[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6hB_-RYBkUEBhlbQ42TjqrDnSLC-El1thdv75wJCfPY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1390,"Pietari Suuri","Lindeqvist, K. O.",1858,1927,"1390-lindeqvist-k-o-pietari-suuri","1390__Lindeqvist_K._O.__Pietari_Suuri",null,"muistelmat",[],[15],"venalainen","fi",1896,40008,276329,false,53017,[23],"Peter I, Emperor of Russia, 1672-1725",[25,26,27,28],"Biographies","History - European","History - Modern (1750+)","Russian Literature","\"Pietari Suuri: Venäjän ensimmäinen keisari\" by K. O. Lindeqvist is a historical account written in the late 19th century. The book explores the life and reign of Peter the Great, highlighting his remarkable contributions to the formation of modern Russia and his efforts to westernize the nation. It delves into the sociopolitical conditions of Russia during his era, making it informative for readers interested in history, particularly Russian history.  The opening portion of the book lays the groundwork for understanding Russia's early political landscape and cultural isolation before Peter's reign. It describes the historical context leading to the rise of Peter, such as the influence of the Mongol yoke, the disunity of Russian principalities, and the cultural aversion towards the West. The growth of Peter's character is hinted at, as he faces power struggles with his half-sister Sofia and navigates the complexities of ruling a nation steeped in tradition yet on the cusp of transformation. The narrative sets the stage for understanding the challenges he faced as he endeavored to lead Russia into a new age of governance and culture. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Historiallinen elämäkerta kuvaa Venäjän keisari Pietari Suuren elämää ja hallituskautta. Teos käsittelee Venäjän valtiollisia uudistuksia, sotaa Ruotsia vastaan, Pietarin kaupungin perustamista sekä keisarin vaikutusta Suomen historiaan ison vihan aikana.","K. O. Lindeqvistin 'Pietari Suuri' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1390. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PIETARI SUURI, VENÄJÄN ENSIMMÄINEN KEISARI\n\nKirj.\n\nKaarle Olavi Lindeqvist\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1896.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n        Esipuhe\n     I. Silmäys Venäjän vanhimpiin valtiollisiin oloihin\n    II. Itämaalaiset olot ja tavat\n   III. Venäjän hallitsijat harrastavat länsimaiden sivistystä\n    IV. Pietarin lapsuuden aika\n     V. Sofia riistää hallituksen\n    VI. Sofian hallitus ja taistelu Pietarin kanssa\n   VII. Pietari oppii länsimaiden oloja tuntemaan\n  VIII. Ulkomaan matka\n    IX. Venäläisiä lähetetään ulkomaille opintomatkoille\n     X. Ensimmäiset uudistustoimet\n    XI. Streltsien kapina ja niiden kukistus\n   XII. Ensimmäinen sota Turkkilaisten kanssa\n  XIII. Sota alkaa Ruotsin kanssa. -- Kaarle XII\n   XIV. Narvan tappelu\n    XV. Pietari valloittaa Ruotsin Itämeren maakunnat\n        -- Kaarle XII Puolassa\n   XVI. Kaarle XII lähtee Venäjälle\n  XVII. Pultavan tappelu. -- Kaarle XII:nen sotajoukko joutuu vangiksi\n XVIII. Pietari valloittaa Suomen\n   XIX. Uudenkaupungin rauha\n    XX. Toinen Turkin sota\n   XXI. Pietarin sodat Aasian puolella\n  XXII. Sotalaitoksen järjestäminen ja laivaston hankkiminen\n XXIII. Pietarin kaupungin synty\n  XXIV. Uusi hallintojärjestelmä\n   XXV. Aatelisto ja kirkko\n  XXVI. Taloudellisia parannuspuuhia\n XXVII. Pietarin harrastus sivistyksen edistämiseksi\nXXVIII. Veroitus ja verojen kokoaminen\n  XXIX. Kansan tila\n   XXX. Kapinallisia puheita\n  XXXI. Kapinoita kasakoitten maassa\n XXXII. Aleksei\nXXXIII. Pietarin etevimmät apumiehet\n XXXIV. Pietarin luonne ja kuolema\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nTarkotukseni on kertoa pääkohdat sen merkillisen hallitsijan elämästä\nja toimesta, joka on nykyisen mahtavan Venäjän varsinainen luoja.\nHänen nimensä liittyy läheisesti meidänkin maan vaiheisiin, sillä\nPietari suuri on Suomen ensimmäinen venäläinen hallitsija; 8 vuoden\nkuluessa, n.s. ison vihan aikana, oli isänmaamme hänen vallassaan.\nSen vuoksi hän ansaitsee tulla tunnetuksi suomalaiselle yleisölle,\njota varten seuraava kertomus on aijottu. -- Lähteinä olen etupäässä\nkäyttänyt Alex. Brucknerin teosta \"Peter der Grosse\" sekä von der\nBrüggenin \"Wie Russland europäisch wurde\", mutta niiden ohessa useita\nmuitakin teoksia.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nI. Silmäys Venäjän vanhimpiin valtiollisiin oloihin.\n\n\nMahtavan aseman, joka Venäjän valtakunnalla nykyään on, on se\nverrattain myöhään saavuttanut. Vielä kaksi vuosisataa takaperin\noli se sivistyneen maailman syrjässä; se oli melkein samanarvoinen\nkuin Kiinan tai Persian valtakunta meidän aikanamme. Euroopan\nvaltiollisissa oloissa ei Venäjän hallitsijalla ollut mitään\nsanomista eikä häntä eurooppalaiseksi ruhtinaaksi luettukaan. Venäjä\noli aasialainen raakalaisvaltio, sen oloista ja tavoista ei tiedetty\nmuuta paitsi mitä joku lähettiläs, kauppamatkustaja tai seikkailija,\njoka siellä oli kulkenut, tiesi kertoa kotimaahansa palattuaan. Tässä\nasemassa oli Venäjä viime vuosisadan alkuun asti.\n\nEttä Venäjä näin syrjään muusta Euroopasta oli joutunut, siihen\nvaikutti sen edelliset vaiheet. Luomme niihin lyhyen silmäyksen.\n\nVenäjän varhaisin menneisyys on hämärässä, niinkuin useiden\nmuidenkin kansojen. Se vaan tiedetään, että monien eri kansojen\nyhteensulautumisesta se muodostui. Sillä alalla, joka nykyään\nkuuluu Venäjään, asui noin tuhat vuotta sitten useita kansoja;\npohjoisessa, koillisessa ja keskiosissa asui suomalaisia kansoja,\nlännessä liettualaisia ja lättiläisiä, etelässä turkkilaisia kansoja\nja vihdoin slaavilaisia heimoja, jotka etelämpää Dnieper-virran\nseuduilta tunkeutuivat keskustaa kohden suomalaisten asumille\nseuduille. Hallitsevaksi kansaksi, joka yhdisti kaikki mainitut\nkansat yhteen, tuli Itämeren yli Norrmannit, joita täällä kutsuttiin\nVarjaageiksi. V. 862, niin vanhat kronikat kertovat, tuli kolme\nveljestä, joista vanhin oli Rurik, ja rupesivat täällä olevia kansoja\nhallitsemaan. Novgorod Ilma-järven rannalla oli vanhin pääkaupunki.\nSuurin osa valtakunnan väestöstä oli suomalaista; mutta pian levisi\nvaltakunnan ala eteläänpäin, jossa asui slaavilaisia heimoja;\nKiiova tuli pääkaupungiksi. Slaavilaisten kieli tuli pääkieleksi,\nNorrmannit, Suomalaiset ja Turkkilaiset sulautuivat niihin; mutta\nvaltakunnan nimi jäi Norrmaneilta säilymään. Yleinen nimi Ryssä\njohtuu näet Rhos (Ruotsin) kansasta, johon Rurik ja hänen seurueensa\nkuuluivat.\n\nRurikin seuraajat laajensivat valtaansa vähitellen Volgan ja\nUralin seuduille, Tonavaan ja Karpatheihin asti; mutta lujaa\nvaltiota ei siitä vielä muodostunut. Siihen aikaan ei näet tunnettu\nLänsi-Euroopassakaan lujaa valtio-aatetta; ruhtinaat pitivät valtion\nmaata yksityisomaisuutenaan; se jaettiin ja taas yhdistettiin sen\nmukaan kuin tahdottiin. Länsi-Euroopassa jakoivat ruhtinaat maan\nvasalleillensa, josta muodostui läänityslaitos; Venäjällä taas\nruhtinaat jakoivat maan poikiensa kesken. Varsinkin sen jälkeen\nkuin suuriruhtinas Jaroslav v. 1054 oli jakanut valtakunnan viiden\npoikansa kesken, tuli hajanaisuus Venäjällä suureksi; se jakaantui\njakaantumistaan, kunnes vihdoin oli noin 70 ruhtinaskuntaa, Kiiovan\nsuuriruhtinalla oli yliherruus, niinkuin länsimailla kuninkaalla\nvasallien yli; mutta riitoja, levottomuuksia, sisällisiä sotia oli\nalituisesti. Ja näihin ruhtinasten sotiin katsuttiin vieraitakin\nkansoja apuun. Ainoa yhdysside, jospa heikkokin, joka kuitenkin aina\noli olemassa, oli se, että kaikki ruhtinaat tiesivät kuuluvansa\nsamaan sukuun.\n\nMutta tällä n.s. norrmannilaisella aikakaudella oli yhteys vilkas\nlänsimaitten kanssa. Rurikin jälkeenkin tuli yhäti Skandinaviasta\nmiehiä ruhtinasten palvelukseen. Kun Vladimir taisteli vallastaan,\nlähti hän sinne apua hankkimaan; Skandinaviasta kutsui Jaroslavkin\napumiehiä 11:nen vuosisadan alussa. Tämä lienee kuitenkin ollut\nviimeinen kerta, Ruhtinaat olivat sukulaisuussuhteessa Länsi-Euroopan\nhallitsijoiden kanssa. Niinpä suuriruhtinas Jaroslavin yksi tytär\noli Ranskan kuninkaan Henrik I:sen puoliso, toinen tytär oli Norjan\nkuninkaan Harald Hårdråden ja kolmas Unkarin kuninkaan Andreas II:sen\npuoliso. Saksan keisari Henrik IV:nen puoliso Agnes oli Venäjältä\nkotosin. Venäjän ruhtinaat ottivat usein puolisoja itselleen joko\nItä-Roomasta tai Saksasta. Venäjän kaupungit olivat tärkeitä\nEuroopan kaupalle. Novgorod oli jo aikaisin tärkeä kauppapaikka.\nSuomenlahdesta Nevajokea myöten Laatokkaan ja sieltä Olhova-jokea\npitkin Ilma-järvelle kulki Hansakauppiasten laivat. Smolenskin ja\nTschernigovin kaupungit olivat yhtä tärkeitä kuin Saksan kaupungit.\nKiiovan markkinoille saapui kauppiaita eri maista. Siellä oli\nsaksalaisia, venetsialaisia, genualaisia ja norrmanneja; sinne saapui\nniinikään tavaroineen turkkilaisia, arapialaisia ja juutalaisia\nkauppiaita. Venäjän kaupungit olivat kaupan välittäjänä Idän ja\nLännen välillä. Volga-virtaa pitkin kulki vanha kauppatie, jota\nmyöten Intian tavaroita kuljetettiin. Venäjälle tuli Kreikasta,\nItaliasta ja Saksasta käsityöläisiä, rakennusmestaria y.m. Kouluja\nperustettiin; ruhtinaat osottivat itse opinharrastusta. Sanalla\nsanoen, Venäjällä oli alkamassa samallainen sekä henkinen että\naineellinen elämä kuin muuallakin Euroopassa. Mutta ennenkun se pääsi\ntarpeeksi juurtumaan ja vakaantumaan, niin se katkesi ja tukehtui.\n\nKatoolisen kirkon suojassa kehittyi länsimaiden sivistys keskiajalla.\nRooma oli sen pääpaikkana ja latinankieli sen välittäjä ja\nylläpitäjä; kirkko se oli, joka liitti kansat yhteen. Venäjä ei\nomistanut Rooman paavin oppia, sillä Vladimir suuri 10:nen vuosisadan\nlopulla, luopuessaan pakanuudesta, valitsi kreikan-katoolisen uskon.\nNäihin aikoihin oli Rooman ja Konstantinoopelin patriarkat jo kauan\nolleet riitaisella kannalla ja pian molemmat kirkot näennäisestikin\nerosivat toisistaan (1054). Tämän johdosta Venäjä jo vieraantui\nlänsimaista. Latinankieli, sivistyksen välikappale, oli siellä\njotenkin tuntematon; Venäjän kirkossa tuli n.s. slavonian kieli\nkäytäntöön, se kun lainattiin Tonavan slaavilaisilta kansoilta, jossa\nse jo aikaisemmin oli muodostunut. Länsimaiden tuoma sivistys jäi\nsen vuoksi Venäjälle vieraaksi; se ei tuntenut sen filosofiiaa, eikä\ntaiteita; ristiretkien innostus ei ulottunut sinne, ritarisuuden\nherättämä kunniantunto ei tullut kansan tapoja ja katsantotapaa\njalostamaan niinkuin Länsi-Euroopan kansoissa.\n\nVielä suuremmassa määrässä Venäjän vieraantumiseen länsimaista,\nvaikuttivat valtiolliset seikat.\n\nNoin vuoden 1200 vaiheilla lähti eräs paimentolaiskansa Mongoolit\nasuinpaikoiltaan Itä-Siperiasta liikkeelle. Äärettömän suurissa\njoukoissa hurjien johtajiensa kanssa ne kulkivat hävittäen\nja valloittaen Aasian maita, aina Kiinasta Välimereen asti.\nKaukasus-vuorten yli, josta paljon raakalaiskansoja on Eurooppaan\ntullut, Mongoolitkin hyökkäsivät Venäjälle. Venäjän ruhtinaat\nkoettivat kyllä vastusta tehdä, mutta heidät voitettiin v. 1227.\nVenäjä joutui nyt Mongoolien valtaan; ainoastaan Novgorodin\nvaltio, johon kuului pohjoinen ja luoteinen osa, jäi vapaaksi.\nKeski-Eurooppaan tahtoivat samat rajut joukot tunkeutua, mutta Saksan\nkehittyneempi sotalaitos oli vastassa ja sille he eivät saattaneet\nvertoja vetää. Unkarin ja Puolan he hävittivät perin pohjin, mutta\nnämätkin maat pääsivät heidän vallastaan vapaaksi.\n\nVenäjä oli Mongoolin vallan-alaisuudessa kolmatta vuosisataa, ja tämä\naikakausi sen Euroopasta kokonaan vieroitti. Valtakunnan pääpaikka\noli idässä, suurkhaani asui joko Kiinassa tai Keski-Aasiassa ja sinne\npäin Venäjänkin täytyi kääntyä. Myöhemmin, kun tuo suuri valtakunta\noli jakaantunut, muodosti Venäjä eri osan, n.s. Kiptschakin\nkhaanikunnan, jonka pääpaikka oli Volgan-suussa Sarai-nimisessä\nkaupungissa. Siellä asui \"kultaisen hoordin\" khaani itämaalaisen\nloiston ympäröimänä, sieltä he lähettivät veronkokoojiansa Venäjän\nruhtinaskuntiin; sinne, saapuivat ruhtinaat kunnioitustaan ja\nuskollisuuttaan osottamaan; maahan lankeamalla täytyi heidän\nalamaisuuttaan näyttää khaanin edessä ollessaan. Viisaudella ja\ntaidolla useat ruhtinaat osasivat maansa asioita valvoa; mutta\nmyöskin halpamaisella imartelulla monet koettivat khaanin suosioon\npäästä, ja toiset katsoivat vaan omia etujaan ja panettelemalla\ntoisia ruhtinaita hankkia itselleen hyötyä. Meidänkin historiassa\ntunnettu Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski kävi usein khaanin\nluona maansa asioita puolustamassa ja suurella älyllä ja viisaudella\nsai aina ne edukseen ajetuksi. Useat Moskovan ruhtinaat taas olivat\nkavalia ja älykkäitä miehiä, jotka khaanin välityksellä saivat\nherruuden muiden ruhtinasten yli. He hankkivat itselleen muun\nmuassa veronkokoamis-oikeuden koko valtakunnassa; he sitoutuivat\nnäet maksamaan khaaneille määrätyn summan ja saivat lähettää omia\nvirkamiehiään niitä kokoomaan. Tämän johdosta Moskoovan ruhtinaita\npidettiin jonkinlaisina herroina, muita korkeampina, ja 1328 tuli\nMoskoova pääkaupungiksi; sen ruhtinaat saivat suuriruhtinaan arvon.\n\nMongoolilaisten valta heikontui heikontumistaan; se hajaantui\npienempiin osiin. Jo v. 1389 yritti Moskoovan suuriruhtinas Dmitri\nvapauttaa Venäjän: hän voittikin suuren kansansaduissa ylistetyn\nKulikovan tappelun lähellä Donvirtaa, josta hän sai kunnianimekseen\nDonskoj. Mutta Mongoolilais-valta saa uutta voimaa hurjan Tamerlanin\nkautta, joka yhdisti jälleen koko Dschingiskhaanin valtakunnan.\nSekään ei täyttä vuosisataa koossa pysynyt. Jo 1480 lakkaa Iivana\nIII Vasiljinpoika vuotuista veroansa suorittamasta, eikä khaaneilla\nole enää voimaa saada sitä pakottamalla otetuksi. V. 1550 vaiheilla\nvalloitti Iivana IV Volgan ympärille jääneet Kasanin ja Astrakanin\nkhaanikunnat. Mustanmeren rantamaille jäi vielä Krimin khaanikunta,\nviimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta, ja aina Pietari Suuren\nalkuhallitukseen asti suorittivat Venäjän suuriruhtinaat vanhan\nalamaisuuden muistona sen khaanille vuosittain veron, joka kuitenkin\nlahjan nimellä mainittiin. Vasta viime vuosisadan lopulla yhdisti\nkeisarinna Katharina II nämätkin maat Venäjän valtakuntaan.\n\nIivana III:nen hallitusaikaa saattaa pitää nykyisen Venäjän\nvarsinaisena alkuna. Se Venäjä, joka ennen Mongoolien tuloa oli,\noli ainoastaan hajanaisia toisistaan erillään olevia keskenään\ntaistelevia ruhtinaskuntia. Mongoolien khaani liitti kaikki\nvaltaansa; hän yhdisti eri osat ainakin entistä lähemmäksi. Ja\nsen vuoksi Venäjä sellaisena kun se lähtee Mongoolien vallasta on\nentistään kokonaisempi. Moskoovan suuriruhtinaat ovat jo ennen\nverojen vuokraoikeudellaan saavuttaneet jonkinlaisen herruuden muiden\nruhtinasten yli, ja Iivana III sekä hänen lähimmät seuraajansa\npakottavat heidän jättämään koko ruhtinaskuntansa, muuttamaan\nMoskoovaan; he saivat kyllä pitää knäsin (ruhtinas) nimen, mutta\nvalta oli pois. He tulivat suuriruhtinaiden palvelijoiksi, niinkuin\nbojaarit eli korkeampi aatelistokin oli, ja luettiinkin niiden\njoukkoon kuuluvaksi.\n\n\n\n\nII. Itämaalaiset olot ja tavat.\n\n\nVenäjä oli valtiollisesti irtaantunut Mongoolilaisten ikeestä, mutta\nsyvään se oli leimansa joutunut lyömään kaikkiin oloihin. Venäjän\nkansan sivistys oli ollut liian alhaisella kannalla; sillä ei sen\nvuoksi ollut niitäkään vastusvoimaa tätä itämaalaisuutta vastaan; se\nomisti sen ennen pitkää, ja pitkiä aikoja ja ponnistuksia tarvittiin\nennenkun se pääsi siitä irtaantumaan. Sen hallitus oli itämaalainen,\nvirkamiehistö, veroitus, oikeuslaitos, rangaistustavat, elämäntavat,\npuvut, sanalla sanoen koko elämä ja katsantotapa olivat sellaiset,\nkun Aasian kansoille ovat omituisia. Katselkaamme vähän lähemmin\nnäitä oloja.\n\nMoskoovan suuriruhtinas oli khaanien jälkeinen, joka oli perinyt\nheidän valtansa, sillä samalla tavalla hän hallitsi. Iivana IV otti\ntsaarin nimenkin, joka ennen oli khaaneille annettu. Valtakunta\noli tsaarin yksityisomaisuutta; hän jakeli maita, tai otti pois\nmielensä mukaan: kaikki asukkaat, sekä ylhäiset että alhaiset,\nolivat hänen mielivallassaan; hänestä yksin riippui kaikkien asema\nja onni, koko valtakunta oli vaan ikäänkuin hallitsijaa varten\nolemassa: hallitsijan ja omaa etuansa hänen virkamiehensä silmällä\npitivätkin, eikä suinkaan kansan hyvää. Tsaarin asuntopaikka oli\nKremlin linna Moskoovassa; siellä hän oli näkymättömissä; ainoastaan\nylhäisemmät bojarit olivat hänen läheisyydessään; mutta kansa ei\nsaanut häntä nähdä. Kun hän joskus lähti liikkeelle kirkkoon tai\njuhlatilaisuuksiin, kulki hän eri katuja, joihin ei muita silloin\npäästetty, tai oli verhot estämässä näkemistä. Kirkossa oli hänen\npaikkansa verhottu. Tsaari oli kansan käsityksessä jonkinlainen\npuolijumala ja hänen käskyjänsä vastaan rikkominen, olivatpa ne\nmillaisia hyvänsä, pidettiin jotenkin yhtä törkeänä syntinä kuin\nJumalan käskyjä vastaan. Kremlin edustalla täytyi kaikkien paljastaa\npäänsä, ja ne jotka hänen luoksensa pääsivät, lankesivat itämaiseen\ntapaan maahan hänen eteensä. Toimettomuudessa ja tietämättä\nmaansa tarpeista sekä alamaistensa tilasta välittämättä tsaarit\nelelivät hovissaan. Oppi, minkä he kasvatuksessaan saivat, oli\nmelkein yksinomaan uskonnollista laatua; mutta käytännölliseen\nhallitustoimeen ei heitä valmistettu. Loistoa ja komeutta oli tsaaria\nympäröimässä. Suuri joukko bojareja oli joka päivä palatsissa\nkunnioitustaan osottamassa, niinkuin Ranskan aateli Ludvig XIV:lle.\nSuurinta komeutta osotettiin kuitenkin muukalaisille lähettiläille,\njotka tsaarin luo tulivat; tahdottiin näet loistoa näyttää ja sen\nkautta arvoa ulkomaalaisten silmissä korottaa.\n\nKun tieto oli tullut Moskoovaan, että jonkun vieraan ruhtinaan\nlähettiläitä oli tulossa, lähetti tsaari palvelijoitaan jo rajalle\nniitä ottamaan vastaan. Heidän seurassaan kulkivat he sitten\nvarakkaampien maakuntien läpi Moskoovaan, jossa he saivat eri\npalatsin asuttavakseen. Tsaarin hovista heitä ylellisesti kestittiin.\nTämä kaikki oli kohteliaisuutta, mutta samassa varovaisuutta:\ntahdottiin näet estää ulkomaalaisia pääsemästä kansan yhteyteen,\nettei muka valtion salaisuuksia sen kautta tulisi ilmi. Kun tsaari\nlaski heidät puheilleen oli hovissa äärettömän paljon bojareja\nloistavissa puvuissa; tsaari oli itse palatsin perimmäisissä\nhuoneissa. Tsaari tiedusteli lähettiläiltä heidän maansa asioista\nyleensä ja erittäin sitä, minkä johdosta he olivat sinne tulleet.\nTämän jälkeen kutsuttiin heidät tavallisesti hoviin päivällisille,\njoissa oli ruokia 60:kin lajia sekä viinejä kaikellaisia; hopeisissa\nastioissa ruuat kannettiin ja hopeisia maljoja käytettiin. Kun\nlähettiläät olivat suorittaneet tehtävänsä ja saaneet tsaarilta\nluvan lähteä, saatettiin heidät jälleen rajalle asti. Usein saivat\nlähettiläät kuitenkin kärsiä sangen paljon tsaarien oikullisesta\nmielivallasta. Heidät pantiin vankeuteen ja pidettiin väliin pitkiä\naikoja. Paljon sai kärsiä esim. Viipurin piispa Paavali Juusten\nja hänen kanssaan ollut lähetystö, jonka Juhana III v. 1569 oli\nMoskoovaan lähettänyt. Iivana Julma antoi jo matkalla heitä huonosti\nkohdella; kurjassa tilassa he saapuivat Moskoovaan, ja siellä heidät\nheitettiin vankeuteen ja vasta pitkän ajan perästä laskettiin\npalaamaan.\n\nTässä kohden tulee näkyviin tsaarien luonne, sivistyskanta ja\nkatsantotapa. He olivat itämaalaisten despoottien kaltaisia\nhallitustavassaan; oikullisuus, tunnottomuus, mielivalta ja kavaluus\noli Rurikin suvun viimeisten jäsenten tunnusmerkkinä. Iivana III\nVasiljevitsch oli viekas ja julma luonteeltaan, mutta samassa\npelkuri. Hän kavalasti vaikka älyllä juonitteli khaanin kanssa,\nmutta kun tämä sotajoukolla oli Moskoovaa vastaan tulossa, niin\nhän ei rohjennut ryhtyä vastustamaan, vaan keräsi aarteensa ja\nlähetti ne turvallisempaan paikkaan, tuumien itse hädän tullessa\nlähteä myöskin. Hänen pojanpoikansa Iivana IV on julman nimen\nsaanut, ja hänessä ilmestyy mielivaltaisen hallitsijan kaikki\nominaisuudet, vaikka samassa älyä ja tarkkanäköisyyttä. Hän oli\nvallanhimoinen, julma, ylpeä ja kavala. Jo 13-vuotiaana antoi hän\njahtikoiriensa repiä pirstoiksi mahtavan bojarin Andrej Schinskin,\njoka hänen alaikäisyytensä aikana oli hallitusta hoitanut; itse\nhän valtaistuimelta tätä katseli. Valtakunnan etevimpiä miehiä,\netevimpien sukujen jäseniä, uskollisia palvelijoita mestattiin;\nensin heitä kidutettiin kaikella tavalla joko piikkihuoneissa,\npiiskaamisella tai muulla tavalla. Mutta hänen hurjuutensa koski\nyksityisiä ulommaksi. Hän hävitti kyliä ja kaupunkeja ja vihdoin hän\njakoi valtakuntansa kahteen osaan; toiseen kuului puoli Moskoovasta\nja paljon seutuja muualtakin. Siitä karkoitettiin kaikki asukkaat;\nmaa ja asunnot annettiin tsaarin palvelijoille ja uskotuille. Tästä\nn.s. \"Opritschinasta\" hän kokosi sotajoukkonsa ja vei sen hävittämään\nja ryöstämään toista suurempaa osaa valtakunnasta. Siinä raivattiin\nkuin vihollisen maassa. Kaikki mitä eteen sattui, huoneet, eläimet,\nvaimot ja lapset joutuivat saman hurjuuden uhriksi; yksin kasvava\nviljakin pellolla poltettiin. Julmuuttaan ja kovuuttaan alamaisiaan\nkohten hän koetti sovittaa uskonnollisilla tempuillaan. Hän kulki\nkirkosta toiseen, notkisti polvensa pyhien jäännöksien edessä,\nkuunteli messuja, siten hankkiakseen rauhaa omalletunnolleen.\n\nIivanan pojan kuoltua loppuu vanha Rurikin suku v. 1598. Levottomia\naikoja syntyy sen johdosta; on useita valtaan pyrkijöitä, muutamia\nväärällä nimelläkin, Puolan ja Ruotsin kuninkaat koettavat myöskin\npäästä Moskovassa vallitsemaan. Ruotsalainen ja suomalainen\nsotajoukko on kuuluisan päällikön Jaakko de la Gardien johdossa\nMoskovassa asti. Koko valtiolle näyttää perikato uhkaavan, mutta v.\n1613 Moskoovassa valitaan eräs nuori bojari Mikael Peodorovitsch\nRomanov tsaariksi, ja hänen jälkeisissään valta meni perintönä.\nNäistä tsaareista ei kerrota tuollaisia mielivaltaisia tekoja kuin\nIivana Julmasta, vaan ne hallitsivat kohtuudella ja lempeydellä\nkansaansa.\n\nTsaari oli siis itsevaltias; mutta hänen rinnallaan oli kuitenkin\nn.s. bojarineuvosto eli duma, johon kuului valtakunnan korkeimpia\nmiehiä, jotka tsaari oli nimittänyt. Tämän kanssa hän neuvotteli\nsodasta, virkamiesten nimityksistä y.m.; mutta hänen oma tahtonsa se\nkuitenkin oli, joka asiat ratkaisi. Olipa joskus tsaareilla tapana\nkutsua suurempikin kokous eri säädyistä; mutta mitäkään määrättyä\nsääntöä ei tavata, eikä niistä saattanut kansan eduskuntaa muodostua\nLänsi-Euroopan tapaan. Maan varsinainen hallinto oli virastoilla\n\"prikaasseilla\", joita oli yhteensä 36. Erilaiset hallintoasiat\nolivat alkuansa jaetut eri prikaaseille; mutta kun ruhtinaskuntia\nyhdistettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, lisättiin niiden\nlukumäärä ja yksi prikaasi sai siten kaikki saman ruhtinaskunnan\nasiat hoitoonsa. Maakuntiin taas määrättiin voivoodeja, joiden\nhaltuun jätettiin kaikki asiat; ne olivat tuomaria, veronkokoojia,\nlainvalvojia, melkein rajattomia hallitsijoita; prikaasien valvonnan\nalle ne kuitenkin kuuluivat. Kaupunkeihin ja muihin kuntiin\nnimitti voivoodi alemmat virkamiehet, alavoivoodit tai starostit.\nVirkamiehillä oli apunaan suuri joukko kirjuria eli djakeja, jotka\nmuodostivat melkein oman kansanluokan, kirjoitustaitoa kun ei muilla\nollut, joitakuita munkkia lukuunottamatta. Ainoastaan tsaarin etuja\nvalvomassa sekä omaa hyötyänsä varten virkamiehet olivat. Kansa niitä\nkammolla katseli eikä se suinkaan luottamuksella heidän puoleensa\nkoskaan kääntynyt. Ne kiskoivat veroissa, minkä irti saivat; heidän\nmielivaltaansa ei mikään ehkäissyt. Mutta virkamiehet eivät valtiolta\nsaaneetkaan palkkaa ja ainoastaan muutamiksi vuosiksi voivoodit\nmaakuntiin määrättiin, jonka tähden he niin paljon kuin suinkin\nkoettivat omaksi hyödykseen toimia, ottaen liikoja veroja, antaen\noikeutta lahjoilla j.n.e. Useinpa alemmat virkamiehet jakoivat\nanastamansa saaliin korkeimpien kanssa saadakseen olla syytettäissä\nrauhassa. Mongoolilaisvallan aikana virkamiehistö sellaiseksi oli\nmuuttunut.\n\nKaikki virkamiehet sekä ylhäiset että alhaiset määrättiin aateliston\njoukosta. Aateli taas jaettiin useampiin eri arvoluokkiin omien ja\nesi-isiensä ansioiden mukaan; bojarit, joihin entiset ruhtinaatkin\nluettiin, muodostivat korkeimman luokan; mutta esi-isien toimet\nantoivat jälkeläisille erilaisen aseman. Oli olemassa n.s.\n\"astekirjoja\" (Rosräd), joihin oli merkitty eri sukujen ansiot.\nJa sen mukaan he saivat virkoja. Sen mukaan he saivat paikkansa\nneuvostossa joko lähempänä tai kauempana tsaarista; sen mukaan\nhovin virat jaettiin; sotajoukossa päällikkyys annettiin j.n.e.\nLuonnollista on, ettei tällainen tapa ollut eduksi, sillä usein\nsaatiin kokonaan kykenemättömiä miehiä toimeensa. Sen lisäksi\noli alituisesti kilpailua ja kinastusta bojarein kesken sukunsa\nansioluettelojen tärkeydestä; toinen, joka arveli omia ansioitaan\nsuuremmaksi, ei tahtonut sellaisen alle alistua joka hänen mielestään\noli halpa-arvoisempi. Sen vuoksi tsaari Feodor v. 1682 käski hävittää\nkaikki rosräd-kirjat ja niihin perustuvaa ansiota ei enää otettu\nlukuun.\n\nBojarein jälkeen olivat dvoränit eli hovimiehet, niitäkin oli\neriarvoisia virkansa mukaan; ja vihdoin \"bojareinlapset\",\njotka muodostivat köyhimmän osan aatelistosta eli tsaarin\npalvelijaluokista. Sotajoukkoon heitä tavallisesti kutsuttiin.\n\nAatelisto oli tsaarin palvelijajoukko ja korvaukseksi antoi hän sille\nmaatiluksia eli lääniä; mahtavat bojarit saivat sangen suuria aloja,\nsellaisia, joissa asui 15 à 17,000 talonpoikaisperhettä, sillä näiden\nmukaan maatilan arvo luettiin, ne kun siihen kuuluivat maaorjuuteen\nsidottuina; toiset saivat vähemmin, ja bojarein lapsilla oli usein\nainoastaan 2 tai 3 talonpoikaisperhettä maa-alallaan.\n\nVielä ulommaksi valtakunnan hallintoa ulottui tsaarin mielivalta.\nHän käytti omaksi edukseen kauppaa, ja sitä varten hänellä oli\nsuuri joukko virkamiehiä, korkeampia ja alempia. Tsaari oli näet\nvaltakunnassa kaupanvälittäjä. Kun ulkomaalainen kauppias toi\ntavaroita Venäjälle, ei hän saanut niitä muille myydä kuin tsaarille,\njos tämä tahtoi ostaa. Tsaarilla oli yksinomainen oikeus viinan,\nolven ja siman valmistamiseen ja kaupitsemiseen; hänen kauttaan kulki\nmyöskin suurin osa vientitavaroista; hän antoi näet virkamiestensä\nostaa pitkin valtakuntaa turkiksia, hevosia, liinavaatetta, kaloja\nj.n.e., jotka sitten vietiin Arkangeliin, joka oli Venäjän ainoa\nsatamakaupunki. Sieltä Englantilaiset ja Hollantilaiset kuljettivat\nne kotimaahansa, sillä laivoja ei Venäjällä vielä ollut, joten koko\nulkomaan kauppa oli vasta mainittujen kansojen hallussa. Tsaarin\nmyyjät kaupitsivat usein pienissä erin lihaa, hedelmiä ja muita\nruokatavaroita, ja elleivät tahtoneet kaupaksi mennä, kiellettiin\nmuita kaupustelijoita myymästä niin kauaksi kuin tsaarin tavaroita\nvielä oli myymättä. Tsaarin etu teki sentähden kauppiasten olon\nja varttumisen mahdottomaksi. Vähän niitä olikin ja kaupungit\nolivat vähäpätöisiä, suurempien maakylien kaltaisia, ja kaikki\nasukkaat jotenkin samassa köyhyydessä kuin maalaisväestökin.\nYksin Novgorodkin, joka 13:llä ja 14:llä. vuosisadalla oli tärkeä\nkauppakaupunki, rupesi kuihtumaan sen jälkeen kun se yhdistettiin\nMoskoovan suuriruhtinaskuntaan. Moskoova oli ainoa kaupunki, joka oli\nrikas ja suuri; sen väkiluvun sanotaan 17:llä vuosisadalla olleen\n700,000, jossa kenties on liikaa.\n\nJos lopuksi luomme silmäyksen varsinaiseen kansaan eli\nmaalaisväestöön, näemme senkin aseman olleen huonolla kannalla.\nValtakunnan etelä-osissa ainoastaan oli vapaita maanomistajia ja\nsielläkin sangen vähän. Maa oli yleensä joko aatelin hallussa\ntai kirkon, luostarien ja kruunun omaisuutena. Talonpojat näillä\ntiloilla olivat ammoisista ajoista asti olleet vuokramiehiä, jotka\nmaanomistajille suorittivat suuren osan tuloistaan. Mutta heillä\noli 17:nen vuosisadan loppuun asti vapaus muuttaa tilukselta\ntoiselle määräaikana syksyllä kunakin vuonna. Tsaari Boris Godunov\nkielsi tämän ja sen jälkeen ne seurasivat maan mukana eli tulivat\nmaaorjiksi, jollaisessa asemassa talonpojat useissa muissakin\nEuroopan maissa jo keskiajalta asti olivat olleet. Tästä alkaen\nne olivat kokonaan herrojensa mielivallassa; herra sai määrätä\nverot mielin määrin, vaatia päivätöitä kartanoon, joita useinkin\ntehtiin kuusi päivää viikossa, joten sunnuntai vaan jäi oman maan\nviljelemiseen. Herralla oli myöskin sangen laaja tuomio-oikeus: hän\nsaattoi tuomita hänelle ruumiillista rangaistusta, heittää vankeuteen\nj.n.e., ainoastaan kuolemaan tuomitseminen ei ollut hänen vallassaan.\nSanalla sanoen isäntänsä hyvästä tahdosta talonpoika oli kokonaan\nriippuvainen. Suopea isäntä saattoi vaatia vähemmän päivätöitä,\nolla muutenkin kohtuullisempi vaatimuksissaan; hänellä oli oikeus\nantaa vapauskin alustalaiselleen. Mutta tylyn isännän vallassa oli\npäinvastoin.\n\nPaitsi näitä maahan kiinnitettyjä talonpoikia oli huoneorjia\n(cholopi). Ne olivat herransa yksityistä omaisuutta niinkuin\nmuukin tavara; niitä ostettiin ja myytiin mielivaltaisesti.\nKotona nämät toimittivat palvelijoina kotiaskareet. Vähitellen\nmuuttui maaorjienkin asema samantapaiseksi, vaikka se alkuansa oli\ntoisellainen ollut.\n\nAinoa valta, jolla tsaarin rinnalla oli jonkun verran itsenäisyyttä,\noli kirkon. Alkuansa kuului Venäjän kirkko, kuten jo olemme\nmaininneet, Konstantinoopelin patriarkan ylijohtoon; mutta v. 1589\nerotti Iivana julma sen ja asetti Moskoovaan erityisen patriarkan\nVenäjän kirkon korkeimmaksi päämieheksi. Useat näistä ovat sangen\nmahtavia miehiä ja osottavat suurta vaikutusta valtiollisellakin\nalalla, vaikka he eivät milloinkaan saavuttaneetkaan sellaista\nasemaa, kuin länsimaissa Rooman paavilla oli. Niinpä patriarkka\nHermogenes vaikutuksellaan ja johdollaan saa Puolalaiset karkotetuksi\nv. 1611, kun he jo ovat oman prinssinsä valituttaneet tsaariksi;\npatriarkka Filaretin poika on Mikael Romanov ja hän se oikeastaan\njohtaa hallitusta ensimmäisen Romanovin aikana. Patriarkan\nalapuolella oli metropoliittoja eli arkkipiispoja, piispoja eri\nosissa valtakuntaa sekä muita pappeja käytännöllisessä viroissa.\nMutta näiden lisäksi oli kirkossa suuri joukko luostareja sekä\nmiehiä että naisia varten. Niinkuin länsimainen katoolinen kirkko\noli aikojen kuluessa saanut suuria rikkauksia, niin Venäjänkin\nkirkolla oli hallussaan paitsi äärettömiä summia irtainta kalleutta,\nmaatiluksia ja maaorjia lähes seitsemäs osa koko valtakunnassa.\nRikkaudet tekivät sen vielä mahtavammaksi.\n\nElämä ja olot olivat Venäjällä jotenkin yksinkertaisella kannalla\naina Pietari suuren aikoihin asti. Komeutta ja loistoa ei paljon\nnähty muualla kuin tsaarin hovissa, josta jo kerroimme; patriarkka\nja piispat elivät myöskin kuten länsimaillakin ruhtinaallisella\ntavalla. Bojarit taas olivat pakotettuna komeasti esiintymään tsaarin\nhovissa ollessaan; ja maaseutujen virkamiehinä he myöskin koettivat\nMoskoovan elämää jäljitellä, mutta tiluksillaan ollessaan ei\nsellaista ollut huomattavissa, ei bojareilla, vielä vähemmin muissa\nyhteiskuntaluokissa. Bojarin asunto maaseuduilla oli yksinkertainen;\nsiinä oli tavallisesti kaksi hirsistä rakennettua huonetta, joskus\nvaan yksi, ja keittiö; toisella puolen kartanoa oli palvelijoiden\nasunto ja aitat. Kaikki tarvekalut ja vaatteet valmistettiin kotona,\ntalonpojat olivat palvelijoina. Metsästys oli tavallisin huvitus;\nnautintoaineet olivat paloviina, sima, kvaasi ja tee, samat kuin\ntalonpojallakin. Harvoin hän lähti talostaan; pitkät matkat oli\nerottamassa muista; teitä ei ollut, joten ainoastaan talvella monin\npaikoin saatettiin matkustella.\n\nTalonpojan asunto oli kurjannäköinen savesta ja oljista kokoonkyhätty\nhökkeli, harvoin hirsistä tehty; siinä hän asui perheineen ja\nelikoineen samassa huoneessa. Siivottomuus oli yleinen, kaikki\nvieraat matkustajat kammolla siitä mainitsevat. Juoppous oli yleinen\npahe, joka Venäjällä tavattiin; kevytmielisyydestä ja haureellisesta\nelämästä niitä niinikään syytetään. -- Tavat ja vaatetus olivat\nitämaalaisia. Perheen isä oli itsevaltias vaimonsa ja lastensa yli.\nMiehillä oli pitkä parta, sillä syntinä pidettiin sen poisottamista;\nse oli muka Jumalan kuvan häpäisemistä, koska Jumala oli ihmisen\nkuvakseen luonut. Päässä oli itämaalaisen turbanin kaltainen lakki;\npitkä leveähihainen viitta oli yllä; se oli myöskin itämailta\nlainattu.\n\nNaisen asema oli huono. Korkeimpien säätyjen naiset eivät\nsaaneet julkisuudessa näyttäytyä; ikäänkuin vangittuna omassa\nasunnossaan \"teremissä\" he päivänsä viettivät; ainoastaan munkkeja,\npalvelijoita ja ihmeiden tekijöitä oli heidän seuranaan. Alemman\nsäätyläisluokan nainen ei ollut näin jyrkästi erotettu. Vaimo\noli miehensä orja. Miehelään vietäessä ei naisen mieltä kysytty;\nvanhemmat hänen luovuttivat kenelle he tahtoivat. Avioliitoissa\nkäytettiin tavallisesti jotakuta välittäjää, joka tiedusteli\nnaisen varallisuutta, ulkomuotoa y.m. suhteita. Näistä hän\nilmoitti sulhaselle. Usein hän kuitenkin petti; hän kun kertoi\nettä asianomainen morsiameksi aijottu oli kaunis, vaikkapa hän oli\nhyvinkin ruma, kehui terveeksi, vaikka hän olikin sairas j.n.e.\nHääiltana vasta sulhanen näki ensi kerran morsiamensa ja silloin\nhän tapasi useinkin varsin toisellaisen aviopuolison kuin hän\nmielessään oli kuvitellut. Onnettomat avioliitot seurasivat tästä\nsalaperäisyydestä. Tsaarilla oli etuoikeuksia tässäkin kohden; hän\nsai näet valita itse kauniimman ja miellyttävämmän maan tyttäristä\nitselleen puolisoksi. Määrätyksi päiväksi kutsuttiin tsaarin hoviin\nylhäiseen säätyluokkaan kuuluvat naimaikäiset naiset; näistä tsaari\nkorotti puolisokseen sen joka häntä paraiten miellytti. Kun esim.\nIivana III tahtoi hankkia pojalleen Vasiljille puolison, kerättiin\n1,500 kaunista tyttöä koko valtakunnasta, joista hän valitsi yhden.\nLuonnollista on, että kaikki ylhäiset suvut koettivat päästä tsaarin\nsukulaiseksi, heidän oma arvonsa ja vaikutuksensa sen kautta kohosi.\n\n\n\n\nIII. Venäjän hallitsijat harrastavat länsimaiden sivistystä.\n\n\nItämaalaiseksi kansaksi olivat Venäläiset muuttuneet oloissansa\nja tavoissansa. Kansaan ne olivat kokonaan juurtuneet; se oli\nniissä kasvanut ja sen katsantotapa niiden mukaan muodostunut.\nPapisto myöskin pysyi jäykästi kiinni vanhoissa oloissa. Kaikkea\nvierasta katsottiin karsain silmin, pidettiinpä sitä uskonnon\nhäpäisemisenäkin. Muukalainen oli Venäjällä aina epäluulonalainen;\nsyntinä pidettiin, jos joku Venäläinen lähti ulkomaille. Venäläisissä\nilmaantui samanlainen ylpeys ja itseensä tyytyväisyys, kuin vielä\ntätä nykyä on Kiinalaisten tunnusmerkkinä.\n\nMutta Venäjän olojen oli muuttuminen; sen oli pyrkiminen länsimaiden\nyhteyteen ja omistaminen niiden kehittyneempi sivistys, jos se\ntahtoi päästä sulkeutuneesta asemastaan Euroopan muiden kansojen\nrinnalla. Venäjä oli jäänyt kuusi vuosisataa jäljelle sivistyksessä;\nse oli jo sen vuoksi vaikea tasotettava. Kansan vastahakoisuus oli\nluonnollisesti suurena haittana. Myöskin Venäjän naapurit ja muutkin\nlännen kansat koettivat estää sivistyksen tunkeumista Venäjälle.\nAavistettiin jo sitä suuruutta, johon Venäjä saattaisi kohota, jos\nsen suuria apulähteitä, sen varallisuutta ja kansan paljoutta,\noikein osattaisiin käyttää. Niinpä uskonnon sodissa julmuudestaan\nkuuluisa Espanjan kuninkaan Filip II:sen sotapäällikkö Alban herttua\nesitti Frankfurtin valtiopäivillä 1571, että kiellettäisiin Iivana\nIV:lle aseita viemästä. Puolan kuningas Sigismund moittii useassa\nkirjoituksessa Englannin kuningatarta Elisabethia siitä, että hän\nsalli Englannista sotatarpeita vietävän Venäjälle. Lybeckiläiset\nvangitsivat erään Iivana IV:nen asiamiehen Schlitten seurueineen,\njoka oli hänelle värväämässä taitavia miehiä eri aloilla.\n\nVielä päälliseksi oli Venäjän silloinen maantieteellinen asema\nsangen epäedullinen yhdysliikkeen saavuttamiseksi Länsi-Euroopan\nkanssa; se oli näet joka puolelta paitsi pohjoisessa suljettu meren\nyhteydestä. Vienanmeren rannalla vaan oli Arkangelin kaupunki\n\"ainoa akkuna, josta länsimaat saattoivat valon säteitänsä Venäjän\nsisäosiin levittää\". Englantilaiset olivat sinne purjehdusmatkoillaan\nsaapuneet ja v:sta 1554 oli kauppasopimus heidän kanssaan olemassa.\nArkangelissa oli heidän kauppakonttoorinsa ja sen satamaan ulkomaiset\ntavarat tulivat; suuren osan vuodesta jäätää pakkanen senkin. Muualla\nolivat rantamaat muiden kansojen hallussa. Mustasta Merestä erotti\nVenäjän Krimin khaanikunta, viimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta.\nKoko nykyinen Länsi-Venäjä kuului Puolan valtakuntaan, joka oli\nsilloin Venäjätä paljon mahtavampi. Itämeren rannoilla taas oli\n16:nen vuosisadan puoliväliin asti saksalainen Kalparitarikunta ja\nsen jälkeen kun se oli hävinnyt, joutuivat nämät maat Ruotsin ja\nPuolan välillä jaetuksi. Inkerinmaa oli Venäjän omana v:teen 1617,\nmutta silloin Kustaa II Adolf sai sen Stolbovan rauhassa Ruotsin\nmaihin liitetyksi ja sen kautta Venäjän kokonaan Itämeren yhteydestä\nsuljetuksi.\n\nNäistä monista vastuksista huolimatta rupeavat Moskoovan\nsuuriruhtinaat pyrkimään länsimaiden yhteyteen, niin pian kun\nMongoolilaisvalta on hävinnyt. Iivana III:nen ajoista sellaista\nharrastusta on huomattavissa. Hän jo taisteli Ruotsia vastaan;\nsamoin Iivana julma ja seuraavatkin tsaarit. Itämeren rantamaita he\ntavottavat, mutta kauan aikaa suotta. Heidän sotajoukkonsa ovat kyllä\nsangen suuret, mutta harjaantumattomat; päälliköillä ei ole taitoa ja\naseet eivät ole sen arvoisia kuin vihollisilla, -- siinä syy häviöön.\nMutta näissä sodissa he oppivat tuntemaan oman huonommuutensa sekä\nsen edun, minkä sivistys tuo mukanansa. Sen vuoksi, ruhtinaat\nrupeavat sivistystä suosimaan. Se oli etupäässä sivistyksen\nkäytännöllistä puolta, jota he harrastivat. Iivana III:nen aikana\ntuli Venäjälle paljon kreikkalaisia ja italialaisia miehiä, joita\nkäytettiin valtion toimissa. Kun Novgorod v. 1478 valloitettiin ja\nliitettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, pakotti Iivana III 49\nhansakauppiasta sekä varakkaimpia porvareja muuttamaan Moskoovaan.\nHe asettuivat asumaan eri kaupunginosaan, jota nimitettiin\n\"saksalaiseksi slobodaksi\". Tämä paikka tuli koko länsimaisuuden\nkeskustaksi; siellä Pietari I:kin oppi ensin Euroopan oloja\ntuntemaan. Iivana IV, tuo julma tyranni, osotti paljon harrastusta\nlänsi-eurooppalaisuudelle. Hän ivasi joskus Venäläisten raakuutta ja\ntietämättömyyttä ja ilmaisi halveksimistaan muukalaisillekin, jotka\nhänen hovissaan olivat. Hän kutsui Venäjälle lääkäriä, apteekaria,\nrakennusmestaria, insinöörejä, aseseppiä, paperinvalmistajia,\nlainoppineita j.n.e., joiden piti tuoda mukanaan \"hyviä tapoja\". Hän\nperusti ensimmäisen kirjapainon, joka kuitenkin pian pappien toimesta\npoltettiin. Boris Godunov lähetti nuoria Venäläisiä ulkomaille\noppimaan, joista useat sinne jäivät, koska eivät enää tahtoneet\nkotimaansa huonoihin oloihin palata. Mikael Romanov järjesti\nsotajoukon parempaan tapaan; eräs hollantilainen Vinius perusti Tulan\nkaupunkiin kanuunavalimon, Mikaelin poika Aleksei kutsui saksalaisen\nnäyttelijäjoukon Moskoovaan. Pietarin sisarpuolen Sofian hallitessa\nkoetti ruhtinas Galitsin, joka oli hienosti sivistynyt mies, edistää\nlänsimaiden sivistystä.\n\nHallitsijoiden ja muutamien ylhäisten sukujen suosimisella\nulkomaalaisuus Venäjälle rupesi vähitellen leviämään. Puolasta\ntuli etupäässä vaatetustapa, jota aljettiin hovissa käyttää;\nseurustelutavoissa näkyi myöskin Puolalaisten hienoutta; puolalaisuus\nnäkyi ylipäänsä ulkonaisessa elämässä. Mutta varsinainen uusi työ,\naineellinen puoli oli Saksasta kotosin, sieltä käsityöläiset,\ninsinöörit, upsierit ja oppineet miehet tulivat. Kansassa ja\npapeissa oli tyytymättömyys uutuuden johdosta sangen suuri. Sen\nvuoksi oli tsaari Aleksei pakotettu antamaan määräyksen, jossa\nkaikkia alamaisia ankarasti varotetaan jäljittelemästä ulkomaalaisia\nmuoteja päähineissä ja vaatteissa; tottelemattomia uhataan virkojen\nmenettämisellä sekä pannalla ja kirouksella.\n\nTällaiset olivat lyhyesti kerrottuna Venäjän olot 18:nen vuosisadan\nlopulla. Se oli merestä suljettu joka taholta paitsi pohjoisessa,\nja mahtavat naapurit joka taholla; kansa oli kokonaan itämaalainen\noloissaan ja tavoissaan sekä vihasi kaikkia vierasta; hallitsijat\nolivat kyllä koettaneet muodostaa oloja sivistysmaiden tapaan; mutta\nainoastaan hajanaisesti se oli tapahtunut. Pietari I tämän muutoksen\npani toimeen; hänen vaikutuksestaan Venäjä liittyy länsimaihin\nja muodostuu Euroopan valtioksi. Pietari I:sen hallituskausi on\ntärkeimpiä Venäjän kehityksessä; siinä on taistelua itämaalaisuuden\nja eurooppalaisuuden välillä. Tässä taistelussa on Pietari\nkeskustana. Seuraavassa kerromme tapausten kulkua.\n\n\n\n\nIV. Pietarin lapsuuden aika.\n\n\nTsaari Aleksei, toinen hallitsija kuuluisasta Romanovin suvusta,\noli kaksi kertaa naimisissa; ensimmäisestä aviosta syntyi kolme\npoikaa, Aleksei, joka kuoli vielä isänsä eläissä, Feodor ja Iivana\nsekä kuusi tytärtä, joista kuuluisin oli Sofia; toisesta taas yksi\npoika, Pietari sekä kaksi tytärtä. Viimemainittujen äiti, nimeltään\nNatalja Kirillovna Naryschkin, kuului Venäjän etevimpiin sukuihin.\nJo ennen avioliittoaan oli Aleksei mieltynyt häneen, jonka vuoksi\ntuo tavanmukainen valintatilaisuus, josta edellä olemme maininneet,\ntoimitettiin vaan muodon vuoksi. V. 1672 Toukokuun 30 p:nä syntyi\nPietari Moskoovassa.\n\nEnsimmäiset ikävuotensa oleskeli Pietari äitinsä kanssa Moskoovassa\ntsaarien asunnossa Kremlissä. Mutta jo neljän vanhana oli hänen\näitinensä sieltä siirtyminen. V. 1676 kuoli näet Aleksei, ja vanhin\npoika Feodor pääsi hallitukseen. Hän ei taas suosinut Aleksein toista\npuolisoa ja hänen sukulaisiaan, jotenka ne menettivät asemansa ja\nvaikutuksensa hovissa. Jo aina siitä asti, jolloin Aleksei oli mennyt\ntoisiin naimisiin, oli ankara kilpailu, kiista ja kateus vallinnut\nMiloslavskien suvun (siihen kuului Aleksein ensimmäinen puoliso)\nja Naryschkinien välillä. Edelliset pääsivät Aleksein kuoltua\nvoitolle ja jälkimmäiset itse sekä heidän auttajansa ja suosijansa\nkarkoitettiin sieltä.\n\nNatalja Kirillovna asettui nuoren poikansa kanssa kolmen penikulman\npäässä Moskoovasta olevaan Preobrashensk-nimiseen maakartanoon, jonka\nAleksei oli rakennuttanut. Tämä muutto oli Pietarin kehitykselle\nsangen tärkeä. Täällä hän tuli viettämään lapsuutensa ajan kokonaan\ntoisellaisissa oloissa, kuin Venäjän prinssit muuten. Melkein\nsuljettuna olivat he palatsien sisällä, jäykät itämaalaiset hovitavat\nkangistuttavat alusta aikain heidän olentonsa. Opetus, joka heille\nannettiin, oli pääasiallisesti uskonnollista laatua; käytännöllinen\npuoli oli sivuseikkana. Sellaisen kasvatuksen oli Pietarin velipuoli\nFeodorkin saanut. Toisin oli Pietarin laita Preobrashenskissa.\nHän sai vapaasti liikkua ja leikkiä ikäistensä kanssa. Hän näki\nmaailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Ja sen vuoksi hänen\nhuomionsa kääntyi yksinomaan käytännölliselle alalle. Opettajana oli\neräs kansliian kirjuri Sotov, joka valmisteli hänelle kuvakirjoja.\nMutta tietopuolinen oppi jäi hyvin vaillinaiseksi. Vasta nuorukaisen\niässä oppi Pietari esimerkiksi laskuopin alkeet. Hänen virheellinen\nkirjoituksensa osottaa myöskin, että alkuopetus oli hyvin\npuutteellista. Itsekin hän sen myöhemmin tunnusti.\n\nMutta toisella alalla hän oppi paljon enemmän. Leikkikaluina oli\nhänellä jänteitä, jousia, miekkoja ja kanuunia. Niinikään oli\nhänellä esineitä monen eri ammatin alalta; hänellä oli muurarin\ntarvekaluja, kirjanpainajan ja kirjansitojan ammattiin kuuluvia;\nhänellä oli varvi- ja höyläpenkkiä. Hänen käytännöllinen taipumuksensa\nsai näistä tyydytystä. Jo v. 1697 sanoo eräs saksalainen ruhtinatar\nkummastuksissaan, että Pietari ymmärsi neljäätoista eri ammattia.\nJa v. 1698 lausuu eräs englantilainen piispa moittien, että hänen\nkasvatuksensa oli ollut liian yksipuolista laatua; hän oli liiaksi\nkiintynyt käytännöllisiin toimiin. Tätä samaa reaalista harrastusta\nhän osotti kaiken ikänsä.\n\nPian joutui Pietari tapausten pyörteeseen ja niihin keskustaksi. V.\n1682 kuoli Feodor ja nyt tuli kysymys kruununperijästä. Lähinnä oli\nIivana, mutta hän oli heikko ruumiiltaan, melkein tylsämielinen,\npuoliksi sokea ja siis kykenemätön hallitsemaan. Varmaa perintölakia\nei ollut Venäjällä. Hovissa olivat nuo kaksi jo ennen mainittua\npuoluetta vastakkain; toiset suosivat Iivanaa, toiset taas Pietaria,\nvaikka hän vasta olikin ainoastaan 10-vuotias. Kiihko ja pelko\noli niin suuri, että Pietarin puoltajat kulkivat hovissa panssari\nvaatteiden alla, henkensä kun luulivat olevan vaarassa.\n\nOli ennen tapahtunut, että kirkon päämies eli patriarkka esiintyi\njohtavana ja toimivana henkilönä silloin kun valtaistuin oli joutunut\nilman hallitsijaa; patriarkka oli näet tärkein mies valtakunnassa\ntsaarin jälkeen. Niinpä nytkin patriarkka Joakim ryhtyi toimiin\nvallanperimyksen johdosta. Hän saapui Kremlin linnaan, jossa oli\nsattumalta useita ylhäisiä henkilöitä ja virkamiehiä. Näille hän\nkauniissa puheessa esitti asian ja kysyi, kuka hallitsemaan ryhtyisi.\nLyhyen keskustelun jälkeen suostuttiin yksimielisesti kutsumaan\nPietari; Iivana jäi kokonaan syrjään. Sen jälkeen esitti patriarkka\nsaman kysymyksen linnan ulkopuolelle kokoontuneelle väkijoukolle.\nPietarin nimi kaikui sieltäkin vastaukseksi: ainoastaan yksi ääni\nkohosi Iivanan eduksi.\n\n\n\n\nV. Pietarin sisarpuoli Sofia riistää hallituksen.\n\n\nPietari, vaikka oli vasta 10-vuotias, oli siis melkein yksimielisesti\ntehty hallitsijaksi. Mutta pian alkoivat ikävät ajat. Miloslavskien\nsuku oli menettänyt asemansa ja vaikutuksensa; he tahtoivat kostoa\nPietarin suosijoille, ja sen he tekivätkin julmimmalla tavalla.\n\nIivana, joka olisi ollut lähinnä ajamaan äitinsä sukulaisten asemaa,\nei siihen pystynyt, vähämielinen kun oli; mutta hänen Sofia-sisarensa\nryhtyi koston työtä ja samassa omaa asiaansa ajamaan. Sofia oli\ntoimekas, rohkea ja lujatahtoinen nainen, mutta ennen kaikkea oli\nhän kunnian- ja vallanhimoinen; eräs ulkomaalainen sanoo, että hän\noli \"hallitsemisen himosta sairas\". Hän oli jo siinäkin osottanut\nrohkeutta, että hän luopui tuosta yksinäisestä, toimettomasta\nasemasta, jossa Venäjän naiset itämaalaiseen tapaan olivat. Hän ei\ntyytynyt olemaan asunnossaan luostarin asukasten tavoin eikä elämään\nmaailmasta mitään tietämättä. Kadulla ajaessaan ei hän kulkenut\npeitetyissä vaunuissa niinkuin vanha tapa vaati, jumalanpalveluksessa\nollessaan ei hänen kasvonsa ollut paksun hunnun peittäminä. Sofia\njätti nämät itämaalaiset tavat ja näyttäytyi julkisesti. Veljensä\nFeodorin hautaajaisissa esiintyi hän vasten monien kieltoa\njulkisesti, kovaäänisillä valitushuudoilla ja itkulla herättäen\nyleistä huomiota. Nyt kun Pietari kohotettiin tsaariksi rupesi hän\nvaltiollisiin vehkeilyihin. Mutta tuskin olisi Sofia saanut paljon\naikaan, ellei Streltsien joukot olisi asettunut hänen asiaansa\najamaan. Näistä täytyy meidän kertoa vähän laajemmin, voidaksemme\nkäsittää, mikä merkitys ja vaikutus niillä oli Venäjän silloisissa\noloissa.\n\nStreltsien joukko oli ainoa vakinainen säännöllinen sotajoukko mikä\nVenäjällä ennen Pietarin aikaa oli: sillä ainoastaan tarvittaissa\nkutsuttiin aseisiin kansallinen sotajoukko, johon kuului sekä\nbojaareja että talonpoikia. Iivana IV oli Streltsit asettanut\nja Mikael Komanovin aikana oli hänen apumiehensä Filaret ne\njärjestänyt. Ne muodostivat jonkinlaisen kaartin, joka oli jaettu\n22:teen rykmenttiin, 1,000 miestä kussakin. Moskoovassa oli yksi\nkaupunginosa heidän hallussaan; mutta oli niistä osa lähiseuduilla\nsekä rajalinnoituksissakin. Vähitellen olivat Streltsit tulleet\nmuodostamaan jonkinlaisen suljetan luokan eli kastin; he opettivat\nlapsilleen sotataitoa; sotatoimi meni näet perintönä. Rauhan\naikana harjoittivat he kauppaa ja teollisuutta ja tässä kohden oli\nheille annettu monta oikeutta, joita muilla ei ollut. Mutta pian\ntuli tämä joukko valtiolle vaaralliseksi; Streltsit tunsivat oman\nmerkityksensä, mitä he valtiossa voivat saada aikaan; he tulivat\nvaativaisiksi ja ylpeiksi: levottomuuksia toimeenpanemalla he\nnäyttivät mahtiansa. Streltsien asema oli samallainen kuin Rooman\nkeisarikunnan praetoriaanein tai Turkin janitscharein. Jo Feodorin\nheikon hallituksen aikana olivat he saaneet tahtonsa määrääjäksi.\nHeille oli kerran jätetty osa heidän palkastaan suorittamatta,\njoka kyllä oli väärin, mutta syylliset upsierit saivat hallituksen\nmääräyksestä sotamiesten läsnäollessa kärsiä rangaistuksensa. Se\nalensi luonnollisesti esimiesten arvoa heidän silmissään. Tämän\njohdosta yltyi heidän mielivaltansa. Valtio tuli voimattomaksi sitä\nehkäisemään. -- Näihin liittyi Sofia ja koetti kiihottaa heitä\nPietaria ja hänen sukulaisiaan vastaan. Huhuja pantiin liikkeeseen,\njoissa vastustajia koetettiin saada kaikellaisiin rikoksiin\nsyyllisiksi. Tämä oli Venäjällä silloin yleinen tapa. Kerrottiin,\nettä tsaari Feodor oli myrkytetty, Naryschkinin suku vainosi Iivanan\nhenkeä, häntä oli jo pahoin pidelty ja yksi saman suvun jäsen\npyrki itse hallitusistuimelle. Sopimus tehtiin nyt, että joukko\nvastapuolueen etevimmistä henkilöistä surmattaisiin.\n\nToukokuun 16 p:nä 1682 aamulla alkoi Moskoovassa suuri verinäytelmä,\njoka kesti kolme päivää. Silloin Streltsit tulivat palatsiin, ja\nvaativat Naryschkinia heille jätettäväksi, etenkin erästä Iivana\nnimistä Pietarin setää, jonka sanottiin valtaistuimelle pyrkivän.\nStreltsien ylin päällikkö, vanha ruhtinas Dolgorukij ilmaantuu\nsilloin heidän eteensä, käskee heidät ankarilla sanoilla menemään\npois. He eivät tottele, vaan käyvät häneen käsiksi ja viskaavat\nhänet palatsin korkeilta rappusilta alhaalla seisovien keihäiden\nkärkiin. Samoin kävi erään toisen ylhäisen miehen, joka koetti\nrauhoittaa heitä. Tsaarin äiti pakeni piiloutumaan palatsin sisäisiin\nkammioihin. Yleinen pelko vallitsi kaikkialla, ei kenenkään\nvirkamiehen tai upsierin henki saattanut olla turvassa; ei mitäkään\nvoimaa ollut Streltsiä hillitsemään. He tunkeutuivat palatsin\nhuoneisiin, tarkastivat joka sopen, ottavat vangiksi ja murhasivat\nuseita korkeita virkamiehiä, muun muassa kaksi Pietarin setää, joista\nvarsinkin kruununtavottelijana pidetty Iivana, joka vasta kolmantena\npäivänä löydettiin, sai kauheita kidutuksia ensin kärsittyään heittää\nhenkensä. Kolmantena päivänä loppui murhanäytelmä.\n\nValta oli Streltsien käsissä. Muutaman päivän perästä tuli heidän\npuolestaan hoviin lähetyskunta pyytämään, että Iivana, Pietarin\nvelipuoli, pääsisi Pietarin mukana yhdessä hallitsemaan; Iivanan\npitäisi olla ensimmäisen tsaarin ja Pietarin toisen. Ylhäiset\nvirkamiehet ja ylimykset neuvottelivat tästä keskenään kutsuttuaan\npatriarkan johtamaan kokousta. Päätökseksi tuli Streltsien tahto;\nkokous arveli näet, että Venäjällä saattaisi olla kaksi hallitsijaa\nsamaan aikaan, koska esim. Farao ja Josef Egyptissä, Arkadius ja\nHonorius Roomassa ennen olivat yhdyshallitusta pitäneet. Kaikki\nriensivät kirkkoon, jossa molemmat veljet julistettiin tsaareiksi.\n\nMutta kaksi päivää tämän jälkeen ilmaantuu taas Streltsien lähetystö,\njoka esittelee, että tsarevna Sofian pitäisi ryhtyä väliaikaisesti\nhallitukseen, koska molemmat tsaarit olivat liian nuoria. Streltsien\ntahto oli kerran muuttunut laiksi ja nytkin pantiin hovista heti\nlähetystö Sofian luo pyytämään, että hän ottaisi hallituksen\nkäsiinsä. Tavan mukaan hän ensin esteli, mutta suostui siihen\nvihdoin. Kaikki oli luonnollisesti tapahtunut hänen vaikutuksestaan.\nHän oli nyt päässyt tahtonsa perille.\n\nSofian liittolaiset olivat vaativaisia. Kukin Streltseistä sai 10\nruplaa palkkioksi sekä oikeuden ostaa polkuhinnasta murhattujen\nomaisuuden. Mutta vielä vaativat he että tapausten muistoksi piti\npystytettämän muistopatsas, jossa kaikkea oikeutta ja totuutta\npolkemalla kerrottiin Toukokuun murhista. Streltsien teko, niin\njulistuksessa sanottiin, oli muka \"Jumalan pyhän äidin huoneen\nhyväksi ja tsaarien eduksi tapahtunut\"; surmatuista kerrottiin\nvalheellisesti rikoksia. Tosin kaikki tämä piirrettiin vaan\nläkkitauluihin, ja jo muutaman viikon kuluttua antoi itse Sofia\nhävittää ne, kun hänen asemansa oli joutunut vakaantumaan.\n\n\n\n\nVI. Sofian hallitus ja taistelu Pietarin kanssa.\n\n\nAinoastaan yhden kuukauden oli Pietari joutunut olemaan Feodorin\nkuoltua hallituksessa, kun hänen täytyi suostua vallan jakamiseen\nIivanan ja Sofian kanssa. Venäjällä oli seitsemän vuoden kuluessa\ntästä lähin kolme hallitsijaa yhtaikaa. Muualla sitä kummasteltiin,\nsillä mitenkä kolmen eri henkilön tahto saattaa olla sama; ja\nhallituksen toimissa se on kuitenkin välttämätön. Venäjällä se kävi\npäinsä, mutta siellä olikin Sofian tahto kaikkien kolmen tahto; sillä\nhän se oli, joka hallitsi. V. 1686 kutsuu hän itseänsä ensi kerran\nveljensä rinnalla \"itsevaltiattareksi\" ja seuraavana vuonna hän\nnäkyy tuumineen kruunauttaa itsensä; mutta hän ei saanut tarpeeksi\nkannatusta Streltseiltä, joilta hän asiasta tiedusteli, ja sen vuoksi\nkoko aije raukesi.\n\nVaikka Sofia johti hallitusta, esiintyivät veljet sentään\njulkisuudessa vallan edustajina. Oli valmistettu kaksoisvaltaistuin,\njossa Iivana ensimmäisenä tsaarina ja Pietari toisena\njuhlatilaisuuksissa istuivat. Vieraiden valtojen lähettiläät otettiin\nsiten vastaan. Niistä muuan kertoo, miltä tuo hallitsijapari\nnäyttäytyi. Pietari oli reippaan näköinen, vilkas, teräväkatseinen,\nerinomaisen kaunis muodoltaan, Iivana taas oli heikko, ettei hän\nsaattanut nousta istuimeltaan ilman hovimiestensä apua; töin tuskin\nhän jaksoi seisoa ja puhua. Siinä oli täydellinen vastakohta\nveljesten välillä sekä ruumiin että sielun puolesta; jo heti alusta\nalkaen asiantuntijat arvelivat, ettei tuollainen kolmipäinen hallitus\nsaattanut kauan kestää. Pietarille kuului tulevaisuus, sen he jo\nlausuivatkin.\n\nPietaria ei paljon tuo esiintyminen Moskoovassa huvittanutkaan.\nHallitus-asioista hän ei vielä huolehtinut, lapsi kun oli, mutta\ntoimintaa ja oppia hän halusi. Vielä nytkin oleskeli hän useimmiten\nPreobrashenskin kylässä ja Semenovskissa, jatkaen sitä oppia ja\nniitä huvituksia, joita hän jo Feodorin aikana oli alottanut. Täällä\nhän harjoitteli ja komenteli rykmenttejä, joita hän ikäisistään\noli muodostanut. Leikkisotia ja manööverejä pidettiin tavantakaa.\nSiinä oli lippuja, miekkoja, puisia kanuunia, rumpuja, keihäitä ja\njousia; siellä oli varustettuja paikkoja, joita piiritettiin toisten\npuolustaissa. Tämä oli Pietarin päähuvituksia, ja muutamat ovat\nnäihin leikkijoukkoihin panneet sellaisen arvon, että koko Venäjän\nsotalaitoksen uudestaan muodostuminen olisi niistä saanut alkunsa.\n\nVähitellen leikkijoukot kasvoivat suuremmiksi: Pietari rupeaa\nvaatimaan miehiä, rumpuja y.m. tarpeita säännöllisistä joukoista;\nulkomaalaisia upseereja on hänellä mukana. Näihin leikkijoukkoihin\naljetaan jo huomiota kiinnittää ja etupäässä Pietarin sisarpuoli\nSofia niitä pitää silmällä.\n\nPian hetki tuli, jolloin oli ratkaistava Sofian ja Pietarin\nvälillä, kumpiko jäisi hallitsemaan. Sofia näyttäytyi yhä enemmän\ntahtovan vahvistaa valtaansa ja vaikutustaan, Pietari taas varttui\nvarttumistaan, eikä hän enää kauemmin tahtonut ainoastaan nimeksi\nhallitsijana olla. -- Erimielisyyksiä ilmestyi toinen toisensa\nperästä, Pietari kun ei enää tahtonut noudattaa sisarpuolensa\ntahtoa. V. 1689 esim. oli kysymys palkintojen antamisesta muutamille\nupseereille, vaikka he huonosti olivat sodassa tehtävänsä\nsuorittaneet; Pietari ei antanut siihen suostumustaan. Sofian tahto\npääsi kuitenkin voitolle ja palkinnot jaettiin. Samana vuonna kun\nvietettiin suurta Kasanin Jumalan äidin kirkkojuhlaa, kielsi Pietari\nsisarpuoltansa ottamasta osaa juhlakulkuun: mutta Sofia otti pyhän\nkuvan käteensä ja liittyi juhlakulkuun. Tästä Pietari suuttui ja\nvihapäissään lähti hän koko juhlasta pois Preobrashenskiin.\n\nVäli tuli yhä kireämmäksi. Vaikuttavat henkilöt jakaantuivat kahteen\npuolueeseen, toiset liittyivät Sofiaan toiset Pietariin. Sofia\nkoetti taas kiihottaa Streltsiä Pietarin puoluelaisia, etenkin hänen\näitiänsä vastaan; pantiin taas valheellisia juttuja liikkeelle.\nSofian henki oli muka vaarassa, useita henkilöitä, muiden muassa\npatriarkka, olisi hänen vihollisensa j.n.e.; rahoja ja paloviinaa\njaettiin. Pietarilla ei ollut käytettävissä muita voimia kuin\nleikkisoturijoukkonsa, ja niiden kanssa ei saattanut täydellä todella\ntappeluun ryhtyä. Hän pääsi kumminkin verta vuodattamatta kokonaan\nvoitolle. Kuusi viikkoa sen jälkeen kun ilmeinen riita oli syntynyt,\noli Pietari täydellisesti voitolla. Valta lipui vähitellen Sofian\nkäsistä.\n\nToukokuun 7 p:nä 1689 kokoontuivat Streltsit taas suurissa joukoissa\nKremlin linnaan. Oliko Sofialla tarkoitus viedä ne Preobrashenskiin,\njossa Pietari oleskeli, ei varmaan tiedetä. Mutta seuraavana\nyönä saapui muutamia streltsejä, jotka olivat Pietarin ystäviä,\nPresbrashenskiin, kertovat siellä, että Pietarin henki oli vaarassa:\nsuunnitelmia oli muka tekeillä häntä ja hänen sukulaisiaan vastaan.\nPietari herätetään kesken untaan ja hänelle kerrotaan nämät uutiset.\nTapahtumista kuultuaan hän ei suinkaan paljon uljuutta ja miehuutta\nosottanut. Hän unohtaa kaikki sukulaisensa ja ystävänsä sekä koettaa\npelastaa oman henkensä. Hän lähtee näet heti talliin, käskee\nsatuloimaan hevosen ja ratsastaa läheiseen metsään: vasta siellä\npukee hän yllensä vaatteet, jotka sinne tuotiin. Sen jälkeen kulkee\nhän Troitsan (Kolminaisuuden) luostariin, joka on lähellä Moskoovaa.\nTänne saavuttuaan, heittäytyy hän vuoteelle, puhkeaa kyyneleihin,\nja itku silmissä kertoo tapahtumat luostarin abbotille, pyytäen\nhäneltä suojaa ja turvaa. Samana päivänä saapui sinne myös hänen\nhenkivartiansa ynnä muut, jotka hänen hoviinsa kuuluivat.\n\nNyt oli kaksi hallitusta; annettiin käskyjä ja määräyksiä sekä\nKremlistä että Troitsasta. Toisaalta ne kulkivat Sofian tahdosta\nIivanan nimessä, toisaalta taas Pietarin nimessä, mutta etupäässä\nhänen neuvonantajansa ruhtinas Boris Galitsin asioita johti.\nNyt näkyi selvästi, mihin tuo kolmipäinen hallitus johtui. Kun\nristiriitaisia määräyksiä annettiin, oli tietysti vaikea tietää mitä\noli tekeminen, laillisilta hallitsijoilta kaikki tulivat. Pietari\nesim. kutsui 50 streltsiä ynnä yhden heidän taitavimman upseerinsa\nTroitsaan; ensin tätä estetään Moskoovassa, mutta he saavat\nkuitenkin lähteä. Pian kuitenkin antaa Pietari taas käskyn, että\nkaikki streltsit ynnä muut joukot kokoontuisivat Troitsaan; silloin\nilmoittaa Sofia jyrkästi heille, etteivät he saisi lähteä eikä\nsekaantua hänen ja Pietarin väliseen riitaan; jokaista joka lähtee\nsinne, uhkaa hän kuolemalla.\n\nTällaisissa tilaisuuksissa, jolloin velvollisuuden tunne joutuu\nristiriitaan, ihmiset useinkin pitävät silmällä, mikä on heille\nitselle edullisinta ja toimivat sen mukaan. Niinpä nytkin.\nÄlykkäämmät huomasivat jo heti alusta, että Pietari pääsisi voitolle,\nja sen vuoksi he riensivät hänen luoksensa. Patriarkka Joakim lähti\nElokuun lopulla sinne; useat streltseistä lähtivät niinikään, ja\nvihdoin ulkomaalaiset upseerit, sanalla sanoen kaikki vaikuttavat\nhenkilöt liittyivät Pietariin. Sofia toimi vieläkin, hän osotti\nrohkeutta, älyä ja luottamusta vielä sittekin, kun kaikki hänen\nystävänsä ja puoltajansa jo olivat epätoivoon joutuneet. Hän\noli jo lähdössä itsekin Troitsaan, voidakseen persoonallisesti\nsopia Pietarin kanssa; mutta matkalla sinne tuli häntä vastaan\nsanansaattaja, joka kielsi häntä sinne menemästä, jos tahtoi pahaa\nkohtelua välttää.\n\nSofia oli vähitellen yksin; hänen käskynsä olivat voimattomia; hänen\npuheillaan ei ollut vaikutusta; valta ja mahti oli mennyt hänen\nkäsistään. Hänen uskollisimmat apumiehensä olivat tulleet Troitsaan,\ntoiset vapaaehtoisesti, toivoen armoihin pääsevänsä, toiset taas\nväkivallalla pakoitettuina. Ja vihdoin oli Sofian luopuminen\nhallituksesta. Pietari lähetti hänen luoksensa erään bojarin\nvaatimaan, että hän lähtisi pääkaupungista ja asettuisi luostariin.\nEnsin hän epäsi totella tätä käskyä. Mutta Syyskuun lopussa jättää\nhän Kremlin ja vetäytyy luostariin. Siellä hän sai suuren huoneuston,\npaljon palvelijoita y.m.; puutetta ei hänen tarvinnut kärsiä. Mutta\nvalta oli pois. Ainoastaan hänen naissukulaisensa saivat käydä hänen\nluonaan juhlapäivinä; itse hän ei saanut olinpaikastaan lähteä.\n\nIivana taas, josta ei mitään vaaraa ollut, sai pysyä asemillaan. Jo\naikaisemmin oli Pietari hänelle lähettänyt kirjoituksen, jossa hän\nmainitsee, että heille molemmille hallitus kuuluu; Sofian vallan\nanastus on valtiolle paljon pahaa tuottanut; hänen täytyi siitä\nluopua. Olisihan se häpeäkin, sanoo hän, heille täysi-ikäisille\nveljille, jos Sofia saisi asioita johtaa. Lopussa sanoo hän hyvin\nsydämellisesti: \"Pietari tahtoo kaikki sovittaa veljensä kanssa, jota\nhän rakastaa niinkuin isää.\" Tammikuussa 1696 kuoli Iivana, mutta jo\nsitä ennen oli Pietari yksin hallinnut.\n\n\n\n\nVII. Pietari oppii länsimaiden oloja.\n\n\nPietari oli siis hallitsija, mutta eipä hän itse nytkään vielä paljon\nasioita johtanut. Hän oli vasta 17-vuotias, ja hallitustoimet eivät\nhäntä näkyneet tarpeeksi vielä huvittavan. Eikä hän saanut tahtoansa\nmääräämään sellaisissakaan asioissa, joissa hän olisi hartaasti\ntoivonut. Niinpä esim. v. 1690. jolloin vanha patriarkka Joakim oli\nkuollut, tahtoi Pietari kohottaa Pihkoovan piispan Marcelluksen\npatriarkaksi, koska hän oli sivistynyt ja vapaamielinen mies, sekä\noli matkustellut ulkomailla ja oppinut siellä monta kieltä. Mutta\nPietarin äiti Natalja sekä muut hengelliset pelkäsivät, että tämä\nmies olisi liian suosiollinen katoolilaisille ja protestanteille;\nhäntä itseänsäkin syytettiin kerettiläisyydestä. He saivatkin aikaan\nettä Kasanin piispa Adrian tuli määrätyksi. Pietari oli tästä kyllä\npahoillaan ja vetäytyi maatilalleen vaalin jälkeen. Myöhemmin lausui\nhän ivallisesti eräälle Kuurinmaan aatelismiehelle, että Venäläiset\neivät tahtoneet patriarkaksi Pihkoovan piispaa, koska hän puhui\nbarbaarisia kieliä (s.o. latinaa, italiaa ja ranskaa), koska hänen\npartansa ei ollut kylliksi pitkä, koska hänen ajajansa ei istunut\nhevosen selässä, niinkuin tapa vaati, vaan kuskinpenkillä.\n\nPietari käytti vielä ensimmäiset hallitusvuotensa jatkaakseen\nomia taipumuksiaan ja mielitehtäviään ja valmistaakseen itsensä\nhallitustehtäviin. Tuo suunta, jota hän alkoi kulkea, oli jo hänelle\nselvä, jospa ei täysin varmistunut. Hänen toimensa, käytöksensä,\nelämänsä erosi kokonaan alusta pitäin edellisten hallitsijoiden\nelämästä. Niinkuin edellisessä olemme maininneet olivat tsaarit\nolleet itämaalaisen katsantotavan mukaan jonkinlaisia puolijumalia,\njotka ainoastaan harvoin näyttäytyivät julkisuudessa; he pysyivät\npalatsiensa muurien sisäpuolella ja ainoastaan harvat henkilöt\npääsivät heidän puheilleen. Toisin oli Pietari. Hän liikkui\nja näyttäytyi kaikkialla niinkuin muutkin ihmiset, seurusteli\nkaikkien kanssa ja oli alati toimessa. Oppia saadakseen liittyi\nhän ulkomaalaisiin, joita Moskoovassa oli, ja päivittäin hänet\nnähtiin \"Saksalaisessa Slobodassa\", josta jo enemmin olemme\nmaininneet. Kremlistä Slobodaan oli Venäjän tsaari siirtynyt.\nVäli oli pitkä, ei matkan vuoksi, vaan koko sen erilaisen elämän,\nhengen ja katsantotavan vuoksi, joka näissä molemmissa paikoissa\nvallitsi. Saksalainen esikaupunki oli Pietarilla ensimmäinen askel\neurooppalaisuuteen; se oli hänellä välittäjänä itämaalaisuuden ja\nlännen välillä. Kun Pietari siellä oli oppinut näkemään ja tuntemaan\nvapaampia, edistyneempiä oloja, lähti hän kauemmaksi länteen,\nperinpohjin oppiakseen itse niiden alkuperäisissä kotimaissa.\nSaksalaisessa esikaupungissa hän jo näki toimeliaisuutta, kätevyyttä,\ntaitoa ja samassa varallisuutta, ja kaikin puolin parempia oloja\nvenäläisiin verrattuina. Siellä oli saksalaisia, hollantilaisia,\nranskalaisia, englantilaisia y.m. maalaisia sovussa keskenään,\nsiellä oli katoolisia ja protestantteja toistensa naapureina.\nSuvaitsevaisuus oli sopusuhdetta ylläpitämässä. Sanomalehtiä,\nkirjallisuutta, joita Länsi-Euroopasta sinne tuli, viljeltiin.\nSe oli jonkinlainen pienois-maailma, jossa länsimaisuus ilmeni\nVenäjän keskustassa. Paraat ystävänsä Pietari hankki saksalaisesta\nslobodasta. Mistä on varsinkin kaksi paljon häneen vaikuttanut,\njoita saattaa pitää hänen sekä ystävinään että opettajinaan. Toinen\noli eräs Skotlantilainen Patrick Gordon, toinen Sveitsiläinen Frans\nLefort.\n\nEdellinen näistä, joka oli 1635 syntynyt, siis 37 vuotta Pietaria\nvanhempi, kuului varakkaaseen ja arvossa pidettyyn skotlantilaiseen\nsukuun. Jo nuorena jätti Gordon kotimaansa ja oli Ruotsin sekä Puolan\nsotajoukossa palvelemassa kunnes hän vihdoin saapui Venäjälle, jossa\nhän niinikään oli sotapalveluksessa. Matkoillaan oli hän saanut\npaljon kokemusta ja oppia, jota hän vielä kirjallisuutta viljelemällä\nkartutti. Hän pysyi aina yhteydessä Länsi-Euroopan kanssa, tilasi\nuusia kirjoja, karttoja, fysikaalisia koneita ja aseita. Hän\nseurasi niinikään tarkasti valtiollisia tapahtumia, ollen laajassa\nkirjevaihdossakin kotimaassa olevien sukulaistensa kanssa. Lähemmin\noppi Pietari tuntemaan tätä miestä 1689, jolloin hän oli Troitsan\nluostarissa. Gordon saapui myöskin sinne hänen puolellensa ja tämä\noli sangen tärkeä, hän kun oli arvokkaampia miehiä muukalaisten\njoukossa. Tsaari kiintyi heti häneen. Tästä lähin Gordon jäljesti ja\njohti Pietarin sotaharjoituksia, hän puuhasi yhdessä tsaarin kanssa\nilotulituksia, joista viime mainittu oli sangen suuresti huvitettu;\nyhdessä he koettivat uusia kanoonia ja pommia; Gordon lainasi hänelle\ntykkilaitosta koskevia kirjoja, näytteli hänelle uudellaisia aseita.\nPietarin purjehdusmatkoilla oli hän aina mukana. Pietari kohteli tätä\nulkomaalaista niinkuin isällistä ystävää, Gordon taas puolestaan\nantoi apua, missä tarvittiin; häneen Pietari turvautui usein, kun\nalakuloinen mieliala pääsi hänessä vallalle.\n\nVielä läheisempi, saattaisipa sanoa melkein hellä suhde oli\nPietarin ja Lefort'in välillä. Lefort oli Pietaria kyllä 19 vuotta\nvanhempi, mutta mieleltään ja olennoltaan soveltui hän hyvästi\nhänen ystäväkseen. Tässä olikin persoonallinen taipumus enemmän\nvaikuttamassa kuin Gordonin suhteessa. Lefort'illa ei ollut sellaisia\nvakavia harrastuksia, kuin Gordonilla, eikä sitä kokemusta, mutta\nhän oli iloinen mieleltään, puoleensa vetävä, hieno käytökseltään\nja itsekkyyttä vailla; hän antautui kokonaan Pietarille; siinä\noli todellista ystävyyttä; se ilmaantuu niissä kirjeissä, joita\nhe vaihtoivat keskenään erillään toisistaan ollessaan. Samoissa\nkirjeissä, jotka ystävyyttä hehkuvat, puhutaan myöskin kesteistä,\nviinilajeista, ja tällaisissa tilaisuuksissa, joista Pietari sangen\npaljon piti, oli Lefort mielellään mukana, hän kun jo länsimailla\noli hämmästyttänyt muita juomisellaan. Saksalainen filosoofi\nLeibnitz kirjoittaa hänestä, että hän juo kun sankari, jottei kukaan\nsaata hänelle vertoja vetää, mutta samassa on hänellä suuri henki.\nUskollisuus, jota hän aina osotti tsaari-ystävälleen, vieno olento,\nmikä hänessä oli, sydämmellisyys, olivat ominaisuudet jotka liittivät\nnämät miehet toisiinsa. Lefort'in haudalla sanotaan Pietarin\nlausuneen: \"Kehen voin minä nyt luottaa? Hän oli ainoa, joka on\nminulle uskollinen ollut!\"\n\nUlkomaalaisten avulla rupesi Pietari ensin järjestämään\nsotajoukkojaan ja muodostamaan laivastoa.\n\nJo ennen olemme kertoneet, miten Pietari Preobrashenskissa oli\njärjestänyt komppaniioja ja niitä harjoittanut. Samaa jatkoi hän\nvieläkin, vaikka nuot harjoitukset saivat laajemman ja vakavamman\nmuodon. Sotaharjoitukset olivat myöhemmin sangen suuria ja\nvaarallisiakin, koska tuliaseitakin niissä käytettiin. Niinpä vuonna\n1690 eräässä harjoituksessa haavoittui itse tsaari tulikuulasta,\njoka räjähti hänen läheisyydessään, Gordon, joka johti ja järjesti,\nhaavoittui niinikään. Eräästä toisesta leikkitaistelusta,\njossa muuanta \"Pressburg\" nimistä linnoitusta piiritettiin ja\npuolustettiin, sanoo eräs aikalainen, että \"se päivä oli viimeisen\ntuomion kaltainen\". Pietari itse ja hänen läheiset ystävänsä\nottivat kiihkeästi osaa taisteluun. Näiden harjoitusten kautta\nmuuttui Venäjän sotalaitos vähitellen paremmalle kannalle; samaan\ntapaan ne järjestettiin kuin Länsi-Euroopan joukot, ja etupäässä se\ntapahtui ulkomaalaisten upseerien kautta, joita tsaari mielellään\notti armeijaan, vaikkapa ylipäällikkyys ja korkeimmat paikat olivat\nkotimaan miesten hallussa; kansallisylpeys sen vaati.\n\nMutta vielä suurempaa harrastusta osotti Pietari merielämään; se\nmuuttui hänessä melkein kiihkoksi. Tässä oli suurempia vaikeuksia\nvoitettavana, kuin armeijan järjestämisessä. Eihän Pietari ollut\nmilloinkaan merta nähnytkään, ennenkun hän siihen jo hurmaantui. Hän\nkertoo itse, että hän erään vanhemman sukulaisensa tavaravarastosta\noli löytänyt englantilaisen veneen, johon hän heti mielistyi. Sen\njälkeen tutustui hän erääseen hollantilaiseen laivanrakentajaan\nKarsten Brantiin, joka kulki hänen kanssaan huvipurjehduksella ensin\npienemmillä järvillä lähellä Moskoovaa. Tärkein oli Perejasslav,\n(noin 20 penikulmaa Moskoovasta pohjoiseen päin), jonka rannalle hän\nv. 1689 rakennutti laivaveistämön. Täällä rakennettiin kolme laivaa\näsken mainitun Karsten Brantin johdolla: Pietari itse otti osaa\ntyöhön kirves kädessä. Kun ensimmäinen laiva oli valmiiksi saatu\nvesille lykättäväksi, pidettiin suuria juhlallisuuksia, joihin osaa\nottamaan kutsuttiin Pietarin äiti ja puolisokin.\n\nKauvan ei hän tyytynyt näin ahtaisiin oloihin. Hän tahtoi päästä\nitse merta näkemään, ja sentähden hän matkusti v. 1694 Arkangeliin,\nsillä Venäjällä ei siihen aikaan toista merisatamaa ollut. Täällä\nhän osotti heti sangen suurta rohkeutta, ja eräällä matkalla\nSolovetin luostariin oli laiva, jossa hän oli, kovassa myrskyssä\nhukkumaisillaan; erään venäläisen laivamiehen rohkeus ja taitavuus\nsen pelasti. Arkangelin kirkossa säilytetään vieläkin erästä\nristiä, jonka Pietari itse pelastumisensa muistoksi oli veistänyt.\nArkangelissa näki hän suurempia laivoja, etupäässä hollantilaisia;\nhän katseli ja tarkasteli niitä, kyseli laivamiehiltä niiden\nrakennusta ja johtoa: itse kiipesi hän mastoihin: hän tahtoi joka\ntaholla perehtyä itsekin asiaan eikä yksin tiedustella ja nähdä.\n\nTäten Pietari vietti, ensimmäiset hallitusvuotensa; hän pysyi\nerillään hallitusasiain johdosta, antautuen melkein yksinomaan\nomiin mielitehtäviinsä, mutta samassa valmistellen itseänsä noita\nsuuria tehtäviä aikaansaadakseen, joita hän myöhemmin toteutti.\nHän oli ahkera, väsymätön, joka paikassa saapuvilla. Hänessä oli\nalati toimintaa, vaikkei huvituksiakaan puuttunut. Pietari oli\nliiallinen molemmissa suhteissa. Hän huvittelee itseänsä ystävineen\nväliin yökaudet kesteissä, joissa juominen oli pääasia, mutta niiden\ntähden hän ei koskaan laiminlyö tehtäviään päivällä. Aamulla on hän\nyhtä virkeä ottamaan kirveen käteensä laivan laitoja veistääkseen,\ntai sotaharjoituksiin, tai tiedustellakseen hollantilaisilta\nkauppasuhteita ja kaupan salaisuuksia. Hänen ruumiinsa oli kestävä ja\nhänen sielunsa jäntevä suuremmassa määrässä, kuin monen muun.\n\nPietari oppi tuntemaan eurooppalaisuutta omassa maassaan ikäänkuin\ntoisessa kädessä. Se ei tyydyttänyt häntä. Hän tahtoi päästä\nkatsomaan itse niitä maita ja oloja, joista tämä oli lähtenyt. Sen\nvuoksi lähti hän opintomatkalle Länsi-Eurooppaan.\n\n\n\n\nVIII. Ulkomaan matka.\n\n\nJoulukuun 6 p:nä 1696 antoi Pietari virallisen tiedon siitä, että hän\ntahtoi lähettää lähetyskunnan Saksan keisarin, Englannin ja Tanskan\nkuninkaiden, paavin, Brandenburgin vaaliruhtinaan luo, Hollantiin,\nsekä Venetian tasavallan hallitukselle. Tämän lähetyskunnan kautta\ntahtoi Venäjä liittyä Euroopan länsivaltoihin ja tarkoitus olikin\nsangen yleinen. Lähetyskunnan tuli näet valmistaa entistä ystävyyttä\nnäiden valtojen kanssa yleisiä kristikunnan asioiden edistämistä\nvarten Turkin sulttaania vastaan. Sotaa Turkkia vastaan kävivät\ntähän aikaan sekä Venäjä että Itävalta. Sen ajan tapa hallituksien\nesiintymisessä vaati sangen suurta loistoa ja komeutta, ja sitä\ntäytyi Venäjänkin osottaa varsinkin kun se nyt ensi kerran esiintyi\nlänsimaiden valtojen rinnalla.\n\nSuuri paljous, yli 200 henkilöä, tähän lähetyskuntaan liittyi.\nFrans Lefort oli retkikunnan johtaja; hän, sivistynyt hovimies,\nhieno käytökseltään ja komea ulkomuodoltaan, oli siihen erittäin\nsopiva. Itse tsaari otti myöskin osaa lähetyskuntaan, mutta hän\ntahtoi vaan kulkea muiden mukana mitäkään huomiota herättämättä.\nHänen tarkoituksensa oli, että hänen olonsa olisi salaisuutena,\nja sentähden hän kulkikin \"Pietari Michailovin\" nimellä, mutta\nvähitellen se kyllä tuli tiedoksi. Lähdemme nyt kertomaan tästä\nmerkillisestä matkasta, joka oli ikäänkuin Venäjän ensimmäinen\nvieraissa käynti Euroopan muiden kansojen luona.\n\nMaaliskuun 6 p:nä 1697 lähti Pietari itse Moskoovasta; koko joukko ei\nnäet kulkenut yhdessä, vaan oli jaettu kolmeen osastoon, eri miesten\njohdossa kukin. Wieniin hän ensin aikoi mennä, mutta saatuaan kuulla,\nettä keisarin kanssa oli jo tehty sopimus Turkkilaisia vastaan,\nmuutti hän suunnitelmansa Hollantiin ja Englantiin, saadakseen\nnäissä maissa oppia laivan rakentamista, jota hän etupäässä halusi.\nVenäjän rajan yli kun oli kuljettu, tultiin ensin Liivinmaalle,\njoka silloin kuului Ruotsin valtakuntaan; Pietari ei näet tahtonut\nkulkea Puolan alueella, kun siellä paraillaan oli kuninkaan vaali,\nja silloin tavallisesti syntyi rauhattomuuksia. Riian kaupunki\noli ensimmäinen tärkein paikka, jonne Venäläisten joukko saapui.\nJuhlallisesti otettiin heidät vastaan, mutta Pietari ei kuitenkaan\nollut tyytyväinen siihen kohteluun, mikä hänen osaksensa täällä\ntuli. Suuret nälkävuodet, jotka Suomessa vv. 1695--97 hirmuisesti\nmaata näännyttivät, olivat Liivissäkin tuntuvia: ruokavarat olivat\nkalliita, ei tahdottu saada tarpeeksi nopeasti hevosia koko suurta\nseuruetta kuljettamaan. Ja Riian kuvernööri Erik Dalberg ei tsaarin\nmielestä osottanut tarpeeksi kohteliaisuutta; ei ollut ilotulituksia\neikä sotaleikkejä, joita hän kaipasi. Hän moittii koko oloa ja elämää\nLiivissä, ja vielä 13 vuotta myöhemmin Riiaa piirittäessään muistelee\nhän tätä tylyyttä. \"Niin suo meille Jumala, että saamme kostaa\ntuolle kirotulle kaupungille\", kirjoittaa hän v. 1700 suositulleen\nMenschikoville, heitettyään itse kolme ensimmäistä kuulaa piiritystä\naljettaissa kaupunkiin.\n\nViikon Riiassa viivyttyään matkusti Pietari Kuurinmaalle, jossa hänen\nLibaun kaupungissa täytyi pahojen säiden tähden oleskella muutamia\npäiviä. Tällä ajalla seurusteli hän merimiesten kanssa, kulki heidän\nseurassaan ravintoloissa; kukaan ei häntä tuntenut; ainoastaan\neräälle venäläiselle laivakapteenille sanotaan hänen ilmoittaneen,\nkuka hän oli.\n\nKönigsbergin kaupungissa tapasi Pietan Brandenburgin vaaliruhtinaan\nFredrikin. Tämä mies oli erittäin ulkonaista loistoa ja komeutta\nrakastava, jonka vuoksi hän hankki itselleen myöhemmin kuninkaan\narvonkin. Pietarille ja hänen seurueelleen osotettiin kaikellaista\nkohteliaisuutta ja loistoa: vaaliruhtinas näyttäytyi komeilla\nhevosillaan, kuskeillaan ja palvelijoillaan; siellä oli musiikia,\nkanuunan paukkinaa; metsästysretkillä käytiin, komeita pitoja\npidettiin j.n.e. Venäläiset esiintyivät komeissa itämaalaisissa\npuvuissa, pitkissä jalokivillä ommelluissa kauhtanoissa. Venäläiset\nherättivät täällä esiintymisellään huomiota; ei heiltä ollut\nodotettu niin hienoa ja sivistynyttä käytöstä. Tsaari itse kuitenkin\nnäytti tuota rajua ja raakaa luontoansa, joka usein puhkesi esille.\nHänen nimipäivänään kesäkuun 29 p:nä tuli kaksi ylhäistä herraa\nvaaliruhtinaan puolesta hänelle onnea toivottamaan. Päivällisen\njälkeen vetäytyivät nämät ulos itseänsä vilvoittelemaan, ja\ntämä suututti Pietaria. Kun he olivat takaisin palanneet, sanoi\nhän vihapäissään, että vaaliruhtinas oli hyvä mies, mutta hänen\nneuvosherransa olivat piruja, katsoen samassa vihaisesti toiseen\nheistä. Kävipä hän niin pitkälle, että työnsi toista kaksi kertaa\nrintaan ja käski heidät menemään pois. Sen he tekivätkin.\n\nEi ainoastaan huveissa kulunut aika. Pietari oli jo täällä ruvennut\nopintojaan alkamaan. Eräs etevä sotainsinööri opetti hänelle tykkien\nhoitoa ja siihen kuuluvia asianhaaroja tuntemaan. Hän sai siitä\npergamentille kirjoitetun todistuksen, jossa sanotaan, että \"Pietari\nMichailov\"; on perin pohjin perehtynyt sota-aseiden käyttämisessä.\n\nMutta Hollantiin hän riensi saadakseen siellä ryhtyä varsinaiseen\nmielitehtäväänsä, laivanrakennukseen. Täällä hän viipyi kauemmin kuin\nmuualla. Venäläisten tuloa kaukaiseen länteen pidettiin jonkinlaisena\nkummana; väkeä kerääntyi uteliaisuudesta katselemaan näitä etäisiä\nvieraita. Muutamassa pikkukaupungissa Hollannin rajalla eräs vaimo\ntunkeutui niitä lähelle, kysyäkseen olivatko he kristityltä; huhu\nnäet oli kertonut, että ne vähää ennen Clevessä olivat ottaneet\nkasteen, mutta sitä ennen olleet pakanoita. Se osottaa, kuinka hämärä\nkäsitys Venäjän oloista siihen aikaan oli Länsi-Euroopassa.\n\nPääasiallisesti oleskeli Pietari kahdessa kaupungissa; Amsterdamissa,\njoka oli Hollannin tärkein kauppakaupunki ja Zaandamissa, jossa\nmyöskin oli suuria laivaveistämöitä. Täällä hän jätti syrjään\nkorkean asemansa, ryhtyi työmiehen tapaan laivaveistämöllä työtä\ntekemään. Hän itsekin kirjoittaa patriarkka Adrianille: \"Me\nseuraamme Jumalan käskyä Aatamille ja teemme työtä, ei pakosta,\nvaan voitolle päästäksemme sodassa Kristuksen vihollisia vastaan.\nTätä toivomasta en ennen viimeistä hengenvetoa herkeä\". Hän oli\nnäet jo sotinut turkkilaisia vastaan, josta myöhemmin kerromme,\nmutta laivaston hankkimisen piti hän välttämättömänä saadakseen\ntäydellisen voiton heistä. Hän oli, kertovat näkijät, iloinen,\nahkera, halukas työhön ja myöskin sukkela oppimaan. Hän oli niinkuin\nmuutkin työmiehet, eikä ollut siitä millänsäkään, vaikka häntä\ntoiset majesteetiksi puhuttelivat. Zaandamissa hän tapasi erään\nsepän Gerrit Kist'en, jonka hän ennen Moskoovassa oli nähnyt, ja\ntämän luokse hän meni asumaan. Samaa huonetta ovat monet hallitsijat\nkäyneet katsomassa, niinkuin Itävallan Josef II, Ruotsin Kustaa III,\nNapoleon I puolisoineen; ja vihdoin Venäjän keisari Aleksander II,\nperintöruhtinaana ollessaan. Tämä huone oli, niinkuin Aleksanderin\nmukana oleva runoilija Shukovskij saman huoneen seinään piirtämissä\nvärsyissä sanoo, ikäänkuin uuden Venäjän kehto.\n\nEnsin oleskeli Pietari Zaandamissa tuntemattomana, mutta jouduttuaan\ntappeluihin kaupungin katupoikien kanssa, ilmoittautui hän\npormestarille, ja vähitellen tuli yleiseksi tiedoksi, että Venäjän\ntsaari oli siellä. Uteliasta väkeä kerääntyi häntä katselemaan:\nniinpä täytyi hänen kerran erästä laivaa vesille työnnettäissä\npiiloittautua, kun ihmisiä tunkeutui niin paljon hänen ympärilleen.\nSen vuoksi lähti hän Amsterdamiin, jossa hän työskenteli Itä-Intian\nkauppaseuran varvissa. Amsterdamin pormestari, Nikolaus Witsen\nnimeltään, oli Pietarille hyvänä apuna. Tämä mies oli näet ennen itse\nollut Venäjällä Hollantilaisten kauppa-asiamiehenä, ja myöhemmin\nhankkimiensa tietojen nojassa julaissut kirjoituksiakin Itä-Euroopan\noloista. Witsen hankki Pietarille tilaisuuden saamaan eteviä\nopettajia ja edullisia työpaikkoja.\n\nEikä Pietarin huomio rajoittunut yksinomaan laivarakennukseen,\nvaikka se kyllä oli tärkein: vaan hän hankki itselleen tietoja\nluonnontieteissä, anatomiiassa ja fysiikassa y.m. Hän opiskeli\nHollannin etevimpien tiedemiesten johdolla näitä aineita, kävi\nheidän luentojaan kuulemassa, työskenteli laboratooriumeissa. Hän\ntarkasteli Hollannin taidokkaasti tehtyjä kanavia, jotka häntä paljon\nmiellyttivät: Amsterdamin rakennustapaa hän myöhemmin käytti Pietaria\nrakennettaissa. Sitä paitsi liikkui Pietari joka paikassa ja kaikissa\ntilaisuuksissa hän oli läsnä; hän käveli satamassa katsellen,\nmiten vipujen avulla tavaroita laivoista nostettiin; markkinoilla\nhän torilla suurella mielihyvällä tarkasteli kaikellaisten\nsilmänkääntäjien temppuja; samoissa tilaisuksissa hän myöskin näki,\nmiten hampaita suusta otettiin, ja opinhaluinen kun oli, tahtoi hän\nitsekin tähän taitoon harjaantua. Mutta hän joutui myöskin käymään\nteaattereissa ja huveissa; ilotulituksia missä pantiin toimeen, oli\nhän saapuvilla. Hän oli läsnä leikkisodissa, laivamanöövereissä,\njoita hänen kunniakseen pantiin toimeen. Silloin tällöin tavattiin\nhänet kirkossa protestanttista jumalanpalvelusta kuulemassa.\nSanalla sanoen hänen huomionsa kääntyi kaikkiin elämän oloihin.\nHollannin pieni, mutta vilkas ja ahkera kansa miellytti häntä paljon\nenemmän kuin suurenmoinen loisto ja komeus ruhtinasten hoveissa.\nTehtailijoiden, insinöörien ja rakennusmestarien seurassa hän viihtyi\nparemmin kuin hovimiesten parissa. Hollannin varakas porvaristo oli\nhänestä suuriarvoisempi, kuin muiden maiden ylimistö. Amsterdamissa\nsai Pietari todistuksen mestariltaan Klaus Poolilta, jossa sanotaan,\nettä \"Pietari Michailov\" on Elokuun 30 p:stä 1697 Tammikuun 5 p:ään\n1698 laivarakennusmiehenä tehnyt työtä hänen johdollaan, ja on hän\noppinut veistämistä, osien yhteenliittämistä, höyläämistä, puraamista\nj.n.e., on käyttäytynyt niinkuin siivon ja kelpo työmiehen tulee;\nmyöskin laiva-arkkitehtuuria ja piirustusten tekemistä on hän\nharrastanut.\n\nTammikuun 6 p:nä 1698 oli Lefort'illa suuret juomapidot: ja\nseuraavana päivänä tsaari lähti Englantiin, muassaan vaan 10 henkeä,\nmuut jäivät Hollantiin. Englannin kuningas Vilhelm III oli lähettänyt\nhäntä vastaan kaksi sotalaivaa sekä yhden jahtilaivan. Kanaalin\nyli päästyään saivat he Lontoossa Themse-virran rannalla kolme\nhuoneustoa käytettäväkseen. Englannissa täydensi Pietari taitoansa\nlaivanrakennuksessa, tarkasteli laivaveistämöitä ja sotalaivoja\nja niiden manööverejä, jotka häntä enemmän kuin Hollantilaisten\nmeritappelut miellyttivät. Hän harrasti myöskin puutöitä. Eräässä\nLontoon sanomalehdessä v:lta 1698 on tarkka kertomus eräästä\nhuonekalusta, jonka Pietari oli valmistanut. Tämän ohessa oli\nniinkuin muuallakin, huvituksia ja pitoja; Englannin eteviä miehiä\nkävi hänen puheillaan, muun muassa Canterburyn arkkipiispakin, jotka\nkaikki kummeksivat tätä nerokasta barbaria, sillä sellaisena Pietaria\nlänsimaissa pidettiin.\n\nNeljä kuukautta länsimaissa oleskeltuaan palasi Pietari Hollantiin,\nmutta sieltä matkusti hän pian Dresdenin kautta Wieniin. Näissä\nmaissa hän ei enää saanut nähdä samallaisia oloja, eikä hänen\noppinsa, ollut yhtä suuri. Sotalaitoksen tutkiminen oli tärkein;\nDresdenissä oli hän muun muassa hämmästyttänyt asiantuntevia\nhuomautuksillaan kanuunien virheistä, joita katseltiin. Mutta\npääasiallisesti kuluivat päivät komeissa audiensseissa ja pidoissa,\nseurustelussa hienossa maailmassa soiton ja tanssin mukana. Muun\nmuassa kerrotaan eräissä iltakesteissä Dresdenissä, jossa muiden\nmukana oli kauneudestaan kuuluisa Aurora Königsmark läsnä, tsaarin\nolleen niin hyvällä tuulella, että hän naisten läsnäollessa otti\nrummun ja löi sitä niin taitavasti, että voitti suuressa määrässä\nvarsinaiset rummunlyöjät.\n\nWienissä vietettiin sangen suurella loistolla Pietarin nimipäiviä;\n1,000 henkeä oli kutsuttu. Siinä oli musiikia, tanssia, soittoa ja\nilotulituksia. Komeissa päivällisissä, jotka Saksan keisari Leopold\nmyöhemmin piti venäläiselle lähetystölle, oli Pietarikin saapuvilla,\nmutta hän seisoi aterian aikana Lefort'in tuolin takana; hän kun\nkulki tuntemattomana eli \"incognito\", ei esiintynyt hallitsijana,\nLefort kysyi viimeistä viinilasia tarjottaessa, eikö hän saisi\nmyöskin takana olevalle \"ystävälleen\" sitä antaa, johon tietysti\nsuostuttiin.\n\nWienistä aikoi tsaari seuroineen matkustaa Italiaan, ensin\nVenetsiaan, jossa vanhassa kauppakaupungissa hänellä olisi ollut\nlisää oppimista; Venetsiassa jo tehtiin suuria valmistuksia tätä\nvarten; muun muassa aijottiin tsaarin läsnäollessa kuusi suurta\nkanuunaa valaa, joihin tsaarin ylistystä koskettelevia kirjoituksia\npiti piirrettämän. Mutta äkkiä hän muutti mielensä. Kotimaasta tuli\nikäviä uutisia; streltsit olivat alkaneet levottomuuksia ja sentähden\nryhtyi hän Heinäkuun 19 p:nä 1698 paluumatkalle.\n\n\n\n\nIX. Venäläisiä lähetetään ulkomaille opintomatkoille.\n\n\nPietari ei tyytynyt siihen, että hän itse kävi seurueinensa\nulkomailla, vaan hän tahtoi, että sinne myöskin muita matkustaisi\nja että Venäjälle muuttaisi ulkomaalaisia. Mutta tässä kohden oli\nsuuria vaikeuksia voitettavana. Yleinen mielipide venäläisissä oli\nvielä toinen kuin heidän tsaarillaan. Ulkomaalaisuutta pidettiin\njumalattomuutena, sinne matkustaminen oli syntiä, kerettiläisyyteen\njoutuminen oli tarjolla; monet, varsinkin ylhäisten joukossa,\nhalveksivat ulkomaalaisuutta. Työttömään elämään tottuneet bojaarit\neivät myöskään mielellään ruvenneet merimieselämän vaivoihin tai\nmuihin raskaisiin töihin, jota ulkomailla vaadittiin. Lähteminen oli\nsentähden useinkin vastenmielistä. Mutta tsaarin tahto oli ankara.\nHän teki matkasuunnitelmat ja opinharjoitukset hän sääsi. Tsaari piti\nmyöskin valvontaa, että hänen määräyksensä tulivat noudatetuiksi.\nKullakin piti olla palatessaan tyydyttävä todistus harjoittamastaan\nopista. Rangaistus seurasi, jos ei tsaarin tahtoa täytetty;\nniskoittelevan tavarat otettiin valtion omaksi. Siinä oli jotenkin\npaljon ankaruutta, kun ottaa vielä huomioon, että asianomaiset\ntavallisesti omalla kustannuksellaan olivat pakotetut matkansa\nsuorittamaan.\n\nEtupäässä laivain rakennukseen ja meritoimiin kuuluvia asioita\nmääräsi Pietari Venäläisiä ulkomailla harrastamaan. Venetsiaan,\nHollantiin ja Englantiin heitä useimmiten käsketään lähtemään.\nNiinpä esim. sanotaan eräässä kreivi Tolstojta varten laaditussa\nmääräyksessä, että hänen tuli tutustua maantieteellisiin karttoihin,\nkompassiin ja muihin merimiehille tarpeellisiin seikkoihin; hänen\ntuli niinikään oppia ohjaamaan laivaa, purjeiden hoitoa ja taklausta;\njos mahdollista oli, tulisi hänen myös ottaa osaa meritappeluihin\nja hankkia todistuksia miten hän niissä oli suoriutunut. Mutta\nmyöskin sotalaitosta, rakennustaitoa, astronomiaa, matematiikkaa\ny.m. käytännössä tarvittavia tietoja piti hankittaman. Useille\npantiin määräksi, että heidän tuli hankkia kaksi \"mestaria\"\nVenäjälle muuttamaan. Tästä valtio korvaisi maksot. Vieraita kieliä\noppimaan ja tutkimaan, valtion hallintojärjestelmään perehtymään\nja valtiomiehiksi harjaantuakseen lähetettiin myöhemmin Venäläisiä\nulkomaille, mutta ensi aikoina olivat käytännölliset tiedot\ntärkeimmät.\n\nTavallisesti lähdettiin pakosta ulkomaille, mutta muutamat\nisät lähettivät poikiansa vapaaehtoisestikin, että heistä\nmuodostuisi hyviä tsaarin ja valtion palvelijoita. Se oli heillä\nvelvollisuudentuntoa. Olipa sellaisiakin, vaikka harvassa, jotka\nsivistykselle antoivat arvon ja yksinomaan sentähden halusivat\njälkeläisilleen sitä. Eräs isä antaa Hollannissa olevalle pojalleen\nneuvoja, että hänen pitäisi joutohetkinä käydä seuroissa,\nteaattereissa, hankkia \"kavalierintapoja\", harrastaa ratsastamista,\ntätäkin taitoa, jota vanhan venäläisen käsityksen mukaan seurasi\nikuinen rangaistus helvetissä. \"Ainoastaan tiedoilla\", sanoo sama\nisä, \"saatetaan alkuperäisestä raakuudesta vapautua: luonnollinen\nihminen, jollaisena isä ja äiti hänet maailmaan synnyttää, ei tuo\nmitään mukanaan\".\n\nHyöty ei näistä matkustuksista aina ollut sellainen, kuin tsaari\ntarkoitti. Vastenmielisesti kun moni lähti, ei oppiminenkaan käynyt\nhalulla. Kieli oli vierasta monelle, sivistyskanta oli niin alhainen,\netteivät kyenneet ymmärtämään länsimaiden kehittyneempiä oloja.\nPietari itse ei osannut antaa arvoa hienommalle sivistykselle,\nei taiteille, eikä hallintokaan silloin vielä hänen huomiotaan\nkiinnittänyt: Hänen kasvatuksensa oli puutteellinen ollut; ja\nsivistystä ei hän hakenut sen jalostavan voiman vuoksi, joka sillä\nihmishenkeen on, vaan käytännöllisen edun vuoksi. Kuvaavaa on hänen\nkäyntinsä Lontoossa ollessaan Englannin kuninkaan luona. Linnassa\noli paljon komeita tauluja, suurimpien mestarien teoksia; Pietarin\nhuomio ei niihin ollenkaan kääntynyt; mutta kuninkaan huoneessa näki\nhän uunin päällä erään pienen koneen, joka osotti tuulen suunnan,\nja tätä hän suurella uteliaisuudella rupesi tarkastamaan. Hänelle\njäi sen vuoksi hämäräksi, käsittämättömäksi hienompi sivistys.\nHänen olentonsa ja tapansa ei muuttunut; hän pysyi intohimoisena,\naistillisuuteen taipuvaisena henkilönä koko elinaikansa. Mutta monet\nmuut eivät saattaneet omistaa itselleen käytännöllistäkään puolta\nlähimainkaan siinä määrässä kuin Pietari. Useat kulkivat paikasta\ntoiseen, mitään saamatta aikaan, joivat ja kuluttivat rahansa ja\npanivat kaikellaisia rauhattomuuksia toimeen; he näyttivät kyllä\nuseinkin kotimaansa raakoja tapoja Länsi-Euroopassa. Hollannissa\nolivat kaikki siellä oleskelevat Venäläiset määrätyt erään ruhtinas\nIvan Lvovin valvonnan alle; mutta hän valittaa tsaarille, että\nopintomatkalla olevat Venäläiset elävät hurjasti, tekevät velkoja\nja uhkaavat itse hänenkin, inspehtoorinsa, elämää. Englannista\nkirjoittaa siellä oleva valvoja, ettei hän saata saada mitään aikaan\nopintoja varten sinne tulleiden Venäläisten kanssa; he eivät tahdo\nmennä oppiin mestarien luo, eikä sitoutua mihinkään toimeen; sitä\nvastoin tahtovat he päästä kotiin lähtemään ilman mitään aihetta ja\nvaativat vielä suuria rahasummia paluumatkaa varten; ei pyynnöt eikä\nuhkaukset ole mitään vaikuttaneet. Hurjuudessa oli yksi Venäläisistä\npuhkaissut erään Englantilaisen silmän, josta viimeksi mainittu vaati\n500 puntaa. Samantapaista menettelyä kerrotaan muualtakin. Useat\narvattavasti palasivat jotenkin samallaisina kotimaahansa kuin olivat\nsieltä lähteneetkin.\n\nHarvassa oli sellaisia matkustajien joukossa, jotka osasivat tehdä\nhavaintoja kuulemastaan ja näkemästään. Sellainen oli esim. äsken\nmainittu kreivi Tolstoj, joka matkusteli Puolassa, Saksassa ja\nItaliassa. Hän huomaa eri kansojen luonteet, tavat ja ominaisuudet\nsekä arvostelee niitä; hän tarkastelee komeita rakennuksia;\noikeudenkäynnissä hän on saapuvilla j.n.e.; hän osasi omistaa ja\narvostella sitä mitä hän näki.\n\nMutta olkoonpa niinkin, ettei kaikilla ollut yhtä suurta hyötyä, että\netupäässä käytännöllinen puoli Euroopan sivistyksestä tuli Venäjän\nhyväksi, oli se kuitenkin tärkeä, se oli suuri askel lähentämään sitä\nEuroopaan. Näiden tietojen kautta Venäjä saattoi käyttää edukseen\nomia apulähteitään, hankkia aineellisia voimia, joiden avulla se voi\nkohota suuruuteensa.\n\nNiinkuin jo on mainittu; tahtoi Pietari myöskin saada enemmän\nulkomaalaisia Venäjälle, etupäässä käytännöllistä väkeä. Hän oli\nitse matkoillaan värvännyt sellaisia henkilöitä. Sinne kutsuttiin\narkkitehtiä, lakimiehiä, mekaanikkoja Ranskasta, upsieria armeijaan,\ninsinööriä kanavia kaivamaan, lääkäriä y.m. Kaikki tänne tulijat\neivät olleet varsin kehuttavia miehiä. Onnensa hakijoita ne usein\nolivat, sellaisia, jotka eivät kotimaassaan tulleet toimeen.\nVenäjä oli silloin jonkinlainen Amerikka, jonne mentiin rahoja ja\netuja hankkimaan; hyviä palkkoja ja muita etuja näet luvattiin\nsinne siirtyville. Mutta eipä se aina niin hyvää ollut. Venäläiset\nylipäänsä vihasivat ulkomaalaisia, vehkeilivät niitä vastaan,\ntekivät heidän olonsa tukalaksi; luvattuja etuja eivät aina saaneet\nnauttia; siitä syntyi paljon rettelöitä ja kiistoja, ja moni palasi\ntyytymättömänä kotimaahansa takaisin, mutta usea jäi kuitenkin sinne\nasumaan ja auttamaan taidollaan Venäjän kehitystä.\n\n\n\n\nX. Ensimmäiset uudistustoimet.\n\n\nElokuun 25 p:nä illalla saapui Pietari pääkaupunkiinsa Moskoovaan\nja lähti sieltä heti Preobrashenskiin. Seuraavana aamuna tuli\nkorkeita virkamiehiä hänen luoksensa onnea toivottamaan hyvin\npäättyneen matkan johdosta. Tsaari oli hyvällä tuulella, iloinen ja\nystävällinen; vanhan venäläisen tavan mukaan lankesivat onnittelijat\nmaahan hänen eteensä ja hän taas kohotti heidät ylös sekä suuteli\nheitä. Mutta tämän itämaalaisen kunnianosotuksen päätyttyä tarttui\ntsaari saksiin ja leikkasi useammilta läsnäolevilta parrat pois;\nmuiden muassa menetti sotamarsalkka Schein partansa.\n\nTämä ensimmäinen hyvinkin mielivaltainen toimi oli ikäänkuin enteenä\nsiitä, että uusi aika oli alkamassa. Ennen ulkomaan matkaansa\nei Pietari ollut paljon asioihin puuttunut; hän oli ainoastaan\nhankkinut oppia itselleen; mutta nyt oppiaika päättyy ja hän rupeaa\nsaamaansa oppia kansansa ja valtionsa eduksi käyttämään. Hän ryhtyi\nhallitsemaan ja tästä lähin se oli hän yksin, joka kaikki määräsi.\nPietari esiintyi ikäänkuin muinais-roomalainen diktaattori, joka\nkaiken vallan valtiossa oli saanut. Hän ei säästänyt mitään; ei\nvalitukset eikä pyynnöt häneen vaikuttaneet. Sillä hän katsoi\nvelvollisuutensa vaativan sitä mitä hän teki. Venäjän kansa ei\nhänen toimiansa ymmärtänyt; se näki niissä vaan mielivaltaisuutta,\npyhyyden loukkaamista, uskonnon sokaisemista ja tsaarin oman arvon\nalentamista. Pietari taas koetti esiintyä kansansa opettajana;\nvaltaistuin oli samassa se paikka, josta tsaari antoi neuvoja\nkansalleen ikäänkuin alaikäisille holhoteille. Pietarin toimissa ei\ntosin tavata johdonmukaisuutta; hänellä ei ollut itsellään selväksi\nmuodostettua suunnitelmaa, jonka mukaan hän toimi. Määräykset, joita\nhän antoi, olivat usein ilman mitään yhteyttä toistensa kanssa.\nHänellä ei itsellään ollut sivistystä siinä määrässä, että hän olisi\nkyennyt luomaan valmiiksi suurta ohjelmaa. Hänen koko taipumuksensa\nja kasvatuksensa oli käytännöllisyyteen kääntynyt ja tästä hän ei\nsaattanut irtaantua teoriiojen alalla ajattelemaan. Usein koskevat\nhänen reforminsa vaan ulkopintaa, ydin jääpi entiselleen. Varsinkin\nhänen ensimmäisissä toimissaan se tulee näkyviin.\n\nJo ensimmäisenä päivänä paluunsa jälkeen kävi tsaari itse, niinkuin\nvasta mainitsimme, korkeiden virkamiesten partoihin käsiksi.\nJa vielä myöhemminkin niitä vainottiin. Niinpä kerrotaan, että\nmuutamia päiviä edellisen tapauksen jälkeen oli erään bojaarin luona\nsuuret pidot; niissä juotiin paljon, ja jokaisen puheen jälkeen\nseurasi kanuunanlaukauksia. Yhtäkkiä ilmestyi tsaarin hovinarri\nsaksit kädessä ja leikkasi usealta vieraalta kaikellaisia kujeita\ntehden parrat pois. Joka uskalsi vastusta tehdä, häntä uhattiin\nkorvapuusteilla.\n\nTsaarin väkivaltainen menettely oli sangen vastenmielinen ja\ntuskallinen, varsinkin kun parrattomuutta yleiseen pidettiin\nsuurena syntinä. Kirkon panna uhkasi partansa leikkaajaa samoin\nkuin sellaistakin henkilöä, joka ulkomaalaiseen tapaan hiuksensa\nleikkasi. Silloinen patriarkka Adrian mainitsee paimenkirjeessään,\nettä ilman partaa ei ihminen ole ihminen, vaan koiran tai kissan\nnäköinen olento, ja ainoastaan sellainen henkilö, joka tahtoo näiden\neläinten kaltaiselta näyttäytyä tai kerettiläisiin sekaantua, saattaa\npartansa leikkaamista mielessään pitää. Tällaisesta katsantotavasta\nhuolimatta tsaari pakotti parrat ajelemaan. Ja usea noudattikin\nkäskyä. Mutta kuinka välttämätön ja rakas parta oli Venäläiselle,\nosottaa eräs liikuttava kertomus Voroneschista Don-virran rannalla.\nTässä kaupungissa oli tsaarilla laivaveistämöitä ja ulkomailta\npalattuaan kävi hän siellä tarkastamassa, ja tapansa mukaan pakotti\nhän työmiehet leikkaamaan partansa. Muuan vanha työmies, niinkuin\nhän itse kertoo, piti tästä lähin aina leikatun partansa taskussaan\nsitä varten, että se pantaisiin hänen kanssaan ruumisarkkuun, jottei\nhänen toisessa maailmassa tarvitsisi parrattomana esiintyä pyhän\nNikolauksen eteen. Samantapaisia varokeinoja käyttivät muutkin\ntyömiehet.\n\nPartojen ajamista ei sittenkään voitu tavaksi saada. Jo heti alusta\nalkaen oli patriarkka sekä joku muu vanha arvokas mies saanut pitää\npartansa koskemattomana, ja myöhemmin sallittiin se veroa vastaan\nmuillekin. V. 1701 määrättiin partavero; v. 1705 tuli uusi määräys,\njonka mukaan esim. varakkaan kauppiaan tuli maksaa 1,000 ruplaa;\nvirkamiehet, pienemmät kauppiaat maksoivat 60 ja porvarit y.m.: 30\nruplaa. Talonpojan taas tuli maksaa 1 kop. joka kerta kun hän tuli\nkaupunkiin. Parroista tehtiin siis valtiolle tulolähde.\n\nItämaalainen pitkä kaapu pitkine hioineen oli myöskin jätettävä.\nTällainen puku ei ollut yksinomaan aasialainen, vaan se oli myöskin\nhankala kaikissa töissä ja toimissa. Jo senkin tähden se oli\nPietarille vastenmielinen. Ennen Pietarin hallitusta oli hovissa\nnähty ulkomaalaisiin kuoseihin puettuja miehiä, mutta niitä kaikkia\nkatseli papisto ja kansa karsain silmin. Pietarikin oli jo ennen\nulkomaan matkaansa käynyt saksalaiseen malliin tehdyissä vaatteissa\nja ulkomailla hän tavallisesti esiintyi merimiespuvussa, vaikka hän\ntoisinaan esiintyi venäläisessäkin. Ulkomaalta palattuaan pani hän\nvaatetuksessakin muutoksen toimeen. Omakätisesti hänen siihenkin\nkerrotaan ensin ryhtyneen. Eräissä, pidoissa v. 1699 leikkasi tsaari\nmuutamien vieraiden kauhtanoista pitkät hiat vähän lyhyemmiksi,\nsamassa huomauttaen, että sellaiset hiat ovat työssä hankalat;\nvoipihan niistä, sanoi hän, jäädä johonkin riippumaankin tai jotakin\nviskata nurin tai myöskin syödessä tahria hiat ruokaan.\n\nV. 1700 annettiin ukaasi, jossa käskettiin kaikkia virkamiehiä\nsekä pääkaupungissa että maaseuduillakin hankkimaan itselleen\nulkomaalaiset, etupäässä unkarilaiseen tapaan tehdyt vaatteet.\nAinoastaan lyhyt aika määrättiin, jonka kuluessa tuo muutos oli\ntapahtuva. Tällä määräyksellä ei näy olleen tarpeellista vaikutusta,\nsillä pian annettiin uusia käskyjä. Talonpojat, vieläpä naisetkin\nolivat pakotetut muuttamaan vaateparttansa, \"sillä, sanotaan siinä,\nvaltion kunnia ja kaunistus ja sotajoukon parempi järjestäminen\nsen vaatii\". Kaupungin porteille pantiin uusien pukujen mallit,\njossa ne olivat kaikkien nähtävissä. Myöhemmin annettiin vielä\nmääräyksiä, jossa tarkemmin selitettiin vaatteiden valmistustapa:\neikä yksin takki, vaan myöskin muut vaatteet ja saappaat käskettiin\nulkomaalaiseen tapaan valmistamaan. Tottelemattomia uhataan\nrahasakoilla sekä ruumiillisella rangaistuksella.\n\nSamoin kuin partojen ajeleminen oli entisistä rakkaiksi tulleista\nvaatteistakin luopuminen tukalaa; syntinä sitäkin pidettiin;\nulkomaalaisten kerettiläisten jäljittelemistä tämäkin oli.\n\nVähemmän vastustusta suuren yleisön puolelta herätti se\nvapaamielisyys, jota Pietari tupakan ja nuuskan kaupittelemiselle\nja viljelemiselle osotti. Näitä aineita oli jo ennenkin käytetty\nVenäjällä, mutta hallituksen puolelta oli sitä koetettu estää;\nesim. Pietarin isä Aleksei oli antanut määräyksen, joka ankarasti\nkieltää näiden aineiden käyttämistä. Useat, jotka tätä käskyä vastaan\nrikkoivat rangaistiin julmalla tavalla heidän ruumistaan kiduttamalla\nja silpomalla. Kirkko ei myöskään suvainnut tätä \"kirottua,\npirullista yrttiä\". Mutta Pietari antoi täyden vapauden tässä kohden;\nhän oli ulkomailla nähnyt sitä vapaasti käytettävän, ja valtiolla\noli näiden tavarain kauppaamisesta hyvät tulot; hän otti näet sen\nvaltion etuoikeudeksi. Jo Hollannissa ja Englannissa ollessaan teki\nhän kauppasopimuksia tupakan tuonnista Venäjälle. Pian tämän aineen\nkäyttäminen tuli yleiseksi Venäjällä, sillä kansakin osotti suurta\nhalua tupakan käyttämiseen, niinkuin Persialaiset, Turkkilaiset sekä\nmuut itämaan kansat.\n\nPietari suuren aikoihin asti oli Venäjällä tapana laskea ajanmäärä\nmaailman luomisesta. Niinpä kirjoitettiin v. 1699 vuosiluku 7207.\nVuosi alkoi Syyskuun 1 p:nä. Se tapa oli Venäjälle tullut kristinopin\nmukaan Konstantinoopelista. Muualla ei sitä enää käytetty, ja Pietari\nmuutti sen Venäjälläkin. V. 1699 vuoden lopussa antoi hän ukaasin,\njossa määrättiin, että ajanlasku oli aljettava Kristuksen syntymästä\nsekä vuosi Tammikuun 1 p:stä. Tästä, niinkuin kaikesta uutuudesta\noltiin pahoilla mielin; huomautettiin tsaaria, ettei Tammikuu\nsovellu vuoden aluksi, eihän Jumala talvella maailmaa luonut,\nvaan syyspuolella, jolloin viljat ja hedelmätkin kypsyvät. Tsaari\nhuomautti, näyttäen maapalloa, ettei Venäjä ole sama kuin maailma;\nTammikuussakin oli monessa maassa lämmin. Tammikuun 1 p:ää 1700\nmäärättiin juhlallisesti vietettäväksi yli koko Venäjän, koska uusi\najanlasku siitä alkoi. Hallitus määräsi tarkoin, miten juhlallisuudet\nolivat järjestettävät. Jokaisen tuli hankkia huoneisiinsa männyn- ja\nkuusenoksia; viisi tai kuusi talonomistajaa yhtyivät keskenään\nhankkiakseen valaistusta, esim. tervatynnyriä, joita poltettiin;\nvarakkaammat taas toimittivat ilotulituksia, raketteja tai\npyssyjen pauhinaa: hallituksen puolesta oli Kremlissä 200 kanuunaa\njuhlallisesti paukkumassa. Kuusi päivää kesti tätä juhlallisuutta,\njolloin ne Tammikuun 6 p:nä Vedenvihkimisjuhlalla päättyivät. Siitä\nasti on Julianinen kalenteri ollut Venäjällä käytännössä.\n\nHarvoin olivat Venäjällä naiset ennen Pietari suuren aikoja\njulkisuudessa esiintynyt. Joku harva poikkeus, kuten Pietarin\nsisarpuoli, on kuitenkin tavattavissa. Pietari vasta pani toimeen\njonkinlaisen naisemansipatsioonin. Jo ennen ulkomaan matkaansa\nhän oli saksalaisessa slobodassa tavannut naisia seuraelämässä,\nja itsekin hän paljon seurusteli näiden kanssa. Varsinkin hänen\nläheinen ja ystävällinen suhteensa kauniiseen Anna Monsiin, joka oli\nerään varakkaan saksalaisen kauppiaan tytär, on tullut kuuluisaksi.\nKaikissa juhlatilaisuuksissa oli Anna Mons saapuvilla; hänelle tsaari\nosotti suurta huomiota: hänen sukulaisensa saivat taloja ja tavaroita\nlahjaksi. 10 vuotta kesti tätä läheistä suhdetta; silloin Anna Mons\njoutui naimisiin erään preussilaisen lähettilään kanssa.\n\nUlkomaan matkalta palattuansa Pietari vapautti Venäjänkin naiset\nheidän yksinäisestä ja ikävästä elämästään. Hän määräsi että naisten,\nsekä naimattomien että naineiden tuli pukeutua saksalaiseen tapaan\nsekä esiintyä seuroissa ja juhlatilaisuuksissa. Tämänkaltaisiin\nmuutoksiin ei naisilla ollut mitään sanomista, päinvastoin he\nnäyttivät mielihyvällä mukautuvansa. Muussakin kohden naisten asemaa\nparannettiin. Jo v. 1693 antoi patriarkka Adrian käskykirjeen, jossa\nnaista kielletään vihkimistä mieheen vasten hänen tahtoaan; ja v.\n1702 määräsi tsaari, että ennen vihkimistä tuli olla vähintäin kuuden\nviikon kihlausaika, jolloin asianomaiset voisivat oppia toisiansa\ntuntemaan. Niinkuin näkyy saivat naiset vasta oikean ihmisarvon.\n\nPaljon muitakin muutoksia pantiin toimeen, jossa entisistä tavoista\nja vanhasta katsantokannasta tahdottiin eroittaa kansaa. Pietari\nkielsi esim. ettei tsaaria saanut enää polville lankeamalla\nkunnioittaa, eikä myöskään talvella palatsin edustalla ottaa lakkia\npäästään, \"sillä\", sanoo Pietari \"missä on silloin ero Jumalan ja\ntsaarin välillä, jos kummallekin samallaista kunnioitusta osotetaan?\nSe kunnia, mikä minulle tulee, on siinä, että vähemmän madellaan,\nmutta sekä minua että valtiota suuremmalla innolla ja uskollisuudella\npalvellaan\".\n\nJoka taholla oli uusi elämä ja toimeliaisuus näkyvissä. Pietari\nherätti kansansa siitä uinuvasta toimettomuudesta, joka on\nitämaalaisuuden tunnusmerkkiä. Itse hän kulki herättäjänä joka\npaikassa ja sangen ankaralla tavalla tuo suloinen uni katkaistiin.\nSe vaikutti suuttumusta monella taholla, se tuotti levottomuuksia,\njoista seurauksena oli säälimätön ankaruus ja julmuus tsaarin\npuolelta.\n\n\n\n\nXI. Streltsien kapina ja niiden kukistus.\n\n\nAnkaralla, usein väkivaltaisella tavalla ryhtyi Pietari muuttamaan\nentisiä oloja Venäjällä. Hän kohteli kansaansa ikäänkuin se olisi\nollut joku vahamainen aine, jota voipi muodostaa mielensä mukaan.\nHänen jättiläisvoimansa saikin pinnan murretuksi, mutta ei sisustaa.\nHänen alamaisensa taipuivat noudattamaan tsaarinsa käskyjä, sillä\nsiihen se oli tottunut, mutta vastenmielisesti; hänen toimensa ja\nparannuspuuhansa sotivat heidän katsantotapaansa ja vakuutustaan\nvastaan. Hänen säälimättömyytensä verojen lisäämisessä, sotamiesten\notossa, joita hän aina enemmän tarvitsi, olivat omiansa lisäämään\ntyytymättömäin lukua. Nurjaa mieltä ilmestyi; tsaaria ruvettiin\nvihaamaan; pahoja puheita ja kertomuksia pantiin kulkemaan hänestä;\nusein ne siihen jäivätkin; mutta tehtiinpä murhayrityksiäkin hänen\nhenkeänsä vastaan ja useita salaliittoja tavataan.\n\nKapinallisia vehkeitä ja salaisia juonia Pietaria vastaan oli jo\nilmestynyt ennen hänen ulkomaan matkaansakin. Niinpä oli esim.\nnoin paria viikkoa ennen lähtöä tultu ilmottamaan tsaarille, joka\noli pidoissa Lefort'in luona, että salaliitto oli tehty hänen\nhenkeänsä vastaan. Tulipalo, joissa hän aina oli saapuvilla,\noli toimeen pantava, ja siinä oli hän surmattava. Osallisena\nsalaliitossa oli muuan venäläistynyt saksalainen upsieri Zickler,\njoka ei mielestään ollut saanut tarpeeksi kunniaa ja arvoa; hän\ntunsi itsensä muka loukatuksi, koska ei tsaari ollut käynyt hänen\nluonaan. Kaksi venäläistä aatelismiestä, jotka vihasivat Pietarin\nkoko hallitussuuntaa, kuuluivat myöskin kapinan johtajiin. Tsaari\neli, niin he sanoivat, epäkristillisesti, hän oli pakottanut heidät\nlähettämään heidän poikansa ulkomaille oppimaan j.n.e. Streltsien\njoukosta toivoivat salaliittolaiset saavansa apumiehiä.\n\nSalaliitto tuli ilmi. Ankara oli tutkinto ja kova tuomio.\nKidutuksella saatiin syylliset tunnustamaan ja senjälkeen pantiin\nkuolemantuomio täytäntöön siten että syyllisiltä lyötiin ensin käsi\npoikki sitten jalka ja viimein pää. Samassa tahtoi tsaari vielä\nosottaa mieltänsä Sofian sukulaisia Miloslavskia kohtaan, joita hän\nepäili osallisiksi salaliitossa. Erään jo v. 1685 kuolleen Iivana\nMiloslavskin ruumis otettiin kirkossa olevasta haudasta esille\nja sikojen vetämillä kärryillä kuljetettiin se mestauslavalle ja\nasetettiin siten, että rikoksellisten veri mestattaissa vuosi sen\npäälle. Sen jälkeen se vietiin takaisin hautaan; mutta mestattujen\nruumiit pantiin eräälle sitä varten rakennetulle lavalle Kremlin\neteen, päät seipäiden päähän pistettynä. Niiden piti siinä olla\ntodistamassa ankaraa oikeutta sekä tsaarin kostoa rikoksellisille.\nMestattujen sukulaiset ajettiin maanpakoon.\n\nLaajempi ja suurempi oli se yritys, joka tehtiin Pietarin ulkomailla\nollessa, ja tuimempi oli myöskin rangaistus. Osallisina siinä oli\netupäässä Streltsien joukot.\n\nOlemme jo ennen kertoneet näistä sotajoukoista, mitenkä ne Sofian\nhallitessa esiintyivät vaativaisesti, ja miten he tahtoivat\nsaada oman tahtonsa määrääväksi valtiossa. Pietarin vastustajiin\nStreltsit olivat aina kuuluneet. Nyt niillä oli vielä enemmän\nsyytä tyytymättömyyteen kuin ennen. Pietari oli loukannut heidän\nentisiä etuoikeuksiansa; hän oli siirtänyt heitä suurissa määrin\npääkaupungista rajaseuduille; hän vaati raskaampaa palvelusta kuin\nhe ennen olivat tottuneet tekemään. Ulkomaalaisia hän kuitenkin\nsuosi ennen heitä. Se oli monesti tullut näkyviin. Muun muassa oli\nhän vähän ennen lähtöänsä pääkaupungin muureille Streltsien asemasta\nvahtia pitämään asettanut miehiä itse muodostamistaan Preobrashenskin\nja Semenovan rykmenteistä. Streltsit huomasivat, että Pietari\ntahtoi tehdä tyhjäksi koko heidän asemansa ja sen vuoksi he taas yhä\nenemmän kääntyivät mielessään tsaaristaan. He ryhtyivät puolustamaan\nomia oikeuksiansa, joita oli loukattu; mutta he asettuivat samassa\nvanhoja oloja suojelemaan. Kaikki ulkomaalaisuus oli heistäkin\nvastenmielistä. Varsinkin \"kerettiläistä\" Lefort'ia he vihasivat;\nhän se oli muka, joka saattoi Pietarin kaikellaisia muutoksia\ntekemään ja siis johti häntä harhateille. Streltsit katsoivat\nvelvollisuutensa vaativan asettua taistelemaan oikean kristillisen\nuskon puolesta ja ulkomaalaisia vastaan, jotka \"leikkasivat\npartansa ja polttivat tupakkaa\". Koko heidän suunnitelmansa oli\nsiis etupäässä hävittävää laatua. Ja tässä kohden kansan suuri\nenemmistö kannatti heidän mielipiteitään. \"Ulkomaalaiset ovat meidän\nniskoillamme\", sanoi muuan vanhan venäläisyyden ystävä; \"he ovat kuin\nkarhunkuljettajat, jotka pistävät renkaan kuonoon ja kuljettavat\nmeitä ympäri. He ovat jumalia, me taas narria. He toimivat meillä\nkuin herrat. Meidän kuninkaamme ovat heidän palvelijoitaan\". Näin\najattelivat Streltsitkin ja ulkomaalaisten surma sekä saksalaisen\nesikaupungin hävittäminen kuului heidän ohjelmaansa. Vielä tahtoivat\nhe asettua bojaareja vastaan, he kun Pietarin poissaollessa\nolivat hyvin mielivaltaisesti hallinneet, ottaneet paljon veroja\nja saattaneet monet sen kautta kurjuuteen. Useita bojaareja piti\nsen vuoksi surmattaman, Pietari oli syöstävä valtaistuimelta, ja\nSofia luostaristaan kohotettava jälleen hallitukseen. Tähän tapaan\nStreltsit aikoivat toimia.\n\nPietarista ei ollut kuulunut ulkomailta pitkiin aikoihin tietoja;\nhuhuja kulki, että hän oli kuollut, ettei hän palaisi takaisin. Se\nantoi enemmän rohkeutta Streltseille. Maaliskuun 4 p. 1698 tuli\n175 Streltsiä omin lupinsa Asovin kaupungista Liettuan rajalle\nmäärätyistä rykmenteistään Moskoovaan. He tulivat ylipäällikkönsä\nluo, valittivat huonosta kohtelusta; he eivät olleet saaneet\nesim. täyttä palkkaansa. Valituksen esittäjät vangittiin, mutta\nmatkalla vankihuoneeseen vapauttivat heidän kumppaninsa heidät.\nMoskoovassa herätti tämä pelkoa ja hämmästystä; ylipäällikkö\npäästi heidät lähtemään takaisin rykmentteihinsä. Mutta muutaman\nviikon kuluttua vaaditaan nuot karkurit takaisin, ja samaan aikaan\nannetaan määräys, että Streltsien tuli pysyä rajakaupungeissa; he\ntahtoivat näet päästä Moskoovaan, jossa oli helpompi olo. Kaikki\neivät noudattaneet määräystä, ja kun uppiniskaisia vangittiin,\nvapauttivat taas heidän kumppaninsa heidät eivätkä he suostuneet\nantamaan niitä takaisin. Se oli ilmeistä tottelemattomuutta.\nKoetettiin saada heitä asettumaan, ensin kovuudella, mutta kun ei\nse auttanut, maksettiin heidän saamatta jäänyt palkkansa. Sekään\nei auttanut. Streltsit olivat oppineet huomaamaan että heidän\nolemassa olonsa oli ennemmin tai myöhemmin loppuva sellaisen suunnan\nvallitessa; koko hallitusjärjestelmästä oli sen vuoksi loppu tehtävä.\nMoskoovaan he lähtivät panemaan yllä mainitun ohjelmansa toimeen.\nMutta Streltsien aika oli mennyt. Pääkaupunkia kohden marssiessaan\nherättivät he siellä kyllä suurta pelkoa; monet varakkaat porvarit\npakenivat. Mutta kun Gordonin johtamat joukot Moskoovasta tulivat\nheitä vastaan, eivät he saattaneet matkaansa jatkaa. Siinä oli uusi\neurooppalainen sotajärjestys vanhaa venäläistä vastaan. Streltseiltä\npuuttui harjaantumista, he eivät saattaneet liikkeillään käyttää\nasemaansa hyväkseen. Gordon taas oli heti heidän läheisyyteensä\npäästyään taidollaan saattanut heidät sellaiseen asemaan, että\nhe olivat hukassa. Hän huomautti heille siitä, tarjosi sovintoa,\nmutta he eivät käsittäneet vaaranalaista tilaansa, vaan hylkäsivät\nsovinnon tarjoumukset. Silloin antoi Gordon 25 tykin yhtaikaa viskata\ntultansa. Tätä leikkiä kesti tunnin verran. Streltsien joukot olivat\nhajalla; pakoon riennettiin, mutta melkein kaikki saatiin vangiksi.\nNyt alkoi koston aika. Ainoastaan harvoja surmattiin heti taistelun\njälkeen. Odotettiin näet tsaaria.\n\nPietari oli usean kerran saanut tietoja kotimaastaan Streltsien\nvehkeilyistä; mutta hän ei pitänyt niitä varsin vaarallisina.\nWienissä ollessaan tuotiin hänelle sanoma tästä vastamainitusta\nkapinasta. Silloin hän jätti aijotun Venetsian matkan ja palasi\nkotimaahansa. Hän piti välttämättömänä oman läsnäolonsa. Suuttuneena\nkun oli, ei saatettu muuta kuin ankaruutta ja kostoa odottaa.\nPietari oli kyllästynyt Streltsien vehkeisiin; he vastustivat\nkaikkia hänen pyrintöjänsä; ja sitä paitsi ne olivat hänen arvelunsa\nmukaan Miloslavskien liitossa. Nyt hän päätti tehdä lopun sekä tästä\nlevottomasta sotilasjoukosta että samassa tukahuttaa \"Miloslavskien\nsiemenen\". Ruhtinas Romodanovski ja 14 bojaaria johti tutkintoja,\nmutta Pietari itse oli varsinaisena tutkijana ja tuomion määrääjänä.\nHän oli itse riitapuoli ja samassa tuomari. Luonnollista on, ettei\nkaikki näin ollen saattanut tasapuolisesti käydä. Siinä hän osottikin\nluonteensa koko säälimättömyyttä ja julmuutta. Ei kenenkään pyynnit\neikä huomautukset mitään vaikuttaneet. Kun esim. patriarkka oli\nkuullut säälimätöntä ankaruutta tutkittaissa käytettävän, tuli hän\npyhimyksen kuva kädessä Preobrashenskiin, jossa tutkinto tapahtui,\nkehottamaan tsaaria lempeyteen. Mutta äkäisenä kääntyi tsaari hänen\npuoleensa sanoen: \"Mitä sinä kuvinesi täällä teet? Kehottaako virkasi\nsinut tänne tulemaan? Lähde kiireesti pois, ota kuva mukaasi ja vie\nse sinne, missä se kunnialla saattaa olla! Tiedäppäs, että minä\nkunnioitan Jumalaa ja pyhää äitiä yhtä hartaasti kuin sinäkin. Mutta\nminun korkein velvollisuuteni sekä minun hurskauteni Jumalan edessä\nvaativat minun suojelemaan kansaani ja rankaisemaan kaikkia rikoksia,\njotka tarkoittavat kansan vahingoittamista\".\n\nTähän aikaan käytettiin kidutusta yleiseen totuuden ilmisaamiseen\nmuuallakin Euroopassa ja Venäjällä se oli kenties raaempi kuin\nmuualla. 50 pyöveliä mainitaan Moskoovassa olleen muutama vuosikymmen\nennen näitä tapahtumia. Streltsien tutkinnoissa käytettiin kidutusta\nkaikessa kovuudessaan. Neljätoista kidutushuonetta oli yhäti\nviikkokausia päivittäin toimessa; syytettyjä kiusattiin monella eri\ntavalla, rääkättiin, ruoskittiin, silvottiin, poltettiin kuumalla\nraudalla tai kärvennettiin tulisilla hiilillä; tapahtuipa tämä vielä\nheidän vaimoilleenkin. Erästä Streltsiä oli esim. kuusi eri kertaa\ntutkittu kidutuksilla; kaksi kertaa oli hän ripustettu käsivarsistaan\nniin että käsivarren nikamat menivät sijaltaan: yhteensä sai hän\n97 pampunlyöntiä. Samaa tapaa käytettiin muillekin. Eri kerralla\nkertoivat he eri tavalla, jottei heidän kertomuksiinsa paljon\nsaattanut perustaa. Viha Pietaria ja ulkomaalaisia vastaan oli\nkuitenkin läpikäyvänä ytimenä kaikkien tunnustuksissa.\n\nKun tutkinnot olivat loppuneet, pantiin tuomiot toimeen. Julkisilla\npaikoilla, etupäässä Moskoovan torilla mestaukset tapahtuivat;\nhirsipuita oli paljon pystytetty. Näihin onnettomia ripustettiin.\nHeidän vaimonsa ja lapsensa huuto ja parkuna kuului kauvaksi, mutta\ntsaariin ei mikään vaikuttanut. Kertovatpa muutamat, että hän olisi\nitse hurjistunut tuota murhaamista nähdessään, siihen määrään, että\nitsekin otti murhatyöhön osaa. 80 henkeä olisi hän muka hengiltä\nottanut. Toista tuhatta henkeä, etupäässä Streltsejä, sai täten\nsurmansa; surmattujen vaimot ja sukulaiset karkotettiin etäisimpiin\nseutuihin; ei minkäänlaista huolta heistä pidetty. Vihdoin seuraavana\nvuonna 1697 hävitti Pietari koko Streltsien joukon. Ei kukaan heistä\nsaanut enää sotamieheksi ruveta.\n\nMonia kuukausia riippui syyllisten ruumiit hirsipuussa; mestattujen\npäät pistettiin pitkien seipäiden päihin, joissa vuosikausia olivat\nohikulkevien nähtävissä kauhua ja pelkoa herättämässä. Tämä teko\nosottaa sydämen kovuutta ja raakuutta sekä julmuutta, mitä Pietarissa\nuseinkin tavataan.\n\nSisarpuoltansa Sofiaa oli tsaari tahtonut saada syyllisten joukkoon;\nmutta ainoastaan puolinaisia todistuksia saatiin. Samana vuonna\npakotettiin hänet kuitenkin ottamaan huntu päähänsä, s.o. rupeamaan\nvarsinaiseksi luostarin asukkaaksi ja eroamaan maailmasta. \"Susanna\"\nsisaren nimellä hän eli vuoteen 1704. 100 sotamiestä oli aina\nvartioimassa sitä luostaria, missä hän oli.\n\n\n\n\nXII. Ensimmäinen sota Turkkilaisten kanssa.\n\n\nHeti ulkomaan matkalta palattuansa ryhtyi Pietari suureen\ntehtäväänsä käsiksi, kansansa sivistyttämiseen. Venäläisiä\nlähetettiin länsimaihin oppia saamaan ja länsimaista taas kutsuttiin\ntaitavia miehiä asettumaan Venäjälle. Pietari tahtoi tuollaisella\nvuorovaikutuksella liittää maansa muiden kanssa. Mutta pysyväinen\nyhteys oli vaikea, niin kauan kun Venäjä oli meren yhteydestä\nsuljettuna; luonnollista kulkutietä ei ollut muualla kuin etäisessä\nPohjolassa Jäämeren rannalla, josta oli vaikea yhteyttä yllä pitää.\nMeren rannikoille oli pyrkiminen; sen kautta vasta Venäjä pääsisi\nliittymään Eurooppaan. Tämä saattoi tapahtua joko Mustan meren\nrantamaat omistamalla tai hankkimalla alueita Itämeren rannikolla.\nEdelliset seudut olivat Tataarilaisten hallussa, joiden khaani\neli hallitsija tunnusti Turkin sulttaanin yliherruutta; Itämeren\nrantamaat taas olivat Ruotsin valtakunnan alusmaita. Näiden\nvaltioiden kanssa oli siis taisteleminen, jos Venäjän mieli oli\npäästä meren yhteyteen. Ja pian Pietari olikin sodassa. Hänen\nhuomionsa kääntyi ensin etelään Turkkilaisia vastaan.\n\nTataarit Etelä-Venäjällä ja Krimin niemimaalla olivat entisten\nMongoolien jälkeisiä. Tämä niin nimitetty Krimin khaanikunta oli\nviimeinen jäännös tuosta muinoin suuresta valtakunnasta. Venäjän\nhallitsijat Iivana IV:nen ajoista asti olivat jättäneet Tataarit\nrauhaan, kääntäen huomionsa ja taistelunsa länteenpäin Itämerta\nkohden. Eikä tuo Tataarien entinen herruuskaan ollut kokonaan vielä\nhävinnyt, sillä vuosittain lähetettiin Venäjältä suuria lahjoja\nBaghtschissarai-nimiseen kaupunkiin Krimin niemellä, joka oli\nkhaanien asuntopaikka. Tämän lahjaveron kautta koetettiin päästä\nalituisista hävitysretkistä ja ryöstöistä, joita Tataarilaiset\nharjoittivat Venäjän alueella. Mutta kumminkin niitä sangen usein\ntapahtui. Tavantakaa kulkivat Tataarit suurissa joukoissa aavoilla\naromailla, hävittivät kyliä ja kaupunkia, ryöstivät tavaroita,\nja mikä vielä julmempaa ja häpeällisempää oli, he raastoivat\nmukanaan kymmenin tuhansittain ihmisiä, joita sitten myytiin\norjamarkkinoilla. V. 1662 vietiin yhtaikaa 20,000 vankia. Kaikissa\nTurkin valtaan kuuluvissa maissa tavattiinkin Venäläisiä vankia;\nTurkin kaleerilaivoissa niitä oli paljon soutajina. Kerran lahjoitti\nkhaani Turkin sulttaanille 80 kaunista venäläistä poikaa, jotka\nniinikään olivat vangiksi otetut. Eivätkä Tataarit paljon arvoa\nVenäjän hallitukselle antaneet. Niinpä kertoo eräs Venäjän lähettiläs\nTarakanov, että Tataarit veivät hänet talliin, löivät häntä\nruoskalla, raastoivat tulen luokse ja uhkasivat häntä vielä enemmän\nkiduttaa. He tahtoivat näet saada hänen tavaransa ja vasta sitten hän\npääsikin vapaaksi, kun hän oli omaisuudestaan luopunut.\n\nVenäjän arvo ja kunnia vaati, että tällainen menettely oli\nlopetettava. Tataarit olivat rosvoja, jotka alituisesti hätyyttivät\nVenäjän alueita ja osottivat muutenkin halveksimista sitä kohtaan.\nHe olivat myöskin Muhametin uskoisia ja sen vuoksi koko kristikunnan\nvihollisia niinkuin Turkkilaisetkin. Olipa muitakin seikkoja\nkehottamassa Venäjän hallitsijaa sotaan eteläisiä naapureja vastaan.\nBalkanin niemimaalla asui paljon kristityitä kansoja, jotka kuuluivat\nkreikankatooliseen kirkkoon. Turkkilaisten sortoa ne alituisesti\nvalittivat ja ketäkään läheisempää suojelijaa ei niillä ollut\nkuin Venäjän tsaari. Ne tottuivat kääntymään hänen puoleensa apua\npyytämään ja tämä uskonnollinen yhteys se on ollut, joka on ollut\nyhdyssiteenä Venäjän ruhtinasten ja Balkanin kristittyjen välillä\naina meidän aikoihimme asti. 17:llä vuosisadalla tuo yhteys alkaa;\navunpyyntiä lähetetään tavan takaa tsaareille. Saksan keisari oli\nkyllä yhtä lähellä, mutta hän kuului roomalais-katooliseen kirkkoon\nja siltä puolen pelättiin oikeauskoiselle kirkolle koituvan melkein\nyhtä suuri vaara kuin Islamin opista.\n\nJo Sofian hallitessa lähetti eräs Konstantinoopelin entinen\npatriarkka kirjoituksen Venäjän hallitukselle, jossa moittimalla\nsanotaan, että Venäjä uinailee muiden taistellessa \"Antikristusta\"\nvastaan. \"Kaikki hurskaat kristityt, lausutaan siinä, Serbialaiset,\nBulgarilaiset ja Valakit toivovat pääsevänsä teidän valtaanne;\nälkäät maatko, nouskaat ylös, rientäkäät meitä auttamaan.\" Toisessa\nkirjoituksessa huomautetaan, että Turkkilaiset olivat pakosta\njättäneet muutamia pyhiä paikkoja Palestiinassa Ranskalaisille, mutta\ntämä suojelusoikeus kuului tsaareille, jonka vuoksi heidän uskonnon\npuolesta oli ryhtyminen oikeuksiaan puolustamaan.\n\nSofian hallitessa tehtiin kaksi sotaretkeä Tataareja vastaan vuosina\n1687 ja 1689, mutta niillä ei mitään saatu aikaan. Venäjän sotajoukko\noli kyllä suuri, mutta harjaantumaton; kuivilla aromailla, jotka\nerottivat Venäjän ja Tataarien alueen toisistaan, oli tukala liikkua\nkuumuuden tähden, ja vielä päälliseksi syntyi näillä aavoilla\nruohokentillä suuri tulipalo, jonka vuoksi sota keskeytyi.\n\nHallitukseen ryhdyttyään rupesi Pietari valmistamaan sotaa, mutta\ntoisella tavalla kuin ennen. Suurten sotajoukkojen kulku aromailla\noli näyttäynyt haitalliselta. Hän alkoi sen vuoksi laivastoa\nrakentamaan; ja laivoilla kulki hän virtoja myöden meren rannalle.\nAsovin kaupunki ja linnoitus, joka on Don-virran suussa Asovin\nmeren rannalla, oli hänen päämaalinsa. Itse hän oli mukana tässä\nsotajoukossa, johon kuului uuteen tapaan järjestetyt joukot ja\noli 30,000 miehen suuruinen. Ylipäällikkyys oli uskottu kolmelle\nhenkilölle Golovinille, Lefort'ille ja Gordonille; heidän tuli vielä\nsaada vahvistus päätöksiinsä \"tykkiväen soturilta Preobrashenskin\nrykmentissä Pietari Aleksejeviltä;\" tsaari oli näet silloin vaan\ntässä asemassa sotajoukossa. Scheremetjev oli toisen sotajoukon\nylipäällikkö, hänellä oli 120,000 sotamiestä, mutta tämä joukko oli\nvanhaan tapaan muodostettu. Sen tuli marssia Dnepr-virran seuduille\nahdistamaan Turkkilaisten linnoituksia.\n\nV. 1695 tehtiin ensimmäinen sotaretki. Se ei onnistunut. Venäjän\nsotajoukot eivät vielä saattaneet vetää vertoja Turkkilaisten\njoukoille; monipäinen päällikkyys ei myöskään ollut omiansa oikeata\njohtoa saamaan aikaan, joka sodassa on tärkein ehto. Syksyllä\nmainittuna vuonna palasi se takaisin. Mutta Pietari oli niitä miehiä,\njoita vastukset vaan kiihdyttivät suurempaan toimintaan. Hän rupesi\ntalven kuluessa yhä enemmän laivoja rakentamaan. Itse hän oli mukana\nVoroneshin kaupungissa, jossa suurimmat veistämöt olivat. \"Me syömme\nleipäämme otsamme hiessä, niinkuin Jumala on käskenyt esivanhempaamme\nAatamia\", kirjoittaa hän eräälle ystävälleen.\n\nKeväällä 1696 pantiin toinen retki toimeen; Asovin kaupunkia\nruvettiin piirittämään. Piiritystä johdettiin entistä suuremmalla\ntaidolla, varsinkin sen jälkeen kun Venäjän joukkoihin oli saapunut\nmuutamia saksalaisia insinyöriä. Linnan puolustusväki huomasi, että\nVenäjän joukoissa oli uusi henki; kun ampuminen oli alkanut ja\nvalleja ruvettiin rakentamaan yhä lähemmäksi linnan muuria, antautui\nlinnanväki. Voitto oli saavutettu; edellisten sotaretkien häpeä\nhälveni sen johdosta.\n\nTämä oli ensimmäinen tärkeä voitto, jonka Venäläiset olivat\nnaapureistaan saavuttaneet. Pietari oli itse mielissään; hänen\nystävänsä vertasivat häntä Salomoniin, Simsoniin ja Davidiin.\nPääkaupunkiin tulo sotaretkeltä oli sangen juhlallista.\nTriumfiportteja vanhaan roomalaiseen tapaan oli rakennettu;\nlaakeriseppeleet ja myrtin oksat niitä kaunistivat. Niissä\noli kuvattuna Turkkilaisia, meritaisteluja ja sotatantereita;\nkirjoituksia, jotka viittasivat Herkulekseen ja Mars-jumalaan. Pitkät\njoukot kulkivat kaupunkiin, sodan johtajat etupäässä, vaunuissa\ntai hevosten selässä; tsaari itse kulki hyvin vaatimattomassa\nasemassa merikapteenin puvussa Lefort'in re'en jälessä, Lefort oli\nlaivaston amiraali ja hän ajoi tsaarin kuusivaljakolla. Tämä tsaarin\nesiintyminen ei miellyttänyt kansaa; se oli muka liian alentavaa\nhänen arvolleen.\n\nTsaari ei aikonut jättää vielä Turkkilaissotaa sikseen; hän aikoi\nvastaisuudessa jatkaa sitä, mutta hankkiakseen itselleen enemmän\ntaitoa ja kokemusta lähti hän ulkomaanmatkalleen, josta jo olemme\nkertoneet. Ulkomaalla ollessaankin on hänellä aina sama sota\nmielessään, niinkuin hänen kirjeistään näkyy. Hän ei kuitenkaan enää\npitkittänyt sotaa Turkkilaisia vastaan, vaan joutui taisteluun toisen\nmahtavamman naapurinsa Ruotsin kanssa. Turkin kanssa tehtiin v. 1699\nrauha, jossa Venäjä sai pitää Asovin kaupungin ja linnoituksen.\nPietarilla oli nyt satama Mustan meren rannalla.\n\n\n\n\nXIII. Sota alkaa Ruotsin kanssa. -- Kaarle XII.\n\n\nJo ennen kun rauha Turkin sulttaanin kanssa oli tehty, oli Pietari\nkääntänyt huomionsa Itämereen päin, saadaksensa siellä satamia; hän\noli hankkinut liittolaisenkin itselleen sitä varten aljettavaan\nsotaan Ruotsia vastaan. Ulkomaan matkalta palatessaan v. 1698 tapasi\nhän Puolan kuninkaan August II:sen Ravassa. Täällä jo suunniteltiin\nvastaista sotaa, mutta varsinaista sopimusta ei tehty, ennenkuin\nseuraavana vuonna. Samaan aikaan saatiin Ruotsin kolmaskin naapuri\nTanskan Fredrik IV:s samaan liittoon.\n\nEdellisten vuosisatojen kuluessa olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset\nmonta kertaa olleet toisiansa vastassa sotatantereilla. Iivana\nIII, Iivana IV, Boris Godunov, Mikael Romanov ja Aleksei olivat\njo yrittäneet länteenpäin siirtää Venäjän rajaa päästäkseen meren\nyhteyteen. Mutta ei se ollut onnistunut. Ruotsin harjaantuneemmat\nsotajoukot, sankarikuninkaat Kustaa II Adolf ja Kaarle X Kustaa sekä\nmonet etevät sotapäälliköt niinkuin Pontus ja Jaakko de la Gardie,\nEvert Horn y.m. olivat hankkineet voittoja Ruotsille. Ruotsi oli\nnäihin aikoihin mahtavimmillaan ja yksi Euroopan suurvalloista. Sillä\noli maita Itämeren kaikilla rannoilla; sillä oli hyvin järjestetty\nsotalaitos sekä muutenkin hyvin järjestetyt olot. Mutta pian rupesi\ntämä suuruus horjumaan. Ruotsin valtio oli liian pieni ja vähäväkinen\nylläpitämään näin suurta valtaa, varsinkin kun nuot voittomaat olivat\nmeren eroittamana emämaasta ja naapureina mahtavat kansat, jotka\nodottivat vaan aikaa, jolloin saisivat menettämänsä alueet takaisin.\n\nJa tuohon he arvelivat nyt olevan sopivan ajan monestakin syystä.\nRuotsissa oli Kaarle XI:nen viimeisinä hallitusvuosina ollut suuret\nja kamalat nälkävuodet vv. 1695--97, jotka aineellisessa suhteessa\nolivat sangen turmiolliset koko valtakunnalle. Sen lisäksi naapurit\ntoivoivat etua itselleen siitä tyytymättömyydestä joka Ruotsin\naatelistossa, etenkin Virossa ja Liivinmaassa, oli vallitsemassa.\nKaarle XI:s, joka oli ankara mies, oli näet tuntuvasti vähentänyt\naatelisten mahtia n.s. reduktsioonilla. Aikojen kuluessa, etenkin\nedellisten sotien aikana, oli aatelisto saanut hallitsijoilta suuria\nläänejä, joista he saivat verot nostaa ynnä muitakin oikeuksia.\nValtio menetti tämän kautta paljon tiloistaan, koska suuri osa\nmaata (Suomesta esim. kaksikolmannesta) oli täten jaettu; sen\nlisäksi olivat talonpojat yhä enemmän joutumassa aatelismiesten\nvaltaan. Mutta Kaarle XI palautti läänitykset ankaruudella kruunulle\ntakaisin. Siitä tyytymättömyys. Itämeren maakuntain aateli\nvarsinkin siitä nurkui, sen suuri valta kun ulottui keskiajalta\nasti; se piti reduktsioonia suorastaan vääryytenä. Yksi liiviläinen\naatelismies Juhana Reinhold Patkull esiintyi ennen muita maansa\naatelin asian-ajajana. Hän oli Tukholmassa pyytämässä hallitukselta\nlievennystä; mutta siellä hän ei saanut mitään aikaan. Hän joutui yhä\nkireämmälle kannalle Ruotsin hallituksen kanssa, jonka vuoksi hän\nlähti kotimaastaan pois ja rupesi vehkeilemään entistä esivaltaansa\nvastaan, sanoen ajavansa siten koko kotimaansa aateliston asiaa.\nPatkull meni ensin Puolan kuninkaan palvelukseen, tarjoten\nsynnyinmaatansa hänelle; Liivinmaa olikin v:teen 1629 asti ollut\nPuolan alusmaana. Samaan aikaan hän valitteli sopimuksia Puolan\nja Venäjän välillä; vähän myöhemmin hän kokonaan rupesi tsaarin\npalvelukseen, ja oli hänelle suurena apuna valtion asioissa,\nVenäjällä kun taitavia valtiomiehiä ei vielä ollut. V. 1706 hän\nkuitenkin joutui Ruotsin kuninkaan haltuun ja hän tuomitutti hänet\nvaltion rikoksesta kuolemaan ja mestautti hänen kauheimmalla tavalla.\n\nTuo vastikään Ruotsin valtaistuimelle noussut nuori kuningas Kaarle\nXII näytti naapuriruhtinasten mielestä sellaiselta, ettei hänestä\npaljon vastusta sodassa olisi tuleva. Kaarle XII oli 15-vuotiaana\nv. 1697 saanut valtion hallituksen käsiinsä, säädyt kun julistivat\nhänet täysi-ikäiseksi, vaikka hän vasta 17-vuotiaana lain mukaan oli\noikeutettu hallitukseen ryhtymään. Eikä Kaarle XII:nen alku-hallitus\npaljon takeita hänestä näyttänyt antavankaan.\n\nEnsimmäiset hallitusvuotensa Kaarle XII, poika kun oli, kulutti\nsuureksi osaksi kaikellaisissa poikamaisissa huvituksissa. Jo silloin\ntuli esille rohkeus, halu vaarallisiin yrityksiin, jota hän myöhemmin\nsodissaan osotti. Mäenlaskut, hurjat ratsastukset, huimapäiset\njahdit, varsinkin karhujen hätyyttäminen, oli hänen huvinaan.\nAnteliaasti jakoi hän suosituilleen niitä varoja, joita hänen isänsä\noli koonnut, jotta todellisen tarpeen tullessa rahat olivat lopussa.\nMutta alusta alkaen hän osotti myöskin käskeväisyyttä, itseensä\nluottamusta, itsepäisyyttä ja kovuuttakin, jotka ominaisuudet olivat\nloppuun asti hänen luonteensa selvimpänä tunnusmerkkinä. Hän ei\nkuunnellut vanhojen ministerien neuvoja, kun hän itse toisin oli\nmielessään päättänyt; hän nuhteli heitä ankarasti, jos he uskalsivat\nvastaväitteitä tehdä hänen esityksiinsä. Mutta pian mairittelijat\npääsivät hänen suosioonsa.\n\nKaarle XII oli pienestä lapsuudesta asti tottunut näkemään\nitsevaltaisen kuninkuuden majesteettia; tuo katsantotapa oli\nimeytynyt hänen vereensä ja antoi yhä tukea ja vauhtia hänen\nmuutenkin itsepintaiselle luonteelleen. Hän tahtoi esiintyä aina\nitsevaltiaana käskijänä; hänen tahtoansa ei kukaan saanut loukata tai\nvastustaa; se oli hänen kuninkaallista arvoansa alentava. Ja tästä\narvosta hän oli arka. Kun hän kerran oli mielensä lausunut, ei hän\nvaatinut ainoastaan, että kaikkein piti sitä noudattaa, vaan hän\npysyi itsekin siinä lujasti, vaikkapa asia muista olisi näyttänyt\nmielipuolen työltä. Suorinta tietä oli kaikki pantava toimeen. Ei\ndiplomaattiset keskustelut eikä neuvottelut olleet hänen mieleensä;\nhän piti niitä kujeina; valtiomiehiä ei hän läheisyydessään suosinut;\nne sekoittivat vaan hänen mielestään asiat; ne olivat kynällä\ntaistelijoita. Jos ei mahtisana auttanut, niin miekka kädessä Kaarle\nXII ratkaisi asiat tahtonsa mukaan. Ja kun vihollista vastaan oli\nasettuminen, ei hän katsonut missä oli mukavin, vaan missä suorin\ntie; uhkarohkeat yritykset olivat hänelle mieluisia ja missä\nvaara oli suurin, siellä hän tavallisesti itse oli saapuvilla.\nHän rupesikin lopulta pitämään itseään Jumalan suojelemana\nhenkilönä, jonka tehtävänä oli oikeuden turvaaminen maailmassa.\nEikä tämä Ruotsin \"nuori leijona\" mistäkään muusta huolinutkaan,\nkuin siitä, mitä hänen käsityksensä mukaan oikeus ja rehellisyys\nvaati. Kaikki valtion edut, maan kärsimiset ja rasitukset, miesten\nhukka, eivät häntä liikuttaneet; valitushuutoja suotta tuotiin\nhänen korviinsa; hän taisteli vaan kuin Sven Tuuva viimeiseen asti\naskeltakaan väistymättä. Oma kunnia ja maineenhalu olivat tuskin\npaljon vaikuttamassa, sillä yksityisenä ihmisenä hän esiintyi\nvaatimattomana. Jumalan pelko, totuuden puolustaminen, rehellisyys ja\nlujuus tekevät Kaarle XII:sta suuren henkilön, mutta valtiomiehenä ja\nsuuren valtakunnan kuninkaana onnettoman seikkailijan. Hänen sotiensa\nseuraukset sen selvään osottavat.\n\nTällainen oli se mies, jonka kanssa Pietari kovimmat taistelunsa\ntaisteli ja josta hän viimein sai voiton.\n\nPietarin elämä oli myöskin alusta alkaen taistelua, jos ei aina\nsotatantereella, niin toisaalla; hän taisteli vimmatun tavalla\nkansansa raakuutta vastaan. Mutta aivan erilaiset olivat nämät\nmolemmat henkilöt, jotka ovat historian merkillisempiä. Kaarle\nuhrasi kaikki luultua totuutta maailmassa toteuttaakseen, sen\nedestä täytyi kaikkein väistyä; Pietari uhrasi taas kaikki oman\nkansansa ja valtionsa eduksi; minkä hän piti sille hyvänä, sen\nmukaan hän toimi. Tässä kohden ei Pietari säästänyt mitään. Omia\nalamaisiaan hän ei säästänyt; itseään hän ei säästänyt; mutta hän ei\npitänyt lukua niistä keinoistakaan, jotka veivät tämän tarkoituksen\nperille. Pietarin sanat ja lupaukset eivät olleet paikkaansa\npitäviä; ystäväänsä hän tahtoi käyttää hyödykseen. Teeskentely,\nviekkaus ja petos olivat liiankin usein hänen toimissaan näkyvissä.\nVenäjän tsaari oli ennen kaikkia valtiomies, jonka päämääränä on\nedun saavuttaminen. Persoonalliset ominaisuudet eivät hänessä\nmyötätuntoisuutta herätä. Mutta hänen väsymätön lujuutensa ja\nvaltiollinen älynsä hänelle lopulta voiton tuottivat.\n\nNäiden molempien miesten luonteet tulevat näkyviin heidän teoistaan\nja suhteistaan toisiinsa, joista nyt lähdemme kertomaan.\n\nNiinkuin jo mainittiin, muodostui suuri liitto Kaarle XII:tta\nvastaan. Jokaisen näistä kolmesta naapurivalloista piti samaan aikaan\nalkaman sodan. Tanskan kuningas Fredrik IV:s rupesi ahdistamaan\nKaarle XII:nen ystävän ja langon Holstein-Gottorpin herttuan maita.\nMutta Puolan puolelta tuli ensin sanoma rauhan rikkoontumisesta.\n\nMaaliskuun 9 p:nä 1700 oli Kaarlella suuri jahtiseurue muassaan\nmetsässä. Karhuja piti kaadettaman, mutta ei kenelläkään saanut olla\nmukanaan ampuma-aseita, vaan karhut piti verkkoihin kiedottaman ja\nsitten paksuilla sauvoilla ja puuhaarukoilla surmattaman. Useita\nkarhuja oli kaadettu ja iloittiin paraillaan, kun eräs kapteeni toi\nRiiasta sanoman, että August-kuningas oli hyökännyt Liivinmaahan\nja alkanut Riikaa piirittämään. Kuningas oli levollinen, arveli,\nvaan, että August pian pannaan palaamaan samaa tietä, jota hän oli\ntullutkin. Metsästystä jatkettiin; mutta viimeinen se oli, johon\nKaarle XII otti osaa. Leikki muuttui todeksi.\n\nMuutaman päivän perästä tämän jälkeen tuli kuninkaalle tieto, että\nTanskan kuningas oli hyökännyt Holstein-Gottorpin herttuan maihin.\n\nVenäjän tsaari ei alkanut sotaa ennenkuin rauha Turkin kanssa oli\ntehty. Huhuja rupesi jo aikaisemmin kuulumaan Venäjän puoleltakin;\nvarustuksia tehtiin, ja Ruotsin lähettiläs Venäjällä ilmoitti\nkotimaahansa pelkäävänsä sotaa. Mutta Pietari teeskenteli ystävyyttä\nRuotsille samaan aikaan kun hän Puolan kuninkaan kanssa keskusteli\nyhteisestä hyökkäyksestä Ruotsin maihin. Muun muassa kävi Pietari\ntähän aikaan Ruotsin lähettilään luona, ja lohdutti hänen tytärtään,\njoka katkerasti oli itkenyt sodan alkamista peläten. \"Sinä tuhma\nlapsi\", sanoi hän sanoneensa hänelle, \"miten saatat luulla, että minä\nalkaisin vääryydellä sodan ja loukkaisin ikuista rauhaa.\" Tsaari\noli vielä samalla kerralla syleillyt lähettilästä sekä vakuuttanut,\nettei hän Riikaa jättäisi Puolan kuninkaan haltuun, jos tämä sen\nvalloittaisi.\n\nMutta muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Pietarin joukot jo\nmarssimassa Narvaa kohden. Elokuun 8 päivän illalla sai hän sanoman\nTurkin kanssa tehdystä rauhasta ja seuraavana päivänä hän jo toisen\nalotti. Sanoma sai Ruotsissa kaikki hämmästymään, sillä samana\npäivänä kun tsaarin joukot lähtivät liikkeelle Inkerinmaata kohden,\noli hänen lähettiläänsä ollut Kaarlen luona onnea toivottamassa\nTanskalaisista saadun voiton johdosta. Sodan syyksi ilmoittaa tsaari\nRuotsin kuninkaalle antamassaan sodan julistuksessa monet \"uskottomat\nteot\" Ruotsin puolelta sekä sen loukkauksen joka hänelle v. 1697\nRiiassa oli tapahtunut.\n\nNäin oli Kaarle XII saanut äkkiarvaamatta kolme vihollista. Tämä\nsota, joka nyt alkoi on historiassa saanut \"suuren pohjoissodan\"\nnimen. Se kesti kaksi vuosikymmentä ja oli seurauksiltaan sangen\ntärkeä. Sen kautta muuttui valtiolliset olot Pohjoismaissa kokonaan\ntoiselle kannalle; ja myöskin Suomelle, joka siitä ehkä enemmän kuin\nmuut maat sai kärsiä, olivat sen vaikutukset sangen tärkeitä.\n\n\n\n\nXIV. Narvan tappelu.\n\n\nTanskaan Kaarle XII ensin riensi joukkoineen, mutta tuskin oli hän\nSeelannin saarelle ilmestynyt rohkean ylimenon jälkeen, ennenkun\nTanskan kuningas suostui rauhaan, sitoutuen noudattamaan Ruotsin\nkuninkaan määräämiä ehtoja. Hän pelkäsi näet pääkaupunkinsa joutuvan\nRuotsalaisten käsiin. Tämä pikainen sodan päättyminen Tanskan\npuolelta oli tärkeä Kaarle XII:lle, sillä hän saattoi nyt käyttää\nkaikki sotavoimansa muita vihollisia vastaan.\n\nLokakuun 1 p:nä lähti Kaarle laivoillaan Etelä-Ruotsista ja saman\nkuun 6 p:nä laskettiin ankkurit Liivinmaan rannalla Pernovan\nkaupungin satamassa. Kuningas oli kahden vaiheella, pitikö hänen\nensin mennä Riikaa auttamaan, jota Puolan kuninkaan joukot\npiirittivät, vai Narvaa kohden, jota tsaarin suuri armeija ahdisti.\n-- Ennenkuin hän liikkeelle lähti, tuotiin hänelle sana, että Puolan\njoukot olivat lähteneet Riian piirityksestä; ja silloin lähetettiin\n5,000 miestä Liivinmaata suojelemaan, kuningas itse lähti Narvaa\nvapauttamaan.\n\nNarvan kaupunki oli varustettu paikka Suomenlahden rannalla Inkerin- ja\nVironmaan rajalla. Pietari tahtoi siitä saada sataman Itämerellä,\nsen vuoksi ryhtyi hän sitä ensin valloittamaan. Kaupunkia oli\npuolustamassa komentaja Rudolf Horn, jolla oli ainoastaan 1,800\nmiestä joukkonaan. Venäläisiä taas oli piirittämässä kaupunkia\nnoin 40,000 miestä. Ylipäällikkyyden sotajoukossaan oli Pietari\nnytkin uskonut ulkomaalaiselle, eräälle ranskalaiselle herttualle\nKaarle Eugen de Croi'lle; hänen kanssaan hän nyt neuvotteli.\nGordon ja Lefort, tsaarin aikaisemmat neuvonantajat, olivat jo\npoissa. Piiritysvalleja alkoivat Venäläiset rakentaa; juoksuhautoja\nkaivettiin, joita myöten lähennettiin kaupunkia. Mutta yritys ei\nonnistunut; kanuunat olivat huonoja, ruuti kelvotonta ja vielä\npäälliseksi eräs ulkomaalainen upsieri, joka jo Asovin retkellä oli\nollut tärkeänä apumiehenä, karkasi Ruotsalaisten puolelle. Horn taas\npuolestaan piti uskollisesti puoliaan, odottaen kuninkaan tuloa.\n\nPian tulikin Ruotsin pieni joukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan\n8,400 miestä, joista 3,200 oli Suomalaisia. Monta puutetta oli\narmeija jo saanut matkallaan kärsiä; vaatteet olivat huonot ja\nohuet; yhtämittaiset sateet tekivät kulun hankalaksi ja yönvieton\ntukalaksi, taivasalla kun oltiin. Mutta kuningas kulki johtamassa ja\nvei eteenpäin. Pidettiin sangen vaarallisena, melkeinpä mahdottomana,\nniin vähäisellä joukolla lähteä tappeluun viittä kertaa lukuisampaa\nvihollista vastaan. Kaarlea koettivat hänen vanhat ja kokeneet\nkenraalinsa, varsinkin Rehnsköld, siitä pidättää, siksi kun lisäväkeä\nsaapuisi. Mutta Kaarle ei kallistanut korvaansa sinne päinkään.\n\"Vaikkapa heitä olisi saman verran lisäksi\", sanoi hän, \"hyökkään\nminä heidän päällensä, sillä minä tiedän, että Jumala on minun\nkanssani ja oikea asia puolellani\".\n\nKaarle oli niin varma voitostaan, että hän jo ennen tappelua lähetti\nhenkivartiarykmenttinsä Tarttoon pidättämään Venäläisiä pakomatkalla.\n\nNarvan kaupunkia ruvettiin lähestymään; kahdessa paikassa oli\nVenäläisiä etuvartijajoukkoja, joiden piti estää Ruotsalaisia\npääsemästä. Ne voitettiin helposti. Ja siten tultiin Narvan\nedustalle. Venäläisten sotalinja, jonka toinen siipi ulottui\nNarova-jokeen, oli noin puolta penikulmaa pitkä. Ruotsalaiset olivat\nsaaneet huhuina kuulla, että vihollisia oli 80,000 miestä ja 150\nkanuunaa. Heitä itse siis olisi ollut kymmenen kertaa vähemmän ja\nkaikki väsyneenä matkasta, läpimärkänä, nälissään, sillä Venäläiset\nolivat jo ennen ryöstäneet ja paljaaksi tehneet kaikkia lähiseudut.\nHevoset tuskin saattoivat pystyssä pysyä, viiteen vuorokauteen\nkun eivät olleet saaneet korttakaan suuhunsa. Mutta paluu oli jo\nmyöhäistä. Arpa oli heitetty. Tästä päivästä riippui koko Ruotsin\nasema.\n\nMutta tämä Marraskuun 20 p. kallistui Ruotsin eduksi. Kuningas\njärjesti sotajoukkonsa sotarintamaan, itse asettuen sille paikalle,\njossa hän arveli taistelun tulevan tulisemmaksi. Hän oli näet,\ntarkastaessaan vihollisen asemaa, huomannut suuremman tykistön\nkeskikohdalla Venäläisten linjaa; siinä hän arveli tsaarin olevan,\nja sen hän tahtoi itse valloittaa. Mutta Venäjän tsaari ei enää\nollutkaan armeijassaan. Edellisenä yönä kerrotaan hänen tulleen de\nCroi'n luokse sekä ilmottaneen hänelle olevansa pakotettu lähtemään\narmeijasta pois ja jättävänsä ylipäällikkyyden hänelle. Syytä\ntähän omituisen lähtöön ei tiedetä; muutamat lukevat sen tsaarin\npelkuriuden syyksi, toiset taas arvelevat, ettei hän osannut arvata\ntappelun niin pian syntyvän, ja että hän lähti uusia joukkoja\nkeräämään. Mutta haitallisesti vaikutti oikean ylipäällikön puute\nVenäjän joukoissa; de Croi'ta, ulkomaalainen kuin oli, sotamiehet\nvihasivat: toiset upsierit eivät taas tahtoneet totella hänen\nkäskyjään; Venäjän joukossa vallitsi tyytymättömyys, nurja mieli ja\nkateus, ja hajanaiseksi sen kautta toiminta muuttui.\n\nPäivällisen aikaan äsken mainittuna päivänä hyökkäsivät Ruotsin\njoukot, huutaen \"Jumala kanssamme\" vihollisten varustuksia kohden.\nSamaan aikaan oli juuri ankara lumituisku tullut, joka vasten\nVenäläisten silmiä tuprutti lunta, etteivät he saattaneet ollenkaan\nnähdä Ruotsin joukkoja, ennenkuin ne jo olivat noin 50 askelen\npäässä. Ruotsalaiset astuvat vallihautaan; siinä oli kyllä vettä\nvyötäisiin asti, saviset ja vetiset reunat, mutta toiset tunkivat\npäälle takaapäin, ja siten pian päästiin toiselle puolelle. Paalut,\njotka olivat Venäläisten leirin suojana, murrettiin. Neljännes tunnin\nkuluessa oli tämä tapahtunut. Taisteltiin ankarasti; Venäläiset\npuolustivat itseänsä hurjasti leirissään, mutta vähitellen rupesivat\nhe peräytymään sitä siltaa kohden, joka vei Narova-joen yli.\nSilta meni tungoksessa rikki; väkeä putosi jokeen, jossa paljon\nsai surmansa vihollisten kuulista. Ne taas, jotka eivät sillalle\nrynnänneet, lähtivät leiristä avonaiselle tantereelle, jossa heitä\nammuttiin. Kun ampumavarat loppuivat Ruotsalaisilta, kulkivat he\npitkin vihollisen leiriä etsimässä uusia.\n\nAina iltaan asti kesti kiihkeä taistelu; Kaarle XII oli itse mukana,\nmissä taistelu oli hurjin. Sekasorto tuli iltahämärässä hyvin\nsuureksi. Tuskin enää tiedettiin, ketkä olivat vihollisia, ketkä\nomia miehiä; kaksi rykmenttiä Ruotsalaisia esim. rupesivat ampumaan\ntoisiaan; paljon miehiä siinäkin kaatui ennenkuin erehdys huomattiin.\n\nSuomalaiset taas, jotka kulkivat ryöstelemässä Venäläisten leiriä,\nlöysivät viinaa ja joivat humalaan itsensä sekä kulkivat huutaen ja\nmeluten suurissa joukoissa.\n\nSama sekasorto oli Venäläisten puolellakin alusta alkaen. Sotamiehet\nolivat kyllä urhoollisesti taistelleet, mutta johto oli huono. Eräs\nupsieri mainitsee, \"että kaikki tungeksivat sikin sokin niinkuin\nkarjalauma, yksi rykmentti toiseen, ettei kahtakymmentä miestä voitu\njärjestyksessä toistensa rinnalla pysyttää\". Väitetäänpä sitäkin,\nettä sotamiehet käyttivät sekasortoa tyydyttääkseen kostonhimoansa\nulkomaalaisille, he kuin surmasivat useita omia upsierejaan.\n\nNe venäläiset, jotka eivät olleet paenneet, antautuivat vangiksi kun\nolivat virran ja Ruotsalaisen leirin välillä, Muun muassa joutui\nylipäällikkö sekä useat muut upsierit Ruotsalaisten haltuun. Paljain\npäin ja maahan asti kumartaen tulivat he Ruotsin kuninkaan eteen,\nrukoillen henkeänsä häneltä. Jalomielisesti antoi Kaarle XII heille\nvapauden, ja toiset saivat pitää aseensakin. Hän ei näet sotamiehistä\npitänyt lukua, mutta upsierit, joiden hyvästä johdosta kaikki\nriippui, piti hän vankina.\n\nRuotsin nuori kuningas oli taas saanut loistavan voiton. Tämän\n18-vuotiaan sankari-nuorukaisen maine kulki halki Euroopan; joka\ntaholla kuului hänen ylistystään. Hän oli muka nuori leijona, jonka\ntuli hankkia oikeutta maailmaan ja voittoja rehellisille. Kukapa\nvoisi, niin sanottiin, vastustaa hänen voitokkaita aseitaan. Jumala\nitse, niin hän itsekin arveli, johti hänen kättänsä.\n\nVenäjän tsaari taas menetti suuressa määrässä arvoansa, jonka hän\nennen oli saavuttanut. Häntä ivattiinkin, varsinkin Ruotsissa. Narvan\ntappelun johdosta lyötiin Ruotsissa monta muistorahaa, ja yhdessä\nniistä esim. oli kuvattuna etupuolella Pietari lämmittelemässä\nkanuunatulen ääressä; pommia viskeltiin kanuunista piiritettyyn\nNarvaan; rahan ympärillä oli kirjoitus otettu Raamatusta: \"Mutta\nPietari seisoi heidän luonaan ja lämmitteli itseänsä\". Rahan toisella\npuolella kuvattiin venäläisjoukkoa pakenemassa Narvasta; pakenevien\netupäässä on tsaari, joka viskaa pois miekkansa; lakkinsa on hän\nhukannut ja nenäliinaa pitää hän silmillään. Rahan sivussa on\nRaamatusta otetut sanat: \"Ja Pietari lähti pois ja itki katkerasti\".\n\nMutta Narvan tappelulla oli kokonaan päinvastainen vaikutus kuin\nensimmäisessä voitonriemussa voittajien puolella oli toivottu.\nKaarle XII:teen tämä helposti saatu voitto saattoi vielä enemmän\nitseensä luottamusta ja halveksimista Venäläisiin, jotka kuitenkin\nolivat hänen vaarallisimmat vihollisensa. Hän ei luullut heistä\nmitään vaaraa olevan. \"Ei ollut\", sanoo hän ivallisesti, \"mitäkään\nhuvia taistella Venäläisten kanssa; ne eivät tee vastarintaa,\nniinkuin muut, vaan juoksevat matkaansa\". Hän jätti Pietarin uusia\nvalmistuksia tekemään, arvellen milloin hyvänsä voivansa kukistaa\nhänen joukkonsa. Siinä oli suurin erehdys; ja mainitaankin, että\nhänen etevimmät kenraalinsa kehottivat häntä ensin perin pohjin\nkukistamaan Venäjän voimat, sitten vasta olisi aika lähteä Puolan\nkuningasta vastaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.\n\n\n\n\nXV. Pietari valloittaa Ruotsin Itämeren maakuntia. -- Kaarle XII\nPuolassa.\n\n\n\"Ei saata ihmetellä, että tätä vanhaa, harjaantunutta ja paljon\nkokenutta sotajoukkoa vastaan taistellessaan kokematon nuorukainen\njoutui tappiolle\", kirjottaa Pietari myöhemmin n.k. päiväkirjaansa,\npuhuessaan Narvan tappelusta, tarkottaen luonnollisesti\nkokemattomalla nuorukaisella omaa sotajoukkoansa. \"Tosin kyllä\",\njatketaan samassa päiväkirjassa, \"oli tuo tappio meistä ikävä ja\nraskas. Se näytti riistävän meiltä kaiken tulevaisuuden toivon,\nsekä johtuvan Jumalan ankarasta vihasta. Mutta nyt, kun oikein\nasiata ajattelemme, täytyy meidän olettaa sen johtuneen Jumalan\nhyvyydestä eikä hänen vihastaan; sillä jos olisimme jo silloin\nvoittaneet, kun emme vielä paljon ymmärtäneet sota-asioita ja\nvaltion hallintoa, olisi tuolla onnella saattanut olla sangen huonot\nseuraukset; sen Ruotsalaisten kohtalo osottaa... Mutta kun meidän\ntäytyi kestää tuo onnettomuus tai oikeastaan onni, teki hätä meidät\nuutteraksi, työtelijääksi ja kokeneeksi\". Eikä Pietari menettänytkään\nmielenmalttiansa ja rohkeata luottamustaan; päinvastoin hänen\nsuuri toimintahalunsa ja tarmonsa tuli häviön jälkeen vielä\nsuuremmoisemmassa määrässä näkyviin. Heti ruvettiin uusia varustuksia\ntekemään. Lähimpänä Viron- ja Liivinmaan rajoja olevia linnoituksia\nvarustettiin parempaan kuntoon, koska pelättiin Kaarle XII:nen\nhyökkäävän Venäjän alueelle. Pietari itse johti varustustöitä\nPihkoovassa, Kaikki väki, naisetkin, pakotettiin ottamaan työhön\nosaa. Laiskoja rangaistiin. Sotamiehiä harjoitettiin, uusia upsiereja\nhankittiin ulkomailta. Kanoonia valettiin. Kirkonkelloja riistettiin\nasemiltaan sitä varten. Kaikilla laivaveistämöillä puuhattiin entistä\nvireämmin. Uusia veroja otettiin; luostarien täytyi jättää osa\nomaisuudestaan. Sanalla sanoen Pietari antautui itse kokonaan toimeen\n\"koston aikaan saamiseksi\"; hän vaati samaa kaikilta; yksityisten\nedun täytyi väistyä.\n\nJo seuraavana vuonna olikin Pietari valmis ryhtymään taisteluun.\nMutta hänen ei tarvinnut taistella enää Kaarle XII:tta vastaan, sillä\nhän oli lähtenyt pois, vieden paraat sotavoimat mukanaan Puolaan.\nItämeren maakuntiin oli Ruotsin kuningas jättänyt ainoastaan pienen\nosan sotajoukostaan ja ylimääräisiä sotamiehiä täytyi ottaa sitä\nvarten valtakunnasta. Otettiin näet ensin yksi mies kahta ruotua\nkohti, mutta kun tämäkin huomattiin riittämättömäksi, otettiin vielä\nlisäksi kaksi kultakin kolmelta ruodulta jotta yhteensä tuli mies\nkultakin ruodulta. Siten täytyi kunkin ruodun yhteensä pitää kaksi\nsotamiestä. Nämät sotamiehet eivät olleet tarpeeksi harjaantuneita;\nupsierit eivät myöskään olleet niin taitavia, kuin ne jotka kuninkaan\nmukaan lähtivät Puolaan; eikä myöskään ollut tarpeeksi yhdenmukaista\ntoimintaa ja johtoa, kuningas itse kun oli kaukana. Varoja puuttui\nniinikään, sillä kuningas tarvitsi itse mitä maasta saatiin.\n\nPian tulikin Ruotsalaisten heikkous näkyviin ja toisaalta taas\nVenäläisten yhä kehittyvä etevyys. Näissä taisteluissa saivat\nVenäläiset oppia parempaa sotataitoa Ruotsalaisilta. Venäjän\nviholliset olivat siten heidän opettajansa, jonka opin nojalla he\nvihdoin saivat heistä voiton. Jo seuraavana vuonna Narvan tappelun\njälkeen sai Pietarin kenraali Scheremetjev voiton Liivinmaalla\nErastvaren luona. Tsaari oli suuresti mielissään. Scheremetjeville\nhän osotti suurta kunniaa; sotamiehiä palkittiin, ja Moskoovassa\npidettiin suuria voittojuhlia. Sen jälkeen seurasi voitto toisen\njälkeen; varustetut linnat ja kaupungit joutuivat Ruotsalaisten\nkäsistä. Kaikki Itämeren maakunnat hävitettiin julmasti sillä se\nkuului sen ajan sodankäymistapaan. Niinpä käskee tsaari v. 1702\npäällikkönsä Scheremetjevin hävittämään Liivinmaata niin kovasti,\nettei vihollinen missäkään saisi turvaa ja apua. Scheremetjev\npanikin tsaarin käskyn kaikella ankaruudella toimeen. \"Koko maa on\nhävitetty\", kirjoittaa hän, \"niin ettei ole enää mitään hävitettävää;\nsillä kaikki on erämaaksi muuttunut\". Asukkaat vietiin vangiksi;\nmiehet vaimoineen lapsineen myytiin orjiksi Venäjän kaupungeissa.\nLiivistä oli niitä otettu siihen määrään v. 1702, ettei sotajoukko\ntahtonut riittää niitä vartioimaan. Ja niitä myytiinkin sen\njohdosta hyvin halvasta. Lehmästä kun maksettiin 9 kop., maksettiin\nVirolaisesta 10 tai 12 kop., mutta lapsi myytiin 1 kopeekasta.\n\nVangit joutuivat hajalleen pitkin Venäjän valtakuntaa mikä\nminnekin, ja jäivät teille tietämättömille. Mutta olipa joku muita\nonnellisempi. Pientä Marienburgin kaupunkia vallotettaissa joutui\nmuiden mukaan eräs nuori nainen vangiksi. Hän joutui ensin Pietarin\nsuositun ruhtinas Menschikovin luokse, mutta kun tsaari hänet siellä\nnäki ja oli häneen mieltynyt, otti hän hänet luokseen: ja tästä\ntytöstä tuli myöhemmin Pietarin puoliso ja Venäjän keisarinna.\n\nNarvan kaupunki ja linnoitus, jonka luona Pietari oli suuren\ntappionsa kärsinyt, joutui v. 1704 hänen haltuunsa. Viekkautta\nkäytti hän siinä, joka osaksi onnistuikin. Hän tiesi näet, että\nkaupungissa odotettiin apua Ruotsin kenraalilta Schlippenbachilta;\nsen johdosta antoi hän pukea muutamien rykmenttien sotamiesten\nRuotsalaisten pukuun sekä hankki Ruotsin lippuja. Narvan puolustajat\nluulivat silloin toivotun avun saapuvan; osa heistä tuli ilomielin\nniitä ottamaan vastaan; mutta siellä toiset saivat kuoleman, toiset\ntaas joutuivat vangiksi. Muutamat pääsivät kuitenkin kaupunkiin\ntakaisin. Linnan päällikkö Horn puolusti itseänsä ankarasti, eikä\nantautunut, vaikka Venäläisten päällikkö Ogilvy vaati sitä. Hän\nlausui vastaukseksi Venäläisten antautumispyyntöön, että niinkuin\nJumala heitä oli auttanut Narvan luona ennenkin, hän nytkin heitä\nauttaisi. Väkirynnäköllä vastattiin Venäläisten puolelta; ja Horn\nei voinut kaupunkia puolustaa. Tsaari oli sangen suuttunut Hornille\ntästä sitkeästä vastarinnasta. Kaupunkiin tultuansa vaati hän hänet\nluoksensa ja heti kun hän hänet äkkäsi lausui hän lyöden häntä: \"Sinä\nyksin olet syypää siihen, että näin paljon verta on suotta vuotanut.\nVoimatonna kun jo kauan olit, olisi sinun pitänyt antautua. Se on\nsodassa tapana\". Lyöden verellä tahratun miekkansa pöytään jatkoi\nhän vielä: \"Katsoppas, tämä miekka on punainen, mutta se ei ole\npunattu Ruotsalaisten verellä, vaan Venäläisten\". Pietarin sanotaan\nnäet pistäneen venäläisiä sotamiehiä kuoliaaksi, kun he olivat\nruvenneet kaupungin asukkaita ryöstämään, vaikka hän oli ankarasti\nsen kieltänyt. Kaupungin asukkaille hän lupasi turvallisuutta, mutta\nHornin täytyi 15 vuotta olla vankeudessa.\n\nNarvan voitto saattoi Pietarin toiveet yhä suuremmaksi. \"Tässä\",\nkirjoittaa hän eräälle korkealle virkamiehelle, \"jossa Jumala meidät\nneljä vuotta sitten kuritti, on hän nyt meille suloisen voiton\nsuonut\".\n\nJo vuotta ennen oli hän valloittanut Neva-joen suussa erään pienen\nNevalinna-nimisen linnan ja kaupungin, joka tuli hyvin tärkeäksi koko\nVenäjän seuraavassa oloissa. Se oli näet se paikka, jossa Pietarin\nkaupunki nyt on. Heti sen valloitettuansa ryhtyi hän siihen uutta\npääkaupunkia rakennuttamaan. Tähän soiseen ja rämeiseen seutuun\nkohosi pian suuria rakennuksia, palatsia, linnoja ja kirkkoja;\nVenäjän laivoja rupesi kulkemaan Nevajoella. Retusaari eli Kronstadt\nvähän matkan Nevan suusta Suomenlahdessa oli ollut metsäinen saari;\nsielläkin ruvettiin varustuksia tekemään; siitä muodostettiin\nPietarin etu-varustus, jommoisena se vielä nytkin on. Mitenkä Pietari\ntämän kaikki lujalla tahdollaan sai aikaan, kerromme tuonnempana.\n\nItämeren maakunnat joutuivat suurimmaksi osaksi tsaarin haltuun\nnäinä vuosina; Pähkinälinna, Tartto y.m. linnoitukset antautuivat;\nainoastaan Riika ja Rääveli jäivät vielä toistaiseksi Ruotsalaisten\nomaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSill'aikaa kun Pietari valloitteli Itämeren maita Ruotsalaisilta,\noleskeli Kaarle XII sotajoukkoineen Puolassa. Jo vuonna 1701 oli\nhän mennyt Väinä-joen yli Kuurinmaalle, karkottaen August II:sen\nsaksilaiset joukot edellään. Ruotsin maiden rajat olivat tältä\npuolen nyt aivan turvassa; ja olisi kuninkaan sopinut taas kääntyä\nVenäläisiä vastaan estääkseen heti alussa Pietarin suuria tuumia ja\nvarustuksia kehittymästä. Mutta Kaarle XII ei tätä vaaraa käsittänyt;\nhelpot voitot saivat hänen yhä enemmän luottamaan onnetarten\nsuosioon. Hänen suunnitelmansa saivat yhä suuremman muodon. Hän ei\ntyytynyt siihen, mitä hänen valtakuntansa etu vaati, vaan hän rupesi\ntaistelemaan oman tarkoitustensa saavuttamiseksi. Hänen mielessään\nvakaantui se ajatus, että petollinen August II oli pakotettava\nluopumaan Puolan kruunusta ja toinen saatava sijaan. Sen kautta\noli Kaarle XII:nen oikeuden tunto tyydytetty. Hänen mielessään\nkangasteli kenties sekin aatos, että hän saisi uudesta asettamastaan\nkuninkaasta liittolaisen Venäjätä vastaan. Mutta se osottaa, ettei\nhän tuntenut tarpeeksi Puolan valtiota. Puolan joukkoja hän kyllä\nvoitti toisen toisensa perästä, mutta maa ei sillä ollut kukistettu.\nVoitot olivat petollisia. Sen oli jo hänen isoisänsä Kaarle X:s\nsaanut kokea. Hänkin oli voitokkailla sotajoukoillaan risteillyt\nhalki Puolan, mutta hävitetyksi hän ei sitä saanut, ainoastaan\nheikonnetuksi. Puolan valtiolta puuttui näet yhteyttä; se ei ollut\nsellainen luja yhteen sulautunut kokonaisuus kuin esim. Ruotsi tai\nTanska. Kuningas siellä oli, mutta hän oli voimaton; valtiopäivillä\nasiat piti päätettämän; siellä olivat yksinomaan aatelismiehet ja\nkorkeimmat papit saapuvilla. Mutta valtiopäivätkin olivat voimattomat\ntoimintaan; sillä ei päätöstä saatu aikaan, ellei yksimielisyys ollut\ntäydellinen. Sen esti n.s. \"vapaa veto-oikeus\". Se taas saattoi\ntäydellisen hajaantumisen, riitoja ja puoluetaisteluja; se suuri\nvapaus, joka muka oli olemassa, olikin ainoastaan vallattomuutta.\nPuolan valtioruumiin eri osat olivat hajallaan, ja eri osia oli\nmahdoton yht'aikaa tukahuttaa, ja vielä mahdottomampi oli luoda\ntuosta höllästä valtiosta lujaa yhtenäistä liittovaltiota, niinkuin\nRuotsin kuningas kenties toivoi.\n\nKaarle XII samoili joukoillaan Puolassa paikasta toiseen viisi\nvuotta väjyen Augustin kruunua; hän sai loistavia voittoja,\npakotti Puolalaiset luopumaan August II:sesta sekä valitsemaan v.\n1704 erään Stanislaus Lecsinskin, joka kuului Puolan mahtavampiin\naatelissukuihin. Vaali ei kuitenkaan ollut yksimielinen, ja\nainoastaan Ruotsin sotajoukkojen pakotuksesta hän kuninkaaksi\nhuudettiinkin. Augustilla oli vielä sotajoukkoja ja hän oleskeli\nPuolassa tämän jälkeen kaksi vuotta, jolloin hänen täytyi lähteä\nperintömaahansa Saksiin. Mutta Kaarle XII ei häntä vieläkään jättänyt\nrauhaan; hän seurasi häntä Saksiin, ja vasta siellä sai hän hänet\nrauhaan taipumaan ja samassa luopumaan Puolan kruunusta v. 1706\nAltranstadtin rauhassa.\n\nNyt oli Kaarle XII maineensa kukkulalla. Hän oli keskellä Euroopaa\nsuuri voitokas armeija mukanaan. Eipä siis kumma, että häntä\nkoetettiin saada sekaantumaan Länsi-Euroopan valtiollisiin asioihin.\nTähän aikaan käytiin toista suurta sotaa Länsi- ja Etelä-Euroopassa.\nUseat Euroopan valtiot olivat yhtyneet taistelemaan mahtavata\nja ylpeätä Ranskan kuningasta Ludvig XIV:ttä vastaan; hän oli jo\nmasentumaisillaan. Sen vuoksi kääntyi hän Ruotsin kuninkaan puoleen,\ntahtoen häntä puolelleen, niinkuin Ruotsin ja Ranskan sotavoimat\nkolmikymmenvuotisessa sodassakin olivat ennen yhdessä taistellet.\nKaarle XII ei kuitenkaan ryhtynyt enää näihin asioihin, ja kaikki\nhänen lähemmät neuvonantajansakin koettivat sitä estää. Oli aika\njo kääntyä Venäjätä vastaan ja kukistaa sekin niinkuin muidenkin\nvihollisten oli käynyt.\n\n\n\n\nXVI. Kaarle XII lähtee Venäjälle.\n\n\nKun tieto oli levinnyt siitä, että August II oli tehnyt rauhan Kaarle\nXII:nen kanssa, arvasi Pietari, että nyt oli hänelle ratkaiseva hetki\ntulossa. Kaikki sotapuuhat Itämeren maakunnissa jäivät toistaiseksi\nja aljettiin toisaalla varustuksia tekemään. Kaupunkien linnoituksia\nPuolan rajalla ruvettiin parantamaan, varsinkin Kieviä; myöskin\nMoskoovaa ja sen lähellä olevia kaupunkia varustettiin, virtojen\nluona piti varustuksia tehtämän. Määräyksiä annettiin, että heti\nRuotsalaisten ilmaantuessa piti asukkaiden viedä karjansa ja muut\nvaransa pois, jotta ei olisi vihollisella niitäkään saatavissa.\nKaikkien tuli olla varuillaan pian sattuvaa suurta tapahtumaa varten.\n\nPietari saattoi ruveta Ruotsin kuningasta vastustamaan jo Puolassa ja\nestää hänen tuloansa Venäjälle. Siitä olikin kysymys, mutta tsaari\nei tähän tuumaan uskaltanut ryhtyä. Kaarle XII:tta oli ympäröimässä\nvoittamattoman sankarin loisto; häntä vastaan ei uskallettu\nryhtyä julkiseen taisteluun; virtojen ylimenopaikoissa, nälkään\nnäännyttämällä piti hän voitettaman. Se oli Venäjän tsaarin tuuma.\n\nElokuussa v. 1707 lähti Kaarle XII vihdoin liikkeelle Saksista.\nHän marssi Puolaan ja oli siellä seuraavaan vuoteen asti. Aikaisin\nkeväällä v. 1708 meni hän Venäjän rajan yli, otti Grodnon kaupungin\nhaltuunsa, josta tsaari kahta tuntia ennen hänen tuloansa oli paennut.\n\nNyt oli Pietari masennettava ja Venäjän voima murrettava. Mutta millä\ntavalla? Useat kehottivat Ruotsin kuningasta lähtemään Itämeren\nmaakuntiin, karkottamaan Venäläiset pois, riistämään heiltä takaisin\nvalloitetut paikat ja ennen kaikkia estämään uutta pääkaupunkia\nsyntymästä Neva-joen suuhun. Tämä suunnitelma oli Kaarle XII:kin\nmielessä jonkun aikaa; mutta hän luopui siitä. Hän arveli näet, että\ntuo kaikki olisi pian suoritettu, mutta sillä ei olisi Venäjän voima\ntarpeeksi muserrettu; ja sen hän tahtoi tehdä. Sen vuoksi hänessä\npääsi vakaantumaan toinen paljon suuremmoisempi suunnitelma. Hän\ntahtoi tunkeutua itse Venäjän sydämeen, ottaa sen vanhan pääkaupungin\nhaltuunsa, ja kun tsaari perinpohjaisesti oli masennettu, sitten\noli rauhanehdot määrättävät. Tuuma oli suuremmoinen, ja sentähden\nse miellytti Kaarle XII:sta; sen lisäksi oli siihen muitakin\nhoukuttelevia syitä. Kaarle XII toivoi näet saavansa liittolaisia.\nTurkin sulttaani oli osottanut ystävyyttä Ruotsin kuninkaalle; ei\nollut ollenkaan mahdotonta, että hän ryhtyisi yhdessä Ruotsalaisten\nkanssa estämään Venäjän paisuvaa mahtavuutta. Olihan Pietari jo\nriistänyt siltä sodassa Asovin tärkeän kaupungin ja linnoituksen ja\nTataarilaiset nykyisessä Etelä-Venäjässä, jotka olivat sulttaanin\nalamaisia, olivat Venäjän hallitukselle suutuksissaan sen\nmielivaltaisesta menettelystä sodan jälkeen, se kun oli anastanut\nsuuria maa-aloja.\n\nMutta varmempia takeita näkyi olevan kasakkain atamaanista\nEtelä-Venäjällä Ivan Stepanovits Mazepasta.\n\nTämä mies on saavuttanut suuremman kuuluisuuden kuin moni muu\nhänen asemassaan. Syntyänsä puolalainen aatelismies oli Mazeppa\nPuolan kuninkaan Juhana Kasimirin hovissa sekä komeutensa että\nhienojen seurustelutapojen vuoksi saavuttanut yleistä suosiota.\nMutta rakkauden seikkoihin jouduttuaan erään puolalaisen magnaatin\npuolison kanssa, joutui hän pois koko isänmaastaan. Tuo aviomies,\njota hän oli loukannut, sidotutti hänet kostoksi ihka alastonna\nhevosen selkään, joka lähti häntä kuljettamaan läpi metsäin ja\nyli vuorten. Pahasti runneltuna pääsi hän tästä kovasta koston\nrangaistuksesta kun muutamat kasakat, jotka tapasivat hänet tuossa\nsurkeassa tilassa puolikuolleena, irroittivat nuorat, joilla hän\noli sidottu. Kotimaahansa ei hän enää palannut, vaan asettui\nVähä-Venäjän kasakoiden päällikön eli atamaanin luo. Jonkun ajan\nkuluttua hän itse nimitettiin tuohon tärkeään toimeen. Mazeppa oli\nkopea, itsekäs, turhamainen mies; arvon ja kunnian saavuttaminen\noli hänen tarkoitusperänsä. Sen mukaan johti hän toimensa. Ja\nitsekkäisiin tuumiinsa näkyi hänellä olevan tarpeeksi kannatusta\nkasakoissa, ja tilaisuus hyvä, kun Ruotsin mahtava kuningas rupesi\nlähentelemään Venäjän rajoja. Dniepr-virran ympärillä asuvat kasakat,\njotka ennen olivat olleet Puolan kuninkaiden alamaisia, olivat\nPietarin isän Aleksei-tsaarin aikana liitetyt Venäjän valtaan. Heidän\nentiset vapaat laitoksensa oli silloin luvattu säilyttää. Mutta\nPietari suuri ei näitä annetuita lupauksia noudattanut. Kasakoita\npakotettiin varustustöihin, niinkuin muitakin, rekryytejä otettiin\nheidän joukostaan, veroja kohotettiin j.n.e. Tämän johdosta olivat\nkasakat tyytymättömiä; valituksia ja pyyntöjä esitettiin tavan takaa\nMazepalle: sanotaanpa muutamien kehottaneen häntä vapauttamaan\nVähä-Venäjä tsaarin vallasta.\n\nTähän vallitsevaan tyytymättömyyteen perustuen ja loukattuna siitä\nettä tsaarin mahtava suosittu Menschikov pyrki syrjäyttämään hänen\nvaikutustaan, ryhtyi tämä 70-vuotias vanhus keskusteluihin sekä\nPuolan vasta valitun kuninkaan Stanislaus Leczinskin että itse Kaarle\nXII:nen kanssa. Eräs ruhtinatar Dolskij, älykäs ja juonikas nainen,\noli vielä häntä kiihottamassa. Ensin tapahtui se varovasti; Mazepa\nhorjui; hän teeskenteli samalla kertaa uskollisuuttaan tsaarille\nkuin hän oli hänen vihollistensa kanssa salaisessa kirjevaihdossa.\nKauan aikaa pysyikin hänen kaksimielisyytensä salassa. Pietari\nrankaisi ankarasti kaikkia, jotka syyttivät atamaania petollisista\njuonista; niin lujasti luotti hän tähän mieheen. Vihdoin kuitenkin\ntuli asia ilmi, ja Mazepan täytyi lähteä pois olopaikastaan sekä\nsaapui Ruotsalaisten leiriin Lokak. lopulla 1708, jolloin Kaarle\nXII oli jo Ukrainan rajoilla. Mutta mukanaan hänellä oli ainoastaan\n7,000 kasakkaa, vaikka hän 30,000 oli luvannut tuoda. -- Ruotsin\nkuninkaalle Mazepan toimet ja juonet tuottivat enemmän haittaa kuin\nhyötyä.\n\nTällä välin pitkitti Kaarle XII matkaansa yhä eteenpäin Venäjätä\nkohden. Hän oli tehnyt Lewenhauptin kanssa keväällä v. 1708\ntäydellisen sotasuunnitelman, jonka mukaan kaikki Ruotsin sotavoimat\nyhtä aikaa piti pantaman liikkeelle. Itse oli hänellä pääjoukko,\n36,000 miestä, ja sen mukana hänen tuli tunkeutua Moskoovaan.\nKenraali Lewenhauptin, joka oli Liivinmaalla, piti lähteä sieltä\n11,000-miehisen armeijan kanssa samaan aikaan ja yhtyä pääarmeijaan\nsekä tuoda sillekin muonavaroja, niitä kun oli vaikea Venäjällä\nsaada. Kenraali Lybeckerin voimia Suomessa taas oli käytettävä\nInkerinmaalla samaan aikaan. Hänen tuli ahdistaa Pietarin vasta\nvarustettua kaupunkia Neva-joen suussa. Vieläpä piti Puolan\nkuninkaankin ottaa samaan yritykseen osaa. Hän toivoi vielä,\nettä Krimin Tataarit, vieläpä Turkin sulttaanikin yhtyisi häneen\napujoukoilla.\n\nNäin oli Kaarle XII suunnitellut tuon suuren aikeensa, jolla\nVenäjän valtakunta oli perin pohjin masennettava. Se oli mahtava ja\nälykkäästi ajateltu, niinkuin sota-asiain ymmärtäjät yksimielisesti\nsanovat; mutta se ei kuitenkaan onnistunut. Se oli kyllä mahdollinen\ntoteuttaa, mutta niitä monia vaikeuksia, jotka saattoivat ilmaantua,\nei otettu lukuun. Katselkaammepa miten se päättyi.\n\nJo vuoden 1708 kuluessa näkyi pahoja enteitä. Kaarle XII joutui\nyhä kauemmas Venäjän sisä-osiin. Liettuassa oli monia virtoja\nesteenä, rämeet ja suot hankaluutta tekemässä; sen lisäksi koko\nkesä niin sateinen, ettei miesmuistiin sellaista ollut sattunut.\nKulku kävi hitaasti huonojen teiden vuoksi, hevoset eivät tahtoneet\npäästä eteenpäin; usein ne vaipuivat suohon melkein näkymättömiin.\nSotamiehet kärsivät äärettömästi jo tästä luonnonkovuudesta, mutta\nvielä enemmän Venäläisten tekemästä haitasta. Vihollisen joukot\nkulkivat edellä; usein he ryhtyivät pienempiin kahakkoihin, häiriten\nRuotsalaisten muutenkin hankalaa kulkua, mutta ei ratkaisevaan\ntaisteluun, jota Kaarle XII olisi toivonut. Palavien kylien tulen\nheijastus osotti usein Ruotsalaisille mitä heidän oli odotettavissa,\nkun eteenpäin pyrkivät. Sillat olivat hävitetyt, tiet hakatuilla\npuilla tukkoon pantu. Ja kun kyliin tultiin, olivat ne joko\ntuhkaläjänä tai kokonaan autioina. Asukkaat olivat paenneet pois ja\nkätkeneet varansa maakuoppiin; sotamiehet eivät saaneet niitäkään\nostaa, ei leipää eikä juomaa. Syksyn kuluessa täytyi heidän\nsuurimmaksi osaksi syödä kasvien juuria, sieniä y.m., mitä metsissä\nlöysivät. Tämän kovan kesän ja syksyn jälkeen tuli ankaran kylmä\ntalvi, joka näytti voimaansa muuallakin. \"Linnut putoilivat puusta\",\nkirjoittaa eräs, joka oli retkellä mukana, \"jotta niitä saatiin\nkäsin kiinni niinkuin kesyjä eläimiä\". Sotamiehet eivät saattaneet\ntätä kestää; pitkin teitä niitä vaipui toinen toisensa perästä.\nNälkä ja kylmä se olikin, joka saattoi enemmän tuhoa Kaarle XII:sen\nsotajoukossa, kuin monet tappelut.\n\nEikä vielä tässä kylliksi. Tulipa muitakin onnettomuuksia lisäksi.\nKuten mainitsimme, piti Lewenhauptin tuoda lisäväkeä ja elatusvaroja\nLiivinmaalta. Mutta Kaarle XII oli liian kauaksi kulkenut, sillä\nennen kun Lewenhaupt pääsi yhtymään, olivat Venäläiset, joita johti\nPietari itse, hätyyttäneet häntä Liesna-joen luona. 11,000:sta\nmiehestä pääsi ainoastaan 7,000 perille; mutta vielä suurempi\nonnettomuus oli se, että muonavarasto joutui Venäläisten käsiin.\nLewenhauptin joukot tulivat pääjoukkoon vaan kurjuutta lisäämään.\n\nKohta tämän jälkeen tuli toinen surusanoma Kaarle XII:nen leiriin.\nLybeckerin retki Pietaria vastaan ei onnistunut. Tämä kenraali,\njoka on tunnettu meidän maan historiassa, oli kyllä ylpeä, mutta\nhuono päällikkö ja pelkuri. Venäläiset saivat hänet pelotetuksi pois\ntoimittamalla tahallansa hänen käsiinsä kirjeen, jossa kerrottiin,\nettä muka suuri Venäläisjoukko oli tulossa Inkerinmaalle. -- Turkin\nsulttaani ilmoitti niinikään, ettei hän millään tavalla aikonut ottaa\nosaa sotaan. Ruotsin kuninkaan täytyi siis luottaa yksinomaan omiin\nvoimiinsa.\n\nJa kaikista vastuksista huolimatta pysyi Kaarle XII tyyneenä;\njärkähtämättä hitustakaan pitkitti hän kerran alottamaansa tietä.\nNiiden neuvoja, jotka kehottivat häntä peräytymään, ei hän ottanut\nkorviinsakaan. Mutta sotamiehillä ei enää ollut samaa mieltä kuin\nennen; kärsiminen ja puute teki heidän ruumiinsa voimattomaksi ja\nheidän mielensä alakuloiseksi; he nureksivat, että heitä kuljetettiin\nyhä kauemmas kotoa ja varmaan kuolemaan. Heillä ei enää ollut samaa\nvarmaa voiton toivoa, joka ennen oli heitä elähyttänyt. Upsierit\ntaas olivat eripuraisia keskenään; he koettivat vahingoittaa toinen\ntoistansa; ja tyytymättömyys yhäti jatkuvaan sotaan ilmaantui\nheissäkin. Ruotsin armeija oli jo masentunut, se oli jo rappiolle\njoutunut ennenkun ratkaiseva taistelu tapahtui.\n\nTsaari oli yhäti pitänyt silmällä Ruotsalaisten kulkua ja pysytellyt\nheidän läheisyydessään. Hänen joukkoansa olivat toisellaiset kuin 9\nvuotta aikaisemmin Narvan edustalla. Hän oli yhäti ollut toimessa\nja etupäässä pitänyt sotalaitoksestaan huolta. Venäjän sotajoukko\noli sillä välin saanut enemmän taitoa, kuntoa sekä samassa itseensä\nluottamusta, vaikka Kaarle XII ei kuitenkaan osannut tätä muutosta\ntarpeeksi arvostella. Sitä paitsi luotti Ruotsin kuningas yhäti onnen\nsuosioon, joka tähän asti oli ollut hänen mukanaan. Pietari taas oli\nkäynyt ankaran koulun; varovaisesti ja hiljalleen oli hän ja hänen\nvaltionsa, kehittynyt; mutta hän oli oppinut yhä enemmän toivomaan ja\nluottamaan omiin voimiinsa.\n\nToisellaisella kannalla olivat siis entisestään tositeossa olosuhteet\nkun Pultavan luona taisteluun ryhdyttiin.\n\n\n\n\nXVII. Pultavan tappelu. Kaarle XII:nen sotajoukko joutuu vangiksi.\n\n\nToukokuun 1 p. 1709 ryhtyi Kaarle XII piirittämään Pultavan\nvarustettua kaupunkia Vähässä-Venäjässä. Hänen sotajoukkonsa\noli edellisen vuoden kuluessa sulautunut 20,000:teen mieheen ja\nniistäkin oli joku tuhat sairaana. Näiden lisäksi oli noin 10,000\nsaporogilaista kasakkaa, jotka olivat hänen kanssaan tehneet liiton.\nKanuunista oli ainoastaan 30 jäljellä; suurin osa oli matkalla jäänyt\nLiettuan soihin; ruutia oli sangen vähän ja sekin melkein kelvotonta,\nkoska matkalla oli kostunut. Sen vuoksi täytyikin Ruotsin kuninkaan\nvastoin tapojansa ryhtyä pitkälliseen piiritykseen, sillä tällaisilla\nvoimilla ja sotavarustuksilla ei hänkään voinut rynnäkköä ajatella.\nVenäjän joukot, jotka olivat seuranneet Ruotsalaisia ja toukokuussa\nasettuneet noin penikulman päähän varustettuun leiriin, oli yhteensä\nainakin 60,000 miestä, toiset sanovat niitä olleen 80,000; sen\nlisäksi lähes 100 kanuuna, hyvät ampumavarastot ja ruokavaroja\ntarpeeksi. Ruotsin joukot kaivoivat juoksuhautoja ja lähentelivät\nniitä myöten kaupunkia. Pultavassa kävi olo puolustajille\ntukalaksi. Tyhjien pommien sisässä, joita kaupungista ammuttiin\nyli Ruotsalaisten leirin, annettiin kirjelipuilla tietoa tilasta\nVenäläisten leiriin; kruuti- ja muonavarat rupesivat loppumaan.\nPietari oli itse saapunut kesäkuussa joukkojensa luo ja tahtoi\nmielellään pelastaa kaupungin. Mutta ratkaisevaan tappeluun oli hänen\nryhtyminen, ennenkuin saattoi Pultavan puolustajille apua tuoda,\nRuotsin joukot kun olivat hänen joukkojensa ja Pultavan kaupungin\nvälillä. Sellainen oli kuitenkin pelko vielä Kaarle XII:nen armeijaa\nkohtaan, vaikkapa se olikin niin kurjassa tilassa, että tsaaria\nkauan aikaa arvelutti tappeluun ryhtyä. Vasta saatuansa tietää, että\nRuotsin kuningasta oli pahasti jalkaan haavoitettu ja sentähden\nkykenemätön itse toimintaan, päätti hän antautua ratkaisevaan\ntaisteluun. Ruotsin joukko oli myöskin halukas viimeiseenkin\nponnistukseen, sillä sen asema oli tukala; puutteet ja kärsimiset\npakottivat sotamiehiä toivomaan leipää tai kuolemaa, ja ilman\ntaistelua ei minkäänlaista muutosta ollut toivottavissa.\n\nRuotsalaiset taistelun alkoivatkin. Kesäkuun 27 p. kutsui kuningas\nRehnsköldin ynnä muut kenraalit luoksensa ja vuoteellaan maaten hän\nmääräsi, että seuraavana aamuna oli taisteluun ryhdyttävä. Rehnsköld\nsai ylijohdon, sillä Kaarle XII ei itse kyennyt hevosen selkään\nnousemaan. Saman päivän illalla ilmotettiin myöskin sotamiehille,\nettä aamulla varhain oli vihollista vastaan mentävä.\n\nKesäkuun 28 p. oli ratkaiseva päivä, Jo k:lo 4 aamulla lähtivät\nRuotsin joukot liikkeelle; niitä oli vaan noin 13,000 miestä, muut\nolivat vallihaudoissa tai kuormaston luo jätetyt. Ampumavarastot\nolivat huonot, kuten mainittiin, joten he pian olivat pakotetut\nryhtymään miekka kädessä käsikahakkaan. Ja vanhaa urhouttaan he\nkyllä osottivatkin. Tappelun alku näytti lupaavan Ruotsalaisille\nvoiton; he karkottivat Venäläisten ratsuväen ja aikoivat rynnätä\ntsaarin varustettuun leiriin. Silloin aikoi Pietari joukkoineen jo\npaeta. Mutta pian asiat muuttuivat. Ruotsin joukot hajosivat liian\netäälle toisistaan ja kun koko tsaarin suuret voimat tulivat esille,\nkävi asema Ruotsalaisille tukalaksi. Eräs osasto, jossa oli kuusi\npataljoonaa kenraalimajuri Roosin johdossa, joutui saarretuksi;\nkoko osasto joko kaatui tai joutui vangiksi. Venäjän lukuisat tykit\ntekivät ääretöntä tuhoa, jota vastaan urhoollisuus toiselta puolen ei\nmitään saanut aikaan. Näyttipä lopulta siltä kun koko Kaarle XII:nen\nsotajoukko olisi siinä paikassa auttamattomasti hukassa.\n\nVenäjän tsaari oli koko tappelun ajan saapuvilla, kehottamassa\nja järjestämässä. Että hän ei vaarallisempia paikkoja välttänyt,\nosottaa se, että yksi kuula meni hänen hattunsa läpi, toinen sattui\nsatulaan; mutta mielenmalttiansa hän ei menettänyt. Kaarle XII oli\nmyöskin taistelukentällä, vaikk'ei johtamassa; hän oli laitattanut\nitselleen kantotuolin, jolla hän kulki. Kuulat sinkoilivat hänenkin\nympärillään. Toinen hevosista, jotka tuolia kannattivat, ammuttiin jo\ntappelun alussa kuoliaaksi. Sen jälkeen hänen henkivartiansa ottivat\nkantaakseen tuolin; niistä useimmat kaatuivat ja vihdoin ammuttiin\nkoko tuoli pirstaleiksi, jonka jälkeen kuninkaan täytyi nostattaa\nitsensä hevosen selkään.\n\nSillä välin oli jo tappelun päätös ratkaistu. Venäläiset olivat\nkarkottaneet Ruotsin joukot; tuhansia oli kaatunut, toisia joutunut\nvangiksi, joiden joukossa ylipäällikkö Rehnsköld ja kuninkaan\nsihteeri Piper. Muut lähtivät pakenemaan. Venäläiset eivät voiton\nriemussaan onneksi heti lähteneet hätyyttämään Ruotsalaisten leiriä;\nsilloin jo olisi kaikki, itse kuningaskin, joutunut Venäläisten\nkäsiin.\n\nKenraali Lewenhaupt sai armeijan tähteet kerätyksi kuormaston luo;\nja heti aljettiin pakoon valmistautumaan. Itäänpäin kuljettiin\nkolme päivää yhtämittaa. Silloin saavuttiin leveän Dniepr-joen\nrannalle siinä kohdassa, jossa Vorskla-niminen syrjäjoki siihen\npurkaa vetensä. Siitä olisi ollut yli mentävä, jotta olisi päästy\nturviin läheiselle Turkin alueelle, mutta huomattiin että siltaa\nei ollut, ja vielä kyläkin, joka siinä oli ollut, oli hävitetty.\nTsaari oli antanut sen jo ennakolta varoksi hävittää, ettei lautan\naineita olisi saatavissa. Siihen oli siis pysähtyminen. Löydettiin\nkuitenkin pari venettä, jotka sidottiin yhteen; kuninkaan ajoneuvot\nsovitettiin niiden päälle ja hän pääsi siten yli. Vastenmielisesti\nKaarle XII kuitenkin sotajoukostaan erosi ja monta kehotusta\ntarvittiin, ennenkun hän saatiin taipumaan. Mazeppa pääsi virran\nyli kolmannella veneellä ja sai vielä osan aarteistaankin muassaan.\nUimalla useat koettivat pelastua, luottaen hevostensa voimiin;\nmuutamille se onnistui, mutta monet myös hukkuivat virtaan. Noin\n1,500 miestä Ruotsin armeijasta pääsi yli sekä pari tuhatta kasakkaa.\nHe pelastuivat Turkin valtakuntaan, jonne Kaarle XII asettui olemaan.\n\nMutta armeijan suurin osa jäi virran toiselle rannalle.\nLewenhauptille jätti kuningas lähteissään ylipäällikkyyden. Tarkotus\nlienee ollut, että olisi vastarintaa tehty, mutta sen huomasi\nLewenhaupt turhaksi; järjestys oli kadonnut ja useat karkailivat\npois. Kun Menschikov heinäkuun 1 p. ilmestyi 9,000 ratsumiehellä\nmainitun virran luo Perevolotshnan kylän luona, suostui Lewenhaupt\nkirjottamaan nimensä antaumissitoumuksen alle. Sotamiehistä oli tämä\nniin heidän kunniaansa alentavaa, että monet syöksyivät virtaan\npäästäkseen tästä häpeästä; samoin tekivät useat kasakoista, he taas\nvälttääkseen ankarata rangaistusta. Mutta noin 15,700 miestä siinä\nantautui tsaarin armoihin; niistä 930 upsieria. Samoinkuin 9 vuotta\naikaisemmin Venäjän joukot Narvan luona jättivät aseensa Kaarle\nXII:lle, niin nyt Ruotsin joukot kulkivat ruhtinas Menschikovin\nohi ja jättivät aseensa ja lippunsa hänen jalkainsa juureen. \"Niin\nhävisi\", kirjottaa tsaari voitonriemussaan, \"sama armeija, joka\nSaksissa ollessaan oli herättänyt kauhua koko Euroopassa, Venäläisten\nkäsiin\".\n\nPultavaan hautaantui Kaarle XII:nen sotamaine ja Ruotsin suuruus.\nSen armeijan kohtaloa, joka viimeiseen asti oli tätä suuruutta\nylläpitänyt, tahdomme vielä vähän seurata senkin jälkeen kun se oli\nvoittoja lakannut saamasta ja pitkällisessä vankeudessa tuomittu\nolemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPultavasta vietiin vangit eri osastoissa sisämaahan päin ja\njoulukuussa olivat ne Moskoovassa, jossa tsaari vietti saman\nkuukauden 22 p:nä suuren riemujuhlan Pultavan tappelun johdosta.\nRuotsalaiset vangit olivat näet mukana juhlan komeutta lisäämässä.\nSiinä kanuunat, sotaliput ynnä muut voiton merkit. Seuraavan vuoden\nalussa hajoitettiin upsierit ja myöskin sotamiehet eri osiin\nvaltakuntaa. Mutta kun Kasanissa v. 1711 oli tullut ilmi suuri\nkarkaamisen yritys, vietiin vangit kauemmaksi, suuri osa upsiereista\nSiperiaan, jotta he olisivat kauempana kotimaastaan ja toisistaan.\nTobolskin kaupungissa yksin oli lähes 900 upsieria. Papit jaettiin\neri paikkoihin, jottei vankien tarvinnut olla ilman sielunhoitoa. Sen\nolivat vangitut kenraalit Rehnsköld ja Piper saaneet aikaan, jotka\nmuutenkin pitivät paljon huolta vangeista esitellen tsaarille heidän\ntarpeitaan.\n\nPaitsi näitä Pultavan tappelun jälkeen vangittuja oli vangiksi\njo ennen kuljetettu paljon ihmisiä koko sodan kestäessä sekä\nsotamiehiä että muitakin asukkaita kaupungeista ja maalta, joten\nniitä oli yhteensä useita kymmeniä tuhansia, hajotettuna ympäri\nVenäjän laajaa valtakuntaa. Kaikkien olo oli hyvin huono. Upsieria\nei tavallisesti pakotettu työhön, mutta niiden toimeentulo oli\ntukala. Venäjän valtion puolesta maksettiin heille hyvin vähän ja\nkotimaasta harvoin saapui varoja, jonka vuoksi heidän täytyi tuumia\ntoisia elinkeinoja. Monet rupesivat jotakin käsityötä harjoittamaan;\nhe valmistivat kulta- ja hopea-astioita, nikkarin-, sorvarin-,\nsuutarin-ammattiin kuuluvia töitä; toiset rupesivat korttia\nvalmistamaan, muutamat punoivat koppia j.n.e. Löytyipä parturia,\nhattumaakaria ja ravintolanpitäjiäkin heidän joukossaan. Jotkut\nmenivät kauppa-apulaisiksi. Muutamat perustivat kouluja, joissa\nrupesivat oppia jakamaan. Esimerkiksi Tobolskissa perustettu koulu\nsaavutti suuren maineen.\n\nHuonompi kuin upsierien oli sotamiesten sekä muiden vangiksi vietyjen\nasukkaiden tila. Ne joutuivat myöskin pitkin koko laajaa Venäjän\nvaltakuntaa hajoitetuksi. Vieläpä niitä myytiin Persialaisille ja\nTurkkilaisille, ja joutuivat siten vielä kauemmaksi. Venäjällä\ntoiset olivat valtion töissä, toiset taas yksityisten tiluksilla.\nPietari käytti niitä näet niinkuin omia talonpoikiaankin yleisissä\ntöissä: kanavia kaivamassa, satamia ja laivoja rakentamassa, linnoja\nvarustamassa; varsinkin Pietarin kaupunkia rakennettaissa käytettiin\npaljon sotavankia. Huono hoito ja ruoka surmasi paljon. Ne vangit\ntaas, jotka joutuivat bojaari tiluksille maata viljelemään, tulivat\nsamallaisen kohtelun alaisiksi, kuin Venäjän talonpojat olivat. Tylyt\nvoudit olivat aina ruoska kädessä heidän työtään valvomassa.\n\nSuurin osa vangiksi joutuneista hävisi ikuisiksi ajoiksi teille\ntietämättömille; varsinkin niiden, jotka joutuivat kauaksi oli\nvaikea palata. Monet olivat kääntyneet kreikan-uskoon sekä\nperehtyneet uusiin oloihin, eivätkä rauhan tultua enää tahtoneet\npalata; usein Venäläiset tahtoivat myöskin estää heidän paluutansa.\nMonet upsiereistakin olivat vapaaehtoisesti antautuneet tsaarin\npalvelukseen ensiksi tehtyään hänelle uskollisuuden valan. Heillä\nkun oli huono olo ja tsaari taas lupasi heille, niinkuin muillekin\nulkomaalaisille hyviä virkoja ja suuria etuja, suostuivat he jäämään\nhänen virkakuntiinsa. Kun rauha v. 1721 tehtiin, saivat vangit\noikeuden palata kotimaahansa, ja silloin niitä joukottain nähtiinkin\npaluumatkalla, mutta kuten mainittu, suuri osa jäi ainiaaksi enää\nkotimaatansa milloinkaan näkemättä.\n\n\n\n\nXVIII. Pietari valloittaa Suomen.\n\n\n\"Vasta nyt on Pietarin perustuskivi Jumalan avulla lujaan laskettu\",\nkirjoittaa tsaari yli-amiraali Apraksinille Pultavan voiton johdosta.\nVasta nyt olivat Pietarin uudet hankkeet taattuina ja hänen tekemänsä\nvalloitukset turvattuina. Mutta ei siinä kyllin. Tämä tapahtuma\nmuutti Venäjän aseman kokonaan toisellaiseksi. Se pääsi johtavaksi\nvallaksi pohjoismaissa; se pääsi samassa Euroopan vallaksi, jota se\nei ennen ollut. Ulkomailla Pultavan tappelu herätti hämmästystä;\nsamallainen ihmettely ja kunnioitus, joka vastikään oli Kaarle\nXII:nen osana ollut, siirtyi nyt Pietarille. Hänen arvonsa kohosi;\nhänen vaikutuksensa Euroopan valtiollisissa asioissa tuli heti sen\njälkeen näkyviin.\n\nLepoon ei Pietari tästä lähinkään hetkeksikään antautunut. Ruotsin\nylivalta oli kyllä masennettu, mutta sitä piti vielä ahdistettaman,\njotta se saataisiin rauhaan. Ja Pietari sai taas liittolaisiakin.\nTanskan kuningas julisti heti Pultavan tappelun jälestä sodan\nRuotsia vastaan, ja myöskin August II liittyi heihin, vaatien Puolan\nkruunua jälleen päähänsä. Kaikki nämät kolme alkoivat, niinkuin\nsodan alussakin, ahdistella Ruotsin Itämeren maita; mutta suurempaa\ntoimintaa, voimaa ja vireyttä kuin muut liittolaiset, osotti tsaari;\nja hän se oli, joka koko taistelua johti. Hänen esiintymisensä\nEuroopassa oli nyt toisellainen kuin kymmenen vuotta aikaisemmin.\nItse hän kulki paikasta toiseen, yhdeltä sotatantereelta toiselle;\nhänen sanallansa oli tärkeä merkitys Euroopan yleisissä asioissa;\nhänen valtiomiehensä Länsi-Euroopan pääkaupungeissa olivat saman\narvoisia kuin muidenkin ruhtinasten lähettiläät, ja samaa taitoa he\nolivat joutuneet saavuttamaankin. Venäjä oli nyt liittynyt Euroopan\nvaltioihin ja sotavoimansa nojalla se sai enempi aikaan kuin Ruotsin\nmuut naapurit. Yhä lännemmäksi Pietari halusi päästä.\n\nPietarin sotavoimat olivat Pultavan tappelun jälestä jaetut eri\npaikkoihin; suurin osa oli Itämeren maakunnissa ja Suomessa,\nmutta myöskin Puolassa ja Saksassa oli hänellä väkeä yhdessä\nliittolaistensa kanssa toimimassa.\n\nSuurin osa Itämeren maakunnista oli jo ennen ratkaisevaa tappelua\njoutunut Pietarin haltuun; suurimmat kaupungit vaan olivat jääneet\nvalloittamatta. Mutta jo syksyllä 1709 lähetettiin joukko Riikaa\nvalloittamaan; tämä tärkeä kaupunki antautui kesällä 1710; Syyskuussa\nsamana vuonna joutui myöskin Rääveli hänen haltuunsa.\n\nNyt alkoi Suomen vuoro. Viipurin kaupungin tsaari tahtoi saada\npysyväiseksi omaisuudekseen; se oli varustettu paikka ja lähellä\nhänen uutta pääkaupunkiaan, jonka etuvarustuksena sen vastaisuudessa\ntuli olla Ruotsin puolelta ilmaantuvaa vaaraa vastaan. Mutta muuta\nSuomea hän ei aikonut nytkään valtaansa lopullisesti yhdistää; se\noli valloitettava vaan sentähden, että se oli tärkeä osa Ruotsin\nvaltakunnasta, jotta Ruotsi \"notkistaisi niskansa\", s.o. taipuisi\nrauhaan. Seuratkaamme hetkeksi Pietarin joukkoja Suomessa ja\nisänmaamme kohtaloa tällä ajalla.\n\nMaaliskuussa 1710 lähetti tsaari 18,000 miestä kenraali Apraksinin\njohdossa Viipuria piirittämään. Piiritys alkoi heti, ammuttiin\nosa linnantorneista pirstaksi ja kaupunkiin ammutuista kuulista\nsyttyi kolmasti tulipalo; mutta urhoollisesti puolusti eversti\nMaunu Stiernstråhle kaupunkia ja linnaa 4,000:llä miehellä, jotka\nhänellä oli. Piirittäjillä taas oli tukala olla; talvi oli kylmä\neikä heillä ollut muualla suojaa kuin lumesta ja jäästä tehdyissä\nmajoissa, joten taudit rupesivat raivoamaan heidän joukossaan. Mutta\nkun meri oli auennut, lähetettiin tänne laivasto ja tsaari itse toi\nlisään tykkejä, ampumavaroja ja väkeäkin. Itse hän lähti kuitenkin\npian Pietariin, mutta antoi päällikölle ankaran käskyn, että Viipuri\noli otettava. Heinäkuun 14 p. se joutuikin Venäläisten haltuun.\nJoka puolelta piiritettynä eikä apua ollenkaan tiedossa, rupesi\nStiernstråhle antaumisehtoja tekemään. Niissä suostuttiin muun muassa\npäästämään puolustajat ja kaupungin asukkaat vapaaksi; mutta tsaari\nei lupaustaan pitänyt, vaan kaikki sotamiehet ja osa asukkaistakin\njoutuivat vangiksi ja vietiin Venäjälle, paitsi sairaita ja\nraajarikkoisia, joita yhteensä oli noin 900. Ne kuljetettiin\nHelsinkiin. -- Samana vuonna syyskuussa joutui Karjalan toinenkin\nlinna Käkisalmi kenraali Brucen haltuun, joka sitä 14 päivää yhtä\nmittaa oli pommittanut.\n\nItä-Suomi oli täten joutunut Pietarin haltuun. Vuoden ajaksi muun\nSuomen valloituspuuhat keskeytyivät, koska Kaarle XII oli saanut\nTurkin julistamaan sodan tsaaria vastaan, ja hänen täytyi sen vuoksi\noleskella valtakuntansa etelärajoilla.\n\nSillä välin olisi saattanut Suomen puolustusta valvoa; mutta sitä\nei enää Ruotsin hallitus kyennyt saamaan aikaan. Tosin täällä oli\netevä ja urhoollinen päällikkö parin vuoden aikana, Kaarlo Nieroht,\nmutta hänkään ei paljon saanut aikaan. Koko valtakunta oli köyhtynyt,\nrutto vielä päälliseksi oli vv. 1710 ja 1711 Suomessa raivonnut,\nsotavoimat vähentyneet; ruokavaroja ei ollut, joka sekin puolestaan\nteki suuremman sotajoukon koossa olon kauemman aikaa mahdottomaksi.\nTalonpojat kutsuttiin kyllä mies talosta usein vihollista vastaan,\nmutta harjaantumattomia kun olivat, eivät he mitään voineet. Suomen\nlopullinen valloitus ei sen vuoksi käynyt vaikeaksi Venäläisten\ntaas tänne hyökätessä, varsinkin kun kenraali Lybecker uudestaan v.\n1712 oli saanut ylipäällikkyyden. Sotaväki, noin 7,000 miestä, oli\nmuutenkin kurjassa tilassa ja epätoivoisena, ja päällikkö, johon\nheillä ei luottamusta ollut, teki asian vielä pahemmaksi.\n\nJo v. 1712 tuli Venäläinen sotajoukko, 16,000-miehen suuruinen\nSuomeen, mutta se onneksi palasi syyskuussa takaisin, vaikka Lybecker\njo oli aikeessa Kymi-joelta peräytyä heidän tieltään.\n\nSeuraavan vuoden toukokuussa tehtiin uusi retki. Talven kuluessa\noli tsaari valmistanut uutta yritystä ja hän oli itse niiden 200:n\nkaleerilaivan mukana, jotka tulivat Helsinkiä piirittämään. Tässä\nkaupungissa oli paljon makasiineja täynnä ruokavaroja ja Kaarlo\nArmfeltin, jolla oli komennossaan 1,500 miestä, tuli puolustaa\nkaupunkia. Lybecker oli itse Porvoon seuduilla varsinaisen armeijan\nkanssa. Mutta puolustaa Armfelt ei Helsinkiä voinut. Tsaarilla oli\nainakin 12,000 miestä ja hän toi ne maalle kaupungin länsipuolella,\njonne ei varustuksia ollut jouduttu tekemään. Armfeltilla ei muuta\nkeinoa ollut kuin ryhtyä ikävään tehtävään; hän käski kaupungin\nasukkaita korjata omaisuudestaan minkä voivat, sytytti makasiinit\ntuleen, jott'ei vihollinen niitä saisi, ja lähti Lybeckerin luo.\nLybecker ei vastarintaan uskaltanut ryhtyä, kulki joukkoineen\npaikasta toiseen tietämättä mitä olisi tekeminen; ja vihdoin hän\nUudeltamaalta rupesi vetäytymään sisämaahan päin Hämeenlinnaa kohden.\nVenäläiset saivat sillä välin koko Etelä-Suomen haltuunsa, ottivatpa\npääkaupungin Turunkin elokuun lopussa.\n\nSillä välin erotti Ruotsin hallitus kuitenkin Lybeckerin\npäällikkyydestä; oli näet niin paljon valituksia lähetetty hänen\njohdostaan; muiden mukana piispa Gezelius oli syyttäjien joukossa.\nKaarlo Armfelt, urhoollinen soturi, tuli sijaan, mutta hänkään ei\nenää voinut maata pelastaa, vaikkapa hän sotamiestensä antoikin\ntapella. Pälkäneelle oli puolustusjoukko vetäytynyt ja yli-amiraali\nApraksin seurasi Venäläisineen jälessä. Armfelt aikoi tehdä\nperäytymisestä lopun ja ryhtyä vastarintaan Kostian virran takana,\njoka yhdistää Pälkäneveden ja Mallasveden toisiinsa. Apraksin\nrakennutti lauttoja ja toi niillä väkeänsä yli toisesta paikasta\nkuin Armfelt oli odottanutkaan. Hän ryhtyi estämään tehden kauan\naikaa vastarintaa; mutta ei auttanut; ylivoiman alta oli väistyminen.\nKoko armeija oli vähällä joutua saarretuksi. Sen vuoksi se lähti\npakenemaan, ja pako oli niin kiireinen, että koko joukko hajaantui;\nvasta Etelä-Pohjanmaalla se saatiin kootuksi. Täällä oli seuraavan\nvuoden helmikuussa viimeinen ponnistus. Ruhtinas Galitsin, joka\nnyt oli Venäjän joukkojen ylipäällikkö, toi sinne noin 12,000\nmiestä Porin seuduilta, jossa hän oli ollut talvea. Armfelt ryhtyi\ntaisteluun Isossa Kyrössä Napuen kylän luona, vaikka hänellä oli\ntuskin 6,000 miestä. Tappelun kestäessä sattui vielä se paha\nonnettomuus, että ankara lumituisku tuprusi lunta vasten Suomen\njoukkojen kasvoja. Syytetäänpä sitäkin, ettei ratsuväen päällikkö de\nla Barre tehnyt tarpeellista vastarintaa, vaan jo tappelun alussa\nlähti väkineen pakenemaan. Armfelt ei kuitenkaan häntä syytä, vaan\nVenäläisten ylivoiman, lumituiskusta syntyneen haitan, mutta ennen\nkaikkea Jumalan salliman sanoo hän tappion matkaan saattaneen.\n\nNapuen tappelun kautta oli Pietari päässyt Pohjanlahteen saakka.\nArmfelt vetäytyi Ruotsin puolelle; ja nuo kaksi linnoitusta Kajaani\nja Savonlinna, jossa vielä oli puolustajia, valloitettiin pian sen\njälkeen. Koko Suomi oli tsaarin määrättävissä.\n\nKova oli se aika, jota maamme nyt seitsemän vuotta sai kestää.\nKansan nimitys \"iso viha\" sen tarpeeksi osottaa. Ensi aluksi sotaväki\nvaan vallitsi; se kokosi verot, joita määrättiin; se harjotti sen\nlisäksi paljon mielivaltaa ja julmuutta, rääkäten kauheammalla\ntavalla ihmisiä. Virkamiehet ja monet muutkin olivat paenneet,\nvihollisen julmuutta peläten, Ruotsin puolelle; ainoastaan useat\npapit pysyivät uskollisina seurakunnissaan; yliopisto, koulut\ny.m. laitokset olivat lakanneet toimimasta; kauppaa ei ollut,\nmaata ei entiseen tapaan voitu viljellä, sillä paljon oli miehiä\nsodassa kaatunut tai vankeuteen viety. -- V. 1717 määrättiin tänne\nhallitusmiehiä Viron ja Liivin aatelistosta, ja kenraalikuvernööriksi\neräs Venäjän palvelukseen mennyt Kaarle XII:nen entinen henkivartia\nKustaa Otto Douglas. Mutta olot eivät paljon helpommaksi nytkään\ntulleet; verot olivat suuret köyhälle kansalle, mielivaltaa soturien\npuolelta oli yhäti kestettävä, vaikka ylipäällikkö ruhtinas Mikael\nGalitsin, suopea ja ihmisystävällinen mies kun oli, koetti sitä\nestää. Douglas taas oli ankara, itsekäs ja tyly sekä pani kovuudella\nkaikki määräykset täytäntöön. Suomesta vietiin esim. äärettömän\npaljon hirsipuita Räävelin ja muiden kaupunkien satamatöitä varten;\ntalonpoikien täytyi hakata ja sitten kuljettaa ne meren rannikolle.\nNiiden täytyi olla alituisesti kyyditsemässä Venäläisten tavaroita,\nhankkia ruokavaroja niiden hevosille; vielä vaadittiin käsityöläiset\nkaleerilaivoja rakentamaan tai korjaamaan y.m. samantapaisia\nrasituksia. Pietari, joka hyvin ankarasti vaati omalta kansaltaankin\nvaltion eduksi uhrauksia, vaati vielä enemmän voitetulta kansalta,\nvarsinkin koska hän ei vastaisuudessa sitä valtaansa aikonut\nyhdistääkään. Se teki \"ison vihan\" vielä kovemmaksi.\n\nSamana vuonna kun Napuen tappelu oli pääsi Pietari valtiaaksi\nmyöskin Ruotsin entisillä merillä, ja se hänelle vielä suuremman\nilon tuotti. Tsaari oli itse laivastoineen tullut Hangon seuduille;\nsiellä hän tapasi Ruotsin laivaston amiraali Niilo Ehrensköldin\njohdossa. Pietari hyökkäsi sen päälle heinäkuun 27 p:nä, voitti\nja otti vangiksi muun muassa itse johtajankin. Tämä oli Pietarin\nensimmäinen merivoitto, ja sen vuoksi pidettiin Pietarissa suuret\njuhlallisuudet. Siinä oli laivoja osaa ottamassa, siinä oli\nkunniaportteja. Pidoissa piti tsaari itse puheen Ehrensköldille,\nkiittäen hänen urhoollisuuttaan; Ehrensköld puolestaan lausui myöskin\nkunnioituksensa tsaarille. Senaatti nimitti tsaarin tämän voiton\njohdosta vara-amiraaliksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten äsken mainitsimme oli Pietarilla myöskin sotajoukkoja Saksassa:\ntäällä hän pyrki yhä kauemmas Euroopan sydämeen. Jo v. 1711 oli\nhänen joukkonsa yhdessä Tanskan ja Saksin kuninkaan joukkojen\nkanssa Stralsundin kaupunkia piirittämässä; sitä ei tällä kertaa\nsaatu kuitenkaan valloitetuksi. Tsaari, joka seuraavana vuonna\n1712 itse tuli tänne, syytti sangen ankarasti Tanskan Fredrikiä\ntoimettomuudesta, koska ei sen enempää oltu aikaan saatu. V. 1713\ntsaarin joukot jo ovat Holsteinissa, jossa hän Schwalbstadtin luona\nvoitti Ruotsalaiset. Stettinin tärkeä kaupunki antautui hänelle\nsamana vuonna. Toipa hän laivojansakin jo Itämeren eteläpäähän. V.\n1716 puuhaili tsaari itse suurta yritystä Etelä-Ruotsiin; se raukesi\nkuitenkin.\n\nMutta Venäläisten suuri mahti ja nopea eteneminen rupesi herättämään\npelkoa Länsi-Euroopan valloissa, yksin hänen liittolaisissaankin.\nTsaari esiintyi liian vaativana ja käskevänä. Puola varsinkin\nsai siitä kärsiä. August-kuninkaalle oli Pietari alkuperäisessä\nsopimuksessa luvannut Liivinmaan, mutta kun se oli valloitettu, ei\nhän sitä jättänytkään hänelle. Puolassa oli aina Pietarin joukkoja,\nja hän vaati maasta varoja niiden ylläpitämiseen. Niinpä v. 1716,\njolloin tsaari teki pitkän matkan ulkomaille, tarkasteli hän Danzigin\nluona erästä sotajoukon osastoa, joka siellä oli 10,000 miehen\nsuuruisena; samassa vaati hän kaupungilta pakkoveroja. Huhuna kulki,\nettä hän aikoi itse ruveta Puolan kuninkaaksi. Pohjois-Saksassa hän\nsamaan aikaan tavotteli jotakuta ruhtinaskuntaa itselleen. Tanskan\nja Preussin hallitsijat pelkäsivät, että tsaari rupeaisi heitä\nkohtelemaan samalla tavalla kuin August II:sta.\n\nTämän johdosta aljettiin vaatia että Venäjän joukot lähtisivät\nSaksasta pois; koetettiin niin paljon kuin mahdollista tehdä esteitä\nheidän toiminnalleen. Kerrotaanpa Englannin kuninkaan antaneen\nlaivastonsa päällikölle käskyn, että hän ottaisi tsaarin laivoineen\nvangiksi ja toisi hänet Englantiin. Molemmat laivastot olivat näet\nyhdessä toimimassa Ruotsia vastaan. Tätä ei kuitenkaan täytäntöön\npantu. Ja valtiollisella välityksellä saatiin asiat sovitetuksi.\n\nNäihin aikoihin v. 1716 ja 1717 Pietari teki toisen yhtä pitkän\nmatkustuksen Euroopan maissa kuin v. 1697. Hän oleskeli jonkun aikaa\nSaksan kylpypaikoissa terveyttään hoitamassa, kävi Amsterdamissa,\njossa hän teki Ranskan ja Hollannin kanssa sopimuksia. Pariisissa\nhän viipyi puolitoista kuukautta; siellä hänelle osotettiin suurta\nhuomiota ja kohteliaisuutta. V. 1697 Venäjän tsaari esiintyi\nEuroopassa ilmiönä, jota kummeksien katseltiin, mutta 1716 hän\noli Euroopan ruhtinas, jonka sanoilla valtiollisissa asioissa\noli ratkaiseva paino. Hänelle pidettiin suuria juhlia; yksin\nPariisin vanha yliopistokin pani hänen kunniakseen juhlan toimeen;\nmuistorahoja lyötiin hänen käyntinsä johdosta j.n.e. Ja Ranskan\nhallitus lupasi olla välittämässä rauhaa Ruotsin kanssa. Se oli\ntärkeätä, sillä rauhaa Pietari jo halusikin.\n\nJoka taholla oli siis Venäjän asema muuttunut sille edulliseksi; sen\nsotajoukot, laivasto oli saanut voittoja; sen valtiomiehet ajoivat\nhyvin sen asioita; sen mahti paisui yhä suuremmaksi.\n\n\n\n\nXIX. Uudenkaupungin rauha.\n\n\nSota alkoi tuntua kummallakin puolella rasittavalta. Jo vuosikausia\noli Ruotsissa yleisesti toivottu rauhaa ja kuninkaan puoleen usein\nkäännytty sitä pyytämään. Tsaari ja hänen kansansa olivat myöskin jo\nsotaan väsyneet. Mutta niin kauan kun Kaarle XII oli hengissä, ei\nrauhaa uskallettu mahdollisena pitää. Kuten mainittiin pakeni hän\nPultavan tappelun jälkeen Turkin sulttaanin maihin. Viisi vuotta\nhän siellä oli, yhäti koettaen sulttaania kiihottaa sotaan Venäjätä\nvastaan. Vihdoin 1714 hän palasi kotimaahansa. Ruotsi oli silloin\nhäviön partaalla; viholliset, joihin sekä Preussin että Hannoverin\nhallitsijat olivat näihin aikoihin entisten lisäksi yhtyneet,\nahdistelivat sitä joka taholta. Mutta sotaa Kaarle XII vaan tuumi.\nHänen kunniantuntonsa ei sallinut hänen ryhtyä rauhaan, jossa hänen\nolisi luopuminen Ruotsin alueista; mutta toisilla ehdoilla ei\nkukaan sitä saattanut toivoakaan. Venäjän tsaaria vastaan hän ei\ntahtonut lähteä, sillä hän piti itsekin mahdottomana saada hänestä\nvoittoa; vaan hän aikoi Tanskalta valloittaa Norjan. Venäjän kanssa\npäinvastoin hän suostui rauhastakin keskustelemaan. Hän lähetti\nedustajia Ahvenan saaristoon v. 1718, ja seuraavan vuoden 1719\nloppupuoleen keskusteluja pitkitettiin, mutta hänen vaatimuksensa\nolivat niin suuret, että mahdotonta oli niiden pohjalla toivoa mitään\naikaan saada. Hän itsekään sitä täydellä todella tuskin ajatteli.\n\nMarraskuun 30 p. 1718 vihollisen kuula Fredrikshaldin edustalla\nteki lopun Kaarle XII:nen elämästä; ja nyt tuli rauhan toiveet\nparemmiksi. Mutta Ruotsin uusi hallituskaan ei tahtonut ensin ryhtyä\nrauhansopimuksiin Pietarin kanssa, sillä Venäjä oli vaarallisin sen\nvihollisista ja Ruotsissa tunnettiin jo mieli-ala Länsi-Euroopassa\nVenäjätä vastaan. Sen vuoksi koetti Ruotsin hallitus ensin päästä\nmuista vihollisista ja niiden välityksellä saada Venäjän kanssa\nparemmat ehdot. Mutta suotta oli luottaa toisten apuun. Se pian\nhuomattiin. Englantilainen laivasto saapui kyllä parina kesänä\nItämereen suojellaakseen muka Ruotsin rannikkoja; mutta kuitenkin\nsaivat Venäjän kaleerit kulkea rannikolla ja poltella kyliä ja\nkaupunkia. V. 1719 esim. liikkui Venäjän joukkoja lähellä Tukholmaa,\nhävittivät perinpohjin 2 kaupunkia, 130 kylää, useita myllyjä ja\ntehtaita; koko vahinko lasketaan 12 miljoonaksi. Kanteena seuraavana\nvuonna tehtiin samoin. Tsaari tahtoi näet tällä tavalla pakottaa\nRuotsia rauhaan. Uuteenkaupunkiin rauhansovittajat molemmin puolin\nkokoontuivat 1721; ja pian saatiin siellä sopimus valmiiksi.\nRuotsille se oli kova, mutta Venäjälle edullinen. Venäjä sai siinä\nitselleen luovutetuksi Liivin-, Viron- ja Inkerinmaat sekä vielä\nkaakkois-osan Suomesta, jossa oli Viipurin ja Käkisalmen kaupungit.\nTäten meidänkin maamme joutui jaetuksi kahden valtion välillä.\n\nPietari oli mielissään saatuaan kuulla sanoman rauhan sopimuksesta.\nHän oli ollut Pietarin läheisyydessä kun sanoma hänelle tuotiin,\nmutta palasi heti sanoman saatuansa kaupunkiin. Kanuunain paukkeella\nja soitolla se ilmotettiin kaupungin väestölle. Itse meni tsaari\nkirkkoon kiitostaan korkeimmalle lausumaan. Kirkon ulkopuolella oli\nsuuria astioita paloviinaa kansaa varten; sitä varten laitetulta\npuhujalavalta Pietari itse esitti rauhansanoman ja tarttuen maljaan,\njoi hän kansansa onneksi, joka taas eläköön huudolla tsaarille\nvastasi. Kaikellaisia huveja pantiin toimeen monen päivän kuluessa.\nPietari oli ilosen-vallaton kuin lapsi; hän tanssi pöydillä ja lauloi\nlauluja. Samojen juhlapäivien kuluessa senaatti pyysi häntä ottamaan\nisänmaan isän nimen, keisarin arvonimen ja \"suuren\" kunnianimen.\n\nEikä ilman syyttä Venäjän uudessa pääkaupungissa iloa pidetty.\nOlihan Uudenkaupungin rauha vahvistanut tärkeimmän osan Pietarin\nelämän työstä. Venäjän asema oli sen jälkeen täydellisesti toinen\nkuin 20 vuotta aikaisemmin. Suurin osa niistä valloituksista, jotka\nRuotsi vuosisadan kuluessa oli hankkinut pitkillä sodilla, ne olivat\nnyt äkkiä joutuneet Venäjän omaksi. Kustaa II:sen Aadolfin voiton\nhedelmät olivat menetetyt, hän kun oli sulkenut Venäläisiltä kokonaan\nmeren, jota myöten se saattoi päästä länsimaiden raitista ilmaa\nhengittämään; Pietari oli akkunan nyt avannut ja paljon väljemmälle\nkuin se ennen oli ollut. Baltiankysymys, joka oli Venäjällä ollut\ntärkein Iivana IV:nen ajoista asti, sen oli Pietari nyt saanut\nratkaistuksi. Se oli suuren Pohjoismaisen sodan tärkeä merkitys\nVenäjälle.\n\n\n\n\nXX. Toinen Turkin sota.\n\n\nItämeren rantamaat olivat lyhyessä ajassa joutuneet Venäjälle.\nToinen tärkeä valtiollinen kysymys oli vielä ratkaisematta,\nnimittäin Itämaalainen, jota ei vielä meidänkään aikana ole saatu\nlopullisesti selvitetyksi. Jo aikaisemmin olemme kertoneet, että\nPietari oli taistellut Turkkilaisia vastaan, ja v. 1699 tehnyt\nrauhan päästäkseen taistelemaan Ruotsia vastaan. Koko Pohjan sodan\nkestäessä oli kuitenkin suhde Turkin kanssa ollut horjumassa sodan\nja rauhan välillä. Pietari tahtoi sotaa ehkäistä puhkeamasta;\nKonstantinoopelissa oli hänellä taitava valtiomies lähettiläänä\nTolstoj, joka sai rauhan säilytetyksi. Mutta Balkanin kristittyjen\nkanssa pidettiin alituisesti yhteyttä; hengelliset miehet, piispat\nja munkit, kääntyvät tsaarin puoleen niinkuin ennenkin pelastusta\nhänen avullaan kansoilleen saadakseen. Niinpä eräs munkki Seraphim\njätti v. 1704 laajan esityksen Kreikkalaisten vapauttamisesta. Sama\nmies oli käynyt Länsi-Euroopan ruhtinaita tähän toimeen kehottamassa;\nmutta siellä ei hän saanut kannatusta; tsaarin avulla hän toivoo sen\nvoivan tapahtua. Armeeniasta kirjotti v. 1701 muuan Israel Oriah\nsamaan tarkotukseen tsaarin välitystä saadakseen. \"Niinkuin Aatamin\njälkeiset odottivat Messiasta\", sanotaan Oriahin kirjotuksessa, \"niin\nluottaa meidän kansamme Venäjän tsaariin\". Salaisissa seuroissa\nvalmistettiin vapauttamista, lähetystöjä tuli niinikään tavan\ntakaa tsaarille. Sen lisäksi alkoivat Moldaun, Valakian ja Serbian\nruhtinaat keskusteluihin tsaarin kanssa. He olivat Turkin sulttaanin\nvasalleja, mutta halusivat vaihtaa alamaisuutensa Venäjään, sekä\nlupasivat sotaväkeä ja ruokavaroja tsaarille sodan alkaessa.\n\nTurkin hallitus pysyi kuitenkin rauhassa. Kaarle XII:nen lähetessä\nUkrainia oli hänellä keskusteluja sulttaanin kanssa; mutta mihinkään\ntoimintaan ei tämä ryhtynyt. Vasta Pultavan tappelun jälkeen\nTurkin alueelle asetuttuaan rupeaa Ruotsin kuningas kaikin keinoin\nyllyttämään sulttaania sotaan. Vihdoin se saatiin aikaan. Venäjän\nlähettiläs heitettiin seitsemäntornin vankilaan; se oli merkki\nrauhan rikkoontumisesta. Pietari, sen kuultuaan, ryhtyi heti toimeen\nja tahtoi saada sodan kansalliseksi. Oikean uskon puolesta oli\nuskottomia vastaan lähdettävä taisteluun. Eräässä kirjoituksessa,\njoka tämän johdosta levitettiin valtakunnassa, huomautetaan siitä\nraskaasta ikeestä, jonka alla Kreikkalaiset, Valakit, Bulgarilaiset\nja Serbialaiset huokailevat. Turkkilaisia vertaa tsaari susiin,\njotka ovat tunkeutuneet kristittyjen laumaan; hän kerskaten\nmainitsee, että hän on kaikki Baltian maat valloittanut ja tehnyt\nlopun Ruotsalaisten herruudesta. Niin kävisi Turkkilaistenkin, jotka\novat vasten kaikkea oikeutta alkaneet sodan. Hän kehottaa kaikkia\nBalkanin kristityitä ryhtymään aseisiin yhteistä vihollista vastaan,\nniinkuin heidän mainiot esi-isänsä ennen olivat tehneet. Pietari\ntahtoi tällä sodalla saada aikaan kaikkein kristittyjen vapautuksen\nBalkanin niemimaalla ja päästä kenties Konstantinoopeliin asti --\npäämaali, jota ei vieläkään ole saavutettu. Hän luotti paljon Turkin\nkristittyjen intoon ja lupauksiin sekä yllä mainittujen ruhtinasten\nkanssa tehtyihin sopimuksiin. Se apu, minkä hän sai, oli kuitenkin\nhyvin vähänarvoinen. Hän pettyi samalla tavalla kuin Kaarle XII\ntunkeutuessaan Etelä-Venäjälle kasakoilta apua toivoen. Ja sama\nkohtalo kuin Kaarle XII:lle, oli Pietarinkin osaksi tulemaisillaan.\n\nVenäjän tsaari tunkeutui näet v. 1711 lähes 40,000-miehisellä\nsotajoukolla valtakuntansa rajan Dnjester-virran yli Moldauiin.\nSiellä piti olla makasiineja ja ruokavaroja; mutta tyhjäksi hävitetty\nmaa olikin hänen edessään. Niinkuin Mazeppa tuli tyhjänä Kaarle\nXII:nen luo Ukrainin pohjois-rajalla, niin tuli Valakian ruhtinas\nKantemir Jassyyn Pietarin luokse. Moldaun hospodaari Brankovan taas\nliittyi lopulta Turkkilaisiin, esiintyessään ensin muka välittäjänä\nPietarin ja sulttaanin välillä. Avusta ei siis paljon ollut.\n\nPietari joutui joukkoineen Pruth-joen suulle. Ruokavaroja ei ollut;\nTurkin suurvisiiri Baltagi-Mehemet seuraa häntä mukanaan noin 200,000\nmiestä. Turkin sotajoukossa ei ollut puutetta, sillä ruokavarat\nnäistä maista tuotiin heille; Venäjän armeija joutui saarretuksi. Sen\nasema oli toivoton. Kerrotaan, että Pietari yritti pelastaa itsensä\nsamalla tavalla kuin Narvan luona v. 1700; hän koetti näet yhdessä\npuolisonsa Katharinan kanssa päästä turvaan tukalasta asemasta. Se\nei onnistunut. Nyt näytti todellakin siltä, että koko hänen luomansa\ntyö oli häviön oma ja hän itse vielä vihollisensa käsiin joutumassa.\nMutta hän pelastui jotenkin helpoilla uhrauksilla. Tapahtuman\nkaikkia seikkoja ei tarkoilleen tunneta. Erään turkkilaisen vangin\nkertomuksesta, niin kerrotaan, saivat Venäläiset tietää, että\nsulttaani oli valtuuttanut suurvisiirin rauhan tekoon, ellei hän\nollut voitosta aivan varma. Tämän johdosta lähetettiin sananviejä\nsuurvisiirin luo esittämään keskustelua. Vastausta ei ensin kuulunut.\nSen vuoksi lähetettiin toinen lähettiläs ilmottamaan, että Venäläiset\nolivat myöskin valmiit taisteluun. Tämä tapahtui vaan sentähden,\nettä Venäläiset eivät toivotonta asemaansa tahtoneet näyttää\npelkäävänsä. Silloin kehotti suurvisiiri lähettämään sovinnonhierojan\nTurkkilaisten leiriin. Pietari oli taipuvainen suuriin myönnytyksiin,\nse osottaa hänen vaarallista tilaansa. Paitsi kaikkia Turkkilaisilta\nvalloitettuja paikkoja, oli hän taipuvainen jättämään Ruotsille,\njosta hän myöskin arveli kysymyksen tulevan, Liivinmaan; mutta\nPietarin kaupunkia ja Inkerinmaatahan ei luvannut millään ehdoilla\njättää, vaan ennemmin vaikkapa joitakuita Venäjän maakuntia.\n\nEi Pietarin tarvinnut kuitenkaan näin paljon uhrata. Hänen\nlähettiläänsä Schafirov, tottunut valtiomies, oli saanut myöskin\nvaltuutuksen luvata suurvisiirille 150,000 ruplaa ja muille\netevimmille miehille pienempiä summia. Kerrotaan, että Pietarin\npuoliso Katharina olisi tämän lahjomiskeinon keksinyt. Sillä oli\nepäilemättä tärkeä vaikutus sovinnon pikaiseen aikaansaamiseen.\nVenäläiset luopuivat Asovista sekä hävittivät muut varustetut paikat\nMustan meren rannalla, lupasivat olla Puolan asioihin sekaantumatta\nsekä antaa Ruotsin kuninkaan vapaasti matkustaa. Siinä rauhan ehdot.\nVenäjän joukko oli pelastettu.\n\nPietari menetti kyllä ensimmäisen voittonsa hedelmän Asovin\nlinnoituksen, mutta tuskin kukaan saattoi arvata hänen näinkään\nvähällä pääsevän vapaaksi. Suurvisiiri menetti myöhemmin asemansa,\nkun sulttaani kuuli, että hän oli lahjoja ottanut -- ja karkotettiin\nKonstantinoopelista Lemnos-saarelle. Useita muita, jotka olivat\nrauhan teossa osallisena, mestattiin. Kaarle XII oli pahoilla mielin\nrauhan johdosta ja koetti vielä saada sotaa aikaan, mutta se ei\nonnistunut; v. 1713 tehtiin lopullinen rauha Hollannin ja Englannin\nvälityksellä.\n\nPietari ei saanut Balkanin niemellä suuria tuumiansa toteutetuksi:\npäinvastoin hänen vastoinkäymisensä teki hänen asemansa entistä\nheikommaksi. Mutta hänen vaikutuksellaan täällä on kuitenkin\ntärkeä merkitys. Tästä alkaen ovat Balkanin kreikan-kristityt\nVenäjän hallituksen kanssa yhteydessä. Venäjän tsaaria pitävät he\nturvanaan Turkin sortoa vastaan. Heidän asiansa on yhteinen; väli\non entistä läheisempi. Moldauilaisia, Valakeja ja Serbialaisia on\nVenäjän palveluksessa. Itse ruhtinas Kantemir, joka onnettoman sodan\njälkeen ei saattanut maahansa jäädä, muutti Venäjälle. Montenegron\nmetropoliitta Danilo tuli 1715 Pietariin pyytämään apua Turkkia\nvastaan. Hän sai rahaa, tsaarin kuvia j.n.e. Samoille Balkanin\nkristityille lähettää Pietari kirjoja, palkkaa opettajia ja pitää\nmuutenkin heidän opetuksestaan huolta; sanalla sanoen, Venäjän tsaari\non Balkanin kristittyjen silmissä heidän luonnollinen suojelijansa,\njommoisena hän on ollut viime aikoihin asti. Pietari alkoi ensi\nkerran sodan uskonnon ja kansallisuuden nimessä Korkeata Porttia\nvastaan ja sen jälkeen on Venäjän hallitsijoilla ollut aina sama syy.\nOrientaalinen kysymys oli hänen kauttansa saanut siten myöhemmän\nluonteensa.\n\n\n\n\nXXI. Pietarin sodat Aasian puolella.\n\n\nOn vielä kolmaskin meri, joka koskettelee Venäjän maita, nimittäin\nKaspian meri. Jo ammoisista ajoista asti oli se ollut tärkeä\nitämaisen kaupan välittämisessä, Intian tavaroita kun sen kautta\ntuli Itä-Euroopaan. Sentähden oli Venäjän hallitsijoiden huomio\njo ennenkin kääntynyt sinne päin; ulkomaiset matkustajat olivat\nteroittaneet näiden seutujen merkitystä ja tahtoneet saada Venäjän\nvälityksellä kaupan näillä seuduilla haltuunsa. Luonnollista on,\nettei Pietari suurikaan saattanut jättää niitä huomioonsa ottamatta.\nHän käsitti, että Venäjällä olisi täälläkin tärkeä tehtävä. Venäjän\ntuli olla välittäjänä idän ja lännen välillä; sen tuli suojella\nraakalaiskansojen tunkeutumista Euroopaan, sillä Kaukasus-vuorten yli\nniitä asein ennen oli tullut; sen vuoksi oli sen omistaminen nämät\nmaat. Mutta kauppaedut olivat myöskin tärkeät, ja sen suojelemiseksi\noli näillä seuduilla asuvat kansat kukistettavat, sillä usein olivat\nne ryöstäneet karavaanikauppiaita heidän matkoillaan.\n\nKaspian meren maissa oli monellaisia kansoja ja valtioita.\nKaukasus-vuoristossa oli pieniä villejä, levottomia kansakuntia,\njotka keskinäisissä riidoissaan jo ennenkin olivat tottuneet Venäjän\ntsaaria kutsumaan välittäjäksi. Aasian puolella oli Kalmukkeja,\nTurkmeneja y.m. raakalaiskansoja; mutta kauempana kaakkoon päin oli\nMuhamettilaisia valtioita, niinkuin Chivan ja Bocharan khaanikunnat,\nsekä Persian valtakunta, joka vieläkin on tärkein Keski-Aasian\nvaltioista. Vähän pohjoisempana asuivat Armeenilaiset, jotka jo ennen\nkristittyinä olivat pyytäneet Venäjän tsaarilta apua päästäkseen\nPersian vallasta vapaiksi.\n\nSuurempia yrityksiä näille seuduin ei Pietari tehnyt ennen kun\nhallituksensa viimeisinä aikoina; hän tahtoi näet saada täällä\nkorvausta Turkkia vastaan kärsimästään tappiosta. Niinpä hän\nv. 1714 lähetti erään tserkessiläisen ruhtinaan johdolla 4,000\nmiestä Keski-Aasiaan, etupäässä Chivaan. Retki päättyi kokonaan\nonnettomasti. Johtaja murhattiin ja joukko hävisi. -- V. 1717\nlähetettiin eräs Volynskij Persiaan. Venäjän lähettiläänä hänen\npiti toimia, mutta samassa tuli hänen tsaarin käskystä ottaa selvää\nPersian oloista, varustuksista, sotavoimasta, maanlaadusta; hänen\ntuli lahjoa vaikuttavia henkilöitä, vaikuttaa siihen suuntaan, että\nPersian kauppa tulisi Venäjälle edulliseksi j.n.e., ylipäänsä ajaa\nVenäjän etuja. Volynskij ilmaisee pian, että Venäjällä olisi hyvä\ntilaisuus ryhtyä sotaan Persiata vastaan, maassa kun vallitsee\ntäydellinen sekasorto ja laittomuus; sotaväki ei ollut saanut\npalkkaansa ja oli sen vuoksi valmis jättämään palveluksensa.\n\nRuotsin sodan kestäessä ei Pietari sotaan ryhtynyt, vaikka jo\nvarustuksia tehtiin Kaspian meren rannoilla, varsinkin Astrakaanissa,\njonne sama Volynskij oli 1720 päässyt kuvernööriksi. Mutta v. 1722\nkeväällä ryhdyttiin toimeen; muutamia venäläisiä kauppiaita oli\nlevottomuuksien vallitessa eräässä Persian kaupungissa ryöstetty; se\noli sodan syynä. -- Pietari itse tuli puolisoineen Kaspian merelle;\nsiellä oli suuri sotajoukko, noin 106,000 miestä ja 442 laivaa.\nAlussa kävi retki onnellisesti, mutta pian rupesi ruokavarojen\npuute ahdistamaan; hevoset kuolivat; yhtenä yönä esim. 1,700\nkappaletta. Joitakuita tärkeämpiä paikkoja niinkuin Derbent ja\nBaku valloitettiin. Turkin hallitus oli pahoillaan ja ulkomaiden,\nvarsinkin Englannin, lähettiläät kehottivat sulttaania sotaan Venäjää\nvastaan. Sama kilpailu ja kateus ilmaantui Englannin puolelta kuin\nvielä nytkin itämaiden asioissa. Töintuskin sulttaani saatiin\nestetyksi sotaan ryhtymästä. V. 1723 saatiin rauha aikaan, jossa\nVenäjälle luovutettiin muutamia linnoituksia Kaukasiassa.\n\nEi Pietari Persian sotaretkelläkään paljon saavuttanut; nekin harvat\npaikat jotka hän sai, olivat vaikeat säilyttää murhaavan ilmanalan\nvuoksi. Pietarin seuraajat niistä luopuivatkin. Mutta tässä kohden,\nniinkuin muissakin, oli Pietari tienraivaajana Venäjälle. Hän alotti\nsen suunnan itäänpäin, jonne Venäjän hallitus seuraavina aikoina\non kääntynyt. Itämainen kysymys sen laajemmassa merkityksessä\nsai alkunsa; se on jatkunut, ja vielä meidänkin päivinä jatkavat\nVenäläiset Pietarin alottamaa uraa Kaukasus-vuorten takaisissa maissa.\n\n\n\n\nXXII. Sotalaitoksen järjestäminen ja laivaston hankkiminen.\n\n\nPitkän Pohjan sodan aikana kiinnitti tsaari suurinta huomiota\nsotajoukkoonsa; sen kunnosta koko hänen menestyksensä riippui. Tämä\nsota olikin se koulu, jossa Venäjän sotajoukot suurimman opin saivat,\nkuin milloinkaan ennen tai myöhemmin. Järjestys tuli toisellaiseksi,\naseet uudet, upsieristolta vaadittiin enemmän taitoa; kaikki\nmuodostui samantapaiseksi kuin Euroopan muidenkin maiden joukot\nolivat. Se vaati suuria uhrauksia, mutta siinä Pietari vielä vähemmän\nkuin muissa kohdissa säästi kansansa ponnistuksia.\n\nVenäjän sotajoukot olivat ennenkin sangen suurilukuisia. Iivana julma\nsaattoi vihollistaan vastaan lähettää 300,000 miestä. Mutta nämät\njoukot olivat järjestymättömiä laumoja, joilta oikea johto puuttui.\nSodan tullessa kutsuttiin näet bojaarit ynnä talonpojat kokoontumaan\nmääräpaikkoihin, tavallisesti isompiin kaupunkeihin; voivoodit\neli maaherrat heitä johtivat ja ylipäällikkyys oli jollekulle\nsuurisukuiselle bojaarille annettu. Sodan päätyttyä pääsivät soturit\ntaas kotiinsa maitaan viljelemään. Nuoli, keihäs ja tappara sekä\nmuutamilla ampuma-aseita, olivat heidän aseinaan. Kasakoitten joukot,\njoiden lukumäärä nousi 50,000:teen, jousineen keihäineen olivat vielä\nenemmän järjestystä vailla, ja ainoastaan samantapaisia joukkoja\nvastaan niinkuin Tataarilaisia vastaan saattoivat he taistella.\nIivana julma oli Streltsien joukon järjestänyt, josta ennen olemme\npuhuneet, mutta ei näidenkään järjestys vastannut muun Euroopan\njoukkojen järjestystä. Boris Godunov oli hankkinut 2,500-miehisen\nhenkivartiajoukon ulkomaalaisista ja seuraavien hallitsijoiden,\nvarsinkin Pietarin isän Aleksein ja velipuolen Feodorin aikana,\nkoetettiin muitakin joukkoja harjottaa ulkomaalaisten avulla. Mutta\nvaillinaista tämä oli, koska sotamiehet yhäti rauhan aikana saivat\nkotonaan tiloillaan olla. Sotajoukon lukumäärä oli Venäjällä kyllä\npaljon suurempi kuin Euroopan sivistysmaissa, mutta sen voima oli\nheikompi, kun siltä puuttui harjaantumista ja järjestystä. Pietari\noli tässä kohden uudistaja.\n\nJo ennen olemme kertoneet, mitenkä Pietari poikana ollessaan oli\nmuodostanut itselleen rykmenttejä, joita hän harjotteli. Näistä n.\nn. \"Poteschnyje'stä\" eli leikkisotureista muodostui kaksi kaartin\nrykmenttiä Preobraschenskin ja Semenovan, jotka vielä nytkin ovat\nVenäjällä. Ulkomaalaiset upsierit olivat hänen opettajinaan olleet;\nja näitä hän yhä enemmän kutsui armeijaansa, varsinkin Ruotsin\nsodan aikana. Vanha järjestys ei enää kelvannut. Hän luopui tuosta\nentisestä kutsuntatavasta ja sijaan tuli rekryytien otto. V. 1699\ntämä ensi kerran tapahtui. Tässä ei kuitenkaan säännöllisyyttä\nja määrättyä järjestystä ollut, vaan niinkuin Pietarin monissa\nmuissakin toimissa, olivat asianhaarat ja satunnainen tarve\nmääräämässä. Tammikuussa v. 1705 esim. vaati hän muutamista\nmaakunnista yhden rekryytin kutakin 20 taloa kohti; helmikuussa\nsamana vuonna vaadittiin yksi rekryytti kunkin 20 talon kohdalle\nkoko valtakunnassa; joulukuussa samana vuonna vaaditaan sama määrä;\nniinikään kolmena seuraavana vuonna. V. 1711 otetaan 20,000 miestä\nja 7,000 hevosta, v. 1712 yksi ratsumies joka 50 taloa kohti; v.\n1719 4,000 miestä Siperiasta, ja muusta valtakunnasta 10,000 j.n.e.\nVäliin käytettiin mielivaltaisempiakin määräyksiä; niinpä käskee\ntsaari 1703, että ilman perillistä kuolleen maanomistajan maaorjat\npiti koottaman ja pantaman sotaväkeen ja laivastoon. V. 1703\nkäsketään kovan rangaistuksen uhalla, että kaikkien virkasäätyyn\nkuuluvien henkilöiden lapset ja omaiset tulisivat Moskoovaan, jossa\nkelvolliset valittaisiin sotaväkeen. V. 1701 taas oli määrätty,\nettä velkamies, joka ei voinut velkaansa suorittaa, lähetettäisiin\nAsoviin. Tilanomistajien täytyi toimittaa vaatteet ja ylöspito\nrekryyteilleen ja ratsumiehen hevoset saivat samalla tavalla appeet.\nJos sotamies kuoli, oli toinen sijaan hankittava. Palveluksessa ei\nollut määrävuosia; vaan kykenemättömyys ainoastaan saattoi vapauden\nja silloin sellainen mies joutui sen isännän vaivaksi, joka hänet oli\nasettanut.\n\nSotaväki oli siten muuttunut vakinaiseksi ja oli senkin vuoksi\nkalliimpi ja rasittavampi. Sen lukumäärä oli tuskin entistä enempi,\nsillä Pietarin hallituksen loppuaikoina oli siinä 210,000 miestä, sen\nlisäksi laivastossa 28,000. Majoitusvelvollisuus oli talonpojille\nsangen tukala. Sotaväkeä majoitettiin näet asukkaiden luo, missä\nsille paraiten sopi, huolimatta seudun varallisuudesta. Talonpojan\ntuli hankkia asunto, ruoka, vaikkapa nälkä olisi hänellä itselläkin\njo ennestään vieraana ollut.\n\nUpsierit olivat suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka halveksien\nkatselivat venäläistä kumppaniaan, vaikkapa he itsekään, varsinkin\naikaisemmin tulleet, eivät olleet kehuttavia miehiä. Tärkeämmät ja\nkorkeammat upsierien virat jätti tsaari kuitenkin Venäläisille,\nosottaen siten myöntymystä kansalliselle itsetunnolle.\n\nVielä suurempaa huolta käytti Pietari laivaston luomiseen; suurempia\nvaikeuksia siinä oli voitettavana, se kun oli ihan alusta aikaan\nsaatava, ja vielä suurempaa ankaruutta täytyi hänen käyttää, ennen\nkun se oli valmiina. Hänen nuoruutensa ajoista kertoessamme,\nmainitsimme, mitenkä hän oli hurmaantunut mereen, ja laivanrakennusta\noppiakseen hän etupäässä ulkomaan matkallensakin lähti.\nLaivaveistämöitä ruvettiin heti ulkomaan matkan jälkeen rakentamaan;\nensimmäinen oli Voroneschin kaupungissa Don-virran rannalla, josta\nlaivat virtaa myöten laskettiin Mustaan mereen. Taganrogin kaupunkiin\nAsovin meren rannalle laitettiin satama. Mutta vielä suurempia\nlaitoksia oli myöhemmin tekeillä Itämeren rantamailla. Pietarista\npiti tehtämän suuri satamakaupunki; laivaveistämö laadittiin sinne.\nPian siirrettiin samat puuhat Retusaarelle eli Kronstadtiin, josta\nPietari aikoi uuden pääkaupunkinsa etuvarustusta. Räävelin satamaa\nparannettiin; toinen Baltischport sen lähellä varustettiin lisäksi.\nLaivoja rakennettiin niinikään Aunuksessa ja Arkangelissakin, joka\nviimeksi mainittu kaupunki kuitenkin jäi yhä enemmän syrjään Pietarin\nvuoksi. Rakennettiinpa Turussakin kaleerilaivoja ison vihan aikana.\nKanavia liikkeen helpottamiseksi sisämaassa niinikään aljettiin\nkaivaa; niinpä aikoi hän yhdistää Volgan Mustaan mereen; Laatokan\netelä rannikkoa myöten aljettiin niinikään kanavaa kaivaa.\n\nMutta miten saatiin kaikki tämä aikaan? Tsaarin ankara tahto ne loi.\nYksityisten täytyi hänen käskystään rakennuttaa omilla varoillaan\nlaivoja: elleivät totelleet, otettiin heidän omaisuutensa valtiolle.\nNiinpä vaati hän 1697, että patriarkka ja kaksi ruhtinasta hankkisi\n20 sotalaivaa ja 50 kanuunaa; muut ylhäiset herrat taas 24 laivaa\nkanuunineen; kauppiaiden y.m. varakkaiden tuli hankkia pienempiä\naluksia. Itse tsaari puolestaan rakennutti 9 linjalaivaa.\n\nTyömiehiä laivaveistämöille ja satamatöihin saatiin siten, että\nmaaherroja käskettiin kokoamaan alueistaan määrätty joukko\ntalonpoikia, jotka pakotettiin työhön; niitä oli kymmeniä tuhansia\nyht'aikaa. Huono ruoka ja taudit surmasivat niitä äärettömän paljon;\nniinpä lasketaan Taganrogin satamatöissä yksin 300,000 työmiestä\nhenkensä menettäneen. 7,000 miestä oli Laatokan kanavatyössä joutunut\nsurmansa saamaan, ennenkun työ oli varsinaiseen käyntiinkään päässyt.\n\nSaadakseen taas laivan aineksia kielsi Pietari yksityisten kaatamasta\npuita metsistään, varsinkin virtojen rannoilla. Kuoleman rangaistus\noli uhkana. Itse maanomistajaakin kiellettiin edes omiksi tarpeikseen\npuita kaatamasta; kolmannella kerralla kun hänet siinä tavattiin,\nsai hän \"knuuttia\" sekä tuomittiin 20 vuodeksi kaleerityöhön. Suomen\nmetsistäkin tuotiin paljon puita Pietarin ja Räävelin satama- ja\nlaivatöihin.\n\nMutta tällä säälimättömällä tarmollaan ja ankaruudellaan sai Pietari\n12 vuoden kuluessa luoduksi laivaston, jonka vertaista ei Itämeressä\nollut. 1714 hän jo voitti Ruotsin laivaston ja seuraavina vuosina\nhänen kaleerinsa tekivät Ruotsin rannikoilla suurta tuhoa. Hän oli\nsamassa totuttanut kansansa merielämään, jota se ennen kauhulla oli\nkatsellut. \"Venäläiset\", kertoo eräs aikalainen, \"pian tottuivat\nvarsinkin kaleerilaivoihin, ne kun melkein joka yöksi laskivat\nmaalle, ja kuu tuuli oli vastainen oli sotamies taipuvaisempi\nsoutamaankin kun hän maalla kulki kantaen matkatarpeita selässään\".\n\n\n\n\nXXIII. Pietarin kaupungin synty.\n\n\nJo edellisessä mainitsimme, että Pietari alkoi rakentaa uutta\npääkaupunkia Neva-joen suulla valloitettuaan v. 1703 nämät seudut\nRuotsalaisilta. Mutta vasta Pultavan tappelun jälkeen, jolloin\nhän saattoi pitää omistusoikeutensa Inkeriin varmana, pantiin\nsuurempaa intoa ja vauhtia tähän toimeen. Samantapaista ankaruutta\nja mielivaltaa kuin laivaston hankkimisessa hän uutta pääkaupunkia\nluodessakin käytti. Hän tahtoi asettaa valtakuntansa pääpaikan\nmerenrannikolle lähemmäksi länsimaita, huolimatta siitä että se\ntulisi olemaan kokonaan valtakunnan syrjäosassa ja vieläpä vieraan\nkansallisuuden alalla. Inkerissähän asui suomalaisia, vaikka Pietari\nsiirsi näihin sodan kautta autioiksi joutuneihin pitäjiin paljon\nvenäläisiä talonpoikia. Nimeksi hän valitsi apostoli Pietarin\nkunniaksi hänen ja samassa oman nimensä.\n\nVaikeaksi kävi varsinkin alussa työpuuhat. Kaupungille määrätty\npaikka ja koko sen ympäristö oli sangen epäedullinen; siinä oli\nsuuria soita ja rämeitä. Aluksi saatiin noiden vetisten seutujen läpi\nkaksi tietä tehdyksi, mutta niin pohjattomia ne olivat, että sekä\nsyksyisin että keväisin nähtiin niillä paljon hevosia uponneina.\nIlmanala oli myöskin hyvin haitallinen terveydelle. Mutta sellaiset\nseikat eivät Pietariin vaikuttaneet. Hän oli sen määrännyt ja sen\npiti tapahtua. Eikä siinä kylliksi että hän uuden pääkaupungin\nperusti, vaan hän tahtoi sen valmiiksi tehdä.\n\nEnsimmäinen rakennus oli linnarakennus paikan suojelukseksi. V. 1703\nsinne kutsuttiin tuhansia ihmisiä sitä varten. Multaa ja hiekkaa\ntäytyi kuljettaa pitkien matkojen päästä; kuljetusneuvot olivat\nsangen puutteellisia, ei edes kottikärryjä ollut, vaan täytyi\ntyömiesten ensi aluksi viedä multaa takkinsa liepeissä, kankaan\nkappaleissa, vanhoissa matoissa tai säkeissä, joita kannettiin joko\nselässä tai käsivarrella. Vuosittain siellä oli kymmeniä tuhansia\ntyössä; työmiehiä koottiin valtakunnan kaikista maakunnista; siellä\noli Venäläisiä, Tatarilaisia, Kalmukkia, kasakoita, Suomen ja\nInkerin talonpoikia ja myöhemmin paljon suomalaisia ja ruotsalaisia\nsotavankia. Kivenhakkaajia, tiilenvalmistajia ja muurareja varsinkin\ntarvittiin. V. 1708 esim. kutsuttiin 40,000 miestä työhön; sama määrä\noli seuraavana vuonna ja vielä lisäksi pari tuhatta käsityöläistä.\nKun yksi joukko oli määräaikansa ollut, laskettiin se pois ja toisia\nkutsuttiin sijaan. Se oli jonkinlainen verotus, joka talonpojille\nja käsityöläisille määrättiin. Maakuntien voivoodit niistäkin\npitivät huolen. Työmiehet saivat vähän palkkaa, 1/2 tai 1 ruplan\nkuukaudessa; tämä makso samoin kuin muutkin kustannustarpeet otettiin\nylimääräisenä verona maasta. Ruokavarat työmiehiä varten koottiin\nniinikään maakunnista; mutta kovin vaillinaisesti elatusvaroista\nhuolta pidettiin; työmiehet kärsivät puutetta, jonka vuoksi paljon\nkuoli. Epäterveellinen ilmanala ja siitä johtuvat taudit myöskin\nosaltaan vaikuttivat. Noin 200,000 ihmistä sanotaan Pietarin\nrakennuspuuhissa henkensä heittäneen.\n\nPietari vaati myöskin mahtavia ylimyksiä ja muita varakkaita\nhenkilöitä ottamaan lempikaupunkinsa rakentamiseen osaa. Saadakseen\nsiihen asukkaita määräsi hän muualta, varsinkin entisestä\npääkaupungista Moskoovasta, sinne rikkaita asukkaita muuttamaan.\nV. 1714 hän antoi käskyn, että muutamat hovin virkamiehet, 350\nvarakasta leskeä, 300 kauppiasta sekä 300 käsityöläistä, jotka kaikki\nvalittiin koko valtakunnasta, vuoden kuluessa olivat velvoitetut\nrakentamaan talon kukin itselleen Pietariin. Hän kielsi niinikään\nrakentamasta pieniä puurakennuksia keskikaupunkiin; tiilestä piti\nkaikki rakennettaman. Mutta työ kävi hitaasti, koska muurareja ei\ntarpeeksi ollut saatavissa. Silloin keksi Pietari sen keinon, että\nhän kielsi muissa kaupungeissa korjauksia tekemästä niin kauan\nkun Pietarissa tarvittiin paljon muurareja. Muissa kaupungeissa,\nvarsinkin Moskoovassa, rakennukset joutuivat rappiolle; suuri\ntulipalo hävitti vielä v. 1712 viime mainittua kaupunkia. Mutta\nsiihen ei tsaari paljon huomiotaan kiinnittänyt. Jos yksi ei\nsaattanut varoillaan rakennuttaa taloa, sai hän yhtyä toisen kanssa.\nPietari itse määräsi paikottain, etupäässä Vasilj-Ostrovassa, joka\non Nevan saari, rakennusjärjestyksen; ja kun hän huomasi, ettei\nmäärättyä järjestystä ollut käytetty, täytyi omistajien hajottaa\nvasta valmistetut rakennuksensa ja rakennuttaa ne uudestaan.\nJokaisella mainitulla saarella asuvista tuli olla pieni satama, ja\nsiltaa kun ei ollut, täytyi veneillä kulkea; mutta soutamalla oli\ntsaari kieltänyt kulkemasta, purjeiden avulla se piti suorittaa. Moni\nkun oli kokematon, sai tuulessa surmansa; mutta Pietari ei siitä\nhuolinut; hän \"ikäänkuin tahtoi Vasilj-Ostrovassa muuttaa kanansa\nhanhiksi\".\n\nValtakunnan varakkaammille maanomistajille etupäässä oli talonpaikat\nmäärätyt Vasilj-Ostrovalle. Mutta varsinkin juuri ne olivat\nvastenmieliset muuttamaan sisämaasta, jossa he olivat tottuneet\nolemaan. Tsaarin auttaja ja ystävä Soheremetjev esim. joutui\nsen vuoksi epäsuosioon. Pietariin oli vaikeampi saada heidän\nmaantuotteitansa tuoduksi kuin Moskoovaan. Heillä ei ollut tilaisuus\nniinkuin ennen metsästykseen maatiloillaan, koska ne olivat kaukana\nPietarista. Mutta tsaarin ankara tahto sai kaikki käymään. He\njättivät toinen toisensa perästä Moskoovan ja maatiluksensa sekä\nsiirtyivät Pietariin. Täällä täytyi heidän jättää myöskin vanhat\nvenäläiset tapansa, sillä Pietarista muodostui länsimainen kaupunki\njoka alalla.\n\nKaupungin rakennettu ala laajeni laajenemistaan. Suurin osa\nrakennuksista oli aluksi puusta tehtyjä; katot olivat ohueilla\nlaudoilla tai päreillä peitetyt; toiset talonomistajat peittivät\nvielä laudat turpeilla, joten ne kesäisin kasvoivat ruohoa. Mutta\nkeskiosissa kohosi myöskin komeita palatsia, niinkuin ruhtinas\nMenschikovin, suuramiraali Apraksinin, kenraali Jaguschinskin y.m.\nkorkeiden virkamiesten; yleisiä rakennuksia, kirkkoja oli näiden\nohessa. Ja kaupungin keskustassa oli linna; sen tornissa oli kaikkina\njuhlapäivinä keltanen lippu liehumassa, johon oli kuvattuna Venäjän\nkaksipäinen kotka kynsissään pitämässä neljää suurta järveä. Niillä\ntarkotettiin luonnollisesti neljää merta, joiden rantamaita Pietari\nomisti.\n\nToisaalla taas oli kauppahalleja rakennettu, joissa venäläisiä,\nsaksalaisia, turkkilaisia ja tatarilaisia kauppiaita liikkui\ntavaroitansa kaupittelemassa. Satamaan rupesi ilmaantumaan vuosi\nvuodelta yhä useampia ulkomaalaisia laivoja, jotka toivat länsimaiden\ntavaroita Venäjälle ja veivät taas Venäjän tavaroita. Arkangelin\nmerkitys oli mennyt ja tsaari pakotti useita sen kauppiaitakin\nsiirtymään uuteen pääkaupunkiinsa. Virkamiehet ja virastot siirtyivät\nvähitellen Moskoovasta. Sanalla sanoen se muodostui koko Venäjän\npääpaikaksi. Itse tsaari vetäytyi Pietariin rauhaan niin usein kuin\nvaan saattoi; siellä hän paraiten viihtyi. Hän kutsuukin Pietaria\nvälisti \"paratiisikseen\".\n\nNoin 20:ssä vuodessa oli tämä soinen paikka, jossa oli pari kolme\nkalastajan hökkeliä, muuttunut yhdeksi Euroopan tärkeimmäksi\nkaupungiksi.\n\n\n\n\nXXIV. Uusi hallintojärjestelmä.\n\n\nJo aikaisemmin (X:ssä luvussa) kerroimme, että Pietari heti ulkomaan\nmatkalta palattuansa v. 1698 rupesi muuttamaan Venäjän oloja\nlänsi-eurooppalaiseen tapaan. Mutta ne koskivat silloin etupäässä\nulkonaisia seikkoja: partoja, vaatteita y.m. Hallitusjärjestelmään\nhän ei kajonnut ennenkun myöhemmin: eikä hänen oma huomionsakaan\nensimmäisellä ulkomaan matkalla tähän alaan kiintynyt; se pysyi\nkäytännöllisemmällä. Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina vasta\nhallintoa ruvetaan järjestämään.\n\nVenäjän tsaari oli vanhastaan itsevaltias; hän oli Jumalan sijainen\nmaan päällä; alamaiset olivat hänen orjiaan. Eikä Pietarin tarkotus\nmilloinkaan ollut itse vallasta luopua; päinvastoin hän kaikissa\ntoimissaan osotti, ettei mikään laki ollut häntä sitomassa. Tuon\nsalaperäisen pyhyyden hän vaan jätti; se ei soveltunut hänen\nkatsantotapaansa, mutta valta oli perusteeltaan sama kuin ennen.\nPietari päinvastoin järjesti hallinnon siten, että hallituksen\nmahti tuli entistä tuntuvammaksi. Virkamiehistössä puuttui ennen\nyhteyttä ja säännönmukaista toimintaa, joka teki hallituksen voiman\nheikommaksi ja hallinnon toimet höllemmäksi. Nyt se järjestettiin;\nentinen itämaalainen patriarkaalinen hallintojärjestelmä muuttui\nlänsimaiseksi säännölliseksi.\n\nLänsimaiden sivistyneissä valtioissa oli tähän aikaan rajaton\nhallitsijavalta yleinen, niinkuin Ranskassa, Ruotsissa y.m.;\nja hallitsijat taas käyttivät monia virkakuntia ja virkamiehiä\nvaltion hallintoa hoitamassa siten järjestettynä, että virkakunnat\nolivat säännöllisessä yhteydessä toistensa kanssa, alemmat aina\nalistettuina ylempien alle ja niiden valvonnassa. Hallitus saattoi\ntäten virkamiestensä kautta ulotuttaa vaikutuksensa sangen laajalle.\nTämän mukaan Venäjälläkin järjestettiin. Pietari oli lähettänyt\ntaitavia miehiä ulkomaille tutkimaan näitä seikkoja ja kutsui myöskin\ntottuneita ulkomaalaisia virkamiehiä, joiden avulla muutos saatiin\ntoimeen. Entiset virkanimitykset ja arvonimetkin rupeavat häviämään\nja saksalaisia tulee sijaan; prikaasit muuttuvat kolleegeiksi,\ndjakit, okolnitsohit y.m. häviävät, mutta paroonia, kreivejä y.m.\ntaas ilmaantuu.\n\nTsaarien neuvonantajana ja apulaisena hallituksessa oli vanhastaan\nn.s. bojaarineuvosto eli duma. Siihen kuului mahtavimmat ylimykset,\njotka tsaarin käskystä kokoontuivat lausumaan ajatuksensa hänen\nesittämästään asiasta; Useimmiten duma vaan lausui hyväksymisensä\ntsaarin esityksiin. Se oli veltto ja toimeton, eikä sellainen\nvirkakunta enää soveltunut Pietarin hallitustapaan; sillä hän vaati\ntositointa kaikilta. Hän jättikin koko neuvoston vähitellen syrjään\nja vihdoin teki siitä kokonaan lopun. Duman sijalle asetettiin\nylemmäksi virkakunnaksi senaatti.\n\nV. 1711 samana päivänä jolloin tsaari lähti Turkin sotaan antoi hän\nukaasin senaatin muodostamisesta, nähtävästi siitä syystä juuri\nsilloin, että se hänen poissa ollessaan pitäisi huolta hallituksesta,\nvaikkakin se vakinaiseksi määrättiin. Senaatti oli, kuten mainittu,\nvaltion korkein virkakunta, niinkuin Ruotsissa valtaneuvosto;\nkaikki muut hallintovirastot olivat sen alle alistetut. Tarkotus\nei kuitenkaan ollut, että se toimisi itsenäisesti tsaarin ohessa,\nvaan sen tuli pitää huolta ja panna toimeen tsaarin käskyt. Senaatin\ntoimiala oli sangen laaja; sen tuli olla puolueettomana tuomarina,\npitää raha-asioista huolta, sotalaitoksesta niinikään, kaupasta,\nveroista j.n.e.: \"lyhyesti sanoen\", lausuu Pietari, \"senaatin tulee\nhallitsijan ja kansan hyödyksi väsymättä työskennellä, tehdä hyvää ja\nhäätää sitä mikä on vahingollista\". Näin sanotaan eräässä ukaasissa\nv. 1718. Ja että senaatin jäsenet saivat olla täydessä työssä, siitä\npiti Pietari huolta: usein hän moittii heitä kuitenkin velttoudesta\nja toimettomuudesta, asiat kun liian kauan siellä viipyivät. Senaatin\ntointa valvomaan asetettiin yliprokuraattori. Tätä virkamiestä\nPietari piti sangen tärkeänä; hän kutsuukin häntä omaksi \"silmäkseen\".\n\nSenaatin alipuolelle järjestettiin v. 1717 entisten \"prikasyjen\"\nsijaan alempia virastoja eli kolleegia, joissa samoinkuin\nsenaatissakin oli useampia jäseniä. Kolleegijärjestelmään oli\nRuotsista saatu malli ja samaan tapaan ne Venäjälläkin laadittiin.\nSitä tarkotusta varten oli tsaari lähettänyt erään saksalaisen\nFickin tutkimaan Ruotsin hallintojärjestelmää. Kolleegia oli\nyhdeksän eri hallintoaloja varten; yhdellä oli hallussaan ulkomaan\nasiat, toisella raha-asiat, kolmannella oikeus-asiat, neljännellä\nsotalaitos, viidennellä laivasto j.n.e. Esimiehet eli presidentit\nolivat näissäkin Venäläisiä, mutta alemmat virkamiehet suurimmaksi\nosaksi ulkomaalaisia, joita sitä varten värvättiin. Paljon niihin\nantautui myöskin ruotsalaisia ja suomalaisia sotavankeja, jotka,\nhuonossa tilassa kun olivat, tekivät uskollisuuden valan tsaarille ja\nryhtyivät hänen palvelukseensa, varsinkin kun hyviä etuja luvattiin.\n\nMaakuntien hallinto järjestettiin samaan tapaan. Voivoodit\neli maaherrat olivat vanhastaan tunnetut kansan sortajina ja\nkiusaajina. Heillä oli liian suuri valta, koska sekä hallinto että\noikeudenhoito oli heidän käsissään; ja heidän toimiansa valvottiin\nsangen vaillinaisesti. Voivoodin rinnalle asetettiin nyt maakunnan\naatelismiehistä neuvoskunta, jonka mieltä hänen tuli tiedustella.\nVoivoodien toimet olivat myöskin ennen mainittujen kolleegien\nvalvonnan alaisena. -- Kaupunkien hallitus järjestettiin myöskin\nulkomaalaiseen tapaan raatineen ja pormestarineen.\n\nNäiden oheen asetettiin koko sarja alempia virkamiehiä:\noikeuskomissariuksia, rahastonhoitajia, provianttimestaria,\npostivirkamiehiä j.n.e. Sanalla sanoen kaikki uuden ajan sivistyneen\nvaltion virkakoneistoon kuuluvat jäsenet. Mutta nuot virkamiehet\neivät olleet kansaa varten, vaan etupäässä valtion etuja valvomassa,\nsille tulevia veroja, rekryytejä y.m. hankkimassa. Kansan edut ja\ntarpeet pysyivät yhä edelleen Venäjän virkamiehistölle vieraana,\nniinkuin asian laita ennenkin oli ollut. Samantapainen oli siihen\naikaan virkamiehistö myöskin muissa maissa.\n\nPietarin tarkotus oli saada suurempaa yhteyttä, säännöllisyyttä,\njärjestystä ja oikeutta valtion hallintoon. Kaikkien virkakuntien\ntuli sopusuhteessa toistensa avulla työskennellä asteittain ylemmästä\nalempaan. \"Niinkuin kellossa ratas panee toisen liikkeeseen, niin\ntäytyy suuressa valtionkoneistossa yhden viraston panna toisen\ntoimintaan ja sen mukaan kuin jokainen täsmällisessä suhteessa ja\noikeassa järjestyksessä on, ei saata muuta olla seurauksena, kuin\nettä viisauden osotin näyttää maalle onnellisia hetkiä\".\n\nNäin arveli tsaari itse uudesta järjestelmästään; mutta siinä hän\npian huomasi erehtyneensä. Hän oli kyllä luonut uudet laitokset,\nuuden koneiston, mutta uutta henkeä hän ei saanut luoduksi.\nVirkamiehistö pysyi suuressa määrin edellisen kaltaisena; siinä oli\nopin ja sivistyksen puute liian suuri; oman edun pyyntö, voitonhimo,\nepärehellisyys olivat tavallisia vielä tästä lähinkin, niinkuin\nennen. Tähän seikkaan palaamme veroista puhuessamme.\n\n\n\n\nXXV. Aatelisto ja kirkko.\n\n\nAatelissäädyn etuoikeudet muiden kansanluokkien rinnalla kaikissa\nkansoissa perustuvat alkuansa sen velvollisuuksiin valtion ja\nhallitsijan palveluksessa; etuoikeudet ovat siitä korvauksena. Niin\noli Venäjälläkin suuri ylimysluokka syntynyt; ne miehet, jotka\nolivat olleet ruhtinaiden palveluksessa, etenkin sotaväessä, olivat\nkohonneet muita ylemmäksi. Mutta aikojen kuluessa muuttui tämä\nylimyskunta sukuaatelistoksi, s.o. synty määräsi etuoikeudet, ja\nvastaavia velvollisuuksia ei täytetty. Tosin oli paljon bojaareja\ntsaarin hovissa, mutta heidän toimensa ovat pikemmin etuoikeuksina\npidettävät kuin velvollisuutena; suurin osa heistä eleli kuitenkin\ntoimetonna maatiloillaan.\n\nPietari rupesi taas vaatimaan aatelia tsaarin palvelukseen. Olemme\njo ennen maininneet, miten hän pakotti bojaareja lähettämään\npoikiansa ulkomaille oppia saamaan. Jokaisen tuli olla valmis\nmihin toimeen hänet määrättiin; kaksi kolmannesta aateliston\npojista määrättiin palvelemaan sotaväessä; hän komensi niitä\nmyöhemmin insinöörikouluihin tai meriakatemiaansa. V. 1714 käski\nhän koko valtion aatelin saapumaan lapsineen perheineen Pietariin\ntarkastettavaksi. Vaikeata oli kaikkia saada kokoon, jonka vuoksi\nhän määräsi valtiolle otettavaksi niiden omaisuuden, jotka eivät\nkutsumusta noudattaneet. Tarkoitus tällä tarkastuksella oli\nnähtävästi jonkinlainen uusi aije, jonka kautta aatelissääty\npakotettaisiin valtion toimiin.\n\nPietarin päämäärä oli kiinnittää koko aatelisto valtion palvelukseen.\nSitä osottaa hänen arvojärjestelmänsäkin; siinä näet virkamiehistö ja\naatelisto sulautuvat yhteen. Hän jakoi kaikki valtion virkamiehet,\nsekä sotilas- että siviiliviroissa olevat, 14:nen arvoluokkaan; ja\nkaikki, jotka olivat kohonneet 8:teen arvoluokkaan asti, saivat\nperinnöllisen aateluuden. Myöskin naiset olivat saman järjestelmän\nmukaan eri asteissa; naidut olivat miehensä arvoluokassa; mutta\nnaimattomat tyttäret olivat vähän alempana, siten että esim.\nensimmäiseen luokkaan kuuluvan virkamiehen tytär oli saman arvoinen,\nkuin 4:teen luokkaan kuuluva aviovaimo, toisen luokan virkamiehen\ntytär oli taas 5:teen luokkaan kuuluvan naidun naisen arvoinen j.n.e.\nVirka se oli yksin, joka toi arvon; vanha aatelisuus himmeni kokonaan\nsen rinnalla. Muualla Euroopassa ei sentapaista järjestelmää ole\nollut. Venäjällä se on vieläkin olemassa.\n\nSamoin kuin aateliston tahtoi Pietari saada valtion siipein alle\nkirkonkin alistumaan.\n\nVenäjän kirkolla oli jotenkin itsenäinen asema, valtiosta melkein\nriippumaton. Iivana julman ajoista asti oli tsaarin rinnalla kirkon\npäämiehenä patriarkka, ja häntä tuskin vähäpätöisempi. Patriarkalla\noli oma valtaistuimensa; hänen käskynalaisinaan oli ääretön joukko\nsekä pappeja että munkkia ja nunnia, joiden viimeksimainittujen luku\nPietarin aikana laskettiin 25,200:ksi; luostarien lukumäärä taas\noli lähes 800. Suuret rikkaudet oli sen hallussa, paitsi muuta noin\n130,000 talonpoikaisperhettä kuului kirkon omaisuuteen eli 1/2 koko\nvaltion talonpojista. Pietari ensiksikin poisti patriarkan-viran.\nPatriarkan suuri arvo ja valta ei häntä miellyttänyt. \"Yhteinen\nkansa ei tiedä\", sanoo Pietari, \"mitenkä hengellinen valta eroaa\nitsevaltiaan vallasta; häikäistynä siitä loistosta ja arvosta, mikä\nkirkonpäämiestä ympäröi, saapi se sen ajatuksen, että viime mainittu\non toinen hallitsija ja ainakin itsevaltiaan vertainen tai kenties\nhäntä korkeampikin, ja että hengellinen arvo edustaa toista, parempaa\nvaltiota. Jospa sitten mielipiteiden erilaisuus ilmaantuu patriarkan\nja tsaarin välillä, sattuu helposti, että kansa asettuu patriarkan\npuolelle, luullen, että hän taistelee Jumalan asian puolesta ja että\nhäntä sen vuoksi on autettava\". Tässä Pietari selvään lausuu syyn,\njonka tähden hän lopettaa korkeimman hengellisen virka-arvon; se oli\ntsaarin kilpailija; ja sitä paitsi olivat kirkon miehet, patriarkka\netupäässä, Pietarin uudistuspuuhien kiivaimmat vastustajat. Eikä\nosattu toivoakaan sellaista kirkon päämiestä, joka olisi mukaantunut\nhänen tahtonsa jälkeen.\n\nV. 1700 kuoli patriarkka Adrian; Pietari ei nimittänyt toista,\nvaikka häntä pyydettiin; patriarkan tointa hän määräsi Rjäsanin\nmetropoliitan eli arkkipiispan Stefan Javorskijn hoitamaan, miehen,\njonka hän jo ennen oli oppinut tuntemaan taipuvaiseksi reformeihinsa\nja sivistyneeksi sekä suureksi saarnamieheksi. Mutta Jovorskij toivoi\nkuitenkin patriarkaksi pääsevänsä; kun hän toiveissaan pettyi,\nmuuttui hänen katsantotapansa vihamieliseksi Pietarin puuhille.\nPatriarkan sijaan asetettiin v. 1721 n.s. pyhä synoodi kirkollisten\nasioiden johtajaksi. Siinä oli useampia jäseniä; tsaari ne määräsi;\nja tämän kautta kirkon ylin johtajavalta tuli hänestä riippumaan.\n\nMuukin papisto pantiin tarkemman valvonnan alaiseksi ja menetti sen\nerikois-aseman, mikä sillä ennen valtiossa oli ollut. Luostaria\npiti Pietari ainoastaan laiskuuden ja tekopyhyyden pesäpaikkoina.\nPelättiin jo yhteen aikaan, että hän hävittäisi ne kaikki ja ottaisi\nniiden omaisuuden itselleen, mutta näin pitkälle hän ei mennyt;\nhän vähensi niiden lukumäärää; kuri tehtiin entistä paremmaksi ja\nkovempaa tarkastusta pidettiin.\n\nSuurin isku kirkolle oli se, että Pietari otti valtion huostaan osan\nsen tiluksista. Eräs sitä varten asetettu \"kamarikonttoori\" hoiti\nniitä; hän itse käytti valtion tarpeisiin niistä suuren osan.\n\nMainitsemillamme toimenpiteillään saattoi Pietari Venäjän kirkonkin\ntoiseen asemaan. Hän katsoi kaikki asiat valtion edun kannalta.\nNiin tässäkin. Uskonnon asioissakaan hän ei ollut samalla\nkäsityskannalla kuin hänen kansansa. Hän moitti tekopyhyyttä, jota\nhän luuli kansassa näkevänsä. Kymmeniä käskyjä lukeissaan sanoi\nhän kaivanneensa yhden: \"Sinun ei pidä teeskentelemän\". Taikauskon\nvaikuttamaksi hän sanoo sen suuren pappisvallan synnyn, mikä kirkossa\noli olemassa. Hän vaati todellista uskoa -- niin hän ainakin sanoi\nuskonnon asioita julkisesti käsitellessään -- sekä töitä ja ennen\nkaikkia suurempaa sivistystä ja oppia papistolta. Itse hän noudatti\nkirkkonsa vaatimuksia; hän paastosikin sen määräyksien mukaan.\nKerrotaan, ettei hän syönyt paaston aikana lihaa ennenkun sai siihen\nluvan Konstantinoopelin patriarkalta. Mutta tuo uskonnollisuus\nnäyttää hänessä olleen ainoastaan pintapuolista; se ei syvään ollut\njuurtunut häneen. Hän teki joskus ivaa kirkon menoista, pilkkasi\nkirkon pyhänä pitämiä seikkoja; useimmiten se kuitenkin tapahtui\npaavin ja hänen kirkkonsa kustannuksella. Oli erityinen \"juomapaavi\"\nvalittuna ja eri paavin neuvosto, johon kuului Pietarin kumppania.\nKaduilla tämä joukko usein esiintyi, kaikki hullunkurisissa\npukimissa; tynnyrin päällä rehenteli paavi Bacchukseksi puettuna;\nsikoja, pukkia, karhuja, susia tai lehmiä olivat hänen vaunujansa\nvetämässä. Toisinaan oli \"Paavi\" taas puettuna kirkonruhtinaan\npukuun, ratsastaen sian selässä. Juomapidoissa oli joskus abedissa\npalvelemassa j.n.e. Mutta ei aina omaakaan kirkkoa säästetty.\n\nPietari ei kuitenkaan sallinut antaa Venäjän kirkon opista\nhuonoja arvosteluja eikä hän myöskään siitä luopumista sallinut.\nStorovertsejä eli vanhan kirkkojärjestelmän puolustajia kohtaan\nhän ylipäänsä oli suvaitsevainen; mutta ryhtyi joskus niitä\nvainoamaankin, välistä julmalla tavalla, mutta silloin se\ntavallisesti tapahtui valtiollisista syistä; heidän erilainen\nkatsantotapansa oli silloin joutunut valtion kanssa ristiriitaan.\n\nMuun-uskolaisia kohtaan hän oli täydellisesti suvaitsevainen. Hän\nseurusteli ulkomaalaisten kanssa, kutsui heitä Venäjälle ja he\nsaivat vapaasti uskonnossaan pysyä. V. 1702 hän julkaisi ukaasin,\njossa hän lausuu, \"ettei hän tahdo ihmisten omaatuntoa sortaa, sekä\nsanoo suvaitsevansa, että jokainen kristitty omalla edesvastuullaan\npitäköön huolta autuudestaan\". Tällä lupauksella hän kyllä tahtoi\nsaada ulkomaalaisia siirtymään Venäjälle, mutta samassa se osottaa\nmyöskin hänen omaa katsantotapaansa uskonnon asioissa. Hän oli järjen\nmies ja jo sen johdosta suvaitsevainen. Kansaansa hän myöskin tahtoi\nsiihen totuttaa, mutta se ei vielä hänen aikanansa voinut tapahtua.\n\n\n\n\nXXVI. Taloudellisia parannuspuuhia.\n\n\nUlkomailla matkustaessaan oli Pietari nähnyt toimeliaisuutta\ntaloudellisella alalla ja siitä johtuvaa hyvinvointia ja\nvarallisuutta; Venäjällä taas oli velttous, taitamattomuus sekä siitä\njohtuva puute ja köyhyys vastakohtana. Tämän auttamiseksi tarvittiin\napua hallituksen puolelta. Muissakin maissa oli hallituksen tapana\n17:llä ja 18:lla vuosisadalla ohjata paljon suuremmassa määrässä kuin\nnykyaikana taloudellisia asioita; se järjesti kaupan ja teollisuuden\nharjottamisen pienimpiin yksityisseikkoihin meneviin säädöksiin\nasti; kansaa pidettiin tässä kohden taitamattoman lapsen kaltaisena,\njota täytyi neuvoa; ja samassa myöskin valtion etua pidettiin\nsilmällä. Olipa Ranskan suuri ministeri Colbert antanut neuvoja\nnikkareille, miten heidän tuli höylää käyttää; Preussin kuningas\nFredrik II pakotti talonpoikia poliisin valvonnan alla perunoita\nistuttamaan; perunain viljelys oli silloin näet vasta saanut\nalkunsa. Eipä siis ole ihmettelemistä, jos Pietari, jonka valvonta\njoka paikkaan ulottui, esiintyi talouden opettajana ja johtajana\nja antoi määräyksiä, jotka meistä tuntuvat vähäpätöisiltä. Hän\nkielsi esim. saappaiden alle suuria nauloja lyömästä, koska ne ovat\njalkapohjalle haitallisia; hän antoi neuvoja, mitenkä myllynkatot\nsaadaan sellaisiksi, että ne sateelta hyvin suojelevat; miten\npuita oli kaadettava, miten ohraa leikattava, teitä rakennettava;\nhän pakotti talonpoikia käyttämään uudenlaisia kuokkia j.n.e.;\nlukemattomia samantapaisia seikkoja koskevia määräyksiä hän antoi.\nMutta tärkeimmät olivat ne määräykset, jotka koskivat Venäjän kaupan\nja teollisuuden järjestämistä.\n\nKoko sivistyneessä Euroopassa oli viime vuosisadalla valtiotaloudessa\nn.s. merkantiilijärjestelmä vallitsemassa. Perusajatus siinä oli se,\nettä valtiota oli koettaminen rikastuttaa mahdollisuuden mukaan; raha\ntai kulta ja hopea olivat rikkauden merkkinä. Jotta näitä saataisiin,\noli talous siten järjestettävä, että maan tavaroiden vientiä\nedistettäisiin, mutta tuontia supistettaisiin. Sen aikaansaamiseksi\notti hallitus talouden asiat ohjatakseen; se suosi yksipuolisesti\nteollisuutta ja kauppaa, koska niistä rahaa saatiin, se määräsi\nkaupan kulkemaan määrättyjä teitä, ulkomaan kaupan taas määrättyihin\nsatamakaupunkeihin; se sääsi korkeita suojelustulleja ulkomaan\ntavaroille, antoi yksityisille kauppaoikeuksia j.n.e. Vapaa kilpailu,\nnykyajan tunnussana, oli siihen aikaan kammottu; arveltiin etteivät\nyksityiset osaisi järjestää niin että valtio hyötyisi; ja se oli\ntärkein. Näitä periaatteita Pietarikin suosi ja ne soveltuivat hyvin\nhänen muutenkin mielivaltaiseen hallitustapaansa.\n\nUlkomaan kauppa oli ennen ollut ulkomaalaisten käsissä, etupäässä\nHollantilaisten ja Englantilaisten. Pietari tahtoi saada sen\nVenäläisille kauppiaille siirretyksi. Hän antoi ukaasia, joissa\nkäskettiin Venäläisiä muodostamaan kauppaseuroja länsimaiden tapaan.\nHän koetti saada ne liitetyksi kansainväliseen kauppaan. Tsaari itse\nkävi esimerkillään edellä, ryhtyen kauppayrityksiin ulkomaalaisten\nkanssa. Hän asetti konsulia suuriin kauppakaupunkeihin kuten\nToulon'in, Cadiz'iin y.m., teki kauppasopimuksia länsivaltojen\nkanssa. Mutta eivät nämät yritykset onnistuneet. Venäjän kauppiailla\nei ollut tarpeeksi taitoa ja sivistystä voidakseen kilpailla\nulkomaalaisten kanssa. Eikä ollut helppoa, niinkuin Pietari\noli kuvitellut, muuttaa venäläistä pikkukauppiasta taitavan\nenglantilaisen tai hollantilaisen suurkauppiaan kaltaiseksi, joka\ntunsi koko maailman kauppasuhteet ja osasi sen mukaan asiansa\njärjestää. Maan ulkopuolella eivät venäläiset kauppiaat juuri kunniaa\nmaalleen tuottaneet. Niinpä kertoo Venäjän lähettiläs Tukholmassa,\nettä hänen täytyi hävetä maanmiestensä puolesta, he kun markkinoilla,\njolloin myivät avonaisissa puodeissaan pähkinöitä, muita hedelmiä ja\nliinakangasta y.m.s., olivat päihtymisellään ja muutenkin huonolla\nkäytöksellään saavuttaneet kansan ivaa ja halveksimista. Joku harva\npääsi ulkomaalaisten tasalle; niinpä eräs Solovieff piti suurta\ntavara- ja pankkiliikettä Amsterdamissa.\n\nEnnen oli Arkangeli ollut ainoa satamakaupunki Venäjällä. Ja tämän\nkaupungin kautta määräsi Pietari hallituksensa ensi aikoina kaiken\nulkomaan kaupan kulkemaan. Etäämpääkin kuljetettiin tavarat sinne.\nAnkarilla määräyksillä kiellettiin kauppa Riiassa ja Räävelissä,\nkoska ne olivat Ruotsin hallussa. Mutta kun hän perusti Pietarin,\nruvettiin kauppaliikettä siirtämään sinne, ja Arkangeli jäi syrjään.\nKun ensimmäinen hollantilainen laiva tuli Nevan suulle, lähti Pietari\nitse sitä vastaanottamaan, johti laivan hiekkasärkkien välitse\nkaupunkiin; sen jälkeen piti hän suuret pidot Menschikovin luona\nlaivan kapteenille. Laivuri sai tullitta myydä koko lastinsa, ja\ntsaari itse osti suuren osan siitä. -- Hän pakotti nyt Arkangelissa\nolevat kauppiaat siirtymään Pietariin; armoa pyydettiin, mutta sitä\nei annettu. Tavarain kuljetus Pietariin oli paljon vaikeampi, kuin\nArkangeliin, huonojen teitten vuoksi; mutta senkin piti tapahtua.\nUsein tavarain kuljettajat jättivät matkalle tavaransa ja karkasivat\ntai myöskin ryöstivät ne mennessään. Liikkeen parantamiseksi rupesi\ntsaari kanavia tuumimaan; hän aikoi yhdistää Volgan Nevan kanssa ja\nalkoi jo Laatokan etelä-rannoitse kanavaa kaivattamaan. -- Monta\nvastusta oli, mutta ankaruudellaan sai Pietari kuitenkin uuden\npääkaupunkinsa kaupan yhä lisääntymään; laivojen lukumäärä karttui\nvuosi vuodelta; v. 1722 oli esim. Pietariin tulleiden laivain\nlukumäärä 116, mutta jo kahta vuotta myöhemmin kävi 240 laivaa sen\nsatamassa.\n\nSisämaan kaupassa lakkautti Pietari tuon entisen järjestelmän, jonka\nmukaan tsaarin rahaston eduksi melkein koko valtakunnan kauppa kulki.\nMutta hänen monet määräyksensä olivat sille sittenkin suureksi\nhaitaksi. Useiden tavaroiden kaupitteleminen annettiin joillekuille\nhenkilöille etuoikeudeksi; ne taas maksoivat siitä valtiolle jonkun\nsumman; niinpä traanin, kala-öljyn, pihkan ja hartsin kaupitteleminen\noli annettu eri yhtiöille vuokralle. Viinan valmistaminen ja\nmyyminen, samoin kuin suolankin oli valtion yksityisoikeutena eli\nmonopoolina. Siitä oli valtiolle hyvä tulo, mutta kansa valittaa\nmiten esim. suolan hinta kohoaa kohoamistaan ja sen hankkiminen\ntule tukalaksi. Hintaa kohotettiin näet usein, kun valtio oli rahan\ntarpeessa.\n\nPietari koetti myöskin kasvattaa kauppamiehiä sellaisiksi, että\nniihin voisi luottaa. Oli näet hyvin tavallista, että kaikellaista\npetosta kaupassa harjotettiin; hän määräsi sangen ankaria\nrangaistuksia sen estämiseksi, sillä siitä oli haittaa varsinkin\nulkomaan kaupassa. Niinpä olivat Englantilaiset valittaneet, että\npetosta liinakaupassa oli harjoitettu ja sen vuoksi hän v. 1710\nantoi ukaasin, jossa kuoleman rangaistuksen uhalla kielletään\nhuonoa hamppua tai liinaa sekottamasta hyvään tai, joka joskus\noli tapahtunut, panemasta kiviä joukkoon. Vaikeata oli tällaisia\nepäkohtia poistaa, sillä valvontamiehet eivät itse tarpeeksi\ntunnollisesti siitä huolta pitäneet.\n\nVenäjän teollisuuden luojana on Pietarin ansio suurempi kuin\nkaupan alalla. Hän harrasti sitä sen vuoksi, että Venäjä olisi\nriippumaton ulkomaista; sillä sen tuli itse kaikki tarvittavansa\nvalmistaa. Teollisuuden alalla hän oli itse hyvin perehtynyt ja siinä\nhän saattoi opettajana esiintyä. Pakotusta siinäkin tarvittiin.\n\"Meidän kansamme on\", kirjottaa hän kerran, \"kuin lapset, jotka\nvastenmielisesti käyvät aakkosiin käsiksi, joten opettajan täytyy\nheitä pakottaa; ensin se tuntuu heistä tukalalta; mutta kun he ovat\noppineet, ovat he opettajalleen kiitollisia, niinkuin tähänastinen\nkokemus osottaa. Eikö kaikki ole pakosta tapahtunut? ja jo kuulee\ntuloksista kiitettävän\".\n\nTeollisuudessa tarvittiin enemmän kuin muissa kohden ulkomaalaisten\napua ja siinä ne suuremman hyödyn tuottivatkin; niitä tavallisesti\notettiin opettajiksi tai suurempien yritysten johtajiksi; heidän tuli\nesim. neuvoa Venäläisiä kaikellaisia koneita käyttämään tehtaissa.\nEräs Englantilainen kutsuttiin antamaan opetusta nahkaletkujen\nvalmistuksessa. Paperinvalmistusta ruvettiin harrastamaan.\nRuotsalaiset sotavangit opettivat sepäntyötä y.m. käsitöitä.\nTeollisuutta edistäkseen tahtoi Pietari Suomestakin ison vihan aikana\nviedä kaikki käsityöläiset Venäjälle. V. 1721 tuli noin tuhatmäärä\nnuoria Tataarilaisia, jotka rupesivat eri ammattitaitoa jakamaan.\n\nSeurauksena tästä toimesta oli, että sellaisia teollisuudenhaaroja\naljettiin harrastaa, joita ei ennen tunnettu Venäjällä: satulasepän,\nrautasepän, miekantekijöiden tuotteita saatiin nyt kotimaasta;\nvilla-, pumpuli ja liinakankaita valmistettiin, silkkikankaitakin\nkudottiin. V. 1705 kirjottaa Pietari ylpeänä, että hänellä oli\nVenäjällä valmistetusta kankaasta tehty takki. Rautakaivoksia\naljettiin käyttää; Siperian hopea- ja kultakaivokset tulivat\ntunnetuksi. Tulan kaupunkiin perustettiin asetehdas. Tuotiinpa\nSchlesiasta hienompivillaisia lampaitakin; hevosrodun parantamiseksi\ntuotettiin Preussista toisenrotuisia; tupakanviljelystä aljettiin.\nSanalla sanoen, Venäjän nykyinen teollisuus sai Pietarin kautta\nalkunsa. Erityiset teollisuus-, vuori- ja kamarikolleegit sekä\nmuutkin virastot olivat teollisuutta ohjaamassa ja järjestämässä.\nAnkaraa valvontaa pidettiin. Nahan valmistamisessa esim. annettiin\nmääräyksiä, että jokaisen tuli uudella tavalla oppia valmistamaan\nn.s. juhtinahkaa; jos joku vielä kahden vuoden oppiajan perästä\nvalmisti vanhalla tavalla, otettiin hänen omaisuutensa ja hän itse\ntuomittiin pakkotyöhön.\n\nPietarin tarkka silmä huomasi kaikki maansa monet rikkaudet; hän\noivalsi sen suuren hyödyn, mikä Venäjällä vastaisuudessa tulisi\nolemaan maassa kätketyistä kivihiilikerroksista; hän tahtoi jo\nmetsiä säästää, joita sitä ennen oli kevytmielisesti haaskattu.\nAnkaria määräyksiä annettiin sen johdosta. Nevan ja Suomenlahden\nrannalla pystytti hän joka viiden virstan päähän hirsipuita, johon\nmetsänvarkaat ripustettiin varoitukseksi ja peloitukseksi muille.\nKoettipa hän istutuksillakin saada harvinaisempia puita leviämään.\n\nKäsityöläiset jaettiin eri ammattikuntiin; hallitus antoi tarkkoja\nmääräyksiä, joiden mukaan ammattikunnat työskentelivät; niissä\noli oppivuosista, tavarain valmistustavasta, kelvottoman tavaran\ntakavarikkoon ottamisesta j.n.e. Ammattilaitos samoin kuin\nkauppiasten jako eri kiltoihin oli Länsi-Euroopassa kehittynyt\nkeskiajalta asti; Pietari tahtoi sen siirtää ilman edellistä olojen\nkehitystä Venäjälle; mutta suurempaa merkitystä ei kumpikaan\nlaitos täällä saavuttanut, ja usein täytyi muistutuksia niiden\njärjestämisestä antaa.\n\nPorvaristo pysyi kauan aikaa suhteellisesti vähäpätöisenä\nkansanluokkana, vaikkapa Pietari etupäässä sitä ennen muita tahtoi\nedistää. Talonpojista se ei saanut lisää voimia; aatelisto taas\nei porvarillisiin toimiin ryhtynyt sen enempää kuin muissakaan\nmaissa. Mutta Juutalaisia ei Pietari laskenut kaupunkielämän avuksi\nVenäjälle: hänen käytännöllinen älynsä huomasi heidän hyödyttömän\ntoimensa maalle; ja sen lisäksi Puolan esimerkki, jossa Juutalaiset\n14:llä vuosisadalla saaneet oikeudet, osotti turmion, jonka ne maalle\nsaattavat tuottaa.\n\n\n\n\nXXVII. Pietarin harrastus sivistyksen edistämiseksi.\n\n\nKertoessamme Venäjän oloista ennen Pietarin aikoja, mainitsimme että\nsivistys siellä oli sangen alhaisella kannalla; eikä sivistyksen\npuute ollut yksinomaan varsinaisen kansan tunnusmerkkinä, vaan\nse oli yleinen ylhäisissäkin sääty-luokissa, harvoja henkilöitä\nlukuunottamatta. Taikausko oli tavallinen, kaikkia petturia ja\nennustajia uskottiin. Valistusta ja oppia ei kuitenkaan kaivattu,\npäinvastoin sitä vihattiin; se oli ulkomaalaista, vierasta, ja sen\nvuoksi oli synti sitä omistaa. Tässäkin oli siis Pietarilla luja\nvastus voitettavana, sillä ilman pakkoa ei saatu sellaista kansaa\nniihin sivistysharrastuksiin taipumaan, joilla tsaari tahtoi muuttaa\nentisyyttä.\n\nAinoat oppilaitokset, joita Venäjällä oli ennen Pietaria, olivat\npappissivistystä varten n.s. seminaarit, jotka tavallisesti olivat\narkkipiispojen johdossa. Pietari perusti kouluja käytännöllistä\nelämää varten. Hän edisti etupäässä reaalista sivistystä, se\nkun soveltui kokonaan hänen katsantotapaansa. Jo ensimmäiseltä\nulkomaan matkaltaan tultuaan alkoi hän kouluja toimeen panemaan\nja myöhemminkin niitä perustettiin yhä useampia. Niinpä v. 1707\npalattuaan eräältä ulkomaan matkaltaan, perusti hän Moskoovaan n.s.\n\"matemaatisia\" ja \"merimieskouluja\". Edellisten koulujen tarkoitus\noli valmistaa upsiereja, jälkimmäisten taas, niinkuin nimikin sanoo,\nmerielämätä varten antaa oppia. V. 1715 perustettiin meriakatemiia.\nAlussa oli kouluissa ulkomaalaisia opettajia; merikouluissa etupäässä\nenglantilaisia. Oppilaiksi kouluihin täytyi varakkaiden lähettää\npoikiansa, ja pian useammasta varakkaasta perheestä tavataankin\npoika koulussa. Jo heti Narvan tappelun jälkeen kirjottaa eräs\nPietarin uuttera apumies Vinius riemuiten, että kouluihin oli kerätty\n250 poikaa, joista valmistuisi oivia insinöörejä, upsiereja ja\nmestareja. Näitä koulunkäyneitä otettiin osaksi valtion palvelukseen;\nmuutamia lähetettiin myöskin oppia antamaan maakuntiin; 2 kuhunkiin\nkahdeksaan maakuntaan. Jokaisen perheen isän tuli lähettää 10--15\nikävuosien välillä olevat lapsensa saamaan opetusta kirjoituksessa,\nluvunlaskussa ja mittausopissa. Kun ei lapsia muuten lähetetty,\npakotettiin niitä, ja antoipa Pietari myöhemmin määräyksen, etteivät\nsellaiset saaneet mennä naimisiin, joilla ei todistusta saamastaan\nopista ollut.\n\nPaitsi valtion kouluja perustettiin yksityisiäkin, ja nämät koulut\nolivat ylimalkaan yleistä sivistystä eikä ainoastaan käytännöllistä\nhyötyä varten. Monet ulkomaalaiset perustivat kouluja, jotka\njonkun ylhäisen Venäläisen valvonnassa ja suojassa työskentelivät.\nLöytyi Italialaisten, Ranskalaisten ja Saksalaisten perustamia ja\nvieläpä Ruotsalaistenkin. Niinpä Marienburgissa vangittu provasti\nGlück, Pietarin toisen puolison Katariinan kasvatusisä, rupesi\nvankina Moskoovassa ollessaan pitämään koulua, jossa opetettiin\nfilosofiaa, historiaa, uskontoa, kieliä j.n.e. Näihin saatamme lukea\nmyöskin Tobolskiin, Siperian pääkaupunkiin, perustetun koulun. Sen\nalkuunpanijana ja johtajana oli eräs Kaarle XII:nen armeijassa\npalvellut upsieri, Wreech, joka oli saksalaista syntyperää.\nOpettajina Wreechin koulussa oli melkein yksinomaan upsiereja, sekä\nruotsalaisia että suomalaisia, ja ankara uskonnollinen henki oli\nsiinä vallitsemassa. Alkuansa se muodostettiin vangittujen lapsia\nvarten, mutta vähitellen tuotiin siihen Venäläistenkin lapsia, se kun\nsaavutti hyvän maineen. -- Kaikkia näitä ulkomaalaistenkin kouluja.\nPietari suosi ja antoi apuakin niiden ylläpitämiseksi: niinpä lausui\nhän mielihyvänsä Tobolskin koulusta ja lupasi antaa sille vuotuista\nkannatusta. Mutta se loppui v. 1721 rauhan tultua, sillä upsierit\npalasivat silloin vankeudesta.\n\nViimeisinä hallitusvuosinaan perusti Pietari tiedeakatemian,\nsamantapaisen kuin hän oli nähnyt Berliinissä, Pariisissa ja\nLontoossa. Suuri saksalainen filosoofi ja oppinut Leibnitz, joka\nmonessa kohden antoi ehdotuksia Pietarin uudistuspuuhiin, teki\nehdotuksen myöskin tiedeakatemian perustamiseen. Sen tuli olla\nkoko valtakunnan sivistyslaitosten pääpaikka ja keskusta ja\nsiellä opettajienkin tuli valmistua toimeensa. Vaikeata oli itse\nVenäläisistä saada ensi aluksi jäseniä tällaiseen laitokseen, sillä\nse edellyttää kehittyneitä oloja ja korkeata sivistystä, jota\nVenäjällä ei ollut, koska alempi koululaitos oli varsin alussa.\nUlkomaalaisia, etenkin saksalaisia oppineita, siihen ensiksi\nkutsuttiinkin.\n\nVarsinaista kansanopetusta ei Pietari harrastanut. Käytännöllisen\nhyödyn vuoksi, saadakseen valtiolle hyviä insinöörejä, upsiereja y.m.\nhän oppia tahtoi edistää, eikä kansan sivistämistä varten.\n\nKirjojen hankkimiseen käänsi Pietari jo hallituksensa alusta asti\nhuomiotansa, Vuonna 1700 oli hän tehnyt sopimuksen kirjanpainaja\nTessingin kanssa Amsterdamissa, että tämä saisi myydä Venäjällä\nvenäjänkielisiä ja muitakin kirjoja, \"kuitenkaan ei hänen kirjoissaan\nsaisi olla mitään tsaaria ja tsaarin valtaa vastustavaa, vaan kaikki\ntarkottaa sen mainetta ja kunniaa\". V. 1701 perustettiin kirjapaino\nVenäjälle.\n\nVenäjällä ei luonnollisesti kirjailijoita ollut, jotka olisivat\nkyenneet jotakin uutta luomaan; sen vuoksi täytyi käännöksiä\ntoimittaa muista kielistä. Ensimmäisiä kirjoja oli mittausoppi, ja\neräs kirja, jossa seurustelutapoja opetettiin. Linnoituslaitosta\nkoskevia teoksia käännettiin, muun muassa kuuluisan ranskalaisen\nsotainsinöörin Vaubanin kirjoitukset; rakennustaitoa, myllyjen\nrakentamista y.m. koskevaa kirjallisuutta myöskin; historiallisia\nteoksia niinikään ilmestyi sekä joitakuita käännöksiä klassillisista\nkirjailijoista. Pietari itse oli kirjailijatoimenkin johdossa;\nhän antoi neuvoja käännösten tekijöille ja valvoi usein itse\npainattamistyötä. Hänen omaa osanottoansa kirjallisuuden\nhankkimisessa sekä hänen käytännöllistä älyänsä osottaa seuraava\nukaasi \"niille, jotka työskentelevät ekonoomisten kirjojen\nkääntämisessä\".\n\n\"Koska Saksalaisilla on tapana\", sanotaan siinä \"täyttää kirjojansa\nmonilla joutavilla selityksillä, saadakseen ainoastaan kirjansa\nsuureksi, niin ei sellaisia saa kokonaisuudessaan kääntää, ainoastaan\nitse aine ja lyhyt selitys jokaisen aineen edellä; mutta ei mainittu\nselityskään ole ainoastaan kauneuden vuoksi, vaan jotta lukija tulisi\nsen kautta ymmärtämään ja käsittämään aineen käsittelyn. Sentähden on\nmyös tämä kirjoitus maanviljelyksestä (kun hyödytön on pois pyyhitty)\nparannettava ja minä sen malliksi lähetän, jotta tämän mukaan kirjat\nkäännettäisiin ilman hyödyttömiä selityksiä, jotka vaan kuluttavat\naikaa ja tekevät lukijan haluttomaksi\".\n\nMyöskin ensimmäisen sanomalehden Pietari pani toimeen. Se ilmestyi v.\n1703 ja sisälsi pääasiallisesti \"sota-asioita sekä muita tietoon- ja\nmieleenpantavia asioita\".\n\nEnnen Pietarin aikoja ei Venäjällä ollut muuta kirjakieltä paitsi\nn. n. slavooninen, joka Venäjälle oli tullut kristinuskon mukana\nTonavan Slaaveilta. Se oli kirkon kielenä ja myöskin hengellisessä\nkirjallisuudessa käytetty, eikä muuta ollutkaan. Pietarin\naikana ruvettiin uudempaa Venäjän kieltä käyttämään maallisessa\nkirjallisuudessa ja myöskin toista kirjaimistoa. Slavooninen pysyi\nsen jälkeenkin vielä kirkon kielenä.\n\nEuroopan sivistysmaissa oli Pietari nähnyt suuria kirjastoja,\nkokoelmia sekä tiedettä että taidetta varten. Ja sellaisia\ntahtoi hän Venäjällekin. Puhumattakaan siitä, että kaikellaisia\nkoneita hankittiin fysikaalisia ja anatoomisia kokeita varten\ny.m. käytännöllisimpiin tieteisiin kuuluvia, niin hankki Pietari\nmuinaistieteellisiä esineitä. Hän lähetti miehiä ulkomaille\nhankkimaan mineraaleja kokoelmiinsa, kirjoja y.m. \"harvinaisuuksia\"\nostamaan. Suomestakin hän antoi viedä ison vihan aikana arvokkaita\nmuinaisjäännöksiä, muun muassa pyhän Henrikin luut Turun\ntuomiokirkosta. Hän osti niinikään taideteoksia Italiasta. Ei\nhän yksinomaan sen vuoksi näitä asioita harrastanut, että hän\nolisi itse nauttinut taiteista, vaan sen vuoksi että länsimaiden\nsivistysvaltioissa sellaisia kokoelmia oli, ja niiden mukaan Venäjän\npiti muodostua.\n\nJo Pietarin isän Aleksein aikana oli saksalainen näyttelijäjoukko\nVenäjällä ollut. Pietarikin kutsui sellaisen Moskoovaan. Lautakojussa\nMoskoovan torilla näyttelijät esittelivät näytelmiä, joissa esiintyi\nsankareita, niinkuin Julius Caesar, Herkules, Bajazet ja Tamerlan;\nkerrotaanpa siellä näytetyn meilläkin hyvin tunnettua Molièren\nhuvinäytelmää \"Lääkäri vasten tahtoaan\". Venäläisillekin tahtoi\ntsaari hankkia näytelmätaidossa oppia; saksalaisen tirehtöörin piti\nnäet opettaa muutamille Venäläisille, joita tavallisesti kirjurien\njoukosta hänen luokseen lähetettiin, \"kaikkia komediioja\".\n\nPietarin määräykset ulottuivat vieläkin laajemmalle; hän tahtoi\nulkonaiset tavatkin niiden kautta saada muutetuksi. Ulkonaisessa\nesiintymisessä tavattiin paljon raakuutta ylhäisimmissäkin\nhenkilöissä; niinpä senaatorit sanoivat toisilleen haukkumasanoja\nsenaatin istunnoissa ja loivatkin joskus toisiaan; samallaisia\ntapahtumia kerrotaan pyhän synoodin kokouksista. Tämäntapaisen\nkäytöksen hän kielsi eräässä v. 1724 antamassaan ukaasissa.\n\nOlemme jo ennen maininneet, että hän kutsui naiset yksinäisestä\nelämästään julkisuuteen ja varsinkin ottamaan osaa seuraelämään.\nOman hovinsa hän muutti eurooppalaiseen tapaan. Naiset siellä saivat\naina olla pidoissa mukana; ja varsinkin Katariina oli hilpeällä\nluonteellaan eloisuutta ja iloa ylläpitämässä; vaateparret olivat\nmuuttuneet länsimaisiksi ylhäisimmissä piireissä; ranskan kieltä\nruvettiin oppimaan, sillä useaan ylhäiseen perheeseen hankittiin\nranskalainen opettajatar lapsia varten. Pietarin kaupunki varsinkin\noli näiden uusien harrastusten keskustana. Se rakennettiin\nlänsimaalaiseen tapaan, siellä oli paljon länsimaisia ja myöskin\nkaikki elämäntavat tahtoi tsaari saada uuteen tapaan muodostetuiksi.\nPietarin kaupungin seuraelämän kehittämistä varten hän antoi erään\nukaasin v. 1718 n.s. \"assembleista\". Siinä määrätään tarkasti, miten\npidot olivat vietettävät, miten niissä tuli olla ja mitä tehtävä.\nKoska se kuvaa Pietarin määräyksiä ja toimia, panemme sen tähän\nkokonaisuudessaan:\n\nAssemblée on ranskalainen sana, jota ei Venäjän kieleen yhdellä\nsanalla saata kääntää. Sillä käsitetään ihmisjoukkoa, joka joko\najankuluksi tai muusta syystä on kokoontunut. Ystävät saattavat\nsiellä toisensa tavata, ja jokainen voipi toimistaan sekä muista\ntärkeistä asioista puhua; siellä saattaa tiedustella mitä maailmassa\ntapahtuu, ja siten aikaansa kuluttaa. Millä tavalla me tahdomme näitä\nassembleitä pidettäväksi, näkyy seuraavasta:\n\n1) Se henkilö, jonka luona iltaseura pidetään, ripustakoon talonsa\nedustalle kirjoituksen tai muun merkin, jolla hän antaa tiedon siitä\nsekä mies- että naissukupuolelle.\n\n2) Iltaseurat eivät saa alkaa ennen k:lo 4 tai 5:ttä i.p., eikä\npitkittyä k:lo 10:tä kauemmaksi.\n\n3) Isännän ei tarvitse tulla vieraita vastaan ottamaan eikä tervehtiä\ntai pyytää heitä; mutta vaikkei hänen tarvitse ylipäänsä kestitä\nvieraitaan, tulee hänen kuitenkin hankkia tuolia, valoa, juomaa ja\nmuuta tarpeellista, sekä kaikellaisia leikkipeliä ja niihin kuuluvia\nesineitä.\n\n4) Ei kukaan ole velvollinen määrättynä tuntina tulemaan tai\nlähtemään, kunpa hän vaan itsensä näyttää iltaseurassa.\n\n5) Jokainen saapi vapaasti mielensä mukaan istua, kävellä tai\nleikkiä, eikä kukaan saa häntä siitä estää tai sen johdosta pahastua\nsuuren kotkan rangaistuksen uhalla [suurella kotkalla tarkotettiin\nsuurta viinamaljaa, jonka rikkojan täytyi juoda pohjaan], ja\ntervehtiköön jokainen vaan tullessaan ja poismennessään.\n\n6) Arvokkaammat henkilöt niinkuin aateliset ja korkeammat upsierit,\nmyöskin tutut kauppiaat ja johtavat mestarit (näillä tarkoitetaan\netupäässä laivanrakentajia), muutamat kansliian virkamiehet saavat\nvapaasti vaimoineen ja lapsineen olla saapuvilla iltapidoissa.\n\n7) Palvelijoille (paitsi omaan taloon kuuluville) määrättäköön\nsivulla paikkansa, jotta pitohuoneissa olisi kylliksi tilaa.\n\nIltapitoja oli kolmasti viikossa ja poliisimestari ilmotti kenen\nluona tsaari tahtoi niitä kulloinkin pidettäväksi. Jokainen\nylhäisempi henkilö tuli täten pitäneeksi noin kerran talven kuluessa.\n\nTanssi oli Pietarin mielestä hyvin tärkeä, sen kautta kun eri\nsukupuolet tulivat toisiaan lähemmäksi. Itse hän, tanssi mielellään,\nsamoin hänen puolisonsa ja tyttärensä. Varsinkin oli Pietari\nmielissään, jos hän huomasi että Venäläiset tanssivat ulkomaalaisten\nnaisten kanssa tai päinvastoin ulkomaalaiset venäläisten naisten\nkanssa.\n\nMutta vaikkapa pidot järjestettiin länsimaiseen malliin, oli ero\nkuitenkin suuri; kömpelyys, tottumattomuus ja raakuus esiintyi joka\nkohdassa. Seurustelussa sanovat ulkomaalaiset Venäläisten olevan\nihan taitamattomia; he eivät osanneet keskustelua ylläpitää; naiset\nolivat mykkinä, eivätkä käsittäneet hienoa kohteliaisuutta. Sattuipa\nniinkin, että eräs venäläinen nainen, jota kohtelias ulkomaalainen\nkavaljeeri suuteli kädelle, käsitti tämän loukkaukseksi ja korvasi\nsen antamalla hänelle korvapuustin. Ylenmääräinen juominen, johon\nnaisetkin ottivat osaa päihtymiseen asti, osottaa myöskin vanhaa\nraakuutta. Ja olipa Pietari määrännyt äsken mainitussa ukaasissa,\nettä se, joka ei sen määräyksiä noudattanut, oli pakotettu\ntyhjentämään n.s. \"suuren kotkan\", eli suuren maljan paloviinaa.\nUlkonainen puoli tuli uudeksi, mutta itse henki ja ydin oli\ntässäkin kohden kauan aikaa vanha; edistystä se kuitenkin oli ja\nlähentelemistä eurooppalaisuuteen.\n\n\n\n\nXXVIII. Veroitus ja verojen kokoaminen.\n\n\nPietari tarvitsi luonnollisesti paljon varoja saadakseen kaikkia\nuudistuksiaan aikaan. Valtion menot lisääntyivät vuosi vuodelta ja\nsamassa suhteessa kohosivat verot. Vasta uuteen kuntoon järjestetty\nsotajoukko, joka tuskin oli entistä pienempi, mutta paljon kalliimpi,\nsekä laivasto vaativat puolet valtion tuloista. V. 1710 laskettiin\nvaltion tulot noin 3 miljoonaksi ruplaksi; siitä lähes 2 milj. meni\nsotajoukon ja laivaston ylläpitoon. Sen lisäksi lähettiläiden pito\nulkomaiden hoveissa, monet uudet virkamiehet j.n.e. vaativat maksoja,\njoista ei ennen Pietarin aikoja mitään tiedetty. Pietarin oma elämä\nja hovi ei paljon maata rasittanut, hän kun asui ja esiintyi hyvin\nyksinkertaisesti ilman loistoa ja komeutta. Noin 50,000 rupl.\nkäytettiin siihen hänen loppuvuosinaan, vaikka valtion tulot jo\nolivat kohonneet 10 miljoonaan.\n\nRahaa saadakseen kaikkiin tarpeisiinsa täytyi yhäti lisätä veroja\nja keksiä uusia tulolähteitä. Hän asetti sitä varten virkamiehiä\nn. n. \"Pribyltschiki\", joiden tuli pitää verotuksesta huolta,\nkeksiä uusia verotusesineitä, saattaa syytteeseen henkilöitä, jotka\nolivat petollisia olleet verojen suorittamisessa. Nämät virkamiehet\nolivat jonkinlaisia fiskaalia, jotka valtion etuja valvoivat; siitä\nnimityskin, sillä \"pribylj\" merkitsee etua tai voittoa. Näiden\nvirkamiesten joukossa oli kuuluisin Kurbatov, joka oli matkustellut\nulkomailla ja palattuaan osotti suurta taitoa ja kekselijäisyyttä\ntällä alalla. Hänen esityksestään useimmat uudet verot saivat alkunsa.\n\nVanhin vero, jonka jo Mongoolien khaanit olivat Venäjällä ottaneet,\noli n.s. päävero; sitä maksoivat kaikki paitsi aateli ja virkamiehet.\nTalonpojat siitä suurimman osan suorittivat. Jokainen aatelisherran\nalustalainen maksoi Pietarin aikana 74 kopeekkaa, mutta kruunun\ntiloilla asuvat, koska eivät niinkuin edelliset herroille mitään\nsuorittaneet, 114 kopeekkaa. Se näyttää meistä vähäpätöiseltä, mutta\non otettava huomioon, että rahalla oli silloin paljon suurempi arvo\nkuin nyt; sillä rahan metalli-arvo oli suurempi ja rahan käyttäminen\npaljon harvinaisempi. Miehen päiväpalkka oli esim. kesällä 5 kop. ja\ntalvella ainoastaan 3 kop.; jos hevonen oli mukana maksettiin toinen\nverta lisään; s.o. meidän rahassa miehen päiväpalkka 25 ja 15 penniä\nja hevosella noin 30 ja 50 p:iä.\n\nTämä vero ei riittänyt menoihin, vaikkapa se oli tärkein ja varmin\nPietarinkin aikana. Hän ja hänen virkamiehensä tunkeutuivat joka\ntaholle yksityisten tointa verottamaan; valtion käsi kävi hyvin\npitkälle katsomatta miten alamaisten edut siitä kärsivät.\n\nKaupasta puhuessamme mainitsimme, että hallitus antoi vuokraa\nvastaan eri tavaroiden kaupittelemisen joillekuille henkilöille;\ntoiset tavarat taas olivat valtion yksinomaisena oikeutena. Tästä\nkerääntyi valtiolle suuria tuloja. Mutta yhä uusia veroja oli\nsittenkin keksiminen ja varsinkin Pohjan sodan aikana niiden\nlukumäärä kasvoi kasvamistaan. Kaikki myllyt ja sillat merkittiin\nja niistä otettiin vero. Yksityisten kalastamisoikeus kiellettiin:\nse vuokrattiin eri henkilöille. Joka omassa kalavedessään sen\njälkeen kalasteli, häntä kiduttamalla rangaistiin. Jos joku tahtoi\ntulla satamaan tai kaupungin torille, tuli hänen suorittaa tulli.\nYksin saunatkin otti valtio verotuksen esineeksi. Sekin, joka\nomaksi tarpeekseen piti saunaa, oli pakotettu maksamaan suuren\nveron. Mehiläispesät verotettiin, käsityöläisten täytyi paitsi\nammattioikeuksistaan käyttämistään työkaluista suorittaa valtiolle:\nniinpä suoritti räätäli saksistaan, seppä vasaroista ja alasimistaan,\ntyömies kirveestään j.n.e. Savutorvista, kellareista, kaivoista\nsuoritettiin vero. V. 1705 annettiin määräys, että se, joka tahtoi\ntammesta valmistettuja ruumisarkkuja käyttää, maksaisi siitä veron.\nOlemme jo ennen maininneet, että parroista ja vanhankuosisista\nvaatteista maksettiin vero. Kaupungin porteilla oli vahtia, jotka\ntähystelivät kaupunkiin menevien partoja ja takkia. Tavattiinpa\nniinkin mielivaltaista menettelyä, että pantiin Moskoovan porteille\nja suurempiin tienristeyksiin salpoja, ja jokaiselta ajajalta\notettiin ilman muuta pieni vero. Tämä tapahtui v. 1710, jolloin suuri\nvaillinki oli valtion menoissa ilmaantunut.\n\nPostitoimistosta koetti Pietari niinikään hyötyä; hän näet kohotti\nkirjeiden ja muiden lähetysten maksot suuresti. Mutta seuraus\noli se, että tulot vähenivät, koska ei käytetty enää niin paljon\npostin välitystä. -- Samanlainen oli seuraus siitä, kun hän\nkohotti tullin äärettömän korkealle, esim. 37 1/2 prosenttiin\nliina- ja hamppulangasta, joka Venäjältä ulkomaille vietiin. Hänen\ntarkotuksensa oli että lankaa yhä enemmän olisi ruvettu valmistamaan;\nmutta sen valmistus päinvastoin väheni.\n\nVielä käytti Pietari monta kertaa rahan huonontamista, joten\nruplan arvo aleni kolmanneksella. Kotimaan kaikki kullan ja hopean\nhän tahtoi valtiolle saada lyödäkseen niistä rahaa. Kuoleman\nrangaistuksella oli kielletty niitä muille myymästä. Saadakseen taas\nulkomailtakin mahdollisen paljon rahaa, antoi hän määräyksen, että\nkoetettaisiin välttää vaihtokauppaa ulkomaalaisten kanssa, vaan olisi\nVenäjän tavaroista rahaa saatava.\n\nUusia veroja määrättäissä täytyi myöskin yhäti luoda uusia virkoja ja\nhankkia uusia virkamiehiä. Ja jokainen uusi virkamies oli kansalle\nuusi rasitus; sillä he eivät katsoneet yksinomaan, että valtion\nvero tuli kootuksi, joka jo kyllä oli suuri, vaan myöskin omaa\netuansa. Sillä kukin heistä, kenraalista ja voivoodista halvimpaan\nkirjuriin asti, piti oikeutenaan menetellä mielensä mukaan. Voivoodit\nmatkustelivat ja elivät maakuntansa asukkaiden kustannuksella;\nfiskaalit, linnojen isännät sekä alemmat virkamiehet samalla tavalla.\nEräs venäläinen historioitsija Kostomarov kertoo seuraavaan tapaan\nvirkamiesten menettelystä: \"Kun voivoodi tai maaneuvos tahtoo\njonkun seudun asukkaita hyödykseen käyttää, lähettää hän kirjurinsa\ntiedustelemaan, ovatko talonpojat oikein suorittaneet kaikki\nveronsa. Kirjuri kulkee kylästä kylään, talosta taloon ja vaatii\ntalonpojalta kuittia suorittamistaan maksoista. Moni talonpoika ei\nheti löydä kuittiansa, ja kirjuri huutaa ja lykkii häntä, vaatii\nhäneltä vieläkin maksuja tai ottaa lahjoja siitä että hän odottaa,\nkunnes talonpoika löytää kateissa olleen kuittinsa ja näyttää sen;\nmutta vaikkapa talonpoika ei kuittiansa olisikaan hukannut, vaan\nheti tuo sen vaadittaissa esille, niin ottaa kirjuri kuitenkin\npaitsi mitä hän syömisessä ja juomisessa on kuluttanut, vielä rahaa,\nikäänkuin vaivansa palkkioksi, ja jakaa sen sittemmin esimiehensä\nkanssa\". Eräässä ukaasissa vähää myöhemmin sanotaan voivoodeista,\n\"ettei niitä saata paimeniksi nimittää, vaan susiksi, jotka ovat\nlaumaan hyökänneet\". Näin meneteltiin maaseuduilla. Kaupungit oli\nPietari erottanut voivoodein hallinnosta ja asettanut maistraatin ja\nraatimiehet sijaan, mutta yleensä valitetaan ankaraa sortoa siltäkin\npuolen, vieläpä kovempaa kuin ennen, ennen kun oli vaan yksi herra,\nnyt niitä oli useita.\n\nPietari koetti petoksia kaikin tavoin estää sekä sellaisia, joista\nkansa kärsi että myöskin niitä, joiden kautta valtio sai vahinkoa.\nHän asetti viskaalia maakuntiin, yliviskaalia senaatiin valvomaan,\nettei mitään vääryyttä saisi tapahtua, Heidän tuli nostaa kanteita\nsyyllisiä vastaan. Mutta muutkin henkilöt saivat ilmiantaa\npetoksia. Jos syytöksessä oli perää, sai kantaja tavallisesti\npuolen, joskus kaikkikin syytetyn omaisuudesta; mutta jos syytös\nhuomattiin perättömäksi, ei kantaja ollut minkäänlaisen vastuun\nalaisena nostamastaan väärästä syytöksestä. Tämä saattoi siihen\nväärinkäytökseen, että varsin kevytmielisesti tehtiin kanteita,\nusein syyttäkin, sillä omaa hyötyä syyttäjä siinä toivoi saavansa.\nKuka esim. ilmiantoi kapakan isännän, joka oli tupakasta ja viinasta\nveron jättänyt maksamatta, sai neljänneksen hänen omaisuudestaan;\nkuka taas ilmi antoi sellaisen henkilön, joka oli valtion palveluksen\nlaiminlyönyt, sai koko hänen maaomaisuutensa j.n.e. -- Syytettyjen\nluku karttui karttumistaan, rangaistusten lukumäärä niinikään;\nPietari antoi yhäti ankarampia määräyksiä, mutta väärinkäytökset\npysyivät kuitenkin.\n\nPaitsi omaisuuden riistämistä käytettiin muitakin rangaistuksia.\nKuoleman rangaistus oli hyvin tavallinen; pakkotyöhön tuomittiin\nusein; \"knuutia\" annettiin; käytettiinpä sellaistakin raakaa\nrangaistustapaa, että sieramet revittiin irti; Pietari itse keksi\nkoneen, jolla tämä julma rääkkäys perin pohjin toimitettiin;\ntoisinaan poltettiin kieltä kuumalla raudalla. Kaikkia näitä\nrangaistustapoja käytettiin aina eri määräysten mukaan, mutta\nsuhteellisuutta rikoksen laadun mukaan ei suinkaan ollut olemassa,\nainakaan meidän käsityksemme mukaan. Kuolemanrangaistus oli esim.\nmäärätty metsän kaatamisesta. Alituisesti oli syytöksiä vireillä.\nEikä yksinomaan alemmat virkamiehet olleet syytettyjen joukossa,\nvaan ylemmätkin. Tahdomme muutamia mainita. Eräs ruhtinas Gagarin,\nSiperian kuvernööri ja tunnettu lempeydestään ja suopeudestaan\nruotsalaisia ja suomalaisia vankeja kohtaan, jotka Siperiaan oli\nviety, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin petoksesta. Pietarin tärkeä\napumies rahojen hankkimisessa Kurbatov oli syytetty petoksista,\nmutta kuoli jutun kestäessä. Pietarin kaupungin varakuvernööri\nKorsakov sai \"knuutia\"; kaksi senaattoria, jotka olivat samassa\npetosjutussa osallisina, saivat sellaisen rangaistuksen, että\nheidän kieltänsä poltettiin kuumalla raudalla. Valtion varakansleri\nja etevä valtiomies Schafirov tuomittiin ensin saamaan \"knuutia\",\nsitten kuolemaan, mutta kun pää jo oli mestauspölkyllä sai hän armon.\nVihdoin itse yli-viskaali Nesterov, joka oli ollut vastamainittujen\nynnä monien muiden syyttäjänä, tuomittiin itse niinikään petoksesta\nkuolemaan, ja julmalla tavalla itse Pietarin läsnäollessa kuoleman\ntuomio pantiin toimeen. Tsaarin suurin suosittu ruhtinas Menschikov\noli kolmasti tuomittu petoksista omaisuutensa menettämään, mutta hän\nsai armon sekä arvonsa ja virkansa takaisin.\n\nPietariin tämä epärehellisyys teki ikävän vaikutuksen; hän koetti\nyhä uusilla ja ankarammilla määräyksillä saada ne ehkäistyksi.\nKerran hän käski yliprokuraattori Jaguschinskin laatimaan säädöksiä,\njoissa kuolemanrangaistus olisi kaikellaisesta epärehellisyydestä\nmäärätty; silloin sanotaan yliprokuraattorin lausuneen: \"Tahtooko\nTeidän Majesteettinne jäädä yksin olemaan? Kaikki me varastamme,\nyksi enemmän ja kömpelömmin, toinen vähemmän ja taitavammin\". Mutta\nviimeiseen asti Pietari taisteli tätä epärehellisyyttä vastaan. Oli\nodotettavissa juuri entistä ankarampia määräyksiä kun kuolema katkasi\nhänen elämänsä.\n\n\n\n\nXXIX. Kansan tila.\n\n\nMonet verot, rasitukset ja uhraukset, joita tarvittiin Pietarin\nuudistuspuuhissa, koskivat kaikkia hänen alamaisiaan; mutta\nsuuremmassa määrässä ne rasittivat varsinaista kansaa eli maaväestöä.\nEikä sen hyväksi mitään tehty, päinvastoin sen oikeudellinen asema\nja tila tuli entistä huonommaksi. Eräs ulkomaalainen kertoo, että\ntsaaria oli kehotettu maaorjuutta hävittämään, mutta siihen hän\noli vastannut: \"sellaista kansaa voipi ainoastaan äärimmäisellä\nkovuudella hallita\". Ainoastaan välikappaleena valtiollisissa\ntoimissaan hän kansaa piti.\n\nKorkeimmilla säätyluokilla oli ainoastaan valtio velvollisuuksia\nvaatimassa, mutta talonpojilla oli sen lisäksi toisiakin herroja,\nne kun olivat maaorjia. Jo ennen Pietarin aikoja tuo tila oli\nkehittynyt, mutta hänen aikanaan maaorjuus tuli vielä ankarammaksi.\nEnsiksikin kaikki talonpojat, nekin jotka ennen olivat olleet\nvapaassa asemassa, sekotettiin yhteen sen revisioonin kautta,\njonka Pietari v. 1719 toimitti. Maanomistajien valta tuli myöskin\nentistä suuremmaksi. Pietari vaati näet, että maanomistajat olivat\nvastuunalaisia alustalaistensa veroista, rekryyteistä ynnä muista\nrasituksista, mutta sen johdosta hänen täytyi myöskin heittää\ntalonpojat kokonaan herrojen haltuun. Maanomistajan taas täytyi\nmyöskin pitää alustalaisiansa entistä kireämmällä; ei hän enää\nantanut heille vapautta, niinkuin ennen joskus oli tapahtunut; jos\njoku karkasi, vaati hän suurella ankaruudella karkurin takaisin.\nSillä herran täytyi kuitenkin suorittaa kaikki valtion vaatimukset\nniidenkin puolesta. Ennen jo oli määrätty, ettei kukaan talonpoika\nsaanut muuttaa paikaltaan, ja nyt säädettiin sen lisäksi, ettei\nkukaan saanut kulkeakaan kodistaan kauemmaksi kuin 30 virstan\npäähän. Pelättiin näet karkaamista. Toisaalta kumminkin oli jo\ntullut tavaksi, että isäntä myi orjiansa, vaikkei maa seurannutkaan\nmukana. Varsinkin tehtaanisännille oli tässä kohden oikeus hankkia\ntehtaisiinsa työmiehiä talonpojista. Perhekunnasta maksettiin noin\n30 ja 50 ruplan välillä. Meneteltiinpä sitenkin, että yksityisiä\nperheen jäseniä myytiin ja erotettiin siten toisistaan. Pietari\nkieltää sen, sanoen sen johdosta julkaisemassaan ukaasissa, ettei\nmissäkään maailmassa menetellä siten, että ihmisiä myydään kuin\nelukoita; kun poika tai tytär riistetään perheestä, syntyy siitä\nsuuri valitus; sentähden kieltää keisari ihmiskaupan. \"Mutta\",\njatketaan kuitenkin, \"ellei ilman ihmiskauppaa saateta toimeen\ntulla, käytettäköön sitä vaan hätätilassa ja myytäköön koko perheitä\nkerrassaan\". Usein Pietari myöskin käskee virkamiestensä ottamaan\nselvää niistä isännistä, jotka rääkkäsivät ja pahoin pitelivät\ntalonpoikia. Tavataanpa joskus, että sellaisia talonpoikien kiusaajia\nrangaistunkin; niinpä eräs ylhäinen virkamies Golovin tuomittiin\n10:ksi vuodeksi pakkotyöhön, koska yksi talonpoika, jota hän\noli pahoin pidellyt, sen johdosta kuoli. Nämät määräykset eivät\nkuitenkaan paljon auttaneet talonpoikia. Ja kovempi kohtelu kuin\nisäntiensä puolelta tuli valtion puolelta, suurempia uhrauksia valtio\nvaati. Ja ne ne olivat, jotka useinkin talonpojat toivottomuuteen\nsaattoivat.\n\nKun veroja oli mahdoton saada ja rästit kasvoivat, käski tsaari\nsuurinta ankaruutta käyttämään; talonpoikia kidutettiin muille\nmuka varotukseksi. Tästä keinosta ei apua ollut, vaan päinvastoin\nse lisäsi maksamattomien lukua, jonka vuoksi Pietari luopui siitä.\nMyöhemmin kuljetettiin sellaisia vaimoineen lapsineen Pietariin,\njosta ne lähetettiin satamatöihin Rääveliin tai Kronstadtiin, vaimot\ntaas kehruuhuoneisiin; lapset ja vanhukset saivat muuta työtä\nvoimiensa mukaan tehdä. Palkaksi luettiin rupla kuukaudessa, joka\nvähennettiin veronrästistä; ja kun rästit siten saatiin suoritetuksi,\npäästettiin asianomaiset kotiinsa. Vankiloissa tavattiin paljon\nihmisiä samasta syystä; toiset pääsivät vapaiksi lahjomalla\nvirkamiehiä, toisia taas kiusattiin kovasti, jonka johdosta Pietarin\ntäytyi antaa erityinen kielto.\n\nVielä kovempi rasitus kuin verot oli rekryytein otto. Huono hoito\nsaattoi tuhansia ennen-aikuiseen kuolemaan. Monet kuolivat jo\nennen kun pääsivät rykmentteihinsäkään. Sotaväkeen joutumista\npelättiin kovasti; rekryytit yrittivät karkaamaan ja sentähden niitä\nvartioittiin kuin pahantekijöitä, ja kuljetettiin ankaran valvonnan\nalla kauas määräpaikkoihinsa.\n\nTalonpoikien tila tuli tämän johdosta yhä huonommaksi. Talonpoika\njätti usein talonsa ja lähti mieron teitä kiertämään; jälelle\njääneet samalla tilalla olivat velvoitetut maksamaan ja\nsuorittamaan karanneenkin puolesta, sillä herra sen vaati, koska\nhän oli vastuunalainen alustalaistensa maksoista. Mitä vähemmäksi\nalustalaisten luku suli, sitä raskaammiksi verot tulivat jälelle\njääneille ja yhä useampi lähti karkaamaan; usein täytyi itse\nisännänkin luopua tilastaan, koska oli mahdoton vaadittuja\nvelvollisuuksia täyttää.\n\nKotinsa jättäneitä ihmisiä tavataan joka taholla valtakunnassa.\nKerjäläisten lukua karkulaiset lisäsivät äärettömästi. Pietari koetti\nkerjäämistä estää käskemällä ottaa teillä jouten kulkijoita kiinni\nja toimittamalla sellaiset luostarien suojaan. Almuja kiellettiin\nantamasta; siitä määrättiin sakkokin, ensikerrasta 5 rupl., toisesta\n10 rupl; köyhäinhuoneita perustettiin; mutta näitä ei pidetty\nvankiloita parempana. Ei kukaan tahtonut vapaehtoisesti niihin mennä\nja väkivaltaa käyttämällä kansa usein pelasti sinne joutuneet.\n\nUseat karanneista liittäytyivät suuriin joukkoihin, jotka metsissä\nasuskellen hätyyttivät ihmisiä ja vieläpä kyliä ja kaupunkejakin;\nniistä muodostui varsinaisia rosvojoukkoja. Pietari koetti kyllä\nestää tällaista tapahtumasta; kyläkuntia usein komennettiin\nkaranneita naapurejaan takaa ajamaan: mutta mahdotonta oli saada sitä\nloppumaan.\n\nSuurissa joukoissa pakeni myöskin karkulaisia valtakunnan syrjäisiin\nosiin ja muihin maihin. Kasakoiden luona, jotka kuuluivat Venäjän\nvaltaan, he saivat hyvän turvapaikan. Valtakunnan rajoille pantiin\nsotaväkeä vartioimaan, mutta suurissa joukoissa ne sittenkin pääsivät\nyli pujahtamaan. Liettuassa esim. tavattiin seuraavana aikana 200,000\ntalonpoikaisperhettä, jotka Venäjältä sinne olivat muuttaneet.\n\nVäkiluvun vähenemistä vuosi vuodelta valitetaan; virkamiehet\nvalittavat, että suuria seutuja jääpi kokonaan autioksi. Niinpä on\nlaskettu, että Venäjän luoteisessa osassa jo v. 1711 oli lähes 90,000\ntalonpoikaisasuntoa autiona; useissa kylissä muissakin valtakunnan\nosissa oli ainoastaan puolet tai neljäsosa perheistä jäljellä.\n\nNiinkuin näkyy tarvittiin äärettömiä ponnistuksia ja uhrauksia, ennen\nkun Pietari suuret aikeensa sai toteutumaan. Ja vielä tukalammalta se\ntuntui kansalle, joka ei tsaarin toimia ymmärtänyt, vaan päinvastoin\npiti niitä turmiollisina.\n\n\n\n\nXXX. Kapinallisia puheita kansassa.\n\n\nVenäjän kansa oli vanhoillinen; se ei tahtonut tulla häirityksi\nvanhoissa oloissaan ja tavoissaan; ja entisessä katsantokannassaan\nse pysyi lujasti kiinni. Vanha oli siihen niin juurtunut, että\npoikkeaminen siitä oli pyhyyden ja uskonnon loukkaamista. Jo tsaari\nAleksein, Pietarin isän aikana se oli tullut näkyviin. Silloin\noli patriarkka Nikon toimittanut muutoksia kirkossa. Vaikka ne\nkoskivatkin ainoastaan ulkonaisia menoja eikä uskonkappaleita,\nherättivät ne suuressa osassa kansaa vastustusta; suuri joukko ei\ntaipunut noudattamaan uusia määräyksiä, ei kirjoittamaan Jisusta\nIsuksen asemasta, eikä tekemään ristinmerkkiä kolmella sormella,\nvaan niinkuin entinen tapa vaati, käyttivät kahta. Siten syntyi\nsuuri raskolnikien eli starovertsien lahko, joka Pietarin aikana ja\nsen jälkeenkin oli valtiokirkkoa kohtaan vastustavalla kannalla.\nRaskolnikien joukossa vanhat tavat ja olot olivat vielä rakkaammat\nkuin muualla. Ei missään pidetty partaa sen pyhemmässä arvossa\nkuin heidän joukossaan, eikä missäkään saksalaisia vaatteita sen\nsuuremmalla kammolla katsottu kuin heidän keskuudessaan. Koko\ntämä suuri joukko oli jo ennen Pietaria valtion kanssa joutunut\nristiriitaan; ja Pietarin aikana tuli tyytymättömien luku paljon\nsuuremmaksi; se kasvoi kasvamistaan mitä enemmän tsaari sen vanhoja\noloja muutti ja mitä kovemmin rekryytein otto ja verojen paino\nrupesi rasittamaan. Tyytymättömyys ei kuitenkaan ilmaantunut\nnytkään puolueena niinkuin länsimaiden sivistyneissä valtioissa\non tavallista, sillä siihen ei Venäjän kansassa ollut tarpeeksi\nsitä edellyttävää sivistystä ja valtiollista kypsyyttä; vaan\nse esiintyi loukkaavissa puheissa yksityisten kesken, niinkuin\njo olemme aikaisemmin kertoneet (XI:ssa luvussa). Valtakunnan\nsyrjäosissa, etenkin etelässä, jossa hallituksen mahti oli heikompi,\npanivat tyytymättömät levottomuuksia aikaan. Nämät seudut olivat\nturvapaikkoja kaikellaisille aineksille, jotka olivat valtion\nhallituksen kanssa joutuneet epäsopuun. Syrjäosiin raskolnikit olivat\nvetäytyneet. Nyt sinne siirtyi muita karkulaisia.\n\nPietari itse oli luonnollisesti tuon kaiken vastustuksen esineenä.\nYleinen mielipide kansassa, vaikkapa sillä olikin usein asioista\nsangen hämärä käsitys, käsitti sen kuitenkin, että tsaari oli\nmuutoksien alkuunpanija. Ennen oli totuttu tsaaria kunnioittamaan;\nmutta tsaarit olivat antaneet kansan olla rauhassa ja itse Kremlin\nlinnassa olleet toimettomina. Pietari vaati työtä ja tointa; jo se\noli outoa. Ennen tsaaria oli ympäröinnyt jumalallinen salaperäinen\npyhyys, hän kun oli pysynyt kansalle näyttäytymättä; Pietari taas\noli tavallinen ihminen olossaan ja toimissaan. Se loukkasi kansan\nkatsantotapaa. Pietari seurusteli ulkomaalaisten kanssa; hän ei aina\nnoudattanut oman kirkkonsa vaatimuksia. Hän ei ollut enää pyhyyden\nesikuva, niinkuin hallitsijaa oli totuttu pitämään, vaan päinvastoin\noli hän joskus osottanut sen menoja halveksivansakin. Ja tämä viime\nmainittu seikka se oli varsinkin, joka papiston, etenkin munkit,\nsaattoi Pietarista pahoja puheita laskemaan. Ja se se suurin pahennus\nkansan mielestäkin oli. Sillä poikkeaminen oikeasta uskosta oli\nkaiken pahuuden alku.\n\n\"Mitä hyvää voidaankaan\", sanoi eräs talonpoika, \"odottaa\nepäuskoiselta, jommoinen meidän tsaari on; hän on pakanaksi\ntai turkkilaiseksi muuttunut; hän syö lihaa keskiviikkoisin ja\nperjantaisin; hänestä on tullut juutalainen eikä hän saata päivääkään\nolla verta juomatta\". -- Parran leikkuu, vaatteiden muutos, tupakan\nsalliminen j.n.e. kaikki se johtuu samasta alkulähteestä. Kerrotaan,\nettä muuan sotamies oli parta ajeltuna tullut pyhälle ehtoolliselle,\nmutta pappi ei tahtonut päästää häntä siitä osalliseksi, vaan kutsui\nhäntä pakanaksi; sotamies kun silloin huomautti tsaarin käskystä,\nkutsui pappi tsaaria \"mielettömäksi\". -- \"Mikä tsaari se sellainen\non\", kuultiin usein sanottavan, \"joka sallii niin kirottua ainetta\nnautittavan kuin tupakka on; ne papit, jotka siihen myöntyvät,\novat susia ja kirkon pahimpia vihollisia; hekin tupakoivat\". Tämän\ntapaisia puheita kuultiin kansassa. Toisia taas, joissa moittimalla\npuhuttiin suurista veroista ja pakkotöistä. Niinpä eräs bojaarinpoika\nvalittaa: \"Mikä tsaari se on? Kaikki on hän meidät virkaan pakottanut\nja alustalaisemme raastaa hän sotaväkeensä; ei niissäkään saata\nhäneltä piilottautua; kaikki hukkuvat; sen lisäksi ottaa hän itsekin\nosaa toimiin. Kuinkapa ei joku jo ole häntä surmannut? Jos joku hänet\ntappaisi, niin kaikki työ loppuisi; kansallakin olisi helpompi\" j.n.e.\n\nPietarin esiintyminen oli kansan mielestä niin outoa ja entisyydestä\neroavaa, ettei häntä pidetty oikeana venäläisenäkään. Hän ei\nmuka ollutkaan Aleksein poika, vaan jonkun saksalaisen. \"Hän kun\nkäskee saksalaista vaatepartta käyttämään, siitä saattaa nähdä,\nettä hän itsekin on saksalainen\", niin puhuttiin. \"Hän ei ole\nmeidän tsaarimme, vaan ulkomailta tullut muukalainen; sillä meidän\ntsaarimme on pistetty tynnyriin ja tynnyri vieritetty mereen\". Toisia\nkertomuksia liikkui, joiden mukaan hän ulkomaan matkalla olisi jäänyt\nsinne ja toinen tullut sijaan hallitsemaan Venäjätä. Ja kaikkia\nuskottiin.\n\nKirkonmiehet pyhässä innossaan julistivat Pietarin\n\"Antikristukseksi\", ja tälle väitteelle annettiin tieteellinen\nperustelu, joka hyvin soveltui kansan katsontatapaan. Eräs\nkirjailija Talitski oli kirjoittanut ja levittänyt kirjan, jossa\nmainitaan, että Pietarin mukana on Antikristuksen aika tullut;\nsama Talitski oli myöskin kehottanut kansaa tottelemattomuuteen\ntsaaria kohtaan. Talitski tuomittiin kuolemaan ja mestattiin; mutta\nkansan mielessä hän oli marttyyri, joka oli henkensä oikean asian\ntähden menettänyt. -- Pietaria sanottiin pahan hengen riivaamaksi;\nMenschikovin sanottiin ainoastaan sentähden olevan niin suuresti\ntsaarin suosiossa, että hän oli Kristuksesta luopunut ja pahan hengen\nlapseksi antautunut; missä hän vaan oli tai liikkui, oli joukko\npahoja henkiä hänen ympärillään liehumassa vartioidakseen häntä.\n\nTämän tapaisia kertomuksia kulki miehestä mieheen; ne osottavat mitä\ntsaarista arveltiin ja millainen käsityskanta kansassa oli, miten\nkummallisia juttuja saattoi sen mielikuvituksessa syntyä ja täydestä\ntodesta käydä. Olipa kansassa erityinen loihtukaavakin, jolla tsaaria\nmanattiin.\n\nMutta miten saatiin tällaiset kertomukset ilmi? Luonnollista oli,\nettä salaisuudessa niitä levitettiin. Yleinen mielipide ei esiintynyt\njulkisuudessa, niinkuin vapaissa maissa kansan edustajien tai\nsanomalehtien kautta, vaan tuomioistuimen edessä näitä pakotuksesta\nkerrottiin. Oli näet aina sellaisia henkilöitä, jotka ilmiantoivat\ntällaisia kapinallisia puheita, syytetyn omaisuuskin joutui\nilmiantajan käsiin. Näitä valtiorikoksista syytettyjä tutkittiin\nn.s. \"Preobrashenskin prikaasissa\"; se oli tuomiovirkakunta, jonka\nIivana julma oli muodostanut. Sen puheenjohtajana oli ruhtinas\nRomodanovskij, Pietarin uskollinen palvelija, mutta ankara, tyly,\nsäälimätön ja julma mies. Itse Pietarikin häntä moittii liiallisesta\njulmuudesta, kutsuen häntä \"pedoksi\" muutamassa kirjeessä. Ankara oli\npuheenjohtaja, ankara tutkimistapa, sillä samaa tapaa, kuin Streltsiä\ntutkittaissa, nimittäin kidutusta monella eri tavalla, käytettiin,\njonka kautta syytetty usein pakotettiin perätöntäkin tunnustamaan.\nKuolemantuomio oli seurauksena yllä mainituista ja niiden kaltaisista\nrikoksista. Yhtä mittaa oli tällaisia juttuja ja alituisesti oli\ntuomioistuin toimessa. Pöytäkirjat, joihin kirjoitettiin syytettyjen\npuheet, ovat säilyneet, ja ne juuri yllä mainittuun tapaan kertovat,\nmitä Venäjän kansan suuri enemmistö tsaaristaan arveli.\n\n\n\n\nXXXI. Kapinoita Etelä-Venäjällä.\n\n\nTavallista oli Venäjällä ollut edellisinäkin aikoina, että,\nkun kansassa jonkun hallituksen toimenpiteen johdosta ilmestyi\ntyytymättömyyttä, lähtivät tyytymättömät valtakunnan syrjäisiin osiin\netelässä. Jo 15:llä vuosisadalla tällaista muuttamista tavataan.\nKun talonpojasta Boris Godunovin aikana tehtiin maaorja, muutti\nsinne paljon väkeä, Aleksein aikana toimeenpantu kirkonpuhdistus\nlisäsi niinikään suuresti Ukrainin väkilukua; virkamiesten\nrasittamat kauppiaat ja porvarit läksivät myöskin mielellään näihin\nvapaampiin oloihin. Täten muodostui suuri, laaja ala Volgan ja\nUralin seuduilta idässä valtakunnan läntisiin rajaseutuihin asti\nDnjestriin ja Tonavaan asti, jota nimitettiin kasakoitten maaksi.\nKasakat olivat jaetut moneen eri ryhmään asuinpaikkojensa mukaan.\nNiinpä Don-virran ympäristöllä asuvia sanottiin Donin kasakoiksi,\nDniepr-virran yläjuoksun ympärillä oli yksi osakunta; ja saporogit\ntaas asuvat Dniepr-virran alajuoksun ympärillä j.n.e.; jo Pietarin\naikana ne kuuluivat Venäjän tsaarin alamaisten joukkoon suurimmiksi\nosaksi, mutta olot olivat kuitenkin vapaammat kuin muualla.\nElintavat muodostuivat suurilla aroilla puoleksi paimentolaiselämän\nkaltaiseksi; ei ollut suuria kaupunkeja, vaan kylissä he kuitenkin\nasettuivat toistensa naapureiksi asumaan. Kasakat muodostivat\njonkinlaisia vapaita demokraatisia talonpoikais-yhteiskuntia\nvanhimpien johdossa; päämiehenä oli n.s. atamaani. Heidän elämänsä\noli kovaa, levotonta, sotaista. Etelässä oli heillä vanha\nverivihollinen, Tatarit, joiden kanssa usein oli taisteleminen,\ntoisaalla taas oli Venäjä, jonka liiallista virkamiesvaltaa\nhe tahtoivat vastustaa. Heidän tarkotusperänsä oli pysytellä\nerikoisasemassa Tataarien ja Venäjän välillä, päästämättä kumpaakaan\nomaa vapauttaan supistamaan.\n\nKasakoiden luo lähti Pietari suuren aikanakin tyytymättömiä aineksia\nvaltakunnan keskiosista, ja täällä tuo tyytymättömyys puhkesi esiin\nkapinoiden muodossa. Samoilla seuduin vaaralliset kansanyllyttäjät\novat aina saaneet puoltajia, niinkuin Stenka Rasin Aleksein aikana;\nUraalin seuduilta kuuluisa Pugatschev Katharina II:sen aikana lähti\nlaumoinensa valtakunnan keskiosaa kohden. Siellä oli Pietarin\naikana pakoon päässeet Streltsit kansaa kiihottamassa; siellä oli\nraskolnikia; munkkeja, porvareja sinne lähti hallituksen sortoa\nvastaan kansaa yllyttämään.\n\nJo v. 1700 ilmaantui kaakkoisessa osassa ja Donin seuduilla pienempiä\nlevottomuuksia, jonka johdosta useita kuolemalla rangaistiin; mutta\nensimmäinen suurempi kapina sai alkunsa v. 1705 Astrakanissa.\nMuutamat paenneet kauppiaat Venäjän keskiosista levittivät puheita\ntsaarin muutoksista, veroista ja muista toimista sekä moittivat hänen\nuskonnon sortoaan ja kehottivat kansaa ryhtymään sellaista menettelyä\nvastustamaan. Mielet kiihtyivät näiden puheiden johdosta ja vihdoin\neräs omituinen juttu sai kapinan puhkeamaan.\n\nHeinäkuun lopulla v. 1705 levisi Astrakanissa huhu, että\nVenäläisiä oli kielletty seitsemään vuoteen naimisiin menemästä\nja häitä viettämästä; kaikki venäläiset naiset naitettaisiin muka\nulkomaalaisille. Astrakaniin niitä odotettiin joka päivä Kasanista\nsaapuvaksi, jotka heidän tyttärensä ottaisivat vaimokseen. Pelko\nja hämmästys oli tavaton. Mutta kaupungin asukkaat päättivät tehdä\nhallituksen toimet tyhjäksi; he tahtoivat naittaa kaikki tyttäret\nVenäläisille, ennen kun vihatut ulkomaalaiset saapuisivat. Heinäkuun\n29 p. oli äärettömästi hääjuhlallisuuksia. Satoja pariskuntia\nvihittiin. Pidoissa kiihtyivät mielet vielä enemmän. Seuraavana yönä\nsyntyi rauhattomuuksia kaupungissa; hallituksen varastot ja rahasto\nryöstettiin, useita upsieria, joiden joukossa oli ulkomaalaisia,\nsurmattiin. Voivoodi, joka oli ahneutensa ja julmuutensa tähden\nvihattu, sai seuraavana päivänä surmansa. Kaikki säännöllinen\nasioiden meno lakkasi. Muuan Jaroslavista paennut kauppias Jaakko\nNossov valittiin johtajaksi eli atamaniksi ja eräs raskolniki hänen\navukseen.\n\nAstrakanista lähetettiin kehotuksia lähiseutujen asukkaille, joissa\npyydettiin heitä ryhtymään puolustamaan oikeata uskoa, entisiä\npukuja j.n.e.; ja pian se levisikin jotenkin laajalle, vaikka Donin\nkasakat, joiden apua toivottiin, eivät vielä ryhtyneet. Kapina\nherätti levottomuutta; Pietari itse oli rauhaton. Hän tahtoi antaa\narmon kapinoitsijoille, jos antautuisivat vapaaehtoisesti. Kun se ei\nauttanut, lähetti hän yhden paraista kenraaleistaan, Scheremetjevin,\nheitä vastaan; hän voitti heidän suuret joukkonsa harjaantuneilla\nrykmenteillään. Useita syyllisistä vietiin Moskoovaan ja 365\ntuomittiin kuolemaan ja mestattiin.\n\nSuurempi oli se kapina, joka ilmestyi Donin kasakoitten joukossa\nv. 1707--1708. Tsaari Pietari tahtoi näet ulotuttaa hallituksen\nvaikutuksen kauemmaksi entistään. Hän vaati kasakoilta takasin niitä\nkarkulaisia, joita heidän luoksensa oli aikojen kuluessa paennut;\nhän määräsi heidän järjestämään asutuksensa siten, että heitä\nvoitiin paremmin silmällä pitää; ja vihdoin hän vaati, että muutamia\nlinnoituksia heidän maassaan piti hävitettämän. Kasakat eivät näitä\nkäskyjä noudattaneet. Ruhtinas Dolgorukij lähetettiin silloin\nsotajoukon avulla panemaan täytäntöön tsaariin käskyjä. Nyt syntyi\nkapina; atamaani Bulavinin johdossa nousivat kasakat puolustamaan\nentistä vapauttaan, Dolgorukij murhattiin. Bulavin kehottaa kaikkia\nkasakoita yhtymään; hänen joukkonsa kasvavat kasvamistaan. He\nsaavat kaupunkejakin haltuunsa ja uhkaavat valloittaa viimein\nitse Asovankin, jota Pietari vielä varusteli. Mutta pian kääntyi\nheidän onnensa. He eivät kauemmin saattaneet puoliansa pitää\nvaltion järjestettyjä joukkoja vastaan. Pietari oli kyllä levoton\nnytkin; Kaarle XII oli juuri samaan aikaan tulossa Venäjän rajojen\nyli; ratkaiseva tappelu oli tulossa. Mutta murhatun Dolgorukijn\nveli, jolla oli ylipäällikkyys, sai kapinoitsijoista voiton.\nKovuudella heitä rangaistiin. Pietari tahtoi saada tämän pakolaisten\nturvapaikan hävitetyksi ja nämätkin seudut lähemmin liitetyksi muuhun\nvaltakuntaan. Useita kasakoitten kyliä ja varustettuja paikkoja\nhävitettiin ja poltettiin; miehet siirrettiin toisiin seutuihin.\nUseita mestattiin; johtajien ruumiit pirstattiin neljään osaan; noin\nparin sadan ruumiit ripustettiin hirsipuihin, jotka lautoilla pantiin\nkulkemaan Don-virtaa alaspäin muille varoitukseksi.\n\nVielä tavataan samaan aikaan yksi kasakoitten kapinallinen yritys\nPietaria vastaan. Silloin nimittäin kun Kaarle XII tuli Ukrainaan,\nyhtyi Dniepr-virran ympärillä olevien kasakoiden atamaani Mazeppa\nhäneen, josta kerroimme Ruotsin sotien yhteydessä. Mutta ei tämäkään\nyritys onnistunut. Pietari pääsi voitolle joka taholla, taistelipa\nhän sisällisiä tai ulkoisia vihollisia vastaan. Kasakoiden entiset\nvapaat olot muuttuivat; heihinkin Venäjän hallitus koski entistä\nkovemmin.\n\n\n\n\nXXXII. Aleksei.\n\n\nAnkaruudella masensi Pietari kaikki kapinalliset yritykset. Mutta\nkansa toivoi sittenkin muutosta, sillä se luotti pääsevänsä\nvielä entisiin oloihinsa elämään. Ja tämän toivonsa se perusti\nsesarevitschiin Alekseihin. Hänen mielipiteensä olivat tunnetut;\nhän seurusteli vaan Venäläisten kanssa, ulkomaalaisia hän ei\nläheisyydessään suvainnut ja Pietarin uusia muutoksia ei hän\nhyväksynyt. Olihan sen nojalla täysi syy toivoa, että tämä kova aika\nennemmin tai myöhemmin loppuisi. Mutta Pietari teki senkin toivon\ntyhjäksi. Hän joutui luonnollisesti ristiriitaan ja lopulta julkiseen\neripuraisuuteen poikansa kanssa. Tämä kohta on epäilemättä ikävin ja\nsynkin Pietarin historiassa.\n\nJo 17-ikäisenä oli Pietari mennyt naimisiin erään Jevdokia Lopuchinin\nkanssa, joka kuului Venäjän bojaarien sukuun. Sydämmen taipumusta\nei tässä ollut alusta alkaenkaan, ja kylmänä pysyi suhde puolisojen\nkesken koko avioliiton ajan. Kerrotaan, että Jevdokia ei suosinut\nulkomaalaisuutta ja tämäkin osaltaan saattoi välin huonommaksi.\nUlkomaan matkalta palattuansa v. 1698 tsaari erosi Jevdokiasta,\npakotti hänet menemään luostariin ja rupeamaan nunnaksi, niinkuin hän\nsisarpuolellensa Sofiallekin oli tehnyt. Tästä avioliitosta oli jo\njoutunut syntymään Aleksei.\n\nPietarin tarkotus oli kasvattaa poikansa sellaiseksi hallitsijaksi,\njoka voisi jatkaa hänen alottamaansa suuntaa. Alekseilla oli\nulkomaalaisia opettajia tai sellaisia, jotka ulkomaalaisuutta\nsuosivat; muun muassa oli Menschikovilla jonkun aikaa hänen\nkasvatuksensa johto käsissään. Mutta vähitellen ulkomaalaisten\nvaikutus lakkaa. Pietari itse ei saattanut seurata poikansa\nkehitystä, hän kun oli melkein aina etäällä etenkin Pohjoismaiden\nsodan tähden; Aleksei taas oleskeli Moskoovassa, joka oli\nvanhanvenäläisyyden pääpaikka. Siellä oli hänen seuranansa hänen\näitinsä sukulaiset, Pietarin sisarpuolet y.m., jotka olivat\nkokonaan tsaarin reformeja vastaan. Näiden vaikutuksesta hänen\nkatsantokantansa sai isästään eroavan suunnan; hänen taipumuksensa\nja luonteensakin jo olivat erilaiset. Pietari rakasti tointa,\nvireyttä, Aleksei taas lepoa, rauhaa, hiljaisuutta; työ ja toiminta\noli rasitusta hänelle. \"En ole\", sanoo hän itsekin kerran, \"mikään\ntyhmäpäinen, mutta en voi ollenkaan tehdä työtä\".\n\nJa kykyä Alekseilla kyllä olikin. Mutta hänen halunsa ja huomionsa\nkääntyi toisaalle, kuin isä olisi tahtonut. Hän hankki itselleen\noppia, mutta etupäässä uskonnollista. Hän luki kirkko-isien teoksia,\npyhien kertomuksia, uskonkappalten synnystä ja muodostumisesta,\nmarttyyreistä ja pyhimyksien tekemistä ihmeistä j.n.e. Hänen\ntaipumuksensa oli kokonaan kääntynyt ylenluonnollisiin seikkoihin.\nHänen isänsä taas harrasti luonnontieteellisiä tutkimuksia,\nkansallistaloutta, sotatiedettä j.n.e., ylipäänsä käytännöllisiä\ntieteitä. Aleksei oli elämässään ja harrastuksissaan entisten\ntsaarien kaltainen, Pietari taas toimeliaan käytännöllisen miehen\ntointa täynnä, joka tahtoi tehdä kansansa ja valtakuntansa\nmahtavaksi. Aleksei katsoi taaksepäin, ajassa; siellä hän näki\nihanteensa; Pietari taas kävi yhä enemmän eteenpäin. Aleksei ei\nosannut antaa arvoa eikä voinut käsittää sitä suurta työtä, jonka\nhänen isänsä oli Venäjällä suorittanut. Se oli hänestä turmiota;\nisänsä elämän työn hävittäminen ja tyhjäksi tekeminen tuli hänen\npäämaaliksensa.\n\nLuonnollista on, että Aleksei tällaisella katsantotavallaan joutui\nisänsä kanssa vihamieliselle kannalle. Hän rupesi toivomaan isänsä\nkuolemaa niinkuin muutkin tyytymättömät; ja taikauskoinen kun\noli, luotti hän moniin ennustuksiin ja ihmeisiin, joita tähän\ntoivottuun tapahtumaan sovitettiin. Isänsä läheisyyskin oli hänestä\nvastenmielinen, kun hän Moskoovaan välistä tuli. Kerran hän esim.\noli lausunut, kun hänen hovijuhliin täytyi mennä; \"Ennemmin olisin\nkaleeri-orja tai mielummin sairastaisin kovaa kuumetautia, kuin sinne\nmenisin\". Mutta pelko samassa oli hänellä siitä, ettei hän ollut\ntehtäväänsä suorittanut. Niinpä hän kerran myöhemmän tunnustuksensa\nmukaan oli ampunut itseänsä käteen päästäksensä tarkastuksesta,\njolla hänen isänsä tahtoi saada selvää hänen piirustustaidostaan;\nhän pelkäsi näet ettei voisi suoriutua siitä kunnialla. Niinikään\nkoetti hän salata isältään ja sivullisiltakin suhdettaan ystäviinsä\nja seurustelukumppaneihinsa; hän oli äitinsäkin kanssa yhteydessä,\nlähetellen hänelle rahaa, sillä tsaari oli hänet jättänyt huonolle\naineelliselle tolalle. Aleksein luonteessa oli ylimalkaan salamyhkään\ntoimimista ja teeskentelyä. Hän oli uskonnollisista muodoista\nkiinnipitävä ja noudatti niitä, mutta jokapäiväistä moraalia hän ei\nniin tarkoin ottanut ojennusnuorakseen. Hän käskee esim. ulkomailla\nollessaan rippi-isänsä lähettämään hänelle papin, jotta hän saisi,\njos kuolema sattuisi, sielunsa pelastetuksi. Mutta samassa hän\nmainitsee tarkoin, miten olisi meneteltävä, jotta tuo pappi pääsisi\nhänen luoksensa, se kun oli salassa toimitettava. Mielessään hän\nusein kuvitteli aikoja, jolloin hän pääsisi itse hallitsemaan ja\nperuuttamaan isänsä vihattu ja reformeja; siitä oli kysymys hänen\nystäviensäkin kanssa, vaikka minkäänlaista vehkeilyä tai kapinallista\nyritystä eikä aikomustakaan siihen suuntaan ollut tekeillä; he vaan\nodottivat ja toivoivat parempia aikoja.\n\nAluksi pysyi Pietarin ja Aleksein suhde jonkun aikaa kuitenkin\nnäennäisesti rikkoontumatta. Tsaari käytti häntä joskus yleisissä\ntoimissakin. Ruotsin sodan aikana hän oli sotajoukkoja kokoomassa\nSmolenskissa v. 1707; Moskoovan varustamisesta hänelle annettiin\nhuolenpito Kaarle XII:nen tullessa Venäjälle. Pietari ei kuitenkaan\naina ollut tyytyväinen hänen toimiinsa, vaan syytti häntä\nvelttoudesta.\n\nIsänsä toimesta sai Aleksei puolisokseen erään saksalaisen prinsessan\nCharlottan Wolfenbüttelistä, tahtoen senkin kautta liittää poikansa\nlänsimaisuuteen. Avioliitto oli ensin onnellinen, mutta onni ei\nollut pitkällinen, sillä jo kolmen vuoden kuluttua häiden jälkeen\nkuoli Aleksein puoliso v. 1715, synnytettyään vähää ennen pojan,\njoka myöhemmin tuli Venäjän keisariksi Pietari II:sen nimellä. Jo\nvähää ennen oli Aleksei kyllästynyt puolisoonsa; hän oli osottanut\nvarsinkin päihtyneessä tilassa tylyyttä häntä kohtaan, sillä\njuopumukseen oli Aleksei taipuvainen. Samaan aikaan alkoi myöskin\nhänen hellä suhteensa erääseen suomalaiseen tyttöön Afrosinjaan, joka\nalkuansa oli Aleksein opettajan Vjasemskijn maaorjana.\n\nVähitellen alkoi väli käydä yhä kireämmäksi tsaarin ja sesarevitschin\nvälillä; isä varottaa ja nuhtelee poikaansa, kehottaen häntä\nsuurempaan toimeliaisuuteen. Pietari huomasi, että hänen koko\ntoimensa menisi hukkaan poikansa kautta, jos hän pääsisi\nhallitsemaan. Sen vuoksi hän ryhtyi sitäkin estämään. Syntyi\ntaistelu, jossa Pietari uhrasi oman poikansa omien aatteittensa eteen.\n\nSamana päivänä, jolloin Aleksein puolison hautajaiset olivat,\nkirjoittaa Pietari pojalleen, että hän piti häntä kelvottomana\nhallitukseen, koska hän ei osottanut halua sotatoimiin eikä tahtonut\nmitäkään kunnollisesti oppia: häntä voitiin, sanoi isä, verrata\nlaiskaan palvelijaan Evankelistain kertomuksessa, joka kaivoi maahan\nleiviskänsä; hän oli ilkeä, itsepäinen ja tottelematon: hänen täytyi\nitsensä parantaa tai muuten isä julistaisi hänet perintöoikeutensa\nmenettäneeksi. \"Parempi on\", sanoi hän lopuksi, \"vieras kelvollinen,\nkuin oma kelvoton\".\n\nYstäviensä kehotuksesta ilmotti Aleksei luopuvansa\nperintöoikeudestaan, mutta Pietaria ei se tyydyttänyt, sillä olisihan\nhän saattanut kuitenkin uudistaa vaatimuksensa, niinkuin hän\npojalleen huomauttaa. Hän vaatii, että Aleksein piti itsensä muuttaa\ntai ruveta munkiksi: \"muuten\", sanoo Pietari, \"ei minun mieleni saa\nrauhaa, varsinkin kun olen tätä nykyä usein sairas\".\n\nAleksei suostuu menemään luostariin, ystävät kun kehottivat, että hän\nantaisi mennessään sen salaisen selityksen, että se tapahtui pakosta;\nsen kautta hän muka olisi vapaa tulemaan takaisin milloin hyvänsä.\nMutta Pietari ei nytkään ollut tyytyväinen, lieneekö hän jotakin\nsellaista tuumaa aavistanut. Mutta hän lähti samaan aikaan ulkomaille\nja asia jäi toistaiseksi ratkaisematta.\n\nNyt Aleksei päättää paeta pois koko isänsä valtakunnasta. Eräs\nhänen paraista ystävistään nimeltä Kikin oli jo ennen häntä siihen\nkehottanut. Ja kun hän Elokuussa v. 1716 sai käskyn isältään, joka\nsilloin oli Kööpenhaminassa sotaa varten Ruotsin kanssa, joko heti\nrupeamaan munkiksi tai lähtemään isänsä luo, päätti hän panna tämän\nkanan mietityn tuumansa täytäntöön. Hänen aikomuksensa oli pysytellä\nulkomailla Saksan keisarin Kaarle VI:nen turvissa siksi kun hänen\nisänsä kuolisi; sitten hän palaisi takaisin. Pietarin kuolemasta oli\ntaas tähän aikaan uusia ennustuksia ja unennäkyjä liikkeessä.\n\nAleksei matkusteli salassa; hän saapui Wieniin ja sieltä lähdettyään\nhän ensin oleskeli jonkun aikaa eräässä Tyroolin linnassa\nsekä sittemmin St. Elmossa lähellä Neapelia. Saksan keisarin\nsuostumuksella hän sai suojaa hänen maissaan.\n\nMutta ei Aleksei etäisessä piilopaikassaankaan saanut olla isältään\nturvattuna. Pietarin luja tahto sai asian selville ja poikansa\npalautetuksi. Saatuansa tiedon Aleksein paosta, valtuutti hän\nkaksi etevää valtiomiestänsä Tolstojn ja Rumjanzovin lupauksilla\nja uhkauksilla palauttamaan hänet Venäjälle. Kirjeessä, jonka hän\npojalleen lähettää, lupaa hän, jos poika on kuuliainen ja palaa\ntakaisin, päästää rankaisematta; mutta muuten uhkaa hän häntä isän\nkirouksella ja ankaralla rangaistuksella.\n\nAlekseilla ei enää muuta toivoa ole, kuin päästä naimisiin\nlemmittynsä Afrosinjan kanssa, joka oli pakomatkalla mukana, ja elää\nyksityisenä miehenä. Hän palaa takaisin antautuen ankaran isänsä\narmoihin.\n\nNyt alkoi loppunäytelmä. V. 1718 Pietari palasi toiselta pitemmältä\nulkomaan matkaltaan, ja hän päätti ankaruudella tehdä lopun\nviimeisestä vastarinnasta valtiossaan. Hän oli ennen kukistanut\nStreltsit, sisarensa Sofian sulkenut luostariin, kapinat Astrakanissa\nja Donin varrella oli kukistettu; satoja muita kapinallisia\nhenkilöitä oli tieltä poistettu. Aleksei oli jäljellä; häntä uhkasi\nsama kohtalo. Sama suuri tarkotusperä oli Pietarilla vaikuttimena\nkaikissa. Hän löi maahan kaikki ne voimat, jotka asettuivat hänen\nuutta suuntaansa vastaan. Hän ei ryhtynyt tutkimaan ja tuomitsemaan\npoikaansakaan sitä varten, että hän oli ollut tottelematon isää\nvastaan, vaan sentähden että hän oli hänen toimiensa esteenä. Siinä\nei persoonalliset syyt, vaan periaatteelliset olivat vaikuttamassa.\nAleksein puolue oli vaarallisempi kuin hän itse; se oli samassa\nhävitettävä.\n\nTutkinto alkoi. Samoin kuin Streltsejä kuulusteltaissa ja\ntuomittaissa otti Pietari tässäkin itse kiihkeästi osaa. Kiduttamalla\nniinkuin tapa oli, koetettiin saada totuutta esille. Aleksein\nystävistä useat mestattiin Moskoovassa, kun olivat syyllisiksi\njulistetut. Aleksein kanssa jatkettiin tutkintoa Pietarissa;\nPietari-Paavalin vankilassa häntä siellä pidettiin. Häntä tutkittiin\nensin ilman kidutusta, mutta myöhemmin käytettiin hänellekin samaa\ntapaa; hän sai erään kerran esim. 25 knuutinlyöntiä yhtämittaa.\nPietari tahtoi näet saada selville kapinallisia tekoja tai ainakin\nyrityksiä, voidakseen tuomita epäluulonalaiset valtiorikoksesta.\nMutta sellaista ei tullut ilmi; ainoastaan puheita, toivomuksia,\njoita oli lausuttu, mutta ei muuta. Kuoleman tuomio tuli kuitenkin\npäätökseksi. Eräs tuomioistuin, jossa oli 127 jäsentä sen lausui\nAlekseille, koska hän vuosikausia oli tuuminut kapinallisia\nyrityksiä, oli toivonut isänsä kuolemaa, sekä toivonut Saksan\nkeisarin avulla saavansa vielä isänsä eläissä hallituksen käsiinsä.\nKuoleman tuomiota ei kuitenkaan pantu toimeen, sillä jo ennen\nkuoli Aleksei vankeudessa. Hänen kuolemansa oli salaperäinen ja\nmonellaisia huhuja sen johdosta oli kansassa liikkeessä. Saman päivän\naamupäivällä oli tsaari käynyt hänen luonaan vankilassa muutamien\nylhäisten virkamiesten kanssa; Alekseita oli vielä silloin kidutettu;\niltapäivällä hän kuoli.\n\nAleksein kuolema ja hänen puolueensa häviö oli Pietarin vapauttanut\nsisäisistä vihollista. Hänen lujuutensa, hänen tarmokas tahtonsa\noli kaikki masentanut. Syyt ja keinot, joiden nojalla tuo tapahtui,\neivät aina olleet tarkkoja, mutta niistä ei Pietari ollutkaan varsin\narkatuntoinen, kunpa ne vaan veivät toivottuun päämaaliin.\n\n\n\n\nXXXIII. Pietarin etevimmät apumiehet.\n\n\nKoko edellisestä kertomuksesta käynee selville, että Pietarin\nhallitus-suunta oli yleisesti vihattu. Knuutin tai kuoleman uhkaus\nmelkein joka ukaasissa olivat ne keinot, jotka saattoivat alamaiset\ntottelemaan hänen käskyjänsä. Mutta miten oli käyvä hänen jälkeensä?\nOliko koko hänen elämäntyönsä häviävä hänen mukanaan? Tämä ajatus\nsaattoi tsaarin usein huolelliseksi ja alakuloiseksi. Kaikki riippui\nsiitä, oliko hänen onnistunut saada tarpeeksi puolenpitäjiä ja\nsamanmielisiä miehiä, jotka voisivat säilyttää ja kehittää hänen\nalkamaansa suuntaa. Löytyi niitäkin, jotka olivat täydellisesti\nvakuutettuina Pietarin muutoksien tarpeellisuudesta; mutta vähän\nniitä oli. \"Meidän hallitsijamme\", sanoo eräs Pietarin ihailija,\n\"pyrkii vuorta ylös noin kymmenkunta henkilöä mukanaan, mutta vuorta\nalas pyrkii miljoonia; miten on tämän asian käyvä?\"\n\nUlkomaalaisia oli paljon Pietarin aikoina tullut Venäjälle; suuri osa\noli korkeissa viroissa. Ja nämät olivat luonnollisesti kaikki tsaarin\npuolella, sillä hänen suosiostaan heidän koko asemansa riippui.\nSellaisia olivat nuo jo ennen mainitut Lefort ja Gordon; sellaisia\noli saksalainen Vinius, samoin Ostermann, joka, syntyänsä papin poika\nWestfalissa, Venäjällä saavutti suuren arvon valtiomiehenä; hän oli\nmuun muassa tsaarin edustajana Ahvenan kongressissa ja Uudenkaupungin\nrauhassa. Tsaari sanoi hänestä, ettei hän milloinkaan ollut virhettä\ntehnyt diplomatiiassa. Ahvenan kongressissa oli myöskin toinen\nulkomaalainen Robert Bruce, skottlantilaista syntyperää; hän oli\nsekä valtiomies että sotapäällikkö, ja teki paljon parannuksia\ntykistössä. Bruce myöskin julkaisi ensimmäisen almanakan Venäjällä,\njonka tähden kansa rupesi pitämään häntä noitana ja tietäjänä,\nMünnich on myöskin kuuluisa nimi jo näihin aikoihin ja seuraavinakin;\nSaksasta oli hänkin Venäjälle siirtynyt; sotapäällikkönä ja\ntaitavana insinöörinä hän saavutti mainetta ja kohosi vihdoin\nsotamarsalkaksi. Hän kehotti muun muassa Pietaria yhtymään Laatokan\nkanavaa kaivamaan ja teki siihen suunnitelman. -- Näiden lisäksi\ntavataan muitakin ulkomaalaisia, joiden toimi oli kyllä tärkeä\nVenäjälle. Mutta ulkomaalaisiin ei voitu paljon turvautua, sillä\nvoitiinhan niistä pian päästä. Kansan raivo saattoi pian riistää\nheidän henkensä tai karkottaa heidät maasta pois. Ja myöhemmin moni\nniistä sellaisen lopun saikin. Sekä Ostermann että Münnich kuolivat\nSiperiassa. Tärkeätä sen vuoksi oli, että itse Venäläisten joukossa,\noli länsieurooppalaisuuden ystäviä; niiden nojassa sen asema oli\nvankempi. Ja tavataanpa sellaisiakin.\n\nEnsimmäisen sijan näiden joukossa ansaitsee Aleksander Danilovitsch\nMenschikov, josta jo edellisessä olemme usean kerran puhuneet.\nPietarin suosiosta kohosi tämä mies aivan köyhästä pojasta valtion\nmahtavammaksi mieheksi tsaarin jälkeen. Ei suuri syntykään ollut\nhänelle apuna, sillä hänen isänsä oli tallirenki. Pienenä poikana\nmyyskenteli Menschikov Moskoovan kaduilla nisuleivoksia; ja\nsieltä hän joutui tsaarin luo. Miten tämä tapahtui, ei varmaan\ntiedetä; paljon kertomuksia on siitä olemassa. Pietari, joka\naina oli liikkeellä, huomasi nähtävästi pojan erinomaisen älyn\nja sukkeluuden, otti hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän ja\nhuolellisen kasvatuksen. \"Tyhmäpäinenkin\", sanotaan tsaarin\nsanoneen hänelle, \"osaa nisuleivoksia myydä; teräväpäisiä miehiä\nme tarvitsemme muuhun\". Heti Menschikov pääsi tsaarin erinomaiseen\nsuosioon. Hänen tarkka älynsä kaikissa asioissa, hänen taitonsa,\nsukkeluutensa, toimeliaisuutensa, kaunis muotonsa, kaikki ne olivat\nomansa saattamaan hänet hallitsijansa ystävyyteen. Paremmin kuin\nkukaan muu osasi hän mukaantua tsaarin oikullisen ja tulisen luonteen\nmukaan. Pietari kohtelee ja puhuttelee häntä erityisellä hellyydellä,\nvaikka hän toisinaan taas uhkaa häntä kovilla rangaistuksilla. Sillä\nMenschikov teki itsensä syypääksi törkeihin vääryyksiin. Tsaari oli\nantanut hänelle arvoja, virkoja ja rikkauksia; hän oli sotamarsalkka,\namiraali, ruhtinaan arvonimen hän oli saanut; hänellä oli palatsia\nsekä Moskoovassa että Pietarissa; hän oli saanut suuria maatiluksia\nja tuhansia maaorjia niiden mukana; mutta sittekin hän hankki\nitselleen vääryydellä lisää; ahneus ja tunnottomuus olivat hänen\nhuonot puolensa. Menschikov oli kolme kertaa syytetty tuollaisesta\nvääryydestä ja tuomittu arvonsa ja virkansa menettäneeksi; mutta aina\nsai hän armon tsaariltaan. Niinpä hän kolmannessa oikeusjutussa oli\nsyytettynä siitä, että hän oli anastanut muutamilta aatelismiehiltä,\njotka olivat hänen naapuriansa, 32,000 maaorjaa, vaikka hänellä jo\nennestään oli 200,000. Tsaari, sen kuultuaan, käski hänen antamaan\nne takaisin oikeille omistajilleen. Mutta eipä hän tahtonutkaan\nniistä luopua. Hänen tilustensa hoitaja keksi sen keinon, että antoi\nlahjottujen maamittarien mitata tilukset siten, että suurin osa\nnoista maaorjista jäi hänelle. Jonkun ajan kuluttua sai tsaari tämän\nkuulla. Silloin Menschikov kääntyi ensin Pietarin puolison Katarinan\npuoleen hänen välitystään pyytämään ja meni sitten tsaarin luo,\nlaski miekkansa ja kaikki kunnianmerkkinsä hänen eteensä, lausuen\nsamassa olevansa kelvoton niitä vastedes kantamaan. Tämä nöyryytys\nsai Pietarin taas heltymään; niinkuin ennenkin otti hän Menschikovin\nsuuret ansiot vastapainoksi monille virheille ja hän sai armon,\narvonsa ja virkansa jälleen. \"Menschikov on saava pahantekijän lopun;\nellei hän paranna itseänsä täytyy hänen menettää päänsä\", sanoi\ntsaari joskus kuultuaan hänen vääristä toimistaan, mutta henkensä hän\nsai pitää, ainoastaan suuria rahasakkoja hän tuomittiin suorittamaan.\nPietarin kuolemaan asti oli hän tsaarin suosiossa ja seuraavalla\naikakaudella hän se oli, joka oikeastaan Venäjätä hallitsi; mutta v.\n1730 hänen uransa päättyi. Vastapuolue syöksi hänet hallituksesta,\nhän otettiin vangiksi ja Siperiassa hänen päivänsä päättyivät.\n\nPietarin hengenheimolaisista ja apumiehistä tahdomme vielä mainita\nmuutamia muitakin, vaikkapa eivät olekaan sellaista kuuluisuutta\nsaavuttaneet kuin Menschikov. Sellaisia oli eräs Neplujev,\njonka elämäkerta on kuvaava Pietarin aikuiselle Venäläiselle.\nKasvatuksensa sai Neplujev erään Ranskalaisen perustamassa koulussa\nMoskoovassa. Tämän koulun 300:sta oppilaasta valittiin 20 etevintä,\njotka lähetettiin ulkomaille tietojansa jatkamaan. Neplujev oli\nniiden joukossa. V. 1716 hän lähti matkalle; hän kulki Räävelissä,\nKööpenhaminassa, Hampurissa ja Amsterdamissa, jossa viime mainitussa\npaikassa oli sangen paljon muitakin Venäläisiä. Niistä lähetettiin\n27, joiden joukossa Neplujev, Venetsiaan oppimaan merimieheksi.\nJonkun aikaa täällä oltuaan, matkusti hän vielä Genua'an, Toulon'iin,\nCadiz'iin, jossa hän oli eräässä meriakatemiassa. Kotimaahan\npalattuaan pääsi hän heti valtion palvelukseen, ollen ensin\nlähettiläänä Konstantinoopelissa sekä sen jälkeen muissakin valtion\ntoimissa. Hän oli niin kiintynyt Pietariin ja hänen hallitukseensa,\nettä hän sanoo olleensa päivän tiedotonna, kun oli kuullut sanoman\nhänen kuolemastaan.\n\nMyöskin eräs Tatitschev-niminen venäläinen osotti suurta halua\noppimaan, monipuolisuutta harrastuksissa ja tavatonta kykyä. Hän\nharrasti maatietoa, historiaa, osteli kirjoja matkoillaan, kulki\nUralin vuoristossa vuorikaivoksia katsomassa, kehotti talonpoikia\nperustamaan kouluja; mutta hän oli myöskin mukana sodassa, oli\noppinut hyvästi Saksan kieltä, ja myöhemmin myöskin Ranskaa erään\nkieliopin mukaan, jonka hän oli ostanut Ahvenan kongressin aikana,\nsillä sielläkin hän oli kenraali Brucen kanssa. Sellaisia ne miehet\nolivat, jotka täydellä todella tahtoivat tsaarin suuntaa kulkea.\n\nTaitavina valtiomiehinä saavuttivat mainetta sellaiset miehet\nkuin Tolstoj, Schafirov, Kurakin y.m. Ensin mainittu oli sangen\nterävä-älyinen, mutta samassa juonikas ja joskus Pietarillekin\nvastenmielinen. Niinpä kerrotaan tsaarin kerran eräissä pidoissa\nnostaneen Tolstojn peruukin hänen päästään ja taputtaneen hänen\npaljasta päätään lausuen: \"Sinä pää! ellet olisi niin älykäs, olisin\naikaa sitten antanut sinut katkaista\". Schafirov osotti älyänsä ja\ntaitoansa Pietarin vaikeassa asemassa Pruth-virran luona, ja oli\nmyöhemmin valtion varakansleri. Kurakin oli kauan aikaa Venäjän\nlähettiläänä Hollannissa, Gregorius ja Vasilj Dolgorukij olivat\nmyöskin taitavia valtiomiehiä sekä monet muut. Mikael Galitsin,\nmeidän maamme historiassa tunnettu, oli taitava sotapäällikkö,\nsivistynyt mies ja lempeä voitettuja kohtaan. Hän oli alusta alkaen\nosallisena Pietarin sotapuuhissa, ensin Itämeren maakunnissa; Liesnan\nluona hän vaikutti suuresti siihen että tappelu kääntyi Venäjän\neduksi; Pultavan taistelussa sekä sen jälkeen Suomessa oli hän\ntsaariansa palvelemassa. Pietarin kuoltua hän oli vielä tärkeissä\nviroissa. Monessa kohden Galitsin, vaikka länsimaisen sivistyksen\nsuosija, noudatti kuitenkin vanhoja tapoja; hän ei esimerkiksi\nmilloinkaan vanhemman veljensä läsnä ollessa asettunut istumaan. --\nVielä arvokkaampi asema Pietarin aikana sotalaitoksessa oli kreivi\nScheremetjevillä; hän oli ensimmäisiä voiton saajia Ruotsalaisista,\nPultavan tappelussa johti hän yhtä osaa joukoista. Jo ennen olemme\nmaininneet taitavasta raha-asioiden tuntijasta Kurbatovista,\nRomodanovskista, joka julmuudellaan saavutti pahan maineen\nPreobraschenskin prikaasin puheenjohtajana syytettyjä tuomittaissa.\n\nKirkon miesten joukossa oli ainoastaan harvoja, jotka hyväksyivät\ntsaarin länsimaisia harrastuksia. Sellaiset joutuivat kaikki tsaarin\nsuosioon. Niistä oli kuuluisimpia eräs Dmitri, jonka Pietari kohotti\nRostovin metropoliitaksi. Hän koetti kohottaa -papiston sivistystä ja\noppia, kirjoitti itse monta teosta, ja puolusti tsaarin uudistuksia.\nNiinpä oli hänen luoksensa kerran tullut kaksi kiihkoilijaa kysymään,\neikö olisi parempi leikkauttaa päätänsä pois kuin partaansa; tämän\njohdosta Dmitri kysyi heiltä, kasvoiko pää vielä kun se oli katkaistu\nniinkuin parta kasvoi. Parran-ajokysymyksen johdosta kirjotti hän\nkirjasen \"Ihmisen Jumalankaltaisuudesta\", jossa hän koetti vastustaa\nyleistä luuloa, että parranajolla ihmisestä Jumalan kuva häviäisi.\nKouluja hän myös ylläpiti omalla kustannuksellaan, joten hän\nkuoli ihan köyhänä. -- Stephan Javorskista, joka tuli patriarkan\nvirantoimittajaksi viimeisen patriarkan Adrianin kuoltua, olemme, jo\nedellisessä puhuneet. Ensin hän ylisteli Pietaria saarnoissaan, hän\nkun oli suuri puhuja, mutta myöhemmin hän kääntyi toisaalle; yksin\nAlekseita hän uskalsi ruveta puolustamaan. Javorskin vaikutus sen\nvuoksi pian lakkasi, vaikkapa hän saikin olla korkeassa virassaan,\nnimittäin pyhän synoodin puheenjohtajana.\n\nPietarin varsinainen suosija ja saman suunnan mies oli Teofan\nProkopovitsch. Hän oli sivistyneempi kuin muut kirkon miehet, oli\nkulkenut useimmissa Euroopan maissa; etevänä opettajana oli hän\ntunnettu Kievin yliopiston professorina, jonka rehtorinakin hän\noli. Uskonnon asioissa hän oli suvaitsevainen, joka Venäjällä\noli silloin harvinaista; hän ivasi esim. Italialaisia, koska\nsiellä protestantteja vainottiin. Hän puolusti vielä papiston\nalistamista valtion alle, väittäen ettei kirkko ole mikään valtio\nvaltiossa j.n.e. Luonnollista on, että tällaisella miehellä oli\npaljon vastustajia; häntä syytettiin esim. protestantiksi; mutta\ntsaarin suosiossa hän pysyi ja usein kävi tsaari hänen luonaan\nkeskustelemassa kirkon ja uskonnon asioista. Yksissä neuvoin he\nvalmistivat n.s. \"Hengellisen säädöksen\", jossa ilmenee erinomaisen\nvapaa ja ennakkoluuloista puhdas katsantotapa Venäjän kirkosta ja sen\npapistosta sekä parannuksista, joita ne kaipaisivat. Koko hierarkia\neli papiston suuri valta, sanotaan tässä kirjoituksessa, johtuu\nraakuudesta ja tietämättömyydestä, se kun vuosisatojen kuluessa ensin\nalkuun päästyään oli kehittynyt. Munkkilaitos saa ankaran tuomion.\nPappien velvollisuuksia terotetaan kansan opettajina j.n.e., kaikki\non entisestä katsantotavasta poikkeavaa.\n\nPietarin apulaisiin saatamme myöskin lukea Katariinan, hänen toisen\npuolisonsa, varsinkin koska tsaari itse usein arvostelee Katariinan\nansiot valtion eduksi sangen suuriksi. Katariinan elämän vaiheet ovat\nharvinaiset todellisuudessa; ainoastaan saduissa sellaisia tavataan.\nLiettualaisen talonpojan tyttärestä Venäjän keisarinnaksi kohoaminen\ntuntuu satumaiselta, mutta sen taipaleen Katariina kuitenkin kulki.\n-- Kotiseudultaan Liettuasta Katariina joutui ensin Liivinmaalle\nerään papin kasvatiksi sekä sen jälkeen erään provasti Glückin luo\nMarienburgin kaupungissa. Hänen kerrotaan täällä joutuneen v. 1702\nnaimisiinkin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa, mutta jo alussa\navioliitto purkaantui. Mies komennettiin sotaan ja Martta, (se oli\nsilloin hänen nimensä) joutui vangiksi, sillä 1702 sotamarsalkka\nScheremetjev valloitti Marienburgin kaupungin ja asukkaat otettiin\nvangiksi. Kun kaupungin asukkaat kulki Scheremetjevin ohi, huomasi\nhän kauniin naisen ja otti sen luokseen; se oli juuri tuo Martta.\nMutta Scheremetjev ei saanut häntä kauan luonaan pitää. Menschikov\nnähdessään hänet, pyysi hänet omakseen ja saikin. Menschikovin\nluona taas tapasi tsaari hänet ja pyysi, hänkin mieltyneenä hänen\nkauneuteensa, hänet luokseen. Menschikov ei saattanut tätä kieltää,\nvaikkei hän mielellään hänestä luopunut. Jo vuonna 1705 oli kaksi\ntytärtä syntynyt tsaarille ja Martalle; ja sen jälkeen vasta\nhän kääntyi kreikkalaiseen kirkkoon. Alkuaan hän näet oli ollut\nkatoolilainen, mutta oli saanut lutherilaisen kasvatuksen. Kreikan\nuskoon kääntyessään hän sai nimekseen Katariina Alekseievna, sillä\nAleksei, Pietarin poika, oli kummina. Katariina oli usein tsaarin\nmukana matkoilla tai sitten ahkerassa kirjevaihdossa hänen kanssaan;\ntsaari ilmottaa hänelle toimistaan, voitoistaan y.m. Katariina\nsaattoi vähitellen kokonaan seurata valtion asioita. Luonteensa\npuolesta hän soveltui hyvästi tsaarin kanssa. Hän tunsi tsaarin\ntulisuuden ja osasi sitä hillitä; hänen iloisuutensa oli tsaarin\nmieleen. Vihdoin v. 1711 palattuansa Turkin sodasta, jossa Katariina\noli mukana, vihitytti hän hänet itseensä, mutta vasta v. 1724 korotti\nhän hänet kruunaamalla keisarinnaksi. Hän vetoaa tässä Katariinan\nsuuriin ansioihin varsinkin Turkkilaissodassa, sillä Katariinan\nkekseliäisyyden kautta pääsi Venäjän armeija pelastumaan. Tällä\ntoimella hän tahtoi nähtävästi tehdä hänet kruununperilliseksi, sillä\njo v. 1722 hän oli säätänyt lain, jonka mukaan kukin hallitsija saisi\nmäärätä jälkeisensä. Pietari ei Katariinaa määrännyt, mutta hän se\noli lähinnä, ja hän nousikin Pietarin kuoltua Venäjän valtaistuimelle\nsekä hallitsi kaksi vuotta.\n\n\n\n\nXXXIV. Pietarin luonne ja kuolema.\n\n\nOlemme edellisissä luvuissa oppineet tuntemaan ne suuret reformit,\njotka Venäjällä muuttivat kaikki vanhat olot ja loivat siitä\neurooppalaisen valtion. Tämän saavuttaakseen Pietari oli taistellut\nkaiken hallituksensa ajan joko ulkomaalaisia tai sisäisiä vihollisia\nvastaan. Hän siirsi valtakunnan rajat entisistään, hän muutti\npuvut, tavat, hallituksen, sotalaitoksen, seurustelutavat, koulut,\nsanalla sanoen ei niitäkään vanhaa jäänyt. Ja ainoastaan noin\nkolmessa vuosikymmenessä ne pantiin toimeen. Kaikki tämä tapahtui\nvasten Venäjän kansan suuren enemmistön tahtoa. Venäjän kansa oli\nkokonaan toisellainen kuin Pietari. Se oli hidasta, toimetonta,\nPietarissa taas oli eloa ja tointa suunnattomiin saakka; kansa\noli ennakkoluulojen ja taikauskon vallassa: tsaari taas kokonaan\nniistä vapaa; kansa epäili ja vihasi kaikkea uutta, tsaari taas vaan\nuutuutta halusi; kansa oli muotoihin ja kaavoihin piintynyt, tsaari\ntaas niistä välinpitämätön melkeinpä liiallisuuteen asti: kansa\npelkäsi ja kammoi Länsi-Euroopan yhteyttä, tsaari taas koetti kaikin\nvoimin siihen päästä. Mutta sama kansa oli kunnioituksen ja pelon\nvaltaama tsaariansa kohtaan; sitä kävi taivuttaminen, kuin lasta,\njoka jättää oman mielihalunsa syrjään ja taipuu käskijän tahdon alle.\n\nEnnenkun tämä kävi päinsä täytyi tsaarin esiintyä toisella tavalla\nkuin hänen edeltäjänsä. Hän astui alas tuosta puolijumalan asemasta\nKremlin palatsista, jossa hänen esi-isänsä olivat olleet kansastaan\ntietämättä. Pietari tuli kansansa joukkoon; hän opetti sitä toimeen\nitse ensin oppimalla. Paljaat määräykset ja käskyt eivät hänestä\nolleet tarpeeksi, ne kun usein ovat tehottomia; hän esiintyi itse\nopettajana joka taholla ja joka alalla.\n\nPietari oli itse hyvä oppimaan; hänen sukkela älynsä keksi\nhelposti uuden asian, minkä hän oli nähnyt tai kuullut. Mutta\nsuuria suunnitelmia hän ei voinut luoda; hän vaan omisti lähinnä\nolevan ja muodosti reforminsa sen mukaan. Siitä hajanaisuus ja\nepäjohdonmukaisuus, mikä usein ilmestyy hänen määräyksissään ja\ntoimissaan.\n\nMutta tuskin kukaan hallitsija on niin eri aloilla työskennellyt\nkuin Pietari. Hänellä oli ruumis, henki ja tahto alati toimessa;\nja alituinen toimi kehitti ja karkasi yhä enemmän hänen voimiansa.\nSamaan aikaan hän kävi sotia ja järjesti sotajoukkoja, hän\njohti linnojen piiritystä, rakensi kaupunkia, määräsi kanavia\nkaivettaviksi, järjesti hallintoa, mutta sen ohessa suunnitteli hän\nvieraskielisten kirjojen käännättämistä, valvoi itse työtä ja teki\nparannuksia niihin. \"On mahdotonta ajatella sitä miestä levossa,\nsillä hän oli alituisesti toimessa. Hänessä levon tarpeettomuus\noli ääretön sekä ruumiillisesti että henkisesti. Jos hänellä ei\nollut sotajoukkoja harjoitettavana, taisteluja taisteltavana,\nsotasuunnitelmia tehtävänä, petollisia ministeriä mestattavana\ntai kanavia kaivettavana, niin puuhasi hän uusia rautakaivoksia\nTulaan tai Aunukseen, uusia rakennuksia tai katuja Pietariin,\ntai purjehti hän Laatokan merta laivalla ja käsi ruorissa, tai\nsuunnitteli määräyksiä uusien verojen hankkimista varten, hallinnon\nja oikeuslaitoksen parantamista varten, tai toimitti hän jonkun\nkirkon vihkimisen johdosta Tsarkoje-Selossa hurjia pitoja, joista ei\nkukaan saanut lähteä pois, niin kauan kun järki oli päässä tallella\".\nPietari nousi aamulla jo k:lo 4 ja ryhtyi heti valtion asioihin\nkäsiksi; k:lo 6 hän lähti amiraaliteetiin tai senatiin, ja koko\npäivän hän oli toimessa hyvin lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta.\nKun hän ei valtion toimissa ollut, puuhaili hän sorvipenkillä,\npuusepäntyössä tai pajassa, tai oli hän matemaatisia ja\nluonnontieteellisiä koneita katselemassa, tehtaissa ja työpajoissa,\nmutta ylipäänsä toimessa. Aikaa hän ei hukkaan päästänyt kulumaan.\nEikä kummaa, jos hän oli usein tyytymätön toisten töihin, sillä hän\nmoitti usein uutterimpiakin apumiehiään velttoudesta. Pietari vaati\ntoisilta samaa uutteruutta, väsymättömyyttä ja kestävyyttä, jota\nhänellä itsellä oli.\n\nEdellisestä esityksestä käynee myöskin selväksi, että Pietarin huomio\nja taipumus oli vaan kääntynyt käytännöllisiin asioihin ja toimiin,\njoista hyötyä oli. Hän oli realisti. Sivistyksen ihanteellista\npuolta hän ei täysin käsittänyt; ja jos hän jossakin kohdin osotti\nihaanteellisimmillekin seikoille arvoa antavansa, niinkuin esim.\ntiedeakatemian perustamisessa ja taideteoksen hankkimisessa, oli se\netupäässä sentähden, että ne kuuluivat sivistyneeseen valtioon. Sillä\nsiinä kohden hän muutenkin oli liian pintapuolinen. Hän sanoi kyllä\nitse, että ainoastaan oman kansansa ja maansa oloihin ja tarpeisiin\nsovittamalla länsimaiden tapoja ja laitoksia tulisi omistaa, mutta\naina hän ei siinä oikeaan osannut. Missä hän huomasi hyvän laitoksen\nulkomailla, sen hän sellaisenaan lainasi muutoksia siihen tekemättä.\nNiinpä virkakuntien ja hallinnon järjestämisessä oli Ruotsi\nmallina; laivasto taas rakennettiin Hollannin mukaan ja Pietaria\nrakennettaessa piti hän Amsterdamia kaavanaan.\n\nOmassa yksityisessä elämässään Pietari esiintyi vaatimattomana.\nAsuntona hänellä ei ollut komeita palatsia, vaatetuksessa hän oli\nyksinkertainen ja ulkona liikkuessaan oli hänellä ajoneuvoina\ntavallisesti kaksipyöräiset rattaat. Hänen ympärillään ei missäkään\nollut entistä yksinvaltiaan loistoa ja komeutta. Pietari oli sen\njättänyt, mutta sen sijaan äärettömässä työssä ja lujuudessa\nvaltaansa osottanut. Entisten tsaarien mielivaltaisuutta hänessäkin\nvielä paljon tavataan. Kansaa ja sen omaisuutta hän piti oikeutenaan\nmäärätä, miten tahtoi. Hän oli tuima, tulinen ja silloin julma.\nHän saattoi omalla kädellään ryhtyä kurittamaan virkamiehiään,\nsukulaisiaan ja ystäviäänkin. Kerrotaan, että hän sekä Menschikovia\nettä puolisoansa Katariinaa oli sauvallaan kurittanut. Hän ei\nosannut luontoaan hillitä, kun asianhaarat olisivat vaatineet.\nHänen luonteessaan tavataan vielä itämaisen despootin oikullisuutta\nja julmuutta. Pietarin itsevaltius ei ilmaantunut samalla tavalla\nkuin Ranskan Ludvig XIV:nen, siinä oli yhtä suuri ero kuin näiden\nhallitsijoiden hovielämässä ja julkisessa esiintymisessä. Pietari\njätti Kremlin ja itämaalaisuuden, mutta yhdellä hyppäyksellä hän\nei saattanut Ranskan kehittynyttä hallitustapaa ja Versaillesin\nhienoutta ja hovitapoja saada omistetuksi.\n\nSamanlainen puolinaisuus länsimaisuuden ja itämaalaisuuden välillä\ntulee näkyviin myöskin Pietarin huvituksissa. Hän ei osannut nauttia\nlänsimaisesta näytelmätaiteesta, ei hienommasta musiikista y.m.,\nmutta sen sijaan sellaisesta, jotka lapsen mieltä viehättävät.\nOlemme jo ennen maininneet, että hän rakasti ilotulituksia, joita\nhän itsekin usein puuhasi. Samoin piti hän naurettavista ilveistä,\njoissa hullunkurisuus esiintyy suurimmassa määrässä. Hänellä oli\njoukko kääpiöitä, hovinarria, joita siihen aikaan muissakin hoveissa\npidettiin. Hän itse järjesti ilveilyjä ja pakotti usein valtion\nkorkeampia virkamiehiä esiintymään julkisesti ilveilyissä. Hän\nitsekin otti niihin usein osaa. Kerran esim. tuli hän ystävänsä\nLefortin luo 24 kääpiötä mukanaan. Toisen kerran hän taas\njärjesti erään hovinarrin hääpidot. Häävieraat kulkivat kaduilla\najoneuvoissa, joiden eteen oli valjastettu eri eläimiä; yhdellä\noli pukki, toisella koira, kolmannella sika j.n.e.; vihittävällä\npariskunnalla oli niinimatoista tehdyt vaatteet, joiden päällä oli\nkissan käpälillä koristettu liinakauhtana, oljista tehdyt saappaat\njalassa, rotannahasta valmistetut hansikkaat kädessä, oljista\npunotut saappaat jalassa. Kerran hän pakotti entisen opettajansa,\nSotovin, 70-vuotiaan ukon, naimisiin erään yhtä vanhan vaimon kanssa,\nsaadakseen ilvenäytäntöä hääpidoissa toimittaa. Mielellään hän ivasi\npaavia ja hänen kardinaaliansa. Tämänkaltaiset olivat Pietarin huvit.\n-- Suuret juomingit olivat näiden yhteydessä. Varsinkin alkuaikoina\nolivat tsaarin pidot hurjia; eri seurapiiri tähän kuului, väliin\n100--200 henkeä, ja jokaisen täytyi juoda itsensä tunnottomaksi asti.\nSiinä oli korkeampia virkamiehiä, hänen ystäviänsä kuten Lefort,\nja kerrotaanpa Pietarin pakottaneen nuoria naisiakin juomaan siksi\nkun tulivat päihinsä. Pietari oli tässä niinkuin muissakin kohdin\nhimojensa vallassa. Että tämä oli hänellä tärkeä ja mieliasia,\nosottaa se, että kirjevaihdossa hänen ja hänen läheistensä ystäviensä\nkesken usein puhutaan pidoista, viinalajeista, tai \"Ivaschka\nChmelnitskijstä\", jolla Venäläiset viinan jumalata kutsuvat. Tätä\nhurjaa elämää hänen voimansa sietivät, eikä muut työt koskaan niiden\nkautta jääneet syrjään. Viimeisinä vuosina pidot kuitenkin tulivat\nsiistimmiksi, ylenjuominen ei ollut pakollinen eikä niin tavallinen\nkuin ennen.\n\nPietarilla ei vankkaa ruumista milloinkaan ollut, ja hänen elämän\ntapansa vielä sitä heikonsivat; usein hän oli sairas, niinkin\nkovasti, että hänen kuolemaansa pelättiin. Usein hän kuumetaudistaan\noli parantunut, mutta vihdoin se vei hänet tuonelaan. Myöhään\nsyksyllä 1724 huomasi hän lähellä Pietaria, että muutamat sotamiehet\nolivat veneellään vaarassa. Tapansa mukaan meni hän auttamaan;\nkylmässä vedessä hän vilustui, sairastui ja Tammikuun 28 p. 1725 hän\nheitti henkensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiten päättyi tämän merkillisen hallitsijan elämä. Pietarin\nhallitus oli tärkeä ajanvaihe Venäjän historiassa. Venäjä oli vielä\nitämaalaisuuden valtaamana, kun Pietari ryhtyi sen oloja johtamaan.\nLänsimaisen sivistyksen ensimmäiset oraat olivat kyllä nousemassa,\nmutta hän saattoi sen äärettömän suuren askeleen eteenpäin\nlänsimaisuutta kohti. Luonnollisesti se ei täysin onnistunut, sillä\nmahdotonta oli tasottaa vuosisatojen kehittämä sivistys, josta\nVenäjä, oli jäljellä; eikä hän itsekään päässyt eurooppalaiseksi\ntäysin kehittymään; hän oli samoin kuin hänen kansansa molempien\najanjaksojen välillä. Paljon oli puutteellista, pintapuolista, ja\nosaksi hyödytöntäkin hänen toimissaan; mutta hän oli oikean suunnan\nraivannut vankaksi seuraajilleen jatkettavaksi. Hän laski pohjan\nja perustuksen Venäjän nykyiselle mahtavuudelle ja sentähden hänen\nkansansa hänelle \"Suuren\" nimen on antanut.\n\n\n\n"]