[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fM_N2Q3Xyb7R1j3LXh2B7k2T4HvHpe9rqkmK8afglZCg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},139,"Runoelmia","Kramsu, Kaarlo",1855,1895,"139-kramsu-kaarlo-runoelmia","139__Kramsu_Kaarlo__Runoelmia",null,"muistelmat",[],[],"fi",1887,7696,44305,false,13318,[22],"Poetry",[24,22],"Biographies","\"Runoelmia\" by Paavo Emil Cajander is a collection of original poems and translations compiled in the early 20th century. The work features a range of lyrical and thematic explorations, reflecting Cajander's deep connection to Finnish culture, nature, and personal experiences throughout various phases of his life.  At the start of \"Runoelmia,\" the reader is introduced to Paavo Cajander's background through an extensive biographical sketch, which highlights his upbringing and early education. The opening also hints at the development of his poetic voice, focusing on themes such as the beauty of nature, the complexity of human emotions, and Finnish sentimentality. Cajander's poems, including \"Suomalaisen rukous\" and \"Lapsen sydän,\" explore poignant feelings of longing, love for the homeland, and the struggles within the human heart, while showcasing his lyrical style and philosophical reflections. (This is an automatically generated summary.)",[],490,"Kokoelma sisältää isänmaallisia ja historiallisia runoja sekä synkkiä pohdintoja. Mukana on tunnettuja Nuijasotaa käsitteleviä teoksia, kuten Ilkka ja Hannu Krankka, sekä kansallista herätystä vaativa Nukkuva Suomi.","Kaarlo Kramsun 'Runoelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 139.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","RUNOELMIA\n\nKirj.\n\nKaarlo Kramsun\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1887.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n                                              Siv.\nNukkuva Suomi.\nOnnensa etsijä.\nAatteet.\nMiksi naurat?\nOnneton.\nKosken partaalla.\nHaihtumaton muisto.\nUusi aika.\nLohdutus.\nTaneli Luukkonen.\nUnelma.\nVanha lauluni.\nWäinämöisen kantele.\nIlkka.\nHannu Krankka.\nSantavuoren tappelu.\nTarina.\nJaakkima Berends.\nHuokaavat kentät.\nHuonontunut aika.\nVanhus.\nYstäväni.\nEsi-isäin ääni.\nWäinämöinen Tuonelan joella.\nKuoleva Soturi.\nHetken onni.\nKosken laulu.\nMetsässä.\nEnsimäinen leivo.\nVanhat tuttavat.\nHullu Sanna.\nLaulumme.\nElias Lönnrot.\nJuhana Vilhelm Snellman.\nKeisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä.\nZ. Topeliukselle.\nHyljätty.\nHeräämätön.\nJos ois.\nLaulu-Hansa.\nMustalainen.\nJuomalaulu.\nSua lemmin.\nSanassaan pysyvä.\nSydämeni.\nRauhaton.\nKoditon vapaus.\nHaudalla.\nHajamielisyyttä.\nKohtalon iva.\nEi lauluista apua.\n\n\n\n\nNukkuva Suomi.\n\n\nPilvet raskaat, uhkaavaiset Suomen taivaan tummentaa,\nMutta Suomen miehet nukkuu unta vielä raskaampaa.\nHeräämättä vaaran tullen untans nauttivat he vaan\nTantereilla, joita isät kostuttivat hurmeellaan.\n\nMonta vaivan, vainon päivää kansa tämä nähnyt on;\nNytkö uinaillen se vaipuis taistelutta kuolohon?\nNuorna vielä nurkumatta lähtisikö manalaan?\nNiinkuin vanhus ikäloppu sammuisiko nukkuissaan?\n\nEi, niin kova kohtalomme tok'ei julma olla saa!\nAvosilmin kohdatkohon Suomen kansa kuolemaa.\nJos ei väisty surman nuoli, sammuttakoon kärki sen\nHengen valppaan, elonvoivan, uljaan, itsetietoisen.\n\nTora, riita mielessänsä Suomen kansa uinailee,\nUnissansa oman rintans veriin hurja raatelee.\nTaistelevans luulee eestä elon, voiton loistavan,\nVaikka nukkuin suljahtaapi suuhun synkän kuoleman.\n\nPilvet raskaat, raudankarvat Suomen taivaan tummentaa.\nUkon pilvet uhkaavaiset turmiota ennustaa.\nNosta ukko raivoon ilmas, pane nuoles satamaan,\nEhkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan!\n\n\n\n\nOnnensa etsijä.\n\n\nOn etäällä etsitty onni\nJa kaukana toiveiden pää.\nSitä kohden mun rientää täytyy,\nEi aikani suo levähtää.\n\nLyhyt aikani tääll' on, sen tiedän,\nJa pitkä on matkani tää;\nNiin kivinen mentävä polku,\nJa myrskyinen elämän sää.\n\nMut kaukana viel' on onni,\nEn suojaa etsiä saa,\nJa onneans kohden kaikki\nMun kanssani kiiruhtaa.\n\nMut sinne ei kenkään ehdi,\nSe riento vain turhaa on;\nPuol' tiehen päästyä tuskin\nJo nukkuvat kuolohon.\n\nMut kiiruhtaa minun täytyy,\nEn jouda mä lepäämään:\nKen lepohon itsensä heittää,\nOn kuollut jo eläissään.\n\n\n\n\nAatteet.\n\n\nEestä aattehitten sotimaan\nInnokkaana nuorukainen riennä!\nAatteen valtaan antau kokonaan,\nOlit joukoss' suurra taikka piennä.\n\nRinnassas ain' into palakoon,\nÄlä aineen orjaks koskaan maadu;\nAattees voittakoon tai sortukoon,\nEdestä sen taistele ja kaadu.\n\nHairahdus voi olla aatteeskin,\nElontyösi maailmalle turha:\nAatteisin sä luota kuitenkin,\nHylkääminen oisi henkes murha.\n\nTurha voi kyll' olla elos työ.\nMaaksi itse pian kyllä maadut;\nMuistosikin unhe kohta syö,\nPeittää kerran voitot täällä saadut.\n\nAatteen voima, into tulinen\nNe tok' yksin ihmiseks sun saapi:\nIlman niitä lailla eläimen\nIhmismato liikkuu, lahoaapi.\n\n\n\n\nMiksi naurat?\n\n\nNiin naurat pohjasta sydämen\nSä alituisesti aivan,\nKuin lapsekkaisesti riemuiten\nJuur' kesken maallisen vaivan.\n\nJa ihmetellyt jo kauan oon,\nKuink' iloitset noin sä julki,\nKun suuttua tulis sun kohtaloon,\nMi onnesta pois sun sulki.\n\nJa onnesta muidenko riemuinnet,\nKun huomata toki taidat,\nJos vaikka minne sä katsonet,\nTiet elon kurjat ja kaidat?\n\nOn elo tyhjä ja toivoton,\nJa turhat rientomme aivan,\nSiis miksi, sortama kohtalon,\nSä naurat keskellä vaivan?\n\nNiin mietin ennen, nyt tunnen jo:\nSä elon kurjuuden tiedät,\nOn itses murtanut kohtalo,\nVaan vaivas miehenä siedät.\n\nMut riemusta et sinä naurakaan,\nEt kiitä kurjuutta, tuhkaa:\nSun naurus äänekäs onkin vaan\nNiin synkkää pilkkaa ja uhkaa.\n\n\n\n\nOnneton.\n\n\nNiin musta, niin synkkä yö syksyinen lie;\nMut synkempi vielä on eloni tie;\nVoi yölläkin tuikata tähtönen vielä,\nMut tähteä yhtään ei eloni tiellä.\n\nYön toivona tähtöset kirkkahat on:\nNe viittaavat valoon ja aurinkohon.\nMut toivot ne seuraa ei eloni myötä:\nMä viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä.\n\nOi, yöhöni, Luoja, yks tähtönen luo\nJa loistaa sen mieleeni kurjahan suo.\nSit' iloiten seuraisin eloni tiellä\nJa kuollessain siihen mä katsoisin vielä.\n\n\n\n\nKosken partaalla.\n\n\nIllalla kerran mielin murheisin\nMä kosken partahalla katselin,\nKuink' aallot, yhä uudet, voimakkaina,\nToistensa kanssa kilpailivat aina.\n\nNiin voimakkaasti huminansa soi,\nKuin vapahitten ääni yksin voi.\nRiemuiten kulkivat he polkuansa,\nJa sanat nää mä kuulin pauhussansa:\n\n\"Eteenpäin käyvät lapset Wellamon,\nEik' estä heitä käsi kohtalon:\nEi kadota se koskaan onneansa,\nKen vangita ei anna sieluansa.\"\n\n\"Kuin me, te ihmislapset riemuiten\nEteenpäin kulkisitte onnehen,\nJos voimanne te kerran tuntisitte\nJa kahlehitta käydä tohtisitte.\"\n\n\n\n\nHaihtumaton muisto.\n\n\nMuut muistot haihtuu, katoaa,\nYks säilyy yksinään:\nOnk' iloinen vai suruinen,\nEn tiedä itsekään.\n\nKun riemun päivyt loistettaan\nMun elontiellein luo,\nKuin varjo aina muassain\nKäy muiston haamu tuo.\n\nKun murhe mielen valloittaa\nJa silmä kyyneltyy,\nEi murhe sitä yksin tee:\nSe on myös muiston syy.\n\nSe mukanani vaeltaa,\nJos minne kulkenen;\nSit' aattelen, jos puhelen\nTai muita kuuntelen.\n\nSiit' erota en tahdokaan,\nSe kanssain vanhentuu.\nSe minun on! Ei niitäkään\nSiit' tiedä kenkään muu.\n\nMuut muistot haihtuu, katoaa,\nYks säilyy yksinään:\nOnk' iloinen vai suruinen,\nEn tiedä itsekään.\n\n\n\n\nUusi aika.\n\n\nKäy myrsky, murtain kaikki voimallansa,\nSyvästi aika uusi hengähtää;\nJa luulot vanhat horjuu juurillansa,\nPyhyydet muinaisuuden häviää.\n\nRajusti aatteet iskee toisihinsa,\nJa eestä niiden urhot uhrataan.\nEi luota orja enää kahleihinsa:\nVapaana riehuin tuntee voimiaan.\n\nJa kansain parhaat taistelussa kaatuu,\nJa uupumus jo voittaa sotijat,\nJa aatteet jalot alhaisiksi maatuu:\nNäytöksen toisen toiset alkavat.\n\nKäy esiin joukko rauhaa suosivainen,\nSe taistellut ei, vartoi aikaans, vaan:\nNyt uupui muut, nyt sill' on valta vainen,\nNyt parantaa se tahtoo haavat maan.\n\nJa la'it uudet laatii pieni henki,\nJa yhteiskunta muodostetaan näin\nJuur' samallainen kuin ol' entinenki,\nVaikk' kiilloitettu vähän päältäpäin.\n\nJa jälleen syntyy järjestys niin uhkee,\nJa kahleet uudet ihmishenki saa, --\nJa jälleen myrsky uusi raivoon puhkee\nJa maahan kaikki murtaa, musertaa!\n\n\n\n\nLohdutus.\n\n\nMurhe musta, haikea\nMieltäin ahdistaapi;\nElää on niin vaikea,\nOikein harmittaapi.\n\nMut en toki huolissain\nItke enkä huokaa.\nLohdutus on tiedossain:\nPullo tänne tuokaa!\n\nKyllä sitä soimaamaan\nVaivaa moni suuta;\nMinä sitä kiitän vaan,\nEnkä taida muuta.\n\nPullon suusta voiteen saan,\nJot' ei tuhmat siedä:\nMailma muuttaa muotoaan,\nHuolista en tiedä.\n\nKohta sielt' on vuotanut\nEloon kirkastusta,\nValkoiseksi muuttunut\nMurheenikin musta.\n\n\n\n\nTaneli Luukkonen.\n\n\nNäin Luukkonen rohkea lausui:\n\"Nyt teille mä tarjoan,\nTe korpien väijyvät sissit,\nUrotyön niin loistavan\".\n\n\"Teit' ajohon otuksen kutsun\nNiin uljahan, voimakkaan,\nEtt'ei sen vertaista nähty\nOle saloilla Suomenmaan.\"\n\n\"Sen otuksen pyytää mä tahdon;\nMua siinä te auttakaa!\nKuningas siit' teitä kiittää\nJa Ruotsin ja Suomen maa.\"\n\n\"Nyt Venäjän mahtava Tsaari\nLähitienoilla majailee,\nHän, jonka rautainen koura\nSulo maatamme runtelee.\"\n\n\"Nyt kuivata voimme kaikki\nVerikyyneleet Suomenmaan.\nKen sortoa enään pelkäis,\nOtus semmoinen saaliinaan?\"\n\nJa riemuiten sissit huusi:\n\"Sua seuraamme, Luukkonen!\"\nMut Långström, iloinen veikko,\nHän huudahti nauraen:\n\n\"Mä leikissä myös olen myötä,\nMut sitä te muistakaat:\nNuo otukset suuret ne potkii,\nJa koivet on voimakkaat.\"\n\nJo nukkui levossa Tsaari,\nMut äkkiä heräjää,\nKun ulkona huudot kaikuu\nJa asehet helähtää.\n\nNuo metsien hurjat sissit\nOvat tulleet peitossa yön\nNyt Tsaarin he vangita tahtoo,\nNyt alkavat verityön.\n\nMut Tsaarin vartijamiehet\nOn uljaat taistelemaan.\nEi kuolemata he kammo,\nEi väisty he paikaltaan.\n\nJa vihdoin kun taistelu lakkas,\nJa vastus voitettu on,\nNiin nähtihin, että Tsaari\nPois päässyt on pakohon.\n\nJa Luukkonen kuolleita katsoi,\nVeriuhreja urhotyön:\n\"En teidän tähden mä tänne\nOle rientänyt halki yön\".\n\n\"Otus oiva täällä on nähty.\nSitä pyytää mä halusin.\nMut kurjien orjain ruumiit,\nMitä niistä mä huolisin?\"\n\nMut Långström, iloinen veikko,\nHän naurahti, lausuen:\n\"Ei saalista aina saada,\nVaikk' ollaan jäljillä sen\".\n\n\"Vaan siitä sä ylpeillä taidat,\nEtt' ajettu milloinkaan\nNiin jaloa otust' ei ennen\nOle saloilla Suomenmaan.\"\n\n\"Enk' usko, ett' edes vasta\nNiin uljahan otuksen\nKäy kimppuhun talonpoika,\nKuin käynyt on Luukkonen!\"\n\n\n\n\nUnelma.\n\n\nNäin unta, että kuoltuain\nMä nukuin tyynnä haudassain,\nKun haudan aukeevan mä luulin\nJa äänen korvissani kuulin:\n\n\"Vuossadat nukkunut jo oot,\nNyt kuolon sumut poistukoot.\nKäy kulkemaan taas elon tiellä\nJa kansaasi sä etsi siellä.\"\n\nMä nousin, lähdin kulkemaan\nJa hyvin tunsin oman maan:\nSe nousnehelle nurmen alta\nViel' entist' tuntui kauniimmalta.\n\nMut kuinka kuljin etsien,\nKansaani löytänyt mä en:\nMun maassain ventovieras kansa\nIloiten nautti onneansa.\n\nSe lauloi kielin vierahin:\n\"On Suomi maista ihanin\".\nMut murhe sydämeni täytti,\nJa vieraalta mun maani näytti.\n\nJa silloin lausuin huokaten:\n\"Pois hautaani käyn jällehen.\nKen yksinään jäi kansastansa,\nHän asuu parhain haudassansa\".\n\nMut kun näin mielein vaikeroi.\nMun korvissani laulu soi:\nSe lauloi kansast' entisestä,\nSen taistelusta viimeisestä,\n\nJa kertoi, kuink' eest' isäinmaan\nSe tyynnä kulki kuolemaan,\nJa kuinka vielä kuoltuansa\nJäi kaikumahan kunniansa.\n\nJa laulu lakkas. Siitä sain\nNiin oudon tunnon rintahain:\nMun mielein muuttui iloiseksi,\nMut itsein toivoin kuolleheksi.\n\nJa vihdoin lausuin miettien:\n\"Voin käydä hautaan jällehen.\nMun kansain kuoli kunnialla,\nNyt tyynnä nukun nurmen alla\".\n\n\n\n\nVanha lauluni.\n\n\nMä lauloin kerran laulusen,\nEi suuri ollut arvo sen;\nMut sydämestäni laulu kulki,\nSisimmät tunteeni saattain julki.\n\nOn mennyt aikaa -- hiukka vaan\nTaas käteeni tuon laulun saan.\nMut outo on se! Nuo sanat miksi\nOn kaikki käyneet niin vierahiksi?\n\nKyll' lauluni on entinen,\nEi muuttuneet oo sanat sen;\nMut sydän muutti kai sisimpänsä:\nEi tunne entistä itseänsä.\n\n\n\n\nWäinämöisen kantele.\n\n\nWäinö mielin murheisin\nMaan hylkäs isiensä,\nNiin kanteleensa kuitenkin\nHän jätti jälkehensä.\n    Ei sittemmin oo kuitenkaan\n    Tuo kannel soinut milloinkaan.\n\nTää kantele, niin kerrotaan,\nJäi onnen tuottajaksi:\nKun soipi se, se soitollaan\nSaa Suomen onnelaksi.\n    Ei sittemmin oo kuitenkaan\n    Tuo kannel soinut milloinkaan.\n\nKun kuuluu ääni kanteleen,\nNiin yhtyy Suomen kansa,\nMi sortuneena hajalleen\nOn surrut onneansa.\n    Ei sittemmin oo kuitenkaan\n    Tuo kannel soinut milloinkaan.\n\nTuo soiton ääni tenhoinen\nOn ääni Jumalitten:\nSe kutsuu veljet veljien\nSylihin surevitten.\n    Ei sittemmin oo kuitenkaan\n    Tuo kannel soinut milloinkaan.\n\nHeit' usko, tavat vieroita\nEi enää toisistansa!\nOi, miks' ei sulo kannelta\nJo kuule Suomen kansa?\n    Ei sittemmin oo kuitenkaan\n    Tuo kannel soinut milloinkaan.\n\nEi löytynyt lie soittajaa;\nSe syynä olla voisko?\nVai turhaa utu-unelmaa\nTää tarina vaan oisko?\n    Ei sittemmin oo ainakaan\n    Tuo kannel soinut milloinkaan.\n\n\n\n\nIlkka.\n\n\nViel' elää Ilkan työt, kenties\nKauanki, kansan suussa.\nHän eli niinkuin Suomen mies\nJa kuoli -- hirsipuussa.\n\nOl' Ilkka talonpoika vaan,\nSiis suur' ei suvultansa;\nMut jaloin poika Suomenmaan\nHän oli aikanansa.\n\nHänt' ajan hurjan myrskyihin\nVei oikku onnetarten;\nHän sopi niihin kuitenkin\nKuin tehty niitä varten.\n\nSe aik' ol' ajoist' ankarin\nJa itkun aika varmaan,\nKun käsissä Klaus Flemingin\nOl' ohjat maamme armaan.\n\nKyll' itki moni huokaillen,\nEtt' oikeus on pilkka;\nMut itkiessä toisien,\nNiin itkenyt ei Ilkka.\n\nVaan koska kansa valittaa,\nHän neuvon sille antaa:\n\"Niin kauan huolta nähdä saa,\nKun tahtoo sitä kantaa.\"\n\n\"Ken vaivojansa vaikertaa,\nOn vaivojensa vanki,\nEi oikeutta maassa saa\nKen itse sit' ei hanki.\"\n\n\"Siis vapauteen taistellen\nKen miehen mieltä kantaa:\nTie suorin kulkee onnehen\nLähellä kuolon rantaa!\"\n\nJa vasamata nopsempaan,\nJonk' ilmaan viskas jousi,\nNää sanat lensi halki maan.\nJa Suomen kansa nousi.\n\nNyt liekki sodan verisen\nLevisi pitkin maata:\nEi Suomi sotaa Ilkkaisen\nUnohtaa koskaan saata.\n\nJo kohtas kosto sortajat\nKädellä ankaralla,\nSiks kunnes juonet kavalat\nLöi Ilkan Nokialla.\n\nTuo teot suuret kunniaa:\nTok' viedä voivat muuhun,\nJa Ilkan tietä suorimpaa\nNe veivät hirsipuuhun.\n\nMut varmaan Ilkan neuvo tää\nViel' elää kansan suussa:\nKauniimpi orjan elämää\nOn kuolo hirsipuussa.\n\n\n\n\nHannu Krankka.\n\n\nLäks joukko reipas, nuori\nLakeilta Limingan,\nSotahan itsens suori\nUhaksi sortajan.\n\nKäy Hannu Krankka heitä,\nMies uljas, johtamaan;\nVienassa surman teitä\nJo oppi astumaan.\n\nLevinnyt kaikkialla\nOn tieto kamalin:\n\"On lyöty Nokialla\nJo joukko Ilkankin.\"\n\nMut suremaan ken jouti,\nKun tullut tieto on,\nEtt' tulossa on vouti\nJo Abram Melchersson!\n\nHän luulee voivans, houkko,\nLannistaa Pohjanmaan,\nJa sotilaita joukko\nHäll' onpi seurassaan.\n\nMut Krankka tämän kuullen\nNäin mietti mielessään:\nSit' ennen, niin mä luulen,\nViel' leikki leikitään.\n\nVaan lähteissänsä vielä\nKäy luo hän tietäjän:\n\"Kuink', ukko, sodan tiellä\nSä näät mun kestävän?\"\n\nJa vanhus kohoaapi\nJa häneen katsahtaa:\n\"Verissäns valittaapi\nKoht' armas Suomenmaa.\"\n\n\"Ja vainon valta vankka\nSe maassa vallitsee;\nMut sua, Hannu Krankka,\nAin' onnes suojelee.\"\n\n\"Vaan mieleesi sä paina\nTää neuvo totinen:\nSä karhu tapa aina,\nEnnenkuin nyljet sen.\"\n\nJa joukko reipas lähti\nLakeilta Limingan,\nJa joutuisasti ehti\nSe luoksi Kokkolan.\n\nNyt siellä Hannu Krankka\nTarkastaa joukkoaan:\nIin väki tuima, vankka\nEi väisty milloinkaan.\n\nJa Kemin kookas kansa,\nNuo urhot rotevat,\nYlpeillen voimistansa,\nAin' itseens luottavat.\n\nMut miehet reippaat, sorjat\nJa liukkaat Limingan,\nOn taistelussa norjat\nJa uljaat ainian.\n\nVaan odotus ei työnä\nHeill' ole kauankaan.\nJo vouti talviyönä\nMyös rientää Kokkolaan.\n\nJa Krankan joukkokunta\nNyt verileikin saa,\nJa hurmevirrat lunta\nLämpöiset sulattaa.\n\nEi Nuijajoukko taivu,\nSaa vouti tappion:\nKen verihins ei vaivu,\nHän pyrkii pakohon.\n\nPakohon hevosensa\nMyös vouti käännättää,\nKun hänen rinnallensa\nJo Krankka ennättää.\n\nEi vastustus nyt auta,\nHän Krankan vanki on:\n\"Nyt ilkitöistäs hauta\nSun perii kunnoton.\"\n\n\"Mut ennen kuin mä sulle\nKaikk' kostan konnantyös,\nSä turkkis anna mulle,\nSe hyv' on talviyöss'.\"\n\nHän turkin hältä riisti\nJa yllens puki sen.\nSe oli pulska, siisti,\nMut turmiollinen.\n\nSill' urhot innossansa\nJo vainoo uhriaan:\n\"Tuoll' on hän, turkistansa\nHän kyllä tunnetaan.\"\n\nJa käsivarret tuimat\nAseita heiluttaa,\nJa sivallukset huimat\nMiest' uhkaa uhkeaa.\n\nRajusti Krankka torjui\nNuo iskut päältähän,\nJa Nuijajoukko horjui,\nKun jälleen iski hän.\n\nEi iskut häntä yllä,\nJa miehet huutamaan:\n\"Hän Krankka on, hän kyllä\nKädestä tunnetaan.\"\n\nJa melske huima herkes,\nJa kukin ä'issään,\nNiin nopeaan kuin kerkes.\nTaas voudin etsintään.\n\nMut hänt' ei löytynynnä,\nOn turhaa kaikki työ:\nOn vouti lymynnynnä,\nJa suojanans on yö.\n\nJa Krankka hymyhuulin\nNäin lausui huo'aten:\n\"Mä neuvon viisaan kuulin,\nMut ymmärtänyt en.\"\n\n\"Jos muistanut mä oisin\nTuon neuvon mielevän,\nNiin nähnyt oisin toisin\nTään leikin päättyvän.\"\n\n\"Ei voitto loistossansa\nNiin uljas, verinen,\nOis ollut lopussansa\nNiin hullunkurinen.\"\n\n\"Siis sanaa taidokasta\nKaikk' urhot muistakoot:\n\"Sä karhu nylje vasta,\nKun tappanut sen oot.\"\n\n\n\n\nSantavuoren tappelu.\n\n\nSantavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo!\nSantavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo.\nKaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen\nTaru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.\n\nTaisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen,\nIllan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen.\nIllan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan,\nVaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.\n\nRaikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain:\nSorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain.\nHuudot kuullen, kuoleva nous talonpoika istumaan,\nKuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.\n\n\"Riemuitkaatte\", niin hän huusi, \"rikoksista riemuitkaa:\nMurrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa!\nRiemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö,\nRiemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö.\"\n\n\"Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on,\nUrohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon;\nMut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään:\nVartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.\"\n\n\"Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn\nKova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön;\nMut ei silti mieli murru eikä murtua se saa:\nKesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa.\"\n\n\"Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin,\nKansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin.\nSortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie;\nMutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie.\"\n\n\"Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat,\nNythän valta teidän onpi, nyt te ootte voittajat.\nTuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö,\nMutta seuraukset senki poistava on kansan työ.\"\n\nNäin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu,\nKuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu.\nTaivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö,\nYli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.\n\n\n\n\nTarina.\n\n\nNyt taru aioista muinaisista\nOn vilpas, eloisa muistossain:\nSen sain kai kansani jutelmista,\nTai lienen kuullut sen unissain.\n\nSe haamun nostaapi valoisalle,\nJonk' unhe peitti jo vaipallaan.\nKenties lie jäänyt sen vaipan alle,\nMä luulen, parhaimmat Suomenmaan.\n\nJo heräs Suomi ja ääntä kuuli,\nJot' omat kuusensa huminoi,\nJa Nuijataistelun vilpas tuuli\nPois sumut Suomesta synkät loi.\n\nMut urhoin miekat kun aikaa öistä\nValaisi hetkeksi hehkullaan,\nNiin sankareista ja urhotöistä\nNous laulu innokas kaikumaan.\n\nSe lauloi, kuinka nyt aamuhetki\nJo koittaa Suomelle suloinen:\n\"Pois poistakaamme nyt viimeisetki\nMe jäljet yöllisen orjuuden\".\n\n\"Kuin koirat herrainsa eestä, ennen\nMe käytiin taistoon ja kuolemaan.\nNyt, eestä kansamme kuoloon mennen,\nNyt ihmisinä me taistellaan.\"\n\n\"Ne tahrat, joita vuossadat tuotti,\nNyt hurmevirroilla huuhdotaan;\nMaa, jota vapaiden hurme juotti,\nEi kanna orjia milloinkaan.\"\n\nTuo laulu taistohon miekat nosti\nJa kutsui voittoon ja kuolemaan,\nJa urhot uljahat sorron kosti\nJa kuoli, laulu se huulillaan.\n\nKen laulun lauloi? Vuossatain hanki\nSen hautaan peitti jo veriseen,\nJa laulun uljaan ja laulajanki\nOn saanut unhola uhrikseen.\n\nMut taru kertoo, -- ken siihen luottaa?\nTuo laulu kuollut ei vieläkään:\nSe aikaa rinnoissa kansan vuottaa,\nJolloin taas virkoisi elämään.\n\nJa kerran koittaapi uusi huomen,\nJa loppuu velttouden pitkä yö,\nJa sykkää uljaasti sydän Suomen,\nJa suurten toimien hetki lyö.\n\nJa silloin laulu, jonk' unhe peitti,\nSydänten kätköstä kuohahtaa,\nKuin virta uljas, mi jäänsä heitti\nJa paisuin riehuu ja aaltoaa.\n\nJa laulu intohon mielet nostaa\nJa kutsuu voittoon ja kuolemaan,\nJa urhot uljahat sorron kostaa\nJa voittaa, laulu se huulillaan.\n\n\n\n\nJaakkima Berends.\n\n\nBerends herra hovissansa\nMies ol' aimo aikanaan,\nKauas kaikui kunniansa\nYli suuren Suomenmaan.\n\nJalo oli herran henki,\nSuuria se mietti vaan:\nRovon rosvos viimeisenki\nKöyhältä hän miekallaan.\n\nNaapurina Peipon maata\nTalonpoika omistaa.\nKoskaan tavata et saata\nTalonpoikaa parempaa.\n\nNaapurihin Berends kerran\nHovistansa ratsastaa.\nUljas oli ryhti herran,\nUljaast' orhi korskuaa.\n\nJoutuisasti hepo juoksi,\nKohta kulunut on tie:\nPeippolahan, talon luoksi,\nRatsu isäntänsä vie,\n\nKatsojalle kaunoisasti\nViljapellot vihannoi.\nTalonpoika taitavasti\nRaataa siellä, minkä voi.\n\nMutkat halpaa halvemmiksi\nHerran jalo mieli ties.\nAsiansa ajoi siksi\nSuoraan Berends, niinkuin mies.\n\n\"Maistasi\", hän ärjyy, \"näistä\nLuovu, minulle ne suo.\nTieltä voimakkaamman väistä,\nTapa viisahan on tuo.\"\n\nTalonpoika joutuisasti,\nHerran eessä paljain päin,\nKumartaapi maahan asti,\nVastaa herralle nyt näin:\n\n\"Vieroittaa te ette saata\nTalonpoikaa tavastaan:\nEi hän tahdo toisen maata\nEikä luovu omastaan.\"\n\nBerends herra aikanansa\nAina oli aimo mies.\nTyönsä kerran alkamansa\nMyöskin lopettaa hän ties.\n\nMaaksi Peippolan ens yönä\nTuli tuima tasoittaa.\nMuu ei isännällä työnä:\nVaivojaan vaan valittaa.\n\n\"Mut ei hädäst' itku päästä\",\nNiin hän miettii vihdoinkin;\n\"Itse auttaa itsens hä'ästä,\nSe lie keino viisahin.\"\n\nAika riensi. Riemahdellen\nPiti Berends pitojaan.\nVieraista yks ilkkuellen\nSilloin alkoi kertomaan:\n\n\"Hyöty suuri rovioista\nOlevan ei näytäkään:\nPeippola nous raunioista\nEhompana entistään.\"\n\nHovistansa vielä kerran\nBerends herra ratsastaa.\nTulta iski silmä herran,\nTulta orhi korskuaa.\n\nJoutuisasti hepo juoksi,\nKohta kulunut on tie.\nRatsu talon uuden luoksi\nIsäntänsä tuiman vie.\n\nTalonpoika pellollansa\nTyössä on kuin ennenkin,\nHälle herra ratsultansa\nÄrjyy äänin vihaisin:\n\n\"Julkeutt' en vielä moista\nNähnyt ole milloinkaan!\nKuinka taloa teet toista?\nTeetkö senkin palamaan?\"\n\nTalonpoika joutuisasti,\nHerran eessä paljain päin,\nKumartaapi maahan asti,\nVastaa herralle nyt näin:\n\n\"Se on talonpojan työksi\nAina tullut Suomenmaass':\nMinkä herra maahan syöksi,\nRakens' talonpoika taas.\"\n\n\n\n\nHuokaavat kentät.\n\n\nIsäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet,\nJoita isät ennen ovat hurmeellansa kastelleet,\nEikö idä hurmekylvö, verilaiho nousekaan?\nTurhaanko he henkens heitti parhaat miehet Suomenmaan?\n\nOi, te Suomen sadat kentät, sadat tappotantereet,\nJoita verivirrat ennen lämpöiset on huuhtoneet,\nVoisko lämmittää ne vielä verta polven nykyisen?\nVoisko sulattaa ne jäätä tyhjäin, kylmäin sydänten?\n\nNäin mä usein kysellynnä teilt' oon yli kaiken maan,\nMutta vastaukseks aina huokauksen vaan mä saan.\nHuokaus se povistanne syvä, synkkä kohoaa;\nMutta usvat teidät peittää, ne sen äänen haihduttaa.\n\nIsäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet,\nHuokailkaatte siksi, kunnes usvat kaikk' on selvinneet;\nHuokailkaatte siksi, kunnes Suomen sydän sykähtää,\nKunnes veri kuohahtaapi, sulaa vuosisatain jää!\n\n\n\n\nHuonontunut aika.\n\n\nTuo lintu lauleli lehdikossa\nMun ennen lapsena ollessain,\nJa maaten oikona nurmikossa\nMä rinnoin kuuntelin riemukkain.\n\nSe laulu huoleni kaikki poisti\nJa mielen vaivutti unelmiin.\nSilmälle sielun ne hohtain loisti\nJa viittas aikoihin lumooviin.\n\nOon jälleen täällä ja nurmikossa\nVeltosti taasen mä oikoilen,\nJa lintu laulaapi lehdikossa\nJuur' yhdellainen kuin entinen.\n\nMut linnun laulu ei huolta poista,\nVaan siitä melkein se yltyykin.\nJa unelmissa ei mailma loista,\nVaikk' kuinka lintunen laulaiskin.\n\nVoi, kuinka kurjaksi kaikki muuttuu,\nJa parahimmatki turmeltuu!\nKyll' aikaans' syystäkin nyt jo suuttuu,\nKun linnun laulukin huonontuu!\n\n\n\n\nVanhus.\n\n\nLepoa vanhus itsellesi suo.\nMit' auttaa sua raataminen tuo?\"\n\n\"Jo raskaaksi sinulle käypi työ;\nEi kädessäsi kirves puuta syö\".\n\n\"Teit työtä nuorna; nyt jo vanha oot:\nNyt vuorostansa nuoret raatakoot\".\n\nVakaasti vanhus silmäs puhujaa:\n\"Ei tehtäväänsä kesken jättää saa\".\n\n\"Mä raadoin ennen käsin voimakkain;\nNyt heikontunut lienen voimiltain\".\n\n\"Mut miksi työstä kesken luopuisin?\nTyöalan määräs Luoja kullekin\".\n\n\"Ken jättäis työnsä Luojan säätämän?\nTyöaika onpi aika elämän\".\n\n\"Sentähden raadan; raadan täällä vaan\nSiks, kunnes kutsun Luojaltani saan\".\n\n\n\n\nYstäväni.\n\n\nYks ystävä on mullakin\nJo ollut aikaa sitten,\nVaikk' ei hän enää vaella\nJoukossa elävitten.\n\nHän kuoli, -- siit' on kauan jo!\nJa paljon itkin silloin;\nMut usein vielä luonani\nHän käy, kuin ennen, illoin.\n\nKäy hämärissä luokseni\nJa viereen' istahtaapi.\nHän vaiti on, mut kysyen\nHän minuun katsahtaapi.\n\nJa elämäni taistelut\nMä kaikki kerron hälle,\nJa tarkkaan kuollut kuuntelee\nJa hymyy elämälle.\n\nHän riemuilleni riemuitsee,\nIlosta silmät loistaa:\nJa usein huolet synkätkin\nKatseensa hellä poistaa.\n\nHän toiveistani innostuu\nJuur' entisellä lailla,\nJa punan luulen näkeväin\nKasvoilla kalvakkailla.\n\nMut väliin katseen moittivan\nHän heittää, ulos mennen:\n\"En tuota sinust' uskonut\nOis eläessäin ennen\".\n\nOi veikko, nuorna kuolit jo;\nEt elämää sä tunne:\nSen virta miestä kuljettaa,\nEi tietää voi hän, kunne.\n\nHän tuli luoksein äskettäin;\nMun mielen' murhe täytti.\nHän sijan sai ja istahti\nJa vartovalta näytti.\n\nMut vaipuneena huolihin\nMä painoin alas pääni;\nMut silloin hiljaan, vakaasti\nSoi ystäväni ääni:\n\n\"Kuollutta toiset tuomitsee:\nOl' oikeaa tai väärää;\nKen elääpi, hän kohtalons\nRohkeesti itse määrää\".\n\n\"Kuoltuas suruhaamuna\nSä kummitella koita;\n_Nyt_ uljaana käy taisteluun\nJa taistelussa voita\".\n\n\n\n\nEsi-isäin ääni.\n\n\nEi koskaan maailmoita\nIsämme voittaneet,\nEi töitä mainioita\nHe muistoks jättäneet.\n\nEi laulujensa laine\nOo kauas vierinyt,\nEi Suomen suvun maine\nOo niissä levinnyt.\n\nEi suuriin muisteloihin\nTyöt isäin syytä suo;\nMut töihin mainioihin\nTok' kutsuu meitä nuo.\n\nNäin ääni haudoistansa\nSoi yli Suomenmaan:\n\"Nyt työhön uusi kansa,\nVie Suomi kunniaan!\"\n\n\"Niin synkän varjon heitti\nSun maalles valta yön:\nSe pimeyteen peitti\nSun isiesi työn\".\n\n\"Ja pimeästä yöstä\nNous joukko peikkojen;\nNe tahtoi kansas syöstä\nJoukosta kansojen\".\n\n\"Ei Suomi vaikeroinut,\nSe taistellut vaan on,\nJa murtaa sitä voinut\nEi käsi kohtalon\".\n\n\"Nyt poistunut on taika,\nMi meit' on sitonut:\nOn mennyt öinen aika,\nOn aamu alkanut\".\n\n\"Nyt näyttää voimiansa\nSaa kansa Suomenmaan:\nSiis työhön uusi kansa,\nVie Suomi kunniaan!\"\n\n\n\n\nWäinämöinen Tuonelan joella.\n\n\nTuonetar.\n\nMiksi huudat, Wäinämöinen, venhettä sä multa?\nEi oo vielä katkennunna elon lanka sulta.\nEi se ihmishenki täällä tunne ilomieltä,\nJoka kuolon kutsumatta tulee tänne sieltä.\n\nWäinämöinen.\n\nTietoja mä etsinyt oon elävitten mailla,\nMonta niitä saanut oon, mut monta viel' oon vailla.\nTiedot kaikkein syvimmät ne kuolo meiltä salaa,\nSiksi sinne kuolon maille mieleni nyt halaa.\n\nTuonetar.\n\nKyllä tääll' on tietoja, mut ei ne sua auta:\nYksi tie vaan tänne on, sen nimi onpi hauta.\nHenget tänne saapuvat, mut eivät ruumihinne,\nJa ken tänne kerran saa ei palaa enää sinne.\n\nWäinämöinen.\n\nLäpi vaarain suurimpain ja läpi kuolojenki\nTiedon ikilähtehelle rientää ihmishenki.\nTie kun yksi suljetaan, se toisen kohta raivaa,\nEi se kammo kuolemata eikä karta vaivaa.\n\nTuonetar.\n\nVenheeni mä sulle tuon. Tok' itseäsi säästä!\nLuoja lakins rikkojaa ei kostamatta päästä.\nKuolon salaisuuden Luoja ihmisiltä sulki:\nUskallatko koettaa sä saattaa sitä julki?\n\nWäinämöinen.\n\nRohkeutta rinnassani sanasi ei kaada:\nKaikki pitää uskaltaa, jos suurta tahtoo saada.\nTieteelle mun sydämeni rinnassani sykkää.\nSille uhraan elämäni: Venhe ulos lykkää!\n\n\n\n\nKuoleva Soturi.\n\n\nKen kentällä tappelu-tanterehen\nNiin katkeraan huokaten nääntyy?\nSiell' lepääpi soturi urhoollinen,\nMut virtana veri jo vuotaapi sen,\nJa silmänsä pohjoseen kääntyy.\n\nOn vieras se kansa, on vieras se maa,\nJonk' eestä hän henkensä heittää;\nEi silmäystä säälin hän keltäkään saa.\nHän tuskaa nyt tunteepi katkerimpaa,\nEi murhettans taida hän peittää.\n\n\"Miks onneni\", huokaa hän, \"maaltani pois\nMun viskas ja tänne soi kuolla?\nSiell' ystävä varmaankin kuollessain ois,\nJok' kyyneleet pyhkis ja lohtua tois;\nVaan hylkynä täällä saan kuolla\".\n\nMut virtana rinnasta vuotavat vaan\nNuo lähtehet punaisen tummat,\nJo aatoksens rupeevat harhailemaan,\nKäy mielensä murheinen hourailemaan,\nJa kuvat nyt syntyy niin kummat:\n\nHän lapsi viel' onpi. On tuttu se tie,\nJot' iloiten kotiinsa lentää.\nMut missä nyt äitinsä lempeä lie?\nHän poissa on. Riemun pois kaipaus vie,\nJa kyyneleet silmihin entää.\n\nKen tuleepi? Äitikö olla se vois?\nHän surrako lapsensa sallis?\nEi, kyyneleet pyhkii hän silmistä pois\nJa kuiskaapi: \"aika jo levätä ois,\nKäy nukkumaan lapseni kallis\".\n\nJa vuoteelle äiti jo lapsensa tuo,\nJa katsellen lastansa sorjaa\nHän rukoillen kääntyypi Luojansa luo. --\nSill' aikaa vaan vuotaapi hurmehen vuo,\nJa uhrinsa kuolema korjaa.\n\n\n\n\nHetken onni.\n\n\nKun tappelu tauonnut on, sotilas,\nUnohdat sä vaaran ja vaivan.\nEt muistele veristä kuolematas,\nMi läsnä voi olla jo aivan.\nEi! riemuiten täysistä maljoista juot\nJa kernaasti riemuita muidenkin suot.\nLyhyt onnen hetki. Sä nautit sen,\nVaikk' kerta oisi se viimeinen!\n\nOn taistelu ihmisten elämäkin,\nSiis kaikki me myös sotilaita.\nMeit' ahdisti vaarat ja vastuksetkin,\nJa vastakin niin lie laita.\nMut onnetar herttainen ollut nyt on:\nSiis taistelu mielistä haihtukohon,\nJa juodaan riemuin nyt joka mies\nJa huomenna -- kuollahan kenties!\n\n\n\n\nKosken laulu.\n\n\nIstui kosken partahalla\nPäiväkaudet poikanen,\nKatsoi kosken aaltoloita,\nLaulua sen kuunnellen.\n\nLauloi koski voimakkaasti\nIkivanhaa lauluaan.\nHaaveet kummat kuulijalle\nMieleen nosti kuohustaan.\n\nViekotellen, hurmaavasti\nKosken huima laulu soi.\nVaivoin poika kotiin mennä,\nErota sen luota voi.\n\n\"Mitä koski lauleleepi,\nKertoo aalto vaahtopää?\nLaulun sanat kuulen, mutta\nNiit' en taida käsittää\".\n\n\"Kosken huminasta soivat\nSanat kauniit, kamalat;\nSelittää kun niitä koitan,\nToisiinsa ne haihtuvat\".\n\n\"Kyllä kerran kosken kumman\nLaulun täysin ymmärrän:\nKyllä mieltä ikä antaa,\nSilloin sanat selitän\".\n\nNäin hän mietti. Vuodet vieri;\nMieheks varttui poikanen.\nHarhailtuans maailmalla,\nJoutui kotiin lapsuuden.\n\nLauloi koski voimakkaasti\nIkivanhaa lauluaan.\nKaukaa laulun kuuli, tunsi\nKumman tunnon rinnassaan.\n\nMielt' ol' ikä antanunna,\nNyt hän laulun käsittää.\nNäin ne laulaa kosken aallot,\nMatkamiestä tervehtää:\n\n\"Kaukaa turhaan ihmislapsi\nRauhaa etsii, anelee;\nVaikka koski vieressänsä\nRauhan hälle tarjoilee\".\n\n\"Täällä haihtuu elon tuskat\nReunains yli yltyneet:\nTänne riennä, hautaa tänne\nElos toiveet pettyneet!\"\n\n\n\n\nMetsässä.\n\n\nOn metsä kaunis ja vihanta.\nMe istumme nurmikolla,\nJa vieno metsän on humina,\nJa hyv' on kaikkien olla.\n\nNiin vienosti metsä humisee,\nMä tunnen hyvin sen kieltä:\nSe muistoja mulle kertoilee,\nJotk' ihastuttavat mieltä.\n\nOi, kerro, metsä, oi kerro taas\nNoist' ajoista hälvenneistä!\nEi ymmärrä muut sun huminaas,\nSiis mitä huolimme heistä!\n\n\n\n\nEnsimäinen leivo.\n\n\nJo soi sun äänesi, leivonen.\nVaikk' kylmä ilma on vallan.\nSä laulat kevättä toivoen\nTaas jälkeen yöllisen hallan.\nVaikk' yöt on kylmät ja synkeät,\nJa lumen peitossa maamme,\nIloiten ilmassa viserrät:\n\"Kevähän kohta me saamme!\"\n\nOn uskos suuri, sä pienoinen!\nOi, jospa keskellä jäiden\nVois tuloa toivoa riemuiten\nKeväisten lämpöisten säiden;\nUnohtain kauhua tyhjyyden\nJa hallojen turmioita,\nHaaveilla paistetta päivyen\nJa niittyjä vihannoita!\n\n\n\n\nVanhat tuttavat.\n\n\nNyt jälkehen kymmenen vuoden\nTaas terve, sä veikkonen!\nNyt illan vietämme juoden\nJa muinaista muistellen.\n\nEi hetken huolet nyt paina!\nOlot mieless' on entiset:\nMe ystävät olimme aina;\nIlot, murheetkin yhteiset!\n\nMut siit' on jo kymmenen vuotta,\nJa aika on oikkuinen.\nNuo vuodet, ne kulu ei suotta!\nKai huomannut lienet sä sen?\n\nEi ehjänä aika päästä:\nSen virta kaikk' kuluttaa.\nEi sydäntä nuorta se säästä,\nVaan muuttaa ja muodostaa.\n\nNiin, päivien tullen ja mennen,\nMyös oomme me muuttuneet;\nMe toisemme tunsimme ennen,\nVaan nyt oomme vieraantuneet.\n\nEi eroa ystävyys siedä,\nSe kuolo on kukkasen tään:\nEt minusta mitään sä tiedä,\nMä sinusta en mitäkään!\n\nMut mitäpä huolimme siitä,\nKun muistot vaan elelee!\nJos muistot ei viikoiksi riitä,\nKai illaks ne riittänee.\n\nSiis iltamme nyt kulutamme,\nKuin ystävät rakkahat,\nJa olemme uskovinamme,\nEtt' oomme me tuttavat!\n\n\n\n\nHullu Sanna.\n\n\nTuoll' luona jylhäin petäjäin\nOn mökki matalainen,\nSiell' asui vielä äskettäin\nKyyryinen vanha nainen.\nHänt' etäiset ja tuttavat\n\"Hulluksi Sannaks\" sanoivat.\n\nNäin kylän vanhat hänest' ties:\nEi nuorna vertaistansa,\nJa häneen rakastuikin mies\nJa Sanna häneen kanssa,\nJa Sanna nautti onneaan\nJa naureli ja tanssi vaan.\n\nMut kohta onni tummentui,\nSen köyhyys ensin peitti.\nMies hiukeni ja sairastui\nJa pian henkens heitti.\nJa muisto Sannall' onnestaan\nOn poika, vuoden vanha vaan.\n\nJa pojan tähden pienokkaan\nHän kyyneleensä nieli,\nJa työhön ryhtyi ahkeraan,\nVaikk' karvas oli mieli.\nMut poika kasvoi, voimistui,\nJa äidin mieli rauhoittui.\n\nJa vuodet vieri, haluaa\nMerille poika päästä;\nMut äiti pyytää, varoittaa\nJa kyyneleit' ei säästä,\nVaan suostuu vihdoin kuitenkin,\nJa poika laivall' lähtikin.\n\nNyt Sanna, kaiho mielessään,\nKotona töitäns jatkaa,\nJa peloin miettii yksinään\nTuon rakkaan lapsen matkaa.\nJa aika kuluu, kuluu vaan,\nEi mitään kuule lapsestaan.\n\nNyt usein kesken kiiruunkin\nRiens rannan äyrähille\nJa katsoi silmin vetisin\nLaineille läikkyville.\nNe kuohuilee, ne vaahtoaa,\nMut tietoja ei niiltä saa.\n\nVaan vihdoin tiedot saapuvat,\nJoist' tyyntyne ei mieli:\n\"Sun poikas aallot ahnahat\nTuoll' ulapalla nieli.\nJo vuotta toista ollut on\nHän hotehissa Vellamon\"\n\nSe isku sattui sydämeen,\nRajusti Sanna parkas,\nJa kavahtaen seisalleen\nHän rantaan meren karkas.\nSiell' aallot tuimat kuohuilee,\nHän kysyin niitä katselee.\n\nMut vihdoin huus hän raivossaan:\n\"Ei Luoja sitä sallis!\nJa valhetta en uskokaan,\nEloss' on poika kallis!\nJa kohta, kohta saapuu hän\nLuo äitins hellän, itkevän\".\n\nJa siitä päivin järkeään\nEi Sanna enää saanut,\nYks miete vaan ol' mielessään,\nJa hokemast' ei laannut:\n\"Jo kohta, kohta saapuu hän\nLuo äitins hellän, itkevän!\"\n\nJa vuodet pitkät vietti hän\nNäin synkkää eloansa\nRannalla meren hyrskyvän,\nHöpisten lausettansa.\nEi muuta enää sanokaan,\nNuo sanat vaan on huulillaan.\n\nMut kerran rantaan mökkisen\nVenheessä vieras sousi,\nMies pitkä, tumma, partainen,\nJa siinä maalle nousi,\nJa huusi: \"äiti, tunnethan\nSä poikas ainoon, armahan!\"\n\nMut Sanna nauroi ilkkuen:\n\"En usko kavaloita!\nMä poikani kai tuntenen,\nMua pettää älä koita.\nHän on niin hieno, valkoinen,\nEi musta noin, ei karvainen!\"\n\nHe kahden sitten elelee\nMökissä matalassa,\nMut äiti yhä käyskelee\nRannassa katsomassa,\nEtt' eikö saavu poikanen\nTuo hieno, punaposkinen.\n\nJa vuodet vieri, vanhuuttaan\nJo kuoloon Sanna vaipuu\nJa höpis vielä kuollessaan,\nÄänessä toivo, kaipuu:\n\"Jo kohta, kohta saapuu hän\nLuo äitins hellän, itkevän!\"\n\nMut pappi lausui, manalaan\nMenneeksi Sannan kuullen:\n\"Näin moni vartoo onneaan,\nSen etähällä luullen,\nJa tiedä viel' ei kuollessaan,\nKuink' eli likell' onneaan.\"\n\n\n\n\nLaulumme.\n\n\nMiks moitit, Suomi, että laulajoillas\nOn heikko ääni, heikko kuntokin,\nJa että Wäinön kannel vainioillas\nEi enää kaiu sulo sävelin?\n\nKen vapaaks syntyi, kituu kahleissansa\nJa intons sumeassa surkastuu;\nEi voimakkaana virtaa laulantansa,\nVaan vienoks valitukseks muodostuu.\n\nMutta jos Suomi kerran rohkeasti\nSä astut vapauden taistohon\nJa murrat kahleet, joihin viekkahasti\nSun voimas, onnes kiedottuina on.\n\nNiin silloin kanteleelta katoaapi\nSe este, joka tukehdutti sen,\nJa korkealle laulu kohoaapi,\nKuin lintu häkistänsä paeten.\n\n\n\n\nElias Lönnrot.\n\n(Luettu Turun Suomalaisen Seuran surujuhlassa, Lönnrot'in\nhautauspäivänä, Huhtikuun 3 p:nä 1884).\n\n\nSurren seisoo Suomen kansa, surusanan saatuaan:\nJälleen kaipaapi se yhtä parhaimpia poikiaan.\nKaatunut on viimeinenkin jäsen urhojoukon sen,\nJoka murti Louhen vallan, saattoi sammon Suomehen.\n\nKansan mielen muistot täyttää, uuteen eloon virkoaa:\nHaudan luona kuuluvimmin muiston ääni kajahtaa.\nMuistot kertoo vainajasta, kertoo elon-työstä sen,\nMit' ol' ennen Suomen kansa, ja mit' on se jälkehen.\n\nPois kun lähti Wäinö maasta, hylkäs kansans eksyneen,\nJätti soiton jälkehensä, tenhovoiman, kanteleen;\nMutta katos mahti maasta, lähtiessä mahtajan,\nUnhe valtas laulun vallan, vallitessa vierahan.\n\nPiti muinen hengenvoiman Suomen suku suojanaan,\nMurti juonet sortajitten tenholauluin, soitollaan:\nVaan kun haihtui isäin mahti, laulu unohduksihin,\nSilloin nukkui hengen voima, taukos tarmo tahdonkin.\n\nMutta raivoon myrsky nousi, tuli aika taistelun:\nSuomi, unen valtaamana, näytti kuoloon tuomitun.\nKansan parhaat sitä huusi, kutsui sotaan nousemaan.\nUinaillen se huudot kuuli, mut ei noussut kuitenkaan.\n\nRiensi silloin nuorukainen, maansa lempi syömessään,\nKansallensa avun-tuojan, herättäjän etsimään.\nVirkoomaan hän jälleen tahtoi hengen voiman uupuneen,\nTahtoi löytää kansallensa tenholaulun, kanteleen.\n\nJa hän kulki järvein rannat, samos salot sumeat,\nUupumatta etsi vaarat, valottomat notkelmat;\nLemmen voima häntä johti erämaiden sydämiin,\nSieltä löysi laulun vanhan, kanteleen toi näkyviin.\n\nLaulun toi hän kansallensa, mahti sen on ennallaan:\nHengen hehkumaan se saapi, luonnonkin saa taipumaan.\nKun sen taika kansaan koski nukkuneesen, murrettuun,\nTyöhön hehkui kansan henki, elon-työhön, taisteluun.\n\nWäinön äänen Suomi kuuli, tunsi tulen rinnassaan,\nTunsi voiman hengessänsä, tunsi tarmon tahdossaan. --\nMut ei murru mielestänsä, vaikka muuta murtuiskin,\nNimi sen, ku laulun löysi, nimi Elias Lönnrotin.\n\nMutta vielä salvat, teljet kansan eessä kohoaa:\nUusi sampo, kansan kieli, suljettu on niiden ta'a.\nMutta työhön kansa käypi, näkee salvat särkyvän:\nTyössä siinä, eellä muita, Lönnrot aina nähdähän.\n\nRaivas polun kansallensa, kivet raivas tieltä pois.\nKivet raskaat, suuret, joit' ei kaikki urhot siirtää vois.\nIkä painoi hartioita, vaan ei jäljelle hän jää:\nEestä Suomen, eellä muiden, raatoi vanhus harmaapää.\n\nTyö on tehty, perusteena\nVastaisuutemme se on.\nTyömies laski uupuneena\nPäänsä iki lepohon.\nSurren seisoo Suomen kansa,\nLailla joukon voitokkaan,\nJolta, juuri voittaissansa,\nParas urho temmataan.\n\nKunniata haudallansa!\nHänen raivaamans on tie,\nJota kulkee Suomen kansa:\nUusiin voittoihin se vie.\nVoitot, joit' ei unhe peitä,\nMitkä Suomi saaneekin,\nKunnian ne seppeleitä\nHaudalle on Lönnrot'in.\n\n\n\n\nJuhana Vilhelm Snellman.\n\n(Luettu Oulun Suomalaisen Klubin viettämässä Snellmanin-juhlassa\nToukokuun 12 p. 1881).\n\n\nI.\n\nJa Suomen kansa nousi, havahtui unestaan,\nKun uuden ajan henki puhalsi yli maan.\nNyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän:\nOl' outoa niin kaikki silmissä heräävän.\n\nJa mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,\nNuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat,\nNuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan,\nNiin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.\n\nNyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään\nMaan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään.\nHän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin\nJa Suomen ohjat otti nyt käsin verisin.\n\nJa sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen,\nJa yhä Suomi sortui poluilta isien,\nJa hurmevuohon hukkui jo joukko Jumalain,\nEi maassa sorretussa soi ääni laulajain.\n\nJa yhä Suomen peittää verinen vainon-yö,\nJa vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö;\nSen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa:\nHeit' unissansa Suomi se surren vaikertaa.\n\nNäin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo,\nEi rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo.\nMut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin,\nJa Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.\n\nJa äänet hälle kuiskaa: \"jo kuole kurja pois!\nMit' tehtävätä täällä sinulla enää ois?\nOot mykkä muukalainen sun maillas omillas:\nOot myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas.\"\n\nJa surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan,\nMut turhaan elon-voimaa hän etsii unistaan.\nVaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa,\nJa hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.\n\nMut silloin sana kaikui terävä, voimakas:\nTuon elonsanan lausui mies uljas, tarmokas.\nSen minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan,\nSen selvästi hän lausui, hän lapsi Suomenmaan:\n\n\"Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on:\nEi kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon.\nNuo öiset sumut vieraat ne poista mielestäs\nJa tulevainen onnes vaan etsi itsestäs.\"\n\n\"Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo:\nNyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo.\nSun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas,\nJa itse uljain mielin käy ohjiin oman maas.\"\n\nJa pilvet unelmitten jo halkas sana tuo.\nJa toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo.\nJa rohkeutta vuosi se kansaan murrettuun:\nSen *haudan* partahalta vei *elon*-taisteluun.\n\nNäin *Snellman* kansans nosti, sen taisteluhun vei:\nJos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei;\nJa kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi,\nHän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.\n\nNyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen,\nKuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten:\nEi Wäinön kansa kuollut, eik' ota kuollakseen,\nMut uuden ajan *itse* se luopi itselleen.\n\n\nII.\n\nMe kansa Suomen aamukoin,\nSen toiveiden, sen taisteloin\nEns innostuksen kansa!\nMiks mieliämme lämmittää\nNiin ihanasti päivä tää?\nMi taika mukanansa?\n\nNyt juhlanhetki meillä on,\nMi tyynti, saatti lepohon\nJo taisteloinkin vimman.\nNe mielt' ei häiritä nyt saa:\nNyt juhlaa viettää Suomenmaa\nPoikansa parahimman.\n\nKuin moni, mielin uljahin,\nRiens eestä valon rivihin,\nLöi iskun, -- eikä harhaan!\nMut kaatui, eikä nähnytkään,\nMi seuraus ol' iskun tään,\nMi he'elmä työnsä parhaan.\n\nSoi toisin onni hänellen,\nJolleka Suomi riemuiten\nNyt kantaa kiitoksensa.\nTyöns' hedelmän hän näkee jo:\nTyön suuren suuri palkkio\nNäin tuli osaksensa.\n\nKun jouten toiset haaveksi,\nNiin taistoon silloin uskalsi\nHän maansa eestä armaan.\nEi nähty hänen taantuvan,\nVaikk' usein työtäns uhkaavan\nHän näki hallan harmaan.\n\nNyt illall' iän taistelun\nHän näkee kauan kaivatun\nJo voiton rusoituksen,\nJa palkaks töiden suurien\nNyt kuulee kansans' sydämen\nHartaimman siunauksen.\n\nJa kiitollisin sydämin,\nNäin kielin sadoin tuhansin\nNyt vannoo Suomen kansa:\nEi tekos kuole konsanaan,\nSen suojaa kansa Suomenmaan\nArmainna aarteenansa.\n\nEi enää uhka myrskyjen,\nEi houkutuskaan kultainen\nKansaasi harhaan vietä;\nMut aina, vakain askelin,\nSe mielin horjumattomin\nKäy viittaamatas tietä.\n\n\nIII.\n\nJo valostaapi päivä Suomenmaata,\nJa hälvennyt on Suomen kansan yö;\nEi lepoa tää aika meille saata:\nNyt alkaa Suomen kansan *päivätyö*.\nTuo työ se voimiamme kysyykin:\nSe vaatii hien, ehkä verenkin.\nEi suurta perineet me isiltämme:\n*Sen suurempi* nyt onpi tehtävämme.\n\nMut töissä, taisteluissa johtajamme\nAin' olkoon puhdas lempi isäinmaan.\nKuin tuli riehukoon se rinnoissamme,\nSielt' levitköhön yli kaiken maan.\nKen esteit' eteen Suomen onnen luo,\nSen poroks polttakohon tuli tuo;\nSe olkoon kammo kansan sortajille\nJa tuokoon turman maansa petturille.\n\nMut lempeänä päivän tulen lailla\nSe kansan vainiolle paahtakoon\nJa oraat, yhä uudet, Suomen mailla\nSe rehevinä ilmoin nostakoon.\nMiespolvet vaikka vaihtuu yhtenään,\nAin' yltyköhön liekki tulen tään,\nNiin yö ei enää kansaamme voi niellä,\nMut voittain edistyy se valon tiellä.\n\nJa kerran Suomi onnens suureks luopi,\nSen maine lentää yli maailmain;\nSen kieli sulo sanans silloin suopi\nAatteille neroin suurten, mahtavain.\nMiss' eestä valon silloin taistellaan,\nMyös Wäinön kansaa siellä mainitaan.\nSe valon maille avaroille antaa:\nTyö *Snellman*'in näin hedelmiä kantaa.\n\n\n\n\nKeisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä.\n\n(Lausuttu Suomalaisen Teaatterin juhlanäytännössä Toukokuun 27 p. 1883).\n\n\nSynkän tien ja vaivaloisen Luoja kansallemme soi;\nVerta uhkui joka askel, uuden tuskan tuntoon loi.\nValoon pyrki kansan mieli, pimeähän tiensä vei,\nJohtajaksens tähden toivoi; tähti loistanunna ei.\n\nÖiset vallat surmaa uhkas, kutsui kansan kuolemaan:\nTurhalt' taistelu jo näytti, turhalt' toivo Jumalaan.\nMut ei uskallusta vienyt uhka vaarain väijyväin:\nSuomen kansa polun kulki, raivas tiensä eteenpäin.\n\nKuka kertoa ne voisi epätoivon taistelut,\nVoitot verta uhkuvaiset, pimeässä voitetut!\nVoitot loisti maailmalle, kansamme jäi pimeään:\nToiset niistä loiston saivat, kansamme ei mitäkään.\n\nValoon, valoon kansa pyrki, valoa huus' Luojaltaan,\nValon tähden uljaast' uhras sydänverens vuotamaan\nKuuli Luoja rukoukset, avun antoi armokas:\nJalost' täytti Luojan tahdon kuulu, jalo ruhtinas.\n\n*Ensimäinen Aleksander*! kuolla ei voi muistos sun;\nKansain joukkoon nostit kansan murtunehen, poljetun.\nVuosisatain sumut poistui, pääsi päivä loistamaan\nTielle synkän kamalalle, päälle kansan Suomenmaan.\n\n\"*Aleksander*\", nimi armas, aina sinut kuullessaan,\nSydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!\nKiitoksensa puhtahimman, tunteet pyhät lahjastas\nSuomalainen uhraa sulle, *valontuoja ruhtinas*!\n\nMut ei vielä öiset vallat luopuisi näin saaliistaan:\nEloon päässeen kansan syöstä tahtoisi ne kuolemaan,\nKahlehtia kansan mielen, ryöstää kansan kielenkin,\nKauan taistellehen murtaa vihdoin juonin kavalin.\n\nVasta noussut päivä poistuu, eksyy Suomi polultaan:\n*Toinen Aleksander* nousi kansaa vapauttamaan.\nJuonet katkoi kavalitten, valon kansalle taas toi,\nVapahana kiitostansa Suomen kansan kieli soi.\n\nPolun kansallemme raivas, jolle johti eksyneen:\nValkeuteen polku viepi, viepi onneen, vapauteen!\nKansat monet kiittää töitä jalon ruhtinaamme tään:\nHartaammin kuin Suomen kansa kiitä hänt' ei yksikään,\n\n\"*Aleksander*\", nimi armas, aina sinut kuullessaan\nSydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!\nSurun synkän Suomalaisen rintaan loi sun kuolemas,\nKun ei kuolla saanut eestäs, *vapauttajaruhtinas*!\n\nVapahana valon tielle Suomen kansa käynyt on,\nEpätoivon vaihtanunna valoisahan toivohon.\nEntisyys nyt tiellens luopi turhaan tummaa varjoaan:\nVaikka suruja se toikin, häpeää ei milloinkaan.\n\nSynkkä polku Suomen kansan; harvoin loisti tähtikään,\nAvun-huokaukset hukkui epätoivon pimeään.\nKova onni kansaa murti, epäilykseen syöksi sen;\nMut ei syöstä voinut tieltä oikeuden, totuuden.\n\nNyt on päivä koittanunna, Suomen kevät alkanut,\nSuomen kansa herännynnä, valohon jo astunut.\nMikä öinen valta voisi nyt sen saada horjumaan\nTaistelussa eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan?\n\nKevät luonnossa nyt onpi, kansalla myös kevät on:\nKevättoivoin rinnassansa käy se uuteen elohon.\nUusi Aleksander nousi! Mikä rinta kylmäks jää\nNyt, kun kansa luottain nuorta ruhtinastans tervehtää!\n\n\"*Aleksander*\", nimi armas, aina sinut kuullessaan,\nSydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!\nLuojaltansa Suomi tänään rukoileepi onneas,\nSiunausta toimillesi, *kevättoivoin ruhtinas*!\n\nKirkas nyt on toivon taivas; mut sen pilvet peittää vois,\nNousta myrskyt riehumahan, rauhan riistää maasta pois.\nKäyköön niinkin: Suomalainen taisteluhun riehuvaan\nRiemulla käy eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan.\n\n\n\n\nZ. Topeliukselle.\n\n(Joukahaisessa v. 1883).\n\n\nJo aurinkoinen kultiaan\nLoi maille, maisemille,\nJa laulut kohos kaikumaan\nSen sulo sätehille.\n\nJa Suomen kansa havahtuin\nNuo laulut kummat kuuli,\nJa sydän sykki innostuin,\nJonk' kuolleheks jo luuli.\n\nNyt ikivanhat nietokset\nJo sulas laulun valta:\nKäy esiin hengen aartehet\nTaas talvipeiton alta.\n\nJa kansa, tuntein itsensä,\nNyt hehkuu taisteloihin;\nMut kiitoksensa, lempensä\nSe kiintää laulajoihin.\n\nSe parhaimpainsa parvehen\nSun nimes aina sulkee,\nJa laulus, laulu sydämen,\nSydämiin aina kulkee.\n\nSe laulu vienon-suruinen\nOn niinkuin luonto Suomen;\nMut myöskin lämmin, toiveinen\nKuin kansan uusi huomen.\n\nSe lauloi voimaa ihanteen\nJa lempee hehkuvinta:\nSen laulun tunsi omakseen\nJokainen nuori rinta.\n\nSe neuvoi Luojaan luottamaan\nJa epätoivon poisti,\nSe näytti, kuinka onni maan\nSilmissä lasten loisti.\n\nJa sydämihin lapsien\nMyös lietsoit pyhää tulta:\nHe opeit maansa rakkauden\nJa aatteet suuret sulta.\n\nJa aatteet lapsiin tarttuvat\nNe lumoin mahdillansa;\nMut lapset kerran varttuvat\nJa ovat Suomen kansa.\n\nVaikk' kätkettynä sydämiin,\nEi haihdu aatteen taika,\nMut kerran kansain näkyviin\nSen nostaa uusi aika.\n\n\n\n\nHyljätty.\n\n\nMun Katrini, mun hyljäten,\nJo otti toisen kullan,\nKai murtuneena vaipunen\nNyt alle mustan mullan!\n\nNiin raskas musta multa on,\nKun peitteeksi sen saapi;\nMut virta kuohuu vallaton\nJa luoksens houkuttaapi.\n\nJa rantahan sen onneton\nMä riennän kiihkoisasti:\nKai kavaluuttas, uskoton,\nSä kadut kuoloos asti.\n\nMut virran yli vaahtoovan\nMä hurjin voimin soudan\nJa toisen kullan kauniimman\nMä tuolta puolen noudan.\n\n\n\n\nHeräämätön.\n\n\nRiehui muinen vainon tuuli,\nPilvet päivän peittivät;\nKuolleeks Suomen moni luuli,\nMultaa hautaan heittivät\nMutta Suomi nukkui vaan,\nUutta aikaa vartoissaan.\n\nHaudan päälle nostettihin\nPatsas raskas, kivinen;\nPatsaasehen piirrettihin\nNimi vieraskielinen.\nMutta Suomi nukkui vaan,\nUutta aikaa vartoissaan.\n\nOmat lapset haudallansa\nPilkkailivat äitiään;\nVieras mieli rinnoissansa,\nVieras myrkky mielessään.\nMutta Suomi nukkui vaan,\nUutta aikaa vartoissaan.\n\nMutta vihdoin päivä valkes,\nKoitti aamu Suomenkin,\nRaskas hautapaasi halkes,\nLoisti säteet hautaankin.\nMutta Suomi nukkui vaan,\nUutta aikaa vartoissaan.\n\nHaudan luona, viipyin hetken,\nUuden ajan henki huus:\n\"Alkanut jo olen retken,\nAla Suomi elo uus!\"\nMutta Suomi nukkui vaan,\nUutta aikaa vartoissaan.\n\n\"Hengen ääni soi vaan kerran:\nJok' ei kuule, kuolkohon!\"\nSuomi havahtui sen verran,\nEttä sanat kuullut on:\nKylkens sitten käänsi vaan,\nUutta aikaa vartoissaan.\n\n\n\n\nJos ois.\n\n\nJos leivon ääni ois kaunis mulla,\nNiin sulle, kultain, mä laulaisin\nJa syämmes hellän niin laulelulla\nMä lemmen hehkumin lumoisin.\n\nEi ääntä leivon oo suotu mulle,\nRumemmin äännä ei korppikaan;\nTok' laulan, kultain, mä yhä sulle,\nKosk' ei oo korvaa sull' ollenkaan.\n\n\n\n\nLaulu-Hansa.\n\n\nUkko pieni, käyräselkäinen,\nNuorille ja aikaisille tuttu,\nLaulunsa jo lauloi viimeisen.\nLyhyt onpi elämänsä juttu:\nPitkä tiensä, ahdas maailmansa,\nMuust' ei huolinut kuin lauluistansa.\n\nNuori oli. -- Tuoni isän vei. --\nPeri maan ja tuli isännäksi.\nTeki lauluja, vaan työtä ei.\nVietiin maa. Hän mieron tielle läksi.\nVanhaks tuli, käyräks varreltansa,\nSama vaan ain' oli luonnoltansa.\n\nKyläst' toiseen, huoletonna vaan\nHuomisesta, kulki Laulu-Hansa,\nLapsiparvi aina seurassaan,\nKylän teitä hänen astuissansa.\nSitten kuulemahan lauleloita\nTulvaamalla tulvas kuulijoita.\n\nSuur' ei ollut mahti laulujen,\nPilviin kohonnut ei niiden henki,\nVaikka kyllä kultasirusen\nJoukosta löys joskus rikkojenki.\nMutta Hansa lauloi, eikä moista\nMiettinyt ees kenkään kuulijoista.\n\nRuokaa hälle kyllin tarjottiin,\nSaipa pirtiss' sitten viettää yötä.\nVielä pilkattiin ja soimattiin,\nEtt' ol' laiska eikä tehnyt työtä.\nMutta, kuullen pilkan, katkeruuden,\nLaulu-Hansa mietti laulun uuden.\n\nPilkkaa kärsi kyllin eläissään,\nVaan kun kuolemastans levis tiedot,\nKuulunut ei ivan ääntäkään:\nSuri silloin lapsiparvet liedot;\nAikaisetkin, mielet murenessa,\nKyyneltyivät Hansaa muistellessa.\n\nNäinpä puhkes moni lausumaan:\n\"Kullakin on täällä tehtävänsä,\nJonka saanut onpi Luojaltaan,\nJonka täyttää tulee eläissänsä.\nEhkä kulkulaisna laulaissansa\nTehtäväns juur' täytti Laulu-Hansa!\"\n\n\n\n\nMustalainen.\n\n\nYksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi!\nMustalaisen seura suo hupaa kukatiesi.\nKulkenut oon iloiten\nHalki maitten useitten.\nKoti kaikkialla\nMull' on taivasalla.\n\nKysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata?\nMitä sillä tekisin, arvata en saata.\nLuona kansain kaikkien\nIlon löytää iloinen.\nNäin jo maata monta,\nMut en riemutonta.\n\n\"Mik' on minun uskontoin?\" Tahdotko sen kuulla?\nTuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla.\nElämämme meille on\nSuotu vuoksi nautinnon.\nSen, ken sit' ei nauti,\nTappakohon tauti.\n\nSanot, että maailma oma onpi Tuonen,\nEttä elo loppuupi. Kernaasti sen suonen.\nKuka täällä viitsiskään\nElää, elää yhtenään?\nUupuu vihdoin henki\nKeskell' ilojenki.\n\n\"Mutta jälkeen kuoleman?\" Kukapa sen tietää?\nTuskin tutkimistakaan asia tuo sietää.\nKuihtuu kukka, kaatuu puu,\nLinnun laulu lakastuu:\nNiin käy elävitten.\nMitä tulee sitten?\n\n\"Oonko tuskaa tuntenut?\" Turhanpäiväisillä\nÄlä mua rasita enää kyselmillä.\nSulaa suru suurinkin,\nKuivaa kyynel kuuminkin.\nOmat huoles kanna,\nIloita mun anna.\n\n\n\n\nJuomalaulu.\n\n\nPois huolemme kaikki jo poistukohon:\nVaan riemua varten tää maailma on.\nNiin paljon, niin paljon on riemuja maan;\nKen hullu siis huolista huolisikaan?\n\nKen riemuita tahtoo, hän joutukohon\nJa juokoon; jo pullomme puolillaan on.\nJo hukkukoon huomenna taivas ja maa,\nKun siksi vaan juoda ja riemuita saa.\n\nOn joutuva viimeinkin kuoleman yö:\nSe pullomme kaataa ja pirstoiksi lyö,\nSe pois meidät kantaapi riemuista maan.\nEi peljätä tarvis. Se tulkohon vaan!\n\nKyll' lienevät kuivia Tuonelan maat,\nJa viiniä turhaan ehk' etsiä saat;\nMut muistaa jos voinee: nyt riemuisna juo!\nJa muistosi sielläkin riemuja luo.\n\n\n\n\nSua lemmin.\n\n\nSua lemmin aina, tyttö mustatukka\nJa sinisilmä, naisist' ihanin.\nOot elontieni kaunokaisin kukka,\nOot sydämeni tunne tulisin.\n\nSun kammioosi hiljaan, kyyhkysiivin,\nMun aatokseni usein kiiruhtaa.\nMä itse sinne kerran vielä hiivin,\nSua vaimoks pyydän -- jos en muita saa.\n\n\n\n\nSanassaan pysyvä.\n\n\nKatri kaunis lausui näin:\n\"Sua en siedä silmissäin.\nKoskaan luota sinuun en!\nKuule sana viimeinen:\n\n\"Pihlaja pihalla on;\nSulle suon mä suutelon,\nMansikoit' kun oksat sen\nKantavat, mut ennen en.\"\n\n\"Tyttöin päätöksistä viis!\"\nMietti Antti, lähti siis\nIllan tullen Katrin luo:\n\"Totta tyttö muiskun suo!\"\n\nKartanolla Katri on.\nMitä toimii vallaton?\nMansikoita pihlajaan\nTyttö sitoo toimissaan.\n\n\n\n\nSydämeni.\n\n\nMä sydämeni sulle tahtoisin paljastaa,\nSä neito ihanainen, sen aarteet osoittaa.\nNe aarteet hehkuvaiset on kultaa kalliimmat,\nNe sydämeeni lämmön ja valon saattavat.\n\nNe sydämessäin syntyi, sen omat ovat vaan,\nJa synnyinpaikallensa nyt suovat valoaan;\nMut sydämeni jos mä nyt voisin paljastaa,\nNe ehkä kiillollansa lumoisi maailmaa.\n\nMut syämmessäin on muuta, mi siell' ei syntynyt:\nOn elonvirta sinne ryönäänsä viskellyt.\nSen tumma, häijy varjo nuo aarteet tummentaa; --\nOn kuvas siellä myöskin ja muuta joutavaa.\n\n\n\n\nRauhaton.\n\n\nHän onnens ja syämmens jätti\nTytön haltuhun lemmityn;\nMut onni ja morsian petti,\nSydän murtui jo hyljätyn.\n\nPois seurasta vanhain ja nuorten\nNyt lähtö on hyljätyn tään.\nYli virtain hän rientää ja vuorten,\nLepo löydy ei missäkään.\n\nEi lepoon yö häntä vietä,\nEi helle auringonkaan.\nHän rientää eellehen tietä,\nKuin mieletön raivossaan.\n\nEikö viihdytä unonen kallis?\nEikö rauhoitu onneton?\nEi virkansa sitä sallis,\nSillä posteljuuni hän on.\n\n\n\n\nKoditon vapaus.\n\n\nTänne rientäin joutukaatte\nKaikki vapaamieliset;\nOrjina kyll' olla saatte,\nPois nyt orjuus, kahlehet!\nMissä enää vapautta\nLöytää joukoss' ihmisten?\nSitä vainotaan kuin sutta.\nTäällä vaan on suoja sen\nLuona täytten maljojen.\n\nTuskin enää miestä tapaa,\nJok' ei pelkäis varjoaan.\nTääll' on mieli, kieli vapaa,\nPelkoa ei laisinkaan.\nRinnat nousee, kuohuileepi,\nAatteet kiitää lentohon;\nVapaus vaan vallitseepi.\nMuuall' on hän koditon:\nTäällä hänen kotins on.\n\nKuule ääntä vapahitten,\nKuin se miehekkäästi soi!\nMutta mik' on kumppanitten?\nTuskin seisoa he voi.\nViinan orjiks vapaat vääntyy,\nSammuu into tulinen:\nVapaus selin heihin kääntyy,\nEik' ees luona maljojen\nViihdy joukoss' ihmisten.\n\n\n\n\nHaudalla.\n\n\n\"Hän kuollut ei, hän nukkuu vaan\",\nNiin lausui pappi puheessaan\nHaudalla juhlallisna.\nTuo kaunist' on, lie tottakin;\nMut vainaan tunsin minäkin\nJa tiedän: onnellisna\nHän eläessään päällä maan,\nEi elänyt, -- mut nukkui vaan.\n\n\n\n\nHajamielisyyttä.\n\n\nRaskas ilma kammion;\nRinta ahdistuupi.\nLuonnon sulo mielessäin\nEloon havahtuupi.\n\nPäivän paiste hempeä,\nNurmet kukkivaiset!\nRakkaat laululintuset,\nKilvan laulavaiset!\n\nTuuli vieno, lämpöinen\nMetsän tuoksut kantaa.\nMeren aallot vaahtopäät\nSuutelevat rantaa.\n\nKuinka, kuinka unhoitin\nAallot loiskivaiset,\nNurmikkoni vihannat,\nMetsät tuoksuvaiset?\n\nKuka hullu viihtyä\nViitsis kammioissa?\nLuonnon helmaan kiiruhdan\nUimaan nautinnoissa!\n\nOven auki lennätän\nJa ulos hyökkään sitten, --\nLumihankeen kompastun,\nMi eess' on portahitten.\n\nVaris vaakkuu sääliään:\n\"Liiaks' lunta täällä.\nNälkähän kai näännytään\nTällaisella säällä\".\n\n\n\n\nKohtalon iva.\n\n\nKeinuu venhe pieni aaltoloilla,\nNuorukainen siinä haaveilee.\nMieli täyttyy kuvill' ihanoilla,\nSilmät loistaa, huulet hymyilee:\n\n\"Viel' oon nuori, outo maailmalle,\nMutta voiman tunnen rinnassain.\nSe mun nostaa kerran korkealle,\nVertaiseksi henkein mahtavain.\"\n\n\"Nimetönnä paisun mahtavaksi,\nEnkä jouda hukkaan joutumaan.\nKun on mennyt vuosi taikka kaksi,\nNimi uusi loistaa yli maan.\"\n\nVenhe aaltoloilla keinuileepi,\nNuorukainen siinä haaveilee.\nMyrsky nousee, aallot kuohuileepi,\nSaalistansa meri ahnailee.\n\nVuotta kaksi virtaans aika peitti.\nKirkkomaahan ruumis kätketään,\nRuumis, jonka aallot rantaan heitti. --\nTuntenut ei sitä yksikään.\n\n\n\n\nEi lauluista apua.\n\n\nSulle, Suomi, lempeänsä\nLaulaa sadat laulajat.\nHerätellä äänellänsä\nOnneasi koittavat.\n\nLapses sulle lauleloilla\nUutta aikaa valmistaa:\nSävelitten aaltoloilla\nOnnes linna kohoaa.\n\nLaulurinnat kilvoitellen\nToiveitansa helkyttää,\nKunnes Suomi tuskitellen\nVihdoin heille äännähtää:\n\n\"Laulajoista sulosuista\nTok' ei hyödy onni maan.\nEi se synny lauleluista,\nTyötä siihen tarvitaan.\"\n\n\n\n"]