[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBFKvrKJpy4Zjq5hQMAetMZUXbXFFPupGxj9Q8F77DYw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1398,"Tavallinen juttu II","Gontsharov, Ivan",1812,1891,"1398-gontsharov-ivan-tavallinen-juttu-ii","1398__Gontsharov_Ivan__Tavallinen_juttu_II","Kaksiosainen romaani","romaani",[],[15],"venalainen","fi",1847,1889,49806,303835,false,53056,[24,25],"Russia -- Fiction","Russian fiction -- Translations into Finnish",[27,28],"Novels","Russian Literature","\"Tavallinen juttu II\" by Ivan Aleksandrovich Goncharov is a two-part novel written in the late 19th century. The story explores complex emotional themes, primarily through the character of Aleksander, who grapples with disillusionment in love and friendship. As he reflects on his past disappointments, the narrative unfolds the intricate dynamics between him, his aunt Lisaveta Aleksandrowna, and his uncle Piotr Ivanitsh, providing a deep psychological exploration of relationships and societal norms.  The opening of the novel introduces us to Aleksander, who is still reeling from emotional turmoil a year after significant events detailed in the first volume. He expresses a cynical view of love, reflecting on the apparent insincerity around him, particularly in his interactions with Nadinka and other figures from his past. Lisaveta listens patiently to Aleksander's lamentations while subtly probing the depths of his understanding of love and friendship. Through their conversations, the complexities of human emotions emerge, revealing Aleksander’s struggle with his ideals versus the perceived superficiality of those around him, setting the stage for his ongoing inner conflict and character development throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[],252,"Goncharovin esikoisromaani kertoo nuoresta Aleksanderista, joka muuttaa maaseudulta Pietariin täynnä idealistisia odotuksia. Kaupungissa hän kohtaa kyynisen ja käytännöllisen setänsä, jonka vaikutuksesta nuoren miehen haaveet murtuvat ja hän muuttuu vähitellen itsekin osaksi arkista todellisuutta. Teos on tarkkanäköinen kuvaus ihmisluonteen ja aatteiden muuttumisesta.","Ivan Gontsharovin 'Tavallinen juttu II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1398. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAVALLINEN JUTTU II\n\nKaksi-osainen romaani\n\n\nKirj.\n\nI. GONTSHAROW\n\n\nSuomensi Olga A.\n\n\n\n\n\nWiipurissa,\nMatti Kurikka.\n1889.\n\nWiipurin Sanomain kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nVuosi oli kulunut ensimmäisen osan viimeisessä luvussa kuvattujen\ntapauksien perästä.\n\nAleksander muuttui vähitellen synkästä epätoivosta kylmään\nvälinpitämättömyyteen kreiville ja Nadinkalle. Hän ei täräyttänyt\nenää kirouksia eikä lisännyt hammasten puremista siihen, vaan osotti\nheille syvää halveksimista.\n\nLisaveta Aleksandrowna lohdutti häntä kaikella ystävän ja sisaren\nhellyydellä. Hän antautui mieluisasti tämän herttaisen holhojan\nvaltaan. Kaikki semmoiset luonteet, kuin hänen oli, antautuvat\nkernaasti toisen holhottavaksi. Heille on välttämätön -- lapsenpiika.\n\nVihdoinkin intohimo katosi hänestä, todellinen suru haihtui, mutta\nhänen oli sääli erota siitä; hän jatkoi sitä väkisin, tahi paremmin\nsanoen, loi itselleen taiteellisen surun, leikitteli, kiemaili sillä\nja hukutti itsensä siihen.\n\nHäntä miellytti marttyyrin roolin näytteleminen. Hän oli\nhiljainen, arvokas, salaperäinen niinkuin se ihminen, joka hänen\nsanojensa mukaan on kestänyt kohtalon iskun, -- hän puhui suurista\nkärsimyksistä, pyhistä, ylevistä tunteista, jotka olivat lokaan\ntallatut ja survotut -- \"ja kuka sen on tehnyt?\" Hän lisäsi tähän:\nteeskentelijä tyttö-riepu ja halveksittava roisto, tekopyhä\nsalonkileijona. Onko kohtalo todellakin lähettänyt minut maailmaan\nsitä varten, että kaikki, mitä minussa on ollut suurta, tulisi\nmitättömyyden uhriksi?\n\nEi mies miehelle, eikä nainen naiselle antaisi semmoista teeskentelyä\nanteeksi, vaan paikalla työntäisi käymäpuilta alas. Mutta mitä eivät\nnuoret ihmiset anna toiselle sukupuolelle anteeksi?\n\nLisaveta Aleksandrowna kuunteli kärsivällisesti hänen valitusvirsiään\nja lohdutti häntä niinkuin voi. Se ei ollut hänestä ensinkään\nvastenmielistä, ehkä siitäkin syystä, että miehensä veljenpojasta\nlöysi hän kuitenkin sointua omaan sydämmeensä, kuuli hänen rakkauden\nvalituksistaan äänen hänelle itselleen tunnetuista kärsimyksistä.\n\nHän kuunteli ahneesti Aleksanderin sydämmen voivotuksia ja vastasi\nniihin huomaamattomilla huokauksilla ja näkymättömillä kyyneleillä.\nHän löysi teeskenneltyihin ja imeliin ikävän purkauksiin lohduttavia\nsanoja samaan tapaan ja suuntaan; mutta Aleksander ei tahtonut\nkuullakaan.\n\n-- Oh, älkää puhuko minulle, ma tante, sanoi hän, minä en tahdo\nhäväistä rakkauden pyhää nimeä, kutsumalla siten meidän väliimme\ntuota...\n\nSiinä teki hän semmoisen halveksivan irvistyksen ja oli valmis,\nniinkuin Piotr Ivanitsh, kysymään: mikä hän onkaan?\n\nSitäpaitsi lisäsi hän suurella ylenkatseella: tytölle on anteeksi\nannettava: minä olin liian paljon korkeammalla häntä ja kreiviä ja\nkoko tuota surkuteltavaa ja turhamaista piiriä; ei ole ihmekään että\nminä jäin hänelle käsittämättömäksi. Ja näiden sanojen perästä pysyi\nhänen kasvoillaan kauan ylenkatse.\n\n-- Setä sanoo yhä, että minun pitää olla jalo Nadinkaa kohtaan,\njatkoi hän. Mistä hyvästä? Millä on tämä rakkaus kunnostuttanut\nitsensä? Kaikki oli halpamaista, kaikki kohdat tavallisia. Oliko\nyhtään ilmiötä, joka olisi eronnut tavallisen piirin jokapäiväisestä\nloasta? Näkyikö tässä rakkaudessa vähääkään sankarimaisuutta ja\nitsensäkieltämistä? Ei, hän teki melkein kaikki äitinsä mukaan!\nPoikkesiko hän minun tähteni kertaakaan seuraelämän säännöistä,\nvelvollisuuksestaan? Ei koskaan! Ja tämä oli muka rakkautta!!! Tyttö\n-- eikä osannut valaa runollisuutta tähän tunteesen.\n\n-- Millaista rakkautta Te vaatisitte naiselta? kysyi Lisaveta\nAleksandrowna.\n\n-- Millaista? vastasi Aleksander. Minä vaatisin ensimmäisen sijan\nhänen sydämmessään. Naisen, joka rakastaa, ei pidä huomata, eikä\nnähdä muita miehiä, paitsi minua, kaikkien pitää tuntua hänen\nmielestään sietämättömiltä. Minä yksin olisin korkein, kauniin -- hän\nojensi itseänsä -- parhain, jaloin kaikista. Joka hetki, jota hän ei\nolisi kanssani viettänyt, olisi kadotettu hetki. Minun silmistäni,\nminun sanoistani täytyy hänen tavoittaa autuutta, eikä tietää mistään\nmuusta... Lisaveta Aleksandrowna koetti peittää hymyä. Aleksander ei\nhuomannut mitään.\n\n-- Minun tähteni, jatkoi hän, ja silmät säihkyivät, täytyy hänen\nuhrata kaikki: halveksittavat hyödyt, laskut, heittää itsestään äidin\nja miehen yksivaltaisen ikeen, karata, jos niin tarvitaan, maailman\nääreen, kantaa tarmolla kaikki tappiot viimeksi vielä halveksia itse\nkuolemaakin -- se on rakkautta! Mutta tämä?\n\n-- Millä Te palkitsisitte tämän rakkauden? kysyi täti.\n\n-- Minäkö? Oh! aloitti Aleksander, kohottaen katseensa taivasta\nkohti, minä pyhittäisin hänelle koko elämäni, minä makaisin hänen\njalkainsa juuressa. Korkein onneni olisi katsoa häntä silmiin. Hänen\njoka sanansa olisi minun lakini. Minä runoilisin hänen kauneudestaan,\nrakkaudestamme, luonnosta.\n\nHänen kanssaan suuni löytäisi Petrarkan kielen ja rakkaus... No enkö\nminä ole näyttänyt Nadinkalle, että minä voin rakastaa?\n\n-- Te ette siis usko tunnetta olevan, jos se ei esiinny sillä tavalla\nkuin Te tahtoisitte? Suuri tunne piilee...\n\n-- Etteköhän tahtoisi, ma tante, uskottaa minua, että semmoinen on\ntunnetta, kuin sedän tunne esimerkiksi; se piilee!\n\nLisaveta Aleksandrowna punastui äkkiä. Hän ei voinut olla\nsisällisesti suostumatta veljenpojan sanoihin että semmoinen tunne,\njoka ei tule ilmi, on jotenkin epäilyttävä, että kenties että ei\nolekaan, jos sitä löytyisi, niin se tunkeutuisi pinnalle; että paitsi\nrakkautta itseään, on sen läheisyydessä jo jotain selittämätöntä\nihanuutta.\n\nSiinä samassa kiiti hän ajatuksissaan läpitse koko naimisissaolo-ajan\nja vaipui syviin ajatuksiin. Veljenpojan julkinen pistopuhe kosketti\nhänen sydämmensä salaisuuteen, jota hän niin syvälle piiloitti ja\nsaattoi hänet siihen kysymykseen: onko hän onnellinen.\n\nHänellä ei ollut oikeutta valittaa niitä ulkonaisia onnen välityksiä\nvastaan, joita enemmistö hakee, sillä hänelle täyttyi kaikki kuin\nmäärätyn ohjelman mukaan. Yltäkylläisyys, vieläpä nykyajassa\nkomeus ja tulevassa ajassa kuolemattomuus -- kaikki pelasti hänet\njokapäiväisistä, katkerista suruista, jotka kalvaavat sydäntä ja\nkuivaavat monien köyhäin raukkojen rintaa.\n\nHänen miehensä oli työskennellyt ja työskenteli väsymättä vieläkin.\nMutta mikä oli hänen työskentelemisensä päämääränä? Työskentelikö hän\nihmiskunnan yleisen hyödyn päämäärän tähden, täyttäen sallimuksen\nsäätämän määrän, tahi halpamaisten syiden tähden, saavuttaakseen\nihmisten kesken arvon ja rahan kunnian, vai sitä vastenko, ettei\nlopulla kyyristäisi häntä köyhyys ja asianhaarat? Jumala sen\ntietää. Suurista tarkoituksista hän ei tahtonut puhua, kutsui sitä\nhouralemiseksi, puhui kuivasti ja jokapäiväisesti, että pitää tehdä\ntyötä.\n\nLisaveta Aleksandrowna tuli tästä vaan siihen surulliseen\nvakuutukseen, ettei hänen, eikä miehensä rakkaus häneen ollut\nainoana päämääränä hänen ponnistelemisissaan ja innossaan. Hän\noli työskennellyt jo ennen naimistaan, kun hän ei vielä tuntenut\nvaimoansakaan. Rakkaudesta hän ei ollut koskaan hänelle puhunut eikä\nsiitä kysellyt; vaimonsa tätä asiaa koskevista kysymyksistä suoriutui\nhän aina leikkipuheella, sukkeluudella tahi nukkumisella. Pian heidän\ntutustumisensa jälkeen alkoi hän puhua Lisaveta Aleksandrownan kanssa\nhäistä, juurikuin antaen siten tietää, että rakkaus on luonnollisesti\nitsessään ja ettei siitä tarvitse paljon keskustella.\n\nHän oli kaikkien mahtivaikutuksien vihollinen -- se oli hyvä; mutta\nhän ei pitänyt todellisista sydämmen purkauksista, eikä uskonut\nniiden tarpeellisuutta muissakaan. Hän olisi kuitenkin voinut yhdellä\nkatseella, yhdellä sanalla herättää vaimossaan syvän rakkauden\nitseensä: mutta hän oli ääneti, eikä sitä tahtonut. Sekään ei\nhoukutellut hänen itserakkauttaan.\n\nTämä koetti herättää miehessään mustasukkaisuutta, ajatellen, että\nsilloin varmaankin rakkaus näyttäytyy... Mutta silloin ei mitään\nsemmoista tapahtunut. Jos miehensä huomasi vähänkin, että hänen\nvaimonsa osoittaa suosiotaan jollekin nuorelle miehelle, niin hän\nkiiruhtaa kutsumaan tätä luokseen, hyväilee sitä, ei voi kyllikseen\nylistää sen ansiota, eikä pelkää jättää häntä yksin vaimonsa kanssa.\n\nVälistä Lisaveta Aleksandrowna petti itseään, arvellen, että ehkä\nPiotr Ivanitsh toimii sotaopillisesti; että kenties hänen salainen\nmetoodinsa onkin juuri, pitää vaimoansa aina epäillyksessä ja\npidättää siten itserakkauttakin. Mutta miehensä ensimmäisestä\nrakkauden lausumisesta haihtui hänen ihastuksensa.\n\nJos hän olisi vielä ollut törkeä, karkea, sydämmetön, itsepäinen,\nyksi niistä miehistä, joita on legioonittain, joita synnittä\nkernaasti voi nenästä vetää, sekä heidän itsensä että oman onnen\ntähden, jotka ovat kuin sitä varten luodut, että vaimo hakisi\nmieleisiänsä kodin ulkopuolelta ja rakastaisi miehensä suurinta\nvastakohtaa -- sitten olisi ollut toinen asia: hän olisi menetellyt\nsamalla tapaa kuin suurin osa naisista tekee siinä tapauksessa.\nMutta Piotr Ivanitsh oli järjellinen ja älykäs ihminen, jommoista ei\nusein kohdata. Hän oli hieno, tarkkasilmäinen, sukkela. Hän ymmärsi\nkaikki sydämmen rauhattomuudet, kaikki sielun myrskyt, ymmärsi --\nmutta ei enempää. Kokonainen kokoelma sydämmen asioita oli hänen\npäässään, vaan ei sydämmessään. Hänen puheestaan voi päättää, että\nse oli kuultua ja ulkoapäin opittua, mutta ei koskaan koetettua.\nHän puhui intohimoista sattuvasti, mutta ei myöntänyt olevan niillä\nvaltaa häneen itseensä, nauroi vielä niille ja piti niitä vikoina,\nmuodottomina poikkeuksina todellisuudesta, nimitti niitä taudin\noireiksi, joille ajan pitkään ilmestyy omat lääkkeensä.\n\nLisaveta Aleksandrowna huomasi hänen järkensä etevyyden muiden\nympärillä-olevien rinnalla ja kärsi siitä. \"Jos hän ei olisi ollut\nniin viisas, ajatteli hän, olisin minä pelastettu...\" Hän noudattaa\nvarmoja sääntöjä -- se on selvä, ja vaatii, ettei vaimokaan,\nviettäisi haaveksivaista elämää.\n\n\"Mutta, hyvä Jumala!\" ajatteli Lisaveta Aleksandrowna, onko hän\ntosiaankin nainut senvuoksi, että saisi emännän, että voisi antaa\nnuoren miehen asunnolleen täydellisyyden ja perheellisen talon arvon,\njotta hänellä olisi enemmän merkitystä seuraelämässä? Emäntä, vaimo\n-- kaikkein proosallisemmassa merkityksessä. Eikö hän käsitä kaikella\nymmärryksellään, että joka tapauksessa on naisella rakkaus?...\nPerheen velvollisuudet -- siinä on hänen huolensa: mutta voiko niitä\ntäyttää ilman rakkautta? Hoitajattaret ja imettäjät, nekin tekevät\nitselleen epäjumalan lapsesta, jota he hoitavat; saatikka sitten\nvaimo, äiti! Oi jospa voisin ostaa rakkauden tuskalla, vaikkapa\nsaisin kantaa kaikki kärsimykset, jotka ovat eroamattomat intohimon\nkanssa, kunhan vaan saisin elää täydellistä elämää ja kunpa tuntisin\noman olemiseni, enkä jähmettyisi.\n\nHän katsahti komeita huonekaluja ja kaikkia kalliita, mitättömiä\nkapineita budoarissaan -- ja kaikki tämä mukavuus, jolla huolellinen\nkäsi ympäröipi rakastetun naisen, tuntui hänestä kylmältä\npilkanteolta todellisen omien rinnalla. Hän oli kahden hirmuisen\nliioittelemisen todistajana -- veljen pojan ja miehensä. Toinen\nhurmaantunut hulluuteen, toinen -- kylmä kovapintaisuuteen asti.\n\n\"Kuinka vähän he molemmat sekä suurin osa miehistä tuntevat\ntodellista rakkautta, ja kuinka minä sen ymmärrän!\" ajatteli hän.\nMutta mitä siitä on hyötyä? Miksi minä ymmärrän? Oi jos...\n\nHän peitti silmänsä ja oli niin muutaman minuutin. Sitten aukasi\nhän ne ja katsahti ympärillensä, huokasi raskaasti ja otti taaskin\ntavallisen, rauhallisen muotonsa. Raukka! Ei kukaan tiennyt siitä,\neikä kukaan nähnyt sitä. Hänet olisi voinut saattaa rikokselliseksi\nnuo näkymättömät, tunnustelemattomat ja nimettömät kärsimykset,\nhaavoitta, verettä, jotka eivät olleet peitetyt räsyillä, vaan\nsametilla. Mutta sankarin itsekieltämisellä kätki hän surunsa, ja\nlöysi vielä kyllin voimaa lohduttaakseen toisia.\n\nPian Aleksander lopetti puhumisen suurista kärsimyksistä, ja\nrakkaudesta jota ei ymmärretty jolle ei annettu arvoa. Hän siirtyi\nenemmän tavalliseen aineesen ja valitti elämän ikävyyttä, sielun\ntyhjyyttä, väsyttävää kaihoa.\n\nKärsimysteni jälkeen olen eloon jäänyt.\n\nOlen lakannut rakastamasta unelmiani, sanoi hän yhä.\n\n-- Ja nyt minua seuraa pimeyden henki. Hän on kaikkialla kanssani,\nma tante: yöllä, ystävien kanssa keskustellessani, maljan ääressä\npidoissakin, syvien mietteiden hetkinä!\n\nNiin kului muutamia viikkoja. Olisi luullut, että vielä parin viikon\npäästä narrikin olisi jo kokonaan rauhoittunut ja ehkä tullut kelpo\nihmiseksi, se on tavalliseksi jokapäiväiseksi ihmiseksi, niinkuin\nkaikki muutkin ihmiset. Mutta ei! Hänen luonteensa erilaisuus tuli\njoka paikassa esille.\n\nKerran hän tuli tädin luo vimmastuneena ja oli äkeissään koko\nihmis-suvulle. Joka sanan perästä tuli milloin pilkkaus, milloin\ntuomitseminen, milloin taas kompa-runo, joilla hän tarkoitti juuri\nniitä henkilöitä, joita olisi pitänyt kunnioittaa. Hän sekä Piotr\nIvanitsh saivat osansa. Ketään ei säälitty. Lisaveta Aleksandrowna\nalkoi tiedustella syytä.\n\n-- Te tahtoisitte tietää, alkoi hän hiljaan ja juhlallisesti: -- mikä\nmieltäni nyt liikuttaa ja vimmastuttaa? Siis kuulkaa: Te tiedätte,\nettä minulla oli ystävä, jota en ole moneen vuoteen nähnyt, mutta\njolle sydämmessäni oli aina sijaa. Setäni pakoitti minua tännetuloni\nalussa kirjoittamaan hänelle kummallisen kirjeen, jossa oli hänen\nrakkaimmat sääntönsä ja ajatusten suunta; mutta minä repäsin sen\nja lähetin toisen. Ei ollut siis mitään syytä ystävälläni muuttua.\nTämän kirjeen jälestä loppui meidän kirjevaihtomme, ja minä kadotin\nystäväni näkyvistäni. Mitäpäs tapahtui? Kolmen päivän perästä astuin\nminä pitkin Newskin katua ja näin yht'äkkiä hänet. Minä seisoin\nhämmästyksissäni, väreet juoksivat pitkin ruumistani ja silmiini\nnousivat kyyneleet. Minä ojensin hänelle molemmat käteni enkä voinut\nilosta lausua sanaakaan: henki tarttui kurkkuuni. Hän otti toisen\nkäden ja puristi sitä. Päivää Adujew! sanoi hän sellaisella äänellä\nikäänkuin vasta eilen olisimme eronneet. \"Oletko kauan ollut täällä?\"\nHän ihmetteli ettemme ennen olleet tavanneet toisiamme. Kysyi\nsivumennen, mitä minä toimin, missä palvelen, piti velvollisuutenaan\nilmoittaa, että hänellä on erinomaisen hyvä paikka, on tyytyväinen\npalvelemiseen, päällikköihin, tovereihin ja... kaikkiin ihmisiin,\nja kohtaloonsa... sanoi sitten, ettei hänellä ole aikaa, että hän\nkiirehtii kutsutulle päivälliselle -- kuuletteko ma tante? -- pitkää\neron perästä kohdatessaan ystävää hän ei voinut jättää päivällistä...\n\n-- Ehkä häntä olisivat odottaneet, huomautti täti, kohteliaisuus ei\nsallinut...\n\n-- Kohteliaisuus ja ystävyys? Ja Te, ma tante! Mitä tämä on? Sanon\nTeille vielä parempaa. Hän työnsi käteeni osoitteensa ja sanoi, että\ntoisena päivänä illalla odottaa hän minua luokseen -- ja katosi.\nKauan katselin minä hänen jälkeensä, enkä voinut tointua. Tämä oli\nlapsuuden kumppali nuoruuden ajan ystävä. Kylläpä hän oli hyvä! Mutta\nsitten minä arvelin, ehkä hän jätti kaikki illaksi ja sitten pyhittää\naikansa todelliseen sydämmelliseen keskusteluun. \"Olkoon menneeksi,\nminä menen\". Ilmestyin sinne. Hänen luonaan oli noin kymmenen henkeä\nystäviä. Hän ojensi minulle ystävällisemmin kätensä kuin eilispäivänä\n-- se on tosi, mutta sen sijaan sanaakaan sanomatta pyysi hän\nistumaan korttipöydän ääreen. Minä sanoin, etten lyö korttia ja\nistuin yksin sohvalle, arvellen, että hän heittää kortit ja tulee\nminun luokseni. \"Etkö lyö korttia?\" kysyi hän ihmetellen: \"Mitä\nsinä sitten teet?\" Hyvä kysymys! Minä odotin tunnin, odotin kaksi,\nhän ei vaan lähesty minua; kärsivällisyyteni loppui. Välistä hän\ntarjosi minulle sikaria, välistä piippua, säälitteli, etten minä lyö\nkorttia, että minun on muka ikävä, koetteli huvittaa minua -- millä\nluulette? -- Kääntyi alinomaa puoleeni ja kertoi joka onnistuneen ja\nonnistumattoman pelinsä lopun. Minä en voinut itseäni enää pidättää,\nlähestyin häntä ja kysyin, aikooko hän omistaa minulle vähääkään\naikaa tästä illasta? Sydämmeni kiehui silloin ja ääneni vapisi. Tämä\nhäntä taisi hiukan kummastuttaa. Hän katsoi minua kummallisesti:\n\"Hyvä\", sanoi hän, \"anna minä lopetan vaan pelin\". Paikalla, kun\nhän oli tämän sanonut, sieppasin minä hattuni ja tahdoin mennä,\nmutta hän huomasi ja pidätti minua. \"Peli on loppumaisillaan\", sanoi\nhän, \"paikalla ruvetaan illalliselle\". Vihdoin he lopettivat. Hän\nistui viereeni ja haukotteli: -- siten alkoi meidän ystävällinen\nkeskustelumme. \"Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin?\" kysyi hän. Tämä\noli sanottu semmoisella yksitoikkoisella ja tunteettomalla äänellä.\nMinä en puhunut mitään, katselin vaan häntä surullisesti hymyillen.\nSiitä hän sai aivankuin uutta eloa ja teki minulle kysymyksiä: \"mikä\nsinun on? Eikö sinulta puutu jotakin? Enkö voisi tehdä sinulle jotain\nhyödyllistä palvelusta...\" j.n.e. Minä pudistin päätäni ja sanoin\nhänelle, etten minä tahtonut puhua palveluksesta enkä aineellisista\neduista hänen kanssaan, vaan siitä mikä on lähimpänä sydäntä:\n\"armaista lapsuuden päivistä, leikeistä ja itsevaltaisuuksista...\nMutta ajatelkaa, katsokaa häntä!\" Hän ei antanut minun edes puhua\najatustani loppuun. \"Sinä olet aina vaan samallainen uneksija\", sanoi\nhän ja käänsi äkkiä puheen, aivankuin pitäen tätä arvottomana, ja\nalkoi totisesti kysellä minun asioistani, tulevaisuuden toiveistani,\nedistymisestä, sedästä. Minä ihmettelin miten ihmisessä voi siihen\nmäärään sydän kovettua. Tahdoin koetella viimeisen kerran, yhdyin\nhänen kysymykseensä asioistani ja kerroin, miten minua oli kohdeltu,\n\"Kuulepas mitä ihmiset ovat minulle tehneet\": aloitin minä. \"Mitä?\"\nkeskeytti hän pelästyneenä, \"varmaan ovat varastaneet sinulta?\" Hän\nluuli minun puhuvan pikenteistäni; hän ei tiennyt muusta surusta\nkuin setäkään: mihin määrään ihminen voi paatua! \"Niin\", sanoin\nminä, \"ihmiset ovat varastaneet minun sieluni...\" Sitten aloin puhua\nrakkaudestani, kärsimyksistäni, sielun tyhjyydestä... minä aloin\ninnostua ja ajattelin, että kertomus minun kärsimyksistäni sulattaa\njääkuoren, ettei kyyneleet vielä olleet kuivuneet hänen silmissään...\nMutta hän purskahtaa yht'äkkiä nauruun! Minä katsoin häneen ja\nnäin, että hänellä oli kädessä nenäliina: kertomukseni ajalla hän\npiti naurua vastaan, mutta ei voinut pidättää... Minä keskeytin\nkauhistuneena kertomukseni. -- Riittää, jo riittää, sanoi hän, juo\nennemmin viinaa ja aletaan syödä illallista. Palvelija! Viinaa.\nMennään, mennään, ha, ha, ha!... siellä on erittäin hyvä rost... ha,\nha, ha, rostbiff...\n\nHän otti minun käsivarrestani kiinni, mutta minä tempasin itseni irti\nja karkasin tuon pelätin luota... Semmoisia ovat ihmiset, ma tante!\npäätti Aleksander. Sitten hän viittasi kädellään ja meni pois.\n\nLisaveta Aleksandrownaa säälitti Aleksanderin tulinen, mutta väärälle\ntielle saatettu sydän. Hän huomasi, että toisella kasvatuksella ja\nelämän katsannolla olisi hän itse onnellinen ja voisi vielä toisenkin\nsaattaa onnelliseksi; mutta nyt hän on oman sokeutensa uhri ja hänen\nsydämmensä on perinpohjaisesti harhateillä. Hän tekee itse elämästään\nkoetuksen. Miten pitäisi osoittaa hänelle oikean sydämmen tie? Missä\nse pelastava kompassi on? Hän tunsi sen, että ainoastaan hellä,\nystävällinen käsi voisi hoitaa tätä kukkasta.\n\nHän oli onnistunut jo kerran hillitä veljenpojan rauhattomia sydämmen\npuuskia, mutta se oli vaan rakkauden seikassa. Silloin hän tiesi\nmiten loukattua sydäntä pitää kohdella. Kuten taitava diplomaatti\nainakin moitti hän vaan Nadinkaa, esitti hänen käytöksensä mitä\nmustimmassa muodossa, kuvasi hänet kunnottomaksi Aleksanderin\nsilmissä ja ennätti vakuuttaa hänelle, ettei Nadinka ole ansainnut\nhänen rakkauttansa. Sillä hän repäsi Aleksanderin sydämestä piinaavan\ntuskan, asetti sen rauhallisella, vaikk'ei oikeuden pitävällä\ntunteella -- halveksimisella. Piotr Ivanitsh päinvastoin koetti\npuolustaa Nadinkaa, jolla hän ei ainoastaan saattanut rauhattomaksi,\nvaan ärsytti Aleksanderin tuskaa ja pakoitti ajattelemaan, että häntä\narvokkaampi oli saanut etuoikeuden.\n\nMutta ystävyydessä oli toinen asia. Lisaveta Aleksandrowna näki, että\nAleksander oli syyllinen hänen silmissään, mutta ihmisten silmissä\noikeassa. Tulee selittää tämä Aleksanderille! Hän ei uskaltanut\nryhtyä siihen itse, vaan kääntyi miehensä puoleen, arvellen, ei\nsyyttäkään, että todistamalla ystävyyttä vastaan hänen työnsä ei\npahennu.\n\nPiotr Ivanitsh! sanoi hän kerran tälle ystävällisesti: minulla olisi\neräs pyyntö sinulle?\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Arvaapas.\n\n-- Puhu: tiedäthän, etten minä pyyntöjäsi vastusta. Varmaankin\nPietarhovin huvilasta! vielähän nyt on aikaista...\n\n-- En! sanoi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Mitä sitten? sanoit, että pelkäät meidän hevosiamme: tahdotko\nhiljaisempaa...\n\n-- En!\n\n-- No, uusia huonekalujako?\n\nHän pudisti päätään.\n\n-- Niinkuin tahdot, minä en arvaa, sanoi Piotr Ivanitsh: -- ota ennen\ntuo arvopaperi ja käytä miten tarvitset, se on eilinen voittoni...\n\nHän otti taskustaan setelin.\n\n-- Ei, älä vaivaa itseäsi, pane rahat talteen, sanoi Lisaveta\nAleksandrowna: tämä asia ei tule sinulle kopekkaakaan maksamaan.\n\n-- Ei kelpaa rahakaan kun annetaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen\npiiloon setelin: se on verratonta! Mitä sinä siis tarvitset?\n\n-- Tarvitaan ainoastaan hiukkasen hyvää tahtoa...\n\n-- Saat niin paljon kuin vaan tahdot.\n\n-- Näetkös: toissa päivänä kävi Aleksander minun luonani.\n\n-- Oh, aavistan jotain pahaa! keskeytti Piotr Ivanitsh.\n\n-- Hän oli niin synkkä, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna -- pelkään\nettei tämä vaan saattaisi häntä tekemään jotain.\n\n-- Mikä hänen taaskin on? Onko uudelleen petetty rakkaudessa, vai\nmitä?\n\n-- Ei, ystävyydessä.\n\n-- Ystävyydessä! hetki hetkeltä ei vaikeampaa! Mitenkä ystävyydessä?\nSitä olisi hauska kuulla: kerro ole niin hyvä.\n\nLisaveta Aleksandrowna kertoi hänelle, mitä oli veljenpojalta\nkuullut. Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.\n\n-- Mitä tahtoisit minun tässä tekemään? Näethän millainen hän on!\n\n-- Näytä sinä hänelle osanottavaisuutta, kysy, millaisessa tilassa\nhänen sydämmensä on...\n\n-- Ei, kysy sinä ennemmin.\n\n-- Puhu hänen kanssaan... kuinka se on?... hellemmin, eikä sillä\ntavalla kuin sinä aina puhut... älä naura tunteille...\n\n-- Etköhän käske itkemään...?\n\n-- Ei, se hämmentäisi.\n\n-- Mitä hyötyä hänellä on siitä?\n\n-- Paljon... eikä hänelle yksin... huomautti Lisaveta Aleksandrowna\npuoliääneen.\n\n-- Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh. Hän oli ääneti.\n\n-- Oh, tuo Aleksander: hän istuu minulla tuossa! sanoi Piotr\nIvanitsh, osoittaen kaulaansa.\n\n-- Millä hän on sinua niin rasittanut?\n\n-- Kuinka, millä? Kuusi vuotta elämöin hänen kanssaan: milloin hän\nitkee -- pitää lohduttaa, milloin pitää kirjoittaa äidille.\n\n-- Tosiaankin, voi sinua raukkaa! Kuinka sinä vaan jaksat? Mikä\nhirmuinen vaiva: saada kerran kuukaudessa kirje vanhukselta ja\nheittää se lukematta pöydän alle tahi puhutella veljenpoikaa. Kuinkas\nmuuten, se houkuttelee vistipelistä. Miehet, miehet! Kun on hyvä\npäivällinen, lafittia kultaisella etiketillä ja kortteja -- niin,\nsiinä on kaikki; silloin ei mihinkään muuhun ole tekemistä! Jos tämän\nlisäksi on vielä tilaisuutta olla olevinaan ja viisastella -- niin\nolette onnelliset.\n\n-- Ehkä teidän mielestänne teeskennellä teille, huomautti Piotr\nIvanitsh. -- Jokaisella on omansa, kultaiseni. Mitäs muuta on tarvis\nvielä?\n\n-- Mitä! Entäs sydän! Siitä ei ole koskaan puhettakaan.\n\n-- Kaikkea muuta!\n\n-- Me olemme liian viisaita: mitä me välittäisimme tuommoisista\npikkuseikoista? Me hallitsemme ihmisten kohtaloita. Katsotaan mitä\nihmisellä on taskussa ja hännystakin napinlävessä, mutta muusta ei\nvälitetäkään! Tahdotaan, että kaikki olisivat samanlaisia! Löytyipä\nniiden joukossa yksi tunteellinen, joka voisi rakastaa ja tehdä\nitsensä rakastetuksi...\n\n-- Kauniisti hän on saattanut itseään rakastamaan tuon... mikä hän\non? Werotshkan vai minkä? huomautti Piotr Ivanitsh.\n\n-- Löysitpä jonkun asettaaksesi hänen rinnalleen! Se on salliman\npilkkaa. Se saattaa yhteen aivan kuin kiusalla hellän ja tunteellisen\nihmisen kylmän olennon kanssa. Aleksander parka! Hänen järkensä ei\nsovi sydämmen kanssa, siksi hän on semmoisen silmissä syyllinen,\njonka järki on liiaksi karannut edelle ja joka ottaa kaikki järjen\nkannalta...\n\n-- Myönnä kuitenkin se, että se on tärkeintä; muutoin...\n\n-- En suostu, en mitenkään suostu: se on tärkein ehkä tehtaalla,\nkenties, mutta Te unohdatte, että ihmisellä on vielä tunto...\n\n-- On viisi! sanoi Adujew, minä lu'in sitä jo aapisessa.\n\n-- Pelkää harmia ja ikävää! kuiskasi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- No, no, älä suutu: minä teen niinkuin käsket, mutta opeta minua --\nmiten? sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Anna sinä hänelle kevyt läksy...\n\n-- Nuhteitako? No se nyt on minun tehtäväni.\n\n-- Paikalla nuhteita! Selitä hänelle ystävällisemmin, mitä voipi\nodottaa ja vaatia nykyisiltä ystäviltä; sano, ettei ystävä ole\nsyyllinen, niinkuin hän luulee. Minunko on sinua opettaminen? Sinä\nolet niin viisas... viekastelet niin hyvin... lisäsi Lisaveta\nAleksandrowna.\n\nPiotr Ivanitsh rypisti otsaansa viimeisen sanan johdosta.\n\n-- Eikö Teillä vielä ollut kylliksi noita sydämmen vuodatuksia? sanoi\nhän vihaisesti. Sopottelitte ja sopottelitte ettekä sittenkään ole\nvielä kylliksi sopottaneet ystävyydestä ja rakkaudesta; nyt minua\nsotketaan...\n\n-- Senpä vuoksi on se viimeinen kerta, sanoi Lisaveta Aleksandrowna\n-- toivon, että hän sen jälkeen tulee lohdutetuksi.\n\nPiotr Ivanitsh pudisti epäilevästi päätään,\n\n-- Onko hänellä rahaa? kysyi hän. Ehk'ei ole, niin hän on sen\nvuoksi...\n\n-- Aina vaan rahat mielessä! Hän olisi ollut valmis antamaan kaikki\nrahat yhdestä ystävän sanasta.\n\n-- Mahdollista kyllä; se on juuri hänen tapaistaan! Hän antoi\nilmankin kerran departementissa päällikölle rahaa sydämmen\nvuodatuksista... Kas, joku soitti: eikö vaan liene hän? Mitä pitää\ntehdä? Toista vielä kerran: nuhdella häntä... mitä vielä? Antaako\nrahaa.\n\n-- Mitä nuhtelemista! Ehkä sinä vielä pahennat! Minä pyysin sinun\npuhumaan ystävyydestä, sydämmestä ystävällisemmin, huomaavaisemmin.\n\nAleksander kumarsi ääneti, söi ääneti runsaasti päivällisellä,\nmutta väliaikana pyöritteli leivästä pallosia ja katseli pulloja ja\nkarafineja kulmiensa alta. Jälestä puolisen tarttui hän hattuunsa.\n\n-- Mihin sinä menet? kysyi Piotr Ivanitsh. Istu meidän kanssamme.\n\nAleksander totteli ääneti. Piotr Ivanitsh tuumiskeli, miten asiaan\npitäisi ryhtyä hellemmin ja mukavammin ja kysyi äkkiä nopeasti puhuen:\n\n-- Minä olen kuullut, Aleksander, että sinun ystäväsi on jotenkin\nilkeästi käyttäytynyt sinua kohtaan?\n\nNäistä odottamattomista sanoista nytkäytti Aleksander päätään,\naivankuin häntä olisi loukattu ja loi tätiinsä katseen, joka\noli täynnä nuhdetta. Tämä ei odottanut myöskään niin jyrkkää\nryhtymistä asiaan, painoi alussa päänsä työhönsä päin ja loi myöskin\nnuhteellisen katseen mieheensä, mutta tämä oli kahden tulen välissä,\nruoansulatuksen ja unen, ja senvuoksi ei huomannutkaan näiden\nkatseiden kimmahtamista.\n\nAleksander vastasi hänen kysymykseensä tuskin kuuluvalla huokauksella.\n\n-- Tosiaan, jatkoi Piotr Ivanitsh -- mikä ilkeys! Mikä ystävä hän\non! Ei ole viiteen vuoteen tavannut ja on niin kylmennyt, että\nkohdatessaan ei tukehuttanut syleilyillä, mutta kutsui luokseen\nillaksi, tahtoi panna korttipöydän ääreen... syöttää... Mutta sitten\n-- ilkeä ihminen huomasi ystävänsä kasvut olevan happamen näköiset\nja alkoi kysellä hänen asioitaan, asianhaarojaan, tarpeitaan -- mikä\nhävytön uteliaisuus! Mutta vielä -- ilkeyden lisäksi hän uskalsi\ntarjota palvelustaan... apuaan... ehkä rahaakin! eikä mitään sydämmen\nvuodatuksia! Kauheata, kauheata! Näytä minulle, ole niin hyvä, tuo\nkummitus, tuo hänet perjantaina tänne päivälliselle!... Miksi hän\npelaa?\n\n-- En minä tiedä, sanoi Aleksander vihaisesti. -- Naurakaa vaan setä:\nTe olette oikeassa; minä yksin olen syyllinen. Uskoa ihmisiä, hakea\nmyötätuntoisuutta -- kenessä? Siroittaa helmiä -- kenen edessä!\nYmpärillä on halpamaisuutta, heikkomielisyyttä, turhamaisuutta, minä\nolen vielä säilyttänyt nuoruuden uskon hyvyyteen, miehuullisuuteen,\npysyväisyyteen.\n\nPiotr Ivanitsh alkoi jotenkin usein ja säännöllisesti nyykytellä\npäätään.\n\n-- Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna sopottaen, vetäen\nhäntä hihasta, makaatko?\n\n-- Vai makaan! sanoi Piotr Ivanitsh herättyään. Minä kuulen. Kaikki\n\"miehuullisuus, hyvyys\", makaanko minä?\n\n-- Älkää häiritkö setää, ma tante! huomautti Aleksander. Ei hän nuku,\njos hänelle häiriytyisi ruoan sulatus, niin Jumala ties, mitä siitä\ntulisi. Ihminen on luonnollisesti maan haltia, mutta häh on vatsansa\norja.\n\nTätä sanoessaan aikoi hän hymyillä katkerasti, mutta hymyilikin\njotenkin happamella tavalla.\n\n-- Sano minulle, mitä sinä oikeastaan tahdoit ystävältäsi? Jotain\nuhria, vai mitä: että hän olisi kiivennyt seinälle tahi heittänyt\nitsensä ulos akkunasta? Miten sinä ymmärrät ystävyyttä, mikä se on?\nkysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Nyt en enää vaadi uhria -- älkää olko rauhaton. Minä kiitän\nihmisiä, olen tullut surkuteltavaan käsitykseen, niin ystävyydestä\nkuin rakkaudestakin... Minä olen aina kantanut mukanani nämät\nrivit, jotka tuntuivat minusta kaikkein oikeimmalta määritelmältä\nnäistä molemmista tunteista, niinkuin minä olen ne ymmärtänyt ja\nniinkuin niiden pitää oleman, mutta nyt huomaan, että sen valhe,\nihmisten panetteleminen, tahi ett'eivät surkuteltavasta tunne niiden\nsydämmiä... Ihmiset eivät ole taipuvaiset semmoisille tunteille.\nPois, ne ovat petollisia sanoja.\n\nHän otti taskustaan lompakon, ja lompakosta paperin, joka oli\nkahdeksi kahdeksanneksi osaksi kirjoitettu.\n\n-- Mitä se on? kysyi setä. Näytäpäs.\n\n-- Ei maksa vaivaa! sanoi Aleksander ja repi paperin.\n\n-- Lukekaa, lukekaa! alkoi Lisaveta Aleksandrowna pyytää.\n\n-- Kas tällä tavalla pari uudenaikaista ranskalaista romaanin\nkirjoittajaa määrittelee todellista ystävyyttä ja rakkautta, minä\nsuostuin heidän mielipiteisiinsä, minä ajattelin, että kohtaan\nelämässäni senlaisia olentoja ja löydän heissä... mutta yhdentekevä!\nHän viittasi halveksivaisesti kädellään ja alkoi lukea: \"Rakastaa\npitää, mutta ei sillä petollisella, arkamaisella ystävyydellä, joka\noleskelee meidän kullatuissa saleissamme, joka ei pysy uskollisena,\nkun näkee kourallisen kultaa, joka pelkää kaksimielistä sanaa,\nvaan sillä mahtavalla ystävyydellä, joka antaa veren verestä,\njoka näyttää itsensä taistelussa, verenvuodatuksessa, kanunain\njyskeessä, myrskyn ulvonnassa, silloin kuin ystävät suutelevat ruudin\nsavustamilla huulilla, syleilevät verisillä syleilyillä... Jos\nPylades on kuolevaisesta haavoitettu, niin Orestes tarmolla ottaen\nhäneltä jäähyväisiä, sattuvalla miekan sivalluksella lopettaa hänen\nkärsimyksensä, kauheasti vannoo kostavansa ja pitää myös valansa,\nsitten pyyhkii kyyneleen ja rauhoittuu.\"\n\nPiotr Ivanitsh säesti tätä koneentapaisella, hiljaisella naurullaan.\n\n-- Kenelle Te nauratte setä? kysyi Aleksander.\n\n-- Kirjoittajalle, jos hän tosiaan puhuu itsestään leikkiä\nlaskematta, mutta sitten sinulle jos todellakin ymmärsit sillä\ntavalla rakkauden.\n\n-- Onko se tosiaan ainoastaan naurettavaa? kysyi Lisaveta\nAleksandrowna.\n\n-- On. Olen syyllinen, mutta naurettavaa ja surkuteltavaa se on.\nSitäpaitsi Aleksanderkin on samaa mieltä ja antoi luvan nauraa. Hän\ntunnusti paikalla, että semmoinen ystävyys on -- valhetta ja ihmisten\npanettelua. Se on jo tärkeä askel eteenpäin.\n\n-- Se on valhetta sentähden, etteivät ihmiset voi kohota siihen\nkäsitykseen ystävyydestä, millaisen sen pitäisi olla...\n\n-- Jos ihmiset eivät voi, niin varmaan ei se saa niin ollakaan...\nsanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Mutta onhan ollut esimerkkejä...\n\n-- Ne ovat poikkeuksia, mutta poikkeukset ovat melkein aina pahat.\n\"Verisiä syleilyjä, hirmuinen vala, miekan sivallus!...\"\n\nHän purskahti uudestaan nauruun.\n\n-- No luepas rakkaudesta, jatkoi hän, minulta meni unikin ohitse.\n\n-- Jos se voi saattaa Teille tilaisuuden nauramaan -- niin olkoon\nmenneeksi! sanoi Aleksander ja alkoi lukea seuraavati:\n\n    \"Rakastaminen on -- ei kuulua itselleen, lopettaa elämisen itseään\n    varten, mennä toiseen olentoon, koota yhteen esineesen kaikki\n    inhimilliset tunteet -- toivon, pelon, surun, nautinnon;\n    rakastaminen on elää loppumattomassa.\"\n\n-- Piru tietää mitä! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mikä kokoelma sanoja!\n\n-- Ei, tuo on erittäin hyvin! Minua se miellyttää, huomautti Lisaveta\nAleksandrowna. -- Jatkakaa, Aleksander.\n\n    \"Ei tietää rajaa tunteelle, omistaa itsensä yhdelle ainoalle\n    olennolle\", jatkoi Aleksander lukemistansa, \"elää, ajatella\n    ainoastaan hänen omansa tähden, löytää kunniaa alennuksessa,\n    nautinnon surussa ja surun nautinnossa, antautua kaikille\n    mahdollisille vastakohdille, paitsi rakkaudelle ja kateudelle.\n    Rakastaminen on elää ihanteellisessa maailmassa...\"\n\nPiotr Ivanitsh nyökäytteli päätään tätä kuullessaan.\n\n    \"Ihanteellisessa maailmassa, jatkoi Aleksander, erinomaisessa\n    loistossa ja komeudessa. Tässä maailmassa tuntuu taivas\n    kirkkaammalta, luonto komeammalta; pitää jakaa elämä ja aika\n    kahteen osaan -- läsnäolevaan ja poissaolevaan, kahteen vuoden\n    aikaan --kevääsen ja talveen; ensimmäistä vastaa kevät, toista --\n    talvi, sillä vaikkapa kukat olisivat miten kauniita ja taivaan\n    sini kuinka kirkas, niin poissa olleessa himmentyy toisen sekä\n    toisen ihanuus; koko maailmassa nähdä ainoastaan yhden olennon ja\n    omistaa siinä koko maailma... Viimeksi vielä, rakastaminen on\n    suojella armaan olennon joka silmäystä, niinkuin beduini suojelee\n    joka kasteen pisaraa, virvoittaakseen kuuman paahtamia huuliaan;\n    hänen poissa ollessaan antaa ajatusparven päästä liikkeesen, mutta\n    läsnäollessa ei voida puhua ainoatakaan sanaa, koetella voittaa\n    toisensa uhrauksissa...\"\n\n-- Kyllin Jumalan tähden, kyllin! keskeytti Piotr Ivanitsh. Ei ole\nminulla enemmän kärsimystä! Sinä tahdoit repiä sen: revi, revi pian.\nNo niin!\n\nPiotr Ivanitsh nousi nojatuolista ja alkoi käydä edes takaisin.\n\n-- Onko tosiaan löytynyt aikakausi, jolloin leikittä ajateltiin\nniin ja tehtiin sillä tavalla? sanoi hän. Eikö tosiaan kaikki,\nmitä kirjoitetaan ritareista ja paimentytöistä, ole harmillinen\nkeksintö heistä? Ja miten löytyy haluakin mennä koskettamaan ja\nanalyseeraamaan niin perin tarkasti noita ihmis-sielun surkuteltavia\nkieliä, rakkautta, antaa sille tällainen merkitys...\n\nHän kohotti olkapäitään.\n\n-- Miksi Te, setä kiidätte niin kauvas? sanoi Aleksander. Minä tunnen\nitse itsessäni semmoisen rakkauden voiman ja ylpeilen siitä. -- Minun\nonnettomuuteni on ainoastaan siinä, ett'en ole kahdenlaista olentoa,\njoka olisi ansainnut tätä rakkautta ja jolla olisi lahjoitettu\nsamanlainen voima...\n\nRakkauden voima! todisti Piotr Ivanitsh. Olisi ollut samantekevä, jos\nolisit sanonut heikkouden voima.\n\n-- Ei tämä olo sinun tapaistasi, Piotr Ivanitsh, huomautti Lisaveta\nAleksandrowna, sinä et tahdo uskoa semmoisen rakkauden olemista\nmuissakaan...\n\n-- Entäs sinä? Uskotko sinä todellakin? kysyi Piotr Ivanitsh\nlähestyen häntä, mutta sinä lasket leikkiä! Hän on vielä lapsi, ei\ntunne vielä itseään eikä muita, mutta sinun olisi hävettävä. Voisitko\ntosiaan kunnioittaa miestä, jos hän rakastaisi sillä tavalla?...\nSillä tavallako rakastetaan?\n\nLisaveta Aleksandrowna heitti työnsä.\n\n-- Kuinkas sitten? kysyi hän hiljaan, ottaen miestään kädestä kiinni\nja vetäen häntä luokseen.\n\nPiotr Ivanitsh rapautti hiljaan kätensä hänen käsistään ja osoitti\nsalavihkaa Aleksanderia, joka seisoi ikkunan luona, selkä heihin\npäin, sitten jatkoi hän käymistään pitkin huonetta.\n\n-- Kuinka! sanoi hän. Aivan kuin et olisi kuullut, miten\nrakastetaan!...\n\n-- Rakastetaan! toisti hän ajatuksissaan ja alkoi hitaasti tehdä\ntyötä.\n\nNeljännestunnin kesti äänettömyys. Piotr Ivanitsh katkasi sen\nensimmäiseksi.\n\n-- Mitä sinä nykyään teet? kysyi hän veljenpojalta.\n\n-- En... mitään.\n\n-- Se ei ole paljon. Luethan toki?\n\n-- Kyllä...\n\n-- Mitä?\n\n-- Krilovin runoja.\n\n-- Hyvä kirja, mutta ethän sitä yhtä ainoastaan.\n\n-- Nykyään sitä yhtä. Jumalani millaisia kuvia ihmisistä, mikä totuus!\n\n-- Näytät olevan ihmisille vihoissasi. Onko rakkaus häneen... mikä\nhän onkaan?... todellakin tehnyt sinut tällaiseksi?...\n\n-- Oh! Sen tyhmyyden olen jo unhottanut. Muutama aika sitten ajoin\nniiden paikkojen ohitse, joissa olin niin onnellinen ja joissa niin\npaljon kärsin, ajattelin, että muistolla repisin sydämmeni palaisiksi.\n\n-- No repäsitkö?\n\n-- Näin huvilan, puutarhan, aidan, mutta sydämmeni ei edes hypähtänyt.\n\n-- Kas siinä se on: sanoinhan minä. Minkätähden ovat ihmiset sinusta\nniin vastenmielisiä?\n\n-- Minkätähden! Sydämmen halpuuden Ja vähäpätöisyyden tähden...\nJumalani! Kun ajattelee, kuinka paljon ilkeyttä kasvaa siellä, mihin\nluonto on kylvänyt niin oivallisia siemeniä...\n\n-- Mitä se sinua liikuttaa? Tahdotko parantaa ihmisiä, vai mitä?\n\n-- Mitäkö liikuttaa? Eivätkö minuunkin lennä lian räiskeet, jossa\nihmiset uivat? Te tiedätte, mitä minulle on tapahtunut -- ja kaiken\ntämän perästä ei vielä muka pitäisi vihata ja halveksia ihmisiä!\n\n-- Mitä sinulle sitten on tapahtunut?\n\n-- Petos, rakkaudessa, niin hävytön ja kylmä unohdus ystävyydessä...\nYlipäänsä on vastenmielistä, ilkeätä, nähdä ihmisiä ja elää niiden\nkanssa! Kaikki heidän ajatuksensa, sanansa, työnsä -- kaikki\nperustuvat hiekalle. Tänään juoksevat yhtä päämaalia kohti,\nkiirehtivät, työntävät toinen toistaan jaloista pois, tekevät\nhävyyttömyyksiä, valehtelevat, alentavat itseänsä, rakentavat juonia,\nmutta huomenna -- ovat eilisen jo unhottaneet ja juoksevat toisen\njälkeen. Tänään ylistävät yhtä, huomenna moittivat, tänään ovat\ntulisia, helliä, huomenna kylmiä... ei; kun tarkastelee, niin elämä\non --, kauheata, vastenmielistä! Mutta ihmiset!\n\n-- Istuessaan nojatuolissa nukkui Piotr Ivanitsh taaskin.\n\n-- Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, ja töykkäsi häntä\nhiljakseen.\n\n-- Sinä olet alakuloinen, olet alakuloinen! Pitää tehdä työdä, sanoi\nPiotr Ivanitsh, hieroen silmiään: -- sitten et toru ihmisiäkään\nsyyttä. Minkä puolesta tuttavasi ovat kunnottomia. Kaikki ovat kelpo\nihmisiä.\n\n-- Kyllä! Jos ketä ottaa esimerkiksi niin kaikki ovat Krilovin\nrunojen luontokappaleiden kaltaisia.\n\n-- Entäs Hosarowin esimerkiksi?\n\n-- Kokonainen perhe luontokappaleita! keskeytti Aleksander. Eräs\nsokaisee silmänne viekkaudella, hyväilee Teitä, mutta silmien\ntakana... olen kuullut, mitä hän on minusta puhunut. Toinen taas\nitkee kanssanne solvauksen tähden, mutta huomenna itkee hän\nsolvaajanne kanssa; tänään nauraa hän kanssanne toiselle, mutta\nhuomenna saman kanssa Teille... iljettävää!\n\n-- No entäs Luninin?\n\n-- Hyviä ovat nuokin. Itse Lunin on kuin se aasi, jonka luota\nsatakieli lentää maailman toiselle äärelle. Mutta rouva, kyllä on\nhyvä kettu...\n\n-- Mitä sanot Soninista?\n\n-- En voi mitään hyvää sanoa. Sonin antaa aina hyvän neuvon, kun\nvaara on ohitse, mutta koetelkaas kääntyä hädässä hänen puoleensa...\nniin hän päästää illallisetta kotia niinkuin kettu suden.\nMuistatteko, miten hän liehakoitsi edessänne, kun hän haki paikkaa\nTeidän kauttanne? Mutta nyt jos kuulisitte, mitä hän puhuu Teistä...\n\n-- Eikö Wolotskowkaan miellytä sinua?\n\n-- Mitätön, ja vielä lisäksi ilkeä luontokappale... Aleksander oikein\nsylkäisi.\n\n-- Kylläpä kuvasit! sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Mitä minä odottaisin ihmisiltä? jatkoi Aleksander.\n\n-- Kaikkea: ystävyyttä, rakkautta, yläupseerin arvoa ja rahaa...\nLopetapa tämä maalaus-kuvasto meillä: sano mitä eläimiä vaimoni ja\nminä olemme?\n\nAleksander ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoilleen ilmestyi\nhienoa, tuskin näkyvää sala-ivaa. Hän myhähti. Ei tämä kasvojen ilmiö\neikä hymy luiskahtaneet Piotr Ivanitshin silmien ohi. Hän katsahti\nvaimoonsa, tämä laski silmänsä alas.\n\n-- No, entäs mikä eläin sinä itse olet? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- En minä ole ihmisille pahaa tehnyt! sanoi Aleksander arvokkaasti:\nheitä kohtaan olen täyttänyt kaikki... Minun sydämmeni on\nlempiväinen; minä aukasin leveän sylen ihmisille, mutta mitä he ovat\ntehneet?\n\n-- Hän puhuu kuin hassu! huomautti Piotr Ivanitsh, kääntyen vaimonsa\npuoleen.\n\n-- Sinusta on kaikki hassua! vastasi tämä.\n\n-- En minä ole itse vaatinut ihmisiltä, jatkoi Aleksander, suuria\nurotöitä, en jalomielisyyttä, enkä itsensäkieltämistä... olen\nvaatinut ainoastaan velvollisuuden tuntoa, mikä on minulle tuleva\nkaiken oikeuden mukaan.\n\n-- Sinä olet siis oikeassa. Pääsit kuivana vedestä. Mutta maltas,\nminä saatan sinut raittiisen veteen... Lisaveta Aleksandrowna\nhuomasi, että hänen miehensä alkoi puhua ankaralla äänellä, tuli\nlevottomaksi.\n\n-- Piotr Ivanitsh! kuiskasi hän. Lopeta jo...\n\n-- En lopeta, kuunnelkoon ensin totuuden. Minä lopetan\nsilmänräpäyksessä. Sano, Aleksander, ole niin hyvä, kun sinä äsken\nmaalasit tuttaviasi, milloin roistoksi, milloin tyhmeliineiksi, eikö\nsilloin sydämmessäsi liikahtanut jotakin omantunnon kalvaamisen\ntapaista?\n\n-- Mistä syystä, setä?\n\n-- Siitä syystä, että nämä eläimet monta vuotta peräkkäin ovat\nottaneet sinua ystävällisesti vastaan: olkoon niin, että niiden\nihmisten edessä, joilta he ovat jotakin kokeneet saada, ovat he\nviekastelleet, tehneet juonia niinkuin sinä sanot; mutta sinulta ei\nheillä ollut mitään hakemista: mikä pakoitti heitä kutsumaan sinua\nluokseen ja hyväilemään? Tuo ei ole hyvä, Aleksander!... lisäsi Piotr\nIvanitsh vakaasti. Toinen olisi siitä jo, vaikka olisi tiennyt heillä\nolevankin pikku syntejä, ollut ääneti.\n\nAleksander punastui kokonaan.\n\n-- Minä luulin, että heidän kohteliaisuutensa tuli siitä, että\nTe minua suosittelitte heille, vastasi Aleksander, mutta ilman\nmahtipontisuutta, jotenkin tyynesti. -- Sitäpaitsi ne olivat\nseuraelämän suhteita...\n\n-- No hyvä; otetaan sitten ulkopuolelta seuraelämää. Olenhan minä\njo vakuuttanut sinulle, mutta en tiedä olenko saanut vakuutetuksi,\nettä olet ollut väärässä tuon, mikä hän nyt olikaan, Sashenkan\nsuhteen. Sinä olit puolitoista vuotta heidän talossaan kuin omainen:\nasuskelit heillä aamusta iltaan, ja olit vielä tuon halveksittavan\ntytön rakastama, niinkuin sinä häntä kutsut. Luulisipa, ettei se\nhalveksimista ansaitseisi...\n\n-- Mutta miksi hän petti minut?\n\n-- Se tahtoo sanoa rakastui toiseen? Olemmehan jo senkin selittäneet\ntyydyttävästi. Luuletko sinä tosiaan, että jos hän olisi rakastanut\nsinua edelleen, ettet sinä olisi lakannut häntä rakastamasta?\n\n-- Minä? En koskaan.\n\n-- No, sitten et sinä käsitä mitään. Mennään siis etemmäksi, ettei\nsinulla ole ystäviä, vaan minä olen aina arvellut, että sinulla niitä\non kolme.\n\n-- Kolme? huudahti Aleksander. Oli kerran yksi, mutta sekin...\n\n-- Kolme, toisti Piotr Ivanitsh itsepäisesti. Ensimmäinen on,\naloitetaan vanhuuden puolesta, tuo yksi. Oltuaan monta vuotta\nnäkemättä, olisi toinen kohdatessaan kääntynyt pois sinusta, mutta\ntämä kutsui sinut luokseen ja kun sinä tulit happamen näköisenä,\nkyseli hän osaanotolla, oletko jonkin tarpeessa, tarjosi sinulle\npalvelustaan, apuaan; olen vakuutettu, että hän olisi antanut sinulle\nrahaakin -- niin! meidän aikakautenamme kompastuu tähän koetuskiveen\nei ainoastaan tunne... ei saata minut tuttavaksi hänen kanssaan:\nnäen, että hän on kunnon ihminen... mutta sinun mielestäsi kavala.\n\nAleksander seisoi pää alaspäin.\n\n-- No mitä arvelet, kuka olisi toinen ystäväsi? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Kuka? sanoi Aleksander epäilyksellä. Ei kukaan...\n\n-- Häpeämätön! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mitä? Entäs Lisa! Etkö\npunastukaan! Mutta mikä minä olen sinulle, sallitko kysyä?\n\n-- Te... sukulainen.\n\n-- Tärkeä arvonimi! Ei, minä luulin toki enemmän. Tuo ei\nole kiitettävää, Aleksander: tämä on semmoinen puoli, jota\nkoulunkirjoituskaavoissakin nimitetään inhoittavaksi ja jota ei taida\nlöytyä Krilowillakaan.\n\n-- Te olette aina työntänyt minua luotanne... sanoi Aleksander\narasti, eikä nostanut silmiään.\n\n-- Niin, silloin kuin sinä tahdoit syleillä.\n\n-- Te olette nauranut minulle, minun tunteelleni...\n\n-- Mutta mitä varten, miksi? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Te seurasitte minua askel askeleelta.\n\n-- Ähä! Lopetitko puheesi! Vai seurasin! Ota itsellesi semmoisien\nkasvattaja! Mistä hyvästä minä olen kammonnut? Voisin vielä lisätä\nyhtä ja toista, mutta se olisi halpamaisen pilkkauksen kaltaista...\n\n-- Setä... sanoi Aleksander, lähestyen häntä ja ojentaen molemmat\nkätensä.\n\n-- Mene paikallesi: minä en ole vielä lopettanut! sanoi Piotr\nIvanitsh kylmästi. -- Kolmannen ja parhaan ystäväsi toivon itsesi\nnimittävän.\n\nAleksander katsoi taaskin, häneen ja näytti kun hän olisi kysynyt:\n\"missä hän sitten on?\" Piotr Ivanitsh osoitti vaimoansa.\n\n-- Tuossa hän on.\n\n-- Piotr Ivanitsh, keskeytti Lisaveta Aleksandrowna: älä ole\nolevinasi, Jumalan tähden heitä jo...\n\n-- En, älä häiritse.\n\n-- Kyllä minä osaan arvon antaa tädin ystävyydelle... mutisi\nAleksander epäselvästi.\n\n-- Ei, etpä osaakaan: jos osaisit, niin et olisi silmilläsi hakenut\nystävää katosta, vaan olisit osoittanut häntä. Jos tuntisit häntä\nkohtaan ystävyyttä, niin pelkästä hänen arvonsa kunnioittamisesta\net halveksisi ihmisiä. Hän yksin palkitseisi silmissäsi muiden\nvaillinaisuudet. Kuka kuivasi kyyneleitäsi ja nyyhki kanssasi? Kuka\notti kaikkiin sinun hullutuksiisi osaa ja millaista osaa? Ainoastaan\näiti olisi ehkä niin palavasti ottanut kaikki sydämmelleen, eikä\nsekään olisi aivan samalla tavalla taitanut tehdä. Jos sinulla olisi\ninhimillisiä tunteita, et olisi taanoin hymyillyt ivallisesti, olisit\nnähnyt, ettei tässä ole kettua, eikä sutta, vaan nainen, joka sinua\nrakastaa, kuin oma sisar.\n\n-- Ah, ma tante! sanoi Aleksander, hajamielisenä ja kokonaan\nkukistettuna tällä soimauksella, luuletteko tosiaankin, etten\nminä pidä Teitä arvossa ja loistavana poikkeuksena ihmislaumasta?\nJumalani, Jumalani! Minä vannon...\n\n-- Uskon, uskon, Aleksander! vastasi tämä. Älkää kuunnelko Piotr\nIvanitshia: hän tekee kärpäsestä elehvantin! Kun vaan on tilaisuutta,\nniin hän on olevinansa. Lopeta jo Herran nimessä, Piotr Ivanitsh.\n\n-- Paikalla lopetan, paikalla -- vielä on viimeinen sana sanottavana.\nSinä sanoit, että täytät kaikki, mitä velvollisuutesi niitä kohtaan\nvaatisi.\n\nAleksander ei vastannut enää sanaakaan eikä nostanut silmiään.\n\n-- No sano, rakastatko äitiäsi. Aleksander sai yht'äkkiä eloa.\n\n-- Mikä kysymys? sanoi hän. Ketä minä tämän jälkeen rakastaisin? Minä\nhäntä jumaloin, antaisin henkeni hänen edestänsä...\n\n-- Hyvä! Varmaankin sinä sen tiedät, että hän elää, hengittää\nainoastaan sinun tähtesi, että jok'ainoa sinun ilosi ja surusi on\nhänen ilonsa ja surunsa. Nyt hän ei laske aikaa kuukausittain,\nviikottain, tietoja sinusta ja sinulta... Sanopas milloinka hänelle\nkirjoitit?\n\nAleksander säpsähti.\n\n-- Kolme... viikkoa takaperin, mutisi hän.\n\n-- Ei! Neljä kuukautta! Miksi annat nimittää semmoista käytöstä? No\nmikä eläin sinä olet? Varmaan et nimitä sen vuoksi, ettei Krilowilla\nole semmoista.\n\n-- Mitä sitten? kysyi Aleksander peljästyen.\n\n-- Sitä sitten, että mummo on surusta sairas.\n\n-- Onko se mahdollista, Hyvä Jumala!\n\n-- Ei se ole totta, se ei ole totta! sanoi Lisaveta Aleksandrowna ja\njuoksi heti paikalla piirongin luo, ottaen sieltä kirjeen, jonka hän\nojensi Aleksanderille. -- Ei hän ole sairas, mutta ikävöi kovin.\n\n-- Sinä pilaat hänet Liisa, sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Sinä taas olet liian ankara. Aleksanderin asianhaarat ovat olleet\nsitä laatua, että ovat ajaksi houkutelleet häntä.\n\n-- Tyttörievun tähden unhottamaan äitinsä -- mainiot asianhaarat!\n\n-- Ole tuossa jo, Jumalan nimessä! sanoi vaimo vakaasti ja osoitti\nveljenpoikaa.\n\nLuettuaan äidin kirjeen, peitti Aleksander sillä kasvonsa.\n\n-- Älkää häiritkö setää, ma tante; antaa hänen jyristä soimauksilla;\nminä olen ansainnut pahempaakin: minä olen hylkiö! sanoi hän\nepätoivoisena väännellen kasvojaan.\n\n-- No rauhoitu Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, sellaisia hylkiöitä\nlöytyy paljon. Antausit hulluuksiin ja unhotit ajaksi äitisi -- se\non luonnollista; rakkaus äitiin on -- rauhallinen tunne. Maailmassa\non hänellä yksi vaan -- sinä: luonnollisesti on hänen oleminenkin\npahoillaan. Rangaista sinua ei ole vielä syytä, sanon ainoastaan\nlempikirjailijasi sanoilla:\n\n    \"Miks' rupeat, kuoma, lukemaan,\n    Kun sulle parast' onpi vaan olla vanhoillaan?\"\n\nja olla anteeksi antavaisempi toisten vioille. Tämä on senlainen\nsääntö, jota ilman ei käy itsensä eikä muiden eläminen. Siinä on\nkaikki. No, nyt minä menen nukkumaan.\n\n-- Setä! oletteko vihainen; sanoi Aleksander syvästi katuvaisella\näänellä.\n\n-- Mistä sinä semmoisia luulet? Mitä varten rupeisin vertani\ntärvelemään? En ole ajatellutkaan olla vihainen. Minä tahdoin\nainoastaan näytellä karhun osaa runossa: marakatti ja kuvastin. Mitä,\nenkö taitavasti näytellyt? Liisa mitä?\n\nHän tahtoi sivumennen suudella vaimoaan, mutta tämä kääntyi pois.\n\n-- Luullakseni olen pilkusta pilkkuun täyttänyt käskysi, lisäsi Piotr\nIvanitsh. Mitä sinä?... Niin tosiaan: unhotin yhden asian... Missä\ntilassa on sydämmesi, Aleksander? kysyi hän.\n\nAleksander oli ääneti.\n\n-- Etkö tarvitse rahaa? kysyi Piotr Ivanitsh taaskin.\n\n-- En, setä...\n\n-- Ei hän pyydä koskaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannessaan ovea kiinni.\n\n-- Mitähän setä ajattelee minusta? kysyi Aleksander oltuansa hetken\nääneti,\n\n-- Samaa mitä ennenkin, vastasi Lisaveta Aleksandrowna. Luuletteko,\nettä hän puhuu tätä kaikkea Teille sydämmestään, oikein sielustaan.\n\n-- Kuinkas muuten?\n\n-- Vielä mitä! Ei! Uskokaa, että hän tahtoi olla olevinaan. Näettekö,\nkuinka hän teki tämän metodin tapaisesti? Levitti järjestyksessä\nsyytökset Teitä kohtaan: ensiksi heikommat ja sitten voimakkaammat;\ntiedusteli ensin syyn miksi niin ankarasti arvostelitte ihmisiä...\nmutta sitten jo... kaikessa on metodi! Luulen, että hän on jo nyt\nunhoittanut.\n\n-- Miten paljon järkeä! Mikä elämän, ihmisten tunteminen, mikä\nitsensä hillitseminen!\n\n-- Niin paljon järkeä ja liian paljon taitoa osata itseään hillitä,\nsanoi ajatuksissaan Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Mutta Te, ma tante, Te varmaan ette enää kunnioita minua? Mutta\nuskokaa, semmoiset mullistukset, kuin minulla on ollut, voivat\nhoukutella...\n\n-- Jumalani! Äiti raukkani!\n\nLisaveta Aleksandrowna ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Aleksander, minä en lakkaa kunnioittamasta Teidän sydäntänne,\nsanoi hän. -- Tunne viettelee Teitä tekemään virheitä, siksi minä\nannan aina Teille anteeksi.\n\n-- Ah, ma tante! Te olette nais-ihanne!\n\n-- Olen pelkkä nainen vaan.\n\nSedän torat vaikuttivat kovasti Aleksanderiin. Hän vaipui tässä\ntätinsä kanssa istuessaan kiusallisiin aatoksiin. Näytti siltä,\nkuin se rauhallisuus, jonka Lisaveta Aleksandrowna niin suurella\nvaivalla ja niin taitavasti sijoitti hänen sydämmeensä, saisi hänet\nyht'äkkiä asettumaan. Turhaan odotti hän jonkinlaista pahan tuulen\npuuskaa, itse koki hän tuoda esille pistäväisyyttä ja hartautta Piotr\nIvanitshin nuotin mukaan; Aleksander oli sekä kuuro että mykkä.\nTuntui kuin hän olisi saanut ylitsensä saavillisen kylmää vettä.\n\n-- Mikä Teidän on? Miksi Te olette tuommoinen, kyseli täti.\n\n-- Ilman vaan, ma tante, sydän tuntuu raskaalta: Setä antoi minun\nymmärtää itseään! hän selitti minulle oivallisesti!\n\nÄlkää kuunnelko häntä: hän puhuu välistä valhettakin.\n\n-- Ei, älkää lohduttakokaan minua. Nyt olen omasta mielestänikin\niljettävä. Ihmisiä voi mennä pakoon, mutta niihin voi paeta omaa\nitseään? Kaikki on arvotonta: kaikki nämät hyvyydet, koko elämän\ntyhjyys, ihmiset, minä itse...\n\n-- Ah, tuo Piotr Ivanitsh! lausui Lisaveta Aleksandrowna syvästi\nhuoaten, -- hän saattaa vaikka kenelle ikävyyksiä!\n\n-- Yksi ainoa lohdutus minulla on jäljellä. En ole ketään pettänyt,\nen ole ollut petollinen rakkaudessa, enkä ystävyydessä...\n\n-- Teille eivät ole osanneet antaa oikeata arvoanne, sanoi täti,\nmutta uskokaa, löytyy vielä sydän, joka osaa antaa Teille arvonne;\nminä takaan sen Teille. Te olette vielä niin nuori, unhoittakaa\nkaikki tämä, ryhtykää työhön: Teillä on luonnon lahjoja:\nkirjoittakaa... Kirjoitatteko nykyään mitään?\n\n-- En.\n\n-- Kirjottakaapas.\n\n-- Minä pelkään, ma tante...\n\n-- Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia, puhelkaa hänen kanssaan\npolitiikista, maanviljelyksestä, mistä vaan tahdotte, mutta älkää\nvaan runollisuudesta. Hän ei sano Teille koskaan siitä totuutta.\nYleisö antaa Teille kyllä arvon -- saattepas nähdä... Alatteko\nkirjoittaa?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Aloitatteko pian?\n\n-- Niin pian kuin voin. Nyt on ainoastaan enää turvaa...\n\nMaattuaan kylliksi, tuli Piotr Ivanitsh heidän luokseen täydellisesti\npukeutuneena ja hattu kädessä. Hän neuvoi Aleksanderia myöskin\nryhtymään työhön virastossa ja samoin lehden maanviljelys-osastossa.\n\n-- Minä tahdon koettaa parastani, vastasi Aleksander, mutta minä\nlupaan tädille...\n\nLisaveta Aleksandrowna antoi hänelle merkin vaitiolemiseen, mutta\nPiotr Ivanitsh huomasikin sen. -- Mitä, mitä olet luvannut? kysyi hän.\n\n-- Tuoda minulle uusia nuotteja, vastasi täti.\n\n-- Ei, se ei ole totta, mitä Aleksander?\n\n-- Kirjoittaa novellin tahi jotakin...\n\n-- Etkö ole vielä luopunut kaunokirjallisuudelta? kysyi Piotr\nIvanitsh, nyppien vaatteistaan pölyä pois. Sinä, Liisa, panet hänet\nturhaan pyörälle!\n\n-- Minulla ei ole oikeutta luopua siitä, huomautti Aleksander.\n\n-- Kuka sinua pakoittaa?\n\n-- Miksi minä vapaehtoisesti ja kiittämättömästi hylkäisin arvokkaan\nkutsumuksen, johon olen määrätty. Yksi ainoa kirkas toivo on jäljellä\nelämässäni, ja minä menetän senkin. Jos minä kadotan sen, mitä\nkorkeammalta on minuun pantu, silloin kadotan itsenikin...\n\n-- Mitä sinuun sitten on pantu, selitä minulle, ole niin hyvä?\n\n-- Setä, en minä voi sitä itse selittää. Ovatko hiukset Teidän\npäässänne nousseet koskaan muun kuin kamman vaikutuksesta?\n\n-- Ei! vastasi Piotr Ivanitsh.\n\n-- No, näettekö. Ovatko intohimot riehuneet Teissä, onko mielikuvitus\nkiehunut ja luonut Teille ihania haamuja, jotka tahtovat miehistyä?\nOnko sydämmenne erilailla sykkinyt?\n\n-- Outoa, outoa! No mitä sitten! kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Sitä, että kenelle niin ei ole tapahtunut, sille ei voi selittää,\nminkä vuoksi tekee mieli kirjoittaa, kun kerran joku rauhaton\nhenki käskee... yöllä ja päivällä, unessa ja valveilla: kirjoita,\nkirjoita... -- Mutta ethän sinä osaa kirjoittaa.\n\n-- Ole tuossa jo, Piotr Ivanitsh. Kun itse et taida, niin minkätähden\nhämmennät muita? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Suokaa anteeksi, setä, jos huomautan, ettette ole tuomari tässä\nasiassa.\n\n-- Kuka on tuomari? hänkö?\n\nPiotr Ivanitsh osoitti vaimoaan.\n\n-- Hän sanoo -- leikillä ja sinä uskot, lisäsi hän.\n\n-- Neuvottehan itsekin tänne tultuani minua kirjottamaan, koettamaan\nitseäni...\n\n-- No mitä siitä? Sinä koetit, -- ei tullut mitään. Olisit silloin\njättänyt.\n\n-- Ettekö todellakaan koskaan ole tavannut minulla järjellistä\najatusta, ettekö onnistunutta runoa?\n\n-- Kuinkas en olisi löytänyt? olen kyllä. Et sinä ole tyhmä,\nkuinkas sitten ei järjellisen miehen muutaman puudan painavissa\nkirjoituksissa löytyisi onnistunutta ajatusta? Eihän siinä olekaan\nmitään lahjoja, vaan järkeä.\n\n-- Ah! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, kääntyen harmissaan tuolilla.\n\n-- Sydämmen lyöntiä, värähdyksiä, lemmen hurmausta ja muuta semmoista\n--kenelle ei sitä tapahdu?\n\n-- Luulen sinulle ensimmäiseksi? huomautti Lisaveta.\n\n-- Kas niin! Mutta muistatko, kun minä ennen ylistin...\n\n-- Mitä? En muista...\n\n-- Kaikki kokevat näitä asioita, jatkoi Piotr Ivanitsh, kääntyen\nveljensä pojan puoleen, ken kehen ei liikutuksella koskisi,\nhiljaisuus tahi yön pimennys siellä, vai mitä, salot, puutarhat,\nlammet, meri? Jos sitä tuntisivat ainoastaan maalarit, niin ei kukaan\nheitä ymmärtäisi. Mutta kuvata kaikki nuo tunteet omissa teoksissaan\n-- se on eri asia: siihen tarvitaan lahjoja, mutta sinulla ei niitä\nluullakseni ole. Niitä ei voi peittää; ne välähtelisivät joka\nrivissä, joka siveltimen vedossa...\n\n-- Piotr Ivanitsh! Sinun on aika lähteä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Paikalla.\n\n-- Tahdot saada mainetta? jatkoi hän. Sinä voit kyllä saada mainetta.\nSanomalehden toimittaja kiittää sinua, sanoo että pätkät maatalouden\nhoidosta ovat oivallisesti tehdyt, niissä on ajatusta -- kaikki\nosoittaa, sanoo hän, sivistynyttä tekijää eikä käsityöläistä. Minä\noikein iloitsin. Niin! ajattelin, Adujewilla on kaikilla järkeä\npäässä! huomaatkos: minullakin on itserakkautta! Sinä voit saada\nmainetta palveluksessakin ja saada kirjailijan maineen...\n\n-- Kaunis maine, luonnan kirjailija.\n\n-- Jokaisella on oma tehtävänsä: toisen on sallittu majailla taivaan\navaruuksissa, mutta toisen kaivaa lantaa ja sieltä löytää aarteita.\nMinä en käsitä, miksi halveksitaan kunniallista kutsumusta? Silläkin\non oma runollisuutensa. Sinä voisit palvella, saisit työlläsi rahoja,\nnaisit sitten edullisesti, niinkuin suurin osa... En ymmärrä mitä\nmuuta olisi tarvis? Velvollisuus on täytetty, elämä on kulunut\nkunnialla, ahkeruudessa -- kas siinä on onni, minun käsitykseni\nmukaan ainakin. Minä olen kaupungin-neuvos arvoltani, tehtailija\ntyöni mukaan; mutta tarjoapas minulle sijaan ensimmäisen runoilijan\narvoa, enpä totta Jumal' avita ottaisikaan!\n\n-- Kuule, Piotr Ivanitsh, sinä myöhästyt todellakin! keskeytti\nLisaveta Aleksandrowna. Kello on kohta kymmenen.\n\n-- Tosiaankin on jo aika mennä. No, näkemään asti! Kuvittelevat\nitsestään Jumala ties mitä, mutisi Piotr Ivanitsh mennessään: -- ja\nsitten...\n\n\n\n\nII.\n\n\nPalattuaan sedän luota kotiinsa, istui Aleksander nojatuoliin ja\nvaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli koko keskustelua sedän ja tädin\nkanssa ja vaati itseltään ankaraa tiliä.\n\nKuinka hän, hänen ijällään uskalsi ruveta kärsimättömäksi ihmisiä\nkohtaan ja halveksia heitä, tarkastaa, tuomita niiden mitättömyyttä,\nturhamaisuutta, heikkoutta, tarkastamaan kaikkia ja jok'ainoan\ntuttavansa, mutta unhottaa tarkastaa itseään! Mikä sokeus! Setä antoi\nhänelle läksyn, niinkuin koulupojalle, tarkasti hänet säie säikeeltä,\nvieläpä naisen kuullen; miksi hän ei voinut itse katsahtaa itseänsä.\nKuinkahan setä kohosikaan tänä iltana vaimonsa silmissä! Se nyt\nkenties ei ole vielä mitään, niin oikeastaan pitää ollakin; mutta hän\nkohoaa minun kustannuksellani. Setä on vastustamatta ylempänä häntä\njokapaikassa ja kaikessa.\n\nMissä, ajatteli hän, on tämän perästä nuoruuden, vihannuuden\netuoikeus, järjen ja tunteiden tulisuus, kun ihminen niin vähäisellä\nkokemuksella, mutta vanhettuneella sydämmellä varustettuna,\ntarmotonna, menettää sitä joka askeleella, noin vaan sivumennen,\nvälinpitämättömästi? Milloin taistelu tulee tasaiseksi, ja\nmilloin viimein ylipaino tulee sen puolelle? Sen puolella on\nkumminkin lahjoja, runsaasti sielun voimia... mutta setä esiintyy\njättiläisenä häneen verraten. Millä varmuudella hän väittää, voittaa\nvastaansanojat, pääsee päämääränsä perille, leikillä, haukotellen,\npilkaten tunnetta, todellisia rakkauden ja sydämmen vuodatuksia,\nsanalla sanoen kaikkea, mitä vanhemmat ihmiset ovat tottuneet\nkadehtimaan nuorilta.\n\nSelvittäen kaikkea tätä muistissaan, punastui Aleksander häpeästä.\nHän oli luvannut itselleen pitää itseään ankarasti silmällä ja\nensimmäisessä tilaisuudessa nolata setä täydellisesti: näyttää\ntoteen hänelle, ettei mikään kokemus voi vastata sitä, mikä on\nkorkeammalta kotoisin ja että saarnatkoon vaan Piotr Ivanitsh, ei\ntästä hetkestä yhdenkään pidä hänen kylmistä, säännönmukaisista\nennustuksistaan tapahtuman. Aleksander löytää kyllä itse tiensä eikä\nastukaan pelokkailla, vaan pontevilla ja tasaisilla askeleilla.\nHän ei ole enää sama, mikä hän oli kolme vuotta takaperin. Hän on\ntunkeunut katseellaan sydämmen salaisuuksiin, hän on läpikatsonut\nintohimojen leikit, on päässyt elämän salaisuuksien perille,\ntietysti ei kärsimyksettä, vaan siten, että on kaikeksi ijäkseen\nkovettanut itsensä. Tulevaisuus on hänelle selvä, hän on herännyt,\nsaanut siivet -- hän ei ole enää lapsi vaan mies -- siis rohkeasti\nvaan eteenpäin! Setä saa nähdä ja näytellä hänen edessään kokeneen\nmestarin, surkuteltavan koulupojan osaa; hän osaa ihmeeksi käsittää,\nettä löytyy toisenlainen elämä, toisia arvonimiä, toinen onni, paitsi\nkurjamaista edistystä, jonka setä on itselleen valinnut ja jota hän\npakoittaa hänellekin, kenties kateudesta. Vielä, vielä yksi ylevä\nponnistus -- ja taistelu on päättynyt!\n\nAleksander elpyi. Hän alkoi taas luoda erilaista maailmaa, hiukan\nviisaampaa edellistä. Täti piti yllä hänessä sitä mielen tilaa\nja salaa, silloinkuin Piotr Ivanitsh makasi, meni tehtaalle tahi\nenglantilaiseen klupiin.\n\nHän kyseli Aleksanderin toimia. Mutta kylläpä se olikin\nAleksanderille mieleen. Hän kertoili tädille kirjoituksiensa aiheita\nja välistä neuvon muodossa vaati korvausta.\n\nUsein kinasi täti hänen kanssaan, mutta vielä useammin antoi myöden.\n\nAleksander kiintyi toimeensa niinkuin kiinnytään viimeiseen toivoon.\n\"Eihän tämän jälkeen\", puhui hän tädille, \"ole enää mitään: tuolla\non paljas aro, ei siellä ole vettä, ei ruohoa, pimeys ja erämaa\nkaikkialla: -- mitä silloin on enää elämästä? Mene vaikka hautaan.\"\nHän teki väsymättä työtä.\n\nVälistä tulee sammunut lempi mieleen, silloin joutuu hän\nmielenliikutukseen -- ja tarttuu kynään: kirjoittaa mieltä\nliikuttavan surulaulun. Kun taasen sappi kiehuu sydämmessä ja\nkohoittaa sen pohjasta äskettäin vielä siellä raivanneen vihan ja\nhalveksimisen ihmisiä kohtaan -- niin saa nähdä -- että syntyy\nmuutamia voimallisimpia runoja. Siihen pyrki hän, mietiskeli ja\nkirjoitti novelleja. Hän tuhlasi paljon mietiskelemistä, tunnetta,\naineellista vaivaa ja lähes puolen vuotta aikaa. No niin, vihdoinkin\non novelli valmis, läpikatsottu ja kirjoitettu puhtaaksi. Täti on\nihastuksissaan.\n\nTämän novellin tapahtumat eivät olleet nyt Amerikassa, vaan\njossain Tambowin kylässä. Toimivat henkilöt olivat tavallisia\nihmisiä: pärjääjiä, valehtelijoita ja kaikenlaatuisia hylkiöitä --\nhännystakissa, ja hatuissa. Kaikki oli johdonmukaista ja paikallaan.\n\n-- Arvelen, ma tante, että sopii näyttää tämä sedälle?\n\n-- Niin, niin tietysti, vastasi tämä, mutta kuitenkin... eikö\nolisi parasta antaa painattaa hänen tietämättään? Hän on aina\nvastaan: sanoo taas jotain... Tiedättehän, että tämä tuntuu hänestä\nlapsekkaalta.\n\n-- Ei, parempi on näyttää! vastasi Aleksander. -- Teidän arvostelunne\njälkeen ja oman tietoni mukaan, en pelkää ketään, antaa hänen vaan\nnähdä...\n\nSiis näytettiin. Nähtyään vihkon, synkistyi Piotr Ivanitsh hiukan ja\npudisti päätään.\n\n-- Mitä, oletteko yhdessä kyhänneet? kysyi hän. On jotensakin\npitkältä. Niin tiheästi vielä kirjoitettua: ettäs viitsit kirjoittaa!\n\n-- Äläpäs pudistele päätäsi, vastasi vaimo, kuuntele ensin.\n\n-- Lukekaa meille, Aleksander.\n\n-- Mutta sinun pitää kuunnella tarkasti, elä nuku ja sano meille\nsitten arvostelusi. Vaillinaisuuksia löytää kyllä jokapaikasta, jos\nniitä tahtoo etsiä. Sinun pitää olla vaatimattomampi.\n\n-- Ei! Minkätähden? Olkoon ainoastaan puolueton, lisäsi Aleksander.\n\n-- Eihän tässä muu auttane, kuuntele, sanoi Piotr Ivanitsh huoaten:\n-- mutta sillä välipuheella, että ensinkin ei saa lukea oitis\npäivällisen jälkeen, muutoin en voi taata, etten nukkuisi. Älä\nota sitä itseesi Aleksander; jos vaikka mitä luettaisi jälestä\npuolen päivän, niin minua painaa aina uni; toiseksi, jos siellä on\nmitä arvokasta, niin minä sanon mielipiteeni, jos ei ole -- olen\nainoastaan vaiti, tehkää Te sitten niinkuin itse tahdotte.\n\nAlettiin lukea. Piotr Ivanitsh ei nukahtanut kertaakaan, kuunteli,\nluomatta silmiään pois Aleksanderista, ani harvoin räpsytti silmiään,\npari kertaa nyökäytti hyväksyen päätään.\n\n-- Näetkös! sanoi vaimo puoliääneen. Johan minä sinulle sanoin.\n\nHän nyökäytti päätään vaimolleenkin. Luettiin pari kertaa peräkkäin.\nEnsimmäisenä iltana lukemisen perästä kertoi Piotr Ivanitsh, vaimonsa\nkummastukseksi, kaikki mitä edelläpäin tulee.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän.\n\n-- Vaikeako sitä on arvata! Ajatus ei ole uusi -- tuhat kertaa on\nsiitä kerrottu. Pitemmältä ei maksaisi lukeakaan, mutta katsotaan\nkuitenkin, kuinka pitkälle se on hänessä kehittynyt.\n\nToisena iltana kun Aleksander oli lopettamaisillaan viimeistä sivua,\nniin Piotr Ivanitsh soitti. Palvelija astui sisään.\n\n-- Valmista vaatteet, sanoi hän. -- Suo anteeksi, Aleksander, että\nkeskeytin: minulla on kiire, -- minä myöhästyn klupin vistipelistä.\nAleksander lopetti. Piotr Ivanitsh läksi nopeasti tiehensä.\n\n-- No, näkemään asti! sanoi hän vaimolleen ja Aleksanderille. En minä\nenää poikkea tänne.\n\n-- Malta! malta! huudahti vaimo: -- miksi et sano mitään novellista.\n\n-- Sopimuksen mukaan ei tarvitse, vastasi hän ja alkoi mennä.\n\n-- Se on itsepintaisuutta! sanoi vaimo. Oh, hän on niin itsepintainen\n-- kyllä minä hänet tunnen! Älkää huoliko siitä Aleksander:\n\n\"Se on pahansuopaisuutta!\" ajatteli Aleksander. Hän tahtoo polkea\nminut lokaan, raastaa omaan ilmapiiriinsä. Kumminkin hän on viisas\nvirkamies, tehtailija -- eikä mitään muuta, mutta minä olen\nrunoilija...\n\n-- Tuo ei kelpaa mihinkään, Piotr Ivanitsh! sanoi vaimo kyyneleet\nmelkein silmissään. Sano edes jotakin. Minä näin, että sinä\nhyväksymisen merkiksi nyökäytit päätäsi, varmaan sinua miellytti.\nEt tahdo vaan itsepintaisesti myöntää. Kuinka sopisi myöntää, kun\nnovelli miellyttää meitä! Meillä on liiaksi järkeä huomaamaan.\nTunnusta vaan, että on hyvä.\n\n-- Minä nyökäytin päätä sentähden, että novellista näkyy, että\nAleksander on viisas, mutta hän ei tehnyt viisaasti, kun kirjoitti\nsen.\n\n-- Kuitenkin, setä, arvostelu on sitä laatua...\n\n-- Kuule minua: ethän sinä minua kumminkaan usko; ei ole siis mitään\nriitelemistäkään; valitaan ennen välittäjä. Teenpä vielä senkin, että\nlopettaisimme väliltämme tämän riidan ainiaaksi: minä nimitän itseni\ntämän novellin kirjoittajaksi ja lähetän sen ystävälleni lehden\naputoimittajalle: katsotaan mitä hän sanoo. Sinä tunnet hänet ja\nvarmaankin luotat hänen tuomioonsa. Hän on kokenut mies.\n\n-- Hyvä, katsotaan.\n\nPiotr Ivanitsh istui pöydän ääreen ja kirjoitti pikimmältään muutaman\nrivin, antoi sitten kirjeen Aleksanderille.\n\nVanhoilla päivilläni olen antautunut kirjailijatoimeen, kirjoitti\nhän, minkä sille tekee: mieli himoaa kunniaa ottaa tässäkin, --\nolen tullut hulluksi! Siis olen kyhännyt tämän tarjoomani novellin.\nTarkastakaa sitä ja jos se kelpaa, niin painakaa se lehteenne,\ntietysti maksun edestä: tiedättehän sen, etten minä tee työtä\nilmaiseksi. Te kummastutte, ettekä usko minua, minä annan luvan panna\nsukunimenikin alle, varmaan siis en valehtele.\n\nOllessaan vakuutettu novellin kiittävästä arvostelusta, odotti\nAleksander rauhallisesti vastausta. Hän oli iloinen siitäkin, että\nsetä muistutti kirjelapussa maksustakin.\n\n\"Hyvin, hyvin viisaasti\", ajatteli hän. -- \"Mamma valittaa, että vilja\non huokeaa: ehk'ei hän lähetäkään kohta rahaa, mutta tässä hän\nsaisikin paraasen aikaan puoli toista tuhatta kenties.\"\n\n-- Kului viikkoa kolme, mutta vastausta ei tullut! Vihdoinkin eräänä\naamuna tuotiin Piotr Ivanitshille iso paketti.\n\n-- Aha! takaisinpa lähetettiin, sanoi hän viekkaasti vilahtaen\nvaimoonsa.\n\nHän ei aukaissut kirjettä eikä näyttänyt vaimolleen, vaikka tämä\nolisi kuinka pyytänyt. Saman päivän iltana, ennen klupiin menoaan,\nläksi hän itse veijensäpojan luo.\n\nOvi oli lukitsematta. Hän astui sisään. Evsei kuorsasi viruessaan\neteisessä lattialla poikkipäin. Kynttilän sydän oli himmeästi palanut\nja riippui alas kynttiläjalasta. Hän katsahti toiseen kamariin:\nsiellä oli pimeä.\n\n\"Oh, pikkukaupunkilaisuus\", mutisi Piotr Ivanitsh.\n\nHän potkasi Evseitä, näytti hänelle ovea, kynttilää ja uhkasi\nkepillä. Kolmannessa kamarissa istui Aleksander pöydän ääressä,\nkädet pöydällä, mutta pää nojaten käsiä vasten, hän makasi myöskin.\nHänen edessään oli paperi. Piotr Ivanitsh katsoi -- runoja. Hän otti\npaperin ja luki seuraavata:\n\n    Kevään kaunis aik' on saapununna,\n    Mun ijäks' lempi katois rinnastain\n    Se haudan uneen ompi nukkununna\n    Eik' enää liekehdi se suonissani!\n    Jo aikaa sitten orvoll' alttarille\n    Mä Jumalan jo toisen kohotin,\n    Rukoilen häntä... mutt...\n\n-- Mutta itse mies on nukkunut! Rukoile kultaseni, äläkä laiskistele!\nsanoi Piotr Ivanitsh ääneen. -- Omat runosi, ja kuinka ne ovat sinut\nsokaisseet! Miksi muuta arvostelua? Itse olet tuominnut itsesi.\n\n-- Aha! sanoi Aleksander venyttäen itseään, olette yhä vielä\nkyhäelmiäni vastaan! Setä, sanokaa suoraan, mikä Teitä pakoittaa\nniin itsepäisesti vainoamaan lahjoja, kun niitä kerran ei voi olla\ntunnustamatta...\n\n-- Kateus, Aleksander. Tuomitse itse: sinä saavutat mainetta,\nkunniaa, kenties kuolemattoman nimen, mutta minä jään varjoon ja\nminun täytyy tyytyä hyödyllisen ahkeroitsijan nimeen. Olenhan\nminäkin Adujew! Kuinka tahdot, minua harmittaa! Mitä minä olen?\nOlen elänyt ikäni hiljaan, tuntemattomana, tein vaan työni ja olin\nvielä onnellinen ja ylpeä siitä. Eikö tämä ole surkuteltava osa? Kun\nkuolen, niin en tiedä enkä tunne mitään, tietäjäin ennustavat kielet\neivät puhu minusta, kaukaiset vuosisadat, tulevat sukupolvet, maailma\nei tule minun nimelläni täytetyksi; eivät tiedä, että maailmassa oli\nelänyt kaupungin-neuvos Piotr Ivanitsh Adujew, minä en voi lohduttaa\nitseäni sillä haudassa, jos minä ja hauta säilymme jollain tavalla\nsukupolveen asti. Mikä ero sinun ja minun välilläni: kun sinä levität\nsuhisevat siipesi, lennät pilven alla, saan minä lohduttaa itseäni\nsillä, että ihmisen vaivojen seassa löytyy pisara minunkin mettäni,\nniinkuin sinun lempikirjailijasi sanoo.\n\n-- Jättäkää hänet Jumalan tähden rauhaan; mikä lempikirjailija hän\non! Hän tekee ainoastaan pilkkaa lähimmäisistään.\n\n-- Vai niin! Vai pilkkaa! Etköhän siitä hetkestä lakannut pitämästä\nKrilowista, kun näit hänellä oman kuvasi? Mutta apropos! tiedätkö\nettä sinun tuleva maineesi, kuolemattomuutesi on taskussani? minä\ntoivoisin ennemmin, että siellä olisivat sinun rahasi: se oli\nluotettavampaa.\n\n-- Mikä maine?\n\n-- Vastaus sinun kirjeesesi.\n\n-- Ah! antakaa Jumalan nimessä pian. Mitä hän kirjoittaa?\n\n-- En minä ole lukenut; lue itse mutta ääneen.\n\n-- Ja Te voitte pidättää itseänne.\n\n-- Mitä se minua liikuttaa?\n\n-- Kuinka, mitä! Olenhan minä Teidän veljenne poika: miten sitten\nette olisi utelias? Mikä kylmäkiskoisuus! Se on itsekkäisyyttä, setä.\n\nEhkä? Minä en kiellä. Sitä paitsi minä tiedän, mitä siinä on\nkirjoitettu. Tuossa on, lue!\n\nAleksander alkoi lukea ääneen, mutta Piotr Ivanitsh koputteli\nkepillään saappaitaan.\n\nKirjeessä oli näin:\n\n    \"Mitä kumman uskottelemista tämä on, rakkahin Piotr Ivanitsh? Te\n    kirjoitatte novelleja! Mutta kuka Teitä uskoo? Te aiotte pettää\n    minua vanhaa varpusta! Jos tämä olisikin totta, josta Herra\n    varjelkoon, jos olisittekin kaapannut kynänne kalleista,\n    sananmukaisessa merkityksessä, riveistä, joista jokainen maksaa\n    enemmän kuin ainoastaan tukaatin ja lopetettuanne tekemästä\n    kunnioitettavia yhteenlaskuja, jos olisittekin kirjoittanut\n    edessäni olevan novellin, niin silloinkin sanoisin Teille, että\n    kehnot tehdas-teokset ovat paljon arvokkaampia, kuin tämä\n    tekeleenne.\"\n\nÄkkiä painui Aleksanderin ääni.\n\n    \"Mutta minä en usko niin loukkaavaa Teistä\", jatkoi hän arasti ja\n    hiljaan.\n\n-- Minä en kuule, Aleksander, lue kovemmin! sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n    \"Suosien novellin kirjoittajaa, tahdotte varmaan tietää minun\n    mielipiteeni. Se on tässä: Kirjoittaja on varmaan nuori mies. Hän\n    ei ole tyhmä, mutta on jotenkin syyttä suuttunut koko maailmaan.\n    Mikä vihan henki vallitsee kirjoituksessa. Varmaan on hänen ihan\n    teensä haihtunut. Jumalani! Milloin senlaiset ihmiset loppuvat\n    olemasta? Säälittää suuresti, kun väärästä katsantotavasta\n    elämään, hukkuu meillä paljon lahjakkaita ihmisiä, tyhjissä,\n    hedelmättömissä unelmissa, turhissa pyrinnöissä siihen, johon\n    heillä ei ole kutsumusta.\"\n\nAleksander pysähtyi ja veti henkeä. Piotr Ivanitsh sytytti sikarin ja\npuhalsi renkaan savuisia. Tavallisuuden mukaan olivat hänen kasvonsa\naivan tyynet. Aleksander jatkoi lukemista tukehtuneella, tuskin\nkuuluvalla äänellä:\n\n    \"Itserakkaus, haaveksiminen, ennenaikainen sydämmen taipumusten\n    kehittyminen ja järjen jäykistyminen, karttamaton seuraus\n    --laiskuus, siinä ovat tämän pahuuden seuraukset. Tiedot,\n    ahkeroiminen, käytännöllinen työ -- se voi saada vireille meidän\n    laiskan ja sairaan nuorison.\"\n\n-- Koko asian olisi voinut selittää kolmella rivillä, sanoi Piotr\nIvanitsh, katsottuaan kelloa, -- mutta hän kirjoitti ystävällisen\nkirjeen -- kokonaisen esitelmän! Eikö hän vaan liene turhan tarkka?\nLuetaanko enää etemmäksi, Aleksander? Heitä pois: sitä on ikävä\nkuulla. Minun pitäisi sanoa sinulle jotakin...\n\n-- Ei, setä, antakaa minun juoda kalkki pohjaan saakka: minä luen\nloppuun.\n\n-- No, lue vaan terveydeksesi.\n\n    \"Tämä surullinen henkisten taipumusten suunta\", luki Aleksander,\n    \"tulee esille Teidän lähettämänne novellein joka rivissä. Sanokaa\n    Teidän suosikillenne, että kirjailija voi ainoastaan silloin\n    kirjoittaa, kun hän ei ole persoonallisen vaikutuksen ja puolueen\n    alaisena. Hänen täytyy silmäillä tyynellä ja kirkkaalla katseella\n    elämää ja ylipäänsä ihmisiä, -- muutoin hän kuvailee ainoastaan\n    omaa itseään, joka ei liikuta ketään. Tämä vaillinaisuus vallitsee\n    suuresti novellissa. Toinen ja pääasia on -- älkää sanoko sentään\n    tätä kirjailijalle, säälien hänen nuoruuttaan ja\n    kirjailija-itserakkauttaan, kaikkein rauhatointa kaikista\n    itserakkauksista -- siihen tarvitaan lahjoja, joiden merkkiäkään\n    tässä ei löydy. Kieli on tosin joka kohdassa kieliopillista ja\n    puhdasta; kirjoittajalla on sujuva kirjoitustapa?... Töin tuskin\n    sai Aleksander luetuksi loppuun asti.\"\n\n-- Niin olisi hän aikoja sitten voinut sanoa! lausui Piotr Ivanitsh,\nmutta hän lörpötteli Jumala ties mitä! Loput voimme häneltäkin kahden\nkesken tuomita.\n\n-- Aleksanderin kädet vapisivat. Ääneti, niinkuin ihminen joka\nhuumautuu odottamattomasta lyönnistä, katseli hän himmeillä\nsilmillä suoraan seinään. Piotr Ivanitsh otti häneltä kirjeen ja\nluki seuraavan jälkilisäyksen: \"Jos mielenne välttämättömästi tekee\nsaada se sijoitetuksi lehteemme -- niin ehkä, Teidän tähtenne.\nKesäkuukausilla, jolloin lehteä vähän luetaan, minä sijoitan sen,\nmutta maksusta ei ole ajattelemistakaan.\"\n\n-- No, Aleksander, miltä tuntuu? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Rauhallisemmalta, kuin olisi voinut odottaa, vastasi Aleksander\nväkinäisesti. -- Tuntuu kuin se ihminen voi tuntea, joka on kaikessa\npettynyt.\n\n-- Ei, vaan kuin ihmisen, joka on itseään pettänyt ja tahtoi muitakin\npettää...\n\nAleksander ei kuullut tätä vastausta.\n\n-- Oliko tämäkin vaan unelma? ja tämäkin petti minut? kuiskasi hän.\nKatkera häviö! No, miksi en tottuisi pettymään! Mutta minkätähden,\nminä en ymmärrä, minuun oli pantu vastustamaton kehoitus luomiseen?\n\n-- Siinä se on, että sinuun pantiin kehoitus, mutta luomisvoiman\nolivat unohtaneet panna, sanoi Piotr Ivanitsh, johan minä sanoin.\n\nAleksander vastasi huokauksella ja alkoi miettiä, Mutta sitten syöksi\nhän nopeasti aukaisemaan kaikkia laatikoita, veti esille muutamia\nvihkoja, kääröjä ja alkoi julmistuneena heitellä niitä -- kamiiniin.\n\n-- Älä unhota tätä, sanoi Piotr Ivanitsh siirtäen hänen luokseen\npaperiarkin, jossa oli aloitettu runo ja joka oli pöydällä levällään.\n\n-- Ja tämäkin menköön samaa tietä! sanoi Aleksander epätoivoisena,\nheittäen runot kamiiniin.\n\n-- Eikö löydy vielä jotakin? Haeppas tarkkaan, kysyi Piotr Ivanitsh,\nkatsellen ympärillensä, tee kerran jotain viisasta tekoa. Kas, mikä\nkimppu tuolla kaapin päällä on?\n\n-- Sekin saa mennä samaa tietä, sanoi Aleksander, vetäen alas sen,\nsiinä on pätkiä maan taloushoidosta.\n\n-- Älä polta, älä polta sitä! Anna minulle! sanoi Piotr Ivanitsh,\nojentaen kättään! -- ne eivät ole turhuuksia.\n\nMutta Aleksander ei kuunnellut.\n\n-- Ei! sanoi hän häijysti, jos minulta kerran on kadonnut\njalo luomiskyky kauneuden piiristä, niin en tahdo myöskään\ntyöskentelemistäkään: -- Kohtalo murtakoon minua tällä.\n\nKimppu lensi kamiiniin.\n\n-- Turhan päiten heitit! huomautti Piotr Ivanitsh ja kaivoi sillä\nvälin kepillä pöydän alla olevasta korista, eiköhän olisi vielä\njotain uuniin heitettävää.\n\n-- Mutta mitä me teemme novellille, Aleksander?\n\nSe on minulla.\n\n-- Ehkä tarvitsette liistaroida väliseinää?\n\n-- En, nyt en tarvitse. Enköhän lähetä sitä noutamaan? Evsei! Oletko\ntaaskin nukkunut; katso etteivät varasta nenäsi alta minun kaapuani!\nMene pian minun kotiini, pyydä siellä Vasililta se paksu vihko, joka\non kabinetissa piirongin päällä, ja tuo se tänne.\n\nAleksander istui pää käden nojassa ja katseli kamiiniin. Vihko\ntuotiin. Aleksander katseli puolivuotisten vaivojen hedelmää ja\nvaipui ajatuksiinsa, Piotr Ivanitsh huomasi sen.\n\n-- No, lopeta jo, Aleksander, sanoi hän. Puhutaan muusta.\n\n-- Tämäkin menköön samaa tietä, huudahti Aleksander ja heitti vihon\nuuniin.\n\nMolemmat katselivat, miten se alkoi palaa, Piotr Ivanitsh nähtävästi\ntyytyväisyydellä, Aleksander surulla, melkein kyyneleet silmissä.\nPäälimäinen lehti liikahti ja nousi aivan kuin näkymättömän käden\nkääntämisestä; sen syrjät kipristyivät, se musteni, sitten vetäytyi\nkokoon ja leimahti; sen perästä leimahti pian toinen, kolmas, nousipa\nmonta lehteä yht'aikaa ja paloivat yhdessä läjässä, mutta niitä\nseuraava sivu oli vielä valkea, muutaman sekunnin perästä alkoivat\nsenkin syrjät mustua.\n\nAleksander ennätti lukea kumminkin siitä: III:mas luku. Hän muisti\nmitä siinä luvussa oli ja hän alkoi sääliä vihkoa. Hän nousi\nnojatuolista ja tempasi pihdit, pelastaakseen loput luomisestaan.\n\"Kenties vielä\"... kuiskasi hänelle toivo.\n\n-- Maltas, anna minä hämmennän kepillä, sanoi Piotr Ivanitsh, poltat\nitsesi pihdillä.\n\nHän työnsi vihon kaminan syvempään pohjukkaan suoraan hiilille.\nAleksander seisoi kahden vaiheilla. Vihko oli paksu eikä antaunut\npian tulen omaksi. Sen alta kohosi ensin paksu savu; liekki\nleimahteli silloin tällöin sen alta, nuolaisi sen syrjää jätti\njälkeensä ja katosi uudelleen. Vielä olisi voinut pelastaa.\nAleksander ojensi jo kättään, mutta samassa hetkessä liekki valasi\nnojatuolin, Piotr Ivanitshin kasvot, pöydän, koko vihko leimahti\ntuleen ja hetken päästä sammui, jättäen jälkeensä läjän mustaa\ntuhkaa, jota myöten paikoittain juoksi tulikieliä. Aleksander heitti\npihdit pois.\n\n-- Kaikki on lopussa! sanoi hän.\n\n-- Lopussa! toisti Piotr Ivanitsh.\n\n-- Oh! lausui Aleksander, minä olen vapaa!\n\n-- Tämä on jo toisen kerran kun minä autan sinua kortteerini\npuhdistamisessa, sanoi Piotr Ivanitsh, -- toivon että tällä kertaa...\n\n-- Ei toiste enää, setä.\n\n-- Amen! lisäsi setä ja pani kädet hänen olkapäilleen. --\nNo, Aleksander neuvon sinua, älä pane vastaan: kirjoita heti\npaikalla Ivan Ivanitshille, että hän lähettäisi sinulle työtä\nmaatalouden-hoidon osastoa varten. Tulisien jälkien, kaikkien\ntyhmyyksien perästä, kirjoitat nyt oikein jotain järkevätä. Ivan\nIvanitsh sanoo minulle aina: mitä Teidän veljenne poika...\n\nAleksander pudisti surullisesti päätään.\n\n-- En voi, sanoi hän, en, en voi: kaikki on lopussa.\n\n-- Mitä sinä nyt aiot tehdä?\n\n-- Mitä? kysyi hän ja rupesi miettimään, nyt ainakaan en vielä mitään.\n\n-- Pikkukaupungissa osataan tehdä -- ei mitään; mutta täällä... Miksi\nolet ensinkään tullut tänne? Se on selittämätöntä!... Olkoon jo\nkylliksi tästä. Minulla olisi sinulle pyyntö.\n\n-- Aleksander kohotti hitaasti päätään ja katsoi setään kysyväisesti.\n\n-- Tunnethan sinä, alkoi Piotr Ivanitsh, siirtäen nojatuolia\nAleksanderin luo, minun asiakumppanini Surkowin?\n\nAleksander nyökäytti päätään.\n\n-- Olethan välistä syönyt luonani hänen kanssaan päivällistä,\nmutta ennätitkö tarkastaa hyvin, millainen lintu hän on? Hän on\nhyvä mies, mutta hyvin tyhjä. Hänessä vallitseva heikkous on --\nnaiset. Onnettomuudeksi niinkuin näit, ei hän ole ruma, hän on\npunaposkinen, sileä, pitkä, aina käheröitty, hajuvettä päässä,\npuetettu muotikuvan mukaan: siitähän luulottelee, että kaikki\nnaiset ovat hänen tähtensä hulluina. -- Hitto olkoon hänen kanssaan\nkokonaan, en minä olisi sitä huomannut; mutta nyt on hätä edessä:\njos himo saa pikkuisenkin valtaa, niin hän alkaa tuhlata. Sitten\nhänellä pitää olla surpriiseja, lahjoja, mieltymyksen osoituksia,\nitse hän alkaa keikailla, muuttaa ajopeliä, hevosia... sillä tavoin\ntulee ihan kokonainen häviö! Kyllä hän juoksi vaimonikin jälessä.\nMinä en enää pitänyt huolta lähettämällä palvelijaa teatteriin\nostamaan piljettejekään, Surkow tuo ihan varmaan. Jos tarvitsee\nvaihtaa hevosia, tuoda jotain harvinaista, työntää ihmistulvaa tieltä\npois, käydä ja tarkastaa kesähuvilaa, niihin hänet vaan lähettää\n-- kaikessa kultamies. Hän oli niin tarpeellinen: sellaista ei\nlöydä rahallakaan. Sääli! Minä en häirinnyt häntä tahallani, mutta\nvaimoani hän kovin kyllästytti: sitten ajoin minä hänet pois. Kun\nhän rupesi tällä tavalla tuhlaamaan, niin korot eivät riitä, hän on\nalkanut pyytää minulta -- rahaa; jos kieltää, niin hän alkaa puhua\nkapitalista. \"Mitä minä teen tehtaallanne? Ei ole koskaan vapaita\nrahoja käsissä! Jos hän käyttäisi hyviin tarpeisiin... mutta ei,\nhän hakee aina seuraa suuressa maailmassa, minä tarvitsen jaloja\nvehkeilyjä: minä en voi elää ilman rakkautta!\" Eikö hän ole aika\naasi? Hän on melkein neljänkymmenen vanha eikä voi elää rakkaudetta!\n\nAleksander muisti itseään ja hymyili surullisesti.\n\n-- Hän valehtelee vaan, jatkoi Piotr Ivanitsh. -- Minä huomasin kyllä\njälestä päin mitä hän hommaa. Hän ei tekisi muuta kuin kerskailisi,\n-- jotta hänestä puhuttaisi; hän on nyt yhteydessä jonkun kanssa,\nhäntä nähtiin sen loogissa, hän istui kesähuvilassa balkongilla\nkahden kesken myöhään illalla, oli sen kanssa jossain yksinäisessä\npaikassa ajaen vaunuilla tahi ratsastaen.\n\nTästä kaikesta seuraa, että nämät n.s. jalot vehkeilyt -- piru\nvieköön! Tulevat paljon kalliimmiksi, kuin epäjalot.\n\n-- No, mihin tämä kaikki vie, setä? kysyi Aleksander. En huomaa mitä\nminä voisin auttaa.\n\n-- Saatpa nähdä. Muutama aika sitten palasi ulkomailta tänne nuori\nleski, Julia Pawlowna Tafajewna. Hän on erittäin sievä. Hänen\nmiehensä kanssa olin minä ja Surkow hyviä ystäviä. Tafajew kuoli\nvierailla mailla. No arvaatko nyt?\n\n-- Arvaan: Surkow on rakastunut leskeen.\n\n-- Niin: hän on tullut kokonaan hassuksi! Mutta vielä?\n\n-- Vielä... en tiedä...\n\n-- No millainen sinä olet! Siis kuule! Surkow on minulle pari kertaa\nantanut vihiä, että hän tarvitsee pian rahaa. Minä arvasin paikalla,\nmitä se merkitsee, mutta miltä haaralta tuuli käy -- sitä en voinut\narvata. Minä rupesin utelemaan, mitä varten hän tarvitsi rahoja? Hän\nkursaili, kursaili, mutta sanoi kumminkin vihdoin, että hän tahtoo\nlaittaa itselleen asunnon Liteinajalla. Minä aloin muistella, mitä\nihmeitä olisi Liteinajalla -- ja muistinkin, että Tafajewna asuukin\nsiellä ja aivan vastapäätä sitä paikkaa, jonka hän oli valinnut. Hän\noli antanut jo käsirahaakin Häntä uhkaa välttämätön onnettomuus,\njos... sinä et auta. Oletko nyt arvannut?\n\nAleksander kohotti hiukan nenäänsä ylöspäin, antoi katseensa luistaa\npitkin seinää, kattoa, räpäytti silmiään pari kertaa, alkoi katsella\nsetäänsä, mutta oli vaiti.\n\nPiotr Ivanitsh silmäili häntä hymyillen. Hänestä oli ihmeen hauskaa\nhuomata, että järki tahi arvaamistaito oli pettänyt ja antoi ymmärtää\nsen.\n\n-- Mikä sinun on, Aleksander? Ja vielä kirjoitat novelleja! sanoi hän.\n\n-- Ah, minä arvasin setä!\n\n-- No, Jumalan kiitos!\n\n-- Surkow pyytää rahaa; Teillä niitä ei ole ja tahdotte, että minä...\nHän ei lopettanut puhettaan.\n\nPiotr Ivanitsh purskahti nauruun. Aleksander ei lopettanut lausettaan\nja katseli setää hämmästyneenä.\n\n-- Ei sitä! sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Tapahtuuko milloinkaan, ettei minulla olisi rahaa? Koettele\nkääntyä joskus puoleeni, niin näet. Kuule nyt. Tafajewna muistutti\nhänen kauttaan minun tuttavuudestani hänen miehensä kanssa. Minä\nkävin siellä ja pyysi hän käymään luonaan; minä lupasin ja sanoin,\nettä tuon sinut mukanani: no, nyt toivon sinun ymmärtävän.\n\n-- Minut? toisti Aleksander, katsoen suurilla silmillä setää. --\nTietysti minä... nyt ymmärrän... lisäsi hän nopeasti, mutta viimeinen\nsana tarttui kiinni.\n\n-- Mutta mitä sinä ymmärsit? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Vaikka minut tappaisitte, en sittenkään ymmärrä setä mitään!\nAntaas olla... ehkä hänellä on hauska koti... Te tahdotte että\nhuvittelisin... kun minun on niin ikävä...\n\n-- Sepä kaunista! Vai rupeisin sinua kuljettelemaan sen vuoksi pitkin\ntaloja. Sitte ei muuta olisi enää jäljellä kuin peittäisin suusi\nliimalla yöksi kärpäsiltä! Ei se ole sitä. Asia on tämä: laita niin\nettä Tafajewna rakastuu sinuun.\n\nAleksander kohotti äkkiä kulmakarvojaan ja katsoi setää.\n\n-- Te laskette leikkiä, setä? Se olisi kunnottomuutta, sanoi hän.\n\n-- Siinä missä tosiaan on kunnottomuutta, niin sinä et sitä huomaa,\nmutta missä on asia hyvin yksinkertainen ja luonnollinen... se on\nsinun mielestäsi kunnottomuuksia. Mitä siinä olisi kunnotonta?\nTarkasta, miten itse rakkaus on kunnoton, veren ja itserakkauden\nleikkiä... Mutta maksaako sinun kanssasi puhua, uskothan sinä vielä\nsallimuksen, määräykseen, jota ei voi välttää rakastumisen suhteen\nsielujen sopusointuun!\n\n-- Suokaa anteeksi: tällä haavaa en usko mitään. Mutta voinko\nrakastaa ja rakastua noin vain käskystä.\n\n-- Voi kyllä, mutta et vaan sinä. Älä pelkää: en minä anna sinulle\nniin viisasta tehtävää. Teepäs vaan tämä asia. Mielistele Tafajewnaa,\nole hänelle kohtelias, älä anna Surkowille tilaisuutta olla hänen\nkanssaan kahden kesken... no yksinkertaisesti, saata hänet raivoon.\nHämmennä häntä: kun hän sanoo sanan, sano sinä kaksi, hän kun sanoo\nmielipiteesi sano sinä vastaan. Saata hänet aina pois suunnilta,\nalenna häntä joka askeleelta...\n\n-- Miksi?\n\n-- Etkö vieläkään ymmärrä! Sentähden ystäväni, että hän tulee alussa\nhassuksi mustasukkaisuudesta ja harmista, mutta sitten kylmenee.\nPian hänelle tämä tapahtuu. Hän on typeryyteen asti mustasukkainen.\nSilloin hän ei tarvitse kortteeria, rahat jäävät koskematta ja\ntehtaan asiat menevät omaa menoaan. Ymmärrätkö nyt? Tämä on jo\nviides kerta, kun teen hänelle tämmöisen kepposen: muinoin, kun\nolin naimaton ja nuorempi, tein itse niitä, tahi lähetin jonkun\nystävistäni.\n\n-- Mutta enhän minä ole tuttava hänen kanssaan.\n\n-- Senpätähden minä vienkin sinut hänet luokseen keskiviikkona.\nKeskiviikkoina kokoontuvat hänen luokseen muutamat vanhat tuttavat.\n\n-- Mutta jos hän vastaa Surkowin rakkauteen, niin Teidän täytyy\nmyöntää, että minun mieltymysosoitukseni ja kohteliaisuuteni\nsaattavat ei ainoastaan hänet vimmaan...\n\n-- Oh, ole tuossa! Kunnon nainen, eroittaa hupsun, jättää\nhuvittelemisen sen kanssa, erittäinkin vieraiden miesten\nläsnäollessa. Itserakkaus ei näet sitä salli, kun lähellä on toinen,\nviisaampi ja järkevämpi: häntä alkaa hävettää ja hän jättää sen oman\nonnensa nojaan. Sentähden olen juuri sinut valinnut.\n\nAleksander kumarsi.\n\n-- Surkow ei ole vaarallinen, jatkoi setä, mutta Tafajewna ottaa\nhyvin harvoja vastaan, noin pienessä salongissa voi hän tulla niin\nkuuluisaksi, että on salonki leijona ja nerokas. Naisiin vaikuttaa\npaljon ulkonaisuus. Hän on mestari tekemään mieliksi, sentähden häntä\njuuri kärsitään. Tafajewna saattaa teeskennellä hänen edessään,\nsilloin hän... Viisaatkin naiset rakastavat, kun niille tehdään\ntyhmyyksiä, etenkin kalliita. Suuremmaksi osaksi eivät he silloin\nrakasta sitä, joka niitä tekee, vaan toista... Monet eivät tahdo sitä\nkäsittää, Surkowkin on niiden luvussa -- senpä vuoksi saata sinä\nhänet ymmärtämään.\n\n-- Surkow oleskelee siellä muinakin päivinä eikä ainoastaan\nkeskiviikkoina: Keskiviikkoina voin minä hämmentää häntä, mutta\nkuinkas on laita muina päivinä?\n\n-- Aina sinua täytyy neuvoa. Valehtele hänelle, ole olevinas\nrakastunut -- toisella kerralla ei hän kutsu sinua enää\nkeskiviikkona, vaan torstaina tahi perjantaina; lisää silloin\nkahdenkertaisesi kohteliaisuuttasi, minä saatan hänet sitten\nliikutukseen, viittaan, että sinä olet muka tosiaan -- sitä laatua...\nTafajewna näytti olevan... niin paljon kuin minä voin huomata...\nhyvin tunteellinen... hän on varmaan heikkohermoinen... luulen, että\nhänelläkään ei ole mitään sopusointua... sydämmen vuodatuksia vastaan.\n\n-- Miten semmoista saattaa tehdä, sanoi Aleksander ajatuksissaan? Jos\nminä voisin rakastua -- niin voisi olla kaikki mahdollista, mutta\nenhän minä voi... eikä ilman sitä tule menestystäkään olemaan.\n\n-- Päinvastoin, nythän sitä tuleekin olemaan. Jos sinä rakastuisit,\net voisikaan teeskennellä, hän huomaisi sen paikalla ja alkaisi\nleikitellä teidän molempien kanssa. Mutta nyt... saata sinä vaan\nSurkow raivoon: minä tunnen hänet kuin viisi sormeani. Kun hän\nhuomaa, ettei hänen luonnistu, niin hän ei tuhlaakaan rahaa turhan\nvuoksi, sitä minä juuri tarvitsenkin... Kuule Aleksander, se olisi\nminulle hyvin tärkeätä: jos sinä sen teet -- muistatko niitä kahta\nvaasua, jotka sinua miellyttivät siellä tehtaalla? Ne ovat sinun:\nosta vaan itse alus.\n\n-- Mutta, setä, luuletteko tosiaan että minä...\n\n-- Minkätähden sinä rupeaisit ilmaiseksi puhumaan, aikaasi\nkuluttamaan? Sepä olisi kaunista. Et huoli mitään: Vaasut ovat\nsangen kauniit. Meidän vuosisadalla ei tehdä mitään ilmaiseksi. Jos\nminä sinulle tekisin jotain, tarjoa minulle lahjaa: minä otan kyllä\nvastaan.\n\n-- Kummallinen tehtävä! sanoi Aleksander epäillen.\n\n-- Toivon, ettet kieltäy sitä täyttämästä. Minä olen sinulle valmis\ntekemään, mitä suinkin voin: kun tulet rahan puutteesen -- käänny\nvaan puoleeni... Siis keskiviikkona! tämä histooria kestää kuukauden\ntahi korkeintaan kaksi. Minä sanon sitten sinulle, kun ei enää ole\ntarvis, silloin saat jättää sikseen.\n\n-- Olkaa niin hyvä, setä, minä olen valmis; mutta tuntuu vaan\nkummalliselta... Onnistumista en mene takaamaan... jos minä voisin\nrakastua, silloin kyllä... mutta ei...\n\n-- Sepä on juuri hyvä, ettet voi, sillä vastaisessa tapauksessa\ntärvelisit koko asian. Minä takaan itse onnistumisen. Hyvästi!\n\nHän läksi pois, mutta Aleksander istui vielä kauvan aikaa kaminin\nvieressä kalliin tuhan edessä.\n\nKun Piotr Ivanitsh palasi kotiinsa, kysyi hänen vaimonsa: kuinka\nAleksanderin ja hänen novellinsa laita on, vieläkö hän aikoo\nkirjoittaa?\n\n-- Ei, minä paransin hänet ainaiseksi.\n\nAdujew kertoi hänelle kirjeen sisällön, jonka hän oli novellin mukana\nsaanut, sekä myöskin, miten he sen polttivat.\n\n-- Sinä olet armoton, Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna,\ntahi et taida mitään tehdä kunnollista, jos mihin ryhdyt.\n\n-- Sinä teit hyvin, kun neuvoit häntä paperia tuhrimaan! Onko hänellä\nlahjoja?\n\n-- Ei.\n\nPiotr Ivanitsh, katsoi kummastuksella häneen.\n\n-- Miksi sinä sitten neuvoit?\n\n-- Etkö sinä vieläkään ole käsittänyt, etkö ole arvannut?\n\n-- Piotr Ivanitsh oli ääneti ja muisteli vastoin tahtoansa kohtausta,\njoka oli ollut Aleksanderin kanssa.\n\n-- Mitä tässä on käsitettävää? Tämähän on hyvin selvää! sanoi hän\nkatsoen vaimoansa silmät suurina.\n\n-- Mikä on selvää, sano?\n\n-- Mikä... mikä... sinä tahdoit antaa hänelle läksyn... mutta\ntoisella lailla, hennommalla tavalla, armaalla tavallasi...\n\n-- Et ymmärtänytkään, mutta olet kuitenkin olevinasi teräväpäinen\nmies. Minkä tähden hän oli koko tämän ajan iloinen, terve, melkein\nonnellinen? Sentähden, että hän toivoi. Minä pidin yllä tuota toivoa:\nno, oletko nyt selvillä.\n\n-- Sinä siis viekastelit hänen kanssaan vaan?\n\n-- Luulen, että se on luvallista. Mutta mitä sinä olet saanut\ntoimeen? Sinä et sääli häntä laisinkaan: olet riistänyt häneltä\nviimeisen toivon.\n\n-- Ole tuossa! Minkä viimeisen toivon? Vielä hänellä on paljon\nhullutuksia jäljellä.\n\nMitä hän nyt tekee? Alkaa käydä taas nureissaan.\n\n-- Ei! Hän ei ala käydä: ei hänellä ole siihen aikaa: minä olen\nantanut hänelle työtä.\n\n-- Mitä? Taasko jonkun käännöksen perunoista? Voiko semmoinen\nhuvittaa nuorta ihmistä ja erittäin tulista ja hurmaantunutta?\n\n-- Ei, kultaseni, ei perunoista, vaan tehdasta koskevaa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n-- Tuli keskiviikko, Julia Pawlownan vieraskamariin oli kokoontunut\nnoin kaksitoista tahi viisitoista vierasta. Neljä nuorta rouvaa,\nkaksi parrakasta emännän ulkomaalaistuttavaa ja eräs upseeri, nämät\nmuodostivat yhden ryhmän.\n\nErillään niistä istui solassa eräs vanhus, nähtävästi, joku virasta\neronnut sotilas, jolla oli pari harmaata partatöyhtöä nenän\nalla ja paljon kunnianauhoja napinlävessä. Hän keskusteli erään\nvanhanpuoleisen miehen kanssa tulevista vuokraamisista.\n\nToisessa kamarissa pelasi korttia eräs vanha mummo ja pari miestä.\nPianon ääressä istui hyvin nuori neiti ja keskusteli siinä jonkin\nylioppilaan kanssa.\n\nAdujewit tulivat. Harvoin osasi kukaan astua sisään niin vapaasti\nja arvokkaasti vierashuoneesen, kuin Piotr Ivanitsh. Häntä seurasi\nepävarmasti Aleksander.\n\nMikä eroitus heidän välillään oli: toinen oli päätään pitempi,\nryhdikäs, lihava mies, vahva ja terve luontonen, itseluottamus\nsilmissä ja käytöksessä. Mutta ei ainoassakaan katseessa, liikkeessä\ntahi sanassa, voinut arvata Piotr Ivanitshin ajatusta tahi luonnetta\n-- kaikki oli niin suuren maailman tavalla ja itsensähillitsemisellä\ntaidokkaasti peitetty. Näytti kuin liikkeet ja katseet olisivat\nolleet edeltäpäin mietityt. Kalpeat, intohimosta vapaat kasvot\nnäyttivät, ettei tässä ihmisessä ole himoilla liioin valtaa\nrajattoman järjen johdolla, että sydän lyö tahi on lyömättä, aina\npään käskystä.\n\nAleksanderissa päinvastoin osoitti kaikki heikkoa ja hentoa\nrakennusta, vaihtelevaisuus kasvoissa, joko laiskuus tahi hitaisuus\nja epätasaisuus liikkeissä, tylsä katse, joka heti osoitti millainen\ntunne liikutti hänen sydäntänsä, tahi millainen ajatus pyöri hänen\npäässään. Hän oli keskinkertainen pituudeltaan, mutta laiha ja\nkalpea, -- ei luonnosta kalpea niin kuin Piotr Ivanitsh oli, vaan\nlakkaamattomista sielunliikutuksista; hiukset eivät kasvaneet kuin\ntuuheana metsänä ympäri päätä ja poskia, vaan riippuivat pitkin\nohimoita ja niskaa, pitkinä, heikkoina, mutta erinomaisen pehmoisina,\nsilkintapaisina vaalean värisinä suortuvina, joissa oli kaunis\nvälähdys.\n\nSetä esitti veljensä pojan.\n\n-- Eikö täällä ole ystävätäni Surkowia? kysyi Piotr Ivanitsh,\nkatsellen ympärillensä kummastuksella. -- Onko hän unhottanut Teidät.\n\n-- Oh, ei! Minä olen hänelle sangen kiitollinen, vastasi emäntä. --\nKyllä hän käy minua katsomassa. Tiedättehän, etten ota melkein ketään\nmuita vastaan kuin miesvainajani tuttavia.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Hän tulee ihan paikalla. Ajatelkaas, hän antoi lupauksen minulle\nja serkulleni saada välttämättömästi loogin huomiseen näytäntöön, ja\nkun sanottiin, ettei ole mitään mahdollisuutta loogin saamisesta...\nhän läksi nyt juuri.\n\n-- Kyllä hän saakin; minä takaan hänet: hän on semmoisissa oikein\nnero. Hän saa aina minullekin, silloin kun tuttavuus ja muut\ntemput eivät auta. Mistä hän saa ja millaisella hinnalla -- se on\nhänen salaisuutensa. Tuli Surkowkin. Pukunsa oli uusi, mutta joka\npoimussa, joka pikku seikassa tuli jyrkästi esille vaatimuksensa\nolla salonkileijoona, voittaa kaikki muut keikarit, vieläpä itse\nmuodinkin. Jos muoti vaati esimerkiksi, että hännystakkien liepeet\npiti olla erillään toisistaan, niin hänen takkinsa liepeet olivat\nniin levällään, että olivat kuin ojennetut linnun siivet; jos\nkäytettiin alas käännettyjä kauluksia, niin hän tilasi itselleen\nsemmoisen kauluksen, että hän oli hännystakissaan takaa päin kiinni\nsaadun pahantekijän näköinen, joka tempoo päästäkseen vapaaksi. Itse\nhän määräsi räätälille miten on ommeltava. Kun hän tuli Tafajewnan\nluo, niin hänen kaulaliinansa oli pistetty paitaan kiinni tavattoman\nsuurella neulalla, joka oli seipään näköinen.\n\n-- No, saitteko? kaikui joka haaralta.\n\nSurkow oli juuri vastaamaisillaan, mutta nähtyään Adujevin veljensä\npojan kanssa, seisattui hän yht'äkkiä ja katseli niitä kummastellen.\n\n-- Hän aavistaa! sanoi Piotr Ivanitsh hiljaan veljensä pojalle.\n\n-- Mitä! Hänellä on keppi kädessä, mitä se merkitsee?\n\n-- Mitä tuo on? kysyi hän Surkowilta, osoittaen keppiä.\n\n-- Taanoin kun astuin alas vaunuista... astuin hairaan ja onnun nyt\nhiukan, vastasi tämä yskien.\n\n-- Joutavia! kuiskasi Piotr Ivanitsh Aleksanderille. Tarkastapas\nkepin nuppua: näetkö kultaista leijonan päätä? Toissa päivänä hän\nkehui minulle maksaneensa siitä Barbille kuusisataa ruplaa ja\nnäyttelee sitä nyt; siinä on sinulle esimerkki keinoista, joilla\nhän vaikuttaa. Valmista itsesi sota-asuun ja aja hänet pakoon tästä\nasemastaan.\n\nPiotr Ivanitsh näytti akkunasta vastapäätä olevata taloa.\n\n-- Muista, että vaasut ovat sinun, no reipastu nyt! lisäsi hän.\n\n-- Onko Teillä huomiseksi näytännöksi pilettiä? kysyi Surkow\nTafajewalta, lähestyen tätä juhlallisesti.\n\n-- Ei.\n\n-- _Sallikaa minun se antaa Teille käteen!_ jatkoi hän ja lausui\nloppuun saakka Sagoretskin koko repliikin näytelmä-kappaleesta \"Gorja\notj uma.\"\n\nUpseerin huulet vavahtivat hiukan hymystä. Piotr Ivanitsh katsoi\nsyrjästä veljensä poikaan, mutta Julia Pavlowna punastui: Hän alkoi\npyytää Piotr Ivanitshia mukaansa loogiin.\n\n-- Olen Teille suuresti kiitollinen, vastasi tämä, -- mutta minun\nvuoroni on olla huomenna vaimoni kanssa teatterissa; mutta kas tässä!\nSallikaa minun esittää Teille itseni sijaan nuori mies.\n\nHän osoitti Aleksanderia.\n\n-- Minä aioin pyytää hänet myöskin; meitä on vaan kolme: minä\nserkkuni kanssa, ja...\n\n-- Hän korvaa Teille minuutinkin, sanoi Piotr Ivanitsh, tarvittaissa\nvielä toisenkin tuulihatun. Hän osoitti Surkowia ja alkoi puhua\njotakin hiljakseen Julialle. Tämän aikana katsahti Tafajewna pari\nkertaa salavihkaa Aleksanderiin ja hymyili.\n\n-- Kiitoksia virkkoi Surkow: mutta ei olisi ollut hullumpata esittää\ntätä ennemmin, kun ei ollut vielä piljettiä: olisin tahtonut silloin\nnähdä mitenkä minua olisi korvattu.\n\n-- Ah! minä olen Teille sangen kiitollinen ystävyydestänne sanoi\nvilkkaasti emäntä Surkowille: -- minä en pyytänyt Teitä sentähden\nloogiin, kun Teillä on nojatuoli. Varmaan olette kernaammin\nvastapäätä näyttämöä... erittäinkin baletissa...\n\n-- Ei, ei, mitä Te nyt, Te ette ajattele sitä: Teidän vierestänne ei\nvaihtaisi paikkaa -- en millään ehdolla.\n\n-- Mutta se on jo luvattu.\n\n-- Kuinka? kenelle?\n\n-- Monsieur Renelle.\n\n-- Hän osoitti yhtä partasuista muukalaisista.\n\n-- Oui, madame m'a fait cet honneur... mutisi tämä nopeasti.\n\nSurkow katseli suu auki tätä ja sitten Tafajewnaa.\n\n-- Minä vaihdan hänen kanssaan: tarjoon hänelle nojatuolin, sanoi hän.\n\n-- Koetelkaa.\n\n-- Partasuu pani vastaan käsin ja jaloin.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi Teitä! sanoi Surkow Piotr Ivanitshille, katsoen\nkieroon Aleksanderia, tämän jään Teille velkaa.\n\n-- Ei kestä kiittää. Etkö haluaisi tulla minun loogiini? Meitä on\nvaan kaksi: vaimoni ja minä, ethän ole pitkään aikaan nähnyt häntä:\nsaattaisithan osoittaa kohteliaisuuttasi.\n\nSurkow kääntyi hänestä harmistuneena, Piotr Ivanitsh läksi hiljakseen\npois. Julia asetti Aleksanderin istumaan viereensä ja puheli hänen\nkanssaan koko tunnin. Surkow yritti sekautua puheesen, mutta jotenkin\nsopimattomasti. Hän alkoi puhua baletista, mutta sai vastaukseksi\nniin, kun olisi pitänyt saada ei, ja päinvastoin; oli selvä asia,\nettei häntä kuunneltu. Ei aikaakaan niin hän loikkasi ostereihin,\nvakuuttaen syöneensä aamusilla sata kahdeksankymmentä kappaletta --\nsiihen ei hän saanut silmäystäkään. Vielä sanoi hän yhtä ja toista,\nmutta kun ei käynyt sen paremmin, sieppasi hän hattunsa pyöri Julian\nvieressä antaen huomata, että hän on tyytymätön ja aikoo lähteä pois.\nMutta tämä vaan ei huomannut.\n\n-- Minä lähden pois! sanoi hän viimein painolla. Hyvästi!\n\nNäissä sanoissa kuului huonosti peitetty harmi.\n\n-- Joko! vastasi Tafajewna rauhallisesti. -- Sallittehan huomenna\nitseänne katsella loogissani vaikka minuutin verran.\n\n-- Mikä petos! Yhden minuutin vaan, kun tiedätte, että jos saisin\nistua teidän vieressänne, en ottaisi paikkaa paratiisistakaan.\n\n-- Jos tarkoitatte teatterin paratiisia niin uskon kyllä.\n\nHänen mielensä ei tehnytkään enää lähteä. Harminsa meni ohitse,\nJulian antamasta ystävällisestä sanasta jäähyväisiä ottaessaan. Mutta\nkaikki olivat nähneet, että hän oli kumartanut: täytyi lähteä vastoin\ntahtoa, ja hän menikin, katsoen taakseen kuin koira, joka mielellään\nmenisi herransa jälkeen, vaan jota ajetaan takasin.\n\nJulia Pawlowna oli kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha; Piotr Ivanitsh\noli arvannut oikein: hän oli tosiaankin heikkohermoinen, mutta ei se\nestänyt häntä olemasta samalla viehättävä, viisas ja suloinen nainen.\nVaan hän oli pelkuri, haaveksija, tunteellinen niin kuin suurin osa\nhermoheikkoisista naisista. Kasvonsa piirteet olivat pehmeät, hienot,\nkatseensa lempeä ja aina miettiväinen, välistä surullinenkin -- aivan\nsyyttä tahi, jos niin tahdotte, hermojen tähden.\n\nElämää ja maailmaa ei hän katsellut oikein suosiollisesti, hän vaipui\najatuksiin olemisensa tähden, ollen olevinaan muka liikaa. Mutta\nHerra varjelkoon jos kuka satunnaisesti alkoi puhua kuolemasta hänen\naikanaan -- niin hän kalpeni. Hänen näkyvistään luisti valoisempi\nelämän puoli pois. Puutarhassa, lehdossa valikoi hän kävelyä varten\npienemmät, tuuheat käytävät ja katseli välinpitämättömästi hymyilevää\nmaisemaa. Teatterissa katseli hän aina draamaa, komediaa harvoin,\nilveilystä ei koskaan; hän painoi korviaan kiinni jos iloisen laulun\nsäveleitä satunnaisesti kuuli, ei hän koskaan hymyillyt leikin\njohdosta.\n\nToisina aikoina osoittivat hänen kasvonsa piirteet uupumusta,\nmutta ei kärsimystä, sairautta, vaan juurikuin hemmoittelemisen\nuupumusta. Näkyi, että hän taisteli sisällisesti jonkin viekottelevan\nunelman kanssa -- ja veltostui. Semmoisen taistelon jälkeen oli\nhän kauan aikaa vähäpuheinen, surullinen mutta ei aikaakaan, niin\nhän tuli selittämättömän hyvälle tuulelle, luonnettaan kuitenkaan\nmuuttamatta; mikä huvitti häntä -- ei olisi huvittanut ketään\ntoista. Kaikki hermojen vaikutuksesta! Kun kuuntelee tämän kaltaisia\nnaisia, niin mitä he sanovatkaan! Sanoja semmoisia kuin: sallimus,\nmyötätuntoisuus, selvittämätön vetovoima, outo suru himmeitä\ntoiveita -- sillä tavoin työntää toinen toista ja päättyy kumminkin\nhuokaukseen, sanalla sanoen, hermoja ja spriipullosia.\n\n-- Kuinka Te olette ymmärtänyt minut! sanoi Tafajew Aleksanderille,\nhyvästiä heittäessä. -- Miehistä ei ole kukaan ymmärtänyt oikein\nminun luonnettani, ei edes miehenikään.\n\nAsia oli semmoinen, että Aleksander oli itse melkein samanlainen.\nSiinä oli hänellä lievennystä.\n\n-- Näkemään asti!\n\nJulia ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Toivon, että tästälähin löydätte sedättäkin tien luokseni? lisäsi\nhän.\n\nTuli talvi. Aleksander söi tavallisesti päivällistä sedän luona\nperjantaisin. Mutta nyt oli kulunut jo neljä perjantaita, eikä\nAleksanderia kuulunut, eikä hän tullut toisinakaan päivinä. Lisaveta\nAleksandrowna oli vihainen; Piotr Ivanitsh nurisi, että hän antaa\nodottaa itseään liian puolen tunnin.\n\n-- Mutta sillä välin ei Aleksander ollut työttä; hän toimi setänsä\nasiaa. Surkow oli aikoja sitten lopettanut käymisensä Tafajewilla\nja ilmoitti kaikkialla, että heidän välinsä on loppunut ja että hän\nkatkasi siteen Tafajewin kanssa. Kerran iltasella -- se oli torstaina\n-- palattuansa kotia, löysi Aleksander pöydältänsä kaksi vaasua\nja kirjelapun sedältä. Piotr Ivanitsh kiitti häntä ystävällisestä\nuutteruudesta ja kutsui häntä seuraavana päivänä, tavallisuuden\nmukaan päivälliselle Aleksander alkoi miettiä ikäänkuin tämä kutsumus\nolisi hajoittanut hänen tuumiaan. Hän meni kuitenkin toisena päivänä\nPiotr Ivanitshin luo tuntia ennen päivällistä.\n\n-- Mikä sinun on? Eihän sinua enää näe ollenkaan? oletko meidät\nunhottanut? sateli kysymyksiä sedältä ja tädiltä.\n\n-- No oletpa auttanut, jatkoi Piotr Ivanitsh, enemmän kuin osasin\nodottaakaan! Mutta olit kuitenkin olevinasi: \"en voi\", sanoit, \"en\nosaa!\" Vai et osaa! Olen monta kertaa tahtonut sinua tavata, mutta en\nole saanut käsiini. No, minä olen sangen kiitollinen! Oletko saanut\nvaasut eheinä?\n\n-- Olen. Mutta minä lähetän ne takaisin.\n\n-- Minkätähden? Ei, ei: kaiken oikeuden mukaan ovat ne sinun.\n\n-- Ei! sanoi Aleksander päättävästi, minä en ota vastaan tätä lahjaa.\n\n-- No, tee kuin tahdot! Ne miellyttävät vaimoani: kyllä hän ottaa.\n\n-- Minä en tiennyt, Aleksander, sanoi Lisaveta Aleksandrowna\nveitikkamaisella hymyllä, että Te olette niin taitava näissä\nasioissa... minulle ette puhunut sanaakaan...\n\n-- Setä on sen keksinyt, sanoi hämmästynyt Aleksander, en minä ole\nkerrassaan mitään tehnyt, setähän minua on opettanut...\n\n-- Niin, niin, kuuntele sinä vaan häntä: niinkuin hän taitaisi itse.\nHän toimitti asian niin, että... olen sangen, sangen kiitollinen!\nMutta tuo minun hupakkoni, Surkow on tullut milt'ei hulluksi. Kyllä\nhän on minua naurattanut. Pari viikkoa sitten juoksi hän luokseni\nvallan hassuna; minä arvasin heti mistä syystä, mutta en ollut\ntietävinänikään, kirjoitin vaan, niinkuin en tietäisi mitään. \"Aha!\nVai sinä se olet\", sanoin minä, \"mitä hyvää tiedät sanoa?\" Hän hymyili\nja tahtoi teeskennellä tyyneyttä... mutta itsellä olivat kyyneleet\nmelkein silmissä. \"En mitään hyvää\", sanoi hän: \"tulin tuomaan\nhuonoja uutisia.\" Minä katsoin häneen aivan kuin kummastuksella.\n\"Mitä ihmeitä?\" kysyin minä. \"Teidän veljenpojastanne!\" \"Mutta mitä?\npeloitatko sinä minua? Sano pian!\" puhelin minä. Siihen hänen\ntyyneytensä loppuikin: hän alkoi huutaa, raivota. Minä siirryin\npois hänen luotaan nojatuolineni -- mutta minun oli ihan mahdotonta\npuhua, sillä tavoin hän tiuski. \"Itse sanoitte, että veljenne poika\ntekee vähän työtä, mutta Te juuri totutattekin häntä työttömyyteen.\"\n\"Minäkö?\" \"Niin, juuri Te: kuka saattoi hänet Julian tuttavuuteen?\"\n\"Minun täytyy sanoa sinulle, että toisesta päivästä alkaen, tultuaan\nnaisen kanssa tuttavuuteen alkaa hän kutsua tätä ristimänimeltä.\" \"No\nmikä onnettomuus siinä on?\" sanoin minä. \"Se onnettomuus\", vastasi\nhän, \"että hän istuu nyt Tafajewnan luona aamusta iltaan saakka\"...\nAleksander punastui äkkiä.\n\n-- Näetkös, miten hän valehtelee kiukuissaan, ajattelin minä, jatkoi\nPiotr Ivanitsh, tarkastellen veljensä poikaa, kyllä kai Aleksander\nvälittäisi istua siellä aamusta iltaan, enkä minä ole pyytänyt häntä\nsitä tekemäänkään; eikö niin?\n\nPiotr Ivanitsh antoi pysähtyä veljensä poikaan kylmän ja tyynen\nkatseensa, joka tuntui Aleksanderista ihan tuliselta.\n\n-- Niin... kyllä minä joskus... pistäyn... mutisi Aleksander.\n\n-- Joskus -- se on suuri eroitus, jatkoi setä; -- niinhän minä\npyysinkin tekemään; vaan en joka päivä. Minä tiesin, että hän\nvalehtelee. Mitä tekemistä siellä olisi joka päivä? Ikävystyisit vaan.\n\n-- Ei! Hän on hyvin viisas nainen... saanut mainion kasvatuksen...\npitää musiikista... puhui Aleksander epäselvästi, väliin pysähtyen,\nhieroen silmäänsä vaikk'ei sitä kutkuttanutkaan, silitteli vasemman\npuoleista ohimotaan, sitten otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki\nhuuliaan.\n\nLisaveta Aleksandrowna katsahti tarkasti, salavihkaa häneen, kääntyi\nsitten akkunaan päin ja hymyili.\n\n-- Vai niin! No, sen parempi, sanoi Piotr Ivanitsh, jos sinun ei\nole ollut ikävä; minä olen yhä peljännyt, että olin tehnyt sinulle\nikäviä hommia. Minä sanoin siis Surkowille: \"kiitoksia, veikkoseni,\nettä otat osaa veljeni pojan asioihin; olen suuresti, suuresti\nkiitollinen sinulle... mutta etköhän liioittele asiaa? Onnettomuus\nei ole vielä niinkään suuri...\" \"Miksi ei olisi:\" huudahti hän.\n\"Eihän hän tee työtä; nuoren miehen täytyy ahkeroida...\" \"Ei sekään\nole mikään onnettomuus\", sanoin minä, \"mikä hätä sinulla siitä on?\"\n\"Kuinka, mikä hätä?\" vastasi Surkow. \"Hän on saanut päähänsä käyttää\nviekkautta minua vastaan...\" \"Ahaa, siinäkö onnettomuus onkin!\" aloin\nminä tehdä kiusaa. \"Hän uskottelee minusta Julialle\", puhui Surkow,\n\"piru tiesi mitä... Julia on muuttunut kokonaan minua kohtaan.\nKyllä minä opetan hänet, mokoman maitosuun\" -- suo anteeksi, minä\nkerron hänen sanojaan -- \"miten hän voisi minun kanssani muutoin\ntaistella? Hänet on hän saanut parjaamisella puolelleen; toivon\nettä saatatte hänet järkiinsä.\" \"Kyllä minä hänet läksytän\", sanoin\nminä, \"kaikin mokomin läksytän; mutta, onkohan siinä perää? Miten\nhän on sinut vihoittanut?\" Lahjoititko sinä hänelle kukkaisia, vai\nmitä? Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin aivan kuin vastausta odottaen.\nAleksander oli ääneti. Piotr Ivanitsh jatkoi: \"Kuinka\", sanoi hän,\n\"siinä ei olisi perää? Minkä vuoksi kuljettaa hän joka päivä Julialle\nkukkaiskimppuja? Nyt on talvi... mitä se tulee maksamaan?... Kyllä\nminä tiedän, mitä nämät kukkaiskimput merkitsevät.\" Siinä se on,\najattelin itsekseni, mitä omainen tekee: ei, nyt huomaan ettei\nsukulaisuus ole niinkään tyhjänpäiväinen asia. Olisitkohan muille\nruvennut sillä tavalla hommaamaan? \"Mutta kuljettaako hän varmaan\njoka päivä?\" sanoin minä. \"Odotapas, minä kysyn häneltä: sinä kenties\npanet omiasi.\" Ja varmaan onkin valehdellut! Niinkö? Ei se voi olla\nmahdollista, että sinä... Aleksander olisi tahtonut vajota maan alle.\nMutta Piotr Ivanitsh katsoi häntä armotta silmiin ja odotti vastausta.\n\n-- Joskus... kyllä minä olen... vienyt... sanoi Aleksander silmät\nalas luotuina.\n\n-- No, taaskin joskus. Eikä joka päivä: se on tosiaankin vahinko. No,\nsano minulle, mitä on tullut kaikki sinulle maksamaan: en minä tahdo,\nettä sinä minun tähteni kuluttaisit turhaan; siinä on jo kylliksi\nettä puuhaatkin. Anna minulle lasku. No, ja Surkow purki vielä kauan\nvihaansa. \"He käyvät kävelemässä kahden kesken jalkaisin ja myös\najavat vaunuilla niissä paikoin, missä on vähemmin väkeä.\"\n\nNämät sanat pöyristyttivät hiukan Aleksanderia: hän oikasi jalkansa\nsuoraksi tuolin alta ja veti ne äkkiä taaskin kokoon.\n\n-- Minä pudistin epäileväisestä päätäni, jatkoi setä. \"Kyllä kai\nhän viitsii kävellä joka päivä!\" sanoin minä. \"Kysykää muilta\nihmisiltä...\" sanoi hän. \"Ennen minä kysyn häneltä itseltään...\"\ntuumasin minä... Eihän se ole totta?\n\n-- Kyllä minä... muutaman kerran... kävelin hänen kanssaan...\n\n-- No, eihän se ole joka päivä, sitä minä en kysynytkään; tiesin\nmuutenkin, että hän valehtelee. \"No mitä\", sanoin minä, \"erinomaista\nsiinä on? Hän on leski, likeisiä miehiä hänellä ei ole; Aleksander\non hyvänsävyisä, -- ei niinkuin sinä... Sentähden hän ottaa\nAleksanderin mukaansa: eihän hänen miten sovi yksin käydä\". \"Ei.\nsanoi hän\", \"minua ette petä; kyllä tiedän. Aina hän on Tafajewnan\nkanssa teatterissa; minä hänelle hankin loogin, välistä Jumala ties'\nmillä puuhalla, mutta Aleksander istuu kuitenkin hänen kanssaan.\"\nMinä en voinut enää pidättää itseäni ja rupesin ääneen nauramaan.\n\"Se on oikein sinulle, pöllö.\" ajattelin minä. \"Katsopas vaan sitä\nAleksanderia! Hän on vasta veljen poika! Mutta minua hävettää\ntosiaan, että minun tähteni niin paljon puuhaat\", Aleksander oli kuin\nkidutuspenkissä. Otsasta valui suuria hikikarpaloita. Hän tuskin\nkuuli mitä setä puhui, eikä uskaltanut katsoa setään eikä tätiin.\n\nLisaveta Aleksandrowna sääli häntä. Hän pudisti päätään miehelleen,\nkieltäen tätä kiusaamasta poikaa. Mutta Piotr Ivanitsh ei hellittänyt.\n\n-- Mustasukkaisuudessaan pisti Surkowin päähän ruveta vakuuttamaan\nminua, jatkoi hän, että sinä olet jo korvia myöten rakastunut\nTafajewnaan. \"Ei, suo anteeksi\", sanoin minä hänelle, \"se ei ole\ntotta\". Hänkö rakastuisi kaiken sen jälkeen, mitä hänelle on\ntapahtunut! Hän tuntee liian hyvin naisia ja halveksii niitä... Eikö\ntotta? Aleksander nyökäytti päätään silmiään nostamatta.\n\nLisaveta Aleksandrowna kärsi hänen tähtensä.\n\nPiotr Ivanitsh! sanoi hän voidakseen jollain tavalla lopettaa puheen.\n\n-- No, mitä?\n\n-- Taanoin kävi täällä mies Lukjanovilta kirjeen kanssa.\n\n-- Tiedän, hyvä. Niin mihin minä jäinkään? Piotr Ivanitsh, taas olet\nalkanut heittää tuhkaa kukkasilleni. Katso, mitä tämä on?\n\n-- Ei mitään kultaseni: sanotaan, että tuhka vaikuttaa hyvää\nkasvamisessa... Niin, minä aioin sanoa...\n\n-- Eiköhän liene aika, Piotr Ivanitsh ruveta päivälliselle?\n\n-- Hyvä, käske tuomaan pöytään! Sinä satuit muistuttamaan\npäivällisestä. Surkow sanoi, että sinä, Aleksander, olet melkein\njoka päivä siellä päivällisellä, että sentähden et käy nykyään\nmeillä perjantaisin puolisella, että muka kokonaiset päivät vietätte\nyhdessä... piru ties mitä kaikkia hän lienee valehdellut, ihan\nkyllästytti minua; lopuksi minä ajoin hänet tiehensä. Niinpä olikin\nettä hän on valehdellut. Nyt on perjantai ja sinä olet tässä edessäni.\n\nAleksander nosti toisen jalkansa toisen yli ja antoi päänsä vaipua\nvasemmanpuoleiselle olkapäälle.\n\n-- Minä olen sangen, sangen kiitollinen sinulle! -- Tämä on sekä\nystävyyden että sukulaisuuden palvelus, päätti Piotr Ivanitsh. --\nSurkow tuli vakuutetuksi, ettei hänellä ole mitään otettavissa ja\nperäytyi: \"Julia luulee\", sanoi hän, \"että minä alan huokailla\nhänen peräänsä -- siinä hän erehtyy\". Minä aioin vielä laittaa\nlasikerroksen ja Jumala ties', mitä aikomuksia lieneekään\nollut: hän ehk'ei ole uneksinutkaan semmoista onnea, joka oli\nvalmistumaisillaan, Ei minulla olisi ollut mitään vastaan, naida\nhänet, sanoi Surkow, jos hän olisi osannut kiinnittää minut\nitseensä. Mutta nyt on kaikki lopussa. Totta Te neuvoitte minulle\nPiotr Ivanitsh, sanoi hän; nyt säilyy sekä rahat että aika. Nyt\nhän käy Bawrinin tapaan, synkkänä, eikä pyydä rahaa ja minä sanon:\nhänen kanssaan kaikki on loppunut. Sinä olet tehtäväsi tehnyt\nmestarillisesti! Nyt olen rauhoitettu pitkäksi ajaksi. Älä viitsi\nenempää puuhata. Nyt voit olla käymättäkin hänen luonaan, minä\nkuvittelen miten ikävä siellä on!... ole niin hyvä ja anoa minulle\nanteeksi... kyllä minä palkitsen jollain tavalla. Kun tarvitset\nrahaa, niin käänny minun puoleeni. Lisa! Käske tuomaan meille hyvää\nviiniä päivällispöytään: juomme onnistuneen asian maljan.\n\nPiotr Ivanitsh iäksi pois huoneesta. Lisaveta Aleksandrowna katsahti\npari kertaa salaa Aleksanderiin ja huomattuaan, ettei tämä puhunut\nsanaakaan, läksi myöskin pois palvelusväkeä käskemään.\n\nAleksander istui aivan kuin unohduksissa ja tuijotti yhä polviinsa.\nVihdoinkin kohotti hän päätään, katsoi ympärilleen -- ei ollut ketään\nhuoneessa. Vedettyään aimo hengähdyksen, katsoi hän kelloa, se oli\nneljä. Hän sieppasi nopeasti hattunsa, viittasi syrjään kädellä,\nsinnepäin mihin setä oli mennyt, hiljakseen, varpaillaan, pälyen\nkaikille haaroille, pääsi hän etehiseen, sieltä otti hän palttoonsa\nkäsivarrelleen, töytäsi kuin nuoli portaita myöten alas ja ajoi\nTafajewnan luo.\n\nSurkow ei valehdellut: Aleksander rakasti Juliaa. Hän tunsi melkein\nkauhulla tämän rakkauden ensimmäiset alkeet, aivan kuin minkä\nruttotaudin. Häntä vaivasi sekä pelko että häpeä: pelko -- joutua\ntaaskin oman ja vieraan sydämmen kaikkien oikkujen alaiseksi,\nhäpeä -- muiden edessä ja erittäinkin sedän. Hän olisi maksanut\nmitä tahansa, jos olisi asian voinut salata sedältä. Vähän aikaa\nsitten, kolme kuukautta takaperin, kieltäytyi hän niin ylpeästi\nja päättävästi rakkaudesta, kirjoitti vielä kuolin laulun sille\nrauhattomalle tunteelle, saman, jonka setä oli lukenut, ja lopuksi\nhalveksi julkisesti naisia -- ja yht'äkkiä oli hän uudestaan naisen\njalkojen juuressa. Taaskin lapsellisen maltittomuuden todistuksia.\nLaupias Isä! Milloin hän vapautuu sedän kunnottomasta vaikutuksesta?\nEikö hänen elämässään koskaan tapahdu erilaista, odottamatonta\nkäännekohtaa, mutta aina vaan käy Piotr Ivanitshin ennustuksien\nmukaan.\n\nTämä ajatus saattoi hänet epätoivoon. Hän olisi ollut iloinen\npakenemaan uutta rakkautta. Mutta miten paeta? Mikä eroitus on\nNadinkan ja Julian rakkauden välillä! Ensimmäinen rakkaus ei ollut\nmitään muuta kuin onneton sydämmen hairahdus, joka vaati ravintoa,\nsillä ijällä sydän ei paljon valikoitse: ottaa vastaan ensimmäisen,\nmikä vaan tulee eteen. Mutta Julia! Tämä ei ole enää mikään\noikullinen tyttö lepakko, joka ei ymmärrä häntä, eikä itseäänkään,\neikä rakkautta. Tämä on -- nainen täydessä kehityksessään,\nruumiiltaan heikko, mutta henkisessä suhteessa tarmoa rakkauteen: hän\non kokonaan pelkkää rakkautta. Muita ehtoja onneen ja elämään hän ei\ntunnusta. Niinkuin rakastaminen olisi mikä tyhjä asia? Se on myöskin\nlahja, mutta Julia on -- nero siinä. Hän oli uneksinut tällaista\nrakkautta: kiitollista, järkevätä, mutta samalla voimakasta, joka ei\ntiedä mistään muusta, mikä vaan ei kuulu sen omaan piiriin.\n\nMinä en menetä henkeäni ilosta niinkuin luontokappale, puhui\nhän itselleen, henki ei mene tainnoksiin, vaan minussa tapahtuu\narvokkaampi, korkeampi kehityskulku: minä tunnustan onneni, minä\nmietiskelen sitä, ja se on täydellisempi, vaikka ehkä tyynempi...\nKuinka jalosti, teeskentelemättä, ilman matkailemista oli Julia\nantautunut tunteelleen. Tuntui kuin hän olisi odottanut semmoista\nihmistä, joka ymmärtäisi syvästi rakkauden -- ja se ihminen ilmestyi.\nHän astui ylpeästi kuin laillinen vallitsija perityn rikkauden\nomistajaksi ja oli kiitollisuudella tunnustettu. Mikä lohdutus,\nmikä autuus, ajatteli Aleksander, ajaessaan hänen luokseen sedän\nluoda, on tietää, että löytyy maailmassa olento, joka vaikka olisi\nmissä tahansa ja tekisi mitä tahansa, muistaa meitä, siirtää kaikki\najatukset, toimet ja teot yhteen pisteesen ja yhteen käsitykseen\n-- rakastettuun olentoon. Se on aivan kuin meidän toinen \"minä\".\nJos hän kuulee vaikka mitä, näkee mitä, kulkee vaikka minkä\nohitse, tahi jos mikä tahansa kulkee hänen ohitsensa, kaikki\nmielenvaikutukset uskotaan toiselle minulle; se mielenvaikutus\non molemmille tunnettu, molemmat ovat toisiaan opettaneet, sillä\ntavoin uskottu mielenvaikutus otetaan vastaan, vahvistetaan sielussa\npoistamattomilla piirteillä. Toinen minä kieltäytyy omista tunteista,\njos toinen ei voi jakaa niitä ja ottaa vastaan. Hän rakastaa samaa\nmitä toinen, rakastaa, ja vihaa mitä toinenkin vihaa. Eroittamatta\nasuvat he samassa ajatuksessa ja yhdessä tunteessa: heillä on yksi\nhenkinen silmä, yksi kuulo, yksi järki, yksi sielu...\n\n-- Herra, sinnekö paikkaan ajetaan, joka on Liteinalla? kysyi\nvossikka.\n\nJulia rakasti Aleksanderia tulisemmin kuin tämä häntä. Hän ei tiennyt\nedes koko rakkautensa voimaa eikä ajatellut sitä. Hän rakasti\nensimmäisen kerran -- se ei olisi vielä ollut mitään -- eihän voi\nsuoraan rakastaa toisen kerran, mutta onnettomuus oli siinä, että\nhänen sydämmensä oli kehittynyt äärimmäiseen saakka, valmistettu\nja kehitetty romaaneilla, ei ainoastaan ensimmäistä, vaan sitä\nromantillista rakkautta varten, joka löytyy muutamissa romaaneissa,\nmutta ei luonnollisuudesta ja joka sentähden onkin aina onneton.\nSen ohessa Julian järki ei saanut terveellistä ravintoa pelkkien\nromaanien lukemisesta, ja alkoi erota sydämmestä. Hän ei voinut\nmitenkään huvitella tyyntä, yksinkertaista rakkautta, ilman myrskyn\nilmaantumista, ilman rajatonta helleyttä. Hän olisi heti lakannut\nrakastamasta sitä ihmistä, joka ei olisi langennut hänen jalkainsa\njuureen sopivassa tilaisuudessa, joka ei olisi vannonut kaiken\nsielunsa voimalla, joka ei olisi uskaltanut polttaa hänet ja musertaa\ntuhaksi syleilyillään ja joka ei olisi uskaltanut ryhtyä muuhun\ntoimeen kuin rakkauteen, eikä olisi juonut elämän maljaa pisara\npisaralta hänen kyyneleistään ja suuteloistaan.\n\nSiitä syntyi haaveellisuus, joka loi hänelle toisen maailman. Jos\ntavallisessa elämässä tapahtui jotakin, joka poikkesi eri maailman\nsäännöistä, niin hänen sydämmensä joutui raivoon ja kärsi. Heikko\nja vielä lisäksi naisen elimistö joutuu välistä sangen ankarien\ntäristyksien alaiseksi. Useat mielenliikutukset ärsyttävät hermoja\nja saattavat lopuksi ne täydelliseen epäjärjestykseen. Siitä\nsyystä juuri tulee useille naisille miettiväisyys luonteessa ja\nsurumielisyys ihan syyttä, synkkä katsantotapa elämään; siitä syystä\ntuntuu heistä luonnollinen, järjellisesti säädettyjä päättäväinen,\nmuuttumattomien lakien mukainen järjestys ihmisen olemisesta\nraskailta kahleilta; sanalla sanoen siitä syystä peloittaa heitä\ntodellisuus ja pakoittaa rakentamaan maailman utulinnojen tapaiseksi.\n\nKuka koetti kehittää niin ennen aikaisesti ja säännöttömästi Julian\nsydämmen ja antoi järjen olla rauhassa? Kuka? Se klassillinen\npedagogillinen kolmimiehistö, triumviraatti, joka vanhempien\nkutsumuksesta ilmestyy ottamaan huostaansa nuoren järjen, ilmaisemaan\nsille kaikkien aineitten vaikutukset ja syyt, repäisemään menneen\nverhon ja näyttämään mitä allamme on -- vaikea velvollisuus!\nSentähden olikin kutsuttu yhteen kolme kansaa ratkaisemaan tätä\nmainetyötä. Vanhemmat ovat itse peräytyneet kasvatuksesta, arvellen\nettä heidän huolensa ovat loppuneet siihen, kun hyvien ystävien\nsuosimuslauseiden mukaan ottivat erään ranskalaisen, Poulen,\nranskalaista kirjallisuutta ja muita aineita opettamaan; sitten erään\nsaksalaisen, Smidt'in, siksi että oli tapana opetella, vaikk'ei\nkoskaan opita saksan kieltä, ja viimeksi venäläisen opettajan Ivan\nIvanitsh'in.\n\n-- He ovat kaikki semmoisia harjaamattomia, sanoi äiti, aina he ovat\nniin huonosti puetut, ulkonäöltään huonomman näköiset kuin pikentit;\nvälistä haisevat viinalle...\n\n-- Eihän mitenkään voi olla ilman venäläistä opettajaa? Ei se sovi!\npäätti isä, älä ole levoton: minä valitsen itse sävyisemmän.\n\nRanskalainen ryhtyi siis toimeensa. Hänen ympärillään hääräsivät\nisä ja äiti. Häntä kutsuttiin kotiin aivan kuin vierasta, häntä\nkohdeltiin hyvin kohteliaasti: tämä oli kallis ranskalainen: -- Tämän\noli helppo opettaa Juliaa: hän, kiitos olkoon kotiopettajattarelle,\npuhui ranskaa, luki ja kirjoitti melkein virheettömästi. Monsieur\nPoulelle jäi ainoastaan työskenteleminen kirjallisuudessa hänen\nkanssaan. Hän antoi Julialle kaikellaisia ainekirjoituksia: välistä\nsai hän kuvata nousevan auringon, milloin määritellä rakkautta ja\nystävyyttä, milloin kirjoittaa onnentoivotus-kirjeen vanhemmille tahi\npurkaa sydämmensä ystävättärelle erohetkellä.\n\nJulia näki akkunastaan ainoastaan auringon laskevan kauppias Girinin\ntalon taakse; ystävättäristään hänen ei tarvinnut koskaan erota,\nmutta ystävyys ja rakkaus... nyt hänessä välähti ensi kertaa ajatus\nnäistä molemmista tunteista. Täytyihän niitä joskus oppia tuntemaan.\n\nTyhjennettyään kaiken tämän ainevaraston päätti Poule lähestyä sitä\npyhää, ohkaista vihkoa, jonka päällimäiseen lehteen on isoilla\nkirjaimilla kirjoitettu: Luentoja ranskan kirjallisuudesta. Kuka\nmeistä ei muistaisi tätä vihkoa? Kahden kuukauden kuluttua taisi\nJulia ulkoapäin ranskalaisen kirjallisuuden, se on, tämän ohkaisen\nvihon, mutta kolmen kuukauden kuluttua oli hän sen unhoittanut;\nvahingolliset jäljet jäivät kuitenkin. Hän tiesi että löytyy\nVoltaire ja syytti häntä marttyyreistä, Cbateaubriandia piti\nhän Filosofillisena sanakirjana, Montaique'a kutsui Monsieur de\nMontaigniksi ja muisteli häntä välistä Hugon rinnalla. Molierista\nsanoi hän, että tämä kirjoittaa teatteria varten; hän oppi Roeinin\nkuuluisan sanonnan: \"Tuskin tulimme sisään Trezènes'in porteista\".\nMuinaistieteessä miellytti häntä suuresti komedia, joka oli\ntapahtunut Vulkanuksen, Marsin ja Venuksen välillä. Hän puolusti\nensin Vulkanusta, mutta saatuaan tietää, että tämä ontui ja oli\nkömpelö ja kaiken sen lisäksi seppä, siirtyi hän heti Marsin\npuolelle. Hän piti myöskin tarusta Semelestä ja Jupiterista,\nApollon maanpakolaisuudesta ja hänen ilveleikeistään maan päällä,\nJulia otti ne kaikki siltä kannalta, miltä ne olivat kirjoitetut,\neikä aavistanut mitään muuta merkitystä näissä taruissa olevan.\nAavistikohan itse ranskalainenkaan -- Jumala ties! Julian kysymyksiin\ntästä entisestä uskonnosta, vastasi hän otsa rypistettynä ja\narvokkaana: Tyhmyksiä! Mutta tämä Vulkanus peto lienee ollut\nhullunkurisen näköinen...kuunnelkaa, lisäsi hän sitte hiukan\nsiristettyään silmiään ja pudistettuaan häntä kädestä: -- mitä\ntekisitte Venuksena? Julia ei vastannut mitään, mutta punastui,\nensikertaa eläissään tietämättömästä syystä.\n\nLopuksi ranskalainen täydensi hänen kasvatuksensa sillä, että antoi\ntutustua sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti ranskalaisen\nkirjallisuuden uuden koulun kanssa. Hän antoi Julialle kirjoja, jotka\naikanaan olivat paljon melua nostaneet: \"Viheriäkäsikirjoitus\",\n\"Seitsemän perisyntiä\", \"Kuollut aasi\" ja kokonaisen joukon kirjoja,\njotka silloin tulvailivat Ranskassa ja Europassa.\n\nTyttö parka syöksi janoavaisesti tähän suunnattomaan valtamereen.\nMillaisilta sankareilta hänestä tuntuvat Janet, Balzac, -- ja\nkoko jono suuria miehiä! Mikä on tuommoinen raukkamainen satu\nVulkanuksesta näiden ihmeellisten kuvauksien rinnalla? Venus näiden\nuusien sankaritarten rinnalla tuntuu aivan viattomalta. Hän luki\nahneesti uutta koulua ja luultavasti lukee vieläkin.\n\nSillä aikaa kun ranskalainen pääsi niin kauas, ei vankka saksalainen\nennättänyt päästä kieliopinkaan läpitse: hän sovitteli vaan hyvin\narvokkaasti sijoitelma- ja taivutus-tauluja, mietiskeli monenlaisia\nkekseliäitä keinoja, miten voi paremmin muistaa sija-sanojen\npäätteitä: hän selitti että välistä pannaan sana \"zu\" loppuun j.n.e.\n\nMutta kun häneltä vaadittiin kirjallisuutta, niin mies parka\npeljästyi. Hänelle näytettiin ranskalaisen vihko, hän pudisti päätään\nja sanoi, ettei saksaksi voi opettaa, vaan että löytyy Allerin\nlukemisto, jossa kaikki kirjailijat teoksineen ovat nähtävinä.\nMutta sillä hän ei päässyt erilleen: häntä kiusattiin että hän\ntutustuttaisi Juliaa niinkuin Monsieur Poule'kin kaikenlaisiin\nteoksiin.\n\nLopulta saksalainen toki lupasi ja tuli kotiinsa syvästi\nmiettiväisenä. Hän aukaisi kaapin tahi oikeammin sanottu, hän\npaljasti sen, toisen oven puoliskon otti hän kokonaan pois ja asetti\nseinää vasten, senvuoksi ettei kaapilla ole moneen aikaan ollut\nsaranoita eikä lukkoa, -- sieltä hän veti esille vanhat saappaat,\npuoli toppaa sokeria, pullollisen nuuskaa, karahviinillisen viinaa\nja leipäkannikan, sitten rikkinäisen kahvimyllyn, sittemmin\nparranajovadin saippuapalasen ja harjan kanssa, joka oli pomaada\npurkissa, vanhat housun kannattimet, kovasimen kynäveistä varten ja\nvielä hiukan muuta semmoista romua. Vihdoinkin näkyi näitten jälkeen\nkirja, toinen, kolmas, neljäs -- viisi kaikkiaan luvultaan. Hän löi\nniitä vastakkain: tomu kohosi pilvenä, niinkuin savu ja varjosti\njuhlallisesti pedagoogin pään.\n\nEnsimmäinen kirja oli: Gesnerin idylli, -- gut! sanoi saksalainen\nja tutki nautinnolla idyllin rikkinäistä kansilehteä. Hän aukaisi\ntoisen kirjan: Gothan kalenderi vuodelta 1804. Hän selaili sitä:\nsiinä oli europpalaisten kuninkaitten luku, kaikenmoisten linnojen,\nputousten kuvia: -- sehr gut! sanoi saksalainen. Kolmas oli --\npiplia: hän pani sen syrjään, mumisi ensin hurskaasti: Nein! Neljäs\noli: Jungin yöt: hän pudisti päätään ja mutisi: Nein! Viimeinen oli\nWeisse! Saksalainen hymyili juhlallisesti: da habe ich's, sanoi\nhän. Kun hänelle sanottiin, että löytyy vielä Schiller, Göthe ja\nmuita, pudisti hän päätään, ja sanoi itsepäisesti: Nein! Julia\nhaukotteli paikalla kun saksalainen oli kääntänyt hänelle Weissesta\nensimmäisen sivun, mutta sitten ei viitsinyt enää edes kuunnellakaan.\nSaksalaiselta jäi hänelle muistiin ainoastaan, että apusana \"zu\"\npannaan välistä loppuun.\n\nMutta venäläinen? Tämä teki tehtävänsä vielä tunnollisemmin. Hän\nvakuutti melkein kyyneleet silmissä, että alus-ja maine-sanat\novat semmoisia ja semmoisia lauseen osia, mutta nimi-sana on\ntaas sellainen, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että Julia uskoi\nhäntä ja opetteli ulkoapäin kaikkien lauseiden osien määritelmät.\nOsasipa yhdellä kerralla luetella asemosanat ja kun opettaja kyseli\narvokkaasti: \"Mutta mitkäs kiihtosanat osoittavat peljästystä ja\nkunnostusta,\" vastasi Julia äkkiä, tuskin vetäen henkeä: ah, oh, eh,\nvoi, a, o, no, ehe! Silloin opettaja riemuitsi.\n\nHän sai tietää muutamia totuuksia lauseopista myöskin, mutta ei\nosannut sovittaa niitä asiaan, joten kieliopilliset virheet jäivät\nhänelle kaikeksi elämäkseen. Histooriasta hän tiesi, että oli\nlöytynyt eräs Makedonian Aleksander, että hän oli sotinut ja oli\nollut perin rohkea... ja tietysti perinkauniskin... mutta minkä\narvoinen oli vielä ja mitä merkitsi hänen vuosisatansa, se ei\njuolahtanut hänen eikä opettajan päähän; eikä Kaidanowkaan liian\npaljon selitä sitä asiaa. Kun opettajalta vaadittiin kirjallisuutta,\nniin hän kuljetti ko'on vanhoja käytettyjä kirjoja. Siinä löytyi\nKontemir Sumarokow, sitten Lomonosow, Dershawin, Oserow. Kaikki\nihmettelivät; varovaisesti aukaistiin yksi kirja, haisteltiin, sitten\nheitettiin pois ja vaadittiin jotain uudenaikaisempaa. Opettaja\ntoi Karamsinin. Mutta uuden ranskalaisen koulun jälkeen lukea\nKaramsinia! Julia luki köyhästä Liisasta muutaman rivin, ja niinikään\nmatkustuksista, -- ja sitten hän antoi sen jo takaisin.\n\nVäliaikoja oli oppilas paralla näiden toimien välillä paljon, eikä\nollut yhtään jaloa ja terveellistä ravintoa ajatukselle! Järki\nalkoi uinua, mutta sydän lyödä rauhattomasti. Vaan samassa ilmestyi\nkohtelias serkku, joka toi muutamia lukuja Oneginista, Kaukasialaisen\nvangitun y.m. Neito tuli tuntemaan venäläisen runouden mehua ja\nOneginin opeteltiin ulkoapäin eikä se jättänyt Julian päänalusta.\nSerkku, niinkuin kaikki opettajat eivät osanneet selittää tämän\nteoksen arvoa ja merkitystä. Hän otti Tatjanan esikuvaksen ja toisti\najatuksissaan ihanteelleen Tatjanan kirjeen palavat rivit Oneginille,\nja hänen sydämmensä sureksi ja sykkäili. Mielikuvitus haki milloin\nOneginia, milloin uudenaikaisen koulun mestarien sankaria --\nkalpeita, synkkämielisiä, hurmaantuneita...\n\nEräs italialainen ja eräs ranskalainen lopettivat hänen\nkasvatuksensa, antaen hänen päälleen ja liikkeilleen kauniit\nmääränsä, nimittäin opettivat tanssimaan, laulamaan, soittamaan\ntahi oikeimmiten soittamaan naimiseen asti pianoa, mutta musiikkia\noikeastaan eivät opettaneet. Hän oli siis jo kahdeksantoista vuotias,\nmutta aina synkkäkatseisena, miellyttävän kalpeana, leijuvaisin\nvyötäisin, pienin jaloin ilmautui hän salonkeihin näytteeksi\nmaailmalle.\n\nHänet huomasi Tafajew, ihminen, jolla oli kaikki sulhaismiehen\nominaisuudet, arvokas virka, hyvä omaisuus, risti kaulassa, sanalla\nsanoen onni ja menestys. Ei voinut sanoa hänestä, että hän oli pelkkä\nyksinkertainen ja hyvä mies. Eipä! Hän ei antanut itseään pakoittaa\nja tuomitsi sangen terävästi nykyistä Venäjää siitä, mitä siltä\npuuttuu taloudellisessa ja elinkeinon suhteessa, ja omalla alallaan\npidettiin häntä käytännöllisenä ihmisenä.\n\nKalpea, synkkämielinen tyttö, hänen lujan luonteensa kummallinen\nvastakohtaisuus, teki häneen mahtavan vaikutuksen. Iltasin pakeni\nhän pois korttipöydästä ja vaipui ajoittaisin omituisiin ajatuksiin,\nkatsellen tätä puoleksi ilman utukuvaa, joka lenteli hänen edessään.\nKun Julian rauennut katse lankesi häneen tietysti satunnaisesti, niin\nhän, rohkea gladiatori salonkikeskusteluissa, hämmästyi aran tytön\nedessä, tahtoi hänelle välistä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Tämä\nkyllästytti häntä ja hän päätti toimia päättävämmästi kaikenlaisten\ntätien kautta.\n\nMyötäjäisten luettelo tuntui tyydyttäväiseltä. \"Mitäs muuta:\nme olemme pari!\" mietiskeli hän itsekseen. \"Minä olen vasta\nneljänkymmenen viiden vanha, hän kahdeksantoista: meidän\nomaisuudellako emme tulisi hyvin toimeen. Entäs ulkomuoto? Hän on\nvielä lisäksi sievä, mutta minä olen, niinkuin sanotaan, muhkea...\nmies. Hän on sivistynyt, sanotaan: mitä sitten? Olenhan minäkin ennen\naikoihin lukenut, muistan, että opetettiin latinaa ja roomalaista\nhistooriaa. Vielä nytkin muistan: siellä tuo konsuli -- mikä hän\nolikaan... no hitto olkoon hänen kanssaan! Muistan, että luettiin\nuskonpuhdistuksesta... ja noita runoja: Beatuksille... mitenkä se\nolikaan sitten? Puer, pueri, puero... ei se ollut niin, piru ties\n-- kaikki olen unhoittanut. Totta jumal' avita -- senvuoksihan\nopetetaankin, että unhotettaisiin. Vaikka minut tapettaisi, niin\nminä sanon, että tuo ja tämä, kaikki virkamiehet ja oppineet eivät\nvoi sanoa, mikä se konsuli oli siellä... tahi minä vuonna olivat\nOlympon leikit, luultavasti opetetaan sillä tavalla... sentähden että\njärjestys on senlainen, että vaan näyttäisi, että on lukenut. Ja\nkuinkas sitten ei unohtaisi: eihän seuraelämässä enää siitä puhuta,\nmutta alapas puhua, niin, luulen, että melkein taluttaisivat ulos!\nEi, kyllä me vaan olemme pari.\"\n\nSiis, kun Julia oli päässyt lapsuudesta, niin ensimmäisellä\naskeleella häntä kohtasi kaikkein surullisin todellisuus --\njokapäiväinen mies. Miten kaukana tämä oli niistä sankareista, joita\nhänen mielikuvituksensa ja runoilijat olivat luoneet.\n\nViisi vuotta hän kulutti siinä ikävässä unessa, niinkuin hän kutsui\navioliittoa ilman rakkautta ja ei aikaakaan, niin ilmestyi sekä\nvapaus, että rakkaus. Hän hymyili, ojensi niille tulisen sylen\nja antautui rakkaudelleen, niinkuin ihminen antautuu kilpa-ajoon\nhevosella. Ihminen kiitää kuin mahtava eläin, unhottaen välimatkan.\nHenki menee tainnoksiin, esineet juoksevat taaksepäin; kasvoihin\npuhaltaa raittius; rinta voi tuskin kestää tunteen lemmenhurmausta...\ntahi, niinkuin ihminen, joka huolettomasti antautuu ruuheen\naaltojen keinuteltavaksi: aurinko lämmittää häntä, vihreät rannat\nvälähtelevät hänen silmissään, leikillinen laine hyväilee venheen\nperää ja kuiskailee niin suloisesti, juoksee edellä ja viekottelee\nyhä kauemmas ja kauemmas, osoittaen tietä loppumattomana virtana...\nIhrainen hurmaantuu. Silloin ei ole aikaa katsella ja ajatella,\nmiten tie päättyy: kiitääkö venonen syvyyteen tahi viekö aalto\nkarille?... Tuuli, vie ajatukset mukanaan, silmät ummistuvat,\nlumous on voittamaton... samoin ei hänkään voinut sitä vastustaa,\nvaan antautui hurmaukselle enemmän ja enemmän... Vihdoin tulivat\nhänelle ne runollisuuden hetket elämässä: hän rakasti sitä väliin\nsuloista, väliin tuskallista sielun rauhattomuutta, hän haki itse\nmielenliikutuksia, keksi itselleen kärsimystä ja onnea. Hänessä\nnousi himo rakkauteen, niinkuin nousee opiumiin, ja hän joi ahneesti\nsydämmen myrkkyä.\n\nJulia oli jo liikutuksessa odottamisesta. Hän seisoi akkunan\nääressä ja hänen kärsimättömyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Hän\nnypisteli kiinalaista ruusua ja kiukuissaan heitteli sen lehtiä\nlaattialle, mutta sydän alkoi mennä tainnoksiin: se oli tuskan hetki.\nAjatuksissaan leikki hän kysymyksiä ja vastauksia: tuleeko hän tahi\neikö tule? Kaikki hänen käsitys voimansa oli kiinnitetty siihen,\nettä voisi selvittää tämän perin vaikean laskun. Jos käsitys puhui\nvakuuttaen, niin hän hymyili, mutta jos ei -- kalpeni hän.\n\nKun Aleksander pysähtyi ulkopuolella, niin vaipui hän kalpeana\nja voimattomana nojatuoliin... niin kovasti työskentelivät\nhermot hänessä. Kun Aleksander astui sisään... on mahdotonta\nkuvata sitä katsetta, joka oli hänelle vastassa, sitä iloa, joka\nsilmänräpäyksessä virtaili kaikissa hänen piirteissään, aivankuin\neivät olisi vuoteen toisiaan nähneet, vaikka kuitenkin olivat\ntoisiaan kohdanneet edellisenä päivänä. Äänetönnä näytti hän\nseinäkelloa; jos Aleksander hiukankaan koetti puolustaa itseään, niin\nJulia ei kuunnellut loppuunkaan, vaan uskoi häntä ja antoi anteeksi,\nunhotti kärsimättömyyden kivun, ojensi hänelle kätensä ja molemmat\nistuivat sohvalle, puhuivat kauan, olivat ääneti kauan ja katsoivat\nkauan toisiaan. Jos palvelija ei olisi muistuttanut, niin he olisivat\nunhoittaneet syödä päivällistä.\n\nMiten paljon nautintoja Aleksander voikaan uneksia niin täydellisen\ntotisista sydämmen vuodatuksista. Kesällä kävelyt kahden kesken\nulos kaupungista: jos jonnekin ihmistulvaan musiikki, ilotulitus\nviekotteli, niin he välähtelivät jossain kaukana käyden käsikynkässä.\nTalvella tuli Aleksander aina päivälliselle ja sitten he istuivat\nvierekkäin kamiinin ääressä puoli yöhön saakka. Välistä käskettiin\nvaljastaa hevonen ja kiidettyä pitkin pimeitä katuja kiiruhtivat he\nlopettamaan loppumatonta keskustelua samovarin ääressä. Jok'ainoa\nympäristöllä sattuva tapahtuma y.m., jok'ainoa ajatuksen ja tunteen\nohitsekulkeva liikutus, -- kaikki ne huomattiin ja jaettiin.\n\nAleksander pelkäsi yhtymistä sedän kanssa kuin tulta. Välistä hän\nkävi Lisaveta Aleksandrownan luona, mutta tämä ei ennättänyt koskaan\nesiin saada hänessä avomielisyyttä. Aleksander oli aina rauhaton,\nettei vaan tapaisi setää ja saisi jälleen toimeen jonkinlaisen\nkohtauksen, sen vuoksi hän kiiruhti aina pois.\n\nOliko hän onnellinen? Senlaisessa tapauksessa voisi muista sanoa sekä\non, että ei, mutta hänestä ei; hänen rakkautensa alkoi kärsimyksillä.\nNiinä hetkinä jolloin hän ennätti unhoittaa menneen, niin hän uskoi\nonnen mahdollisuuteen, Juliaan ja hänen rakkauteensa. Toisina aikoina\ntuli hän rauhattomaksi parhaassa sydämmen vuodatusten kuumeessa,\npelokkaasti kuunteli Julian himollista, hurmaantunutta hourailemista.\nHänestä tuntui, että saa vaan olla varoilla, että Julia pettää, tahi\njokin toinen odottamaton salliman lyömä silmänräpäyksessä hajoittaa\nloistavan autuuden maailman. Nauttiessaan ilon hetkistä, tiesi hän\nsamalla, että niitä tulee ostaa kärsimyksillä ja alakuloisuus alkoi\nhäntä taas painaa.\n\nKului kuitenkin talvi ja tuli kesä, mutta rakkaus ei ollut vieläkään\nloppunut. Julia mieltyi häneen yhä enemmän. Ei ollut petosta\neikä salliman lyömää: mutta tapahtui vallan toista. Aleksanderin\nkatse kävi selväksi. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, että voi\npysyväisestä olla uskollinen. Mutta tämä rakkaus ei olekaan enää\nniin tulinen... ajatteli hän kerran, katsellessaan Juliaa, vaan\nsen sijaan on se kestävä, kenties ikuinenkin. Niin, epäillyksettä.\nAh! viimeinkin minä ymmärrän sinua kohtalo. Sinä tahdot palkita\nminut kaikista menneistä kärsimyksistä ja petoksista, pitkällisen\nvaeltamisen perästä rauhalliseen satamaan saattaa. \"Siis tässä on\nonnen turvapaikka... Julia!\" huudahti hän ääneen. Tämä säpsähti.\n\n-- Mikä Teidän on? kysyi hän.\n\n-- Ei mitään! ilman vaan...\n\n-- Ei! sanokaa: Teillä oli jokin ajatus. Aleksander oli vaan\nuppiniskainen. Julia taas ei antanut perään.\n\n-- Minä ajattelin, että onnemme täydellisyydestä puuttuu...\n\n-- Mikä? kysyi Julia rauhattomana.\n\n-- Ei mikään! Päähäni pöllähti kummallinen ajatus. Julia hämmästyi.\n\n-- Ah! älkää piinatko minua, sanokaa pian! sanoi hän.\n\nAleksander alkoi miettiä ja lausui puoliääneen aivankuin hän olisi\nitsekseen puhunut.\n\n-- Hankkia oikeuden saada pitää häntä hetkeksikään jättämättä, eikä\ntarvita mennä kotia... olla jokapaikassa ja aina hänen kanssaan. Olla\nmaailman silmissä hänen laillinen omistajansa... Hän kutsuu minua\nääneen, punastumatta omakseen... ja niin koko elämän ajan! Ylpeillä\nsillä ijankaikkisesti...\n\nPuhuen tällä syvällisellä kielellä, pääsi hän viimeinkin tuohon\nsanaan: avioliitto. Julia säpsähti ja alkoi sitten itkeä. Hän\nojensi Aleksanderille kättensä sanomattomalla hellyydellä ja\nkiitollisuudella, molemmat elpyivät ja alkoivat äkkiä puhella.\nAleksanderin osaksi tuli puhua tädin kanssa ja pyytää hänen apuaan\ntässä tärkeässä asiassa. Iloissaan eivät he tienneet mitä heidän piti\ntehdä. Iita oli suloinen. He läksivät jonnekin ulos kaupungista,\nerinäiseen paikkaan, ja haettuaan tahallaan suurella vaivalla jostain\nmäen, istuivat sitten siinä koko illan, katselivat auringon laskua,\nuneksivat elämän tavasta, arvelivat rajoittaa ahtaan tuttavapiirin,\nei ottaa paljon ketään vastaan, eikä tehdä tyhjänpäiväisiä vierailuja.\n\nSitten he palasivat kotia ja alkoivat keskustella tulevasta\njärjestyksestä talossa, huoneitten jaosta ja muusta. Aleksander\nesitti että Julian pukuhuone muutettaisi hänen toimitushuoneekseen,\nettä se olisi sänkykamarin vieressä.\n\n-- Millaiset huonekalut Te tahtoisitte toimitushuoneesen? kysyi Julia.\n\n-- Minä tahtoisin pähkinäpuusta, sinisellä samettisella päällyksellä.\n\n-- Semmoiset olisivat hyvin sievät, eivätkä ota likaa itseensä.\nMiesten toimitushuonetta varten täytyy välttämättömästi valita tummia\nvärejä: vaaleat pilaantuvat pian savusta. Mutta tuohon pieneen\nläpikäytävään, joka tulevasta toimitushuoneesta vie makuuhuoneesen,\nlaitan minä alkovin -- eikö totta, se tulee olemaan mainiota? Minä\nasetan sinne yhden nojatuolin, sillä tavalla, että minä voisin siinä\nistuessani lukea, tehdä työtä ja nähdä Teitä toimitushuoneesta.\n\n-- En tarvitse enää kauan ottaa Teiltä näin jäähyväisiä, sanoi\nAleksander hyvästiä sanoessaan.\n\nJulia sulki kädellä hänen suunsa.\n\nSeuraavana päivänä läksi Aleksander Lisaveta Aleksandrownan luo\nilmaisemaan sitä, joka aikoja sitten oli ollut hänelle tiettyä,\npyytämään neuvoa ja apua. Piotr Ivanitsh ei ollut kotona.\n\n-- Hyvähän se on! sanoi tämä, kuunneltuaan Aleksanderin tunnustuksen.\nTe ette ole enää poikanulikka: voitte tuomita tunteistanne ja\nmenetellä omin päin. Mutta älkää kiirehtikö: oppikaa hänet ensin\ntuntemaan hyvin.\n\n-- Ah, ma tante, jos Te tuntisitte hänet! Miten paljon hänellä on\nhyviä avuja!\n\n-- Esimerkiksi?\n\n-- Hän rakastaa minua niin...\n\n-- Se on tietysti hyvä avu, mutta ei ainoastaan sitä tarvita\navioliitossa.\n\nHän lausui siihen vielä muutamia yleisiä totuuksia avioliiton\nylläpysymisestä, siitä, millaisen täytyy vaimon ja millaisen miehen\nolla.\n\n-- Mutta odottakaa, Nyt alkaa talvi tulla, lisäsi hän, kaikki tulevat\njälleen kaupunkiin. Sitten minä menen vieraisin Teidän morsiammenne\nluo; me tutustumme ja minä tartun lujasti asiaan. Älkää häntä\njättäkö: olen vakuutettu, että Teistä tulee onnellinen aviomies.\n\nLisaveta Aleksandrowna tuli iloiseksi.\n\nNaisista on ihmeen hauskaa naittaa miehiä; välistä he eivät\nhuomaakaan, ettei avioliitto tahdo syntyä eikä pitäisikään syntyä,\nmutta auttavat kuitenkin asiassa. Kunhan he saavat vaan häät toimeen,\nniin vastanaineet menetelkööt sitten miten tahtovat. Jumala ties'\nmistä syystä he hommannevatkaan.\n\nAleksander pyysi, ettei täti puhuisi ennen asian päättymistä mitään\nPiotr Ivanitshille.\n\nKesä vieri ohitse, samoin ikävä syksykin. Adujew kohtasi Juliaa yhtä\nusein.\n\nJulialla oli tehty aivankuin ankara määritelmä päiville, tunneille\nja minuuteille, joita voi yhdessä viettää. Hän etsiskeli kaikki\ntilaisuudet siihen.\n\n-- Menettekö aikaseen huomenna virastoon? kyseli hän välistä.\n\n-- Yhdentoista vaiheilla.\n\n-- Mutta tulkaa minun luokseni kello kymmenen, niin syödään yhdessä\naamiaista. Eiköhän sopisi olla kokonaan käymättä? niinkuin siellä\nilman meitä...\n\n-- Kuinka? Isänmaa... velvollisuus... sanoi Aleksander.\n\n-- Sepä kaunista! Sanokaa Te, että rakastatte ja olette rakastettu.\nEikö teidän päällikkönne ole tosiaan koskaan rakastanut? Jos hänellä\non sydäntä, niin hän kyllä käsittää. Tahi tuokaa tänne työnne: kuka\nTeitä häiritsee täällä työskentelemästä?\n\nToisella kerralla Julia ei päästänyt häntä teatteriin, mutta\ntuttavien luo ei milloinkaan. Kun Lisaveta Aleksandrowna tuli\nhänen luokseen vierailulle, niin Julia ei voinut pitkään aikaan\ntointua, nähtyään, mitenkä nuori ja kaunis Aleksanderin täti oli.\nHän oli kuvaillut häntä tavalliseksi tädiksi: vanhaksi ja rumaksi,\nniinkuin suurin osa tädeistä on; mutta tässä, pyydän nöyrimmästi,\nkahdenkymmenen kuuden, seitsemän vanha nainen ja vielä kaunotar. Hän\ntoimitti Aleksanderille ikävän kohtauksen ja päästi häntä harvemmin\nsedän luo.\n\nMutta mitä oli hänen mustasukkaisuutensa ja mielivaltaisuutensa\nverraten Aleksanderin mielivaltaisuuteen? Hän oli jo tullut\nvakuutetuksi Julian luottamuksesta, näki, ettei petos ja kylmeneminen\nollut hänen luonteensa mukaista -- mutta oli vaan mustasukkainen.\nJa millä tavalla mustasukkainen! Se ei ollut lemmen kyllyyden\nmustasukkaisuutta: itkevä, vaikeroiva, tuskallisesta sydämmen\nkivusta, valittava, pelosta vapiseva, että kadottaa onnensa -- vaan\nvälinpitämätön, kylmä, ilkeä. Hän kiusasi naisraukkaa rakkaudesta,\nenemmän kuin toiset vihasta kiusasivat. Jos hänestä esimerkiksi\ntuntuu, ett'ei hän illalla, vieraiden aikana, katsellut häntä\nkylliksi usein ja lempeästi, niin Aleksander katseli ympärilleen\nkuin peto, -- ja silloin oli onnettomuus, jos sattui olemaan Julian\nvieressä nuori mies, taikka ei nuorikaan, ainoastaan vaan ihminen,\nusein nainenkin, välistä -- joku esinekin. Loukkauksia, pistosanoja,\nmustia epäluuloja ja soimauksia sateli kuin rakeita. Julian täytyi\nsilloin puolustautua ja lunastaa itsensä vapaaksi kaikenlaisilla\nuhrauksilla, vastustelematta nöyryydellä: ei hän saanut puhua sen\nkanssa, ei istua siellä, ei lähestyä sitä, kärsiä petollisten\nkatselijoiden viekasta hymyä ja kuiskuttelemista, punastua, kalveta\nja joutua hämilleen.\n\nJos häntä kutsuttiin minne, niin hän, vastaamatta, käänsi ennen\nkaikkea kysyvän katseen Aleksanderiin ja jos hän hiukankin rypisti\nkulmakarvojaan, niin Julia antoi kalveten ja vapisten samassa\nhetkellä kieltävän vastauksen. Välistä Aleksander antoi taas\nmyöntymyksen -- Julia valmistelee, pukee ylleen, on valmis istumaan\nvaunuihin, -- mutta ei aikaakaan, Aleksander, hetken oikusta,\nlausuu ankaran kiellon! Julia riisuu heti päältään ja hevoset pois\nvaljaista. Jäljestä, kenties Aleksander alkaa anoa anteeksi, pyytää\nlähtemään, mutta silloin ei ole enää aikaa pukeutua, panna hevosia\nvaljaisin. Sitten hän jääkin kotia. Hän ei ollut mustasukkainen\nainoastaan kauniille, järjen tahi neron ominaisuuksille, vaan rumille\nja lopuksi niillekin, joiden naama ei ollenkaan miellyttänyt häntä.\n\nKerran tuli Julian luokse käymään eräs vieras sieltä, missä hänen\nvanhempansa asuivat. Vieras oli vanhanpuoleinen, rumanlainen mies,\npuhui yhä vuodentulosta ja asiastaan senattiin, niin että Aleksander\nhäntä kuunnellessa ikävystyneenä läksi viereiseen huoneesen. Ei ollut\nsuinkaan syytä olla mustasukkainen. Viimeinkin vieras alkoi ottaa\njäähyväisensä.\n\n-- Minä olen kuullut, sanoi hän, että Te olette keskiviikkoina\nkotona; sallitteko minun yhtyä Teidän tuttavienne piiriin?\n\nJulia hymyili ja valmistui sanomaan: \"tehkää niin hyvin! Kun yht'äkkiä\nkajahti toisesta huoneesta kuiskaus, joka oli kovempi kaikkea huutoa:\nminä en tahdo!\"\n\n-- En tahdo! toisti Julia nopeasti vieraalle säpsähtäen.\n\nJulia kärsi kaikki. Hän sulki itsensä vierailta, ei käynyt missään ja\nistui silmästä silmään Aleksanderin kanssa.\n\nJärjestelmän mukaisesti juovuttivat he itseään yhä edelleen\nonnessaan. Tyhjennettyään tiedettyjen ja tunnettujen nautintojen\nvaraston, alkoi Julia keksiä uusia, tehdä vaihtelevaisemmaksi tuon\nennestään hauskuuksista rikkaan maailman. Mitä kekseliäisyyden\nlahjoja Julia ilmaisikaan! Mutta tämäkin lahja loppui. Ruvettiin\nentisiä toistamaan. Toivottavaa ja koeteltavaa ei ollut enää mitään.\nKaupungin ulkopuolella ei ollut ainoatakaan paikkaa, missä he eivät\nolisi käyneet, ei ainoatakaan näytelmäkappaletta, jota eivät olisi\nnähneet yhdessä, ei ainoatakaan kirjaa, jota eivät olisi lukeneet\nja tuominneet. He oppivat tuntemaan toinen toisensa tunteet,\najatustavan, hyvät avut ja vaillinaisuudet, eikä mikään estänyt heitä\nenää täyttämästä ajateltua suunnitelmaa.\n\nSydämmen vuodatukset kävivät harvemmiksi. Välistä istuivat he\ntuntimääriä, eivätkä vaihtaneet sanaakaan. Mutta Julia oli onnellinen\näänetönnäkin.\n\nSilloin tällöin tekee hän Aleksanderille kysymyksen ja saa\nvastaukseksi: kyllä ja ei -- ja hän on siihen tyytyväinen; mutta\njos ei saa sitäkään, niin hän katselee Aleksanderia tarkasti; tämä\nmyhähtää ja hän on jälleen onnellinen. Mutta jos Aleksander ei\nhymyilisi eikä vastaisi mitään, niin Julia alkaa pitää silmällä hänen\njok'ainoata liikettää, jok'ainoata katsettaan ja selittää ne omalla\ntavallaan ja silloin Aleksander ei pääse soimauksista.\n\nTulevaisuutta koskevan keskustelun he lopettivat sentähden,\nettä Aleksander tunsi aina silloin jonkinlaista hämmästystä ja\nkömpelyyttä, jota hän ei voinut itselleen selittää ja koetti aina\nlopettaa keskustelun. Hän alkoi miettiä ja vaipua ajatuksiinsa.\nTämä taika-piiri, johon hänen elämänsä oli rakkaudella suljettu,\nsärkyi muutamin paikoin, hänelle näyttäytyi kaukaa milloin\nystävien kasvot, milloin jono hurjia huvituksia, milloin loistavat\ntanssiaiset kaunotartulvan kanssa, milloin ainaisesti työssä oleva ja\nkäytännöllinen setä, milloin hyljätyt toimet...\n\nSemmoisella tuulella oli hän kerran istuessaan Julian luona. Ulkona\noli tuisku. Lumi hakkasi akkunoita ja möhkäleinä tarttui ruutuihin\nkiinni. Tuuli tunkeutui kamiiniin ja vinkui surullista laulua.\nKamarissa kuului pöytäkellon heilarin yksitoikkoinen käynti, ja\nsilloin tällöin Julian huokauksia.\n\nKun Aleksanderilla ei ollut mitään tekemistä, loi hän silmäyksen yli\nkoko huoneen, katsoi sitten kelloa -- se oli kymmenen, mutta hänen\ntäytyi istua vielä kaksi tuntia: hän haukotteli. Hänen katseensa\npysähtyi Juliaan.\n\nTämä seisoi selkä kaminin nojassa, kalpeat kasvot painuksissa\nolkapäätä vasten, seurasi silmillään Aleksanderia, mutta ei\nepäilevällä ja kysyvällä, vaan hurman, rakkauden ja onnen katseella.\nHän taisteli nähtävästi salaisen tunteen, hurmaavan unelman kanssa ja\nnäytti uupuneelta.\n\nHermot vaikuttivat niin kovasti, että hurman vavistuskin heitti\nhänet sairaanmoiseen uupumukseen; tuska ja autuus olivat hänessä\neroamattomat.\n\nAleksander vastasi hänelle kuivalla, levottomalla katseella. Hän\nmeni akkunan luo ja alkoi hiljakseen rummuttaa akkunan ruutua\nja katseli ulos kadulle. Kadulta kuului heille sekava ääninen\npauhina ja ajopelillä-ajaminen. Kaikkialla välkkyi akkunoissa\ntulet, välähtelivät varjot. Hänestä tuntui että siellä missä oli\nvaloisampi, sinne kokoontui iloinen joukkio; siellä kenties tapahtui\nelävä ajatusten vaihdos, tulisia, lentäviä tunteita: siellä eletään\njyrinällä ja iloisesti. Mutta tuolla, vähän valaistun akkunan\nääressä istuu varmaan jalo työntekijä. Aleksander ajatteli, että\nhän on viettänyt jo melkein kaksi vuotta laiskaa, tyhmää elämää --\nja kaksi vuotta on turhaan mennyttä elämän juoksusta, -- siihen on\nsyynä vaan rakkaus! siitä hän meni rakkauden kimppuun. \"Ja millainen\ntämä rakkaus on!\" ajatteli hän... \"semmoinen uninen ja tarmoton.\nTämä nainen antautui tunteen valtaan taistelutta, vastustelematta,\nponnistelematta niinkuin mikä uhri: heikko nainen ilman luonteen\nominaisuutta. Teki onnelliseksi ensimmäisen joka sattui vastaan; jos\nminua ei olisi sattunut olemaan, niin hän olisi rakastunut samalla\nlailla Surkowiin, ja hän oli jo hyvällä alullakin: niin kyllä!\npuolustakoon Julia itseään kuinka tahansa -- minä huomasin kyllä!\njos vaan olisi sattunut tulemaan joku, rohkeampi ja sukkelampi kuin\nminä, hän olisi antautunut sille... se on kerrassaan epäsiveellistä,\ntämäkö olisi rakkautta! Missä on sielujen yhteys, joista saarnaavat\ntunteelliset sielut? Eikö tässä vetänyt sieluja toinen toisen luo:\nluulisi että niiden olisi pitänyt ainaisesti sulaa yhteen, mutta\ntuossa se nyt on! Piru ties' mitä tämä on, ei siitä saa selkoa!\nkuiskasi hän kiukuissaan.\"\n\n-- Mitä Te siellä teette? Mitä ajattelette? kysyi Julia.\n\n-- Ilman vaan... sanoi hän haukotellen ja istui sohvalle, kauemmaksi\nhänestä, toisella kädellä pidellen sohvantyynyn nurkkaa.\n\n-- Istukaa tänne lähemmäksi.\n\nAleksander ei istunut eikä vastannut mitään.\n\n-- Mikä Teidän on? jatkoi Julia lähestyen häntä. Te olette ikävä\ntänään.\n\n-- En minä tiedä... sanoi hän veltosti, minusta tuntuu ikään kuin\nminä...\n\nAleksander ei tiennyt, mitä hänen piti vastata Julialle, eipä\nosannut vastata oikein itselleenkään. Hän ei voinut oikein selittää\nitselleen, mitä hänessä tapahtui.\n\nJulia istui hänen viereensä ja alkoi puhua tulevaisuudesta ja elpyi\nvähitellen. Hän esitti kuvan onnellisesta perhe-elämästä, laski\nvälillä leikkiä ja päätti:\n\n-- Te olette -- minun mieheni! Katsokaa, sanoi hän, osoittaen\nympärilleen, pian on tämä kaikki Teidän. Te tulette hallitsemaan\ntalossa, niinkuin minun sydämmessänikin. Minä olen nyt itsenäinen,\nvoin tehdä mitä tahdon, mennä minne silmät vievät, mutta sitten ei\nliikahda täällä mikään paikaltaan Teidän käskyttänne; mutta mitkä\nsuloiset kahleet! Pankaa minut nopeammin kahleisiin! Milloin jo?...\nKoko elämäni olen uneksinut semmoista miestä, semmoista rakkautta...\njo alkaa unelmani toteutua... onni on lähellä... tuskin tahdon uskoa\nsitä... Tiedättekö: minusta tuntuu kaikki unelta. Eiköhän tämä liene\npalkinto kaikista entisistä kärsimyksistä?\n\nAleksanderin oli tuskallista kuunnella näitä sanoja.\n\n-- Mutta jos minä lakkaisin Teitä rakastamasta? sanoi hän äkkiä\nkoetellen antaa äänellensä leikillisen värityksen.\n\n-- Minä repisin Teiltä korvat, vastasi Julia, ja otti häntä korvasta\nkiinni, huokasi sitten ja alkoi miettiä tuosta yhdestä ainoasta\nleikillisestä viittauksesta, Aleksander oli vaiti.\n\n-- Mikä Teidän on? kysyi Julia vilkkaasti. Te olette ääneti ja\nviitsitte tuskin kuunnella minua, katsotte syrjään.\n\nSiinä samassa siirtyi hän lähemmäksi Adujewia ja pantuaan kätensä\nhänen olkapäälleen, alkoi puhua hiljaan, melkein kuiskaten,\nsamasta aineesta, mutta ei niin varmasti. Muistutti mitenkä he\nalussa lähenivät toisiaan, kertoi rakkauden alun, sen ensimmäiset\ntunnusmerkit ja ensimmäiset riemut. Hän oli melkein menemäisillään\ntainnoksiin lemmen hurmauksesta; hänen kalpeille poskilleen nousi\nkaksi ruusunpunaista pilkkua. Vähitellen syttyivät ne, silmät\nhohtivat, kävivät sitten valottomiksi ja puoleksi ummistuivat;\nrinta nousi kovasti. Tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, toisella\nkädellään leikitteli hän Aleksanderin pehmeiden hiuksien kanssa,\nkatsahti sitten Aleksanderia silmiin. Tämä vapautti hiljakseen päänsä\nJulian käsistä, otti taskustaan kamman ja kampasi huolellisesti,\nminkä Julia oli hiuksista saattanut epäjärjestykseen. Julia nousi ja\nkatsoa tuijotti häneen.\n\n-- Mikä Teidän on Aleksander? kysyi hän rauhattomasti.\n\n\"Iskipä nyt kiinni! Mistä minä tiedän?\" ajatteli tämä ja oli ääneti.\n\n-- Teidän on ikävä? sanoi Tafajewna äkkiä ja hänen äänessään kuului\nsekä kysymys että epäilys.\n\n\"Ikävä!\" ajatteli hän. \"Sana on löydetty! Niin! tämä on tuskallinen,\nkuolettava ikävä! On jo kuukausi sitten kuin tämä mato hiipi\nsydämmeeni ja syö sitä... Jumalani, mitä minun tulee tehdä? Mutta\nJulia puhuu rakkaudesta, avioliitosta. Miten, hänet saisi järkiinsä?\"\n\nJulia istui pianon ääreen ja soitti muutamia Aleksanderin\nlempikappaleita. Hänpä ei niitä kuunnellut, vaan mietiskeli omaa\nmietiskelemistään.\n\nJulian kädet vaipuivat hermottomina alas. Hän huokasi, kääriytyi\nhuiviin ja heittäysi sohvan toiseen nurkkaan, josta hän surullisella\nkatseella tarkasteli Aleksanderia.\n\nTämä otti hattunsa.\n\n-- Mihin Te aiotte? kysyi Julia kummastuksella,\n\n-- Kotiin.\n\n-- Eihän kello ole vielä yhtätoista.\n\n-- Minun täytyy kirjoittaa äidilleni: en ole pitkään aikaan hänelle\nkirjoittanut.\n\n-- Kuinka pitkään aikaan? Vastahan Te eilen kirjoititte.\n\nAleksander oli ääneti: hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hän\noli tosiaan kirjoittanut ja noin sivumennen maininnut silloin\nJulialle siitä, mutta olikin sen unohtanut; vaan rakkaus ei\nunhota pienintäkään seikkaa. Sen silmissä on rakastetun esineen\nliikuttaminen tärkeä tapahtuma. Rakastavan ihmisen mieleen kutoutuu\nmonenkertainen kutomus havannoista, hienoista käsityksistä,\nmuistoista, arvoituksista, kaikesta, mikä vaan ympäröipi rakastettua\nihmistä, mitä sen piirissä tapahtuu, kaikki se vaikuttaa häneen.\nRakkaudelle on kylliksi yksi sana, yksi soimaus... Mitä vielä yksi\nsoimaus olisi! Yksi katse, huulien liike, jota tuskin huomataan,\njo sekin muodostaa arvoituksen, siitä muuttuu sitten käsitykseen,\nkäsityksestä lopuksi varmaan päätökseen, sitten saa piinautua\ntahi olla autuas omasta ajatuksestaan. Rakastuneiden logiikki\non usein väärä, mutta eriskummallisen sattuvakin, se kohottaa\nvuoria arvoituksista, epäilyksistä, mutta rakkauden voima repii ne\nnopeasti alkuperusteihin asti: usein on sille kylliksi hymyily,\nkyyneleet, kyllin, ihan kyllin pari, kolme sanaa -- ja hyvästi kaikki\nepäilykset... Tämänlaista silmälläpitoa on mahdoton millään nukuttaa\nja pettää. Rakastunut saa yht'äkkiä päähänsä sitä, mitä toinen\nunissaankaan ei voisi uneksia, välistä taas ei näe mitä nenän edessä\ntapahtuu, milloin taasen on läpitse näkevä magnetilliseen näkemiseen\nasti, milloin pitkänäköinen sokeuteen saakka.\n\nJulia hypähti ylös sohvalta niinkuin kissa ja sieppasi häntä kädestä.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? Mihin Te aiotte? kysyi hän.\n\n-- Ei mitään, tosiaan ei mitään; yksinkertaisesti, minä tahdon päästä\nmaata; minä makasin viime yönä vähän -- siinä kaikki.\n\n-- Vähän makasitte! Kuinka? Itsehän sanoitte taanoin aamusilla, että\nmakasitte yhdeksään asti ja että saitte siitä päänkivistystä?\n\nTaaskin oli pahasti.\n\n-- No, päätäni kivistää... sanoi hän hämmästyen hiukkasen, senvuoksi\nlähden.\n\n-- Jäljestä päivällisen sanoitte kivistyksen menneen ohitse.\n\n-- Jumalani, Teidän muistoanne! Tätä on mahdoton kärsiä! No,\nyksinkertaisesti, minä tahdon päästä kotia.\n\n-- Onko Teidän täällä paha olla? Mitä siellä kotona on?\n\nJulia pudisti epäluulolla päätään, katsoen hänen silmiinsä.\nAleksander rauhoitti hänet noin näin ja läksi kotia.\n\n\"Mitä jos minä en menisikään tänään Julian luo?\" teki hän itselleen\nkysymyksen toisena aamuna herätessään.\n\nHän astui kolme kertaa pitkin huonetta. \"Tosiaan, minä en menekään!\"\nlisäsi hän päättävästi.\n\n-- Evsei! Pukemaan. -- Hän läksi kiertelemään pitkin kaupunkia.\n\n\"Kuinka hauskaa, kuinka herttaista on kävellä yksin! ajatteli hän,\nmennä -- mihin vaan tahtoo, seisattua lukemaan kylttiä, katsomaan\nmakasiinin akkunaan, poiketa sinne, tänne... niin erinomaisen\nhauskaa! Vapaus on -- suuri lahja! Niin! nimittäin: vapaus suuressa,\nsyvimmässä ajatuksessa, on -- kävellä yksin!\"\n\nHän kolkutteli kepillään katukäytävää ja tervehti iloisesti tuttavia.\nKulkiessaan pitkin Morskoita näki hän erään talon akkunassa tuttavat\nkasvot. Tuttava kutsui häntä kädellä poikkeamaan luokseen. Hän katsoi\ntarkemmin. Ah! sehän on Dume! Hän poikkesikin, söi päivällistä, istui\niltaan asti, iltasilla meni hän teatteriin, teatterista illalliselle.\nKotoa koetteli hän olla muistelematta: hän tiesi mikä häntä siellä\nodotti.\n\nTosiaan, kotiin palatessaan löysi hän pöydältä puolitusinaa\nkirjelappuja ja unisen lakeijan eteisestä. Palvelijalle oli sanottu,\nettei hän saa mennä pois, ennenkuin Aleksander oli palannut kotia.\nKirjeissä -- nuhteita, tutkistelemisia ja kyyneleitten jälkiä.\nSeuraavana päivänä täytyi mennä puolustamaan itseään. Hän puhdisti\nitseänsä sillä, että virastossa oli ollut tointa. Niin ja näin\nsopivat sitten.\n\nKolmen päivän perästä uudistui molemminpuolisesti samaa. Sitten\nuudelleen ja uudelleen. Julia rupesi laihtumaan, ei käynyt missään,\neikä ottanut ketään vastaan, vaan oli ääneti, sillä Aleksander\nsuuttui soimauksista.\n\nPari viikkoa sen jälkeen, suostui Aleksander ystävien kanssa\nvalitsemaan päivän, jona he huvittelisivat ylenmäärin; mutta samana\naamuna sai hän kirjeen Julialta, pyynnöllä, että Aleksander olisi\nkoko päivän hänen kanssaan yhdessä sekä tulisi aikaisemmin. Hän\nkirjoitti olevansa sairas, surunen, että hänen hermonsa ovat kipeät\nj.n.e. -- Aleksander suuttui, mutta meni kuitenkin ilmoittamaan,\nett'ei voi jäädä hänen luokseen, että hänellä on paljon tointa.\n\n-- Niin, luonnollisesti: Dumen luona päivällinen, teatteri, mäenlasku\n-- hyvin tärkeitä toimia... sanoi Julia synkästi.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän harmistuneena. Te taidatte vakoilla\nminua? Sitä minä en kärsi.\n\nAleksander nousi ja aikoi lähteä pois.\n\n-- Odottakaa, kuulkaa minua! Puhutaan siitä.\n\n-- Minulla ei ole aikaa.\n\n-- Yksi hetkinen vaan: istukaa. Hän istui väkinäisesti tuolin\nlaidalle.\n\nJulia katseli häntä kädet ristissä, aivankuin hän olisi tahtonut\nlukea edeltäkäsin Aleksanderin vastauksen siihen, mitä hän tahtoi\nsanoa.\n\nKärsimättömyydestä kierteli Aleksander paikallaan.\n\n-- Pian! minulla ei ole aikaa! sanoi hän kuivasti.\n\nJulia huokasi,\n\n-- Ettekö rakasta minua enään? kysyi hän hiukan nyykyttäen päätään.\n\n-- Vanha virsi! sanoi Aleksander, silittäen hihalla hattuaan.\n\n-- Se on kyllästyttänyt Teitä! vastasi Julia, Aleksander nousi ja\nalkoi käydä kiirein askelin pitkin huonetta. Hetken päästä kuului\nnyyhkyttämistä.\n\n-- Sitä oli vielä vailla! sanoi hän melkein hurjasti, pysähtyen hänen\neteensä. Oletteko minua mielestänne vähän kiusannut!\n\n-- Minä kiusannut! huudahti Julia ja purskahti kovemmin itkemään.\n\n-- Tämä on sietämätöntä! sanoi Aleksander valmiina lähtemään.\n\n-- En minä enää, en minä enää! sanoi Julia nopeasti, pyyhkien\nkyyneleitään. Näettekö minä en itke enään, mutta älkää vaan menkö\npois, istukaa.\n\nHän koetti hymyillä, mutta kyyneleet kuitenkin valuivat pitkin\nposkia. Aleksanderia säälitti. Hän istui ja alkoi kiikuttaa\njalkaansa. Hän alkoi ajatuksissaan tehdä kysymyksiä kysymyksen\nperästä ja tuli siihen päätökseen, että hän on kylmennyt, eikä\nrakasta enään Juliaa. Mutta minkätähden? Jumala sen tietää! Julia\nrakastaa häntä päivä päivältä tulisemmin -- eiköhän sentähden?\nJumalani! Mikä vastakohta! Kaikki onnen ehdot ovat tässä. Ei mikään\nole heitä vastassa, toinenkaan tunne ei edes houkuta pois, mutta\nhän on kuitenkin kylmennyt! Oi, sinua elämä! Mutta miten rauhoittaa\nJuliaa? Uhrata itsensä? Laahata hänen kanssaan ikäviä, pitkiä päiviä;\nteeskennellä -- sitä hän ei osaa, jos ei teeskentele -- saisi nähdä\njoka hetki kyyneleitä, kuulla soimauksia, kiusata itseään ja häntä.\nPuhua hänelle yht'äkkiä sedän teoriasta, petoksesta ja kylmenemisestä\n-- pyydän nöyrimmästi: nyt itkee hän, kun ei näe vielä mitään, entäs\nsitten! mitä olisi tekeminen?\n\nKun Julia huomasi, että hän on vaiti otti hän Aleksanderia kädestä\nkiinni ja katsoi silmiin. Aleksander kääntyi hitaasti pois ja\nvapautti hiljakseen kätensä. Julialla ei ollut enää vetovoimaa,\nhänen koskettamisestaan juoksi pitkin Aleksanderin ruumista kylmät\nja vastenmieliset väreet. Julia hyväili kahta innokkaammin. Hän\nei vastannut niihin ja tuli vielä kylmemmäksi ja synkemmäksi.\nYht'äkkiä Julia tempasi hänestä kätensä ja kiivastui. Hänessä heräsi\nnaisellinen ylpeys, loukattu itserakkaus, häpeä. Hän kohotti päänsä,\nvartalonsa ja punastui harmista.\n\n-- Jättäkää minut! sanoi hän katkonaisesti.\n\nAleksander läksi kiireesti pois, yhtään vastustelematta. Mutta kun\nhänen askeleensa vaikenivat, niin Julia syöksi hänen jälkeensä.\n\n-- Aleksander Feodoritsh! Aleksander Feodoritsh! huusi hän.\n\nAleksander kääntyi takaisin.\n\n-- Mihin Te menette?\n\n-- Käskittehän minun menemään.\n\n-- Te olitte heti valmis juoksemaan. Jääkää!\n\n-- Ei minulla ole aikaa!\n\nJulia otti häntä kädestä kiinni -- taaskin valui tulinen hellä puhe,\nrukouksia, kyyneleitä Aleksander ei osoittanut katseella, sanalla,\neikä liikkeellä sääliä -- Hän seisoi kuin puupölkky ja nojasi\nvuoroin toisella ja toisella jalalla. Hänen kylmäkiskoisuutensa\nsaattoi Julian pois suunniltaan. Uhkauksia ja soimauksia sateli.\nKuka olisi hänessä nyt tuntenut hiljaisen heikkohermoisen naisen?\nKiharat hajosivat, silmät paloivat kuumeentapaisella liekillä, posket\nkuumottivat, kasvojen piirteet joutuivat kummallisesti ristiriitaan.\n\"Kuinka hän on ruma!\" ajatteli Aleksander katsoen häneen ja tehden\nirvistyksen.\n\n-- Minä kostan Teille, sanoi Julia, Te luulette että niin helposti\nvaan voi leikitellä naisen kohtalon kanssa? Te hiivitte sydämmeeni\nviekkaudella, teeskentelemisellä, omistitte minut kokonaan, mutta\nsaatatte minut sitten, kun en ole voimissani enään, unhottamaan\nTeidät... Ei, minä en jätä Teitä: minä seuraan Teitä kaikkialla.\nTe ette pääse minusta mihinkään: jos Te matkustatte maalle --\nminä Teidän jälessänne, ulkomaille -- minä tulen sinne myöskin,\naina ja joka paikassa. Minä en eroa helposti omastani. Minulle on\nyhdentekevä: tulkoon elämäni millaiseksi tahansa... ei minulla ole\nenää mitään kadotettavaa; mutta minä myrkytän Teidänkin elämänne:\nminä kostan, kostan; minulla on varmaan kilpailija! On mahdotonta,\nettä Te muuten olisitte voinut jättää minut... kyllä minä löydän\nhänet -- saatte nähdä, mitä minä teen: ettepä tule iloitsemaan\nelämästänne! Millä riemulla minä kuulisin nyt Teidän häviöstänne...\nminä tappasin itse teidät! -- huudahti hän hurjasti ja raivokkaasti.\n\"Miten tämä on typerätä! iljettävää!\" ajatteli Aleksander, kohottaen\nolkapäitään.\n\nHuomattuaan, että Aleksander on välinpitämätön hänen uhkauksistaan,\nmuutti hän hiljaisemmaksi, surullisemmaksi äänensä, mutta sitten\nkatseli äänettömänä häntä.\n\n-- Armahtakaa minua! puhui hän. Älkää hyljätkö minua! mitä minä\nvoin nyt tehdä ilman Teitä? Minä en voi kestää eroa. Minä kuolen!\nAjatelkaas: naiset rakastavat toisella tavalla kuin miehet:\nhellemmin, innokkaammin. Heille on rakkaus -- kaikki, erittäin\nminulle: toiset kiemailevat, rakastavat seuraelämää, kohinaa,\nturhamaisuutta; minä taas en ole siihen tottunut, minulla on\ntoisenlainen luonne. Minä pidän hiljaisuudesta, yksinäisyydestä,\nkirjoista, musiikista, vaan Teistä kuitenkin enemmän kuin mistään\nkaikesta muusta maailmassa...\n\nAleksander osoitti kärsimättömyyttä.\n\n-- No, hyvä! Älkää rakastako minua, jatkoi hän vilkkaasti, vaan\ntäyttäkää lupauksenne: naikaa minut, olkaa vaan minun kanssani...\nTe saatte olla vapaa: tehkää mitä vaan tahdotte, saatte rakastaakin\nketä tahdotte, kunhan minä vaan joskus saisin nähdä Teitä... Jumalan\ntähden, säälikää, säälikää!\n\nHän rupesi itkemään eikä voinut enää jatkaa, Mielenliikutus heikonsi\nhänet, hän vaipui sohvalle, ummisti silmänsä, hampaat puristuivat\nyhteen, suu meni suonenvedon tapaisesti vinoon. Hänelle tuli\nhysterillinen kohtaus. Tunnin kuluttua hän tointui, tuli järkiinsä.\nHänen vieressään hyöri kamarineitsyt. Julia katsahti ympärilleen.\n\"Mutta missä hän on?\" kysyi hän.\n\n-- Hän meni pois.\n\n-- Meni pois! toisti hän surullisesti ja istui kauan aikaa ääneti ja\nliikkumatta.\n\nSeuraavana päivänä tuli Aleksanderille kirje kirjeen perästä. Hän ei\nnäyttänyt itseään eikä antanut vastaustakaan. Kolmantena, neljäntenä\npäivänä samoin. Julia kirjoitti Piotr Ivanitshille ja pyysi häntä\nluokseen tärkeän asian johdosta. Hänen vaimostansa Julia ei pitänyt,\nsenvuoksi että tämä oli nuori, kaunis ja Aleksanderin täti.\n\nPiotr Ivanitsh tapasi hänet todellisesti sairaana, melkein\nkuolevaisena ja viipyi hänen luonaan kaksi tuntia sekä läksi sitten\nAleksanderin luo.\n\n-- Kas vaan sinua teeskentelijää, sanoi hän.\n\n-- Mitä? kysyi Aleksander.\n\n-- Katsokaa vaan, juuri kuin se ei häntä liikuttaisi! Ei osaa muka\nrakastuttaa naista itseensä, vaan saattaa kuitenkin melkein hulluksi.\n\n-- Minä en ymmärrä, setä...\n\n-- Mitä tässä on ymmärtämistä? Ymmärrät kyllä! Minä olin Tafajewnan\nluona: hän on kertonut minulle kaikki.\n\n-- Kuinka! mumisi Aleksander hirveästi hämmästyen. On kertonut kaikki.\n\n-- Kaikki. Kuinka hän rakastaa sinua! Onnellinen! Kas nyt, sinä\nitkit aina, ettet löydä rakkautta: siinä on sinulle rakkaus! ole nyt\nlohdutettu. Hän on hulluna, mustasukkainen, itkee, pauhaa... Mutta\nmiksi te kiedotte minua asioihinne? Olet ruvennut naisia saattamaan\nminun niskoilleni. Sitä vaan oli vailla: kulutin koko aamupäivän\nhänen kanssaan. Minä luulin jonkin oikean asian tähden kutsuttavan:\nkenties aikoo antaa omaisuutensa Holhous Neuvostoon... hän kerran\npuhui siitä... mutta olipa mokoman asian tähden: todellakin aika asia!\n\n-- Miksi Te olitte hänen luonaan?\n\n-- Hän kutsui minua, kanteli minulle sinusta. Tosiaankin, eikö sinua\nhävetä sillä tavoin velvollisuuksiasi laiminlyödä? Neljään päivään\net ole silmiäsi näyttänyt -- onko se leikin asia? Hän kuolee raukka!\nMene, käy pian.\n\n-- Mitä Te sanoitte hänelle?\n\n-- Mitä tavallisesti sanotaan: että sinä rakastat häntä myöskin\nhulluuteen asti: että sinä olet aikoja sitten hakenut hellää sydäntä;\nettä sinä pidät tavattomasti sydämmen vuodatuksista ja ettet\nmyöskään voi elää ilman rakkautta; sanoin, että hän on turhanpäiten\nrauhaton: kyllä sinä palaat, annoin sen neuvon, ettei hän kovin\npaljon ahdistaisi sinua, että antaisi sinun välistä hauskutellakin...\nmuutoin te ikävystytätte toisianne... sanoin semmoista, mitä\nsellaisissa tilaisuuksissa sanotaan. Hän tuli niin iloiseksi, sanoi\nvahingossa, että olette määränneet häätkin ja että vaimonikin on\nsekautunut asioihinne. Mutta minulle ette ole puhuneet sanaakaan.\n-- Semmoiset! No niin! Jumala suokoon! onhan tällä edes jotakin;\nelätte kyllä kahden. Minä sanoin hänelle, että sinä ihan varmaan\ntäytät lupauksesi... Minä koetin tänäpäivänä parastani sinun tähtesi,\nkiitollisena siitä palveluksesta, jonka minulle teit... minä vakuutin\nhänelle, että sinä rakastat niin tulisesti, niin hellästi...\n\n-- Mitä Te olette tehnyt, setä! sanoi Aleksander ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat, minä... minä en rakasta häntä enää!... Minä en tahdo\nnaida!... Minä olen kylmä kuin jää hänelle!... Ennemmin järveen...\nkuin...\n\n-- No, no, no! sanoi Piotr Ivanitsh teeskennellen hämmästystä,\nkuulenko minä sinua? Etkö sinä sanonut -- etkö muista? että halveksit\nihmisluonnetta ja erittäin naisen; ettei ole maanpäällä sydäntä, joka\nsinut ansaitsisi?... Mitä sinä vielä sanoitkaan?... Antakoon Jumala\nmuistia...\n\n-- Jumalan tähden, ei sanaakaan, setä: tämä sana on jo kylliksi; mitä\nvarten vielä siveysoppia? arveletteko, etten minä ilman käsitä... Oi,\nihmiset, ihmiset!\n\nHän alkoi yht'äkkiä nauraa ääneen, setä nauroi hänen kanssaan.\n\n-- Näin on parempi! sanoi Piotr Ivanitsh: sanoinhan minä, että naurat\nvielä itse itsellesi -- siinä se on...\n\nJa molemmat alkoivat taaskin nauraa.\n\n-- No, sano nyt, jatkoi Piotr Ivanitsh, mitä mieltä sinä nyt olet\ntuosta... mikä hänen nimensä onkaan? Pashinkako, hän, jolla oli käsnä?\n\n-- Setä, tämä ei ole jalomielistä!\n\n-- Ei, minä puhun ainoastaan sentähden, että saisin tietää, vieläkö\nsinä nytkin halveksit häntä?\n\n-- Jättäkää tämä Jumalan nimessä, auttakaa ennen minua pääsemään pois\nkauheasta asemastani. Te olette niin viisas, niin...\n\n-- Aha! nyt tulee kohteliaisuuksia, viekastelemista! Ei, menepäs vaan\nnaimaan.\n\n-- En mistään hinnasta! Minä rukoilen, auttakaa!\n\n-- Siinä se nyt on Aleksander: hyvä, että minä aikoja sitten tiesin\ntekosistasi...\n\n-- Kuinka, aikoja sitten!\n\n-- Niin vaan: minä tiesin alusta alkaen sinun sitoumuksestasi.\n\n-- Varmaankin täti on kertonut Teille?\n\n-- Vielä mitä! Minä kerroin vielä hänellekin. Mitä ihmeellistä siinä\nolisi? Kasvoillasi on kaikki kirjoitettu. No, älä sure! Minä olen\nsinua jo auttanut.\n\n-- Miten? Milloin?\n\n-- Tänä aamuna. Ole rauhassa: Tafajewna ei vaivaa sinua enää...\n\n-- Mitä Te sitten olette tehnyt? Mitä Te sanoitte hänelle?\n\n-- Kestäisi kauan kertoa niitä puheita, Aleksander, kävisi ikäväksi.\n\n-- Mutta kenties Te olette Jumala ties mitä sanoneet. Ehkä hän ei\nkärsi minua, halveksii...\n\n-- Eikö se ole samantekevä? Minä olen hänet rauhoittanut -- siinä\non jo kyllin; sanoin, ettet sinä voi rakastaa, ettei maksa sinusta\npuuhatakaan...\n\n-- No mitä hän arveli?\n\n-- Hän on nyt oikein iloissaan, että sinä hylkäsit hänet.\n\n-- Kuinka, iloissaan! sanoi Aleksander ajatuksissaan.\n\n-- Niin vaan iloissaan.\n\n-- Ettekö huomannut hänessä sääliä, eikä surua? Hänestäkö on\nyhdentekevää. Tämä ei ole mistään kotoisin!\n\nHän alkoi rauhattomana astua pitkin huonetta.\n\n-- Iloinen! rauhallinen! toisti hän --pyydän nöyrimmästi! Minä lähden\ntässä paikassa hänen luokseen.\n\n-- Nämät ovat vasta ihmisiä! huomautti Piotr Ivanitsh, siinäpä on\nsydän... elä vaan sillä -- kaikki käy hyvin. Etkö sinä pelännyt, että\nhän lähettää sinua noutamaan? Etkö sinä pyytänyt apua? Mutta nyt olet\nrauhaton siitä, ettei hän sinusta erotessaan kuole surusta.\n\n-- Iloissaan, tyytyväinen! sanoi Aleksander astuessaan edestakaisin,\neikä kuunnellut setää. Aha! hän ei olekaan rakastanut minua! Ei surua\neikä kyyneleitä! Kyllä minä tahdon kohdata häntä.\n\nPiotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.\n\n-- Tehkää niinkuin tahdotte: minä en voi sillä lailla jättää asiaa,\nsetä! lisäsi Aleksander ottaen hattunsa.\n\n-- No, mene sitten jälleen hänen luokseen: sitten et hänestä\neroakaan, mutta älä minua enää kiusaa: minä en rupea sekautumaan;\nnytkin sekaannuin ainoastaan senvuoksi, kun itse olin saattanut sinut\nsiihen asemaan! No, mitä nokkasi on vielä pitkänä?\n\n-- Minua hävettää elää maailmassa!... sanoi Aleksander huokauksella.\n\n-- Eikä tehdä työtä, lisäsi setä. -- Ole nyt jo! Tule tänään meille:\nnauretaan sitten päivällispöydässä historiallesi, mutta lopuksi\najetaan tehtaalle.\n\n-- Kuinka turhamainen ja mitätön minä olenkin! puheli Aleksander\najatuksissaan. Minulla ei ole sydäntä laisinkaan, olen surkuteltava,\nhenkisesti köyhä!\n\n-- Kaikki vaan rakkaudesta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Senlainen\ntyperä toimi: anna semmoiset toimet jollekin Surkowille. Sinä ole\nkäytännöllinen nuori mies voit toimia jotain arvokkaampaa. Lopeta jo\njuokseminen naisten jälkeen.\n\n-- Rakastattehan Te vaimoanne?\n\n-- Kyllä luonnollisesti. Minä olen häneen hyvin tottunut, mutta se ei\nestä minua tekemästä työtä. No, hyvästi, tule sitten.\n\nAleksander istui hämmästyneenä ja synkkänä tuolillaan. Evsei hiipi\nsaappaan kanssa, jonka sisään hän oli pistänyt kätensä.\n\n-- Herra, katsokaapas, sanoi hän lempeästi, millaista\nsaapaskiilloketta: kun puhdistaa sillä, niin on kenkä ihan kuin\nkuvastin, eikä kiilloke maksa enempää kuin neljännes ruplan.\n\nAleksander heräsi, hän katsahti koneentapaisesti saapasta, sitten\nEvseitä.\n\n-- Mene tiehesi! sanoi hän. Sinä olet hupsu!\n\n-- Pitäisi laittaa maalle... alkoi taaskin Evsei.\n\n-- Mene, sanon minä sinulle, mene! huusi Aleksander melkein itkien.\n-- Sinä piinaat minua saappaillasi, viet minut vielä hautaan... sinä\nolet... peto!\n\nEvsei korjasi itsensä nopeasti etehiseen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- Minkätähden Aleksander ei käy meillä? Minä en ole nähnyt häntä\nkolmeen kuukauteen, kysyi Piotr Ivanitsh kerran vaimoltaan, tultuaan\njostain kotia.\n\n-- Minä olen kadottanut jo kaiken toivon nähdä häntä enää\nmilloinkaan, vastasi tämä.\n\n-- Mutta mikä hänen on sitten? Onko hän taaskin rakastunut?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Onko hän terve?\n\n-- On.\n\n-- Ole hyvä, kirjoita hänelle, minulla olisi puhumista hänen\nkanssaan. Virastossa on heillä taas paikanmuutosta, minä luulen,\nettei hän tiedäkään. Minä en voi käsittää tuota huolettomuutta.\n\n-- Minä olen jo kymmeniä kertoja kirjoittanut ja kutsunut. Hän sanoo\naina, ett'ei ole aikaa ja pelaa napulipeliä eriskummallisten ihmisten\nkanssa ja onkii kaloja. Menepäs ennen itse: sinä saisit tietää, mikä\nhäntä vaivaa.\n\n-- Ei minua haluta. Jos lähettäisin palvelijan.\n\n-- Ei Aleksander tule.\n\n-- Koetellaan.\n\nMies lähetettiin. Tämä palasi pian takaisin.\n\n-- No, onko hän kotona? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- On. Hän käski sanomaan terveisiä.\n\n-- Mitä hän tekee?\n\n-- Hän loikoo sohvalla.\n\n-- Kuinka, tähän aikaan jo?\n\n-- Nukkuuko hän?\n\n-- Ei suinkaan. Minä luulin alussa, että hän nukkui, mutta silmät\nolivat auki: hän suvaitsi katsoa kattoon.\n\nPiotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.\n\n-- Tuleeko hän tänne? kysyi Piotr Ivanitsh\n\n-- Ei. \"Sano terveisiä ja ilmoita, että antaisivat anteeksi: en ole\nniin terve;\" puhui hän, ja Teille rouva, käski hän sanomaan terveisiä.\n\n-- Mikä hiisi häntä vaivaa? Tämä on tosiaan kummallista! Pitääpä\nmokomia syntyäkin! Älä käske riisumaan valjaista hevosta. Eihän tässä\nmikään auta, menen hänen luonaan käymään. Mutta olkoon tämä tosiaan\nviimeisen kerran.\n\nPiotr Ivanitsh tapasi Aleksanderin sohvalla loikomassa. Sedän\ntullessa nousi hän istualleen.\n\n-- Oletko sairas? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- En juuri... vastasi Aleksander haukotellen.\n\n-- Mitä sinä toimit?\n\n-- En mitään.\n\n-- Ja sinä voit olla työttä?\n\n-- Voin.\n\n-- Aleksander, minä kuulin tänään, että Ivanow lähtee pois.\n\n-- Niin lähtee.\n\n-- Kuka tulee hänen sijalleen?\n\n-- Sanotaan Itshenko.\n\n-- Entäs mitä sinä ajattelet?\n\n-- Minä? En mitään.\n\n-- Kuinka? Et mitään? Miksi et sinä tule hänen sijalleen?\n\n-- Eivät katso minua ansiolliseksi. Minkäpä sille mahtaa: varmaan en\nkelpaa.\n\n-- Herran tähden Aleksander, sinun täytyy ruveta toimimaan. Sinun\npitäisi käydä tirehtöörin puheilla.\n\n-- Ei, sanoi Aleksander päätä pudistaen.\n\n-- Sinusta nähtävästi on yhdentekevätä?\n\n-- Niin onkin.\n\n-- Tämä on jo kolmas kerta kun menevät sinun edellesi.\n\n-- Yhdentekevä: menkööt vaan!\n\n-- Katsotaanpas mitä sinä sanot, kun sinun entinen alamaisesi alkaa\nsinua käskeä, tahi kun astuu sisään, niin sinun täytyy nousta ja\nkumartaa hänelle.\n\n-- Mitä sitten: minä nousen ja kumarran.\n\n-- Onko tämä itserakkautta?\n\n-- Ei minulla sitä olekaan.\n\n-- Onhan sinulla kuitenkin jonkunlaisia mielihaluja elämässä?\n\n-- Ei ole minkäänlaisia: Ovat olleet ja menneet.\n\n-- Se ei voi olla mahdollista: toiset mielihalut antavat sijaa\ntoisille. Minkätähden ne sinulta olisivat menneet, kun muilta eivät\nmene? Olisipa tuo liian aikaista, luulisin: ethän sinä ole vielä\nkolmenkymmenenkään vanha...\n\nAleksander pudisti olkapäitään.\n\nPiotr Ivanitshin mieli ei tehnyt enää jatkamaan tätä keskustelua. Hän\nkutsui niitä vaan oikuiksi; mutta hän tiesi, että kotia palattuaan\nhän ei voi päästä vaimonsa kysymyksistä, siksipä hän jatkoi vastoin\ntahtoaan.\n\n-- Sinun pitäisi huvittaa itseäsi, käydä seuroissa ja lukea, sanoi\nhän.\n\n-- Ei minua haluta, setä.\n\n-- Sinusta alkavat puhua, että sinä olet... vähäisen hassahtanut...\nrakkaudesta, teet Jumala ties' mitä, seurustelet kaikenlaisien\nrahjuksien kanssa... Minä kävisin jo senkin tähden seuroissa.\n\n-- Puhukoot mitä tahtovat.\n\n-- Kuules, Aleksander, jääkööt pilapuheet syrjään. Ne ovat kaikki\npikkuseikkoja; voit tervehtiä tahi olla tervehtimättä, käydä\nseuroissa tahi olla käymättä-.-- asia ei ole siinä. Vaan muista,\nettä sinun, niinkuin jokaisen muunkin täytyy edistyä virka-uralla.\nAjatteletko edes joskus sitä?\n\n-- Kuinka en ajattelisi: olenhan jo tehnytkin.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Minä olen rajoittanut itselleni toimintapiirin enkä tahdo tulla\nsiitä ulos. Täällä minä olen isäntä: tässä on minun virka-urani.\n\n-- Tämä on laiskuutta.\n\n-- Ehkä.\n\n-- Sinä et ole oikeutettu makaamaan kyljelläsi, kun voit kyllä toimia\njotakin, niin kauan kun on vielä voimia. Onko sinun työsi tehty?\n\n-- Teenhän minä työtä. Ei kukaan ole soimannut minua laiskuudesta.\nAamupäivän olen virastossa työssä kiinni, mutta ruveta taas\ntyöskentelemään enemmän -- se olisi ylellisen elämän ja\nvapaaehtoisten velvollisuuksien etsimisiä. Mitä varten minä rupeaisin\npuuhailemaan?\n\n-- Kaikki hommaavat jonkin tarkoituksen tähden: yksi sentähden, että\npitää velvollisuutenaan tehdä niin paljon kun on voimia, toinen rahan\ntähden kolmas kunnian tähden... Mikä poikkeus sinä olet?\n\n-- Kunnia, rahat! erittäinkin rahat! Mitä niillä tekee? Olenhan minä\nravittu, puettu: kyllä ne siihen riittävät.\n\n-- Puettukin olet nykyään huononlaisesti, huomautti setä. Niinkuin et\nmuuta tarvitsisikaan?\n\n-- En tarvitsekaan muuta.\n\n-- Entäs järjellisten ja henkisten nautintojen ylellisyyttä, entäs\ntaide... alkoi Piotr Ivanitsh koettaen teeskennellä, puhumalla\nAleksanderin tapaan Sinä voit mennä eteenpäin: sinun kutsumuksesi on\nkorkeampi velvollisuutesi kutsuu sinua jaloon työhön... Oletko jo\nunhoittanut... korkeammat pyrinnöt?\n\n-- Olkoot Herran nimessä! Olkoot Herran nimessä! sanoi Aleksander\nrauhattomana. Johan Tekin, setä, rupesitte oudosti, puhumaan!\nSemmoista ei ennen tapahtunut Teille. Eiköhän se liene minua varten?\nTurha vaiva! Minä olen pyrkinyt ylös -- muistattehan? Mitä siitä tuli?\n\n-- Muistan kyllä, että sinä tahdoit paikalla päästä ministeriksi,\nsitten kirjailijaksi. Mutta kun huomasit, että korkeaan kutsumukseen\nvie pitkä ja vaivaloinen tie, kirjailija, näetkös, tarvitsee lahjoja,\nniin silloin käännyit takasin. Paljon teidän kaltaisia velikultia\ntulee tänne korkeilla katsantotavoilla, mutta omaa työtään eivät\nkuitenkaan huomaa nenänsä alla. Jos tarvittaisi kirjoittaa joku\npaperi, niin huomaa, ett'eivät taida sitäkään... En minä sinusta\npuhu; sinä olet näyttänyt, että voit kyllä tehdä työtäkin ja ajan\npitkään tulla joksikin. Mutta sinun käy ikäväksi kauan odottaa. Sinä\ntahdoit tuossa paikassa -- kun ei onnistunut -- kävi nenä pitkäksi.\n\n-- Minä en tahdo pyrkiä ylemmäs. Minä tahdon jäädä sellaiseksi kuin\nolen: enkä minä ole oikeutettu valitsemaan itselleni tointa, jos\nse on alempana minun kykyäni -- ja mitä minulta puuttuu? Jos minä\nteen tehtäväni puhtaalla omallatunnolla -- niin minä täytän silloin\nvelvollisuuteni. Soimatkoot minua vaan ky'yttömyydestä korkeampaan:\nminua ei laisinkaan loukkaisi vaikka niin olisikin. Olettehan\nitse sanonut, että vaatimattomassakin osassa on runollisuutta,\nmutta soimaatte nyt minua siitä, että minä olen valinnut kaikkein\nvaatimattomimman. Kuka voi kieltää minua menemästä muutamia askelia\nalemmaksi ja seisattumasta siihen, mikä minua miellyttää? Minä en\nvälitä korkeammasta kutsumuksesta -- kuuletteko, minä en välitä!\n\n-- Kuulen! En minä ole kuuro, mutta tämä on vaan surkuteltavia\nhavaintoja.\n\n-- Ei siitä väliä. Minä olen löytänyt itselleni paikan ja ai'on istua\nsiellä kaiken ikäni. Löysin yksinkertaisia ihmisiä, joissa ei löydy\nkujeita, siitäkään huolimatta, että heidän järkensä on rajoitettu,\nminä pelaan niiden kanssa napulipeliä ja ongin kaloja -- ja se\non mainiota. Mitä se haittaa, jos niinä olen Teidän mielestänne\nrangaistu siitä, mitä se haittaa, etten saa palkintoja, rahaa,\nkunniaa ja kutsumusta -- kaikkea, joka Teitä houkuttelee. Minä\nkieltäydyn kaikesta...\n\n-- Aleksander, sinä tahdot teeskennellä rauhallisuutta ja\nvälinpitämättömyyttä kaikelle, mutta sinun sanoissasi kiehuu\nkuitenkin harmi: sinä puhut, aivan kuin ei sanojen, vaan kyyneleiden\nkautta. Paljon löytyy sinussa sappea: et tiedä mihin sitä heität,\nsentähden, että itse olet ainoastaan syyllinen.\n\n-- Mitä se tekee? sanoi Aleksander.\n\n-- Mitä sinä tahdot? Täytyyhän ihmisen tahtoa jotakin?\n\n-- Tahdon, ettei minua häirittäisi pimeässä piirissäni, ett'ei\nhommattaisi tähteni mitään, vaan oltaisi rauhassa.\n\n-- Onko tämä elämää?\n\n-- Minun mielestäni se elämä, jota Te elätte, se ei ole elämää:\nluultavasti minä olenkin oikeassa.\n\n-- Sinä tahtoisit muodostaa elämän oman mielesi mukaan: minä\nkuvittelen kuinka hyvä se olisi. Arvelen, että sinulla kävelisi\nruusupensaiden keskellä parittain rakastuneita ja ystäviä.\n\nAleksander ei virkkanut mitään.\n\nPiotr Ivanitsh katseli häntä äänettömänä. Hän oli taaskin laihtunut.\nSilmät olivat menneet kuoppaan. Poskiin ja otsaan oli ilmautunut\nennenaikaisia ryppyjä.\n\nSetä peljästyi. Sielun kärsimyksiin uskoi hän vähän, mutta hän\npelkäsi tämän synkkyyden alla piilevän jonkinlaisen fyysillisen\npaheen. Kuka tietää, ajatteli hän, jos Aleksander sattuisi\nkadottamaan järkensä, siitä seuraisi kirjevaihto! saisi olla varma,\nettä ämmä tulisi tänne.\n\n-- Aleksander, minä huomaan, että sinun ihastuksesi on hajonnut,\nsanoi hän.\n\n-- Miten voisi saada hänet kääntymään takaisin lempi-aatteihinsa,\najatteli setä -- antaapas olla, minä koetan...\n\n-- Kuules, Aleksander, sanoi hän, sinä olet kovasti mennyt alaspäin.\nPudista pois itsestäsi tämä haluttomuus. Tämä ei kelpaa! Ja mistä\nsyystä? Sinä kenties otit liian tulisesti sydämmeesi, että minä\nvälistä puhuin välinpitämättömästi rakkaudesta ja ystävyydestä.\nSen minä tein leikillä suuremmaksi osaksi rajoittaakseni sinun\nihastustasi, joka meidän vakavana aika kautena ei ole oikein\npaikoillaan, erittäin täällä Pietarissa, jossa kaikki on tasoitettu,\nsekä muodit, intohimot, toimet että huvitukset, kaikki on punnittu,\ntutkisteltu, arvosteltu, kaikille on määrätty rajansa. Minkätähden\nyksi poikkeaisi ulkonaisesti tästä yleisestä järjestyksestä? Luuletko\nsinä tosiaankin, että minä olen tunnoton, etten tunnusta rakkautta?\nRakkaus on -- ihana tunne: ei löydy mitään pyhempää kahden sydämmen\nliittoa, tahi ystävyys, esimerkiksi... Minä olen sisällisesti\nvakuutettu, että tunne täytyy olla pysyväinen, ikuinen...\n\nAleksander rupesi nauramaan.\n\n-- Mitä sinä naurat? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Oudosti, oudosti puhutte, setä. Ehkä suvaitsette sikarin?\nPoltetaan: Te voitte jatkaa puhumista ja minä kuuntelen.\n\n-- Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa.?\n\n-- Ei mikään. Ajattelitte pettää minua! Kutsuitte minua kuitenkin\nerään kerran viisaanpuoleiseksi mieheksi! Te tahdotte leikkiä\nkanssani, ikäänkuin minkä kanssa -- se on loukkaavaa! En suinkaan\nminä koko ikääni voi olla nuorukainen. Täytyyhän tämän läpikäymäni\nkoulun kelvata jonnekin. Kuinka Te olette ruvennut puhumaan! Niinkuin\nminulla ei olisi silmiä päässä. Te matkaansaitte konstitempun, mutta\nminäpä vaan katselin hymyillen sitä.\n\nEn ryhtynyt omaan asiaan, ajatteli Piotr Ivanitsh, täytyy lähettää\nhänet vaimoni luo.\n\n-- Tule meille käymään, sanoi hän, vaimoni tahtoisi niin mielellään\nkohdata sinua.\n\n-- En voi, setä.\n\n-- Teetkö sinä oikein unohtaessasi hänet?\n\n-- Kenties teen hyvinkin väärin, mutta antakaa minulle Jumalan tähden\nanteeksi ja älkää odottako minua nyt. Odottakaa vielä joku aika, niin\nsitten minä tulen.\n\n-- Tee kuin tahdot, sanoi Piotr Ivanitsh. Hän viittasi kädellään ja\nläksi kotia.\n\nHän sanoi vaimolleen peräytyvänsä Aleksanderista, että tämä saa\ntehdä, niinkuin itse tahtoo, että hän on tehnyt kaikki mitä on voinut\nja pesee nyt kätensä puhtaiksi.\n\nPaettuaan Juliasta Aleksander heittäytyi pauhuisiin ilon vihureihin.\nHän lausui aina tunnetun runoilijamme runoja:\n\n    Lähtään sinne, miss' ilo huokuu\n    Ja hupaisuudet pauhoaa,\n    Miss' elämä ja nuoruus nuokkuu\n    Ja peliriemuun katoaa.\n    Hetki-onni pettäväinen\n    Mun halpoihin vei unelmiin,\n    Ja viinin kanssa sallimuksen\n    Mä yhdistelen sovuksiin.\n    Sydämmein huolet rauhoitan,\n    Aatosten siivet leikkoan\n    Ja taivaan valoa en salli silmillein.\n\nIlmaantui kokonainen perhe ystäviä ja niiden kanssa malja. Ystävät\ntutkistelivat ilolaulujaan vaahtoisesta kostukkeesta. \"Pois suru\".\nhuudahtivat he riemuiten, \"pois huolet! Menetetään, turmellaan,\ntuhotaan, juodaan elämä ja nuoruus! Hurraa!\" Lasit ja pullot helisten\nputosivat laattialle.\n\nMuutamaksi ajaksi sai vapaus, pauhuset seurat, huoleton elämä\nhänet unohtamaan Julian ja kaihon. Mutta aina oli yhtä ja samaa,\npäivälliset ravintoloissa, samat kasvot himmeine silmineen, joka\npäivä sama typerä ja juopunut kanssapuhujoiden houraileminen, kaiken\ntämän lisäksi aina huonossa kunnossa oleva vatsa: ei tämä ollut\nhänen voimiensa mukaista. Aleksanderin heikko ruumiinrakennus ja\nsielu, joka oli viritetty surulliselle ja synkälle sävelmälle, eivät\nkestäneet näitä huvituksia.\n\nHän pakeni iloisia peliä riemullisen pöydän takana ja ilmaantui omaan\nkamariinsa, olemaan yksin oman itsensä ja unhotettujen kirjojensa\nkanssa. Mutta kirja putoili hänen kädestään, kynä ei totellut mielen\nkehoitusta. Schiller, Göthe, Byron ilmasivat hänelle ihmiskunnan\nsynkemmän puolen, valoisata hän ei huomannut ollenkaan: hänellä ei\nollut aikaa siihen.\n\nKuinka onnellinen hän oli ollut aikanaan tässä kamarissa! Hän ei\nollut silloin yksin: hänen läheisyydessään oleskeli ihana haamu\nja valaisi häntä päivällä huolellisen työn ääressä, yöllä taas\nvalvoi hänen päänaluisen yllä. Silloin asuivat siellä unelmat hänen\nkanssaan, tulevaisuus oli verhottu sumulla, mutta ei raskaalla\nräntäsäätä ennustavalla, vaan aamusumulla, joka peittää kirkkaan\nruskon. Tämän sumun takana piili jotain, luultavasti -- onni... Mutta\nnyt? Ei ainoastaan hänen kamarinsa, vaan koko maailma tuli hänelle\ntyhjäksi ja siinä samassa kylmyys, kaiho...\n\nTarkastellen elämää, kysellen sydämmeltään ja ymmärrykseltään,\nhuomasi hän kauhistuksekseen, ettei sinne eikä tänne jäänyt\nainoatakaan ruusunpunaista toivoa: Kaikki oli jäänyt taapäin; sumu\nhaihtui; hänen eteensä leveni kuin erämaa, paljas todellisuus.\nJumalani! Mikä silmänkantamaton väli! Mikä ikävä, iloton näky! Mennyt\noli kadotettu, tulevaisuus turmeltu, onnea ei enää olemassa! Kaikki\noli vaan narrinkuva mutta elää täytyi sittenkin!\n\nMitä hän oikeastaan tahtoi, sitä hän ei tiennyt itsekään; mutta\npaljon oli, jota hän ei tahtonut!\n\nHänen päänsä oli ikäänkuin sumuun peitetty. Hän ei maannut, vaan\nnäytti kuin hän olisi ollut unohduksissa. Loppumattomana juovana\nkiertelivät raskaat ajatukset hänen päässään. Hän ajatteli:\n\n\"Mikä voisi häntä viehättää? Hurmaavia toiveita, suruttomuutta -- ei\nole! Hän tiesi kaikki mitä oli edessä. Arvo, kunniantiellä eteenpäin\npyrkiminen? Mitä hän niistä? Maksaako vaivaa ruveta kahtakymmentä,\nkolmeakymmentä vuotta varten ponnistelemaan kuin kala jäätä vasten?\nLämmittääkö se sitten sydäntä? Tuntuuko sielulle keveältä, jos jotkut\nihmiset kumartavat sinulle syvään, mutta ajattelevat ehkä kuitenkin\nitsekseen: 'piru vieköön sinut!'\"\n\n\"Rakkaus? Kas, se vielä! Hän osaa sen jo ulkoapäin ja sitäpaitsi hän\non menettänyt jo rakastamislahjat. Mutta kohtelias muisti muistutti\nhänelle Nadinkaa, vaan ei viatonta suorasydämmistä Nadinkaa -- sitä\nse ei koskaan muistuttanut -- vaan välttämättömästi petturi --\nNadinkaa, puiden, käytävien, kukkaisten ympäröimänä, ja kaikkien\nkeskellä tämä käärmeen sikiö, hänelle tunnetulla hymyllä, ihastuksen\nja häpeän punalla... kaikki tämä oli toista, eikä häntä varten!\"...\nVaikeroiden painoi hän sydäntänsä.\n\n\"Ystävyys\", ajatteli hän, \"se on toinen hulluus. Kaikki on tuttua, ei\nole mitään uutta, vanha vanhassa pysyy, mutta elä kuitenkin!\"\n\nHän ei uskonut ketään, eikä mihinkään, ei unohtunut nautinnoissa;\nnautti sitä, niinkuin ihminen, joka syö halutta jotain herkkuruokaa,\nkylmästi, tietäen, että sen jälkeen tulee ikävyyttä, että sielun\ntyhjyyttä ei voi millään täyttää. Turvautua tunteesen -- se pettää,\nsaattaa sielun liikutukseen ja lisää vielä muutamia haavoja.\nKatsellessaan ihmisiä, jotka olivat rakkauden hurmeessa, jotka eivät\nriemusta muistaneet itseään, hymyili hän ivallisesti ja ajatteli:\n\"malttakaa, kyllä tulette vielä järkiinne; ensimmäisten ilojen\nperästä alkaa mustasukkaisuus, sopimuksen kohtauksia, kyyneleitä.\nYhdessä eläessänne kyllästytätte toisianne hirmuisesti, mutta jos\nsyyn arvaatte -- itkette. Kun yhdytte taas -- sitte on vielä pahempi.\nTulette hulluiksi! Lakkaamatta riitelette, olette toisillenne\nvihoissa, mustasukkaiset, sitten lepytte, uudestaan riitaantuaksenne;\ntämä on heillä olevinaan rakkautta, luottamusta! Mutta kaikki\nnimittävät itsepäisesti yht'aikaa, vaahtohuulilla ja epätoivon\nkyyneleetkin silmissä, sitä onneksi! Mutta teidän ystävyytenne...\nheitä luu, mitä koirasi tekevät!\"\n\nToivoa hän pelkäsi, tietäen että useimmiten, toivottuun kohtaan\npyrkiessä, kohtalo tempasee onnen käsistä ja tuo esille aivan toista,\nmitä mieli ei ollenkaan tee -- jotain jonnin joutavaa; mutta jos\nviimeinkin antaa toivotun asian niin se kiusaa ihmistä, heikontaa,\nalentaa oman itsensä silmissä ja heittää sitten, niinkuin heitetään\nkoiralle jotain, kun sitä ensin on pakoitettu ryömimään makupalan\nluo, katselemaan sitä, pitelemään kuonolla, piehtaroimaan pölyssä,\nseisomaan takajaloilla ja sitten -- on loppu!\n\nHäntä peloitti sekä hetkinen onnenvirta että onnettomuus elämässä.\nIloa hän ei voinut ennustaa itselleen, ainoastaan surua on\nvälttämättömästi edessä, siitä ei pakoon päästä: kaikkien täytyy\nantautua yleisen säännön alle; kaikille, niin tuntui hänestä, on\nmäärätty tasainen osa niin onnea kuin onnettomuuttakin. Hänen onnensa\noli loppunut, ja millainen onni? Mielikuvitusta, valhetta. Murhe\nainoastaan on realistillinen, mutta se on edessä. Siellä on sekä\ntauteja, vanhuutta ja kaikenlaisia häviöitä, kenties, puutettakin...\nKaikki nämät ovat kohtalon iskuja, niinkuin maalais-täti sanoo,\njotka odottavat häntä; mutta mitkä ilot odottavat? Suuri runollinen\ntaipumus on pettänyt, hänelle turkutetaan raskasta taakkaa\nja nimittävät sitä velvollisuudeksi! Jäljellä on ainoastaan\nsurkuteltavat edut -- rahat, mukavuus ja arvonimet... Olkoot Jumalan\nnimessä! Oi miten surullista on elämä; käsittää millainen se on, eikä\nkuitenkaan käsittää, mitä varten se on.\n\nSillä tavalla oli hän synkällä mielellä, eikä nähnyt missään\nulospääsöä näistä epäilysten syvänteistä. Kokemukset turhanpäiten\nvanuttivat hänet, mutta eivät lisänneet elämälle terveyttä eivätkä\npuhdistaneet sen ilmaa, eivätkä antaneet valoa. Hän ei tiennyt mitä\npiti tehdä; hän väänteli itseään kyljeltä kyljelle sohvalla, alkoi\ntutkia mielessään tuttavuuksiaan -- siitä hän suri vielä enemmän.\nYhdellä on mainio paikka, sillä on kuuluisuutta, mainetta, on hyvä\nesimies; toinen varustautunut perhe-elämällä ja pitää hiljaisen\nelämän suuremmassa arvossa kun kaikki maailman hyörimis-edut, hän ei\nkadehtinut ketään, ei toivonut mitään; kolmas... mutta mitä niistä?\nKaikki, kaikki ovat perustaneet elämänsä hyvälle kannalle ja kulkevat\nselkeätä, varmaa tietään. \"Minä yksin... mutta mikä minä oikeastaan\nolen?\"\n\nTässä hän alkoi ottaa itsestään selkoa: voisiko hän olla\nesimiehenä, tahi jonkin ratsukunnan päällikkönä? Voiko hän nauttia\nperhe-elämästä? Hän huomasi, ettei ensimmäinen, toinen eikä kolmas\nhäntä tyydyttänyt. Joku pahahenki liikkui hänessä ja kuiskasi yhä\nhänelle, että tämä on liian huonoa hänelle, että hänen pitää kiitää\nylemmäs... mutta missä ja kuinka, sitä hän ei voinut päättää.\nKirjallisuusalalla hän oli erehtynyt. Mitä piti tehdä, miten alkaa?\nkysyi hän itseltään, eikä tiennyt, mitä siihen vastata. Mutta harmi\nkalvoi häntä! vaikkapa kenties esimieheksi tahi ratsuväen päälliköksi\n-- mutta ei: aika on kulunut ja olisi aloittaminen aapisesta asti.\n\nEpätoivo pusersi hänen silmistään kyyneleitä, -- kiukun, kateuden,\npahansuonnin kyyneleitä kaikkia kohtaan, mitä tuskallisimpia\nkyyneleitä. Hän katui katkerasti, ettei ollut totellut äitiään, vaan\nkarannut yksinäisydestä pois.\n\n\"Mamma aavisti sydämmessään kaukaisen surun\", ajatteli hän, \"siellä\nnämät rauhattomat puuskat makaisivat herättämättömässä unessa;\nsiellä ei olisi tämän hajanaisen elämän myrskyistä kiertelemistä.\nSen ohessa olisivat löytäneet minut sieltäkin ihmiselliset tunteet\nja intohimot: itserakkaus, ylpeys, kunnianhimo -- kaikki olisivat\npienemmässä määrässä koskettaneet sydäntäni meidän maakunnan\nahtaitten rajojen sisällä -- ja kaikki olisi tullut tyydytetyksi.\nOlisin ollut ensimmäinen maakunnassa! Niin! ehdottomasti.\nTaivaallisen tulen jumalallinen leimu, joka palaa kaikissa vähemmin\ntahi enemmin, olisi leimahtanut minussa, huomaamattani olisi se\nleimahtanut siellä minussa ja olisi pian sammunut työttömässä\nelämässä tahi olisi syttynyt vilpittömyydellä vaimoa ja lapsia\nkohtaan. Olemiseni ei olisi myrkytetty. Minä kävisin kutsumukseni\nläpi ylpeästi; elämäni tie olisi rauhallinen, se tuntuisi minusta\nyksinkertaiselta ja selkeältä, elämä olisi silloin voimieni\nmukaista, minä kestäisin taistelon sen kanssa... Mutta rakkaus?\nSe kukoistaisi muhkeana kukkaisena ja täyttäisi elämäni. Sofia\nrakastaisi siellä hiljaisuudessa. En olisi kadottanut luottamustani\nmistään, poimisin ruusuja, en tietäisi okaista, en tarvitsisi kokea\nmustasukkaisuuttakaan, kilpakosijani puutteesta! Mikä minua veti niin\nvoimakkaasti ja sokeasti kaukaisuuteen, sumuun, säännöttömään ja\ntietämättömään taisteloon kohtalon kanssa? Kuinka hyvin minä ymmärsin\nsilloin elämän ja ihmiset! Samalla tavalla ymmärtäisin niitä vielä\nnytkin, käsittämättä mitään. Minä odotin silloin paljon elämältä,\nja tarkastamatta sitä tarkemmin, odottaisin siellä siltä vieläkin\njotain. Mitenkä monta aarretta minä löysin sydämmessäni: mihin ne\novat joutuneet? Minä olen antanut niiden mennä vaihtokaupalla pitkin\nmaailmaa, minä annoin avosydämmisyyteni, ensimmäisen pyhän lempeni\n-- ja mitä olen saanut? Katkerasti on ihastukseni haihtunut, sain\ntietää, että kaikki on petosta, kaikki haihtuvaa, ettei voi luottaa\nitseensä eikä muihin -- rupesin pelkäämään sekä muita että itseäni...\nMinä en voinut tämän elämän tutkistelemien keskellä hyväksyä elämän\nvähäpätöisyyksiä ja tyytyä niihin, niinkuin setä ja monet muut... Ja\nnyt!...\"\n\nNyt toivoi hän ainoastaan yhtä: unohtaa menneen ja rauhallisena antaa\nsielunsa nukahtaa. Hän kylmeni yhä enemmän ja enemmän elämälle ja\nkatseli kaikkea unisin silmin. Ihmistulvassa ja seurojen kuhinassa\noli hänestä ikävää, pakeni niitä, mutta ikävä tuli hänen kanssaan.\n\nHän ihmetteli miten ihmiset voivat huvitella, yhä toimia jotain ja\njokapäivä mieltyä uusiin mielihaluihin. Hänestä tuntui kummalliselta,\netteivät ihmiset käy unisina, niinkuin hän, eivätkä itke; sen sijaan\nettä puhuisivat rakkauden vaivoista ja tuskista, jos puhuivatkin,\nniin puhuvat vaivasta jaloissa tahi muissa paikoissa, reumatismista\ntahi vatsataudista. Ainoastaan ruumis saattaa heille huolta,\nsielusta ei ole väliä! \"Tyhjät, halpamaiset ihmiset, luontokappaleen\nkaltaiset!\" ajatteli hän. Mutta välistä vaipui hän syviin\nmietteisiin. \"Niitä on niin paljon, noita halpamaisia ihmisiä\", puhui\nhän itselleen hieman rauhattomana, \"mutta minä olen yksin: ovatko\nhe... tosiaan tyhjiä... väärässä...ja minä?\"\n\nSilloin hänestä tuntui, kuin hän olisihan itse melkein syyllinen ja\nhän tuli siitä vielä onnettomammaksi.\n\nVanhojen tuttavien kanssa lopetti hän kanssakäymisen; uuden henkilön\nläheneminen vaikutti häneen niin että kylmät väreet juoksivat\nruumiissa. Keskusteltuaan sedän kanssa vaipui hän vielä syvemmin\nhaluttomuuden uneen: hänen sielunsa vaipui kokonaan unenhorrokseen.\nHän antautui epäjumalan kaltaiselle välinpitämättömyydelle, oli\nlaiskana, pakeni itsepintaisesti kaikkea, mikä vaan muistutti\nsivistynyttä maailmaa.\n\n\"Sama miten elää, kunhan vaan elää loppuun\", sanoi hän, \"jokaisella\non vapaus käsittää elämää niinkuin tahtoo; sittenkuin kuolee...\"\n\nHän haki keskustelua ilkeäin ja pahatapaisten ja kovasydämmisten\nihmisten kanssa, kevensi sydäntään kuunnellessaan ilkeätä pilkantekoa\nkohtalosta; tahi hän vietti aikaansa senlaisten ihmisten kanssa,\njotka eivät olleet hänen vertaisiaan ei järjen eikä kasvatuksen\npuolesta, useimmiten ukko Kostjakowin kanssa, jonka myöskin\nSajeshalow tahtoi saattaa Piotr Ivanitshin tuttavuuteen.\n\nKostjakow asui Hiekoilla ja kävi omalla kadullaan lakeerattu\nhattu päässä ja puettuna halattiin, joka oli vyötäiseltä sidottu\nnenäliinalla. Hänellä oli kyökkipiika, jonka kanssa hän iltasilla\npelasi omaavalttia. Jos sattui tulemaan missä tulipalo, tuli hän\nensimmäiseksi ja läksi viimeiseksi. Kulkiessaan kirkon ohitse, jossa\nsattui olemaan ruumis, mille pidettiin kuolinmessua, tunki hän\nihmistulvan lävitse katsomaan ruumista kasvoihin ja meni saattamaan\nsitä sitten kirkkomaalle. Ylipäänsä oli hän kaikkein seremonien\nsuuri ihailija sekä surullisten että iloisten; rakasti olla läsnä\nerinomaisissa tapauksissa, nimittäin: tappeluissa, onnettomissa\nkuoleman tapauksissa, kattojen sisäänputoomisissa j.n.e., luki\nmyöskin erinomaisella nautinnolla sanomalehdistä tämänkaltaisia\ntapahtumia. Paitsi niitä luki hän myös lääkärin kirjoja, \"senvuoksi\",\nsanoi hän, \"että tietäisi mitä on ihmisessä.\" Talvella pelasi\nAleksander hänen kanssaan napulipeliä, mutta kesällä kävi hän\nkaupungin ulkopuolella hänen kanssaan onkimassa. Ukko puheli\nsitä ja tätä. Kun he menivät pellolle niin hän puhui viljasta ja\nkylvämisestä; pitkin rantoja käydessä -- kalasta, laivankulusta;\nkaduilla teki hän muistutuksia taloista, rakennuksista, aineista ja\nsisääntuloista... ei mistään henkisistä asioista.\n\nAleksander koetti myöskin puolestaan kuolettaa itsessään henkisen\nalun, niinkuin eräkkäät koettavat ruumiin kuolettamista. Virastossa\noli hän vähäpuheinen, kohdatessaan tuttavia erosi hän niistä parilla\nkolmella sanalla, ei sanonut olevan aikaa ja kiirehti pois. Sen\nsijaan kohtasi hän joka päivä ystäväänsä Kostjakowia. Väliin istui\nukko koko päivän hänen luonaan, väliin kutsui Adujewia luokseen\nsyömään kaalia. Hän opetti Aleksanderin laittamaan likonestettä,\nkeittämään silliä sekä rääsyjä, Sitten he läksivät jonnekin\nnaapuripitäjään -- pellolle. Kostjakowilla oli jokapaikassa paljon\ntuttavia. Talonpoikain kanssa keskusteli hän niiden olemisesta ja\nelämisestä, akkojen kanssa laski hän leikkiä -- hän oli toisinaan\npilkkakirves niinkuin Sajeshalow oli hänet esittänytkin. Aleksander\nantoi hänelle täyden vallan puhua, mutta itse hän kuunteli\nsuuremmaksi osaksi.\n\nHän tunsi jo että hyljätyn maailman mietteet harvemmin häntä\nhaeskelivat, pyörien päässä hitaammin ja kun hän ei nähnyt\nympäröivissä torjumista eikä vastustelemista, niin ne eivät päässeet\nkielelle saakka, ja kuolivat syntymättöminä.\n\nHänen sielunsa oli kummallinen ja tyhjä, niinkuin kuihtuneessa\npuutarhassa. Ei ollut enää pitkää aikaa täydellisen kangistumisen\ntilaan. Vielä muutama kuukausi niin -- hyvästi! Mutta kas mitä\ntapahtuikaan.\n\nKerran Aleksander oli Kostjakowin kanssa onkimassa. Kostjakow\noli puettu halattiin ja nahkatakkiin. Hän oli laittanut rannalle\nonkilauman muutamista erisuuruisista ongista, siellä oli pohja- ja\nkoukkuonkia, jotka olivat kulkusilla ja kelloilla varustettuja. Hän\npoltti lyhkäistä piippua ja katseli, tuskin uskaltaen räpäyttää\nsilmää, tätä onkipatteria, niiden joukossa Adujewinkin onkea,\nsentähden että Aleksander seisoi, pää puun nojassa ja katseli\ntoiselle puolelle. Kauan seisoivat he sillä tavoin äänettöminä.\n\n-- Katsokaa Aleksander Feodoritsh, Teidän onkeanne syö! kuiskasi\näkkiä Kostjakow.\n\nAdujew katsoi veteen ja kääntyi taas.\n\n-- Teistä näytti siltä, vesi väräjää vaan, sanoi Aleksander.\n\n-- Katsokaa, katsokaa! huusi Kostjakow, syö, jumaliste syö! ai, ai!\nVetäkää, vetäkää! Pitäkää kiinni!\n\nTodellakin korkki sukelti veteen, siima seurasi nopeasti sitä, siiman\nperästä tuli esiin pensaasta vapakin. Aleksander tempasi kiinni vapaa\nja sitten siimaa.\n\n-- Hiljemmin, keveämmin, ei tuolla tavalla... mitä Te teette? huusi\nKostjakow, nopeasti ottaen kiinni siimasta. -- Herranen aika, miten\nraskas! Älkää tempoko; johtakaa, johtakaa, muutoin menee poikki. Kas\nnoin, oikealle, vasemmalle, tänne, rantaan päin! Levätkää! Edemmäs;\nvetäkää nyt ylös, vetäkää, mutta ei äkkiä; kas noin, kas noin...\n\nVedenpinnalla näkyi iso hauki. Se kierteli nopeasti pyöränä,\nvälkähdellen hopeisilla suomuksillaan, loiski oikealle ja vasemmalle\nja räiskytti kumpaisenkin onkijan päälle vettä. Kostjakow kalpeni.\n\n-- Voi semmoista hankea! huudahti hän melkein pelolla, ojentui veden\nyli, kaatui, kompastui omiin onkiinsa ja tavoitteli molemmin käsin\nveden päällä pyörivää haukea. -- No, rantaan, rantaan: tuonne,\nedemmäs! Siellä olet sinä meidän vaikka vääntelisit kuinka. Kas vaan,\nkuinka se kiemuroi: juurikuin mikä piru! Kas semmoista!\n\n\"Voi!\" toisti joku takana.\n\nAleksander kääntyi. Parin askeleen päässä heistä seisoi vanhus,\nkäsikynkässään pitkä, kaunis tyttö, jolla oli paljas pää ja päivän\nvarjo kädessä. Tyttö rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän oli hiukan\nkumarassa ja seurasi suurella osanotolla, jok'ainoata Kostjakowin\nliikettä. Hän ei huomannut edes Aleksanderiakaan.\n\nAdujew joutui hämille tästä odottamattomasta ilmiöstä. -- Hän päästi\nkädestään vavan, hauki kellahti veteen, väänsi kauniisti purstoansa\nja katosi syvyyteen, vetäen jälessään siimaa. Kaikki tämä tapahtui\nyhdessä silmänräpäyksessä.\n\n-- Aleksander Feodorits! Mitä Te teette? huusi Kostjakow kun hullu\nja alkoi tavotella siimaa. Hän tempasi sen ja veti esille pään mutta\nilman koukkua ja haukea.\n\nKokonaan kalpeana kääntyi hän Aleksanderin puoleen, osoittaen tälle\nsiiman päätä, hetkisen aikaa katsoi hän Adujewia villisti ja sylkäsi\nsitten.\n\n-- En lähde koskaan Teidän kanssanne onkimaan, vaikka minua\nkutsuttaisi sarvipääksi, sanoi hän ja meni pois onkineen.\n\nSillävälin huomasi tyttö, että Aleksander katseli häntä, hän punastui\nsiitä ja peräytyi. Vanhus, joka nähtävästi oli hänen isänsä, kumarsi\nAdujewille. Adujew vastasi synkkänä kumarrukseen, heitti ongen pois\nja istui noin kymmenen askeleen päähän puun alla olevalle penkille.\n\n\"Täälläkään ei ole rauhaa!\" ajatteli hän. \"Tuossa on joku Oedipos\nAntigonen kanssa. Taaskin nainen! Ei niistä pääse mihinkään.\nJumalani! Mikä suunnattomuus niitä on joka paikassa!\"\n\n-- Voi Teitä, kalamiehistä! puhui sillä välin Kostjakow parannellen\nonkiaan ja katsellen silloin tällöin äkäisesti Aleksanderia, Tekö\nvoisitte vielä kaloja pyytää! Pyytäkää Te hiiriä, istuen kotona\nsohvallanne; vielä tulitte kaloja pyytämään. Mitenkä Te voisitte\npyytää, kun se kerran käsistä karkasi? Melkeinpä oli jo suussakin,\nvaikk'ei paistettuna. Ihmeellistä, ett'eivät karkaa käsistänne\nlautaseltakin.\n\n-- Syökö kala? kysyi vanhus.\n\n-- Näettekös, vastasi Kostjakow, minulla on syötti kuudessa\nongessa, vaikkapa edes kiiskin pakana nykäsisi ivalla, mutta sen\nsijaan kummittelee meren pohjassa -- siimalla tupsahti: kymmenen\nnaulan painava hauki, ja me myöhästyimme. Sanotaan, että oikealle\npyytäjälle karkaa peto itsestään. Mitä vielä: jo minulta pääsisi\nirti, niin ottasin vedestäkin kiinni, entäs kun nyt tuli hauki itse\nhampaisiin ja me nukuimme... vielä kutsutaan kalastajiksi. Mitä\nsen kalastajia nämät ovat! Tällaisiako kalastajat ovat? Ei, oikea\nkalastaja, vaikkapa kanuunaakin vieressä pamauttaisivat, ei räpsäytä\nsilmäänsäkään. Nämä ovat olevinaan kalamiehiä! Teistäkö olisi\nkalamieheksi!\n\nTyttö ennätti sillä aikaa tarkastaa, että Aleksander on kokonaan\ntoisen laatuinen ihminen, kuin Kostjakow. Aleksanderin pukukin oli\ntoisenlainen, vartalo, ikä, tavat ja kaikki kerrassaan. Hän huomasi\nnopeasti Aleksanderissa kasvatuksen tunnusmerkkejä ja näki kasvoissa\najatuksen; ei surun heijastuskaan päässyt hänen silmänsä ohitse.\n\n\"Mitä hän meni pakoon!\" ajatteli hän. \"Kummallista, luulisi etten ole\nsenlainen, että minua pakoon tarvitsee mennä...\"\n\nHän suoristui ylpeästi, loi silmäripset alas, nosti ne sitten taas ja\nkatsahti epäsuosiollisesti Aleksanderiin. Tyttöä alkoi jo harmittaa.\nHän veti isän jäljessään ja meni pöyhkeästi Adujewin ohitse. Vanhus\nkumarsi taaskin Aleksanderille; mutta tyttö ei kunnioittanut häntä,\nsilmäykselläkään.\n\n\"Tietäköön ettei hänestä ollenkaan välitetä!\" ajatteli tyttö,\nkatsellen salavihkaa, huomaako Adujew.\n\nVaikk'ei Aleksander katsonut häneen, otti kuitenkin vastoin tahtoaan\nkauniimman aseman.\n\n\"Semmoinen, hän ei katsokaan!\" ajatteli tyttö. -- Mikä hävyttömyys!\n\nSeuraavana päivänä vei Kostjakow Aleksanderin mukanaan taaskin\nkalastamaan ja siinä tapauksessa oman päätelmänsä johdosta tuli\nsarvipääksi.\n\nKahtena päivänä ei mikään häirinnyt heidän yksinäisyyttään. Ensin\nalussa katseli Aleksander ympärilleen ikäänkuin pelolla; mutta\nnähtyään, ettei näkynyt ketään, rauhoittui hän taaskin. Toisena\npäivänä veti hän suuren ahvenen. Kostjakow leppyi häneen puolittain.\n\n-- Mutta ei se ole kuitenkaan hauki! puhui hän huokauksella, oli onni\nkädessä, mutta emme osanneet käyttää tilaisuutta hyväksemme; kahta\nkertaa se ei tapahdu. Mutta minulla ei ole taaskaan mitään! kuusi\nonkea, eikä niin -- mitään.\n\n-- Soittakaapa kellosia! sanoi eräs talonpoika, joka ohimennessään\nseisattui katsomaan kalastamis-onnea, kenties kala... tulisi\nkuullessaan soiton.\n\nKostjakow katsoi äkäisesti häneen.\n\n-- Ole vaiti sinä sivistymätön ihminen! sanoi hän. Moukka!\n\nTalonpoika läksi pois.\n\n-- Pölkky! huusi Kostjakow hänen jälkeensä, luontokappale, niin\nonkin luontokappale. Laskekoon leikkiä vertaistensa kanssa, senkin\npirulainen! Luontokappale sanon sinulle, mies.\n\nHerra varjelkoon ärsyttämästä metsästäjää onnistumattomalla hetkellä!\n\nKolmantena päivänä, kun molemmat onkivat äänettöminä, liikkumattomin\ntuijottaen veteen, kuului takana suhinaa. Aleksander katsoi taakseen\nja säpsähti, aivan kuin häntä olisi itikka puraissut, ei vähemmän,\neikä enemmän. Vanhus ja tyttö olivat siellä.\n\nKatsellen kieroon heihin vastasi Adujew tuskin ukon tervehdykseen,\nmutta näytti kuitenkin siltä, kuin hän olisi odottanut tätä tuloa.\nTavallisesti kävi hän kalastamassa hyvin huolettomasti puettuna;\nmutta nyt hänellä oli uusi palttoo yllä, kaulaan oli keikarimaisesti\nsidottu vaaleansininen huivi, hiukset olivat järjestetyt, taisivatpa\nolla hieman käherretytkin ja oli hän idyllisen kalastajan näköinen.\nOdotettuaan niin kauan kuin kohteliaisuus vaati, meni hän pois ja\nistui puun alle!\n\n\"Cela passe toute permission!\" ajatteli Antigone, punastuen vihasta.\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoi Oedipos Adujewille; -- me taisimme häiritä\nTeitä?...\n\n-- Ette! vastasi Adujew. -- Minä olen väsynyt.\n\n-- Syökö kala? kysyi ukko Kostjakowilta.\n\n-- Mitä vielä, kun yhtämittaa rupattavat, vastasi tämä vihaisesti. --\nÄsken kulki tästä ohitse eräs hiisi, rupatti siinä -- ja sen jälkeen\nei ole nykäissytkään edes. Te varmaankin asutte lähellä tätä paikkaa?\nkysyi hän Oedipolta.\n\n-- Tuolla on meidän huvilamme, jossa on balkonki, oli vastaus.\n\n-- Maksatteko kalliin vuokran?\n\n-- Viisisataa ruplaa kesältä.\n\n-- Huvila näyttää olevan hyvin käytännöllinen, pihalla on paljon\nrakennuksia. Kolmekymmentä tuhatta taisi tulla isännälle maksamaan.\n\n-- Tuli niille paikoille.\n\n-- Vai niin. Entäs onko tämä Teidän tyttärenne?\n\n-- On.\n\n-- Vai niin. Sievä neiti! Oletteko kävelyllä?\n\n-- Olemme. Kun asuu maalla, niin pitää kävellä.\n\n-- Tietysti, tietysti, kuinkas muuten: ilma on hyvä; ei niinkuin\nviime viikolla; ai, ai sitä ilmaa! Älä saata Herra semmoista! Kyllä\nsyys-oraat saivat kyytinsä.\n\n-- Kun Jumala auttaa, niin parantuu vielä kaikki.\n\n-- Jumala auttakoon!\n\n-- Teidän ei siis nykyjään onnistu kalastaminen.\n\n-- Minä en ole mitään saanut, vaan hän on tuossa, olkaa hyvä ja\nkatsokaa.\n\nHän osoitti ahventa.\n\n-- Ilmoitan Teille, jatkoi hän, se on ilmeellistä, kuinka onnellinen\nhän on! Ikävä vaan, ettei hän ajattele sitä, sillä hänen onnellaan\nemme milloinkaan menisi tyhjin käsin pois. Päästää senlaisen hauen!\n\nHän huokasi.\n\nAntigone alkoi innokkaammin kuunnella, mutta Kostjakow vaikeni vaan.\n\nUkon ilmaantuminen tytön kanssa alkoi toistua useammin ja useammin.\nAdujewkin kunnioitti heitä huomiollaan. Välistä puhui hänkin pari\nsanaa ukon kanssa, mutta tyttärelle ei virkkanut mitään, Ensin\ntyttöä harmitti, sitten hän loukkaantui ja lopuksi rupesi häntä\nsurettamaan. Mutta jos Adujew olisi puhellut hänen kanssaan, tahi\nkiinnittänyt vaikka tavallisen huomion häneen -- niin hän olisi\nAdujewin unhottanut, mutta nyt oli vallan toista. Ihmissydän taitaa\nelääkin ainoastaan vastustuksista; jos niitä ei olisi olemassa, niin\nei tietäisi sydäntä rinnassa olevankaan.\n\nAntigon oli ajatellut jonkinlaista hirmuista kostosuunnitelmaa, mutta\njätti sen vähitellen sillensä.\n\nKerran kun ukko tyttärineen lähestyi meidän ystäviämme, niin\nAleksander pani vähän ajan päästä onkensa pensaasen, ja istui\ntavallisuuden mukaan itse vanhalle paikalleen ja katseli\nkoneentapaisesti väliin isää, väliin tytärtä.\n\nHe seisoivat siinä sivuttain häneen päin. Isässä ei hän huomannut\nmitään erinomaista. Valkonen mekko, nankkiset housut ja matala,\nleveälierinen hattu, joka oli alustettu vihreällä nukkakankaalla.\nMutta sen sijaan tytär! Miten viehättävästi hän nojasi ukon\nkäsivarteen! Tuuli aika ajottain puhalteli kutrin hänen kasvoiltaan,\naivankuin kiusalla, näyttääkseen Aleksanderille kauniin syrjäkuvan ja\nvalkoisen kaulan, milloin taas nosti silkkistä mantiljaa ja näytti\nsolakan vyötäisen, milloin puhalteli hameen liepeitä ja osoitti pikku\njalkaa. Tyttö katseli miettiväisenä vettä.\n\nAleksander ei voinut pitkään aikaan irroittaa hänestä katsettaan\nja tunsi kylmän väristyksen kulkevan ruumiissaan. Hän kääntyi pois\nviekoituksesta ja alkoi vitsalla räpsiä kukan päitä.\n\n\"Oh! nyt tiedän mitä se on!\" ajatteli hän, \"kun antaa vaan vallan,\nniin kyllä sitten pääsee menoon! Sitten on rakkaus jo valmis:\nhullutusta vaan! Setä on oikeassa. Mutta eläimen tunne ei saa minua\nhoukutelluksi -- ei, siihen saakka minä en alennu.\"\n\n-- Saanko minä onkia? kysyi tyttö arasti Kostjakowilta.\n\n-- Saatte kyllä, neitiseni! Miksi ette saisi? vastasi tämä, antaen\nhänelle Adujewin ongen.\n\n-- Kas niin, siinä on Teille toveri! sanoi isä Kostjakowille. Jättäen\ntyttärensä, läksi hän astumaan pitkin rantaa.\n\n-- Katso vaan Liisa, että ongit kaloja illalliseksi, lisäsi hän.\n\nMuutaman hetken kesti äänettömyys.\n\n-- Miksi Teidän toverinne on niin synkkämielinen? kysyi Liisa hiljaan\nKostjakowilta.\n\n-- Kolmas kerta ovat jo virassa menneet edelle, neiti hyvä.\n\n-- Mitä? kysyi hän kehottaen hieman kulmiaan.\n\n-- Kolmas kerta kun eivät anna paikkaa. Tyttö pudisti päätään.\n\n\"Ei: ei voi olla mahdollista!\" ajatteli hän, \"ei se ole sitä!\"\n\n-- Te ette usko minua, neitiseni? Kutsukaa minua sarvipääksi, ellei\nse ole totta. Muistatteko kuinka hän päästi hauenkin, kaikki se on\nsiitä syystä.\n\n\"Ei se siitä syystä, ei ole\", ajatteli hän vakuutuksella -- \"minä\ntiedän mistä syystä hän päästi sen.\"\n\n-- Ah, ah! huudahti tyttö yht'äkkiä. Katsokaa, se liikkuu, liikkuu.\n\nHän vetäsi sen ylös, mutta ei saanut mitään.\n\n-- Se pääsi irti! sanoi Kostjakow, katsellen koukkua. Näettekö vaan\nmitenkä se on repinyt madon: se oli varmaan iso ahven. Neiti, Te ette\nosaa: antanut sen purra kunnollisesti.\n\n-- Täytyykö tässäkin osata?\n\n-- Niinkuin kaikessa muussakin, sanoi Aleksander koneentapaisesti.\n\nTyttö punastui ja kääntyi nopeasti, pudottaen vuorostaan ongen\nveteen. Mutta Aleksander katsoi jo toisaanne päin.\n\n-- Kuinka osaamisen saavuttaa? sanoi hän ja pieni levottomuus\nilmaantui äänessään.\n\n-- Pitää useimmin harjoitella, vastasi Aleksander.\n\n\"Vai niin!\" ajatteli tyttö hurmastuneena tyytyväisyydestä: \"se on:\nminun pitää käydä useimmin täällä -- ymmärrän! Hyvä, kyllä minä alan\nkäydä mutta minä kiusaamaan Teitä, herra villi, kaikista Teidän\nkunnottomuuksistanne\"...\n\nKoketeria selitti sillä tavoin hänelle Aleksanderin vastauksen, mutta\ntämä ei puhunut sinä päivänä enää sanaakaan.\n\n\"Hän luulee Jumala ties, mitä!\" puhui Aleksander itsekseen: \"alkaa\nkiekailla ja liehakoida... se on niin hullua!\"\n\nSiitä päivästä alkaen ukon ja tytön käyminen toistui joka päivä.\nVälistä kävi Liisa isättä hoitajattaren kanssa. Hän kuljetti mukanaan\nkäsityötä, kirjoja ja istui puun alle, osoitti välinpitämätömyyttä\nAleksanderin läsnä olosta.\n\nHän ajatteli koskettavansa sillä Aleksanderin itserakkautta, niinkuin\nhän itse sanoi, kiusata häntä. Hän puheli hoitajattaren kanssa\nääneen: kodosta, taloudesta, näyttääkseen, ettei hän edes huomaa\nAdujewia. Aleksander taas näytti siltä, kun hän ei tosiaankaan\nhuomaisi tyttöä, jos huomasi, tervehti kuivasti -- eikä virkkanut\nsanaakaan.\n\nHuomattuaan, ettei tämä tavallinen manööveri onnistu, muutti\nhän karkauksen suunnan ja alkoi pari kertaa puhua itse hänen\nkanssaan; otti välistä Aleksanderilta ongen. Aleksander tuli\nvähitellen puheliaammaksi, oli vaan hyvin varovainen eikä päästänyt\navomielisyyteen. Lieneekö se ollut harkitsemista hänen puoleltaan vai\nentisten haavojen johdosta, jota ei mikään voinut parantaa, niinkuin\nhän sanoi, mutta hän oli jotensakin kylmäkiskoinen tyttöä kohtaan ja\npuheissaan ylimalkaankin.\n\nKerran vanhus käski tuomaan rannalle samovarin. Liisa tarjosi teetä.\nAleksander kieltäytyi itsepäisesti juomasta teetä, sanoen, ettei hän\njuo iltaisin teetä.\n\n\"Kaikki teejutut saattavat tuttavuuden... lähenemään... en tahdo!\"\najatteli hän.\n\n-- Mitä Te höpisette? Joittehan eilen neljä lasillista! sanoi\nKostjakow.\n\n-- Minä en juo ulkoilmassa lisäsi Aleksander kiireesti.\n\n-- Tarhan vuoksi! sanoi Kostjakow. Tee on mainiota, kukkaisteetä,\nmenes vaan ostamaan, niin maksaa viisitoista ruplaa naula. Antakaas\nvielä, neiti hyvä, olisi mainiota saada ryyppykin.\n\nTuotiin rommia.\n\nVanhus kutsui Aleksanderia luokseen, mutta hän heti kieltäytyi.\nKuultuaan kiellon, kävivät Liisan huulet pitkiksi. Hän alkoi udella\nAleksanderilta tämän ihmisen vihaamissyytä. Vaikka hän olisi kuinka\nviekkaasti johtanut puheen tähän aineesen, niin sitä viekkaammin\nAleksander lopetti puheen siitä.\n\nTämä salaperäisyys ärsytti vaan uteliaisuutta, kenties toistakin\ntunnetta Liisassa. Hänen kasvoissaan, jotka siihen saakka\nolivat olleet kuin kesäinen taivas, ilmestyi rauhattomuuden ja\nmiettiväisyyden pilvi. Hän kiinnitti Aleksanderiin surullisen\nkatseensa, irroitti huokauksella silmänsä hänestä ja katsoi alas\nmaahan, mutta näytti siltä kuin hän olisi itse mietiskellyt: \"Te ette\nole onnellinen, varmaan on Teidät petetty... Oi, kuinka minä voisin\ntehdä Teidät onnelliseksi! Miten minä pitäisin Teidät hyvänä, miten\nrakastaisin Teitä... Minä suojelisin Teitä itse kohtaloltakin...\nminä\" j.n.e.\n\nNiin ajattelee suurin osa naisista ja suurin osa pettää niitä, jotka\nuskovat tätä sireenin laulua. Mutta Aleksander ei ollut mitään\nhuomaavinaan. Hän puheli tytön kanssa niinkuin olisi puhellut ystävän\ntahi sedän kanssa: ei ollut merkkiäkään siitä hellyydestä, joka\nvastoin tahtoakin hiipii miehen ja naisen ystävyyteen ja vaikuttaa\nettei niiden välit ole ystävyyden kaltaisia. Senpävuoksi sanotaankin,\nettei miehen ja naisen välillä ole eikä voi ollakaan ystävyyttä,\nettä se niiden välinen ystävyys -- ei ole muuta kuin alku tahi\nloppu rakkaudesta eli viimeksi oikeata rakkautta. Mutta katsellessa\nAdujewin käytöstä Liisaa kohtaan, olisi voinut uskoa, että semmoinen\nystävyys on olemassa.\n\nKerran ainoastaan ilmaisi hän osaksi tahi tahtoi ilmaista ajatustensa\nsuunnan. Hän otti penkiltä sinne tuodun kirjan ja aukasi sen. Se oli\nChild-Harold'ista ranskalainen käännös. Aleksander pudisti päätään,\nhuokasi ja pani ääneti kirjan paikalleen.\n\n-- Ettekö pidä Byronista? Onko Teillä jotakin Byronia vastaan? sanoi\nhän. -- Byron on niin suuri runoilija -- eikä miellytä Teitä!\n\n-- Enhän minä sano mitään, mutta Te hyökkäätte minua vastaan\nkuitenkin, vastasi tämä.\n\n-- Minkätähden Te pudistitte päätänne?\n\n-- Ilman vaan, minua säälittää, että tällainen kirja on joutunut\nTeidän käsiinne.\n\n-- Kumpainen Teitä säälittää: kirjako vai minä? Aleksander oli ääneti.\n\n-- Minkä vuoksi minun ei pitäisi lukea Byronia? kysyi Liisa.\n\n-- Kahdesta syystä, sanoi Aleksander, oltuaan hetken ääneti. Hän\npani kätensä Liisan kädelle joko vakuuttaakseen, paremmin tahi siitä\nsyystä, että se oli valkonen ja pehmonen käsi -- ja alkoi puhua\nhiljaan, tasaisesti, antaen silmien luistaa milloin Liisan kutreilla,\nmilloin kaulalla, milloin vyötäisellä. Muutoskohtien mukaan korkeni\nvähitellen hänen äänensäkin.\n\n-- Ensinnäkin senvuoksi, puhui hän, että Te luette Byronia\nranskankielellä ja luonnollisesti on Teiltä kadonnut runoilijan\nkielen kauneus ja mahtavuus. Katsokaa, millainen huono, väritön\nja surkuteltava kieli siinä on! Tämä on suuren runoilijan tomu:\nkaikki hänen ajatuksensa uiskentelee ikäänkuin vedessä. Toiseksi\nsenvuoksi, etten minä neuvo Teitä lukemaan Byronia, sillä... kenties\nhän herättää soimaan sielussanne senlaisia kieliä jotka ilman sitä\nvaikenisivat kaiken ikänsä...\n\nTässä hän puristi merkityksellä Liisan kättä, juurikuin hän olisi\ntahtonut antaa sanoillensa painon.\n\n-- Mitä hyödyttää Teitä Byronin lukeminen? jatkoi hän. Kenties\nelämänne kuluu hiljakseen, niinkuin tuo puro: katsokaa kuinka se on\nvähäpätöinen; siihen ei kuvastu kokonainen taivas eivätkä kaikki\npilvet; sen rinnalla ei ole kallioita eikä syvänteitä; se juoksee\nleikillisesti; kevyt värähdys hämmentää ainoastaan sen pintaa; siihen\nkuvastuu ainoastaan rantojen vihreys, palanen taivasta ja pikku\nhattaroita... sillä tavalla kulkisi varmaan Teidänkin elämänne, mutta\nTe tungeiksette turhiin mielenliikutuksiin, rajuilmoihin; tahdotte\nkatsoa elämää ja ihmisiä himmeän lasin läpi... Jättäkää, älkää\nlukeko! Katselkaa kaikkea hymysuin, älkää katsoko kaukaisuuteen,\neläkää vaan päivä toisensa jälkeen; älkää tarkastelko varjopuolia\nelämästä älkääkä ihmisestä... muutoin...\n\n-- Niin, mitä sitten?\n\n-- Ei mitään! sanoi Aleksander aivankuin toinnuttuaan.\n\n-- Ei sanaakaan minulle: Te olette varmaan jotain kokenut?\n\n-- Missä onkeni on? Sallikaa, minun on jo aika onkia.\n\nAleksander näytti rauhattomalta, puhuttuaan noin varomattomasti.\n\n-- Ei, vielä yksi sana, alkoi Liisa, runoilijan täytyy herättää\nmyötätuntoisuutta itseensä: Byron on suuri runoilija, miksi tahdotte,\netten minä tuntisi myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Olenko minä\nsitten niin typerä, mitätön etten käsittäisi?...\n\nLiisa pahastui.\n\n-- En minä tarkoittanut ollenkaan sitä: tuntekaa myötätuntoisuutta\nsemmoiselle, joka on naiselliselle sydämmelle ominaista: hakekaa\nsenlaista, joka on sille sopivata, muutoin voi tapahtua hirmuinen\nepäsopu... sekä päässä että sydämmessä. Tässä hän pudisti päätään\nviittaamalla, että hän on itse -- tämmöisen epäsovun uhri.\n\n-- Toinen näyttää Teille, sanoi hän, kukkaisen ja pakoittaa\nnauttimaan sen lemua ja kauneutta, mutta toinen taas näyttää\nmyrkyllisen nesteen siitä... silloin Teiltä katoaa sekä kauneus että\nhyvä tuoksu... Näiden ihmisten välillä ja myötätuntoisuudella niitä\nkohtaan on eroitus. Älkää etsikö myrkkyä, älkää ottako selkoa juurta\njaksain siitä, mitä meille tapahtuu ja mitä ympärillämme on: älkää\netsikö tarpeetonta kokemusta: ei se vie onnen tielle.\n\nHän vaikeni. Tyttö kuunteli luottavaisesti ja mietteissään.\n\n-- Puhukaa, puhukaa... sanoi hän lapsellisella nöyryydellä, -- minä\nolen valmis kuuntelemaan Teitä pitkät päivät, tottelemaan Teitä\nkaikessa...\n\n-- Minuako? sanoi Aleksander kylmästi. Herra varjelkoon! Mikä oikeus\nminulla on hallita tahtoanne?... Suokaa anteeksi, että rohkenin\ntehdä muistutuksen. Lukekaa mitä vaan tahdotte... Child-Herold -- on\nerittäin hyvä kirja, Byron -- on suuri runoilija.\n\n-- Ei, älkää teeskennelkö, älkää puhuko sillä tavalla. Sanokaa mitä\nminun pitäisi lukea?\n\nPedantien arvokkaisuudella esitti hän Liisalle muutamia\nhistoriallisia kirjoja, matkakertomuksia, mutta tähän Liisa vastasi,\nettä hän oli jo kasvatuslaitoksessa semmoisiin kyllästynyt.\nSitten osoitti Aleksander hänelle Valter Scottia, Koperin,\nmuutamia ranskalaisia ja englantilaisia mies-ja naiskirjailijoita,\nvenäläisistä ainoastaan pari kolme, koettaen täten aivankuin\nsattumalta tuoda esille kirjailijamakunsa ja tajuamisensa. Sen\njälkeen ei niiden välillä ollut enää täänkaltaista keskustelua.\n\nAleksander tahtoi yhä vaan juosta pakoon, -- Mitä minä naisista!\nsanoi hän: -- rakastaa minä en voi: minä olen heistä vieraantunut...\n\n-- Hyvä hyvä! saneli siihen Kostjakow. Naikaa, niin saatte nähdä.\nMuistan minäkin, etten olisi muuta viitsinyt tehdä kuin leikitellä\ntyttösten ja vaimojen kanssa, mutta kun tuli aika mennä vihille, sain\naivankuin iskun päähäni: joku ajoi minua vaan naimaan.\n\nAleksanderkaan ei paennut. Hänessä alkoivat liikkua kaikki entiset\nunelmat. Sydän alkoi sykkiä lisätyllä vauhdilla. Hänen silmiensä\nedessä näkyi vyötäinen, milloin jalka, milloin Liisan kutri ja elämä\nalkoi taaskin hiukan valeta. Kolmen päivän kuluessa Kostjakow ei enää\nkutsunut häntä, vaan nyt Aleksander kuljetti itse tätä kalastamaan.\n\"Jälleen! jälleen kaikki entinen!\" puhui Aleksander, \"mutta minä olen\nluja!\" ja astui kuitenkin kiireesti järvelle.\n\nKärsimättömyydellä odotti Liisa joka kerta ystävyksien tuloa.\nKostjakowille valmistettiin joka ilta kupillinen kukkaisteetä rommin\nkanssa, -- ehkä Liisakin tällä viekkaudella osaksi vaikutti sen,\netteivät he päästäneet ainoatakaan iltaa. Jos he myöhästyivät, niin\nLiisa tuli isän kanssa heille vastaan. Jos huono ilma joskus pidätti\nystäviä kotona, niin seuraavana päivänä toruttiin sekä heitä että\nilmaa, niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.\n\nAleksander mietti, mietti ja päätti lopettaa nuo kävelyt, Jumala\ntiesi millä tarkoituksella, hän ei tiennyt itsekään sitä, eikä käynyt\nkoko viikossa kalastamassa. Eikä Kostjakowkaan käynyt. Viimein he\nmenivät.\n\nVirstan päässä siitä paikasta, missä he kävivät kalassa, kohtasivat\nhe Liisan hoitajattaren kanssa. Liisa kirkasi nähdessään heidät,\nmutta hämmästyi sitte ja punastui. Adujew tervehti kylmästi,\nKostjakow alkoi taas lörpötellä.\n\n-- Tässä mekin olemme, sanoi hän, Te ette odottanutkaan:\nsamovariakaan ei ole. Onpa aikoja kulunut kun viimeksi kohtasimme\ntoisiamme, neitiseni! Syökö kala hyvin? Minä tahdoin yhä tulla, mutta\nAleksander Feodoritsh'ia en saanut tulemaan: hän istun vaan kotona...\ntahi oikeammin on pitkällään.\n\nLiisa katsahti nuhtelevaisesti Adujewia.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.\n\n-- Niin, -- entäs sitten? -- Ette ole koko viikkoon käynyt täällä,\n\n-- Niin taitaa olla jo viikko.\n\n-- Minkätähden ette ole käynyt?\n\n-- Ilman vaan, ei haluttanut.\n\n-- Ei haluttanut! sanoi Liisa hämmästyen.\n\n-- Niin entäs sitten?\n\nLiisa oli ääneti, mutta näytti siltä kuin hän olisi ajatellut \"voiko\nse tulla kysymykseen, ettei haluta?\"\n\n-- Minä tahdoin lähettää isän kaupunkiin Teidän luoksenne, sanoi hän,\nmutta en tiennyt missä asutte.\n\n-- Kaupunkiin minun luokseni? Mitä varten?\n\n-- Kaunis kysymys! sanoi Liisa loukkaantuneella äänellä. Mitä varten?\nTiedustamaan oliko Teille jotain tapahtunut, oletteko terve?\n\n-- Mitä se Teitä koskisi?\n\n-- Mitäkö minua koskisi? Jumalani!\n\n-- Mitä, Jumalani?\n\n-- Kuinka mitä!... onhan... minulla, Teidän kirjojanne... Liisa\nhämmästyi. -- Koko viikkona ette ole käynyt! lisäsi hän.\n\n-- Pitääkö minun välttämättömästi käydä joka päivä?\n\n-- Pitää!\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Minkätähden, minkätähden. Liisa katsoi surullisesti häneen ja\ntoisti: -- minkätähden, minkätähden.\n\nAdujew katsahti häneen. Mitä tämä on? kyyneleitä, hämmästystä, iloa,\nnuhteita. Hän on kalpea, hiukan laihtunut, silmät punaset.\n\n\"Vai niin! Siis jo!\" ajatteli Aleksander, \"en odottanut näin pian\".\nSitten hän purskahti suureen nauruun.\n\n-- Minkätähden? sanotte Te: Kuulkaa... jatkoi tyttö. Hänen silmissään\nvälähti jonkunmoinen päättäväisyys. Hän valmisti itseään nähtävästi\nsanomaan jotain tärkeätä, mutta samassa lähestyi heitä hänen isänsä.\n\n-- Huomiseksi, sanoi hän, huomenna täytyy minun puhua Teidän\nkanssanne; tänään niinä en voi: sydämmeni on liian täysi... Tuletteko\nhuomenna? Kuuletteko? Ettekö jätä meitä? Ettekö unhota?\n\nHän juoksi pois odottamatta vastausta.\n\nIsä katsoi häneen tarkasti, sitten Adujewiin ja pudisti päätään.\nAleksander katsoi ääneti hänen jälkeensä. Häntä melkein säälitti ja\nhäntä harmitti se, että huomaamatta oli saattanut tytön semmoiseen\ntilaan; veri ei kohonnut hänelle sydämmeen, vaan päähän.\n\n\"Hän rakastaa minua\", ajatteli Aleksander, ajaessaan kotia.\n\"Jumalani, kuinka tämä on ikävätä! kuinka ilettävää: nyt ei sovi tulla\ntänne enää tässä paikassa syö kala erinomaisesti... harmillista!\"\n\nMutta sisällisesti näytti hän kuitenkin, niinkuin hän ei olisi ollut\ntyytymätön, tuli iloiseksi ja lörpötteli yhtämittaa Kostjakowin\nkanssa.\n\nKohtelias mielikuvitus maalasi, ikäänkuin kiusalla, Liisan kuvan koko\nsuuruudessa, kauniit olkapäät, solakan vartalon, eikä unhottanut\njalkaakaan. Hänessä alkoi liikkua kummallinen tunne, taaskin juoksi\nkylmät väreet pitkin ruumista, mutta eivät päässeet sydämmeen saakka\n-- ja kuolivat. Hän tutki tämän tunteen alusta loppuun.\n\n\"Luontokappale!\" mumisi hän itsekseen, \"siis senlainen ajatus pyörii\nsinulla mielessäsi... vai niin! paljaat olkapäät, ruumis, jalka...\nkäyttää luottamusta, kokemattomuutta hyväkseen... vietellä... no\nniin, vietellä, mutta mitä siitä seuraa? -- Sama ikävä ja lisäksi\nomantunnon vaivoja, mutta mistä? Ei, ei! en salli, enkä saata\nhäntä... Oi, minä olen luja! Tunnen itsessäni olevan kyllin sielun\npuhtautta, sydämmen jaloutta. Minä en lankea tomuun -- en viettele\nhäntä\".\n\nLiisa odotti häntä koko päivän tyytyväisyyden vavistuksella, mutta\nsitten kouristi hänen sydäntänsä, hän pelkäsi, tietämättä itsekään\nmistä syystä, tuli surulliseksi ja melkein toivoi, ettei Aleksander\ntulisikaan. Kun määrätty tunti tuli, ei Aleksanderia kuulunutkaan,\nhänen kärsimättömyytensä muuttui uuvuttavaksi kaipaukseksi. Auringon\nviimeisten säteitten kanssa katosi toivo; hän rupesi itkemään.\n\nSeuraavana päivänä hän elpyi, oli aamusta iloinen, mutta illaksi\nalkoi sydäntä vaan kovemmin kirveltää, ollen toivon ja pelon välillä.\nEi hän taaskaan tullut.\n\nKolmantena, neljäntenä päivänä samaten. Mutta toivo vei häntä yhä\nrannalle: jos kaukana järvellä näkyy vene tahi rannalla välähtää\npari ihmisvarjoa, hän alkaa vavista, tulee voimattomaksi iloisen\nodottamisen taakasta. Huomattuaan, ettei veneessä olekaan niitä,\netteivät varjot olleetkaan heidän, antaa hän päänsä surullisesti\nvaipua ja entistään kovempi epätoivo painaa hänen sieluaan...\nHetken päästä taaskin pettävä toive kuiskaa hänelle lohduttavan\nlauseen viipymisestä -- ja sydän alkaa taaskin lyödä toivosta. Mutta\nAleksander viipyy juuri kun kiusalla.\n\nKerran kun Liisa istui entisellä paikallansa puun alla, puolisairaana\nja toivottomuus sydämmessään, kuului äkkiä suhinaa; hän kääntyi ja\nvapisi iloisesta peljästyksestä: hänen edessään seisoi Aleksander\nkädet ristissä.\n\nKyynelsilmin ojensi hän kädet Aleksanderille, eikä voinut pitkään\naikaan tointua. Adujew otti häntä innokkaasti kädestä kiinni ja\nsamaten katseli liikutuksen valtaamana kasvoihin.\n\n-- Te olette laihtunut! sanoi hän hiljaan, Te kärsitte?\n\nLiisa säpsähti.\n\n-- Te ette ole käynyt niin pitkään aikaan! vastasi tuohon Liisa.\n\n-- Oletteko minua odottanut?\n\n-- Minä? vastasi elävästi Liisa.\n\n-- Oi, jos Te tietäisitte... hän lopetti vastauksen kovalla\nkädenpuristuksella.\n\nMinä tulin sanomaan Teille jäähyväiset! sanoi Adujew ja pysähtyi,\ntarkastaakseen, mitä se vaikutti tyttöön.\n\nLiisa katsahti häneen peljästyksellä ja epäluulolla.\n\n-- Se ei ole totta, sanoi hän.\n\n-- Se on totta! vastasi Aleksander.\n\n-- Kuulkaa! alkoi Liisa puhua äkkiä arasti katsellen joka haaralle.\nÄlkää Jumalan tähden matkustako pois! Minä ilmoitan Teille\nsalaisuuden...\n\nTäällä voi isä nähdä meidät akkunoista: mennään meidän puutarhaamme,\nhuvihuoneesen... se on pellolle päin, minä saatan Teidät sinne.\n\nHe läksivät. Aleksander ei voinut irroittaa silmiään hänen\nolkapäistään, solakasta vyötäisestään ja tunsi ruumiissaan vilutaudin\ntapaista väristystä.\n\n\"Mitäpä siitä\", ajatteli hän astuessaan hänen jälessään, \"jos menen?\nMenenhän minä; vaan lystin vuoksi... katson, mitenkä heillä on\nsiellä, huvihuoneessa... onhan isä minua kutsunut; voisinhan minä\nmennä suoraan rehellisesti... minä olen viekotuksesta kaukana,\nJumal' avita, olenkin ja näytän sen toteen: näes, niinä tulin suotta\nsanomaan, että matkustan... vaikk'en matkusta minnekään! -- Ei, paha\nhenki! minua sinä et viekottele\". Mutta samassa näyttäytyi aivankuin\nKrilovin pirun poika, joka ilmestyi uunin takaa erakon luokse,\nkuiskasi hänellekin. \"Mutta mitä hyödytti tulla sanomaan sitä? Se ei\nollut ollenkaan tarpeellista; et olisi tarvinnut ollenkaan tulla,\nparin viikon päästä olisivat sinut unohtaneet...\"\n\nMutta Aleksanderista tuntui kuin hän olisi käyttäynyt\njalomielisesti, ilmestyessään itsensäkieltämis-kamppaukseen,\ntaistelemaan viekoituksen kanssa silmä vasten silmää. Ensimmäisenä\nitsensävoittamis-merkkinä oli suutelo, jonka hän anasti Liisalta,\nsitten hän syleili hänen vyötäistään, sanoi ettei hän matkusta\nmihinkään, että hän sen oli ainoastaan keksinyt koetellakseen häntä,\njos Liisa pitää rahtuakaan hänestä. Voiton lopettamiseksi lupasi\nhän huomenna tulla samaan aikaan huvihuoneesen. Kotia kulkiessaan\nmietiskeli hän tekoansa ja häntä vilutti ja kuumotti vuorotellen. Hän\noli mennä tainnoksiin pelosta; viimeinkin, päätti hän olla menemättä\nhuomenna -- mutta meni kuitenkin ennen määrättyä aikaa.\n\nOltiin elokuussa. Alkoi jo hämärtää. Aleksander lupasi tulla kello\nyhdeksän aikaan, mutta tulikin kahdeksan, yksin ja ilman onkea.\nHän hiipi kuni varas huvihuoneesen, milloin katseli pelokkaasti\nympärillensä milloin juoksi täyttä laukkaa. Mutta joku ennättikin\nennen häntä. Juoksi myöskin kiireesti, hengästyneenä huvihuoneesen ja\nistui sohvalle, pimeään nurkkaan.\n\nNäytti siltä kuin Aleksanderia olisi vahdittu. Hän aukasi hiljaan\noven, ollen kovassa mielenliikutuksessa varpaisillaan lähestyi hän\nsohvaa ja otti hiljaan kädestä -- Liisan isää. Aleksander säpsähti,\nperäytyi ja aikoi juosta pois, mutta vanhus sai hänet liepeestä\nkiinni ja pani väkisen istumaan vierelleen sohvalle.\n\n-- Herraseni, kuinka Te tänne poikkesitte? kysyi hän.\n\n-- Minä... tulin kalastamaan... mumisi Aleksander tuskin voiden\nliikuttaa huuliaan. Hampaat kalisivat suussa. Vanhus ei ollut\nollenkaan peloittava, mutta Aleksander niinkuin varas ainakin, joka\npahaa tehdessä on saatu kiinni, vapisi kuin vilutaudissa.\n\n-- Kalastamaan! toisti vanhus ivallisesti. Tiedättekö mitä se\nmerkitsee, kun kalastetaan sameassa vedessä. Aikoja sitten olen\npitänyt teitä silmällä ja nyt viimeinkin olen teidän perillenne\npäässyt; Liisani minä tunnen kapalosta saakka: hän on avosydämminen\nja hyvä, mutta Te; Te olette vaarallinen veijari...\n\nAleksander tahtoi nousta, mutta ukko pidätti häntä.\n\n-- Niin, herraseni, älkää pahastuko. Te tekeydyitte onnettomaksi\nja teeskennellen kartoitte Liisaa, viekottelitte hänet, ja kerran\nvarmana asiastanne tahdoitte käyttää tilaisuutta hyväksenne... Onko\ntämä hyvä työ? Miten minä Teitä nimittäisin?\n\n-- Minä vannon kunniani kautta, etten voinut aavistaa seurauksia...\nsanoi Aleksander, syvä vakuutus äänessään. Minä en tahtonut...\n\nVanhus oli ääneti.\n\n-- Voi olla niinkin! sanoi hän, voi olla ettette rakkaudesta, vaan\najanvietoksi panitte tyttöraukan pään pyörälle, aavistamatta itsekään\nmitä siitä seuraa; jos onnistuisi -- on hyvä, jos ei -- ei siitäkään\nväliä. Pietarissa löytyy paljon sellaisia velikultia... Tiedättekö\nmiten kohdellaan semmoisia vekkuleja?\n\nAleksander istui silmät maahan luotuina. Hänellä ei ollut voimia\npuolustaakseen itseään.\n\n-- Alussa minä ajattelin Teistä parempata, mutta minä olen erehtynyt,\nsuuresti erehtynyt! Näytitte niin hiljaiselta että oikein! Jumalan\nkiitos, että ajoissa ryhdyin... Kuulkaa: ei sovi aikaa menettää\nturhaa?; tyhmä tyttö voi millä hetkellä tahansa tulla tänne. Minä\npidin Teitä eilen silmällä. Hän ei saa nähdä meitä yhdessä: Te\nmatkustatte pois ja luonnollisesti ette palaja koskaan; hän arvelee,\nettä Te olette hänet pettänyt -- ja olkoon se hänelle läksynä\nvastaisuudessa. Mutta muistakaa, ettei Teitä olisi täällä koskaan,\nhakekaa itsellenne toinen kalastamispaikka muutoin... kyllä minä\nsaatan Teidät täältä silloin kaikessa ystävyydessä... Onneksenne,\nettä Liisa voi vielä katsoa minua suoraan silmiin, minä olen pitänyt\nhäntä kaiken päivää silmällä... muutoin ette lähtisi täältä tätä\ntietä... Hyvästi!\n\nAleksander tahtoi sanoa vielä jotain mutta ukko aukasi oven ja\nmelkein työnsi hänet ulos.\n\nMillaisessa tilassa Aleksander läksi -- tuomitkoon lukija, jos ei\nvaan hävetä olla hetkisen hänen asemassaan. Sankarimme silmistä\npurskahtivat kyyneleet, häpeän kyyneleet, raivosta epätoivosta\nitseensä...\n\n\"Minkätähden minä elän?\" sanoi hän ääneen. \"Ilettävä, kuolettava\nelämä... Mutta minä, minä... Ei! Jos minulla kerran ei ollut voimia\nvastustamaan viekoitusta... niin on minulla kuitenkin uskallusta\nlopettamaan tämän hyödyttömän, häpeällisen elämän...\" Nopein askelin\nlähestyi hän järveä. Se oli musta. Pitkin laineita juoksentelivat\njonkinlaiset pitkät, mielikuvituksen luomat, muodottomat varjot.\nRanta, jossa Aleksander seisoi, oli matala.\n\n-- Täällä ei voi edes kuolla! sanoi hän halveksien ja meni sillalle,\njoka oli sieltä noin sadan askeleen päässä. Aleksander nojasi\nkeskellä siltaa sen kaidepuita vastaan ja alkoi katsella veteen.\nAjatuksissaan otti hän jäähyväisiä elämältä, lähetti äidille\nhuokauksia, siunasi tätiä ja meikeinpä antoi Nadinkalle anteeksi.\nLiikutuksen kyyneleet juoksivat pitkin poskia... Hän peitti kasvot\nkäsillään... Ei ole varma mitä olisi tapahtunut ell'ei yht'äkkiä\nsilta olisi alkanut huojua hänen jalkojensa alla; hän katsoi\ntaakseen: Jumalani! Hän oli syvyyden reunalla: hänen edessään ammotti\nhauta: puolet sillasta erkani ja ui pois... pikku laivoja kulki\nohitse; vielä hetkinen -- ja hyvästi! Hän kokosi kaikki voimansa ja\nteki hurjan hyppäyksen... toiselle puolelle. Sinne hän jäi, veti\nsyvästi henkeä ja puristi kädellään sydäntään.\n\n-- Mitä herra, peljästyittekö? kysyi sillanvahti.\n\n-- Veikkoseni, olin vähällä pudota väliin, vastasi Aleksander\nvapisevalla äänellä.\n\n-- Herra varjelkoon! Kauankos siihen tarvitaan? sanoi vahti,\nhaukotellen. Toissa kesänä eräs laivamies putosi.\n\nAleksander meni kotia pidellen kädellä sydäntään. Silloin tällöin\npälyi hän taakseen katsellen järveä ja auaistua siltaa; vavistuksella\nkääntyi hän pois ja kiirehti askeleitaan.\n\nSillä välin puki Liisa itseään hyvin keikarimaisesti, ei ottanut\nmukaansa hoitajaa eikä isää ja istui joka ilta myöhäiseen yöhön puun\nalle.\n\nTulivat pimeät illat: hän odotti yhä; mutta ystäviä ei kuulunut eikä\nnäkynyt.\n\nTuli syksy. Keltaset lehdet putoilivat puista ja kylvivät rannan;\ntaivas oli alinomaa harmaa; kylmä tuuli puhalsi ja vihmoi. Rannat ja\njärvet kävivät tyhjiksi: eikä kuulunut iloisia lauluja, ei naurua,\nkaikuvia ääniä rannoilla; veneet ja laivat lopettivat kulkunsa. Ei\nyksikään hyönteinen surissut nurmella, ei yksikään lintu viserrellyt\npuussa; ainoastaan naakat ja varikset huudollaan herättivät\nsydämmessä kaihoa; kalakaan ei enää syönyt.\n\nMutta Liisa yhä vaan odotti: hänen täytyi kaikin mokomin saada puhua\nAleksanderin kanssa; ilmaista hänelle salaisuutensa. Hän istui vaan\naina penkillä lyhyt, ohkainen takki päällä. Hän oli laihtunut; silmät\nolivat menneet kuoppaan; huivilla olivat posket sidotut. Siinä\ntilassa tapasi isä hänet kerrata.\n\n-- Mennään pois, riittäköön jo täällä istuminen, sanoi hän rypistäen\nkulmakarvojaan ja vavisten kylmästä, katso, kätesi ovat ihan siniset,\nsinua viluttaa. Liisa kuuletko sinä? Mennään.\n\n-- Mihin?\n\n-- Kotia: tänään muutetaan kaupunkiin.\n\n-- Minkätähden? kysyi Liisa hämmästyksellä.\n\n-- Kuinka, minkätähdenkö? Syksy on tullut; me olemme ainoat, jotka\nvielä asumme maalla.\n\n-- Ah Jumalani! sanoi hän: -- täällä olisi talvellakin hyvä olla:\njäädään tänne.\n\n-- Mitä sinä vielä keksitkään! Joutavia, mennään!\n\n-- Odottakaa! sanoi Liisa rukoilevalla äänellä, kyllä vielä tulee\nonnen päivätkin.\n\n-- Kuule! vastasi isä taputtaen häntä poskelle ja osoittaen sitä\npaikkaa niissä ystävykset olivat onkineet: he eivät enää palaa...\n\n-- Eivät... palaa! toisti Liisa kysyväisellä, surullisella äänellä,\nojensi sitten isälle kätensä ja hiljaa pää painuksissa, meni hän\nkotia katsoen silloin tällöin taakseen.\n\nMutta Adujew ja Kostjakow kävivät aikoja sitten kalastamassa jossain\npäinvastaisella suunnalla.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVähitellen ennätti Aleksander unhottaa sekä Liisan että tuon ikävän\nkohtauksen hänen isänsä kanssa. Hän tuli taaskin rauhalliseksi,\nmelkeinpä iloiseksi ja nauroi usein ääneen Kostjakowin typerille\nsukkeluuksille. Häntä nauratti tämän ihmisen katsantotapa elämästä.\nHe tekivät pitempiä matkasuunnitelmia, aikoivat rakentaa jonnekin\njärven rannalle, jossa olisi paljon kaloja, tyllin ja eläisivät\nsiellä loput elon päivistä. Aleksanderin sielu alkoi taaskin upota\nrajoitettujen käsitteiden ja aineellisen olemisen mutaan. Mutta\nsallimus ei nukkunut ja hänen ei onnistunut upota kokonaan, siihen\nmutaan.\n\nSyksyllä hän sai tädiltä kirjelapun, jossa tämä pyytää kaikin mokomin\nsaattamaan häntä laulajaisiin, sillä setä ei ollut oikein terve.\nSinne oli tullut jokin Euroopan suuria taiteilijoita.\n\n-- Kuinka, laulajaisiin! sanoi Aleksander kovassa\nmielenliikutuksessa, laulajaisiin, taaskin tuonne ihmistulvaan,\nvaiheen ja teeskentelemisen parhaasen kultaloisteesen... en, minä en\nmene.\n\n-- Menkääpäs, niin tulee ehkä maksamaan ruplaa viisi, huomautti\nKostjakow.\n\n-- Piletti maksaa viisitoista ruplaa, sanoi Aleksander, minä antaisin\nmielelläni viisikymmentä, jos vaan ei tarvitseisi mennä.\n\n-- Viisitoista! huudahti Kostjakow lyöden kätensä yhteen. Voi niitä\nrosvoja! Piruja! Tulevat tänne meitä pettämään ja kokoomaan rahaa.\nKelvottomat ihmiset! Älkää menkö Aleksander Feodoritsh, sylkekää\nheille. Olisipa edes jonkinlainen kapine: voisi tuoda kotia, asettaa\npöydälle eli syödä; mutta tässä kun saa kuulla ainoastaan niu ja nau:\nmaksa sitten semmoisesta viisitoista ruplaa. Viidellätoista ruplalla\nvoi ostaa jo varsan.\n\n-- Viettääkseen illan hauskasti usein maksetaan enemmänkin, huomautti\nAleksander.\n\n-- Viettääkseen illan hauskasti! Tiedättekö mitä: mennään saunaan,\nniin vietämme illan mainiosti. Joka kerta kun minun tulee ikävä,\nmenen minä sinne -- ja sielläkös on hyvä olla, kun menee noin kuuden\najoissa, niin tulee pois kahdentoista, siellä saa sekä lämmitellä ja\nruumistaan hioroskella, sattuu välistä että saa tehdä jonkin hauskan\ntuttavuuden: sattuu tulemaan pappismies, tahi kauppias, tahi upseeri;\nalkavat puhua kaupoista, tahi maailmaa lopusta... mieli ei tee sieltä\nlähteä pois. Kaikkiaan maksaa saunamatka kuusikymmentä kopekkaa\nmiehestä! -- Eivät tiedä missä illan viettää!\n\nMutta Aleksander meni kuitenkin. Huokauksella veti hän hännystakin,\njota ei ollut moneen aikaan pitänyt päällään, veti valkoset\nhansikkaat käteensä.\n\n-- Hansikkaat viisi ruplaa -- siis yhteiseen kaksikymmentä? laski\nKostjakow, ollessaan läsnä Aleksanderin pukeutuessa.\n\n-- Kaksikymmentä ruplaa heittää noin vaan yhdestä illasta: vielä\npitää olla kuulemassa mokomaa kummaa!\n\nAleksander oli kokonaan vieraantunut pukemasta itseään kunnollisesti.\nAamupäivällä kävi hän virastossa puettuna ikivanhaan virkatakkiin,\niltapäivällä oli hän taaskin vanhassa takissa tahi palttoossa.\nHänestä oli outoa olla hännystakissa. Siinä oli ahdasta, tässä oli\njotain vailla, kaulaa varisti liiaksi atlassinen kaulahuivi.\n\nTäti otti hänet ystävällisesti ja kiitollisuuden tunteella vastaan\nsiitä, että Aleksander oli päättänyt jättää erakkoelämänsä hänen\ntähtensä, mutta ei puhunut sanaakaan hänen elämäntavastaan ja\ntoimistaan.\n\nHaettuaan salissa paikan Lisaveta Aleksandrownalle, Adujew nojasi\npylvästä vastaan, jonkin hartevan miehen varjossa ja alkoi siellä\nikävöidä. Hän haukotteli hiljaa käteensä, mutta ei ennättänyt panna\nsuutaan kiinni, niin kajahti huumaavat käsien taputukset, jotka\ntervehtivät taiteilijaa. Aleksander ei edes katsonut häntä.\n\nSoitettiin etusoitto. Muutaman minuutin kuluttua alkoi orkesteri\nvai'eta. Sen viimeisille sävelille yhtyi tuskin kuuluvia toisia\nsäveleitä, alussa rohkeita, leikillisiä, juuri kuin olisivat\nmuistuttaneet lapsuuden leikkejä: kuului aivankuin lasten ääniä,\npauhuisia, iloisia; sitten säveleet muuttuivat tasaisemmiksi,\nmiehekkäämmiksi; tuntui kuin ne olisivat nuorukaisen huolettomuutta,\nuskallusta, elämän ja voimien kyllyyttä esittäneet. Sitten\ntulvailivat, hiljemmin aivan kuin olisivat ilmaisseet hellän\nrakkauden tunnustuksen, sydämmellisen keskustelun ja vähitellen\ntullen heikommiksi sulivat yhteen intohimoiseen kuiskeesen ja\nhuomaamatta vaikenivat...\n\nEi kukaan uskaltanut liikahtaa. Ihmisjoukko oli kuin kuollut\näänettömyydestä. Vihdoinkin pääsi jokaiselta kuin yhdestä suusta ah!\nja kuului kuiskeena ympäri salia. Ihmisjoukko alkoi liikkua, mutta ei\naikaakaan, niin säveleet heräsivät uudestaan, kuuluivat crescendona,\nvirtana ja hajosivat sitten tuhansina putouksina, hypiskelivät\nahdistaen toinen toistaan. Niissä pauhasi kuin mustasukkaisuuden\nsoimaukset, kiehui intohimon raivot; korva ei ennättänyt saada niitä\nkiinni, -- ja äkkiä ne keskeytyivät, kuin ei olisi enää riittänyt\nkoneella voimia, eikä ääntä. Jousen alta alkoi tulla synkkiä ääniä,\njotka loppuivat kipeään, pitkään huokaukseen. Sydäntä repi: säveleet\nlauloivat aivankuin petollisesta rakkaudesta ja toivottomasta\nkaihosta. Kaikki ihmis-sielun kärsimykset ja surut kuuluivat niistä.\n\nAleksander vapisi. Hän nosti päätään ja katsoi kyyneleiden läpi\nnaapurinsa olkapään ylitse. Laihallainen saksalainen, joka oli\nkumartunut koneen yli, seisoi tulvan edessä ja mahtavana hallitsi\nsitä. Lopetettuaan, pyyhkäsi hän välinpitämättömästi nenäliinalla\nkätensä ja otsansa. Salissa kuului ulvominen ja hirmuinen käsien\ntaputus. Ei aikaakaan niin tämä taiteilija taipui vuorostaan tulvan\nedessä ja alkoi nöyrästi kumarrella ja kiittää.\n\n\"Hän kumartaa sille\", ajatteli Aleksander, katsellen orjamaisesti\ntätä tuhannen päistä vesikäärmettä, hän, joka on niin paljon ylempänä\nheitä!\n\nTaiteilija nosti jousta -- ja silmänräpäyksessä kaikki vaikeni.\nLiikkuva ihmistulva liittyi taaskin yhteen liikkumattomaan ruumiisen.\nKuului toisia säveliä, yleviä, juhlallisia; näistä sävelistä\nkuuntelijan selkä suoriutui, pää kohosi, nenä nousi pystyyn: ne\nherättivät sydämmessä ylpeyttä, synnyttivät kunnian unelmia.\nOrkesteri alkoi, humisevasti toistaa, niinkuin tulvan kaukaista\nhuminaa, kansan rukousta...\n\nAleksander kalpeni ja antoi päänsä vaipua alas. Nämät säveleet\nmuistuttivat hänelle kuin kiusalla, kertoivat hänelle selvästi\nmenneen, koko hänen katkeran ja petetyn elämänsä.\n\n-- Katsokaa millaiselta tuo näyttää! sanoi joku, osoittaen\nAleksanderia, minä en ymmärrä kuinka saattaa tuolla tavalla paljastaa\nitsensä: minä olen kuullut Papagenan, mutta minulla ei liikahtanut\nyksikään kulmakarva.\n\nAleksander kirosi sekä tädin kutsumista että taiteilijaa ja kaikkein\nenemmän kohtaloa, joka ei antanut hänen unohtua.\n\n\"Mitä varten? Mikä tarkoitus sillä on?\" ajatteli hän. \"Mitä se tahtoo\nminusta oikeastaan? Minkätähden se muistuttaa voimattomuuttani,\nmenneen ajan hyödyttömyyttä, jota ei kumminkaan voi palauttaa?\"\n\nSaatettuaan tädin kotia, tahtoi hän mennä pois oinaan kotiinsa, mutta\ntäti pidätti häntä kädestä.\n\n-- Ettekö todellakaan poikkea? kysyi hän nuhtelevaisesti.\n\n-- En.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Nyt on jo myöhäistä; joskus toiste.\n\n-- Ja Te voitte minulta tätä kieltää?\n\n-- Teiltä vielä enemmän kuin muilta. -- Mistä syystä?\n\n-- Kestäisi niin kauan puhua. Hyvästi.\n\n-- Kuulkaa Aleksander, ainoastaan puoli tuntia, ei enempää. Jos\nkiellätte, niin se osoittaa, ettei Teillä ole koskaan ollut\nhitusenkaan verran ystävyyttä minua kohtaan.\n\nHän pyysi niin tunteellisesti, niin vakuutuksella, ettei Aleksander\nvoinut kieltää, ja hän seurasi Lisaveta Aleksandrownaa pää alla päin,\nPiotr Ivanitsh oli toimitushuoneessaan.\n\n-- Aleksander, olenko minä todellakin ansainnat Teiltä ainoastaan\nylenkatseen? kysyi Lisaveta Aleksandrowna, saatuaan hänet istumaan\nkamiinin viereen.\n\n-- Te erehdytte, ei tämä ole ylenkatsetta, vastasi hän.\n\n-- Mitä se on? Miksi tätä nimittäisin: kuinka monta monituista kertaa\nminä olen kirjoittanut Teille kutsunut Teitä luokseni, mutta Te ette\ntullut, lopulta ette vastannut enää kirjeisini.\n\n-- Ei se ole ylenkatsetta.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Ei mitään! sanoi Aleksander huokauksella. -- Hyvästi, ma tante.\n\n-- Odottakaa! Mitä minä olen Teille tehnyt? Mikä Teidän on,\nAleksander? Miksi Te olette tuollainen? Minkätähden Te olette\nvälinpitämätön kaikesta, ette käy missään, oleskelette semmoisessa\nseurassa, joka on Teille sopimaton?\n\n-- Ilman vaan, ma tante; tämmöinen elämäntapa minua miellyttää; tällä\ntavalla on niin rauhallista elää: se on minulle sopivaa...\n\n-- Teille sopivaa? Mitä Te löydätte järjellenne ja sydämmellenne\nsemmoisessa elämässä, semmoisten ihmisten kanssa?\n\nAleksander nyökäytti päätään.\n\n-- Te teeskentelette Aleksander; Te olette jostain kovin loukattu ja\nolette vaiti. Ennen aina löysitte jonkun, jolle uskoitte huolenne,\ntiesitte löytävänne lohdutusta tai ainakin osanottoa. Eikö Teillä ole\nenään ketään?\n\n-- Ei!...\n\n-- Ettekö usko kenellekään?\n\n-- En.\n\n-- Ettekö koskaan muistele äitiänne... hänen hyväilyjään?... eikö\nTeidän ole muistunut mieleenne, että kenties joku Teitä täälläkin\nrakastaa, vaikk'ei kohta niinkuin hän, niin ainakin sisaren tavalla\ntahi enemmänkin, ystävän?\n\n-- Hyvästi ma tante! sanoi hän.\n\n-- Hyvästi. Aleksander: minä en tahdo Teitä kauemmin pidättää,\nvastasi täti. Hänelle nousi kyyneleet silmiin.\n\nAleksander oli jo ottanut hatun, mutta pani sen pois ja katsoi\nLisaveta Aleksandrownaan.\n\n-- En, minä en voi paeta Teitä: voimia ei riitä minulla, sanoi hän.\nMitä Te teette minulle?\n\n-- Olkaa vaikka yksi hetkinen entinen Aleksander. Kertokaa, uskokaa\nminulle kaikki...\n\n-- Niin, minä en voi olla ääneti Teidän edessänne: sanon Teille\nkaikki, mikä sieluani painaa, sanoi hän.\n\n-- Te kysytte minkätähden minä piillyn ihmisiltä, miksi olin kaikelle\nvälinpitämätön, miksi en tahdo edes Teitä nähdä?... Miksi? Tietäkää,\nettä elämä on aikoja sitten tullut minulle vastenmieliseksi, minä\nolen valinnut itselleni sellaisen viran, missä minä huomaan elämää\nvähemmän. Minä en tahdo enkä hae muuta kuin rauhaa ja sielun unta.\nMinä olen tullut tuntemaan elämän kaiken tyhjyyden ja ja halveksin\nsitä syvästi. Se, joka on elänyt ja ajatellut, se ei voi olla\nsielussaan halveksimatta ihmisiä. Toimet, hommat, huolet, huvit --\nkaikki ovat minua kyllästyttäneet. Minä en pyri mihinkään, enkä hae\nmitään; minulla ei ole päämaalia, sillä jos mikä houkuttelisikin\nja pääsisi sen perille -- niin huomaa, että se on ainoastaan\nnarrikuva. Riemut ovat minut jättäneet; minä olen niille kylmennyt.\nSivistyneessä maailmassa ja semmoisten ihmisten seurassa, huomaan\nminä tuntuvammin elämän varjopuolet, mutta kotonani yksinäni\nkaukana ihmistulvasta olen minä kuin kovettunut; tapahtukoon mitä\ntahansa tässä unessa -- minä en huomaa ihmisiä enkä itseäni. Minä\nen tee mitään, en huomaa vieraita enkä omia tekojani -- minä olen\nrauhallinen... minusta on kaikki yhdentekevää: onnea ei voi olla\nolemassa, ja onnettomuus ei minua notkistuta...\n\n-- Tämä on kauheata, Aleksander, sanoi täti, tällä ijällä olla niin\nkylmä kaikelle...\n\n-- Mitä Te ihmettelette, ma tante? Vapautukaa vaan hetkeksi tuosta\nahtaasta horisontista, johon olette telkitty, katsokaa elämää,\nmaailmaa: mitä ne ovat? Mikä tänään on suurta, on huomenna arvotonta;\nmitä halusi eilen, siitä ei tänään välitä; eilinen ystävä on tänään\nvihollinen. Maksaako vaivaa ruveta turhasta puuhaamaan, rakastamaan,\nluottamaan, riitelemään, sopimaan, sanalla sanoen, elämään. Eikö\nole paljon parempi antaa järjen sekä sydämmen nukkua? Minä nukun,\nsentähden en juuri käykään missään ja erittäinkin teillä... Minä olin\njo kokonaan nukkunut, mutta Te herätitte sekä järjen että sydämmen ja\ntyönnätte niitä taaskin syvyyteen. Jos tahdotte nähdä minut iloisena,\nterveenä, kenties elävänäkin, niin antakaa minun olla siellä, missä\nolen nyt. Antakaa noitten mielenliikutusten rauhoittua; antaa\nunelmien asettua, antaa järjen kokonaan jäykistyä, sydämmen kivettyä,\nsilmien tottua pois kyyneleistä, huulten hymystä -- ja sitten, vuoden\ntahi kahden perästä minä tulen Teidän luuksenne valmiina kaikkiin\nkoetuksiin; silloin ette voi millään keinolla herättää minua, vaan\nnyt...\n\nHän teki epätoivon liikkeen.\n\n-- Katsokaa, Aleksander, keskeytti täti nopeasti, Te muutuitte\nyhdessä ainoassa minutissa: Teillä on kyyneleet silmissä; Te olette\nvielä entinen: älkää teeskennelkö, älkää pidättäkö tunnetta, antakaa\nsille valtaa...\n\n-- Mitä varten?# Minä en tule siitä paremmaksi; minä tulen vaan\nenemmän kärsimään. Tämä ilta on tehnyt minut mitättömäksi omissa\nsilmissäni. Minä ymmärsin selvään, ettei minulla ole oikeutta\nsyyttää ketään surussani. Olen itse turmellut elämäni. Minä olen\nuneksinut kunniaa ja Jumala tiesi mitä, ja ylenkatsoin toimeni;\nolen turmellut, vaatimattoman kutsumukseni enkä voi enää parantaa,\nmennyttä: myöhäistä! Minä olen paennut ihmistulvaa, olen sitä\nhalveksinut, -- mutta tuo saksalainen, syvällä, vahvalla sielullaan\nja runollisella luonteellaan, ei luovu maailmasta eikä pakene\nihmistulvaa: hän ylpeilee sen käsien taputuksista. Hän ymmärtää, että\nhän on tuskin huomattu rengas loppumattomassa ihmiskunnan ketjussa;\nhän tietää kaikki, mitä minäkin tiedän: kärsimykset ovat hänelle\ntutut. Kuulitteko kuinka hän kertoi sävelillä koko elämän: sen ilot,\nsurut, onnen, sielun tuskat? Hän käsittää sen. Kuinka halvaksi ja\nmitättömäksi minä tulin tänään omissa silmissäni kaikkine suruineni\nja kärsimyksineni! Hän herätti minussa katkeran käsityksen, että minä\nolen ylpeä -- vaikka olen voimaton... Ah, miksi Te kutsuitte minua?\nHyvästi, antakaa minun mennä.\n\n-- Kuinka minä olen syyllinen, Aleksander? Olenko minä todellakin\nherättänyt Teissä katkeran tunteen -- minä?...\n\n-- Siinä se pula onkin! Teidän enkelinkaltaiset, hyvät kasvonne, ma\ntante, yksinkertaiset lauseet, ystävällinen käden puristus -- kaikki\ntämä saattaa, minut rauhattomaksi ja liikuttaa minua: minä tahtoisin\nitkeä, tahtosin taaskin elää, taistella... mutta mitä varten?\n\n-- Kuinka? Mitä vartenko? Jääkää ainaiseksi meidän luoksemme; ja\njos pidätte, että olen vähääkään ansainnut Teidän ystävyyttänne,\nniin varmaan löydätte lohdutuksen muualtakin; en minä ole yksin\ntämmöinen... kyllä Teille muutkin arvon antavat.\n\n-- Te luulette tämän aina lohduttavan minua? Luuletteko minun uskovan\ntuota hetkellistä surkuttelemista? Te olette sanan täydellisessä\nmerkityksessä -- nainen; Te olette luodut iloja varten, miehen\nonneksi; mutta voiko tuohon onneen luottaa? Voiko mennä takaukseen,\nettä se on kestävää, ettei sallimus tänään tahi huomenna käännä\nnurin tuota onnellista elämää? Siinä on kysymys! Voiko uskoa mitään\ntahi ketään, itseäänkään? Eikö ole parempi, elää ilman toiveita ja\nmielenliikutuksia, ei odottaa mitään, eikä hakea iloa, sitten ei ole\nmitään tappioita itkettävänä?...\n\n-- Sallimusta ette missään voi paeta, Aleksander: siellä missä nytkin\nolette, se tulee Teitä vainoamaan...\n\n-- Se on totta, mutta siellä ei ole sallimuksella mitään\nilvehtimistä, enemmän minä ilvehdin sen kanssa: usein sattuu, että\nkala pääse irti ongesta juuri silloin kuin ojentaa käden, milloin\ntaas rupeaa satamaan, kun on mennyt ulos kaupungista tahi ilma on\nkaunis, mutta silloin ei itseään haluta mennä... se on niin hassua...\n\nLisaveta Aleksandrownalla ei ollut enään mitään vastaan sanottavaa.\n\n-- Kun naitte... tulette rakastamaan... sanoi hän epäröivästi.\n\n-- Nain! Mitä vielä! Luuletteko tosiaan, että uskoisin onneni\nnaiselle, vaikka häntä rakastaisinkin, mikä myöskään ei voi tapahtua?\nLuuletteko tosiaan, että minä viitsisin ruveta semmoisiin puuhiin\nnimittäin tekemään naista onnelliseksi? Ei, minä tiedän, että\npettäisimme toisiamme ja tulisimme petetyiksi. Setä Piotr Ivanitsh ja\nkokemus ovat minua opettaneet...\n\n-- Piotr Ivanitsh! niin, hän on suuresti syyllinen! sanoi Lisaveta\nAleksandrowna huokauksella. Mutta Teillä oli vapaus olla häntä\nkuuntelematta... niin olisitte onnellinen avioliitossa...\n\n-- Kyllä, siellä maalla; mutta nyt... Ei, ma tante, avioliitto ei\nole minua varten. Minä en voisi enää teeskennellä, jos lakkaisin\nrakastamasta ja onneni loppuisi siihen; en voisi olla näkemättä\nettä vaimoni teeskentelisi; tulisi viekastelemaan, niinkuin\nviekastelevat... esimerkiksi Te ja setä...\n\n-- Mekö? kysyi hämmästyen sekä peljästyen Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Niin, Te! Sanokaa, oletteko sillä tavoin onnellinen kuin olitte\nmuinoin uneksinut?\n\n-- En ole sillä tavalla kuin olin uneksinut... vaan olen toisella\ntavalla, olen järjellisemmin, ehkä enemmänkin -- eikö se ole\nsamantekevää?... vastasi sekavasti Lisaveta Aleksandrowna: -- Tekin\ntulisitte...\n\n-- Järjellisemmin! Ah, ma tante, älkää Te puhuko: se tuntuu niin\nsedältä! Kyllä minä tunnen tuon hänen tapaisensa onnen; järjellisempi\nse on kyllä, mutta onkohan se suurempi? Hänellähän on kaikki vaan\nonnea, onnettomuutta ei ole olemassakaan, Jumalan haltuun! Ei! minun\nelämäni on pohjaan saakka ammennettu; minä olen väsynyt, olen uupunut\nelämään...\n\nMolemmat olivat ääneti. Aleksander katseli hattua; täti mietiskeli,\nmillä keinolla saisi häntä jäämään.\n\n-- Entäs Teidän lahjanne! sanoi hän äkkiä elävästi,\n\n-- Oh, ma tante! Että viitsitte pilkata minua! Oletteko unhottanut\nvenäläisen sananlaskun: makaavaa ei lyödä. Minulla ei ole lahjoja,\nkerrassaan ei ole. Minulla on tunnetta, oli tulinen pää; unelmat\npidin luomiskykynä ja kirjoittelin. Ei tästä ole pitkää aikaa,\nsittenkun löysin yhtä ja toista noista entisistä synneistäni, luin\nniitä -- itseäni rupesi naurattamaan. Setä oli oikeassa, kun pakoitta\nminua polttamaan kaikki mitä oli. Ah, jos minä voisin saada takaisin\nmenneen ajan. En käyttäisi sitä sillä tavalla.\n\n-- Älkää puhuko loppuun asti! sanoi hän. Jokaiselle meistä on\nlähetetty oma raskas ristimme.\n\n-- Kenellä on risti? kysyi Piotr Ivanitsh, astuen huoneesen. -- Hyvää\npäivää, Aleksander! Sinullako vai mitä?\n\nPiotr Ivanitsh oli koukistunut ja astui tuskin voiden nostaa\njalkojaan.\n\n-- Ei semmoinen kuin sinä luulet, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, minä\npuhun raskaasta rististä, jota Aleksander kantaa...\n\n-- Mitä hän vielä kantaa? kysyi Piotr Ivanitsh, laskeutuessaan\nsuurimmalla varovaisuudella nojatuoliin. -- Oh sitä kipua! Onpa tämä\nvasta rangaistus!\n\nLisaveta Aleksandrowna auttoi häntä istumaan, pani selän taakse\ntyynyn ja jalkojen alle siirsi pallin.\n\n-- Mikä Teitä vaivaa, setä? kysyi Aleksander.\n\n-- Näetkös: kannan raskasta ristiä! Voi ristiluitani! Tämä on tosiaan\nristi: olen palvellut itseni siihen arvoon! Voi Jumalani!...\n\n-- Minkätähden sinä istut niin paljon! tunnethan sinä ilmanalan\ntäällä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tohtori on määrännyt sinut\nenemmän astumaan, mutta et sitä tee; aamupäivät kirjoitat ja illat\npelaat korttia.\n\n-- Pitäisikö minun ruveta suu selällään käymään pitkin katuja ja\nkuluttamaan aikaa?\n\n-- Olet saanut rangaistuksesi.\n\n-- Siitä ei pääse minnekään jos aikoo tehdä työtä. Kenellä\nei kivistä, vistiluita? Tämä on melkein toimeliaan ihmisen\nkunniamerkkinä... ai! Et saa selkääni notkistumaan. No mitä sinä\ntoimit, Aleksander?\n\n-- Samaa mitä ennenkin.\n\nVai niin! Sinun ristiluitasi ei tule kivistämään. Tämä on tosiaan\nihmeellistä!\n\n-- Mitä sinä ihmettelet: etkö itse ole osaksi syyllinen, että hänestä\non tullut semmoinen... sanoi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Minäkö? Sepä on hauskaa kuulla! minä olen häntä laiskuuteen\nopettanut!\n\n-- Aivan oikein, setä, Teidän ei tarvitse ihmetellä, sanoi\nAleksander, Te olette auttanut asianhaaroja suuresti tekemään minusta\nsellaisen kuin nyt olen, mutta minä en syytä Teitä. Minä olen itse\nsyyllinen, kun en osannut tahi, oikeimmin sanottu, en voinut käyttää\nhyväkseni Teidän läksytyksiänne, niinkuin olisi pitänyt, sillä minä\nen ollut valmistettu niihin. Te olette kenties osaksi syyllinen\nsiihen, että ymmärsitte ensimmäisestä hetkestä minun luonteeni ja\ntahdoitte muodostaa sen uudestaan; kokenut ihminen kun olette, olisi\nTeidän pitänyt nähdä sen olevan mahdotonta... Te herätitte minussa\ntaistelon kahdesta katsansotavasta elämään, ettekä voinut sovittaa\nniitä: mitä siitä tuli? Kaikki on minussa muuttunut epäilykseen,\njonkinlaiseen sekasotkuun.\n\n-- Voi ristiluitani! vaikeroi Piotr Ivanitsh. -- Sekasotku! --\nSekasotkustahan minä tahdoin tehdä jotakin.\n\n-- Niin! Mutta mitä Te teitte? Esititte minulle elämän mitä\nilkeimmässä paljaudessaan -- ja missä ijässä? Silloin kuin minun\nolisi pitänyt tuntea ainoastaan sen valoisa puoli.\n\n-- Se on, minä koetin esittää sinulle elämän sellaisena kuin se\non, ettet olisi saanut päähäsi semmoista, mitä ei ole olemassa.\nMuistan vielä millaisena herrana sinä sieltä tulit: täytyihän minun\nvaroittaa, ettei täällä sovi sellainen olla. Minä olen varoittanut\nsinua vaan monista hullutuksista ja virheistä: ellei minua olisi\nollut olemassa, niin olisit tehnyt niitä vielä enemmän.\n\n-- Ehkä. Mutta Te olette päästänyt yhden näkyvistä, setä: onnen.\nTe olitte unhottanut, että ihminen on onnellinen ainoastaan\nharhaellessaan, unelmissaan ja toiveissaan; todellisuus ei ole\nonnellinen...\n\n-- Mitä joutavia sinä lörpöttelet! Tuon mielipiteen toit sinä\nsuoraan Aasian rajalta: Europassa ei enää uskota semmoisia, Unelmat,\nleikkikalut, valhe -- kaikki nuo ovat naisille ja lapsille soveliaat,\nmutta miehen tulee, pitää tietää asia sellaisena kuin se on. Sinun\nmielestäsi se on pahempaa, kuin tulla petetyksi?\n\n-- Niin, sanokaa, setä, mitä vaan tahdotte, mutta onni on kuitenkin\nyhdistetty harhaluuloista, toiveista, luottamuksesta ihmisiin,\nuskosta omaan itseensä, sentähden kun rakkaudesta ja ystävyydestä...\nTe olette väittänyt minulle, että rakkaus on tyhjänpäiväinen,\nturhamainen tunne, että on helppo ja vieläpä parempikin elää ilman\nsitä; että intohimoisesti rakastaminen ei ole mikään ansio, sillä ei\npääse luontokappaletta edemmäs...\n\n-- Muistele millä tavoin sinä tahdoit rakastaa: sepustelit huonoja\nrunoja, puhuit outoa kieltä, niin että kuolettavasti kyllästytit\nminut tuolla... Grunjako se oli? Luuletko semmoisella voivasi naista\nkiinnittää itseesi?\n\n-- Milläs sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna kuivasti.\n\n-- Voi miten pistää ristiluihin! vaikeroi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Sitten Te mätitte, jatkoi Aleksander, ettei syvää mieltymystä ja\nsopusointua ole olemassakaan, että on vaan tottumus...\n\nLisaveta Aleksandrowna katsoi ääneti ja syvästi mieheensä.\n\n-- Se on, näetkös, minä sanoin sinulle senvuoksi... että... sinä...\ntuota noin... voi, voi ristiluitani!\n\n-- Te puhuitte semmoista, jatkoi Aleksander, kaksikymmenvuotiselle\npojalle, jonka mielestä rakkaus on kaikki -- jonka toiminta, päämäärä\n-- yhä pyörii tämän tunteen ympäri: sillä hän voi pelastua tahi\nturmeltua.\n\n-- Ihan niinkuin olisit syntynyt pari sataa vuotta takaperin! mutisi\nPiotr Ivanitsh. Sinun pitäisi elämän satukeisarien valtakunnassa.\n\n-- Te olette selittänyt minulle, sanoi Aleksander, rakkauden,\nvalheen, petoksen, kylmenemisen teorian... mitä varten? Minä tiesin\ntuon kaiken jo ennen kuin aioin rakastaa; mutta rakastaen minä\njo tutkistelin rakkautta, niinkuin oppilas tutkistelee ruumista\nprofessorin johdolla ja ruumiin kauneuden sijassa näkee ainoastaan\njäntereitä ja hermoja...\n\n-- Ei se kuitenkaan estänyt sinua olemasta melkein hassuna tuon...\nmikä hänen nimensä onkaan?... Dashinka vai mikä?\n\n-- Kyllä; mutta Te ette antanut minun pettyä: minä kyllä olisin\nhuomannut Nadinkan petoksesta onnettoman sattumuksen ja olisin\nodottanut niin kauan, kunnes ei olisi ollut tarvis rakkautta, mutta\nTe ennätitte tulla esille teorianne kanssa ja näytitte minulle,\nettä se on yleinen järjestys -- niin minä jo kahdenkymmenen viiden\nvanhana olin kadottanut luottamuksen onneen ja elämään ja vanhetuin\nsielun puolesta, Ystävyyden Te sysäsitte luotanne, kutsuitte sitäkin\ntottumukseksi; kutsuitte itseänne, senkin varmaan leikillä, paraaksi\nystäväkseni, luultavasti sentähden kun ennätitte todistaa minulle,\nettei ystävyyttä ole olemassa.\n\n-- Piotr Ivanitsh kuunteli ja silitteli toisella kädellä selkäänsä.\nHän sanoi vastaan hyvin huolettomasti, aivankuin semmoinen ihminen\njoka yhdellä sanalla voi kukistaa kaikki syytökset.\n\n-- Ystävyydenkin sinä käsitit hyvin, sanoi hän, sinä vaadit ystävältä\nsamanlaista kometiaa, jota muinaisina aikoina kerrotaan kahden hullun\npelänneen... kutka ne olivatkaan?... joista toinen jäi panttiin,\nsiksi aikaa kuin ystävä kävi tervehtimässä... Mitä jos kaikki sillä\ntavalla tekisivät, niin olisihan silloin koko maailma hulluinhuoneena!\n\n-- Minä olen rakastanut ihmisiä, jatkoi, Aleksander: -- luotin niiden\nansioihin, hain heissä veljiä, aukasin niille tulikuuman syleni.\n\n-- Olikin hyvin tarpeellista! Kyllä muistan syleilyjäsi, keskeytti\nPiotr Ivanitsh, sinä kyllästytit minut tarpeeksi asti niillä.\n\n-- Mutta Te näytitte minulle, mitä ne maksavat. Sen sijaan että\nTeidän olisi pitänyt ohjata sydäntäni luottamukseen, opetitte Te\nminua tunnottomasti valikoimaan, tarkastamaan ja varomaan ihmisiä:\nminä olen heitä tarkastellut -- enkä pidä heistä enää!\n\n-- Kuka sinua voi ymmärtää! Sinä olet semmoinen hätikkö: minä\narvelin, että sinä siitä olisit tullut vaatimaan niiltä vähemmin.\nMinä tunnen heitä kyllä, mutta en minä heitä vihaa...\n\n-- Rakastatko sinä ihmisiä? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Olen niihin... tottunut.\n\n-- Tottunut! toisti yksitoikkoisesti Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Hänkin olisi niihin tottunut, sanoi Piotr Ivanitsh: -- mutta hän\noli jo ennen maalla kovasti turmeltu tädin kautta ja keltaisilla\nkukkasilla, sentähden hän kehittyykin niin vitkalleen.\n\n-- Sitten minä uskoin itseäni, aloitti taaskin Aleksander,\n\n-- Te osoititte minulle, että olen huonompi muita -- minä rupesin\nitseänikin halveksimaan.\n\n-- Jos sinä tarkastelisit asiaa kylmäkiskoisemmin, niin olisit tullut\nnäkemään, ettet ole huonompi etkä parempi muita, jota minä oikeastaan\nvaadinkin sinulta: silloin et olisi halveksinut muita, etkä\nitseäsikään, olisit vaan rauhallisempana kantanut ihmisten hulluudet\nja olisit huomaavaisempi omaisiasi kohtaan. Minä, näetkös, tiedän\noman arvoni, nähdessäni etten ole hyvä, mutta tunnustan kuitenkin\nitserakkauteni, että rakastan kuitenkin itseäni.\n\n-- Vai niin! Tässä kohden rakastat, vaan et ole tottunut! huomautti\nkylmästi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Voi ristiluitani! oihki Piotr Ivanitsh.\n\n-- Vielä viimeksi lopetitte Te yhdellä ainoalla iskulla, varomatta,\nsäälimättä hajoititte parhaimman unelmani: luulin näet itsessäni\nlöytyvän kipinän runolahjaa; Te osoititte miilulle armotta, etten\nminä ole luotu kauneuden uhripapiksi; kipeästi repäsitte minulta\nraiskan sydämmestäni ja tarjositte minulle toimen, joka oli\nvastenmieleinen. Ilman Teitä minä kirjoittelisin...\n\n-- Ja olisit tunnettu lahjattomana kirjailijana, keskeytti Piotr\nIvanitsh.\n\n-- Mitä minulla olisi yleisön kanssa tekemistä? Minä hommasin oman\nitseni tähden, vastoin käymiseni olisin minä pitänyt ilkeyden,\nkateuden, pahansuomisen johdosta tulleiksi, vähitellen olisin\ntottunut siihen ajatukseen, ettei ole kirjoittaminen tarpeellista ja\nolisin itse ryhtynyt muuhun toimeen. Mitä Te sitten ihmettelette,\nettä minä, saatuani kaikki tietää, lannistuin?...\n\n-- No, mitä nyt sanot? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Ei minua haluta puhuakaan: mitä tuommoiseen joutavaan vastaa?\nMinä olen muka syyllinen kun sinä tänne tullessasi kuvittelit täällä\nolevan keltaisia kukkia kaikkialla, rakkautta ja ystävyyttä; etteivät\nihmiset teekään muuta kuin kirjoittavat runoja, toiset kuuntelevat\nniitä ja ani harvoin, vaihtelevaisuuden vuoksi, ryhtyvät proosaan?...\nMinä olen sinulle osoittanut, että ihmisen pitää ylipäänsä\njokapaikassa ja erittäinkin täällä tehdä työtä, tehdä paljon työtä,\nristiluiden kipuun asti... keltaisia kukkia ei ole olemassa, on\nainoastaan arvonimiä, rahaa: nämät ovat paljon edullisempia! Sitä\nminä olen tahtonut sinulle näyttää toteen! Minä en epäillyt, ettet\nsinä lopulta käsittäisi elämää, etenkin siltä kannalta, kuin sitä nyt\nymmärretään. Sinä tulitkin ymmärtämään, että siinä on vähän kukkia\nja runoja, luulottelit elämän olevan -- suuren virheen, että sinä\nmuka huomaat sen ja siitä syystä on sinulla oikeus käydä pää alla\npäin; toiset eivät sitä huomaa ja senvuoksi elävät iloiten. Miksi\nsinä olet tyytymätön? Mikä sinulta puuttuu? Toinen sinun sijassasi\nsiunaisi kohtaloaan. Ei puute, ei tauti eikä muukaan asiallinen suru\nsinua paina. Mitä sinulla ei ole? Rakkauttako? Eikö tuo jo riittäne:\nolethan rakastunut jo kaksi kertaa ja olit rakastettu. Sinut\npetettiin, sinä olet kuitti. Päätettiin että sinulla on ystäviä,\njoita harvoin toisilla löytyy, jotka eivät olekaan petollisia; veteen\ntosin eivät sinun tähtesi heittäytyisi eikä polttoroviollekaan, eivät\nvälitä myöskään syleilemisestä; se olisi ihan perinpohjin hullua;\nkäsittänethän toki viimeinkin! Sen sijaan saat aina neuvon, avun\nja rahaa... Eikö tämä olisi ystävyyttä? Aikaa myöten voit naida;\nedistys virka-uralla on edessäsi; rupea vaan työskentelemään; sitä\nseuraa onnikin. Tee samoin, kuin muutkin tekevät, niin sallimus ei\nmene sinunkaan ohitsesi: löydät kyllä omasi. Naurettavaa on ajatella\nitseään eriskummallisemmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi, kun et ole\nsemmoiseksi luotu! No, mitä sinä murehdit?\n\n-- En minä syytä Teitä, setä, päinvastoin, minä kyllä annan arvon\ntarkoituksillenne ja kiitän sydämmestäni niistä. Minkä sille taitaa,\netteivät ne onnistuneet? Älkää syyttäkö minuakaan. Me emme ole\ntoisiamme ymmärtäneet -- siinä on koko onnettomuus! Se joka voi\nmiellyttää ja olla tarpeellista Teille, toiselle, kolmannelle -- ei\nmiellytä minua...\n\n-- Miellyttää toista, kolmatta!... et puhu johdonmukaisesti\nystäväiseni! Ajattelenko ja toiminko minä yksin siten kuin olen\nopettanut sinua ajattelemaan ja toimimaan... Katso ympärillesi.:\ntarkasta ihmisjoukkoa, -- tahi -- tulvaa, niinkuin sinä sitä kutsut\n-- ei tietysti sitä, joka on maaseudulla; sinne ei tämä oppi niinkään\npian pääse, vaan nykyaikaista, sivistynyttä, ajattelevaista ja\ntoimivata: mitä se tahtoo ja mihin se pyrkii? Millä tavoin pitäisi\najatella? Sinä saat nähdä, että pitää ajatella juuri niinkuin minä\nolen neuvonut. Mitä minä olen sinulta vaatinut -- sitä en minä ole\nkaikkea keksinyt.\n\n-- Kuka sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Aika.\n\n-- Välttämättömästikö täytyy kaikkea seurata, mitä aika on keksinyt?\nkysyi hän. Sekö olisi muka ainoastaan pyhää ja totta?\n\n-- Kaikki onkin pyhää ja totta! sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Kuinka! Sekö olisi totta, että pitää enemmän harkita kuin tuntea?\nEi antaa sydämmelle valtaa, pidättää tunteiden puuskat? Ei antautua\neikä uskoa sydämmen vuodatuksia?\n\n-- Niin, sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Toimia joka asiassa metoodin mukaisesti, uskoa vähemmän ihmisiä,\npitää kaikkea epäluotettavana ja elää ihan yksin.\n\n-- Niin.\n\n-- Sekin on pyhää, ettei rakkaus ole tärkein elämässä, että pitää\nrakastaa enemmän työtään, kuin rakastettua henkilöä; ei pidä luottaa\nkenenkään uskollisuuteen, uskoa; että rakkauden täytyy päättyä\nkylmenemiseen, petokseen tahi tottumukseen? Onko ystävyys tottumusta?\nOnko tämä kaikki totta?\n\n-- Tämä on ollut aina totta, vastasi Piotr Ivanitsh, -- muinaisina\naikoina eivät vaan tahtoneet sitä uskoa, vaan nykyaikana on se tullut\nyleiseksi totuudeksi.\n\n-- Onko sekin pyhää, että kaikkea pitää tarkastella, laskea ja\nmietiskellä, ei antaa itsensä unohtua, uneksia, tulla lumotuksi\nvaikka valheestakin, kunhan vaan tulisi sen kautta onnelliseksi?\n\n-- Se on pyhää siitä syystä, että siinä on järkeä, sanoi Piotr\nIvanitsh.\n\n-- Onko sekin totuutta, että pitää antaa järjen toimia, kun on\nkysymys niistä, jotka ovat sydäntä lähinnä... esimerkiksi vaimon\nsuhteen?...\n\n-- Ristiluitani ei ole vielä milloinkaan kivistänyt niin kuin nyt...\nvoi! sanoi Piotr Ivanitsh, käyristellen tuolilla.\n\n-- Aha! Entäs ristiluusi! Kyllä on hyvä aikakausi! Ei ole mitään\nvastaan sanottavaa, lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- On erittäin hyvä, kultaseni; niin, oikuista ei synny mitään;\nkaikessa pitää olla järki, syy, kokemus, kohtuullisuus ja seurauksena\ntietysti menestys; kaikki pyrkii täydellisyyteen ja hyvyyteen.\n\n-- Teidän sanoissanne on kenties totuuttakin, setä, sanoi Aleksander,\n-- mutta se ei lohduta minua. Teidän teorianne mukaan tiedän kaikki,\nkatselen asioita Teidän silmillänne; minä olen Teidän koulunne\nkasvatti, vaan kuitenkin minun on ikävä, raskas ja vaikea elää...\nMistä se tulee?\n\n-- Tottumattomuudesta uuteen järjestykseen. Et sinä yksin ole\ntuollainen: on niitä muitakin jälelle jääneitä; ne ovat kaikki\nmarttyyreja. Ne ovat surkuteltavia; mutta minkä sille taitaa? Eihän\nyhden kourallisen ihmisiä sovi jäädä kokonaisen joukon jälelle.\nKaikkeen mistä sinä minua syytit, sanoi Piotr Ivanitsh hiukan\nmietittyään, tarvitsen vaan yhden ainoan puolustuksen, joka on\nparas: muistatko, kun sinä ilmestyit tänne, niin minä, viisi minutia\nkestäneen keskustelun jälkeen, neuvoin sinua matkustamaan takaisin?\nSinä et totellut. Mitä varten sinä hyökkäät aina minun kimppuuni?\nEnnustinhan minä, ettet sinä totu asiain oikeaan kulkuun, sinä luotit\nminun johtooni, pyysit neuvoja... puhuit ylenluonnollisella kielellä\nnykyajan henkisistä menestyksistä, ihmiskunnan pyrinnöistä...\naikakauden käytännöllisestä suunnasta -- no, siinä on sinulle\nyltäkyllin. Enhän minä voinut katsoa jälkeesi aamusta iltaan: mikä\npakko minulla on siihen? En minä voinut peittää liinalla suutani\nyöksi, enkä myös siunailla sinua. Minä olen puhunut sinulle asioita,\nsillä sinä pyysit minua sitä tekemään; se mitä siitä on seurannut,\nei minua liikuta. Sinä et ole lapsi etkä tyhmäkään: voit itse\ntuomita... Kun olisi pitänyt työtä tehdä, niin sinä -- milloin ulvot\ntyttölämiskän petoksesta, milloin itket ystävän erosta, milloin\nkärsit sielun tyhjyydestä, milloin tunteiden liiallisuudesta; mitä\nelämää se on? Onhan tämä koetus! Katsopas nykyajan nuorisoa: miten\nreippaita ne ovat! Kaikki kiehuu henkisestä työstä, tarmosta, miten\nsujuvasti ja helposti suoriutuvat kaikista noista hullutuksista,\njoita teikäläisten kielellä kutsutaan myrskyiksi ja kärsimyksiksi...\npiru ties' mitä kaikkea vielä!...\n\n-- Miten sujuvasti sinä ratkaiset asioita! sanoi Lisaveta\nAleksandrowna, -- ja sinun ei ole ollenkaan sääli Aleksanderia?\n\n-- Ei. Jos hänen ristiluitaan särkisi, niin silloin minä säälisin:\n-- tämä ei ole keksintö, unelma eikä runollisuus, vaan asianmukainen\nsuru... Oi!\n\n-- Opettakaa minua, setä, ainakin, mitä minun nyt pitää tehdä?\nMitenkä Te Teidän järjellänne ratkaisette tämän laskun?\n\n-- Mitäkö tehdä? Niin... matkusta maalle!\n\n-- Maalle! toisti Lisaveta Aleksandrowna. Oletko sinä järjessäsi,\nPiotr Ivanitsh? Mitä hän siellä tekisi?\n\n-- Maalle! toisti Aleksanderikin ja molemmat katsoivat Piotr\nIvanitshiin.\n\n-- Niin, maalle: siellä kohtaat äitisi, lohdutat häntä. Sinähän\nhaet rauhallista elämää: täällä sinä olet yhä mielenliikutuksessa;\nmissä olisi rauhallisempaa kuin siellä, järvellä tädin kanssa...\nTodellakin, mene sinne! Ken tietää ehkä sinä...\n\n-- Oi.\n\nHän alkoi pidellä selkäänsä.\n\nParin viikon perästä sai Aleksander virkaeron ja tuli sanomaan\njäähyväisiä sedälle ja tädille. Täti ja Aleksander olivat surulliset\nja vähäpuheiset. Lisaveta Aleksandrowjnan silmissä kimaltelivat\nkyyneleet. Piotr Ivanitsh puhui yksinään.\n\n-- Ei ole tehnyt edistystä virka-uralla eikä saavuttanut onnea,\npuhui hän päätään pudistellen, maksoi tosiaankin vaivaa tulla tänne!\nHäpäisit vaan Adujewin suvun.\n\n-- Älä nyt aina, Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, --\nsinä olet tuolla virkaedistykselläsi kyllästyttänyt minut.\n\n-- Mietipäs, kultaseni, kahdeksaan vuoteen ei ole saanut mitään\ntoimeen!\n\n-- Hyvästi, setä, sanoi Aleksander.\n\n-- Kiitän Teitä kaikesta, kaikesta...\n\n-- Ei ole kiittämistä! Hyvästi Aleksander! Etkö tarvitse rahaa\nmatkalle?\n\n-- En, kiitos: omat riittävät,\n\n-- Mitä tämä on, ett'et milloinkaan ota! Tämä lopulta saattaa minut\nraivoon. No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun.\n\n-- Eikö sinua säälitä erota hänestä? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Hm! mumisi setä, minä olen häneen tottunut. Muista Aleksander,\nettä sinulla on setä ja ystävä kuuletko? Jos tarvitset virkaa, tointa\nja iljettävää metallia, niin käänny vaan rohkeasti minun puoleeni:\naina löydät yhden, toisen ja kolmannenkin.\n\n-- Ja jos tarvitsette osanottoa, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, --\nlohdutusta surussa, lämmintä ja luotettavaa ystävyyttä...\n\n-- Ja sydämmen vuodatuksia, lisäsi Piotr Ivanitsh.\n\n-- ... niin muistakaa, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna, että Teillä on\ntäti ja ystävä.\n\n-- No, kultaseni, maalla ei semmoista puutu! siellä on kaikki kukkia,\nrakkautta, vuodatuksia sekä tätäkin.\n\nAleksander oli liikutettu; hän ei voinut lausua sanaakaan. Sanoessaan\njäähyväiset sedälle aukasi hän sylinsä setää vastaan, vaikk'ei\nniin innokkaasti kuin kahdeksan vuotta takaperin. Piotr Ivanitsh\nei ottanut häntä syliinsä, otti häntä vaan molemmista käsistä,\npuristi niitä kovemmin kuin kahdeksan vuotta takaperin. Lisaveta\nAleksandrowna rupesi itkemään.\n\n-- Uhhuu! Jumalan kiitos, on kuin vuori olisi hartioiltani pudonnut!\nsanoi Piotr Ivanitsh, kun Aleksander oli lähtenyt, -- tuntuu kuin\nristiluitanikin olisi helpoittanut pakottamasta.\n\n-- Mitä hän on sinulle tehnyt? sanoi vaimo kyyneleet silmissä.\n\n-- Mitä? On ollut oikeana kiusaajana: pahempana kuin tehtaalaiset;\nniille, jos alkavat hullutella, annetaan selkään; mutta mitäs hänelle\ntekee?\n\nTäti itki kaiken päivän, ja kun Piotr Ivanitsh pyysi päivällistä,\nniin sanottiin, ett'ei sitä ole valmistettu, että rouva on sulkenut\nitsensä kamariinsa eikä ottanut kokkia vastaan.\n\n-- Kaikki vaan lähtee Aleksanderista! sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Onpa tämä koko kiusaus hänen tähtensä. Hän murisi ja mutisi, lähti\nsitten päivälliselle englantilaiseen klupiin.\n\nDilishansi kulki aamulla varhain verkalleen kaupungista ja vei pois\nAleksander Feodoritshia ja Evseitä.\n\nAleksander, pää ulkona akkunasta, koki kaikin tavoin saada itsensä\nsurulliselle nuotille ja viimein purki ajatuksissaan tunteensa.\n\nAjoivat parturien, hammaslääkärien, ompelijoiden ja herrastalojen\nohitse, \"Hyvästi\", puhui hän nyykyttäen päätään ja tarttuen kiinni\nohkaiseen tukkaansa, \"hyvästi sinä valetukan, tekohampaiden,\npumpulista mukaillun luonnon, pyöreiden hattujen kaupunki; kohteliaan\nylpeiden, teeskenneltyjen tunteiden ja elottoman hyörinnän\nkaupunki. Hyvästi sinä syvien intohimoisen, lempeiden ja lämpimien\nsieluntunteiden suuremmoinen hautakammio. Täällä minä olen seisonut\nkahdeksan vuotta silmä vasten silmää nykyaikaisen elämän kanssa,\nmutta selin luontoon, joka on kääntynyt pois minusta; minä olen\nmenettänyt elon voimat ja olen vanhettunut kahdenkymmenen yhdeksän\nvuoden vanhana; mutta olipa aika...\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi sinä kaupunki, missä olen kärsinyt, missä\nrakastanut, missä sydämmeni olen haudannut\".\n\n\"Sylini aukaisen teille leveät pellot, teille, siunatut kylät,\nkotipuoleni laitumet, ottakaa minut vastaan syliinne, että virkoisin\nja sieluni heräisi valveille\".\n\nTässä hän luki Pushkinin runon: \"Maalari on tyranni unisella\npensselillä\" j.n.e. Hän pyyhkäsi silmiään ja piiloutui vaunujen\nperälle.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOli kaunis aamu. Lukijalle tuttu järvi Gratshahissa värisi\nhieman mainingin johdosta. Silmät sulkeutuivat vastoin tahtoaan\nhuikaisevista auringon säteiden valosta, jotka kimaltelivat vuoroin\nhohtokiven, vuoroin smaragdi säkeninä vedessä. Riippakoivut uittivat\noksiaan järvessä, siellä täällä kasvoi rannoilla saraheinää,\njoiden keskessä piili suuria, keltasia kukkia, jotka lepäsivät\nleveillä uiskentelevilla lehdillä. Auringon yli liiteli välistä\nkeveitä hattaroita; ei aikaakaan, niin tuntuu siltä kuin aurinko\nkääntyisi pois Gratshahista; silloin järvi, lehto, kylä -- kaikki\nsilmänräpäyksessä pimenee; ainoastaan kaukana loistaa se kirkkaasti.\nHattara menee ohitse -- järvi kimaltaa uudelleen, ja viljat ovat\naivan kuin kullan valamina.\n\nAnna Pavlowna on istunut viidestä saakka balkongilla. Mikä hänet\non sinne viekotellut: auringon nousuko, raitis ilma vai leivosen\nlauluko? Ei! Hän ei irroita silmiään tiestä, joka kulkee kautta\nlehdon. Agrafena tuli avaimia pyytämään. Anna Pavlowna ei katsonut,\nantoi avaimet silmiään irroittamatta tiestä, ei edes kysynyt mitä\nvarten. Kokki tuli sisään, tälle antoi hän samoin paljon käskyjä\nkatsomatta häneen. Oli jo toinen päivä, jona käsketti kymmenelle\nhengelle valmistamaan päivällistä.\n\nAnna Pavlowna jäi taaskin yksin. Ei aikaakaan, niin hänen silmänsä\nalkoivat loistaa; kaikki hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat\nmuuttuivat kuuloon: tiellä näkyi jotakin mustaa. Joku ajoi, mutta\nhiljakseen, vitkalleen. Ah! Se oli vaan kumma joka laski mäestä alas.\nAnna Pavlowna rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Mikä hiisi tuonkin lienee tuonut! murisi hän. -- Eikö olisi voinut\nkiertää ympäri; aina tuppaavat tänne.\n\nTyytymättömänä laskeutui hän nojatuoliin ja taaskin kärsimättömällä\nodotuksella kiinnitti katseensa lehtoon, eikä huomannut mitään\nympärillänsä. Ympärillä kyllä oli huomattavaa: luonto alkoi\ntuntuvasti muuttua. Puolipäivän tuuli, heltynyt auringon polttavista\nsäteistä, kävi raskaaksi ja tukahuttavaksi. Aurinkokin peittyi. Tuli\npimeä. Metsä, kaukaiset kylät ja ruoho -- kaikki selittämättömän\npahan-enteisen värin valamana.\n\nAnna Pavlowna heräsi ja katsoi ylös. Jumalani! Lännestä venyi\njuurikuin mikä hirmuinen aave, musta muodoton pilkku, vaskinen\nvälähdys reunoilla, se läheni nopeasti kylää ja lehtoa, levittäen\naivan kuin leveitä siipiä molemmin puolin. Kaikki alkoi luonnossa\nsurra. Lehmät olivat pää allapäin; hevoset huiskivat hännillään,\npuhaltelivat sieramiaan ja korskuivat, harjaansa pudistellen. Tomu\nei kohonnut ylös niiden jalkojen liikenteistä, vaan karisi raskaasti\nkuni hiekka pyörien alla. Pilvi lähestyi uhkaavana. Kohta vieri\nhitaasti ohitse kankainen vastakaiku.\n\nKaikki vaikeni niinkuin odottaen jotakin olematonta. Mihin olivat\nlinnut joutuneet, jotka niin rohkeasti visertelivät ja lauloivat\nauringon paistaessa? Missä hyönteiset, jotka eritavoin surisivat\nruohossa? Kaikki oli piilossa ja ääneti, ja tunnottomat esineetkin\nnäyttivät siltä, kuin olisivat jakaneet tuota pahanenteistä tunnetta.\nPuut lakkasivat huojumasta ja koskettelemasta toisiaan oksillaan; ne\nsuoristuivat; silloin tällöin kumartelivat latvoillaan keskenänsä,\naivankuin yksimielisesti varoitellen itseään lähenevästä vaarasta.\nPilvi peitti jo horisontin ja muodosti jonkinlaisen lyijynkarvaisen\nläpinäkymättömän laen. Kylässä alkoivat kaikki ajoissa korjata\nitsensä kotia. Lähestyi yleinen juhlallinen hiljaisuus. Metsästä\npuhalsi, kuin edellä ilmoittaja raitis tuulonen, vilpas leyhke\nkosketti jalkamiehen kasvoja, suhina oksilla ohimennen lyödä lämäytti\ntuvan oven kiinni, pyöritti tomua kadulla ja vaikeni pensaisin.\nSen jäljessä kiiti raju tuuliaispää, hitaasti työntäen tiellä\ntomupatsasta; murtautui kylään, heitti ympärille muutamia lahonneita\nlautoja aidasta, vei mukanaan olkikaton, sotki hameen eräältä\ntalonpojan vaimolta, joka kantoi vettä, ja ajeli poikki kadun kukkoja\nja kanoja, levitellen niiden purstoja.\n\nSe oli mennyt ohitse. Taas oli äänettömyys. Kaikki hyöri ja\npiiloitteleiksi; tyhmä pässi yksin ei aavistanut mitään; se märehti\nvaan kaikessa rauhallisuudessa, seisten keskellä katua ja katsellen\nylhäälle päin, ymmärtämättä yleistä hälinää; höyhen ja oljen korret,\npyörien tiellä, ponnistelivat voidakseen seurata tuuliaispäätä.\n\nPutosi pari kolme suurta vesipisaraa -- ja äkkiä leimahti salama.\nUkko vanhus nousi multapenkiltä ja kiiruusti vei lapsenlapset tupaan;\nämmä silmiään ristien pani nopeasti oven kiini ja sulki akkunan.\n\nUkkonen järähti, sekoittaen ihmispauhinan ja juhlallisesti,\nmajesteetillisesti liiti läpi ilman. Säikähtynyt hevonen irtautui\nliiasta ja riensi nuorineen pellolle; turhaan seuraa sitä talonpoika.\nMutta sade se karisee ja pieksee aina tiheämmin ja tiheämmin,\nrapisuttaa kattoja ja akkunoita kovemmin. Valkonen kätönen\npelokkaasti työntää balkongille hellän huolen esineitä -- kukkia.\n\nEnsimäisestä ukkosen räjähdyksestä risti Anna Pavlowna silmänsä ja\nläksi pois balkongilta.\n\n\"Ei, tänään ei maksa enää odottaa\", sanoi hän huoaten, \"ukkosen ilman\ntähden on hän jonnekin pysähtynyt, kenties yöksi\".\n\nÄkkiä alkoi kuulua pyörien kolinaa, mutta ei lehdosta, vaan syrjästä.\nJoku ajoi pihaan. Adujewan sydän meni tainnoksiin. \"Kuinka hän tulee\nsieltä kautta?\" ajatteli hän. \"Tahtoikohan tulla salaa? Mutta ei,\neihän siellä ole tietä\".\n\nHän ei tiennyt mitä piti ajatellakaan; vaan pian kaikki selveni.\nHetkisen kuluttua astui Anton Ivanitsh sisään. Hänen tukkansa\nvälähteli hopealta; itse hän oli lihonut; posket olivat paisuneet\ntyöttömyydestä ja liiallisesta syömisestä. Hänen yllään oli sama\ntakki ja samat leveät housut.\n\n-- Olenpa minä Teitä odottanut aika lailla, Anton Ivanitsh, aloitti\nAnna Pavlowna, luulin ettette tulisikaan -- olin joutua epätoivoon.\n\n-- Synti on sellaista ajatella, jostain toisesta voisitte kyllä, hyvä\nystävä -- vaan ei minusta. Minua ei viekotellakaan joka paikkaan...\nTeidän pitäisi sitä kaikkein vähemmin tehdä. Ei se ole minun syyni,\nettä niin kauan olen viipynyt, minä nykyään ajan yhdellä hevosella.\n\n-- Kuinka niin? kysyi hajamielisesti Anna Pavlowna, lähestyen akkunaa.\n\n-- Ystävä hyvä, Pavel Savitshilla olleista ristiäisistä saakka on\ntäplikäs liikannut; mikä hiisi lienee kuskin päähän pistänyt, pani,\nnäet, vanhan aitan oven kaivannon poikki... näetkös, he ovat köyhiä\nihmisiä! Ei ollut varaa panna uusia lautoja! Ovessa oli naula tahi\nhaka, -- hiisi sen tiesi, mikä se lienee ollut! Kun hevonen astui\nsille, niin se kaatui sivulle ja milt'ei taittanut niskaani...\nmokomat juuttaat!\n\nSiitä saakka se on ruvennut liikkaamaan... Kyllä ne ovat semmoisia\nriettaita! Ette usko, hyvä ystävä, miten, niillä on kotona: usein\nvaivaishuoneessa paremmin elätetään ihmisiä. Mutta Moskovassa,\nKusnetskin sillalla, niin jok'ikinen vuosi panevat kymmenen tuhatta.\n\nAnna Pavlowna kuunteli häntä hajamielisenä ja nyykytti hiljakseen\npäätään, kun tämä oli lopettanut.\n\n-- Minähän olen saanut Sashenkalta kirjeen, Anton Ivanitsh! keskeytti\nhän, hän kirjoittaa saapuvansa tänne kahdenkymmenen päivän vaiheilla:\nen tahtonut mitenkään tointua ilosta.\n\n-- Olen kuullut, hyvä ystävä. Proshka kertoi sen minulle, ensin en\nvoinut oikein käsittää mitä hän puhui; luulin hänen jo tulleeksi;\nilosta nousi oikein hiki päähäni.\n\n-- Antakoon Jumala Teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kuin meitä niin\nrakastatte.\n\n-- Kuinka en teitä rakastaisi! Olenhan minä Aleksander Feodoritshia\nkäsilläni kantanut: hän on minusta kuin omainen.\n\n-- Kiitoksia Teille, Anton Ivanitsh. Jumala Teitä palkitkoon!\nKahteen yöhön en ole melkein ollenkaan maannut, enkä ole antanut\npalvelijoidenkaan maata: jos hän sattuisi tulemaan epämääräiseen\naikaan, ja me kaikki nukkuisimme -- se olisi vasta kaunista. Eilen ja\ntoissapäivänä kuljin minä lehtoon asti. Jalkasin, tänäänkin olisin\nmennyt, mutta kirottu vanhuus ottaa vallan. Yöllä unettomuus on minut\ntehnyt voimattomaksi. Istukaa Anton Ivanitsh. Olettehan läpi märkä;\ntahtoisitteko ottaa ryypyn ja aterioida? Ehkä saamme myöhään käydä\npuoliselle: odotetaan kallista vierasta.\n\n-- Jos häntä sitten haukkaisi. Totta puhuakseni olen minä muutoin jo\naterioinut.\n\n-- Missä Te ennätitte?\n\n-- Sivumennen pysähdyin Maria Karpownalle. Piti tulla ihan niiden\nohitse: suuremmaksi osaksi hevosen tähden, kuin itseni tähden: annoin\nsen hieman levähtää. Ei se ole leikintekoa tällaisessa helteessä\ntulla kaksitoista virstaa! Siellä haukkasin samalla. Hyvä oli etten\ntotellut: en jäänyt sinne, kun he pidättelivät, muutoin ukkonen olisi\npidättänyt siellä koko päivän.\n\n-- Kuinka jaksaa Maria Karpowna?\n\n-- Jumalan kiitos: käski sanomaan terveisiä.\n\n-- Suuri kiitos; entäs tytär Sofia Mihailowna, miten hän miehineen\njaksaa?\n\n-- Hiljakseen, hyvä ystävä; kuudes lapsi on jo tulossa. Parin viikon\npäästä sitä odotetaan. Pyysivät minun käymään heillä niinä aikoina.\nKöyhästi niillä on talossa, ei hennoisi tuota nähdäkään. Luulisi,\nettei tuossa olisi aikaa lapsia ajatellakaan. Mutta ei: niihin vaan\npyritään.\n\n-- Mitä Te sanotte?\n\n-- Jumal' avita! Huoneissa ovat pihtipielet vinossa; laattia liikkuu\nvaan jalkain alla; katto vuotaa. Eikä ole millä antaisi laittaa,\npöydälle panevat soppaa, piirakaisia ja lammaslihaa -- siinä on\nkaikki. Mutta kutsuvat kuitenkin niin innokkaasti!\n\n-- Tähtäili vielä minun Sashenkaani, mokomakin vares.\n\n-- Hänestäkö olisi ollut tällaiselle kotkalle! Kärsimättömänä odotan\nminä saadakseni nähdä häntä: miten kaunis hän mahtaneekaan olla. Minä\nvähän aprikoitsen, Anna Pavlowna! eiköhän hän liene itse hankkinut\njotaki ruhtinatarta tahi kreivitärtä, eivätköhän tullekin pyytämään\nTeidän siunaustanne ja kutsumaan häihin?\n\n-- Mitä Te puhutte, Anton Ivanitsh, sanoi Pavlowna mykistyen ilosta,\n\n-- Tosiaan!\n\n-- Voi, rakas Anton Ivanitsh, antakoon Jumala Teille terveyttä! Niin\ntosiaan! Olin jo unhottanut: aioin Teille kertoa ja unhotin koko\nasian: mietin ja mietin, mitä se olisi, se pyöri ja hyöri kielelläni;\nkun kaikki olisi ympäri käynyt olisin ehkä unohtanut vielä. Mutta\nettekö söisi ensin aamiaista, vai kertoisinko nyt?\n\n-- Sama se vaikkapa aamiaistakin syödessäni: -- minä en kadota en\npalaista --... en sanankaan.\n\n-- No niin, alkoi Anna Pavlowna, kuin tuotiin aamiainen ja Anton\nIvanitsh oli istunut pöydän ääreen, -- minä näin...\n\n-- Ettekö itse aio ollenkaan syödä? kysyi Anton Ivanitsh.\n\n-- Ai! Voisinko nyt syömistä ajatella? Ei palaistakaan menisi\nkurkustani alas; taanoin en voinut juoda kupillista teetä loppuun. --\nSiis, minä uneksin, että minä istuin näinikään ja noin vastapäätäni\nseisoi Agrafena tarjotin kädessä. Minä olin sitten hänelle\nsanovinani: \"Agrafena, minkätähden tarjottimesi on tyhjä?\" Mutta hän\noli vaan ääneti ja katseli oveen päin. \"Hyvänen aika!\" ajattelin\nminä unissani itsekseni, \"miksi hän on ääneti ja mitä varten hän\nkatselee oveen päin?\" Minä katsoin sinne myöskin... katsoin: ei\naikaakaan, niin Sashenka astuu sisään niin surullisena, hän lähestyi\nminua ja sanoi ihan kuin ilmissä: \"hyvästi äitiseni, minä matkustan\nkauas, tuonne noin\", hän osoitti järveä, enkä \"palaja enää koskaan\",\nsanoi hän. \"Minne aiot ystäväiseni?\" kysyin minä, mutta sydäntäni\nvihloi niin että... Hän oli olevinaan ääneti, mutta itse hän katseli\nminua niin kummallisesti ja sääliväisesti. \"Mutta mistä sinä tulit\nkyyhkyseni?\" olin minä kysyvinäni taas. Mutta hän, sydänkäpyseni,\nhuokasi ja osoitti taaskin järveä. \"Järvestä\", sanoi hän tuskin\nkuuluvasti: -- \"veden asukkaiden luota.\" Minä rupesin ihan kokonaan\nvapisemaan ja heräsin siihen. Tyynyni oli aivan kostunut kyyneleistä;\nherättyänikin en voinut oikein tointua; istun vuoteellani, mutta\nitse minä vaan itken, kyyneleet tulvaavat ja itken. Kun nousin, niin\npaikalla sytytin lampun Kasanin Maria Neitsyen eteen: kaiketikin\nHän, armollinen puoltajamme, varjelee häntä kaikista vaaroista ja\nonnettomuuksista. Kamala epäilys on minussa noussut! En voi käsittää,\nmitä tämä merkitsee? Kun hänelle ei olisi vaan mitään tapahtunut?\nTämmöinen ukkonen...\n\n-- Itkeminen unissa, hyvä ystävä, se merkitsee hyvää! sanoi Anton\nIvanitsh, särkiessään munaa lautasen reunaan, huomenna hän saapuu\nihan varmaan.\n\n-- Minäpä arvelin, emmekö menisi jälestä aamiaisen lehtoon häntä\nvastaan; kun minä jollain tavalla sinne pääsisin; mutta tulipa jo\nniin lokaiseksi tie.\n\n-- Ei hän tänään saavu: minulla on sellainen aavistus!\n\nSamassa toi tuuli mukanaan kaukaista kellojen kilinää, jotka äkkiä\nmenivät kuulumattomiin. Anna Pavlowna pidätti hengitystä.\n\n-- Ah, sanoi hän, keventäen rintaansa huokauksella, mutta minä\nluulin...\n\nÄkkiä kuului taaskin.\n\n-- Herra, Jumala! eiköhän ollutkin kellon ääni? sanoi hän ja syöksi\nbalkongille.\n\n-- Ei, vastasi Anton Ivanitsh, täällä on varsa läheisyydessä kello\nkaulassa syömässä: minä huomasin sen matkalla. Minä vielä sitä\nsäikäytin, se olisi muutoin mennyt rukiisen. Miksi ette anna sitoa\njalkaa nuoralla?\n\nÄkkiä kello soi aivan kuin balkongin alla ja kuului yhä kovemmin ja\nkovemmin.\n\n-- Herrainen aika! Tosiaan: tänne, tänne tulevat! Se on hän,\nhän! huusi Anna Pavlowna. Ai, ai! Juoskaa Anton Ivanitsh! Missä\npalvelusväki on? Missä on Agrafena? Ei ole ketään!... Hän tulee ihan\nkuin vieraasen taloon, Jumalani!\n\nHän joutui ihan pois suunniltansa. Kello se soi melkein kuin\nkamarissa.\n\nAnton Ivanitsh hyppäsi ylös pöydän takaa.\n\n-- Hän se on, hän! huusi Anton Ivanitsh. Tuolla on Evseikin\nkuskinistuimella! Missä on Jumalan kuva, suola ja leipä? Antakaa pian\ntänne! Mitä minä vien hänelle portailla vastaan? Kuinka saattaa mennä\nilman suolaa ja leipää? Sillä on merkityksensä... Mikä epäjärjestys\nteillä on? Ei kukaan ole sitä ajatellut. Mutta, Anna Pavlowna, mitä\nTe siinä itse sitte töllistelette, kun ette mene vastaan? Juoskaa\npian...\n\n-- En voi! sai hän tuskin sanotuksi, jalat pettävät.\n\nNäillä sanoilla laskeusi hän nojatuoliin. Anton Ivanitsh sieppasi\npöydältä leipäpalasen, pani sen ja suola-astian lautaselle sekä\nhyökkäsi ovea kohti.\n\n-- Ei ole niin mitään valmistettu! ärisi hän.\n\nMutta samassa ovessa tuli heitä vastaan kolme lakeijaa ja pari\npalvelustyttöä.\n\n-- Hän tulee, tulee! Hän on tullut, huusivat he kalpeina ja\nsäikähtyneinä, aivan kuin olisi tullut rosvoja.\n\nNiiden jäljessä tuli heti Aleksander.\n\n-- Sashenka! ystäväni!... huudahti Anna Pavlowna, seisahtui yht'äkkiä\nja katseli neuvottomana Aleksanderia.\n\n-- Missä on Sashenka?\n\n-- Minähän se olen, äitiseni! vastasi tämä suudellen hänen kättään.\n\n-- Sinä?\n\nÄiti katseli häntä tarkasti.\n\n-- Sinä se olet, todellakin olet ystäväni! sanoi hän rajusti\nsyleillen poikaansa. Sitten Adujewa katsoi taas äkkiä häneen.\n\n-- Mutta mikä sinun on? Et taida olla terve? kysyi hän rauhattomana\neikä päästänyt sylistään.\n\n-- Olen terve, äitiseni.\n\n-- Terve! Millaiseksi sinä olet tullut, kyyhkyseni? Senlaisenako minä\nsinun päästin?\n\nAdujewa painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja rupesi katkerasti\nitkemään. Hän suuteli poikansa päätä, poskia ja silmiä.\n\n-- Missä sinun hiuksesi ovat? Olivathan ne kuin silkki! saneli hän\nkyynelten valtaamana: -- silmät loistivat kuni kaksi tähteä; posket\n-- kuin veri ja maito; olit kokonaisuudessa kuin mehukas omena.\nArvasinhan minä, pahat ihmiset ovat sinut turmelleet, kadehtivat\nsinun kauneuttasi ja minun onneani! Mutta mihin setä silloin katsoi?\nMinä annoin sinut hänelle kädestä käteen kuin kunnon miehelle\nainakin! Ei hän osannut säilyttää aarretta! Kyyhkyseni!...\n\nMuija paha itki ja osoitti hyväilyjään hänelle.\n\n\"Kyyneleistä uneksia ei taidakaan olla hyvää!\" ajatteli Anton\nIvanitsh.\n\n-- Mitä Te itkette, hyvä ystävä, hänen tähtensä kuin kuolleen?\nkuiskasi hän. Ei se ole hyvä! sillä on merkityksensä.\n\n-- Terve, Aleksander Feodoritsh, sanoi hän, antoi Jumala näet vielä\ntässäkin maailmassa kohdata toisiamme.\n\nAleksander ojensi hänelle ääneti kätensä. Anton Ivanitsh meni\nkatsomaan, oliko kaikki kärryistä otettu pois, sitten hän alkoi\nkutsua talonväkeä tervehtimään herraa. Kaikki tungeiksivatkin\neteisessä ja porstuassa. Hän asetti kaikki järjestykseen ja neuvoi,\nmiten kunkin piti tervehtiä: minkä piti suudella herran kättä, kenen\nolkapäätä, minkä ainoastaan vaatteen lievettä ja mitä silloin piti\nsanoa. Erään pojan hän ajoi kokonaan pois, sanoen hänelle: \"mene ja\npese naamasi ensin ja pyyhi nenäsi\".\n\nEvsei, remmillä vyötettynä ja kokonaan tomussa, tervehti talonväkeä:\nse ympäröi hänet aivan kokonaan.\n\nHän lahjoitteli pietarilaisia tuomisia: kuka sai hopeasormuksen,\nkuka koivusen nuuskarasian. Huomattuaan Agrafenan, pysähtyi hän kuin\nkivettynyt ja katseli tätä äänettömänä, tyhmällä riemulla. Agrafena\nkatsoi häneen syrjästä, kulmien alta, mutta vastoin tahtoaan muuttui\nhän: alkoi nauraa ilosta, sitten itkeä, mutta ei aikaakaan, niin\nkääntyi syrjään ja rypisti kulmiansa.\n\n-- Miksi olet ääneti? sanoi hän. Mokoma pöllö: et edes tervehdi!\nMutta Evsei ei voinut sanoa mitään. Hän lähestyi Agrafenaa samalla\ntyhmällä hymyllä. Tämä antoi itseään niin ja näin syleillä.\n\n-- Hiisikö sinut tänne toi, sanoi hän äkäisesti, katsellen häntä\nvälistä salavihkaa; mutta silmissä ja hymyssä ilmaantui suuri ilo. --\nKai pietarilaiset ovat... sinut jo kerran siellä panneet pyörälle?\nVoi noita viiksiä, jotka olet kasvattanut.\n\nEvsei veti taskustaan esille pienen paperisen kotelon ja antoi sen\nhänelle. Siellä oli pronssiset korva renkaat. Sitten hän otti säkistä\npaketin, jossa oli suuri huivi.\n\nAgrafena sieppasi ja pisti vikkelästi, katsomatta kumpaakaan,\nkaappiin.\n\n-- Näyttäkää tuomisia, Agrafena Ivanowna, sanoivat muutamat\ntalonväestä.\n\n-- Mitä niissä on katsomista? Mitä ette ole nähneet? Mitä tässä\ntungeksitte! huusi hän heille.\n\n-- Tuossa olisi vielä! sanoi Evsei, ojentaen hänelle toisen paketin.\n\n-- Näyttäkää, näyttäkää! alkoivat muutamat kiusata.\n\nAgrafena repäsi paperikäärön ja sieltä putoili muutamia\nkorttipakkoja, käytettyjä, mutta melkein uusia korttia.\n\n-- Löysitpä jotain tuotavaa! sanoi Agrafena. Luuletko, ettei minulla\nole muuta tekemistä kuin korttia pelata? Vai niin! Keksitpä jotakin:\nrupeaisinko minä sinun kanssasi korttia pelaamaan!\n\nHän piiloitti kortitkin. Tunnin päästä istui Evsei taaskin vanhalla\npaikallaan, pöydän ja uunin välissä.\n\n-- Taivaan Herra tätä rauhaa, rauhaa! puheli hän milloin vetäen\nkokoon, milloin pitkäksi jalkojaan, toista on täällä. Pietarissa oli\naivan vankilan kaltaista elämää. Olisiko mitään syötävää, Agrafena\nIvanowna? En ole mitään maistanut, sittenkuin viimeisellä pysäkillä.\n\n-- Et ole vielä vanhasta tavastasi luopunut? Tuossa on! Näes vaan,\nmiten tarttui ruokaan; näkyy, ettei teitä siellä olla syötetty.\n\nAleksander kulki kaikkien huoneiden läpitse, meni sitten puutarhaan,\nseisattuen joka pensaan ja joka penkin eteen. Äiti seurasi häntä\nja huokaili katsellessaan pojan kalpeita kasvoja, mutta pelkäsi\nkuitenkin itkeä; häntä säikäytti Piotr Ivanitsh. Hän kyseli pojan\neloista ja oloista, mutta ei voinut mitenkään päästä syyn perille,\nmiksi hän oli tullut niin laihaksi, kalvakaksi ja niihin olivat\nhiuksensa joutuneet. Hän tarjosi pojalle sekä juotavaa että syötävää,\nmutta hän kieltäytyi kaikesta, sanoen olevansa väsynyt matkasta ja\nhaluavansa nukkua, Anna Pavlowna tarkasti, oliko tila hyvin tehty,\ntorui tyttöä, että se oli kova, pakoitti tekemään uudestaan hänen\naikanaan, eikä mennyt ennen pois kuin Aleksander oli pannut maata.\nHän meni ulos varpaisillaan, kielsi palvelusväkeä puhumasta sekä\nhengittämästä kovaa ja astumasta saappaat jalassa. Sitten hän käski\nlähettää Evsein luokseen. Tämän kanssa tuli Agrafenakin. Evsei\nkumarsi jalkoihin asti rouvalle ja suuteli hänen kättään.\n\n-- Mikä Sashenkalle on tullut? kysyi hän ankarasti. Minkä näköiseksi\nhän on tullut -- hä?\n\nEvsei oli vaiti.\n\n-- Mitä varten sinä olet ääneti? kysyi Agrafena. Kuuletko, mitä rouva\nsinulta kysyy?\n\n-- Miksi hän on niin laihtunut? sanoi Anna Pavlowna, Minne hänen\nhiuksensa ovat joutuneet?\n\n-- Ei voi tietää, rouva! sanoi Evsei. Se on herran asia.\n\n-- Et voi tietää! Mitä sinä olet sitten katsonut? Evsei ei tiennyt,\nmitä piti sanoa ja oli vaiti.\n\n-- Löysittepä hänestä uskotun, rouva! sanoi Agrafena, rakkaudella\nkatsellen Evseitä. Mitä sinä siellä teit? Puhu rouvalle! Kyllä sinä\nsaat kyydin!\n\n-- Rouva hyvä, minäkö en olisi ollut innokas, sanoi pelokkaasti\nEvsei, katsoen milloin rouvaan, milloin Agrafenaan: -- olen\npalvellut uskollisesti ja totisesti, kysykää jos tahdotte vaikka\nArhipitshilta...\n\n-- Keltä Arhipitshilta?\n\n-- Sikäläiseltä portinvartijalta.\n\n-- Mitä sinä höpötät! huomautti Agrafena. -- Älkää viitsikö häntä\nkuunnella, rouva! Läävään hänet pitäisi teljättämän -- niin tietäisi\nkyllä.\n\n-- Olen valmis täyttämään herrasväen tahdon, jatkoi Evsei, vaikka\nminun pitää paikalla kuolla! Minä otan Jumalan kuvan seinältä alas...\n\n-- Kaikki olette puhuessa hyvät! sanoi Anna Pavlowna, mutta kun\ntulee työ kysymykseen, niin ei teitä kuulukaan. Kyllä näkyy, että\nolet hyvin herraa hoitanut: olet antanut mennä niin pitkälle, että\nkyyhkyseni on terveytensä menettänyt! Kyllä olet häntä hoitanut!\nKyllä minä sinua opetan...\n\nHän uhkasi Evseitä.\n\n-- Minäkö en olisi häntä hoitanut, rouva? Kahdeksassa vuodessa ei ole\nherran paidoista kadonnut kuin yksi, minulla ovat tallella kaikki\nkuluneetkin.\n\nMihin se katosi? kysyi Anna Pavlowna äkäisesti.\n\n-- Pesumaljalle. Minä kyllä ilmoitin Aleksander Feodoritshille, että\npitäisi laskea pois palkasta, mutta hän ei virkkanut mitään.\n\n-- Katsos vaan tuota hylkiötä: -- anasti paikalla hyviä\nliinavaatteita!\n\n-- Minäkö en olisi hoitanut! jatkoi Evsei, suokoon Jumala, että\nkaikki täyttäisivät samalla lailla, velvollisuutensa. Useasti herra\nmakasi vielä kun minä kävin leipurissa...\n\n-- Millaista leipää hän söi?\n\n-- Valkoista, hyvää.\n\n-- Tiedän kyllä että valkoista; mutta oliko se voista ja maidosta?\n\n-- Tuommoinen patsas! sanoi Agrafena. Kunnollista sanaa ei saa\nsuustaan ja kuitenkin on olevinaan pietarilainen.\n\n-- Ei! vastasi Evsei, paastoleipää.\n\n-- Paastoleipää! Ah, sinä pahantekijä! Sielunturmelija! Rosvo! sanoi\nAnna Pavlowna, punastuen vihasta. -- No, etkö sinä arvannut itse\nostaa hänelle maidolla ja munilla hyöstettyjä leipiä? kyllä sinä olet\nhäntä hoitanut!\n\n-- Rouva, hän ei käskenyt,\n\n-- Ei käskenyt! Kyyhkyselleni on samantekevä mitä hänelle panee\neteen -- hän syö vaikka mitä. Sekään ei pälkähtänyt päähäsi? Oletko\nunhottanut, että hän söi täällä aina semmoista. Ostaa paastoleipää!\nVarmaan sinä kuljetit rahat muuanne? Kyllä minä sinut opetan! No,\nmitä vielä? Puhu...\n\n-- Jäljestä kun herra oli juonut teetä, jatkoi Evsei, pelokkaasti,\nmenee hän virastoon, silloin minä tartuin saappaisin: koko aamupäivän\npuhdistelen niitä; puhdistan ne kokonaan, välistä kolmekin kertaa;\nkun hän illalla heittää jalastaan -- taas puhdistan. Hyvä rouva,\nvaikka kuinka tarkastelin: niin ei kellään herrasmiehistä ollut niin\nhyvin kiilloitettuja saappaita. Piotr Ivanitshin olivat huonommin\nkiilloitetut, vaikka hänellä oli kolme pikenttiä.\n\n-- Miksi hän sitten on tuollainen? sanoi Anna Pavlowna hiukan\nleppyneenä.\n\n-- Varmaan kirjoittamisesta, hyvä rouva.\n\n-- Kirjoittiko hän paljon?\n\n-- Kyllä; jokapäivä,\n\n-- Mitä hän kirjoitti sitten? Asiapapereitako?\n\n-- Varmaan asiapapereita.\n\n-- Mutta minkätähden sinä et pidätellyt häntä?\n\n-- Kyllähän minä pidättelin: \"älkää istuko, Aleksander Feodoritsh,\nmenkää kävelemään: ilma on niin kaunis, näkyy paljon herrasväkeä\nkävelevän. Älkää kirjoittako niin paljon! Rinta tulee kipeäksi: mamma\nsuuttuu sitten...\"\n\n-- Mitä hän arveli?\n\n-- Mene tiehesi, sanoi hän, sinä olet pöllö!\n\n-- Niin oletkin pöllö! sanoi Agrafena.\n\nEvsei katsoi häneen tuon kuultuaan, mutta sitten taas jatkoi\nkatsomistaan rouvaan.\n\n-- No, eikö setä pidätellyt häntä? kysyi Anna Pavlowna.\n\n-- Mitä vielä! Jos hän sattui milloin tulemaan ja näki ilman työtä,\nsilloinkas hän iski kiinni. \"Mitä varten\", sanoi hän, \"olet ilman\ntyötä? Et sinä täällä ole maalla, täällä\", sanoi hän, \"pitää tehdä\ntyötä eikä maata kyljellä! Aina\", sanoi hän, \"sinä uneksit!\" Kun\nhyvin käy antaa aika ripityksen...\n\n-- Kuinka hän ripittää?\n\n-- \"Pikkukaupunkilaisuus\", sanoi hän... ja silloin sitä tulemalla\ntuli... niin torui, ettei välistä kehdannut kuullakaan.\n\n-- Hyi mokomata! sanoi Anna Pavlowna syläisten. -- Synnyttäköön\nensin omia purlakoita ja haukkukoon niitä! Kun olisi pitänyt\npidättää, niin hän... Herra Jumala, armollinen ruhtinas! huudahti\nhän. Kehen voi nykyään luottaa, kun omat sukulaisetkin ovat pahemmat\nvillipetoja? Koira, sekin varjelee omia penikoitaan, mutta tässä\nsetä on kuihduttanut oman veljensä pojan. Mutta sinä pöllö, etkö\nvoinut sedälle sanoa, ettei hän saisi tuolla lailla haukkua, vaan\nmenisi tiehensä. Huutaisi vaimolleen, mokomalle hylkiölle! Löysipäs\nketä rupesi haukkumaan: tee työtä, tee työtä! Kuolkoon itse työnsä\nääressä! Mokomakin koira, antakoon Jumala anteeksi. Löysipä, orjan\nedestään työtä tekemään.\n\nTätä seurasi äänettömyys.\n\n-- Onko Sashenka kauankin ollut laiha? kysyi hän sitten.\n\n-- Noin kolme vuotta, vastasi Evsei: -- Aleksander Feodoritsh alkoi\nkovin surra, söi vähän; alkoi yht'äkkiä laihtua, laihtua, suli\nlaihaksi kuin kynttilä.\n\n-- Mitä hän suri?\n\n-- Jumala sen tietää, rouva. Piotr Ivanitsh puhui hänen kanssaan\nusein siitä: minä kyllä kuuntelin, mutta se oli liian konstikasta: en\nsitä käsittänyt.\n\n-- Mitä hän puhui sitten?\n\nEvsei mietti hetkisen, nähtävästi koettaen muistella jotakin ja\nhuulensa liikkuivat.\n\n-- Hän nimitti sitä jollain tavalla, mutta olen unhottanut... Anna\nPavlowna ja Agrafena katselivat häntä ja vaativat kärsimättömyydellä\nvastausta.\n\n-- No? sanoi Anna Pavlowna? Evsei ei virkkanut mitään.\n\n-- No, sinä hölmö, sano toki jotain, lisäsi Agrafena, rouva vartoo.\n\n-- Pi... taisi olla pikiin... tynyt... sai hän viimein sanotuksi.\n\nAnna Pavlowna katsoi käsittämättömästi Agrafenaa, mutta Agrafena\nEvseitä, Evsei molempia ja kaikki olivat ääneti.\n\n-- Kuinka? kysyi Anna Pavlowna.\n\n-- Piki... pikiintynyt... aivan niin, nyt muistin! vastasi Evsei\npäättäväisellä äänellä.\n\n-- Mikä ihmeen onnettomuus se vielä on? Jumalani! Onko se tauti, vai\nmikä? kysyi Anna Pavlowna surulla.\n\n-- Ai, eiköhän se merkitse pilattua, rouva? sanoi nopeasti Agrafena.\n\nAnna Pavlowna kalpeni ja sylkäsi\n\n-- Tulkoon sinulle paisumat kieleen! sanoi hän. -- Onko hän käynyt\nkirkossa?\n\nEvsei vähän venytti vastaan.\n\n-- En voi sanoa, rouva, että hän on liioin käynyt... vastasi Evsei\nepäillen, voipi melkein sanoa, ettei ole käynyt... siellä herrasväki\nkäy harvoin kirkossa...\n\n-- Siitäpä se onkin! sanoi Anna Pavlowna huokauksella ja risti\nsilmiään. -- Näkyy etteivät minun rukoukseni olleet Jumalalle\notolliset. Uni ei näy valehtelevan: hän on tullut aivankuin\nmanalasta, minun kyyhkyseni!\n\nSamassa tuli Anton Ivanitsh.\n\n-- Päivällinen jäähtyy, Anna Pavlowna, sanoi hän. Eiköhän olisi aika\nherättää Aleksander Feodoritshia?\n\n-- Ei, ei, Jumala varjelkoon! vastasi Anna Pavlowna. Hän ei käskenyt\nitseään herättämään. \"Syökää yksin\", hän sanoi, \"minulla ei ole\nruokahalua; minä makaan ennemmin: uni vahvistaa minua; ehkä syön\nillalla\". Tehkää Te niin Anton Ivanitsh, älkää pahastuko minulle,\nmuija pahalle: minä menen, sytytän Jumalan lampun, rukoilen,\nniinkauan kuin Sashenka nukkuu; ei minun käy syöminen; syökää Te\nyksin.\n\n-- Hyvä, hyvä, sen täytän: luottakaa minuun.\n\n-- Niin osoittakaa meille hyvä työ, jatkoi rouva. Te olette meidän\nystävämme ja rakastatte meitä, kutsukaa Evsei ja kyselkää häneltä\nkunnollisesti, minkätähden Sashenka on tullut miettiväiseksi,\nlaihtunut ja minne hänen hiuksensa ovat joutuneet? Te olette mies:\nTeidän on helpompi... eivätköhän ole häntä siellä loukanneet? Löytyy\nniitä sellaisia pahanilkisiä maailmassa... tiedustelkaa kaikki.\n\n-- Hyvä, ystäväni, hyvä: minä utelen kaikki, otan kynnenmustuaisiin\nasti selvän. Lähettäkää Evsei luokseni, syödessäni päivällistä --\ntäytän kaikki.\n\n-- Terve, Evsei! sanoi hän istuen pöytään ja työnsi servietin\nkaulaliinan taakse. Kuinka jaksat?\n\n-- Hyvää päivää, hyvä herra. Mitäpä meidän elämästämme? Se on kehnoa.\nMutta Te olette vasta pulskistunut täällä.\n\nAnton Ivanitsh sylkäsi.\n\n-- Äläpä silmää, hyvä veli. Paljonko tarvitsee onnettomuuteen? lisäsi\nhän ja alkoi syödä kaalia.\n\n-- No miten Te jaksoitte siellä? kysyi hän.\n\n-- Noin vaan: ei liian hyvin.\n\n-- Varmaan ruokatavarat olivat hyvät? Mitä sinä söit?\n\n-- Mitä? Otti häntä puodista hyytelöä ja kylmää piirakkaa -- siinä\noli päivällinen!\n\n-- Kuinka? Puodistako? Entäs oma uuni?\n\n-- Kotona ei valmistettu. Naimattomat herrat eivät siellä syö kotona.\n\n-- Mitä sinä sanot! lausui Anton Ivanitsh ja pani pois lusikan,\n\n-- Ihan totta! herrallekin tuotiin ravintolasta.\n\n-- Semmoista mustalaiselämää! Vai niin! Mitenkä voisi olla\nlaihtumatta! Tuossa on, juo!\n\n-- Nöyrimmästi kiitän Teitä, herra! Teidän terveydeksenne!\n\nSitä seurasi äänettömyys. Anton Ivanitsh söi.\n\n-- Paljonko siellä kurkut maksavat?\n\n-- Neljäkymmentä kopekkaa kymmenen.\n\n-- Johan nyt!\n\n-- Jumal' avita; hyvä herra, oikein hävettää sanoa: välistä tuovat\nMoskovasta suolattuja kurkkuja.\n\n-- Ah, hyvä Jumala! No, onko sitten ihme, että on laihtunut!\n\n-- Siellä tällaista kurkkua ei saa missään nähdä! jatkoi Evsei\nosoittaen yhtä kurkkua, unissanikaan ei edes näe! Semmoisia pieniä ja\nhuonoja siellä vaan on, täällä semmoisiin ei viitsittäisi katsoakaan,\nmutta siellä herrasväki niitä syö! Harvassa talossa paistetaan\nleipää. Mutta kaalin valmistaminen talveksi, lihan ja sienien\nsuolaaminen ei ole ollenkaan tapana.\n\nAnton Ivanitsh pudisti päätään, mutta ei virkkanut mitään, sillä\nhänen suunsa oli ihan täpö täynnä.\n\n-- Kuinka sitten? kysyi hän pureksittuaan ruoan.\n\n-- Kaikkea on puodissa; mitä ei löytyisi puodissa, niin jossain\nmakkarakaupassa on ja ellei siellä ole, niin leipurissa löytyy;\nmutta mitä ei löytyisi leipurissa, niin pitää mennä englantilaiseen\nmakasiiniin; ranskalaisilla on kaikkea.\n\nÄänettömyys.\n\n-- Mitä porsaat maksavat? kysyi Anton Ivanitsh, pantuaan lautaselle\nmelkein puoli porsasta.\n\n-- En tiedä; emme ole ostaneet: kalliita taitavat olla, luulen noin\npari ruplaa.\n\n-- Ai, ai ai! Eikä muka laihtua sitten! Semmoinen kalleus!\n\n-- Suuremmat herrat siellä juuri vähän syövätkin: pienemmät\nvirkamiehet toki enemmän.\n\nTaas äänettömyys.\n\n-- No, kuinka teidän oli siellä olla, huonoa? kysyi Anton Ivanitsh.\n\n-- Älköön Jumala saattako enää moista, niin huonoa oli. Täällä on\nkalja hyvää, siellä olut kaljaa huonompi; mutta kiehuu koko päivän\nvatsassa! Mikä on ainoastaan hyvää, se on saappaiden kiilloitus: se\non niin hyvää, ettei sitä voi kyllikseen katsella! Entäs sen lemu:\nmieli tekee sitä syömään.\n\n-- Mitä sinä hulluttelet!\n\n-- Jumal' avita.\n\nÄänettömyys.\n\n-- No entäs sitten? kysyi Anton Ivanitsh nieltyään.\n\n-- Niin vaan.\n\n-- Söitte kehnosti?\n\n-- Niin. Aleksander Feodoritsh söi vaan hiukkasen: hän on kokonaan\nluopunut syönnistä; päivällispöydässä ei syö naulaa leipää.\n\n-- Eikä sitten muka laihtua! sanoi Anton Ivanitsh. -- Siitäkö syystä,\nettä on kallista?\n\n-- Siksi että on kallista ja siksi ett'ei ole tapanakaan syödä joka\npäivä kyllikseen. Herrasväki syö juurikuin varastamalla, kerran\npäivässä ja senkin jos ennättävät, noin viiden ja välistä kuuden\najoissa; siellä jos mitä alkavat tehdä, niin lopettavat sen ensin.\nSyöminen heillä on viimeinen työ: ensin tehdä kaikki työt, vasta\nsitten syömään.\n\n-- Se vasta on elämää! puhui Anton Ivanitsh. -- Eikä muka laihtua\nsitten! Ihme ettette siellä kuolleet. Onko aina sama tapa?\n\n-- Ei: pyhinä kun herrat joskus kokoontuvat, niin Herra varjele,\nsilloinkos ne syövät! Menevät jonkinlaiseen saksalaiseen ravintolaan\nja syövät yli sadan ruplan. Mutta kuinka ne juovat -- Herra armahda!\npahemmin kuin meikäläiset! Välistä kun Piotr Ivanitshin luo kokoontui\nvieraita: ne istuvat kuuden aikoina pöytään, mutta nousevat aamulla\nvasta neljättä käydessä.\n\n-- Anton Ivanitsh sai suuret silmät.\n\n-- Mitä sinä hulluttelet! sanoi hän. Syövätkö he yhtämittaa?\n\n-- Syövät.\n\n-- Sitäpä olisi hauska nähdä: se ei ole meidän tapaistamme! Mitä he\nsitten syövät?\n\n-- Ei siinä, hyvä herra, ei siinä olisi mitään katsomista! Ei saa\nedes selvää mitä syövät: saksalaiset panevat Jumala ties' mitä\nruokaan: ei tee mieli pistää suuhunkaan. Pippurikaan ei ole semmoista\nkuin meillä, sitten kaatavat kostukkeeksi jotakin ulkomaisista\npulloista... Kerran Piotr Ivanitshin kokki kestitsi minua herrasväen\nruualla, jonka johdosta minua kolme päivää kurotti. Tarkastin ruokaa,\nniin huomasinpa että oli öljymarja ruuassa: minä ajattelin, täälläkin\non öljymarjoja; minä purasin sen -- näen: siinä oli pieni kala; teki\noikein vastenmielisen vaikutuksen, minä sylkäsin sen pois; otin\ntoisen -- siinä oli samalla lailla; niin oli jok'ikisessa... hiisi\nteidät vieköön kirotut!...\n\n-- Panevatko he niitä tahallaan sinne?\n\n-- Jumala niitä tietää! Minä kysyin: mutta väki nauroi vaan ja sanoi:\nkuule ne syntyvät senlaisina. Entäs se ruoka sitten? Ensiksi tuodaan\nkuumaa ruokaa niinkuin pitääkin piirakaisien kanssa, mutta mimmoiset\novat ne piirakat sitten; sormustimen kokoiset; kun panee suuhunsa\nnoin kuusi kappaletta ja tahtoo ruveta niitä puremaan, niin silloin\nhuomaakin, ettei niitä siellä olekaan, ovat näet sulaneet... Lämpimän\nruo'an perästä antavat vielä jotakin lämmintä, siinä on lihaa, siinä\non hyytelöä, heiniä, paistia... hyi, ei mieli tee ollenkaan sitä\nsyömään!\n\n-- Teillä siis munia ei keitettykään? Ihmekö se on, että hän on\nlaihtunut! sanoi Anton Ivanitsh, nousten ylös pöydästä.\n\n\"Kiitän sinua Jumalani\", alkoi hän ääneensä siunata syvällä\nhuokauksella, \"kun olet ravinnut minut taivaallisella armollasi...\nmitä minä! kieleni rupesi jauhamaan omiaan: maallisella armolla, --\nälä kiellä minulta taivaan valtakuntaasikaan\".\n\n-- Korjatkaa ruoka pois pöydästä: herrasväki ei tahdo syödä.\nValmistakaa toinen porsas illaksi... tahi onko teillä kalkkunaa?\nAleksander Feodoritsh pitää kalkkunasta; hän varmaan on siksi\nnälkäinen. Tuokaa nyt minulle tuoreempaa heinää: minä lepään\npari tuntia; herättäkää minut sitten teen aikana. Jos Aleksander\nFeodoritsh hiukan liikahtaa... niin nykäiskää minua.\n\n-- Noustuaan ylös unesta, tuli hän Anna Pavlownan luo.\n\n-- No mitä, Anton Ivanitsh, kysyi tämä.\n\n-- Ei juuri mitään, nöyrin kiitos suolasta ja leivästänne; minä\nnukuin niin makeasti; heinä on niin tuoresta ja tuoksuvaa...\n\n-- Terveydeksi, Anton Ivanitsh. No, mutta mitä sanoo Evsei? oletteko\nkysellyt häneltä?\n\n-- Tietysti olen kysellyt! Kaikki olen udellut: se on vaan joutavaa!\nKaikki korjaantuu. Koko juttu on tullut siitä, että ruoka on siellä\nhuonoa.\n\n-- Ruokako?\n\n-- Niin; tuomitkaa itse: kurkut maksavat siellä neljäkymmentä\nkopekkaa kymmenen, porsas kaksi ruplaa, ruoka on vaan\nravintolaruokaa... ei saa luonnollisesti syödä kyllikseen. Onko ihme,\nettä hän on laihtunut! Olkaa rauhassa, hyvä ystävä, kyllä me saamme\nhänet täällä jaloilleen, parannamme hänet. Käskekää valmistamaan\nenemmän koivu-nestettä; minä annan Teille reseptin; minä sain sen\nProkofei Astafjitshilta; antakaa aamuin ja illoin ryyppyjä pari\nkerrassa, ei tekisi pahaa ennen päivällistäkään; voisi pyhitetyn\nveden kanssa... mutta onko teillä sitä?\n\n-- On, on: itsehän Te toitte.\n\n-- Niin, tosiaan minähän sen toin. Valitkaa rasvaisempia ruokia.\nIllalliseksi käskin valmistamaan porsaan tahi kalkkunan.\n\n-- Kiitoksia Anton Ivanitsh.\n\n-- Ei ole kiittämistä, hyvä ystävä! Emmekö käskisi valmistamaan\nkananpoikia valkean kostukkeen kanssa?\n\n-- Minä käsken...\n\n-- Mitä varten Te menette? Olenhan minä täällä? Minä kyllä toimitan...\n\n-- Niin toimittakaa, auttakaa.\n\nHän meni pois, mutta Anna Pavlowna vaipui ajatuksiinsa.\n\nNaisen vaisto ja äidin sydän sanoivat hänelle, ettei ruoka ole yksin\nsyynä Aleksanderin synkkämielisyyteen. Hän alkoi hienosti tiedustella\nviittauksilla, syrjästä, mutta Aleksander ei ymmärtänyt noita\nviittauksia ja oli vaan ääneti. Sitten kului pari, kolme viikkoa.\nPorsaita, kananpoikia ja kalkkunoita kului paljon, mutta Aleksander\noli yhä vaan synkkämielinen, laiha ja hiukset eivät kasvaneet.\n\nAnna Pavlowna päätti puhua hänen kanssaan ihan suoraan.\n\n-- Kuule ystäväiseni, Sashenka, sanoi hän kerran, on jo kuukausi\naikaa, kun sinä olet ollut täällä, mutta minä en ole nähnyt sinun\nkertaakaan hymyilevän: liikut kuin mikä pilvi ja katselet alas. Eikö\nsinulla ole mitään rakasta kotiseudulla? Näkyy että vieras paikka\non rakkaampi; suretko ketä naista, vai kuinka? Sydämmeni särkyy\nkatsellessani sinua. Millaiseksi olet tullut? Kerro minulle! mitä\nsinulta puuttuu? Minä en sääli mitään. Onko sinua kuka loukannut:\nminä otan siitäkin selon.\n\n-- Älkää olko rauhaton, äiti, sanoi Aleksander! -- ei se ole\nmitään! Olen tullut vanhemmaksi, järkevämmäksi, siitä syystä olen\nmietteissäni...\n\n-- Mutta, miksi olet laihtunut? Missä hiuksesi ovat?\n\n-- Minä en voi kertoa syytä siihen... kaikkea ei voi kertoa, mitä\non tapahtunut kahdeksassa vuodessa... kenties terveyteni on hiukan\nmennyt huonoksi...\n\n-- Mitä kohtaa sinulla kivistää?\n\n-- Kivistää sieltä ja täältä\n\n-- Hän osoitti päätä ja sydäntä.\n\nAnna Pavlowna kosketti kädellä hänen otsaansa.\n\n-- Se ei ole kuuma, sanoi hän. Mitä ihmettä se sitten on? Pistääkö\npäätä?\n\n-- Ei...\n\n-- Sashenka! Lähetetään hakemaan Ivan Andreitshia.\n\n-- Kuka on Ivan Andreitsh?\n\n-- Uusi lääkäri; pari vuotta ollut! Hän on semmoinen lääkäri,\nettä ihme oikein! Hän ei kirjoita melkein ollenkaan lääkkeitä;\nhän valmistaa itse jonkinlaisia pieniä siemeniä -- ne auttavat.\nFoman vatsaa kuin kivisti, kolme vuorokautta hän ulvoi ulvomalla:\nlääkäri antoi hänelle kolme siementä, niin vaiva meni pois kuin\npyyhkäsemällä. Paranna itseäsi, kyyhkyseni.\n\n-- Ei, mammaseni, hän ei voi auttaa minua: kyllä se menee itsestään\nohitse.\n\n-- Minkätähden sinä olet suruinen? Mikä kumman onnettomuus se on?\n\n-- Muutoin vaan...\n\n-- Mitä sinun mielesi tekee?\n\n-- En tiedä itsekään; minun on ilman vaan ikävä.\n\n-- Herranen aika, mitä kummia! sanoi Anna Pavlowna. -- Sanot ruoan\nolevan mielestäsi hyvää, mukavata sinusta on ja hyvä arvonimi...\nluulisi, ettet ole mitään vailla. Sittenkin sinä olet suruinen!\nSashenka, sanoi hän hiljaan vaitiolon perästä, eiköhän sinun ole jo\naika... mennä naimaan?\n\n-- Olkaa nyt! ei, minä en nai.\n\n-- Minulla on varoilla yksi tyttö -- aivankuin nukki: ruusunpunainen,\nhento; luulee ihan, että aivo valuu luusta luuhun. Vyötäinen on\nniin hoikka, niin solakka; hän on käynyt kaupungissa koulua, oikein\ninstituutissa. Hänellä on 75 orjaa ja 25 tuhatta ruplaa rahoja ja\nsitä paitsi mainiot myötäjäiset: ne ovat Moskovassa valmistetut; on\nhyvä sukuinenkin... Mitä Sashenka? Kerran minä kahvikestissä puhelin\nja leikillä viittasin sinne päin: hän näytti teroittavan ilosta\nkorvansa...\n\n-- En minä nai, toisti Aleksander.\n\n-- Kuinka, etkö milloinkaan?\n\n-- En milloinkaan.\n\n-- Herra varjele! Mitä tästä tuleekaan? Muut ihmiset ovat kuni\nihmisiä ainakin, mutta hän yksinään on Jumala ties' minkäkaltainen.\nMinulle se olisi semmoinen ilokin! Jumala voisi saattaa niinkin että\nsaisin hoitaa lapseni lapsia. Mutta naipa kuitenkin hänet; kyllä sinä\nopi häntä rakastamaan...\n\n-- En minä rakastaisi, äiti hyvä: minä olen jo lakannut rakastamasta.\n\n-- Kuinka olet lakannut rakastamasta, ethän ole vielä ollut\nnaimisissakaan! Ketä sinä siellä rakastit?\n\n-- Tyttöä.\n\n-- Miksi et nainut?\n\n-- Hän petti minut.\n\n-- Kuinka petti? Ethän ollut vielä naimisissakaan hänen kanssaan?\n\n-- Aleksander oli ääneti.\n\n-- Kyllä ovat hyviä sikäläiset tytöt: häihin asti eivät rakasta!\nPetti! Mokoma hylkiö! Heitti itse onnen käsistään, ei osannut antaa\narvoa, kelvoton! Jos minä näkisin hänet, niin sylkisin vasten naamaa.\nMihin setäkin katsoi? Kenen hän löysi paremman, tahtoisin sen\nnähdä... Onko hän yksin olemassa? Rakastat vielä toisenkin kerran.\n\n-- Minä olen rakastunut toisen kerran.\n\n-- Ketä?\n\n-- Leskeä.\n\n-- Miksi et nainut häntä?\n\n-- Hänet minä petin itse.\n\nAnna Pavlowna katseli Aleksanderia eikä tiennyt, mitä hänen piti\nsanoman.\n\n-- Hänet minä petin itse!... toisti hän. -- Varmaankin joku kelvoton\nkappale! lisäsi hän sitten kuiskaten. -- Siellä vasta on helvetti,\nJumala antakoon anteeksi: rakastavat häihin saakka, ilman kirkon\nmenoja; sitten pettävät... Mitä kaikkea tapahtuukaan maailmassa, kuin\noikein katselee! Varmaan pian tulee maailman loppu!... Sano, eikö\nmielesi tee jotakin? Kenties ruoka ei ole mieluistasi? Minä tilaan\nkaupungista kokin.\n\n-- Ei, kiitos: kaikki on hyvin.\n\n-- Kenties sinun on ikävä yksin: minä lähetän hakemaan naapureita.\n\n-- Ei, ei. Älkää vaivatko itseänne, äiti hyvä! Minun on täällä\nrauhallinen ja hyvä olla; kaikki menee ohitse... minä en ole vielä\ntutustunut asianhaaroihin.\n\n-- Siinä oli kaikki mitä Anna Pavlowna sai tietää.\n\n\"Ei\" ajatteli hän: \"Jumalatta ei voi ottaa askeltakaan\". Hän kehoitti\nAleksanderia tulemaan hänen kanssaan puolipäivä-kirkkoon lähimmäiseen\nkylään, mutta kaksi kertaa oli Aleksander nukkunut liian pitkään, ja\nherättää hän ei uskaltanut. Lopulta kutsui hän Aleksanderia kerran\niltakirkkoon. \"Kenties tulen\", sanoi Aleksander ja sitten mentiin.\nÄiti astui kirkkoon ja meni aivan kuorin lähelle, Aleksander jäi\nseisomaan oven suuhun.\n\nAurinko oli laskeutumaisillaan ja heitti kieroja säteitä, jotka\nväliin leikittelivät jumalan kuvien kultaisilla reunuksilla, väliin\nvalaisivat tummia ja vakaisia pyhimyksien kuvia ja hajoittivat\nvalollaan kynttilöiden heikon ja kainon valon. Kirkko oli melkein\ntyhjä: talonpojat olivat pellolla työssä; käytävän nurkassa tungeiksi\nmuutamia ämmiä, valkoset huivit päässä. Muutamat suruisen näköisinä\nja käsi posken nojassa istuivat kivisellä alttarin portaalla,\npäästivät ajoittain kovia ja raskaita huokauksia, Jumala ties\nsyntinsäkö vai kotiasioittensako tähden. Toiset venyivät maassa\npolvillaan kauan aikaa kasvot alaspäin rukoellen.\n\nRaitis tuuli murtautui akkunan rautaisen ristikon läpitse, nosteli\nvälistä alttarin päällä olevata kangasta, välistä leikitteli papin\nharmailla hius-suortuvilla, tahi käänsi kirjan lehteä ja sammutti\nkynttilän. Papin ja lukkarin askeleet kajahtelivat kovasti pitkin\ntyhjän kirkon kivistä lattiaa; heidän äänensä levisivät surullisesti\npitkin kattoja. Ylhäällä kupoolissa huusivat naakat kimeästi, ja\nrääkkyivät varikset, jotka lentelivät toisesta akkunasta toiseen.\nNiiden siipien suhina ja kellojen kaiku häiritsi silloin tällöin\nkirkonmenoa...\n\n\"Niinkauan kuin ihmisessä kiehuu elämän voimat\" ajatteli Aleksander,\n\"niinkauan kuin toiveet ja intohimot leikittelevät, on hän henkisesti\ntyössä, hän pakenee sitä rauhoittavaa, tärkeätä, juhlallista\ntutkistelemista, johon uskonto saattaa... hän hankkii siitä\nlohdutusta vasta silloin, kuin voimat ovat sammuneet, raiskatut,\ntoiveet pettyneet ja vuodet painavat...\"\n\nNähdessään tuttavia esineitä heräsi Aleksanderin sielussa\nmuistoja. Hän kulki ajatuksissaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ajan\nPietarin matkaan saakka; hän muisti, kuinka hän lapsena ollessaan\ntoisti äitinsä jälkeen rukouksia, kuinka äiti luki hänelle\nsuojelusenkelistä, joka seisoo ihmisen sielun vartijana ja on ijäti\npahan vihollinen; kuinka äiti osoitellessaan tähtiä sanoi niiden\nolevan Herran enkelien silmiä, jotka katselevat maailmaan ja laskevat\nihmisten hyvät ja huonot työt; kuinka taivaan asukkaat itkevät, kun\nyhteenlaskettuna ilmaantuu enemmän huonoja kuin hyviä ja kuinka\ntaas iloitsevat, kuin hyvät työt voittavat huonot. Osoittaen rannan\ntummaa sinervää, sanoi hän, että se on Sioni... Aleksander huokasi\nherättyään näistä muistelmista.\n\n\"Ah! jos minä voisin vielä uskoa siihen\"; ajatteli hän. \"Lapsen\nusko on kadonnut, mutta mitä minä olen tullut tuntemaan uutta ja\nluotettavaa? En mitään: Olen löytänyt epäilyksiä, selityksiä,\nteoriaa... ja totuudesta olen entistä kauempana... Mitä hyödyttävät\nuskonlahot, tämä viisasteleminen?... Jumalani!... kun kerran uskon\nlämpö ei lämmitä sydäntä, voiko ihminen ollakaan onnellinen? Olenko\nminä onnellisempi?\"\n\nIltakirkko päättyi: Aleksander tuli kotia vielä synkkämielisempänä\nkuin sinne mennessään. Anna Pavlowna ei tiennyt mitä hänen piti\ntehdä. Kerran kun Aleksander heräsi tavallista aikaisemmin, niin hän\nkuuli suhinaa pääalusensa yllä. Hän katsoi taakseen: joku ämmä seisoi\nja mumisi jotain hänen takanaan. Tämä katosi heti paikalla kun näki,\nettä hänet huomattiin. Päänaluisen alla löysi Aleksander jonkinlaisen\nheinän; kaulan ympärillä riippui suitsutuspihkaa.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Aleksander äidiltään. Mikä ämmä minun\nhuoneessani oli?\n\nAnna Pavlowna hämmästyi. --\n\n-- Se oli... Nikitishna, sanoi hän.\n\n-- Mikä Nikitishna?\n\n-- Näetkös ystäväni, hän... ethän vaan suutu?\n\n-- Mutta mitä hän teki? sanokaa.\n\n-- Hän... sanotaan auttaa monia... kun hän vaan kuiskaa veteen ja\nhengittää nukkuvan ihmisen päälle -- niin kaikki menee ohitse.\n\n-- Kolmatta vuotta takaperin, sano Agrafena, lensi Sidorowan lesken\nsavupiippuun aina yöllä tulinen käärme...\n\nAnna Pavlowna sylkäsi.\n\n-- Nikitishna, jatkoi Agrafena: manasi käärmeen: se lakkasi\nlentämästä.\n\n-- No, mitenkä Sidorowan kävi? kysyi Aleksander.\n\n-- Hän synnytti: lapsi oli niin laiha ja musta! Kolmantena päivänä se\nkuoli.\n\nAleksander purskahti nauruun taisi olla ensimmäisen kerran maalle\ntultuansa.\n\n-- Mistä te löysitte hänet? kysyi Aleksander.\n\n-- Anton Ivanitsh toi hänet, vastasi Anna Pavlowna.\n\n-- Että viitsitte kuunnella tuota hupakkoa.\n\n-- Hupakkoako! Ah Sashenka, mitä sinä sanot? Eikö ole synti sanoa\nAnton Ivanitshia hupakoksi! Kuinka kielesi kääntyi semmoiseen? Anton\nIvanitsh on hyväntekijämme, ystävämme!\n\n-- Ottakaa, äitiseni, suitsutuspihka ja antakaa ystävällemme ja\nhyväntekijällemme: ripustakoon hän sen omaan kaulaansa.\n\nSen jälkeen sulki Aleksander aina ovensa yöksi. Kului pari kolme\nkuukautta. Vähitellen yksinäisyys, hiljaisuus, kotoinen elämä ja\näidin hyvyys siihen liitettynä auttivat Aleksanderia ihmiseksi.\nMutta laiskuus, huolettomuus ja kaiken siveyden tunteen poissaolo,\njota Aleksander turhaan oli Pietarissa etsinyt, sijaitsi nyt\nhänen sielunsa maailmassa. Siellä, paettuaan mietteiden, taiteen\nmaailmasta, suljettuna kiviseinien sisälle, tahtoi hän nukkua myyrän\nuneen, mutta alinomaa herätti häntä unesta, kateudesta syntyneet\nmielenliikutukset ja turhat toiveet. Jokainen ilmiö tieteen ja\ntaiteen maailmassa, jokainen uusi kuuluisuus herätti hänessä\nkysymyksen: \"miksi en minä ole se, minkätähden en minä ole sitä\ntehnyt?\" Siellä hän joka askeleelta kohtasi ihmisiä, eduttomia\nvertailuja itsensä suhteen... siellä hän lankesi niin usein, siellä\nnäki kuin peilissä heikkoutensa... siellä oli tuo auttamaton setä,\njoka piti silmällä hänen elämänsä tapoja, laiskuutta ja kunnianhimoa,\njoka ei mihinkään perustunut; siellä on kauneuden maailma ja joukko\nlahjakkaita ihmisiä, joiden keskellä hän ei näytellyt mitään osaa.\nLopuksi, siellä koettavat johtaa elämää varman suunnitelman mukaan,\nsaada päivän valoon sen pimeät, epäselvät puolet, eivätkä anna\ntunteille, intohimoille ja unelmille valtaa ja sitten luovuttavat\nrunollisen viehätyksen, tahtovat antaa sille jonkinlaisen ikävän\nkuvan ja yksitoikkoisen ja raskaan muodon...\n\nMutta täällä on hyvä oleksia! Hän on parhain ja viisain kaikista!\nTäällä on hän muutamia virstoja ympäristössä yleinen epäjumala, Sen\nohessa on täällä joka askeleen päässä silmien edessä luonto, hänen\nsielunsa aukesi hiljaisille, rauhallisille mielenvaikutuksille.\nAaltojen läike, lehtien kohina, viileys ja välistä luonnon\näänettömyys -- kaikki synnytti hänessä mietteitä ja herätti tunteita.\nPuutarhassa, pellolla, kotona hakivat häntä lapsuuden ja nuoruuden\nmuistot. Välistä kun Anna Pavlowna istui hänen vieressään, tuntui\nkuin hän olisi arvannut poikansa ajatukset. Äiti auttoi häntä\nmuistamaan pikkuseikkoja elämästä, jotka olivat hänelle kalliita,\ntahi kertoili mitä hän ei ollenkaan muistanut.\n\n-- Nämät lehmukset, puhui hän, osoittaen puutarhaa, on isäsi\nistuttanut. Silloin sinä et vielä ollut syntynytkään. Tavallisesti\nistuin täällä balkongilla ja katselin häntä. Hän raataa, raataa ja\nkatsahtaa minuun, mutta hiki juoksee karjaloina hänestä. \"Aha oletko\ntäällä?\" sanoo hän, \"sen vuoksi minusta on niin hauska raataa!\" Ja\nhän alkaa uudelleen työskennellä. -- Tuolla on niitty, jossa sinä\nleikitsit lasten kanssa; sinä olit aika äkäpussi: jos hiukankaan ei\noltu mielesi mukaan -- niin huusit täyttä kurkkua. Kerran Agashka\n-- joka nyt on Kusmalla naimisissa, tuolla kolmannessa töllissä\npolvitiestä -- töykkäsi sinua jollain tavalla, niin että nenästäsi\nlähti verta, silloin isä löi häntä että töin tuskin sain lakkaamaan.\n\nAjatuksissaan liitti Aleksander näihin muistoihin vielä toisia.\n\"Tuolla puun alla olevalla penkillä\", ajatteli hän, \"istuin minä\nSofian kanssa ja olin silloin onnellinen. Mutta tuolla kahden\nsyreenipensaan välissä sain häneltä ensimmäisen suudelman...\" Kaikki\ntämä oli hänen silmiensä edessä. Hän hymyili näille muistoille ja\nistui tuntikausia balkongilla ottaen vastaan tahi saattaen aurinkoa,\nkuunnellen lintujen laulua, järven läikyntää ja näkymättömien\nhyönteisten surinaa.\n\n\"Jumalani! kuinka täällä on hyvä olla!\" puhui hän näiden\nyksinkertaisten mielenvaikutusten valtaamana, \"kaukana hyörinästä,\nhalpamaisesta elämästä, siitä muurahaispesästä, missä ihmiset...\njoukottain, aidan takaa eivät hengitä aamun viileyttä, ei keväisen\nniityn tuoksua\".\n\n\"Kuinka siellä väsyy elämään, mutta täällä saa sielu levähtää, tässä\nyksinkertaisessa helppotajuisessa elämässä! Sydän nuortuu, rinta\nhengittää vapaammin, järkeä ei rasita kiusalliset ajatukset: niin\nyksi kuin toinenkin asia on hyvin. Ei ole syytä huolehtia mistään.\nHuolettomana, raskaitta ajatuksitta, uinailevalla sydämmellä ja\njärjellä, vähäisellä värähdyksellä saa antaa katseensa luistaa\nlehdosta peltoon, kukkulaan ja sitten upottaa pohjattomaan taivaan\nsinervään.\"\n\nVälistä taas siirtyi hän pihalle ja kylän kadulle päin olevan akkunan\nluo. Siellä oli toisenlainen kuva, vastakohtainen kuva, täynnä\npuuhallista, perheellistä elämää. Helteestä venyy Barbos pitkällään\nkoirankopin luona, turpa käpälien päällä. Kymmenittäin kanoja ottaa\naamua vastaan kilvan kaakattaen; kukot tappelevat. Kadulla ajetaan\nelukoita laitumelle. Välistä jäljelle jäänyt lehmä ammuu surkeasti,\nseisoen keskellä katua ja töllistellen kaikille suunnille. Miehet\nja vaimot, sirpit ja haravat olallaan, menevät työhön. Ajoittain\ntempaa tuuli pari kolme sanaa niiden keskustelusta ja kuljettaa\nniitä akkunan luo. Siellä ajaa maanmiehen kärryt jyrinällä pitkin\nsiltaa, sen jäljessä kämpii heinäkuorma laiskasti. Valkopäiset,\nkarkeatukkaiset lapsinallikat paitojaan nostellen kiertelevät\nvesilätiköissä. Katsellessaan tätä kuvaa, alkoi Aleksander löytää\nrunollisuutta haarmaassa taivaassa, rikkonaisessa aidassa, portissa,\nlikaisessa lammessa ja lipsuissa. Ahtaan keikarimaisen hännystakin\nvaihtoi hän leveään kotitekoiseen halattiin. Tämän rauhallisen elämän\njok'ainoassa ilmiössä, jok'ainoassa mielenvaikutuksessa, illoin,\naamuin, syödessä ja levätessä oli läsnä äidin nukkumaton silmä.\n\nHän ei tainnut kyllin iloita nähdessään kuinka Aleksander lihoi,\nkuinka poskille palasi puna, kuinka silmät elpyivät tasaisesta\nloisteesta.\n\n\"Hiukset eivät vaan kasva\", puhui hän, \"olivat ikäänkuin silkkiä.\"\n\nAleksander kävi usein kävelemässä ympäristössä. Kerran kohtasi hän\njoukon akkoja ja tyttöjä, jotka menivät metsään sieneen, hän liittyi\njoukkoon ja kulki koko päivän niiden kanssa. Palattuaan kotia,\nkehui hän Masha-nimistä tyttöä sukkeluudesta ja vikkelyydestä.\nMasha otettiin sitten taloon palvelemaan herraa. Välistä hän kävi\nkatsomassa peltotöitä ja sai nyt kokemalla nähdä sitä, mistä oli\nusein kirjoittanut ja kääntänyt lehteen. \"Kuinka usein me panimme\nomiamme siellä\", ajatteli hän, nyykyttäen päätään ja hän alkoi tutkia\nasiaa syvemmin ja tarkemmin.\n\nEräänä sateisena päivänä koetti hän työskennellä, istui kirjoittamaan\nja oli tyytyväinen työnsä alkuun. Parannuksia varten tarvittiin yhtä\nkirjaa: hän kirjoitti Pietariin ja kirja lähetettiin. Hän ryhtyi\ntyöhön leikittä. Hän tilasi vielä kirjoja. Turhaan Anna Pavlowna\nkoetti estää häntä kirjoittamasta, ettei rinta menisi piloille:\nmutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan. Anna Pavlowna lähetti\nnoutamaan Anton Ivanitshia. Ei Aleksander kuunnellut häntäkään, vaan\nkirjoitteli yhä edelleenkin. Kun oli kolme, neljä kuukautta kulunut,\nniin Aleksander ei laihtunut kirjoittamisesta, vaan lihoi enemmän.\nTämä rauhoitti Anna Pavlownaa. Siten kului puolitoista vuotta.\nKaikki oli hyvin, mutta loppupuolella tätä aikaa rupesi Aleksander\ntaas miettimään. Hänellä ei ollut mitään toiveita, jos oli ollutkin,\nniin ei niitä ollut vaikea täyttää: ne eivät ulottuneet perhe-elämää\nulommas. Ei häntä mikään voinut huolettaa: ei työ, ei epäilys,\nvaan hän ikävöi kuitenkin! Häntä kyllästytti vähitellen kotoinen\nahdas piiri; äidin mielennouteet kävivät suututtaviksi, mutta Anton\nIvanitsh oli kerrassaan vastenmielinen; työkin kyllästytti, eikä\nluontokaan häntä enää viehättänyt.\n\nHän istui ääneti akkunan luona ja katseli välinpitämättömästi isän\nlehmuksia ja harmistuneena kuunteli järven läikyntää. Hän alkoi\nmietiskellä syytä tähän uuteen ikävään ja tuli havaitsemaan, että\nhän ikävöi Pietaria! Poistuen kauemmas menneestä, alkoi hän sääliä\nsitä. Veri kiehui vielä hänessä, sydän löi, sielu ja ruumis vaativat\ntoimintaa... Taas oli kysymys ratkaistavana. Jumalani! Hän oli\nvähällä itkeä tästä havainnosta. Hän luuli ikävän menevän ohitse,\nsillä että hän voi elää aikansa maalla, tottua siihen, mutta mitä\nvielä: mitä kauemmin hän eli siellä, sitä kovemmin sydäntä kolotti ja\nse pyrki siihen kadotukseen, joka oli hänelle jo tuttava.\n\nHän teki sovinnon menneen kanssa: se kävi hänelle rakkaaksi. Kateus,\nsynkkä katsantotapa, törkeys, arastaminen lieventyi yksinäisyydestä\nja miettimisestä. Mennyt esiintyi hänen silmissään puhdistetussa\nvalossa, itse petturi. Nadinkakin -- melkein auringon säteissä.\n\"Mitä minä täällä teen? sanoi hän harmistuneena. Mitä varten kuihdun\ntäällä? Minkä tähden lahjani sammuvat? Miksi en minä voisi toimellani\nsiellä loistaa? Nyt minusta on tullut järkevämpi. Missä suhteessa on\nsetä minua parempi? Enkö minä voisikaan löytää itselleni tietä? No,\ntähän saakka ei ole onnistunut, mutta en vielä koskaan ollut omaan\nkutsumukseeni ryhtynytkään -- mitäpä siitä? Olen tullut viimeinkin\nhuomaamaan: nyt onkin jo aika ryhtyä! Vaan lähtöni... pahottaa äitini\nmieltä kovin. Mutta kuitenkin on matkustaminen välttämätöntä; en minä\nvoi täällä menehtyä. Siellä oli se ja sekin -- tullut ihmisiksi...\nMutta minun edistymiseni ja onneni?... Minä yksin olen jäljelle\njäänyt... ja mistä syystä? Minkätähden?\" Hän oli menehtyä ikävästä,\neikä tiennyt, miten piti sanoa äidille matka-aikeitaan.\n\nÄiti pelasti hänet pian siitä vaivasta: hän kuoli.\n\nHän kirjoitti lopuksi seuraavalla tavalla tädille ja sedälle\nPietariin: Tädille:\n\n\"Ennen Pietarista lähtöäni varustitte minut, ma tante, kyyneleet\nsilmissä, kalleilla sanoilla matkalle, jotka sanat ovat painuneet\nmuistiini. Te sanoitte: jos minä joskus tarvitsen lämmintä\nystävyyttä, todellista osanottoa, niin Teidän sydämmessänne on\naina nurkka minulle.\" On tullut hetki, jolloin olen käsittänyt\nnäiden sanojen kaiken arvon. Ne oikeudet, jalomielisesti annoitte\nsydämemme ylitse, niissä on hiljaisuus, lohdutus ja rauha sopimuksen\nmerkkinä, kenties koko elämäni onni. Kolme kuukautta takaperin\nnukkui äitini kuoleman uneen: en lisää enää sanaakaan. Hänen\nkirjeistään näette, mitä hän on minulle ollut ja käsitätte mitä\nolen hänessä kadottanut... Minä pakenen täältä ainiaaksi. Mutta\nminne yksinäinen vaeltaja suunnittaa matkansa ellei siihen paikkaan,\nmissä Te olette?... Sanokaa yksi sana: löydänkö minä Teissä sen,\nminkä puolitoista vuotta taapäin jätin? Oletteko karkoittanut minut\nmuistostanne? Suostutteko ikävään velvollisuuteen parantamaan\nystävyydellänne, joka monta kertaa oli minut pelastanut, uutta syvää\nhaavaa? Minä heitän kaikki toiveeni Teihin, ja toiseen mahtavaan\nliittolaisen -- toimintaan.\n\n\"Teitä kummastuttaa -- eikö totta? Teidän on outoa kuulla tällaista\nminulta? Lukekaa näitä riviä, joita olen kirjoittanut rauhallisessa\nmuodossa, joka ei ole minun tapaistani? Älkää ihmetelkö ja peljätkö\nminun palaamistani: Teidän luoksenne ei tule tuuliaispää, ei\nhaaveilija, ei semmoinen, jonka ihanteet ovat haihtuneet, ei\npikkukaupunkilainen, vaan yksinkertaisesti ihminen, jonka kaltaisia\nlöytyy Pietarissa paljon ja jonka kaltainen minun olisi pitänyt\naikoja sitten olla. Varoittakaa etenkin setää tässä asiassa. Kun\nkatselen mennyttä elämääni, niin minun tulee paha olla, häpeän sekä\nmuita että itseäni. Mutta eihän toisin voinut olla, Heräsin vasta\n-- kolmenkymmenen vanhana! Kova koulu, jonka olin Pietarissa läpi\nkäynyt, ja mietiskeleminen maalla ovat selvittäneet minulle kokonaan\nkohtaloni. Erottuani melkoisen matkan päähän sedän läksyistä ja\nomasta kokemuksestani, käsitin minä niitä täällä, hiljaisuudessa\nselkeämmin ja huomaan, minne niiden aikoja sitten olisi pitänyt\nsaattaa minua, huomaan kuinka surkuteltavasta ja järjettömästi olen\npoistunut oikeasta päämäärästäni. Nyt minä olen rauhallinen: minä\nen kidu enkä kärsi, vaan en minä taas kerskailekaan tätä; kenties\ntämä rauhallisuus lähtee itsekkäisyydestä; kuitenkin tunnen, että\nkatsantokantani elämään on selkenevä siihen määrään, että minä olen\nlöytävä toisen rauhan lähteen -- kirkkaamman. Vielä en voi olla\nsäälimättä sitä, että olen päässyt sille rajalle, jossa -- voi\nonnettomuutta -- nuoruus on loppumaisillaan ja alkaa miettiminen,\nhurmauksen tutkiminen, valikoimisen ja tuntemisen aika.\n\n\"Ehkä käsitykseni ihmisistä ja elämästä on hiukan muuttunut, niin\npaljon on sentään toiveita liitänyt pois, paljon mennyt mielenhaluja,\nsanalla sanoen, silmänharhaukset ovat kuluneet; seurauksena on\ntietysti, että vähemmin erehdyn ja petyn monessa suhteessa ja\nihmisissä, se on hyvin lohduttavaa toiselta puolelta! Minä näen\nselkeämmin eteeni: kaikkein raskain on takana; mielen liikutukset\neivät ole peloittavia, sillä niitä on vähän jälellä, tärkeämmät ovat\nohitse ja minä siunaan niitä. Minua hävettää muistella, kuinka minä\nluulottelin olevani marttyyri ja kirosin kohtalon arpaa. Kirosin!\nMikä halpamainen kiittämättömyys ja lapsellisuus! Miten myöhään\ntulin huomaamaan, että kärsimykset puhdistavat sielun, tekevät\nihmisen sellaiseksi että hän kärsii itseään ja että muutkin häntä\nkärsivät, kohoittavat häntä... Nyt tunnustan, jos ihminen ei ole\nkokenut kärsimyksiä, niin se merkitsee, ettei ole kokenut elämää\ntäydellisyydessään: niissä on monta tärkeätä ehtoa, joiden ratkaisua\nemme kenties ehdi täällä odottaakaan. Näissä mullistuksissa näen\nminä Jumalan käden, joka antaa luullakseni ihmiselle loppumattoman\ntehtävän -- pyrkiä eteenpäin, saavuttaakseen ylhäältä määrätyn\npäämaalin, ainaisen taistelun ohessa pettyneiden toiveiden ja\nkiusallisien vastuksien kanssa. Huomaan että ne ovat välttämättömät\nnämät taistelot ja mullistukset elämälle, sillä elämä ilman niitä ei\nolisikaan elämä, vaan seisahdus, uni... Kun taistelo on loppunut,\nniin näkee elämänkin olevan loppuneen; ihminen oli ollut kiinnitetty,\nrakastunut, nauttinut, kärsinyt, ollut mielenliikutusten valtaamana\nja on tietysti elänyt!\n\n\"Näettekö miten minä ajattelen: minä olen tullut ulos pimeydestä\n-- näen, että kaikki tänne asti eletty on ollut jonkinlainen kova\nvalmistus oikealle tielle, järkevä oppi elämää varten. Joku sanoo\nminulle, että loppu-tie tulee olemaan helpompi, rauhallisempi ja\nselvempi... Himmeät paikat ovat tulleet valaistuksi, konstikkaat\nsolmut auenneet itsestään; elämä alkaa tuntua hyvältä eikä pahalta.\nPian sanon taas: Kuinka elämä on hyvä! mutta sanon, ei niinkuin\nnuorukainen, joka on hurmaantunut hetkellisestä nautinnosta, vaan\ntäydellisesti tuntien sen todelliset nautinnot ja surut. Sitten ei\nkuolemakaan peloita: se ei näyttäikse pelättimenä, vaan kauniina\nkoetuksena. Nyt jo löyhähtelee sieluuni tuntematon rauhallisuus:\nlapsellisia harmia, loukatun itserakkauden puuskia, lapsen ärtymistä\nja naurettavaa suuttumusta maailmaan ja ihmisiin, rakkikoiran\ntapaista suuttumusta elehvanttiin -- tuntuu kun sitä ei olisi ollut\nolemassakaan.\n\n\"Olen taas tehnyt ystävyyden liiton ihmisten kanssa, joiden kanssa\nolen pitkän ajan ollut epäsovussa, jotka, sen huomaan ohimennen,\novat täällä samanlaiset kuin Pietarissakin, mutta vaan hiukan\njäykempiä, karkeampia ja lystikkäämpiä. En minä niille enää vihainen\nole täälläkään, saatikka sitten siellä tulisin sitä olemaan. Tässä\non teille esimerkki lauhkeudestani: meillä käy eräs narri Anton\nIvanitsh, vierailee ja on muka jaksavinaan suruani; huomenna hän\nmenee naapurin häihin -- jakaa siellä taas iloa, mutta sattuu\nmenemään vielä jonkun kolmannen luo -- täyttää kätilön tehtävän.\nMutta ei ilo eikä suru estä häntä kaikkien luona syömästä neljä\nkertaa päivässä. Huomaan että hänelle on samantekevä: hän on sama jos\nihminen kuoli, syntyi tahi nai, minusta ei ole vastenmielistä katsoa\nhäneen, ei harmita... minä kärsin häntä, enkä aja häntä tiehensä.\nTämä on hyvä merkki -- eikö totta ma tante? Mitä sanotte luettuanne\nnämä kiitoslauseet itsestäni?\"\n\nSedälle:\n\nRakkahin, hyvä setä ja samalla Teidän ylhäisyytenne!\n\n\"Mikä riemu kuin sain kuulla, että edistyksenne on kehuttava;\nonnenne kanssa olette jo aikoja ollut sovussa. Te olette siis oikea\nkaupungin neuvos, Te -- kansselin päällikkö! Uskallanko muistuttaa\nTeidän ylhäisyyttänne eräästä lupauksesta, jonka annoitte minulle\nlähteissäni: 'jos joskus tarvitset paikkaa, tointa tahi rahaa, käänny\nminun puoleeni!' sanoitte Te. Ja nyt minä olen paikan sekä toimen\npuutteessa; tietysti tarvitsen rahaa. Minä pikkukaupunkilais-parka\nuskallan pyytää paikkaa ja työtä. Millainen kohtalo odottaa\npyyntöäni? Eiköhän samanlainen kuin muinoin saavutti Sajeshalowin,\njoka pyysi Teitä toimittamaan erästä asiaa?... Mitä tulee luomiseen,\njosta Te niin ankarasti huomautitte eräässä kirjeessänne, niin...\neiköhän liene synti koskettaa aikoja sitten unohtuneita hullutuksia,\nkoska itse niistä punastun?... Voi setä, voi Teidän ylhäisyytenne!\nKuka ei ole ollut nuori ja hullu? Keltä ei ole ollut jonkinlaista\neriskummallista, niinsanottua pyhää unelmaa, jonka osana ei ole\nkoskaan toteutua? Naapurini esimerkiksi kuvitteli itseään sankariksi,\nurhoksi -- Jumalan edessä... hän tahtoi kummastuttaa maailmaa\nurotöillään...ja kaikki päättyi siihen että hän sai vänrikkinä\nvirkaeron, sodassa käymättä, ja kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa\nperunoita ja kylvää nauriita. Toinen, vasemmalla puolella asuva,\nuneksi taas tavallaan parantaa Venäjän ja koko maailman, mutta itse,\nkirjoitettuaan vähäisen aikaa papereja oikeuspaikassa, poistui sieltä\ntänne eikä vielä tähän saakka ole voinut parantaa vanhaa aitaa. Minä\nluulin myöskin, että minuun oli painettu ylhäisempi luomiskyky,\ntahdoin ilmituoda maailmalle uusia, tuntemattomia salaisuuksia,\naavistamatta, etteivät ne olleet enää salaisuuksia ja etten minä\nole tietäjä. Kaikki olemme naurettavia; no sanokaa, kuka voi,\npunastumatta itsensä tähden painaa häpeällisellä torumisella sinetin\nnäihin nuoruuden, jaloihin ja tulisiin vaikka kohta ei kohtuullisiin\nunelmiin? Ken ei ole vuorostaan kantanut hedelmätöntä toivoa, ken\nei ole kuvitellut itseään jonkin miehuullisen urotyön, juhlallisen\nlaulun, suuren nerotuotteen sankariksi? Kenen mielikuvitus ei ole\nliidellyt runouden ja sankaruuden aikoihin? Kuka ei ole itkenyt\ntuntiessaan myötätuntoisuutta suureen ja ihanaan? Jos löytyy\nsemmoinen ihminen, niin heittäköön hän kiven minuun -- minä en häntä\nkadehti. Minä punastun nuoruuden hullutuksistani, mutta annan niille\narvonsa; ne ovat sydämmen puhtauden ja jalon hyvään taipuisan sielun\ntunnusmerkkeinä.\n\n\"Minä tiedän, etteivät nämä todistukset saa Teitä vakuutetuksi:\nTeille pitää olla varma ja käytännöllinen todistus: olkaa hyvä,\ntässä, se on: sanokaa, saataisiko tietää ja kehittyisivätkö\nlahjat, jos nuoret ihmiset tukahuttaisivat itsessään nuo aikaiset\ntaipumukset, jos eivät antaisi valtaa ja tilaa unelmilleen, ja\nseuraisivat orjallisesti osoitettua suuntaa, koettamatta voimiaan?\nLopuksi, eikö yleinen luonnon laki olekin se, että nuoruuden\ntäytyy olla rauhaton, kiehuva, välistä vihurin kaltainen, typerä,\njokaisen unelmat ajallansa asettuvat, minunkin ovat nyt asettuneet?\nMutta Teidän oma nuoruutenne? Onko se vieras näistä synneistä?\nMuistelkaa, hakekaa muististanne. Näen täältä asti, kuinka Te,\nTeidän rauhallisella, hämmästyvällä katseella, pudistatte päätänne\nja sanotte: ei ole mitään! Antakaa minun auttaa Teitä, vaikka\nesimerkiksi rakkauden tielle... Te kiellätte? Älkää kieltäkö: minulla\non todistus käsissä. Muistakaa, minä olen ollut tilaisuudessa\ntutkimaan asiata sen tapahtumakentällä rakkausseikkailujanne.\nTeatteri on silmieni edessä -- tämä järvi. Siinä kasvaa vieläkin\nkeltaisia kukkia; yhden säännöllisesti kuivatun, saan kunnian\nlähettää tässä Teidän ylhäisyydellenne, suloiseksi muistin\njohdattajaksi. Mutta on vielä kauheampikin ase Teitä vastaan\nhyökkäyksistänne rakkautta vastaan, etenkin minun rakkauttani -- tämä\npaperi... Te rypistätte kulmakarvojanne? Ja vielä mikä paperi!!!\nKalpenitteko! Minä olen tämän vanhan kalleuden anastanut tädiltä,\nyhtä vanhalta povelta, tuon sen mukanani kuin ainaisen todistuksen\nTeitä vastaan ja itselleni puolustuksena. Vapisetteko setä! Tämä on\nvielä vähä, minä tunnen juurta jaksain Teidän rakkautenne historian:\ntäti kertoo minulle sitä joka päivä, aamulla teetä juotaessa,\niltaruoalla ollessa, maata mennessä, huvittavaa tositapausta, mutta\nminä kannan nämät kalliit aineet erityisessä muistossa. Minä en\nlaiminlyö antaissani ne itse Teille käsiin, maantalous-tuotteiden\nkanssa, joita olen vuoden ajan täällä työskennellyt. Minä puolestani\npidän velvollisuutenani vakuuttaa tädilleni Teidän tunteittenne\nmuuttumattomuutta häntä kohtaan, niinkuin hän sanoo. Kun saan kunnian\nottaa vastaan suotuisan vastauksen Teidän ylhäisyydeltänne, niin\nilmestyn Teille ja tuon kuivattuja vattuja ja hunajaa, muutamia\nasiakirjeitä, joilla naapurit ovat minut valmistaneet, omien\nasioidensa johdosta, paitsi Sajeshalow, joka kuoli ennen oikeusjutun\nloppua.\"\n\n\n\n\nJälkilisäys.\n\n\nNeljän vuoden kuluttua tapahtui seuraavata, Aleksanderin toisen tulon\njälkeen Pietariin, tämän romaanin päähenkilöiden kanssa.\n\nEräänä aamuna astuskeli Piotr Ivanitsh edestakaisin pitkin\ntoimitushuonettansa. Tämä ei ollut enää entinen terve, lihava ja\nuljas Piotr Ivanitsh, jolla oli aina sama rauhallinen katse, ylpeästi\npystyssä oleva pää ja suora vartalo. Liekö vuodet olleet syynä\nvai asianhaarat, mutta hän oli aivankuin rauennut. Liikkeet eivät\nolleet niin reippaat, katse ei yhtä vakava ja itseensä luottavainen.\nPoskiparrassa ja haivensuortuvissa loisti paljon harmaita hiuksia.\nNäkyi että hän oli viettänyt elämänsä viisikymmen vuotisen juhlan:\nHän kävi hiukan kumarassa. Erittäin kummallista oli nähdä tämän\ntasaisen, rauhallisen ihmisen -- jonka moiseksi tähän asti olimme\nhäntä tunteneet -- enemmän kuin huolistuneena, melkein surullisena,\nvaikka siinä olikin Piotr Ivanitshilie sopiva piirre.\n\nHän oli aivankuin neuvoton. Tehtyään pari askelta seisattui hän\nkeskellä huonetta, tahi nopein askelin mittaili pari kolme nurkkaa,\ntoisesta päästä toiseen. Näkyi, että joku erinomainen ajatus häntä\nkohtasi.\n\nPöydän läheisyydessä, nojatuolissa istui lyhyenläntä, täyteläinen\nmies, kunnian risti kaulassa ja ylös asti kiinni olevassa\nhännystakissa ja jalat ristissä. Puuttui ainoastaan suurella\nkultanupulla varustettua klassillista keppiä, joka on aina lukijalle\ntunnusmerkkinä romaanien ja novellien lääkärissä. Kenties lääkäriin\non tarttunut tämä komentosauva, jonka kanssa ajanvietossa kävelee\njalkasin ja istuu tuntimääriä sairaiden luona, lohduttamassa\nniitä ja usein yhdistää kasvoissaan pari kolme roolia: lääkärin,\nkäytännöllisen filosoofin, talon ystävän j.n.e. Kaikki tämä on hyvä\nolemassa siellä missä asutaan kaukana toisistaan, leveästi, jossa\nharvoin ovat sairaita ja lääkäri on enemmän -- komeuden vuoksi kuin\ntarpeen tähden. Mutta Piotr Ivanitshin lääkäri oli pietarilainen.\nHän ei tiennyt mitä jalkaisin käyminen merkitsi, vaikka määräsi\nsairaille liikkumista. Hän oli jonkin neuvoskunnan jäsen, jonkin\nyhdistyksen sihteeri, professori, useamman kruununlaitoksen lääkäri,\nköyhien lääkärien neuvotteluissa, hänen käytäntönsä oli tavaton. Hän\nei heittänyt vasemmasta kädestä hanssikastakaan, ei olisi ottanut\noikeastakaan, ellei olisi pitänyt koetella valtasuonta; ei auaissut\nhännystakkia eikä useimmiten istunut. Kärsimättömyydestä vaihtoi\nlääkäri vuoroin vasenta ja vuoroin oikeata jalkaa. Hänen olisi aikoja\nsitten pitänyt lähteä, mutta Piotr Ivanitsh ei puhunut mitään.\nViimeinkin!\n\n-- Tohtori, mitä on tekeminen? -- kysyi Piotr Ivanitsh äkkiä\npysähtyen hänen eteensä.\n\n-- Matkustakaa Kissingen'iin, vastasi lääkäri, se on ainoa keino.\nKohtaukset uudistuvat Teillä liian usein...\n\n-- Hm! Te puhutte yhä minusta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Minä puhun\nTeille vaimostani. Minä olen jo yli viidenkymmenen, mutta hän on\nvasta kukoistusajassaan, hänen pitää elää; jos hänen terveytensä\nalkaa nyt jo sammua...\n\n-- Nytkö jo sammua! huomautti lääkäri. -- Minä ilmoitan Teille\nainoastaan varovaisuuteni tulevaisuuden suhteen, nyt ei ole vielä\nmitään vaaraa... Minä tahdoin vaan sanoa, että hänen terveytensä...\ntahi sairautensa, tuntuu kuin hän ei olisi... säännöllisessä\ntilassa...\n\n-- Eikö se ole samantekevä? Te huomautitte minua ohimennen, vaan\nunohditte sen sittemmin, mutta minä olen sen jälkeen häntä silmällä\npitänyt ja huomaamaan päivä päivältä uusia, rauhattomuutta herättäviä\nmuutoksia -- ja kolmeen kuukauteen ei ole minulla ollut rauhaa.\nEn ymmärrä -- kuinka en tätä ole ennen huomannut. Työt ja toimet\nanastavat minulta sekä ajan että terveyden... nyt kadotan ehkä vielä\nvaimonikin.\n\nHän alkoi taaskin harpata pitkin laattiata.\n\n-- Oletteko tutkinut häntä tänään? kysyi hän oltuaan ensin ääneti.\n\n-- Olen; mutta hän ei huomaa itsessään mitään. Ensin minä arvelin\nolevan fyysillisen syyn: hänellä ei ole ollut lapsia... mutta\nluulen, ettei niin kuitenkaan ole. Kenties syy on suoraan --\npsykoloogillinen...\n\n-- Sitä parempi! huomautti Piotr Ivanitsh.\n\n-- Mutta kenties ei ole mitään syytä ollenkaan. Epäiltäviä oireita\nei ole kerrassaan yhtään! Se on ilman vaan... Te olette olleet liian\nkauan tässä kosteassa ilmanalassa. Menkää etelään: virkistykää,\nko'otkaa uusia mielenvaikutuksia ja katsokaa, mitä sitten seuraa.\nKesän voitte viettää Kissingen'issä, ottaen vesiparannusta, syksyn\ntaas Italiassa ja talven Pariisissa; vakuutan Teille, että tämän\nilman vaikutus ja hermoheikkoisuus... menee ohitse, ikäänkuin sitä ei\nolisi ollutkaan!\n\nPiotr Ivanitsh tuskin kuunteli häntä, --Psykoloogillinen syy! sanoi\nhän puoliääneen ja pudisti päätään.\n\n-- Se on näettekös, minä sanon psykoloogillinen syy, puhui lääkäri:\n-- toinen joka ei Teitä tunne, voisi epäillä, että jonkinlaiset\nhuolet... vaikk'ei juuri huoletkaan... mutta tukahdettuja toiveita...\nvälistä voi puute ja tarve... minä tahdoin saattaa Teitä siihen\najatukseen...\n\n-- Puute, toiveita! keskeytti Piotr Ivanitsh. Kaikki hänen toiveensa\ntulevat täytetyiksi; minä tunnen hänen makunsa, tapansa. Mutta\npuute... hm! Näettehän meidän talomme, tiedätte miten meillä eletään?\n\n-- Talo on hyvä, erinomainen, sanoi lääkäri, ihmeellinen... oma\nkokki ja millaisia sikareja! Entäs se Teidän ystävänne, joka asuu\nLontoossa, onko hän lakannut lähettämästä Teille scherryä? Tänä\nvuonna ei ole Teillä näkynytkään...\n\n-- Oi tohtori, miten petollinen kohtalo sentään on! Minäkö en ole\nollut varovainen hänen suhteensa? alkoi Piotr Ivanitsh hänelle\ntavattomalla innolla: -- luulen, että olen punninnut jok'ainoan\naskeleeni... mutta ei, jossakin paikassa pitää se niittää ja milloin?\nKaikkien myötäkäymisien ohessa virkaurallani... Äh!\n\nHän viittasi kädellään ja jatkoi astumistaan.\n\n-- Miksi Te olette niin levoton? sanoi lääkäri. Vaarallista ei ole\nmitään kerrassaan. Minä toistan mitä alussa sanoin, nimittäin, hänen\nelimistönsä ei ole liikutettu; turmiollisia oireita ei ole olemassa.\nVähäverisyys, heikkous... -- siinä on kaikki!\n\n-- Vähäpätöisyys! sanoi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Hänen sairautensa on negatiivinen eikä positiivinen, jatkoi\nlääkäri. Luuletteko hänen yksin olevan sairas? Katselkaa kaikkia\nnäitä täällä Pietarissa syntyneitä: minkä näköisiä he ovat? Menkää\npois täältä, menkää. Jos taas ei sovi mennä, niin huvitelkaa häntä,\nälkää antako hänen istua yhdessä paikassa, noudattakaa hänen\nmieltään, kutsukaa ulos, enemmän vaan ruumiillista ja henkistä\nliikettä: toinen sekä toinen on hänellä luonnottomassa unessa.\nTietysti se saattaisi aikaa voittaen sattua keuhkoihin tahi...\n\n-- Hyvästi, herra tohtori! Minä menen hänen luokseen, sanoi Piotr\nIvanitsh ja läksi nopein askelin vaimonsa toimitushuoneesen. Hän\nseisattui ovella, aukasi hiljakseen portierit ja iski vaimoonsa\nlevottoman katseen. Hän oli...mitä erinomaista lääkäri oli hänessä\nhuomannut? Kaikki, jotka hänet ensikertaa näkivät, huomasivat hänessä\ntavallisen naisen, joita on paljon Pietarissa. Hän oli kalpea, se on\ntotta: katseensa väritön, mekko väljä ja verhosi tasaisesti litteitä\nolkapäitä ja rintaa; liikkeet olivat hitaat, melkein veltot... Ovatko\nposkien puna, silmien loiste ja tuliset liikkeet ainoastaan --\neroavat tunnusmerkit meidän kaunottarissa? Entäs muodon kauneus...\nEivät Feidias eikä Praxfeles olisi löytäneet tässä Venuksia\npiirustimelleen.\n\nEi, plastillista kauneutta ei pidä hakea pohjoismaiden kaunottarien\njoukosta: ne eivät ole saaneet antiikkisia muotoja, joilla\nkreikkalaisten naisten kauneus on jäänyt ikimuistoiseksi, mistä\nmeikäläiset voisivat muotoja luoda: niillä ei ole niitä moitteettoman\nsäännöllisiä ruumiin piirteitä... Niiden tunteellisuus ei tulvaa\nsilmistä tulisena säde-virtana; puoliauenneilla huulilla ei ole tuota\nluonnollisen suloista hymyä, joka palaa etelämaan naisen huulilla.\nMeidän naisille on annettu toinen osa, korkein kauneus. Piirustimen\non vaikea saavuttaa ajatusten välähdystä niiden kasvojen piirteissä,\ntahdon taisteloa intohimojen kanssa, kielellä selittämätöntä sielun\nliikutusten leikkiä, lukemattomien, hienojen viekkauden välähdyksien,\nmietityn yksinkertaisuuden, vihan ja hyvyyden, salattujen ilojen ja\nkärsimysten kanssa... kaikkia näitä kesän suloisia salamoita, jotka\nmurtautuvat ulos vahvasta sielusta...\n\nOli miten oli, mutta se, joka näki Lisaveta Aleksandrownan ensi\nkertaa, ei olisi huomannut hänessä mitään epäjärjestystä. Ainoastaan\nse, joka on tuntenut häntä ennen, hänen kasvojensa raittiuden, hänen\nkatseensa loisteen, mistä oli vaikeata saada selville hänen silmiensä\nvärin -- kuinka ne upposivat loistaviin, väriseviin valon laineisiin,\nse, joka muisti hänen täyteläisiä olkapäitään ja komeata vartaloan,\nse sairaankaltaisella hämmästyksellä olisi katsonut häneen nyt ja\nsydäntä olisi kouristanut sääliväisyydestä, jos se ei olisi ollut\nhänelle vieras, niinkuin Piotr Ivanitshin sydäntä kouristi, jota hän\npelkäsi itsellensäkin tunnustaa.\n\nHän astui hiljaan toimitushuoneesen ja istui vaimonsa vierelle.\n\n-- Mitä sinä teet? kysyi hän.\n\n-- Tarkastelen menokirjaa, vastasi tämä. -- Ajatteles, Piotr\nIvanitsh: Viimekuulla meni ainoastaan ruokaan noin puolitoista\ntuhatta ruplaa: tämä ei ole mistään kotoisin!\n\nPiotr Ivanitsh otti sanaakaan sanomatta kirjan hänen kädestään ja\nlaski sen pöydälle.\n\n-- Kuules, aloitti hän, lääkäri sanoi minulle, että täällä voi minun\nsairauteni kiihtyä: hän neuvoo menemään ulkomaille juomaan vesiä.\nMitä sinä arvelet?\n\n-- Mitä minä arvelisin? Minä luulen, että tässä suhteessa on lääkärin\nääni tärkeämpi kuin minun. Täytyy matkustaa, kun hän kerran neuvoo.\n\n-- Entäs sinä? Tahtoisitko sinä tehdä tämän matkan?\n\n-- Ehkä.\n\n-- Kenties sinä jäisit kernaammin tänne?\n\n-- Hyvä, kyllä minä jään.\n\n-- Kumpaisenko valitset kahdesta? kysyi Piotr Ivanitsh hiukan\nkärsimättömyydellä.\n\n-- Tee niinkuin tahdot sekä itsesi että minun kanssani, vastasi\nLisaveta Aleksandrowna surullisella välinpitämättömyydellä, jos\nkäsket -- niin matkustan, kiellät -- niin jään.\n\n-- Sinä et voi tänne jäädä, huomautti Piotr Ivanitsh, lääkäri sanoo,\nettä sinunkin terveytesi on hiukan turmeltunut... ilmanalasta.\n\n-- Mistä hän on sen päähänsä saanut? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.\nMinä olen terve enkä tunne mitään kipua.\n\n-- Pitkällinen matkustus, puhui Piotr Ivanitsh, voi olla myöskin\nsinulle rasittava; etkö tahtoisi asua Moskovassa tätisi luona, sillä\naikaa kun minä olen ulkomailla?\n\n-- Hyvä; minä kenties matkustan Moskovaan.\n\n-- Tahi jos matkustaisimme molemmat Krimiin kesäksi?\n\n-- Krimissäkin on hyvä.\n\n-- Piotr Ivanitsh ei kestänyt enää: hän nousi sohvalta ja alkoi\nniinkuin omassa toimitushuoneessaan astua edes takaisin ja seisattui\nsitten vaimonsa eteen.\n\n-- Sinusta on siis samantekevää, missä ollaan? kysyi hän.\n\n-- Samantekevää.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Hän ei; vastannut mitään, vaan otti taaskin menokirjan pöydältä.\n\n-- Kuinka tahdot, Piotr Ivanitsh, alkoi hän taas, meidän pitää\nsupistaa menoja: puolitoista tuhatta ruplaa ainoastaan ruokaan...\n\nPiotr Ivanitsh sieppasi kirjan hänen kädestään ja heitti sen pöydän\nalle.\n\n-- Miksi tuo sinua niin huvittaa? kysyi hän. Vai säälitkö rahaa?\n\n-- Kuinka se ei huvittaisi? Olenhan minä sinun vaimosi! Olethan itse\nminulle opettanut... mutta nyt soimaat minua... Minä teen työtäni!\n\n-- Kuule Liisa! sanoi Piotr Ivanitsh, lyhyen vaitiolon jälkeen. Sinä\ntahdot muuttaa luonteesi, pakoittaa tahtoasi... se ei ole hyvä. Minä\nen ole sinua koskaan pakoittanut: sinä et voi vakuuttaa minua siitä,\nettä tuo roska (hän osoitti vihkoa) voi huvittaa sinua. Minkätähden\nsinä tahdot pakoittaa itseäsi? Minä annan sinulle täyden vapauden...\n\n-- Jumalani! Mitä minä teen vapaudella? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.\nMitä sillä teen? Sinä olet tähän asti niin hyvästi, niin järkevästi\nmenetellyt kanssani ja itsesi kanssa, minä olen vieraantunut omasta\ntahdostani; jatka samoin edeskin päin; minä en tarvitse vapautta.\n\nMolemmat olivat ääneti.\n\n-- Pitkään aikaan, alkoi taaskin Piotr Ivanitsh, en ole kuullut\nsinulta, Liisa, minkäänlaista pyyntöä, en minkäänlaista toivetta enkä\noikkua.\n\n-- Minä en tarvitse mitään.\n\n-- Eikö sinulla ole mitään erityisiä... salattuja toiveita? kysyi hän\nosanottavaisesti ja katsoi vaimoansa tarkasti. Lisaveta Aleksandrowna\nepäili sanoako vai ei.\n\nPiotr Ivanitsh huomasi sen.\n\n-- Sano, Herran tähden sano! jatkoi hän. Sinun toiveesi olkoot minun\ntoiveeni, minä täytän ne aivankuin lain.\n\n-- No hyvä, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, jos sinä voit minulle sen\ntehdä... niin... lopeta nuo perjantaikutsumukset... nuo päivälliset\nuuvuttavat minut...\n\nPiotr Ivanitsh alkoi miettiä.\n\n-- Sinä elät muutoinkin niin erilläsi muista, sanoi hän vaitiolon\nperästä, mutta kun ystävät lakkaavatko kokontumasta meille\nperjantaisin, niin tulet olemaan täydellisesti korvessa. Sama se;\nsinä toivot sitä -- olkoon se täytetty. Mitä sinä alat tehdä?\n\n-- Anna sinä minulle käsiin laskusi, kirjasi, asiasi... minä alan\nsitten työskennellä... sanoi hän ja kumartui pöydän alle nostamaan\nvihkoa.\n\nPiotr Ivanitshista tuntui tämä huonosti peitetyltä,\nteeskentelemiseltä.\n\n-- Liisa... sanoi! Piotr Ivanitsh soimauksella. Kirja jäi pöydän alle.\n\n-- Minä ajattelin, emmekö uudistaisi muutamia tuttavuuksia,\njotka olemme kokonaan jättäneet? Sitä varten aioin minä pitää\ntanssi-iltaman, huvittaisit itseäsi ja kävisit samoin itsekin\nvieraissa...\n\n-- Ah, ei, ei! sanoi Lisaveta Aleksandrowna peljästyneenä: Herran\ntähden älkää vaan! Kuinka... tanssiaiset!\n\n-- Mitä se sinua niin säikäyttää? Sinun ijälläsi tanssiaiset eivät\nole vielä menettäneet hupaisaa puoltaan, sinä voit vielä tanssia...\n\n-- Ei, Piotr Ivanitsh, pyydän sinua, älä keksi moisia! puhui hän\nelävästi. Ruveta taas huolehtimaan puvuista, pukemaan itseään,\nottamaan vastaan vieraita, käymään vieraissa -- Herra siitä kaikesta\nvarjelkoon!\n\n-- Sinä taidat aikoa käydä elinaikasi tuollaisessa mekossa?\n\nNiin, jos sinä sen sallit, minä en heittäisi sitä päältäni. Mitä\nkeikaileminen hyödyttää? Rahan, menekkiä se vaan on, liikamaista\npuuhaa ihan hyödyttä.\n\n-- Tiedätkös mitä? sanoi Piotr Ivanitsh äkkiä. -- Sanotaan Rubinin\ntulevan tänä talvena tänne; meillä tulee olemaan vakituinen\nitaalialainen opera; minä olen tilannut meille loogin -- mitä sinä\narvelet?\n\nHän ei virkkanut mitään.\n\nLiisa!\n\n-- Turhan vuoksi, sanoi hän arasti. Minä luulen senkin minua\nrasittavan... minä väsyn...\n\nPiotr Ivanitsh painoi päänsä alas, läheni kamiinia ja nojaten siihen,\nkatseli -- kuinka sitä sanoisi? -- surullisesti eikä kuitenkaan\nsurullisesti, vaan levottomasti, rauhattomasti ja pelokkaasti häneen.\n\n-- Mistä, Liisa, tämä... alkoi hän, eikä saanut sanotuksi loppuun\nsanaa, \"välinpitämättömyys\" ei tahtonut lähteä kielestä.\n\nHän katseli kauan ja äänettömänä vaimoaan. Tämän elottomissa\nsilmissä ja kasvoissa, joissa ei ollut elävän ajatuksen ja tunteen\nvälähdystäkään, hänen huolettomassa asennossaan ja pitkäveteisissä\nliikkeissään, luki Piotr Ivanitsh syyn siihen välinpitämättömyyteen,\njota pelkäsi kysyä; hän arvasi vastauksen jo silloin, kuin lääkäri\nhuomautti vaarasta. Silloin hän heräsi ja alkoi arvata, että\nmetoodin mukaan rajoitettuaan vaimonsa niistä taipumuksista, jotka\nolisivat olleet vaaralliset heidän avioelämälleen, hän ei esittänyt\nvaimolleen omasta puolestaan mitään hyvitystä, sen ilon sijaan, johon\nkenties laki ei oikeuttanut Lisaveta Aleksandrownaa, jota tämä olisi\nkohdannut ulkopuolella avioelämän, että tämän kotoinen maailma ei\nollut muuta kuin linnoitus, ja siitä hän sai kiittää metoodiansa,\njohon ei ollut viekoituksella sisäänpääsöä, mutta sen sijaan tuli\njoka askeleella vastaan kahleita ja vartijoita jok'ainoan oikean\ntunteen ilmiön vastaan...\n\nMetoodillisuus ja kuiva käytöksensä vaimoansa kohtaan muuttui hänen\ntietämättään, kylmäksi ja hienoksi tyranniaksi, ja minkä yli?.\nNaisen sydämmen! Tämän tyrannian maksoi hän vaimolleen rikkaudella,\nkomeudella, kaikilla ulkonaisilla ja hänen katsantotapaansa\nsoveltuvilla onnen ehdoilla -- kauhea erehdys, sitä enemmän\nkauhea, kun se ei ollut tehty tietämättömyydestä eikä raa'asta\nkäsityksestäkään sydämmen suhteen -- hän tiesi sen kyllä -- vaan\nvälinpitämättömyydestä, itsekkäisyydestä! Piotr Ivanitsh unohti,\nettei vaimonsa ollut palvellut, ei pelannut korttia eikä hänellä\nollut tehdasta, että mainio ruokapöytä, paras viini ovat arvottomat\nnaisen silmissä, mutta kaiken tämän ohessa pakoitti hän vaimoaan\nelämään tätä elämää.\n\nPiotr Ivanitsh oli hyväsydämminen; ja vaikk'ei olisikaan vaimoaan\nrakastanut, niin oikeuden tunnosta olisi hän antanut, Jumala tiesi,\nmitä voidakseen parantaa pahan; mutta miten? Monta unetonta yötä oli\nhän viettänyt sen jälkeen, kun lääkäri ilmoitti pelkonsa hänelle\nvaimon terveydestä, koetellen miettiä keinoja, sovittaakseen vaimon\nsydämmen ja herättääkseen sammuvat voimat.\n\nNytkin, seisoessaan kamiinin luona, mietiskeli hän samaa. Hänen\npäähänsä juolahti, että kenties vaimossa jo piileekin vaarallisen\ntaudin taimi, että hän on kuoletettu värittömällä ja tyhjällä\nelämällä...\n\nKylmä hiki nousi hänen otsaansa. Hän joutui suunniltaan keinoja\nhakiessaan, tuntiessaan, että niiden keksimiseen tarvitaan enemmän\nsydäntä kuin päätä. Mutta mistä hän sitä ottaa? Hänelle sanoi\njokin ääni, että jos hän voisi langeta vaimonsa jalkain juureen,\nrakkaudella sulkea hänet syliinsä ja intohimoisella äänellä sanoa,\nettä hän on elänyt ainoastansa vaimonsa tähden, että kaikkien\nvaivojen, hommien, virkaedistyksen, hankkimisen päämääränä on ollut\n-- hän, että hänen metoodillinen käytöstapansa vaimoansa kohtaan,\nettä hän on ollut tulisen, itsepäisen, luulevaisen toivon pakoittama,\nsiitä syystä, että voisi kiinnittää itseensä tämän sydämmen...\nHän ymmärsi, että tällaiset sanat vaikuttaisivat kuin sähköitys\nkuolleesen ruumiseen, että hän pian kukoistaisi terveydestä ja\nonnesta ja silloin olisi tarpeetonta matkustaa.\n\nMutta sanoa ja näyttää toteen, on -- kaksi eri asiaa. Voida\nnäyttää toteen, siihen vaaditaan intohimoa. Mutta haettuaan\nsydämmessään ei hän löytänyt vähintäkään intohimon merkkiä. Hän\ntunsi ainoastaan, että vaimo oli hänelle välttämätön -- se on totta,\nmutta yhdenarvoinen muiden välttämättömyyksien rinnalla, välttämätön\ntottumuksesta. Hänellä ehk'ei olisi ollut mitään vastaan, näytellä\nrakastajan osaa, niin naurettavaa kuin viidenkymmenen vanhana\nolisikin ruveta yht'äkkiä intohimon kieltä puhumaan, mutta voiko\nnaista pettää, kun tunnetta ei kerran ole olemassa? Riittääkö sitten\nniin paljon urhoollisuutta ja taitoa, voidakseen vetää kuormansa\nsiihen pilkkuun, mihin sydämmen vaatimukset vaikenevat? Eiköhän\nloukattu ylpeys surmaisi häntä lopullisesti, kun hän huomaisi, että\nsitä, joka muutama vuosi takaperin olisi ollut hänestä kuin hurmaava\njuoma, tuodaan nyt kuni lääkettä? Ei, hän oli omalla tavallaan\ntarkasti punninnut ja aprikoinut tätä myöhäistä askelta ja päätti\nolla siihen ryhtymättä. Hän ajatteli tehdä samaa, mutta toisella\ntavalla, niinkuin nykyisiin asianhaaroihin katsoen oli mahdollista.\nKolme kuukautta oli hänellä jo pyörinyt, ajatus, joka ennen olisi\nhänestä tuntunut hullutukselta, mutta nyt oli -- toinen asia! Hän\nsäästi sitä kaikkein tärkeimpään tarpeesen: tarvis tuli ja hän päätti\ntäyttää aikeensa.\n\n\"Jos ei tämä auta\", ajatteli hän, \"silloin ei ole pelastusta! Tuli\nmitä tuli!\"\n\nPiotr Ivanitsh lähestyi vaimoansa päättävin askelin ja otti häntä\nkädestä kiinni.\n\n-- Sinä tiedät, Liisa, sanoi hän, minkä roolin minä pelaan\nvirastossa: minua pidetään kaikkein toimeliaimpana virkamiehenä\nministeristössä. Tänä vuonna minut esitetään salaneuvokseksi ja\ntietysti, minä siihen pääsenkin. Älä luule, että kohoamiseni siihen\npäättyisi: minä voin mennä vielä etemmäksi... ja menisinkin...\n\nVaimo katseli häntä kummastuneena ja odotti miten tämä päättyisi.\n\n-- Minä en ole koskaan epäillyt sinun kykyäsi. -- Minä olen ihan\nvakuutettu, ettet sinä puolitielle jää, vaan menet loppuun asti...\n\n-- Ei, minä en mene: minä haen näinä päivinä virkaeron.\n\n-- Virkaeronko? kysyi Lisaveta Aleksandrowna hämmästyneenä ja selkä\nsuorana.\n\n-- Niin.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Kuule vielä. Sinä tiedät, että minä olen asiakumppanien kanssa\nselvittänyt asiat ja tehdas kuuluu minulle yksin. Se tuottaa minulle\nneljäänkymmeneen tuhanteen puhdasta voittoa, ilman kaikkia vaivoja.\nSe kulkee kuin vedetty kone.\n\n-- Tiedän; mitä sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Minä myyn sen.\n\n-- Mitä sanot, Piotr Ivanitsh! Mikä sinulla on, puhui Lisaveta\nAleksandrowna koskevalla hämmästyksellä ja katsoi pelokkaasti häneen.\nMitä tämä hyödyttää? Minä en voi tointua, en voi käsittää...\n\n-- Etkö todellakaan voi käsittää?...\n\n-- En!... sanoi epäilevästi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Etkö sinä voi käsittää, että nähdessäni mitenkä sinä\nikävöit, kuinka terveytesi kärsii... ilmanalasta, minä säälin\nvirkaedistystäni, tehdastani, en vienyt sinua täältä pois, en\npyhittänyt sinulle loppua elämästäni?... Liisa! oletko sinä\ntodellakin pitänyt minut mahdottomana moiseen uhraukseen... lisäsi\nhän nuhdellen.\n\n-- Siis minun tähteni sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tuskin voiden\nselvitä siitä. Ei Piotr Ivanitsh! alkoi hän vilkkaasti puhua ja\nkovassa mielenliikutuksessa. Jumalan tähden, en minä huoli mistään\nuhrauksesta! Minä en ota sitä vastaan -- kuuletko? Se on päätetty,\nminä en ota vastaan! Sinä lopettaisit työskentelemisen, mainetta\nsaamatta ja rikastumisen -- minun tähteni! Herra varjelkoon! Minä\nen ansaitse semmoista uhrausta! Anna anteeksi: minä olen ollut\nvähäpätöinen sinulle, mitätön, heikko, ymmärtääkseni ja antaakseni\narvon sinun suurille päämäärillesi, jaloille töillesi... Sinulla\nolisi pitänyt olla toisenlainen vaimo...\n\n-- Vielä jalomielisyyttä! sanoi Piotr Ivanitsh, kohoittaen\nolkapäitään. -- Aikeeni ovat horjumattomat, Liisa!...\n\n-- Jumalani, Jumalani, mitä minä olen tehnyt! Minä olin heitetty kuin\nkivi sinun tiellesi; minä olen sinulle tiellä. Kuinka eriskummallinen\nkohtaloni onkaan! lisäsi hän melkein epätoivoisena. -- Jos ihmisen\nmieli ei tee elää, eikä tarvitsisi elää... eiköhän Jumala todellakaan\nsääli ja ota pois luokseen? Olla sinun tielläsi...\n\n-- Turhaan sinä luulottelet, että tämä uhraus on raskas minulle.\nRiittäköön jo tämä puinen elämä! Minä tahdon levähtää, rauhoittua:\nmutta missä minä rauhoitun ellen yksinäisyydessä sinun kanssasi... Me\nmatkustamme Italiaan.\n\n-- Piotr Ivanitsh! sanoi hän melkein itkien, sinä olet\nhyväsydämminen, jalo... minä tiedän, että sinä olet valmis jaloon\nuhraukseen... mutta kenties uhrauksesi on turha, kenties on jo...\nmyöhäistä, mutta sinä jätät asiasi...\n\n-- Sääli minua Liisa, älä lausu sitä ajatusta, keskeytti Piotr\nIvanitsh, muutoin saat nähdä, etten minä ole raudasta... Minä\ntoistan, etten tahdo elää ainoastaan pääni nojalla: minussa ei ole\nvielä kaikki kylmennyt.\n\nLisaveta Aleksandrowna katseli häntä tarkasti ja epäluulolla.\n\n-- Onko tämä todellista? kysyi hän oltuansa ääneti. Tahdotko tosiaan\nrauhaa, matkustatko ainoastaan minun tähteni?\n\n-- En, vaan itsenikin tähden.\n\nMutta jos aiot minun tähteni matkustaa, en minä lähde millään\nehdolla, en millään ehdolla...\n\n-- Ei, ei! minä olen sairas, väsynyt... tahdon levätä...\n\nVaimo ojensi hänelle kätensä, Piotr Ivanitsh suuteli sitä tulisesti.\n\n-- Me matkustamme siis Italiaan? kysyi hän.\n\n-- Hyvä, matkustetaan vaan, vastasi Lisaveta Aleksandrowna\nyksitoikkoisesti.\n\nPiotr Ivanitshilta putosi kuin taakka hartioilta \"Mitähän tulee!\"\najatteli hän.\n\nKauan istuivat he, eivätkä tienneet, mitä sanoa toisilleen. Ei\ntiedetä ken olisi ensiksi katkaissut äänettömyyden, jos heidän olisi\npitänyt olla kauemman aikaa kahden kesken. Viereisestä huoneesta\nkuului kiireitä askelia. Aleksander ilmestyi.\n\nKuinka hän oli muuttunut: Tullut lihavaksi, kaljupääksi, tullut niin\nvereväksi. Millä arvokkaisuudella hän kantaa pullakasta vatsaansa\nja kunniamerkkiä kaulassaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta.\nErinomaisen tunteellisesti suuteli hän tädin kättä ja puristi sedän...\n\n-- Mistä tulet? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Arvatkaa, vastasi Aleksander painolla.\n\n-- Sinulla on tänään erinomaisen nopea tahti käydessäsi, sanoi Piotr\nIvanitsh, katsoen häneen kysyväisesti.\n\n-- Lyön vaikka vedon ettette arvaa! sanoi Aleksander.\n\n-- Kymmenen, kaksitoista vuotta takaperin, muistan, että sinä kerran\njuoksit samaten luokseni, huomautti Piotr Ivanitsh -- särit vielä\njotain... silloin minä paikalla arvasin, että olit rakastunut, mutta\nnyt... olisitkohan taaskin? Ei voi olla mahdollista: sinä olet liian\nviisas voidaksesi...\n\nHän katsoi vaimoonsa ja vaikeni yht'äkkiä.\n\n-- Ettekö, arvaa? kysyi Aleksander.\n\nSetä katseli häntä ja mietti miettimistään.\n\n-- Etköhän aio... mennä naimaan? sanoi hän epäilevästi.\n\n-- Arvasitte! huudahti Aleksander juhlallisesti. -- Onnitelkaa minua.\n\n-- Tosiaanko? Kenen kanssa? kysyivät setä ja täti.\n\n-- Aleksander Stepanitshin tyttären.\n\n-- Oikeinko todella? Hänhän on rikas morsian, sanoi Piotr Ivanitsh.\n-- Eikö isä ollut vastaan?\n\n-- Minä tulen juuri heiltä. Minkätähden isä ei suostuisi?\nPäinvastoin, hän kuunteli kyyneleet silmissä esitystäni; syleili\nminua ja sanoi, että nyt hän voi kuolla rauhassa: hän tietää muka\nkenelle hän uskoo tyttärensä onnen... \"Käykää setänne jälkiä!\" sanoi\nhän.\n\n-- Sanoiko hän niin? Näetkös tässäkin tuli setä kysymykseen!\n\n-- Mitä tytär sanoi? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.\n\n-- Niin... hän sanoi... samalla lailla niinkuin kaikki neitoset\nsanovat, vastasi Aleksander: -- hän ei virkkanut mitään, otin häntä\nkädestä, niin sormensa soittivat ihan kuin pianoa minun käsissäni...\ntaisivat vavista.\n\n-- Ei sanonut mitään! huomautti Lisaveta Aleksandrowna. Ettekö\ntosiaan voinut vaivata itseänne niin paljon, että olisitte kysynyt\nhäneltä ennen esitystänne? Onko Teistä samantekevää? Minkätähden Te\nnaitte?\n\n-- Kuinka? Minkätähdenkö? Enhän minä voi ikääni häilyä ympäri!\nYksinäisyys on ikävystyttävää; on tullut aika, ma tante, että\npitää ruveta paikalla istumaan, perustaa oma koti, täyttää\nvelvollisuutensa... Morsian on sievä, rikas... Kyllä setä sanoo\nTeille, mitä varten naidaan: hän kertoilee niin selvästi...\n\nPiotr Ivanitsh viittasi hänelle vaimonsa näkemättä kädellään, ettei\nAleksander perustaisi asiaansa häneen, vaan olisi vaiti mutta\nAleksander ei sitä huomannut.\n\n-- Kenties Te ette miellytä häntä? puhui Lisaveta AIeksandrowna.\nKenties hän ei voi teitä rakastaa -- mitä Te siihen sanotte?\n\n-- Setä, mitä pitäisi sanoa? Te puhutte paremmin kuin minä... Mutta\nminä voin tuoda esille omat sananne, jatkoi hän, huomaamatta,\nkuinka setä väänteli itseään paikallaan ja yski merkityksellä,\nkatkaistakseen tämän puheen. Jos nai rakkaudesta, sanoi Aleksander,\nniin rakkaus haihtuu ja saa elää tottumuksesta; jos taas ei nai\nrakkaudesta -- niin tulee samaan johtopäätökseen: tottuu vaimoonsa.\nOlkoon rakkaus rakkautena, mutta naiminen naimisena; nämät kaksi\neivät aina satu sopusointuun, parempi onkin, ett'eivät satu... Eikö\ntotta, setä? Olettehan siten opettanut...\n\nHän katsahti setään ja pysähtyi, nähdessään, että setä katsoi häneen\nraivostuneena. Suu auki ja hämmästyneenä vilahti Aleksander tädin\npuoleen ja taaskin setään, hän vaikeni. Lisaveta Aleksandrowna\npudisti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n-- Sinä siis nait? sanoi Piotr Ivanitsh. Nyt onkin aika, Jumalan\nnimeen! Entäs kun tahdoit naida kahdenkymmenen kolmen vuotiaana.\n\n-- Nuoruus ja hulluus, setä!\n\n-- Niin, niin, nuoruus ja hulluus!\n\nAleksander vaipui ajatuksiinsa ja sitten myhähti.\n\n-- No, mikä nyt? kysyi Piotr Ivanitsh.\n\n-- Ei mitään: minun juolahti vaan mieleeni eräs hulluus...\n\n-- Mikä?\n\n-- Silloin kun minä rakastin, vastasi Aleksander, naiminen ei\ntahtonut onnistua...\n\n-- Mutta nyt kun nait, niin rakkaus ei tahdo onnistua, lisäsi setä ja\nmolemmat purskahtivat nauruun.\n\n-- Tästä seuraa se, että Te olette oikeassa, kun pidätte tottumuksen\ntärkeimpänä...\n\nPiotr Ivanitsh näytti hänelle taaskin raivostuneita kasvoja:\nAleksander vaikeni eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella.\n\n-- Naida kolmenkymmenen viiden vanhana, puhui Piotr Ivanitsh, se\non järjestelmäni mukaista. Muistatko, kuinka sinä hurjistuneena\nsuonenvedossa huusit, että sinua kauhistuttavat epätasaiset\navioliitot, että morsianta kuljetetaan kuin uhria, koristettuna\nkukkasilla ja hohtokivillä ja työnnetään vanhan miehen syliin,\nuseimmiten ruman, kaljupään. Näytäpäs päätäsi.\n\n-- Nuoruus, setä, nuoruus! En ymmärtänyt asian oikeata laitaa, sanoi\nAleksander silittäen kädellään hiuksiaan.\n\n-- Asian oikeata laitaa, jatkoi Piotr Ivanitsh. -- Muistatko kuinka\nrakastunut sinä olit tuohon, mikä se olikaan... Natasha, Vai kuinka?\n\"Hurja mustasukkaisuus, kohtaukset, taivaallinen autuus\"... mihin\ntämä kaikki on joutunut?\n\n-- No, no, setä, lopettakaa! sanoi Aleksander punastuen.\n\n-- Missä \"ääretön rakkaus on, kyyneleet?\"...\n\n-- Setä!\n\n-- Mitä? \"Todelliset sydämmen vuodatukset\" ja keltaisien kukkien\npoimiminen riittäköön!\n\n\"Yksinäisyys on ikävystyttänyt, niin\"...\n\n-- Jos niin on, setä, voin minä todistaa, etten ole yksin rakastanut,\nrakastanut, raivonnut, ollut mustasukkainen ja itkenyt... sallikaa,\nsallikaa, minulla on kirjeellinen todistus...\n\nHän otti taskustaan lompakon ja etsittyään jotensakin kauan, veti hän\nsieltä esille hyvin vanhan, kellastuneen paperiarkin.\n\n-- Tuossa on, ma tante, sanoi hän, todistus, ettei setä ole\naina ollut noin järkevä, ivallinen ja vakava ihminen. Hänkin on\ntuntenut sydämmen vuodatuksia, sekä on niisiä kirjoitellut, mutta\nei karttapaperille ja erilaisella musteella. Neljä vuotta olen\nkuljettanut mukanani tätä paperilappua ja olen aina odottanut\ntilaisuutta voidakseni antaa sen hänelle. Minä olin sen jo unohtanut,\nmutta Te muistutitte itse minulle.\n\n-- Mitä loruja? Minä en ymmärrä mitään, sanoi Piotr Ivanitsh,\nkatsellen paperilappua.\n\n-- Mutta katsokaa tarkemmin.\n\nAleksander toi paperin sedän silmien eteen. Ei aikaakaan, niin Piotr\nIvanitshin kasvot pimenivät.\n\n-- Anna tänne! Anna tänne! Aleksander! huusi hän nopeasti ja tahtoi\nsiepata paperin. Mutta Aleksander veti nopeasti kätensä takaisin.\nLisaveta Aleksandrowna katseli heitä uteliaana.\n\n-- Ei, setä, minä en anna, sanoi Aleksander, ennen kuin tunnustatte\ntässä tädin kuullen, että olette ennen maailmassa rakastunut,\nniinkuin minä ja kaikki muutkin... Muutoin tämä asiapaperi joutuu\ntädin käsiin ainaiseksi soimaukseksi.\n\n-- Tyranni! huusi Piotr Ivanitsh, mitä sinä teet minulle?\n\n-- Ettekö tahdo tunnustaa?\n\n-- No, no olen ollut rakastuneena. Anna tänne.\n\n-- Ei, odottakaa, ettekö myöskin ole raivonnut ja ollut\nmustasukkainen?\n\n-- No olen ollut mustasukkainen, raivonnut... sanoi Piotr Ivanitsh\nrypistäen kulmakarvojaan.\n\n-- Itkenyt?\n\n-- En ole itkenyt.\n\n-- Se ei ole totta! Minä olen kuullut tädiltäni: tunnustakaa!\n\n-- Kieli ei tahdo kääntyä, Aleksander: ehkä rupean nyt itkemään.\n\n-- Ma tante! tuossa on todistus.\n\n-- Näyttäkää, mitä tämä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna ojentaen\nkättään.\n\n-- Olen itkenyt, olen! Anna tänne! huusi epätoivoissaan Piotr\nIvanitsh.\n\n-- Järvellä?\n\n-- Niin järvellä.\n\n-- Ja poimitte keltaisia kukkia?\n\n-- Poimin. Sinä hirviö! Anna tänne!\n\n-- Ei tässä ole vielä kaikki! antakaa kunnia sananne, että heitätte\nikuisesti unohduksen mereen hullutukseni ja ette pistele minua niillä\nkoskaan silmiin.\n\n-- Kunniasanani kautta lupaan sen.\n\nAleksander antoi hänelle paperilapun. Piotr Ivanitsh sieppasi sen,\nsytytti tulitikun ja sillä poltti hän koko paperin.\n\n-- Sanokaa minulle edes, mitä siinä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.\n\nEi kultaseni, minä en sanoisi sitä tuomiopäivänäkään, vastasi\nPiotr Ivanitsh. -- Olenko minä todellakin tuon kirjoittanut? Se on\nmahdotonta...\n\n-- Olette kyllä, setä! katkasi Aleksander: -- Minä ehkä sanon,\nmitä siinä oli kirjoitettu: minä taidan sen ulkoapäin: \"jumaloittu\nenkelini...\"\n\n-- Aleksander! Ikipäiviksi suutun sinuun! huudahti Piotr Ivanitsh\näkäisesti.\n\n-- Punastuu kuin rikoksesta -- ja mistä! sanoi Lisaveta\nAleksandrowna. Ensimmäisestä, hellästä lemmestä.\n\n-- Siinä lemmessä on niin paljon... typerätä, sanoi Piotr Ivanitsh\npehmeästi ja liehakoiden. -- Esimerkiksi sinun ja minun välillä\nei ole ollut merkkiäkään sydämmen vuodatuksista, kukkasista,\nkuutamokävelyistä, mutta rakastathan sinä minua kuitenkin...\n\n-- Kyllä, minä olen hyvin... tottunut sinuun, sanoi Lisaveta\nAleksandrowna hajamielisesti.\n\nPiotr Ivanitsh alkoi ajatuksissaan silitellä poskipartaansa.\n\n-- Mitä, setä? kysyi Aleksander kuiskaten. Niinhän sen pitää ollakin.\n\n-- Piotr Ivanitsh iski hänelle silmää, kuin olisi tahtonut sanoa:\n\"ole vaiti\".\n\n-- Että Piotr Ivanitsh ajattelee ja toimii sillä tavalla, se\non anteeksi annettava, sanoi Lisaveta Aleksandrowna -- hän on\nkauan aikaa ollut semmoinen, ei kukaan ole häntä, luullakseni,\ntoisenlaisena tuntenutkaan: mutta Teiltä Aleksander en ole odottanut\ntuonlaista muutosta...\n\nHän huokasi.\n\n-- Mitä Te huokasitte, ma tante? kysyi Aleksander.\n\n-- Entistä Aleksanderia huokasin, vastasi hän.\n\n-- Toivoisitteko todella, että minä olisin pysynyt samanlaisena kuin\nolin kymmenen vuotta sitten? sanoi Aleksander. -- Setä sanoo totta,\nettä tuo hullumainen haaveellisuus...\n\nPiotr Ivanitshin kasvot alkoivat taaskin julmistua. Aleksander\nvaikeni.\n\n-- En samanlaisena, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, kuin olitte\nkymmenen vuotta sitten, vaan semmoisena kuin neljä vuotta takaperin:\nmuistatteko sitä kirjettä, jonka kirjoititte minulle maalta? Kuinka\nhyvä Te olitte silloin!\n\n-- Taisin minä silloinkin haaveksia, sanoi Aleksander.\n\n-- Ettepä haaveksinut. Silloin Te käsititte ja selvititte elämän\nitsellenne; silloin Te olitte hyvä, jalo ja viisas... Miksi ette\npysynyt semmoisena? Miksi ne olivat ainoastaan pelkkiä sanoja,\npaperilla, vaan ei todellisuudessa? Tämä kaunis puoli välähti kuin\naurinko pilvestä -- hetkeksi vaan...\n\n-- Te tahdotte sanoa, ma tante, etten minä nyt ole... viisas ja...\njalo...\n\n-- Jumala varjelkoon! En! Te olette viisas ja jalo... toisella\ntavalla, ette minun käsitykseni mukaan.\n\n-- Mitä tehdä, ma tante? sanoi Aleksander kovalla huokauksella, ajan\nhenki on sellainen. Minä seuraan aikaa: eihän sovi jäljelle jäädä.\nMinä nojaan taas setään ja tuon esille hänen sanansa...\n\n-- Aleksander! huusi Piotr Ivanitsh julmistuneena; mennään hetkeksi\ntoimitushuoneeseni: minun pitää lausua sinulle sananen.\n\n-- He läksivät toimitushuoneesen.\n\n-- Mikä ihmeen kiihko sinulla on tänään tarttua minun kimppuuni?\nsanoi Piotr Ivanitsh. Näethän missä tilassa vaimoni on?\n\n-- Miten niin? kysyi Aleksander säikähtyen.\n\n-- Etkö huomaa mitään? Minä heitän viran, asiat -- ja matkustan hänen\nkanssaan Italiaan.\n\n-- Mitä! huudahti Aleksander hämmästyneenä. Tänä vuonna Teistä tulee\nsalaneuvos...\n\n-- Näetkös: salaneuvoksen rouva on kovin huono. Hän astui kolme\nkertaa mietteissään edestakaisin huoneessa.\n\n-- Ei, sanoi hän, virkaedistykseni on päättynyt! Työni on tehty:\nsallimus ei käske jatkamaan... jääköön siihen! Hän viittasi kädellään.\n\n-- Puhutaan ennen sinusta, sanoi hän, sinä taidat käydä minun\njälkiäni...\n\n-- Olisi tuo hauskaa, setä! lisäsi Aleksander.\n\n-- Niin! jatkoi Piotr Ivanitsh, vähän yli neljänkymmenen --\nkollegineuvos, sinulla on hyvä palkka kruunulta, sivutöillä ansaitset\nvielä paljon rahaa, nyt vielä nait rikkaan... Niin, Adujewit tekevät\naina asiansa! Sinä olet syntynyt kokonaan minuun, puuttuu ainoastaan\nristiluiden kipua...\n\nKyllä minua välistä pistää... sanoi Aleksander koskettaen selkäänsä.\n\n-- Kaikki tämä on kunnioitettavaa, paitsi ristiluiden kipu, jatkoi\nPiotr Ivanitsh: -- tunnustan, etten olisi luullut sinusta tulevan\nmitään kunnollista, kun tänne tulit. Sinä kokosit aina päähäsi\nhaudantakaisia kysymyksiä, lensit taivaisiin... kaikki tuo on mennyt\nohitse... ja Jumalan kiitos! Minä sanoisin sinulle: käy sinä kaikkia\njälkiäni, mutta...\n\n-- Mutta mitä, setä?\n\n-- Ilman vaan... minä tahtoisin antaa sinulle muutamia neuvoja...\ntulevan vaimosi suhteen...\n\n-- Mitä? Minä olen utelias.\n\n-- Mutta ei! jatkoi Piotr Ivanitsh äänettömyyden perästä,\npelkään, että pahennat. Tee kuin itse parhaaksi näet: kai sinä\narvaan... Puhutaanpa ennen häistäsi. Sanotaan morsiamellasi olevan\nkaksisataatuhatta myötäjäisiä -- liekö se totta.\n\n-- On, isä antaa kaksisataa ja äidin puolelta on jäänyt sata.\n\n-- Siis kolmesataa! huudahdi Piotr Ivanitsh melkein peljästyksellä.\n\n-- Isä sanoi vielä tänään, että hän antaa meille kaikki viisisataa\nsielua huostaamme ihan paikalla, mutta sillä ehdolla, että maksamme\nhänelle kahdeksan tuhatta vuotuisesti. Tulemme asumaan yhdessä.\n\nPiotr Ivanitsh hypähti ylös nojatuolista semmoisella elävyydellä;\njok'ei ollut hänen tapaistaan.\n\n-- Malta, malta sanoi hän: -- sinä olet ihan kuurostuttanut minut:\nkuulinko minä oikein? Sano kerta vielä, kuinka paljon?\n\n-- Viisisataa sielua ja kolmesataatuhatta rahaa... toisti Aleksander.\n\n-- Etkö... laske leikkiä?\n\n-- Mitä leikkiä se olisi, setä!\n\n-- Mutta eiköhän omaisuus ole pantattu? kysyi Piotr Ivanitsh,\npaikaltaan liikkumatta.\n\n-- Ei.\n\nKädet ristissä rinnan yli katseli setä veljensä poikaa muutamia\nminuutteja kunnioituksella.\n\n-- Virkaedistys sekä onni! puhui hän melkein itsekseen, ihaellen\nhäntä:\n\n-- Ja mikä onni! yht'äkkiä kaikki, kaikki! Aleksander! lisäsi hän\nylpeästi ja juhlallisesti, sinä olet minun vertani, sinä olet --\nAdujew! Olkoon menneeksi, syleile minua.\n\nJa he syleilivät.\n\n-- Tämä on ensimmäisen kerran, setä! sanoi Aleksander.\n\n-- Ja viimeisen kerran! vastasi Piotr Ivanitsh, tämä on erinomaisen\ntapahtuman johdosta. Etkö sinä nytkään tarvitse tuota ilettävää\nmetallia? Käänny edes kerran puoleeni.\n\n-- Tarvitsen kyllä, setä: nyt on paljon menoja. Jos voitte antaa noin\nkymmenen, viisitoistatuhatta...\n\n-- Väkisen kelpaa toki ensimmäisen kerran! huudahti Piotr Ivanitsh.\n\n-- Ja viimeisen kerran, setä: onhan tämä erinomaisen tapahtuman\njohdosta! sanoi Aleksander.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]