[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCng9xXvgJ38YUnB81tZ06hiXPnMQUpukSlAqCKCdcTE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1399,"Pamela naimisissa","Richardson, Samuel",1689,1761,"1399-richardson-samuel-pamela-naimisissa","1399__Richardson_Samuel__Pamela_naimisissa",null,"romaani",[],[],"fi",1741,1923,86590,553666,true,[],[],[],"Kirjemuotoinen jatko-osa kuvaa Pamelan elämää avioliitossa herra B:n kanssa. Teos tarkastelee nuoren naisen sopeutumista uuteen yhteiskunnalliseen asemaansa kartanon emäntänä sekä pohtii hyveellisyyttä, säätyeroja ja perhe-elämän haasteita 1700-luvun Englannissa.","Samuel Richardsonin 'Pamela naimisissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1399. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","PAMELA NAIMISISSA\n\nKirj.\n\nSamuel Richardson\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut Valfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nMAANANTAI-AAMUNA KELLO YHDELTÄTOISTA.\n\n[Kts. _Pamela vainottuna_, jolle tämä nide on suoranaista jatkoa.]\n\n\nOlemme juuri päässeet tänne rouva Jewkesin sukulaisen pitämään\nmajataloon. Ensimäinen kohteliaisuus, mitä minulle lausuttiin,\noli kovin hävytön. Mitä pidin kartanon herrasta! En voinut olla\nsanomatta: \"Röyhkeä, nenäkäs nainen! Sopiiko _teidän_, joka pidätte\nmajataloa, kohdella matkustavaisia tuolla tavoin?\" Hän sanoi vain\nlaskeneensa leikkiä ja pyysi anteeksi; ja tuli vielä toistamiseenkin\npyytämään anteeksi, perin nöyrästi, sitten kun Robin ja herra\nColbrand olivat häntä vähän puhutelleet.\n\nViimemainittu antoi nyt minulle suurin elein Robinin nähden kirjeen,\njonka olin hänelle sitävarten palauttanut. Minä poistuin ikäänkuin\nlukeakseni; ja lukemaan minä meninkin; sillä minusta tuntuu, etten\nvoi sitä kyllin usein lukea, vaikka minun olisi mielenrauhani vuoksi\nparasta se unhoittaa. Olen pahoillani, etten voi palata luoksenne\ntervein sydämin; mutta rehellinen se on kaikkia muita kohtaan, paitsi\nitseäni, sillä se ei ole pettänyt ketään toista. --\n\nYhä ihmeellisempiä ja ihmeellisempiä asioita! Juuri kun olin\nistuutunut hiukan einehtimään valmistuakseni matkalleni, astui herra\nColbrand sisälle kovalla kiireellä. \"Oi mamseli, mamseli!\" huudahti\nhän, \"tänne tulla junkkari B:n renki, mies ja hevonen yltä yleensä\nvaahdossa!\" Ah, kuinka sydämeni pamppaili! -- Mitä tästä nyt seuraa!\n-- ajattelin. Hän meni ulos ja palasi pian tuoden minulle kirjeen ja\ntoisen, sen sisään suljetun, hänelle, herra Colbrandille, itselleen.\nTämä näytti omituiselta ja sai minut aivan vapisemaan. Suljin\nsiis oven ja -- sellaista ei suinkaan ole koskaan kuultu! -- luin\nseuraavan miellyttävän sisällön:\n\n\"Turhaan, Pamelani, taistelen sinua kohtaan tuntemaani rakkautta\nvastaan. Minun täytyi sinun lähdettyäsi välttämättömästi käyttää\naikaani päiväkirjasi lukemiseen. Kun sain tietää, kuinka pahoin\nrouva Jewkes oli sinua kohdellut kauheiden kiusaustesi ja\nloukkaannustesi jälkeen, ja eritoten, kun olin lukenut jalomielisestä\nhuolestumisestasi, kuultuasi töin tuskin pelastuneeni hukkumasta\n(vaikka kuolemani olisi tietänyt sinulle _vapautta_ ja siis sinun\nkannaltasi ollut toivottava), niin, ja toisessa kohdassa tekemäsi\nmieluisan tunnustuksen johdosta, että kaikesta kovasta kohtelustani\nhuolimatta et voinut minua _vihata_, minkä tunnustuksen lausut\nniin suloisella, pehmeällä ja viattomalla tavalla, että rohkenen\ntoivoa kykeneväni sinussa herättämään _rakkautta_ itseeni, (sekä\nihailtavan päiväkirjasi muidenkin osien vuoksi) aloin katua sinusta\neroamistani; ja Jumala on minun todistajani, en katunut sitä missään\nepälaillisessa tarkoituksessa, sana _sinun_ tavallasi ymmärrettynä.\nEi, ihan päinvastoin: sillä kaikki tuo sai sinulle vieläkin\nedullisemman sävyn talostani lähtiessäsi osoittamasi käytöksen\nvuoksi. Sillä, oi! tuo sointuva ääni, joka lähtiessäsi rukoili\npuolestani ja kiitti minua rouva Jewkesin nuhtelemisesta, hivelee\nyhä korviani ja ilahduttaa muistiani. Menin vuoteeseen, mutten\nvoinut levätä; kello kahden tienoissa nousin ja käskin Thomasin\nkirjoittaessani satuloimaan parhaan hevosen sinut tavoittaakseen.\n\n\"Nyt, rakas Pamelani, salli minun pyytää sinua, että tämän\nsaatuasi käsket Robinin kyyditä sinut takaisin kartanooni. Olisin\nitse lähtenyt matkaan saadakseni ilon olla seuranasi vaunuissa\npaluutiellä; mutta voin tosiaan huonosti. Luullakseni johtuu se\nmielipahasta, että siten erosin sieluni sulosta, joksi sinut nyt\nhuomaan ja joka sinun täytyy olla oman ylpeän sydämeni uhallakin.\n\n\"Et voi aavistaa, millaiseen kiitollisuudenvelkaan hyvyydellesi sinun\npalaamisesi minut saattaa. Mutta ellet tahtoisikaan näin pitkälle\nnoudattaa mieltäni, ei sinua silti mihinkään pakoiteta, kuten ilmenee\nmukaan liitetystä Colbrandille osoitetusta kirjeestä, jonka olen\njättänyt sinetöimättä, jotta voit sen lukea. Mutta säästä minulta,\nrakkain tyttöni, isäsi luo saapumisen hämminki, johon toimenpiteeseen\nminun kuitenkin täytyisi ryhtyä, jos sinä ehdottomasti tahdot jatkaa\nmatkaasi; sillä minä huomaan, etten voi elää päivääkään ilman sinua.\n\n\"Jos olet se jalomielinen Pamela, miksi sinut otaksun (sillä tähän\nasti olet ollut pelkkää hyvyyttä, vaikkei sitä ole ansaittukaan),\nniin salli minun nähdä se uusi todistus luonteesi oivallisuudesta,\nettä voit antaa anteeksi miehelle, joka rakastaa sinua enemmän kuin\nitseänsä. Osoita minulle siten, ettei kukaan muu henkilö ole sinun\nennakkosuosiossasi. Yhtä vielä tahtoisin pyytää, ja sitten olisi\nkiitollisuuteni ylivuotavainen: nimittäin sitä, että lähettäisit\nmonsieur Colbrandin viemään kirjeen isällesi ja siinä vakuuttaisit\nhänelle kaiken päättyvän onnellisesti sekä kehoittaisit häntä\nlähettämään sinulle kartanooni hänen Williamsin välityksellä saamansa\nkirjeet. Ja kun olen saanut vastauksen kaikkiin ylpeihin ja kenties\n_turhanarkoihin_ epäilyksiin, ei minulle jää mitään muuta huolta kuin\ntehdä sinut onnelliseksi ja olla sitä itsekin. Sillä minun täytyy\nolla _sinun ja ainoastaan sinun.\"_\n\n\n\n\nMAANANTAI-AAMUNA KELLON KOLMEA LÄHETESSÄ.\n\n\nOi riemuitsevaa sydäntäni! Kuinka rajusti se sykkii povessani\nikäänkuin tahtoen moittia minua siitä, että vastikään nuhtelin\nsitä taipumisestaan lempeen näin rakasta herrasmiestä kohtaan!\n\"Mutta varohan, ettet sentään ole liian herkkäuskoinenkaan, sinä\nhellä, luottavainen haaveksija! Sitä, mitä kernaasti tavoittelemme,\nolemme liian nopeat uskomaan. Tuo valevihkimis-juttu ei ole vielä\nselvitettynä; viheliäinen rouva Jewkes voi vielä yllyttää tämän\nisännän mielen; hänen ylpeä sydämensä ja hänen asemastaan johtuva\nkorskeus voivat vielä saada vallan; ja mies, joka saattoi niin\n_lyhyessä_ ajassa ensin rakastaa minua, sitten vihata, sitten\nkarkoittaa minut talostaan ja nyt taas lähettää minua noutamaan\nniin helläsanaisin pyynnöin, voi _vielä_ horjua, voi _vielä_ sinut\npettää. Senvuoksi en vielä peruuta syytöstäni sinua, herkkäuskoista,\nvärähtelevää, pamppailevaa velikultaa vastaan, joka olet niin kerkeä\nuskomaan sitä, mitä toivot! Vaadin sinua olemaan paremmin varuillasi\nkuin äsken olit, äläkä johda minua liian umpimähkään seuraamaan\nimartelevia ja haluttavia vaikutelmiasi.\" Näin minä kuin mikäkin\nhupsu keskustelin sydämeni kanssa; ja kuitenkin tämä sydän kaiken\naikaa on Pamela. Avasin monsieur Colbrandin kirjeen, jossa sanottiin:\n\n\"MONSIEUR,\n\n\"Varmaan suotte anteeksi teille tuottamani vaivan. Olen pätevistä\nsyistä muuttanut mieleni; ja olen suosionosoituksena mamseli\nAndrewsilta pyytänyt, että hän palaisi luokseni, heti kun Tom teidät\nsaavuttaa. Syistä, jotka olen hänelle maininnut, toivon, että hän\non kyllin ystävällinen noudattamaan mieltäni. Muussa tapauksessa\nteidän on käskettävä Robinia edelleen menettelemään ohjeittensa\nmukaan ja kyyditsemään hänet hänen isänsä ovelle. Jos neitonen\ntahtooni myöntyväisenä suostuu palaamaan, ehkä hän antaa teille\nkirjeen isälleen vietäväksi, jotta tämä luovuttaisi teille muutamia\npapereita häntä varten; ja siinä tapauksessa te olette niin hyvä ja\ntuotte ne _tänne!_ Mutta jos hän ei anna teille sellaista kirjettä,\nniin palatkaa hänen kanssaan minun luokseni, mikäli hän siihen määrin\nsuvaitsee tehdä minulle mieliksi, niin kiireellisesti kuin hänen\nterveytensä ja turvallisuutensa sallii. Minä näetten olen jotakuinkin\nhuonovointisena, mutta toivoakseni se pian menee ohi. _Teidän_ j.n.e.\n\n\"Tarkemmin mietittyäni, pyydänkin antamaan Tomin jatkaa matkaansa\ntoimittaakseen perille mamseli Andrewsin kirjeen, mikäli hän\nsuvaitsee sellaisen kyhätä; ja palatkaa te mamselin kanssa\nsuojellaksenne häntä matkalla.\"\n\nNo, nytpä minua kohdellaan armaalla ja jalomielisellä tavalla! Oi,\nkuinka minä sellaisesta kohtelusta pidän! -- Nyt, rakkaat vanhempani,\nvasta toivoisinkin voivani kysyä teiltä neuvoa, miten menetellä.\nTulisiko minun lähteä takaisin vai ei? Aavistan, että sydämeni\non liiaksi häneen kiintynyt voidakseni pysyä levollisena, jos\nkieltäytyisin. Mutta mustalaisen tiedonanto minua yhä peloittaa.\n\nNo, luullakseni tahdon luottaa hänen jalomielisyyteensä! Mutta eikö\nse ole liian suurta luottavaisuutta? -- varsinkin kun ottaa huomioon,\nmiten minua on kohdeltu! -- Mutta se oli siihen aikaan, jolloin hän\ntunnusti pahat aikeensa; ja nyt hän herättää suurta toivoa hyvistään.\nMinä _voin_ tulla välikappaleeksi monen onneen, samoin kuin luoda\nomankin onneni, jalomielisesti häneen luottamalla.\n\nJa sitäpaitsi ajattelen, että hän olisi voinut toimittaa sanan\nColbrandille tai Robinille, käskien heidän tuoda minut takaisin\ntahtoen tai tahtomattani. Ja kuinka erilaista hänen käytöksensä nyt\nonkaan! Eikö näyttäisi siltä kuin joku olisi _ennakkosuosiossani_,\nniinkuin hän sitä nimittää, jollen tekisi hänelle mieliksi? Ja\nolisihan ikäänkuin hupsua naisellista ylpeyttä pakoittaa hänet\nseuraamaan minua isäni majaan, ja voisi tuntua siltä, että _minä_\nvuorostani tahtoisin kovalla kohtelulla kostaa _hänen_ aikaisemman\npahan kohtelunsa!\n\nKaikki nämä seikat huomioon ottaen päätin totella häntä; jos\nhän tämän jälkeen käyttäytyy ilkeästi minua kohtaan, on hänen\ntörkeä rikollisuutensa kaksinkertainen. -- Tosin olisi osani\nkova, kun herkkäuskoisuuteni silloin osoittautuisi niin hyvällä\nsyyllä moitittavaksi. Sillä maailma, _viisas_ maailma, joka itse\nei koskaan erehdy, tuomitsee ainoastaan tapahtumien mukaan. Ja\njos hän menettelee kanssani pahoin, niin silloin moititaan minua\nluottamuksestani häneen; jos taas kunnollisesti, niin -- oh, silloin\nkyllä olen tehnyt oikein! Mutta kuinka menettelisivät arvostelijani\nminun asemassani, kun tositapaus ei tekoa vielä oikeuta eikä\ntuomitse? -- Siinä kysymys.\n\nEnkä minä aiokaan noudattaa hänen toivomuksiaan vain puolitiehen,\nvaan tehdä auliisti ja herttaisesti sen, mikä on tehtävä. Siispä\nkirjoitinkin teille hänen pyytämänsä kirjeen vakuuttaen, että\nminulla oli edessäni onnekkaampia toiveita kuin vielä koskaan\nennen; sanoin odottavani kaiken päättyvän hyvin ja pyysin teitä\nlähettämään Thomasin, isäntäni tallirengin, tuomina herra Williamsin\nteille toimittamat paperit, jotta ne selittäisivät erään kohdan\nkäytöksestäni, minkä isäntäni halusi tietää ennenkuin päätti suoda\nminulle aikomansa suosion. Mutta te saatte _sen_ kirjeen ennenkuin\nvoitte saada _tämän_, jota en mielelläni lähetä teille ilman\nedellisiä, jotka nyt ovat isäntäni hallussa.\n\nAnnettuani kirjeen herra Thomasille, teille tuotavaksi, sitte kun\nhän oli syöttänyt hevosensa ja levähtänyt perin rasittavan matkansa\njälkeen, minä kutsutin monsieur Colbrandin ja Robinin, antaen\nedelliselle hänen kirjeensä. Hänen luettuaan sen minä sanoin:\n\"Näette, kuinka asiat ovat. Minä olen päättänyt palata isäntäni\nluo; ja koska hän ei ole niin terve kuin voisi toivoa, niin mitä\nenemmän kiirehditte, sitä parempi. Älkää olko huolissanne minun\nväsymyksestäni, vaan ajatelkaa ainoastaan itseänne ja hevosia.\"\nRobin, joka (luullakseni) arvasi asian keskustelustaan Thomasin\nkanssa, virkkoi: \"Jumala siunatkoon mamselia ja palkitkoon teitä,\nkun osoitatte hyvälle isännälleni hänen ansaitsemaansa aulista ja\ntottelevaista myötätuntoa; ja jospa kaikki näkisimme sen päivän,\njolloin pääsette rouva Jewkesista voitolle!\"\n\nIhmettelin kuullessani hänen noin sanovan; sillä olen aina varonut\npaljastamasta isäntääni tai edes tuota häijyä naista tavallisille\npalkollisille. Epäilen kuitenkin, olisiko Robin puhunut näin, jollei\nhän Thomasin tuomasta sanomasta ja palaamispäätöksestäni olisi\narvannut, että kaiketi olin hyvissä väleissä hänen isäntänsä kanssa.\nNiin itsekkäitä ovat ihmis-parkojen sydämet: he ovat aina valmiit\nkieppumaan suosion tuulahdusten mukaan.\n\nHe eivät aikailleet lähtövalmistuksissa; ja minä olen juuri\nsuoriutumassa paluumatkalle, ja toivoakseni en saa syytä sitä\nkatua. --\n\nRobin ajoi aika vauhtia; ja tultuamme pieneen kaupunkiin, missä\nolimme nukkuneet sunnuntai-yönä, hän syötti hevosiansa ja sanoi,\nettä ponnistaisi isäntänsä kartanoon vielä sinä yönä, koska oli\nkuutamo; jos vain minä en liiaksi väsyisi. Tämän ja hänen isäntänsä\nkartanon lähellä olevan kylän välillä ei näetten ollut mitään\nyömajaksi sopivaa paikkaa. Mutta monsieur Colbrand, jonka hevonen\nalkoi uupua, lausui siitä epäilyjänsä, minkä vuoksi minä (joka\nolin vastahakoinen yöpymään matkan varrelle) sanoin, että minä sen\ntoivoakseni kyllä kestäisin, jos taipaleelle lähteminen muutoin oli\nmahdollista, ja ehdotin, että herra Colbrand jättäisi hevosensa,\nsen uuvuttua, johonkin taloon ja tulisi vaunuihin. Tämä oli hyvin\nmieleistä heille molemmille; ja noin kahdentoista penikulman päässä\nhän jättikin hevosensa, riisui kannuksensa ja pistoolikotelonsa\ny.m. ja pyytäen moneen kertaan sievistelevän kohteliaasti anteeksi\nastui vaunuihin. Nyt istuin entistä levollisemmin. Mutta luitani\nsärki surkeasti täristyksestä, ajettuamme niin monta penikulmaa\nvain muutamissa tunneissa, sunnuntai-illasta kello viidestä. Mutta\nsittekin tuli kello jo yksitoista, kun yöllä saavuimme isäntäni\nkartanon naapurikylään. Hevoset alkoivatkin olla lopen väsyneitä,\nsamaten Robin: mutta minä sanoin, että olisi vahinko pysähtyä vain\nkolmen penikulman päähän kartanosta.\n\nKello yhden tienoissa pääsimme portille, ja jokainen jo oli mennyt\nlevolle. Mutta eräs apulaisista sai rouva Jewkesiltä avaimet ja avasi\nportin. Hevoset tuskin jaksoivat laahata itsensä talliin. Ja kun minä\nolin astumassa ulos vaunuista, niin putosin ja luulin, että jäseneni\nolivat aivan käyttämättömiksi kangistuneet.\n\nRouva Jewkes tuli alas vaatteet hutiloiden heitettyinä ylleen ja\nkohotti kätensä ja silmänsä minun palaamiseni johdosta; mutta osoitti\nenemmän huolenpitoa hevosista kuin minusta. Sitten tulivat jo\nmolemmat palvelustytötkin; ja minä kompuroin sisälle niin hyvin kuin\nkykenin.\n\nIsäntä-parkani näkyy todella olleen varsin sairaana ja oli virunut\nsijallaan enimmän osan päivää; ja Abraham (joka oli tullut Johnin\ntilalle) istui hänen vuoteensa ääressä. Hän oli vaipunut virkistävään\nuneen eikä kuullut vaunujen saapumista enempää kuin tulomme\naiheuttamaa melua; sillä hänen huoneensa sijaitsee puutarhan puolella\nrakennuksen toisella sivulla. Rouva Jewkes sanoi hänen valittavan\nkuumetta ja kertoi että häneltä oli isketty suonta, ja varsin\nviisaasti kielsi Abrahamia hänen herättyään ilmoittamasta hänelle\nsaapumisestani, jottei yllätys lisäisi hänen kuumettansa. Eikä tämä\nsaanut puhua minusta mitään muutakaan, kunnes rouva Jewkes itse\nilmoittaisi sen hänelle aamulla nähtyään, kuinka hän voi.\n\nMenin siis levolle rouva Jewkesin kera, sitte kun tämä oli\njuottanut minulle lähes korttelin kuumennettua, maustimilla\nrunsaasti höystettyä vahvistavaa viiniä, joka tuntui minusta hyvin\nvirkistävältä ja vaivutti minut tuskin odottamaani uneen.\n\n\n\n\nTIISTAI-AAMUNA.\n\n\nNoustuani hyvin aikaisin olen kirjoittanut tähän asti rouva Jewkesin\nnukkua kuorsatessa vuoteessaan korvatakseen viimeöisen häiritsemisen.\nSoisin hänen nousevan saadakseni tietää, kuinka isäntä-parkani voi.\nHyvä _hänelle_, että voi nukkua noin perin sikeästi. Varmaankaan ei\nmikään muu rakkaus, paitsi rakkaus omaan itseensä, koskaan häiritse\nhänen lepoansa. -- Ruumiini on yltä yleensä kovin hellä, aivan kuin\nminua olisi aika tavalla piesty. En luullut, että olisin voinut\nsellaisen rasituksen kestää.\n\nKun rouva Jewkes nousi ylös, lähti hän tiedustelemaan isäntäni\nvointia; ja tämä oli viettänyt yönsä hyvin. Juotuaan runsaasti\nmesiviiniin sekoitettua heraa hän oli paljon hikoillut, minkä\nseurauksena kuume oli melkoisesti alentunut. Rouva Jewkes sanoi\nhänelle, ettei hän saanut kummastua, ja lupasi kertoa hänelle\nuutisia. Hän kysyi minkälaisia ne olivat, ja rouva Jewkes sanoi\nminun saapuneen. Hän kohottausi vuoteellaan. \"Onko se mahdollista?\"\nhuudahti hän, \"joko nyt?\" Taloudenhoitajatar ilmoitti hänelle, että\ntulin viime yönä.\n\nKun monsieur Colbrand tuli tiedustamaan hänen vointiansa, hän käski\nhänen astua lähemmäksi ja oli kovin mielissään hänen antamastaan\nmatkakertomuksesta sekä minun auliista suostuvaisuudestani palaamaan\nja halustani saapua vielä sinä yönä.\n\nJa hän sanoi: \"Kah, nuo hennot kaunokaiset kestävät luullakseni\nväsymystä paremmin kuin me miehet. Mutta hän käyttäytyy erittäin\nystävällisesti antaessaan minulle sellaisen todistuksen kerkeydestään\ntehdä minulle mieliksi. -- Kuulkaahan, rouva Jewkes\", lisäsi hän,\n\"huolehtikaa hänen terveydestään ja sallikaa hänen olla makuulla koko\npäivä!\"\n\nRouva Jewkes kertoi hänelle, että olin ollut ylhäällä jo kaksi\ntuntia. \"Kysykää häneltä\", sanoi kartanonherra, \"tahtoisiko hän\nolla niin ystävällinen ja käydä minua tervehtimässä; jollei hän\ntahdo, niin minä nousen ja menen hänen luokseen\". -- \"Teidän täytyy\ntosiaan olla hiljaa paikoillanne\", vastasi hän; \"kyllä minä menen\nhänet kutsumaan\". -- \"Mutta älkää pakoittako häntä liioin\", varoitti\nisäntäni, \"jos hän ei ole halukas\".\n\nHän tuli ja kertoi minulle kaiken yllämainitun; ja minä sanoin\nerittäin mielelläni käyväni isäntäni puheilla, haluavani nähdä hänet\nja olevani kovin murheissani hänen ankaranlaisesta sairastumisestaan.\nMenin siis alas hänen kanssaan.\n\n\"Tuleeko hän?\" kysyi isäntäni huoneeseen astuessani. \"Kyllä, teidän\narvoisuutenne\", vastasi saattajani ja hän lausui heti ensi sanaani:\n'erittäin mielelläni'. -- \"Suloista ylevyyttä!\" huudahti hän.\n\nHeti minut nähtyään virkkoi herrani: \"Oi, rakkahin Pamelani, sinä\nolet tehnyt minut aivan terveeksi. Olen pahoillani, että minun\ntäytyy sanoa sinulle kiitokseni tällä tavoin ja näin sopimattomassa\npaikassa; mutta tahdotko antaa minulle kätesi?\" Minä tein niin ja\nhän suuteli sitä hyvin hartaasti. \"Hyvä herra\", sanoin minä, \"te\nosoitatte minulle liian suurta kunniaa! Minä suren sitä, että olette\nnoin sairas.\" -- \"En voi olla sairaana\", vastasi hän, \"kun sinä\nolet luonani. Olen jo sangen terve\", vakuutti hän suudellen jälleen\nkättäni. \"Tätä ystävällisyyttäsi et ole katuva. Sydämeni on siitä\nniin liikutettu, etten voi lausua ajatuksiani niinkuin minun pitäisi.\nMutta olen pahoillani, että olet niin paljon rasittunut. Elämä ei ole\nelämää ilman sinua! Jos olisit evännyt pyyntöni -- ja tuskin rohkenin\ntoivoa, että tahtoani noudattaisit, -- niin olisin luullakseni saanut\nankaran kohtauksen; sillä minä sairastuin perin kummallisesti enkä\ntiennyt, mitä tilastani ajatella, mutta nyt minä heti paranen. Teidän\nei tarvitse, rouva Jewkes, lähettää noutamaan lääkäriä Stamfordista;\ntämä herttainen olento on minun lääkärini, sillä hänen poissaolonsa\noli minun sairauteni.\"\n\nHän pyysi minua istuutumaan vuoteensa viereen ja kysyi minulta,\nolinko hänen pyyntöänsä noudattaen lähettänyt tuomaan aikaisemman\nkirjepinkkani. Sanoin niin tehneeni ja toivovani, että ne\nsaapuisivat. Hän sanoi sen olevan kaksin verroin ystävällistä.\n\nEn tahtonut viipyä pitkää aikaa, jotten häntä rasittaisi. Hän nousi\niltapäivällä vuoteestaan, halusi saada minut seuraansa ja näytti\naivan hyväntuuliselta, levolliselta ja paljoa terveemmältä. Hän\nsanoi: \"Rouva Jewkes, nyt kun hyvä Pamelani tällä palaamisellaan\non osoittanut ystävällisen myötätuntonsa, meidän varmaankin tulee\njättää hänet kokonaan omaan vapauteensa; ja jos häntä haluttaa mennä\nvaunuilla ajelemaan, kävellä puutarhassa, käväistä kaupungissa\ntai mennä mihin tahansa, sallittakoon hänen kenenkään häneltä\nmitään kyselemättä menetellä niin kuin tahtoo; ja tehkäähän kaikki\nvoitavanne auttaaksenne ja palvellaksenne häntä.\" Rouva Jewkes sanoi\nempimättä tottelevansa.\n\nHän tarttui käteeni ja lausui: \"Kerron sinulle erään asian, Pamela,\nkoska tiedän, että mielelläsi sen kuulet, vaikket kuitenkaan huoli\nsitä minulta kysyä. Ennen sinun lähtöäsi minä olin ottanut Williamsin\nvelkasitoumuksen; kuinka mies-parka oli käyttäytynyt, en tiedä, mutta\nhän ei voinut saada mitään takuuta. Ellei ilmene mitään uutta syytä\nhäntä vastaan, niin ehken vaadi rahojen suoritusta; hän on ollut\njonkun aikaa vapaudessa ja hoitelee nyt kouluansa. Mutta minusta\ntuntuu, etten voisi toivoa sinun häntä nykyisin näkevän.\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasin, \"minä en halua ehdoin tahdoin tehdä mitään\nteille epämieluista; ja minua ilahduttaa, että hän on vapaudessa,\nkoska minä olin hänen vastoinkäymistensä aiheuttaja\". En tohtinut\nsanoa enempää, vaikka mielelläni olisin puhunut sen poloisen\nherrasmiehen puolesta, mikä minun kiitollisuudesta, niin ajattelin,\ntulisi tehdä voidessani olla hänelle hyödyksi. Sanoin: \"Minulla on\npaha mieli, sir, senvuoksi, että lady Davers, joka niin suuresti\nrakastaa teitä, on joutunut epäsuosioonne ja että on riitaa teidän\narvoisuutenne ja hänen välillään; toivon, etten minä ole siihen\nsyypää.\" Hän otti viitassaan istuessaan esille liivintaskustansa\nkirjesalkkusensa ja sanoi: \"Kah, Pamela, lue _tuo_, kun menet ylös\nkammioosi, ja ilmoita minulle, mitä siitä ajattelet; siitä pääset\nasian perille.\"\n\nHän sanoi äkkiä käyneensä varsin raukeaksi ja haluavansa mennä\nvuoteeseen lepäilläkseen sen päivän; ja jos hän aamulla olisi\nparempi, niin lähtisi vaunuilla ajelemaan. Minä siis jätin hyvästi\nsiksi kertaa ja menin ylös komerooni lukemaan hänen käsiini antamansa\nkirjeen, jonka sisältö oli tällainen:\n\n\"VELI,\n\n\"Olen hyvin levoton siitä mitä sinusta kuulen; ja minun täytyy\nkirjoittaa ja lausua _suoraan_ ja _täydellisesti_ ajatukseni, pidätpä\nsiitä sitten tai et. Täällä on ollut luonani joitakuita henkilöitä,\njotka kehoittavat minua sekaantumaan sinun hommiisi, minä kun pidän\nsinun maineestasi suurempaa huolta kuin -- ikävä sanoa -- itse\npidät. Saatoinko aavistaa, että oma veljeni noin viheliäisesti\nkarkaisi edesmenneen rakkaan äitini kamarineidon kanssa, pitäen häntä\nvankina, kaikista ystävistään eristettynä, ja sinulle itsellesi\nhäpeäksi? Mutta minä ajattelin silloin, kun äidin kuoleman jälkeen\net halunnut päästää tyttöä tulemaan luokseni, että et tarkoittanut\nmitään hyvää. -- Minä punastun sinun tähtesi, sen vakuutan. Hän oli\nhyvä, viaton tyttö; mutta kaiketi se on nyt ohitse tai pian on oleva.\nMitä sinä tällä tarkoitat, pyytäisin kysyä? Sinä tahdot joko pitää\nhänet rakastajattarenasi tai ottaa hänet vaimoksesi. Edellisessä\ntapauksessa olisi kyllin tyttöjä sinun tarvitsemattasi tärvellä\npoloista neitosta, jota äitini rakasti ja joka todella oli oikein\nhyvä tyttö; _moista_ tekoa sinun tulisi hävetä. Mitä siihen _toiseen_\nmahdollisuuteen tulee, niin etpä tietenkään sellaista ajattele; mutta\njos _ajattelisit_, niin olisi se aivan anteeksiantamatonta. Muista,\nveli, ettemme me ole mikään nousukasperhe, vaan että sukumme on yhtä\nvanhaa kuin kuningaskunnan parhaimmat! Useihin satoihin vuosiin\nei sen perillisten ole tietty häpäisevän itseänsä epäsuhtaisilla\navioliitoilla; ja tiedäthän, että jotkut kansakunnan parhaat perheet\novat tavoitelleet tyttärilleen naimaliittoa kanssasi. Saattaisi se\nkylläkin mennä mukiin, jos olisit eilispäiväisen perheen vesa, tai\njos ainoastaan pari sukupolvea eroittaisi sinut siitä loasta, jota\nnäyt niin rakastavan. Mutta salli minun sinulle sanoa, että minä\nja kaikki omaiseni hylkäävät sinut iäksi, jos voit niin kurjasti\nalentaa itsesi; ja silloin minä häpeän sisaresi nimeä. Kun sinä olet\nniin komea muodoltasi, niin etevä sielunlahjoiltasi, että jokainen\npyrkii seuraasi, niin vauraan ritarimoision omistaja ja sitäpaitsi\nvarsin rikas rahoistakin, jotka isien ja äitien parhaat ovat sinulle\njättäneet, ja kun suonissasi virtaa niin vanhaa ja tahratonta verta,\nolisi sietämätöntä, että _sinä_ noin heittäisit itsesi hukkaan.\nSilti menettelisit perin häijysti, jos tytön tärvelisit. Senvuoksi\npyydän, että annat hänet takaisin vanhemmilleen ja lahjoitat hänelle\nsatakunta puntaa tehdäksesi hänet onnelliseksi jonkun hänen omaan\nsäätyynsä kuuluvan kunnon miehen kanssa. Sellainen teko olisi jotakin\nja herättäisi kiitollisuutta myöskin minussa ja tyynnyttäisi minua,\n_sinun kovin murehtivaa sisartasi_.\n\n\"Jos olen kirjoittanut liian terävästi, muista, että se aiheutuu\nrakkaudestani sinuun ja sen häpeän pelosta, jonka päällesi tuotat.\nToivon, että tämä tekee sinuun tarkoitetun vaikutuksensa.\"\n\nTämä on surullinen kirje, rakas isä ja äiti; siitä näkee, kuinka\nylväät ja rikkaat halveksivat köyhiä ihmisiä! Ja kuitenkin olimme\nkaikki alussa samanarvoisia. Ja monet noista vanhasta verestään\nkerskuvista aatelisista olisivat iloisia, jos se olisi yhtä tervettä\nja yhtä _todellisesti_ tahratonta kuin meidän! Kaiketikaan nuo ylpeät\nihmiset eivät koskaan ajattele, kuinka lyhyt elämäntaival on ja että\nkaikesta heidän turhasta pöyhkeilystään huolimatta kerran tulee\naika, jolloin heidän täytyy alistua meidän tasallemme. Filosofi oli\noikeassa, kun hän kuninkaan ja köyhän miehen kalloa katsellessaan ei\nsanonut näkevänsä niissä mitään eroa. Ja eivätkö he sitäkään tiedä,\nettä rikkaimmat ruhtinaat ja köyhimmät kerjäläiset viimeisenä päivänä\njoutuvat saman suuren ja hirmuisen tuomarin eteen, joka ei tee\neroa heidän välillään heidän maallisten olosuhteittensa mukaan tai\npikemminkin saattaa langettaa heille sitä ankaramman tuomion, mitä\nsuuremmat heidän laiminlyödyt tilaisuutensa ovat olleet! Ihmis-parat,\nkuinka minä heidän ylpeyttänsä säälin! -- Oi taivas, varjele minua\n_heidän_ ylhäisestä asemastaan, jos mieleni koskaan tahrautuisi\nheidän paheistaan tai sen tartuttaisi niin julma ja kohtuuton\nhalveksiminen tuota heidän niin kovin ylönkatsomaansa halpaa asemaa\nkohtaan!\n\nJa kuinka nuo vallassäätyläiset tietävät, otaksuen, että voivatkin\nseurata sukunsa juuria pari, kolme tai viisikin vuosisataa\ntaaksepäin, että silloin näiden alhaissäätyisten perheiden\nalkurungoilla, vaikka viimemainitut eivät ole pitäneet niin\nhuolellista päiväkirjaa kehnoudestansa, jollaiseksi se kaikki usein\nosoittautuu, ei ole ollut syvemmät juuret? -- Kuinka voivat he\nolla varmoja siitä, ettei vuosisadan, parin päästä joku noista nyt\nhalveksituista nousukassuvuista saata remuta heidän kartanoissaan\nsensijaan että heidän omat jälkeläisensä ovat voineet sortua\ntoisten rikkatunkioille? Ja kenties _ne_ vuorostaan, koska ihmisten\nturhamaisuus on yhtä suuri kuin heidän asemansa vaihtelevaisuuskin,\npöyhistyvät sukuylpeydestä ja halveksivat noita toisia!\n\nNämä ajatukset, joiden vakavuutta tehosti isäntäni sairaus, johtuivat\nmieleeni tämän _alhaisen_ lady Daversin _ylevämielistä_ Pamelaa\nvastaan tähdätyn kirjeen vuoksi. _Alhaisen_, sanon, koska hän saattoi\n_alentua_ sellaiseen turhaan ylpeyteen; ja _ylevämieliseksi_ nimitän\nitseäni, koska toivon olevani liian _ylpeä_ koskaan tehdäkseni\nmoista! -- Mutta sittekin, mitä vaivaisia ihmisiä lienemmekin:\ntuskin tiedämme mitä _olemme_, vielä vähemmän, _miksi tulemme!_ --\nTaaskin rukoilen, että minut varjellaan ylhäisen aseman synnillisestä\nylpeydestä.\n\nTässä tilaisuudessa muistan seuraavat rivit, mitkä kerran luin;\nniissä runoilija käsittelee tätä asiaa paljon paremmin:\n\n    Osamme meill' on Sallimalta saatu,\n    sijansa löytää kukin mielenlaatu:\n    niin orja halpa raskaan raadannan\n    ahertaa ruokinnaksi rikkahan,\n    isoiset vastineeksi liiastansa\n    sen luovuttaa, mill' elää köyhä kansa.\n    Oot käskijänä taikka palvellen\n    vain Luonnon ketjun rengas samaten,\n    ei määräst' yhteisestä poikkee kukaan,\n    käy kaikkein matka Luojan tahdon mukaan,\n    ei kuningasta paremmin kuin orjaa\n    talteensa haudan tasa-arvo korjaa.\n\n\n\n\nKESKIVIIKKO-AAMUNA.\n\n\nIsäntäni lähetti minulle juuri sanan. Hän voi niin paljoa paremmin,\nettä lähtisi aamiaisen jälkeen vaunuissa ajelemaan, ja pyysi minua\nseurakseen. Toivon osaavani olla nöyrä ja käyttäytyä sopivasti kaiken\ntämän suosion esineenä.\n\nRouva Jewkes on maailman kohteliaimpia olentoja. Jokainen osoittaa\nminulle sellaista kunnioitusta kuin olisin yhtä isoinen kuin lady\nDavers. Mutta entä jos tämä kaikki nyt päättyisi valevihkimiseen!\nNiin ei toivoakseni voi käydä. Suurellisuuden korskeus ja vanhan\nsuvun ylpeys ja muu sellainen esiintyy kuitenkin niin voimakkaasti\nlady Daversin kirjeessä, etten voi toivoa tulevani niin onnelliseksi\nkuin kaikki nämä hauskat enteet minulle lupaavat. Jos minut nyt\npetettäisiin, joutuisin pahempaan tilaan kuin konsaan. Saa nähdä,\nmiksi valoksi tämä uusi kunnia minulle sarastuu!\n\nSuoriudun siis valmiiksi. Mutta en huoline muuttaa pukuani, sillä\nsilloin voisi näyttää siltä kuin tahtoisin olla lähempänä hänen\ntasoansa. Mutta ellen sitä tee, niin voitaisiin ehkä ajatella,\nettä tuotan hänelle häpeätä. Taidankin siis avata matkalaukun ja\nensi kerran tänne tuloni jälkeen pukeutua parhaaseen silkkiseen\naamupukuuni. Mutta silloinhan ikäänkuin vaatisin itselleni jotakin\noikeutta vaatteisiin, jotka olin hyljännyt: enkä minä ole varma,\netten vielä saa uusia ristejä kannettavakseni. Menen siis sellaisena\nkuin olen; sillä olkoonpa asuni jokapäiväinenkin, olen siisti kuin\näsken lyöty raha, vaikka sen itse sanon. Menenpä siis sellaisena kuin\nolen, ellei hän toisin määrää. Rouva Jewkes sanoo, että minun tulisi\npukeutua niin hienoksi kuin voin; mutta minä olen toista mieltä.\nKoska isäntäni on aamiaisella, uskaltaudun alas kysymään häneltä,\nmillaisessa asussa hän soisi minut näkevänsä. --\n\nKah, hän on yhä ystävällisempi ja ystävällisempi ja, Jumalan kiitos,\naivan toipunut! -- Kuinka reippaalta hän näyttää eiliseen verrattuna!\nJumalalle siitä kiitos!\n\nHän nousi, tuli luokseni, tarttui minua kädestä ja tahtoi viedä minut\nviereensä istumaan, mutta sanoi sitten: \"Ihastuttava tyttöni näkyy\naikovan puhua. Mitä sinä haluat sanoa?\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasin minä (hiukan häpeilläni), \"minusta on liian\nsuuri kunnia astua vaunuihin teidän kanssanne\". -- \"Ei, rakas\nPamelani\", virkkoi hän; \"sinun seurasi tuottama _ilo_ on suurempi\nkuin minun seurani tuottama _kunnia_; äläkä siis siitä asiasta sen\nenempää virka\".\n\n\"Mutta, arvoisa herra\", jatkoin, \"minähän häpäisen teidät tulemalla\ntässä asussa\". -- \"Sinä tuottaisit kunniaa prinssillekin,\nkaunokaiseni\", sanoi rakas herrasmies, \"tuossa puvussa, tai missä\npuvussa tahansa tahdot esiintyä: sinä näytät niin sievältä, että,\nellet vilustuta itseäsi tuossa pyöreässä korvalakissa, niin lähde\njuuri sellaisena kuin olet\". -- \"Hyvä herra\", sanoin minä, \"ehkä\nsitten suvaitsette ajaa sivutietä, jottei teidän nähtäisi siinä\nmäärin kunnioittavan palvelijaanne\".\n\n\"Hyvä tyttöseni\", vastasi hän, \"aavistan sinun pelkäävän että\nitsestäsi juoruillaan enemmän kuin minusta. Minäpä toivonkin\nvähitellen masentavani maailman kummastuksen ja opettavani sitä\nodottamaan näkevänsä Pamelaani kohdeltavan hänen ansionsa mukaan.\"\n\nKas niin, rakas isä ja äiti! Enkö tehnyt oikein siinä, että\ntulin takaisin? -- Oh, jospa vain voisin vapautua pelostani tuon\nvalevihkimisen suhteen (sillä kaikki tämä ei ole siihen kauheaan\njuoneen sovelluttamattomissa), niin olisin liian onnellinen!\n\nHyvin riemukkaana tulin siis ylös hansikkaitani noutamaan; ja odotan\nnyt hänen ystävällisiä käskyjänsä. -- Rakas, rakas herrani, --\nvirkoin itsekseni ikäänkuin hänelle puhuen, -- älä Jumalan tähden\ntuota minulle enempiä koettelemuksia ja nurjia onnenkäänteitä; en\nvoisi niitä nyt kestää, niin totisesti luulen.\n\nVihdoin saapui tervetullut tieto, että isäntäni oli valmiina. Minä\nmenin alas niin nopeasti kuin voin, ja kaikkien palkollisten nähden\nhän nosti minut vaunuihin kuin vallasnaisen. Rouva Jewkes pyysi\nhänen varomaan vilustumista, kun oli ollut sairaana. Ja ylpeydekseni\nkuulin hänen uuden kuskinsa lausuvan eräälle palkollistoverilleen:\n\"Ihastuttava pari tosiaan! Olisi vahinko, jos heidän täytyisi erota!\"\n-- Oi, rakas isä ja äiti, pelkäänpä, että tyttönne käy aika ylpeäksi!\nTe varmaankin ajattelette, että minulla on erikoinen syy varoa sitä,\nkun luette ne suopeat yksityiskohdat, joista nyt kerron.\n\nHän käski laittaa päivällisen kello kahteen; ja Abraham, joka\non Johnin seuraaja, nousi loistovaunujemme perään. Hän käski\nRobinin ajaa hiljaa,ja sanoi minulle, että halusi jutella minulle\nDavers-sisarestaan ja muista seikoista. Lähdettyämme hän ensi alussa\ntosiaan suuteli minua liiankin usein, ja minä pelkäsin Robinin\nkatsahtavan taakseen lasin lävitse ja ohikulkevien ihmisten näkevän\nmeidät. Mutta hän oli minulle tavattoman ystävällinen sanoissansakin.\nVihdoin hän lausui:\n\n\"Epäilemättä olet lukenut sisareni julkean kirjeen useaankin kertaan;\nja kuten sinulle sanoin, et sinä ole paremmin velvollinen ottamaan\nhänen mielipiteitään huomioon kuin minäkään. Hän vihjaisee, että\njotkut henkilöt ovat käyneet hänen luonaan; ja keitäpä muita ne\nolisivat kuin hoppuinen rouva Jervis, herra Longman ja Jonathan!\nSiitä syystä olenkin eroittanut heidät palveluksestani. Näen\", lisäsi\nhän, \"että aiot puhua heidän puolestaan; mutta sinun aikasi ei ole\ntullut, jos koskaankaan sallin sinun sitä tehdä.\n\n\"Sisareni suhteen\", jatkoi hän, \"olen ehättänyt edelle, minä olen\nhänet hyljännyt. Varmasti olen ollut hänelle hyväsydäminen veli;\nja ottaessani kartanon haltuuni minä annoin hänelle kolmetuhatta\npuntaa enemmän kuin hänen osalleen isän testamentin mukaan olisi\ntullut. Varmaankin se nainen oli raivosta ja röyhkeydestä suunniltaan\nkyhätessään sellaisen kirjeen; sillä kyllähän hän hyvin tiesi etten\nmoista sietäisi. Mutta sinun tulee tietää, Pamela, että hän on\nminulle kovin kiihdyksissään, kun en tahdo ottaa kuuleviin korviini\nhänen ehdottamaansa avioliittoa loordi ----:n tyttären kanssa, jota\nei ulkomuotonsa, sielukkuutensa tai lahjojensakaan puolesta, kaikkine\nhänen mahdollisuuksineenkaan, voi mainita samana päivänä kuin\nPamelaani. Mutta näithän, tyttöni, kuinka aikaisemmin vetosin sinuun\nasemastani johtuvan ylpeyden ja maailman ankaran arvostelun vuoksi,\nmikä seikka, sen tunnustan, vieläkin minua hiukan liian paljon\nkiusaa. Nainen näet ei loista yleisölle niin kuin mies, ja maailma\nei näe sinun oivallisia avujasi ja täydellisyyttäsi: jos niin olisi,\nniin ankarimmatkin arvostelijat jättäisivät minut kokonaan rauhaan.\nMutta nyt sanotaankin, että herra B., sen ja sen aateliskartanon\nhaltija, on nainut äitinsä kamarineitosen, eikä oteta huomioon,\nettei kukaan kuningaskuntamme nainen voi häntä voittaa tai paremmin\nylläpitää asemaa, mihin hänet korotetaan.\n\n\"Ja\", jatkoi hän kietoen kätensä vyötäisilleni ja taaskin suudellen\nminua, \"minä säälin myöskin rakasta tyttöstäni _häneen_ kohdistuvasta\nmoitteen osasta; sillä hänen täytyy taistella naapuriston aatelin\nylpeyttä ja loukkauksia vastaan. Sisar Davers, näetsen, ei\nkoskaan sinulle lepy. Toiset vallasnaiset eivät koskaan käy sinua\ntervehtimässä, ja sinua, joka olet ansioiltasi heitä kaikkia ylempi,\nkohdellaan heidän huomiotansa ansaitsemattomana. Jos siis nain\nPamelani, mitä hän itse tuosta pitänee? Eivätkö nuo seikat vihlone\nkaunokaistani? Sillä, mitä minuun itseeni tulee, minulla ei ole muuta\nedessä kuin oivallisen kartanon omistajana uhmata entisiä omiakin\nsukkeluuksiani metsästystoverieni suusta vihreän veran ääressä ja\nylhäisön huviseuroissa: kärsiä heidän karkeata pilaansa kerran,\npari; ja varallisuuteni luo minulle aina kylliksi arvonantoa, sen\ntakaan. Mutta kuinka menettelee tyttö-parkani _omalta_ osaltaan\noman sukupuolensa piirissä? Sillä jotakin seuraa täytyy sinulla\nolla. Asemani ei salli että seurustelet palkollisteni kanssa; ja\nvallasnaiset karttavat tuttavuuttasi ja kohtelevat sinua vielä\nvaimonanikin ollessasi äitini kamarineitona. Mitä tyttöni tähän\nsanoo?\"\n\nVoitte hyvin arvata, rakas isä ja äiti, kuinka nämä jalomieliset ja\nalentuvat tunteet minut haltioittivat! Luulin kuulevani ilmapiirien\nsopusointuisen musiikin ympärilläni; ja jokainen hänen huuliltaan\ntipahtanut sana oli minulle kuin Hyblan hunajaa. \"Oi, rakas herra!\"\nhuudahdin minä, \"kuinka sanomattoman ystävällistä ja hyvää tämä\nkaikki on! Teidän poloisella palvelijattarellanne on läpikäytävänään\npaljoa suurempi kilvoittelu kuin tuo, mutkikkaampi vaikeus\nvoitettavana.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi hän hiukan kärsimättömästi: \"nyt en voi suoda\nepäilyäsi anteeksi\".\n\n\"Ei, sir\", sanoin minä, \"epäillä en saata; mutta kuinka voin kestää,\nkuinka voin _ansaita_ minulle osoittamanne hyvyyden?\" -- \"Rakas\ntyttö!\" virkkoi hän ja puristi minua rintaansa vasten. \"Pelkäsin,\nettä olisit minut jälleen suututtanut, enkä tahtoisi suuttua, koska\nnäen sinulla olevan kiitollisen sydämen; ja ystävällinen ja iloinen\npalaamisesi, koettuasi talossani sellaista julmaa kohtelua, että\nse olisi riittänyt tekemään koko paikan sinulle inhoittavaksi, on\nsaanut minut päättämään sietää sinussa kaikkea, paitsi epäilyä\nkunniallisista tarkoituksistani silloin kun vuodatan sinulle sydämeni\nvilpittömässä ja hellän palavassa hartaudessa.\"\n\n\"Mutta, hyvä herra\", vastasin minä, \"eniten minua huolestuttavat\nne karkeat kokkapuheet, joita saatte kuulla, kun näin alennutte\nsäätynne alapuolelle. Sillä _minuun_ nähden, kun ottaa huomioon\nalhaisen asemani ja vähäisen ansiokkuuteni, ovat ylhäisön naisten\nloukkaavatkin mietteet kunniaksi: ja minä voin ylpeillä siitä,\nettä luen enemmän kuin puolet heidän pahanilkisyydestään onneni\nkadehtimisesta johtuvaksi. Ja jos iloisesti velvollisuuteni\ntäyttämällä ja alistuvalla kuuliaisuudella kykenen hankkimaan\nitselleni sen riemun, että olen teille mieluinen, niin pidän itseäni\nliiankin onnellisena, sanokoon maailma mitä tahtoo.\"\n\nHän virkkoi: \"Olet erinomaisen hyvä, rakkahin tyttöni. Mutta\nkuinka saat aikasi kulumaan, kun ei olisi mitään vierailuja ja\nvastavierailuja, ei mitään huviseuroja, joissa kävisit, eikä\nkorttipöytiä talvi-iltaisi ratoksi tai kuinka kukin haluaa, puolen\npäiväkauttakin kesät talvet? Ja sinä olet usein soittanutkin äitini\nparissa ja olet kyllin taitava siinä kuten muissakin ajanvietteissä:\nenkä minä halua sinun elävän ilman sellaisia huvituksia kuin\n_vaimoni_ voisi odottaa, jos naisin ylhäisimmän ylimystön tyttäristä!\"\n\n\"Oi, hyvä herra\", sanoin minä, \"kuinka voin kestää teidän\nystävällisyytenne? Mutta ettekö luule, sir, että, sellaisessa\nperheessä kuin teidän, se henkilö, jota kunnioittaisitte sen\nemännän nimellä, löytää hyödyllistä askartelua aikansa vietteeksi,\ntarvitsematta etsiä huvituksia sen ulkopuolelta?\n\n\"Ensiksikin, arvoisa herra, haluaisin teidän suostumuksellanne hoitaa\nja pitää silmällä sellaisia perhetalouden osia, jotka eivät ole sen\naseman alapuolella, mihin korottamisella minua kunnioitettaisiin,\nmikäli sellaisia on; ja tämän voisin toivoakseni tehdä aiheuttamatta\nkenenkään _rehellisen_ palkollisen pahastumista.\n\n\"Sitten, sir, tahdon kykyni mukaan keventää tehtäväänne perheen\ntilien suhteen, saatuani teidät vakuutetuksi siitä, että ne\nvoidaan minulle uskoa; ja tietäähän teidän arvoisuutenne, että\nhyvä emäntä-vainajani teki minusta rahastonhoitajattarensa,\nalmujenjakajattarensa ja käytti minua kaikenlaiseen.\n\n\"Ja, arvoisa herra, jos minun välttämättömästi täytyy käydä\nvierailuilla tai vastaanottaa vierailuja, eivätkä vallasnaiset\nsuo minulle moista kunniaa, ja sittenkin, vaikka he sen joskus\n_soisivatkin_, tahdon, jos te hyvyydessänne annatte siihen luvan,\nkäydä teitä ympäröivän naapuriston sairaiden köyhien luona sekä\nhuolehtia heidän tarpeistaan ja auttaa heitä heidän puutteessansa,\nsikäli kuin se ei ole teidän asemallenne vahingollista, vaan heille\nlohdullista ja herättää heidän esirukouksensa teidän terveydestänne\nja menestyksestänne.\n\n\"Tahdon myöskin avustaa taloudenhoitajatartanne, niinkuin\nolen ennenkin tehnyt, hyytelöjen, sokerileivosten, makeisten,\nmarmelaadien, vahvistavien virvoitusjuomien, hillojen ja säilykkeiden\nvalmistamisessa perheen tarpeiksi sekä ommella itse kaikki hienot\nliinavaatteet teille ja minulle.\n\n\"Sitten, hyvä herra, jos joskus tahdotte suoda minulle seuranne,\nhaluaisin lähteä vaunuissanne ajelemaan silloin tällöin, ja kun te\npalaatte kotiin huvitteluistanne biljardiseurasta tai metsästämästä,\ntai minne tahansa mielitte mennä, on minulla riemu vastaanottaa\nteidät velvollisuudentuntoisin ja hilpein mielin. Ja teidän\npoissaollessanne minä lasken hetkiä teidän palaamiseenne asti; ja\nkenties tekin täytätte ajastani jonkun osan, kaikkein ihanimman,\nmiellyttävällä tavallanne juttelemalla tunnin, pari, silloin tällöin,\nja kuuntelette kärsivällisesti kiitollisen sydämeni kaikesta minulle\nosoittamastanne hyvyydestä johtuvia lapsellisia pulpahduksia.\n\n\"Suurusaika, päivällisen valmistukset ja toisinaan teidän\nvalioystävienne kestitseminen sekä niiden seuralaisten, joita tuotte\nkotiin, _herrasmiesten_, jolleipa _naisten_, samoinkuin ilta-aterian\nhommat vievät välttämättömästi suuren osan päivästä.\n\n\"Ja kuka tietää, sir, vaikka välistä joku hyväluontoinen aatelisrouva\npistäytyisi talossa: ja ellei niitä tulekaan, olen käyttäytyvä niin,\netten _lisää_ teidän päällenne tuottamaani häpeää; sillä minä koetan\nolla hyvin tarkkavaistoinen, niin varovainen kuin suinkin ja niin\nnöyräkin kuin teidän arvollenne vain soveltuu.\n\n\"Tosin osaan käsitellä kortteja ja tunnen kaikki tavalliset pelit,\njotka sukupuoltamme viehättävät; mutta siitä en paljoa pidä enkä\nkoskaan välitä pelata muuten kuin viehättääkseni sellaisia naisia,\njoita halunnette nähdä luonanne, jotteivät he jättäisi taloanne\nniiden huvitusten puutteessa, joihin ovat tottuneet.\n\n\"Soitto, jota hyvä rouvamme minulle opetti, on täyttävä jotkut\nväliajat, jos minulle niitä jääkään. Ja tiedättehän, että rakastan\nlukemista ja kirjoittelua; ja vaikka kai viimemainittu rajoittuu\nperheen kirjanpitoon ja kynäilyihin palkollisten ja minun sekä\nteidän ja minun välillä, niin lukeminen sopivilla ajoilla tuottaa\nminulle huvia, jonka vastahakoisesti vaihettaisin maailman parhaaseen\nseuraan, paitsi omaanne, ja, oi herra, se auttaa sivistämään mieltäni\nja tekee minut arvokkaammaksi teidän seuraanne ja puhetoveriksenne;\nja teidän selittäessänne, mitä en käsittäne, siitä tulee herttaista\nja hyödyllistä hommaa.\n\n\"Mutta yhtä asiaa, sir, minun ei sovi unhoittaa, koska se on tärkein\nkaikista: Velvollisuuteni Jumalaa kohtaan vie toivoakseni aina\nmelkoisen osan ajastani kiittäessäni häntä hänen äärimmäisestä\nhyvyydestään minulle ja rukoillessani _teidän_ ja _itseni_ puolesta\n-- teille, arvoisa herra, siunausta suuresta hyvyydestänne näin\narvotonta olentoa kohtaan, itselleni taas sitä armoa, että kykenisin\ntäyttämään velvollisuuteni teitä kohtaan ja osoittautuisin\nkiitolliseksi niistä siunauksista, joita teidän jalomielisyytenne ja\nalentuvaisuutenne välityksellä kaitselmuksen kädestä saan.\n\n\"Luuletteko, arvoisa herra\", sanoin, \"että näin ollen voisin joutua\npulaan, kuinka saisin aikani kulumaan? Mutta koska tiedän, että\njokainen minuun kohdistuva ylenkatse on jossakin määrin myöskin\nloukkaus teitä kohtaan, niin pyydän, ettei minun tarvitse esiintyä\njärin hienosti puettuna, vaan ainoasti sellaisessa asussa kuin on\nvälttämätöntä, jottei teidän tarvitse sitä hävetä, sitte kun saan\nkunnian kantaa teidän arvoisaa nimeänne; sillä minä tiedän hyvin,\nettei mikään niin paljoa herätä oman sukupuoleni kateellisuutta kuin\njonkun henkilön näkeminen ulkomuodoltaan ja puvultaan heitä itseänsä\nkomeampana. Ja _silloin_ joutuisin satojen häijyjen letkausten ja\nhalpojen nulikkamaisten nälvimisten maalitauluksi ja kukaties miksi\nkaikeksi.\"\n\nSiinä pysähdyin; sillä minä olin jo leperrellyt aikalailla; ja hän\nsanoi siepaten minut syliinsä: \"Miksi rakas Pamelani vaikenee? Miksei\nhän puhu edelleen? Minä voisin kuunnella sanojasi päivän pitkän. Sinä\nsaat määrätä omat huvisi ja itse järjestää aikasi, niin suloisesti\nsinä haluat sitä käyttää: ja täten tulevat jotkut pahoista töistäni\nsinun mallikelpoisella hyvyydelläsi sovitetuiksi, ja Jumala _siunaa\nminua sinun tähtesi_.\n\n\"Oi\", jatkoi hän, \"mitä riemua tuotat minulle tällä onneni suloisella\nesimaulla! Nyt tahdon uhmailla maailman julkeita, ahkeria pärjääjiä\nja käskeä heitä ensin tutustumaan _sinun_ oivallisuuteesi ja _minun_\nonneeni ennenkuin epäpyhin huulin ryhtyvät arvostelemaan _minun_\ntöitäni ja _sinun_ ansioitasi! -- Salli minun sanoa sinulle,\nPamelani, että voin toiveissani lisätä edellämainittuihin vielä\nmieluisemmankin huvin, josta sinun häveliäs kainoutesi ei salli\nsinun vihjaista ja josta en minäkään muulla tavoin mainitse, jottei\nse sinun arassa mielessäsi tuntuisi vähentävän aikomusteni nykyistä\npuhtautta: sanonhan vain, että toivon saavani lisätä näihin sellaisen\ntyöskentelyn, joka avaa minulle mahdollisuuden jatkaa onnellisia\nsuunnitelmiani ja samalla kertaa sukuani, kun olenkin sen miltei\nainoa miespuolinen jäsen.\"\n\nLuullakseni punehduin, mutten kuitenkaan voinut panna pahaksi sitä\nsäädyllistä ja herttaista tapaa, millä hän vihjaisi tähän etäiseen\ntoivomukseen. Ja oi, arvaattehan hyvin, kuinka kaikki nämä seikat\nliikuttivat sydäntäni!\n\nHän suvaitsi lisätä toisen ihastuttavan mietteen, joka ilmaisi\nminulle hänelle ystävällisten tunnustustensa jalon vilpittömyyden.\n\"Minä tunnustan sinulle, Pamelani\", sanoi hän, \"että rakastan sinua\npuhtaammalla lemmellä kuin mitä iässäni olen vielä tuntenut; ja se\nalkoi sinua kohtaan leimuta puutarhassa, vaikka sinä järjettömien\nepäilystesi vuoksi tylysti katkaisit avautuvan umpun sen vielä\nollessa liian hento kestääkseen ylenkatseen ja laiminlyönnin kylmiä\nviimoja. Minä tunnen enemmän vilpitöntä iloa ja tyydytystä tämän\nsuloisen hetken keskustelusta sinun kanssasi kuin kaikissa entisten\nintohimojeni rikollisissa myrskyissä koskaan tunsin tai jota ne (jos\nyritykseni olisivat onnistuneet) milloinkaan olisivat voineet minulle\ntuottaa.\"\n\n\"Oi, rakas herra\", sanoin minä, \"älkää odottako poloiselta\npalvelijaltanne sanoja, jotka olisivat noiden mitä jalomielisimpäin\ntunnustusten vertaisia. Näen nyt, että teille on annettu sekä keinoja\nettä tahtoa saattaa minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan. Kuinka\nonnelliseksi tulisinkaan, jos voisin osoittaa, etten ole sellaiseen\nkokonaan arvoton, vaikken ansaitsisikaan kaikkea hyvyyttänne ja\nalentuvaa huomiotanne! Voinkin taata ainoasti kiitollisen sydämen; ja\njos koskaan tahallani pahoitan teitä (ja suottehan te jalomielisesti\nanteeksi _aikomuksettomat_ viat), niin karkoitettakoon minut hylkiönä\ntalostanne ja suojistanne, yhtä hyljättynä kuin jos laillinen tuomio\nolisi minut teistä eroittanut!\n\n\"Mutta, hyvä herra\", jatkoin, \"vaikka minä olin niin nurjamielinen\npuutarhassa, uskon, että jos olisitte _silloin_ minua kuunnellut,\nte olisitte suonut anteeksi tuhmuuteni ja myöntänyt minulla olleen\njotakin pelon aihetta ja syytä toivoa pääseväni köyhän isäni ja\näitini luo. Sanon tämän oikeastaan siksi, ettette luulisi minun\nvoivan röyhkeydellä palkita hyvyyttänne tai osoittautuvan mielettömän\nepäkiitolliseksi silloin, kun te olitte minulle niin hyvä.\"\n\n\"Todellakin, Pamela\", sanoi hän, \"aiheutit sinä minulle suurta\nlevottomuutta; sillä minä rakastan sinua liian paljon, jottei\nmieltäni haikeuttaisi pieninkin välinpitämättömyys minua kohtaan tai\netusijan antaminen kelle muulle tahansa, tekemättä poikkeusta edes\nvanhempaisi suhteen. Tämän vuoksi päätin olla sinua kuuntelematta;\nsillä minä en ollut vielä voittanut vastahakoisuuttani avioliittoon;\nja tiedäthän, että pienikin paino järkähdyttää vaakalaudan, milloin\nse riippuu tasapainossa. Kuitenkin näet, että vaikka saatoin erota\nja olla erossa sinusta, kun sappeni kiehui, sai se kunnioitus, jonka\nvastikään olin tunnustanut hyveellisyyttäsi kohtaan, minut päättämään\nolla sitä loukkaamatta. Ja olet myöskin nähnyt, että se tuskallinen\nkamppailu, johon jouduin alkaessani miettiä ja ryhdyttyäni lukemaan\nliikuttavaa päiväkirjaasi, -- kun halusin kutsua sinut takaisin ja\nkuitenkin epäilin tokko suostuisit palajamaan (vaikka päätin olla\nsinua siihen pakoittamatta), -- oli vähällä tuottaa minulle vakavan\nsairauden. Mutta sinun ystävällinen ja hilpeämielinen palaamisesi on\nhälventänyt kaiken pelkoni ja antanut minulle toiveita siitä, ettet\nole välinpitämätön minua kohtaan. Ja sinä näet, kuinka läsnäolosi on\nkartoittanut tautini.\"\n\n\"Kiitän Jumalaa siitä\", vastasin minä, \"mutta koska niin\nystävällisesti rohkaisette minua, ettekä halveksi heikkouttani,\ntahdon tunnustaa kärsineeni enemmän kuin olisin voinut kuvitella\nennenkuin sen ko'in, sitte kun olitte minut niin vihaisesti ajanut\nluotanne. Ja sieluni tuska kävi vielä suuremmaksi, kun te talostanne\nlähtiessäni niin jalomielisesti vastasitte puolestani häijylle rouva\nJewkesille. Sillä se, hyvä herra, herätti kaiken kunnioitukseni\nteitä kohtaan; ja te näitte, että tietämättäni mitä tein en voinut\nolla rohkeasti ryntäämättä luoksenne ja tunnustamatta hyvyyttänne\npolvilleni langeten.\"\n\n\"Se on totta, rakas Pamelani\", sanoi hän; \"olemme kylliksi\nkiduttaneet toisiamme. Ainoa lohdutus, mikä siitä koituu, kun asiaa\ntyynesti ja ilomielin mietimme, on se, että, kun kaikki nämä myrskyt\novat asettuneet (kuten ne toivoakseni nyt ovat), me istumme yhdessä\nvarmoina toistemme hyvistä ajatuksista muistellen niitä epätavallisia\nasteikkoja, joiden kautta olemme nousseet sen onnen kukkuloille,\njonka toivon pian saavuttavamme. -- Anna minun sillävälin kuulla\",\njatkoi hän, \"mitä rakas tyttöni olisi puolustuksekseen sanonut, jos\nolisin uskaltautunut häntä kuuntelemaan, selitelläkseen pelkoansa ja\nsyytä, miksi hän toivoi pääsevänsä luotani, vaikka juuri olin alkanut\nosoittaa hänelle hellyyttäni tavalla, jonka arvelin mieleiseksi\nhänelle ja hyveellisyyden vaatimusten mukaiseksi.\"\n\nVedin taskustani mustalaisen kirjeen; mutta sanoin ennenkuin sen\nhänelle näytin: \"Minulla on, hyvä herra, teille näytettävänä tämä\nkirje, jonka myöntänette syystä aiheuttaneen minulle mitä suurinta\nhämminkiä; mutta kun en tunne kirjoittajaa ja kun käsiala näyttää\nmuunnetulta, niin jos voitte arvata, kuka sen on kyhännyt, pyydän\nteiltä suosiona, ettei sitä käännettäisi kirjoittajan vahingoksi,\nkoska se nähtävästi on laadittu tarkoituksessa auttaa minua.\"\n\nHän luki sen, ja kun sen alle oli piirretty _Joku_, sanoi hän:\n\"Niin, tämä on tosiaan _joltakulta_; ja vaikka käsiala onkin\nmuunnettua, minä tunnen kirjoittajan: etkö näe eräiden kirjainten\nsäännönmukaisuudesta ja pienestä kirjuripiirteestä siellä täällä,\nvarsinkin _k-_ ja _r_-kerakkeissa, että se on lainoppineen\nkäsialaa? Kah, Pamela\", selitti hän, \"se on vanhalta Longmanilta,\ntungettelevalta lurjukselta! Mutta hänethän olen jo ajanut tiehensä.\"\n\n\"Oi, herra\", huudahdin minä, \"olisi liian häikäilemätöntä (kun\nhyvyytenne on niin vallannut sydämeni), että yrittäisin puolustaa\nketään, jolle te olette vihainen; mutta kun he ovat minun tähteni\njoutuneet epäsuosioonne eivätkä mistään muusta velvollisuuden\nlaiminlyönnistä tai epäkunnioituksesta, niin sentään toivoisin, --\nmutta en uskalla sanoa enempää\".\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"mitä tulee kirjeeseen ja sen sisältämään\nsanomaan, niin anna minun tietää, Pamela, milloin sen sait?\"\n\n\"Perjantaina, hyvä herra\", vastasin minä, \"jolloin te menitte\nStamfordiin häihin\".\n\n\"Kuinka se voitiin sinulle tuoda\", kysyi hän, \"rouva Jewkesin\ntietämättä, kun olin antanut hänelle niin ankarat määräykset pitää\nsinua silmällä ja kun sinä olit minulle luvannut, ettet antautuisi\nmoista tiedoittelua tavoittelemaan?\n\n\"Sillä\", lisäsi hän, \"Stamfordiin mennessäni minä tiesin yksityisestä\nilmoituksesta, että joku yrittäisi sinun puheillesi tai tuomaan\nsinulle kirjettä, elleipä viemään sinua pois; mutten tiennyt, miltä\ntaholta se tapahtuisi, Davers-sisareni, rouva Jervisin, herra\nLongmanin, John Arnoldin tai isäsikö toimesta. Ja kun silloin\ntaistelin itseni kanssa siitä, antaisinko myöten kunniallisille\nlemmentunteilleni tai vapauttaisinko sinut ja päästäisin isäsi luo\nvälttääkseni vaaraa, jossa noiden tunteitteni uhkaamana huomasin\nolevani (sillä olin ehdottomasti päättänyt olla enää kiusaamatta\nkorviasikaan päinvastaisilla ehdotuksilla), niin siitä syystä pyysin\nsinua sallimaan rouva Jewkesin olla niin varuillaan palaamiseeni\nasti, jolloin arvelin ehtineeni ratkaista tämän sielullisen\nristiriidan ylpeyteni ja taipumuksieni välillä.\"\n\n\"Tuo selittää minulle, arvoisa herra\", vastasin minä,\n\"käyttäytymisenne siinä tilaisuudessa ja sen, mitä silloin sanoitte\nrouva Jewkesille: ja minä näen yhä selvemmin ja selvemmin, että voin\nluottaa teidän kunniallisuuteenne ja hyvyyteenne. Mutta tahdon kertoa\nteille koko totuuden.\"\n\nSitten juttelin hänelle koko mustalaisseikkailun, kuinka kirje oli\npistetty löyhään ruohoon j.n.e. Ja hän sanoi: \"Mies, joka luulee\ntuhannen lohikäärmettä olevan kylliksi vartioimaan naista, milloin\ntämän taipumukset tähtäävät toisaalle, on huomaava sen kaiken\nriittämättömäksi: nainen nostattaa kivet kadulta ja ruohon kedolta\nliittolaisikseen toimimaan hänen puolestaan ja edesauttamaan hänen\nkirjevaihtoansa. Jos sydäntä\", jatkoi hän, \"ei ole sidottu, niin\nhuomaan, että tuskin mitkään kahleet riittävät ruumista vangitsemaan.\nSinä olet kertonut minulle varsin sievän tarinan, ja koska et\nmilloinkaan ole antanut minulle syytä epäillä sanojesi totuutta\nedes ankarimmissa koettelemuksissasi, niin en pane kyseenalaiseksi\nnykyisenkään kertomuksesi todenperäisyyttä. Annan sinulle vuorostasi\nsellaisen todistuksen omista tositarkoituksistani, että sinä tunnet\nsen vakuuttavaksi.\n\n\"Tiedä siis, Pamelani, että olin todella tehnyt sellaisen\nsuunnitelman -- siksi hyvät tiedot oli tuolla vanhalla lurjusmaisella\n'jollakulla'! Aikakin oli määrätty, jolloin tuossa kirjeessä\nkuvaillun henkilön piti olla täällä; ja minä ajattelin, että hän\nlukisi huoneessani jonkun osan vihkimäkaavaa (juuri sen verran kuin\noli välttämätöntä sinun pettämiseksesi). Siten toivoin saavani sinut\nomakseni ehdoilla, jotka _silloin_ olisivat olleet minulle paljoa\nmieluisemmat kuin todellinen avioliitto. En aikonut vähiin aikoihin\ntuottaa sinulle totuuden ilmaisemisen aiheuttamaa nöyryytystä.\nNäin olisimme voineet elää kenties vuosikausia hyvin lemmellisesti\nyhdessä; ja minulla olisi ollut mahdollisuus mieleni mukaan joko\nvahvistaa tai purkaa liittomme.\"\n\n\"Oi, herra\", sanoin minä, \"tuota vaaraani ajatellessani hengitykseni\nsalpautuu. Mutta mikä hyvä enkeli esti tämän syvälti harkitun\nsuunnitelman täytäntöönpanon?\"\n\n\"No, _sinun_ hyvä enkelisi, Pamela\", vastasi hän; \"sillä kun\najattelin, että se olisi tehnyt _sinut_ onnettomaksi, tuottamatta\nonnea minullekaan, ja että minä en olisi voinut laillistuttaa\nlastani, jos olisit saanut rakkaan pienokaisen, josta ehkä olisin\ntahtonut tehdä kartanoni perijän, koska olenkin melkein sukuni\nviimeinen ja suurimman osan omaisuudestani täytyisi joutua vieraalle\nhaaralle, epämieluisten ja arvottomien ihmisten haltuun, vaikkakin\nminulla täten olisi saattanut olla lihallinen jälkeläinen; ja\nkun vielä ajattelin sinun tahraamatonta hyveellisyyttäsi ja\nniitä vaaroja, koettelemuksia ja kärsimyksiä, jotka olin sinulle\naiheuttanut vain siksi, että olit kaunis ja hyveellinen ja siten\nherättänyt kaiken hellän kiintymykseni sinuun, ja muistaen myöskin\nsinun koetellun viisautesi ja totuudenrakkautesi, päätin minä,\nvaikken epäillyt tämän viime juoneni onnistumista, voittaa itseni, ja\nkärsinpä kuinka paljon tahansa taistellessani rakkauttani vastaan,\nmieluummin erota sinusta kuin niin mustan verhon alla sinut pettää.\n\n\"Sitäpaitsi\", jatkoi hän, \"muistan, kuinka kovin olin paheksunut\nja moittinut erästä tämänlaatuista tekoa, josta syytettiin erästä\netevimpiä lakimiehiämme ja kuningaskunnan ensimäisiä, sillä sellainen\nhänestä myöhemmin tuli. Ja olisinhan kulkenut vain toisen minulle\ntallaamaa polkua, jota tämä varman tietoni mukaan ei ollut itsekään\ntarkemmin ajateltuaan suurella tyydytyksellä astunut. Se hiukan\nkirvelsi hupsua ylpeyttäni, koska tahdoin, jos kerran harhateille\npoikkesin, olla omintakeinen, kuten sitä voinen nimittää. Kaikki\nnämä mietelmät saivat minut hylkäämään suunnitelmani ja lähettämään\nkysymyksessä olevalle henkilölle sanan, että olin tarkemmin ajatellut\nasiaa enkä halunnut hänen tulevan ilman enempiä määräyksiäni. Ja\ntällä väliajalla saivat luullakseni jotkut salaliittolaisistasi,\nPamela (sillä me olemme olleet vehkeilijäpari, vaikka sinun\nhyveellisyytesi ja ansiosi ovat hankkineet sinulle sellaisia\nuskollisia ystäviä ja puolenpitäjiä, jollaisia en minä rahoillani ja\nlupauksillani ole voinut hankkia), tavalla tai toisella siitä tiedon\nja toimittivat sinulle tämän varoituksen. Mutta kenties se olisi\nsaapunut liian myöhään, jollei sinun valkoinen enkelisi olisi saanut\nvoittoa minun mustasta enkelistäni ja synnyttänyt minussa päätöstä\nluopua suunnitelmastani, juuri kun se oli täytäntöön pantamaisillaan.\n\n\"Mutta minä myönnän, että nuo todennäköiset seikat liiankin hyvin\noikeuttivat pelkosi, sitte kun noin omituisella tavalla olit\nsaanut tämän ilmoituksen. Ja minä voin syyttää sinua vain siitä,\nettä sinä et, vaikken suostunutkaan _kuuntelemaan_ sinun suullista\nitsepuolusteluasi, kun olet niin ripeä ja taitava kynänkäyttäjä,\nryhtynyt parilla rivillä selvittämään minulle osaasi tässä asiassa.\nJa kuultuani, kuinka näennäisesti pätevä syy sinulla oli kaataa\nkylmää vettä nuoreen liekkiin, joka juuri oli kohoamassa kunniallisen\nvaltavaksi, en olisi pitänyt sitä, kuten olin kerkeä tekemään,\nmauttomana herjauksena sinua kohtaan tuntemaani hellyyttä vastaan\ntoiselta puolen ja luonnottomana arkuutena toiselta tai (mikä\nenin hälytti minua) jonkun muun henkilön erikoisesta suosimisesta\njohtuvana. Ja se olisi säästänyt meiltä kummaltakin paljon vaivaa:\nminulta sielun tuskaa ja sinulta ruumiillista rasitusta.\"\n\n\"Kyllä tosiaan sielullista _minultakin_, hyvä herra\", sanoin minä,\n\"enkä voisi sitä paremmin todistaa kuin sillä ilomielisyydellä, jolla\ntottelin kutsuanne takaisin luoksenne\".\n\n\"Ah, siinä, rakas Pamelani\", huudahti hän siepaten minut syliinsä,\n\"sinä menettelit ystävällisesti, sanomattoman ystävällisesti, ja\nse on tehnyt kiintymykseni sinuun entistä suuremmaksi ja pakoittaa\nminut tällä hillittömällä tavalla vuodattamaan kaiken sieluni sinun\npovellesi\".\n\nMinä sanoin: \"Minulla oli sitä vähemmän ansiota tässä paluussani,\nkoska minua ajoi siihen vastustamaton voima ja koska en olisi\nsaattanut olla palaamatta, vaikka olisin tahtonutkin.\"\n\n\"Tuo\", lausui hän (ja kunnioitti minua suutelemalla kättäni),\n\"on todella velvoittavaa, jos saan toivoa, että Pamelani hellä\ntaipumus vainoojaansa kohtaan oli voimakkaimpana sysäyksenä hänen\npalaamiseensa. Ja minä pidän niin suuressa arvossa vapaaehtoista\nrakkautta vaimokseni toivomassani henkilössä, että sen seikan\nrinnalla tuskin tahtoisin mainitakaan järkevyyttä ja aineellisia\netuja. Ja voitko sinä vilpittömästi vastata siihen rehelliseen\nja kiittävään tunnustukseen, jonka sinulle nyt teen? -- Mitä\n_valintaani_ tulee, on mahdotonta, että siinä olisin ollenkaan\najatellut omaa _etuani_. Rakkaus, _tosilempi_ on minun ainoa\nvaikuttimeni. Mutta jos en olisi se, mikä olen, niin voisitko antaa\nminulle _etusijan_ kaikkien muiden rinnalla, joita maailmassa tunnet,\nsenkin uhalla, mitä välillämme on tapahtunut?\"\n\n\"Miksikä\", sanoin minä, \"teidän kovin kiitollinen Pamelanne\nkieltäytyisi vastaamasta tähän kysymykseen? Niin julmaksi kuin olen\nteitä luullutkin ja niin vaarallisia kuin teidän tuumanne ovat\nhyveellisyydelleni olleetkin, olette te, hyvä herra, ainoa elävä\nihminen, josta koskaan olen vähääkään välittänyt; ja ennenkuin tiesin\ntätä tunnettani mainita nimellä, jolla sitä nyt punehtuen nimitän, en\nvoinut vihata teitä tai toivoa teille pahaa, vaikka sieluni pohjasta\nkammosin ja inhosin minua vastaan tekemiänne yrityksiä.\"\n\n\"Olen tyydytetty, Pamelani\", vastasi hän, \"eikä minun tarvitse nähdä\nkirjeitä, jotka minun mielikseni pyysit isääsi tänne lähettämään;\nvaikka tosin haluan ne lukea sen suloisen sävyn vuoksi, jolla kerrot\ntapahtumista, ja saadakseni silmieni eteen koko kärsimystesi sarjan,\njotta oppisin oivaltamaan sinun palkitsemiseksesi tarvittavan\nystävällisyyden määrän.\"\n\nTäten, rakas isä ja äiti, teidän onnellinen tyttärenne näki olevansa\njalomielisen isäntänsä siunaama! Runsaana palkkiona kaikista\nkärsimyksistäni pidin tätä suloista keskustelua. Sata muutakin\nhellää ajatusta hän lausui, joiden kirjoittaminen kävisi liian\npitkälliseksi, vaikkeivät ne koskaan voi mielestäni haihtua. Oi,\nkuinka minä kiitin Jumalaa! Ja toivon häntä aina kiittäväni kaikista\nhänen armonsa osoituksista arvotonta palvelijatartansa kohtaan. Mikä\nonnellinen muutos! Ja kuka tietää, vaikka jalomielinen isäntäni\nantaisi minulle vallan, häntä itseänsä vahingoittamatta, levittää\nympärilleni monille henkilöille sen aseman onnellisia vaikutuksia,\njohon minä hänen lempeän suosionsa avulla kohoudun?\n\nKaksin verroin siunatuksi tulen varsinkin, jos voin edes sadannella\nosalla maksaa sen, mitä olen velkaa teidänlaisillenne rehellisille,\nhyville vanhemmille, joiden hurskaat opetukset ja esimerkit\novat Jumalan kasvojen alla auttaneet minut nykyiseen onneeni ja\ntulevaisuudentoiveisiini. Oi, millä riemulla nuo ylväät toiveet, nuo\nihanat odotukset täyttävät mieleni!\n\nTämä on minulle liian valtavaa; ja minun täytyy istahtaa miettimään\nkaikkia näitä seikkoja sekä ihmettelemään ja kiittämään sen\nkaitselmuksen hyvyyttä, joka niin monien sekavien sokkeloiden kautta\nkulkiessani on pysyttänyt minut viattomuuden polulla ja on niin\nrunsaasti palkinnut minut siitä, mihin se itse on suonut minulle\nvoimia! Kaiken kunnian Jumalalle ainoalle antakoon siitä aina teidän\nriemastunut tyttärenne! -- Tahdon nyt jatkaa mitä mieluisinta\nkertomustani.\n\nKun vaunut olivat kotimatkalla tältä ihanalta ajelulta, hän\nvirkkoi: \"Kaikesta, mitä nyt on välillämme puhuttu, näkee ja uskoo\nPamelani, että hänen hyveellisyytensä koettelemukset minun taholtani\novat kaikki ohitse; mutta kenties on vielä tulossa joitakuita\ntilaisuuksia, jotka koettelevat hänen kärsivällisyyttänsä ja\nnöyryyttänsä. Sillä lady Darnfordin ja hänen tyttärensä hartaasta\npakoituksesta lupasin näyttää heille rakkaan tyttöni. Aion siis\nkutsua heidän koko perheensä, lady Jonesin myös ja rouva Petersin\nperheineen päivällisille nyt piakkoin. Ja vaikka luulen, että tässä\ntilaisuudessa tuskin haluaisit kunnioittaa pöytäseuraamme, kunnes\nvoit sen tehdä omalla oikeudellasi, niin ethän kieltäytyne tulemasta\nalas luoksemme, jos sitä pyydän; sillä minä haluaisin jo ennen\nhäitämme\", puhui se rakas herrasmies -- oi, mikä suloinen sana! --\n\"antaa heille hyvän käsityksen ansiokkaisuudestasi. Ja sinun itsesi\nja herttaisen esiintymisesi näkeminen riittää siihen tarkoitukseen.\nVähitellen valmistan siten myöskin naapurini siihen, mitä tuleva\non; he ovat jo kuulleet minun kiittävät arvosteluni sinusta ja ovat\ntaipuvaisia sinua ihailemaan.\"\n\n\"Kaiken tapahtuneen jälkeen, hyvä herra\", lausuin minä, \"olisin\nkelvoton, jollen sanoisi, että minulla ei _voi_ olla muuta tahtoa\nkuin teidän tahtonne; ja kuinka kömpelösti käyttäytynenkin\nsellaisessa seurassa teitä kohtaan tuntemaini velvoitusten\npainostamana toiselta puolen ja toiselta puolen arvottomuudessani\nheidän huomionsa esineenä, olen empimättä valmis teitä tottelemaan\".\n\n\"Olen siitä sinulle kiitollinen, Pamela\", sanoi hän; \"ja pukeuduhan\nvain samaan asuun kuin nytkin. Sillä kun he saivat tietää asemasi\nja kuulivat nykyisen pukusi tarinan ja kuinka sen olit hankkinut,\neräs nuorista naisista pyysi suosiona, että saisi nähdä sinut juuri\nsellaisena kuin olet. Ja olen siitä seikasta sitä enemmän mielissäni,\nkoska he täten saavat havaita, ettei sinun tarvitse mistään kiittää\npukuasi, vaan että esiinnyt paremmin eduksesi omassa luontaisessa ja\nsynnynnäisessä herttaisuudessasi kuin ylhäisimmät naiset puettuina\nkomeimpiin vaatteisiin ja koristettuina kimaltelevilla jalokivillä.\"\n\n\"Oi, arvoisa herra\", virkoin minä, \"hyvyydessänne katselette te\npalvelijatar-parkaanne sellaisessa valossa, johon hänen ansionsa\nei läheskään häntä oikeuta! Mutta ei tule odottaa, että toiset,\nvarsinkaan hienot naiset, katselevat minua _teidän_ suosiollisilla\nsilmillänne. Silti käyttäisin mieluimmin tätä vaatimatonta pukua,\nkunnes te oman itsenne tähden toisin määräätte: sillä\", sanoin,\n\"toivoakseni aina ylpeilen siitä, että luen teidän hyvyytenne\nsuurimmaksi kunniakseni, osoittaakseni jokaiselle, että maallinen\nonneni on kokonaan teidän runsaskätisen jalomielisyytenne tuote\nja antaakseni maailman nähdä, mistä halvasta alkuperästä olette\nkorottanut minut kunniaan, josta isoisimmat naiset riemuitsisivat\".\n\n\"Ihailtava Pamela\", huudahti hän, \"mainio tyttö! Sinun tunteesi\novat varmaan ylevämmät kuin kaiken sukupuolesi! Olisin saattanut\n_puhutella_ satoja hienoja naisia, kuitenkaan koskaan saamatta syytä\nihailla jotakuta heistä niinkuin sinua ihailen.\"\n\nKoska, rakas isä ja äiti, toistelen näitä lempeitä lauseita vain\nsiksi, että ne ovat isäntäni hyvyyden tulos, enkä suinkaan ole\nkyllin röyhkeä luulemaan, että ainoaakaan niistä ansaitsen, niin\ntoivon, ettette pidä tätä turhamaisuutena minun puoleltani; sillä\nminä vakuutan teille, että minun tulisi mielestäni pikemminkin\nolla sitä _nöyrempi_, mitä suuremmassa kiitollisuudenvelassa olen.\nTäytyyhän aina olla halvan aseman merkkinä ottaa vastaan velvoittavia\nsuosionosoituksia, joita ei voi maksaa, samaten kuin niiden\njakeleminen vastalahjaa ottamatta tai _kaipaamatta_ todistaa rikasta\nsydäntä. Sellainen on yhtäältä ihmislasten asema verrattuna Luojaan\ntoisaalta; ja näin voitaneen kaikella kunnioituksella taivahista\nkohtaan nimittää hänen lahjojansa jumalaisiksi, ja se on suurinta\nmitä voi sanoa.\n\nVaunut toivat meidät kotiin kello kahden tienoissa; ja, kiitos\nJumalalle, isäntäni on aivan terve ja hilpeä. Tämä herättää minussa\ntoiveita, ettei hän kadu äskeistä jalomielistä kohteluaan minuun\nnähden. Hän nosti minut vaunuista yhtä ystävällisesti kuin oli\nnostanut niihinkin, nytkin useiden palvelijain nähden. Rouva Jewkes\ntuli kysymään, kuinka hän voi. \"Varsin hyvin, rouva Jewkes\", sanoi\nhän; \"siitä kiitän Jumalaa ja tätä tyttöä!\"\n\n\"Se ilahduttaa minua\", sanoi edellämainittu; \"mutta toivottavasti\neivät minunkaan huolenpitoni ja tohtoroimiseni ole pahennukseksi\nolleet!\" -- \"Eivät suinkaan, hyväksi ne ovat olleet, rouva Jewkes\",\nvirkkoi hän; \"minulla on syytä olla hyvin kiitollinen teille\nkummastakin\".\n\nSitten hän sanoi: \"Rouva Jewkes, te ja minä olemme kohdelleet tätä\nhyvää tyttöä kovin pahoin.\" -- \"Pelkäsinkin, arvoisa herra\", vastasi\ntoinen, \"että hän minun päälleni kantelisi\".\n\n\"Vakuutan teille\", lausui isäntäni, \"että olemme jutelleet aivan\ntoisenlaisista aiheista; minä uskon, että hän antaa anteeksi\nmeille kummallekin, varsinkin teille, koska olette toiminut\nminun käskystäni. Tarkoitan ainoasti sitä, että näiden käskyjen\nvälttämättömät seuraukset ovat olleet perin tuskallisia Pamelalleni;\nja meidän täytyy se nyt hänelle korvata, mikäli voimme.\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi rouva Jewkes, \"minä sanoin aina mamsellille\"\n(kuten hän minua nimitti), \"että olitte perin hyväluontoinen ja\nanteeksiantavainen\". -- \"Ei\", sanoi hän, \"minä olen ollut peräti\nhäijy, ja _hänen_ minä toivon olevan hyvin anteeksiantavaisen. Mutta\nkaikki tämä oli esipuheena siihen, mitä haluan sanoa teille, rouva\nJewkes. Nyt näetten toivon teidän yrittävän parhaanne tehdäksenne\nhänelle mieliksi yhtä paljon kuin teidän (minua totellaksenne)\naikaisemmin oli pakko menetellä hänelle epämieluisasti. Ja teidän on\nmuistettava, että hän saa kaikessa olla oma käskijänsä.\"\n\n\"Ja\", sanoi emännöitsijä, \"luullakseni minunkin käskijäni, hyvä\nherra?\" -- \"Niin\", vastasi tuo ylevä herrasmies, \"siksi kai asia\nennen pitkää kääntyy\". -- \"Sitten\", uikutti hän, \"tiedän kyllä,\nkuinka minun käy!\" ja hän vei nenäliinansa silmilleen. -- \"Pamela\",\nsanoi isäntäni, \"lohduta rouva Jewkes-parkaa\".\n\nTämä oli jo hyvin jalomielistä, kun hän ikäänkuin asetti tuon\nnaisen valtani alle. Minä tartuin häntä kädestä ja sanoin: \"Minä en\nkoskaan, rouva Jewkes, ryhdy käyttämään väärin mitään tilaisuutta,\njonka ylevämielinen isäntäni minulle suo; enkä koskaan halua millään\ntavoin vahingoittaa etujanne, jos voisinkin; sillä minä ajattelen,\nettä sen, mitä olette tehnyt, olette tehnyt totellaksenne tahtoa,\njonka alle minunkin pitää alistua. Siis täytyy minun aina kunnioittaa\ntottelemisemme _aiheuttajaa_, sillä vaikka sen _seuraukset_ ovatkin\nerilaiset, niin johtuvat ne kuitenkin _samasta_ syystä.\"\n\n\"Kas niin, rouva Jewkes\", lausui isäntäni, \"me olemme molemmat\nlempeissä käsissä; ja jollei Pamela olisi antanut teille anteeksi,\nniin minusta olisi tuntunut, että hänen anteeksiantonsa itsellenikin\nolisi ollut vain puolinainen, koska te toimitte hänen ohjeittensa\nmukaan.\"\n\n\"Niin\", sanoi taloudenhoitajatar, \"Jumala siunatkoon teitä molempia\nyhdessä; koska niin täytyy olla; ja minä teen uutteruuteni\nkahdenkertaiseksi miellyttääkseni armollista rouvaa, jonka huomaan\nhänestä pian tulevan\".\n\nOi, rakas isä ja äiti, rukoilkaa nyt minun puolestani uudessa\nmerkityksessä: pyytäkää, että varjeltuisin tulemasta liian ylpeäksi\nja etten sallisi näiden lupaavien enteiden, jotka hyvin hivelevät\nikäni ja sukupuoleni turhamaisuutta, huimata itseäni. Mutta vielä\ntällä hetkellä voin rukoilla, että Jumala poistaisi minulta kaikki\nnämä riemulliset toiveet, jos ne olisivat omansa turmelemaan mieleni,\ntehden minut ylpeäksi ja turhamaiseksi, niin etten kiitollisella\nnöyryydellä tunnustaisi siunattua kaitselmusta, joka niin silmin\nnähden on johdattanut minut kaikkien astumieni vaarallisten polkujen\nkautta tähän onnelliseen hetkeen.\n\nIsäntäni suvaitsi sanoa, että hänen mielestään voisin yhtä hyvin\nsyödä päivällistä hänen kanssaan, koska hän oli yksin; mutta minä\npyysin häntä ystävällisesti suomaan kieltäytymiseni anteeksi syystä,\nkuten mainitsin, että niin ylenmääräinen hyvyys ja alentuvaisuus\nyhdellä haavaa voisi panna pääni pyörälle, ja pyysin, että hän\nkehittäisi onnellisuuttani hitaammin astein, jotten sen painon alle\nuupuisi.\n\n\"Henkilöt, jotka epäilevät itseänsä\", sanoi hän, \"menevät harvoin\nharhaan: ja jos olisi vähänkin pelkoa siitä, mistä puhut, niin se\nei liikkuisi ajatuksissasi. Ainoastaan suuriluuloiset, itserakkaat\nja ajattelemattomat näetsen erehtyvät perinpohjin. Mutta\nsittenkin\", lisäsi hän, \"on minulla siksi hyvä käsitys varovaisesta\nviisaudestasi, että ylimalkaan ajattelen sen, mitä teet, olevan\noikein, koskapa _sinä_ sen teet\".\n\n\"Hyvä herra\", vastasin minä, \"ette tuhlaa ystävällisiä lauseitanne\nminulle turhaan, mikäli se minusta riippuu: sillä ne velvoittavat\nminua huolellisesti ponnistelemaan hyvän käsityksenne ja\ntunnustuksenne ansaitakseni. Olkoon se pyrkimys käytökseni parhaana\nohjeena.\"\n\nOllen silloin menossa ylikertaan lausuin (vilkaisten hiukan hämilläni\nympärilleni nähdäkseni, ettei ketään ollut saapuvilla): \"Sallikaa\nminun, arvoisa herra, täten polvillani kiittää teitä, kuten jo usein\nhalusin vaunuissa tehdä, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan, joka\nhyvyys toivoakseni ei koskaan joudu minuun hukkaanheitetyksi.\" Ja\nsitten olin kyllin rohkea suudellakseni hänen kättänsä.\n\nIhmettelen nyt jälkeenpäin, mistä sen rohkeuden sain. Mutta mitäpä\nsaatoin tehdä? Kiitollinen sydän-parkani oli kuin liiaksi täyttynyt,\nyli äyräittensä tulviva joki; ja se tempaisi mukaansa pelkoni ja\nhäveliäisyyteni, kuten virta riuhtaisee kaikki pinnaltaan matkaansa!\n\nHän sieppasi minut riemuisaan syliinsä, polvistui alentuvasti\nviereeni, suuteli minua ja sanoi: \"Oi, rakas, kiehtova tyttöni:\npolvillani, kuten sinäkin polvillasi olet, vannon sinulle ikuista,\njärkähtämätöntä uskollisuutta. Kunhan Jumala vain siunaa meitä\nmolempia edes puolella siitä siunauksesta, joka näkyy meitä\nodottavan, niin meillä ei ole mitään syytä kadehtia mahtavintenkaan\nruhtinasten onnea!\" \"Voi, herra\", huudahdin minä, \"kuinka saatan\nkestää näin suurta hyvyyttä? Olen tosiaan teihin verrattuna köyhä\n_kaikesta!_ Ja kuinka kauaksi, perin kauaksi te kaikenlaatuisessa\njalomielisyydessä jätätte minut taaksenne!\"\n\nHän nosti minut ylös ja kääntyessäni ovea kohti talutti minut\nportaitten juurelle, jonkajälkeen hän siellä vielä hyvästiksi\nsuudeltuaan minua jätti minut menemään komerooni, missä lankesin\nriemun haltioittamana polvilleni ja kiitin armollista Jumalaa, joka\ntäten oli muuttanut hätäni onneksi ja niin perin runsaasti palkinnut\nminua kaikista kokemistani kärsimyksistä. Ja oi kuinka keveiltä,\nkuinka perin keveiltä _nyt_ näyttävätkään minusta kaikki nuo\nkärsimykset, jotka närkästynyt mieleni _silloin_ teki minulle niin\ntuskallisiksi!\n\nTästä lähtein tahdon kaikissa elämän tiloissa ja kaikissa sen\nvaihteissa ja vaiheissa vastaisuudessa luottaa kaitselmukseen,\njoka tietää, mikä meille on parasta ja usein kääntää juuri ne\nonnettomuudet, joita enimmin pelkäämme, onnemme aiheuttajaksi\nja pelastukseksemme jostakin vielä pahemmasta. -- Nuoruudestani\nhuolimatta ovat kokemukseni tässä tärkeässä kysymyksessä, Jumalaan\nluottamisessa, voimakkaat, vaikka arvostelukykyni ylimalkaan lienee\nheikko ja kehittymätön. Mutta te suotte nämä mietteet anteeksi, koska\nne ovat rakkaan tyttärenne mietelmiä ja koska ne, sikäli kuin eivät\nole vääriä, johtuvat teidän ja hyvän emäntä-vainajani esimerkkien\nsiunauksellisesta vaikutuksesta.\n\nOlen kirjoittanut lyhyessä ajassa melko paljon, ja tämän ihanan\nkeskiviikon päättäjäisiksi sanon vielä vain, että iltapäivällä oli\nhyvä isäntäni niin terve, että hän lähti ratsastamaan ja saapui\nkotiin vasta kello yhdeksän tienoissa ehtoolla. Ja sitten hän tuli\nminun luokseni ja nähdessään minulla sivukammiossani kynän ja paperia\nedessäni hän sanoi: \"Tulen vain ilmoittamaan sinulle, Pamelani, että\nvoin aivan hyvin; ja kun minulla on pari kirjettä kirjoitettavana,\nniin jätän sinut jatkamaan omaasi, koska luulen, että niissä puuhissa\nolit\" (sillä minä olin hänen saapuessaan pannut paperin syrjään); ja\nsitten hän kohteliaasti suuteli minua, sanoi hyvää yötä ja meni alas.\nMinä taasen päätin tämän kyhäelmäni ennen levollemenoani.\n\nRouva Jewkes sanoi minulle nukkuvansa toisessa huoneessa, jos se oli\nminulle mieluisempaa, mutta minä vastasin: \"Ei, kiitos, rouva Jewkes;\nsuokaahan minulle seuranne.\" Ja hän niiasi sirosti ja kiitti minua.\n-- Kuinka ajat ovat muuttuneet!\n\n\n\n\nTORSTAINA.\n\n\nTänä aamuna isäntäni saapui ylös minun luokseni ja jutteli kanssani\nmelkoisen ajan erilaisista aiheista mitä ystävällisimmällä tavalla.\nMuun muassa kysyi hän, haluaisinko tilata joitakin uusia vaatteita\nhäitäni varten. (Oi kuinka sydämeni värähtää, kun hän tästä asiasta\nnoin avomielisesti mainitsee!) Minä sanoin jättäväni kaikki aivan\nhänen mielensä mukaan järjestettäväksi, pyytäen vain, kuten ennenkin,\nettei minun tarvitsisi esiintyä liian hienona.\n\nHän sanoi: \"Luulen, rakkaani, että niistä tulee hyvin\nyksityislaatuiset: toivoakseni et pelkää valevihkimistä, ja\nopettelehan kaava ulkoa, jotta näet, ettei mitään jätetä pois.\"\nMinä hehuin häveliäisyydestä ja ilosta. Voi, kuinka tunsin poskiani\npolttavan!\n\nVakuutin, etten pelännyt mitään muuta kuin omaa arvottomuuttani. Hän\nsanoi: \"Arvelen, että vihkiminen tapahtuu tässä talossa ennenkuin\nkahta viikkoa on kulunut.\" Voi, kuinka värisin, vaikken murheesta,\nkuten kyllä voitte uskoa.\n\n\"Mitä sanoo tyttöni? Onko sinulla mitään sitä vastaan, että meidät\nvihitään jonakuna päivänä näiden kahden viikon kuluessa? Asiani näet\nvaativat minua lähtemään toiseen kartanooni, enkä aio poistua täältä,\nennenkuin olen onnellisena sinun kanssasi.\"\n\n\"Teidän tahtonne on minun tahtoni\", vastasin minä (hehkuen aivan kuin\nvalkea). \"Mutta, hyvä herra, sanoitteko tässä _talossa_?\" -- \"Niin\",\nvirkkoi hän \"sillä minä soisin sen tapahtuvan hyvinkin yksityisesti;\nja sen täytyisi tulla julkiseksi, jos menemme kirkkoon\". -- \"Se on\n_pyhä toimitus_, hyvä herra\", sanoin minä, \"ja mielestäni olisi\nparempi, että se tapahtuisi _pyhässä paikassa_.\"\n\n\"Näen ihastuttavan neitoni hämmennyksen\", virkkoi hän mitä\nlempeimmin, \"sinun väräjävä hellyytesi osoittaa, että minun tulisi\nnoudattaa mieltäsi kaikessa missä voin. Tyhjennettäköön siis,\nsiivottakoon ja pantakoon kuntoon oma pikku kappelini, jota kahden\nsukupolven aikana ei ole käytetty muuhun kuin romuhuoneeksi,\nkoska perheemme harvoin asui täällä pitkälti yhteen mittaan, ja\ntoimitettakoon vihkiminen siellä, jos et halua, että se tapahtuisi\nsinun huoneessasi tai omassani.\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasin minä, \"siellä sopisi paremmin kuin kamarissa;\nja toivon, ettei sitä enää koskaan täytetä romulla, vaan pidetään\nsitä käyttöä varten, johon se _luullakseni_ on vihitty\". -- \"Niin\",\nvastasi hän, \"kyllä se vihittiin isoisäni isoisän aikaan, joka\nrakennutti sen ja vanhan kelpo kartanon yhdessä. -- Mutta nyt,\noma tyttöseni, jollen liiaksi lisää sinun suloista hämmennystäsi,\nkysyisin, tapahtuuko se jo _viikon kuluessa_ vai jonakuna\n_seuraavista_ seitsemästä päivästä?\"\n\nMinä loin silmäni alas aivan hämilläni. \"Sano minulle\", pyysi\nhän. \"Vasta toisella viikolla, jos sen suvaitsette, hyvä herra\",\nvastasin minä. \"Kuten _tahdot_\", sanoi hän mitä ystävällisimmin,\n\"mutta olisin sinulle kiitollinen, Pamela, jos määräisit jonkun\nlähimmän viikon päivistä\". -- \"Kyllä minä _mieluummin_ jättäisin sen\ntoiseen viikkoon, jos te sen suvaitsette\", virkoin minä. -- \"No,\nolkoon niin\", sanoi hän; \"mutta älä siirrä sitä viimeiseen näistä\nneljästätoista päivästä\".\n\n\"Koska rohkaisette minua puhumaan tästä tärkeästä asiasta, niin\npyydän kysyä teiltä, hyvä herra\", sanoin minä, \"enkö saisi lähettää\nsanaa onnestani rakkaalle isälleni ja äidilleni?\" -- \"Kyllä saat\",\nvastasi hän, \"mutta käske heidän pitää asia salassa, kunnes sinä tai\nminä toisin määräämme. Sanoin sinulle, etten tahtonut enää nähdä\npapereitasi; mutta tarkoitin, etten lukisi niitä vastoin tahtoasi.\nJos kuitenkin näytät ne minulle (ja nyt ei minua niiden lukemiseen\nkannusta uteliaisuus, vaan ainoasti ilo, minkä sinun kirjoitelmiesi\nlukeminen minulle tuottaa), niin pidän sitä suosionosoituksena.\"\n\n\"Jos te, arvoisa herra\", sanoin minä, \"hyväntahtoisesti sallitte\nminun kirjoittaa uudestaan yhden arkin, niin suostun; vaikka teidän\nsanaanne luottaen en ollutkaan kyhännyt niitä teidän luettaviksenne\".\n\n\"Mitä se on?\" sanoi hän. \"Mutta jo ennakolta kieltäydyn siihen\nsuostumasta. Sillä pikemmin haluankin nähdä ne juuri siksi, että\nniissä esiintyy todelliset tunteesi _siltä ajalta_ ja koska niitä _ei\nole_ kirjoitettu minun luettavikseni.\"\n\n\"Arvoisa ystäväni\", vastasin minä, \"ne kohdat, joiden teille\nnäyttäminen on minulle vastenmielistä, sisältävät perin ankaria\nmietteitä mustalaiselta saamani kirjeen johdosta, kun pelkäsin teidän\nsuunniteltua valevihkimistänne; ja on vielä muitakin seikkoja, mutta\nse on pahinta.\"\n\n\"Se ei voi olla pahempaa, rakas julkeasilmäni\", sanoi hän, \"kuin mitä\njo olen nähnyt; ja minä sallin sinun kuvailla itseäni kuinka mustin\nvärein tahansa tuossa tilaisuudessa, koska sen täytyi sinusta näyttää\ntosiaan kovin mustalta\". \"Hyvä on\", vastasin, \"kaiketikin noudatan\ntoivomustanne ennen iltaa\". -- \"Mutta älähän muuta sanaakaan\",\nvaroitti hän. -- \"En muuta, hyvä herra\", vastasin minä, \"koska te\nkiellätte\".\n\nMeidän vielä puhuessamme rouva Jewkes astui sisälle ja sanoi, että\nThomas oli palannut.\n\n\"Oh\", huudahti isäntäni, \"tuokoon hän paperit tänne\"; sillä hän\ntoivoi samoinkuin minäkin, että te olitte ne lähettänyt. Mutta\npettymyksemme oli suuri, kun mies tuli sisälle ja sanoi: \"Teidän\narvoisuutenne, herra Andrews ei suostunut niitä antamaan; ja hän\nväitti, että hänen tytärtänsä oli pakoitettu kirjoittamaan hänelle\ntuo kirje. Se vanha kunnon mies pani sen kovin pahakseen ja sanoi,\nettä hänen tyttärensä oli saatettu tärviölle, koska tämä muutoin\nei olisi puolitiestä pyörtänyt takaisin (kuten mainitsin hänen\ntehneen)\", sanoi Thomas, \"sensijaan, että olisi saapunut heidän\nluokseen\". -- Minä aloin pelätä, että kaikki kääntyisi minulle taas\npahoin päin.\n\n\"No, Tom\", sanoi isäntäni, \"älä kursaile, vaan kerro minulle\nsievistelemättä mamseli Andrewsin kuullen, mitä he sanoivat\". --\n\"Ka, armollinen herra, sekä hän että Andrews-muori neuvottelivat\nensin keskenään kirjeen johdosta, ja sitten matami astui ulos\nitkien niin katkerasti että ihan sydäntäni vihloi! He sanoivat,\nettä heidän tytär-raukkansa nyt oli aivan hukassa; että hän oli\njoko pakoituksesta kyhännyt tuon kirjeen tai myöntynyt teidän\narvoisuudellenne, ja että hän oli tai pian olisi tärviöllä!\"\n\nIsäntäni näytti suuttuneelta, kuten pelkäsin. Ja minä sanoin: \"Paras\nherra, suokaa hyvyydessänne anteeksi rehellisten vanhempaini pelko.\nHe eivät tunne teidän ystävyyttänne minua kohtaan.\"\n\n\"Siis\", sanoi hän vastaamatta minulle, \"kieltäytyivät he antamasta\npapereita?\" -- \"Niin, teidän arvoisuutenne\", virkkoi Thomas, \"vaikka\nsanoin hänelle, että te, mamseli, ehdoin tahdoin olitte, saatuanne\nminun teille tuomani kirjeen, hyvin hilpeästi kyhännyt tuon mukaani\nantamanne. Mutta kunnon vanhus sanoi: 'Kah, eukkoseni, noissa\npapereissa on kymmeniä seikkoja, joita ei kenenkään muun sovi nähdä\nkuin meidän, kaikkein vähimmin kartanon herran. Oi, tyttö-paran on\ntäytynyt taistella niin monia juonia vastaan! Mutta vihdoin hänelle\non sattunut liian kova koetus. Voiko mitenkään uskoa hänen lähteneen\nmatkalle meidän luoksemme moisella tulisella kiireellä ja sitten,\nehdittyään jo yli puolitien, lähettävän meille tämän kirjeen ja\npalaavan takaisin ehdoin tahdoin, kuten sanotte; vaikka tiedämme,\nettä hänen ainoana ilonansa olisi ollut päästä meidän luoksemme ja\npaeta vaaroista, joita vastaan niin kauan on taistellut?' Ja sitten,\nhyvä herra, hän sanoi, ettei voinut tätä kestää; hänen tyttärensä\nmuka oli siihen mennessä jo varmaan saatettu tärviölle. Ja sitten\",\nsanoi Thomas, \"tuo kunnon pariskunta istuutui käsi kädessä, nojaten\ntoinen toisensa olkapäätä vasten ja valittamistaan valittaen. --\nMieleni kävi kovin surulliseksi\", puhui Thomas, \"mutta millään, mitä\nosasin sanoa, en voinut heitä lohduttaa; eivätkä he luovuttaneet\nkirjeitä, vaikka sanoin, että antaisin ne mamseli Andrewsille\nitselleen. Ja sitten, teidän arvoisuutenne, minä palasin ilman niitä.\"\n\nHyvä isäntäni näki minun kylpevän kyynelissä kuunnellessani tätä\nkuvausta hädästänne ja kohtaloni teissä herättämästä pelvosta;\nja hän sanoi: \"En tahtoisi, että otat asian noin sydämellesi. En\nylimalkaan ole vihainen isällesi; hän on kunnon mies; ja haluaisin\nettä hetikohta kirjoitat hänelle; kirjeesi lähetetään postitse herra\nAtkinsille, joka asuu kahden penikulman [Lukija muistanee, että\nEnglannin penikulma on lähes 2/3 kilometriä. _Suom_.] päässä isäsi\ntöllistä, ja minä suljen sen omaan kuoreeni, kirjoittaen samalla\nherra Atkinsille ja pyytäen häntä heti sen saatuaan toimittamaan\nsen varmasti vanhemmillesi. Äläkä mainitse heille mitään paperien\nlähettämisestä, jottet tee heitä levottomiksi; sillä minä en nyt\ntahdo niitä nähdä muuta kuin pelkästä uteliaisuudesta, ja niin\nollen voin ne lukea koska hyvänsä.\" Näin sanoen hän suuteli minua\nThomasin nähden, kuivasi silmäni nenäliinallaan ja sanoi hänelle:\n\"Niitä kunnon ihmisiä ei oikeastaan voi moittia. He eivät tunne minun\nkunniallisia aikomuksiani tyttärensä suhteen, josta pian tulee sinun\nemäntäsi, Tom; vaikka pidän asian joitakuita päiviä salassa enkä\ntahdo, että palkolliseni siitä jaarittelevat kartanon ulkopuolella.\"\n\nThomas sanoi: \"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne! Te tiedätte\nparhaiten.\" Ja minä sanoin: \"Oi herra, te olette pelkkää hyvyyttä!\nKuinka ystävällistä antaa anteeksi tämä pettymys, eikä siitä\nvihastua, kuten jo pelkäsin.\"\n\nThomas lähti sitten, ja isäntäni lausui: \"Minun ei tarvitse\nmuistuttaa sinua, että kirjoitat hetikohta, rauhoittaaksesi\nniitä kunnon ihmisiä; ja minä jätän sinut sitävarten yksiksesi.\nMutta lähetähän minulle sinne alas sellaisia kirjeitäsi, mitkä\nsuot luettavikseni, jotta saan niistä ajanvietettä tunniksi,\npariksi. Vielä yksi asia\", lisäsi hän, \"unohdin sanoa sinulle,\nettä mainitsemani naapuriston aatelisväki saapuu tänne huomenna\npäivällisille luokseni, ja olen käskenyt rouva Jewkesin ryhtymään\ntarpeellisiin valmistuksiin heitä varten\". -- \"Ja _täytyykö_ minun,\nhyvä herra\", sanoin minä, \"heille näyttäytyä?\" -- \"Kyllä\", vastasi\nhän, \"sehän on pääsyy heidän tuloonsa. Ja saat nähdä, ettei kukaan\nvedä sinulle vertaa; älä ole huolissasi.\"\n\nIsäntäni mentyä avasin kirjepinkkani ja otin siitä esille\naluksi ne, joissa kerrottiin torstai-aamusta, hänen lähdöstään\nStamfordiin, hänen aamukäynnistään luonani ennen ylösnousuani,\nhänen määräyksistään rouva Jewkesille, että tämä olisi hyvin valpas\nj.n.e. Sitten olin kirjoittanut seuraavana päivänä sattuneesta\nmustalaisseikkailusta; siinä oli mietelmiäni, joissa nimitin häntä\n_todella pirulliseksi_ ja muutenkin olin kovin ankara näiden häntä\nvastaan ilmenneiden vakavien seikkojen johdosta. Luin kohdan, missä\nkerroin, kuinka hän minut säikähdytti luvatessaan etsiä kyhäyksiäni,\njotka olivat jatkona hänen rouva Jewkesin välityksellä saamiinsa;\nkuinka minut pakoitettiin ne luovuttamaan, hänen käytöksestään\nminua kohtaan, sitten kun oli ne lukenut, ja minulle tekemistään\nkysymyksistä. Kerroin siinä hänen suuresta ystävällisyydestänsä\nhänen nähtyään, mistä vaaroista olin pelastunut ja mitä vaivoja olin\nkestänyt; kuinka minä ajattomaan aikaan kesken hänen hyvyyttään\nlausuin toivomuksen, että minut lähetettäisiin teidän luoksenne,\nminulla kun yhä oli mustalaisen tuoma tarina valevihkimisestä\najatuksissani; kuinka se raivostutti häntä ja saattoi hänet\nkarkoittamaan minut vielä samana sunnuntaina ja lähettämään minut\nluoksenne. Seurasi sitten matkani yksityiskohdat ja kuvaus suuresta\nsurustani hänestä erotessani, avomielinen tunnustukseni teille,\nkuinka, itse sitä aikaisemmin aavistamattani, olin alkanut häntä\nrakastaa enkä sille mitään voinut. Kuinka hän lähetti pyytämään,\nettä palaisin, mutta kuitenkin jalomielisesti soi minulle vapauden\nmenetellä oman harkintani mukaan, vaikka olisi voinut pakoittaa minut\npalaamaan vastoin tahtoanikin. Päätökseni noudattaa hänen mieltänsä\nja kertomus väsyttävästä paluumatkasta. Huolestumiseni kartanoon\npalattuani hänen sairautensa johdosta. Kuinka hän otti minut\nystävällisesti vastaan ja näytti minulle Davers-sisarensa vihaisen\nkirjeen, jossa tämä moitti hänen käytöstänsä minua kohtaan, toivoi\nhänen vapauttavan minut ja uhkasi hyljätä hänet veljenään, jos hän\nhäpäisisi itsensä naimalla minut. Vakavat mietelmäni tuon kirjeen\njohdosta j.n.e. (jotka kaikki, samoinkuin muutkin kynäilyni, pian\nsaatte nähdä). -- Näin toivoakseni olin päässyt viime torstai-iltaan.\n\nKaikki, mitä sitten seurasi, oli niin ystävällistä hänen puoleltaan,\n-- nimittäin keskustelumme vaunuissa keskiviikkoaamuna, kuten yllä\non kerrottu, ja kuinka hyvä hän aina siitä pitäen on ollut, --\nettä päätinkin olla menemättä kauemmaksi; sillä minua hävetti olla\nniin perin avomielinen tuon hellän, mitä mieluisimman puheenaiheen\nsuhteen, vaikka hänen suuri hyvyytensä ansaitsee kaiken mahdollisen\ntunnustuksen.\n\nKun olin lajitellut nämä, vein ne vastaanottohuoneeseen ja sanoin\nantaen ne hänen käteensä: \"Anon teiltä suopeutta, arvoisa herra:\njos olen ollut liian avomielinen ja vapaa mietinnöissäni ja\nväitöksissäni, olkoon pelkoni toiselta puolen ja vilpittömyyteni\ntoiselta puolustuksenani.\"\n\n\"Sinä olet perin kiltti, rakas tyttöni\", sanoi hän. \"Sinulla ei ole\nmitään peljättävää ajatuksistani enempää kuin teoistanikaan.\"\n\nMenin siis ylös ja kirjoitin kirjeeni teille lyhyesti mainiten\nnykyisestä onnestani ja isäntäni hyvyydestä, ilmilausuen sydämeni\nkiitollisuuden tälle maailman ystävällisimmälle herrasmiehelle\nja vakuuttaen teille, että pian saisin ilokseni lähettää teille\nkotiin ei ainoastaan nuo paperit, vaan kaikki niitä seuraavatkin,\nkoska tiedän, että te vapaahetkinänne hyvin mielellänne lueskelette\nriimustelujani; ja vieden kirjeen isännälleni, ennenkuin sen\nsinetöitsin, sanoin: \"Suvaitsetteko, hyvä herra, lukea, mitä\nkirjoitan rakkaille vanhemmilleni?\"\n\n\"Kiitos, Pamela\", sanoi hän ja asetti minut lukiessaan polvelleen\nja näytti olevan kyhäyksestäni kovin mielissään; sitten hän antoi\nkirjeen minulle takaisin: \"Olet onnistunut hyvin\", virkkoi hän,\n\"rakkahin tyttöni, sekä tyylissäsi että lauseissasi: ne hellät sanat,\njoita minusta käytät, ovat sanomattoman herttaisia; ja taaskin minä\ntällä suudelmalla\", lisäsi hän, \"vahvistan todeksi kaiken, minkä\ntässä kirjeessä olet luvannut minun tarkoitusteni puolesta\". Ovatpa\nnämä oikein ihmeen ihania päiviä! Jumala suokoon niiden jatkuvan!\nMuutos minut nyt ihan tappaisi.\n\nHän lähti iltapäivällä ajelemaan vaunuissaan; ja illalla hän palasi\nlähettäen minulle sanan, että mielellään haluaisi minut seurakseen\npienelle kävelylle puutarhaan; ja alas minä meninkin heti sillä\nhetkellä.\n\nHän tuli minua vastaan. \"No\", sanoi hän. \"Kuinka tyttöni nyt voi?\nKenet luulet minun tavanneen ajomatkallani?\" -- \"Enpä tiedä, hyvä\nherra\", vastasin minä.\n\n\"Kah\", sanoi hän, \"noin viiden penikulman päässä täältä on erästä\nniittyä kaartava tienmutka, ja niityn poikki oikaisee hauska\njalkakäytävä pienen puron partaitse lehmusrivin päärmäämä kummaltakin\npuolen. Tänne naapuriston vallashenkilöt toisinaan tulevat kävelylle,\nongelle ja huvittelemaan. Näytän sen sinulle ensi tilaisuudessa.\n-- Astuin ulos vaunustani kävelläkseni tuon niityn yli ja käskin\nRobinin ajamaan minua vastaan sen etäisimpään päähän. Ja kenenpä\nmuun tapasin siellä kävelemässä kädessään kirja, jota luki, kuin\nnöyrän palvelijasi herra Williamsin? Älä punehdu, Pamela\", sanoi hän.\n\"Koska hänen selkänsä oli käännetty minua kohti, arvelin, että minun\noli puhuteltava häntä, ja ennenkuin hän näki minut, sanoin: 'Hyvää\npäivää, vanha tuttu!' (sillä\", lisäsi hän, \"tiedäthän, että olimme\nvuoden opistotovereita). Luulin hänen aikovan hypätä puroon, niin hän\nsäpsähti kuullessaan ääneni ja nähdessään minut.\"\n\n\"Mies-parka!\" virkahdin minä. \"Älähän häntä sentään liian paljoa\nsurkuttele, äläkä ollenkaan tuolla pehmeällä äänensävyllä, Pamela.\n'Olen pahoillani, että ääneni teidät niin säikähdyttää, herra\nWilliams. Mutta mitä te luette?' -- 'Hyvä herra', sanoi hän änkyttäen\nhämmästyksestä, 'tämä on ranskalainen Telemakhos: minä näetten\ntäydennän tietojani ranskankielessä'. Ajattelin, että se olikin\nminulle mieluisempaa kuin Pamelani tietojen kartuttaminen siinä. 'Se\non oikein', vastasin minä. 'Ettekö luule, että pilvi tuolla vielä\nropsahduttaa meille sadekuuron?' Alkoikin jo pisaroida. Hän sanoi,\nettei hän sitä juuri uskonut.\n\n\"'Jos', sanoin minä, 'olette menossa kylään, niin annan teille\nkyydin; sillä minä käyn sir Simonin luona pieneltä kierrolta\npalatessani'. Hän kysyi, eikö se ollut liian suuri suosionosoitus.\n'Ei', sanoin minä, 'älkää siitä puhuko; kävelkäämme eteenpäin, niin\nkohtaamme pian vaunut'.\n\n\"Täten, Pamela\", jatkoi isäntäni, \"jouduimme kävellessämme\nkeskusteluun. Hän sanoi olevansa kovin pahoillaan, että oli minut\nvihastuttanut, sitäkin enemmän, koska lady Jones, joka oli sen\nkuullut sir Simonin perheeltä, oli hänelle kertonut minulla olevan\nkunniallisemmat aikeet kuin alussa peljättiin. Minä vastasin: 'Me\nonnettaren suosikit ja varakkaat miehet, herra Williams, otamme\nitsellemme toisinaan liian paljon vapautta maailmassa: kaiketikin\nvallattomasti kisaillen, kuten te mietiskelevät ihmiset sanoisitte,\nvaarallisen ylellisyyden auringonsäteissä me emme voi ajatella\nrajoittaa askeleitamme arkipäiväisille poluille, vaikka ne ovat\nturvallisimmat ja suositeltavimmat. Ja voitte arvata, etten saattanut\nsietää syrjäyttämistä toivomuksessa, joka oli lähinnä sydäntäni,\nvielä vähemmin vanhan tuttavan puolelta, jonka etua ennen tätä\nseikkailua olin hartaasti koettanut valvoa.'\n\n\"'Tahtoisin vain sanoa', virkkoi hän, 'että _ensimmäinen_\nvaikutteeni oli täysin sopusoinnussa kutsumukseni kanssa', ja hyvin\nkohteliaasti', virkkoi isäntäni, hän lisäsi: 'Ja olenpa varma,\nettä, kuinka anteeksiantamattomalta pyrkimykseni asian _kehittyessä_\nsaattoi näyttääkin, niin ette te itsekään, arvoisa herra, kernaasti\nolisi kuullut sanottavan mieltyneenne johonkuhun tyttöön, jota ei\nkukaan muu olisi voinut toivoa kuin te.'\n\n\"'Ahaa, herra Williams!' sanoin minä, 'näen, että olette perin\nkohtelias mies yhtä hyvin kuin jumalinenkin. Mutta enimmin suututti\nminua se, että ajatellessanne minun tekevän väärin, ette minua\nsiitä nuhdellut, mihin virkanne olisi voinut teidät oikeuttaa,\nvaan heti päätitte ryhtyä vastavehkeisiin ja yrititte siepata\nitsellenne saaliin, jonka olisitte minulta ja vieläpä omasta\ntalostani ryöstänyt. Mutta asia on lopussa, enkä minä kanna kaunaa,\nvaikkette te _tiennyt_, etten lopuksi olisi saattanut menetellä\nkunniallisestikin tyttöä kohtaan, kuten nyt todellakin aion.'\n\n\"'Olen suruissani _itseni_ tähden, hyvä herra', sanoi hän, että niin\nonnettomasti jouduin epäsuosioonne. Mutta iloitsen _hänen_ tähtensä\nteidän kunniallisista aikomuksistanne. Sallikaa minun sanoa, että\njos teette mamseli Andrewsin puolisoksenne, hän tuottaa kunniaa\nvalinnallenne kaikkien keskuudessa, jotka hänet näkevät tai joutuvat\nhänet tuntemaan; ja mitä hänen olemukseensa ja sielunlahjoihinsa\ntulee, voitte kutsua vaikka koko kreivikunnan voitteluun.'\n\n\"Tällä tavoin\", sanoi isäntäni, \"pastori ja minä haastelimme; ja minä\nkyyditsin hänet kylään hänen asuntonsa portille. Mutta hän säilytti\nsalaisuutesi, Pamela; eikä tahtonut tunnustaa, että sinä mitenkään\nrohkaisit hänen kosintaansa.\"\n\n\"Hän ei tosiaan, herra hyvä\", virkoin minä, \"voinut sitä minusta\nsanoa; ja minä toivon, että te uskotte minua\".\n\n\"Uskon kyllä\", vastasi hän: \"mutta olen vieläkin sitä mieltä, että\njollen olisi keksinyt pastoria, kuten keksin, silloin, kun näin uusia\nvehkeitä asetettavan minun vehkeitäni vastaan, niin kirjevaihto\nteidän välillänne olisi voinut jatkua siksi, kun nykyiset välimme\nolisivat käyneet mahdottomiksi meille molemmille\".\n\n\"Arvoisa herra\", sanoin minä, \"kun otatte huomioon, etten\nrohkeimmissa unelmissanikaan voinut toivoa sitä kunniaa, jota\nnyt näytte minulle aikovan, ja kun minua kohdeltiin niin kovasti\neikä minulla ollut mitään muuta odotettavissa kuin häpeätä, niin\nmyöntänette, että näennäisesti olisin ollut hyvin vähän tosissani\npuhuessani ja kilvoitellessani hyveellisyyteni puolesta, jollen\nolisi yrittänyt päästä pakoon. Mutta silti päätin olla naimista\najattelematta; sillä minä en ollut koskaan tuntenut sellaista miestä,\njota voisin rakastaa, ennenkuin teidän ystävällisyytenne rohkaisi\nminut katsahtamaan teihin.\"\n\n\"Olisi, rakas Pamelani\", lausui hän, \"perin vähän imartelevaa\nturhamielisyydelleni, jollen sinua uskoisi. Mutta oikeus pakoittaa\nminut sanomaan, että se on, eräät seikat huomioonottaen, enemmän kuin\nansaitsen.\"\n\nTuo oli suloinen ja jalomielinen tunnustus teidän tytärpoloisellenne,\nrakas isä ja äiti! Ja sitten vielä isäntäni suusta! Iloitsin\nkuullessani tämän selostuksen haastelusta herra Williamsin ja\nhänen välillään; mutten tohtinut niin sanoa. Toivoakseni pastori\najanmittaan pääsee takaisin hänen lempeään suosioonsa.\n\nHän oli kyllin ystävällinen ilmoittaakseen minulle, että oli antanut\ntyhjentää kappelin. Oi, kuinka katselen eteenpäin sisällistä riemua\ntuntien, mutta myöskin pelvolla ja vavistuksella.\n\n\n\n\nPERJANTAINA.\n\n\nKello kahdentoista tienoissa saapui sir Simon, hänen rouvansa\nja kaksi tytärtänsä sekä lady Jones kälyineen ja rouva Peters\npuolisoineen ja sisarentyttärineen. Matami Jewkes, joka käy yhä\nkohteliaammaksi, oli hyvin huolissaan, etten ollut pukeutunut\njoihinkin parhaista vaatteistani, ja lausui minulle paljon imarteluja.\n\nHe astuivat kaikki puutarhaan ennen päivällistä; ja kuulin heidän\nolleen niin kärsimättömän halukkaita minut näkemään, että isäntäni\nparin, kolmen kierroksen jälkeen saattoi heidät suurimpaan huvimajaan\nja tuli itse minun luokseni.\n\n\"Tule, Pamelani\", virkkoi hän, \"naiset eivät tyydy, elleivät saa\nsinua nähdä, ja minä haluan, että tulet\". Sanoin olevani häpeilläni,\nmutta kuitenkin tottelevani häntä.\n\nHän virkkoi: \"Molemmat nuoret neidit ovat parhaissa pukimissaan;\nmutta eivät he silti tee silmään yhtä hauskaa vaikutusta kuin\nhurmaava tyttöni tässä tavallisessa puvussaan.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä, \"enkö saa tulla teidän jäljestänne? Sillä\nminä en voi sietää, että osoitatte minulle tällaisen kunnian.\"\n\n\"No, hyvä\", myöntyi hän, \"minä menen edeltäpäin\". Ja hän pyysi rouva\nJewkesia tuomaan pullon kanariviiniä ja hiukan leivoksia. Sitten hän\nlähti alas vieraiden luo.\n\nHuvimaja on suoraan vastapäätä puutarhan pisintä hiekkakäytävää,\njoten he saapuessani näkivät minut suurimmalla osalla matkasta; ja\nisäntäni kertoi minulle jälkeenpäin mielihyvällä kaikki, mitä he\nminusta sanoivat.\n\nSuotteko anteeksi pienelle turhamaiselle tytär-huippanallenne, jos\njuttelen teille kaikki, mitä hän suvaitsi minulle kertoa? Ensimäisenä\nhuomatessaan minut oli hän sanonut: \"Tuolla, arvoisat naiset, tulee\nsievä maalaistyttöni!\" -- Näin, että he kaikki seisoivat ikkunoissa\nja oviaukossa tuijottaen suoraan minuun, ja se sai minut hämilleni.\n\nIsäntäni kertoi lady Jonesin sanoneen: \"Hän on herttainen olento,\nnäen sen täältä asti.\" Ja sir Simon, joka kuuluu olleen paha\nhurjistelija nuorempina päivinään, vannoi ettei ollut koskaan nähnyt\nniin keveätä ryhtiä, niin siroa vartaloa ja niin suloista olemusta.\nLady Darnford nimitti minua ihanaksi tytöksi. Ja rouva Peters lausui\nhyvin kauniita sanoja. Itse rovastikin vakuutti, että minusta tulisi\nkreivikunnan ylpeys. Hyvät ihmiset! Kaikki tuo johtui siitä valosta,\njohon ystävällisen isäntäni suosio minut asetti ja joka sai minut\nheidän silmissään loistamaan yli ansioitteni. Hän sanoi nuorten\nneitien punehtuneen ja kadehtineen minua.\n\nKun tulin lähelle, hän näki minun olevan hiukan hämilläni ja astui\nystävällisesti minua vastaan: \"Anna minulle kätesi, hyvä tyttöni\",\nvirkkoi hän; \"sinä käyt liian nopeaan\". Minä annoin hänelle\nkäteni niiaten, ja saatettuaan minut huvimajan portaita ylös mitä\nkohteliaimman herrasmiehen tavoin hän esitteli minut naisille,\njotka kaikki tervehtivät minua suutelolla ja sanoivat toivovansa,\nettä saisivat minuun paremmin tutustua. Ja lady Darnford suvaitsi\nlausua, että minusta tulisi heidän naapuristonsa kukka. Sir Simon\nvirkkoi: \"Hyvä naapuri, sallittehan?\" ja tervehtien minua lisäsi:\n\"nyt voin sanoa suudelleeni Englannin herttaisinta neitosta\". Mutta\nkaikesta tästä huolimatta tunsin ikäänkuin kantavani hänelle kaunaa\nkielittelystä, vaikka kaikki oli saanut niin onnellisen käänteen.\nHerra Peters noudatti hyvin vakavana hänen esimerkkiänsä ja sanoi\nkuin piispa: \"Jumala siunatkoon teitä, kaunis sulotar!\" -- \"Olkaahan\nhyvä, rakas mamseli, ja istukaa minun viereeni\", kehoitti lady Jones.\n\nHe istuutuivat kaikin, mutta minä tahdoin seistä, jos he sen\nsallisivat. \"Ei, Pamela\", virkkoi isäntäni; \"istuhan näiden arvoisain\nnaisten, naapurieni, joukkoon. He sallivat sen sinulle _minun_\ntähteni, kunnes oppivat sinut paremmin tuntemaan; ja _sinun itsesi_\ntähden, sitte kun ovat sinuun tutustuneet.\" -- \"Hyvä herra\", sanoin\nminä, \"olen ylpeä, jos voin ansaita heidän mielisuosionsa\".\n\nKaikki tuijottivat minuun niin, etten voinut katsahtaa ylös; sillä\nminä luulen arvokkaassa asemassa olevien ja hyvin kasvatettujen\nhenkilöiden erikoisuuksiin kuuluvan saattaa ujot ihmiset hämilleen.\n\"No, sir Simon\", kysyi isäntäni, \"mitä nyt sanotte sievästä\nmaalaistytöstäni?\" Hän vannoi ytimekkäästi, että tietäisi paremmin,\nmitä sanoisi, jos olisi yhtä nuori kuin kysyjä itse. Lady Darnford\nvirkkoi: \"Te ette koskaan herkeä, sir Simon.\"\n\nIsäntäni sanoi: \"Olet hiukan hämilläsi, tyttöseni, ja _hengästynyt_;\nmutta minä olen näille ystävällisille naapureilleni tarinoinut paljon\nsinusta ja kehunut oivallisuuttasi.\"\n\n\"Niin\", puhui lady Darnford, \"rakas naapurini, kuten teitä _tahdon_\nnimittää; me, jotka olemme täällä saapuvilla, olemme kaikki kuulleet\nmerkillisen tarinanne\".\n\n\"Teidän armonne\", sanoin minä, \"te olette siis kuulleet sen,\nminkä täytyy tehdä teidän ystävällisen suopeutenne minulle perin\nvälttämättömäksi\". -- \"Ei\", lausui siihen rouva Peters, \"olemme\nkuulleet sellaista, mikä saattaa teidät arvossapidetyksi sukupuolemme\nkunniana ja oivallisena esikuvana kaikille kreivikunnan nuorille\nnaisille\".\n\n\"Te olette hyvin ystävällinen, rouva\", sanoin minä, \"kun rohkaisette\nminut katsahtamaan ylös ja tuntemaan kiitollisuutta tästä kunniasta\".\n\nRouva Jewkes saapui Nanin kanssa, joka toi huvimajaan kanariviinin ja\nleivoksia hopeatarjottimella; ja minä sanoin: \"Rouva Jewkes, sallikaa\nminun auttaa teitä leivosten tarjoilemisessa naisille.\"\n\nOtin tarjottimen ja palvelin tätä kunnon seuruetta lopettaen\nisäntääni. Lady Jones sanoi, ettei häntä koskaan oltu niin sirosti\npalveltu ja pelkäsi sen tuottavan minulle liian paljon vaivaa. \"Hyvä\nrouva\", sanoin minä, \"toivoakseni ei isäntäni suosio koskaan saa\nminua unohtamaan, että velvollisuuteni on palvella hänen vieraitansa\".\n\n_\"Isäntäni_, pikku tenhotar!\" huudahti sir Simon. \"Toivonpa, ettette\naina nimitä herra B:tä siten, sillä muutoin se tulee muodiksi\nkaikkien vallasnaistemme kesken kautta kreivikunnan.\" -- \"Arvoisa\nherra\", vastasin siihen, \"minulla on monta syytä jatkaa tähän tapaan,\nmikä ei voi koskea teidän arvoisia naisianne\".\n\n\"Sir Simon\", lausui lady Jones, \"te olette häijy meitä kohtaan; mutta\nnäen hyvin, että kaikkien herrasmiesten edun mukaista on saattaa\nnaisväkensä läheiseen tuttavuuteen sellaisen kanssa, joka voi antaa\nheille niin hyviä esimerkkejä\". -- \"Sitten, hyvä rouva\", sanoin minä,\n\"täytyy sen varmaankin tapahtua senjälkeen, kun minulla on ollut\nkunnia silautua ja hyötyä teidänlaistenne esimerkistä\".\n\nHe olivat kaikki hyvin ystävällisiä ja lempeitä; ja nuori lady\nDarnford (vanhempi sisaruksista), joka oli toivonut näkevänsä minut\ntässä puvussa, sanoi: \"Anon teiltä anteeksi, rakas neiti; mutta\nolin kuullut, kuinka ihanasti tuo puku teille sopi, ja minulle oli\nkerrottu sen tarina. Niinpä pyysinkin, että meidän mieliksemme\nsuvaitsisitte siinä esiintyä.\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen teidän armollenne\", vastasin minä, \"koska\nystävällinen määräyksenne oli aivan omankin valintani mukainen\".\n\n\"Mitä\", huudahti hän, \"_oliko_ se siis oma valintanne? Se ilahduttaa\nminua: vaikka olenkin varma, että teidän yllänne näyttää jokainen\npuku _kauniilta_ ja että jokainen puku _kaunistaa_ teitä.\"\n\n\"Teidän armonne on kovin ystävällinen\", sanoin minä; \"mutta sitä\nvähemmän on syytä peljätä, että unohtaisin velvoitukseni tätä\nystävällisintä herrasmiestä kohtaan, kun voin riemulla osoittaa,\nmistä halvasta asemasta hänen hyvyytensä on minut kohottanut\".\n\n\"Rakas Pamelani\", virkkoi hän, \"jos jatkat tuohon tahtiin, täytyy\nminun vaatia sinulta joku ensimäisen viikkosi päivistä. Tiedät, mitä\ntarkoitan.\" -- \"Te olette henkilöitynyt hyvyys\", vastasin minä.\n\nKaikki joivat he lasin kanariviiniä, ja sir Simon pakoitti minutkin\njuomaan lausuen: \"Mielestäni teette ilkeän huomautuksen kaikille\nnäille naisille, jos ette noudata heidän esimerkkiänsä.\" -- \"Ei, sir\nSimon\", sanoin minä, \"niin ei voi olla; sillä heidän matkansa jälkeen\ntänne on lasillinen kanariviiniä heille tosiaan vahvistukseksi. Mutta\nen tahdo kieltäytyä, koska siten saan kunnian juoda teidän ja koko\ntämän arvoisan seuran maljan.\"\n\nYstävällinen lady Darnford lausui isännälleni: \"Toivon, hyvä herra,\nettä saamme mamseli Andrewsin pöytätoveriksemme.\" Hän vastasi hyvin\nkohteliaasti: \"Nyt on hänen aikansa, arvoisa vieras; ja minä annan\nhänen itsensä päättää.\"\n\n\"Jos arvoisat naiset sen suovat, hyvä herra\", sanoin minä, \"jäisin\nminä mieluummin pois\". Kaikki sanoivat, etteivät sallisi minun jäävän\npois. Minä pyysin yhä.\n\n\"Mistä syystä, rakas Pamelani\", kysyi isäntäni, \"tahtoisit jäädä\npois? Kun naiset sitä pyytävät, soisin, että tekisit heille\nmieliksi.\" -- \"Paras herra\", vastasin minä, \"teidän hyvyytenne\ntekee minut päivä päivältä ansiokkaammaksi näiden naisten minulle\nosoittamaan kunniaan; ja jahka voin varmentua siitä, että olen siihen\notollisempi kuin tällä hetkellä, niin otan suurella riemulla vastaan\nkaikki tilaisuudet, jotka he suvaitsevat minulle antaa\".\n\nRouva Peters kuiskasi lady Jonesille, kuten isäntäni jälkeenpäin\nminulle kertoi: \"Oletteko koskaan nähnyt tuollaista ylevyyttä,\njärkevyyttä ja hienotuntoisuutta?\" -- \"En eläissäni\", sanoi toinen\nsuopea nainen. \"Hän kaunistaa säädyn, johon hänet korotetaan\",\nsuvaitsi hän lisätä. -- \"Niin\", säesti rouva Peters, \"hän kaunistaa\nminkä aseman tahansa elämässä\".\n\nHyvä isäntäni, tuo jalomielinen herrasmies, oli kovin ihastuksissaan\nnaisten suosiollisesta käsityksestä ja se riemastutti häntä sitä\nenemmän, koska heidän suosionsa näkyi vähentävän hänen häpeäänsä\nhänen niin paljon alentuessaan säätynsä alapuolelle.\n\nLady Darnford sanoi: \"Emme tahdo kiusata teitä, vaikka melkein\nvoisimme moittia liian tunnollista täsmällisyyttänne. Mutta jos me\nsuostumme neiti Andrewsin poisjäämiseen päivällisiltä, täytyy meidän\nhartaasti pyytää, että hän pitäisi meille seuraa korttipöydässä ja\nteenjuonnissa; sillä me vietämme koko päivän luonanne, hyvä herra,\nkuten teille sanoimme.\"\n\n\"Mitä siihen sanot, Pamela?\" kysyi isäntäni. \"Mitä tahansa te itse ja\nnämä naiset haluavat, sen teen kernaasti\", vastasin minä.\n\nHe sanoivat, että olin perin ystävällinen. Mutta sir Simon kirota\nrapsautti ja sanoi, että _he_ voivat aterioida yhdessä, jos heitä\nhalutti, mutta että _hän_ aterioitsisi minun kanssani, eikä kenenkään\nmuun. \"Sillä\", selitti hän, \"minä sanon, ystäväiseni, niinkuin\npastori Williams\" (tästä huomasin, että isäntäni oli heille asiasta\nkertonut), \"että teidän ei tule luulla valinneenne sellaista, josta\nei kukaan muu voisi pitää kuin te itse\".\n\nNuoret neidit sanoivat, että jos se minua huvittaisi, niin he\nlähtisivät kanssani kävelylle puutarhaan. Minä vastasin, että\nhyvin mielelläni tulisin heidän mukaansa; ja niin me kolme sekä\nlady Jonesin käly ja herra Petersin sukulainen kävelimme yhdessä.\nHe olivat hyvin herttaisia, ystävällisiä ja kohteliaita; pian\ntulimmekin jokseenkin tuttavallisiksi, ja huomasin, että vanhempi\nneiti Darnford oli hyvin miellyttävä henkilö. Tämän sisar oli hiukan\numpimielisempi; ja myöhemmin kuulin, että hän noin vuosi sitten olisi\nkernaasti suonut isäntäni häntä kosivan. Mutta vaikka sir Simonia\npidetään rikkaana, tyttöä ei katsottu kyllin varakkaaksi puolisoksi\nhänelle. Ja nyt kun hän on iskenyt silmänsä niin alhaiseen olentoon\nkuin minuun, täytyy nuoren neiti-paran kylläkin tuntea mielensä\nkatkeroituneeksi! -- Ja minä säälin häntä, säälin todellakin! Soisin,\nettä kaikki sukupuoleeni kuuluvat nuoret ihmiset voisivat olla niin\nonnellisia kuin miksi minä kaikesta päättäen tulen.\n\nIsäntäni kertoi minulle jälkeenpäin, että kun olimme lähteneet,\nniin toiset naiset sekä sir Simon ja herra Peters ylistelivät minua\nylenpalttisesti niin että muusta tuskin osasivat puhuakaan, kuka\nkehuen kaunista hipiääni, kuka silmiäni, kuka käsiäni, sanalla sanoen\n(sillä nyt jo luulettekin minua surkean ylpeäksi!) koko ulkomuotoani\nja käytöstäni. Ja kaikki he suurentelivat vastausteni kerkeyttä ja\nviehättävyyttä ja sen semmoistakin. Ja minä olin siitä iloinen, kuten\nsanottu, isäntäni tähden, joka näkyi olevan aivan mielissään ja\nriemuissaan. Jumala palkitkoon hänen hyvyytensä minua kohtaan!\n\nKun päivällinen ei vielä ollut valmis, niin nuoret naiset ehdottivat,\nettä soitettaisiin spinettiä. Minä sanoin, etten luullut sen olevan\nvireessä. He väittivät tietävänsä, että se oli vireessä vain muutama\nkuukausi sitten.\n\n\"Jos se on\", sanoin minä, \"soisinpa, että olisin sen tiennyt.\nVaikka tosiaan, hyvät naiset\", lisäsin, \"minun täytyy tunnustaa,\nkoskapa tunnette tarinani, että mieleni ei ole kauaa ollut vireessä\nvoidakseni sitä käyttää.\"\n\nSitten he tahtoivat minua sillä soittamaan ja laulamaan sen\nsäestyksellä. Minä suostuin ja esitin hyvän rakkaan rouvani minulle\nopettaman laulun, jota tämä mielellään oli kuunnellut ja jonka hän\noli tuonut mukanaan Bathista. Naiset olivat hyvin mielissään siitä ja\nlausuivat ystävällisesti tunnustuksensa esityksestäni; ja vanhempi\nneiti Darnford suvaitsi imarrella minua sanomalla, että minulla\noli kaikki sukupuoleni avut ja lahjat. Minä selitin, että minulla\noli isäntäni äidissä ollut hyvä emäntä, joka ei säästänyt mitään\nvaivoja minua kehittääkseen. Hän sanoi toivovansa, että herra B.\nvoitaisiin taivuttaa lähenevässä juhlatilaisuudessa toimeenpanemaan\nseurahuvit, jotta saisimme pyörähdellä tanssissa j.n.e. Mutta minä\nen voi sanoa sitä toivovani, vaikken ajatuksiani ilmilausunut;\nsillä nämä tilaisuudet ovat mielestäni ainakin meidän sukupuolemme\n_etumaisille_ liian juhlallisia sellaiseen, varsinkin, jos heillä\non samat käsitykset juhlallisuudesta kuin minullakin. Sillä vaikka\nminulla on toiveita onnesta, jota korkeasäätyiset naiset voisivat\nkadehtia, täytyy minun sittekin tunnustaa teille, rakkaat vanhempani,\nettä mieltäni painaa joku kunnioituksen sekainen pelon tunne, kun\nsitä asiaa ajattelen, ja se tunne kasvaa yhä, mitä lähemmäksi ja\nlähemmäksi tuo päivä saapuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Kello neljän tienoissa_. -- Isäntäni tuli juuri luokseni ja sanoi:\n\"Jos näkisit herra Williamsin siellä alhaalla, Pamela, etkö luulisi\nhämmästyväsi?\" -- \"En, herra\", sanoin minä, \"toivoakseni en. Miksikä\nminä hämmästyisin?\"\n\n\"Odota sitten muukalaista, kun tulet luoksemme seurusteluhuoneeseen\",\nlausui hän; \"sillä naiset hankkiutuvat korttipeliin ja he haluavat\nhartaasti sinun seuraasi\". -- \"Kylläpä te tahdotte koetella kaikkea\nrohkeuttani\", virkoin minä. -- \"No\", kysyi hän, \"vaaditaanko\nhänen näkemiseensä rohkeutta?\" -- \"Eipä suinkaan. Mutta minä\njouduin surkeasti hämilleni nähdessäni kaikki nuo oudot naiset ja\nherrasmiehet; ja kun nyt näkisin herra Williamsin heidän edessään,\njoista jotkut kieltäytyivät ottamasta varteen hänen vetoamistaan\nminun puolestani, silloin kun tahdoin päästä täältä pois, olisi\nminusta hiukan loukkaavaa nähdä heidän hymyilevän noita seikkoja\nmuistellessani.\"\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"varjele sydämesi yllätyksiltä, joskin alas\ntultuasi saat nähdä miehen, jota voin sallia sinun hellästi rakastaa,\nehkäkään en sentään enempää kuin itseäni\".\n\nTämä kummastutti minua suuresti. Pelkään, että hän alkaa käydä\nmustasukkaiseksi minusta. Mihin minä joudun (sillä hän näytti hyvin\ntotiselta), jos nyt tapahtuisi jotakin? -- Sydäntäni pakoittaa!\nEn tiedä, mikä minua vaivaa. Mutta lähdenpä alas niin ripeästi\nkuin suinkin, jottei minua voida mistään syyttää. Kuitenkin\ntoivoisin, ettei se herra Williams olisi siellä nyt heidän kaikkien\nläsnäollessaan; saattavat vielä irvistellä hänelle ja minulle.\nMuutoin kyllä mielelläni tapaisin tuon poloisen herrasmiehen, sillä\nminä pidän häntä tosiaan kunnon miehenä, ja hän on kärsinyt minun\ntähteni.\n\nMinä sainkin jo kutsun korttipöytään. Minä lähden; mutta toivon, että\nvoin ylläpitää heidän hyvää käsitystään itsestäni; sillä nyt tunnen\nitseni kovin kömpelöksi. Totisella kysymyksellään ja kehoittamalla\nminua varjelemaan sydäntäni yllätyksiltä, vaikka alikertaan tultuani\nnäkisin miehen, jota hän sallisi minun hellästi rakastaa, ehkäkään ei\njuuri enempää kuin häntä itseänsä, on isäntäni aivan häkellyttänyt\nminut ja tehnyt mieleni murheelliseksi! -- Toivon, että hän\nrakastaa minua! -- Mutta rakastaapa tai ei, niin minä tunnen nyt\nolevani korviani myöten häneen hullaantunut, enkä voi olla häntä\nrakastamatta; olisi mieletöntä sitä kieltää. En voi rakastaa ketään\nmiestä enempää kuin häntä. Pian saan tietää, mitä hän tarkoittaa. --\n\nNyt, rakas äiti, minun täytyy kirjoittaa _sinulle_. Syytä olikin\nhyvällä isännälläni niin salaperäisesti kehoitella minua varjelemaan\nsydäntäni yllätyksiltä. En ole milloinkaan niin kummastunut; enkä\nkoskaan voisi nähdä miestä, jota niin hellästi rakastin! Oi, se\noli oma rakas, rakas isäni (eikä herra Williams), joka oli siellä\nalhaalla tytärtään vastaanottamassa ja siunaamassa. Sekä isäntäni\nettä hän kehoittivat minua kirjoittamaan, kuinka koko asia oli sekä\najatukseni tässä riemullisessa tilaisuudessa.\n\nKerron asian alusta alkaen, siitä, kun kaitselmus johdatti\nhänen askeleensa tänne ja jatkan tähän hetkeen asti, siten kuin\nolen kuullut rouva Jewkesilta, isännältäni, isältä ja näiltä\nvallasnaisilta, ja kuvailen oman sydämeni tunteet ja oman käytökseni,\nmikäli ne kummatkin tunnen; sillä kovin he kehoittavat minua siihen,\nja kertomukseni tuottaa sinulle mielihyvää; ja kun tiedät, kuinka\ntämä yhtyminen tapahtui, tekee se tarinani yhdenmukaiseksi.\n\nRakas isä ja sinä kuulutte olleen niin levottomat tietämään Thomasin\ntuoman kertomuksen totuuden, että, peläten minun olevan petetyn ja\njoutuneen hukkaan, hän hankki itselleen lomaa ja lähti matkalleen\nseuraavana päivänä Thomasin käynnin jälkeen. Perjantaina hän pääsi\nnaapurikaupunkiin ja kuuli siellä, että lähitienoon vallasväki oli\nisäntäni luona suurissa kemuissa. Eräässä sikäläisessä olvilassa\npuki hän ylleen puhtaan paidan ja kaulahuivin, jotka hänellä oli\ntaskussaan, ja ajatti partansa. Kun hän sitten oli nauttinut\nleipää ja juustoa sekä juonut haarikallisen olutta, lähti hän\nraskain sydämin kulkemaan isäntäni kartanoa kohti, peläten saavansa\nynseän vastaanoton. Hän kuuluu olvilassa tiedustelleen, mitä väkeä\nkartanonherralla oli talossaan, toivoen siten kuulevansa jotakin\nminusta. Sanoivat siellä olevan taloudenhoitajattaren, kaksi\npalvelustyttöä sekä nykyisin kaksi kuskia, kaksi renkiä, lakeijan\nja apumiehen. \"Siinäkö kaikki?\" kysyi hän. Ne vastasivat hänelle,\nettä talossa oli nuori tyttö, joka _oli_ hänen rakastajattarensa tai\npian siksi _tulisi_ tai jotakin sellaista, mutta oli aikaisemmin\nollut hänen äitinsä kamarineito. Tämän sanoi isä saaneen sydämensä\nmurheelliseksi ja varmentaneen hänen pelkonsa.\n\nHän siis jatkoi matkaansa ja kello kolmen tienoissa iltapäivällä hän\nehti portille. Hänen soittaessaan saapui sir Simonin kuski, jolta hän\nkysyi taloudenhoitajatarta; vaikkei hän minun kyhäelmieni johdosta\nvoinut häntä sietää. Rouva Jewkes lähetti häntä kutsumaan, ollenkaan\naavistamatta kuka hän oli, ja kysyi häneltä eteisessä, mitä asiaa\nvieraalla hänelle oli. -- \"Haluaisin vain kysyä teiltä, rouva\", sanoi\nhän, \"voisinko puhua sanan, pari aatelisherran kanssa?\" -- \"Ei,\nystäväni\", vastasi toinen, \"hänellä on vieraina useita herrasmiehiä\nja naisia\". Isä sanoi: \"Minulla on hänen arvoisuudelleen asiaa, joka\non minulle tärkeämpää kuin elämä ja kuolema\"; ja kyyneleet nousivat\nhänen silmiinsä.\n\nNuo sanat kuultuaan rouva Jewkes meni isoon vierashuoneeseen, jossa\nisäntäni haasteli hyvin hilpeästi naisten kanssa ja virkkoi: \"Hyvä\nherra, täällä on eräs kunnon vanhus: haluaa keskustella kanssanne\nasiasta, joka koskee hänen elämäänsä ja kuolemaansa, niin hän sanoo;\nja on hyvin tosissaan.\"\n\n\"Ooh\", ihmetteli isäntäni, \"kukahan se voi olla? Antakaa hänen\nodottaa pikkusalissa, niin tulen kohta hänen luokseen.\"\n\nKaikki tuijottivat, ja sir Simon sanoi: \"Ei enempää eikä vähempää,\nrohkenen väittää, hyvä ystäväni, kuin äpärälapsi.\" -- \"Jos se on\",\nsanoi lady Jones, \"tuokaa se tänne sisälle meidän luoksemme\".\n-- \"Kyllä tuon\", vastasi hän. Rouva Jewkes sanoo isäntäni kovin\nkummastuneen nähdessään, kuka se oli; ja taloudenhoitajatar itse\nkummastui vieläkin enemmän, kun rakas isäni sanoi: \"Hyvä Jumala, suo\nminulle kärsivällisyyttä! Mutta olettepa kuinka mahtava tahansa,\narvoisa herra, täytyy minun pyytää lastani!\" Sitten hän purskahti\nitkuun (-- voi mitä tuskaa olenkaan teille kummallekin aiheuttanut!).\n-- Isäntäni sanoi tarttuen häntä kädestä: \"Älkää olko levoton, kunnon\nAndrews: tyttärenne on tulossa onnelliseksi!\"\n\nTämä hätäännytti rakkaan isäni, ja hän huudahti: \"Mitä! Onko hän\nsitten kuolemaisillaan?\" Ja hän vapisi niin, että tuskin voi seisoa\njaloillaan. Isäntäni vei hänet viereensä istumaan ja sanoi: \"Ei,\nJumalan kiitos; hän voi oikein hyvin; olkaahan lohdullinen, en\nvoi kestää teidän näkemistänne noin pelokkaana. Mutta onhan hän\nkirjoittanut teille kirjeen vakuuttaakseen teille, että hänellä on\nsyytä olla tyytyväinen ja onnellinen.\"\n\n\"Ah, herra!\" huudahti isä, \"te kerroitte minulle kerran, että hän\noli Lontoossa erään piispanrouvan kamarineitona, mutta hän olikin\nsilloin täällä ankarasti vartioituna vankina.\" -- \"Tuo kaikki on nyt\nohi, kunnon Andrews\", vastasi isäntäni. \"Ajat ovat muuttuneet: sillä\nnyt se suloinen tyttö on saanut minut vangikseen, ja jonkun päivän\nkuluttua minä otan päälleni mieluisimmat kahleet, mitä mies koskaan\non kantanut.\"\n\n\"Oi, herra\", sanoi isä, \"te laskette liiaksi leikkiä surustani.\nSydämeni on melkein murtunut. Mutta enkö saa nähdä lapsi-parkaani?\"\n\n\"Saatte aivan kohta\", vastasi isäntäni, \"sillä hän on tulossa alas\nluoksenne; ja koska ette tahdo _minua_ uskoa, toivon, että uskotte\n_häntä\"_.\n\n\"Tahdon tehdä teille, hyvä herra, vain yhden kysymyksen\", sanoi isä,\n\"jotta tiedän, millä silmin häntä katselen, kun hänet näen. Onko hän\nviaton? Onko hän hyveellinen?\" -- \"Kuin vastasyntynyt lapsukainen;\nherra Andrews\", vakuutti armas isäntäni; \"ja kahdentoista päivän\npäästä toivon hänen olevan vaimonani\".\n\n\"Älköön teidän armonne suvaitko imarrella minua\", sanoi isä, \"eihän\nse voi olla mahdollista! Se ei voi olla mahdollista! Pelkään teidän\nhuikaisseen hänet kummallisia toiveita herättämällä, ja tahdotte\nuskotella minulle mahdottomia!\"\n\n\"Rouva Jewkes\", käski isäntäni, \"kertokaa rakkaan Pamelani kunnon\nisälle kaikki, mitä tiedätte minusta ja tulevasta emännästänne, sillä\nvälin kun käyn poissa. Pitäkää häntä hyvänä, pankaa pöytään, mitä\nteillä on, ja kaatakaa hänelle lasi sellaista, mitä hän mieluimmin\njuo. Jos tuo on viiniä\", lisäsi hän, \"niin täyttäkäähän minulle\nkolpakko\".\n\nRouva Jewkes teki niin; ja hän tarttui isääni kädestä lausuen:\n\"Uskokaa minua kunnon mies, ja olkaa levollinen; sillä minä en\nkestä nähdä teitä tuossa julmassa jännityksessä: teidän rakas\ntyttärenne on minun sieluni valittu. Olen iloinen tulostanne; sillä\nnyt näette meidät kaikki samassa juonessa. Tässä juon vaimonne\nterveydeksi; ja jumala palkitkoon teitä kumpaakin siitä, että\nolette olleet onnellisina välikappaleina tuottamassa minulle näin\nsuuren siunauksen!\" Sitten hän joi tämän mitä kohteliaimman ja\nystävällisimmän maljan.\n\n\"Mitä kuulen? Eihän se suinkaan voi olla totta?\" sanoi isä. \"Mutta\nteidän armonne on toivoakseni liian hyvä ivaillakseen vanhaa\nmies-poloista. Tuo ruma juttu piispasta, hyvä herra, pyörii päässäni.\n-- Mutta sanottehan, että saan nähdä rakkaan lapseni ja nähdä hänet\nviattomana. Jos ei niin ole, niin kaikesta köyhyydestäni huolimatta\nen tahtoisi häntä omistaa.\"\n\nIsäntäni pyysi rouva Jewkesia vielä olemaan minulle ilmoittamatta\nisäni tulosta, ja meni seurueen luo lausuen: \"Minua on kohdannut\nmieluinen yllätys: tänne on saapunut vanha kunnon Andrews perin\nhuolissaan tytärtänsä katsomaan. Hän pelkää, että tyttö on vietelty,\nja sanoo minulle, se hyvä rehti mies, että hän kaikesta köyhyydestään\nhuolimatta ei tahdo häntä omistaa, jollei hän ole hyveellinen.\"\n\n\"Oi\", huudahtivat kaikki melkein yhteen ääneen, \"hyvä herra! emmekö\nsaa nähdä sitä vanhaa kunnon miestä, jota olette niin paljon\nylistänyt hänen koruttoman, terveen järkensä ja rehellisen sydämensä\nvuoksi?\" -- \"Jollen pelkäisi yllätyksen vaikuttavan Pamelaan liian\nvaltavasti\", vastasi hän, \"niin antaisin teidän kaikkien olla heidän\nensimäisen kohtauksensa näkijöinä. Sillä ei tytär ole milloinkaan\nrakastanut isäänsä tai isä tytärtänsä niinkuin he kaksi rakastavat\ntoinen toistansa.\" Neiti Darnford ja kaikki naiset ja herrat\npyysivät, että se heille sallittaisiin. Mutta eikö se ollut kovin\njulmaa? Saattoivathan he kylläkin arvata, etten voisi ylläpitää\nryhtiäni sellaisessa mieluisessa yllätyksessä.\n\nHän sanoi ystävällisesti: \"Pelkään vain, että rakkaan tyttöni\nmielenliikutus osoittautuu liian suureksi.\" -- \"Oh\", virkkoi lady\nDarnford, \"me autamme häntä pitämään ryhtinsä\". -- Isäntäni sanoi:\n\"Menen häntä vahvistamaan; mutten kerro hänelle siitä.\"\n\nSitten tulikin hän ylös luokseni, kuten jo sanoin, ja huvitti minua\nherra Williamsista juttelemalla, puolittain valmistaakseen minut\njohonkin yllätykseen. Vaikka eihän se olisi voinut olla mitään tähän\nverrattuna. Ja hän jätti minut, kuten sanoin, tuohon jännitykseen,\nsalaperäiset sanansa lausuttuaan, ja lupasi lähettää minulle kutsun,\nsitte kun korttipeli alotettaisiin.\n\nIsäntäni meni luotani isän luo ja kysyi, oliko tämä mitään syönyt.\n\"Ei\", vastasi rouva Jewkes, \"sen kunnon miehen sydän on liian täynnä;\nhän ei voi syödä eikä tehdä mitään ennenkuin on nähnyt rakkaan\ntyttärensä\". -- \"Se tapahtuu pian\", vastasi isäntäni: \"Pyydän teitä\ntulemaan sisälle kanssani; sillä hän tulee pian vieraitteni luo\nistuakseen korttipöytään neljän hengen _hombrea_ pelaamaan! Minäpä\nlähetänkin häntä jo kutsumaan.\" -- \"Oi, herra hyvä\", esteli isäni,\n\"älkää, älkää viekö minua sinne! Minä en ole sovelias saapumaan\nvieraittenne eteen. Sallikaa minun nähdä tyttäreni kahdenkesken,\nrukoilen.\" -- Hän sanoi: \"Kaikki ne tietävät, mikä kunnon mies te\nolette, ja haluavat hartaasti nähdä teidät Pamelan vuoksi.\"\n\nHän tarttui isääni kädestä ja vei hänet vastoin tämän tahtoa sisälle\nseurueen luo. Kaikki olivat hyvin ystävällisiä. Isäntäni sanoi perin\nsuopeasti: \"Hyvät naiset ja herrat, minä esittelen teille erään\nEnglannin rehellisimmistä miehistä, Pamelan isän.\" Herra Peters astui\nhänen luokseen, puristi hänen kättänsä ja lausui: \"Kaikki olemme\niloissamme teidän näkemisestänne, hyvä herra; te olette maailman\nonnellisin mies, kun teillä on tytär, jota emme voi kylliksi ihailla,\nvaikkemme ole häntä koskaan tätä ennen nähneet.\"\n\nIsäntäni sanoi: \"Tämä herrasmies, kunnon Andrews, on pitäjän pappi;\nmuttei kyllin nuori herra Williamsin sijalle.\" Tuon keveän lauseen\nsanoi isäni herättäneen hänessä pelkoa, että kaikki oli leikkiä. Sir\nSimonkin tarttui häntä kädestä ja virkkoi: \"Niin, teillä on ihana\ntytär, rehellinen, kunnon mies; olemme kaikki häneen rakastuneet.\"\n\nNaisetkin astuivat esille ja puhuivat hyvin kauniita sanoja; eritoten\nlausui lady Darnford, että hän saattoi pitää itseänsä Englannin\nonnellisimpana miehenä, kun hänellä oli sellainen tytär. \"Jos hän,\narmollinen rouva, vain on hyveellinen\", vastasi isä, \"niin kaikki on\nhyvin, sillä muut kaikki ovat sivuseikkoja. Mutta minä pelkään, että\nhänen arvoisuutensa _on tehnyt minusta liian paljon pilaa.\"_ -- \"Ei\",\nvirkkoi rouva Peters, \"kaikki voimme todistaa, että hänen aikeensa\ntyttöä kohtaan ovat hyvin kunnialliset\". -- \"Tuottaa jotain lohtua\",\nsanoi isä kuivaten silmiänsä, \"että sellaiset hyvät naiset niin\nsanovat. -- Mutta toivoisin saavani hänet nähdä.\"\n\nHe tahtoivat häntä istumaan heidän seuraansa, mutta hän suostui\nistuutumaan vain oven taa huoneen nurkkaan, joten sisälletulija ei\nvoinut häntä nähdä, koska ovi avautui häntä vasten ja melkein kätki\nhänet. Kaikki vallasnaiset istahtivat paikoilleen; ja isäntäni\nsanoi: \"Pyytäkää rouva Jewkesia menemään ylös ja ilmoittamaan neiti\nAndrewsille, että naiset odottavat häntä.\" Minä tulin siis alas\nheidän luokseen.\n\nNeiti Darnford, sir Simonin vanhempi tytär, nousi, tuli ovelle minua\nvastaan ja sanoi: \"Kah, neiti Andrews, me kaipaamme seuraa.\" Minä\nen nähnyt rakasta isääni, ja hänen sydämensä lienee ollutkin liian\ntäynnä hänen voidakseen puhua. Hän nousi tuoliltaan ja istuutui\njälleen kolme, neljä kertaa perätysten, kykenemättä tulemaan\nluokseni tai mitään virkkamaan. Naiset katsoivat sinnepäin, mutta\nminä en tahtonut katsoa otaksuen, että siellä oli herra Williams. He\ntoimittivat minut istumaan lady Darnfordin ja lady Jonesin väliin ja\nkysyivät minulta, mitä haluaisin pelata. Minä sanoin: \"Mitä arvoisat\nvallasnaiset vain tahtovat.\" -- Ihmeekseni näin heidän hymyilevän,\nkatsahtavan minuun ja mainittuun huoneennurkkaan. Mutta minä vältin\nsinne vilkaisemista peläten näkeväni herra Williamsin, vaikka\nminunkin kasvoni olivat sinnepäin, pöytä vain edessäni.\n\nIsäntäni kysyi: \"Lähetitkö isällesi menevän kirjeesi postitaloon,\nhyvä tyttöseni?\" -- \"Sitä en suinkaan unohtanut, hyvä herra\",\nvastasin minä, \"otin itselleni vapauden pyytää herra Thomasia sen\nviemään\". -- \"Mitähän se vanha kunnon pariskunta siitä sanoo?\"\nvirkkoi hän. -- \"Oi, herra\", vastasin minä, \"teidän hyvyytenne\nvaikuttaa virkistävästi heidän sydämiinsä!\" Tällöin rakas isäni, joka\nei kyennyt hillitsemään itseänsä eikä hievahtamaan paikaltansakaan,\npuhkesi vuolaina virtaaviin kyyneliin, joita vastaan se kunnon sielu\nnäkyi ponnistelleen, ja huudahti: \"Oi, rakas lapseni!\"\n\nMinä tunsin äänen ja kohottaen silmäni näin isäni. Hänen luokseen\nrynnätessäni kaadoin pöydän seurueesta välittämättä ja heittäydyin\nhänen jalkojensa juureen. --\"Oi, isä, isä!\" sanoin minä, \"voiko se\nolla totta? Oletteko te täällä? Niin, totta se on! Oi, siunatkaa\nonnellista\" -- tytärtänne! aioin sanoa ja vaivuin maahan.\n\nIsäntäni näytti huolestuneelta. \"Pelkäsin\", virkkoi hän, \"että\nyllätys olisi hänen voimilleen liian suuri\"; ja kaikki naiset\nriensivät luokseni ja juottivat minulle lasillisen vettä. Minä tunsin\nolevani rakkaimman isäni käsivarsien varassa. \"Oi, kertokaa minulle\nkaikki\", sanoin. \"Kauanko olette täällä ollut? Milloin tulitte?\nKuinka voi kunnioitettava äitini?\" Ja vielä puoli tusinaa muita\nkysymyksiä ennenkuin hän ehti yhteenkään vastata.\n\nHe sallivat minun poistua isäni kanssa; ja sitten minä vuodatin\nsydämeni Jumalan eteen juhlallisin lupauksin ja kiittäen häntä\ntästä lisäsiunauksesta; ja varmensin isäntäni kaiken hyvyyden\nisäni kummastukseksi, joka tuskin voi sitä uskoa. Muutamaksi\nsilmänräpäykseksi polvistuimme, riemastuneina yhdessä kiittäen\nJumalaa ja siunaten toisiamme; ja kun isäntäni pian senjälkeen astui\nsisälle sanoi rakas isäni: \"Oi, herra, mikä muutos on nyt tapahtunut!\nSiunatkoon teitä Jumala sekä tässä että tulevaisessa maailmassa!\"\n\n\"Siunatkoon Jumala meitä kaikkia!\" lausui isäntäni. \"Mutta kuinka\nvoi suloinen tyttöni? Olen ollut tuskissani sinun tähtesi. Olen\npahoillani, etten sinulle edeltäpäin ilmoittanut.\" -- \"Oi, herra\",\nvastasin minä, \"tehän sen teitte; ja kaiken, mitä te teette, täytyy\nolla hyvää. Mutta tämä oli niin odottamaton onni!\"\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"sinä säikähdytit koko seuran. He riemastuvat\nnähdessään sinun tulevan; sillä sinä olet tärvellyt kaiken\nheidän huvinsa ja kuitenkin tuskallisesti ilahduttanut heitä.\nHerra Andrews\", lisäsi hän, \"pitäkää tätä taloa omananne; mitä\nkauemmin viivytte, sitä tervetulleempi olette. -- Kun olet hiukan\nrauhoittunut, rakas tyttöni, niin palaahan luoksemme. Minua\nilahduttaa nähdä, että jo olet noin virkeä.\" Ja sitten hän jätti\nmeidät.\n\n\"Näettekö, rakas isä\", sanoin minä, \"kuinka paljon hyvyyttä tässä\nkerran niin häijyssä isännässä on? Oi, rukoilkaa hänen puolestaan! ja\nminun puolestani, jotta sen ansaitsisin!\"\n\n\"Kuinka pitkä aika on siitä, kun tämä onnellinen muutos tapahtui,\nrakas lapseni?\" -- \"Vain muutamia päiviä!\" vastasin minä. \"Olen\nkirjoittanut muistiin joka seikan; ja kurjuuteni äärettömyyden\nkuullessanne näette, mitä Jumala on minulle tehnyt.\"\n\n\"Siunattu olkoon hänen nimensä!\" huudahti isä. \"Mutta sanotko sinä,\nettä kartanonherra tahtoo sinut naida? Voiko moinen uljas herrasmies\nkohottaa minunlaiseni köyhän miehen lapsen vallasnaiseksi? Oi\njumalallista hyvyyttä! Kuinka voi äiti-rukkasi kestää nämä onnelliset\nuutiset? Minä lähden huomenna kertoakseni ne hänelle. Sillä onneni\non vain puolinainen, kunnes se rakas hyvä vaimo nämä uutiset\nkuultuaan jakaa sen kanssani! -- Varmaankin, lapseni, tulisi meidän\nmatkustaa johonkin kaukaiseen maahan, sinne kätkeytyäksemme, jottemme\nköyhyydellämme häpäisisi sinua.\"\n\n\"Oi, rakas isä\", virkoin minä, \"nyt olette ensi kertaa\nepäystävällinen. Teidän köyhyytenne on ollut minun kunniani ja minun\nrikkauteni. Minä pidin sitä pikemmin kunniana kuin häpeänä, koska te\naina olitte niin rehellisiä, että lapsenne hyvällä syyllä saattoi\nkerskata sellaisista vanhemmista!\"\n\nTällä tavoin, rakas äiti, kulutimme nuo onnelliset hetkiset, kunnes\nvanhempi neiti Darnford tuli luokseni ja sanoi: \"Kuinka voitte,\nrakas neiti? Iloitsen nähdessäni teidät niin reippaana! Suokaahan\nmeille seuranne -- ja tulkaa tekin, kunnon herra Andrews\", puhui\nhän tarttuen isän käteen. Sanoin hänelle, että tuo oli perin\nystävällistä. Menimme isoon vierashuoneeseen; ja isäntäni pyysi\nisän istumaan viereensä ja juomaan hänen kanssaan lasin viiniä.\nSillä välin pyysin anteeksi naisilta niin hyvin kuin taisin, ja\nsen he kernaasti soivat. Mutta lystikkääseen tapaansa laski sir\nSimon kätensä olkapäilleni ja sanoi: \"Antakaahan minun nähdä, missä\nteidän siipenne kasvavat: sillä minä en ole koskaan nähnyt kenenkään\nlentävän niinkuin te. Kah\", lisäsi hän, \"olette pöydän kaataessanne\nkatkaissut lady Jonesilta sääret. Näyttäkäähän vain, hyvä rouva.\"\n\nHänen leikinlaskunsa sai heidät nauramaan. Minä sanoin, että olin\nkovin pahoillani yltiöpäisyydestäni; ja jollei isäntäni olisi ollut\nasian aiheuttajana, olisin sanonut että oli sopimatonta antaa itseni\nnoin yllättää ja joutua suunniltani sellaisen ylhäisen seuran edessä.\nHe sanoivat, että kaikki oli varsin anteeksiannettavaa ja että he\nolivat iloisia, kun en siitä sen enempää kärsinyt.\n\nPerin ystävällisesti he sallivat minun jäädä pois korttipelistä\nja pelasivat keskenään. Ja isäntäni käskystä minä menin istumaan\ntoiselle puolelle, onnellisimpaan ja siunatuimpaan paikkaan, missä\nkoskaan olin istunut, kahden minulle kaikkein rakkaimman miehen\nväliin, joista kumpikin piteli minua kädestä, isäni vähän väliä\nkohottaen kyyneltyneet silmänsä ja huudahtaen: \"Olisinko koskaan\nvoinut tätä toivoa!\"\n\nKysyin häneltä, oliko hän ollut niin ystävällinen, että oli tuonut\nkyhäykseni mukanaan. Hän sanoi tuoneensa ja katsahti minuun ikäänkuin\nkysyäkseen: \"Pitääkö minun ne nyt antaa?\" Minä sanoin: \"Kyllä, jos\ntahtoisitte olla niin hyvä.\" Vetäen ne hänen taskustaan minä nousin\nylös ja tarjosin ne hyvin velvollisuudentuntoisesti isännälleni.\n\"Kiitos, Pamela\", virkkoi hän; \"isäsi saa ottaa ne kaikki mukaansa\nnähdäkseen, mikä paha mies minä olen ollut samoinkuin nykyisen\nonnellisemmankin käänteen. Mutta minun pitää saada ne kaikki takaisin\nkirjoittajattaren vuoksi.\"\n\nNaiset ja herrat tahtoivat kaikin mokomin, että toimisin emäntänä\nteepöydässä, ja Abraham avusti minua seurueen palvelemisessa.\nIsäntäni ja isä istuivat yhdessä juoden pari lasia viiniä teen\nasemesta, ja sir Simon laski leikkiä isäntäni kanssa sanoen:\n\"Takaanpa, ettette tahtoisi olla siksi paljon naisen tohvelin alla,\nettä joisitte teetä rouvasväen parissa. Mutta aikanne tulee vielä,\nenkä epäile, että saatte yhtä mukavat oltavat kuin minulla on.\"\n\nIsäntäni pyysi heitä hartaasti, että jäisivät illalliselle; ja\nvihdoin he suostuivat ehdolla, että minä kunnioittaisin pöytää,\nkuten he suvaitsivat sanoa. Minä pyysin, että soisivat poisjäämiseni\nanteeksi. Isäntäni sanoi: \"Älä nyt jää pois, Pamela, koska naiset\nhaluavat seuraasi. Emmekä me isästäsi eroa, joten sinäkin voit jäädä\nmukaamme.\"\n\nMinä toivoin, että isä ja minä saisimme syödä illallista kahdenkesken\ntai ainoastaan rouva Jewkesin seurassa. Mutta neiti Darnford, tuo\nmitä herttaisin nuori vallasnainen sanoi: \"Emme me suinkaan tahdo\nteistä erota.\"\n\nKun illallinen oli tuotu sisälle, niin lady Darnford tarttui minua\nkädestä ja sanoi isännälleni: \"Hyvä herra, teidän luvallanne\", ja\naikoi sijoittaa minut pöydän yläpäähän. \"Oi, armollinen rouva\",\nestelin minä, \"suokaa anteeksi; en minä sinne voi istua\". --\n\"Pamela\", sanoi isäntäni suureksi iloksi isälleni, kuten hänen\nkatseistaan huomasin, \"tee nyt mieliksi lady Darnfordille, koska hän\nsitä pyytää. Vähänhän siinä vain ajastasi edelle menet.\"\n\n\"Rakas hyvä herra\", virkoin minä, \"älkää toki käskekö! Sallikaa minun\nistua isäni vieressä, pyydän!\" -- \"Noh\", huudahti sir Simon, \"kylläpä\ntässä temppuillaan! Istuutukaa pöydän yläpäähän, kuten teidän tulee,\nja isänne istuu viereenne.\" Tämä sai rakkaan isäni nolostumaan,\nmutta isäntäni sanoi: \"Kah, minä sijoitan teidät kaikki\", ja\nniin vei hän lady Darnfordin pöydän yläpäähän lady Jonesin hänen\noikealle kädelleen ja rouva Petersin toiselle puolelle, asettaen\nminut molempien nuorten neitien väliin, mutta hyvin kohteliaasti\nneiti Darnfordin alemmaksi tämän nuorempaa sisarta sanoen: \"Kas,\nneiti hyvä, minä sijoitan teidät tähän, koska teidän on kiilattava\nsisään tämä pikku käkönen; sillä minä huomaan mielihyvällä teidän\nystävyytenne häntä kohtaan. Sitäpaitsi sopii teidän kaikkien hyvin\nnuorten naisten istua yhdessä.\" Tämä miellytti molempia sisaria;\nsillä jos nuorempi olisi asetettu minun alapuolelleni, se olisi\nvoinut ärsyttää häntä, kun ottaa huomioon entisen. Mutta nyt neiti\nDarnfordin väistyessä nuorempaa sisartaan tuntui vähemmän oudolta,\nettä hän väistyisi minunkin tieltäni, varsinkin, kun tuo rakastettava\nmies niin sievällä käänteellä mainitsi sisäänkiilattavasta käkösestä.\n\nIsäntäni sanoi ystävällisesti: \"Tulkaa, herra Andrews, te ja minä\nistumme yhdessä\", asettui pöydän alapäähän ja sijoitti isäni\noikealle kädelleen. Ja sir Simon tahtoi istua hänen vasemmalleen.\n\"Sillä\", sanoi hän, \"hyvä rovasti, minun mielestäni tulee hameväen\nistua yhdessä: asettukaa te siis tuon naisen viereen\" (tarkoittaen\nsisartansa).\n\nKun lautaseni vieressä oli keitetty kalkkuna, sanoi isäntäni:\n\"Leikkaahan tuo kalkkuna, Pamela, ellei se ole sinulle liian raskasta\ntyötä, jotta lady Darnfordilla ei olisi niin paljoa vaivaa.\"\nLeikkasin sen siis käden käänteessä ja tarjosin naisille. Neiti\nDarnford, vanhempi, sanoi: \"Antaisin paljon, jos voisin oppia noin\ntaitavaksi leikkaajaksi.\"\n\n-- \"Hyvä neiti\", vastasin minä, \"ystävällinen emäntä-vainajani teetti\naina minulla tällaiset työt kestitessään naistuttaviaan erityisinä\npäivinä\".\n\n\"Niin\", virkkoi isäntäni, \"muistan äiti-parkani usein sanoneen,\njos minä tai joku muu pöydässä satuimme leikata kolhaisemaan\ntyperästi: 'Lähetän kutsumaan Pamelan näyttääkseni teille, kuinka\non leikattava.'\" Lady Jones sanoi: \"Neiti Andrewsilla on kaikki\nsukupuolensa hyvät avut. Hän on ihmelapsi ikäisekseen\".\n\nVanhempi neiti Darnford sanoi: \"Voin kertoa teille, hyvä rouva, että\nhän soittaa hyvin kauniisti spinettiä ja laulaa yhtä suloisesti sen\nsäestyksellä; sillä hänellä on kaunis ääni.\"\n\n-- \"Hupsuttelua!\" virkkoi sir Simon, \"kukapa ei sitä tietäisi, joka\nkuulee hänen puhuvan? Ja ken ei hänen sormensa nähdessään uskoisi,\nettä ne ovat luodut koskettelemaan mitä näppäimiä tahansa? Oi\npastori\", lisäsi hän, \"onpa hyvä että te olette täällä, muutoin minä\nolisin punastuttanut nämä naiset!\" -- \"Toivoakseni ette, sir Simon\",\nvirkkoi lady Jones; \"sillä noin kohtelias herrasmies ei sanoisi\nmitään, mikä saisi naiset punastumaan\". -- \"Ei, ei\", vastasi hän, \"en\nmillään muotoa; mutta jos olisin, niin käyttääkseni runoilijan sanoja:\n\n\"'Kun punastuvat, he ymmärtävät'.\"\n\nSeurueen lähtiessä lady Darnford, lady Jones ja lady Peters kukin\nkohdastaan kutsuivat isäntääni ja minua hänen mukanansa käymään\nheidän kodeissaan; ja pyysivät, että hän sallisi ainakin minun\ntulla ennenkuin lähtisimme pois siltä seudulta. Ja he sanoivat: \"Me\ntoivomme, että kun se onnellinen solmu on sidottu, suostuttaisitte\nherra B:n asumaan enemmän täällä meidän keskuudessamme.\" -- \"Meillä\non ollut aina hauskaa\", sanoi lady Darnford, \"kun hän on ollut\ntäällä. Mutta nyt meille tulisi kahdenkertainen syy siitä iloita.\"\n-- Oi, kuinka mieluisilta kaikuivatkaan nuo lauseet rakkaan isäni\nkorvissa!\n\nKun seurue oli lähtenyt, niin isäntäni kysyi isältä, polttiko hän.\nIsä vastasi: \"En.\" Hän vei meidät molemmat istumaan luoksensa ja\nlausui: \"Olen toistellen sanonut tälle suloiselle tytölle, että\nneljästätoista päivästä, joista nyt kaksi on kulunut, hänen täytyy\nmäärätä yksi tehdäkseen minut onnelliseksi. Olen jättänyt hänen\nvalintansa varaan, määrääkö hän jonkun edellisistä vai jonkun\njälkimäisistä seitsemästä päivästä.\" Isä kohotti kätensä ja silmänsä.\n\"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne\", virkkoi hän, \"on kaikki,\nmitä voin sanoa!\"\n\n\"No, Pamela\", lausui isäntäni tarttuen käteeni, \"älä salli sijaa\nvähäiselle tarpeettomalle ujoudelle, ellei muuta syytä ole; sillä\nminä haluaisin mielelläni matkustaa Bedfordshireen niin pian\nkuin mahdollista enkä tahtoisi palata sinne ennenkuin voin viedä\npalkollisilleni emännän, joka auttaisi minua korjaamaan häiriöt,\njotka hän siellä on aikaansaanut\".\n\nEn kyennyt hämmennykseni vuoksi kohottamaan silmiäni. Ja isä sanoi:\n\"Rakas lapseni, minun ei tarvinne kehoittaa sinua tottelevaisuuteen\nsiinä, missä suinkin voit parhaiten noudattaa niin hyvän herrasmiehen\nmieltä.\" -- \"Mitä sanoo Pamelani?\" kysyi isäntäni. \"Häneltä ei\ntavallisesti puutu kykyä lausua ajatuksensa?\" -- \"Hyvä herra\",\nsanoin minä, \"jos olisin liian hätäinen, niin näyttäisi siltä, että\npelkään teidän muuttavan mielenne ja etten tahtoisi antaa teille\nharkitsemisaikaa. Mutta epäilemättä minun tulisi ehdottomasti alistua\nteidän tahtoonne.\"\n\nHän sanoi: \"Minä en tarvitse miettimisaikaa; useinhan olen sinulle\nsanonut ja sanonut jo kauan sitten, etten voi elää ilman sinua.\nAsemastani johtuva ylpeyteni pakoitti minua viettelemään ja\npeloittelemaan sinua toisiin ehtoihin. Mutta sinun hyveellisyytesi\nkesti kaikki kiusaukset. Eikä se myöskään ollut peloituksilla tai\nkauhulla masennettavissa. Kun en siis kyennyt voittamaan kiihkeätä\nrakkauttani sinua kohtaan, niin paransin tapani ja päätin, että, kun\net suostunut omakseni minun ehdoillani, niin minun oli saatava sinut\nomilla ehdoillasi; enkä nyt haluakaan sinua millään muulla tavalla,\nsen vakuutan; ja mitä pikemmin se tapahtuu, sitä parempi mielestäni\non. -- Mitä te sanotte, herra Andrews?\"\n\n\"Arvoisa herra\", vastasi isä, \"teidän puolellanne on niin paljon\nhyvyyttä, ja -- Jumala olkoon ylistetty! -- tyttäreni osoittaa niin\nsuurta ymmärtäväisyyttä, että minun täytyy vallan vaieta. Mutta kun\nse on tapahtunut, ei minulla eikä vaimo-rukallani ole muuta tehtävää\nkuin rukoilla teidän kummankin puolestanne ja muistella ihmetellen ja\nriemumielin kaitselmuksen johtoa.\"\n\n\"Nyt\", sanoi isäntäni, \"on perjantai-ilta. Entä, tyttöni, jos\nmääräisimme ensi maanantain, tiistain, keskiviikon tai torstaiaamun?\n-- Sanohan, Pamelani.\"\n\n\"Suvaitsisitteko odottaa vastaustani huomiseen?\" virkoin minä. --\n\"Kyllä\", sanoi hän, soitti kelloa ja kutsui rouva Jewkesin. \"Mihin\nsijoitamme herra Andrewsin nukkumaan täksi yöksi?\" kysyi hän. \"Te\nsaatte pitää huolta hänestä; hän on kelpo mies ja tuottaa siunausta\njokaiseen taloon, mihin hän jalallaan astuu.\"\n\nRakas isäni itki ilosta, enkä minä voinut olla noudattamatta hänen\nesimerkkiänsä. Suudellen minua sanoi isäntäni meille hyvää yötä ja\npoistui. Minä pidin vielä seuraa isälle palvellen häntä ja lepertelin\nniin hirveän paljon isäntäni hyvyydestä ja tulevaisuudentoiveistani,\nettä jälkeenpäin ajattelinkin olleeni pelkkänä kielenä. Mutta hän\nkuunteli minua kärsivällisesti ja riemusta haltioituneena. Levolle\nmentyäni kuvittelin näkeväni Jakobin tikapuut ja enkelien kulkevan\nniitä ylös ja alas siunatakseen häntä ja hänen tytärtänsä.\n\n\n\n\nLAUANTAINA.\n\n\nNousin aikaisin aamulla; mutta kuulin isäni jo olevan ylhäällä ja\nmenneen puutarhaan kävelemään. Minä menin hänen luokseen, ja kuinka\nriemullisina ja kiitollisuutta uhkuen katselimmekaan siellä jokaista\nkohtaa, mikä ennen oli ollut minulle niin kauhea! Kalalammikkoa,\ntakaveräjää, kaikkea. Kuinka paljon syytä meillä olikaan\nkiitollisuuteen!\n\nKello seitsemältä tuli hyvä isäntäni luoksemme aamuviitassaan ja\ntohveleissaan. Kun hän näytti hiukan rasittuneelta, sanoin minä:\n\"Pelkään, ettei herrani ole hyvin nukkunut viime yönä.\"\n\n\"Se on sinun syysi, Pamela\", vastasi hän. \"Jätettyäni sinut täytyi\nminun välttämättömästi vilkaista papereihisi, enkä voinut olla\nlukematta niitä lävitse. Niin tulikin kello kolme ennenkuin menin\nlevolle.\"\n\n\"Toivoisin, herra\", sanoin minä, \"että teillä olisi ollut parempaa\najanvietettä.\" -- \"Pahinta siinä oli se\", vastasi hän, \"minkä itse\nolin päälleni tuottanut; etkä sinä ole minua säästänyt\".\n\n\"Hyvä herra...\" aloitin minä. Hän keskeytti minut sanomalla:\n\"Annanhan minä sinulle anteeksi. Sinulla oli siihen liiaksikin syytä.\nMutta huomaan, että jos olisit päässyt livahtamaan tiehesi, olisi\nsinusta pian tullut Williamsin vaimo.\"\n\n\"Minä en suinkaan ajatellut sinnepäinkään\", sanoin minä, \"enkä\naikonut mennä kellekään miehelle\".\n\n\"Sen kyllä uskon\", myönsi hän; \"mutta sen olisi täytynyt seurata\naivan luonnostaan, ja huomaan isäsi olleen asialle myötätuntoisen\".\n\n\"Arvoisa herra\", sanoi hän, \"enhän voinut aavistaakaan kunniaa, jonka\nte hyvyydessänne hänelle osoittaisitte; ja sekin avioliitto olisi\nollut paljoa enemmän kuin mitä me olisimme tytön hyväksi voineet\ntehdä. Mutta nähdessäni, että tyttäreni oli sitä vastaan, päätin olla\nhäntä pakoittamatta ja jättää kaiken hänen itsensä ratkaistavaksi.\"\n\n\"Näen\", sanoi isäntäni, \"että kaikki oli vilpitöntä, rehellistä ja\navomielistä. Minä puhunkin siitä asiana, joka niin tapahtuen ei juuri\nolisi ollut vältettävissä; ja minä olen tyytyväinen. Mutta\", lisäsi\nhän, \"minun täytyy ihaillen huomauttaa, kuten jo olen sata kertaa\ntehnyt, tämän erinomaisen tytön tavattomasta muistista ja sujuvasta\nja onnistuneesta kertomistavasta! Ja vaikka hän on täynnä sieviä\njuoniaan ja vehkeitään, joita käytti välttääkseen hänelle virittämäni\nansat, kaikki on silti viatonta, herttaista ja yhtenäisen kaunista.\nOlette erinomaisen onnellinen, kun teillä on sellainen tytär; ja minä\ntoivon tulevani yhtä onnelliseksi saatuani hänet vaimokseni.\" --\n\"Älköön hän muussa tapauksessa saakokaan sitä kunniaa\", sanoi isä. --\n\"En pelkää\", vastasi hän; \"ja toivon sen häneltä ansaitsevani.\"\n\n\"Mutta, Pamela\", lausui isäntäni, \"olen pahoillani nähdessäni\nmuutamista kohdin päiväkirjaasi, että rouva Jewkes ulotti ohjeensa\nliian pitkällekin; ja kiinnitän siihen sitä enemmän huomiota, kun et\nole valittanut hänen käytöksestään, kuten hän muutamien seikkojen\njohdosta olisi saattanut odottaa, vaikka suuri osa aiheutuikin minun\nankarista määräyksistäni. Mutta huomaan, että hän oli kyllin röyhkeä\nlyödäkseen tyttöäni.\" -- \"Hyvä herra\", sanoin minä, \"luullakseni\nhäntä hiukan ärsytin; mutta kun annoimme toisillemme anteeksi, oli\nminulla sitä vähemmän oikeutta valituksiin\".\n\n\"Niin\", vastasi hän, \"sinä olet oikein hyvä tyttö; mutta jos tunnet\njotakin erikoista närkästystä, niin myönnyn siihen määrin, ettei\nhänellä tästä lähin ole mitään tekemistä siellä, missä sinä olet\".\n-- Minä vastasin: \"Te olette niin ystävällinen, että minun tulisi\nsuoda anteeksi jokaiselle; ja nähdessäni, että juuri ne seikat,\njoita kerran pidin suurimpana ristinäni, ovat aiheuttaneet onneni,\ntulisi minun siunata noita välikappaleita ja antaa anteeksi kaikki,\nmikä samoihin aikoihin oli minulle epämieluista, sen suuren hyvän\nvuoksi, joka siitä on johtunut.\" -- \"Tuo\", virkkoi hän suudellen\nminua, \"on suloista ajattelua; ja minun asianani on korvata sinulle\nkärsimyksesi, jotta vieläkin keveämmällä mielellä muistelisit entisiä\nja saisit syytä iloita nykyisestä\".\n\nRakkaan isäni sydän oli täynnä; ja hän sanoi, ristiinpannut\nkätensä ylös kohotettuina: \"Sallikaa, hyvä herra, sallikaa minun\nmennä... mennä... rakkaan vaimoni luo kertomaan hänelle näistä\nsiunatuista asioista, niin kauan kuin sydämeni kestää; sillä se on\npakahtumaisillaan ilosta.\"\n\n\"Kunnon mies\", sanoi isäntäni, \"kuulen mielelläni huultenne\ntulkitsevan rehellisen sydämenne tunteita. Minä annan sinun\ntehtäväksesi, Pamela, jatkaa kertomustasi sikäli kuin saat siihen\naikaa ja aihetta; ja vaikka isäsi on täällä, niin kirjoittele\näidillesi, jotta tämä ihmeellinen kertomus tulisi täydelliseksi, ja\nme, sinun ystäväsi, saisimme lukea kirjoituksiasi ja ihailla sinua\nyhä enemmän ja enemmän.\"\n\n\"Niin, teehän se, lapseni\", sanoi isä. Ja senvuoksi minä kirjoittelen\nedelleen, rakas äiti, vaikka aioin siitä lakata, koska isä voisi\nkertoa sinulle kaikki, mitä hänen täällä ollessaan on tapahtunut.\n\nIsäntäni kiinnitti huomionsa erääseen virteen, jonka olin muunnellut\nomien olojeni mukaan, ja suvaitsi sitä kiittää. Sanoi, että olin\nhyvin lempeästi kääntänyt viimeiset säkeistöt, jotka alkuperäisessä\nolivat täynnä raskaita kirouksia, toivomukseksi, osoittaen olevani\nleppyväinen luonteeltani, vaikka silloin osakseni tullut kohtelu\nolisi leppymättömyyttäkin oikeuttanut. \"Mutta\", lisäsi hän, \"luulen,\nettä saat sen huomenna laulaa minulle\".\n\nSitten hän virkkoi: \"Jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, Pamela,\nniin lähdemme suuruksen jälkeen yhdessä ajelemaan; ja lähdetään\nisoilla vaunuilla, koska otamme isäsi mukaamme.\" Hän pyysi saada\njäädä pois; mutta isäntäni piti päänsä, vaikka isä ujosteli halvan\nasunsa vuoksi.\n\nIsäntäni halusi, että molemmat tulisimme nauttimaan suklaatia hänen\nkanssaan aamiaiseksi, ja sanoi: \"Soisin, Pamela, että alkaisit\npukeutua niinkuin ennen oli tapanasi; sillä nyt ainakin voit nimittää\n_molempia muitakin kääröjä_ omiksesi; ja jos tarvitset jotakin\ntulevaa juhlatilaisuuttasi varten, vaikka sen suunnittelenkin\nyksityislaatuiseksi, niin minä toimitan erityisen lähetin Lincolniin\nsitä noutamaan.\"\n\nMinä sanoin: \"Hyvän emäntäni ja teidän oma anteliaisuutenne oli\nkohottanut minut melkoisesti syntyperäni yläpuolelle, ja minulla on\nkaikenlaisia varsin hyviä vaatteita enkä halua mitään muita, kosken\ntahdo ärsyttää naisia minua arvostelemaan ja moittimaan.\" -- Asia\nolisi toinen, suvaitsi hän sanoa, kun hän toiseen kartanoon tultuamme\njulkisesti tunnustaisi viettäneensä häät. Mutta jos tätä nykyä olin\ntyytyväinen, hän ei tahtonut kanssani kiistellä.\n\n\"Toivon, herra Andrews\", sanoi hän isälleni, \"että ette lähde\nluotamme ennenkuin olette nähnyt vihkimisemme ja siis voitte olla\n_varma_ aikeitteni rehellisyydestä. Siten voidaan myöskin taivuttaa\nPamela määräämään aikaisempi päivä.\" -- \"Oi, herra\", sanoi hän,\n\"Jumala olkoon ylistetty siitä, ettei minulla ole syytä epäillä\naikeittenne rehellisyyttä; ja toivon teidän hyväntahtoisesti\nsuostuvan, että lähden maantaiaamuna hyvin varhain matkalle rakkaan\nvaimoni luo tehdäkseni hänet yhtä onnelliseksi kuin itse olen\".\n\n\"Mutta, Pamela\", sanoi hyvä isäntäni, \"eikö vihkimistä voida\ntoimittaa tiistaina? Silloin isäsi kenties viipyisi siihen asti.\nMielelläni olisin järjestänyt sen jo huomiseksi\", lisäsi hän, \"mutta\nolen lähettänyt monsieur Colbrandin noutamaan lupakirjaa, jotteivät\nmitkään epäilysi jäisi vastauksetta. Eikä hän hevillä saata palata\nennenkuin huomis-iltana tai maanantai-aamuna.\"\n\nNämä olivat perin mieluisia uutisia. Minä sanoin: \"Hyvä herra,\ntiedän, että rakas isäni ikävöi kotiin; ja koska te olitte kyllin\nystävällinen suomaan minulle kaksi viikkoa viime torstaista, niin\nolisin iloinen, jos myöntäisitte minulle vielä muutamia päiviä\nseuraavasta viikosta.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi hän \"en tahdo kovin kiristää; mutta mitä pikemmin\nsuostut, sitä parempi. -- Herra Andrews, meidän täytyy tällaisissa\ntapauksissa tehdä joitakin myönnytyksiä näille Jeftan tyttärille.\nLuullakseni se vähäinen hupsu kainous, joka onnellisimmissa\nolosuhteissa voi aiheuttaa jonkinlaista kaihomielisyyttä\nneitsyystilasta luopuessa ja arkailevaa kömpelyyttä uuteen säätyyn\nastuessa, vaivaa Pamelaa; ja senvuoksi hänen tulee itse määrätä\npäivänsä.\" -- \"Hyvä herra\", sanoi isä, \"te olette pelkkää hyvyyttä.\"\n\nMenin pian senjälkeen ylös ja pukeuduin uudestaan, ottaen haltuuni,\ntoivoakseni onnellisella hetkellä _kaksi kääröä_, kuten isäntäni\nsuvaitsi niitä nimittää (viitaten sillä aikaisempaan jakooni\nemännältäni saamieni ja hänen itsensä minulle lahjoittamien\noivallisten vaatekappalten välillä); ja puin ylleni hienot\nalusvaatteet, silkkikengät jalkaani ja hienot valkoiset\npuuvillasukat, otin hienon täytetyn alusnutun, siron, vihriäisen,\nMantuan silkistä valmistetun viitan ja takin, ranskalaisen\nkaulahuivin, pitsireunaisen kamritsi-nenäliinan ja puhtaat\nhansikkaat. Ottaen sitten viuhkani ja pienen upean käsilaukun minä\nkatsahdin peiliin ja luulin taaskin itseäni vallasnaiseksi; mutten\nunohtanut asianomaisia kiitoksia siitä, että saatoin niin lohdullisin\nmielin pukeutua näihin vaatteisiin.\n\nRouva Jewkes tahtoi auttaa minua pukeutumaan ja imarteli minua\nsuuresti sanoen, että nyt näytin tosiaan hänen emännältään; ja\nkoska, selitti hän, pikku kappeli nyt oli valmis ja siellä huomenna\npidettäisiin jumalanpalvelus, niin hän toivoi, _että_ onnellinen\nsolmu silloin sitaistaisiin. Hän kysyi: \"Eikö neiti ole nähnyt\nkappelia senjälkeen, kun se tyhjennettiin?\" -- \"En\", vastasin minä,\n\"mutta sanotteko, että siellä pidetään meille jumalanpalvelus\nhuomenna? Olen iloinen siitä; sillä viime ajat olen elänyt surkeana\npakanana, tuiki vasten tahtoani! Mutta kuka saarnaa?\"\n\n-- \"Joku\", vastasi hän, \"jonka herra Peters lähettää.\" -- \"Te\nkerrotte minulle perin hyviä uutisia, rouva Jewkes\", sanoin minä;\n\"toivoakseni ei sitä enää koskaan heitetä romuhuoneeksi\".\n\n\"Ah\", huudahti hän, \"voinpa kertoa sinulle vielä muitakin hyviä\nuutisia; sillä molemmat Darnfordin neidit ja lady Jones saapuvat\ntänne kappelin avajaisiin ja jäävät teidän luoksenne päivälliselle\".\n\n\"Isäntäni ei ole minulle siitä maininnut\", virkoin minä.\n\n-- \"Neidin on muutettava puhetapaansa\", oikaisi hän, \"nyt ei enää\nsuinkaan sovi puhua _isännästä!\"_ -- \"Oh\", vastasin minä, \"sitä\nkielenkäyttöä en koskaan unhoita, hän pysyy minulle aina isäntänäni,\nja minä pidän itseäni yhä enemmän ja enemmän hänen palvelijanansa\".\n\nIsä-raukkani ei tiennyt, että olin mennyt pukeutumaan; ja hän sanoi\nminut ensin nähdessään saaneensa pahoja aavistuksia, peläten, että\nminusta oli tehty pilaa ja että täällä oli joku hieno vallasneiti,\njoka oli tuleva isäntäni todelliseksi puolisoksi. Sitten hän seisoi\naivan ihastuneena ja lausui: \"Oi, rakas lapseni, kuinka hyvin sinä\nsovit onnelliseen asemaasi! Johan sinä näytät hienolta neidiltä!\" --\n\"Toivon, rakas isä\", vastasin minä, \"että aina pysyn velvollisuuteni\ntuntevana tyttärenänne, olkoonpa asemani mikä tahansa\".\n\nIsäntäni antoi minulle ilmoittaa olevansa valmis; ja nähdessään\nminut hän virkkoi: \"Pukeudu, Pamela, kuinka vain tahdot; aina olet\nihastuttava tyttö!\" ja hän nosti minut vaunuihinkin ja halusi isän ja\nminut istumaan etupuolelle, asettuen itse minua vastapäätä. Sitten\nkäski hän kuskin ajaa niitylle -- sinne, missä äskettäin oli tavannut\nherra Williamsin.\n\nKeskustelu matkalla oli mitä mieluisinta minulle ja rakkaalle\nisälleni; ja yhä ylivuotavammaksi kävi hänen hyvyytensä ja\njalomielisyytensä. Pukeutuessani hän oli lahjoittanut isälleni\nkaksikymmentä guineaa kehoittaen häntä ostamaan itselleen ja\näidilleni sellaisia pukimia kuin katsoisivat sopiviksi. Mutta minä\nen tiennyt tästä ennenkuin vasta kotiin tultuamme, kun isällä ei\nollut tilaisuutta siitä minulle mainita. Hän suvaitsi ilmoittaa\nminulle, että kappeli oli laitettu siedettävään kuntoon, ja sanoi\nsen näyttävän varsin hauskalta, ja siksi, kun hän seuraavalla\nkerralla palaisi tänne, se valaistaisiin kalkilla, maalattaisiin ja\nsomistettaisiin; sinne tuotaisiin uusi saarnastuolin peite, pielus,\nrukouspöytä j.n.e. Ja pikku temppeli pidettäisiin vastaisen varalle\nkunnossa. Hän sanoi minulle, että molemmat Darnfordin neidit ja lady\nJones söisivät päivällistä hänen seurassaan sunnuntaina. \"Heidän\npalkollistensa ja omieni kanssa\", virkkoi hän, \"tulee meistä sievonen\nseurakunta. Ja\", lisäsi hän, \"enkö ole hyvin menetellyt osoittaakseni\nsinulle, että kappeli on todellakin pieni Herran huone ja on\npyhitetty tarkoitukseensa ennenkuin vihkiäisemme siellä toimitetaan?\"\n\n\"Oi, herra\", vastasin minä, \"teidän hyvyytenne minua kohtaan on\nsanomattoman suuri!\" -- \"Herra Peters\", selitti hän, \"tarjoutui\ntoimittamaan jumalanpalveluksen, mutta ei tahtonut jäädä\npäivälliselle, koska hänellä itsellään on vieraita; ja niinpä aionkin\nkutsua saarnaajaksi erään, jolle myönnän vuosipalkan jonkinlaisesta\nkappalaisenvirasta. Sinä näytät totiselta, Pamela\", lisäsi hän:\n\"tiedän, että ajattelet ystävääsi Williamsia\".\n\n\"Niin ajattelinkin, hyvä herra\", sanoin minä, \"ellette siitä suutu.\nMies-parka! Olen suruissani, että hän minun tähteni on pahastuttanut\nteitä.\"\n\nPäästyämme niitylle, missä vallasväki toisinaan on kävelyllä,\npysähtyivät vaunut ja astuen niistä maahan isäntäni vei minut\npuron partaalle hyvin sievälle kesäkäytävälle. Hän kysyi isältä,\ntahtoiko tämä lähteä kävelemään vai mieluummin ajaa vaunuissa\npolun etäisempään päähän? Hän, mies-rukka, halusi jäädä vaunuihin\nistumaan peläten, että siellä ehkä olisi joitakuita vallashenkilöitä\nkävelemässä. Hän kertoi minulle olleensa enimmän ajan polvillaan\nvaunuissa, kiittäen Jumalaa hänen armostaan ja laupeudestaan ja\nrukoillen siunausta hyvälle isännälleni ja minulle.\n\nKummastuin kovin, kun siimeksiselle käytävälle tultuamme näimme herra\nWilliamsin. \"Kas\", virkkoi isäntäni, \"Williams-parka yksinäisellä\nkävelyllään jälleen kirjoineen!\" Asia kuuluu näin järjestetyn;\nsillä herra Petersiä oli, kuten sittemmin sain tietää, kehoitettu\nhuomauttamaan hänelle, että olisi tuolla käytävällä määrätyllä\naamuhetkellä.\n\n\"Kah, vanha tuttava\", huudahti isäntäni, \"tapaanko teidät jälleen\ntässä paikassa? Mitä kirjaa te nyt luette?\"\n\nHän sanoi, että se oli Boileaun _Lutrin_. Isäntäni virkkoi: \"Näette,\nettä olen tuonut muassani pikku karkulaiseni -- sillä karkuunhan\nhän pyrki. Sillä välin kun te täydennätte tietojanne ranskassa,\nminä yritän oppia englanninkieltä, ja toivon pian tulevani siinä\nmestariksi.\"\n\n\"Minulla, hyvä herra\", vastasi hän, \"on tässä sangen kaunis palanen\nranskaa, mutta teidän 'englannillanne' ei ole vertaistaan\".\n\n\"Olette hyvin kohtelias, herra Williams\", sanoi isäntäni, \"ja\nken ei ajattele teidän tavallanne, ei ansaitse osaa hänestä. --\nPamela\", lisäsi hän perin hyväntahtoisesti, \"miksi noin vierastat,\nvaikka kerran olit hänen kanssaan niin tuttavallinen. Vakuutan\nteille molemmille, etten tällä keskustelulla aikonut loukata herra\nWilliamsia enkä saattaa sinua hämillesi.\" Silloin minä sanoin:\n\"Herra Williams, olen hyvin iloinen nähdessäni teidät terveenä; ja\nvaikka hyvän isäntäni jalomielinen suosio on onnellisesti muuttanut\nnäyttämön sitte viime kohtauksemme, olen perin mielissäni, kun\nsaan tilaisuuden kiitollisena lausua teille tunnustukseni hyvistä\naikomuksistanne, ei niin paljoa palveluksistanne minulle _minuna_\nkuin tarjoamastanne avusta henkilölle, jolla silloin oli vakavat syyt\nluulla olevansa hädässä. -- Ja toivon, oi herra\", lisäsin kääntyen\nisäntäni puoleen, \"että te hyvyydessänne sallitte minun näin sanoa\".\n\"Sinä, Pamela\", virkkoi hän, \"saat lausua minkä tunnustuksen vain\ntahdot herra Williamsin hyvistä tarkoituksista; ja minä haluan, että\npuhut niinkuin ajattelet; mutta en tajua, että minulla itselläni on\nsyytä olla aivan yhtä kiitollinen noista tarkoituksista\".\n\n\"Hyvä herra\", vastasi herra Williams, \"pyydän sanoa\nteille tietäneeni, että te kasvatukseltanne ette ollut mikään\nirstailija, eikä minulla ollut syytä luulla teidän olevan sitä\ntaipumuksiltannekaan. Ja toivoin, että tarkemmin ajateltuanne ette\nolisi ollut minulle vihainen. Ja tämä ei ollut minään pienenä\nvaikuttimena toimiessani niinkuin ensin toimin.\" \"Niin, mutta,\nherra Williams\", sanoi isäntäni, \"saatoitteko luulla, että minulla\nolisi ollut syytä kiittää teitä, jos olisitte ryöstänyt minulta\nsen henkilön, jota rakastin yli kaiken hänen sukupuolensa, ja itse\nnainut hänet? Ja\", lisäsi hän, \"teidän on otettava huomioon, että\nhän oli minulle vanha tuttavuus, mutta teille aivan uusi; että olin\nlähettänyt hänet tänne omaan kartanooni paremmin turvatakseni hänet\nitselleni; ja että te, joka saitte vapaasti käydä talossani, ette\nvoinut panna aikomustanne täytäntöön tekemättä itseänne tavallanne\nvikapääksi vieraanvaraisuuden ja ystävyyden lakien rikkomiseen. Mitä\naikomuksiini tytön suhteen tulee, myönnän, etteivät ne näyttäneet\nparhailta; mutta enhän sittekään ollut niistä herra Williamsille\nvastuunalainen; vielä vähemmän voitiin teille antaa anteeksi minulle\nniin perin rakkaan omaisuuden anastus ja pyrkimyksenne voittaa hänen\nmyötätuntonsa ja hellyytensä, vaikkette voinut olla varma, etteivät\nasiat olisi kääntyneet sellaisiksi kuin ne tätä nykyä ovat.\"\n\n\"Myönnän\", sanoi hän, \"että muutamat kohdat käyttäytymisestäni\novat sopivaisuudesta poikkeavia, kuten te selitätte. Mutta hyvä\nherra, minähän olen vielä nuori mies. En tarkoittanut mitään pahaa.\nEtujeni mukaista ei suinkaan ollut joutua teidän epäsuosioonne; ja\nkun ajattelette kaikkea: ulkomuodon saavuttamatonta suloa ja sielun\ntäydellisyyttä, jotka tätä oivallista neitiä (niinkuin hän minua\nnimitti) kaunistavat, tehnee teidän jalomielisyytenne joitakin\nmyönnytyksiä rikkomuksen lieventämiseksi, vaikkei vihanne voisikaan\nsellaista puolustusta hyväksyä.\"\n\n\"Olen sanonut sanottavani\", virkkoi isäntäni, \"enkä tullut tänne\nteitä tapaamaan ollakseni teille vihoissani. Pamela ei tiennyt,\nettä hän teidät kohtaisi; ja koska olette molemmat saapuvilla,\ntahtoisin kysyä teiltä, herra Williams, voisitteko nyt, kun tunnette\nkunnialliset aikomukseni tätä kelpo tyttöä kohtaan, todella olla\n_melkein_, en sano _aivan,_ yhtä mielissänne, vaimoni ystävyydestä\nkuin neiti Andrewsin suosiosta.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän, \"tahdon vastata teille vilpittömästi.\nLuulen, että olisin voinut hänen kanssaan valita mitkä osakseni\nlankeavat elämänehdot tahansa, jos olisin ajatellut ainoastaan\n_itseäni_. Mutta minä en suinkaan saanut mitään sellaista rohkaisua,\nettä olisin voinut hänen _suostumistaan_ odottaa; ja minulla oli\npaljoa enemmän syytä uskoa, että ennakkosykähtely olisi liiaksi\nvallannut hänen sydämensä hänen voidakseen ajatella ketään muuta, jos\nhän vain olisi tohtinut teidän hyvyyttänne toivoa. Ja sallikaa minun\nvielä sanoa, hyvä herra, että vaikka lausun teille vilpittömästi\najatukseni sikäli kuin olisin ajatellut vain _itseäni_, niin olisin\ntoki _hänen parastansa_ ja _hänen ansioitaan_ miettiessäni ollut\nkovin epäjalo, jos, mikäli asia olisi minun _valinnastani_ riippunut,\nen olisi toivonut hänen nousevan tähän niin paljoa korkeampaan\nasemaan kuin se, mihin minä olisin voinut hänet kohottaa, ja niin\nhänen ansioittensakin mukaiseen.\"\n\n\"Pamela\", sanoi isäntäni, \"sinä olet kiitollisuudenvelassa herra\nWilliamsille ja sinun tulisi lausua se kiitollisuutesi ilmi.\nHän on määritellyt hyvin. Mutta mitä _minuun_ tulee, joka hänen\nväliintulonsa vuoksi olisin voinut menettää sinut, niin olen\niloinen, ett'ei asia jäänyt hänen _valinnastaan_ riippuvaiseksi. --\nHerra Williams\", lisäsi hän, \"minä tarjoan teille Pamelan käden\nystävyyden ja kunnioituksen osoitukseksi, koska tiedän, että se häntä\nmiellyttää; ja minä tarjoan teille omani pantiksi siitä, etten tahdo\nolla vihamiehenne. Mutta sittekin täytyy minun sanoa, että mielestäni\nsaan kiittää tästä teidän soveliaasta ajatustavastanne pikemmin omaa\npettymystänne kuin mainitsemaanne jalomielisyyttä.\"\n\nHerra Williams suuteli kättäni ja isäntäni sanoi: \"Tulkaahan, herra\npastori kotiini päivälliselle kanssani, niin näytän teille pikku\nkappelini. Ja sinulla, Pamela, on vapaus merkitä herra Williams\nystäviesi luetteloon.\"\n\nKuinka jalomielistä, kuinka ylevää tämä oli! Herra Williamsilla oli\nriemun kyyneleet silmissään. Minä olin vaiti, mutta pastori sanoi:\n\"Arvoisa herra, teidän jalomielisyytenne opettaa minulle, että\nkatsoisin tekeväni anteeksiantamattomasti väärin kaikessa, mikä voisi\nteitä pahoittaa; ja vastainen elämäni saa osoittaa kunnioittavan\nkiitollisuuteni.\"\n\nKävelimme eteenpäin, kunnes tulimme vaunuille, joissa rakas isäni\nistui. \"Pamela\", virkkoi isäntäni, \"ilmoita herra Williamsille, kuka\ntämä kunnon mies on\". -- \"Ka, herra Williams\", sanoin minä, \"hän on\nrakas isäni!\" ja isäntäni lisäsi: \"Englannin rehellisimpiä miehiä.\nKaikesta, mitä Pamelasta on tuleva, samoinkuin kaikesta, mitä hän\non, hän on kiitollisuudenvelassa isälleen; sillä minä en luule,\nettä hän olisi saattanut minut näin pitkälle tai tehnyt niin paljon\nvastarintaa ilman niitä hyviä opetuksia ja sitä hurskasta kasvatusta,\njotka hän on isältään saanut.\"\n\nHerra Williams sanoi tarttuen isääni kädestä: \"Epäilemättä näette,\nkunnon herra Andrews, sanomattomalla riemulla hurskaan huolenpitonne\nhedelmät, ja pian saatte rakkaan tyttärenne kanssa korjata sen\nonnelliset tulokset.\" -- \"Olen ihan uupumaisillani\", virkkoi rakas\nisäni, \"hänen arvoisuutensa hyvyydestä. En voi muuta kuin kiittää\n_Jumalaa_ ja siunata _häntä_.\"\n\nKun herra Williams ja minä olimme lähempänä vaunuja kuin isäntäni\nja hän aikoi vetäytyä syrjään antaakseen tilaa, sanoi isäntäni\nystävällisesti: \"Olkaa hyvä, herra Williams, auttakaa Pamelaa ja\nastukaa itse ajopeleihin.\" Hän kumartui ja tarttui käteeni ja\nisäntäni pakoitti hänet nousemaan vaunuihin ja istumaan lähimmäksi\nminua hänen vastusteluistaan huolimatta. Sitten hän istahti itse\nhäntä vastapäätä isän viereen, joka istui minua vastapäätä.\n\nJa hän lausui: \"Herra Andrews, sanoin teille eilen, että se\npappismies, jonka näitte, _ei_ ollut herra Williams. Nyt ilmoitan\nteille, että tämä herrasmies _on;_ ja vaikka olen sanonut\nhänelle, etten _itse_ katso olevani kiitollisuudenvelassa hänen\ntarkoituksistaan, myönnän kuitenkin, että Pamela ja _te_ olette.\nJa vaikken tahdo luvata häntä rakastaa, soisin, että te häntä\nrakastaisitte.\"\n\n\"Hyvä herra\", virkkoi pastori, \"teillä on niin vaikuttava\nesiintymistapa, että kaikki lukemani tuskin tarjoaa esimerkkiä\nsellaisesta; ja se on sitä ylevämpää, koska luullakseni elämme\nonnellisen seremonian aattoa. Ja niin suuri kuin varallisuutenne\nonkin, saattaa mainittu toimitus teidät harvinaisen hyveellisyyden\nja kauneuden velvoittamaksi tämän neidon tullessa omaksenne. Sillä\nsilloin te omistatte aarteen, jota ruhtinaat voisivat teiltä\nkadehtia.\"\n\nJalomielinen isäntäni (Jumala siunatkoon häntä!) sanoi: \"Herra\nWilliams, on mahdotonta, että te ja minä pitkälti eläisimme riidassa,\nkun mielipiteemme niin hyvin käyvät yhteen tärkeimmissä asioissa.\"\n\nJouduin aivan hämilleni, ja nähdessään sen isäntäni tarttui käteeni\nja sanoi: \"Katso ylös, hyvä tyttöni, ja reipastaudu. Älä loukkaa\nherra Williamsia ja minua ajattelemalla, että vain kilpailemme\nkohteliaisuuksissa niinkuin ennen koulussa runojen rustaamisessa.\nRohkenen vastata meidän molempain puolesta, ettei puheessamme ole\ntavuakaan sellaista, mitä emme todella ajattele.\"\n\n\"Oi, herra\", huudahdin minä, \"kuinka arvoton olen kaikkeen tähän\nhyvyyteen! Jokainen haihtuva hetki lisää minua painavien velvoitusten\ntaakkaa.\"\n\n\"Älä sitä liiaksi ajattele\", sanoi hän mitä ystävällisimmin. \"Herra\nWilliamsin kohteliaisuudet sinulle ovat omistani suuresti voitolla;\nsillä vaikka olen yhtä vilpitön, on minun paljon sanottava ja\ntehtävä korvatakseni ne kärsimykset, jotka olen sinulle tuottanut;\nja lopuksikin täytyy minun istahtaa tyytymättömänä, koska kaikki,\nmitä voin hyväksesi tehdä, ei milloinkaan kallista vaakakuppia\nminun puolelleni.\" Hän näki, että rakas isäni oli aivan kykenemätön\nkestämään näitä sydämellisiä esimerkkejä hänen hyvyydestään, ja\nhän päästi minun käteni tarttuakseen hänen käteensä ja virkkoi\nhuomatessaan hänen kyyneleensä: \"En ihmettele, rakkaan Pamelani\nisä, että rehellinen sydämenne noin kuohahtaa silmiinne nähdessänne\nkaikkien hänen koettelemustensa loppuneen. En yritäkään väittää, että\nminulla ennemmin oli voimaa tai tahtoa näin menetellä; mutta sitte\nkun aloin ryhtyä päätökseeni näkemästänne muutoksesta, olen niittänyt\nsiitä niin paljon iloa, että oma _etuni_ pitää minut vakaana: sillä\nvielä jokunen päivä sitten en tiennyt, mitä onni oli.\"\n\nPoloinen Williams sanoi ilokyyneleet silmissä: \"Kuinka onnelliseen\naikaan, hyvä herra, on jumalallinen armo teitä koskettanut, ennenkuin\nsyöksyitte sellaisiin synteihin, joita syvinkään katumus tuskin\nolisi voinut sovittaa! Jumala on antanut teille voimia pysähtyä\npahuuden tiellä, ja nyt teidän on vain riemuittava onnesta, joka on\nkaksinkertainen siksi, että voitte sen vastaanottaa tuntemattakaan\nsisällistä nuhdetta.\"\n\n\"Teette oikein muistuttaessanne minulle, että minun kaikesta tästä\non kiitettävä Jumalan armoa\", sanoi hän. \"Minä siunaan Häntä siitä;\nja minä kiitän tätä kunnon miestä oivallisista opetuksistaan\ntyttärellensä ja toivon, että _hänen_ hyvien esimerkkiensä ja\n_teidän_ ystävyytenne vaikutuksesta, herra Williams, ajan mittaan\ntulen edes puoliksi yhtä hyväksi kuin ohjaajattareni; ja sen\", sanoi\nhän, \"myöntänette minusta tekevän, ketään loukkaamatta, parhaan\nketunpyydystäjän Englannissa\". Herra Williams aikoi puhua, mutta hän\njatkoi: \"Te otatte päällenne niin totisen muodon, herra pastori,\nettä luulen sen, mitä olen sanonut, teidän, hyvien, käytännöllisten\nihmisten silmissä olevan kyseenalaista; mutta huomaan meidän tulleen\naivan rohkeiksi, emmekä saa olla liian vakaviakaan.\"\n\nOi, rakas äiti, mikä onnellinen olento teidän Pamelanne onkaan! --\nKunpa kiitollinen sydämeni ja minua odottavien siunausten oikea\nkäyttäminen saisivat nämä ihanat toiveet pitkälti jatkumaan sen\nhyvän, rakkaan herrasmiehen vuoksi, joka täten tulee onnelliseksi\nvälikappaleeksi kaitselmuksen kädessä siunaukseksi kaikille niille,\njoille hän hymyilee. Varmaankaan en koskaan voi olla kyllin\nkiitollinen kaikesta, mitä hän suvaitsee osoittaa mitättömyydelleni,\nkun hän on ennakolta täyttänyt toivomukseni ja pyytämättä etsinyt\ntilaisuutta sopiakseen kunnon miehen kanssa, joka minun tähteni on\njoutunut hänen epäsuosioonsa ja jonka nimeä hän vielä jokunen päivä\nsitten ei voinut sietää huulteni lausuvan! -- Mutta katso, kuinka\nihmeelliset ovat sallimuksen tiet! Juuri se, mitä enin pelkäsin,\njos hän sen näkisi tai tietäisi, nimittäin kirjeitteni sisältö, on\ntoivoakseni tyynnyttänyt kaikki hänen epäröimisensä ja tullut onneni\nvälikappaleeksi.\n\nÄlkäämme me, lyhytnäköiset kuolevaiset, tästä puoleen ylimielisesti\nluottako omaan viisauteemme tai turhamaisuudessamme luulko, että\nehdottomasti voimme askeleemme ohjata. Minulla on pätevä syy sanoa,\nettä silloin, kun pettymykseni olivat suurimmat, olin entistä\nlähempänä onneani! sillä jos olisin päässyt pakenemaan, mikä niin\nusein oli tärkeimpänä silmämääränäni ja mihin kaikesta sydämestäni\npyrin, olisin väistänyt siunauksia, jotka nyt ovat edessäni, ja\nolisin kenties päätähavin syöksynyt onnettomuuksiin, joita tahdoin\nvälttää. Ja sittenkin oli välttämätöntä, että noihin toimenpiteisiini\nryhdyin, ne kun aiheuttivat tämän ihmeellisen käänteen. Oi,\ntutkimaton on Jumalan viisaus! -- Ja kuinka paljon tulisikaan minun\nihailla ja kiittää jumalallista hyvyyttä ja nöyryyttää itseni, koska\nminusta toivoakseni on tehty halpa välikappale, ei ainoastaan luojan\narmon kirkastamiseksi tälle aatelismiehelle, vaan myöskin onnen ja\nsiunauksen jakamiseksi muille! Sen Jumala armossaan suokoon!\n\nTähän ihanaan tapaan kulutimme aikamme toisella onnellisella\nretkellämme; ja ajattelin, että rouva Jewkes olisi vaipunut maahan,\njos olisi nähnyt, kuinka herra Williams noudettiin mukaamme vaunuihin\nja kuinka ystävällisesti häntä kohdeltiin. Me aterioitsimme yhdessä\nmitä hauskimmalla, huolettomimmalla ja avomielisimmällä tavalla;\nja huomasin, että isäntäni jalomielisyydestä voin käyttäytyä aivan\npakottomasti tätä kunnon pappismiestä kohtaan; sillä milloin hän\nluuli minun arastelevan, innostutti hän minut vapaaksi liikuttavin\nsanoin ja usein käski minun auttaa pöydässä isää ja herra Williamsia.\nJa hän näkyi ihastuksella katselevan minun leikkaamistani, niinkuin\nhän mielellään katselee kaikkia tekojani.\n\nPäivällisen jälkeen menimme katsomaan kappelia, joka on varsin\nsiisti; ja kun se laitetaan lopulliseen asuunsa, kuten hän ensi\nkerralla tänne tullessaan aikoo sen laitattaa, tulee siitä oikein\nkaunis huone. Sinne ensi kertaa astuessani, rakas äiti, sykähti\nsydämeni pelon ja kunnian sekaisesta ilosta ajatellessani sitä\njuhlallista toimitusta, mikä siellä toivoakseni jonkun päivän\nkuluttua pidetään. Astuttuani pienen sievän alttaritaulun eteen,\nsillä välin kun toiset ihailivat Herran ehtoollista esittävää kuvaa,\nhiivin erääseen nurkkaan näkymättömiin ja vuodatin polvilleni\nlangenneena sieluni Jumalan eteen rukouksissa ja kiitollisena siitä,\nettä niin kauan oltuani poissa jumalanpalveluksesta, nyt ensi kertaa\nastuin hänen kunniakseen pyhitettyyn huoneeseen niin siunatuin\ntoivein. Ja minä pyysin Jumalaa pitämään minut edeskinpäin nöyränä\nja tekemään minut otolliseksi hänen armolahjojansa vastaanottamaan,\nsekä anoin, että hän onneni lähimpänä aiheuttajana suvaitsisi siunata\nhyvää isäntääni.\n\nKuulin isäntäni kysyvän: \"Missä on Pamela?\" Senvuoksi lähdin pikemmin\nkuin olisin tahtonut ja menin hänen luokseen.\n\nHän lausui: \"Toivon, herra Williams, etten äskeisellä käytökselläni\n(sillä minun tulisi sitä hävetä) niin loukannut teitä, että\nkieltäytyisitte pitämästä jumalanpalvelusta ja antamasta meille\ntäällä opetuksianne huomenna. Herra Peters oli kyllin ystävällinen\nsiihen ensin tarjoutumaan; mutta minä tiesin, että se olisi ollut\nhänelle hankalaa; ja sitäpaitsi halusin esittää tämän pyynnön teille\njohdantona sovintoomme.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän, \"perin mielelläni ja kiitollisena täytän\npyyntönne; mutta jos odotatte esitelmää, en ole sellaiseen laisinkaan\nvalmistautunut\".\n\n\"En tahdo, että sen sovittaisitte mihinkään erityiseen tilaisuuteen;\nmutta jos teillä on varalla joku saarna tekstistä: _Taivaassa\non suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa kuin\nyhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta\ntarvitse;_ enkä siinä tule kuvatuksi niin kurjaksi, että omani\nja vallasnaisten tänne saapuvat palvelijat osoittaisivat minua\nsormellaan, niin olisin hyvin tyytyväinen. Se on ylimalkainen aihe\",\nlisäsi hän, \"ja senvuoksi siitä mainitsen; mutta jokainen, minkä\nvalitsette, kelpaa, sillä te ette varmaankaan voi tehdä huonoa\nvalintaa\".\n\n\"Arvoisa herra\", vastasi hän, \"minulla on saarna siitä aiheesta;\nmutta pikemminkin arvelisin, että kiitossaarna, jonka kyhäsin erään\nminulle tapahtuneen suuren armon johdosta, olisi sopusoinnussa\nkiitollisten tunteitteni kanssa, jos minun sallitaan tehdä teidän\nsuosionne herättämät omat tunteeni esitykseni aiheeksi. Se käsittelee\ntekstiä: _Nyt sinä päästät palvelijasi rauhaan menemään, sillä minun\nsilmäni ovat nähneet sinun autuutesi.\"_\n\n\"Se teksti\", virkoin, \"olisi hyvin sopiva minulle\". -- \"Ei niin,\nPamela\", sanoi isäntäni; \"sillä minä en päästä sinua _rauhaan\nmenemään_, vaan toivon jääväsi _tänne_ ja olevasi _tyytyväinen\"_.\n\n\"Mutta, herra\", sanoin, \"minä olen saanut tuta _Jumalan pelastuksen!_\nJa jos kellään on koskaan ollut syytä siunatun Neitseen kanssa\nsanoa: _Minun sieluni ylistää Herraa; sillä hän on katsonut alhaisen\npalvelijansa puoleen ja korottanut hänet halvasta tilastaan_, niin on\nminulla.\"\n\nSanoi siihen isäni: \"Jos vain aika riittäisi, niin varmaankin saisi\n_Ruuthin_ kirjasta sopivan aiheen rakkaalle lapselleni tapahtuneeseen\nkunniaan nähden.\"\n\n\"Kah, kunnon herra Andrews\", virkkoi isäntäni, \"sanotteko te niin?\nMinä tunnen sen kertomuksen; ja herra Williams vahvistaa todeksi\nsanani että tämä hyvä tyttöni tuottaa yhtä paljon kunniaa kuin mitä\nhän itse vastaanottaa.\"\n\n\"Hyvä herra\", virkoin minä, \"te olette sanomattoman ystävällinen;\nmutta itse en tuota suinkaan usko\". -- \"Niin, Pamelani\", sanoi hän,\n\"se on toinen asia. Minun on parasta ajatella, että sinä _tuotat;_\nja sinun puolestasi on ystävällistä ajatella, että _et sitä tee_.\nSilloin meillä aina on oivallinen sääntö, minkä mukaan sovitamme\nkäytöksemme toisiamme kohtaan.\" Eikö tuo ollut jalomielisesti,\nviisaasti sanottu? Oi, kuinka siunattua on joutua järkevän ja\njalosydämisen miehen kumppaniksi! Kuinka mieltäylentävää! Kuinka...\nMutta mitä sanoisinkaan? En keksi sopivia lauseita.\n\nHerra Williams sanoi pienestä kappelista tultuamme, että hän\ntarkastelisi saarnojansa ja valitsisi niiden joukosta jonkun\nhuomispäiväksi. Isäntäni lausui: \"Ennen lähtöänne on minulla teille\njotakin sanottavaa: Kun mustasukkaisuuteni tämän tytön vuoksi sai\nminut käyttäytymään niin kostonhimoisesti teitä kohtaan, laadin\nminä velkakirjan rahoista, joista olin antanut teitä ahdistella.\nOlen tosiaan häpeissäni tästä asiasta, koska en suinkaan nuo rahat\nteille antaessani voinut tarkoittaa niiden takaisin vaatimista;\nmutta minä en tiennyt, kuinka pitkälle asiat ehkä olivat kehittyneet\nvälillänne; ja niinpä halusin sillä teitä säikähdyttää. En siis pidä\nminään tavattomana lahjana, että sen velkakirjan teille peruutettuna\npalautan.\"\n\nNäin sanoen hän otti sen taskustaan ja antoi pastorille.\n\"Luullakseni\", lisäsi hän, \"suoritti asianajajani kaikki siitä\njohtuvat kulut ja korvauksen teidän näkemistänne vaivoista; sellainen\noli minun määräykseni\". -- \"Niin, ne suoritettiin, hyvä herra\",\nsanoi hän; \"ja minä lausun teille monet tuhannet kiitokset tästä\nhyvyydestänne ja siitä ystävällisestä tavasta, jolla sen osoitatte!\"\n\n\"Jos te haluatte lähteä, herra Williams\", sanoi hän, \"annanko\nkyyditä teidät vaunuillani kotiin?\" -- \"Ei, hyvä herra\", vastasi\nhän, \"kiitos vain. Voin kulkiessani käyttää aikani niin oivallisesti\nteidän hyviätöitänne ajatellessani, että mieluummin haluan niitä\nkotimatkalla kävellessäni mietiskellä.\"\n\nIsäni oli hiukan levoton pukunsa vuoksi, kun hänen seuraavana päivänä\noli esiinnyttävä kappelissa, jonne saapuisivat Darnfordin neidit ja\npalvelijat. Hän näet pelkäsi, mies-parka, häpäisevänsä isäntääni;\nja tästä mainitessaan hän kertoi minulle isäntäni ystävällisestä\nkahdenkymmenen guinean lahjasta vaatteiden ostoon teille molemmille;\nja se todellakin riemastutti sydäntäni. Mutta ah, enhän minä koskaan\nvoine ansaita sadannettakaan osaa hänen hyvyydestään! Tuntuu melkein\nraskaalta olla sellaisten syvien velvoitusten painon alla toiselta\npuolen ja toiselta tietää oma arvottomuutensa. Oi, mikä jumalainen\nvoima on hyväntekeväisyys! En minä rikkaita ja isoisia mistään muusta\nkadehdi!\n\nKun isäntäni juuri silloin saapui luoksemme, sanoin minä: \"Oi\nherra, eikö runsaskätisyytenne tunne mitään rajoja? Isäni on\nkertonut minulle, mitä te hänelle annoitte.\" -- \"Mitättömän\npikkusumman, Pamela\", sanoi hän, \"vain vähäisen käsirahan ystävyyteni\ntodistukseksi. Älä siitä sen enempää mainitse. Mutta luulin kuulleeni\nsen kunnon miehen olleen huolissaan jostakin. Älä salaa minulta\nmitään, Pamela.\" -- \"Hän vain ei tiennyt, voisiko jäädä pois\njumalanpalveluksesta\", sanoin minä, \"mutta hän pelkää puvullaan\ntuottavansa teille häpeätä\".\n\n\"Hyi, herra Andrews\", nuhteli hän; \"luulin tietävänne, ettei\nulkonainen asu mitään merkitse. Jospa minulla olisi yhtä hyvä puku\n_sisällisesti_ kuin teillä! Mutta kuulehan, Pamela, isäsi ei ole\npaljoa laihempi kuin minä, eikä juuri lyhempikään. Tulkoon hän minun\nkanssani vaatekammioon, vaikkei se täällä ole yhtä hyvin varustettu\nkuin Bedfordshiressä. -- Äläkä sinä\", lisäsi hän leikillisesti,\n\"yritä tulla meitä lähelle ennenkuin sinua kutsun; sillä sinä et\nvielä saa nähdä, kuinka miehet pukeutuvat ja riisuutuvat\". -- \"Oi\nherra\", sanoi isäni, \"pyydän, että minulle suodaan anteeksi. Olen\npahoillani, että asiasta teille mainittiin.\" -- \"Sitä en minä ole\",\nvastasi isäntäni; \"tulkaahan vain mukaani\".\n\nHän vei hänet ylikertaan, näytti hänelle useita pukuja ja kehoitti\nhäntä valitsemaan mieleisensä. Isä-parkani joutui aivan hämilleen.\nIsännästäni näet ei mikään noista puvuista ollut liian hyvä, ja isä\ntaas ei nähnyt mitään, jota olisi pitänyt kyllin huonona. Ja vihdoin\nhyvä isäntäni (äkäten hienon vaaleanharmaasta verasta tehdyn puvun,\njoka hänestä näytti vaatimattomimmalta) tahtoi itse auttaa häntä\nkoettamaan takkia ja liivejä yllensä; ja, vaikkei sitä tosiaan olisi\nuskonut, koska isäntäni oli pitempi ja mielestäni vähän tanakampikin,\nne sopivat hänelle mainiosti, kuten jälkeenpäin näin. Ja kun ne\nolivat sileätä kuosia ja samanvärisellä kankaalla vuoratut -- se oli\nnäetten matkapuku, -- ne miellyttivät isääni varsin paljon. Hän antoi\nhänelle koko puvun ja kutsuen rouva Jewkesin sanoi: \"Tuuletuttakaa\nhyvin nuo vaatteet huomenaamuksi. Herra Andrews otti mukaansa vain\ntavallisen arkipuvun, kun ei arvellut jäävänsä meille sunnuntaiksi.\nJa etsikäähän joku sukkaparini ja katsokaa, sopivatko hänelle jotkut\nkengistäni. Etsikää myöskin liinavaatteistani; sillä me olemme\nkokonaan muuttaneet sen kunnon miehen suunnitelmat pidättämällä hänet\ntäällä sunnuntain yli.\"\n\nSitten hän suvaitsi antaa isälle hopeasoljet omista kengistään. Saat\nsiis, äitikulta, odottaa näkeväsi rakkaan isäni aika keikarina.\n\"Tekotukkaa\", sanoi isäntäni, \"hän ei tarvitse; sillä hänen omat\nkunnianarvoiset valkoiset hapsensa näyttävät somemmilta kuin kaikki\nEnglannin peruukit. Mutta varmaankin on minulla jossakin hattuja\nriittämiin.\" \"Pidän huolen kaikesta, hyvä herra\", sanoi rouva\nJewkes; ja luokseni tullessaan isä-parkani ei voinut pidättää\nkyyneleitänsä. \"En tiedä\", sanoi hän, \"kuinka käyttäydyn näin suuria\nsuosionosoituksia saadessani. Oi, lapseni, se kaikki johtuu Jumalan\nhyvyydestä ja sinun kunnollisuudestasi.\"\n\n\n\n\nSUNNUNTAINA.\n\n\nTänä siunattuna päivänä koko perhe näkyi riemulla varustautuvan\nsabatin viettämiseen pienessä kappelissa. Lady Jones ja herra\nWilliams saapuivat edellämainitun vaunuissa, ja molemmat Darnfordin\nneidit omissaan. Ja me söimme yhdessä aamiaista mitä hauskimmasti.\nRakas isäni näytti aivan hienolta ja sirolta, ja nuo kolme\nvallasnaista olivat hänelle hyvin ystävällisiä ja kohteliaita.\nAamiaispöydässä isäntäni sanoi herra Williamsille, että meidän\nlukkarin puutteessa kaiketikin täytyi jättää psalmit sikseen; mutta\nherra Williams vastasi: \"Ei; mitään ei saa puuttua, minkä minä voin\njärjestää.\"\n\nIsä virkkoi, että, jos se hänelle sallittaisiin, niin hän\nkykynsä mukaan toimittaisi sen viran; sellainen toimi kun oli\nhäntä aina miellyttänyt. Kun tiesin, että hän nuoruudessaan oli\nopetellut virrenveisuuta ja alati harjoittanut sitä yksityisesti\nkotona sunnuntai-illoin (samoin kuin oli koettanut opettaa\nsitä pienessä koulussaankin, jonka vastoinkäymistensä alussa\nniin huonolla menestyksellä pani pystyyn, ennenkuin antautui\nraskaaseen ruumiilliseen työhön), niin en ollut huolissani hänen\ntarjoutumisestaan esiintymään tässä pienessä seurakunnassa. Se tuntui\nheitä hyvin miellyttävän; ja niin menimme kappeliin ja näytimme\nkylläkin somalta sievoiselta joukolta. Rouva Jewkes ja kaikki\npalvelijat, keittäjätärtä lukuunottamatta, olivat saapuvilla, enkä\nole koskaan nähnyt juhlallisemmin toimitettua jumalanpalvelusta enkä\nhartaampaa ja otollisempaa kuulijakuntaa, isäntäni, lady Jonesin ja\nmolempien neitien ollessa hyvänä esimerkkinä.\n\nKunnon isäni suoritti osansa saaden suurta tunnustusta ja esittäen\nvastaukset kuin hyvin harjaantunut pitäjän lukkari konsaan; ja kun\nhän mainitsi 23. psalmiin sovitetun virren.\n**\n    Kun Herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu; hän kaitsemasta minua ei väsy, ei hän muutu; ravitsee taivaan leivällä, ja elämän myös vedellä sieluni virvoittaapi.\n\n    Hän itse tiellä autuuden mua ohjaa äänellänsä ja tuorehimman laitumen tarjoo hyvyydestänsä; hän antaa mulle tarpeeni ja ravitseepi sieluni armolla avaralla.\n\n    Jos pimeässä laaksossa mä yksin vaeltaisin, ja tuhansittain vaaroja minua ahdistaisi, en pelkäisi mä kuitenkaan, kun vitsallaan ja sauvallaan mua Herra johdattaapi.\n\n    Hän sielulleni valmistaa runsaimman armopöydän ja hengellään mua vahvistaa, ett' ilon suuren löydän; mua hyvyydellään noudattaa ja armollansa taluttaa ijäisiin majoihinsa.\n\njossa on ainoastaan muutama säkeistö, veisasimme me sen kokonaan.\nHän luki rivit ja antoi nuotin niin velvollisuudentunteen valtaamin\nsydämin, että esitti tuon hymnin sekä selvästi että tyynesti ja\nhartaasti samalla kertaa. Siksipä lady Jones kuiskasikin minulle,\nettä kunnon miehet sopivat kaikkiin seuroihin ja olemaan saapuvilla\nkaikissa kiitettävissä tilaisuuksissa; ja vanhempi neiti Darnford\nsanoi: \"Jumala siunatkoon sitä rakasta kelpo miestä!\" Voitte arvata,\nettä sielussani riemuitsin.\n\nTiedän, rakas, äiti, että osaat useimmat lyhyet salmit ulkoa, joten\nminun ei tarvitse sitä tähän kopioida, varsinkin kun pääaarteenasi on\nraamattu, jota ei kukaan ahkerammin ja hartaammin käytä.\n\nHerra Williams puhui oivallisesti anteliaisuudesta ja\njalomielisyydestä sekä rikkauksien oikeasta käytöstä koituvista\nsiunauksista Salomonin Sananlaskujen yhdennentoista luvun 24:n ja\n25:n värsyn mukaan, jotka kuuluvat: \"Muutama jakaa omastansa ja saa\nenemmän; toinen säästää, jossa ei pitäisi, ja tulee köyhemmäksi.\nSielu, joka antaa runsaasti, tulee ravituksi; ja joka juottaa,\nsitä myös juotetaan.\" Ja hän käsitteli ainetta niin kauniisti,\nettä isäntäni hienotuntoisuus, vaikka hän alussa pelkäsi joitakin\nmieskohtaisia kehumisia, ei ollenkaan loukkaantunut, kun herra\nWilliams harkitsevasti pysyi ylimalkaisessa aineessa. Ja se oli\nsirolauseinen ja järkevä saarna, kuten isäntäni sanoi.\n\nIsä oli suntion paikalla juuri saarnastuolin alla; ja lady Jones\nkäski palvelijansa kuiskata hänelle, että saarnan päättyessä\nsuvaitsisi antaa meille toisen psalmin. Kun edellinen hänen\nmielestään oli pitkänlainen, niin hän valitsi lyhyimmän koko\nkirjasta, joka, niinkuin tiedät, on 117. psalmi.\n\n    Halleluja! Näin ilolla kaikk' kansat maan nyt veisatkoon ain' Herrallen, ylistäen! Hän ainiaan ravitsee meitä sanallaan.\n\n    Sulasta vaan Hän armostaan pois syntimme ja kuolomme on ottanut, meit' auttanut kautt' Kristuksen, Poikansa pyhän, Jesuksen.\n\n    Hän voittanut, kukistanut on saatanan. Hän puhtahan soi sanansa ja saarnansa; totuuden toi, ett' olla luonamme se voi.\n\n    Siis ilolla ja riemulla ylistäkäät ja kiittäkäät kaikk' Herraa nyt, te kristityt! Kuin soinut on, tää kiitos aina soikohon.\n\nIsäntäni ja vallasnaiset kiittivät herra Williamsia hänen\noivallisesta saarnastaan ja niin tein minäkin kaikesta sydämestäni.\nHän suvaitsi tarttua rakasta isääni kädestä, kuten teki myöskin\nherra Williams, ja kiitti häntä. Vallasnaisetkin kiittivät isää, ja\npalkolliset katselivat häntä kunnioituksella ja mielihyvällä.\n\nKaikesta estelystäni huolimatta pakoitettiin minut päivällisellä\nistumaan pöydän yläpäähän, ja isäntäni istui sen alapäähän herra\nWilliamsin ja isän väliin. Hän sanoi: \"Pamela, sinä olet niin\ntaitava, että luullakseni voit itse tarjoilla naisille; ja minä autan\nnäitä kahta hyvää ystävääni.\"\n\nOlin pukeutunut kukikkaaseen satiinileninkiin, joka oli kuulunut\nemännälleni ja näytti aivan uudelta ja hyvältä. Sen oli isäntäni\nminulle ensiksi antanut. Naiset, jotka tähän asti olivat nähneet\nminut vain kotikutoisissa, lausuivat paljon hienoja, ylisteleviä\nkohteliaisuuksia. Aivan kiusalliseksi kävi oloni, kun isäntäni\nsitten aterian jälkeen väkisinkin lausui päiväkirjastani runon,\njonka olin vankeuteni pitkinä hetkinä 137. psalmin mukaan sepittänyt\nkoettelemuksistani. Tuskin rohkenin kohottaa päätäni kuullessani\nylistykset, joita ystävälliset naiset minulle kasasivat. Tästä päätin\nheidän olevan hyvin puolueellisia minun hyväkseni, kaikki johtuen\nsiitä, että isäntäni on minulle niin ystävällinen ja mielellään\nkuulee minua kiitettävän. Sillä en minä näissä värsyissä mitään\nsellaista ylevyyttä näe, kuin he minulle tahtoivat uskotella, paitsi\nmitä on psalminkirjoittajalta lainattua.\n\nKuten aikaisemmin, olimme kaikki saapuvilla kirkkorukouksissa\niltapäivällä, tällä kertaa keittäjätärkin; ja isäni lopetti\nseuraavilla säkeistöillä 145. psalmista, joissa sopivasti ylistetään\nJumalan nimeä kaikkien hänen armolahjojensa tähden; mutta hän ei\ntäydellisesti noudattanut niiden järjestystä, mikä hänestä oli\nsitä vähemmän tarpeellista, kun hän ensin luki meille säkeistöt\nkokonaisuudessaan:\n\n    Vanhurskas, vakaa, Jumala,\n    Sä kaikiss' olet töissäs,\n    et salli viekkaan juonia,\n    vaan pyhä olet teissäs,\n    siis kielen' kilvan kiittäköön,\n    kanss' luotujes ylistäköön\n    nimeäs suurta aina.\n\n    Rakastavias rakastat,\n    lähestyt pelkääviäs,\n    ja vaikka joskus kuritat,\n    et hyljää ystäviäs;\n    Sä hurskaan huudon huomaitset,\n    ain' apuasi taritset,\n    hävität häijyt kaikki.\n\n    Runsaasti ratki ravitset\n    elävät einehellä\n    ja tarpeet kaikki taritset\n    suurella hyvyydellä;\n    sä avaat kätes armiaan\n    ja täytät luodut ainiaan\n    lahjoillas laupiailla.\n\n    Sun armostas mä puhelen,\n    suuresta voimastasi,\n    Sun kunniastas kertoilen\n    ja viisaudestasi,\n    viel' lastemme suun hyvyyttäs,\n    lastemme lasten, lempeyttäs\n    ain' julistaman pitää.\n\nKävelimme puistossa, kunnes tee oli valmista; ja takaveräjän ohi\nmennessään isäntäni sanoi minulle: _\"Kaikista puutarhan kukkasista on\npäivännouto ihanin!\"_ -- \"Oi herra\", pyysin minä, \"unohtakaamme tuo\nnyt!\"\n\nHerra Williams oli kuullut hänen sanansa ja näkyi joutuneen hiukan\nhämilleen, minkä johdosta isäntäni virkkoi: \"En aikonut saattaa\nteitä totiseksi, herra Williams; mutta näemme kuinka ihmeellisesti\nasiat ovat kehittyneet. Täällä on silmieni edessä muitakin\ntapahtumapaikkoja, joissa Pamelan vaarat antavat minulle enemmän\nhuolestumisen syytä kuin mikään teidän toimenpiteenne olisi koskaan\nvoinut teille antaa.\" -- \"Hyvä herra\", sanoi hän, \"te olette hyvin\njalomielinen\".\n\nIsäntäni ja herra Williams kävelivät senjälkeen yhdessä\nneljännestunnin ajan jutellen ylimalkaisista asioista ja muutamista\nkoulukysymyksistä, ja yhtyivät sitten meihin hyvin tyytyväisinä\nkeskusteluunsa.\n\nLady Jones sanoi, asettuen toiselle puolelleni isäntäni ollessa\ntoisella: \"Mutta kuulkaahan, hyvä herra, milloin se onnellinen\npäivä saapuu? Me soisimme, että se olisi ohi, saadaksemme teidät\njälkeenpäin mahdollisimman pitkäksi aikaa jäämään keskuuteemme.\"\n\nIsäntäni vastasi: \"Minä haluaisin, että vihkiminen tapahtuisi\nhuomenna tai viimeistään ylihuomenna, jos Pamela tahtoo: sillä\nminä olen lähettänyt hakemaan lupakirjaa ja lähetti saapuu tänne\ntoivoakseni tänä iltana tai aamulla varhain. Mutta\", lisäsi hän,\n\"Pamela, älähän siirrä sitä torstaita kauemmaksi\". Aatelisrouva\nsuvaitsi lausua: \"Ette suinkaan te, neitiseni, viivytä asiaa\npitemmälle kuin on välttämätöntä!\"\n\n\"No\", sanoi isäntäni, \"nyt kun olette minun puolellani, jätän teidät\nhänen kanssaan päättämään asiasta ja toivon, ettei hän salli pienten\nujostelujen ja arkailujen kovin vaikuttaa itseensä\"; ja sitten\nhän liittyi molempain neitien pariin. Lady Jones sanoi minulle,\nettä hänen käsityksensä mukaan oli moitittavaa, jos viivytin asiaa\nhetkeäkään, koska tiesi lady Daversin olevan kovin levottoman tämän\nhänen pelkäämänsä ratkaisun suhteen; ja olisi perin ikävää, jos tällä\nvälin jotakin tapahtuisi! -- \"Hyvä rouva\", sanoin minä, \"kun hän\nensiksi suvaitsi siitä mainita, sanoi hän, että vihkiäisten pitäisi\ntapahtua neljäntoista päivän kuluessa, ja kysyi minulta jälkeenpäin,\ntahtoisinko että se toimitettaisiin tuon ajan edellisellä vai\njälkimäisellä puoliskolla. Minä vastasin (sillä kuinkapa saatoin\ntoisin menetellä?): 'jälkimäisellä'. Hän toivoi, ettei sitä\njätettäisi jälkimäisen viikon viimeiseen päivään, ja koska hän\nsilloin epäilemättä suvaitsi peittelemättä lausua ajatuksensa, en\ntahtoisi millään ehdolla näyttää liian hätäiseltä.\"\n\n\"Niin\", virkkoi rouva, \"mutta kun hän nyt niin arvokkaasti\npyytää lyhennystä, niin olisi mielestäni paikallaan, että\nsiihen suostuisitte\". Hän näki minun epäröivän ja punehtuvan ja\nlausui: \"No, itsehän paraiten tiedätte; minä sanon vain, kuinka\nminä menettelisin.\" Lupasin miettiä asiaa ja sanoin, että, jos\nhuomaisin hänen olevan kovin tosissaan, niin luullakseni katsoisin\nvelvollisuudekseni noudattaa hänen mieltänsä.\n\nNeidit Darnford pyytelivät päästä häihin ja toivoivat tanssittavan;\nhe sanoivat: \"Hyvä neiti Andrews, kannattakaahan meidän pyyntöjämme,\nniin olemme teille kovin kiitolliset.\" -- \"En voi luvata sitä\",\nvastasin minä, \"vaikka se olisi minun vallassanikin\". -- \"Miksi\nette?\" kysyivät he. -- \"Siksi\", vastasin minä, \"että minusta vain\nniin tuntuu! Sitenhän voi mielestäni kernaasti viettää häittensä\n_vuosijuhlaa;_ mutta itse _hääpäivä_... Niin, hyvät neidit, minusta\nse on liian juhlallinen tilaisuus, jotta meidän sukupuoleemme\nkuuluvat _asianomaiset_ silloin kovin paljoa ilakoitsisivat. Se on\nvakava ja peloittavan juhlallinen asia; ja olen varma, että jos olisi\nkysymyksessä omat häänne, niin ajattelisitte minun tapaani.\" -- \"Kas\nsilloin\", sanoi vanhempi neideistä, \"on hilpeä ja rattoisa mieliala\nsitä enemmän tarpeen\".\n\n\"Sanoinhan teille\", virkkoi isäntäni, \"minkä, vastauksen Pamelalta\nsaisitte\". Nuorempi neiti sanoi, ettei eläessään ollut tavannut\nhenkilöitä, jotka sellaisessa tilaisuudessa olivat niin vakavia.\n\"Kas, hyvä herra\", lausui hän, \"toivoakseni te veisaatte virsiä\nkaiken päivää, ja neiti paastoaa ja rukoilee! Pukeutua hääpäivänä\nsäkkiin ja tuhkaan -- en ole mokomaa koskaan kuullut!\" Hän puhui\nkai hiukan sisukkaasti, enkä minä vastannut mitään. Arvelen piankin\nsaavani kyllin työtä, jos vastaan jokaiselle, ken minua kadehtii.\n\nMenimme teelle, ja ainoa, mihin naiset saivat isäntäni myöntymään,\noli tanssi-ilta ennen hänen lähtöään paikkakunnalta; mutta neiti\nDarnford sanoi, että siinä tapauksessa olivat hypyt järjestettävät\nheidän taloonsa; sillä, ellei hän saanut tulla häihin, hän totisesti\nloukkaantuisi eikä enää saapuisi tänne ennenkuin me olimme heillä\nvierailleet.\n\nHeidän lähdettyänsä isäntäni yritti taivuttaa isää viipymään,\nkunnes vihkiminen oli toimitettu; mutta hän pyysi saada suoriutua\nmatkalleen heti aamun valjetessa; sillä hän sanoi, että äiti kävisi\nkaksin verroin levottomaksi hänen viipymisestään ja että hän paloi\nhartaasta halusta ilmoittaa ja seikkaperäisesti kuvailla hänelle,\nmikä suuri onni oli tullut hänen tyttärensä osaksi. Kun isäntäni\nkuuli hänen olevan niin halukkaan lähtemään, kutsui hän Thomasin ja\nkäski hänen aamulla varhain valjastaa erään raudikkohevosen isälleni,\nvarata matkalaukun hänen kapineitaan varten ja saattaa häntä päivän\nmatkan. \"Jos\", sanoi hän, \"herra Andrews haluaa, saattakaa hänet\nturvallisesti hänen kotiinsa asti; -- ja\", lisäsi hän, \"koska tuo\nhevonen, herra Andrews, on, teille tarpeellinen matkataksenne\nedestakaisin käydessänne meitä tervehtimässä Bedfordshireen\nmuutettuamme, niin lahjoitan sen siloineen teille\". Nähdessään,\nettä isäni aikoi puhua, sanoi hän vielä: \"En tahdo kuulla mitään\nvastaväitteitä\". Oi, kuinka ystävällistä tuo oli!\n\nHän puhui myöskin paljon ystävällistä illallispöydässä ja antoi\nisälle kaikki kirjeeni, mutta pyysi, että hän palauttaisi ne hänelle,\nsitte kun hän itse ja äiti olivat ne lukeneet. Ja senjälkeen hän\nsanoi: \"Isä ja tytär, jotka niin hellästi rakastavat toisiansa,\nkaiketi mielellään tahtovat olla kahdenkesken. Tervehtikää siis\nkunnon vaimoanne ja sanokaa hänelle, että ennen pitkää toivon\nnäkeväni teidät vieraisilla tyttärenne luona toisessa kartanossani.\nNiinpä toivotan teille hyvää yötä ja onnellista matkaa siltä\nvaralta, että lähdette ennenkuin teidät näen.\" Sitten hän puristi\nhänen kättänsä ja jätti rakkaan isäni melkein puhekyvyttömäksi\nsuosioittensa ja hyvyytensä tunnosta.\n\nVoit uskoa, rakas äiti, kuinka ikävältä minusta tuntui erota isästä,\njolle myöskin kävi ero minusta vaikeaksi; mutta kun hän niin\nkiihkeästi toivoi pääsevänsä luoksesi kertomaan siunauksista, joista\nhänen sydämensä oli ylivuotavainen, en hennonnut häntä pidättää.\n\nRouva Jewkes toi kaksi pulloa kirsikkaviinaa, kaksi pulloa\nkanelivettä ja hiukan leivoksia. Ne pantiin matkalaukkuun isälleni\näsken lahjoitettujen vaatteiden mukaan; sillä hän sanoi, ettei hän\nmillään muotoa tahtonut näyttäytyä niissä kotipuolessaan ennenkuin\nnaimisiin joutumiseni oli yleisesti tiedossa. Eikä hän siihen asti\ntahtonut kuluttaa mitään niistä kahdestakymmenestä guineastakaan,\nvälttääkseen pistopuheita, ja tahtoi kysyä minulta neuvoa, mitä\nsanoisi.\n\n\"No\", vastasin minä, \"kuten haluatte, rakas isä; ja toivon nyt, että\npian saamme ilon kuulla toisistamme tarvitsematta turvautua mihinkään\njuoniin\".\n\nHän sanoi aikovansa mennä levolle hyvissä ajoin, jotta voisi olla\nylhäällä heti päivän sarastaessa; ja sitten hän jätti minut hyvästi\nja sanoi, ettei minun suinkaan pitänyt nousta aamulla ylös hänen\nlähtöänsä näkemään, se kun vain tekisi eromme sitä vaikeammaksi ja\nsaisi meidät molemmat koko päiväksi surulliselle mielelle.\n\nHerra Thomas toi hänelle parin saappaita, sanoi tulevansa herättämään\nhänet päivänkoitteessa ja lupasi yöllä järjestää kaiken. Sitten otin\nvastaan isäni siunauksen ja hänen rukouksensa sekä ystävälliset\nvakuutukset, että hän hankkisi minulle samat etuudet sinultakin,\narmas äiti; ja minä menin ylös kammiooni raskain sydämin, mutta\nkuitenkin puoliksi mielissäni, jos niin saan sanoa. Sillä vaikka\nhänen täytyikin lähteä, oli hän matkalla maailman parhaan aviovaimon\nluo ja mukanaan parhaat uutiset. Mutta minä pyysin, ettei hän\nuurastaisi niin kovin kuin tähän asti oli tehnyt; sillä olin varma,\nettei isäntäni olisi antanut hänelle kahtakymmentä guineaa pukuihin,\njollei olisi päättänyt tehdä hänen hyväkseen jotain muutakin; ja\nhänellä oli mielestäni sitä vähemmän syytä huolestua hyvän isäntäni\nsuosionosoituksista, koska tämän oli laajoilla tiluksillaan\nkäytettävä niin suurta henkilökuntaa, että saattoi ketään muuta\nloukkaamatta tarvita hänen palveluksiansa vastaavassa suhteessa.\n\nHän lupasi auliisti; ja minä pyydän sinua, rakas äiti pitämään\nhuolta, että hän pyyntöäni noudattaa. Toivon, ettei isäntäni näe\ntätä, sillä minä en aio lähettää kirjettäni sinulle ennenkuin\nvoin ilmoittaa parhaimmat uutiset, varsinkaan, kun rakas isä voi\nsuusanallisesti omien huomioittensa nojalla kertoa suurimman\nosan siitä, mitä olen kirjoitellut yli _sen_, mitä hänen sinulle\ntuomissaan papereissa haastelen. Siis hyvää yötä, rakas äiti; ja\nsuokoon Jumala isälleni turvallisen matkan ja suokoon, että te\nonnellisesti tapaatte toisenne.\n\n\n\n\nMAANANTAINA.\n\n\nKun herra Colbrand oli palannut, tuli isäntäni ylös kammiooni ja\ntoi minulle lupakirjan. Oi, kuinka sydämeni värähti sen nähdessäni!\n\"Sanohan nyt, Pamela\", virkkoi hän, \"voitko minun mielikseni nimittää\npäivämme. Vain sinun sanasi vielä puuttuu\".\n\nMinä rohkaistuin suutelemaan hänen rakasta kättänsä, ja vaikken\nvoinut katsahtaa ylös, lausuin: \"En tiedä, mitä kaikkeen teidän\nhyvyyteenne vastaisin. En tahtoisi millään muotoa, että luulisitte\nminun kykenevän välinpitämättömästi vastaanottamaan kunnian, josta\nen kaikkien velvollisuuksien tunnollisella täyttämisellä pitkänkään\nelämän aikana, jos sellainen minulle suotaisiin, kykenisi kyllin\nriittävästi osoittamaan kiitollisuuttani. Kaikessa missä saan ja\nvoin, pitäisi minun ehdottomasti alistua teidän tahtoonne.\"\n\n\"Mutta mitä?\" tiedusti hän lempeän kärsimättömästi. -- \"Kah, herra\",\nsanoin minä, \"kun te viime torstaista lukien mainitsitte neljätoista\npäivää, oli minulla syytä otaksua, että se oli teidän valintanne;\nja sydämeni kuuluu niin kokonaan teille, etten muuta pelkää kuin\nosoittautua kiirehtivämmäksi kuin toivotte\".\n\n\"Mahdotonta, rakas tyttöni!\" huudahti hän siepaten minut syliinsä,\n\"mahdotonta! Jos siinä kaikki, niin ryhdytään puuhaan tällä hetkellä,\nja tämä onnellinen päivä tekee sinut omakseni! -- Lähetän heti\nnoutamaan papin\", sanoi tuo rakas herrasmies ja aikoi mennä.\n\nMinä virkoin: \"Ei, älkäähän toki, hyvä herra, kuulkaahan minua!\nTänään ei se tosiaankaan voi tapahtua!\" -- \"Ei voi!\" huudahti hän.\n\"Ei tosiaan, hyvä herra!\" toistin minä ja olin vähällä vaipua maahan\nnähdessäni hänen ylevän kiihkeytensä! \"Miksi sitten imartelet\nrakastavaista sydäntäni toiveilla, että se voisi?\" kysyi hän.\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä, \"tahdon kertoa teille, mitä olin\najatellut, jos suotte minulle tarkkaavaisuutenne\".\n\n\"Tee niin\", kehoitti hän.\n\n\"Minä toivon hartaasti, että milloin tahansa se päivä on, se olisi\ntorstaipäivä. Torstaina vihittiin rakkaat vanhempani, ja vaikka\nköyhiä, ovat he hyvin onnellinen pariskunta. Torstaina syntyi\nteidän poloinen Pamelanne; torstaina otti hyvä rakas emäntäni\nminut vanhempaini luota hoivaansa; torstaina te, hyvä herra,\ntuotitte minut tähän taloon, mitä seikkaa nyt Jumalan hyvyyden ja\nteidän suosionne vuoksi, niin ihmeellisesti saan kiittää kaikista\nnykyisistä onnellisista toiveistani; ja torstai oli se päivä,\njona te mainitsitte, että neljäntoista vuorokauden sisällä siitä\npäivästä lukien te varmentaisitte onneni. Jos siis nyt, rakas herra,\nystävällisesti myönnytte hupsuun taikauskooni, niin teette minulle\nsuuresti mieliksi. Siksipä minä teidän pyytäessänne, etten lykkäisi\nasiaa viimeiseen noista neljästätoista päivästä, olin suruissani,\nettä ensi viikon torstai oli tuo viimeinen päivä.\"\n\n\"Tuo on hiukan taikauskoista, Pamela, se täytyy minun sanoa;\nja mielestäni tulisi sinun nyt alkaa katsella jotakin muuta\nviikonpäivää onnenpäivänä. Niinpä voinet sanoa: 'maanantaina isäni\nja äitini päättivät, että menisivät seuraavana torstaina vihille;\nmaanantaina niin ja niin monta vuotta sitten äitini valmisteli\nkaiken torstaina tapahtuvaa synnyttämistään varten'. Maanantaina\nseitsemän viikkoa sitten oli sinulla vain kaksi päivää jäljellä\nsiihen, kun sinut torstaina vietiin pois. Ja itse muistan hyvin\",\nsanoi hän, \"että maanantaina minä kirjoitin kirjeen, joka sai sinut\nniin ystävällisesti palaamaan luokseni; ja vielä samana päivänä\nsinä _palasitkin_ tänne kartanooni, minkä seikan toivon, tyttöseni,\nolevan yhtä hyväenteisen ajankohdan kuin mikä äsken nimittämistäsi\ntahansa! Ja nyt sinä vihdoin kaiken kruunuksi sanot: 'maanantaina\nminut vihittiin'. Niin, niin, rakkaani\", lisäsi hän, \"torstai on jo\nkauan vallinnut tunteittesi juhlapäivänä; asettakaamme nyt maanantai\nsen tilalle tai edes samaan arvoon sen kanssa, koska kerran näet,\nettä sillä on varsin hyvät oikeutukset. Ja kun meillä nyt on koko\nviikko edessämme, niin toivoakseni vaatii säädyllisyys, että teemme\ntiistaista, keskiviikosta, perjantaista, lauvantaista ja sunnuntaista\nyhtä onnelliset päivät kuin maanantai ja torstai ovat; ja niin me\npäivien vieriessä kierrämme Jumalan siunauksen avulla ihanaa kehää,\nkunnes emme enää tiedäkään, mikä päivä on toisia parempi.\"\n\nOi kuinka herttaisesti hän tuon sanoi! Ja kuinka suloisen\nystävällisesti!\n\n\"Teette minun hupsuudestani perin miellyttävää pilaa\", vastasin minä;\n\"mutta älkää takertuko vähäiseen pikku seikkaan, kun olette niin\njalomielisen myöntyväinen suuremmissa. Minä pidän tosiaan enimmin\ntorstaista, jos saan valita.\"\n\n\"No\", sanoi hän, \"jos voit esittää jonkun pätevän syyn, niin silloin\nnoudatan mieltäsi. Muutoin lähetän tuomaan papin hetikohta.\"\n\nJa niin hän todellakin aikoi mennä! Hyväinen aika, kuinka minä\nvapisin! \"Malttakaa, malttakaa, hyvä herra\", pyysin minä: \"meillä\non ensin paljon puhuttavaa; minun täytyy vaivata teitä paljollakin\nhupsulla lörpötyksellä!\"\n\n\"No, sano sitte nyt heti\", vastasi hän, \"se, mikä on kaikkein\ntärkeintä; sillä kaikesta, mitä meillä on puhuttavaa, voimme jutella\npapin tuloa odotellessamme\".\n\n\"Mutta\", estelin minä, \"se ei tosiaan voi tänään tapahtua!\" -- \"No,\nhuomennako sitten?\" kysyi hän. -- \"Ka, hyvä herra, ellette myönnä\nminulle torstaita, niin koska olette antanut niin monta hauskaa\netuutta maanantaille, määräisimmekö siis ensi maanantain?\"\n\n\"Mitä, viikkoko vielä!\" huudahti hän. \"Niin, jos suvaitsette\",\nvastasin minä, \"sillä silloinhan se tapahtuisi jälkimäisen\npäiväseitsemisen aikana, kuten jo määräsittekin\". \"Mutta, tyttö\",\nsanoi hän, \"ensi maanantaihin on seitsemän kuukautta! Jollemme\nvalitse huomispäivää, niin määrätkäämme keskiviikko. Minä en voi\nsuostua enää kauemmin odottamaan.\"\n\n\"Sitten, hyvä herra\", vastasin minä, \"suvaitkaa siirtää se sentään\nvielä _yhtä_ päivää kauemmaksi, niin saan oman rakkaan torstaini\".\n\n\"Jos suostun siirtämään sen siksi, voinko toivoa, Pamelani\", sanoi\nhän, \"että ensi torstaista _varmasti_ tulee se onnellinen päivä?\"\n\n\"Kyllä voitte\", vastasin minä; ja epäilemättä näytin hyvin hupsulta.\nMutta, rakas isä ja äiti, miksi olisin kieltäytynyt, kun hän on\nsellainen uljas herrasmies, ja kun häntä niin hellästi rakastan\nja kun tämä on minulle niin kunniakasta? Jotakin juhlallisen\nvärisyttävää on kuitenkin painamassa mieltäni tässä vakavassa\ntilaisuudessa ja astuessani ratkaisevan, peruuttamattoman askeleen\nuuteen olotilaan, vaikka kaikki enteet ovatkin niin lupaavia\nja toivomuksiani hiveleviä. Enkä voi olla ihmettelemättä sitä\najattelematonta yltiöpäisyyttä, millä useimmat nuoret ihmiset\nsyöksyvät tähän tärkeään elämänmuutokseen.\n\nNäin olen siis, rakkaat vanhempani, joutunut määräämään niin\nläheisen päivän kuin ensi torstain; ja nyt on maanantai. Voi,\nvoi, hengitykseni melkein salpautuu sitä ajatellessani! Tämä oli\nmelkein leikkaus; melkein kokonainen viikko kymmenen päivän ajasta.\nToivoakseni en ole liian hoppuinen! Mutta jos siinä teen rakkaalle\nisännälleni mieliksi, on menettelyni oikeutettua; sillä hän ansaitsee\nkaiken, mitä minun vallassani on hänelle antaa.\n\nTämän jälkeen hän ratsasti ulos Abrahamin seuraamana ja palasi vasta\nmyöhään illan suussa. Kuinka tunteet hiipivät asteittain valtaamaan\nihmisen mielen. Minusta oli tämä lyhytkin poissaolo ikävä, sitäkin\nenemmän, kun odotimme häntä päivälliselle. Toivon, etten käy\nylenpalttisen helläksi ja siten saata häntä välinpitämättömäksi:\nmutta olettehan te, armas isä ja äiti, aina hellästi rakastaneet\ntoisianne, silti koskaan käymättä välinpitämättömiksi, tapahtuipa\nmaailmassa mitä hyvänsä.\n\nPalattuansa sanoi hän, että hänellä oli ollut hauska retki ja että\noli ratsastanut kauemmaksi kuin oli aikonut. Illallisella hän kertoi\nminulle, että hän hartaasti halusi ottaa herra Williamsin meidät\nvihkimään; se kun osoittaisi täydellistä sovintoa hänen puoleltaan,\nsanoi hän.\n\n\"Mutta\", virkkoi hän mitä ystävällisimmin, \"sen johdosta, mitä\nvälillänne on ollut, pelkään, että se tuntuisi miespoloisesta\nvaikealta ja että hän pitäisi sitä jonkinlaisena loukkauksena, mitä\nminä en suinkaan voisi tarkoittaa. Mitä sanoo tyttöni? Luuletko, että\nhän pitäsi?\"\n\n\"Toivoakseni ei, hyvä herra\", vastasin minä. \"Siitä, mitä hän\n_ajatellee_, en voi mennä takuuseen; mutta siitä voin vastata, ettei\nhänellä ole mitään syytä sellaisiin ajatuksiin. Sillä te olette\ntosiaan\", selitin, \"ollut jo niin jalomielinen, ettei hän luullakseni\nvoisi erehtyä hyvyydestänne\".\n\nSitten hän puhui närkästyneenä lady Daversin käytöksestä, ja minä\nkysyin, oliko mitään uutta tapahtunut. \"Kyllä\", sanoi hän, \"olen\nsaanut kirjeen hänen röyhkeältä puolisoltaan, tunnustetusti sisareni\nkiihoituksesta kyhätyn, jossa tuo herrasmies miltei meni hävyttömään\nuhmailuun asti sen tapauksen varalta, että olin aikeissa sinut naida.\nJouduin niin kiihdyksiini\", lisäsi hän, \"että kirjeen luettuani\nrevin sen tuhansiksi palasiksi, hajoittelin ne ilmaan ja käskin\ntuojan kertoa isännälleen, mitä olin hänen kirjeelleen tehnyt, enkä\nsallinut hänen minulle puhua, kuten hän mielellään olisi tehnyt. --\nMies höpisi luullakseni jotakin sentapaista, että hänen rouvansa oli\naikeissa tulla tänne. Mutta hän ei saa astua jalallaan minun ovieni\nsisäpuolelle; ja luulenkin, että tämä kohtelu hänet siitä estää.\"\n\nTuo huolestutti minua suuresti, ja hän sanoi: \"Vaikka minulla olisi\nsata sisarta, Pamela, niin heidän vastustuksensa ei tehoisi minuun.\nEn aikonut saattaa tätä sinun tiedoksesi; mutta sinun on odotettava\nhiukan vaikeuksia ylpeän sisareni taholta, joka on paljon kärsinyt\nveljensä ylpeydestä; ja huomaan, että olemme liian läheistä sukua\nsielullisesti yhtä hyvin kuin vereltämmekin. Mutta tämä asia ei kuulu\n_hänelle;_ ja jos hän olisi tahtonut siihen puuttua, hänen olisi\npitänyt tehdä se _säädyllisemmin_. Vähän syytä oli _hänellä_ kerskua\nsyntyperästään, kun ei tiedä, mitä hyvät tavat vaativat.\"\n\nMinä sanoin: \"Olen kovin pahoillani, hyvä herra, että olen\nonnettomuudekseni aiheuttanut väärinkäsitystä niin hyvän veljen ja\nniin arvokkaan sisaren välillä.\" -- \"Älä sano noin, Pamela, sillä\ntämä on välttämätön seuraus meille viittovasta onnesta. Kanna se vain\nitse kärsivällisesti, koska hän on sisareni, jätä minun asiakseni\nsaattaa hänet älyämään oman yltiöpäisyytensä.\"\n\n\"Jos, rakas ystävä\", sanoin minä, \"mitä alentuvin käytös ja nöyrin\nesiintyminen sekä velvollisuudentuntoinen arvonanto kaikissa\nasioissa kunnon lady Daversia kohtaan voi jotakin vaikuttaa hänen\narmoonsa, niin olkaa varma siitä, että teen kaiken voitavani häntä\nlepyttääkseni\". -- \"Ei, Pamela\", vastasi hän, \"älä kuvittele, että\nminä sinun vaimokseni tultuasi sallin sinun alistua mihinkään, joka\non sille asemallesi arvotonta. Minä tunnen aviomiehen velvollisuuden\nja suojelen sinun hienoa herkkyyttäsi viimeiseen asti aivan kuin\nolisit prinsessa syntyperältäsi\".\n\n\"Te olette sanomattoman hyvä\", vastasin, \"mutta minä en suinkaan\nhienostaudu osoittaakseni halpamaista mieltä. Tämä on koettelemus,\njota minun tulee odottaakin; ja hyvin voinenkin sen kestää,\nkun minulla on sitä vastaan asetettavina niin paljon onnea ja\netuisuuksia, jotka kaikki ovat kotoisin samasta lähteestä.\"\n\n\"Niin\", virkkoi hän, \"kaikki käyköön tähän tapaan: Puhukaamme\nvihkimisestämme ikäänkuin se tapahtuisi ensi viikolla. Huomaan, että\nminua vakoillaan kaikkialla, mihin vain menen, ja että vakoillaan\nkaikkia tekojani; mutta nykyinen pyrintöni on niin kiitettävä, etten\nvälitä noista urkkijoista enkä heidän palkkaajistansakaan. Olen jo\nantanut määräyksen, etteivät palkolliseni saa olla kanssakäymisessä\nkenenkään kanssa seuraavien kymmenen tai kahdentoista päivän\nkuluessa. Ja rouva Jewkes kertoo jokaisen mainitsevan nousevan viikon\ntorstaita hääpäivänämme. Niinpä toimitan herra Petersin, joka haluaa\nnähdä pikku kappelini, avustamaan herra Williamsia sillä verukkeella,\nettä hän saapuu suurukselle luokseni ensi torstaiaamuna, koska sinä\net aikaisemmin suostu. Eikä ketään muita tarvita. Pyydän sitten herra\nPetersiä pitämään sen salassa muutaman päivän omaltakin perheeltään.\nOnko tytölläni mitään tätä vastaan?\"\n\n\"Oi, herra\", huudahdin minä, \"te olette kaikin tavoin niin\nystävällinen, ettei minulla _voi_ olla mitään sitä vastaan! Mutta\ntoivoakseni eivät lady Daversin ja teidän valinne kiristy aivan\nsovittamattomiksi; ja kun hänen armonsa tulee teitä tervehtimään ja\nviipyy luonanne pari, kolme viikkoa, kuten hänellä on ollut tapana,\nniin pidän tarkoin varani, etten hänelle näyttäytymällä häntä\nsuututa.\"\n\n\"No\", sanoi hän, \"puhumme siitä myöhemmin. Sinun tulee sitten\nmenetellä, niinkuin sopivaksi katson; ja niin voin päättää, mitä\nsekä sinun että minun itseni on tehtävä. Mutta asian tekee vielä\npahemmaksi se, että hän ryhtyi ärsyttämään sitä arvonimellä\nvarustettua apinaa, puolisoansa, pannen hänet minulle kirjoittamaan,\nsenjälkeen kun itse oli niin huonosti onnistunut. Toivon, että olisin\nsäilyttänyt hänen kirjeensä, näyttääkseni sinulle, kuinka mies, joka\ntavallisesti _toimii_ kuin hupsu, voi yltyä _kirjoittamaan_ kuin\nloordi. Mutta arvelenkin, että kirje on sisareni kyhäämä ja että hän,\nmies-parka, on vain ollut halpana jäljentäjänä!\"\n\n\n\n\nTIISTAINA.\n\n\nThomas on palannut luotanne, rakas isä, tuoden sen hyvän uutisen,\nettä olette terveenä ja pääsitte onnellisesti rakkaan äidin luo.\nIsäntäni on juuri antanut minun soittaa spinettiä ja laulaa sen\nsäestyksellä sekä ylistänyt minua kummastakin. Mutta niinhän hän\naina tekee. Hänen hyvyytensä saattaa hänet minun suhteeni niin\npuolueelliseksi.\n\n\n\n\nKELLO YHDEN AIKAAN.\n\n\nOlemme juuri palanneet ajelulta; ja minä olen suurella mielihyvällä\nkuunnellut hänen jutteluansa englantilaisista kirjailijoista,\neritoten runoilijoista. Hän huvitti minua myöskin kuvailemalla\nmuutamia merkillisyyksiä, joita oli nähnyt Italiassa ja Ranskassa\nsilloin, kun teki suuren kiertomatkansa, niinkuin sellaista hienossa\nmaailmassa nimitetään. Hän sanoi haluavansa päästä toiselle\nmaatilalleen; sillä hän ei tiennyt mihin täällä käyttäisi aikansa,\nkun ei ollut aikonut viipyä puoliksikaan näin kauaa.\n\n\"Pamela\", virkkoi hän, \"tuskinpa sinne asetuttuamme näin paljon\nvaivaan sinua läsnäolollani; sillä minulla on monta seikkaa\njärjestettävinä, ja minun täytyy matkustaa Lontooseen, koska olen jo\ntavallista kauemmin antanut tilieni juosta pankissani. Kukaties\",\nlisäsi hän, \"saat ensi talvena maistaa kaupungin iloja noin kuukauden\naikana\". Minä sanoin, että hänen tahtonsa ja huvinsa saisivat määrätä\nomani; ja etten koskaan voisi haluta niitä tai muita huvituksia,\nmikäli ne eivät olleet hänen oman valintansa mukaisia.\n\nHän suvaitsi sanoa: \"En epäilekään, että tulen hyvin onnelliseksi\nsinun kanssasi, ja toivoakseni tulet sinäkin minun kanssani.\nSillä\", jatkoi hän, \"minulla ei ole mitään aivan tavattomia paheita\ntyydytettävinä, vaikken väitäkään olevani mikään puhtauden esikuva\".\n\n\"Hyvä herra\", vastasin minä, \"jos te vain voitte tehdä tiliä\nitsellenne, olen minä aina suhtautuva suopeasti kaikkiin tekoihinne.\nSuurinkin onnemme täällä on varsin lyhytaikainen, tämä elämä on\npisimpänäkin vain vaivainen ohimenevä olotila; ja toivon, että olemme\nkyllin onnelliset voidaksemme levollisin mielin katsahtaa eteenpäin\ntoista elämää kohti, jossa riemumme ovat ikuiset.\"\n\n\"Sinä puhut hyvin, Pamela; ja vähitellen totun tuohon ajatussuuntaan,\nkun yhä enemmän juttelen kanssasi. Mutta sinä et heti saa olla\nminulle liian ankara, vaikka kehoitan sinua, ettet koskaan laiminlyö\nliittää jumalaista herttaisuuttasi keskusteluumme, milloin se saattaa\ntulla oikeaan aikaan ja voit sen tehdä kyllin hilpein mielin, jottei\nse viskaisi synkkää pilveä viattomien huvituksiemme yli.\"\n\nMinä jouduin tästä hämilleni ja pysyin vaiti, peläten loukanneeni;\nmutta hän virkkoi: \"Jos oikein tarkkaat mitä sanoin, niin minun ei\ntarvitse jälleen kehoittaa sinua, Pamela, arkailematta esittämään\nminulle jokaisessa sopivassa tilaisuudessa oman herttaisen mielesi\nhurskaista vaikutteista lähteviä toivomuksiasi.\" -- \"Hyvä herra\",\nvastasin minä, \"en epäilekään, että aina osoittaudutte suopeaksi\nvikojeni ja puutteellisuuksieni suhteen, niin kauan kuin tarkoitan\nhyvää\".\n\nIsäntäni kutsui minut päivälliselle kanssaan eikä tahtonut syödä\nmuuta kuin mitä minä hänen lautaselleen asetin. Sydämeni laajenee\njoka hetki yhä enemmän hänen hyvyydestään ja alentuvaisuudestaan.\nMutta kuitenkin -- ihmettelen, mikä minua vaivaa; omituinen paino\nrasittaa mieltäni sitä enemmän, mitä lähemmäksi torstai tulee,\nsaaden minut usein vasten tahtoani huokaisemaan ja vaimentaen\niloisten toiveitteni riemut! Toivottavasti tämä ei ole mikään paha\nenne, vaan ainoastaan liiaksi harkitsevan mielen hupsua heikkoutta\nsiinä elämäntilaisuudessa, joka lähinnä kaiken maallisen päättävää\nviimeistä kohtausta on juhlallisin ja tärkein.\n\nVoisin olla kovin totinen! Mutta minä jätän kaikki sisään- ja\nuloskäymiseni sen siunatun kaitselmuksen haltuun, joka näihin asti\non niin ihmeellisesti johtanut minut todellisten vaarojen kautta\ntähän toivorikkaaseen tilaan. Pelkään vain olevani liian arvoton\npysyttämään itselläni niin rakkaan herrasmiehen hellyyttä! --\nJumala opettakoon minulle nöyryyttä ja opettakoon minut tuntemaan\noman ansiottomuuteni: Se olkoon lähinnä Hänen armoansa varmimpana\nohjeenani siinä asemassa, johon minut, vaikka olen näin kelvoton,\npian korotetaan. Älkää lakatko rukoilemasta puolestani, rakkaat\nvanhempani; sillä kuka tietää, vaikka tässä uudessa asemassani\nväijyisivät minua vielä suuremmat vaarat kuin ne, jotka olen\nvälttänyt, jos suuriluuloisuus, turhamielisyys ja ylpeys saisivat\nsijaa heikossa sydämessäni ja jos minut syntieni tähden heitettäisiin\noman ohjaukseni varaan hentona haaksena myrskyiselle merelle ilman\npohjalastia tai muuta luotsia kuin oma harkitsematon tahtoni. Mutta\nsanoihan isäntäni eräässä toisessa tilaisuudessa, että ne, jotka\nepäilevät enimmin, aina harhaantuvat vähimmin; ja toivon aina\nepäileväni omaa voimaani, ottavani huomiooni oman kelvottomuuteni.\n\nEn tahdo vaivata teitä kymmenillä herttaisen suloisilla seikoilla,\njotka tulivat puheeksi keskustelussa erinomaisen hyväntekijäni\nkanssa; enkä myöskään kertomalla herra Colbrandin, rouva Jewkesin\nja kaikkien palkollisten kohteliaisuudesta, he kun näkyvät olevan\nsuuresti mielissään käytöksestäni heitä kohtaan. Ja koska isäntäni ei\ntähän asti ole syyttänyt minua liiallisesta alentuvaisuudesta, enkä\nedellisten mielestä liiaksi ylvästele, niin toivon pysyväni kaikkien\nsuosiossa. Mutten kuitenkaan aio pyrkiä saavuttamaan kenenkään\nsuosiota vähäisillä halpamaisuuksilla ja moitittavilla keinoilla,\nvaan pidän silmämääränäni tasaista ja säännöllistä käytöstä,\nkernaasti peittäen aikomuksettomat erehdykset, niinkuin soisin\nomanikin anteeksi annettavan. Ja vaikken tahdo olla liian uuttera\ntodellisten vikojen keksimisessä, en sellaisten ilmetessä tahdo\nniitä salatakaan, jotten rohkaisisi häijyjä sydämiä ja saastaisia\nkäsiä, milloin se vahingoittaisi isäntääni tai milloin rikollisten\nsiveellisyyskäsitteet näyttävät tahallisesti ja tottumuksellisesti\nturmeltuneilta. Sanalla sanoen tahdon voimieni mukaan ponnistella,\njotta hyvät palvelijat löytäisivät minussa ystävällisen rohkaisijan,\nvälinpitämättömät parantaisivat tapojansa innoittaessani heitä\nkiitettävällä pyrkimykselläni ja pahat, elleivät ole pahoja\nluonnostaan ja aivan parantumattomia, kääntyisivät oikealle tielle\nystävällisyyteni, nuhteitteni ja tarpeen vaatiessa sopivien\nuhkaustenikin, mutta eniten hyvän esimerkkini vaikutuksesta; --\nkaikki tämä, jos Jumala suo.\n\n\n\n\nKESKIVIIKKONA.\n\n\nNyt, rakkaat vanhempani, on minulla vain tämä ainoa päivä nykyhetken\nja kaikkein juhlallisimman toimituksen välillä. Sydämeni ei vielä\nvoi vapautua raskaasta painostaan. Varmaankin olen epäkiitollinen\nJumalan hyvyydelle ja kaikkein parhaan hyväntekijän suosiolle! Toivon\nsentään, etten sitä ole! -- Sillä ajoittain kuohahtaa sydämessäni\nääretön riemu ajatellessani, minkä mahdollisuuden hyväntekemiseen\nhuomispäivän onnellinen juhlallisuus jalomielisen isäntäni\nsuostumuksella minulle tuottanee. Oi, kuinka löytäisin sanoja\nilmilausuakseni, niinkuin minun pitäisi, kaiken kiitollisuuteni\neteeni siroitelluista armolahjoista!\n\n\n\n\nKESKIVIIKKO-ILTANA.\n\n\nRakas isäntäni on sulaa hellyyttä ja rakkautta! Hän näkee heikkouteni\nja säälii ja lohduttaa minua jalomielisyydessään! Pyysin, että\nsaisin jäädä pois illalliselta, mutta hän kävi itse noutamassa minut\nkammiostani, sijoitti minut viereensä ja sanoi Abrahamille, että\ntämän ei tarvinnut jäädä meitä palvelemaan. Minä en voinut syödä,\nmutta yritin kuitenkin, jottei hän suuttuisi. Ystävällisesti vältti\nhän millään seikalla viittaamasta kammottavaan ja kuitenkin ihanaan\nhuomispäivään! Silloin tällöin asetti hän pienen palasen lautaselleni\nja opasteli sen suuhuni. Minua huolestutti ottaa hänen hyvyytensä\nvastaan niin huonolla halulla.\n\n\"No\", virkkoi hän, \"ellet tahdo syödä, niin juo edes minun kanssani\".\nMinä join kaksi lasia, kun hän niin ylenpalttisesti tyrkytteli, ja\nsanoin: \"Olen tosiaan häpeilläni.\" -- \"Oh\", virkkoi hän, \"rakas\ntyttöni, en minä toivoakseni suinkaan ole kovin kauhea vihollinen! En\nvoi sietää mitään, joka vähimmässäkään määrässä sinua huolestuttaa.\"\n-- \"Oi herra\", sanoin minä, \"kaikki johtuu oman arvottomuuteni\ntunnosta! Varmaankaan ei se voi mitään muuta olla.\"\n\nHän soitti kelloa, jotta ruoka-astiat korjattaisiin pöydästä, ja\nvetäen sitten itselleen tuolin istahti käsivarret kiedottuina\nvyötäisilleni ja puhui hellimpiä ja liikuttavimpia sanoja, mitä\nlemmen simaisesta suusta koskaan on tipahtanut. Kaikkea en joudu\nkertomaan, mutta muutamista mainitsen. -- Oi, suokaa anteeksi\nhupsulle tyttärellenne, joka vaivaa teitä turhanpäiväisellä\nlörpötyksellään, siksi, että hänen sanottavansa on hänelle itselleen\nniin liikuttavan suloista; ja jos hän menisi levolle ja jättäisi\nriimustelunsa, niin hän ei saisi unta silmäänsä.\n\n\"Tämä suloinen hämmennys ja mietiskeleväisyys rakkaassa Pamelassani\",\nsanoi hän, \"onnellisen liittomme aattoiltana ja toivoessani,\nettä kaikki epäilyt hälvenevät eikä mitään epäkunnian pelkoa jää\njäljelle, osoittavat minulle selvästi, mikä viheliäinen heittiö olin\nhätyytellessäni sellaista puhtautta pahemmin aikein. Eipä ihme,\nettä noin hyveellinen tyttö uskoi itse elämän hänet hyljänneen\nnähdessään niin kauhean väkivallan uhkaavan kunniatansa ja että hän\nsilloin yritti etsiä turvaa kuoleman varjojen maasta. Mutta nyt,\nrakkahin Pamelani, kun olet minunkin puolellani nähnyt puhtautta,\njoka matkii omaasi niin läheltä kuin sukupuolemme kykenee teille\nosoittamaan, ja koska olen kaiken päivää pidättynyt pienimmälläkään\ntavalla viittaamasta huomiseen, jotten säikähdyttäisi herkkää\nmieltäsi, mistä nyt tuo huolestuminen? Minkätähden tuo liikuttava\nja kuitenkin suloinen hämmennys? Sinulla on, rakas tyttöni, minussa\njalomielinen ystävä, joka nyt suojelen, enkä suinkaan tee väkivaltaa\nviattomuudellesi. Miksi siis, kysyn sitä vieläkin, tuo omituinen\nhätääntyminen, tuo suloinen hämminki?\"\n\n\"Oi, herra\", sanoin minä ja kätkin kasvoni hänen kainaloonsa, \"älkää\nodottako selityksiä tällaiselta hupsulta olennolta! Teidän olisi\npitänyt sallia minun vielä jäädä komerooni. Olisin valmis pieksämään\nitseäni tästä kiittämättömästä vastineesta hyvyyteenne. Mutta minä\nen tiedä, mikä minua vaivaa! -- Varmaankin olen hyvin hupsu. -- Oi,\njospa vain olisitte sallinut minun jäädä yksikseni ylikertaan, olisin\nsaattanut itseni häpeämään näin rikollista käyttäytymistä! Mutta\nsuosionosoitus lisättynä toiseensa joka hetki ja oman arvottomuuteni\ntunto aivan uuvuttavat sieluni.\"\n\n\"No\", virkkoi se jalomielinen herrasmies, \"tahdon, vaikkakin\nvastahakoisesti, tehdä suloiselle tytölleni ehdotuksen. Jos olen\nollut liian kiihkeä päivän suhteen, jos jonkun toisen päivän\nmäärääminen vieläkin olisi sinulle mieluisempi, jos tunnet pelkoa,\njota et silloin tuntisi, niin sano vain sananen, ja minä alistun.\nNiin, Pamelani, sillä, vaikka näinä kolmena viime päivänä jokainen\nikävä, hitaasti kuluva tunti on minusta tuntunut vuorokaudelta\ntorstain saapumista odotellessani, niin jos sinä vakavasti sitä\ntoivot, tahdon siirtää vihkimisen tuonnemmaksi. Puhu, rakas\ntyttöseni, puhu _vapaasti;_ mutta älä ota ehdotustani varteen ilman\nhyvin pätevää syytä, jota en sinulta kuitenkaan utele.\"\n\n\"Herrani\", sanoin minä, \"en voi odottaakaan teiltä muuta kuin\näärimmäistä hyvyyttä. Tämä on siitä mitä ylevin todistus: mutta\npelkään... niin, pelkään, että tuntuu liiaksi samanlaiselta muutamaa\npäivää myöhemminkin, jahka tuo onnellinen ja kuitenkin (mikä hupsu\nolenkaan!) kammottava hetki on yhtä lähellä.\"\n\n\"Herttainen, suloinen tenhotar!\" huudahti hän. \"Nyt _näen_, että\nsinulle voi uskoa valtaa, kun sitä noin jalomielisesti käytät.\nÄlköön ainoakaan loukkaava sana tai katse minulta haavoittako\nsinun herkimpiä ajatuksiasi! Mutta koetahan vaimentaa tuo tunnokas\nliika-arkuutesi ja ajaton pelokkuutesi. Olenkin varma, että tahdot,\njos voit.\"\n\n\"Tahdon tosiaankin\", vastasin minä; \"sillä aivanhan häpeän\nkäytöstäni, kun tällaiset ihanat toiveet ovat edessäni! -- Teidän\nminulle suomanne kunnia, teidän minulle osoittamanne ystävyys! --\nEn voi antaa itselleni anteeksi! -- Sillä ah! jos vähänkään tunnen\ntätä hupsua, turhan kaihoilevaa sydäntäni, ei siinä ole epäilyn\nvivahdustakaan teidän hyvyydestänne; ja minä kammoisin sitä, jos se\nkykenisi vähäisimpäänkään teeskentelyyn. -- Mutta, rakas ystäväni,\njättäkää minut vähäksi aikaa yksikseni, jotta vaadin sen ankarammin\ntilille kuin mitä teidän hyvyytenne sallii _itsenne_ tehdä; ja sitten\nasetan sydämeni teidän eteenne arvokkaampana uhrina kuin miksi se\noikullisessa hupsuudessaan tällä hetkellä osoittaiksen. -- Mutta\nyksi syy on se, ettei minulla ole yhtään hyvää, omaan sukupuoleeni\nkuuluvaa ystävää, jolle kertoisin hupsut ajatukseni ja joka minua\nlohdutuksillaan vahvistaisi, ja näin ollen olen jätetty yksikseni\nja... voi, olenpa minä aika hupsu houkkio!\"\n\nYstävällisesti hän poistui, jotta saisin koota ajatuksiani, ja palasi\npuolen tunnin kuluttua; ja sitten hän, jottei heti puuttuisi tuohon\ntärkeimpään asiaan, vaan sanoisi minulle jotakin miellyttävää,\nvirkkoi: \"Isäsi ja äitisi ovat tähän mennessä hyvin paljon\nhaastelleet sinusta, Pamela.\" -- \"Oi herra\", vastasin minä, \"teidän\nhyvyytenne on saattanut heidät perin onnellisiksi. Mutta en voi olla\ntuntematta huolestumista lady Daversin vuoksi.\"\n\nHän sanoi: \"Minua harmittaa, etten kuunnellut, mitä palvelijalla\noli sanottavaa, koska luulen hämärästi käsittäneeni, että mies\npuhui jotakin hänen tännetulostaan. Hän saa minulta vain kylmähkön\nvastaanoton, jollei hän tule siinä mielessä, että käyttäytyy paremmin\nkuin kirjoittaa.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä, \"pyydän teitä olemaan kärsivällinen hänen\narmonsa suhteen kahdesta syystä\". -- \"Mitkä _ne_ ovat?\" kysyi hän.\n-- \"No, ensiksikin koska hän on teidän sisarenne\", vastasin minä,\n\"ja hän hyvinkin saattaa ajatella, kuten koko maailma ajattelee,\nettä olette arvostellut itsenne kovin alhaiseksi tehdessänne minut\nonnelliseksi. Toiseksi siitä syystä, että jos hänen armonsa huomaa\nteidän olevan pahalla tuulella häntä kohtaan, se ärsyttää häntä\nyhä enemmän minua vastaan; ja joka kerralta kuin jotkut välillänne\nlausutut sanat muistuvat hänen mieleensä, kasvaa hänen vihansa ja\nylenkatseensa minua kohtaan yhä suuremmaksi.\"\n\n\"Älä siitä huolehdi\", vastasi hän; \"sillä meillä on muitakin ylpeitä\nnaisia naapuristossamme, joilla on kenties vielä vähemmän syytä olla\nperin tarkkoja syntyperästään ja jotka silti hänen esimerkkiänsä\nnoudattaen sanovat: 'Eihän hänen oma sisarensakaan suo hänelle\nanteeksi eikä käy häntä tervehtimässä!' Jos minä voin lannistaa hänen\nsisunsa, mikä olisi enemmän kuin mihin hänen aviomiehensä tai kukaan\nmuukaan milloinkaan on kyennyt, niin olisi jo paljon voitettu; ja jos\nhän antaa minulle aihetta sovintoa yrittämään, niin vakuutan sinulle,\nettä ponnistelen sen saavuttamiseksi.\n\n\"Mutta, rakas tyttöni\", jatkoi hän, \"koska asia on niin tärkeä, enkö\nvoi virkkaa jotakuta sanaa huomisesta?\" -- \"Hyvä herra\", sanoin minä,\n\"toivoakseni nyt olen vähemmin hupsu: Olen haastellut sydämelleni\nniin tuimasti kuin lady Davers voisi tehdä; ja se kehoittaa minua\nparempaan ja kiitollisempaan käytökseen.\"\n\nHän hymyili ja virkkoi suudellen minua: \"Panin mieleeni, Pamela,\nhuomautuksesi, ettei sinulla ole täällä ketään omaan sukupuoleesi\nkuuluvaa henkilöä. Se tuntuu kaiketi vähän vaikealta; ja minä olisin\ntahtonut, että sinulla olisi ollut neiti Darnford seuralaisenasi;\nmutta sitten olisi täytynyt kutsua hänen nuorempikin sisarensa,\nja silloinhan olisin saattanut yhtä hyvin viettää julkiset häät;\nja niitä varten olisi tietenkin tarvittu vaatteita ja muita\nvalmistuksia. Ja sitäpaitsi\", lisäsi hän, \"tehtiin minulle kerran\nhupsu tarjous tuosta nuoremmasta sisaresta, jolla on pari, kolme\ntuhatta puntaa enemmän kuin toisella, isoäitinsä perintönä, eikä\nhän voi olla tuntematta itseänsä hiukan loukkaantuneeksi, vaikka\",\nsanoi hän, \"he eivät voineet odottaa asian menestyvän; sillä hänessä\nei ole mitään ruumiillista eikä sielullista viehätystä, eikä hänen\nvarallisuutensa, -- ainoa viete -- mitenkään riittäisi; ja niinpä\nasetuinkin heti epäävälle kannalle\".\n\n\"Ajattelen, hyvä herra\", sanoin minä, \"vielä toistakin nöyryyttävää\nseikkaa: Jos naisitte jonkun syntyperältään ja varallisuudeltaan\nteidän itsenne arvoisen vallasneidin, niin vihkiäispäivän edellinen\nilta kuluisi tyytenkin perintökirjain ja myötäjäissopimusten\nlukemiseen, allekirjoittamiseen ja sinetitsemiseen ynnä muuhun\nsellaiseen. Mutta nyt poloinen Pamelanne ei tuo teille yhtään\nmitään; vieläpä ovat pukimetkin hänen yllään teidän itsenne ja hyvän\näitinne auliita antimia. Tämä saattaa minut hiukan murheelliseksi;\nsillä, ah, rakas herra! teidän hyvättyönne ja oman velvollisuuteni\ntunto painavat minua niin paljon, etten tohdi tuossa vakavassa\ntilaisuudessa katsahtaa ylös niin luottamuksellisesti kuin muutoin\nvoisin.\"\n\n\"Missä voimat puuttuvat, rakas Pamelani\", sanoi hän, \"on tahto yhtä\njalomielistä kuin työ. Kaikista, jotka tuntevat sinun tarinasi ja\nsinun ansiosi, näyttää, etten voi kyllin korvata kärsimyksiäsi.\nSinulla on ollut niin monta kovaa ponnistusta ja koettelemusta ja\nolet ne uljaasti kestänyt. Kukapa siis nurisisi sitä, että saat\npalkan itsellesi vaikeasti taistelemastasi voitosta? -- Tämä on\nsiihen määrin oman tahtoni teko, että ylpeilen kyvystäni arvostella\nniin suurta ylevyyttä; ja varallisuuteni on minulle sitä mieluisempi,\nkun toivon voivani sinulle antaa jotakin hyvitystä menneisyydestä.\"\n\n\"Tämä, oi herra\", sanoin minä, \"on kaikki hyvyyttä, jota minä\npuolestani en ole ansainnut; ja se tekee kiitollisuudenvelkani sitä\nsuuremmaksi! En voi muuta toivoa kuin että olisin siihen arvokkaampi!\n-- Mutta kuinka köyhää on tarjota vain sanoja sellaisista\njalomielisistä töistä! Ja lausua minä _toivon!_ Sillä mitäpä toivomus\nmuuta on kuin tunnustus siitä, että voimat uupuvat vastapalvelusten\ntekemisessä, ja todistus ihmisen köyhyydestä kaikkeen muuhun paitsi\nhyvään tahtoon nähden!\"\n\n\"Mutta se, rakas tyttöni, onkin kaikki\" sanoi hän, \"se on kaikki mitä\nhaluan -- kaikki mitä itse taivas meiltä vaatii. Mutta jättäkäämme\njo nuo vähäiset epäilyt, vaikka ne ovat hellän ja kiitollisen\nsydämen luonnollisia sykähtelyjä. Minua ei viehätä perintökirjojen\njärjestely. Ajatelkoot niitä ne, joiden tärkeimpänä harrastuksena\non mukavuus ja varallisuus. Minulla on kyllin laajat tilukset ja\nriittävästi omaisuutta meille molemmille; sinä ansaitset jakaa\nkanssani kaikki, ja sinun on se jaettava pidättymättä sen enempää\nkuin jos olisit tuonut minulle, mitä maailma nimittää samanarvoiseksi\nvastineeksi. Sillä sinä tuot minulle, mikä on äärettömästi\narvokkaampaa, -- koetellun uskollisuuden ja varmaksi todistetun\nhyveellisyyden, ja sinulla on älykkyyttä ja käytöskykyä enemmänkin\nkuin tarvitaan vastaamaan sitä asemaa, johon tulet; mainitsemattakaan\nulkonaisia sulojasi, jotka jo sellaisinaan voisivat kietoa\nruhtinaankin pauloihinsa. Ja sinun suopea ja herttainen luonteesi\ntekee sinut ylevämmäksi kaikkia naisia, mitä koskaan olen tavannut.\"\n\nNäin ystävällinen, lohdutteleva ja kunniallisen hellä oli tuo rakas\nherrasmies arvottomalle, epäröivälle ja kuitenkin tyyntyneelle\nPamelalle; ja näin kärsivällisesti hän sieti ja jalomielisesti soi\nanteeksi typerän heikkouteni. Hän lupasi itse aamusella käydä lady\nJonesin luona, ilmaista hänelle asian ja uskoen hänelle salaisuuden\npyytää häntä tulemaan saapuville; mutta minä sanoin, että se\nloukkaisi nuoria lady Darnfordeja.\n\n\"Ei, hyvä herra\", virkoin, \"minä antaudun teidän jalomielisen\nhyvyytenne haltuun; sillä miksipä minä pelkäisin heikkouteni\nystävällistä suojelijaa ja vastaisten askeleitteni opasta ja\nohjaajaa?\"\n\n\"Etkö voisi\", sanoi hän, \"suoda anteeksi rouva Jewkesille? Sillä\n_hänen_ täytyy se tietää. Ja etkö voisi sallia hänen olla kanssasi?\"\n-- \"Kyllä voin\", vastasin minä; \"hän on minulle nykyisin hyvin\nkohtelias; ja hänen aikaisemman häijyytensä tahdon antaa anteeksi\nsiitä johtuvien onnellisten tulosten vuoksi ja koska _te_ hänestä\nmainitsette.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi hän, \"minä tahdon kutsua hänet sisälle, jos sallit\". --\n\"Kuten vain haluatte\", vastasin minä. Ja hän soitti hänet sisälle;\nja taloudenhoitajattaren tultua hän sanoi: \"Rouva Jewkes, minä aion\nuskoa teille salaisuuden.\" -- \"Arvoisa herra\", vastasi hän, \"minä sen\nkyllä varmasti säilytän\".\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"aiomme huomenna pitää häämme mahdollisimman\nsalaisesti. Herra Peters ja herra Williams saapuvat tänne muka vain\naamiaiselle luokseni, ja minun on määrä näyttää herra Petersille\npieni kappelini. Kun toimitus on ohi, lähdemme pienelle ajelulle\nvaunuissa, kuten olemme ennenkin tehneet, jotta kukaan ei ihmettele\nnähdessään meidät puettuina. Molemmat pappismiehet ovat luvanneet\nolla asiasta vaiti ja menevät kotiin. Luullakseni ette voi olla\nuskomatta salaisuutta jollekulle palvelusneidoista; mutta sen jätän\nteidän asiaksenne.\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi hän, \"johan kaikin pääteltiin että vihkiminen\ntapahtuisi muutaman päivän päästä; ja epäilen siis sen pysyvän kauan\nsalassa\". -- \"Ei\", vastasi isäntäni, \"en tahdokaan sen pysyvän;\nmutta tiedättehän, ettemme ole varustautuneet julkisiin häihin, ja\nminä julkaisen asian heti Bedfordshireen tultuamme, mihin ei kulu\npitkää aikaa. Mutta ulkorakennuksissa asuvien miesten ei tarvitse\nsitä tietää; sillä tavalla tai toisella sisareni Davers urkkii ilmi\nkaiken, mitä tapahtuu.\"\n\n\"Tiedättekö, hyvä herra\", sanoi hän, \"että hänen armonsa aikoo saapua\ntänne teidän luoksenne jonkun päivän kuluttua? Niin kertoi minulle\nhänen palvelijansa tuodessaan teille kirjeen, josta niin suutuitte.\"\n-- \"Toivoakseni\", vastasi isäntäni, \"olemme silloin jo lähteneet\ntoiseen kartanoon; ja olemme mielissämme, kun hän näkee turhaa\nvaivaa\". -- \"Hyvä herra\", jatkoi emännöitsijä, \"hänen armonsa aikoo\ntulla tänne kyllin ajoissa estääkseen häänne, joiden hän otaksuu\ntapahtuvan ensi viikon loppupuolella, niinkuin mekin arvelimme\". --\n\"No\", sanoi isäntäni, \"tulkoon hän vaan; mutten minä kuitenkaan halua\nhäntä nähdä\".\n\nRouva Jewkes sanoi minulle: \"Sallikaa, neiti, että toivotan teille\nkaikkinaista onnea; mutta minä pelkään liian täsmällisesti totelleeni\nhänen arvoisuuttaan, jotta te antaisitte minulle anteeksi.\" --\n\"Tosiaan, rouva Jewkes\", vastasin minä, \"on pikemmin niin, että itse\nolette vihollisenne kuin minä. En ryhdy kuiskauksellakaan ärsyttämään\nisäntääni ketään vastaan, jonka menettelyn hän suvaitsee hyväksyä; ja\nmitä hänen vanhoihin palkollisiinsa tulee, pidän heitä aina arvossa\nenkä koskaan yritä määräillä hänen valintaansa tai vaikuttaa siihen\nmillään omilla oikuillani.\" --\n\n\"Rouva Jewkes\", virkkoi isäntäni, \"kuten huomaatte, ei teidän\ntarvitse peljätä mitään. Minun Pamelani on hyvin leppyisä; ja\nkoska me olemme yksissä rikkoneet, täytyy meidän molempain tulla\nsuljetuiksi samaan anteeksiantoon.\"\n\n\"Sellaisen alentuvaisuuden esimerkin kuin minulla on edessäni, rouva\nJewkes\", sanoin minä, \"täytyy tehdä teidät hyvin levolliseksi;\nsillä olisinhan perin kelvoton, jos en unohtaisi mahdollista pientä\nnärkästystäni, kun itse saan kokea näin paljon hyvyyttä\".\n\n\"Neiti on hyvin ystävällinen\", sanoi hän; \"ja luottakaa siihen,\nettä sovitan kaikki vikani velvollisuuteni täyttämisellä ja\nkunnioituksella teitä yhtä hyvin kuin isäntääni kohtaan\".\n\n\"Tuo on kauniisti sanottu molemmin puolin\", virkkoi isäntäni; \"mutta\nosoittaakseen teille, rouva Jewkes, ettei hän kanna mitään kaunaa,\ntämä hyvä tyttöni valitsee teidät kaasokseen aamun juhlallisessa\ntoimituksessa, ja teidän on rohkaistava hänen mieltänsä\". --\n\"Olen hyvin ylpeä siitä kunniasta\", vastasi hän, \"mutten voi olla\nihmettelemättä, että olen nähnyt neidin niin alakuloisena näinä\nparina, kolmena viime päivänä, vaikka niin paljon onnea on teitä\nodottamassa\".\n\n\"Kah, rouva Jewkes\", vastasin minä, \"siihen voi olla vain yksi syy,\nse nimittäin, että olen surkuteltava hupsu! En minä sentään ole\nkiittämätön; enkä tahtoisi teeskentelyllä hupsutella; mutta sydämeni\nkutistuu toisinaan povessani tietämättäni siihen muuta syytä kuin\noman arvottomuuteni ja tämän kunnian, joka on minulle liian suuri\nvoidakseni sen kantaa niinkuin minun pitäisi. Se on kunnia, rouva\",\nlisäsin, \"johon en ole syntynyt; eikä siis ihme, että käyttäydyn kuin\ntolvana\". Hän lausui minulle sitten imartelevan kohteliaisuuden ja\npoistui moneen kertaan luvaten huolellisuuttaan, vaiteliaisuuttaan\nj.n.e.\n\nIsäntäni erosi minusta hyvin hellästi; ja minä tulin ylös alkooviini\nja huvitellakseni ajatuksillani kirjoitin tähän asti. Rouva Jewkes\non tullut ylös, ja kun kello on jo yli kahdentoista, tahdon mennä\nlevolle; mutta pelkään, etten tänä yönä saa hituistakaan unta\nsilmääni. -- Voisin piestä itseäni vihasta. Ei suinkaan tässä\nomituisessa hupsuudessa ole mitään pahaenteistä! -- Mutta kaiketikin\nnuoret neitoset tuntevat aina samaa ollessaan näin lähellä suurta\nelämänmuutosta, vaikka käyttäytyvät viisaammin kuin minä.\n\n\n\n\nTORSTAINA KELLO KUUSI AAMULLA.\n\n\nOlisin yhtä hyvin voinut olla levolle menemättä eilenillalla, sillä\nenpä minä juuri unta saanut. Rouva Jewkes puhui kaikenlaista, mikä\nolisi ollut kylläkin hyvää jonkun muun sukupuoleeni kuuluvan henkilön\nlausumana; mutta sillä nais-raukalla on niin vähän sydämenpuhtautta,\nettä se on häneltä vain pelkkää _suupeliä_ ja kilpistyy kuulijan\nkorvakalvosta takaisin.\n\nLuullakseni ei isäntänikään ole paljoa nukkunut: sillä minä kuulin\nhänen olevan liikkeellä ja kävelevän huoneessaan päivänkoitosta\nasti. Hänellä on varmaan huolia, kuten minullakin; sillä hän aikoo\nnaida hupsun, arvottoman tyttörukan, joka on kasvatettu niin\nsanoakseni hänen arvoisan perheensä armeliaisuudesta (tai ainakin\nrunsaskätisestä auliudesta)! Ja tämän nuoren hupakon täytyy tänään\nkello kahdentoista jälkeen tositeossa tulla yhtäläisesti hänen\nvaimokseen kuin jos hän naisi herttuattaren. -- Ja tässä hänen on\nlyötävä takaisin yleisten arvostelujen ja moitteiden hyökkäykset:\nMahtava herra B. on menetellyt somasti! hän on nainut köyhän\n_palvelustyttönsä!_ sanonevat jotkut. Hänen vertaistensa ja\ntoveriensa karkea iva ja kokkapuheet täytyy hänen myöskin kestää\nsamoinkuin sukulaistensa halveksiminen ja korskean sisarensa,\nlady Daversin, suuttumus. Rakas, hyvä herrasmies, kyllä hän saa\npaljon vaikeuksia! -- Oi, kuinka voisin ansaita kaiken tämän hänen\nkädestään? Voin ainoastaan tehdä parhaan, mihin kykenen, ja rukoilla\nJumalaa häntä palkitsemaan; tahdon aina rakastaa häntä puhtain\nsydämin ja palvella häntä vilpittömän kuuliaisesti. Toivon, että\nhänen rakkautensa minuun _tämän_ vuoksi jatkuu; sillä ah, eihän\nminulla muuta tarjottavaa ole! Mutta koska tuskin voin odottaa niin\nsuurta siunausta, niin en tunne itseäni onnettomaksi, jos vain voin\nsäilyä hänen halveksumiseltaan; ja minun täytyy tyynin mielin kantaa,\njos hänen rikkaat ystävänsä hänet sellaiseenkin yllyttäisivät, ja\nhilpeästi jatkaa velvollisuuteni täyttämistä.\n\n\n\n\nPUOLI TUNTIA YLI KELLO KAHDEKSAN.\n\n\nHyvä, rakas isäntäni, armas ystäväni, jalomielinen hyväntekijäni,\narvokas suojelijani ja, oi -- kaikki nämä ihanat sanat yhtyneinä!\n-- hellä puolisoni, joksi hän pian tulee (taivu, ylpeä sydämeni,\ntunne itsesi ja oma arvottomuutesi!), on juuri jättänyt minut mitä\nystävällisimmin, hellimmin lausein ja sellaista lempeyttä uhkuen,\njolla ei vielä koskaan ole onnellista neitoa siunattu. Hän lähestyi\nminua eräänlaisella hillityllä riemulla. \"Pamelani\", virkkoi hän,\n\"saanenko kysyä, mitä sinä puuhailet? Enpä kuitenkaan tahtoisi tänään\ntorua rakasta tyttöäni. Molemmat pappismiehet saapuvat tänne kanssani\naamiaista syömään kello yhdeksältä etkä sinä ole vielä rahtuakaan\npukeutunut! Mistä tämä hajamielisyys ja suloinen päättämättömyys?\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä, \"ryhdyn heti korvaamaan laiminlyöntiäni\".\nHän näki rukouskäsikirjan ikkunalaudalla. \"Toivoakseni\", lausui hän,\n\"on herttainen neitoseni opiskellut läksyä, joka hänen piakkoin on\nlausuttava. Etkö olekin, Pamela?\" Ja hän suuteli minua.\n\n\"Olen tosiaankin, hyvä herra\", vastasin minä, \"lueskellut sitä\njuhlallista kaavaa\".\n\n\"Ja mitä minun ihanimpani (niin hän näetten minua nimitti) siitä\najattelee?\" -- \"Oi, se on kammottavan juhlallinen ja minua puistattaa\nsitä ajatellessani.\"\n\n\"Eikä ihme\", sanoi hän, \"että se liikuttaisi suloista Pamelaani.\nOlen itse vilkaissut siihen tänä aamuna, enkä voi muuta sanoa,\nkuin että se mielestäni on juhlallinen, mutta varsin sopiva kaava.\nSanon sinulle, armahimpani\", jatkoi hän, siepaten minut taaskin\nsyliinsä, \"ettei siinä ole pikku hiukkaakaan, mitä en ilomielin voi\nallekirjoittaa; ja _siksi_ pitäisi rakkaan Pamelani rauhoittua ja\nhilpeästi yhtyä sen herättämiin tunteisiini.\"\n\nMinä suutelin hänen rakasta kättänsä. \"Oi, jalo, ystävällinen\nsuojelijani\", sanoin, \"kuinka laupiasta on näin vahvistaa\npalvelijatar-rukkanne epäröivää mieltä, hän kun ei mitään muuta niin\nkovin pelkää kuin omaa arvottomuuttaan häntä odottavaan kunniaan ja\nsiunaukseen!\"\n\nHän suvaitsi lausua: \"Tiedän hyvin, rakkahin tyttöni, että niiden\nvapauksien mukaan, joita me varakkaat ihmiset itsellemme tavallisesti\nsuomme, olen näin lausuessani luvannut varsin paljon. Mutta minä en\nolisi niin sanonut, jollen voisi tyyten harkiten sanoa sitä kaikesta\nsydämestäni. Karkoita siis sydämestäsi kaikki epäilys ja levottomuus;\nanna suloisen luottamuksen minuun saada sija ja anna minun\nhilpeydestäsi tämänpäiväisessä juhlallisessa toimituksessa nähdä että\n_niin_ on laita; ja sitten minä olen rakastava sinua ikuisesti.\"\n\n\"Palkitkoon kaikkivaltias Jumala kaiken hyvyytenne minua kohtaan!\nOi kuinka ystävällisesti teette korvatessanne rakkaan äidin, elävän\nsisaren ja ystävällisten naistoverien puuttuvan läsnäolon ja\nlohdutukset, jotka useimmilla tytöillä ovat tyynnyttämässä heidän\nlevottomuuttansa näin vakavan toimituksen kynnyksellä! Te, hyvä\nherra, olette minulle yhtaikaa kaikkien näiden hellien sukulaisten\nasemassa! Teidän ystävällisyytenne on, mikäli mahdollista,\nrohkaiseva minua katsahtamaan teihin ilman sitä suloista pelkoa,\njonka täytyy sellaisessa tilaisuudessa hämmentää ujoja neitoja,\nkun heidät jätetään epäiltävämpään onneen ja puolittain vieraiden\nmiesten haltuun, jolloin heillä tietysti on vähemmän kokemusta\nhorjumattomasta uskollisuudesta ja hyvästä kohtelusta näiden\npuolelta, se kun kaikki on peitettynä tulevaisuuden hämärään helmaan\nja voidaan vain kokeella todistaa.\"\n\n\"Tuo, rakas Pamelani\", sanoi hän, \"on hyvin ystävällistä puhetta! Se\nosoittaa, että kiitollisesti mukaannut minun tarkoitukseeni. Sillä\nminä tahtoisin käytökselläni korvata sinulle kaikki nuo rakkaat\nsukulaiset ja lupaan vapaaehtoisesti sinulle kaikesta sydämestäni\nsen, mitä en luulisi voivani yhtä varmoin päätöksin sen täytäntöön\npanosta luvata kuningaskunnan ylhäissyntyisimmälle vallasnaiselle.\nSillä salli minun sanoa sinulle, suloinen tyttöni, että rikollisemman\nintohimon rajujen tuulten minua kauan heiteltyä olen sellaisen\nintohimon nyt voittanut enkä ole kaikista tenhoavista suloistasi\nhuolimatta niin paljoa kauneutesi kuin hyveellisyytesi uhri; ja\nsitä rohkeammin voin siis luvata itseni puolesta, kun rakkaudellani\non niin vakava perustus, joka siinäkin tapauksessa, että tämä\nulkonainen kauneus lakkaisi tehoamasta, kasvaisi hyveellisyytesi kera\nja loistaisi sitä kirkkaammin, mitä säteilevämmin hyveellisyytesi\nesiintyy tulevan asemasi sinulle tuottamien tilaisuuksien\nkartuttamana.\" -- Sitä rakasta, ihastuttavaa miestä! Kuinka jaloa,\nkuinka rohkaisevan ystävällistä tuo kaikki oli!\n\nEn voinut kyllin sopivasti lausua ajatuksiani, ja hän virkkoi: \"Näen,\nettä tyttöni ei löydä sanoja! En epäile, että otat selitykseni\nystävällisesti vastaan. Ja kun olen aikaisemmin elänyt liian\nhuikentelevasti voidaksesi minkäänlaista levottomuutta tuntematta\nkatsahtaa entisyyteeni, minun ei pitäisi sanoa vähempää, nyt kun\nolen onnekseni varma itsestäni. Mutta miksi hukkaa tyttöni aikansa?\nMinä tahdon nyt vain lisätä, että toivon saavamme monta onnellista\nvuotta osoittaakseni käytökselläni todeksi ne vakuutukset, mitkä niin\nkernaasti tulvivat huuliltani.\"\n\nHän suuteli minua jälleen ja sanoi: \"Mutta mitä tahansa teet,\nPamela, niin säilytä hilpeä mielesi; sillä muutoin kenties joku\npienestä seurueestamme tietämättä, kuinka tulkitsisi sinun liian\nherkän kainoutesi, saattaisi ajatella, että on _joku muu_ henkilö\nmaailmassa, jonka kosinta olisi sinulle vieläkin _mieluisempi.\"_\n\nTämän hän sanoi herttaiseen ja leikilliseen sävyyn; mutta se hälytti\nminua tavattomasti ja sai minut päättämään esiintyä niin tyynenä ja\nhilpeänä kuin mahdollista; sillä tämä oli todellakin mitä hellin\nlause ja riittävä, jos mikään, pakoittamaan minut sopivaan käytökseen\nja karkoittamaan joutavat pelkoni niin paljoa paremmin perusteltujen\n_toiveiden_ tieltä. Aloin myöskin tässä tilaisuudessa toivoa, ettei\nherra Williams minua vihkisi, jotten käyttäytyisi hupsun tavoin ja\njotta ei senvuoksi voitaisi minua syyttää sellaisesta, mikä minussa\nolisi peräti arvotonta.\n\nRyhdyin heti pukeutumaan ja lähetin noutamaan rouva Jewkesin\navukseni. Mutta minä en koskaan käytä pitkää aikaa pukeutumiseen;\nja isäntäni on nyt antanut minulle viittauksen, joka ainakin puoli\nvuotta pitänee mieleni reippaana. Mutta hiukan minua huolestuttaa\nsiltä varalta, että hän vähäisintä hitustakaan epäilisi kuuluvani\nruumiineni sieluineni kokonaan hänelle.\n\nKun olin nyt valmis eikä oltu kutsuttu suurukselle, istahdin\nkirjoittamaan ja ehdin tähän kohtaan asti.\n\nMinä pukeuduin muhkeaan valkoisesta satiinista tehtyyn aamupukuun,\njoka oli kuulunut hyvälle emännälleni, parhaimpiin päähineisiini\nj.n.e. Minulle on kehittynyt sellainen taipumus kirjoitteluun,\nettä yksinäni ollessani en voi istua ottamatta kynää käteeni. --\nMutta nyt minut kutsutaan aamiaiselle; herrat ovat luullakseni\nsaapuneet! -- Rohkeutta siis, Pamela: muista käyttäytyä hyvin. -- Hyi\nsinuas, sydämeni, kun taas alat vavahdella! \"Hupsu sydän, tyynny!\"\nVarmaankaan ei kenenkään neitsyen oikullinen sydän ole koskaan ollut\nnäin tottelematon kuin minun! -- Ensin se minun luvattani antautui\npois; se on viikkokausia ahdistanut minua toivomuksillaan; ja nyt,\nkun sen pitäisi itse olla onnellinen ja tehdä minut onnelliseksi se\npamppailee, pamppailee, pamppailee kuin pieni hupsu ja täyttää minut\nsellaisilla sopimattomilla aavisteluilla, jotka vaimentavat kaikkien\nparempien toiveitteni nostattamat riemut.\n\n\n\n\nTORSTAINA KELLON LÄHETESSÄ KOLMEA.\n\n\nLuulin, etten tänään saisi aikaa enkä ryhtiäkään jälleen\nkirjoitellakseni; mutta on odottamatta saapunut kolme herrasmiestä\npäivälliselle isäntäni luo, joten minä en näyttäydy. Hän on tehnyt\nkaikki, minkä kohteliaasti on voinut, lähettääkseen heidät pois;\nmutta he viipyvät yhä. Ja näin ollen minulla ei ole mitään muuta\ntekemistä kuin kirjoitella kunnes menen päivälliselle rouva Jewkesin\nkanssa. Isäntäni ei näetten ole valmistautunut tätä seuruetta\nvastaanottamaan, ja senvuoksi syödään tänään hiukan myöhempään. Alan\nsiis onnellisen kertomukseni siitä, mihin sen lopetin.\n\nKun menin alas aamiaiselle, oli sekä herra Peters että herra Williams\nsiellä; ja niin pian kuin isäntäni kuuli minun tulevan, astui hän\novelle minua vastaan ja vei minut sisälle hyvin hellästi. Kuten hän\nmyöhemmin minulle kertoi, oli hän ystävällisesti pyytänyt heitä,\netteivät mainitsisi minulle asiasta enempää kuin välttämätöntä\noli. Tervehdin heitä luullakseni hiukan kömpelösti ja olin melkein\nhengästyksissäni, mutta sanoin tulleeni alas hiukan liian nopeasti.\n\nKun Abraham tuli sisälle meitä palvelemaan, sanoi isäntäni (jotta\npalkolliset eivät mitään aavistaisi): \"Olipa onni, hyvät herrat,\nettä tulitte näin osuvasti: sillä rakas tyttöni ja minä olimme\nmenossa ajelulle ennen päivällistä. Toivon, että jäätte päivälliselle\nkanssani.\"\n\n\"Hyvä herra\", lausui rovasti Peters, \"me emme tahdo häiritä teidän\najeluanne. Tulinhan vain katsomaan kappelianne; mutta minun täytyy\nehtiä kotiin päivälliselle ja pastori Williams aterioitsee minun\nkanssani.\"\n\n\"Sitten\", sanoi isäntäni, \"noudatamme aikomustamme ja ajamme ulos\ntunniksi, pariksi, heti kun olen näyttänyt herra Petersille pienen\nkappelini. Tahdotko, Pamela, kävellä aamiaisen jälkeen sinne meidän\nkanssamme?\"\n\n_\"Jos, jos\"_, sanoin minä ja olin änkyttämäisilläni, hupsu mikä\nolinkin! _\"Jos_ sitä haluatte, hyvä herra.\" En voinut katsoa ketään\nheistä kasvoihin. Kun Abraham vilkaisi minuun, virkkoi isäntäni:\n\"Kah, lapsi, tuskin olet vielä toipunut peljästyksestäsi; kuinka\nsinun jalkasi sattuikaan luiskahtamaan! Olipa hyvä, ettet loukannut\nitseäsi.\" Kehittäen viittausta virkkoi herra Peters: \"Toivoakseni\nei neiti nyrjäyttänyt nilkkaansa.\" -- \"En, rovasti\", sanoin minä,\n\"en sitä luule; mutta hiukan _tuskalliselta_ tuntuu\". Ja niin olikin\nlaita, sillä minä tarkoitin hupsuuttani!\n\n\"Abraham\", virkkoi isäntäni, \"käskehän Robinin valjastaa hevoset\nkuomivaunujen eikä pikkuvaunujen eteen; ja jos nämä herrasmiehet\n_tahtovat_ lähteä, niin voimme saattaa heidät kotiin.\" -- \"Yhtä\nmielelläni kävelen\", sanoi Peters, \"jos herra Williams mieluummin\nsitä haluaa\". -- \"Hyvä siis\", vastasi isäntäni, \"valjastakoon hän\npienet vaunut, kuten käskin\". En voinut nauttia mitään, vaikka\nyritin; ja käteni vapisi niin, että läiskähdytin suklaatiani ja\nsenvuoksi laskin kuppini takaisin pöydälle. Hyvin ystävällisesti\nkatsahtivat he kaikki toisaalle.\n\nAbrahamin lähdettyä ulos sanoi isäntäni: \"Minulla on tässä aivan\ntavallinen sileä sormus, herra Peters, mutta toivon, että toimitus\ntuottaa sormukselle arvoa ja että täten annan aihetta tytölleni\nkatsella sitä parhaimpana, mikä hänelle voidaan lahjoittaa.\" Herra\nPeters sanoi olevansa varma siitä, että pitäisin sitä suuremmassa\narvossa kuin maailman muhkeinta timanttia.\n\nOlin pyytänyt rouva Jewkesia olemaan pukeutumatta, jottei herättäisi\nepäluuloja; ja hän noudatti neuvoani. Kun aamiainen oli syöty, lausui\nisäntäni Abrahamin kuullen: \"No, hyvät herrat, käykäämme kappelissa;\nja teidän on annettava minulle neuvoja suunnittelemieni muutosten\nsuhteen. Kiirehdin sitä enemmin, koska muutoksia varten tekemänne\nkatsastelu vie jonkun verran aikaa, eikä sen ja päivällisen välille\njää meille paljoa ajeluamme varten. -- Pamela, sinä kai lausut meille\nmielipiteesi?\" -- \"Mielelläni\", sanoin minä; \"tulen heti jäljestänne\".\n\nHe menivät siis ulos ja minä istahdin jälleen tuolille ja löyhyttelin\nitseäni viuhkalla. \"Rintaani pakottaa, rouva Jewkes\", sanoin minä.\n\"Menenkö noutamaan hiukan sydämenvahvistetta?\" ehdotti hän. -- \"Älkää\nhuoliko\", sanoin, \"minä olen aika houkkio! Minulta puuttuu vain\nrohkeutta, siinä kaikki.\" Hän otti hajupullonsa ja aikoi antaa sen\nminulle; mutta minä sanoin: \"Pitäkää se kädessänne: kenties sitä\ntarvitsen, mutta toivoakseni en.\"\n\nHän puhui minulle hyvin ystävällisiä sanoja ja pyysi minua lähtemään.\nMinä nousin ylös, mutta polveni hytkyivät niin toisiaan vasten, että\nminun täytyi jälleen istuutua. Vihdoin tartuin hänen käsivarteensa\nja astuen Abrahamin ohi virkoin: \"Se häijy liukahdus portaita alas\ntullessani on tehnyt minut ontuvaksi, joten minun täytyy pitää teistä\nkiinni, rouva Jewkes. Tiedättekö, mitä muutoksia siellä kappelissa\naiotaan tehdä, joista meidän on lausuttava mielipiteemme?\"\n\nHän sanoi, että Nan oli vihitty salaisuuteen, ja hän oli käskenyt\ntytön asettua kappelin ovelle estääkseen ketään pääsemästä sisälle.\nRakas isäntäni astui luokseni kappeliin saapuessani, tarttui minua\nkädestä ja vei minut alttarin luo.\n\n\"Muista, rakas tyttöni\", kuiskasi hän, \"että olet hilpeä\". -- \"Kyllä\nmuistan, kyllä tahdon\", vastasin minä, mutta tuskin tiesin, mitä\nsanoin, kuten voitte päättää siitä, että lausuin rouva Jewkesille:\n\"Älkäähän jättäkö minua, rouva Jewkes, pyydän\", ikäänkuin olisin\npannut luottamukseni häneen enkä ollenkaan siihen henkilöön, jolle se\nenimmin kuului. Jumala antakoon anteeksi! Mutta minä en ole eläessäni\nollut niin hajamielinen kuin nyt alussa ja siihen asti kun herra\nWilliams oli päässyt toimituksessaan kohtaan, missä ovat peloittavat\nsanat: _vaatien meitä vastaamaan tuomion kauheana päivänä;_ ja\nsilloin nuo juhlalliset sanat ja isäntäni kuiskaus: \"Muista sitä,\nrakkaani\", saivat minut säpsähtämään. Hän virkkoi vielä kuiskaten:\n\"Tiedätkö _sinä_ mitään estettä?\" Minä punehduin ja sanoin hiljaa:\n\"En mitään muuta kuin oman suuren arvottomuuteni.\"\n\nSitten seurasivat suloiset sanat: _Tahdotko ottaa tämän neidon\naviovaimoksesi?_ j.n.e. Ja minä aloin hiukan rohkaistua, kun rakas\nisäntäni tähän kysymykseen kuuluvasti vastasi: _\"Tahdon.\"_ Mutta minä\nsaatoin ainoasti niiata, kun minulta kysyttiin; vaikka _sydämeni_\nkylläkin oli kerkeämpi kuin _huuleni_ ja vastasi jokaiseen kohtaan:\n_tottelemiseen, palvelemiseen, rakastamiseen_ ja _kunnioittamiseen._\nHerra Peters luovutti minut ja minä toistin herra Williamsin perästä,\nniin hyvin kuin voin, vihkimiskaavan sanat, samoinkuin ne toisti\nrakas isäntänikin, vaikka hän teki sen paljoa luontevamman kauniisti.\nJa kun lähinnä tultiin sormuksenantoon, vastaanotin minä tuon rakkaan\nlahjan hänen arvokkaista käsistään mitä kiitollisimmin sydämin; ja\nhän kertoi minulle jälkeenpäin, että minä hänen lausuttuaan sanat:\n_Tämän sormuksen antaen minä otan sinut vaimokseni_ j.n.e., niiasin\nja sanoin: \"Kiitos, hyvä herra.\" Ehkä niin tein; sillä se oli\ntoimituksen mieluisin kohta ja sydämeni oli ylen riemastunut hänen\nhyvyydestänsä ja liikutettuna siitä hellästä ja arvokkaasta tavasta,\nmillä hän tuon toimituksen suoritti. Olin hyvin mielissäni, että\nsenjälkeen polvistuttiin rukoukseen, sillä minä vapisin niin pelosta\nja riemusta että tuskin voin seisoa.\n\nSitten seurasi käsiemme yhdistäminen, ja meidät julistettiin\naviopuolisoiksi harvalukuisten todistajain kuullen; sillä lukien\nmukaan Nanin, jonka uteliaisuus ei sallinut hänen pysyä ovella, niitä\noli ainoasti herra Peters, rouva Jewkes ja hän; luettiin siunaus,\nveisattiin virsi, rukoiltiin ja toimitus päättyi kehoitukseen. Kaikki\nnämä olivat niin kauniita, tervetulleita ja herttaisia kohtia tässä\npyhässä toimituksessa, että sydämeni riemastui ja mieleni kävi hiukan\nreippaammaksi.\n\nNäin, rakkaimmat vanhempani, on onnellinen, kolminkertaisesti\nonnellinen Pamelanne vihdoinkin naimisissa; ja kenen kanssa? Niin,\nrakastetun, armollisen isäntänsä, hänen toivomuksiensa herran kanssa!\nJa täten on hänen hyveellisyytensä entisestä häijystä hätyyttäjästä\njumalallisen kaitselmuksen siunatulla johdolla tullut sen hyvä,\narmollinen suojelija ja palkitsija. Jumala olkoon siitä ikuisesti\nkiitetty ja ylistetty ja suokoon, että en olisi kokonaan arvoton,\nsellaiseen ylevään kunniaan! Ja siunatkoon Hän ja palkitkoon tuota\nrakasta, hyvää herrasmiestä, joka täten on korottanut arvottoman\npalvelijansa asemaan, jossa ylhäisimmät naiset pitäisivät itseänsä\nonnellisina!\n\nIsäntäni suuteli minua mitä kiihkeimmin ja sanoi: \"Jumala antakoon\nsinulle, rakkaani, yhtä paljon iloa tässä tilaisuudessa kuin\nitselläni on!\" Hän vei minut herra Petersin eteen, joka suuteli minua\nja sanoi: \"Teidän tulee suoda anteeksi _minulle_, rakas nuorikko;\nsillä minä luovutin teidät, ja te olette minun tyttäreni.\" Kun herra\nWilliams kainosti vetäytyi hiukan sivummalle, virkkoi isäntäni:\n\"Olkaa hyvä, herra Williams, ja vastaanottakaa kiitokseni sekä\ntoivottakaa _sisarellenne_ iloa ja onnea\". Sitten hänkin suuteli\nminua ja lausui: \"Sitä toivotan, hyvä rouva, kaikesta sydämestäni.\nJa tahdon sanoa, että nähdessäni niin suuren viattomuuden ja\nhyveellisyyden näin ylevästi palkituksi, tunnen sellaista riemua kuin\ntuskin koskaan olen tuntenut.\" Tämä oli isännälleni hyvin mieleen.\n\nRouva Jewkes olisi suudellut kättäni kappelin ovella; mutta juuri\nsilloin tunsin mieleni reipastuneeksi ja suutelin häntä lausuen:\n\"Kiitos, teille, rouva Jewkes, siitä, että teitte minulle seuraa.\nOlen käyttäytynyt surkeasti.\" -- \"Ei, nuori rouva\", vastasi hän,\n\"käyttäydyitte varsin hyvin, varsin hyvin!\"\n\nHerra Peters käveli ulos minun kanssani; herra Williams ja isäntäni\ntulivat perästämme jutellen keskenään.\n\nVierashuoneeseen saavuttuaan herra Peters lausui: \"Vielä kerran\ntoivotan teille, hyvä rouva, iloa tässä onnellisessa tilaisuudessa.\nLisätköön jokainen päivä onneanne, ja saakaa kauan riemuita\ntoisistanne! Sillä te kaksi olette herttaisin pari, minkä koskaan\nolen yhdistänyt.\" Sanoin hänelle, että olin erittäin kiitollinen\nhänen hyvistä ajatuksistaan ja onnitteluistaan ja sanoin toivovani,\netten vastaisella käytökselläni osoittautuisi arvottomaksi niitä\nansaitsemaan.\n\nJalo hyväntekijäni tuli sisälle herra Williamsin kanssa. \"No, rakas\nsilmäteräni\", sanoi hän, \"kuinka voit? Hiukan tyynempi, toivoakseni!\nKas, eihän tämä ole niin kauheata kuin pelkäsit.\"\n\n\"Hyvä herra\", lausui rovasti Peters perin ystävällisesti, \"tämä on\nsangen vakava tilaisuus; minua ilahduttaa nähdä, että suhtaudutte\nsiihen niin kunnioittavasti ja ylevästi. Se on mitä oivallisin\nmerkki: sillä _harkitsevimmin_ tehty alku takaa _järkevimmän_ kulun.\"\n\nRouva Jewkes tuli omasta aloitteestaan sisälle suuri kanariviinillä\ntäytetty hopeakolpakko kädessä ja tuoden maljan, muskottipähkinöitä\nja sokeria, jolloin isäntäni sanoi: \"Hyvin harkittu, rouva Jewkes,\nsillä me olemmekin nauttineet vain kehnon aamiaisen.\" Ja hän tahtoi\nminua maistamaan maljasta, kuten he kaikki tekivät juoden varsin\nhalukkaasti. Minäkin join hiukan, ja se virkisti mielestäni sydäntäni\nkokonaisen tunnin ajaksi.\n\nIsäntäni veti komean timanttisormuksen sormestaan ja lahjoitti sen\nherra Petersille, joka otti sen hyvin ystävällisesti vastaan. Herra\nWilliamsille hän sanoi: \"Vanha tuttavani, olen useistakin anomuksista\nhuolimatta säilyttänyt teille palkkapitäjän, jonka aina olin teille\naikonut. Ja pyydän, että valmistaudutte ottamaan sen haltuunne.\nJa koska siinä voi teille koitua joitakuita menoja, saanen niiden\npeittämiseksi tarjota teille tämän\"; ja niin hän antoi hänelle (kuten\nmyöhemmin minulle mainitsi) viidenkymmenen punnan pankkisetelin.\n\nNäin tuo jalomielinen, ystävällinen herrasmies siunasi meitä kaikkia\nja eritoten minua, jonka tähden hän oli niin avokätinen kuin jos\nolisi nainut jonkun ylväimmän perijättären.\n\nSitten hän sanoi hyvästi pappismiehille, vieläkin varoittaen heitä\npitämään asian muutaman päivän salassa, ja he jättivät hänet. Eikä\nkukaan palvelijoista epäillyt mitään, kuten rouva Jewkes uskoo.\nSitten minä heittäydyin hänen jalkojensa juureen siunaten Jumalaa\nja siunaten _häntä_ hänen hyvyydestänsä; ja hän osoitti minulle\nylenmäärin ystävällisyyttä nimittäen minua suloiseksi morsiamekseen\nja käyttäen kymmeniä muita herttaisia nimityksiä, jotka paisuttavat\nkiitollista sydäntäni enemmän kuin voin ilmilausua.\n\nSenjälkeen hän vei minut vaunuihin, ja me teimme hauskan ajomatkan\nnaapurikyliä kiertäen. Hän koetti kaikkensa karkoittaakseen\noikullisen levottomuuden, joka vielä rasittaa mieltäni ja joka\nkaikista ponnistuksistani huolimatta levittää kasvoilleni liian\nmiettiväisen ilmeen, niinkuin hän sanoo.\n\nPalasimme kotiin puoli kahdelta; ja hän huvittelihe ajattelemalla,\nettei tänä siunattuna päivänä olisi hetkeäkään poissa seurastani,\njotta (kuten hän ystävällisesti mainitsi) voisi herättää minussa\ntuttavallisuutta, joka lisäisi luottamustani häneen. Mutta silloin\nilmoitettiin hänelle, että täällä oli käynyt eräs sir Charles\nHargraven palvelija ilmoittamassa isäntänsä kahden muun herrasmiehen\nkanssa olevan tulossa päivälliselle puolisoni luo matkallaan\nNottinghamiin.\n\nHän tunsi itsensä tästä mitä syvimmin kiusaantuneeksi ja sanoi\nminulle, että olisi ollut mielissään heidän seurastaan milloin\nmuulloin tahansa; mutta nyt se oli barbarimaista tungettelua; ja hän\ntoivoi, että niille olisi ilmoitettu hänen jäävän tulematta kotiin\npäivälliselle. \"Sitäpaitsi\", sanoi hän, \"ovat he kauheita juomareita,\nja kenties en voi toimittaa heitä tänä iltana pois; sillä he eivät\ntee muuta kuin matkailevat kautta maan ja etsivät aina ystäviensä\nasuntoja tien varrella. Ja heille on samantekevää, viipyvätkö samassa\npaikassa yön vai kuukauden. Mutta\", lisäsi hän, \"koetan keksiä jonkun\nkeinon käännyttääkseni heidät pois päivällisen jälkeen. Hitto heidät\nvieköön\", huudahti hän varsin äkämystyneenä, \"että heidän pitikin\ntulla juuri tänään, juuri tänä päivänä kaikista vuoden päivistä!\"\n\nOlimme tuskin astuneet vaunuista ja menneet sisälle, kun he jo\nsaapuivat. Kolme huimaa veitikkaa niitä näkyi olevan, ja he\ntörähdyttivät metsästystorvella heti portille päästyään, niin että\nkoko piha kaikui, ja mäiskähdyttelivät kuorossa hevospiiskojansa.\n\nMenin sitten ylös kammiooni ja näin (mikä sai sydämeni\nvärähtelemään), kuinka rouva Jewkes hääräili ja puuhaili\njärjestääkseen huoneen vieraalle, joka, olkoonpa kuinka tervetullut\ntahansa, kuten velvollisuuteni nyt opettaa minut sanomaan, kuitenkin\ntäyttää ajatukseni kauhulla. Pakenin siis kammiooni ja turvauduin\nkynään ja musteeseen haihdutellakseni mieleni levottomuutta. Jos\nsydän on niin suruissaan ja pelontunne niin valtava silloin,\nkun ihminen näin äärettömästi rakastaa ja on näin äärettömässä\nkiitollisuudenvelassa, niin mitä täytyneekään tuntea niiden\nneito-rukkain, jotka heidän tyrannilliset vanhempansa tai holhoojansa\nalhaisista pyyteistä pakoittavat naimisiin melkein vihattujen\nmiesten kanssa ja ehkä uhraamalla heidän hellimmin rakastamansa? Oi,\nsellainen on todella surkeata! -- Mistä kaikesta ovatkaan sellaiset\njulmat vanhemmat edesvastuussa? Ja mitä moiset viattomat uhrit\nsaavatkaan kärsiä! -- Mutta, Jumalan kiitos, on se kohtalo perin\netäällä omastani!\n\nHyvä isäntäni (sillä minä en vielä rohkene mainita häntä hellemmällä\nnimellä) saapui luokseni ja sanoi: \"Tulin tiedustelemaan rakkaalta\nmorsiameltani\" (mikä ihana sana!), \"kuinka hän voi. Näen\nkirjoittelevasi, armaani\", virkkoi hän. \"Ne kirotut elostelijat ovat\nmielestäni puolihulluja ja taitavat tehdä minutkin sellaiseksi!\nKuitenkin\", jatkoi hän, \"olen käskenyt laittaa pikkuvaununi\nvalmiiksi, ikään kuin minulla olisi välttämätön matka viiden\npenikulman päähän, ja tahdon saattaa heidät ulos talosta, jos\nmahdollista. Sitten teen kierroksen ja palaan niin pian kuin voin\npäästä heistä irti. Olen kuullut\", sanoi hän, \"että lady Davers\ntarkkaavaisesti seuraa asioitamme. Hän on ollut hyvin vapaapuheinen\nminun suhteeni sir Charlesille; ja kaikki kävivät he armotta\nkimppuuni, joten minun täytyi olla hyvin totinen, koska he muutoin\nolisivat tulleet ylös sinua katsomaan, kun en kutsunut sinua heidän\nluokseen.\" Hän suuteli minua ja sanoi: \"Minä haastan riitaa heidän\nkanssaan, jos en saa heitä lähtemään; sillä minä olen hukannut kaksi\ntai kolme kallista tuntia, jotka olisin voinut viettää sydämeni\nsulostuttajan seurassa.\" Ja sitten hän meni alas.\n\nRouva Jewkes kutsui minut päivälliselle pieneen vierashuoneeseen.\nMinä menin alas ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen, että\ntarjoutui minua palvelemaan; vain vaivoin sain hänet suostutelluksi\nistumaan kanssani pöytään, kun sitä ehdottomasti tahdoin. \"Sillä\",\nsanoin minä, \"olisi kovin tavatonta, jos ihminen sillä tavoin\netääntyisi entisyydestään, rouva Jewkes. Mitä uusi asemani minulta\nvaatineekaan, toivoakseni aina käyttäydyn niin, että ylpeys ja\nröyhkeys eivät saa mitään sijaa luonteessani.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen, rouva\", sanoi hän, \"mutta minä tunnen\naina velvollisuuteni isäntäni aviopuolisoa kohtaan\". -- \"No\",\nvastasin minä, \"jos minun näin aikaisin täytyy ottaa itselleni\nemäntävalta, rouva Jewkes, niin sallikaa minun vaatia teiltä, että\ntäytätte niin nimittämänne velvollisuutenne ja istutte kanssani\npöytään, kun sitä pyydän\".\n\nTämä vaikutti häneen; ja minä sain nautituksi palasen omenatorttua ja\nhiukan munapiirakkaa, mutta siinä olikin kaikki.\n\nYstävällinen isäntäni tuli jälleen sisälle ja sanoi: \"Kiitän\ntahtiani, että ne mässääjät nyt ovat lähdössä; mutta minun täytyy\nmennä heitä saattamaan. Valitsen vaunut, sillä jos lähtisin ratsain,\nkävisi vaikeaksi päästä heistä eroon. He ovat näet kuin lumipallo\nja aikovat matkan varrelta kerätä seuraa, pitääkseen iloista menoa\nyhdessä muutaman päivän taipaleella.\"\n\nMe nousimme kumpikin ylös kartanonherran astuessa sisälle. \"Hyi,\nPamela\", huudahti hän, \"miksi nyt tuollaista muodollisuutta? --\nIstukaa alallanne, rouva Jewkes.\"\n\n\"Ka, hyvä herra\", sanoi hän, \"minä istuuduin vastahakoisesti\npöytään, mutta armollinen rouvani pakoitti minut siihen\". -- \"Hän\non aivan oikeassa, hyvä rouva Jewkes\", virkkoi isäntäni ja taputti\nminua poskelle; \"sillä me olemme vasta vain puoliksi naimisissa,\njoten hän ei vielä ole muuta kuin puoliksi teidän emäntänne! -- Älä\nkatso noin alas, älä ole noin vaiti, rakkahimpani\", sanoi hän; \"ka,\nsinähän virkoit minulle tuskin kahtakymmentä sanaa koko aikana, kun\nolimme yhdessä ajelemassa. Joitakin myönnytyksiä teen suloiselle\nujoudellesi; mutten liian paljoa. -- Rouva Jewkes, eikö teillä ole\nmitään hauskoja juttuja kerrottavana Pamelalleni, saadaksenne hänet\nhymyileväksi, kunnes tulen takaisin?\"\n\n\"Kyllä, hyvä herra\", vastasi hän; \"voisin kertoa kymmeniä hauskoja\njuttuja, mutta nuori rouva on liian herkkätuntoinen niitä\nkuunnellakseen\".\n\n-- Ah, vaimo-raukka! -- ajattelin minä, -- sinun siveellisimmätkin\njuttusi saisivat kainon ihmisen punastumaan, jos sinut oikein tunnen;\nenkä minä tahdo mitään niistä kuulla.\n\nIsäntäni sanoi: \"Kertokaa hänelle minun kuulteni joku lyhimmistä,\nmitä osaatte.\"\n\n\"Niin, arvoisa herra\", alotti hän, \"tunsin ujon nuoren neidin,\nkenties sellaisen kuin rouva, joka oli naimisissa erään...\"\n\n\"Paras rouva Jewkes\", keskeytin minä, \"jättäkää juttunne, pyydän;\nminä en pidä sen alusta\".\n\n\"Jatkakaa, rouva Jewkes\", kehoitti isäntäni. --\n\n\"Ei, pyydän, hyvä herra, älkää vaatiko sitä\", sanoin minä. -- \"Sitten\nsaamme kuulla sen joskus toiste, rouva Jewkes\", lausui hän.\n\nAbraham tuli ilmoittamaan hänelle, että herrasmiehet olivat lähdössä\nja hänen vaununsa valmiina. \"Olen mielissäni siitä\", virkkoi hän,\nmeni ulos ja lähti heidän mukaansa. Heidän ajettuaan talosta, minä\ntein pari kierrosta rouva Jewkesin kanssa puutarhassa; ja käveltyämme\nkotvan aikaa sanoin, että olisin iloinen, jos hän seuraisi minua\njalavakäytävälle mennäksemme vaunuja vastaan. Sillä, oi, minä en\ntiedä kuinka häneen katsoa taisin, kun hän on kanssani, tai kuinka\nkestäisin hänen poissaolonsa, kun saan häntä odotella! Kuinka\nristiriitaiselta tuntuukaan tämä käsittämätön hellä tunne!\n\nKuinka erilaiselta kaikki tässä talossa ja sen ympärillä nyt näyttää\nmielestäni entiseen verrattuna! Puutarha, lammikko, alkoovi,\njalavakäytävä. Mutta, oi! vankilani onkin muuttunut palatsikseni!\nEikä siis ihme, että kaikessa on toinen leima! Istahdimme leveälle\njalkaportaalle, joka vie maantielle; ja rouva Jewkes oli minua\nkohtaan aivan toinen henkilö kuin mitä hän oli siellä viimeksi\nistuessani.\n\nVihdoin palasi rakkahimpani ja astui siinä vaunuista. \"Mikä,\nPamelani\" (ja silloin rouva Jewkes jätti minut), \"mikä\", sanoi hän\n(ja suuteli minua), \"on sinut tänne tuonut? Toivoakseni olet tullut\nminua vastaan.\" -- \"Niin olen\", sanoin minä.\n\n\"Sepä oli todella ystävällistä\", lausui hän; \"mutta miksi tuo\npoiskäännetty silmä -- tuo alaspäin luotu katse, ikäänkuin pelkäisit\nminua?\" -- \"Ette saa niin ajatella, hyvä herra\", vastasin minä. --\n\"Virkistäös sitte sydäntäni\", virkkoi hän, \"hilpeämmällä muodolla\nja karkoittaos tuo liian levoton huolehtivaisuus noilta maailman\nihastuttavimmilta kasvoilta. Onko sinulla, rakas tyttöni, mitään\npelkoja, jotka voin poistaa, mitään epäilyjä, jotka voin haihduttaa,\nmitään toivomuksia, joita voin rohkaista, mitään pyyntöjä, jotka voin\ntäyttää? Puhu, rakas Pamelani; ja jos siihen vain kykenen, niin sen\nteen. Sano _vain_ sana, niin teen sen yhden ainoan hymysi hintana!\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoin, \"minulla ei voi olla mitään muuta pelkoa,\nmitään muuta epäilyä, kuin se aavistelu, etten koskaan kykene\nansaitsemaan teidän hyvyyttänne. Minulla ei myöskään ole mitään muita\ntoivomuksia, kuin että vastainen käytökseni on teille mieluinen ja\nettä päättäväisesti täytetty velvollisuuteni suopeasti tunnustetaan.\nEikä minulla ole mitään muuta pyyntöä esitettävänä kuin se, että\ntahdotte antaa anteeksi kaikki vajavaisuuteni, muun muassa tämän\nhupsun heikkouteni, jonka vuoksi teidän silmissänne näyttänen kaiken\ntapahtuneen jälkeen vaativan vielä tätä alentuvaisuutta ja näin\nystävällisiä vakuutuksia. Mutta teidän runsas hyvyytenne masentaa\nminut, mieleni uupuu sen painon alla; ja tämä masennus on vielä\nsuurempi, kun en käsitä, millä tavoin koko vastaisen elämäni aikana\nkaikkine ponnistuksineni mahdollisesti voisin ansaita pienimmänkään\nsuosionosoituksistanne.\"\n\n\"Minä tunnen sinun kiitollisen sydämesi\", vastasi hän, \"mutta\nmuista, rakkaani, kuinka lakimiehet sanovat meille, että avioliitto\non korkein velvoitus, mitä laki tuntee. Tämä on, rakas morsiameni,\ntehnyt sinut omakseni ja minut sinun omaksesi; ja sinulla on\nmaailman paras oikeus jakaa varallisuuteni kanssani. Mutta vaikka\nsivuuttaisimmekin sen seikan, niin mitä kiitollisuudenvelkaa on\nsinulla minulle? Sinun sydämesi on puhdas kuin enkelin ja senvuoksi\nomaani ylevämpi. Sinun älysi ja arvostelukykysi ovat imartelematta\nsanoen enemmän kuin omieni vertaiset. Sinulla on kaikki viehätys,\nminkä kasvatus voi naiselle antaa, ja lahjakkuutesi tekee nuo sulot\nsinulle luontaisiksi. Sinulla on herttainen luonne, ja olet niin\nylevän vilpitön, ettei sille löydy vertaa. Ja ulkonaisessa siroudessa\nvoitat kaikki naiset, joita koskaan olen nähnyt. Missä on siis\nkiitollisuudenvelka, ellei minun puolellani sinua kohtaan?\n\n\"Mutta älkäämme tästälähin puhuko mistään muusta kuin\nyhdenvertaisuudesta, vaikka, jos sinun sielusi aarteet ja tahraton\nhyveellisyytesi asetetaan _minun_ varallisuuttani vastaan (joka on\nvain satunnainen etu, ja kaikki, mistä voin kerskua), alentuminen\ntapahtuu sinun puoleltasi. Enkä minä usko, että voin sinut oikein\nansaita ennenkuin vastainen elämäni on sinun suloisen esimerkkisi\nvaikutuksesta tullut melkein yhtä moitteettomaksi kuin omasi.\"\n\n\"Oi\", huudahdin minä, \"minkä lohdutuksen suotte minulle, kun sen\nvaaran asemesta, että teidän hyvyytenne minulle hankkima korkea\nasema tulisi minulle ansaksi, herätätte minussa toivoa, että minua\nvahvistatte ja suotte minulle hyväksymisenne, joten voimme hyvällä\nsyyllä kuvitella tekevämme toistemme onnen jatkuvaksi aikojen loppuun\nasti! -- Mutta minä en tahdo olla liiaksi vakava, mistä minua kerran\nvaroititte. Näiden suloisten rohkaisujen avulla päätän olla kaikkea,\nmitä minun tahdotte olevan, ja toivon yhä paremmin voivani teille\nosoittaa, ettei minulla ole muuta tahtoa kuin teidän tahtonne.\" Hän\nsuuteli minua hyvin hellästi ja kiitti minua tästä ystävällisestä\nvakuutuksesta, kuten hän sitä nimitti. Ja sitten me astuimme yhdessä\nsisälle.\n\n\n\n\nKELLO KAHDEKSAN ILLALLA.\n\n\nNäiden suloisten vakuutusten, sanotte te, rakas isä ja äiti,\ntäytyvän olla minulle hyvin lohdullisia. Ja samalla kun ne olivat\nvapaaehtoisia hänen puoleltaan, en minä puolestani voinut mitään\nmuuta toivoa; ja päätinkin, mikäli mahdollista, tyynnyttää joutavat\npelkoni ja arvosteluni.\n\n\n\n\nKELLO KYMMENEN ILLALLA.\n\n\nEhtoollista syödessämme hän oli minulle jalomielisen ystävällinen\nsekä teoissaan että sanoissaan. Hän otti mitä hienotuntoisimmin\nhuomioonsa kamppailuni heikkouksieni voittamiseksi ja sanoi: \"Näen\nmielihyvällä, että rakas tyttöni ponnistelee käyttäytyäkseen\ntoivomusteni mukaisesti. Näen liian herkän kainoutesi suloisen\nhellien vavahtelujenkin lävitse, kuinka paljon syytä minulla on\nkiitollisuuteen sinun aikomuksistasi noudattaa mieltäni. Kun\nolen sinulle kerran sanonut, että minut on pikemmin voittanut\nhyveellisyytesi kuin kauneutesi, älköön ainoakaan sanani tai katseeni\nhälyttäkö rakasta Pamelaani, älköön hän kuulko tai nähkö mitään, joka\nantaisi hänelle aihetta epäillä vakuutukseni totuutta. Voit sitä\nhelpommin uskoa minua\", jatkoi hän, \"kun näet, kuinka tuskaisalta\nminusta tuntuu kaikki, mikä sinua huolestuttaa, vaikka huolestumisesi\non aiheetontakin. Kuitenkin tahdon ottaa rakkaan tyttöni ujouden\nsiihen määrin huomioon, että myönnän sellaisen puhtaan mielen voivan\nkärsiä pelontunteesta näin tärkeän muutoksen aikana. Ja senvuoksi\nen voikaan olla hyvilläni siitä käyttäytymisesi puolesta, joka voi\ntehdä sinun kärsimyksesi omiani suuremmiksi, sillaikaa kun minä olen\npäättänyt tulevaisen elämäni kaikilla asteilla alati ja jokaisessa\ntapauksessa pyrkiä niitä vähentämään.\"\n\nIllallisen jälkeen, jota hänen herttaisista kehoituksistaan\nhuolimatta tuskin voin maistaakaan, minä join kaksi lasia samppanjaa\nja myöhemmin lasillisen kanariviiniä, kun hän minut siihen\nystävällisesti pakoitti esittämällä maljan teidän terveydeksenne.\nJa kun levolle menon aika läheni, huomautti hän, vaikka hyvin\nhienotuntoisesti, kuinka vuoroin vaalenin ja punastuin ja kuinka\nhoukkiomaisesti vapisin. Varmaankaan ei kukaan ole näin riemullisissa\nolosuhteissa käyttäytynyt niin hupsusti! Ja hän sanoi: \"Rakkahin\ntyttöni, pelkään, että näin monen tunnin jatkuvan yhdessäolon aikana\nolet saanut liikaa seurastani; ja kaiketi tyyntyisit paremmin, jos\nvetäytyisit puoleksi tunniksi komeroosi.\"\n\nTätä olinkin toivonut, mutta en uskaltanut asiasta mainita peläten\nhänen suuttuvan. Sillä hetkien vieriessä huomasin pelkoni lisääntyvän\nja hupsu sydämeni kävi yhä rauhattomammaksi joka kerta, kun tohdin\nkohottaa silmäni hänen rakkaihin kasvoihinsa; niin suloisen kauhealta\nhän näytti säikähtyneessä mielikuvituksessani. Minä sanoin: \"Te\nolette pelkkää hyvyyttä, rakas herrani\", ja suutelin rohkeasti hänen\nrakasta kättänsä painaen sen molemmin käsin huulilleni. Ja suudellen\nminua hyvin kiihkeästi tarjosi hän minulle kätensä nähdessään, että\ntuskin kykenin seisomaan, ja talutti minut kammioni ovelle, jonka\njälkeen hän perin jalomielisesti poistui.\n\nMinä menin komerooni ja kiitin polvilleni langenneena Jumalaa päivän\nsiunauksista, anoen hänen taivaallista hyvyyttänsä vastaisen elämäni\noppaaksi sillä tavoin, että tulisin hänen kunniansa onnelliseksi\nvälikappaleeksi. Jätettynä nyt omiin mietteisiini tulin tämän jälkeen\nhiukan varmemmaksi ja sydämeltäni kevyemmäksi; ja kun kynä ja paperi\nolivat edessäni, kirjoittelin huvikseni tähän asti.\n\n\n\n\nKELLO YHDELTÄTOISTA TORSTAI-ILTANA.\n\n\nKun rouva Jewkes oli tullut luokseni isäntäni airuena kysyen, saisiko\nhän tulla luokseni _komerooni_, vaikka samalla vihjaisten, että hän\nei odottanut minua _sieltä_ tapaavansa, käskin minä ilmoittamaan,\nettä pyysin häntä suomaan minulle vielä neljännestunnin. -- Jättäen\nsiis itseni Kaikkivaltiaan armoihin, Hänen, joka niin monien\nmerkillisten kauhuntilojen ja säikähdysten kautta on johdattanut\nminut tähän onnelliseen, joskin peloittavaan hetkeen, toivotan\nteille, rakkaat vanhempani, hyvää yötä; ja vaikka ette saakaan tätä\najoissa nähdä, tiedän kuitenkin, että alituisesti suljette minut\nrukouksiini, ja että en siis nytkään jää niitä paitsi. Siis hyvää\nyötä, Jumala siunatkoon teitä ja minua! Aamen, jos se on Hänen\nsiunattu tahtonsa, piirtää _teidän alati kuuliainen tyttärenne_.\n\n\n\n\nPERJANTAI-ILTANA.\n\n\nOi, kuinka tämä rakas oivallinen mies kaikessa noudattaa mieltäni!\nHerttaisella alentuvaisuudellansa tekee hän minulle joka tunnin\nedellistä onnellisemmaksi.\n\nHän säälii minun herkkää heikkouttani, suo anteeksi kaikki pikku\nvikani ja koettaa karkoittaa pelkoni. Hänen sanansa ovat niin\npuhtaat, hänen ajatuksensa niin siveelliset, koko hänen käytöksensä\nniin suloisen säädyllistä, että varmaan ei ole milloinkaan\nelänyt niin onnellista olentoa kuin teidän Pamelanne! En olisi\nkoskaan voinut toivoa sellaisen puolison tulevan osakseni; vielä\nvähemmän otaksua, että herrasmies, joka oli antautunut yrityksiin,\nmitkä nyt iäksi koetan unhoittaa, olisi käyttäytynyt näin perin\nhienotunteisella ja poikkeuksellisen säädyllisellä tavalla. Mitään\nkevytmielistä, haurasta pilaa ei valu hänen huuliltaan, ei mitään\nhälyttäviä kokkapuheita; hän ei käytä mitään loukkaavia lauseita\ntai sopimattomia ilmeitä. Mikään sellainen ei haavoita onnellisen,\nkolminkerroin onnellisen tyttärenne korvia. Sanalla sanoen: kaikilla\npuheillaan hän vain rohkaisee minua ilomielin katsahtamaan onneni\njalomieliseen luojaan.\n\nAamiaisella ollessamme, kun en tiennyt, kuinka olisin häntä\nkatsellut, hän rohkaisi minua puhumalla _teistä,_ rakkaat vanhempani,\nkoska hän jalomielisessä sydämessään tiesi sen olevan aiheen, josta\nminä _voisin_ jutella; ja hän vakuutteli minulle, että tekisi teidät\nmolemmat onnellisiksi. Hän pyysi minua lähettämään teille kirjeen\nilmoittaakseni teille häistäni; ja koska hänellä olisi asiaakin\nsinnepäin, saisi Thomas jo huomenna lähteä kirjettä viemään. \"Enkä\nminä, rakas Pamelani\", virkkoi hän, \"halua nähdä sinun kyhäilyjäsi,\nkoska ilmoitin sinulle, että en tahtoisi. Nyt näet tahdon kaikessa\nuskollisesti pitää sanani rakkaalle puolisolleni\" (oi sitä rakasta,\nsuloista nimitystä!) \"ja sinä saat lähettää kaikki kirjeesi heille\nalkaen niistä, jotka heillä jo on, tähän onnelliseen hetkeen asti.\nMutta salli minun pyytää, että he säilyttävät ne minua varten, sitte\nkun ovat ne lukeneet, samoinkuin nekin, joita en ole nähnyt. Niitä\nen kuitenkaan siihen asti tahdo nähdä, mutta sitten minä katson\nsuosionosoitukseksi, jos sen sallit.\"\n\n\"Iloni yhtä hyvin kuin velvollisuutenikin\", sanoin minä, \"on totella\nteitä kaikessa; ja minä kirjoitan tämän päivän loppuun asti, jotta he\nnäkevät, kuinka onnelliseksi olette minut tehnyt\".\n\nTiedän, että molemmin yhdytte kanssani kiittämään Jumalaa hänen\nihmeellisestä armostaan ja hyvyydestään itseänne samoinkuin minuakin\nkohtaan. Sillä hän suvaitsi erikoisesti tiedustella olosuhteitanne\nja sanoi muutamista ensi kirjeistäni huomanneensa, että te olitte\nvelkaantunut. Sitten antoi hän minulle viisikymmentä guineaa pyytäen\nminua lähettämään ne teille mytyssäni, jotta voisitte maksaa niillä\nvelkojanne niin pitkälle kuin ne riittävät. Ja hän toivoi teidän\njättävän nykyisen hommanne ja pukeutuvan, samoinkuin rakkaan äitini,\nsopiviin vaatteisiin; hän lupasi Bedfordshireen palattuaan katsoa\nteille paremman asunnon kuin mikä teillä nyt on. Oi, kuinka voin\nkestää kaikki nämä suurenmoiset ja jalomieliset suosionosoitukset?\n-- Minä lähetän ne rahat kiedottuina viiden guinean eriin\nkahdenkertaisten paperien sisään.\n\nMinulle hän antoi vielä kokonaista sata guineaa ja sanoi: \"Haluaisin,\nrakkaani, että täältä lähtiessäsi antaisit näistä rouva Jewkesille,\nikäänkuin omasta puolestasi, mitä katsot sopivaksi.\" -- \"Hyvä herra\",\nvirkoin minä, \"suvaitkaa te itse määrätä\".\n\n\"Anna hänelle sitten kaksikymmentä guineaa häälahjanasi\", sanoi\nhän. \"Anna Colbrandille kymmenen guineaa; anna molemmille kuskeille\nviisi guineaa kummallekin, talon palvelijattarille kummallekin viisi\nguineaa; anna Abrahamille viisi guineaa ja Thomasille viisi; ja ja'a\nkaksikymmentä guineaa puutarhurien, renkien ja apumiesten kesken.\nJa palattuani kanssasi toiseen taloon annan sinulle sopivan lahjan\nostaaksesi sellaisia koristuksia, joiden käyttäminen on rakkaan\nvaimoni säädyn mukaista. Sillä nyt, Pamelani, sinun ei tule välittää\nsiitä, mitä toiset naiset sanovat, vaan sinun on esiinnyttävä\nniinkuin vaimoni arvo ja asema vaatii. Sillä muutoin näyttäisi siltä,\nkuin se, jolla luulit voivasi välttää muiden naisten kateutta,\nolisi tahallista ylenkatsetta minun puoleltani; ja sellaiseen en\ntoivoakseni koskaan tee itseäni syypääksi. Minä tahdon näyttää\nmaailmalle, että pidän sinua siinä arvossa kuin minun tulee aivan\nkuin olisin nainut kuningaskunnan varakkaimman perijättären. Ja\nmiksen niin tekisikin, koska en tunne ketään ensi luokan naista, joka\nsinulle vetäisi ylevyydessä vertaa?\"\n\nHän näki, että minä en osannut pukea ajatuksiani sanoiksi ja lausui:\n\"Minä huomaan, rakkain morsiameni! puolisoni! vaimoni! Pamelani!\nsinun kiitollisen hämminkisi.\"\n\nJa kun aioin puhua, suuteli hän minua ja sanoi: \"Minä tukin sinun\nrakkaan suusi: sinä et saa minua edes kiittää. Tehtyäni kymmenen\nkertaa enemmän kuin tänään ilmaisen yhäkin kehnosti rakkauteni niin\nsuurta sielun kauneutta ja ruumiin suloutta kohtaan, jotka näin\",\nsanoi hän puristaen minut hellää poveansa vasten, \"voin nyt ylpeillen\nnimittää omikseni!\"\n\nOi, rakkaat vanhempani, voinko ajatella muuta kuin moninkertaiseksi\nkasvanutta rakkautta, iloa ja kiitollisuutta? Näin hienotuntoisesti\nhän karkoitti mielestäni nuo tuskalliset mietteet ja ujot\npelonaiheet, jotka saivat minut kavahtamaan hänen näkemistään ensi\nkertaa tänäpänä, kun minut kutsuttiin hänen seuraansa aamiaiselle;\nnäin hän aivan kevensi mieleni, tyynnytti ja rauhoitti minut.\n\nSitten hän, kun näytin hänestä hiukan miettiväiseltä, ehdotti pientä\najelua päivälliseen asti; ja tämä oli toinen suloinen huojennus.\nHän huvitti minua kymmenillä hauskoilla kertomuksilla matkoillaan\ntekemistänsä havainnoista ja kuvaili minulle toisen naapuristonsa\nvallasnaisia ja herrasmiehiä, sanoen minulle, mitä tuttavuuksia\nhän mieluimmin soisi viljeleväni. Kun pelokkaasti mainitsin lady\nDaversista, lausui hän: \"On kyllä totta, että hänen kiivaasta\nluonteestaan huolimatta rakastan hellästi sisartani, ja tiedän hänen\nminua rakastavan. Minä voin tehdä jonkun verran myönnytyksiä hänen\nylpeydelleen muistellessani, kuinka ylpeä itsekin vielä äskettäin\nolin, ja koska hän ei tunne Pamelaani ja hänen oivallisuuttansa,\nkuten minä tunnen. Mutta sinun ei tule, rakkaani, unohtaa asemaasi\nminun vaimonani eikä alentuneesti hänelle kumarrella; vaikka\ntiedän, että mieluummin yrität vienoudella hellyttää hänet oikeaan\nkäytökseen. Mutta minun asianani on pitää huolta siitä, ettet anna\nliiaksi paljon perään.\n\n\"Mutta\", jatkoi hän, \"kun en tahtoisi täällä julaista avioliittoamme,\ntoivon, että hän ei saapuisi lähellemme ennenkuin olemme\nBedfordshiressä. Ja sitte kun hän tietää meidän olevan naimisissa,\nhän pysyttelee poissa, ellei ole halukas sovintoon. Sillä hän ei\nsuinkaan rohjenne tulla riitelemään kanssani tietäessään, että\nvihkiminen on jo toimitettu, se kun näyttäisi inhoittavalta ja\nhäijyltä yritykseltä aikaansaada eripuraisuutta miehen ja vaimon\nvälille. Mutta emme puhu enempää tästä asiasta emmekä muustakaan\",\nlisäsi hän, \"mikä tuottaisi huolestumista rakkaimmalleni\". Sitten hän\nkäänsi haastelun miellyttävämpiin aiheisiin ja lausui paljon mitä\nystävällisintä ja lohduttavinta.\n\nKotiin päästyämme, jolloin oli melkein päivällisaika, hän esiintyi\nsamana huomaavaisen ystävällisenä herrasmiehenä; sanalla sanoen hän\nkoettaakin joka tilaisuudessa osoittaa hellää rakkauttaan minua\nkohtaan. Päivällisen jälkeen hän ilmoitti minulle, että oli jo\nkirjoittanut vaatekauppiaalleen kaupunkiin ja tilannut häneltä uusia\nvirkapukuja sekä äiti-vainajansa muotikauppiaalle, jotta tämä minun\nvalittavakseni lähettäisi malleja muodikkaimmista silkkikankaista.\nMinä sanoin, että en kyennyt ilmi lausumaan kiitollisuuttani hänen\nsuosiostaan ja auliista jalomielisyydestään, ja vakuutin kokonaan\njättäytyväni hänen mieltänsä noudattamaan, koska hän itse parhaiten\ntiesi, mikä sopi hänen omalle arvolleen ja asemalleen. Mutta hänen\nkaiken yhä uudistuvan, näin erikoisluontoisen runsaskätisyytensä\njohdosta en voinut olla väristyksettä ajattelematta sitä asemaa,\njohon hän oli minut korottanut. Ja nyt pelkäsin, että tuskin voisin\ntoimia sen aseman mukaisesti ja oikeuttaa valintaa, jonka hän oli\nalentunut tekemään. Mutta minä toivoin, ettei osakseni tulisi hänen\npuoleltaan vain ylimalkainen vikojeni sietäminen -- niiden suhteen\nvoin hänelle ainoasti vakuuttaa, etteivät ne olisi tahallisia -- vaan\nettä saisin hyötyä myöskin hänen ystävällisistä opetuksistansa; ja\nanoin, että milloin vain hän huomaisi käytöksessäni jotakin, mitä\nei voinut täysin hyväksyä, hän siitä minulle ilmoittaisi. Ja minä\npitäisin hänen nuhteitaan alkavista vioista mitä ystävällisimpinä\nja hellimpinä, ne kun varjelisivat minua isommista ja tuottaisivat\nminulle jatkuvasti hänen hyvän käsityksensä siunauksen.\n\nHän vakuutti minulle mitä sydämellisimmällä tavalla, ettei hänen\nmieltään koskaan saisi painaa mikään, jota hän ei ilmaisisi; ja\nlupasi aina silloin antaa minulle tilaisuuden vakuuttaakseni hänen\nolevan väärässä tai itse vakuuttautuakseni erehdyksestäni.\n\nSitten hän kysyi, milloin olisin halukas lähtemään kartanoomme\nBedfordshireen, ja minä vastasin olevani siihen valmis milloin hän\nvain halusi. \"Me tulemme tänne jälleen ennen talvea\", sanoi hän,\n\"mikäli se on sinulle mieluista, jotta voit kehittää tuttavuuttasi\nlady Jonesin kanssa ja sir Simonin perheessä. Ja jos Jumala suvaitsee\nsäilyttää meidät toisillemme, niin lupaukseni mukaan toimitan sinulle\ntalvella pariksi, kolmeksi kuukaudeksi tilaisuuden ottaa osaa Lontoon\nhuvituksiin. Ajattelen\", lisäsi hän, \"että lähdemme ensi viikolla\ntiistain seutuvissa toiseen kartanoon, jos rakkaimpani niin haluaa\".\n\n\"Minulla ei voi koskaan olla mitään teidän ehdotuksianne vastaan\",\nsanoin minä; \"mutta kuinka voimme välttää neiti Darnfordin hartaan\npyynnön tanssi-illan järjestämisestä?\" -- \"No\", sanoi hän,\n\"saatammehan käyttää maanantai-illan siihen tarkoitukseen, elleivät\nhe hellitä. Mutta sinun luvallasi aion kutsua lady Jonesin, herra\nPetersin perheineen ja sir Simonin perheineen pieneen kappeliin\nsunnuntai-aamuna ja pyytää heitä jäämään päivälliselle kanssani; ja\nsilloin tahdon julaista heille avioliittoni, koska elämäni valo ei\nsaa poistua tältä seudulta jättämällä kellekään pienintäkään aihetta\nepäillä, että asia niin on.\"\n\nOi, kuinka ystävällistä tuo oli! Mutta hänen käytöksensä on kaikki\nyhtä jaloa, ystävällistä ja harkitsevaa! Olenpa minä onnellinen\nihmislapsi! -- \"Ja sitten\", virkkoi hän, \"he kenties suovat, että\njätämme ne tanssiaiset siksi, kun palaamme tähän seutuun. Onko mitään\nmuuta\", lisäsi hän, \"jota rakas Pamelani _vielä_ toivoo? Jos on, niin\npuhu avomielisesti.\"\n\n\"Tähän asti, rakkain ystäväni\", vastasin minä, \"ette ole ehtinyt\nainoastaan itsetietoisten toivomusteni, vaan uinuvien haaveitteni\nja ajatustenikin edelle. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa --\nkoska teidän ystävällinen käskynne lausua peittelemättä ajatukseni\nmielestäni osoittaa teidän odottavan minun jotakin sanovan, -- että\nminulla on enää vain pari seikkaa toivottavana, tullakseni ylen\nonnelliseksi.\"\n\n\"Puhu\", kehoitti hän, \"sano, mitä ne ovat\". -- \"Hyvä herra\", jatkoin\nminä, \"häpeän tosiaan pyytää teiltä mitään, kun pelkään, että se\nvoisi olla teille vastenmielistä ja että voisi näyttää siltä kuin\ntahtoisin käyttää hyväkseni ystävällistä alentuvaisuuttanne minua\nkohtaan enkä osaisi ajoissa tyytyä\".\n\n\"Tahdon vain sanoa sinulle, Pamela\", virkkoi hän, \"ettei sinun\nole kuviteltava näitä sinun miellyttämisesi toivossa tekemiäni\nseikkoja johtuviksi minkään sinua kohtaan tuntemani uuden intohimon\nkuohahduksista, vaan että ne, mikäli voin omasta mielentilastani\nvastata, ovat seurauksena säännöllisestä ja tasaisesta halusta\nnoudattaa sinun mieltäsi; minkä halun toivon kestävän yhtä kauan kuin\nansiosikin kestävät; enkä taas epäilekään, että ne jatkuvat niin\nkauan kuin elän. Voin sitä helpommin mennä tästä takuuseen, koska\nnykyisessä ajatussuunnassani ja nykyisissä teoissani tosiaan löydän\nniin paljon riemua, että saan moninkertaisen korvauksen; ja siitä\nsyystä kaiketikin jatkan tätä menettelyä meidän _kummankin_ tähden.\nSiis, rakas _vaimoni\"_, sanoi hän, \"sillä minä huomaan ihastuneeni\nnimitykseen, jota kerran halveksin, niin, rakas vaimoni voi rohkeasti\nlausua ajatuksensa; ja mikäli asia on minulle mieluisa ja voin\npyyntösi ilomielin täyttää, minä lupaan siihen suostua. Ja ethän sinä\nsitä minulta vaatisi, ellei niin ole laita.\"\n\n\"Sitä minun tosiaan ei sopisi enkä sitä tahdokaan\", vastasin minä.\n\"Ja nyt te rohkaisette minua nöyräksi anojaksi ja minä rukoilen\nteitä polvillani, kuten minun tulee, ottamaan takaisin sellaiset\npalvelijanne, jotka minä onnettomuudekseni olen saattanut joutumaan\nepäsuosioonne.\" Hän nosti minut ylös ja virkkoi: \"Rakas Pamelani on\nliian usein ollut tuossa rukoilevan asennossa minun edessäni, jotta\nsitä enää sallisin. Nouse, kaunehimpani, ja anna minun tietää, ketkä\nminun etupäässä tulisi ottaa takaisin\"; ja hän piti minua hellästi\nsylissään ja puristi minua rakasta rintaansa vasten.\n\n\"Ensiksi rouva Jervisin, arvoisa herra; hän on hyvä nainen, ja ne\nonnettomuudet, joita hän maailmassa on kokenut, tekevät epäsuosionne\nhänelle mitä raskaimmaksi.\"\n\n\"Ja kenet sen jälkeen?\" kysyi hän. -- \"Herra Longmanin\", sanoin\nminä; \"ja vakuutan että, niin ystävällisiä kuin he ovat minulle\nolleetkin, en sitä kuitenkaan pyytäisi, jollen voisi taata heidän\nvilpittömyyttänsä ja jollen luulisi sellaisten kelpo palvelijoiden\npitämisen olevan rakkaan isäntäni edun mukaista\".\n\n\"Onko sinulla mitään enempää pyydettävänä?\" sanoi hän. -- \"Hyvä\nherra\", vastasin minä, \"tahtoisin myöskin, mikäli sen sallitte, puhua\nvanhan kunnon isännöitsijän puolesta, joka on niin kauan palvellut\nperheessänne -- jo ennen onnellista syntymäpäiväänne!\"\n\n\"Niin\", lausui hän, \"minun on vain sanottava, että jolleivät herra\nLongman, rouva Jervis ja myöskin Jonathan olisi yhtyneet röyhkeästi\nvetoamaan lady Daversiin, mikä on antanut hänelle julkean aiheen\nsekaantua asioihini, olisin helposti voinut suoda heille kaiken muun\nkäytöksensä anteeksi, vaikka ovatkin päästäneet kielensä varsin\nvaltoimeksi minun suhteeni; sillä minä haluan, että jokainen ihailisi\nsinua; ja ylpeydekseni huomaankin, että ei ainoastaan heidän hyvä\nkäsityksensä ja rakkautensa, vaan jokaisen muunkin, ken sinut tuntee,\noikeuttaa omani. Tahdon kuitenkin antaa anteeksi tuon mainitsemani\ntoimenpiteenkin, koska Pamelani sitä haluaa; ja minä itse lähetän\nkirjeen ilmoittaakseni Longmanille, mistä kaikesta hän saa sinun\nvälitystäsi kiittää, ellei se varallisuuden asema, minkä hän on\nperheeni palveluksessa itselleen hankkinut, saa häntä siitä suosiosta\nylenkatseellisesti kieltäytymään. Mitä rouva Jervisiin tulee, niin\nkirjoita sinä, rakkaani, hänelle kirje ja käske itse häntä heti\nkirjeesi saatuaan ottamaan haltuunsa entinen toimensa; sillä nyt,\nrakkahin tyttöni, tulee hänestä välittömämmin sinun palvelijasi: ja\nminä tiedän sinun rakastavan häntä niin paljon, että sitä suuremmalla\nmielihyvällä palaat toiseen kartanooni, kun saat hänet siellä tavata.\nMutta älä luulottele\", lisäsi hän, \"että tähän kaikkeen myönnyn\nilmaiseksi\".\n\n\"Ah, hyvä herra\", huudahdin minä, \"sanokaa minulle vain, mitä voin\ntehdä, niin en, köyhänä kyvyltäni, mutta rikastahtoisena, epäröi\nhetkeäkään\". -- \"No\", virkkoi hän, \"palkitse siis minun hilpeä\nmyöntymykseni ehdoin tahdoin suikkaamalla minulle yksi suloinen\nsuudelma\".\n\nVastasin heti: \"Näin minä tottelenkin; ja, oi! te asetatte mitä\njalomielisimmällä tavalla ehdoksi sellaista, mikä tuottaa minulle\nkaksin verroin kunniaa ja lisää velvoituksiani.\" Kiedoin siis\nkäsivarteni hänen kaulaansa enkä ujostellut suudella häntä kerran,\nkahdesti, kolmesti -- kerran jokaisesta henkilöstä, jolle hän oli\nanteeksi antanut. \"No, rakkahin Pamelani\", virkkoi hän, \"mitä\npyyntöjä sinulla vielä on? Herra Williamsista on jo huolehdittu;\nja toivoakseni hän tulee onnelliseksi. Eikö sinulla ole mitään\nsanottavaa John Arnoldin puolesta?\"\n\n\"Niin, hyvä herra\", vastasin minä, \"olette nähnyt sen mies-paran\nkatumuksen minun kirjeistäni\". -- \"Olen kyllä, armaani; mutta hän\nkatui sitä, että oli palvellut minua vastoin sinua; ja koska hän\njälkeenpäin olisi pettänyt minut, niin hän ei mielestäni ansaitse\nettä kumpikaan meistä sanoo tai tekee mitään hänen puolestaan.\"\n\n\"Mutta, rakas ystävä\", virkoin minä, \"tänään on riemupäivä; ja mitä\nvähemmän hän, mies-raukka, sitä ansaitsee, sitä suurempi on teidän\nhyvyytenne. Ja koska hänen taipumuksensa jakaantuivat velvollisuuden\ntuntoon teitä kohtaan ja hyvän toivomiseen minulle eikä hän tiennyt,\nkuinka eroittaisi edelliset tunteensa jälkimäisistä, niin ei hän\ntästä lähin kohtaa mitään ongelmia velvollisuutensa tiellä nähdessään\nmeidät teidän minulle osoittamanne suuren hyvyyden vuoksi näin\nonnellisesti yhdistetyiksi. Sillä missään muussa suhteessa hän ei ole\nvelvollisuudestaan poikennut; ja minä toivon, että hän vastaisuudessa\nuskollisesti palvelee teitä.\"\n\n\"No, otaksukaamme sitten, että auttaisin rouva Jewkesin hyvään\nliikkeen alkuun jonkun majatalon emäntänä ja antaisin hänelle Johnin\naviomieheksi? Silloinhan kävisi mustalaistarinasi toteen, kun hän\nsaisi itseänsä nuoremman puolison.\"\n\n\"Te olette pelkkää hyvyyttä\", sanoin minä, \"voin empimättä antaa\nanteeksi poloiselle rouva Jewkesille ja toivoa hänen tulevan\nonnelliseksi. Mutta sallikaa, hyvä herra, minun kysyä, eikö se\nnäyttäisi olevan varsin raskas rangaistus John-rukalle? Ja eikö asia\nsilloin saisi sitä vivahdusta, että te, joka olette niin laupias\njokaiselle muulle, ette voi suoda anteeksi hänelle?\"\n\nHän hymyili ja sanoi: \"Oi, Pamelani, anteeksiantavaisen lausumana\non tuo varsin ankaraa puhetta Jewkes-raiskaa kohtaan. Mutta suokoon\nJumala, ettei minun enää tarvitse antaa tuolle mies-paralle tai\nmuillekaan heistä moisia koettelevia tehtäviä. Ja jos _sinä_ voit\nantaa Johnille anteeksi, niin kaiketi voin minäkin; tee siis hänelle\nmitä tahdot. Ja annahan nyt kuulla mitä toivomuksia Pamelallani vielä\non?\"\n\n\"Oi, rakkahin ystävä\", vastasin minä, \"teidän kiitollisella\nPamelallanne ei ole enää ainoatakaan toivomusta. Teidän hyvyytenne on\naivan täyttänyt sydämeni! Suokaa anteeksi nämä ilokyyneleet\", lisäsin\nminä; \"te ette ole jättänyt minulle mitään pyydettävää. Minun on vain\nrukoiltava Jumalaa siunaamaan teitä pitkällä iällä, terveydellä ja\nkunnialla sekä alati suomaan minulle teidän arvonantonne. Silloin\nolen maailman onnellisin olento.\"\n\nHän sieppasi minut syliinsä ja sanoi: \"Sinä, elämäni aarre, et voi\nolla niin onnellinen minusta kuin minä olen sinusta. Oi kuinka\nsydämestäni halveksin aikaisempia pyyteitäni, hillittömiä himojani!\nMitä iloa, mitä tosiriemuja virtaakaan hyveellisestä lemmestä,\nriemuja, joita irstaan hekumoitsijan ahdas sielu ei voi saavuttaa\neivätkä hänen ajatuksensa käsittää. Ja joista minulla itselläni\nhuikentelevaisuuteni päivinä ei ollut vähäisintäkään aavistusta!\n-- Odotin sentään\", jatkoi hän, \"että rakkaalla Pamelallani olisi\njotakin pyydettävää itselleenkin. Mutta koska kaikki hänen oma\netunsa haihtuu siihen riemuun, jota hänen jalomielinen sydämensä\ntuntee muiden onnen edistämisestä, on minun koetettava edeltäpäin\narvata hänen toivomuksensa ja ennakkohyvyydelläni tehtävä hänen oma\nhuolehtimisensa tarpeettomaksi.\"\n\nNäin hyvän puolison, rakkaat vanhempani, on taivas suonut teidän\nonnelliselle tyttärellenne! Kuinka riemuitseva sydämeni ponnahtaakaan\ntuosta rakkaasta, rakkaasta sanasta \"puolisoni\"! -- Ja minun on\nvain pysyttävä nöyränä ja kiitollisesti katsottava kaikkien näiden\nsiunausten armorikkaan Jakajan puoleen.\n\nTuhansin kiitoksin palasin siis jälkeenpäin komerooni,\nkirjoittaakseni teille tähän asti. Ja laitettuani kaikki valmiiksi,\nmitä tähän myttyyn aion, ja pantuani siihen sen ystävällisen,\nherttaisen lahjan, ei minulla ole mitään enempää sanottavaa kuin\nettä pian toivon näkeväni teidät molemmat ja saavani vastaanottaa\nteidän siunauksenne tässä onnellisessa, kolminkerroin onnellisessa\ntilaisuudessa. Ja toivoen teidän rukouksianne, että pysyisin\nnöyränä ja rehellisenä armollisen Jumalani edessä, säilyttäisin\nvelvollisuudentuntoisen kiitollisuuteni rakasta isäntääni ja\npuolisoani kohtaan, saisin kauan riemuita näiden siunausten ja tämän\nsuosion jatkumisesta ja samalla pysyisin käytökseltäni kohteliaana\nja miellyttävänä jokaista muuta kohtaan, minä siis lopuksi vakuutan\nolevani _teidän alati kuuliainen ja sanomattoman onnellinen\ntyttärenne_ PAMELA B----\n\nToivoakseni, rakkaat vanhempani, ei se ole ylpeyttä, joka saa minut\nriemuitsemaan nimeni muutoksesta. Teidän nimenne jää minulle aina\nrakkaaksi, enkä sitä suinkaan koskaan häpeä! Mutta kuitenkin, kun on\n_tällainen_ puoliso! -- Mitä pitää minun sanoa, kun sanat ovat liian\nheikot niillä ilmilausuakseni kiitollisuuttani ja iloani!\n\nOlen jäljentänyt isäntäni herra Longmanille lähetettävän ja oman\nrouva Jervisille kyhäämäni kirjeen, jotka lähetän teille samalla kun\nkerron myöhemmistä tapauksista toiseen kartanoon tultuani, tai annan\nne teille tavatessamme, minkä toivon jo pian tapahtuvan.\n\n\n\n\nLAUANTAI-AAMUNA, KOLMANTENA PÄIVÄNÄ ONNELLISTEN HÄITTENI JÄLKEEN.\n\n\nMinun täytyy kirjoitella edelleen, kunnes ryhdyn ja perehdyn\nsen aseman velvollisuuksiin, johon minut niin jalomielisesti\non korotettu, ja antaa teidän jakaa kanssani tästä uudesta\nolotilastani ja puolisoista parhaan minulle hetki hetkeltä\nkasaamista suosionosoituksista johtuva haltioittava riemu. Kun\nolin saanut valmiiksi teille aikomani käärön, minä ryhdyin hänen\nystävällistä ohjettaan noudattaen kirjoittamaan rouva Jervisille,\neikä minulla siinä ollut mitään vaikeutta ennenkuin oli piirrettävä\nnimeni. Senvuoksi minä illalliselle kutsuttuna otin kirjeeni\nallekirjoittamattomana mukaani alikertaan.\n\nHyvä isäntäni (sillä riemumielin nimitän ja olen aina nimittävä\nhäntä siksi) oli kirjoittanut herra Longmanille ja sanoi\nleikillisesti: \"Kas tässä, rakkahimpani, mitä olen kirjoittanut sinun\n_jollekullesi.\"_ Minä luin seuraavaa:\n\n\"HERRA LONGMAN,\n\n\"Minulla on mielihyvänä ilmoittaa teille, että viime torstaina\nminut vihittiin rakkaan Pamelani kanssa. Minulla on ollut syytä\nolla tyytymätön teihin, rouva Jervisiin ja Jonathaniin, ei teidän\nystävyytenne ja arvonantonne vuoksi rakasta aviopuolisoani kohtaan,\njoka hän nyt on, vaan tavasta, jolla vetositte Davers-sisareeni ja\nsiten aiheutitte varsin pahan välien rikkoutumisen hänen ja minun\nkeskinäisissä suhteissamme. Mutta koska Pamelan ensimäisiä pyyntöjä\noli, että unohtaisin olleet ja menneet ja asettaisin teidät kaikki\ntakaisin entisiin toimiinne, pidän velvollisuutenani siihen empimättä\nsuostua. Jos tahdotte, voitte siis jälleen saapua toimeenne,\njonka aina olette täyttänyt moitteettoman vilpittömästi ja minun\ntyydytyksekseni. _Teidän j.n.e_.\n\n\"J.K. Perjantaina iltapäivällä.\n\n\"Lähden ensi tiistaina tai keskiviikkona Bedfordshireen ja toivon\ntapaavani Jonathanin samoinkuin teidät itsennekin entisissä\ntoimissanne, joissa rohkenen ennustaa teille sitä suurempaa\nviihtymystä, kun teillä on näin varhainen esimerkki rakkaan vaimoni\ntunteista ja voitte hänen hyvyydestään odottaa kaikkea, mikä teille\non mieluista. Hän itse kirjoittaa rouva Jervisille.\"\n\nMinä kiitin häntä mitä hartaimmin hänen hyvyydestänsä, otin sittemmin\nhänen kirjeestänsä ylläolevan jäljennöksen ja näytin hänelle rouva\nJervisille kyhäämäni, joka kuului:\n\n\"RAKAS ROUVA JERVIS,\n\n\"Minulla on teille iloisia uutisia kerrottavana. Eilen minut näetten\nonnellisesti vihittiin herrasmiesten parhaimmalle, _teidän_ ja\n_minun_ isännälleni. Minulla on nyt teille sanottavana ainoasti,\nettä olen sanomattoman onnellinen: jalomielinen hyväntekijäni ei\nkiellä minulta mitään, vieläpä arvaa toivomukseni ja rientää ne jo\nennakolta täyttämään. Voitte olla varma, etten saattanut unohtaa\nrakasta rouva Jervisiäni; ja minä pyysin ja sain anomukseeni aivan\nheti myönnytyksen, että te voitte palata toimeen, jonka aina täytitte\nisännällemme niin edullisella tavalla ja kaikkien johtonne alla\nolevien mielihyväksi. Kaikki valta, minkä tämä miehistä jalomielisin\nminun käsiini antaa, käytettäköön niin, että kaikki käy teille\nhelpoksi ja hauskaksi; ja koska minä pian saan kunnian seurata\nrakastettuani Bedfordshireen, tulee riemuni samoin kuin sanomaton\nkiitollisuudenvelkani tälle miesten parhaalle melkoista suuremmaksi,\njos siellä tapaan rakkaan rouva Jervisini ja hän ottaa minut vastaan\nsillä ilolla, mitä hänen kiintymyksestään itselleni odotan. Sillä\nminä olen, hyvä rakas ystäväni, ja tahdon aina olla _teihin hartaasti\nmieltynyt ja teille kiitollinen_\n\n                                            PAMELA --\"\n\nHän luki tämän kirjeen ja sanoi: \"Se on sinun kyhäämäsi, rakkaani,\nja sen täytyy olla hyvä; mutta etkö pane siihen liikanimeäsi?\"\n-- \"Hyvä herra\", sanoi minä, \"teidän ystävyydestänne olen saanut\noikeuden perin kunnioitettavaan nimeen; mutta koska tämä on laatuaan\nensimäinen tapaus, lukuunottamatta rakkaalle isälle ja äidille\nkirjoittamaani kirjettä, ajattelin, että minun tulisi se näyttää\nteille allekirjoittamattomana, jotten osoittautuisi liian kerkeäksi\nkäyttämään hyväkseni teidän minulle suomaanne kunniaa\".\n\n\"Kuinka suloisen nöyrältä ja oivalliselta\", virkkoi hän, \"tämä\nnäyttäneekin rakkaan Pamelani hienotuntoisuudesta, sopii minun\nsanoa sinulle, että hetki hetkeltä olen enemmän mielissäni siitä\noikeudesta, mikä sinulla on minun nimeeni; ja, elämäni aarre\",\nlisäsi hän, \"minun on vain toivottava, että olisin edes puoliksi\nyhtä arvokas kuin sinä äsken sidottuun onnelliseen solmuun\". Sitten\nhän itse tarttui kynään ja piirsi _Pamelan_ jälkeen oman arvoisan\nsukunimensä; ja minä kirjoitin sen alle: \"Oi, riemuitkaa minun\nkanssani, rakas rouva Jervis, että Jumalan armosta ja rakkaan\nisäntäni hyvyydestä voin täten merkitä nimeni.\"\n\nNämä kirjeet ja teille toimitettava paketti annettiin aamulla varhain\nherra Thomasille hänen perille vietäviksensä.\n\nRakkahin isäntäni on juuri lähtenyt ratsastamaan ja aikoo käydä lady\nJonesin, herra Petersin ja sir Simon Darnfordin luona kutsuakseen\nheidät huomenna kappeliin ja päivälliselle; ja hän sanoi mieluummin\nkäyvänsä itse,koska he ajan ollessa näin lyhyen saattaisivat\npalvelijalle antaa kieltävän vastauksen.\n\nUnohdin mainita, että herra Williams oli täällä eilen pyytämässä\nlupaa käydä katsomassa uutta pitäjäänsä ja tehdäkseen valmistuksia\nsen haltuunsa ottamiseksi. Ja hän näkyi olevan niin mielissään\nisäntäni hyvyydestä ja hellyydestä minua samoinkuin hänen\njalomielisestä käyttäymisestänsä häntä itseään kohtaan, että hän\nlähti luotamme mielentilassa, joka osoitti hänen olevan aivan\nonnellinen. Se ilahduttaa minua suuresti; sillä minä riemuitsisin,\njos vähäpätöisyydessäni voisin olla välikappaleena kaikkien ihmisten\nonnellistuttamiseen. Ja, oi, kuinka hartaasti minun tulisikaan\nkiittää jumalallista hyvyyttä! Ja kuinka minun tulisi ponnistella\nlevittääkseni itse kokemiani siunauksia kaikille, joista vain tiedän!\nSillä miksipä minunlaiseni matonen muutoin olisi näin ylennetty?\nMitäpä merkitsee _oma_ onneni, jos kitsaasti kieltäydyn ulottamasta\nsitä itseäni kauemmaksi? Vasta silloin kaikkivaltiaan Jumalan luodut\ntodella tekevät itsensä saamiensa siunausten arvoisiksi, kun he\nonnellistuttavat tai koettavat onnellistuttaa koko luomakuntaa,\nsikäli kuin se heidän vaikutusvaltansa piiriin joutuu!\n\nSuuri ja hyvä Jumala! Niinkuin sinä olet laajentanut tilaisuuteni,\nlaajenna myöskin tahtoni ja saata minut riemuitsemaan siitä, että\nja'an toisille osan onnesta, jota itse olen niin runsaalla mitalla\nsinun armollisen kaitselmuksesi kädestä saanut! Silloin minä en ole\nhyödytön sukupolvelleni! Silloin minä en ole vain _yksityisenä_\nmerkkinä hyvyydestäsi köyhää arvotonta olentoa kohtaan, joka\nitsessään on varsin vähäpätöinen luotujesi asteikossa, pelkkä nolla\nnumeron väärällä puolella; vaan tulen asetetuksi sen oikealle\npuolelle; ja vaikka itsessäni aivan arvoton, voin silloin _asemani_\navulla tulla merkitykselliseksi ja tehdä moninkertaisiksi ne\nsiunaukset, jotka olen sinun hyvyydestäsi saanut, kun olet minua\ntällaisella ihanalla osalla kunnioittanut!\n\nTämä on minun ymmärtääkseni korkean aseman ehdoton velvollisuus; ja\nkuinka ankara täytyneekään ihmisparkojen tuomion suurena tilipäivänä\nolla, kun heiltä kysytään, kuinka ovat käyttäneet heidän käsiinsä\nannetut tilaisuudet ja he voivat vastata ainoasti: \"Me olemme eläneet\nvain _itseämme_ varten; olemme sulkeneet kaiken meille antamasi\nvallan _ahtaaseen itsekkääseen_ kehään; olemme kasanneet aarteita\njälkeentulevaisillemme, vaikkemme tienneet, käyttäisivätkö he niitä\nedes yhtähyvin kuin itse käytimme vai vielä huonommin.\" Ja kuinka\nvoivat sellaiset tyhmät puolustautujat odottaa muuta tuomiota kuin\nnuo kauheat sanat: _\"Menkäät pois, te kirotut!\"_ Mutta, rakkaat\nvanhemmat, sellaisilla ihmisillä ei varmaan ole aavistustakaan\nniistä ylevistä riemuista, jotka virtaavat hyvistätöistä, vaikkei\nmitään jälkilaskua ensinkään olisi! On jotakin niin tyydytystä\nsynnyttävää ja viehättävää ajatella, että voi tuottaa lohdutusta\nja huojennusta sellaista tarvitseville, että se jo itsessään\näärettömästi palkitsee hyväntekijän mielen. Useinpa sain sitä\nkokea jo hyvän emäntäni aikana, vaikka olin vain hänen lahjojensa\nvälillisenä viejänä köyhille ja kivuloisille, kun hän teki minusta\nalmunjakajansa! Kovin ovat mieltäni liikuttaneet ne siunaukset,\njoita onnettomat ovat runsaasti siroitelleet hänen hyvyydelleen ja\nminullekin, joka vain olin hänen antimiensa halpana perilleviejänä!\nJa kuinka riemuitsinkaan, kun liikuttavat selostukseni jostakin\nerikoisesta hädästä lisäsivät hyvän emäntäni ensimäisiä aikomuksia\nsen huojentamiseksi!\n\nTätä minä muistelen mielihyvällä; sillä nyt on jumalallisesta\nlaupeudesta tullut minun osakseni tehdä niitä hyviätöitä, joissa\nhänellä oli tapana ahkeroida. Ja, oi, minä tahdon vartioida\nitseäni, jottei onnellinen asemani saisi minua unohtamaan oikealla\nkiitollisuudella katsoa ylös Hänen puoleensa, joka on minulle tämän\n_vallan_ uskonut, ja ettei sen väärinkäyttö tai laiminlyönti johtaisi\nminua kauheaan onnettomuuteen!\n\nSuokaa minulle anteeksi nämä mietelmät, rakkaat vanhempani; ja\nseuratkaa minua rukouksissanne, jottei nykyinen onneni muuttuisi\nminulle ansaksi, vaan että muistaisin minulta yhä enemmän ja enemmän\nodotettavan samassa suhteessa kuin valtani on kasvanut. Älköön minun\nsallittako menetellä niin arvottomasti kuin luulisin saavani luottaa\nvain omaan _vähäpätöiseen itseeni_ ja ikäänkuin minun ei mielestäni\ntarvitsisi mitään enempää tehdä käyttääkseni niitä tilaisuuksia,\njotka Jumalan armosta ja kaikkein parhaimman miehen suosiosta ovat\nminulle annetut.\n\n\n\n\nLAUANTAINA KELLO SEITSEMÄN ILLALLA.\n\n\nIsäntäni palasi kotiin päivälliselle kohteliaisuudesta minua kohtaan,\nvaikka sekä lady Jones että sir Simon olivat kovin pyytäneet häntä\naterioimaan heidän kanssansa. Herra Peters ei voinut ajan ollessa\nnäin täpärällä mukavasti hankkia saarnaajaa omaan kirkkoonsa, kun\nherra Williams oli mennyt uuteen pitäjäänsä, mutta luuli voivansa\nsaada sijaisen iltapäiväksi, joten hän lupasi tulla seuraamme\npäivälliselle ja lukea iltapäivärukoukset. Tämän vuoksi isäntäni\nkutsui toisetkin päivälliselle, samoin kuin hänet, eikä kappeliin.\nHän pakoitti heidät lupautumaan ja sanoi herra Petersille, että\nlähettäisi kuomuvaununsa häntä ja hänen perhettänsä noutamaan.\n\nVanhempi neiti Darnford sanoi hänelle leikillisesti, ettei tulisi,\njollei hän lupaisi päästää häntä häihin. Tästä huomaan, että\nherra Peters on isäntäni toivomusten mukaan pitänyt vihkimisen\nsalassa. Hän suvaitsi ottaa minut päivällisen jälkeen ajelulle,\ntoisti ystävälliset vakuutuksensa ja oli, jos mahdollista, entistä\nherttaisempi. Tämä on suloisen lohduttavaa, koska se osoittaa,\nettei hän kadu alentuvaisuuttaan minua kohtaan; ja se rohkaisee\nminua katselemaan häntä suuremmalla mielentyydytyksellä ja vähemmän\nepäilevästi.\n\nMinä pyysin saada lähettää guinean kirkonkylään, eräälle köyhälle\nhenkilölle, jonka rouva Jewkes oli kertonut makaavan kovin sairaana\nja olevan suuressa puutteessa. Hän vastasi: \"Lähetä kaksi, rakkaani,\njos tahdot.\" Minä sanoin: \"Hyvä herra, koskaan en tee mitään\nsellaista teille ilmoittamatta.\"\n\nHän vastasi mitä ystävällisimmin: \"Silloin ehkä joudut tekemään\nvähemmän hyvää, epäröidessäsi minun tähteni, kuin mitä muutoin\ntekisit, vaikka toivon, että sinun harkitsevaisuutesi ja minun\nluonteeni, joka ei ole kitsas, tekevät sellaiset epäilyt\naiheettomiksi. -- Ei, rakkaani\", jatkoi hän, \"sanonpa, kuinka tämän\nseikan järjestämme välttääksemme levottomuuden varjonkin toiselta\npuolen ja poistaaksemme kaiken epäilyn toiselta.\n\n\"Mitä ensiksikin isääsi ja äitiisi tulee, jäävät he kokonaan tämän\nkysymyksen ulkopuolelle. Minä näet olen jo tehnyt ratkaisun heidän\nsuhteensa: Jos he ja sinä hyväksi näette, muuttavat he pienelle\nmaatilalleni Kentiin, samalle, josta kerran mainitsin sinulle\ntavalla, mikä sai sinut tarjoukseni hylkäämään niin ylevämielisesti,\nettä se silloin tuotti minulle tuskaa, mutta jälkeenpäin iloa.\nSillä maatilalla on pieni vuokraamaton torppa asuinrakennuksineen,\njokseenkin hyvin varustettu ja minä varustan sen heille vielä\nrunsaammin. Eiväthän sellaiset uutterat ihmiset osaa elää ilman\njotakin hommaa, ja he saavat tuon syrjätalon vuokratta haltuunsa\nmolempain eliniäksi. Myönnän heille sitäpaitsi viisikymmentä puntaa\nvuosittain, jotta voivat säilyttää varastot ja olla avuliaita\nkaikille muille sukulaisillesi tarvitsematta pikku asioissa olla\nminusta tai sinusta riippuvaisia. Isompiin nähden taas on sinun\nvallassasi aina, milloin tarve vaatii, tukea heitä; sillä minä en\nkoskaan aseta sinun hyvää harkintaasi kyseenalaiseksi. Niin kauan\nkuin Jumala meille elonpäiviä suo, käymme heitä tervehtimässä kerran\nvuodessa; ja käykööt he meidän luonamme niin usein kuin haluavat; se\nei voi tapahtua liian taajaan; sillä en minä, rakkaani, ole ryhtynyt\ntähän tuumaan lähettääkseni heitä etäälle meistä. -- Mutta ennenkuin\njatkan, sanohan, Pamelani, mitä tästä ajattelet?\"\n\n\"Oi, rakas puolisoni\", vastasin minä, \"äidinkielessämme ei ole sanoja\ntai en ainakaan minä niitä löydä, voidakseni riittävästi ilmilausua\nkiitollisuuteni. Opettakaa minulle, hyvä herra\", jatkoin puristaen\nhänen kätensä huulilleni, \"opettakaa minulle joku muu kieli, jos\nsellaista on, jossa on runsaammin kiitollisuuden lauseparsia, jotten\nnäin tukehdu ajatuksiin voimatta niille keksiä ilmaisumuotoa\".\n\n\"Hurmaajattareni!\" huudahti hän, \"sinun kielesi on aivan ihmeellinen,\nkuten tunteesikin; ja sinun ilmaisumuotosi ovat runsaimmat silloin,\nkun enimmin luulet niitä itseltäsi puuttuvan! -- Kaikki, mitä\ntoivon, on että huomaan ehdotuksieni sinua miellyttävän; ja elleivät\n_ensimäiset_ olisikaan sinulle mieluisia, niin _toiset_ ovat, kunhan\nvain kuulen, mitä haluat.\"\n\nSanoinko liian paljon, rakkaat vanhemmat, kirjoittaessani, että hän\noli jos _mahdollista_ yhä ystävällisempi ja ystävällisempi? Sillä\nminun sydämeni on tulvillaan hänen hyvyytensä herättämistä tunteista.\n\n\"No, rakkahimpani, salli minun pyytää, että ilmoitat tästä _heille_,\nnähdäkseni, hyväksyvätkö he ehdotukseni. Mutta jos sinä ja he\nhaluatte, että he ovat sinua lähempänä tai vaikkapa saman katon alla,\nsuostun minä siihen kernaasti.\"\n\n\"Oh, ei, hyvä herra\", sanoin minä (ja melkeinpä pelkään tehneeni\nsyntiä kiitollisessa kuohahduksessani), \"varmaankaan eivät he\nsellaista ratkaisua valitsisi; he eivät kenties voisi yhtä hyvin\npalvella Jumalaa, jos asuisivat luonamme. Sillä nähdessään\nalituisesti heille siunauksia siroittelevan käden he saattaisivat\n-- mitä itsenikin tulee varoa -- viehättyä kiitollisuudessaan\nkatsahtamasta kauemmaksi kuin noiden lukemattomien lahjojen\nrakkaaseen jakelijaan!\"\n\n\"Erinomainen olento!\" huudahti hän. \"Rakastetultani ei puutu kieltä\neikä ajatuksia. Nuo hurmaavat mietteet, jotka hän niin herttaisesti\nlausuu, kaunistaisivat mitä kieltä tahansa; ja tämä on avu, joka on\nihanimmalleni melkein erikoinen. Sinun ystävällinen suostumuksesi,\nPamela\", lisäsi hän, \"maksaa minun antamani lahjat korkoineen\ntakaisin ja jättää minut kiitollisuudenvelkaan sinun hyvyydellesi.\n-- Mutta nyt tahdon sanoa sinulle, kuinka menettelemme sinun omiin,\nyksityisiin armeliaisuudentöihisi nähden. Sillä olkoon kaukana\nminusta, että antaisin sen nimen äsken mainitsemallemme asialle,\nkoska se jo enemmänkin kuuluu velvollisuuteeni niin kunnollisia\nihmisiä kohtaan, jotka ovat Pamelani ja siis minunkin läheisiä\nsukulaisiani.\"\n\nOi kuinka se herttainen mies saattaa minut varjoon ajatuksillaan,\nsanoillaan, vallallaan ja kaikella muulla etevämmyydellänsä!.\n\n\"Ja tämä\", lausui hän, \"sisältyy hyvin pieniin puitteisiin;\nsillä minä myönnän sinulle kaksisataa puntaa vuosittain, jotka\nLongman säännöllisesti suorittaa sinulle, viisikymmentä puntaa\njoka neljännesvuosi, oman tahtosi mukaan käytettäviksi, alkaen\nsiitä päivästä asti, kun tulet toiseen kartanooni; ja niistä en\nodota mitään tilitystä. Tarkoitan\", sanoi hän, \"että ensimäiset\nviisikymmentä puntaa lankee silloin maksettaviksi, koska sinulla\ntäytyy olla jotakin, millä alottaa. Ja\", lisäsi rakas jalosydäminen\nmies, \"jos tämä sinua miellyttää, niin, koska väität itseltäsi\npuuttuvan sanoja, sinetitse se sellaisella ihanalla suudelmalla,\njollaisen minulle eilen annoit\". Enkä minä hetkeäkään epäröinyt\nsuostua näihin ystävällisiin ehtoihin, ja vaikka olimme vaunuissa,\nkiedoin minä käsivarteni hänen rakkaaseen kaulaansa ja siunasin häntä\nhänen minulle osoittamastaan hyvyydestä. \"Hyvä herra\", sanoin, \"en\nvoi kestää tätä jalomielistä kohtelua!\"\n\nHän suvaitsi sanoa: \"Älä käy levottomaksi, rakkaani, näiden\npikkuseikkojen vuoksi: Jumala on siunannut minulle varsin hyvät\ntilukset, ja kaikki on oivallisessa kunnossa ja yleensä hyvin\nhoidettuna. -- Minä panen joka vuosi rahoja säästöön, ja sitäpaitsi\non minulla vielä suuria summia hallituksen ja muunlaisissa\narvopapereissa, joten huomaat, että se, mitä olen tähän asti\nluvannut, jää paljoa vaille siitä omaisuuteni osuudesta, johon\nsinulla rakkaimpana vaimonani on oikeus.\"\n\nNäin herttaisesti vietimme aikamme iltaan asti, jolloin vaunut toivat\nmeidät kotiin, ja illallisemme nautimme samaan miellyttävään tapaan.\nRiemullisessa kehässä aika täten vierii eteenpäin ja jokainen hetki\ntuo mukanaan jotakin ihanampaa kuin edellinen! -- Varmaankaan ei\nkukaan ole milloinkaan tuntenut sellaista siunausta kuin minä!\n\n\n\n\nSUNNUNTAINA, ONNENI NELJÄNTENÄ PÄIVÄNÄ.\n\n\nKun ei tänä aamuna menty kappeliin, johon jo mainitsin teille\nsyyn, niin käytin aikani rakkahimpani ylösnousemisesta suurukseen\nasti rukouksessa ja kiitoksessa komerossani. Alan nyt olla aivan\nlevollinen, hilpeä ja sielussani vapaa, sitäkin enemmän, kun\nminua joka hetki rohkaisee rakastettuni luonteessa ja käytöksessä\nesiintyvä säyseys ja pirteä eloisuus, mikä osoittaa, ettei hän kadu\nystävällisyyttänsä minua kohtaan.\n\nMinä olin hänen seurassaan aamiaisella riemukkain mielin ja tuntien\nitseni varsin vapaaksi. Siitä hän näkyi olevan oikein hyvillään\nja virkkoi: \"Nyt alkaa armaimpani katsella minua tyytyväisenä ja\nloistavin silmin. Ilonani on aina oleva antaa sinulle aihetta tuohon\nherttaiseen ja soveliaaseen luottamuksen ja mielihyvän ilmeeseen\nminua kohtaan.\"\n\n\"Sydämeni, hyvä herra\", sanoin minä, \"on aivan levollinen, eivätkä\nsiellä enää temmellä hupsut epäilyt, jotka taistellen kiitollisuuteni\nkanssa olisivat voineet antaa sopimattoman ilmauksen käytökselleni,\nmutta nyt on teidän hyvyytenne auttanut minua voittamaan rintani\nrauhattoman pelon, ja sydämeni on nyt täysin _yhtenäinen_, hartaasti\nkiintynyt teihin ja kiitollisen tyyni. Ja kunhan minulle vain\nsuotaisiin se onni, että näkisin sovinnon syntyneen teidän ja\narvoisan lady Daversin välillä, niin ei minulla enää olisi mitään\nmuuta toivomista maailmassa kuin teidän suosionne jatkuminen.\"\n\nHän sanoi: \"Minä toivon tuota sovintoa yhtä hartaasti kuin sinäkin,\nja vakuutan sinulle, enemmän sinun kuin itseni tähden, että jos\nhän käyttäytyy siedettävästi, teen ehdot hänelle tästä syystä\nhelpommiksi.\"\n\nHän jatkoi: \"Esitän sinulle, Pamelani, yhden säännön puvussasi\nvaariin otettavaksi; ja tahdon aina ilmoittaa sinulle, kun jostakin\npidän tai kun jokin on minulle epämieluista, sen mukaan, miltä\nkulloinkin mielestäni näyttää. Soisin sinun puolestasi menettelevän\nsamoin, jottei mikään olisi meidän kummankaan mieltämme painamassa\neikä pienintäkään umpimielisyyttä aiheuttamassa.\n\n\"Olen naimisissa olevia ihmisiä katsellessani usein huomannut, että\nrouva pian käy välinpitömättömäksi pukunsa suhteen, mikä minusta\nnäyttää siltä kuin hän ei tahtoisi ollenkaan vaivautua säilyttääkseen\nsaavuttamaansa hellyyttä, ja ilmaisee hänen puolisoansa kohtaan\nylenkatsetta, jota hän ei rakastajalleen osoittanut. No, sinun\ntulee tietää, että tuo on minua aina suuresti loukannut; enkä minä\nantaisi sitä anteeksi Pamelassanikaan, vaikka hänellä kyllä olisi\npuolustuksena _se_ -- mitä tuhansilla muilla ei ole -- että hän\nnäyttää ihastuttavalta jokaisessa asussa. Siis odotan, rakkaani, että\naina esiinnyt puettuna päivällisaikaan, ellei mitään erinomaista\ntapahdu, joko sitten menet vieraisiin tai jäät kotiin. Sillä se,\nrakkaani, säilyttää sinulle sen suloisen ja keveän luontevuuden\npuvussasi ja käytöksessäsi, johon niin erinomaisesti kykenet. Ja\nsilloin olet aina valmis vastaanottamaan kenet vain tuon kotiimme\naterialle eikä sinun tarvitse esittää odottamattomille vieraille\ntuollaisia hupsuja anteeksipyyntöjä, jotka luovat epäedullisia\najatuksia herättävän varjonsa niiden lausujain käytökseen. Ja\nsitäpaitsi saat minut vakuutetuksi siitä, että pidät itseäsi yhtä\nvelvollisena näyttämään sirolta puolisosi silmissä kuin tahtoisit\nnäyttää henkilöille, joita harvemmin tapaat.\"\n\n\"Tuo, hyvä herra\", sanoin minä, \"on mitä ystävällisin ohjaus, josta\nteitä kaikesta sydämestäni kiitän ja jota aina tahdon huolellisesti\nnoudattaa\".\n\n\"Niin, armaani\", vastasi hän, \"sinä voitkin sen tehdä paremmin kuin\npuolet sukupuolestasi; sillä muut hyvin yleisesti toimivat ikäänkuin\nnäyttäen pitävän syntyperää ja varallisuutta etuoikeutena muuttaa\npäivän yöksi ja yön päiväksi, ja ovat harvoin liikkeellä ennenkuin\non aika istua päivällispöytään. Niinpä käännetäänkin ylösalaisin\nkaikki vanhat hyvät perhesäännöt: he näet syövät aamiaista silloin,\nkun heidän tulisi syödä päivällistä, nauttivat päivällisen illallisen\naikaan, syövät illallista, kun olisi aika mennä levolle, ja rakkaan\n_hombre_-pelin vuoksi menevät he toisinaan levolle silloin, kun\nheidän olisi noustava. -- Kaikessa muussa, paitsi näissä suhteissa,\nrakkaani\", jatkoi hän, \"odotan sinun esiintyvän vallasnaisena. Rakas\näitini oli tuota vanhaa mallia ja oli kaikessa muussa yhtä arvokas ja\nhieno nainen kuin kukaan kuningaskunnassa. Sinä et siis ole tottunut\nuuteen muotiin ja voit sitä helpommin noudattaa toista menettelyä.\"\n\n\"Rakas ystävä\", sanoin minä, \"suokaahan minulle enemmän herttaisia\nohjeitanne\".\n\n\"No niin\", jatkoi hän, \"päivän tavallisen ohjelman mukaan minä\nyleensä, jollei joku seura minua siitä estä, haluan mennä rakkaimpani\nkanssa levolle kello yhdeltätoista; ja ellen menekään, niin en estä\nsinua. Kesäisin nousen tavallisesti kello kuudelta. Sallin sinun\nlevätä puolen tunnin verran itseäni kauemmin. Sitten jätän sinulle\njonkun verran aikaa, jota voit nimittää omaksesi, kunnes suot minulle\nseurasi aamiaispöydässä, mikä ateria järjestettäköön aina niin, että\nolemme sen lopettaneet hiukan yhdeksän jälkeen. Ja sitten sinulla on\njälleen muutamia tunteja käytettävissäsi, siksi kun kello kahdelta\nhaluaisin istua pöytään.\n\n\"Sitten sinulle jää taas muutamia hyödyllisiä tunteja, jotka voit\nkäyttää mielesi mukaan. Ylimalkaan tahtoisin nauttia illallisen kello\nkahdeksalta. Ja kun olemme päättäneet pysyä näissä vanhanaikaisissa\ntavoissa niin uskollisesti kuin mahdollista, niin pakoitamme\nvieraammekin niihin mukaantumaan, odottamaan niitä meiltä ja\nsovittautumaan järjestelyymme; sillä minä olen aina huomannut,\nettä jokaisen vallassa on määrätä säännöt itselleen. Ensimältä on\nvain kestettävä muutamia naurettavia pilapuheita, tavallisesti\nsellaisilta, joista ei tarvitse enimmin välittää, ja jonkun ajan\nkuluttua he sanovat: 'Ei hyödytä mitään häntä pyytää, hän pitää\noman päänsä. Häntä ei voi saada taipumuksistaan luopumaan. Hän on\nsäännöllinen kuin kellonratas!' Ja miksemme, rakkaani, niin olisi?\nSillä ihminen on yhtä heikko laite kuin mikä kellonkoneisto tahansa,\nja säännöttömyydellä hän joutuu häiriöiden vaaraan.\n\n\"Siis, rakkaani\", jatkoi se hurmaava mies, \"kun heidät otetaan\nvastaan minun _omilla_ ajoillani avoimin katsein ja hilpein sydämin,\nkun he näkevät runsaasti ja monenlaista pöydälläni ja saavat\nystävällisen ja sydämellisen tulotervehdyksen meiltä molemmilta, niin\nhe eivät yritäkään rikkoa ehtojani eivätkä nurise säännöllisistä\ntunneistani. Ja kun useimmilla noista ihmisistä ei ole muuta tehtävää\nkuin aamulla nousta, voivat he kesäisin yhtä hyvin tulla luoksemme\naamiaiselle puoli yhdeksältä kuin kello kymmeneltä tai yhdeltätoista,\npäivälliselle kello kahdelta yhtä hyvin kuin kello neljältä,\nviideltä tai kuudelta, ja illalliselle kahdeksalta yhtä hyvin kuin\nkymmeneltä tai yhdeltätoista. Silloin palvelijammekin tietävät\ntyöaikansa ja lomahetkensä; ja me, samoinkuin hekin, saamme korjata\ntämän säännöllisyyden hedelmät. Ja kuka tietää, rakkaani, vaikka\ntäten herättäisimme naapuristossamme jälleen eloon vanhat, hyvät\ntavat. Ainakin me näin menetellen osaltamme pyrimme sitä päämäärää\nkohti, koulussa oppimani hyvän ohjauksen mukaisesti: _'Jokainen\nparantakoon jonkun.'_ Ja pahin, mitä voi tapahtua, on, että kun\njotkut sellaiset hummailutoverini kuin ne, jotka viime torstaina niin\nvähän tervetulleina yllättivät meidät, ovat lähteneet taipaleelle ja\nalkavat miettiä, kenen luo samoilultaan pistäytyvät päivälliselle,\nsanovat he vain: 'Meidän ei sovi mennä hänen luokseen, sillä hänen\npäivällisaikansa on ohi'; ja sitten he jättävät luonani käynnin\ntoiseen aikaan, jolloin se sattuu heille osuvammasti; tai kenties he\npäivällisen asemesta saapuvat talooni illalliselle ja yösijoille.\n\n\"Tässä siis, rakkahimpani\", puhui tuo ystävällinen mies vielä, \"on\nlisää ohjeitani, kuten niitä nimität; ja vaikken minä ole niin\ntiukka, että torailisin, jos ei niitä aina täsmällisesti noudateta,\nniin tietäen että et pidä niitä kohtuuttomina minä näen ne mielelläni\nvarteen otettavan niin usein kuin mahdollista. Ja sinä saat\npuolestasi antaa senmukaiset määräykset _omalle_ rouva Jervisillesi,\njoka on hyvä nainen, ja mielihyvällä tottelee sinua.\"\n\n\"Oi, rakas, rakkahin ystävä\", sanoin minä, \"eikö teillä ole enää\nmuita ohjeita, joilla voisitte minua kunnioittaa? Te velvoitatte ja\nopetatte minua samalla kertaa. Kuinka onnellinen onkaan minun osani.\"\n\n\"No, annahan kun tuumin, rakkaimpani\", vastasi hän, -- \"mutta en nyt\ntällä haavaa muista mitään. Onhan tarpeetonta sanoa, kuinka suuressa\narvossa pidän sinua luonteellesi ominaisen herttaisuutesi ja tuon\nkasvoillasikin kuvastuvan avomielisen hilpeytesi vuoksi, joka sinua\nkoristaa, milloin mikään ei ole kaunehimmassani herättänyt pelkoa\nhänen hyveellisyyttään uhkaavista vaaroista. Tuolla herttaisuudella\nja hilpeydellä voitatkin jo ensi näkemältä puolellesi jokaisen\nmyötätunnon, ken sinua katselee. Minun ei toivottavasti ole tarvis\nsanoa, että soisin sinun huolellisesti säilyttävän tuon suloisen\nolemuksesi: älä salli minkään kiusallisen tapauksen, minkään\nvastoinkäymisen (emmehän saa otaksua niiltäkään säilyvämme, niin\nsuuri kuin yhteinen onnemme onkin) riistää noilta herttaisilta\nkasvoilta niiden _päätenhoa_. Ja kun jotakin epämieluista tapahtuu,\nniin ala ainakin jo neljännestunnin kuluttua epäillä itseäsi ja vetoa\nkuvastimeesi. Ja jos silloin näet pilven nousemassa tai nousseen,\nniin karkoita se heti, silennä rakkaat kasvosi ja palaudu entiseen\ntyyneen säyseyteesi. Silloin rakkahimpani, jonka sydämen aina\ntäytyy kuvastua hänen kasvojensa ilmeessä ja joka ei koskaan voi\nteeskennellä, havaitsee täten voivansa vaimentaa kiihtymyksensäkin.\nJa jos sen aihe on liian voimakas, jotta näin äkillinen\nitsensähillitseminen olisi mahdollista, tietää hän tepsivämmän keinon\nja vetäytyy omaan komeroonsa rukoilemaan sitä armollista apua, joka\nei vielä koskaan ole häntä hädässä hyljännyt. Ja siten minäkin,\njota, niinkuin kerran aivan oikein huomautit, hellä äitini liiaksi\nhemmoitteli, saan sinusta ilon ohella hyvän esimerkin, joka ei\nkoskaan menetä tehoansa.\n\n\"Olen monen herrasmiehen talossa usein huomannut, että äkkiä\ntullessamme vieraisille tai rikkoessamme talonrouvan asettamaa\nperhejärjestystä ja varsinkin, jos jotakuta meistä on epäilty naineen\ntoverinsa viettelemisestä epäsäännöllisyyksiin ajan vaarinotossa\njossakin tilaisuudessa tai huonojen esimerkkien antamisesta, niin\ntuo poloinen _aviomies_ on kummallisesti häkeltynyt tulostamme,\njoskin rouvan hyvä kasvatus on tämän itsensä juuri ja juuri varjellut\nsopimattomalta vivahtavasta käyttäytymisestä. Aviomies on näyttänyt\nniin syyntuntoiselta, ikäänkuin pelännyt vain millään tavoin\npahoittavansa, esittänyt niin monia anteeksipyyntöjä muutamien\nseuralaistemme suhteen ennenkuin meitä on syytettykään, että\nsiitä on aina ilmennyt, kuinka vähän tervetulleita olemme olleet\nja kuinka paljon hänen täytyi selitellä rouvalleen hankkiakseen\nmeille siedettävän vastaanoton. Ja kenties on viimemainittukin,\nsamassa suhteessa kuin tuo kunnon mies on yrittänyt hänen hymyjänsä\nesiinviekoitella, ollut tavallista umpimielisempi ja jäykempi sekä\nkäyttäytynyt niin välinpitämättömästi ja ylenkatseellisesti, että\nse on saanut minut toivomaan olevani kaukana tuon _naisen_ talosta;\nsillä oli liiankin selvästi havaittavissa, ettei se ollut _miehen_.\nTämä, rakkaani, kuten voit arvata, on johtanut minut tarkkailemaan\navioelämää: sillä mies (vaikka hän mielellään tahtookin olla tai\nluulottelee olevansa isäntä talossaan ja vaatii oikeuksiansa suurissa\ntilaisuuksissa, kun niitä kovin uhataan) ei silti aina halunne\nriidellä; ja nuo kuvailemani naiset ovat aina valmiit pukeutumaan\nsotisopaan ja ovat pahempia vihollisia kuin vanhat parthialaiset,\njotka häiritsevät enimmin silloin, kun näkyvät väistyvän; mutta\npoikkeuksetta uudistavat he rynnäkön ja käyvät hyökkäilevää sotaansa,\nkunnes ovat väsyttäneet vastustajansa ja pakoittaneet puolison,\nvoitetun vihollisen lailla, sovitteluihin pikkuseikoissa, jotta edes\njotakin säilyttäisi. Ainakaan ei mies-poloinen halua antaa ystäviensä\nnähdä, kuinka asianlaita on; ja senvuoksi hän ei tahdo kiihoittaa\ntulta roihahtamaan esille nähdessään (kuten hänen ystävänsäkin\nnäkevät), kuinka paljon vaivaa _lauhkealla_ rouvalla on sen liekkien\ntukahduttamisessa, jotka meidän lähdettyämme hyvinkin mahdollisesti,\nleimahtavat mitä hauskimpaan loimuun.\n\n\"Sinä hymyilet, Pamelani\", sanoi hän, \"tälle kummalliselle\nkuvaukselle; ja olenkin varma, ettei minun koskaan tarvitse kehystää\nsinua noihin epämieluisiin puitteihin. Mutta tahdon kuitenkin\nsanoa odottavani sinulta, tulkoonpa taloomme keitä tahansa, että\ntotuttaudut tyyneen, tasaiseen kohteliaisuuteen; ettei ainoakaan\nryppy ilmesty otsallesi; ettet osoita minkäänlaista hämmentymistä tai\nmenetä mielenmalttiasi, vaikka olisimme kuinka huonosti varustettuja\nheidän vastaanottamisekseen; että, sattukoonpa seuraksesi ken\nhyvänsä, et pienimmälläkään arastelevalla katseella ilmaise vieraan\nsaapuneen ajattomaan tai sinun toivomustesi mukaan sopimattomaan\naikaan. Mutta ole hupaisa, ystävällinen ja kaikille kohtelias; ja\njos olet sitä toisille enemmän kuin toisille, niin ole pikemminkin\nsellaisille, joilla on vähimmin syytä sitä sinulta odottaa, tai jotka\nistuvat alimpana pöydässä; sillä näin sinä, Pamelani, rohkaiset\nepäilevää mieltä, tyynnytät levotonta sydäntä ja levität viihtymystä,\niloa ja rauhallisuutta pöytäseurani kesken.\n\n\"Äläkä, rakkaani\", jatkoi hän, \"suinkaan salli minkään tapauksen\nhäiritä mielesi tyyneyttä. En koskaan unohda erästä kertaa, jolloin\nlady Arthurin luona ollessani palvelija sattuen kompastumaan pudotti\nhienon porsliiniastian ja särki sen pirstaleiksi. Oli tuskallista\nnähdä rouva-paran hätää; ja hän oli siinä niin tosissaan, että\nsalli levottomuuden vallata koko seurueen, joka päälle päätteeksi\noli varsin iso. Joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei ruvennut\nlohduttajaksi tai alkanut kertoa samanlaisista onnettomuuksista; ja\nniinpä me kaikki tuoksi iltakaudeksi muutuimme vain kompasteleviksi\nlakeijoiksi ja huolimattomiksi palvelijattariksi tai olimme pelkkiä\nmurskattuja ruukkuja, lautasia, laseja, teekuppeja tai muuta\nsellaista haurasta ainesta. Ja se vaikutti minuun niin paljon\nettä kotiin tultuani ja levolle mentyäni unissani näin Robinin\npiiskanvarrellaan murskaavan vaunujeni etulasin; ja olin tuntevinani\nitseni niin hartaaksi, ikäänkuin kannattamaan tuon kunnon rouvan\nvihastumista, että murskasin kostoksi mieheltä pään ja sivalsin\nmiekalla yhtä vaunuhevosistani. Kaikki tyydytys, minkä sen tehtyäni\nmielessäni tunsin, oli etten ollut paljastanut itseäni seurueen\nedessä ja etteivät muut olleet saaneet kärsiä kuin syyllinen Robin ja\nsyytön vaunuhevonen.\"\n\nNämä hauskat viittaukset huvittivat minua hyvin paljon samoinkuin\nse miellyttävä tapa, jolla hän ne antoi, ja minä lupasin käyttää\nhyväkseni niihin sisältyviä oivallisia opetuksia.\n\nSitten menin ylös alkooviini ja pukeuduin siroksi kuin morsian\nparhaisiin vaatteisiini. Kun sitten kysyttyäni kuulin rakkaimman\nisäntäni menneen puutarhaan kävelemään, minä menin hänen luokseen.\nHän lueskeli pienessä huvimajassa ja minä kysyin: \"Hyvä herra, saanko\ntunkeutua teitä häritsemään?\" -- \"Et, rakkaani\", virkkoi hän, \"koska\nsinä et voi _häiritä_. Minä olen niin kokonaan sinun, että, missä\ntahansa olenkin, sinulla ei ole ainoastaan oikeutta tulla seuraani,\nvaan samalla osoitat minulle mitä mieluisimman suosion.\"\n\n\"Olen nähkääs totellut teidän ensimäisiä ystävällisiä ohjeitanne\",\nsanoin minä, \"ja siis pukeutunut ennen päivällistä. Mutta kenties\nteillä on hommaa, hyvä herra?\"\n\nHän laski lukemansa paperit kädestänsä ja sanoi: \"Minulla ei voi\nolla mitään yhtä arvokasta hommaa tai huvitusta kuin sinun seurasi,\nrakkahin. Mitä sinä aioit sanoa?\"\n\n\"Vain kysyä, onko teillä mitään muita ystävällisiä ohjeita minulle\nantaa? Saattaisin kuulla teidän juttelevan herkeämättä koko päivän.\"\n\n\"Olet hyvin ystävällinen, Pamela\", sanoi hän; \"mutta sinä olet\nniin täydellisesti toivomusteni mukainen, että olisin voinut\nsäästää nekin ohjeet, jotka sinulle jo annoin. Tahdoin vain antaa\nsinun maistaa vapauttani sinua kohtaan, asettaakseni sinut samalle\ntasolle kanssani; sillä minä olen varma, ettei ole mitään pysyväistä\nystävyyttä ilman vapautta ja ellemme ilmoita toisillemme pienimpiäkin\noikkujamme (mikäli Pamelallani sellaisia voi ollakaan), jotka\nsaattavat aiheuttaa levottomuutta jommallekummalle.\n\n\"Nyt, rakkaani\", sanoi hän, \"olehan hyvä ja etsi minustakin joitakin\nvikoja, ja sano minulle, mitä toivoisit minun tekevän esiintyäkseni\nsinulle miellyttävämpänä\". -- \"Oi, hyvä ystävä\", huudahdin minä ja\nolisin voinut suudella häntä, jos olisin kehdannut (varmaankin minä\nennen pitkää hullaannun aivan hupsuksi!), \"minulla ei ole ainoatakaan\nseikkaa toivottavana, ei, ei ainuttakaan!\"\n\nHän suuteli minua hyvin hellästi ja sanoi, että hänellä olisi paha\nmieli, jos minulla jotakin olisi enkä lausuisi sitä ilmi.\n\n\"Luuletteko, rakkahin ystävä\", vastasin minä, \"ettei Pamelallanne\nole omaatuntoa ollenkaan? Luuletteko, että kun te ystävyydellänne\nvelvoitatte häntä ja siitä ystävällisyydestänne riemuitsette, hänen\npitäisi vaivata aivojaan keksiäkseen koetuksia teidän hyvyydellenne,\nja että hän ei tiedä, milloin hän on onnellinen? Oi rakkain ja\narvoisin ystäväni\", lisäsin, \"vähemmän kuin puolet niistä lahjoista,\njoita niin jalomielisesti olette minulle syytänyt, olisi sivuuttanut\näärimäisimmät toivomukseni\".\n\n\"Rakas enkelini\", sanoi hän ja suuteli minua jälleen, \"minä\ntuskastutan sinua suukoillani, jos jatkat tuota suloista\nherttaisuutta teoissasi ja lauseissasi\". -- \"Oi herra\", vastasin\nminä, \"pukeutuessani ajattelin, mitä oivallisia ohjauksia te minulle\nannatte.\n\n\"Kun käskette minun pöydässänne rohkaista epäilevää mieltä, lohduttaa\nlevotonta sydäntä ja käyttäytyä ystävällisimmin niitä kohtaan, joilla\non vähimmin syytä sitä odottaa ja jotka ovat arvoltaan alhaisimmat,\nniin minulla on esimerkkinä se, kuinka herttaisesti olette jokaisessa\nmahdollisessa tapauksessa itse toteuttanut tuon säännön köyhän,\narvottoman Pamelanne suhteen, kunnes olette omilla rakkailla\nsanoillanne vuodattanut rohkeata levollisuutta, iloa ja tyyneyttä\nriemuitsevan sydämeni sykintään!\n\n\"Sitten taas, hyvä herra, kun kehoitatte minua olemaan antamatta\npienten tapausten tai odottamatta saapuneiden vieraiden itseäni\nhäiritä, kuinka ylevän esimerkin osoitittekaan tästä silloin, kun\nonnellisena hääpäivänämme saapui luoksemme sir Charles Hargrave\nja ne kaksi muuta herrasmiestä (joita vastaanottamaan ette ollut\nollenkaan varustautunut ja joiden tulo riisti meiltä ilon tuona\nvaliopäivänä nauttia päivällisemme yhdessä), ja ette antanut itseänne\nliiaksi hämmennyttää, vaan kestitsitte noita herrasmiehiä hauskasti\nja erositte heistä kohteliaasti ja ystävällisesti! Mitä ihania\nesimerkkejä nämä ilolla muistelemani tapaukset ovatkaan siitä, että\nte itse noudatatte esittämäänne opetusta!\"\n\n\"Rakkaani\", sanoi hän, \"nuo huomautuksesi ovat perin ystävällisiä\nja minulle kovin imartelevia; mutta jollen aina (sillä pelkään,\nettä nuo tapaukset olivat liian satunnaisia) näin hyvin noudata\nsäädöksiäni, niin Pamelani ei tule odottaa vajavaisuuksistani\nitsellensä puolustusta ohjeitteni laiminlyöntiin, niinkuin niitä\nnimität. Minä näet pelkään, ettei minusta koskaan tule puoliksikaan\nniin täydellistä kuin sinä olet. Siis en voi sallia sinun peräytyvän\nhyvyydestäsi, vaikka huomannenkin itseni kykenemättömäksi edistymään\nvelvollisuudessani, niinkuin minun tulisi.\"\n\n\"Toivon Jumalan armosta, etten koskaan siitä peräydy\", sanoin\nminä. -- \"Sen uskon\", vastasi hän; \"mutta mainitsen tämän vain\nomien puutteellisuuksieni tiedossa ja peläten, etten vastaisia\nohjeitani yhtä hyvin kannattaisi omalla esimerkilläni kuin noissa\nystävällisesti muistelemissasi tapauksissa\".\n\nHän suvaitsi huomata pukuni ja mitaten vyötärettäni käsillään\nvirkkoi: \"Kuinka siromuotoinen se on! Minua surettaisi sen\nmenettäminen; ja kuitenkin, rakas Pamelani, minun mielestäni\nei mitään muuta puutu kuin se menetys, jotta onneni tulisi\ntäydelliseksi.\"\n\nMinä panin rohkeasti käteni hänen suulleen ja sanoin: \"Hst, hst! Hyi,\nherra! Tuo on vapaapuheisinta, mitä vielä olette sanonut, senjälkeen\nkun olen ollut teidän omanne!\" Hän suuteli kättäni ja lausui:\n\"Tällainen viaton toivomus, rakkaani, minulle toki suotaneen, koska\nse on aviosäädyn tarkoitus. Mutta sanohan, olisiko sellainen tapaus\nPamelalleni tervetullut?\"\n\n\"Minä sanon vain\", virkoin minä ja kätkin punastuvat kasvoni hänen\npovelleen, \"että teidän toiveenne kaikessa ovat minun toiveeni;\nmutta älkää siitä enempää mainitko, pyydän\". Hän suuteli minua\nystävällisesti, kiitti minua ja vaihtoi puheenaihetta. Toivoakseni en\nollut liian vapaa.\n\nTäten juttelimme, kunnes kuulimme vaunujen jyrinän, ja silloin hän\nsanoi: \"Jää tänne puutarhaan, rakkaani, niin tuon seurueen luoksesi.\"\n\nHänen lähdettyänsä minä menin takaveräjälle, polvistuin sitä\nvasten ja kiitin Jumalaa siitä, että hän ei ollut sallinut\nsilloin niin suuresti toivomani paon onnistua. Menin lammikolle,\npolvistuin sen sammaleiselle partaalle ja kiitin Jumalaa sielläkin,\nettä hän oli armossaan pelastanut minut itseltäni, silloiselta\npahimmalta viholliseltani, vaikka olin luullut, että minulla oli\npelkkiä vihamiehiä eikä ainoatakaan ystävää lähelläni. Ja niin\ntulisi minun tehdä melkein joka askeleella tässä puutarhassa ja\njokaisessa huoneessa tässä talossa! Suuntausin pientä kappelia kohti\ntunnustaakseni siellä kiitollisuuteni, mutta näinkin seurueen jo\nlähestyvän.\n\nVanhempi Darnfordin tyttäristä sanoi: \"No, neiti Andrews, kuinka\nvoitte? Näytätte niin reippaalta, niin herttaiselta, niin\nhyväntuuliselta, että tiedän teidän sallivan minun tanssia häissänne.\nSillä minä kaipaan päästä sinne.\"\n\nLady Jones suvaitsi sanoa, että näytin enkeliltä; ja rouva Peters\nsanoi, että minä olin heistä herttaisempi joka kerta kun he minut\nnäkivät. Lady Darnford myöskin lausui minulle hienon kohteliaisuuden\nhuomauttaen, että näytin vapaammalta ja hilpeämmältä joka kerta, kun\nhän minut tapasi.\n\n-- Hyvät ihmiset! -- ajattelin minä, -- toivon, että säästäisitte\nnuo imartelut! Sillä pelkään, että piakkoin saan kuulla jonkun\nleikillisen letkauksen, joka tuottaa minulle kärsimystä kaikkien\nnäiden kauniiden lauseiden vuoksi. Herra Peters virkkoi hiljaa:\n\"Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni; mutta edes vaimoni ei tiedä\nasiasta.\" Viimeisenä astui esille sir Simon, tarttui minua kädestä\nja sanoi: \"Teidän luvallanne, herra B.\", ja suuteli kättäni viisi,\nkuusi kertaa kuin hullu, kohotti sitä molemmilla käsillään ja lausui\ntervehdykseksi perin vapaan pilan.\n\nNiin, nuori _hurjailija_ tuskin lienee siedettävä; mutta _vanha\nhurjailija_ ja _vanha keikari_ ovat perin surkeita otuksia! Ja kaikki\ntämä täysikasvuisten tyttärien läsnäollessa!\n\nHiukan myöhemmin kuiskasin armaalleni sanoen: \"Pelkään, että vielä\nsaan kärsiä paljon sir Simonin karkeista pilapuheista, jahka te\njulkaisette asian.\" -- \"Se on hänen tapaistansa, rakkaani\", rauhoitti\nhän; \"sinun pitää nyt oppia olemaan mokomista välittämättä\".\n\nNeiti Nanny Darnford sanoi puoliksi vakavaan, puoliksi ivalliseen\nsävyyn: \"Ka, neiti Andrews, mikäli voin päättää hilpeän vapaasta\nkäytöksestänne nyt, siihen verrattuna, mitä se oli teidät viimeksi\ntavatessani, toivon, että sallitte sisareni, joskaan ette minun,\npäästä näkemään tuon onnellisen solmun sitomisen; sillä hän on\nsiitä ihan hurjasti innostunut.\" Minä niiasin ja vastasin vain:\n\"Olette minulle kovin ystävällisiä, hyvät naiset.\" -- Rouva Petersin\nsisarentytär virkkoi: \"Niin, neiti Andrews, toivon, että ennen\nlähtöämme saamme tietää sen onnellisen päivän.\" Ystävällinen isäntäni\nkuuli hänen sanansa ja sanoi: \"Saatte, saatte, hyvä ystävä.\" -- \"Se\non oikeata puhetta\", virkkoi neiti Darnford.\n\nPuolisoni kutsui minut syrjään ja sanoi hiljaa: \"Vienkö heidät\nhuvimajaan ja ilmoitan heille siellä vai jätänkö asian siksi, kun\nmenemme päivälliselle?\" -- \"Tuskinpa kumpaakaan, hyvä herra\",\nvastasin minä, \"pelkään, etten voisi sitä kestää\". -- \"Ei\", sanoi\nhän, \"kyllä heidän täytyy saada se tietää; en olisi heitä muutoin\nkutsunutkaan\". -- \"No\", pyysin minä, \"jättäkää se siis siksi, kun\nhe alkavat tehdä lähtöä\". -- \"Sitten\", vastasi hän, \"täytyy sinun\nottaa pois sormuksesi\". -- \"Ei, ei\", vastustin minä, \"sitä minä en\nsaa tehdä\". -- \"No\", ehdotti hän, \"ilmoita sinä itse asia neiti\nDarnfordille\". -- \"En suinkaan, hyvä herra\", vastasin, \"sitä en voi\".\n\nRouva Jewkes tuli juuri silloin palvelevaisesti kysymään isännältäni,\ntoisiko hän lasin Rheinin viiniä ja sokeria ennen päivällistä\nherroille ja naisille, ja hän vastasi: \"Sepä oli oiva ajatus, tuokaa,\ntuokaa, rouva Jewkes.\"\n\nJa tämä saapui miespalvelijan seurassa, joka kantoi kahta pulloa\nja laseja tarjottimella; ja eikös emännöitsijän pitänyt syvään\nkumartaen ensin tarjota minulle lausuen: \"Suvaitseeko armollinen\nrouva alottaa?\" Minä karahdin tulipunaiseksi ja sanoin: \"Ei; tietysti\nisäntäni.\"\n\nMutta he kaikki ottivat viittauksesta vaarin ja vanhempi neiti\nDarnford virkkoi: \"Panenpa pääni paulaan, jos he eivät ole\nvarastaneet meiltä häitä.\" Sanoi silloin rouva Peters: \"Niin on\nvarmaan asia! -- Ai, herra Peters.\"\n\n\"Vakuutan sinulle\", vastasi tämä, \"etten minä ole heitä vihkinyt\". --\n\"Missä olitte te ja herra Williams viime torstaiaamuna?\" kysyi rouva\nPeters.\n\nVirkkoi siihen sir Simon: \"Jättäkää asia minun huostaani; jos jotakin\non varastettu, niin otan siitä selvän. Olenhan minä rauhantuomari,\nkuten tiedätte.\" Näin lausuen hän tarttui minua kädestä ja sanoi:\n\"Ka, rakas Pamela, vastatkaa minulle tekemänne valan velvoituksella:\nOletteko naimisissa vai ettekö?\"\n\nIsäntäni hymyili huomatessaan minun näyttävän vallan hupsulta ja\nsanoi: \"Pyydän, sir Simon!\" -- \"Ai ai\", virkkoi tämä, \"kyllä sitä\naavistinkin että ette ilman aikojanne meille noin myhähdellyt\".\n\n\"No, Pamela\", lausui isäntäni, \"koska punehtumisesi sen kuitenkin\nilmaisee, niin älä kainostele, vaan tunnusta totuus\".\n\n\"Nyt\", sanoi neiti Darnford, \"olen vallan vihainen\". Mutta lady\nDarnford virkkoi: \"Minä olen oikein mielissäni; -- sallikaa minun\nonnitella teitä, rakas rouva, jos asia niin on.\" Ja niin he kaikki\nsanoivat ja suutelivat minua vuoronsa jälkeen. Minä tuskittelin,\nettä se tapahtui rouva Jewkesin nähden, sillä hänen lihavat kylkensä\nhytkyivät naurunhohotuksesta, ja hän näytti olevan kovin mielissään,\nettä oli joutunut asian ilmaisijaksi.\n\n\"Kukaan ei toivota onnea minulle\", sanoi isäntäni. -- \"Ei\", virkkoi\nlady Jones hyvin kohteliaasti. \"Kenenkään ei sitä tarvitse tehdä,\nsillä tuollaisen verrattoman puolison saadessanne te ette kaipaa\nmitään onnentoivotuksia!\" Isäntäni kumarsi heille ja kätteli heitä ja\ntultuaan viimein minun luokseni hän sanoi heidän kaikkien kuullen:\n\"No, suloinen morsiameni, Pamelani, salli minun päättää sinuun, sillä\ntästä minun lempeni alkaa ja tähän tahdon sen lopettaa, mutta en\nennenkuin elämäni loppuu.\"\n\nTuo oli herttaista puhetta ja otettiin suuresti huomioon; ja se\ntuotti kunniaa hänen omalle jalomieliselle valinnalleen, paljoa\nenemmän kuin ansaitsinkaan.\n\nMutta minun täytyi jälkeenpäin sietää monta muuta pilapuhetta, sillä\nsir Simon sanoi useaakin kertaan: \"Kah, kah, rouvaseni, nyt kun\nteistä on tullut meikäläinen, minä olen vähemmän tunnontarkka kuin\ntähän asti, sen teille vakuutan.\"\n\nKun menimme päivälliselle, en ollenkaan empinyt istua pöydän\nyläpäähän, jota kaikki minulle tarjosivat. Minä hoidin\nemännäntehtävät olosuhteisiin nähden varsin tyynesti ja neuvokkaasti.\nJa kun jalo hyväntekijäni lupasi palata tänne ennen talvea, niin\npääsimme suurella vaivalla tanssiaishommasta. Sensijaan määrättiin\ntiistai-ilta, jolloin saapuisimme lady Darnfordin perheeseen\nsanoaksemme jäähyväiset kaikelle tälle ystävälliselle seuralle, joka\nlupasi tulla sinne, isäntäni kun aikoi keskiviikkoaamuna matkustaa\nBedfordshireen.\n\nIltapäivällä pidettiin rukoukset pienessä kappelissa; mutta kaikki\nkaipasivat taas hyvää lukkaria ja ylistelivät suuresti teitä, rakas\nisä. Seurue jäi illallisellekin ja lähti erinomaisen tyytyväisenä\nja runsaasti toivotellen meille jatkuvaa molemminpuolista onnea.\nIsäntäni pyysi herra Petersiä hänen puolestaan vastaamaan kylän\nkellonsoittajille, jos asia sattuisi tulemaan tietoon ennenkuin\npalaisimme paikkakunnalle, ja sanomaan, että hän silloin olisi heille\nantelias, koska ei tahtonut vihkimistämme julkisesti ilmoittaa\nennenkuin ensin oli sen Bedfordshiressä julaissut.\n\n\n\n\nMAANANTAINA VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ.\n\n\nTänäpänä olen saanut perin vähän nauttia rakkaan ystäväni seurasta;\nsillä hän viipyi kotona vain suurukseen asti ja ratsasti sitten\nkahdeksantoista penikulman päähän sairaan herrasmiehen luo, joka\n(lähettäen vartavasten miehen ratsain sanaa tuomaan) pyysi puhutella\nhäntä, koska ei luullut enää toipuvansa. Isännälleni on velan\nvakuudeksi pantattu osa hänen maatilaansa. Hän sanoi: \"Rakkaimpani,\nolen kovin levoton, jos minun täytyy viipyä koko yö luotasi poissa;\nmutta jotta et hätäänny, niin älä odota minua, jollen palaa kello\nkymmeneksi. Poloisella herra Carltonilla ja minulla on näet melkoisia\nyhteisiä asioita; ja jos hän on kovin sairas ja läsnäoloni häntä\nlohduttaa (sillä minä tiedän hänen rakastavan minua, ja jos hän\nkuolee, on hänen perheensä minusta enemmän riippuvainen kuin\nsoisinkaan), niin ihmisystävyys ei salli minun kieltäytyä.\"\n\nKello on nyt kymmenen illalla, ja pelkään että hän ei palaa.\nMinä _pelkään_ hänen sairaan ystävä-parkansa tähden, jonka tilan\naavistan käyneen huonommaksi. Vaikken tuota herrasmiestä tunne,\nolen suruissani hänen itsensä tähden, hänen perheensä tähden ja\nkalliin puolisoni tähden, jonka hänen ystävällisistä lauseistaan\npäättäen huomaan häntä rakastavan; ja minusta tuntuu, että\nkävisin murheelliseksi, jos joku suru kohtaisi hänen jalomielistä\nsydäntään. Mutta eihän maailmassa ole ainoatakaan olentoa, jolla ei\nolisi liiankin monta huolestumisen syytä, eläköönpä hän kaikkein\nonnellisimmassakin asemassa. Ja hyvä onkin, että niin on laita; koska\nme muutoin, kurjat ihmispoloiset! emme katsahtaisi etäämmälle, vaan\nmenettelisimme remuavien matkustajain lailla, jotka kotimatkallaan\ntapaavat hyvää kestitystä jossakin tiepuolen majatalossa ja jäävät\nsinne, ollenkaan muistamatta jatkaa matkaansa oikeaan kotiinsa. --\nTätä seikkaa muistan hyvän emäntäni usein miettineen, ja häneltä\nminäkin tuon vertauksen kuulin.\n\n\n\n\nKELLO YHDELTÄTOISTA.\n\n\nRouva Jewkes kävi luonani ja kysyi, haluaisinko hänet\nvuodetoverikseni paremman puutteessa. Minä kiitin häntä, mutta\nsanoin, että tahtoisin kerran koettaa, miltä tuntui levätä yö\nyksinäni.\n\nOlisin voinut mainita, että kutsuin rouva Jewkesin päivälliselle ja\nillalliselle kanssani; ja hän oli siitä hyvin mielissään, samoinkuin\nkäytöksestäni häntä kohtaan. Hänen esiintymisestään saatoin huomata,\nettä hänen tuntoansa hiukan kaiveli joku osa hänen aikaisemmasta\nkäyttäytymisestänsä minua kohtaan. Mutta pelkään, että se suurestikin\njohtuu siitä, että olen, mitä olen; sillä aavistan sen vaimo-raukan\nmuutoin olevan hyvin vähän katumukselle altis. Hänen sanansa ja\ntekonsa ovat aivan toisenlaisia kuin mitä ne ennen olivat, aivan\nhillittyjä ja siivoja; ja minä pitäisin häntä hyveellisenä, jopa\njumalisenakin, jollen olisi koskaan katsellut häntä toisessa valossa.\n\nTästä voitte nähdä, rakas isä ja äiti, kuinka suuri esimerkin voima\non ja mitä perheen päiden vallassa on tehdä. Ja tämä osoittaa, että\nylempien antamat pahat esimerkit ovat kaksin verroin turmiollisia ja\nettä he itse ovat kaksinkerroin syyllisiä, koska moiset henkilöt ovat\n_itsessään_ pahoja, eivätkä ainoastaan laiminlyö hyvän tekemistä,\nvaan suuresti _vahingoittavat_ toisia. Sellaisten tuomio on varmaan\nsiitä syystä paljoa ankarampi. Ja kuinka paljoa ankarammaksi vielä\ntäytyisikään minun tuomioni tulla, minun, joka olen teiltä saanut\nsellaisen hurskaan kasvatuksen ja nauttinut rakkaan emäntäni hyvää\nopetusta, jos kaikki nämä armolahjat saatuani unohtaisin, mitä\nasemani minulta vaatii! Oi, kuinka minä ikävöitsen saada tehdä\njotakin hyvää! Sillä kaikki, mitä tähän asti on tehty, on rakkaan\nisäntäni ansiota. Jumala siunatkoon häntä ja lähettäköön hänet,\ntoivomusteni esineen, turvallisesti takaisin! Sillä minusta jo tuntuu\nkuin olisi viikko siitä, kun hänet näin. Jollei rakkauteni vain olisi\nhäiritsevää ja liian julkeata, niin olisin pelkkää rakkautta. Sillä\nminulla on vilpittömän kiitollinen sydän; ja sellaisen tarvitsenkin,\nkoska minulta puuttuu kaikkea muuta paitsi hyvää tahtoa.\n\n\n\n\nTIISTAI-AAMUNA KELLO YHDELTÄTOISTA.\n\n\nRakas, rakas -- isäntäni (niin minun varmaan tulisi vielä sanoa;\nmutta minä tahdon oppia käyttämään lempeämpää nimitystä silloin\ntällöin) ei ole vielä saapunut. Toivoakseni hän on turvassa ja\nterveenä! Rouva Jewkes ja minä menemme siis suurukselle. Mutta minä\nen osaa tehdä muuta kuin puhua ja ajatella hänestä sekä kaikesta\nhänen hyvyydestään minulle ja teille, mikä jälkimäinen seikka koskee\n_minua_ vielä likeisemmin! Minä olen juuri saanut häneltä kirjeen,\njonka hän oli kirjoittanut iltamyöhäisellä, kuten siitä huomaan, ja\nlähetti aikaisin tänä aamuna. Tämä on siitä jäljennös.\n\n\"ROUVA ANDREWSILLE.\n\n\"_Maanantai-iltana_.\n\n\"RAKKAHIN PAMELANI,\n\n\"Toivoakseni et säikähdy siitä, että en tule kotiin tänä iltana. Voit\nuskoa, etten voi sitä auttaa. Ystävä-parkani on niin sairas, että\nepäilen hänen toipumistaan. Hän haluaa niin hartaasti hänen luonaan\nviipymistäni, että valvon kaiken yötä hänen vuoteensa ääressä, koska\nkello jo läheneekin yhtä aamupuolella. Sillä hän ei voi kestää,\nettä poistun hänen näkyvistään; ja minä olen niin rauhoittanut\nhänet ja hänen hätääntyneen vaimonsa ja lapsensa vakuuttamalla\nhänelle mahdollisimman ystävällisesti osanottoani hänen ja heidän\nkohtaloonsa, että minua pidetään (kuten lohduton leski-parka, joksi\nhän epäilemättä pian jää, minulle sanoo) heidän hyvänä enkelinään.\nToivoisin että me emme olisi luvanneet kunnon naapureillemme saapua\nsir Simonin luo huomenillalla; mutta minä olen niin halukas lähtemään\nmatkalle toiseen kartanooni keskiviikkona, että samoinkuin myöskin\nvastakohteliaisuudesta monille hyville ystäville, jotka minua siellä\nvarta vasten odottavat, en tahtoisi siirtää lähtöpäivääni. Pyydänkin\nsinulta senvuoksi, rakkaani, että lähdet vaunuissa sir Simonin luo,\nmitä aikaisemmin päivällä, sitä parempi, koska sinä saat huvia\ntuosta seurasta, jossa kaikki sinua niin suuresti ihailevat; ja minä\ntoivon yhtyväni teihin siellä iltapäivä-teetä juodessanne. Sellainen\njärjestely on parempi kuin että palaisin kotiin sinua noutamaan,\nkoska se tekee minulle kuuden penikulman eron; ja tiedänhän, että\narvoisa seurue tässä tilaisuudessa suo pukuni anteeksi. Lasken\njokaisen tunnin tämän lyhyen poissaolon aikana päiväksi: sillä minä\nolen mitä vilpittömimmin, _rakkain aarteeni, iäti sinun j.n.e_.\n\n\"Jos voisit mennä syömään päivällistä heidän kanssaan, olisi se\ntutunomaisuutta, joka tuottaisi heille mielihyvää, sitäkin enemmän,\nkun he eivät sitä odota.\"\n\nMinua alkaa hiukan huolestuttaa ajatus, että hän rasittaa itseänsä\nliiaksi, ja olen huolissani tuon poloisen potilaankin ja hänen\nperheensä vuoksi. Mutta minä sanoin rouva Jewkesille, että\npienikin vihjaus hänen toivomuksistaan on oleva minulle käskynä,\nja niinpä lähtisinkin päivälliselle mainittuun paikkaan. Minä\nkäskin valjastaa hevoset vaunujen eteen matkaa varten, mutta\nsilloin, juuri pukeuduttuani, tuli sanansaattaja ilmoittamaan\ntaloudenhoitajattarelle, että hänen oli heti mentävä alas. Näen\nikkunasta, että on tullut vieraita; sillä pihalla on vaunut ja\nkuusi hevosta. Vaunuissa olijat ovat astuneet ajopeleistä ja kolme\npalvelijaa on saapunut ratsain. Minusta näyttävät vaunut olevan\nkoristetut pienillä vaakunakruunuilla. Kukahan se voi olla! -- Mutta\nminä jään tänne odottamaan; kaiketihan saan pian tietää.\n\nHyvä Jumala! Kuinka onneton sattuma! Mitä minun on tehtävä? Nyt\non lady Davers saapunut, ja rakas suojelijani on monien pitkien\npenikulmien päässä. -- Hengästyneenä tuli rouva Jewkes minulle tämän\nkertomaan ja sanoo hänen kysyvän isäntääni ja minua. Hän kysyi\nhäneltä, aika häijy nainen, olinko jo tehty huoraksi. Siinäpä sana\nvallasnaisen suusta! Rouva Jewkes sanoo, ettei tiennyt, mitä olisi\nvastannut, ja hänen armonsa virkkoi: \"Toivoakseni tyttö ei vielä\nole naimisissa.\" -- Rouva Jewkes kertoo vastanneensa kieltävästi.\n\"Minä vastasin: 'ei ole', koska ette ole sitä vielä julkisesti\ntunnustaneet\", sanoi hän. Hänen armonsa oli siihen virkkanut: \"Se on\nsentään hyvä.\"\n\nMinä sanoin: \"Tahdon paeta täältä, rouva Jewkes; käskekää vaunujen\najaa jalavakäytävän päähän, niin hiivin kenenkään huomaamatta\novesta.\" -- \"Mutta hän kyselee teitä, hyvä rouva\", vastasi hän, \"ja\nminä sanoin teidän olevan sisällä, mutta uloslähdössä; ja hän sanoi\ntahtovansa teidät kohta tavata, niin pian kuin voi malttaa mielensä\".\n\n\"Miksi hän minua nimitti?\" kysyin minä. _\"Naikkoseksi,_ rouva;\n_'minä tahdon nähdä sen naikkosen'_, sanoi hän, _'niin pian kuin\nvoin malttaa mieleni'.\"_-- \"Niin, mutta\", sanoin minä, \"_naikkonen_\nei näyttäydy hänelle mikäli voi sen välttää. -- Olkaa hyvä, rouva\nJewkes, ja auttakaa minut pakoon tämän yhden kerran; sillä minä\nolen kauheasti säikähdyksissäni.\" \"Minä käsken ajamaan vaunut alas\nkujan suuhun määräyksenne mukaan ja odottamaan siellä tuloanne; ja\nminä astun alas sulkemaan eteiseen avautuvan oven, jotta voitte\nhänen huomaamattansa mennä ohitse; sillä hän istuu löyhyttelemässä\nitseänsä vierashuoneessa vastapäätä portaita.\" -- \"Te olette hyvä,\nrouva Jewkes\", sanoin minä, \"mutta keitä hänellä on mukanaan?\" --\n\"Hänen kamarineitonsa\", vastasi emännöitsijä, \"ja hänen miehensä\nsisarenpoika; mutta nuoriherra on mennyt talliin; ja sitäpaitsi on\nheillä kolme palvelijaa\".\n\n\"Toivoisin\", huudahdin minä, \"että he kaikki olisivat kolmensadan\npenikulman päässä! Mitä pitää minun tekemän?\" -- Kirjoitin siis tähän\nasti ja odotan kärsimättömästi, että kuulisin väylän olevan vapaana.\n\nRouva Jewkes sanoo minulle, että minun täytyy mennä alas, tai muutoin\nhänen armonsa tulee ylös.\n\n\"Miksi hän minua nyt nimittää?\" kysyin minä. \"Lutkaksi, hyvä rouva.\n_'Käskekää lutkan tulla alas luokseni.'_ Hänen sukulaisensa ja\nkamarineitonsa ovat hänen kanssaan.\"\n\nMinä sanoin: \"En voi mennä, ja sillä hyvä! -- Te voisitte toimittaa\nminulle ulospääsyn, jos tahtoisitte.\" -- \"Se ei tosiaan ole\nmahdollista, hyvä rouva\", vastasi hän, \"sillä kun menin sulkemaan\novea, käski hän minun jättää sen auki; ja siellä hän istuu vastapäätä\nportaita\".\n\n\"Sitten\", sanoin minä, \"poistunen ikkunan kautta\" (ja löyhyttelin\nitseäni), \"sillä minä olen kauheasti säikähtyneenä\".\n\n-- \"Herranen aika, rouva, miksi ihmeessä noin hätäännytte?\" sanoi\nhän. \"Olettehan te toki aidakkeen oikealla puolella; en minä vain\nantaisi kenenkään itseäni noin häkellyttää.\"\n\n-- \"Niin\", vastasin minä, \"mutta mitäpä sitä luonteelleen voi?\nRohkenen sanoa, että te häkeltyisitte yhtä vähän kuin -- minä\nvoin sitä välttää.\" -- Hän vastasi: \"Tosiaan, hyvä rouva, jos\nolisin teidän asemassanne, niin menisin talon emännän ilmein,\njoka te _olette_, kättelemään hänen armoansa ja lausuisin hänet\ntervetulleeksi.\" -- \"Niin, niin\", vastasin minä, \"hyvä sanoa! Mutta\nsattuipa kovin onnettomasti, ettei kunnon isäntänne ole kotona.\"\n\n\"Minkä vastauksen vien hänen pyyntöönsä tavata teitä?\" kysyi hän. --\n\"Sanokaa hänelle\", virkoin minä, \"että olen vuoteen omana, että olen\nkuoleman kielissä enkä voi kestää häiritsemistä, että olen lähtenyt\nulos -- tai mitä tahansa\".\n\nMutta hänen kamarineitonsa tuli ylös luokseni ja sanoi juuri kun olin\ntämän lausunut: \"Hyvää päivää, neiti Pamela! Rouvani haluaa teitä\npuhutella.\" Minun täytyy siis lähteä. Ei suinkaan se sentään lyö\nminua. -- Oi, jospa rakas suojelijani olisi kotona!\n\nNo, nyt kerron teille kaikki mitä tapahtui tuossa kauheassa\nhaastattelussa, ja perin pahaa se oli.\n\nMenin alas niissä pukimissa kuin oli ylläni, hansikkaissa ja\nviuhka kädessäni, ollakseni aivan valmiina astumaan vaunuihin,\nheti kun pääsisin livahtamaan tieheni; ja luulin että kaikki\nvavistuskohtaukseni olivat nyt ohi; mutta siinä erehdyin, sillä minä\nvapisin surkeasti. Päätin kuitenkin näyttää niin reippaalta kuin\nmahdollista.\n\nMenin siis vastaanottohuoneeseen ja sanoin hyvin syvään niiaten:\n\"Palvelijanne, hyvä armollinen rouva.\" -- \"Ja palvelijanne,\n_armollinen rouva_, sanon minäkin\", vastasi hän; \"sillä minusta\nnäytätte olevan sellaisen puvussa\".\n\n\"Hurmaava tyttö toki!\" virkkoi hänen julkea sukulaisensa ja vannoi\nnasevasti. \"Rakas täti, suokaa minulle anteeksi, mutta minun\ntäytyy häntä suudella.\" Ja aikoi astua luokseni. Minä sanoin:\n\"Pysykää loitolla, röyhkeä herrasmies! Minä en siedä sopimatonta\ntuttavallisuutta.\" -- \"Jackey\", käski hänen armonsa, \"istu alas\näläkä koske siihen olentoon; hän on jo kyllin ylpeä ilmankin. Hänen\nsävyssään on totisesti tapahtunut suuri muutos siitä kun hänet\nviimeksi näin.\"\n\n\"No, lapsi\", sanoi hän pilkallisesti, \"kuinka sinä voit? Olet aika\nlailla varttunut ja komistunut viimeiseltä! -- Kuulen sinusta\nkummallisia huhuja! -- Pelkään, että olet melkein joutunut hullun\nparatiisiin! -- Ja hyvin pian saat kokea hirveästi erehtyneesi, jos\nluulet, että veljeni noiden vauvankasvojen vuoksi häpäisee sukunsa!\"\n\n\"Huomaan\", sanoin minä kovin suuttuneena (hänen seuranaisensa ja sen\nnuoren herran hymyillessä siinä vieressä), \"että hänen armollaan ei\nole mitään erittäin tärkeitä käskyjä minulle annettavina; ja pyydän,\nettä saan poistua\". -- \"Beck\", sanoi hän kamarineidolleen, \"sulje tuo\novi; nuorella neidillä ja minulla on välttämättömästi vielä paljon\npuhuttavaa\".\n\n\"Minne on hyväkäytöksinen viettelijäsi mennyt?\" kysyi hän sitten.\n\nMinä vastasin: \"Kunhan teidän armonne suvaitsee puhua\nymmärrettävästi, niin tiedän, mitä vastata.\"\n\n\"Niin, mutta rakas lapseni\", sanoi hän ivallisesti, \"älä sinäkään\nole liian nenäkäs, pyydän. Saat nähdä, että isäntäsi sisar ei\nole lähimainkaan yhtä kerkeä tunnustamaan vapauksiasi kuin hän.\nSiksipä sopisikin sinulle paremmin, että käyttäisit hiukan enemmän\näitini kamarineidon entisaikaista kainoutta ja nöyryyttä, kuin tuo\nisoittelusi, nyt kun äitini poika on opettanut sinut unohtamaan\nitsesi.\"\n\n\"Pyytäisin teidän armoltanne yhtä suosionosoitusta\", sanoin minä,\n\"sitä nimittäin, että jos tahdotte minun muistavan oikean asemani,\nniin teidänkään ei tule unohtaa omaa arvoanne\". -- \"No, otaksuen,\nneiti Nokkaviisas, että unohtaisin oman arvoni, etkö sinä silloin\nsäilyttäisi välimatkaamme?\"\n\n\"Jos te, arvoisa rouva\", sanoin minä, \"itse lyhennätte välimatkan,\nniin alennutte minun tasolleni ja aiheutatte yhdenvertaisuuden,\njota ajattelemaan en ole kyllin röyhkeä. Sillä minä en voi vaipua\nalemmaksi kuin minä olen -- ainakin teidän armonne mielestä.\"\n\n\"Enkö sinulle sanonut, Jackey\", virkkoi hän, \"että puhuteltavani oli\naika nokkela?\" Tämä, joka kirota napsauttelee joka sanaansa kuin\nkomea herrasmies, vannoi ja virkkoi pilkallisesti: \"Jos rohkenen\nteille niin sanoa, tulisi teidän mielestäni tietää, että haastelette\nlady Daversin kanssa.\" -- \"Herraseni\", vastasin minä, \"toivoakseni\nen kaipaa teidän opastustanne, joten en voi teitä siitä kiittääkään.\nMinua pahoittaa, että näytte luulevan tarpeelliseksi kirouksella\nvakuuttaa minulle sitä tosiasiaa.\"\n\nHän näytti tämän kuultuaan, jos mahdollista, vielä hölmistyneernmältä\nkuin minä, kun ei ollut odottanut sellaista nuhdetta, ja sanoi\nvihdoin: \"Ka, neiti Pamela, nokkelalla moitteellanne saatatte minut\npuolittain nolostumaan.\" -- \"Hyvä herra\", vastasin minä, \"te näytätte\nolevan varsin hieno herrasmies, eikä teidän nolaamisenne suinkaan\nliene helppoa\".\n\n\"Mitä nyt, nokkaviisas\", sanoi hänen armonsa, \"tiedätkö ketä\npuhuttelet?\"\n\n\"En taida tietää, hyvä rouva\", vastasin minä; \"ja jotta en unohtaisi\nitseäni vielä pahemmin, minä tahdonkin poistua. Palvelijanne, teidän\narmonne!\" sanoin minä ja aioin lähteä. Mutta hän nousi, työkkäsi\nminua, veti esille tuolin ja asettaen sen selkänojan ovea vasten\nistahti sille.\n\n\"No\", sanoin minä, \"voin sietää teidän armoltanne mitä tahansa\";\nmutta silti olin pillahtamaisillani itkuun. Astuin huoneen toiselle\npuolelle, istahdin ja löyhyttelin itseäni.\n\nHänen kamarineitonsa, joka seisoi kaiken aikaa, sanoi hiljaa: \"Neiti\nPamela, teidän ei sopisi istua hänen armonsa läsnäollessa.\" Ja\nvaikka lady Davers ei kuullut _hänen_ lausettaan, virkkoi hän: \"Sinä\nsaat istua, lapsi, huoneessa, jossa minä olen, vasta kun minä annan\nsinulle luvan.\"\n\nNousin siis ylös ja sanoin: \"Kun teidän armonne tuskin sallii minun\nseisoa, niin voitaisiin suoda istuminen anteeksi.\"\n\n\"Mutta minä kysyin sinulta\", sanoi hän, \"minne isäntäsi on\nmennyt!\" -- \"Erään herra Carltonin luo, hyvä rouva, joka asuu\nnoin kahdeksantoista penikulman päässä ja on kovin sairaana.\" --\n\"Ja milloin hän palaa kotiin?\" --\"Tänä iltana, arvoisa rouva.\" --\n\"Ja mihin sinä olet menossa?\" -- \"Erään herrasmiehen perheeseen\nkaupunkiin, hyvä rouva.\" -- \"Ja millä tavoin?\" -- \"Vaunuilla.\" --\n\"Ka, kyllä sinusta vielä aikaa voittaen tulee hieno vallasnainen\nvarmaankin! Näyttäisit kai aika somalta vaunuissa, lapsi! Oletko\nkoskaan ollut niillä ajelemassa isäntäsi kanssa?\"\n\n\"Pyydän, teidän armoanne\", sanoin minä, kenties hiukan nenäkkäästi,\n\"suvaitkaa tehdä puolitusinaa noita kysymyksiänne perätysten, koska\nsama vastaus kelpaa niihin kaikkiin\". -- \"Kah, julkeasilmä\", virkkoi\nhän, \"sinä unohdat asemasi ja saatat minut omalle tasollesi ennen\naikaani\".\n\nEn voinut enää pidättää kyyneleitäni, vaan sanoin: \"Sallikoon teidän\narmonne minun kysyä, mitä olen tehnyt, ansaitakseni näin ankaraa\nkohtelua. En ole koskaan tehnyt teidän armollenne mitään pahaa. Ja\njos luulette, että minut on petetty, kuten suvaitsitte vihjaista,\nniin tulisi teidän pikemminkin minua sääliä kuin minulle vihoitella.\"\n\nHän nousi ja talutti minut tuolinsa luo. Sitten hän istuutui ja\npitäen minua yhä kädestä sanoi: \"Niin, Pamela, minä surkuttelin sinua\ntodellakin niin kauan kuin luulin sinua viattomaksi. Ja kun veljeni\nsieppasi sinut ja toi tänne ilman omaa suostumustasi, olin minä\nhuolissani sinun tähtesi. Ja olin vielä enemmin huolissani sinusta ja\npidin sinusta, kun kuulin hyveellisyydestäsi ja vastustuksestasi sekä\nkiitettävistä yrityksistäsi paeta hänen luotaan. Mutta kun pelkään,\nettä olet antanut vaikuttaa itseesi, menettänyt viattomuutesi\nja lisännyt vielä yhden niiden hupsujen joukkoon, jotka hän on\nsaattanut turmioon\" _(tämä minua hiukan pöyristytti)_, \"en voi olla\nosoittamatta sinulle mielipahaani\".\n\n\"Hyvä rouva\", vastasin minä, \"minun täytyy pyytää, että _ette_\ntuomitse liian hätäisesti: minä _en_ ole menettänyt viattomuuttani\".\n\n\"Varo, varo, Pamela!\" huudahti hän. \"Älä luovu totuudenrakkaudestasi\nsamoinkuin kunniastasikin! Miksi olet täällä, kun sinulla on täysi\nvapaus mennä minne haluat? -- Tahdon tehdä ehdotuksen; ja jos olet\nviaton, niin varmaan siihen suostut. Haluatko tulla asumaan minun\nluokseni? Lähtisin heti matkalle sinun kanssasi vaunuissani enkä\nviipyisi enää puoltakaan tuntia tässä talossa, jos tulet mukaani. --\nNo, jos olet viaton ja halukas sellaisena pysymään, niin kieltäydy,\njos voit.\"\n\n\"Minä olen viaton, hyvä rouva\", sanoin minä, \"ja tahdon viattomana\n_pysyä;_ mutta kuitenkaan en voi ehdotukseenne suostua\". -- \"Sitten\",\nvastasi hän siveellisen ankarasti, \"sinä valehtelet, lapsi, siinä\nkaikki; ja minä jätän sinut oman onnesi nojaan!\"\n\nNäin sanoen hän nousi ja käveli huoneessa kovin vihaisena. Hänen\nsukulaisensa ja kamarineitonsa sanoivat: \"Teidän armonne on hyvin\nystävällinen; tämä on selvä asia, perin selvä asia!\"\n\nOlisin poistanut tuolin ja mennyt ulos; mutta hänen natonsa poika\ntuli sille istumaan. Tämä ärsytti minua, sillä minä ajattelin, että\nolisin arvoton siihen kunniaan, mihin minut oli korotettu (vaikka\npelkäsin sitä tunnustaa), jos en osoittaisi mitään pontevuutta, ja\nsanoin: \"Mitä oikeuksia, herraseni, on _teillä_ tässä talossa, että\npidätte minua täällä vankina?\" -- \"Teen sen siksi\", vastasi hän,\n\"että se minua huvittaa\". -- \"Niinkö, herraseni?\" lausuin minä.\n\"Jos tuo on herrasmiehen vastaus minunlaiselleni, ei se toki olisi\nherrasmiehen vastaus toiselle herrasmiehelle.\"\n\n\"Täti, täti!\" huudahti hän, \"taisteluhaaste, taisteluhaaste,\njumal'avita!\" -- \"Ei, herraseni\", virkoin, \"minä kuulun sukupuoleen,\njoka ei anna mitään haasteita; ja niin ajattelette tekin tai muutoin\nette antaisi tilanteen tuota sanaa aiheuttaa\".\n\nSanoi siihen hänen armonsa: \"Älä ihmettele, Jackey. Tytönletukka ei\nvoisi puhua noin, ellei olisi ollut isäntänsä vuodetoverina. Pamela,\nPamela\", jatkoi hän ja taputti minua, pari kolme kertaa vihoissaan\nolalle, \"sinä olet menettänyt viattomuutesi, tyttö! Julkea isäntäsi\non sinulle jotakin uskotellut, ja sinä olet valmis menemään kuinka\npitkälle tahansa.\" -- \"Sitten saanen huomauttaa teidän armollenne\",\nvastasin minä, \"että olen arvoton olemaan lähettyvillänne, ja toivon,\nettä saan poistua\".\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"minä tahdon ensin tietää, mitä voit esittää\nsyyksi ehdotuksestani kieltäytymiseesi, jos olet viaton!\" -- \"Voin\nesittää varsin pätevän syyn\", sanoin minä, \"mutta pyydän siitä\npäästä\". -- \"Minä tahdon sen kuulla\", tivasi hän. -- \"No sitten\",\nvastasin minä, \"minulla olisi ehkä vähemmän syytä pitää tästä\nherrasmiehestä kuin täälläolostani\".\n\n\"No\", sanoi hän, \"panen sinut sitten toiselle koetukselle. Tahdon\nlähteä tällä hetkellä matkalle vanhempaisi luo ja antaa sinut\nturvallisesti heidän haltuunsa. Mitäs siihen sanot?\" -- \"Kah, neiti\nPamela,\" virkkoi hänen sukulaisensa, \"mitä teidän viattomuutenne\nsiihen sanoo? Jumaliste, arvoisa täti, nyt olette hänet\nhämmennyttänyt!\"\n\n\"Suvaitkaa, hyvä rouva\", sanoin minä, \"kutsua pois tuo hieno\nherrasmies. Niihin ehdotuksiinne sisältyvä ystävällisyys saa minut\najattelemaan, ettette soisi minun joutuvan vietellyksi.\" -- \"P--\nvieköön\", huudahti nuoriherra, \"eikö se tyttö pidä minua verikoirana!\nEnnen pitkää hän heittää meidät kaikki ulos!\" -- \"Herraseni\", sanoin\nminä, \"te käyttäydytte todellakin kuin olisitte karhutarhassa\".\n\n\"Ole vaiti, Jackey\", sanoi hänen armonsa. \"Sinä hankit hänelle vain\nverukkeita välttää kysymykseni. No, vastaa minulle, Pamela.\"\n\n\"Minä teen sen, hyvä rouva\", sanoin minä, \"ja vastaukseni kuuluu\nnäin: Minun ei ole tarvis olla kiitollinen teidän armollenne tästä\nkunniasta; sillä minun on huomenaamulla määrä lähteä vanhempaini luo.\"\n\n\"Nyt sinä taas valehtelet, lutka.\" -- \"Minä en kykene vastaamaan\nsellaiseen kielenkäyttöön\", sanoin minä.\n\n\"Varoitan sinua vieläkin kerran ärsyttämästä minua noilla\nvihjauksillasi ja tuolla nenäkkyydelläsi\", sanoi hän; \"muutoin teen\nsinulle jotakin, mikä ei ole itseni arvoista\".\n\n-- Sen olette jo tehnyt, -- ajattelin minä, vaikken uskaltanut niin\nsanoa.\n\n\"Mutta kuka sinut saattaa heidän luokseen?\" kysyi hän. -- \"Se riippuu\nisäntäni tahdosta, hyvä rouva\", sanoin minä. -- \"Niin, niin\", virkkoi\nhän \"en epäile, että tahdot tehdä kaikessa hänelle mieliksi, jollet\njo ole tehnytkin. No, sano minulle, Pamela, sydämesi vilpitön totuus:\netkö ole maannut isäntäsi kanssa? Häh, tyttö?\"\n\nTämä loukkasi minua suuresti, ja minä sanoin: \"Ihmettelen, että\nteidän armonne voi käyttäytyä minua kohtaan tuolla tavoin! Ette\nsuinkaan voi odottaa vastausta; sukupuoleni ja nuoren ikäni luulisi\nsäästävän minut sellaisesta kohtelusta niin korkeasäätyisen ja\nsivistyneen henkilön puolelta kuin teidän armonne on, ja kun,\nolkoonpa säätyeroituksemme kuinkakin suuri, kuitenkin olette samaa\nsukupuolta kuin minäkin.\"\n\n\"Sinä olet rohkea tyttö\", sanoi hän, \"sen näen!\"--\"Pyydän\", virkoin\nminä, \"suokaa minun anoa, että sallitte minun lähteä. Minua odotetaan\nkaupunkiin päivälliselle.\"\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"sinä et minulta nyt sinne jouda; ja kenen luo\ntahansa oletkin menossa, hän kyllä suo poisjäämisesi anteeksi, kun\nsaa kuulla että _minä_ kiellän sinua lähtemästä; ja _sinäkin_,\nnuori vallasnaisen alku, voit antaa anteeksi, kun ajattelet, että\nemäntä-vainajasi tyttären ja isäntäsi sisaren odottamaton tulo\n_vaatii_ sinua jäämään\".\n\n\"Mutta ajatelkaahan, armollinen rouva, eikö aikaisempi sopimus\nmerkitse mitään!\" -- \"Merkitsee kyllä; mutta en käsitä, miksi\nkamarineidot noin suurellisesti puhuisivat _sopimuksistaan!_ Oi,\nPamela, minua surettaa, että noin apinoitset parempiasi ja antaudut\nmokomaan isoitteluun; huomaan, että olet aivan turmeltu! Kaino,\nviaton tyttö sinä olit ja nöyräkin, mutta nyt kelpaat ainoasti siksi,\nmitä pelkään olevasikin.\"\n\n\"Ka, teidän armonne\", sanoi hänen sukulaisensa, \"mitä hyödyttävät\nkaikki puheenne? Hän on epäilemättä jo ottanut askeleensa, ja hän\non siitä mielissään. Hän uinuu keijukaishaaveissa, ja olisi vahinko\nhänet niistä herättää.\"\n\n\"Niin huonoksi kuin minut otaksuttekin, arvoisa rouva\", virkoin minä,\n\"en ole tottunut sellaiseen kieleen tai sellaisiin vihjauksiin, kuin\ntämä herrasmies minun suhteeni käyttää; enkä tahdo sitä sietää\".\n\n\"No, Jackey, ole vaiti\", sanoi aatelisrouva pudistaen päätänsä.\n\"Tyttö-parka! Mikä suloinen viaton olento hänessä onkaan tärvelty!\nSäälin häntä äärettömästi! Voisin itkeä hänen tähtensä, jos se vain\nhäntä hyödyttäisi! Mutta hän on aivan kadotettu, aivan hukassa; ja\nsitten hän on siitä ylpistynyt esiintymään tavalla, mikä noille\nolennoille on ominaista.\"\n\nItkin haikeasti suuttumuksesta ja tuskasta ja lausuin: \"Puhukaa mitä\ntahansa, hyvä rouva. Minä en vastaa enää sanallakaan, mikäli voin sen\nvälttää.\"\n\nRouva Jewkes tuli sisälle ja kysyi, kerkisikö hänen armonsa\npäivälliselle. Hän sanoi: \"Kyllä.\" Minä olisin mennyt ulos\nemännöitsijän kanssa; mutta hänen armonsa virkkoi käteeni tarttuen,\nettä minä en häneltä joutanut. \"Neiti voi riisua hansikkaansa ja\nlaskea viuhkansa kädestänsä\", sanoi hän; \"sillä et sinä _mihinkään_\nmene. Ja jos käyttäydyt hyvin, saat palvella minua pöydässä, ja\nsitten haastelen sinun kanssasi vähän vielä.\"\n\nRouva Jewkes virkkoi minulle: \"Sallitteko, että puhun teille jonkun\nsanan?\" -- \"En tiedä, rouva Jewkes\", vastasin minä; \"sillä hänen\narmonsa pitää minua kädestä, ja näette että olen tavallaan vankina\".\n\n\"Sen, mitä teillä on sanottavaa\", virkkoi hän, \"voitte lausua minun\nkuulteni\". Mutta hän lähti ulos ja näkyi olevan suuttuneena minun\ntähteni; ja hän sanoo, että olin vallan hehkuvan punainen kasvoiltani.\n\nPöytä katettiin toiseen saliin -- _kolmelle_ henkilölle. \"Tule, pikku\nlintuseni\", virkkoi hän pilkallisesti, \"minä vien sinut pöytään; ja\nsoisin sinun pitävän sitä yhtä hyvänä kuin jos olisin veljeni\".\n\n-- Missä surkeassa tilassa olisinkaan, -- ajattelin -- jos olisin\nniin kelvoton kuin hän otaksuu! -- Kyllin pahaa oli jo näinkin.\n\n\"Jackey\", sanoi hänen armonsa, \"menkäämme päivälliselle\". Sitten\nvirkkoi hän kamarineidolleen: \"Beck saa auttaa Pamelaa tarjoilussa;\nemme huoli miespalvelijoista. No, nuori neitini, saanko auttaa noiden\nvalkoisten hansikasten riisumisessa?\" -- \"Hyvä rouva\", sanoin minä,\n\"en ole teidän armoltanne tätä ansainnut\".\n\nKun rouva Jewkes toi ensimäistä ruokalajia, sanoi lady Davers:\n\"Odotatteko vielä jotakuta muuta, rouva Jewkes, kun olette kattanut\n_kolmelle?\"_ Hän vastasi: \"Toivoin, että teidän armonne ja Pamela\nolisivat jo sopineet.\"\n\n\"Mitä tuo nais-tomppeli tarkoittaa?\" huudahti hänen armonsa kovin\nsuuttuneena. \"Saatoitteko luulotella, että tämä tytönletukka\nistuisi kanssani pöytään?\" -- \"Anteeksi, teidän armonne, mutta hän\naterioitsee isäntänikin kanssa.\" -- \"Sitä en epäile, vaimo-kulta\",\nsanoi hän, \"ja nukkuu kai hänen vieressään myöskin? Vastatkaa\nminulle, ihraposki!\" -- Millaisia vapauksia ne vallasnaiset itselleen\nottavat!\n\n\"Jos hän nukkuu, hyvä rouva, saattaa hänellä olla siihen _syynsä_\nkenties!\" vastasi emännöitsijä ja lähti ulos. -- \"Vai niin!\" sanoi\nhän, \"onko naikkonen saanut sinutkin puolelleen! No, kultaseni, riisu\nhansikkaasi\"; ja hän veti itse vasemman hansikkaani kädestäni ja\näkkäsi sormukseni! \"Oi, hyvä Jumala\", huudahti hän, \"eikö tytöllä\nole sormus! Kah, tämä on tosiaan somaa hupsuttelua! Tiedätkö,\nystäväiseni, että sinua on kurjasti petkutettu? Ja niin sinä, viaton\nraukka, olet tehnyt kauniin vaihtokaupan, etkö olekin? Uhrannut\nhyveellisyytesi tästä lelusta! Ja takaanpa että pikku ystäväni on\nkohonnut osansa esittämisessä ylimmilleen komeillen muka oikeana\naviovaimona. Ja matkii yhä vieläkin sitä säätyä! Niin\", virkkoi hän\nkääntäen minut, \"etkö ole yhtä sievistelevä kuin morsian konsaan?\nEipä ihme, että haastelet _ennakkosopimuksistasi!_ Olehan hyvä,\nlapsi, ja kävele edessäni tuonne kuvastimen luo; silmäile itseäsi\nja tule takaisin, jotta saan nähdä kuinka hienosti osaat esittää\nteatterimaista osaasi!\"\n\nPäätin pysyä vaiti, vaikka olin kovin kiukuissani. Istahdin siis\nikkunan luo, ja hän asettui pöydän yläpäähän. Hänen julkea Jackeynsä\nirvisti minulle mitä ärsyttävimmin ja istahti hänen viereensä\nsanoen: \"Eikö morsian istu kanssamme pöytään, arvoisa täti?\" -- \"Oh,\nhyvä ajatus!\" huudahti hänen armonsa. \"Suokaa toki anteeksi, hyvä\nnuorikko, että olen anastanut teidän paikkanne!\" Minä en virkkanut\nmitään.\n\nHänen armonsa sanoi käyttäen kehnoa sanaleikkiä: \"Sinulla on sentään\nhiukan häveliäisyyttä lapsi! Koska et voi sitä seisaallasi _kestää_,\ntäytyy sinun _istua_, vaikka minä olenkin saapuvilla!\"\n\nMinä jäin paikalleni istumaan enkä sanonut mitään. Ajattelin: -- Onpa\ntämä surkeata, että minut estetään täyttämästä velvollisuuttani,\nmilloin se olisi enimmin paikallaan, ja saan siitä ehkä vielä\nsuuttumusta osakseni, jos rakas isäntäni ehtii ennen minua!\n\nLady Davers nautti sitten hiukan lientä, kuten hänen sukulaisensakin,\nja leikaten linnun virkkoi: \"Jos sinä _haluat,_ pikku kultaseni,\nniin tarjoan sinulle siiven tai rinnan tai mitä hyvänsä.\" -- \"Mutta,\nkenties, lapsi\", sanoi nuoriherra, \"sinä pidät enemmän ruhosta;\ntuonko sen sinulle?\" Ja sitten hän nauroi kuin idiootti, vaikka\nonkin loordin poika ja saattaa tulla loordiksi itsekin: sillä hän\non loordi X:n poika; ja kun hänen äitinsä, joka oli loordi Daversin\nsisar, on kuollut, kasvatettiin hänet loordi Daversin ohjeitten\nmukaan. Mies-poloinen! Kaikesta suurellisuudestaan huolimatta\nhän ei kuole juoneen -- ei ainakaan omaan punomaansa. Jos olisin\nsilloin voinut nousta ylös, olisin piirtänyt teille hänen kuvansa.\nMutta viidenkolmatta- tai kuudenkolmatta-vuotiaaksi -- hän on siis\njokseenkin rakkaan isäntäni ikäinen -- on hän mitä eriskummaisin\nihmisolento.\n\n\"Pamela\", sanoi hänen armonsa, \"kaada minulle lasi viiniä. Ei, Beck,\nälä sinä\", virkkoi hän, kun viimemainittu aikoi sen tehdä. \"Minä\nhaluan, että arvoisa morsian osoittaa minulle sen kunnian; ja sitten\nsaan nähdä, voiko hän _nousta ylös.\"_ Minä olin ääneti hievahtamatta.\n\n\"Kuuletko, _hyveellisyys?\"_ sanoi hän; \"kaada minulle lasi viiniä,\nkun käsken. Mitä, etkö liikahdakaan! Sitten minä tulen tarjoamaan\n_sinulle_ lasillisen.\" En vieläkään hievahtanut ja löyhytellen\nitseäni pysyin ääneti. Hän sanoi: \"Tehtyäni sinulle, nöyräniska,\npuolitusinaa kysymyksiä perätysten, suvainnet vastata niihin kaikkiin\nyhtaikaa. Eikö niin, kaunokaiseni?\"\n\nOlin niin suuttuneena, että puraisin kappaleen viuhkastani,\ntietämättä, mitä tein; mutta en vieläkään sanonut mitään; heiluttelin\nvain viuhkaa löyhytellen itseäni.\n\n\"Luulen\", virkkoi hän, \"että seuraava kysymykseni välttää puolesta\ntusinasta, ja sitten, kainostelija, minulla on oikeus saada vastaus\".\n\nNuoriherra nousi tuoden pullon ja lasin. \"No, hyvä morsian\",\nvirkkoi hän, \"suvaitkaa palvella hänen armoansa, ja minä tahdon\nolla lähettinänne\". -- \"Herraseni\", vastasin minä, \"pullo on\nhyvissä käsissä; kaatakaa itse armolliselle rouvalle\". -- \"Mitä,\ntytönheilakka\", virkkoi rouva, \"pidätkö itseäsi siihen liian hyvänä?\"\nja hän vimmastui. \"Mikä röyhkeys!\" jatkoi hän, \"kun sinua käsken,\nniin tiedä velvollisuutesi tällä kiitävällä hetkellä ja kaada minulle\nlasi viiniä, tai...\"\n\nSilloin hiukan reipastausin. Ajattelin, että saattaisivat minua\nlyödäkin. \"Jos\", vastasin, \"minua vaadittaisiin palvelemaan teidän\narmoanne pöydässä tai vaikka polvistumaan jalkojenne juureen,\nniin tekisin sen mitä suurimmalla mielihyvällä, jos olisin vain\nse henkilö, joksi minua luulette. Mutta jos sitä vaaditaan\nlannistaaksenne henkilön, joka on vastaanottanut kunnianosoituksia,\nmitkä hänen mielestään velvoittavat hänet esittämään toisenlaista\nosaa, jotta ei olisi niihin aivan arvoton, täytyy minun sanoa, että\n_en voi_ sitä tehdä!\"\n\nHän näytti aivan hämmästyneeltä ja vilkaisi sukulaiseensa ja\nkamarineitoonsa. \"Ihan kummastun! Ihan kummastun!\" huudahti hän. \"No,\nsitten kai tahtoisit, että pitäisin sinua veljeni aviovaimona, eikö\nniin?\"\n\n\"Teidän armonne _pakoittaa_ minut sen sanomaan!\" virkoin minä. --\n\"Niin\", vastasi hän, \"mutta luuletko _sinä itsekin_ sitä olevasi?\" --\n\"Vaikeneminen\", huomautti hänen sukulaisensa, \"on myöntymisen merkki.\nOn kyllin selvää, että hän niin ajattelee. Nousenko, arvoisa rouva,\nesittämään kunniatervehdykseni uudelle tädilleni?\"\n\n\"Sano minulle\", tiuskaisi hänen armonsa, \"mikä röyhkeys sinua riivaa\nniin, että _rohkenet_ katsella itseäsi _minun_ kälynäni?\" -- \"Hyvä\nrouva\", vastasin minä, \"se kysymys sopii paremmin teidän erinomaisen\narvokkaan veljenne vastattavaksi kuin minun\". Hän nousi kovin\nkiukuissaan; mutta hänen seuranaisensa sanoi: \"Hyvä, arvoisa rouva,\nte vahingoitatte enemmän itseänne kuin häntä. Ja jos tyttö-parka on\nvietelty valevihkimisellä, kuten olette kuullut, niin ansaitsee hän\npikemmin teidän armonne sääliä kuin suuttumusta.\"\n\n\"Totta, Beck\", vastasi hän, \"mutta tuon etanan röyhkeys on nyt\nkuitenkin sietämätöntä\".\n\nOlisin mennyt ulos ovesta, mutta hänen sukulaisensa riensi asettamaan\nselkänsä sitä vasten. Pelkäsin pahoinpitelyä rouvan ylpeyden ja\nkiihkeän luonteen tähden, mutta tämä oli pahempaa kuin odotinkaan.\nSanoin nuorelle miehelle: \"Hyvä herra, jahka isäntäni saa kuulla\nteidän karkeasta käytöksestänne, voi teillä vielä olla syytä sitä\nkatua\"; ja menin jälleen ikkunalle istumaan.\n\n\"Toinen haaste, jumal'avita\", vannoi hän; \"mutta olen iloinen, että\ntyttö nimittää häntä _isännäkseen!_ Siitä näette, arvoisa täti, että\nhän itsekään ei usko avioliittoonsa eikä ole _niin suuressa_ harhassa\nkuin luulette\"; ja tullen minua kohden perin raaoin loukkaavin ilmein\nhän virkkoi vaipuen eteeni toiselle polvelleen: \"Uusi tätini, teidän\n_siunauksenne_ tai teidän _kirouksenne_, minusta sama, kumman saan;\nmutta suokaa pian jompikumpi, jotten menettäisi päivällistäni.\"\n\nLoin häneen mitä halveksivimman silmäyksen. \"Korea nuorukainen!\"\nsanoin minä (sillä hän oli kauttaaltaan pitseillä ja nauhoilla\nsomistettu), \"kahden- tai kolmenkymmenen vuoden päästä, kun olette\n_täysi-ikäinen_, voin teille vastata paremmin. Mutta toistaiseksi\nleikkikää vain lakeijanne älkääkä minun kanssani!\" Näin sanoen\nsiirryin toisen ikkunan luo, lähemmäksi ovea, ja hän näytti surkealta\nhoukkiolta, mikä hän onkin.\n\n\"Beck, Beck\", sanoi hänen armonsa, \"tätä ei voi sietää! Onko moista\nkoskaan ennen kuultu! Pitääkö minun ja loordi Daversin sukulaisen\nsaada mokomalta letukalta tuollaista kohtelua osakseen?\"\n\nHän tuli minua kohti; ja minä aloin tosiaan pelätä, sillä minulla on\nsittenkin vain arka sydän. Mutta kuultuaan kiivasta puhetta rouva\nJewkes tuli jälleen sisälle, tuoden toisen ruokalajin, ja sanoi:\n\"Pyydän, teidän armonne, älkää noin menettäkö malttianne. Pelkään,\nettä tämän päivän tapahtumat tekevät välit teidän armonne ja veljenne\nvälillä entistä katkerammiksi; sillä isäntäni on kovin mielistynyt\nnuoreen rouvaan.\"\n\n\"Nainen\", sanoi hän, \"pitäkää te suunne kiinni! Kaiketi minulla, joka\nolen syntynyt tässä talossa, tulee olla täällä joitakin etuoikeuksia\ntarvitsemattani kuulla nenäkkäiden palkollisten huomautuksia!\"\n\n\"Pyydän anteeksi, armollinen rouva\", vastasi taloudenhoitaja,\nja lisäsi kääntyen minun puoleeni: \"Hyvä rouva, isäntäni panee\nvarmaankin kovin pahakseen, kun täten saa teitä odottaa.\"\n\nNousin siis ulos mennäkseni; mutta hänen armonsa sanoi: \"Jos vain\n_se_ on syynä, niin hän ei saa lähteä.\" Sitten meni hän ovelle,\nsulki sen ja lausui rouva Jewkesille: \"Vaimo, älkää tulko takaisin\nennenkuin teitä kutsun\"; ja astuen minun luokseni hän tarttui minua\nkädestä ja sanoi: \"Nousehan siitä jaloillesi, neitiseni, ole hyvä.\"\n\nMinä nousin ylös ja hän napsautti minua poskelle! \"Oh\", sanoi hän,\n\"tuo helakka puna osoittaa, mikä kiukkuinen pikku sydän sinulla\non, kunhan vain tohtisit näyttää sisusi\". Sitten hän talutti minut\ntuolinsa luo. \"Seiso siinä\", sanoi hän, \"ja vastaa minulle muutamiin\nkysymyksiin, sillä välin kun syön päivälliseni, niin päästän sinut\npois, kunnes kutsun röyhkeän isäntäsi tilille. Sitten tahdon katsella\nsinua kasvoista kasvoihin, ja koko tämä synnillinen salaisuus\npengotaan julki; sillä minä tahdon päästä teidän väleistänne täysin\nselville.\"\n\nKun hän oli istuutunut, siirryin minä toisella puolella olevan\nikkunan luo, joka antaa yksityiseen puutarhaan; ja hänen\nseuranaisensa sanoi: \"Neiti Pamela, älkää suututtako hänen armoansa.\nSeisokaa armollisen rouvan vieressä, niinkuin hän teitä käskee.\"\n-- Minä vastasin: \"Riittäköön _teille,_ pyydän, että noudatatte\n_rouvanne_ käskyjä, älkääkä ryhtykö _minua käskemään.\"_ -- \"Suokaa\nanteeksi, suloinen neiti Pamela\", virkkoi hän; \"ajan mukana on\nsävynne tosiaan paljon muuttunut\".\n\nMinä sanoin: \"Hänen armollaan on sangen hyvä puolustus vapauteensa\ntalossa, missä on syntynyt; mutta te voitte yhtä hyvin rajoittaa\nvapauttanne talossa, missä olette saanut _kasvatuksenne.\"_-- \"Kah,\nnyt, neiti Pamela\", vastasi hän, \"tahdon lausua teille mielipiteeni,\nkun minut siihen ärsytätte\". -- \"Hst, hst, _vaimo kulta\"_, sanoin\nminä viitaten hänen armonsa kielenkäyttöön rouva Jewkesia kohtaan,\n\"armollinen rouva ei halua teidän apuanne; enkä minä taas osaa\ntoruakaan\".\n\nNainen oli kuohahtaa kiukusta; ja loordi Jackey nauroi katketakseen.\n\"P-- vieköön, Beck\", sanoi hän; \"tekisitte viisaimmin jättäessänne\nhänet armollisen rouvamme haltuun; sillä hän on liian nokkela\nkahdellekymmenelle sellaiselle kuin te ja minä\". Ja sitten hän\ntoisti: \"En osaa _torua,_ sanoi se! Mutta hiton uhmaavasti te\nosaatte haastaa, neitiseni, sen minä sanon! Beck-parka, Beck-parka!\nJukoliste, hän on aivan mykäksi lyöty!\"\n\n\"No, Pamela\", sanoi hänen armonsa, \"tule tänne ja tunnusta\nvilpittömästi, luuletko, että olet todella naimisissa\". -- Minä\nsanoin lähestyen hänen tuoliansa: \"Hyvä, armollinen rouva, minä\nvastaan kaikkiin minulle asettamiinne kysymyksiin, jos teillä on\nkärsivällisyyttä minun suhteeni ettekä ole noin vihainen; mutta en\nvoi sietää tällaista kohtelua tuon herrasmiehen ja teidän armonne\nkamarineidon puolelta.\"\n\n\"Lapsi\", sanoi hän, \"sinä olet kovin röyhkeä sukulaiselleni etkä\nosaa olla minulle kohtelias; ja 'minun armoni kamarineito' on paljoa\nparempi sinua. Mutta siitä ei nyt ole kysymys! -- Oletko mielestäsi\ntodella avioliitossa?\"\n\n\"Huomaan, hyvä rouva\", vastasin minä, \"että olette päättänyt olla\ntyytymätön _jokaiseen_ vastaukseen, minkä teille antanenkin: Jos\nsanoisin että en ole naimisissa, silloin käyttäisitte minusta\nloukkaavia nimityksiä, ja kenties minä turvautuisin hätävalheeseen.\nJos taas sanoisin olevani, niin teidän armonne kysyisi, kuinka\nminulla voi olla röyhkeyttä sellaiseen -- ja väittäisi sitä\nvale-avioliitoksi.\" -- \"Minä vaadin suoremman vastauksen\", tiuskasi\nhän. -- \"Ka, mitäpä, hyvä rouva, minun ajatukseni merkitsevät? Teidän\narmonne uskoo, mitä itse tahdotte.\"\n\n\"Mutta voitko olla niin turhamainen, niin ylpeä ja hupsu\", sanoi hän,\n\"että luulet todella olevasi _minun_ veljeni kanssa avioliitossa? Hän\nei ole houkkio, lapsi; ja hän on kyllin paatunut huvittelija, etkä\nsinä ole ensimäinen hänen herkkäuskoisten ilotyttöjensä luettelossa.\"\n\n\"No niin\", virkoin minä (ja olin hirveän hämmentyneenä), \"kun olen\nlevollinen ja osaani hyvin tyytyväinen, antakaahan minun täten jatkaa\nniin kauan kuin voin. Ehdinhän kyllä tietää pahimman, sitte kun pahin\ntulee. Ja jos se on niin kauheata, pitäisi teidän armonne minua\npikemminkin sääliä kuin näin kiduttaa ennen aikaani.\"\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"mutta etkö luule, että minua huolestuttaa, kun\nnuori tyttö, jota armas äiti-rukkani niin paljon rakasti, sallii noin\nvietellä ja houkutella itsensä turmioon jo pitkän ajan tehtyänsä\njaloa vastarintaa!\"\n\n\"Minä en suinkaan usko olevani vietelty ja turmioon houkuteltu; ja\nolen yhtä viaton ja hyveellinen kuin konsaan elämässäni.\" -- \"Sinä\nvalehtelet, lapsi\", väitti hän.\n\n\"Niin teidän armonne sanoi minulle jo kahdesti tätä ennen.\"\n\nHän sipaisi minua käteen tämän vuoksi. Minä niiasin syvään ja\nsanoin: \"Kiitän nöyrästi teidän armoanne\"; mutta, voimatta pidättää\nkyyneleitäni, lisäsin: \"Teidän rakas veljenne, hyvä rouva, ei\nkuitenkaan kiitä teidän armoanne siitä, että minua näin kohtelette,\nvaikka minä kiitän.\"\n\n\"Tule vähän lähemmäksi, kultaseni\", vastasi hän, \"niin saat vähän\nenemmän hänelle kerrottavaa kuin _tuon_, jollet mielestäsi jo ole\nsaanut kylliksi paljon tuhoa aikaan sisaren ja veljen välillä. Mutta,\nlapsi, jos hän olisi saapuvilla, niin kohtelisin sinua pahemmin, ja\nhäntä myöskin.\"\n\n\"Minä toivon, että hän olisi\", vastasin minä. -- \"Uhkaatko sinä\nminua, röyhkeä tuholintu, mikä oletkin?\"\n\n\"Pyydän teitä nyt, arvoisa rouva\", sanoin minä (mutta väistyin vähän\nloitommaksi), \"että suvaitsisitte miettiä kaikkea, mitä olette\nminulle sanonut siitä asti, kun minulla oli _kunnia_ tai pikemminkin\n_kova onni_ joutua teidän lähettyvillenne. Oletteko sanonut mitään\nteidän armonne arvon mukaista, vaikka otaksuisittekin, että olen se\nlutka ja letukka, joksi minua kuvittelette?\"\n\n\"Tule tänne, nenäkäs hempukka\", vastasi hän; \"tulehan vain _pikku\nhetkiseksi_ ulottuvilleni, niin vastaan sinulle ansiosi mukaan\".\n\nVarmaankin hän aikoi antaa minua korville. Mutta olisin arvoton\nonnelliseen osaani, jollen voisi osoittaa mitään rohkeutta ja arvoni\ntuntoa.\n\nKun ruokailuastiat korjattiin pöydältä, sanoin: \"Kaiketi voin nyt\njättää teidät, hyvä rouva?\" -- \"Sitä en luule\", vastasi hän. \"Ka,\npanenpa vetoa, lapsi, että sisusi kuohuu liiaksi voidaksesi syödä,\nja niinpä saatkin paastota, siksi kun hienotapainen isäntäsi tulee\nkotiin.\"\n\n\"Olkaa hyvä, teidän armonne\", sanoi hänen seuranaisensa, \"ja sallikaa\ntyttö-paran istua pöytään rouva Jewkesin ja _minun_ kanssani\". --\nMinä huomautin: \"Olette hyvin ystävällinen, neiti Worden; mutta,\nkuten sanoitte, ajat ovat minun suhteeni paljon muuttuneet, ja minä\nolen viimeiseltä nauttinut niin paljon parempaa seuraa, etten voi\nalentua teidän pariinne.\"\n\n\"Onko moista röyhkeyttä koskaan kuultu\", sanoi hänen armonsa. --\n\"Beck-parka\", lisäsi nadonpoika, \"johan hän aivan tallaa teidät\njalkoihinsa!\"\n\n\"Suvaitseeko teidän armonne\", kysyin minä, \"sanoa minulle kuinka\nkauan minun täytyy viipyä? Sillä kuten tästä kirjeestä voitte nähdä,\njos olette niin hyvä ja vilkaisette siihen, on minun noudatettava\nisäntäni käskyjä.\"\n\nAnnoin siis hänelle rakkaan aatelismiehen herra Carltonin talosta\nlähettämän kirjeen, jonka luulin aiheuttavan parempaa kohtelua hänen\npuoleltaan, koska hän siitä voi päättää, minkä kunnian isäntäni oli\nminulle osoittanut. \"Niin\", sanoi hän, \"tämä on arvoisan veljeni\nkäsialaa. Kirje on osoitettu rouva Andrewsille -- arvatakseni\nsinulle, lapsi!\" Ja sitten hän luki eteenpäin tehden vähän väliä\nhuomautuksia tähän tapaan:\n\n_\"'Rakkahin Pamelani.'_ -- Mainiota! -- _'Toivoakseni et säikähdy\nsiitä, että en tule kotiin tänä iltana.'_ Sangen hellää tosiaan!\nJa säikähdyitkö siitä, lapsi? --' _Voit uskoa, etten voi sitä\nauttaa.'_ Niin kyllä! Henkilöä sinun asemassasi kohdellaan hellemmin\nkuin kunniallista aviovaimoa. Mutta panehan merkille loppuosa: --\n_'Toivoisin'_ -- huomaahan. Jackey, tämä merkityksellinen 'me' --\n_'että_ me _emme olisi luvanneet kunnon naapureillemme saapua sir\nSimonin luo huomenillalla'_. -- Ka, salliiko kunnon naapuristo ja\nsalliiko sir Simon sinun vierailujasi, lapsi? Silloin en minä käy\nheidän luonansa. -- _'Mutta minä olen niin halukas lähtemään toiseen\nkartanooni keskiviikkona'_, -- siis, Jackey, huomaan ehtineemme\ntänne juuri nipin napin viime tingassa -- _'että, samoinkuin myöskin\nvastakohteliaisuudesta monille hyville ystäville, jotka minua\nsiellä varta vasten odottavat, en tahtoisi siirtää lähtöpäivääni'_.\n-- Ja kuulehan nyt, Jackey: -- _'Pyydänkin sinulta senvuoksi'_--\nkuulehan sitä heittiötä, joka saattoi kohdella minua ja enoasi sillä\ntavoin kuin on kohdellut; ja nyt hän jo kerjää tuolta lutkalta!\n-- _'Pyydänkin sinulta senvuoksi, rakkaani'_ -- Rakkaani! Siitä\nnäet! Toivoakseni en tule ihan sairaaksi ennenkuin ehdin loppuun --\n_'Pyydänkin sinulta senvuoksi, rakkaani'\"_ (ja sitten hän katsoi\nminua vasten kasvoja), _\"'että lähdet vaunuissa sir Simonin luo,\nmitä aikaisemmin päivällä, sitä parempi'_ -- hyväinen aika! Ja miksi\nsitten, kun 'meitä' ei odotettu ennen iltaa? Ka, kuulehan syy... hm\"\n(äännähti hän) -- _\"'koska sinä saat huvia tuosta seurasta'_, --\nkovin ystävällistä tosiaan! -- _'jossa kaikki'_ -- kuulehan tätä,\nJackey! -- _'jossa kaikki sinua niin suuresti ihailevat'_. _--_ Oh,\nkyllä hän ennen olisi mennyt hirteen kuin olisi haastellut noin\nmairittelevasti, jos olisi ollut naimisissa, siitä olen varma!\"\n\n\"Aivan totta, täti\", säesti nuoriherra, \"se on päivänselvää!\" --\nTuo on ankaraa arvostelua poloisesta avioelämästä, -- tuumin minä,\n-- vaikka toivoakseni ei hänen armonsa sitä ajattele. -- Mutta en\ntohtinut lausua mitään ääneen.\n\n_\"'Jossa kaikki sinua niin suuresti ihailevat'\"_ (jatkoi hänen\narmonsa), \"minun täytyy tuo toistaa. Sievä tyttöseni, toivoisin, että\nolisit yhtä _ihailtava_ hyveellisyytesi kuin noiden vauvankasvojesi\nvuoksi!\" -- _'Ja minä toivon yhtyväni teihin siellä iltapäiväteetä\njuodessanne!'_ -- Siis on sinulla varsin hyvin aikaa, tunti, pari\nvielä, täyttääksesi kaikki tärkeät ennakkosopimuksesi! -- _'Sellainen\njärjestely on parempi kuin että palaisin kotiin sinua noutamaan,\nkoska se tekee minulle kuuden penikulman eron; ja tiedänhän, että\narvoisa seurue tässä tilaisuudessa suo pukuni anteeksi.'_ -- Totta\nkyllä; jokainen puku varmaan kelpaa, sellaisessa seurassa, joka\nsinua piirissään ihailee, lapsi, nyt kun olet noin hunningolle\njoutunut! -- Jackey, kuulehan taas! Vielä somempaa! -- _'Lasken\njokaisen tunnin tämän lyhyen poissaolon aikana päiväksi!'_ -- Kas\nsillä tavoin! Annas, kun toistan sen: -- _'Lasken jokaisen tunnin\ntämän lyhyen poissaolon aikana päiväksi!'--_ Entä sen kunnon miehen\nälykkyys sitten! Näkee hyvin, että rakkaus on hänellä jotakin uutta.\nOn kulunut perin ikävä aika siitä, kun hän viimeksi näki hempukkansa,\nei vähempää kuin ainakin kaksitoista vuorokautta _hänen_ hellän\nlaskelmansa mukaan! Ja kuitenkin se kaikesta ikävyydestään huolimatta\non vain lyhyt poissaolo. Somasti sanottu, hyvä, tarkka, vakava ja\njohdonmukainen veli! Mutta rakastuneina ovat järkevät miehet aina\nsuurimpia tyhmeliinejä! Mutta nyt tulee syy, _miksi_ tämä lyhyt\npoissaolo, joka samalla on niin pitkä poissaolo, on niin _ikävä:_\nsillä _'minä olen'_ niin, nyt se tulee! -- _'mitä vilpittömimmin,\nrakkain aarteeni'_ -- vai vallan rakkain aarre! En enää koskaan siedä\ntuota sanaa! Ka, onko enosi koskaan nimittänyt minua 'rakkaimmaksi\naarteekseen', Jackey! -- Niin, _'iäti sinun'!_ -- Mutta, veli, sinä\ntiedät valehtelevasi. Siis, hyvä lady Andrews -- tai miksi minun\npitää sinua nimittää? -- sinun _rakkain aarteesi_ on _'iäti sinun!'_\nJa oletko kyllin suuriluuloinen sitä uskoaksesi? -- Mutta kah, tässä\non jälkikirjoituskin. Mies-parka ei tiennyt, milloin lopettaisi\nlorunsa _rakkaimmalle aarteellensa_. Hän on todellakin surkeasti\nhullaantunut! Niin, hänen _rakkain aarteensa_, olet erinomaisen\nonnellinen, kun sinulla on sellainen rakastaja! -- _'Jos voisit mennä\nsyömään päivällistä heidän kanssaan'_, -- auta armias, _rakkain\naarteeni_, nyt tulee ennakkosopimus: -- _'olisi se tutunomaisuutta,\njoka tuottaisi heille mielihyvää, sitäkin enemmän, kun he eivät sitä\nodota'_.\n\n\"No, se siitä ystävällisestä kirjeestä! Mutta sinä näet, ettet voi\nkunnioittaa tuota ihailevaa seuraa vähän odotetulla ja, rohkenen\nväittää, vähän toivotullakin tutunomaisuudellasi, mikäli se toivomus\nei johdu heidän kohteliaisuudestaan tuota hullaantunutta miestä\nkohtaan. Minä _ihailen_ sinua niin paljon, _rakkain aarteeni_,\nettä en päästä sinua ollenkaan koko tänä iltapäivänä! Olisi näet\njokseenkin kovaa, jollei isäntäsi sisarkin saisi kotvan aikaa nauttia\nsinun hurmaavasta seurastasi.\"\n\nHuomasin siis, että olin näyttänyt hänelle kirjeeni varsin vähäisin\ntuloksin, ja hänen jatkaessaan lukemistansa kaduinkin sitä jo usean\nkerran.\n\n\"No, toivon sitten\", sanoin minä, \"että teidän armonne sallii minun\nlähettää anteeksipyyntöni kunnon veljellenne, ilmoittaa tulostanne\nja mainita teidän olevan minuun niin mielistynyt, että ette tahdo\npäästää minua lähtemään\".\n\n\"Kaunissilmä\", vastasi hän, \"tahdotko, että kunnon isäntäsi saapuisi\nriitelemään sisarensa kanssa sinun tähtesi? Mutta sinä et minusta\npääse; ja haluaisin nyt kysyä, mitä tarkoitit näyttämällä minulle\ntämän kirjeen?\"\n\n\"No, hyvä rouva\", virkoin minä, \"tein sen näyttääkseni teidän\narmollenne, että olin kiinnitetty täksi päiväksi ja illaksi\".\n\n\"Eikö minkään muun vuoksi?\" tivasi hän. -- \"Enpä tiedä, hyvä rouva\",\nvastasin; \"mutta jos voitte siitä havaita joitakin muita seikkoja,\ntoivoisin, etteivät ne minulle aiheuta tätä _pahempaa_ kohtelua\".\n\nNäin hänen silmiensä säihkyvän kiukusta; ja hän tarttui käteeni ja\nsanoi puristaen sitä hyvin lujasti: \"Minä tiedän, röyhkeä olento,\nettä näytit sen herjataksesi minua! Tahdoit osoittaa minulle,\nettä hän saattoi olla kohteliaampi kerjäläisenä syntyneelle kuin\nminulle tai kunnon loordi Daversilleni! Näytit sen minulle ikäänkuin\ntahtoisit, että olisin sinunlaisesi herkkäuskoinen hupsu pitääkseni\navioliittoasi todellisena, vaikka tunnen sen koko juonen ja vaikka\nminulla on syytä uskoa, että _sinäkin_ sen tunnet. Ja sinä näytit sen\nminulle soimataksesi minua sillä, että hän on alentunut sellaiseen\nmaalattuun lokaan häväistäkseen sukunsa, joka on kuningaskunnan\nvanhimpia ja tahroista vapaampi kuin useimmat muut. Ja nyt minä\ntahdon antaa sinulle sata guineaa yhdestä ainoasta röyhkeästä\nsanasta, jotta voin paiskata sinut jalkoihini.\"\n\nEikö tuo ollut perin kauheata? Varmaankin olisin menetellyt\nviisaammin, jos en olisi näyttänyt hänelle kirjettä. Olin aivan\nsäikähdyksissäni; ja tämä hirveä uhka, hänen tulta syytävät silmänsä\nja vimmastunut muotonsa riistivät minulta kaiken rohkeuteni. Sanoin\nsiis itkien: \"Hyvä, armollinen rouva, säälikää minua! Olen todellakin\nkunniallinen, olen todellakin hyveellinen; en suinkaan tahtoisi tehdä\nkelvotonta tekoa mistään hinnasta.\"\n\n\"Vaikka tunnen\", sanoi hän, \"koko luulotellun avioliittosi juonen,\ntiedän minkä arvoinen tuo joutava sormus on ja olen muutoinkin\nselvillä koko tuosta rikollisesta hupsuttelusta, en silti olisi sinua\nkohtaan kärsivällinen, jos vain yrittäisitkin vakuuttaa minulle,\nettä turhamaisuutesi kiihoittaa sinua _uskomaan_ olevasi naimisissa\n_minun_ veljeni kanssa! Ole siis varuillasi, Pamela; ole varuillasi,\nkerjäläiskakara, ole varuillasi!\"\n\n\"Hyvä rouva\", sanoin minä, \"säästäkää rakkaita vanhempiani. He\novat rehellisiä ja uutteria! Kerran he olivat aineellisestikin\nvarsin hyvällä tolalla, eivätkä koskaan ole olleet kerjäläisiä.\nOnnettomuudet saattavat kohdata ketä tahansa, ja minä voin sietää\nitseeni kohdistuvat julmimmatkin syytökset, kun tiedän olevani\nviaton! Mutta en voi sietää vihjauksia tuollaisiin kunniallisiin,\nuutteriin vanhempiin, jotka kävivät mitä kovimpien koettelemusten\nlävitse olematta siitä velassa kenellekään paitsi Jumalalle, joka soi\nheille siunauksensa.\"\n\n\"Mitä, ylvästeletkö sinä perheesi puolesta, letukka, mikä oletkin!\nJumala suokoon minulle kärsivällisyyttä kanssasi! Luullakseni\naiheuttaa veljeni hupsuudessaan ja paheellisuudessaan etsinnän\nVaakuna- ja sukutietotoimistossa sinun kurjan hämäräsyntysi\nvalaisemiseksi. Ärsytä minua, toivon että sen teet! Sata guineaa\nannan sinulle, kun vain sanot, että _luulet_ olevasi veljeni kanssa\nnaimisissa.\"\n\n\"Toivon, ettei teidän armonne minua tapa; ja koska mikään, mitä voin\nsanoa, ei teitä miellytä, vaan teidän armonne tahtoo kaikin mokomin\nriidellä kanssani, ja koska en saa puhua, mitä ajattelen, en tähän\nenkä tuohon suuntaan, niin tehköön teidän armonne mitä tahansa\nminulle aiotte tehdä, ja sallikaa minun sitten poistua näkyvistänne.\"\n\nHän sivalsi minua käteen ja kuroittihe antaakseen minulle\nkorvapuustin, mutta ulkona kuunnellut rouva Jewkes samoinkuin hänen\nseuranaisensakin tulivat sillä hetkellä kumpikin sisälle, ja rouva\nJewkes sanoi työntyen meidän väliimme: \"Teidän armonne ei tiedä mitä\ntekee, ette tosiaan. Isäntäni ei koskaan soisi minulle anteeksi, jos\nsallisin tässä talossa sillä tavoin kohdella henkilöä, jota hän niin\nhellästi rakastaa; eikä se _saa_ tapahtua, vaikka olettekin lady\nDavers.\"\n\nHänen seuranaisensakin tuli väliin ja sanoi hänelle, etten ollut\nhänen armonsa suuttumuksen arvoinen. Mutta tämä näkyi olevan aivan\nsuunniltaan.\n\nMinä aioin lähteä, ja rouva Jewkes olisi vienyt minut ulos; mutta\nhänen sukulaisensa painoi selkänsä oveen, laski kätensä miekkansa\nkahvalle ja sanoi, että minä en saanut lähteä, ennenkuin hänen\ntätinsä sen salli. Hän veti säilän puolitiehen, ja minä säikähdyin\nniin, että kirkaisin: \"Oi, miekka, miekka!\" ja tietämättä mitä\ntein juoksin hänen armonsa itsensä luo, kiedoin käsivarteni hänen\nympärilleen, unohtaen juuri sillä haavaa missä määrin hän oli\nviholliseni, ja rukoilin polvilleni langeten: \"Puolustakaa minua,\nhyvä, armollinen rouva! Miekka, miekka!\"\n\nRouva Jewkes sanoi: \"Voi, nuori rouvani saa kohtauksen!\" Mutta lady\nDavers oli itse niin hätäännyksissään nähdessään asian menneen\nnäin pitkälle, että hän välittämättä emännöitsijän sanoista käski:\n\"Jackey, älä paljasta miekkaasi! Näethän, että tyttö kaikesta\nsisukkuudestaan huolimatta ei voi sitä kestää.\"\n\n\"Kah\", sanoi hän, \"rauhoitu: hän ei saa sinua säikähdyttää! Minä\nkoetan hillitä suuttumukseni ja tahdon sääliä sinua. No, tyttö, nouse\nylös äläkä hupsuttele!\"\n\nRouva Jewkes piti hajusuolaansa nenäni edessä, enkä minä pyörtynyt.\nHänen armonsa lausui: \"Rouva Jewkes, jos _te_ tahdotte saada\nanteeksi, niin jättäkää Pamela ja minut yksiksemme! -- Poistu sinä,\nJackey; -- mutta Beck voi jäädä.\"\n\nIstahdin siis ikkunalaudalle aivan huumaantuneena, sillä minä olin\ntosiaan hirveästi säikähtynyt. -- Hänen kamarineitonsa sanoi: \"Teidän\nei sopisi istua hänen armonsa läsnäollessa, hyvä Pamela.\" -- \"Anna\nhänen vain istua, kunnes on hiukan toipunut peljästyksestään\", sanoi\nhänen armonsa; \"ja aseta minun tuolini hänen viereensä\".\n\nHän asettui siis minua vastapäätä ja virkkoi: \"Tosiaan, Pamela,\nolet kovin ärsyttävästi käyttänyt kieltäsi; olet niinkin, sekä\nnadonpoikaani (joka on myöskin korkeasäätyinen mies) että minua\nkohtaan.\" Ja lievitellen julmaa menettelyään ja alkaen luullakseni\naavistaa menneensä pitemmälle kuin mistä voisi veljensä edessä\nvastata, hän tahtoi vierittää syyn minun päälleni. \"Tunnusta\", sanoi\nhän, \"että olet ollut kovin röyhkeä ja pyydä minulta ja Jackeyltä\nanteeksi, niin tahdon yrittää sääliä sinua. Sillä sinä olet sittenkin\nherttainen tyttö, kunhan vain olisit pysynyt lujana ja säilyttänyt\nkunniasi.\"\n\n\"On loukkaavaa minua kohtaan\", sanoin minä, \"kuvitella, etten ole\nkunniallinen!\" -- Hän kysyi: \"Etkö ole ollut vuoteessa veljeni\nkanssa? Sano minulle se.\" -- \"Teidän armonne\", vastasin minä, \"tekee\nkysymyksensä kummallisella tavalla ja kummallisin sanoin\".\n\n\"Oh, suora kysymykseni kaiketi loukkaa sinun hienotunteisuuttasi!\nTuo herkkyys sinulta pian häviää, tyttö; häviää kyllä. Mutta vastaa\nminulle suoraan.\" -- \"Silloin teidän armonne seuraava kysymys\",\nsanoin minä, \"koskee sitä, olenko naimisissa, ettekä te voi sietää\nvastaustani siihen ja lyötte minua jälleen\".\n\n\"En o' sinua vielä lyönyt, -- olenko, Beck?\" virkkoi hän. \"Tahdot\nsiis sepittää jutun, niinkö? Mutta minä en tosiaan voi sietää, että\nedes luulottelisit olevasi minun veljeni vaimo. Minä tiedän koko\nvehkeen; ja senvuoksi arvelen, että sinäkin sen tiedät. Sinä vain\npienessä viekkaudessasi teeskentelet, jotta se olisi ikäänkuin\nantautumistasi verhoamassa ja jotta kiristäisit häneltä paremmat\nehdot. Näetkös, minä tunnen maailmaa hiukan; melkein yhtä paljon\nkolmenkymmenenkahden vuoden iällä kuin sinä kuusitoista-vuotiaana.\nMuista se!\"\n\nMinä nousin ikkunalta ja kävellen huoneen toiseen päähän virkoin:\n\"Lyökää minua jälleen, jos haluatte; mutta minun täytyy sanoa teidän\narmollenne, että halveksin sanojanne, ja että olen yhtä laillisesti\navioliitossa kuin teidän armonnekin!\"\n\nNämä sanat kuultuaan hän hyökkäsi minua kohti; mutta hänen\nseuranaisensa riensi taas väliin. \"Sallikaa sen turhamaisen,\nviheliäisen olennon poistua silmienne edestä, hyvä rouva. Hän ei\nansaitse olla lähellänne. Hän vain kiusaa teidän armoanne.\"\n\n\"Pysy syrjässä, Beck\", käski hän. \"Tuo on väitös, jota en kärsisi\nedes veljeltäni. Yhtä laillisessa avioliitossa kuin minä! Voiko\nmokomaa sietää?\"\n\n\"Mutta jos tyttö sen uskoo, hyvä rouva\", sanoi seuranainen,\n\"ansaitsee hän yhtä paljon sääliä herkkäuskoisuutensa kuin\nhalveksimista turhaluuloisuutensa vuoksi\".\n\nToivoin jo pääseväni livahtamaan ovesta ulos; mutta hän veti minut\ntakaisin. \"Pyydän, teidän armonne\", sanoin minä, \"älkää tappako\nminua! Minä en ole tehnyt mitään pahaa.\" Mutta lukiten oven pisti\nhän avaimen taskuunsa. Nähden sitten rouva Jewkesin ikkunasta minä\ntyönsin sen auki ja sanoin: \"Rouva Jewkes, luulen olevan parasta\nlähettää vaunut isäntänne luo ja ilmoittaa hänelle, että lady Davers\non täällä ja että en voi jättää hänen armoansa.\"\n\nTämä oli päättänyt olla suutuksissaan, sanoinpa mitä tahansa. Hän\nvirkkoi: \"Ei, ei; silloin hän luulisi, että pidän tätä letukkaa\nseuranani ja etten ymmärrä hänestä erota.\" -- \"Ajattelin, ettei\nteidän armonne voisi tästä tiedonannosta pahastua\", vastasin minä.\n-- \"Sinä et ollenkaan käsitä, tyttö, mitä korkea-arvoisten ihmisten\nasema vaatii; ja kuinka voisitkaan sen käsittää?\" -- Enkä sitä\nhaluakaan tällä hinnalla, -- tuumin minä.\n\n\"Mitä sitten sanoisin, hyvä rouva?\" kysyin minä. -- \"Et yhtään\nmitään\", vastasi hän; \"odottakoon hän _rakkainta aarrettaan_ ja\npettyköön: siten vain lisätään jokunen _tunti,_ ja lemmellisessä\nlaskelmassaan tekee hän niistä jokaisesta _vuorokauden\"_.\n\nKun rouva Jewkes tuli lähemmäksi ikkunaani ja hänen armonsa käveli\nedestakaisin huoneessa ollen silloin sen toisessa päässä, kuiskasin\nminä: \"Käskekää Robertin odottaa jalavakujalla: piakkoin minä taas\nyritän.\"\n\n\"Yhtä laillisessa avioliitossa kuin minäkin\", toisteli rouva.\n\"Mikä hävytön olento!\" Sitten hän käveli puhellen itsekseen ja\nseuranaiselleen sekä toisinaan minulle; mutta nähdessäni, etten\nvoinut häntä miellyttää, ajattelin, että oli parempi pysyä vaiti. Ja\nsitten hän kysyi: \"Enkö minä ole vastauksen arvoinen?\"\n\n\"Jos puhun vaikka kuinka kunnioittavasti\", sanoin minä, \"on teidän\narmonne minulle vihainen; jos olen ääneti, en silloinkaan voi teitä\nmiellyttää. Kunhan teidän armonne vain sanoisi minulle, kuinka voin\nolla teille mieliksi, niin tekisin sen kaikesta sydämestäni.\"\n\n\"Tunnusta totuus\", tiukkasi hän, \"tunnusta, että olet turmiolle\njoutunut olio, että olet maannut isäntäsi kanssa ja että kadut sitä\nsamoinkuin myöskin kaikkea pahaa, minkä olet aikaansaanut hänen ja\nminun välilläni. Silloin säälin sinua ja taivutan hänet lähettämään\nsinut tiehesi sata tai pari sataa guineaa taskussasi. Joku kunnon\ntalonpoika saattaa sääliä sinua ja paikata häpeäsi rahojen vuoksi; ja\njollei kukaan sinusta huoli, täytyy sinun luvata katumusta ja tulla\nsamaksi nöyräksi tytöksi, jona sinua ennen pidin.\"\n\nSydäntäni vallan vihloi tätä kiihkeätä herjaustulvaa kuunnellessani\nja kun en päässyt lähtemään sinne, mihin sieluni ikävöitsi,\njonkavuoksi pelkäsin rakasta isäntääni pahoittavani. Ja siinä\nistuessani huomasin, ettei ollut kovinkaan vaikeata päästä ikkunasta\nulos, kun vierashuone oli pihan tasalla, ja sitten juosta minkä\njaksoin. Kun sitten näin hänen armonsa jälleen kävelleen toiselle\npuolen huonetta ja kun rouva Jewkesille haasteltuani olin jättänyt\nikkunan juoksupuitteet alasvetämättä, niin minä nousin tuolille,\nharppasin silmänräpäyksessä ulos, ja riensin tieheni, minkä jalat\njaksoivat, hänen armonsa huudellessa minua palaamaan ja hänen\nseuranaisensa seisoessa toisessa ikkunassa. Mutta kun kaksi hänen\npalvelijoistaan saapui hänen huudostansa ja hän käski heidän\npysähdyttää minut; sanoin: \"Älkää tohtikokaan minuun koskea,\nmiehet!\" Heidän emäntänsä käskyt olisivat kuitenkin saaneet heidät\ntottelemaan, jollei herra Colbrand, jolle rouva Jewkes, nähdessään\nkuinka minua kohdeltiin, kuuluu ystävällisesti antaneen määräyksen\nolla saatuvilla, olisi tullut esille kauhean hurja ilme kasvoillaan,\njollainen hänelle mielestäni sopi tämän ainoan kerran, ja uhannut\nlyödä _rammaksi_ (sitä sanaa hän käytti) sitä miestä, joka yrittäisi\nkoskea hänen nuoreen emäntäänsä. Sitten hän juoksi minun vieressäni\nja minä kuulin hänen armonsa sanovan: \"Se tyttöheilakka lentää kuin\nlintu!\"\n\nPitkiä askelia harppaava herra Colbrand kykeni tuskin pysyttelemään\nrinnallani. Pysähdyin vasta vaunujen luo päästyäni, ja Robert, joka\noli etäältä nähnyt minut, oli astunut maahan ja piti kädellään ovea\nauki ja astinta valmiina; mutta jaloillani sitä koskettamattakaan\nhyppäsin minä ajopeleihin huudahtaen: \"Ajakaa minut, ajakaa minut\nniin nopeasti kuin suinkin hänen armonsa ulottuvilta!\" Hän nousi\nkuskinistuimelle ja Colbrand sanoi: \"Älkää peljätkö, hyvä rouva:\nkukaan ei saa tehdä teille pahaa.\" ja kun ovi oli suljettu, ajoi\nRobert pois; mutta minä olin aivan hengästyksissäni enkä toipunut\nsiitä koko matkalla enempää kuin säikähdyksestänikään.\n\nHerra Colbrand oli ollut niin ystävällinen, vaikken sitä ennen\ntiennyt kuin vasta vaunujen pysähtyessä sir Simonin taloon, että\noli noussut niiden perään peljäten, kuten hän sanoi, hänen armonsa\nlähettävän minua takaa-ajamaan. Ja kotiin palattuaan hän kertoi rouva\nJewkesille, ettei eläissään ollut nähnyt minunlaistani juoksijaa. Kun\nvaunut pysähtyivät, mikä tapahtui vasta kello kuudelta -- niin kauan\noli julma rouva minua viivyttänyt, riensi vanhempi neiti Darnford\nulos luokseni. \"Tervetullut, hyvä rouva\", huudahti hän, \"kymmenesti\ntervetullut! Mutta te saatte aika löylytyksen, sen teille sanon:\nsillä herra B. on ollut täällä jo kaksi tuntia ja on teille kovin\nvihainen.\"\n\n\"Se on tosiaan ankaraa\", sanoin minä; \"en voikaan sitä kestää!\"\nsillä minä tiesin tuskin mitä puhuin, kun en vielä ollut toipunut\nsäikähdyksestäni. \"Sallikaa minun istua, hyvä neiti, mihin vain,\nsillä minä olen kokenut kovia.\" Minä istuuduin siis aivan sairaana\nsydämeni levottomuudesta ja nojasin hänen käsivarteensa.\n\nHän lausui: \"Teidän herranne ja isäntänne tuli sisälle hyvin äreänä,\nja kun oli ollut täällä tunnin ajan eikä teitä kuulunut, alkoi hän\ntuskitella ja sanoi, että olisi toki odottanut teiltä kohteliaampaa\nmukautuvaisuutta. Ja hän on nyt suurin houkutuksin saatu istahtamaan\nluupelin ääreen. Tulkaa, teidän täytyy näyttäytyä, kaunokaiseni;\nsillä aavistan hänen olevan liian nyrpeänä tullakseen teitä vastaan.\"\n\n\"Eihän teillä liene mitään vieraita, hyvä neiti?\" kysyin minä.\n\"Ainoasti kaksi naissukulaista Stamfordista\", vastasi hän, \"ja toisen\nnöyrä palvelija\". -- \"Ainoasti koko maailma, hyvä neiti\", sanoin\nminä; \"mitä on minun tehtävä, jos hän on vihainen? Minä en voi sitä\nkestää.\"\n\nJuuri kun olin tämän lausunut, tulivat lady Darnford ja lady Jones\ntorumaan minua siitä, etten ollut saapunut aikaisemmin, kuten he\nsanoivat. Ja ennenkuin sain mitään vastatuksi astui rakas isäntäni\nsisälle. Minä riensin hänen luokseen.\n\n\"Kuinka voit, Pamela?\" sanoi hän tervehtien minua hiukan\nmuodollisemmin kuin mitä oikein voin kestää. \"Odotin, että\nystävällisesti salliessani sinulle niin paljon valintavapautta\npuoli sanaani olisi saanut sinut tekemään päätöksesi ja että olisit\nsaapunut tänne päivälliselle! varsinkin, kun annoin pyynnölleni aivan\njärkevän ja otaksumani mukaan sinulle miellyttävän muodon.\"\n\n\"Oi, hyvä herra\", sanoin minä, \"kuunnelkaahan minua, niin säälitte\nminua ettekä ole vihainen: Rouva Jewkes kyllä kertoo teille, että\nheti ystävälliset käskynne saatuani sanoin aikovani niitä noudattaa\nja tulla tänne päivälliselle näiden arvoisain naisten pariin. Niinpä\nlaittauduinkin heti matkalle lähtemään tuntien mitä suurinta riemua.\"\n\nLady Darnford ja hänen vanhempi tyttärensä sanoivat, että minä olin\nheidän rakas ystävänsä! \"Nyt näette!\" virkkoi jälkimäinen, \"enkö\nteille sanonut, valtiassielu, että varmaankin oli jotakin tapahtunut?\nMutta, voi niitä tyranneja, niitä miehiä!\"\n\n\"No, mikä oli esteenä, rakkaani?\" kysyi puolisoni. \"Suohan itsellesi\naikaa: näyt olevan aivan hengästyneenä!\"\n\n\"Oi herra\", vastasin minä, \"hengästyneenä! ja syystä kyllä! Sillä\njuuri kun olin lähtövalmiina, niin kukapa ajoi pihaan, ellei lady\nDavers!\"\n\n\"Lady Davers! No sitten, suloinen armaani\", sanoi hän ja suuteli\nminua äskeistä hellemmin, \"on sinulla ollut pahempi koettelemus kuin\nolisin sinulle suonut erään Englannin korskeimman naisen puolelta,\nniin sisareni kuin hän onkin! Sillä hänetkin, rakas Pamela, hyvä\näitini pilasi hemmoittelulla. Mutta oletko hänet nähnyt?\"\n\n\"Olen, arvoisa herra\", sanoin minä, \"ja _enemmänkin_ kuin nähnyt!\"\n-- \"Eihän hän vain liene ollut kyllin röyhkeä lyödäkseen tyttöäni!\"\nhuudahti hän. -- \"Hyvä herra\", virkoin minä, \"sanokaahan vain, että\nannatte minulle anteeksi; sillä minä en voinut tulla aikaisemmin; ja\nsuokoot nämä hyvät naisetkin minulle anteeksi, niin kerron teille\nkaikki toisella kertaa. Sillä jos nyt kiinnittäisin arvoisan seurueen\nhuomion, pilaisi se heidän huvinsa ja, vaikka asia minulle onkin\ntärkeämpää, olisi se heille samanarvoista kuin sen kunnon rouvan\nporsliinin särkyminen, josta minua varoititte.\"\n\n\"Sinä olet herttainen tyttö!\" virkkoi hän. \"Näen, etten ole sinuun\nnähden heittänyt neuvojani hukkaan. Pyydän anteeksi vihastumistani:\nja vastaisuudessa tahdon odottaa puolustuksesi kuulemista, ennenkuin\nsinua tuomitsen.\"\n\nNeiti Darnford virkkoi: \"Tuo on hiukan parempaa! Vikansa\ntunnustaminen on jonkinlainen sovitus, eikä siihen jokainen ylväs\naviomies taivu.\"\n\n\"Mutta\", sanoi isäntäni, \"kerro minulle, rakkaani, kohteliko lady\nDavers sinua sopimattomastakin?\" -- \"Oi herra\", vastasin minä, \"hän\non teidän sisarenne, enkä minä saa teille kaikkea kertoa; mutta kovin\nankara hän minulle oli\".\n\n\"Sanoitko hänelle, että olet naimisissa?\" kysyi hän. -- \"Kyllä, hyvä\nherra, vihdoin sen sanoin, mutta hän ei tahdo sitä uskoa, se on muka\nvaleavioliitto ja minä olen viheliäinen olento. Hän oli valmis minua\nlyömäänkin, kun sen ilmoitin; sillä hän ei voinut sietää, että minua\npidettäisiin hänen kälynänsä; niin hän sanoi.\"\n\n\"Kuinka onnetonta\", vastasi hän, \"että minä en ollut kotona! Mikset\nlähettänyt minua täältä hakemaan?\" -- \"Lähettänytkö, hyvä herra!\nMinut pakoitettiin olemaan vankina. He eivät sallineet minun\nhievahtaakaan; luuletteko että muutoin olisin antanut estää itseni\nteitä tottelemasta? Mainitsinkin hänelle ennakkosopimuksesta,\nmutta hän vain ilvehti minulle ja sanoi: 'Kamarineidot puhuvat\nennakkosopimuksista!' Ja sitten näytin hänelle teidän ystävällisen\nkirjeenne, jonka sisällöstä hän teki tuhat muistutusta ja sai minut\ntoivomaan, etten olisi sitä näyttänyt. Sanalla sanoen, teinpä tai\nsanoinpa mitä tahansa, en voinut häntä miellyttää; hän sanoi minua\n_lutkaksi_ ja _letukaksi_ ja antoi kaikenlaisia häijyjä nimityksiä.\nMutta te ette saa hänelle minun tähteni suuttua.\"\n\n\"Niin\", virkkoi hän, \"mutta luulen, että hän tuskin pyysi sinua\nkanssaan päivälliselle; minä näet arvelen hänen saapuneen ennen\npäivällistä, jos hän tuli pian senjälkeen kun olit kirjeeni saanut?\"\n-- \"Ei, hyvä herra; syödäkö päivällistä _hänen armonsa_ kanssa! Ei\nsuinkaan! Ei, hän tahtoi panna minut palvelemaan itseänsä pöydässä\nhänen seuranaisensa kanssa, koska ei tahtonut paljastaa itseänsä\nja minua mies-palvelijoiden nähden, -- ja siinähän hänen armonsa\ntietenkin menetteli varsin hyvin.\"\n\n\"Mutta\", kysyi hän, _\"palvelitko_ sinä häntä pöydässä?\" --\n\"Olisitteko halunnut, että olisin sen tehnyt, hyvä herra?\" virkoin\nminä. -- \"Sanon vain, Pamela\", vastasi hän, \"että jos sen teit etkä\nälynnyt asemaasi minun vaimonani, niin olen sinulle kovin vihainen\".\n-- \"Arvoisa puolisoni\", lausuin minä, \"en minä sitä tehnyt, vaan\nkieltäydyin siitä, ottaen huomioon sen arvon, mihin olette minut\nkorottanut. Muutoin kyllä olisin voinut polvilleni langeten palvella\nteidän sisartanne.\"\n\n\"Nyt\", sanoi hän, \"varmennat ajatukseni järkevyydestäsi ja\narvostelukyvystäsi. Hän on röyhkeä nainen ja saa sitä katkerasti\nkatua.\" -- \"Mutta, hyvä herra, hänelle on suotava anteeksi, koska hän\nei usko minun olevan avioliitossa. Älkää siis olko hänen armollensa\nliiaksi vihoissanne.\"\n\nHän sanoi: \"Arvoisat naiset, pyydän, älkää salliko meidän pidättää\nteitä seurasta. Teen vain parisen kysymystä vielä ja sitten\npalaan luoksenne.\" -- Virkkoi lady Jones: \"Minä olen niin halukas\nkuulemaan kertomuksen rouva-paran vainoomisesta, että mielelläni\njäisin, jollei se ole sopimatonta.\" Neiti Darnford tahtoi jäädä\nsamasta syystä, koska isäntäni sanoi, ettei hänellä ollut mitään\nsalaisuuksia kyseltävinä ja että heidän osanottonsa minun huoliini\noli ystävällistä. Mutta lady Darnford meni seurueen luo ja kertoi\nsiellä viipymiseni syyn; sillä armas isäntäni näkyy rakastavan\nminua liiaksi, jotta olisi voinut salata pettymyksensä, kun minä en\nollut täällä häntä vastaanottamassa. Ja he kaikin olivat kuvailleet\nminut molemmille neiti Boroughseille ja herra Perrylle, Stamfordin\nvieraille, sillä tavoin että nämä sanoivat kovin kiihkeästi\nhaluavansa minut nähdä.\n\nIsäntäni virkkoi: \"Mutta, Pamela, sinä puhuit _'heistä';_ kuka oli\nsisarellani mukanaan paitsi kamaripalvelijatartansa?\" -- \"Hänen\nnatonsa poika, hyvä herra, ja kolme miespalvelijaa ratsain; ja hän\nitse seuranaisineen saapui kuusivaljakolla.\"\n\n\"Se nuorukainen on surkea teikari\", sanoi puolisoni, \"kuinka\nkäyttäytyi hän sinua kohtaan?\" -- \"Ei erittäin hyvin; mutta minun\nei sovi valittaa, koska en katsonut velvollisuudekseni olla häntä\nkohtaan yhtä kärsivällinen kuin hänen armonsa suhteen.\"\n\n\"Taivaan tautta!\" huudahti hän. \"Jos tietäisin hänen käyttäytyneen\nsäädyttömästä jalokiveäni kohtaan, niin lähettäisin hänet\nkorvattomana kotiin enonsa luo.\" -- \"Tosiaankin, hyvä herra\", selitin\nminä, \"olin häntä kohtaan yhtä koppava kuin hän minulle\".\n\nHän sanoi: \"Tuo puheesi on ystävällistä: mutta kyllä kait minä panen\nheidät katkerasti katumaan käyntiänsä, jos havaitsen, että heidän\nkäytöksensä pakoittaa minut suuttumaan. -- Mutta olisithan toki,\nrakkaani, voinut pujahtaa tiehesi, kun itse menit päivälliselle?\" --\n\"Kah, hänen armonsa sulkikin minut huoneeseen eikä sallinut minun\nhievahtaakaan\", vastasin. -- \"Et ole siis syönyt päivällistä?\"\n-- \"Enpä ole, eikä minulla ollut ruokahaluakaan.\" \"Voi, suloista\ntyttö-parkaani!\" huudahti hän. \"Mutta kuinka sitte lopulta\npääsit pois?\" -- \"Ka, hyvä herra\", vastasin minä, \"hyppäsin ulos\nvierashuoneen ikkunasta ja juoksin pois vaunuille, jotka olivat usean\ntunnin odottaneet minua jalavakujalla hänen armonsa tulosta asti\n(sillä minä olin juuri lähdössä, kuten sanoin); ja herra Colbrand\nsaatteli minut hänen armonsa palvelijain välitse, jotka tämä huusi\nminua pysähdyttämään, ja oli kyllin ystävällinen minun tietämättäni\nnoustakseen vaunujen taa ja saattaakseen minut turvallisesti perille\".\n\n\"Varmaankin\", sanoi hän, \"ovat ne röyhkeät olennot kaikesta päättäen\nkohdelleet sinua kurjasti. Mutta sanohan minulle, mitä osaa rouva\nJewkes siinä esitti?\" -- \"Hyvin ystävällistä osaa\", vastasin minä;\n\"hän oli minun puolellani ja minä olen hänelle siitä kiitollinen\".\n\n\"Suloinen olento!\" huudahti hän, \"sinä tahdot puhua hyvää jokaisesta;\nmutta toivoakseni hän sen ansaitsee, sillä hän tiesi, että olit\nnaimisissa. Mutta kah, yhtykäämme nyt seurueeseen, ja koeta pariksi,\nkolmeksi tunniksi unohtaa kaikki kärsimyksesi, jottemme huolillamme\nväsyttäisi seuraa. Kotiin lähdettyämme palaamme sitten tähän\naineeseen; ja saat nähdä, että minä teen oikeutta velvollisuuteni\nmukaan.\"\n\n\"Mutta annattehan minulle anteeksi\", virkoin, \"ettekä ole minulle\nvihainen!\" -- \"Sinulle anteeksi, rakkaimpani!\" vastasi hän. \"Minä\ntoivon, että sinä annat minulle anteeksi. En voi koskaan korvata,\nmitä olet kärsinyt _minulta_ ja _minun tähteni!\"_ ja näin sanoen hän\nvei minut toisten pariin. Hän esitteli minut hyvin ystävällisesti\nmolemmille vieraille naisille ja heidän seurassaan olevalle\nherrasmiehelle sekä heidät minulle. -- Sir Simon, joka pelasi\nkorttia, nousi pöydästä ja tervehti minua. \"Tuhat tulimmaista, hyvä\nrouva\", huudahti hän, \"olenpa iloinen saapumisestanne! Tehän kuulutte\nolleen vankina! Hyvä olikin, sillä muutoin teidän puolisonne ja minä\nolisimme käyneet tuomiolle kanssanne ja määränneet teille hirveän\nrangaistuksen ensimäisestä _majesteettirikoksestanne\"_ (minulle\nselitettiin tämä jälkeenpäin jonkinlaiseksi petokseksi esivaltiastani\nja puolisoani kohtaan); \"sillä me aviomiehet täälläpäin\", jatkoi hän,\n\"olemme päättäneet kääntää uuden lehden suhtautumisessa vaimoihimme,\nja _teidän_ herranne ja mestarinne on näytettävä meille tietä, sen\nvoin teille vakuuttaa. Mutta näen teidän silmistänne, suloinen\nrikolliseni\", lisäsi hän, \"ja teidän kasvoistanne, että teillä on\nollut karvasta kastiketta makeaan herkkuunne\".\n\nVanhempi neiti Darnford sanoi: \"Minun mielestäni saamme olla\nkiitollisia herttaiselle vieraallemme, että hän vihdoinkin tuli;\nsillä hänen täytyi hypätä ikkunasta päästäkseen meidän luoksemme.\"\n\n\"Niinkö!\" huudahti rouva Peters; ja kun isäntäni oli kääntänyt\nselkänsä, virkkoi hän: \"Neitosena ollessaan lady Davers oli\nhirveän kiivas, mutta varsin hyvä nuori nainen, sitte kun hänen\nkiihtymyksensä oli ohi. Hän ei siekaillut lyödä läimäyttää\npalvelijattariansa ja jälkeenpäin pyytää heiltä anteeksi, jos he\nkestivät sen kärsivällisesti. Muutoin hänen oli tapana sanoa, että\noli niistä _letukoista_ kuitti.\"\n\n\"Ah\", sanoin minä, \"olen kuullut monet _letukan_ ja _lutkan_\nnimitykset ja mitä kaikkea olenkaan; sillä siten hän minua puhutteli.\nJa mielestäni täytyi minun esittää hänen rakkaan veljensä minulle\nantamaa osaa; ja niinpä todellakin juuri ja juuri vältin aimo\nrökityksen.\"\n\nNeiti Boroughs sanoi sisarelleen, kuten satuin kuulemaan, vaikkei\nse ollut hänen tarkoituksensa: \"Kuinka herttainen hän on! Eikä hän\npaljoa mahtaile, on niin vapaa ja luonnollinen ja tunnustaa niin\nkiitollisena hänen osakseen tulleen kunnian!\" Herra Perry kuiskasi:\n\"Ihastuttavin olento, minkä koskaan olen nähnyt! Ken hentoisi olla\nhänelle silmänräpäystäkään vihainen?\"\n\nNeiti Darnford sanoi: \"Tässä, rakkain naapurini, nämä vallashenkilöt\nihailevat teitä erinomaisesti; ja herra Perry sanoo teidän olevan\nihastuttavin nainen, minkä koskaan on nähnyt; ja väittää sitä vielä\noman morsiamensa kuullen, sanon teille!\" -- \"Muutoin\", virkkoi neiti\nBoroughs, \"luulisinkin hänen minua imartelevan\".\n\n\"Hyvä neiti, te olette tavattoman kohtelias; mutta teidän\nystävällisestä käsityksestänne tulisi minun oppia nöyryyttä ja\nkunnioittamaan niin jalomielistä arvokkuutta, joka asettaa toisen\nhenkilön itsenne edelle, vaikka tuo henkilö sitä niin vähän\nansaitsee.\" -- \"Tosiaan, hyvä rouva\", sanoi neiti Nancy Boroughs,\n\"rakastan sisartani suuresti; mutta kelle naiselle tahansa olisi\nperin mairittelevaa, jos hänelle tunnustettaisiin toinen tai kolmas\nsija teidän jälkeenne\".\n\n\"Sellaiseen kohteliaisuuteen en osaa mitään vastata\", sanoin minä.\n\"Kylläpä lady Davers oli kovin julma pidättäessään minut tällaisesta\nseurasta.\" -- \"Se oli meidän vahinkomme, hyvä rouva\", virkkoi neiti\nDarnford. -- \"Myönnän sen kyllä osittain\", sanoin minä; \"sillä te\nkaikki olitte useiksi tunneiksi menettäneet nöyrän ihailijattaren\".\n\nHerra Perry sanoi: \"En ole eläissäni nähnyt niin nuorta naista, joka\nteidän laillanne on säteillyt sielullisten ja ruumiillisten sulojensa\ntenholla.\"-- \"Ah, hyvä herra\", virkoin minä, kun isäntäni saapui\nlähellemme, \"minä loistan vain lainavalolla, niinkuin kuu. Tuossa\non aurinko, jonka tulista hehkua ja jalomielisyyttä saan kiittää\nkaikesta heikosta kimaltelusta, jota te hyvyydessänne suvaitsette\nkatsella niin ystävällisellä arvonannolla.\"\n\nHerra Perry suvaitsi kohottaa kätensä, ja naiset vilkaisivat\ntoisiinsa. Isäntäni, joka kuuli osan lauseestani, sanoi: \"Missä\nkauniissa aiheessa Pamelani noin suloisesti esittää lahjojansa?\"\n\n\"Oi, teidän arvoisuutenne!\" virkkoi herra Perry, \"minä julistan\nteidät Englannin onnellisimmaksi mieheksi\"; ja niin he kaikki\nsanoivat.\n\nIsäntäni lausui hyvin ystävällisesti: \"Kiitos teille, kiitos\nteille, kiitos teille kaikille ja jok'ainoalle, rakkaat ystäväni.\nMinä en tunne puheenaihettanne; mutta jos te arvostelette minut\nsellaiseksi yhdestä _ainoasta_ esimerkistä, jonka tämä rakas tyttö\non hyvyydestään antanut, niin mitä pitääkään minun itse ajatella,\nkun minut on siunattu _tuhansilla_ esimerkeillä ja saan sitä kokea\njok'ainoassa teossa ja sanassa. Ja vakuutan teille, että Pamelani\n_ulkonainen_ viehätys, niin hurmaavana kuin sen näettekin, jää paljon\njälelle hänen _sielullisista_ avuistaan. Edellinen kylläkin alussa\nherätti ihailuni ja teki minusta hänen rakastajansa; mutta hänen\nsielunsa kauneus minut saattoi hänen _puolisokseen;_ ja ylpeäpä,\nihana armaani\", virkkoi hän puristaen kättäni, \"siitä nimestä\nolenkin\".\n\n\"Niin\", sanoi herra Perry hyvin ystävällisesti ja kohteliaasti,\n\"oivallinen on teidän puolisonne, enkä tiedä muuta herrasmiestä, joka\nvoisi hänet ansaita, kuin sen, joka osaa puhua noin oikein ja noin\nhienosti\".\n\nMinä jouduin aivan hämilleni ja tarttuen neiti Darnfordin käteen\nsanoin: \"Pelastakaa minut, rakas neiti, omalla suloisella\nesimerkillänne heräävästä ylpeydestäni. Kunhan vain ansaitsisin\npuoletkin noista ystävällisistä arvosteluista, niin kuinka onnellinen\nihminen olisinkaan!\" -- Sanoi neiti Darnford: \"Te ansaitsette ne\nkaikki, ansaitsette niinkin.\"\n\nKun suurin osa seurueesta oli istuutunut luupelin ääreen ja\nisäntäänikin pakoitettiin, sanoi hän pelaavansa erän whistia, mutta\nmieluummin tahtovansa siitä kieltäytyä hänkin, koska oli valvonut\nkaiken yötä. Silloin minä kysyin kuinka hänen ystävänsä voi. \"Puhumme\nsiitä toiste\", vastasi hän. Tämä sekä hänen vakavuutensa sai minut\npelkäämään, että poloinen herrasmies oli kuollut, kuten sittemmin\nkuulinkin.\n\nAsetuimme korttipöytään; neiti Boroughs ja isäntäni pelasivat\nyhdessä, herra Perry ja minä yhdessä. Minä sain kaikki neljä\narvokorttia ensi kerralla, ja me voitimme ensimäisessä annossa.\nIsäntäni sanoi: \"Kunniakorttien, Pamela, pitäisi seurata kunniallista\nsydäntä; mutta sinä et olisi päässyt voitolle, jollei joukossa\nolisi ollut lurjusta.\" [Englantilainen sana \"knave\", joka merkitsee\nsotamiestä korttipelissä, merkitsee tavallisessa kielessä myöskin\nlurjusta. -- _Suom_.] -- \"Tiedätte, hyvä herra\", virkkoi herra Perry,\n\"että whisti alkuaan oli hovipeli, ja lurjuksella luullakseni aina\ntarkoitettiin pääministeriä\".\n\n\"Olisi hyvä\", sanoi isäntäni, \"jos nytkin olisi hovissa keskimäärin\nvain yksi lurjus joka neljästä henkilöstä\".\n\n\"Kuningas ja kuningatar, teidän arvoisuutenne\", lausui herra Perry,\n_\"eivät voi_ tehdä mitään pahaa, tiedättehän. Siis on neljän joukossa\nkaksi, joiden _täytyy_ olla hyviä, ja ässä näyttää liian sileältä\nkortilta voidakseen juuri vahingoittaa.\"\n\n\"Tällä tavoin me imartelemme kuningasta\", sanoi isäntäni; \"ja oikein\nse onkin, sillä kuninkaan persoonassa on jotakin pyhää. Mutta jos\notamme huomioon esimerkin voiman, niin vaikuttaahan se paljon; sillä\nylimalkaisesti puhuen on toki hyvällä herralla hyvä palvelija.\"\n\n\"Sanon vielä sanasen _ässästä\"_, lisäsi hän; \"minä olen aina\nkatsellut tuota sileätä ja rehelliseltä näyttävää korttia\nsamassa valossa kuin te; ja olen pitänyt whistiä alkuperäisenä\nenglantilaisena pelinä jonkavuoksi se onkin minua miellyttänyt\nenemmän kuin mikään muu. Ässän olen nimittäin aina ajatellut maan\nlakien vertauskuvaksi; ja kuten ässä on kuningasta ja kuningatarta\nylempi ja voittaa ne, samaten tulisi mielestäni käsittää lakikin,\nvaikkakin minua tämän mielipiteeni vuoksi sanottaneen _whigiksi_.\"\n[Kansanpuoluelaisen eli vapaamielisen entinen nimitys Englannissa,\n_toryant_. vastakohta. -- _Suom_.]\n\n\"En koskaan pelaa whistiä\", virkkoi herra Perry, \"tuota\najattelematta, ja tuon mietelmän vuoksi pidän tästä pelistä entistä\nenemmän, vaikken olekaan puoluemies\".\n\n\"En ole minäkään\", vastasi isäntäni; \"sillä minusta on eroituksen\ntekeminen _whigin_ ja _toryn_ välillä vastenmielistä. Minä pidän\njommastakummasta tai kummastakin vain sikäli kuin ovat ansiokkaita\nja kunnon miehiä, enkä ole koskaan antanut ääntäni (enkä toivoakseni\nkoskaan anna) muuta kuin yleishyvää silmälläpitäen, esittäköön sen\nsitten _whig_ tai _tory_.\"\n\n\"Toivoisin\", vastasi herra Perry, \"että kaikki aatelismiehet teidän\nasemassanne menettelisivät siten\".\n\n\"Jollei olisi mitään kohtuutonta vaikutusvaltaa\", lausui isäntäni,\n\"olisin taipuvainen uskomaan koko ihmiskunnasta niin hyvää, että\nhe ylimalkaan siten menettelisivätkin. Mutta näettehän Pamelani\nkorteista, että kun kaikki arvohenkilöt tulevat koolle ja heitä ohjaa\n_yksi mieli_, niin peli tavallisesti kääntyy sen mukaan; vaikka\ntoisinaan voi niinkin sattua, että _arvot_ eivät heitä hyödytä, vaan\ntäytyy heidän kokonaan luottaa _'pistoihinsa'_, turvautua sukkeliin\ntemppuihin.\"\n\nMinusta oli tämä juttelu herttaisempaa kuin itse peli. Mutta\nsanoin: \"Vaikka olenkin voittanut pelin, en toivoakseni ole\n_temppujentekijä.\"_ -- \"Et suinkaan\", vastasi hän, \"suokoon Jumala,\nettä _hovikortitkin joskus_ voittavat _kunnialla!_ Mutta näethän\nsiitä huolimatta, että saat voitostasi kiittää yhtä hyvin _lurjusta_\nkuin _kuningastakin;_ etkä sinä, kaunokaiseni, menettänyt mitään\netua, kun se sinun haltuusi joutui.\"\n\n\"Muutoin, hyvä herra\", sanoin minä, \"en olisi tehnyt oikeutta\nkanssapelaajalleni\". -- \"Olet kyllä oikeassa, Pamela\", vastasi hän,\n\"vaikka siten löit puolisosi\".\n\n\"Hän voi ensi kerralla olla kanssapelaajani, ja täytyyhän minun tehdä\noikeutta.\" -- \"Valitse vain aina kumppaniksesi niin arvokas ystävä\nkuin sattuma sinulle nyt antoi, niin en minä koskaan moiti sinua,\nteetpä mitä tahansa\", vastasi hän.\n\nHerra Perry sanoi: \"Te olette minua kohtaan perin ystävällinen\"; ja\nhuomasin, että neiti Boroughs näytti olevan mielissään tästä hänen\nnöyrälle palvelijalleen lausutusta imartelevasta kohteliaisuudesta.\nSiitä päätin tuon neidin pitävän häntä arvossa, niinkuin hän näkyy\nansaitsevankin.\n\n\"Hyvä herra\", virkoin niinä, \"onpa tämä paljoa hauskempaa kuin olla\nlady Daversin telkeemänä\".\n\nIllallinen tuotiin sisälle aikaisemmin minun tähteni, kun olin jäänyt\npäivällisettä; ja tässä tilaisuudessa lausuttiin varsin mieluisia\nkohteliaisuuksia. Lady Darnford tahtoi ensin auttaa minua, koska olin\nniin kauan paastonnut, sanoi hän. Sir Simon olisi asettunut minua\nlähimmäksi; ja isäntäni sanoi hänestä olevan parasta, kun oli sama\nlukumäärä naisia ja herroja, että istuisimme sekaisin vuorotusten,\njotta herrasmiehet voisivat auttaa ja palvella naisia. Lady Darnford\nhuomautti toivovansa, ettei sir Simon istuisi ylempänä ketään naista\nvarsinkaan omassa pöydässään. \"No\", virkkoi tämä, \"istun kumminkin\nhäntä vastapäätä ja se on yhtä hyvä\".\n\nRakkain puolisoni ei voinut kirvoittaa silmiänsä minusta ja näytti\nystävällisen ihastuneelta kaikkeen, mitä tein ja sanoin; ja jokainen\nkatseli mielihyvällä hänen suopeata ja hellää käytöstään minua\nkohtaan.\n\nLady Jones palasi keskusteluun lady Daversista, ja isäntäni sanoi:\n\"Pelkään, Pamela, että sinua on kohdeltu pahoin -- pahemmin kuin\ntahdot myöntää. Tunnen sisareni kiihkeän luonteen liian hyvin\nuskoakseni, että hän voisi käyttäytyä kovin säädyllisesti, varsinkin\nkun onnettomuudeksi satuin itse olemaan poissa. Jos\", lisäsi hän,\n\"hänellä ei ollutkaan mitään kaunaa sinua kohtaan, rakkaani, niin se,\nmitä tapahtui hänen ja minun välilläni, on niin ärsyttänyt hänet,\nettä hän riitelisi _hevosenikin_ kanssa, jos vain luulisi minun\npitävän sitä arvossa eikä ketään muita sattuisi hänen tielleen\". --\n\"Rakas puolisoni\", pyysin minä, \"älkää puhuko tuolla tavoin kunnon\nlady Daversista\".\n\n\"Ka, rakkaani\", sanoi hän, \"minä tiedän, että hän tuli varta vasten\nriidelläkseen; ja jollei hän olisi ollut varsin hurjasti kiihtyneenä,\nniin senjälkeen, mitä välillämme tapahtui ja mitä hänen loordinsa\nkirjeestä sanoin, hän ei olisi yrittänyt tulla lähelleni. Minkälaista\nkieltä hän minusta käytti, Pamela?\" -- \"Oi, herra, varsin hyvää,\nnimittelihän teitä vain _hyväntapaiseksi veljekseen_ ja niin\npoispäin.\"\n\n\"Jollemme täten vaivaisi seuruetta kiinnittämällä sen huomiota\nikävään aineeseen\", lausui hän, \"voisin toistaa sinulle melkein joka\nsanan, jonka hän virkkoi\". Lady Jones halusi kuulla enemmän hänen\narmonsa käyttäytymisestä, ja useimmat seurasta yhtyivät häneen,\neritoten rouva Peters, joka sanoi, että kun he tunsivat tarinan ja\nlady Daversin luonteen, niin vaikka arvoisa rouva yleensä oli varsin\nhyvän laatuinen he kernaasti toivoivat näin mieluisaa ajanvietettä,\njos hän ja minä sen suvaitsimme; koska he otaksuivat, etten tämän\njälkeen kohtaisi mitään vaikeuksia.\n\n\"Kerro minulle siis, Pamela\", kehoitti hän, \"kohottiko hän kätensä\nsinua vastaan. Löikö hän sinua? Toivoakseni ei sentään.\" --\n\"Sipaisihan hän minua kerran, pari käteen, tai jotakin sinne päin\",\nsanoin minä.\n\n\"Hävytön nainen! Ei suinkaan hän vain sivaltanut sinua kasvoihinkin?\"\n-- \"No\", vastasin minä, \"olin pari kertaa hiukan nenäkäs, ja hän\nolisi antanut minulle korvatillikan, jolleivät hänen seuranaisensa ja\nrouva Jewkes olisi tulleet väliin\".\n\n\"Miksi et lähtenyt ulos ovesta?\" -- \"Siksi\", vastasin minä, \"että\nhänen armonsa ensiksi asetti tuolinsa sitä vasten ja myöhemmin\nlukitsi sen. Yritin kyllä monestikin päästä tieheni.\"\n\n\"Hän tiesi, että odotin häntä tänne: sanoithan näyttäneesi hänelle\nkirjeeni?\"-- \"Niin, hyvä herra\", vastasin minä, \"mutta parempi olisi\nollut, etten olisi sitä tehnyt; sillä siitä hän vimmastui ja teki\nkirjeen johdosta omituisia huomautuksia\".\n\n\"Sen kyllä arvaan\", sanoi hän; \"mutta eikö hän siinä käytetyistä\nhellistä nimityksistä nähnyt, ettei ollut mitään syytä epäillä\navioliittoamme?\" -- \"Oi, herra\", vastasin minä saaden seurueen\nhymyilemään, \"juuri senvuoksi väittikin hän olevansa varma, etten\nollut naimisissa\".\n\n\"Se on juuri sisareni tapaista!\" huudahti hän, \"juuri hänen\ntapaistansa; ja kuitenkin elää hän itse varsin onnellisesti, sillä\nhänen loordi-parkansa ei koskaan väitä häntä vastaan. Ei suoraan\nsanoen _uskalla.\"_\n\n\"Sait kuulla monesti _lutkan_ nimityksen, eikö totta, rakkaani? Sillä\nse on hänen mielisanojansa.\" -- \"Sain kyllä\", vastasin, _\"lutkia_\nja _letukoita_ lukemattomia; ja vielä pahempaakin kuin kaikki\ntuo.\" -- \"Mitä? kerro minulle, rakkaani.\" -- \"Hyvä herra\", lausuin\nminä, \"minun ei sovi suututtaa teitä lady Daversiin, kun olette\nniin hyvä minua kohtaan. Kaikki tuo ei mitään merkitse: minua vain\ntuskastuttaa, että minun ei ole sallittu osoittaa, kuinka paljon\nkunnioitan hänen armoansa teidän sisarenanne.\"\n\n\"Eihän sinun tarvitse peljätä _minulle_ kertoa\", sanoi hän,\n\"täytyyhän minun häntä kuitenkin rakastaa, vaikken tässä tapauksessa\nolekaan häneen tyytyväinen. Hänen rakkautensa minuun, joskin se\nilmenee noin omituisessa muodossa, hänet siten kiihdyttää. --\nJa epäilemättä hän kerran sopii kanssani, vaikka sitä ennen on\nläpikäytävä kiivas riidan rähäkkä. Hän näet voi osoittautua varsin\npäiväpaisteiseksi, mutta sen edellä täytyy aina olla myrskyä. Ja minä\nrakastan häntä sydämellisesti, jollei hän ole ollut tai vastedes ole\nliian ankara armaintani kohtaan.\"\n\nHerra Peters sanoi: \"Näen mielelläni tuon suopeutenne sisartanne\nkohtaan, vaikka hän onkin väärässä, koska samalla osaatte tehdä näin\nhyvin oikeutta maailman herttaisinta, viattominta ja hyväavuisinta\nolentoa kohtaan.\"\n\n\"Kaiken hyvän nimessä, herra Peters\", sanoi hän, \"olisin valmis\nlahjoittamaan sisarelleni tuhannen puntaa, jos hän ystävällisesti\ntarttuisi rakasta Pamelaani kädestä, toivottaisi hänelle onnea ja\nnimittäisi häntä sisareksensa. Ja kuitenkaan en ansaitsisi rakasta\nolentoa, joka minulle tuolla hymyilee, jollen sanoisi tätä etupäässä\nhänen tähtensä ja sen riemun vuoksi, jonka se hänelle tuottaisi.\nSillä minä en tahdo koskaan täysin sopia sisareni kanssa ennenkuin\nhän sen tekee. Ajattelen näetten mitä vilpittömimmin omasta\npuolestani, että rakas vaimoni, joka tuolla istuu, tuottaa minulle\nenemmän kunniaa tässä uudessa asemassaan, kuin mitä hän minulta saa.\"\n\n\"Rakas puolisoni\", sanoin minä, \"teidän hyvyytenne aivan tukehduttaa\nminut!\" Silmäni täyttyivät ilokyynelistä ja koko seurue siunasi häntä\nyhteen ääneen. Lady Jones suvaitsi sanoa: \"Teidän kahden onnellisen\nkeskinäinen käytöksenne on erittäin opettavaista ja ylentävää. Minä\ntulen aina paremmaksi teidät nähdessäni. Kuinka onnelliseksi jokainen\nkunnon nainen tulisikaan sellaisen herrasmiehen kanssa ja jokainen\nkunnon herrasmies sellaisen aviovaimon kumppanina. Sanalla sanoen, te\nolette kuin luodut toisillenne.\"\n\n\"Arvoisa rouva\", vastasin minä, \"te olette minulle niin hyvä, niin\nystävällinen, etten tiedä, kuinka teitä kiittäisin\". -- Hän sanoi:\n\"Te ansaitsette enemmän kuin mitä voin ilmilausua; sillä kaikista,\njotka tuntevat tarinanne, te olette vallan verraton. Te olette\nsukupuolenne kaunistus; ja vaikka herra B. onkin niin ylevämielinen\nkuin hän on, niin on hyveellisyytenne saanut vain ansaitun palkkansa.\nJumala siunatkoon teille pitkän yhdyselämän!\"\n\n\"Te olette, hyvä rouva\", sanoi rakkain puolisoni, \"minulle tosiaan\nperin ystävällinen. Olen aikaisemmassa elämässäni suonut itselleni\nvapauksia, jotka eivät ansaitsisi tuollaista oivallisuutta.\nOlen rikkonut tavattomasti yrityksillä, jotka ovat tuottaneet\nkunniaa Pamelalleni, mutta ovat minulle häpeäksi, hätyytellessäni\nhyveellisyyttä, jota nyt pidän melkein pyhänä; enkä minä luule häntä\nansaitsevani ennenkuin voin kohottaa tapani, ajatukseni ja tekoni\nhänen omiensa tasolle. Sanalla sanoen, Pamelani, minä en tahdo,\nettä sinusta tulee mitään muuta kuin mitä olet ja olet ollut. Sinä\net voi tulla paremmaksi; ja jos voisitkin, niin se vain täyttäisi\nminut epätoivolla pyrkiessäni niille huimaaville hyveellisyyden\nkukkuloille, joille sinä olet saapunut. Kenties\", lisäsi tuo rakas\nherrasmies, \"on se, mitä näiden kahdentoista tunnin kuluessa olen\nnähnyt, tehnyt minut vakavammaksi kuin muutoin olisin ollut. Mutta\nvakuutan sinulle tämän arvoisan seuran kuullen, että puhun sydämeni\naivoitusten mukaan enkä vain tämän päivän vaikutteista.\"\n\nKuinka onnellinen tytär teillä onkaan, rakas isä ja äiti! Siitä\nkaikesta saan kiittää Jumalan armoa sekä teidän ja hyvän emäntäni\nopetuksia; ja toivon aina muistelevani niitä kiitollisella\ntunnustuksella, jotten ylpistyisi ja lukisi sanomatonta onneani\nomaksi ansiokseni.\n\nSeurue näytti niin herttaisen osaaottavalta ja mielistyneeltä\nisäntäni hyvyydestä, että hän huomaten heidän ystävällisen\nkärsivällisyytensä ja ollen utelias tietämään lisäseikkoja hänen\narmonsa ja minun välisestä kohtauksesta kysyi toistamiseen,\nmiksi muuksikin tämä oli minua nimitellyt, paitsi _lutkaksi_ ja\n_letukaksi_. Ja minä sanoin: \"Luullen, että olin joutunut pahoille\nteille, hänen armonsa valitteli varsin ystävällisesti turmeltumistani\nja lankeemistani ja sanoi olevan tuhannen kertaa säälittävää, että\nniin suuri hyveellisyys, kuten hän suvaitsi lausua, oli joutunut\nnoin tärviölle; ja sanoi minun myöntyneen varsin ylevän vastustuksen\njälkeen!\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvät herrat ja naiset\", virkoin minä, \"näytte\ntuntevan tarinani, ja minua käskee jatkamaan henkilö, jolla on oikeus\nodottaa minulta ehdotonta tottelemista\".\n\nHe kumarsivat hyväksyvästi, jotteivät minua keskeyttäisi; ja minä\njatkoin kertomustani -- miespalvelijain, heihin vilkaistuani,\npoistuttua herra B:n viittauksesta; ja kun vielä parisen kärkästä\nneitoakin oli lady Darnfordin sisälle tullessa lähtenyt, minä kerroin\neteenpäin:\n\n\"Sanoin hänen armolleen, että olin yhtä viaton ja tahdoin sellaisena\npysyäkin, ja että oli loukkaavaa minusta muuta luulla. 'No, sano\nminulle, tyttö', tivasi hän... Mutta minun luullakseni ei sovi\ntoistaa teille hänen sanojansa.\"\n\n\"Kerro toki\", kehoitti isäntäni, \"puhdistaaksesi sisareni; sillä\nmuutoin me luulemme, että se oli kovin pahaa\".\n\nMinä pidin kättäni kasvojen edessä. \"No, hän lausui: 'Sano,\nminulle, tyttö, etkö ole'\" -- epäröiden -- \"'käyttäytynyt kovin\nvapaasti isäntäsi kanssa' tai sen tapaista. Huomautettuani hänelle,\nettä hän teki kummallisia kysymyksiä ja kummallisin sanoin, hän\nivasi hienotuntoisuuttani, kuten sitä nimitti; ja tuumi, ettei\nkainouteni pitkälti kestäisi. Minun tuli tietää, etten ollut oikein\navioliitossa ja että sormukseni oli vain valelelu. Kaikki oli muka\npelkkää viekastelua minun puoleltani verhotakseni myöntymykseni\nja hankkiakseni paremmat ehdot. Hän sanoi kolmenkymmenenkahden\nvuoden iällä tuntevansa maailmaa yhtä paljon kuin minä\nkuusitoista-vuotiaana, ja käski minun sen muistaa.\n\n\"Minä otin itselleni vapauden sanoa (mutta väistyin ensin melko\nmatkan päähän), että halveksin hänen armonsa sanoja ja että olin yhtä\nlaillisesti avioliitossa kuin hän itsekin. Ja silloin olisin varmaan\nsaanut korvilleni, jollei hänen seuranaisensa olisi tullut väliin ja\nsanonut hänelle, etten ollut hänen vihansa arvoinen ja että minua\ntuli yhtä paljon sääliä herkkäuskoisuuteni vuoksi kuin halveksia\nturhamaisuudestani.\"\n\n\"Poloinen Pamelani\", virkkoi isäntäni, \"tuo oli sinulle liian, liian\nkovaa!\"\n\n\"Oi, herra\", sanoin minä, \"kuinka paljoa helpompi minun olikaan se\nkestää kuin jos asia olisi ollut niin! Se olisi kokonaan murtanut\nsydämeni! Sillä silloin minä olisin sen kaiken ansainnut ja\npahempaakin; ja nämä moitteet, oman rikollisuuteni lisänä, olisivat\nsaattaneet minut todella kurjaksi.\"\n\nLady Darnford, jonka oikealla kädellä istuin, suuteli minua\nystävällisen hurmaantuneena ja nimitti minua sukupuoleni suloiseksi\nesimerkiksi. Herra Peters puhui jotakin hyvin kaunista, samoin herra\nPerry, ja sir Simon lausui kyyneleet silmissä isännälleni: \"Kah,\nnaapuri, tämä on totisesti oivallista. Uskonpa, että hyveellisyyteen\nsisältyy jotakin, mitä emme olleet oikein harkinneet. Sieluni kautta,\ntämän vuosituhannen kuluessa on taivaasta astunut alas vain yksi\nenkeli, ja te olette sen tavoittanut.\"\n\n\"No, rakkaimpani\", kehoitti isäntäni, \"jatkahan kertomustasi, kunnes\nolemme päättäneet illallisemme, koska se näkyy naisia viehättävän\".\n\n\"Niin, hyvä herra\", vastasin minä, \"hänen armonsa jatkoi samaan\ntapaan; mutta kerran hän sanoi (pitäen minua kädestä), että antaisi\nminulle sata guineaa yhdestä ainoasta ärsyttävästä sanasta tai jos\nvain tunnustaisin _uskovani,_ että olen naimisissa, jotta hän voisi\npaiskata minut jalkoihinsa; mutta te ette saa hänelle suuttua. Hän\nnimitti minua _maalatuksi loaksi, vauvankasvoiksi, kamarineidoksi,\nkerjäläiskakaraksi_, ja _kerjäläisenä syntyneeksi._ Mutta minä\nsanoin, että niin kauan kuin tiesin olevani viaton, kuuntelin\ntyynesti kaikkea, paitsi vanhempaini herjaamista. He eivät olleet\nkoskaan olleet kerjäläisiä eivätkä olleet kiitollisuuden velassa\nkellekään, paitsi Jumalan armolle, ja olivat muuten ansainneet kaikki\nomalla työllään; sanoin, että he kerran elivät hyvissä olosuhteissa,\nettä onnettomuudet saattoivat kohdata ketä tahansa, ja etten voinut\nkuulla heitä ansiottomasti soimattavan.\n\n\"Sitten hänen armonsa sanoi, että kai maar isäntäni mielettömyys\nsaisi meidät etsimään sukujuuriamme ja että pian tiedusteltaisiin\nsukutietotoimistosta ja pyydettäisiin selvittelyä.\"\n\n\"Taaskin aivan sisareni tapaista!\" huudahti hän. \"Et siis kyennyt\nhäntä millään tavoin miellyttämään?\"\n\n\"En tosiaankaan. Kun hän käski minun kaataa itselleen lasin\nviiniä, eikä tahtonut sallia seuranaisensa sitä tehdä, kysyi hän,\nolinko siihen liian hyvä. Minä vastasin: 'Jos minua vaadittaisiin\npalvelemaan teidän armoanne pöydässä tai vaikkapa polvistumaan\njalkojenne juureen, niin tekisin sen mitä suurimmalla mielihyvällä,\njos olisin vain se, jona minua pidätte. Mutta jos sitä vaaditte\nlannistaaksenne henkilön, joka on vastaanottanut kunnianosoituksia,\nmitkä hänen mielestään velvoittavat hänen esittämään toisenlaista\nosaa, jotta ei olisi niihin aivan arvoton, täytyy minun sanoa, että\n_en_ voi sitä tehdä.' Tämä aivan hämmästytti hänen armoansa. Ja\nvähää ennemmin, kun hänen sukulaisensa toi minulle pullon ja lasin\nkehoittaen minua täyttämään sen hänen armollensa tämän käskystä\nnimittäen itseänsä hänen lähettilääkseen, olin minä vastannut: 'Pullo\non hyvissä käsissä; kaatakaa itse armolliselle rouvalle'. Näette\nsiis, hyvä herra\", lisäsin minä, \"että saatoin tilaisuuden vaatiessa\nolla hiukan nenäkäskin\".\n\n\"Sinä miellytät minua suuresti, Pamela\", virkkoi hän. \"Se oli aivan\noikein. Mutta jatko.\"\n\n\"Hänen armonsa sanoi olevansa kummastunut, lisäten, että otaksui\nminun vaativan häntä pitämään itseäni hänen veljensä vaimona, ja\nkysyi minulta, mikä röyhkeys oli minut riivannut, kun _uskalsin_\nkatsella itseäni hänen kälynänsä. Minä sanoin, että se kysymys sopi\nparemmin hänen arvoisan veljensä vastattavaksi kuin minun. Ja silloin\nluulin hänen armonsa hyökkäävän kimppuuni, mutta hänen seuranaisensa\ntuli väliin. Jälkeenpäin huusin rouva Jewkesille ikkunasta, että\nkoska olin pidätettynä, luulin parhaaksi antaa Robertin lähteä\nvaunuilla isäntäni luo ilmoittamaan hänelle lady Daversin tulosta\nja etten voinut jättää hänen armoansa. Mutta tämä ei miellyttänyt,\nvaikka olin niin luullut. Hän näetten sanoi: 'Ei, ei; silloin hän\nluulisi, että pidän tätä letukkaa seuranani, ja etten ymmärrä hänestä\nerota.'\n\n\"Hän sanoi, etten ollenkaan käsittänyt, mitä korkea-arvoisten\nihmisten asema vaati; ja kuinka muka sen voisinkaan käsittää? _'Mitä_\nsitten sanoisin, hyvä rouva?' kysyin minä. 'Et yhtään mitään',\nvastasi hän; 'odottakoon hän _rakkainta aarrettaan'_, viitaten sillä\nystävälliseen kirjeeseenne, 'ja pettyköön; ja siten vain lisätään\nvielä jokunen tunti tuohon raskaaseen eroon, ja lemmellisessä\nlaskelmassaan tekee hän niistä jokaisesta vuorokauden'.\n\n\"Sanalla sanoen, näin siis, etten asialle mitään voinut; ja pelkäsin,\nhyvä herra, että te ihmettelisitte viipymistäni ja olisitte minulle\nvihainen. Odotin tilaisuutta, kunnes hänen armonsa oli huoneen\ntoisessa päässä; ja kun päivätupa on alakerrassa, hyppäsin ikkunalta\nulos ja juoksin minkä jaksoin.\n\n\"Hänen armonsa huusi minun jälkeeni, samoin hänen seuranaisensa.\nKuulin edellämainitun sanovan, että lensin kuin lintu, ja hän kutsui\nkaksi palvelijoistaan minua pysähdyttämään, mutta minä sanoin: 'Älkää\ntohtikokaan minuun koskea, miehet!' Kun herra Colbrand, jonka rouva\nJewkes oli sijoittanut lähettyville (emännöitsijä oli pari kertaa\nsuututtanut hänen armonsa asettumalla minua puolustamaan) näki,\nkuinka minua kohdeltiin, otti hän hurjan ilmeen kasvoilleen, kiersi\ntoisella kädellänsä hattunsa lieren ylös, laski toisen miekkansa\nkahvalle ja sanoi, että iskisi rammaksi sen, joka yrittäisi koskea\nhänen nuoreen emäntäänsä. Sitten hän juoksi minun vieressäni ja\nsaattoi tuskin pysyä rinnallani. Ja nyt, rakas herra\", päätin\nkertomukseni, \"olen teidän ja tämän arvoisan seuran käskettävänä\".\n\nHe näkyivät kaikki olevan suuresti mielissään; ja isäntäni sanoi\nolevansa iloinen siitä, että rouva Jewkes ja myöskin herra Colbrand\noli käyttäytynyt näin hyvin. \"Niin\", sanoin minä; \"kun rouva Jewkes\nkerran tuli väliin, sanoi hänen armonsa olevan kovaa, ettei hänellä,\njoka oli syntynyt siinä talossa, ollut siellä mitään valtaa, vaan\nröyhkeät palvelijatkin ryhtyivät häntä puhuttelemaan. Hän nimitti\nhäntä sillä kertaa _ihraposkeksi_ ja _naistomppeliksi_ kovin\nhurjistuneena.\"\n\n\"Olenpa iloinen, rakkaani\", virkkoi isäntäni, \"että siten pääsit\npakoon. -- Sisareni oli aina kiivas, kuten rouva Peters tietää; ja\näiti-rukallamme oli täysi työ meidän molempain kanssa, sillä ei\nmeiltä kummaltakaan sisua puuttunut. Poikana ollessani en koskaan\ntullut kotiin koulusta tai opistosta muutamiksi päiviksi meidän\njoutumattamme heti riitaan, vaikka aikaisemmin olimme ikävöineet\ntoistemme tapaamista; sillä seitsemää vuotta minua vanhempana hän\ntahtoi hallita minua, ja sitä minä en voinut sietää. Kun hän usein\nriiteli palvelustyttöjen kanssa, aina valmiina torumaan, jopa\nlyömäänkin, oli minulla tapana nimittää häntä kapteeni Babiksi,\nsillä hänen nimensä on Barbara. Siihen aikaan, kun loordi Davers\nhäntä hakkaili, rakensi äiti-rukkani rauhan heidän välisissä\nriidoissaan kolmesti päivässä; ja usein minä hänelle sanoin, että hän\nvarmaan löisi aviomiestänsä, naipa kenen tahansa, jollei tämä ensin\npieksisi häntä ja masentaisi hänen sisuansa. Mutta on hänellä varsin\nhyviäkin ominaisuuksia. Hän oli velvollisuudentuntoinen tytär ja on\nkunnon aviovaimo; hän on runsaskätinen palkollisiaan kohtaan, luja\nystävyydestä ja armelias köyhille; enkä luule sisaren koskaan enemmän\nrakastaneen veljeänsä kuin hän minua. Siitä huolimatta hän aina\nmielellään kiusoitti ja härnäsi minua; ja koska minun suuttumukseni\nkesti kauemmin kuin hänen, oli hän hetken ajan maailman ärsyttävin\nolento, mutta heti senjälkeen valmis tekemään mitä tahansa saadakseen\nanteeksi. Ja milloin hän oli hyökkääjänä, juoksutin häntä toisinaan\nperässäni kautta rakennuksen ja puutarhan, jotta välimme taas\ntulisivat hyviksi.\n\n\"Mutta tämä juttu ärsyttää häntä enemmän, koska hän oli etsinyt\nminulle morsiamen eräästä arvossapidetystä vallasperheestä ja\nottanut sydämenasiakseen liiton aikaansaamisen, jopa oli mennyt\nniinkin pitkälle, että minun tietämättäni hänen aikeistaan oli\ntoimittanut minut tuon neidin seuraan. Mutta siihen aikaan olin\nvastahakoinen avioliittoon joka tapauksessakin; ja minua suututti,\nettä hän tiedustelematta mieltäni tai saamatta minulta rohkaisua oli\nmennyt niin pitkälle. Ja tästä syystä hän ei nyt voi sietää ajatusta\navioliitostani, vieläpä äitini kamarineidon kanssa, mistä seikasta\nhän on rakasta Pamelaani muistutellutkin; koska olin hyljännyt hänen\nehdotuksensa avioliitosta ylhäisen kreivin tyttären kanssa.\n\n\"Siinä on koko juttu\", sanoi hän, \"ja kun ottaa huomioon hänen\nluonteensa ylpeyden ja kiihkeyden ja sen että hän ei tunne rakkaan\nPamelani yleviä ja oivallisia ominaisuuksia, kuten minä ne tunnen, ja\nettä hän omasta mielestään tähtää kokonaan minun ja sukumme kunniaan,\nniin voi häntä tuomita sen mukaan lievemmin. Älä kuitenkaan pelkää,\nPamelani, että minä, joka en koskaan ole taistellut hänen kanssaan\nvoittamattani, en tekisi sinulle oikeutta ja itselleni myös.\"\n\nTämä selostus lady Daversista miellytti jokaista, eikä se suinkaan\nollut hänen armolleen ylimalkaan epäedullinen. Tekisinkin mitä ikänä\ntahansa kunniasta päästä hänen suosioonsa. Pelkään vain, ettei se ole\nhelposti saavutettavissa, jos ollenkaan. Mutta tahdon jatkaa.\n\nIllallisen jälkeen eivät neiti Darnford ja neiti Boroughs\nhellittäneet ennenkuin päätettiin pistää tanssiksi; ja herra Peters,\njoka soittaa taitavasti viulua, kehoitti siihen myös. Vaikka rakas\nisäntäni oli ratsaspuvussa, kutsui hän neiti Boroughsin. Ikäisekseen\ntanssi sir Simon hyvin ja vei minua kerran; mutta käyttäen hänelle\nominaista vapaata kokkapuhetta lausui hän, että minä olin sopivampi\nnuoremman miehen pariksi ja että hän toivoi (vaikken ollut tanssinut\nsitten rakkaan emäntäni kuoleman muuta kuin kerran, pari, rouva\nJewkesia miellyttääkseni, ja tosiaan uskoin hyppykauteni jo olevan\naivan ohitse) minun ja isäntäni, kun olimme parhaat tanssijat, kerran\npyörähtelevän yhdessä kansan _nähden_, kuten se vanha herrasmies\nsanoi. Rakas puolisoni suvaitsi tehdä hänelle mieliksi; ja myöhemmin\ntanssi hän neiti Darnfordin kanssa, joka on paljoa taitavampi ja\narvostelukykyisempi kuin minä, vaikka he kehuivat minun keveämpää\nryhtiäni ja ilmettäni.\n\nTöin tuskin pääsimme eroon seurueesta kello yhdentoista tienoissa.\nRakas puolisoni oli näetten valvonut koko edellisen yön, ja meillä\noli pisin matka kotiin. He eivät näkyneet haluavan erota niin\naikaisin, koska olivat naapureita. Ja naiset sanoivat, että he\nhalusivat kuulla vielä lady Daversin kohtauksesta veljensäkin kanssa.\n\nIsäntäni sanoi pelkäävänsä, ettemme nyt voineet ajatella huomiseksi\naiottua Bedfordshiren matkaa; ja kenties siis tapaisimme heidät\nvielä. Sanoimme siis hyvästi ja lähdimme ajamaan kotiin päin. Sinne\nsaavuimme vasta kello kahdeltatoista ja kuulimme, että lady Davers\noli kello yhdentoista ajoissa mennyt levolle, hartaasti toivottuaan,\nettä sitä ennen olisimme palanneet kotiin. Mutta minä en sitä olisi\ntoivonut.\n\nRouva Jewkes kertoi meille, että hänen armonsa oli pahoin ärtyneenä,\nkun olin sillä tavoin pujahtanut pois, ja näkyi hiukan pelkäävän,\nmitä minä puhuisin häneltä saamastani kohtelusta. Hän oli kysynyt\nrouva Jewkesilta, luuliko hän minun todella olevan naimisissa, ja\nkun tämä oli vastannut myöntävästi, vimmastui hän ja tiuskasi: \"Pois\nnäkyvistäni, hävytön nainen, en voi sietää sinua. Älä tule silmieni\neteen ennenkuin sinut kutsutan! Olet jo ollut hyvin röyhkeä minua\nkohtaan kerran tai kahdesti tänään, ja olet nyt entistä röyhkeämpi.\"\n\nHän sanoi, ettei olisi sitä hänen armolleen kysymättä maininnut, ja\nsanoi olevansa pahoillaan, että oli loukannut. Lady Davers lähetti\nkutsumaan hänet illallisen aikaan ja sanoi: \"Minulla on tehtävänä\nsinulle toinen kysymys, nainen, ja vastaahan myöntävästi, jos\nuskallat!\" Onko moista koskaan kuultu?\n\n\"No sitten\", virkkoi rouva Jewkes, \"vastaan kieltävästi jo ennenkuin\nteidän armonne puhuukaan\".\n\nIsäntäni nauroi. \"Vaimo-rukka!\" huudahti hän.\n\nLady Davers oli nimittänyt häntä _hävyttömäksi_ ja _itseensä\nluottavaksi_ ja sanonut: \"Mene siitä, röyhkeä nainen, mikä\noletkin!... mutta tulehan tänne: tiedätkö, nukkuuko se nuori portto\nveljeni kanssa tänä yönä?\"\n\nRouva Jewkes ei tiennyt, mitä vastata, koska hän oli uhkaillut häntä,\njos vastaisi myöntävästi. Mutta vihdoin lausui hänen armonsa: \"Minä\ntahdon perin pohjin tietää tämän kunnottomuuden. Kaiketikaan eivät he\nole niin hävyttömiä, että nukkuvat yhdessä minun ollessani talossa.\nMutta olenpa varma, että he _ovat_ maanneet samassa vuoteessa.\"\n\nSitten hän sanoi: \"Minä tahdon tänä yönä nukkua siinä huoneessa,\njossa synnyin, joten vuode on siellä laitettava valmiiksi.\"\n\nKun se suoja on meidän makuukammiomme, vastasi emännöitsijä hiukan\nepäröityään: \"Armollinen rouva, isäntäni nukkuu siellä, ja hänellä on\navain.\"\n\n\"Minä luulen, nainen\", tiuskaisi hän, \"että sinä valehtelet minulle\".\n-- \"Kyllä hän nukkuu siellä, hyvä rouva, ja säilyttää siellä\njoitakuita papereita, joita ei salli kenenkään nähdä\", vastasi rouva\nJewkes, koska sanoi peljänneensä, että lady Davers löisi häntä,\njos menisi ylös ja huomaisi vaatteistani ja muutamista isäntäni\nvaatteista, kuinka asianlaita oli.\n\n\"Sitten\", sanoi hän, \"tahdon nukkua paraassa huoneessa, kuten sitä\nnimitetään; ja nukkukoon Jackey sen viereisessä pienessä vihreässä\nkamarissa. Onko isännälläsi niidenkin avaimet?\" -- \"Ei, teidän\narmonne\", vastasi rouva Jewkes; \"kyllä minä laitan ne valmiiksi\nteidän käytettäviksenne\". \"Ja missä sinä lihavia kylkiäsi lepuutat?\"\nkysyi hän. \"Ylhäällä kahden porraskerran päässä puutarhan puolella,\nhyvä rouva.\" -- \"Ja missä se nuori ilottelija nukkuu?\" -- \"Joskus\nminun kanssani, armollinen rouva\", vastasi taloudenhoitajatar.\n\n\"Ja joskus kai siveellisen isäntäsi kanssa? Haa, eukko! mitä nyt\nsanot?\"\n\n\"Minun ei sovi puhua mitään\", vastasi rouva Jewkes.\n\n\"No, saat mennä\", sanoi lady Davers; \"mutta sinä näytät sellaiselta,\nettä olet omiasi moisten salaisuuksien kätkijäksi; väitänpä, että\nvarsin hartaasti tuollaista kaunista hommaa edistätkin\".\n\n\"Poloinen rouva Jewkes!\" sanoi isäntäni ja nauroi aivan\nsydämellisesti. Tästä me juttelimme riisuutuessamme.\n\nLady Davers seuranaisineen nukkui siis siinä huoneessa, jota isäntäni\nkäytti makuusuojanaan ennenkuin minun onneni päivä koitti.\n\nMinä sanoin: \"Hyvä herra, sallikaahan minun aamulla sulkeutua sisälle\nkammioon, kun te nousette, älköönkä minua millään ehdolla kutsuttako\nalikertaan. Pelkään tavata hänen armoansa; ja minä tahdon kirjoitella\npäiväkirjaani näiden seikkojen ollessa tuoreessa muistissa.\" -- \"Älä\npelkää, rakkaani\", vastasi hän; \"enkö minä ole kanssasi?\"\n\nRouva Jewkes sääli minua senjohdosta, mitä olin päivällä kärsinyt;\nmutta minä sanoin: \"Älkäämme esittäkö asiaa pahimmassa valossa\nrakkaalle isännälleni, koska emme tahdo katkeroittaa, milloin\nhaluamme rakentaa sovintoa. Mutta\", lisäsin, \"olen teille paljon\nvelkaa, rouva Jewkes, ja kiitän teitä\".\n\nIsäntäni sanoi: \"Toivoakseni hän ei lyönyt teidän emäntäänne,\nrouva Jewkes?\" -- \"Eipä juuri, arvoisa herra\", vastasi hän; \"mutta\nluullakseni minä hänet kerran pelastin. Enimmin minua kuitenkin\nsuututti se nuori loordi.\"\n\n\"Ah, rouva Jewkes\", virkkoi isäntäni, \"kertokaa minulle _hänen_\nkäytöksestään. Minä voin kurittaa häntä, vaikka en sisartani, joka on\nnainen. Kertokaa siis minulle, mitä osaa hän esitti.\"\n\n\"Ei mitään muuta, rakas puolisoni\", vastasin minä, \"kuin että oli\nröyhkeä, jos niin saan sanoa, ja hupsu, mikä oli perin ärsyttävää;\nmutta en minäkään häntä säästänyt, joten teillä ei ole syytä olla\nhänelle vihoissanne, hyvä herra\".\n\n\"Ei, teidän arvoisuutenne\", vahvisti rouva Jewkes, \"ei tosiaan mitään\nmuuta\".\n\n\"Kuinka hänen seuranaisensa käyttäytyi?\" kysyi isäntäni. -- \"Varsin\njulkea se oli\", vastasi rouva Jewkes, \"kuten hienojen naisten\nkamarineidot ylimalkaan\". -- \"Mutta\", huomautin minä, \"tiedättehän,\nettä hän minut pelasti pari kertaa\". -- \"Totta kyllä, hyvä rouva\",\nvastasi taloudenhoitajatar. \"Hän sanoi minulle pöydässä, että olitte\nmitä herttaisin tyttö, jonka vertaista ei koskaan ollut nähnyt; mutta\nolitte muka kovin sisukas, ja hän pahoitteli, että sillä tavoin\nvastasitte hänen emännälleen, joka ei koskaan ennen ollut sietänyt\ntuollaisia vastaväitteitä. Minä sanoin hänelle\", lisäsi rouva Jewkes,\n\"että teidän asemassanne olisin ollut paljoa koppavampi ja että te\nolitte pelkkää herttaisuutta. Hän sanoi huomaavansa, että minut oli\nvoitettu teidän puolellenne.\"\n\n\n\n\nTIISTAI-AAMUNA, ONNENI KUUDENTENA PÄIVÄNÄ.\n\n\nIsäntäni sanoi rouva Jewkesille, että hän ei nousisi ennen kahdeksaa\ntai yhdeksää, koska oli istunut valveilla koko edellisen yön.\nMutta hänen armonsa, joka tiesi hänen tavallisesti nousevan kuuden\ntienoissa, kuuluu nousseen vähän jälkeen kuuden ja herättäneen\nseuranaisensa ja nadonpoikansa. Hän oli näetten saanut päähänsä\nomituisen tuuman ottaakseen selvän, makasimmeko yhdessä: ja noin\npuoli tuntia jälkeen kuuden hän koputti huoneemme ovelle.\n\nIsäntäni heräsi kolinasta ja kysyi, kuka siellä oli. \"Avaa ovi\",\nsanoi hän; \"avaa se heti kohta!\" Kietoutuen hänen kaulaansa minä\nrukoilin: \"Rakas, rakas herra, älkää, älkää avatko, pyydän! Oi,\npelastakaa minut!\" -- \"Älä pelkää, Pamela\", tyynnytteli hän; \"se\nnainen on varmaankin tullut hulluksi\".\n\nSitten hän huusi: \"Kuka siellä on? Mitä tahdotaan?\" -- \"Tunnet ääneni\nvarsin hyvin\", sanoi toinen; \"minä tahdon tulla sisälle\". -- \"Pyydän\nteitä\", virkoin minä, \"älkää päästäkö hänen armoansa sisälle\".\n\n\"Älä säikähdy, rakkaani\", vastasi puolisoni. \"Hän luulee, ettemme ole\navioliitossa ja että pelkäämme meidät keksittävän samalta vuoteelta.\nMinä _päästän_ hänet sisälle; mutta hän ei saa tulla lähelle sinua.\"\n\nHän hypähti vuoteesta ja, pukien ylleen muutamia vaatekappaleita,\nyönutun ja tohvelit, sanoi: \"Kuka röyhkeä olento tohtii näin häiritä\nlepoani?\" sekä avasi oven. Hänen armonsa syöksähti sisälle. \"Minä\ntahdon nähdä sinun kunnottomuutesi\", myrskysi hän, \"minä tahdon.\nTurhaan yrität sitä minulta kätkeä.\"\n\n\"Mitäpä minä sitten kätkisin?\" kysyi puolisoni. \"Kuinka rohkenet\nastua jalallasi talooni kaiken hävyttömyytesi jälkeen?\"\n\nMinä olin peittänyt itseni aivan huppuun ja vapisin joka jäsenessä.\n\nHän äkkäsi sisarensa seuranaisen ja sukulaisen huoneessa, kun\nensinmainittu huusi: \"Ole todistajana, Jackey; todista sinäkin,\nBeck; lutka on _nyt_ hänen vuoteessaan!\" Huomaten nyt vasta nuoren\nherrasmiehen, joka seisoi vuoteen jalkopäässä, isäntäni sanoi: \"Mitä\nnyt, herraseni! Mitä asiaa on sinulla tässä huoneessa? Mene tiehesi\nhetikohta!\" Ja toinen läksi vitkastelematta.\n\n\"Beck\", sanoi hänen armonsa, \"sinä näet, että tyttö on vuoteessa\".\n-- \"Niin näen, arvoisa rouva\", vastasi tämä. Isäntäni tuli minun\nluokseni ja sanoi: \"Niin, katsokaa, Beck, ja olkaa todistajana: tässä\non Pamelani; rakas enkelini, ihana tyttöni, älä pelkää; katsohan\nvain, kuinka mielettömästi tämä ylhäinen nainen käyttäytyy.\"\n\nTällöin minä hiukan tirkistin ja näin hänen armonsa, joka voimatta\ntätä sietää, tuli luokseni ja sanoi: \"Kurja, kunniansa hylännyt\nheittiö! Viheliäinen veli, joka minua näin uhmaa! Minä riuhtaisen\nlutkan vuoteesta sinun silmiesi edessä ja paljastan teidät molemmat,\nkuten ansaitsette!\"\n\nTämän kuullessaan isäntäni otti hänet käsivarsilleen kantaen hänet\nhuoneesta kuin hän ei olisi mitään painanut, ja hän kirkui: \"Beck,\nBeck! auta minua, Beck! Heittiö aikoo viskata minut portaista alas.\"\nHänen seuranaisensa juoksi esille ja sanoi: \"Taivaan tähden, hyvä\nherra, älkää tehkö väkivaltaa emännälleni; hänen armonsa on ollut\nkaiken yötä sairaana.\"\n\nHän laski hänet huoneeseen, missä hän oli nukkunut, ja hänen armonsa\nei voinut vimmastukselta puhua. \"Pitäkää huolta emännästänne\",\nsanoi hän seuranaiselle, \"ja kun hän on tehnyt itsensä paremmin\nhuomioni arvoiseksi, tahdon häntä puhutella. Älköön hän sitä ennen,\nälkääkä tekään, tohtiko lähestyä huonettani pahemman uhalla.\" Hän\ntuli luokseni, tyynnytti pelkoni mitä lempeimmillä, rauhoittavilla\nsanoilla ja antoi minulle luvan mennä komerooni kirjoittelemaan,\nsitte kun säikähdykseni oli ohi, ja viipyä siellä, kunnes myrsky\njonkun verran asettuisi. Sitten hän pukeutui ja meni ulos huoneesta\nsallien minun sulkea oven jälkeensä.\n\nAamiaisen aikaan isäntäni kolkutti ovelle, ja minä kysyin: \"Kuka\nsiellä?\" -- \"Minä, rakkahimpani\", vastasi hän. -- \"Silloin avaan\nsen mielihyvällä\", sanoin minä. Olin kirjoitellut aika paljon,\nmutta panin paperini syrjään, kun riensin ovelle. Olisin lukinnut\nsen jälleen hänen sisään tultuansa; mutta hän sanoi: \"Olenhan minä\ntäällä. Älä pelkää!\"\n\nSitten hän kysyi: \"Tahdotko tulla alas aamiaiselle, sydänkäpyseni?\"\n-- \"Oi, ei, rakas ystävä\", sanoin minä; \"sallikaa minun jäädä pois\".\n-- \"En voi sietää sellaista, että taloni emäntä syö suuruksensa\nkammiossaan ikäänkuin ei tohtisi tulla alas, vaikka minäkin olen\nkotona!\"\n\n\"Oi, rakkain ystävä\", vastasin minä, \"sietäkäähän se minun tähteni,\nälkääkä ystävällisyydessänne vähäpätöisen muotoasian vuoksi antako\nläsnäoloni ärsyttää sisartanne\". \"Sitten, rakkaani\", sanoi hän,\n\"tahdon syödä aamiaiseni _sinun_ kanssasi täällä\". -- \"Ei, hyvä\nherra\", vastasin minä, \"murkinoitkaa sisarenne kanssa, pyydän\".\n\n\"Se kutkuttaisi liiaksi hänen ylpeyttänsä, rakkaani\", vastasi hän,\n\"ja näyttäisi loukkaukselta sinua kohtaan\". -- \"Rakas puolisoni\",\nvirkoin minä, \"teidän hyvyytenne minua kohtaan on liiaksi suuri\nkaivatakseni siitä mitään turhantarkkoja todistuksia. Olkaa hyvä ja\ntehkää hänen armolleen mieliksi. Hän on teidän vieraanne; epäilemättä\nvoitte olla vapaampi velvollisuudentuntoista vaimoanne kohtaan.\"\n\n\"Hän on kummallinen nainen\", sanoi hän; \"kovin häntä säälin; hän on\nvimmastumisellaan aiheuttanut itselleen kovan ähkytaudin kohtauksen;\nmutta nyt hän kamarineitonsa sanojen mukaan on vähän levollisempi\".\n\n\"Toivon, että kantaessanne hänet ulos ette häntä loukannut\", sanoin\nminä. -- \"En\", vastasi hän, \"siksi rakastan häntä liian paljon. Minä\nlaskin hänet käsistäni siihen huoneeseen, jonka hän oli valinnut;\nja nyt vasta hän haluaa puhutella minua ja tahtoo, että menen hänen\nkanssaan aamiaiselle kieltäytyen muutoin mitään nauttimasta. Mutta\njos rakkaimpani suostuu, niin vaadin, että saat olla mukana.\"\n\n\"Oi, ei, ei, rakas ystävä\", sanoin minä; \"en milloinkaan antaisi\nitselleni anteeksi, jos sitä tahtoisin. Minä olisin valmis polvillani\nlangenneena anomaan itselleni hänen armonsa suosiota, nyt kun olen\nteidän seurassanne, vaikka minun teidän poissaollessanne mielestäni\ntuli olla hiukan jäykkäniskainen sen kunnian vuoksi, jonka olette\nminulle osoittanut. Ja, hyvä herra, jos alistuvaisin nöyryyteni\nmiellyttää, niin sallikaa minun sitä osoittaa.\"\n\n\"Sinä et saa tehdä mitään\", vastasi hän, \"et mitään puolisoni arvolle\nsopimatonta tuota ylpeätä naista miellyttääksesi! Mutta tahdon\nkuitenkin tällä kertaa sallia sinun syödä aamiaisesi yksinäsi, koska\nen ole nähnyt häntä senjälkeen kun häntä niin raa'asti kohtelin,\nkuten arvaan hänen väittävän, ja koska hän ei syö mitään, ellen lähde\nhänen seurakseen.\" Sitten hän suuteli minua ja poistui; ja peloissani\nlukitsin minä oven taas hänen jälkeensä.\n\nPian senjälkeen rouva Jewkes naputti ovelle. \"Kuka siellä?\" kysyin\nminä. -- \"Vain minä, hyvä rouva.\" Avasin siis oven. \"On surkeata,\nrouva\", sanoi hän, \"että teidän tarvitsee noin peljätä omassa\ntalossanne\". Hän toi minulle suklaatia ja korppuja, ja minä kysyin,\nkuinka hänen armonsa käyttäytyi. Hän sanoi, ettei tämä sallinut\nkenenkään muun palvella häntä kuin seuranaisensa, koska hän ei\ntahtonut kuultavan, mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta rouva Jewkes\nsanoi luulevansa, että isäntänsä oli kovin suuttunut nuoreen\nloordiin, kuten lady Davers sukulaistansa nimitti; sillä mennessään\noven ohi oli emännöitsijä kuullut hänen sanovan kiivaalla äänellä:\n\"Toivon, herraseni, että et unohtanut mitä kuuluu siihen arvoon,\njonka itsellesi otat\", tai jotakin sentapaista.\n\nKello yhden tienoissa isäntäni saapui jälleen ylös ja sanoi:\n\"Tahdotko tulla alas päivälliselle, Pamela, kun lähetän sinua\nkutsumaan?\"\n\n\"Kaikki, mitä tahansa käskette, on minun tehtävä, mutta hänen armonsa\nei halua minua nähdä.\" -- \"Saman tekevä, haluaako hän vai ei.\nMutta minä en salli, että hän röyhkeän mielivaltaisesti pakoittaa\nvaimoni alistumaan tahtoonsa ja vielä omassa talossasi. Minä tahdon\nhellyydelläni sinua kohtaan lannistaa hänen ylpeytensä; enkä voi\ntehdä sitä yhtä hyvin muuten kuin hänen silmäinsä nähden.\"\n\n\"Rakkahin ystävä\", sanoin minä, \"olkaahan kärsivällinen ja antakaa\nminun syödä päivällistä täällä yksinäni. Muutoin katkeroittaisimme\nhänen armoansa vain yhä syvemmin.\"\n\nHän sanoi: \"Olen ilmoittanut hänelle, että olemme naimisissa; hän on\naivan suunniltaan senvuoksi, eikä kuitenkaan _ole_ sitä uskovinaan.\nSilloin minä sanoin hänelle, että hän saa pitää omat ajatuksensa ja\nettä en _olekaan_ naimisissa. Ja mitäpä hänellä on siihen puututtavaa\nkummassakaan tapauksessa. -- Hän torui ja rukoili, käski ja pyysi,\nsiunasi ja kirosi minua vuorotellen parikymmentä kertaa muutamain\ntuntien kuluessa. Ja toisinaan minä tyynnyttelin häntä, toisinaan\nraivosin; ja lopuksi jätin hänet ja lähdin tunniksi puutarhaan\nkävelemään rauhoittuakseni, jotta et näkisi kuinka se nais-houkkio\noli järkyttänyt tasapainoni. Ja juuri nyt minä lähdin tänne\nnähdessäni hänen tulevan sisälle.\"\n\nJuuri kun hän oli näin sanonut, minä huudahdin: \"Oi, hänen armonsa,\nhänen armonsa!\" sillä minä kuulin hänen äänensä huoneessa virkkavan:\n\"Veli, veli, tahdon puhua sanan kanssasi...\" Ja hän pysähtyi\nlattialle, niin että näin hänet komerostani. Isäntäni astahti täältä\nulos, ja lady Davers meni puutarhaan antavan ikkunan luo ja sanoi:\n\"Kurja houkkio mikä olenkin, kun seuraan sinua tällä tavoin portaita\nylös, toisia alas, vaikka sinä minua kartat ja pakoilet! Sinäkö olet\nveli! Sinä julmuri! Onko mahdollista, että me olemme saman äidin\nsynnyttämät?\"\n\n\"Miksi\", sanoi puolisoni, \"syytät minua käytöksestä itseäsi kohtaan,\njonka itse olet omallasi aiheuttanut? Eikö ole kummallista, että\notat itsellesi minun suhteeni vapauksia, joista mainitsemasi rakas\näiti ei koskaan antanut sinulle esimerkkiä ketään sukulaistansa\nkohtaan? Eikö riittänyt, että sinä hävyttömästi syyttelit ja\nsolvasit kirjeissäsi, vaan pitikö sinun vielä tunkeutua hiljaiseen\nturvapaikkaani kotirauhaani häiritsemään? Ja jos minulla on joku\nhenkilö, joka on minulle muita rakkaampi, täytyykö sinun valita juuri\nhänet väkivaltaisuutesi uhriksi!\"\n\n\"Niin\", vastasi sisar, \"juuri se henkilö onkin kaiken syynä!\nMutta vaikka tulen aikomuksella esiintyä hillitysti ja nuhdella\nsinua siitä, että niin ynseästi minua kartat, loppuu kuitenkin\nkärsivällisyyteni vilkaistessani tuolle vuoteelle, jossa synnyin, ja\nnähdessäni, että se nyt on tehty rikoksesi näyttämöksi mokoman...\"\n\n\"Hst!\" varoitti puolisoni, \"kiellän sinua mainitsemasta rakasta\ntyttöäni millään häntä loukkaavilla arvottomilla nimityksillä. Kuten\nsinulle sanoin, et sinä tunne hänen oivallisuuttaan; ja toivon, ettet\ntoista niitä häikäilemättömiä lauseita, joita olet alhaalla puhunut.\"\n\nHän polki jalkaansa ja sanoi: \"Jumala suokoon minulle\nkärsivällisyyttä! Moista halveksimista sisarta kohtaan, joka sinua\nniin suuresti rakastaa, ja tuollaista hellyyttä viheliäistä...\"\n\nPuolisoni laski kätensä hänen suulleen: \"Ole hiljaa\", virkkoi hän,\n\"käsken sinua vielä kerran. Sinä et tunne sitä viattomuutta, jota\nnoin häikäilemättä loukkaat. Minun ei sovi, enkä minä tahdo sitä\nsietää.\"\n\nHänen armonsa istahti löyhyttelemään itseänsä, purskahti kyyneliin\nja nytkähti sellaisiin murheen tai pikemminkin kiukun nyyhkytyksiin,\nettä minua säälitti sitä kuulla; ja istuessani minä vapisin\nsurkeasti. Hänen veljensä käveli huoneessa kovin suuttuneena ja sanoi\nvihdoin: \"Salli minun kysyä sinulta, lady Davers, miksi minua näin\nröyhkeästi vaadit tilille? Enkö ole kaikista riippumaton? Enkö ole\ntäysi-ikäinen? Eikö minulla ole vapaus menetellä oman mieleni mukaan?\nOlisipa se naisen ja sisareni asemesta joku mies, ken tahansa, missä\nsukulaisuussuhteissa hyvänsä isän suhdetta lukuunottamatta, joka\nuskaltaisi käyttäytyä puoliksikaan niin röyhkeästi kuin sinä olet\ntehnyt! Mikset lähettänyt tälle kirotulle asialle loordiasi, joka\nkirjoitti minulle sellaisen kirjeen, jollaista kenenkään herrasmiehen\nei sopisi kirjoittaa eikä kenenkään herrasmiehen kiivastumatta\nvastaanottaa? Kylläpä hän olisi toista nähnyt!\"\n\n\"Kaikkihan tiedämme\", vastasi sisar, \"että kaksintaistelusi jälkeen\nItaliassa sinusta on tullut tappelupukari ja että kaikki eleesi\npuhuvat yhtä paljon miehentappajasta kuin irstailijasta\".\n\n\"Tuon\", sanoi toinen, \"kyllä siedän; sillä minulla ei ole mitään\naihetta hävetä sitä kaksintaistelua eikä sen syytä, koska ryhdyin\nsiihen pelastaakseni ystävän ja koska tuo moitteesi kohdistuu\nainoasti minuun! Mutta älä päästä kieltäsi liian valtoimeksi Pamelani\nsuhteen.\"\n\nSisar keskeytti hänet hurjassa vihan puuskassa. \"Jos tämän siedän\",\nkuohui hän, \"voin sietää mitä hyvänsä! -- Oh, sitä pikku porttoa!\"\n\nSilloin puolisoni keskeytti hänet ja sanoi vihaisesti: \"Poistu heti\npaikalla näkyvistäni, raivotar! Jätä taloni tällä hetkellä! Minä\nkiellän sinut ja kaiken sukulaisuuteni sinuun; äläkä enää koskaan\nnäytä minulle kasvojasi tai nimitä minua veljeksi!\" Ja hän otti\nhäntä kädestä ja talutti hänet ulos. Rouva tarttui ikkunaverhoihin\nja sanoi: \"Minä en mene! Sinä et saa pakoittaa minua lähtemään näin\nhäpeällisesti tuon kurjan olennon kuullen ja sallia _hänen_ riemuita\nvoitostaan raa'an menettelysi vuoksi minua kohtaan.\"\n\nMitään harkitsematta riensin ulos komerostani, heittäysin armaan\nisäntäni jalkojen juureen ja sanoin: \"Rakkain puolisoni, sallikaa\nminun pyytää, ettei mitään epäystävällistä tekoa tehtäisi niin\narvokkaiden ja läheisten sukulaisten välillä. -- Rakas, rakas rouva\",\nvirkoin sitten syleillen lady Daversin polvia, \"suokaa anteeksi\nkaiken tämän pahan onnettomalle aiheuttajalle! Polvilleni langeten\nrukoilen teidän armoanne suomaan minulle ystävällisyytenne ja\nsuosionne, ja te saatte nähdä, etten kykene mistään muusta voitosta\nriemuitsemaan kuin hyvyydestänne minua kohtaan!\"\n\n\"Letukka\", tiuskasi hän, _\"sinäkö_ pyydät minulle anteeksiantoa?\n_Sinäkö_ rukoilet puolestani? _Sinuako_ tulee minun kiittää siitä\narmosta, ettei minua päätähavin työnnetä veljeni luota? Mene pois\nloukkoosi, lutka; mene pois, sanon, jottei rakastelijasi tappaisi\nminua, jos poljen sinut jalkoihini.\"\n\n\"Nouse, rakas Pamelani\", sanoi isäntäni, \"nouse, rakkahin, elämäni\naarre! äläkä tuhlaa niin suurta arvokkuutta noin hurjan hengen\nkiittämättömälle halveksumiselle.\" Sitten hän vei minut komerooni, ja\nsiellä minä istuin ja itkin.\n\nHänen seuranaisensa tuli ylös, juuri kun puolisoni oli vienyt minut\nkomerooni, ollen saapumassa jälleen emäntänsä luokse. Hän sanoi perin\nnöyrästi: \"Suokaa anteeksi, hyvä herra! Toivon saavani tulla emäntäni\nluo.\" -- \"Kyllä, neiti Worden\", vastasi puolisoni, \"voitte tulla\nsisälle ja olkaahan hyvä ja viekää emäntänne alikertaan kanssanne,\njotten vielä liiaksi unohtaisi, mitä velvollisuuteni sisartani ja\nitseänikin kohtaan vaatii\".\n\nNähdessäni hänen armonsa niin raivostuneena veljeänsä kohtaan aloin\najatella, kuinka onnellisesti sentään olin edellisenä päivänä päässyt\npälkähästä, vaikka sekin mielestäni oli ollut kyllin kovaa kohtelua.\n\nSeuranainen pyysi hänen armoansa tulemaan alas. Mutta hän sanoi:\n\"Beck, näetkö tuota vuodetta? Siinä vuoteessa minä synnyin, mutta\nsinä näit, yhtä hyvin kuin minäkin, katalan Pamelan siinä tänä aamuna\nja tämän minun veljeni juuri nousseena hänen vierestään.\"\n\n\"Totta on\", sanoi puolisoni, \"te molemmat sen näitte, ja minä\nylpeilen siitä, että sen saitte nähdä. Se on minun morsiusvuoteeni;\nja on inhoittavaa, että onni, jota ennen teidän tuloanne nautin, näin\njulmasti häirittiin.\"\n\n\"Vannohan minulle, sinä röyhkeä heittiö\", sanoi hän, \"että Pamela\nAndrews on ihan todenperästä sinun laillinen vaimosi ilman\nteeskentelyä, petosta tai kaksimielisyyttä, niin tiedän, mitä minun\non sanottava.\"\n\n\"Teen sinulle kerran mieliksi\", vastasi puolisoni ja vakuutti sitten\njuhlallisella valalla, että niin oli laita. \"Ja\", lisäsi hän, \"enkö\nsitä sinulle heti alussa sanonut?\"\n\n\"En _vieläkään_ voi uskoa sinua\", vastasi sisar, \"sillä tässä\nerikoistapauksessa olisin mieluummin nimittänyt sinua _lurjukseksi_\nkuin _hupsuksi\"_.\n\n\"Älä ärsytä minua liiaksi\", sanoi toinen, \"sillä jos unohtaisin\nitseni samassa määrin kuin sinä olet tehnyt, niin minä en olisi\nsinulle enempää veli kuin sinä olet minulle sisar\".\n\n\"Kuka teidät vihki?\" kysyi lady Davers. \"Sano minulle, eikö hän ollut\nrappiolle joutunut asianajaja papiksi pukeutuneena? Sano minulle\nrehellisesti tyttö-letukan kuullen. Kun hän saa tietää petoksen, osaa\nhän käyttäytyä paremmin!\"\n\n-- Jumalan kiitos, -- ajattelin minä, -- että asia ei ole niin.\n\n\"Ei\", vastasi veli, \"ja vakuutan sinulle, että kiitin Jumalaa minussa\nheränneestä inhosta tuota suunnitelmaa vastaan ennenkuin se oli pantu\ntäytäntöön; ja herra Williams meidät vihki\".\n\n\"No sitten\", virkkoi sisar, \"vastaahan minulle vielä yhteen tai\nkahteen kysymykseen, pyydän. Kuka hänet naitti?\"\n\n\"Kirkkoherra Peters\", vastasi veli. -- \"Missä vihkiminen\ntoimitettiin?\" -- \"Omassa pienessä kappelissani, jonka voit nähdäkin,\nkoska se varta vasten pantiin kuntoon.\"\n\n\"Nyt alan jo peljätä, että asiassa on perää\", sanoi lady Davers.\n\"Mutta kuka oli saapuvilla?\"\n\n\"Minusta tuntuu\", vastasi puolisoni, \"että näytän somalta penikalta,\nkun näin sallin röyhkeän sisaren itseäni kuulustella. Mutta jos sinun\nse täytyy tietää, niin rouva Jewkes oli saapuvilla.\" -- \"Vai se\nparittaja\", virkkoi sisar: \"eikö ketään muuta?\" -- \"Kyllä\", vastasi\npuolisoni, \"koko sydämeni ja sieluni!\"\n\n\"Heittiö!\" huudahti hän. \"Ja mitä olisivat isäsi ja äitisi sanoneet,\njos olisivat eläneet tähän päivään asti?\" -- \"Heidän suostumustaan\",\nvastasi toinen, \"olisin katsonut velvollisuudekseni pyytää; mutta en\nlady Daversin\".\n\n\"Otaksuhan\", sanoi hänen armonsa, \"että olisin nainut isäni\ntallirengin! Mitä olisit siihen sanonut?\"\n\n\"En olisi voinut käyttäytyä pahemmin\", vastasi veli, \"kuin sinä\nolet käyttäytynyt\". -- \"Ja enkö minä mielestäsi olisi sitä silloin\nansainnut?\" kysyi rouva.\n\nPuolisoni lausui: \"Eikö ylpeytesi salli sinun nähdä mitään eroitusta\nedellyttämässäsi tapauksessa?\" -- \"En näe minkäänlaista eroitusta\",\nvastasi hän. \"Mitäpä eroa voi olla siinä, naiko kerjäläisen poika\nvallasnaisen vai tuleeko kerjäläisen tyttärestä aatelismiehen vaimo?\"\n\n\"Sitten sen sinulle selitän: eroitus on siinä, että mies aateloi\nnaisen, jonka ottaa puolisokseen, olkoon tämä _ken tahansa_, ja\nsiirtää hänet _omaan_ arvoluokkaansa, olkoonpa se mikä hyvänsä.\nMutta nainen, vaikka olisi kuinka jalosukuinen, halventaa itsensä\nalhaisella avioliitolla ja astuu _omasta_ arvostaan alas sen _miehen_\ntasolle, jonka vaimoksi hän taipuu.\n\n\"Kun Stuartin kuninkaallinen suku heimoutui avioliittosuhteilla\nHyden alhaissäätyisen suvun kanssa (verrattain alhaisen, tarkoitan),\nniin epäröikö kukaan nimittää rouvaa kuninkaalliseksi korkeudeksi\nja Yorkin herttuattareksi? Pitikö kukaan hänen tyttäriänsä,\nedesmennyttä kuningatar Maryä ja kuningatar Annea, senvuoksi vähemmin\nkuninkaallisina?\n\n\"Kun köyhtynyt pääri menee kaupungista naimaan rikkaan liikemiehen\ntyttären, niin, olkoonpa hän herttua tai kreivi, eikö hänen\npuolisonsa heti aateloidu hänen valinnastansa? Ja epäilleekö kukaan\nnimittää tätä herttuattareksi tai kreivittäreksi?\n\n\"Mutta jos leskeksi joutunut herttuatar tai kreivitär alentuu\navioliittoon halpasyntyisen henkilön kanssa, eikö hän silloin\nhalvenna itseänsä ja todellakin menetä arvoansa? Ja tahtooko kukaan\nherttuatar tai kreivitär pitää häntä vertaisenaan?\n\n\"Nyt, lady Davers, näet, mikä ero on sillä, jos minä nain armaan\näitini rakastaman ja ansiokkaan kamarineidon, jolla on tuhannen\ntuhatta oivallista avua ja sellainen sielullinen sulo ja ulkonainen\nviehkeys, että hän kaunistaisi mitä arvoasemaa tahansa, tai jos\nsinä naisit kurjan rengin, jonka koko kasvatuksen ja tilaisuuksien\nkehittämät taipumukset eivät voisi esiintuoda hänessä muita\nansioita, kuin mitä hänen törkeän korottajattarensa alhaisimmasta ja\nviheliäisimmästä mausta johtunee?\"\n\n\"Voi sinua heittiötä!\" huudahti hän, \"kuinka sinä löydät puolustuksia\narvottomuutesi kaunistelemiseksi!\"\n\n\"Vieläkin\", sanoi hän, \"pyydän huomauttaa sinulle, lady Davers,\nettä kun herttua nai aatelittoman tytön, niin eikö hän sittenkin\nole hänen _päänsä_, siksi että on hänen aviomiehensä? Mutta kun\nvallasnainen alentuu naimaan rengin, eikö tuo renki ole _hänen\npäänsä_, koska on hänen aviomiehensä? Etkö jo tajua eroitusta?\nSillä kuka korkeasäätyinen nainen voisi kunnioittaa toista, joka on\ntehnyt niin kurjan valinnan, että on asettanut rengin yläpuolelleen?\nEivätkö he sillä asettaisi tuota renkiä omalle tasolleen? Nimitä\ntätä kaunistelemiseksi tai miksi tahdot; mutta jollet näe eroitusta,\nniin olet sokea, aivan kykenemätön omaksi tuomariksesi ja vielä\nsopimattomampi minua nuhtelemaan.\"\n\n\"Julkaise nuo kauniit opinkappaleesi\", sanoi sisar, \"niin kaikki\nnuoret herrasmiehet, jotka ne lukevat, saavat niistä suloista\nrohkaisua heittäytyäkseen pois perheittensä palvelustyttöjen helmaan\".\n\n\"Eivät ollenkaan, lady Davers\", vastasi puolisoni: \"sillä jos kaikki\nnuoret herrasmiehet odottavat siksi, kun löytävät Pamelani kaltaisen\nhenkilön, niin rikkaan ulkonaisesta viehätyksestä ja sielun sulosta,\nniin kykenevän kaunistamaan sen aseman, johon hänet korotetaan, niin\nkaikki ihmiset, jotka tuon nuorikon näkevät, tunnustavat helposti\nheidän menettelynsä oikeaksi, kuten tunnustavat omanikin, jollei ole\npaljoa enemmän lady Daversejä kuin mitä pelkään voitavan tavata\".\n\n\"Sinä sanot siis\", vastasi hänen armonsa, \"että olet oikein ja\ntodella naimisissa, rehellisesti tai pikemminkin hupsusti naimisissa\ntämän _lutuksen_ kanssa?\"\n\n\"Olen todellakin\", vastasi hän, \"jos sinä rohkenet häntä siksi\nnimittää! Ja miksi en olisi naimisissa, jos saan kysyä? Kenenkäpä\ntulisi minua kieltää? Ketä olen sillä loukannut? Eikö minulla\nole vapaa ja riippumaton asema? Olenko mielestäsi kellekään\nsukulaisistani mitään velassa? Ja kun minulla on riittävästi\nomaisuutta käytettävissäni, miksi epäröitsisin tehdä jonkun naisen\nyhtä onnelliseksi, kun hänellä on kaikkea, mitä minä kaipaan? Sillä\nminä vakuutan sinulle, että kauneutta, hyveellisyyttä, järkevyyttä ja\njalomielisyyttäkin hänellä on enemmän kuin kellään vallasneidillä,\njonka olen nähnyt. Niin, lady Davers, hänellä on ne kaikki\n_luonnostaan_, ne ovat hänelle _synnynnäisiä;_ ja muutaman vuoden\nkasvatus on hänen älykkyytensä avulla aikaansaanut hänen suhteensa\nenemmän kuin mitä se eliniässä on muissa vaikuttanut.\"\n\n\"Ei enempää, ei enempää, minä pyydän; sinä kyllästytät minut\nhöperöllä hupsuttelullasi, mies-kulta! Sinä olet enemmän kuin\nepäjumalanpalvelija: sinä olet kaivertanut itsellesi kuvan ja\nlankeet maahan palvomaan omain kättesi työtä. Ja Jerobeamin tapaan\nsinä tahtoisit, että jokainen muukin kumartaisi sinun kultaista\nvasikkaasi?\"\n\n\"Hyvin sanottu, lady Davers. Milloin vain sinun kiihtymyksesi sallii\nsinun taipua sukkeluuksiin, niin on loppu lähellä. Mutta salli minun\nsanoa sinulle, että, vaikka minä itse jumaloin tätä suloista olentoa,\njota sinä tuolla tavoin nimittelet, en silti vaadi ketään muuta\nniin tekemään; ja olisin iloinen, ellet olisi tunkeutunut talooni\nhäiritsemään minua molemminpuolisessa onnessamme.\"\n\n\"Hyvin sanottu, hyvin sanottu, suopea, siveätapainen veljeni!\"\nhuudahti hän. \"Tästälähin häiritsen molemminpuolista onneanne hyvin\nvähän, sen sinulle vakuutan. Ennen pidin sinua herrasmiehenä ja\nylpeilin veljestäni; mutta nyt lausun hautauskaavan sanoin: _'Tuhka\ntuhaksi ja multa mullaksi!'\"_\n\n\"Niin, lady Davers\", sanoi puolisoni, \"siksi meidän kaikkien täytyy\nlopulta muuttua; sinun ylpeine mielinesi ja minun, jolla on niin\nrunsaasti varallisuutta, täytyy maaksi maatua. Ja missä sinun\nkorkea arvosi silloin on? Salli minun sanoa sinulle, että, jollemme\nme molemmatkin paranna tapojamme, niin, vaikket olekaan ollut\nkaksintaistelija etkä irstailija, joiksi minua soimaat, leijailee\ntämä herttainen tyttö, jota turhamaisuudessasi ja hupsuudessasi\nniin kovin halveksit, äärettömän paljoa korkeammalle kuin kumpikaan\nmeistä; ja Hän, joka tuomitsee parhaiten, antaa syntyperään tai\nvarallisuuteen katsomatta etusijan sille, joka sen ansaitsee.\"\n\n\"Ylevä saarnaaja!\" virkkoi hänen armonsa. \"Mitä, onko veljestäni\njo tullut puritaani! Kas vaan, mitä avioliitto ja katumus voi\nmiehessä aikaansaada! Sydämestäni onnittelen sinua tämän muutoksen\njohdosta! -- Niin\", puhui hän lähestyen minua (ja minä vapisin\nnähdessäni hänen tulevan; mutta hänen veljensä seurasi pitääkseen\nhäntä silmällä, ja minä nousin ylös hänen saapuessaan), \"anna\nminulle kätesi, rouva Pamela, rouva Andrews, rouva... Miksi sinua\nnimittäisin? Sinä olet tehnyt ihmeitä lyhyessä ajassa: et ole\nainoastaan tehnyt irstailijasta aviomiestä, vaan oletpa innoittanut\nhänet saarnaajaksikin! Ole sentään varuillasi\", lisäsi hän ivalliseen\nsävyyn ja taputti minua niskaan, \"ettei sinun turhamaisuutesi ala\nsiitä, mihin hänen loppuu, ja ettet nimitä itseäsi minun sisarekseni\".\n\n\"Sen hän toivoakseni tekee, lady Davers\", sanoi puolisoni, \"jahka hän\nsaa sinut yhtä hartaasti kääntymään ylpeydestäsi kuin on käännyttänyt\nminut huikentelusta\".\n\nJuuri silloin saapui rouva Jewkes ilmoittamaan, että päivällinen oli\nvalmis.\n\n\"Tule, Pamelani\", virkkoi rakas isäntäni; \"halusit saada jäädä pois\nmurkinoimasta meidän kanssamme; mutta toivon, että päivällisellä suot\nseurasi lady Daversille ja minulle\".\n\n\"Kuinka rohkenet noin loukata minua?\" virkkoi hänen armonsa. --\n\"Kuinka sinä uskallat herjata minua käytökselläsi omassa kodissani,\nsitte kun ilmoitin sinulle, että olen naimisissa? Tai ajatella\nhetkeksikään tänne jäämistä evätessäsi vaimoltani sen kunnian, joka\nhänelle siinä asemassa kuuluu?\" sanoi puolisoni.\n\n\"Laupias Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä!\" huudahti sisar ja\nkosketti kädellään otsaansa.\n\n\"Pyydän, hyvä herra\", virkoin minä, \"sallikaa minun jäädä pois; älkää\nsuututtako hänen armoansa\". -- \"Ole vaiti, rakkahimpani\", vastasi\nhän: \"olethan jo nähnyt, mitä alentuvaisuudellasi olet aikaansaanut.\nSinä heittäydyit hänen jalkojensa juureen, ja röyhkeydessään hän\nuhkasi tallata sinut. Kohta hän kysynee, saako hän anteeksiannosta\nkiittää sinun väliintuloasi? Eikä kuitenkaan mikään muu voi hänelle\nanteeksiantoa hankkia.\"\n\nRouva-parka! Tätä hän ei voinut kestää; ja ikäänkuin sekaannuksissaan\njuoksi hän poloisen, murheellisen seuranaisensa luo, tarttui tätä\nkädestä ja sanoi: \"Vie minut alas, vie minut alas, Beck! Jättäkäämme\nhetikohta tämä talo, tämä kirottu talo, jossa ennen hyvin viihdyin.\nKäske miehiä valjastamaan hevoset ja suoriutumaan matkalle lähtöön.\nEn enää koskaan tahdo nähdä tätä taloa enkä sen omistajaa.\" Ja hän\nmeni kovassa kiireessä portaita alas. Palvelijoille annettiin määräys\nlaittautumaan valmiiksi matkaa varten.\n\nNäin isäntäni olevan tuskaantuneena, astuin hänen luokseen ja sanoin:\n\"Pyydän, hyvä herra, seuratkaa hänen armoansa alas ja tyynnyttäkää\nhäntä. Tuo johtuu hänen rakkaudestaan teihin.\"\n\n\"Poloinen nainen!\" huudahti hän, \"minun tulee häntä sääli. Mutta\ntahdon, että tulet alas, koska asiat ovat menneet näin pitkälle.\nMuutoin hänen ylpeytensä saa uutta vauhtia, ja meidän on jälleen\nalettava kaikki alusta.\"\n\n\"Rakkain puolisoni\", pyysin minä, \"sallikaa minun tämän kerran olla\nalas tulematta!\" -- \"Sitä en tosiaan voi sallia, armaani\", vastasi\nhän. \"Mitä! Sallisinko sanottavan, että sisareni peloitti vaimoni\npäivällispöydästä ja minun läsnäollessani? Ei, olen jo kärsinyt liian\npaljon; ja niin olet sinäkin. Ja minä vaadin, että tulet alas, kun\nlähetän sinua kutsumaan.\"\n\nNämä sanat lausuttuaan hän läksi, enkä minä tohtinut väitellä\nvastaan, nähdessäni kuinka päättäväinen hän oli. Ja hänessä on\nyhtä paljon majesteetillisuutta kuin hyvyyttä, kuten usein olen\nhuomannut, vaikken koskaan siinä määrin kuin tässä tilaisuudessa\nhänen kohtauksessaan sisarensa kanssa. Hänen armonsa pani heti\nhilkan päähänsä ja veti hansikkaat käteensä, ja hänen seuranaisensa\nsitoi nenäliinaan kaikenlaisia kapineita; sillä rouvan pääasiallisia\ntavaroita ei oltu purettu. Kuski sääli hänen vaununsa valmiiksi,\nhänen palvelijansa satuloivat hevosensa, ja hän näytti päättäneen\nlähteä. Mutta hänen sukulaisensa oli herra Colbrandin kanssa lähtenyt\njohonkin kävelylle, eikä hänen armonsa tahtonut tulla sisälle, vaan\nistui murjotellen penkillä etupihassa, seuranaisensa vieressänsä; ja\nvihdoin, hän sanoi eräälle palvelijoista: \"Jää sinä, James, natoni\npojan seuralaiseksi; ja me ajamme samaa tietä kuin tulimmekin.\"\n\nRouva Jewkes meni hänen luokseen ja sanoi: \"Eikö teidän armonne\nsuvaitse jäädä päivälliselle? Pöytä katetaan aivan heti.\" --\n\"En\", vastasi hän, \"olen jo saanut aivan kylläni tästä talosta!\nMutta sanokaa terveisiä isännällenne, ja minä toivon, että hän on\nonnellisempi kuin miksi minut on saattanut.\"\n\nPuolisoni oli lähettänyt kutsumaan minut alas. Minä lähdin,\nvaikkakin vastahakoisesti, ja pöytä katettiin siihen saliin,\njonka ikkunasta olin hypännyt ulos. Isäntäni käveli edestakaisin\nlattialla. Rouva Jewkes tuli sisälle ja kysyi, halusiko hän, että\npäivällinen tuotaisiin pöytään, sillä, sanoi hän, hänen armonsa ei\ntahtonut tulla aterialle, vaan käski tuomaan terveisensä ja toivoi\nhänen olevan onnellisemman kuin miksi oli hänet itsensä tehnyt.\nKun puolisoni sille puolelle huonetta mennessään huomasi kaikkien\nolevan matkavalmiit, astui hän ulos ja sanoi: \"Lady Davers, jollen\npelkäisi kohteliaisuuteni sinua pikemmin koventavan kuin pehmentävän,\npyytäisin sinua tulemaan sisälle ja sallimaan edes sukulaisesi ja\npalvelijoittesi syödä päivällistä ennenkuin lähtevät.\"\n\nHänen armonsa itki ja käänsi kasvonsa hänestä pois kätkeäkseen\nkyyneleensä. Puolisoni tarttui hänen käteensä ja sanoi: \"Tule, sisko,\nsuostuhan toki pyyntööni; astu sisälle.\"\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"älä kiusaa minua! Toivon, että voisin vihata\nsinua yhtä paljon kuin sinä vihaat minua.\"\n\n\"Kyllä sinä vihaatkin\", sanoi veli, \"vieläpä paljoa enemmänkin, se\non varmaa, tai muutoin et tuolla tavoin katkeroittaisi minua. No,\ntulehan sisälle!\"\n\n\"Älä pyydä minua\", virkkoi hän. -- Juuri silloin palasi hänen\nsukulaisensa. \"Ka, rakas täti\", virkkoi tämä, \"toivoakseni ei teidän\narmonne lähde ennenkuin olette syönyt päivällistä?\" -- \"Ei, Jackey\",\nvastasi hän, \"minä en voi täällä viipyä: olen kuulemma tungettelija!\"\n\n\"Ajattelehan\", sanoi isäntäni, \"minkä aiheen tuolle sanalle annoit.\nSinun hurjat intohimosi ovat ainoat _tungettelijat!_ Taltuta ne, niin\nsisar ei koskaan ole ollut veljelleen rakkaampi.\"\n\n\"Älä toista tuollaista sanaa\", virkkoi hänen armonsa, \"minä rukoilen\nsinua; sillä minä olen liian kerkeä antamaan sinulle anteeksi mitä\ntahansa yhdestä ainoasta ystävällisestä sanasta!\"\n\n\"Sanon sinulle sata sellaista\", virkkoi puolisoni, \"niin,\nkymmenentuhatta, jos ne riittävät, rakas sisar\".\n\nJa suudellen häntä hän lisäsi: \"Ole hyvä ja anna minulle kätesi.\nJohn\", sanoi hän sitten, \"riisukaahan hevosenne ja viekää talliin:\nvaikka armollinen rouvanne onkin minulle niin vihainen, olette\nsiitä huolimatta kaikki yhtä tervetulleet yöpymään tänne kuin mihin\nmajataloon tahansa, johon saattaisitte pysähtyä. Tulkaa, herra H.\",\nsanoi hän, \"viekää tätinne sisälle; sillä minulle hän ei sitä kunniaa\nsalli\".\n\nTämä aivan hellytti hänet, ja hän virkkoi antaen veljelleen kätensä:\n\"Niin, minä tulen ja saat viedä minut minne tahansa!\" ja suuteli\nhäntä. \"Mutta älä luule\", jatkoi hän, \"että sentään voin sinulle\nanteeksi antaa\". Sitten isäntäni vei hänet vierashuoneeseen, jossa\nminä olin. Hän sanoi: \"Miksi tuot minut tämän naikkosen luo?\" --\n\"Hän on minun vaimoni, rakas sisar; ja vaikket tahtoisikaan häntä\nrakastaa, älä kuitenkaan unohda tavallista säädyllisyyttä häntä\nkohtaan, itsesi tähden.\"\n\n\"Niin, rakas täti\", sanoi hänen sukulaisensa, \"koska veljenne on noin\nmieltynyt avioliittoonsa, emme saa unohtaa tavallista säädyllisyyttä,\nkuten herra B. sanoo. Ja\", lisäsi hän, \"sallikaa minun toivottaa\nteille onnea, hyvä herra\". -- \"Kiitän, hyvä herra\", vastasi puolisoni.\n\n\"Ja saanko...?\" kysyi toinen katsahtaen minuun. -- \"Kyllä,\nhyvä herra\", myönsi isäntäni. Sitten hän suuteli minua hyvin\nystävällisesti ja sanoi: \"Vannon Jumalan edessä, rakas rouva, että en\ntiennyt tästä eilen; ja jos olen jotakin rikkonut, niin pyydän teiltä\nanteeksi.\"\n\nHänen armonsa sanoi: \"Sinä olet hyväluontoinen narri; olisit voinut\nsäästää tämän joutavan juhlallisuuden siksi, kun olisin antanut\nsiihen sinulle luvan.\" -- \"Miksi, täti?\" vastasi hän; \"jos he todella\novat naimisissa, niin eihän sille mitään voi; emmekä saa aiheuttaa\nikävyyksiä miehen ja vaimon välille\".\n\n\"Mutta, veli, luuletko, että istun pöytään tuon olennon kanssa?\"\n-- \"Ei mitään halventavia nimittelyjä, pyydän sitä sinulta, lady\nDavers! Sanon sinulle, että hän on todella vaimoni; ja minun täytyisi\nolla lurjus, jos sallisin häntä pahoin kohdeltavan. Hänellä ei ole\nmuuta suojelijaa kuin minä; ja jos sinä vain sallit, rakastaa ja\nkunnioittaa hän sinua aina.\"\n\n\"Niin todellakin, arvoisa rouva\", vakuutin minä.\n\n\"Minä en voi, minä en tahdo istua pöytään hänen kanssaan\", toisti\nhänen armonsa. \"Pamela, toivoakseni et sitä luulottelekaan!\" --\n\"Niin, arvoisa rouva\", sanoin minä, \"jos kunnon veljenne sen sallii,\ntahdon syödessänne seistä tuolinne takana teitä palvelemassa\nosoittaakseni kunnioitustani teidän armollenne, joka olette\nystävällisen suojelijani sisar\".\n\n\"Näet, että hänen asemansa ei ole häntä ylpistänyt\", virkkoi\npuolisoni; \"mutta minä en voi sallia hänen käyttäytyä vaimoni arvoa\nalentavalla tavalla; ja toivoakseni ei sisareni sitä odotakaan\".\n\n\"Lähteköön hän huoneesta, jos minun täytyy jäädä\", vastasi lady\nDavers.\n\n\"Menette tosiaan liian pitkälle, täti\", huomautti hänen sukulaisensa;\n\"se ei ole oikein asiain näin ollen\".\n\nIsäntäni sanoi: \"Ei, rouvaseni, se ei saa tapahtua; tai muutoin\nkatetaan meille kaksi pöytää; sinä ja nadonpoikasi aterioitsette\ntoisessa ja minä vaimoineni toisessa. Ja huomaa sitten, kuinka\nhassulta tuo järjetön närkkäytesi näyttää.\"\n\nSisar tuntui epäröivän, ja hän asetti hänet pöytään ensimäistä\nruokalajia, joka oli kalaa, sisääntuotaessa.\n\n\"Missä\", virkkoi lady minulle, \"vaatisit sinä itsellesi paikan?\nTahtoisitko, että minä luovuttaisin _sinullekin_ kunniasijan,\nhempukka?\"\n\n\"No\", sanoi isäntäni, \"minä ratkaisen sen pulan\"; ja sitten hän\nasettui itse sisarensa viereen pöydän yläpäähän ja sijoitti minut\nvasemmalle puolellensa. \"Suo anteeksi, rakkaani, tämä yksi kerta\",\nsanoi hän.\n\n\"Voi sinun kirottua kohteliaisuuttasi\", huudahti lady Davers,\n\"mokomalle...\"\n\n\"Hiljaa, sisko!\" varoitti hän: \"minä en salli hänestä käytettävän\nloukkaavia sanoja! Saa riittää, että hurjan ja säädyttömän oikkusi\ntyydyttämiseksi pakoitat minut tällaiseen sovitteluun.\"\n\n\"No, hyvä herra\", lisäsi hän, \"asettukaahan istumaan lempeän tätinne\nviereen\". -- \"Beck\", virkkoi hänen armonsa, \"istuudu sinä tuonne\nPamelan viereen, koska niin täytyy olla; tulkoon meistä kaikista\nlikeisiä ystäviä!\"\n\n\"Hyvin kernaasti minun puolestani\", vastasi isäntäni, \"kunnioitan\nkoko naissukupuolta niin suuresti, että minun istuessani en soisi\nhalvimmankaan heistä seisovan, jos olisin ollut tapojen säätäjänä.\nNeiti Worden, olkaa hyvä ja istukaa.\" -- \"Arvoisa herra\", vastasi\ntämä, \"toivon tietäväni asemani paremmin\".\n\nHänen armonsa istui mietiskellen ja kohottaen sitten kätensä virkkoi:\n\"Hyväinen aika, mihin tässä maailmassa vielä jouduttaneenkaan?\" --\n\"Kaikki käy varsin mainiosti\", vastasi isäntäni, \"jos vain lady\nDaversin kaltaiset henget asettuvat asioita ohjaamaan. Annanko\nsinulle toutainta, sisar?\"\n\n\"Tarjoa armaallesi!\" vastasi toinen.\n\n\"Se oli ystävällistä!\" virkkoi hän, \"nyt olet herttainen, lady\nDavers! Kas tässä, rakkaani, salli minun tarjota sinulle, koska\nsisareni niin haluaa.\"\n\n\"Oivallista\", huudahti tämä, \"oivallista!\" mutta istui sivuttain\nikäänkuin minusta pois kääntyneenä.\n\n\"Rakas täti\", sanoi hänen sukulaisensa, \"antakaahan meidän nähdä\nteidän muiskauttavan toisillenne ja tulevan ystäviksi. Kun asiat\nkerran näin ovat, niin mitäpä se merkitsee?\" -- \"Kahlehdi hupsu\nkielesi! Näinkö pian on eilinen sävysi muuttunut?\"\n\nIsäntäni sanoi: \"Toivon, ettei vaimoani millään tavoin loukattu hänen\nomassa kodissaan.\"\n\nHänen armonsa sivalsi häntä navakasti olalle. \"Tuosta saat, hävytön\nveli\", sanoi hän. \"Kyllä minä sinulle _vaimot_ näytän ja _hänen\nomassa_ kodissaankin!\" Hänen armonsa näytti sitten vähän pelokkaalta;\nmutta perin hyvällä tuulella suuteli häntä veli ja sanoi: \"Sisko,\nminä kiitän sinua. Onkin jo kulunut pitkähkö aika siitä, kun minua\nlöit!\"\n\n\"Jukoliste, hyvä herra\", sanoi rouvan sukulainen, \"on hyvin\nystävällistä, että otatte asian noin suopealta kannalta. Hänen\narmonsa on oivallisin naishenkilö mitä voi tavata; mutta olen minä\nitsekin saanut häneltä monta huimausta.\"\n\n\"En minäkään tähän tyydy\", sanoi isäntäni, \"ellet vakuuta minulle,\nettä olet nähnyt hänen samalla tavoin kohtelevan loordiansa\".\n\nMinä kosketin hänen jalkaansa omallani ja kuiskasin: \"Älkää, hyvä\nherra!\" -- \"Mitä!\" huudahti hänen armonsa, \"rukoileeko tuo olento,\nettä minut säästettäisiin herjaukselta? Jos _hänen_ säädyllisyytensä\nei estä häntä minua loukkaamasta, en tahdo hänen suopeudestaan olla\nkiitollisuuden velassa _sinulle_, hempukka.\"\n\nIsäntäni sanoi asettaessaan kalaa hänen armonsa lautaselle: \"Hyvin\nkäyttää lady Davers sanaa _herjaus._ Mutta suohan minun nähdä sinun\nnauttivan edes suupalan, niin annan sinulle anteeksi\"; ja sitten\nhän asetti veitsen hänen toiseen käteensä ja haarukan toiseen.\n\"Niin totta kuin elän\", sanoi hän, \"en voi sietää tätä hupsua\nlapsellisuutta aivan tyhjän tähden. Ihan se hävettää minua.\"\n\nLady Davers vei pienen palan huulilleen, mutta laski sen jälleen\ntakaisin. \"Minä en voi syödä\", sanoi hän, \"en totisesti voi niellä.\nSe tukehduttaisi minut varmaan.\"\n\nPuolisoni oli kieltänyt mies-palvelijat sisälle tulemasta, jotteivät\nnäkisi kohtausta, jota hän odotti; ja hän nousi itse täyttämään\nviinilasia, samalla kun rouvan seuranainen tarjoutui sitä tekemään ja\nhänen sukulaisensakin nousi palvellakseen. Kun puolisoni tuoli tällä\nvälin jäi tyhjäksi, kääntyi hänen armonsa minuun päin ja virkkoi:\n\"Mitä nyt, uskalikko, tohditko istua lähinnä _minua?_ Mikset nouse\nottamaan lasia, kuten soveliaisuus vaatisi?\"\n\n\"Istu paikallasi, rakkaani\", sanoi puolisoni; \"minä tuon teille\nmolemmille\". Mutta minä nousin; sillä minä pelkäsin saavani aimo\nnyrkiniskun ja sanoin: \"Hyvä herra, sallikaa minun tarjota hänen\narmolleen!\"\n\n\"Sen kyllä saat tehdä\", vastasi hän, \"jahka hän on siinä\nmielentilassa, että ottaa sen säädyllisesti vastaan. Sisar\", sanoi\nhän pitäen lasia kädessänsä, \"juohan nyt, pyydän; sitten sinulle\nehkä ruokakin vähän maittaa\". --\"Onko tuo tarkoitettu minulle\nloukkaukseksi?\" kysyi hän. -- \"Ei suinkaan\", vastasi puolisoni,\n\"vaan ruokahalusi kiihoittamiseksi; sillä muutoin sinä vielä tulet\nsairaaksi syömättömyydestä\".\n\nHän otti lasin ja sanoi: \"Jumala suokoon sinulle anteeksi tavan,\njolla olet minua tänä päivänä kohdellut, häijy heittiö! Tämä nyt on\nvähän niinkuin ennenkin! Kerran sinä minua rakastit, mutta nyt on\ntoisin; ja kenen vuoksi? Se minua tuskastuttaa!\" Ja hän itki niin,\nettä hänen oli pakko laskea lasinsa pöydälle.\n\n\"Sinä et menettele oikein\", sanoi isäntäni. \"Et kohtele minua\nveljenäsi etkä herrasmiehenä. Mutta jos vain sallisit, niin\nrakastaisin sinua yhtä paljon kuin konsaan. Järkeväksi, älykkääksi ja\nhienosti sivistyneeksi naiseksi, jollaisena sisartani ennen pidin,\nsinä kuitenkin esiinnyt aivan lapsellisesti. No\", lisäsi hän pitäen\nlasia hänen huulillaan, \"anna veljen, jota ennen rakastit, suostuttaa\nsinut juomaan tämän viinilasillisen\".\n\nSitten hän sen joi. Puolisoni suuteli häntä ja sanoi: \"Oi, kuinka\nviha rumentaa jaloimmatkin luonteet! Olet kadottanut paljon siitä\nherttaisuudesta, joka sisartani ennen kaunisti. Salli minun taivuttaa\nsinut malttamaan mielesi ja olemaan jälleen sisareni!\"\n\nLady Davers on näetten komea henkilö; ja hän on ryhdiltään yhtä\nmajesteetillinen naiseksi kuin hänen rakas veljensä on mieheksi.\n\nSitten hän istui meidän väliimme ja virkkoi toista ruokalajia\ntuotaessa: \"Tulkoon Abraham tänne palvelemaan\". Minä kosketin\ntaaskin jalallani hänen varvastaan, mutta hän ei siitä välittänyt;\nja huomasinkin hänen olleen oikeassa, sillä hänen armonsa alkoi\nrauhoittua eikä käyttäytynyt läheskään yhtä pahoin palvelijan nähden\nkuin tähän asti, vaan otti jo itselleen ruokaakin reippaanlaisesti;\nmutta hän ei voinut välttää syvää huokausta ja nyyhkytystä silloin\ntällöin. Hän pyysi lasillista samaa viiniä, jota oli aikaisemmin\njuonut.\n\nKartanonherra sanoi: \"Saanko minä sinulle jälleen tarjota, lady\nDavers?\" Ja nousten astui hän sivupöydän luo ja täytti siellä lasin.\n-- \"Minä pidän tosiaankin siitä, että veli minua viihdyttelee.\nMaljasi siis!\"\n\nIsäntäni sanoi minulle perin lempeästi: \"Rakkaani, kun olen\nseisaallani, niin tahdon kaataa sinullekin! Minun täytyy palvella\n_molempia_ sisaruksia samalla tavalla!\"\n\nHänen armonsa kaihtoi vähän palkollisia ja sanoi isännälleni: \"Mitä\nnyt, hyvä herra! -- Ei sitä tietenkään.\" Hän kuiskasi: \"Älä osoita\nmitään halveksimista palkollisteni nähden sitä kohtaan, josta niin\nansionmukaisesti olen tehnyt heidän emäntänsä. Ajattele, että asia\nnyt on päätetty.\" -- \"Niin\", vastasi sisar, \"sepä juuri minut\ntappaakin\". Puolisoni ojensi minulle lasin. \"Hyvän armollisen rouvan\nmalja, herra!\" sanoin minä.\n\n\"Tuo ei kelpaa!\" lausui hänen armonsa hiljaa, kumartui minua kohti\nja oli sanomaisillaan \"olento\" tai \"letukka\" tai jotakin muuta\nsellaista. Ja nähdessään Abrahamin vilkaisevan myladyyn, jonka silmät\nolivat punaisina ja turvoksissa, isäntäni lausui: \"Sinuna, sisar, en\ntosiaan panisi sitä niin sydämelleni.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi tämä. \"No sitä\", vastasi hän, \"ettei loordisi\nsaapunutkaan tänne, vaikka oli luvannut\". Hän istahti ja lady Davers\ntaputti häntä olalle. \"Ah, mikä häijyläinen\", sanoi hän; \"eikä\nsekään kelpaa!\" -- \"No, totta kylläkin\", lisäsi toinen, \"että tuo\nlaiminlyönti suututtaisi jokaista niin järkevää ja ansiokasta naista\nkuin sinä, jos asianlaita todella niin olisi; mutta olen varma, että\nmylord rakastaa sinua yhtä paljon kuin sinä häntä rakastat; etkä voi\ntietää, mitä on tapahtunut\".\n\nHän pudisti päätänsä ja sanoi: \"Tuo on sinunlaistasi kekseliäisyyttä.\nSiksipä täytyykin ihmetellä, että miesparka on noin ajettu ansaan.\"\n-- \"Kuka? mylordko ajettu ansaan!\" huudahti veli; \"ei, ei; kyllä\nhän tietää paremmin. Mutta en ole koskaan ennen nähnyt sinua\nmustasukkaisena.\" -- \"Eikä sinulla ole mitään syytä nytkään niin\najatella. Kunnon ystävä, teidän ei tarvitse tarjoilla, seuranaiseni\nkyllä pitää huolta tarpeistamme.\" -- \"Ka, salli hänen\", vastasi\nisäntäni. \"Abraham, kaadahan minulle lasillinen. No\", ehdotti hän,\n\"juokaamme loordi Daversin malja; toivoakseni hän pitää huolen siitä,\nettei asia tiedoksi tule\".\n\n\"Olet hyvin ärsyttävällä tuulella, veli. Toivon, että olisit yhtä\nhyvä kuin loordi Davers. Mutta älä mene leikissäsi liian pitkälle.\"\n-- \"Niin\", vastasi toinen, \"myönnän, että tämä on arka kohta. Minä\nvaikenen jo.\"\n\nNäiden ystävällisten ohjailujen avulla suoriuduttiin ateriasta\nparemmin kuin olin toivonut. Kun palvelijat olivat poistuneet, sanoi\nisäntäni yhä istuen meidän välissämme: \"Minulla on sinulle kysymys,\nlady Davers: tahdotko tulla mukaani Bedfordshireen? Olin aikonut\nlähteä sinne huomenna, mutta odotan kernaasti, jos sinua huvittaa\nmatkustaa kanssani.\"\n\n\"Lähteekö vaimosi, kuten _sinä_ häntä nimität, sinne _sinun_\nmukanasi, ystävä?\" kysyi mylady.\n\n\"Kyllä, tietysti, rakas kveekarisisareni\", vastasi puolisoni, tarttui\nhänen käteensä ja hymyili.\n\n\"Ja tahtoisitko _sinä_, että minä matkalla prameilisin hänen\nrinnallaan? Haa! Ja pakoittaisit kunnioittamaan hänen saattuettansa?\nHaa! Sano minulle, kuinka sen järjestäisit, jos _sinun_ mieltäsi\nnoudattaisin, kunnon ystävä?\"\n\nHän kietoi käsivartensa sisarensa vyötäisille ja suuteli häntä. \"Sinä\nolet aika uppiniskainen sisko\", sanoi hän; \"mutta minun täytyy sinua\nrakastaa. Niin, minä sanon sinulle, kuinka sen tahtoisin järjestää.\nTäällä sinä ja Pamelani...\" -- \"Älä sano Pamelani, pyydän, jos\nhaluat, että istun kärsivällisesti.\"\n\n\"Kyllä minun täytyy niin sanoa\", vastasi hän. \"Täällä sinä ja\nPamelani nousette yhdessä vaunuihisi, jos suvaitset; ja sitten\nnäyttää siltä kuin hän kuuluisi saattueeseesi; ja sukulaisesi ja minä\nmilloin ratsastaisimme, milloin astuisimme vaunuihini seuranaisesi\nluo.\"\n\n\"Olisiko tuo sinun mielesi mukaista, naikkonen?\" virkkoi hän minulle.\n-- \"Jollei teidän armonne vain pidä sitä minulle liian suurena\nkunniana\", sanoin minä. -- \"Niin\", vastasi hän, \"mutta 'minun armoni'\nmielestä se _on_ liian suuri kunnia\".\n\n\"Tarkemmin ajateltuani\", sanoi isäntäni, \"ei se käykään päinsä; sillä\njollet sinä itse veisi häntä vaunuihisi, niin vaimoani pidettäisiin\nsinun seuranaisenasi, ja se ei saa tapahtua\".\n\n\"No\", vastasi hän, \"sepä olisikin ainoa seikka, joka kenties\ntaivuttaisi minut sietämään häntä vierelläni vaunuissani. Mutta\nmitä sitten?\" -- \"No sitten me kotiin päästyämme pyytäisimme loordi\nDaversin tulemaan luoksemme ja viipymään kuukauden, pari.\"\n\n\"Ja entä, jos hän tulisi?\" -- \"No, koska tiedän, että sinulla on\nhyvä maku, saisit opastella Pamelaa muutamien Lontoosta odottamieni\npukumallien valinnassa.\"\n\n\"Ärsyttävä heittiö!\" huudahti hän. \"Kunpa vain voisin hillitä käteni!\"\n\n\"En sano tätä sinua ärsyttääkseni\", virkkoi veli \"eikä siinä\nmielestäni pitäisi olla mitään närkästymisen syytä. Mutta kun kerran\nolemme naimisissa, niin eikö ole luonnollista, että meidän pitää\nhankkia uusia pukuja?\"\n\n\"Onko sinulla enemmänkin tuollaisia herttaisia ehdotuksia minulle\ntehtävänä, ystäväni?\" kysyi hän. -- \"Minä aion antaa sinulle lahjan\",\nvastasi veli, \"joka on vastaanottamisesi arvoinen, jos tahdot\nkunnioittaa meitä seurallasi kirkossa, jahka me esiinnymme\".\n\n\"Tuosta saat, lurjus, mikä oletkin, vaikka siitä henkeni\nmenettäisin!\" huudahti lady Davers ja aikoi antaa hänelle tarmokkaan\nläimäyksen; mutta veli pysähdytti hänen kätensä.\n\nHänen sukulaisensa sanoi: \"Rakas täti, ihmettelen käytöstänne. Onhan\ntuo kaikki niin kuin olla pitää.\"\n\nMinä pyysin lupaa poistua ja uloslähtiessäni sanoi ystävällinen\nisäntäni: \"Mikä viehkeä olento! Mikä vartalo! Mikä herttaisuus! Oi,\nlady Davers, jos olisit mies, niin olisit yhtä hullaantunut häneen\nkuin minäkin.\"\n\n\"Niin\", vastasi tuo häijy nainen, \"niin olisin ilottelijaani, vaan en\nvaimooni\".\n\nSilloin käännyin ja sanoin: \"Teidän armonne on julma; eipä ihme,\njos herrasmiehet ottavat itselleen vapauksia, kun kunnianarvoiset\nvallasnaiset puhuvat tuolla tavoin.\" Minä itkin ja lisäsin: \"Jollei\nteidän kunnon veljenne olisi miehistä jalomielisin, niin teidän\narmonne vihjaus tekisi minut kovin onnettomaksi.\"\n\n\"Ei pelkoa, hempukka, ei pelkoa\", sanoi hän; \"sinä kahlehdit\nhänet kyllä niin kauan kuin kukaan voi, sen näen. Poloiseen Sally\nGodfreyhin hän ei koskaan ollut puoliksikaan yhtä kiintynyt, vakuutan\nsinulle.\"\n\n\"Odota, Pamelani\", sanoi puolisoni raivostuneena; \"odota, kun käsken.\nOlet nyt kuullut kaksi ilkeätä syytöstä minua vastaan. Minä rakastan\nsinua niin vilpittömästi ja hellästi, että minun tulisi sanoa\njotakin tämän pahanilkisen syyttäjän kuullen, jotta et luulisi mitä\ntäydellisintä hyveellisyyttäsi sidotuksi niin mustaan roistoon.\"\n\nLady Daversin sukulainen, joka näytti levottomalta, nuhteli\nhäntä paljon; ja minä palasin, mutta vapisin seisoessani, kun\npuolisoni käteeni tarttuen lausui: \"Minua on syytetty, rakkaani,\nkaksintaistelijaksi ja nyt syytetään hurjastelijaksi toisessa\nmerkityksessä. Olikin aika, jolloin moiset syytökset eivät olisi\nminua niin huolestuttaneet kuin nyt, kun toivoisin vähitellen,\nsovittautumalla tavoissani sinun hyveellisyyteesi, kykeneväni\njokaiselle osoittamaan sinun esimerkkisi voiman. Mutta edellinen asia\noli lyhyesti näin:\n\n\"Minulla oli ystävä, jota palkatut roistot olivat halpamaisesti\nyrittäneet salaa murhata. Nuo miehet olivat erään italialaisen\naatelisherran kätyreitä. Kuten monilla muilla arvonimen omaavilla\nhenkilöillä, ei hänelläkään ollut mitään kunniantuntoa! Mutta\nPaduassa minulla oli onni ystävääni puolustaen riisua aseista yksi\nnoista roistoista ja pakoittaa hänet ilmoittamaan palkkaajansa.\nTämän, sen myönnän, minä haastoin kaksintaisteluun. Sienassa me\nkohtasimme, ja hän kuoli kuukautta myöhemmin kuumeeseen; mutta\ntoivoakseni ei se aiheutunut hänen minulta saamistaan lievistä\nhaavoista, vaikka minun senvuoksi täytyi lähteä Italiasta aikaisemmin\nkuin olin aikonut, koska hänellä oli lukuisia sukulaisia, jotka\npitivät minua syypäänä hänen kuolemaansa. Heidät minä kuitenkin\nrauhoitin Innsbruckista kirjoittamallani kirjeellä, jossa mainitsin\nheille vainajan hommista; eivätkä he seuranneet minua Müncheniin,\nkuten olivat aikoneet.\n\n\"Tämä on toinen niistä ystävällisistä vihjauksista, jotka voisivat\nkauhistuttaa sinun hempeätä mieltäsi, ajatellessasi että olet sidottu\nmurhaajaan. Toinen...\"\n\n\"Ei, veli\", kielsi hänen armonsa, \"älä sano enempää. On oma syysi,\njos kerrot pitemmälle.\"\n\n\"Hänen on tiedettävä se kaikki\", sanoi puolisoni; \"ja minä uhmaan\nsinun häijyyttäsi viimeiseen mittaan asti. -- Ollessani opistossa,\nolin suosittu vieras erään leskirouvan luona, jolla oli useita\ntyttäriä, mutta vain vähän varallisuutta heille myötäjäisiksi.\nVanha rouva toimitti yhden näistä, hyvän, kunnollisen tytön,\nviekoittelemaan minua avioliittoon sen omaisuuden vuoksi, jonka\nolin perivä; ja järjesteli monta tilaisuutta saattaakseen meidät\ntoistemme seuraan ja jättääkseen meidät kahdenkesken. Minä en ollut\nvielä täysi-ikäinen, ja nuori neitonen, joka ei ollut puoliksikaan\nniin ovela kuin hänen äitinsä, myöntyi suostutteluihini ennenkuin\näidin juoni ehti kypsyä ja saattoi sen siten kokonaan menemään\nmyttyyn. Hän, rakas Pamela, on se Sally Godfrey, josta tämä häijy\nnainen sinulle mitä pahimmassa tarkoituksessa mainitsi. Ja mitä muita\nvapauksia lienenkin itselleni ottanut (sillä ehkä olisi muutamia\nmuitakin, joista olisit saanut kuulla yhtä hyvin kuin tästäkin,\njos hän olisi niistä tiennyt), niin toivon taivaan vain antavan\nne minulle anteeksi, kunnes elvytän sen koston samanlaisilla ja\nPamelaani loukkaavilla rikkomuksilla.\n\n\"Ja nyt, rakkaani, voit poistua; sillä tämä arvoisa sisareni on\nsanonut pahimman, mitä minusta tietää ja minkä itse olisin sinulle\nsopivassa tilaisuudessa ilmoittanut, sitte kun olisin ehtinyt\nsaada sinut vakuutetuksi siitä, etten sellaisesta _kersku_, vaan\npäinvastoin sitä _kadun_. Minä näet en mielelläni halua, että minua\npidetään parempana kuin olen, vaikkakin toivon, että käytökseni\nsiitä hetkestä asti, kun antauduin niin hyveelliselle olennolle, on\nkuolemaani saakka pysyvä nuhteettomana.\"\n\nTämä liikutti suuresti hänen armoansa, samoinkuin se ylevä tapa,\njolla tuo rakastettava mies tunnusti vikansa ja niitä katui. Hän\npuhkesi kyyneliin ja sanoi: \"Ei, älä mene vielä, Pamela, minä\npyydän. Kiivauteni on vienyt minut aivan liian pitkälle\"; ja\nastuen luokseni hän tarttui minua kädestä ja lausui: \"Sinun pitää\njäädä tänne kuulemaan, kun pyydän häneltä anteeksi.\" Ja sitten\nhän tarttui puolisoni käteen. Mutta surukseni (sillä minä olin\nmurheissani hänen armonsa murheen vuoksi), tämä tempausi hänestä\nirti ja astui ulos salista mennen puutarhaan hurjassa raivossa, joka\nsai minut vapisemaan. Hänen armonsa istahti, nojasi päänsä poveani\nvasten, kostutti kaulani kyynelillänsä, ja minä itkin mukana. Hänen\nsukulaisensa oli hirveästi hädissään; hän meni vähää myöhemmin ulos\nja sanoi sisälle palattuansa, että \"herra B. oli käskenyt valjastaa\nhevoset pikku vaunujensa eteen eikä sallinut kenenkään itseänsä\npuhutella\".\n\n\"Missä hän on?\" kysyi hänen armonsa. -- \"Kävelee puutarhassa, kunnes\nvaunut ovat valmiina\", vastasi nuori herra.\n\n\"Niin\", virkkoi lady Davers, \"olen tosiaan mennyt liian pitkälle.\nMinä olin noiduttu! Ja nyt\", sanoi hän, \"hän ei anna minulle anteeksi\nvuosikauteen, vaikka nimittääkin _minua_ häijyksi. Sillä minä sanon\nsinulle, Pamela, että jos häntä kerran loukkaa, hän ei helposti lepy.\"\n\nMinä olin riemuissani, vaikka surullisenakin, nähdessäni hänen\narmonsa niin suopeana minua kohtaan.\n\n\"Tohditko seurata minua hänen luokseen?\" sanoi hän. \"Tohditko lähteä\njalopeuran luolaan?\"\n\n\"Minä seuraan teidän armoanne mihin tahansa käskette\", vastasin minä.\n\n\"Niin, hempukka... Pamela, tarkoitan, sinä olet ylimalkaan varsin\nhyvä!\" sanoi hän. \"Olisin rakastanut sinua yhtä paljon kuin äitini\nrakasti... jos... mutta sehän on nyt kaikki ohi! Sinun ei tosiaan\nolisi sopinut naida veljeäni! Mutta täytyyhän minun häntä rakastaa!\nEtsikäämme hänet. Vaikka kyllä hän nyt kohtelee minua koiraa\npahemmin. Minun ei olisi tullut suututtaa häntä\", lisäsi hän, \"sillä\nainahan minä joudun alakynteen. Hän tietää, että häntä rakastan!\"\n\nTällä tavoin hänen armonsa jutteli nojaten käsivarteeni puutarhaan\nkävellessämme. Minä huomasin, että puolisoni oli vielä kovin\nkiihdyksissään, ja hän siirtyi toiselle käytävälle välttääkseen\nmeitä. Lady Davers huusi hänelle sanoen: \"Veli, veli, salli minun\npuhua sinulle! Sananen vain!\"\n\nMutta kun me kiirehdimme häntä kohti ja tulimme hänen lähellensä,\nvirkkoi hän: \"Toivon, ettet enää vaivaa minua hulluttelullasi ja\nväkivaltaisuudellasi. Olen kärsinyt sinua liian kauan ja lupaan nyt\nkaksitoista kuukautta tästä päivästä lukien...'\"\n\n\"Hst\", hillitsi sisar, \"älä vanno, minä rukoilen! Sillä sinä pidät\nlupauksesi liian hyvin, sen tiedän kokemuksestani. Näet\", jatkoi hän,\n\"että taivun pyytämään Pamelaa puolustajakseni. Tottahan se sinut\nlepyttää.\"\n\n\"En tosiaankaan\", vastasi veli, \"tahdo nähdä teitä kumpaakaan\ntällaisella hetkellä. Jättäkää minut yksikseni, sillä minä en siedä\nmoista tungettelua!\" Näin sanottuaan kääntyi hän mennäkseen pois,\nmutta sisar virkkoi: \"Ensin vain sananen, minä pyydän. Jos sinä suot\nanteeksi _minulle_, annan minä anteeksi _sinulle!\"_\n\n\"Mitä!\" huudahti tuo rakas mies ylpeästi, \"annatko sinä anteeksi\n_minulle?\"_\n\n\"Niin\", vastasi hänen armonsa nähdessään hänen olevan liian\nvihaisena, jotta olisi rohjennut mainita hänen avioliittoansa\nanteeksiantoa vaativana seikkana, \"minä annan sinulle anteeksi kaiken\npahan kohtelun, joka tänään on sinun puoleltasi tullut osakseni\".\n\n\"Sanon sinulle vakavat sanat, sisar: Minä toivon vilpittömästi\nsinulle hyvää; mutta huolehtikaamme tästä lähin siksi paljon\ntoistemme mielenrauhasta, että emme enää koskaan tule lähelle\ntoisiamme.\"\n\n\"Ei koskaan!\" huokasi sisar. \"Ja voitko sinä, julma veli, sellaista\ntoivoa, voitko?\"\n\n\"Voin\", sanoi hän; \"eikä minulla ole muuta tehtävää kuin lymyillä\nsinulta, ei veljenä, vaan murhamiehenä ja irstailijana, joka ei\nole otollinen sinun sukulaiseksesi. Ja jätä minut katumaan entisiä\npahojatöitäni. Mutta älköön sitä katumusta häiritkö moinen hurja\nsyyttäjätär.\n\n\"Pamela\", lisäsi hän ja sai minut vapisemaan, \"kuinka uskallat\nluvattani lähestyä minua nähdessäsi minut näin häiriytyneenä ja\nkiihtyneenä! Älä koskaan vastaisuudessa tule lähelleni, kun olen\ntällaisessa myrskyisessä mielentilassa, ellen lähetä sinua kutsumaan.\"\n\n\"Hyvä herra!\" huudahdin minä. -- \"Jätä minut\", keskeytti hän. \"Minä\nlähden tällä hetkellä matkalle Bedfordshireen.\" \"Mitä! Lähtisittekö\nilman minua?\" kysyin. \"Mitä olen tehnyt?\"\n\n\"Olet vaimokseni liian halpamaisesti nöyrtynyt tämän vimmatun\nsisareni edessä; ja kunnes ehdin malttaa mieleni olen sinulle\nnärkästyneenä. Mutta Colbrand saa kahden muun palvelijan kanssa\nsaattaa sinua, ja seuratkoon rouva Jewkes sinua osan matkasta;\nja toivon sinun siellä tapaavan minut paremmassa mielentilassa,\nottaakseni sinut vastaan, kuin mitä olen sinusta täällä erotessani.\"\n\nJollen olisi toivonut, että tämä oli osaksi näyttelemistä hänen\narmonsa peloittamiseksi, niin luulen, etten olisi voinut sitä kestää.\nMutta tuskallista se oli minulle; sillä huomasin hänen olevan\ntodellakin kovin vimmoissaan.\n\n\"Pelkäsinkin\", virkkoi lady Davers, \"että hän olisi vihainen sinulle\nyhtä hyvin kuin minulle; sillä minä kyllä tunnen hänen suhteettoman\nhurjuutensa, milloin hän on kiihtynyt. -- Vain sana, rakas veli!\"\npuhui hän; \"anna anteeksi Pamelalle, joskaan et tahdo leppyä minulle;\nsillä hän ei ole muuhun syypää kuin ystävälliseen tekoon minun\npyynnöstäni. Minä lähden heti kuten olin aikeessa tehdä, jollet sinä\nolisi minua estänyt.\"\n\n\"Minä estin sinua rakkaudesta\", vastasi veli; \"mutta sen palkaksi\nolet sinä minua vihalla pistänyt. Mitä Pamelaani tulee, niin tiedän,\netten tämän hetken ohimentyä voi olla hänelle vihainen; ja senvuoksi\ntoivon, etten häntä koskaan näe tällaisissa tiloissa ennenkuin\njälleen olen siinä mielentilassa, jossa minun tulisi olla niin\nsuuren herttaisuuden minua lähestyessä. Senvuoksi sanon sinulle,\nrakkaimpani: jätä minut nyt.\"\n\n\"Mutta, oi herra\", vastasin minä, \"täytyykö minun jättää teidät ja\nantaa teidän mennä ilman minua Bedfordshireen? Oi, rakas puolisoni,\nkuinka sen voin?\"\n\nSilloin sanoi hänen armonsa: \"Saatattehan huomenna matkustaa molemmat\nyhdessä, kuten olitte aikoneet; ja minä lähden tänä iltapäivänä, ja\nkoska ei minulle voida antaa anteeksi, koetan unohtaa, että minulla\non veli.\"\n\n\"Saanko, hyvä herra\", virkoin minä, \"pyytää, että sälyttäisitte\nkaiken vihanne minun päälleni ja leppyisitte kunnon sisarellenne?\"\n\n\"Rohkea Pamela\", vastasi hän ja sai minut säpsähtämään, \"oletko\nsiis niin uhmamielinen, niin kykenevä kestämään suuttumustani,\njota rakkautesi ja hellyytesi vuoksi luulin sinun kaikkein enimmin\ntahtovan välttää? No\", sanoi hän ottaen käteni ja ikäänkuin työntäen\nsen luotaan, \"mene nyt ja mieti sanojani!\"\n\nOlin niin säikähtynyt (sillä näinhän nyt hänen panevan pahakseen,\nmitä olin lausunut), että hänen kääntyessään minusta pois syleilin\nhänen polviansa ja sanoin: \"Suokaa minulle anteeksi, hyvä herra;\nnäettehän, että _en_ ole niin uhmamielinen! En voi kestää teidän\nsuuttumustanne!\" Ja olin vähällä vaipua maahan.\n\nHänen sisarensa lausui: \"Anna anteeksi edes Pamelalle, en muuta\npyydä. Aivanhan sinä murrat _hänen_ sydämensä! Sinä menet\nkiihtymyksessäsi liian pitkälle, samoinkuin minäkin menin!\"\n\n\"Minun ei tarvitse sanoa\", vastasi veli, \"kuinka paljon häntä\nrakastan; mutta hän ei saa pyrkiä luokseni tällaisina hetkinä. Aioin,\nniin pian kuin järkeni avulla olisin tyynnyttänyt sinun hurjuutesi\nnostaman myrskyn, sanoa teille kummallekin sellaiset jäähyväiset\nkuin aviopuolison ja veljen tulee; mutta hän on kutsumatta hyökännyt\nluokseni ja hänen täytyy kantaa seuraukset intohimosta, joka raivoon\nkuohautettuna on yhtä hillitön kuin omasikin.\"\n\nHänen armonsa sanoi: \"Jollen rakastaisi sinua niin suuresti kuin\nsisar koskaan on veljeä rakastanut, en olisi sinua näin paljoa\nvaivannut.\"\n\n\"Ja jollen minä\", vastasi toinen, \"rakastaisi sinua enemmän kuin\nolet päättänyt ansaita, olisin välinpitämätön kaikelle, mitä sanot.\nMutta tuo viimeinen seikka, kerrottuasi jo siitä kaksintaistelusta\n(josta et olisi maininnut, jollet olisi tiennyt, että sen\nmuisteleminen minua aina tuskastuttaa), tuo vihjaus poloisesta Sally\nGodfreysta on niin halpamaista uhmaa, että senvuoksi voin kieltää\nveriheimolaisuuteni sinun kanssasi.\"\n\n\"Niin\", vastasi sisar, \"väärin se varmaan oli. Olen siitä\nitsekin häpeissäni. Se oli kehnoa, oli halpamaista, oli\nsisarellesi arvotonta; ja senvuoksi taivunkin sinua seuraamaan\nanoakseni anteeksiantoasi ja myöskin hankkiakseni anteeksiannon\npuolestapuhujalleni, jolla luulin olevan jotakin vaikutusvaltaa\nsinuun, mikäli sain uskoa omaa tunnustustasi hänen suhteensa. Mutta\nnyt alankin arvella, että sinä siten vain tahallisesti tahdoit minua\nloukata.\"\n\n\"En välitä siitä, mitä ajattelet! -- tehtyäsi itsesi syypääksi\nmoiseen halpamaisuuteen, voin katsella sinua vain säälillä; sillä\nolet tosiaan luisunut varsin alas minun silmissäni.\"\n\n\"On selvää, että olen\", vastasi sisar. \"Mutta minä lähden. Niin, veli\n-- salli minun nimittää itseäsi siksi vielä _tämän kerran!_ Jumala\nsiunatkoon sinua! -- Ja Pamela\", virkkoi hänen armonsa, \"Jumala\nsiunatkoon sinua!\" Ja hän suuteli minua ja itki.\n\nMinä en tohtinut sanoa mitään enempää; ja kun hänen armonsa kääntyi\nhänestä poispäin, hän lausui: \"Teidän sukupuolenne on oikeita\npaholaisia; kuinka kummallisesti voittekaan järkyttää, tyynnyttää ja\nmielenne mukaan kääntää meitä poloisia tuuliviirejä! Sinun äskeistä\nystävällistä siunaustasi Pamelalleni en voi kestää. Suudelkaahan vain\ntoisianne jälleen.\" Ja sitten hän tarttui meitä kumpaakin kädestä,\nyhdistäen ne. Hänen armonsa suuteli minua taas, molemmat vuodatimme\nkyyneleitä; puolisoni syleili hellästi meitä kumpaakin yhtaikaa ja\nsuuteli meitä hyvin rakkaasti sanoen: \"Niin, Jumala siunatkoon teitä\nmolempia -- kahta rakkainta olentoa, jotka minulla on maailmassa.\"\n\n\"No\", sanoi sisar, \"unohdathan toki kokonaan, mitä olen rikkonut\nneiti...\" Puolisoni keskeytti hänet ennenkuin hän ehti mainita\nnimeä ja sanoi: \"Iäksi sen unohdan! -- Ja Pamela, sinullekin\nannan anteeksi, kunhan et vain toiste käsitä suuttumustani niin\nvähäpätöiseksi kuin vastikään.\"\n\nHänen armonsa virkkoi: \"Hän ei käsittänyt suuttumustasi\nvähäpätöiseksi itselleen; mutta mitä raskaampi se oli, sitä suurempaa\nystävyyttä hän osoitti minulle tahtoessaan ottaa sen kaiken\nniskoilleen mieluummin kuin näkisi meidän epäsovussa eroavan.\"\n\n\"Tuo ei vaikuta asiaan\", vastasi veli; \"joko oli se\najattelemattomuutta tai ainakin epäsuoraa väheksymistä, jota\nherkkyyteni ei voinut kestää hänen hellyydeltänsä. Sillä eikö\nnäyttänyt liian rohkealta otaksua, että hän voisi kestää\nsuuttumukseni tai uskoi voivansa sanella minulle ehtonsa milloin vain\nhalusi? Vaikka rakastaakin häntä hellästi, niin ei se tahallisissa\nvioissa ole aina hänen vallassaan.\"\n\n\"Niin, Pamela\", virkkoi hänen armonsa, \"voin sanoa sinulle, että\ntässä veljessäni on sinulla todellinen herrasmies; ja sinä voit\nodottaa häneltä sellaista kohtelua kuin se ominaisuus ja hänen\ntunnetusti hyvä harkintakykynsä ja kasvatuksensa aina pakoittaa\nhäntä osoittamaan. Mutta jos sinä häntä loukkaat, niin Herra sinua\narmahtakoon! Näethän, kuinka minulle kävi! Enkä kuitenkaan ole nähnyt\nhänen näin pian antavan anteeksi.\"\n\n\"Varmaan olen niin varuillani kuin suinkin voin\", sanoin minä, \"sillä\nminä säikähdyin aivan suunniltani ja olin loukannut jo ennenkuin\nmitään aavistinkaan\".\n\nNäin onnellisesti asettui myrsky; ja hänen armonsa oli aivan\ntalttunut ja rauhallinen.\n\nKun tulimme ulos puutarhasta, olivat hänen vaununsa valmiina ja hän\nsanoi: \"Niin, sisko, olisin aivan varmaan lähtenyt matkalle toiseen\nkartanooni, jos asia ei olisi saanut tätä onnellista käännettä; ja\njos se on sinulle mieluista, niin lähdemme me kaksi ajelulle, -- ja\nkuulehan, rakkaani\", sanoi hän minulle, \"pyydä että rouva Jewkes\nkäskee laittamaan illallisen kello kahdeksaksi, jolloin palaamme\nluoksesi.\n\n\"Kenties nuori herra\", lisäsi hän kääntyen rouvan sukulaisen puoleen,\n\"tahtoo meitä ratsain saattaa?\"\n\n\"Kernaasti\", vastasi tämä; \"ja minä riemuitsen sydämestäni nähdessäni\nteidät noin hyvinä ystävinä\".\n\nSitten rakas herrani ja puolisoni auttoi armollisen rouvan\nvaunuihinsa, tämän sukulaiset ja palvelijat ratsastivat heidän\nperästään, ja minä menin komerooni näitä asioita miettimään. Minun\nhupsun päässäni pyörii tuo poloinen neiti Sally Godfrey! -- Kuinka\npian aviovaimon nimi ja arvo tuottaa ihmiselle etuuksia hänen omassa\nmielessään! -- Mutta minusta tuntuu, että haluaisin tietää hänestä\nenemmän; sillä eikö ole omituista, että minä, joka olen vuosikausia\nelänyt perheessä, en ole tästä asiasta mitään kuullut? Mutta olin\nniin alituisesti armollisen rouvan parissa, etten juuri voinut\nkuullakaan; sillä varmaankaan hän ei sitä koskaan saanut tietää.\nOlisi hän muutoin minullekin kertonut.\n\nMutta minä en tohdi kysellä häneltä tuosta poloisesta neidistä.\nAjattelen vain, mihin hän lienee joutunut! Vieläköhän hän elää? Ja\nolikohan siitä mitään seurauksia? -- Kenties saan piankin kuulla, --\nmutta toivoakseni en mitään pahempaa.\n\nMitä siihen toiseen onnettomaan asiaan tulee, tiedän kerrotun, että,\nennenkuin minut vielä oli otettu perheeseen, hänellä matkoillaan\noli ollut pari selkkausta, ja kuulin, että hän nuoruudestaan asti\noli tunnettu rohkeudestansa ja että häntä pidettiin oivallisena\nmiekankäyttäjänä. Suokoon Jumala, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi\nsiihen tarttua ja että hän aina säilyy kunniassa ja turvassa!\n\nKello seitsemän ajoissa lähetti isäntäni sanan, ettei minun\ntulisikaan odottaa häntä illalliselle, koska hänet, mylady --\nhänen sisarensa -- ja tämän sukulainen oli suostuteltu viipymään\nlady Jonesin luona ja lady Darnford ja herra Petersin perhe olivat\nluvanneet saapua sinne heitä tapaamaan. Olin mielissäni, etteivät\nlähettäneet minua noutamaan, varsinkin kun toivoin, että nämä kunnon\nperheet, jotka olivat ystäviäni, hiukan varmentaisivat hänen armoansa\nminulle suosiolliseen suuntaan; ja niin jatkoin kirjoitteluani\nuutterasti yhteen mittaan.\n\nNoin kello yhdeltätoista he palasivat. Väsyttyäni kynän käyttöön\nolin juuri tullut alas ja juttelin rouva Jewkesin ja neiti Wordenin\nkanssa, joita tahdoin heidän vastustelustaan huolimatta istumaan;\nja he istahtivatkin minua vastapäätä. Neiti Worden pyysi minulta\nanteeksi, melkoisesti hämillään, minua vastaan näyttelemästään\nosasta, sanoen että asiat olivat esitetyt hänelle aivan toisessa\nvalossa, joten hän ei aavistanut minun olevan naimisissa ja\nkäyttäytyvänsä niin törkeästi talon haltijatarta kohtaan.\n\nMinä vastasin, että en ollut ollenkaan pahoillani, annoin hänelle\nhyvin auliisti anteeksi ja sanoin toivovani, ettei uusi asemani\nsaattaisi minua unohtamaan sopivaa käytöstä ketään kohtaan, vaikka\nminun siinä täytyi kaikin mokomin varoa esiintymästä arvottomasti sen\nherrasmiehen kunnian vuoksi, joka oli minut siihen korottanut.\n\nRouva Jewkes sanoi, että asemani antoi minulle monta hyvää\ntilaisuutta osoittamaan luonteeni oivallisuuden, kun kykenin niin\nhelposti antamaan anteeksi itseäni kohdanneet loukkaukset, mikä hänen\nomasta puolestaan täytyi nolostuneena tunnustaa.\n\n\"Ihmiset, rouva Jewkes\", lausuin minä, \"eivät tiedä, kuinka heidän\ntulee menetellä silloin, kun ovat ylempiensä tahdon ja käskyn\nalaisina; mutta minä olen aina ajatellut, että on tehtävä ero\nhäijyjen toimenpiteitten ja ehdottoman tottelevaisuuden välillä,\nvaikkakin ihmisen samalla pitäisi osata päättää, mikä on laillista\nja mikä laitonta. Eikä mahtavillekaan, vaikka he sillä hetkellä ovat\nvihaisia, kun heitä ei totella, perästäpäin jää huonoa käsitystä\nhenkilöstä senvuoksi, että tämä on vastustanut heidän laitonta\nkäskyänsä.\"\n\nTämä näytti hiukan huolestuttavan rouva Jewkesia, ja minä sanoin\npuhuvani etupäässä omasta kokemuksestani. Sillä minä saatoin sanoa,\nkoska he molemmat tunsivat tarinani, ettei minulta ollut puuttunut\nuhkauksia eikä kiusauksia. Ja jos olisin myöntynyt jälkimäisiin tai\nantanut edellisten itseäni peloittaa, niin en olisi tullut siksi,\nmikä nyt olin.\n\n\"Ah, hyvä rouva\", vastasi emännöitsijä, \"en ole koskaan tavannut\nteidän kaltaistanne; ja minusta on luonteenne vielä suloisempi\ntuon onnellisen päivän jälkeen kuin sitä ennen; ja te olette, jos\nmahdollista, entistä vähemmän olevinanne\".\n\n\"No\", virkoin minä, \"siihen voinkin esittää hyvän syyn: Luulin\nolevani vaarassa, katselin jokaista vihollisenani enkä voinut muuta\nkuin olla ärtyisä, levoton ja epäluuloinen. Mutta kun rakkain\nystäväni on kohottanut minut levottomuuteni vapisevalta perustalta\nja tehnyt minut täysin onnelliseksi, niin olisin menetellyt perin\nmoitittavasti, jollen olisi osoittautunut mieleltäni tyytyväiseksi\nja levolliseksi sekä luonnonlaadultani sellaiseksi, että saavutan\njokaisen kunnioituksen ja rakkauden samalla kertaa, jos mahdollista.\nSitäkin suuremmalla syyllä, koska se vain oli jonkinlaisena\ntunnustuksena saamastani kunniasta, sillä mitä vähemmän vihollisia\nitselleni hankin, sitä enemmän pakoitin jokaisen uskomaan, että\njaloa hyväntekijääni ei olekaan tästä hänen alentuvaisuudestansa\nmoitittava.\"\n\nTämänlainen puhe miellytti heitä kumpaakin suuresti; ja he kehuivat\nminua senjohdosta monin imartelevin lausein ja toivoivat aina olevani\nonnellinen, kuten sanoivat niin hyvin ansaitsevani.\n\nNäitä me rupattelimme, kun isäntäni ja hänen sisarensa sukulaisineen\nastuivat sisälle. He aivan elvyttivät minut palatessaan perin\nherttaisella tuulella. Nuo kaksi naista aikoivat poistua, mutta\nisäntäni sanoi: \"Älkää menkö, neiti Worden. Olkaa hyvä ja jääkää,\nrouva Jewkes; minulla on teille vähän puhuttavaa.\" Ja sitten hän\nsuudellen minua virkkoi: \"Kah, rakkahimpani, toivon, etten ole\nliiaksi koetellut kärsivällisyyttäsi viipymällä poissa kauemmin kuin\nolimme aikoneet. Mutta se on ollut sinulle vain eduksi; sillä vaikka\nsinä et ollutkaan seurassamme, emme ole jutelleet kenestäkään muusta\nkuin sinusta.\"\n\nHänen armonsa tuli luokseni ja sanoi: \"Niin, lapsi, sinä olet ollut\nainoana puheenaiheenamme. En tiedä, mistä se johtuu, mutta sinä olet\nparista, kolmesta kunnon naapuriperheestä saanut itsellesi yhtä\nhartaita ihailijoita kuin ystäväsi tässä.\"\n\n\"Sisareni\", virkkoi kartanonherra, \"on suuremmalla mielihyvällä kuin\nhänen sydämensä oikein sallii hänen ilmaistakaan kuunnellut sinun\nylistystäsi kymmenkunnasta suusta\".\n\n\"Arvoisan lady Daversin suosio\", sanoin minä, \"ja teidän omanne\njatkuminen, hyvä herra, synnyttäisi minussa suurempaa ylpeyttä kuin\nkaikkien muiden ihmisten suosio yhteensä\".\n\n\"Niin, lapsi\", myönsi hänen armonsa, \"ylpeät sydämet eivät yhtäkkiä\ntaivu, vaikka tämä veljeni tänään onkin kiertänyt omani niin monta\näännintä alemmaksi, että en sitä koskaan olisi uskonut; mutta minä\nsanon, että toivotan onnea sinulle ja veljelleni\"; ja sitten hän\nsuuteli minua.\n\n\"Armollinen rouva\", vastasin minä, \"te saatatte minut ikuiseen\nkiitollisuudenvelkaan! Nyt uskon olevani aivan onnellinen. Ainoasti\ntämä minun onnestani puuttui. Ja minä toivon kautta elämäni aina\nosoittavani teidän armollenne, että säilytän muiston teidän\nhyvyydestänne mitä suurimman kiitollisuuden ja kunnioituksen\ntunnossa.\"\n\n\"Mutta, lapsi\", sanoi hän, \"minä en tule seuraasi, kun sinä\njulkisesti esiinnyt. Saakoon oma ansiosi voittaa kaikki Bedfordshiren\nnaapurisi ystäviksesi, kuten se täällä Lincolnshiressä on voittanut;\netkä sinä tarvitse minun suosittelevaa tukeani enempää kuin kenenkään\nmuunkaan.\"\n\n\"Nyt\", puuttui puheeseen hänen nadonpoikansa, \"on minun vuoroni.\nMinä toivotan teille onnea kaikesta sydämestäni, hyvä rouva; ja\nsiitä päättäen, mitä olen nähnyt ja kuullut, uskon totisesti teidän\nsaavuttaneen vain sen, minkä hyvin ansaitsette. Samaa sanoo koko\nseurue, jossa olemme olleet. Ja sallikaa minun pyytää anteeksi kaikki\ntyhmyyteni teitä kohtaan.\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasin minä, \"toivon, että aina kunnioitan, kuten\nminun tulee, niin läheistä hyvän aviopuolisoni ja lady Daversin\nsukulaista; ja minä kiitän teitä ystävällisestä kohteliaisuudestanne\".\n\n\"Hei, Beck\", virkkoi hän, \"teillä luullakseni on myöskin jotakin\nanteeksipyydettävää; sillä me käyttäydyimme kaikki moitittavasti, kun\npakoitimme tämän nuoren rouvan sillä tavoin harppaamaan vallihaudan\nyli. Vähänpä me aavistimme, että karkoitimme hänet omasta talostansa.\"\n\n\"Sinä sanot aina joko liian paljon tai liian vähän\", virkkoi hänen\narmonsa.\n\nNeiti Worden sanoi: \"Teidän lähdettyänne minua on kohdeltu niin\nystävällisesti ja alentuvasti, hyvä herra, että olen jo ennakolta\npyytänyt anteeksi omasta puolestani.\"\n\nSitten hänen armonsa istahti puoleksi tunniksi minun pariini\njuttelemaan ja kertoi, kuinka virkistävä ajelu heillä oli ollut. Hän\nsanoi olleensa aivan ihastunut veljensä ystävällisestä kohtelusta,\nja suuresti varmistuneensa siinä hyvässä käsityksessä, joka hänessä\noli alkanut syntyä minun tahdikkaasta ja herttaisesta käytöksestäni.\n\"Mutta\", jatkoi hän, \"kun hän vei minut vierailulle vanhojen\nnaapurien luo, meidän aikomatta siellä viipyä (sillä\", sanoi hän,\n\"koska lady Jones oli lähimpänä, pistäydyimme ensin hänen taloonsa;\nja hän haravoitsi kaikki muut kokoon), ylistelivät he sinua niin\nylenmäärin, että jouduin aivan ymmälle, ollen todellakin Saulina\nprofeettain joukossa\".\n\nVoitte arvata, kuinka tämä minua riemastutti; enkä minä laiminlyönyt\nsiitä lausua asianmukaista kiitollista tunnustustani.\n\nKun hänen armonsa jätti hyvästi levolle mennäkseen, sanoi hän:\n\"Toivotan sinulle sydämellisesti hyvää yötä, sinulle ja kunnon\npuolisollesi. Sisälle tullessani suutelin sinua muodollisesti, mutta\nnyt suutelen sinua _enemmän_ kuin muodollisesti, sen vakuutan.\"\n\nYhtykää minun ilooni, rakkaat vanhempani, tämän onnellisen käänteen\njohdosta. Kovin paljon pelkäsin päinvastaista, ja se oli ainoa\nhuoli, joka minua rasitti! -- Mitähän siitä poloisesta neiti Sally\nGodfreystä lienee tullut, tyttöparasta? Toivon, että puolisoni omasta\nalotteestaan mainitsee hänestä jälleen. -- Eipä niin, että olisin\n_kovin_ levotonkaan. Te sanoisitte, että olisin hiukan julkea, jos\nsitä olisin.\n\nRakas isäntäni kertoi minulle ylös tultuaan niistä vaivoista, joita\noli nähnyt rakkaan sisarensa vuoksi, kuten hän itse häntä nimitti,\nsekä mitä kaikkea ystävällistä ne kunnon perheet olivat puhuneet\nminun puolestani. Ja hän sanoi huomanneensa, että sisarensa ei ollut\nniin kovin vastahakoinen sitä kuuntelemaan kuin oli alussa ollut,\njolloin hän ei tahtonut sallia kenenkään puhuvan minusta hänen\nveljensä vaimona. Kun oli esitetty minun maljani hänen puolisonaan\nja myladyn vuoro tuli, joi hän sen, mutta virkkoi: \"No, veli, minä\njuon Pamelasi terveydeksi; mutta en tiedä, kuinka tämän asian kestän,\njahka kreivitär X. ja nuoret neidit saapuvat minua tervehtimään.\"\n\nEräs noista neideistä oli sama henkilö, jonka hän niin mielellään\nolisi toimittanut avioliittoon veljensä kanssa. \"Lady Betty\nvarmaankin\", oli hän sanonut, \"pistelee minua; terävästi sen\njohdosta; ja tiedäthän, veli, ettei häneltä puutu älykkyyttä eikä\npurevaa ivallisuutta\". Puolisoni oli vastannut: \"Toivoakseni lady\nBetty, jahka hän vain menee naimisiin, löytää paremman puolison\nkuin mitä minusta olisi hänelle tullut; sillä omantuntoni mukaan\najattelen, että minusta tuskin olisi tullut siedettävä aviomies\nkellekään muulle kuin Pamelalle.\"\n\nHän kertoi minulle, että he laskivat leikkiä hänen luonteensa\nsuurellisuudesta ja sanoivat, että hänestä ilmeisesti tulisi oikein\noivallinen aviomies nykyoloissa; mutta että se johtuisi pikemmin\nminun lauhkeudestani kuin hänen mukautuvaisuudestaan. \"Sillä\", sanoi\nvanhempi neiti Darnford, \"silloin, kun teidän armonne pidätti nuorta\nrouvaa, saatoin hyvin huomata, että, vaikka hän oli vain vihjaissut\ntoivomuksestaan tavata hänet meillä, hän oli niin pahalla tuulella\ntämän luulotellusta tottelemattomuudesta, että minä ja sisareni\npaljoa enemmän säälimme kuin kadehdimme hänen vaimoansa\".\n\n\"Niin\", oli hänen armonsa sanonut: \"hän on aivan liian ylväs eikä voi\nsietää pettymystä -- ei ole koskaan voinut\".\n\nSiihen sanoi hän vastanneensa: \"Sinun, lady Davers, pitäisi kaikkein\nvähimmin etsiä vikoja minusta; sillä minä siedin aika paljon sinun\ntaholtasi ennen kuin ollenkaan suutuin\".\n\n\"Niin\", oli hänen armonsa vastannut; \"mutta kun olin mennyt vähän\nliian pitkälle, kuten myönnän menneeni, annoit minun sen kylläkin\nkalliisti maksaa! Sitä et kieltänekään, virnistelijä. Ja otettuani\nsen raukan puolustajakseni -- sillä siihen määrin hän oli minut\nnöyryyttänyt!\" lisäsi hän, \"kohteli hän häntä tavalla, joka sai\nsydämeni kirvelemään tyttö-paran tähden. Mutta olihan siitä osa\n_teeskentelyäkin_, jotta hän saisi minut parempiin ajatuksiin\nhänestä.\"\n\n\"Siinä oli tosiaan sangen vähän teeskentelyä, sisar\", vastasi\npuolisoni, \"koska minä sillä hetkellä en välittänyt siitä, mitä\nsinä ajattelit, enkä olisi viitsinyt maksaa killinkiäkään sinun\nhyvästä tai huonosta käsityksestäsi hänestä tai itsestäni. Ja minä\nmyönnän närkästyneeni siitä, että ärsyttelysi jälkeen kumpikaan\nteistä tuli minua häiritsemään; ja hänen on opittava se läksy, ettei\nkoskaan tule lähelleni, kun olen moisesssa mielentilassa, mikä\nkuitenkin tapahtunee mahdollisimman harvoin; sillä kunhan minut\nvain jätetään yksikseni, niin tuokion päästä aina tyynnyn ja kadun\nluonteeni rajuutta, joka varsin paljon muistuttaa tämän rakkaan\nsisareni luonnetta. Ja senpä vuoksi minusta onkin sitä parempi, mitä\nharvemmat ihmiset ovat kiihtymykseni todistajina, niin kauan kuin se\nkestää, semminkin kun jokaisen heistä täytyy, ansiosta tai ansiotta,\nkuten Pamelastani näette, kärsiä siitä, jos he käskemättä saapuvat\ntielleni.\"\n\nHän toisti saman läksyn minulle uudestaan ja vahvisti sen\ntunnustamalla, että hän juuri sillä hetkellä oli tosissaan ollut\nminulle vihainen, vaikka myöhemmin oli enemmän vihoitellut\nitselleen sen puuskansa johdosta. \"Mutta\", lisäsi hän, \"kun sinä,\nPamela, tahdoit siirtää kaiken suuttumukseni itse päällesi, oli\nse kovin suurta _uhmailua_ omilla _ansioillasi_, ikäänkuin minun\ntäytyisi _pian_ luopua vihastani, jos sen _sinuun_ sijoittaisin;\ntai myöskin tuntui kuin pitäisit sitä itsellesi perin _keveänä_\nasiana. Ja senvuoksi minä todellakin suutahdin. Sillä\", jatkoi hän,\n\"minä en voi sietää, että minkäänlaisessa tilaisuudessa toivoisit\nsinuun vihastuvani tai että et pitäisi suuttumustani suurimpana\nonnettomuutena, joka voi sinua kohdata\".\n\n\"Mutta, hyvä herra\", virkoin minä, \"tiedättehän, että sen minkä tein,\ntein hankkiakseni anteeksiannon hänen armollensa; ja, kuten hän itse\nhuomautti, se oli hänelle mitä korkein ystävyyden osoitus\".\n\n\"Sitä se oli\", vastasi hän, \"mutta älä koskaan yritä suosia\n_häntä_ tai _ketään_ ihmistä, olkoon se kuka tahansa, _minun_\nkustannuksellani. Hän oli käyttäytynyt niin sietämättömästi, että\naloin ajatella sinun alentuneen paljoa enemmän kuin mitä minun\ntulisi sallia vaimoni tehdä. Halpamaisuuksia en voi sietää kessään,\nvarsinkaan en niissä, joita rakastan; ja koska hän oli tehnyt itsensä\nsyypääksi varsin törkeään, olisin silloin paljoa mieluummin hyljännyt\nhänet kuin sopinut hänen kanssaan.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä, \"toivon aina käyttäytyväni niin, etten\nvastedes ehdoin tahdoin pahoita teitä; sitä enemmän, koska olen\nvarma, että minun vain tarvitsee _tietää_ teidän mielihalunne\n_noudattaakseni_ sitä. Mutta tämä esimerkki osoittaa minulle, että\nsaatan _paljon_ rikkoa sitä _vähimmässäkään_ määrässä tarkoittamatta.\"\n\n\"No, Pamela\", vastasi hän, \"älä käy liian totiseksi. Toivoakseni en\nminä osoittaudu miksikään tyrannilliseksi aviomieheksi. En kuitenkaan\nväitä olevani täydellinen enkä voi taata, että järkeni aina hallitsee\nensimäistä kiihtymykseni puuskaa. Mutta sinun hellyydeltäsi odotan,\nettä minussa sellaista huomatessasi olet kärsivällinen minun\nsuhteeni. Minun sydämeni ei ole kiittämätön, ja tyynin päin voin yhtä\npuolueettomasti mennä itseeni ja tutkistella itseäni kuin useimmat\nmuut miehet; ja silloin olen aina ystävällinen ja annan tunnustukseni\nsamassa suhteessa kuin olen ollut väärässä.\n\n\"Mutta varmentaakseni sinut, rakkaani, hairahduksestasi (tarkoitan\nhairahduksestasi luonteeni kiihkeyteen nähden; sillä tarkoituksellasi\net mitään rikkonut, _sen_ myönnän), huomautan vain, että tullessasi\nluokseni pahalla päällä ollessani sait vastaanoton, jollaista et\nodottanut, ja kuulit joitakuita kiivaita sanoja, joita et ansainnut.\nJos taas et olisi tunkeutunut luokseni suuttumukseni kestäessä, vaan\nolisit viipynyt siksi, kun olisin toivonut seuraasi, niin et olisi\nmitään sellaista kokenut, vaan saanut osaksesi hellää kohtelua, jota\nepäilemättä aina ansaitset ja jota niinä aina riemulla osoitan. Ja\n_tuon_ mielialan huomaat aina asianmukaisesti vaikuttavan minuun;\nmutta et saa otaksua, että kun pahalla päällä ollessani asetut\nraivoani vastustamaan, sinä asetat sille oikean maalitaulun. Mutta\nmilloin sinä hennon ruo'on tavoin säveästi _taivut_ hirmumyrskyn\nedessä, mieluummin kuin jäykän tammen lailla sitä _vastustaisit,_\nniin seisot aina lujana hyvässä käsityksessäni, sensijaan että\npäinvastainen menettely kitkisi sinut kaikkine oivallisine avuinesi\npois sielustani.\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasin minä, \"tahdon pyrkiä kaikissa asioissa\nmukautumaan teidän tahtoonne\".\n\n\"Sitä en ollenkaan epäile; ja minä koetan muovata tahtoni niin järjen\nmukaiseksi kuin voin, ja salli minun sanoa, että tämä uskoni sinuun\non niitä vaikuttimia, jotka ovat saattaneet minut laisinkaan menemään\navioliittoon. Sillä kukaan ei ollut siihen säätyyn vastahakoisempi\nkuin minä. Ja nyt tätä kysymystä kosketellessamme tahdonkin selittää\nsinulle syyn tuohon suureen vastahakoisuuteeni.\n\n\"Me varakkaat henkilöt kumpaakin sukupuolta tai sellaiset, jotka\novat syntyneet suuria toivomaan, olemme yleensä saaneet väärän\nkasvatuksen. Sinä, Pamela, olet tilaisuuden tullen maininnut tästä\nseikasta päiväkirjassasi niin sattuvasti ja oikein, että minun ei\nole tarvis siitä paljoa puhuakaan. Me olemme tavallisesti niin\nitsepintaisia, niin rajutahtoisia, että siedämme varsin vähän\nohjausta.\n\n\"Vanhempaimme on syy, että imettäjättäremme ja hoitajattaremme\nantavat perään kaikille oikuillemme, ja niinpä alussa harjoitammekin\nmielivaltaamme näitä kohtaan, osoittaen kiitollisuutenamme sellaista\nröyhkeyttä, jota pikemmin tulisi estää ja hillitä kuin rohkaista.\n\n\"Sitten meitä on koulua käydessämme kaikessa hemmoiteltava; ja\n_opettajamme_ ja _opettajattaremme_ saavat vuorostaan kiitollisuuden\nasemesta palkakseen somia näytteitä vallattomasta käytöksestämme.\n\n\"Mutta _viisaiden_ vanhempaimme silmissä kaikki näyttää hyvältä:\nkaikki annetaan anteeksi, kaikkea katsellaan sukoillen ja sormien\nvälitse, pelkästään siitä syystä, että olemme _heidän_ lapsiansa.\n\n\"Sitä seuraava edistysaskeleemme on, että kotiin päästyämme\npuramme sisuamme itse _vanhempiamme_ kohtaan, katkeroittaen heidän\nsydäntänsä tottelemattomalla ja nurjalla käytöksellämme, joka\nkaikessa kiittämättömyydessäänkin on vain luonnollinen seuraus heidän\nrikollisesta hemmottelustaan lapsuudestamme alkaen.\n\n\"Sitten kun ehkä olemme puoliksi murtaneet heidän sydämensä,\netsitään _aviovaimo_. Mukavuussyyt, syntyperä tai varallisuus ovat\nensimäiset vaikuttimet. Rakkaus tulee vasta viime sijassa (mikäli\nsitä ollenkaan otetaan huomioon), ja kaksi täten kasvatettua ihmistä,\nkoulutettua luonnottoman kiittämättömyyden puitteissa ja jotka ovat\nuppiniskaisuudellaan piinanneet kaikkia vaalijoitaan ja opettajiaan,\nsamoinkuin omia synnyttäjiänsäkin, tuodaan yhteen. Mitäpä muuta voi\nodottaa kuin että he yhä edelleen jatkavat samaa itsekästä käytöstään\navioliitossa ja yhtyvät mitä hartaimmin toisiansa kiusaamaan?\nJossakin määrin tämä on oikeinkin, koska he siten toisillensa\nkostavat kaikkien niiden puolesta, joita ovat murhetuttaneet ja\nloukanneet. Herrasmiestä ei ole koskaan hillitty. Neiti ei ole\nkoskaan kuullut vastalauseita.\n\n\"Edellinen ei voi sietää moista sen taholta, jonka tässä uudessa\nasemassaan hänen mielestään pitäisi olla velvollinen osoittamaan\naivan päinvastaista käytöstä.\n\n\"Jälkimäinen pitää puolisoansa perin julmana, koska nyt _ensi_ kertaa\nnäkee tahtoansa vastustettavan, vieläpä miehen taholta, jolta odotti\npelkkää hellyyttä.\n\n\"Niin suuri on ero sen välillä, mitä he kumpikin _odottivat,_ ja\nsen, mitä he _saavat_ toisiltaan, että väärinkäsitysten syntyminen\nei ole ihmeellistäkään. Nämä taas kypsyvät riidoiksi, ja tapahtuu\nepäystävällisiä tekoja, jotka silloinkin vaikka heidän liittonsa\nensimäisenä aiheuttajana olisi ollut _rakkaus_, kuten tavallisesti ei\nole laita, hävittäisivät jokaisen hellän vaikutelman niin puolelta\nkuin toiseltakin.\n\n\"Usein tapahtuu, että vedotaan vanhempiin ja holhoojiin! Jos sovinto\nsaavutetaan ystävien välityksellä, se tuskin koskaan kestää; ja miksi\nei? Vika on _molempien_ ajatuksissa, eikä kumpikaan niin luule. Täten\nhaava (kun sitä ei sallita koettimella tutkia) vain arvettuu päältä;\nmärkii yhä pohjaltaan ja vihdoin puhkee auki entistä tuskallisempana\nja ärtyisempänä. Seurauksena on usein vuode-ero, ehkä puolison luota\nkarkaaminen; jollei, niin vastustamaton välinpitämättömyys, kenties\ninho. Ja aina kun heidän näön vuoksi täytyy olla yhdessä, huomaa\njokainen, että tuo haukotteleva aviomies ja oikullinen, nyrpeä\naviovaimo ovat todella sietämättömiä toisilleen, vaikka he kumpikin\nerikseen esiintyvät hilpeämmin ja saattavat olla mukiinmeneviä\nseuraihmisiä.\n\n\"Nyt, rakkaani, tahtoisin sinun ajattelevan ja toivoakseni sinulla\nei olekaan syytä muuta ajatella, kuin että sittenkin, vaikka olisin\nnainut maan ylhäisimmän naisen, en olisi kohdellut häntä paremmin\nkuin Pamelaani; sillä minun vaimoni _on_ minun vaimoni; ja sitä\nkauemmin punnitsin tähän säätyyn astumistani, koska tunsin sen\nvaatimukset ja epäilin omaa käytöstäni aviopuolisona.\n\n\"Luulen olevani herkempi kuin monet muut herrasmiehet, koskapa usein\nolen läheltä katsellut naineiden ihmisten käytöstä ja tuskin koskaan\nolen nähnyt sitä sellaisena, minä soisin sen esiintyvän omassa\nperheessäni. Voin antaa tästä yksityiskohtaisempia esimerkkejä,\njahka olemme _pitemmälti_ ja sanoisinko ehkä _paremmin_ toisiimme\ntutustuneet.\n\n\"Jos olisin mennyt avioliittoon samanlaisin näkökohdin kuin useimmat\nherrasmiehet ja nainut sellaisen, jota kunnon sisareni (asettuen\nvanhempaini sijalle) olisi minulle suositellut, niin olisin ottanut\nhienon, minun laillani kasvatetun vallasneidin, joka on tottunut\npitämään päänsä kaikessa.\n\n\"Muutamat miehet voivat suoriutua vaikeuksista sovittelulla ja ovat\njoidenkuiden ponnistusten jälkeen välttävän tyytyväisiä. Mutta,\nvaikka olisin nainut prinsessan, en minä olisi voinut niin tehdä.\nMinun olisi täytynyt rakastaa häntä äärettömän paljon, ennenkuin\nolisin suostunut sitomaan solmun ja antamaan hänelle etusijan\nkaikkien muiden naisten joukossa... Sillä muutoin, Pamela, syntyy\nvälinpitämättömyyttä ja inhoa jokaisessa avioelämässä, ja se ei\nolisi voinut tehdä minua kodissani onnelliseksi. Ja on luullakseni\nharvempia esimerkkejä miesten kuin naisten puolelta siitä, että\nrakkaus lisääntyy vielä häitten jälkeen. Syitä siihen en tällä kertaa\naio selostella.\n\n\"Sitten olisi minun täytynyt olla sielussani varma, että hän antoi\nminulle etusijan kaikkien miesten joukossa; ja varmistuakseni tästä\nolisi ollut välttämätöntä, että hän olisi vähentänyt eikä isontanut\nheikkouksiani. Hänen olisi täytynyt sietää minun puutteellisuuksiani,\nhänen olisi täytynyt tarkata ja tutkia luonnettani. Ja jos hänellä\nkoskaan olisi ollut joitakin kysymyksiä perille ajettavina, joku\ntoivomus saavutettavana, olisi sen täytynyt tapahtua lempeästi\nja kohteliaasti eikä kuitenkaan sellaiseen orjamaiseen tapaan,\nettä hänen alentuvaisuutensa pikemmin olisi näyttänyt johtuvan\ntunteellisuuden puutteesta kuin arvostelukyvystä ja hellyydestä.\n\n\"Hän ei olisi saanut aiheuttaa menettelylleni edes osittaistakaan\npakollisuuden tai väkinäisyyden leimaa. Sanan _käsky_ minun\npuoleltani ja sanan _totteleminen_ hänen puoleltaan minä\nolisin poistanut sanakirjastani. Siitä syystä olisin katsonut\nvelvollisuudekseni olla vaatimatta häneltä mitään, joka ei olisi\nollut merkityksellistä, järkevää tai oikeata; ja silloin hän ei\nolisi saanut osoittaa mitään vastahakoisuutta, levottomuutta tai\nepäröimistä noudattaa mieltäni puolesta sanastakin.\n\n\"En olisi suonut hänelle anteeksi, jos hän olisi pakoittanut minut\nkahdesti mainitsemaan samasta asiasta, samalla kun itse pidin\ntarkkaa huolta siitä, että hänen myöntymyksensä olisi kohtuullista\nja senlaatuista, ettei se hävittäisi hänen omaa toimintavapauttansa\nasioissa, jotka tulisi jättää hänestä itsestään riippuviksi.\nJa vaikken aina olisikaan oikeassa, tuli hänen sietää minua,\njos näki minun olevan itsepintainen, sekä nuhdella minua vasta\nvaatimukseeni myönnyttyään. Sillä se osoittaisi (edellyttäen\n_pieniä erimielisyyksiä_, joista suurimmatkin riidat _ystävien_\nkesken tavallisesti johtuvat), ettei hän ollut toista mieltä vain\n_vastaansanoakseen_, vaan halusi saada minut vakuutetuksi omasta\nerehdyksestäni; jotta toisella kertaa tekisin parempia päätöksiä.\n\n\"Tämä olisi niin miellyttävää käytöstä, että arvonantoni oikeuden\nmukaan kasvaisi kahdenkertaiseksi sitä kohtaan, joka oikkuani\nnoudattaakseen luopui omasta mielipiteestään. Ja minä näkisin,\nettei hänellä huomautuksissaan myöntymyksensä jälkeen ollut muuta\ntarkoitusta kuin vastaisuuden varalle ojentaa minun käsitystäni; ja\nsilloin en voisi olla enemmin kunnioittamatta hänen mielipidettään ja\nneuvojansa tärkeämmissä asioissa.\n\n\"Kaikissa seuroissa hänen olisi tullut osoittaa, että hän, joko sen\nsitten täysin ansaitsin tai en, piti minua korkeassa arvossa ja että\nhänellä oli minusta hyvä käsitys; sitäkin enemmän, koska senlainen\nkäytös hänen puoleltaan olisi edullista hänen omalle maineelleen\nja turvallisuudelleen. Sillä jos me huikentelijat hätyyttelemme\nnainutta naista, niin oman turhamaisuutemme ohella on parhaana\nrohkaisunamme aviovaimon ilmaisema välinpitämättömyys, laiminlyönti\ntai halveksiminen puolisoansa kohtaan. Senvuoksi odottaisin hänen\nleppeällä verholla peittävän vikani, lieventävän sellaisia, joita\nei voi peittää, esittävän paremmat tekoni edullisessa valossa ja\nosoittavan, että ainakin _hänellä_ on minusta hyvät käsitykset,\nlörpöttelipä sitten _maailma_ minun luonteenominaisuuksistani kuinka\nlöyhäsuisesti tahansa.\n\n\"Hänen olisi tullut pitää ystäviäni arvossa _minun_ tähteni, esiintyä\nhauskasti ja hilpeästi jokaista kohtaan, jonka toin kotiini; ja mitä\nvikoja hän minussa olisi havainnutkin, hän ei koskaan olisi saanut\nnuhdella minua seurassa, ei ainakaan niin ylvääseen sävyyn, että\nolisi näyttänyt siltä kuin pitäisi hän arvostelukykyänsä omaani\nparempana. Tämä, Pamelani, on vain heikko luonnos siitä käytöksestä,\nmitä olisin vaimoltani odottanut, olisipa hän säädyltään ollut ken\ntahansa. Muussa tapauksessa olisin elänyt hänen kanssaan huonoissa\nväleissä. Voit siis arvata, olisiko nainen, jolla on nykyisen muodin\nmukainen maku, ollut minulle siedettävä.\n\n\"Nurjamielisyys ja ristiriidat, joita vieraillessani järkevien\nsamoinkuin arvokkaassa asemassa elävien henkilöiden luona liiankin\nusein olen havainnut, olivat tehneet minut ennakkoluuloiseksi\naviosäätyä vastaan. Ja tietäessäni, että en voinut moista sietää,\nolin varmaan oikeassa kieltäytyessäni avioliitosta. Näet myöskin,\nrakkaani, että en ole mennyt tuon luokan piiristä vaimoa etsimään,\nenkä tiedä, mistä olisin mieleni mukaisen löytänytkään, paitsi sinua.\nSillä siinäpä onnettomuuteni olikin, että minä en olisi tyytynyt\nolemaan vain _kohtalaisen onnellinen_ avioliitossani.\n\n\"Kaikesta tästä voit siis päättää, voisinko hyvin sietää sinun\najattelevan olevasi niin varma hellyydestäni, että saattaisit ottaa\nmuiden viat päällesi ja otaksuttujen ylimääräisansioittesi vuoksi\nluulla välitystäsi riittäväksi heidänkin vikojensa sovittamiseen.\n\n\"Silti en itse ole täydellinen; ei, olen kovin epätäydellinen. Mutta\nen tahdo sallia, että puutteellisuuteni olisivat puolustuksena\nvaimoni vioille tai että hän ajattelisi minun velvollisuuteni olevan\nhänessä sietää hänen korjattavissaan olevia vikoja, koska hän sietää\nsuurempia minussa.\n\n\"Ylimalkaan saanen odottaa, että sinä olet kärsivällinen minun\nsuhteeni ja tutkit minun luonnettani, _kunnes_ ja ainoasti _kunnes_\nnähnet minun kykenevän vastaamaan hyvään tekoon loukkauksella\nja kunnes saat aihetta luuloon, että töykeästi kohdeltuna minä\nkäyttäydyn lempeämmin kuin muutoin. Minä halveksisin itseäni, jos\nolisi olemassa ainoakaan sukupuolesi etuoikeus, johon joku prinsessa\naviovaimonani ollen voisi odottaa suostuvani ja jota en myöntäisi\nPamelalleni. Sillä sinä olet minun sydämeni hellimä, ennen sinua en\nole ketään toivonut enkä ikimaailmassa toista toivo saavani.\"\n\n\"Toivon, hyvä herra\", sanoin minä, \"että vastainen käytökseni...\"\n\n\"Suo anteeksi, rakkaani\", virkkoi hän, \"että sinut keskeytän;\nmutta tahdon vain sanoa olevani niin vakuutettu sinun hellästä\narvonannostasi minua kohtaan, että tietenkin olisin voinut jättää\nsanomatta suurimman osan siitä, mitä olen puhunut. Ja olisi tosiaan\nkovin paha meille molemmille, jos luulisin itselläni välttämättömästi\nolevan _syytä_ näin pitkiin selityksiin. Mutta toinen seikka on\njohtanut mieleeni toisen, ja olen pikemminkin puhunut siitä, mitä\nherkkyyteni on saanut minut huomaamaan _muissa_ perheissä, kuin\nsiitä, mitä _omassani pelkään kohtaavani_. Ja salli minun senvuoksi\nvakuuttaa sinulle, että tähän asti olen täysin tyytyväinen sinun\nkäytökseesi. Sinä et saa mitään aihetta sen katumiseen, vaan\nhavaitset että vaikka olenkin suuresti puutteellinen ja intohimoni\nkuohahtavat, kun minua erikoisesti ärsytetään (mitä kiihkeyttäni\nkuitenkin koetan taltuttaa), sinulla ei ole raaka tai kiittämätön\npuoliso, joka kykenisi myöntyväisyyteen loukkauksella vastaamaan tai\nhyvää pahalla palkitsemaan.\"\n\nMinä kiitin häntä näistä ystävällisistä säännöistä ja hänen\njalomielisestä vakuutuksestaan sekä sanoin niiden tehneen niin\nvaltavan vaikutuksen mieleeni, että nämä ja hänen aikaisemmin minulle\nantamansa mitä mieluisimmat ohjeet ja ne, mitä hän mahdollisesti\nvastedes suvaitsisi antaa, olisivat kaikki sääntöinä vastaisen\nkäytökseni varalle.\n\nOlen iloinen siitä että olen ryhtynyt kirjoittelemaan päiväkirjaa\nkaikesta, mitä näillä onnellisuuteni ensi asteilla tapahtuu; sillä\nse syventää niiden vaikutusta. Ja minä silmäilen _tätä_ käytökseni\nparemmaksi ohjaukseksi, milloin vain pelkään muistini pettävän.\n\nKatsotaanpas! Mitkä säännöt tulee minun tästä juhlallisesta läksystä\nnoudatettavikseni hahmoitella? Ka nämä:\n\n1. Että minä en hänen luvattansa saa tunkeutua hänen luokseen,\nmilloin hän on johonkuhun kovin suuttunut. -- _Niin, takaanpa\nsen muistavani. Mutta kuitenkin on tämä sääntö mielestäni miltei\nerikoista hänelle_.\n\n2. Että minun on pidettävä hänen vihastumistansa raskaampana\nonnettomuutena, joka minua voi kohdata. -- _Epäilemättä niin teen_.\n\n3. Ja senvuoksi minun ei pidä toivoa joutuvani sen alaiseksi ketään\nmuuta pelastaakseni. -- _Asia siitä vain pahenisi_.\n\n4. Että en saa koskaan suosia ketään hänen kustannuksellaan.\n\n5. Että en saa tehdä itseäni syypääksi mihinkään tahallisiin\nhalpamaisuuksiin. -- _Tähän sääntöön sisältyy paljon ajatusta;\nja minä koetan sitä kokonaisuudessaan noudattaa. Tilaisuus,\njonka johdosta hän sen lausui, riittää selitykseksi._ En siis\nvihapäissäkään saa sanoa mitään sisukasta tai häijyä, kunnioituksen\npuutetta tai tottelemattomuutta ilmaisevaa _tai muuta sellaista_.\n\n6. Että minun tulee olla hänen suhteensa kärsivällinen silloinkin,\nkun huomaan hänen olevan väärässä. -- _Tämä saattaa eräissä tiloissa\nolla vähän vaikeata_.\n\n_Lieneeköhän se poloinen neiti Sally Godfrey vielä elossa vai jo\nkuollut!_\n\n7. Että minun tulee olla taipuvainen kuin sadun ruoko, jottei minua\ntammen lailla myrskyä vastustaessani juurilleni riuhtaistaisi maasta.\n-- _Niin, minä koetan tehdä parhaani!_ -- _Toivoakseni ei juuri ole\nluultavaa, että olisin uppiniskainen; mutta ei suinkaan myrskykään\nsentään minua aivan tantereen tasalle taivuttane_.\n\n8. Että nuoret säätyhenkilöt ylimalkaan ovat saaneet väärän\nkasvatuksen. -- Huom.! _Jos lapsien kasvatusta tulee minun osakseni,\nen saa koskaan liiaksi hemmoitella niitä enkä antaa perään niiden\noikuille, missä sellaista olisi hillittävä_.\n\n9. Että totutan ne kärsimään pettymyksiä ja sietämään ohjausta.\n\n10. Että en salli lapsuudessa heitä liiaksi hemmoitella.\n\n11. Enkä koulussakaan.\n\n12. Eikä heidän kotiin tultuansakaan saa heitä liialla hempeydellä\npilata.\n\n13. Sillä tavallisesti ulottavat lapset häijyytensä kaitsijastaan\nkoulumestariinsa ja koulumestaristansa vanhempiinsa.\n\n14. Ja seuraavalla askeleellaan he kohtuullisena rangaistuksena\nkaikesta tekevät _itsensä_ onnettomiksi.\n\n15. Että tottelemattomista ja nurinkurisista lapsista tulee huonoja\naviomiehiä ja -vaimoja, _ja siinä sivussa myöskin huonoja isäntiä ja\nemäntiä_.\n\n16. Että he avioliitossa eivät voi sietää toisiansa, kun heitä ei ole\naikaisin alistettu kuuliaisuuteen.\n\n17. Kun syy on syvällä kummankin mielessä, niin ei kumpikaan tee\nparannusta.\n\n18. Siitä taas johtuu väärinkäsityksiä, riitoja, vetoamisia,\nkodistakarkaamisia tai parhaassa tapauksessa välinpitämättömyyttä;\nkenties inhoa. -- Huom.! _Oivallisen kuvan onnettomasta avioliitosta\nantavat sanat_ HAUKOTTELEVA AVIOMIES _ja_ OIKULLINEN VAIMO, _milloin\novat yhdessä; mutta_ erikseen _kumpikin aivan virkeät_.\n\n19. Harvat naineet ihmiset käyttäytyvät hänen mielensä mukaan. --\n_Tahdon miettiä tätä pelolla ja edistyäkseni_.\n\n20. Muutamat herrasmiehet voivat ryhtyä sovitteluihin vaimonsa kanssa\nrauhan vuoksi; mutta hän ei voi. -- _Sen kyllä uskon todeksi; enkä\ntoivoisi hänen ryhtyvänkään_.\n\n21. Rakkaus ennen avioliittoa on ehdottoman välttämätön.\n\n22. On vähemmän miehiä kuin naisia, joiden rakkaus häiden jälkeen\nlisääntyy. -- _Mutta miksi niin? Toivoisin, että hän olisi sanonut\nperusteet tähän väitteeseensä. Ne eivät luullakseni ole hänen omalle\nsukupuolelleen eduksi_.\n\n23. Vaimon on herätettävä aviomiehessään se käsitys, että hän antaa\nhänelle etusijan kaikkien miesten joukossa. -- _Epäilemättäkin täytyy\nniin olla_.\n\n24. Jos vaimo tahtoo saada mielipiteensä lävitse, täytyy sen\ntapahtua lempeästi ja kohteliaasti. _Varmaankin hän tarkoittaa:_\ntaipuvaisuudella.\n\n25. Mutta vaimon käytös ei saa olla orjallistakaan, jottei se\nnäyttäisi pikemmin johtuvan tunteellisuuden puutteesta kuin\narvostelukyvystä ja hellyydestä.\n\n26. Sanat KÄSKY ja TOTTELEMINEN ovat poistettavat hänen\nsanakirjastaan. -- _Hyvä on!_\n\n27. Miehen ei sovi vaatia vaimoltaan muuta kuin mikä on\nmerkityksellistä, järkevää ja oikeata. -- _Se osuu epäilemättä\npaikalle_.\n\n28. Mutta vaimon ei silloin sovi osoittaa vastahakoisuutta,\nlevottomuutta tai epäröimistä tehdessään hänelle mieliksi; vieläpä\non hänen ymmärrettävä puolesta sanasta, eikä hänen tule odottaa\nkahta pyyntöä samasta asiasta. -- _Mutta eiköhän tästä muutamissa\ntilaisuuksissa voi hiukan hellittää? Ja sanoohan hän jälkeenpäin_.\n\n29. Että näin ei tule olla ainoasti silloin, kun hän koettaa tehdä\nvaimon myöntymyksen järjelliseksi ja sopusointuiseksi tämän oman\nvapaan tahdon kanssa kysymyksissä, jotka pitää jättää vaimosta\nriippuvaisiksi. -- _No, tuo on, kaikki huomioon ottaen, varsin hyvin_.\n\n30. Jos aviomies itsepintaisesti vaatii jotakin, mikä ei ole oikein,\nniin vaimon tulee väittelemättä siihen suostua ja nuhdella vasta\njälkeenpäin. -- _Hyväinen aika! En tiedä, mitä siihen sanoisin. Se\ntuntuu mielestäni hiukan vaikealta! Luullakseni sietäisi tämä tulla\npienen pohdinnan alaiseksi jossakin naisten parlamentissa. Mutta\nsitten hän sanoo:_\n\n31. Edellyttäen, että on kysymys vain vähäpätöisistä seikoista.\n-- _No, tuo parantaa hiukan asiaa_. Vähäpätöisistä seikoista _ei\nkaiketikaan tulisi itsepintaisesti pitää kiinni_.\n\n32. Suurimmat riidat ystävien kesken _(ja aviopuolisot ovat tai\nheidän tulisi olla ystäviä)_ aiheutuvat pikku asioista. -- _Sen\nuskon; sillä olinhan vähällä saada äskettäin vihastumista osakseni,\nvaikka tarkoitukseni oli perin hyvä_.\n\n33. Vaimon ei tulisi haluta vakuuttaa puolisoansa jostakin ainoasti\n_väittääkseen vastaan_, vaan tämän _oman edun vuoksi_. -- _Koska\ntällainen menettely vaimon puolelta on molemmillekin hyödyksi, on tuo\nluullakseni varsin oikein_.\n\n34. Kaikissa seuroissa on vaimon osoitettava kunnioitusta ja\nrakkautta puolisoansa kohtaan.\n\n35. Ja tämä hänen oman maineensa ja turvallisuutensa vuoksi.\n\n36. Sillä huikentelijoille ei ole suurempaa rohkaisua hätyytelläkseen\nnaimisissa olevan naisen hyveellisyyttä kuin tämän halveksiva käsitys\nomasta aviomiehestänsä. -- _Tuo on todella järkipuhetta ja oivallinen\nopetus_.\n\n37. Aviovaimon tulee senvuoksi leppeästi verhoilla miehensä vikoja.\n\n38. Niitä, mitä hän ei voi salata, tulee hänen lievennellä.\n\n39. Aviomiehensä hyveet on hänen esitettävä edullisessa valossa ja\n\n40. Osoitettava maailmalle, että ainakin _hänellä_ on miehestään hyvä\nkäsitys.\n\n41. Vaimon on pidettävä miehensä ystäviä arvossa tämän _itsensä_\ntähden.\n\n42. Hänen tulee olla hauska ja hilpeä käytöksessään jok'ainoata\nkohtaan, jonka aviomies tuo kotiinsa.\n\n43. Mitä vikoja tahansa hän puolisossaan näkeekin, hänen ei sovi\nhäntä muiden kuullen moittia.\n\n44. Ei ainakaan niin ylvääseen sävyyn, että näyttäisi siltä kuin\npitäisi hän aviomiehensä arvostelukykyä omaansa huonompana.\n\n45. Mies, joka on herkkä havaintojen tekijä, ei voi tyytyä olemaan\navioliitossaan vain _kohtalaisen_ onnellinen.\n\n46. Vaimon on varottava lukemasta itselleen ylimääräisansioita ja\nniiden turvissa sälyttämästä päälleen muiden vikoja. -- _Mielestäni\nonkin jo hyvä, jos voimme kantaa omammekin! Tämä on samanlaatuista\nkuin kolmas pykälä ja koskee minua äskeisen tapauksen puitteissa,\njosta tämä terveellinen luento johtuikin_.\n\n47. Miehen puutteellisuudet eivät saa olla vaimolle puolustuksena.\n-- _Niinpä kyllä, naiset eivät koskaan voi olla liian hyviä! mutta\ntoivottavasti miehetkin hiukan tinkivät vaatimuksistaan. Ja sanoohan\nhän todellakin_.\n\n48. Että aviomiehen, joka odottaa kaikkea tätä, täytyy olla\nkykenemätön loukkauksella vastaamaan suopeuteen ja hyvää pahalla\npalkitsemaan; eikä hänen sovi riistää aviovaimoltaan mitään tämän\nsukupuolen etuoikeuksia.\n\nNiin, rakkaat vanhempani, tämä viimeinen sääntö mielestäni kruunaa\nkaikki muut; eikä jalomieliselle ja järkevälle miehelle tarvitse\npelätä olevansa liian peräänantavainen. Ja koska minulla on onni\nomistaa sellainen aviopuoliso, olisin kovin kelvoton, ellen aina näin\n_ajattelisi_ ja _toimisi_.\n\nMutta sittenkin näette, että tehtäväni ei ole maailman helpoimpia.\nTiedän kuitenkin omat aikomukseni, tiedän etten tahdo tahallani\nhairahtua; ja senvuoksi en kovin paljoa pelkää.\n\nHän ei antanut viittaustakaan, joka rohkaisisi minua tiedustelemaan\njotakin neiti Godfrey-rukasta. Toivoisin, ettei hänen armonsa\nolisi tuosta seikasta maininnut, sillä se on herättänyt minussa\nuteliaisuutta, joka ei minulle oikein sovi, varsinkaan näin pian\nvihkiäisten jälkeen ja niin kauan sitten tapahtuneessa asiassa. Mutta\nvihjasihan hän sisarelleen, että hänellä on muitakin vikoja (kaiketi\nsamanlaatuisia), jotka eivät olleet tulleet tämän tietoon! Toki en\nepäile, että hän on huomannut erehdyksensä ja on hyvin kunnollinen\ntästälähtein. Minä toivon sitä ja rukoilen sitä tuon rakkaan miehen\nitsensä tähden!\n\n\n\n\nKESKIVIIKKONA, SEITSEMÄNTENÄ.\n\n\nNoustuani aamulla menin tervehtimään lady Daversia, kun näin, että\nhänen ovensa oli auki. Hän oli vuoteessa, mutta valveilla ja puhui\njotakin seuranaiselleen.\n\nMinä sanoin: \"Toivoakseni en häiritse teidän armoanne?\"\n\n\"Et ollenkaan\", vastasi hän; \"sinun näkemisesi ilahduttaa minua.\nKuinka voit? -- No\", lisäsi hän, \"milloin matkustatte Bedfordshireen?\"\n\n\"En tiedä, arvoisa rouva\", vastasin minä; \"lähtö oli määrätty täksi\npäivää, mutta en ole siitä sen koommin kuullut\".\n\n\"Istuhan sängyn laidalle\", virkkoi hän. \"Keskustelusta, joka\nmeillä oli eilen päivällä ja illalla, huomasin, että sinulla on\nollut kylläkin tukalaa, Pamela (minun täytyy vielä nimittää sinua\nsiksi\", sanoi hän), \"siitä asti, kun sinut tuotiin tähän taloon,\naina lähipäiviin saakka. Myöskin rouva Jewkes on kertonut Beckille\nsellaista, joka herättää minussa sääliä sinua kohtaan.\"\n\n\"Tosiaankin, hyvä rouva\", vastasin minä, _\"säälisi_ teidän armonne\nminua, jos tietäisitte kaikki; sillä koskaan ei ole ihmis-parka\nsaanut niin kovia kokea. Mutta minun tulisi nyt unohtaa se kaikki ja\nolla kiitollinen.\"\n\n\"Niin\", virkkoi hän, \"mikäli käsitän, on Luojan armo, että nyt olet\ntäällä. Muutamat kohdat tarinastasi ovat koskeneet minuun kipeästi;\nja sinä olet tosiaan tehnyt jaloa vastarintaa ja ansaitset ylistystä\nkoko sukupuoleltamme.\"\n\n\"Jumala minulle antoi voimia, arvoisa rouva\", vastasin minä.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"mutta asia on sitä merkillisempi, koska sinä\nluullakseni, jos totuus tiedettäisiin, rakastit sitä lurjusta\npaljonkin\".\n\n\"Niin kauan kuin koettelemukseni kestivät, armollinen rouva\",\nvirkoin minä, \"en ajatellut _mitään muuta_ kuin hyveellisyyteni\nsäilyttämistä, kaikkein vähimmin rakkautta\".\n\n\"Mutta sano minulle vilpittömästi\", uteli hän, \"etkö rakastanut häntä\nkaiken aikaa?\"\n\n\"Tunsin aina\", vastasin minä, \"suurta kunnioitusta isäntääni kohtaan\nja minusta olivat hänen hyvät tekonsa kaksinverroin hyviä. Mitä hänen\nhäijyihin tekoihinsa tulee, niin vaikka inhosin hänen yrityksiänsä\nitseäni vastaan, en kuitenkaan voinut häntä vihata; toivoinkin\nhänelle aina hyvää; mutta minä en tiennyt, että se oli rakkautta.\nEnhän rohjennut sellaista ajatellakaan.\"\n\n\"Suloinen tyttö!\" huudahti hän. \"Tuo oli kauniisti sanottu. Mutta\nmitä sinä _sitten_ ajattelit, kun hän huomattuaan, ettei voinut\npäästä tarkoitustensa perille, alkoi katua sinulle tuottamiaan\nkärsimyksiä, ihailla hyveellisyyttäisi ja tunnustaa sinulle\nkunniallista rakkautta?\"\n\n\"Ajattelinko! Hyvä rouva, minä en tosiaan tiennyt, mitä ajatella.\nEn saattanut toivoa enkä uskoa, että niin suuri kunnia tulisi minun\nosakseni; ja jonkun aikaa pelkäsin enemmän hänen ystävällisyyttänsä\nkuin olin peljännyt hänen häijyyttänsä. Ja kun eräs hyvä ystävä\nminulle salaa ilmoitti suunitellusta valevihkimisestä, jonka\ntoimittaisi joku pappina esiintyvä mies, jäi mieleni liialliseen\njännitykseen voidakseni erittäin suuresti riemuita tästä\nystävällisestä tunnustuksesta.\"\n\nHän sanoi: \"Luulen veljeni tehneen sinua kohtaan pari, kolme yritystä\nBedfordshiressä!\"\n\n\"Kyllä hän teki, arvoisa rouva\", myönsin minä, \"hän oli todellakin\nhyvin häijy\".\n\n\"Ja _täällä_ hän tietääkseni esitti sinun hyväksyttäväksesi\njoitakuita pykäliä?\"\n\n\"Niin, hyvä rouva\", vastasin; \"mutta minä inhosin ajatusta\njalkavaimoksi tulemisesta niin paljon, että hylkäsin ne hyvin\nrohkeasti; ja olin päättänyt pikemmin kuolla kuin niihin suostua\".\n\n\"Yritti hän kai senkin jälkeen, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä, hyvä rouva\", sanoin minä, \"hän teki mitä katalimman\nyrityksen. Ja vähällä olin joutua turmioon; sillä rouva Jewkes\nei ollut niin säädyllinen kun hänen olisi tullut olla.\" Sitten\nkerroin hänen armolleen tuon surkean yrityksen ja kuinka minä sain\nkohtauksia; ja että he luullen minua kuolevaksi luopuivat aikeistaan.\n\n\"Tekikö hän mitään yritystä tuon katalan hankkeen jälkeen?\" kysyi\nlady Davers.\n\n\"Kerran puutarhassa\", vastasin minä, \"hän kyllä myöhemminkin\nkäyttäytyi vähän sopimattomasti; mutta minä olin _kovin_ varuillani\nja valmis kavahtamaan hälytyksestä\".\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"eikö veljeni sinua joskus uhkaillut ja silloin\ntällöin ottanut ankaraa muotoansa?\"\n\n\"Uhkaillutko, hyvä rouva?\" vastasin minä; \"niin, sitä sain kyllältä\nkokea! -- Monta kertaa luulin kuolevani pelosta.\"\n\n\"Kuinka sen saatoit kestää?\" kysyi rouva. \"Sillä hän on miesten\nuskaliaimpia ja majesteetillisimpia. Hän ei ole hentomielinen eikä\narkalasta kotoisin, vaan rohkea kuin leijona; eikä hän poikana\nenempää kuin miehenäkään ole mitään peljännyt. Minulla itselläni\",\njatkoi hän, \"on aikalailla sisua; mutta milloin olen hänet todella\nsuututtanut, on minun aina ollut pakko lepytellä häntä parhaani\nmukaan; sillä, lapsi, hän ei kuulu niihin, jotka voidaan helposti\nsuostutella sovintoon, sen sinulle vakuutan. -- Mutta eikö hän\nsenjälkeen, kun oli tunnustanut sinulle kunniallista rakkautta,\nkoskaan enää yrittänyt?\"\n\n\"Ei tosiaankaan, hyvä rouva, ei enää. Mutta hyvän aikaa hän taisteli\nitsensä kanssa ja ylpeyttään vastaan, kuten sitä suvaitsi nimittää,\nennenkuin voi niin paljoa alentua; ja hän mietti yhä uudelleen\nja uudelleen, ja kerran kun sanoin vain pari, kolme hänelle\nepämieluista sanaa hänen ollessaan minulle erittäin ystävällinen,\nhän tavallaan ajoi minut ovesta ulos antaen minulle vain tunnin ajan\nlähtövalmistuksiini. Hän näetten lähetti minut enemmän kuin päivän\nmatkan päähän isäni kotia kohti; ja toimitti sitten miehen ratsain\njälkeeni, hakemaan minut kaikin kiirein takaisin; ja hän on ollut\nminulle tavattoman ystävällinen ja suopea aina siitä asti ja on\ntehnyt minut onnelliseksi.\"\n\n\"Tuo sinun poislähettämisesi ja se, että hän heti seuraavalla\nhetkellä lähetti sinua noutamaan, on aivan veljeni tapaista\", sanoi\nhän; \"ja hyvä on, jollei hän paria, kolmea kertaa aja sinua tiehesi,\nennenkuin vuosi on ummessa, jos hänet suututat. Samoin olisi hän\nmenetellyt maan ylhäisimmän tyttären kanssa, jos olisi hänet nainut.\nMutta hänellä on hyveensä, kuten vikansakin; sillä hän on aulis,\nniin, hän on luonteeltaan jalo; hän riemuitsee hyväntekemisestä,\nmutta ei helposti anna anteeksi tahallista virhettä. Hän on viisas,\njärkevä ja jalomielinen, ei valehtele eikä peittele vikojansa. Mutta\npelkään, että et voi odottaa saavasi häntä aivan yksinäsi pitää.\n\n\"Enpä kuitenkaan tahdo enempää tätä kieltä kosketella. Näit,\nkuinka hän oli minulle kiivastunut; ja tuntui hän olevan vihainen\nsinullekin, vaikka se luullakseni osittain oli teeskentelyä.\"\n\n\"Hyvä rouva\", lausuin minä, \"tosiaan hän on suvainnut pitää minulle\nmitä ylevimmän esitelmän; ja huomaan hänen olleen minulle vakavasti\nvihainen; eikä ole mikään helppo tehtävä käyttäytyä hänen mielestään\nmoitteettomasti; sillä minä havaitsen, että hän on perin herkkä ja\narkatuntoinen, mutta silti tavattoman jalomielinen, kuten teidän\narmonne sanoo\".\n\n\"No\", virkkoi hän, \"olen hyvilläni, että sinäkin sait vähän tuntea\nhänen kiukkuansa; muutoin olisin luullut sitä teeskentelyksi, enkä\nminä halua itseäni kohdeltavan halpamaisen viekkaasti enempää kuin\nhänkään, ja minua olisi närkästyttänyt, jos hän olisi minun suhteeni\nniin menetellyt.\n\n\"Mutta, lapsi\", jatkoi hän, \"olen kuullut, että pidät päiväkirjaa\nkaikesta, mitä tapahtuu, ja että hän on useastikin saanut sen\nkäsiinsä. Sallisitko minun sen nähdä? Se ei voisi tuottaa sinulle\nvahinkoa; sillä minä tiedän, että se ei ole vähää vaikuttanut\n_häneen_ sinun eduksesi. Ja minä lukisin mielelläni kaikista\nhänen sotajuonistaan, yrityksistään, vehkeistään, uhkauksistaan\nja tarjouksistaan sinulle, samoin kuin kaikista näppäristä\nvastajuonistasi, joita hän niin paljon ylistää, päättäväisestä\nvastustuksestasi ja siitä ylevästä kamppailusta, jolla olet\nhyveellisyytesi säilyttänyt, sekä siitä, miten hänen ylpeytensä\nasteittain lannistui ja hänen mielensä taipui kunnialliseen\nrakkauteen, kunnes sinusta tuli se, mikä nyt olet. Sillä se on\nvarmaan epätavallinen tarina, eikä ainoastaan tuota minulle huvia\nsitä lukiessani, vaan saa minut täydellisesti hyväksymään hänen\nottamansa askeleen. Ja se, salli minun sanoa, on jotakin, mitä\nen koskaan olisi uskonut mahdolliseksi; sillä minä olin mennyt\npitkälle puuhatakseni hänet avioliittoon lady Betty X:n kanssa, ja\nolin puhunut asiasta niin paljon, että kreivi, tytön isä, antoi\nsuostumuksensa, samoinkuin hänen setänsä, herttua X.; eikä lady Betty\nitsekään ollut vastahakoinen. Ja nyt minua sen johdosta ahdistellaan\nja joudun pahempaan kuin pulaan ja sentähden minä tästä asiasta niin\nvimmastuinkin. Mutta kun kirjoituksistasi näen, että hyveellisyytesi\non vain saanut ansaitun palkkansa, niin se ei ole ainoastaan hyvänä\npuolustuksena minulle, vaan myöskin hänelle, ja siten minä opin sinua\nrakastamaan.\"\n\n\"Ei ole mitään, jota en tekisi\", sanoin minä, \"ollakseni teidän\narmollenne mieliksi; mutta paperit ovat nykyään poloisilla\nvanhemmillani (jotka olisivat mieluummin nähneet minut maan mustaan\nmultaan peitettävän kuin mahtavimmankaan prinssin viettelemäksi); ja\nrakas veljenne on anonut ne itselleen, sitte kun vanhempani ovat ne\nlukeneet. Mutta jos hän antaa luvan, niin näytän ne teidän armollenne\nperin kernaasti, koska en epäile teidän ystävällistä, harkitsevaa\nsuopeuttanne, jollaista hänkin on niiden suhteen osoittanut,\nvaikkakin puhuin hänestä varsin vapaasti silloin, kun hänellä oli\npahoja elkeitä; ja varmaan teidän armonne katselee niitä sydämeni\nalastomina tunteina, joita tuon tuostakin vuodatin niille, joiden\nlempeydestä olin varma ja joiden ainoain nähtäväksi niitä kyhäilin.\"\n\n\"Anna minulle nyt suudelma\", virkkoi hänen armonsa, \"tuon hilpeän\nmyöntyväisyytesi vuoksi; sillä minä en epäile että veljeni sallii\nminun ne nähdä, koska niistä välttämättömästi ilmenee _sinun_\nkunniallisuutesi; ja näenhän, että hän rakastaa sinua enemmän kuin\nketään muuta maailmassa.\n\n\"Olen kuullut\", jatkoi hän, \"vanhempiasi hyvin suuresti kiitettävän\nuutterimpina, rehellisimpinä, järkevimpinä ja kunnollisimpina\nihmisinä, mitä koskaan on nähty; ja koska _minä_ en epäile veljeni\naulista jalomielisyyttä, olen iloinen, että maailma ei löydä heissä\nmoitteen sijaa\".\n\n\"Arvoisa rouva\", sanoin minä, \"he ovat rehellisin, rakastavaisin\nja tunnollisin pariskunta, joka ilmaa hengittää. Kerran he elivät\nhyvissä olosuhteissa ja kasvattivat lukuisan perheen, josta minä olen\nnuorin; mutta sitte kohtasivat he vastoinkäymisiä, kun auttoivat yli\nvoimiensa kahta onnetonta veljeä, jotka molemmat ovat kuolleet ja\njoiden veloista he olivat takuussa. Ja niin he joutuivat köyhyyteen\nja ankarat velkojat (vaikka enimmät veloista eivät olleet heidän omia\ntekemiänsä) riistivät heiltä kaikki. Puutteessaan ja pettymyksissään\nhe vain pelkäsivät, että minusta tulisi huono tyttö ja että antaisin\nperään kiusaukselle maallisten rikkauksien tähden. Mutta Jumalan\narmoa, heidän hyviä opetuksiansa ja niitä, jotka sain rakkaalta\nemännältäni, teidän armonne äidiltä, saan kiittää hyveellisyyteni\nsäilymistä ja siitä onnellisesta asemasta, johon minut on korotettu.\"\n\nHän suvaitsi suudella minua taaskin ja sanoi: \"Tarinassasi on niin\npaljon ylevää koruttomuutta, sielussasi niin vilpitöntä suoruutta\nja käytöksessäsi niin herttaista nöyryyttä nykyisestä asemastasi\nhuolimatta, että minun luullakseni on pakko sinua rakastaa, tahdonpa\ntai en. Ja paperiesi silmäileminen varmaan seppelöi työn, riisuen\nylpeydeltäni aseet, karkoittaen närkästymiseni lady Bettyn vuoksi ja\noikeuttaen silmissäni veljeni käytöksen, samalla kun niistä pulppuaa\nsinulle iäistä kunniaa. En siis epäilekään, että veljeni sallii minun\nne nähdä.\n\n\"Worden\", sanoi hänen armonsa, \"sinun kuultesi voin puhua mitä\ntahansa, etkä sinä kielittele keskustelustamme: mutta näen sen sinua\nsuuresti liikuttavan. Oletko koskaan kuullut mitään kauniimpaa,\nteeskentelemättömämpää, vilpittömämpää, suorempaa ja luonnollisempaa?\"\n\n\"En eläissäni, armollinen rouva\", vastasi hän; \"ja on hyvin\nriemullista nähdä tämän suloisen sovinnon syntyneen näin ansiokkaiden\nhenkilöiden kesken\".\n\nMinä sanoin: \"Olen havainnut neiti Wordenin niin järkeväksi, että,\nkun teidän armonnekin häneen täysin luottaa, en ole epäröinyt\nlausua vapaasti ajatuksiani hänen kuultensa, moittien rakasta\nisäntääni, milloin hän moitetta ansaitsi, samoinkuin tunnustaen hänen\nsuurenmoisen hyvyytensä minua kohtaan senjälkeen; ja se hyvyys on\nvarmaan enemmän kuin mitenkään voin koskaan ansaita.\"\n\n\"Ehkei sentään\", virkkoi hänen armonsa; \"toivon, että tulette\nyhdyselämässänne hyvin onnellisiksi. Ja nyt minä nousen mennäkseni\nlausumaan hänelle ajatukseni ja pyytääkseni lupaa sinun kirjeittesi\nlukemiseen; sillä minä odotan niistä paljon iloa, enkä katso vaivaksi\nmatkustaa sinun luoksesi vierailulle toiseen kartanoon niitä\nnoutaakseni.\"\n\n\"Teidän armonne suosio\", sanoin minä, \"oli kaikki mitä minulla enää\noli toivottavana; ja jos minä sen saan ja teidän rakkaan veljenne\nystävällisyys minua kohtaan jatkuu, niin olen levollinen, tapahtukoon\nmuutoin mitä tahansa\".\n\nSanoin siis hyvästi ja lähdin; ja hän salli minun kuulla lausuvansa\nneiti Wordenille: \"Siinä on ihastuttava olento, Worden! -- En tiedä,\nmissä suhteissa hän on etevämpi, ulkonaisilta suloiltaanko vai\nluonteenominaisuuksiensa ja sielunlahjojensa puolesta! -- Kylläpä\nveljeni häntä saattaakin rakastaa!\"\n\nPelkään, rakas isä ja äiti, että nyt tulen todellakin liian ylpeäksi.\n\nKerran minun teki kovin mieli kysyä hänen armoltaan neiti Sally\nGodfreystä; mutta ajattelin, että oli parasta jättää se sikseen,\nkoska hän itse ei hänestä maininnut.\n\nSöimme aamiaisen yhdessä ja olimme perin hyvällä tuulella. Hänen\narmonsa oli kovin ystävällinen, ja kun hän kysyi hyvältä isännältäni,\nsuostui tämä perin kernaasti siihen, että hän saisi nähdä kaikki\nkirjeeni, jahka ne minulle palautatte. Ja puolisoni sanoi olevansa\nvarma, että sisarensa ne luettuaan myöntäisi minun hyvin ansainneen\nsen onnen, jonka olin saavuttanut, ja ajattelisi hänen kaikella\nystävällisyydellään vastedes tuskin voivan kylliksi palkita minua\nhyveellisyydestäni ja riittävästi korvata kärsimyksiäni.\n\nKun hänen armonsa päätti seuraavana aamuna palata loordinsa\nluo, käski isäntäni laittaa kaikki kuntoon matkaansa varten\nBedfordshireen; ja tänä iltana syövät kunnon naapurimme täällä\nillallista lausuakseen jäähyväiset hänen armolleen ja meille.\n\n\n\n\nKESKIVIIKKO-ILTANA.\n\n\nKun ei mitään erikoista tapahtunut päivällisellä tai illallisella,\npaitsi että sain hänen armonsa puolelta osakseni mitä alentuvaisinta\nystävällisyyttä ja mitä suurimpia kohteliaisuudenosoituksia herra\nPetersin perheeltä, lady Jonesilta, sir Simonilta perheineen ynnä\nmuilta, samalla kun vaihdettiin molemminpuolisia onnentoivotuksia\nkaikkien kesken, minkä ohella hyväntekijäni saatiin lupaamaan viettää\nparisen viikkoa, ehkä kolme, tällä seudulla ennen talven tuloa, niin\nlopetan tämänpäiväiset piirtelyni mainitsemalla, että käytin isäntäni\nminulle ystävällisesti antamat rahat hänen määräystensä mukaisesti.\nAnnoin rouva Jewkesille osansa tavalla, joka suuresti miellytti\nhäntä; ja hän toivotti minulle kyynelsilmin kaikkinaista onnea ja\nrukoili minua antamaan anteeksi kaiken entisen häijyytensä minua\nkohtaan, kuten hän itse sitä nimitti. Minä pyysin lupaa lahjoittaa\nneiti Wordenille viisi guineaa hansikaspariin, ja puolisoni sanoi,\nettä se oli hyvä ajatus.\n\nMinun olisi tullut mainita, että vanhempi neiti Darnford ja minä\npäätimme olla kirjevaihdossa keskenämme, ja se tuottaa minulle\nmelkoista huvia; sillä hän on herttainen nuori nainen, josta pidän\nenemmän kuin kenestäkään muusta tapaamastani. Ja epäilemättä minä\nsaan hyötyä hänen kirjeistänsä; sillä hänen sanotaan olevan näppärä\nkynästään, ja hän on ikäisekseen paljon lukenut.\n\n\n\n\nLAUVANTAINA.\n\n\nTorstai-aamuna hänen armonsa läksi matkalle omaan kartanoonsa; ja\nparas ystäväni ja minä lähdimme herra Colbrandin, Abrahamin ja\nThomasin saattamina tähän rakkaaseen taloon. Hänen armonsa erosi\nveljestään ja minusta hyvin hellästi ja sai minulta lupauksen, että\nlähettäisin hänelle kirjeeni, joilla hän aikoo huvittaa lady Bettyä\nja paria muuta läheistä naistuttavaansa sekä herraa puolisoansa, ja\nluullakseni toivoo hän niistä löytävänsä jotakin puolustusta veljensä\nvalinnalle.\n\nArmas isäntäni on ollut pelkkää rakkautta ja hellyyttä koko matkan\nvarrella, kuten hän on joka paikassa ja kaikissa tilaisuuksissa. Oi,\nkuinka ihanan erilainen olikaan tämä matka siitä, joka niin vastoin\ntoivomuksiani ja aiheuttaen minulle niin suurta pelkoa vei minut\ntäältä lincolnshireläiseen kartanoon! Ja kuinka kiitinkään Jumalaa\njoka käänteessä ja joka asteella!\n\nPääsimme tänne vasta eilen puolenpäivän aikaan. Abraham oli\nratsastanut edeltä ilmoittaakseen tulostamme. Ja mielihyväkseni\ntapasin täällä kaikki, jotka toivoin näkeväni.\n\nKun vaunut vierivät pihamaalle, valtasi minut voimakkaasti tunne\nkaikkivaltiaan Jumalan suosiosta ja armosta, muistellessani, millä\ntavoin minut tästä talosta lähetettiin pois, muistellessani silloisia\njäähyväisiäni ja kohtaamiani vaaroja. Silloin olin paikastaan ajettu\npalvelustyttö, ja nyt palasin riemuitsevana vaimona ja emäntänä\npuolisoni suosion avulla samaan ylvääseen kartanoon, mistä minut\noli karkoitettu. Näitä siinä miettiessäni tuskin voin kestää iloni\nylenpalttisuutta. Hän näki, kuinka suuresti liikutettu olin, ja kysyi\nminulta hellästi, mikä sen aiheutti.\n\nKohottaen hänen rakkaan kätensä huulilleni sanoin minä: \"Puolisoni!\nEn voi tähän rakkaaseen taloon astuessani sanoin ilmaista tunteitani\nJumalan armosta ja teidän ystävyydestänne minua kohtaan; tuskin voin\nkestää edes ajatusta niistä!\"\n\nHän sanoi: \"Tervetullut, kolminkertaisesti tervetullut omaan kotiisi,\nelämäni riemu!\" ja suuteli vuorostaan kättäni.\n\nKaikki tavalliset palkolliset seisoivat ikkunoissa mahdollisimman\nnäkymättöminä meitä tarkatakseen. Mitä alentuvaisimman ystävällisesti\nja kovin kohteliaasti vei hän minut vierashuoneeseen ja suuteli minua\nsiellä perin tulisesti.\n\n\"Tervetuloa vieläkin, elämäni aarre\", sanoi hän, \"ole tuhannesti\ntervetullut haltijattareksi taloon, joka on yhtä paljon sinun kuin\nminun\".\n\nMinä lankesin hänen jalkojensa juureen. \"Sallikaa minun, arvoisa\nherra, näin ylistää _Jumalaa_ ja kiittää _teitä_ kaikesta _Hänen_\narmostaan ja _teidän_ hyvyydestänne. Oi, jospa käyttäytyisin\nniin, etten olisi _kokonaan kelvoton_, kuinka onnellinen silloin\nolisinkaan!\"\n\n\"Jumala suokoon minulle, rakkaimpani\", sanoi hän, \"elonpäiviä ja\nterveyttä, jotta voisin palkita kaiken suloisuutesi! Silloin ei\nainoakaan mies tuntisi itseänsä niin siunatuksi kuin minä.\n\n\"Missä\", kysyi hän Abrahamilta, joka kulki oven ohi, \"on rouva\nJervis?\" Tämä ryntäsi sisälle. \"Täällä, teidän arvoisuutenne\", sanoi\nhän, \"minä odottelen kärsimättömästi, kunnes minua kutsutaan, jotta\nsaisin onnitella teitä molempia\".\n\nMinä riensin hänen luokseen, kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa ja\nsuutelin häntä. \"Oi, rakas rouva Jervis!\" sanoin minä, \"minun toinen\näitini! Ottakaa vastaan onnellinen, ylen onnellinen Pamelanne ja\nyhtykää minun kanssani ylistämään Jumalaa ja kiittämään isäntääni\nkaikista näistä suurista asioista!\"\n\nOlin vähällä vaipua hänen syliinsä iloni ylenpalttisuudessa, kun näin\ntuon rakkaan hyvän vaimon, joka niin usein oli ollut ahdistusteni\nmurheellisena todistajana ja nyt sai nähdä riemuni.\n\n\"Rakkahin pikku rouva\", sanoi hän, \"te osoitatte minulle liian\nsuuren kunnian. Tahtoisin koko elämälläni todistaa siitä\nriemusta, jota tunnen hyvin ansaitusta onnestanne, ja olen aina\nkiitollisuudenvelassa teille siitä aikaisesta ystävyytenne\nilmaisusta, jonka herttaisessa kirjeessänne sain.\"\n\n\"Oi, rouva Jervis\", vastasin minä, _\"tuolle_ kuuluvat kaikki\nkiitokset, sekä omani että teidän; sillä rakas isäntäni soi minulle\nsen siunauksen, niinkuin sitä todella voi nimittää, ja soi sen heti,\nkun sitä häneltä pyysin\".\n\n\"Teidän ystävyyttänne, arvoisa herra\", sanoi hän, \"muistelen aina\nkiitollisena; ja minä pyydän anteeksi sitä harha-askelettani, että\nvetosin lady Daversiin.\"\n\nIsäntäni oli kyllin ystävällinen suudellakseen häntä poskelle\nja sanoi: \"Kaikki on nyt ohi, rouva Jervis; enkä minä ollenkaan\nmuistele, että koskaan olette mieltäni pahoittanut. Minä olen aina\nkunnioittanut teitä ja vastedes pidän teitä yhä suuremmassa arvossa\ntämän rakkaan olennon vuoksi, jota vilpittömällä ilolla voin nimittää\nvaimokseni.\"\n\n\"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne iäti!\" virkkoi emännöitsijä;\n\"ja eläkäähän monta, _monta_ onnellista vuotta yhdessä kaikkien\nkadehdittavina ja ihmeteltävinä, jotka teidät tuntevat!\"\n\n\"Mutta missä\", kysyi rakas isäntäni, \"on kunnon Longman? ja missä\nJonathan?\"\n\n\"Tulkaa, rouva Jervis\", virkoin minä, \"te saatte kohta näyttää\nminulle heidät ja kaikki ne muutkin kelpo ihmiset; ja menkäämme\nyhdessä katsomaan sitä rakasta huonejaksoa, jota _ennen_ katselin\nniin erilaisin tuntein kuin millä sitä _nyt_ katselen\".\n\nMe menimme ylikertaan, ja jokaisessa suojassa -- kammiossa, mihin\npakenin isäntäni minua vainotessa, emäntävainaani kamarissa,\nhänen pukeumahuoneessaan, rouva Jervisin huoneessa, vieläpä sen\nkylkeisessäkin, omassa pienessä makuusuojassani, vihreässä kammiossa\nja kaikissa muissa huoneissa -- minä kiitin Jumalaa välttämistäni\nvaaroista ja nykyisestä onnestani; ja tämä kunnon nainen tuli\naivan liikutetuksi siitä innosta ja riemusta, jolla tunnustin\nkiitollisuuteni jumalalliselle hyvyydelle. \"Jalo rouva\", huudahti\nhän, \"te olette yhä sama hyvä, hurskas, nöyrä sielu! Ja avioliittonne\non vain lisännyt tenhoanne, kuten se toivoakseni lisää onneakin.\"\n\n\"Rakas rouva Jervis\", sanoin minä, \"te ette tiedä, mitä kaikkea olen\nkokenut! Te ette tiedä, mitä Jumala on minun puolestani tehnyt!\nTe ette tiedä, mikä onnellinen ihminen minä nyt olen! Minulla on\ntuhat seikkaa teille kerrottavana, ja kokonainen viikkokaan ei\nriittäisi siihen, vaikka käyttäisin jokaisen hetken juttelemiseen,\nilmoittaakseni teille kaikki mitä minulle on tapahtunut. En\nepäilekään, että me elämme toistemme parissa herttaisen onnellisina.\nMutta minä vaadin teiltä, rakas rouva Jervisini, että miksi minua\nvieraitten kuullen nimittänettekin, meidän kesken sanotte minua\nainoasti _Pamelaksenne._ Sillä mikä kiittämätön kappale olisinkaan,\njos näin monta armonosoitusta saatuani en lukisi niitä jumalallisen\nhyvyyden ansioksi, vaan niistä röyhkeästi ylvästelisin! Ei, minä\ntoivon tulevani vain sitä kiitollisemmaksi, mitä enemmän siunausta\nsaan osakseni, ja sitä nöyremmäksi mieleltäni, mitä enemmän Jumala,\nkaiken onneni aiheuttaja, minut korottaa.\"\n\nMenimme jälleen vierashuoneeseen rakkaan isäntäni luo.\n\nHän sanoi: \"Kutsukaa Longman jälleen sisälle; hän halajaa nähdä\nsinut, rakkaani.\"\n\nTämä tuli. \"Jumala siunatkoon teitä, herttaista emäntääni, kuten nyt,\ntaivaan kiitos, saan teitä nimittää!\" huudahti hän. \"Enkö sanonut,\nhyvä rouva, että kaitselmus pitäisi teistä huolen?\"\n\n\"Oi, herra Longman\", lausuin minä, \"Jumala olkoon ylistetty kaikesta\narmostaan! Minä iloitsen teidän näkemisestänne\", ja laskien käteni\nhänen käsiinsä lisäsin: \"Kunnon herra Longman, kuinka voitte? --\nMinun täytyy aina pitää teitä arvossa; ettekä te aavistakaan, kuinka\npaljon nykyisestä onnestani on minulle toimittamienne kynien, paperin\nja musteen ansiota. Toivoakseni olette, rakas puolisoni ja te, täysin\nsopineet.\"\n\n\"Oi, rouva\", virkkoi hän, \"kuinka hyvä te olette! Kah, olen vallan\nsuunniltani ilosta!\" Ja sitten hän pyyhki silmiänsä, se kunnon mies!\n\nIsäntäni virkkoi: \"Niin, minä olen sanonut Longmanille, että olen\nhyvilläni hänen ripeästä palaamisestaan luokseni, ja vakuuttanut\nhänelle kokonaan unhoittavani hänen vetoamisensa lady Daversiin; ja\nminä soisin, että hän tulee juuri niin tyytyväiseksi ja onnelliseksi\nkuin toivoo! Puolisoni tässä, herra Longman, tekee _parhaansa_ teidän\nviihdyttämiseksenne, sen uskallan teille luvata.\"\n\n\"Taivas siunatkoon teitä molempia yhdessä\", sanoi hän. \"Tämä\nnäkeminen tekee sydämeni ylpeäksi! Minä palasin kaksin verroin\nriemuiten, kun kuulin nuo iloiset uutiset; ja olen varma, hyvä\nherra\", lisäsi hän -- huomatkaa vanhan Longmanin sanat, -- \"että\nJumala tämän vuoksi vuosi vuodelta siunaa teitä yhä enemmän ja\nenemmän! Ette aavista, kuinka monet sydämet olette saattanut\nonnelliseksi tällä jalomielisellä teolla!\"\n\n\"Se ilahduttaa minua\", vastasi rakas isäntäni. \"_Omani_ olen varmasti\ntehnyt onnelliseksi; ja, Longman, vaikka minun vieläkin täytyy\npitää teitä JONAKUNA, niin koska ette ole nuori mies ettekä siis voi\ntehdä minua mustasukkaiseksi, voin sallia teidän toivottaa rakkaalle\npuolisolleni onnea hellimmällä tavalla.\"\n\n\"Totisesti, hyvä herra!\" huudahti hän, \"saatte olla varma, että\nsuosionne minua riemastuttaa; tätä minä kaipasinkin, mutta en sentään\nrohjennut\".\n\n\"Rakkaani\", sanoi puolisoni, \"ota vastaan kunniatervehdys\njalosydämiseltä mieheltä, joka on Englannin rehellisimpiä ja joka\naina on pitänyt hyveitäsi arvossa!\"\n\nJa sitten tuo kunnon mies painoi hyvin kunnioittavasti suudelman\notsalleni ja sanoi: \"Taivaan Jumala siunatkoon teitä kumpaakin\",\npainui toiselle polvelleen ja virkkoi: \"Minun täytyy lähteä teidän\nläheisyydestänne! Täytyy tosiaan!\" Ja niin hän poistui.\n\n\"Teidän ystävällisyytenne, hyvä herra\", sanoin minä, \"ei tunne mitään\nrajoja. Jospa kiitollisuudellanikaan ei niitä koskaan olisi!\"\n\n\"Minä näin\", sanoi isäntäni, \"että tuo kunnon mies lähestyessään\nsinua teki sen ilmaisten samalla sekä suurta kunnioitusta että\nrakkautta, ja senvuoksi arvelin hänen haluavan suudella enkeliäni\nenkä voinut olla ilahduttamatta hänen rehellistä sydäntänsä\".\n\n\"Kuinka siunatun onnellinen olenkaan!\" sanoin minä suudellen hänen\nkättänsä. Nyt suutelenkin sitä aivan ujostelematta, niinkuin se olisi\nomani.\n\nKun vanha kunnon Jonathan tuli palvelemaan meitä pöydässä,\nniin siistinä, sileäksi ajeltuna ja sievänä, kuten hän aina on\nhopeankarvaisessa tukassaan, minä sanoin: \"No, herra Jonathan, kuinka\nvoitte? Olen iloinen teidät tavatessani. Näytätte yhtä terveeltä kuin\nennenkin, Jumalan kiitos.\"\n\n\"Oi, hyvä rouva\", vastasi hän, \"voin entistä paremmin, kun silmäni\nnäkevät jotakin näin ihanaa! Jumala siunatkoon teitä ja hyvää\nisäntääni! Toivon, arvoisa herra\", lisäsi hän, \"että annatte kaikki\naikaisemmat virheeni anteeksi\".\n\n\"Annan kernaasti, Jonathan\", virkkoi puolisoni, \"koska ette ole\nsellaisia milloinkaan tehnytkään, paitsi niitä, jotka huolenpitonne\nrakkaasta vaimostani aiheutti. Ja nyt voin sanoa teille, että te\nette voi milloinkaan erehtyä, koska ette voi häntä liian paljoa\nkunnioittaa.\"\n\n\"Oi, herra\", virkkoi vanhus, \"teidän arvoisuutenne on tavattoman\nhyvä. Varmasti minä aina rukoilen teidän molempien edestä.\"\n\nKun herra Longman päivällisen jälkeen tuli juttelemaan eräistä\nhänen hoidettavinaan olevista asioista, sanoi hän jälkeenpäin:\n\"Kaikki teidän arvoisuutenne palkolliset ovat nyt onnellisia; mitä\ntulee Robertiin, joka jätti teidät, sai hän periä pienen sievoisen\nomaisuuden; muutoin hän ei koskaan olisi teidän palveluksestanne\nlähtenyt. Hän kävi täällä juuri eilen kysymässä, milloin te ja\narvoisa rouva palaisitte, ja toivoi saavansa esittää onnittelunsa\nteille kummallekin.\"\n\n\"Niin\", sanoi isäntäni, \"minua ilahduttaa nähdä kunnon Robin,\nsillä hänkin on sinun suosikkejasi, Pamela. Olikin luullakseni jo\naika naida sinut, vaikkapa vain saavuttaakseni kaiken huonekuntani\nkunnioituksen.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä, \"minulla on kymmenentuhatta syytä riemuita\nteidän ystävällisyydestänne\".\n\n\"Mutta minä aioin sanoa\", virkkoi herra Longman, \"että kaikki\nteidän arvoisuutenne vanhat palkolliset ovat onnelliset yhtä\nlukuunottamatta\".\n\n\"Tarkoitatte John Arnoldia\", sanoi isäntäni. -- \"Niin tarkoitan\",\nvastasi hän, \"jos teidän arvoisuutenne suo sen minulle anteeksi\".\n\n\"Oo\", virkoin minä, \"rukouksiini John-poloisen puolesta on vastattu\nniin suopeasti kuin saatoin toivoa\".\n\n\"No\", lausui herra Longman, \"eihän John-parka tosin esittänyt varsin\nhyvää osaa ylimalkaan; mutta hän piti teitä, hyvä herra, niin\nsuuressa arvossa ja kunnioitti teitä, rakas rouva, niin paljon,\nettä hän halusi totella kumpaakin eikä täten ollut uskollinen\nkummallekaan. Mutta koidon sydän on melkein murtunut, eikä hän tahdo\netsiä mitään muuta paikkaa, sanoohan vain, että hänen täytyy elää\nteidän arvoisuutenne palveluksessa tai muutoin on hänen ennen pitkää\nkurjasti kuoltava.\"\n\nRouva Jervis, joka oli saapuvilla, sanoi: \"Se mies-rukka on ollut\ntäällä joka päivä siitä asti, kun kuuli nämä iloiset uutiset; ja hän\nsanoo toivovansa, että vielä saa anteeksi\".\n\n\"Onko hän nyt kartanossa?\" kysyi isäntäni.\n\n\"On kyllä, hyvä herra; ja hän oli täällä teidän arvoisuutenne\ntullessa sisälle, leikki piilosta nähdäkseen vilaukselta teidät\nkummatkin, kun astuitte vaunuista. Ja hän oli vähällä menettää\njärkensä riemusta, kun näki teidän arvoisuutenne ja armollisen rouvan\nsaapuneen\".\n\n\"Pamela\", virkkoi rakas puolisoni, \"sinä saat menetellä Johnin kanssa\nniinkuin tahdot. Sinulla on täydet valtuudet.\"\n\n\"Sallikaahan siis, hyvä herra\", sanoi minä, \"John-raukan tulla\nsisälle\".\n\nMies-poloinen tuli sisälle niin hämillään, etten ole koskaan nähnyt\nkasvoja, jotka olisivat ilmaisseet niin elävää syyntuntoa riemun ja\nhäpeän ohella.\n\n\"Hyvää päivää, John\", tervehdin minä; \"toivoakseni voitte oikein\nhyvin?\" Mies-poloinen kykeni tuskin puhumaan sekä katseli pelolla\nisäntääni ja mielihyvällä minua.\n\nPuolisoni lausui: \"Ka, John, eihän voi mitään sanoa miehelle, joka on\njo noin huolissaan. Olen kuullut, että sinä _tahdot_ palvella minua,\njoko sitä sitten haluan tai en; mutta minä jätän sinut kokonaan\naviopuolisoni haltuun, ja hän saa menetellä kanssasi kuinka tahtoo.\"\n\n\"Näette, John\", virkoin minä, \"kuinka suopea hyvä isäntänne on.\nKernaasti voin minä antaa anteeksi nähdessäni niin ylevän esimerkin.\nOlin aina varma rehellisistä aikeistanne, kunhan vain olisitte\nosannut eroittaa isäntänne tottelemisen ja minua kohtaan osoittamanne\nhyvän tahdon välillä. Te ette enää siinä suhteessa joudu mihinkään\npulaan, sen takaa teidän rakkaan isäntänne ystävällisyys.\"\n\n\"Minä tulen vallan liian onnelliseksi!\" huudahti mies-poloinen.\n\"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne! Jumala siunatkoon hyvää\nrouvaa! Nyt sieluni riemuitsee saadessani teitä molempia palvella; ja\nminä teen voitavani osoittautuakseni palkollisten parhaaksi.\"\n\n\"No sitten, John\", sanoin minä, \"juoksee palkkanne kuin jos ette\nolisi isäntäänne jättänytkään. Eikö niin, hyvä herra?\"\n\n\"Kyllä, tietysti, rakkaani\", sanoi hän, \"ja vieläpä sitä korotankin,\njos hän velvollisuutensa täyttämisellä sinua kohtaan mielestäsi sen\nansaitsee\".\n\n\"Tuhannen miljoonaa kiitosta\", virkkoi mies-parka; \"olen varsin hyvin\ntyytyväinen enkä halua lisäystä\". Sitten hän läksi ylen iloisena; ja\nrouva Jervis ja herra Longman olivat kovin mielissään; sillä vaikka\nhe olivatkin hänelle vihaisia hänen rikollisuudestaan minua kohtaan\nsilloin, kun asema näytti pahalta, olivat he kuitenkin aina pitäneet\nJohnista, kuten kaikki tämän muutkin palvelustoverit.\n\nKun herra Longman ja rouva Jervis olivat syöneet päivällistä, tulivat\nhe taas sisälle tiedustelemaan, oliko isännällä mitään käskyjä\nannettavina. Täyttäen viinilasin virkkoi rakas puolisoni: \"Longman,\nesitän Englannin onnellisimman ja rehellisimmän pariskunnan, rakkaan\nPamelani isän ja äidin maljan.\" -- \"Kiitän teitä, hyvä herra\", sanoin\nminä.\n\n\"Luulen\", jatkoi hän, \"että pieni Kentistä ostamani tila tarvitsee\nhoitajan; ja koska se toimi on teille, Longman, hiukan vierasta\nhuolehdittavaa, olen miettinyt, että ehkä herra Andrews tahtoisi\nottaa sen vastaan, jolloin hän voisi asettua entiselle Hodgen\nvuokratilalle ja sieltä hoidella minun puolestani koko tiluksia. Ja\nme tahdomme varustaa tuon torpan tarpeellisella karjalla ynnä muulla\ntehdäksemme hänelle mukavat oltavat. Toivoakseni hän ottaa vastaan\ntämän homman, se kun olisi sinulle helpoitus ja suosionosoitus\nitseäni kohtaan.\"\n\n\"Teidän arvoisuutenne\", sanoi herra Longman, \"ei saattaisi menetellä\nparemmin; ja minulle on vihjaistu, että voisitte, jos haluatte,\nlisätä sitä tilaanne ostamalla samankokoisen alan sen vierestä; ja\nkun teillä on niin paljon liikeneviä rahoja, ei teidän arvoisuutenne\nvoisi niitä mielestäni viisaammin käyttää\".\n\n\"No\", vastasi hän, \"esittäkää minulle kaupan yksityiskohdat toisella\nkertaa, niin saamme tuumia. Mutta, rakkaani\", virkkoi hän minulle,\n\"sinä tahtonet ystävällisesti tästä mainita isällesi. -- Minulla\non liian paljon rahoja, Longman, jotka makaavat käyttämättöminä,\nvaikkakaan en tässä tilaisuudessa kitsastele tuhlata livreoihin\nja virkapukuihin ynnä muuhun yhtä paljon kuin jos olisin nainut\nvarakkaan neidin, joka vetäisi Pamelalleni ansiokkuudessa vertaa,\nmikäli se olisi mahdollista. Kaiketi teillä on melko paljon käteistä\nkassassanne?\"\n\n\"On kyllä, hyvä herra\", vastasi hän, \"enemmän kuin soisin olevankaan\".\n\n\"Otin mukaani Lincolnshireen\", sanoi isäntäni, \"enemmän kuin\nkuusisataa guineaa ja luulin käyttäväni niistä suurimman osan siellä\"\n-- (Jumalan kiitos, ettette käyttänytkään! -- ajattelin minä. Sillä\nhän tarjosi niistä viisisataa minulle, tiedättehän).\n\n\"Olet antanut pieniä lahjoja palvelijoilleni vihkimisemme johdosta,\nPamela; ja nämä kaksisataa, jotka olen tuonut mukanani, tahdon\nasettaa sinun haltuusi, jotta voit osaksi käyttää niitä täällä\nsamalla tavalla kuin teit siellä.\"\n\n\"Minua hävettää, hyvä herra\", sanoin minä, \"että käyn teille niin\nkalliiksi ja olen näin arvoton!\" -- \"Älä mainitse sanallakaan\nsellaisesta, rakkaani, pyydän\", vastasi hän.\n\nSanoi herra Longman: \"Ka, hyvä rouva, runsailla rahavaroillaan\nja kaikenlaisella muulla voisi hänen arvoisuutensa ostaa puolet\nnaapuristonsa herrasmiehistä. Hän ei ole rahanpuutteessa ja\npanee säästöön joka vuosi. Olisikin ollut vahinko, jollei hänen\narvoisuutensa olisi mennyt juuri tällaisiin naimisiin.\"\n\n\"Totta puhutte, Longman\", virkkoi isäntäni, ja vetäen kukkaronsa\nesille sanoi minulle: \"Laske tästä, rakkaani, kaksisataa guineaa ja\nanna minulle loput.\"\n\nMinä tein niin. \"No\", kehoitti hän, \"ota ne itsellesi mainitsemiani\ntarkoituksia varten. Mutta tuokaa te, herra Longman, ennen auringon\nlaskua rakkaalle tytölleni viisikymmentä puntaa, jotka hän lupaukseni\nmukaan tänään on saapa. Ja maksakaa hänelle tästä päivästä lähtien\njoka neljännesvuosi viisikymmentä puntaa, mikä tekee kaksisataa\npuntaa vuodessa, hänen käytettävikseen tilittämättä ja oman\nharkintansa mukaan tavalla, josta koituu siunausta meille kaikille;\nsillä hän oli äitini almujenjakaja ja saa olla myöskin minun ja\nomansa.\"\n\n\"Menen ne heti paikalla noutamaan\", virkkoi herra Longman.\n\nHänen lähdettyänsä minä vilkaisin rakkaaseen ja anteliaaseen\npuolisooni ja rouva Jervisiin. Ensinmainittu nyökkäsi minulle\nmyöntävästi, ja minä otin kaksikymmentä guineaa sanoen: \"Rakas rouva\nJervis, ottakaa vastaan tämä, joka ei ole enempää kuin minkä antelias\npuolisoni käski minun lahjoittaa rouva Jewkesille hansikasparin\nostoon onnellisten häitteni johdosta; eikä siis teidän, joka teitä\nkohtaan tuntemani rakkauden vuoksi olette sellaiseen paljoa paremmin\noikeutettu, tule kieltäytyä.\"\n\nHän sanoi: \"Rouva Jewkes oli saapuvilla tuon onnellisen tapauksen\naikana, hyvä rouva.\" -- \"Oli kyllä\", virkkoi isäntäni, \"mutta\nPamela olisi riemulla suonut, että te olisitte ollut siellä hänen\nsijastansa\".\n\n\"Niin olisin, hyvä herra\", vastasin minä, \"ja kenen muun sijasta\ntahansa, paitsi rakkaan äitini\". Hän otti rahat mielihyvällä vastaan\nja kiitti meitä molempia; mutta en tiedä, miksi hän _minua_ kiitti;\nsillä minulla ei ollut siinä neljännenkään osan ansiota.\n\n\"Haluaisin, rakkaani\", sanoi puolisoni, \"että jollakin sievällä\ntavalla, minkä kyllä keksit, pakoittaisit Longmanin ottamaan vastaan\nsamanlaisen lahjan\".\n\nHerra Longman palasi tuoden minulle ne viisikymmentä puntaa ja sanoi:\n\"Olen suurella ilolla merkinnyt kirjoihin tämän uuden menoerän:\n_'Armolliselle rouvalle_ -- _viisikymmentä puntaa; suoritettava sama\nsumma neljännesvuosittain'\"_.\n\n\"Oi, herra\", huudahdin minä, \"mitä minusta tulee, kun olen niin\nköyhä itsessäni ja niin rikas teidän auliudestanne! Häpeän ottaa\nvastaan kaikkea, mitä runsaskätisessä ystävyydessänne minulle täten\ntuhlaatte; mutta tilittämättä se ei tosiaan saa jäädä.\"\n\n\"Älä virka siitä sanaakaan, rakkaani\", lausui hän; \"etkö sinä ole\nvaimoni? ja enkö ole lahjoittanut omaisuuttani sinulle? Ja tämähän\non toistaiseksi vain pienoinen osa.\" \"Herra Longman\", sanoin minä,\n\"ja rouva Jervis, te molemmat näette, kuinka minut muserretaan\nsuosionosoituksilla, joita en voi palkita\".\n\n\"Jumala siunatkoon lahjoittajaa samoinkuin lahjan vastaanottajaakin!\"\nvirkkoi herra Longman. \"Olen varma, että nuo antimet kasvattavat\nhyvän koron; sillä teillä, armollinen rouva, oli aina aulis sydän;\nja minä olen nähnyt sen riemun, jolla te jakelitte emäntä-vainajani\nalmuja ja lahjoituksia.\"\n\n\"Herra Longman\", vastasin minä, \"vaikka te olette niin halukas\ntyrkyttämään minulle suuria summia aivan tyhjän tähden, niin minä\nloukkaisin teitä, jos tarjoisin teille edes parin hansikkaita\nonnellisten häitteni johdosta\".\n\nHän ei heti näkynyt osaavan siihen mitään vastata; ja isäntäni\nvirkkoi: \"Jos Longman vastaa sinulle kieltävästi, rakkaani, niin\nvoitaisiin sanoa hänen hyljänneen sinun ensimäisen lahjasi.\"\n\nSilloin panin kaksikymmentä guineaa hänen käteensä; mutta hän\nvastusteli eikä tahtonut ottaa muuta kuin viisi. Minä sanoin: \"Minun\ntäytyy toivoa, että teette minulle mieliksi, herra Longman, muutoin\nluulen teitä loukanneeni.\"\n\n\"No, jos minun täytyy\", virkkoi hän, \"niin tiedänpä mitä tiedän\". --\n\"Mitä se olisi, herra Longman?\" kysyin minä. -- \"Ka, rouva\", sanoi\nhän, \"minä en tahdo tuhlata niitä ennenkuin tulee nuoren isäntäni\nsyntymäpäivä, joka toivoakseni sattuu tämän vuoden kuluessa\".\n\nKun en ollut odottanut tällaista tuolta vanhalta herrasmieheltä, niin\nkatsahdin isäntääni ja senjälkeen punehduin niin, etten voinut pitää\npäätäni pystyssä.\n\n\"Sievästi sanottu, Longman!\" virkkoi puolisoni ja kahmaisi minut\nsyliinsä: \"Oi, minun elämäni aarre! Jumala suokoon, että niin\ntapahtuisi! Te olette aivan ihastuttanut minut, Longman, vaikka minä\nitse en olisi mitenkään uskaltanut sellaisesta mainita!\"\n\n\"Hyvä rouva\", sanoi vanha kunnon herrasmies, \"minä pyydän teiltä\nanteeksi; toivoakseni en loukannut; mutta minä lausuisin sen kymmenen\nkertaa yhdessä hengenvedossa, kunhan se vain toteutuisi, koska hyvä\nisäntäni sen niin hyvin sietää, ottakaapa puheeni miten tahdotte\".\n\n\"Rouva Jervis\", sanoi puolisoni, \"tämä on ylen arka rakas olento;\nette tiedä, mitä olen saanut hänen kanssaan kokea vihkimisen tälläkin\npuolen\".\n\nRouva Jervis lausui: \"Minusta herra Longman sanoi sangen hyvin; kyllä\nminäkin sitä toivon.\"\n\nHerra Longman, joka oli lyönyt minut aivan tolkuttomaksi, poistui\nsitte pian, ja isäntäni sanoi: \"Ka, rakkaani, sinä et voi katsahtaa\nylös! Eihän vanhus mitään hirvittävää lausunut.\" -- \"En sitä\nkuitenkaan häneltä odottanut\", vastasin minä, \"en aavistanut muuta\nkuin jotakin viatonta leikkiä\". -- \"No, sitähän se olikin\", sanoi\nhän, \"sekä viatonta että hauskaa; enkä minä anna sinulle anteeksi,\njollet sano niinkuin hänkin. Puhuhan rouva Jervisin kuullen.\"\n\n\"Tapahtukoon kaikki, hyvä herra\", sanoin minä, \"mikä tuottaa _teille_\nriemua!\"\n\n\"Nyt olet oikein hyvä ja herttainen\", virkkoi hän ja suuteli minua\nhyvin hellästi.\n\nKun palkolliset olivat syöneet päivällistä, minä halusin nähdä\nneidot; ja kaikki neljä tulivat yhdessä ylös. \"Tervetullut kotiin,\narvoisa rouva\", sanoi Rachel; \"me kaikki iloitsemme nähdessämme\nteidät täällä, sitäkin enemmän, kun näemme teidät emäntänämme\".\n\n\"Hyvät vanhat tuttavani, minulle on hauskaa teidät tavata! Kuinka\nvoit, Rachel? Ja kuinka te kaikki voitte?\" Minä tartuin heitä\nkaikkia kädestä, ja olisin voinut suudella heitä. -- Suutelinhan,\n-- ajattelin, -- teitä kaikkia silloin, kun teidät viimeksi\nmurhemielisenä näin; miksen nyt suutelisi riemumielin? -- Mutta minä\npidätyin kunnioituksesta heidän saapuvilla olevaa rakasta isäntäänsä\nkohtaan.\n\nHe näyttivät aivan riemastuneilta minun tähteni; ja ystävällinen\nisäntäni katseli kohtausta mielihyvällä. \"No, tyttöseni\", sanoi\nhän, \"tässä on teille emäntä! Minun ei tarvitse kehoittaa teitä\nhäntä kunnioittamaan, sillä te olette häntä aina rakastaneet; ja hän\nsekä kykenee että tahtookin olla ystävällinen niille, jotka sitä\nansaitsevat.\"\n\n\"Olen todellakin\", lausuin minä, \"teille alati hyvänä ystävänä, ja\nrakas, oivallinen puolisoni on käskenyt minun antaa teille jokaiselle\nviisi guineaa, jotta voitte riemuita minun kanssani onnestani\".\n\nJa lisäsin vielä: \"Jumala siunatkoon teitä jok'ainoata! Olen\nylen iloinen teidät nähdessäni.\" Sitten he poistuivat erittäin\nkiitollisina ja riemuissaan sekä rukoillen meidän kummankin edestä.\n\nKääntyen rakkaan isäntäni puoleen minä sanoin: \"Teille, armas ystävä,\non minun lähinnä Jumalaa, joka teidän jalomielisen sydämenne taivutti\ntahtoonsa, annettava tunnustus kaikesta onnestani! Se saa sydämeni\ntulvimaan riemusta ja kiitollisuudesta.\"\n\nOlin suutelemaisillani hänen kättänsä, mutta hän kaappasi minut\nsyliinsä ja sanoi: \"Rakkaani, sinä ansaitset sen kaiken!\"\n\nKun rouva Jervis tuli sisälle, sanoi hän: \"Olen nähnyt jotakin hyvin\nliikuttavaa; alentuvaisuudellanne ja ystävyydellänne olette tehnyt\npalvelustyttönne aivan onnellisiksi. Eteisen ovesta tullessani näin\nheidät kaikki neljä juuri nousemassa polviltaan Jumalaa ylistäen\nrukoilemasta teidän molempain puolesta!\"\n\n\"Rakkaat kelpo olennot!\" sanoin minä; \"ja rukoiliko Janekin?\nKohdistukoot heidän rukouksensa heihin itseensäkin, toivon minä!\"\n\nIsäntäni lähetti kutsumaan Jonathanin, ja minä kohotin molempain\nkäsieni sormet. Hyväksyen tuumani lausui puolisoni: \"Niin, herra\nJonathan, minä en voinut olla tyytyväinen näkemättä teitä niin\nsanoakseni virallisesti ja kiittämättä teitä kaikesta menneestä\nhyvänsuonnistanne minua kohtaan. Ottanette vastaan nämä rahat\nhansikasparin ostoa varten tämän onnellisen tapauksen muistoksi\";\nja minä annoin hänelle kymmenen guineaa sekä puristin käsilläni\nhänen rehtiä kättänsä. \"Jumala siunatkoon teitä, jolla on tuollaiset\nhopeiset hapset kuin rakkaalla isälläni!\" sanoin minä. \"Minä pidän\naina tuollaista isäntäin parhaimman vanhaa kunnollista palvelijaa\narvossa.\"\n\nHän vastasi: \"Millainen hyvyys! mitä ystävällisiä sanoja! Se on\npalsamia sydämelleni! Kiitän Jumalaa siitä että olen saanut nähdä\ntämän siunatun päivän!\" Ja silmät kyynelten sumentamina hän poistui.\n\n\"Sinä, rakkaani\", virkkoi isäntäni, \"teet jokaisen onnelliseksi!\"\n-- \"Oi\", lausuin minä, \"te sen teette, te sen teette; ja kohotkoon\nkiitollinen sydämeni alati huulilleni ja tunnustakoon ne siunaukset,\njoita minulle ylenmäärin tuotatte\".\n\nSitten saapuivat Harry, Isaac, Benjamin, talon molemmat tallirengit\nsekä puutarhuri Arthur; sillä isäntäni oli rouva Jervisillä\ntoimittanut heille sanan, että hekin vuorostaan tulisivat\nesittelylle. -- \"Mutta missä on John?\" kysyi hän. John-parka\noli häpeissään ja astui sisälle vasta sitte kun kuuli nimeänsä\nmainittavan.\n\nMinä sanoin heille: \"Kuinka voitte, vanhat ystäväni ja\npalvelustoverini? Olen iloinen nähdessäni teidät kaikki.\"\n\nIsäntäni lausui: \"Olen tuonut teille emännän, pojat, joka on minun\nsydämeni riemu. Näette, kuinka hän on hyvä ja alentuvainen! Kunhan\nvain kunnioitatte häntä vastaavassa määrässä, niin hän tuottaa\nsuhteellisesti yhtä suurta siunausta teille kaikille kuin minulle\nitsellenikin.\"\n\nHarry sanoi: \"Kaikkien palkollistenne nimessä siunaan minä teidän\narvoisuuttanne ja ystävällistä puolisoanne: kaikki koetamme ansaita\narmollisen rouvan suosion samoinkuin teidän omannekin.\"\n\nSitten annoin minä heille viisi guineaa kullekin, jotta he ottaisivat\nosaa onneni riemuun.\n\nKun tuli Johnin vuoro, niin virkoin: \"Näin teidät jo ennen, John;\nmutta sanon teille vieläkin, että näen teidät mielihyvällä.\" Hän\nsanoi olevansa aivan häpeillään ja nolostuneena. \"Oi, unohtakaa\nkaikki mennyt, John; teidän hyvä ystävällinen isäntänne tahtoo sitä,\nja samoin tahdon minäkin. Sillä Jumala on ihmeellisesti ohjannut\nkaikki nämä asiat hyvään tulokseen juuri niillä keinoilla, joita\nennen enimmin pelkäsin. Katselkaamme siis eteenpäin ja hävetkäämme\nvain vastaisuudessa mitään rikkoa; sillä ehkäpä siitä ei aina olisi\nsamanlaiset seuraukset.\"\n\n\"Arthur\", huomautti isäntäni, \"olen tuonut teille emännän, joka\non innokas puutarhuri. Hän neuvoo teille uuden tavan istuttaa\npapuja; eikä kukaan ole koskaan ollut niin taitava päivännoudon\njalostamisessa kuin hän!\" -- \"Oi, herra\", sanoin minä (vaikka\nhiukan hätkähtäen), \"kaikesta edistymisestäni saan varmasti olla\nteille kiitollinen!\" He poistuivat siunaten meitä kumpaakin, kuten\nedellisetkin olivat tehneet.\n\nSitten tuli sisälle postinkuljettaja ja kaksi metsästysapulaista\n(sillä isännälläni on sekä täällä että Lincolnshiressä komeita\nmetsästyshevosia; ja eräretket ovat hänen mieliurheiluansa) ja myös\nkeittiöpoika; ja minä sanoin: \"Kuinka voitte te kaikki? ja mitä\nsinulle kuuluu, Tommy? Toivottavasti olette aivan terveitä. Hyvä\nisäntänne on määrännyt jotakin teille kullekin minun kunniakseni.\" Ja\npuolisoni kohottaessa kolme sormea annoin minä postinkuljettajalle\nja metsästysapulaisille kolme guineaa kullekin ja pienelle pojalle\nkaksi, kehoittaen häntä antamaan köyhän äitinsä ostaa hänelle\njotakin, sillä hän ei saisi niitä turhuuteen tuhlata. Herra\nColbrandille, Abrahamille ja Thomasille olin jo toisessa kartanossa\nantanut lahjansa.\n\nKun kaikki muut olivat menneet, paitsi rouva Jervis, sanoin minä:\n\"Ja nyt, rakkahin puolisoni, sallikaa minun polvilleni langeten näin\nsiunata teitä ja rukoilla puolestanne. Oi, seppelöitköön Jumala\nteidät pitkällä iällä ja lisääntyvällä kunnialla. Osoittautukoon\nonnellinen, onnellinen Pamelanne kiitollisin sydämin aina\nansiokkaaksi teidän rakkaissa silmissänne, vaikka hän ei voi olla\nsitä omissaan eikä kenenkään muun silmissä!\"\n\n\"Rouva Jervis\", lausui isäntäni, \"näette tämän suloisen olennon\noivallisuuden! Ja kun sanon teille ettei hänen ulkonainen tenhonsa\nkaikesta herttaisuudestaan huolimatta sido minua häneen niin\nvahvasti kuin hänen sielunsa kauneus, niin onnitelkaa minua siitä,\nettä onneni on rakennettu niin vankalle perustalle.\" -- \"Sen teen\nmitä vilpittömimmin, arvoisa herra\", vastasi hän: \"tämä on minulle\nonnellinen päivä!\"\n\nMinä astuin kirjastohuoneeseen hänen täten vuodattaessaan\nystävyyttänsä rouva Jervisille ja kiitin siellä polvilleni\nlangenneena Jumalaa siitä erilaisesta tunteesta, joka minut entiseen\nverraten siellä nyt valtasi. Rouva Jervis oli kuiskannut hänelle,\nmitä minä olin ylhäällä hommannut, ja minun tietämättäni näki\nisäntäni minut polvillani, mutta painoi oven hiljaa kiinni jälleen,\nkoska oli sitä hiukan raoittanut.\n\nMinä sanoin, tietämättä että hän oli minut nähnyt: \"Teillä on täällä\nmuutamia ihania tauluja, hyvä herra.\" -- \"On kyllä, sydänkäpyseni;\nmutta ei ainoatakaan sen kuvan vertaista, jonka hurskautesi minulle\ntarjoo. Ja siunatkoon Jumala, jota riemumielin palvelet, rakasta\nenkeliäni yhä enemmän ja enemmän.\" -- \"Armas puolisoni\", sanoin minä,\n\"te olette pelkkää hyvyyttä\". -- \"Toivon\", vastasi hän, \"että ihana\nesimerkkisi tekee minut yhä paremmaksi ja paremmaksi\".\n\nLuuletteko, rakkaat vanhempani, että on koskaan elänyt näin\nonnellista ihmislasta? Olisi todella perin kiittämätöntä ajatella\npoloista Sally Godfreytä levottomuuden tuntein tai mitenkään muutoin\nkuin säälien.\n\nHän käski Jonathanin toimittaa talonväelle hauskan illan, mutta\nheidän tuli järkevästi nauttia mitä itsekukin halusi, olipa se sitten\nviiniä tai syysolutta.\n\nHän suvaitsi saattaa minua ylikertaan ja antoi minun haltuuni\nemäntä-vainajani pukeumahuoneen ja yksityissuojan sekä lahjoitti\nminulle hänen hienon taskukellonsa puitteineen; tosiaankin\nsain täydellisen jalokivi-sovitelman, joka oli kuulunut hänen\nhyvälle äitivainajalleen. Sain myöskin ne molemmat parit\ntimantti-korvarenkaita, molemmat timanttisormukset sekä\ntimanttikaulanauhan, jotka olivat mainitut hänen häijyissä\npykälissään. Ne oli armollinen rouva aikonut lahjoittaa neiti\nTomlinsille, rikkaalle perijättärelle.\n\nTuota neitiä hommattiin hänelle vaimoksi siihen aikaan kun hän juuri\noli palannut matkoiltaan; mutta asia raukesi, sitte kun kaikki jo\noli sovittu kummankin ystävien kesken. Hän näetten ei pitänyt tytön\nkeskustelutavasta, ja tällä oli, kuten hän äidilleen mainitsi, liian\nmiehekäs sävy. Eikä hän halunnut tavata häntä enempää kuin kerran,\nvaikka neiti itse piti hänestä varsin paljon.\n\nHän lahjoitti minulle myöskin hänen armonsa kirjat, taulut,\nliinavaatteet, pitsit ja muut kapineet, jotka olivat tämän huoneissa,\nsekä käski minun pitää noita suojia ominani. Oi, hyvä Jumala, suo\nminulle nöyryyttä ja kiitollisuutta!\n\n\n\n\nSUNNUNTAI-ILTANA.\n\n\nTänään jäimme kotiin, koska emme vielä ehtineet valmistautua\nnäyttäytyäksemme jossakin hienommassa perheessä; ja rakas isäntäni\npuuhaili kirjastossaan. Minä taas kulutin varsin paljon ajastani,\nkuten tulikin, kiitollisuudessa, rukouksissa ja mietiskelyissä äsken\nsaamassani yksityissuojassani, ja toivoakseni Jumala suo minulle\nsiunauksensa. Sillä minä ajattelen mielihyvällä, että en liene\nkovin ylvästynyt; enkä kuitenkaan laiminlyö katsella kaikkia näitä\nsuosionosoituksia ja siunauksia siinä valossa, jossa minun tulee ne\nvastaanottaa taivaan lahjoina ja rakkaan hyväntekijäni kädestä.\n\nMe söimme yhdessä päivällistä perin hilpein mielin, ja minä sain\njoka sanassa ja teossa tuta pelkkiä ystävällisyyden ja hellyyden\ntodistuksia, mitä vain hemmoitelluinkin sydän saattoi toivoa. Hän\nsanoi haluavansa palata työhuoneeseensa ja saapuvansa kello viideltä\nnoutamaan minut kävelylle puutarhaan. Niinpä vetäydyinkin heti\npäivällisen jälkeen omaan komerooni.\n\nKello kuuden tienoissa hän tuli luokseni ja sanoi: \"Nyt, rakkaani,\ntahdon hiukan saatella sinua puutarhassa\"; ja minä annoin hänelle\nkäteni suurta mielihyvää tuntien.\n\nTämä puutarha on paljoa paremmin hoidettu kuin lincolnshireläinen;\nmutta se on laajempi ja siellä on upeammat käytävät. Täällä on\nkuitenkin sievä kanava ja suihkulähde vesiputouksineen. Kävellessämme\nme rupattelimme herttaisesti aika paljon; ja kierrettyämme minä\nsuuntasin askeleeni pikku puutarhaa kohti. Lähestyessäni huvimajaa\nminä livahdin hänen sivultaan, juosta suhahdin tuon kerran niin\npeloittavan suojan portaita ylös, polvistuin ja sanoin: \"Minä kiitän\nsinua, oi Jumala, pelastumisistani ja sinun suuresta armostasi. Oi\nsalli minun aina pysyä sydämeltäni nöyränä!\" Lähdin sitten taas ulos\nja yhdyin häneen ennenkuin hän juuri ehti minua kaivatakaan.\n\nUseat naapuriston vallasperheistä lähettivät hänelle tervehdyksensä\nhänen palaamisensa johdosta, eritoten herra Arthur, herra Towers,\nherra Brooks ja herra Martin, Groven omistaja.\n\n\n\n\nMAANANTAINA.\n\n\nMinulla oli aika lailla puuhaa valitessani malleja uusiin pukuihin.\nHänestä ei mikään ollut liian hyvää, minusta taas kaikki mitä näin.\nJa hän oli kyllin ystävällinen valitsemaan kuutta uhkeinta lajia,\njoista minä vuorostani sain ottaa kolmet pukukankaat, ja hän sanoi,\nettä hankkisimme itsellemme enemmän, jahka pääsisimme kaupunkiin.\nYksi oli mitä runsaimmin hopealla kirjailtua valkeaa kudosta, ja\nhän suvaitsi sanoa, että kun olin morsian, tulisi minun esiintyä\nsiinä ensi sunnuntaina. Siis on meillä muutaman päivän kuluessa\ntäällä pelkkiä työskenteleviä ompelijattaria ja räätälejä. Hyväinen\naika, kuinka kallis ja kuinka arvoton hossakka minä olenkaan sille\nrakkaalle herrasmiehelle!\n\nMutta hänen varallisuutensa ja asemansa vaatii paljon sellaista;\nja hän pitää minua niin suuressa arvossa, että hän ei voi tyytyä\nvähempään, vaan tahtoo pukea minut aivan kuin olisi nainut yhtä\nvarakkaan kuin itsekin on; ja, kuten hän sanoo, loisi se varjon\nhäneen, ellei hän niin tekisi. Aavistelen siis, että tähän on\nmukauduttava; sillä kummassakin tapauksessa ihmiset löytävät jotakin\nsanottavaa. Hän antoi minun myöskin valita perin hienoja pitsejä ja\nliinavaatteita sekä toimitti vartavasten lähetin kaupunkiin hänen\nmääräyksestään kiirehtimään kaikkea; se, mikä voidaan kaupungissa\nvalmistaa, kuten korutavarat ja sentapaiset, on tehtävä siellä\nvalmiiksi ja lähetettävä sitten erityisillä tuojilla. Kaiken\ntulee olla täällä ja valmiina ennen lauvantai-iltapäivää aivan\npoikkeuksetta.\n\nMinä lähetän Johnin tänä aamuna tuomaan vielä joitakuita kyhäelmiä\nsekä ne harvat, jotka hän antaa teille erikseen. Toivoni on, että\nlähetätte minulle kaikki lukemanne paperit, jotta voin pitää sanani\nlady Daversille. Pyydän teitä jatkamaan rukouksianne ja siunauksianne\nja antamaan minulle vastauksenne rakkaan hyväntekijäni ehdotuksesta,\nettä muuttaisitte kentiläiselle vuokratilalle; vielä pyydän teitä\nostamaan itsellenne kaksi vaatekertaa kummallekin: teille, rakas isä,\nhienointa verkaa ja rakkaalle äidilleni kunnollista silkkiä, sekä\noivallista palttinaa ja kaikkea muuta senmukaista. Myös pyydän teitä,\nkuten parhain ystäväni on minua kehoittanut sanomaan, että tulisitte\nmahdollisimman pian; ja hän lähettää vaununsa teitä noutamaan, kun\nilmoitatte Johnille päivän. Oi, kuinka minä halajan teitä nähdä,\nrakkaat vanhempani, ja jakaa onneni teidän kanssanne!\n\nVarmaankin te suvaitsette käydä kaikkien velkojienne luona, jotka\novat enimmäkseen onnettomien veljieni velkamiehiä, ja ottaa laskun\nkaikista näiden saatavista; ja jokaiselle maksetaan viimeiseen\nkolikkoon asti ja korot myös, vaikka jotkut ovat olleetkin julmia\nja armottomia. -- Mutta heillä kaikilla on oikeus omaansa, ja se\nsuoritetaan heille kiitollisesti.\n\nNyt tulin ajatelleeksi, että John voi tuoda tähänastiset kyhäelmäni\nteidän ratoksenne niiden sijaan, joista te luovutte; ja minä aion\nkirjoitella edelleenkin, kunnes olen valmistunut uuteen asemaani\nja te olette tehneet päätöksenne. Ja sitten minä käyn käsiksi\nperhevelvollisuuksiini tullakseni rakkaalle hyväntekijälleni niin\nhyödylliseksi kuin kykyni sallivat.\n\nJos luulette, että muutama guinea tulee hyvään tarpeeseen matami\nMumfordille, jolla kaiketi ei paljoa ennestään ole, niin antakaahan\nhänelle minun puolestani (minä kyllä maksan ne teille takaisin)\nikäänkuin hansikaspariin häitteni johdosta; ja katsastelkaa\nköyhiä tuttavianne ja naapurejanne sekä laittakaa minulle lista\nsellaisista rehellisistä, uutterista puutteenalaisista ihmisistä,\njotka todella ansaitsevat armeliaisuutta ja ovat ilman auttajaa,\nvarsinkin sokeista, rammoista tai sairastelevista, mainiten kunkin\nolosuhteista erikseen, ja myöskin sellaisista köyhistä perheistä\nja huoneenhaltijoista, joita vastoinkäymiset ovat kolhineet, kuten\nmeitäkin olivat, ja joita ehkä iso lapsijoukko ehkäisee nousemasta\nsiedettävän mukavaan asemaan, niin sitten tahdon koettaa mitä\nsuinkin voin heidän puolestaan tehdä; sillä minä halajan aloittaa\nhyväntekeväisyyteni ensimäisen neljännes-vuosikauden, koska kerran\nystävällinen hyväntekijäni on minulle tähän jaloon tarkoitukseen\nvaroja osoittanut.\n\nMinä pidän luetteloa kaikista näistä seikoista; ja herra Longman on\ntoimittanut minulle valkoisesta silopaperista valmistetun tilikirjan,\njossa toivon täyttäväni pian muutamia sivuja tositarvitsevaisten\nnimillä; vaikka rakas isäntäni on antanut nuo varat haltuuni\nilman tilintekovelvollisuutta, saa hän kuitenkin nähdä (mutta ei\nkukaan muu), mitenkä ne käytän vuosineljänneksestä toiseen. Ja jos\njotakin jää yli, niin kirjanpäättäjän tavoin siirrän sen seuraavaan\nneljännekseen laskien saldon neljästi vuodessa ja tehden yleistilit\njoka vuoden lopussa. Minä olen kirjoittanut siihen: _Nöyrällä\nmielellä laadittuja_ KIITOLLISUUDEN-TUNNUSTUKSIA JUMALALLISESTA\nARMOSTA, ja olen sulkenut sen varmaan säilöön äsken saamaani\nyksityishuoneeseeni. En aio antaa lady Daversin lueskella kyhäelmiäni\npitemmälle kuin omaan veljellensä lähettämäänsä vihaiseen kirjeeseen\nasti. Sillä minä en soisi hänen näkevän mietteitäni siitä; ja jo\nsiihen mennessä hän saa tietää kaikki, mikä on välttämätöntä hänen\nuteliaisuutensa tyydyttämiseksi, nähden kärsimyksiäni, minua kohtaan\ntähdättyjä salavehkeitä ja sitä kunniallista osaa, jota olen kyennyt\nesittämään. Jahka hän on ne kaikki lukenut, leppyy hän toivoakseni\ntäydellisesti; sillä hän saa nähdä, että se kaikki on ollut Jumalan\nkaikkivaltiaan työtä ja ettei niin mahtavaa ja viisasta herrasmiestä\nkuin hänen veljeänsä voinut minunlaiseni nuori tyttö-rukka\nviekoitella.\n\nEn tahdo kauemmin viivyttää Johnia. Hän pyytää teitä lukemaan\ntämän viime osan ensiksi, sillä aikaa kun on luonanne. Ja näin\nminä vakuuttaen nöyrää kuuliaisuuttani teille molemmille ja\nlisäten herra B:n ystävälliset terveiset olen yhä _teidän alati\nvelvollisuudentuntoinen ja kiitollisesti onnellinen tyttärenne_.\n\n\n\n\nTORSTAI-ILTANA.\n\n\nKUNNIOITETTU ISÄ JA ÄITI,\n\nMinä jatkan nyt päiväkirjaani. Tiistai-aamuna rakas puolisoni lähti\nratsastamaan ja toi mukanaan päivälliselle useita herrasmiehiä. Nämä\nolivat Groven Martin, Arthur, Brooks ja eräs Chambers-niminen. Hän\nsanoi ratsastaneensa liian kauaksi palatakseen aamiaiselle, mutta\nottaneensa tuttaviaan mukaansa päivälliselle.\n\n\"Oletko siitä pahoillasi, Pamela?\" kysyi hän. -- Muistaen hänen\nläksynsä minä vastasin: \"En suinkaan, hyvä herra; minä en voi\npahoitella mitään, mitä te suvaitsette tehdä!\" -- Hän sanoi: \"Sinä\ntiedät, millainen mies herra Martin on, ja olet ankarasti arvostellut\nhäntä eräässä kirjeessäsi irstailuveljenäni ja hänen kolmen\näpärälapsensa vuoksi.\"\n\nSitten kertoi hän minulle, miksi hän tuli heidät tuoneeksi. Hän\nsanoi: \"Minä tapasin heidät kaikki herra Arthurin luona; ja tämän\nrouva kysyi minulta olinko minä _todella_ naimisissa. Minä vastasin:\n'Olen, ihan todella.' -- 'Ja kenen kanssa?' uteli herra Martin. 'No',\nvastasin minä mutkattomasti, 'äitini kamarineidon kanssa'. -- He\neivät tienneet mitä minulle sanoisivat; vilkuivat vain toisiinsa. Ja\nminä huomasin tärvelleeni pilan kaikilta. Rouva Arthur sanoi: 'Teillä\non, hyvä herra, tosiaan ihastuttava tyttö, jollaista en liene toista\nnähnyt; ja hänellä on tavaton onni.' -- 'Niin minullakin on', sanoin\nminä. 'Mutta minä puhun sitä vähemmän, sillä mies ei milloinkaan ole\nryhtynyt tällaiseen toimenpiteeseen pitämättä sitä velvollisuutenaan\ntai tuntematta siihen jotakin pakkoa, vaikkapa sitten vain\nitsekkäisyydestä, suoriutuakseen asiasta parhaimmalla kaupalla.' --\n'No', virkkoi rouva Arthur, 'jos olette hairahtunut, niin olette\ntehnyt sen avoimin silmin; sillä te tunnette maailman niin hyvin kuin\nkukaan teidän ikäisenne herrasmies'.\n\n\"Tosiaan, hyvät herrat', sanoin minä, 'olisin onnellinen, jos voisin\nmiellyttää kaikkia ystäviäni; mutta enhän saata odottaa sitä näin\nhetikohta, ennenkuin tunnette vaikuttimeni ja viehäkkeeni. Mutta minä\nvakuutan teille, että minä _itse_ olen tyytyväinen menettelyyni; ja\nse, tiedättehän, on tärkeintä asiassa.'\n\n\"Herra Brooks sanoi: 'Olen kuullut vaimoni ylistävän puolisoanne,\nkehuen hänen viehkeyttänsä ja kauneuttansa niin paljon, että kaikin\nmokomin haluaisin hänet nähdä.'\n\n\"-- 'No', vastasin minä, 'jos tahdotte kaikki lähteä kanssani\npäivälliselle, niin hyvin kernaasti minun puolestani saatte hänet\nnähdä. Ja ettekö te, rouva Arthur, lähde meidän seuraamme?' -- 'En\ntodellakaan, hyvä herra', sanoi hän. -- 'Mutta minä vakuutan teille,\nettä vaimoni kykenee sovittamaan teidät _äitini kamarineidon_ kanssa;\neikö nimittäin siitä kenkä purista? Sanokaa suoraan, rouva Arthur.'\n\"-- 'Oh', virkkoi hän, 'minä en kieltäydy käymästä puolisoanne\ntervehtimässä naapuriston rouvien kanssa; mutta ei ole oikein, että\nyksi ainoa nainen lähtisi sentään näin äkillisestä kehoituksesta ja\nniin monen herrasmiehen seurassa. Mutta sen ei tarvitse estää teitä,\nhyvät herrat.'\n\n\"Sitten\", sanoi hän, \"lähettivät muut tiedon, etteivät söisi\npäivällistä kotona; ja he sekä Chambers, eräs äskettäin tälle\nseudulle asettunut herrasmies, tulivat kaikin miehissä mukaani. Kun\nsiis, rakkaani\", jatkoi hän, \"näyttäydyt ensi sunnuntaina, on sinulla\njo puolustajajoukko: sillä kaikkien, jotka sinut näkevät, täytyy\nsinua kunnioittaa.\"\n\nHän meni heidän luokseen; ja kun minä saavuin alas päivälliselle,\nsuvaitsi hän ottaa minua kädestä vierashuoneeseen astuessani\nja sanoi: \"Rakkaani, olen tuonut muutamia hyviä naapureitani\npäivälliselle sinun kanssasi.\" -- Minä vastasin: \"Te olette kovin\nystävällinen.\"\n\n\"Rakkaani, tämä on herra Chambers\", virkkoi hän sitten, ja hän\nesitteli minut jokaiselle. He tervehtivät minua ja toivottivat meille\nonnea.\n\n\"Minä puolestani\", sanoi herra Brooks, \"onnittelen teitä\nsydämeni pohjasta. Vaimoni kertoi minulle teidän viehkeästä\nkauneudestanne; mutta en uskonut, että meillä oli tuollaista kukkaa\nkreivikunnassamme.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä, \"rouvanne on minua kohtaan perin\npuolueellinen; ja te olette niin kohtelias herrasmies, että te ette\ntahdo väittää arvoisan aviopuolisonne sanoja vastaan\".\n\n\"Vakuutan teille, hyvä rouva\", sanoi hän, \"että te ette ole osannut\nollenkaan paikalle; sillä me kiistelemme keskenämme pari, kolme\nkertaa päivässä. Mutta sitten on paha merrassa, ellemme olisi samaa\nmieltä niin selvässä asiassa!\"\n\nSanoi siihen herra Martin: \"Herra Brooks puhuu vallan totta,\nrouvaseni, totta kummassakin suhteessa\" (tarkoittaen mainittujen\naviopuolisojen keskinäisiä kinasteluja samoinkuin heidän\nyhteensattuvaa mielipidettään minusta); _\"sillä\"_, lisäsi hän, \"he\novat olleet jo muutaman vuoden naimisissa\".\n\nKun minulla ei ollut parhainta käsitystä tästä herrasmiehestä ja\nhänen pilapuheistaan, niin sanoin: \"Olen melkein pahoillani, hyvä\nherra, tuon herrasmiehen itsestään ja rouvastaan lausumasta naljasta,\nmutta mielestäni olisi sen pitänyt vapauttaa hänet suuremmasta\nleikinlaskusta -- teidän sukkelasta varmennuksestanne asialle. Mutta\nsyy, josta sen _arvelette_ aiheutuvan, voitaneen toivoakseni sentään\nesittää päinvastaisestikin: tarkoitan niin, että he ovat olleet\n_vasta_ muutaman vuoden naimisissa.\"\n\nHerra Arthur sanoi: \"Minusta, herra Martin, on nuori rouva varsin\nsievästi nuhdellut teitä.\" -- \"Niin minustakin\", yhtyi herra\nChambers; \"ja lauseenne olikin varsin kehno imartelu morsiamelle\".\n\nSanoi herra Martin: \"Imartelevaa tai ei, hyvät herrat, niin en ole\nkoskaan nähnyt pitkäaikaista avioliittoa, jossa ei niin kävisi,\nenemmän tai vähemmän; mutta rohkenenpa väittää, ettei se koskaan\ntoteudu täällä.\"\n\n\"Jos se toteutuisi, hyvä herra\", virkoin minä, \"niin täytyisi\nminun tosiaan olla maailman kiittämättömin olento, koska\nkiitollisuudenvelka on enimmäkseen minun puolellani\". -- \"Tuo\najatelma\", virkkoi herra Arthur, \"on niin oivallinen, että se antaa\nsiveellisen takuun sellaisen oletuksen mahdottomuudesta\".\n\n\"Hyvä ystävä\", kuiskasi herra Brooks rakkaalle isännälleni, \"teillä\non todella mitä täydellisin nuori vaimo, niin hyvin esiintymisensä\nja älynsä kuin ulkonaisen kauneutensakin puolesta, nimittäkää häntä\nmiksi tahdotte.\" -- \"Niin, rakas ystävä\", lausui isäntäni, \"minun\ntäytyy sanoa teille, kuten olen jo ennenkin vakuuttanut, että hänen\nsuloinen viehkeytensä teki minut hänen rakastajakseen, mutta hänen\nsielulliset avunsa tekivät hänet vaimokseni\".\n\nKun ensimäinen ruokalaji tuotiin pöytään, vei rakas puolisoni\nminut paikalleni, sijoitti herra Chambersin vieraimpana seurassa\noikealleni ja hera Brooksin vasemmalleni. Herra Arthur suvaitsi\nhuomauttaa, hyvin kehuvasti minulle, siitä keveästä ja vapaasta\nluonnollisuudesta, jolla käyttäysin ja heitä palvelin; ja hän sanoi\nhaluavansa tuoda rouvansa näkemään esiintymistäni ja siitä oppimaan.\nMinä vastasin, että olisin ylpeä jokaisesta kunnianosoituksesta,\njonka rouva Arthur minulle soisi; ja sanoin, että jos minä vain\nvoisin käyttää hyväkseni hänen arvoisan rouvansa sekä muiden\nläsnäolevien herrasmiesten aviopuolisoiden esimerkkiä, niin saisin\nparemman käsityksen sopivaisuudestani paikkaan, jonka nykyisin täytin\nvarsin vaillinaisesti.\n\nHerra Arthur joi maljan minun terveydekseni ja onnekseni ja lausui:\n\"Vaimoni sanoi puolisollenne, hyvä rouva, että te olitte perin\nonnellinen saadessanne sellaisen aviomiehen; mutta nyt näen, ketä on\nenimmin onniteltava.\"\n\nHerra Brooks virkkoi: \"No, älkäämme suotta tuhlatko kohteliaisuuksia;\nsillä totinen totuus on, että arvoisan naapurimme jalomielisyys\nja arvostelukyky ovat hänen nuoren rouvansa kauneudessa ja\nansiokkuudessa tavanneet aivan vertaisensa, jotenka en tiedäkään,\nkumpaa onni on paremmin potkaissut. -- Mutta eläkäätte molemmat kauan\nja onnellisina yhdessä, sitä minä toivon!\" Ja näin sanoen tyhjensi\nhän lasillisen viiniä.\n\nParas ystäväni, joka aina riemuitsee kuullessaan minua ylistettävän,\nnäkyi olevan hyvin mielissään keskustelustamme ja puhui minulle mitä\nherttaisimpia, hellimpiä ja kunnioittavampia sanoja. Senpä johdosta\nlausuikin karkeasuinen herra Martin: \"Olisitteko koskaan voineet\naavistaa, että tästä kunnon ystävästämme, jolla oli tapana niin\nivailla avioliittoa, sukeutuisi näin kohtelias aviomies? Kuinka kauan\naiotte sen jatkuvaksi, herraseni?\"\n\n\"Niin kauan kuin kelpo tyttöni sen ansaitsee\", vastasi puolisoni.\n\"Toivoakseni jatkuu sitä iäti. Mutta\", lisäsi tuo ystävällinen\nherrasmies, \"teidän ei tarvitse ihmetellä, että olen muuttanut\nmieleni avioliittoon nähden; sillä minä en odottanut koskaan\ntapaavani tyttöä, jonka käytös ja suloinen mielenlaatu tässä määrin\nsoveltuivat minun onnellistuttamiseeni\".\n\nPäivällisen jälkeen ja juotuani maljan kaikkien heidän rouviensa\nterveydeksi, minä poistuin; ja he jäivät istumaan tyhjentäen kaksi\npullollista punaviiniä mieheen ja tulivat hyvin iloiselle tuulelle.\nLähtiessään he suuresti ylistivät minua ja lupasivat tuoda rouvansa\nminua katsomaan.\n\nKun John oli tuonut minulle teidän ystävällisen kirjeenne, rakas\nisä, niin kerroin hyvälle isännälleni hänen vieraittensa lähdettyä,\nkuinka kiitollisena te otitte vastaan hänen jalomieliset ehdotuksensa\nkentiläiselle vuokratilalle muuttamisesta ja kuinka te lupasitte\nponnistaa parhaanne palvellaksenne häntä siinä asemassanne. Sanoin\nmyöskin toivovanne, että te uutteruudellanne ja huolenpidollanne\nkävisitte hänelle varsin vähän rasittavaksi siihen auliiseen tapaan\nnähden, millä hän aikoi lisätä etuuksia, jotka jo sellaisinaan\nvoittivat kaikki toivomuksenne. Hän oli oikein hyvillään siitä että\nniin kernaasti ja mielellänne suostuitte ehdotukseen.\n\nOlen iloinen, että teidän sitoumuksenne maailmassa sisältyvät\nniin vähäisiin puitteihin. Heti kun olette ehtinyt saada tarkan\nselostuksen veloistanne, suvainnette lähettää sen minulle samalla\nkun lähetätte luettelon niistä köyhistä, minkä minulle niin\nystävällisesti lupaatte toimittaa.\n\nKoska rakas isäntäni on näin antelias, ei teidän mielestäni tulisi\npitää liian hyvänä mitään, joka ei ole prameilevaa. Pyydän, älkää\narastelko kulujanne. Hänen tarkoituksensa on, ettette täältä enää\npalaa entiseen asumukseenne, vaan jäätte meidän luoksemme, kunnes\nlähdette Kentiin. Teidän on siis sen mukaan järjestettävä asianne.\nJa minä toivon, rakas isä, että olette kokonaan luopunut kaikesta\norjanraadannasta. Koska lampuoti Jones omien sanojenne mukaan on\nollut hyvä teitä kohtaan, niin pyydän, että hyvästi jättäessänne\nlahjoitatte heille kolmen guinean arvosta hyviä kirjoja, sellaisia\nkuin perheraamatun, yleisen hartauskirjan ja \"Ihmisen koko\nvelvollisuuden\" tai muitakin, jotka katsotte sopiviksi; sillä he\nasuvat pitkän matkan päässä kirkolta, ja talvisin ovat tiet heidän\nvuokratilaltaan sinne mahdottomat kulkea.\n\nHän on uskollisesti tuonut minulle kynäilyni; ja ensi tilaisuudessa\nlähetän ne lady Daversille siihen kohtaan asti, josta viime\nkirjeessäni mainitsin.\n\nRakas herra B. ilmoitti minulle vastikään, että hän vie minut\naamulla pienelle ajelulle nelivaljakolla eräälle kymmenen penikulman\npäässä olevalle vuokratilalle, joka on tunnettu oivallisista\nkarjantuotteistaan ja johon naapuriston vallasväki kumpaakin\nsukupuolta silloin tällöin sitävarten retkeilee.\n\n\n\n\nTORSTAINA.\n\n\nMe lähdimme siis matkalle kello kuuden jälkeen ja ajaen varsin\nvinhaan saavuimme puoli yhdeksältä tuolle hänen todella sievälle\ntilalleen; ja minua miellytti suuresti kunnon vaimon siisteys,\nsamoin kuin hänen tyttärensä ja palvelustyttönsäkin. Isäntäni lausui\nystävällisesti että hän aina välillä käväisisi minun kanssani\ntässä samassa paikassa ja samoilla asioilla, koska se näkyi minua\nmiellyttävän; sillä se olisi virkistävää liikuntoa ja antaisi meille\nruokahalua aamiaiseksi, kuten paluumatka päivälliseksemme. Mutta minä\nhuomaan, että tämä itsessäänkin kyllin hyvä syy ei ollut ainoa, miksi\nhän toimitti minulle tämän mieluisan virkistysmatkan; ja minä kerron\nteille:\n\nMeidät otettiin täällä hilpeästi vastaan ja saimme hyvän kestityksen,\nja kaikki oli kauttaaltaan sievää, sekä ihmiset että huonekalut,\nvaikka silti kuosiltaan korutonta. Ja isäntäni sanoi kunnon\nemännälle: \"Käyvätkö teidän nuoret täyshoitola-opiston neidit yhä\ntoisinaan täällä vierailulla, rouva Dobson?\" -- \"Kyllä, teidän\narvoisuutenne\", vastasi hän, \"odotan kolmea, neljää niistä joka\nsilmänräpäys\".\n\n\"Kolmisen penikulman päässä tästä talosta, rakkaani\", selitti\npuolisoni, \"on varsin hyvä täyshoitola-koulu vallassäädyn tyttärille.\nJohtajattarella on kääsit ja parivaljakko; ajopelit voidaan mielen\nmukaan muuttaa kaksoiskääseiksi. Kesäisin, jos nuoret neidit\nsuorittavat koulutehtävänsä hänen tyydytyksekseen, hän hyvittelee\nheitä lähettämällä heidät kolme, neljä kerrallaan huviretkelle tänne.\nAamiaisen jälkeen heidät kyyditetään takaisin. Tämä sopii sekä\npalkkioksi että ruumiinharjoitukseksi; ja ne tytöt, joiden osaksi\ntämä suosio tulee, ovat siitä aika ylpeitä, ja se edistää heidän\nasianomaisia opintojansa.\"\n\n\"Sangen hyvä menettelytapa se onkin\", sanoin minä. Ja vielä\npuhuessamme saapuivat kääsit tuoden neljä pientä neitiä, kaikki\njokseenkin samankokoisia. Opiston palvelijatar oli heitä saattamassa.\nNe kulkivat ohitsemme toiseen pieneen sievään suojaan omamme lävitse\nja tervehtivät varsin sirosti. Minä menin huoneeseen heidän luokseen,\nkyselin heidän töitänsä ja heidän opintojansa sekä millä tavoin he\nolivat ansainneet sellaisen hauskan virkistysmatkan ja maukkaan\naamiaisen. Kaikki vastasivat perin näppärästi.\n\n\"Ja saisinko kysyä, mitkä pikku neitien nimet ovat?\" virkoin minä.\nYksi oli liikanimeltään Burduff, toinen Nugent, kolmas Booth ja\nneljäs Goodwin.\n\n\"En tiedä\", sanoin minä, \"kuka teistä on sievin; mutta kaikki\nolette perin herttaisia, rakkaat tyttöseni; ja teillä on oikein\nhyvä opettajatar, kun päästää teidät tällaiselle hauskalle\nvirkistysretkelle ja syömään näin herkullista viiliä ja oivallisia\nvoileipiä. Toivoakseni tekin ajattelette niin.\"\n\nIsäntäni tuli sisälle, enkä minä rahtuakaan epäillyt. Hän suuteli\njokaista heistä, mutta katsahti kaihomielisemmin neiti Goodwiniin\nkuin kehenkään niistä toisista. Juuri sillä hetkellä en kuitenkaan\nmitään ajatellut. Jos hänen nimensä olisi ollut neiti Godfrey, niin\nolisin tuossa tuokiossa arvannut.\n\nLähdettyämme heidän paristaan hän kysyi: \"Kuka noista pikkuneideistä\noli sinun mielestäsi sievin?\" -- \"Sitä, hyvä herra, on tosiaan vaikea\nratkaista: neiti Booth on sievä tumma tyttö ja hänellä on kauniit\nsilmät; neiti Burduffilla on hyvin herttaiset kasvot, mutta piirteet\neivät ole yhtä säännölliset; neiti Nugent on siro vaaleanverevä\nimmyt; neiti Goodwinilla taas on kauniit mustat silmät ja sitäpaitsi\non hän mielestäni soreavartaloisin. Mutta sieviä lapsia ne ovat\nkaikkikin.\"\n\nPalvelijatar opasti heidät puutarhaan näyttääkseen heille\nmehiläispesät; ja neiti Goodwin niiasi erikoisen sievästi\npuolisolleni.\n\nMinä sanoin: \"Neiti taitaa tuntea teidät, hyvä herra?\" ja tarttuen\ntyttöä kädestä virkoin: \"Tunnetko tämän herrasmiehen, pikku\nkaunokaiseni?\" -- \"Kyllä, hyvä rouva\", vastasi tyttö; \"hän on oma\nrakas setäni\".\n\nMinä sieppasin tytön syliini. \"Oi, miksi ette sanonut minulle, hyvä\nherra\", huudahdin, \"että teillä oli veljentytär näiden pikkuneitien\njoukossa?\" Minä suutelin tyttöstä ja hän sipsutti pois toveriensa\njälkeen.\n\n\"Mutta, hyvä herra\", kysyin minä, \"kuinka tämä on mahdollista? --\nEihän teillä ole mitään muita sisaruksia kuin lady Davers. -- Kuinka\ntämä voi olla mahdollista?\"\n\nHän hymyili, ja silloin minä sanoin: \"Oi, rakkahimpani, ilmaiskaa\nminulle nyt totuus! Eikö tämä sievä neitonen ole teihin läheisemmässä\nsuhteessa kuin sisarentytär? -- Minä tiedän, että hän on! Minä\ntiedän, että hän on!\" Ja minä syleilin häntä hänen seisoessaan.\n\n\"Oikeassa oletkin, rakkaani; ja muistathan sisareni hyväluontoisen\nvihjauksen neiti Sally Godfreystä!\" -- \"Muistan varsin hyvin.\nMutta tämän lapsosen nimi on Goodwin.\" -- \"Hänen äitinsä valitsi\nhänelle sen nimen\", sanoi puolisoni, \"koska ei tahtonut, että häntä\nnimitettäisiin hänen omallaan\".\n\n\"Kah\", virkoin minä, \"suokaa anteeksi, hyvä herra; minun täytyy mennä\nhiukan lepertelemään tyttösen kanssa\".\n\n\"Minä lähetän hänet jälleen sisälle\", vastasi puolisoni; ja tuossa\ntuokiossa tyttö sipsuttikin huoneeseen. Minä otin hänet syliini ja\nsanoin: \"Oi, herttainen kullanmuru! Tahdotko rakastaa minua? Tahdotko\nottaa minut tädiksesi?\"\n\n\"Tahdon kyllä, kiltti rouva, oikein mielelläni, ja minä tahdon\nrakastaa _teitä_ hellästi. Mutta enpä pidäkään sedästäni.\"\n\n\"No, mikset?\" kysyi puolisoni. -- \"Siksi, ettette tahtonut ensin\npuhutella minua! Ja siksi, ettette tahtonut sallia minun nimittää\nitseänne sedäksi\" (sillä häntä näkyy siitä kielletyn, jotta minä en\nheti arvaisi, kuka hän oli); \"enkä kuitenkaan\", jatkoi herttainen\nlapsukainen, \"ollut nähnyt teitä pitkään aikaan, en ollutkaan!\"\n\n\"No, Pamela, voitko sallia minun rakastaa tätä pientä viatonta\nolentoa?\" kysyi puolisoni.\n\n\"Salliako, hyvä herra! Olisittehan te kovin julma, jollette häntä\nrakastaisi; ja minä olisin sitä vielä enemmän, ellen voimieni mukaan\ntuota tunnettanne edistäisi ja itsekin rakastaisi tätä pientä\nkaritsaa teidän tähtenne ja sen itsensä tähden sekä säälistä hänen\näiti-rukkaansa kohtaan, vaikka hän onkin minulle tuntematon.\" Ja\nkyyneleet kumpuilivat silmiini.\n\n\"Miksi, rakkaani, ovat sanasi niin ystävälliset ja kasvosi niin\nmurheelliset?\"\n\nMinä vetäysin ikkunan luo lapsesta poispäin ja sanoin: \"Murheelliset\nne eivät ole, hyvä herra; mutta tässä tilaisuudessa tunnen rinnassani\nsurunsekaista riemua; se on tosiaan kaksinkertaista surua ja\nkaksinkertaista riemua.\"\n\n\"Kuinka niin, rakkaani?\" kysyi hän. \"Ka, hyvä herra, en voi olla\ntuntematta surua tämän suloisen lapsosen äiti-rukan tähden,\najatellessani että, jos hän elää, täytyy hänen nimittää suurinta\nilonaihettansa häpeäksensä; jos hän taas ei enää ole elävien\njoukossa, täytyi raskaiden tunnonvaivojen painaa hänen mieltänsä\nhänen jättäessään tämän maailman ja poloisen pienokaisensa. Toiseksi\nmurehdin sitä, että täytyy pitää ystävällisyytenä tätä pientä rakasta\nihmistainta kohtaan olla hänelle ilmoittamatta, kuinka lähellä häntä\nhänen rakkain sukulaisensa maailmassa on. Suokaa minulle anteeksi,\nhyvä herra; minä en sano tätä ollenkaan teitä moittiakseni. -- Ja\nminulla on kaksinainen ilonaihe: ensiksikin se että minulle on\nsuotu armo välttää sellainen onnettomuus, joka on tuota poloista\nvallasnaista kohdannut, ja toiseksi on tämä havainto tuonut minulle\ntilaisuuden osoittaa teitä kohtaan tuntemani kiitollisen hellyyden\nvilpittömyyden siinä rakkaudessa, jota aina tahdon tälle armaalle\nlapselle ilmituoda.\"\n\nSitten minä astuin tyttösen luo, suutelin häntä ja sanoin: \"Yhdy\nminun kanssani, pikku enkelini, pyytämään rakkaalta sedältäsi, että\nhän sallisi sinun tulla asumaan uuden tätisi luo. Minä tahdon tosiaan\nrakastaa sinua hellästi, armas lintuseni.\"\n\n\"Sallitteko, hyvä herra\", virkkoi pieni tenhotar, \"minun mennä\nasumaan tämän tätini luo?\"\n\n\"Olet perin hyväluotoinen, Pamelani. En ole hetkeksikään pettynyt\nniissä toiveissa, joita minulla hellässä sydämessäni oli sinun\njärkevyydestäsi.\"\n\n\"Mutta osoitatteko minulle tämän suosion, puolisoni?\" sanoin minä.\n\"Minä rakastan aina vilpittömästi tätä pientä tenhotarta; ja kaiken,\nminkä esimerkillä ja hellyydellä voin hänen hyväkseen tehdä, sen teen\nmitä hartaimmin. Rakkain puolisoni, olkaa minulle mieliksi tässä!\nMinusta tuntuu, että se on jo käynyt minulle sydämenasiaksi! Mitä\nherttaista puuhailua ja seuraa siten saisinkaan!\"\n\n\"Puhumme tästä toiste\", vastasi hän; \"mutta minun täytyy järjen\nnimessä asettaa hiukan rajoja sinun suloiselle jalomielisyydellesi.\n-- Olin aina aikonut sinut tällä havainnolla yllättää; mutta sisareni\njuorusi asian alulle halpamaisessa sisunsa purkauksessa, jota en\nvoinut sietää. Ja vaikka olet sanomattomasti miellyttänyt minua\nkäytökselläsi tässä tilaisuudessa, et kuitenkaan ole paljoa mennyt\nodotukseni yli; sillä minulla on aina ollut hyvä käsitys sinun\nylevyydestäsi, eikä sitä olisi mikään muu voinut horjuttaa kuin\npäinvastainen käyttäytyminen näin arkaluontoisissa olosuhteissa.\"\n\n\"No, setä hyvä\", virkkoi armas pikkuneiti, \"sallittehan minun siis\nmennä tädin kanssa hänen kotiinsa, eikö totta? Minä tiedän varmasti,\nettä hän rakastaisi minua.\"\n\n\"Kun ensi kerran saat lomaa, rakas lapsi, niin pääset vierailemaan\nuuden tätisi luona, jos olet kiltti tyttö.\"\n\nLapsi niiasi syvään. \"Kiitos, rakas setä\", vastasi hän.\n\n\"Niin, kullannuppu\", sanoin minä, \"ja minä hankin sinulle jotakin\nhyvää ja sieviä leluja siksi. Olisin tuonut sinulle nytkin, jos\nolisin tiennyt, että tapaisin täällä rakkaan kaunokaiseni.\"\n\n\"Kiitos, kulta täti\", vastasi lapsi.\n\n\"Kuinka vanha on tyttönen nyt?\" kysyin puolisoltani. -- \"Kuuden,\nseitsemän vuoden iässä\", vastasi hän. -- \"Onko hän koskaan ollut\nteidän kodissanne, hyvä herra?\" -- \"Sisareni toi hänet sinne kerran\nmuka puolisonsa loordin pikku sukulaisena.\" -- \"Muistankin\", sanoin,\n\"erään pienen tytin; ja rouva Jervisin kanssa luulimme häntä loordi\nDaversin sukulaiseksi\".\n\n\"Sisareni\", selitti hän, \"tiesi koko salaisuuden alusta pitäin; ja\nminä luin hänelle suureksi ansioksi, että hän piti asian salassa\nisältäni, joka silloin eli, ja äidiltäni hänen kuolinpäiväänsä asti,\nvaikkakin hän vimmoissaan alentui siitä sinulle vihjaisemaan\".\n\nNeitiset sanoivat pian senjälkeen hyvästi. En tiedä, miksi, mutta\ntämä rakas lapsi on tehnyt minuun peräti erikoisen vaikutuksen.\nToivoisin saavani hänet kotiimme. Olisi suuri ilo, kun minulla\nvelvoittavassa kiitollisuudenvelassani olisi niin hyvä tilaisuus\ntodistaa rakkauteni häneen itseensä hellyydelläni tätä armasta\ntyttöstä kohtaan.\n\nAjaessamme yhdessä kotiin vaunuissa kertoi hän minulle ennen\nmainitsemiensa lisäksi seuraavia yksityiskohtia tästä asiasta:\n\nSe neiti, sanoi hän, oli hyvästä perheestä ja sen kukkein vesa,\nmutta hänen äitinsä oli kovin taitava vehkeilijä eikä aivan niin\narkatuntoinen tyttärensä ja tuon nuoren miehen suhteista kuin hänen\nolisi pitänyt olla. Erittäinkin, kun hän havaitsi nuorukaisen\nolevan hillittömän ja hurjan ja tytärtänsä uhkaavan suuremman\nvaaran hänen puoleltaan kuin päinvastoin, rohkaisi hän kuitenkin\nnäiden yksinoloa, eikä ilmaissut paheksumista silloinkaan, kun\nheidät yllätettiin toistensa parista tavalla, joka ei ollut\nnuorelle neidille suosittelevaa ja olisi syystä voinut herättää\näidissä pelkoa. Päinvastoin oli hän kerrankin asettanut erään\nentisen miespalvelijansa ja erään lomapalkalla olevan upseerin,\noman sukulaisensa, vaanimaan tilaisuutta peloittaakseen nuoren\nmiehen avioliittoon neidin kanssa. Niinpä he yllätettyään hänet\ntytön huoneesta, juuri kun hänet oli päästetty sisälle, paljastivat\nmiekkansa ja uhkasivat surmata hänet siinä paikassa, jollei hän\nhetikohta antaisi naimalupausta. Olipa heillä pappikin valmiina\nalhaalla, kuten herra B. myöhemmin sai tietää.\n\nJollakuilla varsin vahvoilla perusteilla otaksui nuori herra\nneidin olleen juonessa mukana, ja tämä sekä heidän uhkauksensa\nraivostutti hänet niin, että hänkin veti miekkansa tupesta ja ryhtyi\npuolustautumaan. Niin tosissaan hän olikin, että pisti toista\nmiestä käsivarteen ja teki hänet taisteluun kykenemättömäksi; ja\nahdistaen varsin ankarasti toista hän hyökkäsi hänen paetessaan\nhänen kimppuunsa lähellä portaiden yläpäätä työntäen hänet pari\nporrasmittaa alas, joten mies pudotessaan siinä pahoin loukkautui.\nJollei niin olisi käynyt, sanoi hän, olisi tungettelija ehkä saanut\nmaksaa yltiöpäisyytensä. Hänen vastustajiensa tarkoituksena oli\npikemminkin peloittaa kuin surmata. Mutta silloin hän nähdessään\nvanhan rouvan, tämän hankkiman pappismiehen ja perheen toiset\ntyttäret lähti talosta katkerasti sadatellen heitä kaikkia.\n\nTämän jälkeen aikoi hän katkaista kaiken kanssakäynnin koko perheen\nkanssa, myöskin neidin kanssa; mutta tämä osasi viekoitella hänet\nkohtaukseen Woodstockissa, sanoen tekevänsä sen puhdistaakseen\nitsensä. Mutta hänen, neitiraukan, täytyi siellä -- aika häijy\nmies hän olikin! -- tehdä itsensä vikapääksi pahempaan rikokseen,\npuhdistuakseen vähäisemmästä.\n\nSitten he usein tapasivat toisensa Godstowissa, Woodstockissa\nja milloin missäkin Oxfordin läheisyydessä, jossa kaupungissa\nhän silloin näkyi oppineen rikollisia taipumuksia hyödyllisten\ntietojen asemesta. Vihdoin heidän monien kohtaamistensa tulokset\nkävivät liian silmäänpistäviksi, jotta niitä olisi voitu salata;\nja silloin nuoren neidin, joka perheen maineen vuoksi ei voinut\nnäyttäytyä, täytyi pysytellä huoneessaan aikaansa odotellen, ja\nkaikenlaisia keinoja käytettiin herra B:n pakoittamiseksi naimisiin\nhänen kanssaan. Kun he huomasivat, ettei mikään auttanut, päättivät\nhe vihdoin valittaa nuoren miehen isälle ja äidille; mutta tämä\nilmoitti asian sisarelleen, joka silloin sattui olemaan kotona\nkäymässä. Järjestelyillään ja sisukkuudellaan sisar sai nuo heidän\naikeensa menemään myttyyn; ja kun ei heillä mitään muutakaan toivoa\nollut, suostuivat he lady Daversin esitykseen lähettää neiti-parka\nMarlboroughiin, missä häntä tämän kustannuksella hoideltiin, vaikka\nveli sen hänelle korvasi, ja missä hän kaikessa hiljaisuudessa\nsynnytti lapsensa. Lady Davers otti huolehtiakseen pienokaisesta,\nkunnes se voitiin panna täysihoitola-kouluun, jossa se nyt on. Isä\noli tallettanut rakkaan pikku tytön varalle sellaisen rahasumman,\nettä tytär sen koroilla voisi hyvin mukavasti elellä; pääoma taasen\noli kyllin suuri vallasnaisen myötäjäisiksi, kun tämä tulisi\nnaimaikään.\n\n\"Tämä, rakkaani\", virkkoi hän, \"on tarina lyhykäisesti kerrottuna. Ja\nvakuutan sinulle, Pamela\", lisäsi hän, \"että en suinkaan kerskaile\ntai ylpeile tuosta seikkailusta. Mutta kun se kerran on tapahtunut,\nen voi muuta sanoa kuin että toivon lapsi-paran elävän ja tulevan\nonnelliseksi; ja minun täytyy siinä koettaa parhaani.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä, \"epäilemättä tulee teidän se tehdä; ja\nminä tunnen itseni varsin ylpeäksi, jos voin edistää tämän rakkaan\nlapsukaisen onnea, kunhan sallisitte minun pitää hänet kotonamme.\nMutta tietääkö tyttönen itse mitään isästään ja äidistään?\"\n\nMinä toivoin, että hän olisi sanonut, vieläkö nais-parka eli vai\noliko hän kuollut.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Sisareni on ilmoittanut hänen opettajattarelleen,\nettä hän on erään herrasmiehen ja tämän vaimon tytär, jotka ovat\nloordi Daversin sukua ja nyt asuvat Jamaikassa. Hän nimittää minua\nsedäksi vain siksi, että olen veli lady Daversille, jota hän sanoo\ntädikseen ja joka on häneen hyvin kiintynyt. Samoin on loordikin,\njoka tietää koko asian. He pitävät häntä kaikkina pikku loma-aikoina\nkodissaan ja ovat hänelle hyvin ystävälliset. -- Luullakseni\ntiedetään tai aavistetaan varsin vähän kuinka asianlaita oikeastaan\non; sillä koska hänen äitinsä _ei ole_ alhaisesta perheestä, niin\nhänen ystävänsä koettavat pitää seikkailua salassa yhtä paljon\nkuin minäkin. Lady Davers taas on, kunnes hänen kiukkunsa tuonnoin\nkuohahti ääriensä yli, järjestänyt asian hyvin taitavasti ja\nystävällisesti.\"\n\nSanat \"äiti _ei ole_ alhaisesta perheestä\" eivät antaneet minulle\nepäilemisen varaa siitä, että hän vielä oli elossa. Ja minä sanoin:\n\"Mutta kuinka, hyvä herra, voi rakkaan tyttösen äiti-poloinen tyytyä\nkieltäytymään ilosta pitää siloinen lapsi luonaan!\"\n\n\"Ah, Pamela\", vastasi hän, \"nyt _sinä_ tulet uteliaaksi, näen\ntahtovasi tietää, mihin äiti-rukka on joutunut. -- Se on luonnollista\nkylläkin, mutta minä halusin nähdä, kuinka pikku jännitys sinuun\nvaikuttaisi.\"\n\n\"Rakas puolisoni!\" huudahdin minä.\n\n\"Eipä mitään\", virkkoi hän, \"sehän on aivan luonnollista, armaani!\nMinusta olet osoittanut suurta kärsivällisyyttä ja sinä olet johtunut\ntähän kysymykseen niin kauniilla tavalla, että ansaitset vastauksen.\n\n\"Tiedä siis, että ainakin siinä on jotakin perää, kun sanotaan hänen\näitinsä asuvan Jamaikassa; sillä siellä hän elää ja hyvin onnellisena\nelääkin. Hän näet kärsi niin paljon lapsivuoteessa, että kukaan ei\nodottanut hänen jäävän eloon; ja kun hän toipui, teki se häneen\nniin valtavan vaikutuksen, että hän ei mitään peljännyt enempää\nkuin entiseen hairahdukseensa palaamista. Totta puhuen olinkin minä\naikonut käydä häntä tervehtimässä heti kun hänen kuukautensa oli\ntäydelleen kulunut. Niin hän minun tietämättäni sitoutui matkustamaan\nJamaikaan kahden siellä syntyneen nuoren neidin kanssa, jotka\npalasivat ystäviensä luo vietettyään nelisen vuotta Englannissa\nkasvatustansa varten. Ja jätettyään pikkulapsensa hyvin liikuttavan\nkirjeen keralla minun haltuuni ja pyydettyään, etten sallisi häntä\nnimitettävän äitinsä nimellä, vaan Goodwiniksi, jotta hänen häpeänsä\npysyisi vähemmän tunnettuna lapsen itsensä ja perheen tähden, hän\nsai ystävänsä määräämään hänelle viisisataa puntaa hänen perheeltään\nvaatimansa osuuden kokonaissummana, ja lähtien Lontooseen astui\nsitten toveriensa kanssa laivaan Gravesendissa ja purjehti Jamaikaan,\nmissä hän nyt elää onnellisissa naimisissa, esiintyen puolisolleen\nnuorena leskenä, jonka ainoan tyttären kasvatuksesta ja elatuksesta\nmies-vainajan ystävät huolehtivat. Näet siis, Pamela, että koko\ntarinassa on totuus kummaltakin puolen säilytetty niin paljon kuin\nmahdollista.\"\n\n\"Rouva-rukka!\" huudahdin minä; \"kuinka hänen tarinansa minua\nliikuttaa! Olen iloinen, että hän vihdoinkin on tullut\n_onnelliseksi.\"_\n\n\"Ja etkö ole iloinen, rakkaani\", kysyi hän, \"että hän on niin\n_kaukanakin?\"_\n\n\"Mitä siihen tulee, hyvä herra, en tosiaan voi olla pahoillani, koska\nhän kerran on onnellinen, mitä hän ei täällä olisi voinut olla. Minä,\nnäetten, hyvä herra, aavistelen, että olisitte jatkanut vaarallisia\nviekoituksianne, jollei hän olisi lähtenyt; ja hänessä osoitti varsin\nvakavaa hyvään pyrkimistä, että hän saattoi jättää synnyinmaansa,\nsukulaisensa, teidät, jota hän niin paljon rakasti, ja armaan\npienokaisensa sekä koettaa uutta onnea uudessa maailmassa ja uhmailla\nvaltameren vaaroja. Ja kaiken tuon hän teki säilyttääkseen itsensä\nenemmiltä hairahduksilta! -- Todellakin, oi herra\", sanoin, \"vuotaa\nsydämeni verta ajatellessani, kuinka suuri hänen hätänsä tässä\nsuhteessa täytyi olla; minä säälin häntä poloista niiden omantunnon\npistosten vuoksi, joita hänen lapsivuoteensa kauhujen keskellä täytyi\ntuntea, koska niillä saattoi olla niin suuri vaikutus; ja minä\nkunnioitan hänen päätöstänsä. Minä lukisin sellaisen oikealle tielle\npalaavan rakkaan naishenkilön kaikkein hyveellisimpien joukkoon;\nenkä epäile, että Jumala kaikkivaltias suo hänelle armonsa ja että\nhänen nykyinen onnensa johtuu laupiaan kaitselmuksen siunauksesta\npalkkana hänen katumuksestansa ja parannuksestansa. Mutta, hyvä\nherra\", kysyin, \"ettekö kertaakaan nähnyt tuota nais-poloista hänen\nsynnytyksensä jälkeen?\"\n\n\"En luullut hänen olevan niin tosissaan, matkustin Marlboroughiin\nja kuulin hänen sieltä lähteneen Balneen. Menin sinnekin, mutta hän\noli matkustanut sukulaistensa luo Readingiin. Sinne päästyäni kuulin\nhänen menneen Oxfordiin. Minä seurasin perästä, ja siellä hän oli,\nmutta en saanut häntä tavata.\n\n\"Vihdoin hän sai minulta kirjeen, jossa pyysin kohtausta, sillä minä\nkuulin, että hänen lähtönsä mainittujen neitien kanssa oli päätetty\nasia ja että hän oli ystäviensä luona vain sanoakseen heille hyvästi\nja vastaanottaakseen sovitun osuutensa. Hän suostui ja määräsi\nkohtauksemme seuraavaksi lauantaiksi -- hänen vastauksensa saadessani\noli keskiviikko, -- ja meidän oli tavattava entisessä paikassamme\nWoodstockissa.\n\n\"Silloin luulin voivani olla hänestä varma enkä epäillyt että\nehkäisisin hänen aiotun matkansa. Minä lähdin torstaina Gloucesteriin\nhuviretkelle ja sieltä pistäysin lauantaiksi Woodstockiin. Mutta\ntäällä odotti minua kirje rakastajattareni asemesta. Tämä pyysi\nsiinä anteeksi, että oli minut näin pettänyt, lausui mielipahansa\nentisestä rikoksestaan, vakuutti helliä tunteitansa minua kohtaan\nja sanoi peljänneensä, ettei kykenisi pitämään hyviä päätöksiänsä,\njos minut tapaisi. Niin olikin hän torstaina lähtenyt matkalle\nsatamakaupunkiinsa peljäten, ettei mikään muu voisi häntä pelastaa;\nja hän sanoi määränneensä tämän lauantaisen kohtauksen entisen\nrikollisuutensa näyttämölle, jotta tämä paikka sopivasti vaikuttaisi\nmieleeni ja hellyttäisi minut häntä leppeästi säälimään. Hän toivoi\nsaavansa kolmen tai neljän päivän etumatkan ja ehtivänsä aivan\nsaavuttamattomiin. Hän kehoitteli jälleen, koska nyt olin tällä\npaikalla, missä pieni raukka oli vastaanottanut elämänsä aiheen, että\nhänen tähtensä olisin lapsukaiselle hellä. Hänellä ei ollut muita\npyyntöjä, sanoi hän; mutta hän ei unohtaisi rukoilla minun puolestani\nkaikissa omissa vaaroissaan ja kaikissa vaikeuksissa, jotka häntä\nkohtaisivat.\"\n\nTätä liikuttavaa tarinaa kuunnellessani minä itkin. \"Ja eikö tuo\ntehnyt teihin syvää vaikutusta, hyvä herra?\" kysyin. \"Epäilemättä\ntäytyi tuollaisen liikuttavan läksyn, vieläpä rikoksen paikalla\nannettuna, tehota teihin. Minä ihailen sen rakkaan naisen hurskasta\ntoimenpidettä! Luulisi, hyvä herra, että se olisi ollut kylliksi\nparantaakseen teidät iäksi! Epäilemättä kaikki häijyt aikomuksenne\nheti aivan muuttuivat!\"\n\n\"Niin, rakkaani, saat olla varma, että se minua kovin liikutti,\nkun tulin asiaa miettineeksi. Mutta olin ollut niin vakuutettu\nmenestyksestäni viettelijänä ja hänen matkansa tyhjäksitekemisestä,\nettä minua aluksi suututti ja jouduin hyvin pahalle päälle. Sitten\ntarkemmin mietittyäni teki tämä hänen viisautensa, katumuksensa ja\npäättäväisyytensä todistus minuun aivan masentavan vaikutuksen; ja\nminä ihailin häntä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta silti en voinut\nsietää, että hän sentään noin pääsisi käsistäni, noin suuresti\nvoittaisi minut muka sankarillisessa urheudessa; ja minä kiirehdin\nmatkaan, sain loordi Daversilta viidensadan punnan luottokirjeen\nhänen pankkiirilleen Lontoossa ja matkustin sinne, pistäydyttyäni\nensin Oxfordissa tiedustelemassa, missä voisin hänestä kuulla.\n\n\"Saavuttuani pääkaupunkiin, mikä tapahtui vasta maanantai-aamuna,\nmenin Crosby Squaren varrella sijaitsevaan taloon, jossa niiden\nkahden neidin ystäviä asui. Hän oli matkustanut pikakyydillä\ntiistaina, päässyt matkat toveriensa luo vielä samana iltana ja\nlähtenyt heidän kanssaan Gravesendiin melkein samaan aikaan kuin\nodotin hänet tapaavani Woodstockissa.\n\n\"Voit uskoa, että tämä kovin hermostutti minua. Muutin kuitenkin\nmaksuosoitukseni rahaksi, lähdin palvelijani kanssa matkalle\nmaanantaina ja pääsin Gravesendiin iltamyöhällä. Siellä kuulin, että\nhän ja nuo kaksi neitiä olivat aamulla lähteneet laivaan samasta\nmajatalosta, johon minä yövyin; ja laiva odotteli vain suotuisaa\ntuulta, joka silloin alkoikin kääntyä myötäiseksi.\n\n\"Minä menin suoraan laivaan ja kysyin Godfrey-nimistä rouvashenkilöä.\nMutta koetahan kuvitella, rakkaani, hänen kummastustaan ja hämmiänsä\nminut nähdessään. Vähällä piti, ettei hän mennyt tainnoksiin.\nMinä tarjosin perin runsaastikin rahaa saadakseni laivan lähdön\nsiirretyksi seuraavaan päivään, mutta siihen ei suostuttu. Ja\nkernaasti olisin vienyt hänet maihin ja lupasin saattaa häntä,\njos hän olisi tahtonut matkustaa maitse, mihin paikkaan tahansa\nEnglannissa, johon laiva poikkesi. Mutta hän oli heltymätön. Jokainen\npäätteli, että olin hänen sulhasensa, ja kaikkiin koski tämä\nliikuttava kohtaus, varsinkin nuoriin naisiin ja näiden naispuolisiin\nseuralaisiin. Suurella vaivalla ja juhlallisilla kunniallisuuden\nvakuutteluilla sain hänet uskaltautumaan kanssani erääseen hyteistä.\nSiellä minä rukoilin häntä luopumaan aikeestaan, mutta turhaan. Hän\nsanoi, että tällä kohtauksella olin tehnyt hänet aivan onnettomaksi!\nSanoi monien seikkojen jo ennenkin rasittaneen mieltänsä; mutta nyt\nolin minä katkeroittanut koko hänen matkansa ja syössyt hänet mitä\nsuurimpaan sielulliseen hätään.\n\n\"Minä en voinut taivuttaa häntä myöntämään kuin yhden suosion, ja\nsiihenkin suostui hän hyvin vastahakoisesti. Hän otti nimittäin\nminulta lahjana vastaan nuo viisisataa puntaa ja lupautui\nperille päästyään nostamaan minulta isomman summan muka haltuuni\njättämiänsä tavaroitansa vastaan, jos katsoi sellaisen toimenpiteen\ntarpeelliseksi ja sopivaksi. Mutta hän ei luvannut olla edes\nkirjevaihdossa kanssani ja pysyi jyrkästi päätöksessään matkustaa.\nLuulen, että vaikka olisin tehnyt hänelle naimatarjouksen, jota\nminulla ei kuitenkaan ollut mielessä, en olisi saanut häntä\naikeestansa luopumaan.\"\n\n\"Mutta, hyvä herra\", sanoin, \"kuinka te sitten erositte toisistanne?\"\n\n\"Minä olisin purjehtinut hänen mukanaan ja astunut maihin\nensimäisessä Englannin tai Irlannin satamassa, missä tahansa, johon\nlaiva poikkesi; mutta hän oli liian peloissaan siihen suostuakseen;\nja jörö laivuri, jota he nimittivät kapteeniksi, ei tahtonut viipyä\nhetkeäkään, koska tuuli ja vuoksi nyt olivat aivan suotuisat.\nJa tuo mies hoputti minua niin kovin joko menemään maihin tai\ntulemaan mukaan matkalle, että minä, kiihkeänä luonteeltani, jonka,\ntiedäthän, rakkaani, _äitini oli hemmoittelulla pilannut_, ja\ntottumattomana itseäni hillitsemään pidin tätä hyvin omituisena.\nMinusta tuntui varsin kummalliselta, että tuuli tai vuoksi tai\nmikä tahansa painoi enemmän vaa'assa kuin minä ja minun rahani.\nMutta niin oli asia. Minun täytyi lähteä. Sanoin hyvästi neideille\nja muille matkustajille, toivotin heille onnellista matkaa, jaoin\nviisi guineaa laivamiehistölle kehoittaen heitä olemaan ystävällisiä\nnäille naisille ja jätin sellaiset jäähyväiset, jotka paremmin voit\nitse kuvitella kuin minä sanoin ilmaista. Hän sulki vieläkin kerran\nrakkaan _vieraan_, kuten hän sitä nimitti, suosiooni neitien kuullen,\nja kiitti minua kaikista näistä huomaavaisuuteni ja osanottoni\ntodistuksista, joiden sanoi tekevän voimakkaan ja pysyväisen\nvaikutuksen mieleensä. Ja sitten hän kietoi käsivartensa kaulaani,\nja me sanoimme toinen toisillemme sellaiset jäähyväiset, että kaikki\nläsnäolevat, miehet yhtä hyvin kuin naisetkin, tulivat liikutetuiksi.\n\n\"Sitten minä todella raskain sydämin astuin alas laivan sivulta\nveneeseeni. Minä seisoin siinä katsellen häntä niin kauan kuin\nsaatoin hänet eroittaa, ja hän katseli minua kuivaillen silmiänsä\nnenäliinallaan. Ja sitten tähystelin laivaa, kunnes olin astunut\nmaalle ja vielä rannaltakin niin kauan kuin siitä hahmoakaan\nhäämöitti. Se oli nimittäin jo tavallaan purjehtimassa, kun sieltä\nlähdin. Ja niin minä kovin kuohuksissani saavuin majatalooni.\n\n\"Menin vuoteeseeni, mutta en saanut unta. Palasin seuraavana\npäivänä Lontooseen ja lähdin jälleen maaseudulle. Tämä siis on\npoloisen Sally Godfreyn tarina. Milloin vain on tilaisuutta,\nlähettää hän puolisonsa tieten kyselemään, kuinka hänen ensimäiselle\naviomiehelleen synnyttämänsä lapsi voi; ja hänen tyydytyksenänsä on\ntieto, että tästä pidetään hyvää huolta. Puoli vuotta sitte lähetti\nhänen puolisonsa pienen, noin kymmenvuotiaan neekeripojan tyttöselle\nlahjaksi, häntä palvelemaan; mutta poika sairastui isoonrokkoon ja\nkuoli kuukauden päästä Englantiin saapumisensa jälkeen.\"\n\n\"Kaiketikin, arvoisa herra\", sanoin minä, \"on tämä surullinen asia ja\nkaikki sen seuraukset kauan rasittaneet teidän ylevää mieltänne\".\n\n\"Se painosti mieltäni jonkun aikaa\", vastasi hän; \"mutta minä\nolin kovin elämänhaluinen ja huimapäinen. Pian senjälkeen lähdin\nmatkoille; sadat uudet esineet tanssivat silmieni edessä pysyttäen\nmietiskelyt poissa. Ja näethän, kuinka viisi tai kuusi vuotta\nsenjälkeen ja jo aikaisemminkin kaikki mainitsemasi vaikutteet\nolivat niin täydellisesti haihtuneet mielestäni, että en epäröinyt\npakoittaa Pamelaani muuttamaan asemaansa ilman parlamentin päätöstä\ntai avioliittoa ja tulemaan toiseksi Sally Godfreyksi.\"\n\n\"Oh, te rakas häijy mies\", huudahdin minä; \"tuo tuntuu liiankin\ntodelta! Mutta minä kiitän Jumalaa, että niin ei käynyt. Kiitän\nJumalaa teidän parannuksestanne, arvoisa ystävä, ja teen sen sekä\nteidän että itseni tähden!\"\n\n\"Niin, rakkaani\", virkkoi hän, \"ja minäkin kiitän siitä Jumalaa!\nKiitän mitä hartaimmin! Riemuni on sitä suurempi, koska toivoakseni\nolen huomannut erehdykseni kyllin aikaisin ja koska voin, kun minulla\non rinnallani noin paljon nuoruutta ja silminnähtävää terveyttä,\ntodella inhota entisiä vapauksiani ja sääliä Sally Godfrey-parkaa\nsamoista syistä kuin Pamelani hyveitä ihailen sekä koettaa tehdä\nitseni mahdollisimman paljon niiden arvoiseksi. Ja toivon, rakkaani,\nettä sinun rukouksesi anteeksisaantini ja kestävyyteni puolesta\nosoittautuvat tässä suhteessa varsin tehokkaiksi.\"\n\nNäissä mieluisissa mietelmissä tämän surullisen, mutta opettavaisen\ntarinan johdosta ehdimme jo hänen oman kartanonsa näkyville. Astuimme\nvaunuista ja kävelimme sitten puutarhassa, kunnes päivällinen oli\nvalmis.\n\n\n\n\nMAANANTAI-AAMUNA.\n\n\nEilen me lähdimme ajelulle paraissa vaunuissa komeihin uusiin\nlivereihin puettujen Johnin, Abrahamin, Benjaminin ja Isaacin\nsaattamina. Vaunutkin olivat puhdistetut ja silatut ja valjaat\nuudet, joten kaikki näytti ihkasen uudelta. Mutta minulla ei\nollut mitään vaakunaa rakkaan herrani ja puolisoni vaakunakilpeen\nlisättäväksi, vaikka hän huomauttaessani halvasta sukuperästäni\nleikillisesti virkkoi, että hänen teki kovin mieli liitättää hänen\ntoiveihinsa viittaavan öljypuun-oksan vaakunaansa minun puolestani.\nMinulla oli valkoinen, hopealla kukitettu pukuni, muhkea päähine,\ntimantti-kaulanauha, timantti-korvarenkaat ja muut, joista olen ennen\nmaininnut. Ja rakas puolisoni oli puettu hienoihin pitsitettyihin,\nsinisestä Padovan silkistä valmistettuihin liiveihin, ja uhkeaan,\nhelmenväriseen kultanappiseen ja kultareunaisilla napinrei'illä\nvarustettuun verkanuttuunsa, joka oli sisustettu valkoisella\nsilkillä. Sanoin olevani liian hieno ja olisin tahtonut panna pois\nmuutamia jalokivistäni, mutta hän vastasi, että sitä pidettäisiin\nloukkauksena hänen puoleltaan minua kohtaan, joka olin hänen\nvaimonsa. Ja vaikka minä pelkäsin, että ihmiset kyllä puhuisivat\nnäinkin ollen, soi hän heidän kuitenkin mieluummin sanovan mitä muuta\ntahansa kuin että minua hänen vaimonaan ei asetettu samalle tasolle\nkenen vallasnaisen kanssa tahansa, jonka hän olisi saattanut naida.\n\nNaapuriston vallasväki näkyi meitä odottaneen; ja seurakuntaa\noli paljon koolla. Tulimme näetten hiukan myöhään (vastoin minun\ntahtoani), joten astuessamme kirkonkäytävää pitkin hänen penkkiinsä,\noli katselijoita ja kuiskailijoita paljon. Mutta rakas puolisoni\nkäyttäytyi niin ryhdikkään pelottomasti ja oli niin hilpeä ja\nkohtelias minulle, että hän tuotti kunniaa omalle valinnallensa,\nsensijaan että olisi osoittanut ikäänkuin sitä häpeävänsä. Ja minä\npäätin miettiä mielessäni yksinomaan päivän velvollisuuksia; ja\naikomukseni tässä tilaisuudessa ja kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan\nhänen minulle osoittamastaan sanomattomasta armosta kiinnittivät\nsiinä määrin ajatukseni, että minua paljoa vähemmin hermostuttivat\nnuo seurakunnan tuijotukset ja kuiskaukset kuin mitä ne muuten\nolisivat tehneet, vaikka kaikkien silmät olivatkin kääntyneet meidän\npenkkiämme kohti.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä viivähdimme siihen asti että kirkko\nmelkein tyhjeni; mutta ovilla ja pylväskäytävässä oli ulostullessamme\nsuuri joukko kansaa. Ja ilokseni sain kuulla paljon ylistyksiä\nsekä itsestäni että puvustani ja käytöksestäni enkä ainoatakaan\nepäkunnioituksen huomautusta tai merkkiä.\n\nHerra Martin, joka on naimaton, ja herrat Chambers, Arthur ja Brooks\nperheineen olivat kaikki saapuvilla, ja ennen vaunuihin astumistamme\ntulivat nuo neljä herrasmiestä luoksemme tervehtien meitä kumpaakin\nhyvin ystävällisesti ja kunnioittavasti. Rouva Arthur ja rouva Brooks\nsuvaitsivat onnitella minua hyvin sydämellisesti, ja viimemainittu\nlausui: \"Te lähetitte, hyvä rouva, puolisoni kotiin tässä eräänä\niltana aivan ihastuneena siihen esiintymistapaanne, jonka tänä\npäivänä olette tuhansille osoittanut olevan teille aivan luontaista.\"\n\n\"Te teette minulle suuren kunnian, arvoisa rouva\", vastasin minä.\n\"Sellaisen kunnon rouvan hyväksymisen täytyy saattaa minut liiankin\nherkästi tuntemaan onneni.\"\n\nRakas puolisoni auttoi minut vaunuihin ja jäi juttelemaan sir Thomas\nAtkynsin kanssa (joka lausui hänelle ylen runsaasti kohteliaisuuksia\nja on hyvin muodollisuuksia noudattava herrasmies, vähän liiaksikin)\nluullakseni totuttaakseen minua vilkuilijoihin, mikä minua hiukan\nnolostutti; sillä minut heitettiin kuuntelemaan maalaisten ylistyksiä\nja näkemään heidän kerääntyvän vaunujen ympärille. Jotkut köyhät\nihmiset anoivat minulta almua, ja viitaten Johnille sanoin minä:\n\"Jakakaa nuo rahat köyhille kirkon ulkoeteisessä ja käskekää heidän\ntulla luokseni huomenaamulla, niin annan heille jotakin enemmän,\njolleivät he nyt minua häiritse.\" Lahjoitin siis heille kaiken hopean\nmitä minulla oli, pari-, kolmekymmentä shillingiä; ja tämä sai\nmeluavat anojat vetäytymään loitommalle.\n\nHerra Martin tuli luokseni toiselle puolen nojaten ihan vaununovea\nvasten isäntäni yhä jutellessa sir Thomasin kanssa, jota hän ei\nvoinut jättää, ja sanoi: \"Kautta kaiken hyvän, te olette hurmannut\nkoko kirkkoväen. Ei ole ainoatakaan, joka ei teitä ylistäisi.\nNaapurini tiesi paremmin kuin kukaan olisi voinut häntä neuvoa, kenen\nhän itselleen valitsi. Kah\", lisäsi hän, \"itse tuomiorovastikin\nvilkui enemmän teihin kuin kirjaansa\".\n\n\"Oi, hyvä herra\", vastasin minä, \"puheenne on kovin rohkaisevaa\nheikolle mielelle!\" -- \"Vakuutan\", sanoi hän, \"että en lausu muuta\nkuin totuuden. Menisin huomispäivänä naimisiin, jos tietäisin\nsaavani tytön, joka on edes puoliksi teidän arvoisenne. Te olette --\neikä minun tapani ole liikoja ylistellä -- sukupuolenne kaunistus,\npuolisollenne kunniaksi ja tuotatte arvonantoa uskonnolle. Jokainen\nsanoo niin; sillä teidän hurskautenne on vaikuttanut ylentävästi koko\nkirkkoväkeen.\"\n\nHänen lopetettuaan puheensa tuli tuomiorovasti itse minua\nonnittelemaan sanoen, että niin kunnollisen rouvashenkilön käytös\nvaikuttaisi kohottavasti koko seurakuntaan ja olisi rohkaisuna\nhänelle itselleen.\n\n\"Olette perin ystävällinen, hyvä rovasti\", vastasin minä; \"toivon,\nettä käyttäydyn niiden oivallisten opetusten arvoisesti, jotka\nminulla on ilo saada niin ansiokkaalta pappismieheltä\".\n\nSitten sir Thomas kääntyi minua puhuttelemaan, puolisoni astuessa\nvaunuihin, ja sanoi: \"Pyydän anteeksi, hyvä rouva, että viivytin\nteidän arvoisaa aviomiestänne; mutta minä vakuuttelin hänelle, että\nhän on maailman onnellisin mies.\" Minä kumarsin hänelle; mutta en\nolisi suinkaan toivonut hänen pakoittavan minua pitempää aikaa\nistumaan näin jokaisen huomionesineenä, mikä kaikesta ponnistelustani\nhuolimatta minua aikalailla kiusasi.\n\nHerra Martin sanoi isännälleni: \"Jos te tulisitte kirkkoon joka\nsunnuntai ihastuttavan rouvanne kanssa, niin minä en koskaan jäisi\npois, ja hän olisi hyvänä esimerkkinä kaikille paikkakuntalaisille.\"\n\n\"Oi, rakas puolisoni\", virkoin minä, \"ette tiedäkään, kuinka suuressa\nkiitollisuudenvelassa olen herra Martinille. Hän on ystävällisillä\nlauseillaan rohkaissut minut katsahtamaan ylös riemumielin ja\nkiitollisin sydämin.\"\n\nIsäntäni sanoi: \"Armas kyyhkyseni, minä olen samoin kuin sinäkin\nperin kiitollinen hyvälle ystävälleni herra Martinille.\" Ja hän\nlausui hänelle: \"Me tahdomme uutterasti käydä kirkossa ja kaikkialla\nmuuallakin, missä meillä on ilo tavata herra Martin.\"\n\nHerra Martin sanoi: \"Te olette jukoliste onnellinen mies, ja\nluulenpa aviopuolisonne esimerkin tehneen teidät kohteliaammaksi\nja auliimmaksikin kuin millaisena teitä koskaan ennen olen nähnyt,\nvaikkemme milloinkaan ole teitä epäkohteliaanakaan pitäneet.\" Sitten\nhän kumarsi ja meni omille vaunuillensa; ja poisajaessamme siunasi\nkansa meitä hartaasti ja nimitti ihastuttavaksi pariksi.\n\nKoska minä näitä asioita kertoillessani en toivoakseni muusta ylpeile\nkuin siitä asialle hyvän leiman antavasta mielenilmaisusta, jolla\nihmiset osoittavat hyväksyvänsä rakkaan isäntäni menettelyn hänen\nkumartuessaan näin alas, niin annattehan minulle anteeksi laverteluni.\n\nIltapäivällä menimme jälleen kirkkoon ja saavuimme minun pyynnöstäni\njokseenkin aikaisin. Mutta se oli aivan täysi; ja pian syntyi\ntungostakin. Niin suuresti uutuus (sitä surkuteltavampaa!) vetää\npuoleensa ihmisten silmiä. Herra Martin saapui meidän jälkeemme ja\nastui meidän penkkimme eteen lausuen: \"Jos sallitte, hyvä ystävä,\nniin istun tänä iltapäivänä teidän seurassanne.\"\n\n\"Hyvin kernaasti\", vastasi isäntäni. Minä olin siitä pahoillani;\nmutta päätin, ettei velvollisuuttani saisi syrjäyttää kainostelu\neikä mikään muukaan miete. Ja saarnan alettua minä vetäysin penkin\nperäpäähän jättäen herrasmiehet etupuolelle; ja he molemmat\nkäyttäytyivät aivan tilaisuuteen sopivalla tavalla. Mainitsen tämän\nsitä mieluummin, koska herra Martin ei juuri ollut tunnettu ahkeraksi\nkirkossakävijäksi, eikä tarkkaavaiseksi sanankuulijaksi, jos hän\njumalanpalvelukseen saapuikin.\n\nTuomiorovasti saarnasi jälleen, tehden sen kohteliaisuudesta\nmeille, vaikkei hän tavallisuuden mukaan näin usein esiintynyt. Ja\noivallisen saarnan hän pitikin puhuen kristittyjen suhteellisista\nvelvollisuuksista ja kiinnitti erikoisesti huomioni kauneilla\nmietelmillään tästä aiheesta. Herra Martin kääntyi saarnan aikana\npari kertaa minua puhuttelemaan; mutta minä olin niin kokonaan\nsyventynyt hyvää saarnaajaa kuuntelemaan, ettei hän minua sitten\nenää keskeyttänyt. Saamieni ohjeiden mukaan käyttäydyin häntä\nkohtaan kuitenkin hilpeästi ja kohteliaasti, koska hän oli puolisoni\nläheisimpiä ystäviä.\n\nIsäntäni kutsui hänet illalliselle, ja hän sanoi: \"Minä olen niin\nhurmaantunut nuoreen vaimoonne, että teidän ei tulisi minua liiaksi\nrohkaista; sillä muutoin minä olen alati luonanne.\"\n\nIsäntäni suvaitsi sanoa: \"Te ette voi liiaksi paljoa kunnioittaa\nmeitä seurallanne; ja koska minä jätin teidät vanhaksipojaksi oman\nonnenne nojaan, niin mielestäni menettelette oikein, jos suositte\nmeitä läsnäolollanne niin paljon kuin mahdollista; ja kuka tietää,\nvaikka minun onneni parantaisi toisenkin hurjastelijan!\"\n\n_\"Kukako_ tietää?\" virkkoi herra Martin. \"Ka, minä tiedän -- sillä\nminä olen jo puolittain tehnyt parannuksen.\"\n\nVaunujen ovelle tulivat rouvat Arthur, Brooks ja Chambers, kukin\npuolisonsa saattamana; ja pian yhtyi heihin myöskin sukkela lady\nTowers. Rouva Arthur sanoi toivottavansa minulle onnea ja kertoi,\nettä kaikki naapuriston arvoisat rouvat saapuisivat yhdessä\nvierailemaan luokseni.\n\n\"Se\", vastasin minä, \"on kunnia, josta en milloinkaan voi kyllin\nosoittaa kiitollisuuttani. On hyvin ystävällistä näin tukea henkilöä,\njoka aina pyrkii ansaitsemaan mielisuosionne mahdollisimman\nkunniallisella käytöksellä\".\n\nLady Towers sanoi: \"Rakas naapuri, te ette kaipaa mitään tukemista;\noma ansionne kyllä riittää. Minulla oli vähän nuhaa ja senvuoksi jäin\naamulla kotiin; mutta kun kuulin teistä niin paljon ja ylistelevästi\npuhuttavan, niin päätin, että en iltapäivällä jäisi pois; ja minä\nyhdyn niihin onnitteluihin, joita jokainen teille lausuu.\"\n\nSitten kääntyi hän isäntäni puoleen ja sanoi: \"Te olette ovela varas,\njollaisena olen aina teitä pitänytkin. Mistä olette näpistänyt tämän\nneitosen? Ja eikö ole kovin julmaa näin miltei äkkiarvaamatta tuoda\nhänet piiriimme nöyryyttämään meidät kaikki ja saattamaan meidät\nkaikki varjoon?\"\n\n\"Te olette kovin ystävällinen, arvoisa rouva\", vastasi puolisoni,\n\"kun kaikkien muiden kunnon naapurieni tavoin katselette minun\nsilmilläni. Mutta jollen olisi tiennyt hänellä olevan niin paljon\nerinomaisia sielullisia avuja ja niin herttaista käytöstä, että se\nensi silmäyksellä saa jokaisen hänelle suosiolliseksi, niin en olisi\nrohjennut rinnastaa häntä sellaisten arvokkaiden naapurien kanssa,\njotka nyt näin ystävällisesti meitä molempia onnittelevat.\"\n\n\"Myönnän\", virkkoi hän hiljaa, \"että olin teidän moittijoitanne;\nmutta en ole ikinä pitänyt teistä niin paljoa kuin tämän\ntoimenpiteenne vuoksi, nyt kun näen, kuinka teidän morsiamenne\nkykenee kunnostautumaan missä asemassa tahansa\". Ja astuen minun\nluokseni virkkoi hän: \"Rakas naapuri, suokaa minulle anteeksi, että\nvain muistelen _nähneeni teidät ennen_, kun te suloisella sävyllänne\nja sulavalla esiintymisellänne noin viette voiton meistä kaikista ja\ntuotatte kunniaa nykyiselle onnelliselle asemallenne.\"\n\n\"Hyvä rakas rouva\", sanoin minä, \"kuinka osaisin sopivasti ilmaista\nkiitollisuuteni! Mutta minulle ei koskaan käy tuskalliseksi katsahtaa\ntakaisin _entisyyteeni_, nyt kun minulla on niin monien kunnon\nvallasnaisten hyväksyminen ja esimerkki kannattamassa itseäni siinä\nkunniassa, johon miesten jalomielisin on minut kohottanut.\"\n\n\"Herttaista puhetta!\" suvaitsi hän sanoa. \"Jos olisin toisessa\npaikassa, niin suutelisin teitä tuon vastauksen vuoksi. Oi, te\nonnellinen herra B.!\" huudahti hän puolisolleni, \"kylläpä olette\nsaattanut arvostelukykynne kuuluisaksi! Ennen pitkää käyn teitä\ntervehtimässä, sen vakuutan, kunhan tästä vain pääsen.\" -- \"Oma\nsyynne, lady Towers\", sanoi rouva Brooks, \"jos viivyttelette\".\n\nSitten he sanoivat hyvästi; ja minä pudistin rakkaan puolisoni\nkättä huudahtaen: \"Kuinka onnelliseksi olette minut tehnytkään,\njalomielinen herra!\"\n\nTuomiorovasti, joka juuri saapui, kuuli lauseeni ja virkkoi: \"Ja\nkuinka onnelliseksi olettekaan tehnyt te puolisonne! Sen mukaan, mitä\nteistä molemmista huomaan, on sitä vaikea kuvaillakin, sen rohkenen\nsanoa.\"\n\nMinä niiasin ja punehduin, koska en ollut luullut kenenkään\nlausettani kuulleen. Ja kun puolisoni sanoi hänelle, että häntä\nilahduttaisi, jos rovasti kunnioittaisi meitä käynnillään, lupasi\ntämä pian tulla meitä tervehtimään sekä tuoda vaimonsa ja tyttärensä\nminulle esiteltäviksi. Minä vastasin, että se oli kaksinkerroin\nystävällistä, ja sanoin olevani kovin ylpeä, kun sain osakseni niin\narvokasta tuttavuutta. Kiitin häntä hänen kauniista saarnastaan; ja\nhän kiitti minua tarkkaavaisuudestani. Sitten rakas puolisoni nosti\nminut vaunuihin ja me ajoimme kotiin, _molemmat_ onnellisina.\n\nHerra Martin saapui iltapäivällä ystävänsä herra Dormerin kanssa ja\nkertoi meille siitä edullisesta käsityksestä, jonka sanoi jokaisella\nminusta olevan, samoinkuin jalon hyväntekijäni onnellisesta\nvalinnastakin.\n\nTänä aamuna saapuivat köyhät kutsuani noudattaen ja minä lähetin\nviisikolmatta ihmistä iloisin sydämin talostani.\n\n\n\n\nTIISTAINA.\n\n\nJalomielinen puolisoni on antanut minulle mitä harkituimman, mutta\nlaadultaan kuitenkin kaihomielisyyttä aiheuttavan todistuksen\nsuuresta huolenpidostaan minun arvottomuuttani kohtaan, sellaisen,\njota en koskaan olisi toivonut, odottanut tai edes ajatellutkaan.\nHän vei minut aamiaisen jälkeen puutarhaan kävelemään, ja kun sattui\nsadekuuro, hoivasi hän minut suojaan pieneen huvimajaan yksityisessä\npuutarhassa, jossa ennen oli minut säikähdyttänyt. Istahtaen sitten\nviereeni sanoi hän: \"Olen nyt lopettanut kaikki, mikä sydäntäni\npainoi, rakkaani, ja tunnen mieleni hyvin keveäksi. Etkö olekin\nihmetellyt, että niin paljon puuhailin kirjastossani! Että olin niin\npaljon kotona enkä kuitenkaan seurassasi.\"\n\n\"En, hyvä herra\", vastasin minä; \"en ole ollut suinkaan niin röyhkeä,\nettä ihmettelisin mitään, jota te suvaitsette hommailla; enkä minä\ntahdo antaa tilaa uteliaisuudelle, joka olisi teille häiritsevää.\nJa tiedänhän, kuinka laajat tiluksenne ovat; ja tapa, jolla te itse\ntarkistatte kaikki asianne, vie välttämättömästi paljon ajastanne.\nNiinpä pitääkin minun hyvin varoa tungettelevaisuudellani teitä\nvaivaamasta.\"\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"mutta kerronpa sinulle, mitä olen nyt viimeksi\npuuhaillut. Olen ajatellut, että nykyisin on sukuni melkein sammunut.\nJa lapsetonna kuollessani joutuisi suurin osa _äidinperinnöstäni_\ntoiselle sukuhaaralle, ja suuri osa omasta omaisuudestanikin lankeisi\nsellaisiin käsiin, joiden armoilla en soisi Pamelani elävän. Olen\nsiis, koska ihmiselämä on epävarmaa, niin järjestänyt asiani, että\nteen sinut ehdottoman riippumattomaksi ja onnelliseksi, varaten\nsinulle tilaisuuden tekemään paljon hyvää ja elämään niinkuin minun\nleskeni sopii, samalla kun estän kenenkään riistämästä isältäsi ja\näidiltäsi heidän loppuiäkseen määräämääni toimeentuloa. Ja olen\npäättänyt sen kaiken juuri tänä aamuna. Enää on vain nimittämättä\nsinulle uskotutmiehet; ja jos on joku henkilö, johon luotat enemmän\nkuin muihin, niin lausuhan toivomuksesi julki.\"\n\nTämä surullinen todistus hänen äärettömästä hyvyydestään liikutti\nminua niin kovin, että en kyennyt puhumaan. Vihdoin kevensin mieleni\nrajulla itkunpurskahduksella ja syleillen tuota rakasta jalomielistä\nmiestä saatoin vain änkyttää: \"Kuinka voin tämän kestää! Niin kovin\njulmaa ja kuitenkin niin perin ystävällistä!\"\n\n\"Älä ole huolissasi, rakkaani\", tyynnytti hän, \"siitä, mikä tuottaa\n_minulle_ iloa. En ole senvuoksi lähempänä loppuani, että olen\ntähän järjestelyyn ryhtynyt; mutta kun tapaturmia sattuu joka\npäivä ja elämä on niin epävakaista, niin olisi näiden tähdellisten\ntoimenpiteiden siirtäminen toistaiseksi ollut minusta perin\nanteeksiantamatonta. On monta tärkeätä seikkaa ajateltavana, kun\nelämä lähenee äärimmäistä huippuansa, ja mieli saattaa olla niin\nkiihtynyt ja lamaantunut, että on perin surkeata jättää siihen asti\nmitään niistä tehtävistä, jotka erikoisesti vaativat levollista\nharkintaa, tyyntä mielentilaa, täydellistä terveyttä ja tarmoa,\nvoidaksemme niistä antaa määräyksiämme. Poloinen ystäväni herra\nCharlton, joka vastikään kuoli syliini ja jonka mieltä niin\npainostivat maalliset surut ja jota rasitti _ankaran sairauden_\naiheuttama ruumiillinen heikkous sekä vielä lisäksi ne huolet, mitkä\novat yhtä paljoa tärkeämmät kuin sielu on ruumista arvokkaampi, teki\nsilloin niin valtavan vaikutuksen minuun, että sitä kärsimättömämmin\nkiirehdin tähän taloon, jossa useimmat asiapaperini olivat,\nryhtyäkseni siihen järjestelyyn, jonka nyt olen päättänyt. Ja koska\nasia tuntuu rakkaasta tytöstäni tuskalliselta, niin koetan itse\nvalita sellaiset uskotutmiehet, jotka parhaiten valvovat hänen\netuansa. Minun on vain vakuutettava sinulle, rakkaani, että tässä\ntapauksessa, kuten tahdon tehdä kaikissa muissakin, joita saatan\najatella, olen pyrkinyt tekemään elämäsi aivan huolettomaksi,\nvapaaksi ja riippumattomaksi. Ja koska vastaisuudessa vältän kaikkia\nseikkoja, jotka voisivat sinua tuskastuttaa, on minulla enää ainoasti\nyksi pyyntö, se nimittäin, että, jos Jumala suvaitsisi syntieni\ntähden eroittaa minut rakkaimmasta Pamelastani, sinä vain päättäisit\nolla naimatta erästä henkilöä. En näet ole sellainen Herodes, että\ntahtoisin estää sinut uudesta aviosäädystä kenenkään muun kanssa,\nniin vastenmielisesti kuin ajatellenkin ketään henkilöä itseni\njälkeen sinun kunnioituksesi ja rakkautesi perijäksi.\"\n\nMinä en voinut vastata ja pelkäsin sydämeni pakahtuvan. Mutta\nhän jatkoi: \"Päättääkseni heti asian, joka on niin tuskallinen\nsinulle, ilmoitan sinulle heti, Pamelani, että se henkilö on\nherra Williams; ja vaikuttimeni tähän pyyntöön johtuvat kokonaan\nhienotuntoisuudesta eivätkä mistään vastenmielisyydestä häntä\nkohtaan enempää kuin pelostakaan, että sellainen olisi luultavaa.\nMutta minusta se heittäisi pienen varjon Pamelaani, jos hän siten\nkäyttäytyisi. Näyttäisi siltä, että hän meni miehelle tämän _aseman_\nja _varallisuuden_ vuoksi, vaikka hän muutoin olisi mieluummin\nottanut _toisen_. 'Ja nyt', sanoisi maailma, 'hänellä on tilaisuus\nnoudattaa mielitekoansa; pastori hänen ihanteensa on!' -- Enkä minä\nvoisi sietää etäisintä aavistustakaan siitä, että minulla ei olisi\nollut etusija kaikkien elävien miesten joukossa, olinpa sitten\nmillainen tahansa, samoinkuin minäkin olen osoittanut rakkaalle\nsydänkäpyselleni, että pidin häntä sukupuolensa parhaana, olipa sääty\nmikä hyvänsä.\"\n\nMinä en voinut puhua, en, vaikka minulle olisi tarjottu koko maailma;\nja hän otti minut syliinsä ja virkkoi: \"Olen nyt sanonut kaikki, mitä\nminulla sanottavaa oli, enkä odota vastausta. Näenkin olevasi liian\nliikutettu vastataksesi. Sanohan vain, että annat minulle anteeksi.\nJa minä toivon, ettei minulla enää ole mitään tuskastuttavaa\nsanottavana rakkaalleni koko elämäni aikana -- jonka rukoilen Jumalaa\nmeidän molempien tähden pitentämään monet onnelliset ajastajat.\"\n\nMurhe tukki vielä sanojeni pääsyn; ja hän virkkoi: \"Sadekuuro on ohi,\nrakkaani: menkäämme jälleen ulos kävelemään.\"\n\nHän vei minut ulos, ja minä olisin puhunut, mutta hän sanoi: \"En\nhalua kuulla rakkaan tyttöseni mitään virkkavan!\" Sitten hän\nherttaisesti vaihtoi puheenaihetta.\n\n\"Etkö sinä, rakkaani riemulla hengitä suloista tuoksua, jonka\ntämä virkistävä kuuro on antanut noille kukkalavoille? Sinun\nläsnäolosi elähdyttää minua niin, että melkein voisin kuvitella\n_sinun_ ansioksesi sen, mistä saamme kiittää sateenropsahdusta.\" Ja\nsitten hän miellyttävän sointuvalla ja sulavalla äänellä (pitäen\nkävellessänsä rakkaat käsivartensa kaulallani) lauloi seuraavat\nsäkeistöt, joista hän on ystävällisesti antanut minulle jäljennöksen:\n\n    Sun saapuessas loistaa maa,\n    ja metsät, lehdot välkkeen saa,\n    kuin luonnoss' elpyis voima uus\n    ja kirkkahampi vihannuus.\n                   Mut kohta kun sä lähdet pois,\n                   ah, kuin se kuollut ois.\n\n    Sua satakieli murheinen\n    taas luokseen kaipaa laulellen,\n    ja leivo, nousten korkeuteen,\n    julistaa asti taivaaseen,\n                   kuink' oot sa kaunein päällä maan,\n                   mi nähty tääll' on milloinkaan.\n\n    Sä milloin astut ruusun luo,\n    ihailuaan se sulle suo,\n    kun tuoksuu kohta raikkaammin,\n    ja eessäs aukee liljakin.\n                   Iloissaan kukkamailma näin\n                   sua palvoo, armas, tervehtäin.\n\n    Molemmat, nainen, kukkanen,\n    suloineen kuuluu yhtehen,\n    ja toinen parhaan paikan saa,\n    jos toisen rintaa kaunistaa.\n                   Ihailla silloin toisiaan\n                   he saavat onnenhurmassaan.\n\nNäin herttaisesti hän vienonsi tuskantunteet, jotka hänen\njalomieliset tekonsa tilaisuuden juhlallisen vakavuuden ohella ja\nhänen omituinen pyyntönsä olivat herättäneet. Hän ei sallinut minun\nsanoa muuta kuin että en ollut hänelle vihainen!\n\n\"Vihainenko teille, rakkain puolisoni!\" huudahdin minä. \"Sallikaa\nminun täten todistaa kiitollinen velvollisuudentuntoni ja se voima,\njoka kaikilla käskyillänne minuun on.\" Ja minä otin itselleni\nvapauden kietoa käsivarteni hänen kaulaansa ja suudella häntä.\n\nMutta sittekin tunsin toisinaan mielessäni tuskaa, ja sitä on\njatkunut tähän hetkeen asti. Jumala suokoon, etten koskaan näkisi\nsitä kauheata hetkeä, joka katkaisee tämän oivallisen, jalomielisen\nhyväntekijäni elämän! Älköönkä... mutta en voi kestää sellaista\najatustakaan, en voi sanoa enempää tällaisesta syvämielisestä\naiheesta.\n\nOi, kuinka vaivaista onkaan ihmiselämä parhaine riemuineenkin! Sitä\nrasittavat _kuvitellut_ onnettomuudet, milloin ei _todellisia_ ole\nsitä häiritsemässä. Ja se voi tulla yhtä oleellisesti onnettomaksi\nkaukaisten mahdollisuuksien pelosta kuin jos se ponnistelisi nykyisen\nhädän pistoksia vastaan! Tätä oikein miettimällä pitäisi mielestäni\njokaisen varmistua siitä, että pelkkä tämä maailma ei ole aiottu\nkuolemattoman sielun ahtaaksi asuinsijaksi, vaan että tämän jälkeen\nseuraa toinen elämä, missä _koko_ sielu voi olla täysin tyytyväinen,\nmissä ei ole mitään tyytymättömyyden aihetta ja missä kaikki on\nriemua, rauhaa ja rakkautta iankaikkisesti!\n\nMinä sanoin illallispöydässä: \"Se ihastuttava näyte, jonka te, hyvä\nherra, annoitte minulle runollisesta mielikuvituksestanne, tekee\nminut vakuutetuksi siitä, että teillä on enemmänkin tuollaisia\nherttaisia helkytelmiä minua ilahduttaaksenne; ja saisinko pyytää,\nettä niitä minulle ystävällisesti esittäisitte?\"\n\n\"Tähän asti\", vastasi hän, \"on elämäni kulunut liian paljon ilojen\nhumussa ja toiminnassa, jotta olisin saanut aikaa niin viattomaan\npuuhailuun. -- Silloin tällöin olen vähän yritellyt, mutta varsin\nharvoin olen ehtinyt saada mitään valmiiksi. Kenties voin joskus\nnäyttää sinulle kokeilujani. Mutta koskaan en ole tässä suhteessa\nsaanut oikein mieleistäni kokoon.\"\n\n\n\n\nPERJANTAINA.\n\n\nEilen meillä oli seuranamme melkein kaikki naapuriston herrasmiehet\nrouvineen. Nämä olivat yhteisestä sopimuksestaan kokoontuneet\ntoivottamaan meille onnea. Nuo naiset olivat verrattoman herttaisia\nja ystävällisiä, herrat verrattoman kohteliaita. Kaikki kävi (ne\nnäetten saapuivat illalliselle) perin säädyllisesti ja hyvässä\njärjestyksessä, ja jokainen oli hyvin tyytyväinen. Tämä oli etupäässä\nkunnon rouva Jervisin huolenpidon ja taidon ansio, sillä hän on\noivallinen taloudenpitäjä.\n\nMinä puolestani olin puettuna vain ihailtavaksi, ja tosiaankin olisin\nsaattanut käydä ylpeäksi, jos en olisi tiennyt, että en ole _itse_\nitseäni luonut, kuten te, rakas isä, kerran minulle vihjaisittekin,\nja jos olisin ollut kyllin turhamainen ajatellakseni itsestäni yhtä\nhyvää kuin tämä arvoisa seura. Mutta minä tiedän, että lady Daversin\nsanat, vaikka hän ne vihoissaankin lausui, ovat totta: minä tiedän\nolevani vain _kurja kimpale maalattua lokaa_. Ainoa, mitä itsessäni\npidän arvossa, on se että Jumala on korottanut minut asemaan, jossa\nvoin olla hyödyksi aikalaisilleni ja itseäni paremmille ihmisille.\nTämä on ainoa ylpeyteni ja toivoakseni ainoana ylpeytenä pysyväkin.\nSillä mitäpä minä itsestäni olen? Kaikki hyvä, minkä voin tehdä, on\nvain vaivaista kolmannen käden työtä; sillä rakkain puolisoni itsekin\non ainoasti toisella asteella. Jumala, armorikas, parhain, kaiken\nhyvän antaja; kaikkivaltias, suuri, laupias Jumala on ensimäisenä.\nHÄNELLE tulkoon siis kaikki kunnia!\n\nKun odotan sanomatonta onnea, rakkaat ja kunnioitettavat vanhempani,\nettä jo pian saan ilokseni nähdä teidät molemmat tämän katon alla,\nniin en tahdo yksityiskohtaisemmin ryhtyä juttelemaan viimeisestä\nmiellyttävästä illasta; sillä minulla on sen ohella teille tuhat\nasiaa kerrottavana. Pelkään väsyttäväni teidät lörpöttelylläni, jahka\nteidät tapaan! Minun on yksitellen vastattava näihin vierailuihin;\nja täällä oli kahdeksan naista eri perheistä. Hyväinen aika! Kylläpä\nminulle siitä tulee kiirettä! -- Mahtaako aikani tulla niin hyvin\nkäytetyksi kuin kerran rakkaalle isännälleni lupasin. Mutta hän on\nmielissään, hilpeä, ystävällinen ja hellä! Oi, mikä onnellinen olento\nminä olenkaan! Jospa vain aina muistaisin olla kiitollinen Jumalalle\nja _hänelle_ myös!\n\nJahka kaikki nämä touhuisat vierailut ovat ohi, niin mieleni\ntoivoakseni vaipuu perherauhan tyyneyteen, jotta voin hommata\njotakin hyödyllistä rakkaan isäntäni taloudessa; sillä muutoinhan\nminä tosiaan olisin kelvoton palvelija! Lady Davers on hyvin\nsydämellisin sanoin lähettänyt tervehdyksensä meille molemmille sekä\nloordinsa parhaat toivomukset ja onnittelut. Hänen armonsa halusi,\nettä antaisin lähetin viedä hänelle kyhäelmäni, ja lupaa luettuansa\nitse kiitollisesti palauttaa ne minulle. Hän ja hänen puolisonsa\ntulevat tänne kahdeksi viikoksi _minun_ vieraikseni -- juuri sitä\nystävällistä sanaa hän käytti.\n\nMinulla on enää vain yksi asia toivottavana, ja silloin luullakseni\nhaltioidun riemusta. Se on teidän molempain läsnäolonne ja teidän\nsiunauksenne, jotka toivon suovanne minulle joka aamu ja ilta, kunnes\nolette järjestäneet elämänne herra B:n aikomalla onnellisella tavalla.\n\nMinä sanon rakkaalle puolisolleni, että haluan jälleen käydä\nkarjatilalla. Ellei hän tahdo nykyisin sitä sallia, niin minä --\nsuojelkoon ja varjelkoon meitä Jumala -- ärsyttelen häntä kuin\nylenmäärin hemmoiteltu vaimo, jollei hän sen herttaisen pikkuenkelin\ntullessa _vanhemmaksi_ tahdo suoda minulle iloa muovata hänen\nherkkää mieltänsä parhaan taitoni mukaan, jottei poloinen ihmistaimi\nlankeisi samanlaisiin ansoihin kuin hänen rakas onneton äitinsä. Minä\nvalmistelen aika paljon sieviä tuliaisia hänelle siksi, kun hänet\nensi kerran tapaan, jotta mahdollisesti herättäisin hänessä rakkautta\nitseäni kohtaan.\n\nJuuri nyt olen saanut siunatun uutisen, että te tiistaiaamuna\nlähdette matkalle tänne. Vaunut tulevat täsmällisesti teitä\nnoutamaan. Jumala suokoon meille onnellisen jälleennäkemisen! Oi,\nkuinka minä sitä ikävöin! Suokaa anteeksi kärsimättömän tyttärenne\nlepertelyt, jotka hän lähettää teille matkanne ratoksi, toivoen\nolevansa teille aina _mitä kuuliaisin lapsi_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän päättyvät tällä kertaa PAMELAN kirjeet vanhemmilleen. Nämä\nsaapuivat tyttärensä kotiin tiistai-iltana, ja hän otti heidät mitä\nsuurimmalla riemulla ja velvollisuudentuntoisesti vastaan; samaten\nosoitti herra B. suurta ja sydämellistä ystävällisyyttä. Ja kun he\nolivat viipyneet siellä niin kauan, että kaikki oli ehditty laittaa\nkuntoon kentiläisellä tilalla, saattoi kartanonherra itse tyttären\nkanssa heidät uuteen kotiin ja soma pikkutalo jätettiin heidän\nhaltuunsa, kuten oli aiottukin.\n\nLukija suonee meidän tässä tehdä muutamia lyhyitä huomautuksia, jotka\nluonnollisesti johtuvat kertomuksesta ja sen henkilökuvauksista ja\njotka kaikki sopivat sen tärkeimpien kohtien painamiseksi kumpaankin\nsukupuoleen kuuluvien nuorten ihmisten mieleen.\n\nEnsiksikin voimme siis _aatelisherrassa_ nähdä muodikkaan\nelostelijan, joka antautui vapaiksi päästettyjen intohimojensa\nvaltaan, varsinkin kauniimpaa sukupuolta kohtaan, ja jota hänen\nuskaliaissa yrityksissään oli tukemassa melkoisen runsas varallisuus\nja niin sanottu rohkealuontoisuus, ja joka siten helpommin\nloukkasi kuin sieti loukkauksia, sekä hillittömän voimakas tahto.\nMutta kun hän ajallaan huomaa erehdyksensä ja tekee parannuksen\nnuoruutensa parhaassa kukoistuksessa, niin voidaan siitä saada\nylentävä opetus näitä varten, jotka ovat syntyneet suurta omaisuutta\nhallitsemaan, nämä kun hänen esimerkistään voivat nähdä äärettömän\neron huikentelevaa elämää seuraavien vaarojen ja tunnonvaivojen ja\nhyveellisestä rakkaudesta ja ihmisystävällisistä teoista johtuvien\nriemujen välillä.\n\nSaakoot ylpeät ja korkeasukuiset _lady Daversissa_ havaita\nhillittömän ja järjettömän kiivauden rumennuksen ja kuinka heikoilta\nja naurettavilta täytyy näyttää sellaisten henkilöiden, jotka, kuten\nuseimmiten tapahtuu, sallivat paiskata itsensä ylvään rajuutensa\nkukkuloilta mitä ehdottomimpaan alistumiseen; ja antavat niin paljon\nhalveksimansa nöyrän hyveellisyyden viedä itsestänsä voiton.\n\nHerra _Williamisista_ ottakoot kunnon pappismiehet huomioonsa,\nettä mitä suuttumusta velvollisuuden täyttäminen ajaksi voi heidän\nylväissä suojelijoissaan herättääkin, niin Kaitselmus lopuksi\npalkitsee heidän hurskautensa, kääntäen heidän ahdistuksensa\nriemuksi, ja tuottaa heille _suurempaa_ arvonantoa käytöksen vuoksi,\njoka loukkasi sikäli kuin intohimon hurjuutta kesti, kuin jos he\nolisivat halpamaisesti taipuneet isoisten paheita imartelemaan tai\nkutkuttelemaan.\n\nKunnon vanhan _Andrewsin_ ja hänen vaimonsa esimerkeissä havaitkoot\nalhaiseen asemaan joutuneet, että Kaitselmus ei koskaan jätä\nrehellisyyttä ja vilpittömyyttä palkitsematta ja että Jumala\najallaan aivan odottamattomin keinoinkin selvittää heidät nykyisistä\nvaikeuksistaan ja korvaa heille kaikki aavistamattomilla hyvillä\ntöillä.\n\nOppikoot ylhäisten perheiden _ylemmät palkolliset_ rouva Jewkesin\ninhoittavasta luonnekuvauksesta sekä rouva Jervisin ja herra\nLongmanin rakastettavasta menettelystä ynnä muusta, mitä on\ntehtävä ja mitä kartettava, jotta hankkisivat itselleen kaikkien\narvonannon ja kunnioituksen, jotka heidät tuntevat. Ja John-poloisen\nkaksimielisestä menettelystä voivat _alemmat palkolliset_ oppia\nuskollisuutta sekä eroittamaan esimiestensä lailliset käskyt\nlaittomista. Harhaan vietellyt nais-poloiset, jotka onnettoman neiti\n_Godfreyn_ lailla ovat uhranneet hyveellisyytensä ja antaneet perään\nvehkeilevän rakastajan houkutuksille, voivat hänen tarinastaan oppia\npysähtymään _ensimäiseen virheeseensä_ ja päättäväisellä katumuksella\nja parannuksella saavuttamaan sellaisen anteeksiannon, joka hänen\nkatumustansa odotti, laupiaan kaitselmuksen ollessa valmiina\nkuroittamaan armonkäsivartensa velvollisuuden tielle palaavaa\nvastaanottamaan ja palkitsemaan.\n\nLöytäköön alakuloinen ja epätoivoinen sydän lohdutusta siitä\nonnellisesta ratkaisusta, jolla Pamelan kärsimykset ja koettelemukset\npalkittiin, kun näkee, ettei mikään vaara tai hätä, olkoonpa\nse asianomaisten pelokkaasta mielestä kuinka väistämätön tai\nsyvä tahansa, ole ylivoimainen kaitselmuksen lievitettäväksi ja\npoistettavaksi, vieläpä ajalla, jolloin kaikki inhimilliset toiveet\nnäkyvät raukeavan tyhjiin. Oppikoot _rikkaat_ ja ne, jotka ovat\n_alhaisesta_ asemasta _korotetut ylhäiseen_, että heitä ei ole\nkorotettu ainoastaan _omaksi hyväkseen_, vaan että Kaitselmus on\nylentänyt heidät, jotta voisivat kaikille ulottuvillaan oleville\njakaa heille runsaasti kasattuja siunauksia, ja tietäkööt että heiltä\nodotetaan sitä suurempaa hyväntahtoisuutta, mitä suurempaan valtaan\nheidät on nostettu. -- Siitä halvasta käsityksestä, jonka Pamela aina\nosoittaa itsestänsä omaavansa, ja siitä, kuinka hän lukee kaikki\navunsa ja etunsa hurskaan kasvatuksen ja emäntänsä hyveellisten\nopetusten ja anteliaisuuden ansioksi, oppikoot _nerokkaat_ ja\n_hurskaatkin_, etteivät röyhkeästi ylpeilisi muka oman ansionsa\ntuotteina lahjoista ja avuista, joista heidän kaikkein vähimmin on\nitseänsä kiitettävä; koska ruumiilliset sulot ovat haurasta tavaraa\nemmekä voi niitä itse itsellemme antaa enempää kuin voimme olla\njärkeviä, viisaita ja hyviä ilman jumalallisen armon apua. Samasta\noivallisesta esimerkistä nähkööt _lapset_, mikä siunaus odottaa\nvelvollisuudentäyttämistä vanhempia kohtaan, olkoonpa näiden asema\nmaailmassa kuinkakin alhainen, ja että hyveettömyys on ainoa häpeä,\nvaan ei suinkaan köyhyys.\n\nSiitä viisaasti harkitusta _säästäväisyydestä_ ja\n_taloudellisuudesta_, jota hän vielä ylhäisessä asemassaankin aikoo\nnoudattaa, oppikoot _vallasnaiset_, että perheessä on olemassa\nhommia, joissa he voivat ja joissa heidän tulee avustaa, ja että\nheidän velvollisuutensa Jumalaa kohtaan, armeliaisuutensa köyhille ja\nsairaille ja erilaatuisten taloudessa esiintyvien tehtävien pitäisi\nviedä suurin osa heidän ajastaan.\n\nHänen mallikelpoisesta _totuudenrakkaudestansa_, josta hän ei\nkaikissa kokemissansa vaikeuksissakaan milloinkaan poikennut, vaikka\nhänen vastauksensa, kuten hänellä oli syytä peljätä, usein tuottivat\nhänelle ikävyyksiä, ja siitä viattomuudesta, jonka hän säilytti\nkaikissa väkivaltaukselta pelastuakseen harjoittamissaan sotajuonissa\nja pikku vehkeissä, voivat _kovassakin kiusauksessa_ olevat ihmiset\noppia järkkymätöntä pyhää kunnioitusta _totuutta_ kohtaan, mikä aina\nherättää vastakaikua turmeltuneimmissakin mielissä.\n\nSanalla sanoen, huomatkaamme hänen herttainen käytöksensä vertaisiaan\nkohtaan ennen ylennystään; hänen ystävällisyytensä heille\njälkeenpäin; hänen anteeksiantava luonteensa ja jalomielisyytensä;\n\nhänen taipuisa nöyryytensä kaikissa olosuhteissa, milloin hänen\nhyveellisyyttänsä ei hätyytetty;\n\nhänen armelias suopeutensa muita kohtaan, kuten näemme hänen\nsuhtautumisestaan neiti Godfreyhin, hänen arvostellessaan vikoja,\njoita ei olisi antanut itselleen anteeksi;\n\nhänen sydämellinen ja viisaasti harkitseva ystävällisyytensä tuon\nsurullisen seikkailun tuloksena ollutta lapsukaista kohtaan;\n\nhänen tyttövuosiensa ja morsiusvuoteeseen tuomansa neitseellinen\npuhtaus, joka ulottui hänen ajatuksiinsa yhtä hyvin kuin hänen\nsanoihinsa ja tekoihinsa;\n\nhänen merkillinen luottamuksensa Jumalaan;\n\nhänen kiitollinen mielensä ja sydämensä;\n\nhänen antelias armeliaisuutensa köyhiä kohtaan, joka saattoi hänet\nheidän siunaamakseen, milloin hän vain näyttäytyi ulkona;\n\nhänen hilpeytensä ja keveän joustava käytöksensä;\n\nhänen kuuliaisuutensa vanhempiansa kohtaan sekä aviollinen ja\näidillinen velvollisuudenvaistonsa;\n\nhänen seuraelämässä esiintyvät hyveensä.\n\nKaikki nämä ominaisuudet ovat yhtä monta todistusta hänen luonteensa\noivallisuudesta ja tekevät hänet seuraamisen arvoiseksi esikuvaksi\nsukupuolelleen.\n\nJa näiden arkkien julkaisija on saavuttanut päämääränsä, jos kertomus\nherättää kiitettävää kilvoittelua joidenkuiden kunnon ihmisten\nmielissä ja nämä siten hankkivat itselleen oikeuden palkintoihin,\nylistyksiin ja siunauksiin, jotka niin ansaitusti ja runsaalla\nmitalla tulivat _Pamelan_ osaksi.\n\n\n\n"]