Pamela naimisissa
Samuel Richardson (1689–1761)
Kirjemuotoinen jatko-osa kuvaa Pamelan elämää avioliitossa herra B:n kanssa. Teos tarkastelee nuoren naisen sopeutumista uuteen yhteiskunnalliseen asemaansa kartanon emäntänä sekä pohtii hyveellisyyttä, säätyeroja ja perhe-elämän haasteita 1700-luvun Englannissa.
Samuel Richardsonin 'Pamela naimisissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1399. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.
PAMELA NAIMISISSA
Kirj.
Samuel Richardson
Englanninkielestä suomentanut Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923.
MAANANTAI-AAMUNA KELLO YHDELTÄTOISTA.
[Kts. Pamela vainottuna, jolle tämä nide on suoranaista jatkoa.]
Olemme juuri päässeet tänne rouva Jewkesin sukulaisen pitämään majataloon. Ensimäinen kohteliaisuus, mitä minulle lausuttiin, oli kovin hävytön. Mitä pidin kartanon herrasta! En voinut olla sanomatta: "Röyhkeä, nenäkäs nainen! Sopiiko teidän, joka pidätte majataloa, kohdella matkustavaisia tuolla tavoin?" Hän sanoi vain laskeneensa leikkiä ja pyysi anteeksi; ja tuli vielä toistamiseenkin pyytämään anteeksi, perin nöyrästi, sitten kun Robin ja herra Colbrand olivat häntä vähän puhutelleet.
Viimemainittu antoi nyt minulle suurin elein Robinin nähden kirjeen, jonka olin hänelle sitävarten palauttanut. Minä poistuin ikäänkuin lukeakseni; ja lukemaan minä meninkin; sillä minusta tuntuu, etten voi sitä kyllin usein lukea, vaikka minun olisi mielenrauhani vuoksi parasta se unhoittaa. Olen pahoillani, etten voi palata luoksenne tervein sydämin; mutta rehellinen se on kaikkia muita kohtaan, paitsi itseäni, sillä se ei ole pettänyt ketään toista. –
Yhä ihmeellisempiä ja ihmeellisempiä asioita! Juuri kun olin istuutunut hiukan einehtimään valmistuakseni matkalleni, astui herra Colbrand sisälle kovalla kiireellä. "Oi mamseli, mamseli!" huudahti hän, "tänne tulla junkkari B:n renki, mies ja hevonen yltä yleensä vaahdossa!" Ah, kuinka sydämeni pamppaili! – Mitä tästä nyt seuraa! – ajattelin. Hän meni ulos ja palasi pian tuoden minulle kirjeen ja toisen, sen sisään suljetun, hänelle, herra Colbrandille, itselleen. Tämä näytti omituiselta ja sai minut aivan vapisemaan. Suljin siis oven ja – sellaista ei suinkaan ole koskaan kuultu! – luin seuraavan miellyttävän sisällön:
"Turhaan, Pamelani, taistelen sinua kohtaan tuntemaani rakkautta vastaan. Minun täytyi sinun lähdettyäsi välttämättömästi käyttää aikaani päiväkirjasi lukemiseen. Kun sain tietää, kuinka pahoin rouva Jewkes oli sinua kohdellut kauheiden kiusaustesi ja loukkaannustesi jälkeen, ja eritoten, kun olin lukenut jalomielisestä huolestumisestasi, kuultuasi töin tuskin pelastuneeni hukkumasta (vaikka kuolemani olisi tietänyt sinulle vapautta ja siis sinun kannaltasi ollut toivottava), niin, ja toisessa kohdassa tekemäsi mieluisan tunnustuksen johdosta, että kaikesta kovasta kohtelustani huolimatta et voinut minua vihata, minkä tunnustuksen lausut niin suloisella, pehmeällä ja viattomalla tavalla, että rohkenen toivoa kykeneväni sinussa herättämään rakkautta itseeni, (sekä ihailtavan päiväkirjasi muidenkin osien vuoksi) aloin katua sinusta eroamistani; ja Jumala on minun todistajani, en katunut sitä missään epälaillisessa tarkoituksessa, sana sinun tavallasi ymmärrettynä. Ei, ihan päinvastoin: sillä kaikki tuo sai sinulle vieläkin edullisemman sävyn talostani lähtiessäsi osoittamasi käytöksen vuoksi. Sillä, oi! tuo sointuva ääni, joka lähtiessäsi rukoili puolestani ja kiitti minua rouva Jewkesin nuhtelemisesta, hivelee yhä korviani ja ilahduttaa muistiani. Menin vuoteeseen, mutten voinut levätä; kello kahden tienoissa nousin ja käskin Thomasin kirjoittaessani satuloimaan parhaan hevosen sinut tavoittaakseen.
"Nyt, rakas Pamelani, salli minun pyytää sinua, että tämän saatuasi käsket Robinin kyyditä sinut takaisin kartanooni. Olisin itse lähtenyt matkaan saadakseni ilon olla seuranasi vaunuissa paluutiellä; mutta voin tosiaan huonosti. Luullakseni johtuu se mielipahasta, että siten erosin sieluni sulosta, joksi sinut nyt huomaan ja joka sinun täytyy olla oman ylpeän sydämeni uhallakin.
"Et voi aavistaa, millaiseen kiitollisuudenvelkaan hyvyydellesi sinun palaamisesi minut saattaa. Mutta ellet tahtoisikaan näin pitkälle noudattaa mieltäni, ei sinua silti mihinkään pakoiteta, kuten ilmenee mukaan liitetystä Colbrandille osoitetusta kirjeestä, jonka olen jättänyt sinetöimättä, jotta voit sen lukea. Mutta säästä minulta, rakkain tyttöni, isäsi luo saapumisen hämminki, johon toimenpiteeseen minun kuitenkin täytyisi ryhtyä, jos sinä ehdottomasti tahdot jatkaa matkaasi; sillä minä huomaan, etten voi elää päivääkään ilman sinua.
"Jos olet se jalomielinen Pamela, miksi sinut otaksun (sillä tähän asti olet ollut pelkkää hyvyyttä, vaikkei sitä ole ansaittukaan), niin salli minun nähdä se uusi todistus luonteesi oivallisuudesta, että voit antaa anteeksi miehelle, joka rakastaa sinua enemmän kuin itseänsä. Osoita minulle siten, ettei kukaan muu henkilö ole sinun ennakkosuosiossasi. Yhtä vielä tahtoisin pyytää, ja sitten olisi kiitollisuuteni ylivuotavainen: nimittäin sitä, että lähettäisit monsieur Colbrandin viemään kirjeen isällesi ja siinä vakuuttaisit hänelle kaiken päättyvän onnellisesti sekä kehoittaisit häntä lähettämään sinulle kartanooni hänen Williamsin välityksellä saamansa kirjeet. Ja kun olen saanut vastauksen kaikkiin ylpeihin ja kenties turhanarkoihin epäilyksiin, ei minulle jää mitään muuta huolta kuin tehdä sinut onnelliseksi ja olla sitä itsekin. Sillä minun täytyy olla sinun ja ainoastaan sinun."
MAANANTAI-AAMUNA KELLON KOLMEA LÄHETESSÄ.
Oi riemuitsevaa sydäntäni! Kuinka rajusti se sykkii povessani ikäänkuin tahtoen moittia minua siitä, että vastikään nuhtelin sitä taipumisestaan lempeen näin rakasta herrasmiestä kohtaan! "Mutta varohan, ettet sentään ole liian herkkäuskoinenkaan, sinä hellä, luottavainen haaveksija! Sitä, mitä kernaasti tavoittelemme, olemme liian nopeat uskomaan. Tuo valevihkimis-juttu ei ole vielä selvitettynä; viheliäinen rouva Jewkes voi vielä yllyttää tämän isännän mielen; hänen ylpeä sydämensä ja hänen asemastaan johtuva korskeus voivat vielä saada vallan; ja mies, joka saattoi niin lyhyessä ajassa ensin rakastaa minua, sitten vihata, sitten karkoittaa minut talostaan ja nyt taas lähettää minua noutamaan niin helläsanaisin pyynnöin, voi vielä horjua, voi vielä sinut pettää. Senvuoksi en vielä peruuta syytöstäni sinua, herkkäuskoista, värähtelevää, pamppailevaa velikultaa vastaan, joka olet niin kerkeä uskomaan sitä, mitä toivot! Vaadin sinua olemaan paremmin varuillasi kuin äsken olit, äläkä johda minua liian umpimähkään seuraamaan imartelevia ja haluttavia vaikutelmiasi." Näin minä kuin mikäkin hupsu keskustelin sydämeni kanssa; ja kuitenkin tämä sydän kaiken aikaa on Pamela. Avasin monsieur Colbrandin kirjeen, jossa sanottiin:
"MONSIEUR,
"Varmaan suotte anteeksi teille tuottamani vaivan. Olen pätevistä syistä muuttanut mieleni; ja olen suosionosoituksena mamseli Andrewsilta pyytänyt, että hän palaisi luokseni, heti kun Tom teidät saavuttaa. Syistä, jotka olen hänelle maininnut, toivon, että hän on kyllin ystävällinen noudattamaan mieltäni. Muussa tapauksessa teidän on käskettävä Robinia edelleen menettelemään ohjeittensa mukaan ja kyyditsemään hänet hänen isänsä ovelle. Jos neitonen tahtooni myöntyväisenä suostuu palaamaan, ehkä hän antaa teille kirjeen isälleen vietäväksi, jotta tämä luovuttaisi teille muutamia papereita häntä varten; ja siinä tapauksessa te olette niin hyvä ja tuotte ne tänne! Mutta jos hän ei anna teille sellaista kirjettä, niin palatkaa hänen kanssaan minun luokseni, mikäli hän siihen määrin suvaitsee tehdä minulle mieliksi, niin kiireellisesti kuin hänen terveytensä ja turvallisuutensa sallii. Minä näetten olen jotakuinkin huonovointisena, mutta toivoakseni se pian menee ohi. Teidän j.n.e.
"Tarkemmin mietittyäni, pyydänkin antamaan Tomin jatkaa matkaansa toimittaakseen perille mamseli Andrewsin kirjeen, mikäli hän suvaitsee sellaisen kyhätä; ja palatkaa te mamselin kanssa suojellaksenne häntä matkalla."
No, nytpä minua kohdellaan armaalla ja jalomielisellä tavalla! Oi, kuinka minä sellaisesta kohtelusta pidän! – Nyt, rakkaat vanhempani, vasta toivoisinkin voivani kysyä teiltä neuvoa, miten menetellä. Tulisiko minun lähteä takaisin vai ei? Aavistan, että sydämeni on liiaksi häneen kiintynyt voidakseni pysyä levollisena, jos kieltäytyisin. Mutta mustalaisen tiedonanto minua yhä peloittaa.
No, luullakseni tahdon luottaa hänen jalomielisyyteensä! Mutta eikö se ole liian suurta luottavaisuutta? – varsinkin kun ottaa huomioon, miten minua on kohdeltu! – Mutta se oli siihen aikaan, jolloin hän tunnusti pahat aikeensa; ja nyt hän herättää suurta toivoa hyvistään. Minä voin tulla välikappaleeksi monen onneen, samoin kuin luoda omankin onneni, jalomielisesti häneen luottamalla.
Ja sitäpaitsi ajattelen, että hän olisi voinut toimittaa sanan Colbrandille tai Robinille, käskien heidän tuoda minut takaisin tahtoen tai tahtomattani. Ja kuinka erilaista hänen käytöksensä nyt onkaan! Eikö näyttäisi siltä kuin joku olisi ennakkosuosiossani, niinkuin hän sitä nimittää, jollen tekisi hänelle mieliksi? Ja olisihan ikäänkuin hupsua naisellista ylpeyttä pakoittaa hänet seuraamaan minua isäni majaan, ja voisi tuntua siltä, että minä vuorostani tahtoisin kovalla kohtelulla kostaa hänen aikaisemman pahan kohtelunsa!
Kaikki nämä seikat huomioon ottaen päätin totella häntä; jos hän tämän jälkeen käyttäytyy ilkeästi minua kohtaan, on hänen törkeä rikollisuutensa kaksinkertainen. – Tosin olisi osani kova, kun herkkäuskoisuuteni silloin osoittautuisi niin hyvällä syyllä moitittavaksi. Sillä maailma, viisas maailma, joka itse ei koskaan erehdy, tuomitsee ainoastaan tapahtumien mukaan. Ja jos hän menettelee kanssani pahoin, niin silloin moititaan minua luottamuksestani häneen; jos taas kunnollisesti, niin – oh, silloin kyllä olen tehnyt oikein! Mutta kuinka menettelisivät arvostelijani minun asemassani, kun tositapaus ei tekoa vielä oikeuta eikä tuomitse? – Siinä kysymys.
Enkä minä aiokaan noudattaa hänen toivomuksiaan vain puolitiehen, vaan tehdä auliisti ja herttaisesti sen, mikä on tehtävä. Siispä kirjoitinkin teille hänen pyytämänsä kirjeen vakuuttaen, että minulla oli edessäni onnekkaampia toiveita kuin vielä koskaan ennen; sanoin odottavani kaiken päättyvän hyvin ja pyysin teitä lähettämään Thomasin, isäntäni tallirengin, tuomina herra Williamsin teille toimittamat paperit, jotta ne selittäisivät erään kohdan käytöksestäni, minkä isäntäni halusi tietää ennenkuin päätti suoda minulle aikomansa suosion. Mutta te saatte sen kirjeen ennenkuin voitte saada tämän, jota en mielelläni lähetä teille ilman edellisiä, jotka nyt ovat isäntäni hallussa.
Annettuani kirjeen herra Thomasille, teille tuotavaksi, sitte kun hän oli syöttänyt hevosensa ja levähtänyt perin rasittavan matkansa jälkeen, minä kutsutin monsieur Colbrandin ja Robinin, antaen edelliselle hänen kirjeensä. Hänen luettuaan sen minä sanoin: "Näette, kuinka asiat ovat. Minä olen päättänyt palata isäntäni luo; ja koska hän ei ole niin terve kuin voisi toivoa, niin mitä enemmän kiirehditte, sitä parempi. Älkää olko huolissanne minun väsymyksestäni, vaan ajatelkaa ainoastaan itseänne ja hevosia." Robin, joka (luullakseni) arvasi asian keskustelustaan Thomasin kanssa, virkkoi: "Jumala siunatkoon mamselia ja palkitkoon teitä, kun osoitatte hyvälle isännälleni hänen ansaitsemaansa aulista ja tottelevaista myötätuntoa; ja jospa kaikki näkisimme sen päivän, jolloin pääsette rouva Jewkesista voitolle!"
Ihmettelin kuullessani hänen noin sanovan; sillä olen aina varonut paljastamasta isäntääni tai edes tuota häijyä naista tavallisille palkollisille. Epäilen kuitenkin, olisiko Robin puhunut näin, jollei hän Thomasin tuomasta sanomasta ja palaamispäätöksestäni olisi arvannut, että kaiketi olin hyvissä väleissä hänen isäntänsä kanssa. Niin itsekkäitä ovat ihmis-parkojen sydämet: he ovat aina valmiit kieppumaan suosion tuulahdusten mukaan.
He eivät aikailleet lähtövalmistuksissa; ja minä olen juuri suoriutumassa paluumatkalle, ja toivoakseni en saa syytä sitä katua. –
Robin ajoi aika vauhtia; ja tultuamme pieneen kaupunkiin, missä olimme nukkuneet sunnuntai-yönä, hän syötti hevosiansa ja sanoi, että ponnistaisi isäntänsä kartanoon vielä sinä yönä, koska oli kuutamo; jos vain minä en liiaksi väsyisi. Tämän ja hänen isäntänsä kartanon lähellä olevan kylän välillä ei näetten ollut mitään yömajaksi sopivaa paikkaa. Mutta monsieur Colbrand, jonka hevonen alkoi uupua, lausui siitä epäilyjänsä, minkä vuoksi minä (joka olin vastahakoinen yöpymään matkan varrelle) sanoin, että minä sen toivoakseni kyllä kestäisin, jos taipaleelle lähteminen muutoin oli mahdollista, ja ehdotin, että herra Colbrand jättäisi hevosensa, sen uuvuttua, johonkin taloon ja tulisi vaunuihin. Tämä oli hyvin mieleistä heille molemmille; ja noin kahdentoista penikulman päässä hän jättikin hevosensa, riisui kannuksensa ja pistoolikotelonsa y.m. ja pyytäen moneen kertaan sievistelevän kohteliaasti anteeksi astui vaunuihin. Nyt istuin entistä levollisemmin. Mutta luitani särki surkeasti täristyksestä, ajettuamme niin monta penikulmaa vain muutamissa tunneissa, sunnuntai-illasta kello viidestä. Mutta sittekin tuli kello jo yksitoista, kun yöllä saavuimme isäntäni kartanon naapurikylään. Hevoset alkoivatkin olla lopen väsyneitä, samaten Robin: mutta minä sanoin, että olisi vahinko pysähtyä vain kolmen penikulman päähän kartanosta.
Kello yhden tienoissa pääsimme portille, ja jokainen jo oli mennyt levolle. Mutta eräs apulaisista sai rouva Jewkesiltä avaimet ja avasi portin. Hevoset tuskin jaksoivat laahata itsensä talliin. Ja kun minä olin astumassa ulos vaunuista, niin putosin ja luulin, että jäseneni olivat aivan käyttämättömiksi kangistuneet.
Rouva Jewkes tuli alas vaatteet hutiloiden heitettyinä ylleen ja kohotti kätensä ja silmänsä minun palaamiseni johdosta; mutta osoitti enemmän huolenpitoa hevosista kuin minusta. Sitten tulivat jo molemmat palvelustytötkin; ja minä kompuroin sisälle niin hyvin kuin kykenin.
Isäntä-parkani näkyy todella olleen varsin sairaana ja oli virunut sijallaan enimmän osan päivää; ja Abraham (joka oli tullut Johnin tilalle) istui hänen vuoteensa ääressä. Hän oli vaipunut virkistävään uneen eikä kuullut vaunujen saapumista enempää kuin tulomme aiheuttamaa melua; sillä hänen huoneensa sijaitsee puutarhan puolella rakennuksen toisella sivulla. Rouva Jewkes sanoi hänen valittavan kuumetta ja kertoi että häneltä oli isketty suonta, ja varsin viisaasti kielsi Abrahamia hänen herättyään ilmoittamasta hänelle saapumisestani, jottei yllätys lisäisi hänen kuumettansa. Eikä tämä saanut puhua minusta mitään muutakaan, kunnes rouva Jewkes itse ilmoittaisi sen hänelle aamulla nähtyään, kuinka hän voi.
Menin siis levolle rouva Jewkesin kera, sitte kun tämä oli juottanut minulle lähes korttelin kuumennettua, maustimilla runsaasti höystettyä vahvistavaa viiniä, joka tuntui minusta hyvin virkistävältä ja vaivutti minut tuskin odottamaani uneen.
TIISTAI-AAMUNA.
Noustuani hyvin aikaisin olen kirjoittanut tähän asti rouva Jewkesin nukkua kuorsatessa vuoteessaan korvatakseen viimeöisen häiritsemisen. Soisin hänen nousevan saadakseni tietää, kuinka isäntä-parkani voi. Hyvä hänelle, että voi nukkua noin perin sikeästi. Varmaankaan ei mikään muu rakkaus, paitsi rakkaus omaan itseensä, koskaan häiritse hänen lepoansa. – Ruumiini on yltä yleensä kovin hellä, aivan kuin minua olisi aika tavalla piesty. En luullut, että olisin voinut sellaisen rasituksen kestää.
Kun rouva Jewkes nousi ylös, lähti hän tiedustelemaan isäntäni vointia; ja tämä oli viettänyt yönsä hyvin. Juotuaan runsaasti mesiviiniin sekoitettua heraa hän oli paljon hikoillut, minkä seurauksena kuume oli melkoisesti alentunut. Rouva Jewkes sanoi hänelle, ettei hän saanut kummastua, ja lupasi kertoa hänelle uutisia. Hän kysyi minkälaisia ne olivat, ja rouva Jewkes sanoi minun saapuneen. Hän kohottausi vuoteellaan. "Onko se mahdollista?" huudahti hän, "joko nyt?" Taloudenhoitajatar ilmoitti hänelle, että tulin viime yönä.
Kun monsieur Colbrand tuli tiedustamaan hänen vointiansa, hän käski hänen astua lähemmäksi ja oli kovin mielissään hänen antamastaan matkakertomuksesta sekä minun auliista suostuvaisuudestani palaamaan ja halustani saapua vielä sinä yönä.
Ja hän sanoi: "Kah, nuo hennot kaunokaiset kestävät luullakseni väsymystä paremmin kuin me miehet. Mutta hän käyttäytyy erittäin ystävällisesti antaessaan minulle sellaisen todistuksen kerkeydestään tehdä minulle mieliksi. – Kuulkaahan, rouva Jewkes", lisäsi hän, "huolehtikaa hänen terveydestään ja sallikaa hänen olla makuulla koko päivä!"
Rouva Jewkes kertoi hänelle, että olin ollut ylhäällä jo kaksi tuntia. "Kysykää häneltä", sanoi kartanonherra, "tahtoisiko hän olla niin ystävällinen ja käydä minua tervehtimässä; jollei hän tahdo, niin minä nousen ja menen hänen luokseen". – "Teidän täytyy tosiaan olla hiljaa paikoillanne", vastasi hän; "kyllä minä menen hänet kutsumaan". – "Mutta älkää pakoittako häntä liioin", varoitti isäntäni, "jos hän ei ole halukas".
Hän tuli ja kertoi minulle kaiken yllämainitun; ja minä sanoin erittäin mielelläni käyväni isäntäni puheilla, haluavani nähdä hänet ja olevani kovin murheissani hänen ankaranlaisesta sairastumisestaan. Menin siis alas hänen kanssaan.
"Tuleeko hän?" kysyi isäntäni huoneeseen astuessani. "Kyllä, teidän arvoisuutenne", vastasi saattajani ja hän lausui heti ensi sanaani: 'erittäin mielelläni'. – "Suloista ylevyyttä!" huudahti hän.
Heti minut nähtyään virkkoi herrani: "Oi, rakkahin Pamelani, sinä olet tehnyt minut aivan terveeksi. Olen pahoillani, että minun täytyy sanoa sinulle kiitokseni tällä tavoin ja näin sopimattomassa paikassa; mutta tahdotko antaa minulle kätesi?" Minä tein niin ja hän suuteli sitä hyvin hartaasti. "Hyvä herra", sanoin minä, "te osoitatte minulle liian suurta kunniaa! Minä suren sitä, että olette noin sairas." – "En voi olla sairaana", vastasi hän, "kun sinä olet luonani. Olen jo sangen terve", vakuutti hän suudellen jälleen kättäni. "Tätä ystävällisyyttäsi et ole katuva. Sydämeni on siitä niin liikutettu, etten voi lausua ajatuksiani niinkuin minun pitäisi. Mutta olen pahoillani, että olet niin paljon rasittunut. Elämä ei ole elämää ilman sinua! Jos olisit evännyt pyyntöni – ja tuskin rohkenin toivoa, että tahtoani noudattaisit, – niin olisin luullakseni saanut ankaran kohtauksen; sillä minä sairastuin perin kummallisesti enkä tiennyt, mitä tilastani ajatella, mutta nyt minä heti paranen. Teidän ei tarvitse, rouva Jewkes, lähettää noutamaan lääkäriä Stamfordista; tämä herttainen olento on minun lääkärini, sillä hänen poissaolonsa oli minun sairauteni."
Hän pyysi minua istuutumaan vuoteensa viereen ja kysyi minulta, olinko hänen pyyntöänsä noudattaen lähettänyt tuomaan aikaisemman kirjepinkkani. Sanoin niin tehneeni ja toivovani, että ne saapuisivat. Hän sanoi sen olevan kaksin verroin ystävällistä.
En tahtonut viipyä pitkää aikaa, jotten häntä rasittaisi. Hän nousi iltapäivällä vuoteestaan, halusi saada minut seuraansa ja näytti aivan hyväntuuliselta, levolliselta ja paljoa terveemmältä. Hän sanoi: "Rouva Jewkes, nyt kun hyvä Pamelani tällä palaamisellaan on osoittanut ystävällisen myötätuntonsa, meidän varmaankin tulee jättää hänet kokonaan omaan vapauteensa; ja jos häntä haluttaa mennä vaunuilla ajelemaan, kävellä puutarhassa, käväistä kaupungissa tai mennä mihin tahansa, sallittakoon hänen kenenkään häneltä mitään kyselemättä menetellä niin kuin tahtoo; ja tehkäähän kaikki voitavanne auttaaksenne ja palvellaksenne häntä." Rouva Jewkes sanoi empimättä tottelevansa.
Hän tarttui käteeni ja lausui: "Kerron sinulle erään asian, Pamela, koska tiedän, että mielelläsi sen kuulet, vaikket kuitenkaan huoli sitä minulta kysyä. Ennen sinun lähtöäsi minä olin ottanut Williamsin velkasitoumuksen; kuinka mies-parka oli käyttäytynyt, en tiedä, mutta hän ei voinut saada mitään takuuta. Ellei ilmene mitään uutta syytä häntä vastaan, niin ehken vaadi rahojen suoritusta; hän on ollut jonkun aikaa vapaudessa ja hoitelee nyt kouluansa. Mutta minusta tuntuu, etten voisi toivoa sinun häntä nykyisin näkevän."
"Hyvä herra", vastasin, "minä en halua ehdoin tahdoin tehdä mitään teille epämieluista; ja minua ilahduttaa, että hän on vapaudessa, koska minä olin hänen vastoinkäymistensä aiheuttaja". En tohtinut sanoa enempää, vaikka mielelläni olisin puhunut sen poloisen herrasmiehen puolesta, mikä minun kiitollisuudesta, niin ajattelin, tulisi tehdä voidessani olla hänelle hyödyksi. Sanoin: "Minulla on paha mieli, sir, senvuoksi, että lady Davers, joka niin suuresti rakastaa teitä, on joutunut epäsuosioonne ja että on riitaa teidän arvoisuutenne ja hänen välillään; toivon, etten minä ole siihen syypää." Hän otti viitassaan istuessaan esille liivintaskustansa kirjesalkkusensa ja sanoi: "Kah, Pamela, lue tuo, kun menet ylös kammioosi, ja ilmoita minulle, mitä siitä ajattelet; siitä pääset asian perille."
Hän sanoi äkkiä käyneensä varsin raukeaksi ja haluavansa mennä vuoteeseen lepäilläkseen sen päivän; ja jos hän aamulla olisi parempi, niin lähtisi vaunuilla ajelemaan. Minä siis jätin hyvästi siksi kertaa ja menin ylös komerooni lukemaan hänen käsiini antamansa kirjeen, jonka sisältö oli tällainen:
"VELI,
"Olen hyvin levoton siitä mitä sinusta kuulen; ja minun täytyy kirjoittaa ja lausua suoraan ja täydellisesti ajatukseni, pidätpä siitä sitten tai et. Täällä on ollut luonani joitakuita henkilöitä, jotka kehoittavat minua sekaantumaan sinun hommiisi, minä kun pidän sinun maineestasi suurempaa huolta kuin – ikävä sanoa – itse pidät. Saatoinko aavistaa, että oma veljeni noin viheliäisesti karkaisi edesmenneen rakkaan äitini kamarineidon kanssa, pitäen häntä vankina, kaikista ystävistään eristettynä, ja sinulle itsellesi häpeäksi? Mutta minä ajattelin silloin, kun äidin kuoleman jälkeen et halunnut päästää tyttöä tulemaan luokseni, että et tarkoittanut mitään hyvää. – Minä punastun sinun tähtesi, sen vakuutan. Hän oli hyvä, viaton tyttö; mutta kaiketi se on nyt ohitse tai pian on oleva. Mitä sinä tällä tarkoitat, pyytäisin kysyä? Sinä tahdot joko pitää hänet rakastajattarenasi tai ottaa hänet vaimoksesi. Edellisessä tapauksessa olisi kyllin tyttöjä sinun tarvitsemattasi tärvellä poloista neitosta, jota äitini rakasti ja joka todella oli oikein hyvä tyttö; moista tekoa sinun tulisi hävetä. Mitä siihen toiseen mahdollisuuteen tulee, niin etpä tietenkään sellaista ajattele; mutta jos ajattelisit, niin olisi se aivan anteeksiantamatonta. Muista, veli, ettemme me ole mikään nousukasperhe, vaan että sukumme on yhtä vanhaa kuin kuningaskunnan parhaimmat! Useihin satoihin vuosiin ei sen perillisten ole tietty häpäisevän itseänsä epäsuhtaisilla avioliitoilla; ja tiedäthän, että jotkut kansakunnan parhaat perheet ovat tavoitelleet tyttärilleen naimaliittoa kanssasi. Saattaisi se kylläkin mennä mukiin, jos olisit eilispäiväisen perheen vesa, tai jos ainoastaan pari sukupolvea eroittaisi sinut siitä loasta, jota näyt niin rakastavan. Mutta salli minun sinulle sanoa, että minä ja kaikki omaiseni hylkäävät sinut iäksi, jos voit niin kurjasti alentaa itsesi; ja silloin minä häpeän sisaresi nimeä. Kun sinä olet niin komea muodoltasi, niin etevä sielunlahjoiltasi, että jokainen pyrkii seuraasi, niin vauraan ritarimoision omistaja ja sitäpaitsi varsin rikas rahoistakin, jotka isien ja äitien parhaat ovat sinulle jättäneet, ja kun suonissasi virtaa niin vanhaa ja tahratonta verta, olisi sietämätöntä, että sinä noin heittäisit itsesi hukkaan. Silti menettelisit perin häijysti, jos tytön tärvelisit. Senvuoksi pyydän, että annat hänet takaisin vanhemmilleen ja lahjoitat hänelle satakunta puntaa tehdäksesi hänet onnelliseksi jonkun hänen omaan säätyynsä kuuluvan kunnon miehen kanssa. Sellainen teko olisi jotakin ja herättäisi kiitollisuutta myöskin minussa ja tyynnyttäisi minua, sinun kovin murehtivaa sisartasi.
"Jos olen kirjoittanut liian terävästi, muista, että se aiheutuu rakkaudestani sinuun ja sen häpeän pelosta, jonka päällesi tuotat. Toivon, että tämä tekee sinuun tarkoitetun vaikutuksensa."
Tämä on surullinen kirje, rakas isä ja äiti; siitä näkee, kuinka ylväät ja rikkaat halveksivat köyhiä ihmisiä! Ja kuitenkin olimme kaikki alussa samanarvoisia. Ja monet noista vanhasta verestään kerskuvista aatelisista olisivat iloisia, jos se olisi yhtä tervettä ja yhtä todellisesti tahratonta kuin meidän! Kaiketikaan nuo ylpeät ihmiset eivät koskaan ajattele, kuinka lyhyt elämäntaival on ja että kaikesta heidän turhasta pöyhkeilystään huolimatta kerran tulee aika, jolloin heidän täytyy alistua meidän tasallemme. Filosofi oli oikeassa, kun hän kuninkaan ja köyhän miehen kalloa katsellessaan ei sanonut näkevänsä niissä mitään eroa. Ja eivätkö he sitäkään tiedä, että rikkaimmat ruhtinaat ja köyhimmät kerjäläiset viimeisenä päivänä joutuvat saman suuren ja hirmuisen tuomarin eteen, joka ei tee eroa heidän välillään heidän maallisten olosuhteittensa mukaan tai pikemminkin saattaa langettaa heille sitä ankaramman tuomion, mitä suuremmat heidän laiminlyödyt tilaisuutensa ovat olleet! Ihmis-parat, kuinka minä heidän ylpeyttänsä säälin! – Oi taivas, varjele minua heidän ylhäisestä asemastaan, jos mieleni koskaan tahrautuisi heidän paheistaan tai sen tartuttaisi niin julma ja kohtuuton halveksiminen tuota heidän niin kovin ylönkatsomaansa halpaa asemaa kohtaan!
Ja kuinka nuo vallassäätyläiset tietävät, otaksuen, että voivatkin seurata sukunsa juuria pari, kolme tai viisikin vuosisataa taaksepäin, että silloin näiden alhaissäätyisten perheiden alkurungoilla, vaikka viimemainitut eivät ole pitäneet niin huolellista päiväkirjaa kehnoudestansa, jollaiseksi se kaikki usein osoittautuu, ei ole ollut syvemmät juuret? – Kuinka voivat he olla varmoja siitä, ettei vuosisadan, parin päästä joku noista nyt halveksituista nousukassuvuista saata remuta heidän kartanoissaan sensijaan että heidän omat jälkeläisensä ovat voineet sortua toisten rikkatunkioille? Ja kenties ne vuorostaan, koska ihmisten turhamaisuus on yhtä suuri kuin heidän asemansa vaihtelevaisuuskin, pöyhistyvät sukuylpeydestä ja halveksivat noita toisia!
Nämä ajatukset, joiden vakavuutta tehosti isäntäni sairaus, johtuivat mieleeni tämän alhaisen lady Daversin ylevämielistä Pamelaa vastaan tähdätyn kirjeen vuoksi. Alhaisen, sanon, koska hän saattoi alentua sellaiseen turhaan ylpeyteen; ja ylevämieliseksi nimitän itseäni, koska toivon olevani liian ylpeä koskaan tehdäkseni moista! – Mutta sittekin, mitä vaivaisia ihmisiä lienemmekin: tuskin tiedämme mitä olemme, vielä vähemmän, miksi tulemme! – Taaskin rukoilen, että minut varjellaan ylhäisen aseman synnillisestä ylpeydestä.
Tässä tilaisuudessa muistan seuraavat rivit, mitkä kerran luin; niissä runoilija käsittelee tätä asiaa paljon paremmin:
Osamme meill' on Sallimalta saatu,
sijansa löytää kukin mielenlaatu:
niin orja halpa raskaan raadannan
ahertaa ruokinnaksi rikkahan,
isoiset vastineeksi liiastansa
sen luovuttaa, mill' elää köyhä kansa.
Oot käskijänä taikka palvellen
vain Luonnon ketjun rengas samaten,
ei määräst' yhteisestä poikkee kukaan,
käy kaikkein matka Luojan tahdon mukaan,
ei kuningasta paremmin kuin orjaa
talteensa haudan tasa-arvo korjaa.KESKIVIIKKO-AAMUNA.
Isäntäni lähetti minulle juuri sanan. Hän voi niin paljoa paremmin, että lähtisi aamiaisen jälkeen vaunuissa ajelemaan, ja pyysi minua seurakseen. Toivon osaavani olla nöyrä ja käyttäytyä sopivasti kaiken tämän suosion esineenä.
Rouva Jewkes on maailman kohteliaimpia olentoja. Jokainen osoittaa minulle sellaista kunnioitusta kuin olisin yhtä isoinen kuin lady Davers. Mutta entä jos tämä kaikki nyt päättyisi valevihkimiseen! Niin ei toivoakseni voi käydä. Suurellisuuden korskeus ja vanhan suvun ylpeys ja muu sellainen esiintyy kuitenkin niin voimakkaasti lady Daversin kirjeessä, etten voi toivoa tulevani niin onnelliseksi kuin kaikki nämä hauskat enteet minulle lupaavat. Jos minut nyt petettäisiin, joutuisin pahempaan tilaan kuin konsaan. Saa nähdä, miksi valoksi tämä uusi kunnia minulle sarastuu!
Suoriudun siis valmiiksi. Mutta en huoline muuttaa pukuani, sillä silloin voisi näyttää siltä kuin tahtoisin olla lähempänä hänen tasoansa. Mutta ellen sitä tee, niin voitaisiin ehkä ajatella, että tuotan hänelle häpeätä. Taidankin siis avata matkalaukun ja ensi kerran tänne tuloni jälkeen pukeutua parhaaseen silkkiseen aamupukuuni. Mutta silloinhan ikäänkuin vaatisin itselleni jotakin oikeutta vaatteisiin, jotka olin hyljännyt: enkä minä ole varma, etten vielä saa uusia ristejä kannettavakseni. Menen siis sellaisena kuin olen; sillä olkoonpa asuni jokapäiväinenkin, olen siisti kuin äsken lyöty raha, vaikka sen itse sanon. Menenpä siis sellaisena kuin olen, ellei hän toisin määrää. Rouva Jewkes sanoo, että minun tulisi pukeutua niin hienoksi kuin voin; mutta minä olen toista mieltä. Koska isäntäni on aamiaisella, uskaltaudun alas kysymään häneltä, millaisessa asussa hän soisi minut näkevänsä. –
Kah, hän on yhä ystävällisempi ja ystävällisempi ja, Jumalan kiitos, aivan toipunut! – Kuinka reippaalta hän näyttää eiliseen verrattuna! Jumalalle siitä kiitos!
Hän nousi, tuli luokseni, tarttui minua kädestä ja tahtoi viedä minut viereensä istumaan, mutta sanoi sitten: "Ihastuttava tyttöni näkyy aikovan puhua. Mitä sinä haluat sanoa?"
"Hyvä herra", vastasin minä (hiukan häpeilläni), "minusta on liian suuri kunnia astua vaunuihin teidän kanssanne". – "Ei, rakas Pamelani", virkkoi hän; "sinun seurasi tuottama ilo on suurempi kuin minun seurani tuottama kunnia; äläkä siis siitä asiasta sen enempää virka".
"Mutta, arvoisa herra", jatkoin, "minähän häpäisen teidät tulemalla tässä asussa". – "Sinä tuottaisit kunniaa prinssillekin, kaunokaiseni", sanoi rakas herrasmies, "tuossa puvussa, tai missä puvussa tahansa tahdot esiintyä: sinä näytät niin sievältä, että, ellet vilustuta itseäsi tuossa pyöreässä korvalakissa, niin lähde juuri sellaisena kuin olet". – "Hyvä herra", sanoin minä, "ehkä sitten suvaitsette ajaa sivutietä, jottei teidän nähtäisi siinä määrin kunnioittavan palvelijaanne".
"Hyvä tyttöseni", vastasi hän, "aavistan sinun pelkäävän että itsestäsi juoruillaan enemmän kuin minusta. Minäpä toivonkin vähitellen masentavani maailman kummastuksen ja opettavani sitä odottamaan näkevänsä Pamelaani kohdeltavan hänen ansionsa mukaan."
Kas niin, rakas isä ja äiti! Enkö tehnyt oikein siinä, että tulin takaisin? – Oh, jospa vain voisin vapautua pelostani tuon valevihkimisen suhteen (sillä kaikki tämä ei ole siihen kauheaan juoneen sovelluttamattomissa), niin olisin liian onnellinen!
Hyvin riemukkaana tulin siis ylös hansikkaitani noutamaan; ja odotan nyt hänen ystävällisiä käskyjänsä. – Rakas, rakas herrani, – virkoin itsekseni ikäänkuin hänelle puhuen, – älä Jumalan tähden tuota minulle enempiä koettelemuksia ja nurjia onnenkäänteitä; en voisi niitä nyt kestää, niin totisesti luulen.
Vihdoin saapui tervetullut tieto, että isäntäni oli valmiina. Minä menin alas niin nopeasti kuin voin, ja kaikkien palkollisten nähden hän nosti minut vaunuihin kuin vallasnaisen. Rouva Jewkes pyysi hänen varomaan vilustumista, kun oli ollut sairaana. Ja ylpeydekseni kuulin hänen uuden kuskinsa lausuvan eräälle palkollistoverilleen: "Ihastuttava pari tosiaan! Olisi vahinko, jos heidän täytyisi erota!" – Oi, rakas isä ja äiti, pelkäänpä, että tyttönne käy aika ylpeäksi! Te varmaankin ajattelette, että minulla on erikoinen syy varoa sitä, kun luette ne suopeat yksityiskohdat, joista nyt kerron.
Hän käski laittaa päivällisen kello kahteen; ja Abraham, joka on Johnin seuraaja, nousi loistovaunujemme perään. Hän käski Robinin ajaa hiljaa,ja sanoi minulle, että halusi jutella minulle Davers-sisarestaan ja muista seikoista. Lähdettyämme hän ensi alussa tosiaan suuteli minua liiankin usein, ja minä pelkäsin Robinin katsahtavan taakseen lasin lävitse ja ohikulkevien ihmisten näkevän meidät. Mutta hän oli minulle tavattoman ystävällinen sanoissansakin. Vihdoin hän lausui:
"Epäilemättä olet lukenut sisareni julkean kirjeen useaankin kertaan; ja kuten sinulle sanoin, et sinä ole paremmin velvollinen ottamaan hänen mielipiteitään huomioon kuin minäkään. Hän vihjaisee, että jotkut henkilöt ovat käyneet hänen luonaan; ja keitäpä muita ne olisivat kuin hoppuinen rouva Jervis, herra Longman ja Jonathan! Siitä syystä olenkin eroittanut heidät palveluksestani. Näen", lisäsi hän, "että aiot puhua heidän puolestaan; mutta sinun aikasi ei ole tullut, jos koskaankaan sallin sinun sitä tehdä.
"Sisareni suhteen", jatkoi hän, "olen ehättänyt edelle, minä olen hänet hyljännyt. Varmasti olen ollut hänelle hyväsydäminen veli; ja ottaessani kartanon haltuuni minä annoin hänelle kolmetuhatta puntaa enemmän kuin hänen osalleen isän testamentin mukaan olisi tullut. Varmaankin se nainen oli raivosta ja röyhkeydestä suunniltaan kyhätessään sellaisen kirjeen; sillä kyllähän hän hyvin tiesi etten moista sietäisi. Mutta sinun tulee tietää, Pamela, että hän on minulle kovin kiihdyksissään, kun en tahdo ottaa kuuleviin korviini hänen ehdottamaansa avioliittoa loordi —-:n tyttären kanssa, jota ei ulkomuotonsa, sielukkuutensa tai lahjojensakaan puolesta, kaikkine hänen mahdollisuuksineenkaan, voi mainita samana päivänä kuin Pamelaani. Mutta näithän, tyttöni, kuinka aikaisemmin vetosin sinuun asemastani johtuvan ylpeyden ja maailman ankaran arvostelun vuoksi, mikä seikka, sen tunnustan, vieläkin minua hiukan liian paljon kiusaa. Nainen näet ei loista yleisölle niin kuin mies, ja maailma ei näe sinun oivallisia avujasi ja täydellisyyttäsi: jos niin olisi, niin ankarimmatkin arvostelijat jättäisivät minut kokonaan rauhaan. Mutta nyt sanotaankin, että herra B., sen ja sen aateliskartanon haltija, on nainut äitinsä kamarineitosen, eikä oteta huomioon, ettei kukaan kuningaskuntamme nainen voi häntä voittaa tai paremmin ylläpitää asemaa, mihin hänet korotetaan.
"Ja", jatkoi hän kietoen kätensä vyötäisilleni ja taaskin suudellen minua, "minä säälin myöskin rakasta tyttöstäni häneen kohdistuvasta moitteen osasta; sillä hänen täytyy taistella naapuriston aatelin ylpeyttä ja loukkauksia vastaan. Sisar Davers, näetsen, ei koskaan sinulle lepy. Toiset vallasnaiset eivät koskaan käy sinua tervehtimässä, ja sinua, joka olet ansioiltasi heitä kaikkia ylempi, kohdellaan heidän huomiotansa ansaitsemattomana. Jos siis nain Pamelani, mitä hän itse tuosta pitänee? Eivätkö nuo seikat vihlone kaunokaistani? Sillä, mitä minuun itseeni tulee, minulla ei ole muuta edessä kuin oivallisen kartanon omistajana uhmata entisiä omiakin sukkeluuksiani metsästystoverieni suusta vihreän veran ääressä ja ylhäisön huviseuroissa: kärsiä heidän karkeata pilaansa kerran, pari; ja varallisuuteni luo minulle aina kylliksi arvonantoa, sen takaan. Mutta kuinka menettelee tyttö-parkani omalta osaltaan oman sukupuolensa piirissä? Sillä jotakin seuraa täytyy sinulla olla. Asemani ei salli että seurustelet palkollisteni kanssa; ja vallasnaiset karttavat tuttavuuttasi ja kohtelevat sinua vielä vaimonanikin ollessasi äitini kamarineitona. Mitä tyttöni tähän sanoo?"
Voitte hyvin arvata, rakas isä ja äiti, kuinka nämä jalomieliset ja alentuvat tunteet minut haltioittivat! Luulin kuulevani ilmapiirien sopusointuisen musiikin ympärilläni; ja jokainen hänen huuliltaan tipahtanut sana oli minulle kuin Hyblan hunajaa. "Oi, rakas herra!" huudahdin minä, "kuinka sanomattoman ystävällistä ja hyvää tämä kaikki on! Teidän poloisella palvelijattarellanne on läpikäytävänään paljoa suurempi kilvoittelu kuin tuo, mutkikkaampi vaikeus voitettavana."
"Mikä se on?" kysyi hän hiukan kärsimättömästi: "nyt en voi suoda epäilyäsi anteeksi".
"Ei, sir", sanoin minä, "epäillä en saata; mutta kuinka voin kestää, kuinka voin ansaita minulle osoittamanne hyvyyden?" – "Rakas tyttö!" virkkoi hän ja puristi minua rintaansa vasten. "Pelkäsin, että olisit minut jälleen suututtanut, enkä tahtoisi suuttua, koska näen sinulla olevan kiitollisen sydämen; ja ystävällinen ja iloinen palaamisesi, koettuasi talossani sellaista julmaa kohtelua, että se olisi riittänyt tekemään koko paikan sinulle inhoittavaksi, on saanut minut päättämään sietää sinussa kaikkea, paitsi epäilyä kunniallisista tarkoituksistani silloin kun vuodatan sinulle sydämeni vilpittömässä ja hellän palavassa hartaudessa."
"Mutta, hyvä herra", vastasin minä, "eniten minua huolestuttavat ne karkeat kokkapuheet, joita saatte kuulla, kun näin alennutte säätynne alapuolelle. Sillä minuun nähden, kun ottaa huomioon alhaisen asemani ja vähäisen ansiokkuuteni, ovat ylhäisön naisten loukkaavatkin mietteet kunniaksi: ja minä voin ylpeillä siitä, että luen enemmän kuin puolet heidän pahanilkisyydestään onneni kadehtimisesta johtuvaksi. Ja jos iloisesti velvollisuuteni täyttämällä ja alistuvalla kuuliaisuudella kykenen hankkimaan itselleni sen riemun, että olen teille mieluinen, niin pidän itseäni liiankin onnellisena, sanokoon maailma mitä tahtoo."
Hän virkkoi: "Olet erinomaisen hyvä, rakkahin tyttöni. Mutta kuinka saat aikasi kulumaan, kun ei olisi mitään vierailuja ja vastavierailuja, ei mitään huviseuroja, joissa kävisit, eikä korttipöytiä talvi-iltaisi ratoksi tai kuinka kukin haluaa, puolen päiväkauttakin kesät talvet? Ja sinä olet usein soittanutkin äitini parissa ja olet kyllin taitava siinä kuten muissakin ajanvietteissä: enkä minä halua sinun elävän ilman sellaisia huvituksia kuin vaimoni voisi odottaa, jos naisin ylhäisimmän ylimystön tyttäristä!"
"Oi, hyvä herra", sanoin minä, "kuinka voin kestää teidän ystävällisyytenne? Mutta ettekö luule, sir, että, sellaisessa perheessä kuin teidän, se henkilö, jota kunnioittaisitte sen emännän nimellä, löytää hyödyllistä askartelua aikansa vietteeksi, tarvitsematta etsiä huvituksia sen ulkopuolelta?
"Ensiksikin, arvoisa herra, haluaisin teidän suostumuksellanne hoitaa ja pitää silmällä sellaisia perhetalouden osia, jotka eivät ole sen aseman alapuolella, mihin korottamisella minua kunnioitettaisiin, mikäli sellaisia on; ja tämän voisin toivoakseni tehdä aiheuttamatta kenenkään rehellisen palkollisen pahastumista.
"Sitten, sir, tahdon kykyni mukaan keventää tehtäväänne perheen tilien suhteen, saatuani teidät vakuutetuksi siitä, että ne voidaan minulle uskoa; ja tietäähän teidän arvoisuutenne, että hyvä emäntä-vainajani teki minusta rahastonhoitajattarensa, almujenjakajattarensa ja käytti minua kaikenlaiseen.
"Ja, arvoisa herra, jos minun välttämättömästi täytyy käydä vierailuilla tai vastaanottaa vierailuja, eivätkä vallasnaiset suo minulle moista kunniaa, ja sittenkin, vaikka he sen joskus soisivatkin, tahdon, jos te hyvyydessänne annatte siihen luvan, käydä teitä ympäröivän naapuriston sairaiden köyhien luona sekä huolehtia heidän tarpeistaan ja auttaa heitä heidän puutteessansa, sikäli kuin se ei ole teidän asemallenne vahingollista, vaan heille lohdullista ja herättää heidän esirukouksensa teidän terveydestänne ja menestyksestänne.
"Tahdon myöskin avustaa taloudenhoitajatartanne, niinkuin olen ennenkin tehnyt, hyytelöjen, sokerileivosten, makeisten, marmelaadien, vahvistavien virvoitusjuomien, hillojen ja säilykkeiden valmistamisessa perheen tarpeiksi sekä ommella itse kaikki hienot liinavaatteet teille ja minulle.
"Sitten, hyvä herra, jos joskus tahdotte suoda minulle seuranne, haluaisin lähteä vaunuissanne ajelemaan silloin tällöin, ja kun te palaatte kotiin huvitteluistanne biljardiseurasta tai metsästämästä, tai minne tahansa mielitte mennä, on minulla riemu vastaanottaa teidät velvollisuudentuntoisin ja hilpein mielin. Ja teidän poissaollessanne minä lasken hetkiä teidän palaamiseenne asti; ja kenties tekin täytätte ajastani jonkun osan, kaikkein ihanimman, miellyttävällä tavallanne juttelemalla tunnin, pari, silloin tällöin, ja kuuntelette kärsivällisesti kiitollisen sydämeni kaikesta minulle osoittamastanne hyvyydestä johtuvia lapsellisia pulpahduksia.
"Suurusaika, päivällisen valmistukset ja toisinaan teidän valioystävienne kestitseminen sekä niiden seuralaisten, joita tuotte kotiin, herrasmiesten, jolleipa naisten, samoinkuin ilta-aterian hommat vievät välttämättömästi suuren osan päivästä.
"Ja kuka tietää, sir, vaikka välistä joku hyväluontoinen aatelisrouva pistäytyisi talossa: ja ellei niitä tulekaan, olen käyttäytyvä niin, etten lisää teidän päällenne tuottamaani häpeää; sillä minä koetan olla hyvin tarkkavaistoinen, niin varovainen kuin suinkin ja niin nöyräkin kuin teidän arvollenne vain soveltuu.
"Tosin osaan käsitellä kortteja ja tunnen kaikki tavalliset pelit, jotka sukupuoltamme viehättävät; mutta siitä en paljoa pidä enkä koskaan välitä pelata muuten kuin viehättääkseni sellaisia naisia, joita halunnette nähdä luonanne, jotteivät he jättäisi taloanne niiden huvitusten puutteessa, joihin ovat tottuneet.
"Soitto, jota hyvä rouvamme minulle opetti, on täyttävä jotkut väliajat, jos minulle niitä jääkään. Ja tiedättehän, että rakastan lukemista ja kirjoittelua; ja vaikka kai viimemainittu rajoittuu perheen kirjanpitoon ja kynäilyihin palkollisten ja minun sekä teidän ja minun välillä, niin lukeminen sopivilla ajoilla tuottaa minulle huvia, jonka vastahakoisesti vaihettaisin maailman parhaaseen seuraan, paitsi omaanne, ja, oi herra, se auttaa sivistämään mieltäni ja tekee minut arvokkaammaksi teidän seuraanne ja puhetoveriksenne; ja teidän selittäessänne, mitä en käsittäne, siitä tulee herttaista ja hyödyllistä hommaa.
"Mutta yhtä asiaa, sir, minun ei sovi unhoittaa, koska se on tärkein kaikista: Velvollisuuteni Jumalaa kohtaan vie toivoakseni aina melkoisen osan ajastani kiittäessäni häntä hänen äärimmäisestä hyvyydestään minulle ja rukoillessani teidän ja itseni puolesta – teille, arvoisa herra, siunausta suuresta hyvyydestänne näin arvotonta olentoa kohtaan, itselleni taas sitä armoa, että kykenisin täyttämään velvollisuuteni teitä kohtaan ja osoittautuisin kiitolliseksi niistä siunauksista, joita teidän jalomielisyytenne ja alentuvaisuutenne välityksellä kaitselmuksen kädestä saan.
"Luuletteko, arvoisa herra", sanoin, "että näin ollen voisin joutua pulaan, kuinka saisin aikani kulumaan? Mutta koska tiedän, että jokainen minuun kohdistuva ylenkatse on jossakin määrin myöskin loukkaus teitä kohtaan, niin pyydän, ettei minun tarvitse esiintyä järin hienosti puettuna, vaan ainoasti sellaisessa asussa kuin on välttämätöntä, jottei teidän tarvitse sitä hävetä, sitte kun saan kunnian kantaa teidän arvoisaa nimeänne; sillä minä tiedän hyvin, ettei mikään niin paljoa herätä oman sukupuoleni kateellisuutta kuin jonkun henkilön näkeminen ulkomuodoltaan ja puvultaan heitä itseänsä komeampana. Ja silloin joutuisin satojen häijyjen letkausten ja halpojen nulikkamaisten nälvimisten maalitauluksi ja kukaties miksi kaikeksi."
Siinä pysähdyin; sillä minä olin jo leperrellyt aikalailla; ja hän sanoi siepaten minut syliinsä: "Miksi rakas Pamelani vaikenee? Miksei hän puhu edelleen? Minä voisin kuunnella sanojasi päivän pitkän. Sinä saat määrätä omat huvisi ja itse järjestää aikasi, niin suloisesti sinä haluat sitä käyttää: ja täten tulevat jotkut pahoista töistäni sinun mallikelpoisella hyvyydelläsi sovitetuiksi, ja Jumala siunaa minua sinun tähtesi.
"Oi", jatkoi hän, "mitä riemua tuotat minulle tällä onneni suloisella esimaulla! Nyt tahdon uhmailla maailman julkeita, ahkeria pärjääjiä ja käskeä heitä ensin tutustumaan sinun oivallisuuteesi ja minun onneeni ennenkuin epäpyhin huulin ryhtyvät arvostelemaan minun töitäni ja sinun ansioitasi! – Salli minun sanoa sinulle, Pamelani, että voin toiveissani lisätä edellämainittuihin vielä mieluisemmankin huvin, josta sinun häveliäs kainoutesi ei salli sinun vihjaista ja josta en minäkään muulla tavoin mainitse, jottei se sinun arassa mielessäsi tuntuisi vähentävän aikomusteni nykyistä puhtautta: sanonhan vain, että toivon saavani lisätä näihin sellaisen työskentelyn, joka avaa minulle mahdollisuuden jatkaa onnellisia suunnitelmiani ja samalla kertaa sukuani, kun olenkin sen miltei ainoa miespuolinen jäsen."
Luullakseni punehduin, mutten kuitenkaan voinut panna pahaksi sitä säädyllistä ja herttaista tapaa, millä hän vihjaisi tähän etäiseen toivomukseen. Ja oi, arvaattehan hyvin, kuinka kaikki nämä seikat liikuttivat sydäntäni!
Hän suvaitsi lisätä toisen ihastuttavan mietteen, joka ilmaisi minulle hänelle ystävällisten tunnustustensa jalon vilpittömyyden. "Minä tunnustan sinulle, Pamelani", sanoi hän, "että rakastan sinua puhtaammalla lemmellä kuin mitä iässäni olen vielä tuntenut; ja se alkoi sinua kohtaan leimuta puutarhassa, vaikka sinä järjettömien epäilystesi vuoksi tylysti katkaisit avautuvan umpun sen vielä ollessa liian hento kestääkseen ylenkatseen ja laiminlyönnin kylmiä viimoja. Minä tunnen enemmän vilpitöntä iloa ja tyydytystä tämän suloisen hetken keskustelusta sinun kanssasi kuin kaikissa entisten intohimojeni rikollisissa myrskyissä koskaan tunsin tai jota ne (jos yritykseni olisivat onnistuneet) milloinkaan olisivat voineet minulle tuottaa."
"Oi, rakas herra", sanoin minä, "älkää odottako poloiselta palvelijaltanne sanoja, jotka olisivat noiden mitä jalomielisimpäin tunnustusten vertaisia. Näen nyt, että teille on annettu sekä keinoja että tahtoa saattaa minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan. Kuinka onnelliseksi tulisinkaan, jos voisin osoittaa, etten ole sellaiseen kokonaan arvoton, vaikken ansaitsisikaan kaikkea hyvyyttänne ja alentuvaa huomiotanne! Voinkin taata ainoasti kiitollisen sydämen; ja jos koskaan tahallani pahoitan teitä (ja suottehan te jalomielisesti anteeksi aikomuksettomat viat), niin karkoitettakoon minut hylkiönä talostanne ja suojistanne, yhtä hyljättynä kuin jos laillinen tuomio olisi minut teistä eroittanut!
"Mutta, hyvä herra", jatkoin, "vaikka minä olin niin nurjamielinen puutarhassa, uskon, että jos olisitte silloin minua kuunnellut, te olisitte suonut anteeksi tuhmuuteni ja myöntänyt minulla olleen jotakin pelon aihetta ja syytä toivoa pääseväni köyhän isäni ja äitini luo. Sanon tämän oikeastaan siksi, ettette luulisi minun voivan röyhkeydellä palkita hyvyyttänne tai osoittautuvan mielettömän epäkiitolliseksi silloin, kun te olitte minulle niin hyvä."
"Todellakin, Pamela", sanoi hän, "aiheutit sinä minulle suurta levottomuutta; sillä minä rakastan sinua liian paljon, jottei mieltäni haikeuttaisi pieninkin välinpitämättömyys minua kohtaan tai etusijan antaminen kelle muulle tahansa, tekemättä poikkeusta edes vanhempaisi suhteen. Tämän vuoksi päätin olla sinua kuuntelematta; sillä minä en ollut vielä voittanut vastahakoisuuttani avioliittoon; ja tiedäthän, että pienikin paino järkähdyttää vaakalaudan, milloin se riippuu tasapainossa. Kuitenkin näet, että vaikka saatoin erota ja olla erossa sinusta, kun sappeni kiehui, sai se kunnioitus, jonka vastikään olin tunnustanut hyveellisyyttäsi kohtaan, minut päättämään olla sitä loukkaamatta. Ja olet myöskin nähnyt, että se tuskallinen kamppailu, johon jouduin alkaessani miettiä ja ryhdyttyäni lukemaan liikuttavaa päiväkirjaasi, – kun halusin kutsua sinut takaisin ja kuitenkin epäilin tokko suostuisit palajamaan (vaikka päätin olla sinua siihen pakoittamatta), – oli vähällä tuottaa minulle vakavan sairauden. Mutta sinun ystävällinen ja hilpeämielinen palaamisesi on hälventänyt kaiken pelkoni ja antanut minulle toiveita siitä, ettet ole välinpitämätön minua kohtaan. Ja sinä näet, kuinka läsnäolosi on kartoittanut tautini."
"Kiitän Jumalaa siitä", vastasin minä, "mutta koska niin ystävällisesti rohkaisette minua, ettekä halveksi heikkouttani, tahdon tunnustaa kärsineeni enemmän kuin olisin voinut kuvitella ennenkuin sen ko'in, sitte kun olitte minut niin vihaisesti ajanut luotanne. Ja sieluni tuska kävi vielä suuremmaksi, kun te talostanne lähtiessäni niin jalomielisesti vastasitte puolestani häijylle rouva Jewkesille. Sillä se, hyvä herra, herätti kaiken kunnioitukseni teitä kohtaan; ja te näitte, että tietämättäni mitä tein en voinut olla rohkeasti ryntäämättä luoksenne ja tunnustamatta hyvyyttänne polvilleni langeten."
"Se on totta, rakas Pamelani", sanoi hän; "olemme kylliksi kiduttaneet toisiamme. Ainoa lohdutus, mikä siitä koituu, kun asiaa tyynesti ja ilomielin mietimme, on se, että, kun kaikki nämä myrskyt ovat asettuneet (kuten ne toivoakseni nyt ovat), me istumme yhdessä varmoina toistemme hyvistä ajatuksista muistellen niitä epätavallisia asteikkoja, joiden kautta olemme nousseet sen onnen kukkuloille, jonka toivon pian saavuttavamme. – Anna minun sillävälin kuulla", jatkoi hän, "mitä rakas tyttöni olisi puolustuksekseen sanonut, jos olisin uskaltautunut häntä kuuntelemaan, selitelläkseen pelkoansa ja syytä, miksi hän toivoi pääsevänsä luotani, vaikka juuri olin alkanut osoittaa hänelle hellyyttäni tavalla, jonka arvelin mieleiseksi hänelle ja hyveellisyyden vaatimusten mukaiseksi."
Vedin taskustani mustalaisen kirjeen; mutta sanoin ennenkuin sen hänelle näytin: "Minulla on, hyvä herra, teille näytettävänä tämä kirje, jonka myöntänette syystä aiheuttaneen minulle mitä suurinta hämminkiä; mutta kun en tunne kirjoittajaa ja kun käsiala näyttää muunnetulta, niin jos voitte arvata, kuka sen on kyhännyt, pyydän teiltä suosiona, ettei sitä käännettäisi kirjoittajan vahingoksi, koska se nähtävästi on laadittu tarkoituksessa auttaa minua."
Hän luki sen, ja kun sen alle oli piirretty Joku, sanoi hän: "Niin, tämä on tosiaan joltakulta; ja vaikka käsiala onkin muunnettua, minä tunnen kirjoittajan: etkö näe eräiden kirjainten säännönmukaisuudesta ja pienestä kirjuripiirteestä siellä täällä, varsinkin k- ja r-kerakkeissa, että se on lainoppineen käsialaa? Kah, Pamela", selitti hän, "se on vanhalta Longmanilta, tungettelevalta lurjukselta! Mutta hänethän olen jo ajanut tiehensä."
"Oi, herra", huudahdin minä, "olisi liian häikäilemätöntä (kun hyvyytenne on niin vallannut sydämeni), että yrittäisin puolustaa ketään, jolle te olette vihainen; mutta kun he ovat minun tähteni joutuneet epäsuosioonne eivätkä mistään muusta velvollisuuden laiminlyönnistä tai epäkunnioituksesta, niin sentään toivoisin, – mutta en uskalla sanoa enempää".
"Mutta", sanoi hän, "mitä tulee kirjeeseen ja sen sisältämään sanomaan, niin anna minun tietää, Pamela, milloin sen sait?"
"Perjantaina, hyvä herra", vastasin minä, "jolloin te menitte Stamfordiin häihin".
"Kuinka se voitiin sinulle tuoda", kysyi hän, "rouva Jewkesin tietämättä, kun olin antanut hänelle niin ankarat määräykset pitää sinua silmällä ja kun sinä olit minulle luvannut, ettet antautuisi moista tiedoittelua tavoittelemaan?
"Sillä", lisäsi hän, "Stamfordiin mennessäni minä tiesin yksityisestä ilmoituksesta, että joku yrittäisi sinun puheillesi tai tuomaan sinulle kirjettä, elleipä viemään sinua pois; mutten tiennyt, miltä taholta se tapahtuisi, Davers-sisareni, rouva Jervisin, herra Longmanin, John Arnoldin tai isäsikö toimesta. Ja kun silloin taistelin itseni kanssa siitä, antaisinko myöten kunniallisille lemmentunteilleni tai vapauttaisinko sinut ja päästäisin isäsi luo välttääkseni vaaraa, jossa noiden tunteitteni uhkaamana huomasin olevani (sillä olin ehdottomasti päättänyt olla enää kiusaamatta korviasikaan päinvastaisilla ehdotuksilla), niin siitä syystä pyysin sinua sallimaan rouva Jewkesin olla niin varuillaan palaamiseeni asti, jolloin arvelin ehtineeni ratkaista tämän sielullisen ristiriidan ylpeyteni ja taipumuksieni välillä."
"Tuo selittää minulle, arvoisa herra", vastasin minä, "käyttäytymisenne siinä tilaisuudessa ja sen, mitä silloin sanoitte rouva Jewkesille: ja minä näen yhä selvemmin ja selvemmin, että voin luottaa teidän kunniallisuuteenne ja hyvyyteenne. Mutta tahdon kertoa teille koko totuuden."
Sitten juttelin hänelle koko mustalaisseikkailun, kuinka kirje oli pistetty löyhään ruohoon j.n.e. Ja hän sanoi: "Mies, joka luulee tuhannen lohikäärmettä olevan kylliksi vartioimaan naista, milloin tämän taipumukset tähtäävät toisaalle, on huomaava sen kaiken riittämättömäksi: nainen nostattaa kivet kadulta ja ruohon kedolta liittolaisikseen toimimaan hänen puolestaan ja edesauttamaan hänen kirjevaihtoansa. Jos sydäntä", jatkoi hän, "ei ole sidottu, niin huomaan, että tuskin mitkään kahleet riittävät ruumista vangitsemaan. Sinä olet kertonut minulle varsin sievän tarinan, ja koska et milloinkaan ole antanut minulle syytä epäillä sanojesi totuutta edes ankarimmissa koettelemuksissasi, niin en pane kyseenalaiseksi nykyisenkään kertomuksesi todenperäisyyttä. Annan sinulle vuorostasi sellaisen todistuksen omista tositarkoituksistani, että sinä tunnet sen vakuuttavaksi.
"Tiedä siis, Pamelani, että olin todella tehnyt sellaisen suunnitelman – siksi hyvät tiedot oli tuolla vanhalla lurjusmaisella 'jollakulla'! Aikakin oli määrätty, jolloin tuossa kirjeessä kuvaillun henkilön piti olla täällä; ja minä ajattelin, että hän lukisi huoneessani jonkun osan vihkimäkaavaa (juuri sen verran kuin oli välttämätöntä sinun pettämiseksesi). Siten toivoin saavani sinut omakseni ehdoilla, jotka silloin olisivat olleet minulle paljoa mieluisemmat kuin todellinen avioliitto. En aikonut vähiin aikoihin tuottaa sinulle totuuden ilmaisemisen aiheuttamaa nöyryytystä. Näin olisimme voineet elää kenties vuosikausia hyvin lemmellisesti yhdessä; ja minulla olisi ollut mahdollisuus mieleni mukaan joko vahvistaa tai purkaa liittomme."
"Oi, herra", sanoin minä, "tuota vaaraani ajatellessani hengitykseni salpautuu. Mutta mikä hyvä enkeli esti tämän syvälti harkitun suunnitelman täytäntöönpanon?"
"No, sinun hyvä enkelisi, Pamela", vastasi hän; "sillä kun ajattelin, että se olisi tehnyt sinut onnettomaksi, tuottamatta onnea minullekaan, ja että minä en olisi voinut laillistuttaa lastani, jos olisit saanut rakkaan pienokaisen, josta ehkä olisin tahtonut tehdä kartanoni perijän, koska olenkin melkein sukuni viimeinen ja suurimman osan omaisuudestani täytyisi joutua vieraalle haaralle, epämieluisten ja arvottomien ihmisten haltuun, vaikkakin minulla täten olisi saattanut olla lihallinen jälkeläinen; ja kun vielä ajattelin sinun tahraamatonta hyveellisyyttäsi ja niitä vaaroja, koettelemuksia ja kärsimyksiä, jotka olin sinulle aiheuttanut vain siksi, että olit kaunis ja hyveellinen ja siten herättänyt kaiken hellän kiintymykseni sinuun, ja muistaen myöskin sinun koetellun viisautesi ja totuudenrakkautesi, päätin minä, vaikken epäillyt tämän viime juoneni onnistumista, voittaa itseni, ja kärsinpä kuinka paljon tahansa taistellessani rakkauttani vastaan, mieluummin erota sinusta kuin niin mustan verhon alla sinut pettää.
"Sitäpaitsi", jatkoi hän, "muistan, kuinka kovin olin paheksunut ja moittinut erästä tämänlaatuista tekoa, josta syytettiin erästä etevimpiä lakimiehiämme ja kuningaskunnan ensimäisiä, sillä sellainen hänestä myöhemmin tuli. Ja olisinhan kulkenut vain toisen minulle tallaamaa polkua, jota tämä varman tietoni mukaan ei ollut itsekään tarkemmin ajateltuaan suurella tyydytyksellä astunut. Se hiukan kirvelsi hupsua ylpeyttäni, koska tahdoin, jos kerran harhateille poikkesin, olla omintakeinen, kuten sitä voinen nimittää. Kaikki nämä mietelmät saivat minut hylkäämään suunnitelmani ja lähettämään kysymyksessä olevalle henkilölle sanan, että olin tarkemmin ajatellut asiaa enkä halunnut hänen tulevan ilman enempiä määräyksiäni. Ja tällä väliajalla saivat luullakseni jotkut salaliittolaisistasi, Pamela (sillä me olemme olleet vehkeilijäpari, vaikka sinun hyveellisyytesi ja ansiosi ovat hankkineet sinulle sellaisia uskollisia ystäviä ja puolenpitäjiä, jollaisia en minä rahoillani ja lupauksillani ole voinut hankkia), tavalla tai toisella siitä tiedon ja toimittivat sinulle tämän varoituksen. Mutta kenties se olisi saapunut liian myöhään, jollei sinun valkoinen enkelisi olisi saanut voittoa minun mustasta enkelistäni ja synnyttänyt minussa päätöstä luopua suunnitelmastani, juuri kun se oli täytäntöön pantamaisillaan.
"Mutta minä myönnän, että nuo todennäköiset seikat liiankin hyvin oikeuttivat pelkosi, sitte kun noin omituisella tavalla olit saanut tämän ilmoituksen. Ja minä voin syyttää sinua vain siitä, että sinä et, vaikken suostunutkaan kuuntelemaan sinun suullista itsepuolusteluasi, kun olet niin ripeä ja taitava kynänkäyttäjä, ryhtynyt parilla rivillä selvittämään minulle osaasi tässä asiassa. Ja kuultuani, kuinka näennäisesti pätevä syy sinulla oli kaataa kylmää vettä nuoreen liekkiin, joka juuri oli kohoamassa kunniallisen valtavaksi, en olisi pitänyt sitä, kuten olin kerkeä tekemään, mauttomana herjauksena sinua kohtaan tuntemaani hellyyttä vastaan toiselta puolen ja luonnottomana arkuutena toiselta tai (mikä enin hälytti minua) jonkun muun henkilön erikoisesta suosimisesta johtuvana. Ja se olisi säästänyt meiltä kummaltakin paljon vaivaa: minulta sielun tuskaa ja sinulta ruumiillista rasitusta."
"Kyllä tosiaan sielullista minultakin, hyvä herra", sanoin minä, "enkä voisi sitä paremmin todistaa kuin sillä ilomielisyydellä, jolla tottelin kutsuanne takaisin luoksenne".
"Ah, siinä, rakas Pamelani", huudahti hän siepaten minut syliinsä, "sinä menettelit ystävällisesti, sanomattoman ystävällisesti, ja se on tehnyt kiintymykseni sinuun entistä suuremmaksi ja pakoittaa minut tällä hillittömällä tavalla vuodattamaan kaiken sieluni sinun povellesi".
Minä sanoin: "Minulla oli sitä vähemmän ansiota tässä paluussani, koska minua ajoi siihen vastustamaton voima ja koska en olisi saattanut olla palaamatta, vaikka olisin tahtonutkin."
"Tuo", lausui hän (ja kunnioitti minua suutelemalla kättäni), "on todella velvoittavaa, jos saan toivoa, että Pamelani hellä taipumus vainoojaansa kohtaan oli voimakkaimpana sysäyksenä hänen palaamiseensa. Ja minä pidän niin suuressa arvossa vapaaehtoista rakkautta vaimokseni toivomassani henkilössä, että sen seikan rinnalla tuskin tahtoisin mainitakaan järkevyyttä ja aineellisia etuja. Ja voitko sinä vilpittömästi vastata siihen rehelliseen ja kiittävään tunnustukseen, jonka sinulle nyt teen? – Mitä valintaani tulee, on mahdotonta, että siinä olisin ollenkaan ajatellut omaa etuani. Rakkaus, tosilempi on minun ainoa vaikuttimeni. Mutta jos en olisi se, mikä olen, niin voisitko antaa minulle etusijan kaikkien muiden rinnalla, joita maailmassa tunnet, senkin uhalla, mitä välillämme on tapahtunut?"
"Miksikä", sanoin minä, "teidän kovin kiitollinen Pamelanne kieltäytyisi vastaamasta tähän kysymykseen? Niin julmaksi kuin olen teitä luullutkin ja niin vaarallisia kuin teidän tuumanne ovat hyveellisyydelleni olleetkin, olette te, hyvä herra, ainoa elävä ihminen, josta koskaan olen vähääkään välittänyt; ja ennenkuin tiesin tätä tunnettani mainita nimellä, jolla sitä nyt punehtuen nimitän, en voinut vihata teitä tai toivoa teille pahaa, vaikka sieluni pohjasta kammosin ja inhosin minua vastaan tekemiänne yrityksiä."
"Olen tyydytetty, Pamelani", vastasi hän, "eikä minun tarvitse nähdä kirjeitä, jotka minun mielikseni pyysit isääsi tänne lähettämään; vaikka tosin haluan ne lukea sen suloisen sävyn vuoksi, jolla kerrot tapahtumista, ja saadakseni silmieni eteen koko kärsimystesi sarjan, jotta oppisin oivaltamaan sinun palkitsemiseksesi tarvittavan ystävällisyyden määrän."
Täten, rakas isä ja äiti, teidän onnellinen tyttärenne näki olevansa jalomielisen isäntänsä siunaama! Runsaana palkkiona kaikista kärsimyksistäni pidin tätä suloista keskustelua. Sata muutakin hellää ajatusta hän lausui, joiden kirjoittaminen kävisi liian pitkälliseksi, vaikkeivät ne koskaan voi mielestäni haihtua. Oi, kuinka minä kiitin Jumalaa! Ja toivon häntä aina kiittäväni kaikista hänen armonsa osoituksista arvotonta palvelijatartansa kohtaan. Mikä onnellinen muutos! Ja kuka tietää, vaikka jalomielinen isäntäni antaisi minulle vallan, häntä itseänsä vahingoittamatta, levittää ympärilleni monille henkilöille sen aseman onnellisia vaikutuksia, johon minä hänen lempeän suosionsa avulla kohoudun?
Kaksin verroin siunatuksi tulen varsinkin, jos voin edes sadannella osalla maksaa sen, mitä olen velkaa teidänlaisillenne rehellisille, hyville vanhemmille, joiden hurskaat opetukset ja esimerkit ovat Jumalan kasvojen alla auttaneet minut nykyiseen onneeni ja tulevaisuudentoiveisiini. Oi, millä riemulla nuo ylväät toiveet, nuo ihanat odotukset täyttävät mieleni!
Tämä on minulle liian valtavaa; ja minun täytyy istahtaa miettimään kaikkia näitä seikkoja sekä ihmettelemään ja kiittämään sen kaitselmuksen hyvyyttä, joka niin monien sekavien sokkeloiden kautta kulkiessani on pysyttänyt minut viattomuuden polulla ja on niin runsaasti palkinnut minut siitä, mihin se itse on suonut minulle voimia! Kaiken kunnian Jumalalle ainoalle antakoon siitä aina teidän riemastunut tyttärenne! – Tahdon nyt jatkaa mitä mieluisinta kertomustani.
Kun vaunut olivat kotimatkalla tältä ihanalta ajelulta, hän virkkoi: "Kaikesta, mitä nyt on välillämme puhuttu, näkee ja uskoo Pamelani, että hänen hyveellisyytensä koettelemukset minun taholtani ovat kaikki ohitse; mutta kenties on vielä tulossa joitakuita tilaisuuksia, jotka koettelevat hänen kärsivällisyyttänsä ja nöyryyttänsä. Sillä lady Darnfordin ja hänen tyttärensä hartaasta pakoituksesta lupasin näyttää heille rakkaan tyttöni. Aion siis kutsua heidän koko perheensä, lady Jonesin myös ja rouva Petersin perheineen päivällisille nyt piakkoin. Ja vaikka luulen, että tässä tilaisuudessa tuskin haluaisit kunnioittaa pöytäseuraamme, kunnes voit sen tehdä omalla oikeudellasi, niin ethän kieltäytyne tulemasta alas luoksemme, jos sitä pyydän; sillä minä haluaisin jo ennen häitämme", puhui se rakas herrasmies – oi, mikä suloinen sana! – "antaa heille hyvän käsityksen ansiokkaisuudestasi. Ja sinun itsesi ja herttaisen esiintymisesi näkeminen riittää siihen tarkoitukseen. Vähitellen valmistan siten myöskin naapurini siihen, mitä tuleva on; he ovat jo kuulleet minun kiittävät arvosteluni sinusta ja ovat taipuvaisia sinua ihailemaan."
"Kaiken tapahtuneen jälkeen, hyvä herra", lausuin minä, "olisin kelvoton, jollen sanoisi, että minulla ei voi olla muuta tahtoa kuin teidän tahtonne; ja kuinka kömpelösti käyttäytynenkin sellaisessa seurassa teitä kohtaan tuntemaini velvoitusten painostamana toiselta puolen ja toiselta puolen arvottomuudessani heidän huomionsa esineenä, olen empimättä valmis teitä tottelemaan".
"Olen siitä sinulle kiitollinen, Pamela", sanoi hän; "ja pukeuduhan vain samaan asuun kuin nytkin. Sillä kun he saivat tietää asemasi ja kuulivat nykyisen pukusi tarinan ja kuinka sen olit hankkinut, eräs nuorista naisista pyysi suosiona, että saisi nähdä sinut juuri sellaisena kuin olet. Ja olen siitä seikasta sitä enemmän mielissäni, koska he täten saavat havaita, ettei sinun tarvitse mistään kiittää pukuasi, vaan että esiinnyt paremmin eduksesi omassa luontaisessa ja synnynnäisessä herttaisuudessasi kuin ylhäisimmät naiset puettuina komeimpiin vaatteisiin ja koristettuina kimaltelevilla jalokivillä."
"Oi, arvoisa herra", virkoin minä, "hyvyydessänne katselette te palvelijatar-parkaanne sellaisessa valossa, johon hänen ansionsa ei läheskään häntä oikeuta! Mutta ei tule odottaa, että toiset, varsinkaan hienot naiset, katselevat minua teidän suosiollisilla silmillänne. Silti käyttäisin mieluimmin tätä vaatimatonta pukua, kunnes te oman itsenne tähden toisin määräätte: sillä", sanoin, "toivoakseni aina ylpeilen siitä, että luen teidän hyvyytenne suurimmaksi kunniakseni, osoittaakseni jokaiselle, että maallinen onneni on kokonaan teidän runsaskätisen jalomielisyytenne tuote ja antaakseni maailman nähdä, mistä halvasta alkuperästä olette korottanut minut kunniaan, josta isoisimmat naiset riemuitsisivat".
"Ihailtava Pamela", huudahti hän, "mainio tyttö! Sinun tunteesi ovat varmaan ylevämmät kuin kaiken sukupuolesi! Olisin saattanut puhutella satoja hienoja naisia, kuitenkaan koskaan saamatta syytä ihailla jotakuta heistä niinkuin sinua ihailen."
Koska, rakas isä ja äiti, toistelen näitä lempeitä lauseita vain siksi, että ne ovat isäntäni hyvyyden tulos, enkä suinkaan ole kyllin röyhkeä luulemaan, että ainoaakaan niistä ansaitsen, niin toivon, ettette pidä tätä turhamaisuutena minun puoleltani; sillä minä vakuutan teille, että minun tulisi mielestäni pikemminkin olla sitä nöyrempi, mitä suuremmassa kiitollisuudenvelassa olen. Täytyyhän aina olla halvan aseman merkkinä ottaa vastaan velvoittavia suosionosoituksia, joita ei voi maksaa, samaten kuin niiden jakeleminen vastalahjaa ottamatta tai kaipaamatta todistaa rikasta sydäntä. Sellainen on yhtäältä ihmislasten asema verrattuna Luojaan toisaalta; ja näin voitaneen kaikella kunnioituksella taivahista kohtaan nimittää hänen lahjojansa jumalaisiksi, ja se on suurinta mitä voi sanoa.
Vaunut toivat meidät kotiin kello kahden tienoissa; ja, kiitos Jumalalle, isäntäni on aivan terve ja hilpeä. Tämä herättää minussa toiveita, ettei hän kadu äskeistä jalomielistä kohteluaan minuun nähden. Hän nosti minut vaunuista yhtä ystävällisesti kuin oli nostanut niihinkin, nytkin useiden palvelijain nähden. Rouva Jewkes tuli kysymään, kuinka hän voi. "Varsin hyvin, rouva Jewkes", sanoi hän; "siitä kiitän Jumalaa ja tätä tyttöä!"
"Se ilahduttaa minua", sanoi edellämainittu; "mutta toivottavasti eivät minunkaan huolenpitoni ja tohtoroimiseni ole pahennukseksi olleet!" – "Eivät suinkaan, hyväksi ne ovat olleet, rouva Jewkes", virkkoi hän; "minulla on syytä olla hyvin kiitollinen teille kummastakin".
Sitten hän sanoi: "Rouva Jewkes, te ja minä olemme kohdelleet tätä hyvää tyttöä kovin pahoin." – "Pelkäsinkin, arvoisa herra", vastasi toinen, "että hän minun päälleni kantelisi".
"Vakuutan teille", lausui isäntäni, "että olemme jutelleet aivan toisenlaisista aiheista; minä uskon, että hän antaa anteeksi meille kummallekin, varsinkin teille, koska olette toiminut minun käskystäni. Tarkoitan ainoasti sitä, että näiden käskyjen välttämättömät seuraukset ovat olleet perin tuskallisia Pamelalleni; ja meidän täytyy se nyt hänelle korvata, mikäli voimme."
"Hyvä herra", vastasi rouva Jewkes, "minä sanoin aina mamsellille" (kuten hän minua nimitti), "että olitte perin hyväluontoinen ja anteeksiantavainen". – "Ei", sanoi hän, "minä olen ollut peräti häijy, ja hänen minä toivon olevan hyvin anteeksiantavaisen. Mutta kaikki tämä oli esipuheena siihen, mitä haluan sanoa teille, rouva Jewkes. Nyt näetten toivon teidän yrittävän parhaanne tehdäksenne hänelle mieliksi yhtä paljon kuin teidän (minua totellaksenne) aikaisemmin oli pakko menetellä hänelle epämieluisasti. Ja teidän on muistettava, että hän saa kaikessa olla oma käskijänsä."
"Ja", sanoi emännöitsijä, "luullakseni minunkin käskijäni, hyvä herra?" – "Niin", vastasi tuo ylevä herrasmies, "siksi kai asia ennen pitkää kääntyy". – "Sitten", uikutti hän, "tiedän kyllä, kuinka minun käy!" ja hän vei nenäliinansa silmilleen. – "Pamela", sanoi isäntäni, "lohduta rouva Jewkes-parkaa".
Tämä oli jo hyvin jalomielistä, kun hän ikäänkuin asetti tuon naisen valtani alle. Minä tartuin häntä kädestä ja sanoin: "Minä en koskaan, rouva Jewkes, ryhdy käyttämään väärin mitään tilaisuutta, jonka ylevämielinen isäntäni minulle suo; enkä koskaan halua millään tavoin vahingoittaa etujanne, jos voisinkin; sillä minä ajattelen, että sen, mitä olette tehnyt, olette tehnyt totellaksenne tahtoa, jonka alle minunkin pitää alistua. Siis täytyy minun aina kunnioittaa tottelemisemme aiheuttajaa, sillä vaikka sen seuraukset ovatkin erilaiset, niin johtuvat ne kuitenkin samasta syystä."
"Kas niin, rouva Jewkes", lausui isäntäni, "me olemme molemmat lempeissä käsissä; ja jollei Pamela olisi antanut teille anteeksi, niin minusta olisi tuntunut, että hänen anteeksiantonsa itsellenikin olisi ollut vain puolinainen, koska te toimitte hänen ohjeittensa mukaan."
"Niin", sanoi taloudenhoitajatar, "Jumala siunatkoon teitä molempia yhdessä; koska niin täytyy olla; ja minä teen uutteruuteni kahdenkertaiseksi miellyttääkseni armollista rouvaa, jonka huomaan hänestä pian tulevan".
Oi, rakas isä ja äiti, rukoilkaa nyt minun puolestani uudessa merkityksessä: pyytäkää, että varjeltuisin tulemasta liian ylpeäksi ja etten sallisi näiden lupaavien enteiden, jotka hyvin hivelevät ikäni ja sukupuoleni turhamaisuutta, huimata itseäni. Mutta vielä tällä hetkellä voin rukoilla, että Jumala poistaisi minulta kaikki nämä riemulliset toiveet, jos ne olisivat omansa turmelemaan mieleni, tehden minut ylpeäksi ja turhamaiseksi, niin etten kiitollisella nöyryydellä tunnustaisi siunattua kaitselmusta, joka niin silmin nähden on johdattanut minut kaikkien astumieni vaarallisten polkujen kautta tähän onnelliseen hetkeen.
Isäntäni suvaitsi sanoa, että hänen mielestään voisin yhtä hyvin syödä päivällistä hänen kanssaan, koska hän oli yksin; mutta minä pyysin häntä ystävällisesti suomaan kieltäytymiseni anteeksi syystä, kuten mainitsin, että niin ylenmääräinen hyvyys ja alentuvaisuus yhdellä haavaa voisi panna pääni pyörälle, ja pyysin, että hän kehittäisi onnellisuuttani hitaammin astein, jotten sen painon alle uupuisi.
"Henkilöt, jotka epäilevät itseänsä", sanoi hän, "menevät harvoin harhaan: ja jos olisi vähänkin pelkoa siitä, mistä puhut, niin se ei liikkuisi ajatuksissasi. Ainoastaan suuriluuloiset, itserakkaat ja ajattelemattomat näetsen erehtyvät perinpohjin. Mutta sittenkin", lisäsi hän, "on minulla siksi hyvä käsitys varovaisesta viisaudestasi, että ylimalkaan ajattelen sen, mitä teet, olevan oikein, koskapa sinä sen teet".
"Hyvä herra", vastasin minä, "ette tuhlaa ystävällisiä lauseitanne minulle turhaan, mikäli se minusta riippuu: sillä ne velvoittavat minua huolellisesti ponnistelemaan hyvän käsityksenne ja tunnustuksenne ansaitakseni. Olkoon se pyrkimys käytökseni parhaana ohjeena."
Ollen silloin menossa ylikertaan lausuin (vilkaisten hiukan hämilläni ympärilleni nähdäkseni, ettei ketään ollut saapuvilla): "Sallikaa minun, arvoisa herra, täten polvillani kiittää teitä, kuten jo usein halusin vaunuissa tehdä, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan, joka hyvyys toivoakseni ei koskaan joudu minuun hukkaanheitetyksi." Ja sitten olin kyllin rohkea suudellakseni hänen kättänsä.
Ihmettelen nyt jälkeenpäin, mistä sen rohkeuden sain. Mutta mitäpä saatoin tehdä? Kiitollinen sydän-parkani oli kuin liiaksi täyttynyt, yli äyräittensä tulviva joki; ja se tempaisi mukaansa pelkoni ja häveliäisyyteni, kuten virta riuhtaisee kaikki pinnaltaan matkaansa!
Hän sieppasi minut riemuisaan syliinsä, polvistui alentuvasti viereeni, suuteli minua ja sanoi: "Oi, rakas, kiehtova tyttöni: polvillani, kuten sinäkin polvillasi olet, vannon sinulle ikuista, järkähtämätöntä uskollisuutta. Kunhan Jumala vain siunaa meitä molempia edes puolella siitä siunauksesta, joka näkyy meitä odottavan, niin meillä ei ole mitään syytä kadehtia mahtavintenkaan ruhtinasten onnea!" "Voi, herra", huudahdin minä, "kuinka saatan kestää näin suurta hyvyyttä? Olen tosiaan teihin verrattuna köyhä kaikesta! Ja kuinka kauaksi, perin kauaksi te kaikenlaatuisessa jalomielisyydessä jätätte minut taaksenne!"
Hän nosti minut ylös ja kääntyessäni ovea kohti talutti minut portaitten juurelle, jonkajälkeen hän siellä vielä hyvästiksi suudeltuaan minua jätti minut menemään komerooni, missä lankesin riemun haltioittamana polvilleni ja kiitin armollista Jumalaa, joka täten oli muuttanut hätäni onneksi ja niin perin runsaasti palkinnut minua kaikista kokemistani kärsimyksistä. Ja oi kuinka keveiltä, kuinka perin keveiltä nyt näyttävätkään minusta kaikki nuo kärsimykset, jotka närkästynyt mieleni silloin teki minulle niin tuskallisiksi!
Tästä lähtein tahdon kaikissa elämän tiloissa ja kaikissa sen vaihteissa ja vaiheissa vastaisuudessa luottaa kaitselmukseen, joka tietää, mikä meille on parasta ja usein kääntää juuri ne onnettomuudet, joita enimmin pelkäämme, onnemme aiheuttajaksi ja pelastukseksemme jostakin vielä pahemmasta. – Nuoruudestani huolimatta ovat kokemukseni tässä tärkeässä kysymyksessä, Jumalaan luottamisessa, voimakkaat, vaikka arvostelukykyni ylimalkaan lienee heikko ja kehittymätön. Mutta te suotte nämä mietteet anteeksi, koska ne ovat rakkaan tyttärenne mietelmiä ja koska ne, sikäli kuin eivät ole vääriä, johtuvat teidän ja hyvän emäntä-vainajani esimerkkien siunauksellisesta vaikutuksesta.
Olen kirjoittanut lyhyessä ajassa melko paljon, ja tämän ihanan keskiviikon päättäjäisiksi sanon vielä vain, että iltapäivällä oli hyvä isäntäni niin terve, että hän lähti ratsastamaan ja saapui kotiin vasta kello yhdeksän tienoissa ehtoolla. Ja sitten hän tuli minun luokseni ja nähdessään minulla sivukammiossani kynän ja paperia edessäni hän sanoi: "Tulen vain ilmoittamaan sinulle, Pamelani, että voin aivan hyvin; ja kun minulla on pari kirjettä kirjoitettavana, niin jätän sinut jatkamaan omaasi, koska luulen, että niissä puuhissa olit" (sillä minä olin hänen saapuessaan pannut paperin syrjään); ja sitten hän kohteliaasti suuteli minua, sanoi hyvää yötä ja meni alas. Minä taasen päätin tämän kyhäelmäni ennen levollemenoani.
Rouva Jewkes sanoi minulle nukkuvansa toisessa huoneessa, jos se oli minulle mieluisempaa, mutta minä vastasin: "Ei, kiitos, rouva Jewkes; suokaahan minulle seuranne." Ja hän niiasi sirosti ja kiitti minua. – Kuinka ajat ovat muuttuneet!
TORSTAINA.
Tänä aamuna isäntäni saapui ylös minun luokseni ja jutteli kanssani melkoisen ajan erilaisista aiheista mitä ystävällisimmällä tavalla. Muun muassa kysyi hän, haluaisinko tilata joitakin uusia vaatteita häitäni varten. (Oi kuinka sydämeni värähtää, kun hän tästä asiasta noin avomielisesti mainitsee!) Minä sanoin jättäväni kaikki aivan hänen mielensä mukaan järjestettäväksi, pyytäen vain, kuten ennenkin, ettei minun tarvitsisi esiintyä liian hienona.
Hän sanoi: "Luulen, rakkaani, että niistä tulee hyvin yksityislaatuiset: toivoakseni et pelkää valevihkimistä, ja opettelehan kaava ulkoa, jotta näet, ettei mitään jätetä pois." Minä hehuin häveliäisyydestä ja ilosta. Voi, kuinka tunsin poskiani polttavan!
Vakuutin, etten pelännyt mitään muuta kuin omaa arvottomuuttani. Hän sanoi: "Arvelen, että vihkiminen tapahtuu tässä talossa ennenkuin kahta viikkoa on kulunut." Voi, kuinka värisin, vaikken murheesta, kuten kyllä voitte uskoa.
"Mitä sanoo tyttöni? Onko sinulla mitään sitä vastaan, että meidät vihitään jonakuna päivänä näiden kahden viikon kuluessa? Asiani näet vaativat minua lähtemään toiseen kartanooni, enkä aio poistua täältä, ennenkuin olen onnellisena sinun kanssasi."
"Teidän tahtonne on minun tahtoni", vastasin minä (hehkuen aivan kuin valkea). "Mutta, hyvä herra, sanoitteko tässä talossa?" – "Niin", virkkoi hän "sillä minä soisin sen tapahtuvan hyvinkin yksityisesti; ja sen täytyisi tulla julkiseksi, jos menemme kirkkoon". – "Se on pyhä toimitus, hyvä herra", sanoin minä, "ja mielestäni olisi parempi, että se tapahtuisi pyhässä paikassa."
"Näen ihastuttavan neitoni hämmennyksen", virkkoi hän mitä lempeimmin, "sinun väräjävä hellyytesi osoittaa, että minun tulisi noudattaa mieltäsi kaikessa missä voin. Tyhjennettäköön siis, siivottakoon ja pantakoon kuntoon oma pikku kappelini, jota kahden sukupolven aikana ei ole käytetty muuhun kuin romuhuoneeksi, koska perheemme harvoin asui täällä pitkälti yhteen mittaan, ja toimitettakoon vihkiminen siellä, jos et halua, että se tapahtuisi sinun huoneessasi tai omassani."
"Hyvä herra", vastasin minä, "siellä sopisi paremmin kuin kamarissa; ja toivon, ettei sitä enää koskaan täytetä romulla, vaan pidetään sitä käyttöä varten, johon se luullakseni on vihitty". – "Niin", vastasi hän, "kyllä se vihittiin isoisäni isoisän aikaan, joka rakennutti sen ja vanhan kelpo kartanon yhdessä. – Mutta nyt, oma tyttöseni, jollen liiaksi lisää sinun suloista hämmennystäsi, kysyisin, tapahtuuko se jo viikon kuluessa vai jonakuna seuraavista seitsemästä päivästä?"
Minä loin silmäni alas aivan hämilläni. "Sano minulle", pyysi hän. "Vasta toisella viikolla, jos sen suvaitsette, hyvä herra", vastasin minä. "Kuten tahdot", sanoi hän mitä ystävällisimmin, "mutta olisin sinulle kiitollinen, Pamela, jos määräisit jonkun lähimmän viikon päivistä". – "Kyllä minä mieluummin jättäisin sen toiseen viikkoon, jos te sen suvaitsette", virkoin minä. – "No, olkoon niin", sanoi hän; "mutta älä siirrä sitä viimeiseen näistä neljästätoista päivästä".
"Koska rohkaisette minua puhumaan tästä tärkeästä asiasta, niin pyydän kysyä teiltä, hyvä herra", sanoin minä, "enkö saisi lähettää sanaa onnestani rakkaalle isälleni ja äidilleni?" – "Kyllä saat", vastasi hän, "mutta käske heidän pitää asia salassa, kunnes sinä tai minä toisin määräämme. Sanoin sinulle, etten tahtonut enää nähdä papereitasi; mutta tarkoitin, etten lukisi niitä vastoin tahtoasi. Jos kuitenkin näytät ne minulle (ja nyt ei minua niiden lukemiseen kannusta uteliaisuus, vaan ainoasti ilo, minkä sinun kirjoitelmiesi lukeminen minulle tuottaa), niin pidän sitä suosionosoituksena."
"Jos te, arvoisa herra", sanoin minä, "hyväntahtoisesti sallitte minun kirjoittaa uudestaan yhden arkin, niin suostun; vaikka teidän sanaanne luottaen en ollutkaan kyhännyt niitä teidän luettaviksenne".
"Mitä se on?" sanoi hän. "Mutta jo ennakolta kieltäydyn siihen suostumasta. Sillä pikemmin haluankin nähdä ne juuri siksi, että niissä esiintyy todelliset tunteesi siltä ajalta ja koska niitä ei ole kirjoitettu minun luettavikseni."
"Arvoisa ystäväni", vastasin minä, "ne kohdat, joiden teille näyttäminen on minulle vastenmielistä, sisältävät perin ankaria mietteitä mustalaiselta saamani kirjeen johdosta, kun pelkäsin teidän suunniteltua valevihkimistänne; ja on vielä muitakin seikkoja, mutta se on pahinta."
"Se ei voi olla pahempaa, rakas julkeasilmäni", sanoi hän, "kuin mitä jo olen nähnyt; ja minä sallin sinun kuvailla itseäni kuinka mustin värein tahansa tuossa tilaisuudessa, koska sen täytyi sinusta näyttää tosiaan kovin mustalta". "Hyvä on", vastasin, "kaiketikin noudatan toivomustanne ennen iltaa". – "Mutta älähän muuta sanaakaan", varoitti hän. – "En muuta, hyvä herra", vastasin minä, "koska te kiellätte".
Meidän vielä puhuessamme rouva Jewkes astui sisälle ja sanoi, että Thomas oli palannut.
"Oh", huudahti isäntäni, "tuokoon hän paperit tänne"; sillä hän toivoi samoinkuin minäkin, että te olitte ne lähettänyt. Mutta pettymyksemme oli suuri, kun mies tuli sisälle ja sanoi: "Teidän arvoisuutenne, herra Andrews ei suostunut niitä antamaan; ja hän väitti, että hänen tytärtänsä oli pakoitettu kirjoittamaan hänelle tuo kirje. Se vanha kunnon mies pani sen kovin pahakseen ja sanoi, että hänen tyttärensä oli saatettu tärviölle, koska tämä muutoin ei olisi puolitiestä pyörtänyt takaisin (kuten mainitsin hänen tehneen)", sanoi Thomas, "sensijaan, että olisi saapunut heidän luokseen". – Minä aloin pelätä, että kaikki kääntyisi minulle taas pahoin päin.
"No, Tom", sanoi isäntäni, "älä kursaile, vaan kerro minulle sievistelemättä mamseli Andrewsin kuullen, mitä he sanoivat". – "Ka, armollinen herra, sekä hän että Andrews-muori neuvottelivat ensin keskenään kirjeen johdosta, ja sitten matami astui ulos itkien niin katkerasti että ihan sydäntäni vihloi! He sanoivat, että heidän tytär-raukkansa nyt oli aivan hukassa; että hän oli joko pakoituksesta kyhännyt tuon kirjeen tai myöntynyt teidän arvoisuudellenne, ja että hän oli tai pian olisi tärviöllä!"
Isäntäni näytti suuttuneelta, kuten pelkäsin. Ja minä sanoin: "Paras herra, suokaa hyvyydessänne anteeksi rehellisten vanhempaini pelko. He eivät tunne teidän ystävyyttänne minua kohtaan."
"Siis", sanoi hän vastaamatta minulle, "kieltäytyivät he antamasta papereita?" – "Niin, teidän arvoisuutenne", virkkoi Thomas, "vaikka sanoin hänelle, että te, mamseli, ehdoin tahdoin olitte, saatuanne minun teille tuomani kirjeen, hyvin hilpeästi kyhännyt tuon mukaani antamanne. Mutta kunnon vanhus sanoi: 'Kah, eukkoseni, noissa papereissa on kymmeniä seikkoja, joita ei kenenkään muun sovi nähdä kuin meidän, kaikkein vähimmin kartanon herran. Oi, tyttö-paran on täytynyt taistella niin monia juonia vastaan! Mutta vihdoin hänelle on sattunut liian kova koetus. Voiko mitenkään uskoa hänen lähteneen matkalle meidän luoksemme moisella tulisella kiireellä ja sitten, ehdittyään jo yli puolitien, lähettävän meille tämän kirjeen ja palaavan takaisin ehdoin tahdoin, kuten sanotte; vaikka tiedämme, että hänen ainoana ilonansa olisi ollut päästä meidän luoksemme ja paeta vaaroista, joita vastaan niin kauan on taistellut?' Ja sitten, hyvä herra, hän sanoi, ettei voinut tätä kestää; hänen tyttärensä muka oli siihen mennessä jo varmaan saatettu tärviölle. Ja sitten", sanoi Thomas, "tuo kunnon pariskunta istuutui käsi kädessä, nojaten toinen toisensa olkapäätä vasten ja valittamistaan valittaen. – Mieleni kävi kovin surulliseksi", puhui Thomas, "mutta millään, mitä osasin sanoa, en voinut heitä lohduttaa; eivätkä he luovuttaneet kirjeitä, vaikka sanoin, että antaisin ne mamseli Andrewsille itselleen. Ja sitten, teidän arvoisuutenne, minä palasin ilman niitä."
Hyvä isäntäni näki minun kylpevän kyynelissä kuunnellessani tätä
kuvausta hädästänne ja kohtaloni teissä herättämästä pelvosta;
ja hän sanoi: "En tahtoisi, että otat asian noin sydämellesi. En
ylimalkaan ole vihainen isällesi; hän on kunnon mies; ja haluaisin
että hetikohta kirjoitat hänelle; kirjeesi lähetetään postitse herra
Atkinsille, joka asuu kahden penikulman [Lukija muistanee, että
Englannin penikulma on lähes 2/3 kilometriä. Suom.] päässä isäsi
töllistä, ja minä suljen sen omaan kuoreeni, kirjoittaen samalla
herra Atkinsille ja pyytäen häntä heti sen saatuaan toimittamaan
sen varmasti vanhemmillesi. Äläkä mainitse heille mitään paperien
lähettämisestä, jottet tee heitä levottomiksi; sillä minä en nyt
tahdo niitä nähdä muuta kuin pelkästä uteliaisuudesta, ja niin
ollen voin ne lukea koska hyvänsä." Näin sanoen hän suuteli minua
Thomasin nähden, kuivasi silmäni nenäliinallaan ja sanoi hänelle:
"Niitä kunnon ihmisiä ei oikeastaan voi moittia. He eivät tunne minun
kunniallisia aikomuksiani tyttärensä suhteen, josta pian tulee sinun
emäntäsi, Tom; vaikka pidän asian joitakuita päiviä salassa enkä
tahdo, että palkolliseni siitä jaarittelevat kartanon ulkopuolella."Thomas sanoi: "Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne! Te tiedätte parhaiten." Ja minä sanoin: "Oi herra, te olette pelkkää hyvyyttä! Kuinka ystävällistä antaa anteeksi tämä pettymys, eikä siitä vihastua, kuten jo pelkäsin."
Thomas lähti sitten, ja isäntäni lausui: "Minun ei tarvitse muistuttaa sinua, että kirjoitat hetikohta, rauhoittaaksesi niitä kunnon ihmisiä; ja minä jätän sinut sitävarten yksiksesi. Mutta lähetähän minulle sinne alas sellaisia kirjeitäsi, mitkä suot luettavikseni, jotta saan niistä ajanvietettä tunniksi, pariksi. Vielä yksi asia", lisäsi hän, "unohdin sanoa sinulle, että mainitsemani naapuriston aatelisväki saapuu tänne huomenna päivällisille luokseni, ja olen käskenyt rouva Jewkesin ryhtymään tarpeellisiin valmistuksiin heitä varten". – "Ja täytyykö minun, hyvä herra", sanoin minä, "heille näyttäytyä?" – "Kyllä", vastasi hän, "sehän on pääsyy heidän tuloonsa. Ja saat nähdä, ettei kukaan vedä sinulle vertaa; älä ole huolissasi."
Isäntäni mentyä avasin kirjepinkkani ja otin siitä esille aluksi ne, joissa kerrottiin torstai-aamusta, hänen lähdöstään Stamfordiin, hänen aamukäynnistään luonani ennen ylösnousuani, hänen määräyksistään rouva Jewkesille, että tämä olisi hyvin valpas j.n.e. Sitten olin kirjoittanut seuraavana päivänä sattuneesta mustalaisseikkailusta; siinä oli mietelmiäni, joissa nimitin häntä todella pirulliseksi ja muutenkin olin kovin ankara näiden häntä vastaan ilmenneiden vakavien seikkojen johdosta. Luin kohdan, missä kerroin, kuinka hän minut säikähdytti luvatessaan etsiä kyhäyksiäni, jotka olivat jatkona hänen rouva Jewkesin välityksellä saamiinsa; kuinka minut pakoitettiin ne luovuttamaan, hänen käytöksestään minua kohtaan, sitten kun oli ne lukenut, ja minulle tekemistään kysymyksistä. Kerroin siinä hänen suuresta ystävällisyydestänsä hänen nähtyään, mistä vaaroista olin pelastunut ja mitä vaivoja olin kestänyt; kuinka minä ajattomaan aikaan kesken hänen hyvyyttään lausuin toivomuksen, että minut lähetettäisiin teidän luoksenne, minulla kun yhä oli mustalaisen tuoma tarina valevihkimisestä ajatuksissani; kuinka se raivostutti häntä ja saattoi hänet karkoittamaan minut vielä samana sunnuntaina ja lähettämään minut luoksenne. Seurasi sitten matkani yksityiskohdat ja kuvaus suuresta surustani hänestä erotessani, avomielinen tunnustukseni teille, kuinka, itse sitä aikaisemmin aavistamattani, olin alkanut häntä rakastaa enkä sille mitään voinut. Kuinka hän lähetti pyytämään, että palaisin, mutta kuitenkin jalomielisesti soi minulle vapauden menetellä oman harkintani mukaan, vaikka olisi voinut pakoittaa minut palaamaan vastoin tahtoanikin. Päätökseni noudattaa hänen mieltänsä ja kertomus väsyttävästä paluumatkasta. Huolestumiseni kartanoon palattuani hänen sairautensa johdosta. Kuinka hän otti minut ystävällisesti vastaan ja näytti minulle Davers-sisarensa vihaisen kirjeen, jossa tämä moitti hänen käytöstänsä minua kohtaan, toivoi hänen vapauttavan minut ja uhkasi hyljätä hänet veljenään, jos hän häpäisisi itsensä naimalla minut. Vakavat mietelmäni tuon kirjeen johdosta j.n.e. (jotka kaikki, samoinkuin muutkin kynäilyni, pian saatte nähdä). – Näin toivoakseni olin päässyt viime torstai-iltaan.
Kaikki, mitä sitten seurasi, oli niin ystävällistä hänen puoleltaan, – nimittäin keskustelumme vaunuissa keskiviikkoaamuna, kuten yllä on kerrottu, ja kuinka hyvä hän aina siitä pitäen on ollut, – että päätinkin olla menemättä kauemmaksi; sillä minua hävetti olla niin perin avomielinen tuon hellän, mitä mieluisimman puheenaiheen suhteen, vaikka hänen suuri hyvyytensä ansaitsee kaiken mahdollisen tunnustuksen.
Kun olin lajitellut nämä, vein ne vastaanottohuoneeseen ja sanoin antaen ne hänen käteensä: "Anon teiltä suopeutta, arvoisa herra: jos olen ollut liian avomielinen ja vapaa mietinnöissäni ja väitöksissäni, olkoon pelkoni toiselta puolen ja vilpittömyyteni toiselta puolustuksenani."
"Sinä olet perin kiltti, rakas tyttöni", sanoi hän. "Sinulla ei ole mitään peljättävää ajatuksistani enempää kuin teoistanikaan."
Menin siis ylös ja kirjoitin kirjeeni teille lyhyesti mainiten nykyisestä onnestani ja isäntäni hyvyydestä, ilmilausuen sydämeni kiitollisuuden tälle maailman ystävällisimmälle herrasmiehelle ja vakuuttaen teille, että pian saisin ilokseni lähettää teille kotiin ei ainoastaan nuo paperit, vaan kaikki niitä seuraavatkin, koska tiedän, että te vapaahetkinänne hyvin mielellänne lueskelette riimustelujani; ja vieden kirjeen isännälleni, ennenkuin sen sinetöitsin, sanoin: "Suvaitsetteko, hyvä herra, lukea, mitä kirjoitan rakkaille vanhemmilleni?"
"Kiitos, Pamela", sanoi hän ja asetti minut lukiessaan polvelleen ja näytti olevan kyhäyksestäni kovin mielissään; sitten hän antoi kirjeen minulle takaisin: "Olet onnistunut hyvin", virkkoi hän, "rakkahin tyttöni, sekä tyylissäsi että lauseissasi: ne hellät sanat, joita minusta käytät, ovat sanomattoman herttaisia; ja taaskin minä tällä suudelmalla", lisäsi hän, "vahvistan todeksi kaiken, minkä tässä kirjeessä olet luvannut minun tarkoitusteni puolesta". Ovatpa nämä oikein ihmeen ihania päiviä! Jumala suokoon niiden jatkuvan! Muutos minut nyt ihan tappaisi.
Hän lähti iltapäivällä ajelemaan vaunuissaan; ja illalla hän palasi lähettäen minulle sanan, että mielellään haluaisi minut seurakseen pienelle kävelylle puutarhaan; ja alas minä meninkin heti sillä hetkellä.
Hän tuli minua vastaan. "No", sanoi hän. "Kuinka tyttöni nyt voi? Kenet luulet minun tavanneen ajomatkallani?" – "Enpä tiedä, hyvä herra", vastasin minä.
"Kah", sanoi hän, "noin viiden penikulman päässä täältä on erästä niittyä kaartava tienmutka, ja niityn poikki oikaisee hauska jalkakäytävä pienen puron partaitse lehmusrivin päärmäämä kummaltakin puolen. Tänne naapuriston vallashenkilöt toisinaan tulevat kävelylle, ongelle ja huvittelemaan. Näytän sen sinulle ensi tilaisuudessa. – Astuin ulos vaunustani kävelläkseni tuon niityn yli ja käskin Robinin ajamaan minua vastaan sen etäisimpään päähän. Ja kenenpä muun tapasin siellä kävelemässä kädessään kirja, jota luki, kuin nöyrän palvelijasi herra Williamsin? Älä punehdu, Pamela", sanoi hän. "Koska hänen selkänsä oli käännetty minua kohti, arvelin, että minun oli puhuteltava häntä, ja ennenkuin hän näki minut, sanoin: 'Hyvää päivää, vanha tuttu!' (sillä", lisäsi hän, "tiedäthän, että olimme vuoden opistotovereita). Luulin hänen aikovan hypätä puroon, niin hän säpsähti kuullessaan ääneni ja nähdessään minut."
"Mies-parka!" virkahdin minä. "Älähän häntä sentään liian paljoa surkuttele, äläkä ollenkaan tuolla pehmeällä äänensävyllä, Pamela. 'Olen pahoillani, että ääneni teidät niin säikähdyttää, herra Williams. Mutta mitä te luette?' – 'Hyvä herra', sanoi hän änkyttäen hämmästyksestä, 'tämä on ranskalainen Telemakhos: minä näetten täydennän tietojani ranskankielessä'. Ajattelin, että se olikin minulle mieluisempaa kuin Pamelani tietojen kartuttaminen siinä. 'Se on oikein', vastasin minä. 'Ettekö luule, että pilvi tuolla vielä ropsahduttaa meille sadekuuron?' Alkoikin jo pisaroida. Hän sanoi, ettei hän sitä juuri uskonut.
"'Jos', sanoin minä, 'olette menossa kylään, niin annan teille kyydin; sillä minä käyn sir Simonin luona pieneltä kierrolta palatessani'. Hän kysyi, eikö se ollut liian suuri suosionosoitus. 'Ei', sanoin minä, 'älkää siitä puhuko; kävelkäämme eteenpäin, niin kohtaamme pian vaunut'.
"Täten, Pamela", jatkoi isäntäni, "jouduimme kävellessämme keskusteluun. Hän sanoi olevansa kovin pahoillaan, että oli minut vihastuttanut, sitäkin enemmän, koska lady Jones, joka oli sen kuullut sir Simonin perheeltä, oli hänelle kertonut minulla olevan kunniallisemmat aikeet kuin alussa peljättiin. Minä vastasin: 'Me onnettaren suosikit ja varakkaat miehet, herra Williams, otamme itsellemme toisinaan liian paljon vapautta maailmassa: kaiketikin vallattomasti kisaillen, kuten te mietiskelevät ihmiset sanoisitte, vaarallisen ylellisyyden auringonsäteissä me emme voi ajatella rajoittaa askeleitamme arkipäiväisille poluille, vaikka ne ovat turvallisimmat ja suositeltavimmat. Ja voitte arvata, etten saattanut sietää syrjäyttämistä toivomuksessa, joka oli lähinnä sydäntäni, vielä vähemmin vanhan tuttavan puolelta, jonka etua ennen tätä seikkailua olin hartaasti koettanut valvoa.'
"'Tahtoisin vain sanoa', virkkoi hän, 'että ensimmäinen vaikutteeni oli täysin sopusoinnussa kutsumukseni kanssa', ja hyvin kohteliaasti', virkkoi isäntäni, hän lisäsi: 'Ja olenpa varma, että, kuinka anteeksiantamattomalta pyrkimykseni asian kehittyessä saattoi näyttääkin, niin ette te itsekään, arvoisa herra, kernaasti olisi kuullut sanottavan mieltyneenne johonkuhun tyttöön, jota ei kukaan muu olisi voinut toivoa kuin te.'
"'Ahaa, herra Williams!' sanoin minä, 'näen, että olette perin kohtelias mies yhtä hyvin kuin jumalinenkin. Mutta enimmin suututti minua se, että ajatellessanne minun tekevän väärin, ette minua siitä nuhdellut, mihin virkanne olisi voinut teidät oikeuttaa, vaan heti päätitte ryhtyä vastavehkeisiin ja yrititte siepata itsellenne saaliin, jonka olisitte minulta ja vieläpä omasta talostani ryöstänyt. Mutta asia on lopussa, enkä minä kanna kaunaa, vaikkette te tiennyt, etten lopuksi olisi saattanut menetellä kunniallisestikin tyttöä kohtaan, kuten nyt todellakin aion.'
"'Olen suruissani itseni tähden, hyvä herra', sanoi hän, että niin onnettomasti jouduin epäsuosioonne. Mutta iloitsen hänen tähtensä teidän kunniallisista aikomuksistanne. Sallikaa minun sanoa, että jos teette mamseli Andrewsin puolisoksenne, hän tuottaa kunniaa valinnallenne kaikkien keskuudessa, jotka hänet näkevät tai joutuvat hänet tuntemaan; ja mitä hänen olemukseensa ja sielunlahjoihinsa tulee, voitte kutsua vaikka koko kreivikunnan voitteluun.'
"Tällä tavoin", sanoi isäntäni, "pastori ja minä haastelimme; ja minä kyyditsin hänet kylään hänen asuntonsa portille. Mutta hän säilytti salaisuutesi, Pamela; eikä tahtonut tunnustaa, että sinä mitenkään rohkaisit hänen kosintaansa."
"Hän ei tosiaan, herra hyvä", virkoin minä, "voinut sitä minusta sanoa; ja minä toivon, että te uskotte minua".
"Uskon kyllä", vastasi hän: "mutta olen vieläkin sitä mieltä, että jollen olisi keksinyt pastoria, kuten keksin, silloin, kun näin uusia vehkeitä asetettavan minun vehkeitäni vastaan, niin kirjevaihto teidän välillänne olisi voinut jatkua siksi, kun nykyiset välimme olisivat käyneet mahdottomiksi meille molemmille".
"Arvoisa herra", sanoin minä, "kun otatte huomioon, etten rohkeimmissa unelmissanikaan voinut toivoa sitä kunniaa, jota nyt näytte minulle aikovan, ja kun minua kohdeltiin niin kovasti eikä minulla ollut mitään muuta odotettavissa kuin häpeätä, niin myöntänette, että näennäisesti olisin ollut hyvin vähän tosissani puhuessani ja kilvoitellessani hyveellisyyteni puolesta, jollen olisi yrittänyt päästä pakoon. Mutta silti päätin olla naimista ajattelematta; sillä minä en ollut koskaan tuntenut sellaista miestä, jota voisin rakastaa, ennenkuin teidän ystävällisyytenne rohkaisi minut katsahtamaan teihin."
"Olisi, rakas Pamelani", lausui hän, "perin vähän imartelevaa turhamielisyydelleni, jollen sinua uskoisi. Mutta oikeus pakoittaa minut sanomaan, että se on, eräät seikat huomioonottaen, enemmän kuin ansaitsen."
Tuo oli suloinen ja jalomielinen tunnustus teidän tytärpoloisellenne, rakas isä ja äiti! Ja sitten vielä isäntäni suusta! Iloitsin kuullessani tämän selostuksen haastelusta herra Williamsin ja hänen välillään; mutten tohtinut niin sanoa. Toivoakseni pastori ajanmittaan pääsee takaisin hänen lempeään suosioonsa.
Hän oli kyllin ystävällinen ilmoittaakseen minulle, että oli antanut tyhjentää kappelin. Oi, kuinka katselen eteenpäin sisällistä riemua tuntien, mutta myöskin pelvolla ja vavistuksella.
PERJANTAINA.
Kello kahdentoista tienoissa saapui sir Simon, hänen rouvansa ja kaksi tytärtänsä sekä lady Jones kälyineen ja rouva Peters puolisoineen ja sisarentyttärineen. Matami Jewkes, joka käy yhä kohteliaammaksi, oli hyvin huolissaan, etten ollut pukeutunut joihinkin parhaista vaatteistani, ja lausui minulle paljon imarteluja.
He astuivat kaikki puutarhaan ennen päivällistä; ja kuulin heidän olleen niin kärsimättömän halukkaita minut näkemään, että isäntäni parin, kolmen kierroksen jälkeen saattoi heidät suurimpaan huvimajaan ja tuli itse minun luokseni.
"Tule, Pamelani", virkkoi hän, "naiset eivät tyydy, elleivät saa sinua nähdä, ja minä haluan, että tulet". Sanoin olevani häpeilläni, mutta kuitenkin tottelevani häntä.
Hän virkkoi: "Molemmat nuoret neidit ovat parhaissa pukimissaan; mutta eivät he silti tee silmään yhtä hauskaa vaikutusta kuin hurmaava tyttöni tässä tavallisessa puvussaan."
"Hyvä herra", sanoin minä, "enkö saa tulla teidän jäljestänne? Sillä minä en voi sietää, että osoitatte minulle tällaisen kunnian."
"No, hyvä", myöntyi hän, "minä menen edeltäpäin". Ja hän pyysi rouva Jewkesia tuomaan pullon kanariviiniä ja hiukan leivoksia. Sitten hän lähti alas vieraiden luo.
Huvimaja on suoraan vastapäätä puutarhan pisintä hiekkakäytävää, joten he saapuessani näkivät minut suurimmalla osalla matkasta; ja isäntäni kertoi minulle jälkeenpäin mielihyvällä kaikki, mitä he minusta sanoivat.
Suotteko anteeksi pienelle turhamaiselle tytär-huippanallenne, jos juttelen teille kaikki, mitä hän suvaitsi minulle kertoa? Ensimäisenä huomatessaan minut oli hän sanonut: "Tuolla, arvoisat naiset, tulee sievä maalaistyttöni!" – Näin, että he kaikki seisoivat ikkunoissa ja oviaukossa tuijottaen suoraan minuun, ja se sai minut hämilleni.
Isäntäni kertoi lady Jonesin sanoneen: "Hän on herttainen olento, näen sen täältä asti." Ja sir Simon, joka kuuluu olleen paha hurjistelija nuorempina päivinään, vannoi ettei ollut koskaan nähnyt niin keveätä ryhtiä, niin siroa vartaloa ja niin suloista olemusta. Lady Darnford nimitti minua ihanaksi tytöksi. Ja rouva Peters lausui hyvin kauniita sanoja. Itse rovastikin vakuutti, että minusta tulisi kreivikunnan ylpeys. Hyvät ihmiset! Kaikki tuo johtui siitä valosta, johon ystävällisen isäntäni suosio minut asetti ja joka sai minut heidän silmissään loistamaan yli ansioitteni. Hän sanoi nuorten neitien punehtuneen ja kadehtineen minua.
Kun tulin lähelle, hän näki minun olevan hiukan hämilläni ja astui ystävällisesti minua vastaan: "Anna minulle kätesi, hyvä tyttöni", virkkoi hän; "sinä käyt liian nopeaan". Minä annoin hänelle käteni niiaten, ja saatettuaan minut huvimajan portaita ylös mitä kohteliaimman herrasmiehen tavoin hän esitteli minut naisille, jotka kaikki tervehtivät minua suutelolla ja sanoivat toivovansa, että saisivat minuun paremmin tutustua. Ja lady Darnford suvaitsi lausua, että minusta tulisi heidän naapuristonsa kukka. Sir Simon virkkoi: "Hyvä naapuri, sallittehan?" ja tervehtien minua lisäsi: "nyt voin sanoa suudelleeni Englannin herttaisinta neitosta". Mutta kaikesta tästä huolimatta tunsin ikäänkuin kantavani hänelle kaunaa kielittelystä, vaikka kaikki oli saanut niin onnellisen käänteen. Herra Peters noudatti hyvin vakavana hänen esimerkkiänsä ja sanoi kuin piispa: "Jumala siunatkoon teitä, kaunis sulotar!" – "Olkaahan hyvä, rakas mamseli, ja istukaa minun viereeni", kehoitti lady Jones.
He istuutuivat kaikin, mutta minä tahdoin seistä, jos he sen sallisivat. "Ei, Pamela", virkkoi isäntäni; "istuhan näiden arvoisain naisten, naapurieni, joukkoon. He sallivat sen sinulle minun tähteni, kunnes oppivat sinut paremmin tuntemaan; ja sinun itsesi tähden, sitte kun ovat sinuun tutustuneet." – "Hyvä herra", sanoin minä, "olen ylpeä, jos voin ansaita heidän mielisuosionsa".
Kaikki tuijottivat minuun niin, etten voinut katsahtaa ylös; sillä minä luulen arvokkaassa asemassa olevien ja hyvin kasvatettujen henkilöiden erikoisuuksiin kuuluvan saattaa ujot ihmiset hämilleen. "No, sir Simon", kysyi isäntäni, "mitä nyt sanotte sievästä maalaistytöstäni?" Hän vannoi ytimekkäästi, että tietäisi paremmin, mitä sanoisi, jos olisi yhtä nuori kuin kysyjä itse. Lady Darnford virkkoi: "Te ette koskaan herkeä, sir Simon."
Isäntäni sanoi: "Olet hiukan hämilläsi, tyttöseni, ja hengästynyt; mutta minä olen näille ystävällisille naapureilleni tarinoinut paljon sinusta ja kehunut oivallisuuttasi."
"Niin", puhui lady Darnford, "rakas naapurini, kuten teitä tahdon nimittää; me, jotka olemme täällä saapuvilla, olemme kaikki kuulleet merkillisen tarinanne".
"Teidän armonne", sanoin minä, "te olette siis kuulleet sen, minkä täytyy tehdä teidän ystävällisen suopeutenne minulle perin välttämättömäksi". – "Ei", lausui siihen rouva Peters, "olemme kuulleet sellaista, mikä saattaa teidät arvossapidetyksi sukupuolemme kunniana ja oivallisena esikuvana kaikille kreivikunnan nuorille naisille".
"Te olette hyvin ystävällinen, rouva", sanoin minä, "kun rohkaisette minut katsahtamaan ylös ja tuntemaan kiitollisuutta tästä kunniasta".
Rouva Jewkes saapui Nanin kanssa, joka toi huvimajaan kanariviinin ja leivoksia hopeatarjottimella; ja minä sanoin: "Rouva Jewkes, sallikaa minun auttaa teitä leivosten tarjoilemisessa naisille."
Otin tarjottimen ja palvelin tätä kunnon seuruetta lopettaen isäntääni. Lady Jones sanoi, ettei häntä koskaan oltu niin sirosti palveltu ja pelkäsi sen tuottavan minulle liian paljon vaivaa. "Hyvä rouva", sanoin minä, "toivoakseni ei isäntäni suosio koskaan saa minua unohtamaan, että velvollisuuteni on palvella hänen vieraitansa".
"Isäntäni, pikku tenhotar!" huudahti sir Simon. "Toivonpa, ettette aina nimitä herra B:tä siten, sillä muutoin se tulee muodiksi kaikkien vallasnaistemme kesken kautta kreivikunnan." – "Arvoisa herra", vastasin siihen, "minulla on monta syytä jatkaa tähän tapaan, mikä ei voi koskea teidän arvoisia naisianne".
"Sir Simon", lausui lady Jones, "te olette häijy meitä kohtaan; mutta näen hyvin, että kaikkien herrasmiesten edun mukaista on saattaa naisväkensä läheiseen tuttavuuteen sellaisen kanssa, joka voi antaa heille niin hyviä esimerkkejä". – "Sitten, hyvä rouva", sanoin minä, "täytyy sen varmaankin tapahtua senjälkeen, kun minulla on ollut kunnia silautua ja hyötyä teidänlaistenne esimerkistä".
He olivat kaikki hyvin ystävällisiä ja lempeitä; ja nuori lady Darnford (vanhempi sisaruksista), joka oli toivonut näkevänsä minut tässä puvussa, sanoi: "Anon teiltä anteeksi, rakas neiti; mutta olin kuullut, kuinka ihanasti tuo puku teille sopi, ja minulle oli kerrottu sen tarina. Niinpä pyysinkin, että meidän mieliksemme suvaitsisitte siinä esiintyä."
"Olen hyvin kiitollinen teidän armollenne", vastasin minä, "koska ystävällinen määräyksenne oli aivan omankin valintani mukainen".
"Mitä", huudahti hän, "oliko se siis oma valintanne? Se ilahduttaa minua: vaikka olenkin varma, että teidän yllänne näyttää jokainen puku kauniilta ja että jokainen puku kaunistaa teitä."
"Teidän armonne on kovin ystävällinen", sanoin minä; "mutta sitä vähemmän on syytä peljätä, että unohtaisin velvoitukseni tätä ystävällisintä herrasmiestä kohtaan, kun voin riemulla osoittaa, mistä halvasta asemasta hänen hyvyytensä on minut kohottanut".
"Rakas Pamelani", virkkoi hän, "jos jatkat tuohon tahtiin, täytyy minun vaatia sinulta joku ensimäisen viikkosi päivistä. Tiedät, mitä tarkoitan." – "Te olette henkilöitynyt hyvyys", vastasin minä.
Kaikki joivat he lasin kanariviiniä, ja sir Simon pakoitti minutkin juomaan lausuen: "Mielestäni teette ilkeän huomautuksen kaikille näille naisille, jos ette noudata heidän esimerkkiänsä." – "Ei, sir Simon", sanoin minä, "niin ei voi olla; sillä heidän matkansa jälkeen tänne on lasillinen kanariviiniä heille tosiaan vahvistukseksi. Mutta en tahdo kieltäytyä, koska siten saan kunnian juoda teidän ja koko tämän arvoisan seuran maljan."
Ystävällinen lady Darnford lausui isännälleni: "Toivon, hyvä herra, että saamme mamseli Andrewsin pöytätoveriksemme." Hän vastasi hyvin kohteliaasti: "Nyt on hänen aikansa, arvoisa vieras; ja minä annan hänen itsensä päättää."
"Jos arvoisat naiset sen suovat, hyvä herra", sanoin minä, "jäisin minä mieluummin pois". Kaikki sanoivat, etteivät sallisi minun jäävän pois. Minä pyysin yhä.
"Mistä syystä, rakas Pamelani", kysyi isäntäni, "tahtoisit jäädä pois? Kun naiset sitä pyytävät, soisin, että tekisit heille mieliksi." – "Paras herra", vastasin minä, "teidän hyvyytenne tekee minut päivä päivältä ansiokkaammaksi näiden naisten minulle osoittamaan kunniaan; ja jahka voin varmentua siitä, että olen siihen otollisempi kuin tällä hetkellä, niin otan suurella riemulla vastaan kaikki tilaisuudet, jotka he suvaitsevat minulle antaa".
Rouva Peters kuiskasi lady Jonesille, kuten isäntäni jälkeenpäin minulle kertoi: "Oletteko koskaan nähnyt tuollaista ylevyyttä, järkevyyttä ja hienotuntoisuutta?" – "En eläissäni", sanoi toinen suopea nainen. "Hän kaunistaa säädyn, johon hänet korotetaan", suvaitsi hän lisätä. – "Niin", säesti rouva Peters, "hän kaunistaa minkä aseman tahansa elämässä".
Hyvä isäntäni, tuo jalomielinen herrasmies, oli kovin ihastuksissaan naisten suosiollisesta käsityksestä ja se riemastutti häntä sitä enemmän, koska heidän suosionsa näkyi vähentävän hänen häpeäänsä hänen niin paljon alentuessaan säätynsä alapuolelle.
Lady Darnford sanoi: "Emme tahdo kiusata teitä, vaikka melkein voisimme moittia liian tunnollista täsmällisyyttänne. Mutta jos me suostumme neiti Andrewsin poisjäämiseen päivällisiltä, täytyy meidän hartaasti pyytää, että hän pitäisi meille seuraa korttipöydässä ja teenjuonnissa; sillä me vietämme koko päivän luonanne, hyvä herra, kuten teille sanoimme."
"Mitä siihen sanot, Pamela?" kysyi isäntäni. "Mitä tahansa te itse ja nämä naiset haluavat, sen teen kernaasti", vastasin minä.
He sanoivat, että olin perin ystävällinen. Mutta sir Simon kirota rapsautti ja sanoi, että he voivat aterioida yhdessä, jos heitä halutti, mutta että hän aterioitsisi minun kanssani, eikä kenenkään muun. "Sillä", selitti hän, "minä sanon, ystäväiseni, niinkuin pastori Williams" (tästä huomasin, että isäntäni oli heille asiasta kertonut), "että teidän ei tule luulla valinneenne sellaista, josta ei kukaan muu voisi pitää kuin te itse".
Nuoret neidit sanoivat, että jos se minua huvittaisi, niin he lähtisivät kanssani kävelylle puutarhaan. Minä vastasin, että hyvin mielelläni tulisin heidän mukaansa; ja niin me kolme sekä lady Jonesin käly ja herra Petersin sukulainen kävelimme yhdessä. He olivat hyvin herttaisia, ystävällisiä ja kohteliaita; pian tulimmekin jokseenkin tuttavallisiksi, ja huomasin, että vanhempi neiti Darnford oli hyvin miellyttävä henkilö. Tämän sisar oli hiukan umpimielisempi; ja myöhemmin kuulin, että hän noin vuosi sitten olisi kernaasti suonut isäntäni häntä kosivan. Mutta vaikka sir Simonia pidetään rikkaana, tyttöä ei katsottu kyllin varakkaaksi puolisoksi hänelle. Ja nyt kun hän on iskenyt silmänsä niin alhaiseen olentoon kuin minuun, täytyy nuoren neiti-paran kylläkin tuntea mielensä katkeroituneeksi! – Ja minä säälin häntä, säälin todellakin! Soisin, että kaikki sukupuoleeni kuuluvat nuoret ihmiset voisivat olla niin onnellisia kuin miksi minä kaikesta päättäen tulen.
Isäntäni kertoi minulle jälkeenpäin, että kun olimme lähteneet, niin toiset naiset sekä sir Simon ja herra Peters ylistelivät minua ylenpalttisesti niin että muusta tuskin osasivat puhuakaan, kuka kehuen kaunista hipiääni, kuka silmiäni, kuka käsiäni, sanalla sanoen (sillä nyt jo luulettekin minua surkean ylpeäksi!) koko ulkomuotoani ja käytöstäni. Ja kaikki he suurentelivat vastausteni kerkeyttä ja viehättävyyttä ja sen semmoistakin. Ja minä olin siitä iloinen, kuten sanottu, isäntäni tähden, joka näkyi olevan aivan mielissään ja riemuissaan. Jumala palkitkoon hänen hyvyytensä minua kohtaan!
Kun päivällinen ei vielä ollut valmis, niin nuoret naiset ehdottivat, että soitettaisiin spinettiä. Minä sanoin, etten luullut sen olevan vireessä. He väittivät tietävänsä, että se oli vireessä vain muutama kuukausi sitten.
"Jos se on", sanoin minä, "soisinpa, että olisin sen tiennyt. Vaikka tosiaan, hyvät naiset", lisäsin, "minun täytyy tunnustaa, koskapa tunnette tarinani, että mieleni ei ole kauaa ollut vireessä voidakseni sitä käyttää."
Sitten he tahtoivat minua sillä soittamaan ja laulamaan sen säestyksellä. Minä suostuin ja esitin hyvän rakkaan rouvani minulle opettaman laulun, jota tämä mielellään oli kuunnellut ja jonka hän oli tuonut mukanaan Bathista. Naiset olivat hyvin mielissään siitä ja lausuivat ystävällisesti tunnustuksensa esityksestäni; ja vanhempi neiti Darnford suvaitsi imarrella minua sanomalla, että minulla oli kaikki sukupuoleni avut ja lahjat. Minä selitin, että minulla oli isäntäni äidissä ollut hyvä emäntä, joka ei säästänyt mitään vaivoja minua kehittääkseen. Hän sanoi toivovansa, että herra B. voitaisiin taivuttaa lähenevässä juhlatilaisuudessa toimeenpanemaan seurahuvit, jotta saisimme pyörähdellä tanssissa j.n.e. Mutta minä en voi sanoa sitä toivovani, vaikken ajatuksiani ilmilausunut; sillä nämä tilaisuudet ovat mielestäni ainakin meidän sukupuolemme etumaisille liian juhlallisia sellaiseen, varsinkin, jos heillä on samat käsitykset juhlallisuudesta kuin minullakin. Sillä vaikka minulla on toiveita onnesta, jota korkeasäätyiset naiset voisivat kadehtia, täytyy minun sittekin tunnustaa teille, rakkaat vanhempani, että mieltäni painaa joku kunnioituksen sekainen pelon tunne, kun sitä asiaa ajattelen, ja se tunne kasvaa yhä, mitä lähemmäksi ja lähemmäksi tuo päivä saapuu.
Kello neljän tienoissa. – Isäntäni tuli juuri luokseni ja sanoi: "Jos näkisit herra Williamsin siellä alhaalla, Pamela, etkö luulisi hämmästyväsi?" – "En, herra", sanoin minä, "toivoakseni en. Miksikä minä hämmästyisin?"
"Odota sitten muukalaista, kun tulet luoksemme seurusteluhuoneeseen", lausui hän; "sillä naiset hankkiutuvat korttipeliin ja he haluavat hartaasti sinun seuraasi". – "Kylläpä te tahdotte koetella kaikkea rohkeuttani", virkoin minä. – "No", kysyi hän, "vaaditaanko hänen näkemiseensä rohkeutta?" – "Eipä suinkaan. Mutta minä jouduin surkeasti hämilleni nähdessäni kaikki nuo oudot naiset ja herrasmiehet; ja kun nyt näkisin herra Williamsin heidän edessään, joista jotkut kieltäytyivät ottamasta varteen hänen vetoamistaan minun puolestani, silloin kun tahdoin päästä täältä pois, olisi minusta hiukan loukkaavaa nähdä heidän hymyilevän noita seikkoja muistellessani."
"Niin", sanoi hän, "varjele sydämesi yllätyksiltä, joskin alas tultuasi saat nähdä miehen, jota voin sallia sinun hellästi rakastaa, ehkäkään en sentään enempää kuin itseäni".
Tämä kummastutti minua suuresti. Pelkään, että hän alkaa käydä mustasukkaiseksi minusta. Mihin minä joudun (sillä hän näytti hyvin totiselta), jos nyt tapahtuisi jotakin? – Sydäntäni pakoittaa! En tiedä, mikä minua vaivaa. Mutta lähdenpä alas niin ripeästi kuin suinkin, jottei minua voida mistään syyttää. Kuitenkin toivoisin, ettei se herra Williams olisi siellä nyt heidän kaikkien läsnäollessaan; saattavat vielä irvistellä hänelle ja minulle. Muutoin kyllä mielelläni tapaisin tuon poloisen herrasmiehen, sillä minä pidän häntä tosiaan kunnon miehenä, ja hän on kärsinyt minun tähteni.
Minä sainkin jo kutsun korttipöytään. Minä lähden; mutta toivon, että voin ylläpitää heidän hyvää käsitystään itsestäni; sillä nyt tunnen itseni kovin kömpelöksi. Totisella kysymyksellään ja kehoittamalla minua varjelemaan sydäntäni yllätyksiltä, vaikka alikertaan tultuani näkisin miehen, jota hän sallisi minun hellästi rakastaa, ehkäkään ei juuri enempää kuin häntä itseänsä, on isäntäni aivan häkellyttänyt minut ja tehnyt mieleni murheelliseksi! – Toivon, että hän rakastaa minua! – Mutta rakastaapa tai ei, niin minä tunnen nyt olevani korviani myöten häneen hullaantunut, enkä voi olla häntä rakastamatta; olisi mieletöntä sitä kieltää. En voi rakastaa ketään miestä enempää kuin häntä. Pian saan tietää, mitä hän tarkoittaa. –
Nyt, rakas äiti, minun täytyy kirjoittaa sinulle. Syytä olikin hyvällä isännälläni niin salaperäisesti kehoitella minua varjelemaan sydäntäni yllätyksiltä. En ole milloinkaan niin kummastunut; enkä koskaan voisi nähdä miestä, jota niin hellästi rakastin! Oi, se oli oma rakas, rakas isäni (eikä herra Williams), joka oli siellä alhaalla tytärtään vastaanottamassa ja siunaamassa. Sekä isäntäni että hän kehoittivat minua kirjoittamaan, kuinka koko asia oli sekä ajatukseni tässä riemullisessa tilaisuudessa.
Kerron asian alusta alkaen, siitä, kun kaitselmus johdatti hänen askeleensa tänne ja jatkan tähän hetkeen asti, siten kuin olen kuullut rouva Jewkesilta, isännältäni, isältä ja näiltä vallasnaisilta, ja kuvailen oman sydämeni tunteet ja oman käytökseni, mikäli ne kummatkin tunnen; sillä kovin he kehoittavat minua siihen, ja kertomukseni tuottaa sinulle mielihyvää; ja kun tiedät, kuinka tämä yhtyminen tapahtui, tekee se tarinani yhdenmukaiseksi.
Rakas isä ja sinä kuulutte olleen niin levottomat tietämään Thomasin tuoman kertomuksen totuuden, että, peläten minun olevan petetyn ja joutuneen hukkaan, hän hankki itselleen lomaa ja lähti matkalleen seuraavana päivänä Thomasin käynnin jälkeen. Perjantaina hän pääsi naapurikaupunkiin ja kuuli siellä, että lähitienoon vallasväki oli isäntäni luona suurissa kemuissa. Eräässä sikäläisessä olvilassa puki hän ylleen puhtaan paidan ja kaulahuivin, jotka hänellä oli taskussaan, ja ajatti partansa. Kun hän sitten oli nauttinut leipää ja juustoa sekä juonut haarikallisen olutta, lähti hän raskain sydämin kulkemaan isäntäni kartanoa kohti, peläten saavansa ynseän vastaanoton. Hän kuuluu olvilassa tiedustelleen, mitä väkeä kartanonherralla oli talossaan, toivoen siten kuulevansa jotakin minusta. Sanoivat siellä olevan taloudenhoitajattaren, kaksi palvelustyttöä sekä nykyisin kaksi kuskia, kaksi renkiä, lakeijan ja apumiehen. "Siinäkö kaikki?" kysyi hän. Ne vastasivat hänelle, että talossa oli nuori tyttö, joka oli hänen rakastajattarensa tai pian siksi tulisi tai jotakin sellaista, mutta oli aikaisemmin ollut hänen äitinsä kamarineito. Tämän sanoi isä saaneen sydämensä murheelliseksi ja varmentaneen hänen pelkonsa.
Hän siis jatkoi matkaansa ja kello kolmen tienoissa iltapäivällä hän ehti portille. Hänen soittaessaan saapui sir Simonin kuski, jolta hän kysyi taloudenhoitajatarta; vaikkei hän minun kyhäelmieni johdosta voinut häntä sietää. Rouva Jewkes lähetti häntä kutsumaan, ollenkaan aavistamatta kuka hän oli, ja kysyi häneltä eteisessä, mitä asiaa vieraalla hänelle oli. – "Haluaisin vain kysyä teiltä, rouva", sanoi hän, "voisinko puhua sanan, pari aatelisherran kanssa?" – "Ei, ystäväni", vastasi toinen, "hänellä on vieraina useita herrasmiehiä ja naisia". Isä sanoi: "Minulla on hänen arvoisuudelleen asiaa, joka on minulle tärkeämpää kuin elämä ja kuolema"; ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Nuo sanat kuultuaan rouva Jewkes meni isoon vierashuoneeseen, jossa isäntäni haasteli hyvin hilpeästi naisten kanssa ja virkkoi: "Hyvä herra, täällä on eräs kunnon vanhus: haluaa keskustella kanssanne asiasta, joka koskee hänen elämäänsä ja kuolemaansa, niin hän sanoo; ja on hyvin tosissaan."
"Ooh", ihmetteli isäntäni, "kukahan se voi olla? Antakaa hänen odottaa pikkusalissa, niin tulen kohta hänen luokseen."
Kaikki tuijottivat, ja sir Simon sanoi: "Ei enempää eikä vähempää, rohkenen väittää, hyvä ystäväni, kuin äpärälapsi." – "Jos se on", sanoi lady Jones, "tuokaa se tänne sisälle meidän luoksemme". – "Kyllä tuon", vastasi hän. Rouva Jewkes sanoo isäntäni kovin kummastuneen nähdessään, kuka se oli; ja taloudenhoitajatar itse kummastui vieläkin enemmän, kun rakas isäni sanoi: "Hyvä Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä! Mutta olettepa kuinka mahtava tahansa, arvoisa herra, täytyy minun pyytää lastani!" Sitten hän purskahti itkuun (– voi mitä tuskaa olenkaan teille kummallekin aiheuttanut!). – Isäntäni sanoi tarttuen häntä kädestä: "Älkää olko levoton, kunnon Andrews: tyttärenne on tulossa onnelliseksi!"
Tämä hätäännytti rakkaan isäni, ja hän huudahti: "Mitä! Onko hän sitten kuolemaisillaan?" Ja hän vapisi niin, että tuskin voi seisoa jaloillaan. Isäntäni vei hänet viereensä istumaan ja sanoi: "Ei, Jumalan kiitos; hän voi oikein hyvin; olkaahan lohdullinen, en voi kestää teidän näkemistänne noin pelokkaana. Mutta onhan hän kirjoittanut teille kirjeen vakuuttaakseen teille, että hänellä on syytä olla tyytyväinen ja onnellinen."
"Ah, herra!" huudahti isä, "te kerroitte minulle kerran, että hän oli Lontoossa erään piispanrouvan kamarineitona, mutta hän olikin silloin täällä ankarasti vartioituna vankina." – "Tuo kaikki on nyt ohi, kunnon Andrews", vastasi isäntäni. "Ajat ovat muuttuneet: sillä nyt se suloinen tyttö on saanut minut vangikseen, ja jonkun päivän kuluttua minä otan päälleni mieluisimmat kahleet, mitä mies koskaan on kantanut."
"Oi, herra", sanoi isä, "te laskette liiaksi leikkiä surustani. Sydämeni on melkein murtunut. Mutta enkö saa nähdä lapsi-parkaani?"
"Saatte aivan kohta", vastasi isäntäni, "sillä hän on tulossa alas luoksenne; ja koska ette tahdo minua uskoa, toivon, että uskotte häntä".
"Tahdon tehdä teille, hyvä herra, vain yhden kysymyksen", sanoi isä, "jotta tiedän, millä silmin häntä katselen, kun hänet näen. Onko hän viaton? Onko hän hyveellinen?" – "Kuin vastasyntynyt lapsukainen; herra Andrews", vakuutti armas isäntäni; "ja kahdentoista päivän päästä toivon hänen olevan vaimonani".
"Älköön teidän armonne suvaitko imarrella minua", sanoi isä, "eihän se voi olla mahdollista! Se ei voi olla mahdollista! Pelkään teidän huikaisseen hänet kummallisia toiveita herättämällä, ja tahdotte uskotella minulle mahdottomia!"
"Rouva Jewkes", käski isäntäni, "kertokaa rakkaan Pamelani kunnon isälle kaikki, mitä tiedätte minusta ja tulevasta emännästänne, sillä välin kun käyn poissa. Pitäkää häntä hyvänä, pankaa pöytään, mitä teillä on, ja kaatakaa hänelle lasi sellaista, mitä hän mieluimmin juo. Jos tuo on viiniä", lisäsi hän, "niin täyttäkäähän minulle kolpakko".
Rouva Jewkes teki niin; ja hän tarttui isääni kädestä lausuen: "Uskokaa minua kunnon mies, ja olkaa levollinen; sillä minä en kestä nähdä teitä tuossa julmassa jännityksessä: teidän rakas tyttärenne on minun sieluni valittu. Olen iloinen tulostanne; sillä nyt näette meidät kaikki samassa juonessa. Tässä juon vaimonne terveydeksi; ja jumala palkitkoon teitä kumpaakin siitä, että olette olleet onnellisina välikappaleina tuottamassa minulle näin suuren siunauksen!" Sitten hän joi tämän mitä kohteliaimman ja ystävällisimmän maljan.
"Mitä kuulen? Eihän se suinkaan voi olla totta?" sanoi isä. "Mutta teidän armonne on toivoakseni liian hyvä ivaillakseen vanhaa mies-poloista. Tuo ruma juttu piispasta, hyvä herra, pyörii päässäni. – Mutta sanottehan, että saan nähdä rakkaan lapseni ja nähdä hänet viattomana. Jos ei niin ole, niin kaikesta köyhyydestäni huolimatta en tahtoisi häntä omistaa."
Isäntäni pyysi rouva Jewkesia vielä olemaan minulle ilmoittamatta isäni tulosta, ja meni seurueen luo lausuen: "Minua on kohdannut mieluinen yllätys: tänne on saapunut vanha kunnon Andrews perin huolissaan tytärtänsä katsomaan. Hän pelkää, että tyttö on vietelty, ja sanoo minulle, se hyvä rehti mies, että hän kaikesta köyhyydestään huolimatta ei tahdo häntä omistaa, jollei hän ole hyveellinen."
"Oi", huudahtivat kaikki melkein yhteen ääneen, "hyvä herra! emmekö saa nähdä sitä vanhaa kunnon miestä, jota olette niin paljon ylistänyt hänen koruttoman, terveen järkensä ja rehellisen sydämensä vuoksi?" – "Jollen pelkäisi yllätyksen vaikuttavan Pamelaan liian valtavasti", vastasi hän, "niin antaisin teidän kaikkien olla heidän ensimäisen kohtauksensa näkijöinä. Sillä ei tytär ole milloinkaan rakastanut isäänsä tai isä tytärtänsä niinkuin he kaksi rakastavat toinen toistansa." Neiti Darnford ja kaikki naiset ja herrat pyysivät, että se heille sallittaisiin. Mutta eikö se ollut kovin julmaa? Saattoivathan he kylläkin arvata, etten voisi ylläpitää ryhtiäni sellaisessa mieluisessa yllätyksessä.
Hän sanoi ystävällisesti: "Pelkään vain, että rakkaan tyttöni mielenliikutus osoittautuu liian suureksi." – "Oh", virkkoi lady Darnford, "me autamme häntä pitämään ryhtinsä". – Isäntäni sanoi: "Menen häntä vahvistamaan; mutten kerro hänelle siitä."
Sitten tulikin hän ylös luokseni, kuten jo sanoin, ja huvitti minua herra Williamsista juttelemalla, puolittain valmistaakseen minut johonkin yllätykseen. Vaikka eihän se olisi voinut olla mitään tähän verrattuna. Ja hän jätti minut, kuten sanoin, tuohon jännitykseen, salaperäiset sanansa lausuttuaan, ja lupasi lähettää minulle kutsun, sitte kun korttipeli alotettaisiin.
Isäntäni meni luotani isän luo ja kysyi, oliko tämä mitään syönyt. "Ei", vastasi rouva Jewkes, "sen kunnon miehen sydän on liian täynnä; hän ei voi syödä eikä tehdä mitään ennenkuin on nähnyt rakkaan tyttärensä". – "Se tapahtuu pian", vastasi isäntäni: "Pyydän teitä tulemaan sisälle kanssani; sillä hän tulee pian vieraitteni luo istuakseen korttipöytään neljän hengen hombrea pelaamaan! Minäpä lähetänkin häntä jo kutsumaan." – "Oi, herra hyvä", esteli isäni, "älkää, älkää viekö minua sinne! Minä en ole sovelias saapumaan vieraittenne eteen. Sallikaa minun nähdä tyttäreni kahdenkesken, rukoilen." – Hän sanoi: "Kaikki ne tietävät, mikä kunnon mies te olette, ja haluavat hartaasti nähdä teidät Pamelan vuoksi."
Hän tarttui isääni kädestä ja vei hänet vastoin tämän tahtoa sisälle seurueen luo. Kaikki olivat hyvin ystävällisiä. Isäntäni sanoi perin suopeasti: "Hyvät naiset ja herrat, minä esittelen teille erään Englannin rehellisimmistä miehistä, Pamelan isän." Herra Peters astui hänen luokseen, puristi hänen kättänsä ja lausui: "Kaikki olemme iloissamme teidän näkemisestänne, hyvä herra; te olette maailman onnellisin mies, kun teillä on tytär, jota emme voi kylliksi ihailla, vaikkemme ole häntä koskaan tätä ennen nähneet."
Isäntäni sanoi: "Tämä herrasmies, kunnon Andrews, on pitäjän pappi; muttei kyllin nuori herra Williamsin sijalle." Tuon keveän lauseen sanoi isäni herättäneen hänessä pelkoa, että kaikki oli leikkiä. Sir Simonkin tarttui häntä kädestä ja virkkoi: "Niin, teillä on ihana tytär, rehellinen, kunnon mies; olemme kaikki häneen rakastuneet."
Naisetkin astuivat esille ja puhuivat hyvin kauniita sanoja; eritoten lausui lady Darnford, että hän saattoi pitää itseänsä Englannin onnellisimpana miehenä, kun hänellä oli sellainen tytär. "Jos hän, armollinen rouva, vain on hyveellinen", vastasi isä, "niin kaikki on hyvin, sillä muut kaikki ovat sivuseikkoja. Mutta minä pelkään, että hänen arvoisuutensa on tehnyt minusta liian paljon pilaa." – "Ei", virkkoi rouva Peters, "kaikki voimme todistaa, että hänen aikeensa tyttöä kohtaan ovat hyvin kunnialliset". – "Tuottaa jotain lohtua", sanoi isä kuivaten silmiänsä, "että sellaiset hyvät naiset niin sanovat. – Mutta toivoisin saavani hänet nähdä."
He tahtoivat häntä istumaan heidän seuraansa, mutta hän suostui istuutumaan vain oven taa huoneen nurkkaan, joten sisälletulija ei voinut häntä nähdä, koska ovi avautui häntä vasten ja melkein kätki hänet. Kaikki vallasnaiset istahtivat paikoilleen; ja isäntäni sanoi: "Pyytäkää rouva Jewkesia menemään ylös ja ilmoittamaan neiti Andrewsille, että naiset odottavat häntä." Minä tulin siis alas heidän luokseen.
Neiti Darnford, sir Simonin vanhempi tytär, nousi, tuli ovelle minua vastaan ja sanoi: "Kah, neiti Andrews, me kaipaamme seuraa." Minä en nähnyt rakasta isääni, ja hänen sydämensä lienee ollutkin liian täynnä hänen voidakseen puhua. Hän nousi tuoliltaan ja istuutui jälleen kolme, neljä kertaa perätysten, kykenemättä tulemaan luokseni tai mitään virkkamaan. Naiset katsoivat sinnepäin, mutta minä en tahtonut katsoa otaksuen, että siellä oli herra Williams. He toimittivat minut istumaan lady Darnfordin ja lady Jonesin väliin ja kysyivät minulta, mitä haluaisin pelata. Minä sanoin: "Mitä arvoisat vallasnaiset vain tahtovat." – Ihmeekseni näin heidän hymyilevän, katsahtavan minuun ja mainittuun huoneennurkkaan. Mutta minä vältin sinne vilkaisemista peläten näkeväni herra Williamsin, vaikka minunkin kasvoni olivat sinnepäin, pöytä vain edessäni.
Isäntäni kysyi: "Lähetitkö isällesi menevän kirjeesi postitaloon, hyvä tyttöseni?" – "Sitä en suinkaan unohtanut, hyvä herra", vastasin minä, "otin itselleni vapauden pyytää herra Thomasia sen viemään". – "Mitähän se vanha kunnon pariskunta siitä sanoo?" virkkoi hän. – "Oi, herra", vastasin minä, "teidän hyvyytenne vaikuttaa virkistävästi heidän sydämiinsä!" Tällöin rakas isäni, joka ei kyennyt hillitsemään itseänsä eikä hievahtamaan paikaltansakaan, puhkesi vuolaina virtaaviin kyyneliin, joita vastaan se kunnon sielu näkyi ponnistelleen, ja huudahti: "Oi, rakas lapseni!"
Minä tunsin äänen ja kohottaen silmäni näin isäni. Hänen luokseen rynnätessäni kaadoin pöydän seurueesta välittämättä ja heittäydyin hänen jalkojensa juureen. –"Oi, isä, isä!" sanoin minä, "voiko se olla totta? Oletteko te täällä? Niin, totta se on! Oi, siunatkaa onnellista" – tytärtänne! aioin sanoa ja vaivuin maahan.
Isäntäni näytti huolestuneelta. "Pelkäsin", virkkoi hän, "että yllätys olisi hänen voimilleen liian suuri"; ja kaikki naiset riensivät luokseni ja juottivat minulle lasillisen vettä. Minä tunsin olevani rakkaimman isäni käsivarsien varassa. "Oi, kertokaa minulle kaikki", sanoin. "Kauanko olette täällä ollut? Milloin tulitte? Kuinka voi kunnioitettava äitini?" Ja vielä puoli tusinaa muita kysymyksiä ennenkuin hän ehti yhteenkään vastata.
He sallivat minun poistua isäni kanssa; ja sitten minä vuodatin sydämeni Jumalan eteen juhlallisin lupauksin ja kiittäen häntä tästä lisäsiunauksesta; ja varmensin isäntäni kaiken hyvyyden isäni kummastukseksi, joka tuskin voi sitä uskoa. Muutamaksi silmänräpäykseksi polvistuimme, riemastuneina yhdessä kiittäen Jumalaa ja siunaten toisiamme; ja kun isäntäni pian senjälkeen astui sisälle sanoi rakas isäni: "Oi, herra, mikä muutos on nyt tapahtunut! Siunatkoon teitä Jumala sekä tässä että tulevaisessa maailmassa!"
"Siunatkoon Jumala meitä kaikkia!" lausui isäntäni. "Mutta kuinka voi suloinen tyttöni? Olen ollut tuskissani sinun tähtesi. Olen pahoillani, etten sinulle edeltäpäin ilmoittanut." – "Oi, herra", vastasin minä, "tehän sen teitte; ja kaiken, mitä te teette, täytyy olla hyvää. Mutta tämä oli niin odottamaton onni!"
"Niin", sanoi hän, "sinä säikähdytit koko seuran. He riemastuvat nähdessään sinun tulevan; sillä sinä olet tärvellyt kaiken heidän huvinsa ja kuitenkin tuskallisesti ilahduttanut heitä. Herra Andrews", lisäsi hän, "pitäkää tätä taloa omananne; mitä kauemmin viivytte, sitä tervetulleempi olette. – Kun olet hiukan rauhoittunut, rakas tyttöni, niin palaahan luoksemme. Minua ilahduttaa nähdä, että jo olet noin virkeä." Ja sitten hän jätti meidät.
"Näettekö, rakas isä", sanoin minä, "kuinka paljon hyvyyttä tässä kerran niin häijyssä isännässä on? Oi, rukoilkaa hänen puolestaan! ja minun puolestani, jotta sen ansaitsisin!"
"Kuinka pitkä aika on siitä, kun tämä onnellinen muutos tapahtui, rakas lapseni?" – "Vain muutamia päiviä!" vastasin minä. "Olen kirjoittanut muistiin joka seikan; ja kurjuuteni äärettömyyden kuullessanne näette, mitä Jumala on minulle tehnyt."
"Siunattu olkoon hänen nimensä!" huudahti isä. "Mutta sanotko sinä, että kartanonherra tahtoo sinut naida? Voiko moinen uljas herrasmies kohottaa minunlaiseni köyhän miehen lapsen vallasnaiseksi? Oi jumalallista hyvyyttä! Kuinka voi äiti-rukkasi kestää nämä onnelliset uutiset? Minä lähden huomenna kertoakseni ne hänelle. Sillä onneni on vain puolinainen, kunnes se rakas hyvä vaimo nämä uutiset kuultuaan jakaa sen kanssani! – Varmaankin, lapseni, tulisi meidän matkustaa johonkin kaukaiseen maahan, sinne kätkeytyäksemme, jottemme köyhyydellämme häpäisisi sinua."
"Oi, rakas isä", virkoin minä, "nyt olette ensi kertaa epäystävällinen. Teidän köyhyytenne on ollut minun kunniani ja minun rikkauteni. Minä pidin sitä pikemmin kunniana kuin häpeänä, koska te aina olitte niin rehellisiä, että lapsenne hyvällä syyllä saattoi kerskata sellaisista vanhemmista!"
Tällä tavoin, rakas äiti, kulutimme nuo onnelliset hetkiset, kunnes vanhempi neiti Darnford tuli luokseni ja sanoi: "Kuinka voitte, rakas neiti? Iloitsen nähdessäni teidät niin reippaana! Suokaahan meille seuranne – ja tulkaa tekin, kunnon herra Andrews", puhui hän tarttuen isän käteen. Sanoin hänelle, että tuo oli perin ystävällistä. Menimme isoon vierashuoneeseen; ja isäntäni pyysi isän istumaan viereensä ja juomaan hänen kanssaan lasin viiniä. Sillä välin pyysin anteeksi naisilta niin hyvin kuin taisin, ja sen he kernaasti soivat. Mutta lystikkääseen tapaansa laski sir Simon kätensä olkapäilleni ja sanoi: "Antakaahan minun nähdä, missä teidän siipenne kasvavat: sillä minä en ole koskaan nähnyt kenenkään lentävän niinkuin te. Kah", lisäsi hän, "olette pöydän kaataessanne katkaissut lady Jonesilta sääret. Näyttäkäähän vain, hyvä rouva."
Hänen leikinlaskunsa sai heidät nauramaan. Minä sanoin, että olin kovin pahoillani yltiöpäisyydestäni; ja jollei isäntäni olisi ollut asian aiheuttajana, olisin sanonut että oli sopimatonta antaa itseni noin yllättää ja joutua suunniltani sellaisen ylhäisen seuran edessä. He sanoivat, että kaikki oli varsin anteeksiannettavaa ja että he olivat iloisia, kun en siitä sen enempää kärsinyt.
Perin ystävällisesti he sallivat minun jäädä pois korttipelistä ja pelasivat keskenään. Ja isäntäni käskystä minä menin istumaan toiselle puolelle, onnellisimpaan ja siunatuimpaan paikkaan, missä koskaan olin istunut, kahden minulle kaikkein rakkaimman miehen väliin, joista kumpikin piteli minua kädestä, isäni vähän väliä kohottaen kyyneltyneet silmänsä ja huudahtaen: "Olisinko koskaan voinut tätä toivoa!"
Kysyin häneltä, oliko hän ollut niin ystävällinen, että oli tuonut kyhäykseni mukanaan. Hän sanoi tuoneensa ja katsahti minuun ikäänkuin kysyäkseen: "Pitääkö minun ne nyt antaa?" Minä sanoin: "Kyllä, jos tahtoisitte olla niin hyvä." Vetäen ne hänen taskustaan minä nousin ylös ja tarjosin ne hyvin velvollisuudentuntoisesti isännälleni. "Kiitos, Pamela", virkkoi hän; "isäsi saa ottaa ne kaikki mukaansa nähdäkseen, mikä paha mies minä olen ollut samoinkuin nykyisen onnellisemmankin käänteen. Mutta minun pitää saada ne kaikki takaisin kirjoittajattaren vuoksi."
Naiset ja herrat tahtoivat kaikin mokomin, että toimisin emäntänä teepöydässä, ja Abraham avusti minua seurueen palvelemisessa. Isäntäni ja isä istuivat yhdessä juoden pari lasia viiniä teen asemesta, ja sir Simon laski leikkiä isäntäni kanssa sanoen: "Takaanpa, ettette tahtoisi olla siksi paljon naisen tohvelin alla, että joisitte teetä rouvasväen parissa. Mutta aikanne tulee vielä, enkä epäile, että saatte yhtä mukavat oltavat kuin minulla on."
Isäntäni pyysi heitä hartaasti, että jäisivät illalliselle; ja vihdoin he suostuivat ehdolla, että minä kunnioittaisin pöytää, kuten he suvaitsivat sanoa. Minä pyysin, että soisivat poisjäämiseni anteeksi. Isäntäni sanoi: "Älä nyt jää pois, Pamela, koska naiset haluavat seuraasi. Emmekä me isästäsi eroa, joten sinäkin voit jäädä mukaamme."
Minä toivoin, että isä ja minä saisimme syödä illallista kahdenkesken tai ainoastaan rouva Jewkesin seurassa. Mutta neiti Darnford, tuo mitä herttaisin nuori vallasnainen sanoi: "Emme me suinkaan tahdo teistä erota."
Kun illallinen oli tuotu sisälle, niin lady Darnford tarttui minua kädestä ja sanoi isännälleni: "Hyvä herra, teidän luvallanne", ja aikoi sijoittaa minut pöydän yläpäähän. "Oi, armollinen rouva", estelin minä, "suokaa anteeksi; en minä sinne voi istua". – "Pamela", sanoi isäntäni suureksi iloksi isälleni, kuten hänen katseistaan huomasin, "tee nyt mieliksi lady Darnfordille, koska hän sitä pyytää. Vähänhän siinä vain ajastasi edelle menet."
"Rakas hyvä herra", virkoin minä, "älkää toki käskekö! Sallikaa minun istua isäni vieressä, pyydän!" – "Noh", huudahti sir Simon, "kylläpä tässä temppuillaan! Istuutukaa pöydän yläpäähän, kuten teidän tulee, ja isänne istuu viereenne." Tämä sai rakkaan isäni nolostumaan, mutta isäntäni sanoi: "Kah, minä sijoitan teidät kaikki", ja niin vei hän lady Darnfordin pöydän yläpäähän lady Jonesin hänen oikealle kädelleen ja rouva Petersin toiselle puolelle, asettaen minut molempien nuorten neitien väliin, mutta hyvin kohteliaasti neiti Darnfordin alemmaksi tämän nuorempaa sisarta sanoen: "Kas, neiti hyvä, minä sijoitan teidät tähän, koska teidän on kiilattava sisään tämä pikku käkönen; sillä minä huomaan mielihyvällä teidän ystävyytenne häntä kohtaan. Sitäpaitsi sopii teidän kaikkien hyvin nuorten naisten istua yhdessä." Tämä miellytti molempia sisaria; sillä jos nuorempi olisi asetettu minun alapuolelleni, se olisi voinut ärsyttää häntä, kun ottaa huomioon entisen. Mutta nyt neiti Darnfordin väistyessä nuorempaa sisartaan tuntui vähemmän oudolta, että hän väistyisi minunkin tieltäni, varsinkin, kun tuo rakastettava mies niin sievällä käänteellä mainitsi sisäänkiilattavasta käkösestä.
Isäntäni sanoi ystävällisesti: "Tulkaa, herra Andrews, te ja minä istumme yhdessä", asettui pöydän alapäähän ja sijoitti isäni oikealle kädelleen. Ja sir Simon tahtoi istua hänen vasemmalleen. "Sillä", sanoi hän, "hyvä rovasti, minun mielestäni tulee hameväen istua yhdessä: asettukaa te siis tuon naisen viereen" (tarkoittaen sisartansa).
Kun lautaseni vieressä oli keitetty kalkkuna, sanoi isäntäni: "Leikkaahan tuo kalkkuna, Pamela, ellei se ole sinulle liian raskasta työtä, jotta lady Darnfordilla ei olisi niin paljoa vaivaa." Leikkasin sen siis käden käänteessä ja tarjosin naisille. Neiti Darnford, vanhempi, sanoi: "Antaisin paljon, jos voisin oppia noin taitavaksi leikkaajaksi."
– "Hyvä neiti", vastasin minä, "ystävällinen emäntä-vainajani teetti aina minulla tällaiset työt kestitessään naistuttaviaan erityisinä päivinä".
"Niin", virkkoi isäntäni, "muistan äiti-parkani usein sanoneen, jos minä tai joku muu pöydässä satuimme leikata kolhaisemaan typerästi: 'Lähetän kutsumaan Pamelan näyttääkseni teille, kuinka on leikattava.'" Lady Jones sanoi: "Neiti Andrewsilla on kaikki sukupuolensa hyvät avut. Hän on ihmelapsi ikäisekseen".
Vanhempi neiti Darnford sanoi: "Voin kertoa teille, hyvä rouva, että hän soittaa hyvin kauniisti spinettiä ja laulaa yhtä suloisesti sen säestyksellä; sillä hänellä on kaunis ääni."
– "Hupsuttelua!" virkkoi sir Simon, "kukapa ei sitä tietäisi, joka kuulee hänen puhuvan? Ja ken ei hänen sormensa nähdessään uskoisi, että ne ovat luodut koskettelemaan mitä näppäimiä tahansa? Oi pastori", lisäsi hän, "onpa hyvä että te olette täällä, muutoin minä olisin punastuttanut nämä naiset!" – "Toivoakseni ette, sir Simon", virkkoi lady Jones; "sillä noin kohtelias herrasmies ei sanoisi mitään, mikä saisi naiset punastumaan". – "Ei, ei", vastasi hän, "en millään muotoa; mutta jos olisin, niin käyttääkseni runoilijan sanoja:
"'Kun punastuvat, he ymmärtävät'."
Seurueen lähtiessä lady Darnford, lady Jones ja lady Peters kukin kohdastaan kutsuivat isäntääni ja minua hänen mukanansa käymään heidän kodeissaan; ja pyysivät, että hän sallisi ainakin minun tulla ennenkuin lähtisimme pois siltä seudulta. Ja he sanoivat: "Me toivomme, että kun se onnellinen solmu on sidottu, suostuttaisitte herra B:n asumaan enemmän täällä meidän keskuudessamme." – "Meillä on ollut aina hauskaa", sanoi lady Darnford, "kun hän on ollut täällä. Mutta nyt meille tulisi kahdenkertainen syy siitä iloita." – Oi, kuinka mieluisilta kaikuivatkaan nuo lauseet rakkaan isäni korvissa!
Kun seurue oli lähtenyt, niin isäntäni kysyi isältä, polttiko hän. Isä vastasi: "En." Hän vei meidät molemmat istumaan luoksensa ja lausui: "Olen toistellen sanonut tälle suloiselle tytölle, että neljästätoista päivästä, joista nyt kaksi on kulunut, hänen täytyy määrätä yksi tehdäkseen minut onnelliseksi. Olen jättänyt hänen valintansa varaan, määrääkö hän jonkun edellisistä vai jonkun jälkimäisistä seitsemästä päivästä." Isä kohotti kätensä ja silmänsä. "Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne", virkkoi hän, "on kaikki, mitä voin sanoa!"
"No, Pamela", lausui isäntäni tarttuen käteeni, "älä salli sijaa vähäiselle tarpeettomalle ujoudelle, ellei muuta syytä ole; sillä minä haluaisin mielelläni matkustaa Bedfordshireen niin pian kuin mahdollista enkä tahtoisi palata sinne ennenkuin voin viedä palkollisilleni emännän, joka auttaisi minua korjaamaan häiriöt, jotka hän siellä on aikaansaanut".
En kyennyt hämmennykseni vuoksi kohottamaan silmiäni. Ja isä sanoi: "Rakas lapseni, minun ei tarvinne kehoittaa sinua tottelevaisuuteen siinä, missä suinkin voit parhaiten noudattaa niin hyvän herrasmiehen mieltä." – "Mitä sanoo Pamelani?" kysyi isäntäni. "Häneltä ei tavallisesti puutu kykyä lausua ajatuksensa?" – "Hyvä herra", sanoin minä, "jos olisin liian hätäinen, niin näyttäisi siltä, että pelkään teidän muuttavan mielenne ja etten tahtoisi antaa teille harkitsemisaikaa. Mutta epäilemättä minun tulisi ehdottomasti alistua teidän tahtoonne."
Hän sanoi: "Minä en tarvitse miettimisaikaa; useinhan olen sinulle sanonut ja sanonut jo kauan sitten, etten voi elää ilman sinua. Asemastani johtuva ylpeyteni pakoitti minua viettelemään ja peloittelemaan sinua toisiin ehtoihin. Mutta sinun hyveellisyytesi kesti kaikki kiusaukset. Eikä se myöskään ollut peloituksilla tai kauhulla masennettavissa. Kun en siis kyennyt voittamaan kiihkeätä rakkauttani sinua kohtaan, niin paransin tapani ja päätin, että, kun et suostunut omakseni minun ehdoillani, niin minun oli saatava sinut omilla ehdoillasi; enkä nyt haluakaan sinua millään muulla tavalla, sen vakuutan; ja mitä pikemmin se tapahtuu, sitä parempi mielestäni on. – Mitä te sanotte, herra Andrews?"
"Arvoisa herra", vastasi isä, "teidän puolellanne on niin paljon hyvyyttä, ja – Jumala olkoon ylistetty! – tyttäreni osoittaa niin suurta ymmärtäväisyyttä, että minun täytyy vallan vaieta. Mutta kun se on tapahtunut, ei minulla eikä vaimo-rukallani ole muuta tehtävää kuin rukoilla teidän kummankin puolestanne ja muistella ihmetellen ja riemumielin kaitselmuksen johtoa."
"Nyt", sanoi isäntäni, "on perjantai-ilta. Entä, tyttöni, jos määräisimme ensi maanantain, tiistain, keskiviikon tai torstaiaamun? – Sanohan, Pamelani."
"Suvaitsisitteko odottaa vastaustani huomiseen?" virkoin minä. – "Kyllä", sanoi hän, soitti kelloa ja kutsui rouva Jewkesin. "Mihin sijoitamme herra Andrewsin nukkumaan täksi yöksi?" kysyi hän. "Te saatte pitää huolta hänestä; hän on kelpo mies ja tuottaa siunausta jokaiseen taloon, mihin hän jalallaan astuu."
Rakas isäni itki ilosta, enkä minä voinut olla noudattamatta hänen esimerkkiänsä. Suudellen minua sanoi isäntäni meille hyvää yötä ja poistui. Minä pidin vielä seuraa isälle palvellen häntä ja lepertelin niin hirveän paljon isäntäni hyvyydestä ja tulevaisuudentoiveistani, että jälkeenpäin ajattelinkin olleeni pelkkänä kielenä. Mutta hän kuunteli minua kärsivällisesti ja riemusta haltioituneena. Levolle mentyäni kuvittelin näkeväni Jakobin tikapuut ja enkelien kulkevan niitä ylös ja alas siunatakseen häntä ja hänen tytärtänsä.
LAUANTAINA.
Nousin aikaisin aamulla; mutta kuulin isäni jo olevan ylhäällä ja menneen puutarhaan kävelemään. Minä menin hänen luokseen, ja kuinka riemullisina ja kiitollisuutta uhkuen katselimmekaan siellä jokaista kohtaa, mikä ennen oli ollut minulle niin kauhea! Kalalammikkoa, takaveräjää, kaikkea. Kuinka paljon syytä meillä olikaan kiitollisuuteen!
Kello seitsemältä tuli hyvä isäntäni luoksemme aamuviitassaan ja tohveleissaan. Kun hän näytti hiukan rasittuneelta, sanoin minä: "Pelkään, ettei herrani ole hyvin nukkunut viime yönä."
"Se on sinun syysi, Pamela", vastasi hän. "Jätettyäni sinut täytyi minun välttämättömästi vilkaista papereihisi, enkä voinut olla lukematta niitä lävitse. Niin tulikin kello kolme ennenkuin menin levolle."
"Toivoisin, herra", sanoin minä, "että teillä olisi ollut parempaa ajanvietettä." – "Pahinta siinä oli se", vastasi hän, "minkä itse olin päälleni tuottanut; etkä sinä ole minua säästänyt".
"Hyvä herra..." aloitin minä. Hän keskeytti minut sanomalla: "Annanhan minä sinulle anteeksi. Sinulla oli siihen liiaksikin syytä. Mutta huomaan, että jos olisit päässyt livahtamaan tiehesi, olisi sinusta pian tullut Williamsin vaimo."
"Minä en suinkaan ajatellut sinnepäinkään", sanoin minä, "enkä aikonut mennä kellekään miehelle".
"Sen kyllä uskon", myönsi hän; "mutta sen olisi täytynyt seurata aivan luonnostaan, ja huomaan isäsi olleen asialle myötätuntoisen".
"Arvoisa herra", sanoi hän, "enhän voinut aavistaakaan kunniaa, jonka te hyvyydessänne hänelle osoittaisitte; ja sekin avioliitto olisi ollut paljoa enemmän kuin mitä me olisimme tytön hyväksi voineet tehdä. Mutta nähdessäni, että tyttäreni oli sitä vastaan, päätin olla häntä pakoittamatta ja jättää kaiken hänen itsensä ratkaistavaksi."
"Näen", sanoi isäntäni, "että kaikki oli vilpitöntä, rehellistä ja avomielistä. Minä puhunkin siitä asiana, joka niin tapahtuen ei juuri olisi ollut vältettävissä; ja minä olen tyytyväinen. Mutta", lisäsi hän, "minun täytyy ihaillen huomauttaa, kuten jo olen sata kertaa tehnyt, tämän erinomaisen tytön tavattomasta muistista ja sujuvasta ja onnistuneesta kertomistavasta! Ja vaikka hän on täynnä sieviä juoniaan ja vehkeitään, joita käytti välttääkseen hänelle virittämäni ansat, kaikki on silti viatonta, herttaista ja yhtenäisen kaunista. Olette erinomaisen onnellinen, kun teillä on sellainen tytär; ja minä toivon tulevani yhtä onnelliseksi saatuani hänet vaimokseni." – "Älköön hän muussa tapauksessa saakokaan sitä kunniaa", sanoi isä. – "En pelkää", vastasi hän; "ja toivon sen häneltä ansaitsevani."
"Mutta, Pamela", lausui isäntäni, "olen pahoillani nähdessäni muutamista kohdin päiväkirjaasi, että rouva Jewkes ulotti ohjeensa liian pitkällekin; ja kiinnitän siihen sitä enemmän huomiota, kun et ole valittanut hänen käytöksestään, kuten hän muutamien seikkojen johdosta olisi saattanut odottaa, vaikka suuri osa aiheutuikin minun ankarista määräyksistäni. Mutta huomaan, että hän oli kyllin röyhkeä lyödäkseen tyttöäni." – "Hyvä herra", sanoin minä, "luullakseni häntä hiukan ärsytin; mutta kun annoimme toisillemme anteeksi, oli minulla sitä vähemmän oikeutta valituksiin".
"Niin", vastasi hän, "sinä olet oikein hyvä tyttö; mutta jos tunnet jotakin erikoista närkästystä, niin myönnyn siihen määrin, ettei hänellä tästä lähin ole mitään tekemistä siellä, missä sinä olet". – Minä vastasin: "Te olette niin ystävällinen, että minun tulisi suoda anteeksi jokaiselle; ja nähdessäni, että juuri ne seikat, joita kerran pidin suurimpana ristinäni, ovat aiheuttaneet onneni, tulisi minun siunata noita välikappaleita ja antaa anteeksi kaikki, mikä samoihin aikoihin oli minulle epämieluista, sen suuren hyvän vuoksi, joka siitä on johtunut." – "Tuo", virkkoi hän suudellen minua, "on suloista ajattelua; ja minun asianani on korvata sinulle kärsimyksesi, jotta vieläkin keveämmällä mielellä muistelisit entisiä ja saisit syytä iloita nykyisestä".
Rakkaan isäni sydän oli täynnä; ja hän sanoi, ristiinpannut kätensä ylös kohotettuina: "Sallikaa, hyvä herra, sallikaa minun mennä... mennä... rakkaan vaimoni luo kertomaan hänelle näistä siunatuista asioista, niin kauan kuin sydämeni kestää; sillä se on pakahtumaisillaan ilosta."
"Kunnon mies", sanoi isäntäni, "kuulen mielelläni huultenne tulkitsevan rehellisen sydämenne tunteita. Minä annan sinun tehtäväksesi, Pamela, jatkaa kertomustasi sikäli kuin saat siihen aikaa ja aihetta; ja vaikka isäsi on täällä, niin kirjoittele äidillesi, jotta tämä ihmeellinen kertomus tulisi täydelliseksi, ja me, sinun ystäväsi, saisimme lukea kirjoituksiasi ja ihailla sinua yhä enemmän ja enemmän."
"Niin, teehän se, lapseni", sanoi isä. Ja senvuoksi minä kirjoittelen edelleen, rakas äiti, vaikka aioin siitä lakata, koska isä voisi kertoa sinulle kaikki, mitä hänen täällä ollessaan on tapahtunut.
Isäntäni kiinnitti huomionsa erääseen virteen, jonka olin muunnellut omien olojeni mukaan, ja suvaitsi sitä kiittää. Sanoi, että olin hyvin lempeästi kääntänyt viimeiset säkeistöt, jotka alkuperäisessä olivat täynnä raskaita kirouksia, toivomukseksi, osoittaen olevani leppyväinen luonteeltani, vaikka silloin osakseni tullut kohtelu olisi leppymättömyyttäkin oikeuttanut. "Mutta", lisäsi hän, "luulen, että saat sen huomenna laulaa minulle".
Sitten hän virkkoi: "Jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, Pamela, niin lähdemme suuruksen jälkeen yhdessä ajelemaan; ja lähdetään isoilla vaunuilla, koska otamme isäsi mukaamme." Hän pyysi saada jäädä pois; mutta isäntäni piti päänsä, vaikka isä ujosteli halvan asunsa vuoksi.
Isäntäni halusi, että molemmat tulisimme nauttimaan suklaatia hänen kanssaan aamiaiseksi, ja sanoi: "Soisin, Pamela, että alkaisit pukeutua niinkuin ennen oli tapanasi; sillä nyt ainakin voit nimittää molempia muitakin kääröjä omiksesi; ja jos tarvitset jotakin tulevaa juhlatilaisuuttasi varten, vaikka sen suunnittelenkin yksityislaatuiseksi, niin minä toimitan erityisen lähetin Lincolniin sitä noutamaan."
Minä sanoin: "Hyvän emäntäni ja teidän oma anteliaisuutenne oli kohottanut minut melkoisesti syntyperäni yläpuolelle, ja minulla on kaikenlaisia varsin hyviä vaatteita enkä halua mitään muita, kosken tahdo ärsyttää naisia minua arvostelemaan ja moittimaan." – Asia olisi toinen, suvaitsi hän sanoa, kun hän toiseen kartanoon tultuamme julkisesti tunnustaisi viettäneensä häät. Mutta jos tätä nykyä olin tyytyväinen, hän ei tahtonut kanssani kiistellä.
"Toivon, herra Andrews", sanoi hän isälleni, "että ette lähde luotamme ennenkuin olette nähnyt vihkimisemme ja siis voitte olla varma aikeitteni rehellisyydestä. Siten voidaan myöskin taivuttaa Pamela määräämään aikaisempi päivä." – "Oi, herra", sanoi hän, "Jumala olkoon ylistetty siitä, ettei minulla ole syytä epäillä aikeittenne rehellisyyttä; ja toivon teidän hyväntahtoisesti suostuvan, että lähden maantaiaamuna hyvin varhain matkalle rakkaan vaimoni luo tehdäkseni hänet yhtä onnelliseksi kuin itse olen".
"Mutta, Pamela", sanoi hyvä isäntäni, "eikö vihkimistä voida toimittaa tiistaina? Silloin isäsi kenties viipyisi siihen asti. Mielelläni olisin järjestänyt sen jo huomiseksi", lisäsi hän, "mutta olen lähettänyt monsieur Colbrandin noutamaan lupakirjaa, jotteivät mitkään epäilysi jäisi vastauksetta. Eikä hän hevillä saata palata ennenkuin huomis-iltana tai maanantai-aamuna."
Nämä olivat perin mieluisia uutisia. Minä sanoin: "Hyvä herra, tiedän, että rakas isäni ikävöi kotiin; ja koska te olitte kyllin ystävällinen suomaan minulle kaksi viikkoa viime torstaista, niin olisin iloinen, jos myöntäisitte minulle vielä muutamia päiviä seuraavasta viikosta."
"Hyvä", sanoi hän "en tahdo kovin kiristää; mutta mitä pikemmin suostut, sitä parempi. – Herra Andrews, meidän täytyy tällaisissa tapauksissa tehdä joitakin myönnytyksiä näille Jeftan tyttärille. Luullakseni se vähäinen hupsu kainous, joka onnellisimmissa olosuhteissa voi aiheuttaa jonkinlaista kaihomielisyyttä neitsyystilasta luopuessa ja arkailevaa kömpelyyttä uuteen säätyyn astuessa, vaivaa Pamelaa; ja senvuoksi hänen tulee itse määrätä päivänsä." – "Hyvä herra", sanoi isä, "te olette pelkkää hyvyyttä."
Menin pian senjälkeen ylös ja pukeuduin uudestaan, ottaen haltuuni, toivoakseni onnellisella hetkellä kaksi kääröä, kuten isäntäni suvaitsi niitä nimittää (viitaten sillä aikaisempaan jakooni emännältäni saamieni ja hänen itsensä minulle lahjoittamien oivallisten vaatekappalten välillä); ja puin ylleni hienot alusvaatteet, silkkikengät jalkaani ja hienot valkoiset puuvillasukat, otin hienon täytetyn alusnutun, siron, vihriäisen, Mantuan silkistä valmistetun viitan ja takin, ranskalaisen kaulahuivin, pitsireunaisen kamritsi-nenäliinan ja puhtaat hansikkaat. Ottaen sitten viuhkani ja pienen upean käsilaukun minä katsahdin peiliin ja luulin taaskin itseäni vallasnaiseksi; mutten unohtanut asianomaisia kiitoksia siitä, että saatoin niin lohdullisin mielin pukeutua näihin vaatteisiin.
Rouva Jewkes tahtoi auttaa minua pukeutumaan ja imarteli minua suuresti sanoen, että nyt näytin tosiaan hänen emännältään; ja koska, selitti hän, pikku kappeli nyt oli valmis ja siellä huomenna pidettäisiin jumalanpalvelus, niin hän toivoi, että onnellinen solmu silloin sitaistaisiin. Hän kysyi: "Eikö neiti ole nähnyt kappelia senjälkeen, kun se tyhjennettiin?" – "En", vastasin minä, "mutta sanotteko, että siellä pidetään meille jumalanpalvelus huomenna? Olen iloinen siitä; sillä viime ajat olen elänyt surkeana pakanana, tuiki vasten tahtoani! Mutta kuka saarnaa?"
– "Joku", vastasi hän, "jonka herra Peters lähettää." – "Te kerrotte minulle perin hyviä uutisia, rouva Jewkes", sanoin minä; "toivoakseni ei sitä enää koskaan heitetä romuhuoneeksi".
"Ah", huudahti hän, "voinpa kertoa sinulle vielä muitakin hyviä uutisia; sillä molemmat Darnfordin neidit ja lady Jones saapuvat tänne kappelin avajaisiin ja jäävät teidän luoksenne päivälliselle".
"Isäntäni ei ole minulle siitä maininnut", virkoin minä.
– "Neidin on muutettava puhetapaansa", oikaisi hän, "nyt ei enää suinkaan sovi puhua isännästä!" – "Oh", vastasin minä, "sitä kielenkäyttöä en koskaan unhoita, hän pysyy minulle aina isäntänäni, ja minä pidän itseäni yhä enemmän ja enemmän hänen palvelijanansa".
Isä-raukkani ei tiennyt, että olin mennyt pukeutumaan; ja hän sanoi minut ensin nähdessään saaneensa pahoja aavistuksia, peläten, että minusta oli tehty pilaa ja että täällä oli joku hieno vallasneiti, joka oli tuleva isäntäni todelliseksi puolisoksi. Sitten hän seisoi aivan ihastuneena ja lausui: "Oi, rakas lapseni, kuinka hyvin sinä sovit onnelliseen asemaasi! Johan sinä näytät hienolta neidiltä!" – "Toivon, rakas isä", vastasin minä, "että aina pysyn velvollisuuteni tuntevana tyttärenänne, olkoonpa asemani mikä tahansa".
Isäntäni antoi minulle ilmoittaa olevansa valmis; ja nähdessään minut hän virkkoi: "Pukeudu, Pamela, kuinka vain tahdot; aina olet ihastuttava tyttö!" ja hän nosti minut vaunuihinkin ja halusi isän ja minut istumaan etupuolelle, asettuen itse minua vastapäätä. Sitten käski hän kuskin ajaa niitylle – sinne, missä äskettäin oli tavannut herra Williamsin.
Keskustelu matkalla oli mitä mieluisinta minulle ja rakkaalle isälleni; ja yhä ylivuotavammaksi kävi hänen hyvyytensä ja jalomielisyytensä. Pukeutuessani hän oli lahjoittanut isälleni kaksikymmentä guineaa kehoittaen häntä ostamaan itselleen ja äidilleni sellaisia pukimia kuin katsoisivat sopiviksi. Mutta minä en tiennyt tästä ennenkuin vasta kotiin tultuamme, kun isällä ei ollut tilaisuutta siitä minulle mainita. Hän suvaitsi ilmoittaa minulle, että kappeli oli laitettu siedettävään kuntoon, ja sanoi sen näyttävän varsin hauskalta, ja siksi, kun hän seuraavalla kerralla palaisi tänne, se valaistaisiin kalkilla, maalattaisiin ja somistettaisiin; sinne tuotaisiin uusi saarnastuolin peite, pielus, rukouspöytä j.n.e. Ja pikku temppeli pidettäisiin vastaisen varalle kunnossa. Hän sanoi minulle, että molemmat Darnfordin neidit ja lady Jones söisivät päivällistä hänen seurassaan sunnuntaina. "Heidän palkollistensa ja omieni kanssa", virkkoi hän, "tulee meistä sievonen seurakunta. Ja", lisäsi hän, "enkö ole hyvin menetellyt osoittaakseni sinulle, että kappeli on todellakin pieni Herran huone ja on pyhitetty tarkoitukseensa ennenkuin vihkiäisemme siellä toimitetaan?"
"Oi, herra", vastasin minä, "teidän hyvyytenne minua kohtaan on sanomattoman suuri!" – "Herra Peters", selitti hän, "tarjoutui toimittamaan jumalanpalveluksen, mutta ei tahtonut jäädä päivälliselle, koska hänellä itsellään on vieraita; ja niinpä aionkin kutsua saarnaajaksi erään, jolle myönnän vuosipalkan jonkinlaisesta kappalaisenvirasta. Sinä näytät totiselta, Pamela", lisäsi hän: "tiedän, että ajattelet ystävääsi Williamsia".
"Niin ajattelinkin, hyvä herra", sanoin minä, "ellette siitä suutu. Mies-parka! Olen suruissani, että hän minun tähteni on pahastuttanut teitä."
Päästyämme niitylle, missä vallasväki toisinaan on kävelyllä, pysähtyivät vaunut ja astuen niistä maahan isäntäni vei minut puron partaalle hyvin sievälle kesäkäytävälle. Hän kysyi isältä, tahtoiko tämä lähteä kävelemään vai mieluummin ajaa vaunuissa polun etäisempään päähän? Hän, mies-rukka, halusi jäädä vaunuihin istumaan peläten, että siellä ehkä olisi joitakuita vallashenkilöitä kävelemässä. Hän kertoi minulle olleensa enimmän ajan polvillaan vaunuissa, kiittäen Jumalaa hänen armostaan ja laupeudestaan ja rukoillen siunausta hyvälle isännälleni ja minulle.
Kummastuin kovin, kun siimeksiselle käytävälle tultuamme näimme herra Williamsin. "Kas", virkkoi isäntäni, "Williams-parka yksinäisellä kävelyllään jälleen kirjoineen!" Asia kuuluu näin järjestetyn; sillä herra Petersiä oli, kuten sittemmin sain tietää, kehoitettu huomauttamaan hänelle, että olisi tuolla käytävällä määrätyllä aamuhetkellä.
"Kah, vanha tuttava", huudahti isäntäni, "tapaanko teidät jälleen tässä paikassa? Mitä kirjaa te nyt luette?"
Hän sanoi, että se oli Boileaun Lutrin. Isäntäni virkkoi: "Näette, että olen tuonut muassani pikku karkulaiseni – sillä karkuunhan hän pyrki. Sillä välin kun te täydennätte tietojanne ranskassa, minä yritän oppia englanninkieltä, ja toivon pian tulevani siinä mestariksi."
"Minulla, hyvä herra", vastasi hän, "on tässä sangen kaunis palanen ranskaa, mutta teidän 'englannillanne' ei ole vertaistaan".
"Olette hyvin kohtelias, herra Williams", sanoi isäntäni, "ja ken ei ajattele teidän tavallanne, ei ansaitse osaa hänestä. – Pamela", lisäsi hän perin hyväntahtoisesti, "miksi noin vierastat, vaikka kerran olit hänen kanssaan niin tuttavallinen. Vakuutan teille molemmille, etten tällä keskustelulla aikonut loukata herra Williamsia enkä saattaa sinua hämillesi." Silloin minä sanoin: "Herra Williams, olen hyvin iloinen nähdessäni teidät terveenä; ja vaikka hyvän isäntäni jalomielinen suosio on onnellisesti muuttanut näyttämön sitte viime kohtauksemme, olen perin mielissäni, kun saan tilaisuuden kiitollisena lausua teille tunnustukseni hyvistä aikomuksistanne, ei niin paljoa palveluksistanne minulle minuna kuin tarjoamastanne avusta henkilölle, jolla silloin oli vakavat syyt luulla olevansa hädässä. – Ja toivon, oi herra", lisäsin kääntyen isäntäni puoleen, "että te hyvyydessänne sallitte minun näin sanoa". "Sinä, Pamela", virkkoi hän, "saat lausua minkä tunnustuksen vain tahdot herra Williamsin hyvistä tarkoituksista; ja minä haluan, että puhut niinkuin ajattelet; mutta en tajua, että minulla itselläni on syytä olla aivan yhtä kiitollinen noista tarkoituksista".
"Hyvä herra", vastasi herra Williams, "pyydän sanoa teille tietäneeni, että te kasvatukseltanne ette ollut mikään irstailija, eikä minulla ollut syytä luulla teidän olevan sitä taipumuksiltannekaan. Ja toivoin, että tarkemmin ajateltuanne ette olisi ollut minulle vihainen. Ja tämä ei ollut minään pienenä vaikuttimena toimiessani niinkuin ensin toimin." "Niin, mutta, herra Williams", sanoi isäntäni, "saatoitteko luulla, että minulla olisi ollut syytä kiittää teitä, jos olisitte ryöstänyt minulta sen henkilön, jota rakastin yli kaiken hänen sukupuolensa, ja itse nainut hänet? Ja", lisäsi hän, "teidän on otettava huomioon, että hän oli minulle vanha tuttavuus, mutta teille aivan uusi; että olin lähettänyt hänet tänne omaan kartanooni paremmin turvatakseni hänet itselleni; ja että te, joka saitte vapaasti käydä talossani, ette voinut panna aikomustanne täytäntöön tekemättä itseänne tavallanne vikapääksi vieraanvaraisuuden ja ystävyyden lakien rikkomiseen. Mitä aikomuksiini tytön suhteen tulee, myönnän, etteivät ne näyttäneet parhailta; mutta enhän sittekään ollut niistä herra Williamsille vastuunalainen; vielä vähemmän voitiin teille antaa anteeksi minulle niin perin rakkaan omaisuuden anastus ja pyrkimyksenne voittaa hänen myötätuntonsa ja hellyytensä, vaikkette voinut olla varma, etteivät asiat olisi kääntyneet sellaisiksi kuin ne tätä nykyä ovat."
"Myönnän", sanoi hän, "että muutamat kohdat käyttäytymisestäni ovat sopivaisuudesta poikkeavia, kuten te selitätte. Mutta hyvä herra, minähän olen vielä nuori mies. En tarkoittanut mitään pahaa. Etujeni mukaista ei suinkaan ollut joutua teidän epäsuosioonne; ja kun ajattelette kaikkea: ulkomuodon saavuttamatonta suloa ja sielun täydellisyyttä, jotka tätä oivallista neitiä (niinkuin hän minua nimitti) kaunistavat, tehnee teidän jalomielisyytenne joitakin myönnytyksiä rikkomuksen lieventämiseksi, vaikkei vihanne voisikaan sellaista puolustusta hyväksyä."
"Olen sanonut sanottavani", virkkoi isäntäni, "enkä tullut tänne teitä tapaamaan ollakseni teille vihoissani. Pamela ei tiennyt, että hän teidät kohtaisi; ja koska olette molemmat saapuvilla, tahtoisin kysyä teiltä, herra Williams, voisitteko nyt, kun tunnette kunnialliset aikomukseni tätä kelpo tyttöä kohtaan, todella olla melkein, en sano aivan, yhtä mielissänne, vaimoni ystävyydestä kuin neiti Andrewsin suosiosta."
"Hyvä herra", sanoi hän, "tahdon vastata teille vilpittömästi. Luulen, että olisin voinut hänen kanssaan valita mitkä osakseni lankeavat elämänehdot tahansa, jos olisin ajatellut ainoastaan itseäni. Mutta minä en suinkaan saanut mitään sellaista rohkaisua, että olisin voinut hänen suostumistaan odottaa; ja minulla oli paljoa enemmän syytä uskoa, että ennakkosykähtely olisi liiaksi vallannut hänen sydämensä hänen voidakseen ajatella ketään muuta, jos hän vain olisi tohtinut teidän hyvyyttänne toivoa. Ja sallikaa minun vielä sanoa, hyvä herra, että vaikka lausun teille vilpittömästi ajatukseni sikäli kuin olisin ajatellut vain itseäni, niin olisin toki hänen parastansa ja hänen ansioitaan miettiessäni ollut kovin epäjalo, jos, mikäli asia olisi minun valinnastani riippunut, en olisi toivonut hänen nousevan tähän niin paljoa korkeampaan asemaan kuin se, mihin minä olisin voinut hänet kohottaa, ja niin hänen ansioittensakin mukaiseen."
"Pamela", sanoi isäntäni, "sinä olet kiitollisuudenvelassa herra Williamsille ja sinun tulisi lausua se kiitollisuutesi ilmi. Hän on määritellyt hyvin. Mutta mitä minuun tulee, joka hänen väliintulonsa vuoksi olisin voinut menettää sinut, niin olen iloinen, ett'ei asia jäänyt hänen valinnastaan riippuvaiseksi. – Herra Williams", lisäsi hän, "minä tarjoan teille Pamelan käden ystävyyden ja kunnioituksen osoitukseksi, koska tiedän, että se häntä miellyttää; ja minä tarjoan teille omani pantiksi siitä, etten tahdo olla vihamiehenne. Mutta sittekin täytyy minun sanoa, että mielestäni saan kiittää tästä teidän soveliaasta ajatustavastanne pikemmin omaa pettymystänne kuin mainitsemaanne jalomielisyyttä."
Herra Williams suuteli kättäni ja isäntäni sanoi: "Tulkaahan, herra pastori kotiini päivälliselle kanssani, niin näytän teille pikku kappelini. Ja sinulla, Pamela, on vapaus merkitä herra Williams ystäviesi luetteloon."
Kuinka jalomielistä, kuinka ylevää tämä oli! Herra Williamsilla oli riemun kyyneleet silmissään. Minä olin vaiti, mutta pastori sanoi: "Arvoisa herra, teidän jalomielisyytenne opettaa minulle, että katsoisin tekeväni anteeksiantamattomasti väärin kaikessa, mikä voisi teitä pahoittaa; ja vastainen elämäni saa osoittaa kunnioittavan kiitollisuuteni."
Kävelimme eteenpäin, kunnes tulimme vaunuille, joissa rakas isäni istui. "Pamela", virkkoi isäntäni, "ilmoita herra Williamsille, kuka tämä kunnon mies on". – "Ka, herra Williams", sanoin minä, "hän on rakas isäni!" ja isäntäni lisäsi: "Englannin rehellisimpiä miehiä. Kaikesta, mitä Pamelasta on tuleva, samoinkuin kaikesta, mitä hän on, hän on kiitollisuudenvelassa isälleen; sillä minä en luule, että hän olisi saattanut minut näin pitkälle tai tehnyt niin paljon vastarintaa ilman niitä hyviä opetuksia ja sitä hurskasta kasvatusta, jotka hän on isältään saanut."
Herra Williams sanoi tarttuen isääni kädestä: "Epäilemättä näette, kunnon herra Andrews, sanomattomalla riemulla hurskaan huolenpitonne hedelmät, ja pian saatte rakkaan tyttärenne kanssa korjata sen onnelliset tulokset." – "Olen ihan uupumaisillani", virkkoi rakas isäni, "hänen arvoisuutensa hyvyydestä. En voi muuta kuin kiittää Jumalaa ja siunata häntä."
Kun herra Williams ja minä olimme lähempänä vaunuja kuin isäntäni ja hän aikoi vetäytyä syrjään antaakseen tilaa, sanoi isäntäni ystävällisesti: "Olkaa hyvä, herra Williams, auttakaa Pamelaa ja astukaa itse ajopeleihin." Hän kumartui ja tarttui käteeni ja isäntäni pakoitti hänet nousemaan vaunuihin ja istumaan lähimmäksi minua hänen vastusteluistaan huolimatta. Sitten hän istahti itse häntä vastapäätä isän viereen, joka istui minua vastapäätä.
Ja hän lausui: "Herra Andrews, sanoin teille eilen, että se pappismies, jonka näitte, ei ollut herra Williams. Nyt ilmoitan teille, että tämä herrasmies on; ja vaikka olen sanonut hänelle, etten itse katso olevani kiitollisuudenvelassa hänen tarkoituksistaan, myönnän kuitenkin, että Pamela ja te olette. Ja vaikken tahdo luvata häntä rakastaa, soisin, että te häntä rakastaisitte."
"Hyvä herra", virkkoi pastori, "teillä on niin vaikuttava esiintymistapa, että kaikki lukemani tuskin tarjoaa esimerkkiä sellaisesta; ja se on sitä ylevämpää, koska luullakseni elämme onnellisen seremonian aattoa. Ja niin suuri kuin varallisuutenne onkin, saattaa mainittu toimitus teidät harvinaisen hyveellisyyden ja kauneuden velvoittamaksi tämän neidon tullessa omaksenne. Sillä silloin te omistatte aarteen, jota ruhtinaat voisivat teiltä kadehtia."
Jalomielinen isäntäni (Jumala siunatkoon häntä!) sanoi: "Herra Williams, on mahdotonta, että te ja minä pitkälti eläisimme riidassa, kun mielipiteemme niin hyvin käyvät yhteen tärkeimmissä asioissa."
Jouduin aivan hämilleni, ja nähdessään sen isäntäni tarttui käteeni ja sanoi: "Katso ylös, hyvä tyttöni, ja reipastaudu. Älä loukkaa herra Williamsia ja minua ajattelemalla, että vain kilpailemme kohteliaisuuksissa niinkuin ennen koulussa runojen rustaamisessa. Rohkenen vastata meidän molempain puolesta, ettei puheessamme ole tavuakaan sellaista, mitä emme todella ajattele."
"Oi, herra", huudahdin minä, "kuinka arvoton olen kaikkeen tähän hyvyyteen! Jokainen haihtuva hetki lisää minua painavien velvoitusten taakkaa."
"Älä sitä liiaksi ajattele", sanoi hän mitä ystävällisimmin. "Herra Williamsin kohteliaisuudet sinulle ovat omistani suuresti voitolla; sillä vaikka olen yhtä vilpitön, on minun paljon sanottava ja tehtävä korvatakseni ne kärsimykset, jotka olen sinulle tuottanut; ja lopuksikin täytyy minun istahtaa tyytymättömänä, koska kaikki, mitä voin hyväksesi tehdä, ei milloinkaan kallista vaakakuppia minun puolelleni." Hän näki, että rakas isäni oli aivan kykenemätön kestämään näitä sydämellisiä esimerkkejä hänen hyvyydestään, ja hän päästi minun käteni tarttuakseen hänen käteensä ja virkkoi huomatessaan hänen kyyneleensä: "En ihmettele, rakkaan Pamelani isä, että rehellinen sydämenne noin kuohahtaa silmiinne nähdessänne kaikkien hänen koettelemustensa loppuneen. En yritäkään väittää, että minulla ennemmin oli voimaa tai tahtoa näin menetellä; mutta sitte kun aloin ryhtyä päätökseeni näkemästänne muutoksesta, olen niittänyt siitä niin paljon iloa, että oma etuni pitää minut vakaana: sillä vielä jokunen päivä sitten en tiennyt, mitä onni oli."
Poloinen Williams sanoi ilokyyneleet silmissä: "Kuinka onnelliseen aikaan, hyvä herra, on jumalallinen armo teitä koskettanut, ennenkuin syöksyitte sellaisiin synteihin, joita syvinkään katumus tuskin olisi voinut sovittaa! Jumala on antanut teille voimia pysähtyä pahuuden tiellä, ja nyt teidän on vain riemuittava onnesta, joka on kaksinkertainen siksi, että voitte sen vastaanottaa tuntemattakaan sisällistä nuhdetta."
"Teette oikein muistuttaessanne minulle, että minun kaikesta tästä on kiitettävä Jumalan armoa", sanoi hän. "Minä siunaan Häntä siitä; ja minä kiitän tätä kunnon miestä oivallisista opetuksistaan tyttärellensä ja toivon, että hänen hyvien esimerkkiensä ja teidän ystävyytenne vaikutuksesta, herra Williams, ajan mittaan tulen edes puoliksi yhtä hyväksi kuin ohjaajattareni; ja sen", sanoi hän, "myöntänette minusta tekevän, ketään loukkaamatta, parhaan ketunpyydystäjän Englannissa". Herra Williams aikoi puhua, mutta hän jatkoi: "Te otatte päällenne niin totisen muodon, herra pastori, että luulen sen, mitä olen sanonut, teidän, hyvien, käytännöllisten ihmisten silmissä olevan kyseenalaista; mutta huomaan meidän tulleen aivan rohkeiksi, emmekä saa olla liian vakaviakaan."
Oi, rakas äiti, mikä onnellinen olento teidän Pamelanne onkaan! – Kunpa kiitollinen sydämeni ja minua odottavien siunausten oikea käyttäminen saisivat nämä ihanat toiveet pitkälti jatkumaan sen hyvän, rakkaan herrasmiehen vuoksi, joka täten tulee onnelliseksi välikappaleeksi kaitselmuksen kädessä siunaukseksi kaikille niille, joille hän hymyilee. Varmaankaan en koskaan voi olla kyllin kiitollinen kaikesta, mitä hän suvaitsee osoittaa mitättömyydelleni, kun hän on ennakolta täyttänyt toivomukseni ja pyytämättä etsinyt tilaisuutta sopiakseen kunnon miehen kanssa, joka minun tähteni on joutunut hänen epäsuosioonsa ja jonka nimeä hän vielä jokunen päivä sitten ei voinut sietää huulteni lausuvan! – Mutta katso, kuinka ihmeelliset ovat sallimuksen tiet! Juuri se, mitä enin pelkäsin, jos hän sen näkisi tai tietäisi, nimittäin kirjeitteni sisältö, on toivoakseni tyynnyttänyt kaikki hänen epäröimisensä ja tullut onneni välikappaleeksi.
Älkäämme me, lyhytnäköiset kuolevaiset, tästä puoleen ylimielisesti luottako omaan viisauteemme tai turhamaisuudessamme luulko, että ehdottomasti voimme askeleemme ohjata. Minulla on pätevä syy sanoa, että silloin, kun pettymykseni olivat suurimmat, olin entistä lähempänä onneani! sillä jos olisin päässyt pakenemaan, mikä niin usein oli tärkeimpänä silmämääränäni ja mihin kaikesta sydämestäni pyrin, olisin väistänyt siunauksia, jotka nyt ovat edessäni, ja olisin kenties päätähavin syöksynyt onnettomuuksiin, joita tahdoin välttää. Ja sittenkin oli välttämätöntä, että noihin toimenpiteisiini ryhdyin, ne kun aiheuttivat tämän ihmeellisen käänteen. Oi, tutkimaton on Jumalan viisaus! – Ja kuinka paljon tulisikaan minun ihailla ja kiittää jumalallista hyvyyttä ja nöyryyttää itseni, koska minusta toivoakseni on tehty halpa välikappale, ei ainoastaan luojan armon kirkastamiseksi tälle aatelismiehelle, vaan myöskin onnen ja siunauksen jakamiseksi muille! Sen Jumala armossaan suokoon!
Tähän ihanaan tapaan kulutimme aikamme toisella onnellisella retkellämme; ja ajattelin, että rouva Jewkes olisi vaipunut maahan, jos olisi nähnyt, kuinka herra Williams noudettiin mukaamme vaunuihin ja kuinka ystävällisesti häntä kohdeltiin. Me aterioitsimme yhdessä mitä hauskimmalla, huolettomimmalla ja avomielisimmällä tavalla; ja huomasin, että isäntäni jalomielisyydestä voin käyttäytyä aivan pakottomasti tätä kunnon pappismiestä kohtaan; sillä milloin hän luuli minun arastelevan, innostutti hän minut vapaaksi liikuttavin sanoin ja usein käski minun auttaa pöydässä isää ja herra Williamsia. Ja hän näkyi ihastuksella katselevan minun leikkaamistani, niinkuin hän mielellään katselee kaikkia tekojani.
Päivällisen jälkeen menimme katsomaan kappelia, joka on varsin siisti; ja kun se laitetaan lopulliseen asuunsa, kuten hän ensi kerralla tänne tullessaan aikoo sen laitattaa, tulee siitä oikein kaunis huone. Sinne ensi kertaa astuessani, rakas äiti, sykähti sydämeni pelon ja kunnian sekaisesta ilosta ajatellessani sitä juhlallista toimitusta, mikä siellä toivoakseni jonkun päivän kuluttua pidetään. Astuttuani pienen sievän alttaritaulun eteen, sillä välin kun toiset ihailivat Herran ehtoollista esittävää kuvaa, hiivin erääseen nurkkaan näkymättömiin ja vuodatin polvilleni langenneena sieluni Jumalan eteen rukouksissa ja kiitollisena siitä, että niin kauan oltuani poissa jumalanpalveluksesta, nyt ensi kertaa astuin hänen kunniakseen pyhitettyyn huoneeseen niin siunatuin toivein. Ja minä pyysin Jumalaa pitämään minut edeskinpäin nöyränä ja tekemään minut otolliseksi hänen armolahjojansa vastaanottamaan, sekä anoin, että hän onneni lähimpänä aiheuttajana suvaitsisi siunata hyvää isäntääni.
Kuulin isäntäni kysyvän: "Missä on Pamela?" Senvuoksi lähdin pikemmin kuin olisin tahtonut ja menin hänen luokseen.
Hän lausui: "Toivon, herra Williams, etten äskeisellä käytökselläni (sillä minun tulisi sitä hävetä) niin loukannut teitä, että kieltäytyisitte pitämästä jumalanpalvelusta ja antamasta meille täällä opetuksianne huomenna. Herra Peters oli kyllin ystävällinen siihen ensin tarjoutumaan; mutta minä tiesin, että se olisi ollut hänelle hankalaa; ja sitäpaitsi halusin esittää tämän pyynnön teille johdantona sovintoomme."
"Hyvä herra", sanoi hän, "perin mielelläni ja kiitollisena täytän pyyntönne; mutta jos odotatte esitelmää, en ole sellaiseen laisinkaan valmistautunut".
"En tahdo, että sen sovittaisitte mihinkään erityiseen tilaisuuteen; mutta jos teillä on varalla joku saarna tekstistä: Taivaassa on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse; enkä siinä tule kuvatuksi niin kurjaksi, että omani ja vallasnaisten tänne saapuvat palvelijat osoittaisivat minua sormellaan, niin olisin hyvin tyytyväinen. Se on ylimalkainen aihe", lisäsi hän, "ja senvuoksi siitä mainitsen; mutta jokainen, minkä valitsette, kelpaa, sillä te ette varmaankaan voi tehdä huonoa valintaa".
"Arvoisa herra", vastasi hän, "minulla on saarna siitä aiheesta; mutta pikemminkin arvelisin, että kiitossaarna, jonka kyhäsin erään minulle tapahtuneen suuren armon johdosta, olisi sopusoinnussa kiitollisten tunteitteni kanssa, jos minun sallitaan tehdä teidän suosionne herättämät omat tunteeni esitykseni aiheeksi. Se käsittelee tekstiä: Nyt sinä päästät palvelijasi rauhaan menemään, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi."
"Se teksti", virkoin, "olisi hyvin sopiva minulle". – "Ei niin, Pamela", sanoi isäntäni; "sillä minä en päästä sinua rauhaan menemään, vaan toivon jääväsi tänne ja olevasi tyytyväinen".
"Mutta, herra", sanoin, "minä olen saanut tuta Jumalan pelastuksen! Ja jos kellään on koskaan ollut syytä siunatun Neitseen kanssa sanoa: Minun sieluni ylistää Herraa; sillä hän on katsonut alhaisen palvelijansa puoleen ja korottanut hänet halvasta tilastaan, niin on minulla."
Sanoi siihen isäni: "Jos vain aika riittäisi, niin varmaankin saisi Ruuthin kirjasta sopivan aiheen rakkaalle lapselleni tapahtuneeseen kunniaan nähden."
"Kah, kunnon herra Andrews", virkkoi isäntäni, "sanotteko te niin? Minä tunnen sen kertomuksen; ja herra Williams vahvistaa todeksi sanani että tämä hyvä tyttöni tuottaa yhtä paljon kunniaa kuin mitä hän itse vastaanottaa."
"Hyvä herra", virkoin minä, "te olette sanomattoman ystävällinen; mutta itse en tuota suinkaan usko". – "Niin, Pamelani", sanoi hän, "se on toinen asia. Minun on parasta ajatella, että sinä tuotat; ja sinun puolestasi on ystävällistä ajatella, että et sitä tee. Silloin meillä aina on oivallinen sääntö, minkä mukaan sovitamme käytöksemme toisiamme kohtaan." Eikö tuo ollut jalomielisesti, viisaasti sanottu? Oi, kuinka siunattua on joutua järkevän ja jalosydämisen miehen kumppaniksi! Kuinka mieltäylentävää! Kuinka... Mutta mitä sanoisinkaan? En keksi sopivia lauseita.
Herra Williams sanoi pienestä kappelista tultuamme, että hän tarkastelisi saarnojansa ja valitsisi niiden joukosta jonkun huomispäiväksi. Isäntäni lausui: "Ennen lähtöänne on minulla teille jotakin sanottavaa: Kun mustasukkaisuuteni tämän tytön vuoksi sai minut käyttäytymään niin kostonhimoisesti teitä kohtaan, laadin minä velkakirjan rahoista, joista olin antanut teitä ahdistella. Olen tosiaan häpeissäni tästä asiasta, koska en suinkaan nuo rahat teille antaessani voinut tarkoittaa niiden takaisin vaatimista; mutta minä en tiennyt, kuinka pitkälle asiat ehkä olivat kehittyneet välillänne; ja niinpä halusin sillä teitä säikähdyttää. En siis pidä minään tavattomana lahjana, että sen velkakirjan teille peruutettuna palautan."
Näin sanoen hän otti sen taskustaan ja antoi pastorille. "Luullakseni", lisäsi hän, "suoritti asianajajani kaikki siitä johtuvat kulut ja korvauksen teidän näkemistänne vaivoista; sellainen oli minun määräykseni". – "Niin, ne suoritettiin, hyvä herra", sanoi hän; "ja minä lausun teille monet tuhannet kiitokset tästä hyvyydestänne ja siitä ystävällisestä tavasta, jolla sen osoitatte!"
"Jos te haluatte lähteä, herra Williams", sanoi hän, "annanko kyyditä teidät vaunuillani kotiin?" – "Ei, hyvä herra", vastasi hän, "kiitos vain. Voin kulkiessani käyttää aikani niin oivallisesti teidän hyviätöitänne ajatellessani, että mieluummin haluan niitä kotimatkalla kävellessäni mietiskellä."
Isäni oli hiukan levoton pukunsa vuoksi, kun hänen seuraavana päivänä oli esiinnyttävä kappelissa, jonne saapuisivat Darnfordin neidit ja palvelijat. Hän näet pelkäsi, mies-parka, häpäisevänsä isäntääni; ja tästä mainitessaan hän kertoi minulle isäntäni ystävällisestä kahdenkymmenen guinean lahjasta vaatteiden ostoon teille molemmille; ja se todellakin riemastutti sydäntäni. Mutta ah, enhän minä koskaan voine ansaita sadannettakaan osaa hänen hyvyydestään! Tuntuu melkein raskaalta olla sellaisten syvien velvoitusten painon alla toiselta puolen ja toiselta tietää oma arvottomuutensa. Oi, mikä jumalainen voima on hyväntekeväisyys! En minä rikkaita ja isoisia mistään muusta kadehdi!
Kun isäntäni juuri silloin saapui luoksemme, sanoin minä: "Oi herra, eikö runsaskätisyytenne tunne mitään rajoja? Isäni on kertonut minulle, mitä te hänelle annoitte." – "Mitättömän pikkusumman, Pamela", sanoi hän, "vain vähäisen käsirahan ystävyyteni todistukseksi. Älä siitä sen enempää mainitse. Mutta luulin kuulleeni sen kunnon miehen olleen huolissaan jostakin. Älä salaa minulta mitään, Pamela." – "Hän vain ei tiennyt, voisiko jäädä pois jumalanpalveluksesta", sanoin minä, "mutta hän pelkää puvullaan tuottavansa teille häpeätä".
"Hyi, herra Andrews", nuhteli hän; "luulin tietävänne, ettei ulkonainen asu mitään merkitse. Jospa minulla olisi yhtä hyvä puku sisällisesti kuin teillä! Mutta kuulehan, Pamela, isäsi ei ole paljoa laihempi kuin minä, eikä juuri lyhempikään. Tulkoon hän minun kanssani vaatekammioon, vaikkei se täällä ole yhtä hyvin varustettu kuin Bedfordshiressä. – Äläkä sinä", lisäsi hän leikillisesti, "yritä tulla meitä lähelle ennenkuin sinua kutsun; sillä sinä et vielä saa nähdä, kuinka miehet pukeutuvat ja riisuutuvat". – "Oi herra", sanoi isäni, "pyydän, että minulle suodaan anteeksi. Olen pahoillani, että asiasta teille mainittiin." – "Sitä en minä ole", vastasi isäntäni; "tulkaahan vain mukaani".
Hän vei hänet ylikertaan, näytti hänelle useita pukuja ja kehoitti häntä valitsemaan mieleisensä. Isä-parkani joutui aivan hämilleen. Isännästäni näet ei mikään noista puvuista ollut liian hyvä, ja isä taas ei nähnyt mitään, jota olisi pitänyt kyllin huonona. Ja vihdoin hyvä isäntäni (äkäten hienon vaaleanharmaasta verasta tehdyn puvun, joka hänestä näytti vaatimattomimmalta) tahtoi itse auttaa häntä koettamaan takkia ja liivejä yllensä; ja, vaikkei sitä tosiaan olisi uskonut, koska isäntäni oli pitempi ja mielestäni vähän tanakampikin, ne sopivat hänelle mainiosti, kuten jälkeenpäin näin. Ja kun ne olivat sileätä kuosia ja samanvärisellä kankaalla vuoratut – se oli näetten matkapuku, – ne miellyttivät isääni varsin paljon. Hän antoi hänelle koko puvun ja kutsuen rouva Jewkesin sanoi: "Tuuletuttakaa hyvin nuo vaatteet huomenaamuksi. Herra Andrews otti mukaansa vain tavallisen arkipuvun, kun ei arvellut jäävänsä meille sunnuntaiksi. Ja etsikäähän joku sukkaparini ja katsokaa, sopivatko hänelle jotkut kengistäni. Etsikää myöskin liinavaatteistani; sillä me olemme kokonaan muuttaneet sen kunnon miehen suunnitelmat pidättämällä hänet täällä sunnuntain yli."
Sitten hän suvaitsi antaa isälle hopeasoljet omista kengistään. Saat siis, äitikulta, odottaa näkeväsi rakkaan isäni aika keikarina. "Tekotukkaa", sanoi isäntäni, "hän ei tarvitse; sillä hänen omat kunnianarvoiset valkoiset hapsensa näyttävät somemmilta kuin kaikki Englannin peruukit. Mutta varmaankin on minulla jossakin hattuja riittämiin." "Pidän huolen kaikesta, hyvä herra", sanoi rouva Jewkes; ja luokseni tullessaan isä-parkani ei voinut pidättää kyyneleitänsä. "En tiedä", sanoi hän, "kuinka käyttäydyn näin suuria suosionosoituksia saadessani. Oi, lapseni, se kaikki johtuu Jumalan hyvyydestä ja sinun kunnollisuudestasi."
SUNNUNTAINA.
Tänä siunattuna päivänä koko perhe näkyi riemulla varustautuvan sabatin viettämiseen pienessä kappelissa. Lady Jones ja herra Williams saapuivat edellämainitun vaunuissa, ja molemmat Darnfordin neidit omissaan. Ja me söimme yhdessä aamiaista mitä hauskimmasti. Rakas isäni näytti aivan hienolta ja sirolta, ja nuo kolme vallasnaista olivat hänelle hyvin ystävällisiä ja kohteliaita. Aamiaispöydässä isäntäni sanoi herra Williamsille, että meidän lukkarin puutteessa kaiketikin täytyi jättää psalmit sikseen; mutta herra Williams vastasi: "Ei; mitään ei saa puuttua, minkä minä voin järjestää."
Isä virkkoi, että, jos se hänelle sallittaisiin, niin hän kykynsä mukaan toimittaisi sen viran; sellainen toimi kun oli häntä aina miellyttänyt. Kun tiesin, että hän nuoruudessaan oli opetellut virrenveisuuta ja alati harjoittanut sitä yksityisesti kotona sunnuntai-illoin (samoin kuin oli koettanut opettaa sitä pienessä koulussaankin, jonka vastoinkäymistensä alussa niin huonolla menestyksellä pani pystyyn, ennenkuin antautui raskaaseen ruumiilliseen työhön), niin en ollut huolissani hänen tarjoutumisestaan esiintymään tässä pienessä seurakunnassa. Se tuntui heitä hyvin miellyttävän; ja niin menimme kappeliin ja näytimme kylläkin somalta sievoiselta joukolta. Rouva Jewkes ja kaikki palvelijat, keittäjätärtä lukuunottamatta, olivat saapuvilla, enkä ole koskaan nähnyt juhlallisemmin toimitettua jumalanpalvelusta enkä hartaampaa ja otollisempaa kuulijakuntaa, isäntäni, lady Jonesin ja molempien neitien ollessa hyvänä esimerkkinä.
Kunnon isäni suoritti osansa saaden suurta tunnustusta ja esittäen vastaukset kuin hyvin harjaantunut pitäjän lukkari konsaan; ja kun hän mainitsi 23. psalmiin sovitetun virren. **
Kun Herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu; hän kaitsemasta minua ei väsy, ei hän muutu; ravitsee taivaan leivällä, ja elämän myös vedellä sieluni virvoittaapi.
Hän itse tiellä autuuden mua ohjaa äänellänsä ja tuorehimman laitumen tarjoo hyvyydestänsä; hän antaa mulle tarpeeni ja ravitseepi sieluni armolla avaralla.
Jos pimeässä laaksossa mä yksin vaeltaisin, ja tuhansittain vaaroja minua ahdistaisi, en pelkäisi mä kuitenkaan, kun vitsallaan ja sauvallaan mua Herra johdattaapi.
Hän sielulleni valmistaa runsaimman armopöydän ja hengellään mua vahvistaa, ett' ilon suuren löydän; mua hyvyydellään noudattaa ja armollansa taluttaa ijäisiin majoihinsa.jossa on ainoastaan muutama säkeistö, veisasimme me sen kokonaan. Hän luki rivit ja antoi nuotin niin velvollisuudentunteen valtaamin sydämin, että esitti tuon hymnin sekä selvästi että tyynesti ja hartaasti samalla kertaa. Siksipä lady Jones kuiskasikin minulle, että kunnon miehet sopivat kaikkiin seuroihin ja olemaan saapuvilla kaikissa kiitettävissä tilaisuuksissa; ja vanhempi neiti Darnford sanoi: "Jumala siunatkoon sitä rakasta kelpo miestä!" Voitte arvata, että sielussani riemuitsin.
Tiedän, rakas, äiti, että osaat useimmat lyhyet salmit ulkoa, joten minun ei tarvitse sitä tähän kopioida, varsinkin kun pääaarteenasi on raamattu, jota ei kukaan ahkerammin ja hartaammin käytä.
Herra Williams puhui oivallisesti anteliaisuudesta ja jalomielisyydestä sekä rikkauksien oikeasta käytöstä koituvista siunauksista Salomonin Sananlaskujen yhdennentoista luvun 24:n ja 25:n värsyn mukaan, jotka kuuluvat: "Muutama jakaa omastansa ja saa enemmän; toinen säästää, jossa ei pitäisi, ja tulee köyhemmäksi. Sielu, joka antaa runsaasti, tulee ravituksi; ja joka juottaa, sitä myös juotetaan." Ja hän käsitteli ainetta niin kauniisti, että isäntäni hienotuntoisuus, vaikka hän alussa pelkäsi joitakin mieskohtaisia kehumisia, ei ollenkaan loukkaantunut, kun herra Williams harkitsevasti pysyi ylimalkaisessa aineessa. Ja se oli sirolauseinen ja järkevä saarna, kuten isäntäni sanoi.
Isä oli suntion paikalla juuri saarnastuolin alla; ja lady Jones käski palvelijansa kuiskata hänelle, että saarnan päättyessä suvaitsisi antaa meille toisen psalmin. Kun edellinen hänen mielestään oli pitkänlainen, niin hän valitsi lyhyimmän koko kirjasta, joka, niinkuin tiedät, on 117. psalmi.
Halleluja! Näin ilolla kaikk' kansat maan nyt veisatkoon ain' Herrallen, ylistäen! Hän ainiaan ravitsee meitä sanallaan.
Sulasta vaan Hän armostaan pois syntimme ja kuolomme on ottanut, meit' auttanut kautt' Kristuksen, Poikansa pyhän, Jesuksen.
Hän voittanut, kukistanut on saatanan. Hän puhtahan soi sanansa ja saarnansa; totuuden toi, ett' olla luonamme se voi.
Siis ilolla ja riemulla ylistäkäät ja kiittäkäät kaikk' Herraa nyt, te kristityt! Kuin soinut on, tää kiitos aina soikohon.Isäntäni ja vallasnaiset kiittivät herra Williamsia hänen oivallisesta saarnastaan ja niin tein minäkin kaikesta sydämestäni. Hän suvaitsi tarttua rakasta isääni kädestä, kuten teki myöskin herra Williams, ja kiitti häntä. Vallasnaisetkin kiittivät isää, ja palkolliset katselivat häntä kunnioituksella ja mielihyvällä.
Kaikesta estelystäni huolimatta pakoitettiin minut päivällisellä istumaan pöydän yläpäähän, ja isäntäni istui sen alapäähän herra Williamsin ja isän väliin. Hän sanoi: "Pamela, sinä olet niin taitava, että luullakseni voit itse tarjoilla naisille; ja minä autan näitä kahta hyvää ystävääni."
Olin pukeutunut kukikkaaseen satiinileninkiin, joka oli kuulunut emännälleni ja näytti aivan uudelta ja hyvältä. Sen oli isäntäni minulle ensiksi antanut. Naiset, jotka tähän asti olivat nähneet minut vain kotikutoisissa, lausuivat paljon hienoja, ylisteleviä kohteliaisuuksia. Aivan kiusalliseksi kävi oloni, kun isäntäni sitten aterian jälkeen väkisinkin lausui päiväkirjastani runon, jonka olin vankeuteni pitkinä hetkinä 137. psalmin mukaan sepittänyt koettelemuksistani. Tuskin rohkenin kohottaa päätäni kuullessani ylistykset, joita ystävälliset naiset minulle kasasivat. Tästä päätin heidän olevan hyvin puolueellisia minun hyväkseni, kaikki johtuen siitä, että isäntäni on minulle niin ystävällinen ja mielellään kuulee minua kiitettävän. Sillä en minä näissä värsyissä mitään sellaista ylevyyttä näe, kuin he minulle tahtoivat uskotella, paitsi mitä on psalminkirjoittajalta lainattua.
Kuten aikaisemmin, olimme kaikki saapuvilla kirkkorukouksissa iltapäivällä, tällä kertaa keittäjätärkin; ja isäni lopetti seuraavilla säkeistöillä 145. psalmista, joissa sopivasti ylistetään Jumalan nimeä kaikkien hänen armolahjojensa tähden; mutta hän ei täydellisesti noudattanut niiden järjestystä, mikä hänestä oli sitä vähemmän tarpeellista, kun hän ensin luki meille säkeistöt kokonaisuudessaan:
Vanhurskas, vakaa, Jumala,
Sä kaikiss' olet töissäs,
et salli viekkaan juonia,
vaan pyhä olet teissäs,
siis kielen' kilvan kiittäköön,
kanss' luotujes ylistäköön
nimeäs suurta aina.
Rakastavias rakastat,
lähestyt pelkääviäs,
ja vaikka joskus kuritat,
et hyljää ystäviäs;
Sä hurskaan huudon huomaitset,
ain' apuasi taritset,
hävität häijyt kaikki.
Runsaasti ratki ravitset
elävät einehellä
ja tarpeet kaikki taritset
suurella hyvyydellä;
sä avaat kätes armiaan
ja täytät luodut ainiaan
lahjoillas laupiailla.
Sun armostas mä puhelen,
suuresta voimastasi,
Sun kunniastas kertoilen
ja viisaudestasi,
viel' lastemme suun hyvyyttäs,
lastemme lasten, lempeyttäs
ain' julistaman pitää.Kävelimme puistossa, kunnes tee oli valmista; ja takaveräjän ohi mennessään isäntäni sanoi minulle: "Kaikista puutarhan kukkasista on päivännouto ihanin!" – "Oi herra", pyysin minä, "unohtakaamme tuo nyt!"
Herra Williams oli kuullut hänen sanansa ja näkyi joutuneen hiukan hämilleen, minkä johdosta isäntäni virkkoi: "En aikonut saattaa teitä totiseksi, herra Williams; mutta näemme kuinka ihmeellisesti asiat ovat kehittyneet. Täällä on silmieni edessä muitakin tapahtumapaikkoja, joissa Pamelan vaarat antavat minulle enemmän huolestumisen syytä kuin mikään teidän toimenpiteenne olisi koskaan voinut teille antaa." – "Hyvä herra", sanoi hän, "te olette hyvin jalomielinen".
Isäntäni ja herra Williams kävelivät senjälkeen yhdessä neljännestunnin ajan jutellen ylimalkaisista asioista ja muutamista koulukysymyksistä, ja yhtyivät sitten meihin hyvin tyytyväisinä keskusteluunsa.
Lady Jones sanoi, asettuen toiselle puolelleni isäntäni ollessa toisella: "Mutta kuulkaahan, hyvä herra, milloin se onnellinen päivä saapuu? Me soisimme, että se olisi ohi, saadaksemme teidät jälkeenpäin mahdollisimman pitkäksi aikaa jäämään keskuuteemme."
Isäntäni vastasi: "Minä haluaisin, että vihkiminen tapahtuisi huomenna tai viimeistään ylihuomenna, jos Pamela tahtoo: sillä minä olen lähettänyt hakemaan lupakirjaa ja lähetti saapuu tänne toivoakseni tänä iltana tai aamulla varhain. Mutta", lisäsi hän, "Pamela, älähän siirrä sitä torstaita kauemmaksi". Aatelisrouva suvaitsi lausua: "Ette suinkaan te, neitiseni, viivytä asiaa pitemmälle kuin on välttämätöntä!"
"No", sanoi isäntäni, "nyt kun olette minun puolellani, jätän teidät hänen kanssaan päättämään asiasta ja toivon, ettei hän salli pienten ujostelujen ja arkailujen kovin vaikuttaa itseensä"; ja sitten hän liittyi molempain neitien pariin. Lady Jones sanoi minulle, että hänen käsityksensä mukaan oli moitittavaa, jos viivytin asiaa hetkeäkään, koska tiesi lady Daversin olevan kovin levottoman tämän hänen pelkäämänsä ratkaisun suhteen; ja olisi perin ikävää, jos tällä välin jotakin tapahtuisi! – "Hyvä rouva", sanoin minä, "kun hän ensiksi suvaitsi siitä mainita, sanoi hän, että vihkiäisten pitäisi tapahtua neljäntoista päivän kuluessa, ja kysyi minulta jälkeenpäin, tahtoisinko että se toimitettaisiin tuon ajan edellisellä vai jälkimäisellä puoliskolla. Minä vastasin (sillä kuinkapa saatoin toisin menetellä?): 'jälkimäisellä'. Hän toivoi, ettei sitä jätettäisi jälkimäisen viikon viimeiseen päivään, ja koska hän silloin epäilemättä suvaitsi peittelemättä lausua ajatuksensa, en tahtoisi millään ehdolla näyttää liian hätäiseltä."
"Niin", virkkoi rouva, "mutta kun hän nyt niin arvokkaasti pyytää lyhennystä, niin olisi mielestäni paikallaan, että siihen suostuisitte". Hän näki minun epäröivän ja punehtuvan ja lausui: "No, itsehän paraiten tiedätte; minä sanon vain, kuinka minä menettelisin." Lupasin miettiä asiaa ja sanoin, että, jos huomaisin hänen olevan kovin tosissaan, niin luullakseni katsoisin velvollisuudekseni noudattaa hänen mieltänsä.
Neidit Darnford pyytelivät päästä häihin ja toivoivat tanssittavan; he sanoivat: "Hyvä neiti Andrews, kannattakaahan meidän pyyntöjämme, niin olemme teille kovin kiitolliset." – "En voi luvata sitä", vastasin minä, "vaikka se olisi minun vallassanikin". – "Miksi ette?" kysyivät he. – "Siksi", vastasin minä, "että minusta vain niin tuntuu! Sitenhän voi mielestäni kernaasti viettää häittensä vuosijuhlaa; mutta itse hääpäivä... Niin, hyvät neidit, minusta se on liian juhlallinen tilaisuus, jotta meidän sukupuoleemme kuuluvat asianomaiset silloin kovin paljoa ilakoitsisivat. Se on vakava ja peloittavan juhlallinen asia; ja olen varma, että jos olisi kysymyksessä omat häänne, niin ajattelisitte minun tapaani." – "Kas silloin", sanoi vanhempi neideistä, "on hilpeä ja rattoisa mieliala sitä enemmän tarpeen".
"Sanoinhan teille", virkkoi isäntäni, "minkä, vastauksen Pamelalta saisitte". Nuorempi neiti sanoi, ettei eläessään ollut tavannut henkilöitä, jotka sellaisessa tilaisuudessa olivat niin vakavia. "Kas, hyvä herra", lausui hän, "toivoakseni te veisaatte virsiä kaiken päivää, ja neiti paastoaa ja rukoilee! Pukeutua hääpäivänä säkkiin ja tuhkaan – en ole mokomaa koskaan kuullut!" Hän puhui kai hiukan sisukkaasti, enkä minä vastannut mitään. Arvelen piankin saavani kyllin työtä, jos vastaan jokaiselle, ken minua kadehtii.
Menimme teelle, ja ainoa, mihin naiset saivat isäntäni myöntymään, oli tanssi-ilta ennen hänen lähtöään paikkakunnalta; mutta neiti Darnford sanoi, että siinä tapauksessa olivat hypyt järjestettävät heidän taloonsa; sillä, ellei hän saanut tulla häihin, hän totisesti loukkaantuisi eikä enää saapuisi tänne ennenkuin me olimme heillä vierailleet.
Heidän lähdettyänsä isäntäni yritti taivuttaa isää viipymään, kunnes vihkiminen oli toimitettu; mutta hän pyysi saada suoriutua matkalleen heti aamun valjetessa; sillä hän sanoi, että äiti kävisi kaksin verroin levottomaksi hänen viipymisestään ja että hän paloi hartaasta halusta ilmoittaa ja seikkaperäisesti kuvailla hänelle, mikä suuri onni oli tullut hänen tyttärensä osaksi. Kun isäntäni kuuli hänen olevan niin halukkaan lähtemään, kutsui hän Thomasin ja käski hänen aamulla varhain valjastaa erään raudikkohevosen isälleni, varata matkalaukun hänen kapineitaan varten ja saattaa häntä päivän matkan. "Jos", sanoi hän, "herra Andrews haluaa, saattakaa hänet turvallisesti hänen kotiinsa asti; – ja", lisäsi hän, "koska tuo hevonen, herra Andrews, on, teille tarpeellinen matkataksenne edestakaisin käydessänne meitä tervehtimässä Bedfordshireen muutettuamme, niin lahjoitan sen siloineen teille". Nähdessään, että isäni aikoi puhua, sanoi hän vielä: "En tahdo kuulla mitään vastaväitteitä". Oi, kuinka ystävällistä tuo oli!
Hän puhui myöskin paljon ystävällistä illallispöydässä ja antoi isälle kaikki kirjeeni, mutta pyysi, että hän palauttaisi ne hänelle, sitte kun hän itse ja äiti olivat ne lukeneet. Ja senjälkeen hän sanoi: "Isä ja tytär, jotka niin hellästi rakastavat toisiansa, kaiketi mielellään tahtovat olla kahdenkesken. Tervehtikää siis kunnon vaimoanne ja sanokaa hänelle, että ennen pitkää toivon näkeväni teidät vieraisilla tyttärenne luona toisessa kartanossani. Niinpä toivotan teille hyvää yötä ja onnellista matkaa siltä varalta, että lähdette ennenkuin teidät näen." Sitten hän puristi hänen kättänsä ja jätti rakkaan isäni melkein puhekyvyttömäksi suosioittensa ja hyvyytensä tunnosta.
Voit uskoa, rakas äiti, kuinka ikävältä minusta tuntui erota isästä, jolle myöskin kävi ero minusta vaikeaksi; mutta kun hän niin kiihkeästi toivoi pääsevänsä luoksesi kertomaan siunauksista, joista hänen sydämensä oli ylivuotavainen, en hennonnut häntä pidättää.
Rouva Jewkes toi kaksi pulloa kirsikkaviinaa, kaksi pulloa kanelivettä ja hiukan leivoksia. Ne pantiin matkalaukkuun isälleni äsken lahjoitettujen vaatteiden mukaan; sillä hän sanoi, ettei hän millään muotoa tahtonut näyttäytyä niissä kotipuolessaan ennenkuin naimisiin joutumiseni oli yleisesti tiedossa. Eikä hän siihen asti tahtonut kuluttaa mitään niistä kahdestakymmenestä guineastakaan, välttääkseen pistopuheita, ja tahtoi kysyä minulta neuvoa, mitä sanoisi.
"No", vastasin minä, "kuten haluatte, rakas isä; ja toivon nyt, että pian saamme ilon kuulla toisistamme tarvitsematta turvautua mihinkään juoniin".
Hän sanoi aikovansa mennä levolle hyvissä ajoin, jotta voisi olla ylhäällä heti päivän sarastaessa; ja sitten hän jätti minut hyvästi ja sanoi, ettei minun suinkaan pitänyt nousta aamulla ylös hänen lähtöänsä näkemään, se kun vain tekisi eromme sitä vaikeammaksi ja saisi meidät molemmat koko päiväksi surulliselle mielelle.
Herra Thomas toi hänelle parin saappaita, sanoi tulevansa herättämään hänet päivänkoitteessa ja lupasi yöllä järjestää kaiken. Sitten otin vastaan isäni siunauksen ja hänen rukouksensa sekä ystävälliset vakuutukset, että hän hankkisi minulle samat etuudet sinultakin, armas äiti; ja minä menin ylös kammiooni raskain sydämin, mutta kuitenkin puoliksi mielissäni, jos niin saan sanoa. Sillä vaikka hänen täytyikin lähteä, oli hän matkalla maailman parhaan aviovaimon luo ja mukanaan parhaat uutiset. Mutta minä pyysin, ettei hän uurastaisi niin kovin kuin tähän asti oli tehnyt; sillä olin varma, ettei isäntäni olisi antanut hänelle kahtakymmentä guineaa pukuihin, jollei olisi päättänyt tehdä hänen hyväkseen jotain muutakin; ja hänellä oli mielestäni sitä vähemmän syytä huolestua hyvän isäntäni suosionosoituksista, koska tämän oli laajoilla tiluksillaan käytettävä niin suurta henkilökuntaa, että saattoi ketään muuta loukkaamatta tarvita hänen palveluksiansa vastaavassa suhteessa.
Hän lupasi auliisti; ja minä pyydän sinua, rakas äiti pitämään huolta, että hän pyyntöäni noudattaa. Toivon, ettei isäntäni näe tätä, sillä minä en aio lähettää kirjettäni sinulle ennenkuin voin ilmoittaa parhaimmat uutiset, varsinkaan, kun rakas isä voi suusanallisesti omien huomioittensa nojalla kertoa suurimman osan siitä, mitä olen kirjoitellut yli sen, mitä hänen sinulle tuomissaan papereissa haastelen. Siis hyvää yötä, rakas äiti; ja suokoon Jumala isälleni turvallisen matkan ja suokoon, että te onnellisesti tapaatte toisenne.
MAANANTAINA.
Kun herra Colbrand oli palannut, tuli isäntäni ylös kammiooni ja toi minulle lupakirjan. Oi, kuinka sydämeni värähti sen nähdessäni! "Sanohan nyt, Pamela", virkkoi hän, "voitko minun mielikseni nimittää päivämme. Vain sinun sanasi vielä puuttuu".
Minä rohkaistuin suutelemaan hänen rakasta kättänsä, ja vaikken voinut katsahtaa ylös, lausuin: "En tiedä, mitä kaikkeen teidän hyvyyteenne vastaisin. En tahtoisi millään muotoa, että luulisitte minun kykenevän välinpitämättömästi vastaanottamaan kunnian, josta en kaikkien velvollisuuksien tunnollisella täyttämisellä pitkänkään elämän aikana, jos sellainen minulle suotaisiin, kykenisi kyllin riittävästi osoittamaan kiitollisuuttani. Kaikessa missä saan ja voin, pitäisi minun ehdottomasti alistua teidän tahtoonne."
"Mutta mitä?" tiedusti hän lempeän kärsimättömästi. – "Kah, herra", sanoin minä, "kun te viime torstaista lukien mainitsitte neljätoista päivää, oli minulla syytä otaksua, että se oli teidän valintanne; ja sydämeni kuuluu niin kokonaan teille, etten muuta pelkää kuin osoittautua kiirehtivämmäksi kuin toivotte".
"Mahdotonta, rakas tyttöni!" huudahti hän siepaten minut syliinsä, "mahdotonta! Jos siinä kaikki, niin ryhdytään puuhaan tällä hetkellä, ja tämä onnellinen päivä tekee sinut omakseni! – Lähetän heti noutamaan papin", sanoi tuo rakas herrasmies ja aikoi mennä.
Minä virkoin: "Ei, älkäähän toki, hyvä herra, kuulkaahan minua! Tänään ei se tosiaankaan voi tapahtua!" – "Ei voi!" huudahti hän. "Ei tosiaan, hyvä herra!" toistin minä ja olin vähällä vaipua maahan nähdessäni hänen ylevän kiihkeytensä! "Miksi sitten imartelet rakastavaista sydäntäni toiveilla, että se voisi?" kysyi hän.
"Hyvä herra", sanoin minä, "tahdon kertoa teille, mitä olin ajatellut, jos suotte minulle tarkkaavaisuutenne".
"Tee niin", kehoitti hän.
"Minä toivon hartaasti, että milloin tahansa se päivä on, se olisi torstaipäivä. Torstaina vihittiin rakkaat vanhempani, ja vaikka köyhiä, ovat he hyvin onnellinen pariskunta. Torstaina syntyi teidän poloinen Pamelanne; torstaina otti hyvä rakas emäntäni minut vanhempaini luota hoivaansa; torstaina te, hyvä herra, tuotitte minut tähän taloon, mitä seikkaa nyt Jumalan hyvyyden ja teidän suosionne vuoksi, niin ihmeellisesti saan kiittää kaikista nykyisistä onnellisista toiveistani; ja torstai oli se päivä, jona te mainitsitte, että neljäntoista vuorokauden sisällä siitä päivästä lukien te varmentaisitte onneni. Jos siis nyt, rakas herra, ystävällisesti myönnytte hupsuun taikauskooni, niin teette minulle suuresti mieliksi. Siksipä minä teidän pyytäessänne, etten lykkäisi asiaa viimeiseen noista neljästätoista päivästä, olin suruissani, että ensi viikon torstai oli tuo viimeinen päivä."
"Tuo on hiukan taikauskoista, Pamela, se täytyy minun sanoa; ja mielestäni tulisi sinun nyt alkaa katsella jotakin muuta viikonpäivää onnenpäivänä. Niinpä voinet sanoa: 'maanantaina isäni ja äitini päättivät, että menisivät seuraavana torstaina vihille; maanantaina niin ja niin monta vuotta sitten äitini valmisteli kaiken torstaina tapahtuvaa synnyttämistään varten'. Maanantaina seitsemän viikkoa sitten oli sinulla vain kaksi päivää jäljellä siihen, kun sinut torstaina vietiin pois. Ja itse muistan hyvin", sanoi hän, "että maanantaina minä kirjoitin kirjeen, joka sai sinut niin ystävällisesti palaamaan luokseni; ja vielä samana päivänä sinä palasitkin tänne kartanooni, minkä seikan toivon, tyttöseni, olevan yhtä hyväenteisen ajankohdan kuin mikä äsken nimittämistäsi tahansa! Ja nyt sinä vihdoin kaiken kruunuksi sanot: 'maanantaina minut vihittiin'. Niin, niin, rakkaani", lisäsi hän, "torstai on jo kauan vallinnut tunteittesi juhlapäivänä; asettakaamme nyt maanantai sen tilalle tai edes samaan arvoon sen kanssa, koska kerran näet, että sillä on varsin hyvät oikeutukset. Ja kun meillä nyt on koko viikko edessämme, niin toivoakseni vaatii säädyllisyys, että teemme tiistaista, keskiviikosta, perjantaista, lauvantaista ja sunnuntaista yhtä onnelliset päivät kuin maanantai ja torstai ovat; ja niin me päivien vieriessä kierrämme Jumalan siunauksen avulla ihanaa kehää, kunnes emme enää tiedäkään, mikä päivä on toisia parempi."
Oi kuinka herttaisesti hän tuon sanoi! Ja kuinka suloisen ystävällisesti!
"Teette minun hupsuudestani perin miellyttävää pilaa", vastasin minä; "mutta älkää takertuko vähäiseen pikku seikkaan, kun olette niin jalomielisen myöntyväinen suuremmissa. Minä pidän tosiaan enimmin torstaista, jos saan valita."
"No", sanoi hän, "jos voit esittää jonkun pätevän syyn, niin silloin noudatan mieltäsi. Muutoin lähetän tuomaan papin hetikohta."
Ja niin hän todellakin aikoi mennä! Hyväinen aika, kuinka minä vapisin! "Malttakaa, malttakaa, hyvä herra", pyysin minä: "meillä on ensin paljon puhuttavaa; minun täytyy vaivata teitä paljollakin hupsulla lörpötyksellä!"
"No, sano sitte nyt heti", vastasi hän, "se, mikä on kaikkein tärkeintä; sillä kaikesta, mitä meillä on puhuttavaa, voimme jutella papin tuloa odotellessamme".
"Mutta", estelin minä, "se ei tosiaan voi tänään tapahtua!" – "No, huomennako sitten?" kysyi hän. – "Ka, hyvä herra, ellette myönnä minulle torstaita, niin koska olette antanut niin monta hauskaa etuutta maanantaille, määräisimmekö siis ensi maanantain?"
"Mitä, viikkoko vielä!" huudahti hän. "Niin, jos suvaitsette", vastasin minä, "sillä silloinhan se tapahtuisi jälkimäisen päiväseitsemisen aikana, kuten jo määräsittekin". "Mutta, tyttö", sanoi hän, "ensi maanantaihin on seitsemän kuukautta! Jollemme valitse huomispäivää, niin määrätkäämme keskiviikko. Minä en voi suostua enää kauemmin odottamaan."
"Sitten, hyvä herra", vastasin minä, "suvaitkaa siirtää se sentään vielä yhtä päivää kauemmaksi, niin saan oman rakkaan torstaini".
"Jos suostun siirtämään sen siksi, voinko toivoa, Pamelani", sanoi hän, "että ensi torstaista varmasti tulee se onnellinen päivä?"
"Kyllä voitte", vastasin minä; ja epäilemättä näytin hyvin hupsulta. Mutta, rakas isä ja äiti, miksi olisin kieltäytynyt, kun hän on sellainen uljas herrasmies, ja kun häntä niin hellästi rakastan ja kun tämä on minulle niin kunniakasta? Jotakin juhlallisen värisyttävää on kuitenkin painamassa mieltäni tässä vakavassa tilaisuudessa ja astuessani ratkaisevan, peruuttamattoman askeleen uuteen olotilaan, vaikka kaikki enteet ovatkin niin lupaavia ja toivomuksiani hiveleviä. Enkä voi olla ihmettelemättä sitä ajattelematonta yltiöpäisyyttä, millä useimmat nuoret ihmiset syöksyvät tähän tärkeään elämänmuutokseen.
Näin olen siis, rakkaat vanhempani, joutunut määräämään niin läheisen päivän kuin ensi torstain; ja nyt on maanantai. Voi, voi, hengitykseni melkein salpautuu sitä ajatellessani! Tämä oli melkein leikkaus; melkein kokonainen viikko kymmenen päivän ajasta. Toivoakseni en ole liian hoppuinen! Mutta jos siinä teen rakkaalle isännälleni mieliksi, on menettelyni oikeutettua; sillä hän ansaitsee kaiken, mitä minun vallassani on hänelle antaa.
Tämän jälkeen hän ratsasti ulos Abrahamin seuraamana ja palasi vasta myöhään illan suussa. Kuinka tunteet hiipivät asteittain valtaamaan ihmisen mielen. Minusta oli tämä lyhytkin poissaolo ikävä, sitäkin enemmän, kun odotimme häntä päivälliselle. Toivon, etten käy ylenpalttisen helläksi ja siten saata häntä välinpitämättömäksi: mutta olettehan te, armas isä ja äiti, aina hellästi rakastaneet toisianne, silti koskaan käymättä välinpitämättömiksi, tapahtuipa maailmassa mitä hyvänsä.
Palattuansa sanoi hän, että hänellä oli ollut hauska retki ja että oli ratsastanut kauemmaksi kuin oli aikonut. Illallisella hän kertoi minulle, että hän hartaasti halusi ottaa herra Williamsin meidät vihkimään; se kun osoittaisi täydellistä sovintoa hänen puoleltaan, sanoi hän.
"Mutta", virkkoi hän mitä ystävällisimmin, "sen johdosta, mitä välillänne on ollut, pelkään, että se tuntuisi miespoloisesta vaikealta ja että hän pitäisi sitä jonkinlaisena loukkauksena, mitä minä en suinkaan voisi tarkoittaa. Mitä sanoo tyttöni? Luuletko, että hän pitäsi?"
"Toivoakseni ei, hyvä herra", vastasin minä. "Siitä, mitä hän ajatellee, en voi mennä takuuseen; mutta siitä voin vastata, ettei hänellä ole mitään syytä sellaisiin ajatuksiin. Sillä te olette tosiaan", selitin, "ollut jo niin jalomielinen, ettei hän luullakseni voisi erehtyä hyvyydestänne".
Sitten hän puhui närkästyneenä lady Daversin käytöksestä, ja minä kysyin, oliko mitään uutta tapahtunut. "Kyllä", sanoi hän, "olen saanut kirjeen hänen röyhkeältä puolisoltaan, tunnustetusti sisareni kiihoituksesta kyhätyn, jossa tuo herrasmies miltei meni hävyttömään uhmailuun asti sen tapauksen varalta, että olin aikeissa sinut naida. Jouduin niin kiihdyksiini", lisäsi hän, "että kirjeen luettuani revin sen tuhansiksi palasiksi, hajoittelin ne ilmaan ja käskin tuojan kertoa isännälleen, mitä olin hänen kirjeelleen tehnyt, enkä sallinut hänen minulle puhua, kuten hän mielellään olisi tehnyt. – Mies höpisi luullakseni jotakin sentapaista, että hänen rouvansa oli aikeissa tulla tänne. Mutta hän ei saa astua jalallaan minun ovieni sisäpuolelle; ja luulenkin, että tämä kohtelu hänet siitä estää."
Tuo huolestutti minua suuresti, ja hän sanoi: "Vaikka minulla olisi sata sisarta, Pamela, niin heidän vastustuksensa ei tehoisi minuun. En aikonut saattaa tätä sinun tiedoksesi; mutta sinun on odotettava hiukan vaikeuksia ylpeän sisareni taholta, joka on paljon kärsinyt veljensä ylpeydestä; ja huomaan, että olemme liian läheistä sukua sielullisesti yhtä hyvin kuin vereltämmekin. Mutta tämä asia ei kuulu hänelle; ja jos hän olisi tahtonut siihen puuttua, hänen olisi pitänyt tehdä se säädyllisemmin. Vähän syytä oli hänellä kerskua syntyperästään, kun ei tiedä, mitä hyvät tavat vaativat."
Minä sanoin: "Olen kovin pahoillani, hyvä herra, että olen onnettomuudekseni aiheuttanut väärinkäsitystä niin hyvän veljen ja niin arvokkaan sisaren välillä." – "Älä sano noin, Pamela, sillä tämä on välttämätön seuraus meille viittovasta onnesta. Kanna se vain itse kärsivällisesti, koska hän on sisareni, jätä minun asiakseni saattaa hänet älyämään oman yltiöpäisyytensä."
"Jos, rakas ystävä", sanoin minä, "mitä alentuvin käytös ja nöyrin esiintyminen sekä velvollisuudentuntoinen arvonanto kaikissa asioissa kunnon lady Daversia kohtaan voi jotakin vaikuttaa hänen armoonsa, niin olkaa varma siitä, että teen kaiken voitavani häntä lepyttääkseni". – "Ei, Pamela", vastasi hän, "älä kuvittele, että minä sinun vaimokseni tultuasi sallin sinun alistua mihinkään, joka on sille asemallesi arvotonta. Minä tunnen aviomiehen velvollisuuden ja suojelen sinun hienoa herkkyyttäsi viimeiseen asti aivan kuin olisit prinsessa syntyperältäsi".
"Te olette sanomattoman hyvä", vastasin, "mutta minä en suinkaan hienostaudu osoittaakseni halpamaista mieltä. Tämä on koettelemus, jota minun tulee odottaakin; ja hyvin voinenkin sen kestää, kun minulla on sitä vastaan asetettavina niin paljon onnea ja etuisuuksia, jotka kaikki ovat kotoisin samasta lähteestä."
"Niin", virkkoi hän, "kaikki käyköön tähän tapaan: Puhukaamme vihkimisestämme ikäänkuin se tapahtuisi ensi viikolla. Huomaan, että minua vakoillaan kaikkialla, mihin vain menen, ja että vakoillaan kaikkia tekojani; mutta nykyinen pyrintöni on niin kiitettävä, etten välitä noista urkkijoista enkä heidän palkkaajistansakaan. Olen jo antanut määräyksen, etteivät palkolliseni saa olla kanssakäymisessä kenenkään kanssa seuraavien kymmenen tai kahdentoista päivän kuluessa. Ja rouva Jewkes kertoo jokaisen mainitsevan nousevan viikon torstaita hääpäivänämme. Niinpä toimitan herra Petersin, joka haluaa nähdä pikku kappelini, avustamaan herra Williamsia sillä verukkeella, että hän saapuu suurukselle luokseni ensi torstaiaamuna, koska sinä et aikaisemmin suostu. Eikä ketään muita tarvita. Pyydän sitten herra Petersiä pitämään sen salassa muutaman päivän omaltakin perheeltään. Onko tytölläni mitään tätä vastaan?"
"Oi, herra", huudahdin minä, "te olette kaikin tavoin niin ystävällinen, ettei minulla voi olla mitään sitä vastaan! Mutta toivoakseni eivät lady Daversin ja teidän valinne kiristy aivan sovittamattomiksi; ja kun hänen armonsa tulee teitä tervehtimään ja viipyy luonanne pari, kolme viikkoa, kuten hänellä on ollut tapana, niin pidän tarkoin varani, etten hänelle näyttäytymällä häntä suututa."
"No", sanoi hän, "puhumme siitä myöhemmin. Sinun tulee sitten menetellä, niinkuin sopivaksi katson; ja niin voin päättää, mitä sekä sinun että minun itseni on tehtävä. Mutta asian tekee vielä pahemmaksi se, että hän ryhtyi ärsyttämään sitä arvonimellä varustettua apinaa, puolisoansa, pannen hänet minulle kirjoittamaan, senjälkeen kun itse oli niin huonosti onnistunut. Toivon, että olisin säilyttänyt hänen kirjeensä, näyttääkseni sinulle, kuinka mies, joka tavallisesti toimii kuin hupsu, voi yltyä kirjoittamaan kuin loordi. Mutta arvelenkin, että kirje on sisareni kyhäämä ja että hän, mies-parka, on vain ollut halpana jäljentäjänä!"
TIISTAINA.
Thomas on palannut luotanne, rakas isä, tuoden sen hyvän uutisen, että olette terveenä ja pääsitte onnellisesti rakkaan äidin luo. Isäntäni on juuri antanut minun soittaa spinettiä ja laulaa sen säestyksellä sekä ylistänyt minua kummastakin. Mutta niinhän hän aina tekee. Hänen hyvyytensä saattaa hänet minun suhteeni niin puolueelliseksi.
KELLO YHDEN AIKAAN.
Olemme juuri palanneet ajelulta; ja minä olen suurella mielihyvällä kuunnellut hänen jutteluansa englantilaisista kirjailijoista, eritoten runoilijoista. Hän huvitti minua myöskin kuvailemalla muutamia merkillisyyksiä, joita oli nähnyt Italiassa ja Ranskassa silloin, kun teki suuren kiertomatkansa, niinkuin sellaista hienossa maailmassa nimitetään. Hän sanoi haluavansa päästä toiselle maatilalleen; sillä hän ei tiennyt mihin täällä käyttäisi aikansa, kun ei ollut aikonut viipyä puoliksikaan näin kauaa.
"Pamela", virkkoi hän, "tuskinpa sinne asetuttuamme näin paljon vaivaan sinua läsnäolollani; sillä minulla on monta seikkaa järjestettävinä, ja minun täytyy matkustaa Lontooseen, koska olen jo tavallista kauemmin antanut tilieni juosta pankissani. Kukaties", lisäsi hän, "saat ensi talvena maistaa kaupungin iloja noin kuukauden aikana". Minä sanoin, että hänen tahtonsa ja huvinsa saisivat määrätä omani; ja etten koskaan voisi haluta niitä tai muita huvituksia, mikäli ne eivät olleet hänen oman valintansa mukaisia.
Hän suvaitsi sanoa: "En epäilekään, että tulen hyvin onnelliseksi sinun kanssasi, ja toivoakseni tulet sinäkin minun kanssani. Sillä", jatkoi hän, "minulla ei ole mitään aivan tavattomia paheita tyydytettävinä, vaikken väitäkään olevani mikään puhtauden esikuva".
"Hyvä herra", vastasin minä, "jos te vain voitte tehdä tiliä itsellenne, olen minä aina suhtautuva suopeasti kaikkiin tekoihinne. Suurinkin onnemme täällä on varsin lyhytaikainen, tämä elämä on pisimpänäkin vain vaivainen ohimenevä olotila; ja toivon, että olemme kyllin onnelliset voidaksemme levollisin mielin katsahtaa eteenpäin toista elämää kohti, jossa riemumme ovat ikuiset."
"Sinä puhut hyvin, Pamela; ja vähitellen totun tuohon ajatussuuntaan, kun yhä enemmän juttelen kanssasi. Mutta sinä et heti saa olla minulle liian ankara, vaikka kehoitan sinua, ettet koskaan laiminlyö liittää jumalaista herttaisuuttasi keskusteluumme, milloin se saattaa tulla oikeaan aikaan ja voit sen tehdä kyllin hilpein mielin, jottei se viskaisi synkkää pilveä viattomien huvituksiemme yli."
Minä jouduin tästä hämilleni ja pysyin vaiti, peläten loukanneeni; mutta hän virkkoi: "Jos oikein tarkkaat mitä sanoin, niin minun ei tarvitse jälleen kehoittaa sinua, Pamela, arkailematta esittämään minulle jokaisessa sopivassa tilaisuudessa oman herttaisen mielesi hurskaista vaikutteista lähteviä toivomuksiasi." – "Hyvä herra", vastasin minä, "en epäilekään, että aina osoittaudutte suopeaksi vikojeni ja puutteellisuuksieni suhteen, niin kauan kuin tarkoitan hyvää".
Isäntäni kutsui minut päivälliselle kanssaan eikä tahtonut syödä muuta kuin mitä minä hänen lautaselleen asetin. Sydämeni laajenee joka hetki yhä enemmän hänen hyvyydestään ja alentuvaisuudestaan. Mutta kuitenkin – ihmettelen, mikä minua vaivaa; omituinen paino rasittaa mieltäni sitä enemmän, mitä lähemmäksi torstai tulee, saaden minut usein vasten tahtoani huokaisemaan ja vaimentaen iloisten toiveitteni riemut! Toivottavasti tämä ei ole mikään paha enne, vaan ainoastaan liiaksi harkitsevan mielen hupsua heikkoutta siinä elämäntilaisuudessa, joka lähinnä kaiken maallisen päättävää viimeistä kohtausta on juhlallisin ja tärkein.
Voisin olla kovin totinen! Mutta minä jätän kaikki sisään- ja uloskäymiseni sen siunatun kaitselmuksen haltuun, joka näihin asti on niin ihmeellisesti johtanut minut todellisten vaarojen kautta tähän toivorikkaaseen tilaan. Pelkään vain olevani liian arvoton pysyttämään itselläni niin rakkaan herrasmiehen hellyyttä! – Jumala opettakoon minulle nöyryyttä ja opettakoon minut tuntemaan oman ansiottomuuteni: Se olkoon lähinnä Hänen armoansa varmimpana ohjeenani siinä asemassa, johon minut, vaikka olen näin kelvoton, pian korotetaan. Älkää lakatko rukoilemasta puolestani, rakkaat vanhempani; sillä kuka tietää, vaikka tässä uudessa asemassani väijyisivät minua vielä suuremmat vaarat kuin ne, jotka olen välttänyt, jos suuriluuloisuus, turhamielisyys ja ylpeys saisivat sijaa heikossa sydämessäni ja jos minut syntieni tähden heitettäisiin oman ohjaukseni varaan hentona haaksena myrskyiselle merelle ilman pohjalastia tai muuta luotsia kuin oma harkitsematon tahtoni. Mutta sanoihan isäntäni eräässä toisessa tilaisuudessa, että ne, jotka epäilevät enimmin, aina harhaantuvat vähimmin; ja toivon aina epäileväni omaa voimaani, ottavani huomiooni oman kelvottomuuteni.
En tahdo vaivata teitä kymmenillä herttaisen suloisilla seikoilla, jotka tulivat puheeksi keskustelussa erinomaisen hyväntekijäni kanssa; enkä myöskään kertomalla herra Colbrandin, rouva Jewkesin ja kaikkien palkollisten kohteliaisuudesta, he kun näkyvät olevan suuresti mielissään käytöksestäni heitä kohtaan. Ja koska isäntäni ei tähän asti ole syyttänyt minua liiallisesta alentuvaisuudesta, enkä edellisten mielestä liiaksi ylvästele, niin toivon pysyväni kaikkien suosiossa. Mutten kuitenkaan aio pyrkiä saavuttamaan kenenkään suosiota vähäisillä halpamaisuuksilla ja moitittavilla keinoilla, vaan pidän silmämääränäni tasaista ja säännöllistä käytöstä, kernaasti peittäen aikomuksettomat erehdykset, niinkuin soisin omanikin anteeksi annettavan. Ja vaikken tahdo olla liian uuttera todellisten vikojen keksimisessä, en sellaisten ilmetessä tahdo niitä salatakaan, jotten rohkaisisi häijyjä sydämiä ja saastaisia käsiä, milloin se vahingoittaisi isäntääni tai milloin rikollisten siveellisyyskäsitteet näyttävät tahallisesti ja tottumuksellisesti turmeltuneilta. Sanalla sanoen tahdon voimieni mukaan ponnistella, jotta hyvät palvelijat löytäisivät minussa ystävällisen rohkaisijan, välinpitämättömät parantaisivat tapojansa innoittaessani heitä kiitettävällä pyrkimykselläni ja pahat, elleivät ole pahoja luonnostaan ja aivan parantumattomia, kääntyisivät oikealle tielle ystävällisyyteni, nuhteitteni ja tarpeen vaatiessa sopivien uhkaustenikin, mutta eniten hyvän esimerkkini vaikutuksesta; – kaikki tämä, jos Jumala suo.
KESKIVIIKKONA.
Nyt, rakkaat vanhempani, on minulla vain tämä ainoa päivä nykyhetken ja kaikkein juhlallisimman toimituksen välillä. Sydämeni ei vielä voi vapautua raskaasta painostaan. Varmaankin olen epäkiitollinen Jumalan hyvyydelle ja kaikkein parhaan hyväntekijän suosiolle! Toivon sentään, etten sitä ole! – Sillä ajoittain kuohahtaa sydämessäni ääretön riemu ajatellessani, minkä mahdollisuuden hyväntekemiseen huomispäivän onnellinen juhlallisuus jalomielisen isäntäni suostumuksella minulle tuottanee. Oi, kuinka löytäisin sanoja ilmilausuakseni, niinkuin minun pitäisi, kaiken kiitollisuuteni eteeni siroitelluista armolahjoista!
KESKIVIIKKO-ILTANA.
Rakas isäntäni on sulaa hellyyttä ja rakkautta! Hän näkee heikkouteni ja säälii ja lohduttaa minua jalomielisyydessään! Pyysin, että saisin jäädä pois illalliselta, mutta hän kävi itse noutamassa minut kammiostani, sijoitti minut viereensä ja sanoi Abrahamille, että tämän ei tarvinnut jäädä meitä palvelemaan. Minä en voinut syödä, mutta yritin kuitenkin, jottei hän suuttuisi. Ystävällisesti vältti hän millään seikalla viittaamasta kammottavaan ja kuitenkin ihanaan huomispäivään! Silloin tällöin asetti hän pienen palasen lautaselleni ja opasteli sen suuhuni. Minua huolestutti ottaa hänen hyvyytensä vastaan niin huonolla halulla.
"No", virkkoi hän, "ellet tahdo syödä, niin juo edes minun kanssani". Minä join kaksi lasia, kun hän niin ylenpalttisesti tyrkytteli, ja sanoin: "Olen tosiaan häpeilläni." – "Oh", virkkoi hän, "rakas tyttöni, en minä toivoakseni suinkaan ole kovin kauhea vihollinen! En voi sietää mitään, joka vähimmässäkään määrässä sinua huolestuttaa." – "Oi herra", sanoin minä, "kaikki johtuu oman arvottomuuteni tunnosta! Varmaankaan ei se voi mitään muuta olla."
Hän soitti kelloa, jotta ruoka-astiat korjattaisiin pöydästä, ja vetäen sitten itselleen tuolin istahti käsivarret kiedottuina vyötäisilleni ja puhui hellimpiä ja liikuttavimpia sanoja, mitä lemmen simaisesta suusta koskaan on tipahtanut. Kaikkea en joudu kertomaan, mutta muutamista mainitsen. – Oi, suokaa anteeksi hupsulle tyttärellenne, joka vaivaa teitä turhanpäiväisellä lörpötyksellään, siksi, että hänen sanottavansa on hänelle itselleen niin liikuttavan suloista; ja jos hän menisi levolle ja jättäisi riimustelunsa, niin hän ei saisi unta silmäänsä.
"Tämä suloinen hämmennys ja mietiskeleväisyys rakkaassa Pamelassani", sanoi hän, "onnellisen liittomme aattoiltana ja toivoessani, että kaikki epäilyt hälvenevät eikä mitään epäkunnian pelkoa jää jäljelle, osoittavat minulle selvästi, mikä viheliäinen heittiö olin hätyytellessäni sellaista puhtautta pahemmin aikein. Eipä ihme, että noin hyveellinen tyttö uskoi itse elämän hänet hyljänneen nähdessään niin kauhean väkivallan uhkaavan kunniatansa ja että hän silloin yritti etsiä turvaa kuoleman varjojen maasta. Mutta nyt, rakkahin Pamelani, kun olet minunkin puolellani nähnyt puhtautta, joka matkii omaasi niin läheltä kuin sukupuolemme kykenee teille osoittamaan, ja koska olen kaiken päivää pidättynyt pienimmälläkään tavalla viittaamasta huomiseen, jotten säikähdyttäisi herkkää mieltäsi, mistä nyt tuo huolestuminen? Minkätähden tuo liikuttava ja kuitenkin suloinen hämmennys? Sinulla on, rakas tyttöni, minussa jalomielinen ystävä, joka nyt suojelen, enkä suinkaan tee väkivaltaa viattomuudellesi. Miksi siis, kysyn sitä vieläkin, tuo omituinen hätääntyminen, tuo suloinen hämminki?"
"Oi, herra", sanoin minä ja kätkin kasvoni hänen kainaloonsa, "älkää odottako selityksiä tällaiselta hupsulta olennolta! Teidän olisi pitänyt sallia minun vielä jäädä komerooni. Olisin valmis pieksämään itseäni tästä kiittämättömästä vastineesta hyvyyteenne. Mutta minä en tiedä, mikä minua vaivaa! – Varmaankin olen hyvin hupsu. – Oi, jospa vain olisitte sallinut minun jäädä yksikseni ylikertaan, olisin saattanut itseni häpeämään näin rikollista käyttäytymistä! Mutta suosionosoitus lisättynä toiseensa joka hetki ja oman arvottomuuteni tunto aivan uuvuttavat sieluni."
"No", virkkoi se jalomielinen herrasmies, "tahdon, vaikkakin vastahakoisesti, tehdä suloiselle tytölleni ehdotuksen. Jos olen ollut liian kiihkeä päivän suhteen, jos jonkun toisen päivän määrääminen vieläkin olisi sinulle mieluisempi, jos tunnet pelkoa, jota et silloin tuntisi, niin sano vain sananen, ja minä alistun. Niin, Pamelani, sillä, vaikka näinä kolmena viime päivänä jokainen ikävä, hitaasti kuluva tunti on minusta tuntunut vuorokaudelta torstain saapumista odotellessani, niin jos sinä vakavasti sitä toivot, tahdon siirtää vihkimisen tuonnemmaksi. Puhu, rakas tyttöseni, puhu vapaasti; mutta älä ota ehdotustani varteen ilman hyvin pätevää syytä, jota en sinulta kuitenkaan utele."
"Herrani", sanoin minä, "en voi odottaakaan teiltä muuta kuin äärimmäistä hyvyyttä. Tämä on siitä mitä ylevin todistus: mutta pelkään... niin, pelkään, että tuntuu liiaksi samanlaiselta muutamaa päivää myöhemminkin, jahka tuo onnellinen ja kuitenkin (mikä hupsu olenkaan!) kammottava hetki on yhtä lähellä."
"Herttainen, suloinen tenhotar!" huudahti hän. "Nyt näen, että sinulle voi uskoa valtaa, kun sitä noin jalomielisesti käytät. Älköön ainoakaan loukkaava sana tai katse minulta haavoittako sinun herkimpiä ajatuksiasi! Mutta koetahan vaimentaa tuo tunnokas liika-arkuutesi ja ajaton pelokkuutesi. Olenkin varma, että tahdot, jos voit."
"Tahdon tosiaankin", vastasin minä; "sillä aivanhan häpeän käytöstäni, kun tällaiset ihanat toiveet ovat edessäni! – Teidän minulle suomanne kunnia, teidän minulle osoittamanne ystävyys! – En voi antaa itselleni anteeksi! – Sillä ah! jos vähänkään tunnen tätä hupsua, turhan kaihoilevaa sydäntäni, ei siinä ole epäilyn vivahdustakaan teidän hyvyydestänne; ja minä kammoisin sitä, jos se kykenisi vähäisimpäänkään teeskentelyyn. – Mutta, rakas ystäväni, jättäkää minut vähäksi aikaa yksikseni, jotta vaadin sen ankarammin tilille kuin mitä teidän hyvyytenne sallii itsenne tehdä; ja sitten asetan sydämeni teidän eteenne arvokkaampana uhrina kuin miksi se oikullisessa hupsuudessaan tällä hetkellä osoittaiksen. – Mutta yksi syy on se, ettei minulla ole yhtään hyvää, omaan sukupuoleeni kuuluvaa ystävää, jolle kertoisin hupsut ajatukseni ja joka minua lohdutuksillaan vahvistaisi, ja näin ollen olen jätetty yksikseni ja... voi, olenpa minä aika hupsu houkkio!"
Ystävällisesti hän poistui, jotta saisin koota ajatuksiani, ja palasi puolen tunnin kuluttua; ja sitten hän, jottei heti puuttuisi tuohon tärkeimpään asiaan, vaan sanoisi minulle jotakin miellyttävää, virkkoi: "Isäsi ja äitisi ovat tähän mennessä hyvin paljon haastelleet sinusta, Pamela." – "Oi herra", vastasin minä, "teidän hyvyytenne on saattanut heidät perin onnellisiksi. Mutta en voi olla tuntematta huolestumista lady Daversin vuoksi."
Hän sanoi: "Minua harmittaa, etten kuunnellut, mitä palvelijalla oli sanottavaa, koska luulen hämärästi käsittäneeni, että mies puhui jotakin hänen tännetulostaan. Hän saa minulta vain kylmähkön vastaanoton, jollei hän tule siinä mielessä, että käyttäytyy paremmin kuin kirjoittaa."
"Hyvä herra", sanoin minä, "pyydän teitä olemaan kärsivällinen hänen armonsa suhteen kahdesta syystä". – "Mitkä ne ovat?" kysyi hän. – "No, ensiksikin koska hän on teidän sisarenne", vastasin minä, "ja hän hyvinkin saattaa ajatella, kuten koko maailma ajattelee, että olette arvostellut itsenne kovin alhaiseksi tehdessänne minut onnelliseksi. Toiseksi siitä syystä, että jos hänen armonsa huomaa teidän olevan pahalla tuulella häntä kohtaan, se ärsyttää häntä yhä enemmän minua vastaan; ja joka kerralta kuin jotkut välillänne lausutut sanat muistuvat hänen mieleensä, kasvaa hänen vihansa ja ylenkatseensa minua kohtaan yhä suuremmaksi."
"Älä siitä huolehdi", vastasi hän; "sillä meillä on muitakin ylpeitä naisia naapuristossamme, joilla on kenties vielä vähemmän syytä olla perin tarkkoja syntyperästään ja jotka silti hänen esimerkkiänsä noudattaen sanovat: 'Eihän hänen oma sisarensakaan suo hänelle anteeksi eikä käy häntä tervehtimässä!' Jos minä voin lannistaa hänen sisunsa, mikä olisi enemmän kuin mihin hänen aviomiehensä tai kukaan muukaan milloinkaan on kyennyt, niin olisi jo paljon voitettu; ja jos hän antaa minulle aihetta sovintoa yrittämään, niin vakuutan sinulle, että ponnistelen sen saavuttamiseksi.
"Mutta, rakas tyttöni", jatkoi hän, "koska asia on niin tärkeä, enkö voi virkkaa jotakuta sanaa huomisesta?" – "Hyvä herra", sanoin minä, "toivoakseni nyt olen vähemmin hupsu: Olen haastellut sydämelleni niin tuimasti kuin lady Davers voisi tehdä; ja se kehoittaa minua parempaan ja kiitollisempaan käytökseen."
Hän hymyili ja virkkoi suudellen minua: "Panin mieleeni, Pamela, huomautuksesi, ettei sinulla ole täällä ketään omaan sukupuoleesi kuuluvaa henkilöä. Se tuntuu kaiketi vähän vaikealta; ja minä olisin tahtonut, että sinulla olisi ollut neiti Darnford seuralaisenasi; mutta sitten olisi täytynyt kutsua hänen nuorempikin sisarensa, ja silloinhan olisin saattanut yhtä hyvin viettää julkiset häät; ja niitä varten olisi tietenkin tarvittu vaatteita ja muita valmistuksia. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän, "tehtiin minulle kerran hupsu tarjous tuosta nuoremmasta sisaresta, jolla on pari, kolme tuhatta puntaa enemmän kuin toisella, isoäitinsä perintönä, eikä hän voi olla tuntematta itseänsä hiukan loukkaantuneeksi, vaikka", sanoi hän, "he eivät voineet odottaa asian menestyvän; sillä hänessä ei ole mitään ruumiillista eikä sielullista viehätystä, eikä hänen varallisuutensa, – ainoa viete – mitenkään riittäisi; ja niinpä asetuinkin heti epäävälle kannalle".
"Ajattelen, hyvä herra", sanoin minä, "vielä toistakin nöyryyttävää seikkaa: Jos naisitte jonkun syntyperältään ja varallisuudeltaan teidän itsenne arvoisen vallasneidin, niin vihkiäispäivän edellinen ilta kuluisi tyytenkin perintökirjain ja myötäjäissopimusten lukemiseen, allekirjoittamiseen ja sinetitsemiseen ynnä muuhun sellaiseen. Mutta nyt poloinen Pamelanne ei tuo teille yhtään mitään; vieläpä ovat pukimetkin hänen yllään teidän itsenne ja hyvän äitinne auliita antimia. Tämä saattaa minut hiukan murheelliseksi; sillä, ah, rakas herra! teidän hyvättyönne ja oman velvollisuuteni tunto painavat minua niin paljon, etten tohdi tuossa vakavassa tilaisuudessa katsahtaa ylös niin luottamuksellisesti kuin muutoin voisin."
"Missä voimat puuttuvat, rakas Pamelani", sanoi hän, "on tahto yhtä jalomielistä kuin työ. Kaikista, jotka tuntevat sinun tarinasi ja sinun ansiosi, näyttää, etten voi kyllin korvata kärsimyksiäsi. Sinulla on ollut niin monta kovaa ponnistusta ja koettelemusta ja olet ne uljaasti kestänyt. Kukapa siis nurisisi sitä, että saat palkan itsellesi vaikeasti taistelemastasi voitosta? – Tämä on siihen määrin oman tahtoni teko, että ylpeilen kyvystäni arvostella niin suurta ylevyyttä; ja varallisuuteni on minulle sitä mieluisempi, kun toivon voivani sinulle antaa jotakin hyvitystä menneisyydestä."
"Tämä, oi herra", sanoin minä, "on kaikki hyvyyttä, jota minä puolestani en ole ansainnut; ja se tekee kiitollisuudenvelkani sitä suuremmaksi! En voi muuta toivoa kuin että olisin siihen arvokkaampi! – Mutta kuinka köyhää on tarjota vain sanoja sellaisista jalomielisistä töistä! Ja lausua minä toivon! Sillä mitäpä toivomus muuta on kuin tunnustus siitä, että voimat uupuvat vastapalvelusten tekemisessä, ja todistus ihmisen köyhyydestä kaikkeen muuhun paitsi hyvään tahtoon nähden!"
"Mutta se, rakas tyttöni, onkin kaikki" sanoi hän, "se on kaikki mitä haluan – kaikki mitä itse taivas meiltä vaatii. Mutta jättäkäämme jo nuo vähäiset epäilyt, vaikka ne ovat hellän ja kiitollisen sydämen luonnollisia sykähtelyjä. Minua ei viehätä perintökirjojen järjestely. Ajatelkoot niitä ne, joiden tärkeimpänä harrastuksena on mukavuus ja varallisuus. Minulla on kyllin laajat tilukset ja riittävästi omaisuutta meille molemmille; sinä ansaitset jakaa kanssani kaikki, ja sinun on se jaettava pidättymättä sen enempää kuin jos olisit tuonut minulle, mitä maailma nimittää samanarvoiseksi vastineeksi. Sillä sinä tuot minulle, mikä on äärettömästi arvokkaampaa, – koetellun uskollisuuden ja varmaksi todistetun hyveellisyyden, ja sinulla on älykkyyttä ja käytöskykyä enemmänkin kuin tarvitaan vastaamaan sitä asemaa, johon tulet; mainitsemattakaan ulkonaisia sulojasi, jotka jo sellaisinaan voisivat kietoa ruhtinaankin pauloihinsa. Ja sinun suopea ja herttainen luonteesi tekee sinut ylevämmäksi kaikkia naisia, mitä koskaan olen tavannut."
Näin ystävällinen, lohdutteleva ja kunniallisen hellä oli tuo rakas herrasmies arvottomalle, epäröivälle ja kuitenkin tyyntyneelle Pamelalle; ja näin kärsivällisesti hän sieti ja jalomielisesti soi anteeksi typerän heikkouteni. Hän lupasi itse aamusella käydä lady Jonesin luona, ilmaista hänelle asian ja uskoen hänelle salaisuuden pyytää häntä tulemaan saapuville; mutta minä sanoin, että se loukkaisi nuoria lady Darnfordeja.
"Ei, hyvä herra", virkoin, "minä antaudun teidän jalomielisen hyvyytenne haltuun; sillä miksipä minä pelkäisin heikkouteni ystävällistä suojelijaa ja vastaisten askeleitteni opasta ja ohjaajaa?"
"Etkö voisi", sanoi hän, "suoda anteeksi rouva Jewkesille? Sillä hänen täytyy se tietää. Ja etkö voisi sallia hänen olla kanssasi?" – "Kyllä voin", vastasin minä; "hän on minulle nykyisin hyvin kohtelias; ja hänen aikaisemman häijyytensä tahdon antaa anteeksi siitä johtuvien onnellisten tulosten vuoksi ja koska te hänestä mainitsette."
"Hyvä", sanoi hän, "minä tahdon kutsua hänet sisälle, jos sallit". – "Kuten vain haluatte", vastasin minä. Ja hän soitti hänet sisälle; ja taloudenhoitajattaren tultua hän sanoi: "Rouva Jewkes, minä aion uskoa teille salaisuuden." – "Arvoisa herra", vastasi hän, "minä sen kyllä varmasti säilytän".
"Niin", sanoi hän, "aiomme huomenna pitää häämme mahdollisimman salaisesti. Herra Peters ja herra Williams saapuvat tänne muka vain aamiaiselle luokseni, ja minun on määrä näyttää herra Petersille pieni kappelini. Kun toimitus on ohi, lähdemme pienelle ajelulle vaunuissa, kuten olemme ennenkin tehneet, jotta kukaan ei ihmettele nähdessään meidät puettuina. Molemmat pappismiehet ovat luvanneet olla asiasta vaiti ja menevät kotiin. Luullakseni ette voi olla uskomatta salaisuutta jollekulle palvelusneidoista; mutta sen jätän teidän asiaksenne."
"Hyvä herra", vastasi hän, "johan kaikin pääteltiin että vihkiminen tapahtuisi muutaman päivän päästä; ja epäilen siis sen pysyvän kauan salassa". – "Ei", vastasi isäntäni, "en tahdokaan sen pysyvän; mutta tiedättehän, ettemme ole varustautuneet julkisiin häihin, ja minä julkaisen asian heti Bedfordshireen tultuamme, mihin ei kulu pitkää aikaa. Mutta ulkorakennuksissa asuvien miesten ei tarvitse sitä tietää; sillä tavalla tai toisella sisareni Davers urkkii ilmi kaiken, mitä tapahtuu."
"Tiedättekö, hyvä herra", sanoi hän, "että hänen armonsa aikoo saapua tänne teidän luoksenne jonkun päivän kuluttua? Niin kertoi minulle hänen palvelijansa tuodessaan teille kirjeen, josta niin suutuitte." – "Toivoakseni", vastasi isäntäni, "olemme silloin jo lähteneet toiseen kartanoon; ja olemme mielissämme, kun hän näkee turhaa vaivaa". – "Hyvä herra", jatkoi emännöitsijä, "hänen armonsa aikoo tulla tänne kyllin ajoissa estääkseen häänne, joiden hän otaksuu tapahtuvan ensi viikon loppupuolella, niinkuin mekin arvelimme". – "No", sanoi isäntäni, "tulkoon hän vaan; mutten minä kuitenkaan halua häntä nähdä".
Rouva Jewkes sanoi minulle: "Sallikaa, neiti, että toivotan teille kaikkinaista onnea; mutta minä pelkään liian täsmällisesti totelleeni hänen arvoisuuttaan, jotta te antaisitte minulle anteeksi." – "Tosiaan, rouva Jewkes", vastasin minä, "on pikemmin niin, että itse olette vihollisenne kuin minä. En ryhdy kuiskauksellakaan ärsyttämään isäntääni ketään vastaan, jonka menettelyn hän suvaitsee hyväksyä; ja mitä hänen vanhoihin palkollisiinsa tulee, pidän heitä aina arvossa enkä koskaan yritä määräillä hänen valintaansa tai vaikuttaa siihen millään omilla oikuillani." –
"Rouva Jewkes", virkkoi isäntäni, "kuten huomaatte, ei teidän tarvitse peljätä mitään. Minun Pamelani on hyvin leppyisä; ja koska me olemme yksissä rikkoneet, täytyy meidän molempain tulla suljetuiksi samaan anteeksiantoon."
"Sellaisen alentuvaisuuden esimerkin kuin minulla on edessäni, rouva Jewkes", sanoin minä, "täytyy tehdä teidät hyvin levolliseksi; sillä olisinhan perin kelvoton, jos en unohtaisi mahdollista pientä närkästystäni, kun itse saan kokea näin paljon hyvyyttä".
"Neiti on hyvin ystävällinen", sanoi hän; "ja luottakaa siihen, että sovitan kaikki vikani velvollisuuteni täyttämisellä ja kunnioituksella teitä yhtä hyvin kuin isäntääni kohtaan".
"Tuo on kauniisti sanottu molemmin puolin", virkkoi isäntäni; "mutta osoittaakseen teille, rouva Jewkes, ettei hän kanna mitään kaunaa, tämä hyvä tyttöni valitsee teidät kaasokseen aamun juhlallisessa toimituksessa, ja teidän on rohkaistava hänen mieltänsä". – "Olen hyvin ylpeä siitä kunniasta", vastasi hän, "mutten voi olla ihmettelemättä, että olen nähnyt neidin niin alakuloisena näinä parina, kolmena viime päivänä, vaikka niin paljon onnea on teitä odottamassa".
"Kah, rouva Jewkes", vastasin minä, "siihen voi olla vain yksi syy, se nimittäin, että olen surkuteltava hupsu! En minä sentään ole kiittämätön; enkä tahtoisi teeskentelyllä hupsutella; mutta sydämeni kutistuu toisinaan povessani tietämättäni siihen muuta syytä kuin oman arvottomuuteni ja tämän kunnian, joka on minulle liian suuri voidakseni sen kantaa niinkuin minun pitäisi. Se on kunnia, rouva", lisäsin, "johon en ole syntynyt; eikä siis ihme, että käyttäydyn kuin tolvana". Hän lausui minulle sitten imartelevan kohteliaisuuden ja poistui moneen kertaan luvaten huolellisuuttaan, vaiteliaisuuttaan j.n.e.
Isäntäni erosi minusta hyvin hellästi; ja minä tulin ylös alkooviini ja huvitellakseni ajatuksillani kirjoitin tähän asti. Rouva Jewkes on tullut ylös, ja kun kello on jo yli kahdentoista, tahdon mennä levolle; mutta pelkään, etten tänä yönä saa hituistakaan unta silmääni. – Voisin piestä itseäni vihasta. Ei suinkaan tässä omituisessa hupsuudessa ole mitään pahaenteistä! – Mutta kaiketikin nuoret neitoset tuntevat aina samaa ollessaan näin lähellä suurta elämänmuutosta, vaikka käyttäytyvät viisaammin kuin minä.
TORSTAINA KELLO KUUSI AAMULLA.
Olisin yhtä hyvin voinut olla levolle menemättä eilenillalla, sillä enpä minä juuri unta saanut. Rouva Jewkes puhui kaikenlaista, mikä olisi ollut kylläkin hyvää jonkun muun sukupuoleeni kuuluvan henkilön lausumana; mutta sillä nais-raukalla on niin vähän sydämenpuhtautta, että se on häneltä vain pelkkää suupeliä ja kilpistyy kuulijan korvakalvosta takaisin.
Luullakseni ei isäntänikään ole paljoa nukkunut: sillä minä kuulin hänen olevan liikkeellä ja kävelevän huoneessaan päivänkoitosta asti. Hänellä on varmaan huolia, kuten minullakin; sillä hän aikoo naida hupsun, arvottoman tyttörukan, joka on kasvatettu niin sanoakseni hänen arvoisan perheensä armeliaisuudesta (tai ainakin runsaskätisestä auliudesta)! Ja tämän nuoren hupakon täytyy tänään kello kahdentoista jälkeen tositeossa tulla yhtäläisesti hänen vaimokseen kuin jos hän naisi herttuattaren. – Ja tässä hänen on lyötävä takaisin yleisten arvostelujen ja moitteiden hyökkäykset: Mahtava herra B. on menetellyt somasti! hän on nainut köyhän palvelustyttönsä! sanonevat jotkut. Hänen vertaistensa ja toveriensa karkea iva ja kokkapuheet täytyy hänen myöskin kestää samoinkuin sukulaistensa halveksiminen ja korskean sisarensa, lady Daversin, suuttumus. Rakas, hyvä herrasmies, kyllä hän saa paljon vaikeuksia! – Oi, kuinka voisin ansaita kaiken tämän hänen kädestään? Voin ainoastaan tehdä parhaan, mihin kykenen, ja rukoilla Jumalaa häntä palkitsemaan; tahdon aina rakastaa häntä puhtain sydämin ja palvella häntä vilpittömän kuuliaisesti. Toivon, että hänen rakkautensa minuun tämän vuoksi jatkuu; sillä ah, eihän minulla muuta tarjottavaa ole! Mutta koska tuskin voin odottaa niin suurta siunausta, niin en tunne itseäni onnettomaksi, jos vain voin säilyä hänen halveksumiseltaan; ja minun täytyy tyynin mielin kantaa, jos hänen rikkaat ystävänsä hänet sellaiseenkin yllyttäisivät, ja hilpeästi jatkaa velvollisuuteni täyttämistä.
PUOLI TUNTIA YLI KELLO KAHDEKSAN.
Hyvä, rakas isäntäni, armas ystäväni, jalomielinen hyväntekijäni, arvokas suojelijani ja, oi – kaikki nämä ihanat sanat yhtyneinä! – hellä puolisoni, joksi hän pian tulee (taivu, ylpeä sydämeni, tunne itsesi ja oma arvottomuutesi!), on juuri jättänyt minut mitä ystävällisimmin, hellimmin lausein ja sellaista lempeyttä uhkuen, jolla ei vielä koskaan ole onnellista neitoa siunattu. Hän lähestyi minua eräänlaisella hillityllä riemulla. "Pamelani", virkkoi hän, "saanenko kysyä, mitä sinä puuhailet? Enpä kuitenkaan tahtoisi tänään torua rakasta tyttöäni. Molemmat pappismiehet saapuvat tänne kanssani aamiaista syömään kello yhdeksältä etkä sinä ole vielä rahtuakaan pukeutunut! Mistä tämä hajamielisyys ja suloinen päättämättömyys?"
"Hyvä herra", sanoin minä, "ryhdyn heti korvaamaan laiminlyöntiäni". Hän näki rukouskäsikirjan ikkunalaudalla. "Toivoakseni", lausui hän, "on herttainen neitoseni opiskellut läksyä, joka hänen piakkoin on lausuttava. Etkö olekin, Pamela?" Ja hän suuteli minua.
"Olen tosiaankin, hyvä herra", vastasin minä, "lueskellut sitä juhlallista kaavaa".
"Ja mitä minun ihanimpani (niin hän näetten minua nimitti) siitä ajattelee?" – "Oi, se on kammottavan juhlallinen ja minua puistattaa sitä ajatellessani."
"Eikä ihme", sanoi hän, "että se liikuttaisi suloista Pamelaani. Olen itse vilkaissut siihen tänä aamuna, enkä voi muuta sanoa, kuin että se mielestäni on juhlallinen, mutta varsin sopiva kaava. Sanon sinulle, armahimpani", jatkoi hän, siepaten minut taaskin syliinsä, "ettei siinä ole pikku hiukkaakaan, mitä en ilomielin voi allekirjoittaa; ja siksi pitäisi rakkaan Pamelani rauhoittua ja hilpeästi yhtyä sen herättämiin tunteisiini."
Minä suutelin hänen rakasta kättänsä. "Oi, jalo, ystävällinen suojelijani", sanoin, "kuinka laupiasta on näin vahvistaa palvelijatar-rukkanne epäröivää mieltä, hän kun ei mitään muuta niin kovin pelkää kuin omaa arvottomuuttaan häntä odottavaan kunniaan ja siunaukseen!"
Hän suvaitsi lausua: "Tiedän hyvin, rakkahin tyttöni, että niiden vapauksien mukaan, joita me varakkaat ihmiset itsellemme tavallisesti suomme, olen näin lausuessani luvannut varsin paljon. Mutta minä en olisi niin sanonut, jollen voisi tyyten harkiten sanoa sitä kaikesta sydämestäni. Karkoita siis sydämestäsi kaikki epäilys ja levottomuus; anna suloisen luottamuksen minuun saada sija ja anna minun hilpeydestäsi tämänpäiväisessä juhlallisessa toimituksessa nähdä että niin on laita; ja sitten minä olen rakastava sinua ikuisesti."
"Palkitkoon kaikkivaltias Jumala kaiken hyvyytenne minua kohtaan! Oi kuinka ystävällisesti teette korvatessanne rakkaan äidin, elävän sisaren ja ystävällisten naistoverien puuttuvan läsnäolon ja lohdutukset, jotka useimmilla tytöillä ovat tyynnyttämässä heidän levottomuuttansa näin vakavan toimituksen kynnyksellä! Te, hyvä herra, olette minulle yhtaikaa kaikkien näiden hellien sukulaisten asemassa! Teidän ystävällisyytenne on, mikäli mahdollista, rohkaiseva minua katsahtamaan teihin ilman sitä suloista pelkoa, jonka täytyy sellaisessa tilaisuudessa hämmentää ujoja neitoja, kun heidät jätetään epäiltävämpään onneen ja puolittain vieraiden miesten haltuun, jolloin heillä tietysti on vähemmän kokemusta horjumattomasta uskollisuudesta ja hyvästä kohtelusta näiden puolelta, se kun kaikki on peitettynä tulevaisuuden hämärään helmaan ja voidaan vain kokeella todistaa."
"Tuo, rakas Pamelani", sanoi hän, "on hyvin ystävällistä puhetta! Se osoittaa, että kiitollisesti mukaannut minun tarkoitukseeni. Sillä minä tahtoisin käytökselläni korvata sinulle kaikki nuo rakkaat sukulaiset ja lupaan vapaaehtoisesti sinulle kaikesta sydämestäni sen, mitä en luulisi voivani yhtä varmoin päätöksin sen täytäntöön panosta luvata kuningaskunnan ylhäissyntyisimmälle vallasnaiselle. Sillä salli minun sanoa sinulle, suloinen tyttöni, että rikollisemman intohimon rajujen tuulten minua kauan heiteltyä olen sellaisen intohimon nyt voittanut enkä ole kaikista tenhoavista suloistasi huolimatta niin paljoa kauneutesi kuin hyveellisyytesi uhri; ja sitä rohkeammin voin siis luvata itseni puolesta, kun rakkaudellani on niin vakava perustus, joka siinäkin tapauksessa, että tämä ulkonainen kauneus lakkaisi tehoamasta, kasvaisi hyveellisyytesi kera ja loistaisi sitä kirkkaammin, mitä säteilevämmin hyveellisyytesi esiintyy tulevan asemasi sinulle tuottamien tilaisuuksien kartuttamana." – Sitä rakasta, ihastuttavaa miestä! Kuinka jaloa, kuinka rohkaisevan ystävällistä tuo kaikki oli!
En voinut kyllin sopivasti lausua ajatuksiani, ja hän virkkoi: "Näen, että tyttöni ei löydä sanoja! En epäile, että otat selitykseni ystävällisesti vastaan. Ja kun olen aikaisemmin elänyt liian huikentelevasti voidaksesi minkäänlaista levottomuutta tuntematta katsahtaa entisyyteeni, minun ei pitäisi sanoa vähempää, nyt kun olen onnekseni varma itsestäni. Mutta miksi hukkaa tyttöni aikansa? Minä tahdon nyt vain lisätä, että toivon saavamme monta onnellista vuotta osoittaakseni käytökselläni todeksi ne vakuutukset, mitkä niin kernaasti tulvivat huuliltani."
Hän suuteli minua jälleen ja sanoi: "Mutta mitä tahansa teet, Pamela, niin säilytä hilpeä mielesi; sillä muutoin kenties joku pienestä seurueestamme tietämättä, kuinka tulkitsisi sinun liian herkän kainoutesi, saattaisi ajatella, että on joku muu henkilö maailmassa, jonka kosinta olisi sinulle vieläkin mieluisempi."
Tämän hän sanoi herttaiseen ja leikilliseen sävyyn; mutta se hälytti minua tavattomasti ja sai minut päättämään esiintyä niin tyynenä ja hilpeänä kuin mahdollista; sillä tämä oli todellakin mitä hellin lause ja riittävä, jos mikään, pakoittamaan minut sopivaan käytökseen ja karkoittamaan joutavat pelkoni niin paljoa paremmin perusteltujen toiveiden tieltä. Aloin myöskin tässä tilaisuudessa toivoa, ettei herra Williams minua vihkisi, jotten käyttäytyisi hupsun tavoin ja jotta ei senvuoksi voitaisi minua syyttää sellaisesta, mikä minussa olisi peräti arvotonta.
Ryhdyin heti pukeutumaan ja lähetin noutamaan rouva Jewkesin avukseni. Mutta minä en koskaan käytä pitkää aikaa pukeutumiseen; ja isäntäni on nyt antanut minulle viittauksen, joka ainakin puoli vuotta pitänee mieleni reippaana. Mutta hiukan minua huolestuttaa siltä varalta, että hän vähäisintä hitustakaan epäilisi kuuluvani ruumiineni sieluineni kokonaan hänelle.
Kun olin nyt valmis eikä oltu kutsuttu suurukselle, istahdin kirjoittamaan ja ehdin tähän kohtaan asti.
Minä pukeuduin muhkeaan valkoisesta satiinista tehtyyn aamupukuun, joka oli kuulunut hyvälle emännälleni, parhaimpiin päähineisiini j.n.e. Minulle on kehittynyt sellainen taipumus kirjoitteluun, että yksinäni ollessani en voi istua ottamatta kynää käteeni. – Mutta nyt minut kutsutaan aamiaiselle; herrat ovat luullakseni saapuneet! – Rohkeutta siis, Pamela: muista käyttäytyä hyvin. – Hyi sinuas, sydämeni, kun taas alat vavahdella! "Hupsu sydän, tyynny!" Varmaankaan ei kenenkään neitsyen oikullinen sydän ole koskaan ollut näin tottelematon kuin minun! – Ensin se minun luvattani antautui pois; se on viikkokausia ahdistanut minua toivomuksillaan; ja nyt, kun sen pitäisi itse olla onnellinen ja tehdä minut onnelliseksi se pamppailee, pamppailee, pamppailee kuin pieni hupsu ja täyttää minut sellaisilla sopimattomilla aavisteluilla, jotka vaimentavat kaikkien parempien toiveitteni nostattamat riemut.
TORSTAINA KELLON LÄHETESSÄ KOLMEA.
Luulin, etten tänään saisi aikaa enkä ryhtiäkään jälleen kirjoitellakseni; mutta on odottamatta saapunut kolme herrasmiestä päivälliselle isäntäni luo, joten minä en näyttäydy. Hän on tehnyt kaikki, minkä kohteliaasti on voinut, lähettääkseen heidät pois; mutta he viipyvät yhä. Ja näin ollen minulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin kirjoitella kunnes menen päivälliselle rouva Jewkesin kanssa. Isäntäni ei näetten ole valmistautunut tätä seuruetta vastaanottamaan, ja senvuoksi syödään tänään hiukan myöhempään. Alan siis onnellisen kertomukseni siitä, mihin sen lopetin.
Kun menin alas aamiaiselle, oli sekä herra Peters että herra Williams siellä; ja niin pian kuin isäntäni kuuli minun tulevan, astui hän ovelle minua vastaan ja vei minut sisälle hyvin hellästi. Kuten hän myöhemmin minulle kertoi, oli hän ystävällisesti pyytänyt heitä, etteivät mainitsisi minulle asiasta enempää kuin välttämätöntä oli. Tervehdin heitä luullakseni hiukan kömpelösti ja olin melkein hengästyksissäni, mutta sanoin tulleeni alas hiukan liian nopeasti.
Kun Abraham tuli sisälle meitä palvelemaan, sanoi isäntäni (jotta palkolliset eivät mitään aavistaisi): "Olipa onni, hyvät herrat, että tulitte näin osuvasti: sillä rakas tyttöni ja minä olimme menossa ajelulle ennen päivällistä. Toivon, että jäätte päivälliselle kanssani."
"Hyvä herra", lausui rovasti Peters, "me emme tahdo häiritä teidän ajeluanne. Tulinhan vain katsomaan kappelianne; mutta minun täytyy ehtiä kotiin päivälliselle ja pastori Williams aterioitsee minun kanssani."
"Sitten", sanoi isäntäni, "noudatamme aikomustamme ja ajamme ulos tunniksi, pariksi, heti kun olen näyttänyt herra Petersille pienen kappelini. Tahdotko, Pamela, kävellä aamiaisen jälkeen sinne meidän kanssamme?"
"Jos, jos", sanoin minä ja olin änkyttämäisilläni, hupsu mikä olinkin! "Jos sitä haluatte, hyvä herra." En voinut katsoa ketään heistä kasvoihin. Kun Abraham vilkaisi minuun, virkkoi isäntäni: "Kah, lapsi, tuskin olet vielä toipunut peljästyksestäsi; kuinka sinun jalkasi sattuikaan luiskahtamaan! Olipa hyvä, ettet loukannut itseäsi." Kehittäen viittausta virkkoi herra Peters: "Toivoakseni ei neiti nyrjäyttänyt nilkkaansa." – "En, rovasti", sanoin minä, "en sitä luule; mutta hiukan tuskalliselta tuntuu". Ja niin olikin laita, sillä minä tarkoitin hupsuuttani!
"Abraham", virkkoi isäntäni, "käskehän Robinin valjastaa hevoset kuomivaunujen eikä pikkuvaunujen eteen; ja jos nämä herrasmiehet tahtovat lähteä, niin voimme saattaa heidät kotiin." – "Yhtä mielelläni kävelen", sanoi Peters, "jos herra Williams mieluummin sitä haluaa". – "Hyvä siis", vastasi isäntäni, "valjastakoon hän pienet vaunut, kuten käskin". En voinut nauttia mitään, vaikka yritin; ja käteni vapisi niin, että läiskähdytin suklaatiani ja senvuoksi laskin kuppini takaisin pöydälle. Hyvin ystävällisesti katsahtivat he kaikki toisaalle.
Abrahamin lähdettyä ulos sanoi isäntäni: "Minulla on tässä aivan tavallinen sileä sormus, herra Peters, mutta toivon, että toimitus tuottaa sormukselle arvoa ja että täten annan aihetta tytölleni katsella sitä parhaimpana, mikä hänelle voidaan lahjoittaa." Herra Peters sanoi olevansa varma siitä, että pitäisin sitä suuremmassa arvossa kuin maailman muhkeinta timanttia.
Olin pyytänyt rouva Jewkesia olemaan pukeutumatta, jottei herättäisi epäluuloja; ja hän noudatti neuvoani. Kun aamiainen oli syöty, lausui isäntäni Abrahamin kuullen: "No, hyvät herrat, käykäämme kappelissa; ja teidän on annettava minulle neuvoja suunnittelemieni muutosten suhteen. Kiirehdin sitä enemmin, koska muutoksia varten tekemänne katsastelu vie jonkun verran aikaa, eikä sen ja päivällisen välille jää meille paljoa ajeluamme varten. – Pamela, sinä kai lausut meille mielipiteesi?" – "Mielelläni", sanoin minä; "tulen heti jäljestänne".
He menivät siis ulos ja minä istahdin jälleen tuolille ja löyhyttelin itseäni viuhkalla. "Rintaani pakottaa, rouva Jewkes", sanoin minä. "Menenkö noutamaan hiukan sydämenvahvistetta?" ehdotti hän. – "Älkää huoliko", sanoin, "minä olen aika houkkio! Minulta puuttuu vain rohkeutta, siinä kaikki." Hän otti hajupullonsa ja aikoi antaa sen minulle; mutta minä sanoin: "Pitäkää se kädessänne: kenties sitä tarvitsen, mutta toivoakseni en."
Hän puhui minulle hyvin ystävällisiä sanoja ja pyysi minua lähtemään. Minä nousin ylös, mutta polveni hytkyivät niin toisiaan vasten, että minun täytyi jälleen istuutua. Vihdoin tartuin hänen käsivarteensa ja astuen Abrahamin ohi virkoin: "Se häijy liukahdus portaita alas tullessani on tehnyt minut ontuvaksi, joten minun täytyy pitää teistä kiinni, rouva Jewkes. Tiedättekö, mitä muutoksia siellä kappelissa aiotaan tehdä, joista meidän on lausuttava mielipiteemme?"
Hän sanoi, että Nan oli vihitty salaisuuteen, ja hän oli käskenyt tytön asettua kappelin ovelle estääkseen ketään pääsemästä sisälle. Rakas isäntäni astui luokseni kappeliin saapuessani, tarttui minua kädestä ja vei minut alttarin luo.
"Muista, rakas tyttöni", kuiskasi hän, "että olet hilpeä". – "Kyllä muistan, kyllä tahdon", vastasin minä, mutta tuskin tiesin, mitä sanoin, kuten voitte päättää siitä, että lausuin rouva Jewkesille: "Älkäähän jättäkö minua, rouva Jewkes, pyydän", ikäänkuin olisin pannut luottamukseni häneen enkä ollenkaan siihen henkilöön, jolle se enimmin kuului. Jumala antakoon anteeksi! Mutta minä en ole eläessäni ollut niin hajamielinen kuin nyt alussa ja siihen asti kun herra Williams oli päässyt toimituksessaan kohtaan, missä ovat peloittavat sanat: vaatien meitä vastaamaan tuomion kauheana päivänä; ja silloin nuo juhlalliset sanat ja isäntäni kuiskaus: "Muista sitä, rakkaani", saivat minut säpsähtämään. Hän virkkoi vielä kuiskaten: "Tiedätkö sinä mitään estettä?" Minä punehduin ja sanoin hiljaa: "En mitään muuta kuin oman suuren arvottomuuteni."
Sitten seurasivat suloiset sanat: Tahdotko ottaa tämän neidon aviovaimoksesi? j.n.e. Ja minä aloin hiukan rohkaistua, kun rakas isäntäni tähän kysymykseen kuuluvasti vastasi: "Tahdon." Mutta minä saatoin ainoasti niiata, kun minulta kysyttiin; vaikka sydämeni kylläkin oli kerkeämpi kuin huuleni ja vastasi jokaiseen kohtaan: tottelemiseen, palvelemiseen, rakastamiseen ja kunnioittamiseen. Herra Peters luovutti minut ja minä toistin herra Williamsin perästä, niin hyvin kuin voin, vihkimiskaavan sanat, samoinkuin ne toisti rakas isäntänikin, vaikka hän teki sen paljoa luontevamman kauniisti. Ja kun lähinnä tultiin sormuksenantoon, vastaanotin minä tuon rakkaan lahjan hänen arvokkaista käsistään mitä kiitollisimmin sydämin; ja hän kertoi minulle jälkeenpäin, että minä hänen lausuttuaan sanat: Tämän sormuksen antaen minä otan sinut vaimokseni j.n.e., niiasin ja sanoin: "Kiitos, hyvä herra." Ehkä niin tein; sillä se oli toimituksen mieluisin kohta ja sydämeni oli ylen riemastunut hänen hyvyydestänsä ja liikutettuna siitä hellästä ja arvokkaasta tavasta, millä hän tuon toimituksen suoritti. Olin hyvin mielissäni, että senjälkeen polvistuttiin rukoukseen, sillä minä vapisin niin pelosta ja riemusta että tuskin voin seisoa.
Sitten seurasi käsiemme yhdistäminen, ja meidät julistettiin aviopuolisoiksi harvalukuisten todistajain kuullen; sillä lukien mukaan Nanin, jonka uteliaisuus ei sallinut hänen pysyä ovella, niitä oli ainoasti herra Peters, rouva Jewkes ja hän; luettiin siunaus, veisattiin virsi, rukoiltiin ja toimitus päättyi kehoitukseen. Kaikki nämä olivat niin kauniita, tervetulleita ja herttaisia kohtia tässä pyhässä toimituksessa, että sydämeni riemastui ja mieleni kävi hiukan reippaammaksi.
Näin, rakkaimmat vanhempani, on onnellinen, kolminkertaisesti onnellinen Pamelanne vihdoinkin naimisissa; ja kenen kanssa? Niin, rakastetun, armollisen isäntänsä, hänen toivomuksiensa herran kanssa! Ja täten on hänen hyveellisyytensä entisestä häijystä hätyyttäjästä jumalallisen kaitselmuksen siunatulla johdolla tullut sen hyvä, armollinen suojelija ja palkitsija. Jumala olkoon siitä ikuisesti kiitetty ja ylistetty ja suokoon, että en olisi kokonaan arvoton, sellaiseen ylevään kunniaan! Ja siunatkoon Hän ja palkitkoon tuota rakasta, hyvää herrasmiestä, joka täten on korottanut arvottoman palvelijansa asemaan, jossa ylhäisimmät naiset pitäisivät itseänsä onnellisina!
Isäntäni suuteli minua mitä kiihkeimmin ja sanoi: "Jumala antakoon sinulle, rakkaani, yhtä paljon iloa tässä tilaisuudessa kuin itselläni on!" Hän vei minut herra Petersin eteen, joka suuteli minua ja sanoi: "Teidän tulee suoda anteeksi minulle, rakas nuorikko; sillä minä luovutin teidät, ja te olette minun tyttäreni." Kun herra Williams kainosti vetäytyi hiukan sivummalle, virkkoi isäntäni: "Olkaa hyvä, herra Williams, ja vastaanottakaa kiitokseni sekä toivottakaa sisarellenne iloa ja onnea". Sitten hänkin suuteli minua ja lausui: "Sitä toivotan, hyvä rouva, kaikesta sydämestäni. Ja tahdon sanoa, että nähdessäni niin suuren viattomuuden ja hyveellisyyden näin ylevästi palkituksi, tunnen sellaista riemua kuin tuskin koskaan olen tuntenut." Tämä oli isännälleni hyvin mieleen.
Rouva Jewkes olisi suudellut kättäni kappelin ovella; mutta juuri silloin tunsin mieleni reipastuneeksi ja suutelin häntä lausuen: "Kiitos, teille, rouva Jewkes, siitä, että teitte minulle seuraa. Olen käyttäytynyt surkeasti." – "Ei, nuori rouva", vastasi hän, "käyttäydyitte varsin hyvin, varsin hyvin!"
Herra Peters käveli ulos minun kanssani; herra Williams ja isäntäni tulivat perästämme jutellen keskenään.
Vierashuoneeseen saavuttuaan herra Peters lausui: "Vielä kerran toivotan teille, hyvä rouva, iloa tässä onnellisessa tilaisuudessa. Lisätköön jokainen päivä onneanne, ja saakaa kauan riemuita toisistanne! Sillä te kaksi olette herttaisin pari, minkä koskaan olen yhdistänyt." Sanoin hänelle, että olin erittäin kiitollinen hänen hyvistä ajatuksistaan ja onnitteluistaan ja sanoin toivovani, etten vastaisella käytökselläni osoittautuisi arvottomaksi niitä ansaitsemaan.
Jalo hyväntekijäni tuli sisälle herra Williamsin kanssa. "No, rakas silmäteräni", sanoi hän, "kuinka voit? Hiukan tyynempi, toivoakseni! Kas, eihän tämä ole niin kauheata kuin pelkäsit."
"Hyvä herra", lausui rovasti Peters perin ystävällisesti, "tämä on sangen vakava tilaisuus; minua ilahduttaa nähdä, että suhtaudutte siihen niin kunnioittavasti ja ylevästi. Se on mitä oivallisin merkki: sillä harkitsevimmin tehty alku takaa järkevimmän kulun."
Rouva Jewkes tuli omasta aloitteestaan sisälle suuri kanariviinillä täytetty hopeakolpakko kädessä ja tuoden maljan, muskottipähkinöitä ja sokeria, jolloin isäntäni sanoi: "Hyvin harkittu, rouva Jewkes, sillä me olemmekin nauttineet vain kehnon aamiaisen." Ja hän tahtoi minua maistamaan maljasta, kuten he kaikki tekivät juoden varsin halukkaasti. Minäkin join hiukan, ja se virkisti mielestäni sydäntäni kokonaisen tunnin ajaksi.
Isäntäni veti komean timanttisormuksen sormestaan ja lahjoitti sen herra Petersille, joka otti sen hyvin ystävällisesti vastaan. Herra Williamsille hän sanoi: "Vanha tuttavani, olen useistakin anomuksista huolimatta säilyttänyt teille palkkapitäjän, jonka aina olin teille aikonut. Ja pyydän, että valmistaudutte ottamaan sen haltuunne. Ja koska siinä voi teille koitua joitakuita menoja, saanen niiden peittämiseksi tarjota teille tämän"; ja niin hän antoi hänelle (kuten myöhemmin minulle mainitsi) viidenkymmenen punnan pankkisetelin.
Näin tuo jalomielinen, ystävällinen herrasmies siunasi meitä kaikkia ja eritoten minua, jonka tähden hän oli niin avokätinen kuin jos olisi nainut jonkun ylväimmän perijättären.
Sitten hän sanoi hyvästi pappismiehille, vieläkin varoittaen heitä pitämään asian muutaman päivän salassa, ja he jättivät hänet. Eikä kukaan palvelijoista epäillyt mitään, kuten rouva Jewkes uskoo. Sitten minä heittäydyin hänen jalkojensa juureen siunaten Jumalaa ja siunaten häntä hänen hyvyydestänsä; ja hän osoitti minulle ylenmäärin ystävällisyyttä nimittäen minua suloiseksi morsiamekseen ja käyttäen kymmeniä muita herttaisia nimityksiä, jotka paisuttavat kiitollista sydäntäni enemmän kuin voin ilmilausua.
Senjälkeen hän vei minut vaunuihin, ja me teimme hauskan ajomatkan naapurikyliä kiertäen. Hän koetti kaikkensa karkoittaakseen oikullisen levottomuuden, joka vielä rasittaa mieltäni ja joka kaikista ponnistuksistani huolimatta levittää kasvoilleni liian miettiväisen ilmeen, niinkuin hän sanoo.
Palasimme kotiin puoli kahdelta; ja hän huvittelihe ajattelemalla, ettei tänä siunattuna päivänä olisi hetkeäkään poissa seurastani, jotta (kuten hän ystävällisesti mainitsi) voisi herättää minussa tuttavallisuutta, joka lisäisi luottamustani häneen. Mutta silloin ilmoitettiin hänelle, että täällä oli käynyt eräs sir Charles Hargraven palvelija ilmoittamassa isäntänsä kahden muun herrasmiehen kanssa olevan tulossa päivälliselle puolisoni luo matkallaan Nottinghamiin.
Hän tunsi itsensä tästä mitä syvimmin kiusaantuneeksi ja sanoi minulle, että olisi ollut mielissään heidän seurastaan milloin muulloin tahansa; mutta nyt se oli barbarimaista tungettelua; ja hän toivoi, että niille olisi ilmoitettu hänen jäävän tulematta kotiin päivälliselle. "Sitäpaitsi", sanoi hän, "ovat he kauheita juomareita, ja kenties en voi toimittaa heitä tänä iltana pois; sillä he eivät tee muuta kuin matkailevat kautta maan ja etsivät aina ystäviensä asuntoja tien varrella. Ja heille on samantekevää, viipyvätkö samassa paikassa yön vai kuukauden. Mutta", lisäsi hän, "koetan keksiä jonkun keinon käännyttääkseni heidät pois päivällisen jälkeen. Hitto heidät vieköön", huudahti hän varsin äkämystyneenä, "että heidän pitikin tulla juuri tänään, juuri tänä päivänä kaikista vuoden päivistä!"
Olimme tuskin astuneet vaunuista ja menneet sisälle, kun he jo saapuivat. Kolme huimaa veitikkaa niitä näkyi olevan, ja he törähdyttivät metsästystorvella heti portille päästyään, niin että koko piha kaikui, ja mäiskähdyttelivät kuorossa hevospiiskojansa.
Menin sitten ylös kammiooni ja näin (mikä sai sydämeni värähtelemään), kuinka rouva Jewkes hääräili ja puuhaili järjestääkseen huoneen vieraalle, joka, olkoonpa kuinka tervetullut tahansa, kuten velvollisuuteni nyt opettaa minut sanomaan, kuitenkin täyttää ajatukseni kauhulla. Pakenin siis kammiooni ja turvauduin kynään ja musteeseen haihdutellakseni mieleni levottomuutta. Jos sydän on niin suruissaan ja pelontunne niin valtava silloin, kun ihminen näin äärettömästi rakastaa ja on näin äärettömässä kiitollisuudenvelassa, niin mitä täytyneekään tuntea niiden neito-rukkain, jotka heidän tyrannilliset vanhempansa tai holhoojansa alhaisista pyyteistä pakoittavat naimisiin melkein vihattujen miesten kanssa ja ehkä uhraamalla heidän hellimmin rakastamansa? Oi, sellainen on todella surkeata! – Mistä kaikesta ovatkaan sellaiset julmat vanhemmat edesvastuussa? Ja mitä moiset viattomat uhrit saavatkaan kärsiä! – Mutta, Jumalan kiitos, on se kohtalo perin etäällä omastani!
Hyvä isäntäni (sillä minä en vielä rohkene mainita häntä hellemmällä nimellä) saapui luokseni ja sanoi: "Tulin tiedustelemaan rakkaalta morsiameltani" (mikä ihana sana!), "kuinka hän voi. Näen kirjoittelevasi, armaani", virkkoi hän. "Ne kirotut elostelijat ovat mielestäni puolihulluja ja taitavat tehdä minutkin sellaiseksi! Kuitenkin", jatkoi hän, "olen käskenyt laittaa pikkuvaununi valmiiksi, ikään kuin minulla olisi välttämätön matka viiden penikulman päähän, ja tahdon saattaa heidät ulos talosta, jos mahdollista. Sitten teen kierroksen ja palaan niin pian kuin voin päästä heistä irti. Olen kuullut", sanoi hän, "että lady Davers tarkkaavaisesti seuraa asioitamme. Hän on ollut hyvin vapaapuheinen minun suhteeni sir Charlesille; ja kaikki kävivät he armotta kimppuuni, joten minun täytyi olla hyvin totinen, koska he muutoin olisivat tulleet ylös sinua katsomaan, kun en kutsunut sinua heidän luokseen." Hän suuteli minua ja sanoi: "Minä haastan riitaa heidän kanssaan, jos en saa heitä lähtemään; sillä minä olen hukannut kaksi tai kolme kallista tuntia, jotka olisin voinut viettää sydämeni sulostuttajan seurassa." Ja sitten hän meni alas.
Rouva Jewkes kutsui minut päivälliselle pieneen vierashuoneeseen. Minä menin alas ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen, että tarjoutui minua palvelemaan; vain vaivoin sain hänet suostutelluksi istumaan kanssani pöytään, kun sitä ehdottomasti tahdoin. "Sillä", sanoin minä, "olisi kovin tavatonta, jos ihminen sillä tavoin etääntyisi entisyydestään, rouva Jewkes. Mitä uusi asemani minulta vaatineekaan, toivoakseni aina käyttäydyn niin, että ylpeys ja röyhkeys eivät saa mitään sijaa luonteessani."
"Olette hyvin ystävällinen, rouva", sanoi hän, "mutta minä tunnen aina velvollisuuteni isäntäni aviopuolisoa kohtaan". – "No", vastasin minä, "jos minun näin aikaisin täytyy ottaa itselleni emäntävalta, rouva Jewkes, niin sallikaa minun vaatia teiltä, että täytätte niin nimittämänne velvollisuutenne ja istutte kanssani pöytään, kun sitä pyydän".
Tämä vaikutti häneen; ja minä sain nautituksi palasen omenatorttua ja hiukan munapiirakkaa, mutta siinä olikin kaikki.
Ystävällinen isäntäni tuli jälleen sisälle ja sanoi: "Kiitän tahtiani, että ne mässääjät nyt ovat lähdössä; mutta minun täytyy mennä heitä saattamaan. Valitsen vaunut, sillä jos lähtisin ratsain, kävisi vaikeaksi päästä heistä eroon. He ovat näet kuin lumipallo ja aikovat matkan varrelta kerätä seuraa, pitääkseen iloista menoa yhdessä muutaman päivän taipaleella."
Me nousimme kumpikin ylös kartanonherran astuessa sisälle. "Hyi, Pamela", huudahti hän, "miksi nyt tuollaista muodollisuutta? – Istukaa alallanne, rouva Jewkes."
"Ka, hyvä herra", sanoi hän, "minä istuuduin vastahakoisesti pöytään, mutta armollinen rouvani pakoitti minut siihen". – "Hän on aivan oikeassa, hyvä rouva Jewkes", virkkoi isäntäni ja taputti minua poskelle; "sillä me olemme vasta vain puoliksi naimisissa, joten hän ei vielä ole muuta kuin puoliksi teidän emäntänne! – Älä katso noin alas, älä ole noin vaiti, rakkahimpani", sanoi hän; "ka, sinähän virkoit minulle tuskin kahtakymmentä sanaa koko aikana, kun olimme yhdessä ajelemassa. Joitakin myönnytyksiä teen suloiselle ujoudellesi; mutten liian paljoa. – Rouva Jewkes, eikö teillä ole mitään hauskoja juttuja kerrottavana Pamelalleni, saadaksenne hänet hymyileväksi, kunnes tulen takaisin?"
"Kyllä, hyvä herra", vastasi hän; "voisin kertoa kymmeniä hauskoja juttuja, mutta nuori rouva on liian herkkätuntoinen niitä kuunnellakseen".
– Ah, vaimo-raukka! – ajattelin minä, – sinun siveellisimmätkin juttusi saisivat kainon ihmisen punastumaan, jos sinut oikein tunnen; enkä minä tahdo mitään niistä kuulla.
Isäntäni sanoi: "Kertokaa hänelle minun kuulteni joku lyhimmistä, mitä osaatte."
"Niin, arvoisa herra", alotti hän, "tunsin ujon nuoren neidin, kenties sellaisen kuin rouva, joka oli naimisissa erään..."
"Paras rouva Jewkes", keskeytin minä, "jättäkää juttunne, pyydän; minä en pidä sen alusta".
"Jatkakaa, rouva Jewkes", kehoitti isäntäni. –
"Ei, pyydän, hyvä herra, älkää vaatiko sitä", sanoin minä. – "Sitten saamme kuulla sen joskus toiste, rouva Jewkes", lausui hän.
Abraham tuli ilmoittamaan hänelle, että herrasmiehet olivat lähdössä ja hänen vaununsa valmiina. "Olen mielissäni siitä", virkkoi hän, meni ulos ja lähti heidän mukaansa. Heidän ajettuaan talosta, minä tein pari kierrosta rouva Jewkesin kanssa puutarhassa; ja käveltyämme kotvan aikaa sanoin, että olisin iloinen, jos hän seuraisi minua jalavakäytävälle mennäksemme vaunuja vastaan. Sillä, oi, minä en tiedä kuinka häneen katsoa taisin, kun hän on kanssani, tai kuinka kestäisin hänen poissaolonsa, kun saan häntä odotella! Kuinka ristiriitaiselta tuntuukaan tämä käsittämätön hellä tunne!
Kuinka erilaiselta kaikki tässä talossa ja sen ympärillä nyt näyttää mielestäni entiseen verrattuna! Puutarha, lammikko, alkoovi, jalavakäytävä. Mutta, oi! vankilani onkin muuttunut palatsikseni! Eikä siis ihme, että kaikessa on toinen leima! Istahdimme leveälle jalkaportaalle, joka vie maantielle; ja rouva Jewkes oli minua kohtaan aivan toinen henkilö kuin mitä hän oli siellä viimeksi istuessani.
Vihdoin palasi rakkahimpani ja astui siinä vaunuista. "Mikä, Pamelani" (ja silloin rouva Jewkes jätti minut), "mikä", sanoi hän (ja suuteli minua), "on sinut tänne tuonut? Toivoakseni olet tullut minua vastaan." – "Niin olen", sanoin minä.
"Sepä oli todella ystävällistä", lausui hän; "mutta miksi tuo poiskäännetty silmä – tuo alaspäin luotu katse, ikäänkuin pelkäisit minua?" – "Ette saa niin ajatella, hyvä herra", vastasin minä. – "Virkistäös sitte sydäntäni", virkkoi hän, "hilpeämmällä muodolla ja karkoittaos tuo liian levoton huolehtivaisuus noilta maailman ihastuttavimmilta kasvoilta. Onko sinulla, rakas tyttöni, mitään pelkoja, jotka voin poistaa, mitään epäilyjä, jotka voin haihduttaa, mitään toivomuksia, joita voin rohkaista, mitään pyyntöjä, jotka voin täyttää? Puhu, rakas Pamelani; ja jos siihen vain kykenen, niin sen teen. Sano vain sana, niin teen sen yhden ainoan hymysi hintana!"
"Hyvä herra", sanoin, "minulla ei voi olla mitään muuta pelkoa, mitään muuta epäilyä, kuin se aavistelu, etten koskaan kykene ansaitsemaan teidän hyvyyttänne. Minulla ei myöskään ole mitään muita toivomuksia, kuin että vastainen käytökseni on teille mieluinen ja että päättäväisesti täytetty velvollisuuteni suopeasti tunnustetaan. Eikä minulla ole mitään muuta pyyntöä esitettävänä kuin se, että tahdotte antaa anteeksi kaikki vajavaisuuteni, muun muassa tämän hupsun heikkouteni, jonka vuoksi teidän silmissänne näyttänen kaiken tapahtuneen jälkeen vaativan vielä tätä alentuvaisuutta ja näin ystävällisiä vakuutuksia. Mutta teidän runsas hyvyytenne masentaa minut, mieleni uupuu sen painon alla; ja tämä masennus on vielä suurempi, kun en käsitä, millä tavoin koko vastaisen elämäni aikana kaikkine ponnistuksineni mahdollisesti voisin ansaita pienimmänkään suosionosoituksistanne."
"Minä tunnen sinun kiitollisen sydämesi", vastasi hän, "mutta muista, rakkaani, kuinka lakimiehet sanovat meille, että avioliitto on korkein velvoitus, mitä laki tuntee. Tämä on, rakas morsiameni, tehnyt sinut omakseni ja minut sinun omaksesi; ja sinulla on maailman paras oikeus jakaa varallisuuteni kanssani. Mutta vaikka sivuuttaisimmekin sen seikan, niin mitä kiitollisuudenvelkaa on sinulla minulle? Sinun sydämesi on puhdas kuin enkelin ja senvuoksi omaani ylevämpi. Sinun älysi ja arvostelukykysi ovat imartelematta sanoen enemmän kuin omieni vertaiset. Sinulla on kaikki viehätys, minkä kasvatus voi naiselle antaa, ja lahjakkuutesi tekee nuo sulot sinulle luontaisiksi. Sinulla on herttainen luonne, ja olet niin ylevän vilpitön, ettei sille löydy vertaa. Ja ulkonaisessa siroudessa voitat kaikki naiset, joita koskaan olen nähnyt. Missä on siis kiitollisuudenvelka, ellei minun puolellani sinua kohtaan?
"Mutta älkäämme tästälähin puhuko mistään muusta kuin yhdenvertaisuudesta, vaikka, jos sinun sielusi aarteet ja tahraton hyveellisyytesi asetetaan minun varallisuuttani vastaan (joka on vain satunnainen etu, ja kaikki, mistä voin kerskua), alentuminen tapahtuu sinun puoleltasi. Enkä minä usko, että voin sinut oikein ansaita ennenkuin vastainen elämäni on sinun suloisen esimerkkisi vaikutuksesta tullut melkein yhtä moitteettomaksi kuin omasi."
"Oi", huudahdin minä, "minkä lohdutuksen suotte minulle, kun sen vaaran asemesta, että teidän hyvyytenne minulle hankkima korkea asema tulisi minulle ansaksi, herätätte minussa toivoa, että minua vahvistatte ja suotte minulle hyväksymisenne, joten voimme hyvällä syyllä kuvitella tekevämme toistemme onnen jatkuvaksi aikojen loppuun asti! – Mutta minä en tahdo olla liiaksi vakava, mistä minua kerran varoititte. Näiden suloisten rohkaisujen avulla päätän olla kaikkea, mitä minun tahdotte olevan, ja toivon yhä paremmin voivani teille osoittaa, ettei minulla ole muuta tahtoa kuin teidän tahtonne." Hän suuteli minua hyvin hellästi ja kiitti minua tästä ystävällisestä vakuutuksesta, kuten hän sitä nimitti. Ja sitten me astuimme yhdessä sisälle.
KELLO KAHDEKSAN ILLALLA.
Näiden suloisten vakuutusten, sanotte te, rakas isä ja äiti, täytyvän olla minulle hyvin lohdullisia. Ja samalla kun ne olivat vapaaehtoisia hänen puoleltaan, en minä puolestani voinut mitään muuta toivoa; ja päätinkin, mikäli mahdollista, tyynnyttää joutavat pelkoni ja arvosteluni.
KELLO KYMMENEN ILLALLA.
Ehtoollista syödessämme hän oli minulle jalomielisen ystävällinen sekä teoissaan että sanoissaan. Hän otti mitä hienotuntoisimmin huomioonsa kamppailuni heikkouksieni voittamiseksi ja sanoi: "Näen mielihyvällä, että rakas tyttöni ponnistelee käyttäytyäkseen toivomusteni mukaisesti. Näen liian herkän kainoutesi suloisen hellien vavahtelujenkin lävitse, kuinka paljon syytä minulla on kiitollisuuteen sinun aikomuksistasi noudattaa mieltäni. Kun olen sinulle kerran sanonut, että minut on pikemmin voittanut hyveellisyytesi kuin kauneutesi, älköön ainoakaan sanani tai katseeni hälyttäkö rakasta Pamelaani, älköön hän kuulko tai nähkö mitään, joka antaisi hänelle aihetta epäillä vakuutukseni totuutta. Voit sitä helpommin uskoa minua", jatkoi hän, "kun näet, kuinka tuskaisalta minusta tuntuu kaikki, mikä sinua huolestuttaa, vaikka huolestumisesi on aiheetontakin. Kuitenkin tahdon ottaa rakkaan tyttöni ujouden siihen määrin huomioon, että myönnän sellaisen puhtaan mielen voivan kärsiä pelontunteesta näin tärkeän muutoksen aikana. Ja senvuoksi en voikaan olla hyvilläni siitä käyttäytymisesi puolesta, joka voi tehdä sinun kärsimyksesi omiani suuremmiksi, sillaikaa kun minä olen päättänyt tulevaisen elämäni kaikilla asteilla alati ja jokaisessa tapauksessa pyrkiä niitä vähentämään."
Illallisen jälkeen, jota hänen herttaisista kehoituksistaan huolimatta tuskin voin maistaakaan, minä join kaksi lasia samppanjaa ja myöhemmin lasillisen kanariviiniä, kun hän minut siihen ystävällisesti pakoitti esittämällä maljan teidän terveydeksenne. Ja kun levolle menon aika läheni, huomautti hän, vaikka hyvin hienotuntoisesti, kuinka vuoroin vaalenin ja punastuin ja kuinka houkkiomaisesti vapisin. Varmaankaan ei kukaan ole näin riemullisissa olosuhteissa käyttäytynyt niin hupsusti! Ja hän sanoi: "Rakkahin tyttöni, pelkään, että näin monen tunnin jatkuvan yhdessäolon aikana olet saanut liikaa seurastani; ja kaiketi tyyntyisit paremmin, jos vetäytyisit puoleksi tunniksi komeroosi."
Tätä olinkin toivonut, mutta en uskaltanut asiasta mainita peläten hänen suuttuvan. Sillä hetkien vieriessä huomasin pelkoni lisääntyvän ja hupsu sydämeni kävi yhä rauhattomammaksi joka kerta, kun tohdin kohottaa silmäni hänen rakkaihin kasvoihinsa; niin suloisen kauhealta hän näytti säikähtyneessä mielikuvituksessani. Minä sanoin: "Te olette pelkkää hyvyyttä, rakas herrani", ja suutelin rohkeasti hänen rakasta kättänsä painaen sen molemmin käsin huulilleni. Ja suudellen minua hyvin kiihkeästi tarjosi hän minulle kätensä nähdessään, että tuskin kykenin seisomaan, ja talutti minut kammioni ovelle, jonka jälkeen hän perin jalomielisesti poistui.
Minä menin komerooni ja kiitin polvilleni langenneena Jumalaa päivän siunauksista, anoen hänen taivaallista hyvyyttänsä vastaisen elämäni oppaaksi sillä tavoin, että tulisin hänen kunniansa onnelliseksi välikappaleeksi. Jätettynä nyt omiin mietteisiini tulin tämän jälkeen hiukan varmemmaksi ja sydämeltäni kevyemmäksi; ja kun kynä ja paperi olivat edessäni, kirjoittelin huvikseni tähän asti.
KELLO YHDELTÄTOISTA TORSTAI-ILTANA.
Kun rouva Jewkes oli tullut luokseni isäntäni airuena kysyen, saisiko hän tulla luokseni komerooni, vaikka samalla vihjaisten, että hän ei odottanut minua sieltä tapaavansa, käskin minä ilmoittamaan, että pyysin häntä suomaan minulle vielä neljännestunnin. – Jättäen siis itseni Kaikkivaltiaan armoihin, Hänen, joka niin monien merkillisten kauhuntilojen ja säikähdysten kautta on johdattanut minut tähän onnelliseen, joskin peloittavaan hetkeen, toivotan teille, rakkaat vanhempani, hyvää yötä; ja vaikka ette saakaan tätä ajoissa nähdä, tiedän kuitenkin, että alituisesti suljette minut rukouksiini, ja että en siis nytkään jää niitä paitsi. Siis hyvää yötä, Jumala siunatkoon teitä ja minua! Aamen, jos se on Hänen siunattu tahtonsa, piirtää teidän alati kuuliainen tyttärenne.
PERJANTAI-ILTANA.
Oi, kuinka tämä rakas oivallinen mies kaikessa noudattaa mieltäni! Herttaisella alentuvaisuudellansa tekee hän minulle joka tunnin edellistä onnellisemmaksi.
Hän säälii minun herkkää heikkouttani, suo anteeksi kaikki pikku vikani ja koettaa karkoittaa pelkoni. Hänen sanansa ovat niin puhtaat, hänen ajatuksensa niin siveelliset, koko hänen käytöksensä niin suloisen säädyllistä, että varmaan ei ole milloinkaan elänyt niin onnellista olentoa kuin teidän Pamelanne! En olisi koskaan voinut toivoa sellaisen puolison tulevan osakseni; vielä vähemmän otaksua, että herrasmies, joka oli antautunut yrityksiin, mitkä nyt iäksi koetan unhoittaa, olisi käyttäytynyt näin perin hienotunteisella ja poikkeuksellisen säädyllisellä tavalla. Mitään kevytmielistä, haurasta pilaa ei valu hänen huuliltaan, ei mitään hälyttäviä kokkapuheita; hän ei käytä mitään loukkaavia lauseita tai sopimattomia ilmeitä. Mikään sellainen ei haavoita onnellisen, kolminkerroin onnellisen tyttärenne korvia. Sanalla sanoen: kaikilla puheillaan hän vain rohkaisee minua ilomielin katsahtamaan onneni jalomieliseen luojaan.
Aamiaisella ollessamme, kun en tiennyt, kuinka olisin häntä katsellut, hän rohkaisi minua puhumalla teistä, rakkaat vanhempani, koska hän jalomielisessä sydämessään tiesi sen olevan aiheen, josta minä voisin jutella; ja hän vakuutteli minulle, että tekisi teidät molemmat onnellisiksi. Hän pyysi minua lähettämään teille kirjeen ilmoittaakseni teille häistäni; ja koska hänellä olisi asiaakin sinnepäin, saisi Thomas jo huomenna lähteä kirjettä viemään. "Enkä minä, rakas Pamelani", virkkoi hän, "halua nähdä sinun kyhäilyjäsi, koska ilmoitin sinulle, että en tahtoisi. Nyt näet tahdon kaikessa uskollisesti pitää sanani rakkaalle puolisolleni" (oi sitä rakasta, suloista nimitystä!) "ja sinä saat lähettää kaikki kirjeesi heille alkaen niistä, jotka heillä jo on, tähän onnelliseen hetkeen asti. Mutta salli minun pyytää, että he säilyttävät ne minua varten, sitte kun ovat ne lukeneet, samoinkuin nekin, joita en ole nähnyt. Niitä en kuitenkaan siihen asti tahdo nähdä, mutta sitten minä katson suosionosoitukseksi, jos sen sallit."
"Iloni yhtä hyvin kuin velvollisuutenikin", sanoin minä, "on totella teitä kaikessa; ja minä kirjoitan tämän päivän loppuun asti, jotta he näkevät, kuinka onnelliseksi olette minut tehnyt".
Tiedän, että molemmin yhdytte kanssani kiittämään Jumalaa hänen ihmeellisestä armostaan ja hyvyydestään itseänne samoinkuin minuakin kohtaan. Sillä hän suvaitsi erikoisesti tiedustella olosuhteitanne ja sanoi muutamista ensi kirjeistäni huomanneensa, että te olitte velkaantunut. Sitten antoi hän minulle viisikymmentä guineaa pyytäen minua lähettämään ne teille mytyssäni, jotta voisitte maksaa niillä velkojanne niin pitkälle kuin ne riittävät. Ja hän toivoi teidän jättävän nykyisen hommanne ja pukeutuvan, samoinkuin rakkaan äitini, sopiviin vaatteisiin; hän lupasi Bedfordshireen palattuaan katsoa teille paremman asunnon kuin mikä teillä nyt on. Oi, kuinka voin kestää kaikki nämä suurenmoiset ja jalomieliset suosionosoitukset? – Minä lähetän ne rahat kiedottuina viiden guinean eriin kahdenkertaisten paperien sisään.
Minulle hän antoi vielä kokonaista sata guineaa ja sanoi: "Haluaisin, rakkaani, että täältä lähtiessäsi antaisit näistä rouva Jewkesille, ikäänkuin omasta puolestasi, mitä katsot sopivaksi." – "Hyvä herra", virkoin minä, "suvaitkaa te itse määrätä".
"Anna hänelle sitten kaksikymmentä guineaa häälahjanasi", sanoi hän. "Anna Colbrandille kymmenen guineaa; anna molemmille kuskeille viisi guineaa kummallekin, talon palvelijattarille kummallekin viisi guineaa; anna Abrahamille viisi guineaa ja Thomasille viisi; ja ja'a kaksikymmentä guineaa puutarhurien, renkien ja apumiesten kesken. Ja palattuani kanssasi toiseen taloon annan sinulle sopivan lahjan ostaaksesi sellaisia koristuksia, joiden käyttäminen on rakkaan vaimoni säädyn mukaista. Sillä nyt, Pamelani, sinun ei tule välittää siitä, mitä toiset naiset sanovat, vaan sinun on esiinnyttävä niinkuin vaimoni arvo ja asema vaatii. Sillä muutoin näyttäisi siltä, kuin se, jolla luulit voivasi välttää muiden naisten kateutta, olisi tahallista ylenkatsetta minun puoleltani; ja sellaiseen en toivoakseni koskaan tee itseäni syypääksi. Minä tahdon näyttää maailmalle, että pidän sinua siinä arvossa kuin minun tulee aivan kuin olisin nainut kuningaskunnan varakkaimman perijättären. Ja miksen niin tekisikin, koska en tunne ketään ensi luokan naista, joka sinulle vetäisi ylevyydessä vertaa?"
Hän näki, että minä en osannut pukea ajatuksiani sanoiksi ja lausui: "Minä huomaan, rakkain morsiameni! puolisoni! vaimoni! Pamelani! sinun kiitollisen hämminkisi."
Ja kun aioin puhua, suuteli hän minua ja sanoi: "Minä tukin sinun rakkaan suusi: sinä et saa minua edes kiittää. Tehtyäni kymmenen kertaa enemmän kuin tänään ilmaisen yhäkin kehnosti rakkauteni niin suurta sielun kauneutta ja ruumiin suloutta kohtaan, jotka näin", sanoi hän puristaen minut hellää poveansa vasten, "voin nyt ylpeillen nimittää omikseni!"
Oi, rakkaat vanhempani, voinko ajatella muuta kuin moninkertaiseksi kasvanutta rakkautta, iloa ja kiitollisuutta? Näin hienotuntoisesti hän karkoitti mielestäni nuo tuskalliset mietteet ja ujot pelonaiheet, jotka saivat minut kavahtamaan hänen näkemistään ensi kertaa tänäpänä, kun minut kutsuttiin hänen seuraansa aamiaiselle; näin hän aivan kevensi mieleni, tyynnytti ja rauhoitti minut.
Sitten hän, kun näytin hänestä hiukan miettiväiseltä, ehdotti pientä ajelua päivälliseen asti; ja tämä oli toinen suloinen huojennus. Hän huvitti minua kymmenillä hauskoilla kertomuksilla matkoillaan tekemistänsä havainnoista ja kuvaili minulle toisen naapuristonsa vallasnaisia ja herrasmiehiä, sanoen minulle, mitä tuttavuuksia hän mieluimmin soisi viljeleväni. Kun pelokkaasti mainitsin lady Daversista, lausui hän: "On kyllä totta, että hänen kiivaasta luonteestaan huolimatta rakastan hellästi sisartani, ja tiedän hänen minua rakastavan. Minä voin tehdä jonkun verran myönnytyksiä hänen ylpeydelleen muistellessani, kuinka ylpeä itsekin vielä äskettäin olin, ja koska hän ei tunne Pamelaani ja hänen oivallisuuttansa, kuten minä tunnen. Mutta sinun ei tule, rakkaani, unohtaa asemaasi minun vaimonani eikä alentuneesti hänelle kumarrella; vaikka tiedän, että mieluummin yrität vienoudella hellyttää hänet oikeaan käytökseen. Mutta minun asianani on pitää huolta siitä, ettet anna liiaksi paljon perään.
"Mutta", jatkoi hän, "kun en tahtoisi täällä julaista avioliittoamme, toivon, että hän ei saapuisi lähellemme ennenkuin olemme Bedfordshiressä. Ja sitte kun hän tietää meidän olevan naimisissa, hän pysyttelee poissa, ellei ole halukas sovintoon. Sillä hän ei suinkaan rohjenne tulla riitelemään kanssani tietäessään, että vihkiminen on jo toimitettu, se kun näyttäisi inhoittavalta ja häijyltä yritykseltä aikaansaada eripuraisuutta miehen ja vaimon välille. Mutta emme puhu enempää tästä asiasta emmekä muustakaan", lisäsi hän, "mikä tuottaisi huolestumista rakkaimmalleni". Sitten hän käänsi haastelun miellyttävämpiin aiheisiin ja lausui paljon mitä ystävällisintä ja lohduttavinta.
Kotiin päästyämme, jolloin oli melkein päivällisaika, hän esiintyi samana huomaavaisen ystävällisenä herrasmiehenä; sanalla sanoen hän koettaakin joka tilaisuudessa osoittaa hellää rakkauttaan minua kohtaan. Päivällisen jälkeen hän ilmoitti minulle, että oli jo kirjoittanut vaatekauppiaalleen kaupunkiin ja tilannut häneltä uusia virkapukuja sekä äiti-vainajansa muotikauppiaalle, jotta tämä minun valittavakseni lähettäisi malleja muodikkaimmista silkkikankaista. Minä sanoin, että en kyennyt ilmi lausumaan kiitollisuuttani hänen suosiostaan ja auliista jalomielisyydestään, ja vakuutin kokonaan jättäytyväni hänen mieltänsä noudattamaan, koska hän itse parhaiten tiesi, mikä sopi hänen omalle arvolleen ja asemalleen. Mutta hänen kaiken yhä uudistuvan, näin erikoisluontoisen runsaskätisyytensä johdosta en voinut olla väristyksettä ajattelematta sitä asemaa, johon hän oli minut korottanut. Ja nyt pelkäsin, että tuskin voisin toimia sen aseman mukaisesti ja oikeuttaa valintaa, jonka hän oli alentunut tekemään. Mutta minä toivoin, ettei osakseni tulisi hänen puoleltaan vain ylimalkainen vikojeni sietäminen – niiden suhteen voin hänelle ainoasti vakuuttaa, etteivät ne olisi tahallisia – vaan että saisin hyötyä myöskin hänen ystävällisistä opetuksistansa; ja anoin, että milloin vain hän huomaisi käytöksessäni jotakin, mitä ei voinut täysin hyväksyä, hän siitä minulle ilmoittaisi. Ja minä pitäisin hänen nuhteitaan alkavista vioista mitä ystävällisimpinä ja hellimpinä, ne kun varjelisivat minua isommista ja tuottaisivat minulle jatkuvasti hänen hyvän käsityksensä siunauksen.
Hän vakuutti minulle mitä sydämellisimmällä tavalla, ettei hänen mieltään koskaan saisi painaa mikään, jota hän ei ilmaisisi; ja lupasi aina silloin antaa minulle tilaisuuden vakuuttaakseni hänen olevan väärässä tai itse vakuuttautuakseni erehdyksestäni.
Sitten hän kysyi, milloin olisin halukas lähtemään kartanoomme Bedfordshireen, ja minä vastasin olevani siihen valmis milloin hän vain halusi. "Me tulemme tänne jälleen ennen talvea", sanoi hän, "mikäli se on sinulle mieluista, jotta voit kehittää tuttavuuttasi lady Jonesin kanssa ja sir Simonin perheessä. Ja jos Jumala suvaitsee säilyttää meidät toisillemme, niin lupaukseni mukaan toimitan sinulle talvella pariksi, kolmeksi kuukaudeksi tilaisuuden ottaa osaa Lontoon huvituksiin. Ajattelen", lisäsi hän, "että lähdemme ensi viikolla tiistain seutuvissa toiseen kartanoon, jos rakkaimpani niin haluaa".
"Minulla ei voi koskaan olla mitään teidän ehdotuksianne vastaan", sanoin minä; "mutta kuinka voimme välttää neiti Darnfordin hartaan pyynnön tanssi-illan järjestämisestä?" – "No", sanoi hän, "saatammehan käyttää maanantai-illan siihen tarkoitukseen, elleivät he hellitä. Mutta sinun luvallasi aion kutsua lady Jonesin, herra Petersin perheineen ja sir Simonin perheineen pieneen kappeliin sunnuntai-aamuna ja pyytää heitä jäämään päivälliselle kanssani; ja silloin tahdon julaista heille avioliittoni, koska elämäni valo ei saa poistua tältä seudulta jättämällä kellekään pienintäkään aihetta epäillä, että asia niin on."
Oi, kuinka ystävällistä tuo oli! Mutta hänen käytöksensä on kaikki yhtä jaloa, ystävällistä ja harkitsevaa! Olenpa minä onnellinen ihmislapsi! – "Ja sitten", virkkoi hän, "he kenties suovat, että jätämme ne tanssiaiset siksi, kun palaamme tähän seutuun. Onko mitään muuta", lisäsi hän, "jota rakas Pamelani vielä toivoo? Jos on, niin puhu avomielisesti."
"Tähän asti, rakkain ystäväni", vastasin minä, "ette ole ehtinyt ainoastaan itsetietoisten toivomusteni, vaan uinuvien haaveitteni ja ajatustenikin edelle. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa – koska teidän ystävällinen käskynne lausua peittelemättä ajatukseni mielestäni osoittaa teidän odottavan minun jotakin sanovan, – että minulla on enää vain pari seikkaa toivottavana, tullakseni ylen onnelliseksi."
"Puhu", kehoitti hän, "sano, mitä ne ovat". – "Hyvä herra", jatkoin minä, "häpeän tosiaan pyytää teiltä mitään, kun pelkään, että se voisi olla teille vastenmielistä ja että voisi näyttää siltä kuin tahtoisin käyttää hyväkseni ystävällistä alentuvaisuuttanne minua kohtaan enkä osaisi ajoissa tyytyä".
"Tahdon vain sanoa sinulle, Pamela", virkkoi hän, "ettei sinun ole kuviteltava näitä sinun miellyttämisesi toivossa tekemiäni seikkoja johtuviksi minkään sinua kohtaan tuntemani uuden intohimon kuohahduksista, vaan että ne, mikäli voin omasta mielentilastani vastata, ovat seurauksena säännöllisestä ja tasaisesta halusta noudattaa sinun mieltäsi; minkä halun toivon kestävän yhtä kauan kuin ansiosikin kestävät; enkä taas epäilekään, että ne jatkuvat niin kauan kuin elän. Voin sitä helpommin mennä tästä takuuseen, koska nykyisessä ajatussuunnassani ja nykyisissä teoissani tosiaan löydän niin paljon riemua, että saan moninkertaisen korvauksen; ja siitä syystä kaiketikin jatkan tätä menettelyä meidän kummankin tähden. Siis, rakas vaimoni", sanoi hän, "sillä minä huomaan ihastuneeni nimitykseen, jota kerran halveksin, niin, rakas vaimoni voi rohkeasti lausua ajatuksensa; ja mikäli asia on minulle mieluisa ja voin pyyntösi ilomielin täyttää, minä lupaan siihen suostua. Ja ethän sinä sitä minulta vaatisi, ellei niin ole laita."
"Sitä minun tosiaan ei sopisi enkä sitä tahdokaan", vastasin minä. "Ja nyt te rohkaisette minua nöyräksi anojaksi ja minä rukoilen teitä polvillani, kuten minun tulee, ottamaan takaisin sellaiset palvelijanne, jotka minä onnettomuudekseni olen saattanut joutumaan epäsuosioonne." Hän nosti minut ylös ja virkkoi: "Rakas Pamelani on liian usein ollut tuossa rukoilevan asennossa minun edessäni, jotta sitä enää sallisin. Nouse, kaunehimpani, ja anna minun tietää, ketkä minun etupäässä tulisi ottaa takaisin"; ja hän piti minua hellästi sylissään ja puristi minua rakasta rintaansa vasten.
"Ensiksi rouva Jervisin, arvoisa herra; hän on hyvä nainen, ja ne onnettomuudet, joita hän maailmassa on kokenut, tekevät epäsuosionne hänelle mitä raskaimmaksi."
"Ja kenet sen jälkeen?" kysyi hän. – "Herra Longmanin", sanoin minä; "ja vakuutan että, niin ystävällisiä kuin he ovat minulle olleetkin, en sitä kuitenkaan pyytäisi, jollen voisi taata heidän vilpittömyyttänsä ja jollen luulisi sellaisten kelpo palvelijoiden pitämisen olevan rakkaan isäntäni edun mukaista".
"Onko sinulla mitään enempää pyydettävänä?" sanoi hän. – "Hyvä herra", vastasin minä, "tahtoisin myöskin, mikäli sen sallitte, puhua vanhan kunnon isännöitsijän puolesta, joka on niin kauan palvellut perheessänne – jo ennen onnellista syntymäpäiväänne!"
"Niin", lausui hän, "minun on vain sanottava, että jolleivät herra Longman, rouva Jervis ja myöskin Jonathan olisi yhtyneet röyhkeästi vetoamaan lady Daversiin, mikä on antanut hänelle julkean aiheen sekaantua asioihini, olisin helposti voinut suoda heille kaiken muun käytöksensä anteeksi, vaikka ovatkin päästäneet kielensä varsin valtoimeksi minun suhteeni; sillä minä haluan, että jokainen ihailisi sinua; ja ylpeydekseni huomaankin, että ei ainoastaan heidän hyvä käsityksensä ja rakkautensa, vaan jokaisen muunkin, ken sinut tuntee, oikeuttaa omani. Tahdon kuitenkin antaa anteeksi tuon mainitsemani toimenpiteenkin, koska Pamelani sitä haluaa; ja minä itse lähetän kirjeen ilmoittaakseni Longmanille, mistä kaikesta hän saa sinun välitystäsi kiittää, ellei se varallisuuden asema, minkä hän on perheeni palveluksessa itselleen hankkinut, saa häntä siitä suosiosta ylenkatseellisesti kieltäytymään. Mitä rouva Jervisiin tulee, niin kirjoita sinä, rakkaani, hänelle kirje ja käske itse häntä heti kirjeesi saatuaan ottamaan haltuunsa entinen toimensa; sillä nyt, rakkahin tyttöni, tulee hänestä välittömämmin sinun palvelijasi: ja minä tiedän sinun rakastavan häntä niin paljon, että sitä suuremmalla mielihyvällä palaat toiseen kartanooni, kun saat hänet siellä tavata. Mutta älä luulottele", lisäsi hän, "että tähän kaikkeen myönnyn ilmaiseksi".
"Ah, hyvä herra", huudahdin minä, "sanokaa minulle vain, mitä voin tehdä, niin en, köyhänä kyvyltäni, mutta rikastahtoisena, epäröi hetkeäkään". – "No", virkkoi hän, "palkitse siis minun hilpeä myöntymykseni ehdoin tahdoin suikkaamalla minulle yksi suloinen suudelma".
Vastasin heti: "Näin minä tottelenkin; ja, oi! te asetatte mitä jalomielisimmällä tavalla ehdoksi sellaista, mikä tuottaa minulle kaksin verroin kunniaa ja lisää velvoituksiani." Kiedoin siis käsivarteni hänen kaulaansa enkä ujostellut suudella häntä kerran, kahdesti, kolmesti – kerran jokaisesta henkilöstä, jolle hän oli anteeksi antanut. "No, rakkahin Pamelani", virkkoi hän, "mitä pyyntöjä sinulla vielä on? Herra Williamsista on jo huolehdittu; ja toivoakseni hän tulee onnelliseksi. Eikö sinulla ole mitään sanottavaa John Arnoldin puolesta?"
"Niin, hyvä herra", vastasin minä, "olette nähnyt sen mies-paran katumuksen minun kirjeistäni". – "Olen kyllä, armaani; mutta hän katui sitä, että oli palvellut minua vastoin sinua; ja koska hän jälkeenpäin olisi pettänyt minut, niin hän ei mielestäni ansaitse että kumpikaan meistä sanoo tai tekee mitään hänen puolestaan."
"Mutta, rakas ystävä", virkoin minä, "tänään on riemupäivä; ja mitä vähemmän hän, mies-raukka, sitä ansaitsee, sitä suurempi on teidän hyvyytenne. Ja koska hänen taipumuksensa jakaantuivat velvollisuuden tuntoon teitä kohtaan ja hyvän toivomiseen minulle eikä hän tiennyt, kuinka eroittaisi edelliset tunteensa jälkimäisistä, niin ei hän tästä lähin kohtaa mitään ongelmia velvollisuutensa tiellä nähdessään meidät teidän minulle osoittamanne suuren hyvyyden vuoksi näin onnellisesti yhdistetyiksi. Sillä missään muussa suhteessa hän ei ole velvollisuudestaan poikennut; ja minä toivon, että hän vastaisuudessa uskollisesti palvelee teitä."
"No, otaksukaamme sitten, että auttaisin rouva Jewkesin hyvään liikkeen alkuun jonkun majatalon emäntänä ja antaisin hänelle Johnin aviomieheksi? Silloinhan kävisi mustalaistarinasi toteen, kun hän saisi itseänsä nuoremman puolison."
"Te olette pelkkää hyvyyttä", sanoin minä, "voin empimättä antaa anteeksi poloiselle rouva Jewkesille ja toivoa hänen tulevan onnelliseksi. Mutta sallikaa, hyvä herra, minun kysyä, eikö se näyttäisi olevan varsin raskas rangaistus John-rukalle? Ja eikö asia silloin saisi sitä vivahdusta, että te, joka olette niin laupias jokaiselle muulle, ette voi suoda anteeksi hänelle?"
Hän hymyili ja sanoi: "Oi, Pamelani, anteeksiantavaisen lausumana on tuo varsin ankaraa puhetta Jewkes-raiskaa kohtaan. Mutta suokoon Jumala, ettei minun enää tarvitse antaa tuolle mies-paralle tai muillekaan heistä moisia koettelevia tehtäviä. Ja jos sinä voit antaa Johnille anteeksi, niin kaiketi voin minäkin; tee siis hänelle mitä tahdot. Ja annahan nyt kuulla mitä toivomuksia Pamelallani vielä on?"
"Oi, rakkahin ystävä", vastasin minä, "teidän kiitollisella Pamelallanne ei ole enää ainoatakaan toivomusta. Teidän hyvyytenne on aivan täyttänyt sydämeni! Suokaa anteeksi nämä ilokyyneleet", lisäsin minä; "te ette ole jättänyt minulle mitään pyydettävää. Minun on vain rukoiltava Jumalaa siunaamaan teitä pitkällä iällä, terveydellä ja kunnialla sekä alati suomaan minulle teidän arvonantonne. Silloin olen maailman onnellisin olento."
Hän sieppasi minut syliinsä ja sanoi: "Sinä, elämäni aarre, et voi olla niin onnellinen minusta kuin minä olen sinusta. Oi kuinka sydämestäni halveksin aikaisempia pyyteitäni, hillittömiä himojani! Mitä iloa, mitä tosiriemuja virtaakaan hyveellisestä lemmestä, riemuja, joita irstaan hekumoitsijan ahdas sielu ei voi saavuttaa eivätkä hänen ajatuksensa käsittää. Ja joista minulla itselläni huikentelevaisuuteni päivinä ei ollut vähäisintäkään aavistusta! – Odotin sentään", jatkoi hän, "että rakkaalla Pamelallani olisi jotakin pyydettävää itselleenkin. Mutta koska kaikki hänen oma etunsa haihtuu siihen riemuun, jota hänen jalomielinen sydämensä tuntee muiden onnen edistämisestä, on minun koetettava edeltäpäin arvata hänen toivomuksensa ja ennakkohyvyydelläni tehtävä hänen oma huolehtimisensa tarpeettomaksi."
Näin hyvän puolison, rakkaat vanhempani, on taivas suonut teidän onnelliselle tyttärellenne! Kuinka riemuitseva sydämeni ponnahtaakaan tuosta rakkaasta, rakkaasta sanasta "puolisoni"! – Ja minun on vain pysyttävä nöyränä ja kiitollisesti katsottava kaikkien näiden siunausten armorikkaan Jakajan puoleen.
Tuhansin kiitoksin palasin siis jälkeenpäin komerooni, kirjoittaakseni teille tähän asti. Ja laitettuani kaikki valmiiksi, mitä tähän myttyyn aion, ja pantuani siihen sen ystävällisen, herttaisen lahjan, ei minulla ole mitään enempää sanottavaa kuin että pian toivon näkeväni teidät molemmat ja saavani vastaanottaa teidän siunauksenne tässä onnellisessa, kolminkerroin onnellisessa tilaisuudessa. Ja toivoen teidän rukouksianne, että pysyisin nöyränä ja rehellisenä armollisen Jumalani edessä, säilyttäisin velvollisuudentuntoisen kiitollisuuteni rakasta isäntääni ja puolisoani kohtaan, saisin kauan riemuita näiden siunausten ja tämän suosion jatkumisesta ja samalla pysyisin käytökseltäni kohteliaana ja miellyttävänä jokaista muuta kohtaan, minä siis lopuksi vakuutan olevani teidän alati kuuliainen ja sanomattoman onnellinen tyttärenne PAMELA B—-
Toivoakseni, rakkaat vanhempani, ei se ole ylpeyttä, joka saa minut riemuitsemaan nimeni muutoksesta. Teidän nimenne jää minulle aina rakkaaksi, enkä sitä suinkaan koskaan häpeä! Mutta kuitenkin, kun on tällainen puoliso! – Mitä pitää minun sanoa, kun sanat ovat liian heikot niillä ilmilausuakseni kiitollisuuttani ja iloani!
Olen jäljentänyt isäntäni herra Longmanille lähetettävän ja oman rouva Jervisille kyhäämäni kirjeen, jotka lähetän teille samalla kun kerron myöhemmistä tapauksista toiseen kartanoon tultuani, tai annan ne teille tavatessamme, minkä toivon jo pian tapahtuvan.
LAUANTAI-AAMUNA, KOLMANTENA PÄIVÄNÄ ONNELLISTEN HÄITTENI JÄLKEEN.
Minun täytyy kirjoitella edelleen, kunnes ryhdyn ja perehdyn sen aseman velvollisuuksiin, johon minut niin jalomielisesti on korotettu, ja antaa teidän jakaa kanssani tästä uudesta olotilastani ja puolisoista parhaan minulle hetki hetkeltä kasaamista suosionosoituksista johtuva haltioittava riemu. Kun olin saanut valmiiksi teille aikomani käärön, minä ryhdyin hänen ystävällistä ohjettaan noudattaen kirjoittamaan rouva Jervisille, eikä minulla siinä ollut mitään vaikeutta ennenkuin oli piirrettävä nimeni. Senvuoksi minä illalliselle kutsuttuna otin kirjeeni allekirjoittamattomana mukaani alikertaan.
Hyvä isäntäni (sillä riemumielin nimitän ja olen aina nimittävä häntä siksi) oli kirjoittanut herra Longmanille ja sanoi leikillisesti: "Kas tässä, rakkahimpani, mitä olen kirjoittanut sinun jollekullesi." Minä luin seuraavaa:
"HERRA LONGMAN,
"Minulla on mielihyvänä ilmoittaa teille, että viime torstaina minut vihittiin rakkaan Pamelani kanssa. Minulla on ollut syytä olla tyytymätön teihin, rouva Jervisiin ja Jonathaniin, ei teidän ystävyytenne ja arvonantonne vuoksi rakasta aviopuolisoani kohtaan, joka hän nyt on, vaan tavasta, jolla vetositte Davers-sisareeni ja siten aiheutitte varsin pahan välien rikkoutumisen hänen ja minun keskinäisissä suhteissamme. Mutta koska Pamelan ensimäisiä pyyntöjä oli, että unohtaisin olleet ja menneet ja asettaisin teidät kaikki takaisin entisiin toimiinne, pidän velvollisuutenani siihen empimättä suostua. Jos tahdotte, voitte siis jälleen saapua toimeenne, jonka aina olette täyttänyt moitteettoman vilpittömästi ja minun tyydytyksekseni. Teidän j.n.e.
"J.K. Perjantaina iltapäivällä.
"Lähden ensi tiistaina tai keskiviikkona Bedfordshireen ja toivon tapaavani Jonathanin samoinkuin teidät itsennekin entisissä toimissanne, joissa rohkenen ennustaa teille sitä suurempaa viihtymystä, kun teillä on näin varhainen esimerkki rakkaan vaimoni tunteista ja voitte hänen hyvyydestään odottaa kaikkea, mikä teille on mieluista. Hän itse kirjoittaa rouva Jervisille."
Minä kiitin häntä mitä hartaimmin hänen hyvyydestänsä, otin sittemmin hänen kirjeestänsä ylläolevan jäljennöksen ja näytin hänelle rouva Jervisille kyhäämäni, joka kuului:
"RAKAS ROUVA JERVIS,
"Minulla on teille iloisia uutisia kerrottavana. Eilen minut näetten onnellisesti vihittiin herrasmiesten parhaimmalle, teidän ja minun isännälleni. Minulla on nyt teille sanottavana ainoasti, että olen sanomattoman onnellinen: jalomielinen hyväntekijäni ei kiellä minulta mitään, vieläpä arvaa toivomukseni ja rientää ne jo ennakolta täyttämään. Voitte olla varma, etten saattanut unohtaa rakasta rouva Jervisiäni; ja minä pyysin ja sain anomukseeni aivan heti myönnytyksen, että te voitte palata toimeen, jonka aina täytitte isännällemme niin edullisella tavalla ja kaikkien johtonne alla olevien mielihyväksi. Kaikki valta, minkä tämä miehistä jalomielisin minun käsiini antaa, käytettäköön niin, että kaikki käy teille helpoksi ja hauskaksi; ja koska minä pian saan kunnian seurata rakastettuani Bedfordshireen, tulee riemuni samoin kuin sanomaton kiitollisuudenvelkani tälle miesten parhaalle melkoista suuremmaksi, jos siellä tapaan rakkaan rouva Jervisini ja hän ottaa minut vastaan sillä ilolla, mitä hänen kiintymyksestään itselleni odotan. Sillä minä olen, hyvä rakas ystäväni, ja tahdon aina olla teihin hartaasti mieltynyt ja teille kiitollinen
PAMELA --"
Hän luki tämän kirjeen ja sanoi: "Se on sinun kyhäämäsi, rakkaani, ja sen täytyy olla hyvä; mutta etkö pane siihen liikanimeäsi?" – "Hyvä herra", sanoi minä, "teidän ystävyydestänne olen saanut oikeuden perin kunnioitettavaan nimeen; mutta koska tämä on laatuaan ensimäinen tapaus, lukuunottamatta rakkaalle isälle ja äidille kirjoittamaani kirjettä, ajattelin, että minun tulisi se näyttää teille allekirjoittamattomana, jotten osoittautuisi liian kerkeäksi käyttämään hyväkseni teidän minulle suomaanne kunniaa".
"Kuinka suloisen nöyrältä ja oivalliselta", virkkoi hän, "tämä näyttäneekin rakkaan Pamelani hienotuntoisuudesta, sopii minun sanoa sinulle, että hetki hetkeltä olen enemmän mielissäni siitä oikeudesta, mikä sinulla on minun nimeeni; ja, elämäni aarre", lisäsi hän, "minun on vain toivottava, että olisin edes puoliksi yhtä arvokas kuin sinä äsken sidottuun onnelliseen solmuun". Sitten hän itse tarttui kynään ja piirsi Pamelan jälkeen oman arvoisan sukunimensä; ja minä kirjoitin sen alle: "Oi, riemuitkaa minun kanssani, rakas rouva Jervis, että Jumalan armosta ja rakkaan isäntäni hyvyydestä voin täten merkitä nimeni."
Nämä kirjeet ja teille toimitettava paketti annettiin aamulla varhain herra Thomasille hänen perille vietäviksensä.
Rakkahin isäntäni on juuri lähtenyt ratsastamaan ja aikoo käydä lady Jonesin, herra Petersin ja sir Simon Darnfordin luona kutsuakseen heidät huomenna kappeliin ja päivälliselle; ja hän sanoi mieluummin käyvänsä itse,koska he ajan ollessa näin lyhyen saattaisivat palvelijalle antaa kieltävän vastauksen.
Unohdin mainita, että herra Williams oli täällä eilen pyytämässä lupaa käydä katsomassa uutta pitäjäänsä ja tehdäkseen valmistuksia sen haltuunsa ottamiseksi. Ja hän näkyi olevan niin mielissään isäntäni hyvyydestä ja hellyydestä minua samoinkuin hänen jalomielisestä käyttäymisestänsä häntä itseään kohtaan, että hän lähti luotamme mielentilassa, joka osoitti hänen olevan aivan onnellinen. Se ilahduttaa minua suuresti; sillä minä riemuitsisin, jos vähäpätöisyydessäni voisin olla välikappaleena kaikkien ihmisten onnellistuttamiseen. Ja, oi, kuinka hartaasti minun tulisikaan kiittää jumalallista hyvyyttä! Ja kuinka minun tulisi ponnistella levittääkseni itse kokemiani siunauksia kaikille, joista vain tiedän! Sillä miksipä minunlaiseni matonen muutoin olisi näin ylennetty? Mitäpä merkitsee oma onneni, jos kitsaasti kieltäydyn ulottamasta sitä itseäni kauemmaksi? Vasta silloin kaikkivaltiaan Jumalan luodut todella tekevät itsensä saamiensa siunausten arvoisiksi, kun he onnellistuttavat tai koettavat onnellistuttaa koko luomakuntaa, sikäli kuin se heidän vaikutusvaltansa piiriin joutuu!
Suuri ja hyvä Jumala! Niinkuin sinä olet laajentanut tilaisuuteni, laajenna myöskin tahtoni ja saata minut riemuitsemaan siitä, että ja'an toisille osan onnesta, jota itse olen niin runsaalla mitalla sinun armollisen kaitselmuksesi kädestä saanut! Silloin minä en ole hyödytön sukupolvelleni! Silloin minä en ole vain yksityisenä merkkinä hyvyydestäsi köyhää arvotonta olentoa kohtaan, joka itsessään on varsin vähäpätöinen luotujesi asteikossa, pelkkä nolla numeron väärällä puolella; vaan tulen asetetuksi sen oikealle puolelle; ja vaikka itsessäni aivan arvoton, voin silloin asemani avulla tulla merkitykselliseksi ja tehdä moninkertaisiksi ne siunaukset, jotka olen sinun hyvyydestäsi saanut, kun olet minua tällaisella ihanalla osalla kunnioittanut!
Tämä on minun ymmärtääkseni korkean aseman ehdoton velvollisuus; ja kuinka ankara täytyneekään ihmisparkojen tuomion suurena tilipäivänä olla, kun heiltä kysytään, kuinka ovat käyttäneet heidän käsiinsä annetut tilaisuudet ja he voivat vastata ainoasti: "Me olemme eläneet vain itseämme varten; olemme sulkeneet kaiken meille antamasi vallan ahtaaseen itsekkääseen kehään; olemme kasanneet aarteita jälkeentulevaisillemme, vaikkemme tienneet, käyttäisivätkö he niitä edes yhtähyvin kuin itse käytimme vai vielä huonommin." Ja kuinka voivat sellaiset tyhmät puolustautujat odottaa muuta tuomiota kuin nuo kauheat sanat: "Menkäät pois, te kirotut!" Mutta, rakkaat vanhemmat, sellaisilla ihmisillä ei varmaan ole aavistustakaan niistä ylevistä riemuista, jotka virtaavat hyvistätöistä, vaikkei mitään jälkilaskua ensinkään olisi! On jotakin niin tyydytystä synnyttävää ja viehättävää ajatella, että voi tuottaa lohdutusta ja huojennusta sellaista tarvitseville, että se jo itsessään äärettömästi palkitsee hyväntekijän mielen. Useinpa sain sitä kokea jo hyvän emäntäni aikana, vaikka olin vain hänen lahjojensa välillisenä viejänä köyhille ja kivuloisille, kun hän teki minusta almunjakajansa! Kovin ovat mieltäni liikuttaneet ne siunaukset, joita onnettomat ovat runsaasti siroitelleet hänen hyvyydelleen ja minullekin, joka vain olin hänen antimiensa halpana perilleviejänä! Ja kuinka riemuitsinkaan, kun liikuttavat selostukseni jostakin erikoisesta hädästä lisäsivät hyvän emäntäni ensimäisiä aikomuksia sen huojentamiseksi!
Tätä minä muistelen mielihyvällä; sillä nyt on jumalallisesta laupeudesta tullut minun osakseni tehdä niitä hyviätöitä, joissa hänellä oli tapana ahkeroida. Ja, oi, minä tahdon vartioida itseäni, jottei onnellinen asemani saisi minua unohtamaan oikealla kiitollisuudella katsoa ylös Hänen puoleensa, joka on minulle tämän vallan uskonut, ja ettei sen väärinkäyttö tai laiminlyönti johtaisi minua kauheaan onnettomuuteen!
Suokaa minulle anteeksi nämä mietelmät, rakkaat vanhempani; ja seuratkaa minua rukouksissanne, jottei nykyinen onneni muuttuisi minulle ansaksi, vaan että muistaisin minulta yhä enemmän ja enemmän odotettavan samassa suhteessa kuin valtani on kasvanut. Älköön minun sallittako menetellä niin arvottomasti kuin luulisin saavani luottaa vain omaan vähäpätöiseen itseeni ja ikäänkuin minun ei mielestäni tarvitsisi mitään enempää tehdä käyttääkseni niitä tilaisuuksia, jotka Jumalan armosta ja kaikkein parhaimman miehen suosiosta ovat minulle annetut.
LAUANTAINA KELLO SEITSEMÄN ILLALLA.
Isäntäni palasi kotiin päivälliselle kohteliaisuudesta minua kohtaan, vaikka sekä lady Jones että sir Simon olivat kovin pyytäneet häntä aterioimaan heidän kanssansa. Herra Peters ei voinut ajan ollessa näin täpärällä mukavasti hankkia saarnaajaa omaan kirkkoonsa, kun herra Williams oli mennyt uuteen pitäjäänsä, mutta luuli voivansa saada sijaisen iltapäiväksi, joten hän lupasi tulla seuraamme päivälliselle ja lukea iltapäivärukoukset. Tämän vuoksi isäntäni kutsui toisetkin päivälliselle, samoin kuin hänet, eikä kappeliin. Hän pakoitti heidät lupautumaan ja sanoi herra Petersille, että lähettäisi kuomuvaununsa häntä ja hänen perhettänsä noutamaan.
Vanhempi neiti Darnford sanoi hänelle leikillisesti, ettei tulisi, jollei hän lupaisi päästää häntä häihin. Tästä huomaan, että herra Peters on isäntäni toivomusten mukaan pitänyt vihkimisen salassa. Hän suvaitsi ottaa minut päivällisen jälkeen ajelulle, toisti ystävälliset vakuutuksensa ja oli, jos mahdollista, entistä herttaisempi. Tämä on suloisen lohduttavaa, koska se osoittaa, ettei hän kadu alentuvaisuuttaan minua kohtaan; ja se rohkaisee minua katselemaan häntä suuremmalla mielentyydytyksellä ja vähemmän epäilevästi.
Minä pyysin saada lähettää guinean kirkonkylään, eräälle köyhälle henkilölle, jonka rouva Jewkes oli kertonut makaavan kovin sairaana ja olevan suuressa puutteessa. Hän vastasi: "Lähetä kaksi, rakkaani, jos tahdot." Minä sanoin: "Hyvä herra, koskaan en tee mitään sellaista teille ilmoittamatta."
Hän vastasi mitä ystävällisimmin: "Silloin ehkä joudut tekemään vähemmän hyvää, epäröidessäsi minun tähteni, kuin mitä muutoin tekisit, vaikka toivon, että sinun harkitsevaisuutesi ja minun luonteeni, joka ei ole kitsas, tekevät sellaiset epäilyt aiheettomiksi. – Ei, rakkaani", jatkoi hän, "sanonpa, kuinka tämän seikan järjestämme välttääksemme levottomuuden varjonkin toiselta puolen ja poistaaksemme kaiken epäilyn toiselta.
"Mitä ensiksikin isääsi ja äitiisi tulee, jäävät he kokonaan tämän kysymyksen ulkopuolelle. Minä näet olen jo tehnyt ratkaisun heidän suhteensa: Jos he ja sinä hyväksi näette, muuttavat he pienelle maatilalleni Kentiin, samalle, josta kerran mainitsin sinulle tavalla, mikä sai sinut tarjoukseni hylkäämään niin ylevämielisesti, että se silloin tuotti minulle tuskaa, mutta jälkeenpäin iloa. Sillä maatilalla on pieni vuokraamaton torppa asuinrakennuksineen, jokseenkin hyvin varustettu ja minä varustan sen heille vielä runsaammin. Eiväthän sellaiset uutterat ihmiset osaa elää ilman jotakin hommaa, ja he saavat tuon syrjätalon vuokratta haltuunsa molempain eliniäksi. Myönnän heille sitäpaitsi viisikymmentä puntaa vuosittain, jotta voivat säilyttää varastot ja olla avuliaita kaikille muille sukulaisillesi tarvitsematta pikku asioissa olla minusta tai sinusta riippuvaisia. Isompiin nähden taas on sinun vallassasi aina, milloin tarve vaatii, tukea heitä; sillä minä en koskaan aseta sinun hyvää harkintaasi kyseenalaiseksi. Niin kauan kuin Jumala meille elonpäiviä suo, käymme heitä tervehtimässä kerran vuodessa; ja käykööt he meidän luonamme niin usein kuin haluavat; se ei voi tapahtua liian taajaan; sillä en minä, rakkaani, ole ryhtynyt tähän tuumaan lähettääkseni heitä etäälle meistä. – Mutta ennenkuin jatkan, sanohan, Pamelani, mitä tästä ajattelet?"
"Oi, rakas puolisoni", vastasin minä, "äidinkielessämme ei ole sanoja tai en ainakaan minä niitä löydä, voidakseni riittävästi ilmilausua kiitollisuuteni. Opettakaa minulle, hyvä herra", jatkoin puristaen hänen kätensä huulilleni, "opettakaa minulle joku muu kieli, jos sellaista on, jossa on runsaammin kiitollisuuden lauseparsia, jotten näin tukehdu ajatuksiin voimatta niille keksiä ilmaisumuotoa".
"Hurmaajattareni!" huudahti hän, "sinun kielesi on aivan ihmeellinen, kuten tunteesikin; ja sinun ilmaisumuotosi ovat runsaimmat silloin, kun enimmin luulet niitä itseltäsi puuttuvan! – Kaikki, mitä toivon, on että huomaan ehdotuksieni sinua miellyttävän; ja elleivät ensimäiset olisikaan sinulle mieluisia, niin toiset ovat, kunhan vain kuulen, mitä haluat."
Sanoinko liian paljon, rakkaat vanhemmat, kirjoittaessani, että hän oli jos mahdollista yhä ystävällisempi ja ystävällisempi? Sillä minun sydämeni on tulvillaan hänen hyvyytensä herättämistä tunteista.
"No, rakkahimpani, salli minun pyytää, että ilmoitat tästä heille, nähdäkseni, hyväksyvätkö he ehdotukseni. Mutta jos sinä ja he haluatte, että he ovat sinua lähempänä tai vaikkapa saman katon alla, suostun minä siihen kernaasti."
"Oh, ei, hyvä herra", sanoin minä (ja melkeinpä pelkään tehneeni syntiä kiitollisessa kuohahduksessani), "varmaankaan eivät he sellaista ratkaisua valitsisi; he eivät kenties voisi yhtä hyvin palvella Jumalaa, jos asuisivat luonamme. Sillä nähdessään alituisesti heille siunauksia siroittelevan käden he saattaisivat – mitä itsenikin tulee varoa – viehättyä kiitollisuudessaan katsahtamasta kauemmaksi kuin noiden lukemattomien lahjojen rakkaaseen jakelijaan!"
"Erinomainen olento!" huudahti hän. "Rakastetultani ei puutu kieltä eikä ajatuksia. Nuo hurmaavat mietteet, jotka hän niin herttaisesti lausuu, kaunistaisivat mitä kieltä tahansa; ja tämä on avu, joka on ihanimmalleni melkein erikoinen. Sinun ystävällinen suostumuksesi, Pamela", lisäsi hän, "maksaa minun antamani lahjat korkoineen takaisin ja jättää minut kiitollisuudenvelkaan sinun hyvyydellesi. – Mutta nyt tahdon sanoa sinulle, kuinka menettelemme sinun omiin, yksityisiin armeliaisuudentöihisi nähden. Sillä olkoon kaukana minusta, että antaisin sen nimen äsken mainitsemallemme asialle, koska se jo enemmänkin kuuluu velvollisuuteeni niin kunnollisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat Pamelani ja siis minunkin läheisiä sukulaisiani."
Oi kuinka se herttainen mies saattaa minut varjoon ajatuksillaan, sanoillaan, vallallaan ja kaikella muulla etevämmyydellänsä!.
"Ja tämä", lausui hän, "sisältyy hyvin pieniin puitteisiin; sillä minä myönnän sinulle kaksisataa puntaa vuosittain, jotka Longman säännöllisesti suorittaa sinulle, viisikymmentä puntaa joka neljännesvuosi, oman tahtosi mukaan käytettäviksi, alkaen siitä päivästä asti, kun tulet toiseen kartanooni; ja niistä en odota mitään tilitystä. Tarkoitan", sanoi hän, "että ensimäiset viisikymmentä puntaa lankee silloin maksettaviksi, koska sinulla täytyy olla jotakin, millä alottaa. Ja", lisäsi rakas jalosydäminen mies, "jos tämä sinua miellyttää, niin, koska väität itseltäsi puuttuvan sanoja, sinetitse se sellaisella ihanalla suudelmalla, jollaisen minulle eilen annoit". Enkä minä hetkeäkään epäröinyt suostua näihin ystävällisiin ehtoihin, ja vaikka olimme vaunuissa, kiedoin minä käsivarteni hänen rakkaaseen kaulaansa ja siunasin häntä hänen minulle osoittamastaan hyvyydestä. "Hyvä herra", sanoin, "en voi kestää tätä jalomielistä kohtelua!"
Hän suvaitsi sanoa: "Älä käy levottomaksi, rakkaani, näiden pikkuseikkojen vuoksi: Jumala on siunannut minulle varsin hyvät tilukset, ja kaikki on oivallisessa kunnossa ja yleensä hyvin hoidettuna. – Minä panen joka vuosi rahoja säästöön, ja sitäpaitsi on minulla vielä suuria summia hallituksen ja muunlaisissa arvopapereissa, joten huomaat, että se, mitä olen tähän asti luvannut, jää paljoa vaille siitä omaisuuteni osuudesta, johon sinulla rakkaimpana vaimonani on oikeus."
Näin herttaisesti vietimme aikamme iltaan asti, jolloin vaunut toivat meidät kotiin, ja illallisemme nautimme samaan miellyttävään tapaan. Riemullisessa kehässä aika täten vierii eteenpäin ja jokainen hetki tuo mukanaan jotakin ihanampaa kuin edellinen! – Varmaankaan ei kukaan ole milloinkaan tuntenut sellaista siunausta kuin minä!
SUNNUNTAINA, ONNENI NELJÄNTENÄ PÄIVÄNÄ.
Kun ei tänä aamuna menty kappeliin, johon jo mainitsin teille syyn, niin käytin aikani rakkahimpani ylösnousemisesta suurukseen asti rukouksessa ja kiitoksessa komerossani. Alan nyt olla aivan levollinen, hilpeä ja sielussani vapaa, sitäkin enemmän, kun minua joka hetki rohkaisee rakastettuni luonteessa ja käytöksessä esiintyvä säyseys ja pirteä eloisuus, mikä osoittaa, ettei hän kadu ystävällisyyttänsä minua kohtaan.
Minä olin hänen seurassaan aamiaisella riemukkain mielin ja tuntien itseni varsin vapaaksi. Siitä hän näkyi olevan oikein hyvillään ja virkkoi: "Nyt alkaa armaimpani katsella minua tyytyväisenä ja loistavin silmin. Ilonani on aina oleva antaa sinulle aihetta tuohon herttaiseen ja soveliaaseen luottamuksen ja mielihyvän ilmeeseen minua kohtaan."
"Sydämeni, hyvä herra", sanoin minä, "on aivan levollinen, eivätkä siellä enää temmellä hupsut epäilyt, jotka taistellen kiitollisuuteni kanssa olisivat voineet antaa sopimattoman ilmauksen käytökselleni, mutta nyt on teidän hyvyytenne auttanut minua voittamaan rintani rauhattoman pelon, ja sydämeni on nyt täysin yhtenäinen, hartaasti kiintynyt teihin ja kiitollisen tyyni. Ja kunhan minulle vain suotaisiin se onni, että näkisin sovinnon syntyneen teidän ja arvoisan lady Daversin välillä, niin ei minulla enää olisi mitään muuta toivomista maailmassa kuin teidän suosionne jatkuminen."
Hän sanoi: "Minä toivon tuota sovintoa yhtä hartaasti kuin sinäkin, ja vakuutan sinulle, enemmän sinun kuin itseni tähden, että jos hän käyttäytyy siedettävästi, teen ehdot hänelle tästä syystä helpommiksi."
Hän jatkoi: "Esitän sinulle, Pamelani, yhden säännön puvussasi vaariin otettavaksi; ja tahdon aina ilmoittaa sinulle, kun jostakin pidän tai kun jokin on minulle epämieluista, sen mukaan, miltä kulloinkin mielestäni näyttää. Soisin sinun puolestasi menettelevän samoin, jottei mikään olisi meidän kummankaan mieltämme painamassa eikä pienintäkään umpimielisyyttä aiheuttamassa.
"Olen naimisissa olevia ihmisiä katsellessani usein huomannut, että rouva pian käy välinpitömättömäksi pukunsa suhteen, mikä minusta näyttää siltä kuin hän ei tahtoisi ollenkaan vaivautua säilyttääkseen saavuttamaansa hellyyttä, ja ilmaisee hänen puolisoansa kohtaan ylenkatsetta, jota hän ei rakastajalleen osoittanut. No, sinun tulee tietää, että tuo on minua aina suuresti loukannut; enkä minä antaisi sitä anteeksi Pamelassanikaan, vaikka hänellä kyllä olisi puolustuksena se – mitä tuhansilla muilla ei ole – että hän näyttää ihastuttavalta jokaisessa asussa. Siis odotan, rakkaani, että aina esiinnyt puettuna päivällisaikaan, ellei mitään erinomaista tapahdu, joko sitten menet vieraisiin tai jäät kotiin. Sillä se, rakkaani, säilyttää sinulle sen suloisen ja keveän luontevuuden puvussasi ja käytöksessäsi, johon niin erinomaisesti kykenet. Ja silloin olet aina valmis vastaanottamaan kenet vain tuon kotiimme aterialle eikä sinun tarvitse esittää odottamattomille vieraille tuollaisia hupsuja anteeksipyyntöjä, jotka luovat epäedullisia ajatuksia herättävän varjonsa niiden lausujain käytökseen. Ja sitäpaitsi saat minut vakuutetuksi siitä, että pidät itseäsi yhtä velvollisena näyttämään sirolta puolisosi silmissä kuin tahtoisit näyttää henkilöille, joita harvemmin tapaat."
"Tuo, hyvä herra", sanoin minä, "on mitä ystävällisin ohjaus, josta teitä kaikesta sydämestäni kiitän ja jota aina tahdon huolellisesti noudattaa".
"Niin, armaani", vastasi hän, "sinä voitkin sen tehdä paremmin kuin puolet sukupuolestasi; sillä muut hyvin yleisesti toimivat ikäänkuin näyttäen pitävän syntyperää ja varallisuutta etuoikeutena muuttaa päivän yöksi ja yön päiväksi, ja ovat harvoin liikkeellä ennenkuin on aika istua päivällispöytään. Niinpä käännetäänkin ylösalaisin kaikki vanhat hyvät perhesäännöt: he näet syövät aamiaista silloin, kun heidän tulisi syödä päivällistä, nauttivat päivällisen illallisen aikaan, syövät illallista, kun olisi aika mennä levolle, ja rakkaan hombre-pelin vuoksi menevät he toisinaan levolle silloin, kun heidän olisi noustava. – Kaikessa muussa, paitsi näissä suhteissa, rakkaani", jatkoi hän, "odotan sinun esiintyvän vallasnaisena. Rakas äitini oli tuota vanhaa mallia ja oli kaikessa muussa yhtä arvokas ja hieno nainen kuin kukaan kuningaskunnassa. Sinä et siis ole tottunut uuteen muotiin ja voit sitä helpommin noudattaa toista menettelyä."
"Rakas ystävä", sanoin minä, "suokaahan minulle enemmän herttaisia ohjeitanne".
"No niin", jatkoi hän, "päivän tavallisen ohjelman mukaan minä yleensä, jollei joku seura minua siitä estä, haluan mennä rakkaimpani kanssa levolle kello yhdeltätoista; ja ellen menekään, niin en estä sinua. Kesäisin nousen tavallisesti kello kuudelta. Sallin sinun levätä puolen tunnin verran itseäni kauemmin. Sitten jätän sinulle jonkun verran aikaa, jota voit nimittää omaksesi, kunnes suot minulle seurasi aamiaispöydässä, mikä ateria järjestettäköön aina niin, että olemme sen lopettaneet hiukan yhdeksän jälkeen. Ja sitten sinulla on jälleen muutamia tunteja käytettävissäsi, siksi kun kello kahdelta haluaisin istua pöytään.
"Sitten sinulle jää taas muutamia hyödyllisiä tunteja, jotka voit käyttää mielesi mukaan. Ylimalkaan tahtoisin nauttia illallisen kello kahdeksalta. Ja kun olemme päättäneet pysyä näissä vanhanaikaisissa tavoissa niin uskollisesti kuin mahdollista, niin pakoitamme vieraammekin niihin mukaantumaan, odottamaan niitä meiltä ja sovittautumaan järjestelyymme; sillä minä olen aina huomannut, että jokaisen vallassa on määrätä säännöt itselleen. Ensimältä on vain kestettävä muutamia naurettavia pilapuheita, tavallisesti sellaisilta, joista ei tarvitse enimmin välittää, ja jonkun ajan kuluttua he sanovat: 'Ei hyödytä mitään häntä pyytää, hän pitää oman päänsä. Häntä ei voi saada taipumuksistaan luopumaan. Hän on säännöllinen kuin kellonratas!' Ja miksemme, rakkaani, niin olisi? Sillä ihminen on yhtä heikko laite kuin mikä kellonkoneisto tahansa, ja säännöttömyydellä hän joutuu häiriöiden vaaraan.
"Siis, rakkaani", jatkoi se hurmaava mies, "kun heidät otetaan vastaan minun omilla ajoillani avoimin katsein ja hilpein sydämin, kun he näkevät runsaasti ja monenlaista pöydälläni ja saavat ystävällisen ja sydämellisen tulotervehdyksen meiltä molemmilta, niin he eivät yritäkään rikkoa ehtojani eivätkä nurise säännöllisistä tunneistani. Ja kun useimmilla noista ihmisistä ei ole muuta tehtävää kuin aamulla nousta, voivat he kesäisin yhtä hyvin tulla luoksemme aamiaiselle puoli yhdeksältä kuin kello kymmeneltä tai yhdeltätoista, päivälliselle kello kahdelta yhtä hyvin kuin kello neljältä, viideltä tai kuudelta, ja illalliselle kahdeksalta yhtä hyvin kuin kymmeneltä tai yhdeltätoista. Silloin palvelijammekin tietävät työaikansa ja lomahetkensä; ja me, samoinkuin hekin, saamme korjata tämän säännöllisyyden hedelmät. Ja kuka tietää, rakkaani, vaikka täten herättäisimme naapuristossamme jälleen eloon vanhat, hyvät tavat. Ainakin me näin menetellen osaltamme pyrimme sitä päämäärää kohti, koulussa oppimani hyvän ohjauksen mukaisesti: 'Jokainen parantakoon jonkun.' Ja pahin, mitä voi tapahtua, on, että kun jotkut sellaiset hummailutoverini kuin ne, jotka viime torstaina niin vähän tervetulleina yllättivät meidät, ovat lähteneet taipaleelle ja alkavat miettiä, kenen luo samoilultaan pistäytyvät päivälliselle, sanovat he vain: 'Meidän ei sovi mennä hänen luokseen, sillä hänen päivällisaikansa on ohi'; ja sitten he jättävät luonani käynnin toiseen aikaan, jolloin se sattuu heille osuvammasti; tai kenties he päivällisen asemesta saapuvat talooni illalliselle ja yösijoille.
"Tässä siis, rakkahimpani", puhui tuo ystävällinen mies vielä, "on lisää ohjeitani, kuten niitä nimität; ja vaikken minä ole niin tiukka, että torailisin, jos ei niitä aina täsmällisesti noudateta, niin tietäen että et pidä niitä kohtuuttomina minä näen ne mielelläni varteen otettavan niin usein kuin mahdollista. Ja sinä saat puolestasi antaa senmukaiset määräykset omalle rouva Jervisillesi, joka on hyvä nainen, ja mielihyvällä tottelee sinua."
"Oi, rakas, rakkahin ystävä", sanoin minä, "eikö teillä ole enää muita ohjeita, joilla voisitte minua kunnioittaa? Te velvoitatte ja opetatte minua samalla kertaa. Kuinka onnellinen onkaan minun osani."
"No, annahan kun tuumin, rakkaimpani", vastasi hän, – "mutta en nyt tällä haavaa muista mitään. Onhan tarpeetonta sanoa, kuinka suuressa arvossa pidän sinua luonteellesi ominaisen herttaisuutesi ja tuon kasvoillasikin kuvastuvan avomielisen hilpeytesi vuoksi, joka sinua koristaa, milloin mikään ei ole kaunehimmassani herättänyt pelkoa hänen hyveellisyyttään uhkaavista vaaroista. Tuolla herttaisuudella ja hilpeydellä voitatkin jo ensi näkemältä puolellesi jokaisen myötätunnon, ken sinua katselee. Minun ei toivottavasti ole tarvis sanoa, että soisin sinun huolellisesti säilyttävän tuon suloisen olemuksesi: älä salli minkään kiusallisen tapauksen, minkään vastoinkäymisen (emmehän saa otaksua niiltäkään säilyvämme, niin suuri kuin yhteinen onnemme onkin) riistää noilta herttaisilta kasvoilta niiden päätenhoa. Ja kun jotakin epämieluista tapahtuu, niin ala ainakin jo neljännestunnin kuluttua epäillä itseäsi ja vetoa kuvastimeesi. Ja jos silloin näet pilven nousemassa tai nousseen, niin karkoita se heti, silennä rakkaat kasvosi ja palaudu entiseen tyyneen säyseyteesi. Silloin rakkahimpani, jonka sydämen aina täytyy kuvastua hänen kasvojensa ilmeessä ja joka ei koskaan voi teeskennellä, havaitsee täten voivansa vaimentaa kiihtymyksensäkin. Ja jos sen aihe on liian voimakas, jotta näin äkillinen itsensähillitseminen olisi mahdollista, tietää hän tepsivämmän keinon ja vetäytyy omaan komeroonsa rukoilemaan sitä armollista apua, joka ei vielä koskaan ole häntä hädässä hyljännyt. Ja siten minäkin, jota, niinkuin kerran aivan oikein huomautit, hellä äitini liiaksi hemmoitteli, saan sinusta ilon ohella hyvän esimerkin, joka ei koskaan menetä tehoansa.
"Olen monen herrasmiehen talossa usein huomannut, että äkkiä tullessamme vieraisille tai rikkoessamme talonrouvan asettamaa perhejärjestystä ja varsinkin, jos jotakuta meistä on epäilty naineen toverinsa viettelemisestä epäsäännöllisyyksiin ajan vaarinotossa jossakin tilaisuudessa tai huonojen esimerkkien antamisesta, niin tuo poloinen aviomies on kummallisesti häkeltynyt tulostamme, joskin rouvan hyvä kasvatus on tämän itsensä juuri ja juuri varjellut sopimattomalta vivahtavasta käyttäytymisestä. Aviomies on näyttänyt niin syyntuntoiselta, ikäänkuin pelännyt vain millään tavoin pahoittavansa, esittänyt niin monia anteeksipyyntöjä muutamien seuralaistemme suhteen ennenkuin meitä on syytettykään, että siitä on aina ilmennyt, kuinka vähän tervetulleita olemme olleet ja kuinka paljon hänen täytyi selitellä rouvalleen hankkiakseen meille siedettävän vastaanoton. Ja kenties on viimemainittukin, samassa suhteessa kuin tuo kunnon mies on yrittänyt hänen hymyjänsä esiinviekoitella, ollut tavallista umpimielisempi ja jäykempi sekä käyttäytynyt niin välinpitämättömästi ja ylenkatseellisesti, että se on saanut minut toivomaan olevani kaukana tuon naisen talosta; sillä oli liiankin selvästi havaittavissa, ettei se ollut miehen. Tämä, rakkaani, kuten voit arvata, on johtanut minut tarkkailemaan avioelämää: sillä mies (vaikka hän mielellään tahtookin olla tai luulottelee olevansa isäntä talossaan ja vaatii oikeuksiansa suurissa tilaisuuksissa, kun niitä kovin uhataan) ei silti aina halunne riidellä; ja nuo kuvailemani naiset ovat aina valmiit pukeutumaan sotisopaan ja ovat pahempia vihollisia kuin vanhat parthialaiset, jotka häiritsevät enimmin silloin, kun näkyvät väistyvän; mutta poikkeuksetta uudistavat he rynnäkön ja käyvät hyökkäilevää sotaansa, kunnes ovat väsyttäneet vastustajansa ja pakoittaneet puolison, voitetun vihollisen lailla, sovitteluihin pikkuseikoissa, jotta edes jotakin säilyttäisi. Ainakaan ei mies-poloinen halua antaa ystäviensä nähdä, kuinka asianlaita on; ja senvuoksi hän ei tahdo kiihoittaa tulta roihahtamaan esille nähdessään (kuten hänen ystävänsäkin näkevät), kuinka paljon vaivaa lauhkealla rouvalla on sen liekkien tukahduttamisessa, jotka meidän lähdettyämme hyvinkin mahdollisesti, leimahtavat mitä hauskimpaan loimuun.
"Sinä hymyilet, Pamelani", sanoi hän, "tälle kummalliselle kuvaukselle; ja olenkin varma, ettei minun koskaan tarvitse kehystää sinua noihin epämieluisiin puitteihin. Mutta tahdon kuitenkin sanoa odottavani sinulta, tulkoonpa taloomme keitä tahansa, että totuttaudut tyyneen, tasaiseen kohteliaisuuteen; ettei ainoakaan ryppy ilmesty otsallesi; ettet osoita minkäänlaista hämmentymistä tai menetä mielenmalttiasi, vaikka olisimme kuinka huonosti varustettuja heidän vastaanottamisekseen; että, sattukoonpa seuraksesi ken hyvänsä, et pienimmälläkään arastelevalla katseella ilmaise vieraan saapuneen ajattomaan tai sinun toivomustesi mukaan sopimattomaan aikaan. Mutta ole hupaisa, ystävällinen ja kaikille kohtelias; ja jos olet sitä toisille enemmän kuin toisille, niin ole pikemminkin sellaisille, joilla on vähimmin syytä sitä sinulta odottaa, tai jotka istuvat alimpana pöydässä; sillä näin sinä, Pamelani, rohkaiset epäilevää mieltä, tyynnytät levotonta sydäntä ja levität viihtymystä, iloa ja rauhallisuutta pöytäseurani kesken.
"Äläkä, rakkaani", jatkoi hän, "suinkaan salli minkään tapauksen häiritä mielesi tyyneyttä. En koskaan unohda erästä kertaa, jolloin lady Arthurin luona ollessani palvelija sattuen kompastumaan pudotti hienon porsliiniastian ja särki sen pirstaleiksi. Oli tuskallista nähdä rouva-paran hätää; ja hän oli siinä niin tosissaan, että salli levottomuuden vallata koko seurueen, joka päälle päätteeksi oli varsin iso. Joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei ruvennut lohduttajaksi tai alkanut kertoa samanlaisista onnettomuuksista; ja niinpä me kaikki tuoksi iltakaudeksi muutuimme vain kompasteleviksi lakeijoiksi ja huolimattomiksi palvelijattariksi tai olimme pelkkiä murskattuja ruukkuja, lautasia, laseja, teekuppeja tai muuta sellaista haurasta ainesta. Ja se vaikutti minuun niin paljon että kotiin tultuani ja levolle mentyäni unissani näin Robinin piiskanvarrellaan murskaavan vaunujeni etulasin; ja olin tuntevinani itseni niin hartaaksi, ikäänkuin kannattamaan tuon kunnon rouvan vihastumista, että murskasin kostoksi mieheltä pään ja sivalsin miekalla yhtä vaunuhevosistani. Kaikki tyydytys, minkä sen tehtyäni mielessäni tunsin, oli etten ollut paljastanut itseäni seurueen edessä ja etteivät muut olleet saaneet kärsiä kuin syyllinen Robin ja syytön vaunuhevonen."
Nämä hauskat viittaukset huvittivat minua hyvin paljon samoinkuin se miellyttävä tapa, jolla hän ne antoi, ja minä lupasin käyttää hyväkseni niihin sisältyviä oivallisia opetuksia.
Sitten menin ylös alkooviini ja pukeuduin siroksi kuin morsian parhaisiin vaatteisiini. Kun sitten kysyttyäni kuulin rakkaimman isäntäni menneen puutarhaan kävelemään, minä menin hänen luokseen. Hän lueskeli pienessä huvimajassa ja minä kysyin: "Hyvä herra, saanko tunkeutua teitä häritsemään?" – "Et, rakkaani", virkkoi hän, "koska sinä et voi häiritä. Minä olen niin kokonaan sinun, että, missä tahansa olenkin, sinulla ei ole ainoastaan oikeutta tulla seuraani, vaan samalla osoitat minulle mitä mieluisimman suosion."
"Olen nähkääs totellut teidän ensimäisiä ystävällisiä ohjeitanne", sanoin minä, "ja siis pukeutunut ennen päivällistä. Mutta kenties teillä on hommaa, hyvä herra?"
Hän laski lukemansa paperit kädestänsä ja sanoi: "Minulla ei voi olla mitään yhtä arvokasta hommaa tai huvitusta kuin sinun seurasi, rakkahin. Mitä sinä aioit sanoa?"
"Vain kysyä, onko teillä mitään muita ystävällisiä ohjeita minulle antaa? Saattaisin kuulla teidän juttelevan herkeämättä koko päivän."
"Olet hyvin ystävällinen, Pamela", sanoi hän; "mutta sinä olet niin täydellisesti toivomusteni mukainen, että olisin voinut säästää nekin ohjeet, jotka sinulle jo annoin. Tahdoin vain antaa sinun maistaa vapauttani sinua kohtaan, asettaakseni sinut samalle tasolle kanssani; sillä minä olen varma, ettei ole mitään pysyväistä ystävyyttä ilman vapautta ja ellemme ilmoita toisillemme pienimpiäkin oikkujamme (mikäli Pamelallani sellaisia voi ollakaan), jotka saattavat aiheuttaa levottomuutta jommallekummalle.
"Nyt, rakkaani", sanoi hän, "olehan hyvä ja etsi minustakin joitakin vikoja, ja sano minulle, mitä toivoisit minun tekevän esiintyäkseni sinulle miellyttävämpänä". – "Oi, hyvä ystävä", huudahdin minä ja olisin voinut suudella häntä, jos olisin kehdannut (varmaankin minä ennen pitkää hullaannun aivan hupsuksi!), "minulla ei ole ainoatakaan seikkaa toivottavana, ei, ei ainuttakaan!"
Hän suuteli minua hyvin hellästi ja sanoi, että hänellä olisi paha mieli, jos minulla jotakin olisi enkä lausuisi sitä ilmi.
"Luuletteko, rakkahin ystävä", vastasin minä, "ettei Pamelallanne ole omaatuntoa ollenkaan? Luuletteko, että kun te ystävyydellänne velvoitatte häntä ja siitä ystävällisyydestänne riemuitsette, hänen pitäisi vaivata aivojaan keksiäkseen koetuksia teidän hyvyydellenne, ja että hän ei tiedä, milloin hän on onnellinen? Oi rakkain ja arvoisin ystäväni", lisäsin, "vähemmän kuin puolet niistä lahjoista, joita niin jalomielisesti olette minulle syytänyt, olisi sivuuttanut äärimäisimmät toivomukseni".
"Rakas enkelini", sanoi hän ja suuteli minua jälleen, "minä tuskastutan sinua suukoillani, jos jatkat tuota suloista herttaisuutta teoissasi ja lauseissasi". – "Oi herra", vastasin minä, "pukeutuessani ajattelin, mitä oivallisia ohjauksia te minulle annatte.
"Kun käskette minun pöydässänne rohkaista epäilevää mieltä, lohduttaa levotonta sydäntä ja käyttäytyä ystävällisimmin niitä kohtaan, joilla on vähimmin syytä sitä odottaa ja jotka ovat arvoltaan alhaisimmat, niin minulla on esimerkkinä se, kuinka herttaisesti olette jokaisessa mahdollisessa tapauksessa itse toteuttanut tuon säännön köyhän, arvottoman Pamelanne suhteen, kunnes olette omilla rakkailla sanoillanne vuodattanut rohkeata levollisuutta, iloa ja tyyneyttä riemuitsevan sydämeni sykintään!
"Sitten taas, hyvä herra, kun kehoitatte minua olemaan antamatta pienten tapausten tai odottamatta saapuneiden vieraiden itseäni häiritä, kuinka ylevän esimerkin osoitittekaan tästä silloin, kun onnellisena hääpäivänämme saapui luoksemme sir Charles Hargrave ja ne kaksi muuta herrasmiestä (joita vastaanottamaan ette ollut ollenkaan varustautunut ja joiden tulo riisti meiltä ilon tuona valiopäivänä nauttia päivällisemme yhdessä), ja ette antanut itseänne liiaksi hämmennyttää, vaan kestitsitte noita herrasmiehiä hauskasti ja erositte heistä kohteliaasti ja ystävällisesti! Mitä ihania esimerkkejä nämä ilolla muistelemani tapaukset ovatkaan siitä, että te itse noudatatte esittämäänne opetusta!"
"Rakkaani", sanoi hän, "nuo huomautuksesi ovat perin ystävällisiä ja minulle kovin imartelevia; mutta jollen aina (sillä pelkään, että nuo tapaukset olivat liian satunnaisia) näin hyvin noudata säädöksiäni, niin Pamelani ei tule odottaa vajavaisuuksistani itsellensä puolustusta ohjeitteni laiminlyöntiin, niinkuin niitä nimität. Minä näet pelkään, ettei minusta koskaan tule puoliksikaan niin täydellistä kuin sinä olet. Siis en voi sallia sinun peräytyvän hyvyydestäsi, vaikka huomannenkin itseni kykenemättömäksi edistymään velvollisuudessani, niinkuin minun tulisi."
"Toivon Jumalan armosta, etten koskaan siitä peräydy", sanoin minä. – "Sen uskon", vastasi hän; "mutta mainitsen tämän vain omien puutteellisuuksieni tiedossa ja peläten, etten vastaisia ohjeitani yhtä hyvin kannattaisi omalla esimerkilläni kuin noissa ystävällisesti muistelemissasi tapauksissa".
Hän suvaitsi huomata pukuni ja mitaten vyötärettäni käsillään virkkoi: "Kuinka siromuotoinen se on! Minua surettaisi sen menettäminen; ja kuitenkin, rakas Pamelani, minun mielestäni ei mitään muuta puutu kuin se menetys, jotta onneni tulisi täydelliseksi."
Minä panin rohkeasti käteni hänen suulleen ja sanoin: "Hst, hst! Hyi, herra! Tuo on vapaapuheisinta, mitä vielä olette sanonut, senjälkeen kun olen ollut teidän omanne!" Hän suuteli kättäni ja lausui: "Tällainen viaton toivomus, rakkaani, minulle toki suotaneen, koska se on aviosäädyn tarkoitus. Mutta sanohan, olisiko sellainen tapaus Pamelalleni tervetullut?"
"Minä sanon vain", virkoin minä ja kätkin punastuvat kasvoni hänen povelleen, "että teidän toiveenne kaikessa ovat minun toiveeni; mutta älkää siitä enempää mainitko, pyydän". Hän suuteli minua ystävällisesti, kiitti minua ja vaihtoi puheenaihetta. Toivoakseni en ollut liian vapaa.
Täten juttelimme, kunnes kuulimme vaunujen jyrinän, ja silloin hän sanoi: "Jää tänne puutarhaan, rakkaani, niin tuon seurueen luoksesi."
Hänen lähdettyänsä minä menin takaveräjälle, polvistuin sitä vasten ja kiitin Jumalaa siitä, että hän ei ollut sallinut silloin niin suuresti toivomani paon onnistua. Menin lammikolle, polvistuin sen sammaleiselle partaalle ja kiitin Jumalaa sielläkin, että hän oli armossaan pelastanut minut itseltäni, silloiselta pahimmalta viholliseltani, vaikka olin luullut, että minulla oli pelkkiä vihamiehiä eikä ainoatakaan ystävää lähelläni. Ja niin tulisi minun tehdä melkein joka askeleella tässä puutarhassa ja jokaisessa huoneessa tässä talossa! Suuntausin pientä kappelia kohti tunnustaakseni siellä kiitollisuuteni, mutta näinkin seurueen jo lähestyvän.
Vanhempi Darnfordin tyttäristä sanoi: "No, neiti Andrews, kuinka voitte? Näytätte niin reippaalta, niin herttaiselta, niin hyväntuuliselta, että tiedän teidän sallivan minun tanssia häissänne. Sillä minä kaipaan päästä sinne."
Lady Jones suvaitsi sanoa, että näytin enkeliltä; ja rouva Peters sanoi, että minä olin heistä herttaisempi joka kerta kun he minut näkivät. Lady Darnford myöskin lausui minulle hienon kohteliaisuuden huomauttaen, että näytin vapaammalta ja hilpeämmältä joka kerta, kun hän minut tapasi.
– Hyvät ihmiset! – ajattelin minä, – toivon, että säästäisitte nuo imartelut! Sillä pelkään, että piakkoin saan kuulla jonkun leikillisen letkauksen, joka tuottaa minulle kärsimystä kaikkien näiden kauniiden lauseiden vuoksi. Herra Peters virkkoi hiljaa: "Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni; mutta edes vaimoni ei tiedä asiasta." Viimeisenä astui esille sir Simon, tarttui minua kädestä ja sanoi: "Teidän luvallanne, herra B.", ja suuteli kättäni viisi, kuusi kertaa kuin hullu, kohotti sitä molemmilla käsillään ja lausui tervehdykseksi perin vapaan pilan.
Niin, nuori hurjailija tuskin lienee siedettävä; mutta vanha hurjailija ja vanha keikari ovat perin surkeita otuksia! Ja kaikki tämä täysikasvuisten tyttärien läsnäollessa!
Hiukan myöhemmin kuiskasin armaalleni sanoen: "Pelkään, että vielä saan kärsiä paljon sir Simonin karkeista pilapuheista, jahka te julkaisette asian." – "Se on hänen tapaistansa, rakkaani", rauhoitti hän; "sinun pitää nyt oppia olemaan mokomista välittämättä".
Neiti Nanny Darnford sanoi puoliksi vakavaan, puoliksi ivalliseen sävyyn: "Ka, neiti Andrews, mikäli voin päättää hilpeän vapaasta käytöksestänne nyt, siihen verrattuna, mitä se oli teidät viimeksi tavatessani, toivon, että sallitte sisareni, joskaan ette minun, päästä näkemään tuon onnellisen solmun sitomisen; sillä hän on siitä ihan hurjasti innostunut." Minä niiasin ja vastasin vain: "Olette minulle kovin ystävällisiä, hyvät naiset." – Rouva Petersin sisarentytär virkkoi: "Niin, neiti Andrews, toivon, että ennen lähtöämme saamme tietää sen onnellisen päivän." Ystävällinen isäntäni kuuli hänen sanansa ja sanoi: "Saatte, saatte, hyvä ystävä." – "Se on oikeata puhetta", virkkoi neiti Darnford.
Puolisoni kutsui minut syrjään ja sanoi hiljaa: "Vienkö heidät huvimajaan ja ilmoitan heille siellä vai jätänkö asian siksi, kun menemme päivälliselle?" – "Tuskinpa kumpaakaan, hyvä herra", vastasin minä, "pelkään, etten voisi sitä kestää". – "Ei", sanoi hän, "kyllä heidän täytyy saada se tietää; en olisi heitä muutoin kutsunutkaan". – "No", pyysin minä, "jättäkää se siis siksi, kun he alkavat tehdä lähtöä". – "Sitten", vastasi hän, "täytyy sinun ottaa pois sormuksesi". – "Ei, ei", vastustin minä, "sitä minä en saa tehdä". – "No", ehdotti hän, "ilmoita sinä itse asia neiti Darnfordille". – "En suinkaan, hyvä herra", vastasin, "sitä en voi".
Rouva Jewkes tuli juuri silloin palvelevaisesti kysymään isännältäni, toisiko hän lasin Rheinin viiniä ja sokeria ennen päivällistä herroille ja naisille, ja hän vastasi: "Sepä oli oiva ajatus, tuokaa, tuokaa, rouva Jewkes."
Ja tämä saapui miespalvelijan seurassa, joka kantoi kahta pulloa ja laseja tarjottimella; ja eikös emännöitsijän pitänyt syvään kumartaen ensin tarjota minulle lausuen: "Suvaitseeko armollinen rouva alottaa?" Minä karahdin tulipunaiseksi ja sanoin: "Ei; tietysti isäntäni."
Mutta he kaikki ottivat viittauksesta vaarin ja vanhempi neiti Darnford virkkoi: "Panenpa pääni paulaan, jos he eivät ole varastaneet meiltä häitä." Sanoi silloin rouva Peters: "Niin on varmaan asia! – Ai, herra Peters."
"Vakuutan sinulle", vastasi tämä, "etten minä ole heitä vihkinyt". – "Missä olitte te ja herra Williams viime torstaiaamuna?" kysyi rouva Peters.
Virkkoi siihen sir Simon: "Jättäkää asia minun huostaani; jos jotakin on varastettu, niin otan siitä selvän. Olenhan minä rauhantuomari, kuten tiedätte." Näin lausuen hän tarttui minua kädestä ja sanoi: "Ka, rakas Pamela, vastatkaa minulle tekemänne valan velvoituksella: Oletteko naimisissa vai ettekö?"
Isäntäni hymyili huomatessaan minun näyttävän vallan hupsulta ja sanoi: "Pyydän, sir Simon!" – "Ai ai", virkkoi tämä, "kyllä sitä aavistinkin että ette ilman aikojanne meille noin myhähdellyt".
"No, Pamela", lausui isäntäni, "koska punehtumisesi sen kuitenkin ilmaisee, niin älä kainostele, vaan tunnusta totuus".
"Nyt", sanoi neiti Darnford, "olen vallan vihainen". Mutta lady Darnford virkkoi: "Minä olen oikein mielissäni; – sallikaa minun onnitella teitä, rakas rouva, jos asia niin on." Ja niin he kaikki sanoivat ja suutelivat minua vuoronsa jälkeen. Minä tuskittelin, että se tapahtui rouva Jewkesin nähden, sillä hänen lihavat kylkensä hytkyivät naurunhohotuksesta, ja hän näytti olevan kovin mielissään, että oli joutunut asian ilmaisijaksi.
"Kukaan ei toivota onnea minulle", sanoi isäntäni. – "Ei", virkkoi lady Jones hyvin kohteliaasti. "Kenenkään ei sitä tarvitse tehdä, sillä tuollaisen verrattoman puolison saadessanne te ette kaipaa mitään onnentoivotuksia!" Isäntäni kumarsi heille ja kätteli heitä ja tultuaan viimein minun luokseni hän sanoi heidän kaikkien kuullen: "No, suloinen morsiameni, Pamelani, salli minun päättää sinuun, sillä tästä minun lempeni alkaa ja tähän tahdon sen lopettaa, mutta en ennenkuin elämäni loppuu."
Tuo oli herttaista puhetta ja otettiin suuresti huomioon; ja se tuotti kunniaa hänen omalle jalomieliselle valinnalleen, paljoa enemmän kuin ansaitsinkaan.
Mutta minun täytyi jälkeenpäin sietää monta muuta pilapuhetta, sillä sir Simon sanoi useaakin kertaan: "Kah, kah, rouvaseni, nyt kun teistä on tullut meikäläinen, minä olen vähemmän tunnontarkka kuin tähän asti, sen teille vakuutan."
Kun menimme päivälliselle, en ollenkaan empinyt istua pöydän yläpäähän, jota kaikki minulle tarjosivat. Minä hoidin emännäntehtävät olosuhteisiin nähden varsin tyynesti ja neuvokkaasti. Ja kun jalo hyväntekijäni lupasi palata tänne ennen talvea, niin pääsimme suurella vaivalla tanssiaishommasta. Sensijaan määrättiin tiistai-ilta, jolloin saapuisimme lady Darnfordin perheeseen sanoaksemme jäähyväiset kaikelle tälle ystävälliselle seuralle, joka lupasi tulla sinne, isäntäni kun aikoi keskiviikkoaamuna matkustaa Bedfordshireen.
Iltapäivällä pidettiin rukoukset pienessä kappelissa; mutta kaikki kaipasivat taas hyvää lukkaria ja ylistelivät suuresti teitä, rakas isä. Seurue jäi illallisellekin ja lähti erinomaisen tyytyväisenä ja runsaasti toivotellen meille jatkuvaa molemminpuolista onnea. Isäntäni pyysi herra Petersiä hänen puolestaan vastaamaan kylän kellonsoittajille, jos asia sattuisi tulemaan tietoon ennenkuin palaisimme paikkakunnalle, ja sanomaan, että hän silloin olisi heille antelias, koska ei tahtonut vihkimistämme julkisesti ilmoittaa ennenkuin ensin oli sen Bedfordshiressä julaissut.
MAANANTAINA VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ.
Tänäpänä olen saanut perin vähän nauttia rakkaan ystäväni seurasta; sillä hän viipyi kotona vain suurukseen asti ja ratsasti sitten kahdeksantoista penikulman päähän sairaan herrasmiehen luo, joka (lähettäen vartavasten miehen ratsain sanaa tuomaan) pyysi puhutella häntä, koska ei luullut enää toipuvansa. Isännälleni on velan vakuudeksi pantattu osa hänen maatilaansa. Hän sanoi: "Rakkaimpani, olen kovin levoton, jos minun täytyy viipyä koko yö luotasi poissa; mutta jotta et hätäänny, niin älä odota minua, jollen palaa kello kymmeneksi. Poloisella herra Carltonilla ja minulla on näet melkoisia yhteisiä asioita; ja jos hän on kovin sairas ja läsnäoloni häntä lohduttaa (sillä minä tiedän hänen rakastavan minua, ja jos hän kuolee, on hänen perheensä minusta enemmän riippuvainen kuin soisinkaan), niin ihmisystävyys ei salli minun kieltäytyä."
Kello on nyt kymmenen illalla, ja pelkään että hän ei palaa. Minä pelkään hänen sairaan ystävä-parkansa tähden, jonka tilan aavistan käyneen huonommaksi. Vaikken tuota herrasmiestä tunne, olen suruissani hänen itsensä tähden, hänen perheensä tähden ja kalliin puolisoni tähden, jonka hänen ystävällisistä lauseistaan päättäen huomaan häntä rakastavan; ja minusta tuntuu, että kävisin murheelliseksi, jos joku suru kohtaisi hänen jalomielistä sydäntään. Mutta eihän maailmassa ole ainoatakaan olentoa, jolla ei olisi liiankin monta huolestumisen syytä, eläköönpä hän kaikkein onnellisimmassakin asemassa. Ja hyvä onkin, että niin on laita; koska me muutoin, kurjat ihmispoloiset! emme katsahtaisi etäämmälle, vaan menettelisimme remuavien matkustajain lailla, jotka kotimatkallaan tapaavat hyvää kestitystä jossakin tiepuolen majatalossa ja jäävät sinne, ollenkaan muistamatta jatkaa matkaansa oikeaan kotiinsa. – Tätä seikkaa muistan hyvän emäntäni usein miettineen, ja häneltä minäkin tuon vertauksen kuulin.
KELLO YHDELTÄTOISTA.
Rouva Jewkes kävi luonani ja kysyi, haluaisinko hänet vuodetoverikseni paremman puutteessa. Minä kiitin häntä, mutta sanoin, että tahtoisin kerran koettaa, miltä tuntui levätä yö yksinäni.
Olisin voinut mainita, että kutsuin rouva Jewkesin päivälliselle ja illalliselle kanssani; ja hän oli siitä hyvin mielissään, samoinkuin käytöksestäni häntä kohtaan. Hänen esiintymisestään saatoin huomata, että hänen tuntoansa hiukan kaiveli joku osa hänen aikaisemmasta käyttäytymisestänsä minua kohtaan. Mutta pelkään, että se suurestikin johtuu siitä, että olen, mitä olen; sillä aavistan sen vaimo-raukan muutoin olevan hyvin vähän katumukselle altis. Hänen sanansa ja tekonsa ovat aivan toisenlaisia kuin mitä ne ennen olivat, aivan hillittyjä ja siivoja; ja minä pitäisin häntä hyveellisenä, jopa jumalisenakin, jollen olisi koskaan katsellut häntä toisessa valossa.
Tästä voitte nähdä, rakas isä ja äiti, kuinka suuri esimerkin voima on ja mitä perheen päiden vallassa on tehdä. Ja tämä osoittaa, että ylempien antamat pahat esimerkit ovat kaksin verroin turmiollisia ja että he itse ovat kaksinkerroin syyllisiä, koska moiset henkilöt ovat itsessään pahoja, eivätkä ainoastaan laiminlyö hyvän tekemistä, vaan suuresti vahingoittavat toisia. Sellaisten tuomio on varmaan siitä syystä paljoa ankarampi. Ja kuinka paljoa ankarammaksi vielä täytyisikään minun tuomioni tulla, minun, joka olen teiltä saanut sellaisen hurskaan kasvatuksen ja nauttinut rakkaan emäntäni hyvää opetusta, jos kaikki nämä armolahjat saatuani unohtaisin, mitä asemani minulta vaatii! Oi, kuinka minä ikävöitsen saada tehdä jotakin hyvää! Sillä kaikki, mitä tähän asti on tehty, on rakkaan isäntäni ansiota. Jumala siunatkoon häntä ja lähettäköön hänet, toivomusteni esineen, turvallisesti takaisin! Sillä minusta jo tuntuu kuin olisi viikko siitä, kun hänet näin. Jollei rakkauteni vain olisi häiritsevää ja liian julkeata, niin olisin pelkkää rakkautta. Sillä minulla on vilpittömän kiitollinen sydän; ja sellaisen tarvitsenkin, koska minulta puuttuu kaikkea muuta paitsi hyvää tahtoa.
TIISTAI-AAMUNA KELLO YHDELTÄTOISTA.
Rakas, rakas – isäntäni (niin minun varmaan tulisi vielä sanoa; mutta minä tahdon oppia käyttämään lempeämpää nimitystä silloin tällöin) ei ole vielä saapunut. Toivoakseni hän on turvassa ja terveenä! Rouva Jewkes ja minä menemme siis suurukselle. Mutta minä en osaa tehdä muuta kuin puhua ja ajatella hänestä sekä kaikesta hänen hyvyydestään minulle ja teille, mikä jälkimäinen seikka koskee minua vielä likeisemmin! Minä olen juuri saanut häneltä kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut iltamyöhäisellä, kuten siitä huomaan, ja lähetti aikaisin tänä aamuna. Tämä on siitä jäljennös.
"ROUVA ANDREWSILLE.
"Maanantai-iltana.
"RAKKAHIN PAMELANI,
"Toivoakseni et säikähdy siitä, että en tule kotiin tänä iltana. Voit uskoa, etten voi sitä auttaa. Ystävä-parkani on niin sairas, että epäilen hänen toipumistaan. Hän haluaa niin hartaasti hänen luonaan viipymistäni, että valvon kaiken yötä hänen vuoteensa ääressä, koska kello jo läheneekin yhtä aamupuolella. Sillä hän ei voi kestää, että poistun hänen näkyvistään; ja minä olen niin rauhoittanut hänet ja hänen hätääntyneen vaimonsa ja lapsensa vakuuttamalla hänelle mahdollisimman ystävällisesti osanottoani hänen ja heidän kohtaloonsa, että minua pidetään (kuten lohduton leski-parka, joksi hän epäilemättä pian jää, minulle sanoo) heidän hyvänä enkelinään. Toivoisin että me emme olisi luvanneet kunnon naapureillemme saapua sir Simonin luo huomenillalla; mutta minä olen niin halukas lähtemään matkalle toiseen kartanooni keskiviikkona, että samoinkuin myöskin vastakohteliaisuudesta monille hyville ystäville, jotka minua siellä varta vasten odottavat, en tahtoisi siirtää lähtöpäivääni. Pyydänkin sinulta senvuoksi, rakkaani, että lähdet vaunuissa sir Simonin luo, mitä aikaisemmin päivällä, sitä parempi, koska sinä saat huvia tuosta seurasta, jossa kaikki sinua niin suuresti ihailevat; ja minä toivon yhtyväni teihin siellä iltapäivä-teetä juodessanne. Sellainen järjestely on parempi kuin että palaisin kotiin sinua noutamaan, koska se tekee minulle kuuden penikulman eron; ja tiedänhän, että arvoisa seurue tässä tilaisuudessa suo pukuni anteeksi. Lasken jokaisen tunnin tämän lyhyen poissaolon aikana päiväksi: sillä minä olen mitä vilpittömimmin, rakkain aarteeni, iäti sinun j.n.e.
"Jos voisit mennä syömään päivällistä heidän kanssaan, olisi se tutunomaisuutta, joka tuottaisi heille mielihyvää, sitäkin enemmän, kun he eivät sitä odota."
Minua alkaa hiukan huolestuttaa ajatus, että hän rasittaa itseänsä liiaksi, ja olen huolissani tuon poloisen potilaankin ja hänen perheensä vuoksi. Mutta minä sanoin rouva Jewkesille, että pienikin vihjaus hänen toivomuksistaan on oleva minulle käskynä, ja niinpä lähtisinkin päivälliselle mainittuun paikkaan. Minä käskin valjastaa hevoset vaunujen eteen matkaa varten, mutta silloin, juuri pukeuduttuani, tuli sanansaattaja ilmoittamaan taloudenhoitajattarelle, että hänen oli heti mentävä alas. Näen ikkunasta, että on tullut vieraita; sillä pihalla on vaunut ja kuusi hevosta. Vaunuissa olijat ovat astuneet ajopeleistä ja kolme palvelijaa on saapunut ratsain. Minusta näyttävät vaunut olevan koristetut pienillä vaakunakruunuilla. Kukahan se voi olla! – Mutta minä jään tänne odottamaan; kaiketihan saan pian tietää.
Hyvä Jumala! Kuinka onneton sattuma! Mitä minun on tehtävä? Nyt on lady Davers saapunut, ja rakas suojelijani on monien pitkien penikulmien päässä. – Hengästyneenä tuli rouva Jewkes minulle tämän kertomaan ja sanoo hänen kysyvän isäntääni ja minua. Hän kysyi häneltä, aika häijy nainen, olinko jo tehty huoraksi. Siinäpä sana vallasnaisen suusta! Rouva Jewkes sanoo, ettei tiennyt, mitä olisi vastannut, ja hänen armonsa virkkoi: "Toivoakseni tyttö ei vielä ole naimisissa." – Rouva Jewkes kertoo vastanneensa kieltävästi. "Minä vastasin: 'ei ole', koska ette ole sitä vielä julkisesti tunnustaneet", sanoi hän. Hänen armonsa oli siihen virkkanut: "Se on sentään hyvä."
Minä sanoin: "Tahdon paeta täältä, rouva Jewkes; käskekää vaunujen ajaa jalavakäytävän päähän, niin hiivin kenenkään huomaamatta ovesta." – "Mutta hän kyselee teitä, hyvä rouva", vastasi hän, "ja minä sanoin teidän olevan sisällä, mutta uloslähdössä; ja hän sanoi tahtovansa teidät kohta tavata, niin pian kuin voi malttaa mielensä".
"Miksi hän minua nimitti?" kysyin minä. "Naikkoseksi, rouva; 'minä tahdon nähdä sen naikkosen', sanoi hän, 'niin pian kuin voin malttaa mieleni'."– "Niin, mutta", sanoin minä, "naikkonen ei näyttäydy hänelle mikäli voi sen välttää. – Olkaa hyvä, rouva Jewkes, ja auttakaa minut pakoon tämän yhden kerran; sillä minä olen kauheasti säikähdyksissäni." "Minä käsken ajamaan vaunut alas kujan suuhun määräyksenne mukaan ja odottamaan siellä tuloanne; ja minä astun alas sulkemaan eteiseen avautuvan oven, jotta voitte hänen huomaamattansa mennä ohitse; sillä hän istuu löyhyttelemässä itseänsä vierashuoneessa vastapäätä portaita." – "Te olette hyvä, rouva Jewkes", sanoin minä, "mutta keitä hänellä on mukanaan?" – "Hänen kamarineitonsa", vastasi emännöitsijä, "ja hänen miehensä sisarenpoika; mutta nuoriherra on mennyt talliin; ja sitäpaitsi on heillä kolme palvelijaa".
"Toivoisin", huudahdin minä, "että he kaikki olisivat kolmensadan penikulman päässä! Mitä pitää minun tekemän?" – Kirjoitin siis tähän asti ja odotan kärsimättömästi, että kuulisin väylän olevan vapaana.
Rouva Jewkes sanoo minulle, että minun täytyy mennä alas, tai muutoin hänen armonsa tulee ylös.
"Miksi hän minua nyt nimittää?" kysyin minä. "Lutkaksi, hyvä rouva. 'Käskekää lutkan tulla alas luokseni.' Hänen sukulaisensa ja kamarineitonsa ovat hänen kanssaan."
Minä sanoin: "En voi mennä, ja sillä hyvä! – Te voisitte toimittaa minulle ulospääsyn, jos tahtoisitte." – "Se ei tosiaan ole mahdollista, hyvä rouva", vastasi hän, "sillä kun menin sulkemaan ovea, käski hän minun jättää sen auki; ja siellä hän istuu vastapäätä portaita".
"Sitten", sanoin minä, "poistunen ikkunan kautta" (ja löyhyttelin itseäni), "sillä minä olen kauheasti säikähtyneenä".
– "Herranen aika, rouva, miksi ihmeessä noin hätäännytte?" sanoi hän. "Olettehan te toki aidakkeen oikealla puolella; en minä vain antaisi kenenkään itseäni noin häkellyttää."
– "Niin", vastasin minä, "mutta mitäpä sitä luonteelleen voi? Rohkenen sanoa, että te häkeltyisitte yhtä vähän kuin – minä voin sitä välttää." – Hän vastasi: "Tosiaan, hyvä rouva, jos olisin teidän asemassanne, niin menisin talon emännän ilmein, joka te olette, kättelemään hänen armoansa ja lausuisin hänet tervetulleeksi." – "Niin, niin", vastasin minä, "hyvä sanoa! Mutta sattuipa kovin onnettomasti, ettei kunnon isäntänne ole kotona."
"Minkä vastauksen vien hänen pyyntöönsä tavata teitä?" kysyi hän. – "Sanokaa hänelle", virkoin minä, "että olen vuoteen omana, että olen kuoleman kielissä enkä voi kestää häiritsemistä, että olen lähtenyt ulos – tai mitä tahansa".
Mutta hänen kamarineitonsa tuli ylös luokseni ja sanoi juuri kun olin tämän lausunut: "Hyvää päivää, neiti Pamela! Rouvani haluaa teitä puhutella." Minun täytyy siis lähteä. Ei suinkaan se sentään lyö minua. – Oi, jospa rakas suojelijani olisi kotona!
No, nyt kerron teille kaikki mitä tapahtui tuossa kauheassa haastattelussa, ja perin pahaa se oli.
Menin alas niissä pukimissa kuin oli ylläni, hansikkaissa ja viuhka kädessäni, ollakseni aivan valmiina astumaan vaunuihin, heti kun pääsisin livahtamaan tieheni; ja luulin että kaikki vavistuskohtaukseni olivat nyt ohi; mutta siinä erehdyin, sillä minä vapisin surkeasti. Päätin kuitenkin näyttää niin reippaalta kuin mahdollista.
Menin siis vastaanottohuoneeseen ja sanoin hyvin syvään niiaten: "Palvelijanne, hyvä armollinen rouva." – "Ja palvelijanne, armollinen rouva, sanon minäkin", vastasi hän; "sillä minusta näytätte olevan sellaisen puvussa".
"Hurmaava tyttö toki!" virkkoi hänen julkea sukulaisensa ja vannoi nasevasti. "Rakas täti, suokaa minulle anteeksi, mutta minun täytyy häntä suudella." Ja aikoi astua luokseni. Minä sanoin: "Pysykää loitolla, röyhkeä herrasmies! Minä en siedä sopimatonta tuttavallisuutta." – "Jackey", käski hänen armonsa, "istu alas äläkä koske siihen olentoon; hän on jo kyllin ylpeä ilmankin. Hänen sävyssään on totisesti tapahtunut suuri muutos siitä kun hänet viimeksi näin."
"No, lapsi", sanoi hän pilkallisesti, "kuinka sinä voit? Olet aika lailla varttunut ja komistunut viimeiseltä! – Kuulen sinusta kummallisia huhuja! – Pelkään, että olet melkein joutunut hullun paratiisiin! – Ja hyvin pian saat kokea hirveästi erehtyneesi, jos luulet, että veljeni noiden vauvankasvojen vuoksi häpäisee sukunsa!"
"Huomaan", sanoin minä kovin suuttuneena (hänen seuranaisensa ja sen nuoren herran hymyillessä siinä vieressä), "että hänen armollaan ei ole mitään erittäin tärkeitä käskyjä minulle annettavina; ja pyydän, että saan poistua". – "Beck", sanoi hän kamarineidolleen, "sulje tuo ovi; nuorella neidillä ja minulla on välttämättömästi vielä paljon puhuttavaa".
"Minne on hyväkäytöksinen viettelijäsi mennyt?" kysyi hän sitten.
Minä vastasin: "Kunhan teidän armonne suvaitsee puhua ymmärrettävästi, niin tiedän, mitä vastata."
"Niin, mutta rakas lapseni", sanoi hän ivallisesti, "älä sinäkään ole liian nenäkäs, pyydän. Saat nähdä, että isäntäsi sisar ei ole lähimainkaan yhtä kerkeä tunnustamaan vapauksiasi kuin hän. Siksipä sopisikin sinulle paremmin, että käyttäisit hiukan enemmän äitini kamarineidon entisaikaista kainoutta ja nöyryyttä, kuin tuo isoittelusi, nyt kun äitini poika on opettanut sinut unohtamaan itsesi."
"Pyytäisin teidän armoltanne yhtä suosionosoitusta", sanoin minä, "sitä nimittäin, että jos tahdotte minun muistavan oikean asemani, niin teidänkään ei tule unohtaa omaa arvoanne". – "No, otaksuen, neiti Nokkaviisas, että unohtaisin oman arvoni, etkö sinä silloin säilyttäisi välimatkaamme?"
"Jos te, arvoisa rouva", sanoin minä, "itse lyhennätte välimatkan, niin alennutte minun tasolleni ja aiheutatte yhdenvertaisuuden, jota ajattelemaan en ole kyllin röyhkeä. Sillä minä en voi vaipua alemmaksi kuin minä olen – ainakin teidän armonne mielestä."
"Enkö sinulle sanonut, Jackey", virkkoi hän, "että puhuteltavani oli aika nokkela?" Tämä, joka kirota napsauttelee joka sanaansa kuin komea herrasmies, vannoi ja virkkoi pilkallisesti: "Jos rohkenen teille niin sanoa, tulisi teidän mielestäni tietää, että haastelette lady Daversin kanssa." – "Herraseni", vastasin minä, "toivoakseni en kaipaa teidän opastustanne, joten en voi teitä siitä kiittääkään. Minua pahoittaa, että näytte luulevan tarpeelliseksi kirouksella vakuuttaa minulle sitä tosiasiaa."
Hän näytti tämän kuultuaan, jos mahdollista, vielä hölmistyneernmältä kuin minä, kun ei ollut odottanut sellaista nuhdetta, ja sanoi vihdoin: "Ka, neiti Pamela, nokkelalla moitteellanne saatatte minut puolittain nolostumaan." – "Hyvä herra", vastasin minä, "te näytätte olevan varsin hieno herrasmies, eikä teidän nolaamisenne suinkaan liene helppoa".
"Mitä nyt, nokkaviisas", sanoi hänen armonsa, "tiedätkö ketä puhuttelet?"
"En taida tietää, hyvä rouva", vastasin minä; "ja jotta en unohtaisi itseäni vielä pahemmin, minä tahdonkin poistua. Palvelijanne, teidän armonne!" sanoin minä ja aioin lähteä. Mutta hän nousi, työkkäsi minua, veti esille tuolin ja asettaen sen selkänojan ovea vasten istahti sille.
"No", sanoin minä, "voin sietää teidän armoltanne mitä tahansa"; mutta silti olin pillahtamaisillani itkuun. Astuin huoneen toiselle puolelle, istahdin ja löyhyttelin itseäni.
Hänen kamarineitonsa, joka seisoi kaiken aikaa, sanoi hiljaa: "Neiti Pamela, teidän ei sopisi istua hänen armonsa läsnäollessa." Ja vaikka lady Davers ei kuullut hänen lausettaan, virkkoi hän: "Sinä saat istua, lapsi, huoneessa, jossa minä olen, vasta kun minä annan sinulle luvan."
Nousin siis ylös ja sanoin: "Kun teidän armonne tuskin sallii minun seisoa, niin voitaisiin suoda istuminen anteeksi."
"Mutta minä kysyin sinulta", sanoi hän, "minne isäntäsi on mennyt!" – "Erään herra Carltonin luo, hyvä rouva, joka asuu noin kahdeksantoista penikulman päässä ja on kovin sairaana." – "Ja milloin hän palaa kotiin?" –"Tänä iltana, arvoisa rouva." – "Ja mihin sinä olet menossa?" – "Erään herrasmiehen perheeseen kaupunkiin, hyvä rouva." – "Ja millä tavoin?" – "Vaunuilla." – "Ka, kyllä sinusta vielä aikaa voittaen tulee hieno vallasnainen varmaankin! Näyttäisit kai aika somalta vaunuissa, lapsi! Oletko koskaan ollut niillä ajelemassa isäntäsi kanssa?"
"Pyydän, teidän armoanne", sanoin minä, kenties hiukan nenäkkäästi, "suvaitkaa tehdä puolitusinaa noita kysymyksiänne perätysten, koska sama vastaus kelpaa niihin kaikkiin". – "Kah, julkeasilmä", virkkoi hän, "sinä unohdat asemasi ja saatat minut omalle tasollesi ennen aikaani".
En voinut enää pidättää kyyneleitäni, vaan sanoin: "Sallikoon teidän armonne minun kysyä, mitä olen tehnyt, ansaitakseni näin ankaraa kohtelua. En ole koskaan tehnyt teidän armollenne mitään pahaa. Ja jos luulette, että minut on petetty, kuten suvaitsitte vihjaista, niin tulisi teidän pikemminkin minua sääliä kuin minulle vihoitella."
Hän nousi ja talutti minut tuolinsa luo. Sitten hän istuutui ja pitäen minua yhä kädestä sanoi: "Niin, Pamela, minä surkuttelin sinua todellakin niin kauan kuin luulin sinua viattomaksi. Ja kun veljeni sieppasi sinut ja toi tänne ilman omaa suostumustasi, olin minä huolissani sinun tähtesi. Ja olin vielä enemmin huolissani sinusta ja pidin sinusta, kun kuulin hyveellisyydestäsi ja vastustuksestasi sekä kiitettävistä yrityksistäsi paeta hänen luotaan. Mutta kun pelkään, että olet antanut vaikuttaa itseesi, menettänyt viattomuutesi ja lisännyt vielä yhden niiden hupsujen joukkoon, jotka hän on saattanut turmioon" (tämä minua hiukan pöyristytti), "en voi olla osoittamatta sinulle mielipahaani".
"Hyvä rouva", vastasin minä, "minun täytyy pyytää, että ette tuomitse liian hätäisesti: minä en ole menettänyt viattomuuttani".
"Varo, varo, Pamela!" huudahti hän. "Älä luovu totuudenrakkaudestasi samoinkuin kunniastasikin! Miksi olet täällä, kun sinulla on täysi vapaus mennä minne haluat? – Tahdon tehdä ehdotuksen; ja jos olet viaton, niin varmaan siihen suostut. Haluatko tulla asumaan minun luokseni? Lähtisin heti matkalle sinun kanssasi vaunuissani enkä viipyisi enää puoltakaan tuntia tässä talossa, jos tulet mukaani. – No, jos olet viaton ja halukas sellaisena pysymään, niin kieltäydy, jos voit."
"Minä olen viaton, hyvä rouva", sanoin minä, "ja tahdon viattomana pysyä; mutta kuitenkaan en voi ehdotukseenne suostua". – "Sitten", vastasi hän siveellisen ankarasti, "sinä valehtelet, lapsi, siinä kaikki; ja minä jätän sinut oman onnesi nojaan!"
Näin sanoen hän nousi ja käveli huoneessa kovin vihaisena. Hänen sukulaisensa ja kamarineitonsa sanoivat: "Teidän armonne on hyvin ystävällinen; tämä on selvä asia, perin selvä asia!"
Olisin poistanut tuolin ja mennyt ulos; mutta hänen natonsa poika tuli sille istumaan. Tämä ärsytti minua, sillä minä ajattelin, että olisin arvoton siihen kunniaan, mihin minut oli korotettu (vaikka pelkäsin sitä tunnustaa), jos en osoittaisi mitään pontevuutta, ja sanoin: "Mitä oikeuksia, herraseni, on teillä tässä talossa, että pidätte minua täällä vankina?" – "Teen sen siksi", vastasi hän, "että se minua huvittaa". – "Niinkö, herraseni?" lausuin minä. "Jos tuo on herrasmiehen vastaus minunlaiselleni, ei se toki olisi herrasmiehen vastaus toiselle herrasmiehelle."
"Täti, täti!" huudahti hän, "taisteluhaaste, taisteluhaaste, jumal'avita!" – "Ei, herraseni", virkoin, "minä kuulun sukupuoleen, joka ei anna mitään haasteita; ja niin ajattelette tekin tai muutoin ette antaisi tilanteen tuota sanaa aiheuttaa".
Sanoi siihen hänen armonsa: "Älä ihmettele, Jackey. Tytönletukka ei voisi puhua noin, ellei olisi ollut isäntänsä vuodetoverina. Pamela, Pamela", jatkoi hän ja taputti minua, pari kolme kertaa vihoissaan olalle, "sinä olet menettänyt viattomuutesi, tyttö! Julkea isäntäsi on sinulle jotakin uskotellut, ja sinä olet valmis menemään kuinka pitkälle tahansa." – "Sitten saanen huomauttaa teidän armollenne", vastasin minä, "että olen arvoton olemaan lähettyvillänne, ja toivon, että saan poistua".
"Ei", vastasi hän, "minä tahdon ensin tietää, mitä voit esittää syyksi ehdotuksestani kieltäytymiseesi, jos olet viaton!" – "Voin esittää varsin pätevän syyn", sanoin minä, "mutta pyydän siitä päästä". – "Minä tahdon sen kuulla", tivasi hän. – "No sitten", vastasin minä, "minulla olisi ehkä vähemmän syytä pitää tästä herrasmiehestä kuin täälläolostani".
"No", sanoi hän, "panen sinut sitten toiselle koetukselle. Tahdon lähteä tällä hetkellä matkalle vanhempaisi luo ja antaa sinut turvallisesti heidän haltuunsa. Mitäs siihen sanot?" – "Kah, neiti Pamela," virkkoi hänen sukulaisensa, "mitä teidän viattomuutenne siihen sanoo? Jumaliste, arvoisa täti, nyt olette hänet hämmennyttänyt!"
"Suvaitkaa, hyvä rouva", sanoin minä, "kutsua pois tuo hieno herrasmies. Niihin ehdotuksiinne sisältyvä ystävällisyys saa minut ajattelemaan, ettette soisi minun joutuvan vietellyksi." – "P– vieköön", huudahti nuoriherra, "eikö se tyttö pidä minua verikoirana! Ennen pitkää hän heittää meidät kaikki ulos!" – "Herraseni", sanoin minä, "te käyttäydytte todellakin kuin olisitte karhutarhassa".
"Ole vaiti, Jackey", sanoi hänen armonsa. "Sinä hankit hänelle vain verukkeita välttää kysymykseni. No, vastaa minulle, Pamela."
"Minä teen sen, hyvä rouva", sanoin minä, "ja vastaukseni kuuluu näin: Minun ei ole tarvis olla kiitollinen teidän armollenne tästä kunniasta; sillä minun on huomenaamulla määrä lähteä vanhempaini luo."
"Nyt sinä taas valehtelet, lutka." – "Minä en kykene vastaamaan sellaiseen kielenkäyttöön", sanoin minä.
"Varoitan sinua vieläkin kerran ärsyttämästä minua noilla vihjauksillasi ja tuolla nenäkkyydelläsi", sanoi hän; "muutoin teen sinulle jotakin, mikä ei ole itseni arvoista".
– Sen olette jo tehnyt, – ajattelin minä, vaikken uskaltanut niin sanoa.
"Mutta kuka sinut saattaa heidän luokseen?" kysyi hän. – "Se riippuu isäntäni tahdosta, hyvä rouva", sanoin minä. – "Niin, niin", virkkoi hän "en epäile, että tahdot tehdä kaikessa hänelle mieliksi, jollet jo ole tehnytkin. No, sano minulle, Pamela, sydämesi vilpitön totuus: etkö ole maannut isäntäsi kanssa? Häh, tyttö?"
Tämä loukkasi minua suuresti, ja minä sanoin: "Ihmettelen, että teidän armonne voi käyttäytyä minua kohtaan tuolla tavoin! Ette suinkaan voi odottaa vastausta; sukupuoleni ja nuoren ikäni luulisi säästävän minut sellaisesta kohtelusta niin korkeasäätyisen ja sivistyneen henkilön puolelta kuin teidän armonne on, ja kun, olkoonpa säätyeroituksemme kuinkakin suuri, kuitenkin olette samaa sukupuolta kuin minäkin."
"Sinä olet rohkea tyttö", sanoi hän, "sen näen!"–"Pyydän", virkoin minä, "suokaa minun anoa, että sallitte minun lähteä. Minua odotetaan kaupunkiin päivälliselle."
"Ei", vastasi hän, "sinä et minulta nyt sinne jouda; ja kenen luo tahansa oletkin menossa, hän kyllä suo poisjäämisesi anteeksi, kun saa kuulla että minä kiellän sinua lähtemästä; ja sinäkin, nuori vallasnaisen alku, voit antaa anteeksi, kun ajattelet, että emäntä-vainajasi tyttären ja isäntäsi sisaren odottamaton tulo vaatii sinua jäämään".
"Mutta ajatelkaahan, armollinen rouva, eikö aikaisempi sopimus merkitse mitään!" – "Merkitsee kyllä; mutta en käsitä, miksi kamarineidot noin suurellisesti puhuisivat sopimuksistaan! Oi, Pamela, minua surettaa, että noin apinoitset parempiasi ja antaudut mokomaan isoitteluun; huomaan, että olet aivan turmeltu! Kaino, viaton tyttö sinä olit ja nöyräkin, mutta nyt kelpaat ainoasti siksi, mitä pelkään olevasikin."
"Ka, teidän armonne", sanoi hänen sukulaisensa, "mitä hyödyttävät kaikki puheenne? Hän on epäilemättä jo ottanut askeleensa, ja hän on siitä mielissään. Hän uinuu keijukaishaaveissa, ja olisi vahinko hänet niistä herättää."
"Niin huonoksi kuin minut otaksuttekin, arvoisa rouva", virkoin minä, "en ole tottunut sellaiseen kieleen tai sellaisiin vihjauksiin, kuin tämä herrasmies minun suhteeni käyttää; enkä tahdo sitä sietää".
"No, Jackey, ole vaiti", sanoi aatelisrouva pudistaen päätänsä. "Tyttö-parka! Mikä suloinen viaton olento hänessä onkaan tärvelty! Säälin häntä äärettömästi! Voisin itkeä hänen tähtensä, jos se vain häntä hyödyttäisi! Mutta hän on aivan kadotettu, aivan hukassa; ja sitten hän on siitä ylpistynyt esiintymään tavalla, mikä noille olennoille on ominaista."
Itkin haikeasti suuttumuksesta ja tuskasta ja lausuin: "Puhukaa mitä tahansa, hyvä rouva. Minä en vastaa enää sanallakaan, mikäli voin sen välttää."
Rouva Jewkes tuli sisälle ja kysyi, kerkisikö hänen armonsa päivälliselle. Hän sanoi: "Kyllä." Minä olisin mennyt ulos emännöitsijän kanssa; mutta hänen armonsa virkkoi käteeni tarttuen, että minä en häneltä joutanut. "Neiti voi riisua hansikkaansa ja laskea viuhkansa kädestänsä", sanoi hän; "sillä et sinä mihinkään mene. Ja jos käyttäydyt hyvin, saat palvella minua pöydässä, ja sitten haastelen sinun kanssasi vähän vielä."
Rouva Jewkes virkkoi minulle: "Sallitteko, että puhun teille jonkun sanan?" – "En tiedä, rouva Jewkes", vastasin minä; "sillä hänen armonsa pitää minua kädestä, ja näette että olen tavallaan vankina".
"Sen, mitä teillä on sanottavaa", virkkoi hän, "voitte lausua minun kuulteni". Mutta hän lähti ulos ja näkyi olevan suuttuneena minun tähteni; ja hän sanoo, että olin vallan hehkuvan punainen kasvoiltani.
Pöytä katettiin toiseen saliin – kolmelle henkilölle. "Tule, pikku lintuseni", virkkoi hän pilkallisesti, "minä vien sinut pöytään; ja soisin sinun pitävän sitä yhtä hyvänä kuin jos olisin veljeni".
– Missä surkeassa tilassa olisinkaan, – ajattelin – jos olisin niin kelvoton kuin hän otaksuu! – Kyllin pahaa oli jo näinkin.
"Jackey", sanoi hänen armonsa, "menkäämme päivälliselle". Sitten virkkoi hän kamarineidolleen: "Beck saa auttaa Pamelaa tarjoilussa; emme huoli miespalvelijoista. No, nuori neitini, saanko auttaa noiden valkoisten hansikasten riisumisessa?" – "Hyvä rouva", sanoin minä, "en ole teidän armoltanne tätä ansainnut".
Kun rouva Jewkes toi ensimäistä ruokalajia, sanoi lady Davers: "Odotatteko vielä jotakuta muuta, rouva Jewkes, kun olette kattanut kolmelle?" Hän vastasi: "Toivoin, että teidän armonne ja Pamela olisivat jo sopineet."
"Mitä tuo nais-tomppeli tarkoittaa?" huudahti hänen armonsa kovin suuttuneena. "Saatoitteko luulotella, että tämä tytönletukka istuisi kanssani pöytään?" – "Anteeksi, teidän armonne, mutta hän aterioitsee isäntänikin kanssa." – "Sitä en epäile, vaimo-kulta", sanoi hän, "ja nukkuu kai hänen vieressään myöskin? Vastatkaa minulle, ihraposki!" – Millaisia vapauksia ne vallasnaiset itselleen ottavat!
"Jos hän nukkuu, hyvä rouva, saattaa hänellä olla siihen syynsä kenties!" vastasi emännöitsijä ja lähti ulos. – "Vai niin!" sanoi hän, "onko naikkonen saanut sinutkin puolelleen! No, kultaseni, riisu hansikkaasi"; ja hän veti itse vasemman hansikkaani kädestäni ja äkkäsi sormukseni! "Oi, hyvä Jumala", huudahti hän, "eikö tytöllä ole sormus! Kah, tämä on tosiaan somaa hupsuttelua! Tiedätkö, ystäväiseni, että sinua on kurjasti petkutettu? Ja niin sinä, viaton raukka, olet tehnyt kauniin vaihtokaupan, etkö olekin? Uhrannut hyveellisyytesi tästä lelusta! Ja takaanpa että pikku ystäväni on kohonnut osansa esittämisessä ylimmilleen komeillen muka oikeana aviovaimona. Ja matkii yhä vieläkin sitä säätyä! Niin", virkkoi hän kääntäen minut, "etkö ole yhtä sievistelevä kuin morsian konsaan? Eipä ihme, että haastelet ennakkosopimuksistasi! Olehan hyvä, lapsi, ja kävele edessäni tuonne kuvastimen luo; silmäile itseäsi ja tule takaisin, jotta saan nähdä kuinka hienosti osaat esittää teatterimaista osaasi!"
Päätin pysyä vaiti, vaikka olin kovin kiukuissani. Istahdin siis ikkunan luo, ja hän asettui pöydän yläpäähän. Hänen julkea Jackeynsä irvisti minulle mitä ärsyttävimmin ja istahti hänen viereensä sanoen: "Eikö morsian istu kanssamme pöytään, arvoisa täti?" – "Oh, hyvä ajatus!" huudahti hänen armonsa. "Suokaa toki anteeksi, hyvä nuorikko, että olen anastanut teidän paikkanne!" Minä en virkkanut mitään.
Hänen armonsa sanoi käyttäen kehnoa sanaleikkiä: "Sinulla on sentään hiukan häveliäisyyttä lapsi! Koska et voi sitä seisaallasi kestää, täytyy sinun istua, vaikka minä olenkin saapuvilla!"
Minä jäin paikalleni istumaan enkä sanonut mitään. Ajattelin: – Onpa tämä surkeata, että minut estetään täyttämästä velvollisuuttani, milloin se olisi enimmin paikallaan, ja saan siitä ehkä vielä suuttumusta osakseni, jos rakas isäntäni ehtii ennen minua!
Lady Davers nautti sitten hiukan lientä, kuten hänen sukulaisensakin, ja leikaten linnun virkkoi: "Jos sinä haluat, pikku kultaseni, niin tarjoan sinulle siiven tai rinnan tai mitä hyvänsä." – "Mutta, kenties, lapsi", sanoi nuoriherra, "sinä pidät enemmän ruhosta; tuonko sen sinulle?" Ja sitten hän nauroi kuin idiootti, vaikka onkin loordin poika ja saattaa tulla loordiksi itsekin: sillä hän on loordi X:n poika; ja kun hänen äitinsä, joka oli loordi Daversin sisar, on kuollut, kasvatettiin hänet loordi Daversin ohjeitten mukaan. Mies-poloinen! Kaikesta suurellisuudestaan huolimatta hän ei kuole juoneen – ei ainakaan omaan punomaansa. Jos olisin silloin voinut nousta ylös, olisin piirtänyt teille hänen kuvansa. Mutta viidenkolmatta- tai kuudenkolmatta-vuotiaaksi – hän on siis jokseenkin rakkaan isäntäni ikäinen – on hän mitä eriskummaisin ihmisolento.
"Pamela", sanoi hänen armonsa, "kaada minulle lasi viiniä. Ei, Beck, älä sinä", virkkoi hän, kun viimemainittu aikoi sen tehdä. "Minä haluan, että arvoisa morsian osoittaa minulle sen kunnian; ja sitten saan nähdä, voiko hän nousta ylös." Minä olin ääneti hievahtamatta.
"Kuuletko, hyveellisyys?" sanoi hän; "kaada minulle lasi viiniä, kun käsken. Mitä, etkö liikahdakaan! Sitten minä tulen tarjoamaan sinulle lasillisen." En vieläkään hievahtanut ja löyhytellen itseäni pysyin ääneti. Hän sanoi: "Tehtyäni sinulle, nöyräniska, puolitusinaa kysymyksiä perätysten, suvainnet vastata niihin kaikkiin yhtaikaa. Eikö niin, kaunokaiseni?"
Olin niin suuttuneena, että puraisin kappaleen viuhkastani, tietämättä, mitä tein; mutta en vieläkään sanonut mitään; heiluttelin vain viuhkaa löyhytellen itseäni.
"Luulen", virkkoi hän, "että seuraava kysymykseni välttää puolesta tusinasta, ja sitten, kainostelija, minulla on oikeus saada vastaus".
Nuoriherra nousi tuoden pullon ja lasin. "No, hyvä morsian", virkkoi hän, "suvaitkaa palvella hänen armoansa, ja minä tahdon olla lähettinänne". – "Herraseni", vastasin minä, "pullo on hyvissä käsissä; kaatakaa itse armolliselle rouvalle". – "Mitä, tytönheilakka", virkkoi rouva, "pidätkö itseäsi siihen liian hyvänä?" ja hän vimmastui. "Mikä röyhkeys!" jatkoi hän, "kun sinua käsken, niin tiedä velvollisuutesi tällä kiitävällä hetkellä ja kaada minulle lasi viiniä, tai..."
Silloin hiukan reipastausin. Ajattelin, että saattaisivat minua lyödäkin. "Jos", vastasin, "minua vaadittaisiin palvelemaan teidän armoanne pöydässä tai vaikka polvistumaan jalkojenne juureen, niin tekisin sen mitä suurimmalla mielihyvällä, jos olisin vain se henkilö, joksi minua luulette. Mutta jos sitä vaaditaan lannistaaksenne henkilön, joka on vastaanottanut kunnianosoituksia, mitkä hänen mielestään velvoittavat hänet esittämään toisenlaista osaa, jotta ei olisi niihin aivan arvoton, täytyy minun sanoa, että en voi sitä tehdä!"
Hän näytti aivan hämmästyneeltä ja vilkaisi sukulaiseensa ja kamarineitoonsa. "Ihan kummastun! Ihan kummastun!" huudahti hän. "No, sitten kai tahtoisit, että pitäisin sinua veljeni aviovaimona, eikö niin?"
"Teidän armonne pakoittaa minut sen sanomaan!" virkoin minä. – "Niin", vastasi hän, "mutta luuletko sinä itsekin sitä olevasi?" – "Vaikeneminen", huomautti hänen sukulaisensa, "on myöntymisen merkki. On kyllin selvää, että hän niin ajattelee. Nousenko, arvoisa rouva, esittämään kunniatervehdykseni uudelle tädilleni?"
"Sano minulle", tiuskaisi hänen armonsa, "mikä röyhkeys sinua riivaa niin, että rohkenet katsella itseäsi minun kälynäni?" – "Hyvä rouva", vastasin minä, "se kysymys sopii paremmin teidän erinomaisen arvokkaan veljenne vastattavaksi kuin minun". Hän nousi kovin kiukuissaan; mutta hänen seuranaisensa sanoi: "Hyvä, arvoisa rouva, te vahingoitatte enemmän itseänne kuin häntä. Ja jos tyttö-parka on vietelty valevihkimisellä, kuten olette kuullut, niin ansaitsee hän pikemmin teidän armonne sääliä kuin suuttumusta."
"Totta, Beck", vastasi hän, "mutta tuon etanan röyhkeys on nyt kuitenkin sietämätöntä".
Olisin mennyt ulos ovesta, mutta hänen sukulaisensa riensi asettamaan selkänsä sitä vasten. Pelkäsin pahoinpitelyä rouvan ylpeyden ja kiihkeän luonteen tähden, mutta tämä oli pahempaa kuin odotinkaan. Sanoin nuorelle miehelle: "Hyvä herra, jahka isäntäni saa kuulla teidän karkeasta käytöksestänne, voi teillä vielä olla syytä sitä katua"; ja menin jälleen ikkunalle istumaan.
"Toinen haaste, jumal'avita", vannoi hän; "mutta olen iloinen, että tyttö nimittää häntä isännäkseen! Siitä näette, arvoisa täti, että hän itsekään ei usko avioliittoonsa eikä ole niin suuressa harhassa kuin luulette"; ja tullen minua kohden perin raaoin loukkaavin ilmein hän virkkoi vaipuen eteeni toiselle polvelleen: "Uusi tätini, teidän siunauksenne tai teidän kirouksenne, minusta sama, kumman saan; mutta suokaa pian jompikumpi, jotten menettäisi päivällistäni."
Loin häneen mitä halveksivimman silmäyksen. "Korea nuorukainen!" sanoin minä (sillä hän oli kauttaaltaan pitseillä ja nauhoilla somistettu), "kahden- tai kolmenkymmenen vuoden päästä, kun olette täysi-ikäinen, voin teille vastata paremmin. Mutta toistaiseksi leikkikää vain lakeijanne älkääkä minun kanssani!" Näin sanoen siirryin toisen ikkunan luo, lähemmäksi ovea, ja hän näytti surkealta houkkiolta, mikä hän onkin.
"Beck, Beck", sanoi hänen armonsa, "tätä ei voi sietää! Onko moista koskaan ennen kuultu! Pitääkö minun ja loordi Daversin sukulaisen saada mokomalta letukalta tuollaista kohtelua osakseen?"
Hän tuli minua kohti; ja minä aloin tosiaan pelätä, sillä minulla on sittenkin vain arka sydän. Mutta kuultuaan kiivasta puhetta rouva Jewkes tuli jälleen sisälle, tuoden toisen ruokalajin, ja sanoi: "Pyydän, teidän armonne, älkää noin menettäkö malttianne. Pelkään, että tämän päivän tapahtumat tekevät välit teidän armonne ja veljenne välillä entistä katkerammiksi; sillä isäntäni on kovin mielistynyt nuoreen rouvaan."
"Nainen", sanoi hän, "pitäkää te suunne kiinni! Kaiketi minulla, joka olen syntynyt tässä talossa, tulee olla täällä joitakin etuoikeuksia tarvitsemattani kuulla nenäkkäiden palkollisten huomautuksia!"
"Pyydän anteeksi, armollinen rouva", vastasi taloudenhoitaja, ja lisäsi kääntyen minun puoleeni: "Hyvä rouva, isäntäni panee varmaankin kovin pahakseen, kun täten saa teitä odottaa."
Nousin siis ulos mennäkseni; mutta hänen armonsa sanoi: "Jos vain se on syynä, niin hän ei saa lähteä." Sitten meni hän ovelle, sulki sen ja lausui rouva Jewkesille: "Vaimo, älkää tulko takaisin ennenkuin teitä kutsun"; ja astuen minun luokseni hän tarttui minua kädestä ja sanoi: "Nousehan siitä jaloillesi, neitiseni, ole hyvä."
Minä nousin ylös ja hän napsautti minua poskelle! "Oh", sanoi hän, "tuo helakka puna osoittaa, mikä kiukkuinen pikku sydän sinulla on, kunhan vain tohtisit näyttää sisusi". Sitten hän talutti minut tuolinsa luo. "Seiso siinä", sanoi hän, "ja vastaa minulle muutamiin kysymyksiin, sillä välin kun syön päivälliseni, niin päästän sinut pois, kunnes kutsun röyhkeän isäntäsi tilille. Sitten tahdon katsella sinua kasvoista kasvoihin, ja koko tämä synnillinen salaisuus pengotaan julki; sillä minä tahdon päästä teidän väleistänne täysin selville."
Kun hän oli istuutunut, siirryin minä toisella puolella olevan ikkunan luo, joka antaa yksityiseen puutarhaan; ja hänen seuranaisensa sanoi: "Neiti Pamela, älkää suututtako hänen armoansa. Seisokaa armollisen rouvan vieressä, niinkuin hän teitä käskee." – Minä vastasin: "Riittäköön teille, pyydän, että noudatatte rouvanne käskyjä, älkääkä ryhtykö minua käskemään." – "Suokaa anteeksi, suloinen neiti Pamela", virkkoi hän; "ajan mukana on sävynne tosiaan paljon muuttunut".
Minä sanoin: "Hänen armollaan on sangen hyvä puolustus vapauteensa talossa, missä on syntynyt; mutta te voitte yhtä hyvin rajoittaa vapauttanne talossa, missä olette saanut kasvatuksenne."– "Kah, nyt, neiti Pamela", vastasi hän, "tahdon lausua teille mielipiteeni, kun minut siihen ärsytätte". – "Hst, hst, vaimo kulta", sanoin minä viitaten hänen armonsa kielenkäyttöön rouva Jewkesia kohtaan, "armollinen rouva ei halua teidän apuanne; enkä minä taas osaa toruakaan".
Nainen oli kuohahtaa kiukusta; ja loordi Jackey nauroi katketakseen. "P– vieköön, Beck", sanoi hän; "tekisitte viisaimmin jättäessänne hänet armollisen rouvamme haltuun; sillä hän on liian nokkela kahdellekymmenelle sellaiselle kuin te ja minä". Ja sitten hän toisti: "En osaa torua, sanoi se! Mutta hiton uhmaavasti te osaatte haastaa, neitiseni, sen minä sanon! Beck-parka, Beck-parka! Jukoliste, hän on aivan mykäksi lyöty!"
"No, Pamela", sanoi hänen armonsa, "tule tänne ja tunnusta vilpittömästi, luuletko, että olet todella naimisissa". – Minä sanoin lähestyen hänen tuoliansa: "Hyvä, armollinen rouva, minä vastaan kaikkiin minulle asettamiinne kysymyksiin, jos teillä on kärsivällisyyttä minun suhteeni ettekä ole noin vihainen; mutta en voi sietää tällaista kohtelua tuon herrasmiehen ja teidän armonne kamarineidon puolelta."
"Lapsi", sanoi hän, "sinä olet kovin röyhkeä sukulaiselleni etkä osaa olla minulle kohtelias; ja 'minun armoni kamarineito' on paljoa parempi sinua. Mutta siitä ei nyt ole kysymys! – Oletko mielestäsi todella avioliitossa?"
"Huomaan, hyvä rouva", vastasin minä, "että olette päättänyt olla tyytymätön jokaiseen vastaukseen, minkä teille antanenkin: Jos sanoisin että en ole naimisissa, silloin käyttäisitte minusta loukkaavia nimityksiä, ja kenties minä turvautuisin hätävalheeseen. Jos taas sanoisin olevani, niin teidän armonne kysyisi, kuinka minulla voi olla röyhkeyttä sellaiseen – ja väittäisi sitä vale-avioliitoksi." – "Minä vaadin suoremman vastauksen", tiuskasi hän. – "Ka, mitäpä, hyvä rouva, minun ajatukseni merkitsevät? Teidän armonne uskoo, mitä itse tahdotte."
"Mutta voitko olla niin turhamainen, niin ylpeä ja hupsu", sanoi hän, "että luulet todella olevasi minun veljeni kanssa avioliitossa? Hän ei ole houkkio, lapsi; ja hän on kyllin paatunut huvittelija, etkä sinä ole ensimäinen hänen herkkäuskoisten ilotyttöjensä luettelossa."
"No niin", virkoin minä (ja olin hirveän hämmentyneenä), "kun olen levollinen ja osaani hyvin tyytyväinen, antakaahan minun täten jatkaa niin kauan kuin voin. Ehdinhän kyllä tietää pahimman, sitte kun pahin tulee. Ja jos se on niin kauheata, pitäisi teidän armonne minua pikemminkin sääliä kuin näin kiduttaa ennen aikaani."
"Niin", sanoi hän, "mutta etkö luule, että minua huolestuttaa, kun nuori tyttö, jota armas äiti-rukkani niin paljon rakasti, sallii noin vietellä ja houkutella itsensä turmioon jo pitkän ajan tehtyänsä jaloa vastarintaa!"
"Minä en suinkaan usko olevani vietelty ja turmioon houkuteltu; ja olen yhtä viaton ja hyveellinen kuin konsaan elämässäni." – "Sinä valehtelet, lapsi", väitti hän.
"Niin teidän armonne sanoi minulle jo kahdesti tätä ennen."
Hän sipaisi minua käteen tämän vuoksi. Minä niiasin syvään ja sanoin: "Kiitän nöyrästi teidän armoanne"; mutta, voimatta pidättää kyyneleitäni, lisäsin: "Teidän rakas veljenne, hyvä rouva, ei kuitenkaan kiitä teidän armoanne siitä, että minua näin kohtelette, vaikka minä kiitän."
"Tule vähän lähemmäksi, kultaseni", vastasi hän, "niin saat vähän enemmän hänelle kerrottavaa kuin tuon, jollet mielestäsi jo ole saanut kylliksi paljon tuhoa aikaan sisaren ja veljen välillä. Mutta, lapsi, jos hän olisi saapuvilla, niin kohtelisin sinua pahemmin, ja häntä myöskin."
"Minä toivon, että hän olisi", vastasin minä. – "Uhkaatko sinä minua, röyhkeä tuholintu, mikä oletkin?"
"Pyydän teitä nyt, arvoisa rouva", sanoin minä (mutta väistyin vähän loitommaksi), "että suvaitsisitte miettiä kaikkea, mitä olette minulle sanonut siitä asti, kun minulla oli kunnia tai pikemminkin kova onni joutua teidän lähettyvillenne. Oletteko sanonut mitään teidän armonne arvon mukaista, vaikka otaksuisittekin, että olen se lutka ja letukka, joksi minua kuvittelette?"
"Tule tänne, nenäkäs hempukka", vastasi hän; "tulehan vain pikku hetkiseksi ulottuvilleni, niin vastaan sinulle ansiosi mukaan".
Varmaankin hän aikoi antaa minua korville. Mutta olisin arvoton onnelliseen osaani, jollen voisi osoittaa mitään rohkeutta ja arvoni tuntoa.
Kun ruokailuastiat korjattiin pöydältä, sanoin: "Kaiketi voin nyt jättää teidät, hyvä rouva?" – "Sitä en luule", vastasi hän. "Ka, panenpa vetoa, lapsi, että sisusi kuohuu liiaksi voidaksesi syödä, ja niinpä saatkin paastota, siksi kun hienotapainen isäntäsi tulee kotiin."
"Olkaa hyvä, teidän armonne", sanoi hänen seuranaisensa, "ja sallikaa tyttö-paran istua pöytään rouva Jewkesin ja minun kanssani". – Minä huomautin: "Olette hyvin ystävällinen, neiti Worden; mutta, kuten sanoitte, ajat ovat minun suhteeni paljon muuttuneet, ja minä olen viimeiseltä nauttinut niin paljon parempaa seuraa, etten voi alentua teidän pariinne."
"Onko moista röyhkeyttä koskaan kuultu", sanoi hänen armonsa. – "Beck-parka", lisäsi nadonpoika, "johan hän aivan tallaa teidät jalkoihinsa!"
"Suvaitseeko teidän armonne", kysyin minä, "sanoa minulle kuinka kauan minun täytyy viipyä? Sillä kuten tästä kirjeestä voitte nähdä, jos olette niin hyvä ja vilkaisette siihen, on minun noudatettava isäntäni käskyjä."
Annoin siis hänelle rakkaan aatelismiehen herra Carltonin talosta lähettämän kirjeen, jonka luulin aiheuttavan parempaa kohtelua hänen puoleltaan, koska hän siitä voi päättää, minkä kunnian isäntäni oli minulle osoittanut. "Niin", sanoi hän, "tämä on arvoisan veljeni käsialaa. Kirje on osoitettu rouva Andrewsille – arvatakseni sinulle, lapsi!" Ja sitten hän luki eteenpäin tehden vähän väliä huomautuksia tähän tapaan:
"'Rakkahin Pamelani.' – Mainiota! – 'Toivoakseni et säikähdy siitä, että en tule kotiin tänä iltana.' Sangen hellää tosiaan! Ja säikähdyitkö siitä, lapsi? –' Voit uskoa, etten voi sitä auttaa.' Niin kyllä! Henkilöä sinun asemassasi kohdellaan hellemmin kuin kunniallista aviovaimoa. Mutta panehan merkille loppuosa: – 'Toivoisin' – huomaahan. Jackey, tämä merkityksellinen 'me' – 'että me emme olisi luvanneet kunnon naapureillemme saapua sir Simonin luo huomenillalla'. – Ka, salliiko kunnon naapuristo ja salliiko sir Simon sinun vierailujasi, lapsi? Silloin en minä käy heidän luonansa. – 'Mutta minä olen niin halukas lähtemään toiseen kartanooni keskiviikkona', – siis, Jackey, huomaan ehtineemme tänne juuri nipin napin viime tingassa – 'että, samoinkuin myöskin vastakohteliaisuudesta monille hyville ystäville, jotka minua siellä varta vasten odottavat, en tahtoisi siirtää lähtöpäivääni'. – Ja kuulehan nyt, Jackey: – 'Pyydänkin sinulta senvuoksi'– kuulehan sitä heittiötä, joka saattoi kohdella minua ja enoasi sillä tavoin kuin on kohdellut; ja nyt hän jo kerjää tuolta lutkalta! – 'Pyydänkin sinulta senvuoksi, rakkaani' – Rakkaani! Siitä näet! Toivoakseni en tule ihan sairaaksi ennenkuin ehdin loppuun – 'Pyydänkin sinulta senvuoksi, rakkaani'" (ja sitten hän katsoi minua vasten kasvoja), "'että lähdet vaunuissa sir Simonin luo, mitä aikaisemmin päivällä, sitä parempi' – hyväinen aika! Ja miksi sitten, kun 'meitä' ei odotettu ennen iltaa? Ka, kuulehan syy... hm" (äännähti hän) – "'koska sinä saat huvia tuosta seurasta', – kovin ystävällistä tosiaan! – 'jossa kaikki' – kuulehan tätä, Jackey! – 'jossa kaikki sinua niin suuresti ihailevat'. – Oh, kyllä hän ennen olisi mennyt hirteen kuin olisi haastellut noin mairittelevasti, jos olisi ollut naimisissa, siitä olen varma!"
"Aivan totta, täti", säesti nuoriherra, "se on päivänselvää!" – Tuo on ankaraa arvostelua poloisesta avioelämästä, – tuumin minä, – vaikka toivoakseni ei hänen armonsa sitä ajattele. – Mutta en tohtinut lausua mitään ääneen.
"'Jossa kaikki sinua niin suuresti ihailevat'" (jatkoi hänen armonsa), "minun täytyy tuo toistaa. Sievä tyttöseni, toivoisin, että olisit yhtä ihailtava hyveellisyytesi kuin noiden vauvankasvojesi vuoksi!" – 'Ja minä toivon yhtyväni teihin siellä iltapäiväteetä juodessanne!' – Siis on sinulla varsin hyvin aikaa, tunti, pari vielä, täyttääksesi kaikki tärkeät ennakkosopimuksesi! – 'Sellainen järjestely on parempi kuin että palaisin kotiin sinua noutamaan, koska se tekee minulle kuuden penikulman eron; ja tiedänhän, että arvoisa seurue tässä tilaisuudessa suo pukuni anteeksi.' – Totta kyllä; jokainen puku varmaan kelpaa, sellaisessa seurassa, joka sinua piirissään ihailee, lapsi, nyt kun olet noin hunningolle joutunut! – Jackey, kuulehan taas! Vielä somempaa! – 'Lasken jokaisen tunnin tämän lyhyen poissaolon aikana päiväksi!' – Kas sillä tavoin! Annas, kun toistan sen: – 'Lasken jokaisen tunnin tämän lyhyen poissaolon aikana päiväksi!'– Entä sen kunnon miehen älykkyys sitten! Näkee hyvin, että rakkaus on hänellä jotakin uutta. On kulunut perin ikävä aika siitä, kun hän viimeksi näki hempukkansa, ei vähempää kuin ainakin kaksitoista vuorokautta hänen hellän laskelmansa mukaan! Ja kuitenkin se kaikesta ikävyydestään huolimatta on vain lyhyt poissaolo. Somasti sanottu, hyvä, tarkka, vakava ja johdonmukainen veli! Mutta rakastuneina ovat järkevät miehet aina suurimpia tyhmeliinejä! Mutta nyt tulee syy, miksi tämä lyhyt poissaolo, joka samalla on niin pitkä poissaolo, on niin ikävä: sillä 'minä olen' niin, nyt se tulee! – 'mitä vilpittömimmin, rakkain aarteeni' – vai vallan rakkain aarre! En enää koskaan siedä tuota sanaa! Ka, onko enosi koskaan nimittänyt minua 'rakkaimmaksi aarteekseen', Jackey! – Niin, 'iäti sinun'! – Mutta, veli, sinä tiedät valehtelevasi. Siis, hyvä lady Andrews – tai miksi minun pitää sinua nimittää? – sinun rakkain aarteesi on 'iäti sinun!' Ja oletko kyllin suuriluuloinen sitä uskoaksesi? – Mutta kah, tässä on jälkikirjoituskin. Mies-parka ei tiennyt, milloin lopettaisi lorunsa rakkaimmalle aarteellensa. Hän on todellakin surkeasti hullaantunut! Niin, hänen rakkain aarteensa, olet erinomaisen onnellinen, kun sinulla on sellainen rakastaja! – 'Jos voisit mennä syömään päivällistä heidän kanssaan', – auta armias, rakkain aarteeni, nyt tulee ennakkosopimus: – 'olisi se tutunomaisuutta, joka tuottaisi heille mielihyvää, sitäkin enemmän, kun he eivät sitä odota'.
"No, se siitä ystävällisestä kirjeestä! Mutta sinä näet, ettet voi kunnioittaa tuota ihailevaa seuraa vähän odotetulla ja, rohkenen väittää, vähän toivotullakin tutunomaisuudellasi, mikäli se toivomus ei johdu heidän kohteliaisuudestaan tuota hullaantunutta miestä kohtaan. Minä ihailen sinua niin paljon, rakkain aarteeni, että en päästä sinua ollenkaan koko tänä iltapäivänä! Olisi näet jokseenkin kovaa, jollei isäntäsi sisarkin saisi kotvan aikaa nauttia sinun hurmaavasta seurastasi."
Huomasin siis, että olin näyttänyt hänelle kirjeeni varsin vähäisin tuloksin, ja hänen jatkaessaan lukemistansa kaduinkin sitä jo usean kerran.
"No, toivon sitten", sanoin minä, "että teidän armonne sallii minun lähettää anteeksipyyntöni kunnon veljellenne, ilmoittaa tulostanne ja mainita teidän olevan minuun niin mielistynyt, että ette tahdo päästää minua lähtemään".
"Kaunissilmä", vastasi hän, "tahdotko, että kunnon isäntäsi saapuisi riitelemään sisarensa kanssa sinun tähtesi? Mutta sinä et minusta pääse; ja haluaisin nyt kysyä, mitä tarkoitit näyttämällä minulle tämän kirjeen?"
"No, hyvä rouva", virkoin minä, "tein sen näyttääkseni teidän armollenne, että olin kiinnitetty täksi päiväksi ja illaksi".
"Eikö minkään muun vuoksi?" tivasi hän. – "Enpä tiedä, hyvä rouva", vastasin; "mutta jos voitte siitä havaita joitakin muita seikkoja, toivoisin, etteivät ne minulle aiheuta tätä pahempaa kohtelua".
Näin hänen silmiensä säihkyvän kiukusta; ja hän tarttui käteeni ja sanoi puristaen sitä hyvin lujasti: "Minä tiedän, röyhkeä olento, että näytit sen herjataksesi minua! Tahdoit osoittaa minulle, että hän saattoi olla kohteliaampi kerjäläisenä syntyneelle kuin minulle tai kunnon loordi Daversilleni! Näytit sen minulle ikäänkuin tahtoisit, että olisin sinunlaisesi herkkäuskoinen hupsu pitääkseni avioliittoasi todellisena, vaikka tunnen sen koko juonen ja vaikka minulla on syytä uskoa, että sinäkin sen tunnet. Ja sinä näytit sen minulle soimataksesi minua sillä, että hän on alentunut sellaiseen maalattuun lokaan häväistäkseen sukunsa, joka on kuningaskunnan vanhimpia ja tahroista vapaampi kuin useimmat muut. Ja nyt minä tahdon antaa sinulle sata guineaa yhdestä ainoasta röyhkeästä sanasta, jotta voin paiskata sinut jalkoihini."
Eikö tuo ollut perin kauheata? Varmaankin olisin menetellyt viisaammin, jos en olisi näyttänyt hänelle kirjettä. Olin aivan säikähdyksissäni; ja tämä hirveä uhka, hänen tulta syytävät silmänsä ja vimmastunut muotonsa riistivät minulta kaiken rohkeuteni. Sanoin siis itkien: "Hyvä, armollinen rouva, säälikää minua! Olen todellakin kunniallinen, olen todellakin hyveellinen; en suinkaan tahtoisi tehdä kelvotonta tekoa mistään hinnasta."
"Vaikka tunnen", sanoi hän, "koko luulotellun avioliittosi juonen, tiedän minkä arvoinen tuo joutava sormus on ja olen muutoinkin selvillä koko tuosta rikollisesta hupsuttelusta, en silti olisi sinua kohtaan kärsivällinen, jos vain yrittäisitkin vakuuttaa minulle, että turhamaisuutesi kiihoittaa sinua uskomaan olevasi naimisissa minun veljeni kanssa! Ole siis varuillasi, Pamela; ole varuillasi, kerjäläiskakara, ole varuillasi!"
"Hyvä rouva", sanoin minä, "säästäkää rakkaita vanhempiani. He ovat rehellisiä ja uutteria! Kerran he olivat aineellisestikin varsin hyvällä tolalla, eivätkä koskaan ole olleet kerjäläisiä. Onnettomuudet saattavat kohdata ketä tahansa, ja minä voin sietää itseeni kohdistuvat julmimmatkin syytökset, kun tiedän olevani viaton! Mutta en voi sietää vihjauksia tuollaisiin kunniallisiin, uutteriin vanhempiin, jotka kävivät mitä kovimpien koettelemusten lävitse olematta siitä velassa kenellekään paitsi Jumalalle, joka soi heille siunauksensa."
"Mitä, ylvästeletkö sinä perheesi puolesta, letukka, mikä oletkin! Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä kanssasi! Luullakseni aiheuttaa veljeni hupsuudessaan ja paheellisuudessaan etsinnän Vaakuna- ja sukutietotoimistossa sinun kurjan hämäräsyntysi valaisemiseksi. Ärsytä minua, toivon että sen teet! Sata guineaa annan sinulle, kun vain sanot, että luulet olevasi veljeni kanssa naimisissa."
"Toivon, ettei teidän armonne minua tapa; ja koska mikään, mitä voin sanoa, ei teitä miellytä, vaan teidän armonne tahtoo kaikin mokomin riidellä kanssani, ja koska en saa puhua, mitä ajattelen, en tähän enkä tuohon suuntaan, niin tehköön teidän armonne mitä tahansa minulle aiotte tehdä, ja sallikaa minun sitten poistua näkyvistänne."
Hän sivalsi minua käteen ja kuroittihe antaakseen minulle korvapuustin, mutta ulkona kuunnellut rouva Jewkes samoinkuin hänen seuranaisensakin tulivat sillä hetkellä kumpikin sisälle, ja rouva Jewkes sanoi työntyen meidän väliimme: "Teidän armonne ei tiedä mitä tekee, ette tosiaan. Isäntäni ei koskaan soisi minulle anteeksi, jos sallisin tässä talossa sillä tavoin kohdella henkilöä, jota hän niin hellästi rakastaa; eikä se saa tapahtua, vaikka olettekin lady Davers."
Hänen seuranaisensakin tuli väliin ja sanoi hänelle, etten ollut hänen armonsa suuttumuksen arvoinen. Mutta tämä näkyi olevan aivan suunniltaan.
Minä aioin lähteä, ja rouva Jewkes olisi vienyt minut ulos; mutta hänen sukulaisensa painoi selkänsä oveen, laski kätensä miekkansa kahvalle ja sanoi, että minä en saanut lähteä, ennenkuin hänen tätinsä sen salli. Hän veti säilän puolitiehen, ja minä säikähdyin niin, että kirkaisin: "Oi, miekka, miekka!" ja tietämättä mitä tein juoksin hänen armonsa itsensä luo, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen, unohtaen juuri sillä haavaa missä määrin hän oli viholliseni, ja rukoilin polvilleni langeten: "Puolustakaa minua, hyvä, armollinen rouva! Miekka, miekka!"
Rouva Jewkes sanoi: "Voi, nuori rouvani saa kohtauksen!" Mutta lady Davers oli itse niin hätäännyksissään nähdessään asian menneen näin pitkälle, että hän välittämättä emännöitsijän sanoista käski: "Jackey, älä paljasta miekkaasi! Näethän, että tyttö kaikesta sisukkuudestaan huolimatta ei voi sitä kestää."
"Kah", sanoi hän, "rauhoitu: hän ei saa sinua säikähdyttää! Minä koetan hillitä suuttumukseni ja tahdon sääliä sinua. No, tyttö, nouse ylös äläkä hupsuttele!"
Rouva Jewkes piti hajusuolaansa nenäni edessä, enkä minä pyörtynyt. Hänen armonsa lausui: "Rouva Jewkes, jos te tahdotte saada anteeksi, niin jättäkää Pamela ja minut yksiksemme! – Poistu sinä, Jackey; – mutta Beck voi jäädä."
Istahdin siis ikkunalaudalle aivan huumaantuneena, sillä minä olin tosiaan hirveästi säikähtynyt. – Hänen kamarineitonsa sanoi: "Teidän ei sopisi istua hänen armonsa läsnäollessa, hyvä Pamela." – "Anna hänen vain istua, kunnes on hiukan toipunut peljästyksestään", sanoi hänen armonsa; "ja aseta minun tuolini hänen viereensä".
Hän asettui siis minua vastapäätä ja virkkoi: "Tosiaan, Pamela, olet kovin ärsyttävästi käyttänyt kieltäsi; olet niinkin, sekä nadonpoikaani (joka on myöskin korkeasäätyinen mies) että minua kohtaan." Ja lievitellen julmaa menettelyään ja alkaen luullakseni aavistaa menneensä pitemmälle kuin mistä voisi veljensä edessä vastata, hän tahtoi vierittää syyn minun päälleni. "Tunnusta", sanoi hän, "että olet ollut kovin röyhkeä ja pyydä minulta ja Jackeyltä anteeksi, niin tahdon yrittää sääliä sinua. Sillä sinä olet sittenkin herttainen tyttö, kunhan vain olisit pysynyt lujana ja säilyttänyt kunniasi."
"On loukkaavaa minua kohtaan", sanoin minä, "kuvitella, etten ole kunniallinen!" – Hän kysyi: "Etkö ole ollut vuoteessa veljeni kanssa? Sano minulle se." – "Teidän armonne", vastasin minä, "tekee kysymyksensä kummallisella tavalla ja kummallisin sanoin".
"Oh, suora kysymykseni kaiketi loukkaa sinun hienotunteisuuttasi! Tuo herkkyys sinulta pian häviää, tyttö; häviää kyllä. Mutta vastaa minulle suoraan." – "Silloin teidän armonne seuraava kysymys", sanoin minä, "koskee sitä, olenko naimisissa, ettekä te voi sietää vastaustani siihen ja lyötte minua jälleen".
"En o' sinua vielä lyönyt, – olenko, Beck?" virkkoi hän. "Tahdot siis sepittää jutun, niinkö? Mutta minä en tosiaan voi sietää, että edes luulottelisit olevasi minun veljeni vaimo. Minä tiedän koko vehkeen; ja senvuoksi arvelen, että sinäkin sen tiedät. Sinä vain pienessä viekkaudessasi teeskentelet, jotta se olisi ikäänkuin antautumistasi verhoamassa ja jotta kiristäisit häneltä paremmat ehdot. Näetkös, minä tunnen maailmaa hiukan; melkein yhtä paljon kolmenkymmenenkahden vuoden iällä kuin sinä kuusitoista-vuotiaana. Muista se!"
Minä nousin ikkunalta ja kävellen huoneen toiseen päähän virkoin: "Lyökää minua jälleen, jos haluatte; mutta minun täytyy sanoa teidän armollenne, että halveksin sanojanne, ja että olen yhtä laillisesti avioliitossa kuin teidän armonnekin!"
Nämä sanat kuultuaan hän hyökkäsi minua kohti; mutta hänen seuranaisensa riensi taas väliin. "Sallikaa sen turhamaisen, viheliäisen olennon poistua silmienne edestä, hyvä rouva. Hän ei ansaitse olla lähellänne. Hän vain kiusaa teidän armoanne."
"Pysy syrjässä, Beck", käski hän. "Tuo on väitös, jota en kärsisi edes veljeltäni. Yhtä laillisessa avioliitossa kuin minä! Voiko mokomaa sietää?"
"Mutta jos tyttö sen uskoo, hyvä rouva", sanoi seuranainen, "ansaitsee hän yhtä paljon sääliä herkkäuskoisuutensa kuin halveksimista turhaluuloisuutensa vuoksi".
Toivoin jo pääseväni livahtamaan ovesta ulos; mutta hän veti minut takaisin. "Pyydän, teidän armonne", sanoin minä, "älkää tappako minua! Minä en ole tehnyt mitään pahaa." Mutta lukiten oven pisti hän avaimen taskuunsa. Nähden sitten rouva Jewkesin ikkunasta minä työnsin sen auki ja sanoin: "Rouva Jewkes, luulen olevan parasta lähettää vaunut isäntänne luo ja ilmoittaa hänelle, että lady Davers on täällä ja että en voi jättää hänen armoansa."
Tämä oli päättänyt olla suutuksissaan, sanoinpa mitä tahansa. Hän virkkoi: "Ei, ei; silloin hän luulisi, että pidän tätä letukkaa seuranani ja etten ymmärrä hänestä erota." – "Ajattelin, ettei teidän armonne voisi tästä tiedonannosta pahastua", vastasin minä. – "Sinä et ollenkaan käsitä, tyttö, mitä korkea-arvoisten ihmisten asema vaatii; ja kuinka voisitkaan sen käsittää?" – Enkä sitä haluakaan tällä hinnalla, – tuumin minä.
"Mitä sitten sanoisin, hyvä rouva?" kysyin minä. – "Et yhtään mitään", vastasi hän; "odottakoon hän rakkainta aarrettaan ja pettyköön: siten vain lisätään jokunen tunti, ja lemmellisessä laskelmassaan tekee hän niistä jokaisesta vuorokauden".
Kun rouva Jewkes tuli lähemmäksi ikkunaani ja hänen armonsa käveli edestakaisin huoneessa ollen silloin sen toisessa päässä, kuiskasin minä: "Käskekää Robertin odottaa jalavakujalla: piakkoin minä taas yritän."
"Yhtä laillisessa avioliitossa kuin minäkin", toisteli rouva. "Mikä hävytön olento!" Sitten hän käveli puhellen itsekseen ja seuranaiselleen sekä toisinaan minulle; mutta nähdessäni, etten voinut häntä miellyttää, ajattelin, että oli parempi pysyä vaiti. Ja sitten hän kysyi: "Enkö minä ole vastauksen arvoinen?"
"Jos puhun vaikka kuinka kunnioittavasti", sanoin minä, "on teidän armonne minulle vihainen; jos olen ääneti, en silloinkaan voi teitä miellyttää. Kunhan teidän armonne vain sanoisi minulle, kuinka voin olla teille mieliksi, niin tekisin sen kaikesta sydämestäni."
"Tunnusta totuus", tiukkasi hän, "tunnusta, että olet turmiolle joutunut olio, että olet maannut isäntäsi kanssa ja että kadut sitä samoinkuin myöskin kaikkea pahaa, minkä olet aikaansaanut hänen ja minun välilläni. Silloin säälin sinua ja taivutan hänet lähettämään sinut tiehesi sata tai pari sataa guineaa taskussasi. Joku kunnon talonpoika saattaa sääliä sinua ja paikata häpeäsi rahojen vuoksi; ja jollei kukaan sinusta huoli, täytyy sinun luvata katumusta ja tulla samaksi nöyräksi tytöksi, jona sinua ennen pidin."
Sydäntäni vallan vihloi tätä kiihkeätä herjaustulvaa kuunnellessani ja kun en päässyt lähtemään sinne, mihin sieluni ikävöitsi, jonkavuoksi pelkäsin rakasta isäntääni pahoittavani. Ja siinä istuessani huomasin, ettei ollut kovinkaan vaikeata päästä ikkunasta ulos, kun vierashuone oli pihan tasalla, ja sitten juosta minkä jaksoin. Kun sitten näin hänen armonsa jälleen kävelleen toiselle puolen huonetta ja kun rouva Jewkesille haasteltuani olin jättänyt ikkunan juoksupuitteet alasvetämättä, niin minä nousin tuolille, harppasin silmänräpäyksessä ulos, ja riensin tieheni, minkä jalat jaksoivat, hänen armonsa huudellessa minua palaamaan ja hänen seuranaisensa seisoessa toisessa ikkunassa. Mutta kun kaksi hänen palvelijoistaan saapui hänen huudostansa ja hän käski heidän pysähdyttää minut; sanoin: "Älkää tohtikokaan minuun koskea, miehet!" Heidän emäntänsä käskyt olisivat kuitenkin saaneet heidät tottelemaan, jollei herra Colbrand, jolle rouva Jewkes, nähdessään kuinka minua kohdeltiin, kuuluu ystävällisesti antaneen määräyksen olla saatuvilla, olisi tullut esille kauhean hurja ilme kasvoillaan, jollainen hänelle mielestäni sopi tämän ainoan kerran, ja uhannut lyödä rammaksi (sitä sanaa hän käytti) sitä miestä, joka yrittäisi koskea hänen nuoreen emäntäänsä. Sitten hän juoksi minun vieressäni ja minä kuulin hänen armonsa sanovan: "Se tyttöheilakka lentää kuin lintu!"
Pitkiä askelia harppaava herra Colbrand kykeni tuskin pysyttelemään rinnallani. Pysähdyin vasta vaunujen luo päästyäni, ja Robert, joka oli etäältä nähnyt minut, oli astunut maahan ja piti kädellään ovea auki ja astinta valmiina; mutta jaloillani sitä koskettamattakaan hyppäsin minä ajopeleihin huudahtaen: "Ajakaa minut, ajakaa minut niin nopeasti kuin suinkin hänen armonsa ulottuvilta!" Hän nousi kuskinistuimelle ja Colbrand sanoi: "Älkää peljätkö, hyvä rouva: kukaan ei saa tehdä teille pahaa." ja kun ovi oli suljettu, ajoi Robert pois; mutta minä olin aivan hengästyksissäni enkä toipunut siitä koko matkalla enempää kuin säikähdyksestänikään.
Herra Colbrand oli ollut niin ystävällinen, vaikken sitä ennen tiennyt kuin vasta vaunujen pysähtyessä sir Simonin taloon, että oli noussut niiden perään peljäten, kuten hän sanoi, hänen armonsa lähettävän minua takaa-ajamaan. Ja kotiin palattuaan hän kertoi rouva Jewkesille, ettei eläissään ollut nähnyt minunlaistani juoksijaa. Kun vaunut pysähtyivät, mikä tapahtui vasta kello kuudelta – niin kauan oli julma rouva minua viivyttänyt, riensi vanhempi neiti Darnford ulos luokseni. "Tervetullut, hyvä rouva", huudahti hän, "kymmenesti tervetullut! Mutta te saatte aika löylytyksen, sen teille sanon: sillä herra B. on ollut täällä jo kaksi tuntia ja on teille kovin vihainen."
"Se on tosiaan ankaraa", sanoin minä; "en voikaan sitä kestää!" sillä minä tiesin tuskin mitä puhuin, kun en vielä ollut toipunut säikähdyksestäni. "Sallikaa minun istua, hyvä neiti, mihin vain, sillä minä olen kokenut kovia." Minä istuuduin siis aivan sairaana sydämeni levottomuudesta ja nojasin hänen käsivarteensa.
Hän lausui: "Teidän herranne ja isäntänne tuli sisälle hyvin äreänä, ja kun oli ollut täällä tunnin ajan eikä teitä kuulunut, alkoi hän tuskitella ja sanoi, että olisi toki odottanut teiltä kohteliaampaa mukautuvaisuutta. Ja hän on nyt suurin houkutuksin saatu istahtamaan luupelin ääreen. Tulkaa, teidän täytyy näyttäytyä, kaunokaiseni; sillä aavistan hänen olevan liian nyrpeänä tullakseen teitä vastaan."
"Eihän teillä liene mitään vieraita, hyvä neiti?" kysyin minä. "Ainoasti kaksi naissukulaista Stamfordista", vastasi hän, "ja toisen nöyrä palvelija". – "Ainoasti koko maailma, hyvä neiti", sanoin minä; "mitä on minun tehtävä, jos hän on vihainen? Minä en voi sitä kestää."
Juuri kun olin tämän lausunut, tulivat lady Darnford ja lady Jones torumaan minua siitä, etten ollut saapunut aikaisemmin, kuten he sanoivat. Ja ennenkuin sain mitään vastatuksi astui rakas isäntäni sisälle. Minä riensin hänen luokseen.
"Kuinka voit, Pamela?" sanoi hän tervehtien minua hiukan muodollisemmin kuin mitä oikein voin kestää. "Odotin, että ystävällisesti salliessani sinulle niin paljon valintavapautta puoli sanaani olisi saanut sinut tekemään päätöksesi ja että olisit saapunut tänne päivälliselle! varsinkin, kun annoin pyynnölleni aivan järkevän ja otaksumani mukaan sinulle miellyttävän muodon."
"Oi, hyvä herra", sanoin minä, "kuunnelkaahan minua, niin säälitte minua ettekä ole vihainen: Rouva Jewkes kyllä kertoo teille, että heti ystävälliset käskynne saatuani sanoin aikovani niitä noudattaa ja tulla tänne päivälliselle näiden arvoisain naisten pariin. Niinpä laittauduinkin heti matkalle lähtemään tuntien mitä suurinta riemua."
Lady Darnford ja hänen vanhempi tyttärensä sanoivat, että minä olin heidän rakas ystävänsä! "Nyt näette!" virkkoi jälkimäinen, "enkö teille sanonut, valtiassielu, että varmaankin oli jotakin tapahtunut? Mutta, voi niitä tyranneja, niitä miehiä!"
"No, mikä oli esteenä, rakkaani?" kysyi puolisoni. "Suohan itsellesi aikaa: näyt olevan aivan hengästyneenä!"
"Oi herra", vastasin minä, "hengästyneenä! ja syystä kyllä! Sillä juuri kun olin lähtövalmiina, niin kukapa ajoi pihaan, ellei lady Davers!"
"Lady Davers! No sitten, suloinen armaani", sanoi hän ja suuteli minua äskeistä hellemmin, "on sinulla ollut pahempi koettelemus kuin olisin sinulle suonut erään Englannin korskeimman naisen puolelta, niin sisareni kuin hän onkin! Sillä hänetkin, rakas Pamela, hyvä äitini pilasi hemmoittelulla. Mutta oletko hänet nähnyt?"
"Olen, arvoisa herra", sanoin minä, "ja enemmänkin kuin nähnyt!" – "Eihän hän vain liene ollut kyllin röyhkeä lyödäkseen tyttöäni!" huudahti hän. – "Hyvä herra", virkoin minä, "sanokaahan vain, että annatte minulle anteeksi; sillä minä en voinut tulla aikaisemmin; ja suokoot nämä hyvät naisetkin minulle anteeksi, niin kerron teille kaikki toisella kertaa. Sillä jos nyt kiinnittäisin arvoisan seurueen huomion, pilaisi se heidän huvinsa ja, vaikka asia minulle onkin tärkeämpää, olisi se heille samanarvoista kuin sen kunnon rouvan porsliinin särkyminen, josta minua varoititte."
"Sinä olet herttainen tyttö!" virkkoi hän. "Näen, etten ole sinuun nähden heittänyt neuvojani hukkaan. Pyydän anteeksi vihastumistani: ja vastaisuudessa tahdon odottaa puolustuksesi kuulemista, ennenkuin sinua tuomitsen."
Neiti Darnford virkkoi: "Tuo on hiukan parempaa! Vikansa tunnustaminen on jonkinlainen sovitus, eikä siihen jokainen ylväs aviomies taivu."
"Mutta", sanoi isäntäni, "kerro minulle, rakkaani, kohteliko lady Davers sinua sopimattomastakin?" – "Oi herra", vastasin minä, "hän on teidän sisarenne, enkä minä saa teille kaikkea kertoa; mutta kovin ankara hän minulle oli".
"Sanoitko hänelle, että olet naimisissa?" kysyi hän. – "Kyllä, hyvä herra, vihdoin sen sanoin, mutta hän ei tahdo sitä uskoa, se on muka valeavioliitto ja minä olen viheliäinen olento. Hän oli valmis minua lyömäänkin, kun sen ilmoitin; sillä hän ei voinut sietää, että minua pidettäisiin hänen kälynänsä; niin hän sanoi."
"Kuinka onnetonta", vastasi hän, "että minä en ollut kotona! Mikset lähettänyt minua täältä hakemaan?" – "Lähettänytkö, hyvä herra! Minut pakoitettiin olemaan vankina. He eivät sallineet minun hievahtaakaan; luuletteko että muutoin olisin antanut estää itseni teitä tottelemasta? Mainitsinkin hänelle ennakkosopimuksesta, mutta hän vain ilvehti minulle ja sanoi: 'Kamarineidot puhuvat ennakkosopimuksista!' Ja sitten näytin hänelle teidän ystävällisen kirjeenne, jonka sisällöstä hän teki tuhat muistutusta ja sai minut toivomaan, etten olisi sitä näyttänyt. Sanalla sanoen, teinpä tai sanoinpa mitä tahansa, en voinut häntä miellyttää; hän sanoi minua lutkaksi ja letukaksi ja antoi kaikenlaisia häijyjä nimityksiä. Mutta te ette saa hänelle minun tähteni suuttua."
"Niin", virkkoi hän, "mutta luulen, että hän tuskin pyysi sinua kanssaan päivälliselle; minä näet arvelen hänen saapuneen ennen päivällistä, jos hän tuli pian senjälkeen kun olit kirjeeni saanut?" – "Ei, hyvä herra; syödäkö päivällistä hänen armonsa kanssa! Ei suinkaan! Ei, hän tahtoi panna minut palvelemaan itseänsä pöydässä hänen seuranaisensa kanssa, koska ei tahtonut paljastaa itseänsä ja minua mies-palvelijoiden nähden, – ja siinähän hänen armonsa tietenkin menetteli varsin hyvin."
"Mutta", kysyi hän, "palvelitko sinä häntä pöydässä?" – "Olisitteko halunnut, että olisin sen tehnyt, hyvä herra?" virkoin minä. – "Sanon vain, Pamela", vastasi hän, "että jos sen teit etkä älynnyt asemaasi minun vaimonani, niin olen sinulle kovin vihainen". – "Arvoisa puolisoni", lausuin minä, "en minä sitä tehnyt, vaan kieltäydyin siitä, ottaen huomioon sen arvon, mihin olette minut korottanut. Muutoin kyllä olisin voinut polvilleni langeten palvella teidän sisartanne."
"Nyt", sanoi hän, "varmennat ajatukseni järkevyydestäsi ja arvostelukyvystäsi. Hän on röyhkeä nainen ja saa sitä katkerasti katua." – "Mutta, hyvä herra, hänelle on suotava anteeksi, koska hän ei usko minun olevan avioliitossa. Älkää siis olko hänen armollensa liiaksi vihoissanne."
Hän sanoi: "Arvoisat naiset, pyydän, älkää salliko meidän pidättää teitä seurasta. Teen vain parisen kysymystä vielä ja sitten palaan luoksenne." – Virkkoi lady Jones: "Minä olen niin halukas kuulemaan kertomuksen rouva-paran vainoomisesta, että mielelläni jäisin, jollei se ole sopimatonta." Neiti Darnford tahtoi jäädä samasta syystä, koska isäntäni sanoi, ettei hänellä ollut mitään salaisuuksia kyseltävinä ja että heidän osanottonsa minun huoliini oli ystävällistä. Mutta lady Darnford meni seurueen luo ja kertoi siellä viipymiseni syyn; sillä armas isäntäni näkyy rakastavan minua liiaksi, jotta olisi voinut salata pettymyksensä, kun minä en ollut täällä häntä vastaanottamassa. Ja he kaikin olivat kuvailleet minut molemmille neiti Boroughseille ja herra Perrylle, Stamfordin vieraille, sillä tavoin että nämä sanoivat kovin kiihkeästi haluavansa minut nähdä.
Isäntäni virkkoi: "Mutta, Pamela, sinä puhuit 'heistä'; kuka oli sisarellani mukanaan paitsi kamaripalvelijatartansa?" – "Hänen natonsa poika, hyvä herra, ja kolme miespalvelijaa ratsain; ja hän itse seuranaisineen saapui kuusivaljakolla."
"Se nuorukainen on surkea teikari", sanoi puolisoni, "kuinka käyttäytyi hän sinua kohtaan?" – "Ei erittäin hyvin; mutta minun ei sovi valittaa, koska en katsonut velvollisuudekseni olla häntä kohtaan yhtä kärsivällinen kuin hänen armonsa suhteen."
"Taivaan tautta!" huudahti hän. "Jos tietäisin hänen käyttäytyneen säädyttömästä jalokiveäni kohtaan, niin lähettäisin hänet korvattomana kotiin enonsa luo." – "Tosiaankin, hyvä herra", selitin minä, "olin häntä kohtaan yhtä koppava kuin hän minulle".
Hän sanoi: "Tuo puheesi on ystävällistä: mutta kyllä kait minä panen heidät katkerasti katumaan käyntiänsä, jos havaitsen, että heidän käytöksensä pakoittaa minut suuttumaan. – Mutta olisithan toki, rakkaani, voinut pujahtaa tiehesi, kun itse menit päivälliselle?" – "Kah, hänen armonsa sulkikin minut huoneeseen eikä sallinut minun hievahtaakaan", vastasin. – "Et ole siis syönyt päivällistä?" – "Enpä ole, eikä minulla ollut ruokahaluakaan." "Voi, suloista tyttö-parkaani!" huudahti hän. "Mutta kuinka sitte lopulta pääsit pois?" – "Ka, hyvä herra", vastasin minä, "hyppäsin ulos vierashuoneen ikkunasta ja juoksin pois vaunuille, jotka olivat usean tunnin odottaneet minua jalavakujalla hänen armonsa tulosta asti (sillä minä olin juuri lähdössä, kuten sanoin); ja herra Colbrand saatteli minut hänen armonsa palvelijain välitse, jotka tämä huusi minua pysähdyttämään, ja oli kyllin ystävällinen minun tietämättäni noustakseen vaunujen taa ja saattaakseen minut turvallisesti perille".
"Varmaankin", sanoi hän, "ovat ne röyhkeät olennot kaikesta päättäen kohdelleet sinua kurjasti. Mutta sanohan minulle, mitä osaa rouva Jewkes siinä esitti?" – "Hyvin ystävällistä osaa", vastasin minä; "hän oli minun puolellani ja minä olen hänelle siitä kiitollinen".
"Suloinen olento!" huudahti hän, "sinä tahdot puhua hyvää jokaisesta; mutta toivoakseni hän sen ansaitsee, sillä hän tiesi, että olit naimisissa. Mutta kah, yhtykäämme nyt seurueeseen, ja koeta pariksi, kolmeksi tunniksi unohtaa kaikki kärsimyksesi, jottemme huolillamme väsyttäisi seuraa. Kotiin lähdettyämme palaamme sitten tähän aineeseen; ja saat nähdä, että minä teen oikeutta velvollisuuteni mukaan."
"Mutta annattehan minulle anteeksi", virkoin, "ettekä ole minulle vihainen!" – "Sinulle anteeksi, rakkaimpani!" vastasi hän. "Minä toivon, että sinä annat minulle anteeksi. En voi koskaan korvata, mitä olet kärsinyt minulta ja minun tähteni!" ja näin sanoen hän vei minut toisten pariin. Hän esitteli minut hyvin ystävällisesti molemmille vieraille naisille ja heidän seurassaan olevalle herrasmiehelle sekä heidät minulle. – Sir Simon, joka pelasi korttia, nousi pöydästä ja tervehti minua. "Tuhat tulimmaista, hyvä rouva", huudahti hän, "olenpa iloinen saapumisestanne! Tehän kuulutte olleen vankina! Hyvä olikin, sillä muutoin teidän puolisonne ja minä olisimme käyneet tuomiolle kanssanne ja määränneet teille hirveän rangaistuksen ensimäisestä majesteettirikoksestanne" (minulle selitettiin tämä jälkeenpäin jonkinlaiseksi petokseksi esivaltiastani ja puolisoani kohtaan); "sillä me aviomiehet täälläpäin", jatkoi hän, "olemme päättäneet kääntää uuden lehden suhtautumisessa vaimoihimme, ja teidän herranne ja mestarinne on näytettävä meille tietä, sen voin teille vakuuttaa. Mutta näen teidän silmistänne, suloinen rikolliseni", lisäsi hän, "ja teidän kasvoistanne, että teillä on ollut karvasta kastiketta makeaan herkkuunne".
Vanhempi neiti Darnford sanoi: "Minun mielestäni saamme olla kiitollisia herttaiselle vieraallemme, että hän vihdoinkin tuli; sillä hänen täytyi hypätä ikkunasta päästäkseen meidän luoksemme."
"Niinkö!" huudahti rouva Peters; ja kun isäntäni oli kääntänyt selkänsä, virkkoi hän: "Neitosena ollessaan lady Davers oli hirveän kiivas, mutta varsin hyvä nuori nainen, sitte kun hänen kiihtymyksensä oli ohi. Hän ei siekaillut lyödä läimäyttää palvelijattariansa ja jälkeenpäin pyytää heiltä anteeksi, jos he kestivät sen kärsivällisesti. Muutoin hänen oli tapana sanoa, että oli niistä letukoista kuitti."
"Ah", sanoin minä, "olen kuullut monet letukan ja lutkan nimitykset ja mitä kaikkea olenkaan; sillä siten hän minua puhutteli. Ja mielestäni täytyi minun esittää hänen rakkaan veljensä minulle antamaa osaa; ja niinpä todellakin juuri ja juuri vältin aimo rökityksen."
Neiti Boroughs sanoi sisarelleen, kuten satuin kuulemaan, vaikkei se ollut hänen tarkoituksensa: "Kuinka herttainen hän on! Eikä hän paljoa mahtaile, on niin vapaa ja luonnollinen ja tunnustaa niin kiitollisena hänen osakseen tulleen kunnian!" Herra Perry kuiskasi: "Ihastuttavin olento, minkä koskaan olen nähnyt! Ken hentoisi olla hänelle silmänräpäystäkään vihainen?"
Neiti Darnford sanoi: "Tässä, rakkain naapurini, nämä vallashenkilöt ihailevat teitä erinomaisesti; ja herra Perry sanoo teidän olevan ihastuttavin nainen, minkä koskaan on nähnyt; ja väittää sitä vielä oman morsiamensa kuullen, sanon teille!" – "Muutoin", virkkoi neiti Boroughs, "luulisinkin hänen minua imartelevan".
"Hyvä neiti, te olette tavattoman kohtelias; mutta teidän ystävällisestä käsityksestänne tulisi minun oppia nöyryyttä ja kunnioittamaan niin jalomielistä arvokkuutta, joka asettaa toisen henkilön itsenne edelle, vaikka tuo henkilö sitä niin vähän ansaitsee." – "Tosiaan, hyvä rouva", sanoi neiti Nancy Boroughs, "rakastan sisartani suuresti; mutta kelle naiselle tahansa olisi perin mairittelevaa, jos hänelle tunnustettaisiin toinen tai kolmas sija teidän jälkeenne".
"Sellaiseen kohteliaisuuteen en osaa mitään vastata", sanoin minä. "Kylläpä lady Davers oli kovin julma pidättäessään minut tällaisesta seurasta." – "Se oli meidän vahinkomme, hyvä rouva", virkkoi neiti Darnford. – "Myönnän sen kyllä osittain", sanoin minä; "sillä te kaikki olitte useiksi tunneiksi menettäneet nöyrän ihailijattaren".
Herra Perry sanoi: "En ole eläissäni nähnyt niin nuorta naista, joka teidän laillanne on säteillyt sielullisten ja ruumiillisten sulojensa tenholla."– "Ah, hyvä herra", virkoin minä, kun isäntäni saapui lähellemme, "minä loistan vain lainavalolla, niinkuin kuu. Tuossa on aurinko, jonka tulista hehkua ja jalomielisyyttä saan kiittää kaikesta heikosta kimaltelusta, jota te hyvyydessänne suvaitsette katsella niin ystävällisellä arvonannolla."
Herra Perry suvaitsi kohottaa kätensä, ja naiset vilkaisivat toisiinsa. Isäntäni, joka kuuli osan lauseestani, sanoi: "Missä kauniissa aiheessa Pamelani noin suloisesti esittää lahjojansa?"
"Oi, teidän arvoisuutenne!" virkkoi herra Perry, "minä julistan teidät Englannin onnellisimmaksi mieheksi"; ja niin he kaikki sanoivat.
Isäntäni lausui hyvin ystävällisesti: "Kiitos teille, kiitos teille, kiitos teille kaikille ja jok'ainoalle, rakkaat ystäväni. Minä en tunne puheenaihettanne; mutta jos te arvostelette minut sellaiseksi yhdestä ainoasta esimerkistä, jonka tämä rakas tyttö on hyvyydestään antanut, niin mitä pitääkään minun itse ajatella, kun minut on siunattu tuhansilla esimerkeillä ja saan sitä kokea jok'ainoassa teossa ja sanassa. Ja vakuutan teille, että Pamelani ulkonainen viehätys, niin hurmaavana kuin sen näettekin, jää paljon jälelle hänen sielullisista avuistaan. Edellinen kylläkin alussa herätti ihailuni ja teki minusta hänen rakastajansa; mutta hänen sielunsa kauneus minut saattoi hänen puolisokseen; ja ylpeäpä, ihana armaani", virkkoi hän puristaen kättäni, "siitä nimestä olenkin".
"Niin", sanoi herra Perry hyvin ystävällisesti ja kohteliaasti, "oivallinen on teidän puolisonne, enkä tiedä muuta herrasmiestä, joka voisi hänet ansaita, kuin sen, joka osaa puhua noin oikein ja noin hienosti".
Minä jouduin aivan hämilleni ja tarttuen neiti Darnfordin käteen sanoin: "Pelastakaa minut, rakas neiti, omalla suloisella esimerkillänne heräävästä ylpeydestäni. Kunhan vain ansaitsisin puoletkin noista ystävällisistä arvosteluista, niin kuinka onnellinen ihminen olisinkaan!" – Sanoi neiti Darnford: "Te ansaitsette ne kaikki, ansaitsette niinkin."
Kun suurin osa seurueesta oli istuutunut luupelin ääreen ja isäntäänikin pakoitettiin, sanoi hän pelaavansa erän whistia, mutta mieluummin tahtovansa siitä kieltäytyä hänkin, koska oli valvonut kaiken yötä. Silloin minä kysyin kuinka hänen ystävänsä voi. "Puhumme siitä toiste", vastasi hän. Tämä sekä hänen vakavuutensa sai minut pelkäämään, että poloinen herrasmies oli kuollut, kuten sittemmin kuulinkin.
Asetuimme korttipöytään; neiti Boroughs ja isäntäni pelasivat yhdessä, herra Perry ja minä yhdessä. Minä sain kaikki neljä arvokorttia ensi kerralla, ja me voitimme ensimäisessä annossa. Isäntäni sanoi: "Kunniakorttien, Pamela, pitäisi seurata kunniallista sydäntä; mutta sinä et olisi päässyt voitolle, jollei joukossa olisi ollut lurjusta." [Englantilainen sana "knave", joka merkitsee sotamiestä korttipelissä, merkitsee tavallisessa kielessä myöskin lurjusta. – Suom.] – "Tiedätte, hyvä herra", virkkoi herra Perry, "että whisti alkuaan oli hovipeli, ja lurjuksella luullakseni aina tarkoitettiin pääministeriä".
"Olisi hyvä", sanoi isäntäni, "jos nytkin olisi hovissa keskimäärin vain yksi lurjus joka neljästä henkilöstä".
"Kuningas ja kuningatar, teidän arvoisuutenne", lausui herra Perry, "eivät voi tehdä mitään pahaa, tiedättehän. Siis on neljän joukossa kaksi, joiden täytyy olla hyviä, ja ässä näyttää liian sileältä kortilta voidakseen juuri vahingoittaa."
"Tällä tavoin me imartelemme kuningasta", sanoi isäntäni; "ja oikein se onkin, sillä kuninkaan persoonassa on jotakin pyhää. Mutta jos otamme huomioon esimerkin voiman, niin vaikuttaahan se paljon; sillä ylimalkaisesti puhuen on toki hyvällä herralla hyvä palvelija."
"Sanon vielä sanasen ässästä", lisäsi hän; "minä olen aina
katsellut tuota sileätä ja rehelliseltä näyttävää korttia
samassa valossa kuin te; ja olen pitänyt whistiä alkuperäisenä
englantilaisena pelinä jonkavuoksi se onkin minua miellyttänyt
enemmän kuin mikään muu. Ässän olen nimittäin aina ajatellut maan
lakien vertauskuvaksi; ja kuten ässä on kuningasta ja kuningatarta
ylempi ja voittaa ne, samaten tulisi mielestäni käsittää lakikin,
vaikkakin minua tämän mielipiteeni vuoksi sanottaneen whigiksi."
[Kansanpuoluelaisen eli vapaamielisen entinen nimitys Englannissa,
toryant. vastakohta. – Suom.]"En koskaan pelaa whistiä", virkkoi herra Perry, "tuota ajattelematta, ja tuon mietelmän vuoksi pidän tästä pelistä entistä enemmän, vaikken olekaan puoluemies".
"En ole minäkään", vastasi isäntäni; "sillä minusta on eroituksen tekeminen whigin ja toryn välillä vastenmielistä. Minä pidän jommastakummasta tai kummastakin vain sikäli kuin ovat ansiokkaita ja kunnon miehiä, enkä ole koskaan antanut ääntäni (enkä toivoakseni koskaan anna) muuta kuin yleishyvää silmälläpitäen, esittäköön sen sitten whig tai tory."
"Toivoisin", vastasi herra Perry, "että kaikki aatelismiehet teidän asemassanne menettelisivät siten".
"Jollei olisi mitään kohtuutonta vaikutusvaltaa", lausui isäntäni, "olisin taipuvainen uskomaan koko ihmiskunnasta niin hyvää, että he ylimalkaan siten menettelisivätkin. Mutta näettehän Pamelani korteista, että kun kaikki arvohenkilöt tulevat koolle ja heitä ohjaa yksi mieli, niin peli tavallisesti kääntyy sen mukaan; vaikka toisinaan voi niinkin sattua, että arvot eivät heitä hyödytä, vaan täytyy heidän kokonaan luottaa 'pistoihinsa', turvautua sukkeliin temppuihin."
Minusta oli tämä juttelu herttaisempaa kuin itse peli. Mutta sanoin: "Vaikka olenkin voittanut pelin, en toivoakseni ole temppujentekijä." – "Et suinkaan", vastasi hän, "suokoon Jumala, että hovikortitkin joskus voittavat kunnialla! Mutta näethän siitä huolimatta, että saat voitostasi kiittää yhtä hyvin lurjusta kuin kuningastakin; etkä sinä, kaunokaiseni, menettänyt mitään etua, kun se sinun haltuusi joutui."
"Muutoin, hyvä herra", sanoin minä, "en olisi tehnyt oikeutta kanssapelaajalleni". – "Olet kyllä oikeassa, Pamela", vastasi hän, "vaikka siten löit puolisosi".
"Hän voi ensi kerralla olla kanssapelaajani, ja täytyyhän minun tehdä oikeutta." – "Valitse vain aina kumppaniksesi niin arvokas ystävä kuin sattuma sinulle nyt antoi, niin en minä koskaan moiti sinua, teetpä mitä tahansa", vastasi hän.
Herra Perry sanoi: "Te olette minua kohtaan perin ystävällinen"; ja huomasin, että neiti Boroughs näytti olevan mielissään tästä hänen nöyrälle palvelijalleen lausutusta imartelevasta kohteliaisuudesta. Siitä päätin tuon neidin pitävän häntä arvossa, niinkuin hän näkyy ansaitsevankin.
"Hyvä herra", virkoin niinä, "onpa tämä paljoa hauskempaa kuin olla lady Daversin telkeemänä".
Illallinen tuotiin sisälle aikaisemmin minun tähteni, kun olin jäänyt päivällisettä; ja tässä tilaisuudessa lausuttiin varsin mieluisia kohteliaisuuksia. Lady Darnford tahtoi ensin auttaa minua, koska olin niin kauan paastonnut, sanoi hän. Sir Simon olisi asettunut minua lähimmäksi; ja isäntäni sanoi hänestä olevan parasta, kun oli sama lukumäärä naisia ja herroja, että istuisimme sekaisin vuorotusten, jotta herrasmiehet voisivat auttaa ja palvella naisia. Lady Darnford huomautti toivovansa, ettei sir Simon istuisi ylempänä ketään naista varsinkaan omassa pöydässään. "No", virkkoi tämä, "istun kumminkin häntä vastapäätä ja se on yhtä hyvä".
Rakkain puolisoni ei voinut kirvoittaa silmiänsä minusta ja näytti ystävällisen ihastuneelta kaikkeen, mitä tein ja sanoin; ja jokainen katseli mielihyvällä hänen suopeata ja hellää käytöstään minua kohtaan.
Lady Jones palasi keskusteluun lady Daversista, ja isäntäni sanoi: "Pelkään, Pamela, että sinua on kohdeltu pahoin – pahemmin kuin tahdot myöntää. Tunnen sisareni kiihkeän luonteen liian hyvin uskoakseni, että hän voisi käyttäytyä kovin säädyllisesti, varsinkin kun onnettomuudeksi satuin itse olemaan poissa. Jos", lisäsi hän, "hänellä ei ollutkaan mitään kaunaa sinua kohtaan, rakkaani, niin se, mitä tapahtui hänen ja minun välilläni, on niin ärsyttänyt hänet, että hän riitelisi hevosenikin kanssa, jos vain luulisi minun pitävän sitä arvossa eikä ketään muita sattuisi hänen tielleen". – "Rakas puolisoni", pyysin minä, "älkää puhuko tuolla tavoin kunnon lady Daversista".
"Ka, rakkaani", sanoi hän, "minä tiedän, että hän tuli varta vasten riidelläkseen; ja jollei hän olisi ollut varsin hurjasti kiihtyneenä, niin senjälkeen, mitä välillämme tapahtui ja mitä hänen loordinsa kirjeestä sanoin, hän ei olisi yrittänyt tulla lähelleni. Minkälaista kieltä hän minusta käytti, Pamela?" – "Oi, herra, varsin hyvää, nimittelihän teitä vain hyväntapaiseksi veljekseen ja niin poispäin."
"Jollemme täten vaivaisi seuruetta kiinnittämällä sen huomiota ikävään aineeseen", lausui hän, "voisin toistaa sinulle melkein joka sanan, jonka hän virkkoi". Lady Jones halusi kuulla enemmän hänen armonsa käyttäytymisestä, ja useimmat seurasta yhtyivät häneen, eritoten rouva Peters, joka sanoi, että kun he tunsivat tarinan ja lady Daversin luonteen, niin vaikka arvoisa rouva yleensä oli varsin hyvän laatuinen he kernaasti toivoivat näin mieluisaa ajanvietettä, jos hän ja minä sen suvaitsimme; koska he otaksuivat, etten tämän jälkeen kohtaisi mitään vaikeuksia.
"Kerro minulle siis, Pamela", kehoitti hän, "kohottiko hän kätensä sinua vastaan. Löikö hän sinua? Toivoakseni ei sentään." – "Sipaisihan hän minua kerran, pari käteen, tai jotakin sinne päin", sanoin minä.
"Hävytön nainen! Ei suinkaan hän vain sivaltanut sinua kasvoihinkin?" – "No", vastasin minä, "olin pari kertaa hiukan nenäkäs, ja hän olisi antanut minulle korvatillikan, jolleivät hänen seuranaisensa ja rouva Jewkes olisi tulleet väliin".
"Miksi et lähtenyt ulos ovesta?" – "Siksi", vastasin minä, "että hänen armonsa ensiksi asetti tuolinsa sitä vasten ja myöhemmin lukitsi sen. Yritin kyllä monestikin päästä tieheni."
"Hän tiesi, että odotin häntä tänne: sanoithan näyttäneesi hänelle kirjeeni?"– "Niin, hyvä herra", vastasin minä, "mutta parempi olisi ollut, etten olisi sitä tehnyt; sillä siitä hän vimmastui ja teki kirjeen johdosta omituisia huomautuksia".
"Sen kyllä arvaan", sanoi hän; "mutta eikö hän siinä käytetyistä hellistä nimityksistä nähnyt, ettei ollut mitään syytä epäillä avioliittoamme?" – "Oi, herra", vastasin minä saaden seurueen hymyilemään, "juuri senvuoksi väittikin hän olevansa varma, etten ollut naimisissa".
"Se on juuri sisareni tapaista!" huudahti hän, "juuri hänen tapaistansa; ja kuitenkin elää hän itse varsin onnellisesti, sillä hänen loordi-parkansa ei koskaan väitä häntä vastaan. Ei suoraan sanoen uskalla."
"Sait kuulla monesti lutkan nimityksen, eikö totta, rakkaani? Sillä se on hänen mielisanojansa." – "Sain kyllä", vastasin, "lutkia ja letukoita lukemattomia; ja vielä pahempaakin kuin kaikki tuo." – "Mitä? kerro minulle, rakkaani." – "Hyvä herra", lausuin minä, "minun ei sovi suututtaa teitä lady Daversiin, kun olette niin hyvä minua kohtaan. Kaikki tuo ei mitään merkitse: minua vain tuskastuttaa, että minun ei ole sallittu osoittaa, kuinka paljon kunnioitan hänen armoansa teidän sisarenanne."
"Eihän sinun tarvitse peljätä minulle kertoa", sanoi hän, "täytyyhän minun häntä kuitenkin rakastaa, vaikken tässä tapauksessa olekaan häneen tyytyväinen. Hänen rakkautensa minuun, joskin se ilmenee noin omituisessa muodossa, hänet siten kiihdyttää. – Ja epäilemättä hän kerran sopii kanssani, vaikka sitä ennen on läpikäytävä kiivas riidan rähäkkä. Hän näet voi osoittautua varsin päiväpaisteiseksi, mutta sen edellä täytyy aina olla myrskyä. Ja minä rakastan häntä sydämellisesti, jollei hän ole ollut tai vastedes ole liian ankara armaintani kohtaan."
Herra Peters sanoi: "Näen mielelläni tuon suopeutenne sisartanne kohtaan, vaikka hän onkin väärässä, koska samalla osaatte tehdä näin hyvin oikeutta maailman herttaisinta, viattominta ja hyväavuisinta olentoa kohtaan."
"Kaiken hyvän nimessä, herra Peters", sanoi hän, "olisin valmis lahjoittamaan sisarelleni tuhannen puntaa, jos hän ystävällisesti tarttuisi rakasta Pamelaani kädestä, toivottaisi hänelle onnea ja nimittäisi häntä sisareksensa. Ja kuitenkaan en ansaitsisi rakasta olentoa, joka minulle tuolla hymyilee, jollen sanoisi tätä etupäässä hänen tähtensä ja sen riemun vuoksi, jonka se hänelle tuottaisi. Sillä minä en tahdo koskaan täysin sopia sisareni kanssa ennenkuin hän sen tekee. Ajattelen näetten mitä vilpittömimmin omasta puolestani, että rakas vaimoni, joka tuolla istuu, tuottaa minulle enemmän kunniaa tässä uudessa asemassaan, kuin mitä hän minulta saa."
"Rakas puolisoni", sanoin minä, "teidän hyvyytenne aivan tukehduttaa minut!" Silmäni täyttyivät ilokyynelistä ja koko seurue siunasi häntä yhteen ääneen. Lady Jones suvaitsi sanoa: "Teidän kahden onnellisen keskinäinen käytöksenne on erittäin opettavaista ja ylentävää. Minä tulen aina paremmaksi teidät nähdessäni. Kuinka onnelliseksi jokainen kunnon nainen tulisikaan sellaisen herrasmiehen kanssa ja jokainen kunnon herrasmies sellaisen aviovaimon kumppanina. Sanalla sanoen, te olette kuin luodut toisillenne."
"Arvoisa rouva", vastasin minä, "te olette minulle niin hyvä, niin ystävällinen, etten tiedä, kuinka teitä kiittäisin". – Hän sanoi: "Te ansaitsette enemmän kuin mitä voin ilmilausua; sillä kaikista, jotka tuntevat tarinanne, te olette vallan verraton. Te olette sukupuolenne kaunistus; ja vaikka herra B. onkin niin ylevämielinen kuin hän on, niin on hyveellisyytenne saanut vain ansaitun palkkansa. Jumala siunatkoon teille pitkän yhdyselämän!"
"Te olette, hyvä rouva", sanoi rakkain puolisoni, "minulle tosiaan perin ystävällinen. Olen aikaisemmassa elämässäni suonut itselleni vapauksia, jotka eivät ansaitsisi tuollaista oivallisuutta. Olen rikkonut tavattomasti yrityksillä, jotka ovat tuottaneet kunniaa Pamelalleni, mutta ovat minulle häpeäksi, hätyytellessäni hyveellisyyttä, jota nyt pidän melkein pyhänä; enkä minä luule häntä ansaitsevani ennenkuin voin kohottaa tapani, ajatukseni ja tekoni hänen omiensa tasolle. Sanalla sanoen, Pamelani, minä en tahdo, että sinusta tulee mitään muuta kuin mitä olet ja olet ollut. Sinä et voi tulla paremmaksi; ja jos voisitkin, niin se vain täyttäisi minut epätoivolla pyrkiessäni niille huimaaville hyveellisyyden kukkuloille, joille sinä olet saapunut. Kenties", lisäsi tuo rakas herrasmies, "on se, mitä näiden kahdentoista tunnin kuluessa olen nähnyt, tehnyt minut vakavammaksi kuin muutoin olisin ollut. Mutta vakuutan sinulle tämän arvoisan seuran kuullen, että puhun sydämeni aivoitusten mukaan enkä vain tämän päivän vaikutteista."
Kuinka onnellinen tytär teillä onkaan, rakas isä ja äiti! Siitä kaikesta saan kiittää Jumalan armoa sekä teidän ja hyvän emäntäni opetuksia; ja toivon aina muistelevani niitä kiitollisella tunnustuksella, jotten ylpistyisi ja lukisi sanomatonta onneani omaksi ansiokseni.
Seurue näytti niin herttaisen osaaottavalta ja mielistyneeltä isäntäni hyvyydestä, että hän huomaten heidän ystävällisen kärsivällisyytensä ja ollen utelias tietämään lisäseikkoja hänen armonsa ja minun välisestä kohtauksesta kysyi toistamiseen, miksi muuksikin tämä oli minua nimitellyt, paitsi lutkaksi ja letukaksi. Ja minä sanoin: "Luullen, että olin joutunut pahoille teille, hänen armonsa valitteli varsin ystävällisesti turmeltumistani ja lankeemistani ja sanoi olevan tuhannen kertaa säälittävää, että niin suuri hyveellisyys, kuten hän suvaitsi lausua, oli joutunut noin tärviölle; ja sanoi minun myöntyneen varsin ylevän vastustuksen jälkeen!
"Suokaa anteeksi, hyvät herrat ja naiset", virkoin minä, "näytte tuntevan tarinani, ja minua käskee jatkamaan henkilö, jolla on oikeus odottaa minulta ehdotonta tottelemista".
He kumarsivat hyväksyvästi, jotteivät minua keskeyttäisi; ja minä jatkoin kertomustani – miespalvelijain, heihin vilkaistuani, poistuttua herra B:n viittauksesta; ja kun vielä parisen kärkästä neitoakin oli lady Darnfordin sisälle tullessa lähtenyt, minä kerroin eteenpäin:
"Sanoin hänen armolleen, että olin yhtä viaton ja tahdoin sellaisena pysyäkin, ja että oli loukkaavaa minusta muuta luulla. 'No, sano minulle, tyttö', tivasi hän... Mutta minun luullakseni ei sovi toistaa teille hänen sanojansa."
"Kerro toki", kehoitti isäntäni, "puhdistaaksesi sisareni; sillä muutoin me luulemme, että se oli kovin pahaa".
Minä pidin kättäni kasvojen edessä. "No, hän lausui: 'Sano, minulle, tyttö, etkö ole'" – epäröiden – "'käyttäytynyt kovin vapaasti isäntäsi kanssa' tai sen tapaista. Huomautettuani hänelle, että hän teki kummallisia kysymyksiä ja kummallisin sanoin, hän ivasi hienotuntoisuuttani, kuten sitä nimitti; ja tuumi, ettei kainouteni pitkälti kestäisi. Minun tuli tietää, etten ollut oikein avioliitossa ja että sormukseni oli vain valelelu. Kaikki oli muka pelkkää viekastelua minun puoleltani verhotakseni myöntymykseni ja hankkiakseni paremmat ehdot. Hän sanoi kolmenkymmenenkahden vuoden iällä tuntevansa maailmaa yhtä paljon kuin minä kuusitoista-vuotiaana, ja käski minun sen muistaa.
"Minä otin itselleni vapauden sanoa (mutta väistyin ensin melko matkan päähän), että halveksin hänen armonsa sanoja ja että olin yhtä laillisesti avioliitossa kuin hän itsekin. Ja silloin olisin varmaan saanut korvilleni, jollei hänen seuranaisensa olisi tullut väliin ja sanonut hänelle, etten ollut hänen vihansa arvoinen ja että minua tuli yhtä paljon sääliä herkkäuskoisuuteni vuoksi kuin halveksia turhamaisuudestani."
"Poloinen Pamelani", virkkoi isäntäni, "tuo oli sinulle liian, liian kovaa!"
"Oi, herra", sanoin minä, "kuinka paljoa helpompi minun olikaan se kestää kuin jos asia olisi ollut niin! Se olisi kokonaan murtanut sydämeni! Sillä silloin minä olisin sen kaiken ansainnut ja pahempaakin; ja nämä moitteet, oman rikollisuuteni lisänä, olisivat saattaneet minut todella kurjaksi."
Lady Darnford, jonka oikealla kädellä istuin, suuteli minua ystävällisen hurmaantuneena ja nimitti minua sukupuoleni suloiseksi esimerkiksi. Herra Peters puhui jotakin hyvin kaunista, samoin herra Perry, ja sir Simon lausui kyyneleet silmissä isännälleni: "Kah, naapuri, tämä on totisesti oivallista. Uskonpa, että hyveellisyyteen sisältyy jotakin, mitä emme olleet oikein harkinneet. Sieluni kautta, tämän vuosituhannen kuluessa on taivaasta astunut alas vain yksi enkeli, ja te olette sen tavoittanut."
"No, rakkaimpani", kehoitti isäntäni, "jatkahan kertomustasi, kunnes olemme päättäneet illallisemme, koska se näkyy naisia viehättävän".
"Niin, hyvä herra", vastasin minä, "hänen armonsa jatkoi samaan tapaan; mutta kerran hän sanoi (pitäen minua kädestä), että antaisi minulle sata guineaa yhdestä ainoasta ärsyttävästä sanasta tai jos vain tunnustaisin uskovani, että olen naimisissa, jotta hän voisi paiskata minut jalkoihinsa; mutta te ette saa hänelle suuttua. Hän nimitti minua maalatuksi loaksi, vauvankasvoiksi, kamarineidoksi, kerjäläiskakaraksi, ja kerjäläisenä syntyneeksi. Mutta minä sanoin, että niin kauan kuin tiesin olevani viaton, kuuntelin tyynesti kaikkea, paitsi vanhempaini herjaamista. He eivät olleet koskaan olleet kerjäläisiä eivätkä olleet kiitollisuuden velassa kellekään, paitsi Jumalan armolle, ja olivat muuten ansainneet kaikki omalla työllään; sanoin, että he kerran elivät hyvissä olosuhteissa, että onnettomuudet saattoivat kohdata ketä tahansa, ja etten voinut kuulla heitä ansiottomasti soimattavan.
"Sitten hänen armonsa sanoi, että kai maar isäntäni mielettömyys saisi meidät etsimään sukujuuriamme ja että pian tiedusteltaisiin sukutietotoimistosta ja pyydettäisiin selvittelyä."
"Taaskin aivan sisareni tapaista!" huudahti hän. "Et siis kyennyt häntä millään tavoin miellyttämään?"
"En tosiaankaan. Kun hän käski minun kaataa itselleen lasin viiniä, eikä tahtonut sallia seuranaisensa sitä tehdä, kysyi hän, olinko siihen liian hyvä. Minä vastasin: 'Jos minua vaadittaisiin palvelemaan teidän armoanne pöydässä tai vaikkapa polvistumaan jalkojenne juureen, niin tekisin sen mitä suurimmalla mielihyvällä, jos olisin vain se, jona minua pidätte. Mutta jos sitä vaaditte lannistaaksenne henkilön, joka on vastaanottanut kunnianosoituksia, mitkä hänen mielestään velvoittavat hänen esittämään toisenlaista osaa, jotta ei olisi niihin aivan arvoton, täytyy minun sanoa, että en voi sitä tehdä.' Tämä aivan hämmästytti hänen armoansa. Ja vähää ennemmin, kun hänen sukulaisensa toi minulle pullon ja lasin kehoittaen minua täyttämään sen hänen armollensa tämän käskystä nimittäen itseänsä hänen lähettilääkseen, olin minä vastannut: 'Pullo on hyvissä käsissä; kaatakaa itse armolliselle rouvalle'. Näette siis, hyvä herra", lisäsin minä, "että saatoin tilaisuuden vaatiessa olla hiukan nenäkäskin".
"Sinä miellytät minua suuresti, Pamela", virkkoi hän. "Se oli aivan oikein. Mutta jatko."
"Hänen armonsa sanoi olevansa kummastunut, lisäten, että otaksui minun vaativan häntä pitämään itseäni hänen veljensä vaimona, ja kysyi minulta, mikä röyhkeys oli minut riivannut, kun uskalsin katsella itseäni hänen kälynänsä. Minä sanoin, että se kysymys sopi paremmin hänen arvoisan veljensä vastattavaksi kuin minun. Ja silloin luulin hänen armonsa hyökkäävän kimppuuni, mutta hänen seuranaisensa tuli väliin. Jälkeenpäin huusin rouva Jewkesille ikkunasta, että koska olin pidätettynä, luulin parhaaksi antaa Robertin lähteä vaunuilla isäntäni luo ilmoittamaan hänelle lady Daversin tulosta ja etten voinut jättää hänen armoansa. Mutta tämä ei miellyttänyt, vaikka olin niin luullut. Hän näetten sanoi: 'Ei, ei; silloin hän luulisi, että pidän tätä letukkaa seuranani, ja etten ymmärrä hänestä erota.'
"Hän sanoi, etten ollenkaan käsittänyt, mitä korkea-arvoisten ihmisten asema vaati; ja kuinka muka sen voisinkaan käsittää? 'Mitä sitten sanoisin, hyvä rouva?' kysyin minä. 'Et yhtään mitään', vastasi hän; 'odottakoon hän rakkainta aarrettaan', viitaten sillä ystävälliseen kirjeeseenne, 'ja pettyköön; ja siten vain lisätään vielä jokunen tunti tuohon raskaaseen eroon, ja lemmellisessä laskelmassaan tekee hän niistä jokaisesta vuorokauden'.
"Sanalla sanoen, näin siis, etten asialle mitään voinut; ja pelkäsin, hyvä herra, että te ihmettelisitte viipymistäni ja olisitte minulle vihainen. Odotin tilaisuutta, kunnes hänen armonsa oli huoneen toisessa päässä; ja kun päivätupa on alakerrassa, hyppäsin ikkunalta ulos ja juoksin minkä jaksoin.
"Hänen armonsa huusi minun jälkeeni, samoin hänen seuranaisensa. Kuulin edellämainitun sanovan, että lensin kuin lintu, ja hän kutsui kaksi palvelijoistaan minua pysähdyttämään, mutta minä sanoin: 'Älkää tohtikokaan minuun koskea, miehet!' Kun herra Colbrand, jonka rouva Jewkes oli sijoittanut lähettyville (emännöitsijä oli pari kertaa suututtanut hänen armonsa asettumalla minua puolustamaan) näki, kuinka minua kohdeltiin, otti hän hurjan ilmeen kasvoilleen, kiersi toisella kädellänsä hattunsa lieren ylös, laski toisen miekkansa kahvalle ja sanoi, että iskisi rammaksi sen, joka yrittäisi koskea hänen nuoreen emäntäänsä. Sitten hän juoksi minun vieressäni ja saattoi tuskin pysyä rinnallani. Ja nyt, rakas herra", päätin kertomukseni, "olen teidän ja tämän arvoisan seuran käskettävänä".
He näkyivät kaikki olevan suuresti mielissään; ja isäntäni sanoi olevansa iloinen siitä, että rouva Jewkes ja myöskin herra Colbrand oli käyttäytynyt näin hyvin. "Niin", sanoin minä; "kun rouva Jewkes kerran tuli väliin, sanoi hänen armonsa olevan kovaa, ettei hänellä, joka oli syntynyt siinä talossa, ollut siellä mitään valtaa, vaan röyhkeät palvelijatkin ryhtyivät häntä puhuttelemaan. Hän nimitti häntä sillä kertaa ihraposkeksi ja naistomppeliksi kovin hurjistuneena."
"Olenpa iloinen, rakkaani", virkkoi isäntäni, "että siten pääsit pakoon. – Sisareni oli aina kiivas, kuten rouva Peters tietää; ja äiti-rukallamme oli täysi työ meidän molempain kanssa, sillä ei meiltä kummaltakaan sisua puuttunut. Poikana ollessani en koskaan tullut kotiin koulusta tai opistosta muutamiksi päiviksi meidän joutumattamme heti riitaan, vaikka aikaisemmin olimme ikävöineet toistemme tapaamista; sillä seitsemää vuotta minua vanhempana hän tahtoi hallita minua, ja sitä minä en voinut sietää. Kun hän usein riiteli palvelustyttöjen kanssa, aina valmiina torumaan, jopa lyömäänkin, oli minulla tapana nimittää häntä kapteeni Babiksi, sillä hänen nimensä on Barbara. Siihen aikaan, kun loordi Davers häntä hakkaili, rakensi äiti-rukkani rauhan heidän välisissä riidoissaan kolmesti päivässä; ja usein minä hänelle sanoin, että hän varmaan löisi aviomiestänsä, naipa kenen tahansa, jollei tämä ensin pieksisi häntä ja masentaisi hänen sisuansa. Mutta on hänellä varsin hyviäkin ominaisuuksia. Hän oli velvollisuudentuntoinen tytär ja on kunnon aviovaimo; hän on runsaskätinen palkollisiaan kohtaan, luja ystävyydestä ja armelias köyhille; enkä luule sisaren koskaan enemmän rakastaneen veljeänsä kuin hän minua. Siitä huolimatta hän aina mielellään kiusoitti ja härnäsi minua; ja koska minun suuttumukseni kesti kauemmin kuin hänen, oli hän hetken ajan maailman ärsyttävin olento, mutta heti senjälkeen valmis tekemään mitä tahansa saadakseen anteeksi. Ja milloin hän oli hyökkääjänä, juoksutin häntä toisinaan perässäni kautta rakennuksen ja puutarhan, jotta välimme taas tulisivat hyviksi.
"Mutta tämä juttu ärsyttää häntä enemmän, koska hän oli etsinyt minulle morsiamen eräästä arvossapidetystä vallasperheestä ja ottanut sydämenasiakseen liiton aikaansaamisen, jopa oli mennyt niinkin pitkälle, että minun tietämättäni hänen aikeistaan oli toimittanut minut tuon neidin seuraan. Mutta siihen aikaan olin vastahakoinen avioliittoon joka tapauksessakin; ja minua suututti, että hän tiedustelematta mieltäni tai saamatta minulta rohkaisua oli mennyt niin pitkälle. Ja tästä syystä hän ei nyt voi sietää ajatusta avioliitostani, vieläpä äitini kamarineidon kanssa, mistä seikasta hän on rakasta Pamelaani muistutellutkin; koska olin hyljännyt hänen ehdotuksensa avioliitosta ylhäisen kreivin tyttären kanssa.
"Siinä on koko juttu", sanoi hän, "ja kun ottaa huomioon hänen luonteensa ylpeyden ja kiihkeyden ja sen että hän ei tunne rakkaan Pamelani yleviä ja oivallisia ominaisuuksia, kuten minä ne tunnen, ja että hän omasta mielestään tähtää kokonaan minun ja sukumme kunniaan, niin voi häntä tuomita sen mukaan lievemmin. Älä kuitenkaan pelkää, Pamelani, että minä, joka en koskaan ole taistellut hänen kanssaan voittamattani, en tekisi sinulle oikeutta ja itselleni myös."
Tämä selostus lady Daversista miellytti jokaista, eikä se suinkaan ollut hänen armolleen ylimalkaan epäedullinen. Tekisinkin mitä ikänä tahansa kunniasta päästä hänen suosioonsa. Pelkään vain, ettei se ole helposti saavutettavissa, jos ollenkaan. Mutta tahdon jatkaa.
Illallisen jälkeen eivät neiti Darnford ja neiti Boroughs hellittäneet ennenkuin päätettiin pistää tanssiksi; ja herra Peters, joka soittaa taitavasti viulua, kehoitti siihen myös. Vaikka rakas isäntäni oli ratsaspuvussa, kutsui hän neiti Boroughsin. Ikäisekseen tanssi sir Simon hyvin ja vei minua kerran; mutta käyttäen hänelle ominaista vapaata kokkapuhetta lausui hän, että minä olin sopivampi nuoremman miehen pariksi ja että hän toivoi (vaikken ollut tanssinut sitten rakkaan emäntäni kuoleman muuta kuin kerran, pari, rouva Jewkesia miellyttääkseni, ja tosiaan uskoin hyppykauteni jo olevan aivan ohitse) minun ja isäntäni, kun olimme parhaat tanssijat, kerran pyörähtelevän yhdessä kansan nähden, kuten se vanha herrasmies sanoi. Rakas puolisoni suvaitsi tehdä hänelle mieliksi; ja myöhemmin tanssi hän neiti Darnfordin kanssa, joka on paljoa taitavampi ja arvostelukykyisempi kuin minä, vaikka he kehuivat minun keveämpää ryhtiäni ja ilmettäni.
Töin tuskin pääsimme eroon seurueesta kello yhdentoista tienoissa. Rakas puolisoni oli näetten valvonut koko edellisen yön, ja meillä oli pisin matka kotiin. He eivät näkyneet haluavan erota niin aikaisin, koska olivat naapureita. Ja naiset sanoivat, että he halusivat kuulla vielä lady Daversin kohtauksesta veljensäkin kanssa.
Isäntäni sanoi pelkäävänsä, ettemme nyt voineet ajatella huomiseksi aiottua Bedfordshiren matkaa; ja kenties siis tapaisimme heidät vielä. Sanoimme siis hyvästi ja lähdimme ajamaan kotiin päin. Sinne saavuimme vasta kello kahdeltatoista ja kuulimme, että lady Davers oli kello yhdentoista ajoissa mennyt levolle, hartaasti toivottuaan, että sitä ennen olisimme palanneet kotiin. Mutta minä en sitä olisi toivonut.
Rouva Jewkes kertoi meille, että hänen armonsa oli pahoin ärtyneenä, kun olin sillä tavoin pujahtanut pois, ja näkyi hiukan pelkäävän, mitä minä puhuisin häneltä saamastani kohtelusta. Hän oli kysynyt rouva Jewkesilta, luuliko hän minun todella olevan naimisissa, ja kun tämä oli vastannut myöntävästi, vimmastui hän ja tiuskasi: "Pois näkyvistäni, hävytön nainen, en voi sietää sinua. Älä tule silmieni eteen ennenkuin sinut kutsutan! Olet jo ollut hyvin röyhkeä minua kohtaan kerran tai kahdesti tänään, ja olet nyt entistä röyhkeämpi."
Hän sanoi, ettei olisi sitä hänen armolleen kysymättä maininnut, ja sanoi olevansa pahoillaan, että oli loukannut. Lady Davers lähetti kutsumaan hänet illallisen aikaan ja sanoi: "Minulla on tehtävänä sinulle toinen kysymys, nainen, ja vastaahan myöntävästi, jos uskallat!" Onko moista koskaan kuultu?
"No sitten", virkkoi rouva Jewkes, "vastaan kieltävästi jo ennenkuin teidän armonne puhuukaan".
Isäntäni nauroi. "Vaimo-rukka!" huudahti hän.
Lady Davers oli nimittänyt häntä hävyttömäksi ja itseensä luottavaksi ja sanonut: "Mene siitä, röyhkeä nainen, mikä oletkin!... mutta tulehan tänne: tiedätkö, nukkuuko se nuori portto veljeni kanssa tänä yönä?"
Rouva Jewkes ei tiennyt, mitä vastata, koska hän oli uhkaillut häntä, jos vastaisi myöntävästi. Mutta vihdoin lausui hänen armonsa: "Minä tahdon perin pohjin tietää tämän kunnottomuuden. Kaiketikaan eivät he ole niin hävyttömiä, että nukkuvat yhdessä minun ollessani talossa. Mutta olenpa varma, että he ovat maanneet samassa vuoteessa."
Sitten hän sanoi: "Minä tahdon tänä yönä nukkua siinä huoneessa, jossa synnyin, joten vuode on siellä laitettava valmiiksi."
Kun se suoja on meidän makuukammiomme, vastasi emännöitsijä hiukan epäröityään: "Armollinen rouva, isäntäni nukkuu siellä, ja hänellä on avain."
"Minä luulen, nainen", tiuskaisi hän, "että sinä valehtelet minulle". – "Kyllä hän nukkuu siellä, hyvä rouva, ja säilyttää siellä joitakuita papereita, joita ei salli kenenkään nähdä", vastasi rouva Jewkes, koska sanoi peljänneensä, että lady Davers löisi häntä, jos menisi ylös ja huomaisi vaatteistani ja muutamista isäntäni vaatteista, kuinka asianlaita oli.
"Sitten", sanoi hän, "tahdon nukkua paraassa huoneessa, kuten sitä nimitetään; ja nukkukoon Jackey sen viereisessä pienessä vihreässä kamarissa. Onko isännälläsi niidenkin avaimet?" – "Ei, teidän armonne", vastasi rouva Jewkes; "kyllä minä laitan ne valmiiksi teidän käytettäviksenne". "Ja missä sinä lihavia kylkiäsi lepuutat?" kysyi hän. "Ylhäällä kahden porraskerran päässä puutarhan puolella, hyvä rouva." – "Ja missä se nuori ilottelija nukkuu?" – "Joskus minun kanssani, armollinen rouva", vastasi taloudenhoitajatar.
"Ja joskus kai siveellisen isäntäsi kanssa? Haa, eukko! mitä nyt sanot?"
"Minun ei sovi puhua mitään", vastasi rouva Jewkes.
"No, saat mennä", sanoi lady Davers; "mutta sinä näytät sellaiselta, että olet omiasi moisten salaisuuksien kätkijäksi; väitänpä, että varsin hartaasti tuollaista kaunista hommaa edistätkin".
"Poloinen rouva Jewkes!" sanoi isäntäni ja nauroi aivan sydämellisesti. Tästä me juttelimme riisuutuessamme.
Lady Davers seuranaisineen nukkui siis siinä huoneessa, jota isäntäni käytti makuusuojanaan ennenkuin minun onneni päivä koitti.
Minä sanoin: "Hyvä herra, sallikaahan minun aamulla sulkeutua sisälle kammioon, kun te nousette, älköönkä minua millään ehdolla kutsuttako alikertaan. Pelkään tavata hänen armoansa; ja minä tahdon kirjoitella päiväkirjaani näiden seikkojen ollessa tuoreessa muistissa." – "Älä pelkää, rakkaani", vastasi hän; "enkö minä ole kanssasi?"
Rouva Jewkes sääli minua senjohdosta, mitä olin päivällä kärsinyt; mutta minä sanoin: "Älkäämme esittäkö asiaa pahimmassa valossa rakkaalle isännälleni, koska emme tahdo katkeroittaa, milloin haluamme rakentaa sovintoa. Mutta", lisäsin, "olen teille paljon velkaa, rouva Jewkes, ja kiitän teitä".
Isäntäni sanoi: "Toivoakseni hän ei lyönyt teidän emäntäänne, rouva Jewkes?" – "Eipä juuri, arvoisa herra", vastasi hän; "mutta luullakseni minä hänet kerran pelastin. Enimmin minua kuitenkin suututti se nuori loordi."
"Ah, rouva Jewkes", virkkoi isäntäni, "kertokaa minulle hänen käytöksestään. Minä voin kurittaa häntä, vaikka en sisartani, joka on nainen. Kertokaa siis minulle, mitä osaa hän esitti."
"Ei mitään muuta, rakas puolisoni", vastasin minä, "kuin että oli röyhkeä, jos niin saan sanoa, ja hupsu, mikä oli perin ärsyttävää; mutta en minäkään häntä säästänyt, joten teillä ei ole syytä olla hänelle vihoissanne, hyvä herra".
"Ei, teidän arvoisuutenne", vahvisti rouva Jewkes, "ei tosiaan mitään muuta".
"Kuinka hänen seuranaisensa käyttäytyi?" kysyi isäntäni. – "Varsin julkea se oli", vastasi rouva Jewkes, "kuten hienojen naisten kamarineidot ylimalkaan". – "Mutta", huomautin minä, "tiedättehän, että hän minut pelasti pari kertaa". – "Totta kyllä, hyvä rouva", vastasi taloudenhoitajatar. "Hän sanoi minulle pöydässä, että olitte mitä herttaisin tyttö, jonka vertaista ei koskaan ollut nähnyt; mutta olitte muka kovin sisukas, ja hän pahoitteli, että sillä tavoin vastasitte hänen emännälleen, joka ei koskaan ennen ollut sietänyt tuollaisia vastaväitteitä. Minä sanoin hänelle", lisäsi rouva Jewkes, "että teidän asemassanne olisin ollut paljoa koppavampi ja että te olitte pelkkää herttaisuutta. Hän sanoi huomaavansa, että minut oli voitettu teidän puolellenne."
TIISTAI-AAMUNA, ONNENI KUUDENTENA PÄIVÄNÄ.
Isäntäni sanoi rouva Jewkesille, että hän ei nousisi ennen kahdeksaa tai yhdeksää, koska oli istunut valveilla koko edellisen yön. Mutta hänen armonsa, joka tiesi hänen tavallisesti nousevan kuuden tienoissa, kuuluu nousseen vähän jälkeen kuuden ja herättäneen seuranaisensa ja nadonpoikansa. Hän oli näetten saanut päähänsä omituisen tuuman ottaakseen selvän, makasimmeko yhdessä: ja noin puoli tuntia jälkeen kuuden hän koputti huoneemme ovelle.
Isäntäni heräsi kolinasta ja kysyi, kuka siellä oli. "Avaa ovi", sanoi hän; "avaa se heti kohta!" Kietoutuen hänen kaulaansa minä rukoilin: "Rakas, rakas herra, älkää, älkää avatko, pyydän! Oi, pelastakaa minut!" – "Älä pelkää, Pamela", tyynnytteli hän; "se nainen on varmaankin tullut hulluksi".
Sitten hän huusi: "Kuka siellä on? Mitä tahdotaan?" – "Tunnet ääneni varsin hyvin", sanoi toinen; "minä tahdon tulla sisälle". – "Pyydän teitä", virkoin minä, "älkää päästäkö hänen armoansa sisälle".
"Älä säikähdy, rakkaani", vastasi puolisoni. "Hän luulee, ettemme ole avioliitossa ja että pelkäämme meidät keksittävän samalta vuoteelta. Minä päästän hänet sisälle; mutta hän ei saa tulla lähelle sinua."
Hän hypähti vuoteesta ja, pukien ylleen muutamia vaatekappaleita, yönutun ja tohvelit, sanoi: "Kuka röyhkeä olento tohtii näin häiritä lepoani?" sekä avasi oven. Hänen armonsa syöksähti sisälle. "Minä tahdon nähdä sinun kunnottomuutesi", myrskysi hän, "minä tahdon. Turhaan yrität sitä minulta kätkeä."
"Mitäpä minä sitten kätkisin?" kysyi puolisoni. "Kuinka rohkenet astua jalallasi talooni kaiken hävyttömyytesi jälkeen?"
Minä olin peittänyt itseni aivan huppuun ja vapisin joka jäsenessä.
Hän äkkäsi sisarensa seuranaisen ja sukulaisen huoneessa, kun ensinmainittu huusi: "Ole todistajana, Jackey; todista sinäkin, Beck; lutka on nyt hänen vuoteessaan!" Huomaten nyt vasta nuoren herrasmiehen, joka seisoi vuoteen jalkopäässä, isäntäni sanoi: "Mitä nyt, herraseni! Mitä asiaa on sinulla tässä huoneessa? Mene tiehesi hetikohta!" Ja toinen läksi vitkastelematta.
"Beck", sanoi hänen armonsa, "sinä näet, että tyttö on vuoteessa". – "Niin näen, arvoisa rouva", vastasi tämä. Isäntäni tuli minun luokseni ja sanoi: "Niin, katsokaa, Beck, ja olkaa todistajana: tässä on Pamelani; rakas enkelini, ihana tyttöni, älä pelkää; katsohan vain, kuinka mielettömästi tämä ylhäinen nainen käyttäytyy."
Tällöin minä hiukan tirkistin ja näin hänen armonsa, joka voimatta tätä sietää, tuli luokseni ja sanoi: "Kurja, kunniansa hylännyt heittiö! Viheliäinen veli, joka minua näin uhmaa! Minä riuhtaisen lutkan vuoteesta sinun silmiesi edessä ja paljastan teidät molemmat, kuten ansaitsette!"
Tämän kuullessaan isäntäni otti hänet käsivarsilleen kantaen hänet huoneesta kuin hän ei olisi mitään painanut, ja hän kirkui: "Beck, Beck! auta minua, Beck! Heittiö aikoo viskata minut portaista alas." Hänen seuranaisensa juoksi esille ja sanoi: "Taivaan tähden, hyvä herra, älkää tehkö väkivaltaa emännälleni; hänen armonsa on ollut kaiken yötä sairaana."
Hän laski hänet huoneeseen, missä hän oli nukkunut, ja hänen armonsa ei voinut vimmastukselta puhua. "Pitäkää huolta emännästänne", sanoi hän seuranaiselle, "ja kun hän on tehnyt itsensä paremmin huomioni arvoiseksi, tahdon häntä puhutella. Älköön hän sitä ennen, älkääkä tekään, tohtiko lähestyä huonettani pahemman uhalla." Hän tuli luokseni, tyynnytti pelkoni mitä lempeimmillä, rauhoittavilla sanoilla ja antoi minulle luvan mennä komerooni kirjoittelemaan, sitte kun säikähdykseni oli ohi, ja viipyä siellä, kunnes myrsky jonkun verran asettuisi. Sitten hän pukeutui ja meni ulos huoneesta sallien minun sulkea oven jälkeensä.
Aamiaisen aikaan isäntäni kolkutti ovelle, ja minä kysyin: "Kuka siellä?" – "Minä, rakkahimpani", vastasi hän. – "Silloin avaan sen mielihyvällä", sanoin minä. Olin kirjoitellut aika paljon, mutta panin paperini syrjään, kun riensin ovelle. Olisin lukinnut sen jälleen hänen sisään tultuansa; mutta hän sanoi: "Olenhan minä täällä. Älä pelkää!"
Sitten hän kysyi: "Tahdotko tulla alas aamiaiselle, sydänkäpyseni?" – "Oi, ei, rakas ystävä", sanoin minä; "sallikaa minun jäädä pois". – "En voi sietää sellaista, että taloni emäntä syö suuruksensa kammiossaan ikäänkuin ei tohtisi tulla alas, vaikka minäkin olen kotona!"
"Oi, rakkain ystävä", vastasin minä, "sietäkäähän se minun tähteni, älkääkä ystävällisyydessänne vähäpätöisen muotoasian vuoksi antako läsnäoloni ärsyttää sisartanne". "Sitten, rakkaani", sanoi hän, "tahdon syödä aamiaiseni sinun kanssasi täällä". – "Ei, hyvä herra", vastasin minä, "murkinoitkaa sisarenne kanssa, pyydän".
"Se kutkuttaisi liiaksi hänen ylpeyttänsä, rakkaani", vastasi hän, "ja näyttäisi loukkaukselta sinua kohtaan". – "Rakas puolisoni", virkoin minä, "teidän hyvyytenne minua kohtaan on liiaksi suuri kaivatakseni siitä mitään turhantarkkoja todistuksia. Olkaa hyvä ja tehkää hänen armolleen mieliksi. Hän on teidän vieraanne; epäilemättä voitte olla vapaampi velvollisuudentuntoista vaimoanne kohtaan."
"Hän on kummallinen nainen", sanoi hän; "kovin häntä säälin; hän on vimmastumisellaan aiheuttanut itselleen kovan ähkytaudin kohtauksen; mutta nyt hän kamarineitonsa sanojen mukaan on vähän levollisempi".
"Toivon, että kantaessanne hänet ulos ette häntä loukannut", sanoin minä. – "En", vastasi hän, "siksi rakastan häntä liian paljon. Minä laskin hänet käsistäni siihen huoneeseen, jonka hän oli valinnut; ja nyt vasta hän haluaa puhutella minua ja tahtoo, että menen hänen kanssaan aamiaiselle kieltäytyen muutoin mitään nauttimasta. Mutta jos rakkaimpani suostuu, niin vaadin, että saat olla mukana."
"Oi, ei, ei, rakas ystävä", sanoin minä; "en milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos sitä tahtoisin. Minä olisin valmis polvillani langenneena anomaan itselleni hänen armonsa suosiota, nyt kun olen teidän seurassanne, vaikka minun teidän poissaollessanne mielestäni tuli olla hiukan jäykkäniskainen sen kunnian vuoksi, jonka olette minulle osoittanut. Ja, hyvä herra, jos alistuvaisin nöyryyteni miellyttää, niin sallikaa minun sitä osoittaa."
"Sinä et saa tehdä mitään", vastasi hän, "et mitään puolisoni arvolle sopimatonta tuota ylpeätä naista miellyttääksesi! Mutta tahdon kuitenkin tällä kertaa sallia sinun syödä aamiaisesi yksinäsi, koska en ole nähnyt häntä senjälkeen kun häntä niin raa'asti kohtelin, kuten arvaan hänen väittävän, ja koska hän ei syö mitään, ellen lähde hänen seurakseen." Sitten hän suuteli minua ja poistui; ja peloissani lukitsin minä oven taas hänen jälkeensä.
Pian senjälkeen rouva Jewkes naputti ovelle. "Kuka siellä?" kysyin minä. – "Vain minä, hyvä rouva." Avasin siis oven. "On surkeata, rouva", sanoi hän, "että teidän tarvitsee noin peljätä omassa talossanne". Hän toi minulle suklaatia ja korppuja, ja minä kysyin, kuinka hänen armonsa käyttäytyi. Hän sanoi, ettei tämä sallinut kenenkään muun palvella häntä kuin seuranaisensa, koska hän ei tahtonut kuultavan, mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta rouva Jewkes sanoi luulevansa, että isäntänsä oli kovin suuttunut nuoreen loordiin, kuten lady Davers sukulaistansa nimitti; sillä mennessään oven ohi oli emännöitsijä kuullut hänen sanovan kiivaalla äänellä: "Toivon, herraseni, että et unohtanut mitä kuuluu siihen arvoon, jonka itsellesi otat", tai jotakin sentapaista.
Kello yhden tienoissa isäntäni saapui jälleen ylös ja sanoi: "Tahdotko tulla alas päivälliselle, Pamela, kun lähetän sinua kutsumaan?"
"Kaikki, mitä tahansa käskette, on minun tehtävä, mutta hänen armonsa ei halua minua nähdä." – "Saman tekevä, haluaako hän vai ei. Mutta minä en salli, että hän röyhkeän mielivaltaisesti pakoittaa vaimoni alistumaan tahtoonsa ja vielä omassa talossasi. Minä tahdon hellyydelläni sinua kohtaan lannistaa hänen ylpeytensä; enkä voi tehdä sitä yhtä hyvin muuten kuin hänen silmäinsä nähden."
"Rakkahin ystävä", sanoin minä, "olkaahan kärsivällinen ja antakaa minun syödä päivällistä täällä yksinäni. Muutoin katkeroittaisimme hänen armoansa vain yhä syvemmin."
Hän sanoi: "Olen ilmoittanut hänelle, että olemme naimisissa; hän on aivan suunniltaan senvuoksi, eikä kuitenkaan ole sitä uskovinaan. Silloin minä sanoin hänelle, että hän saa pitää omat ajatuksensa ja että en olekaan naimisissa. Ja mitäpä hänellä on siihen puututtavaa kummassakaan tapauksessa. – Hän torui ja rukoili, käski ja pyysi, siunasi ja kirosi minua vuorotellen parikymmentä kertaa muutamain tuntien kuluessa. Ja toisinaan minä tyynnyttelin häntä, toisinaan raivosin; ja lopuksi jätin hänet ja lähdin tunniksi puutarhaan kävelemään rauhoittuakseni, jotta et näkisi kuinka se nais-houkkio oli järkyttänyt tasapainoni. Ja juuri nyt minä lähdin tänne nähdessäni hänen tulevan sisälle."
Juuri kun hän oli näin sanonut, minä huudahdin: "Oi, hänen armonsa, hänen armonsa!" sillä minä kuulin hänen äänensä huoneessa virkkavan: "Veli, veli, tahdon puhua sanan kanssasi..." Ja hän pysähtyi lattialle, niin että näin hänet komerostani. Isäntäni astahti täältä ulos, ja lady Davers meni puutarhaan antavan ikkunan luo ja sanoi: "Kurja houkkio mikä olenkin, kun seuraan sinua tällä tavoin portaita ylös, toisia alas, vaikka sinä minua kartat ja pakoilet! Sinäkö olet veli! Sinä julmuri! Onko mahdollista, että me olemme saman äidin synnyttämät?"
"Miksi", sanoi puolisoni, "syytät minua käytöksestä itseäsi kohtaan, jonka itse olet omallasi aiheuttanut? Eikö ole kummallista, että otat itsellesi minun suhteeni vapauksia, joista mainitsemasi rakas äiti ei koskaan antanut sinulle esimerkkiä ketään sukulaistansa kohtaan? Eikö riittänyt, että sinä hävyttömästi syyttelit ja solvasit kirjeissäsi, vaan pitikö sinun vielä tunkeutua hiljaiseen turvapaikkaani kotirauhaani häiritsemään? Ja jos minulla on joku henkilö, joka on minulle muita rakkaampi, täytyykö sinun valita juuri hänet väkivaltaisuutesi uhriksi!"
"Niin", vastasi sisar, "juuri se henkilö onkin kaiken syynä! Mutta vaikka tulen aikomuksella esiintyä hillitysti ja nuhdella sinua siitä, että niin ynseästi minua kartat, loppuu kuitenkin kärsivällisyyteni vilkaistessani tuolle vuoteelle, jossa synnyin, ja nähdessäni, että se nyt on tehty rikoksesi näyttämöksi mokoman..."
"Hst!" varoitti puolisoni, "kiellän sinua mainitsemasta rakasta tyttöäni millään häntä loukkaavilla arvottomilla nimityksillä. Kuten sinulle sanoin, et sinä tunne hänen oivallisuuttaan; ja toivon, ettet toista niitä häikäilemättömiä lauseita, joita olet alhaalla puhunut."
Hän polki jalkaansa ja sanoi: "Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä! Moista halveksimista sisarta kohtaan, joka sinua niin suuresti rakastaa, ja tuollaista hellyyttä viheliäistä..."
Puolisoni laski kätensä hänen suulleen: "Ole hiljaa", virkkoi hän, "käsken sinua vielä kerran. Sinä et tunne sitä viattomuutta, jota noin häikäilemättä loukkaat. Minun ei sovi, enkä minä tahdo sitä sietää."
Hänen armonsa istahti löyhyttelemään itseänsä, purskahti kyyneliin ja nytkähti sellaisiin murheen tai pikemminkin kiukun nyyhkytyksiin, että minua säälitti sitä kuulla; ja istuessani minä vapisin surkeasti. Hänen veljensä käveli huoneessa kovin suuttuneena ja sanoi vihdoin: "Salli minun kysyä sinulta, lady Davers, miksi minua näin röyhkeästi vaadit tilille? Enkö ole kaikista riippumaton? Enkö ole täysi-ikäinen? Eikö minulla ole vapaus menetellä oman mieleni mukaan? Olisipa se naisen ja sisareni asemesta joku mies, ken tahansa, missä sukulaisuussuhteissa hyvänsä isän suhdetta lukuunottamatta, joka uskaltaisi käyttäytyä puoliksikaan niin röyhkeästi kuin sinä olet tehnyt! Mikset lähettänyt tälle kirotulle asialle loordiasi, joka kirjoitti minulle sellaisen kirjeen, jollaista kenenkään herrasmiehen ei sopisi kirjoittaa eikä kenenkään herrasmiehen kiivastumatta vastaanottaa? Kylläpä hän olisi toista nähnyt!"
"Kaikkihan tiedämme", vastasi sisar, "että kaksintaistelusi jälkeen Italiassa sinusta on tullut tappelupukari ja että kaikki eleesi puhuvat yhtä paljon miehentappajasta kuin irstailijasta".
"Tuon", sanoi toinen, "kyllä siedän; sillä minulla ei ole mitään aihetta hävetä sitä kaksintaistelua eikä sen syytä, koska ryhdyin siihen pelastaakseni ystävän ja koska tuo moitteesi kohdistuu ainoasti minuun! Mutta älä päästä kieltäsi liian valtoimeksi Pamelani suhteen."
Sisar keskeytti hänet hurjassa vihan puuskassa. "Jos tämän siedän", kuohui hän, "voin sietää mitä hyvänsä! – Oh, sitä pikku porttoa!"
Silloin puolisoni keskeytti hänet ja sanoi vihaisesti: "Poistu heti paikalla näkyvistäni, raivotar! Jätä taloni tällä hetkellä! Minä kiellän sinut ja kaiken sukulaisuuteni sinuun; äläkä enää koskaan näytä minulle kasvojasi tai nimitä minua veljeksi!" Ja hän otti häntä kädestä ja talutti hänet ulos. Rouva tarttui ikkunaverhoihin ja sanoi: "Minä en mene! Sinä et saa pakoittaa minua lähtemään näin häpeällisesti tuon kurjan olennon kuullen ja sallia hänen riemuita voitostaan raa'an menettelysi vuoksi minua kohtaan."
Mitään harkitsematta riensin ulos komerostani, heittäysin armaan isäntäni jalkojen juureen ja sanoin: "Rakkain puolisoni, sallikaa minun pyytää, ettei mitään epäystävällistä tekoa tehtäisi niin arvokkaiden ja läheisten sukulaisten välillä. – Rakas, rakas rouva", virkoin sitten syleillen lady Daversin polvia, "suokaa anteeksi kaiken tämän pahan onnettomalle aiheuttajalle! Polvilleni langeten rukoilen teidän armoanne suomaan minulle ystävällisyytenne ja suosionne, ja te saatte nähdä, etten kykene mistään muusta voitosta riemuitsemaan kuin hyvyydestänne minua kohtaan!"
"Letukka", tiuskasi hän, "sinäkö pyydät minulle anteeksiantoa? Sinäkö rukoilet puolestani? Sinuako tulee minun kiittää siitä armosta, ettei minua päätähavin työnnetä veljeni luota? Mene pois loukkoosi, lutka; mene pois, sanon, jottei rakastelijasi tappaisi minua, jos poljen sinut jalkoihini."
"Nouse, rakas Pamelani", sanoi isäntäni, "nouse, rakkahin, elämäni aarre! äläkä tuhlaa niin suurta arvokkuutta noin hurjan hengen kiittämättömälle halveksumiselle." Sitten hän vei minut komerooni, ja siellä minä istuin ja itkin.
Hänen seuranaisensa tuli ylös, juuri kun puolisoni oli vienyt minut komerooni, ollen saapumassa jälleen emäntänsä luokse. Hän sanoi perin nöyrästi: "Suokaa anteeksi, hyvä herra! Toivon saavani tulla emäntäni luo." – "Kyllä, neiti Worden", vastasi puolisoni, "voitte tulla sisälle ja olkaahan hyvä ja viekää emäntänne alikertaan kanssanne, jotten vielä liiaksi unohtaisi, mitä velvollisuuteni sisartani ja itseänikin kohtaan vaatii".
Nähdessäni hänen armonsa niin raivostuneena veljeänsä kohtaan aloin ajatella, kuinka onnellisesti sentään olin edellisenä päivänä päässyt pälkähästä, vaikka sekin mielestäni oli ollut kyllin kovaa kohtelua.
Seuranainen pyysi hänen armoansa tulemaan alas. Mutta hän sanoi: "Beck, näetkö tuota vuodetta? Siinä vuoteessa minä synnyin, mutta sinä näit, yhtä hyvin kuin minäkin, katalan Pamelan siinä tänä aamuna ja tämän minun veljeni juuri nousseena hänen vierestään."
"Totta on", sanoi puolisoni, "te molemmat sen näitte, ja minä ylpeilen siitä, että sen saitte nähdä. Se on minun morsiusvuoteeni; ja on inhoittavaa, että onni, jota ennen teidän tuloanne nautin, näin julmasti häirittiin."
"Vannohan minulle, sinä röyhkeä heittiö", sanoi hän, "että Pamela Andrews on ihan todenperästä sinun laillinen vaimosi ilman teeskentelyä, petosta tai kaksimielisyyttä, niin tiedän, mitä minun on sanottava."
"Teen sinulle kerran mieliksi", vastasi puolisoni ja vakuutti sitten juhlallisella valalla, että niin oli laita. "Ja", lisäsi hän, "enkö sitä sinulle heti alussa sanonut?"
"En vieläkään voi uskoa sinua", vastasi sisar, "sillä tässä erikoistapauksessa olisin mieluummin nimittänyt sinua lurjukseksi kuin hupsuksi".
"Älä ärsytä minua liiaksi", sanoi toinen, "sillä jos unohtaisin itseni samassa määrin kuin sinä olet tehnyt, niin minä en olisi sinulle enempää veli kuin sinä olet minulle sisar".
"Kuka teidät vihki?" kysyi lady Davers. "Sano minulle, eikö hän ollut rappiolle joutunut asianajaja papiksi pukeutuneena? Sano minulle rehellisesti tyttö-letukan kuullen. Kun hän saa tietää petoksen, osaa hän käyttäytyä paremmin!"
– Jumalan kiitos, – ajattelin minä, – että asia ei ole niin.
"Ei", vastasi veli, "ja vakuutan sinulle, että kiitin Jumalaa minussa heränneestä inhosta tuota suunnitelmaa vastaan ennenkuin se oli pantu täytäntöön; ja herra Williams meidät vihki".
"No sitten", virkkoi sisar, "vastaahan minulle vielä yhteen tai kahteen kysymykseen, pyydän. Kuka hänet naitti?"
"Kirkkoherra Peters", vastasi veli. – "Missä vihkiminen toimitettiin?" – "Omassa pienessä kappelissani, jonka voit nähdäkin, koska se varta vasten pantiin kuntoon."
"Nyt alan jo peljätä, että asiassa on perää", sanoi lady Davers. "Mutta kuka oli saapuvilla?"
"Minusta tuntuu", vastasi puolisoni, "että näytän somalta penikalta, kun näin sallin röyhkeän sisaren itseäni kuulustella. Mutta jos sinun se täytyy tietää, niin rouva Jewkes oli saapuvilla." – "Vai se parittaja", virkkoi sisar: "eikö ketään muuta?" – "Kyllä", vastasi puolisoni, "koko sydämeni ja sieluni!"
"Heittiö!" huudahti hän. "Ja mitä olisivat isäsi ja äitisi sanoneet, jos olisivat eläneet tähän päivään asti?" – "Heidän suostumustaan", vastasi toinen, "olisin katsonut velvollisuudekseni pyytää; mutta en lady Daversin".
"Otaksuhan", sanoi hänen armonsa, "että olisin nainut isäni tallirengin! Mitä olisit siihen sanonut?"
"En olisi voinut käyttäytyä pahemmin", vastasi veli, "kuin sinä olet käyttäytynyt". – "Ja enkö minä mielestäsi olisi sitä silloin ansainnut?" kysyi rouva.
Puolisoni lausui: "Eikö ylpeytesi salli sinun nähdä mitään eroitusta edellyttämässäsi tapauksessa?" – "En näe minkäänlaista eroitusta", vastasi hän. "Mitäpä eroa voi olla siinä, naiko kerjäläisen poika vallasnaisen vai tuleeko kerjäläisen tyttärestä aatelismiehen vaimo?"
"Sitten sen sinulle selitän: eroitus on siinä, että mies aateloi naisen, jonka ottaa puolisokseen, olkoon tämä ken tahansa, ja siirtää hänet omaan arvoluokkaansa, olkoonpa se mikä hyvänsä. Mutta nainen, vaikka olisi kuinka jalosukuinen, halventaa itsensä alhaisella avioliitolla ja astuu omasta arvostaan alas sen miehen tasolle, jonka vaimoksi hän taipuu.
"Kun Stuartin kuninkaallinen suku heimoutui avioliittosuhteilla Hyden alhaissäätyisen suvun kanssa (verrattain alhaisen, tarkoitan), niin epäröikö kukaan nimittää rouvaa kuninkaalliseksi korkeudeksi ja Yorkin herttuattareksi? Pitikö kukaan hänen tyttäriänsä, edesmennyttä kuningatar Maryä ja kuningatar Annea, senvuoksi vähemmin kuninkaallisina?
"Kun köyhtynyt pääri menee kaupungista naimaan rikkaan liikemiehen tyttären, niin, olkoonpa hän herttua tai kreivi, eikö hänen puolisonsa heti aateloidu hänen valinnastansa? Ja epäilleekö kukaan nimittää tätä herttuattareksi tai kreivittäreksi?
"Mutta jos leskeksi joutunut herttuatar tai kreivitär alentuu avioliittoon halpasyntyisen henkilön kanssa, eikö hän silloin halvenna itseänsä ja todellakin menetä arvoansa? Ja tahtooko kukaan herttuatar tai kreivitär pitää häntä vertaisenaan?
"Nyt, lady Davers, näet, mikä ero on sillä, jos minä nain armaan äitini rakastaman ja ansiokkaan kamarineidon, jolla on tuhannen tuhatta oivallista avua ja sellainen sielullinen sulo ja ulkonainen viehkeys, että hän kaunistaisi mitä arvoasemaa tahansa, tai jos sinä naisit kurjan rengin, jonka koko kasvatuksen ja tilaisuuksien kehittämät taipumukset eivät voisi esiintuoda hänessä muita ansioita, kuin mitä hänen törkeän korottajattarensa alhaisimmasta ja viheliäisimmästä mausta johtunee?"
"Voi sinua heittiötä!" huudahti hän, "kuinka sinä löydät puolustuksia arvottomuutesi kaunistelemiseksi!"
"Vieläkin", sanoi hän, "pyydän huomauttaa sinulle, lady Davers, että kun herttua nai aatelittoman tytön, niin eikö hän sittenkin ole hänen päänsä, siksi että on hänen aviomiehensä? Mutta kun vallasnainen alentuu naimaan rengin, eikö tuo renki ole hänen päänsä, koska on hänen aviomiehensä? Etkö jo tajua eroitusta? Sillä kuka korkeasäätyinen nainen voisi kunnioittaa toista, joka on tehnyt niin kurjan valinnan, että on asettanut rengin yläpuolelleen? Eivätkö he sillä asettaisi tuota renkiä omalle tasolleen? Nimitä tätä kaunistelemiseksi tai miksi tahdot; mutta jollet näe eroitusta, niin olet sokea, aivan kykenemätön omaksi tuomariksesi ja vielä sopimattomampi minua nuhtelemaan."
"Julkaise nuo kauniit opinkappaleesi", sanoi sisar, "niin kaikki nuoret herrasmiehet, jotka ne lukevat, saavat niistä suloista rohkaisua heittäytyäkseen pois perheittensä palvelustyttöjen helmaan".
"Eivät ollenkaan, lady Davers", vastasi puolisoni: "sillä jos kaikki nuoret herrasmiehet odottavat siksi, kun löytävät Pamelani kaltaisen henkilön, niin rikkaan ulkonaisesta viehätyksestä ja sielun sulosta, niin kykenevän kaunistamaan sen aseman, johon hänet korotetaan, niin kaikki ihmiset, jotka tuon nuorikon näkevät, tunnustavat helposti heidän menettelynsä oikeaksi, kuten tunnustavat omanikin, jollei ole paljoa enemmän lady Daversejä kuin mitä pelkään voitavan tavata".
"Sinä sanot siis", vastasi hänen armonsa, "että olet oikein ja todella naimisissa, rehellisesti tai pikemminkin hupsusti naimisissa tämän lutuksen kanssa?"
"Olen todellakin", vastasi hän, "jos sinä rohkenet häntä siksi nimittää! Ja miksi en olisi naimisissa, jos saan kysyä? Kenenkäpä tulisi minua kieltää? Ketä olen sillä loukannut? Eikö minulla ole vapaa ja riippumaton asema? Olenko mielestäsi kellekään sukulaisistani mitään velassa? Ja kun minulla on riittävästi omaisuutta käytettävissäni, miksi epäröitsisin tehdä jonkun naisen yhtä onnelliseksi, kun hänellä on kaikkea, mitä minä kaipaan? Sillä minä vakuutan sinulle, että kauneutta, hyveellisyyttä, järkevyyttä ja jalomielisyyttäkin hänellä on enemmän kuin kellään vallasneidillä, jonka olen nähnyt. Niin, lady Davers, hänellä on ne kaikki luonnostaan, ne ovat hänelle synnynnäisiä; ja muutaman vuoden kasvatus on hänen älykkyytensä avulla aikaansaanut hänen suhteensa enemmän kuin mitä se eliniässä on muissa vaikuttanut."
"Ei enempää, ei enempää, minä pyydän; sinä kyllästytät minut höperöllä hupsuttelullasi, mies-kulta! Sinä olet enemmän kuin epäjumalanpalvelija: sinä olet kaivertanut itsellesi kuvan ja lankeet maahan palvomaan omain kättesi työtä. Ja Jerobeamin tapaan sinä tahtoisit, että jokainen muukin kumartaisi sinun kultaista vasikkaasi?"
"Hyvin sanottu, lady Davers. Milloin vain sinun kiihtymyksesi sallii sinun taipua sukkeluuksiin, niin on loppu lähellä. Mutta salli minun sanoa sinulle, että, vaikka minä itse jumaloin tätä suloista olentoa, jota sinä tuolla tavoin nimittelet, en silti vaadi ketään muuta niin tekemään; ja olisin iloinen, ellet olisi tunkeutunut talooni häiritsemään minua molemminpuolisessa onnessamme."
"Hyvin sanottu, hyvin sanottu, suopea, siveätapainen veljeni!" huudahti hän. "Tästälähin häiritsen molemminpuolista onneanne hyvin vähän, sen sinulle vakuutan. Ennen pidin sinua herrasmiehenä ja ylpeilin veljestäni; mutta nyt lausun hautauskaavan sanoin: 'Tuhka tuhaksi ja multa mullaksi!'"
"Niin, lady Davers", sanoi puolisoni, "siksi meidän kaikkien täytyy lopulta muuttua; sinun ylpeine mielinesi ja minun, jolla on niin runsaasti varallisuutta, täytyy maaksi maatua. Ja missä sinun korkea arvosi silloin on? Salli minun sanoa sinulle, että, jollemme me molemmatkin paranna tapojamme, niin, vaikket olekaan ollut kaksintaistelija etkä irstailija, joiksi minua soimaat, leijailee tämä herttainen tyttö, jota turhamaisuudessasi ja hupsuudessasi niin kovin halveksit, äärettömän paljoa korkeammalle kuin kumpikaan meistä; ja Hän, joka tuomitsee parhaiten, antaa syntyperään tai varallisuuteen katsomatta etusijan sille, joka sen ansaitsee."
"Ylevä saarnaaja!" virkkoi hänen armonsa. "Mitä, onko veljestäni jo tullut puritaani! Kas vaan, mitä avioliitto ja katumus voi miehessä aikaansaada! Sydämestäni onnittelen sinua tämän muutoksen johdosta! – Niin", puhui hän lähestyen minua (ja minä vapisin nähdessäni hänen tulevan; mutta hänen veljensä seurasi pitääkseen häntä silmällä, ja minä nousin ylös hänen saapuessaan), "anna minulle kätesi, rouva Pamela, rouva Andrews, rouva... Miksi sinua nimittäisin? Sinä olet tehnyt ihmeitä lyhyessä ajassa: et ole ainoastaan tehnyt irstailijasta aviomiestä, vaan oletpa innoittanut hänet saarnaajaksikin! Ole sentään varuillasi", lisäsi hän ivalliseen sävyyn ja taputti minua niskaan, "ettei sinun turhamaisuutesi ala siitä, mihin hänen loppuu, ja ettet nimitä itseäsi minun sisarekseni".
"Sen hän toivoakseni tekee, lady Davers", sanoi puolisoni, "jahka hän saa sinut yhtä hartaasti kääntymään ylpeydestäsi kuin on käännyttänyt minut huikentelusta".
Juuri silloin saapui rouva Jewkes ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.
"Tule, Pamelani", virkkoi rakas isäntäni; "halusit saada jäädä pois murkinoimasta meidän kanssamme; mutta toivon, että päivällisellä suot seurasi lady Daversille ja minulle".
"Kuinka rohkenet noin loukata minua?" virkkoi hänen armonsa. – "Kuinka sinä uskallat herjata minua käytökselläsi omassa kodissani, sitte kun ilmoitin sinulle, että olen naimisissa? Tai ajatella hetkeksikään tänne jäämistä evätessäsi vaimoltani sen kunnian, joka hänelle siinä asemassa kuuluu?" sanoi puolisoni.
"Laupias Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä!" huudahti sisar ja kosketti kädellään otsaansa.
"Pyydän, hyvä herra", virkoin minä, "sallikaa minun jäädä pois; älkää suututtako hänen armoansa". – "Ole vaiti, rakkahimpani", vastasi hän: "olethan jo nähnyt, mitä alentuvaisuudellasi olet aikaansaanut. Sinä heittäydyit hänen jalkojensa juureen, ja röyhkeydessään hän uhkasi tallata sinut. Kohta hän kysynee, saako hän anteeksiannosta kiittää sinun väliintuloasi? Eikä kuitenkaan mikään muu voi hänelle anteeksiantoa hankkia."
Rouva-parka! Tätä hän ei voinut kestää; ja ikäänkuin sekaannuksissaan juoksi hän poloisen, murheellisen seuranaisensa luo, tarttui tätä kädestä ja sanoi: "Vie minut alas, vie minut alas, Beck! Jättäkäämme hetikohta tämä talo, tämä kirottu talo, jossa ennen hyvin viihdyin. Käske miehiä valjastamaan hevoset ja suoriutumaan matkalle lähtöön. En enää koskaan tahdo nähdä tätä taloa enkä sen omistajaa." Ja hän meni kovassa kiireessä portaita alas. Palvelijoille annettiin määräys laittautumaan valmiiksi matkaa varten.
Näin isäntäni olevan tuskaantuneena, astuin hänen luokseen ja sanoin: "Pyydän, hyvä herra, seuratkaa hänen armoansa alas ja tyynnyttäkää häntä. Tuo johtuu hänen rakkaudestaan teihin."
"Poloinen nainen!" huudahti hän, "minun tulee häntä sääli. Mutta tahdon, että tulet alas, koska asiat ovat menneet näin pitkälle. Muutoin hänen ylpeytensä saa uutta vauhtia, ja meidän on jälleen alettava kaikki alusta."
"Rakkain puolisoni", pyysin minä, "sallikaa minun tämän kerran olla alas tulematta!" – "Sitä en tosiaan voi sallia, armaani", vastasi hän. "Mitä! Sallisinko sanottavan, että sisareni peloitti vaimoni päivällispöydästä ja minun läsnäollessani? Ei, olen jo kärsinyt liian paljon; ja niin olet sinäkin. Ja minä vaadin, että tulet alas, kun lähetän sinua kutsumaan."
Nämä sanat lausuttuaan hän läksi, enkä minä tohtinut väitellä vastaan, nähdessäni kuinka päättäväinen hän oli. Ja hänessä on yhtä paljon majesteetillisuutta kuin hyvyyttä, kuten usein olen huomannut, vaikken koskaan siinä määrin kuin tässä tilaisuudessa hänen kohtauksessaan sisarensa kanssa. Hänen armonsa pani heti hilkan päähänsä ja veti hansikkaat käteensä, ja hänen seuranaisensa sitoi nenäliinaan kaikenlaisia kapineita; sillä rouvan pääasiallisia tavaroita ei oltu purettu. Kuski sääli hänen vaununsa valmiiksi, hänen palvelijansa satuloivat hevosensa, ja hän näytti päättäneen lähteä. Mutta hänen sukulaisensa oli herra Colbrandin kanssa lähtenyt johonkin kävelylle, eikä hänen armonsa tahtonut tulla sisälle, vaan istui murjotellen penkillä etupihassa, seuranaisensa vieressänsä; ja vihdoin, hän sanoi eräälle palvelijoista: "Jää sinä, James, natoni pojan seuralaiseksi; ja me ajamme samaa tietä kuin tulimmekin."
Rouva Jewkes meni hänen luokseen ja sanoi: "Eikö teidän armonne suvaitse jäädä päivälliselle? Pöytä katetaan aivan heti." – "En", vastasi hän, "olen jo saanut aivan kylläni tästä talosta! Mutta sanokaa terveisiä isännällenne, ja minä toivon, että hän on onnellisempi kuin miksi minut on saattanut."
Puolisoni oli lähettänyt kutsumaan minut alas. Minä lähdin, vaikkakin vastahakoisesti, ja pöytä katettiin siihen saliin, jonka ikkunasta olin hypännyt ulos. Isäntäni käveli edestakaisin lattialla. Rouva Jewkes tuli sisälle ja kysyi, halusiko hän, että päivällinen tuotaisiin pöytään, sillä, sanoi hän, hänen armonsa ei tahtonut tulla aterialle, vaan käski tuomaan terveisensä ja toivoi hänen olevan onnellisemman kuin miksi oli hänet itsensä tehnyt. Kun puolisoni sille puolelle huonetta mennessään huomasi kaikkien olevan matkavalmiit, astui hän ulos ja sanoi: "Lady Davers, jollen pelkäisi kohteliaisuuteni sinua pikemmin koventavan kuin pehmentävän, pyytäisin sinua tulemaan sisälle ja sallimaan edes sukulaisesi ja palvelijoittesi syödä päivällistä ennenkuin lähtevät."
Hänen armonsa itki ja käänsi kasvonsa hänestä pois kätkeäkseen kyyneleensä. Puolisoni tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tule, sisko, suostuhan toki pyyntööni; astu sisälle."
"Ei", vastasi hän, "älä kiusaa minua! Toivon, että voisin vihata sinua yhtä paljon kuin sinä vihaat minua."
"Kyllä sinä vihaatkin", sanoi veli, "vieläpä paljoa enemmänkin, se on varmaa, tai muutoin et tuolla tavoin katkeroittaisi minua. No, tulehan sisälle!"
"Älä pyydä minua", virkkoi hän. – Juuri silloin palasi hänen sukulaisensa. "Ka, rakas täti", virkkoi tämä, "toivoakseni ei teidän armonne lähde ennenkuin olette syönyt päivällistä?" – "Ei, Jackey", vastasi hän, "minä en voi täällä viipyä: olen kuulemma tungettelija!"
"Ajattelehan", sanoi isäntäni, "minkä aiheen tuolle sanalle annoit. Sinun hurjat intohimosi ovat ainoat tungettelijat! Taltuta ne, niin sisar ei koskaan ole ollut veljelleen rakkaampi."
"Älä toista tuollaista sanaa", virkkoi hänen armonsa, "minä rukoilen sinua; sillä minä olen liian kerkeä antamaan sinulle anteeksi mitä tahansa yhdestä ainoasta ystävällisestä sanasta!"
"Sanon sinulle sata sellaista", virkkoi puolisoni, "niin, kymmenentuhatta, jos ne riittävät, rakas sisar".
Ja suudellen häntä hän lisäsi: "Ole hyvä ja anna minulle kätesi. John", sanoi hän sitten, "riisukaahan hevosenne ja viekää talliin: vaikka armollinen rouvanne onkin minulle niin vihainen, olette siitä huolimatta kaikki yhtä tervetulleet yöpymään tänne kuin mihin majataloon tahansa, johon saattaisitte pysähtyä. Tulkaa, herra H.", sanoi hän, "viekää tätinne sisälle; sillä minulle hän ei sitä kunniaa salli".
Tämä aivan hellytti hänet, ja hän virkkoi antaen veljelleen kätensä: "Niin, minä tulen ja saat viedä minut minne tahansa!" ja suuteli häntä. "Mutta älä luule", jatkoi hän, "että sentään voin sinulle anteeksi antaa". Sitten isäntäni vei hänet vierashuoneeseen, jossa minä olin. Hän sanoi: "Miksi tuot minut tämän naikkosen luo?" – "Hän on minun vaimoni, rakas sisar; ja vaikket tahtoisikaan häntä rakastaa, älä kuitenkaan unohda tavallista säädyllisyyttä häntä kohtaan, itsesi tähden."
"Niin, rakas täti", sanoi hänen sukulaisensa, "koska veljenne on noin mieltynyt avioliittoonsa, emme saa unohtaa tavallista säädyllisyyttä, kuten herra B. sanoo. Ja", lisäsi hän, "sallikaa minun toivottaa teille onnea, hyvä herra". – "Kiitän, hyvä herra", vastasi puolisoni.
"Ja saanko...?" kysyi toinen katsahtaen minuun. – "Kyllä, hyvä herra", myönsi isäntäni. Sitten hän suuteli minua hyvin ystävällisesti ja sanoi: "Vannon Jumalan edessä, rakas rouva, että en tiennyt tästä eilen; ja jos olen jotakin rikkonut, niin pyydän teiltä anteeksi."
Hänen armonsa sanoi: "Sinä olet hyväluontoinen narri; olisit voinut säästää tämän joutavan juhlallisuuden siksi, kun olisin antanut siihen sinulle luvan." – "Miksi, täti?" vastasi hän; "jos he todella ovat naimisissa, niin eihän sille mitään voi; emmekä saa aiheuttaa ikävyyksiä miehen ja vaimon välille".
"Mutta, veli, luuletko, että istun pöytään tuon olennon kanssa?" – "Ei mitään halventavia nimittelyjä, pyydän sitä sinulta, lady Davers! Sanon sinulle, että hän on todella vaimoni; ja minun täytyisi olla lurjus, jos sallisin häntä pahoin kohdeltavan. Hänellä ei ole muuta suojelijaa kuin minä; ja jos sinä vain sallit, rakastaa ja kunnioittaa hän sinua aina."
"Niin todellakin, arvoisa rouva", vakuutin minä.
"Minä en voi, minä en tahdo istua pöytään hänen kanssaan", toisti hänen armonsa. "Pamela, toivoakseni et sitä luulottelekaan!" – "Niin, arvoisa rouva", sanoin minä, "jos kunnon veljenne sen sallii, tahdon syödessänne seistä tuolinne takana teitä palvelemassa osoittaakseni kunnioitustani teidän armollenne, joka olette ystävällisen suojelijani sisar".
"Näet, että hänen asemansa ei ole häntä ylpistänyt", virkkoi puolisoni; "mutta minä en voi sallia hänen käyttäytyä vaimoni arvoa alentavalla tavalla; ja toivoakseni ei sisareni sitä odotakaan".
"Lähteköön hän huoneesta, jos minun täytyy jäädä", vastasi lady Davers.
"Menette tosiaan liian pitkälle, täti", huomautti hänen sukulaisensa; "se ei ole oikein asiain näin ollen".
Isäntäni sanoi: "Ei, rouvaseni, se ei saa tapahtua; tai muutoin katetaan meille kaksi pöytää; sinä ja nadonpoikasi aterioitsette toisessa ja minä vaimoineni toisessa. Ja huomaa sitten, kuinka hassulta tuo järjetön närkkäytesi näyttää."
Sisar tuntui epäröivän, ja hän asetti hänet pöytään ensimäistä ruokalajia, joka oli kalaa, sisääntuotaessa.
"Missä", virkkoi lady minulle, "vaatisit sinä itsellesi paikan? Tahtoisitko, että minä luovuttaisin sinullekin kunniasijan, hempukka?"
"No", sanoi isäntäni, "minä ratkaisen sen pulan"; ja sitten hän asettui itse sisarensa viereen pöydän yläpäähän ja sijoitti minut vasemmalle puolellensa. "Suo anteeksi, rakkaani, tämä yksi kerta", sanoi hän.
"Voi sinun kirottua kohteliaisuuttasi", huudahti lady Davers, "mokomalle..."
"Hiljaa, sisko!" varoitti hän: "minä en salli hänestä käytettävän loukkaavia sanoja! Saa riittää, että hurjan ja säädyttömän oikkusi tyydyttämiseksi pakoitat minut tällaiseen sovitteluun."
"No, hyvä herra", lisäsi hän, "asettukaahan istumaan lempeän tätinne viereen". – "Beck", virkkoi hänen armonsa, "istuudu sinä tuonne Pamelan viereen, koska niin täytyy olla; tulkoon meistä kaikista likeisiä ystäviä!"
"Hyvin kernaasti minun puolestani", vastasi isäntäni, "kunnioitan koko naissukupuolta niin suuresti, että minun istuessani en soisi halvimmankaan heistä seisovan, jos olisin ollut tapojen säätäjänä. Neiti Worden, olkaa hyvä ja istukaa." – "Arvoisa herra", vastasi tämä, "toivon tietäväni asemani paremmin".
Hänen armonsa istui mietiskellen ja kohottaen sitten kätensä virkkoi: "Hyväinen aika, mihin tässä maailmassa vielä jouduttaneenkaan?" – "Kaikki käy varsin mainiosti", vastasi isäntäni, "jos vain lady Daversin kaltaiset henget asettuvat asioita ohjaamaan. Annanko sinulle toutainta, sisar?"
"Tarjoa armaallesi!" vastasi toinen.
"Se oli ystävällistä!" virkkoi hän, "nyt olet herttainen, lady Davers! Kas tässä, rakkaani, salli minun tarjota sinulle, koska sisareni niin haluaa."
"Oivallista", huudahti tämä, "oivallista!" mutta istui sivuttain ikäänkuin minusta pois kääntyneenä.
"Rakas täti", sanoi hänen sukulaisensa, "antakaahan meidän nähdä teidän muiskauttavan toisillenne ja tulevan ystäviksi. Kun asiat kerran näin ovat, niin mitäpä se merkitsee?" – "Kahlehdi hupsu kielesi! Näinkö pian on eilinen sävysi muuttunut?"
Isäntäni sanoi: "Toivon, ettei vaimoani millään tavoin loukattu hänen omassa kodissaan."
Hänen armonsa sivalsi häntä navakasti olalle. "Tuosta saat, hävytön veli", sanoi hän. "Kyllä minä sinulle vaimot näytän ja hänen omassa kodissaankin!" Hänen armonsa näytti sitten vähän pelokkaalta; mutta perin hyvällä tuulella suuteli häntä veli ja sanoi: "Sisko, minä kiitän sinua. Onkin jo kulunut pitkähkö aika siitä, kun minua löit!"
"Jukoliste, hyvä herra", sanoi rouvan sukulainen, "on hyvin ystävällistä, että otatte asian noin suopealta kannalta. Hänen armonsa on oivallisin naishenkilö mitä voi tavata; mutta olen minä itsekin saanut häneltä monta huimausta."
"En minäkään tähän tyydy", sanoi isäntäni, "ellet vakuuta minulle, että olet nähnyt hänen samalla tavoin kohtelevan loordiansa".
Minä kosketin hänen jalkaansa omallani ja kuiskasin: "Älkää, hyvä herra!" – "Mitä!" huudahti hänen armonsa, "rukoileeko tuo olento, että minut säästettäisiin herjaukselta? Jos hänen säädyllisyytensä ei estä häntä minua loukkaamasta, en tahdo hänen suopeudestaan olla kiitollisuuden velassa sinulle, hempukka."
Isäntäni sanoi asettaessaan kalaa hänen armonsa lautaselle: "Hyvin käyttää lady Davers sanaa herjaus. Mutta suohan minun nähdä sinun nauttivan edes suupalan, niin annan sinulle anteeksi"; ja sitten hän asetti veitsen hänen toiseen käteensä ja haarukan toiseen. "Niin totta kuin elän", sanoi hän, "en voi sietää tätä hupsua lapsellisuutta aivan tyhjän tähden. Ihan se hävettää minua."
Lady Davers vei pienen palan huulilleen, mutta laski sen jälleen takaisin. "Minä en voi syödä", sanoi hän, "en totisesti voi niellä. Se tukehduttaisi minut varmaan."
Puolisoni oli kieltänyt mies-palvelijat sisälle tulemasta, jotteivät näkisi kohtausta, jota hän odotti; ja hän nousi itse täyttämään viinilasia, samalla kun rouvan seuranainen tarjoutui sitä tekemään ja hänen sukulaisensakin nousi palvellakseen. Kun puolisoni tuoli tällä välin jäi tyhjäksi, kääntyi hänen armonsa minuun päin ja virkkoi: "Mitä nyt, uskalikko, tohditko istua lähinnä minua? Mikset nouse ottamaan lasia, kuten soveliaisuus vaatisi?"
"Istu paikallasi, rakkaani", sanoi puolisoni; "minä tuon teille molemmille". Mutta minä nousin; sillä minä pelkäsin saavani aimo nyrkiniskun ja sanoin: "Hyvä herra, sallikaa minun tarjota hänen armolleen!"
"Sen kyllä saat tehdä", vastasi hän, "jahka hän on siinä mielentilassa, että ottaa sen säädyllisesti vastaan. Sisar", sanoi hän pitäen lasia kädessänsä, "juohan nyt, pyydän; sitten sinulle ehkä ruokakin vähän maittaa". –"Onko tuo tarkoitettu minulle loukkaukseksi?" kysyi hän. – "Ei suinkaan", vastasi puolisoni, "vaan ruokahalusi kiihoittamiseksi; sillä muutoin sinä vielä tulet sairaaksi syömättömyydestä".
Hän otti lasin ja sanoi: "Jumala suokoon sinulle anteeksi tavan, jolla olet minua tänä päivänä kohdellut, häijy heittiö! Tämä nyt on vähän niinkuin ennenkin! Kerran sinä minua rakastit, mutta nyt on toisin; ja kenen vuoksi? Se minua tuskastuttaa!" Ja hän itki niin, että hänen oli pakko laskea lasinsa pöydälle.
"Sinä et menettele oikein", sanoi isäntäni. "Et kohtele minua veljenäsi etkä herrasmiehenä. Mutta jos vain sallisit, niin rakastaisin sinua yhtä paljon kuin konsaan. Järkeväksi, älykkääksi ja hienosti sivistyneeksi naiseksi, jollaisena sisartani ennen pidin, sinä kuitenkin esiinnyt aivan lapsellisesti. No", lisäsi hän pitäen lasia hänen huulillaan, "anna veljen, jota ennen rakastit, suostuttaa sinut juomaan tämän viinilasillisen".
Sitten hän sen joi. Puolisoni suuteli häntä ja sanoi: "Oi, kuinka viha rumentaa jaloimmatkin luonteet! Olet kadottanut paljon siitä herttaisuudesta, joka sisartani ennen kaunisti. Salli minun taivuttaa sinut malttamaan mielesi ja olemaan jälleen sisareni!"
Lady Davers on näetten komea henkilö; ja hän on ryhdiltään yhtä majesteetillinen naiseksi kuin hänen rakas veljensä on mieheksi.
Sitten hän istui meidän väliimme ja virkkoi toista ruokalajia tuotaessa: "Tulkoon Abraham tänne palvelemaan". Minä kosketin taaskin jalallani hänen varvastaan, mutta hän ei siitä välittänyt; ja huomasinkin hänen olleen oikeassa, sillä hänen armonsa alkoi rauhoittua eikä käyttäytynyt läheskään yhtä pahoin palvelijan nähden kuin tähän asti, vaan otti jo itselleen ruokaakin reippaanlaisesti; mutta hän ei voinut välttää syvää huokausta ja nyyhkytystä silloin tällöin. Hän pyysi lasillista samaa viiniä, jota oli aikaisemmin juonut.
Kartanonherra sanoi: "Saanko minä sinulle jälleen tarjota, lady Davers?" Ja nousten astui hän sivupöydän luo ja täytti siellä lasin. – "Minä pidän tosiaankin siitä, että veli minua viihdyttelee. Maljasi siis!"
Isäntäni sanoi minulle perin lempeästi: "Rakkaani, kun olen seisaallani, niin tahdon kaataa sinullekin! Minun täytyy palvella molempia sisaruksia samalla tavalla!"
Hänen armonsa kaihtoi vähän palkollisia ja sanoi isännälleni: "Mitä nyt, hyvä herra! – Ei sitä tietenkään." Hän kuiskasi: "Älä osoita mitään halveksimista palkollisteni nähden sitä kohtaan, josta niin ansionmukaisesti olen tehnyt heidän emäntänsä. Ajattele, että asia nyt on päätetty." – "Niin", vastasi sisar, "sepä juuri minut tappaakin". Puolisoni ojensi minulle lasin. "Hyvän armollisen rouvan malja, herra!" sanoin minä.
"Tuo ei kelpaa!" lausui hänen armonsa hiljaa, kumartui minua kohti ja oli sanomaisillaan "olento" tai "letukka" tai jotakin muuta sellaista. Ja nähdessään Abrahamin vilkaisevan myladyyn, jonka silmät olivat punaisina ja turvoksissa, isäntäni lausui: "Sinuna, sisar, en tosiaan panisi sitä niin sydämelleni."
"Mitä sitten?" kysyi tämä. "No sitä", vastasi hän, "ettei loordisi saapunutkaan tänne, vaikka oli luvannut". Hän istahti ja lady Davers taputti häntä olalle. "Ah, mikä häijyläinen", sanoi hän; "eikä sekään kelpaa!" – "No, totta kylläkin", lisäsi toinen, "että tuo laiminlyönti suututtaisi jokaista niin järkevää ja ansiokasta naista kuin sinä, jos asianlaita todella niin olisi; mutta olen varma, että mylord rakastaa sinua yhtä paljon kuin sinä häntä rakastat; etkä voi tietää, mitä on tapahtunut".
Hän pudisti päätänsä ja sanoi: "Tuo on sinunlaistasi kekseliäisyyttä. Siksipä täytyykin ihmetellä, että miesparka on noin ajettu ansaan." – "Kuka? mylordko ajettu ansaan!" huudahti veli; "ei, ei; kyllä hän tietää paremmin. Mutta en ole koskaan ennen nähnyt sinua mustasukkaisena." – "Eikä sinulla ole mitään syytä nytkään niin ajatella. Kunnon ystävä, teidän ei tarvitse tarjoilla, seuranaiseni kyllä pitää huolta tarpeistamme." – "Ka, salli hänen", vastasi isäntäni. "Abraham, kaadahan minulle lasillinen. No", ehdotti hän, "juokaamme loordi Daversin malja; toivoakseni hän pitää huolen siitä, ettei asia tiedoksi tule".
"Olet hyvin ärsyttävällä tuulella, veli. Toivon, että olisit yhtä hyvä kuin loordi Davers. Mutta älä mene leikissäsi liian pitkälle." – "Niin", vastasi toinen, "myönnän, että tämä on arka kohta. Minä vaikenen jo."
Näiden ystävällisten ohjailujen avulla suoriuduttiin ateriasta paremmin kuin olin toivonut. Kun palvelijat olivat poistuneet, sanoi isäntäni yhä istuen meidän välissämme: "Minulla on sinulle kysymys, lady Davers: tahdotko tulla mukaani Bedfordshireen? Olin aikonut lähteä sinne huomenna, mutta odotan kernaasti, jos sinua huvittaa matkustaa kanssani."
"Lähteekö vaimosi, kuten sinä häntä nimität, sinne sinun mukanasi, ystävä?" kysyi mylady.
"Kyllä, tietysti, rakas kveekarisisareni", vastasi puolisoni, tarttui hänen käteensä ja hymyili.
"Ja tahtoisitko sinä, että minä matkalla prameilisin hänen rinnallaan? Haa! Ja pakoittaisit kunnioittamaan hänen saattuettansa? Haa! Sano minulle, kuinka sen järjestäisit, jos sinun mieltäsi noudattaisin, kunnon ystävä?"
Hän kietoi käsivartensa sisarensa vyötäisille ja suuteli häntä. "Sinä olet aika uppiniskainen sisko", sanoi hän; "mutta minun täytyy sinua rakastaa. Niin, minä sanon sinulle, kuinka sen tahtoisin järjestää. Täällä sinä ja Pamelani..." – "Älä sano Pamelani, pyydän, jos haluat, että istun kärsivällisesti."
"Kyllä minun täytyy niin sanoa", vastasi hän. "Täällä sinä ja Pamelani nousette yhdessä vaunuihisi, jos suvaitset; ja sitten näyttää siltä kuin hän kuuluisi saattueeseesi; ja sukulaisesi ja minä milloin ratsastaisimme, milloin astuisimme vaunuihini seuranaisesi luo."
"Olisiko tuo sinun mielesi mukaista, naikkonen?" virkkoi hän minulle. – "Jollei teidän armonne vain pidä sitä minulle liian suurena kunniana", sanoin minä. – "Niin", vastasi hän, "mutta 'minun armoni' mielestä se on liian suuri kunnia".
"Tarkemmin ajateltuani", sanoi isäntäni, "ei se käykään päinsä; sillä jollet sinä itse veisi häntä vaunuihisi, niin vaimoani pidettäisiin sinun seuranaisenasi, ja se ei saa tapahtua".
"No", vastasi hän, "sepä olisikin ainoa seikka, joka kenties taivuttaisi minut sietämään häntä vierelläni vaunuissani. Mutta mitä sitten?" – "No sitten me kotiin päästyämme pyytäisimme loordi Daversin tulemaan luoksemme ja viipymään kuukauden, pari."
"Ja entä, jos hän tulisi?" – "No, koska tiedän, että sinulla on hyvä maku, saisit opastella Pamelaa muutamien Lontoosta odottamieni pukumallien valinnassa."
"Ärsyttävä heittiö!" huudahti hän. "Kunpa vain voisin hillitä käteni!"
"En sano tätä sinua ärsyttääkseni", virkkoi veli "eikä siinä mielestäni pitäisi olla mitään närkästymisen syytä. Mutta kun kerran olemme naimisissa, niin eikö ole luonnollista, että meidän pitää hankkia uusia pukuja?"
"Onko sinulla enemmänkin tuollaisia herttaisia ehdotuksia minulle tehtävänä, ystäväni?" kysyi hän. – "Minä aion antaa sinulle lahjan", vastasi veli, "joka on vastaanottamisesi arvoinen, jos tahdot kunnioittaa meitä seurallasi kirkossa, jahka me esiinnymme".
"Tuosta saat, lurjus, mikä oletkin, vaikka siitä henkeni menettäisin!" huudahti lady Davers ja aikoi antaa hänelle tarmokkaan läimäyksen; mutta veli pysähdytti hänen kätensä.
Hänen sukulaisensa sanoi: "Rakas täti, ihmettelen käytöstänne. Onhan tuo kaikki niin kuin olla pitää."
Minä pyysin lupaa poistua ja uloslähtiessäni sanoi ystävällinen isäntäni: "Mikä viehkeä olento! Mikä vartalo! Mikä herttaisuus! Oi, lady Davers, jos olisit mies, niin olisit yhtä hullaantunut häneen kuin minäkin."
"Niin", vastasi tuo häijy nainen, "niin olisin ilottelijaani, vaan en vaimooni".
Silloin käännyin ja sanoin: "Teidän armonne on julma; eipä ihme, jos herrasmiehet ottavat itselleen vapauksia, kun kunnianarvoiset vallasnaiset puhuvat tuolla tavoin." Minä itkin ja lisäsin: "Jollei teidän kunnon veljenne olisi miehistä jalomielisin, niin teidän armonne vihjaus tekisi minut kovin onnettomaksi."
"Ei pelkoa, hempukka, ei pelkoa", sanoi hän; "sinä kahlehdit hänet kyllä niin kauan kuin kukaan voi, sen näen. Poloiseen Sally Godfreyhin hän ei koskaan ollut puoliksikaan yhtä kiintynyt, vakuutan sinulle."
"Odota, Pamelani", sanoi puolisoni raivostuneena; "odota, kun käsken. Olet nyt kuullut kaksi ilkeätä syytöstä minua vastaan. Minä rakastan sinua niin vilpittömästi ja hellästi, että minun tulisi sanoa jotakin tämän pahanilkisen syyttäjän kuullen, jotta et luulisi mitä täydellisintä hyveellisyyttäsi sidotuksi niin mustaan roistoon."
Lady Daversin sukulainen, joka näytti levottomalta, nuhteli häntä paljon; ja minä palasin, mutta vapisin seisoessani, kun puolisoni käteeni tarttuen lausui: "Minua on syytetty, rakkaani, kaksintaistelijaksi ja nyt syytetään hurjastelijaksi toisessa merkityksessä. Olikin aika, jolloin moiset syytökset eivät olisi minua niin huolestuttaneet kuin nyt, kun toivoisin vähitellen, sovittautumalla tavoissani sinun hyveellisyyteesi, kykeneväni jokaiselle osoittamaan sinun esimerkkisi voiman. Mutta edellinen asia oli lyhyesti näin:
"Minulla oli ystävä, jota palkatut roistot olivat halpamaisesti yrittäneet salaa murhata. Nuo miehet olivat erään italialaisen aatelisherran kätyreitä. Kuten monilla muilla arvonimen omaavilla henkilöillä, ei hänelläkään ollut mitään kunniantuntoa! Mutta Paduassa minulla oli onni ystävääni puolustaen riisua aseista yksi noista roistoista ja pakoittaa hänet ilmoittamaan palkkaajansa. Tämän, sen myönnän, minä haastoin kaksintaisteluun. Sienassa me kohtasimme, ja hän kuoli kuukautta myöhemmin kuumeeseen; mutta toivoakseni ei se aiheutunut hänen minulta saamistaan lievistä haavoista, vaikka minun senvuoksi täytyi lähteä Italiasta aikaisemmin kuin olin aikonut, koska hänellä oli lukuisia sukulaisia, jotka pitivät minua syypäänä hänen kuolemaansa. Heidät minä kuitenkin rauhoitin Innsbruckista kirjoittamallani kirjeellä, jossa mainitsin heille vainajan hommista; eivätkä he seuranneet minua Müncheniin, kuten olivat aikoneet.
"Tämä on toinen niistä ystävällisistä vihjauksista, jotka voisivat kauhistuttaa sinun hempeätä mieltäsi, ajatellessasi että olet sidottu murhaajaan. Toinen..."
"Ei, veli", kielsi hänen armonsa, "älä sano enempää. On oma syysi, jos kerrot pitemmälle."
"Hänen on tiedettävä se kaikki", sanoi puolisoni; "ja minä uhmaan sinun häijyyttäsi viimeiseen mittaan asti. – Ollessani opistossa, olin suosittu vieras erään leskirouvan luona, jolla oli useita tyttäriä, mutta vain vähän varallisuutta heille myötäjäisiksi. Vanha rouva toimitti yhden näistä, hyvän, kunnollisen tytön, viekoittelemaan minua avioliittoon sen omaisuuden vuoksi, jonka olin perivä; ja järjesteli monta tilaisuutta saattaakseen meidät toistemme seuraan ja jättääkseen meidät kahdenkesken. Minä en ollut vielä täysi-ikäinen, ja nuori neitonen, joka ei ollut puoliksikaan niin ovela kuin hänen äitinsä, myöntyi suostutteluihini ennenkuin äidin juoni ehti kypsyä ja saattoi sen siten kokonaan menemään myttyyn. Hän, rakas Pamela, on se Sally Godfrey, josta tämä häijy nainen sinulle mitä pahimmassa tarkoituksessa mainitsi. Ja mitä muita vapauksia lienenkin itselleni ottanut (sillä ehkä olisi muutamia muitakin, joista olisit saanut kuulla yhtä hyvin kuin tästäkin, jos hän olisi niistä tiennyt), niin toivon taivaan vain antavan ne minulle anteeksi, kunnes elvytän sen koston samanlaisilla ja Pamelaani loukkaavilla rikkomuksilla.
"Ja nyt, rakkaani, voit poistua; sillä tämä arvoisa sisareni on sanonut pahimman, mitä minusta tietää ja minkä itse olisin sinulle sopivassa tilaisuudessa ilmoittanut, sitte kun olisin ehtinyt saada sinut vakuutetuksi siitä, etten sellaisesta kersku, vaan päinvastoin sitä kadun. Minä näet en mielelläni halua, että minua pidetään parempana kuin olen, vaikkakin toivon, että käytökseni siitä hetkestä asti, kun antauduin niin hyveelliselle olennolle, on kuolemaani saakka pysyvä nuhteettomana."
Tämä liikutti suuresti hänen armoansa, samoinkuin se ylevä tapa, jolla tuo rakastettava mies tunnusti vikansa ja niitä katui. Hän puhkesi kyyneliin ja sanoi: "Ei, älä mene vielä, Pamela, minä pyydän. Kiivauteni on vienyt minut aivan liian pitkälle"; ja astuen luokseni hän tarttui minua kädestä ja lausui: "Sinun pitää jäädä tänne kuulemaan, kun pyydän häneltä anteeksi." Ja sitten hän tarttui puolisoni käteen. Mutta surukseni (sillä minä olin murheissani hänen armonsa murheen vuoksi), tämä tempausi hänestä irti ja astui ulos salista mennen puutarhaan hurjassa raivossa, joka sai minut vapisemaan. Hänen armonsa istahti, nojasi päänsä poveani vasten, kostutti kaulani kyynelillänsä, ja minä itkin mukana. Hänen sukulaisensa oli hirveästi hädissään; hän meni vähää myöhemmin ulos ja sanoi sisälle palattuansa, että "herra B. oli käskenyt valjastaa hevoset pikku vaunujensa eteen eikä sallinut kenenkään itseänsä puhutella".
"Missä hän on?" kysyi hänen armonsa. – "Kävelee puutarhassa, kunnes vaunut ovat valmiina", vastasi nuori herra.
"Niin", virkkoi lady Davers, "olen tosiaan mennyt liian pitkälle. Minä olin noiduttu! Ja nyt", sanoi hän, "hän ei anna minulle anteeksi vuosikauteen, vaikka nimittääkin minua häijyksi. Sillä minä sanon sinulle, Pamela, että jos häntä kerran loukkaa, hän ei helposti lepy."
Minä olin riemuissani, vaikka surullisenakin, nähdessäni hänen armonsa niin suopeana minua kohtaan.
"Tohditko seurata minua hänen luokseen?" sanoi hän. "Tohditko lähteä jalopeuran luolaan?"
"Minä seuraan teidän armoanne mihin tahansa käskette", vastasin minä.
"Niin, hempukka... Pamela, tarkoitan, sinä olet ylimalkaan varsin hyvä!" sanoi hän. "Olisin rakastanut sinua yhtä paljon kuin äitini rakasti... jos... mutta sehän on nyt kaikki ohi! Sinun ei tosiaan olisi sopinut naida veljeäni! Mutta täytyyhän minun häntä rakastaa! Etsikäämme hänet. Vaikka kyllä hän nyt kohtelee minua koiraa pahemmin. Minun ei olisi tullut suututtaa häntä", lisäsi hän, "sillä ainahan minä joudun alakynteen. Hän tietää, että häntä rakastan!"
Tällä tavoin hänen armonsa jutteli nojaten käsivarteeni puutarhaan kävellessämme. Minä huomasin, että puolisoni oli vielä kovin kiihdyksissään, ja hän siirtyi toiselle käytävälle välttääkseen meitä. Lady Davers huusi hänelle sanoen: "Veli, veli, salli minun puhua sinulle! Sananen vain!"
Mutta kun me kiirehdimme häntä kohti ja tulimme hänen lähellensä, virkkoi hän: "Toivon, ettet enää vaivaa minua hulluttelullasi ja väkivaltaisuudellasi. Olen kärsinyt sinua liian kauan ja lupaan nyt kaksitoista kuukautta tästä päivästä lukien...'"
"Hst", hillitsi sisar, "älä vanno, minä rukoilen! Sillä sinä pidät lupauksesi liian hyvin, sen tiedän kokemuksestani. Näet", jatkoi hän, "että taivun pyytämään Pamelaa puolustajakseni. Tottahan se sinut lepyttää."
"En tosiaankaan", vastasi veli, "tahdo nähdä teitä kumpaakaan tällaisella hetkellä. Jättäkää minut yksikseni, sillä minä en siedä moista tungettelua!" Näin sanottuaan kääntyi hän mennäkseen pois, mutta sisar virkkoi: "Ensin vain sananen, minä pyydän. Jos sinä suot anteeksi minulle, annan minä anteeksi sinulle!"
"Mitä!" huudahti tuo rakas mies ylpeästi, "annatko sinä anteeksi minulle?"
"Niin", vastasi hänen armonsa nähdessään hänen olevan liian vihaisena, jotta olisi rohjennut mainita hänen avioliittoansa anteeksiantoa vaativana seikkana, "minä annan sinulle anteeksi kaiken pahan kohtelun, joka tänään on sinun puoleltasi tullut osakseni".
"Sanon sinulle vakavat sanat, sisar: Minä toivon vilpittömästi sinulle hyvää; mutta huolehtikaamme tästä lähin siksi paljon toistemme mielenrauhasta, että emme enää koskaan tule lähelle toisiamme."
"Ei koskaan!" huokasi sisar. "Ja voitko sinä, julma veli, sellaista toivoa, voitko?"
"Voin", sanoi hän; "eikä minulla ole muuta tehtävää kuin lymyillä sinulta, ei veljenä, vaan murhamiehenä ja irstailijana, joka ei ole otollinen sinun sukulaiseksesi. Ja jätä minut katumaan entisiä pahojatöitäni. Mutta älköön sitä katumusta häiritkö moinen hurja syyttäjätär.
"Pamela", lisäsi hän ja sai minut vapisemaan, "kuinka uskallat luvattani lähestyä minua nähdessäsi minut näin häiriytyneenä ja kiihtyneenä! Älä koskaan vastaisuudessa tule lähelleni, kun olen tällaisessa myrskyisessä mielentilassa, ellen lähetä sinua kutsumaan."
"Hyvä herra!" huudahdin minä. – "Jätä minut", keskeytti hän. "Minä lähden tällä hetkellä matkalle Bedfordshireen." "Mitä! Lähtisittekö ilman minua?" kysyin. "Mitä olen tehnyt?"
"Olet vaimokseni liian halpamaisesti nöyrtynyt tämän vimmatun sisareni edessä; ja kunnes ehdin malttaa mieleni olen sinulle närkästyneenä. Mutta Colbrand saa kahden muun palvelijan kanssa saattaa sinua, ja seuratkoon rouva Jewkes sinua osan matkasta; ja toivon sinun siellä tapaavan minut paremmassa mielentilassa, ottaakseni sinut vastaan, kuin mitä olen sinusta täällä erotessani."
Jollen olisi toivonut, että tämä oli osaksi näyttelemistä hänen armonsa peloittamiseksi, niin luulen, etten olisi voinut sitä kestää. Mutta tuskallista se oli minulle; sillä huomasin hänen olevan todellakin kovin vimmoissaan.
"Pelkäsinkin", virkkoi lady Davers, "että hän olisi vihainen sinulle yhtä hyvin kuin minulle; sillä minä kyllä tunnen hänen suhteettoman hurjuutensa, milloin hän on kiihtynyt. – Vain sana, rakas veli!" puhui hän; "anna anteeksi Pamelalle, joskaan et tahdo leppyä minulle; sillä hän ei ole muuhun syypää kuin ystävälliseen tekoon minun pyynnöstäni. Minä lähden heti kuten olin aikeessa tehdä, jollet sinä olisi minua estänyt."
"Minä estin sinua rakkaudesta", vastasi veli; "mutta sen palkaksi olet sinä minua vihalla pistänyt. Mitä Pamelaani tulee, niin tiedän, etten tämän hetken ohimentyä voi olla hänelle vihainen; ja senvuoksi toivon, etten häntä koskaan näe tällaisissa tiloissa ennenkuin jälleen olen siinä mielentilassa, jossa minun tulisi olla niin suuren herttaisuuden minua lähestyessä. Senvuoksi sanon sinulle, rakkaimpani: jätä minut nyt."
"Mutta, oi herra", vastasin minä, "täytyykö minun jättää teidät ja antaa teidän mennä ilman minua Bedfordshireen? Oi, rakas puolisoni, kuinka sen voin?"
Silloin sanoi hänen armonsa: "Saatattehan huomenna matkustaa molemmat yhdessä, kuten olitte aikoneet; ja minä lähden tänä iltapäivänä, ja koska ei minulle voida antaa anteeksi, koetan unohtaa, että minulla on veli."
"Saanko, hyvä herra", virkoin minä, "pyytää, että sälyttäisitte kaiken vihanne minun päälleni ja leppyisitte kunnon sisarellenne?"
"Rohkea Pamela", vastasi hän ja sai minut säpsähtämään, "oletko siis niin uhmamielinen, niin kykenevä kestämään suuttumustani, jota rakkautesi ja hellyytesi vuoksi luulin sinun kaikkein enimmin tahtovan välttää? No", sanoi hän ottaen käteni ja ikäänkuin työntäen sen luotaan, "mene nyt ja mieti sanojani!"
Olin niin säikähtynyt (sillä näinhän nyt hänen panevan pahakseen, mitä olin lausunut), että hänen kääntyessään minusta pois syleilin hänen polviansa ja sanoin: "Suokaa minulle anteeksi, hyvä herra; näettehän, että en ole niin uhmamielinen! En voi kestää teidän suuttumustanne!" Ja olin vähällä vaipua maahan.
Hänen sisarensa lausui: "Anna anteeksi edes Pamelalle, en muuta pyydä. Aivanhan sinä murrat hänen sydämensä! Sinä menet kiihtymyksessäsi liian pitkälle, samoinkuin minäkin menin!"
"Minun ei tarvitse sanoa", vastasi veli, "kuinka paljon häntä rakastan; mutta hän ei saa pyrkiä luokseni tällaisina hetkinä. Aioin, niin pian kuin järkeni avulla olisin tyynnyttänyt sinun hurjuutesi nostaman myrskyn, sanoa teille kummallekin sellaiset jäähyväiset kuin aviopuolison ja veljen tulee; mutta hän on kutsumatta hyökännyt luokseni ja hänen täytyy kantaa seuraukset intohimosta, joka raivoon kuohautettuna on yhtä hillitön kuin omasikin."
Hänen armonsa sanoi: "Jollen rakastaisi sinua niin suuresti kuin sisar koskaan on veljeä rakastanut, en olisi sinua näin paljoa vaivannut."
"Ja jollen minä", vastasi toinen, "rakastaisi sinua enemmän kuin olet päättänyt ansaita, olisin välinpitämätön kaikelle, mitä sanot. Mutta tuo viimeinen seikka, kerrottuasi jo siitä kaksintaistelusta (josta et olisi maininnut, jollet olisi tiennyt, että sen muisteleminen minua aina tuskastuttaa), tuo vihjaus poloisesta Sally Godfreysta on niin halpamaista uhmaa, että senvuoksi voin kieltää veriheimolaisuuteni sinun kanssasi."
"Niin", vastasi sisar, "väärin se varmaan oli. Olen siitä itsekin häpeissäni. Se oli kehnoa, oli halpamaista, oli sisarellesi arvotonta; ja senvuoksi taivunkin sinua seuraamaan anoakseni anteeksiantoasi ja myöskin hankkiakseni anteeksiannon puolestapuhujalleni, jolla luulin olevan jotakin vaikutusvaltaa sinuun, mikäli sain uskoa omaa tunnustustasi hänen suhteensa. Mutta nyt alankin arvella, että sinä siten vain tahallisesti tahdoit minua loukata."
"En välitä siitä, mitä ajattelet! – tehtyäsi itsesi syypääksi moiseen halpamaisuuteen, voin katsella sinua vain säälillä; sillä olet tosiaan luisunut varsin alas minun silmissäni."
"On selvää, että olen", vastasi sisar. "Mutta minä lähden. Niin, veli – salli minun nimittää itseäsi siksi vielä tämän kerran! Jumala siunatkoon sinua! – Ja Pamela", virkkoi hänen armonsa, "Jumala siunatkoon sinua!" Ja hän suuteli minua ja itki.
Minä en tohtinut sanoa mitään enempää; ja kun hänen armonsa kääntyi hänestä poispäin, hän lausui: "Teidän sukupuolenne on oikeita paholaisia; kuinka kummallisesti voittekaan järkyttää, tyynnyttää ja mielenne mukaan kääntää meitä poloisia tuuliviirejä! Sinun äskeistä ystävällistä siunaustasi Pamelalleni en voi kestää. Suudelkaahan vain toisianne jälleen." Ja sitten hän tarttui meitä kumpaakin kädestä, yhdistäen ne. Hänen armonsa suuteli minua taas, molemmat vuodatimme kyyneleitä; puolisoni syleili hellästi meitä kumpaakin yhtaikaa ja suuteli meitä hyvin rakkaasti sanoen: "Niin, Jumala siunatkoon teitä molempia – kahta rakkainta olentoa, jotka minulla on maailmassa."
"No", sanoi sisar, "unohdathan toki kokonaan, mitä olen rikkonut neiti..." Puolisoni keskeytti hänet ennenkuin hän ehti mainita nimeä ja sanoi: "Iäksi sen unohdan! – Ja Pamela, sinullekin annan anteeksi, kunhan et vain toiste käsitä suuttumustani niin vähäpätöiseksi kuin vastikään."
Hänen armonsa virkkoi: "Hän ei käsittänyt suuttumustasi vähäpätöiseksi itselleen; mutta mitä raskaampi se oli, sitä suurempaa ystävyyttä hän osoitti minulle tahtoessaan ottaa sen kaiken niskoilleen mieluummin kuin näkisi meidän epäsovussa eroavan."
"Tuo ei vaikuta asiaan", vastasi veli; "joko oli se ajattelemattomuutta tai ainakin epäsuoraa väheksymistä, jota herkkyyteni ei voinut kestää hänen hellyydeltänsä. Sillä eikö näyttänyt liian rohkealta otaksua, että hän voisi kestää suuttumukseni tai uskoi voivansa sanella minulle ehtonsa milloin vain halusi? Vaikka rakastaakin häntä hellästi, niin ei se tahallisissa vioissa ole aina hänen vallassaan."
"Niin, Pamela", virkkoi hänen armonsa, "voin sanoa sinulle, että tässä veljessäni on sinulla todellinen herrasmies; ja sinä voit odottaa häneltä sellaista kohtelua kuin se ominaisuus ja hänen tunnetusti hyvä harkintakykynsä ja kasvatuksensa aina pakoittaa häntä osoittamaan. Mutta jos sinä häntä loukkaat, niin Herra sinua armahtakoon! Näethän, kuinka minulle kävi! Enkä kuitenkaan ole nähnyt hänen näin pian antavan anteeksi."
"Varmaan olen niin varuillani kuin suinkin voin", sanoin minä, "sillä minä säikähdyin aivan suunniltani ja olin loukannut jo ennenkuin mitään aavistinkaan".
Näin onnellisesti asettui myrsky; ja hänen armonsa oli aivan talttunut ja rauhallinen.
Kun tulimme ulos puutarhasta, olivat hänen vaununsa valmiina ja hän sanoi: "Niin, sisko, olisin aivan varmaan lähtenyt matkalle toiseen kartanooni, jos asia ei olisi saanut tätä onnellista käännettä; ja jos se on sinulle mieluista, niin lähdemme me kaksi ajelulle, – ja kuulehan, rakkaani", sanoi hän minulle, "pyydä että rouva Jewkes käskee laittamaan illallisen kello kahdeksaksi, jolloin palaamme luoksesi.
"Kenties nuori herra", lisäsi hän kääntyen rouvan sukulaisen puoleen, "tahtoo meitä ratsain saattaa?"
"Kernaasti", vastasi tämä; "ja minä riemuitsen sydämestäni nähdessäni teidät noin hyvinä ystävinä".
Sitten rakas herrani ja puolisoni auttoi armollisen rouvan vaunuihinsa, tämän sukulaiset ja palvelijat ratsastivat heidän perästään, ja minä menin komerooni näitä asioita miettimään. Minun hupsun päässäni pyörii tuo poloinen neiti Sally Godfrey! – Kuinka pian aviovaimon nimi ja arvo tuottaa ihmiselle etuuksia hänen omassa mielessään! – Mutta minusta tuntuu, että haluaisin tietää hänestä enemmän; sillä eikö ole omituista, että minä, joka olen vuosikausia elänyt perheessä, en ole tästä asiasta mitään kuullut? Mutta olin niin alituisesti armollisen rouvan parissa, etten juuri voinut kuullakaan; sillä varmaankaan hän ei sitä koskaan saanut tietää. Olisi hän muutoin minullekin kertonut.
Mutta minä en tohdi kysellä häneltä tuosta poloisesta neidistä. Ajattelen vain, mihin hän lienee joutunut! Vieläköhän hän elää? Ja olikohan siitä mitään seurauksia? – Kenties saan piankin kuulla, – mutta toivoakseni en mitään pahempaa.
Mitä siihen toiseen onnettomaan asiaan tulee, tiedän kerrotun, että, ennenkuin minut vielä oli otettu perheeseen, hänellä matkoillaan oli ollut pari selkkausta, ja kuulin, että hän nuoruudestaan asti oli tunnettu rohkeudestansa ja että häntä pidettiin oivallisena miekankäyttäjänä. Suokoon Jumala, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi siihen tarttua ja että hän aina säilyy kunniassa ja turvassa!
Kello seitsemän ajoissa lähetti isäntäni sanan, ettei minun tulisikaan odottaa häntä illalliselle, koska hänet, mylady – hänen sisarensa – ja tämän sukulainen oli suostuteltu viipymään lady Jonesin luona ja lady Darnford ja herra Petersin perhe olivat luvanneet saapua sinne heitä tapaamaan. Olin mielissäni, etteivät lähettäneet minua noutamaan, varsinkin kun toivoin, että nämä kunnon perheet, jotka olivat ystäviäni, hiukan varmentaisivat hänen armoansa minulle suosiolliseen suuntaan; ja niin jatkoin kirjoitteluani uutterasti yhteen mittaan.
Noin kello yhdeltätoista he palasivat. Väsyttyäni kynän käyttöön olin juuri tullut alas ja juttelin rouva Jewkesin ja neiti Wordenin kanssa, joita tahdoin heidän vastustelustaan huolimatta istumaan; ja he istahtivatkin minua vastapäätä. Neiti Worden pyysi minulta anteeksi, melkoisesti hämillään, minua vastaan näyttelemästään osasta, sanoen että asiat olivat esitetyt hänelle aivan toisessa valossa, joten hän ei aavistanut minun olevan naimisissa ja käyttäytyvänsä niin törkeästi talon haltijatarta kohtaan.
Minä vastasin, että en ollut ollenkaan pahoillani, annoin hänelle hyvin auliisti anteeksi ja sanoin toivovani, ettei uusi asemani saattaisi minua unohtamaan sopivaa käytöstä ketään kohtaan, vaikka minun siinä täytyi kaikin mokomin varoa esiintymästä arvottomasti sen herrasmiehen kunnian vuoksi, joka oli minut siihen korottanut.
Rouva Jewkes sanoi, että asemani antoi minulle monta hyvää tilaisuutta osoittamaan luonteeni oivallisuuden, kun kykenin niin helposti antamaan anteeksi itseäni kohdanneet loukkaukset, mikä hänen omasta puolestaan täytyi nolostuneena tunnustaa.
"Ihmiset, rouva Jewkes", lausuin minä, "eivät tiedä, kuinka heidän tulee menetellä silloin, kun ovat ylempiensä tahdon ja käskyn alaisina; mutta minä olen aina ajatellut, että on tehtävä ero häijyjen toimenpiteitten ja ehdottoman tottelevaisuuden välillä, vaikkakin ihmisen samalla pitäisi osata päättää, mikä on laillista ja mikä laitonta. Eikä mahtavillekaan, vaikka he sillä hetkellä ovat vihaisia, kun heitä ei totella, perästäpäin jää huonoa käsitystä henkilöstä senvuoksi, että tämä on vastustanut heidän laitonta käskyänsä."
Tämä näytti hiukan huolestuttavan rouva Jewkesia, ja minä sanoin puhuvani etupäässä omasta kokemuksestani. Sillä minä saatoin sanoa, koska he molemmat tunsivat tarinani, ettei minulta ollut puuttunut uhkauksia eikä kiusauksia. Ja jos olisin myöntynyt jälkimäisiin tai antanut edellisten itseäni peloittaa, niin en olisi tullut siksi, mikä nyt olin.
"Ah, hyvä rouva", vastasi emännöitsijä, "en ole koskaan tavannut teidän kaltaistanne; ja minusta on luonteenne vielä suloisempi tuon onnellisen päivän jälkeen kuin sitä ennen; ja te olette, jos mahdollista, entistä vähemmän olevinanne".
"No", virkoin minä, "siihen voinkin esittää hyvän syyn: Luulin olevani vaarassa, katselin jokaista vihollisenani enkä voinut muuta kuin olla ärtyisä, levoton ja epäluuloinen. Mutta kun rakkain ystäväni on kohottanut minut levottomuuteni vapisevalta perustalta ja tehnyt minut täysin onnelliseksi, niin olisin menetellyt perin moitittavasti, jollen olisi osoittautunut mieleltäni tyytyväiseksi ja levolliseksi sekä luonnonlaadultani sellaiseksi, että saavutan jokaisen kunnioituksen ja rakkauden samalla kertaa, jos mahdollista. Sitäkin suuremmalla syyllä, koska se vain oli jonkinlaisena tunnustuksena saamastani kunniasta, sillä mitä vähemmän vihollisia itselleni hankin, sitä enemmän pakoitin jokaisen uskomaan, että jaloa hyväntekijääni ei olekaan tästä hänen alentuvaisuudestansa moitittava."
Tämänlainen puhe miellytti heitä kumpaakin suuresti; ja he kehuivat minua senjohdosta monin imartelevin lausein ja toivoivat aina olevani onnellinen, kuten sanoivat niin hyvin ansaitsevani.
Näitä me rupattelimme, kun isäntäni ja hänen sisarensa sukulaisineen astuivat sisälle. He aivan elvyttivät minut palatessaan perin herttaisella tuulella. Nuo kaksi naista aikoivat poistua, mutta isäntäni sanoi: "Älkää menkö, neiti Worden. Olkaa hyvä ja jääkää, rouva Jewkes; minulla on teille vähän puhuttavaa." Ja sitten hän suudellen minua virkkoi: "Kah, rakkahimpani, toivon, etten ole liiaksi koetellut kärsivällisyyttäsi viipymällä poissa kauemmin kuin olimme aikoneet. Mutta se on ollut sinulle vain eduksi; sillä vaikka sinä et ollutkaan seurassamme, emme ole jutelleet kenestäkään muusta kuin sinusta."
Hänen armonsa tuli luokseni ja sanoi: "Niin, lapsi, sinä olet ollut ainoana puheenaiheenamme. En tiedä, mistä se johtuu, mutta sinä olet parista, kolmesta kunnon naapuriperheestä saanut itsellesi yhtä hartaita ihailijoita kuin ystäväsi tässä."
"Sisareni", virkkoi kartanonherra, "on suuremmalla mielihyvällä kuin hänen sydämensä oikein sallii hänen ilmaistakaan kuunnellut sinun ylistystäsi kymmenkunnasta suusta".
"Arvoisan lady Daversin suosio", sanoin minä, "ja teidän omanne jatkuminen, hyvä herra, synnyttäisi minussa suurempaa ylpeyttä kuin kaikkien muiden ihmisten suosio yhteensä".
"Niin, lapsi", myönsi hänen armonsa, "ylpeät sydämet eivät yhtäkkiä taivu, vaikka tämä veljeni tänään onkin kiertänyt omani niin monta äännintä alemmaksi, että en sitä koskaan olisi uskonut; mutta minä sanon, että toivotan onnea sinulle ja veljelleni"; ja sitten hän suuteli minua.
"Armollinen rouva", vastasin minä, "te saatatte minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan! Nyt uskon olevani aivan onnellinen. Ainoasti tämä minun onnestani puuttui. Ja minä toivon kautta elämäni aina osoittavani teidän armollenne, että säilytän muiston teidän hyvyydestänne mitä suurimman kiitollisuuden ja kunnioituksen tunnossa."
"Mutta, lapsi", sanoi hän, "minä en tule seuraasi, kun sinä julkisesti esiinnyt. Saakoon oma ansiosi voittaa kaikki Bedfordshiren naapurisi ystäviksesi, kuten se täällä Lincolnshiressä on voittanut; etkä sinä tarvitse minun suosittelevaa tukeani enempää kuin kenenkään muunkaan."
"Nyt", puuttui puheeseen hänen nadonpoikansa, "on minun vuoroni. Minä toivotan teille onnea kaikesta sydämestäni, hyvä rouva; ja siitä päättäen, mitä olen nähnyt ja kuullut, uskon totisesti teidän saavuttaneen vain sen, minkä hyvin ansaitsette. Samaa sanoo koko seurue, jossa olemme olleet. Ja sallikaa minun pyytää anteeksi kaikki tyhmyyteni teitä kohtaan."
"Hyvä herra", vastasin minä, "toivon, että aina kunnioitan, kuten minun tulee, niin läheistä hyvän aviopuolisoni ja lady Daversin sukulaista; ja minä kiitän teitä ystävällisestä kohteliaisuudestanne".
"Hei, Beck", virkkoi hän, "teillä luullakseni on myöskin jotakin anteeksipyydettävää; sillä me käyttäydyimme kaikki moitittavasti, kun pakoitimme tämän nuoren rouvan sillä tavoin harppaamaan vallihaudan yli. Vähänpä me aavistimme, että karkoitimme hänet omasta talostansa."
"Sinä sanot aina joko liian paljon tai liian vähän", virkkoi hänen armonsa.
Neiti Worden sanoi: "Teidän lähdettyänne minua on kohdeltu niin ystävällisesti ja alentuvasti, hyvä herra, että olen jo ennakolta pyytänyt anteeksi omasta puolestani."
Sitten hänen armonsa istahti puoleksi tunniksi minun pariini juttelemaan ja kertoi, kuinka virkistävä ajelu heillä oli ollut. Hän sanoi olleensa aivan ihastunut veljensä ystävällisestä kohtelusta, ja suuresti varmistuneensa siinä hyvässä käsityksessä, joka hänessä oli alkanut syntyä minun tahdikkaasta ja herttaisesta käytöksestäni. "Mutta", jatkoi hän, "kun hän vei minut vierailulle vanhojen naapurien luo, meidän aikomatta siellä viipyä (sillä", sanoi hän, "koska lady Jones oli lähimpänä, pistäydyimme ensin hänen taloonsa; ja hän haravoitsi kaikki muut kokoon), ylistelivät he sinua niin ylenmäärin, että jouduin aivan ymmälle, ollen todellakin Saulina profeettain joukossa".
Voitte arvata, kuinka tämä minua riemastutti; enkä minä laiminlyönyt siitä lausua asianmukaista kiitollista tunnustustani.
Kun hänen armonsa jätti hyvästi levolle mennäkseen, sanoi hän: "Toivotan sinulle sydämellisesti hyvää yötä, sinulle ja kunnon puolisollesi. Sisälle tullessani suutelin sinua muodollisesti, mutta nyt suutelen sinua enemmän kuin muodollisesti, sen vakuutan."
Yhtykää minun ilooni, rakkaat vanhempani, tämän onnellisen käänteen johdosta. Kovin paljon pelkäsin päinvastaista, ja se oli ainoa huoli, joka minua rasitti! – Mitähän siitä poloisesta neiti Sally Godfreystä lienee tullut, tyttöparasta? Toivon, että puolisoni omasta alotteestaan mainitsee hänestä jälleen. – Eipä niin, että olisin kovin levotonkaan. Te sanoisitte, että olisin hiukan julkea, jos sitä olisin.
Rakas isäntäni kertoi minulle ylös tultuaan niistä vaivoista, joita oli nähnyt rakkaan sisarensa vuoksi, kuten hän itse häntä nimitti, sekä mitä kaikkea ystävällistä ne kunnon perheet olivat puhuneet minun puolestani. Ja hän sanoi huomanneensa, että sisarensa ei ollut niin kovin vastahakoinen sitä kuuntelemaan kuin oli alussa ollut, jolloin hän ei tahtonut sallia kenenkään puhuvan minusta hänen veljensä vaimona. Kun oli esitetty minun maljani hänen puolisonaan ja myladyn vuoro tuli, joi hän sen, mutta virkkoi: "No, veli, minä juon Pamelasi terveydeksi; mutta en tiedä, kuinka tämän asian kestän, jahka kreivitär X. ja nuoret neidit saapuvat minua tervehtimään."
Eräs noista neideistä oli sama henkilö, jonka hän niin mielellään olisi toimittanut avioliittoon veljensä kanssa. "Lady Betty varmaankin", oli hän sanonut, "pistelee minua; terävästi sen johdosta; ja tiedäthän, veli, ettei häneltä puutu älykkyyttä eikä purevaa ivallisuutta". Puolisoni oli vastannut: "Toivoakseni lady Betty, jahka hän vain menee naimisiin, löytää paremman puolison kuin mitä minusta olisi hänelle tullut; sillä omantuntoni mukaan ajattelen, että minusta tuskin olisi tullut siedettävä aviomies kellekään muulle kuin Pamelalle."
Hän kertoi minulle, että he laskivat leikkiä hänen luonteensa suurellisuudesta ja sanoivat, että hänestä ilmeisesti tulisi oikein oivallinen aviomies nykyoloissa; mutta että se johtuisi pikemmin minun lauhkeudestani kuin hänen mukautuvaisuudestaan. "Sillä", sanoi vanhempi neiti Darnford, "silloin, kun teidän armonne pidätti nuorta rouvaa, saatoin hyvin huomata, että, vaikka hän oli vain vihjaissut toivomuksestaan tavata hänet meillä, hän oli niin pahalla tuulella tämän luulotellusta tottelemattomuudesta, että minä ja sisareni paljoa enemmän säälimme kuin kadehdimme hänen vaimoansa".
"Niin", oli hänen armonsa sanonut: "hän on aivan liian ylväs eikä voi sietää pettymystä – ei ole koskaan voinut".
Siihen sanoi hän vastanneensa: "Sinun, lady Davers, pitäisi kaikkein vähimmin etsiä vikoja minusta; sillä minä siedin aika paljon sinun taholtasi ennen kuin ollenkaan suutuin".
"Niin", oli hänen armonsa vastannut; "mutta kun olin mennyt vähän liian pitkälle, kuten myönnän menneeni, annoit minun sen kylläkin kalliisti maksaa! Sitä et kieltänekään, virnistelijä. Ja otettuani sen raukan puolustajakseni – sillä siihen määrin hän oli minut nöyryyttänyt!" lisäsi hän, "kohteli hän häntä tavalla, joka sai sydämeni kirvelemään tyttö-paran tähden. Mutta olihan siitä osa teeskentelyäkin, jotta hän saisi minut parempiin ajatuksiin hänestä."
"Siinä oli tosiaan sangen vähän teeskentelyä, sisar", vastasi puolisoni, "koska minä sillä hetkellä en välittänyt siitä, mitä sinä ajattelit, enkä olisi viitsinyt maksaa killinkiäkään sinun hyvästä tai huonosta käsityksestäsi hänestä tai itsestäni. Ja minä myönnän närkästyneeni siitä, että ärsyttelysi jälkeen kumpikaan teistä tuli minua häiritsemään; ja hänen on opittava se läksy, ettei koskaan tule lähelleni, kun olen moisesssa mielentilassa, mikä kuitenkin tapahtunee mahdollisimman harvoin; sillä kunhan minut vain jätetään yksikseni, niin tuokion päästä aina tyynnyn ja kadun luonteeni rajuutta, joka varsin paljon muistuttaa tämän rakkaan sisareni luonnetta. Ja senpä vuoksi minusta onkin sitä parempi, mitä harvemmat ihmiset ovat kiihtymykseni todistajina, niin kauan kuin se kestää, semminkin kun jokaisen heistä täytyy, ansiosta tai ansiotta, kuten Pamelastani näette, kärsiä siitä, jos he käskemättä saapuvat tielleni."
Hän toisti saman läksyn minulle uudestaan ja vahvisti sen tunnustamalla, että hän juuri sillä hetkellä oli tosissaan ollut minulle vihainen, vaikka myöhemmin oli enemmän vihoitellut itselleen sen puuskansa johdosta. "Mutta", lisäsi hän, "kun sinä, Pamela, tahdoit siirtää kaiken suuttumukseni itse päällesi, oli se kovin suurta uhmailua omilla ansioillasi, ikäänkuin minun täytyisi pian luopua vihastani, jos sen sinuun sijoittaisin; tai myöskin tuntui kuin pitäisit sitä itsellesi perin keveänä asiana. Ja senvuoksi minä todellakin suutahdin. Sillä", jatkoi hän, "minä en voi sietää, että minkäänlaisessa tilaisuudessa toivoisit sinuun vihastuvani tai että et pitäisi suuttumustani suurimpana onnettomuutena, joka voi sinua kohdata".
"Mutta, hyvä herra", virkoin minä, "tiedättehän, että sen minkä tein, tein hankkiakseni anteeksiannon hänen armollensa; ja, kuten hän itse huomautti, se oli hänelle mitä korkein ystävyyden osoitus".
"Sitä se oli", vastasi hän, "mutta älä koskaan yritä suosia häntä tai ketään ihmistä, olkoon se kuka tahansa, minun kustannuksellani. Hän oli käyttäytynyt niin sietämättömästi, että aloin ajatella sinun alentuneen paljoa enemmän kuin mitä minun tulisi sallia vaimoni tehdä. Halpamaisuuksia en voi sietää kessään, varsinkaan en niissä, joita rakastan; ja koska hän oli tehnyt itsensä syypääksi varsin törkeään, olisin silloin paljoa mieluummin hyljännyt hänet kuin sopinut hänen kanssaan."
"Hyvä herra", sanoin minä, "toivon aina käyttäytyväni niin, etten vastedes ehdoin tahdoin pahoita teitä; sitä enemmän, koska olen varma, että minun vain tarvitsee tietää teidän mielihalunne noudattaakseni sitä. Mutta tämä esimerkki osoittaa minulle, että saatan paljon rikkoa sitä vähimmässäkään määrässä tarkoittamatta."
"No, Pamela", vastasi hän, "älä käy liian totiseksi. Toivoakseni en minä osoittaudu miksikään tyrannilliseksi aviomieheksi. En kuitenkaan väitä olevani täydellinen enkä voi taata, että järkeni aina hallitsee ensimäistä kiihtymykseni puuskaa. Mutta sinun hellyydeltäsi odotan, että minussa sellaista huomatessasi olet kärsivällinen minun suhteeni. Minun sydämeni ei ole kiittämätön, ja tyynin päin voin yhtä puolueettomasti mennä itseeni ja tutkistella itseäni kuin useimmat muut miehet; ja silloin olen aina ystävällinen ja annan tunnustukseni samassa suhteessa kuin olen ollut väärässä.
"Mutta varmentaakseni sinut, rakkaani, hairahduksestasi (tarkoitan hairahduksestasi luonteeni kiihkeyteen nähden; sillä tarkoituksellasi et mitään rikkonut, sen myönnän), huomautan vain, että tullessasi luokseni pahalla päällä ollessani sait vastaanoton, jollaista et odottanut, ja kuulit joitakuita kiivaita sanoja, joita et ansainnut. Jos taas et olisi tunkeutunut luokseni suuttumukseni kestäessä, vaan olisit viipynyt siksi, kun olisin toivonut seuraasi, niin et olisi mitään sellaista kokenut, vaan saanut osaksesi hellää kohtelua, jota epäilemättä aina ansaitset ja jota niinä aina riemulla osoitan. Ja tuon mielialan huomaat aina asianmukaisesti vaikuttavan minuun; mutta et saa otaksua, että kun pahalla päällä ollessani asetut raivoani vastustamaan, sinä asetat sille oikean maalitaulun. Mutta milloin sinä hennon ruo'on tavoin säveästi taivut hirmumyrskyn edessä, mieluummin kuin jäykän tammen lailla sitä vastustaisit, niin seisot aina lujana hyvässä käsityksessäni, sensijaan että päinvastainen menettely kitkisi sinut kaikkine oivallisine avuinesi pois sielustani."
"Hyvä herra", vastasin minä, "tahdon pyrkiä kaikissa asioissa mukautumaan teidän tahtoonne".
"Sitä en ollenkaan epäile; ja minä koetan muovata tahtoni niin järjen mukaiseksi kuin voin, ja salli minun sanoa, että tämä uskoni sinuun on niitä vaikuttimia, jotka ovat saattaneet minut laisinkaan menemään avioliittoon. Sillä kukaan ei ollut siihen säätyyn vastahakoisempi kuin minä. Ja nyt tätä kysymystä kosketellessamme tahdonkin selittää sinulle syyn tuohon suureen vastahakoisuuteeni.
"Me varakkaat henkilöt kumpaakin sukupuolta tai sellaiset, jotka ovat syntyneet suuria toivomaan, olemme yleensä saaneet väärän kasvatuksen. Sinä, Pamela, olet tilaisuuden tullen maininnut tästä seikasta päiväkirjassasi niin sattuvasti ja oikein, että minun ei ole tarvis siitä paljoa puhuakaan. Me olemme tavallisesti niin itsepintaisia, niin rajutahtoisia, että siedämme varsin vähän ohjausta.
"Vanhempaimme on syy, että imettäjättäremme ja hoitajattaremme antavat perään kaikille oikuillemme, ja niinpä alussa harjoitammekin mielivaltaamme näitä kohtaan, osoittaen kiitollisuutenamme sellaista röyhkeyttä, jota pikemmin tulisi estää ja hillitä kuin rohkaista.
"Sitten meitä on koulua käydessämme kaikessa hemmoiteltava; ja opettajamme ja opettajattaremme saavat vuorostaan kiitollisuuden asemesta palkakseen somia näytteitä vallattomasta käytöksestämme.
"Mutta viisaiden vanhempaimme silmissä kaikki näyttää hyvältä: kaikki annetaan anteeksi, kaikkea katsellaan sukoillen ja sormien välitse, pelkästään siitä syystä, että olemme heidän lapsiansa.
"Sitä seuraava edistysaskeleemme on, että kotiin päästyämme puramme sisuamme itse vanhempiamme kohtaan, katkeroittaen heidän sydäntänsä tottelemattomalla ja nurjalla käytöksellämme, joka kaikessa kiittämättömyydessäänkin on vain luonnollinen seuraus heidän rikollisesta hemmottelustaan lapsuudestamme alkaen.
"Sitten kun ehkä olemme puoliksi murtaneet heidän sydämensä, etsitään aviovaimo. Mukavuussyyt, syntyperä tai varallisuus ovat ensimäiset vaikuttimet. Rakkaus tulee vasta viime sijassa (mikäli sitä ollenkaan otetaan huomioon), ja kaksi täten kasvatettua ihmistä, koulutettua luonnottoman kiittämättömyyden puitteissa ja jotka ovat uppiniskaisuudellaan piinanneet kaikkia vaalijoitaan ja opettajiaan, samoinkuin omia synnyttäjiänsäkin, tuodaan yhteen. Mitäpä muuta voi odottaa kuin että he yhä edelleen jatkavat samaa itsekästä käytöstään avioliitossa ja yhtyvät mitä hartaimmin toisiansa kiusaamaan? Jossakin määrin tämä on oikeinkin, koska he siten toisillensa kostavat kaikkien niiden puolesta, joita ovat murhetuttaneet ja loukanneet. Herrasmiestä ei ole koskaan hillitty. Neiti ei ole koskaan kuullut vastalauseita.
"Edellinen ei voi sietää moista sen taholta, jonka tässä uudessa asemassaan hänen mielestään pitäisi olla velvollinen osoittamaan aivan päinvastaista käytöstä.
"Jälkimäinen pitää puolisoansa perin julmana, koska nyt ensi kertaa näkee tahtoansa vastustettavan, vieläpä miehen taholta, jolta odotti pelkkää hellyyttä.
"Niin suuri on ero sen välillä, mitä he kumpikin odottivat, ja sen, mitä he saavat toisiltaan, että väärinkäsitysten syntyminen ei ole ihmeellistäkään. Nämä taas kypsyvät riidoiksi, ja tapahtuu epäystävällisiä tekoja, jotka silloinkin vaikka heidän liittonsa ensimäisenä aiheuttajana olisi ollut rakkaus, kuten tavallisesti ei ole laita, hävittäisivät jokaisen hellän vaikutelman niin puolelta kuin toiseltakin.
"Usein tapahtuu, että vedotaan vanhempiin ja holhoojiin! Jos sovinto saavutetaan ystävien välityksellä, se tuskin koskaan kestää; ja miksi ei? Vika on molempien ajatuksissa, eikä kumpikaan niin luule. Täten haava (kun sitä ei sallita koettimella tutkia) vain arvettuu päältä; märkii yhä pohjaltaan ja vihdoin puhkee auki entistä tuskallisempana ja ärtyisempänä. Seurauksena on usein vuode-ero, ehkä puolison luota karkaaminen; jollei, niin vastustamaton välinpitämättömyys, kenties inho. Ja aina kun heidän näön vuoksi täytyy olla yhdessä, huomaa jokainen, että tuo haukotteleva aviomies ja oikullinen, nyrpeä aviovaimo ovat todella sietämättömiä toisilleen, vaikka he kumpikin erikseen esiintyvät hilpeämmin ja saattavat olla mukiinmeneviä seuraihmisiä.
"Nyt, rakkaani, tahtoisin sinun ajattelevan ja toivoakseni sinulla ei olekaan syytä muuta ajatella, kuin että sittenkin, vaikka olisin nainut maan ylhäisimmän naisen, en olisi kohdellut häntä paremmin kuin Pamelaani; sillä minun vaimoni on minun vaimoni; ja sitä kauemmin punnitsin tähän säätyyn astumistani, koska tunsin sen vaatimukset ja epäilin omaa käytöstäni aviopuolisona.
"Luulen olevani herkempi kuin monet muut herrasmiehet, koskapa usein olen läheltä katsellut naineiden ihmisten käytöstä ja tuskin koskaan olen nähnyt sitä sellaisena, minä soisin sen esiintyvän omassa perheessäni. Voin antaa tästä yksityiskohtaisempia esimerkkejä, jahka olemme pitemmälti ja sanoisinko ehkä paremmin toisiimme tutustuneet.
"Jos olisin mennyt avioliittoon samanlaisin näkökohdin kuin useimmat herrasmiehet ja nainut sellaisen, jota kunnon sisareni (asettuen vanhempaini sijalle) olisi minulle suositellut, niin olisin ottanut hienon, minun laillani kasvatetun vallasneidin, joka on tottunut pitämään päänsä kaikessa.
"Muutamat miehet voivat suoriutua vaikeuksista sovittelulla ja ovat joidenkuiden ponnistusten jälkeen välttävän tyytyväisiä. Mutta, vaikka olisin nainut prinsessan, en minä olisi voinut niin tehdä. Minun olisi täytynyt rakastaa häntä äärettömän paljon, ennenkuin olisin suostunut sitomaan solmun ja antamaan hänelle etusijan kaikkien muiden naisten joukossa... Sillä muutoin, Pamela, syntyy välinpitämättömyyttä ja inhoa jokaisessa avioelämässä, ja se ei olisi voinut tehdä minua kodissani onnelliseksi. Ja on luullakseni harvempia esimerkkejä miesten kuin naisten puolelta siitä, että rakkaus lisääntyy vielä häitten jälkeen. Syitä siihen en tällä kertaa aio selostella.
"Sitten olisi minun täytynyt olla sielussani varma, että hän antoi minulle etusijan kaikkien miesten joukossa; ja varmistuakseni tästä olisi ollut välttämätöntä, että hän olisi vähentänyt eikä isontanut heikkouksiani. Hänen olisi täytynyt sietää minun puutteellisuuksiani, hänen olisi täytynyt tarkata ja tutkia luonnettani. Ja jos hänellä koskaan olisi ollut joitakin kysymyksiä perille ajettavina, joku toivomus saavutettavana, olisi sen täytynyt tapahtua lempeästi ja kohteliaasti eikä kuitenkaan sellaiseen orjamaiseen tapaan, että hänen alentuvaisuutensa pikemmin olisi näyttänyt johtuvan tunteellisuuden puutteesta kuin arvostelukyvystä ja hellyydestä.
"Hän ei olisi saanut aiheuttaa menettelylleni edes osittaistakaan pakollisuuden tai väkinäisyyden leimaa. Sanan käsky minun puoleltani ja sanan totteleminen hänen puoleltaan minä olisin poistanut sanakirjastani. Siitä syystä olisin katsonut velvollisuudekseni olla vaatimatta häneltä mitään, joka ei olisi ollut merkityksellistä, järkevää tai oikeata; ja silloin hän ei olisi saanut osoittaa mitään vastahakoisuutta, levottomuutta tai epäröimistä noudattaa mieltäni puolesta sanastakin.
"En olisi suonut hänelle anteeksi, jos hän olisi pakoittanut minut kahdesti mainitsemaan samasta asiasta, samalla kun itse pidin tarkkaa huolta siitä, että hänen myöntymyksensä olisi kohtuullista ja senlaatuista, ettei se hävittäisi hänen omaa toimintavapauttansa asioissa, jotka tulisi jättää hänestä itsestään riippuviksi. Ja vaikken aina olisikaan oikeassa, tuli hänen sietää minua, jos näki minun olevan itsepintainen, sekä nuhdella minua vasta vaatimukseeni myönnyttyään. Sillä se osoittaisi (edellyttäen pieniä erimielisyyksiä, joista suurimmatkin riidat ystävien kesken tavallisesti johtuvat), ettei hän ollut toista mieltä vain vastaansanoakseen, vaan halusi saada minut vakuutetuksi omasta erehdyksestäni; jotta toisella kertaa tekisin parempia päätöksiä.
"Tämä olisi niin miellyttävää käytöstä, että arvonantoni oikeuden mukaan kasvaisi kahdenkertaiseksi sitä kohtaan, joka oikkuani noudattaakseen luopui omasta mielipiteestään. Ja minä näkisin, ettei hänellä huomautuksissaan myöntymyksensä jälkeen ollut muuta tarkoitusta kuin vastaisuuden varalle ojentaa minun käsitystäni; ja silloin en voisi olla enemmin kunnioittamatta hänen mielipidettään ja neuvojansa tärkeämmissä asioissa.
"Kaikissa seuroissa hänen olisi tullut osoittaa, että hän, joko sen sitten täysin ansaitsin tai en, piti minua korkeassa arvossa ja että hänellä oli minusta hyvä käsitys; sitäkin enemmän, koska senlainen käytös hänen puoleltaan olisi edullista hänen omalle maineelleen ja turvallisuudelleen. Sillä jos me huikentelijat hätyyttelemme nainutta naista, niin oman turhamaisuutemme ohella on parhaana rohkaisunamme aviovaimon ilmaisema välinpitämättömyys, laiminlyönti tai halveksiminen puolisoansa kohtaan. Senvuoksi odottaisin hänen leppeällä verholla peittävän vikani, lieventävän sellaisia, joita ei voi peittää, esittävän paremmat tekoni edullisessa valossa ja osoittavan, että ainakin hänellä on minusta hyvät käsitykset, lörpöttelipä sitten maailma minun luonteenominaisuuksistani kuinka löyhäsuisesti tahansa.
"Hänen olisi tullut pitää ystäviäni arvossa minun tähteni, esiintyä hauskasti ja hilpeästi jokaista kohtaan, jonka toin kotiini; ja mitä vikoja hän minussa olisi havainnutkin, hän ei koskaan olisi saanut nuhdella minua seurassa, ei ainakaan niin ylvääseen sävyyn, että olisi näyttänyt siltä kuin pitäisi hän arvostelukykyänsä omaani parempana. Tämä, Pamelani, on vain heikko luonnos siitä käytöksestä, mitä olisin vaimoltani odottanut, olisipa hän säädyltään ollut ken tahansa. Muussa tapauksessa olisin elänyt hänen kanssaan huonoissa väleissä. Voit siis arvata, olisiko nainen, jolla on nykyisen muodin mukainen maku, ollut minulle siedettävä.
"Nurjamielisyys ja ristiriidat, joita vieraillessani järkevien samoinkuin arvokkaassa asemassa elävien henkilöiden luona liiankin usein olen havainnut, olivat tehneet minut ennakkoluuloiseksi aviosäätyä vastaan. Ja tietäessäni, että en voinut moista sietää, olin varmaan oikeassa kieltäytyessäni avioliitosta. Näet myöskin, rakkaani, että en ole mennyt tuon luokan piiristä vaimoa etsimään, enkä tiedä, mistä olisin mieleni mukaisen löytänytkään, paitsi sinua. Sillä siinäpä onnettomuuteni olikin, että minä en olisi tyytynyt olemaan vain kohtalaisen onnellinen avioliitossani.
"Kaikesta tästä voit siis päättää, voisinko hyvin sietää sinun ajattelevan olevasi niin varma hellyydestäni, että saattaisit ottaa muiden viat päällesi ja otaksuttujen ylimääräisansioittesi vuoksi luulla välitystäsi riittäväksi heidänkin vikojensa sovittamiseen.
"Silti en itse ole täydellinen; ei, olen kovin epätäydellinen. Mutta en tahdo sallia, että puutteellisuuteni olisivat puolustuksena vaimoni vioille tai että hän ajattelisi minun velvollisuuteni olevan hänessä sietää hänen korjattavissaan olevia vikoja, koska hän sietää suurempia minussa.
"Ylimalkaan saanen odottaa, että sinä olet kärsivällinen minun suhteeni ja tutkit minun luonnettani, kunnes ja ainoasti kunnes nähnet minun kykenevän vastaamaan hyvään tekoon loukkauksella ja kunnes saat aihetta luuloon, että töykeästi kohdeltuna minä käyttäydyn lempeämmin kuin muutoin. Minä halveksisin itseäni, jos olisi olemassa ainoakaan sukupuolesi etuoikeus, johon joku prinsessa aviovaimonani ollen voisi odottaa suostuvani ja jota en myöntäisi Pamelalleni. Sillä sinä olet minun sydämeni hellimä, ennen sinua en ole ketään toivonut enkä ikimaailmassa toista toivo saavani."
"Toivon, hyvä herra", sanoin minä, "että vastainen käytökseni..."
"Suo anteeksi, rakkaani", virkkoi hän, "että sinut keskeytän; mutta tahdon vain sanoa olevani niin vakuutettu sinun hellästä arvonannostasi minua kohtaan, että tietenkin olisin voinut jättää sanomatta suurimman osan siitä, mitä olen puhunut. Ja olisi tosiaan kovin paha meille molemmille, jos luulisin itselläni välttämättömästi olevan syytä näin pitkiin selityksiin. Mutta toinen seikka on johtanut mieleeni toisen, ja olen pikemminkin puhunut siitä, mitä herkkyyteni on saanut minut huomaamaan muissa perheissä, kuin siitä, mitä omassani pelkään kohtaavani. Ja salli minun senvuoksi vakuuttaa sinulle, että tähän asti olen täysin tyytyväinen sinun käytökseesi. Sinä et saa mitään aihetta sen katumiseen, vaan havaitset että vaikka olenkin suuresti puutteellinen ja intohimoni kuohahtavat, kun minua erikoisesti ärsytetään (mitä kiihkeyttäni kuitenkin koetan taltuttaa), sinulla ei ole raaka tai kiittämätön puoliso, joka kykenisi myöntyväisyyteen loukkauksella vastaamaan tai hyvää pahalla palkitsemaan."
Minä kiitin häntä näistä ystävällisistä säännöistä ja hänen jalomielisestä vakuutuksestaan sekä sanoin niiden tehneen niin valtavan vaikutuksen mieleeni, että nämä ja hänen aikaisemmin minulle antamansa mitä mieluisimmat ohjeet ja ne, mitä hän mahdollisesti vastedes suvaitsisi antaa, olisivat kaikki sääntöinä vastaisen käytökseni varalle.
Olen iloinen siitä että olen ryhtynyt kirjoittelemaan päiväkirjaa kaikesta, mitä näillä onnellisuuteni ensi asteilla tapahtuu; sillä se syventää niiden vaikutusta. Ja minä silmäilen tätä käytökseni paremmaksi ohjaukseksi, milloin vain pelkään muistini pettävän.
Katsotaanpas! Mitkä säännöt tulee minun tästä juhlallisesta läksystä noudatettavikseni hahmoitella? Ka nämä:
1. Että minä en hänen luvattansa saa tunkeutua hänen luokseen,
milloin hän on johonkuhun kovin suuttunut. – Niin, takaanpa sen muistavani. Mutta kuitenkin on tämä sääntö mielestäni miltei erikoista hänelle.
2. Että minun on pidettävä hänen vihastumistansa raskaampana
onnettomuutena, joka minua voi kohdata. – Epäilemättä niin teen.
3. Ja senvuoksi minun ei pidä toivoa joutuvani sen alaiseksi ketään
muuta pelastaakseni. – Asia siitä vain pahenisi.
4. Että en saa koskaan suosia ketään hänen kustannuksellaan.
5. Että en saa tehdä itseäni syypääksi mihinkään tahallisiin
halpamaisuuksiin. – Tähän sääntöön sisältyy paljon ajatusta; ja minä koetan sitä kokonaisuudessaan noudattaa. Tilaisuus, jonka johdosta hän sen lausui, riittää selitykseksi. En siis vihapäissäkään saa sanoa mitään sisukasta tai häijyä, kunnioituksen puutetta tai tottelemattomuutta ilmaisevaa tai muuta sellaista.
6. Että minun tulee olla hänen suhteensa kärsivällinen silloinkin,
kun huomaan hänen olevan väärässä. – Tämä saattaa eräissä tiloissa olla vähän vaikeata.
Lieneeköhän se poloinen neiti Sally Godfrey vielä elossa vai jo kuollut!
7. Että minun tulee olla taipuvainen kuin sadun ruoko, jottei minua
tammen lailla myrskyä vastustaessani juurilleni riuhtaistaisi maasta. – Niin, minä koetan tehdä parhaani! – Toivoakseni ei juuri ole luultavaa, että olisin uppiniskainen; mutta ei suinkaan myrskykään sentään minua aivan tantereen tasalle taivuttane.
8. Että nuoret säätyhenkilöt ylimalkaan ovat saaneet väärän
kasvatuksen. – Huom.! Jos lapsien kasvatusta tulee minun osakseni, en saa koskaan liiaksi hemmoitella niitä enkä antaa perään niiden oikuille, missä sellaista olisi hillittävä.
9. Että totutan ne kärsimään pettymyksiä ja sietämään ohjausta.
10. Että en salli lapsuudessa heitä liiaksi hemmoitella.
11. Enkä koulussakaan.
12. Eikä heidän kotiin tultuansakaan saa heitä liialla hempeydellä
pilata.
13. Sillä tavallisesti ulottavat lapset häijyytensä kaitsijastaan
koulumestariinsa ja koulumestaristansa vanhempiinsa.
14. Ja seuraavalla askeleellaan he kohtuullisena rangaistuksena
kaikesta tekevät itsensä onnettomiksi.
15. Että tottelemattomista ja nurinkurisista lapsista tulee huonoja
aviomiehiä ja -vaimoja, ja siinä sivussa myöskin huonoja isäntiä ja emäntiä.
16. Että he avioliitossa eivät voi sietää toisiansa, kun heitä ei ole
aikaisin alistettu kuuliaisuuteen.
17. Kun syy on syvällä kummankin mielessä, niin ei kumpikaan tee
parannusta.
18. Siitä taas johtuu väärinkäsityksiä, riitoja, vetoamisia,
kodistakarkaamisia tai parhaassa tapauksessa välinpitämättömyyttä; kenties inhoa. – Huom.! Oivallisen kuvan onnettomasta avioliitosta antavat sanat HAUKOTTELEVA AVIOMIES ja OIKULLINEN VAIMO, milloin ovat yhdessä; mutta erikseen kumpikin aivan virkeät.
19. Harvat naineet ihmiset käyttäytyvät hänen mielensä mukaan. --
Tahdon miettiä tätä pelolla ja edistyäkseni.
20. Muutamat herrasmiehet voivat ryhtyä sovitteluihin vaimonsa kanssa
rauhan vuoksi; mutta hän ei voi. – Sen kyllä uskon todeksi; enkä toivoisi hänen ryhtyvänkään.
21. Rakkaus ennen avioliittoa on ehdottoman välttämätön.
22. On vähemmän miehiä kuin naisia, joiden rakkaus häiden jälkeen
lisääntyy. – Mutta miksi niin? Toivoisin, että hän olisi sanonut perusteet tähän väitteeseensä. Ne eivät luullakseni ole hänen omalle sukupuolelleen eduksi.
23. Vaimon on herätettävä aviomiehessään se käsitys, että hän antaa
hänelle etusijan kaikkien miesten joukossa. – Epäilemättäkin täytyy niin olla.
24. Jos vaimo tahtoo saada mielipiteensä lävitse, täytyy sen
tapahtua lempeästi ja kohteliaasti. Varmaankin hän tarkoittaa: taipuvaisuudella.
25. Mutta vaimon käytös ei saa olla orjallistakaan, jottei se
näyttäisi pikemmin johtuvan tunteellisuuden puutteesta kuin arvostelukyvystä ja hellyydestä.
26. Sanat KÄSKY ja TOTTELEMINEN ovat poistettavat hänen
sanakirjastaan. – Hyvä on!
27. Miehen ei sovi vaatia vaimoltaan muuta kuin mikä on
merkityksellistä, järkevää ja oikeata. – Se osuu epäilemättä paikalle.
28. Mutta vaimon ei silloin sovi osoittaa vastahakoisuutta,
levottomuutta tai epäröimistä tehdessään hänelle mieliksi; vieläpä on hänen ymmärrettävä puolesta sanasta, eikä hänen tule odottaa kahta pyyntöä samasta asiasta. – Mutta eiköhän tästä muutamissa tilaisuuksissa voi hiukan hellittää? Ja sanoohan hän jälkeenpäin.
29. Että näin ei tule olla ainoasti silloin, kun hän koettaa tehdä
vaimon myöntymyksen järjelliseksi ja sopusointuiseksi tämän oman vapaan tahdon kanssa kysymyksissä, jotka pitää jättää vaimosta riippuvaisiksi. – No, tuo on, kaikki huomioon ottaen, varsin hyvin.
30. Jos aviomies itsepintaisesti vaatii jotakin, mikä ei ole oikein,
niin vaimon tulee väittelemättä siihen suostua ja nuhdella vasta jälkeenpäin. – Hyväinen aika! En tiedä, mitä siihen sanoisin. Se tuntuu mielestäni hiukan vaikealta! Luullakseni sietäisi tämä tulla pienen pohdinnan alaiseksi jossakin naisten parlamentissa. Mutta sitten hän sanoo:
31. Edellyttäen, että on kysymys vain vähäpätöisistä seikoista.
– No, tuo parantaa hiukan asiaa. Vähäpätöisistä seikoista ei kaiketikaan tulisi itsepintaisesti pitää kiinni.
32. Suurimmat riidat ystävien kesken _(ja aviopuolisot ovat tai
heidän tulisi olla ystäviä) aiheutuvat pikku asioista. – Sen uskon; sillä olinhan vähällä saada äskettäin vihastumista osakseni, vaikka tarkoitukseni oli perin hyvä_.
33. Vaimon ei tulisi haluta vakuuttaa puolisoansa jostakin ainoasti
väittääkseen vastaan, vaan tämän oman edun vuoksi. – Koska tällainen menettely vaimon puolelta on molemmillekin hyödyksi, on tuo luullakseni varsin oikein.
34. Kaikissa seuroissa on vaimon osoitettava kunnioitusta ja
rakkautta puolisoansa kohtaan.
35. Ja tämä hänen oman maineensa ja turvallisuutensa vuoksi.
36. Sillä huikentelijoille ei ole suurempaa rohkaisua hätyytelläkseen
naimisissa olevan naisen hyveellisyyttä kuin tämän halveksiva käsitys omasta aviomiehestänsä. – Tuo on todella järkipuhetta ja oivallinen opetus.
37. Aviovaimon tulee senvuoksi leppeästi verhoilla miehensä vikoja.
38. Niitä, mitä hän ei voi salata, tulee hänen lievennellä.
39. Aviomiehensä hyveet on hänen esitettävä edullisessa valossa ja
40. Osoitettava maailmalle, että ainakin _hänellä_ on miehestään hyvä
käsitys.
41. Vaimon on pidettävä miehensä ystäviä arvossa tämän _itsensä_
tähden.
42. Hänen tulee olla hauska ja hilpeä käytöksessään jok'ainoata
kohtaan, jonka aviomies tuo kotiinsa.
43. Mitä vikoja tahansa hän puolisossaan näkeekin, hänen ei sovi
häntä muiden kuullen moittia.
44. Ei ainakaan niin ylvääseen sävyyn, että näyttäisi siltä kuin
pitäisi hän aviomiehensä arvostelukykyä omaansa huonompana.
45. Mies, joka on herkkä havaintojen tekijä, ei voi tyytyä olemaan
avioliitossaan vain kohtalaisen onnellinen.
46. Vaimon on varottava lukemasta itselleen ylimääräisansioita ja
niiden turvissa sälyttämästä päälleen muiden vikoja. – Mielestäni onkin jo hyvä, jos voimme kantaa omammekin! Tämä on samanlaatuista kuin kolmas pykälä ja koskee minua äskeisen tapauksen puitteissa, josta tämä terveellinen luento johtuikin.
47. Miehen puutteellisuudet eivät saa olla vaimolle puolustuksena.
– Niinpä kyllä, naiset eivät koskaan voi olla liian hyviä! mutta toivottavasti miehetkin hiukan tinkivät vaatimuksistaan. Ja sanoohan hän todellakin.
48. Että aviomiehen, joka odottaa kaikkea tätä, täytyy olla
kykenemätön loukkauksella vastaamaan suopeuteen ja hyvää pahalla palkitsemaan; eikä hänen sovi riistää aviovaimoltaan mitään tämän sukupuolen etuoikeuksia.
Niin, rakkaat vanhempani, tämä viimeinen sääntö mielestäni kruunaa kaikki muut; eikä jalomieliselle ja järkevälle miehelle tarvitse pelätä olevansa liian peräänantavainen. Ja koska minulla on onni omistaa sellainen aviopuoliso, olisin kovin kelvoton, ellen aina näin ajattelisi ja toimisi.
Mutta sittenkin näette, että tehtäväni ei ole maailman helpoimpia. Tiedän kuitenkin omat aikomukseni, tiedän etten tahdo tahallani hairahtua; ja senvuoksi en kovin paljoa pelkää.
Hän ei antanut viittaustakaan, joka rohkaisisi minua tiedustelemaan jotakin neiti Godfrey-rukasta. Toivoisin, ettei hänen armonsa olisi tuosta seikasta maininnut, sillä se on herättänyt minussa uteliaisuutta, joka ei minulle oikein sovi, varsinkaan näin pian vihkiäisten jälkeen ja niin kauan sitten tapahtuneessa asiassa. Mutta vihjasihan hän sisarelleen, että hänellä on muitakin vikoja (kaiketi samanlaatuisia), jotka eivät olleet tulleet tämän tietoon! Toki en epäile, että hän on huomannut erehdyksensä ja on hyvin kunnollinen tästälähtein. Minä toivon sitä ja rukoilen sitä tuon rakkaan miehen itsensä tähden!
KESKIVIIKKONA, SEITSEMÄNTENÄ.
Noustuani aamulla menin tervehtimään lady Daversia, kun näin, että hänen ovensa oli auki. Hän oli vuoteessa, mutta valveilla ja puhui jotakin seuranaiselleen.
Minä sanoin: "Toivoakseni en häiritse teidän armoanne?"
"Et ollenkaan", vastasi hän; "sinun näkemisesi ilahduttaa minua. Kuinka voit? – No", lisäsi hän, "milloin matkustatte Bedfordshireen?"
"En tiedä, arvoisa rouva", vastasin minä; "lähtö oli määrätty täksi päivää, mutta en ole siitä sen koommin kuullut".
"Istuhan sängyn laidalle", virkkoi hän. "Keskustelusta, joka meillä oli eilen päivällä ja illalla, huomasin, että sinulla on ollut kylläkin tukalaa, Pamela (minun täytyy vielä nimittää sinua siksi", sanoi hän), "siitä asti, kun sinut tuotiin tähän taloon, aina lähipäiviin saakka. Myöskin rouva Jewkes on kertonut Beckille sellaista, joka herättää minussa sääliä sinua kohtaan."
"Tosiaankin, hyvä rouva", vastasin minä, "säälisi teidän armonne minua, jos tietäisitte kaikki; sillä koskaan ei ole ihmis-parka saanut niin kovia kokea. Mutta minun tulisi nyt unohtaa se kaikki ja olla kiitollinen."
"Niin", virkkoi hän, "mikäli käsitän, on Luojan armo, että nyt olet täällä. Muutamat kohdat tarinastasi ovat koskeneet minuun kipeästi; ja sinä olet tosiaan tehnyt jaloa vastarintaa ja ansaitset ylistystä koko sukupuoleltamme."
"Jumala minulle antoi voimia, arvoisa rouva", vastasin minä.
"Niin", sanoi hän, "mutta asia on sitä merkillisempi, koska sinä luullakseni, jos totuus tiedettäisiin, rakastit sitä lurjusta paljonkin".
"Niin kauan kuin koettelemukseni kestivät, armollinen rouva", virkoin minä, "en ajatellut mitään muuta kuin hyveellisyyteni säilyttämistä, kaikkein vähimmin rakkautta".
"Mutta sano minulle vilpittömästi", uteli hän, "etkö rakastanut häntä kaiken aikaa?"
"Tunsin aina", vastasin minä, "suurta kunnioitusta isäntääni kohtaan ja minusta olivat hänen hyvät tekonsa kaksinverroin hyviä. Mitä hänen häijyihin tekoihinsa tulee, niin vaikka inhosin hänen yrityksiänsä itseäni vastaan, en kuitenkaan voinut häntä vihata; toivoinkin hänelle aina hyvää; mutta minä en tiennyt, että se oli rakkautta. Enhän rohjennut sellaista ajatellakaan."
"Suloinen tyttö!" huudahti hän. "Tuo oli kauniisti sanottu. Mutta mitä sinä sitten ajattelit, kun hän huomattuaan, ettei voinut päästä tarkoitustensa perille, alkoi katua sinulle tuottamiaan kärsimyksiä, ihailla hyveellisyyttäisi ja tunnustaa sinulle kunniallista rakkautta?"
"Ajattelinko! Hyvä rouva, minä en tosiaan tiennyt, mitä ajatella. En saattanut toivoa enkä uskoa, että niin suuri kunnia tulisi minun osakseni; ja jonkun aikaa pelkäsin enemmän hänen ystävällisyyttänsä kuin olin peljännyt hänen häijyyttänsä. Ja kun eräs hyvä ystävä minulle salaa ilmoitti suunitellusta valevihkimisestä, jonka toimittaisi joku pappina esiintyvä mies, jäi mieleni liialliseen jännitykseen voidakseni erittäin suuresti riemuita tästä ystävällisestä tunnustuksesta."
Hän sanoi: "Luulen veljeni tehneen sinua kohtaan pari, kolme yritystä Bedfordshiressä!"
"Kyllä hän teki, arvoisa rouva", myönsin minä, "hän oli todellakin hyvin häijy".
"Ja täällä hän tietääkseni esitti sinun hyväksyttäväksesi joitakuita pykäliä?"
"Niin, hyvä rouva", vastasin; "mutta minä inhosin ajatusta jalkavaimoksi tulemisesta niin paljon, että hylkäsin ne hyvin rohkeasti; ja olin päättänyt pikemmin kuolla kuin niihin suostua".
"Yritti hän kai senkin jälkeen, eikö totta?"
"Kyllä, hyvä rouva", sanoin minä, "hän teki mitä katalimman yrityksen. Ja vähällä olin joutua turmioon; sillä rouva Jewkes ei ollut niin säädyllinen kun hänen olisi tullut olla." Sitten kerroin hänen armolleen tuon surkean yrityksen ja kuinka minä sain kohtauksia; ja että he luullen minua kuolevaksi luopuivat aikeistaan.
"Tekikö hän mitään yritystä tuon katalan hankkeen jälkeen?" kysyi lady Davers.
"Kerran puutarhassa", vastasin minä, "hän kyllä myöhemminkin käyttäytyi vähän sopimattomasti; mutta minä olin kovin varuillani ja valmis kavahtamaan hälytyksestä".
"Mutta", sanoi hän, "eikö veljeni sinua joskus uhkaillut ja silloin tällöin ottanut ankaraa muotoansa?"
"Uhkaillutko, hyvä rouva?" vastasin minä; "niin, sitä sain kyllältä kokea! – Monta kertaa luulin kuolevani pelosta."
"Kuinka sen saatoit kestää?" kysyi rouva. "Sillä hän on miesten uskaliaimpia ja majesteetillisimpia. Hän ei ole hentomielinen eikä arkalasta kotoisin, vaan rohkea kuin leijona; eikä hän poikana enempää kuin miehenäkään ole mitään peljännyt. Minulla itselläni", jatkoi hän, "on aikalailla sisua; mutta milloin olen hänet todella suututtanut, on minun aina ollut pakko lepytellä häntä parhaani mukaan; sillä, lapsi, hän ei kuulu niihin, jotka voidaan helposti suostutella sovintoon, sen sinulle vakuutan. – Mutta eikö hän senjälkeen, kun oli tunnustanut sinulle kunniallista rakkautta, koskaan enää yrittänyt?"
"Ei tosiaankaan, hyvä rouva, ei enää. Mutta hyvän aikaa hän taisteli itsensä kanssa ja ylpeyttään vastaan, kuten sitä suvaitsi nimittää, ennenkuin voi niin paljoa alentua; ja hän mietti yhä uudelleen ja uudelleen, ja kerran kun sanoin vain pari, kolme hänelle epämieluista sanaa hänen ollessaan minulle erittäin ystävällinen, hän tavallaan ajoi minut ovesta ulos antaen minulle vain tunnin ajan lähtövalmistuksiini. Hän näetten lähetti minut enemmän kuin päivän matkan päähän isäni kotia kohti; ja toimitti sitten miehen ratsain jälkeeni, hakemaan minut kaikin kiirein takaisin; ja hän on ollut minulle tavattoman ystävällinen ja suopea aina siitä asti ja on tehnyt minut onnelliseksi."
"Tuo sinun poislähettämisesi ja se, että hän heti seuraavalla hetkellä lähetti sinua noutamaan, on aivan veljeni tapaista", sanoi hän; "ja hyvä on, jollei hän paria, kolmea kertaa aja sinua tiehesi, ennenkuin vuosi on ummessa, jos hänet suututat. Samoin olisi hän menetellyt maan ylhäisimmän tyttären kanssa, jos olisi hänet nainut. Mutta hänellä on hyveensä, kuten vikansakin; sillä hän on aulis, niin, hän on luonteeltaan jalo; hän riemuitsee hyväntekemisestä, mutta ei helposti anna anteeksi tahallista virhettä. Hän on viisas, järkevä ja jalomielinen, ei valehtele eikä peittele vikojansa. Mutta pelkään, että et voi odottaa saavasi häntä aivan yksinäsi pitää.
"Enpä kuitenkaan tahdo enempää tätä kieltä kosketella. Näit, kuinka hän oli minulle kiivastunut; ja tuntui hän olevan vihainen sinullekin, vaikka se luullakseni osittain oli teeskentelyä."
"Hyvä rouva", lausuin minä, "tosiaan hän on suvainnut pitää minulle mitä ylevimmän esitelmän; ja huomaan hänen olleen minulle vakavasti vihainen; eikä ole mikään helppo tehtävä käyttäytyä hänen mielestään moitteettomasti; sillä minä havaitsen, että hän on perin herkkä ja arkatuntoinen, mutta silti tavattoman jalomielinen, kuten teidän armonne sanoo".
"No", virkkoi hän, "olen hyvilläni, että sinäkin sait vähän tuntea hänen kiukkuansa; muutoin olisin luullut sitä teeskentelyksi, enkä minä halua itseäni kohdeltavan halpamaisen viekkaasti enempää kuin hänkään, ja minua olisi närkästyttänyt, jos hän olisi minun suhteeni niin menetellyt.
"Mutta, lapsi", jatkoi hän, "olen kuullut, että pidät päiväkirjaa kaikesta, mitä tapahtuu, ja että hän on useastikin saanut sen käsiinsä. Sallisitko minun sen nähdä? Se ei voisi tuottaa sinulle vahinkoa; sillä minä tiedän, että se ei ole vähää vaikuttanut häneen sinun eduksesi. Ja minä lukisin mielelläni kaikista hänen sotajuonistaan, yrityksistään, vehkeistään, uhkauksistaan ja tarjouksistaan sinulle, samoin kuin kaikista näppäristä vastajuonistasi, joita hän niin paljon ylistää, päättäväisestä vastustuksestasi ja siitä ylevästä kamppailusta, jolla olet hyveellisyytesi säilyttänyt, sekä siitä, miten hänen ylpeytensä asteittain lannistui ja hänen mielensä taipui kunnialliseen rakkauteen, kunnes sinusta tuli se, mikä nyt olet. Sillä se on varmaan epätavallinen tarina, eikä ainoastaan tuota minulle huvia sitä lukiessani, vaan saa minut täydellisesti hyväksymään hänen ottamansa askeleen. Ja se, salli minun sanoa, on jotakin, mitä en koskaan olisi uskonut mahdolliseksi; sillä minä olin mennyt pitkälle puuhatakseni hänet avioliittoon lady Betty X:n kanssa, ja olin puhunut asiasta niin paljon, että kreivi, tytön isä, antoi suostumuksensa, samoinkuin hänen setänsä, herttua X.; eikä lady Betty itsekään ollut vastahakoinen. Ja nyt minua sen johdosta ahdistellaan ja joudun pahempaan kuin pulaan ja sentähden minä tästä asiasta niin vimmastuinkin. Mutta kun kirjoituksistasi näen, että hyveellisyytesi on vain saanut ansaitun palkkansa, niin se ei ole ainoastaan hyvänä puolustuksena minulle, vaan myöskin hänelle, ja siten minä opin sinua rakastamaan."
"Ei ole mitään, jota en tekisi", sanoin minä, "ollakseni teidän armollenne mieliksi; mutta paperit ovat nykyään poloisilla vanhemmillani (jotka olisivat mieluummin nähneet minut maan mustaan multaan peitettävän kuin mahtavimmankaan prinssin viettelemäksi); ja rakas veljenne on anonut ne itselleen, sitte kun vanhempani ovat ne lukeneet. Mutta jos hän antaa luvan, niin näytän ne teidän armollenne perin kernaasti, koska en epäile teidän ystävällistä, harkitsevaa suopeuttanne, jollaista hänkin on niiden suhteen osoittanut, vaikkakin puhuin hänestä varsin vapaasti silloin, kun hänellä oli pahoja elkeitä; ja varmaan teidän armonne katselee niitä sydämeni alastomina tunteina, joita tuon tuostakin vuodatin niille, joiden lempeydestä olin varma ja joiden ainoain nähtäväksi niitä kyhäilin."
"Anna minulle nyt suudelma", virkkoi hänen armonsa, "tuon hilpeän myöntyväisyytesi vuoksi; sillä minä en epäile että veljeni sallii minun ne nähdä, koska niistä välttämättömästi ilmenee sinun kunniallisuutesi; ja näenhän, että hän rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa.
"Olen kuullut", jatkoi hän, "vanhempiasi hyvin suuresti kiitettävän uutterimpina, rehellisimpinä, järkevimpinä ja kunnollisimpina ihmisinä, mitä koskaan on nähty; ja koska minä en epäile veljeni aulista jalomielisyyttä, olen iloinen, että maailma ei löydä heissä moitteen sijaa".
"Arvoisa rouva", sanoin minä, "he ovat rehellisin, rakastavaisin ja tunnollisin pariskunta, joka ilmaa hengittää. Kerran he elivät hyvissä olosuhteissa ja kasvattivat lukuisan perheen, josta minä olen nuorin; mutta sitte kohtasivat he vastoinkäymisiä, kun auttoivat yli voimiensa kahta onnetonta veljeä, jotka molemmat ovat kuolleet ja joiden veloista he olivat takuussa. Ja niin he joutuivat köyhyyteen ja ankarat velkojat (vaikka enimmät veloista eivät olleet heidän omia tekemiänsä) riistivät heiltä kaikki. Puutteessaan ja pettymyksissään he vain pelkäsivät, että minusta tulisi huono tyttö ja että antaisin perään kiusaukselle maallisten rikkauksien tähden. Mutta Jumalan armoa, heidän hyviä opetuksiansa ja niitä, jotka sain rakkaalta emännältäni, teidän armonne äidiltä, saan kiittää hyveellisyyteni säilymistä ja siitä onnellisesta asemasta, johon minut on korotettu."
Hän suvaitsi suudella minua taaskin ja sanoi: "Tarinassasi on niin paljon ylevää koruttomuutta, sielussasi niin vilpitöntä suoruutta ja käytöksessäsi niin herttaista nöyryyttä nykyisestä asemastasi huolimatta, että minun luullakseni on pakko sinua rakastaa, tahdonpa tai en. Ja paperiesi silmäileminen varmaan seppelöi työn, riisuen ylpeydeltäni aseet, karkoittaen närkästymiseni lady Bettyn vuoksi ja oikeuttaen silmissäni veljeni käytöksen, samalla kun niistä pulppuaa sinulle iäistä kunniaa. En siis epäilekään, että veljeni sallii minun ne nähdä.
"Worden", sanoi hänen armonsa, "sinun kuultesi voin puhua mitä tahansa, etkä sinä kielittele keskustelustamme: mutta näen sen sinua suuresti liikuttavan. Oletko koskaan kuullut mitään kauniimpaa, teeskentelemättömämpää, vilpittömämpää, suorempaa ja luonnollisempaa?"
"En eläissäni, armollinen rouva", vastasi hän; "ja on hyvin riemullista nähdä tämän suloisen sovinnon syntyneen näin ansiokkaiden henkilöiden kesken".
Minä sanoin: "Olen havainnut neiti Wordenin niin järkeväksi, että, kun teidän armonnekin häneen täysin luottaa, en ole epäröinyt lausua vapaasti ajatuksiani hänen kuultensa, moittien rakasta isäntääni, milloin hän moitetta ansaitsi, samoinkuin tunnustaen hänen suurenmoisen hyvyytensä minua kohtaan senjälkeen; ja se hyvyys on varmaan enemmän kuin mitenkään voin koskaan ansaita."
"Ehkei sentään", virkkoi hänen armonsa; "toivon, että tulette yhdyselämässänne hyvin onnellisiksi. Ja nyt minä nousen mennäkseni lausumaan hänelle ajatukseni ja pyytääkseni lupaa sinun kirjeittesi lukemiseen; sillä minä odotan niistä paljon iloa, enkä katso vaivaksi matkustaa sinun luoksesi vierailulle toiseen kartanoon niitä noutaakseni."
"Teidän armonne suosio", sanoin minä, "oli kaikki mitä minulla enää oli toivottavana; ja jos minä sen saan ja teidän rakkaan veljenne ystävällisyys minua kohtaan jatkuu, niin olen levollinen, tapahtukoon muutoin mitä tahansa".
Sanoin siis hyvästi ja lähdin; ja hän salli minun kuulla lausuvansa neiti Wordenille: "Siinä on ihastuttava olento, Worden! – En tiedä, missä suhteissa hän on etevämpi, ulkonaisilta suloiltaanko vai luonteenominaisuuksiensa ja sielunlahjojensa puolesta! – Kylläpä veljeni häntä saattaakin rakastaa!"
Pelkään, rakas isä ja äiti, että nyt tulen todellakin liian ylpeäksi.
Kerran minun teki kovin mieli kysyä hänen armoltaan neiti Sally Godfreystä; mutta ajattelin, että oli parasta jättää se sikseen, koska hän itse ei hänestä maininnut.
Söimme aamiaisen yhdessä ja olimme perin hyvällä tuulella. Hänen armonsa oli kovin ystävällinen, ja kun hän kysyi hyvältä isännältäni, suostui tämä perin kernaasti siihen, että hän saisi nähdä kaikki kirjeeni, jahka ne minulle palautatte. Ja puolisoni sanoi olevansa varma, että sisarensa ne luettuaan myöntäisi minun hyvin ansainneen sen onnen, jonka olin saavuttanut, ja ajattelisi hänen kaikella ystävällisyydellään vastedes tuskin voivan kylliksi palkita minua hyveellisyydestäni ja riittävästi korvata kärsimyksiäni.
Kun hänen armonsa päätti seuraavana aamuna palata loordinsa luo, käski isäntäni laittaa kaikki kuntoon matkaansa varten Bedfordshireen; ja tänä iltana syövät kunnon naapurimme täällä illallista lausuakseen jäähyväiset hänen armolleen ja meille.
KESKIVIIKKO-ILTANA.
Kun ei mitään erikoista tapahtunut päivällisellä tai illallisella, paitsi että sain hänen armonsa puolelta osakseni mitä alentuvaisinta ystävällisyyttä ja mitä suurimpia kohteliaisuudenosoituksia herra Petersin perheeltä, lady Jonesilta, sir Simonilta perheineen ynnä muilta, samalla kun vaihdettiin molemminpuolisia onnentoivotuksia kaikkien kesken, minkä ohella hyväntekijäni saatiin lupaamaan viettää parisen viikkoa, ehkä kolme, tällä seudulla ennen talven tuloa, niin lopetan tämänpäiväiset piirtelyni mainitsemalla, että käytin isäntäni minulle ystävällisesti antamat rahat hänen määräystensä mukaisesti. Annoin rouva Jewkesille osansa tavalla, joka suuresti miellytti häntä; ja hän toivotti minulle kyynelsilmin kaikkinaista onnea ja rukoili minua antamaan anteeksi kaiken entisen häijyytensä minua kohtaan, kuten hän itse sitä nimitti. Minä pyysin lupaa lahjoittaa neiti Wordenille viisi guineaa hansikaspariin, ja puolisoni sanoi, että se oli hyvä ajatus.
Minun olisi tullut mainita, että vanhempi neiti Darnford ja minä päätimme olla kirjevaihdossa keskenämme, ja se tuottaa minulle melkoista huvia; sillä hän on herttainen nuori nainen, josta pidän enemmän kuin kenestäkään muusta tapaamastani. Ja epäilemättä minä saan hyötyä hänen kirjeistänsä; sillä hänen sanotaan olevan näppärä kynästään, ja hän on ikäisekseen paljon lukenut.
LAUVANTAINA.
Torstai-aamuna hänen armonsa läksi matkalle omaan kartanoonsa; ja paras ystäväni ja minä lähdimme herra Colbrandin, Abrahamin ja Thomasin saattamina tähän rakkaaseen taloon. Hänen armonsa erosi veljestään ja minusta hyvin hellästi ja sai minulta lupauksen, että lähettäisin hänelle kirjeeni, joilla hän aikoo huvittaa lady Bettyä ja paria muuta läheistä naistuttavaansa sekä herraa puolisoansa, ja luullakseni toivoo hän niistä löytävänsä jotakin puolustusta veljensä valinnalle.
Armas isäntäni on ollut pelkkää rakkautta ja hellyyttä koko matkan varrella, kuten hän on joka paikassa ja kaikissa tilaisuuksissa. Oi, kuinka ihanan erilainen olikaan tämä matka siitä, joka niin vastoin toivomuksiani ja aiheuttaen minulle niin suurta pelkoa vei minut täältä lincolnshireläiseen kartanoon! Ja kuinka kiitinkään Jumalaa joka käänteessä ja joka asteella!
Pääsimme tänne vasta eilen puolenpäivän aikaan. Abraham oli ratsastanut edeltä ilmoittaakseen tulostamme. Ja mielihyväkseni tapasin täällä kaikki, jotka toivoin näkeväni.
Kun vaunut vierivät pihamaalle, valtasi minut voimakkaasti tunne kaikkivaltiaan Jumalan suosiosta ja armosta, muistellessani, millä tavoin minut tästä talosta lähetettiin pois, muistellessani silloisia jäähyväisiäni ja kohtaamiani vaaroja. Silloin olin paikastaan ajettu palvelustyttö, ja nyt palasin riemuitsevana vaimona ja emäntänä puolisoni suosion avulla samaan ylvääseen kartanoon, mistä minut oli karkoitettu. Näitä siinä miettiessäni tuskin voin kestää iloni ylenpalttisuutta. Hän näki, kuinka suuresti liikutettu olin, ja kysyi minulta hellästi, mikä sen aiheutti.
Kohottaen hänen rakkaan kätensä huulilleni sanoin minä: "Puolisoni! En voi tähän rakkaaseen taloon astuessani sanoin ilmaista tunteitani Jumalan armosta ja teidän ystävyydestänne minua kohtaan; tuskin voin kestää edes ajatusta niistä!"
Hän sanoi: "Tervetullut, kolminkertaisesti tervetullut omaan kotiisi, elämäni riemu!" ja suuteli vuorostaan kättäni.
Kaikki tavalliset palkolliset seisoivat ikkunoissa mahdollisimman näkymättöminä meitä tarkatakseen. Mitä alentuvaisimman ystävällisesti ja kovin kohteliaasti vei hän minut vierashuoneeseen ja suuteli minua siellä perin tulisesti.
"Tervetuloa vieläkin, elämäni aarre", sanoi hän, "ole tuhannesti tervetullut haltijattareksi taloon, joka on yhtä paljon sinun kuin minun".
Minä lankesin hänen jalkojensa juureen. "Sallikaa minun, arvoisa herra, näin ylistää Jumalaa ja kiittää teitä kaikesta Hänen armostaan ja teidän hyvyydestänne. Oi, jospa käyttäytyisin niin, etten olisi kokonaan kelvoton, kuinka onnellinen silloin olisinkaan!"
"Jumala suokoon minulle, rakkaimpani", sanoi hän, "elonpäiviä ja terveyttä, jotta voisin palkita kaiken suloisuutesi! Silloin ei ainoakaan mies tuntisi itseänsä niin siunatuksi kuin minä.
"Missä", kysyi hän Abrahamilta, joka kulki oven ohi, "on rouva Jervis?" Tämä ryntäsi sisälle. "Täällä, teidän arvoisuutenne", sanoi hän, "minä odottelen kärsimättömästi, kunnes minua kutsutaan, jotta saisin onnitella teitä molempia".
Minä riensin hänen luokseen, kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa ja suutelin häntä. "Oi, rakas rouva Jervis!" sanoin minä, "minun toinen äitini! Ottakaa vastaan onnellinen, ylen onnellinen Pamelanne ja yhtykää minun kanssani ylistämään Jumalaa ja kiittämään isäntääni kaikista näistä suurista asioista!"
Olin vähällä vaipua hänen syliinsä iloni ylenpalttisuudessa, kun näin tuon rakkaan hyvän vaimon, joka niin usein oli ollut ahdistusteni murheellisena todistajana ja nyt sai nähdä riemuni.
"Rakkahin pikku rouva", sanoi hän, "te osoitatte minulle liian suuren kunnian. Tahtoisin koko elämälläni todistaa siitä riemusta, jota tunnen hyvin ansaitusta onnestanne, ja olen aina kiitollisuudenvelassa teille siitä aikaisesta ystävyytenne ilmaisusta, jonka herttaisessa kirjeessänne sain."
"Oi, rouva Jervis", vastasin minä, "tuolle kuuluvat kaikki kiitokset, sekä omani että teidän; sillä rakas isäntäni soi minulle sen siunauksen, niinkuin sitä todella voi nimittää, ja soi sen heti, kun sitä häneltä pyysin".
"Teidän ystävyyttänne, arvoisa herra", sanoi hän, "muistelen aina kiitollisena; ja minä pyydän anteeksi sitä harha-askelettani, että vetosin lady Daversiin."
Isäntäni oli kyllin ystävällinen suudellakseen häntä poskelle ja sanoi: "Kaikki on nyt ohi, rouva Jervis; enkä minä ollenkaan muistele, että koskaan olette mieltäni pahoittanut. Minä olen aina kunnioittanut teitä ja vastedes pidän teitä yhä suuremmassa arvossa tämän rakkaan olennon vuoksi, jota vilpittömällä ilolla voin nimittää vaimokseni."
"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne iäti!" virkkoi emännöitsijä; "ja eläkäähän monta, monta onnellista vuotta yhdessä kaikkien kadehdittavina ja ihmeteltävinä, jotka teidät tuntevat!"
"Mutta missä", kysyi rakas isäntäni, "on kunnon Longman? ja missä Jonathan?"
"Tulkaa, rouva Jervis", virkoin minä, "te saatte kohta näyttää minulle heidät ja kaikki ne muutkin kelpo ihmiset; ja menkäämme yhdessä katsomaan sitä rakasta huonejaksoa, jota ennen katselin niin erilaisin tuntein kuin millä sitä nyt katselen".
Me menimme ylikertaan, ja jokaisessa suojassa – kammiossa, mihin pakenin isäntäni minua vainotessa, emäntävainaani kamarissa, hänen pukeumahuoneessaan, rouva Jervisin huoneessa, vieläpä sen kylkeisessäkin, omassa pienessä makuusuojassani, vihreässä kammiossa ja kaikissa muissa huoneissa – minä kiitin Jumalaa välttämistäni vaaroista ja nykyisestä onnestani; ja tämä kunnon nainen tuli aivan liikutetuksi siitä innosta ja riemusta, jolla tunnustin kiitollisuuteni jumalalliselle hyvyydelle. "Jalo rouva", huudahti hän, "te olette yhä sama hyvä, hurskas, nöyrä sielu! Ja avioliittonne on vain lisännyt tenhoanne, kuten se toivoakseni lisää onneakin."
"Rakas rouva Jervis", sanoin minä, "te ette tiedä, mitä kaikkea olen kokenut! Te ette tiedä, mitä Jumala on minun puolestani tehnyt! Te ette tiedä, mikä onnellinen ihminen minä nyt olen! Minulla on tuhat seikkaa teille kerrottavana, ja kokonainen viikkokaan ei riittäisi siihen, vaikka käyttäisin jokaisen hetken juttelemiseen, ilmoittaakseni teille kaikki mitä minulle on tapahtunut. En epäilekään, että me elämme toistemme parissa herttaisen onnellisina. Mutta minä vaadin teiltä, rakas rouva Jervisini, että miksi minua vieraitten kuullen nimittänettekin, meidän kesken sanotte minua ainoasti Pamelaksenne. Sillä mikä kiittämätön kappale olisinkaan, jos näin monta armonosoitusta saatuani en lukisi niitä jumalallisen hyvyyden ansioksi, vaan niistä röyhkeästi ylvästelisin! Ei, minä toivon tulevani vain sitä kiitollisemmaksi, mitä enemmän siunausta saan osakseni, ja sitä nöyremmäksi mieleltäni, mitä enemmän Jumala, kaiken onneni aiheuttaja, minut korottaa."
Menimme jälleen vierashuoneeseen rakkaan isäntäni luo.
Hän sanoi: "Kutsukaa Longman jälleen sisälle; hän halajaa nähdä sinut, rakkaani."
Tämä tuli. "Jumala siunatkoon teitä, herttaista emäntääni, kuten nyt, taivaan kiitos, saan teitä nimittää!" huudahti hän. "Enkö sanonut, hyvä rouva, että kaitselmus pitäisi teistä huolen?"
"Oi, herra Longman", lausuin minä, "Jumala olkoon ylistetty kaikesta armostaan! Minä iloitsen teidän näkemisestänne", ja laskien käteni hänen käsiinsä lisäsin: "Kunnon herra Longman, kuinka voitte? – Minun täytyy aina pitää teitä arvossa; ettekä te aavistakaan, kuinka paljon nykyisestä onnestani on minulle toimittamienne kynien, paperin ja musteen ansiota. Toivoakseni olette, rakas puolisoni ja te, täysin sopineet."
"Oi, rouva", virkkoi hän, "kuinka hyvä te olette! Kah, olen vallan suunniltani ilosta!" Ja sitten hän pyyhki silmiänsä, se kunnon mies!
Isäntäni virkkoi: "Niin, minä olen sanonut Longmanille, että olen hyvilläni hänen ripeästä palaamisestaan luokseni, ja vakuuttanut hänelle kokonaan unhoittavani hänen vetoamisensa lady Daversiin; ja minä soisin, että hän tulee juuri niin tyytyväiseksi ja onnelliseksi kuin toivoo! Puolisoni tässä, herra Longman, tekee parhaansa teidän viihdyttämiseksenne, sen uskallan teille luvata."
"Taivas siunatkoon teitä molempia yhdessä", sanoi hän. "Tämä näkeminen tekee sydämeni ylpeäksi! Minä palasin kaksin verroin riemuiten, kun kuulin nuo iloiset uutiset; ja olen varma, hyvä herra", lisäsi hän – huomatkaa vanhan Longmanin sanat, – "että Jumala tämän vuoksi vuosi vuodelta siunaa teitä yhä enemmän ja enemmän! Ette aavista, kuinka monet sydämet olette saattanut onnelliseksi tällä jalomielisellä teolla!"
"Se ilahduttaa minua", vastasi rakas isäntäni. "Omani olen varmasti tehnyt onnelliseksi; ja, Longman, vaikka minun vieläkin täytyy pitää teitä JONAKUNA, niin koska ette ole nuori mies ettekä siis voi tehdä minua mustasukkaiseksi, voin sallia teidän toivottaa rakkaalle puolisolleni onnea hellimmällä tavalla."
"Totisesti, hyvä herra!" huudahti hän, "saatte olla varma, että suosionne minua riemastuttaa; tätä minä kaipasinkin, mutta en sentään rohjennut".
"Rakkaani", sanoi puolisoni, "ota vastaan kunniatervehdys jalosydämiseltä mieheltä, joka on Englannin rehellisimpiä ja joka aina on pitänyt hyveitäsi arvossa!"
Ja sitten tuo kunnon mies painoi hyvin kunnioittavasti suudelman otsalleni ja sanoi: "Taivaan Jumala siunatkoon teitä kumpaakin", painui toiselle polvelleen ja virkkoi: "Minun täytyy lähteä teidän läheisyydestänne! Täytyy tosiaan!" Ja niin hän poistui.
"Teidän ystävällisyytenne, hyvä herra", sanoin minä, "ei tunne mitään rajoja. Jospa kiitollisuudellanikaan ei niitä koskaan olisi!"
"Minä näin", sanoi isäntäni, "että tuo kunnon mies lähestyessään sinua teki sen ilmaisten samalla sekä suurta kunnioitusta että rakkautta, ja senvuoksi arvelin hänen haluavan suudella enkeliäni enkä voinut olla ilahduttamatta hänen rehellistä sydäntänsä".
"Kuinka siunatun onnellinen olenkaan!" sanoin minä suudellen hänen kättänsä. Nyt suutelenkin sitä aivan ujostelematta, niinkuin se olisi omani.
Kun vanha kunnon Jonathan tuli palvelemaan meitä pöydässä, niin siistinä, sileäksi ajeltuna ja sievänä, kuten hän aina on hopeankarvaisessa tukassaan, minä sanoin: "No, herra Jonathan, kuinka voitte? Olen iloinen teidät tavatessani. Näytätte yhtä terveeltä kuin ennenkin, Jumalan kiitos."
"Oi, hyvä rouva", vastasi hän, "voin entistä paremmin, kun silmäni näkevät jotakin näin ihanaa! Jumala siunatkoon teitä ja hyvää isäntääni! Toivon, arvoisa herra", lisäsi hän, "että annatte kaikki aikaisemmat virheeni anteeksi".
"Annan kernaasti, Jonathan", virkkoi puolisoni, "koska ette ole sellaisia milloinkaan tehnytkään, paitsi niitä, jotka huolenpitonne rakkaasta vaimostani aiheutti. Ja nyt voin sanoa teille, että te ette voi milloinkaan erehtyä, koska ette voi häntä liian paljoa kunnioittaa."
"Oi, herra", virkkoi vanhus, "teidän arvoisuutenne on tavattoman hyvä. Varmasti minä aina rukoilen teidän molempien edestä."
Kun herra Longman päivällisen jälkeen tuli juttelemaan eräistä hänen hoidettavinaan olevista asioista, sanoi hän jälkeenpäin: "Kaikki teidän arvoisuutenne palkolliset ovat nyt onnellisia; mitä tulee Robertiin, joka jätti teidät, sai hän periä pienen sievoisen omaisuuden; muutoin hän ei koskaan olisi teidän palveluksestanne lähtenyt. Hän kävi täällä juuri eilen kysymässä, milloin te ja arvoisa rouva palaisitte, ja toivoi saavansa esittää onnittelunsa teille kummallekin."
"Niin", sanoi isäntäni, "minua ilahduttaa nähdä kunnon Robin, sillä hänkin on sinun suosikkejasi, Pamela. Olikin luullakseni jo aika naida sinut, vaikkapa vain saavuttaakseni kaiken huonekuntani kunnioituksen."
"Hyvä herra", sanoin minä, "minulla on kymmenentuhatta syytä riemuita teidän ystävällisyydestänne".
"Mutta minä aioin sanoa", virkkoi herra Longman, "että kaikki teidän arvoisuutenne vanhat palkolliset ovat onnelliset yhtä lukuunottamatta".
"Tarkoitatte John Arnoldia", sanoi isäntäni. – "Niin tarkoitan", vastasi hän, "jos teidän arvoisuutenne suo sen minulle anteeksi".
"Oo", virkoin minä, "rukouksiini John-poloisen puolesta on vastattu niin suopeasti kuin saatoin toivoa".
"No", lausui herra Longman, "eihän John-parka tosin esittänyt varsin hyvää osaa ylimalkaan; mutta hän piti teitä, hyvä herra, niin suuressa arvossa ja kunnioitti teitä, rakas rouva, niin paljon, että hän halusi totella kumpaakin eikä täten ollut uskollinen kummallekaan. Mutta koidon sydän on melkein murtunut, eikä hän tahdo etsiä mitään muuta paikkaa, sanoohan vain, että hänen täytyy elää teidän arvoisuutenne palveluksessa tai muutoin on hänen ennen pitkää kurjasti kuoltava."
Rouva Jervis, joka oli saapuvilla, sanoi: "Se mies-rukka on ollut täällä joka päivä siitä asti, kun kuuli nämä iloiset uutiset; ja hän sanoo toivovansa, että vielä saa anteeksi".
"Onko hän nyt kartanossa?" kysyi isäntäni.
"On kyllä, hyvä herra; ja hän oli täällä teidän arvoisuutenne tullessa sisälle, leikki piilosta nähdäkseen vilaukselta teidät kummatkin, kun astuitte vaunuista. Ja hän oli vähällä menettää järkensä riemusta, kun näki teidän arvoisuutenne ja armollisen rouvan saapuneen".
"Pamela", virkkoi rakas puolisoni, "sinä saat menetellä Johnin kanssa niinkuin tahdot. Sinulla on täydet valtuudet."
"Sallikaahan siis, hyvä herra", sanoi minä, "John-raukan tulla sisälle".
Mies-poloinen tuli sisälle niin hämillään, etten ole koskaan nähnyt kasvoja, jotka olisivat ilmaisseet niin elävää syyntuntoa riemun ja häpeän ohella.
"Hyvää päivää, John", tervehdin minä; "toivoakseni voitte oikein hyvin?" Mies-poloinen kykeni tuskin puhumaan sekä katseli pelolla isäntääni ja mielihyvällä minua.
Puolisoni lausui: "Ka, John, eihän voi mitään sanoa miehelle, joka on jo noin huolissaan. Olen kuullut, että sinä tahdot palvella minua, joko sitä sitten haluan tai en; mutta minä jätän sinut kokonaan aviopuolisoni haltuun, ja hän saa menetellä kanssasi kuinka tahtoo."
"Näette, John", virkoin minä, "kuinka suopea hyvä isäntänne on. Kernaasti voin minä antaa anteeksi nähdessäni niin ylevän esimerkin. Olin aina varma rehellisistä aikeistanne, kunhan vain olisitte osannut eroittaa isäntänne tottelemisen ja minua kohtaan osoittamanne hyvän tahdon välillä. Te ette enää siinä suhteessa joudu mihinkään pulaan, sen takaa teidän rakkaan isäntänne ystävällisyys."
"Minä tulen vallan liian onnelliseksi!" huudahti mies-poloinen. "Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne! Jumala siunatkoon hyvää rouvaa! Nyt sieluni riemuitsee saadessani teitä molempia palvella; ja minä teen voitavani osoittautuakseni palkollisten parhaaksi."
"No sitten, John", sanoin minä, "juoksee palkkanne kuin jos ette olisi isäntäänne jättänytkään. Eikö niin, hyvä herra?"
"Kyllä, tietysti, rakkaani", sanoi hän, "ja vieläpä sitä korotankin, jos hän velvollisuutensa täyttämisellä sinua kohtaan mielestäsi sen ansaitsee".
"Tuhannen miljoonaa kiitosta", virkkoi mies-parka; "olen varsin hyvin tyytyväinen enkä halua lisäystä". Sitten hän läksi ylen iloisena; ja rouva Jervis ja herra Longman olivat kovin mielissään; sillä vaikka he olivatkin hänelle vihaisia hänen rikollisuudestaan minua kohtaan silloin, kun asema näytti pahalta, olivat he kuitenkin aina pitäneet Johnista, kuten kaikki tämän muutkin palvelustoverit.
Kun herra Longman ja rouva Jervis olivat syöneet päivällistä, tulivat he taas sisälle tiedustelemaan, oliko isännällä mitään käskyjä annettavina. Täyttäen viinilasin virkkoi rakas puolisoni: "Longman, esitän Englannin onnellisimman ja rehellisimmän pariskunnan, rakkaan Pamelani isän ja äidin maljan." – "Kiitän teitä, hyvä herra", sanoin minä.
"Luulen", jatkoi hän, "että pieni Kentistä ostamani tila tarvitsee hoitajan; ja koska se toimi on teille, Longman, hiukan vierasta huolehdittavaa, olen miettinyt, että ehkä herra Andrews tahtoisi ottaa sen vastaan, jolloin hän voisi asettua entiselle Hodgen vuokratilalle ja sieltä hoidella minun puolestani koko tiluksia. Ja me tahdomme varustaa tuon torpan tarpeellisella karjalla ynnä muulla tehdäksemme hänelle mukavat oltavat. Toivoakseni hän ottaa vastaan tämän homman, se kun olisi sinulle helpoitus ja suosionosoitus itseäni kohtaan."
"Teidän arvoisuutenne", sanoi herra Longman, "ei saattaisi menetellä paremmin; ja minulle on vihjaistu, että voisitte, jos haluatte, lisätä sitä tilaanne ostamalla samankokoisen alan sen vierestä; ja kun teillä on niin paljon liikeneviä rahoja, ei teidän arvoisuutenne voisi niitä mielestäni viisaammin käyttää".
"No", vastasi hän, "esittäkää minulle kaupan yksityiskohdat toisella kertaa, niin saamme tuumia. Mutta, rakkaani", virkkoi hän minulle, "sinä tahtonet ystävällisesti tästä mainita isällesi. – Minulla on liian paljon rahoja, Longman, jotka makaavat käyttämättöminä, vaikkakaan en tässä tilaisuudessa kitsastele tuhlata livreoihin ja virkapukuihin ynnä muuhun yhtä paljon kuin jos olisin nainut varakkaan neidin, joka vetäisi Pamelalleni ansiokkuudessa vertaa, mikäli se olisi mahdollista. Kaiketi teillä on melko paljon käteistä kassassanne?"
"On kyllä, hyvä herra", vastasi hän, "enemmän kuin soisin olevankaan".
"Otin mukaani Lincolnshireen", sanoi isäntäni, "enemmän kuin kuusisataa guineaa ja luulin käyttäväni niistä suurimman osan siellä" – (Jumalan kiitos, ettette käyttänytkään! – ajattelin minä. Sillä hän tarjosi niistä viisisataa minulle, tiedättehän).
"Olet antanut pieniä lahjoja palvelijoilleni vihkimisemme johdosta, Pamela; ja nämä kaksisataa, jotka olen tuonut mukanani, tahdon asettaa sinun haltuusi, jotta voit osaksi käyttää niitä täällä samalla tavalla kuin teit siellä."
"Minua hävettää, hyvä herra", sanoin minä, "että käyn teille niin kalliiksi ja olen näin arvoton!" – "Älä mainitse sanallakaan sellaisesta, rakkaani, pyydän", vastasi hän.
Sanoi herra Longman: "Ka, hyvä rouva, runsailla rahavaroillaan ja kaikenlaisella muulla voisi hänen arvoisuutensa ostaa puolet naapuristonsa herrasmiehistä. Hän ei ole rahanpuutteessa ja panee säästöön joka vuosi. Olisikin ollut vahinko, jollei hänen arvoisuutensa olisi mennyt juuri tällaisiin naimisiin."
"Totta puhutte, Longman", virkkoi isäntäni, ja vetäen kukkaronsa esille sanoi minulle: "Laske tästä, rakkaani, kaksisataa guineaa ja anna minulle loput."
Minä tein niin. "No", kehoitti hän, "ota ne itsellesi mainitsemiani tarkoituksia varten. Mutta tuokaa te, herra Longman, ennen auringon laskua rakkaalle tytölleni viisikymmentä puntaa, jotka hän lupaukseni mukaan tänään on saapa. Ja maksakaa hänelle tästä päivästä lähtien joka neljännesvuosi viisikymmentä puntaa, mikä tekee kaksisataa puntaa vuodessa, hänen käytettävikseen tilittämättä ja oman harkintansa mukaan tavalla, josta koituu siunausta meille kaikille; sillä hän oli äitini almujenjakaja ja saa olla myöskin minun ja omansa."
"Menen ne heti paikalla noutamaan", virkkoi herra Longman.
Hänen lähdettyänsä minä vilkaisin rakkaaseen ja anteliaaseen puolisooni ja rouva Jervisiin. Ensinmainittu nyökkäsi minulle myöntävästi, ja minä otin kaksikymmentä guineaa sanoen: "Rakas rouva Jervis, ottakaa vastaan tämä, joka ei ole enempää kuin minkä antelias puolisoni käski minun lahjoittaa rouva Jewkesille hansikasparin ostoon onnellisten häitteni johdosta; eikä siis teidän, joka teitä kohtaan tuntemani rakkauden vuoksi olette sellaiseen paljoa paremmin oikeutettu, tule kieltäytyä."
Hän sanoi: "Rouva Jewkes oli saapuvilla tuon onnellisen tapauksen aikana, hyvä rouva." – "Oli kyllä", virkkoi isäntäni, "mutta Pamela olisi riemulla suonut, että te olisitte ollut siellä hänen sijastansa".
"Niin olisin, hyvä herra", vastasin minä, "ja kenen muun sijasta tahansa, paitsi rakkaan äitini". Hän otti rahat mielihyvällä vastaan ja kiitti meitä molempia; mutta en tiedä, miksi hän minua kiitti; sillä minulla ei ollut siinä neljännenkään osan ansiota.
"Haluaisin, rakkaani", sanoi puolisoni, "että jollakin sievällä tavalla, minkä kyllä keksit, pakoittaisit Longmanin ottamaan vastaan samanlaisen lahjan".
Herra Longman palasi tuoden minulle ne viisikymmentä puntaa ja sanoi: "Olen suurella ilolla merkinnyt kirjoihin tämän uuden menoerän: 'Armolliselle rouvalle – viisikymmentä puntaa; suoritettava sama summa neljännesvuosittain'".
"Oi, herra", huudahdin minä, "mitä minusta tulee, kun olen niin köyhä itsessäni ja niin rikas teidän auliudestanne! Häpeän ottaa vastaan kaikkea, mitä runsaskätisessä ystävyydessänne minulle täten tuhlaatte; mutta tilittämättä se ei tosiaan saa jäädä."
"Älä virka siitä sanaakaan, rakkaani", lausui hän; "etkö sinä ole vaimoni? ja enkö ole lahjoittanut omaisuuttani sinulle? Ja tämähän on toistaiseksi vain pienoinen osa." "Herra Longman", sanoin minä, "ja rouva Jervis, te molemmat näette, kuinka minut muserretaan suosionosoituksilla, joita en voi palkita".
"Jumala siunatkoon lahjoittajaa samoinkuin lahjan vastaanottajaakin!" virkkoi herra Longman. "Olen varma, että nuo antimet kasvattavat hyvän koron; sillä teillä, armollinen rouva, oli aina aulis sydän; ja minä olen nähnyt sen riemun, jolla te jakelitte emäntä-vainajani almuja ja lahjoituksia."
"Herra Longman", vastasin minä, "vaikka te olette niin halukas tyrkyttämään minulle suuria summia aivan tyhjän tähden, niin minä loukkaisin teitä, jos tarjoisin teille edes parin hansikkaita onnellisten häitteni johdosta".
Hän ei heti näkynyt osaavan siihen mitään vastata; ja isäntäni virkkoi: "Jos Longman vastaa sinulle kieltävästi, rakkaani, niin voitaisiin sanoa hänen hyljänneen sinun ensimäisen lahjasi."
Silloin panin kaksikymmentä guineaa hänen käteensä; mutta hän vastusteli eikä tahtonut ottaa muuta kuin viisi. Minä sanoin: "Minun täytyy toivoa, että teette minulle mieliksi, herra Longman, muutoin luulen teitä loukanneeni."
"No, jos minun täytyy", virkkoi hän, "niin tiedänpä mitä tiedän". – "Mitä se olisi, herra Longman?" kysyin minä. – "Ka, rouva", sanoi hän, "minä en tahdo tuhlata niitä ennenkuin tulee nuoren isäntäni syntymäpäivä, joka toivoakseni sattuu tämän vuoden kuluessa".
Kun en ollut odottanut tällaista tuolta vanhalta herrasmieheltä, niin katsahdin isäntääni ja senjälkeen punehduin niin, etten voinut pitää päätäni pystyssä.
"Sievästi sanottu, Longman!" virkkoi puolisoni ja kahmaisi minut syliinsä: "Oi, minun elämäni aarre! Jumala suokoon, että niin tapahtuisi! Te olette aivan ihastuttanut minut, Longman, vaikka minä itse en olisi mitenkään uskaltanut sellaisesta mainita!"
"Hyvä rouva", sanoi vanha kunnon herrasmies, "minä pyydän teiltä anteeksi; toivoakseni en loukannut; mutta minä lausuisin sen kymmenen kertaa yhdessä hengenvedossa, kunhan se vain toteutuisi, koska hyvä isäntäni sen niin hyvin sietää, ottakaapa puheeni miten tahdotte".
"Rouva Jervis", sanoi puolisoni, "tämä on ylen arka rakas olento; ette tiedä, mitä olen saanut hänen kanssaan kokea vihkimisen tälläkin puolen".
Rouva Jervis lausui: "Minusta herra Longman sanoi sangen hyvin; kyllä minäkin sitä toivon."
Herra Longman, joka oli lyönyt minut aivan tolkuttomaksi, poistui sitte pian, ja isäntäni sanoi: "Ka, rakkaani, sinä et voi katsahtaa ylös! Eihän vanhus mitään hirvittävää lausunut." – "En sitä kuitenkaan häneltä odottanut", vastasin minä, "en aavistanut muuta kuin jotakin viatonta leikkiä". – "No, sitähän se olikin", sanoi hän, "sekä viatonta että hauskaa; enkä minä anna sinulle anteeksi, jollet sano niinkuin hänkin. Puhuhan rouva Jervisin kuullen."
"Tapahtukoon kaikki, hyvä herra", sanoin minä, "mikä tuottaa teille riemua!"
"Nyt olet oikein hyvä ja herttainen", virkkoi hän ja suuteli minua hyvin hellästi.
Kun palkolliset olivat syöneet päivällistä, minä halusin nähdä neidot; ja kaikki neljä tulivat yhdessä ylös. "Tervetullut kotiin, arvoisa rouva", sanoi Rachel; "me kaikki iloitsemme nähdessämme teidät täällä, sitäkin enemmän, kun näemme teidät emäntänämme".
"Hyvät vanhat tuttavani, minulle on hauskaa teidät tavata! Kuinka voit, Rachel? Ja kuinka te kaikki voitte?" Minä tartuin heitä kaikkia kädestä, ja olisin voinut suudella heitä. – Suutelinhan, – ajattelin, – teitä kaikkia silloin, kun teidät viimeksi murhemielisenä näin; miksen nyt suutelisi riemumielin? – Mutta minä pidätyin kunnioituksesta heidän saapuvilla olevaa rakasta isäntäänsä kohtaan.
He näyttivät aivan riemastuneilta minun tähteni; ja ystävällinen isäntäni katseli kohtausta mielihyvällä. "No, tyttöseni", sanoi hän, "tässä on teille emäntä! Minun ei tarvitse kehoittaa teitä häntä kunnioittamaan, sillä te olette häntä aina rakastaneet; ja hän sekä kykenee että tahtookin olla ystävällinen niille, jotka sitä ansaitsevat."
"Olen todellakin", lausuin minä, "teille alati hyvänä ystävänä, ja rakas, oivallinen puolisoni on käskenyt minun antaa teille jokaiselle viisi guineaa, jotta voitte riemuita minun kanssani onnestani".
Ja lisäsin vielä: "Jumala siunatkoon teitä jok'ainoata! Olen ylen iloinen teidät nähdessäni." Sitten he poistuivat erittäin kiitollisina ja riemuissaan sekä rukoillen meidän kummankin edestä.
Kääntyen rakkaan isäntäni puoleen minä sanoin: "Teille, armas ystävä, on minun lähinnä Jumalaa, joka teidän jalomielisen sydämenne taivutti tahtoonsa, annettava tunnustus kaikesta onnestani! Se saa sydämeni tulvimaan riemusta ja kiitollisuudesta."
Olin suutelemaisillani hänen kättänsä, mutta hän kaappasi minut syliinsä ja sanoi: "Rakkaani, sinä ansaitset sen kaiken!"
Kun rouva Jervis tuli sisälle, sanoi hän: "Olen nähnyt jotakin hyvin liikuttavaa; alentuvaisuudellanne ja ystävyydellänne olette tehnyt palvelustyttönne aivan onnellisiksi. Eteisen ovesta tullessani näin heidät kaikki neljä juuri nousemassa polviltaan Jumalaa ylistäen rukoilemasta teidän molempain puolesta!"
"Rakkaat kelpo olennot!" sanoin minä; "ja rukoiliko Janekin? Kohdistukoot heidän rukouksensa heihin itseensäkin, toivon minä!"
Isäntäni lähetti kutsumaan Jonathanin, ja minä kohotin molempain käsieni sormet. Hyväksyen tuumani lausui puolisoni: "Niin, herra Jonathan, minä en voinut olla tyytyväinen näkemättä teitä niin sanoakseni virallisesti ja kiittämättä teitä kaikesta menneestä hyvänsuonnistanne minua kohtaan. Ottanette vastaan nämä rahat hansikasparin ostoa varten tämän onnellisen tapauksen muistoksi"; ja minä annoin hänelle kymmenen guineaa sekä puristin käsilläni hänen rehtiä kättänsä. "Jumala siunatkoon teitä, jolla on tuollaiset hopeiset hapset kuin rakkaalla isälläni!" sanoin minä. "Minä pidän aina tuollaista isäntäin parhaimman vanhaa kunnollista palvelijaa arvossa."
Hän vastasi: "Millainen hyvyys! mitä ystävällisiä sanoja! Se on palsamia sydämelleni! Kiitän Jumalaa siitä että olen saanut nähdä tämän siunatun päivän!" Ja silmät kyynelten sumentamina hän poistui.
"Sinä, rakkaani", virkkoi isäntäni, "teet jokaisen onnelliseksi!" – "Oi", lausuin minä, "te sen teette, te sen teette; ja kohotkoon kiitollinen sydämeni alati huulilleni ja tunnustakoon ne siunaukset, joita minulle ylenmäärin tuotatte".
Sitten saapuivat Harry, Isaac, Benjamin, talon molemmat tallirengit sekä puutarhuri Arthur; sillä isäntäni oli rouva Jervisillä toimittanut heille sanan, että hekin vuorostaan tulisivat esittelylle. – "Mutta missä on John?" kysyi hän. John-parka oli häpeissään ja astui sisälle vasta sitte kun kuuli nimeänsä mainittavan.
Minä sanoin heille: "Kuinka voitte, vanhat ystäväni ja palvelustoverini? Olen iloinen nähdessäni teidät kaikki."
Isäntäni lausui: "Olen tuonut teille emännän, pojat, joka on minun sydämeni riemu. Näette, kuinka hän on hyvä ja alentuvainen! Kunhan vain kunnioitatte häntä vastaavassa määrässä, niin hän tuottaa suhteellisesti yhtä suurta siunausta teille kaikille kuin minulle itsellenikin."
Harry sanoi: "Kaikkien palkollistenne nimessä siunaan minä teidän arvoisuuttanne ja ystävällistä puolisoanne: kaikki koetamme ansaita armollisen rouvan suosion samoinkuin teidän omannekin."
Sitten annoin minä heille viisi guineaa kullekin, jotta he ottaisivat osaa onneni riemuun.
Kun tuli Johnin vuoro, niin virkoin: "Näin teidät jo ennen, John; mutta sanon teille vieläkin, että näen teidät mielihyvällä." Hän sanoi olevansa aivan häpeillään ja nolostuneena. "Oi, unohtakaa kaikki mennyt, John; teidän hyvä ystävällinen isäntänne tahtoo sitä, ja samoin tahdon minäkin. Sillä Jumala on ihmeellisesti ohjannut kaikki nämä asiat hyvään tulokseen juuri niillä keinoilla, joita ennen enimmin pelkäsin. Katselkaamme siis eteenpäin ja hävetkäämme vain vastaisuudessa mitään rikkoa; sillä ehkäpä siitä ei aina olisi samanlaiset seuraukset."
"Arthur", huomautti isäntäni, "olen tuonut teille emännän, joka on innokas puutarhuri. Hän neuvoo teille uuden tavan istuttaa papuja; eikä kukaan ole koskaan ollut niin taitava päivännoudon jalostamisessa kuin hän!" – "Oi, herra", sanoin minä (vaikka hiukan hätkähtäen), "kaikesta edistymisestäni saan varmasti olla teille kiitollinen!" He poistuivat siunaten meitä kumpaakin, kuten edellisetkin olivat tehneet.
Sitten tuli sisälle postinkuljettaja ja kaksi metsästysapulaista (sillä isännälläni on sekä täällä että Lincolnshiressä komeita metsästyshevosia; ja eräretket ovat hänen mieliurheiluansa) ja myös keittiöpoika; ja minä sanoin: "Kuinka voitte te kaikki? ja mitä sinulle kuuluu, Tommy? Toivottavasti olette aivan terveitä. Hyvä isäntänne on määrännyt jotakin teille kullekin minun kunniakseni." Ja puolisoni kohottaessa kolme sormea annoin minä postinkuljettajalle ja metsästysapulaisille kolme guineaa kullekin ja pienelle pojalle kaksi, kehoittaen häntä antamaan köyhän äitinsä ostaa hänelle jotakin, sillä hän ei saisi niitä turhuuteen tuhlata. Herra Colbrandille, Abrahamille ja Thomasille olin jo toisessa kartanossa antanut lahjansa.
Kun kaikki muut olivat menneet, paitsi rouva Jervis, sanoin minä: "Ja nyt, rakkahin puolisoni, sallikaa minun polvilleni langeten näin siunata teitä ja rukoilla puolestanne. Oi, seppelöitköön Jumala teidät pitkällä iällä ja lisääntyvällä kunnialla. Osoittautukoon onnellinen, onnellinen Pamelanne kiitollisin sydämin aina ansiokkaaksi teidän rakkaissa silmissänne, vaikka hän ei voi olla sitä omissaan eikä kenenkään muun silmissä!"
"Rouva Jervis", lausui isäntäni, "näette tämän suloisen olennon oivallisuuden! Ja kun sanon teille ettei hänen ulkonainen tenhonsa kaikesta herttaisuudestaan huolimatta sido minua häneen niin vahvasti kuin hänen sielunsa kauneus, niin onnitelkaa minua siitä, että onneni on rakennettu niin vankalle perustalle." – "Sen teen mitä vilpittömimmin, arvoisa herra", vastasi hän: "tämä on minulle onnellinen päivä!"
Minä astuin kirjastohuoneeseen hänen täten vuodattaessaan ystävyyttänsä rouva Jervisille ja kiitin siellä polvilleni langenneena Jumalaa siitä erilaisesta tunteesta, joka minut entiseen verraten siellä nyt valtasi. Rouva Jervis oli kuiskannut hänelle, mitä minä olin ylhäällä hommannut, ja minun tietämättäni näki isäntäni minut polvillani, mutta painoi oven hiljaa kiinni jälleen, koska oli sitä hiukan raoittanut.
Minä sanoin, tietämättä että hän oli minut nähnyt: "Teillä on täällä muutamia ihania tauluja, hyvä herra." – "On kyllä, sydänkäpyseni; mutta ei ainoatakaan sen kuvan vertaista, jonka hurskautesi minulle tarjoo. Ja siunatkoon Jumala, jota riemumielin palvelet, rakasta enkeliäni yhä enemmän ja enemmän." – "Armas puolisoni", sanoin minä, "te olette pelkkää hyvyyttä". – "Toivon", vastasi hän, "että ihana esimerkkisi tekee minut yhä paremmaksi ja paremmaksi".
Luuletteko, rakkaat vanhempani, että on koskaan elänyt näin onnellista ihmislasta? Olisi todella perin kiittämätöntä ajatella poloista Sally Godfreytä levottomuuden tuntein tai mitenkään muutoin kuin säälien.
Hän käski Jonathanin toimittaa talonväelle hauskan illan, mutta heidän tuli järkevästi nauttia mitä itsekukin halusi, olipa se sitten viiniä tai syysolutta.
Hän suvaitsi saattaa minua ylikertaan ja antoi minun haltuuni emäntä-vainajani pukeumahuoneen ja yksityissuojan sekä lahjoitti minulle hänen hienon taskukellonsa puitteineen; tosiaankin sain täydellisen jalokivi-sovitelman, joka oli kuulunut hänen hyvälle äitivainajalleen. Sain myöskin ne molemmat parit timantti-korvarenkaita, molemmat timanttisormukset sekä timanttikaulanauhan, jotka olivat mainitut hänen häijyissä pykälissään. Ne oli armollinen rouva aikonut lahjoittaa neiti Tomlinsille, rikkaalle perijättärelle.
Tuota neitiä hommattiin hänelle vaimoksi siihen aikaan kun hän juuri oli palannut matkoiltaan; mutta asia raukesi, sitte kun kaikki jo oli sovittu kummankin ystävien kesken. Hän näetten ei pitänyt tytön keskustelutavasta, ja tällä oli, kuten hän äidilleen mainitsi, liian miehekäs sävy. Eikä hän halunnut tavata häntä enempää kuin kerran, vaikka neiti itse piti hänestä varsin paljon.
Hän lahjoitti minulle myöskin hänen armonsa kirjat, taulut, liinavaatteet, pitsit ja muut kapineet, jotka olivat tämän huoneissa, sekä käski minun pitää noita suojia ominani. Oi, hyvä Jumala, suo minulle nöyryyttä ja kiitollisuutta!
SUNNUNTAI-ILTANA.
Tänään jäimme kotiin, koska emme vielä ehtineet valmistautua näyttäytyäksemme jossakin hienommassa perheessä; ja rakas isäntäni puuhaili kirjastossaan. Minä taas kulutin varsin paljon ajastani, kuten tulikin, kiitollisuudessa, rukouksissa ja mietiskelyissä äsken saamassani yksityissuojassani, ja toivoakseni Jumala suo minulle siunauksensa. Sillä minä ajattelen mielihyvällä, että en liene kovin ylvästynyt; enkä kuitenkaan laiminlyö katsella kaikkia näitä suosionosoituksia ja siunauksia siinä valossa, jossa minun tulee ne vastaanottaa taivaan lahjoina ja rakkaan hyväntekijäni kädestä.
Me söimme yhdessä päivällistä perin hilpein mielin, ja minä sain joka sanassa ja teossa tuta pelkkiä ystävällisyyden ja hellyyden todistuksia, mitä vain hemmoitelluinkin sydän saattoi toivoa. Hän sanoi haluavansa palata työhuoneeseensa ja saapuvansa kello viideltä noutamaan minut kävelylle puutarhaan. Niinpä vetäydyinkin heti päivällisen jälkeen omaan komerooni.
Kello kuuden tienoissa hän tuli luokseni ja sanoi: "Nyt, rakkaani, tahdon hiukan saatella sinua puutarhassa"; ja minä annoin hänelle käteni suurta mielihyvää tuntien.
Tämä puutarha on paljoa paremmin hoidettu kuin lincolnshireläinen; mutta se on laajempi ja siellä on upeammat käytävät. Täällä on kuitenkin sievä kanava ja suihkulähde vesiputouksineen. Kävellessämme me rupattelimme herttaisesti aika paljon; ja kierrettyämme minä suuntasin askeleeni pikku puutarhaa kohti. Lähestyessäni huvimajaa minä livahdin hänen sivultaan, juosta suhahdin tuon kerran niin peloittavan suojan portaita ylös, polvistuin ja sanoin: "Minä kiitän sinua, oi Jumala, pelastumisistani ja sinun suuresta armostasi. Oi salli minun aina pysyä sydämeltäni nöyränä!" Lähdin sitten taas ulos ja yhdyin häneen ennenkuin hän juuri ehti minua kaivatakaan.
Useat naapuriston vallasperheistä lähettivät hänelle tervehdyksensä hänen palaamisensa johdosta, eritoten herra Arthur, herra Towers, herra Brooks ja herra Martin, Groven omistaja.
MAANANTAINA.
Minulla oli aika lailla puuhaa valitessani malleja uusiin pukuihin. Hänestä ei mikään ollut liian hyvää, minusta taas kaikki mitä näin. Ja hän oli kyllin ystävällinen valitsemaan kuutta uhkeinta lajia, joista minä vuorostani sain ottaa kolmet pukukankaat, ja hän sanoi, että hankkisimme itsellemme enemmän, jahka pääsisimme kaupunkiin. Yksi oli mitä runsaimmin hopealla kirjailtua valkeaa kudosta, ja hän suvaitsi sanoa, että kun olin morsian, tulisi minun esiintyä siinä ensi sunnuntaina. Siis on meillä muutaman päivän kuluessa täällä pelkkiä työskenteleviä ompelijattaria ja räätälejä. Hyväinen aika, kuinka kallis ja kuinka arvoton hossakka minä olenkaan sille rakkaalle herrasmiehelle!
Mutta hänen varallisuutensa ja asemansa vaatii paljon sellaista; ja hän pitää minua niin suuressa arvossa, että hän ei voi tyytyä vähempään, vaan tahtoo pukea minut aivan kuin olisi nainut yhtä varakkaan kuin itsekin on; ja, kuten hän sanoo, loisi se varjon häneen, ellei hän niin tekisi. Aavistelen siis, että tähän on mukauduttava; sillä kummassakin tapauksessa ihmiset löytävät jotakin sanottavaa. Hän antoi minun myöskin valita perin hienoja pitsejä ja liinavaatteita sekä toimitti vartavasten lähetin kaupunkiin hänen määräyksestään kiirehtimään kaikkea; se, mikä voidaan kaupungissa valmistaa, kuten korutavarat ja sentapaiset, on tehtävä siellä valmiiksi ja lähetettävä sitten erityisillä tuojilla. Kaiken tulee olla täällä ja valmiina ennen lauvantai-iltapäivää aivan poikkeuksetta.
Minä lähetän Johnin tänä aamuna tuomaan vielä joitakuita kyhäelmiä sekä ne harvat, jotka hän antaa teille erikseen. Toivoni on, että lähetätte minulle kaikki lukemanne paperit, jotta voin pitää sanani lady Daversille. Pyydän teitä jatkamaan rukouksianne ja siunauksianne ja antamaan minulle vastauksenne rakkaan hyväntekijäni ehdotuksesta, että muuttaisitte kentiläiselle vuokratilalle; vielä pyydän teitä ostamaan itsellenne kaksi vaatekertaa kummallekin: teille, rakas isä, hienointa verkaa ja rakkaalle äidilleni kunnollista silkkiä, sekä oivallista palttinaa ja kaikkea muuta senmukaista. Myös pyydän teitä, kuten parhain ystäväni on minua kehoittanut sanomaan, että tulisitte mahdollisimman pian; ja hän lähettää vaununsa teitä noutamaan, kun ilmoitatte Johnille päivän. Oi, kuinka minä halajan teitä nähdä, rakkaat vanhempani, ja jakaa onneni teidän kanssanne!
Varmaankin te suvaitsette käydä kaikkien velkojienne luona, jotka ovat enimmäkseen onnettomien veljieni velkamiehiä, ja ottaa laskun kaikista näiden saatavista; ja jokaiselle maksetaan viimeiseen kolikkoon asti ja korot myös, vaikka jotkut ovat olleetkin julmia ja armottomia. – Mutta heillä kaikilla on oikeus omaansa, ja se suoritetaan heille kiitollisesti.
Nyt tulin ajatelleeksi, että John voi tuoda tähänastiset kyhäelmäni teidän ratoksenne niiden sijaan, joista te luovutte; ja minä aion kirjoitella edelleenkin, kunnes olen valmistunut uuteen asemaani ja te olette tehneet päätöksenne. Ja sitten minä käyn käsiksi perhevelvollisuuksiini tullakseni rakkaalle hyväntekijälleni niin hyödylliseksi kuin kykyni sallivat.
Jos luulette, että muutama guinea tulee hyvään tarpeeseen matami Mumfordille, jolla kaiketi ei paljoa ennestään ole, niin antakaahan hänelle minun puolestani (minä kyllä maksan ne teille takaisin) ikäänkuin hansikaspariin häitteni johdosta; ja katsastelkaa köyhiä tuttavianne ja naapurejanne sekä laittakaa minulle lista sellaisista rehellisistä, uutterista puutteenalaisista ihmisistä, jotka todella ansaitsevat armeliaisuutta ja ovat ilman auttajaa, varsinkin sokeista, rammoista tai sairastelevista, mainiten kunkin olosuhteista erikseen, ja myöskin sellaisista köyhistä perheistä ja huoneenhaltijoista, joita vastoinkäymiset ovat kolhineet, kuten meitäkin olivat, ja joita ehkä iso lapsijoukko ehkäisee nousemasta siedettävän mukavaan asemaan, niin sitten tahdon koettaa mitä suinkin voin heidän puolestaan tehdä; sillä minä halajan aloittaa hyväntekeväisyyteni ensimäisen neljännes-vuosikauden, koska kerran ystävällinen hyväntekijäni on minulle tähän jaloon tarkoitukseen varoja osoittanut.
Minä pidän luetteloa kaikista näistä seikoista; ja herra Longman on toimittanut minulle valkoisesta silopaperista valmistetun tilikirjan, jossa toivon täyttäväni pian muutamia sivuja tositarvitsevaisten nimillä; vaikka rakas isäntäni on antanut nuo varat haltuuni ilman tilintekovelvollisuutta, saa hän kuitenkin nähdä (mutta ei kukaan muu), mitenkä ne käytän vuosineljänneksestä toiseen. Ja jos jotakin jää yli, niin kirjanpäättäjän tavoin siirrän sen seuraavaan neljännekseen laskien saldon neljästi vuodessa ja tehden yleistilit joka vuoden lopussa. Minä olen kirjoittanut siihen: Nöyrällä mielellä laadittuja KIITOLLISUUDEN-TUNNUSTUKSIA JUMALALLISESTA ARMOSTA, ja olen sulkenut sen varmaan säilöön äsken saamaani yksityishuoneeseeni. En aio antaa lady Daversin lueskella kyhäelmiäni pitemmälle kuin omaan veljellensä lähettämäänsä vihaiseen kirjeeseen asti. Sillä minä en soisi hänen näkevän mietteitäni siitä; ja jo siihen mennessä hän saa tietää kaikki, mikä on välttämätöntä hänen uteliaisuutensa tyydyttämiseksi, nähden kärsimyksiäni, minua kohtaan tähdättyjä salavehkeitä ja sitä kunniallista osaa, jota olen kyennyt esittämään. Jahka hän on ne kaikki lukenut, leppyy hän toivoakseni täydellisesti; sillä hän saa nähdä, että se kaikki on ollut Jumalan kaikkivaltiaan työtä ja ettei niin mahtavaa ja viisasta herrasmiestä kuin hänen veljeänsä voinut minunlaiseni nuori tyttö-rukka viekoitella.
En tahdo kauemmin viivyttää Johnia. Hän pyytää teitä lukemaan tämän viime osan ensiksi, sillä aikaa kun on luonanne. Ja näin minä vakuuttaen nöyrää kuuliaisuuttani teille molemmille ja lisäten herra B:n ystävälliset terveiset olen yhä teidän alati velvollisuudentuntoinen ja kiitollisesti onnellinen tyttärenne.
TORSTAI-ILTANA.
KUNNIOITETTU ISÄ JA ÄITI,
Minä jatkan nyt päiväkirjaani. Tiistai-aamuna rakas puolisoni lähti ratsastamaan ja toi mukanaan päivälliselle useita herrasmiehiä. Nämä olivat Groven Martin, Arthur, Brooks ja eräs Chambers-niminen. Hän sanoi ratsastaneensa liian kauaksi palatakseen aamiaiselle, mutta ottaneensa tuttaviaan mukaansa päivälliselle.
"Oletko siitä pahoillasi, Pamela?" kysyi hän. – Muistaen hänen läksynsä minä vastasin: "En suinkaan, hyvä herra; minä en voi pahoitella mitään, mitä te suvaitsette tehdä!" – Hän sanoi: "Sinä tiedät, millainen mies herra Martin on, ja olet ankarasti arvostellut häntä eräässä kirjeessäsi irstailuveljenäni ja hänen kolmen äpärälapsensa vuoksi."
Sitten kertoi hän minulle, miksi hän tuli heidät tuoneeksi. Hän sanoi: "Minä tapasin heidät kaikki herra Arthurin luona; ja tämän rouva kysyi minulta olinko minä todella naimisissa. Minä vastasin: 'Olen, ihan todella.' – 'Ja kenen kanssa?' uteli herra Martin. 'No', vastasin minä mutkattomasti, 'äitini kamarineidon kanssa'. – He eivät tienneet mitä minulle sanoisivat; vilkuivat vain toisiinsa. Ja minä huomasin tärvelleeni pilan kaikilta. Rouva Arthur sanoi: 'Teillä on, hyvä herra, tosiaan ihastuttava tyttö, jollaista en liene toista nähnyt; ja hänellä on tavaton onni.' – 'Niin minullakin on', sanoin minä. 'Mutta minä puhun sitä vähemmän, sillä mies ei milloinkaan ole ryhtynyt tällaiseen toimenpiteeseen pitämättä sitä velvollisuutenaan tai tuntematta siihen jotakin pakkoa, vaikkapa sitten vain itsekkäisyydestä, suoriutuakseen asiasta parhaimmalla kaupalla.' – 'No', virkkoi rouva Arthur, 'jos olette hairahtunut, niin olette tehnyt sen avoimin silmin; sillä te tunnette maailman niin hyvin kuin kukaan teidän ikäisenne herrasmies'.
"Tosiaan, hyvät herrat', sanoin minä, 'olisin onnellinen, jos voisin miellyttää kaikkia ystäviäni; mutta enhän saata odottaa sitä näin hetikohta, ennenkuin tunnette vaikuttimeni ja viehäkkeeni. Mutta minä vakuutan teille, että minä itse olen tyytyväinen menettelyyni; ja se, tiedättehän, on tärkeintä asiassa.'
"Herra Brooks sanoi: 'Olen kuullut vaimoni ylistävän puolisoanne, kehuen hänen viehkeyttänsä ja kauneuttansa niin paljon, että kaikin mokomin haluaisin hänet nähdä.'
"– 'No', vastasin minä, 'jos tahdotte kaikki lähteä kanssani päivälliselle, niin hyvin kernaasti minun puolestani saatte hänet nähdä. Ja ettekö te, rouva Arthur, lähde meidän seuraamme?' – 'En todellakaan, hyvä herra', sanoi hän. – 'Mutta minä vakuutan teille, että vaimoni kykenee sovittamaan teidät äitini kamarineidon kanssa; eikö nimittäin siitä kenkä purista? Sanokaa suoraan, rouva Arthur.' "– 'Oh', virkkoi hän, 'minä en kieltäydy käymästä puolisoanne tervehtimässä naapuriston rouvien kanssa; mutta ei ole oikein, että yksi ainoa nainen lähtisi sentään näin äkillisestä kehoituksesta ja niin monen herrasmiehen seurassa. Mutta sen ei tarvitse estää teitä, hyvät herrat.'
"Sitten", sanoi hän, "lähettivät muut tiedon, etteivät söisi päivällistä kotona; ja he sekä Chambers, eräs äskettäin tälle seudulle asettunut herrasmies, tulivat kaikin miehissä mukaani. Kun siis, rakkaani", jatkoi hän, "näyttäydyt ensi sunnuntaina, on sinulla jo puolustajajoukko: sillä kaikkien, jotka sinut näkevät, täytyy sinua kunnioittaa."
Hän meni heidän luokseen; ja kun minä saavuin alas päivälliselle, suvaitsi hän ottaa minua kädestä vierashuoneeseen astuessani ja sanoi: "Rakkaani, olen tuonut muutamia hyviä naapureitani päivälliselle sinun kanssasi." – Minä vastasin: "Te olette kovin ystävällinen."
"Rakkaani, tämä on herra Chambers", virkkoi hän sitten, ja hän esitteli minut jokaiselle. He tervehtivät minua ja toivottivat meille onnea.
"Minä puolestani", sanoi herra Brooks, "onnittelen teitä sydämeni pohjasta. Vaimoni kertoi minulle teidän viehkeästä kauneudestanne; mutta en uskonut, että meillä oli tuollaista kukkaa kreivikunnassamme."
"Hyvä herra", sanoin minä, "rouvanne on minua kohtaan perin puolueellinen; ja te olette niin kohtelias herrasmies, että te ette tahdo väittää arvoisan aviopuolisonne sanoja vastaan".
"Vakuutan teille, hyvä rouva", sanoi hän, "että te ette ole osannut ollenkaan paikalle; sillä me kiistelemme keskenämme pari, kolme kertaa päivässä. Mutta sitten on paha merrassa, ellemme olisi samaa mieltä niin selvässä asiassa!"
Sanoi siihen herra Martin: "Herra Brooks puhuu vallan totta, rouvaseni, totta kummassakin suhteessa" (tarkoittaen mainittujen aviopuolisojen keskinäisiä kinasteluja samoinkuin heidän yhteensattuvaa mielipidettään minusta); "sillä", lisäsi hän, "he ovat olleet jo muutaman vuoden naimisissa".
Kun minulla ei ollut parhainta käsitystä tästä herrasmiehestä ja hänen pilapuheistaan, niin sanoin: "Olen melkein pahoillani, hyvä herra, tuon herrasmiehen itsestään ja rouvastaan lausumasta naljasta, mutta mielestäni olisi sen pitänyt vapauttaa hänet suuremmasta leikinlaskusta – teidän sukkelasta varmennuksestanne asialle. Mutta syy, josta sen arvelette aiheutuvan, voitaneen toivoakseni sentään esittää päinvastaisestikin: tarkoitan niin, että he ovat olleet vasta muutaman vuoden naimisissa."
Herra Arthur sanoi: "Minusta, herra Martin, on nuori rouva varsin sievästi nuhdellut teitä." – "Niin minustakin", yhtyi herra Chambers; "ja lauseenne olikin varsin kehno imartelu morsiamelle".
Sanoi herra Martin: "Imartelevaa tai ei, hyvät herrat, niin en ole koskaan nähnyt pitkäaikaista avioliittoa, jossa ei niin kävisi, enemmän tai vähemmän; mutta rohkenenpa väittää, ettei se koskaan toteudu täällä."
"Jos se toteutuisi, hyvä herra", virkoin minä, "niin täytyisi minun tosiaan olla maailman kiittämättömin olento, koska kiitollisuudenvelka on enimmäkseen minun puolellani". – "Tuo ajatelma", virkkoi herra Arthur, "on niin oivallinen, että se antaa siveellisen takuun sellaisen oletuksen mahdottomuudesta".
"Hyvä ystävä", kuiskasi herra Brooks rakkaalle isännälleni, "teillä on todella mitä täydellisin nuori vaimo, niin hyvin esiintymisensä ja älynsä kuin ulkonaisen kauneutensakin puolesta, nimittäkää häntä miksi tahdotte." – "Niin, rakas ystävä", lausui isäntäni, "minun täytyy sanoa teille, kuten olen jo ennenkin vakuuttanut, että hänen suloinen viehkeytensä teki minut hänen rakastajakseen, mutta hänen sielulliset avunsa tekivät hänet vaimokseni".
Kun ensimäinen ruokalaji tuotiin pöytään, vei rakas puolisoni minut paikalleni, sijoitti herra Chambersin vieraimpana seurassa oikealleni ja hera Brooksin vasemmalleni. Herra Arthur suvaitsi huomauttaa, hyvin kehuvasti minulle, siitä keveästä ja vapaasta luonnollisuudesta, jolla käyttäysin ja heitä palvelin; ja hän sanoi haluavansa tuoda rouvansa näkemään esiintymistäni ja siitä oppimaan. Minä vastasin, että olisin ylpeä jokaisesta kunnianosoituksesta, jonka rouva Arthur minulle soisi; ja sanoin, että jos minä vain voisin käyttää hyväkseni hänen arvoisan rouvansa sekä muiden läsnäolevien herrasmiesten aviopuolisoiden esimerkkiä, niin saisin paremman käsityksen sopivaisuudestani paikkaan, jonka nykyisin täytin varsin vaillinaisesti.
Herra Arthur joi maljan minun terveydekseni ja onnekseni ja lausui: "Vaimoni sanoi puolisollenne, hyvä rouva, että te olitte perin onnellinen saadessanne sellaisen aviomiehen; mutta nyt näen, ketä on enimmin onniteltava."
Herra Brooks virkkoi: "No, älkäämme suotta tuhlatko kohteliaisuuksia; sillä totinen totuus on, että arvoisan naapurimme jalomielisyys ja arvostelukyky ovat hänen nuoren rouvansa kauneudessa ja ansiokkuudessa tavanneet aivan vertaisensa, jotenka en tiedäkään, kumpaa onni on paremmin potkaissut. – Mutta eläkäätte molemmat kauan ja onnellisina yhdessä, sitä minä toivon!" Ja näin sanoen tyhjensi hän lasillisen viiniä.
Paras ystäväni, joka aina riemuitsee kuullessaan minua ylistettävän, näkyi olevan hyvin mielissään keskustelustamme ja puhui minulle mitä herttaisimpia, hellimpiä ja kunnioittavampia sanoja. Senpä johdosta lausuikin karkeasuinen herra Martin: "Olisitteko koskaan voineet aavistaa, että tästä kunnon ystävästämme, jolla oli tapana niin ivailla avioliittoa, sukeutuisi näin kohtelias aviomies? Kuinka kauan aiotte sen jatkuvaksi, herraseni?"
"Niin kauan kuin kelpo tyttöni sen ansaitsee", vastasi puolisoni. "Toivoakseni jatkuu sitä iäti. Mutta", lisäsi tuo ystävällinen herrasmies, "teidän ei tarvitse ihmetellä, että olen muuttanut mieleni avioliittoon nähden; sillä minä en odottanut koskaan tapaavani tyttöä, jonka käytös ja suloinen mielenlaatu tässä määrin soveltuivat minun onnellistuttamiseeni".
Päivällisen jälkeen ja juotuani maljan kaikkien heidän rouviensa terveydeksi, minä poistuin; ja he jäivät istumaan tyhjentäen kaksi pullollista punaviiniä mieheen ja tulivat hyvin iloiselle tuulelle. Lähtiessään he suuresti ylistivät minua ja lupasivat tuoda rouvansa minua katsomaan.
Kun John oli tuonut minulle teidän ystävällisen kirjeenne, rakas isä, niin kerroin hyvälle isännälleni hänen vieraittensa lähdettyä, kuinka kiitollisena te otitte vastaan hänen jalomieliset ehdotuksensa kentiläiselle vuokratilalle muuttamisesta ja kuinka te lupasitte ponnistaa parhaanne palvellaksenne häntä siinä asemassanne. Sanoin myöskin toivovanne, että te uutteruudellanne ja huolenpidollanne kävisitte hänelle varsin vähän rasittavaksi siihen auliiseen tapaan nähden, millä hän aikoi lisätä etuuksia, jotka jo sellaisinaan voittivat kaikki toivomuksenne. Hän oli oikein hyvillään siitä että niin kernaasti ja mielellänne suostuitte ehdotukseen.
Olen iloinen, että teidän sitoumuksenne maailmassa sisältyvät niin vähäisiin puitteihin. Heti kun olette ehtinyt saada tarkan selostuksen veloistanne, suvainnette lähettää sen minulle samalla kun lähetätte luettelon niistä köyhistä, minkä minulle niin ystävällisesti lupaatte toimittaa.
Koska rakas isäntäni on näin antelias, ei teidän mielestäni tulisi pitää liian hyvänä mitään, joka ei ole prameilevaa. Pyydän, älkää arastelko kulujanne. Hänen tarkoituksensa on, ettette täältä enää palaa entiseen asumukseenne, vaan jäätte meidän luoksemme, kunnes lähdette Kentiin. Teidän on siis sen mukaan järjestettävä asianne. Ja minä toivon, rakas isä, että olette kokonaan luopunut kaikesta orjanraadannasta. Koska lampuoti Jones omien sanojenne mukaan on ollut hyvä teitä kohtaan, niin pyydän, että hyvästi jättäessänne lahjoitatte heille kolmen guinean arvosta hyviä kirjoja, sellaisia kuin perheraamatun, yleisen hartauskirjan ja "Ihmisen koko velvollisuuden" tai muitakin, jotka katsotte sopiviksi; sillä he asuvat pitkän matkan päässä kirkolta, ja talvisin ovat tiet heidän vuokratilaltaan sinne mahdottomat kulkea.
Hän on uskollisesti tuonut minulle kynäilyni; ja ensi tilaisuudessa lähetän ne lady Daversille siihen kohtaan asti, josta viime kirjeessäni mainitsin.
Rakas herra B. ilmoitti minulle vastikään, että hän vie minut aamulla pienelle ajelulle nelivaljakolla eräälle kymmenen penikulman päässä olevalle vuokratilalle, joka on tunnettu oivallisista karjantuotteistaan ja johon naapuriston vallasväki kumpaakin sukupuolta silloin tällöin sitävarten retkeilee.
TORSTAINA.
Me lähdimme siis matkalle kello kuuden jälkeen ja ajaen varsin vinhaan saavuimme puoli yhdeksältä tuolle hänen todella sievälle tilalleen; ja minua miellytti suuresti kunnon vaimon siisteys, samoin kuin hänen tyttärensä ja palvelustyttönsäkin. Isäntäni lausui ystävällisesti että hän aina välillä käväisisi minun kanssani tässä samassa paikassa ja samoilla asioilla, koska se näkyi minua miellyttävän; sillä se olisi virkistävää liikuntoa ja antaisi meille ruokahalua aamiaiseksi, kuten paluumatka päivälliseksemme. Mutta minä huomaan, että tämä itsessäänkin kyllin hyvä syy ei ollut ainoa, miksi hän toimitti minulle tämän mieluisan virkistysmatkan; ja minä kerron teille:
Meidät otettiin täällä hilpeästi vastaan ja saimme hyvän kestityksen, ja kaikki oli kauttaaltaan sievää, sekä ihmiset että huonekalut, vaikka silti kuosiltaan korutonta. Ja isäntäni sanoi kunnon emännälle: "Käyvätkö teidän nuoret täyshoitola-opiston neidit yhä toisinaan täällä vierailulla, rouva Dobson?" – "Kyllä, teidän arvoisuutenne", vastasi hän, "odotan kolmea, neljää niistä joka silmänräpäys".
"Kolmisen penikulman päässä tästä talosta, rakkaani", selitti puolisoni, "on varsin hyvä täyshoitola-koulu vallassäädyn tyttärille. Johtajattarella on kääsit ja parivaljakko; ajopelit voidaan mielen mukaan muuttaa kaksoiskääseiksi. Kesäisin, jos nuoret neidit suorittavat koulutehtävänsä hänen tyydytyksekseen, hän hyvittelee heitä lähettämällä heidät kolme, neljä kerrallaan huviretkelle tänne. Aamiaisen jälkeen heidät kyyditetään takaisin. Tämä sopii sekä palkkioksi että ruumiinharjoitukseksi; ja ne tytöt, joiden osaksi tämä suosio tulee, ovat siitä aika ylpeitä, ja se edistää heidän asianomaisia opintojansa."
"Sangen hyvä menettelytapa se onkin", sanoin minä. Ja vielä puhuessamme saapuivat kääsit tuoden neljä pientä neitiä, kaikki jokseenkin samankokoisia. Opiston palvelijatar oli heitä saattamassa. Ne kulkivat ohitsemme toiseen pieneen sievään suojaan omamme lävitse ja tervehtivät varsin sirosti. Minä menin huoneeseen heidän luokseen, kyselin heidän töitänsä ja heidän opintojansa sekä millä tavoin he olivat ansainneet sellaisen hauskan virkistysmatkan ja maukkaan aamiaisen. Kaikki vastasivat perin näppärästi.
"Ja saisinko kysyä, mitkä pikku neitien nimet ovat?" virkoin minä. Yksi oli liikanimeltään Burduff, toinen Nugent, kolmas Booth ja neljäs Goodwin.
"En tiedä", sanoin minä, "kuka teistä on sievin; mutta kaikki olette perin herttaisia, rakkaat tyttöseni; ja teillä on oikein hyvä opettajatar, kun päästää teidät tällaiselle hauskalle virkistysretkelle ja syömään näin herkullista viiliä ja oivallisia voileipiä. Toivoakseni tekin ajattelette niin."
Isäntäni tuli sisälle, enkä minä rahtuakaan epäillyt. Hän suuteli jokaista heistä, mutta katsahti kaihomielisemmin neiti Goodwiniin kuin kehenkään niistä toisista. Juuri sillä hetkellä en kuitenkaan mitään ajatellut. Jos hänen nimensä olisi ollut neiti Godfrey, niin olisin tuossa tuokiossa arvannut.
Lähdettyämme heidän paristaan hän kysyi: "Kuka noista pikkuneideistä oli sinun mielestäsi sievin?" – "Sitä, hyvä herra, on tosiaan vaikea ratkaista: neiti Booth on sievä tumma tyttö ja hänellä on kauniit silmät; neiti Burduffilla on hyvin herttaiset kasvot, mutta piirteet eivät ole yhtä säännölliset; neiti Nugent on siro vaaleanverevä immyt; neiti Goodwinilla taas on kauniit mustat silmät ja sitäpaitsi on hän mielestäni soreavartaloisin. Mutta sieviä lapsia ne ovat kaikkikin."
Palvelijatar opasti heidät puutarhaan näyttääkseen heille mehiläispesät; ja neiti Goodwin niiasi erikoisen sievästi puolisolleni.
Minä sanoin: "Neiti taitaa tuntea teidät, hyvä herra?" ja tarttuen tyttöä kädestä virkoin: "Tunnetko tämän herrasmiehen, pikku kaunokaiseni?" – "Kyllä, hyvä rouva", vastasi tyttö; "hän on oma rakas setäni".
Minä sieppasin tytön syliini. "Oi, miksi ette sanonut minulle, hyvä herra", huudahdin, "että teillä oli veljentytär näiden pikkuneitien joukossa?" Minä suutelin tyttöstä ja hän sipsutti pois toveriensa jälkeen.
"Mutta, hyvä herra", kysyin minä, "kuinka tämä on mahdollista? – Eihän teillä ole mitään muita sisaruksia kuin lady Davers. – Kuinka tämä voi olla mahdollista?"
Hän hymyili, ja silloin minä sanoin: "Oi, rakkahimpani, ilmaiskaa minulle nyt totuus! Eikö tämä sievä neitonen ole teihin läheisemmässä suhteessa kuin sisarentytär? – Minä tiedän, että hän on! Minä tiedän, että hän on!" Ja minä syleilin häntä hänen seisoessaan.
"Oikeassa oletkin, rakkaani; ja muistathan sisareni hyväluontoisen vihjauksen neiti Sally Godfreystä!" – "Muistan varsin hyvin. Mutta tämän lapsosen nimi on Goodwin." – "Hänen äitinsä valitsi hänelle sen nimen", sanoi puolisoni, "koska ei tahtonut, että häntä nimitettäisiin hänen omallaan".
"Kah", virkoin minä, "suokaa anteeksi, hyvä herra; minun täytyy mennä hiukan lepertelemään tyttösen kanssa".
"Minä lähetän hänet jälleen sisälle", vastasi puolisoni; ja tuossa tuokiossa tyttö sipsuttikin huoneeseen. Minä otin hänet syliini ja sanoin: "Oi, herttainen kullanmuru! Tahdotko rakastaa minua? Tahdotko ottaa minut tädiksesi?"
"Tahdon kyllä, kiltti rouva, oikein mielelläni, ja minä tahdon rakastaa teitä hellästi. Mutta enpä pidäkään sedästäni."
"No, mikset?" kysyi puolisoni. – "Siksi, ettette tahtonut ensin puhutella minua! Ja siksi, ettette tahtonut sallia minun nimittää itseänne sedäksi" (sillä häntä näkyy siitä kielletyn, jotta minä en heti arvaisi, kuka hän oli); "enkä kuitenkaan", jatkoi herttainen lapsukainen, "ollut nähnyt teitä pitkään aikaan, en ollutkaan!"
"No, Pamela, voitko sallia minun rakastaa tätä pientä viatonta olentoa?" kysyi puolisoni.
"Salliako, hyvä herra! Olisittehan te kovin julma, jollette häntä rakastaisi; ja minä olisin sitä vielä enemmän, ellen voimieni mukaan tuota tunnettanne edistäisi ja itsekin rakastaisi tätä pientä karitsaa teidän tähtenne ja sen itsensä tähden sekä säälistä hänen äiti-rukkaansa kohtaan, vaikka hän onkin minulle tuntematon." Ja kyyneleet kumpuilivat silmiini.
"Miksi, rakkaani, ovat sanasi niin ystävälliset ja kasvosi niin murheelliset?"
Minä vetäysin ikkunan luo lapsesta poispäin ja sanoin: "Murheelliset ne eivät ole, hyvä herra; mutta tässä tilaisuudessa tunnen rinnassani surunsekaista riemua; se on tosiaan kaksinkertaista surua ja kaksinkertaista riemua."
"Kuinka niin, rakkaani?" kysyi hän. "Ka, hyvä herra, en voi olla tuntematta surua tämän suloisen lapsosen äiti-rukan tähden, ajatellessani että, jos hän elää, täytyy hänen nimittää suurinta ilonaihettansa häpeäksensä; jos hän taas ei enää ole elävien joukossa, täytyi raskaiden tunnonvaivojen painaa hänen mieltänsä hänen jättäessään tämän maailman ja poloisen pienokaisensa. Toiseksi murehdin sitä, että täytyy pitää ystävällisyytenä tätä pientä rakasta ihmistainta kohtaan olla hänelle ilmoittamatta, kuinka lähellä häntä hänen rakkain sukulaisensa maailmassa on. Suokaa minulle anteeksi, hyvä herra; minä en sano tätä ollenkaan teitä moittiakseni. – Ja minulla on kaksinainen ilonaihe: ensiksikin se että minulle on suotu armo välttää sellainen onnettomuus, joka on tuota poloista vallasnaista kohdannut, ja toiseksi on tämä havainto tuonut minulle tilaisuuden osoittaa teitä kohtaan tuntemani kiitollisen hellyyden vilpittömyyden siinä rakkaudessa, jota aina tahdon tälle armaalle lapselle ilmituoda."
Sitten minä astuin tyttösen luo, suutelin häntä ja sanoin: "Yhdy minun kanssani, pikku enkelini, pyytämään rakkaalta sedältäsi, että hän sallisi sinun tulla asumaan uuden tätisi luo. Minä tahdon tosiaan rakastaa sinua hellästi, armas lintuseni."
"Sallitteko, hyvä herra", virkkoi pieni tenhotar, "minun mennä asumaan tämän tätini luo?"
"Olet perin hyväluotoinen, Pamelani. En ole hetkeksikään pettynyt niissä toiveissa, joita minulla hellässä sydämessäni oli sinun järkevyydestäsi."
"Mutta osoitatteko minulle tämän suosion, puolisoni?" sanoin minä. "Minä rakastan aina vilpittömästi tätä pientä tenhotarta; ja kaiken, minkä esimerkillä ja hellyydellä voin hänen hyväkseen tehdä, sen teen mitä hartaimmin. Rakkain puolisoni, olkaa minulle mieliksi tässä! Minusta tuntuu, että se on jo käynyt minulle sydämenasiaksi! Mitä herttaista puuhailua ja seuraa siten saisinkaan!"
"Puhumme tästä toiste", vastasi hän; "mutta minun täytyy järjen nimessä asettaa hiukan rajoja sinun suloiselle jalomielisyydellesi. – Olin aina aikonut sinut tällä havainnolla yllättää; mutta sisareni juorusi asian alulle halpamaisessa sisunsa purkauksessa, jota en voinut sietää. Ja vaikka olet sanomattomasti miellyttänyt minua käytökselläsi tässä tilaisuudessa, et kuitenkaan ole paljoa mennyt odotukseni yli; sillä minulla on aina ollut hyvä käsitys sinun ylevyydestäsi, eikä sitä olisi mikään muu voinut horjuttaa kuin päinvastainen käyttäytyminen näin arkaluontoisissa olosuhteissa."
"No, setä hyvä", virkkoi armas pikkuneiti, "sallittehan minun siis mennä tädin kanssa hänen kotiinsa, eikö totta? Minä tiedän varmasti, että hän rakastaisi minua."
"Kun ensi kerran saat lomaa, rakas lapsi, niin pääset vierailemaan uuden tätisi luona, jos olet kiltti tyttö."
Lapsi niiasi syvään. "Kiitos, rakas setä", vastasi hän.
"Niin, kullannuppu", sanoin minä, "ja minä hankin sinulle jotakin hyvää ja sieviä leluja siksi. Olisin tuonut sinulle nytkin, jos olisin tiennyt, että tapaisin täällä rakkaan kaunokaiseni."
"Kiitos, kulta täti", vastasi lapsi.
"Kuinka vanha on tyttönen nyt?" kysyin puolisoltani. – "Kuuden, seitsemän vuoden iässä", vastasi hän. – "Onko hän koskaan ollut teidän kodissanne, hyvä herra?" – "Sisareni toi hänet sinne kerran muka puolisonsa loordin pikku sukulaisena." – "Muistankin", sanoin, "erään pienen tytin; ja rouva Jervisin kanssa luulimme häntä loordi Daversin sukulaiseksi".
"Sisareni", selitti hän, "tiesi koko salaisuuden alusta pitäin; ja minä luin hänelle suureksi ansioksi, että hän piti asian salassa isältäni, joka silloin eli, ja äidiltäni hänen kuolinpäiväänsä asti, vaikkakin hän vimmoissaan alentui siitä sinulle vihjaisemaan".
Neitiset sanoivat pian senjälkeen hyvästi. En tiedä, miksi, mutta tämä rakas lapsi on tehnyt minuun peräti erikoisen vaikutuksen. Toivoisin saavani hänet kotiimme. Olisi suuri ilo, kun minulla velvoittavassa kiitollisuudenvelassani olisi niin hyvä tilaisuus todistaa rakkauteni häneen itseensä hellyydelläni tätä armasta tyttöstä kohtaan.
Ajaessamme yhdessä kotiin vaunuissa kertoi hän minulle ennen mainitsemiensa lisäksi seuraavia yksityiskohtia tästä asiasta:
Se neiti, sanoi hän, oli hyvästä perheestä ja sen kukkein vesa, mutta hänen äitinsä oli kovin taitava vehkeilijä eikä aivan niin arkatuntoinen tyttärensä ja tuon nuoren miehen suhteista kuin hänen olisi pitänyt olla. Erittäinkin, kun hän havaitsi nuorukaisen olevan hillittömän ja hurjan ja tytärtänsä uhkaavan suuremman vaaran hänen puoleltaan kuin päinvastoin, rohkaisi hän kuitenkin näiden yksinoloa, eikä ilmaissut paheksumista silloinkaan, kun heidät yllätettiin toistensa parista tavalla, joka ei ollut nuorelle neidille suosittelevaa ja olisi syystä voinut herättää äidissä pelkoa. Päinvastoin oli hän kerrankin asettanut erään entisen miespalvelijansa ja erään lomapalkalla olevan upseerin, oman sukulaisensa, vaanimaan tilaisuutta peloittaakseen nuoren miehen avioliittoon neidin kanssa. Niinpä he yllätettyään hänet tytön huoneesta, juuri kun hänet oli päästetty sisälle, paljastivat miekkansa ja uhkasivat surmata hänet siinä paikassa, jollei hän hetikohta antaisi naimalupausta. Olipa heillä pappikin valmiina alhaalla, kuten herra B. myöhemmin sai tietää.
Jollakuilla varsin vahvoilla perusteilla otaksui nuori herra neidin olleen juonessa mukana, ja tämä sekä heidän uhkauksensa raivostutti hänet niin, että hänkin veti miekkansa tupesta ja ryhtyi puolustautumaan. Niin tosissaan hän olikin, että pisti toista miestä käsivarteen ja teki hänet taisteluun kykenemättömäksi; ja ahdistaen varsin ankarasti toista hän hyökkäsi hänen paetessaan hänen kimppuunsa lähellä portaiden yläpäätä työntäen hänet pari porrasmittaa alas, joten mies pudotessaan siinä pahoin loukkautui. Jollei niin olisi käynyt, sanoi hän, olisi tungettelija ehkä saanut maksaa yltiöpäisyytensä. Hänen vastustajiensa tarkoituksena oli pikemminkin peloittaa kuin surmata. Mutta silloin hän nähdessään vanhan rouvan, tämän hankkiman pappismiehen ja perheen toiset tyttäret lähti talosta katkerasti sadatellen heitä kaikkia.
Tämän jälkeen aikoi hän katkaista kaiken kanssakäynnin koko perheen kanssa, myöskin neidin kanssa; mutta tämä osasi viekoitella hänet kohtaukseen Woodstockissa, sanoen tekevänsä sen puhdistaakseen itsensä. Mutta hänen, neitiraukan, täytyi siellä – aika häijy mies hän olikin! – tehdä itsensä vikapääksi pahempaan rikokseen, puhdistuakseen vähäisemmästä.
Sitten he usein tapasivat toisensa Godstowissa, Woodstockissa ja milloin missäkin Oxfordin läheisyydessä, jossa kaupungissa hän silloin näkyi oppineen rikollisia taipumuksia hyödyllisten tietojen asemesta. Vihdoin heidän monien kohtaamistensa tulokset kävivät liian silmäänpistäviksi, jotta niitä olisi voitu salata; ja silloin nuoren neidin, joka perheen maineen vuoksi ei voinut näyttäytyä, täytyi pysytellä huoneessaan aikaansa odotellen, ja kaikenlaisia keinoja käytettiin herra B:n pakoittamiseksi naimisiin hänen kanssaan. Kun he huomasivat, ettei mikään auttanut, päättivät he vihdoin valittaa nuoren miehen isälle ja äidille; mutta tämä ilmoitti asian sisarelleen, joka silloin sattui olemaan kotona käymässä. Järjestelyillään ja sisukkuudellaan sisar sai nuo heidän aikeensa menemään myttyyn; ja kun ei heillä mitään muutakaan toivoa ollut, suostuivat he lady Daversin esitykseen lähettää neiti-parka Marlboroughiin, missä häntä tämän kustannuksella hoideltiin, vaikka veli sen hänelle korvasi, ja missä hän kaikessa hiljaisuudessa synnytti lapsensa. Lady Davers otti huolehtiakseen pienokaisesta, kunnes se voitiin panna täysihoitola-kouluun, jossa se nyt on. Isä oli tallettanut rakkaan pikku tytön varalle sellaisen rahasumman, että tytär sen koroilla voisi hyvin mukavasti elellä; pääoma taasen oli kyllin suuri vallasnaisen myötäjäisiksi, kun tämä tulisi naimaikään.
"Tämä, rakkaani", virkkoi hän, "on tarina lyhykäisesti kerrottuna. Ja vakuutan sinulle, Pamela", lisäsi hän, "että en suinkaan kerskaile tai ylpeile tuosta seikkailusta. Mutta kun se kerran on tapahtunut, en voi muuta sanoa kuin että toivon lapsi-paran elävän ja tulevan onnelliseksi; ja minun täytyy siinä koettaa parhaani."
"Hyvä herra", sanoin minä, "epäilemättä tulee teidän se tehdä; ja minä tunnen itseni varsin ylpeäksi, jos voin edistää tämän rakkaan lapsukaisen onnea, kunhan sallisitte minun pitää hänet kotonamme. Mutta tietääkö tyttönen itse mitään isästään ja äidistään?"
Minä toivoin, että hän olisi sanonut, vieläkö nais-parka eli vai oliko hän kuollut.
"Ei", vastasi hän. "Sisareni on ilmoittanut hänen opettajattarelleen, että hän on erään herrasmiehen ja tämän vaimon tytär, jotka ovat loordi Daversin sukua ja nyt asuvat Jamaikassa. Hän nimittää minua sedäksi vain siksi, että olen veli lady Daversille, jota hän sanoo tädikseen ja joka on häneen hyvin kiintynyt. Samoin on loordikin, joka tietää koko asian. He pitävät häntä kaikkina pikku loma-aikoina kodissaan ja ovat hänelle hyvin ystävälliset. – Luullakseni tiedetään tai aavistetaan varsin vähän kuinka asianlaita oikeastaan on; sillä koska hänen äitinsä ei ole alhaisesta perheestä, niin hänen ystävänsä koettavat pitää seikkailua salassa yhtä paljon kuin minäkin. Lady Davers taas on, kunnes hänen kiukkunsa tuonnoin kuohahti ääriensä yli, järjestänyt asian hyvin taitavasti ja ystävällisesti."
Sanat "äiti ei ole alhaisesta perheestä" eivät antaneet minulle epäilemisen varaa siitä, että hän vielä oli elossa. Ja minä sanoin: "Mutta kuinka, hyvä herra, voi rakkaan tyttösen äiti-poloinen tyytyä kieltäytymään ilosta pitää siloinen lapsi luonaan!"
"Ah, Pamela", vastasi hän, "nyt sinä tulet uteliaaksi, näen tahtovasi tietää, mihin äiti-rukka on joutunut. – Se on luonnollista kylläkin, mutta minä halusin nähdä, kuinka pikku jännitys sinuun vaikuttaisi."
"Rakas puolisoni!" huudahdin minä.
"Eipä mitään", virkkoi hän, "sehän on aivan luonnollista, armaani! Minusta olet osoittanut suurta kärsivällisyyttä ja sinä olet johtunut tähän kysymykseen niin kauniilla tavalla, että ansaitset vastauksen.
"Tiedä siis, että ainakin siinä on jotakin perää, kun sanotaan hänen äitinsä asuvan Jamaikassa; sillä siellä hän elää ja hyvin onnellisena elääkin. Hän näet kärsi niin paljon lapsivuoteessa, että kukaan ei odottanut hänen jäävän eloon; ja kun hän toipui, teki se häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän ei mitään peljännyt enempää kuin entiseen hairahdukseensa palaamista. Totta puhuen olinkin minä aikonut käydä häntä tervehtimässä heti kun hänen kuukautensa oli täydelleen kulunut. Niin hän minun tietämättäni sitoutui matkustamaan Jamaikaan kahden siellä syntyneen nuoren neidin kanssa, jotka palasivat ystäviensä luo vietettyään nelisen vuotta Englannissa kasvatustansa varten. Ja jätettyään pikkulapsensa hyvin liikuttavan kirjeen keralla minun haltuuni ja pyydettyään, etten sallisi häntä nimitettävän äitinsä nimellä, vaan Goodwiniksi, jotta hänen häpeänsä pysyisi vähemmän tunnettuna lapsen itsensä ja perheen tähden, hän sai ystävänsä määräämään hänelle viisisataa puntaa hänen perheeltään vaatimansa osuuden kokonaissummana, ja lähtien Lontooseen astui sitten toveriensa kanssa laivaan Gravesendissa ja purjehti Jamaikaan, missä hän nyt elää onnellisissa naimisissa, esiintyen puolisolleen nuorena leskenä, jonka ainoan tyttären kasvatuksesta ja elatuksesta mies-vainajan ystävät huolehtivat. Näet siis, Pamela, että koko tarinassa on totuus kummaltakin puolen säilytetty niin paljon kuin mahdollista."
"Rouva-rukka!" huudahdin minä; "kuinka hänen tarinansa minua liikuttaa! Olen iloinen, että hän vihdoinkin on tullut onnelliseksi."
"Ja etkö ole iloinen, rakkaani", kysyi hän, "että hän on niin kaukanakin?"
"Mitä siihen tulee, hyvä herra, en tosiaan voi olla pahoillani, koska hän kerran on onnellinen, mitä hän ei täällä olisi voinut olla. Minä, näetten, hyvä herra, aavistelen, että olisitte jatkanut vaarallisia viekoituksianne, jollei hän olisi lähtenyt; ja hänessä osoitti varsin vakavaa hyvään pyrkimistä, että hän saattoi jättää synnyinmaansa, sukulaisensa, teidät, jota hän niin paljon rakasti, ja armaan pienokaisensa sekä koettaa uutta onnea uudessa maailmassa ja uhmailla valtameren vaaroja. Ja kaiken tuon hän teki säilyttääkseen itsensä enemmiltä hairahduksilta! – Todellakin, oi herra", sanoin, "vuotaa sydämeni verta ajatellessani, kuinka suuri hänen hätänsä tässä suhteessa täytyi olla; minä säälin häntä poloista niiden omantunnon pistosten vuoksi, joita hänen lapsivuoteensa kauhujen keskellä täytyi tuntea, koska niillä saattoi olla niin suuri vaikutus; ja minä kunnioitan hänen päätöstänsä. Minä lukisin sellaisen oikealle tielle palaavan rakkaan naishenkilön kaikkein hyveellisimpien joukkoon; enkä epäile, että Jumala kaikkivaltias suo hänelle armonsa ja että hänen nykyinen onnensa johtuu laupiaan kaitselmuksen siunauksesta palkkana hänen katumuksestansa ja parannuksestansa. Mutta, hyvä herra", kysyin, "ettekö kertaakaan nähnyt tuota nais-poloista hänen synnytyksensä jälkeen?"
"En luullut hänen olevan niin tosissaan, matkustin Marlboroughiin ja kuulin hänen sieltä lähteneen Balneen. Menin sinnekin, mutta hän oli matkustanut sukulaistensa luo Readingiin. Sinne päästyäni kuulin hänen menneen Oxfordiin. Minä seurasin perästä, ja siellä hän oli, mutta en saanut häntä tavata.
"Vihdoin hän sai minulta kirjeen, jossa pyysin kohtausta, sillä minä kuulin, että hänen lähtönsä mainittujen neitien kanssa oli päätetty asia ja että hän oli ystäviensä luona vain sanoakseen heille hyvästi ja vastaanottaakseen sovitun osuutensa. Hän suostui ja määräsi kohtauksemme seuraavaksi lauantaiksi – hänen vastauksensa saadessani oli keskiviikko, – ja meidän oli tavattava entisessä paikassamme Woodstockissa.
"Silloin luulin voivani olla hänestä varma enkä epäillyt että ehkäisisin hänen aiotun matkansa. Minä lähdin torstaina Gloucesteriin huviretkelle ja sieltä pistäysin lauantaiksi Woodstockiin. Mutta täällä odotti minua kirje rakastajattareni asemesta. Tämä pyysi siinä anteeksi, että oli minut näin pettänyt, lausui mielipahansa entisestä rikoksestaan, vakuutti helliä tunteitansa minua kohtaan ja sanoi peljänneensä, ettei kykenisi pitämään hyviä päätöksiänsä, jos minut tapaisi. Niin olikin hän torstaina lähtenyt matkalle satamakaupunkiinsa peljäten, ettei mikään muu voisi häntä pelastaa; ja hän sanoi määränneensä tämän lauantaisen kohtauksen entisen rikollisuutensa näyttämölle, jotta tämä paikka sopivasti vaikuttaisi mieleeni ja hellyttäisi minut häntä leppeästi säälimään. Hän toivoi saavansa kolmen tai neljän päivän etumatkan ja ehtivänsä aivan saavuttamattomiin. Hän kehoitteli jälleen, koska nyt olin tällä paikalla, missä pieni raukka oli vastaanottanut elämänsä aiheen, että hänen tähtensä olisin lapsukaiselle hellä. Hänellä ei ollut muita pyyntöjä, sanoi hän; mutta hän ei unohtaisi rukoilla minun puolestani kaikissa omissa vaaroissaan ja kaikissa vaikeuksissa, jotka häntä kohtaisivat."
Tätä liikuttavaa tarinaa kuunnellessani minä itkin. "Ja eikö tuo tehnyt teihin syvää vaikutusta, hyvä herra?" kysyin. "Epäilemättä täytyi tuollaisen liikuttavan läksyn, vieläpä rikoksen paikalla annettuna, tehota teihin. Minä ihailen sen rakkaan naisen hurskasta toimenpidettä! Luulisi, hyvä herra, että se olisi ollut kylliksi parantaakseen teidät iäksi! Epäilemättä kaikki häijyt aikomuksenne heti aivan muuttuivat!"
"Niin, rakkaani, saat olla varma, että se minua kovin liikutti, kun tulin asiaa miettineeksi. Mutta olin ollut niin vakuutettu menestyksestäni viettelijänä ja hänen matkansa tyhjäksitekemisestä, että minua aluksi suututti ja jouduin hyvin pahalle päälle. Sitten tarkemmin mietittyäni teki tämä hänen viisautensa, katumuksensa ja päättäväisyytensä todistus minuun aivan masentavan vaikutuksen; ja minä ihailin häntä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta silti en voinut sietää, että hän sentään noin pääsisi käsistäni, noin suuresti voittaisi minut muka sankarillisessa urheudessa; ja minä kiirehdin matkaan, sain loordi Daversilta viidensadan punnan luottokirjeen hänen pankkiirilleen Lontoossa ja matkustin sinne, pistäydyttyäni ensin Oxfordissa tiedustelemassa, missä voisin hänestä kuulla.
"Saavuttuani pääkaupunkiin, mikä tapahtui vasta maanantai-aamuna, menin Crosby Squaren varrella sijaitsevaan taloon, jossa niiden kahden neidin ystäviä asui. Hän oli matkustanut pikakyydillä tiistaina, päässyt matkat toveriensa luo vielä samana iltana ja lähtenyt heidän kanssaan Gravesendiin melkein samaan aikaan kuin odotin hänet tapaavani Woodstockissa.
"Voit uskoa, että tämä kovin hermostutti minua. Muutin kuitenkin maksuosoitukseni rahaksi, lähdin palvelijani kanssa matkalle maanantaina ja pääsin Gravesendiin iltamyöhällä. Siellä kuulin, että hän ja nuo kaksi neitiä olivat aamulla lähteneet laivaan samasta majatalosta, johon minä yövyin; ja laiva odotteli vain suotuisaa tuulta, joka silloin alkoikin kääntyä myötäiseksi.
"Minä menin suoraan laivaan ja kysyin Godfrey-nimistä rouvashenkilöä. Mutta koetahan kuvitella, rakkaani, hänen kummastustaan ja hämmiänsä minut nähdessään. Vähällä piti, ettei hän mennyt tainnoksiin. Minä tarjosin perin runsaastikin rahaa saadakseni laivan lähdön siirretyksi seuraavaan päivään, mutta siihen ei suostuttu. Ja kernaasti olisin vienyt hänet maihin ja lupasin saattaa häntä, jos hän olisi tahtonut matkustaa maitse, mihin paikkaan tahansa Englannissa, johon laiva poikkesi. Mutta hän oli heltymätön. Jokainen päätteli, että olin hänen sulhasensa, ja kaikkiin koski tämä liikuttava kohtaus, varsinkin nuoriin naisiin ja näiden naispuolisiin seuralaisiin. Suurella vaivalla ja juhlallisilla kunniallisuuden vakuutteluilla sain hänet uskaltautumaan kanssani erääseen hyteistä. Siellä minä rukoilin häntä luopumaan aikeestaan, mutta turhaan. Hän sanoi, että tällä kohtauksella olin tehnyt hänet aivan onnettomaksi! Sanoi monien seikkojen jo ennenkin rasittaneen mieltänsä; mutta nyt olin minä katkeroittanut koko hänen matkansa ja syössyt hänet mitä suurimpaan sielulliseen hätään.
"Minä en voinut taivuttaa häntä myöntämään kuin yhden suosion, ja siihenkin suostui hän hyvin vastahakoisesti. Hän otti nimittäin minulta lahjana vastaan nuo viisisataa puntaa ja lupautui perille päästyään nostamaan minulta isomman summan muka haltuuni jättämiänsä tavaroitansa vastaan, jos katsoi sellaisen toimenpiteen tarpeelliseksi ja sopivaksi. Mutta hän ei luvannut olla edes kirjevaihdossa kanssani ja pysyi jyrkästi päätöksessään matkustaa. Luulen, että vaikka olisin tehnyt hänelle naimatarjouksen, jota minulla ei kuitenkaan ollut mielessä, en olisi saanut häntä aikeestansa luopumaan."
"Mutta, hyvä herra", sanoin, "kuinka te sitten erositte toisistanne?"
"Minä olisin purjehtinut hänen mukanaan ja astunut maihin ensimäisessä Englannin tai Irlannin satamassa, missä tahansa, johon laiva poikkesi; mutta hän oli liian peloissaan siihen suostuakseen; ja jörö laivuri, jota he nimittivät kapteeniksi, ei tahtonut viipyä hetkeäkään, koska tuuli ja vuoksi nyt olivat aivan suotuisat. Ja tuo mies hoputti minua niin kovin joko menemään maihin tai tulemaan mukaan matkalle, että minä, kiihkeänä luonteeltani, jonka, tiedäthän, rakkaani, äitini oli hemmoittelulla pilannut, ja tottumattomana itseäni hillitsemään pidin tätä hyvin omituisena. Minusta tuntui varsin kummalliselta, että tuuli tai vuoksi tai mikä tahansa painoi enemmän vaa'assa kuin minä ja minun rahani. Mutta niin oli asia. Minun täytyi lähteä. Sanoin hyvästi neideille ja muille matkustajille, toivotin heille onnellista matkaa, jaoin viisi guineaa laivamiehistölle kehoittaen heitä olemaan ystävällisiä näille naisille ja jätin sellaiset jäähyväiset, jotka paremmin voit itse kuvitella kuin minä sanoin ilmaista. Hän sulki vieläkin kerran rakkaan vieraan, kuten hän sitä nimitti, suosiooni neitien kuullen, ja kiitti minua kaikista näistä huomaavaisuuteni ja osanottoni todistuksista, joiden sanoi tekevän voimakkaan ja pysyväisen vaikutuksen mieleensä. Ja sitten hän kietoi käsivartensa kaulaani, ja me sanoimme toinen toisillemme sellaiset jäähyväiset, että kaikki läsnäolevat, miehet yhtä hyvin kuin naisetkin, tulivat liikutetuiksi.
"Sitten minä todella raskain sydämin astuin alas laivan sivulta veneeseeni. Minä seisoin siinä katsellen häntä niin kauan kuin saatoin hänet eroittaa, ja hän katseli minua kuivaillen silmiänsä nenäliinallaan. Ja sitten tähystelin laivaa, kunnes olin astunut maalle ja vielä rannaltakin niin kauan kuin siitä hahmoakaan häämöitti. Se oli nimittäin jo tavallaan purjehtimassa, kun sieltä lähdin. Ja niin minä kovin kuohuksissani saavuin majatalooni.
"Menin vuoteeseeni, mutta en saanut unta. Palasin seuraavana päivänä Lontooseen ja lähdin jälleen maaseudulle. Tämä siis on poloisen Sally Godfreyn tarina. Milloin vain on tilaisuutta, lähettää hän puolisonsa tieten kyselemään, kuinka hänen ensimäiselle aviomiehelleen synnyttämänsä lapsi voi; ja hänen tyydytyksenänsä on tieto, että tästä pidetään hyvää huolta. Puoli vuotta sitte lähetti hänen puolisonsa pienen, noin kymmenvuotiaan neekeripojan tyttöselle lahjaksi, häntä palvelemaan; mutta poika sairastui isoonrokkoon ja kuoli kuukauden päästä Englantiin saapumisensa jälkeen."
"Kaiketikin, arvoisa herra", sanoin minä, "on tämä surullinen asia ja kaikki sen seuraukset kauan rasittaneet teidän ylevää mieltänne".
"Se painosti mieltäni jonkun aikaa", vastasi hän; "mutta minä olin kovin elämänhaluinen ja huimapäinen. Pian senjälkeen lähdin matkoille; sadat uudet esineet tanssivat silmieni edessä pysyttäen mietiskelyt poissa. Ja näethän, kuinka viisi tai kuusi vuotta senjälkeen ja jo aikaisemminkin kaikki mainitsemasi vaikutteet olivat niin täydellisesti haihtuneet mielestäni, että en epäröinyt pakoittaa Pamelaani muuttamaan asemaansa ilman parlamentin päätöstä tai avioliittoa ja tulemaan toiseksi Sally Godfreyksi."
"Oh, te rakas häijy mies", huudahdin minä; "tuo tuntuu liiankin todelta! Mutta minä kiitän Jumalaa, että niin ei käynyt. Kiitän Jumalaa teidän parannuksestanne, arvoisa ystävä, ja teen sen sekä teidän että itseni tähden!"
"Niin, rakkaani", virkkoi hän, "ja minäkin kiitän siitä Jumalaa! Kiitän mitä hartaimmin! Riemuni on sitä suurempi, koska toivoakseni olen huomannut erehdykseni kyllin aikaisin ja koska voin, kun minulla on rinnallani noin paljon nuoruutta ja silminnähtävää terveyttä, todella inhota entisiä vapauksiani ja sääliä Sally Godfrey-parkaa samoista syistä kuin Pamelani hyveitä ihailen sekä koettaa tehdä itseni mahdollisimman paljon niiden arvoiseksi. Ja toivon, rakkaani, että sinun rukouksesi anteeksisaantini ja kestävyyteni puolesta osoittautuvat tässä suhteessa varsin tehokkaiksi."
Näissä mieluisissa mietelmissä tämän surullisen, mutta opettavaisen tarinan johdosta ehdimme jo hänen oman kartanonsa näkyville. Astuimme vaunuista ja kävelimme sitten puutarhassa, kunnes päivällinen oli valmis.
MAANANTAI-AAMUNA.
Eilen me lähdimme ajelulle paraissa vaunuissa komeihin uusiin livereihin puettujen Johnin, Abrahamin, Benjaminin ja Isaacin saattamina. Vaunutkin olivat puhdistetut ja silatut ja valjaat uudet, joten kaikki näytti ihkasen uudelta. Mutta minulla ei ollut mitään vaakunaa rakkaan herrani ja puolisoni vaakunakilpeen lisättäväksi, vaikka hän huomauttaessani halvasta sukuperästäni leikillisesti virkkoi, että hänen teki kovin mieli liitättää hänen toiveihinsa viittaavan öljypuun-oksan vaakunaansa minun puolestani. Minulla oli valkoinen, hopealla kukitettu pukuni, muhkea päähine, timantti-kaulanauha, timantti-korvarenkaat ja muut, joista olen ennen maininnut. Ja rakas puolisoni oli puettu hienoihin pitsitettyihin, sinisestä Padovan silkistä valmistettuihin liiveihin, ja uhkeaan, helmenväriseen kultanappiseen ja kultareunaisilla napinrei'illä varustettuun verkanuttuunsa, joka oli sisustettu valkoisella silkillä. Sanoin olevani liian hieno ja olisin tahtonut panna pois muutamia jalokivistäni, mutta hän vastasi, että sitä pidettäisiin loukkauksena hänen puoleltaan minua kohtaan, joka olin hänen vaimonsa. Ja vaikka minä pelkäsin, että ihmiset kyllä puhuisivat näinkin ollen, soi hän heidän kuitenkin mieluummin sanovan mitä muuta tahansa kuin että minua hänen vaimonaan ei asetettu samalle tasolle kenen vallasnaisen kanssa tahansa, jonka hän olisi saattanut naida.
Naapuriston vallasväki näkyi meitä odottaneen; ja seurakuntaa oli paljon koolla. Tulimme näetten hiukan myöhään (vastoin minun tahtoani), joten astuessamme kirkonkäytävää pitkin hänen penkkiinsä, oli katselijoita ja kuiskailijoita paljon. Mutta rakas puolisoni käyttäytyi niin ryhdikkään pelottomasti ja oli niin hilpeä ja kohtelias minulle, että hän tuotti kunniaa omalle valinnallensa, sensijaan että olisi osoittanut ikäänkuin sitä häpeävänsä. Ja minä päätin miettiä mielessäni yksinomaan päivän velvollisuuksia; ja aikomukseni tässä tilaisuudessa ja kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan hänen minulle osoittamastaan sanomattomasta armosta kiinnittivät siinä määrin ajatukseni, että minua paljoa vähemmin hermostuttivat nuo seurakunnan tuijotukset ja kuiskaukset kuin mitä ne muuten olisivat tehneet, vaikka kaikkien silmät olivatkin kääntyneet meidän penkkiämme kohti.
Jumalanpalveluksen päätyttyä viivähdimme siihen asti että kirkko melkein tyhjeni; mutta ovilla ja pylväskäytävässä oli ulostullessamme suuri joukko kansaa. Ja ilokseni sain kuulla paljon ylistyksiä sekä itsestäni että puvustani ja käytöksestäni enkä ainoatakaan epäkunnioituksen huomautusta tai merkkiä.
Herra Martin, joka on naimaton, ja herrat Chambers, Arthur ja Brooks perheineen olivat kaikki saapuvilla, ja ennen vaunuihin astumistamme tulivat nuo neljä herrasmiestä luoksemme tervehtien meitä kumpaakin hyvin ystävällisesti ja kunnioittavasti. Rouva Arthur ja rouva Brooks suvaitsivat onnitella minua hyvin sydämellisesti, ja viimemainittu lausui: "Te lähetitte, hyvä rouva, puolisoni kotiin tässä eräänä iltana aivan ihastuneena siihen esiintymistapaanne, jonka tänä päivänä olette tuhansille osoittanut olevan teille aivan luontaista."
"Te teette minulle suuren kunnian, arvoisa rouva", vastasin minä. "Sellaisen kunnon rouvan hyväksymisen täytyy saattaa minut liiankin herkästi tuntemaan onneni."
Rakas puolisoni auttoi minut vaunuihin ja jäi juttelemaan sir Thomas Atkynsin kanssa (joka lausui hänelle ylen runsaasti kohteliaisuuksia ja on hyvin muodollisuuksia noudattava herrasmies, vähän liiaksikin) luullakseni totuttaakseen minua vilkuilijoihin, mikä minua hiukan nolostutti; sillä minut heitettiin kuuntelemaan maalaisten ylistyksiä ja näkemään heidän kerääntyvän vaunujen ympärille. Jotkut köyhät ihmiset anoivat minulta almua, ja viitaten Johnille sanoin minä: "Jakakaa nuo rahat köyhille kirkon ulkoeteisessä ja käskekää heidän tulla luokseni huomenaamulla, niin annan heille jotakin enemmän, jolleivät he nyt minua häiritse." Lahjoitin siis heille kaiken hopean mitä minulla oli, pari-, kolmekymmentä shillingiä; ja tämä sai meluavat anojat vetäytymään loitommalle.
Herra Martin tuli luokseni toiselle puolen nojaten ihan vaununovea vasten isäntäni yhä jutellessa sir Thomasin kanssa, jota hän ei voinut jättää, ja sanoi: "Kautta kaiken hyvän, te olette hurmannut koko kirkkoväen. Ei ole ainoatakaan, joka ei teitä ylistäisi. Naapurini tiesi paremmin kuin kukaan olisi voinut häntä neuvoa, kenen hän itselleen valitsi. Kah", lisäsi hän, "itse tuomiorovastikin vilkui enemmän teihin kuin kirjaansa".
"Oi, hyvä herra", vastasin minä, "puheenne on kovin rohkaisevaa heikolle mielelle!" – "Vakuutan", sanoi hän, "että en lausu muuta kuin totuuden. Menisin huomispäivänä naimisiin, jos tietäisin saavani tytön, joka on edes puoliksi teidän arvoisenne. Te olette – eikä minun tapani ole liikoja ylistellä – sukupuolenne kaunistus, puolisollenne kunniaksi ja tuotatte arvonantoa uskonnolle. Jokainen sanoo niin; sillä teidän hurskautenne on vaikuttanut ylentävästi koko kirkkoväkeen."
Hänen lopetettuaan puheensa tuli tuomiorovasti itse minua onnittelemaan sanoen, että niin kunnollisen rouvashenkilön käytös vaikuttaisi kohottavasti koko seurakuntaan ja olisi rohkaisuna hänelle itselleen.
"Olette perin ystävällinen, hyvä rovasti", vastasin minä; "toivon, että käyttäydyn niiden oivallisten opetusten arvoisesti, jotka minulla on ilo saada niin ansiokkaalta pappismieheltä".
Sitten sir Thomas kääntyi minua puhuttelemaan, puolisoni astuessa vaunuihin, ja sanoi: "Pyydän anteeksi, hyvä rouva, että viivytin teidän arvoisaa aviomiestänne; mutta minä vakuuttelin hänelle, että hän on maailman onnellisin mies." Minä kumarsin hänelle; mutta en olisi suinkaan toivonut hänen pakoittavan minua pitempää aikaa istumaan näin jokaisen huomionesineenä, mikä kaikesta ponnistelustani huolimatta minua aikalailla kiusasi.
Herra Martin sanoi isännälleni: "Jos te tulisitte kirkkoon joka sunnuntai ihastuttavan rouvanne kanssa, niin minä en koskaan jäisi pois, ja hän olisi hyvänä esimerkkinä kaikille paikkakuntalaisille."
"Oi, rakas puolisoni", virkoin minä, "ette tiedäkään, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen herra Martinille. Hän on ystävällisillä lauseillaan rohkaissut minut katsahtamaan ylös riemumielin ja kiitollisin sydämin."
Isäntäni sanoi: "Armas kyyhkyseni, minä olen samoin kuin sinäkin perin kiitollinen hyvälle ystävälleni herra Martinille." Ja hän lausui hänelle: "Me tahdomme uutterasti käydä kirkossa ja kaikkialla muuallakin, missä meillä on ilo tavata herra Martin."
Herra Martin sanoi: "Te olette jukoliste onnellinen mies, ja luulenpa aviopuolisonne esimerkin tehneen teidät kohteliaammaksi ja auliimmaksikin kuin millaisena teitä koskaan ennen olen nähnyt, vaikkemme milloinkaan ole teitä epäkohteliaanakaan pitäneet." Sitten hän kumarsi ja meni omille vaunuillensa; ja poisajaessamme siunasi kansa meitä hartaasti ja nimitti ihastuttavaksi pariksi.
Koska minä näitä asioita kertoillessani en toivoakseni muusta ylpeile kuin siitä asialle hyvän leiman antavasta mielenilmaisusta, jolla ihmiset osoittavat hyväksyvänsä rakkaan isäntäni menettelyn hänen kumartuessaan näin alas, niin annattehan minulle anteeksi laverteluni.
Iltapäivällä menimme jälleen kirkkoon ja saavuimme minun pyynnöstäni jokseenkin aikaisin. Mutta se oli aivan täysi; ja pian syntyi tungostakin. Niin suuresti uutuus (sitä surkuteltavampaa!) vetää puoleensa ihmisten silmiä. Herra Martin saapui meidän jälkeemme ja astui meidän penkkimme eteen lausuen: "Jos sallitte, hyvä ystävä, niin istun tänä iltapäivänä teidän seurassanne."
"Hyvin kernaasti", vastasi isäntäni. Minä olin siitä pahoillani; mutta päätin, ettei velvollisuuttani saisi syrjäyttää kainostelu eikä mikään muukaan miete. Ja saarnan alettua minä vetäysin penkin peräpäähän jättäen herrasmiehet etupuolelle; ja he molemmat käyttäytyivät aivan tilaisuuteen sopivalla tavalla. Mainitsen tämän sitä mieluummin, koska herra Martin ei juuri ollut tunnettu ahkeraksi kirkossakävijäksi, eikä tarkkaavaiseksi sanankuulijaksi, jos hän jumalanpalvelukseen saapuikin.
Tuomiorovasti saarnasi jälleen, tehden sen kohteliaisuudesta meille, vaikkei hän tavallisuuden mukaan näin usein esiintynyt. Ja oivallisen saarnan hän pitikin puhuen kristittyjen suhteellisista velvollisuuksista ja kiinnitti erikoisesti huomioni kauneilla mietelmillään tästä aiheesta. Herra Martin kääntyi saarnan aikana pari kertaa minua puhuttelemaan; mutta minä olin niin kokonaan syventynyt hyvää saarnaajaa kuuntelemaan, ettei hän minua sitten enää keskeyttänyt. Saamieni ohjeiden mukaan käyttäydyin häntä kohtaan kuitenkin hilpeästi ja kohteliaasti, koska hän oli puolisoni läheisimpiä ystäviä.
Isäntäni kutsui hänet illalliselle, ja hän sanoi: "Minä olen niin hurmaantunut nuoreen vaimoonne, että teidän ei tulisi minua liiaksi rohkaista; sillä muutoin minä olen alati luonanne."
Isäntäni suvaitsi sanoa: "Te ette voi liiaksi paljoa kunnioittaa meitä seurallanne; ja koska minä jätin teidät vanhaksipojaksi oman onnenne nojaan, niin mielestäni menettelette oikein, jos suositte meitä läsnäolollanne niin paljon kuin mahdollista; ja kuka tietää, vaikka minun onneni parantaisi toisenkin hurjastelijan!"
"Kukako tietää?" virkkoi herra Martin. "Ka, minä tiedän – sillä minä olen jo puolittain tehnyt parannuksen."
Vaunujen ovelle tulivat rouvat Arthur, Brooks ja Chambers, kukin puolisonsa saattamana; ja pian yhtyi heihin myöskin sukkela lady Towers. Rouva Arthur sanoi toivottavansa minulle onnea ja kertoi, että kaikki naapuriston arvoisat rouvat saapuisivat yhdessä vierailemaan luokseni.
"Se", vastasin minä, "on kunnia, josta en milloinkaan voi kyllin osoittaa kiitollisuuttani. On hyvin ystävällistä näin tukea henkilöä, joka aina pyrkii ansaitsemaan mielisuosionne mahdollisimman kunniallisella käytöksellä".
Lady Towers sanoi: "Rakas naapuri, te ette kaipaa mitään tukemista; oma ansionne kyllä riittää. Minulla oli vähän nuhaa ja senvuoksi jäin aamulla kotiin; mutta kun kuulin teistä niin paljon ja ylistelevästi puhuttavan, niin päätin, että en iltapäivällä jäisi pois; ja minä yhdyn niihin onnitteluihin, joita jokainen teille lausuu."
Sitten kääntyi hän isäntäni puoleen ja sanoi: "Te olette ovela varas, jollaisena olen aina teitä pitänytkin. Mistä olette näpistänyt tämän neitosen? Ja eikö ole kovin julmaa näin miltei äkkiarvaamatta tuoda hänet piiriimme nöyryyttämään meidät kaikki ja saattamaan meidät kaikki varjoon?"
"Te olette kovin ystävällinen, arvoisa rouva", vastasi puolisoni, "kun kaikkien muiden kunnon naapurieni tavoin katselette minun silmilläni. Mutta jollen olisi tiennyt hänellä olevan niin paljon erinomaisia sielullisia avuja ja niin herttaista käytöstä, että se ensi silmäyksellä saa jokaisen hänelle suosiolliseksi, niin en olisi rohjennut rinnastaa häntä sellaisten arvokkaiden naapurien kanssa, jotka nyt näin ystävällisesti meitä molempia onnittelevat."
"Myönnän", virkkoi hän hiljaa, "että olin teidän moittijoitanne; mutta en ole ikinä pitänyt teistä niin paljoa kuin tämän toimenpiteenne vuoksi, nyt kun näen, kuinka teidän morsiamenne kykenee kunnostautumaan missä asemassa tahansa". Ja astuen minun luokseni virkkoi hän: "Rakas naapuri, suokaa minulle anteeksi, että vain muistelen nähneeni teidät ennen, kun te suloisella sävyllänne ja sulavalla esiintymisellänne noin viette voiton meistä kaikista ja tuotatte kunniaa nykyiselle onnelliselle asemallenne."
"Hyvä rakas rouva", sanoin minä, "kuinka osaisin sopivasti ilmaista kiitollisuuteni! Mutta minulle ei koskaan käy tuskalliseksi katsahtaa takaisin entisyyteeni, nyt kun minulla on niin monien kunnon vallasnaisten hyväksyminen ja esimerkki kannattamassa itseäni siinä kunniassa, johon miesten jalomielisin on minut kohottanut."
"Herttaista puhetta!" suvaitsi hän sanoa. "Jos olisin toisessa paikassa, niin suutelisin teitä tuon vastauksen vuoksi. Oi, te onnellinen herra B.!" huudahti hän puolisolleni, "kylläpä olette saattanut arvostelukykynne kuuluisaksi! Ennen pitkää käyn teitä tervehtimässä, sen vakuutan, kunhan tästä vain pääsen." – "Oma syynne, lady Towers", sanoi rouva Brooks, "jos viivyttelette".
Sitten he sanoivat hyvästi; ja minä pudistin rakkaan puolisoni kättä huudahtaen: "Kuinka onnelliseksi olette minut tehnytkään, jalomielinen herra!"
Tuomiorovasti, joka juuri saapui, kuuli lauseeni ja virkkoi: "Ja kuinka onnelliseksi olettekaan tehnyt te puolisonne! Sen mukaan, mitä teistä molemmista huomaan, on sitä vaikea kuvaillakin, sen rohkenen sanoa."
Minä niiasin ja punehduin, koska en ollut luullut kenenkään lausettani kuulleen. Ja kun puolisoni sanoi hänelle, että häntä ilahduttaisi, jos rovasti kunnioittaisi meitä käynnillään, lupasi tämä pian tulla meitä tervehtimään sekä tuoda vaimonsa ja tyttärensä minulle esiteltäviksi. Minä vastasin, että se oli kaksinkerroin ystävällistä, ja sanoin olevani kovin ylpeä, kun sain osakseni niin arvokasta tuttavuutta. Kiitin häntä hänen kauniista saarnastaan; ja hän kiitti minua tarkkaavaisuudestani. Sitten rakas puolisoni nosti minut vaunuihin ja me ajoimme kotiin, molemmat onnellisina.
Herra Martin saapui iltapäivällä ystävänsä herra Dormerin kanssa ja kertoi meille siitä edullisesta käsityksestä, jonka sanoi jokaisella minusta olevan, samoinkuin jalon hyväntekijäni onnellisesta valinnastakin.
Tänä aamuna saapuivat köyhät kutsuani noudattaen ja minä lähetin viisikolmatta ihmistä iloisin sydämin talostani.
TIISTAINA.
Jalomielinen puolisoni on antanut minulle mitä harkituimman, mutta laadultaan kuitenkin kaihomielisyyttä aiheuttavan todistuksen suuresta huolenpidostaan minun arvottomuuttani kohtaan, sellaisen, jota en koskaan olisi toivonut, odottanut tai edes ajatellutkaan. Hän vei minut aamiaisen jälkeen puutarhaan kävelemään, ja kun sattui sadekuuro, hoivasi hän minut suojaan pieneen huvimajaan yksityisessä puutarhassa, jossa ennen oli minut säikähdyttänyt. Istahtaen sitten viereeni sanoi hän: "Olen nyt lopettanut kaikki, mikä sydäntäni painoi, rakkaani, ja tunnen mieleni hyvin keveäksi. Etkö olekin ihmetellyt, että niin paljon puuhailin kirjastossani! Että olin niin paljon kotona enkä kuitenkaan seurassasi."
"En, hyvä herra", vastasin minä; "en ole ollut suinkaan niin röyhkeä, että ihmettelisin mitään, jota te suvaitsette hommailla; enkä minä tahdo antaa tilaa uteliaisuudelle, joka olisi teille häiritsevää. Ja tiedänhän, kuinka laajat tiluksenne ovat; ja tapa, jolla te itse tarkistatte kaikki asianne, vie välttämättömästi paljon ajastanne. Niinpä pitääkin minun hyvin varoa tungettelevaisuudellani teitä vaivaamasta."
"Niin", sanoi hän, "mutta kerronpa sinulle, mitä olen nyt viimeksi puuhaillut. Olen ajatellut, että nykyisin on sukuni melkein sammunut. Ja lapsetonna kuollessani joutuisi suurin osa äidinperinnöstäni toiselle sukuhaaralle, ja suuri osa omasta omaisuudestanikin lankeisi sellaisiin käsiin, joiden armoilla en soisi Pamelani elävän. Olen siis, koska ihmiselämä on epävarmaa, niin järjestänyt asiani, että teen sinut ehdottoman riippumattomaksi ja onnelliseksi, varaten sinulle tilaisuuden tekemään paljon hyvää ja elämään niinkuin minun leskeni sopii, samalla kun estän kenenkään riistämästä isältäsi ja äidiltäsi heidän loppuiäkseen määräämääni toimeentuloa. Ja olen päättänyt sen kaiken juuri tänä aamuna. Enää on vain nimittämättä sinulle uskotutmiehet; ja jos on joku henkilö, johon luotat enemmän kuin muihin, niin lausuhan toivomuksesi julki."
Tämä surullinen todistus hänen äärettömästä hyvyydestään liikutti minua niin kovin, että en kyennyt puhumaan. Vihdoin kevensin mieleni rajulla itkunpurskahduksella ja syleillen tuota rakasta jalomielistä miestä saatoin vain änkyttää: "Kuinka voin tämän kestää! Niin kovin julmaa ja kuitenkin niin perin ystävällistä!"
"Älä ole huolissasi, rakkaani", tyynnytti hän, "siitä, mikä tuottaa minulle iloa. En ole senvuoksi lähempänä loppuani, että olen tähän järjestelyyn ryhtynyt; mutta kun tapaturmia sattuu joka päivä ja elämä on niin epävakaista, niin olisi näiden tähdellisten toimenpiteiden siirtäminen toistaiseksi ollut minusta perin anteeksiantamatonta. On monta tärkeätä seikkaa ajateltavana, kun elämä lähenee äärimmäistä huippuansa, ja mieli saattaa olla niin kiihtynyt ja lamaantunut, että on perin surkeata jättää siihen asti mitään niistä tehtävistä, jotka erikoisesti vaativat levollista harkintaa, tyyntä mielentilaa, täydellistä terveyttä ja tarmoa, voidaksemme niistä antaa määräyksiämme. Poloinen ystäväni herra Charlton, joka vastikään kuoli syliini ja jonka mieltä niin painostivat maalliset surut ja jota rasitti ankaran sairauden aiheuttama ruumiillinen heikkous sekä vielä lisäksi ne huolet, mitkä ovat yhtä paljoa tärkeämmät kuin sielu on ruumista arvokkaampi, teki silloin niin valtavan vaikutuksen minuun, että sitä kärsimättömämmin kiirehdin tähän taloon, jossa useimmat asiapaperini olivat, ryhtyäkseni siihen järjestelyyn, jonka nyt olen päättänyt. Ja koska asia tuntuu rakkaasta tytöstäni tuskalliselta, niin koetan itse valita sellaiset uskotutmiehet, jotka parhaiten valvovat hänen etuansa. Minun on vain vakuutettava sinulle, rakkaani, että tässä tapauksessa, kuten tahdon tehdä kaikissa muissakin, joita saatan ajatella, olen pyrkinyt tekemään elämäsi aivan huolettomaksi, vapaaksi ja riippumattomaksi. Ja koska vastaisuudessa vältän kaikkia seikkoja, jotka voisivat sinua tuskastuttaa, on minulla enää ainoasti yksi pyyntö, se nimittäin, että, jos Jumala suvaitsisi syntieni tähden eroittaa minut rakkaimmasta Pamelastani, sinä vain päättäisit olla naimatta erästä henkilöä. En näet ole sellainen Herodes, että tahtoisin estää sinut uudesta aviosäädystä kenenkään muun kanssa, niin vastenmielisesti kuin ajatellenkin ketään henkilöä itseni jälkeen sinun kunnioituksesi ja rakkautesi perijäksi."
Minä en voinut vastata ja pelkäsin sydämeni pakahtuvan. Mutta hän jatkoi: "Päättääkseni heti asian, joka on niin tuskallinen sinulle, ilmoitan sinulle heti, Pamelani, että se henkilö on herra Williams; ja vaikuttimeni tähän pyyntöön johtuvat kokonaan hienotuntoisuudesta eivätkä mistään vastenmielisyydestä häntä kohtaan enempää kuin pelostakaan, että sellainen olisi luultavaa. Mutta minusta se heittäisi pienen varjon Pamelaani, jos hän siten käyttäytyisi. Näyttäisi siltä, että hän meni miehelle tämän aseman ja varallisuuden vuoksi, vaikka hän muutoin olisi mieluummin ottanut toisen. 'Ja nyt', sanoisi maailma, 'hänellä on tilaisuus noudattaa mielitekoansa; pastori hänen ihanteensa on!' – Enkä minä voisi sietää etäisintä aavistustakaan siitä, että minulla ei olisi ollut etusija kaikkien elävien miesten joukossa, olinpa sitten millainen tahansa, samoinkuin minäkin olen osoittanut rakkaalle sydänkäpyselleni, että pidin häntä sukupuolensa parhaana, olipa sääty mikä hyvänsä."
Minä en voinut puhua, en, vaikka minulle olisi tarjottu koko maailma; ja hän otti minut syliinsä ja virkkoi: "Olen nyt sanonut kaikki, mitä minulla sanottavaa oli, enkä odota vastausta. Näenkin olevasi liian liikutettu vastataksesi. Sanohan vain, että annat minulle anteeksi. Ja minä toivon, ettei minulla enää ole mitään tuskastuttavaa sanottavana rakkaalleni koko elämäni aikana – jonka rukoilen Jumalaa meidän molempien tähden pitentämään monet onnelliset ajastajat."
Murhe tukki vielä sanojeni pääsyn; ja hän virkkoi: "Sadekuuro on ohi, rakkaani: menkäämme jälleen ulos kävelemään."
Hän vei minut ulos, ja minä olisin puhunut, mutta hän sanoi: "En halua kuulla rakkaan tyttöseni mitään virkkavan!" Sitten hän herttaisesti vaihtoi puheenaihetta.
"Etkö sinä, rakkaani riemulla hengitä suloista tuoksua, jonka tämä virkistävä kuuro on antanut noille kukkalavoille? Sinun läsnäolosi elähdyttää minua niin, että melkein voisin kuvitella sinun ansioksesi sen, mistä saamme kiittää sateenropsahdusta." Ja sitten hän miellyttävän sointuvalla ja sulavalla äänellä (pitäen kävellessänsä rakkaat käsivartensa kaulallani) lauloi seuraavat säkeistöt, joista hän on ystävällisesti antanut minulle jäljennöksen:
Sun saapuessas loistaa maa,
ja metsät, lehdot välkkeen saa,
kuin luonnoss' elpyis voima uus
ja kirkkahampi vihannuus.
Mut kohta kun sä lähdet pois,
ah, kuin se kuollut ois.
Sua satakieli murheinen
taas luokseen kaipaa laulellen,
ja leivo, nousten korkeuteen,
julistaa asti taivaaseen,
kuink' oot sa kaunein päällä maan,
mi nähty tääll' on milloinkaan.
Sä milloin astut ruusun luo,
ihailuaan se sulle suo,
kun tuoksuu kohta raikkaammin,
ja eessäs aukee liljakin.
Iloissaan kukkamailma näin
sua palvoo, armas, tervehtäin.
Molemmat, nainen, kukkanen,
suloineen kuuluu yhtehen,
ja toinen parhaan paikan saa,
jos toisen rintaa kaunistaa.
Ihailla silloin toisiaan
he saavat onnenhurmassaan.Näin herttaisesti hän vienonsi tuskantunteet, jotka hänen jalomieliset tekonsa tilaisuuden juhlallisen vakavuuden ohella ja hänen omituinen pyyntönsä olivat herättäneet. Hän ei sallinut minun sanoa muuta kuin että en ollut hänelle vihainen!
"Vihainenko teille, rakkain puolisoni!" huudahdin minä. "Sallikaa minun täten todistaa kiitollinen velvollisuudentuntoni ja se voima, joka kaikilla käskyillänne minuun on." Ja minä otin itselleni vapauden kietoa käsivarteni hänen kaulaansa ja suudella häntä.
Mutta sittekin tunsin toisinaan mielessäni tuskaa, ja sitä on jatkunut tähän hetkeen asti. Jumala suokoon, etten koskaan näkisi sitä kauheata hetkeä, joka katkaisee tämän oivallisen, jalomielisen hyväntekijäni elämän! Älköönkä... mutta en voi kestää sellaista ajatustakaan, en voi sanoa enempää tällaisesta syvämielisestä aiheesta.
Oi, kuinka vaivaista onkaan ihmiselämä parhaine riemuineenkin! Sitä rasittavat kuvitellut onnettomuudet, milloin ei todellisia ole sitä häiritsemässä. Ja se voi tulla yhtä oleellisesti onnettomaksi kaukaisten mahdollisuuksien pelosta kuin jos se ponnistelisi nykyisen hädän pistoksia vastaan! Tätä oikein miettimällä pitäisi mielestäni jokaisen varmistua siitä, että pelkkä tämä maailma ei ole aiottu kuolemattoman sielun ahtaaksi asuinsijaksi, vaan että tämän jälkeen seuraa toinen elämä, missä koko sielu voi olla täysin tyytyväinen, missä ei ole mitään tyytymättömyyden aihetta ja missä kaikki on riemua, rauhaa ja rakkautta iankaikkisesti!
Minä sanoin illallispöydässä: "Se ihastuttava näyte, jonka te, hyvä herra, annoitte minulle runollisesta mielikuvituksestanne, tekee minut vakuutetuksi siitä, että teillä on enemmänkin tuollaisia herttaisia helkytelmiä minua ilahduttaaksenne; ja saisinko pyytää, että niitä minulle ystävällisesti esittäisitte?"
"Tähän asti", vastasi hän, "on elämäni kulunut liian paljon ilojen humussa ja toiminnassa, jotta olisin saanut aikaa niin viattomaan puuhailuun. – Silloin tällöin olen vähän yritellyt, mutta varsin harvoin olen ehtinyt saada mitään valmiiksi. Kenties voin joskus näyttää sinulle kokeilujani. Mutta koskaan en ole tässä suhteessa saanut oikein mieleistäni kokoon."
PERJANTAINA.
Eilen meillä oli seuranamme melkein kaikki naapuriston herrasmiehet rouvineen. Nämä olivat yhteisestä sopimuksestaan kokoontuneet toivottamaan meille onnea. Nuo naiset olivat verrattoman herttaisia ja ystävällisiä, herrat verrattoman kohteliaita. Kaikki kävi (ne näetten saapuivat illalliselle) perin säädyllisesti ja hyvässä järjestyksessä, ja jokainen oli hyvin tyytyväinen. Tämä oli etupäässä kunnon rouva Jervisin huolenpidon ja taidon ansio, sillä hän on oivallinen taloudenpitäjä.
Minä puolestani olin puettuna vain ihailtavaksi, ja tosiaankin olisin saattanut käydä ylpeäksi, jos en olisi tiennyt, että en ole itse itseäni luonut, kuten te, rakas isä, kerran minulle vihjaisittekin, ja jos olisin ollut kyllin turhamainen ajatellakseni itsestäni yhtä hyvää kuin tämä arvoisa seura. Mutta minä tiedän, että lady Daversin sanat, vaikka hän ne vihoissaankin lausui, ovat totta: minä tiedän olevani vain kurja kimpale maalattua lokaa. Ainoa, mitä itsessäni pidän arvossa, on se että Jumala on korottanut minut asemaan, jossa voin olla hyödyksi aikalaisilleni ja itseäni paremmille ihmisille. Tämä on ainoa ylpeyteni ja toivoakseni ainoana ylpeytenä pysyväkin. Sillä mitäpä minä itsestäni olen? Kaikki hyvä, minkä voin tehdä, on vain vaivaista kolmannen käden työtä; sillä rakkain puolisoni itsekin on ainoasti toisella asteella. Jumala, armorikas, parhain, kaiken hyvän antaja; kaikkivaltias, suuri, laupias Jumala on ensimäisenä. HÄNELLE tulkoon siis kaikki kunnia!
Kun odotan sanomatonta onnea, rakkaat ja kunnioitettavat vanhempani, että jo pian saan ilokseni nähdä teidät molemmat tämän katon alla, niin en tahdo yksityiskohtaisemmin ryhtyä juttelemaan viimeisestä miellyttävästä illasta; sillä minulla on sen ohella teille tuhat asiaa kerrottavana. Pelkään väsyttäväni teidät lörpöttelylläni, jahka teidät tapaan! Minun on yksitellen vastattava näihin vierailuihin; ja täällä oli kahdeksan naista eri perheistä. Hyväinen aika! Kylläpä minulle siitä tulee kiirettä! – Mahtaako aikani tulla niin hyvin käytetyksi kuin kerran rakkaalle isännälleni lupasin. Mutta hän on mielissään, hilpeä, ystävällinen ja hellä! Oi, mikä onnellinen olento minä olenkaan! Jospa vain aina muistaisin olla kiitollinen Jumalalle ja hänelle myös!
Jahka kaikki nämä touhuisat vierailut ovat ohi, niin mieleni toivoakseni vaipuu perherauhan tyyneyteen, jotta voin hommata jotakin hyödyllistä rakkaan isäntäni taloudessa; sillä muutoinhan minä tosiaan olisin kelvoton palvelija! Lady Davers on hyvin sydämellisin sanoin lähettänyt tervehdyksensä meille molemmille sekä loordinsa parhaat toivomukset ja onnittelut. Hänen armonsa halusi, että antaisin lähetin viedä hänelle kyhäelmäni, ja lupaa luettuansa itse kiitollisesti palauttaa ne minulle. Hän ja hänen puolisonsa tulevat tänne kahdeksi viikoksi minun vieraikseni – juuri sitä ystävällistä sanaa hän käytti.
Minulla on enää vain yksi asia toivottavana, ja silloin luullakseni haltioidun riemusta. Se on teidän molempain läsnäolonne ja teidän siunauksenne, jotka toivon suovanne minulle joka aamu ja ilta, kunnes olette järjestäneet elämänne herra B:n aikomalla onnellisella tavalla.
Minä sanon rakkaalle puolisolleni, että haluan jälleen käydä karjatilalla. Ellei hän tahdo nykyisin sitä sallia, niin minä – suojelkoon ja varjelkoon meitä Jumala – ärsyttelen häntä kuin ylenmäärin hemmoiteltu vaimo, jollei hän sen herttaisen pikkuenkelin tullessa vanhemmaksi tahdo suoda minulle iloa muovata hänen herkkää mieltänsä parhaan taitoni mukaan, jottei poloinen ihmistaimi lankeisi samanlaisiin ansoihin kuin hänen rakas onneton äitinsä. Minä valmistelen aika paljon sieviä tuliaisia hänelle siksi, kun hänet ensi kerran tapaan, jotta mahdollisesti herättäisin hänessä rakkautta itseäni kohtaan.
Juuri nyt olen saanut siunatun uutisen, että te tiistaiaamuna lähdette matkalle tänne. Vaunut tulevat täsmällisesti teitä noutamaan. Jumala suokoon meille onnellisen jälleennäkemisen! Oi, kuinka minä sitä ikävöin! Suokaa anteeksi kärsimättömän tyttärenne lepertelyt, jotka hän lähettää teille matkanne ratoksi, toivoen olevansa teille aina mitä kuuliaisin lapsi.
Tähän päättyvät tällä kertaa PAMELAN kirjeet vanhemmilleen. Nämä saapuivat tyttärensä kotiin tiistai-iltana, ja hän otti heidät mitä suurimmalla riemulla ja velvollisuudentuntoisesti vastaan; samaten osoitti herra B. suurta ja sydämellistä ystävällisyyttä. Ja kun he olivat viipyneet siellä niin kauan, että kaikki oli ehditty laittaa kuntoon kentiläisellä tilalla, saattoi kartanonherra itse tyttären kanssa heidät uuteen kotiin ja soma pikkutalo jätettiin heidän haltuunsa, kuten oli aiottukin.
Lukija suonee meidän tässä tehdä muutamia lyhyitä huomautuksia, jotka luonnollisesti johtuvat kertomuksesta ja sen henkilökuvauksista ja jotka kaikki sopivat sen tärkeimpien kohtien painamiseksi kumpaankin sukupuoleen kuuluvien nuorten ihmisten mieleen.
Ensiksikin voimme siis aatelisherrassa nähdä muodikkaan elostelijan, joka antautui vapaiksi päästettyjen intohimojensa valtaan, varsinkin kauniimpaa sukupuolta kohtaan, ja jota hänen uskaliaissa yrityksissään oli tukemassa melkoisen runsas varallisuus ja niin sanottu rohkealuontoisuus, ja joka siten helpommin loukkasi kuin sieti loukkauksia, sekä hillittömän voimakas tahto. Mutta kun hän ajallaan huomaa erehdyksensä ja tekee parannuksen nuoruutensa parhaassa kukoistuksessa, niin voidaan siitä saada ylentävä opetus näitä varten, jotka ovat syntyneet suurta omaisuutta hallitsemaan, nämä kun hänen esimerkistään voivat nähdä äärettömän eron huikentelevaa elämää seuraavien vaarojen ja tunnonvaivojen ja hyveellisestä rakkaudesta ja ihmisystävällisistä teoista johtuvien riemujen välillä.
Saakoot ylpeät ja korkeasukuiset lady Daversissa havaita hillittömän ja järjettömän kiivauden rumennuksen ja kuinka heikoilta ja naurettavilta täytyy näyttää sellaisten henkilöiden, jotka, kuten useimmiten tapahtuu, sallivat paiskata itsensä ylvään rajuutensa kukkuloilta mitä ehdottomimpaan alistumiseen; ja antavat niin paljon halveksimansa nöyrän hyveellisyyden viedä itsestänsä voiton.
Herra Williamisista ottakoot kunnon pappismiehet huomioonsa, että mitä suuttumusta velvollisuuden täyttäminen ajaksi voi heidän ylväissä suojelijoissaan herättääkin, niin Kaitselmus lopuksi palkitsee heidän hurskautensa, kääntäen heidän ahdistuksensa riemuksi, ja tuottaa heille suurempaa arvonantoa käytöksen vuoksi, joka loukkasi sikäli kuin intohimon hurjuutta kesti, kuin jos he olisivat halpamaisesti taipuneet isoisten paheita imartelemaan tai kutkuttelemaan.
Kunnon vanhan Andrewsin ja hänen vaimonsa esimerkeissä havaitkoot alhaiseen asemaan joutuneet, että Kaitselmus ei koskaan jätä rehellisyyttä ja vilpittömyyttä palkitsematta ja että Jumala ajallaan aivan odottamattomin keinoinkin selvittää heidät nykyisistä vaikeuksistaan ja korvaa heille kaikki aavistamattomilla hyvillä töillä.
Oppikoot ylhäisten perheiden ylemmät palkolliset rouva Jewkesin inhoittavasta luonnekuvauksesta sekä rouva Jervisin ja herra Longmanin rakastettavasta menettelystä ynnä muusta, mitä on tehtävä ja mitä kartettava, jotta hankkisivat itselleen kaikkien arvonannon ja kunnioituksen, jotka heidät tuntevat. Ja John-poloisen kaksimielisestä menettelystä voivat alemmat palkolliset oppia uskollisuutta sekä eroittamaan esimiestensä lailliset käskyt laittomista. Harhaan vietellyt nais-poloiset, jotka onnettoman neiti Godfreyn lailla ovat uhranneet hyveellisyytensä ja antaneet perään vehkeilevän rakastajan houkutuksille, voivat hänen tarinastaan oppia pysähtymään ensimäiseen virheeseensä ja päättäväisellä katumuksella ja parannuksella saavuttamaan sellaisen anteeksiannon, joka hänen katumustansa odotti, laupiaan kaitselmuksen ollessa valmiina kuroittamaan armonkäsivartensa velvollisuuden tielle palaavaa vastaanottamaan ja palkitsemaan.
Löytäköön alakuloinen ja epätoivoinen sydän lohdutusta siitä onnellisesta ratkaisusta, jolla Pamelan kärsimykset ja koettelemukset palkittiin, kun näkee, ettei mikään vaara tai hätä, olkoonpa se asianomaisten pelokkaasta mielestä kuinka väistämätön tai syvä tahansa, ole ylivoimainen kaitselmuksen lievitettäväksi ja poistettavaksi, vieläpä ajalla, jolloin kaikki inhimilliset toiveet näkyvät raukeavan tyhjiin. Oppikoot rikkaat ja ne, jotka ovat alhaisesta asemasta korotetut ylhäiseen, että heitä ei ole korotettu ainoastaan omaksi hyväkseen, vaan että Kaitselmus on ylentänyt heidät, jotta voisivat kaikille ulottuvillaan oleville jakaa heille runsaasti kasattuja siunauksia, ja tietäkööt että heiltä odotetaan sitä suurempaa hyväntahtoisuutta, mitä suurempaan valtaan heidät on nostettu. – Siitä halvasta käsityksestä, jonka Pamela aina osoittaa itsestänsä omaavansa, ja siitä, kuinka hän lukee kaikki avunsa ja etunsa hurskaan kasvatuksen ja emäntänsä hyveellisten opetusten ja anteliaisuuden ansioksi, oppikoot nerokkaat ja hurskaatkin, etteivät röyhkeästi ylpeilisi muka oman ansionsa tuotteina lahjoista ja avuista, joista heidän kaikkein vähimmin on itseänsä kiitettävä; koska ruumiilliset sulot ovat haurasta tavaraa emmekä voi niitä itse itsellemme antaa enempää kuin voimme olla järkeviä, viisaita ja hyviä ilman jumalallisen armon apua. Samasta oivallisesta esimerkistä nähkööt lapset, mikä siunaus odottaa velvollisuudentäyttämistä vanhempia kohtaan, olkoonpa näiden asema maailmassa kuinkakin alhainen, ja että hyveettömyys on ainoa häpeä, vaan ei suinkaan köyhyys.
Siitä viisaasti harkitusta säästäväisyydestä ja taloudellisuudesta, jota hän vielä ylhäisessä asemassaankin aikoo noudattaa, oppikoot vallasnaiset, että perheessä on olemassa hommia, joissa he voivat ja joissa heidän tulee avustaa, ja että heidän velvollisuutensa Jumalaa kohtaan, armeliaisuutensa köyhille ja sairaille ja erilaatuisten taloudessa esiintyvien tehtävien pitäisi viedä suurin osa heidän ajastaan.
Hänen mallikelpoisesta totuudenrakkaudestansa, josta hän ei kaikissa kokemissansa vaikeuksissakaan milloinkaan poikennut, vaikka hänen vastauksensa, kuten hänellä oli syytä peljätä, usein tuottivat hänelle ikävyyksiä, ja siitä viattomuudesta, jonka hän säilytti kaikissa väkivaltaukselta pelastuakseen harjoittamissaan sotajuonissa ja pikku vehkeissä, voivat kovassakin kiusauksessa olevat ihmiset oppia järkkymätöntä pyhää kunnioitusta totuutta kohtaan, mikä aina herättää vastakaikua turmeltuneimmissakin mielissä.
Sanalla sanoen, huomatkaamme hänen herttainen käytöksensä vertaisiaan kohtaan ennen ylennystään; hänen ystävällisyytensä heille jälkeenpäin; hänen anteeksiantava luonteensa ja jalomielisyytensä;
hänen taipuisa nöyryytensä kaikissa olosuhteissa, milloin hänen hyveellisyyttänsä ei hätyytetty;
hänen armelias suopeutensa muita kohtaan, kuten näemme hänen suhtautumisestaan neiti Godfreyhin, hänen arvostellessaan vikoja, joita ei olisi antanut itselleen anteeksi;
hänen sydämellinen ja viisaasti harkitseva ystävällisyytensä tuon surullisen seikkailun tuloksena ollutta lapsukaista kohtaan;
hänen tyttövuosiensa ja morsiusvuoteeseen tuomansa neitseellinen puhtaus, joka ulottui hänen ajatuksiinsa yhtä hyvin kuin hänen sanoihinsa ja tekoihinsa;
hänen merkillinen luottamuksensa Jumalaan;
hänen kiitollinen mielensä ja sydämensä;
hänen antelias armeliaisuutensa köyhiä kohtaan, joka saattoi hänet heidän siunaamakseen, milloin hän vain näyttäytyi ulkona;
hänen hilpeytensä ja keveän joustava käytöksensä;
hänen kuuliaisuutensa vanhempiansa kohtaan sekä aviollinen ja äidillinen velvollisuudenvaistonsa;
hänen seuraelämässä esiintyvät hyveensä.
Kaikki nämä ominaisuudet ovat yhtä monta todistusta hänen luonteensa oivallisuudesta ja tekevät hänet seuraamisen arvoiseksi esikuvaksi sukupuolelleen.
Ja näiden arkkien julkaisija on saavuttanut päämääränsä, jos kertomus herättää kiitettävää kilvoittelua joidenkuiden kunnon ihmisten mielissä ja nämä siten hankkivat itselleen oikeuden palkintoihin, ylistyksiin ja siunauksiin, jotka niin ansaitusti ja runsaalla mitalla tulivat Pamelan osaksi.