[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvTpecyJJX1GP_u7tK1ZB8KiZbDl7r17mekMivr3SBhk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1393,"Vähäinen kertomus Muinois-Suomalaisten pyhistä tavoista","Salmelainen, Eero (oik. Rudbeck, Erik)",1830,1867,"1393-salmelainen-eero-vahainen-kertomus-muinois-suomalaisten-pyhista-menoista","1393__Salmelainen_Eero__Vähäinen_kertomus_Muinois-Suomalaisten_pyhistä_menoista",null,"tietokirja",[],[],"fi",1852,3558,23208,false,53051,[22],"Finland -- Religion",[24,25,26],"Archaeology & Anthropology","History - Other","History - Religious","\"Vähäinen kertomus Muinais-Suomalaisten pyhistä menoista\" by Eero Salmelainen is a historical account written in the early 1850s. The book explores the ancient religious practices and traditions of the Finnish people, specifically their rituals associated with paganism and subsequent Christian influences. It provides insights into the cultural significance of these rites and how they evolved over time in the face of changing beliefs and societal norms.  The book details various sacred celebrations and rituals observed by ancient Finns, such as the Vuoden-Alkajaiset (New Year’s festivities), the Henkien Päivät (Days of the Spirits), and Ukon Vakat, which were conducted to invoke blessings for the coming year, ensure successful harvests, and honor ancestral spirits. Salmelainen recounts specific practices associated with these celebrations, including sacrificial offerings, dietary restrictions, and the importance of adhering to traditional customs to avoid misfortune. Through these narratives, the author highlights the deep connection between Finnish identity, spirituality, and nature, revealing how ancient practices still resonate in modern Finnish culture despite the adoption of Christianity. (This is an automatically generated summary.)",[],226,"Tietokirja käsittelee muinaissuomalaisten uskomuksia, pyhiä menoja ja jumalkäsityksiä. Se tarkastelee kristinuskon tuloa Suomeen sekä vanhojen pakanallisten tapojen ja kristillisen opin hidasta sekoittumista. Mukana on kuvauksia kansanperinteeseen kuuluvista rituaaleista, kuten karjaonneen liittyvistä tavoista.","Eero Salmelasen 'Vähäinen kertomus Muinois-Suomalaisten pyhistä\nmenoista' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1393. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","VÄHÄNEN KERTOELMA MUINOIS-SUOMALAISTEN PYHISTÄ MENOISTA\n\nKirj.\n\nE. Salmelainen\n\n\n\n\n\nHelsingfors,\nSuomi, Tidskrift i fosterländska ämnen,\n1852.\n\nTolfte årgången.\nUtgifven på Finska Litteratur-Sällskapets förlag.\n\n\n\n\n\n\nKussakin kansassa herää jo aikaseen joku jumaluuden tieto ja käsitys.\nVaan kukali sukukunta edestyy sivistyksen tiellä, sikäli muuttuu ja\nmuodostuu entinen uskoutensakin; ja jommoinen kansa tietonsa ja\nlaatunsa puolesta itse ompi, arvoin semmoisia ovat ne jumalatkin, joita\nse mielessänsä kuvaelee ja ylistää. -- Tietonsa jättää polvi polvelta\nkukin sukukunta aina valistuneimmille jälkeen-tulevaisille, jotka niin\nikään vuorostansa hyödyttävät perimää tietoansa, parannellen sitä oman\nselvenneen käsityksensä mukaan. Siten kulkevat kansan uskous ja muu\nvalistus yhä rinnatuste, nojaellen keskinäisesti toiseensa, kunne\naikoja voittaen vanhat luulot ja käsitykset uuden aina selvemmän tiedon\nrinnalla nähdään joko vaellinaisiksi eli kokonansa vääriksi. Silloin\nraukeaa vanhentunut tumma uskous vähitellen itsestänsä, ja uutta\ntäydellisempää oppia tavoitellaan vaan sitä mieluisemmasti, kuta\nparemmin kansa entisen uskoutensa turhuuden huomaa.\n\nVaan jos kansan oma-synnyttämä uskous vielä on täydessä elossansa,\nett'ei sen totuutta vielä ole ruvettu edes epäelemäänkään, ja vanhaa\nuskouden rakennusta silloin al'etaan ulkoa päin sortaa kansalle uutta\noppia väkisen työntämällä, kohtaa semmoista ko'etosta välttämättömästi\nkoko kansan puolesta yhteinen ja kiivas vastustaminen. -- Niinpä oli\nSuomalaistenkin seikka. Hamaista ylimuistoisista ai'oista olivat\nentisten jumaloidensa huostassa eläneet onnellisina ja vapaina, ja\nolivat kiitollisuudeltansa sekä muistoiltansa heihin sidotut.\nRakastivat siis hellästi vanhaa uskouttansa, ja olivat arkoja siltä. --\nSillä miten olisi heidän käynyt semmoiseen oppiin hyvällä suostuminen,\njonka totuutta sen julistajat eivät näyttäneet muulla kun väkivallalla\nja miekkansa terällä? -- Miehuullinen oli siis Suomalainen kalliinta\nseikkaansa suojellessa. Vasta voimansa pitkällisestä vastustamisesta\nviimeinkin rau'ettua, koska hän väkevämmälle vastustajallensa kadotti\nkansallisen vapautensa, täytyi hänen pakosta tunnustaa voittajoidensa\noppia; vaan salaa kyti yhä kuitenkin vielä entisen uskouden elimet, ja\nniitä oli vaikea tukkonansa sammuttaa, ennenkun kansa täydeksi tajusi\nhänelle pakoitetun opin eteväisyyttä. Kristillisyyden rinnalla\npalveltiin yhä vielä pakanallisiakin jumaloita, ja monestikin\nhämmentyivät pakanuus ja kristillisyys niin toisiinsa, että oli vaikea\nmäärätä, mi heistä missäkin oli vallalla. Kristillisiin juhliin\nsekauntui niin paljon pakanuuden jätteitä ja taikoja, että juhlat,\nkadottaen tarkoituksensa, kokonansa muuttuivat pakanallisiksi menoiksi,\njos kohta kantoivatkin kristillisyyden nimeä.\n\nSemmoisia pakanuuden-jälellisiä pyhitys-päiviä muistelee Suomen\nnykyisetkin asukkaat joitakuita, ja tietävät niistä kaikenlaisia\nvanhoilta kuultuja puheita ja tarinoita kertoella, vaikka aikojen\nkuluessa monikin jo on saattanut peräti hävitä, ja toisia taasen tuskin\nmuistetaankaan muuta kun nimeksi. -- Vaikea lienee siis tätä nykyä\ntarkoillensa määrätä, mimmoiset kaikki nämä vanhanaikuiset menot\nentuudesta olivat. Vaan koska asialla kuitenkin on arvonsa, vaikka\nsiihen, kuni moneen muuhunkin tarkempia tietoja puuttuu, niin ei liene\nhaittana senkään vähän ilmaiseminen, mikä missäkin saattaisi ehkä\nselitykseksi sopia.\n\nVanhoista Suomalaisten pyhistä mainittakoot siis ensiksikin\n_Vuoden-Alkajaiset_, joita muinoin pidettiin niin tähtävinä,\nettä koko talouden menestys oli niiden nojassa, eikä saanut mitään\nulko-töitä ennen niiden pitämistä alotella. Kuten nimestäkin näkyy\nolivat alusta vuotta pidettävät; vaan kuitenkaan ei tainnut näille\nVuoden-Alkajaisille olla mitään määrättyä tahi pysyväistä\nvietto-päivää, mutta pidettiin heitä silloin aina, kulloin kussakin\nperhekunnassa vanhuudesta oli tapana. [Katsele E. Castrénin Turun\nyliopistossa vuonna 1754 pidettyä väitelmää: Historisk och Oeconomisk\nbeskrifning öfver Cajaneborgs län, sivua 77.] -- Pitoja varten\ntapettiin kussakin eri talossa lammas, josta perheelle ruokaa oli\nlaitettava, vaan muutakin syömistä sekä juomista piti sen päivän\nvaralla oleman hyvästi. Lammasta ruo'aksi keittäessä ja sittemmin\nsyödessä oli tarkasti katsottava, ett'ei mitkään elävät saaneet lihoja\nkoskea eli maistella, jonka vuoksi ei suvaittu koiraakaan eikä kissaa\nhuoneesen. Yksin sisukset ja luut korjattiin heti ja peitettiin maahan,\nett'ei linnut pääsisi niitä syömään. Näitä Vuoden-Alkajaisia sanoo\nherra Erik Castrén vasta viitatussa kirjassansa vielä hänen aikoinansa\npidetyn syntymä-paikoillansa Kainuussa. Samassa kohdassa puhuu myös\nsiitä, ett'ei eläimiä saanut navetasta pellolle laskea, ennenkun\nVuoden-Alkajaiset oli pidetyt; siihen katsoen olisi siis niiden\nviettäminen tapahtunut keväällä. Mitenhän lieneekin, se vaan, että\nkarjan hoitamisessa oli monta komentoa ja taikaa tehtävää, jos sille\noli menestystä toivominen. -- Kun lehmät ensi kerran laskettiin\nlaitumelle, tehtiin navetassa jokaisen selkään tervalla risti, häntään\nkäärittiin punainen lanka, ja kynnyksen alle asetettiin kanan muna.\nMikä lehmä sitte ovesta mennessänsä sattui rikkomaan munan, sitä piti\nsinä kesänä erinomattain tarkasti varjella, ett'ei karhu saisi häntä\nrepiä. -- Paavinaikuinen näyttää sitä vasten olleen se tapa, että kulki\nkarjan kansa muudan mies niin etäälle metsään, kun lehmät tavallisesti\nkävivät, ja nousi siellä johonkuhun korkeaan puuhun, jonka latvasta\nkolmaste huusi kohti kurkkuansa: \"tuo, pyhä Yrjänä, karjasi kotiin.\"\nSillä muka pyytäen Yrjänää, jota pidettiin karjan varjelijana,\nsaattamaan lehmiä hyvissä aikaa iltaisilla kotiin, ett'eivät yöpyisi\nlypsämättä metsään.\n\nRistinpäivän aikana keväällä oli taaskin erittäin suuret ja merkilliset\npyhät, joita kesti useampia vuorokausia perätyste, ja sanottiin Henkien\nPäiviksi. Luultiin muka vainaiden henkien silloin käyvän maalla eläviä\nheimolaisiansa ja tuttaviansa tervehtimässä. -- Varsinkin piti niiden\nhenkien silloin olla liikkeellä, jotka aikanansa olivat eläneet\njumalattomasti, tehden suuria rikoksia, eikä saavan rauhaa eikä lepoa\nennen, kun elossa olevat sukulaiset erinomattain siivolla ja\nkiitettävällä käytöksellä sovittivat heidän rikoksensa. -- Henkien\npyhiä vietettiin sentähden erinomaisella hiljallisuudella. Ristin\npäivänä, joka oli henkien ensimäinen kulku-päivä, piti jokaisen olla\naivan ääneti eikä saanut vähäisenkään ryskää eli minkäänlaista työtä\ntehdä, muutoin pakenivat vainaiden hiljaisuutta vaativat henget,\ntäytyen taaskin sen vuotta kuleksia levottomina, ell'ei siitä elossa\nolevillekin vielä jotain pahaa seurannut. Aattoiltana peitettiin jo\nlattia yltänsä ol'illa ett'ei edes jal'at käydessä kopsaisi eikä mikään\nlattialle vahingossa putoava pahasti rumahtaisi, ja yksin oviin,\nkynnyksiin ja saranoihinkin käärittiin ohuvia riepuja, ett'ei nekään\nkuolleiden arastavia henkiä äänellänsä säikyttäisi.\n\nNäitä Henkien päiviä sanotaan muutamia miespolvia takaperin vielä\npidetyn Viitasaarella, ja kansa muistelee niitä tänäänkin seuraavassa\ntarinassa.\n\nKolima-järven etelä-päässä on Varis-niminen talon paikka juuri sen\nkosken niskoilla, joka Kolimasta laskee Keiteleesen. Tässä Variksen\ntalossa, joka tiettävästi onkin vanhimpia niillä seudun, varusteliin\nperhe muinoin Henkien päiviä viettämään, ja kaikki oli pyhän takeen\ntarkasti valmistettu, kuni vanhuudesta tapa oli. -- Vaan olipa talossa\nviinaan menevä poika, joka Ristin-päivänä humala-päissänsä rupesi\nylellisesti meiskaamaan ja kaikenlaista kurjuutta pitämään. --\nVanhemmat, jotka pyhän rikonnasta pelkäsivät jumaloiden kostoa, kokivat\nhillitä poikaansa; vaan siitä nousi tämä niin pahaan intoonsa, jotta\nsurmasi vanhempansa. -- Kaukaa ei kostokaan viipynyt, sillä tuossa\npaikassa muuttui pyhän rikkoja varikseksi, ja lensi lakeisesta\npellolle. -- Monta aikaa -- sanovat -- eli hän sitte variksena,\nasuen kesät talvet yhä talon tienoilla, ja rääkyi surkeasti; vaan\nRistin-päivänä lensi hän lakeis-torvelle istumaan, ja pysyi ääneti\nsiinä, niin kau'an kun henkien liikunta-aikaa kesti. -- Tästä poi'an\nvarikseksi muuttumisesta olisi talolle pitänyt tulla se Variksen nimi.\n\nTarinalla kyllä on tarinan arvo, vaan näkyyhän siitäkin yhtähyvin,\nmiten kalliina näitä pyhiä pidettiin, koska tarina niiden rikkojalle\nniin kovan koston määrää. Vaikka nyt tässäkin tarinassa Ristin päivää\nmainitaan henkien ensimäiseksi liikepäiväksi, saattoi näillä pyhillä\nkuitenkin ennen vanhaan olla joku muu omituinen vietto-aikansa, joka\nmyöhemmin sitte lykättiin tähän kristilliseen juhla-päivään. -- Niin on\nVirolaisillakin ollut yhdenläiset pidot, joita ensinnä viettivät\ntalvi-päivän seisauksen aikana, vaan joiden menot myöhemmin yhdistyivät\nJoulu-juhlan kansa. [Katso: Verhandlungen der gelehrten Estn.\nGesellschaft zu Dorpat, über den Charactär der Estn. Mythologie von\nKreuzwald (2 B. 3 Heft.).] Pitoja kesti yhdeksän päivää ja vietettiin\nniin ikään suurella hiljaisuudella, koska silloin muka oli \"henkien\naika\", Viron kielellä: \"ingede aeg\".\n\nSeurataksemme vuoden kulkua oli kevät-kesällä toiset suuremmat pidot,\nnimeltä Ukon Vakat, joita vietettiin, kuten nimestä jo näkyy, Ukon eli\nUkkoisen kunniaksi. Häneltä anottiin muka kesäksi hyviä säitä ja\nilmoja, jonkavuoksi luultiinkin koko vuoden tulon sen nojassa olevan,\nkuten voitiin Ukkoa lahjoilla ja uhrilla hyvästi miellyttää. Oli siis\npitojen oikea viettäminen maan miehelle varsin tärkeä asia. Ilmankos\nniitä pitäessä ei talon varoja säästettykään. Määrättynä päivänä\nvalittiin karjasta parahin lammas, tapettiin ja tehtiin ruo'aksi. Tätä\nkeittoa niinkuin kaikkia talon muitakin varoja pantiin sitte vähän\nkutakin lajia tuohesta tehtyihin vakkasihin, ja kannettiin pitoja\nvarten pyhitetylle harjulle, jota sanottiin \"Ukon vuoreksi\". Siihen\njätettiin sitte ruo'at niinkun oluet ja viinatkin, joita myös piti\nrunsaasti oleman, koskematta vuorelle yöksi. Mitä aamulla katsomaan\ntullessa Ukon maistelemista ruo'ista oli jäl'ellä, sen söivät\npito-miehet joukossa suuhunsa, vaan oluesta ja viinasta kaadettiin\nvähäisen Ukon vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. -- Näiden\npitojen viettämisestä puhuu jo pispa M. Agricola hyvin tunnetussa\nrunossansa seuraavalla tavalla:\n\n    Ja kun kevät-kylvö kylvettiin,\n    Silloin Ukon malja juotiin,\n    Siihen ha'ettiin Ukon vakka;\n    Niin juopui piika että akka.\n    Siitä paljon häpeää siellä tehtiin,\n    Kuin sekä kuultiin että nähtiin.\n    Kuin Rauni Ukon nainen härskyi,\n    Jalosti Ukkokin pohjasta pärskyi.\n    Se siis antoi ilman ja vuoden tulon.\n\nJos kohta, niinkun runoelijakin sanoo, Ukon Vakat alusta pitäen olivat\nvaan Karjalaisilta tunnetut, lienee niiden viettäminen kuitenkin heiltä\nlevennyt muihinkin Suomen maakuntiin, koska tunnetaan niiden nimeä\ntänäänkin vielä Rautalammilla ja Viitasaarella. -- Niin puhutaan\nUkon Vakkain alku-perästä, miten niitä ensinnä al'ettiin pitää\nRautalammilla, jotta tuli muudanna kovana pouta-kesänä niille seudun\neräs matkustaja, joka neuvoi semmoisilla menoilla lepyttämään Ukkoa,\nettä hän sadetta antaisi. -- Missä Ukon vakkoja tuli pitää, otti\nmatkustaja itse määrätäksensä, ja maita ensinnä katseltuansa, oli\nhänestä Säkkäränmä'en ja Heinolan tilojen välillä oleva kukkula siksi\ntarpeeksi sopiva. Sillä harjulla, jota tänäänkin vielä sanotaan\n\"Arpaharjuksi\", heitettiin sitte yhteisen päätöksen mukaan arpa,\nkummanko talon Ukon Vakkoja tulisi pitää, kun se pito-paikka siinä\nniiden keski-välillä oli. Arpa lankesi Heinolan kyläläisille, jotka\nsiitä lähtien monta aikaa pitivät Ukon Vakkoja Säkkäränmäkeläistenkin\npuolesta; mutta aikoja voittaen riitautuivat kylät keskenänsä, ja\nalkoivat viettää pitoja eriksensä kumpikin. -- Ovat jo ammon aikoja\nhävinneet nämä pidot täältäkin, vaan yhtä-hyvin ovat nimeksi kuitenkin\nasukasten muistossa.\n\n_Kolmas_ suuri pyhä, jota sanottiin _Villa-Vuonnan_ eli _Sänkiäisen_\npäiväksi, tapahtui syys-kesällä, ja vietettiin kiitokseksi hyvästä\nvuoden tulosta. Aikaseen keväällä valittiin jo näitä pitoja varten\nvuoden vanha lammas, jot'ei sinä kesänä ensinkään kerittynä ja sen\nvuoksi sanottiinkin \"villa-vuonnaksi\". Tätä vuonnaa ruokittiin kaiken\nkesää hyvästi ja säästettiin koskematta siksi, kun leikkuu-aika oli\nohitse ja viljat kaikki ko'ossa, jolloin se määrä-päivänä tapettiin, ja\ntalon emännältä tehtiin ruo'aksi. Muitakin syömisiä, niinkun olutta ja\nviinaakin oli myös pyhän varaksi jo valmisteltu, vaan ennenkun ruo'at\nkannettiin pirttiin, piti lepän ja kuusen oksilla riputeltaman vettä\nkynnykselle, ja sittemmin kantajan edelle aina pöytään saati. Vaan ei\nsillä vielä syömään päästynä. Vaikka ruo'atkin ja juomat olivat\npöydällä, niin ei kukaan saanut niihin koskea, ennenkun emäntä vähän\nkutakin lajia oli kaatanut pöydän päällimmäiseen pirtin loukkoon,\nriputellut niin ikään vähäisen lattialle ja täyttänyt sen kuopan\npihalla, jossa \"aattokoivua\" oli pidettynä. Sitte vasta kokountui\nkaikki rahvas syömään. Että tätä pitoa myöskin sanottiin Sänkiäisen\npäiväksi, tuli arvattavasti siitä, kun villa-vuonna syötiin vasta\npeltojen sängellä ollessa, jolloin, nä'et, Sänkiäisiä vietettiin.\n\n_Syksyllä_ taasen oli _Kekri, Keyri taikka Köyri_ Suomalaisille varsin\nmerkillinen päivä, kuten tiettävästi paikoin vieläkin ompi. Tämän\npito-päivän perustuksena ja tarkkeena oli eläinten terveys ja\nmenestyminen, ehkä sen viettämisellä myöskin tarkoitettiin talouden\nmenestystä ylensä ja toivotettiin hyvää uutta vuotta tulevaksi.\nAatto-iltana taikka varahin Keyri-aamulla tapettiin vuoden vanha\nlammas, jota ruo'aksi keittäessä tarkasti oli varottava, ett'ei yhtään\nluuta särkynyt eikä kukaan kovan taudin haastolla saanut keittoa\nmaistella, ennenkun emäntä kantoi sen ruokana pöytään. Muuten pidettiin\nyhdenläisiä menoja, kun Villa-Vuonnaakin viettäessä, se vaan että\nKeyrinä tehtiin vielä enemmin taikoja ja komennoita. Keyri olutta\ntehtäessä, ei saanut kukaan maltaita jyvääkään suuhunsa pistää, muuten\nluultiin maistelijan kurkun siitä turpoavan. Iltaisella valmistettiin\npaitse muitakin ruokia myöskin talkkunaa, joka illempana sitte\nmaitolämmityksen kansa syötiin koko perheeltä navetassa. Näihin\nsyöminkiin kutsuttiin vieraiksi muitakin kyläläisiä ja naapuria, jos\nolivat talon vä'elle tuttuja taikka muuten ystäviä; mutta talkkuna oli\naina syötävä navetassa ja niin tarkkaan kaikki, ett'ei mitään jäl'elle\njäänyt, jonkatähden pois lähtiessä tarkkaan katseltiinkin vierasten\nsuita, ett'ei kukaan saanut talkkunaa kätkeä suuhunsa viedäkseen sitä\nmukanansa kotiinsa. Vaan jos ruokaa kuitenkin olisi jätteeksi jäänyt,\nett'ei kaikkea olisi syödä voituna, heitettiin lopuskat navettaan\nhuomeneksi, jolloin syötiin joukossa sitte viimeinenkin. -- Omituinen\ntapa oli vielä sekin, että Keyri-oluessa kasteltiin linnun siipi, jolla\nvoideltiin lehmien selkiä, niin niihin ei talven kuluessa tauti mikään\npystynyt. -- Paitse näitä menoja oli muutamilla tapana Keyri-aattona\nravita talon Haltijoitakin. Sen vuoksi valmistettiin kaikenlaista\nruokaa sekä juomaa runsaasti, ja jätettiin Haltijoiden varalle joko\ntalliin, navettaan elikkä raunioille pellolle. Muutamat taasen pitivät\nnäitä syömisiä lähteiden ääressä eli suurten puiden ja kivien juurella\nmetsissä, miten missäkin aina vanhuudesta oli totuttuna.\n\nMutta Keyriä vietettiin myöhemmin paavin-aikuisilla menoilla muinoisten\n\"pyhäin miesten\" muistoksi, josta syystä Suomalaiset tänäänkin vielä\nPyhäin Miesten päivää nimittävät Keyriksi. -- Tavalliseen aikaan\naatto-iltana lämmitettiin sauna, vastat haudottiin valmiiksi, vedet\nnostettiin kaivosta, haalistettiin ja pantiin astioihin, ja saunan\nlattialle asetettiin pöytä, joka täytettiin kukkurapääksi\nkaikenmoisilla ruo'illa ja herkuilla. Kun kaikki oli hyvästi\nvalmistettu ja sauna puhtaaksi siivottu, läksi talon isäntä pimeän\ntultua ottamaan Pyhiä miehiä vastaan pihalle, ja saattoi heidät\nsaunaan. Siinä piti nyt Pyhäin miesten kylpeä, syödä ja olla, ja olivat\nsentähden hyvinä pidettävät, että toisivat onnea ja menestystä taloon.\nIsännän piti myös välistä aina käydä niitä siellä passaamassa, ja vasta\nvuorokauden kuluttua, meni hän Keyri-iltana pimeällä saattamaan heitä\nsaunasta pois, jolloin itse kulki avopäänä edellä ja välistä aina\nkaatoi olutta ja viinaa jäl'ellensä tielle. -- Saattamasta päästyä,\ntuli isäntä muun perheensä kansa saunaa katsomaan, miten siellä oli.\nJos nyt ruo'ista mitään oli vähennyt, taikka vesi-astioissa löydettiin\nvastasta lähteneitä lehviä eli muita rikkoja, pidettiin sitä varsin\nhyvänä aaveena. -- Siitä muka, että ruokia oli maisteltu ja vesiä\nliikuteltu oltiin varmaan tietävinä, että Pyhät Miehet ottivat talon\nasukkainensa tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa; vaan jos vedessä\nnähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha\nmerkki, joka ennusti kato-vuotta.\n\nNykyisempinä aikoina, kun ei näitä taika-menoja kaikilta enää\narvoitettu, josko muutamilta vielä pidettiinkin, tehtiin tämmöisille\nsaunan-lämmittäjille paljon pilkkaa. Niin puhutaan kerrankin muutamassa\npaikoin näitä menoja Keyrinä pidetyn, vaan naapuri-taloissa ei enää\nniitä suvaittu. Heistä oli muutamia koiranhampaita varoillansa ja kun\ntoisessa talossa sauna Pyhille Miehille oli valmistettu, ja väki\njättänyt sen autioksi, kävivät toiset salaa laskemassa si'at saunaan.\nSiitä menivät sitte talon väkeä hakemaan, sanoivat: \"tulkaapa\nkuuntelemaan, kun Pyhät miehet saunassanne syödä nassuttelevat!\" --\nKäytiin silloin heidän syöntiänsä joukossa kuuntelemaan, vaan kohta\nälyttiin sikojen äänet saunasta, jotka olivat kahmunneet ruo'at kaikki\npuhtaaksi, ja nyt riitelivät viimeisiltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaisan-päivänä talvella oli talon emännillä omat pitonsa, nimeltä\n_Katrinan Kahjakset_, joita viettivät seuraavaan tapaan. Varahin\naamuisella läksi emännät kotoansa, ja keräsivät naapurin akoilta\njauhoja kopraa pari kultakin, joista keittivät perheellensä talkkunaa.\n-- Ilman sitä keitettiin tätä päivää varten säästetty lehmän pää, josta\nkieli vaan talkkunan kansa syötiin navetassa. -- Mikä näillä Katrinan\nKahjaksilla oli tarkoituksena, emme kuitenkaan tiedä tarkemmin\nselittää. -- Sitä vastaan oli mies-puolille taas merkillinen juhla,\njota sanottiin _Talli-Tapanuksiksi_. Kuten tiedämme, on vieläkin se\ntapa vallalla, että Tapanin päivänä ajellaan kyliä Tapania tapaamassa.\nNiinpä oli se ennenkin hevois-miehille tärkeä päivä, ja hevois-onnen\nvoittamiseksi oli Talli-Tapanukset pidettävät. Hevoisia juottaessa\naamulla, piti astiassa oleman joku hopearaha, pullo taikka muuta\nsemmoista, ja kirkon kukkaroon oli sinä päivänä pantava oravan nahka.\nRuo'an puolesta tapettiin siksi päivää urosa jänis eli orava, ja siitä\ntehtiin rokka, jonka miehet oluen ja viinan kansa söivät tallissa.\nMuuten oli syödessä katsottava, ett'ei kukaan saanut luita särkeä eli\nviskata pellolle, sitte ei hevoiset sinä vuonna menestyneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitse näitä lyhykäisesti kerrottuja pitoja, oli joka merkillisemmällä\npäivällä omat taikansa. Laurin päivänä ei pitänyt kyntää, Ollin päivänä\nei heinää tehdä eikä muutenkaan eläinten ruokia eli törkyjä liikutella,\nluultiin muka eläinten siitä kuolevan. Joka sunnuntai-aamuna kesällä,\npiti päivän nousun aikana muutaman talon väestä kolmaste vasta päivään\nkiertää lehmiä tarhassa, jolloin hänellä hampaissa oli terävä puukko,\ntoisessa kädessä talon avaimet, viikate, kirves j.n.e., toisessa taas\npalavia tervaksia. -- Maanantaina ja Tiistaina ei saaneet ilta-puoleen\nvaimot kehrätä, sillä ne olivat \"kalliit illat.\" -- Perjantaina ei\nsaanut mitään ulkotöitä, niinkun kylvyä eli kasken hakkuuta alotella,\nse oli \"kateen päivä.\" -- Haittana pidettiin myös, että äiti kolme\nLaskiais-aikaa perätyste imetti lastansa, siitä tuli lapselle kierot ja\npahat silmät, että mitä ikään niillä katseli, se pilautui heti\nja meni hukkaan, vaikk'ei katselija itse olisi suonutkaan. --\nJohannus-aatto-yönä luulivat tyttäret kirkkaasti juoksevissa puroissa\nnäkevänsä sulhaistensa nä'yn, kun vaan luopumatta malttoivat veteen\nkatsoa. Muutamissa paikoin taas oli muinoin tapana Loppiais-aattona\nVetehiseltä tiedustella tulevaisuutta. Näytteeksi, miten se tapahtui,\npanemme tähän erään kansan suussa elävän tarinan. -- Kerran läksi\ntalosta mainittuna iltana Vetehistä puhuttelemaan, kuten vanhuudesta\ntapa oli. Jäälle tehtiin sen vuoksi tuuralla avanto, siihen vedettiin\ntavallinen liiste-reki ja asetettiin poikki puolin kumollensa. Se joka\nmiehistä oli paras into-mies, istuihen re'en perä-pajulle, toiset taas\nsepi-puolelle ja reen ympäri jal'aksille. Siitä sai sitte pää-noita\nmanaamaan, ja huusi: \"nouse vesi avannosta, päästä Vetehistä\npuheelleni!\" -- Vesi nousikin jo vähän, mutta noita huusi uudellensa:\n\"kohoa vesi korkeimmalle!\" -- Siitä yleni jo vesi kahta mointa enemmin,\nettä alkoi liisteitä kohotella; vaan miehen kolmannesti huudettua,\nhuiskahti vesi ylhäälle hyvin, ja Vetehinen itse nousi avannosta ja\nkellistyi re'en pajuille pitkäksensä. -- Muuten oli hänellä helmiset\nverhot päällä, kaislaisella vyöllä kiinni, ja pitkät hivuksensa\nriippuivat vyöteiseen asti. Noita alkaa häntä puhutella, sanoo aluksi:\n\"tulit kutsuttu omena.\" -- \"Tulin\", virkkoi Vetehinen. -- \"No\nminkäsläinen vuosi nyt tulee ensi vuonna?\" kysyi mies. -- \"Huonot\nvuodet tulevat ensi vuosina\", vastasi Vetehinen. Mies taas kysyi:\n\"minkäsläinen ihmisten tulee elämä niinä vuosina?\" -- \"Paljon ihmisiä\nkuolee ja tautiset vuodet tulevat\", sanoi Vetehinen. -- Toinen yhä\nkyseli: \"no, entä eläimille, minkäläinen olento niille tulee, koska\nihmisille on semmoinen?\" -- \"Samallainen tulee niillekin\", vastasi\nVetehinen, \"karhut ja sudet nousevat metsistä, jotka tappavat hevoisia,\nlehmiä ja muita eläimiä.\" -- Saatuansa näistä kaikista tietoa, olisi\nmies laskenut Vetehisen pois, vaan päästin sana oli haihtunut\nmielestänsä, ett'ei muistanut sitä, vaikka miten olisi aprikoinnut.\nToiset kun näkivät, ett'ei se noita päästin sanaa muistakaan, läksivät\nhätäissänsä pakoon; mutta Vetehinen huusi miehelle: \"missä mun on\npäästimeni?\" -- Tämä säikähti pahanpäiväiseksi, eikä tiennyt muuta\nneuvoa, vaan läksi hänkin juoksuun, ja pääsi hätäiseltä kotiin, sillä\nVetehinen tuli jäl'essä. Ovi oli parhaaksi saatuna salpaan, mutta\nVetehinen kun rupesi sitä kaikella voimin pieksämään päästäksensä\nsisään, tuli miehille kumminkin hätä. Siitä pulasta päästi heitä\nemäntä, joka oli miehiä nerokkaampi. Käski muka miesten kunkin panna\npata päähänsä, ja avasi Vetehiselle oven. -- Se kun pääsi pirttiin,\nkaappasi heti joka mieheltä padan päästä, sanoen joka kerran: \"pään\nsain, pään sain.\" Otti pata-joukon mukaansa, ja meni tiehensä.\n\nMoiset luulot, menot ja palvelukset juurtihe välttämättömästi\npakanuuteen, taikka toisin sanoen, pakanuus ja kristillisyys sulivat\nvähitellen toisiinsa, ja siittivät tämmöisiä kummallisia taikoja ja\nhairauksia. Vaikka eivät esi-vanhempamme sentähden juuri uponneet ihan\nraakaiseen epä-jumaluuteen ylistämällä käsi-tekosia kuvia ja semmoisia,\nluulivat kuitenkin siitä apua olevan, jos erinomaisille luonnon\nmuodostuksille osoittivat kunniaa ja hoitoa. Varsinkin, koska\nkato-vuodet, tauti taikka muu onnettomuus rasitti maata ja ihmisiä,\nko'ettivat he jos jotakin pahan estämiseksi. -- Mikä heistä oli varsin\nihanaa, voimallista taikka muutoin ihmis-henkeä liikuttavaa, sille\nosoittivat myös erinomaisen kunnian, lepyttääksensä sillä luonnon\nherraa, jota eivät muuten kuitenkaan voineet tajuta eikä lähestyä,\nkun ylistämällä hänen voimaa ja viisauttansa kaikissa hänen\nrakennuksissansa. Niin pidettiin korkeat vuoret, alhaiset luolat,\nkirkkaat lähteet, suuret mahtavat puut ja muut semmoiset erittäin\npyhinä ja kunnian arvoisina. -- Semmoisia luonnon palveluksia\nmuistelevat vanhat vieläkin, ja tuskin lienevät tänäänkään peräti\nhävinneet, vaikka kansa pitää niitä salaisina, eikä tahdo eikä julkea\nilmoittaa niitä muille. -- Niin on Kiimingin kylässä Viitasaarella\nTuohisvuori niminen kallio, niin siihen olisi -- kansan puheen mukaan\n-- ennen muinoin vuoden tuloista aina tuotuna ensimäiset, ennenkun\nniitä ihmiset nauttivatkaan. Näitä uhria kun tuohisissa aina kalliolle\ntuotiin, karttui siihen aikoja myöten niin paljon niitä, että koko\npaikkaa al'ettiin sanoa Tuohis-vuoreksi.\n\nMutta merkillisin on kahden ennen muinoin pyhinä pidettyjen puiden\njuttu, toinen kuusi, toinen koivu, joita vieläkin verrataan toisiinsa,\nettä ne muka puita olivat: \"_Soskon kuusi ja Kajaman koivu_.\"\n\nSoskonniemessä, joka kolme peninkuormaa Viitasaaren kirkon\netelä-puolella pistää Keiteleesen, oli muka muinoin ollut erinomattain\nsuuri kuusi, jonka tarina on seuraava. Kun ensimäiset asukkaat tälle\nniemelle muuttivat ja rupesivat suojaa itsellensä kyhäämään, istuttivat\nensimäisen majansa viereen onni-puun, jonka viihtymisen eli kuihtumisen\nnojassa koko heidän elonsa ja olonsa sillä paikkaa tulisi olemaan. Puu,\njoka laatuansa oli kuusi, kasvoi ja menestyi vuosi vuodelta hyvin, ja\ntalo vahveni myöskin ja rikastui kuusen rinnalla yhä. -- Ei siis\nihmekään, jos nämä uudis-asukkaat varoitellen hoitivat tätä istuttamaa\nonni-puutansa, jota pi'ammastaan pitivät koko onnensa perustajana; he\nkunnioittivat sitä kun mitäshän jumalallista onnen tuojaa. Mutta\nmyöhemmin, kun kuusen istuttajat aikoja jo olivat kuolleet, pidettiin\nsitä aina suuremmassa arvossa, koska luonnostansa se, mikä aikoja sitte\non tapahtunut ja yhä puheessa ollut, ihmisen mielessä muodostuu\nikäänkun mahtavammaksi ja isompi-arvoiseksi. -- Jälkeen tulevaiset\nmuistelivat vanhoilta tästä kuusesta kuulemia puheita, lisäten siihen\nvähän aina omiansakin, ja sillä tavoin isoni kuusen arvo ja kunnia\naikojen kuluessa yhä enemmin. -- Tulipa sitte tauti ja katovuodet, ja\nköyhyys alkoi ahdistaa Soskolaisia, niin juohtui se heidän mieleensä,\nettä kuusen päähänhän entisetkin Soskon asukkaat sanoivat onneansa ja\nmenestystänsä, totta sitä nyt ei ole tullut oikein hoidetuksi,\nkosk'ei se enää meitä auta. Näin arvellen rupesivat he sille vielä\nlii'allisempaa kunniaa osoittamaan. Vuoden tuloista, ennenkun niitä\nkukaan vielä maisteli, otettiin aina vähän kutakin lajia ja kannettiin\nkuusen juurelle, johon sitte keräytyi koko kylän väki uhri-ruokia\nsyömään. -- Ilmankos se kau'an viihtyikin! Ison vihan aikana oli se\nvielä niin tuuhea, että sen latvaan kätkettiin kaikenlaisia kalliita\nkapineita, ja vaikka viholliset kuusen suojassa olevassa pirtissä\npitivät majaansa, säilyi kuitenkin tavarat kuusessa. Siellä oli muka\nkun luonnon tekemä heinä-takka, viistoista syltä ympärykseltänsä;\njuureltansa oli puu yhdeksän kyynärän paksuinen, ylempää kuuden, ja\nkaksi miestä kun seisallansa sitä syleili, niin sormet vaan hypivät\nyhteen.\n\nIlman sitä oli kuusella vielä sekin tapa, että tarkkaan ennusti\ntulevaisuutta. Ennen muka kylässä tapahtuvata kuolemista saatiin\nkuusesta aina merkki. -- Sen latvasta katkesi silloin aina oksa ja\nputosi maahan; kuta isompi oksa sieltä katkesi, sitä vanhemman tiettiin\nsenkin olevan, jonka kuolemata kuusi ennusti. Niin olivat oksat puusta\nkarisseet aina vähemmäksi, kuten sekin suku, jonka istuttama kuusi oli,\nennätti jo hävitä; mutta vähää ennen erään vanhan muorin kuolemata,\njoka oli jo viimeinen sitä sukua, kaatui kerran kuusi itsekin.\n\nSamanlainen pyhä puu oli Kajaman koivu. Suomalaisten ensinnä Keiteleen\nranteille muuttaessa, asuivat -- puheen mukaan -- Lappalaiset samoilla\npaikoin. Ensimäinen Kajamalle yhtynyt Suomen mies ei sentähden\nuskaltanut suojaa itsellensä ennen kyhätä, kun eräältä Lappalaiselta\noli kuulustanut, missä hänelle talon sia olisi onnellisin.\n\nLappalainen virkkoi hänelle neuvoksi: \"te'e talosi siihen, kussa\nKeiteleen rantaa kävellessäsi järvelle vääristyvän koivun oksalla näet\npyyn istumassa; siihen on asuntosi suotu, vaan elä vahingoita puuta\neläkä pyytä.\" -- Mies tekikin niin, kun Lappalainen oli neuvonut; mutta\nhän, niinkun jälkeentulevaisetkin pitivät Kajaman koivua aina pyhänä,\nja sen juurella sanotaan kau'an aina nykyisempiin aikoihin saati vielä\nuhratun. Niissä uhrissa piti paitse muita lintuja vähintäänkin aina\noleman yksi pyy.\n\n\n\n"]