä olisi kasvanut samassa suhteessa\nkuin tähän asti, olisi ilmeistä ajattelemattomuutta olla heitä\nvaltiollisissa laskuissa kokonaan lukuun ottamalta.\n\nTosin lappalainen luonteeltaan on senlaatuinen, että näyttää\nrohkealta sattuvassa tapauksessa häneltä odottaa mitään tointa. Hän\nrakastaa rauhaa ja sopua, vihaa riitaa ja tappelua. Castrén ihan\nsattuvasti kuvaa Lapin kansan luonnetta, sanoessaan: \"Lappalaisen\nluonne on jotenki yhtäläinen kaikkialla; se on verrattava puroon,\njonka vesi juoksee niin hiljaa, että tuskin huomaa, liikkuuko se\nollenkaan. Jos joku suurempi este ilmaantuu puron eteen, niin tämä\nsievästi kääntyy syrjään, vaan tulee kuitenki viimein perille.\nSemmoinen on lappalaisenki luonne: hiljainen, rauhallinen,\nmyöntyväinen. Rauha on hänen lempisanansa; rauhasta hän ensin kysyy,\nrauha on hänen jäähyväisensä, rauha hänen kaikki. Rauhaa hän rakastaa\nniinkuin äiti sylissään imetettyä lasta. Satu kertoo että Lapin\nmaassa kaikki ulkoa päin on alastonta, rumaa ja köyhää, vaan lisää\nettä sisällä syvyydessä löytyy puhtainta kultaa. Ihanampaa aarretta\ntuskin voipi ajatella kuin sitä rauhallista levollisuutta, joka on\nlappalaisen oma. Elämän useimpia nautintoja vailla, voittamaton\nluonto ympärillään, puutteeseen ja kurjuuteen vajonneena, on\nlappalainen kuitenki kadehittavaksi osakseen saanut sen hyvän, että\nhäiritsemättömällä mielentyyneydellä voipi kaikkia vaivoja kestää.\nHän vaatii vain viihtymisensä välttämättömäksi ehoksi, että häntä ei\nhäiritä hänen vähäisen hyvänsä nautinnossa, että hänen vanhoja tapoja\nei loukata, ettei hänelle tehä mitään rauhattomuutta. Epäsuosiollinen\nluonto ajaa häntä usein liikkeelle ja työhön, vaan sillä välin hän\nkernaasti viettää toimetonta, eli hänen oman lausetapansa mukaan,\n_rauhallista_ elämää. Hän ei rakasta laajoja hankkeita, viisaita\ntuumia eli mitään ulospäin kääntyvää tointa, vaan vaipuu kernaimmin\nhiljaisiin mietteisiin uskonnon kysymyksistä tai muista aineista,\njotka löytyvät hänen pienessä piirissänsä.\"\n\nNiin tosi kuin tämä kuvaus on, ei sitä sentään pidä väärin käsittää.\nLappalainen kyllä on myöntyväinen, vaan kaikkeen hän ei kuitenkaan\nmyönny. Turhaan esm. norjalaiset miespolvien kuluessa ovat koettaneet\nlappalaisia norjalaistuttaa: kaikki heidän innokkaat yrityksensä\nsiinä suhteessa ovat tyhjäksi rauvenneet. Rauhaa ja sovinnollisuutta\nlappalainen epäilemättä samoin kuin suomalainen isosti rakastaa,\nvaan tapahtuuko tämä _ainoastaan_ luonnollisesta taipumuksesta, joka\nmillä eholla tahansa riitaa karttaa? Eikö voi ajatella, että syynä\nsiihen ainaki osaksi myös on -- pakko? Liian vähän tunnen lappalaisia\nvoidakseni tämän suhteen mitään varmaa väittää, vaan mielestäni\nnäyttää, niinkuin lappalaisten historiaa muistellessa etsimättä\nvoisi löytää toisenki syyn tuohon suureen rauhanrakkauteen kuin\npaljaan luonnollisen taipumuksen. Harva muu, yhtä heikko kansahan\nlienee saanut kestää niin lukuisain vihollisten rynnäköitä kuin Lapin\nkansa: norjalaiset, ruotsalaiset, suomalaiset, venäläiset, kaikki\novat kilvan iskeneet sen niskaan. Mihin tämmöisissä oloissa jyrkkä\nvastarinta olisi auttanut? Sehän olisi ollut sula hulluus. Ja kun\nlappalainen jälestäpäin riidoissa vallottavain kansain yksityisten\njäsenten kanssa enimmästi aina lienee jäänyt tappiopuolelle, onko\nkummaa, jos hän lopuksi on nähnyt ainoan pelastuskeinonsa kaikkein\nriitain mahollisimmasti suuressa karttamisessa? Vaan että voimain\nkoetteleminen, taistelu, semmoisenaan olisi lappalaiselle jotain\naivan vastenmielistä, en usko saatettavan sanoa. Pelkäämättä hän\nahistaa erämaan petoja, karhua, ahmaa, sutta; yhä vielä säilyvät\nkansassa rakkaana muistin aineena vanhat sankarisadut; ja yksityiset\ntapaukset, niinkuin esm. meteli Ruijassa 30 vuotta taapäin -- jota\nkyllä on selitetty paljaan uskonvimman ilmaukseksi, vaan jolla\nkenties saattoi olla valtiollinenki puolensa -- osottavat, että\nlappalainen hätätilassa ei vääjää aseisiinkaan tarttumasta.\n\nMahollisten taisteluin aikana voisi siis Ruijan lappalaisista\nepäilemättä yhelle riitaveljelle olla yhtä hyvä liittolainen kuin\ntoiselle hankala vastustaja.\n\nOlisikoon tämä ymmärtääkseni jotenki selvä asia jo norjalaisille\njohtunut mieleen, koska he viime aikoina ovat jossain määrin\nluopuneet siitä hävityssodasta, jota varemmin ovat käyneet kaikkea\nlappalaisuutta vastaan, ja ruvenneet lappalaisia kohtelemaan enemmän\nihmistavalla --?\n\nPalataksemme takaisin lappalaisten luonteeseen ja kansallisiin\nomaisuuksiin, niin heillä niinkuin kaikilla muilla kansoilla on sekä\nhyviä että huonoja, sekä kiitettäviä että moitittavia omaisuuksia.\nHeitä syytetään laiskuudesta, raakuudesta ja siivottomuudesta,\nviekkaudesta, luulevaisuudesta ja tylyydestä varsinki vieraita\nkohtaan, kiittämättömyydestä; kehutaan taas kestävyydestä,\nrehellisyydestä, avosydämisyydestä ja ystävällisyydestä, siivoudesta,\nkohteliaisuudesta, vieraanvaraisuudesta. Niinkuin näkyy, käyvät\nmoitteet ja kiitokset useasti ristiin. Että edellisissä on jotaki\nperää, ei liene kiellettävissä, vaan toiselta puolen täytyy muistaa,\nettä syy noihin moitteen-alaisiin seikkoihin on helposti löydettävä.\nLuulevaisuus esm. on varsin luonnollinen hedelmä siitä sorrosta,\njota lapin kansa kaiken ikänsä on saanut kärsiä; viekkaus yhtä\nluonnollinen seuraus samasta asiasta -- viekkaushan on heikomman\nainoa turva suunnattomasti väkevämpää vastaan; kiittämättömyys\nsamoin: siltä jolle yheksän pahaa tekoa on tehty, ei sovi odottaa\nerityistä kiitollisuutta yhestä hyvästä teosta; lappalaisten elintapa\nestää heitä toimissaan noudattamasta niin tarkkaa puhtautta kuin\nmitä muut voivat; ja kummaa olisi, jollei joku määrä raakuutta noin\nalkuperäiselle kannalle vielä jääneellä kansalla olisi havaittava.\nMitä laiskuuteen tulee, niin lappalainen epäilemättä rakastaa\nmukavuutta eikä hänen enemmän kuin suomalaisenkaan mielestä jumala\nole kiirettä luonut, vaan että hänki tarvittaissa, esm. porokarjansa\nhoidossa, voipi ahkeruutta osottaa, on kieltämätöntä. Olkoon\nkuitenki, että lappalainen niissä näissä suhteissa sietää moitetta:\njos hänen huonoille puolillensa asetetaan vastapainoksi hänen hyvät\nomaisuntensa, kallistuu vaaka varmaan jälkimäisten eduksi. Jos ei\nniin olisi, olisi vaikea ymmärtää kuinka miehet, semmoiset kuin\nesm. Rode, Stockfleth ja Friis Norjassa, joille lappalaiset ovat\nolleet aivan vieras kansa, vaan jotka ovat oppineet heitä tarkasti\ntuntemaan, olisivat voineet heihin niin isosti mieltyä, jopa saattaa\nsanoa suorastaan ihastua.\n\nYksi pahe lappalaisilla on, joka on uhannut heitä yhtä täydellä\nturmiolla kuin Atlantin tuolla puolen Amerikan ruskeanahkoja:\nmäärätön himo väkeväin perään. Viime aikoina kuitenki tämä himo\nisosti on heikennyt niin hyvin hallitusten toimenpiteistä kuin\nsen uskonnollisen liikkeen, hihhulilaisuuden, kautta, minkä L. L.\n_Laestadius_ 30--40 vuotta aikaa pani alkuun; eikä juopumus nykyään\nliene mainittavampi Lapissa kuin muuallakaan. Viinan sijaan on\nastunut kahvi.\n\nYlipäänsä saanee lappalaisista oikeimman käsityksen, jos Castrénin\nkanssa pitää heitä Suomen kansan heikompana veljeksenä. Düben tosin\njyrkästi väittää, että suomalaisten ja lappalaisten välillä ei ole\nmitään sukulaisuutta, että ne alusta pitäin ovat olleet eri kansoja,\nvaan sen suomalaisen, joka lappein parissa vähänkään on ollut,\nlienee vaikea tätä väitettä hyväksyä. Sillä yhtäläisyys molempain\nkansain välillä on kovin silmään pistävä ei ainoastaan kielessä,\nvaan mielenlaadussa, ajatustavassa ja käytöksessä. Kieltä ei Düben\nsukulaisuuden määräämiseksi kansain kesken pidä juuri missään\narvossa, vaan joku merkitys lienee sentään hänenki kannalta esm.\nsille tosiasialle annettava, että lappalaiset kutsuvat kieltänsä\n_Saame_ eli _Saabme kiel_ ja itseänsä _Saamelats_ eli niinkuin\nTenojoella kuulin _Saabmilash_, jotka nimitykset kieltämättä lienevät\nsamat kuin _Suomen kieli_ ja _Suomalaiset_[43]. Molempain kansain\nsukulaisuutta todistaa mielestäni myöski se helppous, jolla he\ntoisiinsa sulaavat, ei ainoastaan lappalaiset suomalaisiin, vaan\nsuomalaisetki lappalaisiin; Kaarasjoen ja Porsangerin lappalaiset\nesm. ovat isosti suomalaisella verellä sekotettuja.\n\nSuomen kansa ei ainakaan -- eikä luultavasti kukaan muukaan\nkohtuutta rakastava, Lappiin osaton kansa -- tahtone väittää,\nettei lappalainenki olisi oikeutettu olemassa olemaan ja toisten\nhäiritsemättä elämään siinä syrjäisessä mailman nurkassa, mihin\nluoja on hänen asettanut. Kun norjalaiset siis ovat yrittäneet\nlappalaisiansa eri kansallisuutena hengiltä saada, ovat he\nepäilemättä menetelleet yhtä väärin kuin julmasti. Vaikkapa\nlappalaiset alkuaan olisivat tunkeuneetki heidän maahansa, vaan\nsiinä sitte pitemmän nautinnon kautta perehtyneet, ei norjalaisten\nmenetystä voisi puollustaa. Ja mitä tulee heistä ajatella, kun\nasianlaita on, että päinvastoin _he itse_ ovat Lapissa muukalaisia,\nettä _juuri he_ ovat lappalaisten alueelle väkisin asettuneet!\n\nViime aikoina he tosin, niinkuin juuri sanoin, ovat vähän muuttaneet\nkäytöstänsä, siirtäen suomalaisia kohtaan sen leppymättömän\nvainohimon, jolla ennen lappalaisia etsivät. Vaan helposti huomaa,\nettä tämän muutetun käytöksen perusteena ei ole se ajatus, että\nlappalaiset olisivat Lapin oikeat omistajat, ei edes se, että he\nolisivat maassaan yhen-arvoiset norjalaisten kanssa; kylläyminen\nentisiin turhiin yrityksiin, tai valtioviisaus, tai ja luultavasti\netupäässä sääliväisyys ovat sanotun muutoksen arvaten vaikuttaneet.\nSiitä että he lappalaisia _kärsivät_ pääsemättömänä pahana, on\nkuitenki pitkä askel näiden asettamiseen tasa-arvoon heidän itsensä\nkanssa.\n\nKun ajattelee lappalaisten elämää, ei mieli voi olla heltymättä.\nTämä elämä on lakkaamatonta taistelua luonnon kovia valtoja vastaan,\nmilloin kolkoilla tuntureilla, milloin pohjoisen meren myrskyisillä\nulapoilla. Tosin he itse ovat kohtaloonsa kuta kuinki tyytyväisiä,\nkun eivät muilta kansoilta kärsi kiusaa, joka osottaa, kuinka ihminen\nvoipi mukautua kaikkeen. Vaan eikö sen, joka on parempia oloja saanut\nnähä, ole pakko kysyä, onko heidän elämänsä todella elämää?\n\nJa heidän entisyytensä on yhtä synkkä. Jos ylipäänsä saattaa sanoa,\nettä suomalaisten kansain elämä muodostaa pääluvun ihmiskunnan\nkärsimishistoriassa, täytynee samalla sanoa, että surullisimpia\nsivuja tässä luvussa on lapin kansan onnen vaiheet. _Meillä_ on\nsentään joitakuita ilahuttavia muistoja, jotka menneitten aikain\nhämärästä pilkottavat meitä vastaan ikäänkuin tähet vastaan pilvien\nlomasta, ja nykyisyytemme on toivoa täynnä. Mitä lappalaisilla on?\nNiin kauas kuin heidän muistinsa menee, kaikki on kurjuutta ja sortoa\nvain, paljasta pilkkopimeää, ei valokohtaa yhtään.\n\nJos sentähen suodaan, että Suomi kerran heräisi ja yrittäisi pohjan\nperän oloja toiselle uralle kääntää, täytyy mielestäni samalla myöski\nsuoda, jopa välttämättömänä ehtona pitää, että kansamme ei samoin\nkuin norjalaiset unehuta, kenen oma äärimmäinen pohja oikeastaan on,\nvaan omia etujaan valvoen myöski muistaa silmällä pitää, että Lapin\nasukkaille valmistetaan elämisen ehot, joitten perustuksena on Lapin\nkansan täydellinen tasa-arvo muitten kansain kanssa. Suomalaisten\non sitä parempi syy muilla tätä, kun heilläki ehkä on jotain\nsovitettavaa lappalaisten suhteen.\n\n\nTunturimatka Soikitan oudasta Mukkavuomaan.\n\nSoikitan kaltainen jokilaakso kulkee kahen rinnakkaisen tunturin,\n_Hatuvaaran_ ja _Olmavaaran_, välissä, joista edellinen tulee\nkoilliselle, jälkimäinen länsi-eteläiselle puolelle jokilaaksoa.\nTunturit ovat varmaan useoita tuhansia jalkoja korkeat, juureltaan\nvihannat, keskeltä mustanpuhuvat, harjaltaan vaaleansiniset. Siellä\ntäällä syöksee kirkasvetinen puro niiden kupeita alas. Oudassa, johon\nnyt olemme tulleet, saattoi tunturein välillä tuskin olla virstan\nverta matkaa.\n\nOuta merkitsee _metsää_, ja sangen hyvää koivikkoa täällä yhä\nkasvoi pitkin vuorten juuria. Myöski joku mänty näkyi siellä täällä\njokivarrella, helposti huomattava omituisesta punaisenruskeasta\nväristään ikäänkuin olisi palossa ollut; viime talven jälkeen\nne sanottiin semmoisiksi tulleen, olisiko myrsky niiden juuria\nturmellut. Tämänpuolisten metsäin kelvollisuutta riittää jossaki\nmäärin todistamaan se seikka, että vuonon rannalla, muistaakseni\nSoikitan enon suussa, ukko Figenschoulla oli varsinainen vesisaha,\njoka ei nykyään sentään ollut käynnissä; moniaita pienempiä\nsahatukkeja meki tullessamme olimme rannalla nähneet. Lähelle\nSoikitan enon suuta laskee myöski toinen, isompi joki, _Omasen\neno_, joka juoksee eteläpuolitse Olmavaaraa ja jonka latva kiertää\nPaarrastunturin juurta melkein aivan ympäriinsä.\n\nHansenin talossa oli kaksi eri asuinrakennusta jäletysten, toisessa\npieni pirtti ja vielä pienempi kamari, toisessa pieni tupa ja\nporstua, jonka perällä oli konttuuri. Tämä tupa jossa molemmat\nvanhukset asuivat luovutettiin minun käytettäväksi. Etelän puolella\npirttiä oli aitta ja pohjan puolella jonku matkan päässä sauna;\npohjan puolella vanhusten tupaa navetta ja joku muu varastohuone.\nTalon ympärillä oli niittyä ja pottumaata, ja muistaakseni vähä\npeltoaki.\n\nKun illalla tiistaina 8 p. elok. oli perille tultu, ilmotti\nMukkavuoman isäntä, että seuraavana päivänä ei vielä voitaisi\ntaipaleelle lähteä, koska matka olisi parhaiten järjestettävä niin,\nettä Kilpisjärven luoteispäästä kuljettaisiin veneellä Mukkavuomaan,\nvaan sopimuksen mukaan veneentuojat vasta tuorstaina tulisivat\njärven päähän. Niin ikävä kuin tämä ilmotus oliki, suostuin kuitenki\nesitykseen. Tuorstai-aamuna ei sentään lähtöä vielä tullut. Osittain\nsatoi kovasti, joka itsessään oli matkan este, osittain odotettiin\nkahta matkalle aikovaa kumppalia, ja lopuksi Jussi arveli että\nkenties, ja luultavasti, Mukkavuomasta ei sinäkään päivänä vielä\nlähettäisi Kilpisjärvelle, joten meidän olisi paras lähteä liikkeelle\nvasta tuorstai-iltana, niin perjantaina päivällisen jälkeen oltaisiin\njärven rannalla ja siihen aikaan veneentuojatki hyvin olisivat\nyhtymäpaikkaan ennättäneet. Näin lykkäytyi lähtömme tuorstai-iltaan\nsaakka.\n\nKuluivathan kuin kuluivatki nuo kaksi päivää, vaikka pitkiksi kyllä\ntahtoivat venähtää. Kun olisi ollut pouta-ilmat, sitte ei olisi\nhätää ollut; muutamasta notkosta Hatuvaaran harjalla pilkisti\nniin viettelevästi sinertävä jäätikkö esiin, että varmaan hyvällä\nsäällä olisin yrittänyt sitä lähemmältä katsella -- sen luo olisi\nvain ollut pari neljännestä. Nyt en tullut nousseeksi kuin vaaran\nalinta rinnettä vähän matkaa, ei edes puunrajalle asti, sillä\npäivä oli melkein kaiken aikaa pilvessä ja milloin ei satanut,\ntuli enimmästi niin paksu sumu pyyhkien Olmavaaran harjulta alas,\nettä olisi luullut saattavansa veitsellä leikkoa sitä kappaleiksi.\nNiinkuin Kalevalaa ylipäänsä voipi oikein käsittää vasta kun karjalan\nkankaita ja järviä on nähnyt, niin tuo sakea sumu täällä Soikitan\noudassa johatti mieleeni, että sankarirunomme sepittäjät eivät olisi\nniin sattuvasti voineet kertoa, kuinka Väinämöinen, sammon kanssa\npakomatkalla pohjolasta jouduttuaan keskelle merisumua, turvasi\n_miekkaan_ selville päästäkseen, jolleivät he, runon tekiät, itse\nolisi jäämerellä käyneet ja sen sumuja nähneet. Kuinka läpitunkeva\nsumusta lähtevä kosteus on, sain ensi yönä kokea, kun läpimärkäuä\nheräsin keskellä yötä -- huone oli kyllä lämmittämättä; ja kun\navatusta laukustani otin esiin toisia vaatteita, olivat ne yhtä\nkosteoita. Toisena päivänä moneen toviin sain pitää valkeaa kamarini\nrautakamiinissa.\n\nHansenin suku ei ollut lähempää kuin Islannista kotoisin, josta\nukko H:n isän-isä oli Norjaan muuttanut; siis jaloa rotua, jos niin\ntahtoo. Talon nuori emäntä sitävastoin, niinkuin jo olen maininnut,\noli suomalaisnainen Muonionvarrelta, vaikka Ruotsin puolelta,\nmuistaakseni Naimakan talosta kotoisin; mutta vaikka \"halvempaan\"\nrotuun kuuluen hän kuitenki näytti talossa hyvin puoltansa pitävän.\nUsein olen tuolle haaveksivalle Laura _Kielerille_ hymyillyt, kun\nhän kirjassaan \"André från Kautokejno\" kuvailee kainulaisnaista\nRuijassa ja puhuu kainulaisen \"kovasta, taipumattomasta kopeudesta\"\n(hårda, obändiga trots); sillä tuommoinen puhe on minusta tuntunut\njoutavalta. Vaan nähtyäni Soikitan oudan emännän, en taho sanoa,\nettä mainitussa kirjassa kuvatulle luonteelle ei voisi olla\nvastaavaisuutta tosi-elämässä; sillä selvästi oli nähtävä, että se\njoka Hansenin talossa isännyyttä piti, oli nuori emäntä. Ulkonäöltään\nhän oli tavallinen, vaan ruumiiltansa suurenlainen. Hoito muuten\ntuntui talossa olevan hyvä; ainaki mitä minulle tarjottiin,\nniin ruoka kuin kahvi, oli kiitettävää, vaikka edellinen tosin\nyksitoikkoisuutensa kautta alkoi lopulta käydä ikäväksi, kun siihen\nvain kuului leipää, voita ja maitoa eli viiliä, iltaiseksi vain\nkalaa. -- Nuo kaksi päivää talossa maksoi 5 kruunua, siis jotenki\npaljo.\n\nTuorstai-iltana klo 1/2 7 oltiin viimein valmiina lähtöön. Hevonen\ntalutettiin pihalle ja sen selkään ripustettiin jauhosäkkejä ja muuta\nkalua noin 15 leiviskää. Mukkavuoman isäntä ei itse lähtenytkään\nmukaan, vaan astui hänen sijaan hänen parikymmen-vuotias poikansa\n_Matti_. Muut kumppalit oli kaksi veljestä Muonion varrelta, Suomen\npuolelta, _Saarenpään_ talosta, vanhempi nimeltä _Heikki_, sanotun\ntalon isäntä, nuorempi _Joona_. Ne olivat olleet kalanpyynnissä\njäämerellä, vaan eivät olleet saaneet mitään; vähän jauhoja heillä\nsentään oli vietävänä, joita, suurimman osan ainaki, kantoivat\nselässään.\n\nSittekun olin selvittänyt sekä talon että tulomatkani tänne, josta\nviimemainitusta Mukkavuoman isäntä ensin ei tahtonut ottaa mitään\nmaksua, vaan minun kehotusteni johosta neuvoteltuaan Ola Hansenin\nkanssa viimein määräsi ainoastaan 50 _äyriä_ -- kuitenkaan en\nvoinut olla antamatta 5 kr., joka sitteki oli hyvin halpa maksu --\nerottiin Hansenin talosta. Näin yön selkään lähteminen kyllä minua\nvähän arvelutti ja puhuin siitä toisilleki, vaan he vastasivat, että\nvähemmässä kuin vuorokaudessa ei kumminkaan ennätettäisi taipaleen\npoikki, jota Kilpisjärvelle luetaan 4 penik. ja siitä kolmatta\nMukkavuomaan, niin että oli yhentekevä, mihin aikaan taipaleelle\nlähettiin; ja kun itseki olin lähtöön halukas, ei asiasta sen\nkovemmin puhetta ollut. Taivas oli iltapuoleen vähän seestynyt, että\nsadetta vain silloin tällöin vihmoi. Kohta talosta lähettyä oli\nSoikitan enon eteläpuolelle päästävä, jota varten Ola Hansen seurasi\nmyötä hevosellaan saattamaan meitä kaikkia tuon siksiki syvän ja\nvirtaisen puron poikki. Sen etelärannalta otti vähäinen poluntapainen\nylöspäin jyrkemmin kuin outaan nousevaa jokivartta. Maa oli kappale\nmatkaa eteenpäin hyvin märkää niin omasta vetisyydestään kuin\nedellisten päiväin sateista, että vesi äkkiä oli tunkenut saapasteni\nläpi, kun ei niitä kalossitkaan suojanneet, joita en ollut muistanut\ntai saanut ostaa. Jalkain märkyydestä ei kuitenkaan kävellessä tunne\nsuurta haittaa, vaan ilkeämpi oli, että maassa kasvava ruohikko,\npaikotellen toista kyynärää korkea, sateesta märkänä kokonaan\nkasteli housut polvien ympärillä. Kulkumme kävi jokseenki hitaasti\nsekä huonon tien ja vastamaan että niiden kuormain tähen, jotka\nhevosella ja kumppaleilla oli kannettavana. Vasemmalle kädellemme\ntuli ensin Hatuvaara, sitte _Raitikas-kaissa_, jonka läpi kulkee\nreikä, niinkuin meki saatoimme nähä, ja viimein _Hiihtanporin_ vaara;\noikealle kädelle muistaakseni sen kankaan rinne, jota astuttiin, esti\nedemmäksi näkemästä, vaan takanamme siinti _Olma-, Saukkuna-_ y.m.\nkorkeat vaarat, antaen maisemalle omituisen muotonsa. Vaarat näillä\npaikoin eivät olleet yksijaksoisia vuoriharjoja, vaan itsekseen\nseisovia, toisistaan erotettuja, enemmän tai vähemmän laajoja\nhuippuja, joitten päät ja kyljet pystyjyrkästi laskeusivat alas.\nRaitikaskaissan reikään esm. ei kukaan ole päässyt, kerrottiin. Kun\noli kuljettu runsaasti pari neljännestä, oli taas mentävä Soikitan\nenon poikki sen pohjoispuolelle, jolloin minä hyppäsin hevosen\nselkään ja niin pääsin hyvästi yli, vaan kumppalit saivat vedessä\nhuppuroida, kun liukkaat kivet puron pohjassa pettivät jalkaa.\nPuron pohjoisvartta sitte yhä astuttiin hetki aikaa ja niin tultiin\npienelle tasaiselle nurmikolle, jonka nimi oli _Suorkin kenttä_.\nOudasta sanottiin tänne tulevan 3 neljännestä ja olimme matkalla,\nviipyneet koko kolme tiimaa.\n\nPaikalle seisahettiin, niinkuin ensin luulin vain hetkeksi\nhengähtämään. Kun vähän ajan kuluttua ei kuitenkaan ruvettu lähtöä\ntekemään, käännyin kumppalein puoleen ja huomasin heidät kaikki\nkolme vähän syrjempänä ikäänkuin salaisesti keskustelemassa. Kohta\ntulee Matti luokseni ja arvelee, että tässä pitäisi hevosta syöttää\nja levähtää joku tiimakausi. Matkan hitaudesta vähän huolissani\nkysyin, eikö ensin sopisi kulkua jatkaa hiukka edemmäksi, vaan kun\nhän sanoi että soveliasta syöttöpaikkaa ei enään aivan heti löytyisi\nsekä lisäsi, että pahat vastamaat nyt oli tulossa, raukesi tietysti\nvastustelemiseni ja asetuttiin tänne. Hevoselta purettiin taakka\nselästä, jonka jälkeen se pantiin liekaan, ja kentällä nähtävälle\nvanhalle tulensijalle miehet keräilivät koivunrankoja, jotka\nylimääräisen tuohen tuhlaamisen jälkeen viimein syttyivät palamaan,\nvaikka märkiä kyllä olivat. Tänne asti vielä kasvoi huonoa varvikkoa,\nvaan täällä oliki kasvillisuuden raja.\n\nNiinkuin seuraavana päivänä Matilta kuulin, oli hän ja molemmat\ntoiset kumppalit myöski neuvotelleet toisesta asiasta, nimittäin\npalaamisesta takaisin outaan. Sillä ilma yhä näytti arveluttavalta:\nsadetta tuli tuo tuostaki ja paksut pilvet peittivät taivasta, että\noli jotenki pimeä. Eivät kuitenkaan olleet rohjenneet tuumaansa\nminulle esittää, joka oli onni, sillä muuten arvattavasti olisi\npaluutielle pyörretty.\n\nEnnen oudasta lähettyä olin ottanut villapaitani pois, arvellen että\ntunturia noustessa kyllä pysyisi lämpimänä. Puute siitä oli nyt\nkuitenki tullut tuntuvaksi, sillä ilma oli sangen kolea. Kun sentähen\nkentällä huomasin lapin teltan rangat pystössä, menin sinne, levitin\nrangoille shaalini vähän suojaksi tuulta ja sadetta vastaan, riisuin\nvaatteeni ja sain sitte tuon tarpeellisen lämmityskappaleen päälleni.\nOsotteeksi ilman kylmyydestä tahon mainita että kun sitte aljettiin\ntunturin jyrkkiä rinteitä nousta, ei tullut ollenkaan palava, tuskin\nlämminkään, vaikka minulla oli ensin paksu shaali ruumiin ympärillä\nja päällä talvipalttoo. Tunturin harjalla miehet sanoivat varemmin\nillalla varmasti sataneen lunta.\n\nNuotion ympärillä olisi muuten ollut hyvä olla, vaan kun ruohikko oli\naivan märkä, ei jalkain kuivamisesta voinut puhetta tulla eikä isosti\nistumisestakaan: oli pakko joko seistä tai olla kyykyllänsä. Se hyvä\njälkimäisestä muuten epämukavasta asemasta oli, että polvet kuivui.\nKahvipannun kiehuminen oli lohutus mielelle ja kolmen neljän kupin\njuonti lämmitti ja virkisti tuntuvasti.\n\nKun pari tiimaa näin oli levähetty, lähettiin Suorkin kentästä\neteenpäin. Silloin oli sydänyön aika ja merkillisen pimeä. Kolmas\nja viimeinen kerta mentiin kahlomalla Soikitan enon poikki jonka\nlähteet ovat täällä, ja ruvettiin tunturille nousemaan. Suorkin\nkentältä luetaan matkan ylimmälle kohalle neljänneksen verta; se\non yhtämittaista jyrkkää vastamaata, ainoastaan keskikohalla on\npaikotellen vähän loivempaa viettoa. Jalka polkee melkein kaiken\naikaa sileää kallioa, joskus vain soraa. Hyvin pysty oli vuoren\nalin rinne, jossa tie kulki pitkin kallion penkerettä, niin että\nvasemmalle kädelle tuli syvä kuru, oikealle kallioseinä, vaan\nkaikkein jyrkin oli ylimmäinen rinne. Hevonen ei päässyt siitä\nsuoraan nousemaan, vaan oli kaartamalla talutettava pitkin sen\nkattilantapaisen suuren rotkon eteläsyrjää, jonka rinne alapuolessaan\nmuodostaa. Me jotka kuljimme suoraan, saimme monta kertaa noustessa\nlevähtää. Kun viimein olimme törmän päälle päässeet, seisoimme\nikäänkuin suuressa portissa, jonka luonto on kahen puolen nousevain\nkallioitten väliin hakannut. Hauska olisi ollut tietää, kuinka\nkorkealla ilmassa oltiin; matalammalta kyllä vuori tuntui, kuin olin\najatellut, vaan jos Kilpisjärvi on noin 1000 jalkaa yli meren pinnan,\nlienemme sentään olleet ainaki 1500 jalan korkeudella. Se paikka,\njossa nyt hetken aikaa istuttiin, on nimeltä _Sihtikuru_ ja siihen\nluetaan Soikitan oudasta 1 penik.\n\nSihtikurun toisella puolen näkyi allamme vuorten syvennyksessä\npieni järvi, jonka nimen sanottiin olevan _Satsaa_ (arvaten lapin\n_Tshatse_, vesi). Vesi siitä juoksee toiseen, alempaan Satsaajärveen,\nvaan ei lopuksi purkau Kilpisjärveen, niinkuin luulisi, vaan Norjan\npuolelle jäämereen. Niin ainaki saattajani vakuuttivat, jollei\nmuistini aivan petä. Sihtikurusta eteenpäin kestää nimittäin\nvuorimaata vielä kolmisen penikuormaa, vaikka tosin alemman\nSatsaajärven alta samanluontoinen laakso laskee Kilpisjärvelle kuin\nSoikitan jokilaakso Jyykeänvuonoon. Merkillisenä seikkana saattajat\nkertoivat Satsaajärvestä, että siinä löytyi taimenensukuinen\nkala, arvellen miten ja milloin se siihen on voinut tulla. Jää\nkuuluu järvestä tavallisesti lähtevän Jaakonpäivän aikana, siis\nlopulla _heinäkuuta_. Matkamme kulki Sihtikurusta pitkin järven\npohjoisrinnettä, jota oli erinomaisen hankala astua, koska rinne\nensiksi oli hyvin kalteva ja toiseksi teräviä kiviliuskoja aivan\ntäynnä, että jos olisi luiskahtanut kumoon, varmaan olisi lyönyt\npäänsä ja kätensä veriin. Kaitainen polku kulki pitkin rinteen\nkeskikohtaa -- muuten sitä olisiki ollut mahoton päästä kulkemaan\n-- vaan polulla pysyäkseen sai ehtimiseen sauvalla varata. Kuinka\nhevosemme saattoi polkua astua, oli mielestäni todellinen ihme.\nOnneksi ei sentään tätä pahaa matkaa kestänyt kuin virstan verta,\nniin tehtiin järven päässä jyrkkä käänne etelän puoleen ja kuljettiin\nmolempain järvien välitse ja ylemmästä juoksevan joen poikki\nyksinäistä kallioa kohti, jonka nimeä en sentään muista. Taaksemme\njäi koilliseen päin _Laukkavaaran_ tunturi ja _Laukkavankan_ laakso.\nTuon kallion itäkupeella alempaa Satsaajärveä vasten oli viittä eli\nkymmentä syltää paksu lumikinos, jonka Matti ei kuitenkaan arvellut\nhevosta kantavan, niin että hän lähti tätä taluttamaan kallion\nlänsisyrjän ympäri, vaan me muut astuimme suoristaan hankea myöten ja\nkallion tuolla puolen Mattiki sitte meihin yhtyi, kun oli huomannut\nkappaleen matkaa eteenpäin yhä ulottuvan hangen hyvästi kantavan\nhevostaki. Parin kivenheiton päästä hanki loppui järven lahteen ja\nmatkamme taas kääntyi itä-etelää kohti, jota suuntaa sitte kuljettiin\nmelkein poikkeamatta Kilpisjärvelle asti. Korkeaa tunturin kylkeä\noli vielä kerran noustava, vaan sitte maa alkoi tasaisesti viettää\nalaspäin. Kello oli 3 tienoissa aamulla, kun aljettiin tätä viettoa\nalaskäsin painaa. Kun oli kolme neljännestä eteenpäin kuljettu,\noli oikealla kädellämme _Allipahtan_ korkea kallioseinä ja sen\nalla _Koutavankan_ leveä laakso (lapin sana _kouta_ eli _konto_\nmerkitsee _leveää_). Tässä oltiin _keskivälillä_ Kilpisjärvelle; 2\npenik. oli siis tultu. Vastapäätä Allipahtaa laski pohjan puolelta\nlaksoon monihaarainen tunturipuro, jonka poikki kuitenki tuon tähän\ntaipaleeseen hyvin harjauneen hevosen seljässä jotenki mukavasti\npääsin. Jo ylempänä Koutavankkaa oli alkanut näkyä poronjäkälää ja\ntäällä nyt kasvoi sekä ruohoa että vaivaiskoivua. Vielä kuljettiin\nkaksi neljännestä ja sitte tultiin klo 1/2 7 aamulla nurmikolle,\njossa kasvoi vähän parempaa koivikkoa, että pystyttiin valkian\ntekoon. Sen nimi oli _Tormikenttä_, lapiksi _Koht oruha_, ja siinä\naina on tapa levähtää.\n\nMielellään istuttiin hetkeksi alas, sillä ruumista tahtoi vähän\nraukaista, kun Suorkin kentältä yhteen menoon oli astuttu tänne asti.\nMiehet, joilla oli raskaat takkansa, olivat tietysti vielä enemmän\nväsyksissä kuin minä. Vähän ennenkuin perille tultiin, ruvettiin\nkaipaamaan Saarenpään Joonaa, joka aina oli tahtonut perässä pysyä,\nkun oli nuori ja hento kasvultansa ja siis enimmin tunsi taakkansa\npainoa. Heikki palasi häntä etsimään ja löysiki hänen nukkumasta\nmuutaman kallion kyljessä, johon oli istahtanut levähtämään. Kun\nyhä vielä toisinaan sateli, ei tietysti nukkuminen taivasalla olisi\nollut terveellinen, jonka tähen Heikki heti oli hänen nostattanut; ja\nvähän aikaa Matin, hevosen ja minun perästä veljekset myös saapuivat\nlevähyspaikalle.\n\nTäällä ryhyttiin samoihin toimiin kuin Suorkin kentällä: hevonen\nvapautettiin kuormastansa ja laskettiin laitumelle, valkia\nviritettiin, kahvi keitettiin ja eine syötiin. Pilvet hajausivat\nsyödessämme hetkeksi idässä ja sallivat auringon heittää lämpimiä\nsäteitänsä alas, joista vaatteemme joutusammin kuivivat kuin nuotion\ntulesta. Taakse päin, josta olimme tulleet, katsoessani pisti\nsilmääni kirkas, korkea tunturi, joka näytti olevan vain jonku\nvirstan parin päässä; kun en muistanut, että sen sivu olisi tultu,\nkysyin kumppaleilta, mikä tunturi se mahtoi olla. \"Raitikas-kaissa\",\nkuului vastaus. \"Mahotonta, siihenhän täältä tulee kaksi\npenikuormaa?\" \"Se se kumminki on.\" Ja kun ei se muuksikaan voinut\nsopia, täytyi minun uskoa miesten vakuutusta. Niin isosti voipi silmä\netäisten korkeain vuorten suhteen pettyä.\n\nTormikentän nimen synnystä kerrottiin taru, jota en enään tarkasti\nmuista, vaan jotain vesitulvaa se koski, joka oli hukuttanut yhen\neli kahen lappalaisperheen kaikki jäsenet paitsi pienen, kätkyessä\n(komsissa?) makaavan pojan; kätkyen virta oli vienyt muassaan, vaan\nnostanut maalle sillä paikalla, jota pojan nimen mukaan nyt kutsutaan\nTormin kentäksi. Tormi muuten isosti muistuttaa ruotsin sanasta\nmyrsky (storm).\n\nSittekun runsaasti kaksi tiimaa oli tälläki paikalla viivytty,\nlähettiin klo 9 aamulla muka viime taipaleelle Kilpisjärvelle. Lähtöä\nvähän viivytti se seikka, että hevonen, juuri kuin ruvettiin ylös\nnousemaan, pääsi karkaamaan, vaikka Matti, joka tiesi sen tavat,\nkoki sitä silmällä pitää. Monta minuutia ei ollut kulunut siitä\nkun hän viimeksi sen puoleen katsoi ja näki sen paikallansa, vaan\nyhtäkaikki hän vasta neljänneksen päästä sen saavutti ja sai viimein\nkiinni. Tormikentästä alaspäin laakso yhä leveten ulottui itä-etelää\nkohti. Tunturit sen vasemmalla, pohjoisella, puolella eivät olleet\nerittäin korkeoita, ennenkuin lähempänä Kilpisjärveä muodostivat\n_Koltapahan_; oikealla puolen kulki rinnallamme ensin _Markusvaara_\njonku 1/2 penik., sitte astui näköön _Moskanan_ y.m. tunturit,\nkaikki komeoita. Laakso näytti lähtiissä jotenki tasaiselta, vaan\nnoin kolmen neljänneksen matkalla sitä myötäänsä leikkeli syvät\nkurut, joitten poikki tie kulki, niin että tavallaan oli, kuin olisi\nastunut aaltoellessaan jähmistynyttä merta. Kun oikeanpuolisen\ntunturin pään kohalla oltiin, kääntyi tie enemmän etelään päin,\nja silloin huomasin, että sanotun tunturin eteläpuolitse nousi\nlänttä kohti samanlainen vaan leveämpi laakso, kuin pohjoispuolitse\nse jota Satsaajärviltä olimme yöllä laskeutuneet; tunturin pään\nkohalla molemmat laaksot yhtyivät ja ulottuivat sitte yhtenä\ntasankona Kilpisjärvelle asti. Jollen muista väärin, kuului tämä\ntunturinpää Markusvaaraan ja Moskana taas tuli tuon yhteisen\nlaakson eteläpuolelle. Kun Markusvaaran pään sivu oli ennätetty,\nettä sen alapuolitse nouseva laakso hyvästi näkyi, siinti viimein\nlännestä runsaan penikuorman päästä tunturi, jota jo kauon olin\nMatilta tiedustellut, tuo mahtava vuorijättiläinen _Paarras_. Se\noli yksinäinen, neliskulmainen vaara, jonka sinertävät syrjät ihan\npystyjyrkästi kaatuivat maahan, ja kun ainaki kolmesta jollei\nkaikista neljästä sen nurkasta korkeat huiput kohosivat pilvien\npiiriin, se etäällä seisojalle ihmeellisen uskollisesti näytti\nsuunnattomalta, muureilla ja torneilla varustetulta kalliolinnalta.\nUmptekin jälkeen en näin juhlallista tunturia koko matkallani\nollut nähnyt -- kun Jyykeänniemen (eli niinkuin myös sanotaan\n_Tittuniemen_) tunturit sekä Tromstind olivat jääneet näkemättä.\nPohjoisimman huipun pää oli kauon sumun peitossa, vaan viimein, kun\njo aljettiin olla taipaleen lopussa, seki selkeni peitostaan, että\nsain katsella huippua kokonansa. Se oli nähtävästi toisia huippuja\nkorkeampi ja muodoltaan pohjaan päin kallistuvan sarven tapainen.\n\nViimeiset pari neljännestä taipaleesta olivat tasaista, suoperäistä\nmaata, joka kasvoi vaivaiskoivua -- sekä siellä täällä lakkoja,\njoilla sai suutansa virvottaa. Vasemmalla kädellä pohjan puolella oli\nsilmän kiinnekohtana _Koltapahta_, oikealla kädellä matalarantainen\n_Koltajärvi_ ja tunturit sen takana. Pitkältä tahtoi matka tuntua,\nennenkuin oltiin ensin Koltapahan kohalla ja sitte järven päässä --\nKoltapahta nimittäin on kokonaan Norjan alueella, joku pari virstaa\nlännempänä rajalinjaa. Viimein kuitenki tuo ikävä tasanko loppui.\nKoltajärvestä ei vesi juokse suoraan Kilpisjärveen, vaan ensin\n_Kuokkimasjärvi_-nimiseen lammikkoon, ja tämän ja Koltajärven välillä\nolevaa kannasta raja kulkee. Kannaksella seisoo rajapatsas N:o 294,\nhuolellisesti tehty, miehenkorkuinen, ehkä syltää paksu kivikasa.\nYlimmäksi pystytettyyn kivilaattaan oli hakattu länsipuolelle\npuustavi F ja viitonen (merkiten kuningas Fredrik V Tanskassa)\nsekä vuosiluku 1764, ja itäpuolelle A.F. (Adolf Fredrik) ja sama\nvuosiluku, jonka ohessa nimien yläpuolella oli kruunut. Rajalinja\ntekee tässä polven, tullen länsi-etelästä eli melkein suoraan\nlännestä päin ja kulkien pohjaa kohti. Niinkuin lukia tietää,\nsattuu tässä Norjan, Ruotsin ja Suomen rajat ja maat yhteen, vaan\nmerkillistä kyllä ei löytynyt mitään merkkiä, joka olisi osottanut,\n_että_ ja _missä_ Suomen raja kulki.\n\nRajalta ei ollut enään kuin ehkä parin kivenheiton matka, niin\ntultiin toivotun _Kilpisjärven_ rantaan. Kello oli silloin 2 jpp.\n\nJärvi on Ruijasta tulialle mieluinen näkemä ei ainoastaan sentähen,\nettä astuminen siihen usein loppuu, vaan oman itsensäki tähen.\nLännenpuolinen tasanko laskeupi järveen ainoastaan niin korkeana\nviettona, että ranta hyvästi kuivana pysyy, ja viettoa kaunistaa\nrehevä nurmi sekä jonkulainen koivikko. Edessäpäin pitkin järven\nsekä pohjois- että eteläpuolta rannat kuitenki kohoavat, milloin\nloivempina rinteinä, milloin pystöinä kallioina. Pohjoisrannalla on\nvarsinki mainittava kauniiksi kehuttu _Saana_-tunturi; eteläpuolella\nnousi heti vieressämme vuononperukasta molemmat _Tantat_, iso ja\npieni Tantta. _Tuipala, Kuolpanoiva_ ja _Kaarinasvaara_ ovat myöski\nkorkeoita niemiä eli tuntureita järven rannalla, vaan niiden asemaa\nen näy muistokirjaani panneen. Viimemainitun luulen kuitenki olevan\nsen salmen varrella, jonkakautta tuo runsasti kahta penik. pitkä\njärvi on jaettu kahteen lähes yhtä suureen osaan. Merkillisenä ei\nainoastaan arveluna, vaan tosi-asiana kerrottiin järvestä, että vesi\nsiinä nousee ja laskee niinkuin valtameressä, jonka todisteeksi\netenki mainittiin että tuossa salmipaikassa, jossa verkoilla\npyydetään siikoja, käypi kova virta, vaan _kahtaalle_ suunnalle, että\nviepi verkot väliin itään, väliin länteen päin, vaikka tuulta ei\nole. Asiasta sietäisi ehkä ottaa selvä. Järvi on paikotellen puolta\npenikuormaa leveä; vaan asukasta eli taloa sen rannoilla ei tähän\nasti ole ollut, yhtään.\n\nMielihyväämme järven näkemästä, kun Matin kanssa sitä lähestyimme\n-- sillä molemmat Saarenpäät olivat Markusvaaran päästä lähteneet\nmuka pohjoisempaa oikotietä kulkemaan ja jääneet meistä jälkiin\n-- häiritsi kuitenki se seikka, että venemiehiä, joita silmämme\netupäässä järven rannalta etsi, ei näkynytkään. Paha aavistus\nalkoi mieleni täyttää: eivätköön miehet olleetkaan tulleet?\nTulenpitopaikalle astuttuamme, jossa ei mitään vastaolleitten merkkiä\nnäkynyt, Matti, riisuttuaan hevoselta jauhosäkit, lähti kulkemaan\npitkin rantaa, jos vene olisi johonki suojapaikkaan vedetty, ja hänen\npalattua pettyneellä toivolla, minäki, vaikka ilman toivotta, tutkin\nrantaa järven perukan ympärillä. Turha vaiva; venettä ei löytynyt;\nmiehet eivät siis olleet tulleet.\n\nTämä oli sangen ikävä ereys laskuissamme, sillä nykyiseltä\nolopaikaltamme vielä oli 2 1/2 penikuorman matka Mukkavuomaan.\nMahollista, että joku sadatus pääsi huuliltani, kun ajattelin, että\nedessä-olevaan taipaleeseen arvaten kuluisi koko tuleva yö, jos kulku\nolisi yhtä hidasta kuin tähän asti. Siksi väsynyt olin sentään, etten\nkovin isosti jaksanut suuttua, ja mitä suuttuminen toiseksi olisi\nauttanutkaan? Matti osotti tässä tilassa olevansa hyvä filosofin\nalku: sittekun hän vähällä, vaan sangen vähällä, kummastuksella oli\nkonstateerannut asian, hän hyväksyi sen semmoisenaan eikä sen enempää\nsiitä huolinut. Suuttumuksesta ei merkkiäkään.\n\nOnneksi ei tällä hetkellä satanut, vaan oli kirkas päiväpaiste, jonka\ntähen heittäysin pitkäkseni nuotion ääreen, jota Matti sytytteli,\nja vaivuin uneen. Tiimakauden korkeintaan nukuttuani heräsin siitä\nilkeästä tunnosta, jolla Tantan harjulta laskeutuva jääkylmä viima\nselkärankaani karsi. Molemmat Saarenpäät istuivat nuotion ääressä\nja Matti juuri otti tulelta valmiiksi kiehunutta kahvipannua, joka\nsitte miehissä halukkaasti tyhjennettiin. Samalla syötiin ja syömisen\njälkeen kumppalit vuorostaan asettuivat levolle.\n\nJos rannalla olisi ollut minkäänlaista suojaa, kalastajamökkiä edes\ntai turvekotaa, olisivat miehet ehkä ajatelleet tähän yöpymistä; vaan\nsemmoista ei ollut. Kun ilma lisäksi taas alkoi näyttää uhkaavalta,\nhavautin jonku tiiman perästä Matin ja kysyin, eikö olisi pakko\nuudestaan painaa taipaleelle. Hän oli siihen heti valmis, Saarenpäät,\nherätettyinä, niin ikään; aljettiin siis lähtöä tehä. Kaikki\njauhosäkit kuitenki nyt ladottiin päällekkäin järven rannalle ja\njätettiin siihen, suojaksi sadetta vasten asetetun öljytakin alle,\nettä hevosellemme ei tullut muuta kuormaa kuin minun laukkuni ja\nmiesten eväspussit; miehille itselleen ei jäänyt mitään kantamista.\nHyvällä toivolla nopeammasta kulusta sitte lähettiin astumaan. Kello\noli nyt 5 jpp.\n\nVaan lukia ehkä jo alkaa kertomukseeni tästä matkasta kyllästyä\nyhtä paljo kuin me aloimme kyllästyä itse matkaan, ja viime taival\nolkoon sentähen vain lyhyesti kerrottu. Kovin paljo kertomista ei\nsiitä olisikaan. Matka kävi ensin etelään tulevaa rinnettä ylöspäin,\nmolempain Tantrain välissä olevaa notkoa kohti, joka tunturein\nhuippuihin verraten näytti niin matalalta, että luulin viidessä,\nkorkeintaan kymmenessä minuutissa ylös ennätettävän; juuri täyteen\ntiima kuitenki kului, ennenkuin ylhäällä oltiin. Sitte laskeuttiin\npienen Tantan itä-eteläistä kylkeä alas, kuljettiin Tantanjoen\npoikki, jonka alapuoli oli sulana, yläpuoli vahvan jääkannen alla;\nja aljettiin taas nousta loivaa, vaan ehkä kolmen neljänneksen\npituista tunturikylkeä ylös. Jonku neljänneksen matka kävi itä-etelää\nkohti, vaan kääntyi sitte enemmän etelän puoleen. Maa kasvoi siellä\ntäällä vähän mitätöntä jäkälää, vaan oli muuten paljasta kallioa\ntai soraa; sanottavaa polkua ei ollut. Ennenkuin tuon pitkän vieton\npäälle oli päästy, saavutti meitä erinomaisen rankka sade, jota\nherkeämättä kesti lähes tiimakausi ja joka kasteli kumppalit ihan\nlikomäriksi, kun heillä ei ollut muuta vaatetta kuin takit päällä.\nSateenpitopaikkaa ei aavalla tunturilla ollut. Vastamainitun vieton\nharjalle päästyä oli kappale myötämäkeä laskettava ja sitte oikealle\nkädellemme tuli pieni tunturilammikko, johon idästä päin juokseva,\nsiis meidän yli kahlattava vähäinen puro laski; senjälkeen maa\ntaas rupesi nousemaan. Ylös alas alastomia tuntureinkylkiä näin\nkuljettiin, kunnes viimein maa rupesi nähtävästi viettämään alas,\nja klo 1/2 10 tultiin paikalle, jossa taas alkoi koivua kasvaa; sen\nnimi oli _Liksujuova_. Siihen tuo 6--7 neljännestä pitkä varsinainen\ntunturimatka Kilpisjärveltä päättyi niinkuin siinä siellä täällä\nnähtävistä tulensijoista yksistään olisi saattanut arvata; sillä\ntunturilla ei semmoisia löydy. Tässä vähän levättiin, keitettiin\nkahvia ja syötiin iltanen; sitte joutusaan lähettiin viimeistä\npenikuormaa lyhentämään. Tämä penikuorma tahtoi jo lopulta voimia\nliiaksi koettaa, varsinki kun maa oli suoperäistä, siis raskaampaa\nkulkea. Hevonen yksinään, joka kaiken aikaa oli etupäässä oppaana\nkulkenut, jatkoi kulkuaan niinkuin ainaki; vaan miehet horjuivat\nperässä puoleksi, jollei kokonaan, nukuksissa, enkä kovin virkku\nollut itsekään. Joonasta, joka yhä pysyi perimpänä, oli suurin\nhuoli, ettei hän taipaleelle vaipuisi nukkumaan, ja tuo tuostaki\nsaatiin pysähtyä häntä huutamaan ja odottamaan. Matti koki kerran\nnousta hevosen selkään nukkumaan, vaan luopui jonku virstan perästä\nyrityksestään. Viimein, sittekun moneen kertaan olin kallion kylkeä\ntai paksumpaa sumua yön hämärässä luullut talon harmajaksi seinäksi,\ntuli toki talo eteen; se oli Mukkavuoma. Pitkä taipaleemme oli\nloppunut. Kelloni osotti 1/2 1 yöllä ja 30 tiimaa oli siis matkassa\noltu.\n\n\nMuonioa alas.\n\nEn voi kieltää, että viime luvussa kerrottua tunturimatkaa syystä\nvalitetaan vaikeaksi. Sen kautta, että meillä oli ollut hevonen\nmuassa, joka käynnissä ei koskaan miehelle pidä, oli matkamme tosin\nhidastunut, vaan vähemmässä kuin vuorokaudessa emme tätä taipaletta\nkumminkaan olisi voineet astua, se on siksi pitkä ja huonokulkuinen.\nLisäksi olimme sitä kulkeneet kesän kauniimpana aikana, jos kohta\nvähän sadetta olimmeki saaneet; talvipakkasella tai nöyrällä\nilmalla se epäilemättä tuntuisi monta vertaa tukalammalta. Ei puutu\nesimerkkejä siitä, että matkamiehet ovat henkensäki tälle taipaleelle\nheittäneet. Niin muutamia vuosia taapäin eräs vaimonpuoli yksin, joka\ntosin oli rohkeaa, lähti kevättalvella Mukkavuomasta Ruijaan, vaan\nkun ei häntä kuulunut perille tulleeksi, aavistettiin, että surma oli\nhänen perinnyt; ja ensi eli toisena kesänä hänen luunsa löydettiin\nKoltajärven autiolta rannalta. Hän oli eksynyt tieltä, kun oli\nsanotun järven _etelä_-rannalle sortunut. Myöski toisesta varemmasta\nkuolemantapauksesta mainittiin.\n\nValtatie Muonionlatvalta Ruijaan ei kuitenkaan kulje Mukkavuomasta\nSoikitan outaan ja Hatuvaaraan, vaan Jyykeänpohjaan (Skibotten).\nKilpisjärveltä tie tänne erkanee järven luoteisimmasta perukasta\n_Siilasvuomasta_, joka on vähän pohjempana sitä perukkaa, jossa me\nolimme käyneet, ja seuraa sitte tunturein tuolla puolen Jyykeisen\njokilaaksoa. Mukkavuomasta Jyykeänpohjaan on vielä pitempi matka kuin\nHatuvaaraan, vaan Jykeisen enon varrella on 2--3 penikuorman päässä\njoensuusta talo _Pyhässä oudassa_, norj. \"Helge skov\", niin että\nasumatonta taivalta pohjoisella tiellä kenties on hiukka lyhemmältä;\nsuuri ei erotus voi olla. Ilolla on mainittava, että Muonionniskan\nnimismiehen, K. _Bäcklundin_, hartaasta esityksestä Suomen kruunu\nparaikaa rakennuttaa uutistaloa Siilasvuomaan, jossa matkustajat\nvoivat saada majaa ja heidän hevosensa suojaa (talli tehään niin iso,\nettä siinä tulee tilaa kaheksalle hevoselle).\n\nMukkavuomassa sain itsepäällisen kamarin, jonka takkaan tehyn tulen\nedessä oli suloinen lämmittää ja kuivaa itseänsä. Maitohyllyllä\nhavaitsin hillahuupparoppeen, jonka sisältöä maistelin maidon\nkanssa. Kun rupesin maata panemaan, havaitsin että talonväki\nhyväntahtoisuudessaan olivat sänkyyn olkipolsterin alle levittäneet\nvastaniitetyitä, siis aivan märkiä heiniä; ne viskasin kiiruusti\nlattialle ja asetuin sitte levolle; eikä unta tarvinnut odottaa.\n\nLauvantai-aamuna 12 p. elok. lähin veneellä laskemaan Muonioa eli\nniinkuin sen latvapuolta sanotaan _Könkömää_ alas. Saattajiksi\nlähti talon kaksi vanhempaa poikaa, joitten nimiä en enään muista;\neikö tuo toinen sentään lie ollut _Pekka_. Matti jäi kotia. Myöski\nSaarenpään Heikki pyysi ja sai kernaasti veneessä kulkea alas.\nMukkavuoman talo ei ole Muonion vaan sen lisäjoen _Kuma_- (eli\n_Kumma_-) joen varrella, jonka pohjaan päin kääntyvään suuhun ensin\noli soudettava, ennenkuin päävirralle päästiin. Täällä saatiin\nheti vetää purje puuhun, kun edellispäiväin läntinen tuuli yhä\npuhalsi; joku penikuorma eteenpäin oli näet joki suvantona eli\njärvenä. Tuon välin kuljettuamme olimme _Peeravaaran_ kohalla,\njoka näytti siksi tunturilta, että sen nimeä tiedustin, vaikka se\nRuijanpuolisiin tuntureihin verraten oli sangen matala; Inbergin\nkartan mukaan sen korkeus on koko 2,880 jalkaa. Vaaran juurella oli\nensimäinen koski, _Peerakoski_, jota täytyi köydestä laskea. Lähinnä\nseuraavista koskista panin mieleeni _Latinan nivan_ niin hyvin tuon\nklassillisen nimen tähen kuin siksi, että sen alta uistimellani sain\nsuuren harrin. 2 1/2 penik. kuljettuamme tulimme ensimäiseen taloon\njokivarrella, _Vittankiin_, jonka rannassa pikimältään käytiin;\nse niinkuin seuraavatki kolme alempaa taloa oli Ruotsinpuolisella\njokivarrella. Suomen puoli on Ruijan rajalta toistakymmentä\npenikuormaa alaspäin asumatta. Vittanginjärven poikki päästyä tultiin\n_Lammaskosken_ niskaan, joka, vaikka nimeltään siivo, on aika äkeä.\nSe jakaantuu neljään eri osaan: ylinen kurkkio, järämä-, väli- ja\nalinen kurkkio, joista ainaki kaksi oli köydestä laskettavaa. Sitte\ntuli jonku matkan takaa _Iiton_ suvanto, jonka rannalle jos en erehy\nSuomen kruunu aikoo perustaa uutistalon, senjälkeen _Saukkokoski_,\nsitte _Ainuvarppijärvi_ ja koski. Kun viimeistä laskettiin, oli jo\nhiljainen ilta ja aivan hämärä, että perämies jo epäili, näkisikö\nenään oikein laskea; hyvin kuitenki kävi. Heti kosken alla oli toinen\ntalo jokivarrella, enemmän vankannäköinen, _Naimakka_, johon mentiin\nyöksi. Siihen luetaan Mukkavuomasta 5 1/2 penik.\n\nSeur. päivänä Naimakasta jatkettiin kulkua alaspäin. Joltaki kohalta\naamupuolen matkalla oli laajempi näkö-ala maisemaan; selvästi saattoi\nhuomata, kuinka maat viettivät alaspäin, ja myöski mäenharjuja ja\nvaaroja erotti, vaan Ruijan vuoret mielessä maakunta tuntui jotenki\nlakealta. Penikuorman matkan perästä tuli _Pättikän_ putous, joka\non niin kova, ettei sitä edes köydestä saateta laskea, vaan on vene\nvedettävä virstan verta pitkin kosken pohjoispuolta. Kosken alla\nolevassa _Siikavuopion_ talossa viivyttiin kappale aikaa kahvilla ja\neineellä ja taas kahvilla; jonka kahvittamisen syyksi vähän epäilin\nhyvältä näyttävää väliä perämiehemme, ja talon tyttären välillä.\nSiikavuopiosta alaspäin oli _Rautukurkkion_ kova koski, jonka alla\noli _Vuokkasen_ eli _Kaltiorovan_ talo, nykyään muistaakseni autio.\nKaikki nämät talot: Vittanki, Naimakka, Siikavuopio ja Kaltiorova,\novat neljän veljeksen perustamia. Nyt tultiin _Kelottijärvelle_,\n2 penik. alempana Siikavuopiota, ja tämän rannalla on _ensimäiset\ntalot_ Suomen puolella, _Saarenpää_ ja vähän alempana _Luspavaara.\nEnsimäiset männytki_, ainaki meidän puolella, täällä kasvaa. Jollen\nmuista väärin, sanottiin taloissa toisinaan viljeltävän ohraa,\njoten siis täältä Jyykeänvuonon ohrapeltoihin tuli noin 15 penik.\nleveä, viljaa tuottamaton ala. Penikuorma alempana Kelottijärveä\non _Maunun_ kylä Ruotsin puolella ja siitä kahen penikuorman\npäässä Ruotsinpuolinen _Enontekiäinen_ eli niinkuin sitä ylempänä\nolevan pitkän suvannon mukaan kutsutaan _Karesuvanto_, joskus\n_Kaare_suvanto. Suomenpuolisen Enontekiäisen kirkko seisoi ennen\n_Lätäsenon_ yhtymäpaikassa Könkömään, josta alkaen varsinainen\nMuonionjoki syntyy, vaan siirrettiin sitte nykyiselle paikalleen\n_Hetan kylään_ Ounasjärven rannalle. Lätäsenon suussa Muonio laajenee\nleveäksi seläksi, niin että kirkko kyllä oli sievällä paikalla.\nMaunun ja Karesuvannon välillä oli muistaakseni vain yksi koski, ja\nsiitä alaspäin oli joessa eriskummaisen näköinen, pyöreä ja korkea\nsaari, _Jyppyräsaari_, jonka huipulla on kulkiain tapa käydä.\n\nKaresuvantoon tultuani kuulin majatalossa, että Muonionniskan\nnimismies Bäcklund, joka oli käynyt Muonion latvalla ja edellisenä\niltana kulkenut Karesuvantoon, vielä oli täällä virkaveljensä\nKaresuvannon nimismiehen eli komisariuksen _Forsströmin_ tykönä.\nKoska olin aikonut hra B:n kotona käydä, menin nyt jo häntä\ntapaamaan. Vaikka molemmalle etsittävälleni olin tuntematon, he\nottivat minua seuraansa vastaan sydämellisyydellä, jonka vertaista\nharvoin olen nähnyt, ja minunki täytyi hra F:n luo vieraaksi jäädä\nseuraavan päivän puoliseen asti. Koko tämä aika, lyhyt nukkumisen\nväli pois luettuna, oli yhtämittaista pitojen pitoa niin herkullisten\nruokien kuin hienojen juomien puolesta; sillä virkakumppalit, jotka\neivät vuosikauteen olleet toisiaan tavanneet, arvelivat runon\nsanoilla, että \"harvoin yhtehen yhymme, harvoin saamme toisihimme,\nnäillä raukoilla rajoilla, poloisilla pohjanmailla\", ja semmoinen\ntilaisuus oli siis juhlallisesti vietettävä. Hr F. on Upsalan\nylioppilas ja tuntui täydeltä _gentlemanilta_. Naimaton mies samoin\nkuin Bäcklundki.\n\nViimemainittu tarjosi minulle sijan veneessänsä, jonka kernaasti\notin vastaan, ja 14 p. elok. lähimme Muonionniskaan kulkemaan.\nTällä välillä, jota luetaan 10 penikuormaksi, on Ruotsin puolella\nmuistaakseni vain yksi kylä, _Kuttainen_, tunnetun J. _Raattamaan_\nkotipaikka, Suomen puolella sitävastoin ensin _Palojoensuu_, josta\nkuljetaan Enontekiäisten kirkolle ja jossa on ensi kestikivari,\nsitte _Kätkäsuvanto_ ja viimein _Ylimuonio_, 1 penik. ylempänä\nMuonionniskaa. Palojoensuussa jo näkyi vähän parempia ohrapeltoja;\nKuttaisesta alkaen hyvä mäntymetsä. Useoita koskia on joessa,\nniinkuin _Kuttaisen kurkkio_, molemmat _Tapokosket_, jossa meillä oli\nlaskiana vastamainitun Raattamaan eräs sukulainen _Iisko Raattamaa_,\ntyynen vakavuutensa kautta huomioa herättävä mies, _Kelokurkkio,\nJalon_ ja _Noidan poiat_. Useimmat laski hra B. itse. Yötä oltiin\n_Purasen_ metsävahintorpassa, joka oli erittäin siisti paikka, ja\npäivällisen aikana 15 p. elok. tultiin perille Muonionniskaan.\n\nMatka Karesuvannosta tuli helpoksi, kun maksutta pääsin jokea\nlaskemaan, vaan nuo 11 penik. Mukkavuomasta Karesuvantoon maksoivat\n44 markkaa (kyytipalkassa), joka mielestäni tuntui paljolta.\nSaarenpään Heikki, joka kotoansa pyytämättäni oli seurannut vielä\n3 penik. kirkolle asti, sai osakseen 10 markkaa, vaan koki olla\ntyytymätön siihen, vaatien yhtä monta kruunua, samoin kuin toiset\nmiehet. Enempää en kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi antaa.\n\n\nMuonionniskasta Kittilään ja sieltä Rovaniemen kautta kotia.\n\nMuonionniskan kirkonkylä on sangen sievä, vaikkei erittäin\nvankannäköinen paikka Muonion koillisrannalla. Jokivarrella\non useoita taloja, jotka punaisilla seinillään ja valkeoilla\nakkunoillaan ilottavat silmää, ja takimaisena vähäisellä\ntörmänrinteellä seisoo pitäjän kirkko. Kylästä on laaja näkö-ala\nsekä luodetta kohti joen leveöille suvannoille ja vihannoille\nrantaniityille että etelään päin Ruotsin puolen tiheöille\nmännikkökankaille, joitten juurella joen varrella vastapäätä\nMuonionniskaa kauppias Forsströmin, Karesuvannon nimismiehen isän,\ntalo _Muoniovaara_ on. Pohjasta siintää 4 penikuorman päässä\n_Ounastunturi_ huipullaan _Outakka_, ja siitä alaspäin itäpuolitse\nMuonioa kulkeva vuoriharju kohottelee tuo tuostaki tuntureita ylös,\nniinkuin tuon 2,900 jalkaa korkean _Pallastunturin_, jonka korkein\npyöryläinen huippu on nimeltä _Himmelriiki, Keimiötunturin_, y.m.\nItä-etelään Muonionniskasta on yksinäinen _Olostunturi_.\n\nNimismies Bäcklundin tykönä viivyin sen päivän, jona olimme\ntulleet, ja seuraavan yön, yhtä vieraanvaraisesti pidettynä kuin\nKaresuvannolla. Hän kyllä koki houkuttaa minua jäämään viikkokaudeksi\ntaloon, vaan tuohon ystävälliseen pyyntöön ei aikani sallinut\nmyöntyä. Sittekun hän itsestään oli kysynyt matkakassani tilaa ja\nkuultuaan että se kaipasi vahvistusta, täyttänyt mitä puuttui,\nsanoin hänelle ja hänen sisarelleen, joka hänen talouttansa hoiti,\nkiitolliset jäähyväiset ja jatkoin aamulla 16 p. elok. taas matkaa.\nEtupäässä saadakseni matkassa vaihetusta en enään lähtenyt Muonioa\nalas, vaan poikkesin itäänpäin kulkeakseni Kittilään. Muonionniskan\nja Kittilän välille tehtiin 1867 vuoden kadon jälkeen maantie, s.t.s.\nkolmatta syltää leveä linja raivattiin metsästä auki ja varustettiin\nojilla sekä silloillaki, jotka jälkimäiset kuitenki jäivät\npuolitekoisiksi sikäli, että tietä ei kohotettu niiden tasalle;\njoten hevosella oli mahoton useanki päälle päästä. Tätä tietä ei\nkuitenkaan pantu täyteen kuntoon eikä sitä jälestäpäin ole voimassa\npidetty, niin että siinä jo kasvaa miehenkorkuisia vesoja ja näreitä,\nja sillat alkavat lahota; pitkin tietä kulkee vain jalkapolku,\njota varsinki postimies käyttää. Tie tehtiin pitkin Jerisjokea\n_Siepin_ eli _Kotakorvan_ talon sivu siiasta rikkaan _Jerisjärven_\nluoteiskulmaan _Kutunivan_ talon luo, siitä pitkin järven\npohjoisrantaa Keimiötunturin alatse Palorannan eli _Rauhalan_ taloon\njärven itärannalla, Rauhalasta _Sirkan_ kylään Ounasjoen varrella\nja täältä Kittilän kirkolle. Tien pituus on 8 penik. Useassa kohti\nkäytin tätä tietä, toisissa kuljettiin suoraan metsien halki, vaan\nenemmän kuin puolet koko matkasta sopi veneellä kulkea. Se hankaluus\noli tällä matkalla, että saattajista tahtoi tulla tinka. Niin esm.\nJerisjärven rantaan tultuani sain saattomiehen, ja senki vain vanhan\nämmän, ainoastaan 1 1/2 neljännestä eteenpäin Keimiön taloon; täällä\nei ollut kotona kuin emäntä kahen pienen tyttönsä kanssa. Hän kyllä\nlupasi lähteä edespäin saattamaan, jos ämmä toiseksi tulisi, jota\ntämä ei kovin kovasti kieltänytkään, vaan kun sitte aiottiin lähtöä\nhommata, nousi kauhea parku tyttöjen puolelta, joitten olisi pitänyt\nyksin kotia jäädä; eikä auttanut muu kuin ottaa lapset mukaan, että\nviiden miehen siis tultiin Rauhalan rantaan. Yötä olin _Rovasen_\ntalossa Kittilän puolella, johon Rauhalan isäntä minua saattoi, ja\nRovasesta 17 p. elok. ensin kävelin 2 penik. Sirkan kylään ja kuljin\nsiitä sitte veneellä saman määrän Kittilän kirkolle. Tuota Rauhalan\nisäntää erittäin muistelen mielihyvällä siitä syystä, että hän oli\nerinomainen käymämies; minulla oli täysi työ pysyä hänen perässään.\nAinoastaan Karjalassa olen yhtä hyviä kulkioita tavannut.\n\nKittilän kirkonkylä on joen oikealla, siis läntisellä varrella. Joki\non kirkolta ylöspäin kappaleen matkaa suorana suvantona tasaisilla\nheinäisillä rannoilla. Kirkonkylä on jo paljo vankemman näköinen kuin\nMuonionniskan. Siinä on koko joukko varakkailta näyttäviä taloja\npitkin jokivartta, ja talojen ympärillä ja vieressä on peltoja ja\nniittyjä niin laajoja, että yhtä hyvin saattaisi luulla olevansa\n40 penik. _etelämpänä_ kuin pohjempana Oulua. Kittilä kuuluu Lapin\nkihlakuntaan ja maamme suuri yleisö, ei ainoastaan sivistymätön\nvaan slvistynytki ulkopuolella Oulun lääniä, varmaan ajattelee\nKittilää varsinaiseksi lapin maisemaksi autioilla jäkälätuntureilla\nja kitukasvuisilla metsiköillä, jossa ihmiset kurjasti elättävät\nhenkeänsä poronhoidolla ja kalastamisella, asuen kenties, lisännee\nmoni ajatuksessaan, pienissä lappalaiskodissa. Suurempaan erehykseen\nei voi joutua. Poroja tosin joku määrä pidetään niinkuin lähelle\nOulua asti (Pudasjärvellä), vaan hevonen ja lehmä tekevät samaa\nvirkaa Kittilässä kuin muuallaki -- ne ovat kotieläimiä eikä\nporo. Tuntureista ei tiedetä muuta kuin että pohjan puoleen pari\nkolme, niinkuin _Aakenus-, Levi-_ ja _Kätkä_-tunturit kohottelevat\nmatalia päitänsä metsäin yli taivaanrantaa vasten. Varsinaista\nporolappalaista ei Kittilässä tietääkseni ole ainoaakaan yhtä vähän\nkuin Muonionniskassa; ainoastaan Enontekiäisissä ilmotetaan nykyään\nolevan 48 semmoista 1,280 porolla. Kittilä on yhtä suomalainen seutu\nkuin mikä paikka maassa tahansa -- talvella vain vähän pimeämpi ehkä.\n\nKittilästä kulkee valtatie Inariin ja Utsjoelle sekä sitte\njäämerelle. Matka käypi ensin _Kiistalaan_ (4 penik.), johon pääsee\nhevosella, sitte porokyydillä _Seurujärvelle_ (2 1/2 penik.),\n_Pokkaan_ (1 1/2 p.), _Mirhaminpirtin_ autiotupaan (2 p.), jossa\nkuusi loppuu, _Ivalojoelle_ (3/4 p.), _Karvaselälle_ (2 p.) ja\n_Menesjoen_ latvalle (1 1/2 p.), molemmat viimeiset autioita\ntupia, _Menesjärven_ taloon (1 1/2 p.) ja _Paadarjärvelle_ (2 p.),\njosta on _Inarin_ pappilaan pari penik. Paadarjärveltä erkanee tie\nUtsjoelle, kulkien _Muddusjärven_ poikki ja Inarin nimismiehen\nvirkatalon _Toivoniemen_ sivu sekä _Syys-_ ja _Säytsäjärvien_ ja\nmatalan _Petsikkotunturin_ poikki _Utsjoelle_, jota jokea pitkin\nsitte kuljetaan _Utsjoen_ kirkolle. -- Muonionniskasta taas kuljetaan\nsuomen Enontekiäisten kautta Alattioon, jolloin Ounasjärveltä\nensin on 4 penik. (porotietä) _Näkkäläjärvelle_, siitä 2 penik.\n_Sitsajärvelle_ rajan pohjoispuolelle, sitte 2 penik. _Sieppiin_\nja Siepistä sama määrä _Koutokeinon_ (eli suomeksi _leveän tien_,\nvaltatien) kirkolle, josta päästään kahta tietä Alattioon.\n\nKittilässä löytyy koko joukko säätyhenkiä: siellä asuu tuomari,\ntohtori, kruununvouti, nimismies, pappi ja metsäherra. Toivottavasti\nsinne saadaan postitoimistoki, sittekun uusi maantie Rovaniemelle\nehkä ensi syksynä valmistuu. Tämä lähes 15 penik. pitkä tie, jonka\ntekoon kruunu muutamia vuosia sitte ryhtyi ja johon tähän asti\nlienee pantu noin 120,000 markkaa, tulee olemaan mahtava askel Lapin\nlähentämiseksi muuhun Suomeen.\n\nKittilästä arvelin vähän poiketa Sodankylään saadakseni nähä sinne\njuuri Suomen puolesta pystytettävää pohjoista havaintopaikkaa,\n_polari-asemaa_, vaan vaikka Inbergin kartassa on _maantie_ merkitty\nkulkevaksi sekä Sodankylään että sieltä Rovaniemelle, arveltiin\nKittilässä, että _jalkaisinki_ olisi melkein mahoton Sodankylään\nsuoristaan päästä. Siksi lähin 18 p. elok. jokea alas Rovaniemelle,\njonka kirkolle tulin 20 p. aamulla. Mitään erityistä ei tästä\nmatkasta ole mainittavaa; joutusaan solui vene myötävirtaa alas.\nPohjoiseen Rovaniemen kirkolta on 3--4 penik. pitkä, aivan suora\nsuvanto, _Sinetänsuvanto_, jonka yläpuolta kuljin hiljan illalla 19\np. Vasta tällä suvannolla hoksasin, kuinka pimeät yöt jo olivat,\nvaikka kyllä jo varemmin, mutta mieleen panematta, olin sen seikan\nhuomannut. Ilta oli nimittäin erinomaisen ihana, että kehotti\nmietteisiin vaipumaan, ja kun pitkänäni veneen pohjalla katselin ylös\ntaivasta kohti, näin yhen tähen toisensa perästä tummansinisellä\nilmankannella syttyvän palamaan; nämät ensi kerran sinä kesänä\nnähyt tuttavat nyt muistuttivat, että syksy oli tulossa. Omituista\ntosiaan oli ajatella, että pimeyden luvatussa maassa, äärimmäisessä\npohjolassa, en ollut pimeää ollenkaan nähnyt, vaan että se nyt täällä\netelässä, auringon ja valon puolella, tuli vastaan!\n\nRovaniemen kirkolla tapasin kestikivarissa piiri-ingeniörin Oulusta\nFerd. Smedbergin ja kiirehin hänen kanssa pääsemään matkaan. Yhessä\nsitte ajettiin Kemin komeasti rakettua jokilaaksoa alas Kemin\nvähäiseen kaupunkiin ja siitä pitkin Pohjanlahen rantaa Ouluun,\njohon tultiin 22 p. aamulla. Kun en Rovaniemellä olisi kiirettä\npitänyt, olisin sieltä voinut toisetki matkatoverit saada, nimittäin\nkumppalit kesällisen retken alusta, Schwartzbergin ja Raninin, jotka\nKemijärveltä tulivat ajaen Rovaniemen kestikivariin tiimaa lähtöni\njälkeen. Kemijärven ja Rovaniemen välillä kulkee näet maantie, joka\nvahvistettiin tehtäväksi v. 1851; se ynnä maantie Rovaniemeltä Kemin\nsuuhun, joka on kymmenen vuotta vanhempi, onki ainoa ajettava tie\nkoko Kemin jokilaaksossa. Mitä karttoihin on merkitty muita teitä,\nne löytyvät ainoastaan paperilla, s.t.s. niitä on aikanaan aljettu\ntehä, vaan ne ovat sitte kasvaneet umpeen. Semmoinen on esm. tie\nVikajärveltä Sodankylään, joka vahvistettiin tehtäväksi v. 1850.\n\nVasta 23 p. elok. Schwartzberg ja Ranin tulivat Ouluun; kun me\nolimme niiltä Kemin varrella hevoset vieneet. Hauska oli heitä taas\ntavata ja vielä hauskempi kuulla, että heki olivat kesänsä viettoon\ntäydellisesti tyytyväisiä.\n\n\nLisäyksiä.\n\nLehtori Schwartzbergin laskujen mukaan _asui ryssän rannalla_ v.\n1882 625 suomalaista ja 63 lappalaista (lutherin-uskoista). Minun\nlaskuni mukaan suomalaisia olisi pitänyt löytyä päälle 700 henkeä.\nErotus saapi siitä selityksensä, että leht. S. ei ole ottanut lukuun\nsuomalaisia Paatsjoen varrella.\n\n_Valaskalatehas_ on nyt perustettu ryssän rannalleki, luullakseni\nJeretnikaan.\n\n_Petshingin_ luostarin uudelleen-rakentamisesta on Venäjällä nostettu\nkysymys, tietävät, venäläiset sanomalehet kertoa.\n\nMatka _etelä-Varangin_ kautta on kerrottu erikseen matkasta _Ruijan_\nkautta, vaan myöhemmät tilastolliset ilmotukset Ruijasta yleensä\nkoskevat myöski etelä-Varankia, koska norjalaiset lukevat tätäki\nRuijaan. Toivoakseni tämä ei lukian mielessä mitään sekavuutta\nsynnytä, vaikken ole muistanut siitä tekstissä erittäin huomauttaa,\nkun oli täysi työ Ruijan _läänin ja maakunnan_ välillä olevan\nerotuksen mielessä pitämisestä.\n\nMiten miehen osinko, _mandslod_, Norjan puolella oikeastaan luetaan,\non jäänyt minulta hämäräksi. Virallisen tilaston mukaan se lasketaan\nniin, että kalasaaliin arvomäärä jaetaan pyytömiesten summalla.\nSuomalaiset luullakseni miehen osalla tarkottavat ainoastaan sitä\nmäärää, mikä kulleki pyytömiehelle jääpi, sittekun veneen \"laikko\"\ns.o. kolmas osa saaliista on luettu pois.\n\nPaitsi lukkari Isakseniä, joka oli varsin etevä _lapin kansan\nedustaja_, tahon vielä semmoiseksi mainita toistaki lappalaista,\njonka tapasin Sokkukentällä Jyykeänvuonon rannalla ja joka oli\nnimellä _Pieran Edes Hamar_ eli _Vasara_. Hän tuntui olevan\nerittäin innokas \"kristitty\", niin että vastaanottiki minua\nkysymyksellä \"oletko jumalan lapsi\", vaan kun vähistä merkeistä\nlienee huomannut, etten ollut halukas kovin pitkältä kuuntelemaan\nhänen hyväntahtoista, vaan vähän yksinkertaista puhetta, hänellä\noli siksi älyä ja itsehillitysvoimaa, että rupesi muista asioista\npuhumaan; jonka kautta hän isosti kohotti arvoaan silmissäni,\nkoska tuommoista itsehillintöä uskon harrastajissa harvoin tapaa.\nAinoastaan lähettäissä hän taas palasi lempi-aineeseensa, kiivaasti\nkehottaen viemään terveisiä _kaikille_ kristityille matkalla, jotka\nepämääräiset terveykset, onnellisesti sainki jätetyiksi kahelle\n\"kristitylle\" saattomiehelle Kittilässä.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Sen suhteen lienee sentään kyllä varaa \"kärsivällisyyden piipun\npolttamiseen\", niinkuin turkkilainen sanoo.\n\n[2] Hauska oli minun tässä suhteessa ottaa vaari molemmista\nmatkakumppaleistani: ennenkuin Oulangansuuhun tultiin ja vielä\nsielläki kulki heidän arvelunsa \"venäläisistä\" samaa yhtä väärää ja\npahottavaa suuntaa, kuin valitettavasti yleensä koko sivistyneessä\nsäädyssämme vielä on laita; vaan Knäsiässä heidän mielensä jo oli\naivan muuttunut, \"venäläisistä\" ei enään ollut puhe, halveksimisen\nsijaan oli mielisuosio astunut, ja peittelemättä he nauroivat\nentisille harhaluuloillensa.\n\n[3] Joku harva paikka löytyy, joka on hallaa vasten tavattu; niin\nesm. Mossalan saaresta mainittiin, että halla ei siinä käy koskaan.\n\n[4] Sanaa _Umptek_ Friis kirjottaa _Umbdek_, samoin kuin sanaa\n_tunder_ (tunturi) _dunder_. Pt:ääni edellisessä oli kuitenkin aivan\nselvä, ja Castrénki kirjottaa Umptek; samoin t:ääni jälkimäisessä.\nMuitaki Lapin nimiä Friis kirjottaa toisin kuin ne meidän korvissa\nsoivat, esm. _Aver_ pro Auer (Auver) jaur, _Tschynedunder_\npro Tshunatunder, j.n.e.; liekö hän sitte oikeassa. Että hän\nsuomenkielisten nimien ja sanain suhteen usein isosti erehtyy, huomaa\njokainen, joka hänen matkakertomustaan on lukenut.\n\n[5] Vieko, norjan Vog, on vähän isompi puutaa eli 42 Suomen naulaa.\n\n[6] Huomaa: lappalaisilla tarkotetaan ryssän rannalla aina\nlutherin-uskoisia lappalaisia; kreikan-uskoisia kutsutaan \"_koltiksi_\neli _kolttalaisiksi_\" (norj. skolter).\n\n[7] Talon-isäntäin nimiksi on muistokirjaani pantu: Treijat,\nHänninen, Suni, Romssi, Takkinen, Hirsivaara, Haataja ja Torf (?).\n\n[8] Lehtori Schwartzberg sai käydessään väkiluvun nousemaan 220:een\nhenkeen, jota en voi muuten ymmärtää, kuin että hänen lähes\nPummankiin oli tullut irtonaista väkeä muista kylistä, jotka myöski\notettiin väenlaskuun. Sitä näyttää todistavan se seikka, että hänen\nlaskunsa mukaan esm. Kervanassa oli vain 28 henkeä, kun minulle\nlueteltiin 53.\n\n[9] Siinä ryssän rannan kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille\njaettiin, on tämä vuono väärin nimitetty Stolboanlaheksi.\n\n[10] Maattivuonon pohjoisrannalla, pienen joen suussa, jossa on vähän\n\"outaa\" (metsää), asuu 1 lappi ja 1 ruijalainen.\n\n[11] Että Suomen lappalaisilla ennen oli tapa käydä myöski\nnykyään Venäjälle kuuluvalla osalla yhteisaluetta, seuraa asian\nomasta luonnosta, sillä sisämaan lappalaiset ovat aina kulkeneet\nmerenrannalle jokien osottamaa suuntaa ja itäpuolitse Paatsjokea\nkulkevilla esm. on tie ollut jotenki suora Karabellan niemelle.\nMutta tähän löytyy kirjallisiaki todistuksia. Niin norjalainen Th.\nv. Vesten sanoo, että viime vuosisadan alkupuolella lutherilaisia\nlappalaisia tavattiin Muotkavuonon rannalla, ja ne lappalaiset\njotka Friis tapasi Kervanassa, kertoivat että heidän esivanhempansa\njo ennen v. 1826 olivat Venäjän puolelle muuttaneet ja että heitä\nentiseen aikaan oli ollut paljo enemmän. Nämät lutherilaiset (poro)\nlappalaiset tietysti ovat olleet Inarin s.o. Suomen lappalaisia,\njonka näkee siitäki, että vaikka Friisin aikana jo löytyi\nlutherilainen kirkko Akkulanniemellä etelä-Varangissa, lappalaiset\nyhtäkaikki sanoivat käyvänsä kirkolla myöski Inarissa, johon kuitenki\non kolmatta vertaa pitempi matka. Siinä kertomuksessa Norjan ja\nSuomen välisestä rajasta, jonka maaherra Oulun läänissä S.F. von\nBorn v. 1823 antoi senaatiin (Suomi 1843), sanotaan nimenomaan, että\nmitä rajaan Varangin tienoilla tulee, vanha kalastustapa Näytämön,\nPaatsjoen ja _Petsamon_ joeissa tekee rajan virkaa (gamla häfden\nå fisket uti Nejdens, Passvig och _Peitse_ elfvar tjenar här till\nrättesnöre i stället för ordentelig gräns).\n\n[12] Väkiluku koko Viipurin läänissä oli v. 1870 276,000, v. 1880\n301,000 henkeä, enennys siis noin 9 prosenttia, joka 20 vuotena\ntekisi 18 % eli ei täyttä viidettä osaa. Jäämeren rannalla enennys,\nniinkuin juuri näimme, on ollut 300 %, siis suunnattomasti suurempi.\n\n[13] Jos noilla rauhakirjassa tavattavilla sanoilla, että rajan piti\nkulkea \"allt in i hafvet\", oikein meren \"sisään\", olisi erittäin\ntarkotettu mitään, niin ne parhaiten sopisivat viittaamaan rajan\npäättymistä Karabellan maan sanottuun luoteisnokkaan, joka terävänä\nkärkenä ja edemmäksi kuin mikään muu niemi ryssän rannalla pistää\nmereen; vaan mahollista on, että noilla sanoilla ei ole muuta\ntarkotettu kuin rajan kulkua mereen \"asti\". Omituista yhtäkaikki on,\nettä mainitulla luoteisnokalla, jota norjalaiset muinoin nimittivät\n\"Carlsgamoddeksi\", on lapiksi nimi _aide-njarga_, aita-niemi, joka\nviittaa siihen, että niemellä olisi ollut joku rajotuksen merkitys.\n\n[14] Hauska olisi tietää, mitä perusteita rajankäynnissä 1830\nnoudatettiin, kun rajamme tuli kulkemaan niin paljo lännempänä kuin\nmitä Venäjän kartat osottavat. Näitähän olisi sopinut perusteiksi\nottaa, kun meillä arvaten ei karttoja ollut.\n\n[15] Ks. Friis, En sommer i Finmarken, 1880, siv. 108. -- Kumma\netteivät Suomen kirjailiat näistä kartoista ole puhuneet mitään.\n\n[16] Sisämaassa, 3 neljänneksen päässä Pykeijasta, löytyy somaniminen\nvaara _Patteritunturi_. Muutamia vuosia taapäin eräs norjan herra oli\ntälle vaaralle pystyttänyt 3 kyynärää korkean kivipaalun eli -pyykin,\nja puhe oli silloin käynyt, että se oli vanha rajapaikka.\n\n[17] Vastapäätä Annijoen suuta Varanginvuonon etelärannalla on pieni\nlahti, jonka nimi norjaksi on _Gandvik_ (siis Kannanlahti!). Suomeksi\nlahen nimi kartan mukaan on Juurivuono.\n\n[18] Jälestäpäin, sittekun ylläseisova jo oli kirjotettu, olen nähnyt\npienemmän Ruotsin ja Norjan seinäkartan, jonka Maatieteellinen Seura\n(geografiska inrättningen) on ulosantanut ja C.P. Hällström tehnyt v.\n1815. Siinä kulkee Norjan raja Kolmisoivasta Reisvuonon perukkaan. --\nMitään \"yhteisaluetta\" ei karttaan ole merkitty.\n\n[19] Oloja Varangissa kuvaa sattuvasti seur. tapaus, josta kuulin\nmatkallani. Eräs Suomen virkamies oli Varangissa kerran leikillään\nkertonut, että Venäläinen kohta tulee vallottamaan itä-Ruijaa.\nVäestö s.o. suomalaiset joutui tästä aivan ilon vimmaan, uhitteli\nnorjalaisille, että pian heidän valtansa loppuu, koko maakunta oli\ntäydessä häiriössä ja tuon perättömän puheen levittäjä pelastui\nvankeudesta ainoastaan senkautta, että itä-Ruijan virkamiehille\nsattui olemaan hyvä tuttu.\n\n[20] _Muist_. Etelä-Varangin pitäjän luoteisraja kulkee Kolmisoivasta\nJuurivuonon itäpuolelle; naapuri-seurakuntana on Uuniemi. Uuniemessä,\nvarsinki sen eteläpuolelle Varanginvuonoa tulevassa osassa,\nasuu melkein yksistään lappalaisia ja siitä mitä tässä luvussa\non etelä-Varangin seurakunnasta lausuttu, sopii siis Uuniemen\netelä-osaan oikeastaan vain se, mikä lappalaisia koskee.\n\n[21] Uusin asetus muuttolappalaisista Ruotsissa ja Norjassa, annettu\n6 p. kesäk. 1838, järjestää kuitenki tässä mainitut seikat paremmalle\nkannalle, säätäen 5 §:ssä, että porojen vanhoja kulkuteitä ei saa\nsulkea ja että, missä niin on jo tapahtunut, ne valtion huolenpidosta\novat uudestaan avattavat.\n\n[22] Nämät samoin kuin jälestäpäin tavattavat tilastolliset numerot\novat Norjan virallisesta tilastosta otetut.\n\n[23] Sekarotuisilla tarkoitetaan Norjan tilastossa niitä, joitten\nvanhemmat ovat eri kansallisuutta; norjalaista, suomalaista,\nlappalaista tai sekarotuista. Niistä pidetään niin tarkka luku, että\nsyrjäistä tahtoo sekä naurattaa että pyörryttää. Mihin kansaan esm.\nse kuuluu, jonka isä on norjalaisesta isästä ja suomalaisesta äidistä\nsyntynyt ja äiti lappalaisesta isästä ja sekarotuisesta äidistä?\n\n[24] Kyröläisten nylkemistavasta kuulee toisinaan kerrassaan\nkammottavia juttuja. Niin olivat kerran lähteneet erästä Ivalosta\ntullutta venäläistä saattamaan Sompioon. Sanomatta on arvattava, että\nhe olivat määränneet hyvän palkan työstään, vaan keskellä taipaletta\nhe ilmottivat saatettavalleen, että heidän vielä piti sovitun maksun\nlisäksi saada sata markkaa. Vihoissaan tuommoisesta kelvottomuudesta\nvenäläinen jyrkästi kielsi. Silloin miehet laskivat taakkansa\nmaahan ja lähtivät palaamaan kotia, jättäen matkamiehen keskelle\ntietöntä erämaata! Juuri kuin he olivat näkyvistä katoamaisillaan,\nhe saivat merkin palata takaisin ja kulkian oli pakko maksaa mitä\ntoiset julkesivat vaatia. -- Sankarityöstään saattajat itse olivat\nkerskumalla kertoneet eräälle Lapissa usein kulkeneelle Suomen\nvirkamiehelle, jolta minä olen tapauksesta kuullut.\n\n[25] _Oikaiseva lisäys sivulle 252_. Sen tavan suhteen, jolla\npyynnistä lähtevä tulo Ruijassa jaetaan, voin tässä kauppias D.\n_Haloselta_ Kemissä viime arkin painamisen jälkeen tulleen kirjeen\nmukaan lisätä, että veneen ja pyytöneuvojen osaksi luetaan _kolmas\nosa_ saaliista (siis vielä enemmän kuin ylempänä arvelin) ja muut\nkaksikolmattaosaa jaetaan tasan veneessä tavallisesti kulkevan kolmen\nmiehen välillä, niin että itsekuki saa kaksiyheksättä osaa. Veneen\nosasta kuitenki on maksettava huoneet pyytö-aikana ja \"jällit\"\n(kuivauställingit), vaan koukkujen syöttäminen, johon työhön usein\nkäytetään vaimonpuolia, on kipparein toimitettava. Ryssän rannalla\nluullakseni myös toisinaan otetaan veneen laikkoa enemmän kuin\nkaheksas eli yheksäs osa saaliista. -- Esimerkiksi niistä vaivoista,\njoita pyytömiehet saavat kokea, mainitsee hra H. sivumennen, että kun\nlumimyrsky merellä tapaa ja kalastajat läpimärkinä ja vilustuneina\npakenevat huoneestansa lämmintä hakemaan, voipi sattua niinki, että\nkoko huone on kadonnut näkymättömiin lumikinosten alle, jolloin\nei muuta neuvoksi kuin lapiot käsiin, että asunto löydettäisiin\npeitostansa.\n\n[26] Kun turskalta ainoastaan vatsa halkaistaan ja se sitte\nkuivataan, norjalaiset sitä kutsuvat _\"rundfisk\"_; jos taas kala\nhalkaistaan selkää myöten ja selkäruoto otetaan pois, sanotaan kalaa\n_\"rotskjær\"_. -- 1 kilogrammi on 2,35 Suomen naulaa; 1 hektoliiteri =\n38,2 suomen kannua.\n\n[27] Ruijan kaupungeissa asuu kussaki ainoastaan pari kolme\nlappalaista, että sekarotuiset lapset ovat melkein yksistään\nnorjalaisten ja suomalaisten avioliitoista syntyneet. V. 1875 oli 30\nlapsesta Ruijan kaupungeissa 20:lla norjalainen isä ja suomalainen\näiti, 10:llä suomalainen isä ja norjalainen äiti; sekarotuiset olivat\nsiis tasan kumpaaki kansallisuutta. Ruijan läänin maaseuduilla\noli 20:stä lapsesta 8:lla suomalainen, 7:llä lappalainen ja 5:llä\nnorjalainen isä, 8:lla suomalainen, 9:llä lappalainen ja 3:lla\nnorj. äiti. Jos sekarotuiset maalla tämän mukaan tahtoisi jakaa eri\nkansallisuutten kesken, olisi siis kaksi viidettä osaa luettava\nsuomalaisiksi, runsaasti kolmas osa lappalaisiksi ja neljäs osa\nnorjalaisiksi.\n\n[28] Pottuja saatiin Alattioon vuosikymmenenä 1856--65 keskimäärin\nvuosittain 3,500 tynnyriä, joka, kun väkiluku oli noin 2,300 henkeä,\ntekee puolitoista tynn. henkeä kohti (Vulfsberg). Oulun läänissä oli\npottusato v. 1880 148,000 tynn., siis ainoastaan kolme neljättä osaa\ntynnyriä henkeä kohti.\n\n[29] Ks. esm. Statistisk Aarbog for Kongeriget Norge, 1882, Norges\nFiskerier i Aaret 1878, Resumé des renssignements statistiquea sur la\nNorvége, 1875.\n\n[30] Siihen on lohenpyyntiki luettu.\n\n[31] Tähän luettu tulo turskanpyynnistä Huippuvuorilla 18,000 kr.\n\n[32] Puutavaroita vietiin Norjasta v. 1881 42 miljonan arvosta.\n\n[33] Suomen tilast. virastosta saadun tiedon mukaan.\n\n[34] Tuosta luulevaisuudesta vielä yksi esimerkki. Juuri vasta\nmainittu suomalainen näytti minulle muutaman keväällisen numeron\nVesisaaren norjalaista viikkolehteä, joka kerrottuaan, että eräs\nnuori venäläinen oli tulossa Ruijaan, hartaimmasti terotti lukiain\nmieleen, etteivät tulokkaalle antaisi minkäänlaisia tietoja\nmaakunnan oloista, koska hän arvaten oli liikkeellä valtiollisia\nsalatarkotuksia varten. Valveella norjalaiset kokevat olla. --\nHuvittavinta oli, että puhekumppalini ensin näytti luulevan minua\ntuoksi venäläiseksi.\n\n[35] _Njalla_ merkitsee ylös ilmaan, pylvään päähän pystytettyä\naittaa. Vaaralla kerrottiin lumessa olevan joku muuri, minkä merkiksi\ntuo sitte lie rakettu?\n\n[36] Jauhomaton (venäläisen) hinta Jyykeässä oli 27 kr. (= 38\nmarkkaa). Sen paino oli silloin 9 puutaa.\n\n[37] Etelä-Norjassa rinnakkain Vermlannin kanssa sitäpaitsi löytyi\n1062 sekä Trondhjemin hippakunnassa 46 suomalaista, niin että koko\nlukumäärä Norjassa teki 7,594 henkeä.\n\n[38] Sekarotuisista maalla (4767) kaksi viidettä osaa, oli 1906, ja\nsekarotuisista kaupungeissa (337) puolet eli 168.\n\n[39] Omasta seurakunnastaan, Vesisaaresta, prov. G. antoi seur.\nilmotuksen: suomalaisia 1,800, lappalaisia 55, norjalaisia 1,000.\nVir. tilastossa ilmotetaan: suomalaisia 1,484, lapp. 49, sekarotuisia\n198 ja norj. 1,105. Tässä taas täytyy kysyä; miten suomalaiset vir.\ntilastossa ovat vähenneet päälle 300:lla?\n\n[40] V. 1567 oli Ruijassa 154 veronmaksavaa lappalais-isäntää, s.o.\nperhettä, v. 1865 sitävastoin 1,556.\n\n[41] V. 1759 löytyi Kainuussa ja länsipohjassa yhteensä 4,186\nlappalaista, v. 1870 yht, 6,031, v. 1860 ilmotetaan 6,483.\n\n[42] Keskipaikoilla tätä vuosisataa Venäjän lappalaiset kuitenki\nvielä näyttävät olleen lisääntymässä, jos saapi siihen luottaa, että\nheidän lukunsa v. 1842, niinkuin Castrénille Kuolassa ilmotettiin,\noli 1844 henkeä, ja v. 1859, niinkuin viralliset ilmotukset tietävät,\n2207. Suomen Lapissa taas lappalaiset _viime_ aikoina näkyvät\nlisääntyneen, siitä päättäen että heidän lukumääränsä v. 1830\nilmotetaan tehneen 961 henkeä.\n\n[43] Düben ei juuri, sivumennen sanoen, näy suosiollisilla silmillä\nkatselevan suomalaisia. Niin hän esm. kutsuu Vaasan hovi-oikeuden\njulistusta Lapin rajan sulkemisesta (v. 1852) _keisarilliseksi\nvenäläiseksi ukaasiksi_; Enontekiäisten lappia _venäläiseksi\nkiilaksi_; ja suomalaisten sorron suhteen Ruijassa, josta meillä on\nollut sangen vähän puhetta, hän arvelee, että useat suomalaiset jo\novat siitä _rääkyneet_ (skräna!).\n\n\n\n"]