[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiTmLw39kX_EQyLuAulB8hWML1rnOWOfrjt_7VZhjAfw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1392,"Henrik Gabriel Porthan historintutkijana","Suolahti, Gunnar",1876,1933,"1392-suolahti-gunnar-henrik-gabriel-porthan-historiantutkijana","1392__Suolahti_Gunnar__Henrik_Gabriel_Porthan_historiantutkijana",null,"muistelmat",[],[],"fi",1902,51902,361808,false,53091,[22],"Porthan, Henrik Gabriel, 1739-1804",[24,25],"Biographies","History - Other","\"Henrik Gabriel Porthan: Elämäkerran luonnos\" by Gunnar Suolahti is a biographical work written in the early 20th century. The book focuses on the life and contributions of Henrik Gabriel Porthan, a prominent figure in Finnish history and scholarship. It delves into Porthan's educational background, his role in the development of Finnish literature and history, and his dedication to national scholarship.  The opening of the biography paints a picture of Porthan's early life, emphasizing his coming from a renowned lineage of priests in Eastern Finland. It describes the influence of his family, particularly his mother and uncle, on his education, which was characterized by meticulous attention to learning and literature. The narrative sets the stage for Porthan's academic pursuits, including his time as a student at the University of Turku, and his gradual rise in the academic community, which would shape his future endeavors and contributions to Finnish culture and education. (This is an automatically generated summary.)",[],253,"Suolahden historiallinen tutkimus ja väitöskirja tarkastelee Henrik Gabriel Porthanin merkitystä ja menetelmiä historiantutkijana. Teos analysoi Porthanin tieteellisiä vaikutteita, hänen työtään Turun akatemiassa sekä hänen panostaan Suomen historian, kansanrunouden ja kielen tutkimukseen.","Gunnar Suolahden 'Henrik Gabriel Porthan historiantutkijana' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1392. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HENRIK GABRIEL PORTHAN HISTORIANTUTKIJANA\n\nKirj.\n\nGunnar Palander [Suolahti]\n\n\n_Esitetään Suomen Aleksanterin-Yliopiston filosoofisen\ntiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi\nhistoriallis-kielitieteellisessä oppisalissa 29 p.\ntoukokuuta 1901 klo 10 a.p._\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOy Weilin & Göös Ab,\n1902.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\n\nI.\n\nI. Historiantutkimus Ranskassa. Kokoileminen ja \"hyvä kritiikki\".\nValistusajan tutkimus. -- II. Brittiläinen historiantutkimus. -- III.\nGöttingenin koulu Saksassa. -- IV. Ruotsin suuruudenajan\nkirjoittajista. Alkava systematiseeraavan suunnan vastustaminen.\nValistusajan tutkimus Ruotsissa. Yhteys ruotsalaisen tutkimuksen ja\nGöttingenin koulun välillä.\n\nII.\n\nI. Porthanin nuoruus ja opintoaika. -- II. Porthanin opin\nluonne. Hänen opettajatoimensa yliopistossa. -- III. Porthanin\nkansanrunoudentutkimukset. -- IV. Isänmaallinen historiantutkimus\nSuomessa. Porthanin toiminta kirjastonhoitajana, kirjaston historia.\nHistorialliset julkaisut Turun lehdissä. -- V. Porthanin muistopuheet.\n-- Hänen käyttämänsä historiallinen kirjallisuus.\n\nIII.\n\nI. Porthanin matka Saksaan. -- II. Päätös palvella Suomen historiaa.\nSaarnain historia. Tutkimukset suomalaisten taikatavoista -- III.\nSuomalaisten alkuperä ja esihistoria. Kirjoitus pirkkalaisista. -- IV.\nPorthanin kielen perustalla tekemät tutkimukset suomalaisten\nesihistoriallisesta sivistystilasta. Kysymys heidän alkukodistaan. --\nV. Porthanin käsitys kielen luonteesta. Hänen suhteensa alkavan\ngeneetisen käsityksen edustajiin. -- Hänen suomalaisten heimokansoja\nkoskevat kirjoituksensa.\n\nIV.\n\nI. Historiallinen tutkimus Turussa ja maaseudulla. Lähteitten\nhankkiminen. -- II. Juustenin kronikassa julkaistut lähteet. -- III.\nJuustenin kronikassa käytetty kirjallisuus. Juustenin kronikan laatu.\n-- IV. Slaavilaisten kansain historian perustaminen. Sylloge\nMonumentorum.\n\nV.\n\nI. Porthanin Suomen uudempaa historiaa käsittelevät kirjoitukset. --\nII. Hänen erikoisjulkaisunsa Suomen keskiajasta. -- III. Naapurimaitten\nhistoriaa koskettelevat tutkimukset. Aije kirjoittaa Suomen historian\nesitys.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nAine, jonka olen valinnut nyt ilmestyvän esitykseni aiheeksi, ei ole\nkirjallisuudessamme kokonaan uusi eikä tuntematon. Se liittyy nimittäin\nvanhempiin julkaisuihin, jotka ovat pyrkineet selittämään Porthanin\nelämäntyötä milloin miltäkin puolen. Sitä ovat kosketelleet useat\nkirjallisuutemme suurmiehet lausuessaan muistosanojaan henkilöstä,\njolle tämäkin esitys on omistettu. Sitä on käsitelty myöskin parissa\nyleisempää kirjallishistoriallista laatua olevassa teoksessa. Nämät\nteokset ovat olleet edellytyksenä tutkimukselleni, ne täydentävät sitä\nmuutamissa kohdissa ja niiden ilmoituksia olen käyttänyt hyväkseni aina\nerityisesti niihin vetoamatta. Mainitsen tässä vain Tengströmin ja\nFranzénin muistokirjoitukset, Reinin elämäkerrallisen kuvauksen sekä\nSchybergsonin esityksen sarjassa \"Åbo Universitets lärdomshistoria\".\n\nKun syksyllä vuonna 1898 aineeseeni ryhdyin, ajattelin kyllä ensi\nsijassa sen metoodin yksityiskohtaista esitystä, jota Porthan on\ntutkimuksissaan käyttänyt. Tähän suuntaan neuvoi minua myöskin prof.\nLamprecht Leipzigissä, jonka kanssa samoihin aikoihin keskustelin\naineestani. Työni kuluessa huomasin kuitenkin, että tuollainen\nmenettelytapa, vaikka kyllä tarpeen vaatima, ei sellaisenaan ollut\nyksipuolisuutta vailla. Huomasin, että se oli mahdollinen vasta sitten,\nkun olin tarkemmin käsitellyt Porthanin tutkimustoimintaa hänen\nelämäkertansa yhteydessä, pitämällä silmällä sen ajan muita\nsamansuuntaisia tutkimusharrastuksia. Tällainen menettely näet vasta\nantaisi varman pohjan, jolta saattoi seikkaperäisesti seurata tutkijan\nyksityiskohtaista tutkimustapaa.\n\nJatkoin työtäni tähän suuntaan. Porthanin kirjevaihto osaksi\npainettuna, osaksi taas juuri kätköstään otettuna, oli erinomaisena\napuna. Myöskin Upsalan ja Tukholman kirjekokoelmat tarjosivat\ntarvittavia aineksia.\n\nNäiden tutkimusten tuloksena on etupäässä teokseni nyt ilmestyvä ensi\nosa. Sen ensimäinen, johdantona oleva kappale on aijottu liittymään\nkoko seuraavaan esitykseen, ehkäpä vielä lähemmin vastailmestyvään\nmetoodin kuvaukseen. Sitä ei sentähden ole pidettävä minään\nkokonaisuutena sellaisenaan, vaan ainoastaan varsinaisen aineen\ntaustana ja siltä kannalta tahtoisin sen arvosteltavaksi.\n\nSiinä vielä vähemmin kuin aina muussakaan esityksessäni olen voinut\nvedota käyttämääni kirjallisuuteen. Useat teokset ovat vaikuttaneet\nkäsitykseeni, vaikka lopullisessa esityksessä siitä ei selvempiä\nmerkkejä huomaa enkä kovin lyhyen esitystavan tähden ole voinut niihin\nviitata. Olen kuitenkin koettanut valikoida kuvaavimmat kohdat\nlähteistä ja viitata tärkeimpiin niistä.\n\nLopuksi käytän tilaisuutta lausuakseni kiitollisuuteni opettajalleni\nprof. _J.B. Danielsonille_ siitä ohjauksesta ja opetuksesta, jota hän\nkoko sinä aikana, jonka olen tutkimuksiini käyttänyt, alttiisti on\nminulle antanut, tehden siten minulle mahdolliseksi tutkimukseni\njulkaisemisen. Vielä on minun kiittäminen avustuksesta ystävääni\nfil.kand. _Ilmari Lehtosta_ ja veljeäni ylioppilas _Eino Palanderia._\n\nHelsingissä 14 p. toukok. 1901.\n\n_Gunnar Palander_.\n\n\n\n\n\nI.\n\nPiirteitä historiantutkimuksesta Europassa 18. vuosisadan alulla ja\nkeskivaiheilla.\n\n\n\n\nI.\n\n\nRanskassa,[1] kuten muissakin Europan sivistysmaissa, olivat\nhumanistisen ajan henkiset virtaukset aiheuttaneet vilkkaan\ntieteellisen tutkimuksen, joka historiankin alalla ilmeni. Ajan monissa\nriitakysymyksissä käytettiin historiallisia tapahtumia tukemaan\nkirjoittajan ja hänen puolueensa mielipiteitä ja lempiajatuksia,\nolivatpa ne sitten valtiollisia, uskonnollisia tahi moraalisia.\nHistoriallisen kritiikin tehtävänä oli valita, selitellä ja järjestää\naineksensa niin, että ne kelpasivat todistamaan noita erilaisia oppeja\nja oppijärjestelmiä. Se perustui useilla tutkijoilla laajaan oppiin,\nmuistitietoon, joka käsitti hyvin suuria ja erilaisia opinaloja.\n\nTällaisena pysyi kritiikki 16. vuosisadalla. Seuraavalla eli 17.\nvuosisadalla historiallinen tutkimus menetti piankin rohkean, vilkkaan\nleimansa, sillä henkiset liikkeet, jotka sen olivat muodostaneet,\ntalttuivat ja tutkimus joutui lähimpään yhteyteen Ranskan valtion ja\nkirkon kanssa. Kritiikki oli edelleenkin oppinutta kritiikkiä. Koottiin\njoukottain aineksia, verrattiin, soviteltiin ja yhdisteltiin niitä\nkeskenään. Selitykset olivat vielä hyvinkin mielivaltaisia ja\nperustuivat arveluihin, joita tehtiin joukottain ja ilman tarkempia\ntutkimuksia. Mutta näin syntyi laaja, joskin toistaiseksi epävarma ja\ntarkemmin järjestelemätön ainesvarasto ja muodostui tieteellisiä\nkysymyksiä eli tehtäviä tulevaa ratkaisua varten. Lähteitä julkaistiin\nyhtämittaa ja tässä toimessa tarvittava kriitillinen toiminta\nvakaannutti vähitellen käytännöllistä menettelytapaa tutkimuksessa.\n\nKuuluisaksi on tullut etenkin benediktiinein toiminta tällä alalla.\nKritiikki tuli heidän teoksissaan yhä tarkemmaksi ja varovammaksi.\nPunnittiin syitä ja vastasyitä, koetettiin katsoa asioita monelta eri\nkannalta ja viivyteltiin kauvan lopullista arvostelua tutkittavista\nkysymyksistä. \"Pidin tärkeänä maltin yhdistämisen uutteruuteen\" --\nlausui tunnettu benediktiinitutkija Mabillon -- \"arvellen että kuten\nsiveyden ja yhteiskunnan alalla, niin on tieteissäkin erittäinkin\nsellaisissa, jotka eivät ole täydelleen tunnettuja, kaikki\nmääritteleminen vaarallista: sentähden että varomattomista\nmäärityksistä helposti erehtyvät ne, jotka eivät tunne täydelleen noita\nasioita. Siksipä olen koettanut olla hidas ja varova vakuuttaessani\nsitä, mitä olen huomannut; hyljätessäni taas säästävämpi ja\ntunnokkaampi\".[2] Vanhaa traditioonia kohdeltiin suurella\nkunnioituksella ja koetettiin sitä ennen kaikkea oppia käsittämään ja\nkuitenkin osattiin samalla käyttää tarkkaa kritiikkiä yksityiskohdissa.\n\nTässä benediktiinein tutkimustavassa saattaa helposti huomata niin\nsanotun hyvän kritiikin vaikutusta. Tämä kritiikki oli muodostunut\n17. vuosisadan kuluessa Ranskassa klassillisen kirjallisuuden\nvaikutuksesta, sen sääntöjen ja esimerkin mukaan. Erittäinkin Cicero\noli paljon seurattu esikuva. Hänen lausuntonsa oli lukemattomien\nteosten kansilehdillä vaalilauseena ja metoodin esityksissä oli se\nkäsittelyn alkuna ja keskipisteenä. Ja tähän esikuvaan yhdistettiin\nkäytännöllisen, jokapäiväisen järjen ohjeet sekä koetettiin tämän\navulla käyttää tyyntä ja kohtuullista arvostelutapaa. Esitystapa oli\ntutkimuksen mukaista, arvokasta, yksinkertaista ja selvää.\n\nMutta tutkimukseen oli sitäpaitsi vaikuttanut myöskin Cartesiuksen\näsken esittämä filosofia sekä eksaktisten tieteitten harrastus.\nTotuttiin vaatimaan varmoja ja tarkkoja käsitteitä historiassakin ja\naljettiin tarkastella lähteitten sekä niiden ilmoitusten arvoa\nsellaisenaan. Ennen oli ennen kaikkea tahdottu yhdistää ja sovittaa\nilmoituksia keskenään, nyt ruvettiin yhä enemmän ottamaan huomioon\nviittauksia ristiriitaisuuksista ja eroavaisuuksista. \"Filosofia on\nselvittänyt ja johtanut kritiikkiä: se on se, joka on tehnyt\nilmoitusten valinnan vaikeaksi ja niiden arvon määräämisen työlääksi.\nSe on se, joka on saanut kritiikin epäilemään ja viivyttämään\npäätöstään\", huomauttaa eräs kirjoittaja 18. vuosisadan alulta.[3]\n\nTarkastakaamme lähemmin tätä nyt muodostunutta kritiikkiä. Koetettiin\nvertailemalla eri lähdeilmoituksia keskenään ja valitsemalla\nluotettavimpia sekä sovittelemalla niitä toisiinsa saavuttaa totuutta.\nOtettiin huomioon lähteen kirjoittajan arvo, ominaisuudet ja\npuoluekanta, ja sen mukaan arvosteltiin ilmoituksia. Alkuperäisestä\ntraditioonista ruvettiin erottamaan se, mikä oli lisättyä, niinikään\nmikä oli ihmeellistä, uskomatonta ja luonnotonta. Kuitenkaan ei\nhyljätty mitään pelkkien yleisten epäluulojen nojalla, vaan vaadittiin\npäteviä syitä siihen. Ja epävarmaa ilmoitusta oikeaksi todistamaan\nriittivät todistukset, jotka itsessään kyllä saattoivat olla hyvinkin\nheikkoja, mutta yhdessä kaikki kuitenkin saivat tutkijan vakuutetuksi.\nJos nämät säännöt itsessäänkin taltuttivat kritiikin jyrkkyyttä, niin\nvaikutti samaan suuntaan se, että tunkeutuminen alkulähteihin ei\ntapahtunut yleisesti eikä johdonmukaisesti.\n\nMutta tämä tyyni, oppinut kritiikki ei ollut yksinään vallalla tähän\naikaan Ranskassa. Valitetaan aivan yleisesti, miten kaikki tahtovat\njoka paikassa arvostella, miten ei säästetä enää mitään. \"Tämä\non yksi niistä monista taudeista, joita onneton vuosisatamme\nsairastelee\", sanoo Mabillon, \"että jos edellisiä vuosisatoja syytetään\nyksinkertaisuudesta ja liiasta herkkäuskoisuudesta, niin meidän\naikanamme ne, jotka ylpeilevät terävästä älystään, eivät laske mitään\nrauhaan ennenkuin ovat ottaneet sen tarkastuksensa alaiseksi\".[4] Ja\nkritiikeistä, joissa korjattiin edellisten aikain kirjoittajia, sanoo\nLenglet du Fresnoy: \"Meillä on suuri joukko sellaisia kirjoja ilman,\nettä meillä yleensä on niistä hyötyä. Koko maailma rupeaa arvostelemaan\nja harvat henkilöt luottavat noihin arvosteluihin, koska jokainen\nluulee kykenevänsä arvostelemaan yhtä hyvin kuin muutkin\".[5]\n\nTästä asiain tilasta sai alkunsa äärimmäinen kriitillisyys, jota\nsanottiin skeptisismiksi eli pyrrhonismiksi. Pitäen esikuvanaan\neksaktisten tieteitten menettelyä vaativat tämän suunnan tutkijat\nehdotonta varmuutta historiassakin ja siihenastisia antiikin\nesikuviin perustuvia metoodin sääntöjä pitivät he tarkoitukseensa\nsoveltumattomina. Ciceron määrityksestä sanoo Bayle: \"Ainoastaan\ntäydellinen viisaus voi täyttää kymmenet käskyt, mutta vaaditaan selvää\nmielettömyyttä täyttääkseen historian lait\".[6] He asettivat tapahtumia\nja ajanmääräyksiä vastatusten ja julistivat, kun huomasivat ne\neroaviksi, koko ilmoitusvaraston vääräksi usein välittämättä siitä\nmillaisissa lähteissä eri ilmoitukset tavattiin ja oliko ilmoituksilla\nsyvällisempää keskenäistä yhteyttä. Heidän menettelystään puuttui näet\nmonesti oikea totuudenrakkaus ja vakava käsitystapa ja sukkeluuksilla\nhe kumosivat ilmoituksia eikä syvällisillä tutkimuksilla.[7]\n\nTämä historiallisen kritiikin suunta aiheutti tärkeitä riitakysymyksiä\nRanskassa 18. vuosisadan alulla, jotka koskivat Rooman vanhimman\nhistorian luotettavuutta. Näiden riitojen vaikutuksesta aljettiin\nentistä enemmän vaatia alkulähteihin tunkeutumista ja ainoastaan niihin\nluottamista. Akatemian julkaisuissa näiltä ajoilta tavataan jo lukuisia\nesimerkkejä tuollaisesta menettelystä ja siihen perustuvasta myöhempien\nennakkoluulojen poistamisesta. \"Kuitenkin tulee sopia siitä\", sanoo de\nVertot, \"että vaikkapa yleisö ja suuri joukko oppineitakin olisi\ntoisinaan hyväksynyt vanhoja satuja, niin nuot kirjoittajat, vaikkapa\nmainioitakin olisivat olleet, eivät ole koskaan voineet antaa niille\nenemmän arvoa, kuin minkä saavat ainoasta alkuperäisestä teoksesta,\njota nämät ovat ensimäisenä käyttäneet: siispä välittämättä suuresta\njoukosta vanhempia ja uudempia kronikoitsijoita ja historioitsijoita,\non varminta ja yksinkertaisinta palata ensimäisiin kirjoittajiin\".[8]\nNäin hävisi luottamus vanhoihin lähteisiin, \"praejudicium\nantiquitatis\", ja syntyi vaatimus tutkia ja ottaa itse selvä kaikesta.\n\nTämän käänteen aikaansai kyllä luonnontieteitten opinnosta syntynyt\nskeptillisyys, mutta sopivan lähtökohdan kritiikilleen sai tämä suunta\nantiikin kirjoittajain omista viittauksista vanhojen lähteitten\nristiriitaisuuteen. Rooman historiasta sovitettiin tämänsuuntainen\nkritiikki sitten muitten maitten historiaan, joten yllämainitut\nriitakirjoitukset Rooman historiasta ovat hyvin suoranaisesti\nvaikuttaneet historiallisen tutkimusmetoodin kehittymiseen eri maissa.\n\nMuutos, joka tapahtui tutkimusmetoodissa oli luonnollisena seurauksena\nsiitä, että historiallinen käsitys vähitellen oli muuttunut yhä enemmän\npragmaatiseksi. Ei enää tahdottu tietää mikä oli omituista, mieltä\nkiinnittävää ja huvittavaa, vaan pidettiin etupäässä silmällä tiedon\ntuottamaa hyötyä. Kirjoittajat moittivat nyt liiallista halua näyttää\noppineelta ja säilyttää muistissa kaikenlaisten kuninkaitten tahi\nkansojen nimiä ainoastaan sentähden, että voisi sanoa tuntevansa\nvanhoja ja harvinaisia asioita. Bayle kuvaa sattuvasti muutosta\ntutkimuksessa ja käsitystavassa, joka tapahtui 18. vuosisadan\nkoittaessa. \"Niinkauvankuin kritiikin (tarkoittaa oppinutta kritiikkiä)\nja filologian valta on kestänyt, on koko Europassa ollut useita opin\nihmelapsia. Uuden filosofian ja uusien kielten harrastus ovat tuoneet\nmukanaan toisen maun, on lakattu hallitsemasta tuota laajaa ja\nperinpohjaista kirjallisuutta, mutta sen sijaan on tieteiden\ntasavaltaan tullut vissi hienompi henki ja sen kanssa tarkempi\nerottamiskyky: ihmiset ovat tulleet vähemmän tietäviksi ja enemmän\nkykeneviksi\".[9]\n\nHistorian tuli nyt opettaa ja hyödyttää lukijoita, näyttää miten heidän\noli menetteleminen ja mitä vaaroja vältteleminen, jotta he voisivat\nelää onnellisina. Sentähden tuli historian antaa elävä ja tarkka kuva\nhenkilöitten toimista, sentähden esittää ne elävinä ja tosina.\nTapahtumille oli keksittävä kaikki syyt, joista saattoi otaksua niiden\njohtuneen, sekä suuremmat että pienemmät, selitettävä näiden avulla\nitse tapahtumat sekä niiden seuraukset. Sentähden aljettiin nyt tarkata\nyksityisiä tapahtumia paljoa huolellisemmin ja useammalta eri kannalta,\nne joutuivat tutkijain läheisen ja välittömän tarkastuksen alaisiksi.\nJa kun henkilöt näin tulivat päähuomion esineiksi ja tapausten\nkeskustaksi, oli hyvin ymmärrettävää, että näiden intohimoja ja\ntunteita pidettiin varsinaisina syinä tapauksiin. Nämät ovat kaikkina\naikoina olleet samoja, sanottiin, ainoastaan voimakkuudeltaan eroavia.\nSentähden olivat niistä lähteneet teotkin samanlaisia kuin tapausten\nlukijan aikoina, niin ihmeellisen läheisiä heidän käsitykselleen ja\nniin helposti ymmärrettäviä.\n\nVoidaksensa varmuudella tunkeutua historiaan ja käsittää sen tapaukset\nja niiden syyt, alkoivat tutkijat nyt turvautua sielutieteeseen. He\ntarkkasivat oman aikansa ihmisiä sellaisina, kuin ne esiintyivät\njokapäiväisessä elämässä, ja käyttivät näin saatuja kokemuksiaan\nhistoriaa selittäissään. Näin koetettiin selittää menneisyyttä\nnykyisyyden avulla, ei ainoastaan tässä suhteessa, vaan kaikilla\naloilla.\n\nJa toiselta puolen taas odotettiin historiasta, kuten näimme,\nkaikenlaista hyötyä oman ajan käsittämiseksi. Kaikkien tärkeinä\npidettyjen laitosten ja elämän ilmiöiden historiaa ruvettiin tutkimaan,\njotta saisi niistä oikean käsityksen. Niin suosittaa Lenglet du Fresnoy\ntieteiden ja taiteiden historiaa, koska siitä helpolla vaivalla saa\nyleisen käsityksen niistä tarvitsematta tunkeutua siihen, mikä niissä\non vaikeata ja vastenmielistä. Samoin käsitettiin myöskin muitten\nhenkisten ilmausten historiaa. Mainitsemamme kirjailija esittää vielä\ntoisenkin syyn miksi noita aloja on harrastettava, etenkin viitaten\ntapoihin, menoihin ja uskontoihin. \"Tällä (tutkimuksella)\", sanoo hän,\n\"voi oppia tuntemaan ihmisten taipumuksia. Heidän ulkonainen\nelämänuransa paljastaa heidän sydämensä salaisuudet\". Mutta jotta\ntällaisesta tarkastelusta olisi hyötyä, pitäisi tunkeutua noiden\nilmiöiden alkuperään ja syihin.[10] Huomaamme tästä, miten\nsivistysilmiöiden käsitteleminen voitti tunnustusta, aluksi tosin\nerillään muusta historiasta, mutta myöhemmin yhä lähemmin siihen\nliittyen. Niin sanoo eräs kirjoittaja vuonna 1740, että historian tulee\nkuvata \"kansain tapoja, heidän luonnettaan, lakejaan, elintapojaan,\nmenojaan sekä varsinkin niiden luonnetta, lahjoja, hyveitä ja\npaheitakin, jotka ovat näitä hallinneet ja jotka hyvien tahi huonojen\nominaisuuksiensa kautta ovat aikaansaaneet valtioiden kohoamisen tahi\nlaskemisen\".[11]\n\nMutta tässä kirjoittaja lisää vielä erään toisenkin tarkoituksen\nhistorialle: \"se ilmoittaa kaikessa Jumalan suuruutta, hänen\nmahtavuuttaan, oikeuttaan ja ihmeellistä viisauttaan, jolla hänen\nkaitselmuksensa ohjaa kaikkeutta\". Tämän tarkoituksen historialle\nantavat yleensä ranskalaiset kirjoittajat tällä ajalla liittyen\nBossuetin käsitystapaan ja usein häneen viitaten. Näin oli heillä\nkaikilla jossakin määrin sama käsitys korkeammasta johdosta, joka\nhistoriassa ilmenee ja vie ihmiskunnan onnellisuutta kohti. Tämä aate\nnyt yhdisti tutkijain käsityksessä historian tapahtumat, mutta muuten\nne olivat aivan eristettyinä. Historioitsijat lähtivät näet,\ntutkiessaan ainettansa pragmaatisesti, visseistä ilmiöistä, joita\npitivät opettavina tahi muuten huomattavina, ja koettivat asettaa ne,\nkuten edellä mainittiin, yhteyteen syittensä ja seuraustensa kanssa. He\nsaivat siten eri tapahtumaryhmiä, joilla toistensa kanssa ei ollut\nmitään likeisempää yhteyttä kuin sopivat liittymäkohdat, joilla ne\nsaatiin yhteensovitetuiksi ilman että esityksen yhtenäisyys rikkoutui.\nTällainen käsitystapa eli tapahtumain kaikinpuolisen sisällisen\nyhteyden tajuamattomuus oli syynä siihen, että tapausten syyt\nhuomattiin aivan päältäpäin ja vain osittaasesti. Jäi lukuunottamatta\neri aikoina vallinneitten olosuhteitten eroavaisuus ja tämän aina\nmuuttuvan kokonaisuuden suuri vaikutus toimivain henkilöiden tunteihin\nja haluihin. Kun näitten avulla selitettiin ihmisten tekoja ottamatta\ntuota aina vaikuttavaa pohjavaikutinta huomioon, tulivat selitykset\naivan pintapuolisiksi. Sitäpaitsi luulivat kirjoittajat olevansa\noikeutettuja arvostelemaan kunkin ajan ihmisiä oman aikansa\nmittakaavan, useinpa vielä omien persoonallisten ihanteittensa mukaan.\nPitivätpä useat näitä arvosteluja historian varsinaisena sisältönä ja\nkatsoivat tapauksia vain aiheiksi tällaisiin opetuksiin.\n\nNiinpä kirjoittaa eräs ranskalainen kirjailija vuosisadan\nalkupuoliskolta J.B. Rousseau Rollinille: \"Historioitsijan ja\nfilosoofin tehtävä on sama. Toinen koettaa opettaa säännöillä, toinen\nesimerkeillä: mutta ellei noita esimerkkejä seuraa neuvot sen johdosta,\ntulevat ne olemaan enimmältä osalta hyödyttömiä, olkoon sitten lukijain\nkykenemättömyyden tahi vähäisen joutoajan kautta\".[12] Mietelmät ja\nsovittelut oleviin oloihin olivatkin sitä seuraavalla ajalla yksi\nranskalaisten historioitsijain omituisuus.\n\nNe ovat varsinaiset valistuskirjailijat, jotka nyt vuosisadan\nkeskivaiheilla historioitsijoina herättävät enimmin huomiota. Heidän\ntarkoituksensa on ennen kaikkea opettaa lukijoitaan. Kriitillisyys,\njonka näimme vallinneen vuosisadan alulta aikain, oli vaikuttanut\nmyöskin silloisiin uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Kuten\nmuinoin humanismin aikana, niin nytkin uudet aatteet olivat läheisessä\nyhteydessä historiantutkimuksen kanssa ja antoivat aihetta vilkkaaseen\nkritiikkiin. Valistuskirjailijat sovittivatkin hyvin laajalta äsken\nkuluneen ajan kriitillistä menettelytapaa historiantutkimukseen samalla\nkuin siinä tuli näkyviin heidän pragmaatinen käsityksensä. Kuten\nedempänä näemme oli heidän vaikutuksensa hyvin suuri myöskin oman maan\nrajojen ulkopuolella, vaikka toisaalta tulee muistaa, että edellisen\najan kriitillisten tutkijain teokset valmistivat sille tietä. Ennenkuin\nkuitenkin siirrymme puhumaan tästä vaikutuksesta, on tarkastettava\nedistystä, joka etenkin historiallisessa käsityksessä tavataan\nmuutamilla näistä tutkijoista.\n\nEnsimäinen ja ehkä huomattavin edistyksen ilmiö oli Montesquieun teos\nL'esprit des lois, jossa hän selvittelee lakien vaikutusta kansan\nkäsitystapaan, luonteeseen ja tapoihin.[13] Näin tuli hän osottaneeksi\nerilaisen sivistysasteen, erilaisen kehityskauden merkitystä siihen\nkuuluvain henkilöitten toimintaan. Syystä kyllä on huomautettu, että\ntämä huomio oli voimakkaana aiheena vastaiseen geneetiseen\nhistoriankäsitykseen. Mutta toiselta puolen tavasta, jolla se tuotiin\nesiin, näkyi pragmaatisen käsitystavan leima. Esitettiin näet tuossa\nteoksessa eri lakien ja hallitusmuotojen vaikutusta kansanluonteeseen\nja tapoihin pitämättä historiallista ajanjärjestystä ollenkaan silmällä\ntahi huomaamatta, miten eri ilmiöt ja sivistyskaudet liittyvät ja\npuolestaan vaikuttavat toinen toisiinsa. Tähän oli syynä osaltaan\nteoksen aihekin, jonka tehtävänä oli tarkastella vain määrättyjä\nhistoriallisia ilmiöitä, missä ne esiintyvät -- tapa, joka tähän aikaan\noli aivan yleinen. Erittäinkin oli näin innokkaasti tutkittu\nyhteiskunnan ja moraalin ilmiöitä, ylellisyyden, väkiluvun y.m.\nmerkitystä valtioissa.\n\nTeoksella oli tavaton vaikutus aikalaisiinsa. Niin oli myöskin muilla\nvalistuskirjailijain teoksilla, vaikkakaan ei samassa määrässä. Kirkon\nja kristinuskon merkitystä eivät nämät kirjoittajat enää pitäneet\nihmiskunnan kehitystä määräävänä, niinkuin olemme nähneet edellisen\nkirjoittajapolven tehneen. Kirkon merkitys muuttui nyt heidän\nkäsityksessään aivan päinvastaiseksi; kun sitä ennen oli pidetty\nedistyksen määrääjänä, niin arveltiin sitä nyt valtaavaksi syyksi\nihmiskunnan hidastumiseen kehityskulussaan. Sen sijaan sivistyksen\nkohoamista, etenkin älyllisen sivistyksen ja tapain hienostumisen,\najateltiin kehityksen varsinaiseksi ytimeksi. Ja tämän mukaisesti tuli\ntuon sivistyksen kehityksen kuvaaminen sellaisenaan tärkeäksi\nhistoriankirjoituksessa, kun sitävastoin sitä siihen asti oli tehty\nenimmäkseen toisarvoisessa tarkoituksessa.\n\nKun käsitys ihmiskunnan kehityksestä vapautui uskonnollisen\ntraditioonin määräämästä katsantotavasta, aljettiin tätä kehitystä\nkäsitellä toisessa yhteydessä. Voltaire antoi laajan, ehkä liiankin\nlaajan tilan esityksissään Aasian suurille pakanavaltioille, ja\ntuntemattomia, siihen asti halveksittuja kansoja ruvettiin nyt\ntutkimaan. Nehän kuuluivat kaikki ihmiskuntaan, jonka vaiheita oli\nkuvattava, ja omituisilla oloillaan olivat omiansa niitä aivan uudelta\npuolelta valaisemaan. Erittäinkin ihmiskunnan hämärää, aikaisinta\nkehitystä koetettiin ymmärtää ja luultiin villitilassa olevain kansain\nedustavan näitä aikaisimpia asteita.[14] Maantiede ja vertaileva\nkansatiede olivat tästä lähin historian tärkeimpiä aputieteitä ja\nniiden harrastaminen oli suurella yleisölläkin muotiasiana.\n\nMaantiede oli kyllä samoinkuin kronologiakin tullut tärkeäksi\noikeastaan hyvän kritiikin vaikutuksesta. Jotta ilmoitukset voitaisiin\njärjestää sisällisten kriteerioittensa nojalla, vaadittiin näitä\ntieteitä antamaan kullekin ilmiölle sille tuleva paikkansa. Samoinkuin\naikaepookkeja tarvittiin järjestämään lukemattomia ilmiöitä, samoin oli\nniiden, etupäässä kansain vaellusten ja keskinäisten suhteitten\nymmärtämiseksi tarpeellista tuntea kansojen asuinsijat ja heimosuhteet\neri aikoina. Nyt varsinaisella valistusajalla tulivat vain kansojen\nkielelliset ja rotuomituisuudet yhä enemmän yksinmäärääviksi ja\ntraditioonit niiden heimosuhteista menettivät sen sijaan arvoansa. Ja\nsamaan aikaan tarkka alkulähteihin pyrkivä lähdekritiikki kävi niiden\nkimppuun.\n\nPragmaatinen käsitys, jollaiseksi se nyt oli kehittynyt, oli selvästi\nhuomattavissa myöskin lähdekritiikin alalla. Lähdekritiikissäkin oli\nnyt päätehtävänä ilmoitusten seuraaminen niiden vanhimpaan tavattavaan\nmuotoon, tutkia sen alkuperää ja myöhempää muodostumista. Mutta\ntässäkin otettiin huomioon vain läheisimmät ja huomattavimmat syyt ja\nolosuhteet, joista ilmoitus oli saanut alkunsa. Koetettiin kyllä saada\nselville ilmoituksen kertojan nimi, luotettavuus, puoluekanta, kyky\nesittää asioita j.n.e. Mutta syvempiä syitä, jotka määräsivät\nilmoituksen luonteen ja muodon, olosuhteita, joissa kirjoittaja eli,\najan katsantotapaa j.n.e. ei otettu huomioon. Samoin käsiteltiin\nkutakin ilmoitusta erikseen ja seurattiin sitä, sen sijaan että olisi\nkäsitelty lähteiden muodostumista kokonaisuudessaan.\n\nHuomattava on kuitenkin, että tässäkin syvemmät syyt, jotka määräsivät\nlähteitten luonteen, toisinaan kuitenkin otettiin huomioon ja että\nkehitys kulki tutkimuksessa tähän suuntaan. Niinkuin Montesquieun\nkeksintö ilmanalan ja hallitusmuodon vaikutuksesta ihmisen ajatustapaan\nja toimintaan oli alkuna syvempään, geneetiseen ajatustapaan historian\nkäsityksessä, niin ilmaantui samoihin aikoihin merkkejä tällaisesta\nlähdetutkimuksenkin alalla. Edempänä olen tilaisuudessa mainitsemaan\nuseita yrityksiä joilla muissa Europan maissa koetettiin esittää ajan\nja olosuhteiden vaikutusta lähteisiin. Ensimäiset yritykset tässä\nsuhteessa tehtiin kielimiesten puolelta kirjallisten muistomerkkien\nselittämiseksi, mutta erityisesti historiallisiinkin lähteihin ne\nulotettiin. Ranskassa kuitenkaan kehitys ei sanottavasti tähän suuntaan\nedistynyt.\n\nValistusajan ranskalaiset historiankirjoittajat pitivät näet etupäässä\nesitystä silmällä ja jättivät varsinaisen lähdetutkimuksen tästä\nkerrassaan pois. Eivät edes viitanneet lähteihinsä, koska pitivät sitä\nturhana ja esitystä rumentavana. Oli luonnollista, että tutkimuksen\ntarkkuus tästä kärsi. Niin on Voltairea ankarasti moitittu\nepätarkkuudesta ja hutiloimisesta, ehkä enimmin hänen omat\naikalaisensa. Ja kuitenkin on hän lähdekritiikin alalla saanut suuria\naikaan, asettanut alkulähteet johdetuiden rinnalle ja poistanut\nlukuisia erehdyksiä ja ennen kaikkea määrännyt ilmoitusten merkityksen.\nHänen lähdekritiikkinsä merkitys onkin enemmän siinä, että hän on\nlevittänyt kriitillisempää, rohkeampaa käsitystä lähteitten\nkäyttämisestä, kuin että hän olisi antanut suoranaisen mallin oikeasta\nmenettelytavasta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nValistusajan ranskalaiset kirjoittajat ovat suuresti vaikuttaneet\nhistoriankirjoitukseen, joka juuri nyt alkaa Britanniassa\nkukoistaa.[15] Skotlantilainen tutkijakoulu koetti sekin käsitellä\naineitaan itsenäisesti, riippumatta mistään syrjävaikutuksista,\nnoudattaen vain valistunutta filosoofista ajatustapaansa. Sillä oli\nsama pragmaatinen, yleisinhimilliseen sielutieteeseen perustuva käsitys\nhistoriasta ja sama sivistysihanne, jonka kehitystä eri aikakausina se\nseurasi, kuin ranskalaisillakin. Mutta sillä oli samalla myöskin\njotakin erityistä, kotoista katsannossaan ja menettelytavassaan.\n\nTämän koulun kritiikki perustui laajaan oppiin eikä käytännölliseen\nmaailmantuntemukseen, kuten ranskalaisilla valistuskirjoittajilla. Sen\ntähden eivät brittiläiset tutkijat voineet käsittää intohimoja, joita\npitivät historiallisen toiminnan syinä, heiltä kun puuttui kokemukseen\nperustuvaa ymmärrystä. Säännöllinen jokapäiväisyyteen vivahtava asiain\nkulku oli heistä todellista historiaa ja siihen samaan tapaan\nkuvailivat he historian merkillisimpiä henkilöitäkin toimiviksi. Tarut\nja kertomukset, jotka tuntuivat ihmeellisiltä tahi luonnottomilta he\nhylkäsivät ja tiedot ylevämmistä ominaisuuksista, jotka viittasivat\nkeskinkertaisuutta ylemmäksi käsiteltiin epäillen tahi pilkaten.\nKuitenkin oli tuollainen arvostelu vakavaa, tyynen punnitsemisen tulos,\njossa asiat olivat suurimmalla tarkkuudella huomioon otetut ja\nverratut. Sentähden oli noiden tutkijain menettelyssä paljon, joka\nmuistutti entistä hyvää kritiikkiä.\n\nTämä tulee myöskin näkyviin lähdekritiikissä, joka oli enemmän\nsisälliseen todennäköisyyteen perustuvaa, kuin jyrkkää tunkeutumista\nalkulähteihin. Tiedämme, että Hume laimiinlöi alkulähteitten\nkäyttämisenkin suuremmassa määrässä, pitäen silmällä etupäässä asiain\nfilosoofista yhteyttä. Ferguson, joka muuten lienee vähemmin\nranskalaisen valistusfilosofian vaikuttama, on kyllä hyljännyt joukon\nilmoituksia Rooman vanhimmasta historiasta, mutta hän on tässä vain\nseurannut Beaufortia, sillä missä tämä on ne syystä tahi toisesta\nrauhaan jättänyt, siinä ovat ne Fergusoniltakin jääneet.[16]\n\nOli luonnollista, että tämä historiantutkimus ei voinut tuoda esille\nsitä mikä oli erityisesti ominaista jollekin aikakaudelle tahi edes\nmäärätyille ilmiöille. Se luetteli kyllä niiden suurempia ja pienempiä\nsyitä omantunnonmukaisella tarkkuudella ja koetti osottaa niiden asemaa\nmaailman kehityksessä, mutta mitään tarkkaa ja selvää erikoiskäsitystä\neivät sen edustajat niistä antaneet. Erinomaisesti kuvaa tätä heidän\ntutkimustapaansa Robertsonin menettely, hän kun esitti ainettaan aivan\nylimalkaisissa, epämääräisissä piirteissä, mutta esityksensä lopussa\nolevissa muistutuksissa antoi tärkeitä, karakteriseeraavia\nerikoistietoja lähdeilmoituksina. On sanottu, että tämä menettely\njohtui elävän mielikuvituksen puutteesta, sellaisen, joka olisi antanut\nkäsitellyistä tapauksista ja ajoista yhtenäisen, elävän kuvan. Varmaan\nse osalta niin olikin, mutta kuten olemme nähneet puuttui kyky esittää\nkokonaisten aikakausien luonnetta ehyesti melkein kerrassaan tämän ajan\nhistoriankirjoitukselta ja lienee tämä piirre luonnollinen seuraus\npragmaatisesta käsityksestä.\n\nSillä kuten valistusajan kirjoitus yleensä niin tämäkin esitti eri\nelämänalojen historian aivan erikseen. Niin on esim. Hume menetellyt,\npuolustaen kulttuurihistoriallisten erikoistietojen antamista eri\nkappaleissa sillä, että varsinainen historia muuten ei tule\nhyödylliseksi eikä ymmärrettäväksi. On kuitenkin yksi brittiläisen\nkirjoittajan teos, joka juuri tässä kohdassa on jättänyt Humen ja muut\nskotlantilaiset kirjoittajat jälkeensä. Se on Gibbonin tunnettu teos\nRooman keisarikunnan häviöstä. Tavattoman laajain opintojensa ja\ntutkimustensa perusteella, jotka käsittivät yhtaikaa kaikkia\ntutkittavan elämän aloja, on Gibbonin onnistunut yhdistää nämät myöskin\nesityksessään yhdeksi kokonaisuudeksi.\n\nNämät ovat muutamia piirteitä brittiläisestä historiantutkimuksesta\ntällä aikakaudella. Se lienee vaikuttanut aikalaisiinsa enemmän tyynen\nkäsitystapansa ja kriitillisen epäilemisensä kautta, kuin varsinaisen\nlähdekriitillisen menettelytapansa nojalla. Mutta ennen kaikkea\nvaikutti esityksen hieno, loistelias stiili ja taiteellinen rakenne.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKaikki nämät aatevirtaukset tulvasivat myöskin Saksaan ranskalaisen ja\nenglantilaisen kirjallisuuden mukana, joka täällä levisi laajoihin\npiireihin. Ne vaikuttivat ratkaisevasti historialliseen käsitykseen\ntäällä, sulautuivat saksalaiseen ajatustapaan ja hedelmöittivät sitä.\nSeurauksena tästä vieraitten ainesten ja vanhan kotoisen käsityksen\nyhtymisestä oli uusi omituinen historiantutkimus, joka 18. vuosisadan\nkeskivaiheilta alkoi versoa muodostellen eri osissa maata erilaisia\nmuotoja. Etenkin yliopistojen turvin nousi elinvoimaisia\ntutkijakouluja, jotka uutta tutkimustapaa kukin tahollaan ja omalla\ntavallaan kehittivät. Tärkein näistä oli epäilemättä Göttingenin koulu,\njota tässä käyn tarkastamaan.\n\nSitä ennen on kuitenkin luotava pikainen silmäys historiantutkimuksen\nkehitykseen Saksassa tätä aikakautta varhaisempina aikoina.[17]\nHumanistinen liike ja etenkin reformatiooni olivat aikaansaaneet\ninnokkaan toiminnan tällä alalla, varsinkin kirkkohistoria veti yleistä\nhuomiota puoleensa. Tosin käytettiin kritiikkiä parhaasta päästä\nvissejä hengensuuntia tukemaan, näyttämään siinä tarkoituksessa\nvääriksi tahi taas toiselta puolen puolustamaan vanhoja traditiooneja.\nMutta siten tuli kuitenkin käytetyksi lähteitä paljoa runsaammin kuin\nsiihen asti ja sellaisia, jotka olivat aivan päinvastaista luonnetta.\nRiita raamatun auktoriteetista kehitti erityisesti raamatun kritiikkiä\nja aiheutti määrättyjä sääntöjä tällä alalla. Tämä raamatullinen\nkritiikki vaikutti sitten suuresti historiallisen lähdekritiikin\nsyntyyn.[18] Myöhemmin 30-vuotinen sota lamautti tutkimuksen joksikin\najaksi ja vasta 17. vuosisadan lopulla sekä 18. alulla se alkaa jälleen\nvoimistua.\n\nVielä oli se paljon jäljessä ranskalaisesta ja englantilaisesta\ntutkimuksesta. Tutkijat syventyivät pikkuseikkoihin eivätkä voineet\nsaada tapahtumista mitään eheämpää, laajempaa käsitystä, vielä vähemmin\nsaattoivat esityksissään sitä ilmituoda. Heiltä puuttui hyvää makua ja\nvarmaa vaistia, joille sen ajan ranskalainen kritiikki perustui.\nLessing oli huomauttanut, että ne, joilla oli kirjallista kykyä, eivät\nviitsineet syventyä mitään tutkimaan ja ne, jotka tutkivat, eivät\nolleet muuta kuin oppineita.[19] Ja Leibniz valitti, että uutteruus oli\nainoa saksalaisen tutkimuksen hyvä ominaisuus.\n\nTämä tulikin näkyviin lukuisissa lähdejulkaisuissa, vaikka tälläkin\nalalla vasta 18. vuosisadan alulla saatiin suurempia aikaan.\nSitäpaitsi Leibniz sekä Mascow ja Bünau käyttivät hyvään aistiin\nperustuvaa kritiikkiä ja erottivat historiantutkimuksen siitä\nriippuvaisuussuhteesta, jossa se oli ollut muihin tieteihin.\nErittäinkin ensinmainitun tutkijan vaikutus on ollut suuri sekä omassa\nmaassaan, että myöskin pohjoismaissa. Mutta näiden kuoltua pysyi\ntutkimus entisellään ja sen tila rupesi yhä enemmän herättämään\noppineitten joukossa mielipahaa.\n\nVarsinkin ranskalainen tutkimus oli avannut heidän silmänsä.\nRanskalaisia ja englantilaisia teoksia käännettiin joukottain saksaksi\nja niissä oli paljon sellaisia, jotka käsittelivät Saksan omaa\nhistoriaa usein puutteellisesti ja virheellisesti. Vuonna 1761 valittaa\neräs kirjoittaja tätä kuvaten samalla synkillä väreillä silloista\nhistoriankirjoitusta.[20] Koetetaan kirjoittaa -- hän sanoo -- liian\nmiellyttävästi ja sukkelasti, mutta esityksen tarkkuus jää\nsivuseikaksi. Ja kun lähteitä ei mainita, estyy lukija omintakeisesta\narvostelusta. Aiheet valitaan uusimmalta ajalta, vaikka lähteet, joista\nne ovat selviteltävät, vielä ovat arkistoissa luopääsemättöminä. Ja jos\njoskus kirjoitetaan keskiajalta, ei voida arvostella eri asiain\nsuurempaa tahi vähempää merkitystä, vaan kerrotaan erittäin\nseikkaperäisesti kaikenlaisia rosvojuttuja. Lähteitä julkaistaan hyvin\nvähän ja julkaisuissa tavattoman pitkäveteiset selitykset ottavat\nsuhteettoman alan.\n\nTällaisista oloista lähti nyt göttingeniläinen tutkimus. Tarkkuus\nyksityiskohdissa ja syventyminen lähteihin jäivät sille perinnöksi\nvanhalta saksalaiselta tutkimukselta. Mutta se peri ranskalaisilta\nlaajemman ja filosoofisemman käsityksen aineestaan sekä rohkean\nitsenäisyyden, jolla se sovitti käsityksensä aineksiinsa.\nGöttingeniläiset tutkijat suuntasivat tutkimuksensa etupäässä\nlähdekritiikkiin, mutta historiallinen käsityskin muuttui suuresti.\n\nSaksalaiset omistivat näet ranskalaisten valistusfilosoofien esittämän\npragmaatisen historiankäsityksen ja asettivat sen ihanteekseen. Tahi\noikeammin se oli antiikin kirjoittajain pragmaatinen käsitys, jonka\nranskalaiset ennen heitä olivat itsellensä omistaneet. Vuonna 1767\nkirjoitti Gatterer Allgemeine historische Bibliothekiinsä kirjoituksen\nhistoriallisesta suunnitelmasta ja siihen perustuvasta kertomuksien\nyhdistämisestä. Hän lähtee siitä, että kaikki maailman tapaukset ovat\nyhteydessä keskenään. \"Sillä ei mikään maailman tapaus ole niin\nsanoakseni insulaarinen. Kaikki riippuu toisistaan, aiheuttaa toisensa,\nsynnyttää toisensa, aiheutuu ja syntyy sekä aiheuttaa ja synnyttää\ntaasen. Ylhäisten ja alhaisten, yksityisten ja kaikkien yhteensä,\nyksityiselämän ja suuren maailman, vieläpä järjettömien ja elottomien\nolentojen vaiheet ovat sekaantuneet ja yhtyneet toisiinsa.\" Mutta\nhistorian tehtävä ei ole tämän yhteyden osottaminen, vaan ainoastaan\nmerkillisimpäin tapausten kertominen ja niiden syiden etsiminen. Nämät\novat asetettavat \"systeemeihin syitä ja seurauksia, keinoja ja\naikeita\", niin selviin kuin suinkin, vaikka alussa näyttääkin siltä\nkuin kaikki sekaisin kulkisi toistensa lävitse ja ohitse. Nämät eri\nsysteemit muodostavat kokonaisuuden. \"Jos eri systeemit niin\nsamanaikuisia kuin toisiaan seuraavia tapauksia syntyvät kaukaisesta,\nyhteisestä syystä, muodostavat ne yhteensä historian\".[21]\n\nTällaisesta pragmaatisesta käsityksestä toivoi Gatterer uuden\nsaksalaisen historiankirjoituksen syntyvän. Hänen aavistuksensa\ntoteutuivatkin, mutta tuo pragmaatinen käsitys esiintyi aluksi\npääasiallisesti toisella alalla, nimittäin lähdetutkimuksessa.\n\nRanskalaisen valistusfilosofian aatteet vapauttivat saksalaisen\ntutkimuksen riippuvaisuudesta, jossa se tähän asti oli ollut edellisen\najan tutkimuksesta. Se muuttui täälläkin rohkeaksi ja itsenäiseksi.\nErotettiin tarkoin se, mikä noissa vanhoissa lähteissä oli oman\najattelemisen ja tutkimisen tulosta, mikä taas vielä vanhemmista\nlähteistä saatua. Mitä edelliseen ryhmään kuului, se tarkastettiin\nuudelleen ja ellei kestänyt tarkastusta, hyljättiin empimättä. Muut\ntiedot verrattiin alkulähteihin ja poistettiin kaikki, jota ei näistä\nvoitu löytää. Ja alkulähteiden tietoja ei ennen hyväksytty, ennenkuin\ntunnettiin kuka ne oli kirjoittanut ja oliko kirjoittaja kertomainsa\ntapausten aikuinen.\n\nNäin siis seurattiin kutakin ilmoitusta lähteestä toiseen, kutakin\nerikseen, mutta siltä otettiin myöskin lähde, jossa ilmoitus oli,\nkokonaisuudessaan huomioon. Etupäässä tietysti alkulähde. Niin lausuu\nSchlözer: \"Nyt ei tosin mikään satukronikka ole niin kerrassaan tyhmä,\nettei moni kohta siinä sellaisenaan ja erikseen otettuna tuntuisi\nmahdolliselta, järkevältä, vieläpä todennäköiseltäkin. -- -- --\nAinoastaan kokonaisuus voi ratkaista ja sen täytyykin tehdä se\".[22] Ja\ntoisen kerran sanoo hän kirjoittajasta: \"Usein voi hänet tavata noita\nsameita lähteitä käyttämästä; silloin seuraa häntä oikeutettu epäilys\nsellaisissakin kohdissa, joita ei voi todistaa samanlaisiksi kuin\nsiinä, missä ne ensi kerran esiintyvät\".[23]\n\nKuitenkin on tässä menettelytavassa vielä usein horjuvaisuutta ja\nepäjohdonmukaisuutta. Kun Schlözer toisessa kohdassa selittää, että\nkirjoittajan ilmoituksista, josta ei muuta tiedä kuin että hän on\nihminen, ei voi saada mitään varmuutta, niin hän toisessa taas lausuu\nilmoituksista, joiden alkuperästä ei myöskään mitään tiedetty:\n\"Tärkeitä ovat kuitenkin nuot tiedot, ne johtukoot sitten mistä\ntahansa, ja ansaitsevat täyden luottamuksen: sillä mitä hyötyä olisi\nkellään ollut noin yksityiskohtaisesta valehtelemisesta\".[24]\n\nTässä lähteitten tarkastelussa osotettiin kaikkea mahdollista\ntarkkuutta pienimmässäkin kohdassa. Huolellinen pikkuseikkain\ntarkastelu, \"mikrologia\", oli kysymyksessä olevan tutkijakoulun\nensimäisiä vaatimuksia ja kaikkea hutiloimista etsittiin ja vainottiin\nmitä ankarimmin. \"En naurua herättääkseni paljastanut edellisessä\nmuutamia kirjallisia erehdyksiä. Vakava aikeeni oli tehdä selväksi\ntärkeä ja välttämätön tarve saada kerrankin tuo monessa suhteessa\narvokas vanha historia myöskin arvokkaasti käsitellyksi\",[25] lausuu\nSchlözer.\n\nTämä kriitillinen menettely oli aivan samanlaista, kuin filolooginen\ntekstikritiikki, jota tähän aikaan harjoitettiin ja joka oli saanut jo\nvarman vakaantuneen muodon. Leipzigiläinen filoloogi Ernesti oli\ntoiminnallaan sen tuntemista ja käyttämistä edistänyt ja\ngöttingeniläinen Michaelis oli niinikään sitä laajalti harjoittanut.\nNäytteeksi sen menettelystä esimerkki. Ernesti kirjoittaa\nMichaelikselle vuonna 1751: \"Olen nyt kiinni Tacituksessa ja huomaan\nenemmän kuin yhdestä esimerkistä, että kokonainen tusina oppineita ja\nkriitikeriä, joihin kopioitsijoita ei voi verratakkaan, on levittänyt\npainovirheen, joka vanhaan laitokseen oli hiipinyt, aina uudelleen ja\nuudelleen, eivätkä ole huomanneet, että toisinaan joku oli sitä\narvostellut, mutta sekin vain arvelun kautta j.n.e.\"[26]\n\nJuuri tämä filolooginen tekstikritiikki opetti tutkijat panemaan arvoa\nlähteitten ulkonaiseen puoleen enemmän kuin tähän asti ja arvostelemaan\nniitä ulkonaisen kritiikin avulla. Otettiin lukuun kaikki\nkäsikirjoitukset lähteestä, jota oli arvosteltava, verrattiin niitä\nkeskenään ja pyrittiin yhteiseen alkumuotoon. Ja erehetyksiä\nkäsikirjoituksissa samoinkuin myöhempäin tutkijain hutiloimisesta\nsyntyneitä vikoja aljettiin selittää interpretatioonin avulla. Tämän\nmuotoon perustuvan kritiikin kautta sai tutkimus täyden varmuuden.\n\nTärkeänä edellytyksenä tällaisen menettelyn onnistumiselle oli se, että\ntutkimukset esitettiin sellaisinaan noiden tutkijain julkaisuissa\nkaikkine syineen ja vastasyineen. Vanhempain saksalaisten tutkijain\nteoksissa oli myöskin toisinaan harjoitettu samansuuntaista kritiikkiä,\nmutta tutkija oli siinä ainoastaan esittänyt tuloksensa viitaten vain\nlyhyesti menettelytapaansa. Göttingenin tutkijat eivät näin menetelleet\nja siksi heidän teoksensa muodostuivatkin ainoastaan esitöiksi\ntulevalle historiantutkimukselle ja he pitivätkin itseänsä paremman\nkirjoittajasuunnan tienraivaajina. Schlözer lausuu kerran: \"Jos tahtoo,\nvoi koko tätä toista pääosaa Allgemeine Nordische Geschichtestä kutsua,\nei tällä nimellä, vaan ainoastaan sen aineksiksi ja jos tahtoo, voi\nmyöskin tuon sanan ainekset johdosta ajatella kaikkea sitä\nhalveksittavaa, mitä erittäinkin meidän päivinämme eksoteeristen\nhistorioitsijain suuri joukko siitä ajattelee\".[27]\n\nTämä tarkka filoloogiseen lähdetutkimukseen perustuva ja valistusajan\nkritiikin innostuttama tutkimussuunta käänsi ensi sijassa voimansa\nedellisen ajan tutkimusta vastaan, kuten edellä jo olen viitannut.\nTaistelu sen ilmoituksia vastaan määräsi kritiikin muodon ja\ntoiminta-alan, tuo kritiikki kun muodostui vastakohdassa vanhempaan\nkäsitykseen ja sai sentähden siltä epäsuorasti leimansa. Sen\npäätarkoituksena ei ollut oikeastaan uusien periaatteellisten\nmenettelytapain selville saaminen, vaan määrätyn kriitillisen\nkatsantotavan levittäminen ja valtaan saattaminen. Sillä oli siis\ntässäkin suhteessa valistusajan luonne.\n\nValistusajan katsantotavasta saivat nuot tutkijat toisenkin\nkritiikkinsä pääpiirteen. He eivät näet tyytyneet erottamaan pois\nainoastaan sitä, joka ei ollut alkulähteissä tavattavissa, vaan\npoistivat myöskin sen, joka näytti näissä vähemmin uskottavalta, vaikka\nitse lähde tuntuikin varmalta. Mutta sen, joka näissä oli mahdollista,\nhyväksyivät he.\n\nKun Schlözer arvostelee legendoja koettaa hän kaikenlaisilla\nvarokeinoilla poistaa kaiken sen, joka tuntui epäilyttävältä,\nMenettelyään hän kuvaa näin: \"Mutta kuka uskoisi legendoja? Kuitenkin\ntahdon sovitella ja hyväksyä, mitä kertovat 1) sellaista, joka ei ole\nselvästi järjetöntä satua, 2) joka ei selvästi vastusta muuta, oikeaa\nhistoriaa, 3) joka ei kouriintuntuvasti loukkaa ajanlaskua, 4) ellei\nole selvää syytä epäilyyn, että puoluehenki tahi säätyetu on vietellyt\nkirjoittajaa lisäilyihin, 5) jolla ei ole ainoastaan mahdollisuutta,\nvaan myöskin sisäistä todennäköisyyttä\".[28] Syynä tällaiseen\nnegatiiviseen menettelyyn oli se, että göttingeniläiset tutkijat eivät\nymmärtäneet missä tarkoituksessa ja millaisessa mielentilassa legendat\nolivat kirjoitetut, eivätkä koettaneet käsittää niitä silloisen\najatustavan tuotteina. Korkeintain saattoivat he huomata, että määrätyt\nerehdykset johtuivat jostakin \"harhaan menneestä mausta\" ja poistivat\nne sen perusteella. Näin kohtelivat he noita hengentuotteita aivan\nmekaanisesti, hyväksyen ja hyljäten mielensä mukaan ja luullen, että\nkirjoittajat olivat liittäneet ylenluonnollisen vain löyhästi\ntosiasiain viereen, josta sen saattoi helposti erottaa.\n\nTässä siis, missä kirjallinen ilmoitus päättyi ja sen vanhin säilynyt\nmuistomerkki viittasi suulliseen kertomukseen, ei voitu enää käyttää\nfiloloogiseen kritiikkiin perustuvaa menettelyä tapausten aikuisiin\nlähteihin pyrkien. Ja kun ei tahdottu vanhaa lähdettä kerrassaan\nhyljätä täytyi turvautua vanhaan, hyvään makuun perustuvaan\nkritiikkiin. Göttingeniläiset tutkijat ymmärsivät kyllä hyvin, miten\nepäluotettava suullinen traditiooni oli. \"Suurenmoinen tehtävä:\ntunnetusta sadusta löytää totuus; mutta paha kyllä yhtä vaikea, kuin\nlääketieteessä: keksiä lääke määrättyyn tautiin\", lausuu Schlözer\nkerran.[29] Hän vertaili mielellään traditioonin syntymistä siihen\ntapaan, jolla hän oli huomannut oman aikansa huhujen ja juttujen\nsyntyvän ja koetti pitkällisen tutkimuksen kautta saada tässä\njonkinlaista käytännöllistä tottumusta.\n\nKuitenkin osotti tämä kanta ainakin käytännössä edistyneempää käsitystä\nkuin entisen hyvään makuun perustuvan tutkimuksen menettely. Ja erotus\ntuli selvästi näkyviin riidassa, jota käytiin vanhempien ja nuorempien\nvälillä tavasta, jolla traditioonia oli käsiteltävä. Eräs edellisistä,\nC.A. Bel huomauttaa, ettei traditioonia saanut pitää epäluotettavana\nennenkuin se oli varmoilla todistuksilla siksi näytetty. Sillä hän\narveli, että traditiooni pysyi pääasiassa samanlaisena, vaikka\nerityiset tapaukset saattoivat siihen haitallisesti vaikuttaa.\n\"Sanotaan että se on voinut turmeltua\" -- sanoo Bel -- \"mutta minä en\nvälitä siitä mikä on voinut tapahtua: mutta että se toden teolla on\ntapahtunut, se on traditioonin vihollisten näytettävä\".[30] Tottumuksen\nkautta saavutettua kykyä muka erottaa todellinen vääristellystä, jonka\navulla göttingeniläiset koettivat hankkia niin suuren todennäköisyyden\nkuin suinkin tutkimuksilleen, eivät vanhemmat tutkijat ollenkaan\nhyväksyneet. \"Sentähden he lukevat jo sen historioitsijalle erityiseksi\nhyveeksi, että hän eroaa luotettavista kirjoittajista, ei kysy\ntodistajia, vaan omaa ajatustaan siitä miten asiat ovat käyneet tahi\nniiden olisi pitänyt käydä sekä myöntää kaikki halulleen ja\nhätäisyydelleen arvostellessaan\".[31]\n\nSamaan suuntaan kuin suullista traditioonia käyttivät göttingeniläiset\nhistoriallisia jätteitä, etenkin kieltä. Molempia todistuskeinoja oli\nheistä yhtä paljon väärinkäytetty ja tätä väärinkäyttöä he molemmissa\ntapauksissa tahtoivat poistaa negatiivisen kritiikin avulla.\nPäättelemistä kielellisistä todistuskappaleista he koettivat rajoittaa\nkaikenlaisilla varokeinoilla. Niin erottaa Thunmann onomatopoieetiset\nsanat pois vertailuun kelvottomina, niinpä hän myöskin verratessaan\nliettualaisia sanoja muunkielisiin, mieluummin ottaa huomioon\nyhtäläisyydet slaavilaisten naapurikielien, kuin kaukaisemman\nsuomen- tahi gootinkielen kanssa.[32] Yhtä varovasti hän käytti\netymologiseeraamista. \"Vaikka olen pitänyt vähän hyödyttävänä työnä\netymologiain etsimistä vanhoista kansainnimistä\", hän sanoo, \"olen\nkuitenkin toisinaan huvin vuoksi siihen ryhtynyt. Kun sitten huomasin,\nettä kritiikki ja filologia todella perustuvat selvään logiikkaan,\nja että riittävä ihmisten tunteminen kaikissa niiden oloissa\nja muodostumisissa paljon tukee ja selvittää sitä, määräsin\nmonen kokeilun jälkeen vissejä lakeja, joiden mukaan minun on\netymologiseeraaminen\".[33]\n\nJa näin saamaansa metoodia käyttivät tutkijat sittenkin vielä\nrajoituksilla. \"Kuitenkin myönnän mielelläni\", sanoo Fischer, \"että\netymologia yksin ei riitä kielten sukulaisuutta selvittämään: mutta jos\nmaantiede ja vanhan sekä keskiajan historia sekä vielä kansain yhteiset\ntavat ja tottumukset sitä tukevat, niin ymmärtääkseni saattaa täydellä\nsyyllä tehdä johtopäätöksen toisesta asiasta toiseen\".[34] Ja Schlözer\nlausuu saman ajatuksen seuraavin sanoin: \"Rudbeck muodostaa faktoja\netymologioista: minä esitän ensin faktat historiasta ja vahvistan tahi\nselitän ne etymologian avulla\".[35]\n\nNäin rajoitettiin kielellisten todistusten käyttöä yhä enemmän.\nRajoitukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan negatiivisia\nluonteeltaan, vaan yhdessä suhteessa vaadittiin vertailuilta\nsellaisinaan sisällistä todennäköisyyttä. Ei näet enää riittänyt että\nsanat ensi kuulemalta kuuluivat samanlaisilta tahi että ne\nkirjoitettuina sisälsivät samoja kirjaimia, vaan piti osottaa niiden\ntodella voineen muuttua toisesta kielestä toiseen juuri siten kuin ne\nolivat muuttuneet. \"Totta on\", sanoo Schlözer, \"että kirjaimet\nmuuttuvat, kun siirtyvät aikakaudesta toiseen, maasta, kielestä\ntoiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka saattaa ja tulee\ntodistaa induktioonin avulla monista muista kielistä otetuilla\nesimerkeillä\".[36] Tuo käsitys kielilaeista oli kuitenkin hyvin\nepämääräinen. Tutkijat näet eivät koettaneet osottaa eivätkä\notaksuneetkaan, että nuot lait olivat vaikuttaneet määrätyillä ajoilla\nmäärätyissä maissa juuri niin eikä toisin. Heille riitti vain se, että\ntuollainen äänteenmuutos jossakin maailmassa ja jossakin kielessä oli\njonkun kerran tapahtunut ja siis oli ihmisten puheorgaaneille\nmahdollinen suorittaa. Tämä ajatustapa johtui osaksi siitä, että\nyksityisten henkilöitten arveltiin vielä muuttelevan jonkun verran\nmielensä mukaan eri sanoja.[37] Toiselta puolen ei taas pantu kyllin\nsuurta huomiota erilaisiin olosuhteisiin määrättyinä aikoina ja siitä\njohtuvaan erikoiskehitykseen, vaan koetettiin kaikkea selittää yleisten\nlakien kautta. Huomaamme siis, miten läheisesti tämäkin tutkimushaara\noli yhteydessä yleistävän pragmaatisen käsityksen kanssa, joka silloin\noli vallalla.\n\nTämä göttingeniläisten menettelytapa oli kuten sanoin johtunut\nvähitellen vanhemmasta tutkimustavasta. Kuitenkaan ei se ollut sekään\naivan itsenäisesti muodostunut. Leibniz oli aikoinaan antanut\nesikuvan maltillisesta etymologiseeraamisesta, viitaten siihen, että\nsanojen muuttuminen johtui osaksi sielun, osaksi puheorgaanin\nmuuttumisesta.[38] Hän oli myöskin asettanut muutamia sääntöjä\netymologiain tekemiselle. Myöhemmin oli luonnontieteitten harrastus\nvaikuttanut tällekin alalle, aikaansaaden varmemman metoodin. Se\nkuvastuu seuraavista Schlözerin sanoista: \"En keksi parempaa keinoa\nvanhimman ja keskiajan historian sekavuuksien välttämiseksi ja sen\nepäselvyyksien selvittämiseksi, kuin Linnaeuksen metoodin mukaan\nvalmistettu, luokkiin ja lahkoihin, sukuihin ja lajeihin jaettu\nkansojen järjestelmä, Niinkuin Linnaeus jakaisi eläimet hampaitten ja\nkasvit heteiden mukaan: niin järjestäisi historiantutkija kansat\nkielten mukaan\".[39] Tämä käsitys, joka katseli kansoja niiden\noleellisten tunnusmerkkien mukaan, sen sijaan että se olisi pitänyt\nsilmällä vanhoja traditiooneja ja koettanut johtaa kansain sukuperää\ntoisista kansoista, pääsi nyt vallalle. Olen edellisessä jo viitannut\nsen esiintymiseen Ranskassa.\n\nGöttingeniläinen tutkimus oli tässä suhteessa kuitenkin saanut aatteita\nvielä kolmanneltakin taholta, nimittäin Ihren tutkimuksista Ruotsissa.\nKun seuraavassa esitämme Ruotsin ja Saksan historiantutkimuksen\nkeskinäistä vuorovaikutusta, tulevat nämätkin tutkimukset\nesitettäviksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRuotsissa oli reformatiooni aiheuttanut oman historiantutkimuksen, joka\nkoetti käsitellä aineksiaan itsenäisesti ja kriitillisesti.[40]\nKuitenkin puuttui tältä tutkimukselta luonnollisesti tarkempi\nkriitillinen lähdetutkimusmetoodi, vaikkakin se hyvän vaiston avulla\nkoetti valita lähteitänsä. Läheisesti se sitäpaitsi oli liittynyt\nhistoriallisiin esityksiin, joita täällä oli keskiajalta, erittäinkin\nEerik Olavinpojan historiaan. Mutta sitten alkoi Ruotsissa oppinut\nhistoriantutkimus ja 17. vuosisadalla oli se täydessä kukoistuksessa.\nErikoisen luonteensa sai se valtiollisen mahtavuuden johdosta, johon\nRuotsi heti tämän ajan koittaessa oli kohonnut. Historiantutkimus oli\nnäet kaikissa maissa silloin likeisessä yhteydessä hallitsijavallan\nkanssa ja työskenteli pääasiassa valtiollisen historian alalla. Eipä\nihmettä siis, että kansan voimistunut itsetunto etsi tyydytystä\nmenneisyydestään, koettaen kuvitella maan muinaista mahtavuutta niin\nsuureksi kuin suinkin.\n\nTämä taipumus alkoi jo unioonin aikana. Se asetti Ruotsin historian\nyhteyteen gootilaisen kanssa ja etsi sille alun raamatusta. Näin\nlöydettiin joukko uusia lähteitä isänmaan historialle. 17. vuosisadan\ntoisella puoliskolla kääntyi sitten tutkijain huomio islantilaiseen\nkirjallisuuteen ja sen ilmoitukset aiheuttivat uuden laajan\ntietovaraston sovittamisen Ruotsin aikaisimpaan historiaan. Paljon on\nmoitittu tapaa, jolla tutkimus käytti hyväkseen noita lukuisia\nlähteitä. Totta on, ettei pantu suurtakaan huomiota lähteiden\ntodistusarvoon, vaan koetettiin sovittaa niiden ilmoitukset vaan siten\nyhteen, että ne muodostaisivat kokonaisuuden. Mutta tällainen menettely\nteki kuitenkin mahdolliseksi edes jonkinlaisen yleiskatsauksen saamisen\nRuotsin historian kokonaisuudesta ja yhteydestä maailmanhistorian\nkanssa sekä niistä ilmoituksista, jotka olivat tutkimuksen\nkäytettävinä. Jonkinlaisella syyllä saattoikin eräs 18. vuosisadan\nkriitillisimmistä tutkijoista, C.G. Nordin, selittää tämän tutkimuksen\nluonnetta näin: \"Niille, jotka valistuksen uudistuessa Europassa\nalkoivat puhtaammilla aikeilla kirjoittaa historiaa, oli välttämätöntä\nkoota kaikki kertomukset, hyväksyä luotettavat ja olla kokonaan\nhylkäämättä ne, jotka tuntuivat uskomattomilta: kokeeksi hyväksyä\nmuutamia liioiteltuja käsityksiä, odottaa aikaa saadakseen parempaa\ntietoa ja sillä välin asettaa tapaukset parhaaseen mahdolliseen\njärjestykseen. Sillä tavalla on systematiseeraava historia\nsyntynyt\".[41]\n\nJo 17. vuosisadan lopulla alkaa kuitenkin vastustus tätä tähän asti\nvallalla ollutta tutkimustapaa vastaan ja uuden kritiikin ensimäiset\npiirteet esiintyvät samalla. Esipuheessa Ruotsin kirkkohistoriaan, joka\nilmestyi vuonna 1689, Örnhjelm ilmoittaa poikenneensa useissa kohdissa\nedeltäjäinsä ilmoituksista, totuuden, historian ylimmän lain\npakottamana. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ole moittia noita\ntutkijoita itseä, vaan erehdyksiä, jotka he ovat esityksissään tehneet,\nilman katkeruutta tahi vainoamishalua. Itse hän puolestaan viittaa\nlähteihinsä, ei kuitenkaan ylimalkaisesti, vaan mainitsemalla kunkin\npaikan erikseen, jotta lukijat saattaisivat helposti verrata esitystä\nalkulähteihin. Örnhjelm onkin perustanut kuvauksensa alkuperäisiin\nasiakirjoihin.[42]\n\nTämä oli nyt tapa, jota yhä useammat tutkijat käyttivät työssään. Tosin\npysyi edellisen ajan jättämä käsitys Ruotsin muinaisuudesta edelleenkin\nvoimassa, mutta lähteiden tarkka tutkiminen poisti paljon yksityisiä\nerehdyksiä. Tuo käsitys oli juurtunut ruotsalaisiin melkeinpä\nvälttämättömänä osana heidän silloisesta valtiollisesta suuruudestaan\nja koski liian läheltä heidän kansallista itsetuntoaan. Tosin\nkuninkaallinen historiograafi Olavi Hermelin moittii tutkijain\nliiallista isänmaanrakkautta, he kun siitä sokeutuneina selittävät\nväärin lähteitten sanoja ja hämmentävät lukijansa. Mutta tämä oli vain\nyksityinen tapaus.[43] Ylipäänsä pidettiin innolla kiinni muinaisen\nsuuruuden kuvitteluista ja oltiinpa valmiita käyttämään esivallan apua\ntoisin ajattelevia vastaan.\n\nNiin kerrotaan, että Lundin professori Stobaeus oli luvannut kumota\nRudbeckin mielipiteet, mutta tämän uhkausten pelottamana sitten\nperuutti aikeensa.[44]\n\nKuitenkin oli tutkimus saanut aivan toisen luonteen uuden\nluonnontieteitten ja filosofian hedelmöittämän ajatustavan\nvaikutuksesta. Niinpä Rydelius tutkimuksissaan inhimillisestä opista\ntodistelee, että opin tarkoituksena on oman tietämättömyyden tunteminen\nja ellei tätä tiedä, ei tiedä mitään. Ja tietojaan ei pidä perustella\nvain järkisyillä vaan myöskin kokemuksella, ellei sitä voi, on parasta\njättää asiat ratkaisematta.[45]\n\nYlipäänsä heikkeni tutkijain persoonallisen opin vaikutus heidän\ntutkimustapaansa. Ennen olivat he ennen kaikkea tahtoneet esittää\nlaajaa oppiansa teoksissaan. He tutkivat suuria aloja historiasta ja\nviittasivat lähteihinsä aivan ylimalkaisesti mainiten \"vanhoja\narvokkaita lähteitä\", joista muka olivat saaneet tietonsa. Lukijain\ntuli luottaa heidän oppiinsa ja tottumukseensa sekä tutkimuskykyynsä ja\ntuon persoonallisen arvonantonsa tähden uskoa heidän ilmoituksiaan. Ja\njos esitettiin heidän ajatuksestaan eriäviä mielipiteitä, pitivät he\nsitä loukkauksena omaa arvoansa vastaan oppineina. Nyt sitävastoin\nvedottiin lukijain omaan tuomioon viittaamalla ilmoituksiin, jotka\ntodistivat väitteet oikeiksi, ja huomautettiin useimmiten, että\nkorjaukset ja parannukset olisivat kirjoittajille itselle iloksi ja\nitse asialle hyödyksi. Itse he sanovat tuntevansa, että ovat voineet\nerehtyä, ovat kuitenkin etsineet totuutta kykynsä mukaan.\n\nTällaisen tutkimustavan täytyi lopultakin kumota vallalla oleva käsitys\nRuotsin muinaisuudesta. Tähän lienee osaltaan vaikuttanut sekin, että\nRuotsin suurvalta-asema 1700 luvun alulla meni hukkaan ja sen kautta\nväheni tarve ylistellä valtakunnan vanhuutta ja arvokkuutta.\n\nAluksi koetettiin saada selvyyttä Ruotsin vanhimpaan historiaan siten,\nettä vertailtiin ja soviteltiin erilaisia ilmoituksia keskenään, jotta\ntuon sisällisen kritiikin kautta muodostuisi todennäköinen tulos.\nErittäinkin arveltiin oikean ajanlaskun kelpaavan perustaksi, jolla\nhelposti voisi järjestää ilmoitukset oikealle kohdalleen, vieläpä\nhyljätä siihen perustuen sellaiset, jotka tuntuivat epäiltäviltä.\nJaettiin senjohdosta historia hämärään, myytilliseen ja historialliseen\naikaan ja kohdeltiin kahden ensimäisen ajan ilmoituksia hyvin\nvarovasti. Myöskin otettiin mikäli mahdollista kirjoittajan\nluotettavuus ja ominaisuudet huomioon. \"Ettei sekavuutta tähän asti ole\nparannettu, johtuu enimmäkseen siitä\", sanoo eräs tutkija, \"että\nkirjoittajat mukautuvat lukijan mielen ja maun mukaan. Useimmat etsivät\nlepoa ja ajankuluketta: Säännönmukaiset tutkimukset oikeasta\najanlaskusta sekä sekavien, epäselvien ja muihin takertuneiden\nilmoitusten sovitteleminen tuottaa päänvaivaa. Sentähden ovat useimmat\nkirjoittajat valinneet, mitä heistä näytti sopivimmalta, ilmoittamatta\nlähdettä tahi sen luotettavuutta, joka ei olisi voinut tapahtua ilman\nkritiikkiä\".[46]\n\nTuollaista kritiikkiä käyttävät Ruotsin tunnetuimmat tutkijat 18.\nvuosisadan alkupuolelta, Wilde ja Dalin. Edellinen lausuu\nmuistutuksissaan Pufendorfin Ruotsin historiaan, ettei nykyisellä\nvalistuneella ajalla voinut luottaa ainoaankaan kirjoittajaan,\nerittäinkään ei silloin kun tämä luottamusta vaatii jättämällä\nlähteensä mainitsematta. \"Tuollaisissa eroavaisuuksissa ei ole mitään\nluotettavuutta\", jatkaa hän, \"paitsi aineiden, niiden syiden ja\nolosuhteiden luonnollinen yhteys ja yhtäpitävyys, jonka mukaan\nkertomuksia tulee koetella samoinkuin itse eroavaisuutta ja sen syytä,\njoko se sitten johtuu visseistä aikeista tahi vain tapauksista ja\nerehdyksistä\".[47] Muistutuksissaan koetti Wilde näin selvittää\nsekavuutta, jota hänen kommenteeraamansa Pufendorfin teos ei\nyrittänytkään tehdä, tyytyen vain ilmoittamaan, \"ettei tuollaisissa\nikivanhoissa asioissa mitään epäilemätöntä ole\".\n\nTuollainen menettely oli luonnollinen niinkauvankuin ei johdonmukainen\ntapausten aikuisten ilmoitusten vaatiminen ollut tunnustusta saanut.\nTämän periaatteen valtaanpääsöä taas vaikeutti se seikka, etteivät\nvanhemmat kirjoittajat olleet viitanneet alkulähteihinsä eivätkä\ntutkijat uskaltaneet ruveta heidän ilmoituksiaan ilman muuta sentähden\nhylkäämään. Senlisäksi pelkäsivät he, että tuollaisen kritiikin kautta\nsyntyisi aukkoja tietovarastoon ja historian yhtenäisyys silloin\nkatkeaisi, jolloin sen pragmaatinen arvo samalla vähenisi. Pidettiin\nsiis vielä kiinni aikeesta saada isänmaan historialle täydellinen\nyhteys, jonka aikeen 17. vuosisadan systematiseeraava suunta oli\nperinnöksi jättänyt, Huomaammekin sentähden, että Wilde ja Dalin vielä\nantavat tunnustuksensa Rudbeckin työlle, vaikka varovasti\nsuhtautuvatkin hänen käsitykseensä. Paljoa myöhemminkin tutkijat näin\najattelivat ja esimerkiksi Warmholtz on lähes samalla kannalla.\n\nTehdäksensä kriitilliseen ajanlaskuun perustuvaa tutkimustaan\nvarmemmaksi koettivat nämät tutkijat tukea sitä arveluilla, joita\nsaivat historiallisten jätteitten tarkastelusta. Wilde huomauttaa\netteivät epävarmat traditioonit kelpaa ajanlaskun perustaksi, vielä\nvähemmin poliitiset ja filosoofiset mietteet, vaan sitten mieluummin\nhautaustapa eri aikakausilla.[48] Dalin taas asetti kuuluisan\najatuksensa veden vähenemisestä tuollaiseksi perustaksi. Ruotsi oli\nnäet muka vasta jotenkin myöhäisenä aikana kohonnut merestä, joten\nkuvittelut siellä olleesta valtakunnasta eivät sellaisinaan voineet\npitää paikkaansa. Myöskin Newtonin hallituskausien keskimääriin\nperustuvaa laskutapaa käytettiin ajanlaskun apuna. Näemme siis, miten\nluonnontieteellinen ajatustapa tähän tutkimustapaan vaikutti.\n\nTraditioonia, jota soviteltiin ja järjesteltiin tällaisten teoriain\nmukaiseksi, kohdeltiin jotenkin suurella kunnioituksella, käsitys siitä\noli näet jotenkin samanlainen kuin samaan aikaan Saksassa. Niin sanoo\nWilde traditiooneista, että \"ne, jotka perustuvat suullisiin\nkertomuksiin, ovat tosiaankin historiallisia ilmoituksia, parasta\nlajia, jota saattaa tavata ja ne taas, jotka perustuvat vanhoihin\nskaldien runoihin ja satuihin, vaikkapa ovatkin satumaisia ja\nmahdottomia, ovat myöskin pidettävät historiallisina muistomerkkeinä,\njos kohta älykäs lukija ei ota niitä kirjaimen mukaan\".[49] On niistä\nvain poistettava vieraista aineksista johtunut sekotus. Parhaiten\nosottaa Dalinin lähdetutkimus, miten vähän arvoa vielä pantiin\ntapausten aikuisiin lähteisiin tunkeutumiselle ja miten paljon siis\ntoiselta puolen luotettiin myöhempään traditiooniin. Tosin sanoo hän\nitse ammentaneensa vanhimmista ja viattomimmista lähteistä, mutta\nviitanneensa kuitenkin mieluummin Tradempiin, jotta lukija helpommin\nvoisi löytää lähteen.[50] Todella tuntuu kuitenkin siltä, kuin hän ei\nolisi ensinkään noita alkuperäisiä lähteitä tarkastanut, vaan luottaen\njohdettuihin lähteihin arvelematta ottanut esitykseensä myöhempiä lisiä\nja arveluja.\n\nKuitenkin olivat nämät tutkijat täysin tietoisia tuollaisten arvelujen\ntuottamasta vaarasta, \"Kuitenkaan ei sitä voida säännöillä estää, vaan\nriippuu se enimmäkseen yleensä historiallisesta varovaisuudesta sekä\nasiain yhteyden ja aikain olojen ymmärtämisestä. Siitä se riippuu\nmyöskin maantieteellisissä arveluissa, jotka koskevat hämäriä ja\nsatuaikoja ja joita enimmin käytetään väärin, kun samanlaisilta\nkuuluvain nimien mukaan päätetään henkilöitten ja koko kansain\nalkuperästä\",[51] lausuu Wilde. Jonkinlainen kammo päätelmiä\nja arveluja kohtaan jäi tutkijoille läpi koko vuosisadan,\nrudbeckiläisyyden viat kun tässä suhteessa olivat liian varottavina\nesimerkkeinä. Toiset käyttivät niin negatiivista kritiikkiä kuin\nvoivat, luottaen vain varmojen lähteitten selviin sanoihin, toiset\neivät edes uskaltaneet oikein syventyä epävarmoihin aikakausiin. Kun\netevä historioitsija Olavi Celsius joutuu tällaisia koskettelemaan,\nkirjoittaa hän heti aluksi: \"Mutta enpä rohkene aivan syvälle tähän\naineeseen pelosta, että kun toinen ajatus aiheuttaisi toisensa ja\njoitakuita todennäköisyyksiä ilmenisi, rupeaisi kynä piankin\nrudbeckiseeraamaan ja goropitseeraamaan, kuten Leibniz sanoo, se on\ntäyttämään paperin arveluilla ja unohtamaan aineensa\".[52]\n\nSekä Wilde että Dalin, mutta etenkin jälkimäinen olivat tosin\nmoittineet liiallisia arveluita ja otaksumisia, vaan siitä huolimatta\nei heiltä itseltänsä niitä puuttunut. He pyrkivät kuitenkin ennen\nkaikkea niin luonnollisiin arveluihin kuin suinkin. \"Olen esittänyt\npäteviä todistajia\" -- sanoo Dalin -- \"en ole kuitenkaan minkään\nhistoriankirjoittajan merkityksen antanut määrätä toimintaani, vaan\npidättänyt itselleni vapaan valinnan ja hyvien historiallisten\ntodistusten puutteessa olen arvostellut sen mukaan, mikä parhaiten on\nsopinut luontoon\".[53] Hyvään makuun ja oikeaan vaistiin perustuvaa\nhyvää kritiikkiä he siis käyttivät.\n\nYleinen vastustus, jonka Dalinin tutkimustapa sai osakseen Ruotsissa,\nosottaa miten syvällä yleisön mielissä 17. vuosisadan käsitteet vielä\npiilivät. Historian vanhuuden ja muinaisen loiston poistaminen koski\nedelleenkin kipeimmin. \"On myöskin uuden valtakunnanhistorian luoja\njotenkin suuresti vähentänyt Ruotsin valtakunnan ikää\" -- sanoo\nRhyzelius memoriaalissaan sekreetivaliokunnalle 1751 vuoden\nvaltiopäivillä Dalinin teoksen johdosta -- \"josta meidän edesmenneet\nkuninkaamme ovat olleet niin huolissaan, että sentähden eivät ole\nmitään kustannuksia säästäneet, vaan asettaneet erityisiä virkamiehiä,\njoiden tulee valtakunnan kunniaksi sitä toteen näyttää ja tehdä\nilmeiseksi. Sen ovatkin meidän muinaiset historioitsijamme tehneet niin\nhyvillä ja pätevillä syillä, joita ovat koti- ja ulkomaisista\ntodisteista ottaneet, että itse ulkomaalaisetkin ovat sen johdosta\nolleet pakotetut myöntämään isänmaallemme edun olla yksi vanhimmista\nvaltakunnista\".[54] Toiselta puolen Dalinin teos ehkä enimmin vaikutti\nmuutokseen, joka nyt lopullisesti tapahtui suuren yleisön käsityksessä\nhistoriantutkimuksesta ja sen tehtävästä.[55] Dalin on tehnyt saman\ntyön Ruotsissa kuin valistuskirjailijat Ranskassa ja koko hänen\nolemuksensa historiantutkijana muistuttaakin heitä.\n\nVapautuminen entisestä katsantotavasta sai kuitenkin varman pohjan\ntarkistuneesta lähdekritiikistä. 17. vuosisadan lopulta asti koetettiin\ntunkeutua alkulähteihin ja johdetut lähteet menettivät yhä enemmän\narvonsa. Kehitys tapahtui kuitenkin vaan vähitellen. Messenius oli\nvielä verrannut eri aikain lähteitä samanarvoisina keskenään, ja jos\nantoi toiselle etusijan vanhemmuuden vuoksi, oli se vain näennäistä.\nVarsinaisena syynä tähän ei ollut ilmoituksen ikä, vaan soveltuminen\ntahi soveltumattomuus hänen ajatuskantaansa. Ja näin menettelivät\ntutkijat vielä kauvan jäljestäkinpäin.\n\nEnsimäinen, joka tutkimuksensa koetti perustaa ensi sijassa\nalkulähteihin oli Benzelius. Tutkijauransa lopulla sanoo hän\nmyöhemmästä tutkijasta: \"Minä en usko häntä enää ennenkuin hän tahi se,\njoka sokeasti seuraa häntä, näyttää, että joku toinen on sanonut\nmyöskin niin ja silloin saamme puhua tämän kanssa ja kysyä mitä syytä\nhänellä oli\".[56] Hän koetti myöskin määrätä käytettävänään olevain\nlähteitten iän voidaksensa päättää niissä olevain ilmoitusten\nvanhuutta, ja pääpiirteissä hän onkin sen tehnyt. Kuitenkin\nBenzeliuskin vakuuttaa, että myöhemmät lähteet ovat luotettavampia kuin\nvanhemmat, koska edelliset huolellisemmin ja tarkemmin ovat ottaneet\nhuomioonsa ilmoituksia ja erilaisia olosuhteita.[57]\n\nBenzelius oli vilkkaassa yhteydessä ranskalaisten benediktiinein ja\nmuitten sikäläisten lähteiden tutkijain kanssa. Hän piti luentoja\nruotsalaisesta lähdekirjallisuudesta, eri lähteitten merkityksestä ja\nsuhteesta toisiinsa. Hänen tärkein tutkimustyönsä oli niiden\nselitteleminen, tekstin paranteleminen ja tarkka julkaiseminen. Hänen\nkauttansa saivat ne oman itsenäisen arvonsa tutkimuksessa.\n\nSamaan aikaan kuin Benzelius julkaisi lähdekokoelmansa, toimitettiin\nuseita paljoa suurempia kokoelmia. Sellaisia olivat Messeniuksen ja\nHadorphin kokoelmat, sellaisia olivat Örnhjelmin bullaario ja kuuluisa\nPalmsköldin kokoelma Upsalassa. Genealoogisia kokoelmia ja sukujohtoja\ntehtiin tavattoman runsaasti. Mutta niistä puuttui kriitillisyyttä ja\ntarkkuutta. Tässäkin suhteessa kesti kauvan ennenkuin totuttiin\ntarkkuuteen ja huolellisuuteen pikkuseikoissa, v. Stiernman, joka\njulkaisi teoksensa 18. vuosisadan keskivaiheilla, näyttää olleen\nkokonaan tarkkuutta vailla. Hänen matrikkelistaan sanoo Tilas: \"Olen\nruvennut enemmän kuin ennen huomaamaan, miten hävittävästi v. Stiernman\non hyökännyt eteenpäin historiallisessa matrikkelissaan. Minä\nvihoittelin kaksi päivää, vihdoin päätin perinpohjin uudestaan\nvalmistaa uuden matrikkelin ja itse käydä pöytäkirjat läpitse\nvanhimmista ajoista. -- -- -- Minä kauhistun nähdessäni, kuinka\nv. Stiernman on pillastunut ilman mitään syytä vastoin kaikkea totuutta\nja luulen, että hän on uneksinut koko joukon\".[58]\n\nTämä tapaus on kuvaava. Uuden tutkijapolven tehtäväksi tuli edeltäjäin\nkokoamain suurten kokoelmain tarkasteleminen ja paranteleminen,\nyksityiskohtain asettaminen oikeaan paikkaansa ja arvoonsa. Tätä he\npitivät ensimäisenä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan, vasta toisessa\nsijassa tuli historiallisen esityksen kirjoittaminen tämän alemman\nkritiikin pohjalla. Vasta tällaisen lähdekritiikin avulla toivoivat he\nmyöskin voivansa selvittää kysymyksen Ruotsin muinaisuudesta eikä\nasettamalla uusia muka luonnollisempia otaksumia vanhojen sijaan.\n\nOli luonnollista, että Wilden ja Dalinin kritiikki ei voinut tyydyttää\nnäitä jyrkkään lähdekritiikkiin perustavia tutkijoita. Niinpä\nilmestyikin kohta erityinen teos, joka arvosteli ja paransi Dalinin\npuuttuvasta lähdekritiikistä johtuneet virheet. Se oli af Botinin\nkirjoittama. Nimenomaan tämä erottaa vanhempien lähteitten tutkimukset\nja suoranaiset ilmoitukset; jälkimäisten siteeraamista hän pitää\nturhana, elleivät ne ole alkuperäisiä, edellisiä pitäisi taas kyllä\nkäyttää hyväkseen, mutta vain uudistetun tarkastelun jälkeen.[59]\n\nEi kuitenkaan silloinen aika ollut noille puuhille oikein edullinen.\nYleisön huomio oli kiintynyt ennen kaikkea maan aineellisen tilan\nparantamiseen ja sanomalehdet olivat täynnä ehdotuksia ja\nriitakirjoituksia sen johdosta, Puoluekiihko vapaudenajan lopulla\njännitti ja kiusasi mieliä. Vanha tutkija Warmholtz kirjoittaa vuonna\n1768 huolestuneena kirjallisuuden tilasta: \"Vähän löytää siinä\nomintakeista, josta voisi huomata nerokkuuden ja järjen edistystä\nmeillä. Kuitenkin koko maailma tunkeutuu kirjoittamaan ja kirjapainomme\nkäyvät yötä päivää päästääkseen maailmalle kurjuuksia, jotka kiihko ja\npuoluevimma ovat sepittäneet. Sillä me olemme vielä lapsuudessamme,\njossa ei uneksitakaan muuta kuin intohimojensa tyydyttämistä: käytämme\nväärin vapauttamme, joka meille on annettu. Mutta aika tulee, jolloin\nmaltillisempina ja viisaampina voimme enemmän hyödyttää\".[60]\nTutkimusta ehkäisi myöskin se järjestymätön tila, jossa kirjastot ja\narkistot olivat ja josta tuonnempana tarkemmin puhun.\n\nVielä vaikeampi este tutkimuksen edistymiselle oli maan yleinen\nköyhyys, joka aina oli tuntunut kipeästi. Suurten kokoilijain teokset\nolivat jääneet vain tästä syystä painamatta usein ainaiseksi. \"Se on\nsuurimpain syiden joukossa yksi\", sanoo Benzelius, \"minkätähden ne,\njotka voivat valmistaa jotakin Ruotsissa, eivät sitä tee, että heidän\nteoksensa eivät kuitenkaan ilmesty\".[61] Tutkijain täytyi sentähden\nturvautua vaikuttavissa asemissa oleviin virkamiehiin, jotka\nesiintyivät kirjallisuuden ja tutkimuksen mesenaatteina. Mutta kuta\nkauvemmaksi tullaan Kustaa III:nen ajalla, sitä katkerammiksi käyvät\nvalitukset kirjain vähäisestä menekistä ja kaikenlaisen avun sekä\nkehotuksen puutteesta.\n\nTutkimuksen kannattajain luku pysyi vähäisenä ja suuri yleisö jäi sille\nvieraaksi. \"Varmaankaan meidän aikamme ei ole historian aikakausi.\nRakastetaan pieniä historiettejä, joille saa nauraa, mutta\nkirjallisuusakatemian seinäin ulkopuolella ei kukaan kysele\ntutkimuksiin perustuvia ja oikeaksi todistettuja historiallisia\nteoksia. Kehotuksesta ei saata olla puhettakaan\". Näin kirjoittaa\nSchönberg Tengströmille vuonna 1781.[62] Ja seuraavana vuonna hän\nlisää: \"Minun täytyy käyttää sanatapaa 'huvittaakseni yleisöä' vastoin\nperiaatettani, sillä historioitsijana toivoisin voivani ensin painattaa\nkaikki tuntemattomat asiat, jotka voivat valaista historiaa. Mutta\nvalitettavasti täytyy meidän aikakaudellamme vanhoja asiakirjoja\npainettaissa ajatella miten se huvittaisi ja antaisi teokselle\nmenekkiä\".[63]\n\nTeokset, joita suuri yleisö kaipasi, olivat valistuskirjailijain\nkeveään, sukkelaan stiiliin kirjoitetut historialliset esitykset. Mutta\nRuotsin oppineet vastustivat katkerasti tätä kirjallisuutta sen\nepätarkkuuden ja pintapuolisuuden tähden. \"Saas nähdä, mitä\nl'historien, bel esprit tästä lähin tuottanee\", sanoo Arckenholtz 1760\nluvun alulla. \"Sellaisissa aineissa tahdon mieluummin l'homme laborieux\net de bon sens. Kuinka monella valheella ovatkaan les beaux\nesprits français kahdenkymmenen viime vuoden kuluessa tahranneet\nhistoriaa\".[64] Vielä innokkaampi tämän suunnan vastustaja oli C.\nGjörwell, joka monien aikakauskirjainsa toimittajana koetti levittää\näärimmäisen tarkkuuden ja puolueettoman arvostelun vaatimuksia.\nVoltairen historianfilosofiasta hän kirjoittaa Lidénille: \"Philosophie\nde l'histoire on kerrassaan herra de Voltairen uusin tuote. Hän tahtoo\nkaikin tavoin vähentää historiallista luotettavuutta ja heittää\nkritiikin arvon kumoon, sillä hän näkee kyllä miten paljon se auttaa\ntotuuden pysyttämiseksi ja uskonnon suojelemiseksi\".[65] Todella\nranskalainen valistuskirjallisuus herätti vastenmielisyyttä Ruotsin\noppineissa yhtä paljon eroavan maailmankatsantotapansa kautta kuin\ntieteellisen epätarkkuutensa tähden.\n\nJos tarkastamme pyrkimyksiä, joita ruotsalaisella tutkimuksella tähän\naikaan oli, huomaamme piankin yhtäläisyyden tämän ja göttingeniläisen\ntutkimuksen välillä. Ja tämä johtui läheisestä yhdysvaikutuksesta, joka\noli molempain maiden, Saksan ja Ruotsin tutkijain välillä. Saksan\nkirjallisuuden vaikutus oli aina ollut hyvin suuri ruotsalaiseen\nja edempänä tulee tilaisuus puhua erittäin göttingeniläisten\nvaikutuksesta. Mutta myöskin päinvastaisesta vaikutuksesta on\ntodisteita. Niinpä oli Schlözer alottanut historialliset opintonsa\nUpsalassa Ihren johdolla ja itse hän on huomauttanut tämän opetuksen\ntavatonta merkitystä.[66] Kuuluisa Thunmann oli alkujaan ruotsalainen\nja harjoitti opintojaan hänkin saman miehen silmäin alla. Ja\nGreifswaldin yliopistossa joutuivat ruotsalaiset tutkijat läheisiin\ntekemisiin saksalaisten kanssa.\n\nTämä ruotsalainen vaikutus lienee hyvin suurelta osalta aiheuttanut\ntutkimukset Ruotsin ja muitten pohjoismaitten muinaisuudesta, jotka\nSaksassa nyt tulevat muotiin. Toiselta puolen oli niiden merkitys\nRuotsin historiantutkimukselle hyvin suuri. Tuloksena harrastuksista,\njoista edellä olen puhunut, oli Lagerbringin Swea Rikes Historia. Sen\nensi osa ilmestyi vuonna 1769. Tämä tutkija kyllä käytti tarkkaa\nlähdekritiikkiä ja koetti nojautua ainoastaan historialliseen\ntotuuteen. Miten voimakas tämä harrastus oli, todistavat seuraavat\nsanat, jotka hän kirjoitti vähää ennen kuolemaansa: \"Täytän 80 vuotta\nhelmikuussa vuonna 1786. Ehdinkö niin kauvaksi en tiedä, vielä\nvähemmin, elänkö kauvemmin; sen minkä kirjoitan, pitää olla totta ja\nniin totta, että kaikki voidaan painattaa versaalikirjaimilla kuolemani\njälkeen, jos niin halutaan\".[67] Kuitenkaan ei hänkään voinut vapautua\nesittämästä aikaisinta epävarmaa traditioonia historiana.\n\nSentähden ilmoittaakin Gjörwell Lagerbringin teoksesta kaikessa\nhiljaisuudessa Lidénille: \"Se on liiaksi resonneeraava, olisin toivonut\nvähemmin päähänpistoja ja enemmän tutkimusta, vähemmän satuja ja\nenemmän totuutta\". Ja hän lopettaa huomauttamalla, että kun Schlözer\nsaa nähdä teoksen, suuttuu hän kerrassaan.[68] Göttingeniläisen\ntutkijan ajatusta ei tarvinnutkaan kauvan arvailla, sillä jo 1772\nilmestyi hänen Nordische Geschichtensä, jossa hän julistaa kaikki\nlähteet jotka käsittelevät Ruotsin pakanahistoriaa pelkiksi saduiksi ja\nasettaa kristityn ajan alun sen historian alkukohdaksi. Islantilaisten\nlähteitten todistusarvon näihin aikaisempiin aikoihin nähden hän\nkieltää kokonaan. Vielä selvemmin ja jyrkemmin esittää hän kantansa\nteoksessa \"Isländische Litteratur und Geschichte\".[69] Mutta kuten\narvata saattoi, asettuivat pohjoismaisista tutkijoista useimmat tätä\nnegatiivista kritiikkiä vastaan ja riitaa kesti tämän johdosta läpi\nkoko 18. vuosisadan.\n\nIslantilaiset lähteet olivat näin joutuneet taistelun keskustaksi, jota\nkäytiin Ruotsin pakana-ajan traditioonista ja samalla traditioonista\nyleensä. Ulkonaisten ja sisällisten tuntomerkkien nojalla oli Schlözer\njulistanut ne kristillisen ajan saduiksi, joilla ei ollut mitään\nhistoriallista todistusarvoa, vielä vähemmin pakana-aikaan nähden.\nMutta samana vuonna kuin Nordische Geschichte ilmestyi Schlözerin\nvanhan opettajan Ihren kirjanen \"Bref till Herr Cancellie-Rådet Sven\nLagerbring, Rörande Then Isländska Edda\".[70] Ihre käsittelee Eddaa\nkokonaisuutena, kansanhengen luomana, hän lähtee olosuhteista, joissa\nse on muodostunut, tutkii, missä tarkoituksessa se on kirjoitettu ja\nmikä merkitys sillä on ollut. Hän erottaa traditioonin sellaisena kuin\nse on kulkenut kansan huulilla siitä, joka sittemmin on muistiinpantu.\nNäin asetti hän positiivisen tutkimustavan entisen negatiivisen sijaan,\njoka, kuten ennen olemme Schlözerillä nähneet, julisti traditioonin\nperättömäksi, ellei sitä voinut seurata melkein tapausten aikoihin\nasti.\n\nHuomio, että lähteet eivät ole arvosteltavat ainoastaan kukin\nsellaisenaan erinäisenä kokonaisuutena, vaan samalla myöskin osana sen\najan ajatustavasta ja ympäristön olosuhteista, alkoi yhä enemmän\nselvitä. Viittaan vain siihen että Lowth Englannissa jo vuonna 1753 oli\nselittänyt raamattua erityisten olosuhteitten nojalla, jotka sen\nsyntymämaassa vallitsivat. Tämän ajatustavan leviämiseen sekä Saksassa\nettä Ruotsissa lienee nyt tuo Ihren kirjanen etupäässä vaikuttanut.\nNiinpä kirjoittaa Thunmann Hallesta entiseen kotimaahansa:\n\"Traditioonin arvosta on paljon kirjoitettu ja väitelty. Hyvin kaunista\non se, mitä herra kanslianeuvos Ihre kirjoittaa tästä herra v.\nLagerbringille. Minun mielestäni on aina otettava huomioon sen kansan\nluonne, tavat ja yhteiskuntamuoto, jonka keskuudessa nuot traditioonit\novat säilyneet. Mitä islantilainen, kalmukki, araabialainen tietää\nkertoa sukujohdostaan, on, ellei hän nouse liian korkealle, enimmäkseen\ntotta: jos hän kertoo muita tapauksia sen ohessa, olen jo enemmän\nepäluuloinen: ne ovat olleet enemmän vaaranalaisina\".[71] Ja J. Ph.\nMurray kirjoitti samana vuonna tutkimuksen Eddasta, jossa vertaili tätä\nteosta silloiseen Europan sivistystilaan, koettaen siten tulla\nymmärtämään sen merkitystä. Etupäässä hän kuitenkin ajatteli esikuvia,\njoita sen kirjoittajalla oli ollut.[72] Toiselta puolen on kuitenkin\nhuomattava, ettei tuo käsitystapa tutkimuksessa kuitenkaan saanut niin\nsuurta merkitystä kuin olisi voinut odottaa. Kritiikki pysyi\nedelleenkin pääasiassa negatiivisena ja tärkeimpänä puolena pysyi\nerehdyksien poistaminen. Niinpä Gagnerus käyttää Ihren huomauttamaa\nmenettelytapaa vain erehdyksiä selville saadakseen lausuessaan antiikin\nkirjoittajista: \"Ajan pimeyden ja maailman silloisen maun eli\najatustavan ympäröiminä, samalla sankariajan paljon liioittelun ja\nsatunnaisuuden harhaanvieminä, nuot muinaiset kirjoittajat kirjoittivat\najan luonteen mukaan ja usein ikäänkuin saattaakseen jälkimaailman\nhämmästymään ja ihmettelemään kaikkea kaunista ja ihmeellistä\".[73]\n\nSchlözerin esiintyminen Nordische Geschichtellään oli vain yksi kohta\nsiinä vilkkaassa tutkimustyössä, jonka pohjoismaiden muinaisuus oli\nsaanut osakseen. 1769, siis sinä vuonna kuin Lagerbringin teos\nilmestyi, oli norjalainen Schöning julkaissut tutkimuksen norjalaisten\nja muitten pohjoisten kansain alkuperästä. Vuotta ennen tuli painosta\nFischerin \"Sibirische Geschichte\", 1772 ja 1774 ilmestyivät Thunmannin\ntutkimukset pohjoisten ja itäisten kansain historiasta. Mielipiteet,\njoita eri tutkijat esiintoivat, olivat hyvinkin eroavat ja teoksissansa\nolivat he kiivaassa taistelussa keskenään. Ruotsissa herättivät riidat\npaljon huomiota, mutta itse tutkijat täällä eivät ottaneet niihin\ntehokkaasti osaa. Luullakseni Gjörwell edustaa jotenkin suurta osaa\ntutkijoista kun hän itsestään kirjoittaa Schlözerille: \"Ansaitulla\nkunnialla ja kiitoksella olen (aikakauskirjassa) muistava Herrani\npersoonaa ja kirjoituksia, joista saan paljon valoa uudempaan\nhistoriaan, mutta en uskalla syventyä Herrani kanssa antikviteetteihin,\nvielä vähemmin otan osaa Herrani julmiin sotaretkiin berliiniläisiä,\nhallelaisia j.n.e. vastaan.... Niillä on kaikilla ansioita ja voisivat\nsentähden olla vähemmin riitaisia. Kuitenkin voittaa historiatiede\nheidän taistelustaan ja kilvoituksestaan\".[74]\n\nKuitenkin oli eräällä ruotsalaisella tiedemiehellä suuri merkitys\nniiden seikkain selvityksessä, joista nyt taisteltiin. Se oli Johan\nIhre. Teoksillaan oli hän muun muassa määritellyt kielen käyttämistä\nhistoriallisena todistuksena ja osottanut esimerkillään, miten sääntöjä\nkäytännössä oli noudatettava. Hänen Glossarium Sviogothicum'insa\nilmestyi 1769 kauvan odotettuna ja otettiin ilolla vastaan.\n\nKielelliset vertailut ja sanaselitykset olivat hyvinkin usein antaneet\naihetta vanhemman systematiseeraavan suunnan suurenmoisille arveluille\nja aaterakenteille. Tätä selitystapaa olivat seuraavat tutkijat\nalkaneet rajoittaa monenmoisilla säännöillä ja varokeinoilla, samaan\nsuuntaan kuin Leibniz Saksassa. Vasta Ihren teokset antoivat näille\nkokeille selvyyttä ja laajuutta ja hänen kielellisille kriteerioille\nperustuvat tutkimuksensa historian alalta ovat saaneet suuren\nmerkityksen.\n\nGlossaariossaan hän kehottaa tutkijaa seuraamaan kieltä sen vanhimpaan\nmuotoon ja käyttämään vertauksia vain niihin kieliin, joista historia\ntodistaa tämän saaneen alkunsa tahi joista selvään huomaa merkkejä\nyhteisestä alkuperästä. Näin menetellessään joutui hän etsimään\nkielilakeja, joiden mukaan muutokset tapahtuvat sanoja lainattaessa\ntahi eri murteitten muodostumissa. \"Edelleen, kun kielet muuttuvat\nvähitellen ja pienissä erin, pidin erityisenä huolenani tarkastaa, mitä\nmuutoksen lakeja Ruotsin kielessä tavataan, se on, mitkä kirjaimet\nvaihtuvat keskenään joko meidän rajaimme sisällä tahi ulkoa otetuissa\nsanoissa. Ne, jotka tämän varokeinon laimiinlyövät, tekevät paremmin,\njos pysyvät poissa etymologian alalta\".[75] Tämän tutkijan\ntarkoituksena siis oli kielenlakien löytäminen oman kielen tahi myös\nsukukielten muodoissa niiden erikoisluonnetta silmälläpitäen, eikä\ntuollainen yleinen mahdollisuuteen nojaava äänteenmuutosten\nselittäminen, joka Schlözerillä sittemmin tavataan.\n\nIhren ajatustapa on erittäin voimakkaasti vaikuttanut aikalaisiin ja\nlähinnä seuraavaan miespolveen. Se on sentähden suuresti muodostellut\nvaikutusta, joka göttingeniläisillä tutkimuksilla oli, jos kohta näillä\ntutkimustavassa oli paljon yhteistäkin. Kulkihan Ruotsissa ja Saksassa\ntutkimus rinnan, riippuvaisena kun vielä oli yhtäläisestä\nkäsitystavastakin joka tuli näkyviin kaikilla historiantutkimuksen\naloilla.\n\nPragmaatinen käsitystapa ja tutkimusmetoodi painoivat leimansa yksin\nlähdejulkaisuihinkin. Ennen oli kirjoitettu suuria, täydellisiä\nteoksia, yksin lähdekokoelmatkin olivat sellaisia, mutta useat niistä\njäivät sentähden juuri kesken ja toiset taas valmistuneina eivät\nsaaneet kustantajaa. 18. vuosisadalla ruvettiin kumminkin yhä enemmän\npainattamaan lähteitä ilman mitään järjestystä tahi sisällistä\nyhteyttäkään. Ilmestyi joukottain asiakirjoja aikakauskirjain\npalstoilla tahi pieninä tilapääjulkaisuina ja etenkin Gjörwell oli\nväsymätön niiden toimittamisessa. Tuli vain pelastaa ja saattaa\ntunnetuiksi lähteitä, etteivät ne häviäisi, kuten usein ennen.\n\"Sellaisen vaurion voi helposti estää, jos tahdotaan vähemmin välittää\nomasta luulotellusta kunniasta, kuin yleisestä hyödystä ja antaa esille\nse, mitä omistaa, vaikkapa sitä oikeastaan ei voida pitää\nmestariteoksena eikä ihmeenä\", lausuu Lagerbring vuonna 1749.[76]\n\nTämäntapaiset julkaisut vaihtelivat tutkimusten kanssa, joita tehtiin\nkaikilla historian aloilla. Erittäinkin olivat maan taloudellinen ja\noppihistoria tällä aikakaudella tulleet suosituiksi. Jälkimäinen oli\nluonnollisena seurauksena kokoilemisinnosta, joka nyt vallitsi, käsitti\netupäässä oppineitten elämäkertoja, mutta myöskin sivistyslaitosten,\nkuten akatemiain, koulujen, kirjastojen ja kirjapainon historiaa.\nLyhyen ajan kuluessa ilmestyi lukuisia yksityistutkimuksia eri\naikakausien tieteellisestä tilasta v. Stiermanilta, Lagerbringilta y.m.\nTutkimuksissa osotettiin mitä suurinta huolellisuutta ja tarkkuutta ja\nkäsitys niihin tarvittavista töistä oli hyvin suuri. \"Kuinka laaja ala\ntämä on\", huudahtaa O.A. Knös, \"jossa sen sijaan, että voisi valittaa\nmemoaarien puutetta, syyllä saattaa sanoa: paljous tekee minut\nköyhäksi. Kuinka paljon aikaa vaaditaankaan, jos tahtoo tarjota\njotakin, joka on parempi kuin vaikeneminen, kun niin paljon on painettu\nja tunnettu, kaikkein painettujen memoaarien, painettujen oppia\nkoskevain kirjasten kriitillisellä tarkkuudella läpilukemiseksi,\nkaikkein töitten ja editioonien tutkimiseksi\".[77]\n\nMutta pääpaino tuli kuitenkin yhä edelleenkin vanhoille historian\nviljelysaloille, joita oli vuosisatoja vaalittu, valtion ja kirkon\nhistorialle sekä n.s. antikviteeteille. Jälkimäisen aineen harrastus\ntosin ei saanut aivan suurta vauhtia, sillä valistusaika ei saattanut\noikein käsittää sen hyötyä. \"Minä olen usein laimiinlyönyt hyödyttömät\nantikviteetit ja tutkimukset, jotka keksivät ylenmäärin pienen totuuden\nja muuhun kelpaamattoman, kuin osottamaan lukeneen miehen tietoja\noppineen maailman sopessa, josta kuitenkaan ei koskaan voi levitä valoa\nhyödyllisiin tieteisiin\",[78] kirjoittaa Gjörwell. Löydettiin kyllä\nmuinaislöytöjä, mutta tuskin ollenkaan niitä käytettiin tutkimuksen\nhyväksi, rahoja lukuunottamatta, joita innokkaammin tutkittiin.\n\nKirkkohistoria sitävastoin sai luonnollisista syistä enemmän\nkannatusta. Pappissääty oli näet tällä ajalla vielä tieteellisen\nharrastuksen päätuki ja sen toimintapiiriä tämänlainen historia juuri\nkoski. Niinpä saattoi piispa Rhyzelius omistaessaan piispainkronikkansa\nmaansa papistolle huomauttaa, että teos sille kuului ja että muut\nsäädyt sitä tuskin viitsivät lukea.[79] Kuitenkin pidettiin\nkirkkohistoriaa hyödyllisenä kaikille kristityille, se kun osottaa,\nmiten Jumala suojelee seurakuntaansa, koettelee, vaivaa ja säilyttää\nsitä ja opettaa erottamaan oikean uskon väärästä. Yleensä siis\nkirkkohistorian luku oli hyvänä neuvona uskonnon ja moraalin asioissa.\nPaitsi muutamia yleisteoksia kirjoitettiin tältä alalta enimmäkseen\npiispainkronikoita, tutkimuksia yksityisten kirkonmiesten ja pyhimysten\nelämästä, myöskin kirkoista ja luostareista. Sitävastoin ei ollut\nmitään hiippakuntain historioita. Päälähteet niihin ainakin\nkatooliselta ajalta, tuomiokirkkojen oikeuskirjat -- n.s. libri\nprivilegiorum -- olivat ainoastaan osaksi käytettyjä yleisissä\nkirkkohistorioissa.\n\nValtiollisella historialla oli kyllä silläkin edellytyksiä tulla\ntutkituksi. Innokas valtiollinen elämä vapauden aikana ei voinut olla\nsiihen suuntaan vaikuttamatta, vaikka se synnyttikin erimielisyyksiä\narvosta, joka eri säätyjen historialliselle toiminnalle oli annettava.\nErittäin koski tämä aatelistoa, jonka menettelyä toiset suuresti\nylistivät, toiset moittivat vielä Kustaa III:nen aikanakin.\nHallenbergin yksipuolinen kovuus aatelistoa kohtaan saattoi hänet\nsanasotaan aikalaistensa kanssa, jotka eivät sitä saattaneet\nhyväksyä.[80] Kuitenkin osattiin katsella asiaa tasapuoliseltakin\nkannalta. \"Kokonaisen säädyn moraalisella historialla ja päälliseksi\nkoko vuosisadan kuluessa täytyy olla kaksi puolta. Dalin kirjoitti\nrohkeasti omistuksen aatelille sen ruotsalaisesta vapaudesta: olet sen\nkunnian voittanut, että se luonasi on löytänyt voimansa ja tukensa.\nSuuri osa keskiajasta, Folkungein kohtalot, Kalmarin unionin ajat y.m.\neivät voi sopia sen ylistykseksi\", kirjoittaa Schönberg.[81]\n\nTämä valtiollinen historia oli ajan pragmaatisen käsityksen mukaan\netupäässä esimerkkivarastona lukijoille. Sen hyötyä käsitettiin tässä\nsuhteessa monella tavalla, myöskin opettivat \"valtionmuutokset\"\ntuntemaan oman ajan valtionmuotoa. Ja mitä erityisesti valtiomuotoon\ntulee, käsitettiin, että se oli vähittäisen kehityksen tulos, että tämä\nsen kehitys, oli tunnettava, jos mieli sitä ymmärtää. \"Mutta koska\nvaltioiden muutokset eivät tapahdu sattumalta, vaan johtuvat lähinnä\nJumalan kaitselmusta visseistä syistä ja olosuhteista\", sanoo Wilde,\n\"ja koska niillä on sekä järjellinen että luonnollinen yhteys, ei niitä\nvoida kutakin erikseen oikein ja perinpohjin käsittää ja täytyy aina\nsyy myöhempään etsiä vanhemmista\".[82]\n\nKaikki nämät eri alat yhdistettiin suurissa Ruotsin historioissa, jotka\ntällä ajalla ilmestyivät. Dalin oli niin menetellyt seuraten tässä\nranskalaisten esikuvainsa, esim. Rollinin esimerkkiä; kuitenkin\nhuomautti hänen arvostelijansa af Botin, että tutkijalta puuttui\ntietoja valtakunnan laissa, hallitusmuodossa, taloudellisen elämän\nalalla.[83] Lagerbringin teos esittää sitävastoin perinpohjaisempia\ntutkimuksia kaikilla eri aloilla. Mutta hänenkin teoksessaan ovat ne\nrinnatusten ilman keskinäistä yhteyttä. Hän puolustaa tätä ryhmitystä\npragmaatisen hyödyn kannalta, lukija kun helposti näin löytää sen, mikä\nhäntä erittäin hyödyttää ja huvittaa. Useat valistuneet miehet olivat\nmuka hyväksyneet tämän menettelytavan.[84]\n\nEttä asianlaita oli tällainen, johtui osaksi siitä, että hyvin vähän\nharjoitettiin todellista historiankirjoitusta, jotavastoin ainesten\nkokoaminen ja tutkiminen oli vallalla. Vuosisadan lopulla saattoi\nGjörwell valittaa: \"Historialliset nerot ovat niin harvinaisia kuin\nmuutkin. Dalin, Lagerbring, Ol. Celsius nuorempi ja Botin ovat jo\njoukostamme hävinneet. Sinulle, uskotuin ystävä, tahdon avata sieluni\nja tunnustaa, että meillä ei nyt ole kuin yksi historiallinen nero ja\nse on herra Hallenberg. Suuri ja todellinen historiankirjoittaja on se,\njoka osaa asettaa, yhdistää, elostuttaa ja sovittaa tapaukset ja jolla\nsen ohessa on historiallisen stiilin arvokkuus\".[85] Tällaisen kuvan\nantoi Gjörwell, Ruotsin historiankirjoituksen parhaimpia tuntijoita,\nsiitä 18. vuosisadan lopulla.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nPorthanin historialliset opinnot ja tutkimukset\nennen hänen matkaansa Saksaan v. 1779.\n\n\n\n\nI.\n\n\n9. päivänä marraskuuta vuonna 1739 syntyi Viitasaaren pappilassa Henrik\nGabriel Porthan.[86] Isä oli pitäjän kirkkoherra Sigfrid Porthan ja hän\npolveutui vanhasta alkujaan itäsuomalaisesta pappissuvusta. Äiti oli\nKristiina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Hänen\nsukuperänsä tuli pojan vastaiselle kehitykselle erittäin\nsuuriarvoiseksi ja määräsi sen ensimäiset tärkeät edellytykset.\n\nTästä suvusta oli koitunut kaksi Turun yliopiston opettajaa ja toinen\nnäistä oli suomen kielen ja suomalaisuuden harras edistäjä Daniel\nJuslenius. Vuonna 1745 hänen suomalainen sanakirjansa ilmaantui\npainosta. Näin veti sukuperä Porthanin kansallisten harrastusten\npiiriin, samalla kuin se viittasi akateemiseen toimintaan, jota\nläheiset sukulaiset olivat harjoittaneet. Sitäpaitsi oli Jusleniuksen\nsuku heimolaisuuden siteillä yhtynyt useaan suomalaiseen pappissukuun\nja nämät sukulaisuussuhteet hankkivat Porthanille joukon ystäviä ja\nauttajia, jotka lähemmin muodostelivat hänen elintehtäväänsä.\n\nNämät edellytykset tulivat sitä tärkeämmiksi, kun Porthanin isän\nvaltasi mielenhäiriö vuonna 1744, joka lakkaamatta kesti hänen\nkuolemaansa asti vuonna 1793. Samalla kuin tämä tapaus teki\nmahdottomaksi isän vaikutuksen poikaan, aiheutti se pojan lähettämisen\nenonsa Kustaa Jusleniuksen luo kasvatettavaksi. Kustaa Juslenius oli\nKruunupyyn kirkkoherrana Pohjanmaalla. Hän ohjasi Porthania tämän\nensimäisissä alkuopinnoissa ja sai hänet innostumaan niihin.\n\"Ensimäisen halun kirjallisuuteen sinä minuun loit\" -- sanoo Porthan\nitse[87] -- \"ja itse siihen ohjasit ja vaivaloisen virkasi estämänä\nsitten annoit minut muiden kasvatettavaksi\". Lukuja jatkoikin Porthan\nsitten useampien kotiopettajain johdolla. Ensimäinen näistä oli Henrik\nHyllén, turkulaisen porvarin poika. Hän oli oppinut, mutta\nepäkäytännöllinen mies, joka ei osannut asettua oppilaansa kannalle.\nRuotsalainen historiantutkija ja aikakauskirjain julkaisija Grjörwell,\njoka myöskin oli Hyllénin oppilaita, kertoo hänestä: \"Hän ohjasi minua\nyhdeksän vuoden ajan eli oikeammin antoi minun enimmästä päästä itse\nohjata itseäni, paitsi että hän osaksi syvennytti minut metafysiikan\npimentoihin, osaksi nosti minut matematiikan kirkkaihin korkeuksiin,\njoita seutuja varten en suinkaan ollut luotu, sen sijaan että hänen\nolisi pitänyt ottaa selville se aines, mikä minussa oli, seurata ja\njalostaa sitä. Sen vähän minkä osaan, opin itse\".[88] Muuten oli Hyllén\nluonteeltaan erinomaisen luotettava ja kunnioitettava, elintavoissaan\nvaatimaton ja yksinkertainen mies, vaikka etenkin nuorempana hyvin\nkiivas.[89] Myöhempiä kotiopettajia oli Yrjö Mathesius, Porthanin\nsukulainen, iloinen ja huoleton ylioppilas.[90]\n\nJo tähän aikaan osotti Porthan tavatonta opinhalua ja erittäinkin\nhistoriallista kirjallisuutta kerrotaan hänen lukeneen. Erityisesti on\nmainittu Sleidanin \"tunnettu teos\", jolla lienee tarkoitettu hänen\nselvää ja asiallista esitystänsä \"De quatuor summis imperiis\". Franzén\narvelee, että tämänlainen lukeminen opetti Porthanin panemaan arvoa\nasialliseen tietoon enemmän kuin puhtaaseen mietiskelyyn. Kuitenkin\najan kotiopetus yleensä koetti antaa opetettaville niin paljon\nasiallisia tietoja kuin suinkin ja kaikenlaisilta eri aloilta.\nSuomessakin aljettiin jo vaatia kasvatuksessa valistusajan aatteitten\ntoteuttamista. -- Poikain piti saada vapaasti ajatella asioista ja\nesittää niitä, opettajan tuli ainoastaan totuuden sisäisellä voimalla\noikaista heidän mielipiteitään. Ennen kaikkea oli huolehdittava,\netteivät lapset saaneet epätosia käsitteitä asioista, joita he\nhuomasivat ympäristössään, koska he muuten voivat saada ennakkoluuloja\nkoko iäkseen.[91]\n\nTultuaan viidentoista vanhana ylioppilaaksi joutui Porthan toisen\nenonsa Piikkiön tuomiokunnan tuomarin Petter Juslénin hoidon ja\nhuolenpidon alaiseksi. Hän asui nyt jonkun ajan magister docensin\nKristian Cavanderin luona saaden tältä yksityisopetusta. Nyt joutui hän\nmyöskin yhteyteen professori Kaarle Fredrik Mennanderin kanssa, joka\noli Turun silloisen tieteellisen elämän innokkaimpia kannattajia ja\nmonien henkisten harrastusten keskus. Mainittakoon, että Porthan tähän\naikaan myöskin tutustui sittemmin tunnettuun oppihistorian harrastajaan\nJ.H. Lidéniin, joka silloin opiskeli Turussa.[92] Tärkeimmäksi tuli\nkuitenkin varmaan opetus, jota hän nautti yliopistossa.\n\nJos pidämme silmällä luentoja, joita 1750 luvun loppupuolella pidettiin\nTurun yliopistossa, huomaamme heti varsinaisen historian esityksen\nniistä puuttuvan. Vanha historian professori Algoth Scarin oli valinnut\nluentojensa aiheeksi etupäässä yhteiskuntaoppia ja moraalifilosofiaa\nkoskevia kysymyksiä. Hän selitteli ihmisen ja kansalaisen\nvelvollisuuksia erilaisissa valtioissa, hän käsitteli luontaista\noikeutta vastaan tehtyjä rikoksia sota-aikana ja sotatiedettä. Myöskin\nseurasi hän oman aikansa valtiollisia ja yhteiskunnallisia liikkeitä.\nMutta varsinaisesta historiasta ei hän ollenkaan luennoinut. Sen sijaan\nylimääräinen professori J.J. Haartman aloitti vuonna 1757 useampia\nvuosia kestäneen luentojakson kirjallisuushistoriasta Heumannin\noppikirjan johdolla tehden siinä selkoa tieteiden ja taiteiden\nkehityksestä eri maissa.[93]\n\nSiltä ei kuitenkaan laimiinlyöty historiallisia opintoja\nyliopistollisissa luvuissa, päinvastoin oli niillä, kuten senaikuisista\nmuistiinpanoista näkyy, jotenkin tärkeä sija. Paitsi roomalaisia\nkirjoittajia, etenkin Corneliuksen ja Plutarkhoksen elämäkertoja,\nharrastettiin useampia uusimman ajan historioitsijoita. Etenkin olivat\nDalinin Ruotsin historia ja Holbergin Tanskan historia paljon\nkäytettyjä sekä näiden rinnalla Rollinin selvästi ja miellyttävästi\nkirjoitettu Histoire ancienne.[94]\n\nMutta kaikkikin luetellut teokset olivat esitystavaltaan selviä ja\nhelposti tajuttavia, samalla kuin niissä ilmeni johonkin määrin\nkriitillinen käsitystapa. Dalinin teoksesta sanoo Gjörwell sattuvasti,\nettä \"historiamme haltijahenki oli luonut sen lohduttamaan ja\nsovittamaan meidät kaikkien himmeiden ja vaikeatajuisten teosten\nkanssa, jotka painoivat meidän käsitteitämme ja muistiamme\nVereliuksesta Wildeen asti, kuin suuret myllynkivet\".[95] Ja Dalin\nniinkuin tanskalainen Holbergkin asettuu vastustamaan liiallisuuksiin\nmenevää ja epäkriitillistä Ruotsin muinaisuuden ylistelemistä, joka\nsiihen asti oli ollut vallalla.\n\nKolmas näistä mainituista muodissa olleista teoksista, Rollinin\nHistoire ancienne, edustaa Bossuetin esittämää filosoofista historian\nkäsitystä. Esipuheessa heti lausutaan, kuten jo on huomautettu, että\nhedelmättömien faktojen ja vuosilukujen tunteminen ei hyödytä\nlukijoita. Mutta sen sijaan tulee tietää miten valtiot ovat syntyneet,\nkohonneet suuruutensa ja onnensa huipuille ja miksi sitten ovat\njoutuneet häviöön. Yhtä tärkeitä ja tiedon arvoisia ovat kansain tavat,\nmuoti, lait ja luonne. Eikä suinkaan ole poisjätettävä tieteiden ja\ntaiteiden alkuperää ja kehitystä.[96]\n\nToisen osan kirjallisuudesta, jota historiallisissa luvuissa\nkäytettiin, muodostivat historialliset väitöskirjat, joita varsinkin\nScarin usean vuosikymmenen kuluessa ahkerasti oli julkaissut.\nKirjoitustapa näissä taas oli yleensä raskasta ja vaikeatajuista,\najatus usein epämääräinen ja kaksinainen. Käsitys ei suinkaan ollut\naivan epäkriitillistä eikä pintapuolista. Historiallisesta\ntraditioonista oli Scarinilla oma vakaumuksensa, vaikka se läheisesti\nliittyi hänen suuren opettajansa Eerik Benzeliuksen mielipiteisiin.\nRuotsin vanhemman historian käsittelyssä oli hänen mielestään ollut\npaljon epäkohtia ja erehdyksiä. Ne johtuivat siitä, että ei tarpeeksi\nerotettu toisistaan aivan himmeätä aikaa, vanhaa skyytalaista ja vanhaa\nruotsalaista satuaikaa sekä vihdoin historiallista aikaa. Väärin oli\npitää satuajan kertomuksia selvänä historiana, väärin oli myöskin\nhyljätä ne kokonaan. Historiaa niissä kyllä on, mutta se on\nsekaantuneena sen ajan valtio-, siveys- ja luonnonoppiin ja sentähden\nvarovasti siitä erotettava. Myöhemmät runoilijat ovat sovittaneet nämät\nvanhat sadut oman aikansa tapauksiin, antaaksensa valtakuntainsa\nlaitoksille enemmän arvoa. Vasta kristinuskon maahan tullessa alkoi\nvarsinainen historiallinen aika, vaikka hengelliset kirjoittajat vielä\nkertovat yhtä uskomattomia asioita kuin pakanat ennen.[97]\n\nMutta miten oli Scarinin mukaan historiallinen totuus erotettava\nerehdyttävästä traditioonista? Hän käsittelee kysymystä lyhyesti\nväitöskirjassaan \"De fide historica\" vuonna 1748, samana vuonna kuin\nMennanderin johdolla ilmaantuivat \"Theses de studio historico\".\n\nKummassakin kirjoituksessa pannaan pääpaino historiallisen\nuskottavuuden määräämisessä sille, että ilmoittaja oli luotettava. Jos\nhän sen lisäksi sattui elämään tapauksen aikana, kasvoi hänen\nkertomuksensa uskottavuus, etenkin sitten, jos useimmat ilmoittajat\nolivat samaa mieltä. Ilmoittajan tahi kirjoittajan arvo, etenkin hänen\nluonteenominaisuutensa, hänen rehellisyytensä, puolueettomuutensa siis\nmääräsi ilmoituksen arvon. Paljon merkitsi sekin, että kirjoittaja oli\nlaajalti oppinut historian tuntija ja suuri kokoilija. Nämät hyvät\nominaisuudet antoivat ilmoittajalle auktoriteetin, johon tutkija oli\njonkinlaisessa persoonallisessa luottamussuhteessa. Sitä huomattavampaa\nonkin sentähden, että Scarin lisää vaatimukseensa kirjoittajan\nominaisuuksista: \"Varmaan tulee ajatella henkilön luotettavuudesta ja\nvakaumuksesta hyvää, kunnes vastakohta on näytetty otaksuttavaksi\".[98]\n\nTällainen ilmoitusten arvostelu, joka oli vuosisadan alulla jotenkin\nyleinen, lienee asetettava yhteyteen Ciceron mielipiteitten kanssa.\nNäitä siteerataan usein ja luonteeltaan ovat ne samanlaisia. Eräs\nväitöskirja, joka tällä aikakaudella ilmestyi Ruotsissa, tekee näistä\nselkoa ja huomauttaa samalla, että Cicero panee liian vähän painoa\nilmoittajan älyyn, mutta kaiken arvon hänen tahdolleen.[99] -- Tämän\nScarinin käsityksen mukaista oli myöskin, että hän piti ilmoittajain\nvirheitä johtuneina pääasiallisesti pahansuopuudesta, mutta myöskin\nrehellisyyden puutteesta ja ilmoittajan kehittymättömyydestä. Ja kun\nhän luettelee isänmaansa historian puutteita, mainitsee hän melkein\nyksinomaan lähteitten puutteen. Tulemme näkemään, että vasta myöhempi\naika asetti sen rinnalle edellisten kirjoittajain epätarkkuuden ja\nhutiloimisen ja piti näitä vikoja yhtä pahoina kuin yllä lueteltujakin.\n\nNäin Scarin käsitti kritiikin teoriassa. Ja käytännössä menetteli hän\nuseassa suhteessa mielipiteittensä mukaisesti, vaikka on huomattava,\nettä käytännöllinen toteuttaminen hänellä niinkuin muillakin\naikalaisilla tapahtui vain osittain ja vaillinaisesti.\n\nUseain kirjoitustensa aiheeksi Scarin oli valinnut kohtia Suomen\nhistoriasta ja syystä kyllä on huomautettu, että ne osaltaan ovat\nolleet edellytyksinä myöhemmän ajan teoksille samalta alalta.[100]\nMutta suomalainen varhaisempi muinaisuus oli hänestä vaan osa\nruotsalaisesta, niin sanottu skyytalainen satuaika ja siksi hän käytti\nvain skandinaavilaisia lähteitä apunaan. Ja missä nämät loppuivat,\nsiinä hän turvautui kielellisiin apukeinoihin, mutta ainoastaan äänteen\nyhtäläisyyksien mukaan yhdistämällä eri sanoja. Ei voi huomata\nminkäänlaisia jälkiä säännöistä, joita hän olisi tässä käyttänyt\nrajoittamaan vertailuja, vain vaistiinsa hän luotti. Kun Scarin oli\nkansallisuudeltaan ruotsalainen, eikä osannut suomea, puuttui häneltä\nsitäpaitsi tärkeä edellytys suomalaisten sanain vertailuissa.\n\nSamoinkuin varhaisempi suomalainen muinaisuus oli maamme myöhempikin\nhistoria vain ruotsalaista paikallishistoriaa tämän tutkijan käsityksen\nmukaan. Ja hänen menettelynsä oli siinäkin sama. Hän liikkui\nmahdollisuuksien varassa, joita käytti makunsa mukaan esityksessänsä.\nHänellä ei ole, kuten seuraavan ajan tutkijoilla, tarvetta tutkia\nkunkin lähdekohdan käsittelyä niin sanoakseni historiallisesti ja siten\npäästä selville sen arvosta sellaisenaan. Vaan hän arvostelee\nilmoitusta oman persoonallisen vakaumuksensa kannalta, kritiseeraa sitä\nmielipiteitten mukaan, joita hänellä on. Tällaisen historiallisen\nkysymysten käsittelyn puute on yksi tärkeimpiä eroavaisuuksia Scarinin\nja seuraavan ajan kritiikin välillä.\n\nMutta historialliset luvut eivät olleet Porthanin tärkeimpiä opintoja,\nhän oli kääntänyt huomionsa etupäässä klassillisiin kieliin ja antiikin\nkirjallisuuteen. Hassel oli näiden aineiden opettajana yliopistossa.\nHän luennoitsi yksinomaan Ciceron teoksista ja ohjasi sitäpaitsi\noppilaitaan kirjoittamaan kaunista ruotsin- ja latinankielistä stiiliä.\nVanhan ajan kirjailijat ja etenkin Cicero ovatkin muodostaneet\nlähtökohdan ja pohjan Porthanin myöhemmälle katsantotavalle. Niitä hän\nihaili ja ylisteli, niitä hän yhtämittaa siteerasi ja niihin vetosi.\nMuutamin piirtein on sentähden tehtävä selkoa maailmankatsannosta, joka\nnäissä ilmenee.\n\nCiceron vaikutus valistusajan kirjoittajiin on ollut tuntuva sentähden,\nettä he hänen teoksistaan löysivät monta yhtymäkohtaa omien\naatteittensa kanssa. Yksi niistä oli oikeus vapaasti valita\nmielipiteensä. Cicero on heille tässä suhteessa erinomaisena\nesimerkkinä. Hän ei seurannut mitään oppijärjestelmää, vaan tutki\nkaikkea ja omaksui sen, joka oli hänen oman terveen ihmisjärkensä\nmukaista. Niin ei hän hyväksynyt sellaisenaan mitään mielipidettä, vaan\npysyen itsenäisenä otti jotakin jokaiselta. On ilmeistä, että hänen\nesimerkkinsä oli mainio kriitillisyyden esikuva, sellaisena kuin 18.\nvuosisata sen käsitti.[101]\n\nToiselta puolen tämä ajatuskanta määräsi kritiikin laadun. Kun silmällä\npidettiin vain sitä, mikä oli asiallista eri mielipiteissä, jäi\nhuomioon ottamatta erilainen pohja, jolla eri mielipiteet olivat ja\njoka ne juuri oli aiheuttanut. Vaara oli silloin tarjolla, että\narvostelija omisti eri suunnilta aineksia, joita vain näennäisesti\nsaattoi keskenään yhdistää, mutta jotka eivät sopineetkaan enää yhteen,\nkun seurattiin niitä niiden alkuperäisiin, määrääviin periaatteihin.\n\nEpäilemättä vaikutti suuresti 18. vuosisadan ihmisiin myöskin antiikin\nselvä ja yksinkertainen tapa esittää käsitteensä. \"Minkä me\nmutkistellen sanomme ja hämärästi ajattelemme, sen he toivat puhtaasti\nja selvästi ilmi; pieni lause, yksinkertaisesti esitetty mielipide\nsisältää heillä enemmän kuin meidän sekavimmat deduktioonimme\", sanoi\nHerder.[102] Sentähden pidettiin oikeata antiikin hengen tuntemista\ntehokkaimpana keinona entisen muodottoman ja pedantisen opin\nvastustamiseksi.\n\nMutta Ciceron mielipiteitten sisältökin vastasi täydelleen valistusajan\nkirjoittajain mielipiteitä, etenkin moraalin alalla. Periaate, joka on\nmääräävänä Ciceron moraalifilosoofisissa teoksissa ja etenkin hänen\nkirjassaan \"De officiis\", on se, että ihmiset ovat syntyneet toinen\ntoistansa varten, että heidän tulee auttaa ja palvella toinen toistansa\nsekä edistää kaikkea, joka on omiansa vahvistamaan ihmisten\nluonnollisen yhteyden ja yhteiskunnan siteitä. Siihen käskee jumaluuden\nkaikkivoipa tahto, luonnollinen laki, joka on ainoa oikea ja josta eri\nlait eri maissa johtuvat. Tämä laki on sama kuin järki ja totuus.\nInhimillisyyden aate ja velvollisuuden tunne yhteiskuntaa kohtaan ovat\npääajatukset tässä opissa.[103] Nämät olivat ne pääaatteet, joista\nPorthankin johtaa kaiken oikean inhimillisen toiminnan. Ja niillä hän\nperustelee omankin vaikutuksensa valistajana ja tutkijana. Myöskin\nmuissa vanhan ajan kirjailijoissa ihailtiin heidän esittämäänsä\ninhimillisyyden aatetta. Herder huomauttaa, että missä hienompaa\nsivistystä on tavattavissa, siinä se tavallisesti johtuu klassillisista\nopinnoista.[104]\n\nHassel on opetuksessaan viitannut myöskin historian tärkeään\nmerkitykseen elämänkokemuksen antajana ja neuvojana.[105] Oli\nluonnollista, että Hassel piti tälläkin alalla esikuvinaan vanhan ajan\nkirjoittajia ja niitä etupäässä neuvoi käyttämään.[106] Nämät\nkirjoittajat koettivat esittää ainettansa todenmukaisella tavalla ja\narvokkaasti ja samalla he pitivät silmällä sitä, että esityksestä olisi\nsekä valtiollisessa että moraalisessa suhteessa hyötyä. Muoto oli oleva\ntaiteellinen ja sisältö hyödyllinen. Mutta tapausten syvempiä syitä\neivät he koettaneet selvittää, eivätkä paljoakaan kysyneet, mistä\ntoimivien persoonalliset vaikuttimet lähtivät, eivätkä mitä\nyhteiskuntalaitokset vaikuttivat historiallisiin tapahtumiin. Kehitystä\nei antiikki käsittänyt, mutta muutamia hajanaisia aatteita tästä oli jo\nsilloin vallalla. Erittäinkin vertasivat kirjoittajat valtioita ja\nkansoja ihmisiin, ne kun syntyvät, kasvavat ja kuolevat niinkuin\nnämätkin.\n\nHassel ei milloinkaan ottanut opetettavakseen tekstikritiikkiä tahi\nlähteiden tarkastusta. Sen sijaan esiintyy tämä aine yhtämittaa muiden\nkielitieteen opettajain luennoissa ja etenkin teoloogien opetuksessa.\nMennander oli vuonna 1754 käsitellyt pyhien lähteiden hermeneutiikkaa,\nvalaisten interpretatioonin lakeja esimerkeillä, jotka hän otti\nvanhasta testamentista. Samasta aineesta puhui Clewberg useampina\nvuosina perättäin, samoin Ross ja Tillander.[107]\n\nPorthanin ylioppilasaika kesti vuoteen 1760. Vuonna 1758 oli Porthan\njulkaissut harjoituskirjoituksen \"Revelationi quid debeat philosophia\nnostra\" filosofian professorin J.J. Haartmannin johdolla. Toisen osan\ntästä julkaisi Porthan omalla presidiollaan vuonna 1762. Näissä\nkirjoituksissa esiintyvät mielipiteet tavataan jotensakin usein sen\najan kirjoituksissa ja kuvastavat varmaankin silloista yleistä\najatustapaa Turun yliopistossa. Lähimpänä esikuvana ja aiheena on sillä\nluultavasti ollut Mennanderin presidiolla vuonna 1753 ilmestynyt \"De\nnecessitate revelationis\". Todistelutapa ja käsitys on aivan\nsamanlainen Porthanilla ja osaksi esitetään siinä aivan samoja\nasioitakin. Ajatus on suunnilleen samanlaisena vielä Porthanin\nmyöhemmissä esityksissä, luennoissa ja väitöskirjoissa. Kirja oli\nraamatun ilmoitetun opin puolustukseksi kirjoitettu yhä levenevää\ndeismiä vastaan. Noin vuotta jälkeen sen ensimäisen osan ilmestymisen\nväitteli Porthan pro gradu professori Jaakko Gadolinin ollessa\npreeseksenä. Hän puolusti tässä tilaisuudessa muutamia oppilauselmia\nfilosofian alalta \"Aphorismi Philosophici\". Vuonna 1760 elokuun 25.\npäivänä seppelöittiin Porthan maisteriksi ja kahta vuotta myöhemmin\nhänet nimitettiin kaunopuheliaisuuden dosentiksi. Silloin alkoi\nPorthanin akateeminen opetustoimi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPorthanin ylioppilasaikana käsittivät ylioppilaan luvut useita hyvin\nerilaisia tieteitä yht'aikaa ja hän suoritti niissä jokaisessa\ntutkinnonkin. Samoin käsittelivät useat yliopiston opettajatkin\nluennoillaan eri tieteitä, seurasivat näissä kaikissa ilmestyvää\nkirjallisuutta ja vaihtoivat usein opettajapaikkansa toiseen jonkin\ntoisen tieteen alalta, Tällainen monipuolinen oppi kuului ajan\nvaatimuksiin. Eräässä väitöskirjassa 1760 luvun lopulta huomautetaan,\nettä kuta laajemmalta tuntee tieteitä, sitä paremmin ja terävämmin voi\narvostella kussakin erikoistieteessä. Jotka työskentelevät vain\njollakin erityisellä alalla esim. vain kielissä, eivät tosin siltä ole\nmuita huonompia, mutta heidän työnsä on alempaa, valmistavaa laatua.\nMuuthan voivat kuitenkin käyttää hyväkseen heidän töitään.[108]\n\nSe oppi, jota tähän aikaan Suomessakin vaadittiin, oli kyllä tavallaan\nvielä polyhistoriallista monioppisuutta. Mutta toiselta puolen\nvaadittiin opin sovittamista käytäntöön ja jokapäiväiseen elämään.\n\"Riipuinme tuskallisesti kiinni vain pinnassa, sananparsissa, metoodin\nja sääntöjen määräämisessä ja muissa sellaisissa korkeaoppisissa\nasioissa, joissa kyllä on paljon terävyyttä, mutta ei hyötyä.\nLukeissamme harrastamme myöskin enemmän merkillistä kuin hyödyn\nsaamista\". Näin valittavat yllämainitun väitöskirjan tekijät 1760\nluvulla.[109] Pedantismin vastustus oli piirre, joka tavataan ihan\nyleisenä kautta koko 18. vuosisadan, vaikka se tämän lopulla yhä\nvahvistui. Oppineiden ei pitänyt oppia vain kirjoista, vaan myöskin\nhienoista keskusteluista seurapiireissä ja matkoilla. Saksalainen\nSchlözer pitää oppinutta, joka ei ollut matkustanut, ihan\nsurkuteltavana olentona. Useimmat oppineet matkustelivatkin paljon ja\nmatkoillaan he tekivät huomioita, tiedustelivat ja panivat muistiinsa\nkaikki, joka heistä tuntui huvittavalta ja tietämisen arvoiselta. Näin\nmuodostuivat useinkin heidän kokoelmansa kaikenlaisilta eri\ntietoaloilta, mutta etenkin olivat ne maantieteellisiä tahi\ntilastotieteellisiä, erilaisia kaskuja j.n.e. Näin saatu oppi, joka\nperustui osaksi monipuolisiin lukuihin, joiden pohjana oli klassillinen\nsivistys, osaksi taas käytännölliseen havaintoon, oli tavallaan\nensyklopeedistä luonteeltaan. Mutta yhteisenä ja yhdistävänä siteenä\noli historialliseen tarkasteluun perustuva kritiikki. Kun Gjörwell\njulkaisee aikakauskirjaansa \"Den Swenska Mercurius\", jossa hän\narvostelee ja ilmoittaa tieteellistä kirjallisuutta, sanoo hän\ntällaisen lehden tehtävästä:[110] \"Koska tämän lehden päätarkoitus on\nvaikuttaa meillä laajempaa oppihistorian tuntemista, ei ole\nihmeellistä, että enin osa siitä kuuluu historiaan. Sitäpaitsi vaatii\nresensiooni usein, että abstraktisin ja käytännöllisin aine esitetään\nhistoriallisella tavalla, sillä oppilehti ei sisällä kirjoja tahi\nseurain julkaisuja, vaan historiallisen kuvauksen niistä, niiden\nvaiheista\" j.n.e. Ja vähän alempana: \"Paraimmissa latinalaisissa,\nranskalaisissa ja saksalaisissa oppilehdissä ovat historialliset\nkirjoitukset vallalla. Sitä vaatii sellaisen lehden luonne ja nykyinen\nopillinen tila\". Samassa Gjörwellin lehden vuosikerrassa on myöskin\ntunnetun Strickerin kirjoittama kirjoitus, jossa hän vaatii, että\nteoloogein on uutterasti harrastettava kaikkia sukulaistieteitä ja\nennen kaikkea on tunnettava niiden alkuperä, jatkuminen ja kasvaminen.\n\nJuuri tällaista oppia edusti Hassel Turussa. Muistopuheessansa hänestä\nPorthan erityisesti panee painoa hänen käsitykselleen laajasta, useita\ntieteitä käsittävästä opista, jossa eri tieteet ovat läheisessä\nyhteydessä keskenään ja historia \"kaikkien muiden paras auttaja ja\nihmiselämän valo\".[111] Erittäin suuriarvoinen Porthaninkin\ntieteelliselle uralle oli tämä oppi-ihanne, joka pyrki ilmiöiden\nhistoriallisen tuntemisen kautta niitä käsittämään.\n\nOlisi kuitenkin väärin luulla Hasselin yksin edustaneen Turussa\ntällaista uutta kriitillisempää oppisuuntaa. Niinpä J. Frosterus vuonna\n1744 julkaisi Scarinin johdolla väitöskirjan \"De prudentia\nphilosophantium\". Siinä varotetaan ammentamasta filosoofista oppia vain\nkirjoista, vaan esitetään tarpeelliseksi commercium literarium eli\npitempimatkainen ajatusten vaihto, seurustelu ja keskustelu\noppineitten, mutta myöskin muitten, kuten merimiesten, taiteilijain\nsekä taloudellisella alalla työskenteleväin henkilöitten kanssa.\nSitäpaitsi erityisesti suositetaan matkoja sekä kotimaassa että\nulkomailla.[112] Mutta etenkin Mennanderin vaikutus uuden ajatussuunnan\nmuodostumiseen on tärkeäksi arvattava. Innokkaana luonnontieteilijänä\nhän oli täydelleen omaksunut empiirisen ajatustavan ja monia eri\ntieteitä harrastaen koetti hän sovittaa muihinkin tieteihin kokemukseen\nperustuvan maailmankatsantotapansa. Puhun edempänä tarkemmin hänen\ntoimistaan historian alalla ja niiden merkityksestä Porthanin\ntoiminnalle. Tässä riittäköön mainita, että Mennanderin vaikutus oli\ntämän historiallisiin esityksiin 1770 luvulla hyvinkin tuntuva.\n\nMyöskin tapa, jolla tällainen oppinut esitti oppinsa, oli toinen kuin\nennen. Kirjoitustapansa mukaan jakaantuivat kirjoittajat nyt kahteen\nleiriin, esoteerisiin ja eksoteerisiin kirjoittajiin. Jälkimäiset\npysyvät vapaina turhantarkkuudesta ja kirjoittavat jollakin uudemmalla\nkielellä teoksensa. Heidän esitystavassaan ei ole mitään hyödyttömiä\nkäsittämättömyyksiä tahi hedelmättömiä mietelmiä, joita ei kuitenkaan\nvoi sovittaa käytäntöön. He halveksivat oppineen nimeä, mutta omistavat\nsen sijaan itselleen nerokkaan, järkevän, terävän tahi kokeneen\nlisänimen. Edelliset ovat taas etevämpiä systemaatisen järjestyksen\nkautta, jolla he esittävät asiat, luotettavuudessa ja käyttämässään\nperustelutavassa.[113]\n\nSigfrid Porthan, jonka lausuntoa tässä tarkoitan, huomauttaa tämän\nvastakohdan johdosta, että kummallakin puolueella on oikeutuksensa, jos\nniiden liioittelut poistetaan.[114] Luulen huomanneeni, että hänen\nmielipiteensä edusti silloin jotenkin laajalle levinnyttä ajatustapaa\noppineissa. He koettivat yhdistää molemmat suunnat keskenään ja\nonnistuivatkin siinä usein, vaikka toisaalta useista lausunnoista\nhuomaakin heidän joutuneen sisälliseen ristiriitaan suunnitellessaan\nteoksiaan. Nämät olivat edellytykset, joista H.G. Porthankin lähti\ntutkijana ja kirjoittajana ja yllä usein mainittu väitöskirja, joka oli\nhänelle niin läheiseltä taholta lähtenyt, viittaa useassa kohdassa\nmielipiteihin, jotka tutkijamme sitten on toteuttanut.\n\nVarmaankin oli Porthan jo aikaisin perehtynyt useihin tieteisiin,\nsiihen viittaa perinpohjainen oppi ja virkeä harrastus, jota hän hiukan\nmyöhemmin osotti niissä. Esimerkkinä siitä on hänen esiintymisensä\nSchalbergin väitöksessä vuonna 1771. Kalm kertoo siitä: \"Sitten\nesiintyi maisteri Porthan ylimääräisenä, hän piteli Schalbergiä\npahemmin, niin ettei tällä ollut mitään sanottavaa, ja vielä enemmän\nkiusatakseen häntä väitti Porthan, että Schalbergin mainitsema\naraabialainen sanajuuri oli tämän itsensä keksimä ja ettei sitä missään\naraabialaisessa sanakirjassa ollut. Todistaakseen sitä toi hän esiin\naraabialaisen sanakirjan ja pyysi Schalbergiä näyttämään itselleen tuon\njuuren. Mitä saattoi Schalberg tehdä, kun ei osannut ainoatakaan\naraabialaista kirjainta lukea? Porthan todisti silloin, että tämä oli\nsuurin tyhmeliini niissä kielissä, joiden selittämisessä hän koetti\npäästä professoriksi. Kuitenkin myönsi Porthan, että Schalberg oli\nmestari metsästämään, kalastamaan ja soittamaan sekä jotakuinkin\nmetafysiikassa, mutta ei missään muussa\".[115] Myöhemmin\ntapaamme Porthanin lukemassa tilapäisesti korrehtuuria erääseen\naraabiankieliseen tekstiin, jota kuuluisa ruotsalainen tutkija\nHallenberg painatti Turussa.[116]\n\nHänen pääharrastuksensa oli kuitenkin kääntynyt latinalaiseen ja\nruotsalaiseen kaunokirjallisuuteen.[117] Itse kuvailee Porthan sitä\nvaikutusta, joka kaunokirjallisuudella hänen mielestään on sen\nharrastajaan. \"Paitsi, että tällä aikakaudella\" -- sanoo Porthan\nluennoillaan -- \"jolloin kirjallisuutta niin paljon suositaan --\nvoidaan sillä päästä kohoamaan, on myöskin muita syitä, jotka\naiheuttavat meidät harrastamaan runoutta ja erittäinkin siinä\nesiintyvää makua; kauniitten runoteosten luvusta paranee tavallansa\nsydämemme; mielikuvitus tulee harjoitetuksi, tunteemme tulevat\njalommiksi ja me itse sen kautta taitavammiksi nauttimaan useita\njalompia huveja. Sitäpaitsi saa se osakseen ansaitun pilkan, josta\narvellaan, ettei hänellä ole makua\".\n\nEdelleen liittää Porthan tuohon hyvään makuun myöskin kyvyn arvostella\nkauneutta runoissa. Voihan hyviä kirjojakin lukemalla saada hyvän maun,\nlisää hän lopuksi, mutta niiden valitseminen vaatii jo tätä\nominaisuutta. Sentähden tulee tuntea myöskin runo-opin sääntöjä.[118]\nKun tietää, että juuri kaunokirjallisuuden alalla tuollainen hyvään\nmakuun perustuva kritiikki, \"hyvä kritiikki\", kuten ranskalaiset sitä\nkutsuivat, oli erityisesti kehittynyt, ymmärtää samalla tällaisen\nharrastuksen tärkeyden Porthanin tieteelliselle toiminnalle\nylipäänsäkin.\n\nSamaan suuntaan kuin runouden ja kaunokirjallisuuden käsittää Porthan\nvarsinaisten tieteitten merkityksen. Kaunopuheliaisuuden luennoilla hän\nopettaa: \"Ja kun kaiken opin tarkoitus on hyödyttää yleistä elämää, ei\nkenenkään pidä laimiinlyödä sitä keinoa, jolla tuo jalo tarkoitus\nainoastaan on saavutettavissa. Vertaa kuninkaallista kirjettä akatemian\nkanslerille 19. päivältä helmik. 1768, jossa määrätään, että niitä\ntieteitä on innolla ja huolella harjoitettava, joiden kautta\nsievisteltyjä ajatuksia selvän ja oikean kirjoitustavan saamiseksi\nnuorisolle tarjotaan\".[119] Hyvän maun tuli esiintyä myöskin\nkirjoitustavassa ja kielessä, näiden tuli ilmaista niitä tarkkoja ja\nhienoja vivahduksia, joita silloinen seuraelämä vaati.\n\nNäin asetti Porthan koko oppinsa, kaikki eri tieteet, jotka se sisälsi,\naivan välittömään yhteyteen käytännöllisen elämän vaatimusten kanssa.\nSe on pääpiirteenä hänen tieteellisessä toiminnassaan ja on ytimenä\nkäsityksessä, joka hänellä oli sen merkityksestä. Ja tästä yhteydestä\non vielä yksi puoli huomattava, joka erityisesti oli tälle ajalle\nomituinen. Se oli opin suhde moraaliin.\n\nLiiallinen nautinnonhalu ja kevyt maailmankatsantotapa oli yleisenä\nvalituksen aiheena täällä Suomessakin erittäinkin mitä ylempiin\npiireihin tulee. Sitä koetettiin vastustaa ankaran moraalin\nlevittämisellä ruotsalaisissa aikakauskirjoissa, jotka tännekin\nlevisivät, ja oppisaleissa. Olemme nähneet miten suuren osan\nyliopiston-opetuksesta moraalin luennot muodostivat, ja jo Porthanin\nlapsuudessa ilmestyi kuuluisa moraalinen aikakauskirja \"Then Svänska\nArgus\" Ruotsissa, Tämä ankara moraali muodosti yhdessä edellä kuvatun\nhienostuneen ja hyvän maun kanssa sen sivistysihanteen, johon oppineen\ntuli pyrkiä ja jota hänen piti muillekin levittää.\n\nJa niinkuin hyvään makuun perustuva kritiikki oli välttämättömänä\nehtona oikealle hienostukselle, niin oli Porthanista myöskin\nsamanlainen kritiikki perustana moraaliselle maailmankatsannolle.\nPromotioonitilaisuuksiin kirjoittamissaan runoissa 1760 luvun lopulla\nja 1770 luvun alulla kuvailee hän tätä kritiikkiä. Se erottaa varovasti\nja vaivaloisesti erehdykset ja ennakkoluulot, jotka kuten sumu\npeittävät totuuden, niin että tämä koko loistossaan tulee esille; se\ntunkee asiain ytimeen eikä anna niiden ulkokuoren pettää. Näin on\ntotuudelle etsittävä varma perusta, erotettava se ahtaista siteistä,\njoissa yleisö sitä pitää ja vähitellen totuttava raittiisti ja oikein\najattelemaan. Kun siis näin on ajateltava vapaana ennakkoluuloista ja\nvältettävä liiallista luottavaisuutta, on toiselta puolen estettävä\nensi epäilyksen valtaan pääsemistä. \"Ainoastaan yhdellä ainoalla tiellä\non totuus tavattavissa; jonka yhtämittaa näkee horjuvan, hän ei löydä\nsen sijaa\".\n\nTämä totuuden ilmisaaminen kritiikin avulla tekee tutkijamme arvelun\nmukaan ihmiskunnan moraalisesti hyväksi ja onnelliseksi. Se edistää\naineellistakin varallisuutta, elinkeinoja ja saa valtiokoneiston\noikeaan käyntiin. Näin oli Porthanilla valistusajan koko suurenmoinen\ntoivo kritiikin paljastaman totuuden tulevaisuuteen, sen kouluuttaman\njärjen voimaan ja suuriin tehtäviin, jotka ihmiskunnalla juuri niiden\navulla on täytettävänä.\n\nTällainen oli Porthanin katsantotapa ja tällainen hänen ihanteensa\noppineesta, kun hänet määrättiin yliopiston opettajaksi kanslerin\nkirjeellä 17. p. marrask. 1762. Hänen opettajatoimintansa on niin\nläheisesti liittynyt hänen toimintaansa tiedemiehenä, ettei toista voi\nkäsitellä toista huomioon ottamatta. Kun Porthanilla oli täydelleen\naikansa käsitys tieteistä hyötyä tuottavana tutkimusalana, niin antoi\nhän sen mukaan oppilaillensa kaunopuheliaisuuden luennoilla\nkaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja kaikkia käytännöllisen elämän\ntapauksia varten. Kun suurin osa oppilaista aikoi papeiksi, piti hän\netenkin saarnain kirjoitusta ja esitystä silmällä. Mutta hän selittää\nmyöskin seikkaperäisesti eri kohtia, jotka ovat huomioon otettavat\nesimerkiksi kirjeitä kirjoitettaessa erilaisissa tarkoituksissa,\nkirjeen kuorta suljettaessa ja päällekirjoitusta kirjoitettaessa.\n\nSamanlaisia käytännöllisiä neuvoja antaa hän muillakin luennoillansa.\nNiitä hän piti yksityisesti useassa eri aineessa sen mukaan kuin hänen\noppilaansa halusivat. Hän seurasi esityksissään jotakin vanhempaa,\ntavallisesti latinankielistä oppikirjaa selitellen sitä siinä, missä\nsitä oli vaikea käsittää ja lisäili mitä puuttui. Lyhyitä yleisiä\nsääntöjä valaisi hän jollakin sopivalla jokapäiväisestä elämästä tahi\nhistoriasta otetulla esimerkillä. Luennot helpoittivat siten suuresti\nylioppilasten tutkintolukuja. Porthanin laaja oppi teki hänelle\nmahdolliseksi luennoida kaikenlaisissa tarvittavissa aineissa.\n\nMutta hän tahtoi sitäpaitsi vaikuttaa oppilastensa ajatustapaan ja\nsiveelliseen kantaan ja siten muodostaa heistä henkilöitä, jollaisia\najan valistuspyrinnöt vaativat. Aatteellinen ja käytännöllinen päämäärä\noli Porthanilla yhteinen, niinkuin hän piti kunniallista ja\nhyödyllistäkin saman veroisena. Ja hänestä oli melkein yhdentekevää,\nmillä tavalla ja millä alalla hän opetti ja ohjasi, kunhan se vain vei\nmäärättyyn suuntaan ja toivottuun tulokseen.\n\nTällaiseen monipuolisuuteen opetuksessa antoi ehkä erityisesti\naihetta vielä Porthanin varsinainen opetusala, kaunopuheliaisuus.\nVarmaan hän kuten Hasselkin piti tätä tiedettä \"puhuvana viisautena\",\neikä pitänyt silmällä ainoastaan kaunista muotoa, vaan myöskin\nsisältöä, esitettävien syiden pätevyyttä, arvostelun tarkkuutta\nkaunopuheliaisuudessa, jonka asetti oppilailleen malliksi.\nHarjoitusaineissa, jotka Porthan antoi oppilaillensa latinalaisen\nstiilin oppimiseksi, onkin kaikenlaisia aiheita eri aloilta,\nfilosoofisia, retoorisia ja historiallisia.[120] Nämät harjoitelmat\nolivat valmistuksena lukuisiin väitöskirjoihin, joita julkaistiin\nPorthanin presidiolla näissä samoissa aineissa.\n\nPorthanin luennot koskettelivat siis vaan tieteiden alkeita, eivät\nsyventyneet mihinkään yksityisiin tieteellisiin kysymyksiin eivätkä\nryhtyneet asiain syvällisempään käsittelyyn. Vaatihan ylioppilasten\nsilloinen kehityskantakin tällaista menettelyä. Mutta paitsi näitä\njulkisia ja yksityisiä luentoja yliopistossa, antoi Porthan myöskin\nyksityisopetusta ylioppilasajastaan aina vanhuutensa päiviin asti. Ja\nsiinä oli hänen opetusalansa vielä paljon laajempi. Nuorelle\nSprengtportenille opettaa hän kieliä, ranskaa, saksaa ja englannin\nkieltä, historiaa, maantiedettä, moraalia, vieläpä geometriaa ja\naritmetiikkaa.[121] Ja ainakin samaan suuntaan lienee hänen muukin\nkotiopetuksensa käynyt.\n\nToisen puolen opetuksesta muodostivat väitöstilaisuudet ja niihin\nvalmistautuminen. Maisterin arvoa varten tuli kunkin ylioppilaan\npuolustaa julkisessa väittelyssä kahta julkaisua. Ensimäisen julkaisun,\njota puolustettiin pro exercitio, kirjoitti tavallisesti Porthan itse.\nSuuremmat teoksensa hän on julkaissut tuollaisina väitöskirjoina eri\nylioppilasten esiintyessä niiden puolustajina. Väitöskirjan\nkokoonpanoon eivät he mitään vaikuttaneet ja puolustus kohdistui vain\nteeseihin, jotka painettiin tuollaisen vihkosen kansilehdelle. Mutta he\nkustansivat painatuksen ja preeses sai siten teoksensa julkaistuiksi ja\ntuli riippumattomammaksi yleisön suoranaisesta kannatuksesta. Tällainen\nriippumattomuus oli ihan välttämätön aikana, jolloin oli erinomaisen\nvaikea julkaista kirjoja, jotka käsittelivät puhtaasti tieteellisiä\nkysymyksiä. Tulemme huomaamaan, että tämä seikka vaikutti suuresti\nnoiden kirjoitusten aiheeseen. Toiselta puolen sai tämä asianhaara\ntekijän pukemaan teoksensa latinalaiseen asuun.\n\nToisen väitöskirjansa julkaisivat ylioppilaat pro gradu. Aineen määräsi\nPorthan[122] pitäen kuitenkin silmällä oppilaan taipumuksia ja tulevaa\nelämänuraa ja antoi sen sitten tämän valmistettavaksi. Tavallisesti\nhän laittoi kirjoittajalle kaavan, jonka mukaan tehtävä oli\ntoimitettava.[123] Luulen, että lyhyt latinankielinen lippu suomen\nmurteista, joka meille on säilynyt, on ollut samaa ainetta koskevan\nväitöskirjan ohjeena sen respondentilla. Siihen ovat aineen pääkohdat\nlyhyesti merkittyinä: \"Mitä on murre? ei eri kieli vaan sama. Ei latina\nole kreikan murre, ruotsi saksan, eivät mordvalaisten, votjakkien\nj.n.e. Tuskin viro ja aunus? joita tulisi paremmin tuntea. Mutta\nmurteista Suomessamme puhumme. Suuri ero myöskin naapuripitäjien\nvälillä\" j.n.e..[124] Tämän mukaan on sitten ehkä respondentti\nkirjoittanut aineensa sujuvimmalla latinankielellään, etsinyt\nvastauksen ensimäiseen kysymykseen Gesnerin latinalaisesta sanastosta\nja jatkanut tähän suuntaan. On tosin myöskin mahdollista, että Porthan\non kirjoittanut tuon nootin itseänsä varten, hänellä kun näet oli\ntapana merkitä asiat, joista aikoi kirjoittaa, paperiliuskoille,\nkirjeitten valkealle takasivulle tahi muulle sentapaiselle. Mutta joka\ntapauksessa lienevät hänen ohjeensa respondenteille olleet\ntämäntapaisia, milloin ne kirjallisia olivat. Usein hän myöskin neuvoi\ntarvittavaan kirjallisuuteen tahi hankki käsinkirjoitettuja lähteitä ja\nkeskusteli tekijän kanssa siinä esiintyvistä kysymyksistä.[125] Kun\nPorthan harjoitti ylioppilaita latinalaisen stiilin käyttämisessä, oli\nluonnollista, että stiili, jolla kirjoitus kirjoitettiin, oli saanut\nPorthanilta leimansa. Aihe taas usein liittyi läheisesti johonkin\nkysymykseen, jota Porthan oli käsitellyt yksityisluennoillaan,\ntäydentäen ja laajentaen hänen esitystään. Oppilaat, jotka olivat\nsaaneet katsantotapansa noilla luennoilla, kehittivät ja toivat esille\nsen väitöskirjoissaan. Kun väitöskirja näin opettajan välillisen\nvaikutuksen alaisena oli kirjoitettu, korjasi tämä sen vielä perin\npohjin. Porthan itse kertoo, että tuo korjaaminen usein oli paljon\nrasittavampaa, kuin koko kirjoituksen kirjoittaminen.\n\nVaikka siis nämät väitöskirjat ovat Porthanin ja hänen oppilastensa\nyhteistoiminnasta syntyneet, on niissä oppilasten työ ollut väliin\nsuurempi, väliin taas pienempi. Mahdotonta on heidän osuuttansa\nratkaista kussakin yksityistapauksessa, ellei ole säilynyt suoranaista\nilmoitusta siitä. Tällaisia tavataan kuitenkin usein Porthanin\nkirjeissä.\n\nNiin on \"De poësi gentium septentrionalium\" puolustajan kirjoittama ja\nPorthanin nopeasti tarkastama. Filosoofisen väitöskirjan \"De studio\nnovitatis in philosophia\" on respondentti Porthanin suunnitelman mukaan\ntehnyt ja tämä sen nopeasti korjannut. On huomautettu, että Suomen\nhistoriaa koskevat aiheet Porthan on enimmäkseen itse kirjoittanut,\nmuut taas enimmäkseen puolustaja. Kuitenkaan ei erotus tässä suhteessa\nole aivan selvä. Niin tiedämme, että Porthanin johdolla puolustetun \"De\nsuperstitione veterum Fennorum\" alkuna on ollut Eerik Lencqvistin\nkäsikirjoituksia, jotka hänen poikansa on muodostellut väitöskirjaksi.\nSama oli laita väitöskirjan \"Historia Borgoae\", jonka perustuksena oli\nM.J. Alopaeuksen kirjoitus \"Utkast tili Borgå Stadsbeskrifning, börjad\nden 13 Jan. 1789\". Respondentti Maunu Alopaeus lienee sitten laitellut\naineen väitöskirjan muotoon.[126] Porthanin ilmoituksista huomaa\nmuuten, että hän on toisia graduaalikirjoituksia avustanut paljon\ntehokkaammin, kuin hänen tapansa tavallisesti oli.\n\nTällaisiksi voisi epäillä sellaisia kirjoituksia, joista puuttuu\ntavallinen vetoaminen lukijan hyväntahtoisuuteen kirjoittajan\nnuorekkaita kokeita kohtaan tahi jokin muu sentapainen lause. Sellaista\nvailla ovat esim. \"De fama magiae Fennis attributae\", \"Historia\ndecimarum\", \"De praecipuis dialectis linguae Fennicae\" ja \"De denario\nPetrino\".\n\nMutta Porthanin opettajatoimi vaikutti muullakin tavalla kuin näin\nvälittömästi julkaisujen muotoon. Se rajoitti hänen aikaansa ja pakotti\nhänet lykkäämään tieteellisemmät työt ja sellaiset, jotka eivät olleet\nyhteydessä opetuksen kanssa, loma-aikoihin. Porthan kertoo itse: \"Minä\nluennoin, paitsi julkisia luentojani, 12 tuntia viikossa, kertaan\njulkisia luentojani kahtena tuntina. On sitäpaitsi osakunnan kokouksia\njoka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia, ja minä vastaanotan ja\nkorjaan ylioppilasten kirjoituksia samoina päivinä kello 7:stä aamulla\nkello 12:een päivällä. Enempää ei saksalainenkaan professori ehdi.\nTarvitsemme aikaa myöskin itse lukeaksemme -- ettemme 10 vuoden\nkuluttua olisi aivan vanhanaikaisia oppeinemme -- ja puuhataksemme\nmuutamissa muissa kirjallisissa töissä\".[127]\n\nOli luonnollista, että Porthan opetustoimessaan samoinkuin\nväitöskirjoja julkaistessaan tuli noudattaneeksi samoja periaatteita\nkuin hänen edeltäjänsä. Niinpä hän kertoo Hasselista, että tämä\nmieluummin korjaili oppilastensa väitöskirjat ja näki siinä paljon\nvaivaa, kuin kirjoitti ne itse. Siten hän antoi näille hyvän\ntilaisuuden koetella ja harjoitella voimiaan. Saman arvostelun antoi\nhän sittemmin usein omasta menettelystään.[128] Tämä oppilaan oman\nkyvyn kehittäminen johtui juuri harrastuksesta itsenäiseen\nkriitilliseen työhön, jota sekä Hassel että Porthan osottivat ja\noppilailleen neuvoivat.\n\nPorthan on myöhemmin kuvannut väitöstilaisuuksien hyötyä näin: \"Siten\nharjaantui nuoriso latinankielen käyttämisessä, vieläpä oppi yleensä\nrohkeasti ja vaivatta esittämään sanottavansa, katsomaan asiaa\nuseammalta taholta, nopeasti erottamaan, mikä enemmän tahi vähemmän\nkuului pääkysymykseen ja helposti selvittämään esiintyviä ja esitettyjä\nvaikeuksia\".[129] Tämä kriitillisen kyvyn kehittäminen oli ylipäätänsä\nPorthanin opetuksen tarkoituksena muun tarkoituksen ohella.\n\nMutta kuten luennoilla Porthan myöskin väitöskirjoilla tahtoi\nmuodostella oppilaittensa ajatustapaa omaa katsantotapaansa\nlähenteleväksi. Niin kuin hän luennoillaan vuonna 1788 psykologiassa\nvastusti ajan mystillisiä virtauksia, svedenborgianismia ja\nmagnetismia, pitäen niitä vain jonakin taikauskon muotona, niin hän\nsamana vuonna julkaisemassaan väitöskirjassa \"De obligatione civis ad\ncapessendam Rempublicam\" istutti akateemiseen nuorisoon valtiollista\nmoraalia.[130] Silloin olivat juuri Anjalanliiton ajat ja sellainen\nopetus ajan vaatima. Edempänä puhumme taistelusta, jota tutkijamme\nluennoissa ja väitöskirjoissa kävi leviävää Kantin oppia vastaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPorthan luennoi aluksi kaunopuheliaisuudesta, samalla kuin hän opetti\nylioppilaita kirjoittamaan kaunista stiiliä. Tämä toiminta liittyi\nläheisesti kielen kehittämiseen ja sievistämiseen poistamalla siitä\nmurteellisuuksia ja vieraita tahi epähienoja puheenparsia.\nSamansuuntainen harrastus oli Ruotsissa tähän aikaan vallalla ja\naiheutti Ruotsin akatemian puuhat samalla alalla. Kuninkaallisella\nkäskykirjeellä edistettiin sellaisia harrastuksia yliopistoissa.\n\nMutta täällä Suomessa ulotettiin mainittu pyrkimys myöskin suomen\nkieleen. Sitä oli jo vanhastaan täällä pidetty arvossa. Juslenius\ntyöskenteli saadakseen isänmaansa kielen oikeaan arvoonsa, siihen\nkunniaan, joka sille oli tuleva vanhan ja kunniakkaan kansan kielenä.\nKielen sivistävää merkitystä hän ei sitävastoin erityisesti huomauta.\nMutta samansuuntaisia virtauksia liikkui yleisemminkin ihmisten\nmielissä, erityisesti Turun akatemiassakin. Eräässä väitöskirjassaan\nHenrik Hassel lausuu: \"Niinkuin jokaiselle äidinkielensä on erittäin\ntärkeä, niin pidämme epäämättömänä, että sitä ennen muita on\nviljeltävä\".[131] Ja viimeisinä elinvuosinaan hän kirjoittaa\ntyttärenpojalleen Fredenheimille: \"Niinkuin ei mikään ole enemmän\ntarpeellista, niin ei voi mitään miellyttävämpää kertoa kuin, että\nkunnioitettava kuningas ei ole pitänyt arvoaan alentavana oppia suomen\nkieltä. Toinen mielipide on tuolla hyvällä ruhtinaalla, kuin niillä,\njotka tuota kieltä niin halveksivat, etteivät viitsi sanaakaan siitä\ntuoda esiin. Niin paljon kuin tuo kuninkaallinen teko vetää puoleensa\nja velvoittaa suomen kansaa, niin paljon se osottaa Kustaan\nviisautta\".[132]\n\nTämä harrastus oli kääntänyt ihmisten huomion lauluihin, joita kansa\nlauloi eri osissa maatamme. Mennanderilla oli kokoelma tuollaisia\nrunoja, joita papit, kukin omalta paikkakunnaltaan, olivat hänelle\nlähettäneet. He kokosivat niitä yhdessä kaiken muun kanssa, joka heistä\ntuntui omituiselta ja merkilliseltä, he kokosivat niitä niinkuin he\nkokosivat taloudellisia huomioita, tietoja merkillisistä esineistä\nseudulla. Fortelius kertoo Mennanderille pitäneensä päiväkirjaa\nkaikesta merkillisestä, jonka on saanut tietoonsa matkoillaan.[133]\n\nTällaisia runoja oli Porthankin alkanut keräillä matkoilla joita hän\nteki eri osiin maata usein maantieteellisten ja taloudellisten tietojen\nhankkimista varten. Myöskin oli hän asettunut laajaan kirjevaihtoon\ntieteellisyyttä ja kirjallisuutta harrastavien henkilöiden kanssa\nmaaseuduilla. Tämän runojen keräilyn on Porthan alottanut hyvin\naikaisin, Ganander kun kertoo saaneensa häneltä suomalaista\njumaluustarustoa koskevia neuvoja ja tietoja aina vuodesta 1764\nalkaen.[134] Mutta kuten ennen jo olen maininnut, johtuivat Porthanin\nkansankieltä koskevat harrastukset hänen suvustaan ja varhaisimmasta\nlapsuudestaan saakka. Hän oli näet syntynyt sydänmaan pitäjässä, jossa\nkansan tavat olivat alkuperäiset, viljelystapa, vanhat runot ja\nmuinaismuistot herättivät huomiota. Välittömät kokemukset, joita\nPorthan Viitasaarella sai ja jotka yhtämittaisilla matkoilla sinne\nuudistuivat, synnyttivät hänessä vilkkaan, välittömän tiedon kansasta.\n\nNäin saadut ainekset käytti Porthan väitöskirjasarjassaan \"De poësi\nFennica\", joka julkaistiin vuosien 1766 ja 1778 välillä. Hän tutkii\nsiinä sääntöjä, joita suomalaisessa runoudessa käytetään, mutta sen\nohella ilmenee myöskin käytännöllinen halu opettaa vastaisia\nsuomalaisia runoilijoita oikein käyttämään runo-opin sääntöjä, sillä\nharjoitusta vaati Porthan oikealta runoilijalta. Niinkuin hän\nluennoissaan kaunopuheliaisuudesta tahtoi opettaa tulevia pappeja\noikein hoitamaan saarnavirkaansa tahi käsitellessään Horatiuksen Ars\npoëticaa tahtoi opettaa runoilutaitoa oppilailleen, niin tahtoi hän\nuudella väitöskirjasarjallaan edistää erittäin suomenkielistä runoilua\nisänmaassaan. Tulevien runoilijain tuli sitten runoillaan kehittää ja\nsievistää kieltä.\n\nMutta oliko tämä ajatus yksinomaan Porthanin mielessä hänen\nryhtyessänsä kirjoittamaan teostansa? Ilmoitus hänen teoksestansa\ntukholmalaisessa lehdessä \"Lärda Tidningar\" kertoo,[135] että \"koska\nkunkin kielen ja kansakunnan luonne esiintyy selvimmin sen runoudessa,\non tekijä käyttänyt kiitettävää vaivaa tutkiakseen tätä osaa suomen\nkielestä\". Itse tuota kielen ja kansakunnan luonnetta ei Porthan ole\nkoettanut teoksessaan suoranaisesti kuvata, hän on vaan tyytynyt\nesittämään sen tuotteet sellaisinaan käsittelemättä niitä missään\nyhteydessä tuon luonteen kanssa. Missä hänen tulisi selittää noiden\nrunojen sisäistä omituisuutta, siinä hän ottaa kuvaavia runoja\nsellaisinaan sitä osottamaan. Näin tahtoo hän antaa lukijoille\nkäsityksen noiden runojen \"runollisuudesta, tunteesta, yksinkertaisesta\nluonnollisesta todenmukaisuudesta sekä miellyttävästä maalaiselämän\nkuvaamisesta\".\n\nSamaan aikaan kuin Porthan tutki suomalaisia runoja tavataan\nkansanrunouden harrastusta useimmissa Europan maissa. Huomattavimpana\nse oli esiintynyt Englannissa, missä oli toimitettu julkisuuteen suuri\njoukko vanhan brittiläisen runouden muistomerkkejä. Täällä oli myöskin\nLowth vuonna 1753 julkaissut teoksen \"De poësi Hebraeorum\" selittäen\ntieteellisellä tarkkuudella heprealaisen runouden eri sääntöjä,\nretoorisia kuvia ja vertauksia. Ja hän koetti käsittää niitä\nsyventymällä niiden syntymämaan luontoon, kansan kieleen, ajatustapaan\nja tapoihin.\n\nTämä teos oli ensimäisenä joskin tiedottomana ilmauksena liikkeestä,\njoka pyrki etsimään alkuperäistä luonnollisuutta ja yksinkertaisuutta\nhenkisen elämänsä ilmaisuille. Se turvautui luontoon ja kansanhenkeen\nja luuli parhaiten tajuavansa niitä kansanrunouden avulla.\nAavistamattoman voiman ja merkityksen se sai Macphersonin Ossianin\nilmestyttyä vuonna 1760. Vasta löydetyn runouden innostamina ryhdyttiin\ntaistelemaan vallalla olevaa klassillista taiderunoutta vastaan, jota\nmäärätyt akatemiain kaavoittamat säännöt rajoittivat, tuomittiin se\nteennäiseksi ja kelvottomaksi. Paljoa myöhemmin kuin Englannissa\nnäkyivät tämän pyrkimyksen oireet Saksassa. Täällä Herder julkaisi 1770\nluvulla mietteensä kansanrunoudesta sekä kokoelman eri kansain runoja;\nensimäinen julkaisu \"Auszug aus einem Briefwechsel über Ossian und die\nLieder alter Völker\" ilmestyi vuonna 1773. Esityksen pääaiheena on\nkansanrunoudessa ilmenevä omituinen käsitys, hieno väritys ja sointu ja\nnäitä se tahtoo selittää kansan luontaisen hengen tarkoiksi ilmauksiksi\nkoettaen samalla kuvata tätä henkeä. Kielen sievistyksen, runomuodon ja\nyleensä runojen ulkokuoren tarkkaamista ja erityisten sääntöjen\nmuodostamista sen johdosta Herder pitää pahimpana esteenä\nkansanrunouden hengen käsittämiseksi. Sellainen kuuluu vain\ntaiderunoudelle, jonka kirjoittaja arvelee olevan jyrkässä\nristiriidassa kansanrunouden kanssa. Samantapainen käsitys kuin\nHerderillä oli myöskin Ossianin runojen tutkijalla Blairilla. Hänen\nmielestään olot, joita hänen aikansa kutsui barbaarisiksi, olivat\nrunoudelle edullisia, ne kun loivat ihmiseen voimakkaan mielikuvituksen\nja tunteen. Tätä mielenlaatua kuvailee maalaileva ja kuvarikas kieli,\njolla jo itsessään on runouden leima. Blairkin siis erotti jyrkästi\nkansanrunouden ja taiderunouden, pitäen edellistä etevämpänä.[136]\n\nOnko Porthan saanut yllämainituista teoksista aiheen omiin\nrunotutkimuksiinsa, elähyttikö häntäkin kaipuu palaamaan taiderunouden\nmutkikkaista muodoista kansanrunouden yksinkertaiseen henkeen? Hänen\nväitöskirjasarjansa ensi osa ilmestyi vuonna 1766, mutta päättäen\nsiitä, että Ganander häntä teoksen johdosta runomittaan onnitteli\nmarraskuun 8. p. 1764, mahtoi tuo teos jo silloin olla suurimmaksi\nosaksi valmiina.[137] Äskenmainittu Macphersonin teos levisi Europan\nmaihin vasta 1760 luvun keskivaiheilla, muun muassa myöskin Ruotsiin.\nVasta elokuussa 1765 kirjoittaa tunnettu Ossianin harrastaja Gothenius\nGöteporista saaneensa tuon runoteoksen ja aikovansa ilmoittaa siitä\nGjörwellin Mercurius nimisessä aikakauskirjassa.[138] On siis\nmahdotonta, että Porthan tältä taholta olisi tutkimukseensa aihetta\ntahi intoa saanut ja hän mainitseekin Ossianin vasta \"De poësi Fennica\"\nsarjan kolmannessa osassa, joka ilmestyi vuonna 1778, esimerkkinä\nsiitä, miten ihmeen korkealle kansanrunous saattoi kohota ilman\ntaiderunouden apua.[139] Vielä vähemmin saattaa ajatella Herderin\njulkaisujen Porthanin teokseen vaikuttaneen, ne kun alkoivat vasta 1770\nluvulla.\n\nEi Porthanilta siltä puuttunut esikuvia, jotka äskettäin annettuina\nolivat hänellä elävästi mielessä ja edustivat tieteen ja yleisen\najatustavan silloisia vaatimuksia. Ne ovat vain toisaalta etsittävät.\nUpsalan professori Karl Aurivillius oli näet 1750 luvun lopulla ja 1760\nluvun alulla julkaissut kansanrunouden, osaksi heprealaisen osaksi\nkreikkalaisen runouden tutkimuksia. Aurivillius oli itse matkustanut\nmaissa, joiden runoutta hän tutki, joten hän saattoi sitä välittömästi\nkäsittää ja sitäpaitsi oli hän saanut vaikutuksia Lowthilta. Hän\nkäsitti sentähden, että kansanrunoutta oli arvosteltava sen mukaan,\nmiten se soveltui kieleen, jolla se oli runoiltu ja kuvasti kansan\ntapoja, joka sitä käytti. Porthan siteeraa teoksessaan Aurivilliuksen\nväitöskirjaa \"De poësi Biblica\", joten hän siis Aurivilliuksen\nvälityksellä oli tullut tuntemaan tuon katsantotavan, joka johtui\nmatkoilla saadusta välittömästä tutkimusalueen tuntemuksesta.[140]\n\nPorthanin teos oli myöskin kirjoitettu Lowthin ja Aurivilliuksen\nmaltilliseen henkeen, sillä hän ei halveksinut ajan taiderunoutta kuten\nBlair ja Herder, mutta osasi siltä antaa täyden arvon kansanrunoudelle.\nPorthan tahtoi kehittää jälkimäisen runouslajin edellä mainitun\nkaltaiseksi eikä hän sentähden pitänyt sivistymätöntä luonnollisuutta\nparhaimpana runoilun edellytyksenä. \"Tavallaan voi väittää\", hän sanoo,\n\"että raa'at kielet ovat runollisia -- kuitenkin rajoituksilla -- sillä\nkun kieli on raakaa, käytetään vertauksia ja kuvia ja on se silloin\nenemmän aistillista; mutta runollisempaa ei se ole vain senkautta, että\nse on raakaa. Jonkinlaisen viljelyksen täytyy tulla lisäksi\".[141]\nNäihin sanoihin peittyy ajan syvällinen ristiriitaisuus luonnonihailun\nja sivistykseen pyrkimisen välillä.\n\nRistiriitaisuus, jota Porthan näin koetti sovittaa, ilmeni muillakin\naloilla, joilla hän joutui tekemisiin kansanhengen ilmausten kanssa.\nSananlaskuista hän sanoo retoorisilla luennoillaan: \"Kansan sentenssit\novat tuhmia (plumpa) ja niitä sanotaan sananlaskuiksi. Niillä on\nalhainen muoto ja eivät sovi mihinkään puheeseen\".[142] Kuitenkin\nkeräsi hän niitä samoin kuin runojakin innokkaasti ja kehotti muita\ntekemään samoin. Eräässä hänen paperissaan on seuraava mietelmä:\n\"Sananlaskut ovat elinohjeita, jotka kokemus ja terve järki on\nsaattanut kansassa yleiseen käytäntöön; ne ovat voittaneet sääntöjen\narvon, niihin vedotaan periaatteina, ne menevät perintönä\njälkeläisille, ja paitsi sitä hyötyä, jonka ne tarjoovat kielen ja sen\npuheenparsien, tavan oppimiseksi, antavat ne tiedon kansan älystä,\ntietomäärästä ja luonteesta\".[143] Vaikka näiltä Porthanin mielestä\npuuttui kaikki taiteellinen arvo, olivat ne kuitenkin tärkeitä kansan\nhengen tuntemiseksi sekä Porthanin omaan aikaan että muinaisina\naikoina. Ja samoinkuin runojen keruussa Porthanilla oli edeltäjiä,\njotka osasivat niille antaa arvoa, niin tässäkin. Lencquistin\npapereissa on myöskin arvostelu sananlaskujen merkityksestä. \"Niitä voi\npitää arvoisan muinaisuuden jättäminä muistomerkkeinä, siitä miten se\non ajatellut visseistä ihmiselämän oloista sekä siitä tavasta, jolla se\non esittänyt ajatuksensa. Muutamat ovat vaivautuneet tekemään suuria\nkokoelmia tuollaisista sananlaskuista muilla kansoilla, sentähden olen\nminäkin koonnut muutamia suomalaisia\".[144]\n\nKansanrunot ovat paljoa lähempiä kansan sisäisemmän tunne-elämän\nilmauksia kuin sananlaskut ja oli siis hyvin ymmärrettävää, että\nPorthan ne sellaisiksi käsitti. Mutta saattoiko niille antaa\nhistoriallista arvoa, kuten Lencquist oli antanut sananlaskuille?\nScarin ei sitä ensinkään antanut niille, niistä kun hänen mielestään\npuuttui selvää totuutta.[145] Bilmark valittelee niinikään, että\nsuomalaiset runot eivät kuvaile esi-isäin urotöitä sodassa eikä\nmerkkitapauksia rauhan aikana, vaan ylistävät ainoastaan muutamia\ntunnettuja laulajia. Eivätkä ne tunnu aivan vanhoiltakaan.[146] Mutta\narvostelu muuttui, kun ruvettiin panemaan enemmän arvoa kansan tapojen\nja olojen kuvaukselle historiassa. Jo vuotta jälkeen \"De poësi Fennica\"\nsarjan ensi vihon ilmestymisen, ilmaantui Gaddin johdolla väitöskirja,\njossa Porthanin vielä julkaisemattomia runoja sekä muilta saatuja\nsamanlaisia otettiin todistukseksi muinaisten suomalaisten\nhistoriaan.[147] Ja samoihin aikoihin Ganander koetti runoista\nselvittää suomalaisten muinaista uskontoa. Silloin oli käsitys niiden\nsisällön arvosta jo muuttunut. Mutta runojen historiallinen merkitys\nperustui sitäpaitsi myöskin niiden ikään ja luotettavuuteen.\n\nRunomuodon vanhuus riippuu tietysti siitä tavasta, jolla runo säilyy\nkulkiessaan suusta suuhun. Kootessaan erilaisia runotoisintoja oli\nPorthan saanut selvän käsityksen niiden leviämistavasta ja lausuu sen\njohdosta niiden laulajista: \"Koska ovat pakotetut luottamaan pelkkään\nmuistiin, ei ole oudoksuttavaa, että he taitavat laulut enemmän tahi\nvähemmän täydellisinä, sen mukaan kuin heillä on parempi tahi huonompi\nmuisti; toiset panevat niihin muuta lisää, ottavat pois, silpovat\nniitä, pistävät sanoja väliin, muuttavat, vaikka kustakin omat runot\nnäyttävät kokonaisilta, oikeilta ja turmeltumattomilta, kukaan kun ei\ntahallaan uskalla niitä muuttaa tahi turmella\".[148] Mutta kaikissa on\nsama sisällys ja samat pääpiirteet ja useampia toisintoja toisiinsa\nvertaamalla voi saada niistä oikeat ja täydet laulut. Porthan sanoo\nniin tehneensä käyttämällä kritiikin sääntöjä apunaan.[149]\n\nRunotutkimusten kautta Porthan siis sai käsityksen traditioonin\nluonteesta, sellaisena kuin se esiintyi kansanrunoissa. Siinä suhteessa\nhän erosi muista ajan muinaisuuden tutkijoista eri Europan maissa,\njotka enimmäkseen olivat muodostaneet käsityksensä traditioonista\nkeskiajan käsikirjoitusten avulla tarkaten niiden eri toisintoja. --\nOli luonnollista, että Porthanin saama käsitys vaikutti hänen\narvosteluunsa muista historiallisen traditioonin muodoista.\n\nPorthan koetti kuitenkin toistakin tietä päästä selville suomalaisten\nkansanrunojen iästä -- hän vertasi niitä muitten kansain runoihin.\nEnsimäisessä kirjoituksensa osassa hän vertaa näitä runoja\nheprealaisiin ja osottaa niissä olevan paljon yhtäläisyyttä itämaisen\nrunouden kanssa. Tällainen käsitys oli yhteydessä Porthanin silloisen\nmielipiteen kanssa suomen kielen ja kansan alkuperästä, josta\ntuonnempana puhun. Samaa ajatteli Gothenius Ossianin lauluista. --\nSamana vuonna kuin viimeinen osa Porthanin väitöskirjasarjaa ilmestyi,\nluuli tutkijamme huomanneensa suomalaisten runojen olevan samaa juurta\nvenäläisten kansanlaulujen kanssa vedoten siihen kuvaukseen\njälkimäisistä, joka tavataan Cheraskoffin teoksessa Combat de Tzesme.\nKarjalaisia itkuja piti Porthan venäläisten ja suomalaisten runojen\nvälimuotona.[150] Myöhemmin hän sitten viittaa niihin vaikutuksiin,\njoita suomalaiset runot ja samalla suomalaiset käsitteet olivat saaneet\nRuotsista päin, vieläpä sen kautta roomalaisilta ja kreikkalaisilta\nasti.[151] Tässä suhteessa Porthan käsitteli runoja samanlaisten\nkriitillisten periaatteitten mukaan kuin muitakin lähteitä. Mutta\ntoiselta puolen hän ei ole milloinkaan siteerannut noita runolähteitään\ntarkemmin, ei ole maininnut, miltä seudulta hän ne on saanut j.n.e. Hän\nkohtelee niitä kuten suullisia huhujakin, joista hän niinikään ei tee\nkoskaan tarkempaa selkoa. Hän konstrueeraa kyllä kritiikin sääntöjen\nmukaan runojen alkumuodon, mutta ei mainitse eri toisintojen muotoa.\n\nHuolimatta runojen vaihtelevaisuudesta ja epävarmasta iästä on Porthan\ntoisinaan sentään vedonnut niihin esittäessään historiallisia\ntosiasioita. Hän on vedonnut runoon Väinämöisen veneen valituksesta\ntodisteena suomalaisten merirosvouksesta arvellen, ettei runo eikä\nsiinä mainittu tapa käydä merisotia voi perustua kristillisen ajan\ntraditiooneihin.[152] Tämän menettelyn käsittää hyvin, kun muistaa,\nettä Porthan arveli runojen pääpiirteissään säilyvän samanlaisina,\nvaikka sivuseikat niissä muuttuvat. Mutta harvoin on Porthan runoja\nkäyttänyt todistuskappaleina. Niiden sisällöllisestä arvosta lausuu hän\nkerran: \"Sen (kansan) vanhoista lauluista on vähän valoa saatavana;\nvanhimmat, jotka ovat tulleet meille asti epäilemättä hyvin silvottuina\nja muutettuina, sisältävät vain mystillisiä runoja ja hourivan\ntaikauskon unia\".[153] Vaikka Porthan siis tunsi kansanrunojen\nmerkityksen kansanhengen ilmaisijana, ei hän ole niitä historiallisessa\nesityksessään käyttänyt muuta kuin nimeksi. Osaksi tämä seikka johtui\nniiden iän epämääräisyydestä, mutta etupäässä lienee ollut syynä siihen\nse, että Porthan ei koskettele esityksissään itse kansanhenkeä\nsellaisenaan.\n\n\"De poësi Fennica\" ei milloinkaan täydelleen valmistunut. Siitä\nilmestyi viisi osaa, mutta julkaiseminen keskeytyi vuonna 1778\nPorthanin ulkomaanmatkan tähden. Vielä samana vuonna puuhasi Porthan\nkuitenkin siihen jatkoa ja myöhemmin hän lupasi lopettaa sen\nkevätlukukaudeksi 1782.[154] Mutta uusi hanke tuli väliin. Tänä vuonna\nilmestyi näet kahdessa osassa \"De superstitione veterum Fennorum\ntheoretica et practica\" ja siinä tuli käytetyksi osa Porthanin\nensinmainittuun sarjaan aijotuista aineksista.[155] Sitäpaitsi alkoi\nPorthanin huomio kääntyä näinä aikoina muille aloille. Kuitenkin aikoi\ntutkijamme vielä viimeisinä elinvuosinaan valmistaa tuon ensimäisen\nsuuremman teoksensa, mutta kuolema silloin teki hänen aikeensa\nturhiksi.[156]\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPorthan oli paljoa ennen joutunut etupäässä historiallisten tutkimusten\nalalle. Kansanrunojen ja sananlaskujen kokoileminen oli ollut vain\nyhtenä osana siitä kokoilemisharrastuksesta, joka 1770 vaiheilla\nilmenee maassamme. Se kohdistui kaikkeen, jonka huomattiin olevan\nyhteydessä Suomen maan ja kansan kanssa ja sen historialliset muistot\nensi sijassa vetivät mieliä puoleensa. Tällainen kokoilemishalu oli\nomituinen Ruotsillekin ja kaikissa valtakunnan osissa syntyi\nkokoilijoita.\n\nEräs sen ajan kirje, kirjoitettu yhdelle etevimmistä silloisista\nkokoilijoista Sigfrid Pehrsson Gahmille kertoo noista harrastuksista:\n\"Herra Sihteeri on yleensä arvossa töittensä, mutta etenkin\nperinpohjaisen Smoolantia koskevan kokoelman vuoksi, Hülphers koettaa\nkoota Westmanlannin ja Taalain kuvauksia, konrehtori Lundströmillä\non kelvollisia kokoelmia, jotka kuuluvat Helsinglantiin ja\nGestriklantiin, Fryxell ja Fernow ovat ottaneet Wermlannin osalleen,\nlukuun ottamatta muita, niiden joukossa itseäni, joka olen monta vuotta\nhaalinut kokoon kaikki, mitä olen voinut saada käsiini Länsipohjaan\nkuuluvaa\".[157] Näistä puuhista ei Suomi voinut jäädä syrjään, se kun\noli verrattain vilkkaassa yhteydessä Ruotsin kanssa ja Ruotsin puolelta\nvielä erityisesti niihin kehotettiin. Niinpä kertoo Tilas eräästä\nnuoresta suomalaisesta, josta hän aikoi kasvattaa hyvän kokoilijan,\nmutta valittaa kohta sen jälkeen: \"Suomalaisesta arkivaariostani\npelkään, että hän on joutunut uskottomaksi, sittenkuin hänen on\ntäytynyt isänsä apulaisena kaivautua Vaasan maakirjaan ja sitäpaitsi\nkuljeskelee hän jonkun Chloriksen perässä\".[158]\n\nSuomalaisilla oli kuitenkin muitakin edellytyksiä toiminnalleen kuin\nvain maakunnallinen erikoistunne ja siitä johtuva harrastus. Aina siitä\nasti kun Juslenius ensiksi teoksissaan esiintoi ihailunsa ja\nkiitollisuutensa suomen kansaa kohtaan, kun hän oli tutkinut kansan\nvaiheita ja sen kieltä, oli suomalaisten mielissä ollut tunne siitä,\nettä he olivat oma erityinen kansa ja että heillä oli velvollisuutensa\nsitä kohtaan. Tämä tunne keksi itselleen eri aikain käsitystavan\nmukaisia erilaisia ilmaisumuotoja.\n\nJuslenius pitää isänmaan vaiheiden kertomista pyhänä työnä,\nkiitollisuuden osotteena vanhemmille ja esi-isille, joille maanmiehensä\novat velkaa tunteensa, työnsä ja koko persoonansa. Hänen teoksensa\novatkin sentähden etupäässä isänmaan ylistystä ja puolustusta sen\nhalveksijoita vastaan.[159] Mutta sitten muuttui käsitys. Tietoa\naljettiin pitää etupäässä keinona, jolla voitiin hankkia hyötyä itselle\nja muille ja siten päästä lähemmäksi vastaista onnellisuutta ja\ntäydellisyyttä. Isänmaan historia ja kieli olivat nyt ennen kaikkea\nkeinoja, joilla tuli sivistää omia maanmiehiä. Eräs ruotsalainen\nlausunto näiltä ajoilta väittää, \"ettei ole ollut eikä ole mitään\nbarbaarista kansaa, jonka onnetonta tilaa ei olisi johdettava\ntietämättömyydestä siitä, millaiset ihmiskunnan muinaiset vaiheet ovat\nolleet\".[160] Mutta jotta tuollaisesta tiedosta todella olisi hyötyä,\npiti sen ennen kaikkea olla luotettavan, kriitillisesti todistetun,\nmuuten se saattoi väärällä muodollaan pettää ihmiset.\n\nHalu isänmaan menneisyyden tutkimiseen johtui todellisuudessa kuitenkin\npaljon välittömämmin ajan katsantotavasta. Ranskalaisten kirjoittajain\nkeskuudesta oli lähtenyt tarve historiallisesti perustella kaikkia\nolevia laitoksia, tapoja ja aatteita, tutkia niiden syntyä ja olemassa\nolon oikeutta. Tämä tarve oli tullut aivan yleiseksi ja vaikutti\nehdottomasti suomalaisiin, etenkin niihin, jotka omasta kokemuksestaan\nhyvin tunsivat kansansa elämän ja tavat, jotka olivat tehneet laajoja\nmatkoja maassa ja kirjoittaneet taloudellisia ja topograafisia\nkuvauksia siitä. Maan ja kansan tunteminen oli vain puolinaista,\nniinkauvankuin ei niiden menneisyyttä tunnettu. Erilaiset käsitykset\nsuomalaisten ja suomen kielen oikeudesta erikoiseen olemassa oloon\nsytyttivät ehdottomasti halun tutkia niiden alkuperää ja vaiheita.\n\n1760 ja 1770 luvuilla tapaa lukuisasti esimerkkejä lausunnoista, jotka\nosottavat tuontapaista isänmaanrakkautta suomalaisissa tutkijoissa.\nNuori Juhana Lizelius kuvaa tunteitaan näin: \"Ainakin minä olen\nseuratessani esi-isäin tekoja tuntenut erinomaista huvia ja melkeinpä\nhurmaavaa nautintoa, joka vaan sentähden on tullut häirityksi, etten\nole voinut saada niistä sitä tietoa, jota halusin\".[161] Tämä vuonna\n1772. Seuraavana vuonna kirjoittaa Lencquist, kun tulee puheeksi hänen\nosallisuutensa historiallisiin tutkimuksiin, jotka käsittelevät Suomen\nmuinaisuutta, ettei hän luule olevansa mihinkään niin velvoitettu kuin\ntoimimaan kristinuskon jälkeen lähinnä isänmaan kunnian ja sivistyksen\nhyväksi.[162] Huomaa kuitenkin, että tähän aikaan vielä Jusleniuksen\nkäsityksellä kansan muinaisesta arvosta ja vanhasta iästä sen\nparhaimpina etuina oli paljon puoltajia. Sellainen ajatus on\naiheuttanut väitöskirjan \"De gloria antiquitatis temere non\ncontemnenda\" vuodelta 1768. Ja seuraavana vuonna ilmestyneessä \"De\njusto Fennorum in patriam amore\" selitetään, että rakkautta kansaan\nlisää tieto sen vanhuudesta niinkuin kiintymistä omaan sukuun sen vanha\nalkuperä ja arvo.\n\nMutta alkavalla tutkimuksella ei ollut niitä edellytyksiä, joita\ntarvittiin sen menestymiseksi, ja valituksia siitä tavataankin aina\nsiellä, missä on halua ja puuhaa muinaisuuden selvittämiseksi.\nMennander kertoo, että on melkein mahdotonta saada käsiinsä suomalaisia\nlähteitä. Brenner oli matkoillaan korjannut sen, minkä oli voinut, ja\nvienyt mukanaan Ruotsiin. Sodat ja onnettomuudet olivat hävittäneet\nsuurimman osan käsikirjoituksista täällä ja vanhoista painetuista\nteoksista olivat painokset olleet niin pieniä ja hajaantuneita joka\nsuunnalle, ettei ahkerimmallakaan etsimisellä voinut niitä löytää.\nSamaa valittaa Bilmark.[163]\n\nOli kuitenkin koottu omasta maasta, mitä oli saatu. Mennander, joka\n1757 oli tullut Turun piispaksi, oli virkamatkoillaan ja kirjevaihdolla\npappien kanssa koonnut vanhoja suomalaisia kirjoja ja hautajaispuheita.\nPaitsi runoja oli hän keräillyt taloudellisia tietoja, tietoja\nmuinaisjäännöksistä sekä muista merkillisyyksistä. Hänen asemansa ja\nlaajat tuttavuussuhteensa olivat siinä parhaimpana apuna. Mutta\nsitäpaitsi hän oli asettunut yhteyteen ruotsalaisten oppineitten kanssa\nja seurauksena tästä vuorovaikutuksesta oli usean asiakirjan joutuminen\nSuomeen, joko alkuperäisenä tahi jäljennöksenä. Tämän yhteyden\nmerkityksen käsittää vasta silloin, kun on luonut silmäyksen silloisten\nlähdevarastojen tilaan Ruotsissa.\n\nLähteiden keskittäminen päävarastoihin oli jotenkin vähän edistynyt.\nSuuria perhearkistoja oli useilla aateliskartanoilla esim.\nSkoklosterissa, Sahlstadissa, Djursholmassa ja kartanoitten omistajat\nkäyttivät usein niitä omaksi huvikseen päästämättä niihin tutkijoita.\nVanhoja päärmäkirjeitä ja muita asiakirjoja ajelehti paljon\nmaaseuduilla ja niitä tavattiin paikoissa, joissa niitä ei voitu\naavistaakaan olevan. Mutta ei siinä kyllä. Ruotsin arkistot ja\nkirjastot olivat 1760 luvulla vielä enimmäkseen ilman järjestystä ja\nilman kunnollisia luetteloita. Useimmiten olivat kirjastonhoitajat\nvain nimeksi toimessaan, säilyttivät kirjastojen avaimet ja\nnäyttivät yleisölle kirjoja, jotka olivat jollakin tavalla heistä\neriskummallisia. Käsikirjoituskokoelmat olivat sidotut sekaisin\npakkoihin, niin että täytyi käydä ne lehti lehdeltä lävitse ja kirjat\nolivat ilman järjestystä hyllyillään tahi röykkiöinä lattialla.[164]\nValtioarkistossa v. Stiernman piti hallussaan joukottain kirjallisia\naarteita, joita käsittelemään hän ei ketään päästänyt. Hän näyttää\nusein suorastaan ehkäisseen tutkijain toimintaa.[165]\n\nValtioarkistossa säilytettiin enimmäkseen asiakirjoja uudemmalta\najalta, keskiajan asiakirjat taas olivat antikviteettiarkistossa, joka\nsijaitsi Brahen talossa. Päärmäkirjeet, joita oli suunnaton joukko,\nolivat täällä eräässä rapun alaisessa huoneessa aina vuoteen 1772 siinä\ntilassa, ettei niitä ensinkään voitu käyttää.[166]\n\nPoistaakseen epäkohtia, joita tällaisesta järjestelmästä oli, olivat\nruotsalaiset kokoilijat kopioineet ja koonneet äärettömiä kokoelmia\nkaikenlaisilta eri aloilta. Usein syntyi kilpailua eri kokoilijain\nkesken harvinaisemmista asiakirjoista ja se aiheutti toisinaan kateutta\nja epäluuloa heidän välillään. Alkavan suomalaisen tutkimuksen oli\nvälttämättä asetuttava yhteyteen heidän kanssansa, jos mieli saada\nRuotsista siellä olevia tärkeitä asiakirjoja. Välittäjänä esiintyi\naluksi etupäässä Mennander, jonka korkea asema ja käytettävänä olevat\nvarat paljon edistivät näitä pyrintöjä.\n\nMutta Mennanderilla on suuri merkitys senkin yhteistoiminnan\naikaansaamisessa, joka alkoi suomalaisten tutkijain omassa keskuudessa\nvuonna 1770. Innostus suomalaiseen tutkimukseen oli siihen asti\npuhjennut esiin hajanaisissa yrityksissä osaksi tietojen\nkokoilemisessa, jota useat papit seudullaan tekivät, osaksi taas\npitäjänkertomusten ja muitten isänmaata koskevain väitöskirjain\njulkaisuissa. Mutta noilla yrityksillä ei ollut mitään keskinäistä\nyhteyttä, joka ne olisi liittänyt yhdeksi kokonaisuudeksi.\nPitäjänkertomukset olivat usein maakunnallisen tahi paikkakunnallisen\nerikoisharrastuksen synnyttämät, enemmän ainakin kuin kansallisen,\nvaikka isänmaallinen tunnekin usein vaikutti voimakkaasti. Sitäpaitsi\nvaikutti myöskin hallituksen kehotus niitä kirjoittamaan ja aineen\nhelppous käsitellä.[167]\n\nTämä isänmaallinen innostus osaltaan aiheutti vuonna 1770 seuran\nperustamisen, joka otti suomalaisen tutkimuksen tehtäväkseen. Se oli\ntunnettu Aurora seura.[168] Tarkoitus sillä kyllä oli kaksinainen,\nniinkuin sen laeissa sanotaankin. Ensi sijassa mainitaan sen\nharrastusten esineenä ruotsin kieli ja senkielinen kirjallisuus,\ntoisessa vasta suomen kieli sekä tämän maan vaiheet ja historia.[169]\nTämä vastasikin täydelleen silloista ajatustapaa, siinä kun valtakunta\nsellaisenaan muodosti yhtä huomattavan aiheen isänmaanrakkauteen kuin\nSuomi erityisesti.\n\nMennander mainitaan erityisesti sinä, joka oli saanut aikaan seuran,\nvieläpä uhrannut siihen varojaankin. Ensimäiset jäsenet, joita\nmainitaan ensimäisessä säilyneessä seuran pöytäkirjassa, ovat kaikki\nhänen läheisempiä tahi kaukaisempia sukulaisiaan -- hänen poikansa\nC.F. Mennander, Petter Juslén nuorempi, Porthan sekä M.J. Alopaeus,\njoka pari vuotta sen jälkeen meni naimisiin mainitun Juslénin sisaren\nkanssa. Kuitenkin kehittyi seura Mennanderista riippumattomana, jonka\nparhaiten todistaa tyytymättömyys, jota hän kohta sen jälkeen osotti\nkoko seuraan.[170] Sensijaan Porthan esiintyy kohta seuran varsinaisena\nsieluna, etenkin kun tuli kysymykseen huolenpito seuran julkaisuista.\n\nSeura oli nimittäin vuoden 1771 alusta ruvennut julkaisemaan omaa\nviikkolehteä \"Tidningar utgifna af et Sällskap i Åbo\", \"voidakseen sitä\nnopeammin ja voimakkaammin edistää tarkoitustaan\". Kunkin jäsenen piti\nkirjoittaa aineesta, johon hän oli perehtynyt, kun se vaan oli seuralle\nkunniaksi ja yleisölle eduksi. Ja niinkuin seuralla itselläänkin oli\nkaksinainen tarkoitus, niin oli sen julkaisuissakin kahdenlaisia\nkirjoituksia. Oli runoja ja käännöksiä vieraskielisistä kappaleista\nsekä kaikenlaisia yleistajuisia aineita käsitteleviä aiheita, mutta\nsitäpaitsi oli erityisesti Suomen maata ja kansaa koskevia tutkimuksia,\nkuvauksia ja lähteitä. Tuo viikkolehti oli aijottu siksi varastoksi,\njohon Suomea koskevat tiedot olivat eri tahoilta kerättävät yhteen\nkohtaan. Oli tarkoitus pelastaa kaikki nuot tiedot häviöstä, samalla\nkuin sen kautta heräisi laajemmissa piireissä halu tuommoiseen\nkeräilyyn.\n\nVuosi vuodelta kasvoi jälkimäistä tarkoitusta varten kirjoitettujen\nkirjoitusten luku ja se mies, joka etupäässä ylläpiti tätä ohjelmaa ja\nsamalla koko julkaisua, oli Porthan. Hän julkaisi joukon maamme\nhistoriaa koskevia lähteitä, lyhyitä sivistyshistoriallisia kappaleita\nja kielellisiä tutkimuksia. Historialliset tutkimukset alkoivat astua\netusijaan.[171] Porthanin historialliset harrastukset olivat kuitenkin\npaljoa vanhempaa alkuperää. Luennoillaankin hän oli kosketellut\nhistoriaa, etenkin filosoofisia aineita käsitellessään. Noudattaen\nranskalaisten valistuskirjailijain esimerkkiä hänkin usein alotti\nselityksensä jostakin opista, jostakin ennakkoluulosta tahi tavasta\nseuraamalla sitä sen alkuperään ja syihin tahi selitti hän esitystään\nesimerkeillä, joita otti historiasta. Ja historia, jota hän tässä tuli\nkäsitelleeksi oli etupäässä sivistyshistoriaa, etenkin Ruotsin.\nSitävastoin Suomen historia vain poikkeustapauksissa tulee kysymykseen\nvielä hänen viimeisinä elinvuosinaankin. -- Varsinainen välitön aihe\nPorthanin historiallisiin tutkimuksiin on kuitenkin etsittävä paljoa\naijemmalta ajalta.\n\nPorthan oli vuonna 1764 nimitetty yliopiston kirjaston vakinaiseksi\namanuensiksi. Tämä toimi se etupäässä sai hänet historiallisten ja\nkirjallisuushistoriallisten opintojen ja tutkimusten alalle, hänellä\nkun oli esteetön tilaisuus tutustua kirjastossa olevaan kirjavarastoon.\nTähän oli kyllä riittävää aikaakin, kun kirjavarat olivat verrattain\npienet ja juoksevat tehtävät pian toimitetut. Päähuolen kirjastosta\npiti sitäpaitsi sen hoitaja Henrik Hyllén, joka aikoinaan oli\nollut Porthanin kotiopettajana. Hänen hallussaan oli kirjaston\ntärkeimmät asiakirjat eikä hän edes antanut Porthanin kirjoittaa\nluetteloon saapuneita ja saapuvia kirjoja.[172] -- Miten läheisesti\nkirjallisuushistoria kuului kirjastonhoitajan virkaan, osottaa se, että\nHyllén, kuten useat hänen virkaveljensä muualla, piti tuosta aineesta\nluentoja näytellen kuulijoilleen samalla tärkeimpiä teoksia.[173]\n\nKun Hyllén erosi toimestaan vuonna 1770, tuli Porthan kirjaston\nvarsinaiseksi hoitajaksi, vaikka hän vasta kahta vuotta myöhemmin siksi\nnimitettiin. Hän peri samalla Hylléniltä toisenkin toimen, nimittäin\nkirjaston historian kirjoittamisen, jota tämä jo oli aikonut\nsommitella.[174] Se oli sitäpaitsi yhteydessä käytännöllisten tointen\nkanssa, johon uuden kirjastonhoitajan oli ryhtyminen. Kirjasto oli\nnimittäin viimeisten hoitajainsa aikana jäänyt tarpeellista huolenpitoa\nvaille, kirjat olivat vaillinaisesti merkityt luetteloihin, useat\nolivat poissa ja itse luettelot huonossa kunnossa. Jotta ensi\ntarkastuksessa voitaisiin päättää, mitä kirjoja kulloinkin oli tullut\nkirjastoon, oli verrattava eri luetteloja ja teosten ostamisaika niiden\nmukaan merkittävä. Muutamia vuosia myöhemmin syntyikin kysymys yleisen\nluettelon tekemisestä ajan perustalla, milloin teokset olivat tulleet\nkirjastoon, joka ulottuisi aina akatemian perustamiseen asti. Porthan\nei kyllä suosinut tuumaa sellaisenaan, mutta se osottaa kaikissa\ntapauksissa jonkinlaista tarvetta saada yleiskatsaus kirjavaraston\nmuodostumiseen, jotta sitä sen paremmin sitten voisi hallita ja\nhoitaa.[175]\n\nTämä sama käytännöllinen tarve oli jo kerran ennenkin saanut aikaan\nkirjaston historian, vaikka toisenlaisissa oloissa ja sentähden\ntoisenlaisessa muodossa. Tarkoitan sitä historiaa muutamissa\nyleispiirteissä, jonka Scarin pani kokoon kirjastontarkastajain\nkäytettäväksi vuonna 1748 silloin tapahtunutta tarkastusta varten.\nEsityksensä alussa sanoo Scarin: \"Koska on tärkeätä, että ennenkuin\nryhdytään edessämme olevan julkisen kirjaston tarkastukseen, herrat\nvaltuutetut saavat tiedon kahdesta asiasta: 1:o mitä lisiä kirjastolla\non aika ajoin ollut ja 2:o miten asianomaiset ovat hoitaneet ja\nhallinneet kirjastoa sen perustuksesta alkaen, niin olen katsonut\nvelvollisuudekseni antaa tarpeellista tietoa tästä\" j.n.e.[176] Ettei\nkertomus tullut suuremmaksi johtui osaksi sen tilapäisestä\ntarkoituksesta, osaksi lähteitten laadusta. Scarin käytti näet vain\nniitä muutamia kirjastoa koskevia asiakirjoja, joita siellä oli,\nsitävastoin hän ei ensinkään tuntenut akatemian konsistoorion\npöytäkirjoja. Kuitenkin hän ehdottaa, että konsistoorion amanuensi\nottaisi käydäkseen ne läpi, vaikka ehdotus raukesi ilman näkyvää\ntulosta.\n\nSensijaan olivat Celsiukset samoihin aikoihin kirjoittaneet Tukholman\nkuninkaallisen kirjaston ja Upsalan yliopiston kirjaston historiat.\nMutta ne olivat lyhyitä, epätäydellisiä teoksia, eivätkä läheskään\nkäyttäneet kaikkea sitä lähdevarastoa, joka oli saatavissa. Annerstedt\nhuomauttaa jälkimäisestä teoksesta, että se retoorisen laveapuheisuuden\nalle kätkee heikkouksia tutkimuksessa ja hätäilemistä.[177] Nämät\nolivat mallit, joita Porthan saattoi käyttää esikuvinaan, ja tällaisia\nesityöt, jotka oli tehty.\n\nKirjallisuushistorialliset ja oppihistorialliset tutkimukset näyttävät\ntähän aikaan olleen muodissa Turussa, etenkin nuorempi tutkijajoukko\noli niihin antautunut. Calonius käsitteli humanistisen ajan\nkirjallisuutta väitöskirjasarjassa, jonka hän julkaisi vuosien 1764 ja\n1777 välillä, Tidgren kirjoitti vuonna 1773 \"De regimine et\nconstitutione Reipublicae litterariae\" ja Sigfrid Porthan julkaisi 1760\nluvulla, kaksi tätä ainetta koskevaa sarjaa. Kun tapaamme kaksi\nensinmainittua sekä H.G. Porthanin hakemassa Hasselin professioonia, on\nmahdollista, että noilla väitöskirjoilla on tämän aikeen kanssa jotakin\nyhteyttä. Mutta myöskin Bilmarkilla on väitöskirja \"De caussis\nflorescentis et marcescentis reipublicae litterariae\" vuodelta 1771.\n\nTeoksensa esipuheessa sanoo Porthan, että hän on \"koettanut olla mitään\nkertomatta ja todeksi vakuuttamatta, jota ei ole siksi näytetty\nsopivilla todisteilla ja saatu hyviksi tunnustetuista lähteistä,\nyliopiston konsistoorion pöytäkirjoista ja muista varmoista\nmuistomerkeistä\". Tämä lausunto on ensimäinen ilmaus periaatteesta,\njoka yhtä mittaa uudistuu Porthanin myöhemmissä lausunnoissa. --\nKirjaston historiassa ei ole mitään erityistä ilmoitusta lähteistä,\njoita siinä on käytetty, paitsi milloin niihin erikseen viitataan.\nPäälähteenä ovat olleet konsistoorion pöytäkirjat, luettelot kirjoista\nja itse kirjat. Ensimäinen lainauskirja alkaa vuodelta 1748. Sitäpaitsi\noli pienempi kokoelma vanhempia kirjaston hoitoa koskevia asiakirjoja,\njotka ulottuivat taaksepäin vuoteen 1720. Kirjaston tilit olivat\nsäilössä vasta vuodesta 1746 alkaen.[178]\n\nTiedot vanhemmalta ajalta olivat sentähden jotenkin niukkoja eivätkä\nnekään aina varmoja. Konsistoorion pöytäkirjoissa ilmoitetut luettelot\nuusista kirjoista, joita oli hankittu, sisälsivät usein vääriä ja\nepätarkasti kirjoitettuja tekijän ja teosten nimiä. Toisinaan nuot\nilmoitukset olivat kokonaan laimiinlyödyt.\n\nSiltä ajalta alkain, jolta tilit olivat säilössä, vertasi Porthan näitä\npöytäkirjoissa oleviin ilmoituksiin sekä täydenteli ja korjasi\nedellisten avulla jälkimäisiä. Näitä tietoja vertasi hän itse\nkirjoihin. Tämä menettely oli yhtämittaista palaamista johdetuista\nlähteistä alkulähteihin ja edellisten tarkastelemista sekä\nkorjaamista jälkimäisten mukaan. Kritiikki oli kyllä aivan\nyksinkertaista, melkeinpä koneellista, mutta vaati suurta tarkkuutta ja\nkärsivällisyyttä. Lähteiden vanhemmuudella oli tässä ehdottomasti\npääarvo ja tätä periaatetta saattoi noudattaa kritiikissä ottamatta\nhuomioon lähteitten muita ominaisuuksia.\n\nLähteiden laatu selittää myöskin, minkätähden Porthan on rajoittanut\nesityksensä aihetta enemmän kuin olisi voinut otaksua. Tarkkaan\nluettelee hän kyllä yksityiset tapaukset, joiden kautta kirjavarasto\nkasvoi, kuten lahjoitukset ja muut sellaiset. Sitävastoin hän ei ole\nantanut mitään kuvausta kirjaston säännöllisestä kasvamisesta, mitä\nteitä teoksia sinne hankittiin, minkä maan teokset milloinkin olivat\nenimmin suosittuja ja kuinka kirjain hankkiminen yleensä oli\njärjestetty. Tällainen kuvaus oli vanhempiin aikoihin nähden aivan\nmahdoton, koska lähteet tässä suhteessa enimmäkseen puuttuivat.\nSensijaan olivat ne säilyneet vuosisadan keskivaiheilta aikain ja\nPorthanin oma toiminta kirjastonhoitajana olisi viimeisiltä\nvuosikymmeniltä antanut sellaiseen hyvän tilaisuuden. Mutta sen sijaan\ntapaamme vain aivan ylimalkaisia ilmoituksia siitä, \"että kirjasto\nalkoi kauniisti kasvaa\", \"ettei harrastus sen lisäämiseen uusilla\nlisillä lakannut\" j.n.e. Porthanin yksityiseen kirjevaihtoon kuuluvista\nkirjeistä ja harvoista nyt enää säilyneistä jätteistä saamme epäselvän\nkäsityksen siitä, miten se todella tapahtui.\n\nKirjojen arvostelua Porthan kyllä ei liittänyt luetteloon niistä,\nmutta kuitenkin hän ikäänkuin ohimennen huomautti niiden arvoa\nhistoriallisina jätteinä. Niinpä sanoo hän muutamista vanhoista Ciceron\nkäsikirjoituksista, että \"niiden pitäisi olla tärkeitä ja erittäin\narvokkaita niille, jotka tutkivat kriitillistä ja tieteellistä henkeä\nja sitä harrastavat\", vaikka noista teoksista filologialle ei ollutkaan\nmitään hyötyä. Kokoelmasta erilaisia asiakirjoja vuosilta 1331-1616\narvelee Porthan, että niitä voi käyttää eri aikojen kirjainten ja\nkäsialan muotoa tutkiessa mutta sitäpaitsi vanhojen tapojen\nselvittämiseen. Myöskin päättelee tutkijamme kirjoituksista niiden\nkirjoittajan luonnetta, ajatustapaa, asemaa j.n.e..[179]\n\nHäntä eivät siis huvittaneet teokset sellaisinaan, niiden omituisuus,\nharvinaisuus eli kuten silloin sanottiin kuriositeetti. Häntä viehätti\netupäässä erilainen inhimillinen elämä, joka esiintyi sisällöltään\nmitättömimmänkin kirjoituksen alta. Huomaa, että Porthan etupäässä\najatteli sitä, ja siinä hän erosi useista sen ajan kokoilijoista,\njoille kokoileminen sellaisenaan sekä sen tulos oli kaikki. --\nKuitenkaan ei hän ole tässäkään teoksessaan ryhtynyt itse kuvaamaan\nteosten oleellisuutta, vaan esitti muutamia kuvaavia kohtia niistä.\n\nMutta silloin kun nämät kirjoitusluettelot julkaistiin väitöskirjoissa,\noli Porthan jo julkaissut suuren joukon historiallisia esityksiä Aurora\nseuran lehdessä. Palaamme niihin.\n\nNäissä kirjoituksissa huomaa selvästi vaikutuksen Mennanderin runsaista\nkokoelmista ja hänen harrastuksistaan. Porthanin \"Kortt Historia om\nFinnska Bibel öfversättningen\", joka painettiin vuoden 1778 Turun\nlehdissä, käsittelee aihetta, jota Mennander erityisesti oli tutkinut.\nSynodaalipuheessaan, jonka hän piti Turussa 15. p. syyskuuta 1775 oli\nhän esittänyt muun muassa myöskin samaa ainetta, raamatunkäännöksen\nhistoriaa vuoteen 1642. Porthanin esitys ei sisällöltään eikä\nmuodoltaan paljoa tästä eroa, olematta kuitenkaan siltä missään\norjallisessa riippuvaisuus-suhteessa siihen. Se jatkuu sitä paitsi aina\nsilloiseen aikaan asti.[180]\n\nVuonna 1782 julkaisi Porthan lyhyen tutkimuksen \"Anmärkning rörande\nframl. Biskopens i Åbo M. Pauli Juustens Adelskap och efterkommande\".\nTähän oli sitä enemmän aihetta, kun Fredenheim juuri tähän aikaan tutki\nsukunsa alkuperää ja luuli tällöin huomanneensa Juustenin olleen hänen\nesi-isäinsä kanssa sukulaisuussuhteessa. Porthan oli kirjevaihdossaan\nMennanderin kanssa kosketellut asiaa jo vuonna 1779. Aiheen\ntutkimukseen oli kuitenkin antanut Juustenin \"Acta legationis\nMuscoviticae\", jonka Porthan vuonna 1775 julkaisi. Sen esihistoria on\ntämä.\n\nOllessaan keräilymatkalla eteläisessä Ruotsissa vuonna 1774 löysi Gahm\neräästä syrjäisestä sopesta Lundissa tuon asiakirjan. Heti syksyllä\nsamana vuonna hän lähettää sen suosijalleen Mennanderille samalla\ntoivoen, että se painettaisiin Turussa ilmestyvään lehteen. Kun tämä ei\nvoinut käydä päinsä sen latinankielisen asun tähden, ehdotti Gahm, että\nBilmark painattaisi sen väitöskirjana respondentin muistutuksilla\nvarustettuna.[181] Se oli vuoden viimeisenä päivänä 1774. Seuraavana\nvuonna ilmestyi asiakirja Porthanin presidiolla.\n\nPorthan sai kuitenkin muitakin teitä noita julkaistavia lähteitä.\nVuonna 1776 hän kirjoittaa lehtiin \"Om en liten sällsynt Bok,\nRespublica Glacialis kallad\". Tutkijamme oli saanut kirjan lainaksi\näsken Ruotsista tulleelta hovioikeuden presidentiltä Leijonhufvudilta,\njoka edellisen vuoden lopulla oli kutsuttu Aurora seuran jäseneksi. Hän\netsii sen kirjoittajaa ja vetoo tässä kirjeeseen, jonka Tessin on\nasiassa kirjoittanut Leijonhufvudille, tullen kuitenkin siten\nerehdyttäviin johtopäätöksiin.[182] Tässä siis yksi monista teistä,\njoilla Ruotsin kokoilijat olivat yhteydessä Suomen alkavan\nhistoriantutkimuksen kanssa. Aine koski yksinomaan Ruotsin historiaa\ntässä tapauksessa.\n\nLehtiä toimittaessaan oli Porthanin taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia\nvastaan, jotka yhtämittaa kasvoivat. Jo vuonna 1772 ilmoitetaan, että\nlehdet ilmestyvät kovin epäsäännöllisesti ja laihtuvat sisällöltään.\nSyynä tähän oli se, että vain harvat seuran jäsenistä todella\ntyöskentelivät, muut sitävastoin luottivat näihin eivätkä tehneet\nmitään. Samaa valitellaan myöhemminkin.\n\nSeuraan kuului hyvin erilaisia aineksia, jäsenet olivat usein\ntieteelliseltä katsantokannaltaan ja mielipiteiltään aivan erilaisia.\nUseat kokoilivat maata koskevia tietoja isänmaallisella mielellä, mutta\nheiltä puuttui arvostelukykyä ja he olivat juurtuneet vanhoihin\najatuksiin Suomen muinaisuudesta, Toiset taas vaativat suurempaa\nkriitillisyyttä ja samalla kuin he seurasivat yhä tarkistuvaa\nkirjallisuutta muualla, loittonivat he yhä enemmän entisestä työtavasta\nja ajatuskannasta. Seurassa oli sitäpaitsi miehiä, jotka olivat\nlevottomia ja juonittelevia luonteeltaan sekä koettivat päästä niin\nvähällä työllä kuin suinkin.\n\nSeuran toiminnassa oli vaarallinen kohta, jossa kaikki nuot\neroavaisuudet helpoimmin saattoivat tulla näkyviin, -- seuran jäsenten\nsille jättämäin kirjoitusten tarkastelu. Seuran säännöissä on selvästi\nhuomautettu tätä mahdollisuutta ja viitattu eripuraisuuteen ja\ntyytymättömyyteen, joka muissa seuroissa oli ollut tarkastelun\nseurauksena. Sentähden oli ryhdytty Aurora seurassa varokeinoihin\ntarkastajain salaamiseksi muilta jäseniltä.\n\nVäitetään, että kritiikki tästä huolimatta hajoitti seuran. Kalm\nkertoo: \"Turun oppisanomat ovat täydelleen sekasorrossa.... Olen\nkysynyt syytä tähän ja minulle on vastattu, että Herrat Professorit\nPorthan ja Bilmark, Asessori Juslén sekä pari muuta lisäksi ovat ilman\nmuuta joko kokonaan hyljänneet tahi karsineet tahi myöskin kokonaan\nmuuttaneet seuran laatikkoihin jätetyt kirjoitukset; tämä on suuresti\nloukannut kirjoittajia, jotka sentähden eivät enää ole antaneet mitään\nkirjoituksia, vieläpä ovat jääneet kokonaan pois kokouksista\".[183]\n\nMutta löytyy toinenkin kertomus Turun sanomain lakkaamisesta, jonka\nmukaan tilaajain vähyys on ollut siihen pääsyynä.[184] Yleisössä alkoi\nyhä enemmän päästä valtaan haluttomuus kaikkeen vakavampaan lukemiseen,\nnyt kun ulkomaalainen, etenkin ranskalainen kevyt kirjallisuus saavutti\nenenevää suosiota. Kun Turun sanomat myöhemmin alkoivat uudelleen\nilmestyä, valitellaan tätä seikkaa yhtämittaa. Miten suuresti yleisön\nosanotto oli laimentunut todistaa Porthan itse kertoessaan: \"Melkein\nkaikki apu maaseudulta on lakannut, en tiedä mistä syystä; sen mitä\nsieltä tarvitsemme on meidän itse kirjevaihdolla, maksulla ja vaivalla\nhankittava\".[185] Tätä ajanhenkeä vastaan on Porthan vielä myöhemminkin\nsaanut taistella ja hänen seuraavat julkaisunsa olivat enemmän tahi\nvähemmän, joskus välittömästi, useimmiten ainakin välillisesti siitä\nriippuvia.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPorthanin tähän asti mainitut Suomen viljelyshistoriaa koskevat\nkyhäykset keskittivät esityksen enemmän itse viljelyksen muotoon ja\ntuloksiin kuin viljelijöihin itseensä. Sivistyksen edistäjät ja\nkannattajat jäivät aina kuvaamatta, heidän erikoinen henkilöllinen\nomituisuutensa selvittämättä. Sitä suuremmalla uteliaisuudella\nkäännymme sentähden ainoihin henkilökuvauksiin, jotka Porthan on\nkirjoittanut tällä ajalla. Tarkoitan muistopuheita, jotka hän on\npitänyt.\n\nTällaisesta muistopuheesta oli aikakauden esteettisen maun määrääjillä\nomat mielipiteensä, jotka olivat saaneet yleisen kannatuksen. Puheen\npiti samalla olla runolliseen tahi kaunokirjalliseen henkeen\nkirjoitettu esitys ja toiselta puolen taas historiallinen\nkertomus. Mutta kaikki eivät hyväksyneet tuota vaatimusta. \"Omasta\npuolestani toivoisin\" -- sanoo Knös -- \"ettei historiallisista\nmuistokirjoituksista odotettaisi kaunokirjallisia kyhäyksiä\nja ettei niitä arvosteltaisi Ruotsin Akatemian mittakaavan\nmukaan. Historiallisen muistokirjoituksen tulee esittää asioita\nyksinkertaisesti kertoen, mutta tarkoin ja todistamalla kaikki, sitä\nvastoin voi kaunokirjallinen sepitys, muisto à la Lehnberg maalailla ja\nja ikäänkuin upottaa ne muutamat asiat, jotka ilman tutkintoa ja\ntodistelua pidetään varmoina, nerokkaitten mietteitten mereen, jonne\ntoisinaan historiallinen totuus häviää. Jokainen asiahan on erittäin\ntodistettava historiassa, ja mainepuheessa, akateemisessa\nylistyspuheessa pidetään useita sitaatteja turhantarkkuutena\".[186]\n\nPorthan oli kaunopuheliaisuuden opettajana yliopistossa ja sentähden\noli taipumus antaa tässä kaunopuheliaisuuden silloisille vaatimuksille\nenemmän arvoa kuin historian säännöille luonnollinen.\n\nKaunopuheliaisuuden opettajana on Porthan teoreetisesti käsitellyt\nmuistopuheita. \"Muistopuheissa\" -- opettaa hän -- \"on aina puhuttava\nparempaan suuntaan, valehdeltava hyvin vähän... Hautajaispuheessa tulee\nvielä kohtuullisemmin kiitellä, ei siltä moittiakaan, vaan puhua niin,\nettä kiitoksen suhteesta voi päättää millainen henkilö on ollut\". Kun\nnäin näytetään vaan yksi puoli henkilöstä, jota kiitellään, ei\ntuollainen kuva ole aivan luotettava, huomauttaa Porthan toisessa\nkohdassa. Mutta hän vaatii, että kuva, joka esitetään, on aivan\nnäköinen, sillä maalauksen yhdennäköisyys huvittaa meitä, sanoo\nAristoteles. Muistopuheessa tulee käyttää komeaa ja miellyttävää\nstiiliä, tehdä poikkeuksia aineesta, esittää kauniita vertauksia,\npäämäärä kun sellaisissa on koreus.[187]\n\nKuitenkin on Porthan erityisesti huomauttanut noiden muistopuheitten\nhistoriallista arvoa. Erityisessä kyhäyksessä hän on kehottanut\nedelleenkin pitämään hautajaispuheita tunnetummista henkilöistä, hän on\nkoonnut sitäpaitsi elämäkerrallisia tietoja oman aikansa henkilöistä ja\njulkaissut paljon vanhempia elämäkertoja. Se seikka, että tuollaisissa\nelämäkerroissa liiaksi kiitellään, sanoo Porthan kyhäyksessään, ei anna\naihetta niiden laimiinlyömiseen, koska tottunut tutkija aina osaa\nerottaa totuuden imartelusta.[188]\n\nEnsimäisen muistopuheensa piti Porthan Ehrensvärdistä 17. p. heinäkuuta\n1773, mutta se on jäänyt painamatta ja joutunut kateisiin. Porthan itse\nei pitänyt sitä kyllin täydellisenä, mutta Choraeus vakuuttaa siitä\nsaaneensa aivan erityistä hyötyä ja hyviä opetuksia. Porthanin ystävä\nM.J. Alopaeus piti samasta aineesta muistopuheen Porvoossa pari\nkuukautta Porthanin puheen jälkeen, mutta mahdotonta on tietää,\nolivatko nuot puheet keskenään yhteydessä.[189]\n\nKun myöhemmin 1788-1790 vuosien sota asetti Ehrensvärdin elämäntyön\noikeaan arvoonsa aikalaisten silmissä, herätti se Porthanissa halun\njulkaista parentatiooninsa.[190] Ja nähtävästi tässä tarkoituksessa hän\n1790 luvun keskivaiheilla ryhtyi hankkimaan tietoja Viaporin\nperustamisesta siellä oleskelleilta upseereilta. Aineksia hän saikin,\nmutta, kuten mainitsin, raukesi yritys kuitenkin sikseen.[191]\n\nTulemme nyt parentationiin, jonka Porthan piti entisestä opettajastaan\nHenrik Hasselista. Porthan oli itse siihen tarjoutunut ja ryhtyi heti\nHasselin kuoleman jälkeen kokoamaan aineksia puheeseensa.[192] Ja jo\nmuutaman viikon kuluttua hän kertookin olevansa valmis pitämään sen,\nkunhan vain saisi muutamia elämäkerrallisia tietoja kuolinpesästä.[193]\nLähteitä tutkijamme saikin jotenkin runsaasti, mutta etupäässä toiselta\ntaholta. Fredenheim oli jo Hasselin eläessä kirjeellisesti tältä saanut\ntavalliset personaaliat. Sitäpaitsi oli hänen haltuunsa joutunut\nmuitakin vainajaa koskevia tietoja. Nämät hän nyt lähettää Porthanille\nantaen hänelle samalla viittauksia miten niitä käyttää sopivalla\ntavalla ja mitä niiden johdosta huomauttaa.\n\nFredenheim kirjoittaa tästä muun muassa: \"1722 tuli hän Tukholmaan\nkotiopettajaksi, jota sinun ei tarvitse mainita, ja oli siellä neljä\nvuotta luultavasti tarkaten silloista mieltä kiinnittävää asemaa. Tätä\nhän sitten seurasi hämmästyttävän tarkkaan siihen nähden, ettei hän\nottanut osaa valtiolliseen elämään. Jos tahdot muutamilla sellaisilla\nmietteillä tehdä hänen olonsa Tukholmassa huvittavaksi, se kun sattui\nsellaiseen aikaan, sopinee se\".[194] Tämän Hasselin Tukholmassa olon on\nPorthan sitten muistopuheessaan kuvannut näin: \"Hän oleskeli näihin\naikoihin Tukholmassa, seuraten oppilaitaan heidän koteihinsa.\nMerkillisten tapausten ja muutosten, jotka silloin tapahtuivat,\nnäkijänä ja todistajana hän silloin oli. Ei kuitenkaan sellaisena, joka\nhämmästyneenä ja kokemattomana kaikkia ällistelee, vaan sellaisena,\njoka älyllä ja tarkaten seuraa asiain menoa niin paljon kuin\nmahdollista.\"\n\nPuhe valmistui näiden tietojen lähettämisen tähden paljon myöhemmin,\nkuin Porthan ensin oli luullut. Huhtikuulla 1777 yliopiston\nvarakansleri Haartman jo konsistoorion kokouksessa tiedusteli\nPorthanilta, joka oli sinne kutsuttu, eikö muistopuhe pian valmistuisi,\nsitä kun tuskin voisi pitemmälle lykätä. Porthan vastasi aikovansa\nodottaa lämpimämpää vuodenaikaa.[195] Puhe pidettiin vasta 21. p.\ntoukok. 1778. Sitten se oli laitettava painokuntoon. Porthanilla ja\nFredenheimillä oli aikomus laajentaa ja täydellisentää sitä\nmuistutuksilla ja liitteillä. Esityksen eteen oli asetettava Hasselin\nsukuluettelo, jota Fredenheim kauvan oli valmistellut. Mutta Mennander\nkiertelee sitä tekemästä ja syyt, jotka hän esittää, ovat kuvaavia.\nTuollaisen suuren teoksen, kuin se oli, jota Porthan oli suunnitellut,\npainattaminen tulisi kalliiksi ja herättäisi yleisössä liian suuren\nkäsityksen kuolinpesän rikkauksista. Ja kaupaksi sellainen ei menisi,\nkoska yleisö ei tuollaisia suosi. Luettelon Hasselin teoksista voisi\nliittää mukaan, mutta hänen presidiollaan ilmestyneistä väitöskirjoista\non muualla julkaistu kertomus ja sen uudestaan painattaminen olisi siis\nturha.[196]\n\nPuhe painettiin sentähden sellaisenaan yhdessä Bilmarkin tilaisuuteen\nvalmistaman programmin kanssa.\n\nYleisössä vallalla oleva käsitys oli nytkin tehnyt haittaa Porthanin\njulkaisemistoiminnalle, vieläpä se oli saanut tulkikseen arkkipiispa\nMennanderinkin. Esitetyt syyt ovat samoja, joilla yleensä vastustettiin\nmuistopuheitten painamista ja joita vastaan Porthan myöhemmin asettuu\ntaistelemaan Turun lehdissä.\n\nMennander olikin nyt tyytyväinen Porthanin puheesen, joka hänestä\nniinkuin Bilmarkin programmikin oli tarpeellisen hyvästi kirjoitettu.\nSentähden ansaitsi Porthan siitä kiitosta eikä nuhteita.[197]\n\nHeti alkaessaan muistopuheensa Porthan jo huomauttaa, ettei hän esitä\nmuuta kuin Hasselin yksinkertaisen elämäkerran sekä kertomuksen tämän\ntyöstä akatemian hyväksi. Hän pyytää kuulijoitaan pitämään silmällä\nesityksen totuutta, puhtautta ja kunnioittavaa henkeä, eikä vaatimaan\nsiltä hienoutta, kauneutta ja loistoa.[198] Ja pyyntöä seuraava esitys\nosottaa, että Porthan todella tarkoitti mitä lausui.\n\nPeriaatteet, joita Hassel koetti virassaan toteuttaa ja esimerkki, jota\nhän siinä osotti, olivat, kuten edellä olen maininnut, useassa\nsuhteessa vaikuttaneet Porthaniin ja olleet hänelle esikuvina.\nPanemalla painoa niihin esityksessään saattoi Porthan luoda samalla\nelävän ja luonnollisen kuvan Hasselista yliopistonopettajana. Pitkät\nkuvaukset ja maalailemiset puuttuvat Hasselin elämäkerrasta kokonaan.\nStiili on Ciceron \"yksinkertaista\" täyteläistä stiiliä, jota Porthan\naina kehotti oppilaitaan käyttämään.\n\nParentatioonitilaisuuden jälkeisenä päivänä Porthan jo kertoo uudesta\nmuistopuheesta, jonka hän aikoi pitää Arckenholtzin elämästä ja\nvaikutuksesta. Mutta hänellä oli kovin niukasti lähteitä saatavilla --\nvalittaa hän -- ja salatakseen köyhyyttään oli hän päättänyt puhua\nlatinaksi.[199] Tällainen ainesten puute osottaa, että Porthanilla\nvielä oli jotenkin vähän tuttavuuksia Ruotsin puolella, jossa\nArckenholtzin toiminta kylläkin oli tunnettu. Fredenheim näkyy nytkin\nhankkineen aineita hänelle.[200] Puhe pidettiin 3. p. toukok. 1781 ja\noli Porthanilla aikomus painattaa sekin, vaikka aije sitten jäi\ntoteuttamatta.[201]\n\nMutta tämän puheensa piti Porthan aikana, jolloin tavallaan uusi\nkehitysjakso hänen elämässään alkoi. Pysähdyn tässä vuoteen 1779.\nHän oli nyt 40 vuoden ikäinen, siis ijässä, jossa henki harvoin enää\ntaipuu aivan uusille urille, ellei niihin aikaisempaa perustusta ole\nlaskettu. Porthanin työ oli tähän asti pääasiallisesti liikkunut\nkaunokirjallisuuden alalla, ja ennen kaikkea oli hän ollut\nklassillisen kirjallisuuden tuntija. Saattaa kyllä huomata, että hänen\nharrastuksensa yhä oli historiaan kiintymässä, mutta kun ottaa huomioon\najan tutkimuksen polyhistoriallisen luonteen, ei se vielä herätä mitään\nsuurempaa huomiota. Vasta seuraavan vuosikymmenen tapahtumat antoivat\nviimeisen aiheen käänteelle, joka jo kauvan oli ollut valmistumassa.\nVasta nyt alkaa Porthanin varsinainen suurenmoinen tehtävä\nhistoriankirjoittajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen jo edellä viitannut syihin, jotka vähitellen olivat vieneet\nPorthanin historiallisiin tutkimuksiin. Ennenkuin lähden puhumaan hänen\nvarsinaisista suurtöistään tällä alalla, on mainittava vielä muutamia\nvaikutuksia, joita Porthan tähän asti oli saanut historiantutkijoilta,\nsikäli kuin vaillinaiset tiedot sen sallivat. Ranskalaiset\nvalistuskirjailijat olivat herättäneet huomiota maassamme\nhistoriankirjoittajina aina 1760 vaiheilta tahi hiukan ennemmin. Mutta\nkuten Ruotsissa, niin meilläkin otettiin ne akateemisissa piireissä\njotenkin kylmästi vastaan. Sigfrid Porthan valittaa vuonna 1760:\n\"Vallan anastavat Voltairit, d'Alembertit ja muut heidän tapaisensa\nvalehistorioitsijat, joita meidän aikanamme on ääretön määrä etenkin\nRanskassa, vaikuttaen lukijan herkkäuskoisuuteen nerokkailla\nlisäyksillä ja muhkealla stiilillä, mutta samalla vihamielisesti\nvastustaen uskontoa ja moraalia\".[202] Poikkeuksena oli kuitenkin\nMontesquieu, jota suuresti ihailtiin. Hänen teoksensa \"Considérations\nsur les causes de la grandeur des Romains et de leur decadence\"\nsiteerataan jo vuonna 1756 eräässä Scarinin johdolla ilmestyneessä\nväitöskirjassa.[203] Ja 1760 luvulla käsittelee Bilmark useita\nMontesquieun esittämiä ajatuksia pitäen kuitenkin usein hänen kantaansa\nliian yksipuolisena.\n\nKun Porthan sitten ensi kerran julkaisi yleishistoriallisen\nväitöskirjan, käyttää hänkin lähteenään Montesqieutä. Vuonna 1776\nilmestyi nimittäin tutkimus \"De influxu morum in felicitatem\nreipublicae\". Se seikka, että se julkaistiin pro exercitio, näyttää\nosottavan, että teos oli pääasiassa Porthanin kirjoittama ja\nse liittyykin jotenkin luonnollisesti hänen luentoihinsa\nmoraalifilosofiassa. Käsitystapa on tavallinen siihen aikaan vallalla\noleva pragmaatinen. Tapausten syynä pidetään yksinomaan siveellistä\ntilaa ja siitä johtuvia motiiveja, joten esitys tuntuu kovin\nyksipuoliselta. Niin pidetään spartalaisten heloottivainoja syynä\nheidän raaistumiseensa ja tästä taas oli valtion onnettomuus\nseurauksena. Samoin oli tekijän mielestä ahneus ja ryöstelyhalu\npääsyynä peloponneesolaissotiin. Vallankumousta Englannissa Kaarle\nI:sen aikana arvostellaan näin: \"Englantilaiset osottivat kylliksi\nesimerkillään Kaarle I:sen viime vuosina, kuinka vähän lait vaikuttavat\nvaltiossa, jossa kansalaisten tavat ovat niin turmeltuneita, että vaan\nhurjuus ja hillittömyyden halu heitä ohjaavat.\"\n\nSama käsitys on Humella, johon Porthan tässä viittaa. On hyvin\nkäsitettävää, että Porthan, joka juuri piti moraalista luentoja ja\njulkaisi väitöskirjan, joka liittyi näihin luentoihin, oli taipuva\npanemaan tällaisille syille pääpainon esityksessään. Olihan tällainen\nkäsitys Porthanin käyttämässä kirjallisuudessa yleinen. Lagerbringin\nsuuri Ruotsin historia, joka paraillaan ilmestyi, antoi tässä suhteessa\nhyvin selvän esimerkin. -- Itse aihe, yleisen historiassa tavattavan\nilmiön tutkiminen, oli Turussakin siihen aikaan hyvin tavallinen.\n\nPorthan oli näet saanut vaikutuksia paljoa lähempääkin, muun muassa\nnaapurimaasta Ruotsista. Lagerbringin suuri kriitillinen Ruotsin\nhistoria aikaansai lopullisen käänteen tämän maan historian\nkäsittelyssä. Silloisista oppineitten kirjeistä huomaakin hyvin,\nmillaisella innolla ja ilolla teosta tervehdittiin ja miten suurta\nhuomiota se herätti. Porthanille ilmoittaa Gjörwell kirjeessä 29. p.\nmarrask. 1776 lähettävänsä hänelle Lagerbringin Swea Rikes\nHistorian.[204] Varmaankin sai Porthan siis jokaisen osan heti sen\nilmestyttyä.\n\nMyöskin Ihren teoksia tunsi Porthan. Todennäköistä on, että hän\nkielimiehenä oli niihin jotenkin aikaisin tutustunut ja edempänä\ntodistan hänen käyttäneen ainakin yhtä näistä 1760 luvulla. Vuonna 1775\nlähettää Gjörwell Ihren Glossariumin, jota Porthan oli pyytänyt.[205]\nKun Ihre oli ollut Schlözerin opettaja ja suuresti vaikuttanut hänen\ntutkimustapaansa, on tärkeätä tietää, että Porthan tunsi Ihren\nedustaman kielellisiin apukeinoihin perustuvan historiantutkimuksen,\nennenkuin oli joutunut tekemisiin göttingeniläisen suunnan kanssa.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nGöttingeniläisen suunnan vaikutuksia Porthaniin. Hänen tutkimuksensa\nsuomalaisten esihistorian ja vanhimman historian alalla.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPorthanin toimi kirjastonhoitajana oli saattanut hänet tarkkuudella\nseuraamaan kaikkia uusia virtauksia aikansa kirjallisuudessa. Hänen oli\nhankittava uutta ilmestynyttä kirjallisuutta eri maista ja sentähden\nhän käytti vilkkaasti kirjamarkkinoita sekä Ruotsissa että ulkomailla,\netupäässä Hollannissa ja Saksassa. Usein on hän oppilaillensa\nterottanut mieleen, miten tärkeätä on valita teokset, joita lukee,\nettei kuluttaisi turhaan aikaansa, usein on hän myöskin huomauttanut,\nettä on seurattava erilaatuista kirjallisuutta niin paljon kuin\nsuinkin, koska joka suunnalla on jotakin hyvää.[206] Sanomalehtimiehenä\nja opettajana, sanalla sanoen valistuksen levittäjänä hänen oli ennen\nkaikkea otettava selvä kaikista uusista totuuksista, jotka olivat\nomiansa hajoittamaan ennakkoluuloja.\n\nVälittäessään uusien teosten ja uusien tietojen hankkimista maahan\nPorthan joutui tekemisiin usean ruotsalaisen oppineen kanssa. Niinpä\nhän tilasi Gjörwellin kautta suuren osan teoksista, jotka olivat\nkirjastoon hankittavat, ja oli hänen kanssaan kirjevaihdossa 1770\nluvulla. Avuliaana Porthanille näissä toimissa oli A.N. Clewberg, joka\nsilloin oleskeli Tukholmassa.[207] Seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme\nPorthanin kirjevaihdossa ruotsalaisen historioitsijan Hallenbergin\nkanssa Turun yliopiston kirjastossa olevista Arckenholtzin kokoelmista.\n\nVälityksen tarve oli tähän aikaan suurempi kuin koskaan ennen. Sillä\nsuurenmoinen kirjallinen toimeliaisuus toi yhtämittaa esille uusia\nhuomioita ja uusia totuuksia ja valistusharrastus oli tehnyt niiden\nlevittämisen jokaiselle pyhäksi velvollisuudeksi. Mutta kulkuneuvot\nolivat vielä huonoja, aikakauskirjallisuus vasta alullaan. Sitäpaitsi\noli lähteiden julkaiseminen tahi keskittäminen hyvin vähän edistynyt.\nNämät ovat syyt laajoihin kirjevaihtoihin sen ajan oppineitten välillä\nja Porthankin on niiden tähden tuollaiseen kirjevaihtoon ryhtynyt.\n\nMutta Porthan ei tyytynyt yksinomaan kirjeelliseen välitykseen, vaan\nteki itse matkoja Ruotsiin niin pian kuin opetustoimeltaan pääsi. Jo\nvuonna 1771 hän kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Cygnaeus, joka oli\nmatkalla mukana, kertoo sittemmin kuinka Gjörwell ja Porthan\nkeskustelivat Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa tieteellisistä ja\nkirjallisista kysymyksistä, sillä välin kuin hän sai käteensä Bælterin\nkirjeet ajan kulukkeeksi.[208] Myöskin vuonna 1775 tiedetään Porthanin\nolleen kesäaikana Tukholmassa.[209]\n\nNäitä matkoja tärkeämpi oli kuitenkin matka Saksaan, jonka Porthan teki\nkesällä vuonna 1779. Lähimmän aiheen antoi siihen hänen nimityksensä\nprofessoriksi kaunopuheliaisuudessa 10. p. jouluk. 1777, hän kun sen\nkautta saattoi hankkia tällaiseen matkaan tarvittavat varat. Matkan\ntarkoituksena oli saksalaisten kirjain tilauksen järjestäminen sekä\noppineihin mieskohtaisesti tutustuminen.[210]\n\nRuotsin kautta matkusti Porthan Lyybekkiin, viipyi pari päivää täällä\nja viikon Hampurissa sekä matkusti sitten Göttingeniin.[211] Göttingen\noli virkein ja vapaamielisin opinkeskus Saksassa ja maine sen\ntutkijoista oli jo silloin levinnyt pohjoismaihinkin. He olivat täällä\ntunnettuja ja arvossa pidettyjä. Useat ruotsalaiset oppineet olivat\noleskelleet Göttingenissä ja jo 1768 ehdotti Warmholtz, että\nSchlözer saisi tehtäväkseen Ruotsin historian kirjoittamisen.[212]\nGöttingeniläisten teokset olivatkin sentähden levinneet tänne jotenkin\nnopeaan ja laajalti. Niin saa Porthan Gattererin Universal Historien\nkesällä 1776 Gjörwellin kautta ja seuraavana vuonna melkein samaan\naikaan Schlözerin Nordische Geschichten. Viimemainittu teos oli\nloppunut ruotsalaisista kirjakaupoista heti kun se saapui vuonna 1773\nja viimeisen kappaleen siitä oli Mennander silloin hankkinut itselleen\nTurkuun.[213]\n\nGöttingenissä Porthan otti innokkaasti osaa yliopistolliseen elämään.\nKirjastoa hän kiittelee erinomaiseksi ja kertoo saavansa käyttää sitä\nesteettömästi. Myöskin kuunteli hän luentoja ja tutustui yliopiston\nopettajiin. Luultavasti hän joutui enimmin tekemisiin Heynen kanssa,\nhän kun oli saman aineen opettaja kuin Porthankin -- runouden ja\nkaunopuheliaisuuden professori.\n\n\"Hän on koko mies alallaan\", sanoo Porthan ja hänen mielipiteensä\nosottavatkin ajakseen useassa suhteessa hyvin edistynyttä kantaa. Hän\npyrki todella syventymään klassillisen ajan henkeen ja hänelle\nselvisikin sen kerrassaan silloisesta ajasta eroava luonne. \"Tarvitaan\"\n-- lausuu Heyne kerran -- \"mukautuvaa mieltä, sukkelaa ja sujuvaa\najatusta sekä kestävyyttä; tulee välttää liian nopeaa arvostelua ja\nitseensä luottamista eikä saa itsepäisesti pitää mielipidettä, jonka on\nsaanut, jos tahtoo tunkeutua ja hiipiä toisten ajatustapaan\". Mutta\njuuri tässä arvelee hän tutkijain usein erehtyvän, he kun päättelevät\noman aikansa tavoista ja käsitystavoista alkuperäisemmällä kannalla\nolevien ihmisten mielentilaa.[214] Arvostellessaan asioita pyrki hän\nsen sijaan etupäässä käsittämään olosuhteita, jotka silloin olivat\nvallalla ja saattoivat tutkittaviin asioihin vaikuttaa. Siltä hän\nsentään samalla koetti syventää käsitystään vertailemalla tutkittavia\noloja sellaisiin oman aikansa ilmiöihin, jotka erityisesti tuntuivat\nolevan samantapaisia kuin ne, joita hän tutki. Etupäässä villikansain\ntavat olivat mainiona vertailuaineena, kun tahtoi selittää antiikin\nkansain aikaisinta kehitystä.[215]\n\nTämän käsityksensä mukaisesti hän arvosteli myöskin lähteitä\nerottamalla niiden eri ainekset sen mukaan, koska ja miten ne olivat\nhankitut, mikä oli nähtyä, mikä kuultua ja mikä arvelua. Juuri\nPorthanin ollessa Göttingenissä selitteli Heyne tämän menettelytapansa\navulla sikäläisessä tiedeseuran kokouksessa Hesiodoksen Teogoniaa. Tämä\nteos oli hänestä yhteenliitos erilaatuisista kappaleista, jotka jo sitä\nennen olivat muuttuneet ja muodostuneet. Porthan piti esitelmää oikein\nhyvänä, vaikka Heynen tapa lausua latinaa saksalaisen ääntämistavan\nmukaan tuntui omituiselta. Myöskin seminaariharjoituksissaan selitteli\nHeyne Hesiodosta.[216] Nämät olivat samat seminaariharjoitukset, joilla\nuseat Saksan myöhemmän henkisen elämän edustajat Voss, v. Humboldt y.m.\nsaivat ensimäisen halun käsittämään klassillisen ajan varsinaista\nhenkeä, vaikka he kyllä toiselta puolen pian jättivät opettajansa\nvälittävän kannan.\n\nMyöhemmin on Porthankin luennoillaan koettanut esittää antiikin oloja\nniin monipuolisesti ja täydellisesti kuin suinkin, jotta kuulijat\nniistä saamansa tarkan kuvan mukaan käsittäisivät asiat, joista\nklassillisessa kirjallisuudessa lukivat. Niinpä esitti tutkijamme\nvuonna 1801 klassillista arkeologiaa valaisten esitystään kuvilla\nvanhan ajan taideteoksista. Samoin on Porthan kuvannut vanhimmilla\nkulttuuriasteilla olevaa elämää, käyttäen kuten Heynekin rinnan vanhan\najan kirjallisuutta ja oman ajan raakalaiskansain tarjoamia aiheita\napunaan. Niiden avulla on hän usein luonut kuvan ihmisten alkuasteilta\nalkavasta vähittäisestä täydentymisestä. Sellaisesta lähtee hän\nväitöskirjassa \"De fama Magiae Fennis attributae\" usein viitaten Heynen\nteoksiin. Myöskin \"De Pandora Hesiodea\" on sekä aiheeltaan että\nkäsitykseltään samaa laatua. On kuitenkin huomattava, että tällainen\nkäsitystapa juuri voitti alaa seuraavien vuosikymmenien aikana\nmuuallakin.\n\nLähteiden puutteen tähden ei saata seurata Porthanin suhdetta muihin\nGöttingenin professoreihin, teoloogeja lukuunottamatta, joista hän\nlaveammin kertoo kirjeissään. Tämän yliopiston kuuluisimpia kykyjä oli\nJohan Michaelis, etevä kielimies ja rationalistinen raamatun selittäjä.\nHän oli Schlözerin opettaja ja häneltä oli tämän kriitillinen\nmenettelytapa osaksi peräisin. \"Muutamista hänen oppilauselmistaan\najatelkoon kukin oman vakaumuksensa mukaan, mutta varmaa on, että hänen\nraamatunkäännöksensä on teos, joka alallaan on erinomainen ja jota\nvailla ei ajatteleva teoloogi voi olla\".[217] Näin Porthan, mutta\nyleensä herätti Michaeliksen rationalismi monessa pahennusta, niinpä\nLidénkin Göttingenissä ollessaan ankarasti moitti kevytmielistä ja\npilkallista tapaa, jolla Michaelis kohteli raamattua.[218] Porthanin\nsuhteesta Michaeliksen oppilaaseen Schlözeriin ei ole tarkempia\ntietoja säilynyt, enempää kuin Gattereriin tahi muihinkaan\nhistoriantutkijoihin. Edempänä saan kuitenkin tilaisuuden puhua\nmuutamista sitä valaisevista piirteistä Porthanin tieteellisten\nharrastusten yhteydessä. Kuuluisaan kirkkohistorian tutkijaan Valchiin\nhän näkyy myöskin tutustuneen, mutta ainoastaan ohimennen Porthan häntä\nmainitsee.\n\nMutta Porthan ei asettunut ainoastaan niiden tiedemiesten yhteyteen,\njoiden tutkimusalat lähentelivät hänen omia erikoistieteellisiä\nharrastuksiaan. Hän liikkui aivan eri tieteitten edustajain parissa,\nmuun muassa matemaatikerien ja teoloogein, kävi yliopiston\ntähtitornissa j.n.e..[219] Hänen monioppisuutensa ja erilaiset\nharrastuksensa tekivät tuollaisen yhteyden toivottavaksi ja hyötyä\ntuottavaksi.\n\nGöttingeniin jäi Porthan viideksi viikoksi. Sitten hän kävi useissa\nKeski-Saksan tärkeämmissä kaupungeissa, viipyi viikon Casselissa,\njonkun päivän Gothassa, Erfurtissa, Weimarissa, Jenassa sekä Hallessa,\nLeipzigissä ja Dresdenissä. Täältä hän sitten palasi Berliinin,\nGreifswaldin ja Kööpenhaminan kautta kotimaahansa.[220] Kaikkialla hän\ntutustui aikansa etevimpiin tiedemiehiin ja valistuksenharrastajiin.\nNiin tiedämme hänen Berliinissä käyneen Mendelssohnin luona, jonka\neklektinen valistusfilosofia monessa suhteessa muistuttaa Porthanin\nomaa filosoofista ajatustapaa. Täällä hän joutui tekemisiin myöskin\nK.F. Nicolain kanssa, joka vielä tähän aikaan edusti vallalla olevaa\nkatsantotapaa ja tunnetulla aikakauskirjallaan vaikutti suuresti\naikalaisiinsa.\n\nOn luonnollista, että matkalla oli suuri merkitys Porthanin\nkatsantotapaan ja tieteelliseen kantaan. Saksalainen sivistys merkitsi\nKustaa kolmannenkin aikana leimansa ruotsalaiseen ja suomalaiseen\nmaailmankäsitykseen ainakin keskisäädyssä[221] ja saksalaisen\ntutkimuksen vaikutus voitti täällä yhäti alaa ranskalaisen rinnalla,\nSentähden oli erittäin tärkeätä, että Porthan joutui läheisimpään\nvuorovaikutukseen Saksan tieteen kanssa, joka juuri näihin aikoihin sai\npäivä päivältä suuremman arvon ja sen mukaisen merkityksen Europassa.\nItse on hän puolestaan vaikuttanut saksalaisen tieteen leviämiseen\nkotimaassamme osaksi suoranaisesti suosittelemalla ja levittelemällä\nsaksalaista kirjallisuutta eri tieteiden aloilta, osaksi epäsuorasti\nsaamalla mieskohtaisia vaikutuksia matkallansa, jotka vaikuttivat hänen\ntieteelliseen katsantotapaansa ja sen kautta suomalaisen tieteen\nluonteeseen. Täydellä syyllä saattoi hän senvuoksi jo Dresdenissä\nollessaan kirjoittaa Tengströmille: \"Toivon, että matka tulee\nhyödyttämään sekä minua että yliopistoa\".\n\n\n\n\nII.\n\n\nGöttingenistä palattuaan Porthan nimenomaan ottaa tehtäväkseen Suomen\nhistorian edistämisen väitöskirjojensa avulla. Hänen pienemmät\nväitöskirjansa olivat tähän asti olleet etupäässä retoriikan, mutta\nmyöskin filosofian alalta. Hänen suuri sarjansa Historia Bibliothecae\noli kyllä oikeastaan historiallinen, mutta johtui suurimmaksi osaksi\nharrastuksista, joita Porthanilla oli kirjastonhoitajana. Aineksilla ja\nkyhäyksillä Turun lehdissä vain oli ollut nimenomaisena tarkoituksena\nedistää Suomen muinaisuuden tuntemusta. Mutta nekin olivat olleet\nhajanaisia kokoelmia sieltä täältä.\n\nNyt Porthan nimenomaan ottaa palvellakseen köyhää Suomen\nhistoriaansa.[222]\n\nEnsimäinen väitöskirjoista, joilla hän oli luvannut täyttää tuon\ntehtävän oli \"Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum\", suomalaisten\nsaarnojen historia. Se ilmestyi vuonna 1781 kahdessa osassa.\nRespondenttina oli pohjalainen Eerik Tulindberg. Teos on hyvin kuvaava\naiheeltaan. Kaunopuheliaisuuden professorina oli Porthan esittänyt\nainettansa erityisesti pitäen silmällä saarnataitoa, koska useat hänen\noppilaistaan aikoivat papeiksi. Väitöskirjoissaankin hän oli käsitellyt\nsamaa alaa. Nyt tämä uusi väitöskirja oli jonkinlaisena historiikkina\nsaarnataidon kuvaukselle erittäin Suomeen katsoen. Mutta sitäpaitsi\ntuli sen palvella Suomen historiaa. Olihan Porthan kuten Mennanderkin\nkoonnut suomalaisia saarnoja ja lahjoittanut niitä yliopiston\nkirjastoon. Suurimman osan niistä muodostivat hautajaissaarnat, joita\nPorthan piti arvossa, etenkin niissä olevain elämäkerrallisten tietojen\ntähden. Mutta oli niissä muitakin. Olemme jo edellä nähneet, miten\nhyvin Porthan käsitti tuollaisten menneiden aikain hengentuotteiden\narvon historiallisina jätteinä, joista ajan ajatustapa ilmeni. Lisäksi\ntuli luullakseni se seikka, että nuot saarnat olivat suomenkielisiä\nmuistomerkkejä ja sellaisina arvokkaita.\n\nTämä tuntuu otaksuttavalta sentähden, että Porthanin johdolla\nilmestynyt väitöskirja käsitteli suomenkielisiä saarnoja, mutta ei\nkajonnut lukuisiin ruotsinkielisiin, joita Suomessa oli saatavissa.\nTosin oli oppinut pappi Stricker äskettäin julkaisemassaan teoksessa\n\"Försök til et Svenskt Homiletiskt Bibliothek\"[223] luetellut useimmat\nruotsalaiset saarnat, suomalaiset sensijaan puutteellisemmin ja yhdessä\nsaksalaisten kanssa. Kun nyt Porthan piti teostaan jonkinlaisena\nliitteenä Strickerin julkaisuun,[224] oli siis kyllä senkintähden\nluonnollista, että hän tahtoi täydentää juuri tuota puutteellisempaa\nsuomalaista luetteloa. Mutta siltä oli kyllä ruotsalaisia saarnojakin\nSuomessa ilmestynyt, joilla Porthan olisi voinut lisätä Strickerin\nmainitsemaa saarnamäärää. Kun sitäpaitsi tiedämme Porthanin koonneen ja\ntutkineen muutenkin etupäässä suomenkielisen kirjallisuuden tuotteita,\nsuomalaisia raamatunkäännöksiä ja vanhempaa hengellistä kirjallisuutta,\ntuntuu uskottavalta, että suomalainen kieliasu häntä nytkin muun ohessa\nhuvitti. Tulee muistaa, että Porthania tutkimuksissaan ennenkin oli\nhuvittanut tämä kieli sivistyttämisvälikappaleena.\n\nVäitöskirjan aihe ei kuitenkaan sellaisenaan Porthania näy erityisemmin\nmiellyttäneen. Ainakin kirjoitti hän Mennanderille siitä joulukuussa\n1780: \"Aihe ei tosin ole juuri erikoisen hauska; mutta kun se sentään\nkoskee pientä osaa kansamme kirjallisuushistoriasta, luulin, että aine\nei olisi aivan vastenmielinen maamme köyhän kirjallisuuden\nharrastajille\".[225] On sentään mahdollista, että hän näin sanoessaan\najatteli teoksen lukijoita eikä itseään.\n\nAineksia sai Porthan, paitsi siitä mitä itse oli koonnut, etupäässä\nMennanderilta sekä muutamilta pohjalaisilta papeilta.[226] Hän ei\nkuitenkaan hanki Mennanderilta koko saarnoja, vaan ainoastaan niiden\nnimet, voidakseen julkaista nämät. Tällainen asiakirjain ja\nharvinaisten kirjain nimien kokoileminen oli näet Ruotsissa tähän\naikaan jotenkin tavallista kirjaintuntijain ja kokoilijain keskuudessa.\nPorthankin luettelee vain saarnojen päällekirjoitukset esityksessään\nesittämättä ensinkään niiden sisältöä. Ja ainettaan käsittelee hän vain\nsaarnain esitystavan muotoa ja retoorista menettelytapaa silmällä\npitäen. Ei sanaakaan siitä, missä yhteydessä saarnatapa oli ajanhengen\nkanssa, millainen henki niissä vallitsi ja kuinka itse sisältöä\nesitettiin kansalle. Suomalaisten saarnain historia on kirjoitettu\nsamaan suuntaan kuin Porthanin muut tähänastiset teokset, kuten etenkin\n\"De poësi Fennica\". Hän käsittelee molemmissa teoksissa vain\nlähteittensä muotoa pitäen kummassakin tapauksessa silmällä\nkäytännöllistä hyötyä, joka lähtisi tästä tarkastelusta lukijoille;\nsisältöä, kokonaisuuden henkeä hän ei kuvaa. Mutta kuitenkin luulee\ntarkkaava lukija huomaavansa, että se on juuri se, joka useinkin\nkirjoittajaa huvittaa. Niinpä kirjoittaja valitsee lähteistä kaikkein\nkuvaavimmat kohdat, jotka löytää, antaakseen kuvauksen siitä, jota ei\nkoskaan käy esittämään.\n\nStrickerin esitys on sekin vain luettelo saarnoista aakkosellisessa\njärjestyksessä. Mutta hän sanoo kuitenkin teoksensa esipuheessa, että\nhänellä oli aikomuksena paitsi saarnatavan historiaa myöskin valaista\nkirkko- ja oppihistoriaa. Sitäpaitsi hän oli aikonut liittää\nesitykseensä myöskin saarnaajain elämäkerrat. Mutta käytännöllisten\nvaikeuksien tähden hän oli jättänyt yrityksen sikseen. Porthan\ntoteuttaa teoksessaan tuon ensinmainitun aikeen, mutta ei kajoakaan\nmuihin.\n\n\"Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum\" oli ensimäinen niistä\nväitöskirjoista, joilla Porthan tahtoi palvella Suomen historiaa ja\njotka hän sentähden jo vuonna 1780 oli antanut oppilailleen\nvalmistettaviksi. Toinen sellainen oli \"De Superstitione veterum\nFennorum theoretica et practica\". Väitöskirjan pohjana oli, kuten olen\nmaininnut, kaksi vanhemman Lencquistin väitöskirjaa, \"Om Finlands\nhedendom och afgudadyrkan\" ja \"Om Finlands fordna vidskepelse och\ntrollkonst\", joista hänen poikansa Porthanin johdolla muodosti\nkokonaisuuden. Esipuheessa, jonka luultavasti nuorempi Lencquist on\nkirjoittanut, ilmenee ristiriita, johon tekijä joutui tätä ainetta\nkäsitellessään. Yleinen mielipide näet piti tällaista ainetta\ntutkimukselle jotenkin arvottomana, vieläpä yleensä vahingollisenakin,\njonka katsantokannan kirjoittaja itsekin oli taipuvainen hyväksymään.\n\nHän sanoo nimittäin, että aineen esittäminen \"ei ole mitään muuta kuin\nluetella kaikenmoisia turhuuksia ja selvittää mitä tyhmimpien satujen\npitkää sarjaa\". Hän puolustaa kuitenkin esitystään sillä, että\nmuinaisuutta harrastavat saavat apua kaikesta, joka koskee vanhoja\ntapoja ja laitoksia, sitäpaitsi ovat muutkin kansakunnat paljon\ntutkineet pakana-aikaansa, jotta näkisivät millaisia olivat silloin ja\nmillaisia nyt. Ja niin olikin todella.\n\nSaattaa näyttää omituiselta, että valistuksen harrastajat kokoilivat\ntuollaisia jätteitä samalla kuin pyrkivät niitä kaikin mokomin\ntäydelleen poistamaan turhina ja vahingollisina. Mutta kuitenkin voi\ntälle ilmiölle löytää montakin selitystä. Kun Ihren presidiolla\nilmestyi väitöskirja ruotsalaisen pakana-ajan taikauskon jätteistä,\nomisti respondentti sen arkkipiispa Henrik Benzeliukselle.[227]\nOmistuksessaan hän sanoo tahtovansa osottaa, millaista työtä oli saatu\ntehdä ja millaisia vaikeuksia voittaa, ennenkuin oli tultu sille\nviljelyskannalle, jolla nyt oltiin. Ja hän tahtoi myöskin osottaa, mitä\ntaikauskosta vielä oli jäljellä, epäilemättä siinä tarkoituksessa, että\nse sitä helpommin saataisiin hävitetyksi. Tässäkin tahdottiin tutkia\nepäkohtain luonnetta ja alkuperää, jotta voitaisiin ratkaista niiden\nolemassaolo-oikeus ja menetellä sen mukaan.\n\nLencquistin teoksella oli varmaan samansuuntainen tarkoitus, mutta\nsamalla ilmeni siinä tekijän isänmaallinen harrastus tutkia oman kansan\nmuinaisuutta, josta ennen olen puhunut. Molemmat vaikuttimet ovat\ntekijällä rinnan olleet, mutta viimemainitulle lienee etusija\nannettava, jos niiden voimakkuutta silmällä pidämme. Puheena olevassa\nväitöskirjassa on taikauskon eri muotoja niin ankarasti tuomittu ja\npidetään niitä niin kerrassaan kaiken järkevän tiedon vastakohtana,\nettei voinut tulla kysymykseen pitää niitä ihmistiedon alkeina ja\nsentähden tietämisen arvoisina. Oli näet niitä, jotka näin ajattelivat.\nNäin oli esim. Heyne asian käsittänyt selittäessään: \"Ei tosiaankaan\nole myyttein ja satujen merkitystä ja laatua halveksittava eikä\nvalistuksen miehen tahi älykkään filosoofin työn esineeksi halpana\npidettävä; koska kerran kaikki inhimillinen viisaus niistä ensi alkunsa\nsai\" j.n.e.[228]\n\nTutkimustapa, jota on käytetty äskenmainitussa Lencquistin ja\nPorthanin nimissä julkaistussa väitöskirjassa, oli tavallinen\ntämäntapaisissa tutkimuksissa. Oletettiin näet, että taikuus ja sen\nyhteydessä olevat tavat olivat pakana-ajan perua. Niitä kokoilemalla ja\nyhdistämällä asialliseen järjestykseen arveltiin sentähden voitavan\npäästä järjestelmälliseen tietoon pakana-ajan uskonnollisista\nkäsitteistä ja sen jumalamaailmasta. Lähteinä on käytetty osaksi\nkirjallisia ja suullisia ilmoituksia, etupäässä kansanrunoja, osaksi\ntaas kansan käyttämiä menoja ja tapoja. Olemme edellisessä nähneet\nPorthanin arvelleen, että kansanrunot kumminkin pääpiirteissään\nkuvastivat ikivanhaa traditioonia, vaikka yksityiskohdat olivatkin\nmuuttuneet. Siksi hän nyt antoi näille todistusarvon koettaessaan\nselvittää pakana-ajan oloja. Samaan suuntaan hän kait päätteli\nkäsitellessään kansantapoja, eikä tuollainen päättelemistapa ollut\nyksinomaan Porthanille omituinen. Palatakseni vain jo mainittuun\ngöttingeniläiseen tutkijaan Heyneen, ajatteli hänkin samoin lausuessaan\neräässä julkaisussaan: \"Vanhasta tavasta, josta kerran pidämme kiinni,\npysyvät ensimäiset perusteet eli loimet, joihin kuteena kudotaan\nkäsitykset, jotka niitä seuraavat\".[229] Ei liene vaikeata huomata,\nettä tuollainen ajatustapa johtui ennen mainitsemastani valistusajan\nmekaanisesta käsityksestä, samasta, jonka ilmauksia huomasimme\nhistoriallisen traditioonin käsittelyssä.\n\nAineen käsittelylle on puheena olevassa väitöskirjassa koetettu antaa\nlaajempi tausta siten, että on tehty lukuisia vertauksia samanlaisiin\ntapoihin muilla kansoilla. Menettely perustui siihen käsitykseen, että\nkansoilla määrätyllä kehitysasteella oli määrättyjä tapoja. Kuitenkaan\nei noita kehitysasteita tarkemmin yritetty määritellä, vaan\nantauduttiin paljaitten yhtäläisyyksien varaan. Niinpä verrataan\nyhtäläisyyksiä toisiinsa, joita tavataan vanhoilla persialaisilla ja\nmuilla itämaisilla kansoilla, Kaarle Suuren aikuisilla saksilaisilla ja\nBritannian kelteillä.[230]\n\nYlimalkaan ei siis noita samanlaisuuksia yhdisteltäessä ole otettu\nhuomioon eri ilmiöiden paikkaa historiallisen ajanlaskun mukaan.\nMieluimmin verrattiin kuitenkin vain pakana-kansoja keskenään, joten\nkristinuskon maahantuontia pidettiin tuollaisen kehitysasteen\nloppuna. Tutkimustapa, jota tässä siis on noudatettu, ei ollut\nhistoriantutkimuksessa silloin vallalle pääsevä, vaan pikemmin\npäinvastoin, kun näet ei pidetty väliä siitä, voitiinko historiallisten\nolosuhteitten avulla selittää tahi todistaa huomattujen yhtäläisyyksien\njohtuneen joko lainaamisesta tai samanlaisesta kehityksestä eri\nkansoilla. Siten jäi aina se mahdollisuus, että samanlaisuudet olivat\nsatunnaisia vain, ilman mitään todistavaa merkitystä. Myöskään ei\npidetty niin suurta lukua lähteitten luotettavuudesta kuin ilmoitusten\nsisältöön perustuvasta todenmukaisuudesta. Oli kuitenkin muutamia\ntapoja, joiden yhtäläisyys ruotsalaisten tahi ylimalkaan kristillisen\najan tapojen kanssa aiheutti tutkijan päättämään, että ne olivat\nkristinuskon mukana Ruotsista meille tuotuja. Näitä huomautetaan\nkuitenkin vain sivumennen.\n\nTällainen laajemman, yleisinhimillisen taustan antaminen tutkimukselle\non yhteydessä sen yleisinhimillisen kannan kanssa, jolta huomasimme\nhistoriaa tutkitun. Varmaa on näet, että Porthan tässä niinkuin\nmuuallakin käsitellessään kotimaista ainetta jonkinlaisesta\nkansallisesta harrastuksesta, samalla piti silmällä myöskin\nyleisinhimillistä puolta siitä. Viittaan tässä vaan siihen, että hän jo\n1780 luvulla sekä väitöskirjoissa että luennoilla käsitteli ihmismielen\nkehitystä yhteydessä sen eri ilmausten kanssa ja jälkimäisten\nvaikutusta edelliseen. Nämät tutkimukset taas perustuivat sielutieteen\nharrastukseen, joka Porthanissa näihin aikoihin ilmenee ja jonka jälkiä\nhuomaamme hänen lukuisissa väitöskirjoissaan tältä alalta. Mainitsen\nvain sellaiset kuin \"De praejudiciis\", \"De praejudiciis amovendis\", \"An\nMiracula sint Divinas missionis criteria\", \"De ideis hominum obscuris\"\nsekä vähän myöhemmältä ajalta \"Meditationes quaedam de Spectris\" jotka\njotenkin läheltä liittyvät ylläkäsiteltyyn väitöskirjan aineeseen.\nNäiden teosten nimistä huomaamme myöskin, että niillä on sama\nkäytännöllinen tarkoitus levittää ennakkoluuloista vapaata valistusta,\njonka äsken arvelimme yhdeksi syyksi väitöskirjaan \"De superstitione\nFennorum\". Vähän myöhemmin palasi Porthan aineeseen, jota oli\nkäsitellyt tässä. Hänen presidiollaan ilmestyi näet vuonna 1789 \"De\nfama Magiae Fennis attributae\", jota graduaalina puolusti F.J.\nRosenbom. Likeisesti se kyllä aineeltaan liittyy edelliseen\nväitöskirjaan, se kun erityisesti käsittelee tässä vain sivumennen\nkosketeltua kysymystä, ruotsalaisten tahi yleiskatoolisten taikatapojen\nlainaamista Suomeen. Mutta juuri siksi on siinä käytetty erilaista\ntutkimustapaa. Kun Lencquistin nimellä merkityssä julkaisussa on\nvertailtu eri kansain tapoja toisiinsa sentähden, että ne johtuvat\nyleisistä inhimillisistä taipumuksista, niin on Rosenbomin\nkirjoituksessa pidetty silmällä yhtäläisyyksiä, jotka johtuvat\nsuoranaisista lainoista.\n\nTässä huomattava erilaisuus on tärkeä, sillä se kuvastaa uuden\nmenettelytavan voitollepääsöä, joka seurasi kutakin tutkittavaa ilmiötä\nalkulähteistä sen silloiseen muotoon. Vertailuja se käytti varovasti,\nkuten huomasimme sen lainasanojakin käsiteltäessä menetelleen, se otti\nlukuun vain ne, jotka tuntuivat varmimmilta, kun sovellutettiin niitä\nhistoriallisiin oloihin.\n\nNimenomaan erotetaan sitten suomalaiset taiat lappalaisista. Se oli\nvälttämätön täydennys erotukselle, joka tutkimuksessa vähitellen oli\ntapahtunut lappalaisen ja suomalaisen kansallisuuden sekä kielen\nvälillä, ja josta edempänä puhun. Sitäpaitsi Porthan tahtoi puhdistaa\nsuomalaisten mainetta siitä syytteestä, joka valistusaikana merkitsi\npaljon, että nimittäin nämät erityisesti olivat taikauskoisia.\nHuomattakoon vain, että Porthan kirjoitti väitöskirjansa juuri\nsamaan aikaan kuin hän Ruotsin kirjallisuus-, historia- ja\nantikviteetti-akatemiassa puolusti suomalaisten ominaisuuksia ja kykyä.\n\nVaikka Porthanin historiallisen toiminnan varsinaisena tarkoituksena ei\nsuinkaan ollut kuten Jusleniuksella suomalaisten kunnian puolustaminen\nvääriä käsityksiä vastaan, oli kuitenkin luonnollista, että tämä\nharrastus ei voinut jäädä hänelle aivan vieraaksi. Isänmaallisuus, joka\nelähytti hänen tutkimuksiaan, ilmeni tosin etupäässä siinä, että hän\ntahtoi noiden tutkimustensa kautta hyödyttää maanmiehiään, mutta siltä\nhän ei voinut sallia, että tietämättömyydestä tahi pahansuopuudesta\nSuomen mainetta halvennettiin. Hänen ystävänsä olivat siinä hänen\nkanssaan yhtä mieltä ja kehottivat Porthania tarttumaan kynään maansa\nmainetta puolustaakseen. Fredenheim oli kirjoittanut vuoden 1785\nlopulla Porthanille: \"Levesquen sarjassa Histoire de Russie, nimittäin\nosissa, jotka sisältävät la description des differents peuples de cet\nEmpire, olen harmikseni lukenut alentavan kuvauksen suomalaisista ja\nheidän maastaan, jonka toivon että Serkkuni näyttää vääräksi. Jos\nSerkullani ei ole näitä osia lähetän ne ensi matkustajan kanssa niin\nhyvää tarkoitusta varten\".[231] Tällaisista tuumista on lähtenyt\nviimeksimainittu Porthanin väitöskirja ja ne ovat epäilemättä\nvaikuttaneet Porthanin esitelmään suomalaisten pakanuuden ajasta. Mutta\nmissä määrin ne ovat olleet mukana sitä tahi mahdollisesti harrastusta\nsitä koskeviin tutkimuksiin aiheuttamassa, en uskalla sanoa.\n\nViittaan vielä siihen, että Porthan on väitöskirjassaan \"De fama\nmagiae\" verrannut luonnonkansojen tilaa suomalaisten pakanain oloihin.\nMyöskin kuvauksessaan, jonka hän antaa selityksissään Juustenin\nkronikkaan, huomauttaa hän tässä löytyviä vertauskohtia. Luonnontilassa\nolevat kansat herättivät silloin koko sivistyneen maailman huomion ja\nantoivat paljon uusia aiheita tutkimaan ihmiskunnan aikaisinta\nkehitystä. Rousseau oli antanut tälle pyrkimykselle sen omituisen\nsuunnan ja se oli muutenkin ollut yhteydessä valtio- ja\nmoraalifilosoofisten kysymysten kanssa.\n\nEräässä Porthanin aikuisimmista väitöskirjoista \"De influxu morum in\nfelicitatem reipublicae\" kuvataan villien tilaa. Elinkeinot ovat --\nsanoo hän siinä -- harvoin hyvällä kannalla, sillä huonot tavat yhtyvät\nheillä tietämättömyyteen ja työn halveksumiseen. Lähteinään käyttää hän\ntässäkin matkakertomusta -- Cavanzin \"Iter in Congo\" sekä Goguetin\nsiihen aikaan meilläkin paljon käytettyä teosta \"De l'Origine des Loix,\ndes Sciences et des Arts\". Goguet myöskin huomauttaa Amerikan\nvillikansojen merkitystä vanhan ajan kansojen tutkimisessa, joiden\nvälillä on hämmästyttävä yhtäläisyys. Sitäpaitsi on hänellä useita\nkäsitteitä, jotka tavataan aivan sellaisinaan useilla tutkijoilla,\nesim. Schlözerillä Göttingenissä. Sellaisia on esimerkiksi huomautus,\nettä vanhan ajan ruhtinaat olivat oikeastaan heimokunnan päällikköjä\nsamanlaisia kuin Amerikan kazikit ja että eri heimokunnat elivät\nyksikseen välittämättä ollenkaan naapureistaan.[232]\n\nTällaisen kuvauksen villien ja alhaisimmalla kannalla olevien kansain\ntilasta sovitti Schlözer ilman muuta pohjoismaisiin kansoihin ja\nerittäinkin suomalaisiin ennen kristinuskon maahantuontia. Varsinkin\noli hän kiivaasti vastustanut ajatusta, että ne olisivat voineet käydä\npitempimatkaista kauppaa. \"Mahdottomalta tuntuu tämä ajatus\" -- sanoo\nhän -- \"sille, jolla vain on pienimmätkin käsitykset kaupasta ja\nkauppateistä erittäinkin Itä-Indian, joka kulki enimmäkseen maata tahi\njokia pitkin -- -- -- kuin että ihmiset Itämeren tällä ja tuolla\npuolella Irokeesien ja Algonkinein tilassa ilman rahaa, ilman valtiota,\nilman kirjaimia olisivat voineet sitä harjoittaa\".[233] Tämä käsitys\nnäkyy Porthanillakin olleen ja se saattoi hänet vertailemaan\nsuomalaisia muihin villikansoihin.\n\nMutta toiselta puolen oli tämä käsitys jo alkanut muuttua ja silloin\nkun vertailut tehtiin oli Porthan itse käyttämällä kielellisiä\ntodistuskappaleita osottanut asianlaidan olleen aivan toisen kuin\ntavallisesti luultiin. On kuitenkin muistettava, että Schlözerin\nedustama kanta on jättänyt syviä jälkiä hänen tutkimuksiinsa ja että se\non pidettävä yhtenä edellytyksenä tuloksiin, joihin hän tuli.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nErityisesti kiinnitti Porthanin huomion göttingeniläisten tutkijain\nteoksiin aihe, jonka useat niistä olivat ottaneet käsiteltäväkseen,\nnimittäin pohjoisten kansain muinaisuus. 1770 luvun vaiheessa\nkäsiteltiin kysymystä erittäin innokkaasti, mielipiteet siitä\ntaittuivat vastakkain ja riidat, jotka siten syntyivät, herättivät\nlaajalti huomiota. Oppinut kamariherra Burensköld oli kysymyksestä\nkirjevaihdossa kuuluisan Hallen professorin Thunmannin kanssa.[234]\nKun kysymys koski suureksi osaksi myöskin suomalaisten alkuperää,\nkääntyi hän Porthanin puoleen pyynnöllä, että Porthan valmistaisi\ntästä tutkimuksen. Tämä aikoikin liittää sellaisen dissertatio\nepistolariksena \"De poësi Fennica\" väitöskirjan kuudennen osan eteen,\nmutta tuuma jäi sikseen. Tiedämme vain, että hän aikoi käyttää runoja\napunaan..[235] Mahdollisesti Burensköldin pian senjälkeen tapahtunut\nkuolema vaikutti siihen, että aijetta ei toteutettu.\n\nMutta tutkimukset Suomen suvun muinaisuudesta olivat tähän aikaan niin\nyleisiä, että niiden täytyi edelleen vetää huomiota puoleensa. Vuonna\n1770 ilmestyi Sainovicsin todistelu suomen ja unkarin kielen\nsamanlaisuudesta ja Porthan, joka jo silloin oli tunnettu suomen kielen\ntutkija, ilmoitti siitä kirjoituksella Turun sanomissa. Hän huomauttaa\njo tässä, että suomen, unkarin ja lapin kieltä taitava henkilö\nvoisi tehdä monta hyödyllistä muistutusta tästä nyt huomatusta\nsukulaisuudesta. Tällainen aine herätti luonnollisestikin intoa niissä,\njotka Suomen rajain sisällä tutkivat maata ja kansaansa. Huomaamme\npian, että täällä kielellisillä keinoilla, vertaamalla suomalaisia\nsukukieliä keskenään koetettiin suomen kansan alkuperää valaista.\n\nVertailuilla suomen ja sen sukukielten välillä oli kyllä harrastajansa\nSuomessa, ennenkuin nämät ulkoapäin tulevat vaikutukset tänne\nulottuivat. Siihen antoi aihetta etupäässä ajatus, että suomalaiset\nolivat Skandinaavian alkuasukkaita, joka ajatus kiinnitti\nruotsalaisen tutkimuksen huomion niihin. Leibniz oli esittänyt tuon\nmielipiteen,[236] samaten myöskin tunnettu maanmiehemme Elias Brenner\nkirjeessä Erik Benzeliukselle.[237] Esi-isämme olivat näiden tutkijain\nsilmissä skyytejä, jotka olivat Kaspian meren rannikoilta\nSkandinaaviaan siirtyneet antaakseen sitten sijaa uudelle\nkansainvaellukselle, joka tehtiin Odinin johdolla. Benzelius yhtyi\ntähän mielipiteesen, jonka jo Leibnizilta oli saanut, samoin Ihre ja\nLagerbring.\n\nVoidaksensa saada selvyyttä Ruotsin vanhimpaan historiaan, turvautuivat\nnyt tutkijat suomen kielen tutkimiseen. Eerik Benzelius tahtoo tutkia,\nonko Hjalmarin satu alkuperäinen siten, että vertaa tämän sadun ja\nmuitten samanaikaisten kirjallisten muistomerkkien kieltä, ja lisää,\nettä hän jollakin hyvällä tuttavalla aikoo verratuttaa suomen ja\nunkarin kieltä keskenään.[238] Yhteys näiden puuhien välillä on\nymmärtääkseni selvä. Hän tahtoi jälkimäisten tutkimusten kautta ottaa\nselville mitä tuossa vanhimmassa ruotsin kielessä oli suomalaista. Tämä\noli vuonna 1733 ja kahta vuotta ennen oli hän kirjoittanut professori\nBjörklundille Turkuun: \"Olisi hyvin tärkeätä, että joku, joka\nperinpohjin osaa suomea, tahtoisi julkaista suomalaisen sanakirjan ja\nsiinä osottaa mitkä sanat ovat puhdasta suomea tahi per leges, colonias\n& commeroia tulleet Ruotsista. Sillä kielellä on ollut se suuri etu,\nettä se on säilynyt suffiksien ja affiksien kautta, niinkuin heprean\nkieli ja muut linguae affines orientis\".[239]\n\nSeurauksena tästä harrastuksesta oli siis myöskin vertailu suomen ja\nruotsin kielen välillä. Brenner ja suomalainen Hallenius ovatkin\ntoimittaneet luetteloja yhtäläisyyttä osottavista sanoista suomessa ja\ngootin kielessä.[240] Suomen kielen ja muinaisuuden tutkiminen oli siis\nsamalla Ruotsin muinaisuuden tutkimista; edellinen oli sulanut\njälkimäiseen ja muodosti siitä osan. Sentähden sitä minun käsitykseni\nmukaan Scarinkin ja hänen jälkeensä Bilmark harrastivat. Kun edellinen\ntahtoo kirjastoon hankittavaksi Belin Hungaria antiqvan, ei hän\nperustele ehdotustaan konsistooriossa sillä, että siitä saattaisi olla\nhyötyä Suomen historian tuntemiselle, vaan sillä, että se paitsi\nvarsinaista Ruotsin historiaa valaisee myöskin esi-isäin eli goottein\nurotöitä vieraissa maissa.[241]\n\nMutta paitsi tätä ruotsalaisen tutkimuksen synnyttämää suuntaa oli\nvielä toinen, jolla oli laajempi tarkoitus ja liittyi lähemmin eri\nVenäjällä olevien sukulaiskansain tutkimiseen. Kun Uudenkaupungin\nrauhan jälkeen ruotsalaiset sotavangit palasivat koteihinsa, toivat he\nmukanaan tärkeitä tietoja suomalaisista kansakunnista, joita ei ennen\noltu tunnettu. \"Das Nord- und Ostliche Theil von Europa und Asien\",\njonka Strahlenberg painatti Tukholmassa vuonna 1730 oli ensimäinen\ntulos tällaisista tutkimuksista. Lähemmin Suomea ja sen kansaa koski\nesitys, jonka Lindheim kirjoitti suomalaisten ja lappalaisten eri\nalkuperästä.[242] Tämä mies on mielestäni uuden suunnan alkaja\nkysymyksessä suomen suvun vanhimmasta muinaisuudesta. Hän toi myöskin\nmukanaan muutamia vanhoja venäläisiä kronikoita Suomeen.\n\nJo Wilde aikoinaan oli arvellut, että Tacituksen mainitsemat Fenni\neivät olleet suomalaisia, vaan lappalaisia, jota vastoin nykyisten\nsuomalaisten esi-isät piilivät Venedi nimen alla. Scarin on eräässä\npienemmässä tutkimuksessaan tullut samanlaisiin johtopäätöksiin ja\nSigfrid Porthan on väitöskirjassa \"De Germania Magna\" täydelleen\nyhtynyt Wildeen.[243] Mutta seikkaperäisesti ja valaisevasti vasta\nLindheim nyt teki selkoa erosta, joka oli lapppalaisten ja suomalaisten\nvälillä, niin vakuuttavasti, että hänen mielipiteensä pääasiassa sai\nSuomessa tunnustusta. Sanon pääasiassa, sillä Lindheim kielsi\nkerrassaan kaiken sukulaisuuden näiden kansojen välillä ja luki ne\naivan eri ryhmiin. Tämä äärimmäisyys ei ylimalkaan saavuttanut\nkannatusta.\n\nMutta miksi tämä huomio oli niin tärkeä suomalaisten muinaisuuden\ntutkimukselle? Sentähden, että tuo skandinaavialainen muinaisuus jäi\nlappalaisille, jota vastoin suomalaisia ruvettiin pitämään vasta\nmyöhään idästä tulleena kansana. Ne erotettiin siten kerrassaan\nruotsalaisten vanhasta satuajasta ja niiden menneisyyttä oli täytymys\nitsenäisesti tutkia. Ja tätä vakaumusta lujittivat yhä enemmän vanhat\ntarut lappalaisista, jotka myöhäisiin aikoihin asti olivat asuneet\nKeski-Suomessa. Pitäjänkertomukset tiesivät niistä kertoa.\n\nOn vaikeata enää seurata Lindheimin vaikutusta suomalaisiin\ntutkijoihin. Ainoa häneltä säilynyt kirjoitus on äsken mainitsemamme\nkyhäys Upsalan tiedeseuran aktoissa. Hänen muut paperinsa\njoutuivat Turun yliopiston kirjastoon hänen veljensä presidentti\nLagerflychtin kuoleman jälkeen, joka tapahtui vuonna 1774.[244] Hänen\nmielipiteittensä vaikutuksena, sikäli kun ne ilmenivät hänen äsken\nmainitussa kirjoituksessaan ja ehkä jälkeen jättämissä papereissaan,\nvoinee osaksi pitää sitä tutkimustapaa, joka nyt pääsi vallalle. Mutta\njuuri samaan aikaan kuin hänen kirjoituksensa tulivat tunnetuiksi,\nlevisivät myöskin göttingeniläisten tutkijain teokset Suomeen. Lähtien\nsamoista edellytyksistä käyttivät molemmat nämät tutkimussuunnat samoja\ntutkimustapoja ja tulivat pääasioissa samoihin tuloksiin. On sentähden\nvaikeata erottaa niitä vaikutuksia, joita kummallakin suunnalla\nerikseen oli Suomen tutkijoihin ja näin ollen käsittelemmekin niitä\nyhdessä.\n\nMolemmille yhteistä oli se, että aljettiin tutkia itse kansoja, niiden\nkieltä ja rotu-ominaisuuksia, sen sijaan että vanhemmat tutkijat olivat\nenemmän pitäneet silmällä kirjallisia ilmoituksia kansojen alkuperästä\nja vaiheista. Selvästi voi kummankin suunnan tutkijoissa huomata tässä\nsuhteessa Linnén luonnontieteellisen systeemin vaikutusta. Lindheim\nnimenomaan viittaa Linnén antamaan kuvaukseen suomalaisista ja\nlappalaisista ja Schlözer on kerran verrannut kansain luokittamista\nkasvien jakamiseen heteitten mukaan, kuten edellä olen huomauttanut. --\nSuomalaisia oli ennen pidetty heprealaisten jälkeläisinä, sitten\nskyytain. Jälkimäistä mielipidettä olivat useimmat ruotsalaisetkin\ntutkijat, jotka pitivät suomalaisia ruotsalaisen historian alkajina.\nNyt lausuivat göttingeniläiset, nimenomaan Schlözer, että suomalaiset\neivät ole heprealaisia, eivätkä skyytalaisia. Mitä ne sitten ovat? No\nne ovat suomalaisia, eivätkä mitään muuta. Vasta tällaisen mielipiteen\nmuutoksen jälkeen saattoi suomalaista menneisyyttä käsitellä vapaasti\nja itsenäisesti kaikista syrjävaikutuksista.\n\nTällaisista oletuksista lähti Lencquist tutkimuksessaan \"Om Lapparnes\nfordna Hemvister i Finland\", joka oli painettuna Turun sanomiin vuonna\n1778. Vertaamalla suomen ja lapin kieltä keskenään, vetoomalla\nlapinraunioihin ja vanhoihin taruihin hän erottaa suomalaiset ja\nlappalaiset. Edelliset ovat olleet virolaisten kanssa samaa kansaa,\novat ennen Kristuksen syntymää asuneet Itämeren itäpuolella ja eläneet\nmaanviljelyksestä. Tällainen oli mielipide, joka nyt voitti alaa\nSuomessa.\n\nMutta palatkaamme Porthaniin. Olen jo ennen viitannut siihen, että hän\n\"De poësi Fennica\" teoksessaan arveli suomalaisten runojen alkuperän\nolevan yhteydessä heprealaisten kanssa vieläpä oletti, että niiden nimi\noli heprean kielestä lainattu.[245] Tämä oli vuonna 1766. Vielä paljoa\nmyöhemmin, nimittäin väitöskirjassa \"De superstitione Fennorum\ntheoretica et practica\" vuodelta 1782 sanotaan nimenomaan, että suomen\nkieli osottaa paljon yhtäläisyyttä itämaisten kielten kanssa, joille\nheprean kieli on äitinä.[246] Tälle lausunnolle ei kuitenkaan voi antaa\nmitään todistavaa merkitystä Porthanin mielipiteisiin nähden koska se\non saattanut tulla Lencquistin vaikutuksesta esitykseen.\n\nNämät lausunnot eivät suinkaan näy tarkoittavan sitä, että suomalaisia\nolisi vanhan rudbeckiläisen käsityksen mukaan pidetty suorastaan\njuutalaisten jälkeläisinä. Päinvastoin Lencquist kirjoituksessa Turun\nlehdissä vuodelta 1772 nimenomaan sanoo, että vaikka mielellään\nmyönnetäänkin suomalaisten olevan itämaista kansaa ja ettei niiden\nkielellä ole mitään yhteyttä europpalaisten, mutta kyllä sensijaan\nitämaisten kielten kanssa, niin ei siitä johdu, että se on heprean\nkielen tytär. Turha on siis suomen kielestä hakea heprean radices\ndeperditas.\n\nPäinvastoin oli se mielipide yleinen, että suomalaiset olivat\nskyytalaista kansaa, jolla alkukielestä oli säilynyt joukko\nheprealaisia sanoja. Tämä mielipide on Gaddilla vielä vuonna 1775 ja\nruno, joka on Turun lehtien ensimäisessä ilmestyneessä numerossa ja\njota mainitaan Gaddin ja Porthanin yhteisesti kirjoittamaksi, alkaa\nsanoilla \"Kansa Skyytain sukua ja pohjan vanhimpia heimoja\".[247]\nLagerbring selittää asian siten, että mahdollisesti joukko juutalaisia\noli asettunut skyytain joukkoon ja kumpikin kansanaines jättänyt\nmerkkejä myöhempiin suomalaisiin. Skyytalaista alkuperää arvelivat\nmyöskin Idman ja Lencquist suomalaisten olleen.[248] Luennoissa, jotka\nPorthan on pitänyt kutsutaan skyytoja \"meikäläiset Skyytat\", \"meidän\nesi-isämme\".[249]\n\nSitten tavataan Venäjän historiassa, jonka Porthan on kirjoittanut\n1770 luvun lopussa, hänen ensimäinen ilmoituksensa suomalaisten\nasuinsijoista. \"Suomalaiset, permalaiset, lappalaiset y.m. Tämä kansa\nmuodostaa vielä suuren osan valtakunnan asukkaista. Kaikki asianhaarat\nvahvistavat vanhimman venäläisen historian todistuksen, joka esittää ne\nvaltakunnan pohjoisosan vanhimpina asukkaina, Väinäjoen, ylisen Volgan,\nVienajoen y.m. seutuvilla\".[250] Tämä käsitys, joka johtui juuri\nvenäläisistä lähteistä, tavataan sekä göttingeniläisillä tutkijoilla\nettä Lindheimillä. Porthan on siis liittynyt vain vallalla olevaan\nmielipiteeseen suomalaisten alkuperästä, ensin siihen, joka uudemmilla\nruotsalaisilla ja suomalaisilla tutkijoilla oli, sitten lähennellen\nLindheimin ja göttingeniläisten tutkijain kantaa.\n\nTällainen yleisen tutkijoissa vallalla olevan mielipiteen seuraaminen\noli sitä luonnollisempi, kun Porthan ei tähän asti nähtävästi ollut\ntutkinut suomalaisten alkuperää koskevia kysymyksiä. Mutta\nGöttingenistä palattuaan hän ryhtyi innolla niitä selvittelemään. Jo\nGöttingenissä ollessaan hän opiskeli unkarin kieltä verratakseen sitä\nsuomeen. Vuonna 1782 huhtikuussa ilmoittaa hän merkinneensä\nunkarilaisesta sanakirjasta sanat, jotka hänestä muistuttivat\nsuomalaisia. Unkarin kieli muistutti kuitenkin enemmän lapin kieltä,\njota seikkaa vielä aikoi lähemmin tutkia.[251] Toukokuussa samana\nvuonna hän sitten kertoo huomanneensa lapin kieltä suomeen\nverratessaan, ettei näiden kielten välillä todella ollut niin suurta\nyhtäläisyyttä kuin hän oli luullut.[252] Vertailussaan hän käytti äsken\nilmestynyttä Lindahlin ja Öhrlingin julkaisemaa lappalaista sanakirjaa,\njonka teoksen ilmestyminen sekin puolestaan lienee antanut vauhtia\nhänen tutkimuksilleen. Tämän vertailun johdosta Porthan siis nyt\nliittyi käsitykseen, jonka Lindheim ja Lencquist olivat esittäneet.\n\nVertailut saattoivat puheeksi tuuman, joka olisi ne yhdistänyt\nsuurenmoiseksi kokonaisuudeksi, mutta jolta kuitenkin nähtävästi olisi\npuuttunut tarvittavat edellytykset. Porthan puhuu näet suomalaisesta\nglossaariosta huomauttaen hyötyä, jota se tuottaisi. Kuitenkin puuttui\nvaroja ja työ, jota sellainen vaati, olisi ollut ääretön. \"Ensimäinen\naskel olisi oppia hyvin venättä; sillä tällä kielellä on ilmestynyt\nkielioppeja ja sanaluetteloja niistä suomalaisista murteista, joita\nuseat Venäjällä asuvat suomalaiset kansat puhuvat; mutta jotta\nymmärtäisi mikä todella on suomalaista, pitäisi tuntea myöskin tatarin,\nturkin, mongolin y.m. kieliä\".[253] Porthanin lausunnon on luultavasti\naiheuttanut joku Mennanderin tähän suuntaan tekemä ehdotus, johon se\noli vastauksena. Eikä ole vaikeata huomata, mistä tuo aate oli\nlähtenyt, Ihren glossaario kun oli arvokas esikuva tuollaisesta\nteoksesta. Tämä ehdotus lienee siis luettava yhdeksi todisteeksi\nvaikutuksesta, joka Ihrellä oli suomalaiseen tutkimukseen. Tosin oli jo\nBenzelius ehdottanut jonkinlaista suomalaista glossaariota, mutta\nsilloisen ruotsalaisia näkökohtia seuraavan tutkimuksen luonteen mukaan\nlienee hän pitänyt etupäässä ruotsin kieltä siinä silmällä.\n\nKuvaavaa on, että Porthanin sanavertailut saivat alkunsa juuri\nGöttingenissä ja että ne siitä asti jatkuivat. Göttingenissä\noleskellessaan, siellä, jossa tuollaiset tutkimukset saksalaisten\nkesken olivat muodissa, saattoi hän vasta oikein huomata etevämmyyden,\njoka hänellä synnynnäisenä suomalaisena ja sen kielen tarkkana\ntuntijana oli noiden ulkomaalaisten rinnalla. Itse kertoi Porthan, että\nhän täällä näki Fischerin useammalla kielellä kirjoitetun sanakirjan,\njota pidettiin suurena kalleutena ja jossa suomen kieli oli yhtenä\nverratuista kielistä. Mutta Porthan huomasi, että useimmat suomalaiset\nsanat olivat siinä väärin kirjoitettuja ja siis vertailuun\nkelvottomia.[254] Tällainen huomio oli omiansa vahvistamaan hänen\naijettaan ryhtyä vertailuihin suomen ja sen sukukielten välillä.\n\nTulokset tutkimuksista tällä alalla ilmaantuivat ensiksi väitöskirjassa\n\"De Bircarlis\", jonka ensi osa tuli painosta vuonna 1786.\nRespondenttina oli Franzén ja lienee hän myöskin ottanut osaa esityksen\nvalmistamiseen. Yllämainitut tutkimukset ovat tässä puserretut\nmuutamiin nootteihin varsinaisen esityksen alle. Se on kuvaavaa\nPorthanin julkaisemistavalle, tärkeimmät kysymykset ja uudet ajatukset\nkun esiintyvät usein aivan satunnaisesti jossakin tilapäisessä\nyhteydessä käsiteltyinä.\n\nKäsittelytapa ja esitetyt mielipiteet muistuttavat suuresti Lindheimin\nkirjoitusta, myöskin Lencquistin kyhäystä Turun sanomissa. Kumpaankin\nnäistä vedotaankin. Suomalaisten paikannimien todistukset lappalaisten\nmaassamme olosta tavataan kaikissa kirjoituksissa. Tacituksen\ntodistuksen hylkää Porthan aivan kuten Lindheim sen nojalla, ettei\nTacituksella ollut muka tarkkoja tietoja noista kaukaisista maista.\nSamoin molemmat myöskin päättävät suomalaisten kuninkaitten nimistä,\nettä ne sointuvat vierailta kielelle ja kuuluvat siis lappalaisille.\nKaikki nämät todistukset olivat muutenkin silloisessa kirjallisuudessa\nyleisiä. Myöskin ottavat he kansain ulkonaisen eroavaisuuden ja kielen\nmuodon huomioon. -- Paitsi näitä on Porthan myöskin siteerannut\ngöttingeniläisen ryhmän tutkijoita Schlözeriä ja Thunmannia. Kuitenkin\neroaa Porthan Lindheimistä siinä, että myöntää lappalaisten ja\nsuomalaisten olevan samaa kansanheimoa, vaikkakin arvelee heidän jo\nhyvin aikaisin eronneen alkuperäisestä yhdessä olostaan ja sentähden\nolevan kaukaisempaa sukua keskenään.\n\nMitä itse kysymykseen pirkkalaisista tulee, pidetään näitä ensi osassa\nväitöskirjaa hämäläisinä. Toisessa osassa myönnetään kuitenkin, että\njoukossa saattoi olla Helsinglannista Birger Jarlin mukana tulleita\nsiirtolaisia, jotka jo omassa kotimaassaan olivat tottuneet tekemään\nkauppaa lappalaisten kanssa. Sitävastoin hyljätään kerrassaan\nmielipide, että pirkkalaiset olisivat olleet ylipäänsä myöhään maahan\nsiirtyneitä ruotsalaisia. Tämä mielipide oli tähän asti ollut yleisenä\nruotsalaisten tutkijain kesken. Viimeksi oli Bilmark vuonna 1784\njulkaisemassaan väitöskirjassa \"De contentionibus propter Lapponiam\nmotis\" esittänyt saman ajatuksen. Ja vähää ennen kosketteli Hülphers\nasiaa kirjoittaessaan kokoelmaa \"Samlingar til en Beskrifning öfver\nNorland\". Tarkastaessaan Hülphersin käsikirjoitusta yhtyi Nordin\ntäydelleen viimemainittuun mielipiteeseen.[255] Hän ei pitänyt\npirkkalaisia erityisenä yhdistyksenä, vaan pirkkalainen oli jokainen\ntalonpoika, joka rakensi itselleen veneen ja kävi sillä kauppaa. Aivan\nluonnoton satu oli pirkkalaisten alkuperä Pirkkalan pitäjästä.\n\nTiedämme nyt, että Porthan kesällä 1788 oli tekemisessä Nordinin\nkanssa ja teki hänen kanssaan matkan Upsalaankin. Kun tiedämme, että\nheidän keskustelunsa yleensä koski tieteellisiä asioita, tuntuu\nluonnolliselta, että tämä seikka olisi myöskin tullut esille, kun\nmolemmat tutkijat niihin aikoihin näitä kysymyksiä harrastivat.\nKaikissa tapauksissa on huomattava, että Porthan mainitussa\nväitöskirjassaan asettuu itsenäiselle kannalle pitäen pirkkalaisia\nsuomalaisina eikä ruotsalaisina. Sen toisessa osassa on kuitenkin,\nkuten huomautin, koetettu lähentää edellä esitettyä ajatusta vallalla\nolevaan mielipiteeseen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOmituinen muoto, jonka Porthan valitsi esittääkseen mielipiteensä\nsuomalaisten esihistoriallisesta ajasta, viitannee siihen, että\nhän piti tätä tutkimusalaa vielä verrattain syrjäseikkana\ntutkimistoiminnassaan. Samaan suuntaan osottaa myöskin se seikka, että\nhän jotenkin vähän itsenäisesti on käsitellyt ainettaan. Myöhemmin\nPorthan onkin uudelleen paljoa laajemmalti esittänyt samoja asioita,\njoita hän tässä kosketteli, jonkatähden tapaammekin siinä muutamissa\nmuistutuksissa idut useihin hänen myöhempiin väitöskirjoihinsa ja\nmuihin esityksiinsä. Siinä hän käsittelee lyhyesti kysymystä\nkainulaisten alkuperästä, siinä hän jo huomauttaa, että teksti Otherin\nPeripluksessa, sellaisena kuin Langebek on sen julkaissut, ei ole\nsuinkaan virheetön, siinä hän myöskin puhuu suomalaisen pakana-ajan\nsivistyskannasta.[256] Viimeksi mainittu ala on ollut Porthanin lähinnä\nseuraavien tutkimusten esineenä.\n\nAinetta oli kosketeltu kautta koko vuosisadan, mutta aina vain\nsivumennen jonkun muun kysymyksen yhteydessä, etupäässä kun oli kysymys\nsuomalaisten alkuperästä. Niinkauvankuin pidettiin muita kansoja\nsuomalaisten esi-isinä, sen lisäksi vielä sellaisia, joista löytyi\nilmoituksia vanhoissa lähteissä, käytettiin näitä samoja ilmoituksia\netupäässä kuvaamaan suomalaisten esihistoriallista tilaa. Kuitenkin\naljettiin näiden rinnalla käyttää myöskin suomen kielestä saatuja\ntodisteita. Otaksuttiin nimittäin, että kansa, joka oli lainannut\ntoiselta kansalta jonkun käsitteen nimen, oli samalla tältä oppinut\ntuntemaan myöskin itse käsitteen; esimerkiksi kun oli puhe\nkulttuuriesineestä ja sen käyttämisestä. Tästä oletuksesta lähtien oli\nsaksalainen tutkija Eccard vuosisadan alulla esittänyt puolalaisten\nsaksalaisilta saamia lainoja ja samalla kuvannut puolalaisen\nsivistyksen kehitystä saksalaisten kosketusten kautta.[257]\n\nSamaan aikaan käytti Juslenius tällaista kielellisille todisteille\nperustuvaa todistelutapaa esittäessään suomalaisten vanhinta\nsivistyskantaa. Hän mainitsee kuitenkin vain muutamia yksityisiä\nsanoja, joita hän arvelee alkujaan suomalaisiksi ja ottaa sitäpaitsi\nmuita todistuksia vanhoista islantilaisista saduista, luullun\nsuomalaisten esi-isän Magogin toiminnasta ynnä muusta sellaisesta.[258]\nTästä selviää, missä hengessä uutta kielitieteellistä todistelutapaa\nsilloin käytettiin. Se lähti välittömästi rudbeckilaisuuden\npyrkimyksestä etymologiain avulla selittää kansain kaikkein vanhimpia\nvaiheita ja rohkeasta uskosta siihen, että tällainen helposti\nonnistuisi. Niinpä Eccardkin ylistelee vanhan suunnan miehiä Rudbeckiä,\nStiernhielmiä ja Bochartia suurina tiedemiehinä, jotka etymologiasta\ntoivat suuren totuuden lähteen ihmiskunnalle.[259]\n\nSen jälkeen käytettiin usein samaa menettelyä, kun käsiteltäissä\nkansain alkuperää ja keskinäistä sukulaisuutta aihe pakotti esittämään\njoitakuita piirteitä niiden sivistystilasta.[260] Mitä erittäin\nsuomalaisiin tulee, oli Benzelius jo vuonna 1731 kehottanut suomalaisia\ntutkimaan mitkä sanat heidän kielessään olivat ruotsalaisia\nlainasanoja, kuten jo ennen olen maininnut. Kehotus oli syntynyt\nsuomalaisten alkuperän selvittämisen halusta ja herättikin useita\nvertailuja suomen ja ruotsin sekä etenkin gootin kielen välillä. Mutta\nkun useimmat näistä sanoista olivat kulttuurisanoja, täytyi huomion\nennen pitkää kääntyä niiden kulttuurihistorialliseen merkitykseen. Niin\nasetti Bonde vuonna 1755 vastattavakseen kysymyksen oliko suomalaisilla\npakanoina ollessaan mitään järjestettyä valtiolaitosta vai elivätkö\nheimokunnittain. Tätä seikkaa pidettiin kansan sivistystilan\npäämäärääjänä. Oli näet filosoofisesti konstrueerattu erilaisia\nyhteiskuntatiloja ja nyt tahdottiin kielitieteen avulla ottaa selville,\nmissä tilassa kansa oli. Lainasana \"kuningas\" osotti Bondesta, että\nsuomalaiset eivät esihistoriallisena aikana tunteneet kuninkuutta,\nsensijaan oli heillä jonkinlainen hallitsija, jota sanoivat\nruhtinaaksi. Sana \"kaupunki\", joka johtuu vanhasta ruotsin sanasta\n\"kaupungir\", osottaa, etteivät suomalaiset tunteneet sellaisia.[261]\nLainasanoja käyttää apunaan myöskin Lindheim. Hän sanoo nimenomaan\nsuomalaisista: \"On selvää, että sen, mitä heidän esi-isänsä ottivat\nsellaista, joka ei ollut itse keksittyä, sanoihin ja puheeseen, täytyi\nsuurimmaksi osaksi johtua käytännössäkin joko itäisestä naapuristosta\neli Venäjältä tahi läntisestä eli Ruotsista, lukuunottamatta\nmuutamia kirkollisia sanoja, jotka ensimäinen piispa Henrik toi\nEnglannista\".[262]\n\nMutta sitäpaitsi jouduttiin myöskin aivan toisia teitä käsittelemään\nsuomalaisten esihistoriallista sivistystilaa. Kahdeksannellatoista\nvuosisadalla ilmestyi runsaasti kirjoituksia, jotka käsittelivät oman\najan maan ja kansan tilaa ja elinehtoja, etenkin aineellisessa\nsuhteessa. Näitä olivat lukuisat pitäjänkertomukset ja muut\npaikalliskuvaukset ja sitten jotakin erityistä elinkeinoa tahi laitosta\nkoskevat esitykset. Ja ajan tavan mukaan aljettiin tuollaiset kuvaukset\nlyhyellä historiikilla aina vanhimmista tunnetuista ajoista asti.\nSellaisia, vaikka tosin vain muutamin sanoin kerrottuja, tavataan\nuseissa Gaddin väitöskirjoissa, kuten \"Om jordens swedande och\nkyttande\" vuodelta 1753 ja \"Om blandade åkerjordmonernes rätta\nkänning\". Sitäpaitsi on hänen presidiollaan ilmestynyt \"Indicia\nmineralogiae sub gentilismo\" vuodelta 1767,[263] jossa tehdään selkoa\nvuorityön tilasta Suomessa yksinomaan pakanuuden ajalla. Se on\nkatsottava jonkinlaiseksi suuremmaksi historiikiksi lukuisiin\nväitöskirjoihin, jotka Gadd on kirjoittanut oman aikansa vuorityöstä.\nSitäpaitsi on sen aiheuttanut Porthanin keräämien runojen tunnetuksi\ntuleminen. -- Huomattava on myöskin Bilmarkin esimiehyydellä ilmestynyt\n\"Undersökning om Lagskipningen i de äldre tider\" vuodelta 1772, jossa\nnimenomaan käytetään lainasanoja todistuksina pakana-ajan tavoista,\nkuitenkin rinnan filosoofisten arvelujen ja skyytoja koskevain\nkuvausten kanssa.[264] Ja jo 1764 lausuu Bilmark: \"Useat talouskalut\novat tähän asti olleet merkittyjä gootilaisilla nimillä; luullakseni se\non selvä merkki siitä, että yksinkertaiset esi-isämme eivät useimpia\ntunteneet, ennenkuin saivat naapurikansoilta sekä ne itse että niiden\nnimet\".[265]\n\nNäissä hajanaisissa aluissa oli runsaasti aineksia kuvaukseen\nsuomalaisten esihistoriallisesta sivistystilasta. Puuttui vain\nkirjoittajaa, joka olisi näistä aluista rakentanut kokonaisen kuvauksen\nlisäten ja täydentäen aineksia moninkertaisesti.\n\nTällainen kuvaus oli nyt se, jonka Porthan esitti Ruotsin\nkirjallisuus-, historia- ja antikviteettiakatemian julkaisuissa nimellä\n\"Anmärkningar rörande Finska folkets läge och tillstånd vid den tiden\nnär det först lades under Svenska Kronans vissa och varaktiga\nvälde\".[266] On kuitenkin epävarmaa, missä määrin Porthanille jää ansio\ntämän yhtenäisen kuvauksen omintakeisesta luomisesta.\n\nGadd, joka oli tehnyt laajoja kokoelmia Suomen maantieteestä ja\nelinkeinoista ja niiden perusteella kirjoittanut esityksen \"Strödda\nKortta Anmärkningar Hwilka kunna gifva anledning at efterfråga Det\nhufvudsakeligaste om Finlands Antiquiteter, Geographie, Naturförmoner\noch brister; Dess äldre och nyare hushållning Samt hvad til Näringarnes\nupkomst, nu torde vara nödigast at vidtaga, I Hast upsatte år\n1775\",[267] on siinä käsitellyt samaa ainetta kuin Porthan ylläolevassa\nesityksessään. Ja hän on käyttänyt samaa tutkimustapaa ja samalla\ntavalla esittänyt tulokset. Mutta hän on kirjoittanut ne kolmetoista\nvuotta aikaisemmin, kuin Porthan julkaisi omansa. Missä suhteessa ovat\nnämät kaksi kirjoitusta toisiinsa?\n\nPorthanin paperien joukossa on useita luetteloja suomalaisista\nsivistyssanoista, toiset lyhyempiä, toiset taas täydellisempiä. Yhdessä\nnäistä, nähtävästi ensimäisessä laitoksessa on sanain \"kiria, kirjotta,\nlukia\" jälkeen huomautus \"heillä oli siis kirjaimia, jotka meille nyt\novat tuntemattomia\".[268] Mutta jo vuonna 1771 huomauttaa Porthan, että\nvaikka suomalainen sana \"kirja\" osottaisi, että esi-isillemme\nkirjoitustaito oli tunnettu, puuttuu taas kirjainta merkitsevä\nalkuperäinen suomalainen sana ja sentähden ei edellisen nojalla voi\npäättää mitään. Kun Porthanin mielipide tässä kohden aina on pysynyt,\nvoinee päättää, että kysymyksessä oleva luettelo on kirjoitettu ennen\nvuotta 1771. Samaan suuntaan viittaa se seikka, että useat k-äänteellä\nalkavat sanat siinä ovat merkityt c:llä.\n\nJos sitten lähemmin otamme tarkastaaksemme tätä merkillistä Porthanin\nensimäistä konseptia, huomaamme piankin, että tutkijallamme sitä\nlaatiessaan on ollut eräs teos silmäin edessä, jota tähän asti en ole\nmaininnut. Se on Ihren johdolla Upsalassa vuonna 1748 ilmestynyt\nväitöskirja: \"De usu linguae Sveogothicae in illustranda Antiqua\nGentis nostrae simplicitate\". Tämä teos on samaan suuntaan kirjoitettu\nkuin mainitsemamme Eccardin teos, mutta esittää asiansa paljoa\nperinpohjaisemmin. Sen ensimäinen osa esittää, \"miten kielen puutteesta\nvoi päättää entisten asukkaitten yksinkertaisuuden\", todistamalla useat\nruotsalaisten tärkeimmistä sivistyssanoista myöhemmiksi lainoiksi.\n\nAluksi luetellaan useita vaatekappalten nimiä tässä järjestyksessä:\nmössa, kappa, rock, vest, tröja, strumpa, sockor. Porthanilla on\nkonseptissaan: \"Myssa, kappa, råck, väst främande. Mecko, jacku, Tacki,\nsotakengä etc. Sucka, sapas, kengä, housut, Sockor, Suet. a sukat hälre\nän af Soccus Lat.\". Ihre oli nimittäin olettanut, että ruotsin sockor\njohtui latinaisesta soccus.[269] En jatka enää pitemmältä vertausta.\nJatkosta näkyy yhä selvemmin, että Porthan on saanut mainitsemastani\nväitöskirjasta aiheen konseptiinsa.\n\nMutta sen jälkeen ei tavata mitään tietoa sivistyssanain vertailuista,\njoita Porthan olisi tehnyt, ennenkuin vuonna 1783. Silloin pyytää hän\nEuropaeukselta tietoja sanoista, jotka koskevat taloutta, elinkeinoja\ny.m. ja jotka suomalaiset ehkä ovat venäläisiltä lainanneet, sillä\nvertaamalla suomalaisia sanoja ruotsalaisiin huomaa helposti, miten\npaljon siltä taholta on saatu. Nämät vertailuharrastukset ilmenevät\nsamoihin aikoihin kuin Porthan vertasi suomea sen sukukieliin niiden\nsukulaisuuden selville saamiseksi. Miten välittömässä yhteydessä nuot\nharrastukset ovat, huomaa siitäkin, että Porthan juuri vähää ennen oli\nsaanut Europaeukselta kielellisiä vertailuja muunlaisista venäläisistä\nsanoista.[270] Luultavaa on siis, että Porthanin useimmat\nkulttuurisanoja koskevat konseptit ovat 1780 luvun alulta, jolloin hän\nteki muitakin kielitieteellisiä vertailuja.\n\nJos sitten vertaamme Porthanin ensimäistä luetteloa, joka luultavasti\non 1760 luvulla tehty ja Gaddin luetteloja vuodelta 1775, huomaamme,\nettä sanavarasto niissä on erilainen. Gaddilla on muun muassa puulajien\nnimiä, joita Porthanin luetteloissa ei ollenkaan tavata, samoin hän\nhuomauttaa, että tammen terhot olivat silloisen kansan ravintona.[271]\nSama huomautus on eräässä hänen väitöskirjoistaan. Muuten osottavat\nmielipiteet suuria eroavaisuuksia, jos vertaamme Gaddin esitystä\nPorthanin myöhempään esitykseen antikviteettiakatemian julkaisuissa,\njossa suhteessa kuitenkin on huomattava, että Porthanin aikaisemmat\nmielipiteet lienevät paljoa enemmän lähennelleet Gaddin mielipiteitä.\n-- Näin ollen en ole voinut saada täyttä selvyyttä kysymykseen.\nLuultavaa on kuitenkin, että tuollaiset luettelot lainasanoista ja\nniiden johdosta tehdyt päätelmät, joita vähemmässä määrässä yhä\nuseammin tavataan, olivat silloisten tutkijain mielissä ja että sekä\nPorthan että Gadd ovat luettelonsa itsenäisesti tehneet.\n\nMutta katsokaamme, miten Porthan on käyttänyt kansan kieltä lähteenä\nsen muinaisuutta selvittäessään. Hänen huomiotansa vetivät ensiksi\npuoleensa lukuisat suomalaiset sanat, joiden äänneasu suuresti\nmuistutti vastaavia ruotsalaisia. Porthan päätti, että nämät sanat ja\nsamalla käsitteet, joita niillä merkittiin, olivat ruotsalaisilta\nlainattuja sen jälkeen kuin kristinusko oli tuotu Suomeen. Gootilaisiin\nmuotoihin on Porthan verrannut vain parissa kohdassa ja on hän\narvattavasti luullut tuollaisten sanojen vielä silloin olleen ruotsin\nkielessä, kun ruotsalainen ristiretki tehtiin Suomeen. Ei hänellä\nkonseptissakaan ole muita vertauksia gootilaisiin sanoihin. Vasta\nmyöhemmissä muistutuksissa Jusleniuksen \"Sana Lugun Koetukseen\" on\nPorthan tehnyt lukuisia vertauksia Ulfilaan gootin kieleen.[272]\nKuitenkin muistuttivat gootilaiset sanamuodot suomalaisia aivan\nsilminnähtävästi enemmän kuin vastaavat ruotsalaiset. Sellaisia\nvertailuja olikin usein tehty oppineitten kesken. Mutta historialliset\ntapahtumat eivät antaneet otaksumalle mitään tukea ja niinpä mahtoi\ntuntua Porthanista \"päivänselvältä, ettei suomalaisen sanan alkuperää\nvoi johtaa vanhasta gootin kielestä\".[273] Ei missään Porthanin\nvertailuissa ole edes yritettykään verrata suomalaista muotoa johonkin\nvanhaan ruotsalaiseen alkumuotoon sellaisena kuin se tavataan kielen\nvanhimmissa muistomerkeissä.\n\nKulttuurisanaluettelojen konsepteissa, jotka Porthan tutkimukseensa\npainatti, tavataan lukuisia vertauksia lätin ja liettuan kieleen, mutta\nitse tutkimuksesta ovat ne poisjätetyt. Porthanin jälkeenjättämäin\npaperien joukossa on muitakin sanavertailuja noiden kielten ja suomen\nkielten välillä, -- luonnollisina seurauksina huomiosta, jonka näiden\nkielten suhde viime aikoma oli tutkijoissa herättänyt. Göttingeniläiset\nolivat tuota suhdetta tarkastaneet ja tulleet siihen päätökseen, että\nliettualaiset ja suomalaiset olivat jonkinlaisissa heimosuhteissa\nkeskenään.[274] Porthan sitävastoin ei ole antanut minkäänlaista\nilmoitusta mielipiteestään tässä kysymyksessä, eikä hänellä liene aivan\nvarmaa mielipidettä ollutkaan. Kun hän näet olettaa sanan \"Suomi\"\nolevan yhteistä alkujuurta vastaavan slaavilaisen sanan kanssa, antaa\nhän tuolle ilmiölle seuraavan epämääräisen selityksen: \"Joko ovat\nslaavilaiset saaneet tämän sanan suomalaisilta, tahi päinvastoin nämät\nensimainituilta, tahi myöskin on molemmilla ollut se ensi alkuperästään\nasti\".[275]\n\nMissä Porthan arveli noitten kansain joutuneen tekemisiin toistensa\nkanssa, ei voitane aivan varmuudella sanoa. Eräässä toisessa\nlausunnossa[276] hän viittaa noitten kansain naapuruuteen samasta\nsanasta puhuessaan: \"Voisipa luulla sen -- -- -- olevan kotoisin\nslaavin tahi ehkä lätin kielestä, joilta naapureiltaan sekä meikäläiset\nettä lappalaiset ovat sen muuntaneet\". Tarkoittiko Porthan, että\nsuomalaiset Suomenmaassa ollessaan joutuivat tekemisiin lättiläisten\nkanssa, vaiko sitä, että he nykyisessä Venäjässä asuessaan olivat\nnäiden kanssa yhteydessä? Olisin taipuvainen uskomaan edellistä, sillä\nPorthan luuli suomalaisten tulleen myöhään maahamme idästäpäin eikä\narvellut heidän asuneen Itämeren maakunnissa ja Länsi-Venäjällä, kuten\nThunman oli otaksunut. Sitäpaitsi ei Porthan ole olettanut muitakaan\nerikoissuomalaista aikaa vanhempia lainoja, hän kun on rajoittunut\ntarkastamaan vain kaikkein otaksuttavimpia ja myöhimpiä lainoja. Itse\nlainattu nimikin \"Suomi\" viittaa siihen, että Porthan ajatteli sen\nerikoissuomalaisena aikana lainatuksi. Oli miten tahansa, lättiläisiä\nvertailuja ei Porthanin teoksessa enää tavata.\n\nMiksi Porthan jätti yhtäläisyydet suomen ja lätin kielten välillä\nhuomioonottamatta esityksessään? Voisi ajatella, että se riippui\nkäsiteltävästä aineesta, joka tarkoitti suomalaisten tilan tuntemista\nsiltä ajalta, kun ruotsalaiset tulivat maahan ja siis ei sallinut\nlättiläisten kosketusten esittämistä, jos niitä vain ajateltiin\nvanhemmiksi sitä aikaa. Mutta siinä tapauksessa ei Porthan olisi\nkutsunut noita sanoja, jotka olisi arvellut alkujaan lättiläisiksi\nnimellä alkuperäiset (vernacula). Sitäpaitsi on Porthan erityisesti\nhuomauttanut, missä luuli jonkun sanan olevan venäjän kielestä lainatun\njoko suorastaan ilmoittamalla sen tahi merkitsemällä sanan\nkysymysmerkillä.\n\nSyy oli siis toinen. On otaksuttavaa, että Porthan ei luullut voivansa\nkyllin selvästi selittää kysymyksen historiallista puolta, missä\ntilaisuudessa ja mitä teitä lainat tapahtuivat. Siihen viittaa\nepävarmuus, jota Porthan osotti äsken mainitun lainasanan olemassa oloa\nselittäessään. Ja sellaisessa tapauksessa sen ajan uudemmat tutkijat\neivät pitäneet itseään oikeutettuina tekemään mitään johtopäätöksiä.\nSaattoivathan yhtäläisyydet olla satunnaisia. Ainoa keino tuollaista\nepävarmuutta vastaan oli olettaa vain sellaiset lainat, jotka\ntodistettavasti olivat saattaneet tapahtua, sellaiset, joiden\nolemassaoloon historialliset tosiasiat pakottivat uskomaan. Sitäpaitsi\nei ollut mitään tarkempaa käsitystä suomalaisten aikaisimmista\nhistoriallisista vaiheista.\n\nOlen edellisessä seurannut Porthanin mielipidettä suomalaisten\nvanhemmista asuinsijoista aina 1770 luvun lopulle, jolloin hän liittyen\nuusimpiin tutkijoihin sijoittaa ne laajalle alalle Pohjois-Europaan ja\nAasiaan. Samaa mielipidettä on Porthan myöskin esityksessään \"De\nBircarlis\", ainoastaan sillä erotuksella, että asettaa asuma-alat aina\nKaspian mereen etelässä ja Suomen lahteen pohjoisessa.[277] Myöhemmin\nPorthan on viitannut vielä vanhempaan aikaan, jolloin suomalaiset ja\nugrilaiset kansat asuivat lähekkäin Kaspian meren rantamilla. Tämä\nhuomautus esiintyy ensin aivan tilapäisesti erään lainasanan alkuperää\nkäsiteltäissä ja tämäkin seikka on omiaan osottamaan, että tässä\nlausuttu otaksuma ei ole Porthanin luoma.[278] Kun hän sen lausuu ilman\nminkäänlaisia todisteita, herättää se epäilystä, ettei otaksuma\nsilloiselle ajalle ollut tavaton.\n\nEräässä toisessa kirjoituksessa on Porthan tarkemmin selittänyt\nviittaustaan lausuen, että suomalaisten kansain alkukoti oli Kaspian\nmeren rannoilla, josta he sitten pienissä joukoissa vähitellen\nlähenivät pohjolaa. Todistuksena tästä ovat hänestä näiden kansain\nhajanaiset asuinpaikat pitkin Venäjää.[279] Mutta oliko tämä todistus\nsellaisenaan riittävä? Suomensukuisten kansain asuinpaikat Kaspian\nmerestä Suomen lahteen ja Jäämerelle voi kyllä olettaa heidän\nnykyisistä asuinpaikoistaan, mutta siltä ei voi päättää heidän\nvarhaisinta alkukotiaan näiden nojalla. On totta, että Porthan luuli\nvoivansa vanhojen kertomusten ja nimien nojalla olettaa useitten\nkansain myöhemmin muuttaneen asuinsijojaan, kuten lappalaisten,\nvoguulien, ostjakkien j.n.e., joiden arveli asuneen lähempänä muita\nsuomalaisia heimoja ennen näitä viimeisiä muutoksia.[280] Mutta\nsittenkin kaipaa väite muita todisteita.\n\nJos nyt tarkastelemme muitten sen ajan tutkijain mielipiteitä asiasta,\nlöydämme helposti varsinaisen perusteen, jonka nojalla saattoi määrätä\nkysymyksessä olevat asuinsijat juuri Kaspian meren rannalle. Usealla\ngöttingeniläisellä tutkijalla tavataan näet sama mielipide. Ja lähteenä\nnäille tutkijoille on epäilemättä ollut J.E. Fischerin oletus, että\nunkarilaiset ovat asuneet alkujaan Jaik virran rannalla Kaspian meren\nluona. Paitsi sitä, että heidän nimensä osotti yhtäläisyyttä\nugrilaisten eli voguulien kanssa oli Fischerillä muitakin syitä\notaksumaansa, Yksi näistä oli se, että unkarilaiset ovat lainanneet\niraanilaisilta muutamia sanoja ja siis asuneet lähellä Persian\nrajaa.[281] Tämä oletus on huomattava sentähden, että nykyajan\nkielentutkimus on tullut melkein samoihin tuloksiin käyttämällä\nsamanlaisia todistuksia.\n\nTässä oli siis pätevä todistus tuohon arveluun. Mutta paljoa ennen oli\njo arveltu suomalaisten täältä Kaspian meren luota tulleen pohjoista\nkohti. Leibniz oli niin arvellut. Ne, jotka luulivat suomalaisten\njuutalaisista polveutuvan, otaksuivat heidän tätä tietä siirtyneen ja\nsitten, kun oletettiin suomalaisten ja skyytain olevan sukulaisia, oli\nluonnollista, että skyytain asuinsijoja Kaspian ja Mustan meren\nrannoilla pidettiin myöskin suomalaisten vanhimpina asuinsijoina. Eri\najatustavat, perustuen lopulta raamatun kertomukseen kansain\nhajoamisesta Baabelin sekoituksen jälkeen ja niiden kulusta täältä eri\nhaaroille, olivat siis tulleet melkein samanlaisiin johtopäätöksiin\nsuomalaisten vanhoista asuinsijoista. Eikä Porthaninkaan mielipide\nollut tällaista pohja-ajatusta vailla.\n\nTeoksessaan \"Om Lapparne\" hän nimenomaan muistuttaa: \"Täten onkin tämän\nikivanhan kansanryhmän ensimäinen olinpaikka lähellä sitä korkeata\nseutua Keski-Aasiassa, josta monet nerokkaat Miehet ovat etsineet koko\nIhmiskunnan kehtoa\". Tässä ei siis ole enää kysymys Baabelista ja\nkielten sekoituksesta, vaan luonnontieteisiin ja raamatun traditioonin\ntutkimuksen rationalistiseen kritiikkiin perustuvasta tuloksesta\nihmisen ensimäistä olinpaikkaa etsittäissä. Jos sitten tarkastelemme\nsen ajan esityksiä tästä aineesta, huomaamme todella tuon mielipiteen\nyleisesti voittaneen alaa ja ennen kaikkea oli se loistavasti\nesitettynä Herderin teoksessa \"Ideen zur Philosophie der Geschichte der\nMenschheit\". Se osa teoksesta, jossa tämä kohta tavataan, ilmestyi\n1785, siis kolme vuotta ennen Porthanin kirjoituksen \"Om Lapparne\"\njulkaisemista.[282] Mutta minkäänlaista kuvausta suomalaisten kansain\ntilasta näiltä kaukaisilta ajoilta ei Porthan koeta antaa. Ei hän\nmyöskään esityksessään suomalaisten tilasta ensimäisen ruotsalaisen\nvalloitusretken aikana ota huomioon, olivatko eri tavat tahi elinkeinot\nvanhempaa vai nuorempaa alkuperää, eikä niiden avulla yritä erottamaan\npakana-ajassa eri sivistysasteita. Kuitenkin hän huomauttaa, että\nmuutamat tavat olivat peräisin jo siltä ajalta, jolloin suomalaiset ja\nvirolaiset olivat yhtä kansaa. Vaikka lainasanat olivatkin päälähteenä\nPorthanin kuvauksessa, ei hän siltä laimiinlyönyt muitten lähteitten\nkäyttämistä. Paitsi harvoja ulkomaalaisia kirjoitettuja lähteitä on hän\nottanut huomioon kansan runot, vaikka vain vähemmässä määrässä, koska\npiti niiden todistusvoimaa jotenkin heikkona. Sitäpaitsi vetoo hän\nkansassa vielä eläviin tapoihin. Yhtä lähdelajia kaipaa kuitenkin\nkerrassaan -- varsinaisia muinaisjäännöksiä. Gaddin samanaikuisessa\nkuvauksessa kuvataan kuitenkin muinaissuomalaisten hautaustapaa näin:\n\"Suomalaisten hautaamistapa vanhimpina aikoina oli muuten siinä, että\nkuollut kaivettiin maahan, peitettiin paadella, jonka päälle\nsuuremmista ja pienemmistä vierinkivistä kumpu kohotettiin ja kuta\nmerkillisempi mies oli sitä suuremmalla kiviröykkiöllä häntä\nkunnioitettiin\".[283]\n\nMuinaislöytöjä oli tehty jotenkin runsaasti ja huomio niihin oli kyllä\nkiintynyt. Etupäässä tulivat tosin kysymykseen kristillisen ajan\njätteet, joiden hoitamisesta ja kopioimisesta vuonna 1788 tuli\nkuninkaallinen käskykirje maaherroille.[284] Mutta myöskin pakanallisen\najan löytöjä oli tutkittu ja huomioon otettu. Porthan itsekin on\nkoettanut saada näistä tarkkoja tietoja.[285] Mutta käyttänyt hän ei\nole niitä. Syynä on epäilemättä ollut se, että hän ei ollut tullut\nniistä mihinkään varmoihin johtopäätöksiin. Muinaislöytöjen käyttäminen\nlähteinä kulttuurielämää tutkittaissa on paljoa vaikeampaa ja vaatii\nsuurempaa esihistoriallisen ajan tuntemista, kuin lainasanojen\nkäsittäminen sellaisiksi. Sitäpaitsi oli Porthan innokas kielimies ja\nsellaisena olivat hänelle kansan kieli ja laulut paljoa lähempänä kuin\nsen hautalöydöt.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNäin Porthan tutkiessaan muinaisten suomalaisten sivistystilaa käytti\nlähteinänsä oman aikansa kansanelämää, sen tapoja ja toimia sekä niitä\nkuvastavaa kieltä. Kuta tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin hän ne tunsi,\nsitä perinpohjaisemmin hän saattoi tutkia ainettaan -- tuon kansan\nesi-isäin sivistystilaa. Tuskinpa olisi tutkijan mieleen edes saattanut\njuolahtaakaan tällainen tutkimustapa, ellei tuollainen elävä tieto\nolisi sitä aiheuttanut. Porthan olikin kasvanut kansan keskuudessa,\npaljon maassansa matkustanut ja ennen kaikkea innostunut tutustumaan\nkansaansa. Sekä hän että Gadd olivat tehneet laajoja maata ja kansaa\nkoskevia kokoelmia ja johdantona tuollaiseen kokoelmaan olivat Gaddin\nyllämainitut tutkimukset. Niin läheisessä yhteydessä olivat kansan\nolojen tunteminen ja sen muinaisuuden tarkempi tutkiminen.\n\nMutta tuollaiseen kuvaukseen vaadittiin toinenkin edellytys. Oli\nkäsitettävä, että kansan kieli oli kansan sivistyselämän tuote, joka\nkehittyi yhdessä sen kanssa. Kuta lähemmin muinaisuuden ihmisten\nsisällistä elämää tahtoi tutkia niiden kielen avulla, sitä selvemmin\noli käsitettävä yhteys koko heidän ajatustapansa ja kielen välillä.\nJa huomaammekin, että juuri noihin aikoihin, jolloin aate\nkulttuurikuvauksesta kielen nojalla alkoi ilmetä, alkoi myöskin ajatus\ntuosta yhteydestä selvetä.\n\nSiitä ilmiöstä ovat todistuksena De Brossesin teos vuodelta 1765 ja\nMonboddon, joka ilmestyi vuosien 1773-1792 välillä.[286] Herder\nkirjoitti saksalaisen esityksensä \"Vom Ursprung der Sprache\" samaan\naikaan. Alkuna nyt muodostuvalle käsitykselle on kuitenkin epäilemättä\npidettävä Locken ajatusta sanojen ja ajatusten läheisestä yhteydestä ja\nsiten voi selittää sen seikan, että samansuuntaisia mielipiteitä\ntavataan ennen noitten teosten ilmestymistä. Porthanin opettaja Hassel\nkäsitti kyllä kielen syntyneeksi ihmisten keskinäisestä sopimuksesta,\nmutta hän arveli, ettei tuollaista sopimusta voitu ajatella ilman\njonkinlaista sisäistä puhetta, joka erottaa toisen totuuden toisesta ja\nasettaa ne oikeaan järjestykseen. Myöskin hän sanoo, ettei kieli yhtä\nvähän kuin \"mikään muukaan äärellinen\" ole vapaa muuttuvaisuudesta ja\nsentähden ei Baabelin kielten sekoitus suinkaan ole yksin muodostanut\nkieliä. Ja vuonna 1765 Sigfrid Porthan selittää, miten oli jonkin\nverran edistytty kehityksessä ennenkuin kielen lauseparret muuttuivat\nensimäisestä raakuudestaan. Sen näkee siitäkin, että kaikki sanat\nalkujaan ovat johdetut merkityksistä, jotka tarkoittavat jotakin aivan\naineellista käsitettä.[287]\n\nYlläolevista esimerkeistä näemme, että käsitys kielestä oli muuttumassa\njo Porthanin ensimäisistä oppivuosista alkaen. Sen sijaan, että sitä\nennen oli pidetty itsessään valmiina muuttumattomana kokonaisuutena,\njonka Jumala oli ihmisille antanut tahi nämät itse keksineet, ruvettiin\nsitä nyt pitämään pitkällisen kehityksen tuloksena. Porthanin omista\nmielipiteistä voi huomata tuon käsityksen kehittymisen eri asteita, hän\nkun on tässäkin yhdistänyt eri mielipiteitä ja niistä muodostanut\nomansa. \"Riita siitä\", sanoo hän, \"ovatko kielet luonnollisia vai\ntahallisia, on sanasotaa. Jos luonnollisella ymmärretään sitä, jolla on\nsyynsä luonnossa -- kaikissa kielissä on sanoja, jotka perustuvat\nluontoon -- voi sanoa, että kaikki kielet ovat luonnollisia. Äänteiden\nmatkiminen on tässä suhteessa etenkin merkillinen ilmiö, mutta paljon\nriippuu sopimuksesta. Jos taas tahallisella tarkotetaan sitä, joka\nperustuu yksinomaan meidän mielivaltaamme, niin kielet eivät ole\ntahallisia\". Hän arvelee, että osa sanoista syntyi sen kautta, että\ntunteet saattoivat hermot johonkin määrättyyn tilaan ja tämän\nseurauksena oli erilaisia huudahduksia. Täten syntyneitä äänteitä\ntäydenneltiin osottamalla erilaisia esineitä luonnossa ja matkimalla\nniiden ääntä. Sopimuksesta riippui sitten mitä sanoja eri seuduilla\notettiin käytäntöön.[288]\n\nTässä esitetyt Porthanin mielipiteet kielen synnystä ja luonteesta ovat\nkuitenkin jotenkin myöhäiseltä ajalta eikä varmuudella voi sanoa\nmilloin ne pääasiassa ovat muodostuneet. Hänen väitöskirjassaan \"De\nconsilio convertendi in vernaculam scripta Grsecorum Romanorumque\nclassica\" vuodelta 1786 huomautetaan, että ihmiset eivät voi ajatella\nilman totuttua kieltään ja että heidän mielteensä ja ajatuksensa\nsuuresti riippuvat tästä.[289] Sen jälkeen tavataan sama ajatus aina\nuudelleen ja myöhemmissä esityksissä kuvaillaan usein kielen ja\nihmissielun rinnakkaiskehitystä ja vaikutusta toinen toiseensa.[290]\n\nMyöhemmin Porthan tunsi kaikki ylläluetellut teokset kielen laadusta ja\nhän esittääkin aivan Herderin mukaan ja vedoten häneen välittömästä\ntunteesta lähtevien äänteiden luonnetta.[291] Tiedämme, että Herder\nedusti teoksissaan alkavaa geneetistä käsitystapaa selvemmin kuin muut\naikalaisensa erittäin juuri tutkimuksissaan kielestä. Erittäin\nhuvittavaa on sentähden saada selville Porthanin suhdetta häneen.\n\nOlen jo maininnut, että Porthanin runotutkimusharrastukset eivät saata\nolla missään suoranaisissa tekemisissä Herderin samanlaisten puuhien\nkanssa. Eikä Porthan häntä pitkään aikaan sen jälkeenkään mainitse.\nVasta vuodesta 1795 siteerataan Herderiä Porthanin esityksissä ja siitä\nasti jotensakin usein. Samana vuonna Porthan esittäessään Herderin\nelämäkertaa luennoillaan kutsuu häntä yhdeksi Saksan neroista lisäten,\nettä hän kirjoittaa hienosti ja asiallisesti. Hänen kirjoituksiaan hän\nerityisesti kiittää teräviksi ja perinpohjaisiksi. Hänen teoksestaan\n\"Vom Geist der Hebräischen Poësie\" sanotaan, että se esittää tämän\nrunouden etevyyden vielä selvemmin kuin Lowth, joka sen ensin\nosotti.[292] Sen sijaan Porthan on verrattain aikaisin tutustunut\nenglantilaisiin kirjoittajiin, jotka pyrkimällä alkuperäisyyteen ja\nluonnon itsenäiseen käsittelyyn asettuivat kaavamaisuutta ja\nklassillisuutta vastaan. Olen jo maininnut, että hän 1760 luvun alulla\nainakin on tutustunut Aurivilliuksen teoksiin, jotka ovat Lowthin\nhenkeen kirjoitettuja. 1770 luvulla hän tuntee Youngin,[293] ja Hugh\nBlairin teoksen \"Lectures on rhetoric and belles lettres\" mainitsee hän\nerityisellä kunnioituksella.[294] -- Myöskin Winckelmannin teos, joka\nensimäisenä selitti taidetta geneetisen käsitystavan mukaan oli\nPorthanille arvatenkin aikaisin tunnettu.[295]\n\nKuitenkaan ei Porthan ole antautunut luonnollisuuteen pyrkimyksen ja\nsen yhteydessä olevan tunteellisen suunnan valtaan. Tapansa mukaan hän\non asettunut välittävälle kannalle. Goethen Wertherissä olevaa henkeä\nja sen vaikuttamaa tunnesuuntaa hän ei ole hyväksynyt; enempää kuin hän\nkoskaan on käsittänyt niitä suurenmoisia ajatuksia, jotka filosofian\nalalla myöhemmin esiintyivät. Samoin on Porthan aina vastustanut\nRousseaun innokasta vaatimusta palaamaan luontoon. -- Mutta toiselta\npuolen ei hän myöskään ole koskaan yksipuolisesti pannut arvoa järkeen,\nvaan on aina huomauttanut tunteen ja etenkin mielikuvituksen suurta\nmerkitystä. Nimenomaan hän on puolustanut sitä Malebranchen hyökkäyksiä\nvastaan.[296]\n\nEri tutkimukset suomalaisten ja heimokansojen alkuperästä ja\nvanhemmasta historiasta, jotka olivat tulleet suoritetuiksi, aikoi\nPorthan yhdistää kokonaisuudeksi kirjallisuusakatemian julkaisujen\npalstoilla. Kuitenkin oli tutkijamme aikonut ottaa esitykseensä vain ne\nsuomensukuiset kansat, jotka ovat yhteydessä pohjolan eli Skandinaavian\nvanhimman historian kanssa. Ja syyksi hän mainitsee sen, että näiden\nkansakuntien historia valaisee \"meidän\" s.o. Ruotsin vanhempaa\nhistoriaa.\n\nTässä esiintyy selvässä muodossa käsitys, joka Porthanilla oli Suomen\nhistoriasta itsenäisenä erityisen maan historiana. Tulopuheessaan\nkirjallisuusakatemiassa hän oli selittänyt pakon vaatineen häntä\nrajoittamaan historiallisen tutkimustoimintansa kotiseudun historian\ntutkimiseen. Ja kirjeissä ruotsalaisille miehille oli Porthan viitannut\nsamaan välttämättömyyteen, johon eristetty asema ja vaikeat olot\nvaativat. Ei ole luultavaa, että Porthan pelkästä kohteliaisuudesta\nvarsinaisia ruotsalaisia kohtaan olisi näin esittänyt asian, pitänyt\nSuomen historiaa melkein maakuntahistoriana Ruotsin historian rinnalla.\nPäinvastoin viittaa koko silloinen käsitystapa siihen, että hän todella\nniin ajatteli.\n\nMutta toiselta puolen on Porthan todellisuudessa käsitellyt Suomen\nhistoriaa tavallaan itsenäisesti, Ruotsin historiasta riippumatta. Olen\njo ennen osottanut, että kansallinen tunne oli tämän käsittelyn\nperustana ja nautti tästä itsenäisyydestä. Itse sanoo Porthan, että hän\noli ikäänkuin uudestaan perustanut Suomen historian, jolla hän lienee\nkuitenkin enemmän tarkoittanut sen historian täydellistä puhdistusta\nerehdyksistä ja kriitillisen perustan uudestaan luomista, kuin sen\nensikertaista omaperäistä käsittelyä tahi sen aatteen keksimistä.[297]\nTurun sanomissa oli Porthan samoin käsitellyt pääasiassa suomalaisia\nasioita, mutta toiselta puolen oli niitä julkaiseva seura ottanut\nRuotsin kirjallisuuden ja kielen tutkimustensa esineeksi. Tämä\nkaksinaisuus on nähtävänä koko ajan toiminnassa. Kun Porthan\nkirjoituksessaan \"Om de i åtskilliga landsorter på Svenska sidan boende\nFinnar\" käsittelee kysymystä suomalaisten ruotsalaistuttamisesta,\nkääntää hän vihansa väkivaltaa vastaan, jolla sitä oli koetettu\naikaansaada, ja huomauttaa, että ajan sekä luonnollisten asianhaarain\ntulee aikaansaada muutos. Samoin huomauttaa hän rajasta Ruotsin ja\nSuomen välillä, että se erottaa maanlaatunsa puolesta erilaisia\nmaa-alueita. \"Niin, että vaikka kieli vaatii, että kaikki 3 Tornion\npitäjää ovat vietävät Turun hiippakuntaan ja Oulun lääniin, ei nykyinen\nerotus kuitenkaan ole ilman syytä\".[298] Porthanin valistusajan\nmukainen kanta lienee verrattava Josef Dobrovskyn mielipiteihin\ntschekkiläisestä isänmaastaan.[299] Hänkin oli tschekkiläisen\nkansallisuuden herätyksen alkajia, piti itseään slaavilaisena ja koetti\nenentää oman heimonsa mainetta. Mutta toiselta puolen on hän kutsunut\nitseään saksalaiseksi ja aina jäi hänelle alkavan romantiikan\npatriotismi vieraaksi.\n\nTällaisesta käsitystavasta johtui se seikka, että Porthan käsitteli\nsuomalaisten heimojen historiaa sikäli kuin ne olivat Ruotsin historian\nyhteydessä. Hän lisää tosin muutaman sanan, joka on omiansa muuttamaan\nhiukan käsitystämme. \"Useat Venäjällä hajallaan olevat kansakunnat,\njoita myöskin pidetään samaan pääheimoon kuuluvina, mutta joista vasta\nuusimpina aikoina olen saanut jotakin tietoa, jätän tämän tähden\nhuomioon ottamatta.\" Juustenin kronikassa onkin Porthan antanut lyhyen\nluettelon näistä kaukaisemmista sukukansoista, lähteistä, joissa näitä\nmainitaan sekä niiden asuinpaikoista. On siis ilmeistä, että Porthan\nluki ne tavallaan Suomen historiaan kuuluviksi. Mutta on kuitenkin\nhuomattava, että hän käsitteli niitä vain sentähden, että ne olivat\nomiansa valaisemaan tätä samaista historiaa eikä siksi, että ne\nolisivat muodostaneet kokonaisuuden, josta varsinainen Suomenmaan\nhistoria olisi ollut vain yksi osa.\n\nEnsimäinen kappale Porthanin kirjoitussarjassa, joka akatemian\njulkaisuissa seurasi hänen tulopuhettaan, oli kirjoitus \"Om Lapparne\".\nSe ei oikeastaan sisällä mitään uutta tärkeämpää sen lisäksi mitä\nPorthan ja Lencquist jo ennen olivat julkaisseet. On vain\ntäydellisemmin ja tarkemmin esitetty, mitä noissa vähemmin tunnetuissa\nkyhäyksissä oli väitetty. Vaikka lappalaiset ja suomalaiset olivat\nPorthanista eri kansaa, kuten heidän ulkonäöstään saattoi päättää, luki\nhän heidät kuitenkin kielellisen sukulaisuuden tähden samaan\nkansanheimoon kuuluviksi. Sitävastoin oli Lindheim arvellut heidän\nolevan rodultaan ja alkuperältään aivan eri heimoa, pannen pääpainon\nheidän ruumiinominaisuuksiinsa, kuten edellä jo on mainittu.\nMyöhemmistä tutkijoista oli esim. A.F. Skjöldebrand samalla kannalla,\nottaen hänkin ensi sijassa huomioon rotuominaisuudet.[300] Porthan oli\nylimalkaan tutkimuksissaan ottanut tämän puolen hyvin vähän huomioon,\nja tässäkin kirjoituksessa, missä hän on sille enemmän arvoa antanut,\nlienee hänen menettelytapansa suureksi osaksi Lindheimin vaikuttamaa.\n\nPorthanin esitys lappalaisista jäi ainoaksi kirjoitukseksi aijotussa\njulkaisusarjassa. Kuten edempänä tulemme huomaamaan käänsi juuri tuo\naije hänen huomionsa muualle ja hänen tutkimuksensa suomalaisista\nsukukansoista sekä niiden yhteydessä olevat kielelliset tutkimukset\nsiirtyivät syrjemmälle. Tulen niitä edempänä koskettelemaan uudelleen.\nTähän vaikuttivat osaltaan alat, joihin Porthan nyt joutui\nkirjoittaessaan pääteostaan ja joiden yhteydestä on etsittävä hänen\nteostensa syntyä 1790 luvulla, sikäli kuin tämän tutkijan monilla\naloilla liikkuvaa tutkimusta yleensä voi ryhmittää eri alojen ja\naikakausien mukaan. -- Kuitenkin lienee Porthan vielä elämänsä\nlopulla aikonut jatkaa sarjaansa. Vuonna 1800 kirjoittaa hän näet\nHallenbergille, että hän ei ole pitänyt kiirettä kirjoittaakseen\npuhtaaksi loppua memoaaristaan pohjoisista kansoista ja lähettääkseen\nsen kirjallisuusakatemialle, hän kun ei ole vielä kuullut, oliko sen\njulkaisujen kuudes osa ilmestynyt.[301] Mutta sen jälkeen ei tuosta\nkirjoituksesta ole mitään tietoa ja sen konseptit, millaisia lienevät\nolleetkaan, näyttävät ainiaaksi hävinneen.\n\nPorthanin väitöskirjain joukossa tältä ajalta on kuitenkin pari, jotka\nkäsittelevät nyt esittämäämme tutkimusalaa -- \"De antiqua gente\nQuenorum\" ja \"De imperio Hermanrici Ostrogothorum regis\". Porthan ei\nkyllä pidä kveenejä suomensukuisena kansana, vaan arvelee hän niiden\nolleen skandinaavilaista alkuperää. Mutta tutkimus on tehty\nkansantieteellisten olojen selvitykseksi pohjolassa ja ennen kaikkea\nSuomessa, jotta Suomen historiaa saatettaisiin sitä varmemmin\nkäsitellä. Hän erottaa kveenit pois suomensukuisista kansoista,\nniinkuin tästä yhteydestä oli erotettu ennen juutalaiset, skyytat ja\nmonet satukansat.\n\nIhre oli tutkimuksessaan \"De Quenlandia Antiqua\" sijoittanut kveenit\nPohjanlahden länsipuolelle, mutta oli jättänyt kysymyksen heidän\nkansallisuudestaan ratkaisematta. Porthan antaa vastauksen tähän\nselittämällä, että kveenit olivat helsingejä, tosin ilmeisessä\nristiriidassa Eigil Skallagrimsonin sadun todistuksen kanssa, joka\nnimenomaan erottaa Helsinglannin ja Kveenlannin.\n\nToinen mainitsemistani väitöskirjoista koski gootein historiaa, joka\noli jotenkin paljon käsitelty ala ruotsalaisten tutkijain keskuudessa,\nPidettiinhän sitä gootein Ruotsista polveutumisen perusteella Ruotsin\nhistoriaan kuuluvana. Vielä vuonna 1795 julkaisee Bilmark väitöskirjan\n\"De regno Vestro-Gothorum in Gallia\". Kuitenkaan ei ole syytä otaksua,\nettä Porthania olisi aine huvittanut tässä yhteydessä tahi että hän\nedes olisi antanut jonkun oppilaansa tässä tarkoituksessa sitä tutkia.\nOikeana syynä aineen valintaan voisi ajatella olleen sen, että\nHermanrikin valtakuntaan kuuluivat useat pohjoismaiset kansat. On\nkuitenkin myönnettävä, että niihin on pantu jotensakin vähän huomiota\nja Jornandeen kuuluisa kertomus noiden kansain nimistä on mainittu vain\nviittaamalla Suhmin ja Thunmannin tutkimuksiin. Tämä on omiansa\nkummastuttamaan, kun tietää, että Jornandeen kertomus, niinkuin tämä\nkirjoittaja yleensäkin, oli ollut kiinteän huomion esineenä viime\naikain tutkimuksessa.[302] -- Mahdollisesti myöskin Porthan\najatteli vain aineen yleishistoriallista puolta, sillä tällaisia\nyleishistoriallisia aineita käsittelivät muutamat muutkin hänen\nväitöskirjoistaan, kuten vastedes tulemme näkemään.\n\nNyt mainitut Porthanin tutkimukset, jotka olivat lähteneet vanhemmista\ntutkimuskokeista, olivat verrattoman tärkeitä Suomen historian\nkäsittelylle. Tutkimuksillaan kansansa alkuperästä hän oli erottanut\nsen historian ruotsalaisen historian yhteydestä ja asettanut omalle\npohjalleen. Tutkimuksillaan kansansa esihistoriallisesta tilasta hän\noli kumonnut Schlözerin käsityksen siitä, osottanut tällä kansalla\nsilloin olleen jotenkin korkean sivistyskannan. Se oli suuri askel sitä\nkantaa kohti, joka alkoi ihailla tätä kansan muinaisuutta, valmistava\naste varsinaisen kansanhengen löytämiseksi sen historiasta. Tuo\ntutkimus piti tarkoin silmällä eri elämän muotoja, voimatta tarkoin\ntuoda esille sitä, joka niille kaikille oli yhteistä ja omituista.\n\nMontesquieun, Humen ja useitten muitten oppineitten nostama\nriitakysymys syistä, jotka vaikuttavat kansanluonteeseen ja\ntapoihin, oli, niinkuin näimme, herättänyt innokasta huomiota noihin\nasioihin. 1770 luvun lopulla käsiteltiin niitä Ruotsissa ja\nSuomessakin innokkaasti ja parin vuosikymmenen kuluttua johtavat ne\nkansanluonteitten kuvailemiseen ja tarkastamiseen. Epäilemättä olivat\nPorthanin tutkimukset 1780 luvulta tämän ilmiön kanssa yhteydessä,\nvaikka hän ainoastaan ohimennen on noita kysymyksiä yleisemmin ja\nteoreetisesti kosketellut. Hän on vain saanut aiheensa asiallisiin\nyksityistutkimuksiinsa tästä virtauksesta. Toisen aikakauden piti\ntästäkin valmistustyöstä ottaa tulokset.\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\nJuustenin kronikan julkaiseminen.\n\n\n\n\nI.\n\n\n1780 luku on Porthanin tieteellisessä toiminnassa määräävä, ratkaiseva\naika, etenkin juuri hänen historiankirjoituksessaan. Edellisinä\nvuosikymmeninä on hänen kantansa kyllä jo vakaantunut ja hänen\nelintehtävänsä selvinnyt, hänen toimintansa oli saanut omituisen,\nmoninaisen luonteensa. Suomessa oli silloin Aurora seura toiminut ja\nsen toiminta oli koskenut suurelta osalta juuri meidän maamme historiaa\nja kieltä. Siinä oli puhjennut ilmi halu vaikuttaa ja toimia, joka\nsilloin vallitsi. Se oli epäilemättä Porthanillekin tärkeä\nvalmistuskausi ja päättyi hänen opintomatkallaan Saksaan vuonna 1779.\n\nMutta nyt 1780 luvulla esiintyy se, joka silloin oli valmistumassa;\nhänen monet pyrintönsä vasta nyt tulevat täyteen vauhtiin. Nyt vasta\nalkaa hän varsinaisen toimintansa yliopistomiehenä, opettajana ja\nkonsistoorion jäsenenä, nyt vasta alkaa hänen toimintansa varsinaisena\nhistoriantutkijana. Keskellä käytännöllisiä puuhia, jotka vievät hänet\nmilloin yhdelle milloin toiselle alalle, jotka riistävät häneltä suuren\nosan ajasta, ryhtyy hän varsinaiseen historiantutkimukseen. Ja\nhuomattava on, että kaikki tämä tapahtuu aikaan, jolloin yleisön\nosanotto laimenee, sen maku kääntyy toiseen suuntaan. Itse Turussakin\non suomalaisen historian harrastus laimennut. Aurora seura, joka oli\nottanut sen asian ajaakseen, on hajonnut ja sen jäsenet joutuneet\nmuihin toimiin. Mennander on muuttanut Ruotsiin, useat yliopiston\nopettajista ovat jättäneet nämät puuhat ja viettävät verrattain\ntoimetonta elämää.\n\nPorthan itse valittaa, että työteliäisyys nuorisossa vähenee, mutta\nylellinen elämä voittaa alaa ja tekee ylioppilaitten oleskelun Turussa\nvaikeaksi ajan pitkään. Erittäinkin valitellaan aatelisten\nvälinpitämättömyyttä opillisista toimista, ne kun ripustavat lastensa\nhartioille sinisen takin ja kultareunukset niin pian kuin voivat. Näin\nkertoo Porthan ja näin kertovat useat muutkin Turussa 1780\nluvulla.[303] Eivätkä yliopiston opettajatkaan suinkaan aina tehneet\ntieteiden hyväksi, mitä olisi voinut heiltä odottaa. Porthanin\nkirjeissä tavataan vähän väliä valituksia siitä, että ne liiaksi\nharrastavat omaa mukavuuttaan ja kaikkea muuta kuin mitä virka\nheiltä olisi vaatinut. Erittäinkin joutui väitöstilaisuuksissa\npresideeraaminen ja väitöskirjain valmistaminen täten vain muutamien\nniskoille.[304] Valitellaan myöskin historiallisten opintojen\nlaimiinlyöntiä. Gadd kertoo seuraavan vuosikymmenen alussa: \"Katsoen\nsiihen, että professori Bilmark on tullut vanhaksi ja on liian säästävä\nostaakseen kirjallisuutta alallaan eikä meillä myöskään ole mitään\nhistoriarum docensia, on tämä jalo tiede suureksi osaksi viljelemättä.\nSentähden on historiallisella kirjallisuudella meillä liian pieni\nmenekki puhumattakaan siitä, että kaiken kirjakaupan Suomeen on\ntäytynyt lakata, meillä kun ei ole muuta kuin Fahnehjelmaria eli\nsotakomissariaatin seteleitä, jotka Ruotsissa eivät ole käypiä\".[305]\nKuitenkaan ei asianlaita ollut niin perin huonosti.\n\n1780 luvun alulta kertoo Cederhielm: \"Täällä Turussa olen saanut nähdä\nuseita huvittavia elämäkerrallisia kokoelmia eräällä adjunkti\nTidgrenillä; Calonius ja Bilmark ovat hyviä kokoilijoita in historicis,\nClewberg belles lettresissä; ja pieni adjunkti Tengström, joka\nmuistuttaa Lidéniä hilpeydessä ja sukkeluudessa, silloin kun tämä oli\nnuori, on kaksi kertaa kirjallisuusakatemialta saanut kultamitalin\nnerontuotteistaan\".[306] Huomattava on kuitenkin, että Tidgrenin\nharrastukset kohdistuivat suurimmaksi osaksi ruotsalaiseen\nmaakuntahistoriaan, johon hän käytti kriitillisen kykynsä ja\ntutkimustaitonsa. Hän on sentään osaltaan täydentänyt Porthanin\ntutkimuksia suomalaisten vanhimmista vaiheista ja alkuperästä. Tämä ei\nnäet ottanut noissa tutkimuksissaan ensinkään huomioon antiikin\nkirjailijain tiedonantoja, vaan on erottanut ne ilman muuta\nsuomalaisten historiasta, kuten ruotsalaiset sadutkin. Nyt Tidgren on\nvahvistanut tämän menettelyn oikeuden näyttämällä toteen, ettei\nHerodotoksen luettelemia skyytalaisia kansoja voi asettaa\nminkäänlaiseen yhteyteen lappalaisten ja muiden pohjoismaiden kansojen\nkanssa.[307]\n\nBilmark, jonka Cederhielm mainitsee hyvänä kokoilijana, oli historian\nprofessorina Turun yliopistossa melkein koko sen ajan kuin Porthan sen\nopettajana toimi. Hän julkaisi kyllä innokkaasti väitöskirjoja ja toimi\nuutterasti historian alalla, mutta hän pysyi monessa kohdassa vanhalla\nScarinin aikuisella kannalla. Hän etsi edelleenkin suomalaisten\nvanhimpia asuinsijoja Ruotsin ja Norjan nykyisiltä rajamailta eikä\nerottanut suomalaisten ja lappalaisten vanhinta historiaa toisistaan.\nJa todisteina hän käyttää yhä edelleenkin skandinaavilaisia lähteitä.\nKuitenkaan hän ei ole jäänyt aivan vieraaksi tutkimustavalle, jota\nPorthan harjoitti.\n\nNiinpä hän jo 1785 esittää väitteen, ettei suomalaisilla ollut\nkuninkaita esihistoriallisella ajallaan. Todisteeksi ottaa hän sen,\nettä suomalaiset kansanrunot ja muut luotettavat lähteet eivät\nsellaisia mainitse, eikä niistä myöskään puhuta minkään ruotsalaisen\nSuomeen tehdyn retken yhteydessä yhtä vähän kuin puhutaan suomalaisten\nomintakeisesti tekemistä retkistä. Lisäksi ei suomen kielellä ole\nmitään omaa sanaa merkitsemään ruhtinasta eikä mitään kuninkaanlinnaa\ntavattu maassa. Nämät aatteet toi Bilmark esille vuotta ennen kuin\nPorthan niitä käsitteli aivan samaan tapaan väitöskirjassa \"De\nBircarlis\".[308] Mutta tällaisia yrityksiä kauemmaksi ei Bilmark\npäässyt ja hänen väitöskirjansa alkoivat nyt jo käydä sekä kooltaan\nettä luvultaan vähäpätöisemmiksi.[309]\n\nTältä tutkijalta puuttui sitäpaitsi olojen ja rientojen tuntemusta\nmaassa, jossa hän toimi, ja tämä oli kuitenkin välttämätön edellytys\nsenaikuisen tutkimuksen menestykselle. Itse hän myöntää, että\nPorthanilla on laajempi yhteys maaseudun kanssa ja siis on voinut\nhankkia enemmän tutkimukseen tarvittavia lähteitä.[310] Ja suomalaista\nkansaa ei hän saattanut ymmärtää. Lidénille hän kerran kirjoitti tästä:\n\"Väitän kuitenkin samalla, että jos järjellisempiä ihmisiä olisi tullut\nSuomen osaksi, ei Suomi siltä olisi ollut onnellisempi. Sillä Suomi ei\nolisi kumminkaan voinut synnyttää muuta kansaa kuin suomalaisia.\nTiedetään ylipäänsä miten suuri vaikutus ilmastolla on kansan\nkäytökseen, siis kun Suomi on jotenkin kovassa ilmanalassa, täytyy\nkansan tapainkin olla hyvin kovia ja karkeita\".[311]\n\nVaikka ei näin ollen mitään varsinaista yhteistyötä Bilmarkin ja\nPorthanin välillä voinut tulla kysymykseen historiallisissa\ntutkimuksissa, helpotti edellinen kuitenkin jälkimäisen opettajatointa\nja samalla myöskin julkaisutointa toiminnallaan. Hän näet presideerasi\nlukuisissa väitöstilaisuuksissa ja esti siten vielä suurempaa\ntyötaakkaa lankeamasta Porthanin niskoille. Sillä tämä piti\nvelvollisuutenaan johtaa väitöskirjain tarkastusta, kun muut eivät\nsiihen suostuneet ja ylioppilaat tarvitsivat preesestä. Tuollainen\nylenmääräinen presideeraaminen ei taas voinut olla väitöskirjoille eikä\nopettajan tutkimustoiminnalle eduksi. Siihen Porthan viittaa\nkirjoittaessaan vuonna 1797 Caloniukselle: \"Useimmat toimeni ovat jo\ntulleet koneellisiksi, niin että ne eivät paljon kysy sielua.\nVäitöskirjojeni määrää tulee minun kuitenkin koettaa vähentää. Mutta\nkenen tulee astua sijaan? Veli ei usko kuinka vaikeata poikain on saada\npreesestä. Bilmark väsyy myöskin\".[312]\n\nEnemmän arvoinen oli kuitenkin se apu, jonka Porthan sai eri osista\nmaata. Kun Mennander oli muuttanut Ruotsiin, tuli Porthan yhä\nyksinomaisemmin Suomen historiaa koskevien harrastusten keskustaksi ja\ntämä hänen merkityksensä on hyvin suureksi arvattava. 1780 luvun alulta\non Porthan tällaisten puuhain etunenässä, joista edellisessä luvussa\nosaksi olen selkoa tehnyt. 1784 on hän puuttunut Suursillin\nsukuluettelon julkaisemiseen, kiiruhti sen lopullista valmistamista ja\nkehotti sitä painattamaan osittain.[313] Laajan kirjevaihdon kautta oli\nhän yhteydessä henkilöitten kanssa kaikkialla Suomessa. Kesän alulla\nvuonna 1795 oli hänen kirjoitettava niin paljon kirjeitä\npoismatkustavien ylioppilaitten ja maisterien mukana, että hänen muu\nkirjevaihtonsa keskeytyi.[314] Ja varmana voi pitää, että tämä\nkirjevaihto suureksi osaksi koski Suomen historiaakin.\n\nEi näet ollut historiantutkimus maaseuduiltakaan kokonaan hävinnyt,\nvaikka Aurora seuraa ei enää ollut sitä elvyttämässä ja Porthan\nvalitteli, ettei täältä enää tahtonut saada apua Turun lehtiin. Tämän\ntutkimuksen edustajina mainittakoon ennen kaikkea Alopaeukset. Isä,\nM.J. Alopaeus oli jo 1770 vaiheilla nuorena kynmaasinlehtorina ruvennut\nkokoamaan aineksia Viipurin kymnaasin historiaan. Ja tässä auttoi\nPorthan häntä innokkaasti. Hänen välityksellään lähettää Calonius\nAlopaeukselle sen, mitä Palmsköldin kokoelmassa oli Viipurin koulua\nkoskevaa. Itse lähettää hän 5. p. huhtik. 1796 muutamia tietoja\nJuustenista. Niinikään kesällä 1795 Porthan oli saanut toimekseen erään\nKristiina kuningattaren kirjeen kopioituttamisen.[315] -- Alopaeuksen\npojat olivat Porthanin oppilaita ja julkaisivat hänen johdollaan\nväitöskirjansa, joista yksi perustui isän käsikirjoitukseen. Kun yksi\npojista P.J. Alopaeus vuonna 1793 omalla presidiollaan painatti\nväitöskirjan \"Specimen Historiae Litterariae Fennicae\", lienee Porthan\nsitä tarkastanut ja korjaillut.[316]\n\nMyöskin jatkui Porthanin yhteistyötä suomenkielen ja mytologian\ntutkimisen alalla, josta jo edellä olen puhunutkin. 1780 luvullahan hän\nyhdessä Lencquistin kanssa julkaisi, kuten olen maininnut, \"De\nsuperstitione Pennorum\" ja silloin ilmestyi myöskin Gananderin\nmytologia, jonka valmistamisessa Porthan oli osallisena. Mutta 1780\nluvun lopussa oli tämä työ vähenemässä, samalla kuin Porthanin omatkin\ntutkimukset tällä alalla lakkasivat. 1790 kuoli sitten Porthanin\nuskollinen auttaja Kristfrid Ganander.\n\nSen sijaan alkoi Porthanin ympärille muodostua nuorempi tutkijajoukko,\njoka oli saanut tieteellisen sivistyksensä hänen omassa koulussaan.\n1780 luvun alulla liittyi Tengström Suomen historiantutkimustyöhön ja\nparia vuotta myöhemmin otti Franzén ensimäiset askeleensa tällä alalla.\nNämät nuoremmat tutkijat, runoilijoita kun samalla olivat, osasivat\npanna paljon suuremman arvon muotoon ja esitystapaan, kuin mitä\ntähänasti oli osattu niille antaa. En siis ihmettele, jos Porthan\nnäissä oli nähnyt tulevat Suomen historian esittäjät, sen filosoofisen\nja kauniin esityksen luojat. Hän koettikin tehdä Franzénista\nprofessorin Bilmarkin kuoleman kautta avoimeksi jääneelle oppisijalle,\nhänellä kun sitä virkaa varten kyllä olisi lahjoja historian\nesittämiseen ja sitäpaitsi erinomaisen hyvä stiili.[317]\n\nSensijaan oli Caloniuksen merkitys Porthanin tieteelliselle toiminnalle\naina ollut ja oli yhä edelleenkin jotenkin suuri sen yhteistoiminnan\nkautta, jossa nämät miehet olivat. Caloniuskin oli ollut Aurora seuran\njäsen ja hän oli hakenut kaunopuheliaisuuden opettajan virkaa\nyliopistossa yhdessä Porthanin kanssa. Gadd lausui tässä tilaisuudessa\nheistä kummastakin, että \"he molemmat ovat yleisesti tunnettuja\nlaajasta ja perinpohjaisesta opista kysymyksessä olevalla alalla ja\novat selvällä ja tarkalla opetustavalla useissa tieteissä jo ennen\npaljon hyödyttäneet akatemiaa sekä erinomaisella taidolla hoitaneet\ntoimia, joita heille on uskottu\".[318] Myöskin suomen kielen taitava\ntuntija oli Calonius ja neuvotteli Porthanin kanssa sen\nominaisuuksista.[319]\n\nTästä toiminnasta on erityisesti huomattava sen historiaa koskeva\npuoli. Calonius lakimiehenä oli antautunut tutkimaan Suomen\nhallinnollista ja oikeushistoriaa ja kokoili varsinkin Turun\nhovioikeutta koskevia tietoja. Vuonna 1782 ryhtyivät hän ja Porthan\ntoimiin hankkiaksensa kamarikolleegion arkistosta joukon tietoja, ja\nPorthan valittaa silloin, että asiakirjain kopioituttaminen sieltä\ntulee kovin kalliiksi. Maakirjain otteesta, joka olisi kirjoitettu\nheidän määräämänsä metoodin mukaan vaadittiin kamarikolleegiossa 100\ntaalaria. Sitäpaitsi oli lääninhallitusten arkistoista otettava mitä\nsaatavissa oli.[320] Myöskin hovioikeuden pöytäkirjoja käyttivät\nkumpikin apunaan, Porthan omiin tutkimuksiinsa,[321] Calonius taas\nkokoelmiinsa Suomen hallinnollisen ja oikeushistorian alalta.\nTarkoituksena oli nimenomaan valaista Suomen historiaa, joka on niin\nköyhä ja vähän tunnettu.\n\nPorthan sanoo jo edellisenä vuonna, että oli hankittu kokoelmia, joita\nkannattaa saattaa yleisön luettaviksi ja että aijottiin sentähden\nuudestaan ruveta julkaisemaan Turun lehtiä. Väitöskirjainsa rinnalla\npiti Porthan näitä lehtiä paraimpana keinona tietojen julkaisemiseen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNämät virkeät toimet lähteiden kokoamiseksi ja julkaisemiseksi\npäättyivät paremmin, kuin alussa oli toivottu ja kääntyivät suuntaan,\njota ei oltu aavistettu. Huhtikuussa vuonna 1782 kertoo Porthan\nMennanderille aikovansa uudestaan painattaa Juustenin kronikan\nselityksillä varustettuna. Tämä asiakirja oli kyllä painettuna\nNettelbladtin Schwedische Bibliothekiin, mutta muistutukset siinä\nolivat aivan lyhyitä ja itse teksti oli virheellinen. Tekstin\nparantaminen ja korjaaminen vertaamalla eri käsikirjoituksia lieneekin\nensin ollut päätarkoituksena Porthanilla ja varmaankin ajatteli hän\nlähinnä juuri jotakin filoloogista interpretatioonityötä.[322]\n\nTällainen interpretatiooni kuului Porthanin varsinaiseen alaan latinan\nkielen opettajana. Mutta sitäpaitsi käytettiin sitä erityisellä innolla\nraamatun tekstien selityksissä juuri näihin aikoihin. Olen jo ennen\nmaininnut miten yleisesti tällaista metoodia opetettiin Porthanin\nylioppilasaikana Turun yliopistossa. Göttingenissä Porthan joutui,\nkuten näimme, yhteyteen kuuluisan Michaeliksen kanssa, joka käänsi\nsaksaksi ja varusti selityksillä raamattua. Kennicottin suurenmoiset\nvertailuhankkeet olivat myöskin herättäneet hänen huomiotaan ja\nharrastustaan. Kuitenkin olisivat nämät harrastukset olleet erillään\nvarsinaisesta historiantutkimuksesta, ellei Schlözer olisi tavattomalla\ninnolla vaatinut filoloogista tekstikritiikkiä kaikessa ankaruudessaan\nnoudatettavaksi historiallisten tekstien julkaisussa. Miten suurta\ntarkkuutta hän vaati, osottaa seuraava lausunto: \"Kaikki variantit,\njotka kriitikeri voi tarvita, merkittäkööt. Sanon tahallani: joita\nkriitikeri voi tarvita. Tuskin on sadan variantin joukossa kymmentä,\njoilla välittömästi on historialle merkitystä: mutta muut ovat toisiin\ntarpeihin omiaan: ne kuuluvat kielitieteeseen; ne auttavat määräämään\nkäsikirjoitusten ikää, isänmaata ja sisällistä arvoa j.n.e. Näiden\nvarianttien kokoaminen vaatii, jos se tapahtuu tarpeellisella huolella\nja tarkkuudella (jota ilman koko työ tulee epäluotettavaksi ja\nmahdottomaksi käyttää) taitoa ja pitkällistä harjaantumista, jotka\ntässä oletan jo edeltäkäsin\".[323]\n\nKuitenkin oli selitysten kirjoittaminen Juustenin kronikkaan alusta\nasti ollut oikean tekstin julkaisemisen ohella Porthanin tarkoituksena.\nNähtävästi aikoi hän tässä täydellisemmin ja uuden käsitystapansa\nmukaan tutkia kronikassa esiintyviä asioita, joita Scarin ja Bilmark\nolivat ennen häntä käsitelleet. Bilmark oli näet vuosina 1771-1772\njulkaissut väitöskirjan \"Hypomneumata quaedam in Chronicon Episcoporum\nAboensium a Paulo Juusten consignatum\". Tässä oli lyhyitä muistutuksia\nJuustenin kronikkaan ilman itse kronikan tekstiä. Olemme nähneet, että\nPorthan edellisillä julkaisuillaan pyrki uudestaan käsittelemään ja\ntäydentämään, mitä muut jo ennen, useinpa juuri vähää ennen, olivat\naloittaneet. Niin aikoi hän tässäkin.\n\nMutta Porthanin julkaisusta tuli jotakin aivan toista, kuin mitä hän\nensin näin oli aikonut. Pari kuukautta sen jälkeen kuin hän ensin\nilmoittaa aikomuksestaan julkaista Juustenin kronikka, oli hän\nTukholmassa saanut käsiinsä Turun tuomiokirkon mustan kirjan. Tämä\nasiakirjakokoelma oli 1600 luvulla joutunut Ruotsiin, useat tutkijat\nolivat sitä silmäilleet, toiset vähän käyttäneetkin, mutta pääasiassa\nsen sisältö oli jäänyt aivan tuntemattomaksi.[324] Sittemmin oli se\njoutunut saman kohtalon alaiseksi, kuin useat muutkin vanhat\nasiakirjakokoelmat tähän aikaan, oli hävinnyt antikviteettiarkistoon,\n\"suureen mereen\", kuten tutkijat sitä kutsuivat. Kohta eivät edes\nammattimiehetkään tienneet paikkaa, jossa sitä säilytettiin. Niin\nkirjoitti suuri tutkija ja kokoilija M. v. Celse: \"Onko Codex Aboensis\n(Svarteboken) nykyjään olemassa, en tiedä\".[325]\n\nKuitenkin oli jo jonkun aikaa turkulaisten tutkijain huomio kääntynyt\nvanhoihin Suomea koskeviin asiakirjoihin Ruotsin puolella. Olen ennen\npuhunut siitä tietojen välityksestä, jota Mennander harjoitti tähän\naikaan Ruotsin ja Turun oppineitten välillä, -- hän nyt myöskin ensinnä\nsai Ruotsista mustan kirjan hankkimisen aatteen.\n\nVuonna 1763 tekee v. Stiernman selkoa Mennanderille muutamista Pyhän\nSigfridin alttaria Turussa koskevista kirjeiden kopioista. Kuvaavaa\nhänen käsitykselleen on, että näistä kirjeistä, jotka enimmäkseen ovat\nlahjoituskirjeitä mainitulle alttarille, ei ole hänen mielestään muuta\nhyötyä, kuin että niistä saa muutamia muinoin eläneiden henkilöiden\nnimiä.[326] Viittä vuotta myöhemmin lähettää Gahm Mennanderille\nluettelon asiakirjoista, jotka löytyvät eräässä vanhassa kirjassa. Gahm\noli sen matkoillaan hankkinut ja oli se kopia toisesta, jonka hän\nmyöhemmin löysi valtioarkistosta. Luultavasti tarkoittaa Gahm tällä\nkirjalla niin kutsuttua Registrum Aboenseä, joka sisälsi Turun piispain\nsäännökset ja \"Åbo Klockare lag\" nimisen asiakirjan. Lähettäessään\nluettelon tästä Mennanderille huomauttaa Gahm, että pitäisi etsiä Turun\ntuomiokirkon mustaa kirjaa, josta tässä kirjassa puhutaan.[327]\n\nKesällä 1782 teki Porthan sopimuksen tuon asiakirjan kopioituttamisesta\nGjörwellin yksityissihteerin Stechaun kanssa.[328] Ei ole mitään tietoa\nsiitä kuka tuon lähdekokoelman löysi, mutta arvattavasti Gahm jollakin\ntavalla oli siinä osallisena. Hänen kauttansa Porthan sai kopioimistyön\njärjestetyksi ja kutsuu hän Gahmia vanhaksi ystäväkseen. Tämä löytö\nmuutti kokonaan Porthanin Juustenin kronikan julkaisun suunnitelman,\nvaikkei hän itsekään sitä vielä heti tajunnut. Lokakuussa vuonna 1783\nhän toivoo voivansa saada työnsä loppuun kolmessa, neljässä\nväitöskirjassa. Marraskuun lopulla kertoo hän saaneensa kolmannen osan\ntilaamastaan mustan kirjan kopiasta ja kertoo siinä olevista monista\npaavillisista bullista, jotka hän aikoo täydellisinä liittää\nesitykseensä.[329] Nyt oli aineksien kokoamishalu voittanut varsinaisen\ntekstin julkaisemistarkoituksen täydelleen ja samalla oli koko teos\nmuuttunut aivan toisenlaiseksi kuin mitä siitä oli aijottu.\n\nSitä myöten kuin musta kirja tuli kopioiduksi ja osia siitä lähetettiin\nTurkuun, ruvettiin tekemään valmistavia tutkimuksia ja aineskokoelmia\nsen avulla. Huomattava on, että Calonius oli tässä työssä osallisena.\nCaloniuksella oli kopia v. Stiernmanin teoksen \"Svea och Götha\nHöfdingaminne\" toisesta osasta, joka oli jäänyt painamatta. Tätä hän\ntäydenteli muistutuksilla ja lisäyksillä, jotka hän sai Porthanin\nmustan kirjan kopiasta, arvatenkin omia tutkimuksiaan varten\nhallinnollisessa historiassa. Porthan on tämän Caloniuksen omistaman\nkopian ja hänen tekemiensä lisäysten perustalla laatinut luettelon\nSuomen maaherroista Kustaa Waasan aikaan asti. Itse on hän paikoitellen\nlisäillyt ja vähän muutellut käyttäen etupäässä Lagerbringin Swea Rikes\nHistoriaa apunaan.[330] Luettelon hän julkaisi Turun sanomissa vuonna\n1785 nimellä \"Förtekning på Finlands Höfdingar intil Konung Gustaf I:s\ntid\". Samana vuonna julkaistiin myöskin Turun sanomissa useita otteita\nmustasta kirjasta sekä sen perustalla tehty Porthanin tutkimus \"Någre\nAnmärkningar til K. Magni Erikssons Historia, egenteligen rörande\nFinland\".\n\nMutta vuonna 1785 teki kuninkaallinen julistus aikakauskirjoista lopun\nTurun sanomista ja samalla myöskin mahdottomaksi lähteiden\npainattamisen tässä lehdessä. Varmaankin tämäkin asianhaara aiheutti\nlähteiden julkaisemisen välttämättömyyttä juuri Juustenin kronikan\nselityksissä. Nämät saivat osaksi nyt edellisten tehtävän.\n\nNämät olivat lähimmät syyt siihen, että Porthanin selitykset Juustenin\nkronikkaan muuttuivat historiallisen asiakirjan julkaisusta yhä enemmän\nSuomen historiaa koskevain ainesten kokoelmaksi. Erittäinkin huvittavaa\non seurata Porthanin omaa ajatusta tästä muutoksesta. Vuonna 1785\nkirjoittaa hän Hallenbergille, että hänen olosuhteissaan ei voi\najatella suuria aikeita eikä yrityksiä ei historiallisiin kokoelmiin\neikä esityksiin. Niinpä on Suomea koskeva historia ainoa, jota hän\nkoettaa parantaa ja täydentää. \"Tuolla minun työlläni ei tosin ole\nmitään yleistä intressiä; mutta niinpä tahdon kuitenkin koettaa tehdä\nsen niin täydelliseksi kuin mahdollista\". Ja sen hän todella tekikin.\nKahta vuotta myöhemmin tavataan ensi kerran vertaus, jota Porthan\nsitten aina on käyttänyt kuvaamaan työtään. \"Juustenin kronikassa\" --\nsanoo hän -- \"aijon erityisen vakavasti työskennellä; ja siihen sarjaan\nikäänkuin varastohuoneeseen koota kaikki, mitä minulla on ollut\ntilaisuus tavata Suomen historian valaisemiseksi ennen reformatioonin\naikaa\".[331]\n\nVuonna 1784 alkoi Porthanin Juustenin kronikan julkaisu ilmestyä\nnimellä \"M. Pauli Juusten episc. quondam Ab. Chronicon Episcoporum\nFinlandensium, annotationibus et sylloge monumentorum illustratum\". Se\ntuli julkisuuteen 56:na eksersitiaaliväitöskirjana monen vuoden\nkuluessa; vasta 1800 painettiin näet kolme viimeistä osaa, jotka\nsisälsivät lopun teoksen sisällysluettelosta.\n\nVoimme erottaa Juustenin kronikan selityksissä oikeastaan kaksi eri\nlajia aineksia. Toiset olivat varsinaiset uudet lähteet, jotka nyt\njulkaistiin joko kokonaisina, osittain tahi niin, että niiden sisältö\nesitettiin. Toisen aineksen taas muodostivat vanhempain kirjoittajain\ntarkastelu ja historiallisten kysymysten ratkaisu. Molemmat puolet\ntosin usein sekaantuivat toisiinsa ja sulivat yhdeksi, mutta ne\nedustivat kuitenkin eri harrastuksia tutkijassa ja muodostavat\nsentähden eri osansa julkaisussa. Tiedot, jotka eivät koskettaneet\nkumpaakaan harrastusta jäivät pois, viitataan vaan sinne, missä niitä\nennen on käsitelty.\n\nKuitenkaan Porthan ei julkaise kaikkia saatavilla olevia ennen\npainamattomia lähteitä. Vaikka hän julkaistavien lähteitten valinnassa\nei noudata mitään tarkkaa periaatetta, on hänellä kuitenkin vissejä\nnäkökohtia, joiden mukaan hän ottaa niitä teokseensa. Joko olivat\nasiakirjat harvinaisia ja siis painatettavat, etteivät menisi hukkaan,\ntahi olivat ne omiansa erityisesti valaisemaan esitettyjä asioita, tahi\nuseammin vielä kysymyksessä olevaa aikaa, sen tapoja ja\najatustapaa.[332]\n\nSen suunnitelman mukaan, jonka Porthan vähitellen oli sovittanut\nJuustenin kronikkaan, oli lähteiden hankkiminen yksi pääedellytyksiä\nyrityksen onnistumiseen. Näitä Porthan koettikin saada uusia heti\naloittaessaan julkaisunsa. Hän pyytää Hallenbergiä lähettämään\ntiedonantoja Suomea koskevista asiakirjoista, jos tapaisi niitä, samoin\nhän kääntyy Mennanderin puoleen pyynnöllä, että hän saisi tiedon siitä,\nlöytyisikö hänen alaansa koskevaa Roomasta äsken saapuneista\nbullista.[333] Porthanin yhteys ruotsalaisten tutkijain kanssa lujittui\nja laajeni juuri 1780 luvulla huomattavasti. Niinpä Mennander ja hänen\npoikansa Fredenheim eivät enää ole varsinaisia välittäjiä, vaan Porthan\nasettuu suoranaiseen kirjevaihtoon tutkijain kanssa.\n\nJo vuonna 1788 tekee Porthan yhdessä suuren kokoilijan ja tutkijan\nC.G. Nordinin kanssa matkan Upsalaan, ja jälkimäisen Porthanille\nkirjoittamat kirjeet osottavat, miten vilkkaasti he keskustelivat\nmyöhemminkin erinäisistä tieteellisistä kysymyksistä. Nordinilta on\nPorthan saanut joukon tärkeitä lähteitä teokseensa.[334] Paljon apua\nsai Porthan myöskin Upsalan yliopiston kirjastonhoitajalta P.F.\nAurivilliukselta, joka toimitti hänelle kopioita Palmsköldin\nkokoelmista. Tuttavuus hänen kanssaan sai alkunsa kirjainostojen ja\ntilausten kautta, jotka Porthan teki kirjastoa varten Upsalassa, ja se\nalkoi 1780 luvun keskivaiheilla.[335]\n\nTätä yhteyttä Porthan ylläpiti sitäpaitsi tiheillä matkoilla Ruotsiin.\nOlen jo maininnut, että hän kesällä 1782 oleskeli siellä. Senjälkeen\nhuomaamme hänen käyttävän loma-aikojaan oman maan eri osissa\nmatkustamiseen. Hän tekee sen osaksi yksityisten sukusuhteitten tähden,\nosaksi oppiaksensa tuntemaan maata. Sitten tapaamme Porthanin jälleen\nRuotsissa heinä- ja elokuulla vuonna 1788, jolloin hän tapansa mukaan\nkävi Tukholmassa ja Upsalassa. Nyt otettiin hänet kirjallisuus-,\nhistoria- ja antikviteetti-akatemian jäseneksi heinäkuun 30. päivänä.\nUudelleen oleskeli Porthan taas Ruotsissa kesällä 1791, kuten näemme\nmuutamista Caloniukselle kirjoitetuista kirjeistä.\n\nNäistä kirjeistä saamme käsityksen millaisissa oloissa Porthan\ntyöskenteli täällä. Hän kirjoittaa Caloniukselle siitä: \"Kuninkaallinen\nkirjasto täällä on, kuten useimmat kirjastomme, kauneimmassa\nepäjärjestyksessä. Kirjat, jotka antikviteettiarkistosta sinne\nmuutettiin ja olivat paraimmassa järjestyksessä ja tarkoilla\nluetteloilla varustettuja, ovat nyt hajallaan hyllyillä niinkuin\nvahtimestarit muutossa ne asettivat: niihin kiinnitetyt nimiliput ovat\nosaksi pois pudonneet ja kaikki sekaisin, niin että on jotensakin\nvaikeata löytää mitä etsii. Siitä johtuu, että saan käydä läpitse osan\nhyllyistä kirja kirjalta ja etsiä mitä alaani kuuluu\".[336]\n\nKuitenkin oli lähteiden ja kirjavarojen kokoaminen ylipäätänsä saanut\nsuuremman vauhdin, niitä järjestettiin ja kirjoitettiin luetteloihin.\nNiinpä katalogiseerasi Aurivillius paraillaan Upsalan yliopiston\nkirjaston kirjavaroja ja Georgii sai 1780 luvun lopulla valmiiksi\nluettelonsa Palmsköldin kokoelmasta.[337] Tästä kokoelmasta oli kyllä\nollut muistiinpanoja Suomessa jo paljon ennen, niihin kun viitataan\nmuutamissa väitöskirjoissa vuosisadan keskivaiheilta, samoin myöskin\nTurun sanomissa vuodelta 1771. Vuonna 1768 kirjoittaa Mennander\npojalleen, joka silloin oli virkamiehenä valtioarkistossa: \"Jos\nPalmsköldin käsikirjoitusten joukossa, jotka arkistosta on löydetty, on\njotakin, joka koskee Suomen historiaa, niin kirjoita tahi kirjoituta se\nminua varten\".[338] Mutta tiedot, jotka tähän asti oli Suomeen saatu,\nolivat aivan hajanaisia ja mitättömiä. Nyt vasta tiedettiin mitä\nkokoelmassa oli ja nyt vasta sitä todella saattoi käyttää. Nyt\naljettiin myöskin julkaista Warmholtzin Historiskt Bibliothekiä, joka\ntavattomasti helpotti Ruotsin historiaa koskevien lähteitten\narvostelemista ja tuntemista. Eipä ihmettä siis, että tapaamme\nPorthanin teoksen tilaajain joukossa siinä, missä ne ovat lueteltuina,\nsen toisen osan ensi lehdillä. Tämä osa ilmestyi vuonna 1783.\n\nMelkein yhtä tärkeä kuin tämä esityö oli v. Celsen Ruotsia koskevain\npaavillisten bullain sisällysluettelo, joka ilmestyi vuonna 1782. Mutta\nitse bullat olivat niinkuin useat muutkin asiakirjakokoelmat vielä\njulkaisematta ja itse ruotsalaisille jotenkin tuntemattomia. Nordin\nsanoo lausunnossaan kansliakolleegiolle 4. p. huhtik. 1783:\nkuninkaallisessa kirjastossa säilytetyt diploomit tunnen vain\nregisteristä, joka niistä on tehty. Ne ovat suurimmaksi osaksi\nkopioidut herrojen Örnhjelmin ja Peringsköldin toimesta ja olen minä\nnähnyt jäljennökset Kuninkaallisessa Antikviteettiarkistossa.[339]\n\nPeringsköldin, Örnhjelmin sekä Broocmanin kokoelmat erilaatuisien\nkirjeiden jäljennöksistä tunsi Porthan kyllä, mutta ei lähimainkaan\ntarkoin. Peringsköld jakoi kokoelmansa kuninkaallisiin kirjeisiin,\npaavien bulliin sekä vihdoin piispain ja kirkolliskokousten päätöksiin,\nprivilegioihin ja testamentteihin. Mutta yksityiset ja luostarien\nkirjeet hän oli pannut muistiin aivan lyhyesti. Örnhjelmin kokoelman\nmainitsee Porthan ensi kerran vuonna 1796 kirjoituksessa \"Om St.\nAnna-Kloster vid Åbo\". Luultavasti tuli Porthan tuntemaan nuot\nkokoelmat Caloniuksen välityksellä, siihen viittaa ainakin Porthanin\nlausunto kirjeessä tälle 9. p. tammik. 1794: \"Tulee olemaan hauskaa\nkuulla, saako veli mainituista päärmäkirjeistä mitään valaistusta\nSuomen historiaan\".[340] Ylipäänsä on Porthan vasta 1790 luvun lopulla\nsaanut tarkempia tietoja noista kokoelmista ja hän käyttää niitä vasta\nteoksensa lopulla sekä lisäyksissään.\n\nCaloniuksen kautta sai Porthan aina vuodesta 1793 alkain kaikenlaisia\ntietoja, joita tarvitsi. Calonius oleskeli näet tästä lähtien\nTukholmassa korkeimman tuomioistuimen jäsenenä. Hänen kauttaan kysyi\nPorthan neuvoa tukholmalaisilta oppineilta useista työtään koskevista\nkysymyksistä. Ja Calonius ilmoittaa heidän ajatuksensa. Niinpä hän\nkertoo Marks v. Würtembergin arvelevan, että piispat käyttivät\nenimmäkseen erityisiä piispallisia vaakunoita eikä sukuvaakunoitaan.\nPorthan oli näet kysynyt vaakunoista Missale Aboensen kansilehdellä,\nminkä suvun merkkejä ne lienevät, lähettäen kirjeessä tuon kansilehden.\nMyöhemminkin lähettää Porthan samanlaisia lippuja ja vastauksissaan\nkertoo Calonius, että kanslianeuvos Adlerbeth ja revisioonisihteeri\nMarks v. Würtemberg mielellään antavat selityksiä vaakunoista, jos\nvoivat.[341]\n\nMutta Suomessakin oli syntynyt lähdekokoelmia ja luetteloja, joita\nyksityiset henkilöt olivat koonneet. Etenkin oli sellaisia vanhoista\npäärmäkirjeistä. Vapaaherra G. Cederhielm oli Suomessa ollessaan\nvuosien 1780 ja 1788 välillä tehnyt laajoja kokoelmia Suomen\nhistoriasta ja topografiasta. Näissä tavataan osaksi sellaisiakin\ntietoja, joita Porthan esityksessään on jättänyt käyttämättä.\n\nNiin on niissä muun muassa \"Rovasti, tohtori Idmanin luettelo\ntuomareista ja virkamiehistä Suomessa vanhempina aikoma, sisältävä alla\nolevat vanhat tuomiot ja asiakirjat\". Merkkejä siitä, että Porthan\nolisi sitä tuntenut ei ole Porthanin puheena olevassa julkaisussa.\nNiinpä asettaa hän Klaus Meiningin laamanniajan vuosien 1404 ja 1424\nvälille säilyneiden asiakirjain nojalla, vaikka eräässä Idmanin\nluettelossa olevassa tuomiossa Fleming esiintyy Itämaiden laamannina jo\nvuonna 1400. Samoin on luettelossa tuomio, jossa Bo Jonsson esiintyy\nlaamannina vuonna 1378 ja jota Porthan ei mainitse koettaessaan saada\nselville Bo Jonssonin laamannina oloaikaa.[342] Mutta riittäkööt\nesimerkit. Tästä jo huomaa, että Porthan kokoilemisestaan huolimatta ei\nkäyttänyt kaikkia Suomessakaan saatavissa olevia lähteitä, vielä\nvähemmin kaikkia niitä, jotka piilivät Ruotsin arkistoissa.\n\nCederhielmin kokoelmat ovat nekin todisteena siitä, miten vilkas\nkokoilija-into Ruotsin puolelta välittömästi vaikutti meren ylitse\nSuomeen. Vaikka kokoelmat ovatkin tehdyt ilman mitään tarkempaa\njärjestystä tahi kritiikkiä, lienevät nekin osaltaan edistäneet\nsensuuntaista toimintaa, joka oli Turussa vallalla. Toiselta puolen\nkuitenkin se seikka, ettei Porthan ole niissä esitettyjä asioita\ntuntenut, viittaa siihen, ettei yhteys hänen ja ruotsalaisen kokoilijan\nvälillä ollut erityisen harras.\n\nPorthan siis suureksi osaksi vasta tutkimuksen ja julkaisemisen\nkuluessa kokosi lähteitä, niin paljon kuin saattoi hankkia. Kaikkea hän\nei voinut eikä koettanutkaan saada, hän tahtoi vaan laskea järjestetyn\nperustan, johon sitten saattoi liittää lisät kohdalleen. Kuitenkin on\nhuomattava, että hänellä kuten muillakin suomalaisilla tutkijoilla oli\nse käsitys, että Suomea koskevia tietoja hyvin vähän oli saatavissa.\nNiinpä hän kirjoittaakin Hallenbergille, ettei muita painamattomia\nlähteitä liene kuin musta kirja.[343] Tällainen käsitys tietysti oli\nomiansa ehkäisemään Porthanin lähteiden etsimistoimintaa. Mutta\nmuutenkin on Porthanin toiminnalla tässä suhteessa sama leima, kuin\nyleensä Juustenin kronikan julkaisussa: vasta vähitellen ja itse työn\nkuluessa muodostuu se kokonaisuudeksi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nToinen puoli kysymyksessä olevasta Porthanin tutkimuksesta oli\nerilaisten ilmoitusten arvon tutkiminen, syiden esittäminen puolesta ja\nvastaan ja vihdoin näin syntyneen historiallisen kysymyksen lopullinen\nratkaisu. Koko tämä menettely tuodaan esiin itse esityksessä. Siinä\neroaa tämä kritiikki siitä, jota ennen noudatettiin, se kun tyytyi\nuseimmiten ilmoittamaan tutkimuksen tulokset tahi sen ohella yhden ja\ntoisen syyn tulokseen, johon oli tultu, mutta ei käsitellyt asiaa\nkaikilta puolin julkisesti esityksessä. Toisinaan oli tämä puoli\nsäästetty väitöstilaisuuteen, jotavastoin itse tutkimuksen tulokset\nesitettiin aforismeina tahi teeseinä kuten Bilmarkilla muistutukset\nJuustenin kronikkaan.\n\nTällaiselle tarkastelulle oli Juustenin kronikka epäilemättä sopivin\nlähtökohta, se kun oli verrattain luotettava perusta, jolle saattoi\nrakentaa. Olisihan Messeniuksen riimikronikka tahi ehkä paremmin\nScondia illustrata myöskin sopinut sellaiseksi. Bilmark oli varustanut\nedellisen muistutuksilla, kuten Juustenin kronikankin, mutta oikeastaan\nvain alkuosan siitä ja senkin niukasti ja Porthan on selityksissään\nJuustenin kronikkaan käsitellyt Messeniuksen ilmoituksia aivan yhtä\npaljon kuin Juusteninkin. Jo Benzelius aikoinaan piti tuollaista\nyritystä toivottavana.[344] Mutta se olisi ollut liian epävarma perusta\nnyt perustettavalle Suomen historialle ja itse teos oli Porthanille\npaljon vieraampi kuin Juustenin asiallinen ja lyhyt esitys.\n\nTämän pohjalla Porthan tarkasteli kaikki saatavissa olevat tiedot ja\narvosteli niitä. Ruotsissa oli Lagerbring tehnyt saman työn Ruotsin\nhistorian alalla kuin Porthan nyt Suomen, ja hänen teoksensa Swea Rikes\nHistoria oli sen tuloksena. Esityksessään tuli hän usein koskettaneeksi\nSuomenkin historiaa, kuitenkin vain lyhyesti, mustaa kirjaa hän ei\ntuntenut. Porthan onkin sentähden kritiikissään läheisesti liittynyt\nLagerbringiin, kuitenkin käsitellen laajemmin ja perinpohjaisemmin\nhänen esittämiään kysymyksiä ja epäilyksiä. Tästä johtuvat lukuisat\nsitaatit Lagerbringin teoksesta, jotka Porthanilla tavataan.\n\nVoipa sitäpaitsi näyttää eittämättömiä jälkiä vaikutuksesta, joka\nLagerbringin teoksella oli Porthanin julkaisuun. Kun Lagerbring kertoo\nBirgerin antamasta suojeluskirjasta Karjalan naisille arvelee hän, että\nsen tarkoituksena oli parantaa sitä orjan asemaa, jossa karjalaiset\npakanuudesta asti olivat tottuneet pitämään naisia. Nyt Porthan kertoo\nasian aivan samalla tavalla, vaikka itse suojeluskirjeessä, jonka hän\nkyllä tunsi, nimenomaan viitataan aivan toiseen syyhyn.[345] -- Toinen\nsamanlainen tapaus on heti Porthanin ensimäisessä nootissa, hän kun\nsiinä selvästi Lagerbringin mukaan hyväksyy Vesteråsin piispan Kaarlen\nkirjoitukset, joita siihen aikaan yleisesti pidettiin epäiltävinä.\nPorthan onkin itse myöntänyt sen merkityksen, joka Lagerbringillä oli\nruotsalaisen ja samalla myöskin suomalaisen kritiikin varsinaisena\nalkajana, hän kun lausuu: \"Kuitenkin olemme suuressa kiitollisuuden\nvelassa etupäässä Lagerbringin työlle, joka erinomaisesti auttoi\nkeskiajan rakentamista, ja kokoomalla kaikkialta uutterasti aineksia\nsekä tarkemmin tutkimalla vanhempain kirjoittajain väitteitä tuotti\nnäitä asioita harrastaville hyväntyön. Ei hän sentään voinut ammentaa\nkaikkea eikä joka paikassa varautua erehdykseltä, jota ei voi\nodottaakaan häneltä, ihminen kun oli\".[346]\n\nToiselta puolen erosi Porthanin kritiikki -- sanottakoon se jo nyt --\nmonessa suhteessa Lagerbringin menettelytavasta. Tämä oli kritiikissään\nniinkuin kirjoitustavassaan paljoa jyrkempi ja yksipuolisempi kuin\nPorthan eikä jäänyt koskaan selvittämään erehdyksien syytä, kun\nsellaisen kerran oli löytänyt. Kun tarkkaa Porthanin menettelytapaa,\njohtuu ehdottomasti mieleen aivan toinen, tosin paljoa kaukaisempi\nvertauskohta, tulee näet ajatelleeksi sitä kritiikkiä, jota\nbenediktiinit ovat suurissa lähdekokoelmissaan ja muissa julkaisuissaan\nharjoittaneet.\n\nHeidän kritiikissään huomaa melkeinpä pääpiirteenä omituisen sekotuksen\nkunnioittavasta varovaisuudesta vanhoja lähteitä kohtaan ja\nitsenäisestä arvostelusta. He ottavat huomioon kaikki asianhaarat\nkäyttäen apunaan tavattoman laajaa oppiaan ja antavat lopullisen\npäätöksen erinomaisella maltilla ja hienotunteisuudella. Todella\nnoudattivat nämät tutkijat ohjettaan, jonka olivat asettanut\nitsellensä: \"meidän on kuljettava keskitietä ja pidettävä se kohtuuden\nkäsky, että puolustamme järkisyillä laillisten asiakirjain oikeutta ja\nnäytämme vääriksi laittomat joko varmoilla tahi hyväksyttävillä\ntodisteilla\". Ja he pitivät itseänsä vain edeltäjinä, joiden oli\nalkaminen, jotta muut kerran tarkemmin ja laajemmin tutkimalla voisivat\ntäydentää ja lopettaa. Myöskin lohdutti heitä ajatus, että heidän\ntyöstään saattoi olla myöskin suorastaan käytännöllistä hyötyä eri\ntahoilla.\n\nJa tämän tutkimustavan mukainen oli esityskin. \"On myöskin\nkäytettävä kohtuutta itse tavassa, jolla hyväksytään tahi hyljätään,\nrauhallisuutta ja tyyneyttä kuten totuuden ja kristinuskon puoltajain\ntulee\". Oli pidettävä myöskin keskitietä siinä, ettei toiselta puolen\nliiaksi innokkaasti kumottaisi sitä mikä on väärää, toiselta taas ei\npitäisi peitellä sitä totuutta, jonka tuo esille.[347]\n\nNämät aatteet ovat paljon lähempänä Juustenin kronikan kritiikkiä ja\nesitystapaa, kuin valistusajan kirjoittajain teoksissa tavattavat.\nJuustenin kronikassa tosin on paljon, joka muistuttaa Lagerbringin\nmenettelyä, mutta, kuten mainitsimme, on itse kritiikissä eroa. Samaa\nvoimme sanoa Schlözerin ja hänen heimolaistensa teoksista eikä\nPorthanilla sitäpaitsi ole heidän useinkin opettavaa tahi syyttelevää\nstiiliään. Kuitenkin luulisin tästä huolimatta, että yhtäläisyys\nPorthanin Juustenin kronikan ja benediktiinien sekä muidenkin\nvanhempain kokoilijain teosten välillä johtuu enemmän samanlaisista\noloista ja yhdenlaisesta ajatustavasta tahi jonkinlaisesta\nhengenheimolaisuudesta kuin mistään suoranaisesta vaikutuksesta.\n\nEn ole näet tavannut minkäänlaisia viittauksia siihen, että Porthan oli\nheidän teoksiaan käyttänyt ja laajemmalti tuntenut. Luennoissaan\narkeologiasta hän kyllä luettelee useita benediktiinein diplomaatisia\nteoksia, m.m. \"Mabillonin erinomaisen teoksen De re diplomatica, joka\npaljon auttaa diploomien tutkimisessa, mutta vähemmän arvoinen on\nMaffei, Historia Diplomatica. Sitä täydellisempi on Nouveau traité\nDiplomatique, jonka muutamat benediktiinimunkit ovat julkaisseet\"\nj.n.e.[348] Mutta hän piti luentonsa vasta vuonna 1800 enkä ole\ntavannut mitään merkkejä siitä, että Porthan milloinkaan olisi\nharrastanut diplomatiikkaa. Ja luettelossa, jonka hän antaa yliopiston\nkirjaston kirjoista, puuttuvat kerrassaan benediktiinien suuret\nlähdejulkaisut.[349]\n\nOli kuitenkin muitakin valmistavia tutkimuksia, kuin Lagerbringin\nepookkia tekevä teos. Paitsi tätä ja useita ruotsalaisia\nerikoisjulkaisuja, jotka noita kysymyksiä koskettelivat, oli, kuten jo\nmainitsin, 18. vuosisadan turkulaisissa väitöskirjoissa samoja asioita\nkäsitelty. Ensi sijassa olivat Scarinin ja Bilmarkin selitykset\nJuustenin kronikkaan.\n\nPorthan ei ole niitä melkein milloinkaan maininnut, ainoastaan joskus\nhän viittaa niihin moittiakseen niitä jostakin virheestä tahi\nmainitessaan lähteen, jonka ovat julkaisseet. Kuitenkin saattaa väittää\ntuon Porthanin tutkimusten syrjäyttämän kirjallisuuden vaikuttaneen\nhänen menettelyynsä jotenkin tuntuvasti. Siinä oli asetettu kysymyksiä\nkriitillisen tutkijan ratkaistaviksi, siinä oli väitteitä, jotka\nvaikuttivat uuden tutkijan menettelyyn joko positiivisesti tahi\nnegatiivisesti.\n\nNiin selittää jo Bilmark, ettei suomalaista Folqvinusta saisi sekottaa\nvirolaiseen, joka eli samaan aikaan, vaikka Porthan seikkaperäisesti\nesittää syyt tähän väitteeseen. Edelleen huomauttaa hän sitä\nmerkillistä seikkaa, että kolme Turun piispaa perätysten olivat olleet\nkuninkaan kanslereita, selittäen sen niin, että epävarmat olot\nmaassamme vaativat lähempää liittymistä Ruotsiin. Myöskin on hän\nScarinia seuraten pitänyt mahdottomana, että Henrik olisi ollut Suomen\nensimäinen piispa, hän kun jo ennestään oli Upsalan hiipan kantaja.\nEroavia mielipiteitä Eerikin ristiretken ajasta Bilmark myöskin\nkoskettelee, vaikka hän tässä tulee tuohon merkitsemättömään tulokseen:\n\"Mutta tämän riidan sovittaminen ei ole minun tehtäväni\".[350]\n\nPorthan on tullut samoihin tuloksiin käsitellessään noita kysymyksiä,\nja täydellä syyllä. On sitten vielä toisia tapauksia, joissa hän on\nmielestäni liian keveillä syillä yhtynyt siihen asti Suomessa vallalla\nolleeseen mielipiteeseen. Niin on se mielipide, että kuningas Eerik oli\nsijoittanut ruotsalaiset uutisasukkaat Uudellemaalle jokaisessa sitä\nasiaa koskevassa väitöskirjassa tavattavana ja niistä on se kulkenut\nPorthanillekin, vaikka kyllä on huomattava, ettei tämä sitä ilman\ntarkkaa tutkimusta hyväksynyt. Suuresti on se vaikuttanut koko hänen\nkäsitykseensä noista ajoista, määräten luultavasti muun muassa hänen\nmielipiteensä siitä, milloin ruotsalaiset lainasanat tulivat suomeen.\n\nKuitenkin tulee muistaa, että tämä vanhempi tutkimus oli samalla\nlaskenut liikkeelle tavattoman joukon perustelemattomia tietoja, jotka\nPorthan nyt kumosi kriitillisillä tutkimuksillaan. Näitä oli enemmän\nkuin noita varmoja ilmoituksia, joihin hän saattoi liittää omat\ntutkimuksensa ja jatkaa niitä. Niiden näyttäminen vääriksi oli juuri\nPorthanin kriitillisen toiminnan päätehtäviä ja sen hän saattoi tehdä\nusein vetoamalla ennen tuntemattomiin lähteihin, jotka hän samalla\njulkaisi. Näin liittyi hänen kriitillinen toimintansa välittömästi\nhänen julkaisemistoimintaansa.\n\nSamalla kun Porthan näin kriitillisesti arvosteli kaikkia ilmoituksia\ntuli hän myöskin arvostelleeksi koko sitä kirjallisuutta, jossa nuot\nilmoitukset tavattiin. Erinomaisen laajalti hän onkin sitä ottanut\nhuomioon. Mainitsematta hän kumminkin jättää varsinaisen rudbeckiläisen\nsuunnan, jonka seikkaperäinen kumoaminen olisi ottanut tarpeettoman\nsuuren tilan ilman vastaavaa hyötyä. Sentähden hän vain parissa\nkohdassa mainitsee Rudbeckin mielipiteet, toisessa näistä sentähden,\nettä vasta ilmestynyt Thuneldin maantiede oli ne hyväksynyt. Myöskään\nei Porthan ole käsitellyt Johannes eikä Olaus Magnusta eikä\nMesseniuksen aikuista kirjallisuutta muuta kuin sivumennen. Mutta siltä\nvoi sanoa, että Porthan on ottanut teokseensa melkein kaiken mitä\nkäsiteltävältä ajalta oli maastamme tunnettua. Niin on hän antanut\nluettelon virkamiehistä kunakin aikana, vieläpä mahtavista ylimyksistä\nja heidän suvuistaan sekä vaiheistaan. Hän on käsitellyt valtiollisia\ntapahtumia ja sotaretkiä yhtä hyvin kuin kirkon olojakin. Ei missään\nruotsalaisessa piispain kronikassa tahi kirkkohistoriassa ole ainetta\nkäsitelty näin laajalta kannalta. Esityöt, jotka Porthan teoksessaan\ntarjosi, muistuttivat melkein jotakin asiasanakirjaa, ne olivat\nensyklopeedisia luonteeltaan, niinkuin kaikki nuot muut teokset eri\naloilta, joita tavallisesti merkittiin nimillä \"Bibliotheca\" tahi\n\"Thesaurus\". Mutta ainekset olivat ryhmitetyt asialliseen ja samalla\nkronoloogiseen järjestykseen ja liittyivät kiinteästi toinen toisiinsa.\nHänen teoksensa suuri ansio onkin, että se on koonnut kaiken tuon\nhajanaisen kirjallisuuden yhteen kohtaan, josta sitten helpolla saattoi\nlöytää mitä tarvitsi. Hän oli täten tehnyt samansuuntaisen työn Suomen\nhistorialle kuin Warmholtz Historiskt Bibliothek nimisellä\njulkaisullaan Ruotsin historialle, sillä erotuksella, että jälkimäinen\nantoi aivan ylimalkaisen luettelon lähteistä, kun taas edellinen\nviittasi kuhunkin erikoiskohtaan niissä ja sitä arvosteli\nyksityiskohtiin asti.\n\nOn kuitenkin asioita, joita turhaan etsii tästä varastosta tulevaa\nSuomen historiaa varten; erittäinkin ovat poisjääneet varsinaiset n.s.\nantikviteetit. Vanhoja rahoja, joita oli maastamme tavattu, ei ole\nmilloinkaan mainittu, vaikka ne kyllä herättivät muitten tämän ajan\ntutkijain huomiota. Erittäinkin oli väitelty rahoista, joiden arveltiin\nolevan piispa Henrikin maahan tuomia, vieläpä hänen nimellään\nlyötyjäkin. Niinikään ei ole minkäänlaista kertomusta ruotsalaisista\nlinnoista maassamme, joita kuitenkin Palmsköld kokoelmissaan kuvaa,\nmainiten niiden kaikkein vanhimpia muistomerkkejä.[351]\n\nLaurentius Suurpään ajasta asti lakkaa Porthan luettelemasta maan\nhallinnollisia virkamiehiä. Syynä siihen oli se, että Caloniuksen\nomistama v. Stiernmanin Höfdinga Minne oli joutunut kadoksiin eikä\ntoista kappaletta tästä käsinkirjoitetusta teoksesta ollut saatavissa.\nSe oli ollut kadoksissa vuodesta 1793 asti, ja oli Porthan sitä turhaan\netsinyt pitäen sitä välttämättömänä Juustenin kronikkaansa varten.[352]\n\nJulkaisemistapa, jota Porthan käytti, antoi Juustenin kronikalle sen\nomituisen muodon. Ensiksikin se paisutti äärettömästi teoksen kokoa.\nTämä oli sillä yhteistä useimpain ajan historiallisten teosten kanssa\nja oli luonnollinen seuraus osaltaan siitäkin, että ruvettiin yhä\nenemmän ottamaan huomioon kaikki tarjolla olevat yksityisseikat.\nTeokset kasvavat aina tutkijain käsissä, ja vaikka tämä on usein\nuudistuva ilmiö, on se erittäin tälle ajalle omituinen. Bilmark\nkirjoittaa Messeniuksen riimikronikan editioonista: \"Aikomukseni oli\nalussa liittää muutamia muistutuksia, mutta kun niitä tuli paljon ja\nlaajempia kuin itse teksti, olen ollut pakotettu säästämään ne toiseen\ntilaisuuteen\".[353] Ja kuitenkin on hän jättänyt yrityksen\nvarustettuaan oikeastaan vain teoksen alun muistutuksilla. Samoin\nkirjoittaa Calonius \"De prisco servorum jure\" teoksestaan, jota\nvalmisti samaan aikaan kuin Porthan Juustenin kronikkaa: \"Työ on\nkasvanut käsissäni, niin että kolme osaa, kaikki noin kuusi arkkisia,\nvielä vaaditaan, ennenkuin se suunnitelmani mukaan tulee\nvalmiiksi\".[354]\n\nMutta esitystavalla oli toinen ikävämpi seuraus, se oli ristiriidassa\nniiden taiteellisten vaatimusten kanssa, joita oli totuttu asettamaan\nhistoriallisiin esityksiin. Oli luonnollista, että tämä ristiriita\netenkin vaivasi Porthania, joka virkansa puolesta harrasti juuri\ntaiteellista kirjoitustapaa ja jota kauan jäljestäpäinkin ihailtiin\nklassillisen kirjoitustapansa tähden. Sitäpaitsi ei yleisö pitänyt\ntarkasta yksityiskohtiin menevästä kritiikistä, jota Porthanin\nteoksessa käytettiin. Sanalla sanoen, tässä oli vanha vastakohta\nesoteeristen ja eksoteeristen kirjoittajain välillä. Lukuisat ajan\nkriitilliset historiantutkijat ovat siitä kärsineet ja esittäneet\nkaikenlaisia puolustuksia menettelytavalleen, mainitsen tässä vaan\nkritiikin tienraivaajat Saksassa ja Ruotsissa, Schlözerin ja\nLagerbringin.\n\nPorthankin on sentähden arvostellut teostaan hyvin vaatimattomasti. 10.\np. toukok. 1794 kirjoittaa hän siitä Caloniukselle: \"Veli tuntee tuon\nteoksen ennestään, se ei sisällä suuria asioita, vaan enimmäkseen\nvähäpätöisyyksiä; mutta koska olen siihen tahtonut ikäänkuin\nvarastohuoneeseen asettaa kaikki mitä olen voinut koota Suomen asioita\nkoskevaa, sekä sitäpaitsi poistaa kaikki valheet ja tarkastaa\nvääryyksiä, joilla on peitetty se vähä, joka Suomen historiasta on\njäljellä, ei ole voitu välttää sellaista minuta diligentiaa\". Hän piti\nteostaan vain esityönä, jolle muut sitten saattoivat rakentaa\nkauniimman ja täydellisemmän rakennuksen, ja hän viittaa mielihyvällä\nteoksiin, jossa siihen on ryhdytty.\n\nAntaessaan teokselleen tuollaisen esityön muodon, oli Porthan\nepäilemättä osannut oikeaan. Jos hän näet olisi liittänyt\ntutkimuksiinsa täydellisen esityksen, voinee pitää varmana, että\njälkimäinen olisi edellisiä haitannut. Sen huomaa hyvin Lagerbringin\nteoksesta, jossa tutkimus on useinkin tullut näkyviin ainoastaan\ntuloksissaan ja painettuna nootteihin esityksen alle. Olosuhteitten\npakosta ja silloisen tutkimuksen tilan vaatimuksesta on siis Juustenin\nkronikka syntynyt ja erilaisia pyrkimyksiä on siinä yht'aikaa koetettu\ntoteuttaa. Se on lähdekokoelma, samalla kuin se on kokoelma\nkriitillisiä huomautuksia vanhemman kirjallisuuden ilmoituksista; se on\nsitäpaitsi myöskin täydellinen ja hyvin järjestetty käsikirja, jonka\navulla voi löytää tarvittavia lähdekohtia eri teoksista. Ja sitäpaitsi\non se mitä sen alkujaan piti olla, tarkan tekstikritiikin avulla\ntoimitettu julkaisu vanhasta historiallisesta lähteestä, Juustenin\nkronikasta.\n\nOn senlisäksi huomautettu, että tuo Porthanin teos oli vielä muutakin,\noli huolimatta muodostaan myöskin esitys Suomen vaiheista aikoina,\njoita siinä käsitellään, tahi, että lukija siitä ainakin saa hyvän ja\nyhtenäisen käsityksen niistä.[355] Epäilemättä niin olikin. Aineen\nryhmittäminen muistutuksiin suurimmaksi osaksi pääkohtain mukaan teki\nsen kaikesta huolimatta sisällöltään joksenkin kokonaiseksi.\nMuistutukset olivat todella, niinkuin Porthan lausui: \"Noten ohne Text\"\nsiinä merkityksessäkin, että ne sellaisinaan ilman Juustenin tekstiäkin\nmuodostavat lukijan käsityksen. Teksti, jota niiden tuli kommenteerata,\ntuntuu monasti vain siteeltä, joka muodollisesti yhdistää sisällön\nosat.\n\nVoisi siis kutsua puheena olevaa teosta Suomen keskiajan historiaksi,\netupäässä sen sivistyshistoriaksi. Olen edellä jo viitannut siihen,\nmiten vaikeata tutkijoille vielä oli luoda historiallista teosta, joka\nesittäisi kaikkien elämänalojen historiaa toistensa yhteydessä ja\nrinnan. Toiset olivat onnistuneet siinä paremmin, toiset huonommin,\nmutta tehtävä oli pääasiassa ratkaisematta. Porthan antoi sille nyt\nuuden omituinen ratkaisun. Hän saattoi kehyksensä sisällä antaa tietoja\nkaikilta aloilta, vieläpä monenmoisia pikkutietoja, joille sen ajan\nkirjoittajat eivät olisi voineet löytää sijaa varsinaisessa\nesityksessä. Erityisen tärkeänä puolena tässä suhteessa olivat\nlähteitten julkaisut, tosin vielä varsinaisten muistutusten\nalamuistutuksina, siis samaan suuntaan, kuin mainitsin muutaman\nbrittiläisen tutkijakoulun kirjoittajan menetelleen. -- Saatan siis\nsanoa Juustenin kronikan julkaisun, vaikkapa sillä olikin vanhan\nkokoilevan tutkimuksen ulkonainen muoto, edustavan hyvinkin edistynyttä\nastetta pyrkimyksessä kehityskykyistä tulevaisuutta kohti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPorthanin Juustenin kronikan selitykset perustivat todella Suomen\nhistorian. Se tapahtui aikana, jolloin monen muun kansan historia\nalotettiin, erittäin sellaisten, jotka elivät germaanilaisten kansain\nnaapureina tahi niiden seassa, mutta ilman omaa korkeampaa sivistystä.\nSlaavilaiset kansat Venäjällä, Böömissä ja Itä-Saksassa olivat\nsamanlaisessa asemassa, ja heillä esiintyi sama harrastus samaan aikaan\nkuin meilläkin. Venäjän historian perustaminen tapahtui ensinnä,\nherätti enimmin huomiota ja joutui siis ensinnä myöskin Porthanin\nhuomion ja harrastuksen esineeksi.\n\nErityisessä teoksessa \"Probe Russischer Annalen\" esitti Schlözer\nsuunnitelman, jonka mukaan venäläisten vanhat asiakirjat olisivat\njulkaistavat. Hän huomauttaa nimenomaan, että se olisi Venäjän\nhistorian perustushetki, jos se vain tapahtuisi sopivalla tavalla. Ja\nhän antaa muun muassa seuraavia neuvoja tuosta julkaisutavasta: \"Jotta\ntuossa työssä ei ammennettaisi ainoastaan annaaleja, vaan myös\ntavallaan koko Venäjän historia, tulee asianomaiseen kohtaan\nsamalla asettaa kaikki, mitä erityiskronikoissa, astekirjoissa\n(Stuffenbücher), kronograafeilla ja muissa syrjälähteissä löytyy, ja\nniin julkaista täydellinen Corpus Historiae Russicae\".[356] Ja vähän\nedempänä jatkaa Schlözer: \"Kaikki muut työt hyötyvät tuon metoodin\nmukaan tehdyn alun kautta ja voivat säännöllisemmin seurata toinen\ntoistaan. Kun Venäjän historia on kotimaisista lähteistä ammennettu,\nsilloin mentäköön ulkomaalaisiin, etsittäköön Pohjan, Lännen vieläpä\nIdänkin arkistot ja koottakoon ainesta, missä vaan sellaista\nlöytyy\".[357] Tämän johdosta hän lisää, ettei annaaleihin voi täyttä\nselvitystä saada, ennenkuin myöskin ulkomaalaiset lähteet ovat\nkäytetyt. Mutta kun työn mukavammin voi tehdä jäljestäpäin, on\nmuistutuksissa julkaisun ohessa vain arvosteltava eroavaisuuksia,\nparannettava turmeltuneita kohtia, selvitettävä epäselviä, karsittava\npois myöhemmät lisäykset ja jos mahdollista verrattava keskenään\nvastakkaiset ilmoitukset.\n\nSchlözerin Probe Russischer Annalen mahtoi sitä enemmän herättää\nPorthanin huomiota, kun hän 1770 luvun lopulla erityisesti tutki\nVenäjän historiaa. Tämä harrastus aiheutti hänen pienen kirjoituksensa\n\"Grundstrek til Ryska Historien\",[358] jossa hän muun muassa\nlaajanlaisesti tekee selkoa Venäjän historian kirjoittajista ja\nlähteistä. Lähteinään on Porthan käyttänyt uudempia saksankielisiä\nteoksia, jotka käsittelevät Venäjän historiaa, kuten Müllerin \"Sammlung\nRussischer Geschichte\", Fischerin \"Sibirische Geschichte\" sekä\nSchlözerin ja Thunmannin teoksia. Venäjänkielisiä kirjoittajia hän\nkyllä laajalti käsittelee, mutta arvostellen niitä äskenmainittujen\nteosten johdolla, samoinkuin lukuisia venäläisiä alkulähteitäkin.\nMuodosta ja sisällyksestä päättäen on tämä vihkonen aijottu jonkun\nyksityisen luentojakson perustaksi, mutta onko se sellaisena ollut, en\nole voinut saada selville.\n\nOli luonnollista, että historiankirjoituksen perustaminen Venäjällä\nainakin vahvisti Porthanissa Suomen oman historian aatetta. Olosuhteet\nolivat siksi samanlaiset ja niiden vertaileminen lähellä kylläkin.\nKuitenkin oli Suomen oman historian luominen seuraus paljon\nyleisemmistä syistä, joista olen muutamiin jo viitannutkin. Niinpä\nnäemme, että Böömissäkin tapahtui aivan sama kehitys kuin meillä,\nvaikka kyllä vähän myöhemmin.\n\nHeräävä böömiläinen historiankirjoitus ei siis voinut suomalaiseen\nja lähinnä Porthanin Juustenin kronikassa toteuttamaan\nhistoriankirjoitukseen vaikuttaa. Vasta myöhemmin joutui Porthan\ntekemisiin böömiläis-isänmaallisen liikkeen alkajan Josef Dobrovskyn\nkanssa. Vuonna 1792 teki tämä laajan matkan Europaan, kootakseen eri\nmaista tietoja siellä löytyvistä böömiläisen kirjallisuuden jätteistä.\nMatkallaan oleskeli hän myöskin Turussa ja seurasi erityisellä\nhuomiolla Porthanin kielitieteellisiä tutkimuksia ja sanakirjan\nvalmistelua.[359]\n\nMiten laajalle oman kansallisen historian aate oli levinnyt tähän\naikaan Europassa ja kuinka kauvaksi taaksepäin ajassa se ulottui,\nosottaa myöskin slaavilais-vendiläisen historian ehdotus, joka on\njulkaistuna J.C Dähnertin aikakauskirjassa nimellä \"Eines\nOber-Lausitzschen Gelehrten Entwurf einer slawischen und wendischen\nHistorie\".[360] Tässä nimenomaan valitellaan, ettei ole mitään\ntäydellistä slaavein historiaa, on vain maitten, kyläkuntien tahi\nperheitten historiaa. \"Näitä kaikkia voimme pitää kivenä ja kalkkina,\njotka kuuluvat rakennukseen sekä suunnitelmina, joiden mukaan rakennus\non tehtävä\". Tällaiset aatteet eivät voineet olla vaikuttamatta\ntutkijoihin, jotka huomasivat oman maansa historian olevan samassa\nviljelemättömässä tilassa. -- Myöskin ilmaantui tähän aikaan kokoelmia,\n\"varastoja\", useitten saksalaisten maakuntain ja pikkuvaltioitten\nhistoriasta, jotka eivät olleet merkitystä vailla, vaikka kyllä\nperustuivat enemmän maakunnalliseen erikoisharrastukseen.\n\nSelitykset Juustenin kronikasta Porthan täydensi julkaisemalla\nkokonaisuudessaan tärkeimmät lähteistä, joita teoksessa oli käyttänyt.\nNe ilmestyivät vuosien 1802 ja 1804 välillä nimellä \"Sylloge\nMonumentorum ad illustrandam Historiam Fennicam pertinentium\"\nviidessätoista osassa. Itse kutsuu Porthan niitä kirjeissään nimellä\nMonumenta Fennica. Porthanin sairauden tähden ilmestyivät kaksi\nviimeistä osaa Franzénin johdolla, ja tutkijamme heti sen jälkeen\nsattunut kuolema lopetti sitten teoksen julkaisemisen.[361]\n\nTällaista lähdekokoelmaa lienee Porthan aikonut julkaista jo\nryhtyessään painattamaan Juustenin kronikkaa, vieläpä tämän yhteydessä.\nSiihen viittaa teoksen nimikin. Kuitenkin tuntuu mahdolliselta, että\nsillä tarkotettiin vain niitä lähteitä, joita tutkija niin runsaasti\nliitteli sinne tänne teokseensa. Ensimäisenä varmana oireena tästä\nteoksesta on tietääkseni Fredenheimin kehotus kirjeessä Porthanille 22.\np. tammik. 1796: \"Sitten pitäisi Sinun lopuksi saksalaiseen tapaan\npainattaa Elenchus eli Mantissa vuosilukujen mukaan kaikista\nasiakirjoista, jotka tuossa teoksessa siellä täällä esiintyvät, sekä\nsitten täydellinen registeri, jonka luulen huomanneesi teoksen\ntarvitsevan\".[362] Tämä Fredenheimin kehotus on samassa kirjeessä,\njossa hän lausuu ajatuksensa tavasta, jolla resensiooni bullista oli\ntehtävä. Mahdollista on, että tämä kirjallinen yritys, joka juuri oli\nhänen mielessään selviytynyt, herätti ajatuksen tästä toisesta\nsamantapaisesta julkaisusta. -- Porthan itse mainitsee ensi kerran\naikeestaan Caloniukselle 7. p. maalisk. 1797 sanoen aikovansa liittää\nteokseen registerin, joka tosin vie paljon aikaa, mutta jota paitsi\nteosta ei saata käyttää. \"Lopuksi liitetään muutamia tähän asti pois\njääneitä asiakirjoja\".[363] Näyttää siis siltä kuin hän olisi aikonut\nalussa liittää ne itse teokseen ainoastaan pienempänä liitteenä.\n\nTätä tarkoitusta varten hän teki matkan Tukholmaan, voidaksensa verrata\nasiakirjainsa kopioita siellä oleviin alkuperäisiin kirjoituksiin ja\narvatenkin täydentää niitä. Hän oleskeli siellä heinä- ja elokuulla\nvuonna 1799, oltuaan akateemisen virkansa tähden edellisinä vuosina\nsiitä estetty.[364]\n\nJuustenin kronikan julkaisu liitteineen oli Porthanin tutkimuksen\nsuurtyö. Lienee tarvis jo tässä tarkastaa tapaa, jolla hänen\naikalaisensa sitä arvostelivat ja miten he ylipäätänsä siihen\nsuhtautuivat. Siten näet selviää niin sanoakseni tutkijamme laajemman\nhenkisen ympäristön merkitys tälle hänen toiminnalleen. Näemme missä\nmäärin hänen tutkimuksensa sai huomiota ja myötätuntoisuutta osakseen\nja siitä ehkä saatamme hiukkasen arvata, missä määrin hän oli saattanut\nsitä toivoa ja odottaa.\n\nEnnen jo olen maininnut, että Porthan joskus oli puolitellen valitellut\noppineille ystävilleen, miten olosuhteet pakottivat hänet tyytymään\noman maan köyhän historian tutkimiseen, jolla ei ollut mitään\nyleisemmän huomion toivoa.[365] Todella ei Juustenin kronikan julkaisua\nmainita sen ajan oppineitten kirjevaihdoissa niinkuin useimpia muita\ntärkeitä tutkimuksia ja sen tekijästä on niissä hyvin harvoin puhetta.\nTosin kiitteli Fredenheim sitä kirjeessä Porthanille, samoin Gjörwell\nja jotkut muut asianharrastajat, mutta yleensä se lienee ollut\nmuodoltaan kovin vaikeatajuista suuremmalle yleisölle ja aineeltaan\nsille verrattain vieras.[366]\n\nTanskalainen tutkija Nyerup sitä arvosteli aikakauskirjassa\n\"Skandinavisk Museum\" ja tässä arvostelussaan on hän erityisesti\nhuomauttanut kohtia, jotka olivat huvittavia ja arvokkaita. Niitä hän\nluettelee tutkimuksen suomalaisten esihistoriallisesta tilasta, tiedot\nkirjain hinnoista ennen kirjapainotaitoa, maan asumattomuudesta 15.\nvuosisadan keskivaiheilla, tutkijan mietteet papiston vaikutuksesta\nvaltakunnan menestykseen y.m..[367] Samoin göttingeniläiset tutkijat\nerinomaisen kiittävästi arvostelivat Porthanin teosta.[368] Porthania\nehkä ilahutti aikalaisten antama hyväksyminen hänen työlleen, se ehkä\ntoisinaan rohkaisi ja lohdutti häntä, mutta ei hän sitä ensi sijassa\najatellut. Hänen katseensa oli kiintynyt tulevaisuuteen ja hän näki\nSuomen historian vastaisuudessa selvästi ja kauniisti esitettynä niiden\nainesten perustalla, jotka hän oli sanomattomalla vaivannäöllä koonnut\nja järjestellyt. Ehkäpä kuvitteli hän sen jonkun etevän oppilaansa,\nFranzénin tahi hänen kaltaisensa kirjoittamaksi. Tämä isänmaanhistorian\nonnellinen tulevaisuus oli Porthanin vaivaloisen, yksityiskohtaisen\ntutkimustyön parhaana kiihottimena ja sen hän aina esittää, kun hänen\njulkaisunsa tulee puheeksi.\n\n\n\n\nV.\n\nPorthanin muut historialliset julkaisut.\n\n\n\n\nI.\n\n\nJuustenin kronikan julkaiseminen suuntasi Porthanin tutkimukset Suomen\nkeskiaikaan. Hän oli siihen asti käsitellyt maamme uudempaa aikaa,\netenkin sen sivistystä, kouluja, akatemiaa ja kirkkoa. Pääasiassa\nolen siitä jo edellä puhunut, kohta olen vielä lisäävä muutamia\npiirteitä. Porthanin tutkimus oli ollut läheisessä yhteydessä hänen\nsivistyttämisharrastustensa kanssa. Sentähden oli se laajentunut yhä\nuseammille aloille jälkimäisten kanssa rinnan.\n\nMutta 1780 luvun alulla muuttui suunta. Porthan alkaa tutkia\nsuomalaisten kaikkein vanhinta historiaa ja heidän keskiaikaansa. Hänen\nuskollinen työtoverinsa Tengström ottaa jatkaaksensa hänen töitään\nsyventymällä uuden ajan tutkimiseen.[369] Samaan aikaan Porthan löysi\nrunsaat lähdevarastot Ruotsin puolella ja niiden tunnetuksi saattaminen\ntuli kohta hänen julkaisemistoimensa tärkeimmäksi tehtäväksi.\n\nSiltä se ei kuitenkaan tullut ainoaksi eikä yksinomaiseksi. Porthan oli\njoutunut yhä enemmän maansa henkisten rientojen keskustaksi. Samalla\noli hänen historiallisen tutkimuksensa selvänä ja määräävänä\ntarkoituksena koko Suomen historian edistäminen. Sentähden jatkuvat\nhänen uutta aikaa koskevat julkaisunsa. Ne liittyvät vaan nyt hänen\ntoimintaansa kirjastonhoitajana ja johtuvat hänen läheisestä\nsuhteestaan Turun lehtiin. Hän ei tosin enää ollut niitä toimittamassa,\nkun ne uudelleen ilmestyivät vuonna 1789 ja sitten yhtämittaa vuodesta\n1791. Mutta toimitusta lähellä ollen auttoi Porthan sitä pontevasti.\n\nAineeltaan kuuluivat nuot avustukset etupäässä sivistyshistoriaan, joko\nsitten oppihistoriaan tahi kirkon ja hallinnon historiaan. Jotenkin\nrunsaasti edustettuna oli biograafinen puoli, joka sekin käsitteli\nenimmäkseen kahta ensinmainittua alaa. Kuvatut henkilöt olivat näet\nmelkein yksinomaan pappeja, muutamaa yliopistomiestä tahi muuta\nvirkamiestä lukuunottamatta. Tähän valintaan vaikutti kuitenkin paljon\nlähteitten laatukin, sillä hautajaispuheita näistä oli akatemian\nkirjastossa suuri joukko. Hautajaispuheet taas olivat enimmin\nkäytettyjä ja tavallisimpia lähteitä tuollaisiin elämäkertoihin.\n\nElämäkerrat olivat näet aivan lyhyitä ja asiallisia pitemmittä\nkuvauksitta. Ne perustuivat alkuperäisiin lähteihin, joko tuollaisiin\nhautajaispuheisiin tahi myöskin omakätisiin muistiinpanoihin ja muihin\nsamanaikuisiin tietoihin. Miten tärkeitä edelliset silloisille\ntutkijoille olivat, huomaa kirjoituksesta, jonka Porthan niistä\nkirjoitti vuonna 1791 Turun lehtiin nimellä \"Något om likpredikningar\".\nSiinä hän kehottaa kaikin mokomin säilyttämään tapaa pitää noita\npuheita, joka tapa siihen aikaan oli häviämässä.[370]\n\nElämäkertoja toimitti Porthan suureksi osaksi yksissä Jaakko\nTengströmin kanssa. Vuonna 1794 alkoi niitä ilmestyä kokonainen sarja\n\"Kårta biographier öfver Finske män\", joka jatkui vuosina 1796 ja 1797.\nNiiden tarkoitus oli yleensä hankkia helposti saatavia ja helposti\nkäsiteltäviä lisiä Suomen historiaan. \"Ennen on useita tällaisia\nelämäkertoja otettu näihin lehtiin jälkeentulevain opiksi maan\nvaltiollisessa, kirkko- ja oppihistoriassa sekä sukujen ja henkilöitten\nmuiston ylläpitämistä varten; vähitellen jatketaan tätä edelleen\".[371]\n\nElämäkerrallisten tietojen kokoileminen oli ruotsalaisten kokoilijain\nkesken hyvin suosittu toimi. Todistuksena siitä ovat lukuisat\n\"Biographica\" osastot sen ajan kokoelmissa ja tuollaisten tietojen\nhankkiminen oli tavallinen aine oppineitten kirjeissä. Porthankin on\nkirjeellisesti tuota hankintaa välittänyt, osaksi maaseudulta\nhankkinut, osaksi taas ruotsalaisille tiedemiehille lähettänyt.[372]\nEsimerkkinä siitä otan tähän tapauksen, joka koskee erästä Turun\nsanomissa julkaistua elämäkertaa. \"Kort lefvernesbeskrifning öfver Hr.\nAdolph Magnus Klingspor\" on elämäkerrallinen kuvaus kirjoitettu\nKlingsporin jälkeenjättämän päiväkirjan nojalla. Se julkaistiin vuonna\n1791. Porthan oli tästä kirjoituksesta tehnyt otteen jo vuonna 1788\nlähettääksensä sen vanhalle ystävälleen Lidénille Linköpingiin, mutta\nNordin, jolle hän sen suvella samana vuonna näytti, otti sen\nmukaansa.[373] Se löytyy vieläkin Nordinin kokoelmissa Upsalassa.\nReferaatti käsittää 23 neljännes sivua Porthanin omalla käsialalla,\nalussa on vain lyhyesti viitattu tärkeämpiin kuvauksiin ja\nilmoituksiin, jotka selittävät ajan käsitystapaa ja sivistysoloja sekä\nsivuluku merkitty viereen. Mutta sivulta 994 alkaen on referaatti\ntäydellisempi, etenkin 1682 vuoden valtiopäiviä kuvattaessa, joilla\nKlingspor oli mukana.[374]\n\nLidén oli julkaissut asiakirjoja näiltä valtiopäiviltä ja sentähden\nedellämainittu päiväkirjan kohta häntä erityisesti huvitti. Porthan\nlähettääkin hänelle uuden referaatin päiväkirjasta liittäen mukaan\nkohtia, jotka valaisevat Klingsporin esitystapaa. Hän lopettaa\nkysymällä, voisiko Lidén painattaa sen liitteenä asiakirjakokoelmaansa;\nellei, niin aikoi hän julkaista sen Turan sanomissa. Tämä oli\nalkuvuodesta 1789 ja kahta vuotta myöhemmin se ilmestyi noiden lehtien\npalstoilla nimellä \"Anteckningar ang. 1682 års riksdag ur öfverst.\nKlingspors journal\".[375]\n\nTulen nyt niihin kirjoituksiin, jotka yksinomaisesti ja välittömästi\nkoskevat varsinaista oppihistoriaa. Olemme edellä nähneet, että Porthan\noli sitä viljellyt yhtenä tutkimuksensa pääalana, ennenkuin hän\nantautui varsinaiseksi historiantutkijaksi. Hänen kirjastonhistoriansa\noli samalla jossakin määrin yliopistonhistoriaa ja tätä hän nyt\nedelleenkin harrasti, kuten hänen pienemmistä kirjoituksistaan näkyy.\nJo vuonna 1772 oli hän julkaissut kuvauksen Svenoniuksen ja Terseruksen\nvälisestä oppiriidasta yliopiston konsistoorion pöytäkirjain mukaan.\nOli luonnollista että niissä tavattavat erinomaisen runsaat ainekset\naiheuttivat hänet tuollaisiin pienempiin kyhäyksiin, hän kun niitä\nlaajalti käytti kirjastonhistoriaa varten. Äskenmainittu kyhäys oli\nnimeltään \"Religionstvisten emellan J. Terserus och E. Svenonius\".\n\nPienempiä yliopistoa koskevia lähteitä julkaisi Porthan edelleenkin\nsilloin tällöin. Vuotta ennen Porthanin kuolemaa ilmaantui Turun\nsanomissa kirjoitus \"Förteckning öfver Theologiska Faculteten i Åbo\ntillhörige handskrifne handlingar\". Tässä julkaistuista asiakirjoista\nkoskee suuri osa yllämainitun Svenoniuksen teoloogista toimintaa.\nVarmuudella ei voi sanoa onko se Porthanin vai Tengströmin kynästä\nlähtenyt, vaiko molempain yhdessä toimittama. Olihan Tengström\nkirjoittanut laajan esityksen Svenoniuksen vastustajasta Terseruksesta\nja Turun lehdissä oli hän julkaissut koko joukon kirkon ja sen opin\nhistoriaa koskevaa. Mutta, kuten juuri näimme, ei tuo ala ollut\nPorthanillekaan outo. Myöskin tiedämme, että hänellä oli kopioituna\npaljon tietoja 17. vuosisadan oppihistoriasta, jotka oli saanut\nruotsalaisista lähteistä, Palmsköldin ja Nordinin kokoelmista.[376]\n\nOnkin hyvin mahdollista, että kirjoitus oli Porthanin ja Tengströmin\nyhdessä toimittama. Yksissä neuvoin he näet kokoilivat aineksia Turun\nyliopiston historiaa varten.[377] Bilmark oli kyllä jo 1770 luvun\nalkupuoliskolla julkaissut yliopiston historian, mutta se oli jäänyt\nvaillinaiseksi eikä täydennystä kuulunut, vaikka aineksista ei olisi\nhänellä ollut puutetta. Vasta Bilmarkin kuoleman jälkeen painatti\nPorthan ne väitöskirjana \"De professoribus Regiae Academiae Aboensis,\nab hujus natalibus primum designatis\". Bilmark oli ne ehtinyt laittaa\nlopulliseen muotoonsa, Porthan oli ainoastaan pari muistutusta siihen\noheen viivan alle liittänyt.[378]\n\nSitä ennen -- vuonna 1799 -- oli Porthan kuitenkin ehtinyt alkaa lyhyen\nakatemian historian Turun lehdissä. Tengström kirjoitti tästä tuumasta\nGjörwellille seuraavana kesänä: \"Professori Porthan alkoi viime vuonna\nakatemiamme historian pienoiskoossa, jonka hän on luvannut lopettaa\nennen pitkää ja johon yhdessä olemme koonneet aineksia. En jätä hänelle\nmuistuttamatta tämän huvittavan luonnoksen täydentämistä kesäloman\naikana, jonka hän viettää tällä kertaa Turussa\".[379] Kirjoitus jäi\nkuitenkin jatkoa vaille, vaikka Porthan vielä syksyllä 1800 puhui sen\nlaittamisesta valmiiksi.[380]\n\nOppihistoriallinen kuten äskenmainitut teokset oli myöskin kirjoitus\n\"Korta Historiska Underrättelser om de förnämsta Scholor i Finland\". Se\nilmestyi jo vuonna 1772 Turun sanomissa. Ensimäisen kappaleen siitä,\nsen, joka käsittelee Turun katedraalikoulua, luullaan Porthanin\nkirjoittaneen, ainakin osaksi. Toiset ovat kuitenkin sitä epäilleet\nepätarkkuuksien tähden, jotka siinä esiintyvät.[381] Kuitenkin on\ntekijän käsitys Suomen keskiajan alusta jotenkin samanlainen, kuin se\non esim. Porthanin Turun akatemian kirjaston historiassa, joka\nkirjoitettiin melkein samaan aikaan. Sitäpaitsi harrasti Porthan\ninnokkaasti myöskin opetusta ja kouluja koskevia kysymyksiä. Muutamia\nvuosia myöhemmin eli vuonna 1775 keskusteli hän Fredenheimin kanssa\nuuden kymnaasin perustamisesta Turun hiippakuntaan.[382] Vielä vuosina\n1793 ja 1794 julkaisee Porthan joukon Turun koulua koskevia\nasiakirjoja, joita säilytettiin akatemian kirjastossa.[383]\n\nViipurin koulun historiaa käsitteli tavallaan kirjoitus \"Om en i Wiborg\nuppförd Comoedia, kallad Thet himmelska Consistorium\" vuodelta 1792. Se\nkuului kuitenkin pikemmin kirjallisuushistoriaan, kertomus kun oli\neräästä tässä koulussa esitetystä näytelmästä. Porthan julkaisi sen\nvanhan kirjan perusteella, joka löytyi akatemian kirjastossa.\n\nPaitsi kirjastosta sai Porthan myöskin maaseudulta tarvittavia\nlähteitä, etenkin Pohjanmaalta. Pohjanmaalla oli hänellä useimmat\nystävänsä ja lukuisimmat auttajansa. Hän kun oli pohjalaisen osakunnan\ninspehtorina, olivat sen ylioppilaat häntä lähinnä. Ei siis ole\nihmeteltävää, että Porthan Turun lehdissä julkaisi kirjoituksia, jotka\nerityisesti koskivat tätä osaa maastamme. Niissä oli laaja kirjoitus\n\"Berättelse om Österbottens öden under det långvariga kriget ifrån 1700\ntill 1721\" vuosina 1789 ja 1791.[384] Tämä vanha kertomus oli\nMennanderin välityksellä tullut pohjalaisen osakunnan kirjastoon ja sen\nsäilössä se oli silloinkin, kun Porthan toimitti sen julkisuuteen.\n\nPohjanmaata koski myöskin kirjoitus \"Om en i nyligare tider skedd\nansenlig Folk-utflyttning ifrån Wermeland til Österbotten\".\nKirjoituksen tekijä sanoo aineen etupäässä herättäneen hänen huomiotaan\nsentähden, että hän ei ennen ollut siitä kuullut, vaikka oli tämän\nseudun historiaan jotenkin perehtynyt.[385]\n\nKuitenkaan ei voitane sanoa Porthanilla olleen erityistä\npaikallishistorian harrastusta Pohjanmaahan nähden. Päinvastoin käytti\nhän tämän maakunnan historiallisia lähteitä vain sentähden, että ne\nvalaisivat osaltaan Suomen historiaa.\n\nUuden ajan alkua käsittelee myöskin kirjoitus \"Anmärkning ang. de\nförste biskopar i Wiborgs stift\" vuodelta 1793. Tästä aineesta oli\nPorthan kirjevaihdossa Nordinin kanssa vuonna 1791 ja lähetti hän\nsilloin tälle tarkastettaviksi useita noita piispoja koskevia\nasiakirjoja. Härkäpään anomuskirjan iästä ja merkityksestä\nlausui Nordin arvelunsa, joka samanlaisena tavataan Porthanin\nkirjoituksessa.[386] Ensimäisen aiheen Porthanin tutkimuksiin antoivat\nkai kuitenkin muutamat Palmsköldin kokoelmassa olevat tiedonannot.\nNähtävästi olivat nämät niiden tietojen joukossa, jotka P.F.\nAurivillius toimitti Porthanille lopulla vuotta 1790.[387]\n\nKirjoituksessa käsitelty aine koski Porthania erittäinkin sen tähden,\nettä se liittyi läheltä asioihin, joita hän aikoi käsitellä Juustenin\nkronikassa. Myöhemminkin 1790 luvulla on hän siihen palannut. M.J.\nAlopaeus oli näet jo 1770 luvun alulta keräillyt aineksia Viipurin\nkymnaasin historiaan ja joutui myöskin tämän kautta käsittelemään näitä\nsamaisia asioita. Kirjevaihdossa vuosina 1794-1796 tutkijat\nilmoittelevat toisillensa kysymyksiä aineesta ja keksimiään\nasiakirjoja,[388] kuten edellä mainitsin.\n\nAlopaeukselta sai Porthan myöskin lähteitä tutkimuksiinsa Karjalan\nkreikkalaisuskoisista pitäjistä. Hän oli näistä kirjoittanut Turun\nsanomiin jo vuonna 1789 nimellä \"Anmärkningar ang. de Församlingar i\nSwenska Karelen som bekänna sig til den Grekiska Kyrkan\".[389] Vuonna\n1795 näkyy hän uudelleen ruvenneen ainetta tutkimaan, sillä tästä\nalkaen saa hän Alopaeuksien välityksellä piispaintarkastuspöytäkirjoja\nja muita alkuperäisiä asiakirjoja kopioituina.[390] Tutkimusten\ntulokset tulivat esiin A.H. Vinterin julkaisemassa väitöskirjassa \"De\nEcclesiis Careliae Svecicae Graecam Religionem profitentibus\", jonka\nensi osa tuli painosta vuonna 1796, jälkimäinen 1798. Tulokset noista\ntutkimuksista julkaisi Porthan itse lyhyessä kirjoituksessa Turun\nsanomissa, samannimisessä kuin se, jonka mainitsin vuodelta 1789.[391]\n\nTähän suuntaan kävi Porthanin julkaisemistyö Turun lehdissä, sikäli\nkuin se koski uudempaa aikaa. On vaikeata sitä lähemmin ryhmitellä ja\nmääräillä aineittensa mukaan, sillä se käsitti kaikkea, mikä vaan\nkelpasi valaisemaan Suomen historiaa. Eikä se riippunut niin paljon eri\naineitten viehättävyydestä, kuin lähteistä, jotka olivat saatavissa.\nKotimaisia lähteitä julkaistiin ensi sijassa, etenkin akatemian\nkirjastossa olevia, mutta myöskin ruotsalaisia, jotka maatamme\nkoskivat. Mainittakoon vain \"Suomen historiaa koskevat muistiinpanot\"\nPalmsköldin kokoelmasta, jotka tavataan lehdissä vuosina 1793 ja\n1794.[392] Yleensä olivat nämät kirjoitukset pieniä poimintoja vain,\njoille Porthan ei sellaisenaan pannut suurtakaan arvoa. Itse hän kerran\nniistä kirjoittaa Gjörwellille: \"Turun sanomiin (jotka nyt julkaistaan\nProf. Franzénin toimesta ja hänen kustannuksellaan) heittelen\nedelleenkin silloin tällöin historiallisen tahi antikvaarisen kyhäyksen\nsellaisen kuin numero 6:ssa ja 7:ssä olleen Pyhän Henrikin luista,\nitsessään vähäpätöisestä aineesta, joka kuitenkin on herättänyt\nmaanmiestemme huomiota\".[393]\n\n\n\n\nII.\n\n\nJuustenin kronikan julkaisemista kesti kuusitoista vuotta, se täytti\nmelkein koko loppuosan Porthanin elämästä. Mutta edeltäpäin jo saattoi\narvata, ettei Porthanin monella alalla liikkuva harrastus ja\nmonipuolinen tuotantokyky voinut rajoittua tähän yhteen, joskin\nsuurenmoiseen tehtävään. Se vaati ja se löysi yllin kyllin muita\ntilaisuuksia ja aiheita tutkimuksiin.\n\nSellaiseen syrjäaloilla liikkumiseen antoi pääjulkaisun laatukin\naihetta, se kun pakotti tutkijan koskettelemaan kaikenlaisia aloja ja\netsimään vastausta kysymyksiin, joiden laajempi käsittely ei voinut\nsopia teoksen jo muutenkin paisuvain rajain sisään. Eihän sitäpaitsi\nPorthanin vastaisuutta varten tehty tutkimus, joka perusluonteeltaan\noikeastaan oli tilapäinen, voinut pysähtyä siksi kuin hän ensiksi oli\nsen tahi sen syrjäalan tutkinut. Näistä syistä johtuivat lukuisat\nväitöskirjat, jotka Porthan julkaisi joskus suunnilleen samaan aikaan\nkuin hän käsitteli lyhyemmälti samoja asioita pääteoksessa, tahi\nuseammin vähän jäljestäpäin.\n\nTällaisia tutkimuksia olivat tavallaan lukuisat\nkirjoitukset suomalaisista kansoista, heidän alkuperästään ja\nsukulaisuudestaan. Kuitenkin ne oikeastaan johtuivat Porthanin\nkieltenvertailu-harrastuksesta, joka oli vanhempi Juustenin kronikkaa\nja siitä riippumaton. Olenkin näistä jo ennen puhunut. Edelleen kuului\ntähän ryhmään joukko tutkimuksia, jotka käsittelivät perinpohjaisemmin\nSuomen historiaan kuuluvia erityisaiheita, joita Porthan kyllä piti\npääteoksensa aineeseen kuuluvina, mutta ei siinä ollut loppuun\nkäsitellyt. Sellainen oli \"De anno suscepti a rege Erico sancto imperii\net expeditionis in Fenniam motae\" vuodelta 1797, jossa käsitellään\nuudelleen kysymystä milloin Eerik pyhä teki ristiretkensä Suomeen,\nmutta ei jouduta nytkään mihinkään varmaan tulokseen.\n\nTarkka erikoistutkimus niin rajoitetulta alalta, kuin tämä nyt\nkäsitelty oli, oli vielä jotenkin tavaton ilmiö. Se on todisteena\nsiitä, että tutkimus kävi yhä yksityiskohtaisemmaksi, ja samalla\nmerkkinä siitä, miten tutkimusta ruvettiin yhä laajemmin myöskin\nesittämään. Historialliset aikakauskirjat, joissa myöhempi tutkijapolvi\ntuollaiset kysymykset ratkaisi, eivät vielä olleet sitä ottaneet\ntehtäväkseen, ne sisälsivät enimmäkseen lähteitä tahi lyhyitä kuvauksia\nlaajemmista aiheista. Mutta lyhyet akateemiset väitöskirjat olivat\nomiansa tuollaisiksi tutkimuksiksi.\n\nVuotta myöhemmin ilmaantui samansuuntainen erikoistutkimus \"De\nexpeditione Johannis I:mi Svercheridae, in Livoniam\" Lindahlin\npuolustamana. Aiheena siihen näkyy olleen Lagerbringin jyrkkä ja\nmielivaltainen kritiikki kysymyksestä, jota Porthan koetti vakaannuttaa\nliiviläisten lähteitten avulla. Tässä siis yksi esimerkki Lagerbringin\nteoksen suuresta vaikutuksesta tutkijamme toimintaan, kohta tapaamme\ntoisen samansuuntaisen. -- Epäilemättä Porthanin kirjanen selvitti\nsuuresti käsitystä näistä seikoista. Mainittakoon vain, että hän\nmääräsi Rotala eli Rotalum nimisen seudun paikan, josta ruotsalaiset\ntutkijat siihen asti olivat olleet epätietoisia. Lagerbring oli etsinyt\nsitä Ruotsin rannikolta, Nordin taas asetti sen nykyisen Pietarin\nkaupungin tienoille.[394]\n\nUudistettu erikoistutkimus aineesta, jota Porthan oli Juustenin\nkronikassa käsitellyt, oli \"Om S:t Anna kloster vid Åbo\" 1796 vuoden\nTurun sanomissa. Aine oli hyvin hämärä ristiriitaisten ja epätarkkojen\nlähteitten tähden, jotka olivat olleet käytettävissä. Nyt oli Porthan\nsaanut useita Naantalin luostaria koskevia asiakirjoja käsiinsä\nkuninkaallisesta kirjastosta Tukholmasta ja näiden perustalla\nkäsittelee tutkijamme jälleen ainetta, josta ei esityksessään Juustenin\nkronikassa ollut mihinkään johtopäätöksiin tullut.[395]\n\nAsioita, joista Porthan jo Juustenin kronikassa oli antanut esityksen,\nottaa hän uudelleen käsiteltäväkseen kirjoituksessa \"K. Christian I:s\nresa til Finland\" vuodelta 1800. Kuitenkin tuo kyhäys ei aiheutunut\nniin paljoa Juustenin kronikassa olleista tutkimuksista, kuin\nLagerbringin esityksestä \"Swea Rikes Historiassa\".\n\nTämän teoksen viides osa jäi tekijänsä kuoleman sekä hänen\nperillistensä verukkeitten tähden painamatta. Mutta kirjallisuuden\nharras ystävä Gjörwell oli saanut siitä osan haltuunsa -- neljä\npainettua ja kolme kirjoitettua arkkia. -- Nämät lähetti hän\nystävilleen lahjana ja samalla muistona Lagerbringistä. \"Nuot kolme\nkäsinkirjoitettua arkkia koskevat vuosia 1461-1463 ja niissä kuvaillaan\nelävästi kuningas Kristiania ja Juhana Pentinpoikaa. Ette taida\nihmettelemättä ja harmistumatta lukea, että sellainen ryöväri on\nistunut Ruotsin valtaistuimella ja sellainen kavaltaja ollut\narkkipiispana\", lausuu sen johdosta Gjörwell.[396]\n\nPorthankin oli saanut tuollaisen kappaleen ja siitä hän julkaisi\näskenmainitun palan, se kun koski Suomea. Muistutuksia hän liitti\noheen. Tämä tapaus kuvaa hyvin silloista julkaisemistapaa,\nsatunnaisesti saadut esitykset kun usein aiheuttivat niiden\nvarustamisen oppineilla, arvokkailla muistutuksilla. Vertauksena\nmainittakoon monien muiden joukosta tanskalainen tutkija Kall, jonka\ntärkeimmät julkaisut olivat tällaisia, etenkin hänen muistutuksensa\nP.F. Suhmin jälkeenjättämään Tanskan historian 8:een ja 9:een osaan.\nErotus oli siinä, että Porthanin julkaisu oli paljoa mitättömämpi.[397]\n\nEdelleen voisi tähän ryhmään lukea väitöskirjan \"Dissertatio Historiam\nBorgoae urbis Nylandiae leviter adumbrans\", joka vuosina 1794 ja 1795\nilmaantui Maunu Alopaeuksen ollessa respondenttina. Se oli pääasiassa\nAlopaeuksien, edellä mainitun Maunu Alopaeuksen ja hänen isänsä työtä\nja siis alkujaan heidän harrastuksistaan lähtenyt. Aineeltaan oli se\nlisä verrattain laajalle paikallishistorialliselle kirjallisuudelle,\njoka vuosisadan kuluessa oli meilläkin versonut ja antanut aineksia\nsuuremmille tutkimuksille. Kaupunkien historiat kuuluivat sitäpaitsi\nhyvin läheisesti kaupunkien kuvauksiin ja muodostivat usein osan\nnäistä.\n\nEivät ne aivan hyvässä maineessa olleet. Väitöskirjoja, jotka tätä\nainetta koskivat, pidettiin yleensä hyvin helppoina kirjoittajille,\nmutta aineeltaan samalla mitättöminä. Uudenkaupungin historiallisesta\nja taloudellisesta kuvauksesta lausuu eräs aikalainen ivallisesti:\n\"Kehotetaan jokaista hankkimaan tämä väitöskirja, koska tuskin missään\nväitöskirjassa Ruotsissa tahi muualla tavattanee tärkeämpää tahi\nmerkillisempää ainetta, jolla maisterinarvon voi saavuttaa, vielä\nvähemmin sellaista, johon terävämpää järkeä tahi suurempaa oppia olisi\ntarvittu\".[398] Historia Borgoae on ainoa tämänlaatuinen väitöskirja,\njoka Porthanin presidiolla on ilmestynyt ja tämä seikka saattaa\nherättää kummastusta, kun ajattelee hänen edeltäjäinsä lukuisia\ntämänlaatuisia tuotteita. Sitäpaitsi olivat pitäjänkertomukset\nhyvin muodisssa, vieläpä Turun lehtien palstoillakin. Mutta\npaikallishistorian aika oli oikeastaan jo mennyt, juuri Porthanin\ntutkimustoimi tarkoitti isänmaamme historian laveampaa käsittelyä ja\nhänen yksityistutkimuksensa koskivat jotakin määrättyä sivistyselämän\nalaa tahi epäselvää ilmoitusta. Samoin käsittelivät Porthanin\nmaantieteelliset tutkimukset koko maatamme ja tulivat ne julkaistuiksi\ntoisella tavalla.\n\nPorthanilla oli jo kauvan ollut harrastuksia, jotka keskittyivät oman\nmaan ja sen kansan tutkimiseen. Olemme edellisestä nähneet, että nämät\nharrastukset olivat silloisessa Suomessa yleisiä ja muistamme, että\nAurora seura otti niitä edistääkseen. Turun sanomissa julkaistiin\nlukuisia pitäjänkertomuksia sekä lisäyksiä ja oikaisuja Thuneldin\nmaantieteeseen ja julkaisijain joukossa oli myöskin Porthan. Vuonna\n1777 kirjoitti hän noihin lehtiin \"Anmärkningar om Wiitasaari socken\"\nja Thuneld kääntyi erityisesti hänen puoleensa tietoja saadakseen.[399]\nPorthan oli näet jo aikaisin tehnyt laajoja matkoja maassamme ja\nkansanrunoja kootessaan oli hän samalla keräillyt maantieteellisiä ja\ntilastollisia tietoja.\n\nPorthanin tiedot tulivat hyvään tarpeeseen, kun Schlözer Porthanin\nollessa Göttingenissä pyysi tältä \"kirjallista kertomusta, joka käsitti\nuusimmat tiedot maasta, niin paljon kuin saattoi muistaa\". Schlözer\nsitten vertaili näitä muihin jo painettuihin tietoihin ja pyysi\nPorthania selittämään epäselviä kohtia. Näin syntyi Porthanin\nensimäinen kuvaus Suomesta, jonka Schlözer painatti nimellä \"Neueste\nNachrichten von Finnland, dem europäischen Kanada\" aikakauskirjassaan\n\"Briefwechsel meist historischen und politischen Inhalts\".[400]\n\nTämä kuvaus Porthanin kotimaasta herätti täälläkin huomiota ja antoi\naihetta tutkimusten jatkamiseen tällä alalla. Niinpä kertoo Cederhielm\nvuonna 1785: \"Kun taitava Porthanimme oli Göttingenissä, julkaisi hän\nuseita muistutuksia Suomesta, oikein huvittavia, jotka Schlözer pani\nvaltiolliseen lehteensä: minä pyydän häntä tarkastamaan ne ja\njulkaisemaan ruotsiksi, muuten uhkaan itse ne kääntää ja painattaa,\nvaikka ne paljon menettävät arvostaan, elleivät ilmesty hänen omalla\njohdollaan\".[401]\n\nMelkein samaan aikaan sai Porthan Fredenheimiltäkin kehotuksen\njulkaista tuollaisen kuvauksen. Harmistuneena tietämättömyydestä, jota\nulkomaalaiset osottivat kuvatessaan Suomea, pyytää hän Porthania\ntoimittamaan lyhyen, mutta varman kuvauksen tästä maasta. \"Se olisi\nmainio aihe muutamiin väitöskirjoihin ja saataisiin varmaan nähdä se\nkäännettynä useille kielille, jota minä mielelläni tahdon edistää. Sano\nminulle ajatuksesi siitä. Se voisi alkaa lyhyellä maamme historialla ja\ntekisi Serkkuni kuolemattomaksi. Älä anna tuon aatteen jäädä toteutusta\nvaille\".[402]\n\nJa Porthan antautuikin innolla yritykseen. Näin heräsi hänessä aate\nantaa täydellinen kuvaus maastaan jotenkin samaan aikaan, kuin hän\nJuustenin kronikan selityksissä tahtoi muodostaa pohjan maansa\nhistorialle. Se häneltä nyt vie loma-ajat, hän kun silloin tekee\nlaajoja matkoja maassa, käy Hämeessä, Savossa ja Karjalassa sekä\nPohjanmaalla.[403] \"Voidakseni kaikkialla päästä kulkemaan käytän vain\nkepeitä kääsejä, enkä voi vaatia mukavuuksia: mutta sen korvaa sitä\nvarmempi ja suurempi mahdollisuus tuntea synnyinseutuni, jonka siten\nsaan\" -- kertoo hän itse.[404] Kuitenkin sai Porthan Thuneldilta\npyynnön auttaa häntä uudessa maantieteen laitoksessa, jonka hän aikoi\nvalmistaa. Vanha oli puutteellinen monessa kohdassa. Porthan jätti nyt\ntuumansa itsenäisestä teoksesta ja käytti aineksensa, jotka oli\nkoonnut, Thuneldin maantieteen parantamiseen. Fredenheimkin kehottaa\nhäntä auttamaan Thuneldia, Porthan kun jo voi saada parempaa aikaan,\nkuin minkä arvoinen koko muu teos on.[405]\n\nEn voi tarkemmin käsitellä Porthanin ansioita maantieteen tutkijana, se\nkun kuuluu varsinaisen alamme ulkopuolelle. Mainitsen vain, että hän\nerinomaisen laajan kirjevaihtonsa kautta lisäili tietojaan ja\nkokoelmiaan tällä alalla. Erittäinkin 1790 luvulta on säilynyt joukko\ntuollaisia kirjeitä. Myöskin hankki hän itse matkoillaan statistisia\ntietoja, etenkin lääninhallituksista. Niinpä hän vuonna 1794\nsai sellaisia Vaasan ja Oulun läänien maaherroilta ja heidän\nvirkamiehiltään sekä Kuopion lääninhallituksesta.[406] Sentähden\narvelikin Calonius, lähettäissään Porthanille tilastollisen taulun\nSuomenmaan väestön lukumäärästä, maan suuruussuhteista y.m., että tämä\nkykenisi sitä monessa suhteessa tarkastelemaan ja korjailemaan.[407]\nErittäinkin elämänsä lopulla toimiessaan koskenperkauskomiteassa ja\ntalousseurassa liittyivät hänen harrastuksensa entistä vielä lähemmin\nSuomen maantieteen, erittäinkin sen tilastollisen ja taloudellisen\npuolen tutkimiseen.\n\nJa tuntuu kuin olisi Porthanin täytynyt maantieteeseen syventyä. Olemme\nnähneet Porthanin historiallisten teosten suurelta osalta lähteneen\nsiitä vilkkaasta huomiosta, jota käsittelemänsä asiat juuri silloin\naikalaisissa herättivät. Oli läheinen yhteys hänen ajatuksissaan asiain\nnykyisyyden ja menneisyyden välillä. Porthan oli tutkimuksissaan\nlähtenyt Suomen kansasta ja joutui siten sen historiaan. Mutta yhtä\nvähän saattoi hän käsitellä kansaa, käsittelemättä samalla maata, kuin\nhän saattoi päästä sen historiaan, ottamatta pohjakseen maan\ntuntemista.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMutta työskentely Suomen keskiajan historiassa vaati myöskin\nerityistietoja jopa erityistutkimuksiakin naapurikansain historian ja\nyleisen historiankin alalla. Etenkin Suomen varhaisin historia viittasi\nVenäjälle, josta suomalaiset olivat tulleet ja jossa heidän\nheimokansansa asuivat, kristillinen aika taas näytti Ruotsiin, vaati\nottamaan selvää sen maan kirkollisista ja hallinnollisista oloista.\nNäiden maiden historian tutkiminen oli siis välittömässä yhteydessä\nPorthanin harrastusten kanssa.\n\nOlen jo ennen puhunut Porthanin Venäjän historiaa koskevista\nharrastuksista. Näimme, että hän jo 1770 luvun lopulla, siis ennen\nlaajempia tutkimuksiaan Suomen historiassa, oli ottanut sen erityisen\nesityksen aiheeksi. Hänellä oli myöskin Venäjän rajain sisällä paljon\nystäviä, jotka saattoivat häntä auttaa, etenkin siellä asuvassa\nsuomalaisessa papistossa, ja sitäpaitsi opiskeli Turussa hänen\noppilainaan sen puolen nuorukaisia. Porthanilla oli sentähden\nedellytyksiä tässä suhteessa, jotka kerrassaan puuttuivat hänen\nvirkaveljiltään ruotsalaisessa emämaassa.\n\nKun Porthan siis kirjallisuus-, historia- ja antikviteettiakatemian\njulkaisuihin aikoi vuonna 1790 kirjoittaa tutkimuksen Pähkinäsaaren\nrauhasta,[408] niin olisi voinut odottaa aikomuksen toteutuvan. Hän\nryhtyikin toimiin saadakseen ystäviensä kautta Nestorin kronikan, jota\ntyöhönsä tarvitsi ja joka sitäpaitsi oli päälähde Venäjän vanhemmassa\nhistoriassa. Vastaus, jonka hän Cygnaeukselta sai, kuvaa hyvin\nvaikeuksia, jotka Porthanilla tässä oli voitettavana: \"Nestorin\nkronikasta kuuluu saksalainen käännös ilmestyneen jossakin Saksassa,\njos oikein muistan Danzigissa; sitä ei saa täältä ostaa kuin sattumalta\ntahi jos se ulkoa tilataan erityisesti. Muita kronikoita ei liene\nkäännetty, jota kuitenkin vielä tahdon tarkemmin kysellä. Täällä ne\neivät ainakaan ole käännetyt. Myöskin kuuluu ruhtinas Schtscherbatovin\nhistoriasta Saksassa löytyvän käännös, jota ei täällä myödä ja\nulottunee se vain toiseen osaan\".\n\nPainos, jota Cygnaeus tarkoittaa kirjeessään on Schererin vuonna 1774\njulkaisema saksalainen käännös, joka monessa suhteessa oli\npuutteellinen ja virheellinenkin. Sitäpaitsi oli Pietarin tiedeakatemia\njulkaissut Nestorin kronikan vuosina 1767-1790. Porthanilla oli\nkuitenkin aije yhä edelleenkin mielessään. Vuonna 1797 hankki hän\nCaloniuksen kautta itselleen Nestorin kronikan käännöksen, mutta monet\nmuut puuhat hidastuttivat hänen työtään. Hän aikoi nyt valmistaa sen\nUpsalan tiedeseuraa varten ja vielä 1803 kertoo hän jo alottaneensa\nsitä. Kuolema kuitenkin ehti ennen, kuin teos valmistui.[409]\n\nMuutamia venäläisiä kronikoita oli kyllä Turun yliopiston kirjastossa,\nLindheimin peruja, mutta ei ole mitään merkkiä siitä, että Porthan\nolisi niitä käyttänyt. Tämä oli kyllä sitä luonnollisempaa, kun\ntutkijamme kriitillisten periaatteittensa mukaan vaati varmoja,\ntarkastettuja lähteitä, eikä tyytynyt yksityisiin kappaleisiin, jotka\nsatunnaisesti löysi. \"Sitten kun ovat tarkoin ja kriitillisesti\njulkaistut\", -- sanoo Porthan -- \"kootut ja tarkastellut, antavat nämät\nvanhan venäläisen historian jätteet sille, joka tuntee tuon kansan\nkielen ja kirjallisuuden yhtä hyvin kuin meidän historiamme,\ntilaisuuden päättää tätä\".[410] Porthan oli tässä suhteessa samassa\nasemassa, kuin ruotsalaiset tutkijatkin, jotka kyllä käsittivät Venäjän\nhistorian tärkeyden, mutta eivät koskaan ottaneet siitä selvää, v.\nCelse sanoo nimenomaan kokoelmissaan: \"Naapureimme historia on\nverrattava meikäläiseen. Venäläisillä kronikoilla on iässä etusija\nmeikäläisten ja muitten naapureimme historian rinnalla\".[411] Ja\nkuitenkin oli eräässä Vesteråsin arkistossa venäläisiä kronikoita\nuseitakin, mutta ne jäivät ymmärtämättä ja huomaamatta. Niiden joukossa\noli eräs kokonaista 78 arkkia käsittävä kappale Nestorin\nkronikkaa.[412]\n\nSamalla lailla kävi myöskin Porthanin kielellisten ja\nkansatieteellisten tutkimusten suomensukuisista kansoista. Ne\nperustuivat vain sanakirjoihin ja matkakertomuksiin, muita tarkempia\ntietoja hänellä ei ollut. Sentähden eivät Porthanin tutkimukset tähän\nsuuntaan voineet edistyä ja hän pysyi edelleen kannalla, jolla\nsaksalainen tutkimus oli. Tosin hän vuonna 1795 sai tarjouksen\nPallakselta raha-apuun Venäjän keisarinnalta suomalaisten kansain\ntutkimista varten, mutta hän sen hylkäsi. \"Jos minulla nuorempana olisi\nollut mahdollisuutta sellaiseen apuun, olisin joutunut kiusaukseen sitä\nkäyttämään: nyt on minulla Venäjää ja kaikkea siihen kuuluvaa kohtaan\nsellainen kauhu, ettei minulla edes ole ollut halua matkustaa\nPietariin, johon entiset oppilaani usein ovat minua kutsuneet, vielä\nvähemmin syvälle noiden barbaarien maihin. Mutta kyllä toivoisin, että\njoku nuori ja taitava mies saisi tehdä sen matkan, ennenkuin kaikki\nnuot eri heimot ovat sekaantuneet venäläisiin\".[413]\n\nNäin meni tuo suurenmoinen aate hukkaan ja Porthan rajoittui\nedelleenkin verrattain vähäpätöiseen toimintaan tällä alalla. Se koski\nerittäin suomalaisten lähimpiä sukukansoja, jotka samalla olivat heidän\nnaapurikansojaan. Jo 1780 luvun loppupuolella -- siis aikana, jolta\nPorthanin varsinaiset tutkimukset suomalaisista sukukielistä olivat\nperäisin -- oli hänen oppilaansa L.A. Zetraeus koonnut tietoja\nvatjalaisten kansallisuudesta ja elintavoista. Mahdollisesti oli\nvirolaisen papin Trefurtin kertomus näistä, jonka Porthan saattoi lukea\nGadebuschin kokoelmista, herättänyt hänen huomiotansa ja tiedonhaluaan\nvatjalaisista.[414] Kysymys näyttää edelleenkin häntä viehättäneen 1790\nluvulla ja 1802 hän Turun lehdissä julkaisi yllämainitun Zetraeuksen\ntietojen mukaan kertomuksen vatjalaisista. Hän oli samalla uudelleen\npyytänyt heistä tietoja, mutta ilmoitukset, joita hän sen johdosta sai,\nsupistuivat hyvin mitättömiin.[415]\n\nNäin ollen ei Porthan voinut laajemmalti ottaa Venäjää koskevia\nkysymyksiä erityistutkimuksensa aiheeksi. Sen sijaan oli Porthanin\nyhteys Ruotsin kanssa yhä lujittunut monenlaisten kosketusten kautta\nsiltä taholta. Hän tuli myöskin matkoillaan siellä tutustumaan\nruotsalaisiin lähteisiin ja ruotsalaisten oppineitten seurain jäsenenä\noli hän velvoitettu käsittelemään niiden julkaisuissa joitakin\nkysymyksiä alaltaan. Kun näiden melkeinpä täytyi olla yleisempää\nlaatua, tuli Porthan helposti valinneeksi kysymyksiä, jotka, samalla\nkuin liittyivät hänen omiin tähänastisiin tutkimuksiinsa, käsittelivät\nruotsalaista tahi yleensä pohjoismaiden historiaa.\n\nLähimpänä aineena olivat Ruotsin puolella asuvat suomalaiset, joista\nPorthan kirjoitti tutkimuksen \"Om de på Svenska sidan boende Finnar\"\nTurun lehtiin vuonna 1793. Tähän hän sai tilaisuutta sen kautta, että\nuseat ruotsalaiset kokoilijat vähää ennen olivat julkaisseet\nkokoelmansa maakunnista, joissa suomalaisia asui. Niin Hülphers vuonna\n1789 painatti viidennen osan kokoelmistaan \"Samlingar til en\nBeskrifning öfver Norland\" ja Linderholm vuosina 1788 ja 1790 \"De\nFennonibus Wermelandiae\" j.n.e. Kirjoituksensa alussa huomauttaakin\nPorthan, että hän tahtoo näistä hajanaisista lähteistä koota yhtenäisen\nkertomuksen, etenkin kun Turun sanomain lukijoilla ei liene tilaisuutta\nnoihin kaikkiin tutustua. Että kirjoitus ilmestyi vasta 1793, siihen\noli nähtävästi syynä se, että Porthan vasta myöhemmin sai tiedon tätä\nalaa koskevasta uudemmasta kirjallisuudesta. Niin sai Turun yliopisto\nvasta vuonna 1792 Upsalan yliopiston väitöskirjat vuodesta 1789 alkaen,\njoissa oli toinen osa Linderholmin väitöskirjaa.[416]\n\nAine ei kuitenkaan vetänyt Porthania puoleensa vain sentähden, että se\nkäsitteli omaa suomalaista sukua olevaa maaseutuväestöä, sen kieltä ja\ntapoja. Päinvastoin tuntuu hyvinkin luonnolliselta, että se huvitti\ntutkijaamme senkin tähden, että se oli läheisessä yhteydessä kysymyksen\nkanssa suomen kansan alkuperästä ja alkukodista. Scarinin ja Bilmarkin\nedustama ajatussuunta piti Pohjois-Ruotsin ja Norjan rajamaita\nsuomalaisten alkukotina ja Vermlannin suomalaisia jäännöksenä tästä\nalkuperäisestä asutuksesta näillä seuduilla. Vielä 1785 oli\nBilmark tuonut esille tämän väitteen kirjoituksessa \"De regihus\nFinlandiae\".[417] Kun Porthan nyt nojautuen viimeisiin ruotsalaisiin\ntutkimuksiin todisti täällä asuvat suomalaiset aivan myöhäisenä aikana\nsinne muutetuiksi, tähtäsi hän Bilmarkin edustamaa ajatustapaa vastaan\nankaran iskun.\n\nPorthanin viimeisinä elinvuosina joutui kysymys näistä Vermlannin\nsuomalaisista vielä kerran hänen huomionsa alaiseksi. Eräs suomalainen\nylioppilas Johan Ahlberg oleskeli sikäläisellä suomalaisalueella\nlopulla vuotta 1801 ja Porthanin pyynnöstä kertoo hän oloista siellä.\nAhlberg oli valmis jatkamaan tutkimuksiansa ja kirjoittamaan\nväitöskirjan \"Medelpadissa, Helsinglannissa ja Gestriklannissa,\nVermlannissa sekä Taalain maassa olevista suomalaisista\" Porthanin\njohdolla tarkastettavaksi. Nimenomaan huomauttaa hän, että Porthan ei\nvoisi kirjevaihdon kautta tutkia oloja täällä, vaan tarvittaisiin\nsiihen jonkun suomalaisen tutkijan oleskelua paikkakunnalla.[418] --\nMutta sen jälkeen ei ole yrityksestä mitään tietoa.\n\nEnsimäiseen julkaisuunsa kirjallisuus-, historia- ja\nantikviteettiakatemian toimituksissa oli Porthan ottanut aineen, joka\nkuului suorastaan Suomen historiaan. Se oli hänen tulopuheensa, josta\nennen puhuin. Sen aine oli kylläkin omiansa kiinnittämään huomiota\npuoleensa; siitä olisi todistuksena akatemian sihteerin vastauskin, jos\ntuollaisiin korupuheisiin voitaisiin suurempaa arvoa panna. Siinä on\nkuitenkin huomattava yksi kohta, vakuutus, että akatemia valitessaan\nPorthanin jäsenekseen \"ei ole etsinyt vain sitä apua, jota nero ja oppi\naina tarjoovat, vaan erittäinkin hyötyä, jota ei kukaan muu kuin\nPorthan ole voinut tuottaa\". Sillä hän yksin oli kykenevä edustamaan\nSuomen historian tutkimusta akatemiassa.[419] Vaikka siis Porthan\nsaattoi tarjota Suomen historiasta sellaisenaan aineita, jotka sopivat\nakatemian julkaisujen palstoille -- sellainenhan oli paitsi tulopuhetta\nmyöskin ennen mainittu kirjoitus suomensukuisista kansoista --\nhuomaamme hänen piankin kääntyvän aloille, jotka samalla koskivat\nnaapurimaitten historiaa. Kun Venäjän historiaa koskeva aine sitten\nepäsuotuisten olosuhteitten tähden viivästyi, ryhtyi Porthan\nSkandinaavian vanhempaan historiaan. Tämä aiheutti kirjoituksen \"Försök\nat uplysa Konung Aelfreds geographiska Beskrifning öfver den Europeiska\nNorden\", joka julkaistiin yllämainitun akatemian toimitusten\nkuudennessa osassa.\n\nTämä Alfredin kertomus oli jo aikaisin herättänyt Porthanin huomiota\nsentähden, että se sisälsi tärkeitä tietoja suomensukuisten kansojen\nvanhemmista asuinsijoista. Jo väitöskirjassa \"De Bircarlis\" oli siitä\nmainittu ja huomautettu, että Langebekin editiooni kertomuksesta oli\nvirheellinen. Kahta vuotta myöhemmin on Porthan laajasti tehnyt selkoa\nkainulaiskysymyksestä väitöskirjassaan \"De antiqua gente Quenorum\"\nesittämällä kveenejä koskevan kohdan Alfredin esityksestä ja selitellen\nsitä. Paitsi Langebekin tuntee Porthan nyt myöskin Forsterin editioonin\nteoksesta, mutta ei Barringtonin esitystä. Jos Porthan tutkiessaan\nkainulaisia usein oli ottanut huomioonsa Otherin Peripluksen, niin\nantoi lopullisen aiheen sen julkaisuun toisen sukulaiskansan tutkimus.\nItse kertoo Porthan, että hän kääntyessään permalaisiin aikeissa jatkaa\nkirjoitussarjaansa suomensukuisista kansoista tuli kirjoittaneeksi\nselitykset Periplukseen.[420]\n\nNordinin kanssa Porthan sitten keskustelee kirjeellisesti tuosta\nAlfredin kirjoituksesta ja tiedustelee häneltä Barringtonin editioonia,\njota Nordin ei kuitenkaan tuntenut. Nordin kehottaa Porthania\nkääntymään British Museumin hoitajan puoleen englantilaista\nkirjallisuutta saadaksensa teostaan varten. Tämä oli helmikuussa\n1791.[421] Varmaankin varsinainen kirjoituksen selittely tapahtui\nnäihin aikoihin, sillä joulukuussa vuonna 1794 kertoo Porthan, että\nhänen memoaarinsa aineesta on valmiina. Hän aikoo jättää sen\nkirjallisuusakatemialle, mutta pelkää, että se jo on nukkunut, ja siltä\nvaralta hän tuumii muuttaa tämän ynnä muita memoaarejaan latinalaisiksi\nväitöskirjoiksi.[422] Kuitenkin Porthan vielä 1795 viimeistelee\nkirjoitustaan, hankkien silloin Aurivilliuksen kautta anglosaksilaisen\nsanakirjan Upsalasta[423] ja Caloniukselta Saksan keskiajan\nmaantiedettä koskevan teoksen.[424]\n\nPorthanilla oli käytettävänään kaksi eri jäljennöstä asiakirjasta,\nSpelmannin ja Barringtonin, mutta itse käsikirjoitusta hän ei tuntenut.\nTästä oli seurauksena, että hän tuli painattaneeksi tekstiinsä, jossa\nhän pääasiallisesti seuraa Barringtonin tekstiä, muutamia tämän\nhuolimattomuuksia ja painovirheitä. Mutta nämät koskivat vain\nsivuasioita. Hänen muistutuksensa ovat laajat ja käsittelevät asiaa\nerittäin tarkoin. Forsterin tunnetut muistutukset ottavat melkein\npuolta pienemmän alan, Langebekin muutamista huomautuksista\npuhumattakaan. Mutta tärkeämpi on niissä esiintyvän kritiikin arvo.\nHänen tekstin tulkitsemisensa ja sen yhteydessä olevat selitykset\nedustavat käsitystapaa, joka parhaiten sopii sekä sanaetymologioihin\nettä maantieteelliseen kokonaisuuteen. Tässä on Porthanin onnistunut\nlöytää useita ennen huomaamattomia selitystapoja, joista esim. Sillende\nnimen selittäminen on huomattava. Lisättäköön tähän myöskin, että\nPorthan myöhemmin eräästä käsinkirjoitetusta muistiinpanosta päättäen\nvertasi sanaa Syssyle Schlesiaan. Useat hänen edeltäjistään seurasivat\nliiaksi sanojen etymologiaa ja heidän hypoteesinsa tulivat sentähden\nkovin rohkeiksi, kun maantieteellisiä käsitteitä pidetään silmällä.\nPorthan osasi yhdistää molemmat vaikeudet niin, että tuli luontevaan\najatukseen. Eräs hänen seuraajansa on arvostellut hänen tutkimustaan\nnäin: \"Hän on siinä antanut verrattoman todisteen opistaan ja\ntarkkanäköisyydestään, hän on itse, vaikka hänellä oli sellainen mies\nkuin Langebek edeltäjänä, tehnyt niin monta korjausta selityksiin ja\nkäännökseen ja perustellut kaiken niin perinpohjaisilla todisteilla,\nettei voi kyllin ihmetellä hänen tietojaan kielessä, joka on niin\neroava hänen äidinkielestään, kuin anglosaksin kieli todella on suomen\nkieleen nähden\".[425] Tähän suuntaan ovat viime ajan tutkijatkin tällä\nalalla arvostelleet Porthanin teosta.[426] Sen ajan tutkijoista ainakin\nSchlözer sitä suuresti kiittelee, käyttäen esityksissään Porthanin\nantamia selityksiä.[427]\n\nKun Porthanin laitos Otherin matkasta oli ilmestynyt, sanoo hän\nolevansa utelias näkemään miten sitä arvostellaan Tanskassa ja\nSaksassa, hän on näet siinä mennyt hiukan niiden rajojen ylitse, jotka\nhän muuten on pannut tutkimuksilleen.[428] Se oli hänen ensimäinen\naineensa, joka aiheeltaan oli yleisskandinaavinen; näemme, että se oli\nalkuna muihin samanlaisiin. Ja samaan aikaan alkaa myöskin hänen\nyhteytensä tanskalaisten oppineitten kanssa. Vuosina 1787 ja 1788\nolivat P.F. Suhm ja Porthan vaihtaneet keskenänsä jonkun kirjeen. Mutta\nvasta vuodesta 1797 alkoi jälkimäisen yhteys tunnetun tanskalaisen\npolyhistorin Nyerupin kanssa. Se ei johtunut suomenkielisten kansain\ntutkimuksesta saaduista yhteisestä intressistä, vaan pikemmin yleisistä\nkirjallisista harrastuksista. Mahdollisesti aiheutti sen skandinavismi,\njoka 1790 luvun lopulla levisi pohjoismaissa. Nyt vasta joutuikin\nPorthan lähempään yhteyteen tanskalaisen tieteen kanssa.\n\nYhtä yleinen aineeltaan ja sen kautta samaten omiansa herättämään\nlaajempaa huomiota oli Porthanin viimeinen suurempi julkaisu: Ad\nrecensionem Bullarii Romano-Sveogothici, a Nobil. a Celse editam,\naccessio. Julkaisun aiheena olivat Fredenheimin Roomasta hankkimat\npaavien bullat, jotka saapuivat Ruotsiin 23. p. marraskuuta 1783.\nNordin teki näistä luettelon, jonka hän esitti kuninkaallisessa\nkansliakolleegiossa 1. p. joulukuuta samana vuonna.[429] Luettelon\nlähetti Mennander senjälkeen v. Celselle, jotta tämä voisi esittää\nbullain sisällyksen erityisessä julkaisussa. Se oli aijottu jatkoksi\nhänen teoksensa \"Recensio Bullarii\" ensi osaan, joka käsitti jo ennen\nRuotsissa tunnetut bullat ja viittasi niitä mainitseviin teoksiin.\nMutta v. Celse oli tuskin päässyt työnsä alkuun, kun hänet kohtasi\nkuolema.\n\nHänen työnsä, jäi aluksi jatkamatta. Porthan oli kuitenkin saanut\nkäyttää hyväksensä noita bullia julkaistessaan Juustenin kronikkaa ja\nniin kypsyi hänessä vähitellen päätös jatkaa v. Celsen työtä. Niinpä\nhän 7. p. toukokuuta 1795 kirjoitti Caloniukselle: \"Olisi hyvin hyvä,\njos saisimme hänen kokoelmansa bullae papales: varmaan antaisin\nväitöskirjoina niistä resensioonin, joka olisi jatkoa v. Celsen\nteokseen\". Tämä oli vastauksena Caloniuksen ilmoitukseen, että\nFredenheim oli luvannut lahjoittaa kokoelmansa Turun yliopiston\nkirjastoon, kirjeessä Porthanille, 10. p. huhtik. 1795. Seurauksina\ntällaisista toimenpiteistä oli, että Porthanin vanha suosija Fredenheim\nlahjoitti kokoelman Turun yliopistolle ja resensiooni todella joutui\nPorthanin tehtäväksi.\n\nMissä määrin Porthan resensioonissaan perustui Nordinin ja v. Celsen\nesitöihin, ei voi varmuudella tietää. Kun teos oli tekeillä, kirjoitti\nFredenheim siitä Porthanille:[430] \"Muistutuksesi ovat hyvin valaisevia\nja on hyvä, ettei Nordin voi sanoa meidän kyntäneen hänen vasikoillaan.\n-- -- -- Minkä säännön mukaan olet pannut päivämäärät? Oletko kaikessa\nvoinut luottaa Nordiniin; sillä tiedän että Celsellä oli muutamia\nepäilyksiä tässä suhteessa?\" Nordinin resenseeraava luettelo,\nsellaisena kuin se tavataan hänen kokoelmissaan Upsalan yliopiston\nkirjastossa, on verrattain lyhyt ruotsalainen selonteko bullain\nsisällyksestä. Silloin tällöin on liitetty oheen lyhyitä huomautuksia\nniissä esiintyvistä seikoista. Niin huomautetaan esim. karjalaisista,\nettä näillä tarkoitettiin myöskin virolaisia, liiviläisiä ja venäläisiä\nj.n.e.\n\nPorthanin resensiooni on tehty aivan samaan malliin kuin v. Celsen,\nkuitenkin on hän liittänyt tekstin alle hyvin lukuisia muistutuksia.\nSellaiseksi oli resensioonia heti alustapitäin aijottukin. Jo vuonna\n1783 ilmoittaa Mennander Fredenheimille toivomuksensa julkaisutavasta:\n\"Neuvoni on siis, että kukin bulla laitetaan ja painetaan niinkuin v.\nCelse on tehnyt bullaariossaan. Tämä voi tapahtua sitä helpommin, kuin\nasiakirjain päällekirjoitus jo sisältää sen sisällön, jota kuitenkin\ntulee siellä täällä vähän pitentää. Mutta Kustaa I:sen kirjeet ja\nehkäpä yksi ja toinen bulla ovat kokonaisuudessaan painettavat, samassa\nmuodossa ja samoilla kirjasimilla kuin v. Celsen, että ne voidaan tämän\nkanssa yhteen nidokseen liittää. Luulen, että sellainen teos ei nouse\nyli 10 à 12 painoarkin\".[431]\n\nPaitsi näitä lähdejulkaisuja, aiheutti tutkimus Juustenin kronikkaa\nvarten Porthanin tekemään lukuisia erikoistutkimuksia eri aloilla.\nUseat näistä muodostuivat yleisruotsalaisiksi aiheeltaan, ne kun\npyrkivät selvittämään Suomessa vallalla olevia ruotsalaisia laitoksia\nja tapoja. Niin väitöskirjat \"Observationes circa historiam decimarum\necclesiasticarum in Svecia\", joka ilmestyi vuosina 1796 ja 1798\nkahdessa osassa ja \"Observationes circa historiam Denarii Petrinii in\nSvecia\" vuodelta 1802.\n\nEdellinen tutkimus osottaa, miten Porthan vähitellen joutui\nerikoisaineistaan yhä yleisempiin tutkimuksiin. \"Tämän väitöskirjan\njohdosta olen huomannut\" -- sanoo hän -- \"miten huonosti\nmaakuntalakimme (niin mainio lähde historiallemme) ovat sekä\njulkaistuja että käännettyjä: se olisi aine juriidiselle\nhistoriankirjoittajalle\". Erityisesti huomauttaa hän, että olisi\nvertailtava eri maitten lakeja ja tutkittava niiden vaikutuksia\ntoisiinsa; arvellen omasta puolestaan, että anglo-saksilaiset lait\nvanhojen norjalaisten kautta ovat vaikuttaneet ruotsalaisiin.[432] Ja\nmuutamia vuosia myöhemmin hän palaa tähän aatteeseensa, kehottaen\nCaloniusta pitämään tulopuheensa kirjallisuusakatemiaan tästä aineesta.\nSilloin olisi paitsi muita myöskin venäläiset ja mongoolilaiset lait\notettavat huomioon.[433]\n\nMilloin Porthan ryhtyi ensimäiseen noista kirjoituksista? Epäilemättä\noli hänen toimenpiteensä vanhojen maakuntalakien hankkimiseksi\nkirjastoon sen kanssa yhteydessä. Jo vuonna 1791 oli Porthan tutkinut\nvanhoja lakeja Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa, etupäässä kyllä\nsuomalaisia lainkäännöksiä, mutta pitäen muitakin kappaleita vanhoista\nlaeista silmällä. Keväällä vuonna 1794 lähettää Calonius hänelle useita\nsellaisia,[434] mahdollisesti Porthan silloin viehättyi kirjoittamaan\ntästä aineesta. Porthanilla näkyy olleen se valmiina jo vuonna 1796,\nvaikka toinen puoli silloin jäi painamatta syystä, että respondentilta\npuuttui tarvittavia varoja.[435]\n\nRuotsin vanhempaa hallinnollista historiaa valaisi myöskin väitöskirja\n\"Observationes nonnullae De dignitate Jarlorum in Svecia\" vuodelta\n1798. Se ei ollut enää missään yhteydessä Suomen historian tutkimisen\nkanssa, vaan oli se alusta asti lähtenyt yleisskandinaavilaisesta\nintressistä, johon edellä mainitsemani tutkimukset ehkä olivat\nPorthania vieneet ja varmaan polyhistoriallinen harrastus häntä\nkehotti. Lähimpänä syynä oli kai Botinin liiaksi kaavamainen ja\nsystematiseeraava esitys tästä aineesta, jota Rosenhane oli seurannut.\nTämä oli arvellut varsinaisen jaarlin arvon sellaisena, kuin se\nmyöhemmin oli, alkaneen Ruotsin hämärästä muinaisuudesta asti. Aivan\nsaman periaatteen mukaan olivat Peringsköld, v. Dalin ja v. Stiernman\nkäsitelleet neuvosherran virkaa. Siinä esiintyi vielä vanha halu\ntoisarvoisten lähteitten perustalla viedä vanhain laitosten alkujuuri\nniin kauvas taapäin kuin suinkin mahdollista, halu joka oli\njonkinlainen jäte vanhasta systematiseeraavasta suunnasta. Ruotsin\nhistoriograafi Schönberg lausuu jo vuonna 1789, että on luettava\nneuvosherroiksi vain sellaiset, jotka kuninkaankirjeissä ja muissa\nvanhoissa asiakirjoissa sillä nimellä mainitaan, sillä ei voida luottaa\nvanhoihin sukukirjoihin, vielä vähemmin uudempiin genealogioihin tässä\nsuhteessa.[436] Porthan on noudattanut samaa menettelyä tutkimuksessaan\njaarlin arvosta ja tullut edellisistä tutkijoista eroaviin tuloksiin.\nHänen tutkimuksensa merkityksen silloisille tiedemiehille todistaa\nSchlözerin lausunto: \"Etsikäämme ilmeisempää totuutta ja kysykäämme\nkiitollisina neuvoa Porthanilta, joka ensimäisenä tällä alalla uskalsi\nepäillä ja lakkasi uskomasta kärsivällisesti pelkkiin kuvitteluihin,\njoka uskominen juuri oli erehdystä\".[437]\n\nPorthanin skandinaavilaista historiaa käsitteleviin tutkimuksiin lukisi\nhelposti myöskin teoksen \"De Poësi Gentium Septentrionalium\nantiquissima\" ensi osan, ellei tietäisi sitä pääasiassa respondentin\nkirjoittamaksi. Itse Porthan antaa tälle kunnian teoksen\nkirjoittamisesta, selittäen ettei hän itse pystynyt tämäntapaisiin\naineisiin. \"Vanhaa pohjolan kieltä ja runoutta en ole kyllin\nperinpohjaisesti opiskellut, rohjetakseni niissä luomaan mitään\narvokasta teosta: sikäläisissä aineissa kuulun vain diletantein\njoukkoon\".[438]\n\nPorthan ei olekaan tutkimuksissaan käsitellyt kysymyksiä, jotka\nvaativat tarkempaa islantilaisen kirjallisuuden tuntemista. Ne olivat\nkuitenkin läheisimmässä yhteydessä toisten kysymysten kanssa,\nkysymysten suomalaisten muinaisuudesta, joiden tiedämme olleen\nPorthanin tarkastuksen esineenä, vaikka tutkijamme ne erotti toisistaan\nkäsitelläkseen jälkimäisiä erikseen. Edellisistä hän ei ole edes\nselvästi mielipidettään esittänyt, vaan osotti siinä suurta\nvarovaisuutta.\n\nPohjoismaitten historiaa laajemmalle alalle eivät Porthanin tutkimukset\noikeastaan ulottuneet. Tosin on hänen presidiollaan ilmestynyt\nhistoriallisia väitöskirjoja, joiden aihe on yleisempi, mutta ne ovat\nmelkein kaikki graduaaleja ja siis aijottuja etupäässä oppilaitten\nharjoituksiksi. Sellaisia ovat \"De libertate Graecis callide a Romanis\noblata\" ja \"De ambiguis Pontificum Romanorum de Litterarum flore\npromovendo meritis\", edellinen vuodelta 1794 ja jälkimäinen seuraavalta\nvuodelta. Vielä voisi tähän luokkaan lukea ennen mainitun \"De imperio\nHermanrici, Ostrogothorum Regis\".\n\nSamoihin aikoihin ilmaantui \"De origine et propagatione Litterarum\",\nsekin yleisempää kulttuurihistoriallista ainetta käsittelevä. Se\nilmaantui vuosina 1794 ja 1795 S.W. Heurlinin ollessa respondenttina ja\ntämä julkaisi sitten omalla johdollaan siihen jatkon. Tämä seikka\ntuntuu osottavan, että respondentilla oli verrattain suuri osuus\njulkaisuun, erittäinkin kun sen lisäksi otamme huomioon, että hänet\nmyöhemmin määrättiin kirjallisuushistorian dosentiksi. Mutta toiselta\npuolen oli Porthan sielutieteen luennoilla käsitellyt samaa ainetta ja\nyleensä osottanut harrastavansa sitä. Niinpä oli hänen presidiollaan jo\nvuonna 1786 ilmestynyt tutkimus latinalaisten kirjainten alkuperästä\n\"De origine Litterarum Latinarum\". Lähimpänä aiheena tutkimukseen oli\nse, että yliopiston kansleri kreivi Sparre oli lahjoittanut yliopiston\nkirjastoon muutamia uudempia teoksia, jotka käsittelivät etruskien\nkieltä ja kirjallisuutta. Tiedemiesten huomio oli kiintyneenä tähän\nalaan noin 1740 seuduilta asti, tutkimuksia siitä oli julkaistu eri\nmaissa ja nyt ilmestynyt väitöskirja oli ensimäinen ilmaus tästä\nharrastuksesta Suomessa. Syyn tällaisen aineen valintaan Porthan\nselittää, määritellessään aineen merkitystä: \"Kirjoitustaidon historia\nosottaa, paitsi inhimillisen neron moniaita edistysaskeleita sekä\nkansojen alkuperää ja sukulaisuutta, myöskin erilaisen määrän\nsielunvoimia, jotka eri kansakunnat ovat saaneet osakseen\".[439]\n\nTällaisten sivistysilmiöiden alkuperän ja kehityksen tunteminen näytti\nPorthanista erittäin tärkeältä. Sentähden on hän kirjoitustaidon\nhistoriaa tutkinut, niinkuin hän on kielen, uskonnon, tieteitten ja\ntaiteitten sekä valtion syntyä selvittänyt ja luennoillaan esittänyt.\nHän on kuitenkin pääasiassa tyytynyt esittämään muitten, erittäinkin\nuudempain tutkijain tutkimusten tuloksia tällä alalla.\n\nKuten mainitsin, on Porthan usein huomauttanut, että Juustenin kronikan\njulkaisu oli vain esityö varsinaiseen Suomen historiaan, jonka tuleva\ntutkijapolvi saisi tehtäväkseen. Olen myöskin ennen huomauttanut, että\ntämä merkillinen tutkija siinäkin oli aikakautensa lapsi, että hänkin\nniinkuin sen tutkijat yleensä piti itseänsä esitöitten tekijänä ja\nkokoilijana. Gjörwell kirjoitti 13. p. tammik. 1797 Lindahlille, että\nRuotsilla oli vain yksi historioitsija sanan täydessä merkityksessä,\nnimittäin Hallenberg, muut olivat kyllä hyviä alallaan, mutta he eivät\nvoi asettaa, yhdistää, elostuttaa ja sovittaa tapauksia, samalla kuin\nheillä olisi historiallista stiiliä. Ei edes Porthankaan ole poikkeus,\nvaikka onkin paras nyt elävistä tutkijoista ja julkaisijoista.[440]\n\nEdelleen olen viitannut ristiriitaan, joka Porthanissa syntyi, kun\nhänen täytyi julkaista lähteitä muodottomissa julkaisuissa, vaikka\nhänelle kauniin esitystavan saavuttaminen oli kunnianasiana. Tämän\ntähden ei saata ihmetellä, että Porthan joskus oli tuntenut halua\nmuodostaa aineksistaan muodoltaan täydellisen esityksen ja itse\nkirjoittaa Suomen historian, jota varten hän tulevalle tutkijapolvelle\noli aineksia koonnut. Niinpä julkaiseekin hän näytekappaleen aiotusta\nteoksestaan Turun lehdissä alkuvuodella 1800. Mutta ennen sen\nilmestymistä kirjoittaa hän Gjörwellille aikeestaan ikäänkuin se olisi\njätetty sikseen: \"Yhteen aikaan oli minulla aikomus valmistaa Suomen\nhistoria (tahi oikeammin katkelmia Suomen historiasta, sillä muuta emme\nvoi tarjota) siitä asti kuin maa tuli Ruotsin vallan alle aina meidän\npäiviimme; siitä oli tämä pala aijottu näytekappaleeksi. Mutta monet\nmuut sitten väliin tulleet tehtävät ovat vieroittaneet minut tästä\naikeesta\".[441]\n\nKappaleella oli päällekirjoituksena: \"Finlands Historia under Konung\nChristiern den 2:s Regering\". Enimmäkseen käsitellään siinä ajan\nvaltiollisia tapauksia, vasta viimeisessä 14:nessä pykälässä esitetään\nmaan sisällistä tilaa. Minkäänlaisessa lähemmässä yhteydessä nämät osat\neivät ole keskenään. Käsitys on tavallinen pragmaatinen, antiikin\nkirjoittajain malliin. Varsinaisia syitä Kristianin menettelyyn ei\nkoeteta selittää, enempää kuin hänen luonnettaankaan.\n\nPorthan näyttää kuitenkin aikoneen uudelleen käsitellä tätä ainetta ja\nvarmaan olisi hän silloin tarkemmin koskettanut juuri viimemainittua\nvajanaista puolta kuvauksesta. Näin lienee selitettävissä muutama hänen\nmuistiinpanonsa P.J. Alopaeuksen 14. p. kesäk. 1803 kirjoittaman\nkirjeen takasivulla.[442] Otan siitä otteen:\n\n\"Uudempain tanskalaisten taipumus puolustamaan Kristian II:sta. Ei\nkielletä, että hän oli vapaa taikauskosta ja että hänellä oli useita\naatteita valtakunnan voimistuttamiseksi, ei rakkaudesta alamaisiin,\nvaan keinona mahtinsa lisäämiseksi. Mutta hänen luonteensa ilman kuntoa\nja arvoa, väärine valoineen ja petoksineen, salakavaloine keinoineen ja\nhillittömine haluineen, rajaton viha; ei välittänyt mistään oikeuksista\neikä laeista, ei Jumalan eikä maailman. Hänen innokkaimmat ruotsalaiset\npuoluelaisensa petollisesti murhattuina (Thure Jönsson, Trolle).\nRoistot hänen ministereitään (Slaghök, Beldenack).\" Vielä on muutamia\nviittauksia Stuuren suhteesta paaviin sekä Kristianiin y.m.\nMuistiinpanot näkyvät syntyneen etupäässä muistutuksina johonkin vasta\nilmestyneeseen teokseen. Vai olisiko tutkija aikonut laajentaa\nkirjoitustaan Turun lehdissä tahi eikö hän olisikaan luopunut\naikeestaan kirjoittaa täydellisen Suomen historian, johon parhaimman\nosan elämästänsä oli tulevaa polvea varten aineita koonnut? Sitä en\ntiedä, sillä kohta sen jälkeen päättyi Porthanin uuttera toiminta\nhistoriantutkijana. Jo vuonna 1800 oli hän muistuttanut, että hänen\npääteoksensa olivat lopussa ja hänen loppuikänsä salli hänelle vain\nmuutamien kesken jääneitten teosten valmistamisen ja parin lyhyemmän\nkyhäyksen sepittämisen. Ei edes siihenkään hänelle tilaisuutta\nsallittu, sillä kuolema kohtasi hänet keskellä uutterinta työtä -- 16.\np. maalisk. 1804 -- ja antoi sen levon, jota tutkija ei milloinkaan\neläissään ollut itsellensä pyytänyt eikä saanut. Hänen elintyönsä oli\nkuitenkin todella suoritettu ja hän jätti sen ajalle, jonka luonnetta\nhän ei enää täysin käsittänyt.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] B. Mazzarella, Della oritica libri tre I, Genua 1866, siv. 122 ja\nseur. G. Monod, Du progrès des études historiques etc. Revue historique\nI, siv. 5 ja seur.\n\n[2] Mabillon, De re diplomatica, libri sex. Pariisi 1681, Esipuhe.\n\n[3] N. Fréret, Reflexions sur l'étude des anciennes Histoires et sur le\ndegré de certitude de leurs preuves. Mémoires de Littérature tiréz des\nRegistres de l'Aoadémie Royale des Inscriptions et des Belles-Lettres\nVIII, siv. 247 j.n.e.\n\n[4] Tractatus de studiis Monasticis I, kapp. XIII. Vrt. Mazzarella,\nDella critica, siv. 164.\n\n[5] Méthode pour étudier l'histoire etc. I. Uusi painos, Pariisi 1735,\nEsipuhe, siv. XXX ja seur.\n\n[6] Dictionnaire historique et critique, art. Bonfadius, III. Uusi\npainos Pariisi 1820, siv. 549.\n\n[7] Heinrich Voltz, Ueber die historische Skepsis des 17. und 18.\nJahrhunderts in Frankreich und über ihre Bedeutung für die\nfortschreitende Entwickelung der hist. Kritik. Köln 1890.\n\n[8] de Vertot, Dissertation au sujet de nos derniers rois de la premier\nrace, auquel un grand nombre d'historiens ont donné injustement le\ntitre odieux de faineants et d'insensez. Mémoire de Litterature etc.\nVI, siv. 515.\n\n[9] Dictionnaire historique et critique, art. Aconoe, I, Uusi painos.\nPariisi 1820, siv. 183.\n\n[10] Lenglet du Fresnoy, Méthode pour étudier l'histoire avec un\ncatalogue des principaux Historiens etc. Pariisi 1735 I, 78 ja seur. V,\n234 ja seur.\n\n[11] Kollin, Histoire ancienne des Egyptiens, des Carthaginois, des\nAssyriens etc. I, Pariisi 1740. Esipuhe siv. VIII.\n\n[12] Rollin, Histoire ancienne, Esipuhe, siv. LVII.\n\n[13] Robert Flint, La philosophie de l'histoire en France, Pariisi\n1878, siv. 47 ja seur.\n\n[14] Vertaa esim. Goguet, De l'origine des lois, des arts et des\nsciences et de leur progrès chez les anciens peuples. Uusi painos.\nPariisi 1778. Siv. XXXIV, jossa erityisesti huomautetaan Amerikan\nvillikansain merkitystä.\n\n[15] Vertaa Villemain, Cours de littérature française II. Pariisi 1851,\nluvut 28-30.\n\n[16] Louis Beaufort, Dissertations sur l'incertitude des cinq premiers\nsiécles de l'histoire romaine, Utrecht 1738.\n\n[17] Robert Flint, La philosophie de l'histoire en Allemagne, Pariisi\n1878, siv. 1 ja seur.\n\n[18] W. Dilthey, Das naturliche System der Geisteswissenschaften im 17.\nJahrhundert. Archiv für Geschichte der Philosophie VI, siv. 69 ja seur.\n\n[19] Vert. F.X. Wegele, Geschichte der Deutschen Historiographie.\nMünchen ja Leipzig 1885, siv. 670 muist. 1.\n\n[20] A.B. Michaelis, Gedanken über die vornehmsten Fehler der heutigen\nGeschichtswissenschaft. Hamburg 1761.\n\n[21] J.C. Gatterer, Allgemeine historische Bibliothek I, Halle 1767,\nsiv. 83 ja 85.\n\n[22] Nestor, Russisohe Annalen, Göttingen 1802-1809 IV, siv. 125.\n\n[23] Allgemeine Nordische Geschichte, Halle 1772, siv. 261.\n\n[24] Nestor III, siv. 219.\n\n[25] Nestor II, siv. 283.\n\n[26] Kirje päivätty elok. 11 p. 1751. Literarischer Briefwechsel von\nJ.D. Michaelis, geordnet und herausgegeben von J.G. Buhle I. Leipzig\n1794, siv. 2 ja seur.\n\n[27] Allg. Nord. Gesch., siv. 262 muist. o.\n\n[28] Nestor III, siv. 198.\n\n[29] Allg. Nord. Gesch., siv. 106.\n\n[30] De auctoritate traditionis in historia, siv. 15.\n\n[31] C.A. Bel, De futurorum et praesentium historia, siv. VI.\n\n[32] M. Johann Thunmann, Untersuchungen über die alte Geschichte\neiniger Nordischen Völker, Berliini 1772, siv. 73 ja seur.\n\n[33] Thunmann Burensköldille, ilman päivämäärää. Upsalan yliopiston\nkirjasto.\n\n[34] Sibirisohe Geschichte I, Pietari 1768, siv. 174.\n\n[35] Allgm. Nord. Gesch., siv. 108.\n\n[36] Allgm. Nord. Gesch. siv. 108.\n\n[37] Allgm. Nord. Gesch., siv. 23 muist. P. j.n.e.\n\n[38] C.G. Leibnitius, Brevis designatio meditationum de Originibus\nGentium, ductis potissimum ex indicio linguarum, Miscellanea\nBerolinensia, Berliini 1710 I, siv. 2 j.n.e.\n\n[39] Probe Russischer Annalen, Bremen ja Göttingen 1768, siv. 72\nmuist. 22.\n\n[40] H. Reuterdahl, Öfversigt af den behandling, som det hedniska\nSweriges historia erhållit före medlet af 17:de århundradet. Tukholma\n1839. Ludvig Stavenow, Olaus Petri som historieskrivare, Göteborg 1898,\nsiv. 2 ja seur.\n\n[41] Cornelius Tacitus. de moribus Germanorum. Nordinin kokoelmat N:o\n484. Ups. yliop. kirj.\n\n[42] Claudius Örnhjälm, Historiae Sveonum Gothorumque eoolesiasticae,\nTukholma 1689. Esipuhe lukijalle.\n\n[43] O. Hermelin, De origine Livonorum § 1. Painettu Schererin\nteoksessa Nordische Nebenstunden, Frankfurt 1776.\n\n[44] Anmärkningar i Swenska Historien 1782-1786 af O.C. Gjörwell,\nsiv. 160.\n\n[45] Andreas Rydelius, Breve Specimen Novae Scientiarum Scientiae, De\neruditione humana, Lund 1721 IV, siv. 10; Clausula Pedantismi etc. Lund\n1723, siv. 71 j.n.e.\n\n[46] Jacob Wilde, Fri-Herrens Samuelis von Puffendorfs Inledning til\nSwenska Statens Historia II. Tukholma 1743, siv. 564.\n\n[47] Fri-Herrens Samuelis von Puffendorfs Inledning etc. I, Tukholma\n1738, siv. 20.\n\n[48] Sueciae Historia Pragmatica, quae vulgo Jus Publicum dicitur etc.\nTukholma 1731, siv. 50-51 j.n.e.\n\n[49] Fri-Herrens Samuelis von Puffendorfs Inledning etc. II, siv. 18.\n\n[50] Olof Dalin, Swea Rikes Historia I, Tukholma 1747, Esipuhe.\n\n[51] Puffendorfs Inledning I, siv. 320 ja seur.\n\n[52] Olof Celsius, Swea Rikes Kyrko-Historia I, Tukholma 1767,\n1 kappale § 6.\n\n[53] Esipuhe Swea Rikes Historiaan.\n\n[54] Rhyzeliuksen memoriaali Upsalan yliopiston kirjastossa.\n\n[55] Vertaa Varburg, Olof Dalin, hans lif och gerning. Svenska\nAkademiens Handlingar ifrån år 1796 LIX, siv. 361.\n\n[56] Erik Benzelius Gustaf Benzelstiernalle 27. p. helmik. 1734. Lidén,\nBrefwäxling, Linköping 1791, siv. 174.\n\n[57] Monumentorum veterum ecclesiae Sveogothiae Prolegomena, Upsala\n1709, siv. XXXV.\n\n[58] Tilas Lidénille 2. p. tammik. 1772. Upsalan yliop. kirjasto.\n\n[59] Anmärkningar vid Herr Hof-Cancellerens och Riddarens Olof v.\nDalins Swea Rikes Historia, Tukholma 1771. siv. 12 ja seur.\n\n[60] Warmholtz Lidénille 15. p. marrask. 1768. Upsalaa yliop. kirjasto.\n\n[61] Katkelma Benzeliuksen elämäkerrasta. Lidén, Brefväxling, siv. XXI.\n\n[62] Kirje päivätty 2. p. marrask. 1781. Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[63] Schönberg Tengströmille 4. p. tammik. 1782. Helsingin yliopiston\nkirjasto.\n\n[64] Arckenholtz Warmholtzille 15. p. jouluk. 1763. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[65] Gjörwell Lidénille 23. p. tammik. 1766. Upsalan yliopiston\nkirjasto.\n\n[66] Nestor V, siv. XXX. Samoin kirjeessä Lüdekelle 13. p. marrask.\n1791... \"täällä laskin perustuksen myöhemmälle kokonaan toisenlaiselle\nelintehtävälleni\". Tukholman kunink. kirjasto.\n\n[67] Lagerbring Gjörwellille 14. p. jouluk. 1787. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[68] Gjörwell Lidénille 30. p. elok. 1768. Upsalan yliopiston kirjasto.\n\n[69] I, Göttingen ja Gotha 1773.\n\n[70] Upsala 1772.\n\n[71] Thunmann Burensköldille 5. p. toukok. 1774. Upsalan yliopiston\nkirjasto.\n\n[72] Antiquitates septentrionales et Britannicae atque Hibernicae inter\nse comparatae. Novi Commentarii Societatis Regiae Scientiarum\nGoettingensis IV. Göttingen ja Gotha 1774, § 2 ja 3.\n\n[73] Gagnerus Aurivilliukselle 24. p. maalisk. 1783. Tukh. kun.\nkirjasto.\n\n[74] Kirje päivätty Tukholmassa 23. p. elok. 1774. Tukh. kun. kirjasto.\n\n[75] Glossarium Sviogothicum, Upsala 1769, Esipuhe, siv. II ja seur.\n\n[76] Swen Bring, Samling af åtskilliga Handlingar och Påminnelser, som\nförmodeligen kunna gifva lius i Svänska Historien I. Ilman painovuotta\nja painopaikkaa, n:o 1.\n\n[77] Knös Gjörwellille, 7. p. lokak. 1783. Tukholman kunink. kirjasto.\n\n[78] Den Swenska Mercurius, heinäk. 1758, 4 vuosik. I. siv. 6 ja seur.\n\n[79] Episcoposoopia Sviogothica eller en Swea Göthisk Sticht- och\nBiskops-Chrönika I, Linköping 1752. Omistus papistolle.\n\n[80] Vertaa Thamin ja Hallenbergin kirjevaihtoa, esim. Tham\nHallenbergille 1. p. elok. 1794. Upsalan yliop. kirjasto.\n\n[81] Schönberg Gjörwellille 20. p. maalisk. 1789. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[82] Puffendorffs Inledning I, siv. 2.\n\n[83] Anmärkningar etc, siv. 10 ja seur.\n\n[84] Svea Rikes Historia II, Tukholma 1773, Esipuhe § 17.\n\n[85] Gjörwell Lindahlille 13. p. tammik. 1797. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[86] Viitasaaren kirkonkirjassa ilmoitetaan syntymäpäiväksi 8. päivä\nmarrask. Vert. Hist. Arkisto XV, 221-222.\n\n[87] Omistuskirjoitus väitöskirjassa Revelationi quid debeat\nphilosophia nostra I, 1758.\n\n[88] Gjörwell Porthanille 26. p. marrask. 1798. Helsingin yliopiston\nkirjasto.\n\n[89] M.J. Alopaeus Gjörwellille 1. p. jouluk. 1804. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[90] Porthan Mennanderille 29 p. lokak. 1784. Bref från Henrik Gabriel\nPorthan till samtida, utgifna af Ernst Lagus, Helsinki 1898, siv. 109.\nPorthan Caloniukselle 10 p. lokak. 1793. H.G. Porthans bref tili M.\nCalonius I, Helsinki 1886, siv. 30.\n\n[91] C.F. Mennander, Theses de informatione juventutis, 1748, § XI\nja XIV.\n\n[92] Lidén Schönbergille 29. p. syysk. 1791. Upsalan yliopiston\nkirjasto.\n\n[93] Turun yliopiston luentoluettelot vuosina 1755-1760.\n\n[94] Fredenheim Mennanderille 26. p. maalisk. 1762 ja 17. p. helmik.\n1764 j.n.e. Tukholman kunink. kirjasto. Porthan mainitsee omistavansa\nkappaleen Rollinin äskenmainittua teosta kirjeessä M.J. Alopaeukselle\n9. p. elok. 1774. Bref till samtida, siv. 7.\n\n[95] Gjörwell Lindahlille 13. p. tammik. 1797. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[96] Vert. edellä, siv. 9 ja seur.\n\n[97] Scarinin luennot päällekirjoituksella \"Annotationes in Collegio\nprivato Celeberrimi Domini Professoris Scarin in historiana patriam\nexcerpti\", kappaleet 7-11, 65. Nordinin kokoelma Upsalan yliopiston\nkirjastossa. Historia Sveogothica, deficiens & restaurata I 1736, 1\nkappale § 1-3.\n\n[98] De fide historica, aforismi XIV. De studio historico. teesi XVIII.\n\n[99] Nicolaus Stobaeus, Officium historici, Lund 1740, § XIV.\n\n[100] Katso M.G. Schybergson, Historiens studium vid Åbo universitet,\nHelsinki 1891, siv. 79.\n\n[101] Cicero im Wandel der Jahrhunderte von Th. Zielinski, Leipzig\n1897. siv. 21, 42 ja seuraava.\n\n[102] Ideen zur Geschichte und Kritik der Poesie und bildenden Künste.\nSämmtliche Werke, Stuttgart ja Tübingen 1829 XV, siv. 70 ja seur.\n\n[103] J. Denis, Histoire des théories et des idées morales dans\nl'antiquité. Pariisi 1856 II, siv. 16 ja seur.\n\n[104] Herder, Ideen zur Geschichte und Kritik der Poesie und bildenden\nKünste XV, siv. 67 ja seur.\n\n[105] \"Arveli sitä kaikkien muiden tieteitten erinomaiseksi auttajaksi\nja ihmiselämän valoksi; jonka puutetta piti turmiollisena ja häpeänä.\nSentähden uudelleen ja yhä uudelleen suositteli sitä nuorisolle\".\nPorthan, Oratio funebris in memorian Henrici Hassel, siv. 28.\n\n[106] Mennander samoin. Vrt. väitöskirjaa An recentioribus vel\nantiquioribus palma eruditionis sit tribuenda? 1753, § IX.\n\n[107] Turun yliopiston luentoluettelot vuosina 1754-1760.\n\n[108] Sigfrid Porthan ja C.G. Wernan, Aphorismi miscellanei ad ideam\neruditi pertinentia tractantes I, Turku 1765, afor. XXXIX.\n\n[109] Sama teos, afor. V.\n\n[110] Den Swenska Mercurius, heinäk. 1758, Esipuhe, siv. 5 ja seur.\n\n[111] Oratio funebris, qua in memoriam amplissimi atque celeberrimi\nviri Henrici Hassel etc, siv. 20 ja seur.\n\n[112] § V.\n\n[113] S. Porthan ja J.M. Ytter, Aphorismi miscellanei, Turku 1765 II,\nafor. XLIII.\n\n[114] Aphorismi miscellanei II, afor. XLIII.\n\n[115] Kalm Mennanderille 25. p. jouluk. 1771. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[116] Toimestaan hän kirjoittaa viimemainitulle: \"S.T. Koska M.\nFattenberg on matkustanut maalle muutamiksi päiviksi ja koska en sillä\nvälin tahdo viivyttää painattamista, olen itse lukenut korrehtuurin\nläpitse; en siis ole varma sen tarkkuudesta; mutta tahdon neuvoa häntä\nhänen palattuaan sitä tarkemmin läpikäymään tarkastusarkin, niin että,\nmitä nyt on mahdollisesti korjattavaa, silloin huolellisesti otetaan\nhuomioon\". Kirje ilman päivämäärää Upsalan yliop. kirjastossa. Vrt. P:n\nmuita kirjeitä Hallenbergille kesällä 1800 samasta asiasta. Bref till\nsamtida, siv. 245 j.n.e.\n\n[117] Hakemuksessaan kaunopuheliaisuuden ja runouden lehtorin virkaan\nPorvoon kymnaasissa, sanoo Porthan että tämä tieteenhaara koko hänen\nyliopistoaikansa oli ollut hänen pyrkimystensä määränä. Hist. Arkisto\nXV, siv. 224. Vertaa myöskin Porthanin yliopistolta saamaa\nvirkatodistusta yliopiston konsistoorion pöytäkirjassa 22. p. toukok.\n1769. Schybergson, Historiens Studium vid Åbo universitet, siv. 106 ja\nseur.\n\n[118] Porthanin luennot Horatiuksen Ars poëticasta. Helsingin yliop.\nkirjasto.\n\n[119] Luennot Ernestin retoriikasta, siv. 7. Turussa.\n\n[120] Vertaa Porthanin korjaamia latinalaisia kirjoitusharjoituksia,\njoita säilytetään Kuopion lyseon kirjastossa, lueteltuina Hist.\nArkistossa XV, siv. 229-230.\n\n[121] Porthan Yrjö Maunu Sprengtportenille 19. p. jouluk. 1784 ja\nluultavasti jouluk. lopulla 1785. Bref till samtida, siv. 111 ja seur.,\n126-127.\n\n[122] Porthan Mennanderille 7. p. jouluk. 1781. Bref till samtida, siv.\n38; 14. p. jouluk. 1780, siv. 35; Porthan Nyerupille 27. p. elok. 1801.\nBref till samtida, siv. 257.\n\n[123] 7. p. jouluk. 1781, siv. 38.\n\n[124] Porthanin kielitieteellisiä muistiinpanoja Helsingin yliopiston\nkirjastossa.\n\n[125] Porthan Nyerupille 27. p. elok. 1801, Bref till samtida,\nsiv. 257.\n\n[126] Hist. Arkisto XV, siv. 231-232.\n\n[127] Porthan Mennanderille 25. p. huhtik. 1783. Bref till samtida,\nsiv. 71.\n\n[128] Oratio funebris in memoriam Henrici Hassel, siv. 29.\n\n[129] Kårt Historia om K. Academien i Åbo, § 6. Åbo Tidningar, 1799,\nnumero 13.\n\n[130] Porthan Lidénille 20. kesäk. 1788 ja Rosensteinille 24. p.\njouluk. 1788. Bref till samtida, siv. 143 ja 151. Luennot\nsielutieteestä 1788. Valtion, hist. museo.\n\n[131] De sermone, Turku 1738, § XVI.\n\n[132] Hassel Fredenheimille 14. p. heinäk. 1772. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[133] Isaac Fortelius Mennanderille 7. p. maalisk. 1751. Tukholman\nkunink. kirjasto. Vertaa J.R. Forsman, Kaarle Fredrik Mennander ja\nhänen aikansa, Turku 1900, siv. 191.\n\n[134] Gananderin mytologian esipuhe päivätty Frantzila 28. p. huhtik.\n1785. Kirjevaihdosta mainitsee Ad. Neovius kolme kirjettä Kaarlepyyn\nkirkkoherralta Juhana Snellmanilta Porthanille ja yhden Porthanin\nkirjeen Snellmanille. Hist. Arkisto XV, siv. 236 muist. 2.\n\n[135] 12. p. helmik. 1767, numero 13. ja 16. p. helmik. numero 14.\n\n[136] \"A critical Dissertation on the Poems of Ossian, the son of\nFingal.\" Macphersonin julkaisemassa \"The Poems of Ossian, Translated by\nJames Macpherson\" II, Lontoo 1773.\n\n[137] A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpano I, Runokokous Väinämöisestä,\nHelsinki 1898, siv. 14.\n\n[138] Gothenius Gjörwellille 17. p. elok. 1765. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[139] De poësi Fennica, § IX muist. b.\n\n[140] Väitöskirja, joka ilmestyi vuonna 1758 S.M. Ullholmin\nrespondenttina ollessa Upsalassa, siteerataan \"De poësi Fennica\" § V.\n\n[141] Porthanin luennot sielutieteessä, 3:s osa, 8:s kappale, 4 §.\nSuom. Kirj. Seur. kirj. n:o 4967.\n\n[142] Luennot Ernestin retoriikasta, siv. 76, Turussa olevassa\nkappaleessa.\n\n[143] Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[144] Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[145] Historia Sveogothica deficiens & restaurata, § IV muist.\n\n[146] Dissertatio academica, praecipuas caussas defectuum, quibus\nlaborat Historia Fennica leviter adumbrans, 1764, § X.\n\n[147] Indicia mineralogiae in Fennia sub gentilismo, C.R. Giers, 1767.\n\n[148] De poësi Fennica, § XIII. Kysymys on tässä erityisesti\nloitsurunoista.\n\n[149] De poësi Fennica, § XIII. K. Krohn, Loitsurunoja viime\nvuosisadalta, Valvoja 1890, siv. 543 ja seur.\n\n[150] Porthan Mennanderille 22. p. toukok. 1778. Bref till samtida,\nsiv. 13-14.\n\n[151] De fama magiae Fennis attributae, § III.\n\n[152] Chronicon Episcoporum Finlandensium, siv. 50.\n\n[153] Anmärkningar rörande Finska folkets tillstånd och läge. Vitt.-,\nHist.- o. Ant.-Ac. Handl. IV, siv. 6.\n\n[154] Porthan Mennanderille 22. p. toukok. 1778 ja 7. p. jouluk. 1781.\nBref till samt., siv. 13 ja 38.\n\n[155] Sama 5. p. huhtik. 1782. Bref till samt., siv. 50.\n\n[156] Porthan Gjörwellille 16. p. elok. 1800. Bref till samt.,\nsiv. 249.\n\n[157] Nordin Gahmille 22. p. jouluk. 1774. Tukholman kunink. kirjasto.\n\n[158] Tilas Lidénille 3. p. huhtik. 1766. Upsalan yliopiston kirjasto.\n\n[159] Esm. Vindiciae Fennorum, alku.\n\n[160] Gagnerus Aurivilliukselle 24 p. maalisk. 1783. Ups. yl. kirj.\n\n[161] Undersökning om Lagskipningen i de äldre tider, Esipuhe, preeses\nBilmark, 1772.\n\n[162] Erik Lencquist Mennanderille 8. p. huhtik. 1773. Tukholman\nkunink. kirjasto.\n\n[163] Mennander Strickerille 31. p. toukok. 1767, Tilasille 12. p.\nmarrask. 1762. Tukholman kunink. kirjasto. Bilmark, Praecipuae oaussae\ndefectuum, quibus laborat historia Fennica, 1764.\n\n[164] \"Mitäpä on tehtävä suurilla kirjastoilla ja kokoelmilla\njulkisissa paikoissa? Ne vaativat suuria rahoja ostoksiin; ne vaativat\nsuuria huoneita ja saleja, että sinne vieritettäisi kasottain kirjoja\nja kirjastonhoitajain tulee näön vuoksi niitä hoitaa. Hänellä on joko\npalkkaa tahi ansiota siitä, että hän säilyttää avaimia ja mielensä\nmukaan näyttelee kirjaa tahi käsikirjoitusta, joka hänen mielestään on\nomituinen\". Tilas Lidénille 11. p. lokak. 1764. Upsalan yliopiston\nkirjasto j.n.e.\n\n[165] \"Valtioarkistossa on useita kirjoja, joissa on kaupunkien\noikeuksia, mutta ne ovat tuskin enää saatavissa, sillä v. Stiernman,\njoka nyt on viimeisillään. ei ole koskaan laskenut ketään ihmistä niitä\nkatsomaan -- -- -- Tämä sekä muut asiakirjat ovat niin paperien sekaan\nhaudattuja, että niitä tuskin saa v. Stiernmanin eläessä\". Gahm\nLidénille 6. p. helmik. 1765. Upsalan yliop. kirjasto.\n\n[166] Diplomatarium Suecanum I, Tukholma 1829, siv. XX.\n\n[167] Tähän edelliseen seikkaan viitataan väitöskirjan \"De urbe Uloa\"\nesipuheessa, josta vuonna 1737 ilmestyi ensi osa Scarinin presidiolla.\n\n[168] Aurora seuran perustuksesta katso G. Castrén, Sällskapet Aurora,\nFörhandlingar och uppsatser, Skrifter utgifva af Svenska\nLitteratursällskapet i Finland XLVII, siv. 143 ja seur. Seuran\nperustamisessa jo esiintyi kaksinainen tehtävä, joka sille oli\nomituinen.\n\n[169] Sällskapet Auroras almänna lag, Esipuhe sekä 1:nen määräys § 2 ja\n3. Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[170] Pöytäkirja 25. p. elokuuta 1770 pidetystä Aurora seuran\nkokouksesta. Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[171] Kirjeessä Nyerupille 27. p. elok. 1801 Porthan itse huomauttaa,\nettä etenkin hänen aikanaan Suomen historiaa koskevat asiat olivat\nvallalla lehdissä. Bref till samtida, siv. 260.\n\n[172] Porthanin kertomus siitä revisioonitilaisuudessa, liitetty\nkonsistoorion pöytäkirjaan 18. p. maalisk. 1777.\n\n[173] Hyllénin luentoilmoitus vuodelta 1767. Helsingin yliopiston\nkirjasto.\n\n[174] Historia Bibliothecae, Esipuhe.\n\n[175] Haartman kertoo jo ollessaan amanuensina kirjastossa vuosina\n1750-1755 tulleensa huomaamaan tuollaisen kronoloogisen luettelon\ntarpeellisuuden. Yliopiston konsistorin pöytäkirja vuodelta 1777, 18.\np. maalisk.\n\n[176] Konsistoorion pöytäkirjaan 15. p. jouluk. 1748 liitetty\ntilintarkastajain kertomus.\n\n[177] Olavus Celsius. Bibliothecae Upsaliensis Historia 1745, 153\nsivua. A. Celsius, Bibliothecae Regiae Stockholmiensis Historia. Vertaa\nClaes Annerstedt, Upsala Universitetsbiblioteks historia. Witterhets\nHistorie och Antiqvitets Acad. Handlingar, ny följd 12, 2, siv. 3 ja\nseur.\n\n[178] Porthanin kertomus näistä lähteistä. Yliopiston konsistoorion\npöytäkirja 18. p. huhtik. 1777. Vrt. memoriaali 18. p. maalisk. 1777.\n\n[179] Hist. Bibl., § XXXI num. 14 ja num. 37.\n\n[180] Tidningar utgifna af et Sällskap i Åbo, 1778. Vrt. Neovius, Ur\nFinl. Hist., siv. 741 ja seur.\n\n[181] Gahm Mennanderille 24. p. heinäk. ja 31. p. jouluk. 1774. Bilmark\nGahmille 25. p. lokak. 1772. Tukh. kun. kirj.\n\n[182] Tidningar, 30. p. marrask. 1776, siv. 177 ja seur. Vert.\nWarmholtz, Historiskt Bibliothek I, siv. 152.\n\n[183] Kalm Mennanderille 16. p. huhtik. 1779. Tukh. kunink. kirjasto.\nAugust Hjelt, Några bidrag till Aurora förbundets historia. Hist.\nArkisto IX, siv. 143.\n\n[184] Cederhielm Älfville 8. p. helmik. 1782. Upsalan yliopiston\nkirjasto.\n\n[185] Porthan Mennanderille 28. p. marrask. 1783. Bref till samtida,\nsiv. 91.\n\n[186] O.A. Knös Gjörwellille. 19. p. maaliskuuta 1791. Tukh. kunink.\nkirjasto.\n\n[187] Porthanin luennot Ernestin retoriikasta, siv. 65, Turussa.\n\n[188] Något om likpredikningar Åbo Tidningar v. 1791.\n\n[189] Porthan Europaeukselle 25. p. tammik. 1800. Bref till samtida,\nsiv. 236. Choraeus Porthanille 17. p. jouluk. 1802. Helsingin yliop.\nkirjasto. Ad. Neovius, Ur Finlands historia, siv. 176 ja seur.\n\n[190] Porthan Lidénille 26. p. jouluk. 1788. Bref till samtida,\nsiv. 157.\n\n[191] N.G. Schultén Porthanille 11. p. lokak. 1796, 15. p. toukok. ja\n9. p. lokak. 1797. Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[192] \"Porthan on tarjoutunut ensi tilassa parenteeraamaan akatemian\nsenior vainajasta. Saa nähdä tapahtuuko se.\" Mennander Fredenheimille\n23 p elok. 1776. Tukh. kunink. kirjasto.\n\n[193] Mennander Fredenheimille 10. p. syysk. 1776. Tukh. kunink.\nkirjasto.\n\n[194] Fredenheim Porthanille 14. p. helmik. 1777. Helsingin yliopiston\nkirjasto. Hassel Fredenheimille 20. p. tammik. 1775. Tukh. kunink.\nkirjasto. Fredenheim Porthanille 4. p. lokak. 1776. Hels. yliop.\nkirjasto.\n\n[195] Konsist. pöytäkirja 18. p. huhtik. 1777.\n\n[196] Mennander Fredenheimille 21. 25. ja 28. p. kesäk. 1782. Tukholman\nkunink. kirjasto.\n\n[197] Mennander Fredenheimille 1. p. huhtik. 1783. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[198] Oratio funebris, siv. 4.\n\n[199] Porthan Mennanderille 22. p. toukok. 1778. Bref till samtida,\nsiv. 13.\n\n[200] Clewberg Porthanille 17. p. huhtik. 1778. Helsingin yliop.\nkirjasto.\n\n[201] Bilmark Mennanderille 29. p. toukok. 1781. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[202] De mediis restaurandis barbariei, afor. XIV.\n\n[203] De accitis ab aqvilone domesticis imperatorum Romanorum\narmigeris.\n\n[204] Kirje on Helsingin yliopiston kirjastossa.\n\n[205] Gjörwell Porthanille 19. p. syysk. ja 21. p. marrask. 1775. Hels.\nyliop. kirj.\n\n[206] Porthanin luennot logiikassa, § 248. Valtion historiallinen\nmuseo; De praejudiciis amovendis, § VII; De libris raris, § 1.\n\n[207] Gjörwellin ja Clewbergin kirjeet Porthanille. Helsingin\nyliopiston kirjasto.\n\n[208] Cygnaeus Gjörwellille 15. p. maalisk. 1791. Tukholman kunink.\nkirjasto; Ad. Neovius arvelee Porthanin oleskelleen Tukholmassa myöskin\nmarraskuussa 1772 erään M.J. Alopaeuksen muistiinpanoissa olevan\nilmoituksen johdosta. Historiallinen Arkisto XV, siv. 238.\n\n[209] 10. p:stä heinäk. 10. p:ään elok. Fredenheim Mennanderille 11. p.\nheinäk. ja 11. p. elok. 1775. Tukholman kunink. kirjasto.\n\n[210] Porthan Tengströmille 12. p. syysk. 1779. Helsingin yliopiston\nkirjasto.\n\n[211] Porthan Tengströmille 12. p. syysk. 1779. Helsingin yliopiston\nkirjasto.\n\n[212] Warmholtz Lidénille 15. p. marrask. 1768. Upsalan yliopiston\nkirjasto.\n\n[213] Gjörwell Porthanille 11. p. kesäk. 1776 ja 8. p. heinäk. 1777.\nHelsingin yliopiston kirjasto. Gjörwell Warmholtzille 13. p. elok.\n1773. Upsalan yliopiston kirjasto.\n\n[214] Opuscula academica collecta et animadversionibus locupletata III.\nGöttingen 1788, siv 33.\n\n[215] Vita antiquissimorum hominum Graeciae ex ferorum et barbarorum\npopulorum comparatione illustrata. Opuscula Academica III, siv. 1 ja\nseur.\n\n[216] Esitelmä pidettiin 17. p. heinäk. Göttinger Anzeigen 1779, n:o\n97. Luettelo kesäluennoista Göttingenissä. Göttinger Anzeigen 1779, n:o\n35. Porthan Z. Cygnaeukselle 22. p. heinäk. 1779. Bref till samt.,\nsiv. 27.\n\n[217] Porthan Cygnaeukselle 22. p. heinäk. 1779. Bref till samtida,\nsiv. 28.\n\n[218] Lidén Aurivilliukselle 1. p. marrask. 1768. Upsalan yliopiston\nkirjasto.\n\n[219] Edellä mainittu Porthanin kirje Cygnaeukselle sekä hänen\nkirjeensä M.J. Alopaeukselle samalta päivältä.\n\n[220] Edellä mainittu kirje Tengströmille sekä Tengström, Oratio\nfunebris in memoriam H.G. Porthan, siv. 19.\n\n[221] \"Itse ranskalaiset muodit ja tavatkin (niinkuin kaikenlaiset\ntavarat ja tiedot) olemme enimmäksi osaksi saaneet välillisesti, jo\nhiukan muuttuneina ja saksalaistuneina\". Åbo Tidn. 24. p. heinäk. 1797.\n\n[222] Porthan Mennanderille 14. p. jouluk. 1780. \"Haluten saada\nakateemisissa väitöskirjoissa, jotka minun johdollani voivat ilmestyä,\npaitsi aihetta ylioppilasten harjaantumiseen, myöskin tilaisuutta\npalvelemaan köyhää Suomen historiaamme, olen antanut muutamille\noppilailleni aineita valmistettaviksi, jotka ovat sen kanssa\nyhteydessä.\" Bref till samtida, siv. 35.\n\n[223] Siitä ilmestyi vain ensi osa Tukholmassa 1767.\n\n[224] Porthan Mennanderille 14. p jouluk. 1780. Bref till samtida,\nsiv. 36.\n\n[225] Sama kirje.\n\n[226] Porthan Mennanderille 14. p. jouluk. 1780, 6. p. huhtik. ja 7. p.\njouluk. 1781. Bref till samtida, siv. 35 ja seur.\n\n[227] De Superstitionibus hodiernis ex gentilismo residuis.\nRespondentti Jonas Moman I, 1750 -- II, 1752.\n\n[228] Heyne, Opuscula academica I, siv. 189.\n\n[229] Heyne, Opuscula academica I, siv. 201.\n\n[230] De superstitione veterum Fennorran, § XV.\n\n[231] Fredenheim Porthanille 9. p. jouluk. 1785. Helsingin yliop.\nkirjasto.\n\n[232] Yllämainittu Goguetin teos I, Esipuhe siv. 30 j.n.e. Olen\nkäyttänyt painosta, joka ilmestyi Pariisissa 1778.\n\n[233] Nestor II, 282. Vert. myöskin Nestor II, siv. 33.\n\n[234] O.A. Knösin kopiat Thunmannin kirjeistä Burensköldille, joista\nyksi päivätty Hallessa 5. p. toukok. 1774, toinen ilman päivämäärää.\nUpsalan yliopiston kirjasto.\n\n[235] Porthan Mennanderille 22. p. toukok. 1778. Bref till samtida.\n\n[236] Leibniz Sparfvenfeldtille 6. p. jouluk. 1695, Bring, Samling af\nåtskilliga Handlingar II, siv. 149 ja 150.\n\n[237] Kirje päivätty kesäk. 7. p. 1716. Hallenius, De Borea Fennia,\nsiv. 39 ja seur. vert. Setälä, Lisiä suomalais-ugrilaisen\nkielentutkimuksen historiaan, Suomi 1892, siv. 260 ja seur.\n\n[238] Erik Benzelius Gustaf Benzelstiernalle 10. p. maalisk. 1733.\nLidén, Brefväxling, siv. 116.\n\n[239] Kirje päivätty Gööteporissa 12. p. huhtik. 1731. Swensk\nMercurius helmik. 1758, siv. 939-940.\n\n[240] Vertaa Setälä, Lisiä, siv. 260 ja seur.\n\n[241] Yliopiston konsistoorion pöytäkirja 22. p. lokak. 1754. Helsingin\nyliopiston kirjasto.\n\n[242] De diversa origine Finlandorum et Lapponum. Nova Acta Upsaliensia\nII, v. 1773. Esitelmä oli kuitenkin kirjoitettu sen alussa olevan\nilmoituksen mukaan jo vuonna 1759.\n\n[243] Wilde, Svenska Stats Författningars historia I, siv. 137. Sigfrid\nPorthan ja Abraham Fabritius, \"De Germania magna\" I, 1764, § VII.\nScarin, Om Finlands fordna namn, Finska Folkets ursprung och fordna\nhemvist m.m. Suomi 1843.\n\n[244] Historia Bibliothecae, § XXX ja § XXXI n:o 50.\n\n[245] De poësi Fennica, § III muist.\n\n[246] § IV.\n\n[247] Tidningar utgifna af et Sällskap i Åbo, 15. p. tammik. 1771.\n\n[248] Lagerbring, Swea Rikes Historia I, siv. 46. Idman, Försök; at\nwisa gemenskap emellan Finska och Grekiska Språken, Turku 1774, § 17.\nLencquist, Tidningar etc. 1772, siv. 148 ja seur.\n\n[249] Esim. Luennot Pufendorfln \"De officiis\" teoksesta, siv. 269.\nValt. hist. museo.\n\n[250] Grundstrek til Ryska Historien, 1 kappale, § 2. Helsingin\nyliopiston kirjasto.\n\n[251] Porthan Mennanderille 5. p. huhtik. 1782. Bref till samtida,\nsiv. 50.\n\n[252] Porthan Mennanderille 24. p. toukok. 1782. Bref till samtida,\nsiv. 54.\n\n[253] Porthan Mennanderille 24. p. toukok. 1782. Bref till samtida,\nsiv. 54.\n\n[254] Porthanin luennot sielutieteessä, 3:mas osa, 10:nes kappale, § 1.\n\n[255] V osa: Om Vesterbotten, siv. 4 muist. o. siv. 277 muist. g j.n.e.\nTämä on painettu vasta vuonna 1789.\n\n[256] Kolmessa ensi muistutuksessa esitetyt asiat käsitellään uudelleen\nkirjoituksen \"Om Lapparne\", viides muistutus sisältää samoja asioita\nkuin \"Om Finska folkets läge och tillstånd\", samoili' kahdeksas. Tämän\nlopulla kosketellaan kysymystä kainulaisista.\n\n[257] J.G. Eccard, De usu et praestantia studii etymologici in\nhistoria. Helmstad 1707. VII kappale, siv. I4-K1.\n\n[258] Aboa vetus et Nova, 1700, III kappale, § 2 ja seur.\n\n[259] De usu et prsestantia studii etymologici, I kappale, siv. A2.\n\n[260] Niin esimerkiksi Thunmann, Untersuchungen über die alte\nGeschichte einiger Nordischen Völker. Berliini 1772, siv. 75 ja seur.\nhuomauttaa, että liettualaiset ovat lainanneet suomalaisilta koko\njoukon merenkulkua koskevia sanoja.\n\n[261] Försök at igenfinna Den Finska Nationens och Språkets Härkomst af\nG. Bonde. Vitterhets-Academiens Handlingar I, siv. 78 ja seur.\n\n[262] De diversa origine etc. Nova acta reg. societatis scientiarum\nUpsaliensis II, siv. 9-10.\n\n[263] Respondentti C.E. Giers.\n\n[264] Respondentti J. Lizelius.\n\n[265] Dissertatio academica praecipuas caussas, quibus laborat Historia\nFennica etc, § III.\n\n[266] Vitterhets-, Historie- ooh Antiqvitets Academiens Handlingar IV,\nsiv. 1-33.\n\n[267] Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[268] Helsingin yliopiston kirjasto. Huomautus on latinan kielellä.\n\n[269] De usu linguae Sveogothicae, § II.\n\n[270] Porthan Europaeukselle 3. p. huhtik. 1783. Bref till samtida,\nsiv. 66-67.\n\n[271] Yllämainittu esitys, III kappale § III. Väitöskirjan \"Om jordens\nsvedande och kyttande I\", alussa oleva huomautus kansan ravinnosta oli\nusein tavattava mielipide valistusajan kirjailijoilla.\n\n[272] Porthanin interfolieerattu kappale mainittua Jusleniuksen teosta\nHelsingin yliop. kirjastossa.\n\n[273] De superstitione Fennorum, § IV.\n\n[274] Thunmann, Untersuchungen, siv. 69 j.n.e. Schlözer, Isländische\nLitteratur, siv. 185.\n\n[275] Om Lapparne. Vitterh. Hist. o. Ant. Ac. Handl. IV, siv. 44.\n\n[276] De Bircarlis § 1.\n\n[277] § 1.\n\n[278] Chron. Ep. Finl., siv. 63.\n\n[279] Om Lapparne, Undersökning om de nationer hörande til Finska\nFolkstammen, hvilka i den äldre Nordiska Historien omtalas, Vitterh. H.\no. Ant. Ac. Handl. IV, siv. 43 ja seur.\n\n[280] Chron. Ep. Finl., siv. 72 j.n.e.\n\n[281] Sibirische Geschichte. Johdanto, siv. 127 ja seur.\n\n[282] X:nen kirjan, 2 luku Herderin teoksesta.\n\n[283] Strödda kortta anmärkningar, II kappale, 9 §.\n\n[284] Jäljennökset käskykirjeistä ja maaherrain vastauksista Upsalan\nyliopiston kirjastossa.\n\n[285] Wegelius Porthanille 8. p. huhtik. 1788. Helsingin yliopiston\nkirjasto.\n\n[286] De Brosses, Traité de la formation méchanique des langues et des\nprincipes physiques de l'Etymologie. Pariisi 1765. Monboddo, On the\norigine and progres af language, 1773-1792.\n\n[287] De Sermone, 1738, respondentti Ericus Petri Ljung. Aphorismi\nmiscellanei ad ideam eruditi, resp. Sigfr. Porthan ja C.G. Weman,\naforismi XX.\n\n[288] Porthanin luennot sielutieteestä, 3:s osa, 5:s kappale, § 1 ja\nseur.\n\n[289] Respondentti C.F. Johnsson, I, § IV.\n\n[290] Cogitationes quaedam de Pandora Hesiodea, J.H. Fattenborg, § III.\nCogitationes quaedam de Lingvarum usu historico, J.H. Avellan, § I.\n\n[291] Porthanin luennot sielutieteestä, 3:s osa, 1:n kappale, § 3.\n\n[292] Luentoja teologian historiasta vuonna 1795, siv. 96. Suom. Kirj.\nSeur. arkisto, n:o 5923.\n\n[293] A.N. Clewberg Porthanille 18. p. huhtik. 1776. \"Youngia on kaksi\nkappaletta, joista Herra Kirjastonhoitaja sai yhden, minä toisen, noin\n12 kuparirahalla. Käännös ei ole paraita, se ei ole Eberthin.\"\nHelsingin yliop. kirjasto.\n\n[294] Luennot sielutieteestä, 3:s osa, 1:n kappale, § 1. \"Jos\nSilfverstolpella on jäljellä Blairin retoriikka, tahtoisin minäkin sen\nomistaa.\" Porthan Caloniukselle lokak. alulla 1795. Bref till samtida,\nsiv. 205.\n\n[295] Gjörwell ilmoittaa lähettäneensä Turun yliopiston kirjaston\nlaskulle Winckelmannin Geschichte der Kunst, uuden painoksen, kirjeessä\nPorthanille 8. p. heinäk. 1777. Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[296] Esm. Luennot sielutieteestä I:nen osa, 3 kapp. § 4. Suom. Kirj.\nSeur. arkisto n:o 4967.\n\n[297] Sylloge monumentorum, Esipuhe.\n\n[298] Porthan Caloniukselle 9. p. elok. 1794. Bref tili Calonius,\nsiv. 124.\n\n[299] M. Murko. Deutsche Einflüsse auf die Anfänge der Slavischen\nRomantik I. Die Böhmische Romantik, Graz 1897, siv. 19 ja seur.\n\n[300] A.F. Skjöldebrand. Voyage pittoresque au Cap Nord. Tukholma 1801.\nTroisiéme Cahier, siv. 29-30.\n\n[301] Kirje päivätty 22. p. toukok. 1800. Bref till samtida, siv. 246.\n\n[302] Vert. esim. Schlözerin lausuntoa, Isländische Litteratur und\nGeschichte, siv. 297.\n\n[303] Porthan Mennanderille 7. p. jouluk. 1781. Bref till samtida, siv.\n39. Porthan Lidénille 7. p. heinäk. 1787. Sama, siv. 132. Cederhielm\nÄlfville 2. p. huhtik. 1786: \"Muuten on historiallisen kirjallisuuden\nlaita huonosti. Suurin osa aatelista täällä maassa ei kehota poikiansa\nopintoihin, vaan aapiskirjasta ja ensi alkeista asti he ripustavat\nnäiden päälle sinisen takin ja silmiin pistävät päärmät\". Upsalan\nyliopiston kirjasto.\n\n[304] Kreanderista Bref till samtida, siv. 122 y.m. \"Bilmark on tätä\npromotioonia varten presideerannut 17 graduaalissa ja minä 13:ssä;\nsitävastoin olen minä presideerannut 26 spesimenissä ja hän 3:ssa. Kun\nvirkaveljillämme on ollut vaivaa vain 2:sta tahi 3:sta ja muutamat\n(kuten Planman ja Schalberg) eivät ole ainoatakaan julkaisseet, niin on\ntyö sitä enemmän joutunut meidän niskoillemme. Niin että on anteeksi\nannettavaa, jos olemme olleet huolimattomia ja esityksissämme lyhyitä\".\nPorthan Caloniukselle 25. p. kesäk. 1795. Bref tili Calonius, siv. 196.\n\n[305] Gadd Gjörwellille 1. p. helmik. 1791. Tukholman kunink. kirjasto.\n\n[306] Cederhielm Älfville 8. p. helmik. 1782. Upsalan yliop. kirj.\n\n[307] Dissertatio de populis Herodoto memoratis, qui Scandiam habitasse\nferuntur, 1786.\n\n[308] Dissertatio gradualis continens stricturas oriticas in Chronicon\nincerti Auctoris de Kegibus Finlandiee. Resp. Erik Slottman, § 111.\n\n[309] Vertaa M.G. Schybergson, Historiens studium vid Åbo universitet,\nsiv. 96.\n\n[310] Vertaa M.G. Schybergson, Historiens studium vid Åbo universitet,\nsiv. 96.\n\n[311] Bilmark Lidénille 19. p. maalisk. 1762. Upsalan yliop. kirjasto.\n\n[312] Kirje päivätty 16. p. marrask. 1797. Bref tili Calonius,\nsiv. 438.\n\n[313] Porthan Mennanderille 24. p. toukok. 1782; 24. p. syysk. ja 29.\np. lokak. 1784. Bref till samtida, siv. 54, 107 ja 109.\n\n[314] Porthan Caloniukselle 25. p. kesäk. 1795. Bref tili Calonius,\nsiv. 196.\n\n[315] Calonius Porthanille 4. p. toukok. 1795. Hels. yliop. kirj.\nPorthan P.J. Alopaeukselle 5. p. huhtik. 1796. Bref till samtida, siv.\n205 ja seur. Hist. Arkisto XV, siv. 228.\n\n[316] Ad. Neovius, Spridda anteckningar rörande Henric Gabriel Porthan.\nHist. Arkisto XV, siv. 233.\n\n[317] Porthan Gjörwellille 26. p. elok. 1801. Bref till samtida.,\nsiv. 256.\n\n[318] Calonius tuli Auroran jäseneksi 28. p. elok. 1770. Aurora seuran\npöytäkirjat Helsing. yliop. kirjastossa. Yliopiston konsistoorion\npöytäkirja 1. p. heinäk. 1777.\n\n[319] Calonius Porthanille 26. p. maalisk. 1795: \"Omasta puolestani en\nmitään enemmän toivoisi, kuin että tuntisin perinpohjin slavoonian ja\ntatarin kielet; ja sen ainoastaan siksi, että voisin verrata niitä\nsuomeen\". Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[320] Porthan Mennanderille 8. p. helmik. 1782. Bref till samtida,\nsiv. 41 ja seur.\n\n[321] Porthan Tengströmille 8. p. heinäk. 1783. Tarjoutuu vaihtamaan\nGahmin kanssa otteensa hovioikeuden ja akatemian pöytäkirjoista.\n\n[322] Porthan Mennanderille 5. p. huhtik. 1782. Bref till samtida,\nsiv. 49.\n\n[323] Probe Russischer Annalen, siv. 229-230. Vertaa myös edellä,\nsiv. 21.\n\n[324] Porthan Mennanderille 10. p. lokak. 1783. \"Ihmettelen, ettei\nÖrnhielm ole kokoelmaansa käyttänyt Mustaa kirjaamme, jota kuitenkin\nPeringsköld ynnä muut ovat käyttäneet hyväkseen\". Porthan Mennanderille\n28. p. marrask. 1783. Bref till samtida, siv. 86 ja 91. \"Merkillistä,\nettei Peringsköld, joka on sen nähnyt ja sitä käsitellyt, ole\nsuuremmalla huolella ottanut siitä selvää, johon jo sisällysluettelon,\nkirjoitettuna vanhalla käsialalla kirjan eteen, olisi pitänyt antaa\naihetta\". Porthan Mennanderille 14. p. toukok. 1784. Bref till samtida,\nsiv. 103.\n\n[325] Apparatus Historiae Sveogothicae. Sectio secunda. Kappale XXVIII.\nKäsikirjoitus Upsalan yliopiston kirjastossa.\n\n[326] v. Stiernman Mennanderille die Antonii 1763. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[327] Gahm Mennanderille 18. p. elok. 1768. Tukholman kunink. kirjasto.\nVertaa J.R. Forsman, Mennander, siv. 160.\n\n[328] Porthan Mennanderille 10. p. lokak. 1783. Bref till samtida, siv.\n86. Porthan Hallenbergille 29. p. huhtik. 1785. Sama, siv. 119.\n\n[329] Porthan Mennanderille 28. p. marrask. 1783. Bref till samtida,\nsiv. 91.\n\n[330] Caloniuksen omistama kopia v. Stiernmanin teoksen toisesta osasta\nhänen muistutuksillaan varustettuna. Helsingin yliopiston kirjasto.\nVertaa Caloniuksen muistiinpanoja ja esitöitä Suomen hallinnolliseen\nhistoriaan samassa paikassa.\n\n[331] Porthan Hallenbergille 29. p. huhtik. 1785. Bref till samtida,\nsiv. 119 ja seur. Porthan Lidénille 7. p. heinäk. 1787. Sama, siv. 129.\n\n[332] Esim.: \"Koska tämä jo on jotenkin harvinainen ja tavallaan sopii\nvalaisemaan meikäläisten luonnetta tuona aikana\". Chron. Ep. Finl. siv.\n148 m. 5. \"Koska en muista sitä missään nähneeni kokonaisena painetun,\nniin esitän sen sentähden\". Chron. Ep. Finl. siv. 606.\n\n[333] Porthan Hallenhergille 29. p. huhtik. 1785. Bref till samtida,\nsiv. 120. Porthan Mennanderille 1. p huhtik. 1785. Bref tili samtida,\nsiv. 117\n\n[334] Porthan Aurivilliukselle 4. p. elok. 1788. Bref till samtida,\nsiv. 146. Nordinin kirjeet Porthanille vuosilta 1790 ja 1791. Helsingin\nyliopiston kirjasto.\n\n[335] Aurivillius Gjörwellille 9. p. toukok. 1804. Tukholman kunink.\nkirjasto. \"Kohta kahdenkymmenen vuoden kuluessa on hän osottanut minua\nkohtaan sellaista rohkaisevaa ystävyyttä; etten voi verrata sitä muuhun\nkuin Herra Asessorin osottamaan.\"\n\n[336] Porthan Caloniukselle 25. p. heinäk. 1791. Bref till Calonius,\nsiv. 4.\n\n[337] Aurivilliuksen kirjeet Lidénille 1790 luvulta. Upsalan yliop.\nkirjasto. Georgii Gjörwellille 18. p. maalisk. 1791. Tukholm. kun.\nkirjasto.\n\n[338] 19. p. heinäk. 1768. Tukholman kun. kirjasto.\n\n[339] Liljegren, Svenskt Diplomatarium I, siv. XXI.\n\n[340] Bref tili Calonius, siv. 50.\n\n[341] Calonius Porthanille 3. p. Jouluk. 1793, 6. p. toukok. 1794.\nHelsingin yliopiston kirjasto.\n\n[342] Cederhielmin kokoelmat Upsalan yliopiston kirjastossa\nSign. S. 175.\n\n[343] Porthan Hallenbergille 29. p. huhtik. 1785. Bref till samtida,\nsiv. 119.\n\n[344] Lidén. Brefwäxling, siv. 135.\n\n[345] Lagerbring, Swea Eikes Historia III, 1 kappale 35 ja muist. 3.\nPorthan Chron. Ep. Finl., siv. 217.\n\n[346] De expeditione Johannes Svercheridae, § 1.\n\n[347] Mabillon, De re diplomatica, libri VI, Pariisi 1681, Esipuhe sekä\n1. kirja, 1. kapp., 3-4 osasto y.m. Vertaa edellä siv. 4 ja seur.\n\n[348] Vasta vuonna 1797 aikoo Porthan hankkia Montfauconin teoksen,\nnähtävästi Palaeographia graecan. Porthan Caloniukselle 18. p. jouluk.\n1797. Bref tili Calonius, siv. 446.\n\n[349] Porthan itse piti tätä puutetta hyvin haitallisena, vert. Porthan\nMennanderille 24. p. toukok. 1782, Bref till samtida, siv. 53.\n\n[350] Hypomneumata quaedam, 5, 1. j.n.e.\n\n[351] Palmsköldin kokoelmat, Tavastland, siv. 869, Karelen, siv. 415.\nUpsalan yliop. kirjasto.\n\n[352] Porthan Caloniukselle 21. p. marrask. 1793. Bref tili Calonius,\nsiv. 42; j.n.e.\n\n[353] Bilmark Gahmille 19. p. marrask. 1773. Tukh. kun. kirjasto.\n\n[354] Calonius Gjörwellille 23. p. toukok. 1784. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[355] Gabriel Rein, Henrik Gabriel Porthan, Helsinki 1864, siv. 35 ja\nseur. Schybergson, Historiens studium, siv. 119. ja seur.\n\n[356] Probe Russicher Annalen, siv. 230-231.\n\n[357] Sama, siv. 231-232.\n\n[358] Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[359] Litterarische Nachrichten von einer auf Veranlassung der\nböhmischen Gesellschaft der Wissenschaften im Jahre 1792 unternommenen\nReisen nach Schweden und Russland von J. Dobrovsky, Prag 1796, siv. 87.\nja seur.\n\n[360] Pommersche Bibliothek. Vuosikert. 1753.\n\n[361] Tengström. Oratio funebris in memoriam H.G. Porthan, Turku 1821,\nsiv. 91.\n\n[362] Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n[363] Bref tili Calonius, siv. 356.\n\n[364] Vrt. esim. Porthan Gjörwellille 24. p. syysk. 1798. Bref tili\nsamtida, siv. 227 j.n.e.\n\n[365] Vert. edellä (Tulopuheessaan kirjallisuusakatemiassa...).\n\n[366] Fredenheim Porthanille 22. p. tammik. 1796. Gjörwell Porthanille\n20. p. marrask. 1798. Hels. yliop. kirj.\n\n[367] Skandinavisk Museum, 1800, I:nen osa, siv. 156 ja seur.\n\n[368] Esim. Schlözer, Acta Soc. Iablon. nova III, siv. 78.\n\n[369] Vrt. Schybergson, Jacob Tengström såsom historiker. Hist. Arkisto\nXVI, Helsinki 1900, siv. 7 ja seur.\n\n[370] Åbo Tidningar 1791, numero 3. Vert. edellä siv. 100.\n\n[371] Sama 1794, numero 7 muist. Vertaa numeroja 31 ja 39; numeroja 40\nja 42 vuodelta 1793 j.n.e.\n\n[372] Esim. Porthan Gjörwellille 20. p. helmik. 1800, 7. p. huhtik.\n1803. Porthan Alopaeukselle 8. p. maalisk. 1803 j.n.e. Bref tili\nsamtida, siv. 242, 281, 286 ja seur. y.m.\n\n[373] Porthan Lidénille 26. p. jouluk. 1788. Bref till samtida, siv.\n152-153.\n\n[374] Numero 956 Nordinin kokoelmissa; osastossa Biographica Suecana.\n\n[375] Porthan Lidénille 26. p. helmik. 1789. Bref till samtida, siv.\n158-159. Åbo Tidningar 1791, n:o 27-29.\n\n[376] Tengström Fantille 7. p. jouluk. 1793 ja 19. p. maalisk. 1794.\nUpsalan yliop. kirjasto.\n\n[377] Vert. Schybergson, Tengström såsom historiker. Hist. Arkisto XVI,\nsiv. 10 ja seur.\n\n[378] Porthanin esipuhe mainittuun väitöskirjaan.\n\n[379] Tengström Gjörwellille 11. p. heinäk. 1800. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[380] Porthan Gjörwellille 16. p. elok. 1800. Bref till samtida,\nsiv. 249.\n\n[381] K.A. Bomansson, Hvad betecknar \"Collegium Raumense\"? Hist.\nArkisto VI, siv. 52 muist. 16.\n\n[382] Fredenheim Mennanderille 8. p. syysk. 1775. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[383] Åbo Tidningar 1793, numero 49, 1794, numerot 31, 33, 45 ja 52.\n\n[384] Åbo Nya Tidningar 1789, n:o 6 ja seur. Åbo Tidningar 1791, no 18\nj.n.e.\n\n[385] Åbo Tidningar 1794, numero 27.\n\n[386] Nordin Porthanille 22. p. helmik. ja 3. p. maalisk. 1791.\nHelsingin yliop. kirjasto.\n\n[387] Porthan Aurivilliukselle 7. p. lokak. 1790. Bref till samtida,\nsiv. 169.\n\n[388] M.J. Alopaeus Porthanille 4. p. helmik. 1794. Helsingin yliop.\nkirjasto. Porthan P.J. Alopaeukselle 5. p. huhtik. 1796. Bref till\nsamtida, siv. 204 ja seur.\n\n[389] 3. p. syysk. numerossa 36.\n\n[390] M.J. Alopaeus Porthanille 9. p. toukok. 1795. P.J. Alopaeus\nPorthanille 26. p. huhtik. 1796 ja 5. p. jouluk. 1797. Helsingin yliop.\nkirjasto.\n\n[391] 10. p. tammik. j.n.e. 1798, numero 2 y.m.\n\n[392] 1793, numerot 11 ja 15, 1794, numero 4.\n\n[393] Porthan Gjörwellille 20. p. helmik. 1800. Bref till samtida,\nsiv. 239.\n\n[394] Muistutukset Hülphersin teokseen \"Om Westerbotten\". Vert.\nNordinin kokoelmat n:o 484. Upsalan yliop. kirjasto.\n\n[395] Vert. Chron. Ep. Finl., siv. 359 ja seur., 449 ja seur.\n\n[396] Gjörwell Lidénille 25. p. heinäk. 1790. Upsalan yliopiston\nkirjasto.\n\n[397] Joh. Steenstrup, Historieskrivningen i Danmark i det 19:de\nAarhundrede, Kööpenhamina 1889, siv. 22. ja seur.\n\n[398] Nordinin kokoelmat, numero 1062. Ups. yliop. kirjasto.\n\n[399] Thuneld Porthanille 16. p. kesäk. 1772; 17. p. huhtik. 1778.\nHels. yl. kirj.\n\n[400] V osa, 28. julkaisu.\n\n[401] Cederhielm Alfille 19. p heinäk. 1785. Upsalan yliopiston\nkirjasto.\n\n[402] Fredenheim Porthanille 9. p. jouluk. 1785. Helsingin yliop.\nkirjasto.\n\n[403] Porthan oli \"Hämeen matkalla\" m.m. alkukesällä 1776. Vrt.\nMennander Fredenheimille 30. p. heinäk. 1776. Tukholm. kun. kirjasto.\nPohjois-Karjalassa hän ei ollut käynyt vielä 1788. N.G. Schultén\nPorthanille 13. p. helmik. 1788. Helsingin yliop. kirjasto.\n\n[404] Porthan Lidénille 7 p. heinäk. 1787. Bref till samtida, siv. 132.\n\n[405] Fredenheim Porthanille 8. p. kesäk. 1787. Helsingin yliop.\nkirjasto.\n\n[406] Porthan Caloniukselle 28. p. elok. 1794. Bref tili Calonius, siv.\n127 ja seur.\n\n[407] Calonius Porthanille 30. p. maalisk. 1796. Helsingin yliop.\nkirjasto.\n\n[408] Nordin Porthanille 22 p. helmik. 1791. Hels. yliop. kirj.\n\n[409] Porthan Caloniukselle 18. p. jouluk. 1797. Bref tili Calonius,\nsiv. 446. Porthan Aurivilliukselle 1. p. syysk. 1803. Bref till\nsamtida, siv. 288. Cygnaeus Porthanille 20. p. huhtik. v.l. Hels. yl.\nkirj.\n\n[410] Chron. Ep. Finl., siv. 114 muist 88.\n\n[411] v. Celsen kokoelmat Upsalan yliopiston kirjastossa.\n\n[412] Vertaa Svensk Literatur Tidning 4. p. syysk. 1813.\n\n[413] Porthan Caloniukselle 10. p. maalisk. 1795. Bref tili Calonius,\nsiv. 175.\n\n[414] Allgemeine Deutsche Bibliothek LXIV, siv. 194 ja seur., 502.\n\n[415] Porthanin noota vatjalaisista J.H. Cygnaeuksen kirjeessä 20. p.\nhuhtik. 1795 v.l.; Muistiinpano Nordinin kirjeessä 2. p. elok. 1790.\nHelsingin yliopiston kirjasto. Johan Schönberg Porthanille 3. p. lokak.\n1802. Helsing. yliop. kirj.\n\n[416] Porthan Aurivilliukselle 12. p. marrask. 1792, 1. p. helmik.\n1793. Bref till samtida, siv. 190 ja seur., 196.\n\n[417] Dissertatio gradualis continens stricturas criticas in Chronicon\nincerti auctoris de Regibus Finlandiae, § II.\n\n[418] Ahlberg Porthanille Norrbon pitäjästä pohjoisessa Helsinglannissa\n21. p. elok. 1801. Helsingin yliop. kirjasto.\n\n[419] Vitt. H. o. Ant. Ac. Handl. IV, siv. 34.\n\n[420] Alkumuistutus kysymyksessä olevaan teokseen.\n\n[421] Nordin'in vastaus Porthanille 22. p. helmik. 1791. Helsingin\nyliopiston kirjasto.\n\n[422] Porthan Caloniukselle 22. p. jouluk. 1794. Bref tili Calonius,\nsiv. 156.\n\n[423] Porthan Aurivilliukselle 28. p. heinäk. 1795 ja 10. p. maalisk.\n1796. Bref till samtida, siv. 201, 203.\n\n[424] Porthan Caloniukselle 2. p. huhtik. 1795. Bref tili Calonius,\nsiv. 178.\n\n[425] R. Rask, Ottars og Ulfstens Rejseberetninger. Kööpenhamina 1816,\nsiv. 3.\n\n[426] Sven Lönborg, Adam af Bremen och hans skildring af Nordeuropas\nländer och folk, Upsala 1897, siv. 34. ja seur.\n\n[427] Nestor II, siv. 316; V, siv. 36-37.\n\n[428] Porthan Gjörwellille 16. p. elok. 1800. Porthan Nyerupille 27. p.\nelok. 1801. Bref till samtida, siv. 249 ja seur., 259.\n\n[429] Recenserande förteckning uppå de d. 23. Nov. 1783 ifrån Rom\nankomna afskrifter af Påfvebref, rörande Svenska, dels Politiska, dels\nEcclesiastique ärender ifrån år 1198 til 1585, hwilka hitintils varit\nokända för wåra Historici. Stockholm d. 28. Nov. 1783. Nordinin\nkokoelmat N:o 37 Upsalan yliopiston kirjastossa.\n\n[430] Kirje päivätty 1 p. heinäk. 1796. Helsingin yliop. kirj.\n\n[431] Kirje päivätty 9 p. jouluk. 1783. Tukh. kun. kirjasto.\n\n[432] Porthan Caloniukselle 21. ja 25. p. heinäk. 1791; 23. p. kesäk.\n1796. Bref tili Calonius, siv. 1 ja seur., 272 ja seur.\n\n[433] Porthan Caloniukselle 30. p. syysk. 1799. Bref tili Calonius,\nsiv. 578 ja seur.\n\n[434] Calonius Porthanille 31. p. toukok. ja 1. p. heinäk. 1794.\nHelsingin yliop. kirjasto.\n\n[435] Porthan Caloniukselle 23. p. kesäk. 1796. Bref tili Calonius,\nsiv. 272.\n\n[436] Schönberg Gjörwellille 9. p. huhtik. 1789. Tukholman kunink.\nkirjasto.\n\n[437] Quae fuit quondam septentrionalibus in regnis iarliatuum ratio?\nActa Societatis Iablonovianse nova III, siv. 45 ja seur.\n\n[438] Porthan Nyerupille 27. p. elok. 1801. Bref till samtida, siv. 257\nja seur.\n\n[439] Porthanin luennot sielutieteessä, 3:mas osa, 11 kappale § 1.\nSuom. Kirj. Seur. arkisto n:o 4967.\n\n[440] Tukholman kunink. kirjasto.\n\n[441] Porthan Gjörwellille 20. p. helmik. 1800. Bref till samtida,\nsiv. 239.\n\n[442] Helsingin yliopiston kirjasto.\n\n\n\n"]