[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQs7RAeD37yQVWCXnNv5BPGlFOt59_4bXCGrwil8nwoM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1385,"Lain varjolla","Kataja, Väinö",1867,1914,"1385-kataja-vaino-lain-varjolla","1385__Kataja_Väinö__Lain_varjolla","Romaani Perä-Pohjolasta","romaani",[],[],"fi",1909,null,29874,183227,false,53274,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Lain varjolla: Romaani Perä-Pohjolasta\" by Väinö Kataja is a novel written in the early 20th century. The narrative primarily revolves around the lives of the Viraniemi family, focusing on the struggles of Perttu, the youngest son, as he grapples with familial expectations, burdensome debts, and the aspirations for a better future. The story delves into themes of faith, responsibility, and the profound connection to land and home, revealing the impact of faith-based communities on personal destinies.  The opening of the novel introduces the setting of Viraniemen talo, where Perttu, now nearly thirty, prepares for spring planting amidst a backdrop of family turmoil and financial struggle. Perttu's father, the elderly Israel, once a fervent preacher, has neglected his duties in favor of religious fervor, leading to a decline in the family's fortunes. As Perttu reflects on his own thwarted dreams and the sacrifices he has made for his family, he confronts a deep-seated frustration and a sense of hopelessness about their financial situation. The stark contrast between the challenges he faces and the beauty of the landscape around him is captured, setting a somber yet hopeful tone for Perttu's journey as he seeks to reclaim his family's legacy and resolve his inner conflicts, alongside his aspirations for love and stability. (This is an automatically generated summary.)",[],259,"Perä-Pohjolaan sijoittuva romaani kertoo Viraniemen talosta ja sen iäkkäästä isännästä Israelista. Isäntä on omistautunut lestadiolaiselle herätysliikkeelle ja saarnamatkoille, minkä vuoksi kotitila on jäänyt vuosikymmeniksi rappiolle. Kertomus seuraa suvun vaiheita ja elämää pohjoisen jokimaisemissa.","Väinö Katajan 'Lain varjolla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1385.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAIN VARJOLLA\n\nRomaani Perä-Pohjolasta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nViraniemen talo oli siinä, missä ylimaan erämaista juokseva vuolas\nvirta teki käyrän polven. Talon yläpuolella syöksyi joki korkeiden\nvaarojen välistä, muodostuen korvapaikoissa väkeväksi virraksi. Mutta\nalempana taloa se leveni korkearantaiseksi suvannoksi ja virtaili\nsitten, heinävien saarien väliin vuopioita tehden, haaraantuen ja\nputaita pitkin eteenpäin, kunnes saarien lomitse päästyään taas kokosi\nvoimansa yhdeksi juovaksi, joka syveten ja virtavammaksi käyden lähti\nkulkemaan koskia kohden.\n\nTalo oli niemen nenässä, johon ylimaan vihaisten vesien vauhti näytti\nlakkaavan ja jossa ne levenivät suvannoksi. Korkea oli koko kylänkin\nrantatörmä, mutta Viraniemen kohdalla se oli korkein, kivisin ja\njyrkin. Tulvavesi ja kevätjäät olivat syöneet rantatörmän kupeet ja\niskeneet ne syviin lohmuihin, joissa pajupensaat itsepäisesti pitivät\npaikkaansa ja voimiensa takaa turvasivat rantatörmää.\n\nKahden miespolven aikana oli taloa hoidettu verrattain huonosti niin\nmaiden kuin metsienkin suhteen. Oli vain aina otettu, eikä ollut mitään\nannettu. Mutta talo pysyi sittenkin suunnillaan, kun sillä oli\nharvinaisen hyvät luonnonniityt, jotka ilman minkäänlaista hoitoa\nkasvoivat vuosittain parinkinkymmenen lehmän heinät. Sitäpaitsi taloa\nturvasivat hallalta joen uoman lämmin höyry ja pohjoispuolella korkeat\nvaarat. Pellot olivat länsietelään viettävällä mäenrinteellä, ja siinä\nvilja kypsyi semmoisinakin vuosina, joina muissa kylissä ei saatu muuta\nkuin ruumenia ja lentäviä kaunoja.\n\nIsraeli, talon nykyinen isäntä, joka tämän kuvauksen alkaessa jo oli\nkahdeksankymmenvuotias, oli nuoruutensa ensimäisinä vuosina näyttänyt\nolevan innokas ja toimelias maamies. Mutta myöhemmin, kun hän joutui\nsuuren laestadiolaisen herätysliikkeen keskelle ja itse oli lahjakas\npuhuja ja liikkeen johtajan ja perustajan parhaita opetuslapsia, hän\nunhotti maansa ja mantunsa. Talo jäi hoidotta, kun isäntä antausi\nherätysliikkeen palvelijaksi ja alkoi tehdä saarnamatkoja pitkin\nleivätöntä Lappia ja laajaa Perä-Pohjolaa.\n\nHänen oma uskonsa oli vilpitöntä ja järkähtämätöntä, ja ne, jotka häntä\nkuuntelivat, saivat voimia hänen saarnoistaan. Vuodet ja vuosikymmenet\nkuluivat nopeaan, niin ettei hän huomannutkaan lastensa kasvaneen ja\ntalonsa jääneen hoidotta. Pyhässä innossaan ja varmana asiansa\noikeudesta hän ei huomannut, että se pyhä innostus, joka ensi alussa\nheränneitä kirkasti, alkoi vähitellen laimeta ja muuttua. Ei hän\nhavainnut sitäkään, että suurina seurailtoina, joina kaukaisia\nuskovaisia majaili hänen kodissaan, pahahenki oli rakentanut kappelin\nhänen oman talonsa tanhuville. Myöhemmin hän näki yhden ja toisen\nheränneen lankeavan takaisin syntiseen elämään, mutta hän piti sitä\nvain Herran varoituksena ja alkoi vielä voimakkaammin julistaa Jumalan\nsanaa.\n\nJa vaikka hän näki omien lastensa, joita hän ei jaksanut pitää kurissa,\nelävän maailman elämää ja lihan himossa, ja tiesi velkakuormansa\nkasvavan ja talon kulkevan häviötä kohden, kiitti hän kuitenkin\nHerraansa ja otti kaiken pahan lahjana Häneltä.\n\nSitä mukaa kuin hänen sielunsa irtautui kaikesta maallisesta niin\ntarkoin, että hän ei välittänyt mistään, mikä koski maallisia oloja,\nsitä mukaa suureni ja paisui hänen ilonsa tulevaa autuasta elämää\najatellessa. Vanhemmiten hänen uskonsa muuttui jonkinlaiseksi\nsairaalloiseksi mielenliikutukseksi. Kaikki lapsensa, paitsi nuorinta\npoikaansa Perttua, hän oli tuominnut helvettiin ja uskoi vahvasti, että\nJumala vasiten, hänen kurituksekseen, oli tehnyt ne jumalattomiksi.\n\nHänen vaimonsa Rebekka, joka oli samaan aikaan herännyt kuin hän\nitsekin, oli luonteeltaan peräti siivo ja alamielinen. Hän seurasi\nmiestään kaukaisilla retkillä Lappiin asti, ja seurailtoina hän aloitti\nvirrenveisuulla miehensä saarnan ja taas sen samoin lopetti. Niin he\nolivat yhdessä kulkeneet Jumalan sanaa julistamassa monina\npakkastalvina, ja koti oli palvelijain ja lasten hallussa.\n\nMutta sitten kun syntyi tämä nuorin lapsi, Perttu, eivät he enää\npitemmille matkoille lähteneet. He kuulivat vain sanomia, että vanhat,\ntotiset kristityt kuolivat pois toinen toisensa perästä ja nuoremmat\nlankesivat, ja ettei uusia enää sijalle ilmestynyt. Suuret kokouksetkin\nolivat loppuneet, ja vain harvoin kerääntyivät kylien vanhimmat\nyhteiseen illanviettoon Jumalaansa palvelemaan.\n\nKaiken tuon, ja lisäksi sen, että koko laestadiolainen liike oli\nsammumaan päin ja että uskoon oli ilmaantunut eri katsantokantoja, jopa\nlahkojakin, kuuli ukko Israeli karvastelevin mielin. Mutta hänen oma\nuskonsa ei häntä jättänyt, ja senvuoksi hänen loppuelämänsä muuttuikin\nyhdeksi ainoaksi kiitosvirren veisuuksi.\n\nSemmoisessa kodissa kasvoi Perttu, ankaran isän ja lempeän äidin\nhoidossa.\n\nTämän Perttu Viraniemen elämänvaiheita tässä kuvauksessa kerrotaan.\n\n\n\n\nI.\n\n\nTalon laajinta ja parasta peltoa, Viinamäeksi nimitettyä, oli Perttu\nkevätkylvölle valmistamassa.\n\nKevät oli tänä vuonna tullut tavattoman varhain, ja touon aika näytti\nlupaavalta. Vappuna jo loi valtaväylä jäänsä erinomaisempia vahinkoja\ntekemättä. Sadetta ja lämpöisiä, päiväpaisteisia päiviä oli sittemmin\nriittänyt, niin että kesä kerrankin näytti tulevan kertomatta. Ei\nmuistanut Perttu näin varhaista kesän tuloa, eivätkä sitä muistaneet\nvanhemmatkaan miehet.\n\nViinamäen pelto lähti talon navetan takaa ja nousi takalistolle päin\nloivana myötäleenä. Mutta metsän rantaan, johon pelto päättyi, oli\npolulta jyrkkää vastaletta, jossa hevonen sai ponnistaa kaikki voimansa\nennenkun pääsi vaon päähän. Siinä olikin sitten, joka vaon käytyä,\nlepohetki sekä miehelle että hevoselle.\n\nSiihen Perttu nytkin vanhan Laukkinsa pysähdytti, korjasi harjaa\nlänkien alta ja puhutteli kehoittavasti vanhaa, uskollista kumppaniaan.\nItse hän istahti kivelle, joka oli metsän puolella piennarta ja jossa\nhän aina jalkaansa levähdytti kyntäessään, kylväessään ja karhitessaan.\n\nSe oli jo käynyt rakkaaksi tuo kivi Pertulle, sillä siihen liittyi\nmuistoja varhaisimmilta lapsuusvuosilta. Siinä oli ennen leikitty,\npidetty nuotiota sekä sen kupeella että päällä, ja siinä aina marjaan\nmennessä käytiin Tapiolta runsaasti marjoja pyytämässä ja huudettiin\ntuulen jumalalle, että antaisi tuulten puhaltaa, etteivät sääsket\nhätyyttelisi marjamiehiä. Ja siinä samalla kivellä kerrottiin ennen\nmuinoin, kun nykyinen Viinamäen pelto vielä oli metsän peitossa,\nhaltiain halla-aamuina varjelleen peltoja. Mutta nyt olivat haltiat\nloitonneet etemmäksi takalistolle, kun Viinamäki oli peltona.\n\nKiven päälle Perttu nytkin kiipesi, haki tupakkavehkeensä esille ja\nsytytti piippunsa. Hän oli vankka, pian kolmikymmenvuotias mies.\nHartiat olivat leveät ja hiukan kumarat, silmät suuret, surumieliset,\nja hiukset vaaleat. Ylähuulessa oli vähän kevätahavan panemaa partaa,\njoka oli vaaleampaa kuin kulmakarvat. Kädet olivat vankat, kämmenet\nleveät ja känsäiset. Sormet olivat nyt, kovan kevätkynnön aikana, niin\nkangistuneet, etteivät olleet tupakkakukkaroon sopia. Ja tupakkaa\npiippuun pannessaan Perttu vaipui omiin ajatuksiinsa.\n\nEivät hänen ajatuksensa olleet hauskoja, eivätkä hänen toiveensa\nvaloisia. Ne eivät olleet sen valoisemmiksi tulleet, vaikka hän aina\ntoivoi ja toivoi. Yhdenlaista epätietoisuutta oli hänen elämänsä ollut\nlapsuudesta asti, eikä hänen onnensa aurinko näyttänyt nousevankaan, ja\nnyt hän pian olisi kolmenkymmenen. Vuodet olivat kuluneet niin kumman\nnopeasti, toinen seurasi toistaan, mutta hänen elämälleen ne eivät\ntuoneet minkäänlaista muutosta. Jouluna hän arveli: minkähänlainen on\nmaailma ja minun elämäni ensi jouluna. Ja kun joulu tuli, oli hänen\nelämänsä samanlaista. Touon aikana hän mietti: minkälainen lienee\ntulevana vuonna kylvön aika... kylvänköhän minä silloin... Ja kun tuli\nkylvönaika ja hän taas oli kylvämässä, ei mitään sellaista ollut\ntapahtunut, joka olisi vienyt häntä likemmäksi toiveittensa\ntoteutumista.\n\nMutta saatuaan piippunsa syttymään hän jouti silmäilemään alas\njokilaaksoon, kylälle ja taloihin, jotka sopivat tänne korkealle\nmäenrintaan komeasti näkymään. Ilta oli ihana, tyven, päivä lännen\nilmoille kallistumassa. Tulvillaan, keväisiä voimiaan uhkuen, virtaili\nvielä valtaväylä, kuljetellen tuntureilta kirkkaita vesiä. Keväistä\nvoimaa se näytti uhkuvan, kun rantatörmien tasalla vesi virtaili,\nvirtaili hauskasti sivu kotokylän aukenevalle suvannolle loitommaksi.\nSiinä olivat kylän talot jokitörmällä, mikä etempänä, mikä likempänä\ntörmän kamaraa. Pertun koti, Viraniemi, oli ylimmäinen talo niemen\nnenässä, joen polvekkeessa. Täältä mäeltäkään ei ollut joen polveen,\nsiihen missä joki maahan pisti, kuin muutamia hyviä kivenheittoja.\n\nKevätkylvöjen teossa oltiin joka talossa. Missä kynnettiin, missä\nkylvettiin tai karhittiin. Kiirettä ja hoppua näytti kaikilla olevan.\nSiemen oli saatava maahan, sillä nurmea työnsi jo pellon piennar, ja\nkoivun urpu pyrki puhkeamaan.\n\nIlta-aurinko valaisi miellyttävästi kylän taloja ja mäen rinteellä\nolevia peltoja. Ilmassa tuoksui vereksen mullan ja nuoren lehvän lemua.\nMutta Pertun mieli oli raskas ja painava. Miksei hänkin iloinnut ja\ntoivoa täynnä riemuinnut nyt, kun paisuva kevät oli käsissä ja luonto\nuuteen kesään heräili? Ja miksi ei ollut nyt hauskaa hänelläkin, kun\noli parhaillaan kylvön aika ja taivas ja maa näyttivät lupaavilta...?\n\nEi ollut näin raskasta kylvönaikaa Pertullakaan ollut moneen vuoteen.\nOli ollut hyvinkin rattoisia touonaikoja. Silloin varsinkin, kun toivoi\nkerran pääsevänsä omaksi herrakseen ja uskoi saavansa palkkansa monien\npitkien ja raskaiden vuosien työnteosta.\n\nSiinä oli kotitalo, tässä ympärillä hänelle rakkaiksi käyneet pellot,\njotka hän oli omin voimin laittanut hyvään kuntoon. Kiviä oli pelloilta\npoistanut, isoja lantatunkioita valmistanut, niittyä perannut. Oli hän\nkoettanut korjailla rakennuksiakin vähillä varoillaan. Navetan oli\nlaudoittatanut aivan hiljan, ja pirttiin oli vasta tänä keväänä tehty\nuusi muuri, mutta monta paikkaa oli korjaamatta, monta rakoa\nodottamassa. Olisi tarvinnut maalata koko talon rakennukset punaisiksi\nja saada asuinrakennukseen uudet ikkunat...\n\nJos olisi kuitenkin ollut viisaampaa ja hänelle itselleen parempaa,\nettä olisi tehnyt niinkuin olivat tehneet vanhemmat veljet. Miehiksi\ntultuaan olivat menneet yhtiön töihin ja jättäneet talon työt huiskin\nhaiskin. Kaksi velimiestä oli Amerikassa, toiset kulkivat vieläkin\ntukkitöissä ja kävivät talvisydämen aikana entisessä kodissaan,\nhakemassa ruokaa ja lämmintä... Kelvottomat ja laiskat!\n\nOlisivat pysyneet kotona, olisi miehissä työtä tehty... Peltoja olisi\nvoinut laajentaa, niittyjä lisää raivata... Ja jos olisi saatu vielä\nvelka maksetuksi Lommalle, niin olisi saatu itse tehdä heinät\nHopeasaaresta, jonka koko heinänkasvu nyt vuosittain meni Lommalle\nrahalainan koron maksuksi...\n\nTalon paras ja heinävin niitty... Karja olisi saatu lukuisammaksi ja\ntulot siten suurenemaan. Mutta veljet olivat vain moittineet vanhaa ja\nvaivaista isää ja sanoneet, ettei tässä velkapesässä kannata työtä\ntehdä, kun ei mitään koskaan saa palkakseen... Ja niin he menivät ja\njättivät... jättivät pellot, kevätuiton aika kun oli, kylvämättä,\nvaikka tiesivät, ettei isä kyennyt ja että työväestä oli puute... Monta\nsemmoista hetkeä oli Pertulle jäänyt mieleen, ja hän muisti, kuinka hän\njo pahaisena poikana ajoi lantaa pelloille ja koetti opetella\nkyntämään.\n\nOlivat nytkin niin ikäviä ajatella ne entiset ajat, että melkein teki\nmieli itkeä...\n\nMutta sitten tuli vähän hauskempia aikoja, ja hänen intonsa maatyöhön\nkasvoi sitä mukaa kuin hän näki, kuinka kiitollinen maa oli hänen\ntyönteostaan. Isä ja äiti kiittelivät, ja äidin toivo oli kokonaan\nkohdistunut häneen, nuorimpaan poikaansa. Häneen luotti ja hänestä\ntoivoi vanhuutensa turvaa...\n\nVanha, kivuloinen äiti raukka!\n\nPertun piippu oli sammunut, hän heräsi mietteistään, ja melkein kuin\nkammoissaan, että oli niin kauan levähtänyt, hän nopeaan laskeusi\nkiveltä ja alkoi kyntää. Hän ehtisi tänä iltana saada Viinamäen\nkynnetyksi, ja yön tullen hän kylväisi... Yöllä oli hauska kylvää...\nOli tyventä ja valoisaa, ja yörastaan laulu ilahdutti mieltä.\n\nVäsymys alkoi tuntua hänen jäsenissään, sillä hän oli ollut liikkeellä\nkoko edellisenkin yön. Verkkaan ja raskaasti käveli Laukkikin, vanha,\npaljon raatanut ainoa hevonen...\n\n\"Käveleppä nyt, Laukki!\"\n\nParastansa Laukki raiska koetti, vaikka takajalat olivat patteja täynnä\nja etujalatkin vaivaiset. Mutta Perttu kun hoiti uskollista kumppaniaan\nhyvin, kooten sille makeamman palankin ja apehtien illoin aamuin,\njaksoi se vielä hiljakseen tehdä talon työtä. Kun Perttu oli ehtinyt\nvaon rantapäähän ja aikoi juuri pellon toista laitaa pyörtää mäkeen\ntakaisin, näki hän navettakujasta, että hänen sisarensa Kustaava lähti\npihasta kävelemään häntä kohti.\n\n\"Perttu! Odota, Perttu, vähäisen\", hän huusi ja tuli pellolle.\n\nPerttu pysähdytti Laukin ja jäi tyytymätön ilme kasvoillaan vartomaan\nsisarensa tuloa.\n\nVähäväliä kävi sisar Kustaava entisessä kodissaan milloin mitäkin\npyytämässä. Hän oli nuorena joutunut naimisiin mökkiläisen,\nPoro-Junnon, kanssa. Heillä oli monta lasta, ja puute ja köyhyys\nahdisti alituisesti perhettä, sillä mies kulki tukkilaisena ja tuhlasi\nansionsa.\n\nKyynelsilmin sisar kertoi, ettei hänellä ollut mitään syömistä. Junno\noli jo lumen lähtiessä mennyt tukkijoelle ja aikonut lähettää rahaa,\nmutta ei ollut vielä toimittanut penniäkään.\n\nPerttu kuunteli sisaren puhetta suuttumuksen puna kasvoillaan.\n\n\"Ei ole minulla mitään antamista\", sanoi hän.\n\nSisar alkoi itkeä.\n\n\"Sydämettömiä olette kaikki, niin sisaret kuin veljet... Sinunkin\npitäisi tietää, etten syö laiskan leipää minä\", lisäsi Perttu, mutta\nnäytti heltyvän niinkuin ennenkin.\n\nSisar yhä itki.\n\n\"Sopisihan minunkin jättää vanhempani ja lähteä rahoja muualta\nansaitsemaan... Mikset pyydä Hannulta ja Iikalta?\"\n\n\"Ei heillä ole\", nyyhki sisar.\n\n\"Mutta minullako sitten luulet avun varaa olevan? Työtä olen tehnyt\nkoko elinaikani... Kenen hyväksi?\"\n\nPertun ääni soi kovemmalta kuin koskaan ennen. Sisar ei muistanut\nmilloinkaan nähneensä hyväluontoista veljeään niin kitsaana ja pahalla\ntuulella.\n\n\"Mikä sinun on, kun olet niin kiukkuinen?\" hän kysyi kesken itkunsa.\n\n\"Se minun on, että alan kyllääntyä koko elämään...\"\n\nJa Perttu käänsi selkänsä ja katsoi metsään päin. Mutta hän kuuli\nsisaren nyyhkytykset takanaan.\n\n\"Mitä sitten taas tahdot?\" hän kysyi hetken kuluttua, ja sisar kuuli\näänestä, että pahin kiukku oli mennyt ohi.\n\n\"Antaisit vähän jauhoja, ja eikö sinulta liikenisi perunansiementäkin?\"\n\nPerttu oli hetken vaiti, sitten sanoi:\n\n\"Kyllä, sisar kulta, sait kelvottoman miehen sinäkin!\"\n\nJa sen sanottuaan hän läksi pihaan ja nouti apetta Laukille, jättäen\nsen vaon viereen valjaisiin syömään. Sisar seurasi hänen liikkeitään,\nja kun Perttu lähti pirttiin päin, käveli sisar perässä arvaten, ettei\nPerttu tälläkään kertaa voinut olla auttamatta.\n\nKun sisar oli saanut, mitä oli tahtonut, ja poistunut, istahti Perttu\nväsyneesti pirtin penkille. Äiti makasi sängyssä, oli jo pari viikkoa\nollut vuoteen omana. Ei tuntenut kipuja, vaan heikkouttaan valitteli.\nKyyneliään näkyi äiti pyyhkivän, kun alkoi puhua:\n\n\"Minä kielsin Kustaavaa sinulta mitään pyytämästä. Sanoin että olet\nraskaalla mielellä muutenkin... Mutta kyllä Jumala sinulle suopi\ntakaisin... Ei mene Jumalan oma sana hukkaan, kun hän on luvannut onnea\nja menestystä niille, jotka kunnioittavat ja rakastavat vanhempiaan ja\npitävät sellaista huolta kuin sinä meistä kahdesta vanhasta, isästäsi\nja minusta... Kyllä Jumala sinulle siunaa...\"\n\nPertulla pyöri kiivas vastaus jo huulilla, mutta muistaessaan äidin\nolevan niin heikkona, ettei mitään pahaa sietänyt, hän pysyi vaiti.\nÄiti jatkoi:\n\n\"En yhdenkään lapseni puolesta ole niin paljon Jumalaa rukoillut kuin\nsinun... Kyllä me molemmin, sekä isäsi että minä, ymmärrämme, kuinka\nsinä olet uhrannut elämäsi meidän hyväksemme... eikä Jumala jätä sinua\npalkitsematta... Jumala on kuullut minun rukoukseni ja jättänyt sinut\nmeitä hoivaamaan...\"\n\nÄiti puhui aina noin silloin, kun tiesi Pertun olevan kiusoissa ja\nhuolissaan. Eikä Perttu koskaan jaksanut äidille vastaan sanoa, vaikka\nmonesti mieli teki. Äiti ei osannut aavistaa, mitä Perttu sai kokea. Ja\nusein, kun äiti puhui Jumalasta ja Hänen siunauksestaan, lämpeni Perttu\nja pillahti itkuun äidin kanssa.\n\n\"Sinähän olet ainoa iloni ja toivoni!\"\n\nÄiti katsoi Perttuun kysyvästi ja melkein kuin kummastellen, ettei\nPerttu tullut äidin luo.\n\n\"Minä en todellakaan tiedä, mistä siemenet saan Viinamäkeen, sillä ne,\njotka syksyllä riihessä jo erotin siemeniksi, ovat kadonneet aitasta\",\nsanoi Perttu vihdoin synkällä äänellä. \"Nyt vasta näin, kun aitassa\nkävin... Rahaa ei ole, ja kukapa uskoisi velkaa...\"\n\nÄiti tiesi, mihin siemenet olivat joutuneet. Hän oli itse antanut ne\nKustaavan miehelle talvella. Mies oli luvannut maksaa, mutta äiti oli\nunhottanut koko asian.\n\n\"Ja miten elämme nyt kesän, kun vilja on lopussa ja jauhojakaan ei enää\nole kuin yksi säkillinen...\"\n\nÄiti ratkesi kovempaan itkuun.\n\nPertun sydän pehmeni aivan äkkiä, ja katuen, että oli äidille mitään\nsiemenistä puhunut, sanoi hän lohduttavalla äänellä:\n\n\"No, ehkäpä tässä jonkun keinon keksii, ja on se Jokijalan isäntä\nluvannut lainan, jos kesken loppuvat. Älkää nyt, rakas äiti, siitä\nhuolehtiko...\"\n\nJa nähdessään, että äiti alkoi tyyntyä, hän käveli äidin sängyn luo ja\nvirkkoi:\n\n\"Saattaa tässä sentään tulla meille hauskemmatkin päivät. Olen kuullut,\nettä tänne tulee paperipuun ostajia, ja meilläkin olisi paperipuumetsää\nkelpo lailla... Voidaan tässä ehkä Lommallekin velka maksaa, että saisi\nitse tehdä heinän Hopeasaaresta...\"\n\nÄidin kasvot kirkastuivat.\n\n\"Eipä sitä tiedä, jos Jumala hyvinkin on kuullut minun rukoukseni\", hän\nhymyillen sanoi Pertulle.\n\nKeveämmällä mielellä Perttu lähti jatkamaan keskenjäänyttä kyntöään.\nLaukki olikin jo syönyt appeensa ja seisoi huuli lerpallaan ja silmät\npuoliummessa ajajaansa odotellen.\n\n\"Nyt, Laukki, yritetään, että saamme Viinamäen kylvövalmiiksi\", puheli\nhän Laukille.\n\nMutta äskeiset ikävät ajatukset eivät luopuneet hänestä, tulivat nyt\nvielä suuremmalla voimalla ja istuttivat epätoivon mietteitä nuoren\nmiehen sydämeen.\n\nSuuttumus valtasi hänet ensiksi, kun hän aittaan tultuaan ja ullakolle\nkiivettyään näki, että hänen parhaat siemenohransa olivat melkein\nkaikki poissa. Hän kun vasiten riihessä puhdisti parhaan pellon\nraskaimmat jyvät ja kantoi aitan ullakkoon suureen ammeeseen\nkevätkylvöä varten! Melkein kaikki oli viety!\n\nSemmoista oli tapahtunut ennenkin. Äiti ei saattanut olla antamatta,\nkun tiesi vähänkin olevan! Ja ne sydämettömät siskot! Ne voivat ottaa,\nne voivat nylkeä hänet puti puhtaaksi! Vaikka tiesivät, että hän teki\ntyötä yötä päivää, näki suorastaan nälkää, kootakseen edes korkojen\nmaksuun rahaa!\n\nEi, ei! Ei ollut hänellä koskaan toivoa päästä velattomaksi ja saada\ntätä rakasta paikkaa omaksi!\n\nHänen mielensä kävi niin liikutuksiin, ettei hän malttanut enää astua\nsamaa verkkaista tahtia, vaan hätyytteli Laukkia nopeampaan kulkuun...\n\n\"Kynnetään kuitenkin... kuka sitten kylvänee ja leikanneekin...\"\n\nJa hän iski Laukkia ohjaspuolella kylkeen että läiskähti...\n\nKäki kukahti kuusessa aivan ison kiven takana. Hänen ajatuksensa saivat\ntoisen suunnan. -- Jospa niitä nyt tulisi, niitä paperipuun ostajia...\nEhkä tuosta Särkirovon sarasta jotakin saisi, että pystyisi maksamaan\nedes Lomman velan... Siinä oli kaunista petäjikköä ja komeaa,\ntummaoksaista kuusikkoa, jota Perttu oli hoitanut kuin silmäteräänsä.\nTalon muut metsäsarat olivat myydyt ja raiskatut, ettei ollut liioin\nlinnunistuinta. Kantoja ja tuulenkaatoja oli, ja niitä Perttu oli\nkoonnut talon tarvepuiksi.\n\nVeihän isältä puulaaki melkein ilmaiseksi koko Lompolajoen saran! Monta\ntuhatta kaunista tukkia! Eikä ollut velka sillä lyhennyt!\n\nPerttu oli ollut silloin pieni, mutta hän muisti vielä, kuinka isä\nitki, kun näki itsensä petetyksi!\n\nEivätkä silloinkaan vanhemmat veljet, jotka jo olivat täysiä miehiä,\nkäyneet asiaan käsiksi...\n\nSemmoinen oli isä ollut aina. Uskoi muita rehellisiksi, kun itse ei\ntahtonut väärin! Jakanut ja antanut niin kauan kuin on ollut...\n\nUkko raukka!\n\nEi häntä käynyt moittiminen. Hyväsydäminen, antelias ja kaikkia\npalveleva mies. Jumalaansa luotti ja iankaikkista iloa toivoi... ja\nsinne kai hän kostuneekin...\n\nYö oli jo puolessa, kun Perttu sai Viinamäen kynnetyksi. Nyt ei olisi\nmuuta kuin kylvää...\n\nVietyään Laukin talliin, tehtyään appeen ja nostettuaan yöheinät\nsoimeen hän päätti käydä aitan hinkaloista kokoamassa siemeniksi mitä\nsieltä mahdollisesti vielä karttuisi. Ei olisikaan ollut enää muuta\npeltoa kylvämättä kuin Viinamäki, mutta siihen menisi, vaikka\nharvaankin kylväisi, vähintään vanha tynnyri...\n\nHän kävi pirttiin. Äitikin oli nukkunut ja isä ilmestynyt kylältä\nvuoteelleen. Vanha karjakko-Kreeta, joka oli talon ainoa palvelija, oli\nhänkin vuoteessaan. He nukkuivat kaikki. Perttu liikkui hiljaa,\netteivät heräisi. Pöydälle oli hänelle jätetty illallinen: leipää,\njonka päälle äiti oli tuonut voinokareen, ja tuopillinen maitoa. Mutta\nnälkää hän ei tuntenut; uni painoi silmäluomia. Hän otti aitan avaimen\nvaltaorren naulasta, jossa sillä oli vakituinen paikkansa, ja hiipi\nulos, painaen oven hiljaa kiinni... Hän lähti jo aitalle päin käymään,\nmutta seuraten omia ajatuksiaan poikkesikin puutarhaan, joka oli\nrakennuksen takana jokitörmällä. Joka ilta ja aamu hän kävi\npuutarhassa.\n\nSillä se oli yksinomaan Pertun. Ennen ei siinä ollut yhtään puuta, ja\nmaakin oli ollut viljelemätöntä, karua kivikkoa...\n\nMutta nyt! Viisitoista vuotta siitä oli nyt juuri tänä keväänä, kun hän\nistutti nämä ensimäiset puut! Tuon pihlajan tuohon... nuo kaksi koivua\njoen puolelle ja tuomet pohjoispuolelle!\n\nKuinka ne olivat kasvaneet, varttuneet ja komistuneet tällä ajalla! Ja\njoka vuosi sitten lisää... nyt oli jo kokonainen puisto...!\nViidentoista vuoden päästä... joka silloin elää ja näkee...\n\nHän unhotti äskeiset huolensa, ja hänen jäykille kasvoilleen tuli ilon\nja riemun ilme. Hän kävi tunnustelemaan koivujen puhkeavia urpuja ja\niloitsi sydämestään nähdessään, että vanhin tuomi tulisi kukkia täpösen\ntäyteen...\n\n\"Ihan joutavaa hommaa\", oli hänelle sanottu, kun hän puuhaili\npuutarhassaan.\n\nJa kerran hän oli kuullut, kun naapurikylän miehet olivat soutaessaan\nohitse keskustelleet veneessään: \"Mitä risukkoa se Viraniemen Perttu\ntuonne kasvattaa?\" oli toinen kysynyt.\n\n\"Samanlaista puutarhaa siihen hommaa kuin on pappilassakin\", oli siihen\ntoinen vastannut.\n\n\"Pitäisi olla puumerkit kotona sillä, joka komeaa puutarhaa aikoo...\"\nJa siihen suuntaan olivat muutkin arvelleet. Ne olivat kuitenkin\nsemmoisia ystäviä nämä hänen puunsa, että ne eivät pettäneet, vaan\nilahduttivat sydäntä silloinkin, kun se oli surusta halkeamaisillaan.\n\nMutta oli hän sentään saanut paljon kiitoksiakin puutarhastaan. Oli\nkäynyt kerrankin kaukaa muuan matkustaja, joka oli kehunut kauniiksi\nkoko paikkaa ja varsinkin Pertun puita...\n\nMutta taas hänen ilonsa katosi yhtäkkiä niinkuin oli tullutkin. Tuli\nhyvin usein, ja varsinkin oli näinä viimeisinä aikoina tullut,\nepämääräinen pelko siitä, ettei hän saanut tästä itse nauttia... ja\nvelka... velka... jäyti kuin helvetin liekki silloin aina mieltä.\nKaikki hänen työntekonsa, vaivat ja äärettömät vastukset, jotka hän\nsitkeästi oli kestänyt... kaikki menisivät hukkaan... ja hän saisi\nlähteä tyhjin kourin kävelemään.\n\nMutta vaikka hän sitä pelkäsi ja mietti, jäi aina joka kerta sydämen\npohjalle toivo siitä, että niin ei voinut käydä ja että joku ihme\ntapahtuu... sillä niin oli äitikin aina vakuuttanut... ihme sellainen,\njoka on kumma ihmisten mielestä, mutta Jumalalle vähäinen...\n\nNiissä mietteissään hän tapasi itsensä aitan ovea aukaisemassa...\nTyhjät, suuret hinkalot ammottivat häntä vastaan kuin kummitukset...\n\n\"Tyhjät... tyhjät\", hoki hän, haki säkin kainaloonsa ja nousi ullakolle\nsiemeniä keräilemään.\n\n\n\n\nII.\n\n\nViinamäkeään on Perttu kylvämässä.\n\nOn yö, lämmin, valoisa Pohjolan yö. Kylältä on ääni lakannut\nkuulumasta, ja pelloilta on väki kadonnut. Ei näy muita liikkeellä kuin\nnaapurin, Jokijalan, isäntä, joka hänkin näkyy olevan kylvöhommassa.\nToukoyöt ovat aina ennen olleet Pertun hauskimpia hetkiä, kun sai tehdä\ntyötään kenenkään häiritsemättä ja kun jaksoi tuudittaa mielensä ja\nsydämensä siihen uskoon, että nämä kaikki, pellot ja nurmet ja metsä\ntuolla etempänä, olivat hänen... joka oli ne omalla voimallaan\nsaattanut kuntoon. Ja ne hetket varsinkin, jolloin kuvitteli, että koko\nvainio olisi mainiossa kasvukunnossa, puutarhan puut kukassa ja Hanna\nkävelisi sieltä pihasta päin ja tulisi tänne kivelle asti ja toisi\ntullessaan kahvia ja vehnästä... Heidän hyvässä kunnossa oleva kotinsa\noli tuo punainen rakennus ja tuo uljas, uusi navetta, jossa silloin\ntällöin kalkahti kello...\n\nMutta ei ollut Pertun toivo toteutunut. Saisiko koskaan sanoa omakseen\ntätä?\n\nMillä ja miten saisi velat maksetuksi?\n\nEttä saisi viedä Hannalle sen salaisimman, pyhimmän ilosanoman: Nyt on\nmeillä oma, velaton koti!\n\nMonta pitkää vuotta oli sitä toivonut, monta unetonta yötä valvonut\nsilloin jo, kun ei vielä tiennytkään, että Hanna häntä samoin rakasti\nkuin hänkin Hannaa.\n\nHanna! Hanna! Hänen nuoruutensa morsian ja tulevaisuutensa toivo! Hänen\nilonsa ja hoivaajansa epätoivonkin mustina hetkinä! Jospa hän jaksaisi\ntehdä työtä ja taistella, että se unelma, jota kauan, kauan oli\nodottanut, kerrankin kävisi toteen!\n\nHän ei ollut tavannut Hannaa useaan viikkoon, vaikka Hannan koti oli\ntoisessa päässä kylää. Ei ollut saanut puhua Hannalle huolistaan, ei\nmainita toiveistaan. Silloin oli aina, Hannan kohdattuaan, helpompi\nelää ja toivoa, tehdä työtä ja odottaa keveämpää aikaa. Hanna osasi\nlohduttaa ja lupasi vartoa, oli jo vartonut kohta kymmenen vuotta...\nHän heitteli siemeniä kuin vihapäissään, sillä niitä oli vähän,\nkylvöstä tuli harva... Mutta hän ei ollut lähtenyt lainaamaan, vaikka\nuskoikin saavansa Jokijalan isännältä. -- Panen sen mitä on... muuta ei\nvoi, -- arveli hän itsekseen, kun pudisti viimeisiä jyviä säkistä\nvakkaan. Ja vaikka hän tiesi kylvöstä tulevan harvan, oli hänellä\nsydämen pohjalla uskona, että siihen sittenkin tulee taajuutta.\n\nOllessaan tulossa mäkipäähän peltoa ja juuri viimeisiä jyviä vakasta\nheittelemässä hän näki Jokijalan isännän astuvan piennarta pitkin\nluokseen. Jokijalan isäntä oli jo ikämies, kasvot sileät ja\nhyväntahtoiset ja leppeys koko olemuksessa. Hän oli aina kohdellut\nPerttua erinomaisella ystävyydellä, ja aina, naapurina ollen, koettanut\nauttaa missä vain kykeni ja voi.\n\n\"Jopa taitaa Viinamäki olla kylvettynä\", arveli hän ja istahti\npyörtänölle. \"Jo sain minäkin viimeisen kylvöni tehdyksi, mutta väsymys\ntuntuukin.\"\n\nHän alkoi panna piippuunsa, ja Perttu oli huomaavinaan, että hän\ntarkasteli kylvöä. Ennen oli usein sanonut, että Perttu oli hyvä\nkylväjä. Perttu luki naapurin silmistä, mitä tämä ajatteli, vaikka ei\nmitään virkkanutkaan.\n\n\"Istu sinäkin nyt ja pane piippuusi\", sanoi hän sitten Pertulle.\n\nPerttu kävi pientarelle Jokijalan viereen ja kaivoi hänkin piippunsa\nesille.\n\n\"Pane tästä minun kukkarostani\", tarjosi naapuri.\n\n\"Lupaavalta näyttää nyt tämän touon aika\", lausui Perttu kiitokseksi.\n\nKotvan aikaa he tupakoivat mitään puhumatta. Hiljaista oli heidän\nympärillään, väliin kukahti käki, ja yörastaat lirittivät kilvan\ntakaliston kuusikossa. Tyyni oli suvanto, ja suuret vihannoivat saaret,\njoita vuopiot ja putaat toisistaan eroittivat, hohtivat yön\nkirkkaudessa kuin vihreät samettikentät. Etäisten vaarojen la'illa\nkimaltelivat jo nousevan päivän kultaiset säteet. Kumpikin mies näytti\nomiin ajatuksiinsa vaipuneelta. Harvoin kävi Jokijalan isäntä\nViraniemessä, ja silloin kun kävi, oli asiallista asiaa. Perttu arvasi\nnytkin, että naapurilla oli jotakin tärkeämpää sanottavana, sillä\npitkissä mietteissä hän istui.\n\n\"Ei ole kai vielä tullut kauppakirjaa isäsi kanssa tehdyksi?\" virkkoi\nnaapuri vihdoin aivan niinkuin olisi jo asiasta ennen puhunut tai\nniinkuin Perttu olisi tiennyt hänen ajatuksensa.\n\n\"Ei ole tehty. Puhetta siitä jo on ollut kauankin, mutta ei ole sen\nvalmiimpaa tullut. Eikä siitä taitaisi isäukosta enää kauppakirjan\ntekijäksi ollakaan... Toisinaan tuntuu kuin houraileisi... puhuu puuta\nheinää.\"\n\nJokijalka mietti hetken, sitten alkoi puhua:\n\n\"Sinä katsot liian vähän omaa etuasi, Perttu! Koko elinaikasi olet\ntalon työtä tehnyt, saanut koko vainion hyvään kuntoon ja alottanut\nuudisviljelyksen Karhusuolle... Toiset eivät ole tehneet mitään... ovat\nvain olleet sinulta ottamassa... Sinun ansiotasi on, että talo on\nsemmoinenkin kuin on... Olisi pitänyt tehdä kauppakirja jo aikaa,\nsinähän kuitenkin olet velkojen korkoakin maksanut... niin olen\nkuullut... Eihän ole isästäsi enää maan hoitajaksi, ei ole ollutkaan\nsitten kun saarnamieheksi alkoi...\"\n\n\"Milläpä minä maksaisin talon velat, joita on niin paljon\", sanoi\nPerttu alakuloisesti väliin.\n\n\"Tuskin niitä yhtaikaa tarvitseisi maksaa... Kai velkojat uskovat\nsinullekin, niinkuin ovat isällesikin uskoneet... ja Lommahan saa\nhirmuisen suuren koron rahalleen, kun saapi tehdä heinää koko\nHopeasaaresta... ja itse velka on maahan kiinnitetty... Ala sinä,\npoika, ajatella asiaa, ja ota emäntä taloon, niin pääset viettämään\nhauskempaa elämää...\"\n\nOli naapuri välistä ennenkin siihen suuntaan Pertulle puhunut, mutta ei\nnäin suoraan koskaan.\n\n\"Eihän sinun elämästäsi noinkaan mitään tule... kun toiset vievät mitä\nsinä kokoat...\"\n\n\"Enhän heille mitään mahda, kun isä ja äiti heitä puolustavat\", sanoi\nPerttu alakuloisesti.\n\n\"Sepä se onkin! He ovat tottuneet tekemään aina sinulle niinkuin ovat\ntahtoneet, ja samoin isällesi ja äidillesi, jotka eivät koskaan ole\nsaaneet heitä tottelemaan. Senvuoksipa heistä onkin tullut semmoisia\nkulkulaisia, vaikka kyllä kai he ovat Jumalan sanaa kuulleet enemmän\nkuin muiden ihmisten lapset.\"\n\nSiitä oli naapuri kerran isällekin sanonut. He eivät koskaan sopineet\nuskonasioissa, vaikka muuten naapureina olivat keskinäisessä sovussa.\nNaapuri ei jaksanut isälle antaa anteeksi sitä, että hän kierteli maita\nmantereita saarnamiehenä ja jätti talonsa ja lapsensa hoidotta.\n\n\"Ja siitä ne ovat ensiksi velat ruvenneet kasvamaan\".\n\nPerttu kuunteli äänetönnä naapurin puhetta, mutta kun naapuri suoraan\nalkoi syyttää isää kaikesta, siitäkin, ettei karja menestynyt, ja\nsiitä, että hänen lapsistaan oli tullut syntisempiä ja roistompia kuin\nmonen uskottoman lapsista, tuntui se Pertusta liialta. Isä ei koskaan\nnapissut Jumalaa vastaan, vaikka hänen osalleen oli aina tullut\nkatkeria koettelemuksia.\n\n\"Annamme sen vanhan, kuolemaan menevän vanhuksen olla alallaan\", sai\nPerttu Jokijalalle sanotuksi.\n\n\"Niinpä olkoon minun puolestasi\", lausui naapuri. \"Mutta minä sanon\nvieläkin, että jos annat itseäsi köyhdyttää vastedeskin samoin kuin\ntähän asti, ei tule sitä Jumalaa, joka sinulle sen maksaa...\"\n\nJa naapuri lähti kotiaan päin kävelemään.\n\nPerttu jäi paikalleen pellon pientareelle istumaan. Kummalliselta\ntuntui hänestä nyt naapurin käytös. Mitä lienee puheillaan\ntarkoittanut? Vartavastenko oli lähtenyt sanomaan tuota Pertulle?\n\nOlihan siinä totta, naapurin puheessa, se hänen itsensäkin täytyi\nmyöntää. Siihen olivat veljetkin tulleet milloin mieli teki, ja ottivat\nomin lupinsa, kun ei hän ollut kotosalla.\n\nJa Kustaava ja hänen miehensä...!\n\nJa kuta tarkemmin ja pitemmältä Perttu alkoi miettiä, mitä naapuri oli\nhaastanut, sitä enemmän hänelle selvisi, että tämä sittenkin oli\noikeassa.\n\nSiinähän se oli... kun ei ollut oikeaa isäntää talossa, vaan kukin sai\nottaa ja käyttää talon tavaroita niinkuin mieli teki.\n\nJa sitten talvisin niitä uskovaisia, joita tuli neljin, viisin hevosin\nisän puheille... Ruokituttivat itseään ja hevosiaan, viikoittain\nseurojaan pitivät, ja kun lähtivät, niin eivät muuta jättäneet kuin\nhajun...\n\nNe ne olivat myöskin osaltaan taloa köyhdyttäneet!\n\nKyllä hän oli nähnyt jo pienenä poikana, oli ymmärtänyt hyvin, ettei\nollut mahdollista niin pienillä talon tuloilla semmoista joukkoa\nelättää. Isä kun lisäksi oli niin hyväntahtoinen, että antoi oman\ntähdellisimmän tarpeensakin -- ja luotti vain siihen, että Jumala\nsiunaa monin kerroin...\n\nEikä hänelle auttanut mitään sanoa, vaikka hän näki, kuinka köyhyys\ntukkeutui näkyviin joka nurkasta. Kaikki oli vain hyvin. Jumala ne oli\nkaikki sallinut, senkin, että hänen lapsistaan piti tulla\nmaankiertäjiä.\n\nNykyvuosina ei enää maksanut vaivaa puhua mitään isälle. Hän ei enää\ntahtonut kuulla mistään maallisista asioista. Joka hetki hän toivoi,\nettä pääsisi lepoon... iankaikkiseen rauhaan...\n\nVälisti Perttu oli ollut ymmärtävinään, että isällä oli sydämen\npohjalla jotakin painavaa, raskasta rautaa, joka oli kuin kohdistettu\nkanssaihmisiä vastaan. Mutta ei hän koskaan suoraan sanonut muuta kuin\nettä maailma ja ihmiset vain pahenivat ja että Jumala näytti\nloittonevan yhä kauemmaksi suruttomasta ihmiskunnasta. Hän ei koskaan\nhetkeäkään epäillyt omaa uskoaan ja omaa autuuttaan. Hän oli tehnyt\ntyötä Jumalan valtakunnan hyväksi, hänen omatuntonsa oli puhdas ja\nuskonsa järkähtämätön...\n\nJa samanlainen oli äidinkin usko.\n\n\"Jumalan kunniaan kun kostumme, niin tämä maallinen vaelluksemme tuntuu\nturhalta\", oli äidin tapana kiusausten hetkellä sanoa.\n\nPertun istuessa siinä pientareella, auringon noustessa ja lintujen\nruvetessa laulamaan, riensivät hänen ajatuksensa kuin tuulen ajamina,\nlöytämättä missään lepoa. Lapsuutensa päivät hän muisti, kolkon,\nilottoman nuoruutensa, jossa sentään oli kaksi ihanaa valopaikkaa:\nhänen kirjansa ja Hanna...\n\n-- Mitäpä iloa täällä lieneekään, -- hän arveli vihdoin, otti tyhjän\nvakan kainaloonsa ja läksi astumaan pihaan päin.\n\nAurinko oli jo kohonnut suurten vaarain takaa ja paistoi lämpimän\nherttaisesti suvannon välkkyvään veteen ja heinävien saarten seljille.\nSieltä siinsi kahden leveimmän vuopion välistä Hopeasaarikin, sileä\nhyväheinäinen niitty...\n\nMutta ylempää hän näki jo ensimmäisten tukkilauttojen olevan tulossa\njoen kiivasta virtaa pitkin... Kuului lauttamiesten huutoja ja\nkirouksia, kun leveä ja raskas lautta ei oikein ottanut totellakseen\nkiivaissa korvavirroissa.\n\nAjatuksissaan Perttu asteli pihaan ja kävi suoraan omaan huoneeseensa,\njoka oli tuvan mäkipäässä. Siinä olivat hänen aarteensa ja\nomaisuutensa. Pienellä kirjahyllyllä oli kirjoja ja vanhan kaapin\npäällä sanomalehtiä, joita hän tilasi useita. Niitä yksin ollessaan ja\njoutohetkinä luki ja tutki, kirjoittipa joskus itsekin jonkun uutisen\nomaan lehteensä. Seinällä riippuivat hänen uudet vaatteensa, jotka vain\nsunnuntaisin raski päälleen pukea, ja uusi hattu, jonka Hanna oli\nlahjoittanut...\n\nHän tunsi raukaisevaa väsymystä jäsenissään, niin uuvuttavaa, ettei\ntahtonut jaksaa riisua kenkiä jalastaan...\n\nJa kun hän laskeutui vuoteelleen, lensivät ajatukset entisyyteen ja\npalasivat samalla nykyhetkeen, joka hänestä nyt tuntui raskaammalta\nkuin koskaan ennen. Hän teki suunnitelmiaan ja päätöksiään, että niin\nja niin hänen nyt täytyy tehdä... niin ja niin toimittaa... Hänen\ntäytyy ruveta ankarammaksi, täytyy ottaa isäntävalta pois muilta...\nniinkuin Jokijalka oli neuvonut...\n\nSellaisia päätöksiä hän oli ennenkin tehnyt, aikonut ja aikonut, mutta\nkun tuli tosi eteen, ei hän voinut panna vastaan kenellekään...\n\nJa siihen hän nukkui raskaasti, tiedottomasti niinkuin nukkuisi monen\npitkän vuoden kuluttua.\n\nKun hän herättyään meni pirttiin, näki hän äidin liikkeellä, vaikka\nheikkona vielä. Isä istui sänkynsä laidalla ja veteli verkkaan\nkämmenellään pitkää, harmajaa partaansa. Penkillä istui kaksi miestä,\ntukkilaisia. Junnon-Iikka, kotikylän mies, ja toinen nuori, etelän\npuolen mies.\n\nPerttu tervehti Iikkaa, joka oli tuttava.\n\n\"Tekö sitä yöllä lautalla tulitte?\" tiedusti Perttu.\n\n\"Me. Mutta otimme maihin tässä Viraniemen rannassa, kun näytti rupeavan\ntuulemaan eikä suvannolle ole panemista\", alkoi Iikka selittää.\n\nÄidin silmät olivat itkettyneet, ja ennenkuin Iikka kerkesi jatkaa,\nsanoi äiti:\n\n\"Ikäviä terveisiä sillä on Iikalla meillekin. Kuuluu hukkuneen\nKustaavan mies...\"\n\nPerttu ei puhunut mitään, mutta kenkä, jota hän oli jalkaansa\nvetämässä, jäi lattialle. Salamana lensi hänen ajatustensa läpi:\nKustaava ja lapset joutuvat sinun elätettäviksesi...\n\n\"Niinhän se kävi\", alkoi Junnon-Iikka selittää. \"Siinä kun tukit olivat\ntulossa Sipulikosken niskaan ja päällempänä Peurasuvannolla oli suma,\nniin siihen suman rakoon oli pudonnut... eikä löydetty vielä\nruumista... Eikö kulkene valtaväylää, jos eivät tukit survo\npalasiksi...\"\n\n\"Helvettiin meni sekin mies\", lausui vanha Israel tuomionsa, ankara\nkatse silmissään.\n\n\"Kukapa sen niin varmaan tietää\", arveli nuori etelän puolen mies,\nJunnon-Iikan kumppani.\n\nOnneksi ei vanha saarnamies sitä kuullut. Höpistyään hetken itsekseen\nhän kallistui vuoteelleen, ummisti silmänsä ja näytti nukkuvan.\n\n\"Jäi viisi pientä lasta eikä minkäänlaista elämistä\", sanoi emäntä\nhetken kuluttua, mutta sitten hän ratkesi valtavaan valitukseen:\n\"Herra, Herra, miksi minua näin kovasti koettelet!\" Eikä tyyntynyt\nsittenkään, vaikka Perttu kantoi hänet vuoteeseen ja koetti parhaansa\nmukaan lohduttaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViinamäen pellon karhittuaan Perttu palasi pihasalle ja alkoi korjailla\nkyntöneuvoja kesäsijoilleen. Kevätkylvöt olivat nyt tehdyt, ja vähän\nkeveämmin mielin Perttu valmisti apetta Laukilleen.\n\nLauttamiehet, jotka aamulla olivat tulleet taloon, olivat menneet\ntuulta makaamaan karjalatoon. Herättyään he alkoivat tahtoa Perttua\navuksi saattamaan lauttaa koskenniskaan. Eivät sanoneet uskaltavansa\nkahden lähteä suvannolle, kun tuulenhenki oli idässä. Semmoisia\nsaattomatkoja oli Perttukin silloin tällöin tehnyt, vaikka hän ei\nmuuten ollut koskaan vasiten ollut tukkihommissa. Mutta kun oli sopiva\nvesi eikä tuuli haitannut, oli lauttojen saattaminen koskenniskaan\nhauska matka, ja hyvä palkka siitä maksettiin.\n\nPerttu vähin kielteli, kun Junnon-Iikka pyysi. Olisi ollut niin kovin\nmonenlaista talon työtä, ja Karhunsuolla odottivat ojamullat\nhajoittajaa.\n\n\"Lähde pois vain... On nyt kesää vielä maatöitä tehdä, ja me maksamme\nhyvän palkan... Näillä tukeilla on kiire meren suulle\", kehoitti\nJunnon-Iikka uudelleen.\n\nPerttu mietti hetkisen. Samalla matkalla hänen sopisi käydä Lommankin\npuheilla ja palatessa poiketa Hannaa puhuttelemassa... Hän lupasi\nlähteä, pistäysi huoneeseensa ja veti uudet pitkävartiset tukkisaappaat\njalkaansa.\n\n\"Nyt lähdemme\", sanoi hän sitten pihalle tultuaan. Hänen liikkeissään\nja koko olennossaan ilmeni jotakin reippaampaa, ja äskeinen alakuloinen\nkatsekin oli kirkastunut ja ikäänkuin avartunut.\n\n\"Sinusta se tukkimies olisi tullut\", sanoi Junnon-Iikka ihastuksissaan.\n\nPerttu olikin nyt, pitkävarsisaappaissa ja mustassa hatussa, joka oli\nhieman kallellaan, niinkuin tukkilaisilla on, aivan erinäköinen kuin\näsken pellollaan.\n\nMiehet kävelivät rantaan, jossa suuri tukkilautta oli vankalla\ntrossilla kiinnitetty maahan lyötyyn paaluun.\n\n\"Onko näkynyt lauttoja alas meneviksi?\" kysyi Junnon-Iikka, kun\nalkoivat päästellä lauttaa irti.\n\n\"On niitä joku näkynyt menneen\", vastasi Perttu.\n\nKun lautta oli irtautunut maista ja he kukin asettuneet airoihinsa,\nalkoivat he soutaa suvannon selälle, josta laimea virta hiljalleen\nkuljetti raskasta lauttaa virtavampia vesiä kohden.\n\n\"Tänä kevännä oli puute miehistä tukinlaskussa\", puheli Junnon-Iikka\nlautan etupäästä Pertulle. \"Siellä olisit sinäkin napannut sievät\nrahat... Mutta sinähän et pidä tukkilaisen elämästä... Kumma ettet\nsinä, ja toiset veljesi vain... Kemijokivarteen kai ovat menneet...?\"\n\n\"Sinne ovat kai menneet.\"\n\nHetken vaiti oltuaan sanoi Junnon-Iikka niinkuin kauan mietittyä asiaa:\n\n\"Kumma se on, että tyydyt maatyötä tekemään, vaikkei ole palkasta\nmitään tietoa...\"\n\nSe nyt oli taas viittaus siihen, että talo oli niin velassa, että kun\nvelkamiehet omansa ottivat, ei Pertulle jäisi mitään. Koko maailma sen\nmuuten tiesikin.\n\nJotakin Junnon-Iikalle vastatakseen Perttu sanoi:\n\n\"Siinäpä tuota on elänyt, ja tuskinpa niillä kaikilla tukkilaisilla on\npaljoa enempää säästössä kuin minullakaan...\"\n\nEi väittänyt Junnon-Iikka sitä vastaan, mutta arveli kuitenkin:\n\n\"Semmoinen mies kuin sinä, joka olet juomaton ja muutenkin hoksaava,\nsinä siellä panisit kesän pitkään rahaa säästöön kuin puita pinoon...\"\n\n\"Niin vain tekisikin\", arveli etelänpuolen mieskin.\n\n\"Taitaisivat tulla minullekin suuremmat menot sitten\", naurahti Perttu\nmiesten puheisiin.\n\nLautta soljui hitaasti eteenpäin. Tuuli oli iltapuoleen päivää kokonaan\ntyyntynyt, niin että suvannolla oli nyt helppo ohjailla raskasta\nlauttaa. Ei ollut muuta miehillä tekemistä kuin katsella vain.\n\nEtelänpuolen mies siirtyikin lautan kupeelle, jossa heillä oli tulisija\nja kahvinkeittovehkeet.\n\n\"Keitäpä oikein jätkän kahvia\", varoitteli häntä Junnon-Iikka.\n\n\"No niinkuin tervaa\", vakuutti toinen ja pilkkoi honkapalasesta lastuja\nkahvin keittämistä varten.\n\nJunno ja Perttu ohjailivat sillä välin lauttaa, joka jo oli kulkenut\nsuvannon selälle ja oli nyt parhaalla väylän kurkulla. Junno ohjaili\netupäätä, Perttu jälkipäätä. Junno hyräili tukkilaisen lauluja, mutta\nPertun ajatukset eivät hänen laulujaan seuranneet.\n\nMutta keveämmältä, vapaammalta ja hauskemmalta tuntui Pertustakin elämä\ntäällä vesillä. Maailma huolineen oli tuolla etempänä, täällä ei niistä\nmitään tiennyt... täällä valtaväylän kirkkaan veden päällä... joka\nvirtaili meren suulle ja sieltä avaraan maailmaan. Oli kuin keveämpää\nhengitys, ja niinkuin raskas elämä olisi haihtunut. Tänne kuului\nselvään rannalla olijoiden puhelu, ja korva otti pienenkin äänen, joka\nlähti maalta päin...\n\n\"Hauskat ja helpot ne ovat välistä sentään tukkipojan päivät\", arveli\nlaulunsa lomasta Iikka.\n\nKorkealla rantatörmällä olevat talot paistoivat joelle, ilta-auringon\nniitä kullatessa, kuin kiillotetut majat vaaran kupeelta. Pertun silmät\nkääntyivät kotia päin, joka niemen nenässä kyyrötti vanhoine\nmaalaamattomine rakennuksineen. Se olikin ainoa kylän talo, jota ei\nollut punattu, sillä isä oli pitänyt sitä maallisena ja synnillisenä\nkoreutena. Mutta kaikkein kauneimmalla paikalla se sittenkin oli, ja\njoelle asti rehoittivat Pertun puutarhan puut, joissa lehti jo\nvihotti...\n\nKauempaa talon takaa näkyivät pellot ja jo vihannoivia ketoja, joihin\nPerttu vuosi sitten oli timoteitä kylvänyt... Viinamäenkin eroitti\nmustine multineen ja sen takaa korkean tuoreoksaisen kuusikon, hänen\nsäästömetsänsä...\n\nKylän alapäässä mäen harjalla näkyi pienoinen punainen talo pitkän\npetäjikön laidasta. Se oli kaikkein etäimmällä joen rannasta ja\nkaikkein korkeimmalla vaaran kupeella. Mutta pellot olivat sieviä mäen\nlaitaan tehtyjä neliöitä ja vankkojen kiviraunioiden ympäröimiä. Talo\nnäytti muutenkin siistiltä ja somalta valkoisine nurkkalautoineen ja\nikkunanpielineen... Nyt varsinkin, kun lännen ilta-aurinko kultaili\nsitä tuonne miellyttävään mäenrintaan...\n\nSe oli Hannan koti.\n\nPertun sydän sykki kuumasti. Mitähän Hannalla siellä oli tekeillä?\nMuistiko häntä? Odottiko niinkuin oli luvannut?\n\nMuisti kyllä ja odotti. Niin oli vakuuttanut, kun viime kerran\nkohtasivat, hangen aikana, kun Perttu metsästä tullen oli käynyt Hannaa\ntervehtimässä. Varhainen, kirkas kevätaamu oli silloin... Ei ollut\nsittemmin Hannaa kohdannut... Kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana,\nniin ei tahtonut liian usein puhellakaan.\n\nEikä ollut hänellä nytkään mitään ilosanomaa vietävänä... melkein\npäinvastoin...\n\nMutta aina kun puhui Hannalle huolistaan ja päätteli yhtä ja toista\nheidän tulevaisuudestaan, osasi Hanna kääntää hänen huolensa parhain\npäin ja ennustaa hauskaa tulevaisuutta. Ja vaikka niin peräti vähän oli\ntoivoa siitä, että Perttu pääsisi velattomaksi eläjäksi, uskoi Hanna\nkuitenkin... ja lupasi odottaa... eihän heillä niin kiirettä ollut...\n\nLautta oli Pertun miettiessä solunut jo lähelle saaria, ja suvanto\nvälkkyi takanapäin kuin suuri järvi. Ei ollut enää kaukana\nHopeasaarikaan, Viraniemen ja koko kylän heinävin ja paras niitty.\nRannoilla jo eroitti pitkää, polviin asti ulottuvaa luhtaa, vaikka kesä\noli vasta alussa.\n\nEtelänpuolen mies, joka oli kahvinkeittohommissa, huusi: \"Kahvi on\nvalmista.\"\n\nJunnon-Iikka kehoitti Pertun ensiksi juomaan, jolla aikaa etelän mies\nkävi Pertun airoon, sillä yksin ei lauttaa nyt sopinut jättää\nkulkemaan, kun saaret lähestyivät ja oli osattava oikealle väylälle.\n\n\"Siellä olisi minun laukussani hokmannia, jos tahtoisit panna kahvin\nsekaan\", tarjosi Iikka.\n\nJa kun lautta näytti olevan menossa oikealle väylälle, pisti Iikka\naironsa rinkkoon ja kävi kahvin juontiin.\n\n\"Mutta jo on siinä leveää selkää\", sanoi hän ja löi Perttua hartioille\nkämmenellään. \"On siinä voimaakin. Minä sinuna ostaisin ensi talveksi\nvankan hevosen ja lähtisin tukkimetsään. Nyt tulee paljon tukinajoja\nensi talveksi... Kun menneenä talvena Airiselän ajossa Savukylän\nHermanni ansaitsi kolmatta tuhatta markkaa, vaikkei ollut ajoissa kuin\njoulusta Marianpäivään. Minä tiedän, minä olin Hermannilla\nhakkuumiehenä...\"\n\n\"Kolmatta tuhatta...?\" kysyi Perttu kummissaan.\n\n\"Puhtaita rahoja... Paksu pinkka oli kuin virsikirja seteleitä, kun\nkotiaan läksi. Mitä arvelet? Eikö kannata talvisydämen ajaksi lähteä\ntukinajoon?\"\n\nPerttu ei vastannut.\n\n\"Eikä siellä talvella niin jumalatonta elämää pidetä, jos sitä\npelkäät... Kun laittaa oman kämpän ja tallin, niin saapi olla aivan\nrauhassa... Joskus, kun sattuu viinakauppias liikkeelle, niin vähin\nhuutavat ja tappelevat. Mutta mitäpä sinun tarvitsee joukkoon\nsekaantua.\"\n\nPerttu katsoi Iikan ruskeihin, vilkkaisiin silmiin, että näkyisikö\nvilppiä silmänurkassa, mutta kun toinen näytti vakavalta, ymmärsi\nPerttu, että hän tarkoitti totta.\n\nLautta oli heidän jutellessaan jo lipunut vuopioon, jonka toisella\npuolella oli Hopeasaari ja toisella Törmänki, hyvä maaheinäniitty\nsekin.\n\n\"Siinä se sitten on Hopeasaari... maailman paras niitty...\"\n\nIikka tuntui sen sanovan Pertulle, ja hänestä näytti kuin Iikka olisi\ntahtonut siihen vielä jotakin lisätä.\n\nHopeasaaren ranta oli syvä ja virtava, ja lautta kulki siinä\nnopeampaan. Saaren taakse jäi kotikylä, ja katosi näkyvistä tapulin\nristi ja kirkon eteläinen pääty. Edessäpäin näkyi vain niittyjä, joita\nputaat ja vuopiot halkoivat.\n\n\"Siinä se olisi talon turva tuossa Hopeasaaressa\", arveli hetken\nkuluttua taas Iikka.\n\n\"Olisi se... joka sen omaksensa kerran saisi\", sanoi Perttu hiljaisella\näänellä, ja näytti kuin hänen silmänsä eivät koskaan kyllääntyisi\nkatsomaan Hopesaaren tummaa, nyt jo pitkää luhikkoa.\n\n\"Siitä saapi Lomma liian rajun rahankoron\", arveli Iikka taas, ja kun\nei Perttu siihen vastannut, lisäsi hän:\n\n\"Kumma mies se isäsi, kun antoi ruuan suustansa.\"\n\n\"Pakosta kai se oli, kun ei muuten kyennyt maksamaan korkoa\", sanoi\nPerttukin nyt. \"Eikä taida se asia meidän puhelemalla parata.\"\n\n\"No lauletaan sitte!\" kiljaisi Iikka ja alkoi rallattaa, niin että\nkaiku kierteli kaukaisissa vaaroissa.\n\nJo oli lautta saapumassa koskenniskaan. Etäältä näkyivät jo toisen\nkylän talot ja kuului kovien koskien pauhua. Sieltä näkyi korkealta\ntörmältä kauppias Lommankin komea valkoinen talo yli muiden ja\nasuinrakennuksen suuret ikkunat, jotka välkkyivät iltapäivän paisteessa\nkuin kulta.\n\nTarkkaa oli nyt lautan kuljetus, sillä virta eneni ja väylät olivat\nmutkaisempia. Jo näkyi koskenniskan lauttahamina suurine lauttoineen ja\ntukkilaisineen, joita vilisi maalla ruokakojujen ympärillä ja kulki\nedestakaisin lautoilta maihin ja taas takaisin. Kuului lauluja,\nkirouksia ja huutoja, ja ihan jo silmän alla näkyivät ensimmäisen\nkosken vihaiset laineet ja kuului mahtavan kosken varoittava pauhu.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nErottuaan Iikasta ja etelänpuolen miehestä Perttu nousi maihin\nlauttahaminaan. Hän päätti joutua Lomman puheille heti, eikä aikonut\nkäydä tukkilaisten ravintolassa ensinkään. Mutta kun hän ehti\nensimmäisen \"kämpän\" luo, huusi sieltä joku avonaisesta ovesta:\n\n\"Mies hoi, tule kortille!\"\n\nHän näki tutun miehen kasvot etempää ja kuuli tämän sanovan:\n\n\"Ei se ala kortilla. Se on sen Viraniemen saarnamiehen poika...\"\n\nPerttu käveli nopein askelin eikä ollut kuulevinaankaan kysymyksiä eikä\npistosanoja, joita sateli jätkäjoukosta kuin rakeita. Mikä tahtoi\nvaihtaa kelloja, saappaita, lakkia, mikä vaati kortille ja mikä\nkiroili, että mikä tuo on, joka ei kenellekään vastaa...\n\nPian Perttu ehti pois lauttahaminan kuuluvilta ja lähti astumaan\nLommalle päin. Hänen mielessään olivat nyt kypsyneet uudet tuumat, ja\nhän päätti käydä kaikkien velkamiesten luona tiedustelemassa, jos\nhyvinkin uskoisivat velkansa hänelle, jotta hän saisi talon omiin\nnimiinsä. Niin oli naapurikin, Jokijalka, neuvonut. Hän uskoi, että hän\nkykenisi vuosittain maksamaan korot ja pystyisi raivaamaan Karhusuon\nviljelykselle. Ja jos hän saisi Hopeasaaren itse tehdä... niin voisi\nkarjaa lisätä ja saada myös siten tulot enenemään.\n\nVilkkaissa ja hauskoissa tulevaisuuden tuumissa hän asteli reippaasti\nLommalle.\n\nLomma oli pitäjän rikkain kauppias ja toimelias maanviljelijä, joka oli\nköyhästä miehestä kohonnut varallisuuteen ja hyvinvointiin. Oli kyllä\npaljon huhuja liikkeellä, ettei hän ollut rehellisellä pelillä koonnut\nkaikkea omaisuuttaan. Tukkikaupoissa hän oli voittanut tuhansia. Lomma\noli hyvä mies auttamaan vähävaraisia, antoi velkaa, mutta kiskoi\ntakaisin, suuria korkoja perien. Toiset häntä kirosivat, toiset\nkiittivät. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, että sen nimi, joka\nkerran hänen kirjoihinsa joutui, ei niistä päässyt erilleen\nmaksamallakaan. Aina sieltä löytyi joku pienoinen rästi, ellei muuta.\n\nLomma sattuikin olemaan kotosalla ja hyvällä tuulella. Poltellen\npahanhajuista sikaaria hän käski Pertun tulla konttoriinsa. Lomma oli\njo ikämies. Hänen parrattomat, pulleat kasvonsa olivat savun väriset ja\nsilmät vedenharmaat. Mutta ne kiiluivat kuin mitkäkin kissansilmät ja\nvilkuivat aina joka haaralle.\n\n\"Vai olet sinä Viraniemen Israelin nuorin poika\", puheli hän Pertulle\nsikaaria tarjotessaan. \"En minä olisi tuntenut. Ei ole näkynyt sinua\ntäällä kosken soudussakaan. No, miten siellä isä vanhus jaksaa? On\nkuulunut, että alkaa vanhuus voittaa...\"\n\n\"Eipä saata enää pitkäikäinen olla. Toisinaan jo tuntuu, että\npuheissaan höpisee\", selitti Perttu.\n\n\"Olet sinä tullut enemmän isääsi kuin toiset velimiehet... Joko sinä\nolet nainut?\"\n\nPerttu punastui ja arveli:\n\n\"En ole nainut...\"\n\nLomma ei näyttänyt isosti kuulevankaan, mitä Perttu puhui, kysyi itse\nvain minkä kerkisi. Tiedusteli pelloista ja niityistä, karjasta ja\nminkä mistäkin.\n\n\"Niityistä ei ole paljon puhetta, kun Hopeasaari on teillä\", sanoi\nPerttu.\n\n\"Joo. Olenhan siitä heinän tehnyt rahan korosta...\"\n\n\"Paljonko on näinä vuosina tullut heiniä?\" kysyi Perttu.\n\nHän näki selvään, ettei Lomma tahtonut siihen suoraan vastata.\n\n\"Liekö niitä koskaan niin tarkoin arvioitu, mutta kai ne suunnilleen\nkoroksi riittävät, enkä minäkään ole tahtonut olla kovin ankara isääsi\nkohtaan, vaikka kyllä kipeä tarve on välistä minuakin hätyyttänyt\",\nselitti hän.\n\nPerttu kävi nyt suoraan asiaan ja kysyi, saisiko velka olla\nuloshakematta, jos se tulisi hänen nimeensä...\n\nLomma heristeli korviaan. Mitä tämä mies oikein alkoikaan?\n\n\"Miksei, kun minä saan koroista tehdä Hopeasaaren niityn\", vastasi hän\nsitten, mutta hänen äänensä helähti kylmemmältä kuin äsken.\n\n\"Sitä minä, että eikö kelpaisi raha koroksi\", esitteli Perttu.\n\nMutta siitä ei Lomma näyttänyt pitävän. Hän nousi istumaan, kävi\nsytyttämään sikaariaan, vaikka se parhaillaan palaa roihusi, ja ärähti:\n\n\"Niin... se on sovittu sillä lailla isäsi kanssa... siksi kunnes velka\non maksettu... Mitäpä siitä...\"\n\nJa hetken oltuaan vaiti hän kysyi tikaisemalla:\n\n\"Sinäkö se aikoisit ottaa kaikki velat päällesi?\"\n\n\"Olen ajatellut, että jos tyytyisivät velkamiehet siihen, että saisivat\nvuosittain korot, niin koettaisin\", sanoi Perttu alakuloisena ja\nmelkein rukoilevan äänellä.\n\nMutta Lomma oli toista mieltä.\n\n\"Älä, hyvä mies, ota niin suurta velkataakkaa hartioillesi! Et sinä\njaksa korkojakaan maksaa! On annettu isäsi siinä nyt olla rauhassa\nvanhoillaan, vaan kyllä minä luulen, että velkojat alkavat omiaan\ntahtoa, niin...\"\n\nPertun herkkä mieli kävi katkeraksi. Ei näyttänyt täältä päin olevan\nmitään toivoa. Hän luki Lomman harmaista, kiiluvista silmistä sen,\nettei tämä mies helpottaisi eikä lahjoittaisi penniäkään, vaikka olisi\npaikalla rahat pöytään lyödä. Perttu ei ollut koskaan nähnyt isän\nLommalle antamaa velkakirjaa eikä tiennyt, oliko velkakirjaan\nerityisesti merkitty, että korko oli maksettava Hopeasaaren heinillä.\nJa vaikka hänen mielensä oli käynyt apeaksi ja äskeiset valoisat\ntulevaisuudentuumat olivat rauenneet, kysyi hän:\n\n\"Onko se sitten velkakirjaan merkitty, ettei raha kelpaa koron\nmaksuksi, vaan ainoastaan Hopeasaaren heinät?\"\n\nLomma kivahti:\n\n\"Oli tai ei, vaan se on niin sovittu, ja saapi isäsi kiittää, etten ole\nruvennut velkaa uloshakemaan.\"\n\nMitähän tämä mies oikeastaan onkaan? Tiedustelee velkakirjasta kuin\nmikäkin isäntä! Eivätpä ole toiset veljet huolehtineet isänsä\nvelkakirjoista!\n\nLommalla pyöri jo huulilla monta kysymystä, mutta kun Perttu näytti\naikovan lähteä, ei hän ehtinyt muuta kysyä kuin:\n\n\"Osaatko sinä sitten lukea kirjoitusta?\"\n\n\"Osaan kyllä ja ymmärrän luetun sisällönkin\", vastasi Perttu vähän\nkylmemmällä äänellä ja kääntyi mennäkseen.\n\n\"Vai niin\", sanoi Lomma ja kääntyi hänkin selin. Mutta Pertun mentyä\nhän höpisi itsekseen:\n\n\"Oletpa vain mikä olet... mutta minulla on takanani sellaiset paperit,\njotka pitävät.\"\n\nJälestäpäin hän usein muisti Pertun silmiä ja niiden ilmettä, kookasta\nvartta ja leveitä kämmeniä.\n\nAlakuloisin mielin lähti Perttu maantietä pitkin kotia päin kävelemään.\n\nVaikka oli jo myöhäinen ilta, melkein yö, valvoivat kaikki ihmiset\nvielä kylässä. Kesän alussa nukkuvat peräpohjalaiset hyvin vähän, ja\nkoko yön näkee ihmisiä liikkeellä. Tuskin yhdessäkään talossa tapaa\nkoko talonväkeä nukkumassa yhtaikaa.\n\nKylän läpi kulkiessaan Perttu käveli nopeaan, aivan kuin hänellä olisi\nollut tavaton kiire, mutta ehdittyään taipaleelle, joka eroitti kylät\ntoisistaan, hän hiljensi kävelyään ja vaipui mietteisiinsä.\n\nYö oli kaunis ja tie hauska, kulkien korkean Visavaaran yli, jossa\nmilloin nousi mäen harjalle, milloin laskeusi laaksoon. Koivut jo\nvihannoivat, ja etelän rinteillä näkyi joku melkein täydessä lehdessä.\n\nEräässä laakson pohjassa Visavaaran alla Perttu tiesi olevan lähteen\nlähellä tietä. Hän poikkesi lähteelle, joka kirkkaana silmänä pulppusi\nsuuren, tiirakylkisen kiven luomesta. Hän heitti takin päältään ja\nhatun päästään ja rupesi pesemään kasvojaan. Kotia palatessaan hän oli\npäättänyt poiketa Hannaa tervehtimässä ja muisti nyt, että hänellä kai\noli pölyiset kasvot.\n\nPestyään hän pyyhkäisi hiuksiaan vähäisen ja solmisi kaulaansa huivin,\njonka Hanna oli viime talvena antanut.\n\nReippaasti hän sitten lähti astumaan ja nousi pian Visavaaran\nkorkeimmalle harjalle, jonka yli tie vei ja joka oli kahden kylän\nrajaharju. Harjun toiselta puolen leveni kotikylän suvanto ja suuret,\nvihannoivat saaret kuin tauluun maalattuina hänen eteensä. Kaitaiselta\npalstalta näyttivät viljellyt maat kotikylän vaaran kupeella\nmitättömältä viirulta, verrattuina siihen äärettömään näköalaan, jonka\netäisiä taivaanrantoja yön lempeä hohde kirkasti.\n\nOli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle\nsijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille!\n\nJa Pertusta näytti siltä kuin ikävöisi erämaa jo asukastaan, kuin\nkuiskisi korpi kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa...!\n\nMilloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja\nhalkoisi karhi korven lihavaa mätästä! Olisi työtä, olisi elämää\nPohjolassa... kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle...\n\nAina tätä harjua kulkiessaan joutui Perttu samoihin mietteisiin, ja\naina silloin tuntui hänestä Pohjola niin rakkaalta, ettei hän voinut\nkäsittää, kuinka toiset voivat siirtyä täältä valtameren taakse ja\n_siellä_ työtä tehdä... työtä tehdä ahtaassa, pimeässä kaivannossa, kun\ntäällä oli valoisaa ja lämmintä ja lintujen laulua ja työtä... työtä\ntuhansille...\n\nIsänmaa ei ollut heille muuta kuin vilunarka syntymäpaikka, jossa kuoli\nnälkään tai paleltui ja eli köyhänä ja nälkäisenä... Niin oli. Oliko\nhän itse sitten muuta saanut tähän asti kuin työtä, vilua ja nälkää?\nHän lähti kävelemään jyrkkää mäkeä alas, mutta vielä keksi silmä\nHopeasaaren, jonka pohjoispäästä pohotti sankkaa pajukkoa, turvana\nkevätjäitä vastaan, ja heinälatoja pitkin saaren korkeinta kamaraa.\n\nOliko hän sitten itse muuta tuntenut kuin nälkää, vilua ja puutetta?\n\nOli, oli! Mitä hän oli oppinut talven pakkasaamuina, kun revontulten\nhulmutessa yksinäistä metsätietään kulki! Mitä oli miettinyt valoisina\nkevätöinä, kun kylvi peltoaan ja käet kukkuivat! Ja mitä tuntenut illan\nhämärässä, kun seisoi vastatäytetyn hyvänhajuisen heinäladon\nkynnyksellä!\n\nJa hänen mielensä, joka äsken oli apea ja toivoton, kirkastui taas, ja\nhänen käyntinsäkin kävi reippaammaksi... Olipa kuin oli ja kävipä\nkuinka kävi, mutta tätä maata hän rakasti... tämä antoi leivän, välisti\nkyllä mustaa ja vähäisen, mutta elätti miehensä kuitenkin... Eikä tämä\nmaa irvistellyt vastaan eikä näyttänyt oudon naamaa milloinkaan! Aina\nhymysi taivas, talviaamuinakin! Aina naurussa suin oli kolkko korpi, ja\naina ilomielin ja lintujen laulaessa kiveliö kulkijaansa kohteli!\nEntäpä kesäiset, kastekirkkaat aamut niityn laitaan mennessä, ja\nelokuun hämyillat, kun vilja kypsyneenä kuhilaillaan seisoi...\n\nJa rivakasti, melkein kuin peläten, ettei häntä hänen hyvä mielensä\njättäisi, hän käveli hauskaa tietä pitkin. Uusista tuumistaan, jotka\ntällä matkalla olivat hänen sydämessään syttyneet, hän tahtoi joutua\nHannallekin puhumaan...\n\nHänen elämässään täytyi tulla nyt joku muutos. Hän tunsi sen, niinkuin\nolisi joku siitä korvaan kuiskinut. Jo näkyi Hannan koti, Vaarala, mäen\nkukkulalla somana ja sievänä. Kohta oli hän tiehaarassa, josta tie\nkääntyi taloon. Hän nousi maantiestä lähtevää kaitaista talontietä;\nsiitä näkyi nurmen välissä vain kaksi rattaan raitiota ja ura, jota\nhevonen asteli.\n\nNaapurissa vielä valvottiin, mutta Vaaralassa ei näkynyt liikettä. Joko\nolisi Hanna ehtinyt mennä levolle?\n\nMutta ehtiessään kujalle hän näki isännän tulevan mäkikujasta suitset\nkädessä ja pienoinen laukku selässä. Perttu jäi odottamaan isännän\ntuloa.\n\nHevostaan oli Vaaralan isäntä käynyt metsään viemässä. Hänkin oli jo\nikämies, mutta teki yksin talossaan työt, sillä molemmat pojat kulkivat\npuulaakin töissä kesät ja talvet.\n\n\"Vai jo ovat saaneet sinutkin lauttahommiin\", arveli hän Pertulle, kun\nPerttu teki matkastaan selvää.\n\n\"Olen minä toisinaan lauttoja tuttujen miesten kanssa koskenniskaan\nsaattanut.\"\n\nVaaralan isäntä oli vanhan ajan kristittyjä. Hän oli totisesti\nherännyt, eikä hänen väkevä uskonsa ollut laimennut vuosien kuluessa.\nYksi niitä samoja kuin Viraniemen Israelikin.\n\n\"Ei meitä enää monta vanhempaa kristittyä olekaan tässä kylässä...\nisäsi, Korven Antti ja minä... Ehkäpä Herra kohta meidätkin korjaa.\"\n\nIsännän vakavilla kasvoilla kuvastui kuin kaiken maailman suru tai\nniinkuin ikävä, että pääsisi pois iankaikkiseen iloon, Herran luo...\npois tästä pahasta maailmasta, synnin, lankeemusten ja saastan\nkeskeltä.\n\n\"Kyllä Herra meidät heti korjaa\", vakuutti hän vielä. \"Minä olen nähnyt\nisällesi kuoleman unen... Kuinka se on sinun uskosi, poika parka?\" hän\nkysyi sitten äkkiä ja katsoi terävästi Perttua.\n\nMutta silloin juuri Hanna juoksi navetasta päin ja käteltyään Perttua\nkäski tämän sisälle.\n\nHanna oli kaunis, vähän yli kahdenkymmenen ikäinen, verevä tyttö,\nmutta hänen silmissään oli surullinen ilme, joka harvoin hänen\nnauraessaankaan muuttui iloisemmaksi. Ja koko olemuksessa oli jotakin\nvakavaa, niin että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Hiukset olivat\nvaalean kellertävät ja ohimoilta sievinä laineina. Pertun tulosta hän\nnäytti erinomaisesti riemastuvan. Perttu näki sen hänen silmistään ja\nsiitä innosta, jolla Hanna alkoi Pertulle toimittaa illallista taikka\noikeammin aamiaista, sillä oli jo aamupuoli yötä.\n\nPäivän noustessa ja lintujen alkaessa laulella Hanna ja Perttu istuivat\nHannan kamarissa, avonaisen ikkunan luona, josta oli laaja ja avara\nnäköala vuolaalle virralle, suurille, vihannoiville saarille ja\nvuorisiin maailmoihin länteen päin... Istuivat siinä, hiljaa keskenään\npuhellen, toinen toisessa päässä pöytää. Molemmin puolin oli paljon\npuhumista tulevaisuudentoiveista. Ja he haastelivat tulevasta\nyhteiselämästään niinkuin haastelevat nuoret, joiden elämä ei ole ollut\npäivänpaistetta eikä menestystä.\n\nPerttu kertoi uudesta tuumastaan, ja Hanna tuntui ihastuvan ja\nhyväksyvän. Hän lähtisi ensi talveksi tukinajoon, kun ansiot olivat\nniin tavattoman hyvät. Hän maksaisi ensi vuonna Lommalle rahassa koron,\nsaadakseen itse tehdä Hopeasaaren ja myydä heinät. Muut velkamiehet\neivät hätyyttelisi. Isän ja hänen välillään tehtäisiin kauppakirja ja\nhän ottaisi velat maksaakseen. Ja ensi keväänä, vuoden päästä, he\nviettäisivät häänsä. Sitä oli Pertun äitikin toivonut.\n\n\"Kunhan saamme itse tehdä Hopeasaaren, voimme pitää kaksikymmentä\nlypsävää lehmää, ja kun meijeriin viemme maidon, niin jo alkaa velka\nlyhetä... Ja kun Karhusuo alkaa oikein heinää työntää, niin... Kunpa se\naika kerran koittaisi...!\"\n\nPerttu lämpeni tulevaisuudentuumissa ja toimiansa ajatellessaan niin\nettei surun päivää muistanut ollenkaan. Hänen vakavat kasvonsa\nkirkastuivat, ja silmissä hehkui nuoruuden ja voiman tuli. Hän oli\nkaunis mies, kun hän oikein innostui, sillä silloin hän sai virkkua\nelämää joka soluunsa. Hänestä olikin sanottu, että hän oli\nIsraeli-vanhuksen lapsista lahjakkain ja että hänen luonteensa oli\nenimmin isäänsä siinä, että hän innostuttuansa oli hyvä puhumaan.\nSemmoisena häntä Hannakin rakasti, mutta vielä enemmän hänen lempeän ja\nhyvän sydämensä ja puhtaiden tapojensa vuoksi, joista kenelläkään ei\nollut mitään pahaa puhumista.\n\nHanna kuunteli Pertun puhetta nousevalla ihastuksella, ja hänen kauniit\nsiniset silmänsä kuin sulivat Pertun katseisiin.\n\nJa kun Perttu huomaamatta tarttui Hannaa olkapäästä niin lujasti, että\nHanna kivusta äännähti, tuntui se Hannasta sittenkin niin hyvältä,\nettei kertoa osannut.\n\n\"Voi, jos sinä tietäisit kaikki\", hän sanoi Pertulle ja istui nyt\nvastustelematta hänen polvelleen ja pyytämättä laski kätensä Pertun\nleveille hartioille.\n\nJa Hanna kertoi, että hänellä kevään kuluessa oli käynyt kaksikin\nkosijaa, jotka kumpikin olivat saaneet mennä menojaan. Hanna näki, että\nPertun suupielissä kerran värähti ja että silmissä leimahti.\n\n\"Toisen sinä arvaat\", jutteli Hanna silitellen Pertun vaaleita hiuksia,\njotka olivat ohimoilta ja niskasta kiharaiset; \"se oli Laurilan Mikko\ntoisesta kylästä. Mutta toista et arvaa...\"\n\n\"En arvaa vähääkään\", vastasi Perttu, vaikka tuntui aivan muuta\najattelevan. Laurilan Mikko oli talonomistaja, hyvävarainen vanhapoika\nja jotenkin komea mies.\n\n\"Mikä pani Mikon liikkeelle?\" sanoi hän kummastellen, sillä ei ollut\nkoskaan kuultu, että Mikko olisi ketään kosinut. Hanna kertoi Mikon\nkäynnistä yhtä ja toista. Lopuksi oli Mikko nimitellyt Perttua\nhölmöksi... Mutta sitten, kun oli nähnyt, että Hanna suuttui, oli hän\nlähtenyt.\n\n\"Niinpä niin. Hölmö olenkin, mutta minun on hauska elää, kun olen\ntehnyt minkä olen tiennyt oikein olevan\", sanoi Perttu vähän\nalakuloisena. Häntä ei mikään enempää loukannut kuin se, että häntä\nsanottiin hölmöksi.\n\n\"Jos et olisi semmoinen kuin olet, en minä sinua rakastaisi niinkuin\nrakastan... niinkuin olen rakastanut jo monta vuotta... Muistatko mistä\nasti?\" Ja Hanna painoi kätensä Pertun kaulaan ja veti hänen päänsä\npovelleen.\n\n\"En minä oikein.\" Pertun ilo oli niin suuri, että hän melkein vapisi\npitäessään Hannaa sylissään.\n\nHanna kertoi:\n\n\"Silloin minä ensi kerran sinuun ihastuin, kun kansakoululla oli\narpajaiset... Se sinun puheesi... ja muutenkin...\"\n\n\"Ja minä olen sinua katsellut jo poikasena, silloin jo kun sinä\npikkutyttönä paimensit lehmiä Lomporannalla...\"\n\n\"Silloinko jo?\"\n\nHeidän keskustelunsa kääntyi lapsuudenmuistoihin ja niihin\nleikkitovereihin, jotka silloin olivat lapsia. Niistä ei ollut monta\nenää kotikylässä. Useimmat olivat Amerikassa, Hannan lapsuustoverit\nvarsinkin. Pertun ikäiset miehet olivat mikä Amerikassa, mikä muuten\nkulkusalla.\n\nJa kuta pitemmältä he puhelivat ja toistensa ajatuksiin syventyivät,\nsitä ikävämmältä alkoi heistä kummastakin ero tuntua. He olivatkin niin\nkovin vähän olleet yksissä. Minkä vuoksi? Hanna olisi tahtonut, että\nPerttu olisi usein käynyt heillä.\n\n\"Niin ujoko sinä olet?\" hän kysyi.\n\n\"Ikävä minun on sinua joka hetki, ja aina tahtoisin olla luonasi, mutta\nkun minulla on niin velkainen koti, niin... Joka-ikisen työn, jonka\nteen, teen sinua muistellessa, ja aina ajattelen, että Hannalle tämäkin\ntulee... Jospa olisit nähnyt sydämeeni nytkin öillä, kun olen peltoja\nkylvänyt... Sinun rakkautesi on antanut minulle voimia tehdä työtä, ja\nsinun kuvasi pelastanut minut kiusauksista ja kaikesta pahasta... Sinun\nvuoksesi olen raatanut ja yrittänyt, että saisin kerran sinulle\nsanoa... Ja arvaatko miltä tuntuu työnteko, kun toivo aineellisesta\npalkinnosta on niin pieni! Tarkoitan, että voihan olla, etten saa kotoa\nmitään, vaikka olen koettanut uurastaa... Mutta iloisin mielin olen\nyrittänyt, tietäessäni, että sinä hyväksyt... enkä ole voinut jättää\nkahta vanhaa yksin kuolemaan... Ymmärrätkö oikein minua?\"\n\nHanna pyyhki kyyneliä silmistään.\n\n\"Ymmärrän minä sinun tilasi, ja jos vanhurskas Jumala meitä muistaa,\nniin ei meillä hätäpäivää ole.\"\n\nJa Hanna kertoi, että hänellä oli vähän säästöjä, ja sitäpaitsi hän oli\njo parina vuonna toimitellut minkä mitäkin uuden kodin aloittamista\nvarten.\n\n\"Ja minulla kun ei ole ihan mitään\", tunnusti Perttu puolestaan. \"Ei\nihan mitään, jota voisin sanoa omakseni...\"\n\n\"Onhan sinulla kirjasi kuitenkin\", lohdutti Hanna. \"Ne olet ostanut\nomilla rahoillasi... Mutta oletpa muuten tuhansien arvoinen... En\nvaihtaisi sinua Lomman rikkauteen!\"\n\nHe vaikenivat hetkeksi molemmin. Sitten Hanna sanoi:\n\n\"Miksemme voisi aloittaa elämäämme milloin hyvänsä...! Ostaisimme vain\ntorpan ja siinä sitten...\"\n\n\"Mutta minun on niin hirveän vaikea erota kotitalosta, jossa olen niin\nkovin paljon työtä tehnyt... Jos nyt lähtisin, niin kaikki työni olisi\nhukkaan mennyttä.\"\n\nJa Perttu melkein pillahti itkuun.\n\n\"Niin rakkaaksiko se on sinulle tullut?\" kysyi Hanna.\n\n\"Niin on. Siinä tahtoisin elää ja kuolla.\"\n\nHannankin koti oli kiinnitetty suurista summista, ja kun talo muutenkin\noli pieni ja pikkuetuinen, oli aivan varmaa, ettei Hannalle jäisi\nmitään kodin perintöä. Sen tiesivätkin veljet eivätkä viitsineet\nkotonaan mitään työtä tehdä silloinkaan, kun talon ruokaa söivät. Hanna\noli äitinsä kuoleman jälkeen tullut palveluksesta kotiinsa vanhan isän\ntaloutta hoitamaan.\n\nAurinko oli kohonnut korkeammalle ja paistoi jo vaaran takaa joelle,\nsaarien selille ja lännen alle korkeiden vuorien kalpeille huipuille.\nHe katselivat alas suvannolle, jossa lauttoja nyt kulki peräkkäin.\nPerttu näytti nauttivan näköalasta, joka lännessä päin kylpi auringon\nkullassa.\n\n\"Sinä rakastat tätä luontoa ja valoisia öitä... Ei kukaan muu tästä\nluonnosta osaa puhua niinkuin sinä...\"\n\n\"Niin teenkin. Kesäyönä voin unhottaa suruni ja huoleni... ja olla vain\nja elää... olla niinkuin ei minulla koskaan olisikaan mitään\nmurhetta...\"\n\nHanna kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, katsoi pitkään hänen\nrehellisiin kasvoihinsa, jotka olivat niin puhtaat ja himottomat ja\nterveen kevätahvan peittämät, katsoi kauan ja sanoi sitten:\n\n\"Sinä puhdas, rakas Perttuni!\"\n\nKun Hanna jo oli hyvästellyt Perttua ja aikoi kiviaidan luota, pellon\nlaidasta, pyörtää takaisin, muisti Perttu vielä kysyä pidellen tytön\nkättä omassaan:\n\n\"Niin, mutta... Kuka se toinen kosija oli?\"\n\nHanna ratkesi nauramaan.\n\n\"Se oli Junnon-Iikka...\"\n\n\"Junnon-Iikka\", kertasi Perttu kummissaan.\n\nHanna kertoi:\n\n\"Junnon-Iikka ei ole mikään tyhmä poika, vaikka onkin juoppo ja\nretkale. Kuullessaan vastaukseni arveli hän: 'No semmoisen miehen, kuin\nViraniemen Perttu on, minä sinulle soisin...'\"\n\n\"Vai Junnon-Iikka!\" kummasteli Perttu yhä. \"Aina minä Iikasta paljon\nolen pitänyt\", hän lisäsi sitten, painoi kerran vielä Hannan kättä ja\nlähti tielle vievää polkua astelemaan. Hanna seisoi hetken kiviaitaan\nnojaten ja katsoi hänen jälkeensä ja palasi sitten kamariinsa, sanaton\nikävä sydämessään.\n\nOmissa, omituisissa mietteissään Perttu käveli kotiaan päin tietä\npitkin. Nyt vasta, auringon noustua, näyttivät kyläläiset käyneen\nlevolle. Sillä missään ei näkynyt liikettä, ei ollut tielläkään\nvastaantulijoita.\n\nPerttu kulki kuin unessa. Toisinaan ilo ja riemu valloitti hänen\nsydämensä, kun hän tunsi saavuttaneensa Hannan rakkauden. Mutta sitten\ntaas sukelsi mieleen Lomma velkakirjoineen... Hopeasaari... ja\nkivuloiset vanhukset...\n\nJa kesken kaikkea johtui hänen mieleensä, että Junnon-Iikka oli kosinut\nHannaa...! Ei ollut Iikka sanallakaan sinnepäin puhunut äsken, kun\nlautan päällä sitä tätä juttelivat... Miksei ollut? Oli vain\ntoimitellut Perttua tukinajoon!\n\nMitä hän lieneekään miettinyt? Mutta ei hänen katseessaan näyttänyt\npetosta olevan... Oli vain ollut Pertun mielestä ystävällisempi ja\nosanottavampi kuin ennen... Eihän Iikka muuten huono mies ollutkaan...\nEi muuta vikaa, kuin ettei osannut säästää, vaan kulutti hyvät ansionsa\nkortilla ja juominkeihin... Miesten komeimpia oli Iikka tummine\nhiuksineen ja solakkoine vartaloineen, joka oli kuin luotu tukkipoikaa\nvarten. Helluja hänellä sanottiin olevan joka kylässä, ja joka paikkaan\nhän oli tervetullut... Ei ollut heillä, Pertulla ja Iikalla, koskaan\nollut mitään riitaa keskenään lapsinakaan ollessa. Ja kun olivat\nmiehiksi kumpikin varttuneet, niin harvoin yksiin sattuivat Iikan elämä\nkun oli vesillä ja vetten päällä, ja Perttu kiskoi maan karusta\nkamarasta jokapäiväistä leipäänsä. Mutta talvisin, kun Iikkakin sattui\nkotosalla olemaan, lainaili Perttu hänelle kirjoja luettavaksi.\nMielellään Iikka niitä lukikin.\n\nPerttu oli tullut kotitien haaraan. Hän näki ilokseen jo tuomenkukkia\npuhjenneen puutarhassaan ja ensimmäisen ohrakylvönsä nousseen oraalle.\n\nHän käveli ensiksi puutarhaansa, taittoi kukan tuomesta ja hymähti. Ja\nkummallinen ajatus, joka ei ennen ollut hänen päähänsä pälkähtänyt,\ntäytti äkkiä hänen mielensä.\n\n-- Jos minä kuolen, kuolevat puunikin... Jos teistä erota täytyy...\nniin elämän lopetan teiltäkin...\n\nJa raskaasti huoaten hän käveli pihaan.\n\nSilloin hän kuuli lasten ääniä pirtistä ja arvasi, että sisar Kustaava\noli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKoskenlaskussa maksettiin tänä kesänä hyvät palkat, ja Perttukin oli\nJunnon-Iikan kehoituksesta päättänyt ansaita rahaa heinäntekoon asti.\n\nKarhusuolla olisi ollut paljon töitä. Ojamullat odottivat\nhajoittajaansa ja kedot auraajaansa. Mutta Perttu oli joutunut niin\nahtaisiin oloihin, ettei mitenkään voinut tänä kesänä uhrata mitään\nuudisviljelykselleen. Vilja oli myyty ja jaettu talvella niin tarkoin,\nettei ollut riittää siemeniksi. Karjassakin oli ollut onnettomuutta\nmonena vuonna, joten tulo siitäkin supistui hyvin pieneen, nyt\nvarsinkin, kun Kustaava lapsineen oli tullut lisäksi syömään. Toiselta\npuolen oli hyvä, että Kustaava alkoi pitää emännyyttä, kun äiti kävi\nniin heikoksi, että tarvitsi hoitoa joka päivä; mutta toisaalta siitä\naiheutui suurempaa kulutusta ja menoja.\n\nOli jo kulunut monta vuotta siitä kun Perttu viimeksi oli ollut\nkoskensounnissa. Siitä huolimatta lasku kävi vielä kuin tottuneelta\nainakin. Muutaman päivän perästä hän oli jo perämiehistä ensimäinen ja\nhänelle uskottiin suurimmat lautat.\n\n\"Edelle se menee vanhoista perämiehistä!\" sanottiin. Ja kun vesi nousi\nliian korkealle tai laskeusi liian matalalle jolloin lauttojen lasku\noli hyvin vaarallista, uskalsi Perttu miehineen koskeen. Oli käynyt\nniin tutuksi tuo monta kilometriä pitkä koski Pertulle, että hän tunsi\nsen korvat ja virrat kuin omat kämmenensä.\n\nYlimaasta saapui lauttoja yötä päivää koskenniskaan, ja yötä päivää\nniitä laskettiin. Ne, jotka jaksoivat ja uskalsivat, ansaitsivat suuria\nsummia. Mutta toiset eivät viitsineet, eikä muutamista huolittu\nkoskelle ensinkään.\n\nNe miehet, joiden kanssa Perttu laski lauttoja, olivat kaikki\nkotiseudun miehiä, Junnon-Iikka joukossa. He olivat kaikki tottuneita\nkoskimiehiä, poikasina jo ensi kerrat koskia laskeneet. Etelänpuolen\nmiehiä he eivät lautalleen huolineet, sillä heidän joukossaan ei saanut\nolla tottumatonta, arkaa eikä tyhmää.\n\nJuhannuksen jälkeisellä viikolla oli koskenlasku kiireimmillään, niin\nettä Perttukin oli valvonut monta yötä yhteen menoon. Kun pääsivät\nlautalla kosken alle, niin paikalla lähtivät takaisin niskaan. Mutta\nväsymys ja uupumus saavutti vihdoin Pertunkin. Hän oli kestänyt enemmän\nkuin kukaan.\n\nErään kerran oli Perttu nukkunut jätkäin \"Pleunaan\"\nseinänvieri-lavitsalle, vaikkei hän usein niissä sisällä käynyt. Siellä\nkun aina oli juopuneita rähisemässä, toiset korttia lyömässä ja\nkolmannet tappelua alkamassa, ei hän semmoisessa seurassa viihtynyt.\n\nHän oli tällä kertaa kuitenkin nukkunut, nukkunut raskaasti monen yön\nvalvonnasta väsyneenä. Hän oli miettinyt levähtävänsä vain hetken ja\nlähtevänsä sitten kotiaan, kun oli lauantai-ilta. Mutta jätkät olivat\nhankkineet viinaa, ja mellakka alkoi käydä yhä kovemmaksi. Siinä oli\netelänpuolen miehiä enimmäkseen, mutta omanpitäjäläisistä oli myös\nJunnon-Iikka joukossa.\n\nPerttu heräsi kauheaan rähinään, jota joukko juopuneita miehiä piti\njuuri hänen korvansa juuressa. Hän kuuli joukosta Junnon-Iikan äänen ja\npääsi pian väsymyksestään ja unestaan hereille. Kun hän avasi silmänsä,\nnäki hän kolme etelänpuolen miestä pitävän Iikkaa ahtaalla. Toiset\npidättivät käsistä, ettei Iikka kyennyt minkäänlaiseen puolustukseen.\nHe syyttivät Iikkaa siitä, että tämä muka oli päästänyt heidän\nlauttansa irti, niin että se oli sitten valtoimena luisunut koskeen ja\nsärkynyt yksin puin.\n\nÄänestä ja miesten liikkeistä Perttu arvasi, että he olivat\njuovuksissa. Iikka ei näkynyt tietävän, että Perttu oli sisällä, sillä\nhän kuuli hänen huutavan:\n\n\"Kunpa olisi Viraniemen Perttu täällä...!\"\n\nJa hän koetti päästä irti kiusaajistaan, mutta nämä eivät hellittäneet.\n\n\"Perttu! Semmoinen lammas!\" kuuli hän erään huutavan.\n\nPerttu oli jo kyllin paljon ollut jätkäin joukossa ja tunsi\njuopuneitten meiningit, tietääkseen että mikään järkipuhe ei heihin\nvaikuttaisi. Raaka voima raakaa voimaa vastaan -- se oli ainoa keino,\njoka auttoi...\n\nPertun mieli joutui ani harvoin kuohuksiin, mutta nähdessään, että\nIikka parkaa ahdisteltiin ylenmäärin ja ettei häntä käynyt kukaan\npuolustamaan, vaikka oman pitäjänkin miehiä oli joukossa, tunsi hän\ntuimaa suuttumista...\n\nSalamana hän hyppäsi riitelevien miesten eteen permannolle ja karjaisi:\n\n\"Heittäkää pois! Monta miestä yhden ainoan kimpussa. Hävetkää...\nkelvottomat.\"\n\nHänen äkkinäinen ilmestymisensä ja tiukka äänensä vaikuttivat sen, että\nmiehet päästivät Iikan irti, mutta tarttuivat uudelleen kiinni,\nennenkuin tämä ehti muuta tehdä kuin kerran potkaista lähintä miestä.\nNähtyään, ettei Perttu ollutkaan vielä mennyt, sai Iikka uutta intoa,\nja, juovuksissa kun oli, alkoi temmeltää kuin peto.\n\nToisia etelänpuolen miehiä rynnisti avuksi, ja Iikka paiskattiin\nhirveää kolinaa ja melua pitäen lattiaan...\n\nSilloin vimmastui Perttukin. Ja vaikka hän tavallisessa mielentilassa\nollessaan liikkui ja toimi verkkaan ilmestyi häneen nyt tavaton\nvikkelyys ja notkeus, jota ei olisi luullut löytyvän niin\nkankeannäköisessä ruumiissa. Silmät tulta iskien hän rynnisti\nmiesjoukkoon, joka myllersi lattialla ja heitti kolme päällimäistä\nrajulla voimalla huoneen hirsilattiaan. Kaksi yritti Pertun kimppuun,\ntoisella jo puukko kädessä. Mutta Perttu ehti puukkosankaria potkaista\nrinnan alle, niin että tämä ulahtaen kaatui selälleen. Saatuaan Iikan\npois miesten alta ja ensimmäisen vihanpuuskan ohimentyä hän alkoi\nkäsittää, että olo tässä joukossa oli vaarallista. Sillä useimmat\netelänpuolen miehet olivat puukkojunkkareita ja kulkureita, jotka eivät\nvälittäneet enempää omasta kuin lähimäisenkään hengestä... Hän tarttui\nIikan käsipuolesta kiinni ja tempasi ovelle.\n\n\"Joudutaan pois!\" hän huusi Iikalle, joka hänkin oli ottanut puukon ja\nviuhtoi sillä kuin mielipuoli.\n\nJuuri kun he olivat ulos pääsemässä, tointui äskeinen mies, jota Perttu\noli rinnan alle potkaissut, rynnisti puukko ojona Perttua kohden ja\nkoetti iskeä häntä suoraan rintaan. Mutta Perttu ehti nostaa kätensä\neteen, niin että isku kilpistyi oven pieleen, johon puukko painui\nkiinni... Iikkakin näytti tajuavan, että vaara uhkasi, mutta vaikka\nPerttu veti häntä mukanaan, ehti hän puukollaan temmata äskeistä miestä\nselkään, niin että takki halkesi helmaan asti.\n\n\"Joudu pois!\" varoitti Perttu, ja nyt he riensivät juoksujalassa tielle\npäin ja näkivät, että kaikki etelänpuolen miehet pullahtivat sisältä\nulos, hakien aseikseen seipäitä ja puukankia. Eivät kuitenkaan\nlähteneet takaa ajamaan, vaan purkivat vihojansa kiroten ja mellastaen,\nniin että huuto kuului yli kosken pauhun kauas kylälle.\n\nVasta tielle tultuaan Perttu huomasi, että hänen vasemmasta\nleukapielestään vuoti verta. Siihen oli joku etelän miehistä ehtinyt\nhipaista puukolla, vaikkei Perttu ennen ollut sitä tuntenut.\n\nIikkakin oli hiukan selvennyt, mutta pyrki aivan väkisin takaisin\ntappeluun. Perttu sai hänet kuitenkin houkutelluksi Herralaan, Lomman\nnaapuriin. Hän toimitti Iikan tallin parvelle nukkumaan, talossa kun\noli tuttua väkeä. Mutta Iikan kanssa puuhatessaan hän ei tullut\najatelleeksi, että veri hänen haavastaan tippui vaatteille ja että\nkasvot olivat veren tahraamat.\n\nEhtiessään tielle ja aikoessaan kotia päin hän kuuli Viukkalan emännän\nsiunailevan kujalla:\n\n\"Herra hyvä...! Juoppo ja tappelijako siitä tuli tuosta nuorimmastakin\nViraniemen saarnamiehen pojasta...\"\n\nMutta Pertun mieli oli vielä niin kuohuksissa, ettei hän mistään\nvälittänyt. Ainoana ajatuksena oli päästä Hannan luo ja saada hänelle\nkaikki selittää.\n\nJa hän käveli kuin pahojen henkien takaa-ajamana ja heräsi vasta\ntäyteen ja selvään ymmärrykseen Visavaaran harjulla, josta kotikylä ja\nHopeasaari alkoivat näkyä... Ei hän muistanut koskaan eläissään niin\nsuuttuneensa kuin äsken. Aina hän oli koettanut asettaa nousevan\nvihansa, aina kärsinyt ja ollut hiljaa, vaikka miesjoukosta usein\nsateli ivamuruja hänen siivoudestaan. Eikä hän muistanut koskaan\nlyöneensä toista ihmistä, ei liioin pahaa sanaa kenellekään\nlausuneensa...\n\nMikä oli hänet nyt niin raivoon saattanut, että hän oli unohtanut\nitsensä ja ehkä pilannut maineensa iäksi päiväksi?\n\nSiellä oli sydämen pohjalla kyllä kytenyt yhtä ja toista pahaa, joka\njoinakuina hetkinä pyrki nousemaan pinnalle, mutta aina oli hän saanut\nsen tukehdutetuksi. Sellainen hetki oli ollut silloin, kun hän\npuhutteli Lommaa ja näki tämän ilkeät sileät ja verettömät kasvot...\n\nMutta nyt!\n\nJunnon-Iikkaa oli tullut sääli, ja muutenkin oli hänen kiukkunsa\nkasvanut etelänpuolen miehiä kohtaan yleensä. Sillä ne ne salaa\nkaupittelivat viinaa ja usuttivat kelpo miehiä lakkoihin ja\nhullutuksiin, alinomaa \"aatteistaan\" tolkuttaen...\n\nKuta enemmän Perttu asiaa ajatteli ja mietti, tunsi hän, että oli\nvimmastunut oikeastaan Iikan vuoksi. Siitä saakka kun oli Hannalta\nkuullut, että Iikka oli kosinut Hannaa, oli hän erityisemmästi Iikkaan\nkiintynyt. Ja heidän ystävyytensä oli kuin lujittunut, vaikkei\nkumpikaan ollut lähemmin toisen mieltä tutkinut. Ei ollut Iikkakaan,\nvaikka välisti osui koskenlaskun aikana pikku hutikkaan, muuta sanonut\nkuin toimittanut, että Perttu vain ostaisi hevosen ja lähtisi ensi\ntalveksi tukkimetsään...\n\nPerttu oli kaikesta Iikan käytöksestä päässyt siihen käsitykseen, että\nIikka tahtoi hänelle hyvää... Nytkin koskenlaskussa oli Perttu sen\nmonta kertaa huomannut.\n\nMutta sitten hänen mieleensä äkkiä muistui Iikan äskeinen raivo, kun\nhän peuhasi viinassa, puukko ojona. Kuinka hänen katseensa oli ollut\nraivokas ja uhkaava ja kasvojensa ilme kuin metsän pedon. Semmoinen\nmies voisi vaikka mitä tehdä, vaikka hengen lyödä, tuntematta mitään\nkatumusta...\n\nMitähän Iikka oikeastaan ajatteli ja mietti? Olihan olemassa ihmisiä,\njotka kaukaa ja kauan saalistaan vainoovat, ja kun tulee sopiva aika,\nniin voivat iskeä puukon toisen sydämeen! Vuosikausia voivat sovussa\nelää, vaikka syvällä sydämessä palaa koston tuli...\n\nEhkä Iikka vainosi häntä, lähestyi kavalasti ja tekeysi ystäväksi, ja\nkun oli saanut täyden luottamuksen, niin silloin...\n\nPerttua alkoi kauhistuttaa. Paha oli uskoa pahaa miehestä, jonka ei\nkoskaan tiennyt hänelle mitään pahaa tehneen, ja kamalalta tuntui pelko\nIikan kostosta...\n\nKertoisiko hän Hannalle, mitä Iikasta ajatteli? Hanna ei tiennyt\nmaailman ja ihmisten olevan niin pahoja...\n\nMutta kun Iikkakin rakasti Hannaa, niin kuinka hän olisi voinut niin\nhelposti Hannasta erota ja tuntea vain ystävyyttä häntä, Perttua,\nkohtaan, ystävyyttä, joka oli enemmän kuin veljellistä...\n\nMahdollista se ei voinut olla! Hän oli pettynyt Iikan suhteen ja\nlisäksi tyhmyydessään mennyt Iikan puolesta tappelemaan. Semmoisia\nitsensä uhraavia luonteita, joksi hän Iikkaa oli alkanut uskoa,\nei voinut olla monta maailmassa. Oliko yhtään? Ei ainakaan\njätkämaailmassa, eikä jätkäelämä ollut semmoinen koulu, jossa sellaiset\nsielut kehittyisivät...\n\nPertun ajatukset risteilivät sinne tänne, eikä hän päässyt mihinkään\nvarmuuteen, mitä uskoa ja mitä ei.\n\nMutta käytyään lähteellä pesemässä veriset kasvonsa ja haavaansa\nhautomassa rohkaisi hän mielensä ja alkoi astua ravakasti Vaaralaan\npäin. Hän päätti Hannalle kertoa kaikki... myöskin epäilyksensä Iikkaa\nkohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Perttu saapui kotiansa, tapasi hän pihaan tullessaan Jokijalan\nisännän, joka kertoi, että häntä oli yöllä tultu hakemaan avuksi...\n\n\"Mitä sitten on tapahtunut?\" kysyi Perttu säikähtäen.\n\n\"Ukko vaari on kovin huonona... eikä voi olla enää pitkällinen\",\nvastasi Jokijalka ja kertoi, että Kustaava oli juossut hengen hädässä\napua pyytämään. Ukolle oli tullut jonkunlainen mielenhäiriö ja vimma.\nHän oli noussut ylös sängystä, juossut pihalle ja hypännyt Pertun\nhuoneen ikkunasta sisälle. Siellä oli hän koonnut kaikki kirjat ja\nsanomalehdet ja paiskannut ulos ikkunasta ja huutanut, että ne ovat\nhelvetin valtakirjoja ja vievät kadotukseen hänen ainoan poikansa. \"Kun\nminä juoksin tänne, oli ukko kaatunut pihalle selälleen ja näytti kuin\nkuolleelta... ei mitään vastannut... Me kannoimme Kustaavan ja\nVenni-pojan kanssa salin sänkyyn... Ei ole vieläkään mitään vastannut\neikä tullut tajuntaansa.\"\n\nHe kävivät yhdessä saliin, jossa vanha saarnamies oli asetettu talon\nparhaaseen sänkyyn. Äiti ja Kustaava istuivat vuoteen vieressä ja itkeä\nniiskuttivat.\n\n\"Herra on tullut omaansa ottamaan\", nyyhki äiti.\n\nUkko makasi silmät ummessa, kasvot ruskean kalpeina ja pitkä valkoinen\nparta rinnan päälle ulottuen, makasi kuin kuollut. Silloin tällöin\nnäkyi huulten liikkeistä, että elämä vielä pulppusi sydämessä, mutta\ntajunnassaan hän oli. Pertun hellä sydän lämpeni heti, sillä hän oli\naina rakastanut isäänsä ja kunnioittaen kohdellut vanhusta viimeiseen\nsaakka, vaikka ukon kärtyinen luonto oli monesti tehnyt hänen mielensä\npahaksi. Hän laskeusi polvilleen vanhuksen vuoteen viereen ja ratkesi\nitkuun.\n\n\"Hyvä isä hän on aina minulle ollut, ja parastani hän on ankaruudellaan\ntarkoittanut\", sai hän sanotuksi ja laski kätensä vanhuksen otsalle.\n\nVakavakin, lempeämielisen Jokijalan isännänkin silmiin ilmausi\nkyyneleitä, ja hän huokasi raskaasti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHämärtyvä elokuun ilta Pohjolassa, ensimmäisen tähden välke valoisan\nkesän perästä!\n\nVaikka päivä vielä on pitkä ja lämmin, tuntuu elokuun lopulla siltä,\nkuin kesän hengetär kulkisi jo vakavapiirteisenä eteläisiä maailmoja\nkohden. Ja vaikka valo vielä voittaa ja taivas iloitsee varhaisina,\nkirkkaina aamuina ja lempeinä, tyveninä iltoina, niin vaalean sinen ja\nyön verho kattaa sen.\n\nJa kun ensimmäinen tähti näkyy pohjoisella taivaanrannalla, on sen\nvälke kuin hyvästijättö kesälle ja kuin tervehdys raittiille syksylle.\nMutta alakuloiseksi käy mieli sen näkemisestä, sillä silloin on hauskin\nja valoisin aika kesästä mennyt.\n\nPerttu seisoi vielä pellollaan, jossa hän oli nostanut viimeisiä\nsitomia kuhilaaseen, ja katseli taivaan kantta. Omituisia ajatuksia\nristeili hänen sydämessään hänen siinä seisoessaan, kun hämy alkoi jo\npeittää etäisiä vaaroja ja metsiä, jotka vaarojen kupeilta pohottivat\nmustina ja totisina. Kirkas vinkka näyttäytyi vielä jättiläisaavana\ntaivaanrannalla, johon päivä oli laskenut.\n\nMinkätähden oli hänen mielensä niin kumman apea tänä iltana?\nMinkätähden sydäntä tuntui painavan raskas suru? Runsas, viljava vuosi\noli tiedossa. Viinamäki oli antanut niin komean laihon, ettei\nmiesmuistiin, vaikka kylvö olikin ollut harvaa. Ja hyvin oli tullut\nheinääkin. Ei ollut Karhusuokaan tekijäänsä pilkannut. Taivaan Herra\noli palkinnut hänen vaivansa. Mitä hän suri?\n\n-- Velka! Velka! -- soi hänen korvissaan yötä päivää. Silloinkin\nkaikui, kun koetti työssä unohtaa pahan mielensä ja saada rauhaa\nrintaansa.\n\nSitten keväimen ei hänen asemansa ollut parantunut, eikä hän tuntenut\npäässeensä vähääkään likemmäksi päämaaliaan. Kesän ansioilla ja\nvähäisillä säästöillään hän oli saanut ostetuksi vankan tukkihevosen,\nsillä tukinajoon hän oli päättänyt lähteä ensi talveksi. Hän saisi\nkuitenkin sen verran ansaituksi, että voisi osaksi hyvittää pienempiä\nvelkamiehiä. Lommalla oli kiinnitys maahan, hänellä ei olisi hätää...\n\nMutta jos nyt isä kuolisi -- ja hän voi kuolla millä hetkellä hyvänsä\n-- ei hänelle jäisi mitään kauppakirjaa...\n\nKun ei kuitenkaan tullut sitä toimitetuksi niinkuin Jokijalka neuvoi...\nsilloin kun isä vielä oli tajullaan...\n\nLiian pehmeä hän oli ollut, liian arka... Olisi pitänyt ottaa talon\npaperit ja velat tietoon jo aikoja sitten, niin oli Jokijalka\nneuvonut... Toisinaan oli aikonut isälle siitä puhua, mutta isä ei\nollut siihen mitään virkkanut. Joskus oli sanonut:\n\n\"Tähän tämä minulta jääpi.\"\n\nMitä varten sitten tässä oli työtä tehnyt, raatanut ja toivonut? Olisi\nmennyt maailmalle niinkuin veljetkin...\n\nMutta hänellä ei ollut halua kulkurielämään. Hänelle oli käynyt tämä\nlapsuuden koti niin rakkaaksi, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään\ntunnustaa.\n\nJa Hanna parka!\n\nHän tyytyi odottamaan, hän rakasti ja uskoi niihin unelmiin, jotka\nPerttu aikoi toteuttaa. Eihän hän muutoin olisi jaksanutkaan elää ja\ntoimia, ellei Hannan rakkaus olisi ollut auttamassa. Ei tänä kesänä\nensinkään!\n\nIsä makasi halvattuna, puhumattomana sairaana, ja äitikin heikkoni\npäivä päivältä. Kaikki piti muistaa ja toimia ja huolehtia ruuasta ja\nrahasta. Oli ollut koko kesän joka päivä kuin tulisessa tuskassa, sillä\nmieltä painoi ainainen pelko, että velkamiehet rynnistävät yhtaikaa.\n\nPerttu osui luomaan katseensa taloon päin, joka iltahämyssä kuumotti jo\nmustalta maalaamattomine seinineen. Silloin hän huomasi valkoisen\nnaisenhuivin vilahtavan jonkun kuhilaan takaa. Vartaloa hän ei hämyn\nvuoksi eroittanut, mutta yhtäkaikki hänen sydämensä alkoi kiivaasti\nsykkiä.\n\nOlisiko Hanna!\n\nHanna oli luvannut poiketa leikkuuaikana ystäväänsä katsomassa. Perttu\ntunsi pian käynnistä Hannan ja lähti nopein askelin vastaan.\n\nKuinka Hanna oli sievä ja miellyttävä somassa puvussaan! Kuinka kirkas\noli hänen katseensa ja poskensa puna viehättävä!\n\nPerttu melkein nosti hänet ilmaan, kun molemmin käsin tervehti.\n\n\"Kuinka sinä olet sievä ja siro ja puhdas... ja minä olen tämmöinen\nmaanmyyrä\", sanoi Perttu kuin häveten.\n\n\"Olepa nyt! Tule tänne ja menkäämme sinun kivellesi\", esitteli Hanna ja\nlähti jo menemään.\n\n\"Se on minun murheeni kivi ja muistojeni kivi, ettei sinuunkin\ntarttuisi suru siitä kivestä!\" virkkoi Perttu, mutta tarttui Hannaa\nkäteen, ja he nousivat molemmin kivelle.\n\n\"Tämä se on sinun Viinamäkesi\", sanoi Hanna, kun olivat istuutuneet\nvierekkäin ja katselivat hämärtyvään iltaan. Hän tarttui samalla\nkiihkoisesti Pertun käteen ja melkein itkusilmin puheli:\n\n\"Minun on ollut sinua niin kovin ikävä näinä päivinä... Kun tiedän,\nkuinka sinun on... kun isäsi on sairaana ja monta muuta asiaa... Kun\nkäyn tuolla kylällä, niin kaikki hokevat, että hullu sinä olet ollut,\nkun olet ruvennut työtä tekemään tämmöisessä velkapesässä... että sinä\net isäsi kuoleman jälkeen saa mitään... minulle sitä selittävät, aivan\nniinkuin minä tähän emännän paikkaa katselisin...\"\n\n\"Semmoisia ovat ihmiset\", sanoi Perttu raskaasti.\n\n\"Kaikkein ikävintä minusta oli kuulla se isäsi vanhoilta ystäviltä,\njotka hänen kustannuksellaan ovat elämään päässeet... ja niiltäkin,\njotka ovat yhdessä uskossa isäsi kanssa... Nyt he ovat valmiit\nsyyttämään isääsi toimettomuudesta ja saamattomuudesta... Eikä kukaan\nmuista, kuinka hänen parhaina päivinään kokonaisia kyläkuntia oli\nViraniemessä saarnoja viikkomääriä kuulemassa ja talon velkoja\nlisäämässä... Eikä ole kukaan tietävinäänkään, että juuri hänen omilla\nuskonveljillään luulisi olevan omallatunnolla tämän talon velat...\noletko sinä koskaan sitä ajatellut?\"\n\n\"Olen minä joskus... ja sen olen nähnyt, että kiittämättömiä ovat\nihmiset...\"\n\n\"Minä olen kyllä tiennyt ja kuullut paljon... Monta kertaa olen aikonut\nsinulle sanoa... Mutta kun olen tiennyt sinun toivosi ja yrityksesi ja\nnähnyt kuinka sinä, läpi kaiken tuskan, koetat olla vanhemmillesi\nkuuliainen...\"\n\n\"Sitähän juuri sanotaankin minun hölmöydekseni\", virkkoi Perttu\nkatkerasti.\n\nHanna kietaisi käden hänen kaulaansa niinkuin hänen tapansa oli ja\npyyteli rukoillen:\n\n\"Älä, rakas ystäväni, sillä lailla minulle sano! Tiedäthän, että juuri\nsen vuoksi sinua rakastan, että olet hyvä ja hellä ja uhrautuva...\"\n\nJa tyttö nousi Pertun syliin. Pertun tunteet lämpenivät niin, ettei hän\nenää muistanut koko muuta maailmaa. Hän otti molemmin käsin Hannan\nsyliinsä ja rajulla liikkeellä veti hänet rinnalleen. Hän ei ollut\nkoskaan ennen niin tulisesti Hannaa syleillyt. Ja vapisevalla äänellä\nhän puhui:\n\n\"Oletko koskaan aavistanut, kuinka paljon minä sinua rakastan! Minä\nluulen, ettet sinäkään osaa kuvitella, mitä minä tunnen... eihän\ntämmöisen kovan kuoren alla luulisi sydäntä olevankaan... Oletko\najatellut, että kaikki mitä olen tehnyt ja toivonut, olen tehnyt sinua\nodotellessa?\"\n\n\"Olen minä sitä ajatellut\", sai Hanna kuiskatuksi.\n\nOli jo melkein pimeä, kun he palasivat pihaan. Juuri kun he pääsivät\nkujalle, kysyi Hanna:\n\n\"Oletko kuullut, että Kallioniemen Matti on Amerikassa kuollut\nkaivantoon ja jättänyt jälkeensä kolmekymmentätuhatta markkaa puhdasta\nrahaa, jotka vanha äiti, ainoa perillinen, nyt saa. Rahat kuuluvat jo\nolevan pankissa nostettavina.\"\n\n\"Kallioniemen Matti!\" ihmetteli Perttu.\n\nMatti oli täällä ollessaan ollut suuri renttu ja tuhlari. Viestejä\ntosin oli kuulunut, että Matti oli Amerikassa muuttanut elämäntapansa\nja ansaitsi paljon rahaa. Mutta sittenkin! Eihän Matti vielä ollut\nAmerikassa ollut kuin seitsemän vuotta.\n\n\"Niin, mutta hän on ollut niin vaarallisessa kaivannossa, jossa\nainoastaan jotkut uhkarohkeat työskentelivät suuresta palkasta. Ja\nMatin henkivakuutus kuuluu yksinään tekevän viisitoista tuhatta\", tiesi\nHanna.\n\n\"Matti raukka!\" huokasi Perttu. \"Hänessä oli pohjalla sentään paljon\nhyvää. Ja vieraalle maalle Matin luut lahoovat...\"\n\n\"Kuolemallaan hän kuitenkin pelasti äitinsä pahojen ihmisten kynsistä\nkärsimästä\", virkkoi Hanna. \"Ehkäpä Jumala niin oli tarkoittanutkin.\"\n\n\"Niin, ehkäpä oli\", vastasi Perttu. \"Mutta kauhealta tuntuu ajatella\nsemmoista kuolemaa... ja vieraalla maalla... Ei juuri mieli tee suuriin\nansioihin...\"\n\nHanna ehätti sanomaan niinkuin kauan miettimäänsä asiaa:\n\n\"Minä vain lähtisin yli Atlantin koska hyvänsä...\"\n\nPerttu katsoi Hannaa pitkään.\n\n\"Sinäkö?\" hän sitten sanoi kummastellen. \"Leikkiä puhut...\"\n\n\"On siinä tottakin. Entäs sinä?\"\n\n\"Soisin, että kaikki tulisivat takaisin...! Täällä olisi niin kovin\npaljon tekemistä...\"\n\n\"Eihän riitä ruokaa näillekään, jotka täällä ovat...\"\n\nMutta Perttu lausui siihen vakavasti:\n\n\"Älkäämme laskeko leikkiä niin vakavassa asiassa... Ei oman maan vertaa\nmissään ole... eikä missään maailmassa näin kauniisti hämärtyviä\nelokuun iltoja...\"\n\nJa hän otti Hannaa kädestä ja vei äitiänsä tervehtimään.\n\nHyvin harvoin oli Hanna käynyt Viraniemessä. Tänä kesänä oli kuitenkin\nsilloin tällöin poikennut, kun Kustaavakin oli lapsineen muuttanut\nentiseen kotiinsa. Kustaava oli vielä verrattain nuori, vaikka oli jo\nviiden lapsen äiti. Hän oli miellyttävä ihminen ja kaikista\nsisaruksista enimmin Pertun näköinen. Mutta luonteet olivat erilaiset,\n-- Kustaava iloinen vieläkin, vaikka oli kovaa aina kokenut, Perttu\nraskasmielinen ja harvoin hymähtävä. Vanha emäntä olisi kernaasti\ntahtonut hyvin usein nähdä ja puhutella Hannaa, varsinkin nyt viime\naikoina, mutta tyttö ei sittenkään usein käynyt. Mutta kuta useammin ja\npitemmältä Hanna vanhan emännän kanssa puheisiin pääsi, sitä syvemmältä\nhän tätä tuli tuntemaan ja pääsi käsittämään vanhuksen hurskaan ja\npuhtaan sydämen.\n\nHerttainen hymy ilmestyi nytkin vanhuksen kasvoille, kun hän\npystyvalkean ääressä näki, että Hanna ja Perttu tulivat pirttiin. Koko\npäivä oli hänen täytynyt pysytellä sängyssä, mutta nyt illan tullen oli\nnoussut lieden ääreen. Hanna noudatti hänen kehoitustaan ja istuutui\nhänen viereensä tulen ääreen.\n\nKun he olivat jääneet kahdenkesken, alkoi vanhus itkeä.\n\n\"Pertun vuoksi minun on niin ikävä\", hän kertoi itkun seasta. \"Perttu\non tullut niin kummalliseksi ja harvapuheiseksi, eikä hän enää ole sama\npoika kuin ennen. Minä olen nähnyt, että hän öillä usein on valveilla\nja lukee jotakin kynttilän valossa... En minä ole mitään hänelle\npuhunut... Emmehän voineet Kustaavaakaan pienten lasten kanssa ajaa\nmaantielle, ja Kustaava on nyt kovin tarpeeseen meille... En minä yksin\njaksaisi Israeliakaan hoitaa... Murehtineeko sitä, kun ei ole\nkauppakirjaa tehty? Ei ole minulle mitään puhunut, mutta minä olen\nollut niin käsittävinäni. Monesti minä Israelille siitä puhuin, mutta\nhän ei ole koskaan minua kuunnellut... eikä tehnyt minun ajatukseni\nmukaan... Ja tuskin niitä velkoja niin paljoa olisi, jos minua olisi\nkuunnellut... Sekin Lomman velka on tullut aivan takausten kautta...\nSinulle tätä nyt kerron, mutta en kenellekään muulle... Ja Jumala kai\non meille tämän kaiken hyväksi nähnyt.\"\n\nHän tuli niin liikutetuksi, että rupesi ihan vapisemaan ja näytti siltä\nkuin hän putoaisi tuolilta pois.\n\nHanna talutti hänet sänkyyn. Hänen äänensä heikkoni, niin että Hanna\ntuskin kuuli, kun hän kuiskaili:\n\n\"Ole sinä, rakas tyttäreni, hyvä Pertulle sitten kun yhteen menette. Ei\nole niin hyvää poikaa yhtään, ja hän kaipaa rakkautta... minä tiedän\nsen... Kuinka hän on ollut hyvä Israelillekin, joka on näinä viime\nvuosina ollut kärttyinen ja omituinen... Ja joka yö minä olen kiittänyt\nJumalaa Pertusta ja arvannut, ettei Jumala ole meitä unhoittanut...\nvaikka on antanut meidän kokea niin kovaa lapsistamme...\"\n\nHän väsyi puhuessaan, niin ettei jaksanut lausua enää sanaakaan.\nPusersi vain Hannan kättä heikosti.\n\nSamassa Perttu tuli sisälle ja toi Hannalle äärettömän suuren nauriin,\njoka oli kasvanut hänen puutarhassaan. Mutta ilo, joka hänen\nkasvoillaan kuvastui pirttiin tullessa, katosi heti, kun hän näki äidin\nitkeä nyyhkivän sängyssä ja Hannankin pyyhkivän kyyneleitä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEräänä syksyisenä päivänä saapui Viraniemeen Pertun odottama agronoomi.\nRiihen puinti oli juuri päättynyt, ja Perttu kantoi viimeisen\nriihellisen jyvät aittaansa.\n\nAgronoomi Pesola oli jo monet vuodet ollut paikkakunnalla neuvojana, ja\nPertun kanssa heistä oli tullut hyvät veljet ja toverit. Hän oli paljon\nPerttua opastanut kotivainion hoidossakin, mutta varsinkin Karhusuon\nuudisviljelyksellä. Eikä ollut hänen tarvinnut puhua kuuroille\nkorville, kun Perttua neuvoi. Muistiinsa oli poika kaikki pannut ja\nopiksi ottanut toisen neuvot.\n\nIloisesti, toverillisesti hän kätteli Perttua ja kertoi kuulumisia\neteläosasta maata, jossa oli ollut kesäänsä viettämässä.\n\n\"No millainen vuosi sinulle on tullut?\" kysyi hän ensiksi.\n\n\"Hyvähän tuli vuosi. Ohra on raskasta, ja heiniäkin on tullut\nkelpolailla.\"\n\n\"Entäs Karhusuolla? Ne meidän koesarkamme?\" muisti hän kysäistä.\n\n\"Lähdemme huomenna katsomaan... Minulla on paljon muutakin sanomista.\"\n\nKun tulivat puutarhaan, jossa Pertulla oli pieni kasvitarhansa, virkkoi\nhän hyvillä mielin:\n\n\"No, olet sinä miesten miehiä... niinhän tämä on... hauskuudekseen tätä\nkatselee...\"\n\n\"Ei ole ollut aikaa... on niin paljon muuta työtä...\"\n\nMutta Pesola ei kuullut, sillä hän teki tutkimuksiaan ja vähäväliä\nhuudahti:\n\n\"Ihme, kuinka suuria lanttuja ja porkkanoita... Ei Etelä-Suomessakaan\ntämmöisiä näy... Vielä sitten hokevat, ettei täällä menesty ja kasva...\nMutta... tuota noin... miten on turnipsimaasi nyt menestynyt?\"\n\n\"On se jonkunlainen, mutta en ehtinyt sitäkään tarkkaan kitkeä, ja\ntyöväestä on puute...\"\n\n\"Kas vain, kuinka nuo puusi kasvavat... Tuon jokiäyrään me istutamme\nkuusia täyteen... pohjoista vastaan... Eikö niin?\"\n\nHe kävelivät pihan poikki ja tulivat navetan taakse, johon Perttu\nagronoomin neuvon mukaan oli muokannut turnipsimaan.\n\nPesola ei voinut kyllin ihmetellä Pertun turnipsimaata, niin komea se\noli. Ei koko jokivarrella sanonut sellaista nähneensä, eikä missään\nmuuallakaan.\n\n\"Sinä saat tästä ensimmäisen palkinnon...\"\n\nMutta nyt hän huomasi, että Perttu pysyi kovin vakavana ja miettivän\nnäköisenä ja etteivät mitkään puheet tuntuneet vaikuttavan häneen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, mies, kun olet niin alakuloinen?\"\n\nHän oli kyllä jo kuullut, että vanha saarnamies makasi halvattuna ja\nettä emäntäkin oli hyvin heikko.\n\n\"Onpa tässä miettimistä minun osalleni\", vastasi Perttu.\n\nMutta Pesola oli elämäniloinen mies, joka tahtoi nähdä hauskaa väkeä\nympärillään. Pertusta hän oli päässyt siihen uskoon, että hän oli\ntaitava ja hyvälahjainen maanviljelijä, joka ei antanut opin ojaan\nkaataa.\n\n\"No, älähän sure... Emäntä sinun pitää ottaa... Eikö sinulla jo ole\ntiedossasi?\" sanoi hän.\n\nHän ei tiennyt, minkä taakan alla Pertun sydän sykki. Ei osannut\naavistaakaan, mitä mies oli mietiskellyt sitten viime näkemänkin.\n\n\"No, miten alkaa karjasi menestyä?\" kysyi hän kuin sivumennen.\n\n\"Paranemaan päin on nyt. Nuoret maatiaisrotuiset voivat hyvin ja\nkasvavat.\"\n\nKarja oli Pertun ilo, vaikka vastoinkäymisiä siinäkin oli ollut.\nLuomatauti oli vaivannut monta vuotta, ja kesää ennen oli paras\nmaitolehmä uponnut suohon.\n\n\"No, se mies, joka ei anna vastusten lannistaa, vaan yrittää ja yrittää\nuudestaan...\"\n\n\"Se on helppo sanoa\", arveli Perttu naurahtaen. \"Mutta sitä näkyy\ntottuvan vastoinkäymisiin niinkuin muuhunkin... Ja montakohan miestä\nmaataan viljelisi, jos vahingoista säikähtäisi eikä sitkeydellään kovaa\nonnea voittaa koettaisi!... Pian talot jäisivät kylmille...\"\n\n\"Niin. Kyllä se on lujassa leipä maanviljelijällä... ainakin täällä.\nMutta kun kehitys, oppi ja taito tulevat avuksi, niin...\"\n\n\"Ei tule tänne koskaan sitä aikaa, että helpolla eläisi, mutta se ei\nolekaan pääasia. Pääasia on, että maa kyllä miehensä elättää, jos työtä\ntekee. Mutta kuka täällä tekee maatöitä? Ei ole monta miestä tässäkään\nkylässä...\"\n\nHe syventyivät juttelemaan maanviljelijän asemasta Perä-Pohjolassa. Ja\nvarsinkin siitä raskaasta epäkohdasta, että maatyöntekijät vähenivät\nvuosi vuodelta. Siihen oli luonnolliset syyt, jotka aika ehkä kerran\nkorjaa, arvelivat.\n\nIltasella, kun he Pertun kamarissa puhelivat keinoista maanviljelyksen\nparantamiseksi täällä Perä-Pohjolassa, teki Pertun mieli monta kertaa\njutella Pesolalle talon veloista ja siitä, olisiko mitään keinoja saada\njonkunlaista lainaa valtiolta, jotta pääsisi erilleen Lommasta. Mutta\nvaikka hän monta kertaa oli siitä sanomaisillaan, ei hän sitä tehnyt.\nMissäpä semmoisia kassoja olisi olemassa!\n\nMutta puheen jatkuessa joutuivat talon metsävarat keskusteluun.\n\nKun Perttu mainitsi, että tänne juuri odotettiin paperipuiden ostajaa\nja että hänkin oli aikonut kaupata Särkirovan sarasta kuusikkoa, joutui\nPesola haltioihinsa.\n\n\"Niille ei kannata myödä yhtään kalikkaa... ne eivät maksa kuin\nmitättömän hinnan, ja paperipuumyynti on talon surma ja perikato... Kun\nei linnun istuinta enää jää!\" sanoi hän ankarasti ja selitteli vielä\nlaajasti Pertulle, kuinka kasvava puu tuottaa monta prosenttia korkoa.\n\nPerttu tiesi sen Pesolan selittämättäkin.\n\n\"Ja eikö tuo Särkirova ole juuri se metsäpalsta, jota sanoit\nsäästäneesi ja hoitaneesi?\" kysyi Pesola vielä varmuudeksi.\n\n\"Se se on\", myönsi Perttu. Ja hän oli sanomaisillaan, että tosi hätä\nkäski myydä, mutta ei sittenkään sanonut.\n\nPesola ehti kysyä:\n\n\"Eikö tällä talolla ole ulkometsäsarkaa, josta sopisi myydä? Talon\ntonttisarasta ei myy hullukaan niiden konnain raiskattavaksi...\"\n\n\"On tähän kuuluva Lompalojoen sarka, mutta sen on isä myynyt\nviideksikolmatta vuodeksi puulaakille. Siinä sarassa ei todellakaan\ntaida olla linnun laulupuuta...\"\n\nPertun ääni soi surulliselta ja silmistä kimposi kaiho.\n\n\"Jaa, jaa... se on sitä vanhaa tyhmyyttä... ja polkuhinnasta tietenkin\non myynyt?\"\n\n\"Eivät kuulu tulleen parhaat tukit maksamaan puulaakille kuin puoli\nmarkkaa kappale.\"\n\nPesola vihelsi pitkään ja virkkoi:\n\n\"Selkäänsä tarvitsisivat saada kaikki vanhemmat metsänsä myyjät, ja\npaperipuun myyjille pitäisi panna holhooja.\"\n\n\"Hätä käskee monen myymään\", sai Perttu nyt sanotuksi. \"Enkä minä usko,\nettä kukaan möisi metsäänsä, kun muutoin läpi pääsisi.\"\n\n\"Maa se elättää\", sanoi Pesola vaan siihen, mutta ei kysynyt, miksi\njuuri Perttu tahtoi metsäänsä myydä.\n\nJa he alkoivat tarkastella sitä uuden kartanon piirustusta, jonka\nPerttu oli tehnyt.\n\nSe oli Pesolankin mielestä aika mukava. Vanha päärakennus tulisi\nsiirrettäväksi pitkin jokea, niin että puutarha tulisi joen viettävälle\ntörmälle. Navetta taas tulisi kuin eri pihaan sika- ja lammasläävineen.\n\n\"Tästä tulee oikein soma\", arveli Pesola.\n\n\"Niin, se on vain unelmaa, joka ei koskaan toteudu\", sanoi Perttu.\n\n\"Mutta tulinpa tuon piirtäneeksi, kun ei sattunut muutakaan hommaa...\ntalvi-illan kuluksi.\"\n\n\"Toden totta. Tässä on otettu pienetkin seikat huomioon. Esimerkiksi\nlantahuone on verrattoman käytännöllinen\", puheli Pesola.\n\n\"Saapihan se siinä olla, mutta milloin lienee valmiina\", virkkoi Perttu\nsillä äänellä, etteivät sitä hänen silmänsä koskaan näkisi.\n\nSeuraava aamu oli kirkas ja kylmähkö. Valkoiselta pohottivat vainiot\nauringon noustessa, ja suvannosta nousi sakea usva.\n\nOli ollut hallayö.\n\nJo auringon noustessa olivat Perttu ja Pesola pystyssä, sillä heillä\noli aie lähteä Karhusuolle Pertun uutisviljelystä katselemaan. Pesola\ntahtoi omin silmin nähdä, kuinka Perttu siellä oli hommannut ja kuinka\nalkoivat menestyä kesällä kylvetyt heinänsiemenet.\n\nReippaasti he nousivat Viinamäen sänkistä peltoa suoraan mäkeen,\nkuusikkoon, jonka läpi tie vei takalistolle ja Karhusuolle.\n\n\"Mistähän tälle pellolle semmoinen nimi on annettu?\" kysyi Pesola, kun\nhe olivat ehtineet puoliväliin peltoa, josta se alkoi kohota.\n\n\"Tästä pellosta, ihan vaaran niskalta, kuului ennen isoisä valinneen\nparhaan viljan viinankeittoa varten. Siinä ei koskaan halla pannut,\nniin että äijä huonoinakin vuosina sai tarveviinansa. Ja siitä asti on\ntätä peltoa Viinamäeksi sanottu\", selitti Perttu.\n\n\"Niillä oli ukoilla siihen aikaan hauskat hommat, kun viinaa saivat\nomasta takaa. Mutta ei silloin ollut juoppoja niinkään paljon kuin\nnyt.\"\n\n\"Kuinka lienee. Mutta sen olen kuullut, että isoisävainaja oli ollut\nväkevä viinamies... Meidän luhtirakennuksessa on vieläkin kamari, jossa\nukko välistä oli ryypiskellyt viikon ja kaksi, ettei selvää päivää\nollut... Ja juoppo on ollut isäkin ennen heräämistään.\"\n\n\"Olihan niitä jokunen vanhempi mies kylässä juoppo, mutta yleisesti oli\nkansa raittiimpaa kuin nyt. Nythän juovat pienet pojatkin.\"\n\n\"Niin tekevät. Ja kuitenkaan ei tässä maassa saisi mitään ylellisyyttä\nharjoittaa,... ahkeruudella ja säästäväisyydellä tekisimme me\nsuomalaiset tästä maasta viljavan maan, joka elättäisi monta miljoonaa\nihmistä...\"\n\nHe ehtivät pellon mäkipäähän, josta kuusikko alkoi. Perttu silmäsi\nkiveään ja muisti puheensa Hannan kanssa. Pesola kääntyi katsomaan\njoelle ja suvannolle ja lännen vaaroihin, joihin aurinko sopi somasti\nkimaltelemaan. Vuopioiden leikkelemä jättiläisniitty levisi siinä kuin\ntauluun maalattuna heidän edessään, ja valkoinen huurre välkkyi\nsängestä kuin hopeahelmien peittämänä. Lukemattomia latoja ja suovia\ntörötti siellä törmillä kukkuroillaan saaren mehukasta, hyvänhajuista\nheinää.\n\n\"Välkkyy kuin hopea koko tuo ääretön niittymaa. Tuollaisia niittyjä ei\ntapaa missään Etelä-Suomessa\", sanoi Pesola.\n\n\"Siinä onkin muuan saari Hopeasaari nimeltään. Se on tuo, jonka\nrannoilla kasvaa valkolehtistä vesipajua\", ja Perttu osoitti kädellään\nHopeasaareen päin.\n\nEi tiennyt Pesola, että siinä oli Viraniemen paras niitty, josta Lomma\ntaaskin tänä kesänä oli korjannut runsaan heinän. Perttu ei puhunut\nsiitä mitään Pesolalle. Ei saattanut sanoa, niin pahalta tuntui.\n\n\"Kuuluuko tähän taloon yhtään saariniittyä?\" kysyi Pesola kuitenkin.\n\n\"On siellä iso sarka Viraniemelläkin\", vastasi Perttu, mutta kääntyi\nsamalla menemään metsään.\n\nSiinä se oli juuri Pertun hoitama kuusikko, joka vuosikymmenen toista\noli saanut kasvaa rauhassa ja hoidettuna. Siinä näkyi kuusten seurassa\nsiellä täällä jokunen jouhimäntykin, suora, siro ja terve ja vaikka\ntukkipuuksi kelpaava.\n\n\"Tästä jo saat ottaa tavaraa, kun kartanoa alat korjata\", arveli\nPesola.\n\n\"En minä ensi tarpeeseen tästä ota\", vastasi Perttu, ja Pesola näki,\nettä kovin paljon piti mies metsästään.\n\nKuusikkoa riitti pitkän matkaa, toisen vaaran laitaan asti. Siinä\nmuuttui ensin koivikoksi ja vaaran kupeella männiköksi, joka oli\nkulovalkean jälkeen noussut siihen rehevänä taimistona.\n\nVaaran jyrkintä kohtaa kiertäen vei tie Karhusuolle. Ja toisella puolen\nvaaraa oli laaja, puuton jänkkä, Pertun uudisviljelys. Siellä oli jo\nsaroilla monta uutta latoa, jotka nyt olivat heiniä täpösen täynnä.\nTyötä siinä oli tehty, ja yhden miehen työksi se oli kerrassaan\nsuurtyö. Mutta Perttu pahoitteli sittenkin, että vähän oli tullut\nvalmista. Kahdelta saralta olivat ajomullat jääneet haettamatta ja eräs\noja oli keskissä.\n\nHe tarkastelivat kesällä heinänsiemenelle kylvettyjä sarkoja. Mainion\nhyvin oli timoteikin itänyt, sievänä, tasaisena äpäreenä vihoittaen.\n\n\"Tämä on erinomaista suota\", sanoi Pesola. \"Täällä etempänä näkyy\nperusmaan savi olevan vielä parempaa kuin maan rannalla. Tässä suossa\non rakkautta! Ja senhän olen sinulle aikaa sanonut...\"\n\n\"Kun olisi varoja tätä viljellä\", huokasi Perttu. \"Minusta näyttää\nsiltä kuin nuo sarat, joihin en ole apulantaa pannut nimeksikään,\nkasvaisivat paljaasta saven voimasta yhtä hyvin kuin apulannallakin\nhöystetyt sarat. Ainakin oli heinä yhtä vankkaa...\"\n\n\"Todellako?\" kummasteli Pesola ja kävi kourin tunnustelemaan savea.\n\nPerttu innostui näyttämään, kuinka paljon oli heinää tullut apulannalla\nhöystetyistä saroista ja kuinka paljon niistä, joihin ei ollut muuta\nkuin vähän päälle levitetty.\n\n\"Merkillistä tämä on\", myönteli Pesola.\n\nMetsänlaidassa, josta jänkkä alkoi, oli Pertulla kovalla maalla kahden\nkoivun välissä sauna, jossa oli väliin yötäkin, kun suolla syksyisin\ntyöskenteli. Sen toisessa lonkassa oli laakakivistä kokoonkyhätty\ntakka, jossa voi pitää hauskaa pystyvalkeaa, kahvinsa keittää, kalansa\npaistaa. He menivät sinne sisälle, sytyttivät iloisen tervas-pystytulen\nja alkoivat Pertun tuomasta eväslaukusta syödä aamiaista.\n\n\"Tämmöinen metsäsauna se sentään on paras keksintö maailmassa\", arveli\nPesola.\n\nJa hän heittäysi selälleen seinänviereen lavolle, tuoksuvain heinäin\npäälle, sillä välin kun Perttu keitti kahvia.\n\n\"Sinun on hauska täällä syödä ateriasi, kun työstä palaat... Ei tänne\nkuulu maailman pauhu eivätkä elämän kuohuvat mainingit... Hauska on\nsyödä omaa leipäänsä... ja hauska lyödä löylyä omassa saunassaan\",\npuheli hän tyytyväisellä äänellä.\n\n\"Omahan tämä on salvamani, tämä sauna, samoin kuin nuo ladotkin\", sanoi\nPerttu, mutta äänessä tuntui taas surullinen sointu.\n\n\"Emäntä sinun pitää ottaa ja laittaa poikia avuksesi\", innostui Pesola\näkkiä. \"Johan sinä olet hyvässä naimaiässä, ja emännänhän sinä\ntarvitset.\"\n\n\"Eipähän ole vielä emäntää sinullakaan\", pani Perttu vastaan.\n\n\"Mitäs minusta, joka olen maankiertäjä ja hulivili...\"\n\nKahvia juotaessa Perttu esitteli, että kävisivät nyt samalla matkalla\nSärkirovassakin. Pesola, joka oli perehtynyt metsäasioissakin, voisi\njotakin arvioida Särkirovan metsästä.\n\n\"Siitä löytyy jo hyvin paljon tukkipuita, lukuunottamatta kuusikkoa,\njoka olisi erinomaista paperipuumetsää\", selitteli Perttu.\n\n\"Käydäänpä vain, mutta en minä sinua sitä myymään kehoita, vaikka olisi\nkuinka hyviä tukkipuita\", sanoi Pesola.\n\nSärkirova alkoi heti Karhusuon toisesta laidasta, kohoten siinä\nkorkeammaksi männikkökankaaksi, joka oli paikoitellen louhikkoinen ja\nkivinen. Kankaalla oli jo isoja, tervastyvisiä aihkia, puoleksi\nkuolleita petäjiä, mutta oli joukossa solakoita jouhimäntyjäkin, joissa\nei ollut oksia kuin ihan latvassa.\n\n\"Nämä aihkit ja vikapuut olen säästänyt rakennuksia varten\", puheli\nPerttu, ja kun oikein komean männyn kohtasivat, niin sen viereen\nseisahtuivat ja tuumailivat.\n\nMutta kun he joutuivat parhaaseen petäjikköön, jolla oli nimenä\nHonkasaaja, havaitsi Perttu, että parhaiden puiden kuoreen oli lyöty\npilkka...\n\nKuka oli käynyt hänen metsäänsä tarkastelemassa?\n\nSalamana lensivät hänen ajatuksensa sinne tänne, eikä hän kuullut, mitä\nPesola selitteli ja neuvoi.\n\nMitä varten oli näitä parhaita puita pilkoitetta?\n\nJa kuta etemmä kävelivät Honkasaajan harjua, sitä enemmän pilkkoja\nnäkyi.\n\n\"Oletko näitä parhaita petäjiä lukenut, koska niissä näkyy pilkkoja?\"\nkysyi Pesola, mutta ei joutanut Perttu vastaamaan.\n\nPerttu huomasi, että pilkkominen oli tapahtunut aivan äsken. Hän ei\nkyllä ollut itse koko kesänä joutanut käymään näinkään kaukana\nmetsäsarallaan, mutta pilkoista saattoi päättää, että ne vasta olivat\nparin kolmen viikon vanhoja.\n\nJa yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti kamala aavistus. Lomman hommaa\ntämä oli...!\n\nHänen ajatuksensa tuntuivat seisahtuvan, ja kummallinen pelko täytti\nhänen sydämensä. Hän muisti kesällä huhuna kuulleensa Lomman kehuneen,\nettä Viraniemi oli kylän parasetuinen talo vieläkin, vaikka Lompalojoen\nmetsäsarka oli myytykin...\n\nMitkä aikeet ja hommat lienevät Lommalla?\n\nTiesiköhän Jokijalka tästä? Hän alkoi kävellä nopeampaan, puhui\nkatkonaisesti sitä tätä ja vastasi Pesolan kysymyksiin aivan väärin.\n\nKun he olivat kulkeneet Honkasaajan poikki ja laskeusivat korpeen,\njossa kasvoi pitkää kuusikkoa, sanoi Pesola:\n\n\"No, tästä todellakin saisi myydä palasen paperipuiksi.\"\n\nJa nähdessään, että kuusikkoa oli verrattoman laaja ala, virkkoi hän\nvielä: \"Varsinkin jos rahahuolia on, niin kyllä tästä ainakin osan\nsaisi myydä.\"\n\n\"Pitäisi tänne nyt aivan heti tulla paperipuun ostajia\", jouti\nPerttukin nyt vastaamaan. Hän koetti rauhoittua, mutta Pesola huomasi,\nettä Pertun mieli oli kuohuksissa ja mies levottomana.\n\nHän alkoi aavistaa Pertun huolia ja muisteli joskus kuulleensakin, että\nViraniemi oli hyvin velkainen talo.\n\nKun he käveltyään läpi kuusikon kääntyivät takaisin, alkoi hän puhella:\n\n\"Tässä kyllä näkyy olevan semmoinen metsäsarka tämä Särkirova, että\nnäiden puiden hinnalla... ja sillä hinnalla, mikä puutavaralla nykyään\non... paikkaa monta reikää... isoakin.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi Perttu iloisemmasti.\n\n\"En ainoastaan luule, vaan olen aivan varma siitä\", sanoi Pesola.\n\nEhdittyään jälleen Karhusuolle he alkoivat puhella siitä, miten siihen\nvaltaviemäri olisi kaivettava.\n\nIltasella, kun he taloon palasivat, oli Pertun mieli monenlaisissa\ntuumissa, niin ettei hän muistanut heti mennä katsomaan äitiään, jonka\nKustaava kertoi olleen hyvin kipeän.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSaatuaan kaikki syystyöt tehdyiksi, perunat kuoppaansa ja turnipsit\nmaahan kaivetuiksi, läksi Perttu Karhusuolle keskenjääneitä sarkojaan\nvalmistelemaan ja uusia ojia luomaan. Yökunnassa hän ei nyt kuitenkaan\njoutanut olemaan, kun oli kaksi hevosta ruokittavana, eikä\nVenni-renkipoikaan voinut täysin luottaa. Mutta aamuvarhaisella hän\nlähti ja vasta pimeän tultua palasi. Muutenkin täytyi käydä kotona\nviettämässä yön aikaa, sillä sekä isä että äiti tarvitsivat hänen\nhuolenpitoaan. Kustaavasta oli tullut parempi emännöitsijä kuin Perttu\noli uskaltanut toivoakaan. Hänen ja Pertun keskinäinen suhde oli\nlämminnyt ja tullut enemmän sisarelliseksi. Eikä Kustaava näyttänytkään\nolevan niin suuri tuhlari, kuin Perttu oli luullut. Päinvastoin näytti\nkoettavan säästää ja supistavan menoja minkä voi.\n\nJokijalan isännältä oli Perttu saanut kuulla, että Särkirovan mäntyjen\npilkkominen oli Lomman töitä. Vartavasten oli metsän luettanut, aivan\nniinkuin se olisi ollut hänen oma sarkansa. Mitä varten oli niin\ntehnyt, ei ollut Lomma kenellekään sanonut, mutta Jokijalalla oli omat\najatuksensa Lomman tuumista.\n\nSiitä huolimatta Perttu oli kuitenkin paremmalla tuulella kuin oli\nollut pitkään aikaan. Karjasta oli luomatauti loppumassa, sillä ne,\njotka nyt syksystä olivat poikineet, olivat onnessa menneet ja lypsivät\nhyvää maitoa. Kustaava oli näyttäytynyt kelpo emännäksi, niin että\nmeijeristä nyt oli paljon enemmän tuloja kuin ennen.\n\nSitäpaitsi Pesolakin oli puhunut rohkaisevasti, vaikkei tiennytkään,\nettä Lommalla oli niin suuri kiinnitys maahan. Ja Jokijalan isäntä oli\nluvannut toimittaa paperipuun ostajan ensiksi Pertun metsää katsomaan.\nMuista kylistä, alempana jokivarrella, jossa jo joku talo oli metsää\nmyynyt, kerrottiin metsistä saadun hyvät hinnat.\n\nNäin Perttu tuumiskeli, kun varhaisena aamuna käveli pieni laukku\nkainalossa Karhusuolle päin.\n\nKun saisi metsästä niin paljon, että saisi täyteen maksetuksi Lomman\nkiinnityksen, niin sitten ei olisi hätää, mietti hän, ja hänen\nsydämensä sykki ilosta. Jos eivät muut saamamiehet tyytyisi saamisiaan\nvartoomaan, niin koettaisi myydä kaikki, mitä irti saisi, ja antaisi\nvuokralle Hopeasaaren... Ja jos nyt ensi talvena pääsisi hyvään\ntukinajoansioon... Ja pääseekin... Anukanvaaraan oli tulossa iso ajo,\nja sinne oli jo Herranen, tuleva ajopäällikkö, luvannut hänelle ajoa.\nPyrkijöitä kuului paljon olevan, mutta hänet lupasi mielellään ottaa,\nja kertoi ajoa riittävän kevääseen asti... Jos kaikki onnistaisi hyvin,\nniin sieltä ansaitsisi komeat rahat, ja kun nekin sitten joka pennin\nvelkaan panisi...\n\nJa kuta enemmän hän aprikoitsi ja laski tulojaan ja menojaan, sitä\nparemmalta hänen asemansa hänestä näytti. Ja ensi kevännä sitten!\nSilloin olisi vuosi kulunut, ja silloin hän toisi Hannansa\nViraniemeen...\n\n-- Sen täytyy tapahtua... Minun täytyy yrittää yötä päivää... Lieneekö\nminun kohtaloni kovempi kuin muidenkaan ihmisten, -- arveli hän, ja\nhänen kasvonsa loistivat ikäänkuin ilon ja toivon väreistä...\n\nSilloin vasta alkaisi työ työltä tuntua, kun saisi Hannan toiseksi...!\nJa hänen kauan ikävöitty ja odotettu onnenpäivänsä tuntui nyt hänestä\nolevan aivan lähellä ja toteutuvan varmasti.\n\nHän kuvaili jo mielessään, miten he Hannan kanssa elämänsä\njärjestäisivät. Säästäen täytyisi elää, koota velkoihin jokainen\nliikenevä penni, ja sitten vasta, kun kaikki oli maksettu, ruvettaisiin\nkartanoa korjaamaan...\n\nKustaava saisi lapsinensa olla niinkuin kotonaan. Hän opettaisi pian\nvanhimmat pojat työn tekoon... kesäisin kykenisivät nyt jo minkä\nmitäkin toimittamaan... Sitten kun oli saanut Hopeasaaren omaan\nvaltaansa, rakentaisi navetan ensiksi... niin oli Pesolakin neuvonut,\nkun oli kuullut, kuinka erinomainen luonnonniitty taloon kuului. Ja\ntullessaan Karhusuolle hän mietiskeli hyvillään: -- Ja mitä antaa tämä\njänkkä, kun tämän ojitetuksi saapi! Nyt jo tuottaa kuuden lehmän\nheinät, vaikkei päivääkään ole palkkamies tässä työtä tehnyt... Kuinka\nääretön onkaan heinäntulo, kun sarat ulottuvat toiseen metsänrantaan\nasti!\n\n\"Tästä saa niin paljon kuin ottaa kehtaa\", hän sanoi ääneensä.\n\"Onnellinen ajatus oli, että rupesin omin voimin tätä ojittamaan,\nvaikka kaikki kielsivät, Jokijalkakin...\"\n\nPerttu oli saapunut saunalleen ja laski eväslaukkunsa lavalle. Hän otti\nsaunan loukosta lapion ja ojapiilun ja läksi ojalleen, jonka toinen pää\noli jo sivu puolivälin suota. Se oli viemärioja, joka jakoi koko suon\nkahteen palstaan, ja tänä syksynä sen täytyi valmistua, että jänkkä\npääsisi toisestakin päästä kuivumaan.\n\nHiki tippui Pertun hiuksista ja pitkin kasvoja, kun hän kaivoi\nviemäriä. Tavattoman suuria lapiopaloja, raskaita savineliöitä, hän\nheitteli ojasta kahden puolen. Hän oli riisunut puseronkin ja puski\npaitahihasillaan, selkä märkänä.\n\nIlma oli sumuinen ja nuoskea, vaikkei satanutkaan vettä. Mutta Perttu\noli niin innostunut työhönsä, ettei välittänyt mistään muusta. Täällä\nsai oikein mielinmäärin yrittää. Ja kyllä siinä yhdeltä mieheltä\nvalmista tulikin, vaikka viemärin täytyi olla puolta leveämpi kuin\nsarkaojan.\n\nMutta hänen ajatuksensa pyörivät koko ajan Hannassa, kotonaan, ja\npysähtyivät sitten Lomman velkaan. Se olikin ensimmäinen ajatus aamulla\nja viimeinen illalla. Ja kun Lomman ajatus hänet tapasi, alkoi hän\npolkea lapiota kahta tulisemmasti ja heitti välistä lapiopalan menemään\nmonta syltä syrjemmäs toisia.\n\nMuistamatta katsella eteensä tai taaksensa hän kaivoi, sillä tälle\npäivälle hän oli ottanut isomman urakan kuin edellisiksi päiviksi.\nAamulla hän ensiksi oli jo sysännyt seipään pystyyn siihen kohti, johon\naikoi päästä, ja ripustanut puseronsa siihen. Ei hän kuullut eikä\nnähnyt, että Särkirovan puolelta metsästä käveli mies kirves kainalossa\nja laukku selässä häntä kohden.\n\nSe oli Junnon-Iikka, joka oli käynyt satimilla. Iikka asteli verkkaan\nPertun luokse. He eivät olleet sitten kesän, kun koskenniskassa se\ntappelunkahakka oli, tavanneet toisiaan. Ei tiennyt Iikka Pertun\nmieltä, mutta kun ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa, niin oli\nPertun hyväksi kuitenkin hommaillut. Kerran oli jo käynyt Perttua\nkotonakin kysymässä, mutta silloin oli sanottu hänen olevan täällä\nKarhusuolla. Ja nyt, kun satimiltaan palasi, päätti kulkea Karhusuon\nkautta, että saisi puhutella. Täällä mies näkyi olevankin, ojaa\nluomassa...\n\nPerttu ei kuullut, vaikka Iikka jo oli ihan hänen selkänsä takana.\nSiihen hän seisahtui ja katseli, kuinka Perttu nosti tavattomia\nsavineliöitä ojasta ja heitteli kuin lastuja syrjään... Oli siinä\nvoimaa tuossa ruumiissa, oli jänteitä noissa käsissä... Olisi luullut\ntuolla työnteolla elävän... Raskaampaa oli kuin tukinajo... Ollapa\ntuommoinen mies tukkimetsässä...\n\nIikka rykäisi... Perttu huomasi nyt vasta hänet, ja Iikka havaitsi,\nettä Perttu ikäänkuin säpsähti.\n\n\"Kylläpä sinä olet hiljaa tullut, kun en mitään kuullut\", sai Perttu\nkuitenkin sanotuksi, mutta hänen äänensä vähän värähti, ja silmät\nväkisin pysähtyivät Iikan kirkkaaseen kirveenterään.\n\nMutta Iikka hymyili niinkuin ennenkin, ja hänen kirkkaat ruskeat\nsilmänsä loistivat ystävyydestä.\n\n\"Levähdä sinäkin nyt ja pannaan piippuun\", esitti hän. \"Minulla on\nsinulle paljon sanomista. Tulee hyvää tukinajoa ensi talveksi... Johan\nkuulut ostaneen hevosenkin...\"\n\nPerttukin virkosi säikähdyksestään.\n\n\"Oikein säpsähdin, kun omissa mietteissäni tässä kaivoin\", sanoi hän ja\npainoi lapionsa kiinni.\n\n\"Tässä selkäsi takana katselin, kuinka oikea mies ojaa kaivaa.\"\n\nKun he molemmin olivat istuneet ojan partaalle ja sytyttäneet\npiippunsa, katsahti Iikka Perttuun ja sanoi:\n\n\"Katsos vaan, kun jäi tuohon leukapieleesi arpi. Tuliko siihen syvä\nhaava?\"\n\n\"Ei se syvä, ja kai arpikin katoaa. Olisi saanut olla sekin kahakka\nolematta...\"\n\n\"Olisi saanut. Eikä sitä olisi tullutkaan, mutta kun etelänpuolen\nmiehet panivat vettä viinaan ja myivät sitä...\"\n\n\"Älä juo sinäkään enää koskaan!\"\n\n\"En juokaan. En ole sitten koko kesänä ostanut enkä muidenkaan lasista\nmaistanut... Minun oli niin mieleni paha, kun sinäkin siihen\nsekaannuit, selvä ja viaton mies... Ja olen minä luullut, että jos\nminulle kaunaa kannat...\"\n\n\"Älähän nyt semmoista...\"\n\n\"Ja sitten vielä kun kaikki luulivat, että sinäkin olit juovuksissa...\nvaikka et koskaan mitään maista...\"\n\n\"Olisin minä saanut olla siihen tappeluun sekaantumatta... Mutta kun\nmonta miestä sinun päälläsi reuhasi, niin nousi minullakin viha...\"\n\nPolttelivat siinä sitten tuokion tupakkaa, ja Iikka silmäili ojia,\njoita Perttu oli luonut, sarkoja ja uusia latoja ja virkkoi:\n\n\"Olet sinä vähän parempi muita nuoria miehiä... Saisivat tulla oppiin,\nkuinka maata viljellään...\"\n\nPertulla yrittivät entiset epäilykset Iikkaa kohtaan herätä, mutta\neivät päässeet voimaansa. Ei näkynyt Iikan kirkkaissa silmissä\nminkäänlaista vilppiä, eikä kasvoissa raakuutta...\n\nVäärin oli Iikkaa mielessään tuominnut ja Hannallekin siitä puhunut. Ei\nIikalla voinut olla paha mielessä! Ei voisi noin suoraan katsoa silmiin\neikä noin levollinen olla, jolla oli paha mielessä.\n\n\"Tulisi nyt vain pian talvi, että pääsisi tukkimetsä£n\", puheli Iikka.\n\"Anukanvaarassa tulee monta kymmentä tuhatta tukkia ajettavaksi. Minä\njo Herraselle puhuin, että sinäkin tulet... Ja lupasi antaa hyvältä\npaikalta saran sinulle...\"\n\n\"Puhuttelin minä itsekin Herrasta tässä tuonnoin...\"\n\nHetken perästä Iikka virkkoi:\n\n\"Onko sinulla jo hakkuumiehestä tietoa? Ajattelin, että jos suostut,\nniin minä alan kumppaniksi... jos et huonona pitäne... Mutta olen minä\nsiksi monta vuotta jo tukkeja hakannut, että alkaa se työ käydä...\"\n\n\"Ei ole vielä kumppanista tietoa...\"\n\n\"Ja saman kylän miehiä kun ollaan, niin olisi hauskempikin... Enkä minä\nkalliimpi ole kuin muutkaan... enkä niinkään kallis sinulle...\"\n\nIikka katsoi kysyvästi Perttuun, ja hänen silmissään oli melkein kuin\nrukoileva ilme.\n\n\"No ruvetaan sitten yhdessä oikein kovasti tukkeja hirttämään\", lupasi\nPerttu. \"Hyvä tukkimies sinä aina olet ollut, sen olen kuullut.\"\n\n\"No, tuohon käteen!\"\n\nJa Perttu tarttui Iikan ojennettuun käteen, että sopimus oli tehty.\n\n\"Ja palkasta kyllä sovimme. Herranen ei ota yhtään lakkolaista työhön,\nja jos saapi tietää, että kuka tahansa pitää sosialistipuheita ja\nhoukuttelee toisia, niin paikalla panee työstä pois\", selitti Iikka.\n\n\"Senpä se tekee niinkuin minäkin tekisin\", vakuutti Perttu.\n\nPuhelivat vielä minkä mitäkin. Loukuillaan oli Iikka käynyt, mutta\npieni oli saalis ollut, koppelon ja riekon oli Hirvilehdosta saanut. Ei\nollut Iikka tehnyt maatöitä koko syksynä. Kun tukkityöt loppuivat, oli\nvain oleskellut ja entistä ansiotaan syönyt.\n\n\"Joutaisin tästä minäkin ojaa luomaan maan kylmettymiseen asti\", arveli\nhän lopuksi. \"Sitten tulee kierä lähtö Anukanvaaraan, kun jänkät\nalkavat kantaa...\"\n\n\"No, ala täällä Karhusuolla\", ehdotti Perttu. \"Vaan minulla ei ole\npalkkaasi rahassa maksaa, mutta ota kalussa. Tarvitsethan leipää,\nlihaa, kalaa ja särvintä... ja loppulaskun saat sitten, kun minäkin\nrupean saamaan rahaa tukinajosta.\"\n\n\"Kyllä se sopii. Halvemmalla minä sinulle teenkin kuin muille\", lupasi\nIikka.\n\nTuumasta toimeen. He mittasivat jo sarat ja löivät seipäät ojien\nkohdalle. Huomenna oli Iikan määrä alkaa. Olisi aloittanut työnteon jo\nnyt, mutta täytyi ensin voidella kengät ja paikata vaatteita. Sopivat\nhinnankin valmiiksi.\n\nIikan mentyä Perttu alkoi taas kaivaa vihaisesti. Oli vielä aikaa\ntunti, kaksi, ennenkuin alkaisi hämärtää, jolloin hän lähti kotia.\n\n-- Kummallinen mies se on tuo Iikka, -- mietti Perttu. -- Hyvää hän\nminulle näyttää tarkoittavan... Miksi sitten epäilen ja kuvittelen\nhullutuksia...\n\n-- Nytkin!\n\n-- Olisihan nytkin, kun kauan aikaa seisoi selkäni takana hiottu kirves\nkainalossaan... olisi voinut, jos paha mielessään olisi...\n\nKun oli Hannalle puhunut Iikasta, oli Hanna vakuuttanut, ettei Iikka\nollut semmoinen mies, joka mietti kostoa kaukaa ja kauan. Mitä varten\nhän kantaisi Pertulle vihaa siitä, että Perttu rakasti Hannaa ja Hanna\nPerttua, oli Hanna tuumaillut. Kyllä Iikka itsekin ymmärsi, ettei\nhänestä ollut vaimon elättäjäksi, ja liekö ollut se kosiminenkaan niin\ntäyttä totta...\n\n\"Mutta siitä asti Iikka kuitenkin on ollut paljon toverillisempi ja\ntoimittaa minua tukinajoon\", oli Perttu Hannalle sanonut.\n\n\"Sehän päinvastoin todistaa, että hän pitää sinua miehenä, jonka\nystävyyteen on hyvä pyrkiä\", oli Hanna selittänyt.\n\nEikähän hänellä ollut mitään syytä Iikkaa epäillä. Mistä ne sitten\nolivat kotoisin nuo luulot ja mietteet ja suora pelkokin?\n\nHänen omasta sairaasta mielestään!\n\nJa Perttu päätti olla semmoisia ajattelematta ja vaivaamatta itseään\nturhalla pelolla. Hän polki lapiota, että savi liskui, ja heitti\nlapiopaloja kahden puolen ojaa niinkuin kuivia turpeita.\n\nOli jo aivan pimeä, kun hän ehti kotia. Pihalle hän jo näki, että\npirtin kattolamppuun oli sytytetty tuli. Siinä ei pidetty tulta kuin\nsuurimpina juhlailtoina ja jolloinkin, kun sattui kaukaisia vieraita,\nisän ja äidin uskonveljiä tulemaan kaukaa Lapista asti. Jokijalan\nisännän ja emännän hän näki liikkuvan lattialla. Ja Kustaavan menevän\nuunin luo, kasvot kätkettyinä nenäliinaansa.\n\nJotakin merkillisempää oli tapahtunut.\n\nOli kuin joku raskas paino olisi pudonnut Pertun hartioille, ja\nepämääräinen pelko alkoi ahdistaa sydäntä. Tuntui niinkuin ei tohtisi\nastua sisälle. Ristiin rastiin pauhasivat ajatukset, luulot ja\notaksumiset sekaisin...\n\nOlisiko äiti...?\n\nÄiti oli aamulla, kun hän lähti Karhusuolle, ollut hyvin heikko, mutta\ntäydellä tajulla...\n\nPertun sydän löi niin, ettei hän ollut osata kävellä, vaan melkein\nhoiperrellen lähestyi portaita.\n\nEikä ole hänelle lähetetty mitään tietoa Karhusuolle...!\n\nKun hän juuri oli porstuaan pääsemässä, aukeni pirtin ovi, ja Kustaava\nastui kynttilän valossa porstuaan. Perttu arvasi, mitä oli\ntapahtunut...\n\nHän tarttui sisartaan kaulaan ja virkkoi näin:\n\n\"Maillaan on päiväni aina ollut, mutta ei koskaan enää nouse... kun en\nsaa nähdä äidin silmiä...\"\n\nSisar kertoi:\n\n\"Oli niin kummaa... Äiti näytti nukkuneen... enkä minä käynyt\nherättämään... Mutta kasvot alkoivat kalveta, eikä näkynyt enää mitään\nliikettä... Kun menin koettelemaan, oli otsa kylmä, eikä hän enää\nvastannut... Panin Venni-pojan Karhusuolle viemään sinulle sanaa... Ja\njuoksin itse Jokijalkaan... Eikö poika saapunutkaan... On varmaan\nsaanut sen kaatumavikansa ja jäänyt johonkin makaamaan...\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nÄidin hautauspäivä oli kirkas ja kylmä. Maa oli jo routinut, ja\nmetsäjärvissä riittyivät rannat. Vanhempi sisar Erika, joka oli\ntoisessa pitäjässä naimisissa, oli saapunut miehineen hautajaisiin,\nmutta veljiä ei näkynyt yhtään. Amerikassa olevat veljet eivät olleet\nlähettäneet itsestään kymmeneen vuoteen mitään tietoja, ja toiset,\nHannu ja Iikka, jotka varhain keväällä olivat painuneet ylimaihin, joko\neivät olleet saaneet Pertun kirjettä taikka eivät muuten halunneet\ntulla.\n\nMitäpä he täällä tekisivätkään! Ei ollut äidillä ollut iloa yhdestäkään\nheistä. Surua ja tuskaa olivat vain elämällään tuottaneet, häpeää\nitselleen ja vanhemmilleen. Olivatko koskaan rakastaneet äitiään ja\nhänen vaivojaan milloinkaan ajatelleet?\n\nTuskin vain. Kylmät olivat ne harvalukuiset kirjeet olleet jotka\nAmerikassa olevat veljet olivat lähettäneet, eikä niissä koskaan ollut\nilmennyt kodin tai synnyinmaan kaipuuta.\n\n\"Niin vähän rakastivat äitiään, joka oli tehnyt kaikkensa heidän\nhyväkseen...\"\n\nÄiti raukka!\n\nKun Perttu seisoi avonaisen arkun vieressä ja katseli äidin laihoja,\nläpikuultavia ja ryppyihin käyneitä kasvoja, valtasi hänet ääretön\nsuru. Ei hän surrut äidin poismenoa. Se oli ollut Jumalan suuri hyvä\ntyö, että päästi kärsimästä murheen ja vaivan hioman sielun. Mutta\näidin elämää hän suri. Hän oli tullut ymmärtämään, ettei äiti ollut\nkoskaan ollut onnellinen. Hänen surujaan oli vielä lisännyt lasten\nelämä ja kohtalo. Ei ollut heihin vaikuttanut ankaran isän kuri, joka\nkyllä oli ollut liian rajua ja sydämetöntä, mutta eivät myöskään äidin\nneuvot ja rukoukset...\n\nVanhimmat veljet lähtivät Amerikkaan, kun isä vihasi heidän jumalatonta\nelämäänsä. Kotona eivät työtä tehneet, vaan kulkivat tukkihommissa ja\nhurjistelivat. Erika sisar oli ennen naimistaan tehnyt kaksi aviotonta\nlasta... eikä ollut Kustaavankaan elämä ollut sen parempaa...\n\nMonta unetonta yötä oli äiti heidän vuokseen viettänyt... monta\nharmaata hiusta he olivat lisänneet vanhan äidin päähän...\n\nHannu ja Iikka, Perttua vanhemmat pojat, olivat juoppoja ja\ntappelijoita...\n\nOliko hän sitten itse ollut kuuliainen lapsi ja oliko koettanut\nnoudattaa vanhan äidin mieltä ja ilahduttaa hänen vanhoja päiviänsä?\n\nOli hän koettanutkin. Mutta oli ollut hetkiä, jolloin hänkin oli\nkiukkuinen ja kärsimätön, ja usein hän pahoitti äidin mieltä\ntoivottomilla puheillaan. Nyt hän sen tunsi paremmin kuin ennen,\nselvemmin ja kirkkaammin. Mutta tunnon pohjalla oli kuitenkin\nlohdutuksena se, että äiti aina oli antanut anteeksi...\n\nNäinä viime viikkoina äiti oli usein puhunut omasta elämästään\nPertulle... Ei ollut äidin elämässä oikeastaan mitään muuta iloa kuin\nhän, Perttu. Siitä oli Jumalaa kiittänyt ja siitä arvannut, että Jumala\noli valinnut hänet lapsekseen ja valmistanut hänelle iankaikkisen\nilon...\n\n\"Ja jos sinulle käypi hyvin tai pahoin maailmassa, niin ota kaikki\nvastaan niinkuin Herran kädestä. Siten valmistaut iankaikkisuudelle.\"\n\nNiin oli äiti usein sanonut, ja Pertusta tuntui niinkuin nytkin sanoisi\nsamaa, vaikka jo makasi umpisilmin ja kylmänä...\n\nJa hän tunsi, että ne äidin sanat olivat ikuisesti painuneet hänen\nsydämensä syvyyteen.\n\nHanna ja Perttu jäivät viimeiseksi haudalle, kun se oli luotu umpeen,\nja Perttu tasoitteli vielä hiekkaa sen päälle. Lyhyt päivä oli juuri\nlaskemassa, viimeinen kilo sattui äidin haudalle niinkuin hyvästiksi.\n\n\"Ei ole minullakaan enää äitiä... ei ole meillä kummallakaan äitiä\nenää\", sanoi Perttu, kun oli työnsä lopettanut.\n\nHanna itki.\n\n\"Joko lähdemme?\" kysyi Perttu, mutta ratkesi hänkin nyt itkuun.\n\n\"Minä en tiedä, miten jaksaisin nyt elää, ellen olisi koettanut\nparastani... ellen olisi ollut ja ellen olisi tehnyt niinkuin olen\nollut ja tehnyt... Minusta tuntuu nyt vasta, että olen turhaan surrut\nja turhaan miettinyt tämän maailman hyvyyksiä... ollut niin kiinni\ntyössäni, etten ole useinkaan muistanut sitä elämää, joka alkaa\nhautakummun alta...\"\n\nHanna ei muistanut nähneensä Perttua koskaan noin liikutettuna. Vankka\nmies oli kyyneliinsä upota.\n\nKun he hitaasti kävellen lähtivät poistumaan haudan luota, puheli\nPerttu itkun seasta:\n\n\"Äiti oli ainakin oikeassa, kun tiesi Jumalan siunauksen seuraavan\nminua... Enkö saanut sinua, Hanna, kuin Jumalan kädestä...! Etkö ole\nnyt lohduttajani, turvani, iloni ja ainoa ystäväni koko maailmassa!\nKuinka minä nyt eläisin ilman sinua, kuinka päiväni kuluisivat, ellen\ntietäisi, kenen hyväksi työskentelen... Olen onnellinen nyt... Äiti,\nvanha ja murtunut, on levossa, ja minun mieleni on notkea ja toivoa\ntäysi...\"\n\nJa puhellen tulevista päivistä he palasivat kotia, johon muu saattoväki\njo oli aikaa saapunut.\n\nErika sisar ei miellyttänyt Perttua. Oli puoliväliin toista kymmentä\nvuotta siitä, kun Perttu oli vanhinta sisartaan nähnytkään, niin että\ntämä tuntui jo aivan vieraalta. Vielä enemmän nyt, kun Perttu näki,\nkuinka välinpitämättömästi sisar haasteli äidin kuolemasta ja kuinka\nkylmästi hän kohteli isää, joka makasi avutonna ja melkein kokonaan\njärkensä kadottaneena. Enimmin harmitti Perttua se, että Erika piti\nkuin mitäkin pesänkirjoitusta talossa, kulkien joka huoneen ja penkoen\nja tarkastaen kaikki paikat, joihin pääsi. Hänen miehensä näkyi olevan\nsamanlainen. Kustaavan kanssa he eivät näkyneet sopivan yhteen\nensinkään.\n\nPerttu tapasi Erikan isänsä luota. Vanha saarnamies näytti nyt vasta\nalkavan käsittää, mitä oli tapahtunut. Ja vaikka hän oli kadottanut\npuhekykynsä, oli hänen silmissään nyt selvän järjen ilme, joka ei\nkuitenkaan kestänyt kauan kerrallaan.\n\nSiihen saapui Kustaavakin.\n\n\"Ei ole pitkällinen enää isäkään\", arveli hän ja asetti päänpohjusta\nparemmin.\n\nKun Perttu poistui, sanoi Erika:\n\n\"Mihinkä ovat kaikki parhaat huonekalut ja äidin sänkyvaatteet\njoutuneet?\"\n\n\"Velkoihin kaiketi\", vastasi Kustaava. \"Mitä sinä niistä?\"\n\n\"Sitä, että tarvitsisi minunkin jotakin saada... tästä pesästä\",\nvastasi vuorostaan Erika kiukkuisella äänellä.\n\n\"Etköhän sinä ole tästä ottanut sen verran kuin muutkin, ja\näiti-vainaja on sinulle antanut...\"\n\n\"Sinä olet sen mieshunttion kanssa vienyt ja syönyt kaikki...\"\n\n\"Sinä ja vanhemmat veljesi tämän talon ensin olette puhdistaneet\",\nkivahti Kustaavakin vihaisesti. \"Kun me olimme pieniä, niin te olitte\npitäneet seurailtoinakin tanssia ja juottaneet ja syöttäneet... ja\neläneet niinkuin olitte eläneet... Eiköhän se Lomman velkakin ole\nteistä alkuansa saanut... Niin olen kuullut...\"\n\n\"Mutta sinä ja miehesi olette kuulema olleet aina Pertun niskoilla...\nja kuulutte varastaneen jyvät aitasta, ja kesäisin sinä olet käynyt yön\naikoina lypsämässä talon lehmiä omaan kiuluusi...\"\n\n\"Sen sinä valehtelet! Et sinä nyt kuitenkaan mitään saa, sillä kaikki\nmitä vielä on jälellä, on Pertun...\"\n\n\"Kuka sen on sanonut? Ei Perttu ole yksin perillinen, tiedän mä.\"\n\n\"Peri sitten, kun velat ensin maksetaan! Ettäs kehtaat äidin\nhautajaisiin tulla... etkä muista, että ellei Perttu olisi huolehtinut,\nolisivat vanhukset kuolleet ruodulla....\"\n\nSillä lailla jatkui heidän riitansa, kunnes Kustaava lähti itkien pois.\n\n\"Kauhea ja sydämetön ihminen tuo sisar Erika\", nyyhki hän, kun kohtasi\nPertun.\n\n\"Älä puhu hänelle mitään\", virkkoi Perttu alakuloisesti.\n\nHäntä kauhistutti, että sisaret haukkuivat toisiaan äidin\nhautauspäivänä.\n\n\"En minä kuitenkaan mitään varastamalla ole ottanut... pyytänyt olen\naina\", nyyhki Kustaava.\n\nKun Perttu tapasi Hannan, sanoi tämä säälien:\n\n\"Perttu rukka! Kuinka jaksat kaikki sulattaa...?\"\n\n\"Kiusausten hetkellä muistan aina äitiäni!\"\n\nJa hän toimitteli ja hommasi ja muisti kaikkia ja koetti sovittaa niin,\nettä vieraat olisivat tyytyväisiä äidin hautauspäivänä.\n\nSuuri apu oli Pertulla Junnon-Iikasta, joka kaivettuaan ojia\nKarhusuolla oli maan kylmettymisen jälkeen oleskellut Viraniemessä.\nIikka ymmärsi ja hoksasi kaikki, ja pieninkin toivomus Pertun puolelta\ntuli heti täytetyksi. Perttua vähän hermostutti tuo vinkeä ja notkea\nkuuliaisuus. Nyt varsinkin, kun Hannakin oli saapuvilla. Hän olisi\nsuonut, ettei Iikka olisi sekaantunut joka asiaan ja joka paikassa\npitänyt hänen puoltaan.\n\nMutta hän ei voinut Iikkaa kieltääkään...\n\n\"Hän on kuin leuhka toisinaan, ja varsinkin tänään\", sanoi Perttu\nHannalle.\n\n\"Anna hänen nyt vain toimitella. Vaimoväen hommat miellyttävät häntä\",\nnaurahti Hanna.\n\n\"Minkäpä hänelle nyt tekee\", arveli Perttukin, mutta hän ei sittenkään\nollut oikein rauhallinen. Iikka tosin ei näyttänyt Hannan läsnäolosta\nvälittävän, mutta sen sijaan olikin hän melkein aina Pertun\nkantapäillä. Kun tämä tahtoi puhutella Hannaa kahden kesken, täytyi\nhänen keksiä joku ulkotyö Iikalle.\n\nPertulle oli koko äidin hautajaispäivä ollut kaikin puolin raskas. Kun\nhän pääsi iltaan ja saattojoukko alkoi poistua, ei hän itsekään\nymmärtänyt, kuinka kaikki oli sentään niinkin hyvin onnistunut. Äitinsä\nmuistoa kunnioittaakseen hän oli tahtonut antaa kotikyläläisille\nhautajaisissa päivällisen, koska hyvä tapa sitä vaati. Eikä hän ollut\nsäästänyt mitään, joka ei ollut ylellisyyttä.\n\nHyvästellessään kysyi Jokijalan isäntä:\n\n\"Etkö sinä Lommalta hautajaisiin käskenytkään, koska sieltä ei ketään\nollut?\"\n\n\"Kyllä sieltä on kutsuttu\", vastasi Perttu.\n\n\"Hänellä oli kai omat syynsä, joitten vuoksi ei tullut\", arveli\nJokijalka.\n\n\"Niin lienee ollut. Olisi hänen kuitenkin isänkin vuoksi luullut\ntulevan!\"\n\n\"Ei täällä häntä kukaan ole ikävöinyt\", sanoi siihen Junnon-Iikka, joka\nseisoi Pertun selän takana.\n\nSeuraavat päivät vasta tuntuivat Pertusta pitkiltä ja ikäviltä. Äidin\npoissaolo kävi nyt vasta oikein raskaaksi. Hän ei jaksanut työhönkään.\nKuljeskeli tallin ja pirtin väliä, kävi navetassa, puutarhassaan, ja\njoutui välisti venevalkamaan. Venni-poika pienensi turpeita\ntallitunkioon, ja hevoset seisoivat molemmin joutilaina tallissa.\nJoskus hän istuutui äitivainajan sänkyyn. Istui siinä ja mietiskeli.\nKustaava hommaili emännyyttä niinkuin oli kauan hommaillut. Hänellä oli\nnähtävästi Pertulle sanomista, mutta ei ollut tahtonut näinä päivinä\nPerttua häiritä.\n\nKerran, kun Perttu istui äitivainajan sängyn partaalla piippuaan\npoltellen mietiskelevänä, sanoi Kustaava:\n\n\"Minä taidan tässä olla lapsineni sinun tielläsi?\"\n\n\"Älähän nyt huoli! Mihinkäpä sinäkään pääset pienten lasten kanssa.\nOlehan nyt... on kai sitä leipää sinulle niin kauan kuin minullekin!\"\nvastasi Perttu.\n\n\"Olen minä ajatellut kysyä, että tämän talven saisin olla...\"\n\n\"Olehan vain. Hyvä että oletkin. Kuka isääkään hoitaisi, kun minäkin\nlähden tukkimetsään.\"\n\n\"Oletko siis päättänyt lähteä?\"\n\n\"Kyllä minä lähden.\"\n\n\"Keväälläkö te sitten Hannan kanssa...?\"\n\n\"Niin on ollut puhetta, jos Jumala hyväksi näkee... ja jos tässä saisi\nvelkojilta rauhan.\"\n\nPerttu nousi ja meni kamariinsa. Äiti oli monta vuotta sitten antanut\nhänelle kolme hopealusikkaa, jotka oli saanut isältään silloin kun meni\nnaimisiin. Ne oli sanonut säästäneensä Perttua varten. Silloin jo oli\nPertun nimeen luvannut, kun Perttu syntyi. Ei ollutkaan äidillä mitään\nmuuta antamista. Perttu oli ne aarteenaan kätkenyt piironkinsa\nlaatikkoon ja aikoi sinne nyt kätkeä sormuksen, jonka oli äidin\nsormesta ottanut, niinkuin äiti oli käskenyt tehdä -- ja pitää muistona\näidiltä. Mutta kohta kun hän avasi piironkinsa, havaitsi hän siellä\nolevista esineistä, että niitä oli liikuteltu, ja kun hän avasi sen\nlaatikon, jossa hopealusikkain piti olla, oli se tyhjä...\n\nHän seisoi kauan aikaa hämmästyksissään, katkeran vihan alkaessa kiehua\nhänen mielessään.\n\nMitä tämä merkitsi?\n\nKuka oli aukaissut hänen lukitun kaappinsa?\n\nMutta samalla hänelle selkeni, kuka tämmöisen kelvottoman työn oli\ntehnyt...\n\nSisar Erika oli ne _varastanut_...!\n\nKelvoton, sydämetön julmuri! Armaan äidin ainoa lahja!\n\nHän tunsi niin kovaa suuttumusta, että hän ihan vapisi, ja julma kosto\njuolahti hänen mieleensä.\n\nLähteä ja toimittaa linnaan semmoinen heittiö!\n\nMutta kun hän vähän aikaa oli vihassaan penkonut laatikoltaan, tapasi\nhänet kummallinen voimattomuus, joka joskus ennenkin oli suurina\nkiusausten hetkinä häneen mennyt, niin ettei hän kyennyt mitään\npäättämään. Ennen oli aina tullut helpotusta ja lohtua, kun meni\näidille puhumaan...\n\nTiesikö Kustaava tästä? Ja miten oli menetelty...?\n\nJa nyt hän vasta muisti, että hänen avaimensa olivat olleet koko\nhautaushomman ajan hänen pöydällään. Helppohan siitä oli ne ottaa...\n\nMitä hän nyt tekisi?\n\nHän päätti lähteä Hannan luo. Yksin hän ei voinut eikä saattanut\npäättää.\n\nPihan poikki mennessään hän tapasi Kustaavan, joka oudoksui hänen\nkalpeuttaan. Mutta Perttu oli päättänyt olla puhumatta asiasta\nKustaavalle.\n\n\"Eihän vain ole sinulta jotakin kadonnut?\" arveli Kustaava, joka oli\ntavannut sisarensa Pertun kaappia penkomassa.\n\nPertulla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta kun ei kuitenkaan\nepäillyt Kustaavaa, vastasi hän menevänsä käymään Vaaralassa.\n\nHän ei lähtenyt maanteitse, vaan asteli polkua, joka näin syksyisin,\nkun vilja oli korjattu, johti peltojen pientareita, väliin metsän\nrantaan nousten, kylän taitse. Sieltä pääsi vähempää huomiota\nherättämättä ja oli rauhallisempi kulkea, koska vastaantulijoita sattui\nhyvin harvoin. Mutta Jokijalan ohitse vei polku melkein navetan taitse,\nniin että hyvin näki pihalle, jos osui kujalta silmäämään.\n\nKun Perttu ehti talon kohdalle, näki hän pihalla kaksi outoa miestä,\njotka puhelivat keskenään ja ikäänkuin odottelivat jotakin. He\nnäyttivät herrasmiehiltä, vaikka heillä kummallakin oli pitkävartiset\npieksut jalassa. Mitä miehiä lienevät?\n\nHän käveli ohi ja eteni pitkin piennarta, joka päättyi metsänlaitaan;\nsiinä polku taas painui näreikköön.\n\nHänen huomionsa oli kiintynyt tapahtuneeseen varkauteen, niin ettei hän\ntullut ajatelleeksi sen pitemmältä noita miehiä tai herroja. Vasta\nsitten kun Vaarala alkoi näkyä ja vankka kuusikko siinä aidan takana,\narveli hän itsekseen:\n\n-- Kun eivät vain olisi olleet niitä paperipuun ostajia! -- Näinä\npäivinä on Jokijalka varronnut heitä omaa metsäänsä katsomaan... Voivat\nolla niitä... No, ehdinpä minä täältä...\n\nHän saapui Vaaralan laskuveräjälle, josta lehmät kesäisin päästettiin\nmetsään. Se oli nyt aivan avoimena, ja veräjäpuut oli nostettu aidan\npäälle seivästen väliin. Siinä hän havaitsi Hannan, joka pesi jotakin\nvaatetta notkossa lähteen luona. Hanna seisoi selin eikä huomannut\nPerttua ennenkuin tämä oli aivan selän takana. Hänen hihansa olivat\nkierretyt kyynärpäihin asti, ja eteensä hän oli sitonut valkoisen\nliinan. Kiharat, vaaleat hiukset olivat somina kiehkuroina molemmin\npuolin ohimoilla, ja kasvot punoittivat...\n\n\"Tulitpa kuin kutsuttu. Ajattelin pistäytyä tänä iltana käymään\nViraniemessä\", tervehti Hanna, pyyhkäisi pois enintä valkoista\nsaippuavaahtoa käsivarsistaan ja paiskasi kätensä Pertun ojennettuun\nkovaan kämmeneen.\n\n\"Jatkahan nyt työtäsi! Minä tupakoin tässä... Tässä kivellä onkin hyvä\nistua... ja katsella sinua\", vastasi Perttu ihastuneena.\n\n\"Näet nyt vuorostasi minut oikein... Älä vain katsele rikkinäisiä\nkenkiäni...\"\n\n\"Eipä nuo minunkaan ole... paikatut ovat minunkin kenkäni... Sinä olet\nvain paljon sievempi noin...\"\n\nJa Perttu sytytti piippunsa ja istuutui kivelle Hannaa vastapäätä.\n\n\"Miltä sinusta nyt tuntuu, kun äiti on poissa?\" kysyi Hanna.\n\n\"Tuntuu niin kummalliselta ja tyhjältä... En ole koko viikkona kyennyt\nmitään tekemään... Iltaisin varsinkin on ikävä rasittanut... ja siihen\nsitten muut huolet...\"\n\n\"Älä sinä huolehdi niitä maailman asioita! Mikäs meidän on eläessämme,\nolemme nuoria ja terveitä molemmin... ja maailma on avara ja työtä on\npaljon... jos ei tässä maassa, niin meren takana kuitenkin...\"\n\n\"_Täällä_ sitä työtä juuri onkin... Sinä et ole käynyt Karhusuolla\nkatsomassa uudisviljelyksiäni?\"\n\n\"Kävimme me kesällä, kun marjasta palasimme... Paljon olet raatanut,\naivan näytti mahdottomalta, että yksi mies...\"\n\n\"Nyt syksyllä on Junnon-Iikka kaivanut kaksi ojaa.\"\n\nPerttu näki, että Hannalla paloi mielessä jotakin, jonka olisi tahtonut\nsanoa Pertulle, mutta ei kuitenkaan sanonut. Melkein Perttu arvasikin,\nmikä Harmalla oli mielessä; Hanna oli monesti alkanut puhua sinnepäin.\n\nKun he tulivat Hannan kamariin, otti tyttö kaappinsa laatikosta esille\nmonta paria uusia villaisia sukkia, uusia palttinapaitoja ja komean\nvillaisen röijyn...\n\nPerttu seisoi sanattomana ja katseli.\n\n\"Näitä aioin lähteä sinulle tuomaan... Miten sinä poloinen tarkenet\ntukkimetsään, kun ei sinulle kukaan huolehdi sukkiakaan, ja miten\nlienee paitainkin laita... Nämä olen tässä syysaikana kutonut ja\nneulonut... kas tässä...\"\n\nJa Hanna latoi Pertun eteen pöydälle pinon sukkia ja toisen pinkan\npaitoja.\n\nEi kyennyt Perttu sanoin kiittämään, ääneti kiersi kätensä Hannan\nkaulaan...\n\n\"Täytyy sinusta ruveta huolta pitämään tästä puolin... Raadat vain ja\nmaata muokkaat... etkä muista, että voipi terveytesi mennä... kun\nkuulut koko syksyn nytkin sukitta olleen siellä Karhusuollakin\", puheli\nHanna, mutta suuresti häntä huvitti Pertun hämmästys.\n\n\"Kuka sinulle kaikki kertoo?\"\n\n\"Minä näin unissani\", naurahti Hanna.\n\n\"Mitäs minä sinulle antaisin?\" sanoi Perttu. \"Eihän minulla poloisella\nvielä ole mitään...\"\n\n\"Kun minä nyt vain saan sinut itsesi eheänä ja terveenä, niin siinä on\nkyllä\", vastasi Hanna.\n\nMutta vasta sitten, kun iltahämyssä lähti kotiaan palaamaan, muisti\nPerttu, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt. Kun he ehtivät\nlaskuveräjälle, -- sillä Perttu aikoi palata takaliston polkua, --\nkertoi hän Hannalle hopealusikoistaan ja että hän epäili sisar Erikan\nne ottaneen. Oli jo niin hämy, ettei Perttu eroittanut Hannan kasvojen\nilmettä, mutta tytön ääni oli muuttunut, kun hän sanoi:\n\n\"Sehän juuri onkin surkeinta, että he kaikin ovat sinua nylkemässä.\nMinä olen kuullut semmoista, josta en sinulle kerro vielä, mutta sen\ntiedän, että liian siivo ja hyvä olet kiittämättömille siskoillesi\nollut... paitsi Kustaavalle, joka tietää parhaiten sinun tilasi...\nPalkinneeko sinun hyvyyttäsi kukaan...!\"\n\nHanna puhui paljon muutakin semmoista, josta ei koskaan ennen ollut\nhaastanut.\n\nKun Perttu läksi kotiaan päin, pyyhki hän kyyneleitä silmistään ja oli\nkompastua polun kiviin, joita pimeän tähden ei nähnyt välttää.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPäivät alkoivat käydä lyhyiksi ja pimeiksi.\n\nSyksyn synkkä käsi oli korjannut viimeisetkin kesän jätteet, taivas oli\nmuuttunut tummaksi ja murehtivaksi, ja yöt pitenivät pitenemistään.\n\nIhmiset alkoivat jo ikävöidä talvea, jääkelejä ja hauskoja revontulten\nvalaisemia iltoja. Ja pian kelirikko tänä syksynä loppuikin. Lakkasi\neteläinen liehumasta, seestyi pehmeä taivas, tuuli kääntyi pohjoiseen\nja aurinko näyttäysi kylmänä ja sateettomana. Maa rupesi routimaan,\nrapakot jäätyivät ja valtaväylänkin rannat riittyivät.\n\nEi missään odotetakaan talvea niin ikävöiden kuin Perä-Pohjolassa,\njossa sulan aikana ei päästä hevosella pitkälle liikkumaan. Valkoinen\nlumi tuo riemua mieliin, ja pakkanen rakentaa siltoja pohjattomien\njänkkien ja järvien poikki. Silloin pääsee ajamaan takalistoille,\nerämaille ja kiveliöihin. Lyhyitä päiviä pitentävät kuutamoillat, ja\nmilloin on kuun pohja, silloin revontulet syttyvät ja valaisevat\nkulkijan mieltä. Valtaväylän syvin uoma on sitkein jäätymään. Kauan se\njaksaa taistella pakkastakin vastaan, ennenkun viimeinen railo on\nummessa. Mutta kahleisiin sekin lopulta joutuu. Jättiläisen vankka\nvaltasuoni on puoleksi vuodeksi lakannut tykkimästä. Mutta koskessa\nhyrskyt pauhaavat kaiken talvea. Se puhaltaa sieraimistaan vihaista\nviimaa ja kuin nyrkkiä puiden uhkaa, että vielä kahleet katkeavat,\nvielä uoma leviää, latu laajenee ja vangittu voima pääsee irralleen.\n\nMutta nyt se lepää kuin haudassaan, tuo mahtava, syvä virta ja\nrauhallisempi suvanto, lepää äänetönnä ja voimattomana, ja sen jäinen\npeite kasvaa joka yö vahvemmaksi. Kun ensi lumi tuiskusi maalle ja joen\njäät olivat valkoisena tasankona, alkoi kiire heinänajo joen saarista\nja puiden nounti metsistä. Syyskeleillä koetti kukin töitään jouduttaa,\njotta ehtisi sydäntalven ajaksi tukinajoon. Huhu oli koko syksyn ollut\nliikkeellä, että tukinajoja tulisi paljon, ja kaikki talonmiehet\nvarustausivat tukkimetsään.\n\nTulinen kiire oli Viraniemen Pertullakin. Venni-poika ajoi vanhalla\nLaukilla puita metsästä ja Perttu heiniä uudella raudikollaan\nKarhusuolta ja Luomalanjoelta, kun hänellä ei ollut saariniittyä.\n\nKaikilla, jotka aikoivat talveksi tukkimetsään, oli kiire saada\nhalkoja, heiniä ynnä muuta tarvetta koko talven ajaksi kasaan ajetuksi,\nsillä hevosia ei moneenkaan taloon jäänyt yhtään. Perttukin oli\npäättänyt päästää vanhan Laukin jo lepäämään maailman vaivoista, sillä\nvanhus oli tullut hitaaksi.\n\nTänä aikana kulki Viraniemen ohi sadoittain heinähäkkejä edestakaisin.\nUsein Perttu tuli silmänneeksi jäälle, jossa meni kymmeniä hevosia\nperäkkäin ja miehet makailivat heiniin peitettyinä häkkien päällä. Ja\nsilloin hänen silmänsä sattuivat aina Hopeasaareen, jossa näki Lomman\nhevosten seisovan avonaisen ladonoven luona ja renkien täyttävän\nhäkkejä... Ja hän käänsi päänsä pois ja huokasi...\n\nJunnon-Iikka oli jo parisen viikkoa sitten mennyt muiden tukkilaisten\nkanssa Anukanvaaraan puulaakin valmistaviin töihin talviajoa varten.\nKun Perttu saapuisi, aloittaisivat he sitten yhdessä ajon, Iikka\nhakkuumiehenä.\n\nPerttu oli valmistellut tukinajoon tarvittavat neuvot kuntoon. Reet\nolivat vankat, Pertun itse tekemät, ja hyvässä tervassa. Ajoneuvot,\nköydet kaikki reilassa, ja hänen uusi hevosensa, Raudikko, hyvässä\nlihassa. Hän oli valmis lähtöön.\n\nHän oli ikävin mielin odottanut kutsua Jokijalalta, mutta ei ollut\nmitään kuulunut. Hän oli kuitenkin saanut tietää, että ne miehet, jotka\nhän oli nähnyt Jokijalan pihalla, olivat olleet paperipuun ostajia.\nMutta he eivät olleet sopineet Jokijalankaan kanssa metsäkauppoihin.\nSaadakseen asiasta paremman tiedon Perttu läksi kuuloille.\n\nOli jo lumi maassa, ja Pertun oli aie parin päivän perästä lähteä\ntukinajoon. Jokijalassa ei ollut isäntä kotona, mutta emäntä toimitti\nPertun istumaan ja sytytti tulen lamppuun.\n\n\"Näkeepä kerran tätä naapurin miestä kylässä\", hän sanoi Pertulle. \"Ei\nse mies aikaansa raitilla ole tuhlannut.\"\n\nKun Perttu tiedusteli, oliko isäntä kauaskin mennyt, selitteli emäntä:\n\n\"Ei vain kauas ole mennyt... Olisiko mennyt Mattilassa käymään...\nVoisin minä panna poikasen hakemaan, jos niin kiire olisi...\"\n\nMutta ei sanonut Perttu niin kiirettä olevan.\n\n\"No, tuleeko lähtöä tukinajoon ennen joulua?\" tiedusteli emäntä puheen\njatkoksi.\n\n\"Aivan näinä päivinä pitäisi lähteä.\"\n\nOltiin taas ääneti pitkän aikaa. Emäntä näkyi alkavan hommata\nkahvinkeittoa. Hyvin vähän oli Perttu Jokijalan emäntää puhutellutkin.\nHarvoin oli käynyt naapurissa, ja vielä harvemmin kävi naapurin emäntä\nViraniemessä. Niin oli aina ollut, sillä naapurit eivät sopineet yhteen\nuskon asioissa.\n\n\"No, kuinka isä vielä voipi? Ei taida paranemisesta olla toivoa?\"\n\n\"Ei ole huonompi eikä parempi... siinä makaa... Surkeaa on hänen\nelämänsä, kun puhe ja ymmärrys meni... Armahtaisi Jumala ja ottaisi\nhänet kärsimästä...!\"\n\nEmäntä huokasi.\n\n\"Kummallista on tämä ihmisen vaellus täällä! Niinkuin sinunkin\nvanhempiesi! Koko ikänsä pitivät huolta toisten autuudesta, talvikaudet\nkulkivat saarnamatkoilla taikka kotonaan viikkomääriä ruokkivat ja\nvaalivat kristityitä, läheltä ja kaukaa... Eivät he ainakaan olleet\nkitsaita eivätkä kiinni tässä maailmassa... Toisten hyväksi elämänsä\nkäyttivät ja aina olivat valmiit auttamaan, vaikka mikä maankulkija\nolisi apua tullut pyytämään... Mutta nyt?\"\n\nEmännän ääni muuttui vihaisemmaksi, kun hän jatkoi:\n\n\"Nyt, kun olivat tulleet vanhoiksi ja köyhtyneet... ei kukaan käynyt\nnäkemässäkään... Vanha saarnamies, joka parastansa opetti ja kaikkensa\nmaailmalle jakoi, kuolisi puutteeseen, ellei sinua olisi... Semmoinen\non maailma...\"\n\n\"Ei kai isä ole kunnian ja kiitoksen takia Jumalan sanaa julistanut\",\nhuomautti Perttu hiljaisella äänellä.\n\n\"Sitä minä en sanokaan. Mutta minä sanon, että eipä ojenna pennin\nedestä takaisin kukaan niistäkään, joita isäsi parhaina päivinään\nmaallisissakin asioissa auttoi ja joilla nyt olisi hyvä varaa muistaa,\nkun toinen on köyhtynyt... Ja kaikkein kiittämättömimmät ovat juuri\nhänen hyvät kristittynsä...\"\n\nPertun täytyi myöntää, että niin oli. Usein hän oli itsekin samaa\najatellut. Ihmetellyt, että nekin uskovaiset, jotka isän kaulassa\nriippuen syntejään tunnustivat ja anoivat niitä anteeksi, nyt olivat\nkokonaan unohtaneet tuon kääntymys- ja heräämishetkensä... ja\nunohtaneet hänet, joka puhui heille lohtua ja antoi syntejä anteeksi.\n\nNiin oli käynyt.\n\n\"Äitivainajasi olisi ollut eriluontoinen kuin isäsi, mutta ukko on aina\ntehnyt omin päinsä. Tuskin olisi velkaa niin paljon karttunutkaan, jos\näitisi olisi saanut joskuskaan tehdä tahtonsa mukaan... Puhui se kerran\näitivainajasi minulle paljonkin. Vähää ennen olit sinä juuri syntynyt,\nja silloin puhui ja itki... Isä oli silloinkin saarnamatkoilla\nKittilässä... Eikä sen vainajan kärsimisiä kukaan muu tiedä kuin\nJumala... Ei niitä maailmalle huutanut... Mutta minä tulin hyvin\nkäsittämään.\"\n\nSamassa isäntäkin tuli kotia. Hänen vakavat, hyväntahtoiset kasvonsa\nolivat tavallista totisemmat, ja silmissäkin oli tyytymätön ilme.\nPerttua hän kätteli ystävällisesti ja käski kamariinsa.\n\nKun tulivat kamariin ja isäntä oli sytyttänyt kynttilän, käski hän\nPertun toiseen pöydänpäähän istumaan ja istui itse toiseen.\n\n\"Jo sinä olet pitkästynyt minua\", hän sanoi aluksi.\n\n\"Kyllä olen vähän odotellut. Kuulin tuonnottain, että täällä teidän\npuheillanne oli käynyt kaksi paperipuunostajaa. Lähdin kuuloille, mitä\nhe arvelivat... Tulee minullekin heti lähtö tukkimetsään...\"\n\nIsäntä tarjosi Pertulle sikaarin ja sytytti itsekin.\n\n\"Visunlaisia ostajia ne olivat. Kävimme metsässä. Näytin niille omasta\nsarastani Särkirovan kuusikkoa, mutta vähän ne minusta tarjosivat siksi\nkuin muualla kuuluvat hintaa antaneen. Vaikka minun metsäni onkin\npaljon harvempaa ja pienempää kuin teidän...\"\n\n\"Katselivatko meidän sarkaamme?\"\n\n\"Kävimme läpi senkin...\"\n\nPerttu näki Jokijalan isännän silmistä ja kasvojen ilmeestä, että hän\noli raskaalla tunnolla ja ettei ollut niin päin metsänostohommat kuin\nhe olivat toivoilleet.\n\nMutta Perttu kysyi kuitenkin:\n\n\"Tarjosivatko ne meidän metsästämme... tarkoitan kuusikoita... minkään\nvertaa?\"\n\n\"Minun on niin paha tätä asiaa sinulle selittää, ja siksi olen näin\nkauan ollut sanomattakin, kun olen koettanut valvoa sinun parastasi ja\npitää puoltasi...\"\n\nIsäntä katsoi lattiaan, oli tuokion ääneti, mutta oikaisi sitten\nselkäänsä ja sanoi hitaasti:\n\n\"Maksaisivat ne siitä minun mielestäni kelpo hinnan, mutta Lomma on\nkieltänyt, ettei saa metsää toinen ostaa eikä toinen myydä ennenkuin\nhänen kiinnityksensä, joka on taloon ensimmäiseksi merkitty, on\nmaksettu...\"\n\nPertun kasvot kalpenivat, mutta hän ei virkkanut mitään. Jotakin siihen\nsuuntaan hän oli arvellut, kun näki merkit petäjissä, mutta tätä hän ei\nollut osannut ajatellakaan.\n\nJokijalka jatkoi:\n\n\"Minä kävin Lomman puheilla ja selitin, että niillä metsärahoilla juuri\non tarkoitus maksaa hänen velkansa... Mutta hän ei ottanut kuuleviin\nkorviinsa... Minä sanoin sitten suoraan, että hän lain varjolla viepi\ntoisen omaa... Mutta ei sille miehelle näy auttavan... Nähtävästi hän\nhimoitsee taloa...\"\n\nPertun mieli lannistui niin, ettei hän ymmärtänyt sanoa mitään.\n\n\"Jos olisi semmoinen mies, jolta saisit rahat lainaan, että\nmaksaisit Lommalle pennistä penniin, niin hänellä ei olisi enää\nisännöimisvaltaa\", puheli Jokijalka. \"Mutta Lomma tuntui sanovan, että\nhänellä on muitakin saamisia kuin se kiinnitys...\"\n\n\"En ole siitä kuullut. Enkä usko ennenkuin näen velkakirjat\", sanoi\nPerttu ja alkoi vähitellen tointua.\n\nMutta hänen tuli niin paha olla, ettei hän enää tyytynyt istumaan\nnaapurinsa seurassa.\n\n\"No, istahda nyt edes sen aikaa, että juomme kahvit!\"\n\nMutta Perttu ei sanonut joutavansa. Hänellä oli kuin hengenahdistus;\nhirveä paino pusersi hänen sydäntään ja semmoinen hätä, ettei yhdessä\nkohden pysynyt.\n\nMelkein kuin pyörryksissä hän pääsi kamarista. Ei muistanut sanoa\nhyvästiäkään. Mutta portaille asti saatellut Jokijalka virkkoi:\n\n\"Jos koettaisit saada lainaa siltä Juustovaaran Moosekselta. Hän on\nisäsi vanha uskonveli ja rikas...\"\n\nPerttu kuuli kyllä, mitä Jokijalka sanoi, ja tarttui siihen heti\ntokaisemalla:\n\n\"Mahtaisiko antaa minun nimeeni?\"\n\n\"Käy nyt kuuloilla, kun menet tukinajoon.\"\n\nPoikki peltojen lähti Perttu astumaan. Ei noudattanut talojen välistä\npolkua, vaan käveli mistä sattui, töksähtäen välistä lumen täyttämiin\npellon ojiin. Hänelle oli äkkiä selvinnyt Lomman homma. Siksi se oli\nkesälläkin vain livertänyt, ettei ottaa velkaa, ja siksi se oli\nmetsänkin luettanut ja kaikki muut vehkeensä valmiiksi miettinyt... Muu\nei ollut mielessä kuin saada talo polkuhinnasta... Hopeasaaret...\nKarhusuot... Viinamäki... ja hänen puutarhansa... Oli jo aikaa ehkä\nniin miettinyt... Junnon-Iikka oli kerran syksyllä, kun olivat yhdessä\nojankaivuussa Karhusuolla, sanonut, että Lomma ajatteli pojalleen\nViraniemeä... Mutta ei ollut Perttu sitä silloin niin todeksi\nuskonut...\n\nIikka piti sittenkin kaikessa hänen puoltaan...\n\nLevottomassa mielessä heräsi Pertulla sentään yksi toivo vielä. Jos\nauttaisi se Juustovaaran rikas, joka oli isän paras uskonveli! Hänellä\noli rahaa ja maita ja mantuja. Ja kun hän myisi metsän, saisi\nJuustovaaran rikas rahansa takaisin... Sinne piti nyt heti lähteä...\nsopi poiketa Juustovaaraan tukinajoon mennessä...\n\nMieltä helpotti vähän se toivo. Muualta ei ollut yrittämistäkään. Oman\nkylän miehet eivät kyenneet auttamaan... Jokijalka kyllä auttaisi,\nmutta hänelläkin oli velkaa jo ennestään... hyvä jos metsällään saisi\nmaksetuksi...\n\nYöllä oli Perttu niin levoton, ettei saanut unta silmiinsä. Olisi ja\neläisi nyt äiti, jolle huolensa juttelisi... Äiti tietäisi jotakin...\nEi käynyt Hannallekaan sanominen... vaikka Hanna kyllä varmaan oli\naavistanut samaa, joskaan ei ollut mitään puhunut...\n\nPertun ajatukset riensivät salamoina asiasta toiseen, tapauksesta\ntapaukseen... Ja nyt hän muisti, että kun hän kesällä kävi Lommalla oli\nLomman vanhin poika, Artturi, pihalla puhutellut ja tiedustellut yhtä\ntoista... oli sitäkin kysynyt, oliko se Karhusuo hyvääkin suota... Eikä\nhän silloin vähääkään aavistanut, mikä heillä oli mielessä... Oli vielä\ntoinenkin juttu, joka nyt johtui mieleen... Huhuna oli kulkenut, pari\nvuotta sitten, että Artturi oli mielitellyt Hannaa...\n\nEi ollut Hanna koskaan mitään Artturista puhunut eikä ollut Perttukaan\nkysynyt... Ruma, näppynaamainen ja juoppo se Artturi...!\n\nTulvaamalla tulvi hänen mieleensä ajatuksia... Kumma mies, salaperäinen\nja omituinen oli isä ollut, kun ei hänelle veloistaan koskaan mitään\nselittänyt, ei edes ollut sanonut, kuinka paljon olikaan... Oliko\nLommallekin muuta velkaa kuin kiinnitysvelka? Niin oli Lomma\nJokijalalle väittänyt. Ei ollut isä siitä koskaan maininnut eikä\näitikään, joka kuitenkin tuntui muut velat tietävän...\n\nJos ei saisi mistään apua... jos Juustovaaran rikaskin kieltäisi!\nKaikkiko menisi? Hänen työntekonsa vainiolla ja Karhusuolla...! Hänen\nrakas puutarhansa puineen ja pensaineen... ja Hopeasaari mehevine\nluhtineen? Ja kasvattimetsä Viinamäen takana ja koko Särkirovan uljas\nmännikkö?\n\nVieras mies kylvämässä hänen Viinamäkeään, vieras seisomassa hänen\nsuuren tuomensa alla puutarhassa!\n\nNiinkö kova, niinkö onneton oli kohtalo?\n\nHän ei enää pysynyt vuoteessaan, jossa oli kääntelehtinyt kyljeltä\ntoiselle. Hän nousi kävelemään, ja oli taas kuin olisi toivoa\nvälkähtänyt tyhjyyden keskellä. Eipä tiedä, kuinka hyvänsuuntainen mies\noli Juustovaaran rikas! Perttu oli monet kerrat, kun Mooses oli käynyt\nisän luona -- viimeksi toissa vuonna -- hoitanut tallissa hänen\nhevostaan, kun välisti viipyi viikonkin isän kera uskonasioista\npuhumassa. Ystävällinen ja puhelias ukko oli Mooses ollut... ja isän\nkanssa henkiystävä...\n\nJa jos nyt menisi hyvin tukinajossa, ja miksei menisi, kun oikein\nyrittäisi... niin sieltä karttuisi rahaa pienempiin velkoihin, ja verot\nja muut saisi karjasta kerätyiksi... Sitten myisi Särkirovan...\n\nMutta sitten tulisikin Lommalle lämmin lähtö Hopeasaaresta\nisännöimästä... tulisi suuri lovi Lomman karjaan, kun Hopeasaaren\nheinät eivät enää olisikaan hänen käytettävinään...\n\nJos jaksaisi elää ja tietäisi eteensä... tai jos ainakin puhuisi\nHannalle huolensa, niinkuin Hanna oli pyytänyt...!\n\nKuinka usein hän oli Hannalle kuvaillut sitä onnellista aikaa, kun\nHopeasaarikin oli omana... Sitä muhkeaa ja lukuisaa karjaa! Hevosia ja\nvarsoja! Ja Karhusuolla suuri, järkiperäisesti kunnostettu\nsuoviljelys...\n\nEi, ei hän voisi Hannalle puhua, ei ainakaan vielä...\n\nJa taas mietteet kääntyivät. Tässä tulisi nyt muutos elämässä... Äiti\noli kuollut, isä heikko, ja velkojat alkaisivat ahdistella... muutos\ntapahtuisi...\n\nOliko ollut hullutusta sekin, että kaikki, mitä omalla työllään\ntukkihommissakin ansaitsi, pani talon tarpeisiin? Työneuvoja oli\nostanut, maanviljelyskaluja monenlaisia, apulantoja... Olisi pannut\nansionsa pankkiin... niin nyt olisivat hyvät hädän hetkenä... Mutta\ntalo olisi sitten rappiolla... olisi jo aikaa oltu maantiellä...\n\nEi ollut Perttu kyennyt säästämään. Jos joskus ajatteli, että nuo piti\npanna pankkiin, niin silloin oli reikä valmiina. Milloin mihinkin.\nVälisti tuli Kustaava itkien, että puute ahdisti, välisti piti aivan\nviimeisensä antaa veljille, jotka talvikauden roikalehtivat ja söivät\ntalon ruokaa. Ja siihen korkoja ja veroja monenlaisia! Niin, ettei\nitselle liiennyt vaatetta päälle eikä liioin kenkiä jalkoihin...\n\nHän muisti veljiänsä, jotka olivat Amerikassa. Kuinka hauskat päivät\nheillä lienee? He olivat panneet Lomman velan alkuun, he ja\nErika-sisar. Siitä oli kasvanut, ja lisää oli isä ottanut silloin kun\nantoi kiinnityksen...\n\nJo silloin on Lommalla ollut selvillä, miten hän menettelee, ja silloin\non jo himoinnut taloa, kun näki, mikä aarreaitta Hopeasaari oli...\n\n\n\n\nX.\n\n\nTalvi Pohjolassa, talvi erämaan kiveliössä!\n\nKuinka erilainen se onkaan kuin rantamaiden vedenvärinen, tarmoton ja\nsumuinen talvi, joka ei peitä pellon sänkeä eikä metsän mättäitä\nnäkyvistä. Ei ole siellä lumikaan niin hohtavan valkoista kuin\nasumattoman sydänmaan sydämessä. Sillä suurilla, aukeilla kentillä se\npohottaa harmahtavalta ja likaiselta, ja tuuli tuopi sen pinnalle\nkaiken maailman roskat.\n\nMutta kiveliön talvi on puhdas ja valkoinen, ja lumen pinta kuin\npalttina. Eivät sinne maailman pölyt pääse likojaan tuomaan ja\nlumenpintaa rumentamaan. Tasaisesti tuiskuttaa talvi lumensa suurten\nvaarojen la'ille ja lyömättömien metsien korpiin. Kerros kerroksen\npäälle liittyy tasaisesti ja limittäin, kunnes suuri, äänetön erämaa\nlepää haudattuna valkoisten peitteittensä alle niinkuin ikuiseen\npuhtauteen.\n\nVoi tuota erämaata, äänetöntä, jylhää kiveliötä talviaamujen päivän\nvaljetessa! Ei kuule korva mitään ääntä. Poissa ovat metsälinnutkin,\njotka syksympänä, marjain kypsyessä, pitivät ilojaan vaarain kupeilla\nja paljukoilla. Rantamaille ovat kaikki elävät kadonneet. Kauan, kauan\nsaa erämaa yksinäisyydestään nauttia, kauan odottaa, ennenkuin joku\nihminen sattuu eksyksissään sen hämärään pylvästöön. Myrsky välisti\ntemmeltää talvisina öinä, kun taivas huokailee raskaassa pilvessä, --\ntemmeltää ja ryskyy, puskien nurin lahovikahongan, taivuttelee pitkien\njouhipetäjien latvoja ja korpikuusien niskoja mennessään, ja siirtyy\naukeammille aloille töitään jatkamaan.\n\nEi ollut vielä Anukanvaaran erämaassakaan tukkilaisen kirves koskaan\npuuhun iskenyt. Sen metsä oli tähän asti saanut rauhassa olla ja elää\nja kuolla. Se oli laaja vaara, kauttaaltaan pitkän, komean petäjikön\npeittämä, ja penikulmia karttui siitä matkaa ensimmäisiin kyliin ja\ntaloihin. Mutta nyt oli tullut Anukanvaarankin vuoro. Sen ääretön\nrikkaus oli vietävä pois, myytävä maailman markkinoille. Kruunulle\nkuului Anukanvaarakin ympärillä olevine kiveliöineen, ja nyt olivat\nyhtiöt ostaneet kaikki täysimittaiset puut, jotka kevään tullen, jokien\nauettua, olivat uitettavat kauas pois.\n\nSyksyllä jo, ensi lumen tultua, ilmausi liikettä Anukanvaaraan.\nTukkityömiehiä oli sinne tulossa. Mutta hankalaa ja raskasta oli kulku,\nsillä vähän oli lunta vielä kiveliössä. Asunnon tekoon talven ajoa\nvarten sinne jo pyrkivät rekineen ja eväineen. Ja kun lopulta pääsivät\nperille, niin katselivat vaaran eteläpuolelta soman, kaltevan\nmäenrinnan. Siinä ei maa ollut niin kivikkoinen kuin päällempänä, ja\nsiinä oli hongikkoa, suoraa ja sievää, vaikka temppelin olisivat\nrakentaneet, ja pulppuava lähde notkossa, josta vesi juoksi jänkälle.\nSiihen ensimmäiset tulijat alkoivat valmistella asuntoja, yöt nukkuen\nhavumajassa, rakovalkean lämmittäessä.\n\nJo ennen joulua saapui Viraniemen Perttukin Anukanvaaraan. Sinne ei\nmaksanut vaivaa pyrkiä niiden, joilla oli huonot ja lamaiset hevoset ja\naiastuneet reet. Täällä täytyi olla vankkaa ja tervettä väkeä,\ntottuneita miehiä ja hevosia ja lujia välineitä. Sillä tietona oli,\nettä Anukanvaaran petäjät olivat järjestään jättiläisiä ja ajomatka\npaikoin jyrkkää myötälettä. Lujaa siinä kysyttiin.\n\nVaaran alle, etelänpuoliselle rinteelle, siihen, missä kangas loppui ja\nlouhikko alkoi, oli Perttu kahden muun kotikylän miehen kanssa tehnyt\nyhteisen asunnon. Se oli kuostoista koirankaulaan salvettu ja varaukset\ntäytetty sammalilla. Kun kävi ovesta sisälle, näki maahan kaivetun\npermannon ja sen keskellä kivisen kiukaan, jossa honkatuli paloi\nlakkaamatta, savun noustessa vaivaloisesti katossa olevasta reiästä\nulos. Seinäin vierillä olivat lavitsat, makuusijat, joissa kullakin oli\npeurannahkansa, nahkaisensa ja muut tarvikkeensa.\n\nSamanlaisia asuntoja oli siinä lähistöllä monta, mikä pienempi, mikä\nisompi, missä enemmän asukkaita, missä taas vähemmän.\n\nMutta kaikkia muita isompi oli puulaakin \"pytinki\", jossa oli konttori\nja pirtti. Näissä oli oikeat tulisijat, kivistä loukkoon muuratut, ja\nsavupiippu katolla niinkuin ainakin. Siitä kappaleen matkaa edempänä\noli ruokamakasiini, hongista salvettu, mutta sammalitta laskettu.\n\nPaksuna lumitalvena, kuten nytkin, näytti Anukanvaaran tukinajajain\nkortteeripaikka kuin lumeen peittyneeltä kylältä, josta oli jäänyt\nnäkyviin vain muutamia taloja. Koko ympäristö, vaikka olikin uhkeaa\nmännikköä, oli jätetty hakkaamatta, etteivät tuulet tuntuisi eikä pyry\npääsisi niin rajusti puskemaan.\n\nHevosia varten oli kyhätty talleja. Toiset olivat tehneet oikein\nvasiten, mutta toiset vain havumajan, johon oli nostettu turvetta\nkatolle. Jo oli ajoon saapunut satakunta hevosta ja parisataa miestä.\n\nLiikettä siinä aamuvarhaisilla oli, kun miehet läksivät metsään. Piti\nsyödä vankasti, jotta päivän kesti tukkeja \"hirttää\". Silloinpa siinä\nhommaa ja mellakkaa oli. Mikä keitti velliä, mikä kiiseliä, mikä\npaistoi kaloja tai kärvensi silavaa tulen loisteessa. Toiset apehtivat\nhevosia, muutamat lämmittivät vettä silppuihin tai paloittelivat leipiä\napekoppaan.\n\nMakasiinin ovi oli auki. Siellä seisoi Herranen paksu turkki yllään,\nkalua punniten. Oli siellä ruokavaroja. Valtainen pino oli\njauhosäkkejä, kookkaita silavalaatikoita, kahvipaaluja,\nsokeritynnyreitä ja minkä mitäkin. Mikä otti jauhosäkin, mikä leipiä,\nvoita, kalaa, kahvia. Ja ahkeraan sai siinä Herranen punnita ja\nkirjoittaa.\n\nMiehet ja hevoset alkoivat siitä vähitellen poistua, omalle tielleen\nkukin. Päivisin ei kylässä näkynyt montakaan miestä. Mutta aina jokunen\nkuitenkin. Millä oli reki särkynyt, niin sitä oli korjaamassa, millä\nkirvesvarsi katkennut, niin uutta oli tekemässä. Tälle oli tapahtunut\nse vahinko, että hevonen loukkasi jalkansa, tuota taas oli kanki, kun\nrekeen väänsi, lyönyt poskelle, niin että koko naama oli ajetuksissa.\nJa melkein joka päivä oli joku saanut kolahduksen jäseniinsä.\n\nLaaksoon, joka oli Anukanvaaran ja Rattastunturin välissä, oli\ntukkiplassi valittu. Sen läpi juoksi Peurajoki, jonka tiettiin keväisin\nolevan korkeavetinen, -- tulvan, kirsiveden, pysyvän siinä kauan\nlaskematta. Molemmanpuoliset Peurajoen rannat Anukanvaaran kohdalla\nolivat laajat ja puuttomat, ikäänkuin vartavasten tukinajopaikaksi\nvalmistuneet.\n\nSiihen tukkeja ajettiin. Kuorma kuorman perästä ilmausi metsästä ja toi\noman läjänsä. Monta kilometriä pitkältä oli tukkiläjiä, niin ettei\nhuuto kuulunut toisesta päästä toiseen. Vaikka kyllä siinä miehet ääntä\npitivät, kun metsästä tulivat. Kuului huutoja ja kiroilemisia. Mikä\nnoitui hevoselleen, mikä omaa tyhmyyttään, kun kanki luiskahti tukin\nalta pois juuri kun oli saamaisillaan tukin keikutetuksi läjän päälle.\n\nHyvät olivat palkat, jos olivat puutkin kookkaita ja tie jyrkkää.\nMuutamat eivät viitsineet kovinkaan itseään rasittaa. Kävivät pari\nkolme kertaa kirkkaimman päivän aikana metsässä, niin ajoivat\nmajalleen, rupesivat kahvin ja ruoan keittoon ja löivät korttia illan\nkuluksi, milloin eivät neuvot olleet rikki menneet eikä muutakaan\nvauriota tapahtunut.\n\nJunnon-Iikka oli Pertulla hakkuumiehenä. Se oli ollut ahkera pari, ja\ntietona olikin jo kaikilla tukinajajilla, että Perttu ja Iikka olivat\nenimmin ansainneet. Huvikseen oli Herranenkin käynyt katsomassa, kuinka\ntukki vierähteli, kun Perttu asetti kangen olkansa päälle.\n\nMetsässä olivat nytkin. Iikka puuhasi suuren jättiläispetäjän tyvellä.\nHe olivat sen siihen tienvarteen jättäneet kunnes tie ehtisi kovettua,\nennenkuin yrittäisivät metsän jättiläistä rekeen. Sitä olivat käyneet\nmuutkin miehet katselemassa, ja iltaisin, kun oli puhe siitä tullut,\nolivat arvelleet, ettei jaksaisi sitä yksi hevonen vetää eivätkä\nkestäisi kenenkään reet. Mutta Perttu ja Iikka olivat nyt päättäneet\nyrittää.\n\nPuserosillaan ja avopäin iski Iikka kirvestään mahtavan petäjän kovaan\ntyveen. Vaikka hän ei ollut miesten vankimpia, oli hän kuitenkin\ntottunut, notkea ja uuttera tukkimies. Vihaisesti sinkoilivat lastut,\nja raitis tervan haju tuoksahteli. Kuurassa olivat hartiat ja vankat,\nmustat hiukset, ja pitkin otsaa valui hiki. Itään päin se piti saada\nkaatumaan, että tyvi jäisi länteen -- plassille päin. Iikka oli\nasettanut rangat alle lumeen siihen kohden, johon toivoi jättiläisen\nkaatuvan, niin ettei se pääsisi rysähtämään utukkaan liian syvälle. On\nonneksi tyven, ettei tuuli painanut latvaa. Taitavasti, tottuneen\ntavalla ja varovasti Iikka menetteli, otti lukuun pienetkin seikat, ja\nkun tyvessä vähän ärähti ja hän tunsi, että nyt... niin alkoi työntää.\nRisahti vähän jättiläisen jalkain juuressa... risahti toisen ja\nkolmannen kerran ja paukahti... silloin jo kallistui itään päin. Iikka\nsysäsi vielä kerran... myötäsi... myötäsi... ja jymähti paukkuen ja\nryskien rankain päälle, oksat ja pientä metsää allensa haudaten.\n\n\"Siinä sinä nyt olet, mutta milläpä saadaan rekeen\", arveli hän,\noikaisten selkäänsä ja hyvillään katsellen, kun osui oikein kaatumaan.\n\nMutta samassa tuli Perttukin, joka oli etemmäksi tukkiplassille kuullut\npuun kaatumisen, ja virkkoi:\n\n\"Yksinkö sinä sitäkin aloit hakata!\"\n\n\"Kerran ennen, Airiselässä, olen tämmöisen kaatanut... no, ei ollut\njuuri näin vahva\", tuumasi Iikka ja haki kannon päästä lakin päähänsä.\n\nYhdessä sitten alkoivat pohtia, miten saisivat reelle.\n\n\"Huudamme miehiä avuksi\", esitti Perttu.\n\n\"Ei, emme huuda vielä. Koetamme ensin itse. Jos ei sinulla nouse, niin\nei siitä sen pahempaa miestä kuitenkaan tule\", arveli Iikka.\n\nKävivät sitten hommaan. Asettivat reet tielle, ettei matkaan saanti\nkävisi vaikeaksi ja raskaaksi. Hakkasivat latvan poikki ja karsivat\noksat, jotka heittivät loitommaksi, tieltä pois.\n\n\"Kun vain reet kestäisivät\", sanoi Iikka, kun alkoivat lujilla kangilla\nkohotella tyveä etureen pankolle.\n\n\"Reet kyllä kestävät, kun vain Raudikko jaksanee vetää\", vakuutti\nPerttu. \"Siltä varalta olen reet tehnyt, että ne kestävät.\"\n\nVäänsivät ja väänsivät, mutta ei ollut leikin liikuteltava metsän\njättiläinen. Silloin he molemmin tarttuivat lujasti kankiinsa ja\npuuhasivat hiki päässä. Ja vaikka suora voimakin on välisti tarpeen\ntukkia vääntäessä, on tukkimiehillä monenlaisia keinoja, joilla\nraskaskin puu saadaan vääjäämään. Mutta kaikki keinonsa ja voimansa sai\nPerttu nyt panna liikkeelle, ennenkuin tukin tyvi köllähti pyörätakan\npäälle. Siihen se köytettiin lujasti kiinni, ja nyt tuli latvapuolen\nvuoro kohota takareelle...\n\nTehetti ja pusketutti latvakin, ennenkuin totteli, mutta vääjäsi\nvihdoin ja nousi takareen pankolle.\n\nSiinä nyt köllötti köytöksissä ja voimatonna kiveliön vanha asukas,\nvanhin kenties Anukanvaarassa.\n\n\"On se päivän nähnyt laskevan, toisen nousevan\", arveli Perttu, kun\nviimeistä köyttä kiinnitti.\n\nReet olivat tiellä, ettei matkaan lähtiessä ollut vastusta. Takareen\npankon alle oli Iikka asettanut kankensa, valmiina auttamaan matkaan,\nkun Raudikko ensi kerran yrittäisi.\n\nEpäilytti heitä kumpaakin, miten saisivat onnessa tämmöisen tukin\nplassiin ja kuinka kävisi... jaksaisiko Raudikko vetää. Mutta siihen\nluottivat, että taival oli myötämaata plassille asti, tie hyvä, suora\nja kovettunut. Raudikko oli vankka hevonen, tottunut jo syksyllä\nraskaan auran vetoon; ei se ottanut tempaisemalla kuormaansa\nliikkeelle, vaan koetteli... painoi länkiä lihaan... painoi... painoi,\nja kun tunsi, että myötäämään rupesi, niin yritti kaiken kuntonsa, ja\nsamalla Perttu vielä mossautti huuliaan ja molemmin päästivät ison\näänen. Ja valjasten ritistessä, rekien paukkuessa ja lumen naristessa\ntukki lähti liikkeelle... Luimussa korvin iski Raudikko jalkojaan\ntiehen ja miehet hoilasivat...\n\n\"Hyvin käypi!\" huusi Iikka, joka hoiti takarekeä. \"Onpa peto\nhevoseksi.\"\n\n\"On se vähän ehompi vanhaa Laukki-vainajaa\", riemuitsi Perttukin.\n\nJa yhdessä he lähtivät kuljettamaan jättiläistukkia plassiin päin,\nPerttu hoitaen eturekeä ja Iikka kanki olalla kävellen takareen\njälessä.\n\n\"Lähti se vanha mies majastaan\", lausui Iikka hyvillään ja lisäsi\nsitten kehuen: \"Mutta tuskin nousisi muilla miehillä reelle.\"\n\nMutta lämmin, vettä tippuva palava on miehille puuhatessa tullut.\nKuumina olivat kädet ja jalat, kuumana koko ruumis ja hikisenä kuin\nsaunassa.\n\nOnnellisesti he pääsivät, kun kaksi miestä oli kuormaa hoitamassa,\ntukkiplassille juuri silloin kun päivä alkoi olla kahdella karvalla.\n\nSiihen pysäytettiin toisten, nuorempain veljiensä viereen tämäkin\ntukki.\n\nSaapui siihen Herranenkin ihmettelemään. Hän oli luvannut Pertulle\nylimääräisen palkinnon, jos tämä saisi ison petäjän täysipitkänä\nplassille. Siinä se nyt oli. Mutta kummasteli hän, miten kaksi miestä\noli tuommoisen voittanut. Hyvillään oli ja palkkion takasi, sillä\npetäjän hinta oli verraton.\n\nMutta pakkanen tuntui iltapuoleen kiihtyvän. Hikiset miehet, paidat,\nhousut märkinä, eivät joutaneet kauan juttelemaan. Vetivät päälleen\nturkkiresunsa, jotka saivat olla plassilla kaiket päivät, ja lähtivät\nhölkkää ajaen kodalleen. Siitä vei jokivartta pitkin, ohi tukkiläjien,\nyhteinen kotiinkulkutie, jota iltaisin palatessa ajettiin juosten. Oli\nsiinä jo puu poikineen kumollaan pitkin Peurajoen vartta, oli kauniita,\nsiroja, keltakylkisiä petäjiä. Näyttivät tuossa, pitkin pituuttaan\noksattomina ollen, kovin alastomilta ja nöyrtyneiltä... taikka\nkatsojasta tuntui, että tuollainen taisi olla taistelutannerkin, jolla\nmaansa parhaat pojat kalpeina ja silvottuina makaavat. Siinä ne\nviruivat Anukanvaarankin salskeat männyt odottaen Peurajoen\nkevättulvia. Siitä ne sikin sokin uitettaisiin mutkikasta, koskista\nPeurajokea pitkin väljemmille vesille, ensin isompiin jokiin, sitten\njokien lompoloille ja kavannoille, ja lompoloilta taas jokia pitkin,\njärviä poikki valtaväylän lauttaushaminaan.\n\nPertun ja Iikan saapuessa kodalleen olivat toiset jo vähää ennen sinne\nehtineet ja kerinneet sytyttää roiman tulen, joka päivän aikana oli\nriutunut ja melkein kokonaan sammunut. Siinä hääräsivät tulen ympärillä\nkahvia keittäen ja silavaa kärventäen.\n\nNälissään ja pakkasesta tullen tuntui sanomattoman hauskalta ja\nsuloiselta päästä lämmittävän tulen viereen. Ensi työkseen työnsi\nPerttukin jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen keittääkseen kahvia\nsillaikaa kun Iikka apehti ja vaali Raudikkoa.\n\n\"Joko yrititte sitä isoa petäjää?\" tiedustivat toiset.\n\n\"Jo on plassissa\", vastasi Perttu ja alkoi vaihtaa kuivia vaatteita\nylleen, lämpimän loisteen hyväillessä paljasta ihoa.\n\nOli se miehen näköinen tuo Perttu, arvelivat toiset. Oli hartioita, jos\nvankkoja käsivarsiakin; ei kumma, jos ison petäjänkin täytyi vääjätä.\nJa voi turkanen noita haukisia ja ranteita...!\n\nSiihen kokoontui muistakin kodista miehiä juttelemaan illan kuluksi.\nKukin kertoi havaintojaan. Muutamia oli vastustanut. Monelta olivat\nreet särkyneet, yhdeltä katkennut luokka, toiselta aisa, ja kolmas oli\nlyönyt haavan jalkaansa.\n\nJa muista maailman asioista jaarittelivat sitten illempana.\n\nPerttu ja Iikka jäivät kotaan kahden. Ne kaksi muuta miestä, jotka\noleskelivat samassa kodassa, olivat menneet puulaakin isoon pirttiin.\nEivät saapuneet vielä silloinkaan, kun Perttu ja Iikka illallisen\nsyötyään alkoivat hankkiutua levolle.\n\nIikka nukkui jo. Nukkui rauhallisesti peurannahka allaan.\n\nPerttu valvoi. Monet mietteet, monet huolet painoivat hänen mieltään.\nYöllä varsinkin, kun valvoi yksin. Mistä johtuikaan, että hän aina\nepäili Iikkaa? Ensimmäisinä öinä, kun tässä kodassa nukkuivat, ei ollut\nlepoa kaikkena yönä. Hän heräsi siihen, että uskoi Iikan häntä\nvaanivan... ja sopivalla hetkellä iskevän... Mistä se pelko oli tullut\nja minkätähden? Hannan vuoksiko? Hän oli usein katunut, että oli\nollenkaan ruvennut Iikan kanssa yksiin hommiin. Ei olisi pitänyt ottaa\nhäntä ojankaivuuseen Karhusuolle eikä ensinkään hakkuumieheksi tänne\nkiveliöön. Joka päivä ja joka yö oli mielessä pelko, mitä tekee.\nMetsässäkin voisi milloin hyvänsä iskeä kirveensä niskaan tai yöllä\nnousta ylös ja upottaa puukkonsa sydämeen...\n\nEihän tiennyt, mitä kostoa Iikka mietti, vaikka ystäväksi tekeysi!\nIikan isä-vainajastakin kerrottiin, että hän oli murhannut kuljeksivan\nlaukkuryssän...\n\nSattui hetkiä, jolloin hän piti epäilyksiään joutavina ja ärtyisestä ja\nväsyneestä mielestä lähteneinä. Saattoi olla, että oli jäänyt häneen\nperinnöksi äitivainajasta, joka kuului öisin pelänneen ja itkeneen,\nsanomatta koskaan kenellekään, minkä vuoksi valvoi ja itki...\n\nRauhallisestihan Iikka nukkui nytkin. Niin oli aina nukkunut, kun\nPerttu toisinaan nousi öisin ylös ja tulen otettuaan katseli... nukkui\nniinkuin nukkuvat ne, joita eivät huolet paina eikä omatunto mistään\nsoimaa...\n\nEi olisi muusta niinkään nyt enää huolinut, mutta hänestä oli\npainostavaa ja ikävää, että Iikka kenties vieläkin rakasti Hannaa,\nvaikka ei puhunut siitä koskaan sanaakaan... Eikä ollut Perttukaan\nkertaakaan Hannasta Iikan kuullen mitään maininnut...\n\nPitäisi kerran ottaa puheeksi... jonakuna aamuna metsään mennessä, kun\nistuivat reessä ja Iikka usein silloin lauleli... Huomenaamulla jo\nottaa puheeksi... Perttu tuntui vähän tyyntyvän, kun oli tehnyt\nmielessään tuon päätöksen.\n\nMutta sitten johtui mieleen muita huolia ja mietteitä. Ikävältä ja\ntoivottomalta tuntui työnteko, vaikka ansio oli niin hyvä, ettei Perttu\nollut osannut niin hyväksi ajatellakaan... Parhaina päivinä oli kahden\nmiehen ja hevosen palkka noussut sataankin markkaan, välistä ylikin...\nMuut eivät saaneet niin paljoa, mutta laiskemmasti tekivätkin työtä ja\nylellisemmin elivät.\n\nTullessaan oli Perttu poikennut Juustovaaraan vanhan Mooseksen\npuheille. Itserakas, kitsas äijä olikin Mooses ollut, ei ensinkään\nihmisystävä. Kun Perttu ajoi asiaansa, selitteli, kuinka paljon saapi\nmetsästä ja kuinka paljoon nousi Lomman velka, tekeysi äijä ensin\nköyhäksi, mutta vihdoin sanoi:\n\n\"Juoppohan sitä kuulut olevan sinäkin ja tappelija...\"\n\nPerttu hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt, että semmoisia puheita oli\nliikkeellä. Mutta Mooses vakuutti varmaksi kuulleensa.\n\nSinne asti oli jo koskenniskassa sattunut kesällinen tappelunkahakka\njoutunut!\n\nPerttu selitti Moosekselle koko asian. Mutta se ei tuntunut\ntekevän äijään mitään vaikutusta. Päinvastoin äijä alkoi selittää\nsäästäväisyydestä ja työnteosta ja Jumalan siunauksesta... Silloin\nPertunkin laimea mieli kovettui, ja kiivaasti hän sanoi:\n\n\"Ei näy auttavan isää sekään, että on kaiken maailman uskovaisia\nruokkinut ja omaansa jakanut... eivät auta ihmiset eikä kuule\nJumala...\"\n\n\"Ei isääsi ole unhotettu, mutta sinä olet uskoton ja riettaan\npalvelija... vielä kristityitä moitit...!\"\n\nPertun veri kuumeni yhä.\n\n\"Eipä ole näkynyt teitäkään enää, kun isä tuli puhumattomaksi sairaaksi\nja huhut kertoivat, että talo myydään... Mutta osasitte silloin kyllä,\nkun tiesitte, että oli antamista, oli etuja, joilla kaikki kelvottomat\nruokki... niin te ja koko teidän ulkokullattu lahkonne...\"\n\n\"Rietas poika näyt olevan...!\"\n\n\"Voisitte maksaa olostanne... ruokittiinhan eräänä talvena teidän\nhevostanne meillä monta kuukautta, kun itse vierastelitte vähän\nmissäkin...\"\n\nPerttu uskoi äijän vimmastuvan, mutta mitä vielä. Siksi kavala oli,\nettei ottanut suuttuakseen, nuhteli vain Perttua syntisyydestä ja sanoi\nsemmoisine pahoine sydämineen menevän suoraa päätä helvettiin.\n\nKolkoin mielin hän oli lähtenyt Juustovaarasta. Hän oli taas kerran\nnähnyt, mihin kristityt kelpasivat... kuinka kuitenkin oli höllää\nheidän uskonsa -- jos itsekään olivat niin varmoja kuin kehuivat -- ja\nkuinka pintapuolista se tunne, jota nimittivät lähimmäisen rakkaudeksi.\n\nSamanlaista oli kaikkialla, ei yksi toistaan parempi...\n\nMutta joskus, kun oikein alkoi mietityttää, hän rohkaisi mieltänsä\nsillä ajatuksella, että kun tämän talven ansion kaikki, joka pennin,\npanisi Lomman velkaan, kesän sitten soutaisi lauttoja ja syksyn tullen\nmyisi kaiken irtaimiston, lehmät ja hevoset ja talvella kaikki\nKarhusuon heinät -- Herranen oli aikonut ostaa puulaakille --, kertyisi\nniistä ainakin puolet Lomman velasta, ja silloin saisikin jo myydä\nmetsän... Herranen oli kehoittanut myymään vain isoimmat puut, ja sitä\nmieltä oli Pesolakin lopulta ollut... Karhusuo saisi olla alallaan niin\nkauan, että velat olisivat kaikki maksetut...\n\n-- Ja sitten! Sitten ei olisi niin hyvää herraa, jota palvelisin...\nHanna raukka! Rakkaimpani! Äitini, kallis kantajani!\n\nAlkaessaan muistella äiti-vainajaansa hän heltyi viimein niin, että uni\ntaas kaikkosi silmistä ja mieli heräsi unesta... Kummaa oli kertonut\nJokijalan emäntä äidin kärsimisistä... Isää oli syyttänyt... muille\nystävällinen ja antelias oli... äidille kova ja katkera, ja äitiä\nsoimaili köyhtymisestä ja lasten renttuilusta...\n\nOli kai isänkin usko samanlaista kuin Juustovaaran Mooseksen...\n\nMooseskin oli vain tuominnut Lommaa alimmaiseen helvettiin ja kuitenkin\noli itse yhtä sydämetön, yhtä julma ja raaka...\n\nMutta kun hän aamulla heräsi ja läksi Iikan kanssa metsään, ei hän\nkyennytkään ottamaan puheeksi, mitä yöllä valvoessaan oli aikonut.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nIkävät olivat olleet Hannan päivät siitä asti kun Perttu lähti\ntukkimetsään.\n\nViikkoja oli jo kulunut, oli jo joulu elettynä, mutta hän ei ollut\nvielä kuullut mitään Pertusta. Väliltä oli kerran kirjoittanut ja\nluvannut perillä, Anukanvaaraan päästyään, kirjeitä lähettää. Mutta ei\nollut ehkä kulkijaa ollut kiveliöstä päin, ei Anukanvaarasta asti\nkuitenkaan. Oliko saanut Perttu Hannan kirjeitä ja terveisiä? Hanna oli\nlähettänyt niitä jo usein, oli kertonut, kuinka sairas isä kotona\njaksoi, kuinka Kustaava hommaili, kuinka karja meni onnessa ja kuinka\nVeeni-poika pienensi tunkioon havuja ja turpeita. Oli huolistaankin\npuhunut. Oli suoraan kirjeessä ilmaissut mielensä, että lähtisivät\nAmerikkaan, että siellä saisi Perttukin työstänsä palkan. Siellä\nkeräisivät omaisuutta, niinkuin moni muukin, ja sitten palaisivat\nSuomeen, kotia Pohjolaan. Monesti oli Hannan mieli tehnyt puhua siitä\nPertulle. Mutta kun tiesi, kuinka Perttu oli rakastanut kotitaloansa,\nkuinka oli maata viljellyt, kaiken kuntonsa ja varansa siihen\nupottanut, niin ei saattanut sanoa. Sitäpaitsi Perttu oli puhunut\nisänmaanrakkaudesta ja kieltänyt kaikkia Amerikkaan menemästä.\nSilloinkin kansakoulun arpajaisissa, joissa oli pitänyt puheen, ja sitä\npuhetta oli rovastikin kehunut verrattomaksi -- oli varoittanut\nAmerikkaan menemästä. \"On korpia, on mäkien rinteitä täällä, jotka\nleipää kasvavat, kun vain tekijöitä on...\"\n\nSiksi oli Hannan ollut niin vaikea sanoa ja esittää Pertulle, mitä\nkauan oli miettinyt. Mutta nyt oli kirjeessä siitä puhunut.\n\nOliko Perttu saanut sitä kirjettä ja mitä ajatteli? Sitä Hanna\nmietiskeli kutoessaan sukkaa kotonaan, kun illan hämy alkoi hiipiä\nhuoneeseen. Oliko ollut säälimättömästi tehty, että kirjoitti\ntuumastaan Pertulle, joka polonen raatoi raskaassa työssä ja yritti ja\ntoivoi..! Saattoi raataa ja nostella yli voimainsakin tai joutua\nvahingon alle milloin hyvänsä... Terveytensä oli siellä moni menettänyt\ntai raajarikoksi tullut.\n\nPertulle hän nytkin kutoi sukkia. Lähettäisi kulkijain matkassa taas\nnämä kolme paria, joista viimeinen pari oli valmistumassa...\n\nIltaisin, kun oli aikaa ja puhteet olivat pitkät, Hanna hiihteli\nViraniemeen sukankudelma matkassaan. Viraniemeen oli poikki kylän\nvainioiden lyhyt matka suksilla, kun pääsi hiihtämään suoraan.\nKustaavan kanssa oli hauska jutella, aika kului hupaisemmasti, ja\nPertusta ja huolistaan oli turvallisempaa puhua Kustaavalle kuin\nmuille.\n\nMutta oli sattunut joulun pyhäin aikana semmoinen tapaus, josta ei\nollut Pertullekaan kirjoittanut, mutta Kustaavalle oli puhunut.\n\nLomman Artturi oli käynyt toistamiseen kosimassa! Vakavasti oli Hanna\npuhutellut Artturia. Oli sanonut jo monta vuotta olleensa Pertun\nkihlattu morsian. Kovasti se oli näyttänyt koskevan Artturiin, jolla\noli kihlat matkassaan.\n\n\"Mutta ei taida sinusta sentään tulla Viraniemeen uutta emäntää\", oli\nArtturi sanonut.\n\n\"Sitä en suinkaan ole toivonut enkä liioin huolehtinut\", oli Hanna\nvastannut.\n\n\"Sen varan minä kyllä kykenen pitämään, ettei tule sinusta Viraniemeen\nemäntää eikä Pertusta isäntää.\"\n\nEi ollut Hanna sanonut siihen mitään. Kuullut oli jo huhuna Lomman\naikeet. Ja hyvästiä jättämättä Artturi oli lähtenyt, komealla orhillaan\najaen poistunut kulkusten helistessä...\n\nSitä ei ollut saattanut Pertulle kirjoittaa.\n\nJa kieltänyt oli Kustaavakin. Perttu oli välisti niin kummallinen,\nettei tiennyt mitä alkaisi ajatella.\n\nJospa vain nyt saisi tietoja, saisi edes huhujen kauttakaan tietää,\nettä mies vielä oli terveenä...\n\nJa juuri kun hän, päivän käytyä pimeäksi, sytytti lamppuun tulen, sen\nvalossa valmistaakseen viimeistä sukkaparia, ilmestyikin nainen\nhiihtäen pihalle.\n\nSe oli Kustaava. Pertulta oli kirje. Ylimaan miehiä oli menossa\nkaupunkiin. Niiden matkassa oli kirje tullut, ja Hannan osoite oli\nkuoressa.\n\n\"Paikalla suorin sukset jalkaani ja läksin sinulle tuomaan... Kovin\nteki mieleni jo aukaista, mutta en uskaltanut\", selitteli Kustaava\nhiihdosta hengästyneenä.\n\nHanna otti kirjeen. Ja vaikka hän sen saapumisesta oli kovin hyvillään,\nsekaantui hänen iloonsa levottomuutta siitä, oliko Perttu terveenä\nvaiko sairaana... ja mitä hän kirjoittaisi siitä Amerikan matkasta.\n\nHän istui lampun ääreen, Kustaava hänen viereensä, ja alkoi lukea\nlyijykynällä kyhättyä kirjettä; kirjaimet olivat kankean näköisiä,\nmutta kookkaita ja selviä.\n\nHänen ehdittyään loppuun he istuivat hetken ääneti, Hannalla Pertun\nkirje kädessään. Paljasta hyvää kirjoitti Perttu, mutta ei ollut saanut\nHannalta kuin kaksi kirjettä. Ei ollut saanut sitä, jossa Hanna puhui\nAmerikkaan menosta. Hanna tunsi kuin helpotusta siitä. Terveenä kertoi\nolevansa, ja hyvä oli ansio. Toivoa täysi oli Pertun kirje, toivoa\nparemmista päivistä ja tulevasta onnesta.\n\n\"Ei se aavista, mitä Lomma täällä hommaa\", sanoi Kustaava. \"Lueppa\nvielä sitä loppua, jossa minustakin mainitsee\", hän sitten pyysi.\n\nHanna luki:\n\n    \"Ja kun saan Lommalle velan maksetuksi, niin olen ajatellut,\n    että Kustaava olkoon lapsinensa edelleenkin meillä. Mihinkäpä\n    ne lapsiraukatkaan muualla joutuisivat kuin pahain ihmisten\n    potkittaviksi -- ja niiden lasten päälle kyllä on aita matala\n    kaikilla. Kun kasvavat, niin opetan ne tekemään työtä.\n    Viraniemessä on kyllä korpia kuokkia, ja leipää tulee myöskin,\n    kun vain on tekijöitä, se on uskoni... Eihän ole Kustaava paran\n    syy, että hänen miehensä oli laiska nahjus. Sano Kustaavalle,\n    että koettaa hoitaa talouttani niinkuin omaansa olisi ja vaalia\n    isää. Antakoon lapsille rieskamaitoa...\"\n\n\"Voi, voi sitä hyvää Perttua!\" sai Kustaava sanotuksi ja ratkesi itkuun\nilosta.\n\n\"Kyllä hän on liian hyvä mies Lomman ryövärijoukon riisuttavaksi\",\nsanoi Hanna. \"Pysyisi raukka siellä terveenä ja hengissä palaisi!\"\n\nJa kyynel nousi Hannankin silmään.\n\nKustaavan lähdettyä hän alkoi uudelleen tutkia kirjettä. Toiselle\narkille Perttu oli kirjoittanut siitä, kuinka hän aikoi menetellä\nLomman velan suhteen. Sen maksamiseksi piti kerätä kaikki mitä hengestä\nirti lähti, kirjoitti hän.\n\n    \"Kun koko talven olen täällä ja vasta viimeisellä kelillä palaan,\n    niin uskon, että minulla on melkoinen summa koossa. Koetan sitten\n    saada joltakin hyvältä ihmiseltä metsää vastaan lainaa, ja lisäksi\n    vielä myymme irtaimistoa, että pääsisimme Lommasta eroon.\n    Juustovaaran rikkaan luona kävin, vaan ei hän aikonut auttaa.\n    Olinhan aikeessa ennen tännelähtöäni käydä Lomman puheilla, mutta\n    en kuitenkaan mennyt -- enkä saattanut mennä. Kesällä kun kävin,\n    näytti minusta siltä, etten rukoile häneltä armoa, ja tuskin se\n    mitään auttaisikaan. Onhan Lomman sydämettömyys siksi tuttu meille\n    molemmille.\"\n\nMuista velkojista Perttu kirjoitti:\n\n    \"Ne ovat enimmäkseen kotikyläläisiä, eivätkä heidän velkakirjansa\n    ole suuria. Ainoa, jolla on vähän isompi saaminen, on Koskenniskan\n    Aukusti-isäntä. Mutta häntä myöskin kesällä puhuttelin, eikä\n    sanonut olevan hänellä kiirettä eikä tarvetta. -- -- Tätä kirjoitan\n    kodan lauteella, kun toiset nukkuvat.\"\n\nHanna istui pitkän aikaa kädet helmassa ja kirjettä käsin aukoen ja\nkiinni pannen. Ja kun vähän aikaa oli mietiskellyt, niin aukaisi ja\nluki taas uudelleen.\n\nToivossa siellä Perttu työtä teki... Kuinka lämpimästi hän olikaan\nkiintynyt Viraniemeen! Ei henkensä kaupalla siitä luopuisi...\n\nJa jos kuitenkin tulisi pakko! Hanna oli kuullut kylältä huhuja, että\nLomma oli sanonut saataviensa olevan suuremmat kuin koko talon arvo\nmaineen metsineen.\n\nTiesikö sitten Perttu kaikki? Ei hän kuitenkaan epäillyt, ettei hän\nViraniemeä saa pitää... koko kirjeen sisältö sen osoitti...\n\nOlisiko hänelle kirjoittaa ja selittää huhuista, jotka tiesivät Lomman\nhommista? Vaikeaa oli sitäkään tehdä ja pahoittaa hänen mieltään, kun\nhän raatoi kaikin voimin ja uskoi työnsä siunaukseen.\n\nEi, sitä hän ei voinut Pertulle kirjoittaa. Ehkäpä huhut sinnekin\nkerkiäisivät...\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTalven selkä oli katkennut.\n\nAurinko, joka oli monet viikot säteettömänä ja kylmänä näyttäytynyt\nmuutamien vaarojen välistä etelän taivaanrannalta, oli kohoamistaan\nkohonnut ja nousi keskipäivällä yli vuorten huippujen ja lämmitti\nlumista, kankeaa maailmaa. Sen kilossa oli jo lämmintä ja elämää, joka\noli voittanut talven voiman. Taivaskin, joka värjötti vaaleana ja\nvärittömänä, sai sinisemmäksi ja ruskotti illoin, aamuin.\n\nOli jo kevään kevättä Pohjolassakin.\n\nHanna oli talven ajan kutonut ja neulonut ahkerasti. Mutta sanomaton\nikävä oli hänellä ollut. Vaikka Pertultakin oli tullut usein kirjeitä,\nvaivasi mieltä aina rauhattomuus ja epäilys, että Perttu sairastuisi\ntai loukkaantuisi. Jo oli Perttu vastannut siihenkin Hannan kirjeeseen,\njossa tyttö puhui Amerikkaan menosta. Ei sanonut Perttu sinne mielen\ntekevän ja käski Hannankin heittää semmoiset ajatukset pois. Kotimaa\noli hänelle rakas ja Pohjola kaikkein rakkain. Perttu oli kertonut\npienetkin seikat ja selittänyt, että raskas työ tuntui hänestä nyt\nkeveältä, kun hän ajatteli Hannaa ja tulevaa onneansa. Ja nyt hän uskoi\njo varmasti saavansa Lomman velan maksetuksi. Herranen oli luvannut\nkäydä metsää katsomassa ja aikonut ostaa suurimmat puut puulaakille.\n\n\"Ei ole Amerikka sitten mikään verrattuna omaan hauskaan kotiimme\",\nkirjoitti Perttu. \"Täällä on keväisin linnunlauluja ja käenkukuntaa.\nYksin valvoessani kuvittelen sitä hauskaa, kun kesäisin menemme yhdessä\nHopeasaareen varhaisena aamuna heinäntekoon.\"\n\nSiihen tapaan Perttu haasteli joka kirjeessä. Eikä Hanna ollut\nsaattanut mainita mitään siitä, että Lomman velkakirja oli\nuloshaettavana... Mutta nyt hän oli päättänyt selittää kaikki. Ja Hanna\naloitti Pertulle pitkää kirjettä.\n\nViraniemessä puuhaili ja toimitteli Kustaava niinkuin emäntä ainakin.\nHän oli koettanut olla säästäväinen. Maito oli viety meijeriin, eikä\nollut Kustaava ottanut penniäkään maitolaskuun. Pikkutarpeisiinsa oli\nkerännyt milloin mistäkin. Perttu saisi kaikki periä itse, palatessaan\ntukinajosta. Viljaa oli nyt aitassa kovasti, eikä ollut raaskinut\nKustaava jouluksikaan sitä säkkiä myllyyn toimittaa, jonka Perttu oli\npannut erilleen ja käskenyt leipoa siitä joululimput. Sairaalle isälle\noli Hannakin usein paremman palan tuonut, ja parhaat palat oli\nKustaavakin säästänyt.\n\nVälipäätöksiä oli poliisi Kustaavalle kantanut ja selittänyt mitä kukin\nsisälsi. Lomman saamisia ne olivat kaikki. Mutta Kustaava oli\nselittänyt, ettei hän tiennyt veloista mitään, ja kun poliisi yritti\nisän luo, näkyi selvään, ettei tämä mitään ymmärtänyt, eikä hän mitään\nvastannut. Mutta ei ollut hän niistä Hannallekaan puhunut. Jokijalka oli\nkäskenyt Pertulle kirjoittaa, mutta Kustaava ei ollut tahtonut.\n\nOli kevättalven kirkas päivä. Suvannon selälle paistoi päivä jo niin\nkirkkaasti, että silmiä huikaisi, ja joen rannalta kimalteli valkoisen\nhangen pinta kuin kullattu.\n\nKustaava kehräsi uunin luona, karja-Kreeta karttasi. Venni-poika oli\nvasta palannut Karhusuolta, missä oli veistellyt uuden ladon hirsiä, ja\noli paraillaan syömässä.\n\nSilloin ajaa hurautti pihaan nimismies Mustallaan, välkkyvissä\nvaljaissa ja kulkusten helistessä, poliisi kuskinaan. Ja heidän\nperässään Lomma poikineen, suuret susiturkit yllään...\n\nKustaava kalpeni ja pahaa aavistellen käski Venni-pojan mennä sukkelaan\nkutsumaan Jokijalan isäntää tulemaan.\n\n\"Sano niin, että vallesmanni ja Lomma ovat täällä.\"\n\nKun oli kysymys vallesmannista, ymmärsi poika, että oli hätä käsissä.\nVenni paralla oli katkerat muistot nimismiehen käynnistä. Ja hän\npuhalsi ulos ovesta semmoisella vauhdilla, että oli heittää kumoon\npoliisin, joka oli eellimmäisenä tulossa pirttiin.\n\nNimismies oli vanha, leppeän näköinen mies, joka ei ollut ensi kertaa\nulosottotoimessa. Hän riisui turkkinsa hitaasti, kätteli Kustaavaa ja\npuheli minkä mitäkin. Kustaava tointui vähitellen säikähdyksestään,\nniin että kykeni puhumaan.\n\nTuli Lommakin sisälle. Ei ottanut lakkia päästään eikä riisunut\nturkkiaan. Hän retkahti istumaan karja-Kreetan sänkyyn, joka oli oven\nluona. Hänen kasvonsa olivat likaisen kalpeat, ja silmät punoittivat.\nNähtävästi hän oli humalassa, ja samoin Artturikin, jonka naaman\nnäppylät paistoivat kovin iljettäviltä.\n\nPoliisin kainalossa oli nimismiehen laukku, jonka hän kantoi pöydälle\nperäikkunan luo, poistuen sitten äänettömänä penkille istumaan.\n\n\"Nämä taitavat olla Kustaavan lapsia\", sanoi nimismies. \"Ovat vankkoja\npoikia. Siitä miesvainajastanne ei tainnut sen enempää kuulua eikä\nruumista löytyä...?\"\n\n\"Ei ole mitään kuulunut\", vastasi Kustaava alakuloisesti, mutta ei\nkyennyt muuta sanomaan.\n\n\"Vai niin, vai niin... Koski ja tukit silpoivat ruumiin, ettei luun\nsurmaa ole näkynyt\", puheli nimismies. \"Montako on lehmää?\" kysyi hän\nsitten yhteen menoon.\n\n\"On niitä kymmenen lukua...\"\n\n\"Vai niin... vai niin... Entäs hevosia?\"\n\n\"Ei ole muuta hevosta kuin Pertun Raudikko, jonka syksyllä osti.\"\n\n\"Talon työtä sillä on tehty ja talon heinillä ruokittu\", ärähti Lomma\nsängystä ja nousi seisomaan.\n\nSamassa tuli Jokijalkakin pirttiin. Tätä hän oli aavistanut jo kauan ja\nvarsinkin siitä alkaen kun Israeli sai halvauksen. Hänellä oli ollut\ntunnossaan, että Lomma oli itse matkassa.\n\n\"Sepä oli hyvä, että tuli tähän naapurikin\", sanoi nimismies. \"Tässä on\nvähin asioita taloon, mutta isäntä taitaa olla niin sairas, ettei...\"\n\n\"Ei ole Israelista mihinkään. Puhumattomana makaa eikä näytä\nymmärryskään olevan täysi\", vastasi Jokijalka, ja sanoi sitten Lommaan\npäin kääntyen moittivalla äänellä:\n\n\"Olisipa tuon vanhan, puhumattoman miehen saanut antaa rauhassa kuolla\neikä lähteä ryöstämään, kun toinen on hautaan menossa. Tässä kai talo\nolisi pysynyt...\"\n\n\"Minä olen liiaksikin kauan säästänyt\", rämisi Lomma ja alkoi nyt\npäästellä turkinvyötään ja siivota nenäänsä. \"Pian aikaa jäisin\npuhtaille kämmenille, jos vielä vartoisin...\"\n\n\"Vai jäisit\", kertasi Jokijalka halveksivasti. \"Eiköhän talo nyt ole\npuolta paremmassa kunnossa peltojen ja niittyjen puolesta kuin silloin,\nkun sinä kiinnityksen sait...\"\n\n\"Mitä sitten, mutta olisi metsäkin myyty mennä syksynä, jos en väliin\npäässyt... kelvottomat... Mutta sen siitä saa palkakseen, kun kokee\nauttaa,..\"\n\nLomma näytti selvenevän humalastaan, kaivoi nyt jo nenäliinankin\ntaskustaan. Artturi käveli pirtissä edestakaisin kuin kotonaan ja\nvihelteli, silmäili puutarhaan ja tirkisteli Hopeasaareen, joka sopi\nnäkymään peräikkunasta.\n\nVaikka Jokijalka oli peräti hiljainen mies, suututti häntä Lomman\nmenettely hirmuisesti sekä Israelin että Pertun puolesta.\n\n\"Etköhän sinä avustasi ole ottanut ja saanut juuri kylliksi korkoja...\nKun koko Hopeasaaren olet saanut pitää kuin omanasi\", hän huomautti\nkatkeralla äänellä.\n\n\"En minä ole käynyt apuani tarjoamassa, ja omani minä tarvitsen\ntakaisin... Rupeanko minä vartoomaan kenenkään kuolemaa...\"\n\nNimismies oli sillä välin aukaissut laukkunsa ja alkanut selailla\npapereitaan.\n\n\"Kyllä sinun tuumasi on aikoja arvattu... ja tietty, että sinä lain\nvarjolla otat toisen omaa.\"\n\n\"Minulla on selvät velkakirjat... vai mitä? Ne ovat vallesmannin takana\nkaikki...\"\n\nKustaava oli lapsineen paennut karsinaloukkoon. Ei osannut puhua sitä\nei tätä. Vapisi siinä ja itkua teki, vapisi kun muisti Perttua.\n\n\"Irtain omaisuus on kaikki tietenkin Israelin?\" kysyi nimismies,\nKustaavaan kääntyen.\n\nKustaava alkoi taas tointua.\n\n\"Pertun ne ovat kaikki lehmät ja muut. Ei ole kuin yksi sänky, jonka\näitivainaja on minulle luvannut... jossa isä makaa.\"\n\n\"Pertulla ei ole sanomista mistään\", ärähti Lomma. \"Talon heinillä on\nkarja ruokittu ja hyöty niistä yhteisesti syöty... ulosottoon ne\nmenevät... Eikö niin, vallesmanni? Velat ensin... En minä tahdo enempää\nkuin saamiseni tekevät.\"\n\nNimismies alkoi luetella velkoja, jotka oli haettu valmiiksi\npäätöksiksi ja määrätty ulosotettaviksi. Nyt kuulivat kummia Jokijalka\nja Kustaava. Lomma oli kerännyt kaikki velkakirjat, jotka tiesi\nIsraelin antaneen sekä koti- että ulkopitäjään. Ne oli laillisesti\nsiirretty Lommalle. Lomma oli saanut päätökset.\n\n\"Onko se Koskenniskan Aukustinkin velkakirja siinä joukossa?\" selkeni\nKustaava kysymään.\n\n\"Täällä on sekin\", sanoi nimismies.\n\n\"No, jo on kummaa, ja Perttu on viimeiseksi mennä kesänä, kun myi\nteurastajalle härän, antanut nekin rahat Aukustille. Ja joka vuosi\nmaksanut korkoja...\"\n\n\"Ei täällä ole kuitattuna muuta kuin korot. Pääsummaa vastaan ei ole\nmaksettu mitään\", selitti nimismies.\n\n\"Mutta sen tietää Pesolakin, agronoomi, todistaa. On ollut vieressä,\nkun Perttu luki rahat pöytään Aukustille.\"\n\n\"Niin, en minä tiedä siitä\", sanoi nimismies ja alkoi kirjoittaa\nirtaimistoa.\n\nMutta silloin nousi Jokijalka istumasta ja meni pöydän luo, johon\nLommakin oli ottanut nimismiehen viereen tuolin, ja sanoi vapisevalla\näänellä Lommalle:\n\n\"Oletpa roisto mieheksi, kelvoton, jolle ei anteeksi anna Jumala\neivätkä ihmiset...\"\n\nJa Jokijalka selitti nimismiehelle tarkoin Pertun työnteon ja hommat,\nja miten mies oli koko tilan korjannut, ja kun olisi saanut myydä\nmetsän, olisi Lomma saanut velkansa. Hopeasaaresta oli Lomma ottanut\nheiniä kuin läjästä rahansa koroksi.\n\n\"Kun toinen ponnistaa parhaansa saadakseen velat maksetuksi, yrittää\nyötä päivää, ja Lomma näkee, että ehkä pääsee päälle... niin lain\nvarjolla rynnistää ja viepi, ettei toiselle jää mitään.\"\n\n\"Auttakoot muutkin... olen minä jo puolestani auttanut\", rämisi Lomma\nväliin.\n\nNimismies oli kuullut Pertusta paljon puhuttavan, tiesi todeksi, mitä\nJokijalka sanoi, ja ymmärsi hyvin senkin, mikä Lomman menettely oli\ntässä asiassa ollut. Sääliksi kävi nuorta, yritteliästä miestä, joka\noli pitäjän parhaimpia työmiehiä.\n\n\"Joko on kaikki irtaimisto kirjoitettu?\" kysyi Lomma.\n\nPoliisi oli nimismiehen käskystä käynyt joka huoneen ja navetan,\nullakot ja aitan. Kustaava oli itkien seurannut perässä. Venni-poika\noli pelästyksissään kätkeytynyt lehmän hinkaloon.\n\n\"Siellä on kamarissa yksi piironki, joka kuuluu olevan Pertun\", sanoi\npoliisi.\n\n\"Mitä vielä\", äänsi Lomma.\n\n\"Itse on tehnyt!\" vakuutti Kustaava.\n\n\"Vaan mistäs laudat ovat? Eivätköhän ole talon metsästä\", pani Lomma\nväliin.\n\n\"Minä olen laudat antanut. Ne ovat koivulautoja\", sanoi Jokijalka.\n\n\"Se jätetään sitten\", päätti nimismies.\n\nLomma tahtoi kuulla, mitä kaikkea ja mistä arvosta oli ulosottoon\nkirjoitettu. Nimismies luki luettelonsa. Siinä ei ollut Raudikkoakaan.\n\n\"Miksei sitä ole pantu?\" ärähti Lomma. \"Se on vankka ja nuori hevonen.\"\n\n\"Sen vuoksi, että se on pojan, Pertun, joka on sen maksanut omilla,\nansaitsemillaan rahoilla. Sen tiedämme me, minä ja poliisi. Niinikään\novat Pertun kaikki maanviljelysneuvot, pienestä suureen, kaikki sängyt\nja makuuvaatteet, reet ja kärryt.\"\n\n\"Se ei passaa! Minä en saa täyttä\", tiuskasi Lomma.\n\nMutta nyt närkästyi vanha nimismieskin, jota oli jo ennen ärsyttänyt\nse, että Lomma tuoksui viinalta ja sekaantui joka keskusteluun.\n\n\"Ellei kauppias Lomma tyydy siihen, minkä minä toimitan, jätän\ntoimituksen keskeneräiseksi\", huomautti hän ankaralla äänellä.\n\nLomma oli hetken hiljaa, mutta sanoi sitten:\n\n\"Maatila on sitten ulosottoon julistettava!\"\n\n\"Tehdään, kun ehditään!\" vastasi nimismies pahastuksissaan.\n\nJa hän selitti, että kun irtaimisto ei suunnilleenkaan vastannut\nvelkojan saatavia, oli Viraniemen tila kirjoitettava ulosottoon.\n\n\"Niin. Minullahan on ensimmäinen kiinnitys tilaan\", tokaisi Lomma.\n\n\"Senhän minä tiedän\", sanoi nimismies ja alkoi koota papereitaan\nlaukkuun.\n\nEi osannut Kustaava mitään kysyä. Jokijalan isäntäkin oli kuin\nherpounut, istahtanut penkille ja katseli siinä niinkuin ei oikein\nymmärtäisi, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän näki nimismiehen alkavan\nköytellä turkkia ylleen, kysyi hän:\n\n\"Milloin talo tulee myytäväksi?\"\n\n\"No, siinä kevään korvilla, ellei maksua tai muuta laillista estettä\ntule väliin\", vastasi nimismies, puheli lohduttavasti Kustaavalle ja\nvakuutti, ettei vanha isä missään tapauksessa joutuisi mierolle.\n\nLomma poikineen seurasi perässä.\n\nUlosotto oli toimitettu, Viraniemi joutumassa myytäväksi,\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHanna oli parhaillaan kirjoittamassa Pertulle kirjettä, kun ovi\nreväistiin auki ja Kustaava itkien riensi Hannan kaulaan. Ei saanut\nsanaa suustaan, ja Hannaa alkoi pelottaa, että Pertulle oli sattunut\njokin vahinko. Vasta sitten kun Jokijalan isäntäkin oli Kustaavan\nkanssa saapuneena tullut pirttiin, kykeni hän selittämään, mitä oli\ntapahtunut. Hannan punaiset posket vaalenivat, mutta vain hetkeksi.\nSuuriin, sinisiin silmiin tuli katkera, vihainen ilme, ja huulet\npuristuivat kerran, kaksi tiiviisti yhteen. Selittäessään Kustaava oli\nkyyneliinsä upota, mutta äänettömänä ja kalpean vakavana istui\nJokijalan isäntä.\n\n\"Petoja ovat\", sanoi Hanna melkein soinnuttomalla äänellä. \"Petoja ovat\nolleet Pertulle oman kylän miehetkin. Juoppoja ja saamattomia kyllä\nautetaan, mutta rehellistä miestä ei auta kukaan!\"\n\nMutta eivät nousseet kyyneleet Hannalle silmiin, kasvonpiirteet\nkovenivat, ja suupielet saivat tiukan juonteen. \"Minä olen sen aikaa\naavistanut\", jatkoi hän Kustaavan itkiessä. \"Olen nähnyt sen\nkyläläisten silmistäkin, niidenkin, jotka lukeutuvat kristittyjen\njoukkoon. Ei ole ollut Perttu heille mieluinen, vaikka on koettanut\nparhaansa. Kadehtineet ovat häntä. Eivät olisi suoneet Pesolan häntä\nneuvovan. Kadehtineet ovat Karhusuon viljelystä, kadehtineet hänen\npuutarhaansa ja turnipsimaata, josta Pesola toimitti Pertulle\npalkinnon... Ei olisi mies parka saanut mitään yrittää, ei ainakaan\nolla missään etevämpi kyläläisiään... Miehissä mies autetaan, miehissä\nmies sorretaan... En ole tahtonut koskaan Pertulle sanoa... niinkuin\nolen nähnyt ja kuullut...\"\n\nJokijalasta tuntui kuin Hanna olisi kohdistanut moitteensa häneenkin.\nEi ollut hän koskaan Pertulle muuta pyytänyt eikä toivonut kuin hyvää.\nOli usein Pertulle puhunutkin, että kun ei ollut varmuutta... niin\nsaattaisi tapahtua, että hän ei saisi mitään kovasta työnteostaan...\n\n\"Ei ole Perttu tiennyt velkoja niin suuriksi, isä ei ole koskaan niistä\npuhunut eikä äitivainajakaan tiennyt\", nyyhki Kustaava.\n\n\"Niin minäkin uskon, ettei ole tiennyt\", sanoi nyt Jokijalkakin. \"Sen\nnäkee siitäkin, ettei korkoja ollut maksettu yhdeksään vuoteen muille\nkun Koskenniskan Aukustille. Kun semmoiset summat hakkaavat korkoa yötä\npäivää, niin kyllä niistä summaa karttuu...\"\n\nKustaavalle tuli kauhea hätä. Nyt alkoi hänkin ymmärtää, miten velat\nolivat syntyneet. Heidän, vanhempain lasten oli syy ainakin osaksi. He\nolivat taloa köyhdyttäneet -- hänkin pyytämällä aina apua, -- mutta\nvarsinkin Erika, joka oli vienyt, mitä seinistä irti sai, ja otti isän\nnimeen velkoja. Samoin veljet, jotka olivat Amerikassa, ja nämä toiset,\njotka kuljeksivat kulkurina...\n\n\"Mutta omin lupini en minä ole mitään ottanut, vaikka Jumalan eteen\nheti tulisin\", hän huusi itkun seasta, aivan kuin olisi hulluksi\ntullut. \"Ja Perttu on aina ollut minulle niin kovin hyvä... ja\nlapsilleni kuin paras isä...\"\n\n\"Älähän nyt itke, Kustaava!\" alkoi Hanna lohdutella epätoivoista\nKustaavaa. \"Kun Perttu on tähän asti ollut hyvä sekä sinulle että\nlapsillesi, ei hän sinua ihmisten pilkattavaksi jätä vieläkään. Henkeä\nei saa Lommakaan, vaikka muun pois viepi...\"\n\nHetken kuluttua, kun Jokijalka alkoi selitellä ja moitiskella Israelia\nsiitä, että tämä ei, kun vielä oli terveenä, paremmin valvonut Pertun\netua, vaikka tiesi velkansa niin suuriksi, sanoi Hanna halveksivasti:\n\n\"Velka on velka, ja se on tietenkin maksettava. Mutta mitä arvelette\noman kylän miehistä, jotka myyvät velkakirjat Lommalle, että tämä\npääsee ryöstämään puille paljaille. Se taitaa olla sitä oikeaa\nlähimmäisen rakkautta...\"\n\n\"Se on toisen oman anastamista lain varjolla\", virkkoi Jokijalka.\n\nHanna katsoi häntä terävästi silmiin, ehkä ajatellen, että olihan\nsaattanut olla tälläkin verkko vedessä Lomman hyväksi.\n\nMutta Jokijalan katse oli suora ja lämmin, ja hyväntahtoisista\nkasvoista näkyi syvä osanotto.\n\nPerttu oli aina kunnioittaen puhunut hyvästä ja auttavaisesta\nnaapuristaan. Hanna tunsi väärin tuominneensa vanhaa miestä ja virkkoi\nnyt leppeämmin:\n\n\"Voipihan maailmassa olla vielä oikeitakin ihmisiä... jotka soisivat\nhyvää lähimmäiselleenkin.\"\n\n\"On niitä vielä joitakin\", sanoi Jokijalka hiljaisella äänellä. Mutta\nhetken päästä hän lisäsi, sanoi kuin itseltään kysyen:\n\n\"Mikä on tarkoitus Jumalalla Pertun suhteen? Kunnioita isääsi ja\näitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä...\"\n\nMutta hän ei saanut vastausta itseltään, eikä hän löytänyt lohdutusta\nPertulle mistään Jumalan sanan paikasta. Mennessään kotia hän muisti:\n\n... isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...!\n\nPerttu oli neljännessä polvessa vanhimmasta Viraniemen Israelista, joka\noli tullut tähän kylään Norjasta päin.\n\nSen vanhimman Israelin elämä oli ollut rikollista ja julmaa, niin\nolivat vanhat muistelleet. Peto oli ollut mieheksi, varas ja\nhuorintekijä, ja eräälle Norjan matkalle oli jäänyt.\n\nOli kerrottu, että siellä oli mestattu...\n\nNykyinen polvi ei enää tuntenut kertomusta Viraniemen vanhimmasta\nIsraelista, mutta Jokijalka oli sen nuorena kuullut isävainajaltaan...\n\nMiettiväisenä hän käveli kotiaan ja tunsi kummallisen väsymyksen\nraukaisevan ruumistaan.\n\nKun Kustaava oli tyyntynyt, läksivät he yhdessä Viraniemeen. Hannan\nkasvoilla kuvastui päättävä, rohkea ilme, semmoinen, joka uskalsi\nkatsoa vaivoja ja vastuksia vasten silmiä milloin ja missä hyvänsä.\nÄskeinen kalpeus oli kadonnut, posket punoittivat ja silmät loistivat.\nRivakasti hän työnsi sauvoilla suksiaan Viraniemeen päin, johon\nVaaralasta, poikki peltojen, oli miellyttävää myötälettä. Kömpelömmästi\ntyönsi Kustaava perässä, myötäleissä sauvoillaan kynsien vauhtia\nvähemmäksi.\n\nSillä välin oli agronoomi Pesola saapunut taloon. Hän oli\nluentomatkalla ja poikennut Perttua tervehtimään, niinkuin ennenkin\naina kulkiessaan. Venni-pojan katkonaisista puheista hän oli saanut\nselville, mitä talossa oli tapahtunut ja että Perttu oli tukkimetsässä.\n\nKun naiset saapuivat pihalle, näkivät he Pesolan seisovan pirtissä,\nikkunan luona, pihalle katsellen.\n\nPesolan mieli oli mennyt kovin pahaksi, ja kun hän nyt Hannalta ja\nKustaavalta kuuli, mitä teitä Lomma oli käyttänyt perille päästäkseen,\noli hän aivan suunniltaan. Hän piti Perttua ystävänänsä ja toverina ja\nmiehenä, jolla oli paljon edistyksen mahdollisuuksia kaikilla aloilla.\n\n\"Kumma mies, kun ei minulle mitään syksyllä virkkanut, kun yhdessä\nkävimme Särkirovassa ja niin paljon puhelimme asioista\", ihmetteli hän.\n\n\"Ei hänellä ole ollut tapana huolistaan kenellekään puhua\", sanoi\nKustaava.\n\n\"Jo silloin oli Särkirovassa petäjiä pilkottu... eikä Perttu puhunut\nmitään... Minä luulin, että hän oli itse pilkkonut...\"\n\n\"Ei ole siitäkään mitään puhunut, mutta on se näkynyt, että suuret\nkiusat häntä rasittavat\", virkkoi taas Kustaava.\n\nPesola käveli edestakaisin lattialla. Hänen mielensä oli katkera ja\nkuohuksissa. Oli kovaa, että Pertun kaltaiselle uurastajalle piti noin\nhuonosti käydä! Eikö olisi ollut mitään keinoja, joilla olisi voinut\nestää...! Jos hän syksyllä olisi tiennyt... olisi hankkinut\nmetsänostajan vaikka mistä...! Sen vuoksi oli Perttu niin hajamielinen,\nettei välisti kuullut, vaikka mitä olisi kysynyt... Poika parka! Hänen\nunelmansa Karhusuosta, Viinamäestään ja puutarhastaan...! Kuinka\njaksaneekin elää...\n\n\"Jos olisi puhunut minulle... niin luulen, että olisi se semmoinen mies\nlöydetty, jolta olisi saanut rahaa\", sanoi hän.\n\n\"Ei arvannut Perttukaan, että Lomma niin pian ja sillä tavalla\nrynnistää... Ei suinkaan olisi lähtenyt kauas kiveliöön tukinajoon, jos\nolisi tiennyt\", selitteli Kustaava.\n\n\"Niinpä voi olla. Poika parka! Hän luotti työhönsä....\"\n\n\"Niin tekikin\", puuttui puheeseen Hanna. \"Luotti siihen, että maa kyllä\nviljelijänsä elättää... Kauniisti tulivat hänen vaivansa palkituiksi.\nMutta on maailmassa sijaa vielä... on maa, jossa maksetaan palkka\nkullassa ja hopeassa.\"\n\nHannan ääni oli katkera, ja hänen suuret siniset silmänsä iskivät\ntulta. Pesola ymmärsi hyvin, mitä Hanna tarkoitti, mutta ei osannut\nhänkään siihen mitään vastata.\n\n\"Tämä oli Perttu paran kovaa kohtaloa\", lausui hän jotakin vielä\nsanoakseen. Ja kun ei Hannakaan enää mitään lisännyt, jatkoi Pesola:\n\n\"Ihmiselämä ja sen tarkoitukset ovat ongelmia, ja joskus näyttää, ettei\nmikään voima estä ihmistä kohtaloonsa kompastumasta. Mutta siitä olen\nvarma, että jos on olemassa suurempi henki, joka johtaa elämäämme\ntäällä ja jakaa kullekin osansa mukaan, eivät Pertun urhaukset ole\nmenneet hukkaan...\"\n\n\"Jumala sen tiennee\", nyyhki Kustaava.\n\n\"Oma maa on kuitenkin aina mansikka, muu maa on mustikka\", sanoi Pesola\nsitten ikäänkuin Hannalle erikseen.\n\nHanna oli kääntynyt selin ja katseli suvannolle päin pirtin ikkunasta.\nKyynel oli noussut silmään, yksinäinen ja kirkas, ja vierähti\nposkipäille ja siitä huivin kulmaan... Hanna oli tehnyt päätöksensä ja\naikoi panna sen toimeen.\n\nPesolan silmät tarkkasivat jännittyneinä nuoren naisen liikkeitä ja\nmiellyttäviä kasvoja. Tuossa ihmisessä oli voimaa ja pontta...\nsellaisen vaimon Perttu tarvitsikin.\n\n\n\nXIV.\n\n\nHanna oli matkalla Anukanvaaralle Pertun luo.\n\nHän ei ollut saanut rauhaa, eikä hän luottanut kirjeisiin eikä\nviesteihin. Hän oli pannut päätöksensä toimeen ja lähtenyt itse viemään\ntietoja Pertulle.\n\nTulinen kiire oli hänellä mielessä. Niin toivovana, niin rohkeana oli\nPerttu tukinajossa ollut. Kaiken oli toivonut hyvin käyvän. Velat saisi\nmaksetuksi ja Hopeasaaren omakseen. Ei tiennyt, mitä Lomma hommaili, --\nettä pojalleen Viranientä toimitteli. Kauan oli jo kauppias taloa\nhimoinnut, nähtyään että se etujensa puolesta oli pitäjän parhaita...\n\nEi ollut Perttu tiennyt kaikista veloistaan, ei siitäkään, että\nLommalla oli paitsi kiinnitystä toisienkin velkakirjat, jotka\nkorkoineen nousivat melkein yhtä suureen summaan kuin kiinnityskin...\n\nMitä Perttu sanoisi asiat kuultuansa? Tuo hellämielinen, syvätunteinen\nmies, joka oli niin suurella rakkaudella kiintynyt kotoiseen\nturpeeseensa! Pahinta pelkäsi Hanna ja senvuoksi koetti joutua itse\nensiksi viestin viemään, ettei Pertun tarvitsisi vieraan huulilta\nkuulla kamalaa uutista.\n\nMutta toinenkin syy oli Hannalla, suurempi äskeistä.\n\nNyt ei Perttu kai enää olisi niin kiinni kotoisessa turpeessa! Nyt kai\nlaimenisi hänen rakkautensa kotiseutuun ja isänmaahan! Mahdotonta oli,\nettä hän täällä viihtyisi _nyt enää!_ Hänen toivonsa oli sammunut,\nunelmat pettäneet, ja kaikki, mitä hänellä oli rakkainta, oli otettu!\nMitä hän enää täällä tekisi, mielipahakseen näkemässä, kun vieras\nniitti hänen työnsä hedelmiä!\n\nVäliin oli Perttu, kun Hanna oli ottanut puheeksi Amerikkaan menon,\nollut niin kummallinen ja melkein kuin vihainen Hannallekin, että hän\nsiitä kehtasi puhuakaan. Kerran oli sanonut, ettei osannut Hanna\nkuvitella eikä tuntea, kuinka rakas Viraniemi oli hänelle, niin rakas,\nettä jos sen menettäisi, niin...\n\nEnempää ei ollut sanonut. Rakastiko Perttu Hannaa enemmän kuin kaikkea\nmuuta? Luopuisiko kaikesta, kun Hannan vain saisi pitää yksin ja\nomanaan?\n\nSitä oli Hanna joutunut nyt Pertun luokse mennessä ajattelemaan ja\narvelemaan enemmän kuin ennen. Rakasti, rakasti! Oli niin monta kertaa\nsen sanonut... Kerrankin, silloin elokuun iltana, kun istuivat\nViinamäen niskalla kiven päällä... Puristi povelleen niin hurjasti ja\nrajusti ja sanoi, että jos hän Hannan rakkauden menettäisi... tai jos\nei hänellä olisi Hannan rakkautta, niin ei jaksaisi mitään tehdä, ei\nmitään toivoa eikä yrittää.\n\nJa Hanna itse!\n\nYhä enemmän, syvemmin ja täydellisemmin hän oli oppinut Perttua\nrakastamaan nyt viime aikoina. Kun tiesi mitä Perttu oli kärsinyt hänen\nvuoksensa, mitä toivonut ja haaveksinut, ja kun pääsi käsittämään ja\ntuntemaan Pertun mielen ja sydämen hyvyyden, niin kasvoi rakkaus niin,\nettei olisi enää tahtonut laskea näkönsä päästä mihinkään. Hän oli niin\nerilainen kuin muut miehet. Rakkautta ja lempeyttä hän janosi, rakkaus\noli hänen elämänsä ja se lähde, josta sai voimia... Hänen sydämensä oli\npuhdas, verensä viaton ja miehuutensa koskematon! Ainoastaan liian\nlempeä, liian hellä siinä, missä kovaa kysyttiin...\n\nOlisipa hän ollut Pertun apuna näinä kahtena viime vuonna! Mutta siitä\nei enää kannattanut ajatella.\n\nViimeiselle taipaleelle lähtiessään Hanna oli hankkinut poron. Kovat\npyryilmat olivat puhaltaneet umpeen tien Anukanvaaraan, ja taival oli\npitkä, asumaton kiveliö. Mutta Hannaa ei estänyt mikään. Ei mikään\nhäntä pelottanut eikä vistotuttanut. Ihmetellen kysyivät häneltä\nJuukujärven uudistalossa, mitä varten nuori tyttö lähti kiveliöön,\njossa ei ollut muita kuin tukinajajia, mutta Hanna ei selittänyt\nmitään. Asiaa sanoo olevan.\n\nMutta kun hän lennätti itsensä tuiman porohärän pulkkaan Juukujärven\npihalla ja poro säntäsi täyttä laukkaa kujasta suoraan metsätielle,\ntuntui kuin olisi sydän sykähdellyt rajummin ja kuin olisi pelko\njostakin sivulta päin ahdistanut häntä...\n\nMutta Hanna oli tottunut porolla-ajaja, ja virma härkä asettui\nvauhdistaan sitä mukaa kuin taival katkesi ja tie kävi yhä\numpisemmaksi.\n\nOuto ja omituinen oli tämä kiveliö, jonka läpi tie vei Anukanvaaraan.\nSuuria, lumilakisia vuorenhuippuja näkyi metsän läpi. Toisinaan putosi\ntie jyrkkänä puuttomalle, aukealle jänkälle ja sitten ilmestyi kuin\nhymysuin pienelle metsäjärvelle. Muutamien pitkien vaarojen kupeella\npohotti köyhä, puuton ja louhikkoinen paljukka. Hannasta tuntui, että\nse oli jo tunturimaista, Lappi oli tuossa vieressä, suuri, leivätön ja\nköyhä Lappi...\n\nEi kuulunut eikä näkynyt vielä puolenpäivän aikana minkäänlaisia jälkiä\ntukinajajista, ei näyttänyt tässä erämaassa käyneen ihmisiä ikäpäivinä.\nEi muuta merkkiä kuin tien sija, joka pujottelehti metsän läpi...\n\nPoron hitaasti taivaltaessa Hanna unohtui mietteisiinsä.\n\nEi ollut Perttu kirjeissään kertaakaan maininnut Junnon-Iikasta.\nOmituista ja kummallistahan Iikan käytös oli ollutkin. Pertusta piti\nenemmän kuin kenestäkään muusta, ja Pertun hyväksi olisi tehnyt vaikka\nmitä... Syksyllä kun kaivoi Karhusuolla ojia, niin ei millään muotoa\nottanut maksua. Siihen tyytyi, kun ruuan sai...\n\nKerran oli Iikka Hannalle -- vanhan emännän hautauspäivänä -- sanonut\nkummaa... Silmät olivat seisoneet päässä ja koko ruumis oli\nvärähdellyt... Iikka oli kuullut vieraitten keskenään puhuvan, että\nLomma kai alkoi ahdistella tätä taloa...\n\nNiin Iikka oli kuullut ja sanonut Hannalle, että varjelkoon Lomma\nitseään, jos käy Perttua hätyyttämään...\n\nEi ollut ihme, jos Iikan läsnäolo hermostutti ja kiusasi Perttua...\nKummallinen oli Iikka ollut koko ikänsä, lapsena jo... Jolle suuttui,\nei koskaan leppynyt. Väliin joi ja tuhlasi, väliin eli vuosikaudet\nsäästäen ja säännöllisesti...\n\nJa mistä hän oli sen kosimahomman saanut päähänsä. Yhtäkkiä oli\nkosinut, ei mitään ennen ilmoittanut...\n\nJa kummaa oli sekin, että kun Hannan vastauksen kuuli ja sai tietää,\nettä Perttu oli Hannan sulhanen, niin oli näyttänyt tulevan kovin\nhyvilleen...\n\nMitä nyt sanonee Iikkakin, kun kuulee!\n\nJo alkoi metsän läpi kuulua hakkaamista ja väliin iso rysähdys,\nniinkuin jättiläispuut kaatuessaan jymähtävät. Jo näkyi suksenlatuja\nympäristöllä ja tiellekin oli jälkiä ilmaantunut. Ja aivan äkkiä\nsukelsi poro Peurajoen aukealle, jossa suunnattomat tukkiläjät\nköllöttivät rivissä...\n\nSiinä oli hevosia ja miehiä, ja poro potkaisi vihaiseen laukkaan, niin\nettei Hanna saanut silmiään auki... Mutta hän oli näkevinään, kun poro\nkiiti ohi, Pertun Raudikon seisovan tukkiläjän kupeella ja Junnon-Iikan\nkanki olallaan... Hän huudahti siinä, mutta samassa porokin asettui.\nJunnon-Iikka oli ehtinyt siepata kiinni hihnasta, joka oli päässyt\nHannan käsistä.\n\n\"Sinä täällä!\"\n\nEikä osannut Iikka muuta sanoa.\n\n\"Missä Perttu?\"\n\n\"Tuolla on aivan lähellä!\"\n\nIikka lähti kuin pyssyn luoti metsään päin, huutaen:\n\n\"_Perttu hoi!_ Perttu hoi!\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\nOn taas touon aika, valon, ilon ja riemun aika polopohjolassa.\nVaahtoisin sieraimin, hulmuavin harjoin on kevät nytkin saapunut.\nPorevedet nousivat rannoille, nostivat kovat talviset jäät paikoiltaan\nja survoivat neliöiksi. Talven lumet kohisivat koskina vaarojen la'ilta\nja korpien notkoista alas valtaväylän paisuvaan uomaan. Yötä päivää\nsulatti, vedet pauhasivat, virrat myllersivät pyörteissä keltaisena\nvaahtona ja tunnustelivat keväisiä voimiaan... Jo on lehti puuhun\npuhjennut, jo ovat muuttolinnut saapuneet, pääskynen viimeiseksi.\nValoa, lämmintä ja lempeyttä tuntuu olevan maailma täynnä, ilo ilmojen\nlinnuilla, rauha maassa, ja rauha ja sunnuntai ja päivä, kirkkain ja\nihanin, keskellä sydänyön hetkeä.\n\nYö on, mutta ei ole päivä maillaan, eivät nuku linnut, käki kukkuu. On\nniin hiljaista ympäristöllä, on tyyntä ilmassa, ja korkea, pyörryttävä\ntaivas on sininen, kevään harson peittämä.\n\nKirkkomaan tuuheiden kuusien ja petäjien välitse kävelevät Perttu ja\nHanna.\n\nPerttu on tahtonut vielä kerran käydä vanhempainsa haudalla ennenkuin\nlähtee vieraalle maalle. Vanha Israel makaa hänkin jo haudassaan,\nvaimovainajansa vieressä. Kun kevään ensimmäiset lämpöiset päivät\ntulivat, nukkui vanha saarnamies ikuiseen uneensa, hiljaa ja\nhuomaamatta. Hanna on toimennut hänet täällä hautaan. Perttu on vasta\njuuri palannut siltä retkellään, jolle ennen joulua jo meni. Mitäpä\nolisikaan ollut hänellä enää täällä tekemistä! Tukkien matkassa on\ntullut ja lautalla eilen Viraniemen rantaan laskenut. Siinä on noussut\nmaihin ja Hanna on ollut vastassa.\n\nPertun kasvot ovat laihemmat kuin vuosi sitten, ja hän näyttää paljon\nvanhentuneelta. Silmäin alle on ilmaantunut tummat juovat, ja liikkeet\novat kuin väsyneemmät. Hanna vain on virkku ja sukkela, ja hänessä on\nkuin jotain hermostunutta kiirettä, niinkuin pelkäisi jostakin\nmyöhästyvänsä tai jotakin kadottavansa.\n\n\"Kumma on, että sittenkin olen jaksanut elää tämän päivän\", sanoo\nPerttu, ja he istuutuvat kuusen alle, jonka vieressä hauta on.\n\n\"Kun pääsemme pois täältä, pois Viraniemen näkyvistä, tulee sinun\npaljon helpompi ollaksesi ja elääksesi\", vakuuttaa Hanna ja painaa\nPertun kättä.\n\n\"Tuleeko minusta entistä miestä koskaan!\" epäilee Perttu. \"Pois meidän\npitää joutua... pois hyvin pian... Joka hetki, jonka viivyn, on kuin\nkuoleman tuskassa,.. Ymmärrätkö minua, Hanna, rakkaimpani?\"\n\nHanna painautuu hänen rinnalleen ja ratkee itkemään.\n\n\"Minä tiedän sinun tuskasi, tunnen sen selvään... Siksi kiirehtikäämme!\nKaikki on valmiina lähtöön...\"\n\n\"Kun minä vain vielä paranisin entiseksi mieheksi...\"\n\n\"Paranet, paranet... Luota minuun! Perttu, rakkaimpani!\"\n\n\"Mitä sanoisi äiti, jos saattaisi puhua haudastansa...?\"\n\n\"Käskisi paeta pois ihmispetojen keskeltä...\"\n\n\"Muistatko, kun äidin hautauspäivänä täältä tulimme! Olin silloin\nverevä, toivova mies... Nyt...\"\n\n\"Nyt olet sama mies vielä! Yö on pian puolessa. Joutukaamme! Rohkaise\nluontosi! Ajattele, että olen luonasi, vieressäsi! Ystävä, jota et\nvaihtaisi maailman tavaroihin...\"\n\n\"En vaihtaisikaan... Jääköön kaikki, kun sinut olen saanut.\nOikeastaanhan minun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen nyt...\"\n\n\"Unhota entisyytesi... työsi, tuskasi ja särkyneet unelmasi... Nyt\nvasta ruvetkaamme elämään!\"\n\nHe saapuvat tielle, joka kulkee Viraniemen ohi, rantatörmän ja kartanon\nvälitse. Perttu tuijottaa tiehen, jolle vasta on ajettu kellertävää\nsomeroa. Uskottelee itseään ettei näe muuta kuin tien someron ja nurmea\ntyöntävät pientareet molemmin puolin. Mutta hän näkee kuitenkin. Näkee\nViinamäen, jonka vieras on kyntänyt ja kylvänyt, lepokivensä ja sen\ntakana kasvattikuusikkonsa... Ja alempana vainiolla tummanvihreitä\ntimoteisarkoja...\n\nMiksi näkee, vaikka koettaa päätänsä painaa rintaan, ummistaa\nsilmiäänkin ja kävelee niinkun tulinen hiillos jalkain alla polttaisi!\nMutta sittenkin tuntee ja näkee... näkee että puutarha työntää\nrikkaruohoa... ja suuri oksa riippuu revittynä isoimman tuomen\nkyljestä... Se tuomi kävi ensiksi kukkaan...\n\n\"Joudutaan... joudutaan!\"\n\nHän astuu niin, että Hannan on vaikea seurata...\n\nOlikohan versomassa se viimekeväinen kuusi, jonka hän istutti\npohjoispuolelle...\n\n\"Ole rohkea!\" kehoittaa Hanna.\n\nMutta Perttu näkee sittenkin, että siellä seisoo joku outo mies\npihalla, lapio olalla...\n\nSuvannolta alkaa kuulua tukkimiesten laulua, ja kaiku kiertelee pitkin\nvaarojen lakia, kaukana etäisyydessä hiljemmin, ja vaieten vihdoin\ntaivaanrannalla.\n\nSiinä näkyy lautta olevan menossa aivan lähellä Hopeasaaren nenää,\nvuopioon painumassa...\n\nToinen lautta on keskellä suvantoa...\n\nJo ovat ehtineet ohi Viraniemen tiehaaran, niin että talo ja puutarha\novat takana, mutta Viinamäen pelto näkyy nyt vielä paremmin kuin äsken,\nja tiirakylkinen lepokivi sen niskalta...\n\nMillaistahan oli Karhusuolla viimekesällinen timotei...?\n\nEi näy ketään kylän raitilla liikkeellä, mutta siellä täällä talojen\npihoilla näkyy jokunen ihminen liikahtavan, renki tai päiväläinen, joka\nvasta myöhään on palannut työstä.\n\nTie tekee mutkan, niin että Viraniemi jääpi toisten talojen taakse,\nmutta Viinamäki näkyy vieläkin.\n\nPertun tulee vähän helpompi olla, tuntuu kuin suuri paino putoaisi\nhartioilta ja kuin saattaisi nyt keveämmin hengittää...\n\n\"Jo olemme pian Vaaralassa. Siellä odottavat meitä Kustaava ja isä.\nHevonen ja kaikki ovat valmiina\", sanoo Hanna.\n\n\"Aikoiko Jokijalka tulla?\"\n\n\"Aikoi tulla.\"\n\nHe hiljentävät kävelyään. Perttu on kalpea kuin sairas, ja hänen\nsilmänsä kiiltävät kummallisesti. Äänikin värähtelee puhuessa.\n\n\"Tyynny jo, ystäväni! Maailma on suuri ja avara, ja itse me olemme\nonnemme seppiä...\"\n\n\"Minun onkin jo helpompi olla... Mutta joutua meidän pitää... Mikä\nihmeellinen yö, valon ja ilon keskellä... taivaan valon ja taivaan ilon\nkeskellä...\"\n\nSilloin juuri he saapuvat Vaaralan tienhaaraan ja lähtevät nousemaan\ntaloon.\n\n\"Oletko kuullut mitään Junnon-Iikasta? Onko häntä näkynyt sitten kun\ntukinajosta karkasi kuin puulla päähän lyötynä?\" muistaa Perttu kysyä.\n\n\"On kerrottu olleen koskenniskassa...\"\n\n\"Mikähän sillä miehellä oikeastaan oli mielessä? Minä pelkäsin häntä\nvälisti...\"\n\n\"Ei hänellä _sinulle_ eikä _minulle_ ole pahaa mielessä... mutta mitä\nmiettinee Lommalle... Uskotko, että hän rakasti sinua senvuoksi, että\nsinä olet minun mieheni...\"\n\nPerttu katsoi Hannaan, niinkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä Hanna\ntarkoitti.\n\n\"Hän olisi tahtonut meille molemmille hyvää\", lisäsi Hanna.\n\n\"Kummallinen mies!\" virkkoi Perttu ajatuksiin vaipuen.\n\n\"Kummallinen kylläkin. Omituinen ihminen, jossa on hyvää ja paljon\npahaa. Iikka rukka! Sääli on häntä!\"\n\n\"Sääli on minustakin. Mutta minkävuoksi hän sitten niin sanaa puhumatta\nkatosi?\"\n\n\"Häneen koski tämä sinun kohtalosi... Ei mitään osannut sanoa, niin\nerosi pois... Semmoinenhan hän oli lapsenakin...\"\n\nHe saapuvat Vaaralan pihalle, jossa hevonen jo seisoo valjaissa,\nvalmiina kyyditsemään Hannaa ja Perttua kaupunkiin.\n\nPirtissä on Kustaava lapsineen, Jokijalan isäntä ja emäntä,\nkarja-Kreeta ja Venni-poika. Kustaava lapsineen, Kreeta ja Venni ovat\nnyt kaikin muuttaneet Vaarahan, Kustaava hoitamaan emännyyttä, Kreeta\nkarjaa ja Venni-poika vanhan isännän avuksi. Säästöillään ovat Perttu\nja Hanna maksaneet Vaaralan velat, niin että he siinä nyt saavat\nrauhassa elää. Ja apua lähettävät lisää. Siinä ovat jo kaikin olleet\nsiitä asti kun Viraniemi myytiin keväällä ja joutui Lomman omaksi.\nKatkera on eronhetki. Kustaava ja Venni-poika ulvovat ääneensä. Perttu\non kalpea kuin haamu. Hanna yksin on virkku ja iloinen.\n\nJokijalka on vasta siihen saapunut koskenniskasta. Vakavana on vanha\nmies, pitkissä ajatuksissa piippuaan poltellen.\n\n\"Lienettekö kuulleet, että Lomma ja Artturi-poika ovat hukkuneet!\"\nsanoo hän.\n\nKaikki katsovat kysyvästi, odottaen lisää.\n\nJokijalka jatkaa:\n\n\"Puolenpäivän aikana olivat koskenniskalta lähteneet veneellä\nsoudattamaan yli, niin vene kaatui... aivan niskalla... Olivat vähin\nolleet humalassa kumpikin... eikä ehditty apuun, vaikka monta venettä\noli pantu vesille...\"\n\n\"Kahdenko olivat isä ja poika?\" kysyy Hanna tavallista kiihkeämmin.\n\n\"Oli ollut Junnon-Iikka soutamassa. Hänet ehtivät pelastaa\nhukkumasta...\"\n\n\"Junnon-Iikkako!\" huudahti Perttukin, nyt vasta älyten, mistä oli\nkysymys.\n\nHanna saa vaivoin kiljahduksensa pidätetyksi, kokoaa kaikki voimansa ja\nsanoo:\n\n\"Eivät he sitten Viraniemeen päässeet kumpikaan.\"\n\n\"Eivät päässeet\", sanoi Jokijalka, sammunutta piippuaan imien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVisavaaran harjulle noustessa, siihen, jossa oli kylän raja, silmäsi\nPerttu vielä taakseen. Sieltä näkyi kotikylä ja suuri, saaririkas ja\nvihannoiva suvanto, auringon alkaessa kohota pohjoisten maailmojen\nvaarojen takaa... Hopeasaaren heinikot välkkyivät aamukasteessa, ja\nsuvannon pinta kumotti kullalta...\n\nMutta koko itäinen maailma, suuri, siintävä kiveliö, näytti vielä\nnukkuvalta jättiläiseltä.\n\nPertun katse jäi sinne päin, ja taas hän muisti sitä, minkä aina oli\nmuistanut, kun tämän harjun yli kulki... Oli maita ja metsiä, korpia ja\nlihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä\ntuhansille!\n\nJa Perttu oli taas näkevinään, kuulevinaan, oli tuntevinaankin, että\nerämaa ikävöi asukastaan, korpi kuiski kuokkijaansa ja kova kiveliö\nraivaajaansa...\n\nMilloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja\nhalkoisi karhi korven lihavaa mätästä!\n\nOlisi työtä, olisi elämää Pohjolassa... kun parhaiden poikien hiki ei\nvaluisi vieraalle maalle.\n\nSilloin hevonen alkaa painua harjun toiselle puolelle. Perttu ummisti\nsilmänsä ja painoi päänsä Hannan syliin.\n\n\n\n"]