[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDLA5xWO_1Mm6BWEn7gM_ddin03hBSYnYL8WeWQHOXso":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1388,"Kuvauksia","Järvi, K. A.",1869,1942,"1388-jarvi-k-a-kuvauksia","1388__Järvi_K._A.__Kuvauksia",null,"novelli",[],[],"fi",1891,23984,141972,false,15987,[22,23],"Fiction","Short stories",[25],"Short Stories","\"Kuvauksia ja unelmia: Valikoima kertomuksia\" by Fredrika Runeberg is a collection of short stories likely written in the late 19th century. The text explores themes of love, fate, and social constraints through intertwining narratives, featuring characters such as Aikyn, a young Sami woman facing harsh realities, and Simrit, a Moabite woman dealing with cultural conflict. The stories encapsulate emotional and existential struggles within various cultural contexts.  The opening of the work introduces two key narratives. In the story of Aikyn, a girl sold into marriage expresses her sorrow and the complex feelings of loss and duty, highlighted through her farewell to family and her new life under the oppression of a harsh husband. The second tale focuses on Simrit, who, despite societal pressures, remains steadfast in her love for Bani, a Moabite man, as they navigate cultural and religious challenges in a world where her identity and choices are constantly scrutinized. Both stories set a tone of quiet reflection, illuminating personal sacrifices and the search for agency in the face of overwhelming forces. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Hagfors, Elin",396,"Kokoelma sisältää kahdeksan novellia, jotka kuvaavat 1800-luvun lopun suomalaista seuraelämää ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kertomuksissa liikutaan niin porvariskodeissa kuin köyhemmän kansan parissa, sivuten muun muassa raittiusaatetta ja perhesuhteita.","K. A. Järven 'Kuvauksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1388.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVAUKSIA\n\nKirj.\n\nK. A Järvi\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Pari päivää Strauchin perheessä.\n Elsa ja hänen tyttärensä.\n Lapsuuden ystävät.\n Sanomalehti-puuha.\n Raittiuspakotusta.\n Raittiuspuuhissa.\n Helmikuun ruusu.\n Köyhä äiti.\n\n\n\n\nPARI PÄIVÄÄ STRAUCHIN PERHEESSÄ.\n\n\nI.\n\nOli kevättalvi-ilta. Ilma oli kuitenkin vielä kolea ja sentähden paloi\nleimuava valkea salin uunissa. Pankinhoitaja istui keinutuolissa,\nsanomalehteä lukien. Hänen rouvansa ja tyttärensä Sigrid istuivat\ntehden käsityötä, mutta Laura, nuorempi tytär, soitti hiljaa pianoa.\nPankinhoitajan poika, lääketieteen ylioppilas, Johannes opetti\ntuskautuneen näköisenä nuorempaa veljeään Fritziä.\n\n-- Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?\n\n-- Muista aina ajatella, Johannes, ajaessasi oppia nuoremman veljesi\npäähän, äläkä muodosta tuollaisia definitsioneja kuin tuo\nvastalausumasi on!\n\nNäin keskeytti Strauch Johanneksen, mutta vaipui taas lukemaan\nsanomalehteä.\n\n-- On, hyvä isä, ihminenkin eläintieteelliseltä kannalta katsoen eläin,\npuolusti Johannes itseään.\n\n-- Onpa Laura edistynyt soitannossa! Kuulkaa äiti, miten sulavat\nsäveleet hän saapi, koetti Sigrid keskeyttää isän ja Johanneksen\nkinastusta.\n\n-- Hän soittaa taiteellisesti, vastasi rouva, joka aina oli mielestään\nsuuri musiikintuntija.\n\n-- Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?\n\n-- Homo est animal, käänsi Fritz.\n\nSamassa aukeni salin ovi ja vähäinen poika toi sähkösanoman.\nPankinhoitaja kohotti silmänsä sanomalehdestä ja yritti nousemaan,\nottaakseen sähkösanoman, mutta Sigrid oli sillä välin pannut työnsä\npöydälle ja otti pojalta sen.\n\nKuitattuaan antoi hän suletun sähkösanoman isälleen, joka kiihkoisasti\ntarttui siihen. Sairaanomainen puna kohosi pankinhoitajan kasvoille ja\nhänen kätensä hiukan vapisi, ottaessaan sähkösanomaa. Hän silmäsi\nsähkösanoman läpi ja luki sitte aivan tyynesti:\n\n-- Tervehdän teitä tänä iltana vieraana. Poikanne Walter.\n\n-- Walter tänä iltana täällä, huudahti rouva.\n\n-- Sepä hauska uutinen, lisäsi Laura, joka rakasti enin Walteria.\n\n-- Fritz, mene sanomaan Marille, että hän heti järjestää Walterin\nkamarin!\n\nFritz totteli mielellään äitinsä käskyä ja lähti latinan äärestä, mutta\nJohannes nousi ylös ja alkoi kävellä lattialla, liivinsä taskuja\nkaivellen.\n\nHän oli huomannut sen arkuuden, mikä vaivasi isää, ottaessaan\nsähkösanoman. Tuo ihmetytti ääntä ja saattoi hänen miettimään siihen\nsyytä.\n\n-- Lueppa, Laura, ajan kuluksi joku hauska runoelma, pyysi rouva.\n\n-- Mutta kuka nyt ajaa kartanolle!\n\nNäin huudahdettuaan meni pankinhoitaja ovelle, sitte etehiseen, ja\nkaikki muut, paitsi Johannes, seurasivat häntä. Hän tarkkasi isän\nkaikkia toimia kiihkeällä uteliaisuudella ja pyrki pääsemään\ntutkintonsa perille.\n\nKohta avattiin salin ovi, ja pankinhoitajan vävy, tuomari Berg,\nrouvansa ja neiti von Kleinin kanssa astui saliin.\n\n-- Terve Johannes! Oletpa taas niin miettiväisen näköinen. Epäilemättä\ntulee sinusta aimo tiedemies, kehui Berg tervehtiessään lankoaan.\n\n-- Oletpa, rakas veli, laihtunut viime näkemältä, puheli Bergin rouva\nEmilia.\n\n-- Ja meillä on kunnia nähdä vieraanamme neiti von Kleiniäkin, sanoi\nJohannes, tervehtiessään kaunista aatelisneitiä.\n\nHildur von Klein oli puolisisko Bergille, sillä Bergin äiti oli\nHildurin isän ensimmäinen vaimo.\n\n-- Olkaa tervetulleet! Istukaa alas! Tehkää hyvin, kehoitti rouva\nStrauch.\n\n-- Taisi olla kylmä viima, kysyi pankinhoitaja.\n\n-- Ei suomalaisesta tunnu maansa ilma liian kylmältä. Hauskaa ja\nterveellistä oli sitä henkiä, niin raikasta se oli, puheli Berg\nistuutuessaan sohvaan.\n\n-- Kyllä kai Heikki kestää vaikka Lapinki viimat, arveli Johannes.\n\n-- Kestän minä, joka jo lapsena sain jäätä imeä, väliin lämpimän maidon\nasemasta, vastasi Berg sohvalta.\n\nBerg oli syntynyt Tornion seuduilla, mutta jo aivan nuorena joutunut\npääkaupunkiin, kun hänen isänsä oli muuttanut sinne virkamieheksi. Hän\noli kookas mies, olkapäät pystyt ja hartiat leveät. Ijältään oli hän\nnoin kolmen; kymmenenvuotinen.\n\nNeidit siirtyivät toiseen päähän salia. Johannes meni myös sinne.\n\n-- Mutta kuinka tulitte jo näin varhain? Me odotimme teitä vasta\nmuutamia päiviä myöhemmin.\n\n-- Niin, mamma, me jouduimme todellakin varemmin kuin luulimmekaan.\nKajaanista kävi matka Ouluun sukkelasti, sillä keli oli mainio. Reki\nmeni, että vilisi, eikä lumi tarttunut haitaksi jalaksiin.\n\n-- Kuulen, että olet, Emilia, ollut maalla, sillä ennen et tiennyt\njalaksista, keskeytti rouva Strauch.\n\n-- Niin en tiennyt, mutta nyt tiedän ja on hauska tietää. Sitte Oulusta\nei tietysti rautatiellä viivytty pitkää aikaa Hämeenlinnaan, josta\npoikkesimme Kleinin maa-hoviin. --\n\n-- Neiti von Klein, kuinka isänne voipi, kysyi Johannes.\n\n-- Kiitos kysymästänne! Hän voipi varsin hyvin.\n\n-- Onko hän vielä yhtä kiivas sanomalehtien tutkija kuin ennenkin?\n\n-- Kyllä kai.\n\nLaura katsoi nuhtelevasti Johannekseen.\n\n-- Mennään minun kamariini! Minulla on paljon näyttämistä Hildurille,\nsanoi hän.\n\nNeidit menivät oikeanpuoleisesta ovesta, mutta Johannes jäi saliin.\n\n-- Sitte tulimme taas Hämeenlinnaan, Hildur muassa, sillä hänkin halusi\ntulla käväsemään taas pääkaupungissa.\n\n-- Ja nyt olette täällä.\n\n-- Nyt olemme täällä entisessä rakkaassa kodissamme. Hauskalta tuntuu\ntavata aina ajan takaa omaisiaan entisessä kodissaan vaikka onkin oma\nkoti. Mutta onko teillä täällä ollut hauska? Isäkin on vanhentunut:\nharmaita hiuksia ilmautuu päähän yhä useampia, ja leuka käy jo hieman\nköykkyyn.\n\n-- Niin, lapseni, aika ei säästä ketään.\n\n-- Saammeko tuoda herroille jotain lämmintä, kysyi pankinhoitajan rouva.\n\n-- Kiitos! Tuokaa vain! Oletpa Emilie oikein toimekkaan emännän\nnäköinen yksinkertaisessa puvussasi.\n\n-- Niin, isä! Kaikki on meillä somaa ja kodikasta. Korutonta kyllä,\nmutta maukasta. Jospa joskuskaan viitsisitte lähteä sinne katsomaan!\n\n-- Ei, lapseni! Sinne on kovin pitkä matka meille\npääkaupunkilaisvanhuksille.\n\nRouva lähti Emilien kanssa salista. Kauvan ei hän viipynyt, ennenkuin\nhän palasi totineuvoin kanssa.\n\n-- Kuuleppas, Henri, kun Walterkin tulee vielä tänä iltana! äiti sanoi,\nettä oli juuri tullut sähkösanoma. Tehkää hyvin!\n\nSamassa asetti Emilie tarjottimen pöydälle.\n\n-- On hauska, kun saadaan oikea perhe-iltama. En ole vielä nähnytkään\nWalter Strauchia luutnanttina, sanoi Berg.\n\n-- Puolitoista vuotta hän vasta on ollutkin siinä toimessa, mutta\nluulen, että hän toimittaa virkansa kelpo lailla, sanoi Johannes\nvalmistaessaan totia.\n\n-- Aina on Walter ollutkin ahkera poika, eikä hänessä tähän saakka ole\nollut mitään moitittavaa, lisäsi Emilie.\n\nPankinhoitaja loi katseen tyttäreensä, mutta ei virkkanut mitään.\n\n-- Mutta vuodet ja seura, mitä ne saavat aikaan, vastasi Berg\ntavallisella suoruudellaan.\n\nEmilie ei ollut tuota kuulevinaan. Strauch katsoa tuijotti\ntotilasiinsa, ja Johannes oli vaiti, vaikka hän olisi puhunut\nmielellään.\n\nKuului laulua läheisestä huoneesta.\n\n-- Neidit siellä laulavat. Sallinevat kai he yhden rouvasihmisenkin\ntulla heidän seuraansa.\n\nEmilie meni neitien luo.\n\nJohannes otti sanomalehden taskustaan ja silmäili sitä.\n\n-- No hyvin siellä pohjosessa tulee aikaan? kysyi pankinhoitaja.\n\n-- Ainakin minä olen mielistynyt virkaani. Ukot ovat aika hauskoja,\nvaikka yksinkertaisia hieman.\n\n-- Kummasti pian sinä sait vakinaisen viran.\n\n-- Minulla on ollut aina hyvä onni. Mutta kuinka täällä kävi niin\nhullusti valtiopäivämiesten vaalissa? Ei yhtään suomalaisten --\n\n-- Mitä? hullustiko? Oletko sinä suomenmielinen?\n\nPankinhoitaja odotti aivan kummastuneena vastausta.\n\n-- Täysiverinen fenno minä olen, sillä minä olen muuttunut.\n\n-- Oletko todella, Heikki? Sepä hauskaa! Tuossa käsi sen päälle!\n\nBerg tarttui Johanneksen käteen, mutta Strauch katsoi karsaasti häneen.\n\n-- Heittäkäämme nämä asiat sikseen, sanoi pankinhoitaja, koettaen olla\ntyynenä.\n\n-- Miks'emme voi puhua näistäkin, kysyi Johannes.\n\nMutta pankinhoitaja ei ollut kuulevinaan kysymystä.\n\n-- Maistetaanpas, kehoitti hän.\n\nJohannes ei puhunut mitään, nypläili vaan pöydällä olevaa liinaa.\n\nMaistettuaan totia aikoi Berg puheen uudestaan.\n\n-- Pyydän anteeksi, että vielä sekaudun tuohon samaseen asiaan. Mutta\nminun kertomukseni on hiukan opettavainen ja ehkä voi olla hyödyksi\nteidänkin kuulla. Muutoin koko tapaus rajoittuu yksistään minun omaan\npersoonaani. Niinkuin muistatte olin silloin, kun hain ja sain viran,\nruotsinmielinen, sillä minä olin tottunut näkemään vain pääkaupungin\nihmisiä ja kuulemaan heidän mielipiteitään.\n\n-- Ei olisi muutoin lähtenytkään sinulle Emilie, ei ainakaan äidin\npuolelta, keskeytti pankinhoitaja.\n\n-- Tiedän kyllä, että anoppini on, ankara ruotsalaisuuden puolustaja ja\nettä te aina noudatatte... Mutta minä jatkan kertomustani. Minä sitte\njouduin maaseudulle virantoimituksiin, niinkuin tiedätte, ja siellä\nopin tuntemaan kansaa ja sen toivomuksia. Säälien kuulin heidän\nyksinkertaista, mutta sydämeen käypää valitustaan vieraan kielen\nkäyttämisestä heidän asiapapereissaan. Tietysti minun täytyi muuttua,\njos tahdoin olla rehellinen virkamies. Niin, vähitellen alkoi mieleni\nmuuttua. Luulenpa, että useakin ruotsinmielinen, kun perin pohjin\ntutkisi asian, kääntyisi kansan etujen partaaksi puolustajaksi. Mutta\nnyt vain nuoretkin ylhäisissä piireissä sokeasti seuraavat sitä\nmielipidettä, mitä heidän isänsä, isoisänsä ja niin poispäin omat\nseuranneet.\n\n-- No jaa, puhui Strauch pitkäveteisesti, partaansa sivellen.\n\nRouva Strauch avasi salin oven.\n\n-- Kamreeri Heder pyytää tavata sinua, Hjalmar. Hän odottaa sinua\ntyöhuoneessasi.\n\n-- Vai niin. Lähden häntä tapaamaan.\n\nPankinhoitaja lähti rouvineen salista.\n\n\nII.\n\nJohannes nousi ylös ja alkoi kävellä. Ajattelevaisena alla päin kulki\nhän salin käytävämattoa.\n\n-- Mutta sinulla, Johannes, on jotain mielessäsi. Joku suru sinua\npainaa.\n\n-- Niin. Minä olen miettinyt heittää lukemisen sikseen ja ruveta\nmaanmieheksi. En minä pyrikään maineen sylilapseksi, vaan olen\nmielelläni kunnian äpäräpoikana.\n\n-- Mikä sinulle nyt on pistänyt päähän! Sinä maanmieheksi! Ethän sinä\nole paljon karhia etkä taikkoa nähnytkään! Ei hyvä mies sinusta ole\nmaanmieheksi. Tiede on paras ala hengellesi, sillä sinne on singonnut\nneronkipunoita.\n\n-- Mutta vaikea on taistella tunteita vastaan. Pane järki ja tunne\nrinnakkain, kallistu tunteen puolelle ja sinä olet olemuksesi orja!\n\n-- Sinä puhut tunteista! Oletko rakastunut? Ja keneen?\n\n-- Et sinä tunne häntä. Minä olen kovasti taistellut tunteitani\nvastaan, mutta minä olen lannistunut. Tuo taistelu on ollut kova, sillä\nminä olen koettanut noudattaa säätyni arvoa. Vasta viikko takaperin\nilmaisin isälleni aikeeni, että aivon mennä kihloihin hänen kanssaan,\nja silloin tietysti seurasi suuri ällistys isäni puolelta, sillä hän\nei tiennyt koko asiasta mitään. Sillä minä olen koettanut olla\nseurustelematta lemmittyni kanssa ja olen koettanut vierottaa itseäni\nhänestä. Vasta viime syksynä hänet ensi kerran näinkin, jolloin hän\ntuli äitinsä luo; hän oli ollut muutamassa maaseutukaupungissa\npalveluksessa.\n\n-- Kuka hän sitte on? Sinä selität, etkä kuitenkaan selitä mitään.\n\n-- Hän on huvilamme vahdin tyttö.\n\n-- Sepä romantillista! Taidatpa olla todella pyörällä. Kyllä on\nparasta, että unhotat hänet, sillä nykyisessä seurapiirissä ei sinua\nenää pidetä minkään arvoisena, jos morsiamesi on piika.\n\n-- En minä voi häntä unhottaa! Se oli viime syyskuun alussa, me olimme\njuuri kaupunkiin muuttohommissa, kun hänen ensi kerran näin. Minä jäin\nhäntä katsomaan, niin ihana hän oli. Niin sanomattoman suloinen, niin\nvallattoman viehättävä! Tuossa on hänen valokuvansa.\n\n-- Onpa tyttö kaunis, se täytyy myöntää mutta minkätapainen\nesimerkiksi. Hän on jotenkin korskeasti puettu ja yli säätynsä. On\nollut kaupungissa. Tällaisissa tapauksissa on vähän miettimistä.\n\n-- Hän on neitsyeellisen puhdas! Sen minä takaan sydänverelläni. Koko\npäivän oli hänen kuvansa mielessäni ja illalla minun _täytyi_ mennä\nhäntä tapaamaan. Sitte olen käynyt aina joskus talvella siellä.\n\n-- Tämä on vaikea asia. Jos hänet nait, niin muuna et menesty kuin\nmaanmiehenä, pelkkänä maan muokkarina. Ja uskaltaa yhden tytön tähden\nniin paljon! Ei, se on liikaa!\n\n-- Mutta, hyvät herrat! Te täällä vain istutte ja juttelette, ettekä\ntule pitämään seuraa naisille!\n\nNäin lausui Emilie, avatessaan oven saliin.\n\n-- Niin todellakin!\n\nBerg oli hyvillään, että pääsi pois muiden ihmisten pariin, sillä tuo\nJohanneksen asia oli hänen mielestään kovin arkatuntoista laatua\nvierailijalle vaikkapa sukulaisellekin.\n\nJohannes ja Berg menivät naisten huoneesen.\n\n\nIII.\n\nStrauch tapasi Hederin työhuoneessaan sanomalehti kourassa. Kamreerin\nkasvot punottivat ja lihava toinen leuka hiukan näytti liikkuvan\nsisällisestä kiihkosta.\n\n-- Tässä on muuan suomalaisen puolueen sanomalehti. Siinä on pätkä,\njonka minä olen lukenut ja jonka haluan sinunkin kuulevan. Heti kun\nolin lukenut, pisti päähäni että lähdenpä tämän lukemaan\nStrauchillekin. Minä olen tilannut tätä sanomalehteä, se kun on\nsynnyinkaupunkini äänenkannattaja.\n\nInnoissaan asettui kamreeri kuin kuuluttajan asemaan, kohotti kädessään\nolevan sanomalehden silmäinsä eteen ja alkoi lukea:\n\n-- Milloin on koettava Suomelle aika, jolloin virkamiehet palvelevat\nkansaa eikä kansa virkamiehiä... Taaskin on muuan suurimmista\nvirkamiehistä tehnyt 200,000 markan vailingin, herrastellut kansan\nhiellä ja väellä... Noiden tekojen kautta, jotka Aapelin veren tavalla\nhuutavat kostoa, on koko virkamiehistö kärsivä kunniansa puolesta..\n\nOmituisesti värisi koko Strauchin ruumis, tuntui kuin kaikki veri\najautuisi päähän, vaikka sydän löi kuuluvasti.\n\n-- Noinko julki kaikki kuulutetaan, lähti kuin väkinäisestä pakosta\nhänen huuliltaan.\n\n-- Minä luin vain makupalat. Kuule sitte lopuksi!\n\n\"Herää siis sä, Suomen kansa, luomaan oikeita virkamiehiä! Perusta\nkouluja, suomalaisia kouluja, joiden kautta kansan syväin rivien puhdas\nvirta pääsee ylimmillekin virkaistuimille. Kyllä kansasta pulppuaa kuin\nkirkkaasta lähteestä puhdistavaa vettä, kun se vaan suodaan päästä\npulppuamaan koulusivistyksen kautta. Suomenkielisiä kouluja siis yhä\nrunsaammin!\"\n\n-- Tuollaista hävitöntä palstat täynnä. Kyllä tämä on eri aika, jolta\non kaikki hienous kadonnut! Pitääkö koko laumaa syyttää yhden syntein\ntähden, pauhasi Heder suutuksissaan.\n\nStrauchista oli kuin kuulisi hän tuomion jostain hirveästä rikoksesta,\nminkä hän on tehnyt ja mikä nyt aivan yhtäkkiä tuodaan julkisuuteen.\nKamreerin pauhaava ääni kuului hänen korviinsa kuin huumaava jyminä,\nmikä ensin etäällä syntyen kuolee ilkeästi täristen aivan hänen\nkorvainsa juureen. Ruumis tuntui käyvän veltoksi ja päässä kihisi;\naivot saivat aikaan jotain lannistavan pelon tapaista.\n\n-- Niin. Ei kumma, että koskee sinuun!\n\n-- Koskee minuun -- lausui Strauch, puoleksi vaipuvalla äänellä.\n\n-- Niin sinuun kuten jokaiseen todelliseen virkamieheen! Saako jokainen\nnurkkalehti parjata meitä? Mutta sinä olet aivan kalpea! Herra Jumala!\nÄlä kaadu.\n\nSamassa tuki Heder pankinhoitajaa.\n\n-- En mi... nä kaa... du...\n\n-- Istuppa tuohon sohvaan! Minä tuon sinulle tuolta pöydältä vettä.\n\nMennessään pöydän luo huomasi Heder kaapin päällä hajuvesipullon. Hän\notti sen ja siveli vedellä pankinhoitajan otsaa ja antoi hänen juoda\nraitista vettä. Hiki juoksi Strauchin otsalta ja äskeinen kuumuus\nmuuttui puolittain viluksi. Hän näytti toipuvan.\n\n-- Pelasta minun perheeni! Oi kuinka kauheaa! Veli, pelata! Minä olen\nsyvyyden reunalla ja minun perheeni; yksi askel ja me kaikki olemme\nhukassa!\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Oi miten vaikeata minun on puhua! Mutta muu ei auta! Voi tulla\njonakin päivänä pankin tarkastus ja minulla on 20,000 markan vailinki.\nEsimieheni ovat luottaneet minuun ja ovat olleet jo yli määrä ajan\ntarkastamatta, mutta minä pelkään, että jonakin päivänä tulee\ntarkastaja ja minä joudun -- vankeuteen!\n\n-- Mutta, hyvä veli, sinä olet suuressa pulmassa! Varmaan rouvasi\ntähden!\n\n-- Älä syytä häntä!\n\n-- Mutta hän on minusta niin huikentelevainen ja liian itsevaltias\nsinun talossasi.\n\n-- Hän sanoo, että se on hänen. Hänellä oli myötäjäisiä, ja hän sanoo\nminun ne menettäneen. Niin tosin. Mutta ei kuitenkaan.\n\n-- Niin, niin. Tiedän, veli, että olet joutunut onnettomiin naimisiin.\nMutta mitäpä sille enää taidetaan. Hjalmar parka! Minä säälin sinua!\n\n-- Kiitos myötätuntoisuudestasi! Meillä on kovin ylellinen elämä, mutta\nvaimoni ei salli että sitä supistetaan. Ja minun tuloni eivät riitä...\n\n-- Sinä olet aina ollut liiaksi alttiiksiantava; ei sinussa ole\ntoimeliasta rohkeutta. Sinun kasvatuksesi oli kovin hempeää! Et osannut\npoikana muuta kuin syödä torttuja, kiusata piikoja ja kannella heistä\näidillesi, itkeä, kun et piisannut katupojille, ja sitte aloit sinä\naina läksyjäsi lukemaan, kun äitisi lupasi antaa sinulle piirakaista.\nSehän se oli sinun lempiruokaasi!\n\n-- Se on surkeaa totuutta.\n\n-- Niin, niin. Sinun täytyy se myöntää. Täysin sukulaisten leipomana\ntulit sitte ylioppilaaksi, sait viran, ja vanhempaisi tahdosta jouduit\nnaimisiin hänen kanssaan; hän kun oli rikas ja hienosti sivistynyt.\nNiinhän aina äitisi sanoi. Niin, niin. Tuo on sinun elämäsi surullinen\nhistoria.\n\n-- Todellakin surullinen! Minulla ei ole enää ainoanakaan hetkenä\noikeaa lepoa. Joskus jokapäiväisen elämän pyörinässä tuntuu hetkisen\nlievemmältä, suru ja huolet poistuvat ja mieli tuntuu jotenkin\nlevolliselta ja vapaalta. Mutta se rauha on torkkuvan unta. Vähäinen\nhälinä häiritsee sellaista unta, pieni syrjästä tuleva seikka tekee\nminut taas levottomaksi.\n\n-- Mutta koeta nyt tehdä vastarintaa vaimollesi, ett'ei hän niin\ntuhlaisi! Tietääkö hän vajauksesta?\n\n-- En ole sitä hänelle sanonut; olen häntä säälinyt. Luulin, että saan\nsen jollain keinoin täytetyksi, mutta se näkyy olevan turha toivo.\nTurvausin jo raha-arpajaisiinkin, ostin voiton venäläiseltä yhtiöltä\nvaimoni tietämättä, mutta turhaa oli sekin.\n\n-- Paha on päästä vetelästä suosta, turhaa on siinä turvautua\npajupehkoon, ei sen oksat kannata ylipääsemiseen. Eiköpä olisi parempi,\nettä vaimosi saisi nyt tietää, jotta tulisi vähän visummaksi?\n\n-- Hän on niin omituinen.\n\n-- Mitäpä tässä hänen omituisuutensa nyt auttaa. Minä annan sinulle\nlainaksi koulukumppanuuden takia nuo 20,000 markkaa...\n\n-- Kuinka oletkaan hyvä! Viimeisellä hengenvedollanikin olen sinua\ntuosta muistava!\n\n-- Mutta sillä ehdolla annan, että sanot koko asian vaimollesi, jotta\nhän tulee hiukan viisaammaksi.\n\nStrauch ei puhunut mitään. Sydämellinen ilo, mikä äsken kaunisti hänen\nkasvojaan, näytti vaipuvan tuijottavaksi katseeksi.\n\n-- Lupaatko sanoa? Jos et sinä sano, niin _minä_ sanon puhtaasta\nsäälistä sinua kohtaan.\n\n-- Minä lupaan.\n\n-- No hyvä sitte. Tämä on siis päätetty. Tule huomenna noutamaan\nminulta rahat. Mutta muista, ett'et enää toista kertaa joudu\ntuollaiseen ansaan; ehk'ei silloin olekaan niin auttajia. Hyvästi nyt!\n\n-- Mutta ole hyvä ja juo lasi toti! Minä käsken pian tuoda.\n\n-- Kiitti! En nyt halua. Hermoni ovat muutenkin kovin ärtyneet.\n\nKamreeri pisti kättä hyvästiksi pankinhoitajalle ja lähti pois.\nMennessään jupisi hän: sanomalehti ei ollutkaan niin väärässä, on niitä\ntuollaisia virkamiehiä useampiakin.\n\nStrauch heittäytyi kamreerin mentyä veltosti sohvaan ja jäi miettivään\nasemaan. Hänestä tuntui helpottavalta, kun pääsi tuosta pelosta: ei\nhänen tarvitse nyt joutua vankeuteen, vaikka tarkastaja tulisi jo\nhuomenna.\n\nPiika aukasi oven, kävi uunin luoksi ja sulki sen. Saatuaan pellin\nkiini, meni hän pois.\n\nPankinhoitaja nousi sohvasta. Hän katsoi peiliin, näkyisikö kasvoissaan\njotain epäiltävää tuosta viime taistelusta.\n\n-- Lähdenpä muiden luo saaman virkistystä. Täysi päihtyminen olisi nyt\ntarpeen, jupisi hän itsekseen.\n\nMutta yhtäkkiä pysähtyi hän. Sanoisiko hän vaimolleen vailingin, kuten\noli luvannut. Ei hän voisi sitä tehdä, ei ainakaan tänä iltana. Ehkä\njonakuna muuna sopivana hetkenä.\n\nOvi aukeni ja rouva astui sisään jotenkin hyväntuulisen näköisenä.\n\n-- Joko kamreeri Heder meni? Mitä hänellä oli asiaa?\n\n-- Ei mitään erinomaista. Kävi vain istumassa ja puhelemassa.\n\n-- Vai niin. Nuoret menivät kävelemään. Minulla on, ukkoseni,\nherttainen juttu sinulle kerrottavana, eikä se taida olla niin\njuttukaan. Hildur _on rakastunut_ Johannekseen. Ja se on hauska asia.\n\nStrauch vähän sävähti. Nyt taas tuli mieleen tuo Johanneksen rakkaus\nhuvilan vahdin tyttöön.\n\n-- Mutta sinä et niin kovinkaan näy siitä välittävän. Etkö haluaisi\nrikasta aatelisneitiä miniäksesi. Minusta se on paras asia, mitä\nkoskaan on tapahtunut. Olisipa Johanne suvulle kunniaksi, vaikka se\nonkin semmoinen. No niin. Mitäpä omasta pojastani herjaan.\n\n-- Mistäs tuon niin päätät?\n\n-- Minä tarkkasin Hilduria äsken, kun hän oli Johanneksen seurassa. Hän\npunastui, kun hän leikissä joutui pariksi Johannekselle, ja muutenkin\noli hän noin rauhaton Johanneksen läheisissä. Kyllähän minä näen,\nmilloin tyttö on rakastunut. Koettu asiahan tuo on. Mutta Johannes oli\nkovin juro tänä iltana Johannekseksikin. Poika on minusta muuten\nnyky-aikana ollut hiukan kummallisempi kuin tavallisesti! Näyttää kuin\nhänellä olisi hirveän paljon miettimistä.\n\n-- Johannes ei ole koskaan ollut mikään lepertelijä.\n\n-- Ei, todella hän ei ole se ollut. Kovinkin juro sivistyneeksi seuran\nmieheksi. Mutta ehkä hän myös on mieltynyt Hilduriin ja silloin on\nvoitto varma. Eikö se olisi soma asia ukkoseni?\n\n-- Aivan soma ja suloinen. Mutta minä pelkään, että Johannes ei pidä\nHildurista.\n\n-- Et sinä huomaa. Sinä et ole ollenkaan tarkkatuntoinen. Minkätähden\nei Johannes pitäisi Hildurista, niin kauniista ja rikkaasta tytöstä.\nEthän sinäkään rohjennut ensin minua kosia, mutta kun minä annoin\nmerkkejä vähän sinne päin, niin heti sinäkin olit valmis. Tietysti\nsydämessäsi kyti rakkaus minua kohtaan, mutta et uskaltanut sitä\nilmaista. Niin se on Johanneksenkin kanssa. Poika on tullut isäänsä.\n\n-- Niin, mitä minua siinä suhteessa vertaat. Minä tein siinä -- niin\nminä rohkenin kosia, kun näin, että sinä pidät minusta. Mutta ei nyt\npuhuta siitä!\n\n-- Minä tulinkin vain luoksesi hakemaan rahaa, sillä meidän pitää\nlaittaa komeat illalliset. Katsos kun meillä on niin harvinaisia ja\nkaukaisia vieraita --\n\n-- Kuin omia lapsia!\n\n-- Taas rupeat toraamaan! Aina minun pitää riidalla sinulta rahaa\nsaada.\n\n-- Minä annoin toissapäivänä kesteihin sata markkaa ja nyt varmaan taas\njoku viisikymmentä! Luuletko, että minä jaksan tienata tarpeeksi, kun\nniin loistavasti eletään!\n\n-- Mitä minä olen menettänyt, sen olen myös tuonut taloon. Ei sinun\ntarvitsekaan tienata minulle, vaan itseäsi ja lapsiasi varten.\n\n-- Aina sinä menet tuohon samaseen asiaan. No niin! Paljonko pitää\nolla?\n\n-- Johan summan sanoit.\n\n-- Tuossa on viisikymmentä. Minun mielestäni välttäisi hyvin kyllä\nyksinkertainen illallinen.\n\n-- Kun sinäkin poikamiehenä olisit tyytynyt yksinkertaisiin illallisiin\netkä olisi velkaunut, jott'ei olisi tarvinnut minun myötäjäisrahojani\npanna sinun nuorena miehenä tehtyihin velkoihin, niin voisit nyt aivan\ntinkimättä syödä vaikka sadanmarkan illallisen, porisi rouva\npaiskatessaan ovea kiini.\n\nStrauchia suututti. Tuskitellen alkoi hän kävellä työhuoneessaan.\n\n-- Jos kukaan on onneton, niin se olen minä. Ja mikä siihen on syynä?\nOlenko minä yksin kaikkeen onnettomuuteeni syypää? Kovin se tuntuu\nraskaalta. Ehkä onkin siihen suurena syynä hempeä kasvatukseni, kuten\nHeder sanoi. Jospa olisivat panneet minut ennemmin halkoja sahaamaan\nkuin panivat minut kouluun! Luulen, että varmaan työmiehenä olisi\nminulla joku rauhallinen hetki. Mutta nyt. Ei edes kerkeä unohtaa\najatusta toisesta huolesta, kun jo toinen tulee sijaan. Kyllä painavat\nminua poikamiehenä tehdyt syntini. Kun minä senkin Liisan olin\nhuvilaani! Mutta kun hän niin rukoili ja muistutti, mikä hän minulle\nkerran maailmassa oli ollut. Ja onnettomuutta hän on saanut minun\ntähteni kokea maailmassa. Tosin hän on naimisissa, mutta ehkä yhtä\nonnettomissa kuin minäkin. Hänen miehensä näyttää hänelle olevan tyly.\nLiisa oli siivo tyttö, kun hän oli kotonani palveluksessa, mitä sitte\nnyt lie. Ja Hanna on minun tyttöni! Johannes rakastunut häneen!\nLapsirukat eivät tiedä mitään entisestä! Oi noita nuoruuden syntejä!\n\nStrauch vaipui sohvalle, ja siihen hän jäi käsi otsalla istumaan.\nKotvasen kuluttua nousi hän ylös ja alkoi uudestaan kävellä huoneessa.\n\n-- Ja voisinko minä sanoa Johannekselle, että Hanna on minun tyttöni!\nEn koskaan. Minä en senjälkeen kehtaisi katsoa Johanneksen silmiinkään,\nminun täytyisi hävetä poikaani! Mutta miten selvitä tästä? Johannes ei\nluovu tytöstä, siltä se ainakin näyttää. Mutta naimisiin eivät he\nmyöskään koskaan saa mennä!\n\nStrauch pysähtyi miettimään käsi otsalla.\n\n-- Vaimoni puhui Hildurin pitävän Johanneksesta. Ehkä sieltä päin\ntulisi apua. Mutta miten...?\n\nNiin... Jos minä teen Johannekselle toisen paljastuksen... niin ehkä\nsitten... Minä voisin ilmoittaa Johannekselle, että minulla on\nvailinki, jota en saa muutoin täytetyksi, ell'ei hän mene naimisiin\nHildurin kanssa ja anna minulle rikkaista myötäjäisistään tuota\nsummaa... No se olisi vähän kunniakkaampaa... Mutta sitäkin on vaikea,\nkovin vaikea omalle pojalleen tunnustaa... Johanneksen rehellisen\nluonteen tunnen, ja Johannes on ainoa, jolle voin tuon tunnustuksen\ntehdä. Ja minä sanon, että minä saan Hederiltä lainan joksikin aikaa,\njotta nyt voin tuon vailingin suorittaa, sillä tarkastuspäivä voi olla\npian käsissä, mutta en voi maksaa Hederille ilman tuota tekoa.\nJohanneskin arvaa, ett'en minä yksinäni ole tuota koloa tehnyt. Siis\nsieltä päin on alettava. Eikä minun tarvitse siinä tapauksessa virkkaa\nollenkaan vaimolleni vailingista. Ehkä hän vielä syyttäisi, että olen\nentisiä velkojani tuolla summalla maksanut... Siis sieltä päin on\nalettava...\n\n\nIV.\n\nSigrid ja Hildur tulivat ensin kävelemästä; he näet olivat käyneet\ntekemässä ostoksia Hildurille ja siten eronneet muista. Kun he tulivat\nsaliin, olivat molempien posket kylmän vihurin punerruttamat.\n\nSigrid oli raihnainen varreltaan. Hän oli syntymisestään saakka ollut\nkivuloinen; poskensakin olivat hiukan kuopilla. Hildur oli taas terve\nja raitis. Jotain oikein plastillista kauneutta oli hänen kasvoissaan\nja suuret, tummansiniset silmät katsoivat niin suoraan ja rehellisesti\nelämää. Hänen isänsä oli rikas, aatelinen tilanomistaja, vanhaa\nruotsinaikuista sukua. Hildur oli isänsä silmäterä; äitinsä oli hän\nkadottanut jo viisivuotisena. Hän muisti vaan äidistään venäläisen\nnaisen suuret, vienonsurulliset silmät ja aaltoilevan kastanjatukan.\n\nHänen isänsä oli ankara puoluemies ja luonteeltaan raaka, kuten\ntavallisesti vanhat sotilaat ovat, sillä hän oli ennen ollut kapteeni\nja oli ottanut osaa Puolan kapinan kukistamisessa. Kiroileminen oli\nhänestä aivan hupaista ja aamupäivät kulutti hän sanomalehtien\nlukemiseen. Eikä hänellä juuri muuta työtä ollutkaan, hän kun hoidatti\npehtorilla taloaan.\n\n-- Ole hyvä ja istu täällä hiukan aikaa! Katsele valokuva-albumia! Minä\nvien äidille tämän rintaneulan, sanoi Sigrid Hildurille, mennessään\nsalista.\n\nHildur istuutui ja alkoi katsella valokuvia. Selaillessaan tuli\nHildurin eteen Johanneksen kuva. Sepä veti hänen huomionsa heti\npuoleensa.\n\n-- Tuossa on hänen kuvansa! Ja miten onnistunut! Nuo sanomattoman\narmaat silmät näyttävät saaneen pitää eloisuutensa; tuo valkoinen otsa\non ihmeteos luonnonkin töiksi. Miten somasti sitä reunustavat lyhyet\nkiharat, miten hienona jatkuu siitä nenä!\n\nMutta kuinka väärin hänkin minua käsittää! Minä olen aatelinen, rikas\nja semmoisena ihmiset arvostelevat minua aivan väärin. Mutta minä olen\nkäsittänyt aikani ja tahdon sitä seurata! Päivä on tuleva, jolloin\npuhtaasti lausun ulos sisimmät ajatukseni!\n\nTuota sanoessaan oli Hildur noussut ylös istumasta.\n\n-- En tyydy ijankaiken tähän turhamaiseen asemaan. Salonki-daamiksi\nolen minä kasvatettu, mutta väliajat ovat suoneet minulle kunnon\nnaisenkin opetuksia. Minua ei ole koskaan tyydyttänyt tuo naisen\ntavallinen kasvatus: ranskankielentaito, soitto-, tanssitaito,\nitsensä koristeleminen ja muu tarkoitukseton elämä. Isäni on suuri\nkansansortaja, mutta minusta hän ei saa seuralaistaan. Eipä voi hän\nuskoa, että hänen heikon tyttönsä sydämessä asuu ajatuksia, jotka\nvoisivat nostaa pystöön joka hiuskarvan hänen päässään.\n\nPuolihaltioissaan näytti Hildur olevan. Noissa suurissa silmissä\nnäyttäytyi tulta ja huulet vetäytyivät uhkaavaan asemaan. Pian hän\ntulistui, niinkuin naiset tavallisesti tekevät, mutta hänessä\nosottautui jotain uhmailevaa sankarillisuutta eikä mitään itsekästä\nkiihkoa. Rohkeutensa tunsi hän paisuvan ja mieluisasti olisi hän\nhalunnut nyt kiistellä.\n\nWalter astui sisartensa ja isänsä kanssa saliin; perässä tuli rouvakin.\nKohta tulivat myös Berg ja Johannes. He olivat Lauran ja Emilien kanssa\nolleet Walteria ottamassa vastaan asemalla.\n\nNähtyään Hildurin, meni Walter keikarimaisesti häntä tervehtimään.\n\nHetken aikaa puheltuaan valitteli Walter väsymystään. Hän ei voinut\nkoskaan viihtyä Hildurin seurassa, sillä Hildur oli hänen mielestään\nliian suora. Hildur taas puolestaan melkein kammoi Walterin imartelua.\n\nPuoleksi salaa heitti aina Hildur silmäyksen Johannekseen ja vertaili\nhäntä Walteriin. Walterin matala otsa oli kaunis, mutta ei siinä ollut\ntuota suoran luonteen puhtautta ja suloutta, mikä oli Johanneksen ehkä\nliian korkeassa otsassa. Walterin hiukan kaareva nipukkanenä osoitti\noikullisuutta; täyteläiset posket puhuivat nautintoa; katse oli uljas,\nmutta se näytti teeskennellyltä, ja kun hän vaipui ajattelemaan\nsyvemmin, näkyi silmissä omituista kiiltoa; suun seutu oli selvä\nkevytmielisyyden kurva ja ilmaisi, että Walter saattoi käsittää kaikki\nasiat helpoimmalta katsantokannalta.\n\nWalter nousi ylös ja meni isänsä luo. Hän puhui hänelle hiljaa ja sitte\nlähtivät he yhdessä huoneesta. He menivät seuraavaan kamariin ja\ntiivisti sulki Walter oven.\n\n-- Minulla olisi vähäinen pyyntö papalle.\n\n-- Ja minkälainen se olisi?\n\n-- Pyydän papalta vähän rahaa. Tarvitsee aina, kun täytyy asua toisessa\nkaupungissa, kuin missä koti on, niin paljon. Eihän pappa pahastu.\n\n-- Mutta koeta elää säästäväisesti!\n\n-- Tietysti, pappa rakas!\n\n-- Paljonko sinä tarvitsisit?\n\n-- Ehkä riittäisi 700 markkaa.\n\nStrauch olisi ollut halusta antamatta, mutta hän ei voinut. Ja jos hän\nkieltäisi, niin Walter kääntyisi rouvan puoleen, äidin lellipoika kun\noli, ja sitte hänen täytyisi antaa.\n\n-- Olisi niin hauskaa olla täällä kotona, mutta minä en jouda.\nAamujunassa täytyy minun matkata.\n\n-- Aamujunassa jo!\n\n-- Eikö ole ikävää, pappa?\n\n-- Ikävää kyllä. Minä menen sitte hakemaan rahat.\n\nStrauch meni työhuoneesensa.\n\n-- Saakelin hyväonninen on se Schildt! Minua suututtaa vieläkin, kun\nyhtenä yönä voitti minulta neljä sataa. Jos minä olisin niin\nhyväonninen, niin -- Mutta nyt kun menen, rupean hänen kanssaan heti\npelaamaan, ja minun täytyy lisän kanssa voittaa nuo neljäsataa\ntakaisin...\n\nStrauch tuli huoneesen setelit kourassa.\n\n-- Varotan sinua vielä säästäväisyyteen. Minun raha-asiani eivät ole\nnykyään kehuttavalla kannalla, mutta täytynee kai antaa, kun tarvitset.\nÄlä rupea, rakas Walter, tuollaisten hyvähajuvesien luutnantiksi, jolla\nei ole muuta puhdasta kuin hansikkaat!\n\nKummallisen levollisesti kuunteli Walter puhetta. Hän tunsi isänsä\nheikon puolen, että tämä oli siitä hyvillään, kun ei vastusteltu häntä,\nkun hän torui tai varotteli.\n\nWalter alkoi vihellellä marssin säveltä, mennessään toiseen huoneesen.\nKohta palasi hän sieltä kädessään sikari.\n\n-- Saanko tarjota papallekin oikeita Havanan sikareja? Nämä ovat\nharvinaisen hyviä ja näiden tuoksukin on suloinen kuin viheriän metsän\ntuore lemu keväällä.\n\nWalter tarjosi isälleen sikarin ja näpäytti sekä omasta että isänsä\nsikarista pään pois.\n\n-- Poltellaan nyt vähäisen! Minua ei juuri haluta tuolla seurassa olo;\nolen niin väsynyt.\n\nNäin tuumi Walter kohottaessaan itseään sohvassa ja heittäytyi sitte\nveltosti puoleksi makaavaan asentoon sohvan selustaa vasten.\n\n-- Väsynyt on minunkin mieleni tuon Johanneksen tähden. Hän on aivan\nmeistä muista eroava...\n\n-- Johanneksen tähden! huudahti Walter ja katsoi isäänsä.\n\n-- Niin, hänen tähtensä. Mutta asia on Johanneksen ja minun\nkahdenkeskinen. Vaan perheen täysi-ikäisenä miespuolisena jäsenenä\npitää se sinunkin saada tietää ja koettaa ponnistella voimaisi mukaan\nasian eduksi, nimittäin meidän puolellamme.\n\n-- Ja mikä se asia sitte on?\n\n-- Johannes on tulisesti rakastunut meidän huvilan vahdin tyttöön.\n\n-- Taitaa olla kaunis tyttö?\n\nWalter hymyili pilkallisesti ikäänkuin olisi tahtonut laskea leikkiä\nkoko asialla.\n\n-- Niin, kaunis tyttö se on, mutta miten me voimme suvaita semmoista\nmorsianta Johannekselle! halpa, köyhä tyttö!\n\n-- Mutta eihän tuo rakkaus lienekään niin kirkollista laatua...\n\nTaas hymyili Walter ivallisesti.\n\n-- Mitä Johannekseen tulee, niin hänen rakkautensa on puhdas, minä olen\nsen huomannut. Minä olen puhunut Johannekselle, nuhdellut häntä, mutta\nhän sanoo, että hän ei koskaan _voi_ erota tytöstä.\n\n-- Mitä joutavia!\n\n-- Sinusta kun tuntuu koko asia mahdottomalta, niin sinä voit noin\npuhua. Noin helposti en minä saata asiasta hymyillä kuin sinä, Walter.\nTahdotko kälyksesi huvilan vahdin tytön?\n\n-- No, no! Enhän minä toki niin kauvas ajatellut.\n\n-- Niin siinä se! Mutta minä olen ajatellut, olen ajatellut yöt ja\npäivät; enkä minä saa tunnon rauhaa, ennen kuin olen hajoittanut heidän\nliittonsa millä hinnalla tahansa!\n\nStrauch oli tulistunut, hänen ruumiinsa vapisi sisällisestä\nliikutuksesta ja huulet värisivät niin kummasti. Näytti kuin kauvan\npidätetty salpa olisi avautunut.\n\n-- Mutta rauhoittukaa isä! Ehkä tuosta asiasta nyt kuitenkin selvitään\nvähemmälläkin. Pakottakaa hänen äitinsä naittamaan tytön jollekin\ntalonpojalle; totta sellaisella hempukalla on ottajia.\n\n-- Vähänpä taitaisi siitä olla hyötyä. On nyky-ajan tytöilläkin jo\njärkeä, ett'ei heitä niin mielin määrin naiteta kuin tahdotaan.\n\nJohannes tuli huoneesen. Molemmat vähän hämmästyivät.\n\n-- Miksikä täällä istutte, ettekä tule saliin?\n\n-- Meillä oli vähän puhelemista. Olen ajatellut kihlata muutaman\nkauppaneuvoksen tyttären sieltä pohjosesta.\n\n-- Vai niin! Saadaan suvun lisää! Joko välinne on valmis?\n\n-- Valmis tytön puolelta.\n\nJohannes luuli asian olevan toden.\n\n-- Minä luulin aina ennen, että kyllä sinusta ja Hildurista tulee\nkerran aviopari, puhui Strauch ja koetti tarkastaa Johannesta, tekisikö\nse häneen mitään vaikutusta.\n\nMutta väärään kohtaan oli Strauch osunut, sillä Johannes oli aivan\ntyyni, ja Walter ärtyneenä lausui:\n\n-- Minäkö tuota epähienoa nautaa ottaisin! Ennen ottaisin senkin\nhuvilan vahdin... Mutta no niin!\n\nJohannes arvasi, että isä oli kertonut Walterille hänen rakkaudestaan.\n\n-- Mutta mennään saliin, jott'eivät naiset kokonaan ikävysty, sanoi\nWalter noustessaan sohvasta ja laittaessaan miekkansa hihnaa.\n\nJohannes olisi mielinyt puhua, mutta kun Walter ja isä lähtivät saliin,\nniin jäi hänen sanansa vaan huulille.\n\nHän seurasi toisten perässä.\n\nSalissa oli koko perhe koolla.\n\nPuheltiin viime-illallisesta teaterikappaleesta, mikä sai varsinkin\nWalterin kiihkoon, sillä hän tunsi sen kappaleen ennestään.\n\nKappale oli kuvannut nuoren luutnantin rakkausvehkeitä.\n\nWalterin mielestä se oli aivan epähieno kappale. Mutta Hildur uskalsi\nsanoa, että sellaisia tavallisesti nuoret luutnantit ovat.\n\n-- Ja niin kauvan kuin me kaikessa turvassa elävät naiset pysymme aivan\nvälinpitämättömästi erillämme alhaisemmista siskoistamme, noista,\njoiden täytyy kaikin neuvoin ansaita elatuksensa, niin kauvan kuin me\nvaan venymme mukavuuden vuoteella ja kadulla kävellessämme heitämme\nheihin ylenkatseellisia silmäyksiä, kun huomaamme jonkun vaateparseelin\nheidän puvussaan muistuttavan meidän nykyisestä muodista, jota he\ntavottelevat kaunistaakseen itseään niinkuin mekin, mutta ehkä usein\nomaksi turmiokseen, niin kauvan löytyy tuollaisia näytelmiä sekä\nelämässä että näyttämöllä.\n\n-- Hildur! Mitä tarkoitat? Miten noin puhut? Oletko suuttunut\nWalteriin?\n\nLaura huudahti tuon kovalla äänellä, ikäänkuin Hildur olisi ollut\netäälläkin hänestä, vaikka tämä istui hänen vieressään.\n\n-- En tiedä suututtaneeni neiti von Kleiniä. Jos minä olen niin tehnyt,\nniin pyydän nöyrästi anteeksi.\n\nPilkallinen hymy huulilla meni Walter Hildurin luokse, mutta Hildur ei\nollut häntä huomaavinaan.\n\nrouva Strauch haki hajuvesipulloa, sillä hän luuli jonkun pyörryttävän\npuuskan kohtaavan Hilduria.\n\n-- Minä olen suuttunut itseeni ja koko maailmaan!\n\n-- Miksi emme me naiset voi muuta tehdä kuin joko itkeä tai nauraa?\nMiksi emme ryhdy työhön. Sitä on niin paljon elämässä.\n\n-- Mutta, hyvä Hildur, puhui rouva Strauch, mitä varten ryhtyisimme\ntyöhön, kun meillä ei ole siihen pakkoa?\n\n-- Vai niin! Rouva Strauch käsittää työn vain pakkona, mutta minä pidän\ntyön uhrauksena. Jos niinkin käsitetään, niin työ voi ollakin pian\npakkoa. Tänään on meillä hyvin, mutta miten huomenna! Herrasnaistenkin\ntulee oppia tekemään työtä --.\n\n-- Mutta miksi sitte heitä kasvatetaankin vain naimista varten, kun\nheidän itsensä pitäisi työtä tehdä, kysyi taas rouva Strauch.\n\n-- Äiti on oikeassa. Onhan sivistyneitten naisten asema turvattu\nnaimisissa, lisäsi Walter.\n\n-- Hyvä Hildur! Mistä noita asioita olet saanut tietää, kysyi\nkummastellen Laura.\n\nMutta Hildur ei kuullut, vaan jatkoi:\n\n-- Onko rouva Strauch aivan varma turvatusta asemastaan ikänsä loppuun?\nNo niin. Rouva Strauch voi kyllä olla, mutta moni muu ei siinä ole\nniinkään varma.\n\nJoka olisi katsonut pankinhoitajaan olisi huomannut hänen kasvoissaan\noutoja liikkeitä, kun hän ikäänkuin aristellen katsoi huoneessa\nolijoita.\n\n-- Sinä puhut kuin itse kokenut, ihmetteli rouva Strauch.\n\n-- Minä olen tutkinut elämää, minä olen pyrkinyt päästä tuntemaan sitä.\n\n-- Miten noin hienot ja ylhäiset naiset juuri elämää oppivat tuntemaan?\nJoutavaa mielikuvitusta vain, myhäili Walter pilkallisesti.\n\n-- Herra luutnantti Strauch! Te luulette, ett'ei ylhäältä voi katsella\nalas. Mutta luullakseni sieltä vasta voipikin, kun vaan haluaa. Sieltä\nvoi tarkastella noita notkoja ja rotkoja, joissa kaikellaiset mätänevät\nainekset saastuttavat ilmaa, eikä vaan sinistä taivasta ja kirkasta\naurinkoa. Sieltä huomaa toisten kurjuuden ja oman yltäkylläisyyden.\n\n-- Ehkä katsottuna kiikarin läpi, lisäsi Walter ivaten. -- Neiti von\nKlein on oikeassa ja minä yhdyn häneen täydellisesti. Sivistyneet\nnaiset ovat kovin välinpitämättömät omasta ja alhaisempien siskojensa\nelämästä. He nauravat niille naisille, jotka ovat paremmin käsittäneet\ntehtävänsä ja ovat alkaneet moittia nykyisiä oloja.\n\n-- Niin juuri! He nauravat niille, eivätkä huomaa, että juuri heille\nsaisi nauraa, kun ovat tuollaisia itseään määräämättömiä nukkeja,\nlisäsi innolla Hildur.\n\n-- Niinkauvan kuin toinen osa sivistyneitä naisia on kietoutunut\nulkonaiseen turhamaisuuteen, niin kauvan on noidenkin toisten tehtävä\nvaikea, sillä he pilaavat niiden toimintoa. Naismaailma jakaupi silloin\ntodellisiin naisiin ja nukkeihin.\n\n-- Oi miten puhutte, herra Strauch, mieleni mukaan! Niin juuri oli\najatukseni sanoa, huudahti Hildur.\n\nWalter nykäsi isäänsä hihasta ja Strauch hymyili vastaukseksi.\n\n-- Mitähän, hyvä Hildur, isänne sanoisi, jos kuulisi teidän noin\npuhuvan, sanoi rouva Strauch.\n\n-- Kas niin vaan! Tuossa taas yksi loistava esimerkki! Saanko\nhuomauttaa, että ihminen luotiin vapaaksi?\n\nRouva Strauchin posket punottivat; hänen itsevaltiasta luonnettansa oli\npitkin aikaa loukattu. Selvästi huomasi, että hänen huulillaan pyöri\nkiivaita sanoja, mutta hän malttoi mielensä.\n\n-- Miten epähienosti hän käyttäytyy, kuiskasi Walter isälleen\ntarkoittaen Hilduria.\n\nPiika tuli sisälle ja meni rouvan luoksi. Hän sanoi jotain rouvalle ja\nmeni pois.\n\n-- Illallinen on jo, hyvät vieraat, valmis. Ehkä maistaa ruoka tämän\nkiistan päälle. Pyydän teitä lähtemään illalliselle, lausui rouva.\n\nJohannes vei Hildurin ruokasaliin, missä perhe rupesi illastamaan.\n\n\nV.\n\nKun piika toi aamulla kahvia, tapasi hän Johanneksen torkkumassa\nkeinutuolissa. Tämä heräsi kohta; sitte siisti hän itseään ja\nmaistettuaan kahvia lähti saliin.\n\nWalter oli jo lähdössä. Isäänsä ei Johannes nähnyt: Kaikki häärivät\nWalterin ympärillä ja näytti siltä, että perheen naisväki aivan\nväkisten päästi hänet menemään.\n\nRouva Strauch oli aivan reippaalla tuulella ja kuiskasi Johannekselle,\nettä hän lähtisi saattamaan Walteria asemalle Hildurin kanssa yhdellä\nhevosella. Walter ja Laura ajaisivat yhdellä sekä hän ja Sigrid\ntoisella. Berg rouvineen lähtisi myös yhdellä hevosella. Isä ei\njaksanut tulla, sillä hän oli pahoinvoipa ja hänellä oli tänään\nkiireitä toimia.\n\nJohannes pyysi Hildurin kumppalikseen, ja niin lähtivät he asemalle.\n\nHildur näytti iloisetta ja kun tultiin asemalle, valitti hän, että\nmatka oli niin lyhyt. Reki luistikin liukkaasti illalla sataneessa\nlumessa, mikä nyt oli aamukylmällä muuttunut iljanteeksi.\n\nKaikki olivat toisilleen niin ystävällisiä; eilinen kiista näytti\nkokonaan unhottuneen.\n\nVeturi vihelsi ja hiljaa lähti se ensin liikkeelle. Mutta vähitellen\nsen vauhti eneni. Naiset liehuttivat nenäliinojaan ja Walter vastasi\njunasta. Rouva näki pyhkivän vesikarpaloita nenäliinaansa.\n\nLaurakin oli pahoillaan, mutta iloisella luonteellaan sai Berg hänet\nentiselleen. Laura ajoi tullessa Bergin hevosella sisarensa Emilien\nkanssa. Berg oli kuskina ja lähetti aina jonkun sukkeluuden\nistuinlaudaltaan.\n\nViimeksi tulivat Hildur ja Johannes.\n\nReestä noustessa katsoi rouva mielihyvällä heitä. Mielipä suu mennä\nhiukan hymyyn nähdessään miten kohteliaasti Johannes auttoi Hilduria\nreestä.\n\nMutta kun Hildur kiitti Johannesta, näytti Johannes kylmältä. Hiukan\narasti katsahti Hildur häneen.\n\nRouva käski heti aamiaiselle, kun tultiin sisälle. Hauskan ajoretken\njälkeen tuntuikin ruoka maistuvan.\n\nKun aamiainen oli syöty, vetäytyi Johannes omaan kamariinsa. Berg jäi\nnaisten seuraan ja alkoi lukea heille sanomalehteä kahvia juotaessa.\n\nTuon tuostakin keskeytti hänet rouva kyselemällä oloja\nPohjois-Suomessa. Hän ei tahtonut uskoa, vaikka Berg vakuuttavasti\npuhui, että siellä voi viettää hauskaa elämää.\n\n-- Mutta eihän siellä ole teaatteria, ei konsertteja eikä mitään\nsivistynyttä seuraa, arveli rouva.\n\n-- Teaatteria ei ole eikä konsertteja. Niiden nautintoa saa vain\nsanomalehdistä, mitkä kertovat iloitsevan pääkaupungin huveista.\n\n-- Tuleeko sanomalehti sinne monesti viikossa ehkä kolmasti.\n\n-- Kahdesti vain.\n\n-- Kahdesti! Mutta uutisetkinhan ovat aivan vanhoja!\n\n-- Tuoreita ne siellä ovat. Sivistynyttä seuraa on, sillä meidän\npitäjässämme on pappi, sävyisä mies, lempeä sielunpaimen, ehkä vähän\nliian yksipuolinen; nimismies on, jolla ei ole muuta vikaa kuin liika\nkiroilemisen into; innokas kansakoulunopettaja...\n\n-- Pappi, nimismies ja kansakoulunopettaja! Miten Emilie voit viihtyä\nsiellä.\n\n-- Vallan hyvin! Onhan siellä Henri seuranani.\n\n-- Sinun siis täytyy olla aina kotona! Tuskauttavan ikäväähän sekin on!\n\n-- Kun tulee ikävä, niin menemme kylään.\n\n-- Hm! Kylään!\n\n-- Ja onhan siellä, jatkoi Berg, sellainen seura, jollaista ei täällä\nole. Siellä on avara luonto.\n\n-- Pimeitä talvi-iltoja vuodet läpeensä!\n\n-- Totta joskus kesääkin! Siellä on aikoja, jolloin ei pimeyttä ole\nkuukausiin. Se on jotain toista! Ja talvellakin, kun puut ovat\njäähuurteessaan ja kun niiden jääkruunuihin kuu valaa kalpeaa valoansa,\nniin silloin on hauskaa ottaa sukset jalkoihin, pyssy selkäänsä ja\nlähteä ampumaan metsänriistaa tai ainoastaan huvikseen hiihtelemään.\n\n-- Sehän on sporttia! Ja sitä on täälläkin. Voi laskea suksilla mäkeä,\nluistella sähkövalossa luistinradalla, tehdä ajoretkiä Alppilaan ja\nmuualle.\n\n-- Suuri erotus! Ja sitä ei tiedä muu kuin se, joka on kokenut\nkumpaakin.\n\n-- Ja kummasti siellä ihminen muuttuu! Emiliekin seisoo nyt mieluummin\nhellan kuin pianon ääressä!\n\n-- Jos mamma näkisi minut kotona, kun minä olen oikein työssä! Ensin\nminulla oli taloudenopettaja, mutta nyt minä itse valmistan ruoat,\nsilitän Henrin kaulukset, opetan pikku Allia lukemaan -- mutta\nmitenkähän siellä Alli jaksaa!\n\n-- Kyllä Liisa hänestä huolta pitää, vastasi Berg.\n\n-- Alli oli vasta kovin kipeä, mutta hän parantui. Me olisimme,\nniinkuin jo eilen sanoin, ottaneet hänet mielellämme mukaamme, mutta\nhän ei saanut lähteä. Lääkäri kielsi sen kivenkovaan.\n\n-- Olisipa ollut hauska nähdä tyttöä! Hän on varmaan jo isokin!\n\n-- Hän on jo, hyvä äiti, puolikokoiseni.\n\n-- Silloin kun hän täällä kävi, oli hän kyynärän pituinen, sanoi rouva.\n\n-- Sitte minä vielä autan Henriä iltasilla puhtaaksikirjoittamisessa.\n\n-- Nyt lasket liikoja! Että olet seisonut hellan ääressä, näen kyllä\nsinun käsistäsi jotka ovat leveät ja karkeat, mutta mahdotontahan on\nnoin paljon kerjetä!\n\n-- Aivan totta, lisäsi Berg.\n\n-- Kylläpä sinä, Emilie, olet ahkera, sanoi Laura.\n\n-- Mutta missä Johannes on, kun hän ei ole meidän seurassamme, huudahti\nrouva, katsahtaissaan Hilduriin, joka näytti olevan mietteissään eikä\npaljon kuunnellut muun seuran puhetta.\n\n-- Todellakin, sanoi Berg.\n\nHildur nousi ylös, meni Lauran luo ja kuiskasi hänelle jotakin.\n\n-- Hildurilla on oiva tuuma! Lähdetään rekiretkelle perheen kesken\nvaan!\n\n-- Se ei ole huono ajatus! Ilma on sopiva, puolusti rouvakin.\n\n-- Kyllä minä olen valmis, sanoi Berg. Menen hakemaan Johannesta.\n\nNaiset alkoivat valmistautua lähtöön, ja kaikki olivat iloisia,\nkiittäen Hilduria, että hän oli keksinyt noin oivan huvin.\n\n\nVI.\n\nKun Johannes eineen jälkeen meni kamariinsa, tuli sinne kohta hänen\nisänsä. Strauch oli jo käynyt ulkona, sillä hän tuli Hederin luota,\njolta oli saanut nuo 20,000 markkaa lainaksi määräämättömäksi ajaksi.\n\n-- Hyvää huomenta, poikani! Minulla on sinulle puhumista.\n\nStrauch istuutui.\n\n-- Niinkuin jo viime viikolla sanoin, minä en voi sallia sinun mennä\nkihloihin tuon huvilanvahdin tytön kanssa.\n\n-- Niin, sen tiedän. Mutta minä olen miettinyt siinä asiassa tehdä oman\nmieleni mukaan. Minä olen laillinen mies, ja lain mukaan te ette voi\nmitään, vaikka minä otankin hänet vaimokseni.\n\n-- Sinä et saa! Minä en anna sinulle penniäkään, joi niin teet!\n\n-- Siihen minä en taida mitään. Minulla on siksi tuttavia, että niiden\navulla saan maatilan, tuommoisen pienen maatilkan ja muutaman\nasuinhuoneen sen päälle. Sinne vien hänet ja siellä elän erilläni\nsuuresta maailmasta. Minä olen kovin kyllästynyt tällaiseen elämään.\n\n-- Mutta suottako minä olen sinua kouluuttanut, olen uhrannut rahoja\nsinun tähtesi? Maanmieheksi olisit kyllä päässyt vähemmälläkin! Ja tuo\npoika, josta olen aina enin toivonut, tekisi minulle noin yhden halvan\ntytön tähden! ajattele toki! Ajattele asemaasi! Ajattele isääsi,\näitiäsi, sukulaisiasi! Voinet kai uhrata yhden tytön sukusi kunnian ja\noman tulevaisuutesi eduksi! Ja minunko pojastani tulisi maan kynsijä!\nEi se on liikaa, Johannes!\n\n-- Minä olen taisteluni taistellut, päätökseni tehnyt.\n\n-- Mutta sinun täytyy hänestä luopua! Sinun täytyy, sanon minä.\n\n-- Ei koskaan! Tämä ei ote minulle mitään hänettä.\n\n-- Johannes! Sinä masennat isäsi.\n\n-- Ehkä. Mutta vastoin tahtoani.\n\n-- Minulla on pyyntö sinulle, harras pyyntö; jos täytät sen, niin sinä\npelastat isäsi, kotisi, itsesi --.\n\n-- Minä olen sanonut sanani.\n\n-- Minä olen, Johannes, suuressa vaarassa: voin joutua minä päivänä\ntahansa vankeuteen.\n\n-- Vankeuteen!\n\n-- Niin. Vankeuteen.\n\n-- Vankeuteen!\n\n-- Minulla on -- vailinki.\n\n-- Vailinki!\n\n-- Niin.\n\n-- Vailinki! Aavistamatonta!\n\n-- Ja on olemassa _yksi ainoa_ tie pelastukseen.\n\n-- Ja mikä se?\n\n-- Että sinä nait Hildurin.\n\n-- Minä nain Hildurin!\n\n-- Se on pelastuksemme, ainoa pelastuksemme.\n\n-- Mutta onko se niin varma, että minä saankaan hänet. Sukumme kunnia!\nJokainen kammoksuisi meitä! Isä linnassa! Ei! En minä voisi olla näillä\nmailla, jos niin kävisi.\n\n-- Sinähän voit sen pelastaa, sillä Hildur pitää sinusta.\n\n-- Mutta, isä, suuriko on vailinki?\n\n-- 20,000 markkaa.\n\n-- Ja mihin olet pannut nuo rahat?\n\n-- Yksinäni en ole niitä kuluttanut; ne ovat kulutettu yhteisesti,\nkovin ylellisellä elämällä viime vuosina.\n\n-- Mutta onhan palkkasi suuri!\n\n-- Se ei ole riittänyt.\n\n-- Minun siis täytyy koettaa pelastaa nimemme ja kunniamme. Mutta kovin\nikävää, kauheaa!\n\n-- Ei voida sille enää mitään. Sain joksikin ajaksi Hederiltä nuo\n20,000 markkaa lainaan, mutta sillä ehdolla, että maksan ne takaisin\nniinpian kuin voin. Ja miten sitä voin?\n\n-- Heder siis tietää tästä?\n\n-- Heder tietää.\n\n-- Tietääkö muut?\n\n-- Ei muut kuin me kolme.\n\n-- Se on hyvä! Asia on siis vielä pelastettavissa. Ei äiti eikä sisaret\nsaa tästä tietää, se vain turhaan hävittäisi heidän rauhansa. Ei pidä\nrauhaa ryöstää siltä, jolla sitä vielä on. Hyvä, ett'ei vailinki ole\npäässyt tuon suuremmaksi. Minä uhraan itseni, jos voin asian parantaa.\nOi kurjaa elämää!\n\nStrauch meni pois, sillä hän ei saattanut mitään puhua. Nyt hän oli\ntosin voittanut, mutta millainen oli tämä voitto. Sitä mietti Strauch\nmennessään huoneesensa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun Berg lähti naisten luota ja tuli eteiseen, oli Fritz menossa\nkouluun leivos hampaissa. Piika tuli pauhaten jälessä, että Fritz on\nvarastanut häneltä leivoksen. Fritz aikoi jotain puhua Bergille, mutta\nkun hän näki piian niin likellä, niin kiepsahti hän kartanolle.\n\nBerg olisi ottanut poikaa niskasta kiini, mutta se oli myöhästä. Ja\nsitä paitsi ei olisi ollut soveliaskaan kurittaa muiden lapsia, mietti\nBerg mennessään Johanneksen huoneesen.\n\nJohannes istui, tuijottaen eteensä sohvalla.\n\n-- Olet vain aina yhtä surullinen!\n\n-- Minun sydämeni on murtunut...\n\n-- Raitis ilma ja hauska seura ovat sinulle tarpeesen. Me olemme\naikoneet lähteä rekiretkelle perheen kesken vain. Tulet kai mukaan?\n\n-- En tiedä, minä olen kyllästynyt sellaisiin.\n\n-- Tulet kai neiti von Kleinin seuralaiseksi? Minä olen yksinäni\nmiehenpuolena sitte, jos et tule. Sehän on kovin liikaa!\n\n-- Eikö isä tule?\n\n-- Hänellä kuuluu olevan kiireitä toimia.\n\n-- Ehkäpä lähden. Siellähän voin alkaa, höpisi Johannes puoli-ääneen\nitsekseen.\n\nKun he tulivat saliin, olivat naiset jo odottamassa.`\n\nHildur, nähdessään Johanneksen, loi häneen salaa katseen.\n\nMutta Johannes oli kuin mykkä. Katseli vain huomiota panematta mitä\nympärillään tapahtui.\n\nMutta kun päästiin kadulle, näytti Johannes hiukan elostuvan. Hän alkoi\njo puhellakin jotenkin vilkkaasti, vaikka kyllä elottomasti.\n\nMutta yhtäkkiä hän taas jäi sanattomaksi. Hän alkoi miettiä\nkosimistaan. Se tuntui hänestä vain mahdottomalta. Mutta hän oli\nluvannut isälle. Johanneksesta tuntui, että hän voi aivan helposti\nkysyä naiselta, jota hän ei rakastanut: rakastatteko minua? Mutta\nkuitenkin tuntui nuo sanat mahdottomilta lausua.\n\nReki liukui Töölön tullista ulos ja ajettiin Alppilaan päin. Keväinen\naurinko oli sanomattoman kirkas ja sen syömät luminietokset\ntienvarsilla olivat kuin keuhkotautisen keuhkot.\n\nYhtäkkiä reki solahti syrjemmälle ja Hildur sysäsi Johannesta, niin\nettä heidän kasvonsa sattuivat likemmäs toisiaan. Hildur tunsi, miten\nhänen poskensa hehkuivat, miten Johanneksen hengitys tuntui hänen\nkasvoillaan.\n\nRauhallisesti siirtyi Johannes, ja Hildur asettui sanaakaan virkkamatta\npaikalleen.\n\n-- Rakastatteko luontoa, kysyi Johannes.\n\n-- Sanomattomasti!\n\n-- Tällainen päivä on virkistävä. Minäkin olen suuri luonnon ystävä.\nMinä luulen, että me ajattelemme yhdellä tavalla, tunnemme yhdellä\ntavalla. Te puhuitte eilen, niinkuin minäkin ajattelen. Saanko\npyytää että ajattelisimme aina yhdellä tavalla, saanko pyytää\ntulevaisuuttanne? --\n\nHildur hiukan hämmästyi, ja veri pakkautui kauheasti päähän.\n\n-- Saatte, sanoi hän hiljaa.\n\n-- Kiitos! Meillä on elämässä tehtävä. Me uhraamme itsemme muiden\neduksi. Te puhuitte eilen langenneista naisista ja muista turvattomista\ntytöistä, me tahdomme tehdä jotain niiden hyväksi.\n\n-- Niin paljon kuin voimme. Hauskaa on toimia maailmassa sinun\nkanssasi.\n\nJohannes painoi suudelman Hildurin poskelle.\n\n-- Koittakaamme poistaa jonkun verran surua tästä matoisesta\nmaailmasta!\n\n-- Ja se on onnistuva, sillä uhraavalle rakkaudelle onnistuu kaikki,\nlausui Hildur.\n\nHevonen pysähtyi, oltiin Alppilan edessä.\n\nJohannes ja Hildur olivat ajaneet viimeisessä reessä ja viimeksi\ntulivat he myös Alppilan saliin.\n\n\n\n\nELSA JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.\n\n\nI.\n\nNahkatehdas, jossa Elsa kulki työssä, oli kaupungin yläpuolella\nmahtavan kosken partaalla. Suuri se oli ja moni köyhä kaupungin asukas\nansaitsi siellä leipänsä. Laaja oli tehtaan liike ja kuta ahkerammin\ntyöväki ponnisti voimiaan, sitä kauniimmat kultakolikot soluivat\nomistajain ennestään täysiin kukkaroihin. Pölyn seassa teki työväki\ntyötään, naamat punakkaina ja hikisinä. Työ oli oikein voimakasta hikeä\npusertamaan, vaikka parkintomu pakkausi sulkemaan hikireikiä. Melkein\npäivät ympäriinsä loi sähkö heijakasta valoaan lämmöstä höyryäviin\nihmisiin. Remmit kitisivät, hammasratas lonkui toistaan vasten, ja\nparkkia leikkaava kone karautti aina sydämeen vihlovasti puunkuoren\nsirpaleiksi.\n\nTuon tuostakin kuului kovaa yskää, sillä kovin karmeaa oli niellä\nkoivunparkin pölyä. Vaimot kantoivat parkkitaakkoja alalattialta\nylhäälle, missä ne syötettiin koneen kitaan. Aina kuljettiin nuo samat\nrappuset, kumarruttiin ottamaan parkkikimppu, lähdettiin uudestaan ylös\nja viskattiin taakka lattiaan.\n\nNoita rappusia myöten kulki Elsakin kipeillä jaloillaan, joita iltasin\nkolotti ja joissa suonet olivat kiertäytyneet yhdeksi siniseksi\nmakkarajuovaksi. Parkki tunkeusi nenään, joka tiheästä aivastelemisesta\noli kipeä ja vuoti vettä. Mutta säännöllisesti kulki parkkikimppu hänen\nseljässään; melkein itsestään veivät sen jalat leikkaavan koneen\nääreen. Tuohon hän sen taas viskasi, pyhki hiukan kasvojaan ja siveli\nvähän korvien taakse hiuksiaan, jotka rappusilla kumarassa kulkiessa\nolivat valuneet kasvoille ja tunkeutuneet silmiin. Taas sitte alas ja\nparkkikimppu selkään, ettei puukhollari näkisi laiskottelevan ja\nilmoittaisi patruunille. Tahtoihan sitä väkisin joskus pysähtyä hiukan\njuttelemaan parkkia syöttävän Eskoskan kanssa, mutta kuu näki muiden\nvaimojen nousevan kimppu seljässä rappusia myöten, niin heti muistui\nmieleen, ett'ei saa joutilaana seisoa, jott'ei puukhollari näkisi tahi\ntoiset siitä suuttuneina kantelisivat. Tuo puukhollari oli niin muka\nolevinaan, vaikka itsekin oli alkuaan ollut parkinkantajapoikana, ja\nhyvin tiesi, miten jalat uupuivat rappusia kulkiessa. Mokoma\nsilmänpalvelija oli hän. Tiesivätpä jotkut naiset kuiskia, että hän\njuopikin verstaassa miesten kanssa, ja että hän viimevuosina on hyvin\nrikastunut.\n\n-- Jo minä Iitana tuolle sanoisin, mutisi Niilekselän Anna, kun kuuli\ntaas puukhollarin komentavan Leiviskäiskää.\n\n-- Niin minäkin Iitana tekisin. Johan nyt on ihminen hupsu, kun\nsaattaisi sanoa eikä uskalla! Kun minä olisin mor...\n\n-- Olenko minä teidän välikantanne? Entä kun panisi pois tehtaasta\nminun ja äitini?\n\n-- Elsanko ja sinun pois! Kaikkia nyt kuulee; kun vanhaksi tulee! Ennen\nkai täältä muut saa mennä kuin sinä äitinesi. Kun nyt muka on jonkun\nnäköinen, niin luulee suuriki olevansa! Toista suu puhuu, kuin sisus\nmiettii, hangotteli Niilekselän Anna.\n\n-- Mistäpä tiedät?\n\nIita kohautti olkapäitänsä ja lähti alalattialle. Samassa nousi Elsa\nkimppuineen ylälattialle.\n\n-- Jopa nyt jotakin, kun puukhollarin anopin täytyy parkkia kantaa,\nalkoi Anna virnailla Elsalle.\n\nElsa ei vastannut mitään. Olihan hän ennenkin kuullut tuollaista\npuhetta. Mitäpä Annasta! Sehän mäläkyttää vaikka päivän toiseensa, kun\nsaa vastakinastelijan. Ja saihan Elsalle puhua mitä tahtoi: Kukapa\nhänestä välitti. Mokoma nahjus, joka oli aina hiljaa. Koetti voittaa\npuukhollarin puolelleen ja hänelle tyttösen tarita. Täytenä totena\njutteli Niilekselän Anna tuota Eskoskalle ja niin sitä arvelivat\nmuutkin.\n\nJopa kuului kumea vihellys. Yhtäkkiä oli työ loppunut. Parkkikimput\nheitettiin tuhannen kyytiä minne sattui, ja jokainen riensi\nalalattialle, missä parvi pienokaisia poikia ja tyttöjä kahvipurkit\nkainalossa hääri ja etsivin silmin tarkkasi tulijoita. Tuolla oli äiti\ntai sisar, ja kohta oli pienoisen väen lomitse pujotellut itsensä\nsinne. Nyt oli kahviloma. Ruskea neste pulppusi kaikkialla purkeista\nkuppeihin, ja iloisena katseli tuoja, miten mielihyvällä hänen\nkeittämäänsä nestettä nautittiin. Sillä hänen se oli keittämää. Olihan\näiti tai sisar pannut vain aamulla kahvit ja veden pannuun.\n\nTuossa seisoi hän nyt odottaen, milloin kokin vuoro tulisi. Ja tulihan\nse. Viimeiseksi niruutettiin hänelle purkeista, ja sokeriakin jäi\nmuutama pala, jotta maistui makealta suussa, kun lämpimän kahvin kanssa\nnielasi.\n\nKohta kuului taas vihellys. Kahviloma oli loppunut. Mutta eihän niin\nkuoleman kiirutta, ett'ei joutaisi kääriä kahvipurkkia pienosen\nkainaloon ja käskeä hänen illaksi jauhaa lisää kahvia, jotta saa\nlämpimän kahvitilkan, kun työstä tulee.\n\nPuukhollari käyskenteli alalattialla, pitäen silmällä ett'eivät vaimot\nsaisi varastaa aikaa. Eikä ollutkaan tilaisuutta kuhnimiseen. Kiiruusti\nkääri Elsakin purkin kahdentoistavuotisen poikansa kainaloon, kun\nhuomasi puukhollarin, mutta rauhallisena särpi vielä Iita nestettä.\n\n-- Ka kun viivyt, huomautti Elsa, kun puukhollari oli aivan Iitan\nedessä.\n\n-- No eihän niin kiirettä Iitalla, puheli puukhollari, koettaen vetää\nsuutaan hienoon hymyyn.\n\n-- Anna sitte kuppi Iitalle!\n\nSamassa lähti Elsa ja oli kohta parkkikimppu seljässä nousemassa\nrappusia.\n\n-- Kas taas, kun tahtoo jättää tyttönsä kahden kesken puukhollarin\nkanssa, ilvehti Niilekselän Anna vieruskumppalilleen.\n\nEivät uskaltaneet vaimot viivytellä, kun puukhollari oli alalattialla.\nVaistomaisesti meni Iitakin parkkiläjälle; vaikka väkisinkin teki mieli\nkiusata muita näyttämällä, miten hän saa laiskana olla. Tuossa kumartui\nhän ottamaan parkkikimppua. Puukhollari silmäili ympärilleen. Ei ollut\nlikiseuduilla ketään. Samassa kaappasi hän Iitaa vyötäisistä. Mutta\ntuolla tulla köykki jo Elsa alas. Puukhollari hellitti vasten\ntahtoansakin Iitan. Hän lähti pois verstaasen, mutta Iita alkoi nousta\nkimppuineen.\n\n-- Joko nyt sait rauhassa kisata, kysyi Niilekselän Anna ilkkuilevasti\niskien silmää Eskoskalle.\n\n-- Mitä rupatat? Tahdotko, että kantelen puukhollarille, että sinä\ntäällä vain juoruilet, mokoma lapsentekijä?\n\n-- Älä kiukkuile! tuolla tavalla sitä on ennenkin alettu!\n\n-- Jatka vaan; kyllä sinusta puukhollarin rouva tulee, pilkkaili\nEskoskakin.\n\n-- Nähdäänpähän, kuka siihen syöttäjäksi pääsee, jos et suutasi sule,\ntiuskasi Iita.\n\nNoin taaksepäin keikautti hän niskaansa ja lähti alalattialle.\n\n\nII.\n\nSyys-sade roiski akkunoita vasten. Tuulen ulvonta kuului kamalalta\nElsan huoneesen ja sai aikaan niin suloisen tunteen hänessä. Olipa\ntodella Jumalan siunaamaa, että oli lämmin huone, missä sai rauhassa\nistua. Kuinka ilkeältä tuntuisi olla vähillä vaatteillaan tuolla\nsyys-sateessa kylmän tuulen puhaltaessa ohuiden riepujen lävitse. Ja\nkun Elsa oikein ajatteli tilaansa, niin oli hän mielestään onnellinen.\n\nKuinka monta raukkaa tuolla ulkona on, joilla ei ole näinkään paljon\nkuin minulla, huoahti Elsa itsekseen.\n\nIikka nukkui kuorsaten jo arkun kannella syvässä unessa.\n\nHänen kuorsaamisensakin oli Elsasta hauskaa kuulla. Noin rauhallisesti\nsai hänen poikansa nukkua, ei tarvinnut huutolaisena öitä myöten\nhollissa maaseuduilla olla. Ja tämän hän sai aikaan, kun jaksoi tehdä\ntyötä. Kunhan vain ei joutuisi pois tehtaasta. Mutta pitää kaikin\nvoimin koettaa pysyä siellä. Ja kun tekee ahkerasti työtä ja noudattaa\nkaikki käskyt säntilleen, niin kyllä kai pysyy... Kyllä kai...\n\nEiköhän se Iitaki kohta tule. Mitäpähän nyt menikään sitä\nparakaamivyöliinaa ostamaan. Hän on niin turhamielinen!\n\nNäin mielissään kävi Elsa pöytäkaapille ja otti linjementtipullon.\nTuossa uunin edessä rupesi hän nyt voitelemaan jalkojaan. Siveli\nsivelemistään, jotta makkarat laskeutuisivat. Jo helpotti vähän\nkolotusta. Vielä suloisemmaksi tuli Elsan mieli, ajatellessaan että\nhänellä on oma huone, jossa saa lapsineen rauhassa lämmitellä ja\nvoidella jalkojaan nytkin, kun ulkona sataa ryskii ja tuuli vinkuu...\n\nSamalla kolkutti joku ovelle; Iita oli ottanut avaimen mukaansa.\nPuoleksi tuskastuneena nousi Elsa ylös, kun nyt vaivasivat häntä\nkeskellä hänen voitelemistaan. Mutta mennessään lauhtui jo vihansa\najatellessaan, että ehkä siellä on joku naapuri jotakin pyytämässä\nlainaksi tai jollakin muulla asialla.\n\n-- Kuka siellä, kysyi Elsa hiljaisella äänellä.\n\n-- Minä, kuului vastaus.\n\nElsa tunsi äänen.\n\n-- Onko puukhollarilla jotain asiaa, kun tulee meille...?\n\n-- On. Taitaa Iita olla kotona?\n\n-- Ei ole -- hän meni tästä kaupunkiin. Mitä olisi puukhollarilla asiaa\nIitalle?\n\nAivan arasti kysyi Elsa viimein.\n\n-- Olisipa vähän.\n\n-- Ei ole nyt kotona. Mutta jos puukhollari sanoo minulle niin minä\nkyllä Iitalle.\n\n-- Olisi ollut vähän kahdenkeskistä.\n\nPuukhollari luuli Elsan olevan mielissään, että hän Iitaa tavotteli ja\nluuli eukon vain turhia verukettavan. -- Eipä sattunut nyt kotiin.\n\n-- Eiköhän tule kohta?\n\n-- Eiköpähän.\n\n-- No minä tulen huoneesen häntä odottamaan.\n\n-- Mutta --\n\nSisällinen aavistus tuskautti Elsan mieltä, mielellään olisi hän\nvetänyt oven kiinni, mutta entä jos puukhollari panee pois työstä eikä\nsitte pääse mihinkään, joutuu nälkää näkemään...\n\n-- Puukhollari on hyvä ja tulee sisälle!\n\nKohta vetäysi tuo turpeanaamainen puukhollari huoneesen. Hänellä oli\niho melkein lyijynkarvainen ja silmät vetisen harmaat, mitkä vilkkaasti\nvilkkuivat vaaleiden silmäripsien alta. Väkevä portviinin haju lemahti\nsamalla huoneessa nenään.\n\n-- Vai kaupungille se Iita on mennyt?\n\n-- Niin sinne se tästä lähti.\n\n-- Eipä teillä ole juuri mukava asunto; saisipa vaihtaa parempaan.\n\nSamassa katseli puukhollari pitkin pirttiä ja varsinkin uunin suurta\nhalkeamaa.\n\n-- No eihän... puukhollaripa on hyvä ja istuu... mutta kyllä tässä\nsaattaa leipäänsä syödä, ja mitäpä ne meikäläisillä tarvitseekaan olla\nniin pulskat paikat.\n\n-- No onpa niinkin. Taidatte tulla toimeen hyvinkin. Onko tuo teidän\npoikanne. Niin, olenhan sen nähnyt kahvia tuomassa.\n\n-- Iisakkihan se on sinne kahvia tuoda ressuttanut.\n\nPuukhollari aukasi sikarikotelonsa, ja kohta lemusi hyvänhajuinen\nsikaarin haiku pirtissä. Oikein arvokkaana koetti hän tuossa istua\npolvet ristissä.\n\n-- Pitäisipä laittaa poika jonnekin palvelukseen... Saakeli soikoon,\npatruunihan puhui, että saisi ottaa uuden juoksupojan. Ehkä tuo...\n\nElsa kuunteli kädet puuskassa puukhollarin puhetta.\n\n-- Kyllä Iikka on ketterä. Kunpa pääsisi jonnekin hyvään paikkaan,\nniin olisihan se minulle suureksi avuksi.\n\n-- Johan poika joutaisi itse tehdä elatuksensa eteen työtä. Kyllä minä\nkoetan parastani, ehkenpä hän pääseekin siihen toimeen.\n\nNoin leperteli puukhollari mieliksi Elsalle joka vallan riemastui.\nNähdessään tuon vaikuttavan Elsaan, tuli puukhollari yhä puheliaammaksi\nja lupaavammaksi, vaikka hyvin tiesi, ett'ei ollut yhtään juoksupojan\npaikkaa avoinna. Mutta sopihan nyt puhua mieliksi.\n\n-- Puukhollaripa on hyvä ja puhuu patruunalle. Olisipa se minulle\nsuureksi avuksi. Kun poika pääsee hyvään paikkaan, on hänelle\nitselleenkin parempi, että oppii jo nuorena palvelemaan ihmisiä.\n\n-- Niin, palvelemaan ihmisiä... siinä juuri valtti on... Kyllä minä\ntiedän, joka olen kokenut. Hyvä kun pääsee jo nuorena!\n\nSamassa kuului avainten vääntäminen. Ovi aukeni ja Iita astui pirttiin.\n\nPuoleksi hämillään jäi hän seisomaan oven suuhun. Mutta kohta tuli hän\nentiselleen.\n\n-- Kas harvinaisiapa vieraita meillä on, sanoi Iita teeskentelevästi.\n\n-- Pistäysin ohimennessäni tupaanne... Olenpa tässä jo pakinoinutkin\nhyvän aikaa...\n\n-- Mitäs puukhollarille kuuluu?\n\n-- Eipä kummia. Mietin vain lähteä tahtomaan Iitaa tansseihin. Siellä\non hyvin hupaista. Minä olin viime torstainakin. Onhan nyt vielä iltaa.\n\n-- En nyt tiedä. Kun pitää nousta varhain ylös, niin eipä sitä juuri\nhaluta valvomaan illasta.\n\n-- Kun minulla ovat taas nuo jalatkin niin kipeät, etten voi nousta\naamulla kahvinkaan keittoon, jonka tähden Iitan täytyy nousta vielä\nvaremmin tavallista, niin eikö... esteli Elsa.\n\n-- Eihän ole niin hoppua työhönkään. Vaikkapa puoli tiimaa\nmyöhästyisikin, niin mitäpä se nyt haittaa: kyllä minä siitä huolen\npidän.\n\n-- Joko olisi sitte lähteä?\n\n-- Iita lähtee pois!\n\nElsa olisi vieläkin estellyt, mutta mietti, että ehkä puukhollari\nsuuttuu ja eroittaa pois tehtaasta. Ja onhan tuo hyväsydäminen mies,\nkun Iikankin laittaa niin hyvään paikkaan.\n\n-- No jo menet, niin älä ole myöhään, varoitteli Elsa.\n\nIita alkoi laittautua valmiiksi. Pitihän nyt tansseihin edes vähän\nkoristella.\n\nEi sopinut kieltää, ett'ei Iita ollut kaunis tyttö. Aivan soma oli\nhänen solea vartalonsa, ja yksinkertainen puku olisi sitä korvannut,\nmutta nyt hän koetti siihen sommitella jotakin muodikasta.\n\nElsa tunsi kuitenkin jotakin vastenmielistä, sulkiessaan ovea heidän\nlähdettyään. Sitte rupesi hän taas lämmittämään jalkojaan. Tuossa hänen\nistuessaan ja lämmitellessään juolahti mieleen jos jotakin. Ajatukset\nliitelivät sinne ja tänne.\n\n-- Entä jos hän vielä naisi Iitan...\n\nJa Elsa koetti rauhoittua.\n\nElsa oli merimiehen vaimo, joka jo seitsemättä vuotta eleli miehestään\ntietämättä lastensa kanssa. Olipa siinä alussa kituroimista, mutta\nolihan tuo nyt jo toista. Kuusi vuotta takaperin oli vielä elo surkeaa.\nJo ensi vuonna miehen mentyä oli kihlasormuskin viety leivän panttiin.\nNiin toista oli silloin.\n\nNyt kun Elsa ja Iita kulkivat tehtaassa työssä, tulivat he jotakuinkin\ntoimeen, vaikka Iikka sai laiskana olla ja kahvia vain lämmitellä\näitille ja Iitalle. Senpätähden olikin Elsa tyytyväinen eikä suuresti\nikävöinyt miestään. Ja hänen hartain halunsa oli saada pysyä tehtaassa\nja sentähden koettikin hän kaikissa noudattaa puukhollarin mieltä,\njottei tuo eroittaisi häntä pois.\n\n-- Kun on saanut kovempaakin kokea, niin kyllä mielellään pysyy\nammatissaan, vaikkapa tuo olisi vaikeampikin, tuumi aina Elsa.\n\nElsa kohenti pesää. Vielä ei hän sulkenut sitä, vaan istui\nlämmittelemässä, katsellen punertavaa hiilosta.\n\n-- Jos Elsa vielä pääsee puukhollarin rouvaksi, niin sitte... ja hiukan\nmyhäili Elsa itsekseen.\n\n-- Mitäpä tässä tyhjää valvon, parasta on mennä levolle, tuumi hän\nsulkiessaan uunin peltiä.\n\nSitte alkoi hän laittautua yötelolle. Tuntuipa vähän oudolta mennä\nyksinään vuoteesen, jossa aina ennen Iita oli jo ollut makaamassa.\n\n\nIII.\n\nTäynnä oli tanssitupa ihmisiä. Aivan kuin mettiäispesässä kihisi siinä\ntanssijoita. Ei tämä ollut mikään kehuttu tanssitupa, sillä syvä juopa\noli täällä tanssijain ja kaupungin mallasväen välillä. Hienot neidit\neivät antaneet tietää läsnäolollaan jokaista muodin muutosta.\nPiikatytöt vain ja ompelijattaret edustivat täällä kaunista sukupuolta\njos jonkinlaisissa puvuissa.\n\nVähän ylempänä lattiasta oli lava ja täältä kaikuivat räikeät säveleet,\njotka tapailivat polkan musiikkia. Kaksi oli soittajaa, toinen\nviululla, toinen käsiharmonikalla.\n\nJa nuopa saivat aikaan äänen, joka matalassa huoneessa oli korvat\nsärkeä.\n\nTuolla tanssia kykki lihava piika raitaisessa puvussa hiki otsassa.\nOikeinpa työtä näytti tanssi olevan hänestä. Tuolla taas toinen\npuvussa, jossa näyttäytyivät useamman vuoden muodit. Epävakaisilla\naskelilla hyppi tuolla muuan mies, takki auki ja kellonperät ilmassa\nlentelemässä. Hienompi, ehkä herrasmies -- aina joku herrasmieskin\nlöysi täällä huvinsa -- töyttäsi häntä kylkeen. Mutta kohta meni taas\nkumpikin yhtä mylläkkää tanssien ja sysien toisia.\n\nIlma oli aivan raskas, vaikka kylmä ilma virtasi aukinaisesta ovesta.\nYläälle kattoon oli kohonnut sakea savukerros, mikä huojui ja aaltoili\ntanssijain pään päällä. Lattia tömisi, ja aivan soinnuton kenkäin\nkopina yhtyi tuohon pauhaavaan musiikkiin.\n\nPää kenossa mennä renssitti puukhollarikin muiden muassa, pitäen Iitaa\nkiinni vyötäisistä. Iitasta oli tämä sanomattoman hauskaa: niin paljon\nihmisiä ja kaikki iloisia. Tanssia hän nyt ei tosin hyvin osannut,\nmutta ei sitä paljon tarvinnutkaan. -- Naurusuin vain puheltiin ja\nrupateltiin. Kaikki tytöt olivat niin vapaita. Istuipa tuolla\nkäsikaulassakin muutamia pareja, levähtäessään. Iita nauroi ja puheli\nmuiden kanssa. Pian sai hän useita tuttavia. Olipa täällä toisenlaista\nmäkeä kuin tehtaassa.\n\n-- Sillä aikaa kuin puukhollari kävi ottamassa ryyppyjä, kerkesi Iita\ntanssia jo muutaman pulskan maalaispojan kanssa. Sepä oli oikein reima\npoika. Noin takki kallellaan ja pää pystössä tanssia letkutti hän,\nkaksi kellon ketjua riippui liivin napista. Iitasta oli hauska olla\ntuon pojan kanssa, mutta kun puukhollari tuli, niin täytyi se jättää.\n\nJa Iita tunsi, että alkoi jo väsyttää. Kuuma hiki valui kasvoille,\nposket punottivat ja sydän sykki tiheämmin.\n\n-- Eikös Iita lähde nyt levähtäessä ottamaan viinilasia.\n\n-- En ole koskaan sitä juuri maistanut... Taitaapa olla hyvääkin... Jos\nottaisi...\n\nVäen lomitse pujotteleutuivat Iita ja puukhollari, puukhollari edellä,\npitäen kädestä kiinni Iitaa, virvokkeiden myyntipaikan luo.\n\n-- Kaksi lasia viiniä, tilasi puukhollari muutamalta nuorenpuoliselta\ntytöltä.\n\n-- Heti saatte, kun annan noille... Ne ovat odottaneet niin kauvan.\n\nIita ja puukhollari katselivat sillä aikaa tanssijoita.\n\n-- Olkaa hyvä, samassa asetti myöjä tarjottimelle kaksi viinilasia.\n\n-- Iitapa maistaa! tämä virkistää.\n\nIita maistoi ja kun viini tuntui makealta, niin kulautti Iita yhdellä\nkertaa koko lasin. Puukhollarin huulet vetäytyivät hienoon hymyyn, ja\nhän pyysi toiset lasit. Ne saatiin ja juotiin.\n\n-- Lähdetään nyt lattialle! Peli juuri on alussa.\n\nJa niin sitä mentiin. Iitasta tuntui tanssi huimaavalta ja musiikki\naivan kiihoittavalta. Yhä tulisemmasti pyörivät he huomaamatta muita.\nKun tanssi oli loppunut, tuntui Iitaa pyörryttävän ja silmäluomissa\ntuntui kankealta. Mieli tehdä pään raskaaksi ja pakkausi\noksennuttamaan.\n\n-- Eikö lähdetä jo pois; minä en voi hyvin, sanoi Iita. Kyllä täältä jo\njoutaa; kohta menevät soittajatkin pois.\n\nOikein oli ruumis Iitalla hervakka ja uupunut, kun hän työntäyi\nväkivirran muassa ulos tuvasta. Vielä etäälle kuului pelin retkutus.\n\nKylmä ilma tuntui Iitaa virkistävän ja haihdutti lämmön.\n\n-- Eikö ollut hauska siellä, kysyi puukhollari poismentäessä. Hän oli\njo hyvänlaisesti hutikassa.\n\n-- Oikein hauska. En ole koskaan ollut noin hauskassa. Aivanhan\nlentämällä kului aika.\n\n-- Minä uskon sen. Eikö käännytä tästä nurkasta? Mennään vielä vähän\nkävelemään. Kello on vasta yksitoista.\n\n-- Äiti on varmaan ikävissään; parasta on mennä kotiin?\n\n-- No johan se vuoteessa pysyy.\n\n-- Tokkopa voinee nukkua, kun ei ole tottunut olemaan iltasilla ilman\nminua.\n\n-- Kyllä hän nukkuu.\n\nIita mietti vain lähteä pois. Puukhollari kärtti kävelemään. Iita\najatteli, että eihän tuo nyt niin vaarallista liene, jos lähteekin\nvielä vähän kävelemään. Ja niin kääntyi hän Uudelle kadulle. Tuonne\nsyysillan hämyyn katosivat he...\n\nElsa nukkui ja heräsi. Taas nukahti ja vavahti. Oli niin rauhatonta\nunta. Mieli jo ruveta kaipaamaan, että missä Iita viipyy, kun kello jo\non niin paljon. Vaan ehkäpä tanssivat niin myöhään.\n\n-- Kun minä sen päästinkin, huoahti hän ja kääntyi toiselle kyljelleen.\n\n\nIV.\n\nMuutamana iloisena kevätpäivänä kutsui patruuni puukhollarin\npuheilleen. Aurinko paistoi täydellä terällä ja linnut lirittivät\ntehtaan puistossa.\n\nPuukhollari siisti hiukan itseään. Tuonnekin takin selkään oli tainnut\nlentää pölyä, ja puukhollari pyysi läheistä työmiestä puistamaan. Vielä\nkerran silmäili puukhollari itseään kenkiin saakka ja otti pois\nparkkipalasen, mikä oli takertunut housun lahkeesen. Tömisti sitte\njalkojaan ja lähti kävelemään. Tuli konttorin ovelle, pisti kätensä\navaimen ripasimeen ja astui sisälle. Pyyhkäsi tukkaansa, rykäsi ja\nkoetti saada patruunin häntä huomaamaan.\n\nTuossa täyteläisenä, toinen leuka alas rippuen, istui patruuni\ntuolissaan. Ähkien kääntyi hän piirustuksen tarkastamisesta\npuukhollarin puoleen. Otti pois silmälasinsa, laski ne pöydälle ja\nkääntyi yhä enemmän puukhollarin puoleen.\n\n-- Jasoo... Samassa naputti patruuni kädellään pöytään.\n\n-- Patruuni oli käskenyt...\n\n-- Niin minä kutsuin... hän siirsi tuoliaan likemmäs pöytää, otti\nnuuskaa pöydällä olevatta laatikosta, pisti sitte nenään, kumpaseenkin\nsierameen. Ainoasti sitte pyhki nenäliinalla ja näpsäytti\nnuuskalaatikon kiinni sormellaan.\n\n-- Niin minä käskin... Minulla on vähän puhuttavaa sinun kanssa...\n\nPuukhollarin kasvot värähtelivät. Lyijynkarvaisiin kasvoihin pistäytyi\npunaisia pilkkuja näkyviin, ja tummat silmänalustat saivat violetin\ntapaisen värin. Tällainen oli aivan tavatonta... Olisikohan patruuni\nsaanut tietää... Oikein tahtoi vapisuttaa puukhollaria... Olipa jo\naikaa selvittää puolustusta, että ehkä on tainnut joku käydä\npatruunille hänestä väärin kantelemassa, kun hän aina on koettanut\npitää niin talon puolta...\n\n-- Minulla olisi... patruuni aivasti, pyyhkäsi nenäliinalla ja jatkoi:\n\n-- Vähäinen tuuma sinulle...\n\nJo helpotti puukhollaria.\n\n-- Ja luulen, että se on sinulle mieleen. Olen aikonut lähettää sinut\nSiltakorven sahalle päällysmieheksi... Minä luotan sinuun... Olet\nosottautunut sellaiseksi, että voin uskoa omaisuuttani sinun\nhoidettavaksesi. Viisi vuotta olet palvellut minua tässä virassa ja\nolet ollut kelpo... atshi... ätshi... puukhollari... Tulet nyt aivan\nliikkeenhoitajaksi, ja se on paljon uskottu. Rupeatko tuohon toimeen?\n\n-- Kiitoksia! Aivan mielelläni! Tuhansia kiitoksia!\n\n-- Siis se on päätetty.\n\nPatruuni käänsi itseään ja katsoi toiseen huoneesen.\n\n-- Onko siellä Elli?\n\n-- On.\n\n-- Käskeppä piian tuota scherryä!\n\n-- Maistetaan tässä lasi viiniä sen päälle.\n\nPatruuni siirsi tuoliaan enemmän puukhollarin puoleen, joka istui\nsohvalla. Näpäytti taasen auki nuuskalaatikon ja pisti nuuskaa\nnenäänsä.\n\n-- Saat kohta alkaa laittautua matkalle... Tuoppas, Maija, toinenkin\nlasi! etköpä ensi viikolla jo joutune... maistetaanpa nyt... onnea\nuuteen ammattiisi!\n\n-- Kiitos! Kiitos!\n\nPatruuni maistoi ja samoin puukhollari.\n\n-- Kyllä joudun ensi viikolla, sanoi puukhollari, laskiessaan lasin\npöydälle.\n\n-- Niin, ja pianhan yksinäinen mies siirtyy vaikka maailman ääreen...\nMuutoin minä en pidäkään naimiselämästä, vetää vain pois työstä\nkaikellaiset sivutoimet... tuskin olisin minäkään tämä mies, jos olisin\nnainut... sittekun haluaa... no niin... kun jotkut pitävät naimista\nvälttämättömänä lasten kasvatusta varten... niin sittekuin on jo hyvin\nrahoja ja haluaa kasvattaa lapsia, niin ottaa ottolapsen... se onkin\nminusta paljon jalompaa, kun uhraa aivan vieraiden lasten kasvatukseen\nvarojaan... niinkuin minäkin olen tehnyt... minä aivoin juuri tästä\nnaimisesta puhua... sillä ehkä sinäkin nyt rupeat naimaan, kun saat\nniin sopivan paikan... mutta et minua miellytä sillä... päin vastoin...\nmaistetaan nyt!\n\n-- Eikö tuota pysyne poikamiehenä.\n\n-- Se on paras... minä sanon paras.\n\n-- Kyllä patruuni tietää.\n\n-- En ole tosin kokenut, mutta olen jo eläissäni nähnyt kyllin yhtä ja\ntoista.\n\n-- Se on tosi.\n\n-- Mutta olin unohtaa pikku seikan. Sinä tarvitset siellä juoksupojan\nja minä luulen sinun helposti semmoisen löytävän. Kun saat sopivan,\nniin ota se mukaasi!\n\n-- Kyllä minä siitä pidän huolen. Onhan niitä poikanulikoita.\n\n-- Niin, laita nyt sitte ensi viikolla itsesi valmiiksi matkalle.\n\n-- Kyllä. Tuhannet kiitokset patruunille!\n\nSamalla kumarsi puukhollari ja lähti pois.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTuntui sanomattoman hyvältä puukhollarin rinnassa tuo aivan odottamaton\nylentyminen. Eihän hän ollut osannut aavistaakaan, että hän nyt pääsisi\nuudelle Siltakorven sahalle inspehtoriksi. Ja oikein kauniilta soi tuo\nnimi puukhollarin korvissa. Nyt hän pääsee muista riippumattomaksi...\nno jos ei aivan... niin kumminkin on melkein itsenäinen mies... ainakin\nsahalla, vaikkapa täällä käypikin jonkun kerran vuodessa selittelemässä\npatruunille tilejä... Jopa pelkäsin, että on huomannut minun\nnäpistäneen parkinkantorahoista, mutta mitä tyhjää se ukon köntsikkä...\nHm... kielti naimasta... no mitäpä sillä... kyllä kai kuitenkin minun\npitää saada emännöitsijä ja Iitahan se siihen sopii... Neljä huonetta\nja kyökki... kylläksi vaikka suurelle perheelle.\n\nNoin mietti hän, ja jalat veivät eteenpäin. Yht'äkkiä kompastui hän\nparkkihuoneen kynnykseen ja hän huomasi akat parkkikimppuineen. Siellä\noli Iitaki. Puukhollari astui sisälle.\n\n-- Minulla on Iitalle oikein suloista asiaa.\n\n-- Jokopa?\n\n-- Iita on kotona kaheksan aikana, niin minä tulen sinne.\n\n-- Saatan olla. Mutta mitä tuo --?\n\n-- On nyt liika paljon kuulijoita, kyllä minä sitte paremmin...\n\n-- Mistä?\n\n-- No... Iitapa nyt on utelias... Kyllähän minä sitte.\n\nIita huomasi Niilekselän Annan tarkkaavan heitä ja senvuoksi heitti\nhäneen vihaisen katseen ja sanoi:\n\n-- Täällä on joka nurkassa joutilaita, niinkuin tuokin tuolla.\n\nPuukhollari katsoi Niilekselän Annaan päin. Tämä huomattuaan\npuukhollarin katsovan, aikoi mennä ylälattialle parkkitaakka selässä.\n\nTulipa Elsakin alalattialle. Siihen jäi puukhollarin ja Iitan\nkeskustelu.\n\nSeitsemän aikaan illalla pääsi tehtaan väki työstään. Kiiruusti lähti\npuukhollari työpaikalta asuntoonsa. Ottipa juhlavaatteet esille;\njuhlahan tämä oli hänelle, oikein suuri juhla.\n\nTuossa housuja jalkaan pannessaan, siemasi hän aika kulauksen, ja kun\nlaittoi rosettia, piti ottaa toinen, jotta olisi verikin\njuhlakiihkossa.\n\nJa lämpimästi se kierteli suonissa pitkin ruumista. Kun oli saanut\nliivin päälleen, oli viinikarahviini jo puolillaan. Tuolla päässä\nhiukan huumasi, sieltä laskeusi lämpö alemmas, meni pitkin ruumista\nsormien neniin ja jalkateriin saakka. Tuntuipa kohta hiukan raskaalta,\nniin että teki mieli istumaan, kun oli saanut takin päälleen. Vaan\nhervakkuus poistui uusien ryyppyjen muassa, tuntui taas niin nuorelta\nja voimakkaalta, aivan kuin olisi ottanut kiinni, niin --\n\n-- Kohta olen valmis, mutisi puukhollari.\n\nNyt lähti hän Iitan tykö.\n\nIkäänkuin olisi jo liiaksi odottanut, käski Iita puukhollarin istumaan.\nElsa ei puhunut juuri mitään, sillä hänen mieltään oli pahoitettu.\nEskoska oli näet haukkunut häntä parittajaksi tehtaasta lähdettäessä,\nkun Elsa oli pyytänyt häneltä markkaa, minkä hän oli saanut Elsalta\nlainaksi. Omituinen ihminen tuo Elsa! Kaikki hän voi kärsiä. Tuska\nkuvautui metisissä, syvään painuneissa silmissä, mutta kaukana oli\nniistä säihkyvän salaman tuli, vähän sietävän ihmisen merkki. Pitkät,\nkuoppaset posket ja kalju otsa osottivat vain jäykkyyttä.\n\n-- Minä tulin kysymään, eikö aita lähde minulle emännöitsijäksi\nSiltakorvan sahalle... minä olen päässyt sinne inspehtoriksi... Iikkaki\nsaa siellä asiapojan viran. Tosinhan Elsa jää yksin, mutta voimmehan\nmuistaa häntä sielläki. Eikö lie hyvä niinkin?\n\n-- Vai inspehtoriksi! No teitä se onni suosii, puhkesi Iita puhumaan.\n\n-- Niinhän se nyt, ja aivan odottamatta --\n\n-- Kas sitä puukhollaria, keskeytti Elsa.\n\n-- Jokopa, äiti, lähtenen, kysyi Iita.\n\n-- No en tiedä sanoa.\n\n-- Kyllä se on parempi toimi kuin tehtaassa, enkä minä palkalla\ntinkaile.\n\n-- Mutta kun minä jään ypö yksin.\n\n-- Tulettehan toimeen yksinkin. Eikä teitä pääse hätä nakkelemaan.\n\n-- Enköpä menne?\n\n-- Kyllähän minulle tulee ikävät päivät.\n\n-- No, jos ensi aluksi, sanoi puukhollari.\n\n-- Minä lähden.\n\n-- Miten lie.\n\n-- Kyllä lähden, kun saan hoidon ja pari sataa vuodessa.\n\n-- Se on sitte sovittu. Ensi viikolla olisi jo lähtö.\n\n-- Jo ensi viikolla? No ehkäpä siihen kerkiää.\n\nPuukhollari näki Elsan kasvoissa jotain vastenmielistä eikä sentähden\npyytänyt Iitaa kävelemäänkään, vaikka kyllä halutti. Mietti itse lähteä\nseurahuoneelle.\n\n-- Iita sitte laittautuu valmiiksi.\n\n-- Kyllä minä laittaudun.\n\nPuukhollari otti takkinsa, sanoi jäähyväiset ja lähti.\n\n-- Mitä tyhjää estelette? Onhan siellä minulla paljon helpompi toimi,\npuheli Iita.\n\n-- Niin kyllä kai.\n\nElsa mietti noita kulkupuheita. Päästäisikö hän Iitan? Ehkäpä sitte\njättäisivät nuo puheet, kun Iita ja puukhollari olisivat poissa\nsilmistä.\n\n-- Vaan ikävä tulee.\n\n-- Kyllä me muistamme.\n\n-- Onhan tuo hyvä, kun Iikkaki pääsee. Lähetkö Iikka?\n\n-- Lähen, vastasi poika, kun Iitaki lähtee.\n\n-- Kyllä minä lähetän äidille rahaa ja kirjoitan tiheään. Eikö lie\nparasta, että äiti heittää pois tehtaan työn ja tekee vain käsityötä.\nKyllä tulette toimeen, sen takaan, yksinänne. Ja minä vissiin lähetän\naina rahaaki.\n\nTuopa Elsasta oli suloinen uutinen, että pääsee tehtaasta. Ennen oli\nhän peljännyt poisjoutumista, mutta nythän tulisi toimeen muutenkin\nniin mielellään hän lähti. Raskasta oli siellä työ ja jalat\nheikkonivat.\n\n-- No ehkenpä sitte menet? Lieneehän tuo sinullekin parempi ja ehkä\nkaikille.\n\n-- Niin minään luulen. On se sentään hyvä mies, tuo puukhollari.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOvatpa jo tulokkaat olleet lähes vuoden Siltakorvan sahalla. Juoruja\noli kylä täynnä puukhollarista ja Iitasta, vaikka ei ne juuri tulleet\nheidän korviinsa. Iikka kyllä kuuli, mutta eipä uskaltanut puhua, sillä\nkova oli puukhollari hänelle, ehkä juuri Iitakaan sisaren kaltainen.\n\nOli kaunis kesäilta. Puukhollari kävi ahkerasti kalastamassa, usein\nIitan kanssa. Nytkin hommaili hän lähtöä sinne ja tahtoi Iitaakin. Niin\nsovittiinkin.\n\nKohta solui vene vuolasta jokea alas. Tultiin suvannolle ja ruvettiin\nkalastamaan. Iita katseli eikä virkkanut mitään. Koko päivän oli hän\nollut pahalla tuulella. Hän purki vain vitkaan langan vavan ympäriltä,\npani syötin ja heitettyään langan, tuijotti pitkin vapaa veteen.\nPuukhollari alkoi myös onkia ja kääntyi syrjäkareittain Iitaan.\n\n-- Kuulitko mitä Iikka sanoi, kun sinä aamulla häntä löit?\n\n-- Mitä pojasta, sanoi puukhollari ja käännähti Iitan puoleen.\n\n-- Etköpä liene lyönyt syyttömästi, vaikka pahasisunenhan tuo on.\n\n-- Tosin tällä kertaa. Kirje löytyi konttorikirjain välistä.\n\n-- Etkö kuullut, että hän aikoi mennä kantelemaan äitille minusta ja\nsinusta?\n\n-- Nähdenpä poika menee.\n\nNiin vain oli se niin ilkeä. -- Kuules, milloin vietämme häitä!\n\n-- No eihän niin kiirutta.\n\n-- Ei, mutta en minä, hyvä Hermanni, voi olla näin. Minä luulen --\n\n-- Älä turhia luule!\n\n-- Vaan kuule, Hermanni älä petä minua! Sinä et, hyvä mies, usko, miten\nminulla on paha olla.\n\nRukoilevasti kääntyivät Iitan silmät puukhollariin. Puukhollari\nsäpsähti. Vapa notkahti hänen kädestään.\n\n-- Mitä sinä joutavia!\n\n-- Mutta minua niin hävettää, jos...\n\n-- Jos...?\n\n-- Jos joudun äidiksi ulkopuolella avioliittoa.\n\n-- No jopa nyt! Kaikkia sinä sommittelet.\n\nSamassa veti puukhollari Iitaa lähemmä itseään ja heitti ikäänkuin\nvakuuttavaisen katseen häneen. Veti sitte syliinsä, painoi\nintohimoisesti rintaansa vasten ja höpisi:\n\n-- Mitä turhia!\n\nIita vaipui kuin unen horroksiin, meni veltoksi kuin lankavyhti.\nKiihtynyt hermosto raukasi ruumiin ja ahmimalla näytti hän nauttivan\npuukhollarin hyväilyjä. Kasvot hehkuivat, silmät vaipuivat alas, ja\ntuossa makasi hän kohta kuin lapsi puukhollarin sylissä. Kovaa sydämen\nlyöntiä vain kuului yön hiljaisuudessa.\n\nIita aukasi silmänsä ja kohtasi puukhollarin silmät. Mutta puukhollari\nkäänsi pois päänsä; hän häpesi katsoa Iitaa silmiin.\n\nIita kohensi saaliaan, laittoi huivia, sillä yökylmä tuntui aivan\nkolealta.\n\nPuukhollari oli mietteissään.\n\n-- Eikö, Hermanni, lähdetä jo pois? Yö on kai kohta\npuolivälissä.\n\n-- Lähdetään. Anna minä tulen soutamaan!\n\n-- Ei, kyllä minä soudan hiljaan. Eihän kiirutta.\n\nTuntui vähän kylmältä ja vapisutti hiukan Iitaa.\n\n-- Yökaste tuo kylmyyttä. Kas kuin usva nousee!\n\nPuukhollari koetti välinpitämättömästi puhua.\n\nIita souti verkalleen. Puukhollari oli taas hiljaan.\n\nVeden loiske kuului niin selvään hiljaisena kesäyönä.\n\nOltiin rannassa, ja vene vedettiin maalle. Ei oltu saatu yhtään kalaa.\nKun puukhollari meni vähän myöhemmin sisälle kuin Iita, hymähti hän\nitsekseen.\n\n-- Kummallinen ilta! Ensimmäinen ijässäni!\n\nEikä puukhollari saanut heti unta, vaan kääntelehti vuoteellaan,\nkoettaen tukehduttaa ajatuksiaan, mitkä hänen päässään risteilivät.\n\n\nVII.\n\nItsekseen kehräili Elsa tuvassaan syksyisenä päivänä. Sur... rur...\nrur... pani rukki, ja yhtämittaa painoi Elsa tahikkaasti jalallaan sitä\nliikkeesen. Noin oli jo syöttänyt koko rullan, kun ovi aukesi.\nKummissaan katsoi Elsa ovelle. Hitaasti vain kieri rukki.\n\n-- No Iikkako se on... Miten nyt olet päässyt tänne käymään... Tuliko\nikävä vanhaa äitiäsi. Eihän kumma... Olenhan koettanut aina sinua pitää\nhyvänä... Istu nyt... Olet niin aran näköinen... Kerro nyt jotain\nIitasta ja puukhollarista... minä tässä juuri odotin kirjettä ja vielä\nrahaa... no istu nyt... Kenen hevosella olet tullut?\n\n-- Jalkasin paraasta päästä. Hyvä kun niinkin pääsin.\n\n-- No, onko niin vähän kulkijoita... minä en ole tässä käynyt taas\nulkonakaan, kun nuo jalat ovat niin huonot.\n\nSamalla nousi Elsa ylös ja alkoi käydä konturoita uunia kohden.\n\n-- Keitin tässä vasta kahvitipan... ehkäpä siinä on vielä sinulleki\nsuullinen... niin enhän niin perso ollut... kas tuossa... ota ja juo\nnyt... Näyttää sinulla olevan kylmä... nuo jalat ovat niin huonot,\nettei tee mieli ulos mennä.\n\nIikka istui ja alkoi ryyppiä lämmintä kahvia.\n\n-- Hyvin siellä Iita voi ja puukhollari myös... Onhan sinne pitkä\nmatka... kolmekymmentä penikulmaa... terveenä tässä olen minäkin\nollut...\n\n-- Eiköpä lie hyväki, että...\n\n-- Mikä?\n\n-- Että olette tervennä, kun muut...\n\n-- Muut?\n\n-- Sairastavat.\n\n-- Sairastavat! Kutka?\n\n-- Iita.\n\n-- Iita! Onko hän kipiä? No Jumala nähköön... mikä tauti?\n\n-- En tiedä. Ehkäpä lie se kuin sanovat...\n\n-- Mitä sanovat?\n\n-- Että... että Iita on...\n\n-- On mitä?\n\n-- Raskaana puuk...\n\n-- Puukhollarille raskaana... Mitä... Ja se siitä nyt tuli...\nEnkö sitä aavistanut... jo aikoja ja kun tahtoi sinne sahallekin\nemännöitsijäksi... niin jo silloin mietin estää... mutta kun en houkka\ntehnyt sitä... Ja nyt tämä viimeinen häväistys... Mutta voiko tuo olla\ntotta?... Voiko hän niin...\n\nIikka ei puhunut mitään.\n\n-- Oliko Iita semmoinen ja puukhollari... voi toki... täällä ollessaan\nniin siivo mies... laittoi sinullekin palveluksen... Ja oli Iitalle\nniin hyvä... kyllä minua on petetty maailmassa... ja nyt tuo vielä\nlisäksi. Kun nyt Niilekselän Anna saa tietää, niin supattaa päivät\npäästään siitä tehtaassa... Voi... sentään minua... kun minä hänen\npäästinkin... mutta puukhollari olisi suuttunut... ja sinä et olisi\nsaanut semmoista paikkaa. Mutta minkälainen se puukhollari sinulle oli?\n\nItku pullahti Elsan silmistä, mutta paikallaan istui Iikka.\n\n-- Olipa tuo sellainen, että kiitän, kun pääsin hänen kynsistään.\nHakkasi minua päiväkaudet.\n\n-- Vai niin...\n\nSuuret vesikarpalot valuivat kuumina pisaroina Elsan laihoja poskia\npitkin. Hän istui tuohon tuolille ja käsivarttaan vasten nojaten itkeä\ntihuutti.\n\nHyvän aikaa oltiin tuvassa hiljaa. Iikka istua jörötti sanatonna.\n\n-- Kyllä kai nyt joudun köyhäinhuoneesen -- millä minä elän.\n\nTaas pullahti uusi kyyneltulva.\n\n-- Sinäkin olet vasta niin nuori. Miten sinä viisitoista vuotinen poika\nvoit minua ja itseäsi elättää. Eikä Iitalta riitä enää antaa... No jo\nse oli tuokin, vältti vain kerraksi!\n\nElsa kuivaili silmiään.\n\n-- Mitähän jos koetettaisiin päästä tehtaasen uudestaan... Kyllähän kun\nminäkin jaksaisin vielä... Mutta sepä taitaa olla mahdotonta. Kyllä\nminut köyhäinhuone perii... Kunhan nyt sinä saisit jotain tointa... oli\nse asiaki, kun heitti meidät... Kyllä tämä on kummaa! Kuta enemmän\nkärsii, sitä enempi saa kärsiä... Alkoi jo olla hiukka parempi, niin\nkun tuo puukhollari... Vaan ehkä se naipi nyt Iitan... Eikö siellä\nkuulunut mitään sellaista?\n\n-- No jotain sitä joku puhui sinne päinkin.\n\n-- Niin olisihan tuo sitte. Ei tuo lie Iita ensimmäinen maailmassa,\nmikä on eksynyt...\n\nAlkoi vähän toivoa orastaa Elsan rinnassa, että puukhollari naipi\nIitan, ja silloinhan tuo asia menee sinään. Mutta vieläkin peloitti\nElsaa, että hän joutuu köyhäin-huoneesen. Siellä kun sekin päällysmies\non niin ilkeä. Ei kahvitilkkaa salli keittää ja sitte olla\nköyhäinhuoneessa. Elsaa oikein värisytti, sillä hän oli kuullut niin\nrumia juttuja köyhäin-huoneesta.\n\n\nVIII.\n\nKuului lapsen kirmakkaa itkua Siltakorvan sahankonttorin viereisestä\nhuoneesta. Naisen ääni koetti sitä tyynnyttää, mutta koetus kuulusti\nolevan turhaa. Yhä kovemmin kirkui lapsi.\n\nPuukhollari istui konttoorihuoneessa. Hän oli kirjoittavinaan, mutta\nnäytti aivan olevan muissa mietteissä. Tuo lapsen itku oli hänen\nmielestään aivan vastenmielistä kuulla. Kirkui eikä antanut rauhassa\nkirjoittaa. Ja sitte tuo oli oma lapsi... Ja tuolla sitä äiti koetti\ntyynnyttää... Nyt se vaikeni... taisi päätä nukkumaan... ja tällaista\nkestää... ei sitä voi sietää...\n\nKonttoorihuoneen ovi aukeni ja sisään astui Iita. Hän oli heikon\nnäköinen, aivan kalvakat olivat posket ja vähän kuopalla. Silmät olivat\nsisään paisuneet ja väsyneet.\n\n-- Kyllä sinun, Hermanni, pitää tämä lopettaa...\n\n-- Mikä?\n\n-- Tämmöinen suhde minun ja sinun välillä... Ruvetaan oikein avio...\n\n-- Aviopariksi?\n\n-- Niin, aviopariksi. Etkö käsitä, miten surkeaa ja häpeällistä...\nMiten äiti suree, kun on kuullut Iitalta!\n\n-- Oletko sinä ensimmäinen?\n\n-- Mitä sinä sanot? Tahdotko sinä kokonaan murtaa sydämeni.\n\n-- No nyt --?\n\n-- Etkä näe, missä tilassa minä olen nyt -- en minäkään vertainen.\n\n-- Älä nyt noin...\n\n-- Minä olen sinulle antanut kaikki, mitä voin antaa... Etkö sinä\nantaisi minulle aivan helppoa aviolupausta... paria sanaa... Kun kerran\nolet luvannut...\n\n-- Niin mutta, kun minä...\n\nEnempää ei voinut puukhollari sanoa. Kuin kallioon isketty kirves\nkirposi hänen katseensa pois Iitan säkenöivistä silmistä. Aivan\nuhkaavilta näyttivät tuon kalpean naisen kasvot, tummien kulmakarvojen\nalle vajonneet silmät säihkyivät, ja huulet puristuivat hetkeksi\nyhteen.\n\n-- Enkö minä sitä jo ole epäillyt?\n\n-- Mutta kun minä... olen... luv... luvannut patruunille, etten...\nmene... naimisiin... niin minä en -- voi... Etkö käsitä, jos menetän\npatruunin suosion.\n\n-- Jos menetät patruunin suosion, niin menetät inspehtori-virkasi.\nMutta oletko mieluummin inspehtori kuin sanasi syöjä. Olethan nuori\nmies, voimaa on käsivarsissasi...\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Lähde pois... Lähdetään pois... vaikka menetätkin paikkasi...\n\n-- Miten minä --?\n\n-- Sinä olet lapsen isä ja minun mieheni ja me...\n\n-- Kuule! Voithan tulla toimeen lapsinesi, kun minä maksan vuotuisen\neläk...\n\n-- Eläkkeen!\n\n-- Niin.\n\n-- Niinkö luulet? En koskaan!\n\n-- Ajattele nyt!\n\n-- Ei, ei!\n\n-- Muuta en saata...\n\n-- Et saata! Mikä sinua estää?\n\n-- No huomaathan itsekin.\n\n-- Sinä et uskalla... uskalla luottaa itseesi... et uskalla olla mies,\nvaan kehno petturi!\n\n-- Heitä jo! En voi kärsiä...\n\nPuukhollari otti oikein vakavan ryhdin. Mutta Iita oikasihe ja väistyi\nlikemmä häntä.\n\n-- Et voi sietää! Mitä?\n\nPuukhollari käänsi selkänsä ja aikoi lähteä pois. Iita astui hänen\neteensä.\n\n-- Kuule! Minulla on vielä sanomista! Minä tiedän sinun asioitasi.\n\n-- Mitä?\n\nPuukhollarin kasvot levisivät tulipunaisiksi.\n\n-- Mutta en tahdo puhua. Itsekseni olen sen luvannut, enkä riko\nlupaustani. Mutta koska sinä hylkäät minut... niin... niin minä sanon.\nMutta en... tahtoisinko tulla sinun laiseksesi... en koskaan... on\nminussaki jotakin hyvää...\n\n-- Älä nyt tyhjää!\n\nPuukhollari jäi miettimään. Rukoilevasti katsoi Iita nyt häneen.\nAhkerasti näytti taistelevan puukhollarin sydän.\n\n-- Minä nain sinut, vaikka tulisi mitä. Sinä olet voittanut minut...\n\n-- Puhutko totta?\n\n-- Aivan totta. Kyllä kai tulemme toimeen, vaikka patruuni suuttuukin.\nMutta suuttukoon!\n\nPuukhollari painoi Iitan rintaansa vasten ja vaipui sohvalle istumaan.\n\nLoppu.\n\n\n\n\nLAPSUUDEN YSTÄVÄT.\n\n\nI.\n\n-- Saanko mennä, äiti, vähän soutelemaan, kysyi seitsentoista vuotias\nSanni äidiltään.\n\n-- Joko sait isän takin repiämän korjatuksi?\n\n-- Se on aivan korjattu. Nyt on niin sievä ilma eikä minulla ole juuri\nerityistä työtä tässä. Saatanhan ottaa virkkauksen mukaan.\n\n-- Kenen kanssa menet? Ethän vain Timosen Annin?\n\n-- Miksi ei Timosen Annin?\n\n-- Hänenkö kanssa aivot mennä? Et pääse sitte.\n\n-- Ajattelin mennä Isolan Elnan kanssa. Mutta miksi en saisi mennä\nTimosen Annin kanssa? Onhan hän minun lapsuuteni tuttava. Ainahan\nolemme olleet yksissä.\n\nJa aivan kummastuneena seisoi Sanni äitinsä edessä, -- nojaten toisella\nkädellään ompelukoneen pöytään.\n\n-- Hänestä puhutaan pahaa. Sinä et saa enää tästä lähtein seurustella\nhänen kanssaan.\n\nYhä uteliaammaksi tuli Sanni, vaikka tuntui ilkeältä kuulla tuollaista.\n\n-- Mitä pahaa Anni on tehnyt? Onhan hän kyllä vallaton, mutta\nsellaisiahan olemme toisetkin. Minusta on Anni ollut aina\nrakastettavimpia tyttöjä. Ja hänellä on paljon paremmat lahjat kuin\nmeillä muilla. Koulussaki ennen aina opettaja kiitti häntä.\n\n-- Lahjat eivät korvaa hyvää käytöstä. Nuoren tytön ei sovi olla\nsellaisen, ei millään muotoa. Korkeammalla korolla huudahti äiti viime\nsanat.\n\n-- Millainen?\n\n-- Hän ei ole siveä.\n\n-- Siveä? Mitä? Kuka on juorunnut --?\n\n-- Luuletko minun juoruja uskovan?\n\n-- No mutta mitä puhutte? Anniko ei olisi siveä!\n\n-- Niin. Minä olen itse nähnyt ja sitä ennen jo kuullut.\n\nEilen illalla, kun tulin myöhäsemmällä seuroista, näin minä muutaman\ntutun miehenpuolen hänen akkunansa alla, ja hän kopautti vielä\nakkunanruutuunkin, mutta kun näki minun tulevan, niin lähti kiiruusti\nkävelemään laiturille päin.\n\n-- No mitä tuosta sitte päätätte? Eihän tuossa ollut Anni missään\npahuuden teossa. Ehkä oli mies juovuksissa ja lähti sitte pelosta pois\nkävelemään.\n\n-- Kyllä minä huomaan, kuka on juovuksissa, kuka ei. Ja sitäpaitsi minä\ntunnustelinkin häntä.\n\n-- Ja kenen hänen luulitte olevan?\n\n-- Kapteeni Sulinin.\n\n-- No nyt arvan. Annihan on juuri ollut neulomassa kapteni Sulinilla,\nja ehkä oli kapteenilla jotain asiaa tai, kun kuuluu olevan oikein\nleikkisä, leikillään säikäytti Annia.\n\n-- Niin luulet, lapsi kulta. Mutta eikö Anni ole koskaan osottaunut\ntuollaiseksi, eikö hän ole puhunut koskaan mitään kapteeni Sulinista?\n\n-- On. Kerran jutteli paljonkin. Sanoi hänellä olevan hauskan luonteen.\nSanoi sitte vielä, että hänen rouvansa on hyvin mutasukkainen ja kuuluu\nkaikkia nuoria naisia epäilevän.\n\n-- Ja tuota puhui sulle! Eikö sen enempää --?\n\n-- Ei. Ja me vielä yhdessä nauroimme tuolle rouvalle, kun hän on niin\nhassumainen.\n\n-- No miten nyt lieneekään. Mutta kaiken mokomin sinä et saa\nseurustella hänen kanssansa.\n\n-- Vaan Anni on viaton. Sen minä takaan.\n\n-- Vaikka olisikin. Mutta kun hänestä puhutaan tuollaista, niin sinä et\nsaa hänen kanssaan seurustella.\n\n-- Mutta, äiti, te teette väärin Annille!\n\n-- Sinä et näy oikein ymmärtävän. Naisen kunnia on veitsen terällä.\n\n-- Minä en usko Annista semmoista. Hän on vallaton, ehkä joskus\nliiaksikin, mutta epäsiveä hän ei ole koskaan.\n\n-- Sokeassa ystävyydessä luotat sinä häneen. Kuuntele niitä, jotka ovat\nenemmän nähneet ja kokeneet! Vai tahdotko, että sinustakin ruvetaan\npuhumaan sellaista?\n\n-- Miten he voivat minusta puhua sellaista, jos seurustelen Annin\nkansa?\n\n-- Miten he voivat! herranen aika! Oletko sinä aivan typerä! En minä\nsinulle muuta voi tehdä kuin jyrkästi kieltää sinua seurustelemasta\nhänen kansaan! Sinä et saa seurustella, minä sanon vielä kerran.\n\n-- Äiti! Te teette väärin Annille ja minulle!\n\nMutta äiti ei enää kuullut Sannia, vaan lähti pois huoneesta\nsuuttuneena.\n\nSanni pyrskähti itkuun. Tuossa hän istui ompelukoneen vieressä ja itki\npuoliääneen. Mutta äiti ei palannut, vaan kuulusti olevan sisähuoneessa\ntaloushommissa.\n\n-- Miten ne voivat tuollaista puhua!\n\nSanni nousi ylös ja pyyhki silmiään nenäliinalla. Samassa silmäsi hän\nulos ja näki Timosen Annin tulevan heille.\n\nOikeinpa säpsähti Sanni. Miten voisi hän nyt vapaasti ottaa vastaan\nAnnin vieraanaan! Anni näkisi hänen punaisista silmistään -- Sanni kävi\nkuvastimen ääreen ja katsoi silmiään, -- että hän on itkenyt. Anni\nkysyisi häneltä, ja mitä hän vastaisi. Voisiko hän puhua suoraan? Ei\nsuinkaan, sillä Anni on viaton. Uudestaan oli Sanni pyrskähtää itkuun,\nettä noin syyttömästi panettelivat Annia, mutta jo oli Anni kohta\nportaiden edessä. Anni koitti kuivata silmiään. Hän kuuli puhetta\nsivuhuonesta. Kuuli, kun Anni kysyi:\n\n-- Onko Sanni kotona?\n\n-- Ei ole, vastasi äiti tuittuisesti.\n\nMitä! Sanoiko äiti, ettei hän ole kotona. Ja Sanni oli syöksähtää\nsivuhuoneesen tapaamaan Annia. Mutta ovelle hän pysähtyi, sillä äidin\nankaruus muistui mieleen. Kiinni pysyi ovi; ei Sanni uskaltanut sitä\navata.\n\nSydän sykki Sannilla valtavammin. Hän toipui kuin jostakin\näkkipikaisesta säikähdyksestä, Hän meni akkunaan katsomaan, kun Anni\nmeni pois. Tuolla Anni meni, ja hänellä olisi ollut Annille sanomista,\nniin paljon sanomista.\n\nNyt oli Sannilla selvänä, että Annin pitää saada tietää kaikki tuo,\njotta hän voisi olla aivan varovainen kapteeni Sulinin suhteen; hän kun\non niin vallaton.\n\nSanni mietti, mitä hän tekisi, että Anni saisi tietää.\n\nHän päätti kirjoittaa ja äidin tietämättä lähettää kirjeen Annille.\nÄiti ei kuitenkaan antaisi lähettää kirjettäkään.\n\nSanni otti paperilipun ja kirjoitti:\n\n-- Olen, rakas Anni, niin murhellinen maailman pahuuden tähden. Oi\nmiten syyttömästi se voi soimata. Olemme lapsuuden ystävät,\nkoulutoverit, rippikouluserkut; aina olemme olleet yhdessä. Mutta nyt\nuhataan meitä eroittaa. Ja aivan syyttä. Äiti on kuullut joutavia\njuoruja sinusta ja kapteeni Sulinista. Paha maailma on ne pannut\nalkuun, ja äitikin on niin herkkä uskomaan. Sentähden kirjoitan sinulle\ntämän lapun, kun en itse uskalla tulla. Äiti kieltää minua sinun\nkanssasi seurustelemasta. Mutta älä luule, että minä sinua unhotan,\nettä minä uskon noita juoruja! Jospa voisimme tavata salaa toisiamme!\nMutta se taitaa olla mahdoton, sillä joka paikassa on näkijöitä. Ole\nAnni varovainen. Muista minua, joka itken sinun viattomuutesi tähden!\nSannisi.\n\nMutta miten hän nyt saisi tämän Annille. Hän koetti keksiä keinon,\nmutta ei löytänyt. Viimein päätti hän lähteä Isolan Elnan luo, ehkä hän\ntietäisi keinon. Mutta jos ei Elna tietäisikään koko asiasta, ja hän\nmenee nyt sen sanomaan. Mutta ystävien kesken on tuo luvallista ja\nAnnin oman hyödyn tähden.\n\nJa niin aprikoituaan, nakkasi Sanni saalin päälleen ja läksi huoneesta.\n\n-- Mihin sinä menet, kysyi äiti.\n\n-- Isolaan.\n\n-- Mene, mutta muista, mitä äsken sanoin.\n\nÄiti kai luuli, ettei Sanni tietänytkään Annin käyneen. Sanni tunsi\njotain halveksivaista rinnassaan äitiään kohtaan.\n\n\nII.\n\nRinta oli täynnä mietteitä Sannilla, hänen mennessään Isolaan. Aivan\nhuomaamattaan oli hän jo Isolan talon portilla. Sannista tuntui, kuin\nolisi hän parilla askeleella harpannut nuo kaksi katuristeystä, mitkä\nolivat heidän ja Isolan välillä?\n\nSanni astui eteiseen ja tuli suoraan Elnan kamariin. Elna,\npunatukkainen ja harmaasilmäinen tyttö, säpsähti kun ovi aukeni ja\nkoetti jotain piiloittaa kirjan väliin, mikä hänellä oli edessään\npöydällä.\n\nSanni ei tuota huomannut, ei myöskään punervaa hehkua, mikä nousi Elnan\nkesakoisille kasvoille. Puristi vain Elnan kättä. Elna antoi kätensä,\nmutta ei virkkanut mitään.\n\n-- Joko sinäkin olet kuullut, kun näytät vähän omituiselta. Nyt vasta\nhuomasi Sanni Elnan kasvoissa jotain outoa ja intohimoista.\n\n-- Mitä? Näytän omituiselta? Miten niin?\n\n-- Etkö ole kuullut? Arvasinhan, että se oli tyhjää juorua.\n\nVielä valtavampi puna levisi Elnan poskille ja silmät kiihkeästä\nasemastaan kävivät puoleksi tuijottaviksi.\n\n-- Oletko kuullut minusta juoruja? Vai mitä?\n\n-- En sinusta, mutta toisesta. Melkenpäin yhtä kuin sinusta, sillä yhtä\nrakkaat olette molemmat minulle.\n\n-- Ketä tarkoitat? Annia --\n\n--- Niin Annia. Ja mitä hänestä?\n\nLaajemmin tykähti jo Elnan sydän ja outo tunne iski sydämeen.\n\n-- Ne ovat niin ilkeitä ja aivan perättömiä. Mutta sinä näytät niin\nkylmältä, vaikka tämä koskee lapsuuden siskoasi.\n\n-- Kylmältä!\n\n-- Etkö tiedä, että Annia parjataan ja haukutaan syyttömästi\nepäsiveäksi? Kapteeni Sulin muka...\n\n-- Tiedän. Tuo pujahti Elnan rinnasta niin kevyesti.\n\n-- Sinä olet todellisempi ystävä! Et edes minulle puhunut mitään,\nennenkuin sanoin julki asian! Mutta minä... minä lapsellisesti luulin\nja ajattelin, että Annin pitäisi tuo saada tietää, että hän voisi olla\nvarovainen tuon kapteeni Sulinin suhteen...\n\n-- Niin, mutta hän ei välitä... Mutta mistä olet tuota kuullut?\n\nElna ei tiennyt koko asiasta mitään, mutta nyt piti saada tietää...\n\n-- Eikö hän välitä? Totta kai? Mutta mistäkö kuullut? Äiti sanoi tänä\niltana.\n\n-- Minä tulen juuri Annin tyköä ja hän aikoi lähteä teille. Hän kehui\nkapteeni Sulinia niin lystiksi...\n\n-- Mitä! onko ainakin totta? En minä voi uskoa! Ei, se on mahdotonta!\n\n-- Mitä et voi uskoa? Sitäkö, ettei hän kehunut? Kun minä omin korvin\nkuulin! Kehtaatko minua soimata valehtelijaksi?\n\n-- Sen kyllä uskon; onhan hän sitä samaa minullekin puhunut. Hän kuu on\nitsekin niin vallaton.\n\n-- Vaan minusta on Anni ollut aina vähän liian rohkea, varsinkin\nseurustellessaan miesten kanssa. Sinä olet vielä siksi nuori, ettet ole\nhuomannut, ja ehkä olet niin Anniin mielistynyt, ettet tunne etkä\nhuomaa hänen vikojaan.\n\n-- Se on tosi, että Annia olen aina ihaillut. Enkä minä saata uskoa\nhänestä tätä juttua.\n\n-- Sokeaa mieltymystä? Niin, onhan Anni kaunis ja imartelijas.\n\n-- Imartelijas! Nuoko kolme ikävuottasi, jotka olet minua vanhempi,\novat sinua niin suuresti kehittäneet, että olet huomaavinasi noin\nsuuria vikoja lapsuutesi ystävässä? Luulin äsken aivan toista\nsinusta...\n\n-- Mutta hyvä ihminen! Mitä äitisi sitte tiesi Annista?\n\n-- Hän sanoi seuroista tullessaan myöhäsellä illalla nähneensä\nmiehenpuolen koputtavan Annin akkunaan, ja kun äiti oli lähestynyt, oli\ntuo mies lähtenyt pakoon laiturille päin. Eikö tuollainen puhe ole\njoutavaa juttua? Voihan mies olla vaikka juovuksissa tai muuta...\n\n-- Mutta kun oma äitisi on nähnyt? Epäiletkö häntä? Sanni oli vähällä,\nmuistaessaan äsköisen Annin käynnin, sanoa: epäilen. Mutta kuitenkin\nkuoli tuo sana huulille.\n\n-- Niin. En tiedä, vastasi hän vain.\n\n-- Onhan hän kietonut Harjun Kallenkin pauloihinsa. Erittäin taitava on\nhän lumoomaan toista sukupuolta.\n\n-- Onko hän kietonut? Itsehän Kalle oli raittiusseuran huvi-iltamassa\ntullut häntä pyytämään tanssiin. --\n\n-- Ja siitä saakka ovat he olleet aina yksissä! On haukkunut minuakin!\nEi suinkaan Harjun Kalle muutoin olisi niin tietänyt piikata minua, kun\noli haukkunut minua punapääksi ja kesakkonaamaksi, ja moneksi muuksi!\nOnko tuo todellinen ystävä ja vielä lapsuuden ystävä, joka menee minusta\ntuntemattomalla herramiehelle tuollaista puhumaan! Jumalahan minutkin\non luonut ja vaikka nyt en olekaan niin kaunis kuin hän, niin enpä ole\nepäsiveä. Se minusta on rumempaa!\n\nAivan hämmästyi Sanni kuullessaan tuollaista Elnan suusta. Eipä saanut\nsanaa suuhun. Hän olisi tahtonut sanoa niin paljon yhdellä kertaa,\nmutta kaikki tyyni takertui kurkkuun.\n\n-- Joko nyt, Sanni, huomaat?\n\n-- En! Eihän hän päälle päätteeksi pidäkään Harjun Kallesta ei\nollenkaan. Harjun Kalle vain häntä tavottelee joka paikassa, mutta\nAnnihan aina häntä pakenee.\n\n-- Ainoastaan nimeksi, kun on niin kavala. Olenpa minä nähnyt heidät\niltasilla monesti kävelemässä.\n\n-- Annihan sanoi juuri minulle, että hänen melkein tavan vuoksi täytyy\njoskus lähteä Kallen kanssa, kun tämä kuuluu häntä niin kärttävän.\nOlipa tunkenut Annille valokuvansakin.\n\nElna säpsähti, ja taas punerva hehku koristi hänen kesakoisia\nkasvojaan.\n\n-- Kyllä minä olen kantanut aina Annia kohden nurjia silmiä; en\nkateudesta enkä vihasta, vaan minun luontoni on huomannut hänessä\njotakin sellaista, mikä ei sovi todelliselle naiselle.\n\n-- Mitä sellaista?\n\n-- En itsekään osaa sanoa.\n\n-- Niin. Mutta ehkä olet Anniin tuosta suuttunut, kun luulet hänen\nsinua parjanneen. Päinvastoin Anni hyvin mielellään soisi sinulle\nHarjun Kallen. Koko maailmahan tuon tietää, että sinä häntä rakastat.\nAnni ei ole koskaan sinusta tuollaista puhunut.\n\nElna oli punainen kuin kukko, silmänalustat helakan punaiset, ja huulet\nliikkuivat niin omituisesti.\n\n-- Noinko sinä, Sanni, minulle puhut!\n\nElna pullahti katkerasti itkemään, sillä häntä oli koskettu arimpaan\nkohtaan.\n\nSanni ei puhunut mitään, selaili vain vaistomaisesti pöydällä olevaa\nkirjaa ja otti sen käsiinsä. Sen lehtien välistä putosi valokuva.\n\nElna hypähti ottamaan kuvaa, mutta Sanni oli jo kyykähtänyt sitä\nottaman. Elna tunsi vastustamatonta halua töydätä Sannin eteen ja\ntemmata kuva Sannin kädestä, kun hän alkoi ruveta sitä katsomaan. Mutta\nvain kiivaaksi katseeksi jäi Elnan halu.\n\n-- Onhan sinullakin hänen valokuvansa!\n\n-- On. Mutta kuinka sinä, Sanni, minua kiusaat!\n\n-- No tämähän on jo selvä todistus, että sinä rakastat Harjun Kallea!\n\n-- Niin rakastan, Sanni! Minä olen avomielinen ja tunnustan sinulle\nkuin paraimmalle ystävälleni, että minä häntä rakastan. Mutta älä minua\nkiusaa. Jos sinä olisit minun sijallani, niin et varmaan noin minua\nkiusaisi.\n\nElna pyhki silmiään, lähestyi Sannia ja laski kätensä hänen\nolkapäälleen.\n\n-- Oi, miten minun mieltäni pahoittaa. Toivoton rakkaus kalvaa\nsydäntäni...\n\n-- Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mieltäsi! Ja olenhan sitä\ntehnyt. Tulin tuossa pikastuneeksi. En suinkaan minä aikonut sinua\nloukata!\n\n-- Oi, miten suuri vastakohta sinä olet Annille! Sinun rinnassasi\ntodellakin sykkii oikea naissydän. Paha vain, että se turmeltuisi Annin\ntähden! Mutta älä, hyvä Sanni, virka tästä minun tunnustuksestani\nmitään!\n\n-- Annin tähdenkö minä turmeltuisin!\n\n-- Niin se on. Pahaa on paljon. Minä olen vanhempi, usko minua!\n\n-- Jos kaikki pahat ja sen tuntemiset seuraavat ijän muassa, niin\nparempi on sitte jo aikaisin olla haudassa!\n\n-- Rajoita ajatuksiasi! Vaan älkäämme koetteeksi seurustelko Annin\nkanssa!\n\n-- Sekin tuntuu niin vaikealta. Jos milloin neuloin ja mietin, niin\nusein lensi ajatukseni Anniin, kunnes lähdin hänen luoksensa.\n\n-- Koitteeksi vain! Minä puolestani kyllä uskonkin tuon jutun. Minä\ntunnen, tunnen tarkkaan Annin luonteen. Hän on kiihkoinen,\nintohimoinen, imartelias! olipa kapteeni Sulin saattanut häntä\nkotiinkin, sen tiedän aivan tarkkaan.\n\n-- Jos niin on, niin tuo lappu on arvoton.\n\nVitkaan lausui Sanni tuon, ja ojensi Elnalle Annille kirjoittamansa\nlapun. Elna tarttui siihen kiihkoisasti ja alkoi lukemaan ahmimalla.\n\n-- Kas noin!\n\nJa samalla repäsi Elna lapun kahtia, sitte pieniksi sirpaleiksi.\n\nSanni aivan ajattelemattansa yritti estää sitä, mutta silloin oli lappu\njo tuhansina palasina.\n\n-- Ehkäpä olette oikeassa äitini kanssa. Sekin kielsi minua\nseurustelemasta. Vaan minä pidin parempana, että Annia pitäisi\nvarottaa, sillä varmaan uskoin, että hän on viaton. Mutta nyt, kun olen\nsinultakin kuullut yhteen tapaan, niin... niin... minun täytyy kai\nuskoa. Hyvästi!\n\nMurheellisella mielellä lähti Sanni pois Elnan tyköä. Olisiko Anni tuo\nniin suloinen, miellyttävä Anni noin paha! Uudestaan epäilytti Sannia,\nmutta kapteeni Sulin kuuluu kumminkin saattaneen häntä kotiinkin. Ja\nElna on tämän omin silmin nähnyt. Voipiko hän enää epäillä!\n\n\nIII.\n\nOli iltapäivä, kun Timosen Anni istui kotonaan ompelukoneen ääressä.\nMutta aivan rauhassa oli kone; ei yksikään kappale siinä liikkunut.\nNojautuen konetta vasten istui Anni ja mietti.\n\nÄiti oli vasta häntä nuhdellut, kyynelsilmin nuhdellut. Olipa sanonut,\nettei hän olisi uskonut Annistaan semmoista, että Anni, hänen ainoa\nlapsensa, olisi tuollainen kelvoton otus, jota hän on kaikella\nhellyydellä kohdellut ja kasvattanut.\n\n-- Olipa isä onnellinen, oli hän sanonut, kun pääsi pois kuulemasta\ntytöstään tuollaista! Jospa minäkin lepäisin jo haudassa! Tuskinpa saan\nenää sielläkään rauhallista unta, kun tyttöni on tuollainen!\n\nTuo suretti Annia enin, että äitikin luuli hänestä tuollaista. Voi\nsentään, miten äitikin voi uskoa tuollaista! Mutta kuitenkin oli Anni\nitse jotenkin levollinen, sydämellinen suuttumus jäyti vain rintaa, ja\nkaikenlaisia tuumia ja mietteitä kiehui aivoissa. Noin sekaisin ne\ntulivat tulvimalla. Mutta hajanaiset olivat ajatukset ja intohimoinen\nsuuttumus teki ne aivan hurjiksi.\n\nKahdesti oli hän yrittänyt Sannin luo, eikä kummallakaan kerralla ollut\nSanni ollut kotona. Niin oli Sannin äiti aina sanonut. Olipa Anni jo\nsyrjästäkin kuullut, että hänestä puhutaan pahaa, mutta hänen vallaton\nluonteensa oli niistä ollut välittämättä. Mutta nuo äidin nuhteet\nolivat koskeneet kipeästi, ja nyt tuli kaikki huhut ja kuulemiset\nmieleen, jotka nyt arka ja epäilevä mieli teki kahta suuremmiksi.\n\nHän epäili, että Sannikin luuli häntä sellaisiksi, kun juorut\nkertoivat. Ja tuossa epäilyksessään oli hän kirjoittanut kirjeen\nSannille, viattomuutta puhuvan kirjeen.\n\nPuolitunti takaperin oli hän sen lähettänyt Sannille ja pyysi häntä\ntulemaan heille. Tuossa hän nyt istui ja odotti.\n\nJopa aukeni ovi, Anni kääntyi kiihkoisasti katsomaan, kääntyi niin\nrivakasti, että palmikko heilahti. Ja tulija oli Sanni.\n\n-- Tiesinhän, että tulet!\n\nNoin huudahti Anni, hypähti ylös ja sieppasi Annin rintaansa vasten.\nMutta äkkiä hän hellitti ikäänkuin olisi tuntenut jotakin kipua.\n\n-- Mutta minähän olen... ehkä ei olekaan minulle luvallista. Sanni ei\npuhunut mitään, veti Annin luokseen ja painoi yhä lujemmasti häntä\nsydäntänsä vasten.\n\nVihdoin hellitti Sanni, ja mielen tyyneys kuvautui hänen suloisissa\nkasvoissaan. Se oli heijastus sydämen tyytyväisyydestä, jota hän siitä\nsaakka, kuin oli lähtenyt Elnan luota, oli kaivannut. Kaikki\nkuulemiset, puheet ja juorut, yksin Elnankin uskottelemiset katosivat\nyhden Annin katseen voimasta Sannista: lapsellinen myötätuntoisuus oli\nhänet kerrassaan voittanut.\n\n-- Oletko, Anni hyvä, minulle entinen ystävä? Mutta miksi kysyn:\nentinen? Tulevahan paremmin sopisi kysyä?\n\n-- Yhdenlainen olen oleva vastedes kuin olen tähänkin asti ollut.\n\nTosin kyllä, minä sen tunnustan -- en ole sinulta koskaan mitään\nsalannut, ja miten voisinkaan sinulta salata -- että kun kaikki\npuhuivat sinusta, niin minua alkoi joskus jo hiukan epäilyttää, mutta\naina yksin ollessani, kun sitte mietin, tuli sinun kuvasi niin\npuhtaana, niin suloisena, niin vilkkaana minun silmiini, että voin\nainoastaan itkeä, kun ihmiset ovat sinua ruvenneet syyttä parjaamaan.\nMutta mitä me heistä! Ei kukaan voi meitä erottaa!\n\nSanni puristi Annin kättä; kyynel vieri Annin poskelle.\n\n-- Mutta mitä itken! Ei minun tarvitse vuodattaa katumuksen kyyneleitä,\nsillä vaikka sydänverelläni voin kirjoittaa otsalleni: viaton.\n\n-- En minä epäilekään, elä sitä uskokaan! Huomataanhan jo sinun\nrehellisestä katseestasi, että olet viaton.\n\n-- Minusta tuntuu niin kevyeltä, kun niin uskot. Jospa vielä äidinkin\nsaisin niin uskomaan, niin mitä minä muista!\n\n-- Uskooko äitisi nuo jutut?\n\n-- Uskoo. Ja sepä mieltäni pahoittaa!\n\n-- Kummasti rohkeita olemme; puhumme kuin kokeneet vaimot. Oikeinpa\nminua ihmetyttää!\n\n-- Koetuksissa luonne karaistuu. Mutta olkaamme nyt iloisia!\n\n-- Niinkuin ennenkin! Mutta onko sinua koskaan kapteeni Sulin\nsaattanut kotiin?\n\nTuo kysymys oli koko ajan pyörinyt Sannin huulilla, sillä siihenhän\nhänen epäilyksensä joskus perustui, kun Elna oli sanonut.\n\n-- Ei kertaakaan. No tosin kerran, mutta ei suinkaan yksin.\n\n-- Isolan Elna sanoi nähneensä sinut hänen seurassa.\n\n-- Vai sanoi? Voi sitä Elnaa! Varmaan mustasukkaisuudesta minua parjaa.\nNiin nythän muistan. Sulin oli rouvansa ja muutaman muun rouvan kanssa\nmenossa soutelemaan, minä juuri satuin silloin lähtemään pois Sulinilta\ntyöstä ja siten jouduin yhteen matkaan. Tosin kapteeni koko matkan\npuhui minun kanssani ja käveli rinnallani, mutta olihan hänen rouvansa\nmatkassa. Ja Elna juuri tuli silloin vastaan.\n\n-- Ja noin sitte saattoi Elna puhua! Lapsuuden ystävä!\n\n-- Hän on varmaan minulle suutuksissa Harjun Kallen tähden. Mitä\narvelet tuosta Kallesta? Unhotetaan nyt nuo pois, kaikki pois nuo\njuorut!\n\n-- Onhan hän pulska mies.\n\n-- Ja kohta suorittaa perämiehen tutkinnon.\n\n-- Mutta onko äitis kieltänyt sinua seurustelemasta minun kanssani?\nMinä vähän kuulin siihen tapaan.\n\n-- On.\n\n-- Minkä hän sanoi syyksi?\n\n-- Hän sanoi muutamana iltana myöhäisemmällä nähneensä oudon miehen,\njota hän kyllä oli tunnustellut kapteeni Suliniksi, koputtavan sinun\nakkunaasi. Kun mies oli nähnyt hänet, oli hän lähtenyt laiturille\npakoon.\n\n-- No mutta kaikkea sitä kuulee! -- Harjun Kallehan oli yhtenä iltana,\nkun minä jo nukuin, koputtanut akkunaani; hänellä näet oli vene\nlaiturissa, ja hän olisi tahtonut minua soutelemaan. Kaikkia juoruja se\nKalle mokoma saa aikaan! Itserakas kähnys!\n\n-- Arvasinhan jo!\n\n-- Mutta ovat ne nuo ikäviä tuollaiset jutut! Väsyy niitä korva\nkuulemasta!\n\n-- Sanomattoman ikäviä! Mutta kummasti tyyni voit kuitenkin olla.\n\n-- En minä juuri niin muista välittäisi kuin äidistä ja sinusta.\n\n-- Sinulla on soma luonto, melkeinpä kadehdittava!\n\n-- Mutta miten minä saisin äidin puolelleni? Vaan on mulla yksi keino,\nolen sitä jo hiukan miettinytkin. Minä rupean Kallen vaimoksi. Totta\nkai sitte antavat minun olla rauhassa.\n\n-- Kallen vaimoksi! Mutta rakastatko häntä!\n\n-- Aivan hiljakkoin on mieleni paljon muuttunut hänen suhteensa, olenpa\nalkanut häntä melkein rakastaa. Hän on osoittaunut niin jalomieliseksi,\nsillä hän ei ole uskonut minusta mitään pahaa, vaikka ovat hänellekin\njuorunneet.\n\n-- Hän on kunnon mies!\n\n-- Niin, ja hän on komeakin! Katsotaanpa hänen valokuvaansa.\n\nAnni meni pöydän luo ja otti valokuva-albuminsa, selaili sitä muutamia\nlehtejä.\n\n-- Mutta mitä! Hänen kuvansa on poissa! Onko hän itse ottanut sen pois?\n\n-- Mutta minä näin Elnallakin hänen kuvansa!\n\n-- Onko hän ottanut pois ja vienyt Elnalle; hänkin siis jo uskoo nuo\njuorut?\n\n-- Mutta Elna puhui toivotto...\n\nEnempää ei Sanni puhunut, hän muisti Elnan kiellon. Mutta samassa astui\nHarjun Kalle sisälle. Hän oli kookas mies, tummien ripsien alta säteili\nveltot silmät.\n\n-- Hyvää iltaa neidit!\n\nSamassa kumarsi hän jotenkin syvään.\n\n-- Taisipa tulla hauska ilta, kun näin yhteen yhdyimme. Hän kätteli\nAnnia ja Sannia, loi sitten silmänsä valokuva-albumiin, jota Anni piti\nkädessään.\n\n-- Oletko ottanut pois kuvasi? Et sillä ole minua miellyttänyt. Olen\njotenkin pahoillani tällä kertaa.\n\n-- Minäkö ottanut pois! huudahti Kalle.\n\nJa oikeinpa taaksepäin keikahti Kallen pää kummastuksesta. Nuo veltot\nsilmät suurenivat, niin että ruskeat silmäterät kiilsivät kuin\nkissalla. Kalle nosti toisen kätensä viiksihinsä, siveli niitä ja\nsanoi:\n\n-- En suinkaan!\n\n-- No mutta missä se sitte on?\n\nAnni selaili läpeensä lehdet, mutta ei löytänyt.\n\n-- Oletko antanut Isolan Elnalle valokuvaasi?\n\n-- Jumala varjelkoon! Tuolleko punapäälle minä antaisin valokuvani!\n\n-- Mutta hänellä kuuluu olevan se. Sanni on nähnyt.\n\n-- Onko hänellä minun valokuvani? Aivan tutkivin katsein kääntyi Kalle\nSannin puoleen.\n\n-- On.\n\n-- No, sitte hän on sen ottanut sinulta, Anni.\n\n-- Ehkäpä. Hän kävi viikko takaperin meillä. Me katselimme yhdessä\nalbumia, ja sitte en ole sitä katsonut.\n\n-- Hän sen on ottanut, vakuutti Kalle aivan varmalla äänellä:\n\n-- Eipä voi muuta uskoa, lisäsi Anni.\n\n-- Saisipa lähettää noutamaan pois, kun viepi omin lupinsa!\n\nJa aivanpa sieramet laajenivat Kallella.\n\n-- Mitäpä tuosta nyt! Kun on ottanut, niin pitäköön.\n\n-- Kuten tahdot.\n\nMutta oudot ajatukset valtasivat Sannin. Elna olikin itsekkäin, ilkein\nihminen maailmassa.\n\n-- Minäpä olenkin jo, neidet, perämies.\n\n-. Onnea! huudahtivat molemmat tytöt.\n\n-- Ja kävikin tutkintoni loistavasti: 62 ääntä.\n\n-- Kylläpä!\n\n-- Mutta minun täytyy jo, Anni, lähteä kotiin, sanoi Sanni ja samalla\npuristi hänen kättään.\n\n-- Voi hyvin ja muista minua, Sanni!\n\nPuoleksi rukoilevin katsein sanoi Anni tuon.\n\nHeitettyään hyvästin, läksi Sanni pois. Mielensä oli iloinen; nyt oli\nhän oppinut tuntemaan täydelleen molemmat lapsuuden ystävänsä, ja tämä\npäivä oli hänestä melkeinpä tärkein elämässään.\n\nMutta noustessaan kotinsa rappusia tykytti hänen sydämensä hiukan\nkovemmin: hän tunsi rikkoneensa äitiään kohti. Ikäänkuin lannistaakseen\ntuota tunnetta hypähti hän kiivaasti rappusia ylös ja tuossa hetkessä\noli hän huoneessa.\n\n-- Mistä sinä tulet?\n\nNäin kysyi äiti, nostaen silmänsä Sanniin. Kysymys tuli aivan\nodottamatta, ja se oli kokonaan lannistaa Sannin. Mitä hän sanoisi!\n\n-- Pistäysin vähän kylässä.\n\nSanomattoman kekseliäältä tuntui Sannista tuo vastaus.\n\nÄiti ei puhunut enempää, kävi vain käsiksi työhönsä. Sukkelaan livahti\nSanni perähuoneesen.\n\nTuolla ryhtyi hän neulomaan. Siinä työtä tehdessään johtuivat hänen\nmieleensä Annin sanat: minä menen Kallelle vaimoksi. Voiko Anni\nrakastaa Kallea? Vai äitinsäkö tähden uhraisi Anni ajallisen onnensa?\nTuossa hän mietti, mutta aina vaan sai hän päätökseksi, että ei Anni\nvoi rakastaa Kallea täydestä sydämestä. Ei kai olisi ennen siten Kallea\nkohdellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin päivän takaa sai Sanni Annin ja Kallen kihlakortin. Kohta oli\nAnni aivan yleisen puheen esineenä. Monenlaisia olivat puheet, mutta\nvähitellen unohtuivat ihmisten mielestä nuo Sulini-jutut.\n\nLoppu.\n\n\n\n\nSANOMALEHTI-PUUHA.\n\n\n-- Kuuleppas, veikko! Olen kutsunut sinut tärkeän asian tähden\nluokseni.\n\n-- Korttisi sain eli oikeammin löysin kirjoitus-pöydältäni, sillä olin\nkävelemässä kaupungin puistossa, kun se oli tuotu, mutta siinä oli\nainoastaan asiana, että tulisin juomaan lasin totia luoksesi.\n\n-- Niin, voinko julkaista vielä asian! Olisihan se ollut jo läpi koko\nkylän tietona, jos olisin kirjottanut korttiisi, että tule kuulemaan\nluokseni sanomalehden perustamisesta tähän kaupungin!\n\n-- Sanomalehden perustamisesta! Todellakin!\n\n-- Eikö ole oiva aate, aate joka -- näin meidän kesken puhuen --\ntuottaa sekä henkistä että aineellista hyvää meille. Olla sanomalehden\ntoimittaja, se on jotain suurta pikkukaupungissa! Sanomalehden\ntoimittaja pikkukaupungissa on suurempi kuin pormestari, sillä hän se\nvoi pitää pormestariakin kurissa, antaa aika löylyn, jos niin\ntarvitaan.\n\n-- Niin, sanomalehden toimittaja on korkeiden aatteiden edustajana, ja\nvalta on hänellä: sanalla sanoen, hän on kynätyranni, tai oikeammin ei\nhän se ole, mutta hän saa sellaisen mahdin pikku kaupungissa.\n\n-- Niin katsoppa sitä! Me köyhät kolleegat voimme sen toimittamisessa\ntehdä sivutyötä, ja voittoa siitä on, sillä kaupunkilaiset ovat ylpeitä\nkun heillä on oma äänenkannattajansa. Meille avautuvat kaupungin\nylimysten, noiden rikkaiden porvarien, ovet ja mitä hyötyä siitä! Mutta\neipä se matami joudukaan totiveden kanssa.\n\nSamassa nousi maisteri Ilvonen istumasta ja kurkisti toiseen huoneesen.\nHän oli pikkuinen, kymärähartiainen mies, mutta kasvot olivat kauniit\nja silmät veitikkamaiset.\n\n-- Eikö vesi ala olla tarpeeksi kuumaa?\n\n-- Kyllä maisteri kohta. Puut ovat vähän märkiä, mutta kyllä minä tässä\npuhaltelen, että palavat. Vasta kun on satanut, niin ne olivat tuolla\nsahalla märkiä, vaikka minä valitsinkin kuivempia...\n\nMaisteri painoi samalla oven kiinni ja kävi istumaan.\n\n-- Ja näetkös, veli, varmaan jo ensi vuonna kumpikin saa tuhat markkaa\ntoimituspalkkaa.\n\n-- Oiva keksintö! Minun täytyy sanoa, että sinä olet järkevä mies.\n\nIlmonen siveli tyytyväisenä viiksiään ja sytytti sikaarin palamaan.\n\n-- Luulen, että vanhempana veljenä minä rupean vastaavaksi\ntoimittajaksi.\n\n-- Minä suostun siihen.\n\n-- Tämä ajatus on minulla ollut jo melkein puoli vuotta haudottavana,\nmutta muille en sitä ole ilmaissut, en sinullekaan. Olen tutkistellut\nasianhaaroja, urkkinut salaa, mitä mieltä pikku kaupunkimme porvarit\nolisivat, kun heillä olisi oma sanomalehtensä, ei tosin heillä, mutta\ntässä kaupungissa; mutta ymmärräthän, että heidän kannatuksestaan sen\ntoimeentulo suuresti riippuu; sillä olen vielä miettinyt, voisiko tässä\nkaupungissa perustaa jotain ultra-vapaa-mielistä sanomalehteä, vai\nolisiko se perustettava kristillis-uskonnolliselle pohjalle. Olen sitte\ntiedustellut maaseutukirjoittajaa ja lukenut tarkoin kaikki\npääkaupungin lehdet. Kun sitte vielä olen tehnyt sopimuksia\nkirjanpainajan kanssa, niin luulen olevani valmis ja kyllin kypsynyt\nsanomalehden toimittaja tänne.\n\n-- Ja millaiseksi perustetaan uusi sanomalehti? Vapaamieliseksikö?\n\n-- Kristillis-uskonnollis-siveelliselle pohjalle perustettu lehti\ntuottaisi ehkä enemmän tilaajia maaseuduilla, mutta sitä vähemmän\nkaupungissa. Ja kaupunkilaisten mieltä on meidän noudatettava, että\nuusi tulokas ainakin aluksi pääsisi heidän suosioonsa. Kehittymisoppia\nynnä muuta darwinismia me nyt emme ota selvitelläksemme, sillä todella\nsitä itsekin kauhistun, enkä halua olla apinan jälkeläinen,\nmutta raittiusasia, siveellisyysasia, naisasia, uskonollisen\nsuvaitsevaisuuden asia... hm... -- Ilvonen veti pitkän sauhun\nsikaaristaan -- ... Uskonnosta me nyt voimme olla aivan hiljaa, sillä\nminä pelkään kajota siihen, ja minun prinsiipini mukaan uskonto ei\nkuulukaan sanomalehtien ohjelmaan...\n\n-- Virkavallan masentaminen otetaan varmaan ohjelmaan...\n\n-- Siitä on niin usein ikäviä rettelöitä ja oikeusasioita. Sattuu niin\nsaa maksaa suuria sakkoja ja sinne ne sitte hupenevat toimituspalkat.\nMutta voimmehan, kun tiedämme asian varmaksi, ja kun siitä on jo ennen\nollut muissa lehdissä painettuna, mekin silloin sanomalehteemme\nsiitä... Ja jos on voittoa omalle arvollemme ja sanomalehdellemme, niin\nsilloin... ymmärräthän.\n\n-- Ja voimmehan sivumennen mainita ohjelmassa tästäkin.\n\n-- Niin oikein... voimme mainita.\n\nSamassa aukasi matami oven ja toi höyryävän totiveden sisälle.\nTarjottimella seisoivat lasit lusikoineen ja pienoinen sokerirasia\nseisoa törötti siinä keskellä. Pantuaan tarjottimen pöydälle, meni\nmatami kyökkiinsä.\n\nIlvonen otti kaapista konjakkikarahviin ja asetti sen tarjottimelle.\n\n-- Valmistapas lasi, kehoitti hän maisteri Alannetta.\n\nKumpikin valmisti lasinsa ja viekottelevana höyrysi lämmin juoma\nlasista. Alanne imasi pitkään, oikein kiihkoisasti lasista.\n\n-- Mutta tuota asiaa olen miettinyt. Annetaanko lehti kaksi kertaa\nviikossa ulos. Minä luulen, että se olisi etuisampa, sillä viikkolehti\non jo kovin harvinainen meidän maassammekin.\n\n-- Eikö anneta kolmasti mutta pienemmässä muodossa?\n\n-- Ei, se on liian varhaista.\n\n-- No annetaan kahdesti, ehkä viisipalstaisena.\n\n-- Samaa minä ajattelin. -- Kippis sen päälle!\n\n-- Kippis! Sinulla on erinomaista konjakkia.\n\n-- Voisimme valmistaa näytenumeron jo viikon takaa. Minulla on\notsakirjoituskin jo valmiina.\n\n-- Millainen? Tietysti puhut siinä lehden tärkeydestä paikkakunnalla?\nSallinet kai minun jo lukea?\n\n-- Kyllä. Maistetaanpa!\n\nIlvonen alkoi selailla papereitaan. Viimein löysi hän kaitaselle\npaperiarkille kirjoitetun pätkän ja ojensi sen Alanteelle.\n\nAlane siristi silmiään, rypisti kulmakarvojaan ja alkoi hyvin likeltä\ntähystellä paperia.\n\n-- Jättiläisaskelin, luki hän, rientää aikamme eteenpäin, vanhoillaan\nolijat oikein kauhistuvat uudistusten tulvaa... Mutta mikä sana tuo\ntuossa?\n\n-- Näytäppäs! Kaikki...\n\nIlmonen kuunteli itseensä tyytyväisenä.\n\n-- Kaikki pyrkivät päästä elämään sellaisena kuin luonto; heidät on\nasettanut. Vanhat etuluulot katkotaan, ruhdotaan rikki kuin\nharakanpesät, niin etteivät ne enää voi peloittaa ihmiskuntaa... oikein\nsanottu... Ihmiskunta ei ole enää lapsi, mikä tyytyy kävelemään sinne\ntänne tiedotonna itsestään. Valistus leviää kuin keväinen tulva;\nsivistyksen valtava vyöry heittelee laineitaan jo kansain alempiin\nkerroksiin. Paljon on saatu aikaan, mutta paljon on myös tehty työtä.\nSanomalehdillä on epäilemättä tässä suuri ansio, sillä ne ne juuri ovat\nasettuneet tienraivaajiksi. Jokaisella pikku kaupungillakin on jo oma\näänenkannattajansa, oma sivistävien rientojen tulkkinsa, mikä vie\npienimmätkin suuren maailman tapahtumat yksinäisiin korpiinkin, joissa\ntuskin ennen on tiettykään ihmisiä löytyvän. Meidänkin kylämme kaipaa\nsanomalehteä ja katsoen siihen tarpeesen, pyrkii tämä tulokas olemaan\nmeikäläisten olojen äänenkannattajana...\n\nSitte seurasi pitkälti mitä etua sanomalehdestä on paikkakunnalle,\nkuinka se osoittaa, että täälläkin eletään, että täälläkin pystytään\nhengittämään yleisinhimillistä ilmaa...\n\n-- Kelpo kirjoitus! Minä suomennan vielä kaunokirjoitukseesi jonkun\nSigurdin pätkän ja sittehän se aikaa jo olla valmis, kun saadaan joku\nmaaseutukirje.\n\n-- Minä olen jo pitänyt siitäkin huolta. Ylioppilas Korvelta saamme\nkirjeen M:stä ja kirkkoväärti Salmelalta P:stä, ulkomaan osastosta\npidän vielä huolta, niin sitte...\n\n-- On sanomalehti valmis!\n\n-- Niin valmis. Mutta eiköhän maisteta? Juo pohjaan ja tee uutta!\n\n-- Saapa nähdä, miten suurta huomiota se herättää!\n\n-- Luulen, ettei se ole vähäinen meikäläisissä oloissa. Panepas tässä\nsikari palamaan! Mutta ehkä nyt alamme, kun on hyvää aikaa, myös\nsuunnitella ohjelmaa valmiiksi.\n\n-- Niin todella. Tässä on paperia. Alappas sanella niin minä kirjotan!\n\n-- Mutta nimi oli kerrassaan unohtua. Mietippäs sitä.\n\n-- Mielestäni olisi R:n Uutiset sopiva nimi.\n\n-- No samapa mikä nimi! Pannaan se nimeksi!\n\n-- R:n Uutiset -- kirjoita nyt -- ilmestyvät ensi vuoden alusta\nkahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Hinta vuodelta\npostimaksuineen kaikkineen 4 smk ja sen mukaan lukien vuosi-puoliskolta\nja -neljännekseltä.\n\nR:n Uutiset ovat lämpimästi kannattavat kaikkia uusia aatteita, joista\nvoidaan toivoa menestystä maallemme, niinkuin raittiusasiaa, sillä\njuoppous on suuri kansaamme kalvava syöpä, jota on koitettava perin\njuurin pois nyhtää, naisasiaa, sillä Suomen naiset ovat päästettävät\nsamoihin oikeuksiin kuin miehetkin ja lopetettava jo tuo vuosisatoja\nkestänyt holhoustila, siveellisyyasiaa, mikä tärkeytensä vuoksi on\nnykyajan ensimmäisiä kysymyksiä, ynnä muita hyvää tuottavia pyrinnöitä\nniin suuressa määrässä, kuin oloissamme ja eduksemme suinkin on\nsoveliasta; maistetaan nyt. --\n\n-- Kippis! Tästähän tuleeki pulska ohjelma...\n\n-- Puhumattakaan siitä, että lehti on oleva jyrkästi suomenmielinen ja\nkansanvaltainen. Tällaisena se tuntee voivansa tyydyttää kylämme\netua... Eipä taida tarvita muuta...\n\n-- Mitäpä muuta...\n\n-- Asia on sitte päätetty -- Kippis!\n\n-- Kippis!\n\nAlanne pisti kirjotuksensa otsakirjoituksen sisään. Siihen he jäivät\nviettämään sanomalehtensä ristiäisiä.\n\nLoppu.\n\n\n\n\nRAITTIUSPAKOTUSTA.\n\n\nVille Alanne istui kamarissaan maanantai-iltana tutkimassa latinalaista\nkirjaa. Se oli joku Horatiuksen runoteos, mitä hän siinä tutkiskeli.\nHiljaista oli kamarissa, sillä hänellä oli jotenkin rauhaisa asunto\nAnnan kadun varrella Helsingissä. Hän tietysti oli ylioppilas ja pyrki\nkielitieteen maisteriksi.\n\nKaksi kynttilää oli edessä pöydällä, mutta toinen oli vain\nkoristuksena, sillä ei Ville raainut polttaa kynttilöitä kaksittain\nyhtäaikaa, kun itsensä piti hankkia valo. Muutenkin meni kovin paljon\nhyyryyn, nimittäin kolmekymmentäviisi markkaa kuussa paljaasta\nhuoneesta; ei edes saanut aamusella kahvia siihen. Kun noin visusti\nmenetteli kynttilöiden kanssa, niin riitti niitä enemmäksi kuin\npuoleksi viikkoa. Ruokapaikkaan meni vielä neljäkymmentä markkaa\naamiaisesta ja päivällisestä, joten koko olo kuussa maksoi\nseitsemänkymmentäviisi markkaa. Illallisesta ei ollut tässä tapauksessa\npuhettakaan; korkeintaan oli siinä kuppi teetä, minkä Ville kävi\njuomassa läheisessä konditorissa Bulevardin kadulla.\n\nPiti koettaa olla tarkkana, sillä rahat olivat toisten miesten takana.\nViime syksynäkin sai juosta monta päivää takuita hakemassa eikä\nsittekään, vaikka oli takuutkin hankkinut, saanut rahaa kotikaupungin\nsäästöpankista siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei siellä sitä ollut,\nvaan piti hakea yksityisiltä, ja viimein käytyään varakkaiden\nkäsityöläisten ja lääkärien sekä monen kassanhoitajan luona onnistui\nsaamaan rahoja muutamalta varakkaalta talonpojalta, mikä sääli köyhää\nylioppilasta.\n\nNyt Ville tiesi panna arvoa noille rahoille, ei hän hevin niitä\nhurvitellut. Asunto tuli tosin kalliinpuoleiseksi ja olisipa saanut sen\nvähän helpommalla, kun olisi ollut kumppali. Vaan enemmän tuli luetuksi,\nkun asui yksin eikä ne kaikki kumppalitkaan olleet erin häävejä ottaa.\nIloisessa Helsingissä on iloisia miehiä eikä jokainen kevytmielinen\nvelikulta sovi huonekumppaliksi ahkeroivalle ylioppilaalle. Ville oli\npunninnut tuota asunto-asiaa koko rautatiematkan kotoaan Helsinkiin, ja\npäätökseksi oli hän saanut, että hän asuu yksin.\n\nVille oli odottanut aamulla kotoaan rahakirjettä, sillä hän oli jättänyt\nkotiin suurimman osan lukukausirahoistaan. Ei näet ole hyvä vakavankaan\nmiehen, saati sitte Villen laisen, ottaa yhdellä kertaa mukaansa\nHelsinkiin useampia satoja, sillä toiset kun saavat siitä tietää -- ja\nainahan ne saavat -- tulevat kärttämään lainaksi mikä kymmentä\nviikoksi, mikä viittäkolmatta pariksi ja saa niiltä sitte periä.\n\nNiin, Ville odotti aamulla rahakirjettä, sillä hänellä oli aikomus\nmaksaa asunto tulevasta kuusta. Kaikki säännölliset ylioppilaat\nmaksavat näet jo etukäteen, ja Ville pyrki olemaan säännöllinen.\n\nNyt oli jo ilta eikä rahakirjettä ollut tullut. No samapa se nyt, jos\ntulee huomennakin! Ei niillä varmaan ole kotona tullut niin päivän\npäälle pannuksi postiin...\n\n-- Jam satis terris nivis atqve dirae, luki Ville, kun oven päälle\nnaputettiin.\n\n-- Astukaa sisään, huusi Ville.\n\nOvesta astui sisälle posteljooni laukkuineen.\n\n-- Oletteko herra Ville Alanne?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Teille on vakuutettu kirje. Minä yritin aamupäivällä, mutta herra ei\nollut kotona. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tuohon kohtaan kirjaa.\n\nVille otti kirjan ja piirsi nimensä. Posteljooni antoi hänelle\npostikuitin ja lähti matkoihinsa.\n\nKirje oli rahakirje kotoa. No olipa hyvä, että tuli, jotta saa maksaa\nrouvalle.\n\nVille silmäsi kelloaan. Se oli puoli kuusi. Kerkeää sen vielä noutaa\npostista, sillä postikonttorista saa rahakirjeitä vielä. Tänä iltana on\nvielä ylioppilaskunnan kokous. Puheenjohtajan vaali siellä toimitetaan.\nJos nyt lähtisi, niin saattaisi olla poissa niinkauvan kuin kokous\nalkaa -- nimittäin kello seitsemään. Ei sitä viitsi enää palata kotiin,\nkun kerran lähtee, sillä puolentunnin takia ei kannata tulla kotia.\n\nVille pani palttoon päällensä, kalossit jalkaansa ja lähti ulos.\n\nUlkona oli pimeänpuoleinen ja sataa tihuutti. Ville nosti palttoon\nkauluksen pystyyn ja alkoi astua Annan katua. Kohta kääntyi hän\nBulevardin kadulle. Bulevardin puut näyttivät hämärässä salaperäisiltä\nja niiden myrskyn karsimat oksat jättiläiskäsiltä, mitkä avaruuteen\nhapuilivat.\n\nTämä katu on Helsingin hiljaisimpia katuja ja siksipä rakastavatkin\nvanhat korkeat virkamiehet asua sen varrella. Jonkun issikan hevosen\nkavioiden kopina kuului, kun se kummipyörillä varustettuine ajopelineen\ntulla karautteli kohti. Sekin taas vähitellen vaikeni. Hiljaista oli;\nvastaantulijain sipsuttavat askeleet häiritsivät vain äänettömyyttä.\n\nVille käveli Erittäjä-torin poikki ja oli kohta Pohjois-Esplanaadikadulla.\nLoistavat olivat Wreden ja Böckerman'in palatsien kauppapuotien\nakkunat. Lasia oli akkunoissa talonpojan tuvan seinän leveydeltä ja\npituudelta. Komeat kankaat ja monet muut kauppatavarat niissä\nhoukuttelivat ostajia.\n\nVillelle tuossa kävellessään muistui mieleen yksinkertainen kotonsa.\nSiellä se oli kaukana Pohjanmaalla. Mitähän äiti mahtanee kirjoittaa?\nYksin siellä varmaan nytkin istuu himmeän lampun ääressä ja parsii\nsukkia. Sehän oli hänen tavallista työtään. Äitirukka! Erillään oli hän\nlapsistaan ja siellä viettää yksinään vanhuutensa päiviä...\n\nVille kulki jo senatintorin poikki ja oli kohta postikonttorissa.\n\nVasemmalle puolelle hän kääntyi huoneessa ja työnsi muutamasta luukusta\nkuitin postivirkamiehelle.\n\nPostivirkamies tarkasti kuittia, selaili rahakirjekasaa ja löysi sieltä\nviimein haetun. Vielä hän kädessään sitä tarkasteli ja ojensi sen sitte\nviimein Villelle.\n\nJokainen ylioppilas tietää varmaan, miltä tuntuu saada rahakirje.\nSilloin on mies taas niinkuin itsenäinen akateemian kansalainen, kun\npostikonttorista vasta saatu satanen painaa taskussa ja ajatuksissa\npyörii, missä saisi sen särjetyksi. Kävisikö jossain sikaripuodissa tai\nravintolassa?\n\nAstuessaan Aleksanterin katua päätti Ville puikahtaa \"bierhalliin.\"\nSiellä joisi hän seidelin olutta ja lukisi kirjeen.\n\nVille piiloutui \"bierhallin\" yläkerran perimmäisimpään sopukkaan ja\ntilasi seidelin. Punaröijyinen neiti toi sen tuossa paikassa. Ville\nkipautti viisikolmattapennisen pöytään ja oli nyt seidelin isäntä.\n\nHän rikkoi kirjekuoren ja satanen kirjeen kanssa tuli näkyviin.\n\nEnsin oli uutisia, jotka Ville vain noin ylisilmäten luki. Mutta sitte:\n\n-- Minä huokaan joka ilta Jumalan puoleen, että hän pitäisi sinua\nsiellä Helsingissä kaukana kaikista paheista, sillä sinä olet nuori ja\nmieleltäsi jotenkin taipuvainen... Jotta jos Jumala suopi minulle\npitemmän ijän, minulla olisi elämässäni jokukaan iloinen päivä...\n\nVille luki edellisen puoli ääneen. Se koski vähän syvemmälle tuo\nloppuosa. Sillä ylipäänsä Ville, talonpoikanen lapsi kun oli, ei juuri\nerin hälynnyt tunteitaan äidille eikä äiti liioin hänelle. Äiti\nkirjoitti kirjeessään tavallisesti enemmän uutisia kuin omia tunteitaan\nja niin Villekin.\n\nVille maistoi seidelistä ja pisti rahat kukkaroonsa. Tuli vähän\nalakuloiseksi hänen mielensä, kun äiti noin huolehti.\n\nVille tyhjensi seidelinsä. Ei hän voinut kauvemmin istua kapakassa;\nsillä tuolla äidin kirjeellä oli kummallinen vaikutus. Oli hän ennen\nvoinut aivan rauhallisesti juoda seidelinsä, mutta nyt tuntui siltä,\nettä olisi ollut paras kun ei olisi tullutkaan. Hän pani palttoonsa\nkiinni ja lähti pois.\n\nUlkona oli taas ruvennut satamaan. Ville mietti käydä rikkomassa\nsatasen vastapäätä olevassa sikaripuodissa.\n\nSen hän tekikin.\n\nKello ei ollut kuin puoli seitsemän vasta. Lähellä asui muutamia\npapiksilukevia, jotka olivat Villen entisiä luokkakumppaneja ja olivat\nsamana vuonna tulleet ylioppilaiksi kuin hänkin. Villen päähän pisti\nmennä heidän luokseen odottamaan seitsemän aikaa.\n\nKolmannessa kerroksessa suuressa kivitalossa asuivat nuo teoloogit.\nTahtoipa väsyä, ennenkuin oli harpannut kuutisenkymmentä askelta.\n\nTeoloogien luona oli muitakin heidän tiedekuntalaisiaan. Sohvan edessä\noli pöytä, minkä päällä oli yksinkertainen posliini kuupalamppu,\nvalaisten himmeästi huoneen. Huonekalut olivat aivan yksinkertaiset,\npuolikymmentä yksinkertaisella pumpulivaatteella päällystettyä tuolia,\njotka eivät olleet aivan vakavat jaloilleen. Hamppuvaatteella\npäällystetyn sohvan edessä oli huoneen ylpeys, jotenkin kulunut\ndivaanipöytä, jonka ympärillä nyt papinsällit suloisessa sovussa\nistuivat ja käänsivät hebrealaista Vanhaa testamenttia. Huoneessa oli\nmuuten niin hiljaista, ja tutkivat naamat tekivät lampun himmeässä\nvalossa mieleen tyynnyttävän vaikutuksen.\n\nVilleä epäilytti, Uskaltaisiko hän häiritä tuota seuraa. Mutta kun\nisäntä nosti päätänsä, kuultuaan oven aukenevan, lähetti Ville iloisen\ntervehdyksen. Muutkin havahtuivat tutkimisestaan ja ikäänkuin\nkainostellen työnsivät ulommas kirjojaan ja katsoivat tulijaan.\n\n-- Terve mieheen!\n\n-- Terve! terve!\n\nNiin kuului usean suusta ja sittepä seurasi yhteinen kädenpuristus.\n\n-- Ehkä jo lopetamme tämän käännöksen, tuumi muuan.\n\n-- Lopetetaan!\n\nSilloin sulkivat he kirjansa.\n\n-- Eikö ukot lähde ylioppilaskunnan kokoukseen, kysyi Ville.\n\n-- Niin siellähän on puheenjohtajan vaali.\n\nSaisipa lähteä!\n\n-- Kyllä ne fennot voittavat. Enpä minä taida lähteä, arveli eräs\nteoloogeista.\n\n-- Sinä se olet aina niin välinpitämätön kaikesta muusta, mikä ei koske\nomaa personaasi ja etuasi. Jumaluusopin ylioppilas, joka nuorena on\nvälinpitämätön osakuntansa asioista, on --\n\n-- Älä saarnaa vanhemmalle miehelle, Ville!\n\n-- Minä olisin sinulle vain sanonut Topeliuksen sanat, ehkä vähän\nmuutetussa valossa. Jumaluusopin ylioppilas, joka nuorena on\nvälinpitämätön osakuntansa asioista, on myös pappina välinpitämätön\nseurakunnastaan. Se, joka nuorena ei viitsi taistella totuuden\npuolesta, ei viitsi sitä vanhanakaan.\n\n-- Ville se on aina kiistelemään valmis!\n\n-- Ne ylioppilasseurathan ovat mallikelpoisia, joissa kiistat ja\nväittelyt ovat jokapäiväisiä asioita, niin sanoo Snellman \"Suomen\nYlioppilaassa.\"\n\n-- Ettäkö myötään kiistellä on vasta ylioppilasmaista! Oletko poissa\nsuunniltasi, huudahti isäntä.\n\n-- Ainakin pitää kiistellä välipalaksi! Se panee verenkin vilkkaammin\njuoksemaan. Ja nytkin, kun meitä on tässä niin paljon koolla, kuluu\nhupaisemmin aika, kun vähän kiistellään. Minulla onkin mielessä muuan\nasia, josta sopii puhua.\n\nVille oli aina halukas väittelemään, varsinkin teoloogien kanssa.\n\n-- Annas kuulua, lausui muuan.\n\n-- Minä olen miettinyt, että ylioppilaiden pitäisi lukuisammin ryhtyä\nraittiusseuroihin kuin tähän asti. Ylioppilaiden raittiusseurassa on\nniinkuin tiedätte kolmisenkymmentä jäsentä.\n\n-- Ehdoton raittius on vastoin ihmisen vapautta, ainakin minun\nmielestäni.\n\n-- Minä en kannata ehdotonta raittiutta. Olen samaa mielipidettä kuin\npiispa Johansson.\n\n-- Semmoiset, jotka eivät muuten voi olla juomatta, niiden on paras\nryhtyä raittiusseuraan. Lie sinunkin kanssasi niin asia, puhui muka\nkovin vakavana isäntä.\n\nJa teoloogit sitte eivät koskaan juo! Kulkevat noissa syrjäkapakoissa\nja juovat kotonaan viidenkolmatta pennin olutta!\n\n-- Ei pitäisi minun huoneessani noin parjatella, muistutti isäntä.\n\n-- Ei suinkaan tarvitsisi niin parjata minua. Minä luulen, että meissä\njokaisessa on vikaa, ja se ei parane ennenkuin se miehissä poistetaan\nja ruvetaan ylioppilaiden raittiusseuran jäseniksi.\n\n-- Se, joka haluaa, ruvetkoon!\n\n-- Sitä ei vaadi ainoastaan meidän oma tilamme, vaan sitä vaatii\nkotomme, sitä vaatii kansamme. Halveksien katselee kansa ylioppilaita,\nnoita valon vartijoita, maan toivoja, jotka muka ovat aatteen\npalveluksessa ja hylkäävät esim. ehdottoman raittiuden. Kansa\nsitäpaitsi voisi vielä lukuisammin ruveta raittiiksi, jos ylioppilaat\ninnolla ryhtyisivät asiaan. Se on ylioppilaiden siveellinen\nvelvollisuus. Ja kuinka paljon me tuhlaamme täällä aikaa ja rahaa\nhukkaan, sentakia ett'emme ole raittiita. Kuinka paljon neroa sammuu\njuoppouden lokaan! Vastainen asemammekin yhteiskunnassa kärsii sen\ntähden! --\n\n-- Lasin kilistäminen on isiltä peritty tapa, mos patrum, keskeytti\nmuuan joka tähän saakka oli ollut hiljaa ja joka ei ollut kovinkaan\nlasin vihaaja.\n\n-- Siinä se juuri onkin pulma ja vaikeus! Me olemme niin\nennakkoluulojen orjia, niin perittyjen tapojen orjia, ett'ei meissä ole\nmiehiä niitä poistamaan, pauhasi Ville.\n\nNyt olisi ollut jokaisella sanomista, mutta kello löi seitsemän. Se\npoisti mielet asiasta, sillä nyt piti lähdettämän ylioppilaskunnan\nkokoukseen.\n\nMutta tuota, joka oli edelläkin ollut sitä mieltä, ett'ei sinne ole\nvälttämätöntä mennä, ei sinne saatu. Hän sanoi siellä menevän vain\nturhaan aikaa hukkaan.\n\nYlioppilashuoneen vestibyylissä kihisi miehiä kuin muurahaismättäässä\nmuurahaisia. Oltiin vielä jotenkin arkipäiväisellä tuulella. Juteltiin\nja naurettiin tuttavien kanssa.\n\nJuhlasali oli valaistu ja perällä huonetta oli puheenjohtajan ja\nkirjurin paikat. Kokous aletaan ja puheenjohtaja kysyy, onko asiasta\nmitään sanottavaa, ennen kuin ruvetaan äänestämään. On siinä\nkaikellaista puhumista. Ensinnä vallitsee tyyni hiljaisuus molemmissa\nleirissä. On useitakin puhujia, ja muuan esittää kompromissia, että\npuheenjohtajiksi valittaisiin sekä suomenmielinen että ruotsinmielinen,\ntoinen varsinaiseksi ja toinen varapuheenjohtajaksi ja että\nhoitokomiteaan valittaisiin yhtä monta molemmasta puolueesta. Kuuluu\nhyväksymyshuutoja, jos vastaisiakin. Nyt vasta alkaa tavallinen melu ja\nhälinä. Joka loukossa puhellaan, joka ryppäässä jutellaan ehdokkaista.\nSisällisempää vilkkautta kuvautuu jo kasvoissa, ja posket alkavat\ninnokkaammilla punottamaan, sillä salissa on tavaton lämpö. Joka huone\non täynnä miehiä. Siinä kuhistaan ja kuljetaan levottomina paikasta\ntoiseen. Pistäytään väliin ravintolan puolelle ja tullaan takaisin\nsaliin.\n\nVille oli jo eksynyt joukossa kumppaleistaan ja oli toisten parissa.\n\nJo ruvettiin äänestämään, hyväksytäänkö kompromissi-asia vai ei.\nYhdestä ovesta astuivat sisään puolustajat, toisesta vastustajat. Aivan\nliha lihassa kiinni sulloudutaan saliin, kun on päästy päiden laskijain\nohitse.\n\nKompromissia ei hyväksytty. Suomenmieliset eivät sitä hyväksyneet. Jo\nrupeaa ruotsalaisten veri kiukkuilemaan, sillä he tietävät, että he\njoutuvat tappiolle, kun suomenmieliset näin lukuisasti ovat saapuneet\nkokoukseen. Agiteerattu oli jo monta päivää ennen, ja jokaisella on\npuolueensa äänestyslista taskussa.\n\nPuheenjohtaja huutaa kurkkunsa kaikella voimalla, mihin paikkaan\nitsekukin osakunta asettuupi äänestämään. Ja nytpä syntyy joukossa\nmonipäinen virta, missä ristilaineet paiskelevat toisiansa vasten.\nJokainen pyrkii omien vaalintoimittajiensa luo, mitkä ennen äänestystä\nmäärättiin. Huudetaan nimiä, jotta sali kaikuu. Liput annetaan aina\nvuoron päästä. Sitte työnnytään ulommas odottamaan vaalin tulosta.\n\nVille pistäysi ulos salista kumppaneinsa kanssa. Ne menivät ravintolan\npuolelle ja sinne meni Villekin.\n\n-- Eikö oteta, Ville, pullo olutta, kysyi muuan hänen tovereistaan.\n\nToiset olivat jo asettauneet muutaman pöydän ääreen ja paraikaa\ntilasivat, mikä tuutingin, mikä olutta.\n\n-- Syödään mieluummin illallinen.\n\n-- Eipä minulle haluta ruokaa. Paremmin janottaa.\n\nVille silmäsi ympärillensä, näkyikö yhtään noita teoloogeista. Ei hän\nnähnyt yhtään niistä.\n\n-- No otetaan pullo!\n\n-- Pullo olutta ja kaksi lasia, tilasi sitten kumppali.\n\nKyyppäri toi ja he alkoivat maistella. Villestä tuntui vähän\nvastahakoiselta oluenjuonti; mietti, mitä oli puhunut noille\nteoloogeille. Mutta kun hänen kumppalinsa tavallisella sukkeluudellaan\nalkoi jutella Villelle, niin pian hän unohti miettimisensä. Tämä\nkumppali oli sitä paitsi Villen mielestä mieluisin. Ville tunsi arvonsa\nikään kuin kasvavan, kun sai olla hänen seurassaan. Helmer se oli\nnimeltään ja korkeamman virkamiehen poika. Miehessä oli jotain\nmagneettia, mikä veti kumppaleita puoleensa ja hänen komeat, miehekkäät\nkasvonsa herättivät myös myötätuntoisuutta miestä kohtaan. Jo nuoruuden\nhilpeyttä oli niinhyvin ruumiissa kuin sielussa hänellä.\n\nSiinä he puhelivat, kun muuan noista teoloogeista, äskeinen isäntä,\nmeni huoneen poikki. Hän huomasi Villen ja Ville hänet. Villeä hiukan\nhävetti, mutta pilkallinen hymy vetäysi teoloogin suupieliin.\n\n-- Eiköhän juoda pohjaan ja lähdetä kuulustelemaan vaalin tulosta,\nsanoi Ville.\n\n-- Tehdään niin!\n\nHe tulivat vestibyliin, kyselivät vaalista, mutta saivat tietää, ettei\noltu vielä laskettu ääniä. Eteisessä he kuljeksivat sitte ja\nodottaessaan puhelivat.\n\nJopa tulee salista muuan ja ilmoittaa, että fennot ovat voittaneet\nsuurella enemmistöllä. Tekipä mieli hurrrata sen päälle, mutta kiinni\npysyivät kuitenkin suut. Kohta kulki tieto kuin sotaväessä tunnussana\nmiehestä mieheen.\n\nSveesit suutuksissaan pistivät kalossit jalkoihinsa, tukkivat palttoot\nselkäänsä ja lähtivät pois.\n\nMutta suomenmieliset eivät pitäneet niin kiirutta. Haastelivat ja\nnauroivat ruotsinmielisten tappiolle. Sitte alkoi joukko hajaantua,\nmikä meni ravintolan puolelle, mikä taas pois ylioppilastalosta.\n\nVille ja Helmer miettivät myös lähteä pois. Siihen tuli toisiakin\nheidän kumppaleitaan ja heitä oli puolikymmentä kappaletta, kun he\nlähtivät pois ylioppilastalosta.\n\n-- Nytpä kannattaa käydä juomassa seideli olutta, ukot, tuumi yksi.\n\n-- Tosiaan! Sellaista voittoa ei aina saada!\n\n-- Lähdetkö sinä, Ville, kysyi Helmer.\n\n-- Enpä taida lähteä.\n\n-- Mitä? Etkö lähde?\n\n-- Mietin lähteä kotiin.\n\n-- Lähde nyt pois, kehoittivat toiset Villeä.\n\nVille olisi nyt mieluummin ollut kotonaan, kuin tässä.\n\n-- Et suinkaan nyt viitsine jäädä pois?\n\n-- Minä tulen, mutta en minä jouda kauvan olla.\n\n-- Niin kauvan kuin haluttaa!\n\nHe menivät samaseen olutkellariin, missä Ville äsken oli pistäytynyt.\nMutta ylös he eivät jääneet, vaan työntyivät rappusia alas, pysähtyivät\nvasta neljänteen huoneesen. Kapakka oli herroja täynnä. Korkeita,\nsilinterimäisiä silkkihattuja näkyi ylioppilaslakkien ja upseerien\nvormutakkien seasta. Itsekunkin pöydän ääressä oli kolme tai neljä\nkappaletta. Tarjoojaneidit hääräsivät ja kantoivat seidelejä.\n\nKimeästi soi pöytäkello neljännessä huoneessa, kun Helmer sitä puisti.\nNeiti tuli ja Helmer tilasi viisi seideliä.\n\n-- Myös annos makkaraa, käski Ville.\n\nMitä tilattu oli, tuotiin ja seura oli kuin kotonaan. Puhuttiin kovalla\näänellä ja naurettiin. Ville vaan pysyi vähän totisempana.\n\nSeidelit olivat jo lopussa ja muuan tovereista mäiskäytteli tyhjää\nseidelin kantta.\n\n-- Totta me otetaan uudet seidelit?\n\n-- Tietysti.\n\nEnnenkuin Ville kerkesi vastustaa, helisti jo äskeinen kelloa, ja neiti\ntuli.\n\n-- Hva befalls?\n\n-- Fem sejdlar.\n\n-- Älä tilaa minulle! En minä juo enää.\n\n-- Mitä sinä, Ville, hupsuilet! Yksi seideli nyt ei suuria tee!\n\nMiehet istuivat taas täysinäisten seidelien ääressä. Ville koetti\nsukkelasti juoda seidelinsä, jotta voisi sitte lähteä pois ja jättää\ntoiset istumaan. Mutta yhtä sukkelasti tyhjentyivät toistenkin\nseidelit, sillä kun Ville nosti seidelin huulilleen, niin nousi se\nmuidenkin huulille ikäänkuin äänettömän komennon vaikutuksesta.\n\n-- Kolme on pohjaluku! Siis kolmas seideli pöytään, sanoi Helmer,\npannessaan tyhjän seidelin alas pöydälle.\n\nHelmer ei ollut tavallisesti mikään viftari, ja Ville mietti, että kun\nHelmerkin nyt ottaa, niin ehkä hänkin.\n\nOli juotu jo kolme seideliä. Neljännet ja viidennet tarjosi Helmer\nomalla kustannuksellaan.\n\n-- Eikö lähdetä henkäsemään vähän raitista ilmaa, kysyi yksi joukosta.\n\n-- Olemmepa täällä jo istuneet. Lähdetään vain, sanoi Helmer,\ntaittaessaan rillejään.\n\nHe lähtivät pois. Rappusia ylös noustessa tuntui vieno väsymys Villen\njäsenissä; mutta muuten virtaili veri ruumiissa kiivaasti. Päähän\ntuntui kävellessä nousevan jotain huumaavaa höyryä, mikä lumosi\najatusvoimaa ja muistia.\n\n-- Lähdetään Cambriniin!\n\n-- Sinne me lähdetään!\n\nIlta lennätteli viileää tuulta heidän poskilleen ja tuntui somalta\nkuumenevan pääkallon pinnalla. Se ikään kuin keventi alkohoolihöyryjen\npaksuutta ja poisti väsymystä:\n\nVanhoja herroja istui Cambrinissa, jonne he työntäytyivät sisälle.\n\n-- Otetaan punssia nyt, sanoi muuan.\n\n-- Sitä otetaan!\n\nTilattiin punssia, ja oluen kanssa alkoi se yhdessä rammata heidän\naivojansa. Ei voinut punssin kanssa nautittu seltterivesi vähentää\nnäiden vaikutusta. Ehkä esti aamulla kohmelon tuntumista. Nyt vaan veri\najautui ylemmäs ja pakkautui ruumiin pinnalle.\n\n-- Mutta eikö siirrytä U:n kahvilaan, siellä saa laulaa.\n\n-- Kippis! Terve!\n\n-- Juodaan tämä ja sitte lähdetään.\n\nVilleä tuntui oksettavan, ja ylös pakkausi punssi. Hän pyysi kiiruusti\ntoisia lähtemään pois, ulos vilvakkaasen ilmaan.\n\n-- Polta tupakkaa, niin se menee yli!\n\nVille ahmasi sikarista, ja yli se tuntui menevän. Mutta kun tuli\nmieleenkään punssi, niin taas se tuntui pyrkivän ylös. Kun Olisi\npäässyt kotiin maata, ajatteli Ville.\n\n-- Eikö me oteta issikka?\n\n-- Otetaan!\n\nVihellys kuului ja kohta ajoi issikka ravintolan edustalle.\n\n-- Toinen myös!\n\nUusi vihellys.\n\nVilleä pyrki taas ulkona oksettamaan, ja nikotus alkoi häntä vaivata.\nKun hän oli niissä hommissa, työnti Helmer hänet issikkaan ja nyt\najettiin B:n kahvilaan.\n\nLoppu.\n\n\n\n\nRAITTIUSPUUHISSA.\n\n\nPiiat ja rengit olivat laittamassa istumia Kaukolan pirtissä, sillä nyt\noli jotain erinomaisempaa tekeillä.\n\nOli asetettu jo pöytä peräseinälle ja tuoli sen taakse. Likaisen uunin\nverhoamiseksi oli pantu tuoreita koivuja, joista levisi suloinen tuoksu\npirttiin.\n\n-- Mitähän se maisteri nyt aikoo, tuumi yksi piioista ja käänsi leveän\nnaamansa kysyvästi toisen puoleen.\n\n-- Se on joku seura.\n\n-- Hihhuliseurako? Meidän puolessa niitä seuroiksi kutsutaan.\n\n-- Älkää lorisko! Tuokaa tänne yksi penkki, komenti isäntärenki.\n\nPiiat veivät penkin.\n\n-- Kas nyt alkaa olla jo paikallaan, myhähti isäntärenki.\n\n-- Pitääkö tuoda isännille myös oluthaarikka, kysyi toinen piioista.\n\n-- Hemmetti sinut vieköön! Etkö sinä tiedä, että nyt aijotaan perustaa\nraittiusseura!\n\n-- Raittiusseura? Mikähän kumma se on!\n\n-- Taidetaan kieltää yöjuoksu. Se onkin hyvä, että kerran ruvetaan\nniitäkin seuraksi seulomaan, sanoi toinen piika.\n\n-- Menkää nyt tiehenne! Te olette maailmasta ja sen menosta aivan\ntietämättömät, puheli isäntärenki naurahtaen.\n\nMutta piiat jäivät paikoilleen kuullakseen isäntärengiltä, mikä tuo\nseura oli.\n\n-- Mitä te töllistelette? En suinkaan minä teille tässä rupea\nselittelemään. Pois nyt!\n\n-- Tulkaa sitte muiden muassa!\n\nPiiat menivät pois.\n\n-- Hassuja nuo tytöt! Vaan kun ovat ylimaassa, niin mistäpä tietävät.\n\nMinä kaupunkilainen tuota tiedän siitäkin, kun on palvellut\nkauppamiestä kaupungissa, niin on täällä vähän muita ihmisiä viisaampi,\nkehui Erkki, nuorempi renki.\n\n-- Mitä tuosta kaupunkilaisuudesta aina kehuu. Tuommoista lörpötystä ei\nviitsi kuulla. Jos edes tietäisit senkään verran asioista kuin minä --\n\n-- Niinkuin te!\n\n-- Anna minun puhua loppuun? Oletko vienyt kauroja hevosille?\n\n-- Kauroiksipa se viisaus menikin.\n\n-- Laiskuri! Vissiin ovat hevoset nälissään sinun isottelijan tähden.\nMuistaisit hevosia, niinkuin viisauttasi -- samalla painoi isäntärenki\npirtinoven kiini ja meni ulos.\n\n-- Äläpäs kiirehdi! Eikö iän se ala minunkin valtani vähän kasvaa, kun\nnuori herra on kotona. Mutta mitä se maisteri nyt oikein tarkoittaa,\nkun puuhaa tuollaista. Nytkin kun tultiin kaupungista, olimme kumpikin\nalkutaipaleella niin tupakassa, että hevonen mieli meitä viemään minne\ntahtoi...\n\nOvi aukeni ja ylioppilas Kaukola tuli pirttiin.\n\n-- Siis kaikki valmiina!\n\nHän katseli ympärilleen ja meni pöydän luo.\n\n-- Käypäs Erkki nyt käskemässä piian tuoda tähän vesikarahvi ja pari\njuomalasia! Niin on tapana ja täytyy saadakin kurkkuansa totella, kun\nmielii pitkään puhua.\n\nErkki lähti ja Kaukola aikoi siirtää pöytää ikäänkuin se olisi\nsopimattomassa paikassa. Työnti sen vähän ulommas penkeistä.\n\n-- Olipa tämä oiva keksintö! Ei mitään voi niin helposti vetää nenästä\nkuin noita itsepäisiä ukkoja. Eipä taitaisi tuo meidänkään ukko muuten\ntaipua antamaan rahoja, jotta saan tuon Helsinki-velkani maksetuksi.\nMutta nyt hän tietysti uskoo minua kuin vanhaa rovastia...\n\n-- Erkki tuli vesitarjottimen kanssa.\n\n-- Pane ne siihen pöydälle. Kas noin! Meille tulee, Erkki, vielä hauska\nkesä!\n\n-- Mutta mitä maisteri nyt meinaa, kun puuhaa raittiusseuraa? Eikö me\nenää otetakaan konjakkareita?\n\n-- Puhu vähän hiljempaa! Me tietysti juodaan yhtä paksusti kuin\nennenkin, jos vaan sinä olet hyvä asiapoika ja umpisuu. Umpisuu,\nmuista!\n\n-- No, mutta minkätähden sitte tätä?\n\n-- Katsos! Ensinnäkin saamme hyvän maineen ja nimen. Meitä kehutaan\noikein kelpo nuorukaisiksi. Toiseksi sitte saadaan tänne hauska\nnuorisoseura, johon eivät ukot muutoin suostuisi kuin raittiusseuran\nnimellä. Kolmanneksi on siitä se hyöty, että saadaan pappilan\nryökkynätki tähän seuraan, kun se on raittiusseura, muutoin ei rovasti\nheitä päästäisi. Sorja tyttö on tuo pappilan Helmi! Vieläpä saamme\nvapaammin juoda, kun olemme muka raittiusseurassa.\n\n-- Hah! Hah! Kyllä maisteri on kirjansa läpi lukenut.\n\n-- Ei minkään ole niin vaikea olla kuin talonpoikais-ylioppilaan. Hän\nriippuu kuin muinoin Absalon taivaan ja maan välillä. Maa se on se,\njossa matelevat nämä itsepäiset ukot tiivisti suljettuine kukkaroineen\nja siveyssydämineen, taivas on taas tuo loistava herrasmaailma, jossa\neletään niinkuin tuleekin, ja minä olen silloin maassa, kun olen\ntäällä, taivaassa, kun olen Helsingissä. Jos Erkki olisit kerrankaan\nsiellä, niin minä sinut oluessa uittaisin. Kyllä siellä on toisenlaista\nkuin täällä. Mutta vielä yksi asia, Erkki! Kun minä puhun ja noin aina\nväliin lakkaan, levähtääkseni hiukan, niin taputa näin käsiäsi, se on\nniin tapa ja asia vaatii. Ja se noiden tolloin silmissä tuottaa sinulle\nitsellesikin kunniaa, kun näkevät, että sinä sen tiedät. Kyllä sitte\npappilankin ryökkynät taputtavat, kun sinä panet alkuun. Minä annan\nnoin vähän merkkiä. Silloin kun kosken näin tukkaani, niin silloin\ntaputat. --\n\nSamassa astui Kaukolan isäntä sisään. Hän oli vanha voimakas\nmaalaiskarhu, hartiat leveät ja hiukan kierosäärinen.\n\n-- No poikani! Oletko valmis tärkeään toimeesi?\n\n-- Aivan valmis.\n\n-- Jumalan siunaus, että minulla on tuollainen poika, joka ei\nainoastaan itse vaella siveästi Herran kasvoin edessä, vaan tahtoo\nmuitakin niin tekemään.\n\nJopa piti ensimmäinen kyläläinen päänsä ovesta, ja kohta koko\nruumiinsakin. Hänen perässään oli muita ja piakkoin oli pirtti\npuolillaan väkeä. Tulivat pappilan ryökkinätkin. Nuori Kaukola kävi\nkohteliaasti heitä vastaan.\n\n-- Terve tuloa! Käykää peremmäksi! Olkaa hyvä!\n\nKaukolan maisteri meni edellä ja laittoi ryökkinöille sopivat sijat\netupenkille.\n\n-- Kiitos! Isämmekin olisi tullut, mutta hän oli vähän pahoinvoipa. Hän\nkäski sanoa herra Kaukolalle terveisiä, että hän lämpimästi kannattaa\nherra Kaukolan hanketta ja kiittää Jumalaa, että seurakunnassa löytyy\nsellaisia miehiä, jotka tahtovat häntä auttaa hänen tärkeässä\ntehtäväsään ja vaikeassa työssään, tahtoessaan tehdä kaikki\nseurakuntalaisensa autuaiksi, sanoi Helmi.\n\n-- Kiitos paljon terveisten edestä! Olkaa hyvä ja istukaa!\n\nSillä välin oli pirtti kokoontunut jo täyteen väkeä, ja kaikkien\nkasvoista näki, että he odottivat jotain outoa ja erinomaista.\n\nNuori Kaukola kävi pöydän taakse ja pani rillit nenälleen.\n\n-- Eiköpä lie jo sopiva aika alkaa kokous. Kunnioitettavat\nkansalaiseni! Nykyaikana koetetaan parantaa maailmaa kaikin puolin;\nyhteiskunnan halvimmankin jäsenen elämä ja toimeentulo otetaan varteen.\nNuo suuret aatevirrat saavat alkunsa ulkomailla, mutta maininkeina\nsaapuvat ne meidänkin syrjäisen maamme rannikoille. Ja täällä meidänkin\nmaassamme löytyy miehiä, jotka ovat alttiit tuollaisille uudistaville\npyrinnöille, ja etupäässä ovat ylioppilaat ne, jotka innostunein sydämin\nrientävät noiden maininkien luo ja pyrkivät niitä omistamaan\nitsellensä, voidaksensa sitte alkaa ne kansansa keskuudessa ja sen\nhyväksi.\n\nKaukolan maisteri pyhkäsi tukkaansa, ja silloin Erkki, joka jo oli\npitkästynyt odottamaan merkkiä, alkoi taputtaa käsiään. Muut kääntyivät\nhäntä katsomaan, mutta kun pappilan ryökkinät ja kansakoulunopetajakin\nyhtyivät taputukseen, niin alkoivat muutkin taputtaa, varsinkin\npojannaskalit, joita oli kokounut oviloukko täyteen.\n\n-- Me ylioppilaat, valon vartijat, kansan toivo ja tuki, me emme voi\nolla ottamatta huomioon, vähintäkään seikkaa, mikä voi parantaa\nkansamme ja rakkaan isänmaamme tilaa.\n\nSitte maisti puhuja juomalasista, taittoi rillejään ja jatkoi:\n\n-- Kun sitte tuo seikka on niin mahtavavaikutteinen ja jaloja hedelmiä\ntuottava kuin se asia, jonka tähden olen teidät kokoon kutsunut, niin\nsilloin ylioppilaan sydän laajenee, ja hän tuntee miten sisäinen ääni\nkehottaa häntä toimimaan kansansa eduksi, kansansa, joka on hänelle\nkalliin kaikista. Asia, joka jo ympäri koko maatamme on tunnettu ja\nyleisesti kannatettu, on innostanut minuakin koettamaan toimia teidän\nparissanne sen eduksi. Se asia on raittiusasia, luopuminen viinan ja\nmuiden väkijuomien nauttimisesta. Eikö täällä ole puolisoja, jotka\nsaavat vuodattaa katkeria kyyneleitä sekä itsensä että lastensa tähden,\nkun heiden miehensä viepi ansionsa salakrouvarin syövään kukkaroon.\nMinä näen jo kyyneleitä, joita tieto tuosta puristaa näiden puolisojen\nsydämistä. Täällä on varmaan äitejä, jotka katkerasti muistelevat sitä\nhetkeä, jona näkivät poikansa ensi kerran hoipertelevan tuon vimmatun\nviinan vaikutuksesta. Niin turmiokas on viinan vaikutus. Se on kauhein\nmyrkky, mitä ihminen on koskaan keksinyt. Sillä viina tekee ihmisen\nsiaksi, ja järjettömäksi elukaksi, mikä jonkun aikaa levättyään tulee\ntaas kauniisti järki-ihmiseksi, häpeäksi itselleen ja omaisilleen.\nViinan tuottama vahinko on niin yleisesti tunnettu, ettei minun\ntarvitse siitä yleisemmästi puhua. Nyt minä kehoitan teitä, miehet ja\nnaiset, harrastamaan innolla tätä minun ajamaani asiaa. Voitto on sekä\nhenkinen että aineellinen.\n\nPuhuja kosketti tukkaansa ja Erkki alkoi taputtaa käsiänsä ja muut\nperässä.\n\n-- Tässä on kirja, johon jokainen, joka haluaa ruveta tämän erittäin\nhyödyllisen seuran jäseneksi, voi kirjoittaa nimensä. Puhutaan sitte\nseurasta lähemmin kun ensin nähdään, saadaanko sitä aikaan. Siis hyvät\nmiehet ja naiset tehkää hyvin ja kirjoittakaa nimenne tähän listaan.\n\nSillä välin oli vanha kiertokoulunopettaja koonnut oppilaansa\novensuuhun. Kyläläiset katselivat vain eikä yksikään mennyt.\nkirjoittamaan nimeään.\n\nKansakoulunopettaja Antti Aarnio nousi penkiltään ja kävi puhujan luo.\n\n-- Saisinko minä kirjoittaa nimeni ja puhua sitte puolestani pari\nsanaa, sanoi hän Kaukolan maisterille.\n\n-- Tehkää hyvin! Tahdotte puhua myös asian eduksi?\n\n-- Niin, hiukan.\n\n-- Olkaa hyvä!\n\nYlioppilas kävi istumaan pappilan neitien luo. Kansakoulunopettaja\nalkoi vitkaan puhua.\n\n-- Herra Kaukola on jo kyllä selvästi ja sattuvasti puhunut asian\npuolesta, mutta suotanee ehkä minunkin lausua joku sana. Jo itse\nraittiusseura raittiutta harrastavana ja juoppoutta ehkäisevänä on mitä\nsuurimmasti kannatettava. Mutta vielä on toinenkin syy. Meidän\npaikkakunnaltamme puuttuu sivistävä seura, seura -- sanon minä -- jossa\nnuoriso voisi puhtaasti ja säädyllisesti viettää joutoiltojaan. Nuo\nnurkka-tanssiseurat ja muut semmoiset pilaavat meiltä nuorison voimat,\nvievät sen harhateille, eksyttävät sen Jumalasta ja säädyllisyydestä.\nTämä oli se asia, jonka tähden aivoin puhua, sanoa sanasen. Olen\npuhunut puhuttavani. Kehoitan teitä, kunnioitettavat ihmiset,\ninnokkaasti ottamaan osaa raittiusseuraan.\n\nErkki nousi ylös mennäkseen kirjoittamaan nimeään. Kun hän oli\npääsemäisillään pöydän luo, nykäsi ylioppilas, mikä istui ensimmäisellä\npenkillä pappilan ryökynäin vieressä, häntä takin liepeestä takaisin.\n\n-- Tehkää hyvin, osoitti hän samalla pappilan neideille pöydällä olevaa\nlistaa.\n\nNeidit menivät kirjoittamaan nimensä.\n\n-- Seuratkaa muut hyvää esimerkkiä, kehoitti ylioppilas.\n\nKyläläisiä meni jo pöydän luo. Tuossa tuli muuan isäntä, tarttui kynään\nja kirjoitti nimensä. Sitte seurasi muita ja he joko itse kirjoittivat\ntai kirjoitti kansakoulunopettaja heidän nimensä.\n\nMutta yhtäkkiä alkoi laulu kaikua oven puolelta ja\nkiertokoulunopettajan johdolla lauloivat lapset virren: \"Juopumus\nviisaan villitsee.\"\n\n-- Mielestäni oli sopiva alottaa seuran vaikutus sopivalla virrellä.\n\n-- Opettaja on oikeassa, sanoi vanha Kaukola.\n\n-- Seuraan on jo kirjoittautunut kaksikymmentä jäsentä. Eikö ole kyllin\nriittävä luku seuran perustamiseen, kysyi ylioppilas.\n\n-- On, kuului ääniä.\n\n-- Olisi ensinnäkin valittava puheenjohtaja eli esimies.\n\n-- Minä ehdotan siksi herra Kaukolan. Hän on aivan sopiva siihen, sillä\nhän on itse innostunut asiaan ja sivistynein mies joukossa, esitti\nAarnio.\n\n-- Minä tahdon myös häntä, lisäsi Erkki.\n\n-- Kaukolan maisteri puheenjohtajaksi, kuului ääniä.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi tästä minulle osoitetutta kunniasta. Ilon\nvärähdykset täyttävät rintani, kun näen, että kuntalaisillani on niin\npaljon minuun luottamusta. Sydämeni täydellä innolla antaun toimimaan\ntämän asian eduksi. Tosin talvisaikoihin en voi olla seuran esimiehenä,\nmutta onhan kuntalaisilla niin järkevä ja kykenevä opettaja kuin Antti\nAarnio. Hänet voin kyllä silloin uskoa sijaisekseni.\n\n-- Se on oikein, kuului joku ääntävän.\n\n-- Olisi sitte valittava toimikunta laatimaan sääntöjä ja muutoin\nseuraa järjestämään. Eikö riittäisi viisimiehinen toimikunta?\n\n-- Mielestäni riittää, puhui Aarnio.\n\n-- Minä esitän tähän toimikuntaan opettaja Aarnion ja kauppias\nKonkeron. En tunne muita esittää, puhui ylioppilas.\n\n-- Minä esitän lisäksi isäntä Kaukolan, siltavouti Juhosen ja lautamies\nPekkalan, lausui Aarnio.\n\n-- Kaikkiapa tässä nyt esitetään kuin Juhoraukkaakin, joka porsaiden\nkanssa maantien ojassa makaa, lausui muuan isäntä.\n\n-- Mitä sinä heinänvaras puhut? Jos et tuki suutasi, niin sinun käy\nhuonosti. Kyllä minä sinun tiedän, mitä sinä olet!\n\nOikein kauhuissaan lateli Juhonen näin vastaukseksi.\n\n-- Pyydän huomauttaa, että isännät käyttäisivät sopivampaa puhetta.\nTuollainen menettely on jotenkin törkeää, sillä täällä on sellaisiakin,\njotka voivat pian erota koko hankkeesta, jos tuolla tavalla ruvetaan\nmenettelemään, nuhteli Kaukola.\n\n-- Kyllähän minä sen tiedänkin, vaan pisti niin sapelleni, kun rupeaa\ntäällä tuollaista puhumaan, puolusti Juhonen itseään. Ensimmäinen\nisäntä oli aikeessa ruveta vastustamaan, mutta muut häntä estivät.\nKuitenkin mörähti hän jotakin.\n\n-- Hiljaan! Täällä ei saa rähistä! Joka ei voi olla siivolla menköön\nulos!\n\nKun kaikki olivat hiljaa, lisäsi sitte nuori Kaukola!\n\n-- Onko näitä ehdokkaita yksimielisesti kannatettava.\n\n-- On, kuului vastauksia.\n\n-- Siis tämä on päätetty. Toimikunta ottaa laatiakseen säännöt ja pitää\nhuolen muista asioista. Esitän puheenjohtajaksi opettaja Aarnion.\n\n-- Tietysti herra Kaukola tulee myös kuulumaan toimikuntaan ja juuri\nhän olemaan puheenjohtaja, sanoi Aarnio.\n\n-- Niin, niin!\n\n-- Tämä asia on päätetty. Mutta vielä tahdon hiukan puhua nuorten\npuolesta. Kun nyt nuoret miehet täten uljaasti luopuivat väkeväin\njuomain nauttimisesta ja siitä huvista -- minä nimitän sitä ivalla\nhuviksi -- jota viinasta on heidän mielestään lähtenyt, niin on heidän\nhupinsa jollain tavalla palkittava ja sentähden ovat raittiusseuran\niltamat somistettavat nuorison tansseilla ja leikeillä.\n\n-- Poikani on mielestäni oikeassa. Minä kyllä sallin nurmellani ja\npirtissäni nuorison leikkivän.\n\n-- Se on oikein!\n\n-- Mutta minä luulen, että seura tulee syntiseksi, kun siellä saadaan\nharjoittaa kaikellaista mellastusta. Se on vain lihan kutkuttamista,\nniinkuin sanassa sanotaan, puheli muuan isäntä.\n\n-- Niin minäkin ajattelen. Pois tanssi ja ilot!\n\n-- Mutta me voimme veisata aina lomahetkenä jäsenten hartaudeksi\nsopivan virren. Minä kyllä alttiisti rupean johtamaan veisuuta. En\nvaadi muuta palkkaa kuin jos kekrin aikana isännät muistavat minua\njyvätynnyrillä, ehdotti kiertokoulunopettaja.\n\n-- Jätetään se asia nyt toisiin. Voidaanhan väliin veisatakin, mutta\nmielestäni isäni on aivan oikeassa.\n\n-- Oikeassa Kaukolan isäntä on, kuului lautamies Pekkalan ääni.\n\n-- Kyllä nuoriso kaipaa leikkiä, lisäsi Aarnio.\n\n-- Siis saadaan huvitteleida iltasin, kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Saa kyllä.\n\n-- Asia on päätetty. Nyt on siis jo alusta tehty. Ei muuta kuin lopetan\ntämän kokouksen.\n\n-- Eiköhän me toimikunnan jäsenet lähdetä tuonne minun kamariini jo\nkeskustelemaan, kehoitti Kaukolan isäntä.\n\n-- Eikö lie sopiva, tuumi Pekkala.\n\n-- Niinpä taitaa olla. Mutta nuoret kai haluavat vähän leikkiä, arveli\nylioppilas.\n\n-- Lähdetään nurmelle tanssimaan, kehoitti Erkki.\n\nVäki alkoi siirtyä pois tuvasta. Nurmikolta kuului kohta mietoa\npiiritanssin laulua, sillä siellä huvitteli puheennjohtaja\nraittiusseuralaistensa kanssa.\n\nLoppu.\n\n\n\n\nHELMIKUUN RUUSU.\n\n\n-- Kuule, Siiri, kun tohtorinna Hallbeckilla on kaunis ruusu, niin\nkaunis... nyt vasta puhjennut... Voi kun se on soma... Ja\nhelmikuussa... Mutta minä en muistanut tervehtiäkkään... Tuo kukka oli\nvain mielessäni... Voi kun minulla olisi sellainen!\n\nNoin tuprusi sanoja neiti Zinsin suusta. Pinnistetyin korvin kuunteli\nneiti Ringvall puhetta, joka näytti kokonaan hänen vievän muassaan.\n\n-- Ai helmikuussa! Ja minkä värinen?\n\n-- Kaunis tummanpunainen!\n\nSamassa pyörähti neiti Zins istumaan ja alkoi valitella omain\nruusujensa huonoa kasvua.\n\n-- Nyt on niin sumuiset ilmatkin, että kukkarukat ovat aivan kuoleutua,\nvalitteli neiti Zins.\n\n-- Ja miten se ruusu on päässyt puhkeamaan, ihmetteli neiti Ringvall.\n\n-- Niin! Siinä se! Tohtorinna Hallbeckilla on joku salainen keino,\njolla hän kasvattaa kukkiaan. Meidän pitää se saada tietää.\n\n-- Meidän pitää, toisti päättävästi neiti Ringvall.\n\n-- Muuten ei olisi tuo kaunis ruusu puhjennut näin aikaisin. Keskellä\npäätalvea!\n\n-- Hänellä on joku keino, lisäsi vielä neiti Ringvall.\n\n-- Mutta lähdetään katsomaan tuota ruusua, lisäsi hän.\n\n-- Lähdetään, lähdetään!\n\n-- Sitä on hauska nähdä.\n\n-- Minä olen jo käynyt katsomassa, mutta en minä väsy sitä katsoa. Minä\nolisin myötään sen vieressä.\n\nNeidit lähtivät ulos huoneesta, ja kohta astui pari muodikasta naista\nkaupungin katuja pitkin.\n\n-- Minne neidit menevät noin kiiruusti? Suvaitsetteko seuraa?\n\nNuori keikari, kauppaneuvos Krookin poika, kumarsi samassa kauniisti\nneideille.\n\n-- Tulkaa, herra Krook! Tehkää hyvin ja tulkaa katsomaan\nvastapuhjennutta kaunista ruusua tohtorinna Hallbeckilla.\n\n-- Kiitos! Mielelläni!\n\nPian saavuttiin tohtori Hallbeckin komeaan taloon. Nuori tohtorinna\notti aivan kohteliaasti vieraat vastaan ja vei heidät saliin, missä tuo\nruusu kasvoi komeimmassa astiassa.\n\n-- Ah! Kuinka kaunis!\n\nNoin huudahti jo neiti Ringvall kynnyksellä.\n\n-- Todellakin! Sanomattoman ihana, lisäsi nuori keikari\nteeskentelevästi.\n\nVieraat emännän kanssa astuivat ruusun tykö. samassa aukeni salin ovi\nja tohtori Hallbeck jotenkin kärttyisen näköisenä ohjasi vieraat\nsisään. Siinä oli nuoria neitiä puolikymmentä. Kaikki tulivat katsomaan\ntuota tummanpunaista ruusua. Siinä ihmeteltiin, huudahdeltiin ja nyt\nkulki jokaisen nenä vuorotellen kukun lemua haistamassa.\n\nNiin ujona nyökkää se oksassa, niinkuin tietäisi ennen aikojaan\ntulleensa maailmaan, lausui herra Krook, mikä sitä viimeksi haistoi.\n\nNuori tohtorinna näytti aivan nauttivan tuosta kukastaan ja hyvillään\nkuunteli hän vierasten ylisteleviä sanoja.\n\n-- Miten kaunis se olisi neiti Haganin morsiuspuvussa, huudahti neiti\nSjöstedt. Neiti Hagan punastui korvia myöten tuosta kunniasta, että\nruusu hänen tähtensä katkaistaisiin.\n\n-- Oi jos minä saisin sen, supisi neiti Zins herra Krookin korvaan.\n\n-- Milloin pääsemme neiti Haganin näihin? kysyi tohtorinna vähän\ntuskastuneena.\n\n-- Perjantaina, siis ylihuomenna, vastasi neiti Sjöstedt.\n\nTohtorinnan kasvot selkenivät.\n\n-- Ehkä annammekin tämän ruusun koristaa neiti Haganin lumivalkoista\nmorsiuspukua.\n\nNyt seurasivat tuhannet kiitokset neiti Haganin puolesta.\n\n-- Mutta jos se lakastuu, uskalsi neiti Zins muistuttaa.\n\n-- Ei lakastu, vastasi tohtorinna lyhyesti, vaikka varmaan tiesi,\nett'ei ruusu kestäisi päivää enempää enää varisematta.\n\nMuut luottivat tohtorinnan vakuutukseen ja lähtivät iloisina pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana oli pikku kaupungin vallasnaisilla klubi-iltamansa.\n\nAivan levottomana astui nuori tohtorinna sisälle ja kysyi, joko neiti\nHagan on tullut. Saatuaan myöntävän vastauksen, riensi hän suin päin\nsaliin ja astui suoraan neiti Haganin tuo.\n\n-- Minä surkuttelen teitä, neiti Hagan, ruusu on kuollut!\n\n-- Kuollut!\n\n-- Niin minun pikku Valtterini pääsi huomaamatta saliin, ja hän rutisti\nruusun, jonka minä olin asettanut pikku tuolille keskelle lattiaa\nauringon paistetta varten, aivan muuskaksi.\n\n-- Nuuskaksi!\n\nSeura kuuli neiti Haganin huudahduksen ja rupesi tiedustamaan syytä,\nmiksi tohtorinna ja neiti olivat noin hermoja kiihoittavassa\nkeskustelussa.\n\nTohtorinna pakotettiin kertomaan koko ruusujuttu uudestaan ja niin\nalkoi rouvasväen klubi-iltama.\n\nLoppu.\n\n\n\n\nKÖYHÄ ÄITI.\n\n\nI.\n\n-- Tuo minulle raitista vettä, Anniseni, lausui ripeä äiti, muurari\nJuuren leski, pienelle seitsenvuotiaalle tyttärelleen.\n\n\"Heti, äiti kultani\", vastasi Anni, mennen noutamaan. Kyynele näkyi\nvalahtavan Annin poskelle, hänen ottaessaan saavista vettä pieneen\nläkkiseen astiaan. Hänen pieni sydämensä tunsi jo surua, jos äiti\nkuolisi. Olihan äiti usein sanonut Annin jäävän yksin maailmaan, jos\nhän kuolee. Tuopa suretti Annia.\n\nLääkäri oli sanonut äidissä olevan kuumeen; vieläpä oli epäillyt\nparanisiko äiti enää.\n\nÄiti oli niin kipeän näköinen; hänen täytyi väkiselläkin vaikeroida\ntuskissaan. Kuumuus oli koko hänen ruumiissaan vallan päällä. Lääkäri\noli kieltänyt häntä juomasta vettä, sillä vesi lisäisi vain kuumetta.\nMutta kuitenkin tahtoi äiti sitä, sillä hän tunsi ainakin hetkeksi\nviileämpää.\n\nAnni vei vesikipon äidille, joka makasi kalpeana ja laihana vuoteellaan\npirtin nurkassa. Pirtissä kävi matkamiehiä, talonpoikia maaseuduilta.\nTämä pirtti oli nimittäin muutaman rikkaan kauppaneuvoksen oma. Äiti\noli ollut sen siivoojana koko talven. Myöskentelemällä kahvia\nmatkamiehille oli hän elätellyt Annia ja itseään. Nyt kun hän oli\nsairastunut, oli kauppaneuvos ottanut uuden asukkaan pirttiin, vanhan\nmummon näet. -- Äiti oli jo ollut viikon verran kipeänä. Kauppaneuvos\noli häädellyt äitiä köyhäinhuoneesen sairastamaan, mutta rouva oli\nsääliväinen ihminen ja oli taivuttanut pyynnöillään herraansa, jotta\ntämä oli suvainnut äidin sairastaa pirtissä. Rouva oli tuonut usein\nruokaakin äidille, hänen sairastaessaan, mutta aina herransa näkemättä.\nAnnikin oli saanut osan noista anteista. Hän olikin suuresti kiintynyt\nrouvaan, sillä monta ystävällistä sanaa oli hän saanut rouvalta. Anni\nmuisti joka ilta rukoilla rouvan edestä, vieläpä herrankin.\n\n\"Turvattomaksi jäisit lapseni, oma rakas Anniseni, jos äiti kuolisi\",\nsanoi äiti, antaessaan vesitörpön Annille. Anni katseli suurilla\nruskeilla silmillään äitiä.\n\nÄiti ojensi laihat käsivartensa ja kietoi ne Annin ympäri. Hän veti\nAnnin puoleensa ja nyt nyyhkivät he yhdessä.\n\nOvi avautui, ja rouva astui sisälle lihaliemikuppi kädessä.\n\n\"Toin teille vähän ruokaa, ettehän ole vielä maistaneetkaan ruokaa\ntänään, niin kertoi Anni minulle\". Samalla laski hän kupin penkille.\n\n\"Ei ole ihmekään, ettei ruoka maita, eihän sairas voi syödä huonoa\nruokaa. Ennemmin nauttii se pahimpia lääkkeitä kuin jyrsii kuivaa\nleipää.\"\n\nHän siirsi penkin vuoteen viereen ja käski äidin syödä. Annille antoi\nhän pehmeätä voileipää ja käski tulla hänen kyökkiin syömään lisää\nvähän ajan perästä, sillä herra menee valtuusmiesten kokoukseen\nraatihuoneelle.\n\nRouva, puhuteltuaan hiukan aikaa äitiä, sanoi pitävänsä lähteä herran\nturkkia lämmittämään. Kun rouva oli mennyt, käski äiti Annin lukea\n\"Isämeidän\" rukouksen.\n\nAnni pani kätensä ristiin ja luki \"Isämeidän\".\n\nÄiti näytti sangen väsyneeltä ja vaipui vasten tahtoaan makaamaan. Kun\nAnni oli lukenut rukouksen, oli hän hiljaa. Kohta kuuli hän äidin\nhengittävän raskaasti ja näki hänen vaipuneen uneen.\n\nAnni lähti kyökkiin syömään ja sulki oven hiljaa mennessään. Ripeästi\njuoksi hän kartanon poikki. Hänen mustat suortuvansa heiluivat ylös ja\nalas hänen juostessansa. Kun hän pääsi kyökkiin, niin käski rouva häntä\nmurkinoimaan. Halukkaana istui Anni syömään rouvan antamaa\nlihakeitosta. Rouva kehotti häntä syömään kylliksensä. Ei Anni\nnäyttänyt säästävänkään, söi kun söikin suun täydeltä. Iloisena katseli\nrouva Annin ruokahalua ja ajatteli mielessään, että jospa Jumala olisi\nsuonut hänellekin tuollaisen sievän tytön. Vasten tahtoaankin, hän näet\nei tahtonut häiritä Annin syöntiä, meni hän Annin luo ja alkoi silittää\nhänen kiharoitaan. Iloisena nosti Anni suuret silmänsä rouvaan päin ja\nkatseli sitten niin viehättävästi ylös. Ihastus voitti rouvan, hän\ntarttui Anniin ja asettui istumaan Anni helmassa. Rouva tunsi\nsanomatonta iloa saada puristaa tuollaista viatonta olentoa sydäntänsä\nvasten, joka useasti olisi ollut paljon iloisempi, jos hänellä\nitsellään olisi ollut tuollainen olento, olisi ollut lapsi, jonka\nposkilta hän olisi saanut kuivata ne kyyneleet, jotka miehensä tylyys\npuristi hänen silmistään.\n\n\"Minullahan on vielä niin paljon tehtävää\", huudahti rouva, pannessaan\nAnnin pois helmastaan.\n\n\"Mene nyt äidin tykö ja vie tämä maitolasi hänelle\", sanoi hän,\nantaessaan lasin Annille.\n\nVarovaisesti lähti Anni kävellä sipsuttelemaan pirttiin. Kun hän tuli\npirttiin, oli äiti hereillään. Anni meni äidin luokse, joka näytti\nsangen kipeältä. Varovaisesti laski Anni maitolasin penkille vuoteen\nviereen ja istui itse vuoteen laidalle.\n\nPirtin siistijä-mummo oli myös kotiutunut. Ahnaasti katseli hän\nlihaliemikuppia ja maitolasia, mutta sitä eivät vuoteessa olijat\nhuomanneet. Äiti valitti kuumettaan. Kuin ruumis makasi hän vuoteella,\nsilmät sisään vajonneina ja posket aivan kelmeinä.\n\nIlta lähestyi. Aurinko aleni alenemistaan ja loi punertavan ruskon\ntaivaanrannalle. Ainoastaan vieno hämärä vähitellen peitti maat;\npimeyttä ei enää tullut, sillä oli jo toukokuun alku.\n\n\nII.\n\nAamu valkeni, muuan noita suloisia kevätaamuja. Aurinko paistoi\nkirkkaasti pirtin akkunasta sisään. Muori heräsi ja alkoi kömpiä ylös.\nPantuaan ryysyjä selkäänsä, rupesi hän kahvinkeittoon. Äiti ei\nnukkunut; tylsästi katseli hän huoneen kattoon, välinpitämätönnä\nympärillä olevista seikoista. Anni nukkui vielä. Muijan puuhatessa\nkahvia, pani äiti kätensä ristiin. Hän näytti hiljaan rukoilevan.\n\nJo heräsi Annikin unestaan. Hän pyyhki silmiään ja meni äidin luo.\n\n\"Oletko, äiti, vielä kovasti kipeä?\"\n\n\"Olen\", lähti vain äidin huulilta.\n\nJonkun ajan kuluttua käänsihe äiti ja käski Annin mennä pyytämään\nrouvalta maitoa. Hänen suutansa kuivasi ja mitään juotavaa ainetta ei\nhänellä ollut. Yöllä oli hän juonut Annin illalla tuoman lasin maitoa.\nVarmasti luottaen rouvan hyvänsydämisyyteen käski hän Annia; tuntui\nkyllä äitistä oudolta lähettää pyytämään, mutta kyllä rouva toisi\npyytämättäkin, jos hän tietäisi.\n\nAnni lähti kyökkiin ja saikin maitoa. Taaskin katsoi eukko nurjasti\näitiin, melkeinpä kadehtivaisesti.\n\nPäivä kului menojaan. Kirkonkellon kumajava ääni kaikui kolmen\nlyönnistä. Äidin sairaus ei ollut ollenkaan paranemaan päin. Kun olisi\nollut varoja käskeä lääkäriä taas tulemaan, niin olisi ollut ehkä\nhyödyksi, mutta ei ollut ja ainoastaan köyhäinhuoneessa saivat köyhät\nmaksutta lääkärin hoitoa. Tosin olisi myös saanut, kun olisi hankkinut\ntodistuksen köyhäinhoidon johtokunnalta, vaan kukapa sitä hankki.\n\nÄidin käänteleytyessä vuoteella aukeni pirtin ovi; ja kauppaneuvos astui\nvihaisena sisään.\n\n\"Sinä täällä vain eläisit ja laiskottelisit talon kustannuksella! Kun\nsaat ilmaiseksi talossa sairastaa, niin vielä sinulle sitte ruoat! Minä\nolen isäntä talossa enkä kärsi sellaista. Sinun pitää heti laittautua\nköyhäinhuoneesen!\" Samassa paiskasi kauppaneuvos oven kiinni. Eukko oli\nkäynyt kantelemassa hänelle, että sairas saa ruokaa talosta. Tuosta oli\nkauppaneuvos vihastunut, ja vihan vimmoissaan astui hän pirttiin.\n\nVoi sitä tuskaa, mikä kuvautui äidin kasvoille! Kohta muuttuivat ne\naivan vaaleiksi eivätkä edes värähtäneetkään. Hänen silmissään kuvautui\njotain kiiltävää, kentiesi, kyynelpisaroita. Ei hän voinut puhua\nmitään, vaikka Anni itkein painoi kiharatukkaista päätänsä hänen\nrintaansa vasten. Hänen silmänsä vaipuivat umpeen, eikä elon\nvärettäkään näkynyt hänen kasvoissaan.\n\nVähän ajan perästä aukasi äiti silmänsä, mutta hän ei voinut, hän ei\njaksanut puhua. Hänen arkatuntoisuutensa oli niin kovasti loukkautunut\nnoista kauppaneuvoksen sopimattomista sanoista, johon vielä tulivat\nlisäksi taudin tuottamat tuskat.\n\nPiika tuli pirttiin ja ilmoitti kauppaneuvoksen käskyn toistamiseen ja\nkäski Juuriskan laittautua matkaan, kaksi miestä kuului lähtevän\nviemään häntä köyhäin kasarmille. Vieläpä tiesi piika, että kova kiista\noli ollut herran ja rouvan kesken, ja itkien oli rouva mennyt\nkamariinsa.\n\nHevosen ja kärryjen kopina kuului pirtin ulkopuolelta. Hevonen\nseisahtui. Sisään astui talon renki muutaman toisen miehen kanssa. He\nkäskivät Annin kokoamaan äitinsä pienet rihkamat kärryihin, sillä nyt\nlähdettiin köyhäinkasarmille. Pian olikin se tehty. Anni totteli\nnöyrästi, sillä äitikin oli hiukan toipunut ja käski Annin koota. Vähä\noli Juuren leskellä maallista hyvyyttä. Kun kaikki oli viety, nostivat\nmiehet myös äidin sinne. Ohkaiseen peitettiin hän, ja niin lähdettiin\nköyhäinhuoneesen, joka oli toisessa päässä kaupunkia. Kärryt häilyivät\nja jyskyivät mennessä. Äidin tuskat lisääntyivät, sillä hänen elimensä\nolivat liian arat kestämään tuota heilumista ja keikkumista. Viimein\npäästiin perille. Tämä köyhäinkasarmi oli vanha, tiilistä tehty\nrakennus pienoisen metsikön laidassa.\n\nMiehet kantoivat äidin sinne muutamaan huoneesen, jossa jo oli kaksi\npotilasta. Paha löyhkä syöksyi nenään, kun ovi avattiin. Äiti ei ollut\nenää taidollaan; hän hourasi. Miehet asettivat hänet huoneen nurkkaan\nja läksivät pois. Muuan vanha mummo, joka oli sairaiden hoitaja, tuli\näitiä holhoomaan. Mummo lohdutteli Annia, joka vähitellen tyyntyikin.\nPäivä oli jo sammumaisillaan, ja kaikenlainen hälinä taukosi läheisissä\nhuoneissa.\n\n\nIII.\n\nSeuraavan yön oli äiti aivan houriossa. Kun aamu tuli, lähti mummo\nhakemaan lääkäriä. Lääkäri tulikin ja sanoi äidin hetket olevan tullut.\nKovin oli äiti kipeytynyt kasarmille tultaessa.\n\nKun kello oli yksitoista, tuli kauppaneuvoksen rouva katsomaan äitiä ja\nAnnia. Anni riensi iloisena rouvaa vastaan; hänestä tuntui niin\nhyvältä, kun rouva ei ollut heitä unhottanut. Kun äiti näki rouvan,\nnäytti hän vähän tointuvan. Rouva puheli hiukan äidille, sillä paljon\nei äiti voinut vastata.\n\nMummo nouti Uuden Testamentin ja alkoi lukea sairaalle. Mielihyvällä\nkuunteli äiti. Sitten luki mummo vielä \"Herran siunauksen.\" Ristissä\nkäsin kuuntelivat rouva ja Anni rukousta. Hetken hiljaisuus vallitsi\nhuoneessa, ainoastaan aidin raskas hengitys kuului.\n\n\"Anni tule luokseni\", kuuluivat sitte äidin heikot sanat. Anni meni ja\npainoi kiharaisen päänsä äidin rintaa vasten.\n\n\"Minun täytyy, Anni, kuolla. Jumala suojatkoon sinua!\" Enää yksi koraus\nja äiti oli ruumiina.\n\nMummo painoi kiinni kuolleen silmät. Nyyhkytystä kuului vaan huoneessa,\nei yhtään sanaa virketty toisilleen. He ymmärsivät toisensa\npuhumattakin.\n\nRouva itki tuon nuoren, turvattoman orpolapsen onnettomuutta, tuon,\njolta ainoa tavara oli ryöstetty. Ei Annilla ollut mitään maailmassa,\nei sukulaista, ei kotoa, ei leivän murusta. Kentiesi olisi ollut\nparempi, että Annikin olisi kylmennyt äitinsä ruumiin viereen, että nuo\nkaksi olentoa olisivat yhdessä saaneet levon, ijäisen levon, jonne\neivät itsekkäisyyden eivätkä kavaluuden myrskyt olisi tunkeuneet. Mutta\ntoisin oli määrätty. Tuon nuoren tytön täytyi alkaa tietään maailmassa,\nkentiesi yhtä surullista kuin äitinsäkin tai vielä surullisempaa. Annin\näitinä oli nyt yhteiskunta, sen velvollisuus oli tehdä Annista kunnon\nihminen hyveen ja totuuden tiellä.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]