[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIpj0dgB7U2MXQw5o42i3LUyyc9uBaqdJd2jb1tUTGm4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1397,"Tavallinen juttu I","Gontsharov, Ivan",1812,1891,"1397-gontsharov-ivan-tavallinen-juttu-i","1397__Gontsharov_Ivan__Tavallinen_juttu_I","Kaksiosainen romaani","romaani",[],[15],"venalainen","fi",1847,1889,42653,253863,false,53055,[24,25],"Russia -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish",[27,28],"Novels","Russian Literature","\"Tavallinen juttu I\" by Ivan Aleksandrovich Goncharov is a two-part novel written in the late 19th century. The story unfolds primarily in Gratshahin village and centers around Anna Pavlovna Adujeva, a somewhat distressed landowner, and her son, Aleksander Feodoritsh, as they prepare for his departure to St. Petersburg. The narrative explores themes of maternal love, the challenges of approaching adulthood, and societal expectations.  The opening portion introduces readers to a bustling household preparing for the significant event of Aleksander's departure to serve in Petersburg. Anna Pavlovna is emotionally strained as she navigates her feelings about sending her only son away, while various servants demonstrate their own anxieties regarding the change. Aleksander, seemingly caught between the affections of his mother and the allure of broader prospects, reflects on his sheltered life and the unknowns that lie ahead. The scene is enriched by interactions between characters, highlighting their relationships and the emotional weight of farewells, setting the stage for the challenges and evolutions that will unfold throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[],248,"Gontsharovin esikoisromaani seuraa nuoren Aleksander Adujevin muuttoa maaseudulta Pietariin. Teos kuvaa idealistisen nuorukaisen ja hänen kyynisen setänsä välistä maailmankatsomuksellista eroa sekä Aleksanderin vähittäistä sopeutumista suurkaupungin realiteetteihin.","Ivan Gontsharovin 'Tavallinen juttu I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1397. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAVALLINEN JUTTU I\n\nKaksi-osainen romaani.\n\n\nKirj.\n\nI. GONTSHAROW\n\n\nSuomensi Olga A.\n\n\n\n\n\nWiipurissa,\nMatti Kurikka.\n1889.\n\nWiipurin Sanomain kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKerran kesällä, Gratshahin kylässä, köyhänpuolisen tilanomistaja Anna\nPavlovna Adujevin luona nousivat kaikki emännästä alkaen kahlekoiraan\nBarbosiin asti päivän valetessa.\n\nAinoastaan Anna Pavlovnan ainoa poika Aleksander Fioderitsh makasi,\nniinkuin kahdenkymmenen vuotisen nuorukaisen tulee maata, sankarin\nunessa; mutta talossa kaikki vaan hyörivät ja pyörivät. Palvelusväki\nkävi kumminkin varpaisillaan ja puhui kuiskaten, etteivät olisi\nherättäneet nuorta herraa. Jos joku hiukankin kolautti tahi\npuhui kovaa, niin Anna Pavlovna ilmestyi paikalla kuin ärsytetty\nemätiikeri, rankasi varomatonta aika ripityksellä, loukkaavalla\nhaukkumanimellä, sattuipa välistä, että vihansa ja voimiensa mukaan\ntöykkäykselläkin.\n\nKyökissä laitteli ruokaa kolme käsiparia aivan kuin kymmenelle\nhengelle, vaikka koko herrasväen perheessä oli kaikkiaan vaan\nAnna Pavlovna ja Aleksander Fioderitsh. Liiterissä pyyhittiin ja\nvoideltiin ajopeliä. Kaikki toimivat ja tekivät pää hiessä työtä.\nBarbos yksinään vaan ei toiminut mitään, mutta sekin otti tavallansa\nosaa yleiseen hyörinään. Silloin kun sen ohitse kulki lakeija, kuski,\ntahi tyttö sipsutti, huiski se hännällään ja haisteli tarkasti ohitse\nkulkevata. Siltä kumminkin näytti, kuin se olisi silmineen kysynyt:\ntokkohan minulle vihdoinkaan sanovat, mikä kumman hyörintä meillä on\ntänään?\n\nHyörintää oli senvuoksi, kun Anna Pavlovna laski poikansa Pietariin\npalvelukseen, tahi, kuten hän sanoi, ihmisiä katsomaan ja itseään\nnäyttämään. Häntä kuolettava päivä! Senvuoksi hän onkin niin\nmurheissaan ja liikutettu. Useasti, kesken puuhia, aukasee hän suunsa\nkäskeäkseen jotain ja pysähtyy yht'äkkiä kesken sanaa, ääni pettää\nhänet, hän kääntyy syrjään, pyyhkii jos ehtii kyyneleen, jos ei ehdi,\nniin pudottaa sen matkalaukulle, johon hän itse pakkasi Sashinkalleen\nliinavaatteita. Kyyneleet kiehuivat aikoja sitten hänen sydämmessään;\nne nousivat kulkkuun, painoivat rintaa ja olivat valmiit valumaan\nkolmena virtana; näytti niinkuin hän olisi säästänyt niitä\njäähyväishetkeksi, päästäen niitä silloin tällöin pisaran kerrassaan.\n\nEi ainoastaan hän itkenyt erohetkeä. Sashinkan kamaripalvelija\nEvsei, suri myöskin kovasti. Hän valmistelihe lähtemään herran\nkanssa Pietariin, jätti kaikista lämpimimmän nurkan talosta, uunin\npäällyksen Agrafenan kamarista, ensimmäisen ministerin Anna Pavlownan\ntalouden hoidossa ja -- mikä oli vielä kaikesta tärkein Evseista,\nrouvan ensimmäisen emännöitsijän.\n\nUunin päällyksen takana oli ainoastaan tilaa asettaa sinne pari\ntuolia ja pöytä, jolla valmistettiin teetä, kahvia ja haukattavaa.\nEvsei sijoittuu myös uunin takanakin ja Agrafenan sydämeen. Toisella\ntuolilla istui Agrafena itse.\n\nHistoria Agrafenasta ja Evseista oli talossa jo vanha taru. Hänestä,\nniinkuin kaikesta muustakin maailmassa puhuttiin ja parjattiin\nmolempia, ja sitten, niinkuin kaikesta muustakin taukosivat. Itse\nrouva oli tottunut näkemään heitä yhdessä ja he olivat onnellisina\nkokonaista kymmenen vuotta. Kuinkahan moni voi elämästään laskea\nkymmenen onnellista vuotta! Siksipä tulikin tuo häviöhetki! Hyvästi\nlämmin nurkka, hyvästi Agrafena Ivanowna, hyvästi turakka-peli,\nkahvit, viina ja kirsikkaviini -- hyvästi kaikki!\n\nEvsei istui äänetönnä ja huokaili syvästi. Agrafena puuhaili,\nkulmakarvat rypistettyinä, taloutta. Hänen surunsa tuli myös\ntavallansa ilmi. Samana päivänä kaasi hän harmissaan teen, sen\nsijaan kun olisi pitänyt antaa tavallisuuden mukaan rouvalle\nensimmäisen kupillisen väkevätä teetä, viskasi hän sen ulos: \"Ei\nkenenkään tarvitse saada sitä\", ja vahvana otti hän torat vastaan.\nKahvi hänellä kiehui liiaksi, kerma paloi, ja kupit putoilivat\nhänen käsistään. Hän ei pannut tarjotinta pöydälle, vaan heitti\nrämähytti; ei aukaissut kaappia eikä ovea, vaan paiskoi niitä.\nHän ei itkenyt, vaan oli vihainen kaikesta ja kaikille. Tämä oli\nsitäpaitsi ylimalkaan pääpiirteenä hänen luonteessaan. Hän ei ollut\nkoskaan tyytyväinen; ei mikään ollut hänen mielensä mukaan; aina hän\nnurisi ja kanteli. Mutta tällä päättävällä hetkellä paljastui hänen\nluonteensa kaikkine ominaisuuksineen. Kaikista enemmän näytti hän\nolevan vihanen Evseille.\n\nAgrafena Ivanowna!... sanoi Evsei surkuteltavalla äänellä ja\nlempeästi, joka ei oikein sopinut hänen pitkälle tukevalle\nruumiilleen.\n\n-- No mitä sinä tässä istut, lörppäsuu? -- vastasi hän, aivankuin\nEvsei olisi siinä ensimmäistä kertaa istunut. -- Laske minua: minun\ntäytyy saada pyyheliinan.\n\n-- Ah, Agrafena Ivanowna! toisti hän laiskasti huoaten ja nousten\ntuolilta ja samassa laskeutuen taaskin istumaan, kun Agrafena oli\nottanut pyyheliinan.\n\n-- Siinä vaan nyyhkii! Mokomasta nokkaviisaasta on pääsemättömässä!\nJumalani, mikä rangaistus! Eikä hänestä pääse!\n\nHelinällä pudotti hän lusikan huuhtomavatiin.\n\n-- Agrafena! kuului yht'äkkiä toisesta kamarista: Luulen sinun\ntulleen hulluksi! Etkö tiedä, että Sashenko makaa. Tappeletko\nlemmittysi kanssa jäähyväisiksi, vai mitä?\n\n-- Sinun mielestäsi ei saisi liikahtaa, istua vaan kuin kuollut!\nsuhisi Agrafena käärmeen tavalla, pyyhkien kuppia molemmin käsin,\njuurikuin hän olisi aikonut särkeä sen palaisiksi.\n\n-- Hyvästi, hyvästi! sanoi Evsei hirmuisella huokauksella: -- tämä on\nviimeinen päivä Agrafena Ivanowna.\n\n-- Jumalan kiitos! viekööt pirut teidät täältä: tilavampi on sitten.\nLaske tuossa nyt, ei ole astumasijaa: niin levitti tuossa jalkansa!\n\nEvsei kosketti häntä olkapäästä -- silloin kun Agrafena oli vastannut\nhänelle. Hän huokasi jälleen, mutta paikasta ei liikahtanut; turhaa\nolisi ollutkin liikahtaa: Agrafena ei kumminkaan sitä tahtonut. Evsei\ntiesi sen eikä ollut milläänkään.\n\n-- Kukahan minun paikallani istunee? -- sanoi hän yhä huoaten.\n\n-- Haltia! -- vastasi Agrafena änkyttäen.\n\n-- Suokoon Jumala! kun vaan Proshko ei istuisi. Mutta kuka teidän\nkanssanne nyt pelaa turakkaa?\n\n-- No, vaikkapa Proshkokin, mitähän vaaraa siinä olisi? huomautti\nAgrafena pistävästi.\n\nEvsei nousi.\n\n-- Älkää peljätkö, Proshkon kanssa Jumal' avita, älkää peljätkö!\nsanoi hän rauhattomasti ja melkein vihaisesti.\n\n-- Kuka minua voisi kieltää? sinäkö, vai mitä, mokomakin hyvä\nesimerkki?\n\n-- Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, alkoi hän rukoilevalla äänellä;\nottaen häntä -- vyötäisten ympäri, sanoisin minä, jos hänellä olisi\nollut vähintäkään tunnusmerkkiä vyötäisiin.\n\nMutta Agrafena vastasi syleilyyn töykkäyksellä rintaa vasten. -- Hyvä\nystävä, Agrafena Ivanowna, jatkoi hän: -- tokkohan Proshko rakastaisi\nteitä, niinkuin minä olen rakastanut? Katsokaa millainen häpeämätöin\nihminen hän on: ei anna yhdellekään naiselle rauhaa. Mutta minä!\na--ah! Te olette minusta kuin simruuti silmieni edessä! Jos ei\nherrasväen tahto tulisi kysymykseen, niin... ah!...\n\nSitä sanoessa pörähti hän itkemään ja viittasi kädellään. --\nAgrafenakaan ei voinut pidättää itseään: hänen surunsa puhkesi\nkyynelinä ilmi.\n\n-- Mutta jätätkö sinä minut rauhaan kirottu? sanoi hän itkien: --\nMitä tuossa hupakko mökötät! Välittäisinkö minä Proshkosta! etkö näe\nitsekin, ettei häneltä kuule kunnollista sanaa? muuta ei osaakaan\nkuin käsiään hätistellä.\n\n-- Hätyyttääkö hän teitäkin? Sitä hylkiötä. Te tietysti ette virka\nmitään! Minäpä häntä. --\n\n-- Koettakoon vaan, niin saa nähdä! Eikö palvelijoiden joukossa ole\nmuitakin naisia kuin minä? Proshkon kanssako viitsisin! kaikkiapa\nvielä luulet! Hänen vieressään kuvattaa istuakin -- suurin sika\nsioista! Häntä saa pitää yhä silmällä, ettei vaan löisi toista\nihmistä tahi sieppaisi käsistä jotain herrasväen omaa -- niin ettei\nsitä huomaakaan.\n\n-- Agrafena Ivanowna, jos kumminkin niin tapahtuisi -- onhan kiusaaja\nvoimakas -- niin pankaa ennen Grishko tänne istumaan: hän on\nkumminkin hyvätahtoinen, hiljainen työmies, eikä irvihammas.\n\n-- Löysipä vielä jotain! sanoi Agrafena hänelle: -- mitä sinä minua\njokaiselle tarjoat, olenko minä mikä... Mene tuosta tiehesi! Paljon\nlöytyy teitä velikultia, johon tässä rupeisin jokaisen kaulassa\nriippumaan: enpä ole sitä laatua. Sinun kanssasi ainoastaan,\nmokomankin pahanhengen, on kiusaaja syntieni tähden minut kietonut,\nsitäkin kadun... löysipä toki jotain!\n\n-- Jumala teitä palkitkoon hyvyydestänne! Niin kuin raskas taakka\nputosi hartioiltani! huudahti Evsei.\n\n-- Onpahan nyt iloissaan! rääkäsi Agrafena kuin peto: -- onpahan toki\niloittavaa -- iloitse nyt!\n\nHänen huulensa kävivät vaaleiksi vihasta. Molemmat olivat ääneti.\n\n-- Agrafena Ivanowna! sanoi Evsei vähän ajan perästä.\n\n-- No, mitä vielä?\n\n-- Olenhan aivan unhottanut: aamusta lähtien ei ole suussani ollut\nedes kaste-pisaraakaan.\n\n-- Sitähän sinä vaan --.\n\n-- Murheesta, hyvä ystävä. Hän otti kaapin alahyllyltä, sokeritopan\ntakaa juomalasillisen viinaa ja kaksi hirmuista leipäpalaa kinkun\nkanssa. Kaikki tämä oli hänelle huolellisella kädellä varustettu. Hän\ntyönsi Evseille kaiken tämän, sillä tavalla, ettei edes koirillekaan\nniin työnnetä. Toinen palanen putosi maahan.\n\n-- Se, tukehdu! Toivon että... no hiljempaa, älä maiskuta suutasi,\nettä kuuluu ympäri koko taloa.\n\nHän kääntyi toisaalle päin ikäänkuin halveksimalla, mutta Evsei\nalkoi verkalleen syödä ja katseli kulmiensa alta Agrafenaa ja peitti\ntoisella kädellään suutaan.\n\nSillä välin näkyi portista postimies, joka ajoi kolmella hevosella.\nAisa-hevosen kaulan ylitse oli heitetty vemmel. Kello, joka oli\nsatulaan kiinni sidottu, väänteli väkinäisesti ja humisevalla äänellä\nkieltään sidotun juopuneen tavalla, joka on arestiin pantu. Postimies\nsitoi hevoset liiteriin katoksen alle, heitti lakin päästään, otti\nsen sisältä likaisen pyyheliinan ja pyyhki hien kasvoiltansa.\nNähtyään hänet ikkunasta, kalpeni Anna Pavlowna. Hänen jalkansa\nnotkistuivat, kätensä putosivat hervottomina, vaikka hän oli tätä\nodottanutkin. Tultuansa jälleen entiselleen, kutsui hän Agrafenaa.\n\n-- Mene hiljakseen varpaisillasi ja katso, makaako Sashenka -- sanoi\nhän. Tuo kyyhkyseni nukkuu yli ajan ehkä viimeisenä päivänäkin:\nsitten en voisi katsella häntä kyllikseni. Tahi ei, osaisitko sinä!\nsinä astut vielä sisään kuin lehmä. Menen ennemmin itse...\n\nJa hän meni.\n\n\"Sinä et ole muka lehmä!\" nurisi Agrafena, kääntyen omalle\npuolellensa. \"Kappas vaan, vai lehmä! Montako tämmöistä lehmää\nsinulla lienee?\"\n\nAnna Pavlownaa vastaan tuli itse Aleksander Fedoritsh, vaaleaverinen,\nkukoistuksen ijällä, täydessä terveydessä ja voimassa oleva nuori\nmies. Hän tervehti iloisesti äitiään, mutta nähtyänsä yht'äkkiä\nmatkalaukun ja nyytit, hämmästyi hän ja meni ääneti ikkunan luo\nja alkoi piirtää sormellaan ikkunaruutuun. Hetken kuluttua puhui\nhän jälleen yhtä huolettomasti äitinsä kanssa, jopa ilolla katseli\nmatkavarustuksia.\n\n-- Kuinka sinä, ystäväiseni, makasit niin kauan, sanoi Anna Pavlowna:\n-- oikein kasvosi ovat turvonneet? Annapas minä pyyhin silmiäsi ja\nposkiasi ruusuvedellä.\n\n-- Ei, mammaseni, ei tarvitse.\n\n-- Mitä sinä tahdot suurukseksi: teetäkö vai kahviako ensin? Käskin\npannulla paistaa hakattua lihaa happamen kerman kanssa -- mitä sinä\ntahdot?\n\n-- Yhdentekevä, mammaseni.\n\nAnna Pavlowna sijoitteli vieläkin liinavaatteita, pysähtyi sitten ja\nkatsoi suruisena poikaansa.\n\n-- Sascha!... sanoi hän vähän ajan päästä.\n\n-- Mitä tahdotte, mammaseni?\n\nHän venytteli vastausta juurikuin jotakin peljäten.\n\n-- Ystäväiseni, mihin sinä matkustat ja minkätähden? kysyi hän\nvihdoinkin hiljaisella äänellä.\n\n-- Kuinka mihin, mammaseni? Pietariin sentähden... sentähden...\nettä...\n\n-- Kuules, Sascha, sanoi hän mielenliikutuksessaan, pantuansa kätensä\nhänen olkapäällensä, luultavasti sillä tarkoituksella, että koettaa\nviimeistä keinoaan: -- ei ole vielä myöhäistä: mietipäs, jää tänne: --\n\n-- Jäädä! Miten sitä voisi! Ovathan... liinavaatteetkin pakatut,\nsanoi poika, kun ei tiennyt keksiä muuta.\n\n-- Liinavaatteetko pakatut! Vaan katsos... tuossa... tuossa... ovatko\nne pakatut:\n\nKolmella kerralla otti hän ne matkalaukusta.\n\n-- Mitä ihmeitä, mammaseni. Olen valmistaunut matkalle ja yht'äkkiä!\nMitä sanoisivat...\n\nJa hän tuli suruiseksi.\n\n-- En minä kiellä niin paljon oman itseni tähden kuin sinun tähtesi.\nMinkätähden sinä matkustat? Onneako hakemaan? Onko sinun täällä paha\nolla? Luuletko ett'ei äiti pitkin päiviä ajattele miten voisi täyttää\nkaikkia oikkujasi? Tietysti sinä olet nyt siinä ijässä, jolloin\näidin hyvitykset eivät yksin tuota sinulle onnea; ja enhän minä sitä\nvaadikaan. Katsohan ympärillesi: kaikki katselevat sinua silmiin.\nEntäs Maria Wasiljewnan tytär, Sanjushka? Mitä... punastuitko? Kuinka\ntuo kyyhkyinen -- antakoon Jumala hänelle terveyttä -- rakastaa\nsinua. Kuulepas, kolmeen yöhön ei hän ole maannut!\n\n-- No, mammaseni, mitä te puhutte! hän muutoin...\n\n-- Niin, niin, juurikuin minä en näkisi... Ah niin! etten unhottaisi:\nhän otti sinun nenäliinojasi päärmätäkseen.\n\n-- \"Minä tahdon itse, itse\" -- sanoi hän -- \"en anna kenellekään\nmuille ompelenpa vielä nimetkin niihin\". Näetkös mitä sinulla on\nmuuta tarvis? Jää tänne!\n\nPoika kuunteli ääneti pää alaspäin ja leikitteli aamutakkinsa\ntupsulla.\n\n-- Mitä sinä löydät Pietarista? jatkoi hän. Luuletko että eläminen\nsiellä on yhtä hyvää kuin täällä? Ei ystäväiseni! Jumala ties mitä\nsaat nähdä ja koittaa kylmää, nälkää ja puutetta -- kaikkea saat\nkärsiä, Ilkeitä ihmisiä on jokapaikassa paljon, mutta hyviä ei löydä\nheti. Se arvo, mikä sinulla on maalla, on kaupungissakin -- arvo\non aina sama arvo. Kun et saa nähdä Pietarin elämää, niin sinusta\nnäyttää, täällä eläessäsi, että olet ensimmäinen maailmassa; ja niin\non kaikessa, armaani! Sinä olet sivistynyt, sukkela ja hyvä. Ja minä\nvanhus saisin iloita katsellessani sinua. Kun naisit, niin Jumala\nantaisi sinulle lapsia, minä hoitaisin heitä -- ja sinä eläisit\nsuruitta, huolitta, ja eläisit elinaikasi rauhallisesti ja hiljaa,\netkä tarvitsisi kadehtia ketään; siellä sinun ei tulekaan ehkä hyvä\nolla, kenties vielä muistat sanojani... Jää tänne, Saschenka -- mitä?\n\nSaschenka rykäsi ja huokasi, mutta ei virkkanut sanaakaan.\n\n-- Katsopas tänne, jatkoi äiti auaisten balkongin oven: -- eikö sinun\nole sääli jättää nurkkaasi? Balkongilta löyhähti kamariin raitis\nilma. Talosta levisi matkan päähän puutarha, jossa kasvoi vanhoja\nlehmuksia, tiheitä orjantappuroita, tuoreita ja tuuheita syreenejä.\nPuitten välissä loistivat kukat, joka haaralle luikertelivat tiet;\netempänä järvi, tyyni kuin kuvastin hiljakseen rantojansa kostutteli;\ntoiselta puolen aamuauringon kultaisten säteiden valamana -- toiselta\ntummansininen kuin taivas joka siinä kuvastui ja sen pinnassa\nhieman värähteli. Siellä näkyi kaikenvärisiä ruispeltoja pyöreän\namfiteatterin muotoisena ja liittyivät viheriäiseen metsään.\n\nAnna Pavlowna, peitettyään kasvonsa toisella kädellään auringon\npaisteelta, osoitteli toisella joka esinettä.\n\n-- Katsopahan, sanoi hän: -- miten kauniisti Jumala puki peltomme.\nNoista pelloista saamme pelkkiä rukiita 500 tynnyriä; entäs tuolla\non vehnää ja tattaria; tattari ei ole samanlainen kuin viime vuonna:\ntaitaa tulla siitä huono sato. Entäs metsä, kuinka se on kasvanut!\nAjattelepas vaan miten suuri on Jumalan laupeus! Puita myömme omasta\nosastamme tuhanteen ruplaan. Ja metsän otukset sitten! Ja kaikki tämä\non sinun, rakas poikani; minä olen ainoastaan sinun isännöitsijäsi.\nKatsopas järveä: mikä loisto! Todella taivaallista! Miten kalat\nsiinä kutevat, ostamme ainoastaan sampia, mutta kiiskiä, ahvenia,\nruutanoita kiehumalla kiehuu: riittää itsellemme sekä työväellemme.\nTuolla ovat lehmäsi ja hevosesi laitumella. Täällä sinä olet yksinäsi\nkaikelle herra, mutta siellä, ehkä jokainen lähettelee sinua sinne\ntänne. Ja sinä tahdot paeta tätä onnea, etkä tiedä vielä mihin,\nehkäpä helvettiä... antakoon Herra anteeksi... Jää tänne!\n\nPoika oli vaan ääneti.\n\n-- Etkö sinä kuuntele, sanoi hän. -- Mitä sinä näin tarkasti katselet?\n\nNuori mies osoitti ääneti ja ajatuksissaan kädellään kauas. Anna\nPavlowna katsahti ja kasvonsa muuttuivat. Tuolla peltojen välissä\nluikerteli tie kuin käärme ja katosi metsään, siihen luvattuun\nmaahan, Pietariin. Anna Pavlowna oli muutaman minuutin ääneti,\ntointuakseen.\n\n-- Vai niin, sanoi hän vihdoin alakuloisesti. No, ystäväiseni,\nJumalan haltuun! Matkusta, jos sinua niin vetää täältä pois: minä en\npidätä! Et ainakaan voi sanoa, että äitisi masentaa nuoruuttasi ja\nelämääsi.\n\nÄiti raukka! Siinä on sinulle palkinto kaikesta rakkaudestasi!\nSitäköhän sinä odotit? Siinäpä se juuri onkin, ett'eivät äidit\nodota palkintoa. Äiti rakastaa rajattomasti ja ilman eroitusta. Jos\nolette suuret, kuuluisat, kauniit, ylpeät, jos nimenne kaikuu suusta\nsuuhun, työnne kuuluu ympäri maailmaa -- niin vanhuksen pää tutisee\nilosta, hän itkee, nauraa ja rukoilee kauan ja tulisesti. Mutta\npoika suuremmaksi osaksi ei ajattele edes jakaa kunniaansa äitinsä\nkanssa. Jos olette henkisessä ja järjellisessä suhteessa köyhiä,\njos luonto on jättänyt teidät vaillinaiseksi, jos sairaus rasittaa\nteidän sydäntänne tahi ruumistanne, ja vielä viimeksi, jos ihmiset\ntyöntävät teitä luotansa, eikä teille löydy sijaa heidän keskessä --\nsitä enemmän on sijaa äidin sydämmessä. Hän painaa kovemmin rintaansa\nvastaan rumaa, raajarikkoista sikiötänsä ja rukoilee sen puolesta\nkauemmin ja tulisemmin.\n\nKuinka Aleksanderia voi sanoa tunnottomaksi sentähden, että hän oli\npäättänyt erota? Hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Elämä oli\nkapalosta saakka hymyillyt hänelle, äiti hemmoitteli ja pilasi häntä\nhellyydellään, niinkuin tavallisesti pilataan ainoata lasta; hoitaja\nlauloi yhä hänen kätkyensä luona, että hän saa aina käydä kullassa\neikä nähdä surua, professorit sanoivat hänen pääsevän kauas -- ja\njälleen kotia palatessaan hymyili naapurin tytär hänelle. Näytti\nsiltä kuin talon kissa, Wasjka, olisi ollut hänelle ystävällisempi\ntalossa kuin kenellekään muille.\n\nSurua, kyyneleitä ja onnettomuutta tunsi hän ainoastaan aavistuksen\nkautta niinkuin tunnetaan jotain ruttoa, joka ei ole vielä levinnyt\nympäri, vaan piilee jossain kaukana kansan keskellä. Tulevaisuus\nkuvastui hänelle taivaan kaaren väreissä. Joku viittasi häntä kauas,\nmutta mikä, sitä hän ei oikeastaan tiennyt. Siellä välähtelivät\nviettelevät haamut, mutta hän ei voinut eroittaa niitä; kuului\nsekavia säveliä -- milloin kunnian ääni, milloin rakkauden: kaikki\ntämä saattoi hänet onnesta vapisemaan.\n\nKotoinen maailma tuli hänelle kohta ahtaaksi. Luonto, äidin hyväilyt,\nhoitajan ja koko palvelusväen kunnioitus häntä kohtaan, pehmeä\nvuode, namuset, Wasjkan naukuminen -- kaikki nämät hyvyydet, joita\nniin kalliiksi arvostellaan elämän iltaan kallistuessa, vaihtoi hän\niloisesti epävarmaa viehätystä ja salaperäisyyttä täynnä olevaan\nviettelykseen. Sofian lempikin, tuo vieno ja ruusunpunainen lempi,\nei voinut pidättää häntä. Mitä oli tämä lempi hänelle? Hän haaveksi\nsemmoisesta äärettömästä intohimoisesta rakkaudesta, jolla ei löydy\nrajaa missään ja kasvaa nopein askelin. Hän lempi Sofiaa vähäisellä\nrakkaudella odottaessaan suurta. Hän haaveksi myös siitä hyödystä,\njota hän tuottaisi isänmaalleen. Hän oli ahkera ja oppi paljon\nkaikkea. Hänen todistuksessansa oli, että hän taitaa tusinan verran\nkaikenmoisia tieteitä ja puolen tusinan verran vanhoja ja nykyisiä\nkieliä. Enemmän kaikkea hän haaveksi kirjailijan kunniasta. Hänen\nrunonsa kummastuttivat hänen tovereitaan. Monta polkua aukeni hänen\neteensä, toinen tuntui toistaan paremmalta. Hän ei tiennyt mille\nantautua. Ainoastaan suora tie peittyi häneltä; jos hän olisi sen\nhuomannut, niin kenties ei hän olisikaan matkustanut.\n\nKuinka hän olisi voinut jäädä? Äiti tahtoi -- se oli aivan toinen ja\nluonnollinen asia. Kaikki tunteet olivat kuolleet hänen sydämmessään,\npaitsi yksi, -- rakkaus poikaansa, ja se kouristi palavasti tätä\nviimeistä esinettä. Jos poikaa ei olisi ollut, niin mitä hänellä\nolisi ollut tehtävätä? Hän olisi ollut valmis vaikka kuolemaan.\nAikoja sitten on todistettu, ettei naisen sydän voi elää rakkaudetta.\n\nAleksander oli hemmoitettu, mutta ei kuitenkaan perin pohjin pilattu\nkotielämällä, Luonto oli tehnyt hänet semmoiseksi että äidin\nrakkaus ja niiden kumartaminen, jotka häntä ympäröitsivät, vaikutti\nainoastaan hänen hyviin puoliinsa, kehitti hänessä esimerkiksi\nennenaikaisia sydämmen taipumuksia, teki hänet meikein kaikkeen liian\nluottavaiseksi. Ehkä se sama herätti hänessä itserakkauden; mutta\nitserakkaus onpi vaan ainoastaan muoto; kaikki riippuu tietysti\naineesta, jota siihen valetaan.\n\nPaljon enemmän vahinkoa oli hänellä siitä, ettei hänen äitinsä\nkaiken rakkautensa ohessa antanut täyttä käsitystä elämästä, eikä\nvalmistanut häntä siihen taisteluun, joka odotti häntä ja odottaa\njokaista tulevaisuudessa. Mutta siihen oli tarvis taiteellinen käsi,\nterävä ymmärrys ja iso varasto kokemusta, jota ei olisi rajoittanut\nmaaelämän ahdas horisontti. Olisi pitänyt rakastaa häntä melkein\nvähemmin, eikä ajatella häntä joka ainoa minutti, ja poistaa häneltä\nkaikkinainen huoli ja paha mieli, eikä itkeä hänen sijassaan hänen\nlapsuutensa aikana, vaan antaa hänen itsensä tuntea rajuilman\nlähenemistä ja omin voimin vastustaa ja ajatella kohtaloansa --\nsanalla sanoen antaa tietää, että hän on mies. Mistä Anna Pavlowna\nolisi kaikkea tätä ymmärtänyt ja etenkin voinut täyttää? Lukija on\nnähnyt millainen hän on. Ettekö tahtoisi vielä nähdä?\n\nHän oli unhottanut jo pojan itsekkäisyyden. Aleksander Feodoritsh\ntapasi hänet uudelleen liina- ja muita vaatteita sälyttämässä.\nPuuhissaan ja matkaan kokoamisessaan unhotti hän melkein koko surunsa.\n\nNäes, Saschenka, katso nyt tarkasti, mihin minä mitäkin panen, sanoi\nhän.\n\n-- Aivan alhaalla, laukun pohjalla on lakanoita tusina. Katsopas,\nonko, oikein kirjoitettu?\n\n-- On, mamma hyvä!\n\n-- Kaikissa on sinun nimesi, näetkös -- A. A. Kaikki on Sanjushka tuo\nkyyhky, tehnyt! Häneltä ei kohtakaan olisi tullut valmista. Mitäs\nnyt? Niin, tyynyjen päällykset. Yks, kaks, kolme, neljä -- oikein\ntässä on tusina. Tuossa on paitoja -- kolme tusinaa -- sitä unehtuu\noikein katselemaan, se on hollannin kangasta; itse kävin Wasili\nWasiljitshin luona tehtaalla; hän valitsi kaikkein paraimpia kolme\npakkaa. Tarkasta, armaani, joka kerta, kun saat vaatteet pesijältä;\netenkin uudet. Siellä näkee vähän tällaisia paitoja; ehkä vielä\nvaihtaisivat; niitä on sellaisia hylkiöitä, jotka eivät Jumalaa\npelkää. Sukkia on kaksikymmentäkaksi paria. Tiedätkö, mitä olen\narvellut? Minä panen rahalompakkosi yhteen sukkaan. Sinä et niitä\ntarvitse Pietariin saakka, niin, Jumala varjelkoon! Jos tapahtuisi,\nettä hakisivat rahoja, niin siinä tapauksessa eivät löytäisikään.\nSinne minä panen myös kirjeet sedällesi: kylläpä hän mahtanee tulla\niloiseksi! Onhan tästä jo seitsemäntoista vuotta, kun viimeksi\nvaihdoimme sanaa keskenämme, se ei ole leikkiä! Tuossa on huivit,\ntuossa on nenäliinat. Sonjalle jäi vielä puolitusinaa. Älä hävitä,\nsydänkäpyni, nenäliinoja: ne ovat erinomaista puolibatista, jota\nMihejewiltä otin kaksi ja neljännesruplaa tusinalta. No, siinä on\nkaikki liinavaatteet. Nyt päällysvaatteisin... Missä on Evsei? Miksi\nhän ei katso Evsei!\n\nEvsei astui laiskasti kamariin.\n\n-- Mitä Te tahdotte? kysyi vielä laiskemmasti.\n\n-- Mitäkö Te tahdotte? sanoi Adujewa äkäisesti. -- Minkätähden et\nkatso kuinka minä sälytän? Siellä, jos matkalla pitäisi mitä ottaa,\nniin käännät nurin niskoin kaikki. Ei voi vaan erota rakastetustaan\n-- mokomakin aarre! Päivä on pitkä, ehdit vielä! Tällä tavoinko\nsinä siellä aiot herraa hoitaa? Muistakin! Katso: tässä on nyt\nhyvä hännystakki -- näetkös nyt, mihin sen panen? Saschenka säästä\nsitä: älä käytä joka päivä, verka maksoi 16 ruplaa kyynärä. Kun\nmenet parempiin kesteihin, niin pane päällesi, mutta älä istu\npaikalla miten vaan sattuu, niinkuin tätisi, aivan kuin kiusalla,\nhän ei istu tyhjälle tuolille tahi sohvalle, vaan koettelee aina\nistua siihen, missä on hattu tai jotain muuta; yhtenä päivänä hän\nistui hillalautaselle -- semmoista häpeää hän tekee. Jos menet taas\nhuonompiin ihmisiin, niin pane tämä hännystakki päällesi. Tässä ovat\nliivit -- yks, kaks, kolme, neljä. Kaksi paria housuja. Oh! Vaatteita\nriittää kolmeksi vuodeksi. Uh! Kuinka väsyin'! Onkos tuo ihme? Koko\naamun olen hyörinyt. Mene, Evsei. Saschenka, puhutaan jostain muusta.\nKun vieraat saapuvat, niin sitten ei ole ajattelemistakaan.\n\nHän istui sohvalle ja pani poikansa istumaan vierellensä.\n\n-- No Sascha, sanoi hän oltuansa ääneti vähäisen aikaa: -- nyt sinä\nmatkustat vieraasen paikkaan.\n\n-- Kuinka Pietari olisi \"vieras\" paikka, mitä sanotte mammaseni!\n\n-- Maltas, maltas -- kuuntele, mitä tahdon sanoa! Jumala yksin\ntietää, mikä voipi sinua siellä kohdata, mitä kaikkea saat nähdä,\nhyvää sekä huonoa. Luotan, että Hän, taivaan isä, vahvistaa sinua;\nja sinä ystäväni, älä unhota Häntä koskaan, muista että uskotta ei\nole pelastusta missään eikä mistään. Siellä kun saavutat suuret\narvonimet ja tulet kuuluisaksi -- emmehän ole huonompia kuin\nmuutkaan: isäsi oli aatelismies, majuri -- nöyristyi kuitenkin\nHerran Jumalan eteen: rukoile onnessa ja onnettomuudessa, vaan älä\ntee niinkuin sananlaskussa sanotaan: \"jos ei ukkonen jyrise niin\ntalonpoika ei risti silmiään\". Muutamat esim. niin kauan kuin on\nmyötäinen tuuli, eivät katsahdakaan kirkkoon, vaan kun onnettomuus\nkohtaa, -- niin silloin menee panemaan ruplan maksavia kynttilöitä\nJumalan kuvien eteen, ja jakaa kerjäläisille: se on suuri synti.\nKoska sattui puheeksi kerjäläisistä, niin älä menetä niille turhaan\nrahaa, älä anna paljoa kerrassaan. Ei niitä maksa lellitellä, ne\neivät vähästä hämmästy. Juovat rahat ja nauravat sinulle seljän\ntakana. Minä tiedän, sinulla on hellä sydän: sinä annat ehkä rinnan\nkerrassaan. Ei, niin ei tarvitse tehdä; Jumala kyllä auttaa.\nRupeatko käymään Herran temppelissä? Aiotko käydä joka sunnuntai\naamupuolipäivä-kirkossa? Hän? huokasi! -- --\n\nAleksander oli ääneti: hän muisti, että yliopistossa ollessaan ja\nasuessaan lääninkaupungissa, hän ei käynyt kovinkaan hartaasti\nkirkossa; vaan maalla miellytti hän ainoastaan äitiänsä käymällä\nhänen kanssaan puolipäiväsaarnaa kuuntelemassa. Häntä hävetti\nvihelteleminen. Sentähden oli hän ääneti. Äiti ymmärsi hänen\nvaitiolonsa ja huokasi taaskin.\n\n-- No, minä en tahdo sinua pakoittaa, jatkoi hän: -- sinä olet\nnuori ihminen, kuinka sinä voisitkaan käydä yhtä ahkerasti Herran\ntemppelissä kuin me vanhat? Ehkä virkasikin estäisi sinua, tahi jos\nsatut istumaan myöhään jossakin hyvissä ihmisissä, niin nukut kauan.\nJumala armahtaa sinun nuoruuttasi. Älä sure, sinulla on äiti. Hän ei\nmakaa myöhään. Niin kauan kuin minussa on vielä veripisara jälellä,\nniin kauan kunnes kyyneleet eivät ole silmistäni kuivuneet ja Jumala\narmahtaa syntiäni, niin ryömimällä menen; jos voimat eivät riittäisi\nkirkon kynnykselle asti, annan viimeisen huokaukseni tulla, viimeisen\nkyyneleeni itken sinun tähtesi, ystäväni. Rukoilen sinulle terveyttä,\narvonimiä, kunniaristejä ja kaikkea tavallista ja maallista hyvää.\nVoisikohan Hän, laupias isä, olla ottamatta korviinsa köyhän ämmän\nrukousta? Itse en minä tarvitse mitään; ottakoon Hän minulta kaikki:\nterveyden, elämän, antakoon minun tulla sokeaksi, -- kunhan vaan sinä\nsaisit kaikkea iloa, kaikkea onnea ja hyvää.\n\nHän ei saanut loppuun puhutuksi, kyyneleet tippuivat hänen\nsilmistään. Aleksander hyppäsi paikastaan.\n\n-- Mamma hyvä, sanoi hän. No istu, istu! vastasi hän pyyhkien\nhätäisesti kyyneleitään -- minulle jäi vielä paljon puhumista. Mitä\nminä tahdoinkaan sanoa? Nyt sen unhotin ja... Näetkös tuota nykyistä\nmuistiani... niin! seuraa paastoja, ystäväni: se on suuri asia!\nKeskiviikkoina ja perjantaina -- Jumala antaa sitten anteeksi! Mutta\nsuuressa paastossa -- Herra varjelkoon! Näetkös Michail Michailitshia\npidetään järkevänä miehenä, mutta mitä hänessä on! Olkoonpa suuri\npaasto tahi muu aika, -- aina hän vaan syö lihaa. Oikein hiukset\nnousevat päässä pystyyn. Hän kyllä auttaa köyhiä, mutta luuletko\nhänen apunsa olevan Jumalalle kelvollisen? Kerran hän antoi eräälle\nvanhukselle vaskirahan, tämä otti sen, mutta itse hän kääntyi ja\nsylkäsi. Kaikki kumartavat häntä silmien edessä ja puhuvat Jumala\nties mitä, mutta selän takana ristivät silmiään ja muistelevat häntä\nkuin pahaa henkeä.\n\nAleksander kuunteli hiukan kärsimättömänä ja katsahteli silloin\ntällöin akkunasta, kaukaista tietä. Äiti vaikeni hetkiseksi.\n\n-- Ja ennen kaikkea, varjele terveyttäsi, jatkoi hän. -- Jos\nsattuisit sairastumaan, josta Herra varjelkoon! -- vaarallisesti,\nniin kirjoita, minä kokoon kaikki voimani ja tulen luoksesi. Kuka\nsiellä hoitaisi sinua? Ehkä vielä tyhjentäisivät kaikki sairaalta.\nÄlä käy yöllä ulkona; petollisia ihmisiä pakene! Säästä rahoja...\noh, säästä niitä onnettomuuden päiviksi. Käytä niitä järjellisesti.\nNiistä kirotuista lähtee kaikki hyvä ja paha. Älä tuhlaa, älä anna\ntulla turhia kulunkeja. Sinä tulet saamaan täsmälleen kaksituhatta ja\nviisisataa ruplaa minulta vuodessa. Kaksituhatta viisisataa ruplaa,\nse ei ole pikkuinen summa! Älä rupea ylellisyyttä harrastamaan, äläkä\nmuutakaan semmoista, vaan älä kiellä itseltäsi sitä, mikä ei ole\nkohtuuden rajojen ulkopuolelta; jos mielesi tekee keskustella -- älä\nole saita. -- Viinalle älä antaudu -- oh, se on ihmisen ensimmäinen\nvihollinen! Vielä (tässä puhui hän matalammalla äänellä) varo naisia!\nKyllä minä heidät tunnen. Löytyy niitä semmoisia hävyttömiä, että\nitse hyppäävät kaulaan, kun huomaavat tuollaisen...\n\nRakkaudella katsahti hän poikaansa. -- -- Jo riittää, mammaseni. Minä\nolisin jo syönyt aamiaista, sanoi hän melkein harmistuneena.\n\n-- Paikalla, paikalla... vielä yksi sana. Naineita naisia älä\nhimoa, kiiruhti hän sanomaan loppuun, se on suuri synti! \"Ei sinun\npidä himoitseman lähimmäisesi emäntää\", on sanottu käskyssä. Ehkä\nsiellä jonkinlainen saa sinut jo häihin asti viekotelluksi -- Jumala\nvarjelkoon -- en voi semmoista ajatellakaan. Kyllä ne ovat valmiit\nvetämään ansaansa, kun näkevät olevan rahoja ja muuten miellyttävän.\nJos sentään päällysmiehesi tahi jonkun kuuluisan ja rikkaan ylimyksen\nmieli sinuun palaisi ja hän tahtoisi antaa sinulle tyttärensä, niin\nsitten sopii, mutta kirjoita minulle; tulen vaikka millä tavalla\nkatsomaan etteivät pistäisi sinulle vaikka millaista saadakseen\nsitä käsistään pois; vanhanpiian tahi muun kelvottoman. Tämmöistä\nhalukkaasti jokainen itselleen viettelee. No, jos itse rakastuisit\nja sattuisi hyvä tyttö -- niin -- tässä hän puhui vielä hiljemmin...\nSofian voi sysätä syrjäänkin. (Ämmä oli rakkaudesta poikaansa valmis\najattelemaan väärinkin.) Tosiaankin mitä Maria Karnovna on saanut\npäähänsä. Et sinä ole hänen tyttärelleen pari. Maatyttö! Sinut vielä\ntoisellaisetkin mielellään omistaisivat.\n\n-- Sofianko! Ei mamma, minä en häntä koskaan unhota! sanoi Aleksander.\n\n-- No, no, rauhoitu, ystäväiseni, rauhoitu, minä sanoin vaan suotta.\nPalvele ensin, tule takaisin, niin sitten mitä Jumala antaa; eiväthän\nmorsiamet karkaa! Jos et unhota, niin tuota... Jos, taas...\n\nHän aikoi sanoa jotain, vaan ei tahtonut uskaltaa, kumartui sitten\nhänen korvaansa ja kysyi hiljaan:\n\nMutta etkö unhota... äitiäsi?\n\n-- Kas kuinka pitkälle pääsitte puheellanne, katkasi poika, --\nkäskekää pian tuomaan esille mitä teillä on syötävätä; mannaruokaako,\nvai mitä? Unhottaa teidät! Kuinka tuommoista voitte ajatella? Jumala\nminua rankaisee...\n\n-- Taukoa, taukoa, Sascha, puhui hän kiiruusti -- miksi sinä huudat,\noman pääsi päälle rangaistusta! Älä, älä! Olkoon miten tahansa,\nvaikkapa tapahtuisikin semmoinen synti, anna minun yksin kärsiä.\nSinä olet nuori, elämäsi vasta alkaa, sinä saat ystäviä, kun nait --\nnuori vaimo täyttää kyllä äitisi sijan, kaikki. -- Ei, Jumala sinua\nsiunatkoon, niinkuin minä sinua siunaan.\n\nHän suuteli poikansa otsaa ja siihen hänen neuvonsa loppuivat. --\n\n-- Kumma kun ei yksinään tule? -- sanoi hän: -- ei Maria Karpovna,\nei Anton Ivanitsh eikä pappikaan? Johan päivällisjumalanpalveluksen\nolisi pitänyt loppua! Kas tuolla näkyy joku tulevan! Taitaa olla\nAnton Ivanitsh... niin se onkin; siinä hän tulee, kun hänestä\npuhutaan.\n\nKuka ei tuntisi Anton Ivanitshia. Hän on se ikuinen juutalainen.\nHän on aina ollut olemassa ja joka paikassa jo muinaisinakin\naikoina, eikä ole koskaan loppunut olemasta. Hän on ollut läsnä\nsekä kreikkalaisissa että roomalaisissa pidoissa, söi tietysti\njuottovasikkaa, jonka onnellinen isä oli eksyneen poikansa tulon\njohdosta teurastanut.\n\nMeidän Venäjällä hän löytyy monessa muodossa. Se, josta nyt puhumme,\non tämän kaltainen: Hänellä on parikymmentä sielua pantattuna\nja uudelleen pantattua; hän asuu melkein mökissä tahi jossain\neriskummallisessa aitan tapaisessa -- sisäänkäytävä jostain takaa,\nhirsien yli, vitsa-aidan vierestä; parikymmentä vuotta on hän yhä\nluvannut, että ensi keväällä ryhtyy uuden talon rakentamiseen.\nTaloutta ei hän pidä kotona ollenkaan. Sitä ihmistä ei löydy hänen\ntuttavistaan, joka olisi hänen luonaan syönyt päivällistä, illallista\ntahi juonut kupillisen teetä, vaan ei löydy myöskään sitä ihmistä,\njonka luona ei hän olisi tehnyt sitä viiteenkymmeneen kertaan\nvuodessa. Ennen muinoin kävi Anton Ivanitsh puettuna leveissä\nhousuissa ja kasakinissa [takki, jota kasakat käyttävät. Suom.\nmuistutus.], mutta, nyt käytti hän arkipäivinä tavallisia housuja\nja takkia, mutta pyhinä hännystakkiakin, Jumala ties mitä mallia.\nNäöltään hän on lihava, sentähden ettei hänellä ole huolia, murheita\neikä mielenliikutuksia, vaikka hän teeskentelee, että muka kaiken\nikänsä on elänyt muiden murheilla ja huolilla; onhan se tietty,\netteivät muiden murheet meitä kuiveta: mutta niinhän on tapana lausua\nihmisillä.\n\nOikeastaan ei kukaan tarvitse Anton Ivanitshia, mutta hänettä ei\ntapahdu yksikään juhlallisuus: ei häitä eikä hautajaisia. Hän\non kaikissa kutsutuissa päivällisissä ja iltamissa, kaikissa\nkotineuvottelemisissa; hänettä ei oteta askeltakaan. Ajattelevat\nkenties, että hän on hyvinkin tarpeellinen, täyttää ehkä jonkun\ntärkeän tehtävän, antaa jonkin hyvän neuvon, parantaa oikeuden asian,\n-- vielä mitä! Tämänkaltaista tehtävää ei kukaan usko hänelle,\nsillä hän ei osaa mitään, eikä tiedä mitään: ei oikeusjutuissa, ei\nvälittäjänä eikä sovittajana -- ei kerrassaan mitään.\n\nMutta sen sijaan annetaan hänen esim. viedä terveisiä semmoiselta\ntämmöiselle, hän vie ehdottomasti ja jääpi samalla aamiaiselle, --\ntahi antaa sen ja sen tietää, että tunnettu paperi on saatu, mutta\nmillainen, sitä hänelle ei virketa, -- eli viedä sinne mesi-pytyn\ntahi kourallisen siemeniä, mutta ettei vaan kaataisi tahi pudottaisi,\n-- muistuttaa, milloin on nimipäivät. Vielä käytetään Anton\nIvanitshia semmoisissa asioissa, joita ei voi palvelijalle uskoa.\nSanovat: \"Ei sovi Petrushkaa lähettää\", sillä se kääntää koko asian.\nEi käyköön ennen Anton Ivanitsh. Tahi: Ei, sovi palvelijaa lähettää:\nSemmoinen tahi tämmöinen voisi pahastua, parempi on lähettää Anton\nIvanitshin. Kylläpä kummastuttaisi kaikkia, jos häntä ei olisi\njossain päivällisillä tahi iltamassa!\n\n-- Mutta missä on Anton Ivanitsh? kysyisi jokainen varmaan\nkummastuksella. -- Mikä hänen on? Ja miksi ei häntä ole?\n\nPäivällinen ei olisi päivällinen ilman häntä. Sitten lähetettäisiin\nhänen luokseen joku kysymään, mikä hänen on, onkohan sairastunut,\ntahi onko matkustanut jonnekin? Jos hän sattuisi olemaan sairas, niin\nomaa sukulaistaan ei ilahutettaisi semmoisella osanotolla.\n\nAnton Ivanitsh lähestyi Anna Pavlownan kättä.\n\n-- Hyvää päivää, Anna Pavlowna hyvä, saan kunnian toivottaa onnea\nuudelle...\n\n-- Mille uudelle, Anton Ivanitsh? kysyi Anna Pavlowna, tarkastaen\nitseään kiireestä kantapäihin.\n\n-- Portin edessä on uusi silta! Varmaan ovat sen hiljan laittaneet?\nMiksikähän laudat eivät hypi tullessaan pyörien alle? Katsoin ja\nnäin, uusi silta!\n\nTuttaviaan kohdatessaan, onnitteli hän. aina jollekin, oli se\nsitten paaston aikaan, keväällä tahi syksyllä; jos suojan perästä\non pakkanen -- pakkasella, jos pakkasen perästä tulee suoja,\nsuoja-ilmalla.\n\nTällä kertaa ei ollut mitään tämän kalttaista, mutta hän keksi\nsittenkin jotakin.\n\n-- Teille lähettää terveisiä Aleksandra Wasiljewna, Matriona\nMihailowna, Piotr Sergeitsh, sanoi hän.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, Anton Ivanitsh! Ovatko heidän lapsensa terveet?\n\n-- Jumalan kiitos!\n\n-- Minä tuon teille herran siunauksen: minun jälessäni tulee pappi.\nOletteko, rouvaseni, kuullut meidän Semen Arhipititshtia?\n\n-- Mitä? kysyi Anna Pavlowna säikähtyen.\n\n-- Hän on päättänyt päivänsä!\n\n-- Mitä te sanotte! Milloin?\n\n-- Eilen aamulla. Minulle annettiin tieto: illalla laukkasi poika\nilmoittamaan; minä läksin sinne, enkä maannut koko yönä. Kaikki ovat\nkyynelissä: täytyi sekä lohduttaa että järjestää. Kaikkien kädet\nolivat vielä voimattomat. Kyyneleitä vaan, kyyneleitä, -- minä olin\nainoa.\n\n-- Herra, Herra Jumala! sanoi Anna Pavlowna päätään nykyttäen --\nsiinä on meidän elämämme! Kuinka se voi tapahtua? Laittoihan hän\nterveisiä teidän kanssanne viime viikolla!\n\n-- Niin hyvä ystävä! mutta hän on jo monta aikaa sairastanut, vanha\nukko: ihme että niinkin kauan on pystyssä pysynyt!\n\n-- Mikä vanha! Hän oli ainoastaan vuotta vanhempi minun\nmiesvainajatani. Tulkoon hänelle taivaan valtakunta! sanoi Anna\nPavlowna, ristien silmiään. -- Säälittää minua Feodoria Petrowna\nparka! Hän jäi lapset käsivarrelle. Se ei ole leikin tekoa: viisi\nkappaletta ja melkein kaikki tyttäriä! Milloin hautajaiset ovat?\n\n-- Huomenna.\n\n-- Jokaisella näkyy olevan omat surunsa, Anton Ivanitsh; minä taas\npoikaani saatan matkalle.\n\n-- Mitäpä sille mahtaa, kaikki olemme ihmisiä! Kärsi, on sanottu\npyhässä raamatussa.\n\n-- Älkää toki suuttuko, että teitä vaivaamme tulemaan tänne surua\nkanssamme hälventämään; te rakastatte meitä kuin sukulainen.\n\n-- Voi, hyvä ystävä, Anna Pavlowna, ketä minä rakastaisin kuin\nsukulaista ellen teitä? Montakohan meillä teidän kalttaistanne\nlöytyy? Ette tiedä itsellenne arvoa antaa. Pääni on täynnä puuhaa:\noma rakennuksenikin pyörii päässäni. Koko eilisaamun mellastin\nurakkamiehen kanssa, mutta emme kumminkaan sovi. Miksipä en lähtisi,\nmietiskelin? Mitä hän, ajattelin, voisi siellä yksin minutta toimia.\nHän ei ole enää nuori ihminen, päänsä voisi sekasin mennä. -- Jumala\nantakoon teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kun ette meitä unhoita.\nTosiaan en tunne kohta itsiäni: semmoinen tyhjyys on päässä, en näe\nmitään! Kurkku on kyyneleistä kuivanut. Pyydän teitä haukkaamaan:\nvarmaan olette väsynyt ja ehkä nälässäkin. --\n\n-- Kiitän nöyrimmästi! Totta puhuakseni otin ohimennen pienen\nkulauksen Sergei Petrovitshin luona ja sieppasin palasen päälle. No,\nmutta eihän tuokaan häiritse. Kun pappi tulee, antaa hänen siunata!\nTuolla hän on jo porteilla.\n\nPappi tuli. Tulipa Maria Karpownakin lihavan, punaposkisen tyttärensä\nkanssa, jolla oli hymy huulilla ja itkusta punaiset silmä. Sofian\nsilmät ja koko kasvojen juonne sanoivat selvästi: minä tulen\nyksinkertaisesti rakastamaan, ilman juonia, hoidan miestäni kuin\nlapsenpiika, tottelen häntä kaikessa enkä ole koskaan olevinani häntä\nviisaampi; miten voisikaan olla miestään viisaampi? Se on synti!\nHoidan ahkerasti talouttani, ompelen; synnytän hänelle puolen tusinaa\nlapsia, imetän niitä, hoidan, puen ja ompelen heille itse. Poskien\nlihavuus ja terveys sekä rintojen täyteläisyys vakuuttivat kyllä\nlupauksen lapsista. Kyyneleet silmissä ja surullinen hymy vaikuttivat\nettei muotonsa tällä hetkellä ollut proosallinen.\n\nKaikkein ensiksi pidettiin jumalanpalvelus, jonka ohessa Anton\nIvanitsh kutsui palvelijat, sytytti kynttilät, otti papilta kirjan\nvastaan, kun tuo oli lakannut lukemasta ja antoi sen lukkarille,\nsitten täytti hän pullon siunatulla vedellä, pisti sen taskuun ja\nsanoi: se on Agafia Nikitishnalle. Istuttiin pöydän ääreen. Paitsi\nAnton Ivanitshia ja pappia, ei kukaan, tavan mukaan, koskenut\nmihinkään, sen sijaan teki Anton Ivanitsh täyden kumman tälle homeron\nkalttaiselle aamiaiselle. Anna Pavlowna itki yhä ja pyyhki salavihkaa\nkyyneleitään.\n\n-- Älkää viitsikö enää, hyvä ystävä, Anna Pavlowna vuodattaa\nenemmän kyyneleitä! sanoi Anton Ivanitsh teeskennellyllä harmilla,\ntäytettyään ryypyn kirsikkaviinillä. -- Laitatteko häntä sotaan,\nvai mitä? -- Sitten juotuaan ryypyn puoleksi, alkoi hän maiskuttaa\nhuuliaan.\n\n-- Sepä vasta kirsikkaviiniä! Semmoinen lemu kuin siitä läksi!\nTällaista, hyvä ystävä, ei löydä koko kuvernöörin läänissä, sanoi\nhän, osoittaen suurinta tyytyväisyyttä.\n\n-- Tämä on kol... kolmen vuotista, virkkoi Anna Pavlowna nyyhkien:\ntänään aukasin... pullon... teitä varten.\n\n-- Hyi, Anna Pavlowna, ilettää katsella teitä, alkoi taaskin Anton\nIvanitsh: -- ei ole ketään, joka teille antaisi ruoskaa, tarvitsisi\noikein löylyttää.\n\n-- Ajatelkaa, Anton Ivanitsh, ainoa poika on minulla ja sekin häviää\nsilmistäni, kun kuolen, niin ei ole kuka hautaan panisi.\n\n-- Entäs mitä varten me olemme olemassa? Olenko minä teille vieras,\nvai mitä? Mikä kiire teillä on kuolemaan? Saammepa nähdä, niin\nmenette vielä naimisiin! Saisin häissänne hyppiä! Lopettakaa jo itkut!\n\n-- En voi, Anton Ivanitsh, tosiaan en voi; en tiedä itsekään niistä\nkyyneliä keräytyy.\n\n-- Tämmöistä poikaa ruveta lukon takana pitämään! Antakaa hänelle\nvapautensa, niin hän kohottaa siipensä, tekee teille semmoisia\nihmeitä: kokoo itselleen arvonimiä.\n\n-- Teidän huulet ovat luotu vaan mettä juomaan! Miksi otitte niin\nvähän piirakkaa? Ottakaa vielä.\n\n-- Otan kyllä: kun tämän palan ensin lopetan.\n\n-- Teidän maljanne, Aleksander Fedoritsh! Onnellista matkaa! Palatkaa\npian takaisin ja naikaa: Miksi te, Sofia Wasiljewna, punastuitte?\n\n-- En minä... minä muuten...\n\n-- Oh, niitä nuoria! -- Teidän kanssanne he, he, he! ei tunne surua\nAnton Ivanitsh, sanoi Anna Pavlowna: -- niin osaatte huvittaa: --\nantakoon Jumala teille terveyttä! Juokaa toki vielä kirsikkaviiniä!\n\n-- Juon, hyvä ystävä, juon, miksi en jäähyväisillä joisi!\n\nAamiainen päättyi. Kyytimies oli aikoja sitten valjastanut\nkuormarattaat. Ne tuotiin portaiden eteen. Palvelijat juoksivat\ntoinen toisensa perässä. Yksi kantoi matkalaukkua, toinen -- nyyttiä,\nkolmas -- säkkiä ja menivät jälleen jotain uutta hakemaan. Niinkuin\nkärpäset makeiden rohtojen ympäri, täyttivät palvelijat rattaat;\njokainen pyrki sinne käsineen.\n\n-- Noin olisi mukavampi panna matkalaukku -- puhui yksi: -- mutta\ntuohon vasu ruokatavaroiden kanssa.\n\n-- Mihinkäs, hän panee jalkansa? vastasi toinen: -- antaa matkalaukun\nolla ennen pitkin, vasun voi panna sivulle.\n\n-- Mutta silloin vierii polsteri alas, jos matkalaukku pannaan\npitkin: parempi poikki. Mitä muuta? Ovatko saappaat sälytetyt?\n\n-- En tiedä. Kuka sälytti?\n\n-- Minä en sälyttänyt. Menepäs ja katso -- eiköhän siellä ylhäällä\nole.\n\n-- Mene itse.\n\n-- Entäs sinä? Näethän ettei minulla ole aikaa!\n\n-- Kas tuossa on vielä, älkää unohtako tätä! huusi tyttö, työntäen\npäiden sivutse kättänsä, jossa oli myttynen.\n\n-- Anna tänne!\n\n-- Pistäkää nämä jollain tavalla myös matkalaukkuun; äsken nämä\nunhotettiin, sanoi toinen, nousten jalkaraudalle ja antaen harjaa ja\nkampaa.\n\n-- Mihin sen nyt pistän? huusi hänelle lakeija: -- mene tiehesi!\nNäethän, että matkalaukku on jo alimmaisena!\n\n-- Rouva käski; mitäs se minua liikuttaa, vaikkapa heittäisitte\nmaantielle, tuommoiset pirut!\n\n-- Anna tänne sitten kiiruusti; nämät voi syrjästä pistää taskuun.\n\nAisahevonen nosteli ja pudisteli vähän väliä päätään. Silloin\nantoi aisakello itsestään joka kerta kimakan äänen, joka muistutti\nerohetkeä, sivuhevoset seisovat ajatuksissaan; päät alaspäin, aivan\nkuin ymmärtäen edessä olevan matkan suloisuudet, silloin tällöin\nhuiskuttivat häntiään, tahi hamuilivat aisahevosen alahuulta Vihdoin\ntuli päättävä hetki. Vielä kerran rukoiltiin.\n\n-- Istukaa, istukaa kaikki! komensi Anton Ivanitsh: -- olkaa hyvä ja\nistukaa, Aleksander Feodoritsh! ja sinä Evsei istu. Istu nyt vaan,\nistu! -- Itse hän tuskin istahti yhdellä sivulla hetkiseksi tuolille.\n-- No, nyt Jumalan haltuun!\n\nSilloinpa Anna Pavlowna alkoi ulvoa ja hyppäsi Aleksanderin kaulaan.\n\n-- Hyvästi, hyvästi ystäväni! kuului kesken ruikutusta. Näenkö sinua\nenää koskaan?\n\nEnempää ei voinut eroittaa. Samassa alkoi kuulua toisen kellon ääni:\npihalle lensi kolmen hevosen vetämät kärryt. Kärryistä hyppäsi alas\njoku nuori mies, kokonaan pölyssä, juoksi kamariin ja heittäysi\nAleksanderin kaulaan.\n\n-- Pospelow! -- -- -- Adujew... huusivat molemmat yht'aikaa,\npuristaen toinen toistaan sylissään.\n\n-- Mistä te tulette, kuinka?\n\n-- Kotoa, varta vasten ajoin vuorokausia, sanomaan sinulle\njäähyväisiä.\n\n-- Ystävä, ystävä! todellinen ystävä! sanoi Adujew kyyneleet silmissä.\n\n-- Sadan kuudenkymmenen virstan päästä tulla sanomaan jäähyväisiä!\nOi, löytyy maailmassa ystävyyttä! Eikö totta, ikuisesti, sanoi\nAleksander ja puristi tulisesti ystävänsä kättä ja heitti itsensä\nhäntä vasten.\n\n-- Hautaan saakka! vastasi toinen puristaen vielä kovemmin kättä ja\nheittäen itsensä Aleksanderia vasten.\n\n-- Kirjoita minulle!\n\n-- Kyllä, kyllä, kirjoita sinäkin.\n\nAnna Pavlowna ei osannut kylliksi hyväillä Pospelowia. Lähtö tuli\npitkitetyksi puolella tunnilla. Vihdoinkin tuli lähtö. Kaikki\nläksivät jalkaisin lehtoon asti. Sillä välin kun Sofia ja Aleksander\nkulkivat pimeän porstuan läpi, heittäysivät he toistensa syliin.\n\n-- Sascha! Sascha kulta! -- -- Senitsha -- -- kuiskasivat he ja sanat\nkuolivat suuteloon.\n\n-- Unhotatteko minut siellä? sanoi Sofia kyyneleissä.\n\n-- Oi, kuinka vähän te minua tunnette! Minä palaan, uskokaa, eikä\ntoinen koskaan -- --\n\n-- Ottakaa tämä pian: siinä on minun hiukseni ja sormus.\n\nAleksander piiloitti huolellisesti molemmat taskuunsa. Edellä kulki\nAnna Pavlowna poikansa ja Pospelowin kanssa, sitten Maria Karpowna\ntyttärensä kanssa, ja lopuksi pappi Anton Ivanowitshin kanssa. Vähän\nmatkan päässä kulki kuorma. Kyytimies voi töin tuskin pidättää\nhevosiaan. Palvelijat ympäröivät portilla Evseitä.\n\n-- Hyvästi, Evsei Ivanitsh! hyvästi kyyhkyseni, älä unhoita meitä!\nkuului joka haaralta.\n\nHyvästi veikkoset, hyvästi, älkää muistelko minua pahalla.\n\n-- Hyvästi, Evsei; hyvästi sydänkäpyseni! sanoi äiti, syleillen häntä:\n\n-- Tuossa on sinulle jumalan kuva; se on minun siunaukseni. Muista\nuskoasi, Evsei, älä mene väärään uskoon, siinä tapauksessa minä\nkiroon sinut! Älä juo, äläkä varasta; palvele herraasi totisesti ja\nuskollisesti. Hyvästi, hyvästi!...\n\nHän peitti kasvonsa esiliinalla ja poistui.\n\n-- Hyvästi, äiti! mutisi Evsei pitkäveteisesti. Hänen luokseen\nheittäysi kaksitoista vuotias tyttö.\n\n-- Sano jäähyväiset sisarellesi! sanoi eräs eukko.\n\n-- Sinunkin pitää olla jokapaikassa! sanoi Evsei, suudellen tyttöä.\n-- No hyvästi, hyvästi! Mene nyt tupaan paljassäärinen!\n\nErikseen toisista, viimeisenä seisoi Agrafena. Hänen kasvonsa\nkävivät viheliäisiksi. -- Hyvästi Agrafena Ivanowna! sanoi hitaasti,\nkohottaen ääntänsä Evsei ja ojensi hänelle kätensä, Agrafena antoi\nitseään syleillä, mutta ei vastannut syleilyyn; hänen kasvonsa\nvääntyivät ainoastaan.\n\n-- Tuossa on sinulle! sanoi hän vedettyään esivaatteensa alta ja\npistettyään Evseille jotakin sisältävän säkin. -- Varmaankin sinä\npietarilaisten kanssa alat seurustella! lisäsi Agrafena ja katsoi\nhäneen kierosti. Tämä katse osoitti sekä surua että mustasukkaisuutta.\n\n-- Minäkö seurustelisin, minä? alkoi Evsei. -- Herra hakatkoon minut\npalasiksi tällä paikalla ja silmäni päästä haljetkoon! Maan alle saan\nvajota, jos minä siellä jotain sellaista...\n\n-- Hyvä, hyvä! mutisi Agrafena epäillen: -- mutta itse -- uh! -- Olin\nvähällä unhottaa! sanoi Evsei ja veti esille taskustaan likaisen\nkorttipakan. -- Tuossa, Agrafena Ivanowna, teille muistoksi; ettehän\ntäällä niitä mistään saa.\n\nAgrafena ojensi kättään.\n\nLahjoita minulle, Evsei Ivanitsh! huusi Proshka joukosta.\n\n-- Sinulleko! Ennen minä poltan, kuin sinulle lahjoittaisin! Hän\npisti kortit taskuunsa.\n\n-- Anna toki minulle, sinä pöllö! sanoi Agrafena.\n\n-- En anna Agrafena Ivanowna, tehkää mitä tahdotte, en anna, te\nrupeaisitte hänen kanssaan korttia lyömään. Hyvästi!\n\nHän viittasi, taakseen katsomatta kädellään ja meni laiskasti kuorman\nperässä, jonka hän luultavasti olisi kantanut selässään Aleksanderin\nkyytimiehen kanssa hevosineen päivineen.\n\n-- Kirottu! sanoi Agrafena, katsoen hänen jälkeensä ja pyyhkien\nhuivin nurkalla tippuvia kyyneleitä.\n\nLehdon luona seisattuivat. Sillä välin kun Anna Pavlowna itki ääneen\nja otti jäähyväisiä pojaltaan, pudisti Anton Ivanitsh yhtä hevosta\nkaulasta, otti sitä sen jälkeen kiinni sieraimista ja täristi\nmolemmalta puolta. Hevonen ei ollut siitä ollenkaan tyytyväinen,\nsillä se irvisti hampaitaan ja korskui.\n\n-- Vedä tiukemmalle aisahevosen satulavyötä, sanoi hän kyytimiehelle:\n-- etkö näe, että satula on vinossa.\n\nKyytimies katsahti satulaan ja kun näki että satula oli paikallaan,\nei liikahtanut kuskin istuimelta, korjasi vaan piiskalla vähän\nmäkivöitä.\n\n-- Nyt on aika. Jumala on kanssanne! sanoi Anton Ivanitsh: riittää\njo Anna Pavlowna, älkää kiusatko itseänne enempää! Mutta te\nAleksander Feodoritsh; teidän täytyy joutua päivällä Shishkoviin.\nHyvästi, hyvästi, antakoon Jumala teille onnea, arvonimiä, ristejä,\nkaikellaista hyvää kaikkea omaisuutta ja rikkautta!!! No, Jumalan\nhaltuun; anna hevosten mennä ja katso, että ajat hiljempaa vierteen\nkohdalla! lisäsi hän, puhuen kyytimiehelle.\n\nAleksander istui, silmät itkusta punaisina rattaille, mutta Evsei\nlähestyi rouvaa, kumarsi hänelle jalkoihin asti ja suuteli hänen\nkättänsä. Rouva antoi hänelle viiden ruplan setelin.\n\n-- Katso Evsei ja muista: jos palvelet hyvin, niin naitan sinut\nAgrafenalle, jos et, niin -- --.\n\nHän ei voinut jatkaa puhettaan. Evsei kiipesi kuskilaudalle.\nKyytimies, joka oli ikävystynyt pitkällisestä odottamisesta, tuli\nnähtävästi vireäksi; hän painoi hattuaan, asettausi mukavammin\nja nosti ohjaksia; hevoset alkoivat hiljakseen juosta. Hän lyödä\nlämäytti väliin toista, väliin toista sivuhevosta, ne alkoivat\nlaukata, ponnistivat tietä pitkin metsän taakse.\n\nSaatto-joukko jäi ääneti ja liikkumatta seisomaan tomupilvessä,\nsiksi kunnes rattaat katosivat näkyvistä. Anton Ivanitsh tointui\nensimmäiseksi.\n\n-- No -- nyt kotiinsa jokainen! sanoi hän.\n\nAleksander katsoi rattaista niin kauvan kuin voi taakseen, sitten\nkaatui hän tyynylle, kasvot alaspäin.\n\nÄlkää jättäkö minua onnetonta, Anton Ivanitsh! sanoi Anna Pavlowna!\n-- syökää päivällistä täällä!\n\n-- Kyllä, hyvä ystävä, minä olen valmis: kenties syön illallistakin.\n\nNiin voisitte olla yötäkin.\n\n-- Mutta miten: huomenna ovat hautajaiset!\n\n-- Ah, se on totta! Minä en teitä kiusaa! Sanokaa minulta terveisiä\nFeodoria Petrownalle, että sydämmestäni olen pahoillani hänen\nsurustaan ja että olisin itse tullut häntä tervehtimään, mutta Jumala\nlähetti minullekin surun -- saatoin poikaani.\n\n-- Sanon, kyllä sanon, en unhota!\n\n-- Sascha kyyhkyseni! kuiskasi Anna Pavlowna, katsoen taakseen. --\nHäntä ei ole enää, katosi näkyvistäni!\n\nHän istui koko päivän ääneti, ei syönyt päivällistä, eikä illallista.\nMutta sen sijaan puhui, söi päivällistä sekä illallista Anton\nIvanitsh.\n\n-- Missä asti hän lienee minun kyyhkyseni? sanoi Anna Pavlowna\nainoastaan silloin tällöin.\n\n-- Kyllä hänen pitäisi olla jo Neplujevassa, Ei, mitä minä\nvalehtelen? Ei hän vielä ole Neplujevassa, mutta alkaa lähestyä,\nsiellä hän juo teetä, vastasi Anton Ivanitsh.\n\n-- Ei, hän ei juo koskaan tähän aikaan. Sillä tavoin matkusti Anna\nPavlowna ajatuksissaan hänen kanssaan. Sitten kun, hänen laskunsa\nmukaan, pojan piti jo olla Pietarissa, niin rukoili hän väliin ja\npovasi korteilla väliin, tahi puheli pojastaan Maria Karpownan kanssa.\n\nMutta poika?\n\nHänet kohtaamme Pietarissa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPiotr Ivanitsh Adujevin, meidän sankarimme sedän, lähetti vanhempi\nveljensä, Aleksanderin isä samalla tavalla Pietariin kuin tämänkin\nja eli hän siellä mihinkään liikkumatta seitsemäntoista vuotta. Hän\nei ollut sukulaistensa kanssa kirjeenvaihdossa veljensä kuoleman\njälkeen, ja Anna Pavlowna ei tiennyt hänestä mitään siitä saakka,\nkuin tämä oli myynyt pienenlaisen tilansa, joka ei ollut kaukana\nhänen kotikylästään.\n\nPietarissa häntä pidettiin rikkaana miehenä, ehk'ei syyttäkään,\nja hän kantoi muutamaa nauhaa hännystakkinsa napinlävessä; asui\nsuurella kadulla, piti hyvän asunnon, kolme palvelijaa ja saman\nverran hevosia. Hän ei ollut vanha, mutta semmoinen, jota kutsutaan\n\"mies paraassa ijässä\" -- kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen\nvaiheilla. Muuten häntä ei miellyttänyt puhua ijästään, ei tyhjästä\nitserakkaudesta, vaan jostain edeltäpäin harkitusta edusta, niinkuin\nesim. olisi tahtonut antaa vakuuttaa henkensä korkeampaan hintaan\nainakin hänen tavassaan salata oikeata ikäänsä ei ollut turhamaista\nvaatimusta miellyttää kaunista sukupuolta.\n\nHän oli pitkä, tasasuhtainen mies, isot, säännölliset piirteet\ntummissa kasvoissa, tasainen, kaunis käynti ja pidätetyt, mutta\nmiellyttävät tavat. Semmoisia miehiä tavallisesti kutsutaan bel\nhomme'iksi.\n\nKasvoissa näkyi taito osata itseään hillitä, eikä antaa kasvojen olla\nsielun peilinä. Hän oli sitä mieltä, ettei semmoinen ollut mukavata\nhänelle itselleen eikä muillekaan. Ei hänen kasvojaan sentään\nsaattanut sanoa puisiksikaan, ei, ne olivat ainoastaan tyynet.\nVälistä vaan voi niissä huomata väsymyksen jälkiä -- luultavasti\nrasittavista toimista. Häntä pidettiin toimeliaana ja taitavana\nihmisenä. Hän puki itseään huolellisesti, melkein keikarimaisesti,\nmutta ei liiaksi, ainoastaan aistilla; käytti erinomaisia\nliinavaatteita, kädet olivat täyteläiset ja valkoiset, kynnet pitkät\nja läpikuultavat.\n\nEräänä aamuna kun hän oli herännyt ja soittanut kelloa, toi palvelija\nteetä kantaessaan kolme kirjettä ja ilmoitti, että eräs nuori herra\noli käynyt, joka sanoi itseään kutsuttavan Aleksander Feodoritsh\nAdujeviksi, mutta Piotr Ivanitshia kutsui sedäkseen, ja lupasi tulla\nkahdennellatoista tunnilla.\n\nPiotr Ivanitsh kuunteli tavallisuuden mukaan tämän ilmoituksen\nrauhallisena teroitti ainoastaan hieman korviansa ja kohoitti\nkulmakarvoja.\n\n-- Hyvä, saat mennä, sanoi hän palvelijalle. Sitten otti hän yhden\nkirjeen, aikoi auaista sen, mutta pysähtyi ja vaipui ajatuksiin.\n\n-- Veljeni poika maanseudulta -- sepä odottamatonta! mutisi hän -- ja\nminä kun toivoin että siellä päin minut ovat unhottaneet! Ei siitä\nväliä, mitäpä hänen kanssaan rupean kursattelemaan! Eriän kyllä\nhänestä...\n\nHän soitti taaskin.\n\n-- Sano sille herralle, kun hän tulee, että noustuani matkustin\npaikalla tehtaalle ja palajan vasta kolmen kuukauden päästä.\n\n-- Hyvä, vastasi palvelija: -- mutta mitä käskette tekemään\ntuomisilla?\n\n-- Millä tuomisilla?\n\n-- Eräs mies toi niitä: hän sanoi: rouva lähetti maatuomisia.\n\n-- Tuomisia?\n\n-- Niin: putinallisen mettä, säkillisen kuivattuja vattuja...\n\nPiotr Ivanitsh kohotti hartioitaan.\n\n-- Vielä kaksi pankkoa palttinaa ja hilloa...\n\n-- Palttina on varmaankin hyvää...\n\n-- Palttina on hyvää ja hillo sokerista.\n\n-- Saat mennä, tulen kohta katsomaan.\n\nHän otti yhden kirjeen, aukasi sen ja tarkasti silmäillen yhtä sivua.\nSe oli kuin isokirjaiminen slaavilainen aapinen: v kirjaimen sijassa\noli kaksi viivaa, joiden poikki oli vedetty ylhäällä ja alhaalla\nviivoja, mutta k-kirjaimen sijassa yksinkertaisesti kaksi viivaa;\nkirje oli kirjoitettu ilman kaikkia välimerkkejä.\n\nK. K. Piotr Ivanitsh!\n\n\"Oltuanne teidän isä-vainajanne kanssa lyhyemmän ajan tuttava ja\nystävä, ja olen teitäkin huvittanut monasti lapsuuteni aikana\nja talossa maistelin leipää ja suolaa, siksi uskallan hartaasti\nja suosiollisesti toivoa ettette ole unhottaneet ukko-vanhusta,\nVasili Tihonitshia, me muistelemme teitä ja vanhempianne hyvällä ja\nrukoilemme Jumalaa...\"\n\n-- Mitä loruja? Keltä tämä on -- sanoi Piotr Ivanitsh katsoen\nallekirjoitusta. Vasili Sajeshalow! Sajeshalow -- vaikka tappakaa --\nen muista. Mitä hän tahtoo minulta?\n\nHän jatkoi lukemista.\n\n\"Mutta minun nöyrin pyyntöni ja teitä vaivaamiseni on -- älkää\nkieltäkö hyvä ystävä -- teidän siellä Pietarissa on toista, kun\ntäällä meidän, kaikki omaa ja kotoista. Sain niskoilleni kirotun\noikeus-jutun, joka jo kohta seitsemän vuotta on ollut poistamatta\npainamassa: jos muistatte sitä pientä metsää, joka on parin virstan\npäässä meidän kylästämme. Patala teki virheen ostokirjaan, mutta\nminun vastustajani, Medvedew iski siihen kiinni: se on vääryyttä eikä\nsiitä mihinkään pääse. Medvedew on sama joka teidän tiluksillanne\nkalasti aina luvatta; isä-vainajamme ajoi häntä pois ja häpäsi\nhäntä, aikoipa tuon omavaltaisuutta kannella kuvernöörillekin, mutta\nhyväntahtoisuudesta, Jumala antakoon hänelle taivaan valtakunnan,\nantoi anteeksi, vaan tuommoista ilkiötä ei pitäisi sääliä. Auttakaa\nminua, Piotr Ivanitsh, asia on nyt Hallitsevassa Senatissa; en\ntiedä missä osastossa ja kenellä, mutta kyllä ne teille paikalla\nnäyttävät. Käykää sihteerien ja senattorien luona, koettakaa saada\nheidät minun puolelleni, sanokaa, että erehdyksestä, totisesta\nostokirjaan tulleesta erehdyksestä saan kärsiä: kyllä he teille\ntekevät mitä hyvänsä. Siinä samalla hommatkaa minulle patenttikirja\nkolmella arvonimellä, lähettäkää se minulle. Vielä, hyvä ystävä,\nPiotr Ivanitsh, olisi minulla tärkeä asia: ottakaa sydämmestänne osaa\nviattomalle ahdistetulle marttyrille ja auttakaa neuvoilla ja töillä.\nTeillä on siellä lääninhallituksessa neuvosmies Droshow, kerrassaan\nkultaa, mutta ei ihminen; kuolisi ennenkuin pettäisi omiaan;\nkaupungissa en tiedä muuta kortteria kuin hänen luonaan, -- kun tulen\nkaupunkiin, menen suoraan hänen luokseen, asun siellä viikottain --\nJumala varjelkoon -- en uskaltaisi ajatella pysähtyä toisten luo,\nhän syöttää, juottaa, pastania pelataan päivällisestä pitkään yöhön,\nsaakka. Ja semmoista miestä ovat panetelleet ja nyt pakoittavat häntä\nhakemaan virkaeroa. Käykää, rakas isä, kaikkien ylhäisten luona,\nsanokaa heille millainen ihminen on Afanasi Ivanitsh: työtä tehdessä\n-- niin se kerrassaan kiehuu hänen käsissään, sanokaa; että kanne\nhäntä vastaan on väärä, kuvernöörin sihteerin juonia -- kyllä ne\nteitä kuuntelevat, ja kirjoittakaa minulle ensimmäisessä postissa.\nKäykääpä myös entisen virkaveljeni Kastjakovin tykönä. Kuulin eräältä\ntänne tulleelta ylioppilaalta, teidän pietarilaiseltanne varmaankin\ntahdotte tietää -- että hän asuu Hiekoilla; kyllä lapset teille talon\nnäyttävät; kirjoittakaa samassa postissa, elääkö hän, onko hän terve,\nmitä hän toimii ja muistakaa minua? Tutustukaa ja tulkaa ystäväksi\nhänen kanssaan: hän on mainio ihminen -- sydän aina avoinna ja\nsemmoinen pilkkakirves. Lopetan kirjeeni vielä yhdellä pyynnöllä...\"\n\nAdujew lopetti lukemisen, repi kirjeen hitaasti neljään osaan\nja viskasi pöydän alle olevaan paperikoriin, oikasi itseään ja\nhaukotteli.\n\nHän otti toisen kirjeen ja alkoi sitäkin lukea puoliääneen.\n\n    \"Rakas veljeni, kunnioitettava herra Piotr Ivanitsh!\"\n\n-- Mikä sisar tämä on! sanoi Adujew katsoen allekirjoitusta: -- Maria\nGarbatowa... Hän käänsi päätään kattoon päin ja alkoi muistella\njotain...\n\n-- Mitä peijakasta tämä on? Tuntuu tutulta... ah, hyvä -- olihan\nveljeni nainut Garbatowin; tämä on sen sisar, tämä on se... ah!\nmuistan...\n\nHän rypisti kulmakarvojansa ja alkoi lukea.\n\n    \"Vaikka kohtalo on meidät eroittanut, ehkä ainaiseksi ja\n    meidän välillämme on juopa; vuosia on kulunut...\"\n\nHän jätti lukematta muutamia riviä.\n\n    \"Tulen hautaan saakka muistamaan, kun me yhdessä kävelimme\n    meidän järven rannalla ja te menitte polvia myöten veteen,\n    henki ja terveys vaarassa, toitte minulle ison keltaisen kukan\n    kaislojen seasta, kuinka sen varresta juoksi jonkimmoinen neste,\n    joka likasi kätemme, te otitte hattuunne vettä, että saimme\n    pestä ne puhtaiksi; silloin nauroimme paljon siitä. Kuinka\n    onnellinen minä olin silloin. Se kukka on vielä nytkin tallessa\n    kirjan välissä...\"\n\nAdujew pysähtyi. Näkyi, ettei tämä asianhaara ensinkään miellyttänyt\nhäntä, pudistipa epäillen päätään.\n\n    \"Onko se nauha vielä tallessa teillä (hän jatkoi lukemista)\n    jonka veitte piironkini laatikosta, huolimatta rukouksistani\n    ja huudoistani...\"\n\nMinäkö vein nauhan! sanoi hän ääneen, otsa tullen pilviseksi, Oltuaan\nääneti hyppäsi hän muutaman rivin ylitse ja luki.\n\n    \"Minä olen vihkinyt itseni naimattomaan elämään ja tunnen itseni\n    hyvin onnelliseksi; ei kukaan kiellä muistelemasta niitä\n    onnellisia aikoja...\"\n\n-- Aha, vanha piika! ajatteli Piotr Ivanitsh. -- Ei ihme, että\nkeltaset kukat ovat mielessä! Mitä siellä on vielä?\n\n    \"Oletteko nainut rakkahin veli, ja kenen? Kuka se herttainen\n    ystävä on, joka kaunistaa teidän elämänne tien sanokaa minulle\n    hänen nimensä; minä tulen rakastamaan häntä kuin omaa sisartani,\n    ja unelmissani yhdistän hänen kuvansa teidän kanssanne, rukoilen\n    edestänne. Jos ette ole naimisissa, niin sanokaa mistä syystä\n    ette ole, -- kirjoittakaa suoraan: teidän salaisuuksianne ei\n    kukaan lue, minä säilytän niitä povellani ja ihmiset voivat\n    riistää ne minulta ainoastaan oman sydämeni kanssa. Älkää\n    viivytelkö, kärsimättömyydellä odotan teidän selittämättömiä\n    riviä...\"\n\n\"Ei, sinun rivisi ne ovat selittämättömiä!\" ajatteli Piotr Ivanitsh.\n\n    \"Minä en tiennyt (luki hän) että meidän rakkaan Saschenkan päähän\n    piti tulla katsomaan loistavaa pääkaupunkia -- onnellinen, hän\n    saa nähdä kauniita taloja ja makasiineja, saa nauttia loistoa ja\n    painaa rintaansa vasten jumaloidun sedän, -- mutta minä vuodatan\n    sillä välin kyyneleitä, muistellessani onnellista aikaa. Jos olisin\n    tiennyt hänen matkastaan, niin yöt ja päivät olisin teille ommellut\n    tyynyjä: araapialainen kahden koiran kanssa; ette usko kuinka\n    monasti olen itkenyt katsellessani sitä mallia: mikä voi olla\n    pyhempi ystävyyttä ja uskollisuutta? Nyt minua valtaa yksin tämä\n    ajatus; sille minä pyhitän päiväni, mutta minulla ei ole täällä\n    hyvää lankaa, ja sentähden pyydän nöyrimmästi teitä, rakkahin\n    veljeni lähettämään minulle, niin pian kuin mahollista,\n    parhaimmasta makasinista näiden mallien mukaan, jotka olen tähän\n    pistänyt, mitä parhaimpaa englantilaista lankaa. Mutta mitä minä?\n    Mikä kummallinen ajatus pysäytti kynäni! Kenties te olette\n    unhottaneet meidät, ja mitäpä te muistaisittekaan surkuteltavaa\n    marttyyriä, joka on maailmasta poistunut, ja vuodattaa kyyneleitä.\n    Mutta ei! En voi ajatella, että te olisitte hylkiö niinkuin kaikki\n    miehet ovat: ei, sydämeni sanoo minulle, että olette meitä kaikkia\n    kohtaan säilyttänyt entiset tunteet ylellisen ja loistavan\n    pääkaupungin keskellä. Tämä ajatus on kuin palsami kärsivälle\n    sydämelle. Suokaa anteeksi, en voi jatkaa enempää, käteni\n    vapisee...\"\n\n                                      Hautaan saakka teidän Maria\n                                              Gorbatowa.\n\n    \"P. S. Veikkoseni, olisiko teillä hyviä kirjoja? Lähettäkää,\n    jos ette itse tarvitse: muistelisin joka sivulla teitä ja\n    itkisin, tahi ottakaa puodista uusia, ell'eivät ole kovin\n    kalliita. Sanotaan herra Sakaskinin ja herra Marlinskin teoksia\n    erittäin hyviksi -- vaikka niitä, sitten näin minä sanomalehdissä\n    myöskin nimellä! Ennakkoluuloista, kirj. herra Pusin -- lähettäkää\n    se, -- minä en kärsi ennakkoluuloja.\"\n\nLuettuaan alkoi Adujew lähettää tämän kirjeen samaa tietä, mutta\nseisahtui.\n\n-- Ei, ajatteli hän, säilytän sen: kyllä löytyy hajullisia\ntämmöisille kirjeille; muutamat kokoelevat kokonaisia kokoelmia, --\nkenties voin jollekulle lahjoittaa.\n\nHän viskasi kirjeen helmistä tehtyyn koriin, joka riippui seinällä,\notti sitten kolmannen kirjeen ja alkoi lukea:\n\nRakkahin lankoni, Piotr Ivanitsh!\n\nMuistatteko miten seitsemäntoista vuotta takaperin laitoimme teitä\nmatkalle? Herra on suonut, että saan siunata kaukaiselle matkalle\nomankin lapseni. Katselkaa, veikkoseni, häntä niin muistatte\nvainajan, meidän rakkaan Feodor Ivanitshin. Sashenka on hänen elävä\nkuvansa. Jumala yksin tietää mitä äidin sydän on kärsinyt häntä\nlaskiessaan vieraalle puolelle. Lähetän hänet, oman ystäväni, suoraan\nteille: käskin ettei saa mihinkään muuanne pysähtyä kun teille...\n\nAdujew pudisti taaskin päätään. -- Tyhmä akka! mutisi hän ja luki:\nHän olisi jäänyt ehkä kokemattomuudesta kestikievariin, mutta minä\ntiedän miten se voisi pahoittaa oman sedän mieltä ja käskin siis\ntulla suoraan teille. Kyllä on töillä iloa kohdatessanne toisianne.\nÄlkää jättäkö häntä, rakas lanko, antakaa hänelle neuvoja ja ottakaa\nholhoukseenne; minä annan hänet käsistäni teidän käsiinne.\n\nPiotr Ivanitsh pysähtyi taaskin.\n\n    \"Olettehan siellä ainoa hänelle (luki hän taaskin). Seuratkaa\n    häntä silmillänne, älkää lellitelkö liiaksi, älkää taas\n    vaatikokaan liikaa, kyllä löytyy muita jotka vaativat, vieraat\n    kyllä vaativat, ei sitten ole ketään, joka pitäisi hyvänä paitsi\n    omainen; hän on itse hyvin ystävällinen: kun näette hänet, niin\n    ette väisty hänen luotaan. Sanokaa päällysimehelle, jota hän\n    tulee palvelemaan, että pitäisi hyvänä Sashenkaa ja ensimmäiseksi\n    kohtelisi häntä hellästi: hän on minulle hellä. Varokaa häntä\n    juomista ja korteista. Yöllä -- varmaan tulette yhdessä huoneessa\n    makaamaan -- on Sashenka tottunut makaamaan seljällään: siitä tuo\n    sydänkäpyni kovin oihkaa ja riehuu; herättäkää hänet hiljaa ja\n    ristikää häntä; se menee sitten paikalla ohitse, mutta kesällä\n    peittäkää hänen suutaan huivilla: unissaan aukasee hän sen ja nuo\n    kirotut kärpäset tunkeuvat sinne aamupuolella yötä. Älkää jättäkö\n    häntä rahanpuutteessakaan...\"\n\nAdujevin kasvot kävivät tuimiksi, mutta ne selkenivät pian kun luki\nedelleen.\n\n    \"Minä lähetän mitä on tarvis, nyt annoin hänelle käsiin tuhat\n    ruplaa. Kunpa hän vaan ei menettäisi niitä turhuuksiin ja kunpa\n    eivät viekottelijat niitä viekottelisi häneltä, onhan teillä\n    siellä pääkaupungissa paljon lurjuksia ja häpeämättömiä ihmisiä.\n    Ja nyt antakaa anteeksi, rakas lanko, -- olen kokonaan tullut\n    taitamattomaksi kirjoittamaan. Jään sydämestäni kunnioittamaan\n    teitä.\"\n\n                                                   Kälynne\n                                                   A. Adujeva.\n\n    \"P. S. Lähetän tämän ohessa meidän maatuomisiamme -- vattuja\n    omasta puutarhastani, valkeata hunajaa -- puhdasta kuin kyynel,\n    -- Hollannin palttinaa kahdeksi tusinaksi paitoja ja kotitekoista\n    hilloa. Syökää ja pitäkää terveydeksenne, jos kuluvat -- lähetän\n    lisää. Pitäkää silmällä Evseitäkin: hän on hiljanen eikä juo,\n    mutta kenties pääkaupungissa saa huonoja tapoja, -- silloin voi\n    rangaistakin.\"\n\nPiotr Ivanitsh pani kirjeen hitaasti pöydälle, otti vielä hitaammin\nsikarin ja pyöritettyään sitä käsissään alkoi polttaa. Kauan\ntuumiskeli hän sitä sutkausta, joksi hän sitä ajatuksissaan nimitti,\nminkä käly oli hänelle tehnyt. Hän otti tarkkaan selkoa ajatuksissaan\nmitä hänelle oli tehty ja sitä, mitä hänen itsensä oli tekeminen.\n\nTämmöisiä päätöksiä teki hän koko tapauksesta. Veljensä poikaa hän\nei laisinkaan tunne ja tietysti ei rakastakaan, sen vuoksi hänen\nsydämensä ei ole velvoitettu minkäänlaisiin velvollisuuksiin, asia\noli järjellä ratkaistava ja kohtuullisuuden lailla. Hänen veljensä\noli nainut nauttiakseen avioelämää, -- minkätähden hän, Piotr\nIvanitsh, vaivaisi itseään huolilla veljensä pojasta, hän, joka ei\nole nauttinut avioelämän eduista? Ei minkääntähden.\n\nToiselta kannalta katsoen kuvautui näin: äiti oli lähettänyt pojan\nsuoraan hänen luokseen, hänelle huoleksi, tietämättä, tahtooko hän\nottaa vastaan tätä ristiä, tietämättä sitäkään, onko hän elossa ja\ntilaisuudessa tekemään mitään veljensä pojalle. Luonnollisesti tämä\non kaikki tyhmää; mutta jos teko kerran on tehty ja veljenpoika on\nPietarissa, avutta, tuttavitta, vieläpä suosimus kirjettäkin, nuori,\nkokemuksetta... onko hänellä oikeus jättää tämä oman onnensa nojalle,\nheittää ihmistulvaan ilman ohjeita ja neuvoja ja jos tälle tapahtuisi\njotain onnettomuutta -- eikö hän saisi vastata omantuntonsa edessä?\n\nSiinä samassa muisti Adujew kuinka häntä seitsemäntoista vuotta\ntakaperin, veli vainaja ja sama Anna Pavlowna valmistivat matkalle.\nHe tietysti eivät voineet tehdä hänelle mitään Pietarissa, hän\nlöysi itse tiensä... mutta hän muisti Anna Pavlownan kyyneleet\njäähyväishetkellä, hänen siunauksensa, aivan kuin äidin, hänen\nhyväilynsä, hänen piirakkansa ja lopuksi hänen viimeiset sanansa:\n\"sitten kun Sashenka kasvaa isoksi -- silloin kolmevuotias lapsi, --\nkenties, te veikkoseni hyväilette häntä...\" Silloin Piotr Ivanitsh\nnousi ja meni kiirein askelin eteiseen...\n\n-- Vasili! sanoi hän: -- kun veljenipoika tulee, niin älä kiellä\nhäneltä. Mene ja tiedustele, onko täällä ylhäällä vuokrattu se\nkamari, jota tarjottiin muutama aika sitten, jos se ei ole vuokrattu,\nniin sano, että minä otan sen huostaani. Aha! nämät ovat tuomiset!\nMitä me niillä teemme? -- Taanoin näki meidän kauppias kun niitä\nkannettiin ylös, hän kysyi: emmekö antaisi hänelle hunajaa?... Hän\nsanoi: \"minä maksan teille hyvän hinnan\", lupasi ottaa vatutkin.\n\n-- Hyvä! anna vaan hänelle. Mutta palttina, mihinkä se pannaan? ehkä\nse kelpaa päällyksiksi?... Pistä palttina talteen, samoin hillokin --\nsitä voi syödä: taitaa olla kunnollista.\n\nPiotr Ivanitsh ennätti juuri asettua partaansa ajamaan, kun\nAleksander Feodoritsh ilmestyi. Hän tahtoi heittää itsensä sedän\nkaulaan, mutta tämä puristi märällä kädellään hänen nuorta kättään ja\npiti häntä vähän matkan päässä itsestään, juurikuin olisi tahtonut\nkatsella häntä, mutta enemmän taisi tuo olla sitä varten, että voisi\nkeskeyttää tämän puuskan ja rajoittaa käden puristukseen.\n\n-- Äitisi kirjoitti totta, sanoi hän: sinä olet elävä velivainajani\nkuva; olisin tuntenut sinut vaikka kadulla. Mutta sinä olet paremman\nnäköinen No, minä jatkan kursailematta partani ajamista, mutta sinä\nsaat istua tuohon -- vastapäätäni että näkisin sinua ja aloittakaamme\nkeskustelua.\n\nTämän jälkeen Piotr Ivanitsh alkoi tehdä työtään, niinkuin siellä\nei olisi ketään ollut, saipposi poskiaan, pullistaen kielellään\nväliin toista ja väliin toista poskea. Aleksanderia hävetti tämä\nvastaanotto, eikä hän tiennyt miten piti aloittaa keskustelua. Hän\nluuli sedän kylmyyden tulleen siitä, kun hän ei tullut suoraan sedän\nluo.\n\n-- No, mitenkä äitisi voi? Onko hän terve? Luulen että hän on\nvanhentunut? kysyi setä irvistellen kaikella tavalla peilin edessä.\n\n-- Mamma on, Jumalan kiitos, terve ja lähettää teille terveisiä ja\ntäti Maria Pavlowna samoin, sanoi Aleksander Feodoritsh arasti, --\ntäti käski minun puolestaan syleillä teitä... Hän nousi ja lähestyi\nsetää suudellakseen häntä poskelle, tahi päähän, tahi olkapäähän,\ntahi lopuksi mihin onnistuisi.\n\n-- Pitäisi tätisi jo vuosiensa puolesta olla viisaamman, mutta hän,\nnäet on yhä samallainen hupakko kuin kaksikymmentä vuotta takaperin...\n\nOnneton Aleksander astui takaperin paikalleen.\n\n-- Saitteko setä kirjeen? -- sanoi Aleksander.\n\n-- Kyllä, sain.\n\n-- Vasili Tihonitsh Sajeshalow, alkoi Aleksander Feodoritsh, pyytää\nteitä välttämättömästi menemään ja hommaamaan hänen asiaansa...\n\n-- Niin, hän kirjoittaa minulle...\n\n-- Eikö teillä vielä ole loppuneet tuommoiset aasit?\n\nAleksander ei tiennyt mitä hänen piti ajatella -- niin tekivät nämät\nnimitykset hänet alakuloisiksi.\n\n-- Suokaa anteeksi setä... alkoi hän melkein vavisten.\n\n-- Mitä?\n\n-- Suokaa anteeksi etten tullut suoraan teille, mutta jäin\ndilisansi-konttoriin... Minä en tiennyt teidän asuntoanne...\n\n-- Mitä anteeksi pyytämistä siinä on.? Siinä teit oikein hyvin.\nÄitisi on, Jumala ties, mitä saanut päähänsä. Mitenkä sinä olisit\nvoinut tulla minun luokseni, tietämättä, voisiko pysähtyä tahi\nei? Niinkuin näet, asuntoni on nuoren miehen, yhdelle vaan: sali,\nvierashuone, ruokasali, kabinetti ja vielä työkabinetti, vaate- ja\npukemahuone -- liikaa huonetta ei ole. Minä ahdistaisin sinua ja sinä\nminua... Minä olen löytänyt täällä samassa talossa sinulle asunnon.\n\n-- Ah setä! sanoi Aleksander: -- kuinka voin teitä kiittää tästä\nhuolenpidostanne?\n\n-- Hän hyppäsi taaskin paikaltaan tarkoituksella osoittaa sanalla ja\nteolla kiitollisuuttaan.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, älä koske! sanoi setä: -- partaveitset ovat\nterävät, saat olla varoillasi ettet haavoita itseäsi ja minua.\n\nAleksander huomasi, ettei hän huolimatta kaikista ponnistuksista, saa\nkertaakaan syleillä ja puristaa kuuna päivänä jumaloittua setää ja\njätti aikomuksensa toistaiseksi.\n\n-- Huone on hyvin hauska, alkoi Piotr Ivanitsh: akkunat ovat hiukan\nseinälle päin, mutta ethän sinä aina akkunan vieressä istu; jos\nsatut olemaan kotona, niin voit toimia jotain, akkunan vieressä\nei ole aikaa haukotella. Ei se ole kalliskaan -- neljäkymmentä\nruplaa kuukaudelta. Palvelijalle on etuhuone. Saat opetella alusta\nalkaen elämään yksin ilman lapsenpiikaa; panna kokoon oman pienen\ntalouden, s.o. pitää kotona oma ruoka, teetä sanalla sanoen, oma\nnurkka -- un chez soi, niinkuin ranskalaiset sanovat. Siellä voit\nvapaasti ottaa vastaan ketä tahdot... Sitäpaitsi silloin kun minä\nsyön päivällistä kotona, niin pyydän nöyrimmästi, mutta toisina\npäivinä -- täällä nuoret miehet tavallisesti syövät ravintolassa,\n-- mutta minä neuvoisin sinua, että lähetät hakemaan päivällistä:\nkotona on rauhallisempaa ja ei tarvitse peljätä yhtyvänsä Jumala ties\nmillaisten kanssa. Niinkö...?\n\n-- Setä, minä olen sangen kiitollinen...\n\n-- Mitä kiitollinen? Olethan minulle sukulainen? Minä olen täyttänyt\nvelvollisuuteni. No, nyt minä puen päälleni ja lähden; minulla on\nsekä virka että tehdas...\n\n-- Minä en tiennyt setä, että teillä on tehdas.\n\n-- Lasi- ja posliinitehdas; sitäpaitsi en minä ole yksin: meitä on\nkolme asiakumppania.\n\n-- Käykö hyvin?\n\n-- Kyllä, tavallisesti; enimmäkseen myydään sisimmäisissä lääneissä\nmarkkinoilla. Viimeisenä parina vuotena -- vaikka missä. Jos vielä\nvuotta viisi menee sillä tavoin, niin sitten... Yksi asiakumppani,\ntosiaan, ei ole kovin luotettava -- juo yhä; mutta kyllä minä osaan\npitää häntä kourissani. No, hyvästi sitten! Mene nyt katselemaan\nkaupunkia, syö jossain päivällistä, mutta tule illalla luokseni teetä\njuomaan, minä olen silloin kotona, -- voimme sitten keskustella.\nVasili, hei! Näytä tälle herralle huone ja auta häntä asettamisessa.\n\n\"Vai tämmöistä sitä on Pietarissa... ajatteli Aleksander, istuen\nuudessa asunnossaan: -- jos oma setä on tämmöinen, niin mitä sitten\nmuut?...\"\n\nNuori Adujew astui edes takaisin huoneessa syvästi vaipuneena\najatuksiin, mutta Evsei taas puheli itsekseen järjestäen kamaria.\n\n\"Mitä elämää tämä on, mutisi hän: -- Piotr Ivanitshilla lämmitetään\nkyökkiä kerran kuukaudessa, palvelijatkin syövät muualla... Herra\nJumala, tämmöistä! ovatpa aika ihmisiä! Ei voi muuta sanoa, vielä\nheitä kutsutaan Pietarilaisiksi! Meillä niin joka koira syö omasta\nkupistaan\".\n\nAleksander taisi tuumia Evsein tavalla, vaikk'ei virkkanut mitään.\nHän lähestyi akkunaa, näki ainoastaan savupiippuja, kattoja ja\nmustia, likaisia tiilisien talojen kylkiä... vertasi tämän siihen\nmitä näki pari viikkoa takaperin maatalonsa akkunasta. Hän meni\nulos -- hämmennys, kaikki juoksevat jonnekin, pitävät huolta\nvaan itsestään, tuskin katsovat ohitsekulkeviin ja silloinkin\nehkä sen vuoksi ett'eivät töytäisi toisiinsa. Hän muisti oman\nlääninkaupunkinsa, jossa jokaikisen vastaantulo oli tavallaan\nhauskaa. Milloin tuli Ivan Ivanitsh ja meni Piotr Petrovitshille --\nja kaikki kaupungissa tiesivät mitä varten. Milloin Maxia Martinovna\ntuli iltakirkosta, milloin Afanasi Savitsh meni kalastamaan. Tuolla\ntaas ratsastaa pää vaarassa santarmi kuvernööriltä tohtorille,\nja jokainen tietää, että hänen ylhäisyytensä puoliso synnyttää,\nvaikka kaikenmoisien kummien ja mummojen mielestä ei pitäisi siitä\nennen aikoja tietää. Kaikki kyselevät: tytönkö vai pojan? Rouvat\nlaittelevat juhlamyssyjä. Tuolla tuli Matvei Matveitsh talosta, paksu\nkeppi kädessä, kello kuuden aikoina, jokainen tietää, että ilman\nsitä hänen vatsansa ei sulata, että hän välttämättömästä seisattuu\nvanhan neuvoksen akkunan alle, joka, niinkuin jokainen tietää, juo\ntähän aikaan teetä. Jos kuka tulee vastaan, tervehdys ja pari sanaa,\nja senkin, jota ei tervehdi, tietää kuka se on, mihin ja mitä varten\nmenee ja sen silmissä taas on kirjoitettu: tiedän minäkin, kuka Te\nolette, mihin ja mitä varten menette. Jos vihdoinkin tulee vastaan\ntuntemattomia, jotka eivät vielä toisiaan ole nähneet, niin molempien\nkasvot muuttuvat kysymysmerkeiksi, he seisattuvat, katsovat pari\nkertaa taakseen, mutta tultuaan kotia kertovat uuden henkilön puvun\nja käymisen ja siitä lähtee sitten puheita ja arvoituksia, kuka se\noli, mistä ja mitä varten. Mutta täällä ihan työntävät katseellaan\npois tieltä, juurikuin kaikki olisivat keskenään vihollisia.\n\nAlussa Aleksander katseli pikkukaupunkilais-uteliaisuudella\njokaista vastaantulevata ja jokaista kunnollisesti puettua ihmistä,\nluullen heitä milloin ministeriksi tahi lähettiläiksi, milloin\nkirjailijoiksi: \"Eiköhän tuo ole se? ajatteli hän: -- eiköhön tämä\nole?\" Mutta pian hän siihen kyllästyi -- ministerejä, lähettiläitä,\nkirjailijoita tuli joka askeleella vastaan.\n\nHän katseli taloja -- hänen kävi vielä ikävämmäksi: hänessä herätti\nkaihon kauhea paljous yksitoikkoisia kivirakennuksia, jotka, niinkuin\nhirmuiset hautakammiot venyivät peräkkäin. Tuossa paikassa katu\nloppuu, siinä varmaan on silmieni edessä paikka, jossa sopii omin\nmielin oleksia, ajatteli hän tahi on siinä mäki, tahi vihreätä, tahi\nhajaantunut aita, -- mutta ei, taaskin alkaa sama kivinen muuri\nyhdennäköisiä taloja, neljine akkunarivineen. Tämäkin katu loppuu,\nmutta sitä estää taas samallainen, siellä on sama järjestelmä\ntaloja. Jos katsahtaa oikealle, vasemmalle -- jokapaikassa on hänen\nympärillään kuin jättiläisjoukko: taloja, taloja ja yhä vaan taloja,\nkiviä ja kiviä, aina vaan yhtä ja samaa... ei ole tilaa silmälle\nkatsella avaruutta, joka haaralta on suljettua -- näyttää kuin\nihmisten ajatukset ja tunteetkin olisivat suljetut.\n\nRaskaat ovat pikkukaupunkilaisen ensimmäiset mielivaikutukset\nPietarissa. Hänen on outoa ja ikävää; ei kukaan häntä huomaa;\nhän on täällä eksyksissä; eivät uutiset, ei vaihtelevaisuus, eikä\nihmisjoukkokaan häntä huvita. Hänen pikkukaupunkilais-itsekkäisyytensä\njulistaa sodan kaikkea vastaan, mitä hän täällä näkee ja mitä ei ole\nkotikaupungissa nähnyt. Hän alkaa mietiskellä ja siirtyy ajatuksissaan\nomaan kaupunkiinsa. Mikä ihana näky! Yhdellä talolla on terävä\nhuippunen katto ja hapuli akasia-puisto. Katolla on lisärakennus,\nkyyhkysten lakka. -- Kauppias Isumin on halukas niitä hätyyttämään:\nsen vuoksi hän rakensi kyyhkyslakan katolle; illoin ja aamuin kolpakko\nja halatti päällä, keppi kädessä, jonka nenään on sidottu riepu,\nseisoo hän katolla, viheltää ja huiskii kepillä. Toinen talo on\naivankuin lyhty: jonka neljällä haaralla on akkunoita, latuskainen\nkatto, talo on vanhanaikaista rakennusmallia; näyttää siltä; kuin\nsaisi olla varoillaan, ettei se hajoa tahi syty palamaan itsestään,\nlaudat olivat muuttuneet vaalean harmaiksi. Peloittava olisi asua\ntuommoisessa talossa, mutta asuvatpa vaan. Isäntä tosin välistä katsoo\nkallistunutta kattoa ja pudistaa päätään, sanoo: kestäneekö kevääsen\nasti? Kenties! sanoo sitten ja asuu edelleen, peläten laskuaan,\nmutta ei itseään. Sen vieressä rehentelee viehättävästi lääkärin\neriskummainen talo, puolipyöreänä ja kahdella \"putkan\" näköisellä\nsivurakennuksella, jotka kokonaan ovat köynnöskasvien peitossa. Tämän\ntalon takainen puoli oli kadulle päin, siitä lähtee parinvirstan\npituinen aita, jonka takaa pilkistelevät punaposkiset omenat, poikien\nkiusaajat. Kirkot ovat taloista melkosen matkan päässä. Niiden\nympärillä kasvaa tiheä heinä, ja siellä on hautakiviä. Oikeuden\nistunto paikka -- jo päältäkin näkyy, että se on oikeuden\nistuntopaikka: asiatta ei kukaan mene sen lähelle. Mutta täällä\npääkaupungissa niitä ei voikaan eroittaa tavallisista taloista, ja\nvielä lisäksi, häpeä on sanoakin, on samassa talossa puoti. Kun siellä\nkaupungissa kulkee pari, kolme katua, niin tuntee raittiin ilman,\nalkavat aidat, niiden takana kasvitarhat ja lakeat toukopellot. Jos on\nhiljaista, liikkumattomuutta, ikävää -- kaduilla ja ihmisissä sama\nsiunattu vaikutus! Kaikki elävät vapaasti, leveästi, ei kellään ole\nahdasta, kanat ja kukotkin käyvät vapaasti kaduilla, kilit ja lehmät\nsyövät heinää ja lapset laskevat paperileijoja.\n\nMutta täällä... mikä ikävyys. Pikkukaupungin asukas ikävöi oman\nkaupungin aitaa; joka on vastapäätä hänen akkunoitaan, pölyisen ja\nlikaisen kadun tärisevää siltaa ja juomatavarain kaupan otsaketta.\nHänestä on vastenmielistä tunnustaa, että Iisakin kirkko on parempi\nja korkeampi kuin hänen kotikaupunkinsa kirkko, että aatelisseuran\nsali on isompi kuin heidän. Semmoisia vertailuja tehdessään on hän\nvihaisesti ääneti, mutta välistä uskaltaa sanoa, että semmoista\nja semmoista kangasta voi heilläkin saada, vieläpä parempaa ja\nhuokeampaakin ja tuommoisia meren harvinaisuuksia, isoja krapuja\nja näkinkenkiä, sekä kauniita kaloja eivät viitsisi katsellakaan,\nja kuka teitä muka pakoittaa ostamaan ulkolaisilta kankaita ja\nmitättömiä kappaleita; ne nylkevät teitä, mutta te olette mielellänne\nhölmöjä. Kyllähän sen sijaan tulee äkkiä iloiseksi, kun huomaa että\nhänen kaupungissaan on parempaa mähnää, pääronia ja vehnäsiä. -- \"Vai\ntätä kutsutaan teillä pääroniksi?\" sanoo hän. \"Meillä palvelijatkaan\neivät söisi sitä!\"... Vielä ikävämmältä tuntuu pikkukaupunkilaisesta,\nkun hän menee jonnekin näihin isoihin taloihin viemään kirjettä\nkaukaa, Hän luulee, että hänelle avataan syli, eivät tiedä miten\nvastaan ottaa, mihin pannaan istumaan, miten herkutetaan; alkavat\ntaitavasti ottaa selkoa mikä on hänen lempiruokansa, kuinka\nhäntä hävettää nämät hyväilyt, kuinka hän lopulla heittää kaikki\nseremoniat, suutelee isäntää ja emäntää, rupeaa heitä sinuttelemaan,\naivankuin olisivat olleet parikymmentä vuotta tuttavat: kaikki juovat\nkirsikkaviiniä, kenties vielä vetävät äänissä virrenkin...\n\nMitä vielä! Häneen tuskin katsovat, rypistelevät, sanovat olevan\ntoimia; jos on mitä asiaa, niin määräävät sen ja sen tunnin, silloin\nkun eivät syö päivällistä eivätkä illallista, mutta amiralin tuntia\neivät tiedäkään -- ei viinaa eikä haukattavaa. Isäntä peräytyy\nsyleilyksestä, katselee vierasta niin kummallisesti. Viereisessä\nkamarissa helisyttävät lusikoita ja laseja: nytpä voisivat pyytää\nsyömään, mutta he koettavat hienoilla viittauksilla osoittaa ulos.\nKaikki on lukittu, joka paikassa on soittokelloja: eikös tämä ole\nihmeellistä? Ja semmoisia kylmiä ihmisiä, pelkääviä naamoja. Mutta\nsiellä meillä, astu sisään rohkeasti, jos ovat syöneet päivällistä,\nniin vieraan seuraksi syövät uudestaan; teekyökki aamulla ja illalla\non aina pöydällä, mutta soittokelloja ei ole makasiinissakaan. Kaikki\nsyleilevät ja suutelevat, sekä vastaantulija että ohikulkija. Naapuri\non siellä -- kuin todellinen naapuri, elävät käsi kädessä, sielu\nsielussa; sukulainen -- taasen kuin sukulainen: kuolee omansa edestä!\n\nAleksander tuli Amirali-torille ja jähmettyi. Tunnin hän seisoi\nVaskisen ratsastajan edessä, mutta ei karvas soimaus sydämessä\nniinkuin Evgeni raukalla, vaan riemun ajatus. Hän katsahti Nevaa,\nsitä ympäröiviä rakennuksia -- hänen silmänsä loistivat. Hän häpesi\nyht'äkkiä haluaan täriseviin siltoihin, hakuteihin ja rikkinäisiin\naitoihin. Hänen tuli hauska ja kevyt olla. Tämä epäjärjestys,\nihmisjoukko -- kaikki sai hänen silmissään toisen merkityksen.\nToivehet välähtelivät taaskin, joita surulliset vaikutukset\nhetkiseksi olivat painaneet; uusi elämä aukasi hänelle sylinsä ja\nviittasi jonnekin tietämättömään. Hänen sydämmensä löi kovasti. Hän\nhaaveksi suuremmoista tehtävätä, korkeita ponnistuksia ja astuskeli\nhyvin arvokkaasti pitkin Newskiä, lukien itseään suuren maailman\nkansalaiseksi... Näissä haaveiluissaan hän palasi kotia.\n\nIllalla kello 11 lähetti setä häntä kutsumaan teetä juomaan.\n\n-- Minä tulin juuri teatterista, sanoi setä ollen pitkällään sohvalla.\n\n-- Kuinka ikävä, ettette tänään sanonut minulle, setä: minä olisin\ntullut teidän kanssanne.\n\n-- Minä istuin nojatuolissa. Mihin sinä olisit istunut, vai minun\npolvilleni? sanoi Piotr Ivanitsh: -- mene huomenna yksin.\n\n-- Ihmisjoukossa on yksin ikävä olla, setä; ei voi kenenkään kanssa\njakaa mielivaikutuksiaan...\n\n-- Ei tarvitsekaan! täytyy osata tuntea ja ajatella, sanalla sanoen,\nelää yksin; ajan kanssa sitä tarvitaan. Ja vielä, sinun pitää pukea\nitsesi teatteriin ihmismäisesti.\n\nAleksander katsoi pukuaan ja ihmetteli sedän sanoja. -- Kuinka minä\nen olisi ihmismäisesti puettu? ajatteli hän. Sininen takki ja siniset\nhousut...\n\n-- On minulla, setäseni paljon vaatteita: -- Königstein on tehnyt;\nhän neuloo meidän kuvernöörillekin.\n\n-- Puutetta ei ole, mutta kumminkaan ei kelpaa; vien sinut näinä\npäivinä oman räätälini luo; mutta tämä on joutavaa. On tärkeämpääkin\npuhumista. Sano mitä varten sinä olet tänne tullut?\n\n-- Minä tulin... elämään.\n\n-- Elämään? s.o., jos sinä tällä ymmärrät syömistä, juomista ja\nmakaamista, niin ei olisi maksanut vaivaa matkustaa niin pitkälle:\nsinun ei onnistukaan syödä eikä maata täällä, niin hyvin kuin siellä,\nkotonasi; mutta jos tarkoitit jotakin muuta, niin selitä...\n\n-- Nauttia elämästä, tahdoin sanoa, lisäsi Aleksander, kokonaan\npunastuen: -- olen kyllästynyt maaelämään -- aina yhtä ja samaa...\n\n-- Aha! Vai niin! Sinä varmaan vuokraat kauniin huonekerran\nNewskillä, ostat vaunut, kokoot suuren joukon tuttavuuksia\nympärillesi, pidät vastaanottopäiviä?\n\n-- Mutta se käy kovin kalliiksi, huomautti Aleksander lapsellisesti.\n\n-- Äitisi kirjoitti, että hän antoi sinulle tuhat ruplaa: se on\nvähän, sanoi Piotr Ivanitsh. -- Ei kauan aikaa sitten tuli eräs minun\ntuttavani maalta tänne, hän oli myöskin kyllästynyt maaelämään; hän\ntahtoo nauttia elämästä, hän toi viisikymmentä tuhatta ja tulee joka\nvuosi saamaan yhtä paljon. Hän varmaan tulee nauttimaan elämästä\nPietarissa, mutta sinä -- et! Et sinä ole sitä varten tullut.\n\n-- Teidän sanojenne mukaan setä, kuuluu, etten muka tiedä itsekään\nmitä varten olen tullut.\n\n-- Melkein niin: se on paremmin sanottu: siinä on totuutta; mutta ei\nsiinäkään ole kyllä. Etkö sinä, kun tänne itseäsi varustelit, tehnyt\nitsellesi kysymystä: miksi minä matkustan? Se ei olisi ollut liikaa.\n\n-- Ennenkuin tein itselleni tämän kysymyksen, oli minulla jo valmis\nvastaus! vastasi Aleksander ylpeästi.\n\n-- Miksi et puhu sitten? no, mitä varten?\n\n-- Minua veti joku voittamaton voima, jano jaloon työhön; minussa\nkiehui halu valaisemaan ja toteuttamaan...\n\nPiotr Ivanitsh kohotti itseään hieman sohvalta, otti sikarin suustaan\nja teroitti korvansa.\n\n-- Toteuttamaan ne toiveet, jotka ovat kekoutuneet yhteen...\n\n-- Etköhän sinä runoile? kysyi yht'äkkiä Piotr Ivanitsh.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sinä puhut sillä tavoin...\n\n-- Onko se paha?\n\n-- Ei, -- ehkä on kuinkakin hyvä, mutta outoa se on.\n\n-- Meille puhui sillä tavalla estetiikan professori, ja häntä\npidettiin kaikkein kaunopuheliaimpana professorina, sanoi hämmästynyt\nAleksander.\n\n-- Mistä hän niin puhui?\n\n-- Asiastaan.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Mitenkä, setä, minun pitäisi puhua?\n\n-- Yksinkertaisemmin, niinkuin muutkin, eikä niinkuin estetiikan\nprofessori. Sitä paitsi, ei tätä voi heti selvittää; saat myöhemmin\nitse nähdä. Sinä taidat tahtoa sanoa, niin paljon kuin vielä voin\nmuistaa yliopiston luentoja ja kääntää sinun sanojasi, että sinä\ntulit tänne tekemään \"karjeria\", koittamaan onnea -- niinkö?\n\n-- Oikein, setä, karjeri...\n\n-- Ja onnea, lisäsi Piotr Ivanitsh, mitä karjeri olisi onnetta?\nAjatus on hyvä -- mutta turhaan sinä olet tullut.\n\n-- Kuinka niin? Toivon, ettette puhu omasta kokemuksestanne näin?\nsanoi Aleksander, katsoen ympärilleen.\n\n-- Oikein huomautettu. Oikein, minä olen hyvinvoipa ja asiani eivät\nole huonot. Mutta niin paljon kuin huomaan, niin sinun ja minun\nvälillä on -- suuri eroitus.\n\n-- Minä en uskalla itseäni mitenkään verrata teihin...\n\n-- Ei asia ole siinä; sinä voit kenties olla kymmenen kertaa\nviisaampi ja parempi minua... mutta sinun luonteesi ei taida olla\nsemmoinen, että se mukautuisi uuteen järjestykseen; mutta sikäläisten\njärjestys -- oi, oi! Sinua, näetkös, on äitisi hemmoitellut ja\nlellitellyt, miten sinä voisit kestää kaikkea, mitä minä olen\nkestänyt? Sinä varmaan olet haaveksija, mutta täällä ei ole aikaa\nhaaveksia; kutka tänne tulevat, tulevat työtä tekemään.\n\n-- Kenties minäkin voin jotain tehdä, jos ette jätä minua\nneuvoittanne ja kokemuksistanne...\n\n-- Minä pelkään -- neuvoa. Minä en voi mennä takaamaan sinun\nmaalaisluonnettasi: jos sattuisi hullusti menemään -- syyttäisit\nminua; mutta mielipiteeni sanon kyllä -- ole hyvä ja kuule -- en\nkiellä, tottele tahi ole tottelematta, tee kuin tahdot. Mutta ei!\nminä en toivo myötäkäymistä. Teillä siellä on erilainen käsitys\nelämästä: miten voit sen muuttaa? Te olette sekautuneet siellä\nrakkauteen, ystävyyteen, elämän suloisuuksiin ja onneen; luulette\nettä elämä onkin ainoastaan siinä: ah ja oh! itkette, nyyhkitte ja\nrakastelette, mutta työtä ette tee... miten voin vieroittaa sinut\nkaikesta tästä? -- Se on vaikeata!\n\n-- Minä koettelen, setä, mukautua ajan mukaan. Tänään jo, kun\nkatselin noita suunnattoman suuria rakennuksia, laivoja, jotka\novat tuoneet meille kaukaisien maiden tuotteita, ajattelin\nnykyajan ihmiskunnan edistymistä, minä käsitin tämän viisaasti --\ntyöskentelevän joukon liikunnon, ja olen valmis siihen liittymään...\n\nPiotr Ivanitsh nosti Aleksanderin puhuessa tuntuvasti kulmakarvojaan\nja katsoi tarkasti veljensä poikaan. Tämä pysähtyi.\n\n-- Asia näyttää olevan yksinkertainen, sanoi setä: -- mutta he\nsaavat Jumala ties mitä päähänsä... viisaasti työskentelevän joukon\nliikunnan... Tosiaan, parempi olisi sinun ollut jäädä sinne. Olisit\nelämäsi-ijän elänyt kunniassa: olisit siellä viisain kaikista,\nolisit saanut kantaa kirjailijan ja kaunopuhujan nimen, uskoisit\nikuiseen muuttumattomaan ystävyyteen ja rakkauteen, sukulaisiin,\nonneen, naisit ja huomaamatta eläisit vanhaksi ja voisit tosiaan\nolla tavallasi onnellinen: mutta täkäläisellä tavalla et voi tulla\nonnelliseksi: täällä pitää kaikki tämmöiset käsitykset kääntää ylös\nalasin.\n\n-- Kuinka setä, ovatko ystävyys ja rikkaus -- nämä pyhät ja korkeat\ntunteet niin ilman tarkoitusta vaan pudonneet alas taivaasta maan\nlokaan...\n\n-- Mitä? Aleksander oli ääneti.\n\n\"Rakkaus ja ystävyys lokaan putoisivat!\" Mitenkä sinä voit täällä\ntuolla tavoin puhua?\n\n-- Eivätkö ne ole täällä samat kuin siellä? tahdoin sanoa?\n\n-- On täälläkin rakkautta ja ystävyyttä -- missäpähän ei tuota hyvää\nlöytyisi? Mutta ei semmoista kuin teillä on siellä; aikaa voittain\nsaat itse nähdä... Ennen kaikkea unhota nuo pyhät ja taivaalliset\ntunteet, ja katso asiaa yksinkertaisemmin niinkuin se on. Se tosiaan\non parempi ja siten sinä opit puhumaankin yksinkertaisemmin. Sitä\npaitsi, eihän tämä ole minun asiani. Sinä olet tullut tänne, eihän\ntakasin sovi kääntyä: jos et löydä, mitä olet hakenut, niin syytä\nitseäsi: Minä huomautan sinua siitä, mikä on hyvää minun mielestäni\nja mikä on pahaa, mutta sitten, tee kuin itse tahdot... Koetellaan,\nehkä onnistuu, ehkä sinusta voi jotain tehdä! Niin! äitisi pyysi\nminun antamaan sinulle rahaa... Tiedätkös mitä minä sanon sinulle:\nälä pyydä minulta niitä: se sekoittaa aina hyvän sovun kunnollisten\nihmisten kesken. Mutta älä luule, että minä sinulta kieltäisin: ei,\njos niin sattuu, että muuta keinoa ei löydy, etkä voi muuta tehdä,\nkäänny minun puoleeni... Parempi on toki aina ottaa sedällä kuin\nvieraalta, ainakin saat ilman korkoja. Ettet tarvitsisi tulla siihen\npakoitetuksi, niin hankin sinulle pian paikan, että voit ansaita\nrahaa. No, hyvästi nyt näkemään asti! Pistäy tänne aamupäivällä, niin\nvoimme neuvotella, mitenkä ja kuinka alamme. Aleksander Feodoritsh\nalkoi lähteä kotia.\n\n-- Kuule, ehkä tahdot syödä illallista? huusi Piotr Ivanitsh hänen\njälkeensä.\n\n-- Niin setä... kyllä minä taitaisin.\n\n-- Minulla ei ole mitään.\n\nAleksander oli ääneti. \"Mitä varten sitten tämä velvoitettu\nkutsumus?\" ajatteli hän.\n\nKotona ei minulle ruokaa keitetä, mutta ravintolat ovat nyt suljetut,\njatkoi setä. -- Siinä on sinulle läksy ensimmäiseen tilaisuuteen\n-- opi tottumaan. Teillä noustaan ylös ja käydään maata auringon\nkanssa, syödään ja juodaan silloin kuin luonto vaatii, jos on kylmä\nniin panevat korvalappujen kanssa varustetun hatun päähän, eivätkä\nvälitä mistään; kun on valoisa -- niin on päivä, jos on pimeä -- niin\non yö. Silmäsi menevät jo umpeen, mutta minä istun vielä työhön:\nkuukauden lopuksi täytyy tehdä laskut. Te hengitätte siellä ympäri\nvuoden raitista ilmaa, mutta täällä maksaa sekin nautinto rahaa --\nja niin on kaiken kanssa! Täydelliset antipodit! Täällä ei syödä\nillallistakaan, ei omilla varoilla, eikä muitten varoillakaan. Se\non sinulle melkein hyödyksi, sitten et oihka etkä heittele itseäsi\nyöllä, ristimässä minulla ei ole aikaa sinua käydä.\n\n-- Siihen voi helposti tottua, setä...\n\n-- Hyvä, jos niin on. Teillä on kaikki vielä entisellään. Saako tulla\nyöllä vieraisille jos paikalla laitetaan illallinen?\n\n-- Mitä pahaa siinä on, setä, toivon ettei tätä tapaa soimata.\nVenäläisten hyvä puoli...\n\n-- Älähän nyt! Mikä hyvä puoli siinä on? Ikävissään ovat ihmiset\njoka hylkiön tulosta iloiset: pyydän nöyrimmästi, syökää niin paljon\nkuin vaan tahdotte, mutta huvittakaa vaan meitä laiskuudessamme,\nauta meitä kuluttamaan aikaa, ja anna meidän katsella sinua: onhan\nedes jotakin uutta; ruokaa me emme sääli: se ei maksa meille täällä\nkerrassaan mitään. Ilettävä hyvä puoli!\n\nAleksander meni sitten nukkumaan ja koetteli arvata, millainen setä\non. Hän muisteli koko keskustelun; paljoa ei käsittänyt, ja toista\ntaas ei oikein uskonut. \"En puhu hyvin!\" ajatteli hän. \"Rakkaus ja\nystävyys eivät ole ikuisia. Eiköhän setä pilkkaa minua? Onko täällä\ntosiaan semmoinen järjestys? Mikä minussa sitten miellytti niin\nSofiaa ellei puhumiseni lahja? Ja eikö hänen rakkautensa tosiaan ole\nikuinen?... Ja eikö täällä todella syödä illallista?\"\n\nHän käänteli itseään vielä kauan sängyssään: pää, täynnä rauhattomia\najatuksia, ja tyhjä vatsa eivät antaneet hänen nukkua.\n\nKului pari viikkoa.\n\nPiotr Ivanitsh tuli päivä päivältä tyytyväisemmäksi veljensä poikaan.\n\n-- Pojalla on malttia, puhui hän eräälle asiakumppanilleen tehtaalla:\nsitä en suinkaan olisi voinut odottaa maalaiselta pojalta. Hän ei\nriipu aina kintuilla, ei tule kutsumatta luokseni; ja kun huomaa\nolevansa liikaa, menee paikalla pois; eikä pyydä rahaa, hän on\nrauhallinen nuori mies. On hänellä eriskummallisuuksiakin... tahtoo\nsuudella, puhuu kuin seminaarilainen... no, mutta kyllä hän siitä\nluopuu; onhan sekin hyvä, ettei hän istuutunut niskoilleni.\n\n-- Onko hänellä varoja? kysyi asiakumppani.\n\n-- Ei; joku satanen sielu.\n\n-- Mitä siitä! Jos on taipumusta, niin hän menestyy täällä... ettehän\ntekään paljosta alkanut, mutta nyt, Jumalan kiitos...\n\n-- Ei! hänestä ei ole mihinkään! ei hän saa mitään toimeen!\nTuommoinen turhanpäiväinen ihastus ei kelpaa minnekään, ei hän totu\ntäkäläiseen järjestykseen; missä hän voisi menestyä! Turhaan hän\ntuli... mutta se on hänen oma asiansa.\n\nAleksander piti velvollisuutenaan rakastaa setäänsä, mutta ei voinut\nmitenkään tottua hänen luonteesensa ja mielipiteisiinsä.\n\nSetä taitaa olla hyvä ihminen, kirjoitti hän eräänä aamuna\nPaspelowille: sangen viisas, mutta hän on erittäin proosallinen\nihminen, ijankaikkisesti asioissaan ja laskuissaan. Hänen henkensä\non aivan kuin maahan kiinnitetty, eikä koskaan kohoa puhtaasen, maan\nloasta puhdistettuun ihmisen henkisen tutkistelemisen maailmaan.\nHänellä on taivas eroittamattomasti maahan sidottu, me emme taida\nsielujen puolesta sointua. Tullessani tänne, ajattelin minä, että\nhän, niinkuin setä ainakin, antaa minulle sijan sydämessään,\nlämmittää minua täällä kylmässä tulvassa tulisilla ystävyyden\nsyleilyillä; ystävyys, tiedäthän, on toinen luoja! Mutta hän ei ole\nmuuta kuin yksi tämän tulvan esittäjistä. Ajattelin jakaa aikani\nhänen kanssaan, etten eroaisi hänestä hetkeksikään, mutta mitä olen\nkohdannut? -- Kylmiä neuvoja, joita hän sanoo järjellisiksi; olkoot\nennen järjettömiä, kunpa vaan olisivat täynnä lämpöistä osanottoa.\nHän on ylpeä eikä ylpeäkään, kaikkien todellisten sydämen vuodatusten\nvihollinen. Me emme syö päivällistä emmekä illallista, emmekä käy\nmissään yhdessä. Tultuaan kotia ei hän koskaan sano missä on ollut\nja mitä hän on tehnyt, eikä myös koskaan sano, mihin menee ja mitä\nvarten, ketä tuttavia hänellä on, miellyttääkö häntä mikä tahi ei,\nmiten hän viettää aikaansa. Ei hän ole koskaan erittäin vihainen,\nei ystävällinen, ei suruinen, eikä iloinen. Hänen sydämellensä\novat rakkauden ja ystävyyden puuskat ja ihanteelliset pyrinnöt\nkaikki vieraita. Välistä kun rupean puhumaan, puhun kuin innostunut\nprohveetta, melkein kuin meidän suuri unohtumaton Ivan Semenitsh,\nsilloin kun aina vapisimme ihastuneina hänen tulisista silmäyksistään\nja sanoistaan, mutta setä? Hän kuuntelee, olkapäät kohotettuina,\nkatsoo eriskummallisesti, tahi nauraa omalla tavallaan, semmoisella\nnaurulla, joka saa vereni jähmettymään -- ja silloin hyvästi minun\ninnostukseni! Välistä minä näen hänessä aivan kuin Pushkinin pahan\nhengen... Hän ei usko rakkautta olevan j.n.e., sanoo ettei ole onnea\nja ettei sitä kukaan ole luvannut, että löytyy vaan elämä, joka\njakautuu hyvään, pahaan, hauskuuteen, menestykseen, terveyteen,\nrauhaan, sitten ikävyyksiin, vastoinkäymiseen, rauhattomuuteen,\ntautiin j.n.e., että kaikkea tätä täytyy katsella jokapäiväisesti,\neikä koota päähänsä turhamaisia -- mitä lajia? Turhamaisia -- kysymys\nsiitä, miksi olemme luodut, mihin me pyrimme, -- että tämä ei ole\nmeidän huolemme, ja ett'emme sitten näe mitä nokkamme edessä on\nemmekä tee työtämme... ainoastaan työstä saa kuulla! Hänestä ei voi\nhuomata onko hän nautinnon tahi proosallisen työn vaikutusvoiman\nalla! Laskujensa vieressä sekä teatterissa on hän samankaltainen; hän\nei tunne valtaavia vaikutuksia eikä taida rakastaa mitään kauneutta;\nse on vierasta hänen sielulleen; minä luulen ettei hän ole lukenut\nPushkiniakaan...\n\nPiotr Ivanitsh ilmestyi odottamatta veljensä pojan kamariin ja tapasi\nhänet kirjeen ääressä.\n\n-- Minä tulin katsomaan, miten olet täällä asettunut, sanoi setä --\nja tulen puhumaan asiasta.\n\nAleksander hyppäsi ylös ja peitti jotain vikkelästi kädellään.\n\n-- Piiloita, piiloita salaisuutesi, sanoi Piotr Ivanitsh: -- minä\nkäännän pois itseni. No, oletko peittänyt? Mutta sieltä putosi\njotain? Mitä tämä on?\n\n-- Se ei ole, setä, mitään... alkoi Aleksander, mutta hämmästyi ja\noli ääneti.\n\n-- Taitaa olla hiuksia! Toden perästä ei mitään oikeastaan, kun näin\nkerran yhden, niin näytä sekin, mitä piiloitit käteesi.\n\nAleksander, niinkuin koulupoika, joka saadaan kiinni, aukasi vastoin\ntahtoansa kätensä ja näytti sormuksen.\n\n-- Mitä tämä on? Mistä? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Nämät ovat, setä, aineellisia merkkejä... aineettomissa\nsuhteissa...\n\n-- Mitä? Mitä? Annapas tänne nuo merkit.\n\n-- Ne ovat pantteja...\n\n-- Varmaan olet maalta tuonut?\n\n-- Sofialta sain, setä, muistoksi... jäähyväishetkellä...\n\n-- Oikein arvattu. Ja näitä olet kulettanut tuhannen viidensadan\nvirstan takaa?\n\nSetä pudisti päätään.\n\n-- Ennen olisit tuonut vielä säkillisen kuivattuja vattuja: ne olisi\nvoinut myydä puotiin, mutta nämät pantit...\n\nHän katseli vuorotellen hiuksia ja sormusta, hiuksia hän haisteli ja\nsormusta punnitsi kädessään. Sitten hän otti pöydältä paperi palasen,\nkääri siihen molemmat merkit, puristi ne kovaan kääryyn ja -- yks\nkaks nakkasi akkunasta ulos.\n\n-- Setä! huusi Aleksander rajusti ja tempasi häntä kädestä kiinni,\nmutta myöhään: käärö lensi naapurin katon kulman poikki ja putosi\nkanavaan parkkilaivan reunalle, jossa oli tiilejä, sieltä vierähti\nalas ja putosi sitten veteen.\n\nAleksander oli ääneti ja katsoi katkerasti soimaavalla katseella\nsetää.\n\n-- Setä! toisti hän.\n\n-- Mitä?\n\n-- Kuinka voisin nimittää tekoanne.\n\n-- Heittämiseksi akkunasta kanavaan aineettomia merkkejä ja muuta\njoutavaa ja turhamaisuutta, jota ei tarvitse pitää huoneessa...\n\n-- Turhamaisuutta, tämäkö turhamaisuutta?\n\n-- Mitä sinä luulit? -- Puolet sinun sydämestäsi... Minä tulin\nasialle hänen luokseen, mutta mitäpäs hän tekee -- istuu ja\nmietiskelee joutavaa!\n\n-- Häiritseekö se asiaa, setä?\n\n-- Paljon. Aika kuluu, mutta sinä et ole tähän saakka sanaakaan\nsanonut aikomuksistasi: tahdotko palvella, oletko valinnut muun\ntoimen -- et sanaakaan! Ja kaikki tämä tulee siitä, että sinulla on\nSofia ja merkit mielessä. Kas, tuossa taidat hänelle kirjettäkin\nkirjoittaa? Niinkö?\n\n-- Niin...minä alotin...\n\n-- Oletko äidillesi kirjoittanut?\n\n-- En vielä, minä aioin kirjoittaa huomenna.\n\n-- Miksikä huomenna? Äidille huomenna, ja Sofialle, joka sinun\nkuukauden päästä pitää unhottaa, tänään...\n\n-- Sofianko? Voisiko hänet unhottaa?\n\n-- Täytyy. Jos en olisi heittänyt ulos sinun panttejasi, niin\nolisit ehkä muistanut häntä liian kuukauden. Minä tein sinulle\nkahdenkertaisen palveluksen. Muutaman vuoden päästä nämät pantit\nolisivat muistuttaneet sinulle hullutusta, josta olisit punastunut.\n\n-- Punastunut semmoisesta puhtaasta, pyhästä muistosta? Se merkitsee,\nettei saa tunnustaa runollisuutta...\n\n-- Mikä runollisuus hulluudessa on? Sinun tätisi kirjeessä\nesimerkiksi on runollisuutta! keltainen kukkanen, järvi, joku\nsalaisuus... Kun aloin lukea -- niin minun tuli niin paha olla, etten\nvoi sanoa! Vähältä etten punastunut, enkä minä lakannut punastumasta!\n\n-- Tämä on hirmuista, hirmuista, setä! Varmaan ette ole koskaan\nrakastanut?\n\n-- En voinut kärsiä merkkejä.\n\n-- Tämä on jonkinmoinen puinen elämä! sanoi Aleksander kovalla\nmielen liikutuksella: -- jähmetystä mutta ei elämää! Jähmettyä ilman\ninnostusta, ilman kyyneleitä, ilman eloa, ilman rakkautta...\n\n-- Ja ilman hiuksia! lisäsi setä.\n\n-- Setä, kuinka te voitte noin kylmästi pilkata sitä, joka on parasta\nmaan päällä? Se on rikos... Rakkautta...pyhiä tunteita!...\n\n-- Kyllä tunnen tuon pyhän rakkauden: sinun ijälläsi kun nähdään\nkihara, kenkä, sukkanauha, liikutetaan kättä -- niin pitkin ruumista\njuoksee tuo pyhä, ylevä rakkaus, ja annapas sille vielä valtaa, niin\ntuota... Valitettavasti sinun rakkautesi on vielä tulevaisuudessa;\nsiitä et mene mihinkään pakoon, mutta työ menee sinulta, jos et rupea\nsitä tekemään.\n\n-- Mutta eikö rakkaus ole myös velvollisuus?\n\n-- Ei; se on hauska ajanvietto, mutta sen valtaan ei saa liiaksi\nantautua, muuten tulee juoruja. Sen vuoksi minä pelkään sinun\ntähtesi. -- Setä pudisti päätään.\n\n-- Minä olen melkein löytänyt sinulle paikan. Tahdothan sinä\npalvella? sanoi setä.\n\n-- Ah, setä, minä olen niin iloinen! Aleksander suuteli äkkiä setää\nposkelle.\n\n-- Löysitpä kerran tilaisuuden! sanoi setä pyyhkien poskeaan. --\nKuinkas minäkään en ollut varoillani... No, kuule sitten. Sano, mitä\nosaat ja mihin tunnet itsesi olevan sopivan?\n\n-- Minä tunnen jumaluusoppia, kaupungin-, rikos-, varsinaiset- ja\nkansanoikeudet, osaan diplomatiaa, poliitillista talouden hoitoa,\nfilosofiaa, estetiikkaa, muinaistiedettä...\n\n-- Malta, malta! Mutta osaatko kunnollisesti kirjoittaa venäjän\nkieltä? Se on tällä kertaa kaikkein tarpeellisinta.\n\n-- Mikä kysymys, setä, osaanko kirjoittaa venäjän kieltä! sanoi\nAleksander ja juoksi piirongin luo, josta hän alkoi vetää esille\nkaikenlaisia papereita, mutta setä otti sillä välin pöydältä jonkun\nkirjeen ja alkoi sitä lukea.\n\nAleksander tuli paperien kanssa pöydän luo ja näki, että setä luki\nkirjettä. Paperit putosivat hänen käsistään.\n\n-- Mitä te luette, setä? sanoi hän peljästyneenä.\n\n-- Tuossa oli kirje, ystävälle luultavasti. Suo anteeksi -- minä\ntahdoin nähdä, miten sinä osaat kirjoittaa.\n\n-- Ja te luitte sen?\n\n-- Niin melkein, -- pari riviä jäi ainoastaan -- lopetan ihan\npaikalla; mitä siitä; eihän tässä ole salaisuuksia, muussa\ntapauksessa ei se olisikaan tässä vetelehtinyt, niin vaan...\n\n-- Mitä te nyt ajattelette minusta, setä?...\n\n-- Ajattelen, että sinä kirjoitat kunnollisesti, virheettömästi ja\nsujuvasti.\n\n-- Varmaan ette ole lukenut mitä tuossa on kirjoitettu! kysyi\nAleksander vilkkaasti.\n\n-- Ei, kyllä taisin lukea, sanoi Piotr Ivanitsh katsoen molempia\nsivuja: -- alussa kuvaat Pietaria, mielen vaikutuksia ja sitten minua.\n\n-- Herra Jumala! huudahti Aleksander ja peitti molemmin käsin\nkasvonsa.\n\n-- Mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?\n\n-- Te puhutte tätä niin rauhallisesti? Ettekö ole minulle vihainen ja\nhalveksi minua?\n\n-- En! Mistä syystä rupeisin riehumaan?\n\n-- Sanokaa vielä kerran, rauhottakaa minua.\n\n-- En, en, en!\n\n-- Minä en usko; näyttäkää toteen, setä...\n\n-- Millä tahdot?\n\n-- Syleilkää minua.\n\n-- Suo anteeksi, en voi.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Siksi, ettei siinä teossa ole järkeä eikä ymmärrystä, tahi, sanoen\nsinun professorisi sanoilla, halu ei kehoita minua siihen; jos sinä\nolisit nainen -- olisi eri asia: silloin sitä tehdään ajatuksetta,\nmuusta kehoituksesta.\n\n-- Tunne, setä, pyrkii ulos, tahtoo puheta ja innostua...\n\nMinulla ei pyri eikä tahdo, ja jos pyrkisikin, niin minä pidättäisin\n-- neuvon sinua tekemään samaa.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siksi, että jälestäpäin, kun tarkastat lähemmin sitä ihmistä, jota\nolet syleillyt, et tarvitsisi punastua syleilyksestäsi.\n\n-- Eikö tapahdu semmoista, setä, että työnnetään luotaan ihminen ja\njälestäpäin kadutaan sitä.\n\n-- Tapahtuu; sen vuoksi minä en koskaan työnnäkään luotani.\n\n-- Ettekö minuakaan työnnä käytökseni tähden, ettekö kutsu minua\npöllöksi?\n\n-- Sinun mielestäsi jokainen, joka kirjoittaa loruja, on pöllö. Siinä\ntapauksessa niitä karttuisi lukematoin paljous.\n\n-- Mutta lukea itsestään tuommoisia katkeria totuuksia -- ja keltä?\nOmalta veljensä pojalta!\n\n-- Sinä luulet kirjoittaneesi totuuden?...\n\n-- Oi, setä!... tietysti minä olen erehtynyt...minä korjaan...antakaa\nanteeksi...\n\n-- Tahdotko, niin minä sanelen sinulle totuuden?\n\n-- Olkaa niin hyvä.\n\n-- Istu ja kirjoita.\n\nAleksander otti arkin paperia ja kynän, mutta Piotr Ivanitsh katahtsi\nkirjeesen, jonka oli lukenut, ja saneli:\n\n    \"Rakkahin ystävä!\"\n\n-- Kirjoititko?\n\n-- Kirjoitin.\n\n    \"Pietaria ja mielen vaikutuksiani en rupea sinulle kuvaamaan:\"\n\n\"En rupea kuvaamaan\", sanoi Aleksander kirjoitettuaan.\n\n    \"Pietari on aikoja sitten kuvattu, mutta mitä ei ole kuvattu,\n    sitä täytyy itse nähdä; minun mielenvaikutukseni eivät kelpaa\n    sinulle. Turhaa on tyhjän vuoksi kuluttaa aikaa ja paperia.\n    Parempi on kuin kuvaan setäni, sillä se liikuttaa minua\n    persoonallisesti.\"\n\n-- \"Setä\", sanoi Aleksander.\n\n-- No, tuossa sinä kirjoitat, että minä olen sangen hyvä ja viisas --\nkenties se on totta, kenties ei; otetaan siis ennen keskikohtaisesti.\nKirjoita!\n\n    \"Setäni ei ole tyhmä eikä paha, toivoo minulle hyvää...\"\n\n-- Setä! minä voin arvon antaa ja kunnioittaa... sanoi Aleksander ja\nojentui häntä suutelemaan.\n\n    \"Vaikka hän ei riipu kaulassani\", jatkot Piotr Ivanitsh\n    sanelemista. Aleksander, joka ei ollut vielä ehtinyt ojentua\n    hänen luokseen, istui nopeasti paikalleen. \"Toivoo minulle hyvää,\n    sillä hänellä ei ole syytä eikä halua toivoa pahaa, koska äitini,\n    joka ennen muinoin oli hänelle tehnyt hyvää, on puolestani\n    pyytänyt. Hän sanoo, ettei hän rakasta minua -- ja se on vallan\n    luonnollista: kahdessa viikossa ei voi rakastaa, enkä minäkään\n    häntä vielä rakasta vaikka vakuutan päinvastoin.\"\n\n-- Kuinka tätä voi? sanoi Aleksander.\n\n-- Kirjoita, kirjoita!\n\n    \"Mutta me alamme tottua toinen toiseemme. Hän sanoo, että voi\n    tulla toimeen kokonaan ilman rakkautta. Hän ei istu kanssani\n    sylitysten aamusta iltaan, sentähden ettei sitä lainkaan tarvitse\n    tehdä, eikä hänellä ole aikaakaan.\"\n\n-- \"Todellisten sydämen vuodatusten vihollinen\" -- sen voipi jättää:\nse on hyvä. -- Kirjoititko?\n\n-- Kirjoitin.\n\n-- Mitä täällä vielä on? Proosallinen henki, paha henki... kirjoita!\n\nSillä välin kuin Aleksander kirjoitti, otti Piotr Ivanitsh pöydältä\njonkin paperin, kiersi sen kääröön, otti tulta ja sytytti sillä\nsikarin, mutta paperin hän viskasi laattialle ja tallasi sen.\n\n    \"Setäni ei ole paha henki, eikä enkeli, vaan semmoinen ihminen\n    kuin kaikki muutkin\", -- saneli hän, -- \"mutta ei ole kokonaan\n    sinun ja minun kaltaiseni. Hän ajattelee ja tuntee maallisesti,\n    hän olettaa, että kun kerran elämme maan päällä, niin ei pidä\n    siitä lentää taivaasen, jossa meitä ei vielä kaivata, mutta\n    askaroida ihmisten töitä, joka on meidän kutsumuksemme. Siksi hän\n    pakoittaa minua maalliseen työhön, ja muun muassa elämään,\n    sellaiseen kuin elämä on, mutta ei sellaiseen kuin me tahtoisimme.\n    Hän uskoo hyvään ja huonoon, kauniiseen ja ilkeään. Hän uskoo myös\n    rakkauteen ja ystävyyteen, mutta ei ajattele, että ne ovat\n    pudonneet taivaasta lokaan, vaan olettaa, että ne ovat luodut\n    ihmisten kanssa ja ihmisiä varten, että niitä pitää sillä tavoin\n    ymmärtääkin ja ylipäänsä katsella asiata tarkkaan, niiden oikealta\n    kannalta, mutta ei kiitää, Jumala ties mihin. Rehellisten ihmisten\n    kesken pitää hän mahdollisena mieltymystä, joka useimmista\n    yhteiskunnissa ja tavoissa muuttuu ystävyydeksi. Mutta hän olettaa\n    myöskin, että erillään ollessa tottumus kadottaa voimansa ja\n    ihmiset unhottavat toinen toisensa ja ettei se ole olenkaan rikos.\n    Sen johdosta vakuuttaa hän minulle, että minä unhotan sinut,\n    ja sinä minut. Tämä kuuluu minusta ja varmaan sinustakin\n    kummalliselta, mutta hän neuvoo tottumaan tähän ajatukseen, jonka\n    vuoksi emme joudu molemmat pöllöjen lukuun. Rakkaudesta on hänellä\n    sama mielipide, mutta vähäisillä värin muutoksilla: hän ei usko\n    muuttumattomaan ijankaikkiseen rakkauteen, samoin kuin hän ei usko\n    haltioihin -- eikä opeta meitäkään uskomaan. Sitä paitsi neuvoo\n    hän minua ajattelemaan sitä niin vähän kuin mahdollista, ja minä\n    taas neuvon sinua. Se, sanoo hän, tulee itsestään -- kutsumatta;\n    sanoo ettei elämä ole ainoastaan siitä että sillä, niinkuin\n    kaikella muullakin, on aikansa, mutta koko elinaikansa ruveta yhtä\n    ainoaa rakkautta ajattelemaan -- on typerää. Ne, jotka sitä\n    hakevat, eivätkä voi hetkeäkään olla ilman sitä -- elävät\n    sydämellä, ja vielä pahemmallakin, päänsä nojalla. Setä rakastaa\n    tehdä työtä, jota neuvoo minullekin, ja minä taas sinulle: -- me\n    kuulumme yhteiskuntaan, joka meitä tarvitsee. Työskennellessään\n    hän ei unhota itseäänkään; työ tekee rahaa, mutta raha on\n    mukavuutta, jota hän hyvin rakastaa. Sen ohessa on hänellä kenties\n    tarkoituksensa, jonka johdosta minä varmaan en tule hänen\n    perillisekseen. Setä ei ajattele aina virkaansa ja tehdasta, hän\n    osaa ulkoapäin Pushkinia\"...\n\n-- Tekö setä? sanoi hämmästynyt Aleksander.\n\n-- Niin, saat joskus kuulla. Kirjoita!\n\n    \"Hän lukee kahdella kielellä kaikki mitä vaan tulee arvokasta,\n    inhimillisen tiedon kaikilta aloilta, rakastaa taidetta, hänellä\n    on kaunis kokoelma kuvia Hollannin koulusta -- se on hänen\n    mielikkinsä -- käy usein teatterissa, mutta hän ei hätiköitse,\n    eikä ryntää, ei oihka eikä voihka, sillä hän ajattelee sen olevan\n    lapsellista; pitää hän itseään toki pidättää, eikä kiusata ketään\n    mielen vaikutuksillaan, koska ei kukaan niitä tarvitse. Hän ei\n    puhu myös kummallisella kielellä, ja neuvoo, että minäkin\n    karttaisin sitä. Minä taas neuvon sinua. Hyvästi, kirjoita minulle\n    harvemmin ja älä kuluta turhan vuoksi aikaasi. Ystäväsi se ja se.\n    No, kuukausi ja päivän määrä.\"\n\n-- Kuinka voin lähettää tämmöisen kirjeen? sanoi Aleksander.\n\"Kirjoita harvemmin\" -- kirjoita ihmiselle, joka tuli varta vasten\nsadan kuudenkymmenen virstan päästä sanomaan viimeiset jäähyväiset.\n\n\"Neuvon häntä, toista ja kolmatta\"...\n\nEi hän ole tyhmempi minua: hän pääsi ulos toisena kokelaana.\n\n-- Ei vaaraa mitään, lähetä sittenkin; kenties hän tulee\nviisaammaksi: tämä saattaa hänet kaikellaisiin uusiin ajatuksiin.\nVaikka jo lopetittekin oppimääränne, niin nyt koulunne vasta alkaakin.\n\n-- Minulla ei ole uskallusta, setä...\n\n-- Minä en ole koskaan sekaantunut vieraisiin asioihin, mutta sinä\npyysit itse tekemään jotain sinulle; minä koetan saattaa sinut\noikealle tielle ja keventää ensimmäisen askeleen, mutta sinä olet\nitsepäinen; no, tee kuin tahdot; minä sanoin vaan omat mielipiteeni,\nen minä pakoita; en minä ole sinun hoitajattaresi.\n\n-- Suokaa anteeksi, setä: minä olen valmis tottelemaan, sanoi\nAleksander ja pani paikalla kirjeen kiinni.\n\nPantuaan yhden kirjeen kiinni, alkoi hän hakea toista, joka oli\nSofialle. Hän katsoi pöydältä - ei ole, pöydän alta -- ei myöskään\nole, laatikossa se ei ole ollutkaan.\n\n-- Haetko mitä? sanoi setä.\n\n-- Minä haen toista kirjettä, joka oli Sofialle. Setä alkoi myös\netsiä.\n\n-- Missä se on? puhui Piotr Ivanitsh -- en minä tosiaankaan heittänyt\nsitä akkunasta ulos...\n\n-- Setä! Mitä te olette tehnyt?\n\nOlettehan sillä sytyttänyt sikarin! sanoi Aleksander surullisesti ja\nnosti ylös palaneet kirjeen jäännökset.\n\n-- Onko mahdollista? huudahti setä. Mitenkä minä niin tein, enkä\nhuomannut? Kenties poltin kalleuden... Mutta tiedätkös mitä? Se on\ntoiselta puolelta hyväkin...\n\n-- Ah, setä, Jumal' avita se ei ole miltään puolelta hyvä...\nhuomautti Aleksander epätoivoisena.\n\n-- Tosiaan, se on hyvä: tähän postiin sinä et ennätä hänelle\nkirjoittaa, mutta tulevaan varmaan muutat mielesi ja kiinnyt\npalvelukseesi! sinulla ei tule olemaan semmoiseen aikaa, sillä tavoin\nteet yhden tyhmyyden vähemmän.\n\n-- Mitä hän ajattelee minusta?\n\n-- Mitä tahtoo. Minä luulen, että se on hänellekin hyödyllistä. Ethän\nsinä häntä nai? Hän ajattelee, että sinä olet hänet unhottanut,\nunhottaa itse sinut, ja punastuu vähemmän tulevan sulhasensa edessä,\nvakuuttaessaan sille, ettei hän ole koskaan rakastanut ketään, paitsi\nsitä.\n\n-- Setä, te olette kummallinen ihminen! Teillä ei ole olemassa\npysyväisyyttä, ei lupausten pyhyyttä. Elämä on niin hyvä, niin täynnä\nsuloutta, hempeyttä: se on kuin tyyni, kaunis järvi...\n\n-- Jossa kasvaa keltaisia kukkia, niinkö? katkasi setä.\n\n-- Kuin järvi, jatkoi Aleksander: -- se on täynnä jotain\nsalaperäistä, houkuttelevaa, se peittää itseensä niin paljon...\n\n-- Mutta, rakkahani.\n\n-- Miksi te, setä, ammennatte mutaa, miksi hajotatte ja hävitätte\nkaikki ilot, toiveet, hyvyydet... katsotte kaikkea niin mustalta\npuolelta?\n\n-- Minä katson oikealta puolelta -- ja neuvon sinulle samaa: et\ntule hupsujen joukossa olemaan. Sinun käsityksesi mukaan on elämä\nhyvä maalla, jossa sitä ei tiedetä -- siellä ei elä ihmisiä, vaan\nenkelejä: Sojeshalov'isi esimerkiksi on -- pyhä ihminen, tätisi --\nkohoitettu, tunteellinen sielu, Sofia, luulen, samallainen hupsu\nkuin tätisi, ja vielä...\n\n-- Lopettakaa, setä! sanoi raivostunut Aleksander.\n\n-- Ja vielä semmoiset haaveksijat, kuin sinä: -- nostavat nenänsä\npitkin ilmaa, eiköhän jossain haise muuttumattomalle ystävyydelle ja\nrakkaudelle. Satannetta kertaa sanon: turhaan olet tullut...\n\n-- Hän rupeaa vakuuttamaan sulhasta, ettei ole muita rakastanut!\npuhui Aleksander melkein itsekseen.\n\n-- Sinä mätät vaan omiasi!\n\n-- Ei, minä olen vakuutettu, että hän antaa suoraan, jalolla\navomielisyydellä hänelle minun kirjeeni ja...\n\n-- Ja merkit, sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Niin ja meidän välimme pantit... ja sanoo: -- tuo, tuo on\nensimmäiseksi herättänyt väräjämään sydämeni kielet; tuon nimen\naikana ne soittivat ensikerran...\n\nSedän kulmakarvat alkoivat kohota ja silmät tulla suuremmiksi.\nAleksander oli ääneti.\n\n-- Miksi lopetit soittamisen kielilläsi? No, kultaseni, kyllä Sofiasi\ntodella on typerä, jos hän tekisi semmoisen kepposen; toivon, että\nhänellä on äiti, tahi joku muu, joka häntä voi estää?\n\n-- Setä, te voitte sanoa typeryydeksi tämän pyhimmän sielun\npuhkeamisen, tämän jalon sydämen vuodatuksen! Mitä minua pitää ruveta\nteistä ajatteleman?\n\n-- Mitä näet viisaimmaksi. Hän saattaisi sulhasensa luulemaan\nJumala ties mitä; kenties häät menisivät myttyyn. Ja minkätähden?\nSentähden, että he ovat yhdessä poimineet keltaisia kukkia... Ei,\nsillä tavoin työt eivät tule tehdyiksi. Sinä voit siis kirjoittaa\nvenättä -- huomenna mennään piirikuntaan: minä olen jo puolestani\npuhunut entiselle virkaveljelleni, sen osaston päällikölle; hän sanoi\nolevan paikan; aikaa ei ole turhaan kuluttaminen... Minkä kimpun olet\nvetänyt esille.\n\n-- Ne ovat yliopistossa tehtyjä muistoon panoja. Sallikaa minun lukea\nmuutama sivu Ivan Semenitshin luennosta Kreikalaisesta taiteesta...\n\nHän alkoi nopeasti käännellä sivuja.\n\n-- Oh, tee se armo minulle, että vapautat siitä! sanoi Piotr Ivanitsh\nrypistäen kulmakarvojaan. -- Mutta mitä tämä on?\n\n-- Ne ovat ainekirjoituksia. Minä tahtoisin näyttää ne päällikölleni;\ntäällä on erittäin yksi ehdotus, jonka olen uudestaan muodostanut...\n\n-- Aha! Yksi niistä ehdotuksista, jotka tuhat vuotta sitten ovat\ntäytetyt, tahi joita ei laisinkaan saa, eikä tarvitse täyttää.\n\n-- Mitä te sanotte, setä! Tämä ehdotus oli esitetty eräälle\nkuuluisalle henkilölle, sivistyksen harrastajalle; tämän tähden hän\nkutsui minua kerran päivälliselle rehtorin kanssa. Tuossa on toisen\nehdotuksen alku.\n\n-- Syö minun luonani kaksi kertaa päivällistä, mutta älä vaan\nkirjoita loppuun toista ehdotusta.\n\n-- Miksi en?\n\n-- Siksi vaan, ettet sinä taitaisi nyt kirjoittaa mitään kelvollista,\nmutta aika kuluu hukkaan.\n\n-- Kuinka! Kuunneltuani luennoita?...\n\n-- Ajan pitkään ne ovat sinulle hyödyksi, mutta nyt katsele, lue, opi\nja tee mitä käsketään.\n\n-- Mistä päällikkö saa tietää taipumuksiani?\n\n-- Silmänräpäyksessä saa hän tietää: hän on mestari ottamaan selkoa.\nMillaisen paikan sinä tahtoisit?\n\n-- Minä en tiedä, setä, millaisen...\n\n-- On ministerien paikkoja, sanoi Piotr Ivanitsh: -- niiden\napulaisien, tirehtöörien, vara tirehtöörien, osaston päällikköjen,\npöydän päällikköjen, niiden apulaisten erilaisia virkamiehiä, vähäkö\nniitä löytyy?\n\nAleksander alkoi miettiä. Hän hämmästyi eikä tiennyt, mitä hän\nvallitsisi.\n\n-- Ehkä olisi näin alussa hyvä olla ensin pöytäpäällikkönä? sanoi hän.\n\n-- Kyllä olisi hyvä! toisti Piotr Ivanitsh.\n\n-- Minä tutustuisin toimeen, setä, sitten ehkä parin kuukauden päästä\ntulisin osaston päälliköksi... Setä teroitti korvaansa.\n\n-- Tietysti, tietysti! sanoi hän, -- sitten kolmen kuukauden päästä\ntirehtööriksi, ja sitten vuoden päästä ministeriksi. Niinkö?\n\nAleksander punastui ja oli vaiti.\n\n-- Osaston päällikkö varmaan sanoi teille, millainen paikka on\navoinna? kysyi hän sitten.\n\n-- Ei, vastasi setä, -- Hän ei ole sanonut, luotetaan vaan häneen;\nnäethän että itse olemme pulassa valikoimisen johdosta, hän tietää\nkyllä määrätä. Älä sinä puhu hänelle mitään pulastasi valikoimisessa,\näläkä ehdoituksistakaan; kenties sattuisi pahastumaan ettemme usko\nasiaamme hänen huostaansa ja peljästyttäisi järjestelmällään: hän on\ntuuliaispää. Minä ehdottaisin sinulle ett'et puhuisi täkäläisille\nkaunottarille aineellisista merkeistä, ne eivät sitä ymmärtäisi.\nMiten ne ymmärtäisivätkään! Se on liian ylevätä heistä: minäkään\ntosin tuskin ymmärsin, mutta he nauraisivat.\n\nSillä aikaa kuin setä puhui, väänteli Aleksander kädessään jotain\nkääröä.\n\n-- Mitä sinulla on vielä siinä?\n\nAleksander oli kärsivällisyydellä odottanut tätä kysymystä.\n\n-- Siinä on... aikoja sitten tahdoin teille näyttää... runoja: teitä\nkerran huvitti...\n\n-- Enpäs minä muista; ei ole tainnut minua huvittaa...\n\n-- Nähkääs, setä, minä luulen että palveleminen on kuiva toimi,\njohon sielu ei ota osaa. Mutta sielu janoaa lausumaan ajatuksiaan,\njakaa lähimmäisen kanssa tunteiden ja ajatusten kyllyyden, jotka sen\ntäyttävät...\n\n-- No, mitä sitten? kysyi setä maltittomasti.\n\nMinä tunnen luomisen kutsumuksen...\n\n-- Se on, että sinä tahdot paitsi virkaasi työskennellä vielä muuta\n-- niinkö se on ymmärrettävä vai miten? Sehän on sangen kiitettävää.\nNo mitä sitten? Kirjallisuuttako?\n\n-- Niin, setä, minä tahdoin pyytää teitä, olisiko teillä tilaisuutta\nsijoittaa yhtä ja toista...\n\n-- Oletko varma, että sinulla on kykyä? Ilman sitä tulet olemaan\nalhainen työmies taiteen alalla -- mitä hyvää siinä olisi? Jos on\nkykyä -- on asia toinen: silloin voi työskennellä; voit paljon hyvää\nmatkaan saattaa ja sen ohessa on se omaisuutta -- maksaa kyllä sinun\npari sataa sieluasi.\n\n-- Punnitsetteko senkin rahalla?\n\n-- Niin, millä käsket? Mitä enemmän sinusta pitävät, sen enemmän\nmaksavat rahaa.\n\n-- Mutta kunnia, kunnia? Siinä on laulajan todellinen palkinto...\n\n-- Hän on jo väsynyt hoitamaan laulajoita: liian paljon löytyy\npyrkijöitä. Se oli muinoin, kunnia kävi kuin nainen jokaisen perässä,\nmutta nyt huomaatko? Aivan kuin sitä ei olisi olemassa tahi se olisi\npiiloutunut -- niin! Löytyy kuuluisuus, mutta kunniaa ei kuulu,\ntahi se on sitten keksinyt taidon ilmestyä toisessa muodossa: se\njoka parhain kirjoittaa, saa enimmän rahaa, joka huonommin -- elä\nvihastu. Sen tähden nykyaikaan kunnollinen kirjoittaja elää myös\nkunnollisesti, häntä ei palele eikä hän kuole ylisillä, vaikka hänen\njälessään ei juosta eikä häntä osoiteta sormella kuin mitä narria;\novat käsittäneet että runoilija ei ole epäjumala, vaan ihminen:\nkatselee, kävelee, ajattelee ja tekee tyhmyyksiä kuin muutkin: mitä\nsiinä olisi sitten katseltavaa?\n\n-- Kuin toiset -- mitä te sanotte setä! Kuinka saatatte niin puhua.\nRunoilija on merkitty eri sinetillä: hänessä piilee korkeamman voiman\nläheisyys...\n\n-- Juurikuin muutamissa -- suuritieteilijöissä, kellosepissä ja\nmeikäläisissä tehtailijoissa. Newton, Guttenberg, Watt olivat myöskin\nlahjoitetut korkeammalla voimalla, samoin kuin Shakespeare, Dante\ny.m. Koettele saada, niinkuin minä, jollain keinolla meidän Parkalan\nsavi semmoiseksi, että siitä muodostuisi parempaa posliinia kuin\nSaksan ja Serbian posliini on. Mitä luulet eikö siinä tarvitsisi\nkorkeamman voiman läheisyyttä?\n\n-- Te sekoitatte taidetta käsityöhön, setä.\n\n-- Jumala varjelkoon! Taide on erikseen, käsityö on erikseen, mutta\nluominen voi olla toisessa sekä toisessa yhtä varmaan kuin voi olla\nolemattakin. Jos sitä ei ole, niin käsityöläistä kutsutaan pelkäksi\nkäsityöläiseksi, eikä luojaksi, runoilijakaan ei ole runoilija ilman\nluomisen henkeä, vaan kirjoittaja...\n\n-- Eikö yliopistossa selitetty teille siitä? Mitä teille siellä\nopetettiin?\n\nSetää harmitti itseään, että oli niin pitkälle mennyt sen\nselvittämisessä, jota piti yhteistajuisena totena.\n\n\"Tämä on todellisten tunteiden vuodattamisen näköistä\" ajatteli hän.\n-- Näytä, mitä sinulla on siellä? kysyi hän. -- Runoja!\n\nSetä otti käärön ja alkoi lukea ensimmäistä sivua.\n\n    \"Mistä joskus murhe ja kaiho\n    Kuin pilvi äkist' ilmaantuu\n    Ja syömmeen ristiriitaisehen...\"\n\n-- Annapas tulta, Aleksander.\n\nHän sytytti sikarin ja jatkoi:\n\n    \"Toiveiden paikkaan sijoittuu?\n    Sieluhun miksi rankkasäänä\n    Niin raskas uni lankeaa\n    Ja lailla oudon onnettuuden\n    Se äkkiä sen tummentaa...\"\n\n-- Yhtä ja samaa on kerrottu ensimmäisessä neljässä värsyssä: siitä\ntuli vettä, huomautti Piotr Ivanitsh.\n\nHän luki:\n\n    \"Miks -- ken arvannevi sen --\n    Kylmiä nousee kyyneleitä\n    Kalvenneelle poskellen...\"\n\n-- Mitenkäs tämä on? Otsaan tunkeutuu hiki, mutta ei kyyneliä -- sitä\nen ole nähnyt.\n\n    \"Ja mikä silloin kohtaa meitä?\n    Taivaiden rauha kankainen\n    Hetkell' on sillä hirmuinen...\"\n\n-- Kauheaa, hirmustuttavaa, -- yhtä ja samaa.\n\n    \"Taivasta katson: siellä kuu...\"\n\n-- Välttämättömästi kuu: ilman sitä en voi mitenkään tulla toimeen.\nJos sinulla on siinä unelma ja neito -- niin olet hukassa: silloin\njätän sinut.\n\n    \"Taivasta katson: siellä kuu\n    Ääneti öiden valaisee,\n    Ja miettii, salat satavuoden\n    Hirmuiset itseensä hautailee.\"\n\n-- Tuo ei ole hullummasta! Annapas vielä tulla... sikari on sammunut.\n\n    \"Välkkäin tähdet eetterissä\n    Valon-vaihdoksissa väräjää\n    Ja kuni suostuin keskenänsä\n    Äänettömyyden säilyttää.\n    Niin maass' aina vaara pauhaa,\n    Ja paha meille ennustaapi,\n    Mi outona vaan keinuaapi,\n    Ett' on pettäväistä rauha;\n    Ja nimetön se ikäv'... on...\"\n\n-- Mihin jäinkään? -- Min, tuohon!\n\n    \"Haihtuu se ja kiitää poijes\n    Ja tuulenpuuskanlainen on,\n    Mi jäljet peittää tukkohon\n    Eläinten aro-aavikkoilla.\"\n\nSetä haukotteli ja jatkoi:\n\n-- No, ei ole hyvä eläimiä siihen sekoittaa! Miksikä tässä on merkki?\nAhaa! Tuo oli surusta, mutta nyt tulee ilosta...\n\nHän alkoi nopeasti lukea, melkein itsekseen:\n\n    \"Joskus paha henki meihin,\n    Kun asumahan majoittuupi\n    Silloin ihastus kuin säde\n    Sieluun väkisten tunkeutuupi...\n    Ja suloisesti rinta lyö...\"\n\n-- Ei ole hyvästi eikä huonosti! sanoi hän lopetettuaan. -- Mutta\novathan muut aloittaneet huonoimminkin; koettele, kirjoita,\nharjoittele, jos on halua, kenties kyky ilmestyy; sitten on eri asia.\n\nAleksander kävi murheelliseksi. Hän ei odottanut laisinkaan semmoista\narvostelua. Häntä lohdutti vähän se, että hän piti setäänsä kylmänä\nihmisenä, melkein sieluttomana.\n\n-- Tuossa on käännös Schilleristä, sanoi hän.\n\n-- Jo riittää; minä näen. Vai osaat sinä kieliä?\n\n-- Minä osaan ranskan-, saksan-, ja vähän englannin-kieltä.\n\n-- Toivotan onnea, olisit aikoja sitten sanonut: sinusta voi\npaljon tehdä. Taannoin puhuit minulle politillisesta ekonomiasta,\nfilosofiasta, muinaistieteestä ja Jumala ties mistä vielä, mutta\ntärkeämmästä et sanaakaan -- kainostelemisesi ei ollut paikallaan.\nMinä löydän sinulle paikalla kirjallisuustointakin.\n\n-- Tosiaanko, setä? Te sidotte minut kiitollisuuden velkaan! --\nSallikaa minun teitä syleillä.\n\n-- Odota ensin, kunnes löydän.\n\n-- Tahtoisitteko näyttää muutamia kyhäelmistäni tulevalle\npäällikölleni. Antaisi hänen ymmärtää?...\n\n-- En, ei ole tarvis; jos tarvitsee, niin voit itse näyttää,\nmutta kenties ei tarvitsekaan. Lahjoitapas minulle ehdotuksesi ja\nkyhäelmäsi?\n\n-- Lahjoittaako? -- Olkaa niin hyvä setä, sanoi Aleksander, jota tämä\npyyntö miellytti. -- Jos tahdotte, niin minä teen teille lukujen\nsisällöstä luettelon kronologillisessa järjestyksessä?\n\nEi tarvitse... Kiitoksia lahjasta. Evsei! Vie nämät paperit Vasilille.\n\n-- Miksi Vasilille? Hän voi viedä toimitushuoneesen.\n\n-- Hän pyysi minulta paperia liistaroidakseen jotain...\n\n-- Kuinka, setä?... huusi Aleksander kauhistuksissaan ja tempasi\nkimpun takaisin.\n\n-- Lahjoitithan sinä sen minulle.\n\nMitä se sinuun koskee, mihin minä sinun lahjasi käytän?...\n\n-- Te ette säästä mitään... ei mitään! -- vaikeroi hän epätoivoisena,\npainaen molemmin käsin papereja rintaansa vastaan.\n\n-- Aleksander, tottele minua, sanoi setä, tempaisten häneltä paperit:\net tarvitse perästä punastua, vieläpä sanot minulle kiitoksia.\n\nAleksander päästi paperit kädestään.\n\n-- Tuossa on, vie Evsei, sanoi Piotr Ivanitsh. -- No, nyt sinun\nkamarissasi on puhdasta ja hyvää: turhuuksia ei löydy; sinusta\ntulee itsestäsi riippumaan, täytätkö huoneesi rojulla tahi jollain\nkäytettävällä. Mennään tehtaalle kävelemään, hengittämään raitista\nilmaa ja katsomaan miten ne tekevät työtä.\n\nAamulla Piotr Ivanitsh toi veljensä pojan departementtiin; ja sillä\nvälin kun hän puheli itse ystävänsä -- osaston päällikön kanssa --\ntutustui Aleksander tämän hänelle uuden maailman kanssa. Hän haaveksi\nyhä vielä ehdotuksista ja särki päätään sillä, että millainen\nkeisarillinen kysymys annetaan hänen ratkaistavakseen ja seisoi sillä\naikaa katsoa tirkistellen.\n\n-- \"Aivan kuin sedän tehdas!\" päätti hän viimein \"Kun siellä yksi\nmestari ottaa palan ainetta, heittää se koneesen, kiertää yks, kas,\nkolme kertaa, -- niin näkee, että siitä syntyy kukkura, pitkulainen\numpio tahi puoliympyrä; sitten antaa sen toiselle, se kuivaa sitä\ntuulessa, kolmas kultaa, neljäs koristelee, ja siitä muodostuu\nkuppi, vaassi tahi lautanen. Täällä samoin: tulee ulkopuolinen\nanoja, antaa puoli köyristyneenä, surkealla hymyllä paperin --\nmestari ottaa sen ja tuskin koskettaa kynällä, antaa toiselle,\nse taas heittää tuhansien toisien paperien joukkoon -- mutta se\nei häviä: kun se on merkitty numerolla ja päivämäärällä, niin se\nkulkee turmelematta kaksien kymmensien käsien läpi, hedelmöiden jo\ntuottaen itselleen toisia samallaisia. Kolmas ottaa sen ja menee\nkaapista jotakin hakemaan, katsahtaa kirjaan tahi muuhun paperiin,\nsanoo muutamia loitsusanoja neljännelle -- ja se alkaa tärisyttää\nkynää. Täristettyään antaa hän synnyttäjän uuden sikiönsä kanssa\nviidennelle, -- se tärisyttää taas vuorostaan ja syntyy vielä\nhedelmä, viides koristaa sen ja antaa etemmäksi, ja niin paperi\nkulkee eteenpäin -- eikä katoa koskaan: sen muodostajat saattavat\nkuolla, mutta se on olemassa kokonaisia vuosisatoja, kirjoituskone\ntekee vakavasti, pysähtymättä ja väsymättä työtä, juurikuin oi olisi\nihmisiä olemassa, -- ainoastaan pyörät ja vieterit...\n\n\"Missä on järki, joka elähyttää ja kuljettaa tätä paperitehdasta?\"\najatteli Aleksander: \"kirjoissako se lienee, itse paperissa vai näiden\nihmisten päissä?\"\n\nJa niitä kasvoja sitten, joita hän täällä näki: tuntuu kuin kadulla\nsemmoisia ei kohtaisikaan ja etteivät käy ulkona: Jumalan valossa:\nnäyttää kuin olisivat siellä syntyneet ja kasvaneet, juurtuneet\npaikkoihinsa kiinni ja siellä kuolevatkin. Adujew katsoi tarkkaan\nosakunnan päällikköä: hän oli kuin Jupiter pilvenhaltija; kun hän\naukasee suunsa -- niin Merkuri juoksee vaskilevy rinnalla; jos hän\nojentaa kätensä, jossa on paperi -- niin kymmenen kättä ojentuu sitä\nvastaan ottamaan.\n\n-- Ivan Ivanitsh! sanoi hän.\n\nIvan Ivanitsh hyppäsi pöydän äärestä, juoksi Jupiterin luo ja seisoi\ntämän edessä kuin lehti heinän edessä. Aleksanderia peloitti, eikä\ntiennyt itsekään miksi.\n\n-- Antakaa nuuskaa.\n\nTämä toi nöyrästi molemmin käsin auaistun nuuskarasian.\n\n-- Koettakaa häntä! sanoi päällikkö osoittaen Adujewia.\n\n-- Vai tämä siis minua rupeaa koettelemaan, ajatteli Adujew, katsoen\nIran Ivanitshin keltaista personaa ja sen kuluneita käsivarsia. \"Onko\nmahdollista että tämäkin ihminen ratkaisee keisarillisia asioita?\"\n\n-- Onko teillä hyvä käsi? kysyi Ivan Ivanitsh.\n\n-- Käsi?\n\n-- Niin käsiala. Koettakaa kirjoittaa tämä paperi puhtaaksi,\nAleksander ihmetteli tätä käskyä, mutta täytti sen kumminkin. Ivan\nIvanitsh rypisti kulmakarvojaan, katsottuaan hänen työtänsä.\n\n-- Hän kirjoittaa huonosti, sanoi setä osaston päällikölle. Tämä\nkatsoi. -- Niin, huonosti: hän ei osaa puhtaaksi kirjoittaa. No,\nkirjoittakoon aluksi vapautuslippuja, mutta sitten, kun vähän\ntottuu, niin opettakaa häntä toimittamaan papereja: hän on oppinut\nyliopistossa.\n\nPian Adujewista tuli yksi koneen resoreista. Hän kirjoitti,\nkirjoitti, kirjoitti ilman loppua ja ihmetteli että aamuttain voi\ntehdä jotain muutakin; mutta kun muisti ehdotuksiaan, niin puna nousi\nkasvoille.\n\n\"Setä\", ajatteli hän, \"yhdessä olet sinä jo oikeassa, säälimättä\noikeassa; onko mahdollista että kaikessa käy niin? Olenko tosiaankin\nerehtynyt innokkaissa ajatuksissani, lämpimässä uskossa ystävyyteen,\nrakkauteen... ihmisiin... omaan itseeni?... Mitä elämä sitten on?\"\n\nHän kumartui paperin yli ja tärisytti kovemmin kynäänsä, mutta\nitsellään hänellä loistivat kyyneleet silmäripsien alla.\n\n-- Sinulle kerrassaan onni hymyillee, sanoi Piotr Ivanitsh\nveljensä pojalle. -- Minä palvelin alussa koko vuoden palkatta,\nmutta sinä sait paikalla vanhempien palkan; se on 750 ruplaa,\nvaan lahjapalkinnon kanssa tulee 1000 ruplaa. Kaunis summa ensi\nalussa! Osaston päällikkö kiittää sinua; mutta sanoo sinun olevan\nhajamielisen: milloin jätät välimerkit pois, milloin unhotat\nkirjoittaa paperin sisällön. Ole niin hyvä, jätä tuo tapa: tärkein\nasia on -- käännä huomiosi siihen, mikä on edessäsi, mutta älä kiidä\ntuonne.\n\nSetä osoitti kädellään ylös. Siitä saakka tuli hän vielä\nystävällisemmäksi veljensä pojalle.\n\n-- Mikä oivallinen ihminen minun pöytäpäällikköni on, setä, sanoi\nAleksander kerran.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Me olemme lähenneet toisiamme.\n\nMikä korkea sielu, mitkä puhtaat, jalot ajatusten suunnat! Hänen\napulaisensa kanssa olen myöskin tutustunut: sillä ihmisellä näyttää\nolevan luja tahto ja rautainen luonne...\n\n-- Sinä siis olet ehtinyt tutustua niiden kanssa?\n\n-- Niin, kuinkas muuten!...\n\n-- Eiköhän päällikkö ole kutsunut sinua luokseen torstaisin?\n\n-- On, kovasti on kutsunut joka torstai. Hän taitaa tuntea suuresti\nmyötätuntoisuutta minua kohtaan...\n\n-- Mutta onko apulainen pyytänyt sinulta rahaa velaksi?\n\n-- Kyllä setä, hyvin vähän... minä annoin hänelle 25 ruplaa, mikä\nsattui mukanani olemaan; hän pyysi vielä 50.\n\n-- Oletko jo ehtinyt antaa! Perhana! sanoi setä harmistuneena: --\nminä olen tähän osaksi syyllinen, kun en sinua varoittanut; luulin\ntoki ettet olisi siihen määrään yksinkertainen, että kaksiviikkosen\ntuttavuuden perästä menisit antamaan rahaa lainaksi. Ei sille mitään\nmahda, pannaan synti puoleksi: kaksitoista ja puoli ruplaa on minun\ntakanani.\n\n-- Kuinka, setä, antaahan hän takaisin?\n\n-- Pidä taskuasi kiinni! Kyllä minä tunnen hänet: hänen takanaan on\nminulta 100 ruplaa häviössä siltä ajalta, kuin siellä palvelin. Hän\nottaa kaikilta. Nyt jos hän pyytää, niin sano hänelle, että minä\nkäsken hänen muistamaan minun velkaani -- kyllä hän sitten eroaa!\nPöytäpäällikön luona älä käy.\n\n-- Miksi en, setä?\n\n-- Hän on kortinlyöjä! Panee sinun kahden samallaisen vekkulin väliin\nkuin hän on itse, ne taas rupeavat yksistä puolin ja paljastavat\nsinut, että jäät kopekatta.\n\n-- Kortinlyöjä! sanoi Aleksander hämmästyneenä: -- onko se\nmahdollista? Tuntuu, kuin hän olisi niin taipuisa sydämmen\nvuodatuksiin...\n\n-- Sano hänelle muun muassa, kun tulee puheeksi, että minä olen\nottanut sinulta kaikki rahat säilytettäväkseni, niin saat nähdä,\nonko hän sitten taipuisa sydämmen vuodatuksiin ja kutsuuko sinua\nmilloinkaan torstaisin luokseen.\n\nAleksander vaipui ajatuksiin. Setä pudisti päätään.\n\n-- Sinäpä arvelit, että siellä istuu sinun vieressäsi enkelejä!\nSydämmen vuodatuksia, erinäinen myötätuntoisuus! Luonnollisesti\ntulisi ensin ajatella: elivätköhän nuo liene roistoja, jotka ovat\nvieressäni? Turhaan olet tullut! sanoi hän: -- Todella turhaan!\n\nKerran kun Aleksander oli juuri herännyt, antoi Evsei hänelle ison\nkäärön ja kirjelapun sedältä.\n\n\"Vihdoinkin saat tuossa kirjallisuustointakin\", kirjoitti setä\nlapussa. \"Eilen tapasin tuttavan sanomalehden toimittajan; hän lähetti\nsinulle koetteeksi työtä.\"\n\nAleksanderin kädet vapisivat ilosta, kun hän aukasi käärön. Siellä\noli saksalainen käsikirjoitus.\n\n\"Mitä tämä on -- suorasanaista?\" sanoi hän. \"Mutta mistä aineesta?\"\n\nHän luki ylhäältä lyijykynällä kirjoituksen:\n\nKirjoitus \"lannasta\", maantaloudellista osastoa varten. Pyydetään\npian kääntämään.\n\nKauan istui hän ajatuksissaan, sitten otti hitaasti, huoaten kynän\nja alkoi kääntää. Kahden päivän kuluttua oli kirjoitus valmis ja\nlähetetty.\n\n-- Oivallisesti, oivallisesti! sanoi hänelle muutaman päivän perästä\nPiotr Ivanitsh! -- Toimittaja on sangen tyytyväinen, mutta sanoo\nettei kirjoitustapa ole kyllin vakavaa; no, mutta eihän ensimmäisestä\nkerrasta voi niin paljon vaatiakaan. Hän tahtoo tutustua sinun\nkanssasi: Mene hänen luokseen huomeniltana kello 7; hän on\nvalmistanut sinulle vielä yhden kirjoituksen.\n\n-- Taasko samasta aineesta?\n\n-- Ei jostain muusta; kyllä hän sanoi minulle, mutta minä olen\nunhottanut... ah, niin! Perunasiirapista. Aleksander, sinä varmaan\nsynnyit paita päällä. Lopuksi alan toivoa, että sinusta tulee\nkumminkin jotain: ehk'en pian sanonkaan sinulle, mitä varten olet\ntullut. Ei ole vielä kuukautta kulunut, mutta joka haaralta sinulle\nhyvyyttä virtaa. Sieltä saat 1000 ruplaa, toimittaja lupasi 100\nruplaa kuukaudelta neljästä paino arkista: se on jo 2200 ruplaa!\nEi! Minä aloin toisin tavoin, sanoi hän hieman kohotettuaan\nkulmakarvojaan. -- Kirjoita äidillesi, että sinä olet sillä ja sillä\ntavoin turvattu. Minä vastaan hänelle myöskin, kirjoitan, että minä\nhänen hyvyydestään itseäni kohtaan olen tehnyt sinulle mitä olen\nvoinut.\n\n-- Mamma tulee olemaan teille... oikein kiitollinen, setä, ja minä\nmyöskin... sanoi Aleksander huoaten, mutta ei heittäytynyt enää\nsyleilemään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKului vähän yli kaksi vuotta. Kuka olisi voinut tuntea meidän\npikkukaupunkilaistamme tästä hienotapaisesta, komeapukuisesta\nnuoresta miehestä? Hän oli suuresti muuttunut ja miehistynyt.\nNuorukaisen kasvopiirteiden pehmeys, ihon läpikuultavaisuus ja\nhienous, parran alku leuassa -- kaikki oli kadonnut. Ei ollut\njälellä arkaa ujoutta, suloista kömpelyyttä liikkeissä, kasvojen\npiirteet olivat kehittyneet ja muodostivat niiden muodon, mutta\nmuoto teki luonteen. Liljat ja ruusut olivat kadonneet, juurikuin\npäivänpaahtamina, ja parran alku muuttunut pienenlaiseksi\nposkiparraksi. Keveä ja häilyvä käyminen oli muuttunut tasaiseksi ja\nvakavaksi astunnaksi. Puheääneen oli lisääntynyt muutamia matalia\nääniä. Maalattavana olevasta kuvasta oli syntynyt valmistunut\nmuotokuva. Nuorukainen oli muuttunut mieheksi. Silmissä loisti\nitseluottamus ja uskallus -- ei semmoinen uskallus, joka katsoo\nkaikkea väkivaltaisesti, joka viittauksillaan ja silmäyksillään\nsanoo vastaan jo ohikulkijalle: \"katso, ole varoillasi, älä satuta,\näläkä polje jalalle, muuten -- ymmärräthän? kyllä suoriumme pian\nkeskenämme.\" Ei, -- se uskaliaisuus, josta minä puhun, ei sysää\nluotaan, vaan vetää luokseen. Se tunnetaan hyvyyden ja menestyksen\npyrinnöistä, ja niiden vastuksien poistamisen halusta... Entistä\nihastusta Aleksanderin kasvoissa sekoitti keveä ajatusten väritys,\nensimmäisenä todistuksena siitä, että Aleksanderin sydämmeen oli\npäässyt epäluulo, -- kenties ainoa seuraus sedän opetuksesta ja\nelämän tutkistelemisesta, hän kun tuomitsi kaikki, mitä Aleksanderin\nsilmissä ja sydämessä liiteli. Aleksander oli saanut viimeinkin\nmalttia, s.o. hän osasi käyttäytyä säädyllisesti ihmisiä kohtaan.\nHän ei heittäynyt jokaisen kaulaan, erittäinkin sen jälkeen, kun se\nmies, jolla oli taipumusta sydämmen vuodatuksiin, huolimatta sedän\nvaroituksista, voitti häneltä pelissä pari kertaa, mutta taas se\nmies, jolla oli luja luonne ja rautainen tahto viekotteli häneltä\nmelkoisia summia velaksi. Muut ihmiset ja tapaukset auttoivat\nlisäksi. Eräässä paikassa hän huomasi, kuinka ne salavihkaa\nnauroivat hänen poikamaiselle ihastukselleen ja nimittivät häntä\nromantilliseksi hourailijaksi. Toisessa paikassa -- tuskin käänsivät\nhuomiotaan häneen, siksi ettei hänestä ollut kenellekään _ni\nchaud ni froid_. Hän ei pitänyt päivällisiä, ei ajopeliä, eikä\npelannut korkealla poengilla. Ennen Aleksanderin sydäntä kivisti\nja viilsi nämät pistokset hänen ruusunpunaisissa haaveiluissaan\ntodellisuudesta. Hänen päähänsä ei pistänyt kysyä itseltään: mitä\nsuuremmoista minä olen tehnyt, millä olen muiden joukosta erinnyt?\nMissä minun asiani ovat ja mistä syystä muiden pitäisi minua huomata?\nMutta sillä välin hänen itserakkautensa kärsi.\n\nSitten hän irtautui vähitellen siitä ajatuksesta, että elämässä aina\nnäkyy ruusuja, vaan että löytyy okaitakin, jotka välistä pistelevät,\nminua tosin ainoastaan keveästi, vaan ei niinkuin setä kertoilee.\nJa niin hän alkoi oppia itseään hillitsemään, mielenpuuskat ja\nliikutukset eivät tulleet niin usein esille ja hän puhui harvemmin\noutoa kieltä, ainakin vieraiden läsnä ollessa.\n\nMutta vieläkin, eikä suinkaan vähäksi suruksi Piotr Ivanitshille,\noli hän kaukana sedän kylmistä periaatteista kaikessa siinä,\njoka liikuttaa ja mullistaa ihmisten sielua. Sydämen kaikkien\nsalaisuuksien ja arvoituksien selville tuomisesta hän ei tahtonut\nkuullakaan.\n\nPiotr Ivanitsh antaa hänelle aamupäivällä tavallisen läksyn:\nAleksander kuuntelee, hämmästyy tahi vaipuu syviin ajatuksiin,\nmutta kun sattuu sitten jonnekin iltamaan menemään, niin takaisin\ntultuaan on hän toinen ihminen; päivää kolme käy hän kuin hulluna\n-- ja sedän teoriat ovat mennet kaikki hitoille. Tanssiparin lumous\nja ilma, musiikin helinä, paljastetut olkapäät, tuliset katseet,\nruusunpunaisien huulien hymy, eivät antaneet hänen nukkua koko\npitkinä öinä. Välistä näkee hän edessään vyötäisen, jota hän oli\nkäsillään kosketellut välistä ikävöivän pitkän katseen, joka hänelle\nheitettiin poislähteissä, milloin tulisen hengityksen, josta hän oli\nvähällä sulaa välisin aikana, tahi keskustelee puoliääneen akkunan\nvieressä, masurkan jyrytessä, silloin kuin katseet säteilivät ja\nkieli puhui Jumala ties mitä. Hänen sydämmensä löi; ja hän syleili\nsuonenvedon tapaisella vavistuksella tyynyä ja kääntelihe kauan\nkyljeltä toiselle.\n\nMissä on rakkaus? Oi minä janoon rakkautta! sanoi hän: -- tuleekohan\nse pian? Milloin tulevat ne ihmeelliset hetket, ne suolaiset\nkärsimykset, onnen vavistus, kyyneleet... j.n.e.\n\nToisena päivänä tuli hän sedän luo.\n\n-- Millainen iltama, setä, oli eilen Saraiskilla, sanoi hän, vaipuen\nillan muistelmiin.\n\n-- Oliko hyvä?\n\n-- Ihmeellisen!\n\n-- Oliko kunnollinen illallinen?\n\n-- En minä syönyt illallista.\n\n-- Kuinka niin? Sinun ijälläsi ei syödä illallista, kun voi. Huomaan\njo melkein liiaksikin, että sinä et leikillä totu täkäläiseen\njärjestykseen. Oliko siellä kaikki kelvollisesti? Puvut, valo...\n\n-- Oli.\n\n-- Ja kunnollisia ihmisiä?\n\n-- Oi, niin erittäin kunnollisia. Millaisia silmiä, olkapäitä!\n\n-- Olkapäitä? Kellä?\n\n-- Niinhän te kysyitte?\n\n-- Ketä?\n\n-- No, neitosia.\n\n-- En, minä en heitä kysellyt; mutta yhden tekevää -- oliko paljon\nsieviä?\n\n-- Oi hyvin paljon... mutta sääli, että kaikki ovat yhdenlaisia.\nMitä yksi sanoo -- samaa toistaa toinenkin, kuin ulkoapäin opittua\nläksyä. Oli yksi... joka oi ollut ihan kokonaan toisten kaltainen...\nei niissä löydy nimeksikään itsenäisyyttä, eikä tahdon lujuutta.\nLiikkeet, katseet, kaikki ovat samanlaista: ei saa kuulla itsestään\nsyntynyttä ajatusta, ei tunteen väläystä... kaikkia on peittänyt ja\nkoristanut sama kiilloitus. Ei mikään taida kutsua niitä ulos. Ovatko\nne kaiken ikänsä suljetut, eivätkö ne koskaan tule ilmi kenenkään\nedessä? Painaako kureliivi tosiaan ikuisesti rakkauden huokaukset ja\nsärjetyn sydämen valituksen? eikö se tosiaan anna sijaa tunteelle?\n\n-- Miehen läheisyydessä kaikki tulee ilmi. Jos alkaisi sinun\ntavallasi ajatella ääneen, niin moni taitaisi kaiken ikänsä pysyä\nvanhanapiikana. Kyllä löytyy semmoisia narreja, jotka ennen aikoja\nantavat ilmi sen mitä pitäisi peittää ja tukehduttaa, mutta senpä\nvuoksi jälestäpäin tulee kyyneliä ja vaan kyyneliä: se ei ole oikein\nlaskettu.\n\n-- Täytyykö siinäkin laskea, setä?\n\n-- Kuinkas muuten, kaikessa täytyy, rakkahani, laskea; mutta häntä,\njoka ei laske nimitetään venäjänkielellä narriksi. Lyhyesti ja\nselvästi.\n\n-- Täytyy pidättää rinnassaan jalon tunteen puuska!...\n\n-- Oh, kyllä tiedän ettet sinä pidätä, sinä olet valmis kadulla,\nteatterissa heittämään itsesi ystävän kaulaan ja itkemään.\n\n-- Mitä väliä sillä on? Sanoisivat ainoastaan, että tuo ihminen on\nkovasti tunteellinen, niin, sillä on taipumusta kaikkeen hyvään ja\njaloon eikä ole taipuisa --\n\n-- Eikä ole taipuisa laskemaan s.o. ajattelemaan. Onpahan mahtava\nhenkilö -- joka on kovasti tunteellinen ja hirmuisesti himoinen!\nVähänkö senlaatuisia luonteita on olemassa! Hurmautuneena ihminen\non kaikkein vähemmin ihmisen näköinen, siinä ei ole siis mitään\nkehuttavaa. Pitää kysyä osaako hän hallita tunteitaan; jos osaa, niin\nsilloin hän on ihminen...\n\n-- Teidän käsityksenne mukaan tunteitakin voi hallita kuin höyryä,\nhuomautti Aleksander: -- milloin laskea vähäisen, milloin yht'äkkiä\npysäyttää, aukaista läppää, tahi panna kiinni...\n\n-- Sitä läppää ei ole luonto tyhjän vuoksi antanut ihmiselle -- se on\nymmärrys, sinä et sitä aina omista -- ikävä kyllä ja olet kumminkin\nkelpo nuori mies!\n\n-- Ei setä, teitä on ikävä kuunnella. Saattakaa minut ennemmin tuon\nmatkustavan rouvan tuttavuuteen...\n\n-- Minkä? Ljubetskoinko? Oliko hän siellä eilen?\n\n-- Oli, hän puhui kauan aikaa minun kanssani Teistä, kyseli omaa\nasiaansa.\n\n-- Ah, niin! Sattui sopimaan... Setä otti taskustaan paperin.\n\n-- Vie tämä paperi hänelle ja sano, että vasta eilen sain sen ja\nsittenkin antoivat väkisin virkahuoneesta; selitä hänelle asia\ntarkkaan: kuulithan mitä me puhuimme virkamiehen kanssa?\n\n-- Kyllä, kyllä tiedän; kyllä minä selitän. Aleksander sieppasi\nmolemmin käsin paperin ja pisti sen taskuunsa. Piotr Ivanitsh katsoi\nhäneen.\n\n-- Mikä sinun päähäsi pisti tutustua hänen kanssaan? Ei hän ole\nhauskan näköinen: nenän vieressä on käsnä.\n\n-- Käsnäkö? En minä muista. Kuinka te sen huomasitte, setä?\n\n-- Nenän vieressä olisi käsnä, eikä sitä huomaisi! Miksi mielesi\ntekee hänen luokseen?\n\n-- Hän on niin hyvä ja kunnioitettava...\n\n-- Kuinka sinä et huomannut käsnää nenän vieressä, mutta tiedät\njo että hän on hyvä ja kunnioitettava? Se on merkillistä. Mutta\nmaltapas... onhan hänellä tytär -- pieni mustanverevä. Aha! nyt en\nihmettele. Siis sentähden et huomannutkaan käsnää nenän vieressä.\n\nMolemmat purskahtivat nauruun.\n\n-- Mutta minä ihmettelen, setä, sanoi Aleksander, että te huomasitte\nennen käsnän nenän vieressä kuin tyttären.\n\n-- Anna paperi takaisin. Sinä varmaankin päästät siellä ulos kaiken\ntunteen ja unhotat kokonaan panna läpän kiinni, saat joutavaa toimeen\nja piru ties mitä selität...\n\n-- En, setä, en saa. Tehkää mitä tahdotte, mutta paperia en anna,\nminä menen paikalla...\n\nJa hän katosi kamarista.\n\nTyö tähän saakka oli mennyt menojansa. Virkatoimessa huomasivat\nAleksanderin ky'yn ja antoivat hänelle kelpo paikan. Ivan Ivanitsh\nalkoi tuoda kunnioituksella nuuskarasian hänelle, hän aavisti,\nettä Aleksander, niinkuin moni muukin, palveltuaan vuotta vaille\nviikon, saa hänet kiinni, istuu hänen niskalleen, pyörähtää osaston\npäälliköksi, mutta sitten, kun kaikki hyvin käy, varatirehtööriksi,\nsamalla tavalla kuin tuokin, tai tirehtööriksi niinkuin tämä,\nmutta molemmat ovat hänen johdollaan alkaneet palveluksensa. \"Vaan\nminä saan tehdä heidän sijassaan työtä!\" lisäsi hän. Sanomalehden\ntoimituspaikassa tuli hän myöskin tärkeäksi henkilöksi. Hän valikoi,\nkäänsi, korjaili toisten kirjoituksia ja kirjoitteli itsekin\nkaikenlaisia tietopuolisia havaintoja maataloudesta. Oman mielensä\nmukaan oli hänellä rahoja enemmän kuin tarvitsi, mutta sedän mielestä\nei ollut kylliksi. Vaan ei hän aina työskennellyt rahan tähden. Hän\nei luopunut siitä virvoittavasta ajatuksesta, toisesta korkeammasta\nkutsumuksesta. Hänen nuoria voimiaan riitti kaikkeen. Hän varasti\nunelta ja viralta aikaa, kirjoitti runoja, novelleja, historiallisia\nkuvauksia ja elämä-kertomuksia. Setä ei enää liistaroinut väliseinää\nhänen kyhäyksillään, vaan luki niitä ääneti, sitten vihelteli ja\nsanoi: \"Niin! Tämä on entistä parempi.\" Muutamia palstoja tuli\nvieraalla nimellä. Aleksander kuunteli ilosta vavisten ystäväin\nkiitollista arvostelua, joita hänellä oli virastossa, ravintoloissa,\nsekä erityisissä taloissa. Rakkauden jälkeen paras unelmansa alkoi\ntoteutua. Tulevaisuus lupasi hänelle paljon loistoa ja kunniaa;\nnäytti kuin häntä ei odottaisi tavallinen osa, kun yht'äkkiä...\n\nMuutamia kuukausia kului. Aleksanderia ei näkynyt melkein missään,\njuuri kuin hän olisi kadonnut. Sedän luona hän kävi harvemmin.\nTämä arveli töitten olevan esteenä. Kerran sanomalehden toimittaja\nkohdatessaan Piotr Ivanitshia, valitti, että Aleksander viivyttelee\npalstoja. Setä lupasi ensitilaisuudessa ottaa selkoa veljensä\npojasta. Tilaisuus ilmestyi kolmen päivän perästä. Aleksander juoksi\nsedän luo kuin hulluna. Hänen käymisessään ja liikkeessään voi\nhuomata iloisen hätiköimisen.\n\n-- Hyvää päivää, setä, olen niin iloinen Teitä nähdessäni! sanoi hän\nja tahtoi syleillä setää, mutta tämä ennättikin mennä pöydän, taakse.\n\n-- Hyvää päivää Aleksander! Miksi sinua ei ole niin kaukaan aikaan\nnäkynyt?\n\n-- Olen... ollut niin kiinnitetty työhön; olen kirjoittanut otteen\nsaksalaisesta talouden...\n\n-- Vai niin! Mitä toimittaja sitten valehtelee? Hän sanoi minulle\ntoissa päivänä, ettet sinä mitään tee -- aika toimittaja! Kyllä minä\nhänet opetan, kun ensikerran kohtaan...\n\n-- Ei, älkää virkkako hänelle mitään, keskeytti Aleksander: -- minä\nen ole hänelle vielä lähettänyt työtäni, sen vuoksi hän niin sanoi...\n\n-- Mutta mikä sinun on? Sinulla on niin juhlalliset kasvot! Oletko\nnimitetty asessoriksi, vai oletko saanut ristin?\n\n-- Aleksander pudisti päätään.\n\n-- No, rahaa sitten?\n\n-- En.\n\n-- Mitä sinä katselet sitten semmoisella sotapäällikön katseella?\nKun et, niin älä sitten hämmennä minua, istu ennemmin ja kirjoita\nMoskovaan, kauppias Dubasoville, että lähettäisi pian loppurahat. Lue\nhänen kirjeensä: missä se on? Tuossa.\n\nMolemmat olivat ääneti ja alkoivat kirjoitta.\n\n-- Olen lopettanut! sanoi Aleksander muutaman minutin kuluttua.\n\n-- Pian valmistui: oivallinen mies! Näytäpäs tänne. Mitä tämä on?\nSinä kirjoitat minulle. K. Herra Ivanitsh! Hänen nimensä on Timofei\nNikonitsh. Kuinka 520 ruplaa! 5200! Mikä sinua vaivaa, Aleksander?\n\nPiotr Ivanitsh pani pois kynän ja katsoi veljensä poikaa. Tämä\npunastui.\n\n-- Ettekö huomaa mitään kasvoissani? kysyi hän.\n\n-- Jotain typerää... Annapas olla. Oletko rakastunut? kysyi Piotr\nIvanitsh. Aleksander oli ääneti.\n\n-- Niinkö, vai mitä? arvasinko?\n\nAleksander nyökäytti riemun hymyllä ja säteilevällä katseella\nmyöntävästi päätään.\n\nOikein arvattu! Miten en heti arvannut? Vai sentähden olet tullut\nlaiskaksi, ja sentähden sinua ei näe missään. Saraiskinit ja\nSkatshinit kuiskaavat minulle: missä ja missä Aleksander Feodoritsh\non? Mutta hänpä on -- seitsemännessä taivaassa.\n\nPiotr Ivanitsh alkoi jälleen kirjoittaa.\n\nNadinka Ljubetskiin! sanoi Aleksander.\n\n-- Minä en kysynyt, vastasi setä: -- olkoon kenen tallansa -- niin se\non kaikki hulluutta. Mihin Ljubetskiin? Siihenkö, jolla on käsnä?\n\n-- Hyi! setä! keskeytti Aleksander harmistuneena: -- mikä käsnä?\n\n-- Ihan nenän vierensä. Etkö vieläkään ole tarkastanut?\n\n-- Aina te sekoitatte. Äidillä taitaa olla käsnä nenän vieressä.\n\n-- No, yhdentekevä.\n\n-- Yhdentekevä! Nadinka! hän on enkeli? Ettekö tosiaankaan ole häntä\nhuomannut? Nähdä kerran -- eikä huomata.\n\n-- Mitä hänessä on niin merkillistä? Mitä, hänessä pitäisi huomata?\nSanoithan ettei hänellä ole käsnää?...\n\n-- Saittepa nyt tuon käsnän? Älkää tehkö syntiä setä: voiko sanoa\nettä hän on meidän seuraelämän teeskenneltyjen nivelnukkien näköinen?\nTarkastakaa hänen kasvojansa: mikä hiljainen, syvä miete niissä\npiilee. Tämä ei ole ainoastaan tunteellinen, vaan järkevä tyttö...\nsyvä luonne...\n\nSetä alkoi tärisyttää kynäänsä pitkin paperia, mutta Aleksander,\njatkoi:\n\nTe ette, kuule hänen puheessaan ilkeitä, tavallisia lauseita. Mikä\nselkeä järki välähtelee hänen mielipiteissään! Mikä tuli tunteissa!\nKuinka hän ymmärtää elämän syvästi. Te myrkytätte katsantokannallanne\nsen, mutta Nadinka sovittaa minut sen kanssa.\n\nAleksander vaikeni hetkiseksi ja vaipui kokonaan uneksimaan Nadjaa.\nSitten alkoi hän taas.\n\n-- Kun hän aukasee silmänsä, huomaatte paikalla, minkä tulisen ja\nhellän sydämen tulkitsijana ne ovat! Mutta ääni, ääni! Mikä sointu,\nmikä hurma siinä on! Kun vaan tämä ääni kajahtaa tunnustuksessa...\nei löydy korkeampaa autuutta maan päällä! Setä! kuinka elämä on niin\nihana; kuinka onnellinen minä olen.\n\n-- Hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hän heittäysi yhdellä\nharppauksella ja syleili setää.\n\n-- Aleksander, huudahti Piotr Ivanitsh, hypättyään ylös istualtaan:\n-- pane läppä pian kiinni, -- kaiken höyryn päästit pois! Sinä\nolet hullu! Katso mitä olet tehnyt! Yhdessä sekunnissa täsmälleen\nkaksi tyhmyyttä! sait tukkani epäjärjestykseen ja tiputit kirjeen\npäälle mustetta. Luulin jo, että olit kokonaan luopunut tavoistasi.\nKaukaan aikaan en ole sinua tuommoisena nähnyt, Katso, katso Herran\ntähden, itseäsi peilistä! Voiko löytyä tyhmempää naamaa? Mutta et ole\nkumminkaan tyhmä!\n\n-- Ha, ha, ha! Setä, minä olen onnellinen.\n\n-- Kyllä sen huomaa!\n\n-- Eikö totta? Minun katseessani välkkyy ylpeys. Minä katselen\nalas tulvaan, niinkuin ainoastaan voi katsoa sankari, runoilija ja\nrakastunut, joka on saanut onnellisen vastarakkauden...\n\n-- Ja niinkuin hullut rakastajat, tahi vielä pahemmin... No, mutta\nmitä minä teen nyt kirjeellä?\n\n-- Antakaa, minä raaputan pois -- ei sitä huomaakaan, sanoi\nAleksander. Hän heittäysi pöydän luo ja alkoi yhtä suonenvedon\ntapaisesti raaputtaa, puhdistaa, hieroa ja hieroi kirjeesen reijän.\nHieromisesta pöytä heilahti ja satutti kirjahyllyä. Kirjahyllyn\npäällä oli italialaisesta alabasterista Sofokleen tahi Aiskylon\nrintakuva. Kunnioitettava tragiko heilahti ensi täristyksestä pari\nkolme kertaa epävakaisella jalanteella edestakaisin, sitten pudota\ntärähti alas kirjahyllyltä ja särkyi muruisiksi.\n\n-- Kolmas tyhmyys, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, nostaen murusia:\n-- mutta tämä maksaa viisikymmentä ruplaa.\n\n-- Minä maksan setä! oh, minä maksan, mutta älkää toruko minun\ntunteenpuuskaani: se on puhdas ja jalo: minä olen onnellinen,\nonnellinen! Jumalani! kuinka elämä on ihanaa.\n\nSetä rypisti kulmakarvojaan ja pudisti päätään.\n\n-- Milloin sinä viisastut, Aleksander? Jumala ties' mitä puhut?\n\nSillä välin katseli hän surullisesti särjettyä rintakuvaa.\n\n-- Maksan, sanoi hän: -- maksan. Se olisi neljäs tyhmyys. Huomaan,\nettä mielesi tekee kertoa onnestasi. No, eihän tässä muu auta. Jos on\nmäärätty, että setien pitää ottaa osaa veljensä poikien tyhmyyksiin,\nniin olkoon menneeksi, annan sinulle neljännestunnin aikaa; istu\nhiljaa ja kerro, äläkä tee viidettä tyhmyyttä, kerro sitten uuden\ntyhmyyden perästä saat mennä: minulla ei ole aikaa. No... sinä olet\nonnellinen... Niin, mitäs siitä? Kerro nyt pian.\n\nVaikkapa niinkin olisi, setä, eivät nämät asiat ole niinkään\nkerrottavissa, huomautti Aleksander sievällä hymyllä.\n\n-- Minä jo valmistin sinua, mutta sinä, huomaan, tahdot kuitenkin\naloittaa tavallisella alku-soitolla. Se merkitsee, että kertomus\njatkuu koko tunnin; minulla ei ole aikaa; posti ei odota. Maltas,\nminä kerron ennen itse.\n\n-- Te? Sepä olisi hauskaa?\n\n-- No, kuuntele sitten, se on sangen hauskaa. Sinä kohtasit eilen\nkaunotartasi yksin...\n\n-- Mistä te sen tiedätte? sanoi Aleksander tulistuneena: --\nlähetättekö minua nuuskimaan.\n\n-- Kuinkas muuten, minä pidän palkattuja nuuskijoita sinua varten.\nMistä sait semmoista päähäsi, että minä niin paljon pidän huolta\nsinusta? Mitä se minua liikuttaa?\n\n-- Näitä sanoja seurasi jäinen katse.\n\n-- Mistä te sitte tiedätte? kysyi Aleksander, lähestyen setää.\n\n-- Istu, istu, Jumalan tähden, älä lähesty pöytää, särjet taas\njotain. Kasvoissasi on kaikki kirjoitettu, minä luen täältä. Teillä\noli tunnustus keskenänne, sanoi hän.\n\n-- Aleksander punastui ja oli ääneti. Näkyi että setä osasi pilkkuun.\n\n-- Te olitte molemmat, niinkuin tapana on, hyvin typerät, sanoi Piotr\nIvanitsh.\n\nVeljenpoika teki tuskallisen liikkeen.\n\nAsia alkoi tyhjästä, kun olitte jääneet kahden kesken, jostain\nmallista, jatkoi setä: -- sinä kysyit kenelle hän ompelee? Hän\nvastasi: \"mammalle tahi tädille\" tahi jotain muuta senkaltaista,\nmutta itse te vapisitte kuin vilutaudissa...\n\n-- Ettepä arvannutkaan, setä: ei mistään mallista; me olimme\npuutarhassa... sanoi Aleksander vahingossa ja vaikeni.\n\n-- No, kukkasestako, vai mistä, sanoi Piotr Ivanitsh: -- kenties\nvielä keltaisesta, yhdentekevä; mikä vaan sattuu silmiin, että\nvoi alkaa keskustelun: ilman sanat eivät tule kielelle. Sinä\nkysyit, miellyttääkö häntä kukkanen; hän vastasi kyllä. -- Miksi\nse miellyttää? \"Niin vaan\" vastasi hän, ja molemmat olitte ääneti,\nsentähden, että molemmat tahtoivat sanoa vallan toista, ja puheesta\nvaan ei tahtonut tulla mitään! Sitte katsoitte toinen toiseenne,\nhymyilitte ja punastuitte.\n\n-- Ah, setä, setä, johan te nyt!... puhui Aleksander, ollen kovin\nhämillään.\n\n-- Sitten, jatkoi parantumaton, setä aloit sinä kautta rantain puhua,\nettä edessäsi aukeni uusi maailma. Hän katsahti yht'äkkiä sinuun,\nikään kuin olisi kuunnellut odottamatonta uutista; sinä varmaan\njouduit pois suunniltasi, sitten sanoit jälleen niin, että tuskin\nkuului jotta nyt vasta sinä tulit tuntemaan elämän arvon, että sinä\nennenkin olit nähnyt hänet... mikä hänen nimensä on? Maria, vai mikä?\n\n-- Nadinka.\n\n-- Olet nähnyt hänet aivan kuin unessa, aavistit että häntä kohtaat,\nettä myötätuntoisuus vei teidät yhteen ja että sinä nyt omistat\nhänelle yksin kaikki runot sekä suorasanaiset... Ajattelen, että kai\nkädet tekivät työtä! Varmaan kaasit tahi särit jotain.\n\n-- Setä! te varmaan olitte meitä kuuntelemassa! huusi Aleksander\njoutuen pois suunniltaan.\n\n-- Niin, minä istuin siellä pensaan takana. Eihän minulla olekaan\nmuuta tekemistä, kuin juosta sinun jäljessäsi ja kuunnella kaikkia\nloruja.\n\n-- Mistä te sen sitte tiedätte? kysyi Aleksander käsittämättömänä.\n\n-- Vaikeako tuo on? Aatamista ja Eevasta alkaen on kaikilla sama\nhistooria, ainoastaan vaan pienillä muutoksilla. Kun tulee tuntemaan\nkysymyksessä olevien henkilöitten luonteet, voipi tietää muutokset.\nSe kummastuttaa sinua, mutta olet kuitenkin kirjailija olevinasi?\nNyt alat hyppiä ja laukata päivää kolme kuin hullu, pyrit riippumaan\njokaisen kaulaan -- mutta, Jumalan tähden, älä toki minun. Neuvoisin\npanemaan itsesi täksi ajaksi lukon taakse kamariisi, laskemaan siellä\nulos kaiken tämän höyryn ja tekemään kaikki tekoset Evsein kanssa,\nettei kukaan näkisi. Sitten vähän mietiskelet ja koetat saada toista,\nesimerkiksi suuteloa.\n\n-- Nadjan suuteloa! Oi mikä suuri, mikä taivaallinen palkinto! sanoi\nAleksander melkein ulvoen.\n\n-- Taivaallinen!\n\n-- Mikäs muu -- aineellinenko, maallinenko, teidän käsityksenne\nmukaan?\n\n-- Epäilemättä, sähkön vaikutusta; rakastuneet -- ovat kuin kaksi\nLeydenin pulloa, jotka molemmat ovat kovin sähköllä täytetyt;\nsuuteloilla sähkö pääsee pois, ja kun on kokonaan päässyt pois --\nhyvästi rakkaus, ja sitten seuraa kylmeneminen...\n\n-- Setä!\n\n-- Niin kyllä! Miten sinä arvelet?\n\n-- Mikä katsantotapa! mitkä käsitteet!\n\n-- Niin, minä unhotin: sitten sinulla vielä näyttäytyvät \"aineelliset\nmerkit.\" Taaskin tuot jos jonkin joutavata, alat niitä ajatella ja\nkatsella, mutta työ sysätään syrjään.\n\nAleksander kopeloi taskuaan. Mitä, joko siellä on? Alat tehdä kaikkea\nsamaa, mitä maailman luomisesta ihmiset ovat tehneet.\n\n-- Varmaan samaa mitä tekin, setä, olette tehnyt?\n\n-- Niin, mutta vielä tyhmemmin.\n\n-- Tyhmemmin! Etteköhän kutsu sitä tyhmyydeksi, että minä aion\nrakastaa syvemmin ja kovemmin kuin te, enkä aio pilkata tunnetta,\nenkä leikkiä sillä kylmästi, niinkuin te... enkä repiä pyhien\nsalaisuuksien verhoa...\n\n-- Sinä tulet rakastamaan niinkuin kaikki muut, et syvemmin etkä\nkovemmin; tulet repimään salaisuuksien verhon... sinä tulet vaan\nuskomaan ikuiseen ja muuttumattomaan rakkauteen, ja sitä ainoastaan\najattelemaan, sepä se juuri onkin tyhmää: itse valmistat itsellesi\nsurua enemmän kuin sitä pitäisi olla.\n\n-- Oi, se on kauheata, kauheata, setä, mitä te puhutte! Kuinka monta\nkertaa olen tehnyt itselleni lupauksen salata teiltä mitä minun\nsydämmessäni tapahtuu.\n\n-- Miksi et salannut? Tulit vaan häiritsemään minua...\n\n-- Olettehan ainoa omaiseni, setä: kenelle jakaisin tämän tunteiden\nkyllyyden? Mutta te syöksette armotta leikkausveitsenne kaikkein\nsalaisimpiin sydämmeni mutkiin.\n\n-- En minä tee sitä omaksi huvikseni: olethan itse pyytänyt minun\nneuvojani. Kuinka monesta hulluudesta olenkaan sinua varjellut!...\n\n-- Ei, setä, antaa minun olla ainaisesti tyhmän teidän silmissänne,\nmutta minä en voi elää semmoisilla käsitteillä elämästä ja ihmisistä.\nSe koskee kipeästi, se on ikävää! Sitten en minä tarvitse koko\nelämää, en tahdo sitä niillä ehdoilla -- kuuletteko? en tahdo!\n\n-- Kuulen; mitä minä voin tehdä? Enhän minä voi lopettaa sinulta\nelämää.\n\n-- Niin, puhui Aleksander, -- huolimatta teidän ennustuksistanne,\ntulen minä onnelliseksi, rakastamaan ikuisesti ja ainoastaan kerran\nvaan.\n\n-- Oh, ei! Minä aavistan, että säret paljon vielä yhtä ja toista\nminulta. Se nyt ei olisi vielä mitään: rakkaus menee rakkautena;\nei sinua kukaan kiellä; ei ole meidän vallassa johtaa, ettei kovin\nantaisi itseään rakkaudelle etenkin sinun ijälläsi, mutta kuitenkaan\nei siihen määrään että heittää työn; rakkaus rakkautena, vaan työ\ntyönä...\n\n-- Kirjoitanhan minä otteita saksalaisesta...\n\n-- Ole nyt jo, et sinä kirjoita mitään otteita, antaut vaan lemmen\nhurmaukselle, mutta sanomalehden toimittaja antaa sinulle eron...\n\n-- Antakoon vaan! Minä en häntä tarvitse. Voinko minä ajatella nyt\ntuota ilettävää hyötyä, kun...\n\n-- Ilettävää hyötyä! Ilettävää! Rakenna ennen kalliolle mökki, syö\nleipää, juo vettä ja laula:\n\n    Sun kanssas köyhä mökki\n    Muuttuupi Edeniksi!...\n\nmutta silloin kun sinulta loppuu \"ilettävä metalli\", niin älä pyydä\nminulta -- minä en anna...\n\n-- En minä ole tainnut usein teitä vaivata.\n\n-- Tähän saakka et ole, Jumalan kiitos, mutta voisi tapahtua, kun\ntyön heität; rakkaus vaatii myöskin rahaa: siinä tulee liikaa\nylellisyyttä ja muita kulunkeja.\n\nOh, sitä kahdenkymmenen vuotisen rakkautta! Se nyt vasta on\nilettävää, niin ilettävää, ett'ei kelpaa minnekään!\n\n-- Millainen sitten kelpaa? Neljänkymmenen vuotisen?\n\nMinä en tiedä, millainen neljänkymmenen vuotisen rakkaus on, minä\nolen kolmekymmentäyhdeksän...\n\n-- Millainen teidän on?\n\n-- Ehkä sellainen kuin minun on.\n\n-- Se tahtoo sanoa, ei minkäänlainen.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Niinkuin te muka voisitte rakastaa?\n\nMiksi en? Enkö minä ole ihminen, vai olenko minä kahdeksankymmenen\nvuotias? Jos minä rakastan, niin rakastan järkevästi, muistan\nitseäni, en lyö, enkä kaada mitään kumoon.\n\n-- Järkevä rakkaus? Hyvä on se rakkaus, joka muistaa itseään!\nhuomautti ivallisesti Aleksander: -- joka ei hetkeksikään unhotu...\n\nVillitty luontokappale, keskeytti Piotr Ivanitsh, ei muista, vaan\njolla on järki, sen täytyy muistaa, päinvastaisessa tapauksessa se ei\nole rakkautta...\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Riettautta, niinkuin sinä sanot.\n\n-- Te... rakastatte! sanoi Aleksander, epäillen katsoen setää: -- ha,\nha, ha!\n\nPiotr Ivanitsh puhui silmillään.\n\n-- Ketä, setä? kysyi Aleksander.\n\n-- Tahtoisitko tietää!\n\n-- Tahtoisin. Morsiantani.\n\nMo... morsianta? sai Aleksander tuskin sanotuksi, hyppäsi paikaltaan\nja lähestyi setää.\n\nEtemmäksi, etemmäksi, Aleksander, pane läppä kiinni! sanoi Piotr\nIvanitsh, nähtyään kuinka veljen pojan silmät suurenivat, ja hän\nnosti pian eteensä kaikellaisia pieniä esineitä, rintakuvia, muita\nkuvia, kellon ja mustepullon.\n\nVarmaan te aiotte naida? kysyi Aleksander yhtä hämmästyneenä.\n\n-- Varmaan.\n\n-- Ja te olette noin rauhallinen? Kirjoitatte Moskovaan kirjeitä,\npuhutte sivuasioista, käytte tehtaalla ja keskustelette noin helvetin\nkylmästi rakkaudesta?\n\n-- Helvetin kylmästi -- se on jotain uutta. Helvetissä, sanotaan, on\nkuuma. Mitä sinä minua niin kummasti katselet?\n\n-- Te -- aiotte naida?\n\n-- Mitä siinä on ihmeellistä? kysyi Piotr Ivanitsh, pannen pois kynän.\n\n-- Kuinka, mitä? aiotte naida, eikä sanoa minulle!\n\n-- Suo anteeksi, minä unhotin kysyä sinulta lupaa.\n\n-- Ei minulta tarvitse lupaa kysyä, setä, mutta pitäisihän minun\nsaada tietää. Oma setäni aikoo naida, ja minä en tiedä mitään,\nminulle ei ole sanottukaan!\n\n-- No, sanoinhan minä.\n\n-- Sanoitte, kun sattui puheeksi tulemaan.\n\n-- Minä koetan kaikkea mahdollisuuden mukaan tehdä satunnaisesti.\n\n-- Mutta, että minulle ensimmäiseksi jakanut ilonne: tiedätte kyllä,\nkuinka minä teitä rakastan kuinka ja'an...\n\n-- Minä ylimalkaan kartan jakamista, ja naimisessa etenkin.\n\n-- Tiedättekö mitä, setä? sanoi Aleksander elävästi: -- kenties...\nminä en voi salata teiltä... Minä en ole semmoinen, sanon kaikki\nulos...\n\n-- Oh, Aleksander, minulla ei ole aikaa; jos se on uusi histooria,\nniin eikö sopisi huomenna?\n\n-- Minä tahdoin vaan sanoa, että kenties minäkin olen lähellä sitä\nonnea...\n\n-- Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh, hieman teroittaen korviaan. -- Tuohan\ntekee uteliaaksi...\n\n-- Aha! Uteliaaksiko? Niinpä minäkin kiusaan teitä! En sano.\n\nPiotr Ivanitsh otti välinpitämättömästi käärön, pani kirjeen sinne ja\nalkoi panna kiinni.\n\n-- Ehkä minäkin nain! sanoi Aleksander sedän korvaan.\n\n-- Piotr Ivanitsh ei ennättänyt asiata kuulla, kun jo katsoi hyvin\ntotisesti Aleksanderiin.\n\n-- Pane läppä kiinni, Aleksander! sanoi hän.\n\n-- Laskekaa vaan leikkiä, laskekaa vaan, setä, mutta minä puhun\ntotta. Minä pyydän mammaltani naimislupaa.\n\n-- Sinä menet naimisiin?\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Sinun ijälläsi?\n\n-- Minä olen kolmen kolmatta vuoden vanha.\n\n-- Onpa toki aika! Tällä ijällä naivat ainoastaan talonpojat, kun\nheille onkin työntekijää tarvis taloon.\n\n-- No, jos minä olen rakastunut tyttöön ja on tilaisuus naida, niin\nteidän mielenne mukaan ei pitäisi...\n\n-- Minä en neuvo naimaan sitä naista, johon olet rakastunut.\n\n-- Kuinka setä? Se on jotain uutta; en ole sitä koskaan ennen kuullut.\n\n-- Löytyy paljon, jota et ole kuullut!\n\n-- Minä olen ajatellut, ett'ei pitäisi löytyä avioliittoa rakkaudetta.\n\n-- Avioliitto olkoon avioliittona, mutta rakkaus rakkautena, sanoi\nPiotr Ivanitsh.\n\n-- Miten pitäisi naida... hyödynkö tähden?\n\n-- Asianhaaroja varteen ottaen, mutta ei hyödyn tähden. Mutta\nasianhaarojen varteen ottaminen ei saa olla ainoastaan rahoissa. Mies\non niin luotu, että hänen täytyy elää naisen seurassa; sitten sinä\nalat laskea miten pitäisi naida, alat hakea, valita naisista...\n\n-- Hakea, valita! sanoi Aleksander kummastuksella.\n\n-- Niin, valita. Siksipä minä en neuvo naimaan silloin kun rakastut.\nHaihtuuhan rakkaus -- se on ilettävä totuus.\n\n-- Se on kaikkein raakamaisin vale ja parjaus.\n\n-- Nyt sinulle ei voi vakuuttaa; saat itse nähdä ajan pitkään, paina\nnyt vaan mieleesi sanani: rakkaus haihtuu, toistan minä, ja sitten,\nse nainen, joka on ollut sinusta täydellisyyden ihanne, näyttää\nkenties hyvin epätäydelliseltä, mutta asiaa ei voi sitten auttaa.\nRakkaus, verhoaa ne ominaisuuksien puutteet, joita pitää vaimolla\nolla. Sitten kun sinä valitessasi ajattelet kylmäkiskoisesti, onko\nsillä naisella ne ja ne ominaisuudet, joita tahtoisin vaimossani\nnähdä: siinä on tärkein laskeminen. Jos löydät sellaisen naisen,\nniin hän miellyttää sinua ehdottomasti aina, sillä hän vastaa sinun\ntoiveesi. Siitä lähtee sitten hänen ja sinun välillesi lähempi\nyhteys, joka sitten muodostaa...\n\n-- Rakkaudenko? kysäsi Aleksander.\n\n-- Niin... tahi tottumuksen.\n\n-- Mennä naimisiin ihastumatta, ilman rakkauden runollisuutta,\nintohimotta, ajatella sitten, kuinka ja mitä varten!!\n\n-- Sinä menisit naimisiin ajattelematta, kysymättä itseltäsi: mitä\nvarten? Aivan samalla tapaa kuin tulit tänne, et kysynyt itseltäsi\nmitä varten.\n\n-- Te siis naitte hyödyn vuoksi? kysyi Aleksander.\n\n-- Ottaen asianhaarat varteen, huomautti Piotr Ivanitsh.\n\n-- Se on samaa.\n\n-- Ei olekaan, hyödyn vuoksi naiminen merkitsee, naida rahojen tähden\n-- se olisi halpamaista; naida asianhaaroja varteen ottamatta -- se\nolisi hulluutta... mutta sinun ei pitäisi vielä laisinkaan naida.\n\n-- Milloin sitten? Sittenkö kun tulen vanhaksi? Mitä varten minä\nseuraisin kunnottomien esimerkkiä?\n\n-- Niiden joukossa myös minunko? Kiitos!\n\n-- En minä puhu teistä, vaan kaikista ylipäänsä. Välistä kun sattuu\nkuulemaan häitä vietettävän, niin lähtee niitä sitten katsomaan ja\nmitä saa nähdä? Kaunis hento olento, melkein lapsen, joka vaan on\nodottanut lumoavaa lemmen kosketusta, kehittyäkseen loistavaksi\nkukaksi, yht'äkkiä temmataan nukeista, hoitajattaresta, lasten\nleikistä, tanssista ja Jumalan kiitos, jospa olisi vaan näistä;\nusein ei katsota sydämmeenkään, joka kenties ei ole enää hänen\nomaisuutensa. Hänet puetaan harsoon ja pitsiin, koristellaan kukilla\nja huolimatta hänen kyynelistään ja kalpeudestaan viedään hänet kuin\nuhri -- kenen viereen? Vanhan miehen viereen, useimmiten ruman, joka\non menettänyt nuoruuden loisteen. Tämä heittää häneen loukkaavia\nhimollisia katseita, tahi tarkastelee häntä kylmästi kiireestä\nkantapäähän ja taitaa itse ajatella: \"hyvä olet, mutta päässäsi on\nvarmaan tyhmyyksiä: rakkautta ja ruusuja, -- kyllä minä poistan tämän\nitsepäisyyden, nämät -- tyhmyydet! Minun luonani saa huokaileminen\nja haaveksiminen jäädä, mutta käytä itseäsi sopivasti\", tahi vielä\npahempaa -- ajattelee tytön omaisuutta. Kaikkein nuorin mies voipi\nolla kolmekymmentä vuotta. Useimmiten on hänellä kaljupää, tosin\nkyllä on hänellä risti tahi tähti rinnassa. Sitten tytölle sanotaan:\n\"kas tuolle ovat määrätyt kaikki nuoruutesi rikkaudet, ensimmäinen\nsydämmesi lyönti ja tunnustus, katseet, lauseet, neitsyelliset\nhyväilyt ja koko elämäsi.\" Mutta ympäri ahdistavat tulvana ne, jotka\nnuoruuden ja kauneuden puolesta olisivat sopivat hänen parikseen ja\njoiden pitäisi seista morsiamen vieressä. He nielevät katseillaan\nuhriraukan juurikuin sanoisivat: \"sitten kun mekin kulutamme\nnuoruuden, terveyden ja tulemme kaljupäiksi, niin mekin naimme ja\nsaamme samallaisen loistavan kukan\"... Hirmuista!...\n\n-- Tuo on outoa ja pahaa Aleksander! Kaksi vuotta olet jo\nkirjoittanut -- sanoi Piotr Ivanitsh -- lannasta, perunoista,\nja muista totisista aineista, joissa kirjoitustapa on vakavaa,\nahdistettua, mutta sittenkin puhut vielä kummallisesti. Älä Jumalan\ntähden antaudu hurmaukselle, tahi, kun tämä hulluus sinut valtaa,\nniin ole edes ääneti, anna sen mennä ohitse, et sano kumminkaan, etkä\ntee mitään järjellistä: siitä tulee vaan välttämättömästä jotain\nmieletöntä.\n\n-- Eikö hurmaus synnytä runoilijan ajatusta?\n\n-- Minä en tiedä miten se syntynee, vaan tiedän että se tulee\nvalmiina päästä; kun se kehittyy ajatuksissa, silloin se ainoastaan\non hyvä. No, mutta sinun mielesi mukaan -- alkoi uudelleen Piotr\nIvanitsh oltuaan ääneti -- kenelle sitten pitäisi antaa nämät kauniit\nolennot?\n\n-- Niille, joita he rakastavat ja jotka eivät ole vielä kadottaneet\nnuoruuden, kauneuden loistetta, joiden sekä päässä että sydämmessä\n-- joka paikassa huomaa elämän läheisyyden, niin ettei silmissä ole\nsammunut loiste, eikä poskilta ole mennyt puna, eivätkä kadonneet\nraittiit terveyden merkit; sille, joka voimakkaalla kädellä\ntaluttaisi elämän tiellä kaunista ystävätärtään, ja toisi hänelle\nlahjaksi täyden sydämmen rakkautta, joka voisi ymmärtää ja jakaa\nhänen tunteensa, silloin kuin luonnon lait...\n\n-- Jo riittää! Se on semmoisille velikullille kuin sinä olet. Jos me\nasuisimme keskellä peltoja ja synkkiä metsiä -- niin silloin, muuten\ntämmöisen velikullan vaimon, kuin sinun -- tulee paljon kestää!\nEnsimmäisenä vuonna tulee mielettömäksi, sitten menee katselemaan\nkulissien taakse, tahi antaa vaimolleen sisäpiian kilpailijaksi,\nsentähden, että luonnon lait, joista sinä puhut, vaativat\nvaihtelevaisuutta, uutta -- mainio järjestys! Mutta sittenkuin\nvaimo huomaa miehensä tekoja, rakastuu hän yht'äkkiä kypäreihin,\nparaateihin ja naamiohuveihin, tekee sinulle semmoisen... ilman\nvaroja on vielä vaikeampi: ei ole syömistä, sanoo. Piotr Ivanitsh\nirvisti happamesti.\n\n-- Minä olen nainut, sanoo mies, jatkoi hän. Minulla on jo kolme\nlasta, auttakaa, en voi elättää, olen köyhä... Köyhä! mikä ilkeys!\nEi, minä toivon, ettet sinä joudu toiseen, etkä toiseen luokkaan.\n\n-- Minä joudun onnellisten miesten luokkaan, setä, mutta Nadinka\n-- onnellisten vaimojen. Minä en tahdo naida, niinkuin suurin osa\nnaipi: ovat sepittäneet saman virren: \"nuoruus on mennyt, yksinäisyys\nikävystyttää, niin pitää mennä naimaan!\" Minä en ole semmoinen.\n\n-- Hourailet, rakkahani!\n\n-- Mistä te sen tiedätte?\n\n-- Siitä, että sinä olet samanlainen ihminen kuin muutkin, ja toisia\nolen aikoja sitten tuntenut. No, sano minulle mitä varten sinä aiot\nnaida?\n\n-- Kuinka, mitä varten! Nadinka on minun vaimoni! huudahti\nAleksander, peittäen kasvonsa käsillään.\n\n-- No, kuinka kävi? Näetkös -- et itsekään tiedä. -- Oh! henki on\npakahtua yhdestä ajatuksesta.\n\nTe ette tiedä, setä, kuinka minä häntä rakastan! Minä rakastan niin,\nettei kukaan ole vielä rakastanut: kaikilla sieluni voimilla --\nhänelle kaikki...\n\n-- Ennen saisit, Aleksander, torua minua, tahi olkoon menneeksi,\nsyleillä minua, kuin yhä toistaa tuota typerintä lausetta! Mitenkä\nkielesi kääntyykään sanomaan \"niin ettei kukaan ole vielä rakastanut!\"\n\nPiotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.\n\n-- Mitä, eikö se voi olla mahdollista?\n\n-- Sitäpaitsi, kun katselen tarkemmin rakkauttasi, niin luulen\nmelkein mahdolliseksi: typerimmin ei voi rakastaa!\n\n-- Mutta Nadinka, sanoo, että meidän pitää odottaa vuoden päivät,\nettä me olemme vielä niin nuoret, meidän täytyy koetella itseämme...\nkoko vuosi...ja sitten.\n\n-- Vuosi! Vai niin! Olisit aikoja sitten sanonut! keskeytti Piotr\nIvanitsh. Hänkö sen ehdotti? Sepä vasta järkevää! Miten vanha hän on?\n\n-- Kahdeksantoista vuotta.\n\n-- Sinä olet kaksikymmentäkolme: no veikkoseni, hän on\nkaksikymmentäkolme kertaa viisaampi sinua. Hän, niinkuin näen,\nymmärtää asian: hän leikittelee, koketeeraa sinun edessäsi, kuluttaa\naikansa hauskasti, mutta sitten... löytää noiden tyttöriepujen\njoukossa rikki viisaitakin. No, sinä et siis nai. Minä luulin sinun\ntahtovan jotenkin kiireesti pyöräyttää kaikessa hiljaisuudessa. Sinun\nijälläsi tämmöiset hulluudet tapahtuvat niin pian, ettei ennätä\nestääkään; mutta vasta vuoden päästä! Siihen asti päästyä ennättää\nhän pistää sinut pussiin...\n\n-- Hän -- pistää pussiin, koketeeraa! tyttöriepu! Hän, Nadinka? Hyi,\nsetä! Kenen kanssa olette elämänne ajan elänyt, kenen kanssa ollut\ntekemisessä, ketä rakastanut, jos teillä on noin mustat epäluulot?...\n\n-- Elänyt ihmisten kanssa, rakastanut vaimoa.\n\n-- Hänkö pettäisi! Tämä enkeli, itse rehellisyys, nainen, jonka\nJumala on tainnut luoda ensimmäiseksi kaikessa puhtaudessa ja\nloistossa...\n\n-- Hän on kuitenkin nainen, ja luultavasti pettää.\n\n-- Tämän jälkeen sanotte, että minäkin petän.\n\n-- Aikaa voittaen -- niin sinäkin.\n\n-- Minä! Ne joita te tunnette, niistä voitte päättää, mitä tahdotte,\nmutta minusta -- eikö teidän ole synti epäillä niin halpamaista? Mikä\nminä olen sitten teidän silmissänne?\n\n-- Ihminen.\n\n-- Eivät kaikki ole samallaiset. Tietäkää se, etten minä leikilläni\nole antanut hänelle totista lupausta rakastaa häntä elinaikani! olen\nvalmis valallani sen vannomaan... --\n\n-- Tiedän, tiedän! Rehellinen ihminen ei epäile valansa\ntodellisuutta, silloin kuin hän vannoo naiselle; sitten hän pettää\nkuitenkin tahi kylmenee, eikä itsekään käsitä kuinka. Tämä tapahtuu\ntarkoituksetta, eikä siinä ole mitään halpamaista, eikä siitä\ntarvitse ketään syyttää: luonto ei ole antanut myöten ikuisesti\nrakastaa. Ne, jotka uskovat ikuiseen, ja muuttumattomaan rakkauteen,\ntekevät samoin kuin ne, jotka eivät usko, mutta edelliset eivät vaan\nhuomaa tahi eivät tahdo sitä myöntää; me olemme muka korkeammat\nsemmoisesta, me emme ole ihmisiä, vaan enkelejä -- hulluutta!\n\nLöytyyhän rakastettuja ja aviopuolisoja, jotka ikuisesti rakastavat\ntoinen toisiaan ja elävät koko elämänsä?...\n\n-- Ikuisesti! Se, joka rakastaa pari viikkoa, sitä kutsutaan\ntuulihatuksi, mutta se, joka rakastaa pari, kolme vuotta, --\nikuisesti! Tarkasta oikein, miten rakkaus on luotu, niin näet\nitse, ettei se ole ikuinen! Tämän tunteen elävyys, tulisuus ja\nkuumeentapaisuus ei salli sen pysyä kestävänä. Rakastetut ja\naviopuolisot elävät kaiken ikänsä yhdessä -- se on totta! Mutta\nrakastavatko he toisiaan kaiken elinaikansa, niinkuin heitä\naina yhdistäisi alkuperäinen rakkaus, niinkuin he muka aina\nhakisivat toisiaan, eivätkä voisi katsella toisiaan kylliksi?\nMihin ovat joutuneet kaikki turhan tarkat mielennouteet, ainainen\ntarkkaavaisuus, jano olla yhdessä, kyyneleet, ihastukset --\nkaikki nämät hulluudet? Miesten kylmyys ja kömpelyys on tullut\nsananparreksi: \"Heidän rakkautensa muuttuu ystävyydeksi!\" sanovat\nkaikki arvokkaasti: niin sepä ei olekaan rakkautta! Ystävyydeksi!\nMutta mitä ystävyyttä tämä on? Miestä ja vaimoa sitovat yhteiset\nmielihalut, asianhaarat, sama kohtalo -- siksi he elävät yhdessä;\njos ei tätä löydy, niin eroavat, rakastavat toisia,-- muutamat\nenemmän, toiset vähemmän: tätä kutsutaan uskottomuudeksi... Mutta\nne, jotka pysyvät yhdessä, elävät tottumuksesta, joka, sanon sinulle\nkorvaan, on vahvempi kaikkea rakkautta: sitä ei turhan vuoksi\nkutsuta toiseksi luonteeksi. Muutoin ihmiset eivät koko elinaikanaan\nlopettaisi suruaan rakkaan henkilön eroamisen tahi kuoleman johdosta,\nmutta näkyvätpäs he tulevan lohdutetuiksi. Ovat alkaneet mäkättää:\nikuisesti, ikuisesti!... eivät ota selkoa, mutta huutavat vaan.\n\n-- Kuinka, te setä, ette pelkää itsenne puolesta? Varmaan teidänkin\nmorsiamenne...suokaa anteeksi... pistää teidät pussiin?...\n\n-- En usko.\n\n-- Mikä itserakkaus!\n\n-- Ei se ole itserakkautta, vaan asianhaarojen varteen ottamista.\n\n-- Taaskin varteen ottamista!\n\n-- No, miettimistä, jos niin tahdot.\n\nMutta jos hän rakastuisi johonkuhun toiseen?\n\n-- Ei pidä päästää niin pitkälle; Jos semmoinen synti tapahtuisi,\nniin voisen taidokkaasti saada kylmenemään.\n\n-- Niinkuin sitä muka voisi? Onko se Teidän vallassanne?...\n\n-- On kyllä.\n\n-- Sillä tavoin tekisivät kaikki petetyt miehet, sanoi Aleksander,\njos vaan löytyisi keino...\n\n-- Eivät kaikki miehet ole samanlaisia, ystäväni: toiset ovat sangen\nvälinpitämättömät vaimojansa kohtaan, eivät käännä huomiotaan siihen,\nmitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä tahdo huomata; toiset\ntahtoisivat huomata itserakkaudesta, mutta ovat kunnottomia: eivät\nosaa ryhtyä käsin toimeen.\n\n-- Mitenkä te teette?\n\n-- Se on minun salaisuuteni; ei sinun päähäsi saisi sitä kuitenkaan:\nsinä olet kuumeessa...\n\n-- Minä olen onnellinen ja kiitän Jumalaa; mitä taas tulevaisuudessa\ntulee, siitä en tahdo tietää.\n\n-- Ensimmäinen osa lauseesta oli niin järjellinen, että\nrakastumattoman olisi sopinut se sanoa: se osoitti taitoa osata\nnauttia hetkestä; mutta toinen puoli, suo anteeksi, ei kelpaa\nmihinkään. \"En tahdo tietää mitä tulevaisuudessa tulee\", s.o.\nen tahdo ajatella mitä oli eilen ja mitä on tänään; en rupea\nkäsittelemään, ajattelemaan itseäni siihen, en ole siitä varoillani,\nantaa mennä minne tuuli puhaltaa! Hyvänen aika, mistä tämä on kotosin?\n\n-- Kuinka pitäisi teidän mielestänne tehdä? Kun autuuden hetki tulee,\nniin pitää ottaa suurennuslasi ja ruveta tarkastamaan.\n\n-- Ei, vähennyslasi, ettei ilosta tulisi yht'äkkiä järjettömäksi,\neikä hyppäisi jokaiselle kaulaan.\n\n-- Tahi kun tulee surun hetki, jatkoi Aleksander, niin pitää katsella\nteidän vähennyslasiinne?\n\nEi, surua katsotaan suurennuslasista: sitten on helpompi kantaa, kun\nhuvittelee mielipahan kahta vertaa suuremmaksi kuin se todella on.\n\n-- Minkätähden -- jatkoi Aleksander harmistuneena -- rupeaisin alussa\nmurhaamaan kaiken ilon kylmällä mietiskelemisellä, ennenkuin siitä\nolen nauttinut, ajattelemaan: hän minut pettää ja jättää? Minkä\ntähden rupean ennen aikoja vaivaamaan itseäni surulla, kun sitä ei\nole vielä tullut?\n\n-- Sentähden, kun se tulee, keskeytti setä, niin ajattelisit --\nsurukin haihtuu, niinkuin haihtui silloin se ja se minulta, siltä ja\nsiltä. Toivon, ettei se ole hullumpaa ja maksaapa kääntää huomiota\nsiihen; sitten et tarvitse vaivatakaan itseäsi kun tarkastat kaikkien\npuolien muuttuvaisuutta elämässä; tulet olemaan kylmäkiskoinen ja\nrauhallinen, niin rauhallinen kuin ihminen saattaa olla.\n\n-- Vai siinä on teidän rauhallisuutenne salaisuus! sanoi Aleksander\najatuksissaan.\n\nPiotr Ivanitsh oli ääneti ja kirjoitti.\n\n-- Mikä elämä tämä olisi! alkoi Aleksander. Ei unhoittua\nhetkeksikään, aina vaan ajatella, ajatella... ei, minä tunnen\nettei se niin voi olla! Minä tahdon elää ilman teidän kylmää\ntutkistelemistanne, ajattelematta, odottaako minua tulevaisuudessa\nonnettomuus, vaara, tahi ei -- yhdentekevää!... Miksi minä rupean\nennen aikojani ajattelemaan ja myrkyttämään...\n\n-- Sanoinhan minä miksi, mutta hän panee vaan omiaan! Älä pakoita\nminua tekemään sinun kustannuksellasi jotain loukkaavata vertailua.\nSiksi, että kun näet vaaran, vastoinkäymisen tahi onnettomuuden\nuhkaavan, niin on helpompi taistella sen kanssa -- ja kantaa se: et\ntule hulluksi, etkä kuole; tahi kun tulee ilo, niin älä ala hyppiä\nja kaataa rintakuvia -- käykö jo selville? Hänelle puhutaan: tuossa\non alku, arvaa sen mukaan itse loppu, mutta hän ummistaa silmänsä,\npudistaa päätänsä, kuin mitä peljättiä näkisi, elää niinkuin\nlapsi. Sinun käsityksesi mukaan, elä vaan päivä päivältä miten\nsattuu, istu mökkisi kynnyksellä, mittaile elämäsi päivällisillä,\ntanssiaisilla, rakkaudella ja muuttumattomalla ystävyydellä. Kyllä\nkaikki haluavat kultaista elämää! Johan minä sanoin sinulle, että\nsinun käsityksilläsi on hyvä elää maalla, vaimon ja puolentusinan\nsuuruisen lapsiliudan kanssa, mutta täällä täytyy tehdä työtä; senpä\nvuoksi pitää aina ajatella ja muistaa, mitä teit eilen, mitä teet\ntänään, että tietäisit mitä huomenna on tekeminen, s.o. lakkaamatta\ntarkastaa itseään ja tehtäviään, Siten pääsee jonkin asian perille;\nvaan tuolla tavoin... Mutta ei sinun kanssasi maksa puhua: sinä olet\nnyt houreissasi. Ai! Kohta on tunti kulunut. Ei sanaakaan enää.\nAleksander; mene pois... minä en tahdo kuulla enempää; tule huomenna\npäivälliselle luokseni, muutamia muita tulee myös --\n\n-- Kenties ystäviänne?\n\n-- Niin... Konew, Smirnow, Feodorow -- sinä tunnet heidät, ja sitten\nvielä joku...\n\n-- Konew, Smirnow, Feodorow! Ne ovat samoja ihmisiä, joiden kanssa\nolette asioissa.\n\n-- No, niin! kaikki tarpeellisia ihmisiä.\n\n-- Vai ne ovat teidän ystäviänne? Tosiaan, en ole huomannut, että\nolisitte ottanut ketään vastaan kovin lämpimästi.\n\n-- Johan olen sinulle sanonut, että minä kutsun niitä ystäviksi,\njoita kohtaan useimmin, jotka tuottavat minulle hyötyä tahi\nhauskuutta. Hyvänen aika! Mitä varten minä ilmaiseksi rupeaisin\nsyöttämään?\n\n-- Minä luulin, että otatte, ennen häitä jäähyväiset todellisilta\nystäviltä, joita sydämmestänne rakastatte, joiden kanssa maljan\nääressä muistelette viimeisen kerran hauskaa nuoruuden aikaa ja ehkä\nerohetkellä puristatte heitä kovasti sydäntänne vastaan.\n\n-- Sinun viidessä sanassasi on kaikkea, mitä elämässä ei ole eikä\ntarvitse olla. Millä riemulla tätisi heittäytyisi sinulle kaulaan!\nTosiaan, siinä olisi todelliset ystävät, kun löytyy ainoastaan\nystävät, ja malja, silloin kun juodaan pikareista tahi laseista, ja\nsyleilyjä eronhetkellä, kun ei ole eronhetkeä. Oh, Aleksander.\n\n-- Eikö teidän ole ikävä erota, taikka edes harvemmin tavata näitä\nystäviä? sanoi Aleksander.\n\n-- Ei! En ole koskaan lähestynyt heitä siihen määrään, että olisi\nikävä, ja neuvoisin että sinäkin tekisit niin.\n\n-- Mutta kenties he eivät ole sellaisia: kenties heidän on ikävä\nkadottaa Teissä hyvän kumppalin, seuralaisen?\n\n-- Se ei ole minun asiani, vaan heidän. Monta kertaa minäkin olen\nkadottanut semmoisia tovereita, mutta en ole vaan kuollut siitä.\nNiin, -- sinä siis tulet huomenna?\n\n-- Huomenna, setä, minä olen...\n\n-- Mitä?\n\n-- Kutsuttu maalle.\n\n-- Varmaan Ljubetskille?\n\n-- Niin.\n\n-- Vai niin! No, tee kuin tahdot. Muista työtäsi, Aleksander! Minä\nsanon toimittajalle, miten vietät aikasi...\n\n-- Ah, setä, kuinka semmoista saattaa tehdä! Minä lopetan\nvälttämättömästä otteet saksalaisesta taloudesta.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- Aleksanderin elämä jakautui kahteen osaan. Aamupäivän nielivät\nvirkatoimet. Hän mylläröi tomuisia asiapapereja, kuvitteli kaikkien\nasianhaarain koskevan häntä, laski paperille miljoonia hänelle\nkuuluvia rahoja. Mutta välistä pää kieltäytyi ajattelemasta toisten\nedestä, kynä putosi hänen kädestään ja hänet valtasi tuo lemmen\nhurmaus, jolle Piotr Ivanitsh oli niin vihanen.\n\nSilloin Aleksander heittäysi tuolin nojaa vastaan ja kiiti\najatuksissaan ruohoiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole\npapereja, ei mustetta, ei kummallisia kasvoja, eikä vara-virkapukuja,\nmissä vallitsee rauhallisuus, hurmaus ja viileys, missä kauniisti\nvarustetussa salissa tuoksuvat kukat, kaikuu pianon säveleet, häkissä\nhypiskelee papukaija, mutta puutarhassa huojuvat koivun ja sirenin\noksat. Kaiken tämän hallitsijattarena oli -- hän...\n\nIstuessaan aamupäivällä virastossa oli Aleksander läsnä näkymättömänä\neräässä Ljubetskin huvilan saaressa, mutta illalla oli hän siellä\noikein nähtävänä, koko olennollaan. Heitetäämpä julkinen katsahdus\nhänen onneensa.\n\nOli kuuma päivä, yksi harvinaisista päivistä Pietarissa: aurinko\nelähdytti peltoja, mutta näännytti Pietarin katuja, kuumentaen\nsäteillään graniittia, mutta säteet, poistuen kiviltä, paahtoivat\nihmisiä. Ihmiset kulkivat hitaasti päät allapäin, koirat -- kielet\nulkona suusta. Kaupunki oli niiden satukaupunkien näköinen, joissa\nkaikki lumoojan käskystä yht'äkkiä kivettyy. Ajopelit eivät\ntärisseet pitkin kiviä; varjostimet, kuin suljetut silmänluomet,\npeittivät akkunat; puupölkäreillä kudottu katu kiilsi kuin parketti;\nkatukäytävillä poltti jalkapohjia. Joka paikassa oli ikävää, unista.\n\nJalkasin kulkija haki varjoa pyyhkien hikeä otsaltaan. Kyytivaunut,\nkuuden matkustavaisen kanssa, kulkivat hitaasti kaupungin taakse,\ntuskin nostaen pölyä jälessänsä, Kello neljä tulivat virkamiehet\ntoimistaan, ja kulkivat hiljakseen kotia.\n\nAleksander juoksi ulos, niinkuin talon olisi katto pudonnut, hän\nkatsoi kelloa -- myöhään: päivälliselle ei hän ehdi enään. Hän läksi\nravintolaan.\n\n-- Mitä teillä on? Pian!\n\n-- Julienne-soppaa ja à la reine, à la provencale kastiketta, à la\nmaitre d'hotel; kalkkunapaistia, lintua, leivoksia.\n\n-- No, tuokaa à la provencale soppaa, julienne-kastiketta ja\nleivoksia, paistia, mutta pian.\n\nPalvelija katsoi häneen.\n\n-- No, mitä? sanoi Aleksander kärsimättömänä.\n\nTämä juoksi tiehensä ja toi mitä päähän pisti. Adujew oli sangen\ntyytyväinen. Hän ei odottanut neljättä ruokaa, vaan juoksi Nevan\nrantakadulle. Siellä häntä odotti vene ja kaksi soutajaa.\n\nTunnin päästä hän näki luvatun maan kulman, nousi seisoalleen\nveneessä ja suunnitti katseensa kauas. Ensin hänen silmänsä\nhimmentyivät pelosta ja rauhattomuudesta, joka muuttui epäilykseksi.\nSitten yht'äkkiä kasvot kirkastuivat ilon vaikutuksesta, aivan kuin\nauringon loistamina. Hän erotti puutarhan aidan vieressä tutun\nleningin; hänet sieltä tunnettiin ja heilutettiin nenäliinaa. Häntä\non odotettu kenties kuinka kauan. Hänen jalkopohjiaan poltti ihan\nkärsimättömyydestä.\n\n-- \"Ah! jos voisi Jalkasin kulkea veden pinnalla!\" ajatteli\nAleksander. \"Kyllä keksivät kaikkea joutavaa, mutta eivät ole sitä\nkeksineet.\"\n\nSoutajat lonksuttavat hitaasti, säännön mukaisesti airoillaan aivan\nkuin kone. Hiki juoksee karpaleina pitkin päivettyneitä kasvoja;\nhe eivät ole ollenkaan huolissaan siitä, että Aleksanderin sydän\npamppaili rinnassa, että hän, irroittamatta silmiään yhdestä samasta\npilkusta, jo pari kertaa ajatuksissaan nosti väliin toista ja väliin\ntoista jalkaa veneen laidan yli, mutta he eivät välitä mistään:\nsoutavat soutamistaan yhtä hitaasti ja pyyhkivät välistä hihalla\nkasvojaan.\n\n-- Nopeammin! sanoi hän. Saatte puoli ruplaa juomarahaa.\n\nSilloinkos alkoivat miehet tehdä työtä, ja liikkua paikallaan! Mihin\njoutui väsymys? Mistä tuli voimia? Airot loiskivat vaan vettä pitkin.\nVene -- luiskahtaa eteenpäin kolme syltä kuin ei mitään. Heilauttivat\nkertaa kymmenen -- perä muodosti vempeleen, vene kiiti kauniisti\nja kallistui ihan rantaan. Aleksander ja Nadinka hymyilivät kaukaa\ntoisilleen eivätkä poistaneet katsetta toisistaan. Aleksander astui\ntoisella jalalla veteen sen sijaan, kuin olisi pitänyt astua maalle.\nNadinka nauroi.\n\n-- Hiljemmin, herra, odottakaa, minä ojennan teille käteni, sanoi\ntoinen soutajista, kun Aleksander oli jo rannalla.\n\n-- Odottakaa minua täällä, sanoi Adujew ja juoksi Nadinkan luo.\n\nTämä hymyili kaukaa suloisesti Aleksanderille. Joka veneen liikkeessä\nrantaan päin kohosi ja laskeutui hänen rintaansa kovemmin.\n\n-- Nadeshda Aleksandrowna!... sanoi Adujew, voiden tuskin vetää\nhenkeä ilosta.\n\nAleksander Fedoritsh!... vastasi hän.\n\n-- Tietämättä heittäysivät he toisiansa vastaan, mutta hillitsivät\nitseään ja katsoivat toinen toisiaan hymyillen, kosteilla silmillä,\neivätkä voineet puhua mitään. Siten kului muutama minuutti.\n\nEi voi syyttää Piotr Ivanitshia siitä, ettei hän huomannut Nadinkaa\nensikerralla. Hän ei ollut kaunotar, eikä vetänyt paikalla huomiota\npuoleensa.\n\nMutta se, joka katseli hänen kasvojensa piirteitä, ei kääntänyt\nkatsettaan hänestä pois. Hänen kasvonsa olivat harvoin paria\nminuuttia rauhallisina. Hänen sielunsa, joka vähimmästäkin oli\ntunteellinen ja hellä ärtymään, ajatukset ja kaikellaiset vaihelivat\nmielenliikutukset, toinen toisensa jälkeen alinomaa hänen kasvoillaan\nja nämä tunteitten väritykset vaihtuivat kummallisessa leikissä,\nantaen hänen kasvoilleen joka minuutti uuden ja odottamattoman\nilmeen. Esimerkiksi, silmät salamoivat yht'äkkiä, polttavat ja\nsilmänräpäyksessä peittyvät pitkien silmäripsien alle; kasvot tulevat\nelottomiksi ja liikkumattomiksi -- ja Teidän edessänne on aivan kuin\nmarmoripatsas. Sen jälkeen odotatte taaskin samanlaista läpitunkevaa\nsädettä -- mutta merkkiäkään siitä ette näe! Silmäluomet kohoavat\nhiljaa, Teidät valaisee hitaasti -- lempeä silmien loiste, aivan\nkuin kuun, joka ilmestyy hitaasti pilvien taakse. Liikkeissä on\nsamaa. Niissä on paljon viehätystä, mutta ei keijukaisen suloutta.\nTässä viehätyksessä on paljon kummallistakin, rajua, jota luonto\nantaa kaikille, vaan jonka taide karsii pois jälkeä jättämättä, sen\nsijaan kuin sen pitäisi vaan pehmentää. Nämät jäljet ilmestyivät\nusein Nadinkan liikkeissä. Väliin hän istuu oikein taiteellisessa\nasennossa, mutta ei aikaakaan, Jumala ties mistä sisällisestä\nliikkeestä, tämä kuvan tapainen asema vaihtuu aivan odottamatta ja\ntaaskin lumoavalla liikkeellä. Puheessa on taas samat odottamattomat\nkäännekohdat: milloin oikea arvostelu, milloin haaveilu, luja päätös,\nsitten lapsen ilveet, tahi hieno teeskentely. Kaikki osoittivat\nhänessä terävää järkeä, itsepintaista vaihtelevaista sydäntä. Ei\nAleksander yksin olisi hänen tähdensä tullut hulluksi; ainoa, Piotr\nIvanitsh, ainoastaan pääsee vapaaksi: mutta paljonko semmoisia\nlöytynee?\n\n-- Te odotitte minua! Jumalani, miten minä olen onnellinen! sanoi\nAleksander.\n\n-- Minäkö odotin? En edes ajatellutkaan! vastasi Nadinka, pudistaen\npäätään. Tiedättehän, että minä olen aina puutarhassa.\n\n-- Oletteko te vihanen? kysyi Aleksander arasti.\n\n-- Mistä? Sepä ajatus!\n\n-- No, antakaa kätenne.\n\nHän ojensi Aleksanderille kätensä; kun tämä oli sitä koskettanut,\nniin Nadinka tempasi sen paikalla takaisin -- ja muuttui yht'äkkiä.\nHymy katosi, ja kasvoille ilmestyi jotain harmin tapaista.\n\n-- Mitä, juotteko maitoa? kysyi Aleksander.\n\nNadinkalla oli kuppi ja korppu kädessä.\n\n-- Minä syön päivällistä, vastasi hän.\n\nSyötte päivällistä, kello kuusi, ja maitoa.\n\n-- Teistä tietysti on kummaa nähdä maitoa sedän komean päivällisen\nperästä, mutta me elämme täällä kuin maalla: elämme säästäväisesti.\n\nHän lohkasi etuhampaillaan muutaman murun korpusta ja huuhtoi niitä\nsuustansa alas maidolla, irvistäen huulillaan mitä viehättävimmästi.\n\n-- Minä en ole syönyt sedän luona päivällistä, minä kieltäysin eilen,\nvastasi Adujew.\n\n-- Miten kunnoton Te olette! Kuinka voitte noin valehdella? Missä\nolette tähän saakka ollut?\n\n-- Istuin tänään virastossa kello neljään...\n\n-- Mutta nyt on jo kuusi. Älkää narratko, tunnustakaa pois, Teidät\nsai viekotelluksi päivällinen ja hauska seura? Teillä oli siellä\nhyvin, hyvin hauskaa.\n\n-- Vakuutan kunniasanallani. En ole edes käynytkään sedän luona...\nalkoi Aleksander innokkaasti puolustustaan. Olisinko sitten ehtinyt\ntulla tänne jo tähän aikaan?\n\n-- Vai niin! Tämä on Teidän mielestänne aikaseen? Olisitte\ntulleet ennen vielä parin tunnin päästä! sanoi Nadinka nopealla\npyörähdyksellä, käänsi hänelle selkänsä ja läksi polkua myöten\nkotiin. Aleksander meni hänen jälkeensä.\n\n-- Älkää tulko minun lähelleni, älkää tulko, sanoi Nadinka, huiskien\nkädellään: -- minä en kärsi nähdä Teitä.\n\n-- Lopettakaa pilapuheet, Nadeshda Aleksandrovna!\n\n-- En minä ollenkaan puhu pilaa. Sanokaa ensin, missä olette tähän\nsaakka ollut?\n\n-- Kello neljä tulin departementista, alotti Adujew: -- tunnin tulin\ntänne...\n\nSitten olisi vasta viisi, mutta nyt on kuusi? Missä olette tunnin\nkuluttanut? Näettekö miten valehtelette!\n\n-- Minä söin pikimmittäin päivällisen ravintolassa.\n\n-- Pikemmittäin! ainoastaan tunnin sanoi Nadinka: -- voi raukkaa!\nvarmaan Teidän on nälkä. Tahtoisitteko maitoa?\n\n-- Oi antakaa, antakaa minulle tämä kuppi!... sanoi Aleksander ja\nojensi hänelle kätensä.\n\nMutta Nadinka pysähtyi yht'äkkiä, kaasi kupin ylösalaisin ja\nvälittämättä Aleksanderista, katseli uteliaasti, miten viimeiset\npisarat juoksivat kupista hiekalle.\n\n-- Te olette säälimätön! sanoi Aleksander: -- Miten voitte tuolla\ntavoin minua kiduttaa?\n\n-- Katsokaa, katsokaa Aleksander Feodoritsh, keskeytti yht'äkkiä\nNadinka, vaipuneena omiin toimiinsa: -- saanko pisaran sattumaan\nkuoriaiseen, joka ryömii tuossa pitkin tietä?... oh sainpa sattumaan!\nvoi raukkaa! se kuolee! sanoi hän; nosti sitten huolellisesti\nkuoriaisen, pani sen kämmenelleen ja alkoi hengittää siihen.\n\n-- Huvittaapa Teitä kuoriainen! sanoi Adujew harmistuneena.\n\n-- Voi raukkaa! katsokaahan: se kuolee, sanoi Nadinka surullisesti --\nmitä minä olen tehnyt?\n\nHän hautoi kuoriaista vähän aikaa kämmenellään ja kun tämä liikahti\nja alkoi ryömiä edestakaisin pitkin kättä, niin Nadinka värähti,\nheitti sen nopeasti maahan ja tallasi jalallaan, sanoen: \"ilettävä\nkuoriainen!\"\n\n-- Missä Te olette ollut? kysyi hän sitten.\n\n-- Sanoinhan jo.\n\n-- Ah, niin! sedän luona. Oliko paljon vieraita? Joitteko samppanjaa?\nMinä tunnen jo tänne asti kuinka haisee samppanjalle.\n\n-- Enhän, en ollut sedän luona! keskeytti epätoivoisena Aleksander.\n-- Kuka Teille sen on sanonut?\n\n-- Itsehän sanoitte.\n\n-- Luulen, että hänen luonaan vasta istuvat pöytään. Te ette\nsemmoisia päivällisiä tunne: loppuuko semmoinen päivällinen tunnissa?\n\n-- Te söitte kaksi tuntia -- viidennen ja kuudennen.\n\n-- Mutta millä aikaa olisin tänne tullut?\n\nNadinka ei vastannut mitään, hypähti vaan maasta ylös, katkasi\nakasian oksan ja sitten juoksi äitinsä luo. Adujew meni hänen\njälessään.\n\n-- Mihin te aiotte? kysyi hän.\n\n-- Mihin? Kuinka niin: mihin? Sepä kaunista! Mamman luo.\n\n-- Mitä varten? Ehkä me häntä häiritsemme.\n\n-- Emme, emme ensinkään.\n\nNadeshda Aleksandrownan äiti, Maria Mihailowna, oli yksi niitä\nyksinkertaisia äitejä, jotka pitävät kiitettävänä kaikki, mitä lapset\ntekevät. Jos Maria Mihailowna käskee esimerkiksi valjastamaan vaunut:\n\n-- Mamma, minne aiotte? kysyy Nadinka.\n\n-- Mennään ajelemaan: ilma on niin kaunis, sanoo äiti.\n\n-- Ei se käy laatuun, Aleksander Feodoritsh aikoi tulla tänne.\n\nSilloin vaunut riisuttiin pois.\n\nToisen kerran taas Maria Mihailowna istuu keskentekoisen liinansa\nääreen ja alkaa huoata, nuuskata, käännellä luisia puikkoja, tahi\nvaipuu ranskalaisen romanin lukemiseen.\n\n-- Mamma, miksi ette pukeudu? kysyy Nadinka ankarasti.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Mennäänhän kävelemään.\n\n-- Kävelemään?\n\n-- Niin, Aleksander Feodoritsh tulee meitä hakemaan. Oletteko jo\nunhottanut?\n\n-- Enhän minä tiennytkään.\n\n-- Kuinka ette sitä tietäisi! sanoo Nadinka tyytymättömänä.\n\nÄiti hylkäsi sekä huivin että kirjan ja meni pukeutumaan. Sillä\ntavoin Nadinka nautti täydellisesti vapauttaan, hallitsi itseään ja\näitiänsä, vietti aikaansa niinkuin itse tahtoi. Mutta oli hän hyvä ja\nhellä tytärkin, ei kuitenkaan -- tottelevainen, -- senvuoksi, ett'ei\nhän totellut, vaan äiti totteli; siitä syystä saattaa sanoa, että\nhänellä oli tottelevainen äiti.\n\n-- Menkää mamman luo, sanoi Nadinka, kun he lähestyivät salin ovea.\n\n-- Mutta te?\n\n-- Minä tulen perästä.\n\n-- No, minä tulen sitten myös perästä.\n\n-- Ei, menkää edellä.\n\nAleksander meni, mutta palasi heti varpaisillaan takaisin.\n\n-- Hän nukkuu nojatuolissa, sanoi hän kuiskaten.\n\n-- Ei se tee mitään, mennään. Mamma hoi, mamma!\n\n-- No!\n\n-- Aleksander Feodoritsh on tullut.\n\n-- No!\n\n-- Herra Adujew tahtoo Teitä nähdä.\n\n-- No!\n\n-- Näettekö miten sitkeästi hän on nukkunut. Älkää häntä herättäkö!\npidätteli Aleksander.\n\n-- Ei, minä herätän. Mamma!\n\n-- No!\n\n-- Herätkää toki; Aleksander Feodoritsh on täällä.\n\n-- Missä on Aleksander Feodoritsh? kysyi Maria Mihailowna katsoen\nsuoraan Aleksanderiin ja asettaen paikoilleen syrjälle siirtyneen\nmyssynsä. -- Ah, Tekö se olette, Aleksander Feodoritsh. Olkaa niin\nhyvä! Minä istuin tähän ja nukuin, en tiedä itsekään kuinka, varmaan\nse on ilman vaikutusta. -- Liikavarvastakin alkaa pakottaa -- se\nennustaa sadetta. Nukuin ja uneksin, että Ignatjew ilmoittaa vieraita\ntulevan, mutta en ymmärtänyt ketä. Kuulen, että ovat tulleet, mutta\nkutka -- siitä en pääse selville. Samassa Nadinka huusi ja minä\nheräsin paikalla. Istukaa, Aleksander Feodoritsh. Oletteko ollut\nterve?\n\n-- Kyllä, kiitos!\n\n-- Onko Piotr Ivanitsh terve?\n\n-- Jumalan kiitos, kyllä.\n\n-- Miksi hän ei koskaan tule meitä katsomaan? Ajattelin viimeksi\neilen: vaikkapa kerrankin tulisi, mutta ei, -- varmaan on työssä\nkiinni.\n\n-- Alituisesti, sanoi Aleksander.\n\n-- Teitäkään ei ole näkynyt pariin päivään! jatkoi Maria Mihailowna.\n-- Aamulla kun heräsin, niin kysyin, miten Nadinkan laita on? Hän\nmakaa vielä, sanoivat. -- No, maatkoon vaan, sanoin minä, koko\npäivät on hän ulkoilmassa -- puutarhassa, ilmat ovat kauniita, hän\nväsyy. Hänen iällään nukutaan sitkeästi, ei ole sama kuin minun:\nuskotteko, semmoinen kumma unettomuus on välistä? Oikein käy\nikäväksi, lieneekö vika hermoissa vai missä -- en tiedä. Tuovat\nminulle esimerkiksi kahveeta: minähän aina juon sängyssä -- juon ja\najattelen: \"mitä se merkitsee kun Aleksander Feodoritshia ei näy?\nLieneekö hän terve?\" Nousen vuoteeltani ja näen että kello on 11 --\npyydän nöyrimmästi! Palvelijatkaan eivät virka mitään. Menen Nadinkan\nluo, hän ei ole vielä herännytkään. Minä herätän hänet. \"Jopa on\naika nousta: kello on kohta 12. Mikä sinua vaivaa?\" Minä käyn hänen\njälessään kuin lapsenpiika. Tahallani päästin kotiopettajattaren\npois, ettei olisi vieraita. Kun rupeaa luottamaan vieraisiin, niin\nvoi Jumala ties' mitä tapahtua. Ei! minä olen itse pitänyt huolta\nhänen kasvatuksestaan, katson ankarasti, en päästä häntä askeltakaan\nluotani ja voin sanoa, että Nadinka sen tuntee: minulta salaa ei\nhän voi ajatustakaan päästää. Minä näen hänet aivan kuin lävitse...\nSamassa tuli kokki. Hänen kanssaan puhuin tunnin verran; sitten\nluin \"Memoires du diable\"... äh, mikä miellyttävä kirjailija Soulie\non! Miten miellyttävästi hän kuvailee! Sitten tuli naapurimme Maria\nIvanowna miehineen, enkä ole yhtään huomannut, miten aamu on kulunut,\nnäen, että kello käy jo neljättä ja aika on päivälliselle... Ah niin!\nMiksi ette tullut päivälliselle? Me odotimme teitä viiteen asti.\n\n-- Viiteen asti? sanoi Aleksander. Maria Mihailowna, minä en voinut\nmitenkään tulla: virka pidätti minua. Pyydän, ett'ette odottaisi\nminua koskaan kauemmin kuin neljään asti.\n\n-- Minä sanoin myös, mutta Nadinka se vaan sanoi: odotetaan ja\nodotetaan.\n\n-- Minä? Ah, ah, mamma, mitä sanotte? Enkö minä juuri sanonut:\n\"mamma, aika on ruveta päivälliselle, mutta Te sanoitte: ei, pitää\nodottaa; Aleksander Feodoritsh ei ole kaukaan aikaan ollut: varmaan\nhän tulee päivälliselle.\"\n\n-- Kuulkaa, kuulkaa! sanoi Maria Mihailowna, nyykyttäen päätään: --\nah, miten kunnoton hän on! omat sanansa jo minun suuhuni panee!\n\nNadinka käänsi selkänsä, meni kukkaisten väliin ja alkoi ärsyttää\npapukaijaa.\n\n-- Minä sanoin: \"no, miten Aleksander Feodoritsh enää tulisi?\" jatkoi\nMaria Mihailowna: \"Kello on jo puoli viisi.\" Mutta hän sanoi: -- \"ei,\nmamma, pitää odottaa -- kyllä hän tulee.\" -- Katson taasen kelloa, se\non neljännestä vailla: \"Varmaan Aleksander Feodoritsh on vieraisilla,\nei hän tule; minun on nälkä.\" -- \"Ei\", vastasi hän, \"vielä pitää\nodottaa viiteen.\" Niin hän minua kiusasi nälällä. Eikö ole totta\nneitiseni?\n\n\"Popka, popka!\" kuului kukkaisten takaa, \"missä olit tänään\npäivällisellä, sedänkö luona?\"\n\n-- Mitä? Menipä piiloon! jatkoi äiti. Näkyy, että hävettää katsoa\nJumalan valkeutta!\n\n-- Ei laisinkaan, vastasi Nadinka, tullen pois kukkaisryhmän takaa ja\nistui ikkunan viereen.\n\n-- Niinpä et ole istunut päivällisellekään, sanoi Maria Mihailowna --\npyysi vaan kupillisen maitoa ja moni puutarhaan; niinpä hän ei syönyt\npäivällistä. Vai mitä? Katsopas minua suoraan silmiin, neitiseni.\n\nAleksander hämmästyi tästä kertomuksesta. Hän katsahti Nadinkaan,\nmutta tämä käänsi hänelle selkänsä ja alkoi nyppiä muuri-vihreän\nlehteä.\n\n-- Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän. Olenko minä tosiaan niin\nonnellinen, että te muistitte minua?\n\n-- Älkää tulko lähelleni! huusi tämä harmistuneena, kun hänen\npetoksensa tulivat ilmi. -- Mamma laskee leikkiä ja te olette valmis\nuskomaan!\n\n-- Mutta missä marjat ovat, jotka valmistit Aleksander\nFeodoritshille? kysyi äiti.\n\n-- Marjat?\n\n-- Niin, marjat.\n\n-- Te söitte ne päivällisellä, -- vastasi Nadinka.\n\n-- Minä! tule nyt hyvä ihminen järkiisi: sinä piilotit ne, etkä\nedes antanut minulle maistaa. \"Sitten kuin\", sanoi hän, \"Aleksander\nFeodoritsh tulee, sitten annan Teillekin.\" Semmoinen!\n\nAleksander katsahti hellästi ja veitikkamaisesti Nadinkaan. Tämä\npunastui.\n\n-- Itse hän ne puhdisti, Aleksander Feodoritsh, lisäsi äiti.\n\n-- Mitä te panette kokoon, mamma? Minä puhdistin pari tahi kolme\nmarjaa ja söin ne itse, mutta Wasilisa...\n\n-- Älkää uskoko, älkää uskoko, Aleksander Feodoritsh; Wasilisa\nlähetettiin jo aamulla kaupunkiin. Mitä sinä salaat? Varmaan\nAleksander Feodoritsh syö mieluisammin, kun sinä olet ne puhdistanut,\neikä Wasilisa.\n\nNadinka myhähti, katosi taaskin kukkaisten väliin ja ilmestyi sieltä\ntäyden marjalautasen kanssa. Hän ojensi Adujewille kätensä, jossa\nlautanen oli. Adujew suuteli kättä ja otti marjat vastaan kuin\nmarsalkan sauvan.\n\n-- Ette ole niitä ansainnut, kun näin kauvan annoitta itseänne\nodottaa! puhui Nadinka. Minä seisoin kaksi tuntia aidan vieressä:\nkuvitelkaa nyt! kuka siellä lienee soutanut järvellä: minä luulin\nsen olevan Teidän ja huiskutin nenäliinallani, ei aikaakaan, niin\nnäen tuntemattomia, jonkun sotilaan. Hän huiski takaisin, semmoinen\nhävytön...\n\nIllalla tuli ja meni vieraita. Alkoi tulla hämärä. Ljubetskit ja\nAdujew jäivät taasen kolmen kesken. Vähitellen tämä triiokin hajosi.\nNadinka läksi puutarhaan. Epäsointuinen duetti muodostui Maria\nMihailownan ja Adujewin välillä: kauan lauloi hän Adujewille siitä,\nmitä oli eilen tapahtunut ja mitä tänään ja mitä aikoo huomenna\ntehdä. Adujewia valtasi painava ikävyys ja rauhattomuus. Ilta\nlähestyi nopeasti, mutta hän ei ennättänyt sanoa Nadinkalle sanaakaan\nkahden kesken. Kokki pelasti hänet: hyväntekijä tuli kysymään mitä\npiti valmistaa illalliseksi, mutta Adujewia ahdisti kärsimättömyys\nkovemmin kuin taanoin veneessä. Kun vaan rupesivat puhumaan\nkotletista, viilipytystä, alkoi Aleksander taidokkaasti peräytyä.\nMonta temppua hän koetti, päästäkseen pois Maria Mihailownan\nnojatuolin luota! Ensin hän lähestyi akkunaa ja katsahti ulos, mutta\njalat tahtoivat väkisin mennä aukaistua ovea kohden. Sitten hitain\naskelin, tuskin voiden pidättää itseään, ett'ei syöksisi suin päin\nulos, siirtyi hän pianon luo, hakkasi eri paikoin pianon näppäimiä,\notti kuumeentapaisesti nuotit nuottijalalta, katsahti niihin ja\npani takaisin; hänellä oli mielenmalttia haistella kahta kukkaa ja\nherättää papukaijan. Nyt oli hänen kärsimättömyytensä korkeimmillaan;\novi oli vieressä, mutta mennä ulos oli kuitenkin sopimatonta -- piti\nseista pari minuuttia ja mennä ulos kuin erehdyksissä. Kokki otti jo\npari askelta taakse päin, vielä sana -- ja hän lähtee pois, silloin\nLjubetskaja välttämättömästä kääntyy hänen puoleensa. Aleksander ei\nvoinut itseänsä pidättää, luikahti kuin käärme ovesta ulos, hyppäsi\nalas portailta lukematta porraslautoja, muutaman askeleen perästä oli\nhän käytävän lopussa -- rannalla Nadinkan vieressä.\n\n-- Tuskin muistitte minua! sanoi hän, tällä kertaa lempeällä\nnuhteella.\n\n-- Ah, mitä piinaa minä olen kärsinyt, vastasi Aleksander, -- mutta\nte ette auttanut minua.\n\nNadinka osoitti hänelle kirjaa.\n\n-- Tuolla minä olisin kutsunut Teitä, jos ette hetken päästä olisi\ntullut, sanoi hän. -- Istukaa, nyt ei mamma enää tule! Hän pelkää\nkosteutta. Minulla on niin paljon teille puhumista, niin paljon... ah!\n\n-- Ja minulla myös... ah!\n\nEivätkä he puhuneet melkein mitään, sitä ja tätä vähän, josta olivat\njo kymmenen kertaa puhuneet ennen. Tavallisesti aina: unelmista,\ntaivaasta, tähdistä, myötätuntoisuudesta, onnesta. Keskusteleminen\ntapahtui useimmiten silmäkielellä, hymyillä ja välisanoilla. Kirja\nvetelehti nurmella.\n\nYö aikoi tulla... mutta minkälainen yö! Onko kesällä Pietarissa öitä?\nEi se ole yö, vaan... sille pitäisi keksiä uusi nimitys -- niin,\npuolihämärä. Kaikki on hiljaa ympärillä. Neva oli kuin nukuksissa;\nsilloin tällöin, niinkuin unissaan, läiskäytti se keveästi laineen\nrantaan ja oli taas ääneti. Myöhäinen tuuli puhaltaa yli unisten\nvetten, mutta ei voi sitä herättää, panee vaan niiden pinnan\nväräjämään, henkäilee viileästi Nadinkan ja Aleksanderin päälle, tahi\ntuo heille kaukaisen laulun säveleen -- taaskin kaikki on hiljaista\nja Neva on liikkumaton kuin nukkuva ihminen, joka hiljaisesta\njyrinästä aukaisee silmänsä ja ummistaa ne heti jälleen; ja uni\npainaa entistä kovemmin hänen raskaita silmäluomiansa. Sitten kuuluu\nsillan syrjästä aivankuin kaukainen ukkonen, mutta paikalla sen\njälkeen kuuluu vahtikoiran haukunta lähimmäiseltä apajalta ja kaikki\non uudelleen hiljaista. Puut muodostavat tumman laen ja heiluttavat\nhiukkasen, äänettä oksiaan. Rannoilla olevissa huviloissa tuikkivat\ntulet.\n\nMitä eriskummallisempaa liitelee silloin tässä lämpöisessä\nilmassa? Mikä salaperäisyys juoksee kukkien, puitten, ruohon yli\nja henkäilee käsittämättömänä harmauksena ihmisen sieluun? Miksi\nsiinä syntyy erilaisia ajatuksia, erilaisia tunteita, kuin hälinässä\nja ihmisten kesken? Kuinka rakkaus on piiritetty tässä luonnon\nunessa, tuoksuvissa kukkasissa ja yksinäisyydessä! Kuinka mahtavasti\nkaikki kääntää mielen haaveiluun, sydämmen niihin harvinaisiin\ntunteisiin, jotka jokapäiväisessä säännöllisessä ja kovassa elämässä\ntuntuvat niin tarpeettomilta, sopimattomilta ja naurettavilta\nhairahduksilta... niin tarpeettomilta; mutta kuitenkin, niillä\nhetkillä sielu saavuttaa himmeästi onnen, jota niin hartaasti haetaan\ntoisina aikoina eikä löydetä.\n\nAleksander ja Nadinka menivät järvelle ja nojasivat aitaa vasten.\nNadinka katsoi kauan ajatuksissaan Nevaa, kaukaisuuteen, mutta\nAleksander Nadinkaa. Heidän sydämmensä olivat onnella täytetyt,\nsydäntä pakotti niin hurmaavasti ja samalla kipeästi, mutta kieli oli\nääneti.\n\nAleksander kosketti hiljaa hänen vyötäistään. Nadinka työnsi hiljaa\nkyynäspäällään hänen kätensä pois. Hän kosketti taas, silloin Nadinka\ntyönsi hiljemmin, irroittamatta silmiään Nevasta. Kolmannen kerran\nNadinka ei työntänyt enää kättä pois.\n\nAleksander otti häntä kädestä -- hän ei vetänyt kättäänkään pois;\nAleksander puristi kättä: käsi vastasi puristusta. Sillä tavoin\nseisoivat he ääneti, mutta mitä he tunsivat!\n\n-- Nadinka! sanoi Adujew -- hiljaa.\n\nHän oli ääneti.\n\nAleksander kumartui nääntyvällä sydämellä Nadinkan puoleen. Nadinka\ntunsi kuuman hengityksen poskellaan, hän säpsähti, kääntyi -- eikä\nperäytynyt jalosti harmistuneena, eikä huudahtanut! -- Hänellä ei\nollut voimaa teeskennellä ja peräytyä: rakkauden lumous pani järjen\nvaikenemaan ja kun Aleksander kosketti huulillaan hänen huuliansa,\nvastasi hän suuteloon, vaikka heikosti, tuskin tuntuvasti.\n\n\"Sopimatonta!\" sanoisivat ankarat äidit: -- \"yksin puutarhassa,\nilman äitiä, suutelee nuorta miestä!\" Mitä sille mahtaa, jos on\nsopimatonta, mutta hän vastasi suuteloon.\n\n\"Oi kuinka ihminen voi olla onnellinen!\" sanoi Aleksander itsekseen\nja kurotti taaskin huulensa hänen huulilleen ja viipyi sillä tavoin\nmuutaman hetkisen.\n\nNadinka seisoi kalpeana, liikkumattomana, silmäripsissä loistivat\nkyyneleet, rinta hengitti kovaa, keskeytyen väliin.\n\n-- Niinkuin uni! kuiskasi Aleksander.\n\nNadinka säpsähti yht'äkkiä, unohduksen hetki oli kulunut...\n\n-- Mitä tämä on? Te olette unhottunut! sanoi hän äkkiä ja syöksi\nmuutaman askeleen päähän hänestä. -- Minä sanon mammalle!\n\nAleksander putosi pilvistä.\n\n-- Nadeshda Aleksandrowna, älkää kukistako minun autuuttani\nsoimauksella, alkoi hän. Älkää olko toisten kaltainen.\n\nNadinka katsahti häneen, eikä aikaakaan, niin hän purskahti\nraikkaasen ja iloiseen nauruun, lähestyi taaskin häntä, seisoi\ntaaskin aidan vieressä ja nojasi luottavaisuudella kättään ja päätään\nAleksanderin olkapäätä vasten.\n\n-- Te siis rakastatte minua suuresti? kysyi hän ja pyyhkäsi kyyneleen\npois, joka oli poskelle vierähtänyt.\n\nAleksander teki olkapäillään selittämättömän liikkeen, kasvonsa\nnäyttivät \"läpi typeriltä\" olisi Piotr Ivanitsh sanonut. Ehkä se\nolikin totta, mutta sen sijaan oli niissä typerissä kasvoissa niin\npaljon onnea.\n\nHe katselivat, samoin kuin äskenkin, äänettöminä vettä, ikäänkuin\nheidän välillänsä ei olisi mitään tapahtunut. He pelkäsivät\nainoastaan katsoa toisiinsa; vihdoinkin he katsoivat, myhähtivät ja\nkääntyivät taas pois.\n\n-- Löytyyköhän maailmassa tosiaan surua? sanoi Nadinka oltuaan ääneti.\n\n-- Sanotaan olevan... vastasi Adujew ajatuksissaan. -- Mutta minä en\nusko...\n\n-- Mitä surua voisi olla?\n\n-- Setä sanoo -- köyhyyttä.\n\n-- Köyhyyttä! Eivätkö köyhät tunne samaa, mitä me nyt tässä tunnemme?\nSilloin he eivät voi olla köyhiä.\n\n-- Setä sanoo, ett'ei heillä ole aikaa semmoiseen -- että pitää syödä\nja juoda...\n\n-- Hyi! Syödä! Teidän setänne ei puhu totta. Ilman sitäkin voi olla\nonnellinen: minä en syönyt tänään päivällistä, mutta olen niin\nonnellinen.\n\nAleksander nauroi.\n\n-- Niin, minä antaisin tästä hetkestä kaikki, kaikki köyhille! jatkoi\nNadinka. Antaa vaan tulla köyhiä. Ah! Miksi en minä voi lohduttaa ja\nsaattaa iloiseksi kaikkia jollain tavalla?\n\n-- Enkeli! Enkeli! lausui Aleksander juhlallisesti, puristaen hänen\nkättänsä.\n\n-- Oi kuinka te puristatte kovasti! keskeytti hänet Nadinka,\nrypistäen kulmakarvojaan ja vetäen pois kätensä.\n\nMutta Aleksander sieppasi uudestaan käden ja alkoi sitä tulisesti\nsuudella.\n\n-- Kuinka minä alan rukoilla, jatkoi Nadinka, rukoilla tänään,\nhuomenna ja aina tämän illan tähden! Kuinka minä olen onnellinen!\nEntäs Te?\n\nÄkkiä hän vaipui ajatuksiinsa; silmissä välähti levottomuus.\n\n-- Tiedättekö mitä? sanoi hän. Sanotaan, että mikä kerran on\ntapahtunut, se ei koskaan toista kertaa tapahdu! Luultavasti tämäkään\nhetki ei toistamiseen tapahdu?\n\n-- Oh, ei, vastasi Aleksander. Se ei ole totta! Kyllä se uudistuu!\nTulee parempia hetkiä; niin, minä tunnen sen!...\n\nNadinka nyykytti epäillen päätään. Aleksanderkin muisti sedän neuvoja\nja lopetti yht'äkkiä.\n\n\"Ei\", puhui hän itsekseen: \"ei, se ei ole mahdollista! Setä ei\ntunne semmoista onnea, siksi hän on ankara ja epäilee ihmisiä.\nRaukka! Minua säälittää hänen kylmä, vanhentunut sydämmensä: se ei\nole tiennyt mitään rakkauden hurmasta, senvuoksi hän ajaa sappea\nelämään. Jumala antaa hänelle anteeksi. Jos hän näkisi minun onneni,\nhän oi nostaisi käsiään sitä vastaan, eikä loukkaisi saastaisella\nepäilyksellään. Hän säälittää minua...\"\n\n-- Ei, Nadinka, ei, me tulemme onnellisiksi! jatkoi hän ääneen. --\nKatso ympärillesi, eikö täällä iloitse kaikki, katsoen rakkauttamme?\nJumala itse siunaa sitä. Kuinka iloisesti kuljemme läpi elämän käsi\nkädessä! Miten voimme olla ylpeät, suuret rakkaudessamme!\n\n-- Ah, lakatkaa, lakatkaa ennustelemasta! keskeytti Nadinka. Ette\nkuitenkaan voi oikein arvata: minua alkaa kauhistuttaa, kun Te\npuhutte noin. Nytkin on minun ikävä...\n\n-- Mikä peloittaa? Eikö tosiaankaan voi omaa itseään uskoa?\n\n-- Ei voi, ei voi! sanoi hän päätään nyykyttäen. Aleksander katsoi\nhäneen ja rupesi ajattelemaan.\n\n-- Miksi ei? Mikä, aloitti hän sitten, voisi hajoittaa meidän onnen\nmaailmamme? Ketä me liikutamme? Me olemme aina yksin, poistumme\ntoisista; mitä he meitä liikuttavat? Ja mitä me liikuttaisimme heitä?\nMeitä eivät muistakaan, unhottavat, ja silloin meitä ei häiritse\nsurun ja onnettomuuden huhut, aivankuin nyt täällä puutarhassa ei\nmikään ääni häiritse tätä juhlallista hiljaisuutta...\n\n-- Nadinka, Aleksander Feodoritsh, kajahti äkkiä portailta, missä te\nolette?\n\n-- Kuuletteko! sanoi Nadinka ennustajan äänellä. Tuo on sallimuksen\nviittaus: tämä hetki ei uudistu enää -- minä aavistan sen...\n\nHän tempasi Aleksanderia kädestä, puristi sitä, katsoi häneen niin\nkummallisesti, surullisesti ja syöksi äkkiä pimeään käytävään.\n\nAleksander jäi yksin vaipuneena ajatuksiin.\n\n-- Aleksander Feodorits! kajahti taaskin portailta, -- viilipytty on\naikoja sitten ollut pöydällä.\n\nHän kohotti olkapäitään ja meni huoneesen.\n\n-- Sanomattoman onnen hetken perästä -- yht'äkkiä viilipyttyä!!!\nsanoi hän Nadinkalle. -- Onko todella kaikki niin elämässä?\n\n-- Kunpa vaan ai olisi hullummin, vastasi tämä iloisesti. -- Mutta\nviilipytty on erittäin maukasta, etenkin sille, joka ei ole syönyt\npäivällistä.\n\nOnni elähdytti häntä. Posket hohtivat, silmät paloivat tavattomalla\ntulella. Kuinka hän emännöitsi huolellisesti, kuinka iloisesti\npuheli! Ei ollut varjoakaan jäljellä hetken välähtämästä surusta: ilo\nnieli hänet kokonaan.\n\nAamurusko täytti jo puoli taivasta kun Adujew istui veneesen.\nSoutajat odottaen taanoista palkintoa sylkivät kämmeniinsä ja\nalkoivat äskeisen tavan mukaan liikkua paikoillaan, kaikin voimin\ntyöskennellen airoillaan.\n\n-- Soutakaa hiljempaa! sanoi Aleksander. Minä annan vielä puoli\nruplaa juomarahaa.\n\nHe katsoivat häneen ja sitten toinen toisiinsa. Toinen kaaputti\nrintaansa, toinen selkäänsä, ja tuskin liikuttivat airojaan, tuskin\nkoskettivat veden pintaa. Vene kulki kuin joutsen.\n\n\"Setä tahtoo vakuuttaa minulle, että onni on vaan kummitus, ett'ei\nvoi uskoa poikkeuksetta mihinkään, että elämä on... hän on ilkeä!\nMiksi hän tahtoi niin kovasti pettää minut? Ei, elämä on sellainen,\nmimmoiseksi minä olen sen kuvitellut, semmoisen sen täytyy olla,\nsemmoinen se on ja semmoisena se pysyy. Muuten ei olisikaan elämää!\"\n\nRaitis aamutuuli puhalsi hieman pohjosesta. Aleksander vavahti\nvähäisen sekä tuulesta että muistoista, sitten hän haukotteli ja,\nkäärittyään itsensä kaapuun, vaipui hän taaskin unelmiin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nAdujew saavutti onnensa huipun. Hänellä ei ollut enää mitään\ntoivomista. Virka, sanomalehden kirjoitukset -- kaikki oli unhotettu,\njätetty. Hänestä pääsivät muut edelle virka uralla: hän tuskin\nhuomasi sitä, muulloin kuin ainoastaan silloin kun setä huomautti.\nPiotr Ivanitsh neuvoi heittämään hiiteen kaikki hulluudet, mutta\nAleksander kuullen sanan \"hulluudet\", pudisti olkapäitään, hymyili\nsääliväisesti ja oli vaiti.\n\nHuomattuaan muistutuksien hyödyttömyyden kohotti setä myöskin\nolkapäitään ja hymyili surkuttelevaisesti ja oli ääneti, sanottuaan\nainoastaan \"tee kuin tahdot, se on sinun asiasi, multa älä pyydä,\nminulta: ilettävää ainetta.\"\n\n-- Älkää pelätkö, setä, vastasi Aleksander siihen. Tosin on paha,\nettä on vähä rahaa, mutta kylliksi minulla on, enkä minä paljoa\ntarvitsekaan.\n\n-- No, toivotan siis onnea sinulle, lisäsi Piotr Ivanitsh.\n\nAleksander nähtävästi karttoi häntä. Hän oli kadottanut kaiken\nluottamuksen sedän ikäviin ennustuksiin ja pelkäsi hänen kylmää\nkatsantokantaansa rakkauteen ja ylipäänsä loukkaavia pistoksia,\netenkin hänen ja Nadinkan suhteista.\n\nHäntä iletti kuulla kuinka setä puhui hänen rakkaudestaan perin\nyksinkertaisesti, ja kuvaili, hänen käsityksensä mukaan, tämän\nkorkean, pyhän asian yhdenlaiseksi kaikkien toisien jokapäiväisten\nkanssa. Hän salasi kaikki ilot, koko tämän ruusunpunaisen onnen\nnäyn sedältä, aavistaen, että jos hänen tutkistelemisensa vatsankin\nkoskettaa setää, niin saa olla varoillaan, että ruusut hajoavat\ntomuksi tahi muuttuvat lannaksi. Setä puolestaan karttoi taas häntä,\nsillä hän ajatteli, että Aleksander rupeaa laiskaksi, tuhlaa kaikki,\ntulee sitten häneltä pyytämään rahaa ja istuu hänen niskoillensa.\n\nAleksanderin käynnissä, katsannossa, kaikessa hänen käytöksessään oli\njotain juhlallista, salaperäistä. Hän käytti itseään muiden seurassa,\nniinkuin rikas rahamies pörssissä pikku kauppiaiden keskellä\nalhaisuudella ja arvokkaasti, ajatellen itsekseen \"surkuteltavat!\nKuka teistä omistaa semmoisen aarteen kuin minä? Kuka voi niin\ntuntea? Kenen mahtava sielu...\" j.n.e.\n\nHän oli vakuutettu, että hän yksin maailmassa rakastaa, niin, ja on\nrakastettu.\n\nHän ei karttanut ainoastaan setää, vaan ylipäänsä ihmistulvaa,\nkuten hän sanoi. Hän joko palveli epäjumalaansa, tahi istui\nkotonaan toimitushuoneessa yksin, nauttien onnestaan, tutkien ja\najatellen sitä mitä pienemmissä osissa. Hän kutsui sitä uuden\nmaailman luomiseksi, ja istuen, yksinäisyydessään, loi hän itselleen\ntyhjästä aivankuin jonkin maailman ja oleskeli enemmiten siinä;\nvirastossa kävi hän harvoin ja haluttomasti, kutsui sitä surulliseksi\nvälttämättömyydeksi, välttämättömäksi pahaksi tahi surulliseksi\nproosaksi. Hänellä oli paljon vaihtelevaisuutta tälle aineelle.\nSanomalehden toimittajan ja tuttaviensa luona hän ei käynyt ensinkään.\n\nOman itsensä kanssa oleminen oli hänen korkein virvoituksensa.\n\"Ainoastaan yksin itsensä kanssa\" -- kirjoitti hän erääseen novelliin\n-- \"näkee ihminen itsensä kuin kuvastimessa; silloin ainoastaan oppii\nhän tuntemaan ihmisen suuruuden ja arvon. Kuinka ihminen on kaunis\nkeskustellessaan sielun voimiensa kanssa! Hän on kuin opas, hän luo\nsiihen tarkan silmäyksen, rakentaa sitä tarkoin harkitun suunnitelman\nmukaan, ponnistelee sen etupäässä, tekee ja johtaa. Kuinka, se on\nsurkuteltava, joka pelkää olla itsensä kanssa, joka pakenee omaa\nitseään ja hakee joka paikasta seuraa, vierasta mieltä ja henkeä.\"...\nVoisi luulla että hän säätää uusia lakia maailman luomisesta tahi\nihmissuvun olemisesta, mutta hän onkin vaan rakastunut.\n\nNiinpä hän istuu suuressa nojatuolissa. Hänen edessään on\npaperiarkki, jossa on muutamia runoja. Välistä hän kumartuu arkin\npuoleen, korjaa siitä jotain tahi lisää pari kolme värssyä, välistä\nheittäytyy nojatuolin selkämää vastaan ja alkaa miettiä. Huulilla\noleskelee hymy; näkyy että hän juuri on ne poistunut täyden onnen\nmaljan laidalta. Silmänsä ummistuvat väsyneinä, kuin nukkuvalla\nkissalla tahi leimahtavat yht'äkkiä sisällisen liikutuksen tulesta.\n\nYmpärillä on hiljaista. Ainoastaan kaukaa isolta kadulta\nkuuluu ajopelien tärinä, tahi välistä Evsei, väsynyt saappaan\nkiillottamisesta, puhuu ääneen: \"kunpa en vaan unhottaisi: taanoin\notin puodista kahdella kopekalla etikkaa ja kymmenellä kopekalla\nkaalia, täytyy maksaa huomenna, muuten kauppias ehk'ei toisten\nuskokaan velaksi -- hän on semmoinen koira! Leipää hän mittaa\nnaulottain juurikuin nälkävuotena -- se on häpeällistä. Herranen\naika, kuinka olen väsynyt. Kun olen kiilloittanut tämän saappaan --\nniin käyn maata. Gratshahissa makaavat jo aikoja sitten: ei siellä\nole niinkuin täällä! Milloinkahan Jumala antaa nähdä...\"\n\nTässä hän huokasi raskaasti, hengitti harjaan ja alkoi taaskin\nhangata sillä. Hän piti tätä tärkeimpänä milt'ei ainoana\nvelvollisuutenaan, ja ylipäänsä kuka taisi kiilloittaa saappaita,\nsiitä hän päätti palvelijan arvon, melkein ihmisarvonkin; itse hän\nkiilloitti jonkinlaisella himolla.\n\n-- Lopeta, Evsei! Sinä häiritset minua työssäni turhuuksillasi! huusi\nAdujew.\n\nTurhuuksia, mutisi Evsei itsekseen, eipä ole turhuuksia: sinulla on\nsiellä turhuuksia, mutta minä teen työtä. Nähkääs nyt, miten likasi\nsaappaat, että töin tuskin saa niitä puhtaaksi. Hän asetti saappaan\npöydälle ja ihaili nahan kuvastimen tapaista kiiltoa.\n\nOtapas ja kiilloita noin, lisäsi hän, vai turhuuksia!\n\nAleksander vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle ajatuksiin Nadinkasta,\nsitten kirjailija-unelmiin.\n\nPöytä oli tyhjä. Kaikki mikä muistutti hänen entisistä toimistaan,\nvirasta, sanomalehtityöstä, kaikki makasi pöydän alla, kaapin päällä\ntahi sängyn alla. \"Yksi näkeminen vaan\", sanoi hän, \"tuosta lo'asta\nkarkoittaa luomisajatukset ja ne kiitävät pois kuin satakieli\nlehdosta äkillisestä voitelemattomien pyörien tärinästä, kun ne\nkuuluvat maantieltä.\"\n\nUsein aamurusko saavutti hänet surulaulun ääressä. Ne pari tuntia,\njoita hän ei viettänyt Ljubetskilla, omistettiin runoilemiselle. Hän\nsepittää runon ja lukee sen Nadinkalle; tämä kirjoittaa sen kauniille\npaperille ja opettelee sen ulkoapäin, mutta Aleksander \"on tuntenut\nkorkeimman runoilijan onnen -- kuultuaan sepityksensä armailta\nhuulilta.\"\n\n\"Sinä olet minun runottareni, puhui hän Nadinkalle. Ole tämän pyhän\ntulen Westalina, joka minun rinnassani palaa; jos sinä sen hylkäät --\nniin se sammuu ainiaaksi.\"\n\nSitten lähetti hän sanomalehteen vieraalla nimellä runoja. Ne\npainettiin, sillä ne eivät olleet hullumpia, paikoittain eivät\nkaivanneet luonteen voimaa ja niissä kulki läpitse tulinen tunne;\nkirjoitetut olivat ne sujuvasti.\n\nNadinka ylpeili hänen rakkaudestaan ja kutsui häntä \"minun\nrunoilijani\".\n\nNiin, ikuisesti sinun, lisäsi Aleksander. Tulevaisuudessa hymyili\nhänelle kunnia, ja seppeleen, ajatteli hän, sitoo hänelle Nadinka,\nsekoittaa laakerin myrteillä, mutta sitten... \"Elämä, elämä, miten\nsinä olet ihana!\" huudahti hän. \"Mutta setä? Miksi hän himmentää\nsieluni maailman? Miksi hän myrkyttää sapella kaiken onneni? Eiköhän\nliene kateudesta, siksi kun hänen sydämensä on vieras näille\npuhtaille iloille, tahi, kenties mustasta halusta pahentaakseen...oi,\nkauas, kauas hänestä!... Hän murhaa, saastuttaa kateudellaan minun\nrakastavan sydämmeni, turmelee sen\"...\n\nHän pakeni setää, eikä tavannut häntä viikottain, kuukausittain.\nJos kohdatessa läksi tunteesta puhe, oli hän ivallisesti\nääneti tahi kuunteli kuin se ihminen, jonka vakuutuksia ei voi\nmillään syytöksillä saada horjumaan. Hän piti omia päätöksiään\nerehtymättöminä, mielipiteitään ja tunteitaan muuttumattomina ja\npäätti vast'edes aina seurata niitä, hän ei sano nyt olevansa enää\npoika nulikka, ja mitä varten vieraat mielipiteet olisivat ainoastaan\npyhät j.n.e.?\n\nSetä puolestaan oli niinkuin ennenkin: hän ei kysellyt mitään\nveljensä pojalta, ei huomannut tahi ei tahtonut huomata hänen\ntekosiaan. Huomattuaan ettei Aleksanderin tila muutu ja että hän elää\nentisen tavan mukaan, eikä pyydä häneltä rahaa, oli hän ystävällinen\nAleksanderille, niinkuin ennenkin ja torui vähän Aleksanderia, kuin\ntämä kävi niin harvoin hänen luonaan.\n\n-- Vaimoni on sinulle vihanen, sanoi hän. Hän on tottunut pitämään\nsinua sukulaisenaan; me syömme aina päivällistä kotona; käy meillä.\n\nMutta Aleksander kävi harvoin eikä hänellä ollut aikaakaan: aamupäivä\nmeni virastossa, jäi estä puolen päivän yöhön saakka Ljubetskilla;\nyö oli jälellä, mutta yöksi meni hän yksinäiseen, hänen luomaansa\nmaailmaan ja jatkoi luomisiaan. Ja kaiken ohessa ei haitannut\nhiukkasen nukkuakin.\n\nKaunokirjallisuuden alalla proosassa, oli hän vähemmin onnellinen.\nHän kirjoitti erään ilveilyksen, kaksi novellia, jonkun kuvauksen\nja matkakertomuksen. Työskentelynsä oli ihmeellinen, paperi oikein\npaloi kynän alla. Ilveilyksen ja toisen novellin näytti hän sedälle\nja pyysi sanomaan, kelpaavatko ne. Setä luki vakavasti muutaman\nsivun ja lähetti sen sitten takaisin, kirjoitettuaan ylhäällä:\n\"kelpaa...väliseinää liistaroida!\"\n\nAleksander julmistui ja lähetti ne sanomalehden toimitukseen,\nmutta hänelle lähetettiin molemmat takaisin. Kahteen kohtaan\noli ilveilyksessä merkitty: \"ei hullumpaa\" -- ja siinä kaikki.\nNovellissa oli monin paikoin seuraavat muistutukset: \"heikosti,\nväärin, kypsymätöntä, kankeaa, kehittymätöntä j.n.e.\" Lopussa oli\nsanottu: \"ylipäänsä huomataan ettei tunneta sydäntä, liiallinen\nkiivaus, luonnottomuus, kaikki on kuin puujaloilla, ei missään huomaa\nihmistä... sankari on rujosyntyinen... semmoisia ihmisiä ei löydy...\npainettavaksi ei se sovi! Kirjoittaja ei taida olla ilman lahjoja,\npitää työskennellä ankarasti!...\"\n\n\"Semmoisia ihmisiä ei löydy\", ajatteli hämmästynyt ja loukattu\nAleksander. \"Kuinka ei löydy? Itsehän minä olen sankari. Pitäisikö\nminun tosiaan kuvata noita joka askeleella kohdattavia ilettäviä\nsankareja, jotka ajattelevat ja tuntevat, kuin ihmistulva, tekevät\nsitä mitä kaikki tekevät, -- näitä surkuteltavia jokapäiväisiä pienen\ntragedian ja ilveilyksen henkilöitä, jotka eivät ole merkittyjä eri\nleimalla... alentuisiko taide siihen määrään?\"\n\nOllen vakuutettu sen kauneuden opin puhtaudesta jota hän tunnusti,\nkutsui hän avukseen Byronin varjoa, Goethea, Schilleriä. Draaman ja\nnovellien sankareina ei hän voinut kuvitella muuta kuin merirosvoa,\nsuurta runoniekkaa tahi taiteilijaa ja pani niiden toimimaan ja\ntuntemaan oman itsensä mukaan.\n\nErääsen novelliin oli hän valinnut Amerikan tapahtumapaikaksi;\nympäristö oli loistava; amerikkalainen luonto, vuoria, kaiken tämän\nkeskellä maanpakolainen, joka oli ryöstänyt armaansa. Koko maailma\noli heidät unhoittanut; he ihailivat toisiaan ja luontoa; kun tuli\nsanoma että voisivat palata kotipuoleen takaisin, kieltäysivät he.\nSitten parinkymmenen vuoden kuluttua joku eurooppalainen oli tullut\nsinne ja mennyt muutamien intialaisten seurassa jahdille ja löytänyt\neräältä vuorelta mökin, jossa oli luuranko. -- Tämä eurooppalainen\noli ollut sankarimme kilpakosija. Hänestä itsestään tuntui niin\nonnistuneelta tämä novelli! Millä ihastuksella hän luki sitä\ntalvi-iltoina Nadinkalle! Kuinka ahneesti tämä kuunteli häntä! Ja\ntämmöistä novellia ei otettu vastaan...\n\nTästä vastoinkäymisestä ei hän puhunut puolta sanaakaan Nadinkalle;\nnielasi harmin ääneti -- ja loput heitti järveen. -- Ovatko painaneet\nnovellin? kysyi Nadinka. -- Ei! vastasi hän. Ei sovi; siinä on paljon\nsemmoista, joka tuntuisi meikäläisten mielestä kummalliselta ja\noudolta...\n\nJos hän olisi tiennyt millaisen totuuden hän sanoi, ajatellessaan\nsanoa aivan toisella tarkoituksella!\n\nHänestä oli ahkeroitseminen kummallista. \"Mitä varten lahjat ovat?\"\nsanoi hän. \"Lahjaton erakko ahkeroitsee; kyky puhuu helposti ja\nvapaasti...\" Mutta muistettuaan, että kirjoituksensa maantaloudesta,\nsamoin myöskin runonsa eivät olleet alussa sitä eikä tätä, vaan\nvähitellen tulivat täydellisiksi ja vetivät erittäin yleisön huomiota\npuoleensa, rupesi hän mietiskelemään, ymmärsi sanoneensa hulluuden ja\njätti kauniin proosan toistaiseksi: siksi kun sydän lyö tasaisemmin,\najatukset tulevat järjestykseen.\n\nHän teki itselleen sen päätöksen, että hän aikoo ruveta\ntyöskentelemään kunnollisesti.\n\nPäivät kulkivat toistensa jälkeen, häiritsemättömät onnen päivät\nAleksanderille. Hän oli onnellinen suudellessaan Nadinkan sormen\npäätä, istuessaan hänen edessään kuvan asemasta pari tuntia,\nirroittamatta hänestä silmiään, hämmästyksissään ja huokaellen, tahi\nlausuen tilaisuuteen sopivia runoja.\n\nJos tahtoo totta sanoa, niin Nadinka vastasi huokauksiin ja runoihin\nvälistä haukotellen. Eikä ihmekään: sydän oli kiinnitetty, mutta\njärki joutilaana. Sille ei Aleksander pitänyt huolta ravinnon\nantamisesta. Vuosi jonka Nadinka oli määrännyt koetukseksi, oli\nloppumaisillaan. Hän asui taaskin äitinsä kanssa maalla samassa\nhuvilassa. Aleksander muistutti häntä lupauksestaan ja pyysi lupaa,\nsanoakseen äidiltä suostumusta. Nadinka lykkäsi sen siksi, kunnes\nkaupunkiin muuttaisivat, mutta Aleksander pysyi sanassaan.\n\nVihdoinkin erään kerran iltasella jäähyväisiä heittäessään lupasi\nNadinka Aleksanderille, että hän saa puhua toisena päivänä äidin\nkanssa.\n\nAleksander ei voinut nukkua koko yönä, eikä mennyt virastoon. Hänen\npäässään pyöri huomispäivä, hän mietiskeli ehtimiseen, miten hänen\npiti puhua Maria Mihailownalle, hän kirjoitti puheen, valmisteli,\nmutta tuskin muisti, että asia koskee Nadinkan kättä, hämmentyi\nhän jo haaveiluihin ja unhotti uudelleen kaikki. Nadinka oli\ntavallisuuden mukaan häntä vastassa puutarhassa, mutta silmissä näkyi\nkeveä miettiväisyyden väritys, hymyilemättä, hajamielisen näköisenä\nseisoi hän.\n\n-- Tänään ei sovi puhua mamman kanssa, sanoi hän, meillä istuu tuo\nilkeä kreivi!\n\n-- Kreivi! Mikä kreivi?\n\n-- Kas kun ette tiedä mikä kreivi! Tietysti kreivi Novinsky!\nnaapurimme, tuossa on hänen huvilansa; kuinka monta kertaa itse\nolette kiittänyt hänen puutarhaansa!\n\n-- Kreivi Novinsky! Hän on teillä... sanoi hämmästynyt Aleksander.\nMillä asialla?\n\n-- En minä tiedä vielä oikein itsekään, vastasi Nadinka. Minä istuin\ntässä ja lu'in teidän kirjaanne, mutta mamma ei ollut kotona; hän\noli mennyt Maria Ivanownan luo. Sade alkoi vähän ripeksiä, minä\nläksin huoneesen, ei aikaakaan niin portaiden eteen ajaa vaunut,\njotka olivat vaaleansinisellä ja valkosella päällystetyt, ne samat,\njotka aina meidän ohitsemme ajoivat -- Te vielä kiititte niitä. Näen,\nettä mamma astuu niistä jonkin miehen kanssa. He tulevat sisään;\nmamma sanoo: -- \"Tässä on kreivi ja tämä on minun tyttäreni; pyydän\nmeitä suosimaan ja tervehtimään.\" Hän kumarsi ja minä samoin. Minua\nalkoi hävettää, minä punastuin ja juoksin omaan kamariini. Mutta\nmamma -- mokomakin ilkiö -- kuulin hänen sanovan: \"Suokaa anteeksi,\nkreivi, hän on semmoinen villikko...\" Siitä minä arvasin, että se on\nvarmaan naapurimme, kreivi Novinsky. Hän luultavasti toi mamman Maria\nIvanownan luota sateen tähden vaunuissa.\n\n-- Onko hän... vanha? kysyi Aleksander.\n\n-- Mikä vanha, hyi! Mitä Te joutavia: hän on nuori ja sievä.\n\n-- Jopa ennätitte tarkastaa, että hän on sievä! sanoi Aleksander\nharmistuneena.\n\n-- Sepä kaunista! paljonko tarkastamiseen tarvitsee aikaa? Minä olen\nhänen kanssaan jo puhunutkin. Hän on niin miellyttävä: hän kyseli\nmitä minä teen; puhui musiikista; pyysi minua laulamaan jotain, mutta\nen minä ruvennut, enhän minä oikein taidakaan. Ensi talvena pyydän\nvälttämättömästi mamman ottamaan hyvän lauluopettajan. Kreivi sanoi,\nettä nykyjään on hyvin muodissa -- laulaminen.\n\nKaikki tämä oli kerrottu tavattomalla elävyydellä.\n\n-- Minä ajattelin, Nadeshda Aleksandrowna, huomautti Adujew, että\nensi talvena tulee Teillä, paitsi laulamista, olemaan toisia toimia...\n\n-- Mitä toimia?\n\n-- Mitäkö! sanoi Aleksander nuhdellen.\n\n-- Ah! niin... mitä. Te tulitte tänne veneellä? Aleksander katsoi\nhäneen ääneti. Nadinka kääntyi ja meni taloon päin.\n\nAdujew ei astunut oikein rauhallisena saliin. Mikä kreivi se oli?\nMiten hänen kanssaan pitää käyttäytyä? Millainen hän on kohtelussaan?\nOnko hän ylpeä? Välinpitämätön? Hän astui sisään. Kreivi nousi\nensimmäiseksi ja kumarsi kohteliaasti. Aleksander vastasi\npakoitetulla ja kömpelöllä kumarruksella. Emäntä esitti heidät\ntoisilleen. Kreivi ei häntä miellyttänyt; vaikka olikin kaunis mies:\npitkä, ryhdikäs, vaaleaverinen; hänellä oli suuret, mielen-ilmeiset\nsilmät ja miellyttävä hymy. Käytöksessään oli yksinkertaisuutta,\nkauneutta ja pehmeyttä. Luulisi, että hän olisi vetänyt jokaisen\npuoleensa, mutta Adujewia ei hän vetänytkään.\n\nHuolimatta Maria Mihailownan pyynnöstä -- istua lähemmäksi, istui\nAleksander nurkkaan ja alkoi katsella kirjaan, joka ei ollut\nensinkään seuraelämän tapaista, vaan kömpelöä ja sopimatonta. Nadinka\nseisoi äitinsä nojatuolin takana ja katseli uteliaisuudella kreiviä\nja kuunteli mitä ja kuinka hän puhui: kreivi oli hänen mielestään\njotain uutta.\n\nAdujew ei osannut peittää, ett'ei kreivi häntä miellyttänyt. Kreivi\nei ollut huomaavinaan hänen törkeyttänsä: hän oli kohtelias ja\nkääntyi Adujewin puoleen saadakseen keskustelun yleiseksi. Mutta\nkaikki oli turhaa: tämä oli ääneti tahi vastasi: kyllä ja ei.\n\nKun Ljubetskaja satunnaisesti toisti hänen sukunimeänsä, kysyi\nkreivi, onko Piotr Ivanitsh hänelle sukua.\n\n-- Setä! vastasi Aleksander katkonaisesti.\n\n-- Minä kohtaan häntä usein seuraelämässä, sanoi kreivi.\n\n-- Voi olla. Mitä ihmeellistä siinä on? vastasi Aleksander ja kohotti\nolkapäitään.\n\nKreivi peitti hymyn, purren hieman alahuultaan. Nadinkan katse\nkohtasi äidin katsetta, hän punastui ja loi silmänsä maahan.\n\n-- Teidän setänne on viisas ja miellyttävä ihminen! huomautti kreivi,\nvähäinen iva äänessään.\n\nAdujew oli ääneti.\n\nNadinka ei voinut itseään pidättää, hän meni Aleksanderin luo sillä\nvälin kuin kreivi puhui hänen äitinsä kanssa ja kuiskasi hänelle:\nEikö teitä hävetä! Kreivi on niin ystävällinen Teille, mutta Te?...\n\n-- Ystävällinen! vastasi Aleksander harmilla, melkein ääneen! Minä en\nole hänen ystävyytensä vaivainen, älkää toistako tuota sanaa...\n\nNadinka hypähti pois hänen luotaan ja katseli häntä ainoastaan kaukaa\npitkän ajan liikkumattomana, silmät harillaan, sitten hän meni\njälleen äidin tuolin taakse eikä ollut huomaavinaan enää Aleksanderia.\n\nMutta Adujew odotti yhä, kreivin lähtöä, jotta hän voisi vihdoinkin\npuhua äidin kanssa. Mutta kello löi kymmenen, yksitoista, vaan kreivi\nei mennyt ja puhui yhä vaan.\n\nKaikki esineet, joiden ympärillä tuttavuuden alussa keskustelu\npyörii, olivat kuluneet. Kreivi alkoi laskea leikkiä. Hän laski\nviisaasti leikkiä: hänen leikkipuheissaan -- ei ollut vähääkään\nteeskentelyä, eikä vaatimusta olla teräväjärkinen, oli vaan\nhauskaa, hänellä oli erinomainen taipumus kertoa hauskasti, ei\nainoastaan tarinoita, vaan paljaan uutisen, tapauksen, tahi jollain\nodottamattomalla sanalla muuttaa totisen asian naurettavaksi.\n\nÄiti ja tytär antautuivat kokonaan hänen sukkeluuksiensa vaikutuksen\nvaltaan, itse Aleksander peitti vastoin tahtoaan useammin kuin vaan\nyhden kerran suutaan kirjalla, pyrkivän hymyn tähden. Mutta hän oli\nsydämmessään raivoissaan. Kreivi puhui kaikesta yhtä sujuvasti ja\nsäädykkäästi, niin musikista kuin ihmisistä ynnä vieraista maista.\nLäksi miehistä ja naisista puhe: hän torui miehiä, niiden joukossa\nitseäänkin, kiitti sujuvasti naisia ylipäänsä, ja sanoi erittäin\nemännille muutamia kohteliaisuuksia.\n\nAleksander mietti kirjailijatointaan ja runojaan. \"Kylläpä minä\nhänet siinä saatan hämille\", ajatteli Aleksander. Alkoivat puhua\nkirjallisuudesta; äiti ja tytär esittivät Aleksanderia kirjailijaksi.\n\n\"Nyt hän joutuu hämille\", ajatteli Adujew.\n\nMutta ei laisinkaan. Kreivi puhui sillä tavalla kirjallisuudesta,\nkuin eihän olisi ikänään muuta toiminutkaan; teki muutamia juoksevia\nja sattuvia muistutuksia nykyajan venäläisistä ja ranskalaisista\nkuuluisista kirjailijoista. Kaiken lisäksi kuului, että hän on\nensimmäisien klassillisten kirjailijoiden kanssa ystävyyden\nsuhteissa, vieläpä Pariisissa oli tutustunut muutamien ranskalaisien\nkanssa. Muutamista hän puhui kunnioituksella, toisia kuvasi hieman\nivaten.\n\nAleksanderin runoja ei hän sanonut tuntevansa eikä kuulleensa\nniistä...\n\nNadinka katsoi kummallisesti Adujewiin, juurikuin kysyen: \"no\nveikkoseni? Etpä kauaksi päässyt...\"\n\nAleksander hämmästyi. Rohkeus ja törkeys katosi ja niiden sijaan\nastui surumielisyys. Hän oli kukon näköinen, jolla on märkä häntä ja\njoka piiloutuu huonon ilman tähden katoksen alle.\n\nPuhvetissa kilisivät lasit, lusikat, siellä kattoivat pöytää, mutta\nkreivi ei vaan mennyt. Kaikki toivo katosi. Hän suostui Ljubetskajan\nkutsumuksesta jäämään illalliselle, syömään viilipyttyä.\n\n-- Kreivi, mutta syö viilipyttyä, mutisi Aleksander kateellisesti\nkatsoen kreiviä.\n\nKreivi söi halukkaasti, jatkoi leikin laskemista, aivankuin olisi\nollut kotonaan.\n\n-- Ensimmäistä kertaa on hän talossa, häpeämätön, mutta syö kolmen\nedestä! kuiskasi Aleksander Nadinkalle.\n\n-- Mitä sitten! Hänen on nälkä! vastasi tämä hyväsydämmisesti.\n\nVihdoinkin kreivi läksi, mutta puhua asiaansa oli liian myöhäisiä.\nAdujew otti hattunsa ja juoksi matkoihinsa. Nadinka saavutti hänet ja\nehti saada hänet rauhoittumaan.\n\n-- Siis huomenna? kysyi Aleksander.\n\n-- Huomenna emme ole kotona.\n\n-- No, ylihuomenna. He erosivat.\n\nYlihuomenna Aleksander tuli aikasemmin. Puutarhaan saakka kuuli\nhän kamarista tuntemattomia säveleitä...kuului violonselliltä eikä\nsittenkään violonselliltä...Hän läheni...kuuluu miesääni laulavan\nja mimmoinen ääni! Heleä, raitis, joka tuntui menevän aivan naisen\nsydämmeen. Se tunkeutui Adujewinkin sydämmeen, mutta toisella\ntavalla: hänen sydämmensä meni tainnoksiin, sitä vihloi surusta,\nkateudesta, vihasta, himmeästä ja raskaasta aavistuksesta. Aleksander\nastui ulkoa eteiseen.\n\n-- Kuka teillä on? kysyi hän palvelijalta.\n\n-- Kreivi Novinsky.\n\n-- Onko hän kauan ollut?\n\n-- Kuudesta saakka.\n\n-- Sano hiljaa neidelle, että minä olen tullut ja että tulen jälleen\ntakaisin.\n\n-- Hyvä.\n\nAleksander meni kulkemaan pitkin huviloita, tuskin huomaten mihin hän\nastui. Parin tunnin kuluttua hän tuli takaisin.\n\n-- Mitä, onko hän vielä täällä? kysyi Aleksander.\n\n-- On; hän taitaa jäädä syömään. Rouva käski paistaa pyitä\nillalliseksi.\n\n-- Sanoitko neidelle minusta?\n\n-- Sanoin.\n\n-- Mitä hän virkkoi?\n\n-- Ei käskenyt mitään sanomaan.\n\nAleksander läksi kotia eikä ilmautunut kahteen päivään. Jumala ties'\nmitä hän mietiskeli ja tunsi; vihdoin hän läksi Ljubetskille.\n\nHän näki huvilan, nousi seisoalleen veneessä ja peittäen kädellään\nsilmiään auringon paisteelta, katsoi hän eteensä. Tuolla puiden\nvälissä värähtelee sininen leninki, joka sopii niin mukavasti\nNadinkan ylle; sininen väri vaatetti häntä hyvin. Hän puki aina tämän\nleningin ylleen, kuin tahtoi erittäin miellyttää Aleksanderia. Tämä\ntunsi sydämmensä keveämmäksi.\n\n\"Vai niin! Hän tahtoo korvata minulle hetkisen, tahtomattoman\nvälinpitämättömyytensä\", ajatteli hän. \"Ei hän ole syyllinen, vaan\nminä: kuinka voinkaan niin anteeksiantamattomasti käyttää itseäni?\nSillä tavoin saa itselleen vaan vihollisia; hän oli vieras ihminen,\nuusi tuttavuus...hyvin luonnollista, että Nadinka emäntänä... Ahaa!\nTuolta hän tulee pensaan kapealta polulta, lähestyy aitaa ja pysähtyy\nodottamaan...\"\n\nNadinka astui tosiaan isolle käytävälle... mutta kuka kääntyy hänen\nkanssaan polulta?...\n\n\"Kreivi!\" huudahti Aleksander surullisesti ääneen, eikä tahtonut\nuskoa silmiään.\n\n\"Mitä?\" vastasi toinen soutajista.\n\n\"Yksin hänen kanssaan puutarhassa\"... kuiskasi Aleksander --\n\"niinkuin minun kanssani...\"\n\nKreivi tuli Nadinkan kanssa aidan luo ja katsomatta järvelle päin,\nkääntyivät he ja astuivat hitaasti pitkin käytävätä takaisin. Kreivi\nkumartui hänen puoleensa ja puhui jotain hiljaa. Nadinka kulki pää\nalaspäin painuneena.\n\nAleksander seisoi yhä vaan veneessä, suu auki, liikkumatta, kädet\nrantaanpäin ojennettuina, sitten laski hän ne alas ja istui. Soutajat\njatkoivat soutamista.\n\n-- Mihin te soudatte? huusi Aleksander heille raivostuneena,\ntoinnuttuaan. -- Takaisin!\n\n-- Mennäänkö takaisin? toisti toinen, katsoen häneen suu seljällään.\n\n-- Takaisin! Oletko kuuro, vai mitä?\n\n-- Mutta eikö tuonne tarvitsekaan?\n\nToinen soutaja alkoi ääneti ja rivakkaasti soutaa airolla\nvasemmalle, sitten soutivat kahdella airolla ja vene kiiti nopeasti\ntakaisin. Aleksander painoi hatun melkein olkapäihin asti ja vaipui\ntuskallisiin ajatuksiin.\n\nSen perästä ei hän käynyt kahteen viikkoon Ljubetskilla.\n\nKaksi viikkoa: mikä aika rakastuneelle! Mutta hän odotti ehtimiseen:\nvarmaan lähettävät palvelijan kysymään mikä hänen on? Onko hän\nsairas? Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, milloin hän sairastui,\nvai kiukutteleeko hän ilman vaan? Ennen, alussa kysyi Nadinka aina\netiketin mukaan äidin nimessä, mutta kirjoitti omasta puolestaan\nvaikka mitä. Mitä herttaisia nuhteita, mikä lempeä rauhattomuus! Mikä\nkärsimättömyys!\n\n\"Ei, nyt minä en antaudu pian\", ajatteli Aleksander. \"Minä kiusaan\nhäntä ensin. Minä opetan häntä, miten pitää vieraan miehen kanssa\nkäyttäytyä; sopimus ei tule helppo olemaan.\"\n\nHän ajatteli ankaraa koston suunnitelmaa kuvaili katumusta ja sitä,\nkuinka hän antaa jalomielisesti anteeksi ja määrää säännöt. Mutta\nhänen luokseen ei lähetetty palvelijaa eikä tuotu vian tunnustusta;\ntuntui kuin häntä ei olisi ollut heidän mielestään ollenkaan olemassa.\n\nHän laihtui ja tuli kalpeaksi. Mustasukkaisuus on tuskallisempi, kuin\nmikään tauti, etenkin epäilyksestä syntynyt mustasukkaisuus, joka\non ilman mitään todistuksia. Kun ilmestyy todistuksia, niin silloin\nmustasukkaisuus loppuu, suurimmaksi osaksi itse rakkauskin, silloin\ntiedetään ainakin mitä on tekeminen, mutta siihen saakka on --\nkärsimys. Aleksander sai kokea sitä täydellisesti.\n\nVihdoinkin hän päätti mennä Ljubetskiin aamupäivällä, tavatakseen\nNadinkaa yksin, jotta saisi selvittää asiat tämän kanssa.\n\nHän tuli. Puutarhassa ei ollut ketään, salissa ja vierashuoneessa\nsamoin. Hän meni eteiseen, aukasi oven pihalle...\n\nMikä näky esiintyi hänen eteensä? Kaksi tallirenkiä kreivin\nlivreessä, piteli; kreivin hevosia. Toisen hevosen selkään asettivat\nkreivi ja toinen palvelija Nadinkaa; toinen oli varustettu itse\nkreiviä varten. Portailla seisoi Maria Mihailowna. Hän katseli\nkulmakarvat rypistettyinä ja rauhattomuudella tätä kohtausta. -- Istu\nlujemmin Nadinka, puhui hän.\n\n-- Pitäkää Herran tähden hänestä huoli, kreivi! Ah! minä pelkään,\nJumalani pelkään. Nadinka, pidä hevosta korvista kiinni: katso hän on\nihan kuin piru -- niin riehuu.\n\n-- Ei mitään, mamma, tämä on niin hauskaa, sanoi Nadinka. Osaanhan\nminä jo ratsastaa: katsokaa.\n\nHän läimäytti hevosta, se ryntäsi eteenpäin ja alkoi hyppiä ja\nkeikkua paikallaan.\n\n-- Ai, ai! pitäkää kiinni! huudahti Maria Mihailowna viittoen\nkädellään. Lopeta jo, se tappaa sinut!\n\nNadinka veti suitsia ja hevonen seisattui.\n\n-- Näettekö, kuinka se minua tottelee, sanoi Nadinka ja silitti\nhevosen kaulaa.\n\nAdujewia ei kukaan huomannut. Hän katseli kalpeana, äänettömänä\nNadinkaa, mutta tämä ei ollut, aivankuin kiusaksi, milloinkaan\nniin kaunis kuin nyt. Kuinka häntä puki ratsastus puku, ja hattu\nviheriäisen harson kanssa! Kuinka hänen vyötäisensä näyttäytyi\nkauniilta! Kasvonsa elähtyivät ujosta ylpeydestä ja uuden\ntunteen ihanuudesta. Puna milloin katosi, milloin nousi poskille\ntyytyväisyydestä. Hevonen hypähteli keveästi ja pakotti solakan\nratsastajan viehättävästi kumartumaan eteen ja heittäytymään taapäin.\nHänen vartalonsa heilui satulassa, kuin kukan korsi, jota tuuli\nheiluttaa. Sitten tallirenki kuletti kreivin eteen toisen hevosen.\n\n-- Kreivi! Ratsastammeko taas lehdon läpi? kysyi Nadinka.\n\n\"Taas!\" ajatteli Aleksander.\n\n-- Hyvä, vastasi kreivi.\n\nHevoset alkoivat lähteä paikoiltaan.\n\n-- Nadeshda Aleksandrowna! huusi Adujew yht'äkkiä niin oudolla\näänellä.\n\nKaikki seisahtuivat kuin naulatut, aivankuin jähmettyivät ja\nkatsoivat hämmästyneinä Aleksanderia. Tätä jatkui hetkinen.\n\n-- Ah, se on Aleksander Feodoritsh, sanoi äiti ensimmäiseksi\ntainnuttuaan. Kreivi tervehti ystävällisesti. Nadinka heitti nopeasti\nharson kasvoiltaan, kääntyi ja katsoi häneen peljästyneenä, au'aisten\nhiukan suunsa, sitten hän kääntyi pois kiireesti, löi hevosta\nraipalla, tämä syöksi eteenpäin ja kahdella hyppäyksellä katosi\nportin taakse; hänen jälkeensä laukkasi kreivi.\n\n-- Hiljemmin, hiljemmin, Jumalan tähden hiljemmin! huusi äiti\njälkeen. Pidä korvasta kiinni. Ah! Herra Jumala, saattaa hyvinkin\ntapahtua että hän putoaa: mitä ihmeen himoja nuo ovat!\n\nKaikki katosi; kuului ainoastaan hevosten töminä, ja pöly kohosi\npilvenä tieltä. Aleksander jäi Ljubetskajan kanssa. Hän katseli tätä\näänettömänä aivan kuin kysyen: \"mitä tämä merkitsee?\" Ljubetskaja ei\nantanut kauan vastausta odottaa.\n\n-- Nyt he ovat menneet, sanoi hän! -- ja jälet haihtuivat! No,\nriehukoot nuoret, mutta me keskustelemme Teidän kanssanne, Aleksander\nFeodoritsh. Miksi Teitä oi ole kuulunut moneen viikkoon: oletteko\nmeihin suuttunut?\n\n-- Olen ollut sairas, Maria Mihailowna, vastasi Aleksander synkästi.\n\n-- Niin, kyllä se näkyy: Te olette laihtunut ja olette niin kalpea!\nIstukaa pian, levähtäkää. Tahdotteko, niin minä käsken keittää munia\npehmeiksi? Päivälliseen on vielä kauan aikaa.\n\n-- Kiitoksia; minä en tahdo.\n\n-- Miksi ette? Ne ovat ihan paikalla valmiit; munat ovat erittäin\nhyviä: eräs suomalainen toi vasta tänään.\n\n-- Ei, ei!\n\n-- Mutta mikä Teidän on? Minä vaan olen odottanut ja odottanut,\najattelin: mitä tämä merkitsee, itseään ei kuulu eikä tuo\nranskalaisia kirjojakaan? Muistatteko että lupasitte jotain tähän\nsuuntaan: Peau de chagrin, -- mutta ei kuulu! varmaan Aleksander\nFeodoritsh on meihin suuttunut, varmaan on suuttunut.\n\nMinä pelkään, että Te, Maria Mihailowna, olette pikemmin minuun\nsuuttunut?\n\n-- Teidän on synti peljätä semmoista, Aleksander Feodoritsh! Minä\nrakastan Teitä kuin sukulaistani; en tiedä miten Nadinka tehnee;\nmutta hän on vielä lapsi: mitä hän osaa ajatella? Ei hän osaa\nantaa arvoa ihmisille! Minä jankutin hänelle joka päivä: miksikä\nei Aleksander Feodoritshia kuulu, miksikä hän ei tule? Aina vaan\nodotin. Uskotteko, etten ole yhtenäkään päivänä istunut ennen viittä\npäivälliselle, yhä ajattelin, että tuossa paikassa hän saapuu\nrantaan. Välistä Nadinkakin sanoi: ketä Te mamma odotatte? Minun on\nnälkä ja kreivin, luulen, samoin...\n\n-- Entäs kreivi... käykö hän usein?\n\n-- Kyllä, melkein joka päivä, välistä kahdesti yhtenä päivänä; hän\non niin hyvä, pitää meistä niin... \"No\", sanoo Nadinka, \"minä tahdon\nsyödä, ei muu auta! Aika on istua pöytään.\" -- \"Mutta jos Aleksander\nFeodoritsh tulee, sanoin minä?\"... \"Ei tule\", sanoi hän, \"lyödäänpä\nvetoa, ettei hän tule? Ei tarvitse odottaa\"... Ljubetskaja leikkasi\nnäillä sanoilla kuin veitsellä Aleksanderia.\n\n-- Hänkö... niin sanoi? kysyi Aleksander koetellen hymyillä.\n\n-- Niin, hän sanoi ja kiirehti. Minä olen ankara, vaikka näytän näin\nhyvältä. Kylläpä minä toruin häntä: \"välistä odotat häntä viiteen\nsaakka, et syö päivällistäkään, välistä taas et laisinkaan tahdo\nodottaa -- tyhmä! Se ei kelpaa! Aleksander Feodoritsh on meidän\nvanha tuttavamme, rakastaa meitä, hänen setänsä Piotr Ivanitsh\non osoittanut meille paljon ystävyyttä... ei ole hyvä olla noin\nvälinpitämätön! Hän ehkä suuttuu meihin eikä tulekaan enää\"...\n\n-- No, mitä hän ajatteli? kysyi Aleksander.\n\nEi mitään. Tiedättehän, että hän on semmoinen elävä -- hypähtää\nyht'äkkiä ylös, laulaa hyräyttää ja juoksee tiehensä, tahi sanoo:\n\"jos tahtoo niin tulee!\" Hän on niin vallaton! Minä rupesinkin\najattelemaan -- kyllä Te tulette! kului vielä päivä, eikä sittenkään\nkuulunut. Minä aloin uudestaan: \"Nadinka, onkohan Aleksander\nFeodoritsh terve!\" -- \"En tiedä, mamma, mistä minä tietäisin? --\nLähetetäänpä kysymään mikä hänen on?\" \"Lähetetään ja lähetetään\",\nmutta niinpä ei lähetetty, minä luotan häneen, mutta hän on sellainen\ntuuliaispää. -- Nyt hän sai päähänsä tuon ratsastamisen! Hän näki\nkerran akkunasta kreivin ratsastavan ja alkoi kiusata minua: \"minä\ntahdon ratsastaa, eikä siinä mikään auta!\" Minä koettelin sitä\nja tätä, ei mikään auta -- \"tahdon!\" Hullu! Ei minun nuoruuteni\naikana kuultu ratsastamisesta. Meitä ei ole ensinkään sillä tavoin\nkasvatettu. Mutta nykyaikana, hirvittää oikein sanoa, naiset ovat\nruvenneet tupakoimaankin, kas, tuolla meidän vastapäätä asuu nuori\nleski: hän istuu balkongilla ja polttaa koko päivän paperosseja;\nohitse kuljetaan, ajetaan -- hän ei huoli mistään. Meidän aikana jos\nhaisi vieraskamarissa tupakalle miehistäkin...\n\n-- Joko siitä on kauan kuin se alkoi? kysyi Aleksander.\n\n-- En minä tiedä, sanotaan että noin viisi vuotta on ollut muodissa:\nsehän sai ranskalaisilta alkunsa...\n\n-- Ei, minä kysyin: onko tästä kauan aikaa, kun Nadeshda\nAleksandrowna rupesi ratsastamaan?\n\n-- Puolitoista viikkoa. Kreivi on niin hyvä, niin kohtelias: mitä,\nmitä hän ei vaan tee meille; kuinka hän Nadinkaa hemmoittelee!\nKatsokaa miten paljon kukkia! Kaikki ovat hänen puutarhastaan.\nVälistä oikein hävettää. \"Miksi te häntä, kreivi\", sanon minä, \"niin\nhemmoittelette!\"... Nadinkaakin torun. Me olimme Maria Mihailownan\nja Nadinkan kanssa hänen luonaan maneesissa: tiedättehän, että minä\naina katson itse tyttäreni perään. Kuka äideistä katsoo paremmin\ntyttärensä perään? Minä olen itse pitänyt huolta kasvattamisesta, ja\nkehumatta voin sanoa: Jumala antakoon jokaiselle semmoisen tyttären.\nSiellä Nadinka meidän nähden opettelikin. Sitten söimme aamiaista\nhänen luonaan puutarhassa, ja nyt he ratsastavat joka päivä. Voi\nmiten rikas hänen talonsa on! Me katselimme sitä: kaikki on niin\naistilla tehtyä ja komeata!\n\n-- Joka päivä! sanoi Aleksander melkein itsekseen.\n\n-- Miksikä en antaisi! Olinhan kerran itsekin nuori...välistä kun: --\n\n-- Ratsastavatko kauankin?\n\n-- Tuntia kolme. No, mutta mikä tauti Teitä on vaivannut?\n\n-- En tiedä...minun rintaani kivistää... sanoi Aleksander, puristaen\nkättään rintaansa vasten.\n\n-- Ettekö ole ottanut mitään lääkkeitä?\n\n-- En.\n\n-- Semmoisia ne nuoret ovat! Aina vaan sanotaan: ei mitään, kaikki\njää ajasta aikaan, sitten vasta muistavat kuin on myöhäistä!\nKivistääkö Teitä, vai porottaako tahi viileksii?\n\n-- Sekä kivistää että porottaa ja viileksii.\n\n-- Se on vilustumisesta; Jumala varjelkoon! ei saa päästää\npitemmälle, Te laiminlyötte itseänne... siitä saattaa tulla kuume;\nei mitään lääkkeitäkään! Tiedättekö mitä? ottakaapas opodeldokkia\nja hierokaa sillä kovasti rintanne yöksi, hierokaa punaiseksi asti,\njuokaa teen siaan ruohoa, minä annan Teille reseptin.\n\nNadinka tuli kotiin kalpeana väsymyksestä. Hän heittäytyi sohvalle\nvoiden töin tuskin hengittää. -- Näetkös, sanoi hänelle Maria\nMihailowna, pannen kätensä Nadinkan pään päälle, miten olet karannut,\ntöin tuskin hengität. Juo vettä, meno pukua muuttamaan ja aukaise\nkureliivit. Ei tuo ratsastaminen hyvällä lopu!\n\nAleksander ja kreivi viipyivät siellä koko päivän. Kreivi oli\nlakkaamatta kohtelias ja huomaavainen Aleksanderia kohtaan, pyysi\nhäntä luokseen katsomaan puutarhaa, ratsastamalla tekemään seuraa ja\ntarjosi hänelle hevosta.\n\n-- Minä en osaa ratsastaa, sanoi Adujew kylmästi.\n\n-- Ettekö osaa? kysyi Nadinka.\n\n-- Ai kuinka se on hauskaa! Mennäänkö taas huomenna ratsastamaan,\nkreivi.\n\nKreivi kumarsi.\n\n-- Kyllä sinulle jo riittää, huomautti äiti. Sinä vaivaat kreiviä.\n\n-- Ei mikään osoittanut, että kreivin ja Nadinkan välillä olisi\njotain erinomaista ollut. Kreivi oli yhtä ystävällinen niin\näidille kuin tyttärellekin, ei hakenut tilaisuutta puhua Nadinkan\nkanssa kahden kesken, eikä juossut hänen jäljessään puutarhaan\nsekä katseli häntä samalla tavalla kuin äitiäkin. Nadinkan\nvapaan käytöksen hänen kanssaan, ratsastusretket voi selittää\nhänen luonteensa eriskummallisuudesta, epätasaisuudesta ja\nviattomuudesta, ehkä kasvatuksen valinnaisuudestakin, seuraelämän\nsääntöjen tietämättömyydestä; äidin puolelta -- heikkoudesta ja\nlikinäköisyydestä. Kreivin huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden\nsekä hänen jokapäiväisen käymisensä voi päättää tulevan huvilain\nnaapuriuuden ja iloisen vastaanoton johdosta, jota hän aina kohtasi\nLjubetskilla.\n\nAsia näytti aivan luonnolliselta, jos katsoi sitä tavallisella\nsilmällä; mutta Aleksander katsoi suurennuslasiin ja näki paljon...\npaljon... mitä paljaalla silmällä ei nähdä.\n\nMiksi, kysyi hän itseltään, miksi Nadinka on hänelle muuttunut? Hän\nei odota häntä enää puutarhassa, eikä ota vastaan hymyllä, vaan\npelolla, pukee muutama aika sitten itseään paljon huolellisemmin.\nHänen kohtelussaan ei ole välinpitämättömyyttä. Hän on huolellisempi\nmenettelyssään, aivankuin olisi tullut järkevämmäksi. Välistä hänen\nsilmissään ja sanoissaan piilee jotain salaisuuden tapaista...\nMissä herttaiset oikut, ujous, vallattomuus, iloisuus ovat? Kaikki\nnämä ovat kadonneet. Hän on tullut totiseksi, ajattelee ja on\nääneti. Häntä juurikuin mikä piinaa. Nyt hän on kaikkien muiden\ntyttöjen näköinen: samanlainen teeskentelijä, valehtelee samalla\ntavalla, kyselee yhtä huolellisesti miten terveyden laita on...\non yhtä huomaavainen, ystävällinen etiketin mukaan... hänelle...\nAleksanderille! jonka kanssa... Oi, Jumala. Sydämmensä oli pakahtua.\n\nEivät asiat ole ilman mitään vaan sillä tavoin, ei olekaan, sanoi\nhän yhä itselleen, tämän alla piilee jotain! Kyllä minä otan selon,\nvaikka maksaisi mitä tahansa, ja sitte Herra varjelkoon...\n\nSinäkin päivänä, kun kreivi oli mennyt, koetteli Aleksander saada\ntilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken. Mitä kaikkea hän\nkoettelikaan? Otti kirjan, jolla Nadinka tavallisesti houkutteli\nhäntä puutarhaan äidin luota, näytti hänelle sen ja läksi rannalle,\nsiinä luulossa, että Nadinka paikalla juoksee sinne. Hän odotti,\nodotti -- mutta ei kuulu tulevaksi. Aleksander tuli takaisin\nhuoneesen. Nadinka luki kirjaa eikä katsahtanut häneen. Hän istui\nhänen viereensä. Nadinka ei kohottanut silmiään, sitten kysyi\nnopeasti, sivumennen että työskenteleekö hän kirjallisella alalla, ja\nonko ilmestynyt jotain uutta? Menneestä ei sanaakaan.\n\nAdujew alkoi puhua äidin kanssa. Nadinka läksi puutarhaan. Äiti meni\nulos kamarista ja Adujew syöksi myöskin puutarhaan. Kun Nadinka\nhuomasi hänet, nousi hän penkiltä, eikä tullut häntä vastaan, vaan\nmeni pyöreää käytävää myöten verkalleen kotia kohden, aivan kuin\npakoon. Adujew kiirehti askeleitaan ja Nadinka samoin.\n\n-- Nadeshda Aleksandrowna! huusi Aleksander kaukaa. Minä tahtoisin\nsanoa Teille pari sanaa.\n\n-- Mennään kamariin: täällä on niin kosteata, vastasi hän.\n\nTultuaan huoneesen, istui hän jälleen äidin viereen. Aleksander oli\nvähällä pyörtyä.\n\n-- Vai Te pelkäätte nykyjään kosteutta? sanoi hän pistellen.\n\n-- Niin, nyt ovat illat niin pimeät ja kylmät, vastasi Nadinka\nhaukotellen.\n\n-- Me muutamme kohta, huomautti äiti. -- Olkaa niin hyvä, Aleksander\nFeodoritsh, ja pistäytykää asuntoomme ja muistuttakaa isäntää, että\nhän laittaisi uudestaan pari lukkoa ovissa ja Nadinkan makuuhuoneen\nakkunanluukun. Hän lupasi -- mutta mahdollista kyllä, että unhoittaa.\nHe ovat kaikki samanlaisia: nylkevät vaan rahoja.\n\nAdujew alkoi ottaa jäähyväisiä.\n\n-- Muistakaa: ei kauaksi aikaa! sanoi Maria Mihailowna.\n\nNadinka oli ääneti.\n\nAdujew lähestyi jo ovea, mutia kääntyi takaisin häneen päin. Nadinka\notti kolme askelta häntä vastaan. Aleksanderin sydän säpsähti.\n\n\"Vihdoinkin\", ajatteli hän.\n\n-- Tuletteko meille huomenna? kysyi Nadinka kylmästi, mutta hänen\nsilmänsä kiintyivät Aleksanderiin janoavalla uteliaisuudella.\n\n-- En tiedä; miten niin?\n\n-- Ilman vaan kysyn; tuletteko? -- Tahtoisitteko?\n\n-- Tuletteko huomenna meille? toisti Nadinka samalla kylmällä\näänellä, mutta suurella kärsimättömyydellä?\n\n-- En! vastasi hän harmistuneena.\n\n-- Mutta ylihuomenna?\n\n-- En; en tule viikkoon, kenties kahteen... en pitkään aikaan!...Hän\nloi Nadinkaan tutkivaisen katseen, koetteli lukea hänen silmistään\nmillaisen vaikutuksen hänen vastauksensa oli tehnyt.\n\nNadinka ei puhunut mitään, vaan hänen silmänsä laskeutuivat tuokiossa\nalas Aleksanderin vastauksen johdosta. Mitä niissä oli? Himmentikö\nniitä suru, tahi välähtikö niistä ilon salama? Ei mitään voinut lukea\nnäistä marmorin tapasista kasvoista.\n\nAleksander puristi hattua kädessään ja meni matkoihinsa.\n\n-- Älkää unhottako voidella rintaanne opodeldokilla! huusi Maria\nMihailowna hänen jälkeensä. Aleksanderilla oli taas pula -- ottaa\nselkoa, miksi Nadinka oli tehnyt sen kysymyksen? Mitä siinä oli:\nhaluko vai pelko häntä nähdä?\n\n\"Oh mitä piinaa! mitä piinaa!\" puhui hän epätoivoisena.\n\nAleksander parka ei kestänyt kauempaa: hän tuli sinne kolmantena\npäivänä. Nadinka oli puutarhan aidan vieressä, kun Aleksander läheni.\nHän tuli iloiseksi, mutta paikalla kun Aleksander alkoi rantaa\nlähestyä, kääntyi Nadinka aivan kuin häntä näkemättä, tehtyään\nmuutamia viistoja askelia pitkin tietä ja kävellen melkein kuin\nsuunnatta, meni hän kotia.\n\nAleksander tapasi hänet äitinsä luota. Siellä oli pari ihmistä\nkaupungista, naapuri Maria Ivanowna ja tuo välttämätön kreivi.\nAleksanderin kärsimykset olivat mahdottomat kestää. Taaskin kului\nkoko päivä tyhjissä joutavissa puheissa. Miten nuo vieraat häntä\nkyllästyttivät! He puhuivat rauhallisesti kaikesta tyhjästä,\ntuumiskelivat, laskivat leikkiä ja nauroivat.\n\n\"He nauravat!\" sanoi Aleksander. \"He voivat nauraa, kun... Nadinka...\non minulle muuttunut. Heistä se ei ole mitään! Surkuteltavat tyhjät\nihmiset: kaikelle he iloitsevat.\"\n\nNadinka meni puutarhaan; kreivi ei mennyt hänen perässään. Muutama\naika sitten välttivät hän ja Nadinka toisiaan Aleksanderin aikana.\nVälistä hän kohtasi heidät kahden puutarhassa tahi kamarissa, mutta\nsitten he erosivat eivätkä hänen aikanaan enää yhtyneet. Uusi\nhirmuinen havainto Aleksanderille: merkki, että he ovat keskinäisissä\nsuhteissa.\n\nVieraat hajosivat. Kreivi meni myöskin pois. Nadinka ei sitä tiennyt\neikä kiirehtinyt kotia. Adujew meni kursastelematta Maria Mihailownan\nluota puutarhaan. Nadinka seisoi selin häneen päin, pitäen kädellä\nkiinni aidasta pää nojaten käteen, niinkuin sinä unhottamattomana\niltana... Hän ei nähnyt, eikä kuullut Aleksanderin tuloa.\n\nVoi miten hänen sydämensä löi, kun hän hiipi varkain varpaisillaan\nsinne. Hengityksensäkin lakkasi.\n\n-- Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän niin mielenliikutuksessa että se\ntuskin kuului.\n\nNadinka säpsähti, aivan kuin hänen vieressään olisi ammuttu, kääntyi\nja peräytyi hänestä askeleen verran.\n\n-- Sanokaa, olkaa niin hyvä, mitä savua tuolla on? alkoi hän puhua\nhämmästyneenä, osoittaen nopeasti järven vastapäätä olevaa puolta.\nOnko siellä tulipalo, vai sellainen uuni... tehtaalla?...\n\nAleksander katseli häntä ääneti.\n\n-- Oikein totta, minä luulin tulipalon olevan... Mitä te niin\nkatsotte minuun, ettekö usko?...\n\nHän vaikeni.\n\n-- Siis Te, alkoi Aleksander päätään pudistaen. -- Tekin olette\nniinkuin kaikki toisetkin... Kuka olisi voinut sitä odottaa... pari\nkuukautta takaperin?... -- Mitä sanotte? Minä en ymmärrä Teitä, sanoi\nhän ja tahtoi mennä.\n\n-- Malttakaa. Nadeshda Aleksandrowna, minä en voi kestää enää tätä\nkoetusta.\n\n-- Mitä koetusta? Minä tosiaankaan en tiedä?...\n\n-- Älkää teeskennelkö, sanokaa, Tekö se olette? oletteko sama kuin\nennen?\n\n-- Minä olen aina sama! sanoi Nadinka päättävästi.\n\n-- Kuinka! Ettekö olekaan minulle muuttunut!\n\n-- En; olenhan minä mielestäni yhtä ystävällinen, yhtä iloisena tulen\nTeitä vastaan...\n\n-- Yhtä iloisena! mutta miksi juoksette pois aidan luota?...\n\n-- Minäkö juoksen! Katsokaa mitä olette keksinyt: minä seisoin aidan\nvieressä, mutta Te sanotte että -- juoksen.\n\nHän nauroi pakoitetusti.\n\n-- Nadeshda Aleksandrowna, heittäkää vilppi! jatkoi Adujew.\n\n-- Mikä vilppi? Mitä Te minua kiusaatte?\n\n-- Tekö se olette? Jumalani! Puolitoista kuukautta takaperin, tällä\npaikalla...\n\n-- Minä tahtoisin tietää, mikä savu tuolla puolla on?\n\n-- Hirveätä! Hirveätä! sanoi Aleksander.\n\n-- Mutta mitä minä sitten olen Teille tehnyt? Te olette lopettanut\nmeillä käymisen -- tehkää kuin tahdotte... vastoin tahtoa\npidättämään... alkoi Nadinka.\n\n-- Te teeskentelette ikäänkuin ette tietäisi, miksi olen lakannut\nkäymästä?\n\nNadinka katsoi syrjään ja heilutti päätään.\n\n-- Mutta kreivi? sanoi Aleksander melkein uhkaavaisena.\n\n-- Mikä kreivi?\n\nHänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin ensi kertaa olisi kuullut\nkreivistä.\n\n-- Mikä! Sanokaa vielä, virkkoi Aleksander katsoen häntä suoraan\nsilmiin, sanokaa ettette hänestä välitä?\n\n-- Te olette tullut hulluksi! vastasi hän peräytyen Adujewista.\n\n-- Niin, Te ette erehtynyt! jatkoi hän. Järkeni sammuu päivä\npäivältä... Voiko noin kavalasti, noin kiittämättömästi kohdella\nihmistä, joka rakastaa Teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa,\njoka on kaikki Teidän tähtenne unhottanut, kaikki... joka luuli pian\ntulevansa ainaisesti onnelliseksi? Mutta Te...\n\n-- Mitä minä? kysyi Nadinka yhä peräytyen.\n\n-- Mitäkö, vastasi hän raivostuneena tuosta kylmäkiskoisuudesta.\n\n-- Te olette unhottanut! Minä muistutan Teitä, että tällä samalla\npaikalla, olette sata kertaa vannonut olevanne minun omani: \"Nämät\nvalat kuulee Jumala!\" sanoitte. Niin. Hän kuulee ne! Teidän täytyy\npunastua taivaan ja näiden puiden edessä, joka ruohon edessä...\nkaikki ovat onnemme todistajat: joka ainoa hiekan muru puhuu tässä\nrakkaudestamme: katsokaa ympärillenne!... Te olette valan rikkoja!!!\n\nNadinka katseli kauhulla häneen! Adujewin silmät säteilivät ja huulet\nkalpenivat.\n\nHyi! kuinka Te olette ilkeä! sanoi Nadinka arasti. Mistä Te olette\nvihainen? En minä ole antanut teille rukkasia, ettehän ole vielä\nmamman kanssa puhunut... mistä Te tiedätte...\n\n-- Puhu tämmöisien tekosien perästä.\n\n-- Millaisten tekosien? En minä tiedä?...\n\n-- Millaisten? Minä sanon paikalla: mitä merkitsevät kohtaukset\nkreivin kanssa, ratsastaminen?\n\n-- En suinkaan minä voi juosta häntä pakoon, kun mamma lähtee\nulos huoneesta! Ratsastaminen merkitsee... että minä pidän\nratsastamisesta... se on niin herttaista: hypähtelee selässä... ah\nmiten herttainen hevonen tuo Lucie on! Oletteko nähnyt sen?... Se\ntuntee jo minut...\n\n-- Mutta muutos kohtelussa minua kohtaan? jatkoi hän. Miksi kreivi\nkäy teillä joka päivä aamusta iltaan?\n\n-- Ah! Jumalani! mistä minä tiedän? Kuinka Te olette naurettava!\nMamma niin tahtoo.\n\n-- Se ei ole totta! Mamma tahtoo sitä mitä Te tahdotte. Kenelle\nkaikki nuo lahjat ovat, nuotit, albumit, kukkaset? Mammaltako kaikki?\n\n-- Niin, mamma pitää sangen paljon kukkasista. Hän osti vielä\neilenkin puutarhurilta...\n\n-- Miksi Te puhutte hänen kanssaan puoliääneen? jatkoi Aleksander,\nhuolimatta hänen sanoistaan. Katsokaa, Te kalpenette, tunnette\nsyyllisyytenne. Kukistaa toisen ihmisen onnen, unhottaa,\nmenettää kaikki niin pian, niin helposti: silmän palvelusta,\nkiittämättömyyttä, valhetta, petosta... niin petosta!... Miten\nolette voinut alentaa siihen itseänne? Rikas kreivi, salonkileijona,\nkunnioitti Teitä heittämällä Teihin suosiollisen katseen -- niin te\ntulitte paikalla, lankesitte tuon tekokultaisen auringon eteen; missä\non häpeä!!! Kreivi ei saa olla täällä enää! sanoi hän tukehtuneella\näänellä: -- kuuletteko sen? Jättäkää, lopettakaa kanssakäyminen\nhänen kanssaan, että hän unhottaisi tien teidän taloonne!... minä en\nsalli... Hän tempasi hurjasti Nadinkaa käsivarresta.\n\n-- Mamma, mamma! Tulkaa tänne! huusi Nadinka läpitunkevalla äänellä,\nirrottaen itsensä Aleksanderista, ja irtipäästyään syöksi suin päin\nkotoa kohden.\n\nAleksander istui penkillä ja piteli kädellään päätään.\n\nNadinka tuli juosten kamariin peljästyneenä ja kaatui tuolille.\n\n-- Mitä sinä? Mikä sinun on? Mitä sinä huudat? kysyi äiti\nrauhattomana ja meni häntä vastaan.\n\n-- Aleksander Feodoritsh... ei ole terve! sai hän töin tuskin\nsanotuksi.\n\n-- Mitä sinä siitä peljästyt?\n\n-- Hän on niin hirmuinen... mamma, älkää Jumalan tähden päästäkö\nhäntä minun luokseni.\n\n-- Miten sinä minun peljästytit, hullu.! No mitä siitä jos hän on\nsairas? Minä tiedän, että hänen rintansa on kipeä. Mitä siinä on\nhirmuista? Ei se ole keuhkotautia! Kun hän hieroo opodeldokilla --\nniin se menee ohitse: näkyy ettei hän ole totellut minua, ei ole\nhieronut.\n\nAleksander tuli järkiinsä. Kuume oli mennyt ohitse, mutta tuska oli\ntullut kahta vertaa suuremmaksi. Epäilystään ei hän saanut selväksi,\noli vaan säikäyttänyt Nadinkan ja nyt ei saa tietysti häneltä\nvastausta: hän ei ryhtynyt oikealla tavalla, asiaan. Hänen päähänsä\npisti yht'äkkiä, niinkuin jokaisen rakastuneen tuokin ajatus: \"ehkä\nhän ei olekaan syyllinen? Kenties hän on todella välinpitämätön\nkreivistä. Tolkuton äiti kutsuu häntä joka päivä: mitä hän sitte\nmahtaa? Kreivi, niinkuin seuraelämän ihminen ainakin, on miellyttävä;\nNadinka on sievä tyttö: kenties kreivi tahtoo miellyttää häntä. Ehkä\nNadinkaa miellyttää kukat, ratsastaminen, viattomat huvitukset,\nmutta ei itse kreivi? Antaa vaikka olla, että tässä on hiukan\nkoketeeraamistakin: eikö se ole anteeksi annettava? Toiset ovat\nvanhempia ja kuitenkin tekevät Jumala ties mitä.\"\n\n-- Hän lepäsi, illan säde leimahti hänen sydämmessään. Rakastuneet\novat kaikki semmoisia: milloin ovat liian sokeita, milloin liiankin\nnäkeviä. Ja sitte oli niin hauskaa puolustaa rakastettua henkilöä.\n\n\"Mutta miksi hän on muuttunut käytöksessään minua kohtaan?\" kysyi\nhän itseltään ja kalpeni. -- \"Miksi hän pakenee minua, on ääneti,\nniinkuin häntä hävettäisi? Miksi hän eilen, arkipäivänä pukeutui niin\nhienosti? Vieraita ei ollut muita paitsi kreivi. Miksi hän kysyi,\n'alkavatko baletit kohta?' Kysymys oli yksinkertainen; mutta hänelle\nmuistui mieleen, että kreivi lupasi sivumennen hakea hyvän loogin,\nkatsomatta kaikkiin vaikeuksiin: luonnollisesti hän tulee olemaan\nheidän kanssaan. Miksi hän läksi eilen puutarhasta pois? Miksi hän ei\ntullut puutarhaan? Minkätähden kyseli sitä, miksikä ei kysellyt...\"\n\nHän vaipui taaskin raskaasen epäilykseen ja kärsi taaskin ankarasti\nja tuli siihen päätökseen, ettei Nadinka ole häntä milloinkaan\nrakastanut.\n\nJumalani, Jumalani! puhui hän epätoivoissaan. Kuinka on raskasta,\nkuinka katkeraa eläminen! Anna minulle se kuoleman hiljaisuus, se\nsielun uni...\n\nNeljännestunnin kuluttua tuli hän kamariin surullisena ja arkana.\n\n-- Hyvästi Nadeshda Aleksandrowna, sanoi hän arasti.\n\n-- Hyvästi, vastasi tämä katkonaisesti; silmiään nostamatta.\n\n-- Koska sallitte minun tulla?\n\n-- Silloin kuin Teitä haluttaa. Sitäpaitsi... me muutamme tällä\nviikolla kaupunkiin: me annamme teille sitten tietää...\n\n-- Aleksander läksi pois. Kului enemmän kahta viikkoa. Kaikki olivat\njo muuttaneet kesähuviloista. Ylhäisten salongit loistivat uudelleen.\nPöydän-päällikönkin vierashuonetta valaisi kaksi seinälamppua, hän\nosti puoli puutaa stearinikynttilöitä, asetti kaksi korttipöytää ja\nodotti Ivan Stepanitshiä ja Stepan Ivanitshia, ilmoitti vaimollensa,\nettä heillä alkavat tiistaina -- vastaanotto-päivät.\n\nMutta Adujew ei vaan saanut Ljubetskilta mitään kutsumusta. Hänelle\ntuli vastaan sekä kokki että sisäpiika. Sisäpiika kun huomasi hänet,\nalkoi juosta pois: näkyi että hän toimi neitinsä hengessä. Kokki\nseisattui.\n\n-- Miksi Te, herra, olette meidät unhottanut? sanoi hän. On jo\npuolitoista viikkoa kulunut siitä, kuin me muutimme.\n\n-- Ehkä Teillä ei ole vielä... järjestyksessä, ehkä ette ota vastaan?\n\n-- Miksi emme ottaisi vastaan: kaikki ovat jo käyneet meillä, Teitä\nvaan ei ole kuulunut; rouva ei voi kyllin ihmetellä sitä. Hänen\nylhäisyytensä käy meillä joka päivä... hän on niin hyvä herra. Minä\nkävin viemässä erästä vihkoa yhtenä päivänä neideltä -- hän antoi\nminulle punasta viiniä.\n\n-- Mikä hupakko sinä olet! sanoi Adujew ja alkoi juosta lörpöttelijän\nluota pois. Iltasella kulki hän Ljubetskin asunnon ohitse. Siellä oli\nvaloisata. Paraatioven edessä oli katosvaunut.\n\n-- Kenen vaunut? kysyi hän.\n\n-- Kreivi Novinskin.\n\nToisena, kolmantena päivänä oli samoin. Viimeinkin hän astui\nkerran sisään. Äiti otti hänet ystävällisesti vastaan, torui\npoissaolemisesta ja torui siitä ettei hän ole hieronut rintaansa\nopodeldokilla. Nadinka kohteli häntä -- rauhallisesti, kreivi --\nkohteliaasti. Keskustelu ei tahtonut menestyä.\n\nSillä tavoin hän kävi pari kertaa. Turhaan katseli hän tutkivasti\nNadinkaa: hän ei ollut huomaavinaankaan Aleksanderin katseita, mutta\nkuinka hän ennen huomasi! Välistä kun hän keskusteli äidin kanssa,\nniin Nadinka asettui seisomaan vastapäätä häntä, Maria Mihailownan\ntuolin taakse, irvisteli hänelle, peuhasi ja saattoi hänet nauramaan.\n\nHänet valtasi sietämätön kaiho. Hän ajatteli vaan sitä, kuinka hän\nsaisi heitetyksi hartioiltaan vapaaehtoisesti otetun ristin. Hän\ntahtoo saada seikat selvitetyiksi, \"Sama se, millainen vastaus on\",\najatteli hän, \"kun vaan saisin epäilyksen muutetuksi oikeaan tietoon\".\n\nKauan tuumiskeli hän, miten piti asiaan ryhtyä, viimein hän keksi\njotakin ja meni Ljubetskille.\n\nKaikki näytti olevan hänelle suosiollista. Vaunuja ei ollut\nparaadikäytävän edessä. Hiljaan astui hän saliin ja pysähtyi\nhetkiseksi vieraskamarin oven eteen, vetääkseen henkeä. Nadinka\nsoitti siellä pianoa. Etempänä istui Ljubetskaja eräässä kamarissa ja\nneuloi huivia. Kun Nadinka kuuli askeleet salissa, alkoi hän soittaa\nhiljemmin ja ojensi päänsä eteenpäin. Hän odotti hymy huulillaan\nvierasta. Vieras tuli esiin ja hymy katosi silmänräpäyksessä; sen\nsijaan tuli pelko. Hänen kasvonsa muuttuivat hieman ja hän nousi\ntuolilta. Ei hän odottanut tätä vierasta.\n\nAleksander kumarsi ääneti ja istui kuin varjo etemmäksi, äidin luo.\nHän kulki hiljaa, ilman entistä varmuutta, pää alaspäin. Nadinka\nistui ja jatkoi soittamista, katsellen välistä rauhattomana taakseen.\n\nPuolen tunnin kuluttua kutsuttiin äitiä huoneesta. Aleksander tuli\nNadinkan luo. Tämä nousi ja tahtoi mennä pois.\n\n-- Nadeshda Aleksandrowna, sanoi Adujew murheellisesti, odottakaa,\nsallikaa minulle viisi minuttia, ei enempää.\n\n-- Minä en voi kuulla Teitä! sanoi Nadinka ja meni pois. Viime\nkerralla Te olitte...\n\n-- Minä olin syyllinen! Nyt minä puhun toisella tavalla, annan Teille\nlupauksen: Te ette kuule ainoatakaan soimausta. Älkää kieltäkö\nminulta, ehkä tämä on viimeisen kerran. Selitys on välttämätön.\nAnnoittehan luvan minulle, että saan pyytää äidiltänne Teidän\nkättänne. Sen jälkeen on tapahtunut paljon...jota... sanoilla --\nminun täytyy uudistaa sama kysymys. Istukaa ja jatkakaa soittamista:\näitinne ei siten kuule; eihän tämä ole ensimmäistä kertaa...\n\nNadinka totteli koneentapaisesti: keveästi punastuen, alkoi hän ottaa\nakkordeja ja levottomassa odottamisessa suunnitti katseensa Adujewiin.\n\n-- Mihin Te menitte Aleksander Feodoritsh? kysyi äiti, palattuaan\npaikalleen.\n\n-- Minä tahtoisin puhua Nadeshda Aleksandrownan kanssa...\nkirjallisuudesta, vastasi hän.\n\n-- No, puhukaa, puhukaa: tosiaan Te ette ole moneen aikaan puhuneet.\n\n-- Vastatkaa minulle lyhyesti ja teeskentelemättä yhteen kysymykseen,\nalkoi hän puoliääneen, niin selityksenne loppuu paikalla...\nRakastatteko minua enää?\n\n-- Quelle idée! vastasi Nadinka hämmästyneenä. Tiedättehän kuinka\nmamma ja minä aina olemme arvostelleet Teidän ystävyyttänne... kuinka\nolimme aina iloiset teidän tulostanne...\n\nAdujew katsoi häneen ja ajatteli: \"sinäkö se olet, oikullinen, mutta\nsydämmellinen lapsi, tämä vallaton tyttö veitikka? Kuinka pian hän\non oppinut teeskentelemään? Kuinka pian naisen luonto on kehittynyt!\nOlivatko ne herttaiset oikut todellakin silmänpalveluksen ja\nviekkauden ituja?... Kas miten pian, ihan ilman sedän keinoa, tämä\ntyttö on muuttunut naiseksi! Kaikki vaan kreivin koulussa parissa\nkolmessa kuukaudessa! Oi, setä, setä! Tässäkin olet sinä säälimättä\noikeassa.\"\n\n-- Kuulkaa, sanoi hän semmoisella äänellä, että teeskentelijältä\nlensi yht'äkkiä naamari kasvoilta, jätetään mamma sikseen: tulkaa\nhetkiseksi entiseksi Nadinkaksi, niinkuin silloin kuin Te minua\nvähän rakastitte... ja vastatkaa minulle suoraan: minun täytyy saada\ntietää, Jumal' avita täytyy.\n\n-- Nadinka oli ääneti, muutti ainoastaan nuotit ja alkoi tarkasti\nkatsella ja soittaa jotain vaikeata kohtaa.\n\n-- No hyvä, minä muutan kysymyksen, jatkoi Adujew. Sanokaa, onko\nastunut sijaan -- en tahdo edes mainita kuka -- onko joku astunut\nminun sijaani Teidän sydämmessänne?...\n\nNadinka niisti kynttilää ja kauaa aikaa pudisti sen sydäntä.\n\n-- Vastatkaahan, Nadeshda Aleksandrowna: yksi sana pelastaa minut\ntuskasta, Teidät -- vastenmielisestä selityksestä.\n\n-- Ah, Jumalani, lopettakaa! Mitä minä sanoisin Teille? Minulla ei\nole mitään sanomista! vastasi hän kääntyen pois Adujewista.\n\nToinen olisi tyytynyt siihen vastaukseen ja olisi huomannut, ettei\nhänellä ole enää mitään toimitettavaa, minkä hän olisi ymmärtänyt\nsiitä äänettömästä, piinallisesta surusta, joka oli Nadinkan\nkasvoille kirjoitettu ja esiintyi liikkeissäkin. Mutta Adujewille ei\nollut kylliksi. Hän kidutti kuin pyöveli uhriaan, häntä elähdytti\njoku outo epätoivon halu juoda kärsimysmalja kerrassaan pohjaan asti.\n\n-- Ei! sanoi hän, lopettakaa tämä piina tänään; epäilykset\ntoinen toistaan mustemmat, valtaavat järkeni, repivät sydämmeni\npalaisiksi. Minä olen läpi menehtymäisilläni luulen että rintani\nhalkeaa ponnistuksesta... ei ole minulla mitään millä voisin tulla\nvakuutetuksi epäluuloissani; Teidän täytyy itsenne päättää; muutoin\nen minä koskaan rauhoitu.\n\nAdujew katsoi häneen ja odotti vastausta. Nadinka oli vaan ääneti.\n\n-- Säälikää minua! alkoi hän uudelleen. Katsokaa minua, olenko minä\nitseni näköinen? Kaikki pelkäävät minua, eivät enää tunnekaan...\nkaikki minua säälivät, Te ette yksin vaan...\n\nAivan oikein: hänen silmänsä paloivat kummallisella liekillä. Hän oli\nlaiha, kalpea, otsalle nousivat suuret hikikarpaleet. Nadinka heitti\nhäneen salaisen katseen ja hänen katseessaan välähti jotain säälin\ntapaista. Hän otti Adujewia kädestäkin kiinni, mutta heitti sen\nkumminkin huokauksella irti.\n\n-- No mitä? kysyi Aleksander.\n\n-- Ah, jättäkää minut rauhaan! sanoi hän synkkämielisesti, Te\nkidutatte minua kysymyksillänne...\n\n-- Minä rukoilen Teitä Jumalan nimessä! sanoi hän. Lopettakaa\nkaikki yhdellä sanalla... Mitä hyödyttää tuo umpimielisyys? Minulle\njää kylmä toivo, minä en lopeta, vaan ilmestyn Teille joka päivä\nkalpeana, liikutettuna... Minä saatan Teidät suruiseksi. Jos\nkiellätte teillä käymästä -- niin minä kierrän akkunainne alla,\nkohtaan Teitä teatterissa, kadulla, joka paikassa, kuin haamu,\nmemento mori. Kaikki se olisi ehkä hullua, naurettavaa sille, ketä\nvaan naurattaisi, -- mutta minua se koskisi kipeästi! Te ette tunne\nhimoa, millainen se on, mihin se saattaa. Jumala varjelkoon Teitä\nsitä koskaan tietämästä!... Mitä hyötyä Teillä on äänettömyydestä?\nEikö olisi parasta sanoa paikalla?\n\n-- Mistä te minua kysytte? sanoi Nadinka, heittäytyen nojatuolin\nkarmia vasten. -- Minä olen ihan sekaisin... pääni on aivan kuin\nsumussa...\n\nHän painoi suonenvedon tapaisesti kättään otsaa vasten ja veti sen\nheti takaisin.\n\n-- Minä kysyin: onko joku muu astunut minun sijaani Teidän\nsydämmessänne? Yksi sana vaan -- on tahi ei -- päättää kaikki; ei se\nkestä kauan sanoa.\n\nNadinka tahtoi jotain sanoa, mutta ei voinut, silmät laskettuina\nmaahan, alkoi hän lyödä sormellaan yhtä näppäintä. Näkyi, että\nhänkin taisteli kovasti itsensä kanssa. \"Ah!\" sanoi hän vihdoinkin\nsynkkämielisesti.\n\n-- Onko vai ei? toisti Adujew, pidättäen hengitystään.\n\nKului muutama sekuntti.\n\n-- Onko vai ei!\n\n-- On! kuiskasi Nadinka niin hiljaa, että tuskin kuului; sitten hän\nkumartui kokonaan pianon ylitse, aivan kuin uinahduksissaan ja alkoi\nottaa akkordeja.\n\nTämä kajahti melkein kuulumattomasti, kuin huokaus, mutta se teki\nAleksanderin kuuroksi; sydän tuntui kuin olisi repeytynyt, jalat\nnotkistuivat hänen allansa. Hän laskeutui tuolille, joka oli pianon\nvieressä ja oli ääneti.\n\nNadinka katsoi pelolla häneen. Hän katseli Nadinkaa mielettömän\nnäköisenä.\n\n-- Aleksander Feodoritsh! huusi yht'äkkiä äiti viereisestä huoneesta,\nkumpanen korva soi?\n\nHän oli ääneti.\n\n-- Mamma puhuttelee Teitä, sanoi Nadinka.\n\n-- Mitä?\n\n-- Kumpanen korva soi? huusi äiti, -- mutta pikemmin.\n\n-- Molemmat! sanoi Aleksander synkästi.\n\n-- Hyi millainen olette, vasen!\n\nMinä koetin arvata, jos kreivi tulee tänään.\n\n-- Kreivi, sanoi Aleksander.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi! sanoi Nadinka, heittäytyen hänen\nluokseen. Minä en ymmärrä itseäni... Tämä tapahtui kaikki\naavistamatta, vastoin tahtoani... en tiedä miten... minä en voi Teitä\npettää...\n\n-- Minä pidän sanani, Nadeshda Aleksandrowna, vastasi hän, en sano\nTeille yhtäkään nuhdetta. Kiitän Teitä avomielisyydestänne... Te\nolette tehnyt minulle paljon, paljon... tänään... minun oli vaikea\nkuulla tuota, Teidän oli vielä vaikeampi sanoa... Hyvästi; Te ette\nole enää näkevä minua: yksi palkinto avomielisyydestänne... mutta\nkreivi, kreivi!\n\nHän puri hampaitaan ja meni ovea kohti.\n\n-- Niin, sanoi hän kääntyen takaisin, -- mihin tämä Teidät saattaa?\nKreivi ei Teitä nai: mitkä tarkoitukset hänellä on?\n\n-- Minä en tiedä, sanoi Nadinka surullisesti nyykyttäen päätään.\n\n-- Jumalani! kuinka Te olette sokaistu! huudahti Aleksander kauhulla.\n\n-- Hänellä ei voi olla pahoja tarkoituksia... vastasi Nadinka\nheikolla äänellä.\n\n-- Olkaa varoillanne Nadeshda Aleksandrowna. Aleksander otti hänen\nkätensä, suuteli sitä ja meni epävakaisilla askeleilla huoneesta.\nHäntä oli kauhea nähdä. Nadinka jäi paikalleen liikkumattomana.\n\n-- Miksi sinä et soita, Nadinka? kysyi äiti muutaman hetken päästä.\n\nNadinka heräsi kuin raskaasta unesta ja huokasi.\n\n-- Paikalla, mamma! vastasi hän miettiväisestä. Kallistaen vähän\npäätään sivulle, alkoi hän arasti kosketella näppäimiä, Hänen\nsormensa vapisivat. Hän kärsi nähtävästi omantunnon vaivoja ja\nhänelle heitetystä sanasta, epäilemisestä: \"Olkaa varoillanne!\" Kun\nkreivi tuli, oli hän ääneti, ikävä, hänen käytöksessään oli jotain\npakoitettua. Hän läksi, syyttäen päänkivistystä, aikaseen kamariinsa.\nTänä iltana tuntui hänestäkin katkeralta elää maailmassa.\n\nAdujewin voimat, kun hän pääsi alas portaita, pettyivät, ja hän istui\nviimeiselle porraslaudalle, peitti silmänsä nenäliinalla ja alkoi\nitkeä ääneen, mutta kyynelittä. Sillä aikaa kulki porstuan ohitse\nportinvartija. Hän pysähtyi ja kuunteli.\n\n-- Marfa hoi, Marfa! huusi hän, tultuaan likaisen ovensa luo, tulepas\ntänne, kuule, kuinka tuolla joku ulvoo, aivankuin eläin. Luulin että\nmeidän kahlekoira olisi päässyt irti kahleista, mutta ei, tämä ei ole\nse.\n\n-- Ei, tämä ei ole se! toisti Marfa kuunneltuaan. -- Mikä ihme se on?\n\n-- Menepäs ja tuo tänne lyhty: se riippuu uunin takana. Marfa toi\nlyhdyn.\n\n-- Vieläkö se ulvoo? kysyi hän.\n\nVielä ulvoo! Eiköhän vaan liene joku vintiö sinne mennyt.\n\n-- Kuka siellä on? kysyi portinvartija. Ei vastausta.\n\n-- Kuka siellä on? toisti Marfa. Aina vaan sama ulvominen kuului. He\nastuivat molemmat kiireesti sisään. Adujew syöksi pois.\n\n-- Ah, se oli joku herra, sanoi Marfa, katsoen hänen jälkeensä: --\nmutta sinä keksit: vintiö! Kas olipa sinulla järkeä mennä semmoista\nsanomaan! Johan nyt joku vintiö rupeisi ulvomaan vieraassa porstuassa!\n\n-- Mutta hän oli varmaankin juovuksissa!\n\n-- Vielä pahempaa! vastasi Marfa: -- luuletko kaikkien olevan sinun\nkalttaisiasi? Eivät kaikki juovuksissa ulvo niinkuin sinä teet.\n\n-- Nälästäkö hän sitten ulvoi? huomautti portinvartija harmistuneena.\n\n-- Mitä! sanoi Marfa katsoen häneen eikä tiennyt mitä piti sanoman:\n-- kuka tietää ehkä hän on jotain pudottanut -- kenties rahaa...\n\nMolemmat kävivät äkkiä kykkysille ja alkoivat lyhty kädessä etsiä\npitkin laattiata kaikista nurkista.\n\n-- Pudotti! mutisi portinvartija, valaisten laattiaa: -- mihin hän\ntässä olisi voinut pudottaa? Portaat ovat puhtaat, kiviset, täältä\nlöytää neulankin jos pudotti! Kyllä se olisi kuulunut, jos hän olisi\npudottanut: helähtäisi kyllä kiveen; olisihan paikalla ottanut ylös!\nMissä hän tässä voisi pudottaa? Ei missään! Pudotti! kylläkai hän\npudotti: ei hän ollut sitä laatua, että olisi pudottanut! Ole muka\nvaroillasi, että hän pudottaisi! Ei: tämmöinen koettaa, miten saisi\ntoiselta taskuunsa pistetyksi! Hän muka pudottaisi! Kyllä tunnetaan\nnuo veijarit! Olisi muka pudottanut! Kyllä kai hän pudotti?\n\nKauan ryömivät he vielä pitkin laattiata hakien pudotettuja rahoja.\n\nEi ole, ei ole, sanoi viimein portinvartija huokauksella, puhalsi\nsitten sammuksiin kynttilän nipisti kahdella sormella sen sydäntä ja\npyyhkäsi sormiansa lammasnahkaturkkiinsa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSamana iltana, kello kaksitoista, siihen aikaan kun Piotr Ivanitsh,\nkynttilä ja kirja toissa kädessä, toisella kädellä pidellen\naamutakkinsa lievettä, astui toimitushuoneesta makuuhuoneeseen\nlevolle, ilmoitti kamaripalvelija hänelle, että Aleksander Fedoritsh\ntahtoo häntä tavata.\n\nPiotr Ivanitsh kohotti kulmakarvojaan, mietti hiukkasen ja sanoi\nsitten tyyneesti.\n\n-- Käske häntä toimitushuoneesen, minä tulen kohta.\n\n-- Terve Aleksander, tervehti hän veljensä poikaa palattuansa\ntakaisin, pitkään aikaan emme ole toisiamme tavanneet. Välistä\npäivälläkään ei sinua saa mitenkään nähdä, mutta nyt yhtäkkiä --\nyöllä! Miksi tulet näin myöhään? Mutta mikä sinua vaivaa? Eihän\nsinulla ole ihmismuotoakaan.\n\nAleksander istui sanaakaan sanomatta nojatuoliin suurimmalla\nvoimattomuudella. Piotr Ivanitsh tarkasti häntä uteliaisuudella.\n\nAleksander huokasi.\n\n-- Oletko terve? kysyi Piotr Ivanitsh huolestuneena.\n\n-- Olen, vastasi Aleksander heikolla äänellä, liikun, syön, juon,\nkyllä minä olen terve.\n\n-- Älä sinä laske leikkiä; neuvottelepas lääkärin kanssa.\n\n-- Sitä ovat minua muutkin neuvoneet tekemään, mutta minua eivät\nauta mitkään lääkärit eikä opodeldokit: minun sairauteni ei ole\nfyysillinen...\n\n-- Mikä sinun sitten on? Etköhän ole menettänyt pelissä tahi\npudottanut rahojasi? kysyi Piotr Ivanitsh elävästi.\n\n-- Te ette mitenkään voi ajatella rahatonta surua! vastasi Aleksander\nkoetellen hymyillä.\n\n-- Mikä suru se on, joka ei maksa kahta kopekkaa kuparia, niinkuin\nvälistä sinun surusi?\n\n-- Semmoinen kuin nyt esimerkiksi. Tiedättekö minun oikean suruni?\n\n-- Minkä surun? Kotonasi on kaikki hyvin; sen tiedän kirjeistä,\njoilla sinun äitisi kestitsee minua joka kuukausi; virastossa ei\nvoi mitään hullumpaa olla, mitä on ollut; minkä pienempi virkamies\nsen enemmän on työtä hänen niskoillaan: se on viho viimestä. Sanot\nolevasi terve, rahoja et ole pelissä menettänyt etkä pudottanut... se\non kaikkein tärkeintä; muista asioista on helppo suoriutua; jälellä\non vaan tyhjää, -- varmaan rakkaus...\n\n-- Niin, rakkaus; mutta tiedättekö, mitä on tapahtunut? Kun saatte\ntietää, kenties, ette puhukaan niin välinpitämättömästi, vaan\nkauhistutte...\n\n-- Kerropas; en ole moneen aikaan kauhistunut, sanoi setä istahtuen.\nMutta sitäpaitse ei ole vaikea arvata: varmaankin ovat pettäneet.\n\nAleksander hypähti seisoalleen, tahtoi jotakin sanoa, mutta ei\nvirkkanut mitään, istui vaan uudestaan paikallensa.\n\n-- Mitä, onko totta? Näetkös: sanoinhan minä jo sinulle, mutta sinä\nvaan mätit omiasi: \"ei, miten semmoinen olisi mahdollista\".\n\n-- Olisiko semmoista voinut aavistaa?... sanoi Aleksander, kaiken sen\nperästä...\n\n-- Sinun ei olisi pitänyt aavistaa, vaan arvata edeltä, se en tietää\n-- tahi oikeammin -- toimia sen mukaan.\n\n-- Te voitte noin tyyneesti puhua setä vaikka minä... sanoi\nAleksander.\n\n-- Mitä se minua liikuttaa?\n\n-- Minä unhotin; vaikka koko kaupunki palaisi tahi vajoaisi, on\nteille yhdentekevä.\n\n-- Nöyrin palvelijanne! Entäs tehdas?\n\n-- Te laskette leikkiä, mutta minä kärsin leikistä, minun on raskas\nolla, minä olen kuin sairas.\n\n-- Oletko tosiaan rakkaudesta noin laihtunut? Mikä häpeä! Ei: sinä\nolet ollut sairas ja nyt alat tulla terveeksi, onhan aikaakin! Ei\ntämä ole leikin tekoa, puolitoista vuotta on kestänyt hulluus.\nJos olisi vielä vähän aikaa kestänyt, olisin ehkä minäkin uskonut\nmuuttumattomaan rakkauteen.\n\n-- Setä! sanoi Aleksander, säälikää minua: nyt on sielussani\nhelvetti...\n\n-- Niin! No mitä siitä?\n\nAleksander nosti nojatuolin pöydän luo, mutta setä alkoi siirtää\nveljenpojan läheisyydestä mustepulloa, imupaperia y.m.\n\nSetä ajatteli: \"hän tuli yöllä, sielussaan on helvetti... varmaan\nsärkee taas jotakin\".\n\n-- Lohdutusta minä en Teiltä löydä, enkä vaadikaan, aloitti\nAleksander, minä pyydän Teidän apuanne, niinkuin sedältä, niinkuin\nsukulaiselta... Minä olen Teidän mielestänne typerä -- eikö totta?\n\n-- Niin, jos et olisi surkuteltava.\n\n-- Onko Teidän siis sääli minua?\n\n-- Onpa hyvinkin. Olenko minä sitten puu? Olet hyvä, järkevä nuori\nmies, kunnollisesti kasvatettu, mutta joudut hukkaan, etkä edes\nkopekastakaan -- ja miksi? hullutuksiesi tähden!\n\n-- Osoittakaa, että minua säälitte.\n\n-- Millä? Rahaa et sano tarvitsevasi...\n\n-- Rahaa, rahaa! Oi, jos onnettomuuteni olisi rahan puutteesta, niin\nsiunaisin kohtaloani.\n\n-- Älä puhu noin, huomautti setä vakavasti, sinä olet nuori -- sinä\nkiroaisit, vaan et siunaisi kohtaloasi! Minä en liioin yhtä ja kahta\nkertaa kironnut -- minäkään!\n\n-- Kuulkaa minua loppuun kärsivällisesti...\n\n-- Viivytkö kauan aikaa Aleksander? kysyi setä.\n\n-- Kyllä, minä tarvitsisin Teidän huomiotanne, mitä sitten?\n\n-- Niin näetkös: minä tahtoisin illallista. Min' aioin mennä maata\nillallisetta, mutta nyt jos istumme kauemmin aikaa, niin syödään\nillallista ja juodaan pullollinen viiniä ja sillä välin voit sinä\nminulle kertoa.\n\n-- Voitteko Te syödä illallista? kysyi Aleksander kummastuksella.\n\n-- Kyllä, varsin hyvin voin; mutta etkö sinä aio?\n\n-- Minä -- rupeaisin illallista syömään! Ette tekään nielaise\npalaistakaan, kun kuulette että kysymys on elämästä ja kuolemasta.\n\n-- Elämästä ja kuolemasta?... toisti setä. Se tietysti on hyvin\ntärkeätä, mutta kuitenkin koetellaan, ehkä sentään nielaisemme.\n\nHän soitti.\n\n-- Kysy, sanoi hän sisääntulleelle kamaripalvelijalle, onko siellä\nillallista, ja käske hakemaan pullollinen lafittia, sitä, jonka\nputeleissa on vihreä etiketti.\n\nKamaripalvelija läksi pois.\n\n-- Setä! Te ette ole semmoisella tuulella, että voisitte kuulla\nmurheellista sanomaa, sanoi Aleksander, ottaen hatun käteensä, --\nminä tulen ennen huomenna...\n\n-- Ei, ei, sanoi Piotr Ivanitsh innokkaasti, pidättäen veljensäpoikaa\nkädestä, minä olen aina samallaisella tuulella. Huomenna ehkä tapaat\naamiaisella, tahi vielä pahemmin... työn ääressä. Lopetetaan ennen\nkerrassaan. Illallinen ei pilaa asiaa. Minä kuulen ja käsitän vielä\nparemmin. Näetkös nälkäiselle vatsalle, ei ole niin helppoa...\n\nIllallinen tuotiin.\n\n-- No, Aleksander aloitetaan... sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- En minä huoli syödä, setä! sanoi Aleksander kärsimättömänä ja\nkohotti olkapäitään, katsellen, kuinka setä hommasi illallisen kanssa.\n\n-- Juo edes lasillinen viiniä: viini ei ole huonoa!\n\nAleksander pudisti kieltävästi päätään.\n\n-- Ota sitten sikari ja kerro, niin minä kuuntelen molemmin korvin,\nsanoi Piotr Ivanitsh ja alkoi kiiruusti syödä.\n\n-- Tunnetteko kreivi Novinskia? kysyi Aleksander oltuansa ääneti.\n\n-- Kreivi Platonia?\n\n-- Niin.\n\n-- Oletteko ystävät?\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Toivotan onnea semmoiselle ystävälle - hän on konna.\n\nPiotr Ivanitsh lopetti äkkiä pureskelemisen ja katsoi kummastuksella\nveljensä poikaan.\n\n-- Hei vaan! sanoi hän. Tunnetko sinä häntä?\n\n-- Varsin hyvin.\n\n-- Kuinka kauan aikaa?\n\n-- Kuukautta kolme.\n\n-- Mitenkä tuo on. Minä tunnen häntä viisi vuotta ja pidän häntä yhä\nkelpo ihmisenä ja jos keltä kuulee, niin kaikki häntä -- kiittävät,\nmutta sinä teet hänet niin mitättömäksi.\n\n-- Kauanko aikaa sitten olette alkanut puolustella ihmisiä, setä?\nMutta ennen aikaan, niin...\n\n-- Minä olen ennenkin puolustanut kelvollisia ihmisiä. Mutta kauanko\naikaa sitten sinä olet ruvennut niitä moittimaan, lakkasit niitä\nkutsumasta enkeleiksi?\n\n-- Silloinkun en vielä tuntenut, mutta nyt... oi ihmiset, ihmiset!\nsurkuteltava suku, joka ansaitsee naurua ja pilkkaa! Tunnustan, että\nolen kokonaan syyllinen, kun en totellut, silloinkuin neuvoitte\nolemaan kaikessa varoilla...\n\n-- Neuvon nytkin; varoilla oleminen ei tee pahaa: jos huomaa, näkyy\nettä on konna -- et tule petetyksi, jos taasen on kunnon ihminen --\nse on mieluisa havainto.\n\n-- Näyttäkää minulle, missä on kunnon ihmisiä, sanoi Aleksander\nhalveksimalla.\n\n-- Vaikkapa sinä ja minä -- millä tavalla emme olisi kunnon ihmisiä?\nKreivi, koska hänestä kerran läksi puhe, on myöskin kunnon ihminen.\nVähäkö niitäkö löytyy? Jokaisella on jotakin huonoa... eivät kaikki\nole heistä pahojakaan, eivätkä kaikki ole kunnottomia.\n\n-- Kaikki, kaikki! sanoi Aleksander päättävästi.\n\n-- Mutta sinä?\n\n-- Minäkö? Minulla on särjetty, mutta halpamaisuudesta puhdas sydän,\nsielu ruhjottu tuskalla, mutta sitä ei voi soimata valheesta,\nteeskentelystä, petoksesta, ei minuun tartu...\n\n-- No hyvä, katsotaan. Mitä kreivi on sinulle tehnyt?\n\n-- Mitäkö on tehnyt? Hän on ryöstänyt minulta kaikki.\n\n-- Puhu selvemmin. Sanalla kaikki voi ymmärtää Jumala ties mitä, ehkä\nrahojakin: niiden ryöstöä hän ei tekisi...\n\n-- Sen, mikä on minulle kallein kaiken maailman aarteista, sanoi\nAleksander.\n\n-- Mitähän se olisi?\n\n-- Kaikki -- onneni, elämäni.\n\n-- Olethan elossa?\n\n-- Valitettavasti -- olen. Mutta tämä elämä on julmempi sataa\nkuolemaa.\n\n-- Sano suoraan mitä on tapahtunut?\n\n-- Hirmuista! huudahti Aleksander.\n\n-- Jumalani! Jumalani!\n\n-- Ah! Eiköhän ole voittanut sinulta kaunottaresi, tuon... kuinka\nsen nimi olikaan? Niin! Hän on semmoiseen mestari: sinun on vaikea\nkilpailla hänen kanssaan. Hän on aika riiviö! sanoi Piotr Ivanitsh,\npannen suuhunsa kalkkunapaistia palan.\n\n-- Mestarisuutensa saa hän kalliisti maksaa! sanoi Aleksander\nkiivastuen. Minä en anna perään taistelutta... Kuolema päättäköön,\nkumpi meistä Nadinkan omistaa. Minä tapan tuon iljettävän naisten\nhempun! Ei hänen pidä elää ja nauttia ryöstettyä aarretta... Minä\npyyhkäisen hänet maanpinnalta!...\n\nPiotr Ivanitsh purskahti nauramaan.\n\n-- Pikkukaupunkilaisuus esiintyy! sanoi hän. A propos kreivistä,\nAleksander. Eikö hän ole puhunut, onko hänelle ulkomaalta tuotua\nposliinia? Hän tilasi keväällä: tahtoisin käydä katsomassa...\n\n-- Eihän puhe ole posliinista, setä; kuulitteko mitä minä sanoin,\nkeskeytti Aleksander ankarasti.\n\n-- Hm, hm! mutisi setä vakuuttamalla, pureskellen luuta.\n\n-- Mitä Te sanotte?\n\n-- En mitään. Minä kuuntelen mitä sinä sanot.\n\n-- Kuunnelkaa vaikka edes kerran elämässänne tarkkaavaisuudella:\nminä tulin neuvoa kysymään, tahdon rauhoittua, ratkaista miljoonan\ntuskallisia kysymyksiä, jotka mieltäni kalvaavat... olen\nhajamielinen... pois suunniltani, auttakaa minua...\n\n-- Tässä olen, palvelukseksesi; sano vaan mitä tarvitset... olen\nvalmis rahallakin auttamaan... jos vaan ei ole turhuuksiin...\n\n-- Turhuuksiin! ei, ei ole turhuuksiin, kun kenties muutaman tunnin\nperästä en ole maailmassa tahi itse olen murhaaja... Te vaan\nnauratte, syötte kylmänkiskoisesti illallista!\n\n-- Pyydän nöyrimmästi! Itse olet varmaan syönyt illallista, mutta\ntoisen ei pitäisikään syömän.\n\n-- Minä en ole kahteen vuorokauteen tiennyt, mitä syöminen on.\n\n-- Oho, tosiaankin, tässä on sitten jotain kovin tärkeätä\nkysymyksessä?\n\n-- Sanokaa minulle yksi sana: osoitatteko minulle suurimman\npalveluksen?\n\n-- Minkä?\n\n-- Suostutteko olemaan todistajani?...\n\n-- Kotletit ovat aivan kylmät! huomautti Piotr Ivanitsh\ntyytymättömänä, työntäen pois luotaan vadin.\n\n-- Te nauratte setä?\n\n-- Ajattele itse, miten voisin kuunnella totisena semmoista joutavaa:\nkutsut minua varamiekkailijaksi!\n\n-- Mitä Te sanotte!\n\n-- Tietysti sitä, etten tule.\n\n-- Hyvä; kyllä löytyy joku toinen, vieras, joka ottaa osaa minun\nkatkeraan loukkaukseeni. Ottakaa Te vaan vaivaksenne puhua kreivin\nkanssa, tiedustella ehdoista...\n\n-- En voi: minun kieleni ei käänny ehdottamaan semmoista hulluutta.\n\n-- Hyvästi sitten, sanoin Aleksander ottaen hattunsa.\n\n-- Mitä! Joko sinä lähdet? Etkö huoli viiniä?...\n\nAleksander oli mennyt oven luo, mutta oven luona istui hän tuolille\nkovin murheisena.\n\n-- Kenen luo pitää mennä, keltä hakea osanottoa?... sanoi hän\nhiljakseen.\n\n-- Kuule, Aleksander! aloitti Piotr Ivanitsh, pyyhkien pöytäliinalla\nsuutaan ja työntäen nojatuolia lähemmäksi veljen poikaa! Näen, että\nsinun kanssasi pitää puhua todella, eikä leikillä. Puhutaan siis.\nSinä tulit minulta hakemaan apua: minä autan sinua, mutta toisella\ntavalla;; kuin sinä luulet ja sillä ehdolla että -- tottelet. Älä\nkutsu ketään varamiekkailijaksi: siitä ei tule mitään hyötyä.\nTurhasta tehdään historia, se leviää ympäri, sinua pilkataan tahi\nvielä pahempi, siitä voi tulla pahennusta. Ei kukaan tule, mutta jos\nviimeinkin löytyisi semmoinen hullu, niin kaikki olisi sittenkin\nturhaa: kreivi ei tule taistelemaan, minä tunnen hänet.\n\n-- Eikö tule! Sitten hänessä ei ole pisaraakaan kunniantuntoa!\nhuomautti Aleksander häijysti. En olisi luullut hänen olevan siihen\nmäärään halvan!\n\n-- Hän ei ole halpa, vaan järkevä.\n\n-- Teidän mielestänne minä vaan olen typerä?\n\n-- E... et, olet rakastunut, sanoi Piotr Ivanitsh venyttäen.\n\n-- Jos Te, setä, aiotte selittää minulle kaksintaistelun\njärjettömyyden ikäänkuin varoilla olemiseksi, niin sanon edeltäpäin\n-- turha, vaiva: minä pysyn päätöksessäni.\n\n-- Ei: se on jo aikoja sitten näytetty toteen, että tappeleminen on\n-- ylipäänsä hulluutta; mutta tappelevat nuo kuitenkin; vähäkö aasia\nlöytyy? Ei niille saa järkeä kalloon, Minä tahdon näyttää toteen,\nettä juuri sinun ei pitäisi tapella.\n\n-- Olen utelias kuulemaan miten voitte vakuuttaa minulle.\n\n-- Kuule siis minua. Sanos minulle, kenelle sinä oikeastaan olet\nvihoissasi, kreivillekö vai tuolle... mikä hänen nimensä on...\nAnjutako?\n\n-- Kreiviä en kärsi, tyttöä halveksin, sanoi Aleksander.\n\n-- Aloittakaamme kreivistä. Olkoon vaikka niin, että hän suostuu\nsinun vaatimukseesi, olkoon niinkin, että sinä löydät jonkun hullun\ntodistajaksi -- niin mitä siitä lähtee? Kreivi tappaa sinut kuin\nkärpäsen, mutta jälestäpäin rupeavat kaikki sinulle nauramaan; siis\nhyvä kosto! Mutta ethän sinä tätä tahtoisi, sinähän tahtoisit tappaa\nkreivin.\n\n-- Sitä ei tiedetä, kuka kenen tappaa, sanoi Aleksander.\n\n-- Ihan varmaan tappaa hän sinut. Ethän sinä taida osata ensinkään\nampua, mutta sääntöjen mukaan on ensimmäinen laukaus -- kreivin.\n\n-- Siinä päättää Jumalan tuomio.\n\n-- No, valta on sinun -- kyllä se päättää kreivin hyödyksi. Sanotaan,\nettä kreivi viidentoista askeleen päästä niin vaan satuttaa, mutta\nsinun menee kuin kiusalla ohitse! Olkoon niinkin, että Jumalan tuomio\nantaa semmoisen kömpelyyden ja vääryyden tapahtua: sinä saisit hänet\njotenkin satunnaisesti tapetuksi. -- Parempiko se olisi? Luulisitko\nsillä saavasi palaamaan kaunottaresi rakkauden? Et, hän ei voisi\nsinua kärsiä, ja sitten annettaisi sinut vielä sotamieheksi. Mutta\ntärkein on se, että toisena päivänä alkaisit epätoivossa repiä\ntukkaasi ja kylmenisit paikalla rakastetullesi...\n\nAleksander kohotti halveksien olkapäitään.\n\n-- Te keskustelette hyvin sujuvasti setä, virkkoi hän, sanokaa mitä\nminun pitäisi tehdä tilassani?\n\n-- Ei mitään! Jättää asia sillensä: se on jo pilattu.\n\n-- Jättää onni hänen käteensä, antaa hänen tulla ylpeäksi\nomistajaksi... oh! Voisiko mikään uhkaus saada minut asettumaan?\nTe ette tiedä minun kärsimyksiäni! Te ette ole koskaan rakastunut,\nja aiotte Teidän kylmällä moralillanne hämmentää minut... Teidän\nsuonissanne virtaa maitoa, eikä verta...\n\n-- Jo riittää loruja Aleksander! Vähäkö maailmassa löytyy semmoisia\nkuin sinun -- Mariasi tai Sofiasi, vai mikä se olikaan?\n\n-- Häntä kutsutaan Nadinkaksi.\n\n-- Nadinkako? Mutta kuka on Sofia?\n\n-- Sofia... hän on maalla, sanoi Aleksander vastenmielisesti.\n\n-- Näetkös, jatkoi setä, siellä on Sofia, täällä on Nadinka, mutta\nkolmannessa paikassa vielä Maria. Sydän on kuin syvä kaivo: siitä ei\nlöydä pian pohjaa. Se rakastaa vanhuuteen saakka...\n\n-- Ei, sydän rakastaa kerran vaan.\n\n-- Ja sinä toistat mitä olet muilta kuullut. Sydän rakastaa niin\nkauan, kunnes ei ole kadottanut kaikkea voimaansa. Se elää omaa\nelämäänsä niinkuin kaikki ihmisessä, sillä on nuoruutensa ja\nvanhuutensa. Jos ei yksi rakkaus onnistu, niin se menee tainnoksiin\nja on ääneti toiseen rakkauteen asti; jos toisessa taas hämmennetään,\neroitetaan ja -- taipumus rakastamiseen jää käyttämättömäksi\nkolmanteen, neljänteen asti, siksi kunnes sydän panee viimeinkin\nkaikki voimansa yhteen onnelliseen kohtaukseen, jossa ei mikään\nhämmennä, mutta sitten vähitellen ja hitaasti kylmenee. Toisille\nonnistuu rakkaus ensimmäisellä kerralla, siitä ovat he ruvenneet\nhuutamaan, että voi rakastaa ainoastaan kerran. Niin kauan kuin\nihminen ei ole vanha, vaan nuori...\n\n-- Aina Te, setä, puhutte nuoruudesta, luultavasti aineellisesta\nrakkaudesta...\n\n-- Siksi puhun nuoruudesta, kun vanhuuden rakkaus on hairahdus,\nmuodottomuus. Mikä on aineellinen rakkaus? Semmoista rakkautta ei\nlöydy, taikka se ei ole rakkautta, aivan kuin ei se ole myöskään\npuhdasta ihanteellista rakkautta. Rakkauteen ottaa yhtä paljon osaa\nniin sielu kuin ruumiskin; päinvastaisessa tapauksessa se ei ole\ntäydellinen; me emme ole henkiä emmekä luontokappaleita. Itsehän\nsanoit \"suonissanne virtaa maitoa, eikä verta\".\n\n-- No, näetkös: toiselta puolelta ota verta Siioniisi -- se on\naineellista, toiselta puolelta -- itserakkautta, tottumusta\n-- se on henkistä, siinä on sinulle rakkaus! Mutta mihin minä\njäinkään? Niin! Sotamieheksi: sitäpaitsi kaunottaresi ei päästä\nsinua tämän histooriasi perästä silmiensä eteen. Sinä pahentaisit\ntyhjänpäiväisesti sekä häntä että itseäsi, -- huomaatko nyt? Toivon,\nettä olemme toiselta kannalta jo lopullisesti selvittäneet tämän\nkysymyksen. Nyt...\n\nPiotr Ivanitsh kaasi itselleen viiniä ja joi.\n\n-- Mokoma tolvana, sanoi hän, toi esille kylmää lafittia.\n\nAleksander oli ääneti, pää alas vaipuneena.\n\n-- Sano nyt, jatkoi setä, lämmittäen viinilasia molemmilla käsillään,\nmiksi sinä tahdoit pyyhkäistä kreivin maanpinnalta?\n\n-- Sanoinhan minä sen jo. Eikö hän ole turmellut minun onneani?...\nHän syöksi kuin villieläin...\n\n-- Lammaslaumaan! keskeytti setä.\n\n-- Ryösti kaikki, jatkoi Aleksander.\n\n-- Hän ei ole ryöstänyt, vaan tuli ja otti. Pitikö hänen ottaa\nselkoa, oliko kaunottaresi vapaa tahi ei? Minä en ymmärrä tuota\nhullutusta, jota, totta puhuen, suurin osa rakastajista tekevät\nmaailman luomisesta asti: ovat äkeissään kilpakosijoilleen. Onko\nmitään järjettömämpää kuin -- pyyhkäistä maanpinnalta! Mistä syystä?\nSiitä syystä, että hän miellyttää! Niinkuin hän olisi syyllinen\nsiihen, ja niinkuin asiat muodostuisivat paremmiksi siitä, että häntä\nrankaisemme. Mutta sinun... mikä hän onkaan? Katinka vai mikä hän\non, onko hän vastustanut kreiviä? Onko hän koettanut mitenkään paeta\nvaaraa? Hän on itse antautunut, lakannut sinua rakastamasta. Ei ole\nsiis mitään tapeltavaa -- et kumminkaan saa sillä entistä takaisin!\n-- Mutta päätöksessäsi pysyminen -- on itsepäisyyttä! Vaatia\nvaimolta uskollisuutta -- siinä on vielä järkeä siihen on liitetty\nvelvollisuus; siitä riippuu usein perheen pääasiallinen menestys; ei\nsitäkään voi vaatia, ettei hän... vaatia voi ainoastaan, ettei hän...\ntuota... Etköhän itsekin antanut häntä kreiville molemmin käsin?\nOletko häntä kieltänyt?\n\n-- Nythän minä tahdonkin kieltää, sanoi Aleksander, hypähtäen\npaikaltaan, mutta Te pidättelette minun jaloa aikomustani...\n\n-- Kieltää seiväs kädessä! keskeytti setä. Me emme ole Kirkisien\naroilla. Sivistyneessä maailmassa löytyy muita aseita. Siksipä olisi\ntarvinnut ryhtyä ajoissa ja toisin keinoin taisteluun kreivin kanssa\ntoisella tavalla, sinun kaunottaresi nähden.\n\nAleksander katseli setää käsittämättömänä.\n\n-- Millaiseen kaksintaisteluun? kysyi hän.\n\n-- Minä sanon heti. Mitenkä olet tähän saakka menetellyt?\n\nAleksander kertoi monien vääntelemisien, pehmennyksien,\nkiertelemisien ja keikistelemisien perästä koko asian juoksun.\n\n-- Näetkös? Itse olet kaikkeen syyllinen, sanoi Pjotr Ivanitsh,\nkulmakarvat rypistettyinä, kuultuaan jutun. Miten paljon olet\ntyhmyyksiä tehnyt! Ah Aleksander, kova onni on sinut tänne tuonut! Ei\nolisi tämän tähden maksanut tulla! Sinä olisit voinut tehdä kaiken\ntämän sielläkin, kotonasi, järvellä tätisi kanssa! Kuinka saattaakaan\ntehdä tuommoisia lapsellisuuksia, tuhmuuksia... tulla hurjaksi?\nHyi! Kuka nykyaikana tekee niin? Mitä jos sinun... mikähän onkaan?\nJuliasi... kertoo kreiville? Mutta ei, sitä ei tarvitse pelätä,\nJumalan kiitos. Hän on varmaan niin järkevä, että hän on sanonut\nvastaukseksi kreivin kysymykseen teidän välistänne...\n\n-- Mitä on hän sanonut? kysyi Aleksander kiiruusti.\n\n-- Että hän on sinua peijannut, että sinä olit rakastunut, että sinä\nolet vastenmielinen, olet häntä kyllästyttänyt... niinkuin he aina\ntekevät...\n\n-- Te arvelette, että hän... niin vaan... sanoi? kysyi Aleksander\nkalveten.\n\n-- Kaikitta epäilyksittä. Kuvitteletko sinä tosiaan, että hän\nkertoisi, kuinka te kokoilitte yhdessä siellä puutarhassa keltasia\nkukkasia? Mikä yksinkertaisuus!\n\n-- Entäs kaksintaistelu kreivin kanssa? kysyi Aleksander\nkärsimättömänä.\n\n-- Kuule sitten: sinun ei olisi pitänyt olla törkeä, välttää häntä\nja tehdä hänelle virnailuja, vaan päinvastoin, vastata hänen\nkohteliaisuuteensa kaksin, kolmin, kymmenin kerroin mutta tuota,\nmikä hän nyt onkaan? Nadinkaa -- taisin osata -- ei olisi pitänyt\närsyttää soimauksilla, olla kärsivällinen hänen oikuilleen, näyttää\nsiltä ettet muka huomaa mitään, ettei sinulla ole ajatustakaan\npetoksesta, niinkuin mahdottomasta asiasta. Ei olisi pitänyt antaa\nheidän tulla niin hyviksi ystäviksi, vaan hajoittaa taidolla,\naivankuin huomaamatta, heidän kohtauksensa silmästä silmään, olla\njokapaikassa heidän kanssaan, ratsastaakin heidän kanssaan, mutta\nsillä välin kaikessa hiljaisuudessa kutsua taisteluun hänen nähdensä\nkilpakosijaa, varustautua siihen ja ponnistaa kaikki järjen voimat,\nvalmistaa ensimmäisen patterin teräväjärkisyydestä, viekkaudesta ja\nsitten sitä... repiä ja voittaa kilpakosijan heikot puolet, aivankuin\ntahtomatta, tarkoituksetta, hyväsydämmisesti, vieläpä vastoin tahtoa,\nsäälillä, ja vähitellen riistää koristukset hänen yltään, jolla\nnuori mies kiemailee kaunottaren edessä. Olisi pitänyt huomata, mikä\nhänessä kaikkein enin lumoaa ja sokaisee, ja sitten taitavasti ryhtyä\nniiden paikkojen selittämiseen, selittää ne yksinkertaisesti, esittää\nne oikeassa muodossaan, näyttää, että uusi sankari... on sitä ja\nsitä... että hän on pannut ylleen vaan juhla-puvun... Mutta tehdä\nkaiken tämän kylmäkiskoisesti, kärsivällisyydellä, taidolla -- siinä\non oikea kaksintaistelu nykyisellä vuosisadalla! Vaan mistä sinä sen\ntietäisit.\n\n-- Sen ohessa Piotr Ivanitsh joi lasillisen ja kaasi paikalla jälleen\nviiniä.\n\n-- Iljettävät viekkaudet! Tarttua kavaluuteen omistaakseen naisen\nsydäntä!... huomautti Aleksander inholla.\n\n-- Mutta tarttua seipääsen: onko se muka parempi? Viekkaudella voi\npitää puolellaan jonkin ystävyyden, mutta väkivallalla en sitä\nluule voitavan. Halun poistaa kilpakosijan, sen minä käsitän: siinä\ntoimitaan sen vuoksi, että säilytettäisi itselleen rakastettu nainen,\nestettäisi ja poistettaisi vaara -- se on hyvin luonnollista! Mutta\nlyödä häntä sentähden, että hän on voittanut rakkauden puolelleen --\nse on aivan sama kuin koskettaa itseään ja sitten lyödä sitä paikkaa,\njota on koskettanut niinkuin lapset tekevät. Tee niinkuin tahdot,\nmutta kreivi on syytön! Sinä, niinkuin huomaan, et käsitä sydämmen\nsalaisuuksia; siksi sinun rakkauden seikkasi ja novellisi ovat niin\nhuonoja.\n\n-- Rakkauden seikat! sanoi Aleksander pudistaen halveksien päätään:\nOnko viekkaudella voitettu rakkaus viehättävä ja kestävä?\n\n-- En tiedä lieneekö se viehättävä, se on miten jokainen tahtoo\nja minun mielestäni ihan yhdentekevää. Minulla ylipäänsä ei ole\nkorkeita ajatuksia rakkaudesta -- sen sinä tiedät; minusta vaikk'ei\nsitä olisi olemassakaan... mutta millä kestävyyttä on, -- on sillä\nmerkitystäkin. Sydämmeen ei voi suoraa päätä vaikuttaa. Se on\nkummallinen leke: kun ei tiedä, mitä kieltä koskettaa, niin se alkaa\nsoittaa, Jumala ties mitä. Voita rakkaus millä tahdot, mutta pidätä\nsitä järjellä. Viekkaus on yksi järjen puoli; iljettävää siinä ei\nele mitään. Ei tarvitse nöyristää kilpakosijaa ja ottaa avukseen\npanettelemista: sillä yllyttää kaunottaren itseänsä vastaan...;\npitää ainoastaan puistella kosijasta se kiilto, jolla hän sokaisee\nkaunottaresi silmät, tehdä hänet tytön silmissä tavalliseksi\njokapäiväiseksi ihmiseksi, vaan ei sankariksi. Minä luulen, että on\nanteeksi annettava, jos omaisuuttaan varjelee hienolla viekkaudella;\nsitä ei halveksita sota-asioissakaan. Sinä nyt tahdoit naida: hyvä\naviomies olisit ollut, jos olisit hennosti vaimoasi kohdellut, mutta\nkilpakosijalle näyttänyt seivästä -- niin kylläpä... Piotr Ivanitsh\nosoitti kädellään otsaa.\n\n-- Sinun Varinkasi on kahtakymmentä prosenttia viisaampi sinua, sillä\nhän esitti odottamaan vuoden.\n\n-- Voisinko minä viekotella jos osaisinkin? Siihen tarvitaan\nrakkautta toisella tavalla kuin minä rakastan. Toiset teeskentelevät\ntunnin verran kylmyyttä, eivät tule moneen päivään -- se siis\nvaikuttaa... Mutta voisinko minä teeskennellä, laskea leikkiä, kun\nhäntä nähdessäni hengitykseni lakkasi ja polvet letkuivat allani,\nkun minä olin kaikkea valmis kärsimään, kun vaan sain häntä nähdä...\nEi! Puhukaa mitä tahansa, mutta minua hurmaa enemmän -- rakastaa\nkaikilla sielun voimilla, vaikkapa kärsiäkin, kuin olla rakastettu\nrakastamatta, tahi rakastamalla jotenkin puolinaisesti, ajanvietoksi\nvastenmielisen suunnitelman mukaan, leikitellä naisen kanssa, kuin\nkamarikoiran, mutta sitten työntää pois luotaan...\n\nPiotr Ivanitsh pudisti olkapäitään.\n\n-- No, kärsi sitten kun on makeata, sanoi hän. Oi pikkukaupunki! Oi,\nAasia! Idässä sinun pitäisi elää: siellä sanotaan naisille, ketä\nheidän pitää rakastaa, ja jos eivät tottele, niin heidät upotetaan.\nEi, täällä, jatkoi hän melkein kuin itsekseen, jos tahtoo olla\nonnellinen vaimon kanssa, se on, ei sinun tavallasi, niinkuin hullut,\nmutta järkevästi, pitää olla paljon välipuheita... pitää ajatellun\nsuunnitelmaa, metodin mukaan muodostaa tytöstä nainen, jos tahdot,\nettä hän käsittäisi kutsumuksensa. Pitää vetää magillinen viiva,\nei kovin ahtaasti hänen ympärilleen, ettei hän huomaisi rajoja\neikä astuisi niiden ylitse, viekkaasti omistaa ei ainoastaan hänen\nsydämmensä -- mitä se on! -- se on vaan liukas, epäkäytännöllinen\nomaisuus, mutta myös hänen järkensä, tahtonsa; asettaa hänen\naistinsa, luontonsa oman mielenmukaiseksi.\n\n-- Se on, tehdä häntä nukeksi, tahi äänettömäksi miehen orjaksi!\nkeskeytti Aleksander.\n\n-- Miksi? Laita niin, ettei hän muuttaisi missään naisen luonnetta ja\narvoa. Anna hänelle vapaus toimia omassa piirissään, mutta seuratkoon\nsinun läpitsenäkevä järkesi kaikki hänen liikkeensä, huokauksensa,\ntekonsa, niin että joka hetken mielenliikutusta, oikkua, tunteen\nituista kohtaisi miehen päältäpäin nähden välinpitämätön, mutta\nkuitenkin huolellinen silmä. Pidä jokapäiväinen tutkimus kaiketta\nhirmuvallatta... taidokkaasti, ettei hän huomaa, ja kuljeta häntä\ntoivotulla tiellä... Oi, siihen tarvitaan viisas ja kova koulu ja se\nkoulu on viisas ja mies kokenut -- siinä se temppu on.\n\nHän yski jotenkin kovasti ja tyhjensi kerrassaan lasin.\n\n-- Silloin, jatkoi hän. mies saattaa maata rauhassa vaikk'ei vaimoa\nolisikaan vieressä tahi istua huolettomasti toimitushuoneessa, kun\nhän makaa...\n\n-- Aha! tuossa on se merkillinen avio-onnen salaisuus! huomautti\nAleksander, valheella juottaa itseensä kiinni naisen järki, sydän ja\ntahto -- hauskuttaa itseään ja ylpeillä sillä... se on muka onni!\nMutta jos hän sattuisi huomaamaan?\n\n-- Miksikä ylpeillä? lisäsi setä. Sitä ei tarvitse tehdä!\n\n-- Katsoen siltä kannalta, setä, jatkoi Aleksander, että te istutte\nhuolettomasti toimitushuoneessa, kun täti on levolla, minä arvaan, se\nmies on. -- Ts! ts!... ole vaiti, sanoi setä huiskien kädellään. Hyvä\nettä vaimoni makaa, muutoin... tuota...\n\nSillä välin alkoi toimitushuoneen ovi vähitellen mennä auki, mutta ei\nsieltä tullut ketään.\n\n-- Mutta vaimon, sanoi naisen ääni etehisestä, ei pidä näyttää,\nettä hän ymmärtää miehensä suurta koulua, vaan perustaa pienen oman\nkoulun, mutta ei lörpötellä siitä viinipullon ääressä...\n\nMolemmat Adujewit syöksivät ovelle, mutta eteisessä kuului nopeat\naskeleet ja leningin suhina -- ja kaikki vaikeni.\n\nSetä ja veljenpoika katsoivat toinen toiseensa.\n\n-- Kuinka kävi, setä? kysyi veljenpoika vaitiolon jälkeen.\n\n-- Kuinka! ei mitenkään! sanoi Piotr Ivanitsh, kulmakarvat\nrypistettyinä, en kehunut oikeaan aikaan: Siitä saat oppia\nAleksander, mutta parempi on jos et nai, tahi ota sitten typerä\nvaimo: sinä et tule toimeen viisaan naisen kanssa: tarvitsee liian\nviisasta koulua.\n\nHän vaipui ajatuksiinsa, löi sitten kädellään otsaansa.\n\n-- Kuinka en tullut ajattelemaan sitä, että hän tiesi sinun\nmyöhäisestä tulostasi? sanoi hän harmilla; ettei nainen nuku,\nkun kamarin takana kahden miehen välillä on salaisuus, että\nhän välttämättömästi lähettää kamarineitsyen tahi tulee itse\nkuuntelemaan... mitenkä en ajatellut sitä! Kuinka typerää! Sinä ja\ntuo kirottu lafittilasi olette syylliset! Rupesin lörpöttelemään!\nTuommoinen läksy kaksikymmenvuotiselta naiselta...\n\n-- Te pelkäätte, setä!\n\n-- Mitä minä pelkäisin? En laisinkaan! Jos minä tein virheen --\nei siltä tarvitse kadottaa kylmäverisyyttä, täytyy osata pujottaa\nitsensä pois pulasta.\n\nHän vaipui taasen ajatuksiinsa.\n\n-- Hän kehui, alkoi Piotr Ivanitsh sitten, millainen koulu hänellä\non! Hänellä ei voi olla koulua; hän on vielä liian nuori! Hän vaan\nilman sanoi... harmista! Nyt hän huomasi tuon magillisen piirin\nympärillään, nyt hän alkaa viekastella... oi, kyllä minä tunnen\nnaisen luonteen! No ollaan varoillamme.\n\nHän hymyili ylpeästi ja iloisesti; rypyt menivät sileiksi otsassa.\n\n-- Nyt täytyy johtaa asia toisin tavoin, entinen metodi ei kelpaa\nhitoillekaan. Nyt täytyy...\n\nHänelle johtui yht'äkkiä jotakin mieleen ja hän vaikeni sekä katsoi\novelle arasti.\n\n-- Mutta kaikki on edessä, jatkoi hän; vaan nyt ryhdymme asiaan,\nAleksander. Mistä me puhuimme? Niin! Sinä taisit aikoa tappaa tuon...\nmikä hänen nimensä on?\n\n-- Minä halveksin häntä liian syvästi, sanoi Aleksander raskaasti\nhuoaten.\n\n-- Näetkös nyt? Sinä olet jo puoleksi terve.\n\nMutta onko tuo totta? Sinä taidat olla vielä äkeissäsi. Mutta\nsitäpaitsi, halveksi, halveksi vaan: se on kaikkein parasta sinun\ntilassasi. Minä aioin sanoa yhtä ja toista... mutta en nyt sano...\n\n-- Ah, sanokaa, sanokaa Herran tähden! sanoi Aleksander, minulla\nei ole nyt kipinän vertaakaan ymmärrystä. Minä kärsin, menehdyn...\nantakaa minulle kylmää järkeänne. Sanokaa kaikki mikä voisi huojentaa\nja rauhoittaa kipeätä sydäntäni...\n\n-- Niin, sanoa sinulle -- sinä kenties menet jälleen sinne...\n\n-- Mikä ajatus! Sen jälkeen...\n\n-- Menevät takaisin, eikä ainoastaan tämmöisen perästä, vaan...\nSanotko kunniasanalla -- ettet mene?\n\n-- Vannon, jos tahdotte.\n\n-- Ei, kunniasanalla ainoastaan: se on luotettavampi.\n\n-- Kunniasanallani.\n\n-- No, näetkös: me päätimme, että kreivi ei ole syyllinen...\n\n-- Olkoon niin; mitä sitten?\n\n-- No, mutta miten hän olisi syyllinen, tuo... mikä hän onkaan?\n\n-- Mitenkä Nadinka on syyllinen -- sanoi Aleksander kummastuksella --\nhän ei olisi muka syyllinen.\n\n-- Ei olekaan! No, sano miten? Ei häntä tarvitse mistään halveksia.\n\n-- Ei mistään! Ei setä, tämä on jo liikaa! Olkoonpa niin, että\nkreivi... se käy päinsä -- ... hän ei tiennyt... ja sittenkin! Mutta\nhän? Kuka sitten on tämän perästä syyllinen? Minäkö?\n\n-- Melkein niin, mutta oikeastaan ei kukaan. Sano, miksi sinä häntä\nhalveksit?\n\n-- Hänen halvan käytöksensä tähden!\n\n-- Missä se halpa käytös on?\n\n-- Maksaa kiittämättömyydellä, suurta, ääretöntä rakkautta...\n\n-- Mitä siitä pitäisi kiittää? Rakastitko sinä häntä hyvitykseksi?\nTahdoitko tehdä palveluksen, vai mitä? Siinä tapauksessa olisit ennen\nrakastanut äitiäsi.\n\nAleksander katsoi häneen, eikä tiennyt mitä hänen piti sanoman.\n\n-- Sinun ei olisi pitänyt paljastaa hänelle kaikkia tunteitasi:\nnainen kylmenee, kun mies sanoo kaikki... Sinun olisi pitänyt\ntulla tuntemaan hänen luonteensa ja toimia sen mukaan, vaan ei\nmaata kun koiranpentu jalkojen juuressa. Mitenkä ei ottaisi selkoa\nkumppanistaan, jonka kanssa on tekemisessä, olkoon missä asiassa\ntahansa? Sinä olisit silloin huomannut, ettei häneltä voi enempää\nodottaakaan. Hän on näytellyt romaninsa loppuun sinun kanssasi,\nnäyttelee sen yhdellä lailla kreivinkin kanssa, ja ehkä vielä\njonkun muun... enempää häneltä ei voi vaatiakaan: korkeammalle ja\nkauemmaksi hän ei pääse! Hänen luonteensa ei ole semmoinen; mutta\nsinä kuvittelit Jumala ties' mitä...\n\n-- Mutta miksi hän rakastui toiseen? keskeytti Aleksander\nsurullisesta.\n\n-- Siinäkö syy on: sepä viisas kysymys! Voi sinua villitty! Miksi\nsinä rakastuit häneen? No, lakkaa pian rakastamasta!\n\n-- Riippuuko se minusta?\n\n-- Riippuiko se hänestä, että hän kreiviin rakastui? Olethan itse\nsanonut, ettei pidä tunteitaan pidättää, mutta kun tuli itsestään\nkysymys, niin miksi hän rakastui? Miksi se kuoli, tahi tämä tuli\nhulluksi? -- Miten semmoisiin kysymyksiin voi vastata? Täytyyhän\nrakkauden joskus loppua: se ei voi ikuisesti jatkua.\n\n-- Mutta voi! Minä tunnen itsessäni sen sielun voiman: minä\nrakastaisin ikuisella rakkaudella...\n\n-- Kyllä kai! Mutta kun sinua rakastettaisi kovemmin... niin tuota...\npötkisit pakoon! Kaikki on niin, kyllä minä tunnen!\n\n-- Olkoon niin, että hänen rakkautensa olisi loppunut, sanoi\nAleksander. Mutta miksi se loppui niin?\n\n-- Eikö se ole yhdentekevää? Rakastettiinhan sinua, nautithan -- nyt\nse jo riittää.\n\n-- Hän antautui toiselle! puhui Aleksander, tullen kalpeaksi.\n\n-- Sinä varmaan olisit tahtonut, että hän olisi salavihkaa rakastanut\ntoista, mutta olisi vakuuttanut sinulle rakkautta? No, päätä itse,\nmitä hänen piti tekemän, onko syyllinen?\n\n-- Oh, minä kostan hänelle! sanoi Aleksander.\n\nSinä olet kiittämätön, jatkoi Piotr Ivanitsh, se on rumaa. Tehköön\nnainen mitä hyvänsä sinulle, pettäköön, kylmetköön, käyttäytyköön\nkanssasi niinkuin runoissa sanotaan kavalasti, -- syytä siitä\nluontoa, vaivu ehkä tämän tapauksen johdosta fllosofillisiin\najatuksiin, toru maailmaa, elämää, mitä vaan tahdot, mutta älä\nkoskaan vahingollisia hankkeita nosta naishenkilöä kohtaan sanalla\näläkä teolla. Ase naista vastaan on -- kärsivällisyys, viimein\nkaikkein hirmuisin -- unohdus! Kelpo ihmiselle on tämä vaan\nluvallista. Mutta, että puolitoista vuotta sitten riipuit ilosta\njokaisen kaulaan, et tiennyt mihin joutua onnesta! Puolitoista vuotta\nlakkaamattomia hauskuuksia! Niinkuin tahdot -- mutta sinä olet\nkiittämätön.\n\n-- Ah setä! Rakkautta pyhempää minulla ei ollut mitään maan päällä:\nsitä ilman ei ole elämä elämistä.\n\n-- Ah! keskeytti Piotr Ivanitsh harmistuneena. Iljettää kuulla\ntuommoisia loruja!\n\n-- Minä olisin jumaloinut Nadinkaa, jatkoi Aleksander, en olisi\nkadehtinut mitään onnea maailmassa; Nadinkan kanssa olin uneksinut\nviettää koko elämäni -- entäs nyt? Missä tuo jalo, suuri rakkaus on,\njosta minä uneksin? Se on pelattu loppuun tyhmänä, pikku ilveilynä,\nsisältävänä huokauksia, kuvaelmia, mustasukkaisuutta, valhetta,\nteeskentelyä -- Jumalani! Jumalani!\n\n-- Minkätähden sinä kuvittelit semmoista, jota ei ole olemassa?\nEnkö minä ole sinulle sanonut että tähän saakka olet tahtonut elää\nsemmoista elämää, jota ei ole? Sinun mielestäsi ihmisellä on siinä\nkyllin tehtävätä, että hän on rakastajana, miehenä ja isänä...\nmuusta kaikesta et tahdo mitään tietää. Sen kaiken yllä on ihminen\nkansalainen, hänellä on joku kutsumus, toimi -- olkoon hän sitten\nkirjailija, hoviherra, sotamies, virkamies, tehtailija... Mutta sinun\nmielestäsi peittää kaiken tämän rakkaus ja ystävyys... mikä Arkadia!\nOlet lukenut romaneja, kuunnellut tätiäsi siellä korvessa ja tulit\nniillä käsitteillä tänne. Keksit toki jotakin -- jalon intohimon.\n\n-- Niin, jalon!\n\n-- Ole tuossa, pyydän nöyrimmästi! Löytyykö jaloja intohimoja?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niinpä vaan. Eikö intohimolla tarkoiteta sitä, että tunne,\nmyötätuntoisuus, mieltymys, tahi muu semmoinen -- on noussut siihen\nmäärään, että järki kieltäytyy toimimasta? Mitä jaloa siinä sitten\non? En minä ymmärrä; yksi hulluus vaan -- se ei ole ihmisellistä.\nMinkätähden sinä ainoastaan katselet kunniamerkin toisia puolta? Minä\ntarkoitan rakkautta -- katso toistakin niin huomaat, ettei rakkaus\nole mikään hulluin kapine. Muistele niitä onnen hetkiäkin: silloin\nsuhisit korvani lukkoon.\n\n-- Oh, älkää muistuttako, älkää muistuttako! sanoi Aleksander\nviitaten kädellään. Teidän on helppo siten puhua, kun olette varma\nrakastamastanne naisesta; tahtoisin nähdä, mitä Te tekisitte minun\nsijassani.\n\n-- Mitäkö tekisin?... Matkustaisin haihduttamaan... tehtaalle. Etkö\ntahdo huomenna tulla?\n\n-- Ei, me emme koskaan sovi Teidän kanssanne lausui Aleksander\nsurullisesti. Teidän katsantotapanne elämästä ei minua rauhoita, vaan\ntyöntää minut siitä pois. Minun on ikävä, sieluni löyhähtelee kylmää.\nTähän asti suojeli rakkaus minua kylmällä; sitä, ei ole enää ja --\nsydämmessä on kaiho; minua hirvittää, minun on ikävä...\n\n-- Ryhdy työhön.\n\n-- Se on kaikki totta: Te ja Teidän kalttaisenne voivat ajatella\nniin. Te olette luonteeltanne kylmä... Teidän sielunne ei ole\ntaipuisa mielenliikutuksiin...\n\n-- Kuvitteletko sinä, että sinulla on voimallinen sielu? Eilen olit\nilosta seitsemännessä taivaassa, mutta kun on vähän sitä lajia...\nniin et osaa kantaa surua.\n\n-- Höyryä, höyryä! sanoi Aleksander heikosti, tuskin puolustaen\nitseään. Te ajattelette, tunnette ja puhutte aivan kuin höyryvaunut\nkulkisivat rautatiekiskoilla: tasaisesti, sujuvasti, rauhallisesti.\n\n-- Toivon, ettei se ole hullumpaa: parempi kuin vieriä radalta\nputoo kuoppaan, niinkuin sinä nyt, eikä voi enää nousta jaloille.\nHöyry, höyry! Mutta höyry, näetkös, tekee ihmisille kunniaa. Siinä\nkeksinnössä on alku, joka tekee meistä ihmisen; surusta osaa\nluontokappalekin kuolla. On ollut esimerkkejä, että koirat ovat\nkuolleet isäntiensä haudoille tahi läkähtyneet ilosta kun pitkän eron\nperästä ovat isännän tavanneet. Mikä kunnia siinä on? Mutta sinä\nluulit olevasi erilainen olento, korkeampaa laatua, eriskummallinen\nihminen...\n\nPiotr Ivanitsh katsahti veljensä poikaan ja pysähtyi yht'äkkiä.\n\n-- Mitä? Luulen että sinä itket? kysyi hän ja kasvonsa pimenivät, se\non, hän punastui.\n\nAleksander oli ääneti. Viimeiset todistukset laimistivat hänen\nkokonaan. Ei ollut mitään sanottavaa vastaan, mutta hän oli\nvallitsevan tunteensa vaikutuksen alla. Hän muisti kadonnutta\nonneaan, sitä, jota nyt toinen... Kyyneleet juoksivat karpaloina\npitkin poskia.\n\n-- Ai, ai, ai! Häpeä! sanoi Piotr Ivanitsh. Sinä vielä miehestä käyt!\nÄlä Herran tähden itke minun näkyvissäni!\n\n-- Setä! Muistelkaa nuoruutenne vuosia, sanoi Aleksander nyyhkien --\nvoitteko Tekään kantaa rauhallisesti ja välinpitämättömästi kaikkein\nkarvaamman loukkauksen, jonka ainoastaan kohtalo ihmiselle lähettää?\nElää puolitoista vuotta semmoista täydellistä elämää ja äkkiä ei ole\njälellä mitään! Tyhjyyttä vaan... Tämän sydämmellisyyden perästä\nkavaluutta, umpimielisyyttä, kylmyyttä -- minua kohtaan. Jumalani!\nLöytyneekö suurempaa kärsimystä. Helppoa on toisesta sanoa \"hänet\npetettiin\", mutta itse kokea? Kuinka Nadinka on muuttunut! Kuinka hän\non ruvennut pukeutumaan kreivin tähden! Välistä kun menin heille,\nniin hän kalpeni, tuskin saattoi puhuakaan... valehteli... oh, ei...\n\nKyyneleet rupesivat nyt kovemmin tulvimaan.\n\n-- Jos minulle olisi jäänyt se lohdutus, jatkoi hän, että minä olisin\nasianhaarain tähden hänet kadottanut, jos häntä olisi pakoitettu...\nvaikkapa olisi kuollutkin... silloinkin olisi ollut helpompi\nkantaa... mutta ei, ei... toinen hänet on vienyt! Tämä on kauheata,\nsitä ei voi kantaa! Eikä minulla ole keinoja riistää hänet rosvolta:\nTe olette tehneet minut aseettomaksi... mitä minun pitää tehdä?\nNeuvokaa minua! Minua ahdistaa, minuun koskee... oi ikävätä, oi\nkärsimystä! Minä kuolen...minä ammun itseni...\n\nHän nojasi kyynäspäillään pöytää vasten, peitti päänsä käsillään ja\nitki kovasti ääneen.\n\nPiotr Ivanitsh vaipui ajatuksiinsa. Hän kulki pari kertaa kamarin\nyli, seisattui sitten Aleksanderin kohdalle ja raapi päätään, eikä\ntiennyt; mitä hänen piti sanoa.\n\n-- Juo viiniä, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh niin hellästi kuin\nhän suinkin voi, kenties se on -- sitä...\n\nAleksander ei virkkanut mitään, hänen hartiansa ja päänsä kohosivat\nsuonenvedon tapaisesti; hän itki yhä. Piotr Ivanitshin otsa meni\nryppyyn, hän viittasi kädellään ja meni pois kamarista.\n\n-- Mitä minun pitää tehdä Aleksanderin kanssa? sanoi hän vaimolleen.\n-- Hän rupesi siellä luonani ulvomaan ja ajoi minut pois; minä olen\nihan kiusautunut hänen kanssaan.\n\n-- Ja sinä jätit hänet niin vaan? kysyi tämä. -- Voi raukkaa! Päästä,\nminä menen hänen luokseen.\n\n-- Et sinä saa mitään toimeen: hänellä on senlainen luonne. Hän on\ntullut ihan tätiinsä: se on yhtä herkkäitkuinen. Minä koetin häntä\nkylläkin vakuuttaa.\n\n-- Vakuutitko ainoastaan?\n\n-- Niin, ja sain vakuutetuksi: hän on yhtä mieltä minun kanssani.\n\n-- Oh, en minä sitä epäilekään: sinä olet sangen älykäs ja... viekas!\n\n-- Jumalan kiitos että on niin: siinä taitaa olla kaikki mitä\ntarvitaan.\n\n-- Taitaa olla, mutta hän itkee.\n\n-- Minä en ole syyllinen, tein luullakseni kaikki lohduttaakseni\nhäntä.\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt?\n\n-- Vähäkö tein? Puhuin täyden tunnin... oikein kurkkuni kuivi... koko\nrakkauden teorian levitin aivankuin kämmenelle, tarjosin rahaa...\nillallista... viinillä koetin...\n\n-- Mutta hän vaan itkee?\n\n-- Niin ulvoo että oikein! Lopulla rupesi vielä kovemmin vonkumaan.\n\n-- Ihmeellistä! Päästä minua: minä koetan, keksi sinä sillä välillä\ntuo uusi metoodisi...\n\n-- Mitä, mitä?\n\nMutta hän luikahti kuin varjo kamarista.\n\nAleksander istui yhä pää käden nojassa. Joku kosketti hänen\nolkapäätään. Hän kohotti päätään: hänen edessään seisoi nuori, kaunis\nnainen, aamutakki yllä ja à la Finoise-myssy päässä.\n\n-- Ma tante! sanoi Aleksander.\n\nNainen istui hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti, niinkuin\nainoastaan välistä naiset voivat katsoa, sitten pyyhki hän hiljaa\nnenäliinalla hänen silmänsä ja suuteli otsaa, mutta Aleksander\nkosketti huulillaan hänen kättään. He keskustelivat kauan.\n\nTunnin kuluttua Aleksander läksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutta\nhymy huulilla ja nukkui ensikertaa rauhallisesti monen unettoman\nyön perästä. Nainen meni itkusilmin takaisin makuukamariin. Piotr\nIvanitsh kuorsasi jo aikoja sitten.\n\n\n\n"]