[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fas3XYUkfhj7ntrWAIwiZNpLC9UZEm2BMmnsiQqKxcec":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1400,"Kuningastarinoita","Sturluson, Snorri",1179,1241,"1400-sturluson-snorri-kuningastarinoita","1400__Sturluson_Snorri__Kuningastarinoita",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1230,1919,39272,250259,false,53282,[24,25,26,27],"Iceland -- History","Norway -- History","Sagas -- Translations into Finnish","Scandinavia -- History",[29,30,31],"History - Ancient","History - European","Mythology, Legends & Folklore","\"Kuningastarinoita\" by Snorri Sturluson is a collection of sagas written around 1230. This epic chronicle traces the history of Swedish and Norwegian kings from mythological origins through 1177. Beginning with the legendary Yngling dynasty descended from Norse gods, the sagas progress through centuries of rulers, their conquests, and expeditions across Europe. The work blends mythology with increasingly historical accounts, culminating in dramatic tales of battles, crusades, and the establishment of the Norwegian kingdom. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Wallenius, Toivo",282,"Lyhennetty suomennos Snorri Sturlusonin Heimskringla-saagasta sisältää kertomuksia Norjan muinaisista kuninkaista, kuten Harald Kaunotukasta ja Olavi Trygvenpojasta. Kokoelma yhdistää historiallisia tapahtumia ja muinaisia taruja valottaen Norjan kansan varhaisvaiheita ja skandinaavista mytologiaa.","Snorri Sturlusonin 'Kuningastarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1400. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUNINGASTARINOITA\n\nKirj.\n\nSnorri Sturluson\n\n\nNorjan kielestä lyhentäen suomentanut\n\nToivo Wallenius\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Johdanto.\n   Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.\n   Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.\n Harald Kaunotukan tarina.\n Haakon Hyvän tarina.\n Eirikinpoikain tarina.\n Haakon jaarlin tarina.\n Olavi Trygvenpojan tarina.\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n\nKatsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.\n\n\n\"Norjan kansan historia alkaa samaan aikaan kuin sen maankin\", sanoo\nP.A. Munch teoksessaan \"Norjan kansan historia\"; \"ja yhtä vähän kuin\nhistoria tietää kertoa tapahtumista, jotka ovat sattuneet Norjan\npohjalla ennen norjalaisten tuloa, yhtä vähän se tietää norjalaisista,\nennenkuin se tapaa heidät Norjassa asuvina\". Aikoinaan onkin\nesitetty se arvelu, että Norja on jo alkujaan ollut germaanisen\nväestön asuttama; mutta myöhempi tutkimus on kuitenkin tehnyt sen\njohtopäätöksen, että nykyisten norjalaisten esi-isät ovat saapuneet\nmaahan eteläisemmiltä tienoilta. Skandinaaviset muinaistarut kertovat\nheidän vaeltaneen Venäjän eteläosista jumalien johtamina, ja myöskin\ntiede on määritellyt heidän varhaisimmaksi tunnetuksi asuinpaikakseen\ngermaanilais-kansain yhteisen alkukodin, joka sijaitsi Mustanmeren\nrantamilla Tonavan suupuolen ja Krimin välisellä alalla. Mitä tietä he\novat sieltä siirtyneet pohjan perille, sitä ei ole voitu varmasti\nratkaista. Luultavasti he ovat kulkeneet Venäjän ja Saksan jokia\nseuraten Itämeren rannikolle, mistä matka lienee jatkunut Tanskan\nkautta Skandinaavian niemimaalle. Munch tosin arvelee mahdolliseksi,\nettä Norja on asutettu pohjoisesta käsin, siten että tulokkaat ovat\nPohjanlahtea kiertäen saapuneet ensiksi Lappiin ja Ruijaan; mutta tätä\nolettamusta ei hän ole voinut pätevästi todistaa.\n\nOli miten tahansa, jo myöhemmällä kivikaudella, useita vuosituhansia\nennen nykyistä ajanlaskuamme, asusti Norjassa germaanilaista väestöä,\njoka oli tunkenut tieltään toiseen rotuun kuuluvan kansan, luultavasti\nlappalaiset. Tämä väestö oli sitten saman kehityksen alainen kuin\nEuroopan muutkin kansat, siirtyen kivikaudesta pronssikauteen, sen\njälkeen rautakauden eri vaiheisiin. Roomalaisen maailmanvallan aikana\nse joutui tekemisiin eteläisempien sivistyskansojen kanssa kehittäen\nhyvinkin laajalle ulottuvia kauppasuhteita, kuten lukuisat raha- y.m.\nlöydöt todistavat. Ja kun suuret germaanilaiset kansainvaellukset\nalkavat, ottaa pohjola runsaasti osaa niihin. \"Kansojen äidinkohduksi\"\nnimittää muuan goottilaisten historioitsija pohjolaa, ja viimeaikainen\ntutkimus onkin osoittanut, että useat germaanilaisheimot, jotka niin\nankarasti järkyttivät Rooman valtakunnan perustuksia ja murtivat siihen\narveluttavia aukkoja, lähtivät alkujaan Skandinaavien maista tai\nainakin olivat läheisissä suhteissa sikäläisiin asukkaisiin. Sellaisia\nolivat m.m. gootit, burgundit, herulit ja langobardit.\n\nVuoden 550:n vaiheilla alkaa historian valo hämäränä kajastuksena\ntunkeutua pohjankin perille selvitellen sikäläisiä olosuhteita ainakin\nääriviivoiltaan, ja tällöin saamme ensimmäiset tiedot Norjankin\nvaltiollisista ja yhteiskunnallisista oloista. Goottilainen Jornandes\nluettelee _Skandzan_ (Skandinaavian) kansain joukossa useita\nnorjalaisia pikkuheimoja, joiden nimet esiintyvät myöhemmälläkin\najalla, ja hänen aikalaisensa Caesarean Prokopius tuntee \"Thulen\" ja\nsen kolmetoista kansaa eli kuningaskuntaa. Näiden esittämistä nimistä\npäättäen on Norjassa jo ennen vuotta 550 muodostunut pikkuvaltioita,\njotka vastaavat historiallisen ajan _fylkejä_. Heimojen hallinto oli\nmonarkkinen, ja kansa oli jaettu kihlakuntiin (_herred_), joiden\nyleiset asiat ratkaistiin käräjillä, missä johtajilla kuitenkin oli\npäätösvalta. Kukin kihlakunta omisti alkujaan maan yhteisesti, mutta\nmaanviljelyksen ja karjanhoidon kehittyessä muodostui suvun\nyksityisomaisuus (_odet_); viljelemätön maa pysyi yhteisenä\n(_almenning_), jota käytettiin laitumiksi tai metsästykseen. Kansan\nmuodostivat vapaat miehet (talonpojat), jotka voivat vuokrata osan\ntilastaan vapaille maattomille (_lejlænding_) tai omistaa\nyksityisomaisuutena orjia. Kansan yläpuolella olivat päälliköt\n(jaarlit, _herset_), joiden suvuilla oli perinnöllinen arvo rikkauden\nja urotöiden perustuksella. Näillä oli oikeus pitää soturiseuruetta ja\nkäydä yksityissotia. Kun valtio joutui sotaan, valittiin yksityinen\npäällikkö johtajaksi, ja hän saattoi menestyessään kohota kuninkaaksi\ntai valloittaa itselleen valtakunnan.\n\nNäillä perustuksilla alkavat Norjan kansan olot kehittyä varsinaisen\nhistoriallisen ajan koittaessa 8:nnen vuosisadan loppupuolella. Tällöin\nilmenee parin ensimmäisen vuosisadan kuluessa kolme huomattavaa\nsuuntaviivaa. Norjassa kuten molemmissa naapurimaissakin esiintyy\nvoimakas pyrkimys valtiolliseen yhtenäisyyteen, koko maan käsittävän\nvaltakunnan luomiseen. Sen yhteydessä tapahtuu huomattava maastamuutto\nja viikinkiretket kehittyvät korkeimmilleen. Ja lopuksi alkaa\nkristinuskon ja pakanuuden välillä taistelu, joka päättyy ensinmainitun\nvoittoon, mikä taas on omansa vahvistamaan kansallista ja valtiollista\nyhtenäisyyttä ja tekee lopun viikinkiretkistä.\n\nYhdistämistyön pani alulle kuningas Halvdan Musta 9:nnen vuosisadan\nalkupuolella alistaen valtaansa suurimman osan Kaakkois-Norjaa. Sen\nsuoritti loppuun hänen poikansa Harald Kaunotukka, joka kymmenvuotiaana\nperi isänsä valtakunnan. Ripeästi hän kukisti enonsa Guthormin\nauttamana entisten pikkukuninkaiden kapinat ja laajensi aluettaan vuosi\nvuodelta, niin että se lopulta käsitti koko silloisen Norjan, yksinpä\nHaalogalanninkin kaukana pohjan perillä. Ratkaisevin taistelu tapahtui\nHafsfjordin luona, missä hän verisessä yhteentörmäyksessä tuhosi\nliittoutuneiden ruhtinasten merivoimat. Tämän jälkeen ei kukaan enää\nvastustanut hänen valtaansa Norjassa, vaan taipumattomimmatkin\nväistyivät hänen tieltään siirtyen vieraisiin maihin. Myöskin\nulkovaltoihin nähden Harald esiintyi voimakkaasti estäen erinäisiä\nitäisiä alueita joutumasta Svean kuninkaan alaisiksi ja valloittaen\nNorjalle Orkney-saaret sekä Shetlannin.\n\nVoitolle päästyään Harald järjesti valtakuntansa olot tehden entiset\nsuurmiehet virkamiehikseen ja anastaen aineelliseksi tuekseen monta\nsataa suurtilaa ympäri maata. Jaarlit ja herset saivat nyt kuninkaan\npalvelijoina hoitaa oikeudenkäyttöä ja periä veroja sekä sakkoja; he\nvarustivat kuninkaan palvelukseen aseellisia miehiä ja olivat sodassa\ntalonpoikain johtajina. Suurta tyytymättömyyttä herätti se, että\nkuningas alkoi vaatia talonpojilta vakinaisia veroja, sillä vapaa\n_odal_-mies oli tottunut pitämään itseään täysin riippumattomana.\n\nHarald kuningas joutui kuitenkin itse horjuttamaan työnsä\npysyväisyyttä. Vanhaksi käytyään hän jakoi valtakunnastaan alueita\nlukuisille pojilleen, ja jo hänen eläessään nämä osoittivat katkeralla\nriitaisuudellaan, että valtakunnan yhteys oli vaarassa. Hänen\ntarkoituksensa oli tehdä lempipojastaan Eirikistä varsinaisen valtansa\nperijä, mutta tämän veljet eivät olleet halukkaita alistumaan, ja\nHaraldin kuoltua Eirik Verikirves koetti turhaan verisellä väkivallalla\nlujittaa asemaansa. Hänen täytyi itsensä väistyä maasta, kun eräs\nHaraldin nuoremmista pojista, Englannissa kasvatettu Haakon Hyvä,\nsaapui v. 840 Norjaan vaatimaan itselleen isänperintöä. Vihattu Eirik\nkuoli viikinkiretkillä, ja Haakon, joka oli saanut tuekseen Norjan\nmahtavimman suurmiehen, trondhjemilaisen Sigurd jaarlin, ja voittanut\ntalonpoikain suosion lempeällä olemuksellaan, tuli Haraldin luoman\nylivallan perijäksi. Hänen kerrotaan järjestäneen oikeusolot\nvakiinnuttamalla kaksi lakikuntaa sekä maan puolustuslaitoksen\nmääräämällä kunkin fylken asevelvollisuuden ulkonaisen vaaran uhatessa.\n\nMutta erääseen mullistavaan muutokseen oli Haakonin valta vielä liian\nheikko. Hän oli Englannissa saanut kristillisen kasvatuksen ja päätti\nasemansa lujitettuaan saattaa uuden uskon voimaan myöskin omassa\nmaassaan. Hänen lähin ympäristönsä suostuikin kastettavaksi, mutta\ntalonpojat eivät taipuneet hylkäämään vanhoja jumalia ja isiltä\nperittyjä uhrimenoja; päinvastoin, esiintyen käräjillä ja uhrijuhlissa\nvarsin uhkaavasti, he pakottivat kuninkaankin muodollisesti\ntunnustamaan vanhaa uskoa. Varmaankin olisi kansan ja kuninkaan välillä\nsyntynyt ilmiriita tämän arkaluontoisen kysymyksen tähden, ellei\nulkonainen vaara olisi heitä yhdistänyt. Eirik kuninkaan pojat eivät\nnimittäin halunneet jättää Norjaa hänen hallittavakseen, vaan kävivät\ntuon tuostakin tanskalaisten avustamina häiritsemässä hänen toimiaan.\nHaakon sai heistä kyllä voiton kahdessa verisessä taistelussa, mutta\nviimeisessä hän haavoittui hengenvaarallisesti ja kuoli heti sen\njälkeen, luovutettuaan valtansa Eirikinpojille. Näiden hallitusta ei\nkuitenkaan kestänyt kauan, vaan valta siirtyi ennen pitkää\ntrondhjemilaiselle jaarlille Haakon Sigurdinpojalle, joka ensin\nhallitsi maata Tanskan kuninkaan käskyläisenä, sittemmin itsenäisenä.\nTällöin pakanuus pääsi uudelleen vallitsevaksi Norjassa.\n\nSekä Harald Kaunotukan että Haakon Hyvän toiminnan uudisti\nmenestyksellisesti kuningas Olavi Trygvenpoika, joka v. 995 palasi\nisänmaahansa vietettyään lapsuutensa orjuudessa, nuoruutensa ja\nvarhaisimman miehuutensa viikinkiretkillä ja vaihtelevissa\nseikkailuissa vierailla mailla ja merillä. Haakon jaarli, joka muuten\noli kyvykäs mies, oli herättänyt talonpoikien vihan varsinkin\naistillisuutensa vuoksi, ja Harald Kaunotukan jälkeläisen saapuessa\nmaahan nämä nousivat kapinaan jaarlia vastaan, joka sai surmansa oman\norjansa kädestä. Lyhyessä ajassa oli koko Norja uudelle kuninkaalle\nkuuliainen, ja hän voi nyt ryhtyä toteuttamaan Haakon Hyvän aikeita,\ns.o. levittämään kristinuskoa. Hän oli tosin tuonut Englannista\nkerallaan pappeja ja munkkeja, mutta enimmäkseen hän näyttää\nturvautuneen väkivaltaan. Alue toisensa jälkeen pakotettiin alistumaan\nkasteeseen, talonpojat, jotka olivat aseissa saapuneet käräjille uhaten\ntaivuttaa Olavin samaten kuin Haakon Hyvänkin, eivät uskaltaneet\nylivoiman edessä käyttää niitä, jäykkäniskaisimmat surmattiin usein\nhirvein kidutuksin, vanhojen jumalien temppelit hävitettiin, ja sijaan\nkohosi Valkean Kristuksen pyhäkköjä.\n\nOlavi Trygvenpoika oli ennen Norjaan tuloaan viettänyt aito viikingin\nseikkailurikasta elämää, ja sotasankarin tavoin hänen päivänsä myöskin\npäättyivät. Tanskan kuningas Svein Pörhöparta, Ruotsin Olavi kuningas\nja Haakon jaarlin poika Eirik liittoutuivat häntä vastaan väijyen\nsopivaa tilaisuutta tuhotakseen mahtavan hallitsijan. Sellainen\nilmestyikin v. 1000 Olavi Trygvenpojan käydessä Vendinmaassa. Svolderin\nluona hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, suurenmoisessa\nmeritaistelussa voitettiin Norjan kuninkaan laivasto, ja Olavi itse\nheittäytyi mereen välttääkseen vankeutta. Aaltojen alla sai hautansa\ntämä \"meriratsun suistaja\", joka ei ollut koskaan kääntänyt purttaan\ntaistelusta muutoin kuin voittajana.\n\nEdellä on jo huomautettu, että ominaista tälle aikakaudelle on myöskin\nviikinkielämä; ja koska se esiintyy varsin huomattavana tähän\nliittyvässä kuvauksessa, lienee paikallaan kosketella sitä\npääpiirteissään.\n\nOikeastaan viikinkiretket olivat jonkinlaista jatkoa germaanien\nkansainvaelluksille, joihin olemme huomanneet pohjolankin ottaneen\nmelkoisessa määrin osaa. Toisaalta ne ovat myöskin yhdistettävät\nrauhalliseen kaupankäyntiin ja siirtolaisuuteen. Olivathan\nSkandinaavian asukkaat jo ennen varsinaista viikinkikautta liikkuneet\nmerillä kauppatarkoituksissa, ja vielä ryöstöretkiinkin antauduttuaan\nhe harjoittivat usein samalla haavaa mainittua rauhallista ammattia.\nEikä sotaisain retkikuntain tarkoituksena aina ollut yksinomaan\ntilapäinen omaisuuden hankinta, vaan monesti koetettiin voittaa\npysyväistä hyvää asettumalla vakinaisesti vieraaseen maahan.\nViikinkijoukot perustivat useita uusia valtakuntia ja asuttivat monta\naluetta, varsinkin Pohjanmeren saarilla ja Itämeren rantamilla.\n\nSyynä viikinkiretkiin olivat sekä sotaisa luonne ja seikkailuhalu,\nmolemmat aito-germaanilaisia ominaisuuksia, että aineelliset seikat.\nOma maa ei aina tuottanut riittävästi elatusta, ja sitäpaitsi oli\nyleisesti tapana luovuttaa perintötila jakamattomana vanhimmalle\npojalle, jolloin nuorempien oli hankittava toimeentulonsa sotaisin\nkeinoin. Väestö lienee myöskin karttunut nopeammin kuin viljelys\nedistyi, sillä verraten yleinen monivaimoisuus aiheutti suuren\nlapsilauman. Lisäksi vielä sisäiset rauhattomuudet, kuten voimakkaiden\nhallitsijain yksinvalta-pyrkimykset, pakottivat monen lähtemään\nvieraisiin maihin, joko pysyväisesti tai ryöstöretkille.\n\nEnsimmäiset viikinkiretket tehtiin 700-luvun alussa, ja niitä jatkui\nsitten noin kolme vuosisataa. Mitä erikoisesti norjalaisiin tuli,\nliikkuivat he osaksi Itämerellä, mutta enimmäkseen Pohjanmerellä ja\nAtlantilla kohdistaen hyökkäyksensä Skotlantiin, Englantiin ja\nIrlantiin sekä näitä ympäröiviin saariin. Tarkoituksena oli myöskin\nperustaa vakinaisia valtakuntia, mikä toisinaan onnistuikin. Niinpä\nperusti norjalainen Torgils noin v. 838 suuren valtion Irlantiin, ja\nv. 853 loivat veljekset Olavi ja Ivar sinne uuden valtakunnan, jonka\npääpaikkana oli Dublin ja joka säilyi heidän sukunsa alaisena 11:nnelle\nvuosisadalle asti. Sitäpaitsi oli Eirik Verikirveellä muutaman vuoden\najan kuningaskunta Englannissa.\n\nViikinkiretkillä eivät pohjan miehet voittaneet ainoastaan kultaa, vaan\nmyöskin kulttuuria, joka heidän kauttaan vähitellen levisi kotimaahan\nja vaikutti tehokkaasti olojen kehittymiseen, m.m. yhteiskunnallisessa\nsuhteessa. Ja juuri viikinkiretkien tuloksena oli suuressa määrin\nkristinusko, joka niihin aikoihin edusti korkeinta sivistystasoa ja\najan mittaan taltutti pohjolan sotaisten kansain mielen saaden ne\nluopumaan hurjista vainomatkoistaan.[1]\n\n\n\nSnorre Sturluson ja hänen teoksensa.\n\n\nIslannista, jota norjalaiset alkoivat asuttaa kahdeksannen sataluvun\nlopulla, tuli myöhemmin mitä tärkein aarreaitta pohjoismaiselle\nmuinaistiedolle. Siellä säilyivät kauimmin viikinkiaikain runot ja\ntarinat, ja siellä sai jo varhain alkunsa Skandinaavian maiden\nhistoriankirjoitus, vieläpä niin suurenmoisessa muodossa, että harva\nsamanlaisen sivistystason kansa on sellaista tulosta saavuttanut.\nTärkein näistä aikakirjoista lienee _Snorre Sturlusonin_ teos\n_Kuningastarinoita_, joka sekä historiallisessa suhteessa että\nesitystapaan nähden on luettava Pohjoismaiden kirjallisuuden\nmerkkituotteisiin.\n\nSnorre Sturluson l. Sturlanpoika syntyi Islannissa vuonna 1178.\nMahtavan Sturlunga-suvun jäsenenä, lahjakkaana, aikaansa nähden\noppineena ja varsinkin lainkäyttöön perehtyneenä miehenä hän saavutti\nhuomattavan aseman silloin vielä itsenäisessä saarivaltiossa.\nLaskettuaan rikkaalla avioliitolla perustuksen melkoiselle\nvarallisuudelle, jota hän osasi taidolla kartuttaa, hänestä tuli vuonna\n1215 \"lagsigemand\", lakia säätäväin käräjäin ja korkeimman\ntuomioistuimen johtaja. Hänen runoilijamaineensa oli tällöin levinnyt\njo Norjaankin, ja vuonna 1218 Snorre matkusti sinne itse saavuttaakseen\nkunniaa ja arvoa Haakon kuninkaan hovissa. Sekä kuningas että hänen\nlähin miehensä ja appensa Skule herttua[2] koettivat taivuttaa Snorrea\ntoimimaan heidän valtiollisten pyrkimystensä edistämiseksi, ja maasta\nlähtiessään hän olikin Norjan kuninkaan läänitysmiehenä sitoutunut\ntukemaan Islannissa Haakon kuninkaan valtaa.\n\nKotiin palattuaan hän käytti merkityksellistä asemaansa oman\nvallanhimonsa tyydyttämiseksi ja saattoikin esiintyä perin mahtavana,\nm.m. tehostaen käräjillä pyrkimyksiään lähes tuhanteen nousevalla\nsaattueella. Mutta pian hänen vaikutuksensa alkoi aleta, osaksi siitä\nsyystä, että hän herätti ahneudellaan vastustusta omien sukulaistensa\ntaholta. Suuresti heikonsi hänen asemaansa myöskin se, että Snorren\n(varmaankin tahallisesta) toimettomuudesta harmistuneena Haakon\nkuningas turvautui valtiollisissa aikeissaan hänen veljenpoikaansa,\njonka kanssa Snorre oli joutunut ilmiriitaan. Nyt puhkesi Islannissa\nkatkera sukuvaino, joka lopulta aiheutti Snorren kuoleman ja\nvapaavaltion tuhon. Serkkunsa ja voimakkaimman kannattajansa jouduttua\ntaistelussa tappiolle arveli Snorre, joka ei kernaasti antautunut\nmieskohtaisesti aseleikkiin, parhaaksi väistää ylivoimaa ja lähti\nvuonna 1237 toistamiseen Norjaan. Siellä olivat olosuhteet kuitenkin\nmuuttuneet hänelle epäedullisiksi. Kuninkaan suosiota hän ei voinut\nenää saavuttaa, ja epävarmana hän liittyi silloin läheisesti Skule\nherttuaan, joka pyrki hillitsemään Haakonin yhä kasvavaa valtaa. Jonkun\najan kuluttua Islannista saapui tieto, että Snorren veljenpoika ja\nvaarallisin kilpailija oli saanut surmansa taistelussa, ja silloin hän\npäätti palata kotiin koettaakseen uudelleen onneaan. Haakon kuningas,\njoka epäili häntä sekä entisen toiminnan että Skule jaarlin ystävyyden\nvuoksi, kielsi tosin jyrkästi häntä poistumasta maasta, mutta siitä\nhuolimatta Snorre rohkeni uhmata lääniherraansa ja purjehti keväällä\n1239 takaisin Islantiin.\n\nKauan ei kestänyt, ennenkuin Snorre oli saavuttanut entisen\nmahtiasemansa osassa maata, mutta nyt häntä uhkasi vaara Norjan\nkuninkaan taholta. Kukistettuaan lopullisesti Skule jaarlin Haakon\npäätti rangaista islantilaista suurmiestä tämän juonittelujen ja\ntottelemattomuuden vuoksi ja antoi eräälle Snorren kilpailijalle\ntehtäväksi toimittaa tämän Norjaan joko mielisuosiolla tai vastoin\nhänen tahtoaan. Onnettomuudekseen Snorre vielä vieroitti ahneudellaan\nvaikutusvaltaisia sukulaisia puoleltaan; hänen voimansa hupenivat\nhupenemistaan, lopulta vastustajat yllättivät hänet Reykjavikissa\nsyksyllä 1241, ja kellariinsa piiloutunut vanhus sai surmaniskun\npalkkalaisen kädestä.\n\nEdellä viitattiin Snorren runoilijatoimintaan, jonka hän oli aloittanut\njo nuoruudessaan; suurenmoinen näyte hänen perehtyneisyydestään\nrunouteen on hänen _Edda_-teoksensa (n.s. proosa-Edda), jonkinlainen\njärjestelmällinen oppikirja runouden perustasta (mytologiasta), sen\nkielestä ja runomitoista. Mutta runoilu oli niihin aikoihin\npääasiallisesti historiallista runoilua, ja tämä johti hänet helposti\nhistoriankirjoitukseen, jonka tuloksena on laaja kokoelma kuvauksia\npohjoismaiden, etupäässä Norjan vanhimmista kuninkaista sekä heidän\najoistaan. Luultavasti ne ovat valmistuneet vähitellen vuosien 1220 ja\n1241 välillä.\n\nSnorre ei suinkaan ole ensimmäinen islantilainen historiankirjoittaja,\nhänellä on ollut useita edeltäjiä aina kahdennentoista vuosisadan\nalkupuolelta asti. Kaikki nämä teokset hän on epäilemättä tuntenut, ja\nlisäksi hän on saanut aineistoa runoilijain historiallisista lauluista,\nsuullisista perimätarinoista sekä muistiin merkityistä taruista. Mutta\nSnorre on käyttänyt aineksia perin taitavasti, perkaillen pois\nsellaista, mikä hänestä on tuntunut pelkältä sadulta tai seikkailulta,\nja kriitillisyytensä tueksi hän saattoi vielä käyttää mieskohtaista\nNorjan olojen tuntemusta. Omasta puolestaan hän luottaa eniten\nlauluihin; niinpä hän sanoo esipuheessaan: \"Tosin runoilijain tapana on\nylistää eniten sitä, jolle he laulavat, mutta kukaan ei sentään rohkene\nkertoa laulettavalleen sellaisista teoista, jotka kaikki kuulijat ja\nhän itsekin tietäisi valheeksi ja lorupuheeksi; se olisi pilkkaa eikä\nylistystä.\"\n\nSnorren esitystapaa kuvaa sattuvasti tri Gustav Storm seuraavin sanoin:\n\"Merkillepantavaa on Snorressa historioitsijana hänen historiallinen\ntaiteensa. Historiallinen tarina oli elämäkertakuvausta, ja siinä on\nparasta eloisa luonteenkuvaus. Snorren teos on kokoelma elämäkertoja,\njoissa luonteenkuvaus on erinomainen. Ominaista hänen teokselleen on\nsen oivallinen rakenne, missä kaikki asiaankuulumaton on jätetty pois\nja jokainen yksityiskohta kuuluu läheisesti kokonaisuuteen. Hänen\nkokoelmansa Norjan kuninkaiden elämäkertoja on sen vuoksi tullut\nkokonaisen suvun historiaksi, missä kukin yksityinen jäsen esiintyy\nerikoispiirteineen. Edeltäjistään poiketen hän liittää päähenkilöiden\n(kuninkaiden) kuvaukseen melkoisen joukon sivuhenkilöltä, mutta vain\nsikäli kuin nämä muodostavat kehyksen päähenkilön ympärille\nvähentämättä häneen kohdistettavaa huomiota. Erikoisesti on Snorre\npyrkinyt kuvaamaan kuninkaiden luonnetta sellaisena, kuin hän sen\nkäsitti, ja siitä kehittämään heidän kohtalonsa. Tällöin hänen\ntärkeimpänä keinonaan on esittää henkilöt puhuen ja keskustellen... Hän\nkäyttää tilaisuutta antaakseen päähenkilöiden pitää puheita tai ottaa\nosaa keskusteluihin, kun haluaa saada esiin toiminnan vaikuttimen ja\nvaikutuksen... Näissä puheissa on jokainen sana sukeutunut henkilön\nluonteesta, vaikkakin ne ovat kokonaan Snorren sepittämiä...\"\n\nOheenliitetyt tarinat, jotka sisältävät alkuosan (yli kolmanneksen)\nSnorren kokoelmasta, ovat suomennetut tri _Gustav Stormin_ eteväksi\ntunnustetusta norjankielisestä käännöksestä, joka ilmestyi vuonna 1899.\nSuomentaja on katsonut olevan syytä hiukan lyhennellä alkuperäistä\nesitystä. Snorre aloittaa teoksensa Ynglinge-tarinalla, joka sisältää\nosaksi maantieteellisiä kuvauksia, osaksi selontekoa varhaisimmista,\nenimmäkseen taruperäisistä kuninkaista. Koska tämä ei ole omansa\nherättämään mielenkiintoa laajemmassa lukijakunnassa, on arveltu\nvoitavan sivuuttaa se. Tämän jälkeen seuraa Halvdan Mustan tarina,\njosta kuitenkin on otettu vain loppuosa liittämällä se johdatukseksi\nHarald Kaunotukan tarinaan, koska jo siinä käsitellään tämän\nensimmäisen \"suurkuninkaan\" vaiheita; selvyyden vuoksi on tällöin\ntäytynyt laatia alkuun lyhyt johdanto (alkukappale). Myöhemmin\non jätetty pois vain pieniä eriä, joiden puute ei haittaa\nkokonaiskuvausta, ja muutamassa kohdassa on sen vuoksi käynyt\nvälttämättömäksi muuttaa hiukan järjestystä tai liittää jokunen\nselittävä lause, jolloin tietenkin on koetettu jäljitellä Snorren\ntyyliä. Mitä Snorren esittämiin runo-otteisiin tulee, on tässä\njulkaistu huomattavimmat ja kuvaavimmat. Myönnettäköön suoraan, että ne\nkäännettyinä antavat vain kalpean kuvan muinais-skandinaavisesta\nrunoudesta, sillä nykyajan kielellä on mahdoton ilmaista sitä\nkuvarikkautta, jota vanhat \"bardit\" käyttivät; sen tajuaminen vaatisi\nmuutoin lukijalta laajaa skandinaavisen mytologian tuntemusta. --\nViiteselityksistä ovat toiset Stormin julkaisusta peräisin, toiset\nsuomentajan liittämiä.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nHarald Kaunotukan tarina.\n\n(860-933)\n\n\nNiin kertovat tietoisat miehet, että ammoisina aikoina vaelsivat\naasat[3] Odenin johtamina Aaselannista maailman pohjoiskulmalle ja\nvaltasivat siellä kolme maata, Tanskan etelässä, Sveanmaan idässä,\nmutta Norjan länsipuolella. Svealaisia hallitsivat kauan Odenin\njälkeläiset, joita sanottiin Ynglinga-suvuksi; mutta Norjassa oli\nkuninkaita monesta suvusta, ja nämä taistelivat tuimasti keskenään.\nEräs heistä oli Halvdan Musta; hän peri yhdeksäntoista talven vanhana\nisältään kuningaskunnan Agderissa;[4] mutta haluten enemmän valtaa hän\nryhtyi useasti taistelemaan naapurikuninkaita vastaan ja sai aina\nvoiton; ja niin hän alisti monta fylkeä[5] itselleen kuuliaiseksi ja\noli pian Norjan mahtavin kuningas.[6]\n\nSigurd Hjort oli nimeltään muuan Ringeriikin kuningas, suurempi ja\nväkevämpi kuin yksikään toinen; hän oli myöskin miesten kauneimpia.\nHänellä oli kaksi lasta: tytär oli nimeltään Ragnhild, hän oli perin\nreipas nainen ja parhaillaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen; hänen\nveljensä Guthorm oli puolikasvuinen.\n\nMutta mainittakoon Sigurdin kuolemasta, että hän ratsasti yksinään\nkorpiseutuihin, kuten hänen tapansa oli; hän metsästi siellä isoja,\nvaarallisia petoeläimiä. Pitkän taipaleen ratsastettuaan hän joutui\neräälle raiviolle lähelle Hadelantia.[7] Silloin tuli häntä vastaan\nHake raivopää[8] kolmenkymmenen miehen kera, ja siellä syntyi taistelu.\nSiinä sai surmansa Sigurd kuningas, mutta Hakelta kaatui kaksitoista\nmiestä, ja itse hän menetti kätensä ja sai kolme muuta haavaa.\n\nSen jälkeen Hake ratsasti Sigurdin taloon ja otti siellä valtaansa\nhänen tyttärensä Ragnhildin sekä tämän veljen Guthormin. Nämä hän vei\nmukanaan ja samalla paljon tavaraa sekä kalleuksia ja kuljetti kaikki\nkotiinsa Hadelantiin; siellä hänellä oli suuria taloja. Sitten hän\nvalmistutti pidot ja aikoi viettää häät Ragnhildin kanssa; mutta niitä\nsaatiin odottaa, sillä hänen haavansa alkoivat ärtyä.\n\nHake raivopää poti haavojaan koko syksyn ja vielä talvenkin tullen;\nmutta joulun tienoissa kuningas Halvdan Musta oleskeli Hademarkissa.[9]\nHalvdan kuningas oli kuullut kaikista näistä seikoista, ja tapahtui\neräänä aamuna, kun kuningas oli pukeutunut, että hän kutsutti Haarek\nGandin ja sanoi, että tämän oli lähdettävä Hadelantiin ja tuotava hänen\nluokseen Sigurd Hjortin tytär Ragnhild. Haarek lähti matkalle, ja\nhänellä oli sata miestä mukanaan. Hän sovitti retkensä siten, että he\nsaapuivat aamulla ani varahin järven poikki Haken taloon; siellä he\nasettivat vartijoita sen tuvan oville, missä väki nukkui. Sitten he\nkävivät siihen makuukammioon, jossa Hake makasi, murtivat oven ja\nveivät mukanaan Ragnhildin ja hänen veljensä Guthormin ja kaiken\ntavaran, mitä sieltä löysivät; mutta tuvan he polttivat sekä kaikki\nihmiset, jotka olivat sisässä.\n\nHe pingoittivat teltan komeiden vaunujen ylle ja istuttivat niihin\nRagnhildin sekä Guthormin; sitten he ajoivat jäälle. Hake nousi ja\nkulki kotvan heidän perässään. Mutta jäälle tultuaan hän käänsi\nmiekkansa kahvan alaspäin ja painautui itse kärkeä vastaan, niin että\nterä tunkihe hänen lävitsensä; siinä hän sai surmansa ja haudattiin\njärven partaalle.\n\nHalvdan kuningas näki ajettavan järven jäätä. Hän oli sangen\nteräväsilmäinen; hän näki telttakattoiset vaunut ja päätteli siitä,\nettä miehet olivat suorittaneet tehtävän hänen mieltänsä myöten. Hän\nantoi silloin pystyttää pöytiä, lähetti väkeä laajalti ympäristöön ja\nkutsui luokseen paljon miehiä. Sinä päivänä oli suuret vieraspidot, ja\nniissä Halvdan sai Ragnhildin, ja tästä tuli sitten mahtava kuningatar.\n\nRagnhild kuningatar näki suuria unia; hän oli perin ymmärtäväinen.\nSellainen oli eräs hänen unistaan, että hän oli seisovinaan\nyrttitarhassa ja ottavinaan paidastansa okaan. Ja hänen pidellessään se\nkasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; tyvi työntyi alas maahan ja\njuurtui heti, mutta latva ulottui pian korkealle ilmaan. Sitten puu\ntuntui hänestä niin isolta, että hän kykeni vaivoin katsomaan sen\nylitse, ja se oli varsin paksu. Puun tyvipuoli oli verenkarvainen,\nmutta runko kauniin vihreä ja oksat lumivalkoiset. Siinä puussa oli\npaljon suuria oksia, toisia ylempänä ja toisia alempana; ne olivat niin\nisoja, että tuntuivat levittäyvän yli koko Norjan, ja vieläkin\nlaajemmalle.\n\nHalvdan kuningas ei nähnyt koskaan unia. Se tuntui hänestä omituiselta,\nja hän puhui siitä eräälle miehelle, jota nimitetään Torleiv Viisaaksi,\nja tiedusteli, mitä sille olisi tehtävä. Torleiv kertoi, miten hän itse\nmenetteli, kun halusi saada jotakin ennakolta tietoonsa: hän meni\nmakuulle sikopahnaan, ja silloin kävi aina niin, että hän näki unta.\n\nKuningaskin teki niin, ja nyt hän näki tämän unen: hänestä tuntui\nsiltä, että hänen tukkansa oli kasvanut kovin tuuheaksi; se oli täynnä\nkiharoita niin pitkiä, että toiset ulottuivat maahan asti, toiset\npolviin, toiset lanteille, toiset vyötäisille, toiset kaulaan saakka;\nmutta muutamat olivat vain puhjenneet päälaelle solmuiksi; hänen\nkiharansa olivat kaikenvärisiä, mutta yksi oli kaikkia muita kauniimpi,\nvaaleampi ja suurempi.\n\nHän kertoi unensa Torleiville, ja tämä selitti sen niin, että hänestä\npolveutuisi laaja perikunta ja se hallitsisi maita suurella kunnialla,\neivät sentään kaikki yhtä suurella, vaan hänen suvustaan oli lähtevä\nmies, joka oli muita suurempi ja loistavampi. Ja sitä pidetään totena,\nettä se kihara tarkoitti Olavi Pyhää.\n\nRagnhild kuningatar synnytti pojan; hänet valeltiin vedellä ja\nnimitettiin Haraldiksi. Hän varttui pian suureksi ja kauniiksi, hänestä\ntuli varhain aimo urheilija ja perin älykäs. Äiti häntä rakasti\nsuuresti, isä taasen vähemmän.\n\nHalvdan kuningas vietti jouluaan Hadelannissa. Jouluiltana, kuu miehet\nolivat istuutuneet pöytään ja saapuvilla oli paljon väkeä, sattui\nsellainen omituinen seikka, että pöydiltä katosi kaikki ruoka ja olut.\nKuningas jäi istumaan suutuksissaan, mutta kaikki muut lähtivät kukin\nkotiinsa. Mutta saadakseen tietää, kuka tämän oli tehnyt, otatti\nkuningas kiinni erään lappalaisen, joka oli taikataitoinen, ja tahtoi\npakottaa hänet ilmaisemaan totuuden. Hän kidutti lappalaista, mutta ei\nsittenkään saanut mitään tietoa tältä. Lappalainen anoi apua hänen\npojaltaan Haraldilta, ja hän pyysi armoa miehelle, mutta ei saanut\nsitä. Harald auttoi hänet sitten tiehensä vastoin kuninkaan tahtoa ja\nseurasi itse mukana. He saapuivat erääseen paikkaan, missä muuan\npäällikkö parhaillaan vietti suuria pitoja, ja siellä heidät otettiin\nvastaan ilomielin, niinkuin heistä näytti. Ja kun he olivat viipyneet\nsiellä kevääseen asti, virkkoi päällikkö eräänä päivänä Haraldille:\n\n\"Sinun isäsi mielestä tapahtui kovin suuri vahinko, kun talvella otin\nhäneltä vähän ruokaa; mutta minä korvaan sen sinulle iloisella\nuutisella. Isäsi on nyt kuollut, ja sinun on lähdettävä kotiin. Sinä\nsaat kaiken sen maan, mikä hänellä on ollut, ja sillä tapaa voitat\nitsellesi koko Norjan.\"\n\nJa niin olikin käynyt, kuin päällikkö ilmoitti; kun Halvdan kuningas\neräänä suojapäivänä ajoi Randsfjordin jäätä, murtui se hänen altaan, ja\nsiihen hän hukkui ja hänen kerallaan paljon väkeä. Mutta niin suosittu\noli Halvdan Musta, että neljän valtakunnan suurmiehet tahtoivat saada\nhänen ruumiinsa haudatakseen sen omalle alueelleen; siitä odotettiin\nnäet hyvää vuodentuloa sille paikkakunnalle. He sopivat asiasta niin,\nettä ruumis jaettiin neljään osaan ja kukin haudattiin omaan kumpuunsa\neri tienooseen.[10]\n\nHarald peri kuningaskunnan isältään ollessaan kymmenen talven ikäinen;\nhän oli muita suurempi ja väkevämpi ja kauniimpi, perin viisas ja\ntarmokas. Guthorm, hänen enonsa, tuli henkivartion[11] päälliköksi ja\nsotajoukon \"herttuaksi\".\n\nHalvdan Mustan kuoltua nousi moni päällikkö sitä valtakuntaa vastaan,\nminkä hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta kun Guthorm herttua sai tästä\ntiedon, kokosi hän sotajoukon ja lähti liikkeelle kuningas Haraldin\nkanssa. Aina he saivat vastustajistaan voiton, ja kahden kuninkaan ja\nneljän päällikön kaaduttua Harald kuningas valtasi sukulaisensa\nGuthormin voiman ja toimekkuuden avulla suuren osan eteläistä Norjaa.\n\nHarald kuningas lähetti miehensä noutamaan erästä neitoa nimeltä Gyda,\nHordalannin[12] Eirik kuninkaan tytärtä; tämä oli kasvatettavana erään\nrikkaan talonpojan luona Valdersissa. Hänet kuningas halusi saada\njalkavaimokseen, sillä hän oli hyvin kaunis ja ylevämielinen nainen.\nPerille saavuttuaan lähetit esittivät asian neidolle. Tämä vastasi,\nettei hän tahtonut tuhlata impeyttään siten, että ottaisi miehekseen\nkuninkaan, jolla ei ollut hallittavanaan suurempaa valtakuntaa kuin\nmuutamia fylkejä.\n\n\"Mutta minusta tuntuu kummalliselta\", sanoo hän, \"ettei ole sellaista\nkuningasta, joka valtaisi Norjan siten, että hän tulisi maassa\nyksinvaltiaaksi niinkuin kuningas Gorm Tanskassa tai Eirik Upsalassa\".\n\nLähettien mielestä hän vastaa perin kopeasti, ja he tiedustelevat\nhäneltä tämän vastauksen tarkoitusta; he sanovat, että Harald on niin\nmahtava kuningas, että kyllä kelpaa hänelle. Mutta vaikka hän antaakin\nheidän asiaansa toisen vastauksen kuin he tahtovat, ei heillä ole\nmielestään mitään tilaisuutta saada häntä mukaansa vastoin hänen omaa\ntahtoaan, ja he varustautuvat senvuoksi lähtemään takaisin kotiin. Kun\nhe ovat valmiit, saatetaan heitä ulos. Silloin Gyda puhui läheteille ja\npyysi heitä kertomaan kuningas Haraldille, että hän suostuu rupeamaan\ntämän vaimoksi vasta sitten, kun tämä ensin tekee hänen tähtensä sen,\nettä laskee valtansa alaiseksi koko Norjan ja hallitsee sitä\nvaltakuntaa yhtä vapaasti kuin Eirik kuningas Sveanmaata tai kuningas\nGorm Tanskaa; \"sillä vasta silloin\", sanoo neito, \"häntä voi minun\nmielestäni nimittää suurkuninkaaksi\".\n\nLähetit palaavat nyt Harald kuninkaan luo ja kertovat hänelle neidon\nsanat; he sanovat häntä perin uhkarohkeaksi ja herjasuiseksi ja\narvelevat luonnolliseksi, että kuningas lähettää suuren miesjoukon\nhäntä noutamaan ja saattaa hänet häpeään. Silloin vastasi kuningas\nHarald, ettei tämä neito ollut haastanut pahoin tai käyttäytynyt niin,\nettä ansaitsi siitä koston, vaan suuret kiitokset hänen tuli saada\nsanoistaan.\n\n\"Hän on muistuttanut minua asioista\", sanoo kuningas, \"jotka minua\nkummastuttavat sen vuoksi, etten ole ennen tullut niitä ajatelleeksi\".\n-- Ja sitten hän lisäsi: \"Ja sen lupauksen teen ja siihen otan\ntodistajaksi Jumalan, joka minut loi ja vallitsee kaikkea, ettei\ntukkaani saa koskaan leikata tai sukia, ennenkuin olen vallannut koko\nNorjan veroineen ja väkineen -- tai muussa tapauksessa heitän henkeni.\"\n\nNäistä sanoista kiitti Guthorm herttua häntä suuresti sanoen, että\nlupauksen täyttäminen on kuninkaallinen teko.\n\nTämän jälkeen Harald kuningas ja hänen sukulaisensa kokosivat suuren\nsotajoukon ja johtivat sen tunturien poikki pohjoista kohti.\nSaavuttuaan asutuille seuduille kuningas surmautti kaikki miehet ja\npoltti talot. Mutta kun kansa sen huomasi, pakeni jokainen, ken kykeni,\ntoiset etäisempiin laaksoihin, toiset metsiin; mutta toiset anoivat\narmoa, ja sen saivat kaikki, jotka saapuivat kuninkaan luo ja rupesivat\nhänen miehikseen. Näin Harald valloitti valtakunnan toisensa jälkeen ja\nsaapui aina Trondhjemiin asti. Siellä hän taisteli kaikkiaan kahdeksan\nkertaa tai useamminkin; mutta kahdeksan kuninkaan kaaduttua hän valtasi\nkoko Trondhjemin.\n\nPohjoisempana Nauma-laaksossa[13] oli kuninkaina kaksi veljestä,\nHerlaug ja Rollaug. He olivat kolmena kesänä rakennuttaneet\nhautakumpua, joka oli tehty kivestä, kalkista ja hirsistä. Mutta kun\nkumpu oli valmistunut, saivat veljekset kuulla, että Harald kuningas\nkävi heitä vastaan sotajoukkoineen. Silloin kuningas Herlaug kannatti\nsinne runsaasti ruokaa ja juomaa, ja sitten hän astui kumpuun kerallaan\nyksitoista miestä ja käski luoda sen umpeen. Kuningas Rollaug nousi\nsille kummulle, jolla kuninkaiden oli tapana istua, käski pystyttää\nsille kuninkaan kunniasijan ja istuutui siihen. Sitten hän asetutti\npieluksia jalkalaudalle, jolla jaarlien oli tapana istua. Hän heittäysi\nnyt kunniasijalta alas jaarlinpaikalle ja otti itselleen jaarlinnimen.\nSen jälkeen kuningas Rollaug lähti Harald kuninkaan luo, luovutti\nhänelle koko valtakuntansa, tarjoutui hänen miehekseen ja kertoi kaiken\nmenettelynsä. Harald kuningas otti miekan ja kiinnitti sen hänen\nvyöhönsä, ripusti kilven hänen kaulaansa, teki hänet jaarlikseen ja\njohti kunniasijalle. Sen jälkeen hän antoi Rollaugille Nauma-laakson\nfylken ja määräsi hänet sen jaarliksi.\n\nHarald kuningas saapui sotajoukkoineen idän puolelle Vikeniin[14] ja\nmajoittui Tunsbergiin, missä silloin oli kauppakaupunki; hän oli\nviipynyt neljä talvea Trondhjemissa eikä ollut sinä aikana käynyt\nVikenissä. Hän sai siellä kuulla, että svealaiskuningas Eirik\nEmundinpoika oli tehnyt Vermelannin valtansa alaiseksi, kantoi siellä\nveroa kaikista metsäseuduista sekä laski Länsi-Göötanmaan ulottuvaksi\npohjoisessa aina Svinesundiin[15] asti, niin että svealaiskuningas\nsanoi koko läntistä maata meren rannikolla omakseen ja otti siitä\nveroja. Kuningas Haraldille kerrottiin Svean kuninkaan sanoneen, ettei\nhän pysähtyisi, ennenkuin hänellä oli Vikenissä yhtä suuri valtakunta\nkuin ennen muinoin Sigurd Ringillä[16] tai tämän pojalla Ragnar\nLodbrokilla. Kaikissa näissä fylkeissä olivat useat päälliköt ja monet\nmuut taipuneet Svean kuninkaan alamaisiksi.\n\nTästä Harald kuningas pahastui suuresti; hän kutsui heti talonpojat\nkäräjille ja syytti heitä maankavalluksesta. Muutamat talonpojat\nhankkivat itselleen todistajia, että he olivat syyttömiä, toiset\nsuorittivat sakkoja, toiset saivat rangaistuksen; kaiken kesää ja\nsyksyä hän retkeili sitten tässä fylkessä. Silloin hän sai talven\ntullen kuulla, että svealaiskuningas Eirik ratsasteli Vermelannissa\nvierailemassa henkivartijoineen.\n\nHarald kuningas lähti itään päin Eida-salon[17] halki ja saapui\nVermelantiin; hän antoi siellä kestitä itseään. Aake oli nimeltään\nmuuan mies, hän oli Vermelannin mahtavin talonpoika, varsin rikas ja\nniihin aikoihin jo iäkäs. Hän lähetti miehiä Harald kuninkaan luo ja\npyysi häntä pitoihin, ja kuningas lupasi tulla sovittuna päivänä. Aake\npyysi myöskin Eirik kuningasta pitoihin ja sopi hänen kanssaan samasta\npäivästä.\n\nAakella oli iso kestitupa, joka oli jo vanha; hän teetti silloin toisen\nyhtä ison uuden tuvan ja koristutti sen kauniiksi. Sen tuvan hän käski\nverhota uusilla raanuilla, vanhan taas vanhoilla. Mutta kun kuninkaat\nsaapuivat pitoihin, sai Eirik kuningas miehineen sijansa vanhassa\ntuvassa, Harald kuningas miehineen uudessa; ja niin olivat kaikki\npöytäastiat jaetut, että Eirikin miehillä oli vanhat kipot ja sarvet,\nkuitenkin kullatut ja hyvin koristetut, mutta Haraldin miehillä oli\nkaikilla uudet kipot ja sarvet, kauniisti kullalla silatut; kaikki ne\nolivat kiiltäviksi silotetut, mutta juoma oli molemmilla puolilla perin\nhyvää.\n\nAake oli ennen ollut Halvdan Mustan miehiä. Mutta kun se päivä koitti,\njolloin pidot päättyivät, valmistautuivat kuninkaat lähtemään, ja\nhevoset olivat matkakunnossa. Silloin Aake astui Harald kuninkaan luo\nja toi mukanaan kahdentoista talven ikäisen poikansa, Obbe nimisen.\nAake sanoi:\n\n\"Herra, jos se hyvä tahto, jota olen osoittanut teitä kohtaan\npidoissani, on teistä ystävyyden arvoinen, palkitkaa silloin poikaani\nsiitä; hänet luovutan teille palvelijaksi.\"\n\nKuningas kiitti häntä monin kaunein sanoin vastaanotosta ja lupasi\nhänelle vastalahjaksi täyden ystävyytensä; sitten Aake toi suuria\nlahjoja, jotka hän antoi kuninkaalle. Sen jälkeen Aake meni\nsvealaiskuninkaan luo; Eirik kuningas oli silloin pukeissa ja lähtöön\nvalmiina ja varsin pahalla tuulella. Aake otti muutamia arvokkaita\nesineitä ja antoi ne hänelle. Kuningas vastasi niukalti ja nousi\nratsaille. Aake seurasi kuningasta tiellä ja puheli hänelle. Lähellä\nheitä oli metsä, ja tie kulki sen kautta. Mutta kun Aake saapui\nmetsään, kysyi kuningas häneltä:\n\n\"Miksi järjestit minun ja Harald kuninkaan vastaanoton siten, että hän\nsai kaikesta parhaan? Tiedäthän, että olet minun mieheni.\"\n\n\"Minä arvelin\", virkkaa Aake, \"ettei teiltä, kuningas, eikä miehiltänne\nole näissä pidoissa puuttunut hyvää vastaanottoa missään suhteessa. Jos\nsiellä, missä te joitte, olikin vanha kalusto, niin se johtuu siitä,\nettä te olette jo vanha; mutta Harald kuningas on nyt kukoistavassa\nnuoruudessaan, sen vuoksi annoin hänelle uuden kaluston. Mutta koska\nmuistutit minua siitä, että olisin sinun miehesi, niin yhtä hyvin sinä\nolet minun mieheni.\" -- Silloin kuningas paljasti miekkansa ja antoi\nhänelle surmaniskun.\n\nKun Harald kuningas aikoi nousta ratsaille, käski hän kutsua Aake\ntalonpojan luokseen. Mutta häntä etsittäessä muutamat riensivät sinne,\nminne Eirik kuningas oli ratsastanut; siellä he tapasivat Aaken\nkuolleena ja lähtivät sitten takaisin ja kertoivat sen kuninkaalle.\nMutta tämän kuullessaan hän huusi miehilleen, että heidän oli\nkostettava Aake talonpojan puolesta. Niin Harald kuningas lähti\nratsastamaan sitä tietä, jota Eirik kuningas oli ennen ratsastanut,\nkunnes molemmat huomasivat toisensa. Silloin kumpikin joukkue ratsastaa\nminkä ennättää, kunnes Eirik kuningas pääsee siihen metsään, joka\nerottaa Göötanmaan ja Vermelannin toisistaan. Nyt Harald kuningas\nkääntyi takaisin Vermelantiin; hän valtasi sitten tämän maan, mutta\nsurmasi Eirik kuninkaan miehiä, missä vain tapasi heitä.\n\nHarald kuningas retkeili laajalti Göötanmaassa vainonkilpeä kantaen,\ntaisteli siellä monet kerrat Virran[18] molemmilla puolilla ja sai\nuseimmiten voiton. Sitten hän laski valtansa alaiseksi kaiken maan\nVirran pohjoispuolella ja Veenerin länsipuolella sekä koko Vermelannin.\n\nSellaisia sanomia saapui maan eteläosasta, että Hordalannin,\nRogalannin, Egdafylken ja Telemarkenin miehet kerääntyivät yhteen ja\nhankkivat sekä aseita että väkeä. Mutta saatuaan tämän tietoonsa Harald\nkuningas kokosi sotajoukon, työnsi laivat vesille, varusti sitten\nsotajoukkonsa valmiiksi ja lähti etelää kohti; hänellä oli paljon\nmiehiä joka fylkestä. Mutta kun hän ennätti etelään Stadin[19] ohitse,\nsai Hordalannin Eirik kuningas tietää tästä. Hän oli myöskin kerännyt\nsen sotavoiman, mikä hänellä oli odotettavissa, ja lähti etelään päin\nkohdatakseen ne, joiden hän tiesi saapuvan idästä avukseen. Koko\nlaivasto yhtyi sitten Jaederin pohjoispuolella ja laski\nHafsfjordiin.[20] Siellä oli jo Harald kuningas laivastoineen. Nyt\nsukeusi heti suuri taistelu, sekä ankara että pitkällinen. Mutta se\npäättyi siten, että Harald kuningas sai voiton, ja siinä kaatui\nHordalannin Eirik kuningas ja Sulke, Rogalannin kuningas, ja monta\npäällikköä.\n\nTämän taistelun jälkeen ei Harald kuningas kohdannut enää mitään\nvastarintaa Norjassa. Silloin olivat kaikki hänen pahimmat vihollisensa\nkaatuneet, mutta toiset olivat paenneet maasta, ja heitä oli suuri\nmäärä, sillä silloin asutettiin laajoja autiomaita. Silloin asutettiin\nJemtlanti ja Helsingelanti, mutta molemmat olivat sentään ennenkin\nosaksi Norjan miesten asumia. Siinä vainossa, jolloin Harald kuningas\nkoetti laskea koko maan valtansa alaiseksi, löydettiin ja asutettiin\nmaita ulkona meressä, Fär-saaret ja Islanti. Silloin siirryttiin\nmyöskin Hjaltlantiin,[21] ja moni suurmies pakeni turvatonna kuningas\nHaraldia ja lähti länteen viikinkiretkille; talvisin he oleskelivat\nOrkn-saarilla tai Sudersaarilla,[22] mutta hävittelivät kesäisin Norjaa\nja tuottivat maalle suurta vauriota. Mutta paljon oli myös niitä\nsuurmiehiä, jotka liittyivät kuningas Haraldiin ja rupesivat hänen\nmiehikseen ja asuttivat maata hänen kanssaan.\n\nHarald kuningas oli nyt tullut koko Norjan yksinvaltiaaksi. Silloin hän\nmuisti, mitä tuo ylevämielinen neito oli hänelle lausunut; hän lähetti\nsiis miehiä häntä hakemaan ja nai hänet.\n\nHarald kuningas oli vierailemassa Möressä[23] Ragnvald jaarlin luona;\nhän oli silloin vallannut koko maan. Siellä Harald kuningas kävi\nkylpemässä ja antoi sukia tukkansa, ja silloin Ragnvald jaarli leikkasi\nhänen hiuksensa, jotka olivat olleet lyhentämättä ja sukimatta kymmenen\ntalvea. Siihen aikaan häntä sanottiin Harald Paksutukaksi, mutta nyt\nRagnvald jaarli antoi hänelle lisänimen ja nimitti häntä Harald\nKaunotukaksi; ja kaikki sanoivat hänet nähdessään, että se oli mitä\nsattuvin nimi, sillä hänellä oli tuuhea ja kaunis tukka.\n\nRagnvald jaarli oli kuningas Haraldin rakkain ystävä, ja kuningas\nkunnioitti häntä suuresti. Ragnvaldilla oli vaimona Hild, Rolv Nevjan\ntytär; heidän poikansa olivat Rolv ja Tore. Rolv oli suuri viikinki.\nHän oli kasvultaan niin roteva, ettei yksikään hevonen kyennyt häntä\nkantamaan, ja sen vuoksi hän kulki jalan kaikkialla, missä retkeili;\nhäntä nimitettiin Gange-Rolviksi.[24] Hän ryösteli paljon\nItämailla.[25] Eräänä kesänä, palatessaan viikinkiretkeltä Vikeniin,\nhän kävi siellä rosvoamassa rannalla. Harald kuningas oli silloin\nVikenissä; hän vihastui peräti kuullessaan tästä, sillä hän oli\nankarasti kieltänyt rosvoamasta omassa maassa. Harald kuningas kuulutti\nsen vuoksi käräjillä, että hän tuomitsi Rolvin henkipatoksi Norjassa.\nMutta kun Rolvin äiti sai tämän tietoonsa, lähti hän kuninkaan luo ja\nanoi armoa pojalleen. Mutta kuningas oli niin vihoissaan, ettei\nhyödyttänyt häneltä pyytää. Silloin Hild virkkoi:\n\n    \"Karkuteille kaima\n    Nevjan syöstään maasta,\n    suvun suuren taimi:\n    miks' niin ankara, herra?\n    Onneton on riita\n    hukan moisen kanssa:\n    säästä ei laumaa, korpeen\n    jos hänen täytyy juosta.\"\n\nGange-Rolv lähti sitten meren poikki Suder-saarille, ja sieltä hän\npurjehti etelään Vallantiin[26] ja hävitteli sitä ja valtasi itselleen\nsuuren jaarlikunnan; sinne hän asutti paljon Norjan miehiä, ja sitä\nnimitetään sen jälkeen Normandiaksi.[27] Gange-Rolvin jälkeläinen\nviidennessä polvessa oli Viljalm Äpärä,[28] Englannin kuningas; hänestä\novat sitten kaikki Englannin kuninkaat peräisin.\n\nHarald kuningas retkeili eräänä talvena Ylämaiden kestittävänä ja käski\nlaatia itselleen joulupidot Toftarissa.[29] Jouluiltana saapui Svaase\noven ulkopuolelle kuninkaan istuessa pöydässä ja lähetti kuninkaalle\nsanan, että tämä tulisi ulos hänen luokseen. Mutta kuningas suuttui\ntästä sanasta, ja hänen vihaisen vastauksensa vei ulos sama mies, joka\noli tuonut viestin sisään. Mutta Svaase pyysi siitä huolimatta, että\nmies ilmoittaisi saman asian toisen kerran; hän sanoi olevansa sama\nlappalainen, jonka kuningas oli sallinut pystyttää kotansa mäen\ntoiselle puolen. Kuningas kävi silloin ulos ja lupasi lähteä hänen\nkotiinsa ja astui mäen yli muutamain miestensä kehoittamana, kun taas\ntoiset häntä varoittivat. Siellä kohosi seisomaan Snefrid, Svaasen\ntytär, naisista kaunein, ja kaatoi kuninkaalle kipon täyteen simaa.\nMutta tämä otti vastaan kaiken ja samalla neidon käden, ja heti valtasi\nkuin polttava kuumuus hänen ruumiinsa, ja hän tahtoi omistaa neidon\nsamana yönä. Mutta Svaase virkkoi, ettei se saisi tapahtua muutoin kuin\nväkipakolla, ellei kuningas kihlannut ja omistanut häntä lain mukaan.\nKuningas kihlas Snefridin ja sai hänet omakseen ja rakasti häntä niin\nmielettömästi, että jätti hoitamatta valtakuntansa ja kaiken sen, mikä\nhänelle kuului. Ja he saivat neljä poikaa.\n\nSitten Snefrid kuoli, mutta hänen hipiänsä ei suinkaan muuttunut, vaan\noli yhtä kukoistava kuin hänen eläessään. Kuningas istui aina hänen\nvierellään ja odotti, että hän virkoaisi henkiin. Kolme talvea hän\nsillä tavoin suri Snefridin kuolemaa, mutta kaikki kansa murehti hänen\nmielettömyyttään. Mutta tehdäkseen lopun tästä mielettömyydestä kävi\nTorleiv Viisas hänen avukseen. Hän menetteli siinä älykkäästi, koska\nensin puhui kuninkaan mielen mukaan seuraavasti:\n\n\"Ei ole kummallista, kuningas, että sinä muistat niin kaunista ja\nsuurisukuista naista ja kunnioitat häntä untuvilla ja korukankailla,\nniinkuin hän sinua pyysi. Mutta teidän kunnianne on kuitenkin vähempi\nkuin on soveliasta, koska hän makaa liian kauan samoissa vaatteissa, ja\npaljoa oikeampaa on, että hänet siirretään ja vaatteet vaihdetaan hänen\naltaan.\"\n\nMutta niin pian kuin hänet siirrettiin vuoteesta, levisi ruumiista mätä\nja iljettävä haju ja kaikenkaltainen paha löyhkä; silloin kiiruhdettiin\ntekemään rovio ja hänet poltettiin. Mutta sitä ennen koko ruumis\nmuuttui siniseksi, ja ulos ryömi käärmeitä ja sisiliskoja ja konnia ja\nkaikenlaisia inhoittavia matelijoita. Sitten hän hajosi tuhaksi. Mutta\nkuningas palasi järkiinsä ja antoi kaiken mielettömyyden mennä,\nhallitsi sitten valtakuntaansa ja sai voimaa ja iloa miehistään, ja he\npuolestaan hänestä ja valtakunta molemmista.\n\nKun Harald kuningas oli huomannut lappalais-naisen petoksen, suuttui\nhän niin, että karkoitti luotaan kaikki pojat, jotka tämä oli hänelle\nsynnyttänyt, eikä tahtonut enää nähdä heitä. Mutta kolmas heistä,\nGudröd Loistava, lähti kasvatusisänsä Kvinin Tjodolvin puheille ja\npyysi tätä tulemaan hänen kerallaan kuninkaan luo, sillä Tjodolv oli\nkuninkaan hyvä ystävä. Sitten he lähtivät, ja saavuttuaan myöhään\neräänä iltana kuninkaan luo he istuutuivat penkin alimpaan päähän ja\npysyttelivät piilossa. Kuningas asteli permannolla ja tarkasteli\nlautsoja; mutta hänellä oli parhaillaan kestit ja sima oli sekoitettua.\nSilloin hän virkkoi hymisten nämä sanat:\n\n    \"Monta on nyt simanjuojaa\n    urhoa harmaapäistä\n    saapunut tänne.\n    Miksi teitä on liian paljon?\"\n\nTähän vastasi Tjodolv:\n\n    \"Päässä ol' iskut meillä,\n    kalpain kisoissa saadut\n    viisaan valtiaan kanssa.\n    Silloin ei liikoja ollut.\"\n\nTjodolv otti hatun päästään, ja kuningas tunsi hänet ja otti hyvin\nvastaan. Silloin Tjodolv pyysi, ettei kuningas halveksisi poikiaan:\n\"mielellään he olisivat parempaa äidinsukua, jos sinä olisit heille\nsellaisen antanut\". Kuningas lupasi sen ja pyysi häntä pitämään\nGudrödin luonaan, niinkuin tämä ennenkin oli ollut; mutta Sigurdin ja\nHalvdanin hän käski lähteä Ringeriikiin ja Ragnvaldin Hadelantiin. He\ntekivät niin kuin kuningas määräsi, ja kaikista tuli urheita miehiä ja\naseiden käytössä hyvin harjaantuneita. Harald kuningas eli nyt levossa\nomassa maassaan, ja siellä vallitsi hyvä rauha ja vuodentulo oli\nrunsas.\n\nHarald kuninkaalla oli monta vaimoa ja monta lasta; niinpä kerrotaan,\nettä naidessaan Ragnhild Mahtavan, Jyllannin Eirik kuninkaan tyttären,\nhän erosi yhdeksästä vaimosta. Kun hän oli neljänkymmenen vuoden\nikäinen, olivat useat hänen pojistaan kasvaneet melko suuriksi; he\nolivat kaikki varhain varttuneita. Nyt kävi niin, että he olivat\npahoillaan siitä, ettei kuningas antanutkaan heille mitään valtakuntaa,\nvaan asetti jaarlin jokaiseen fylkeen; heidän mielestään jaarlit eivät\nolleet suvultaan heidän veroisiaan.\n\nEräänä keväänä Halvdan Pitkäsääri ja Gudröd Loistava, Harald kuninkaan\nja Snefridin poikia molemmat, lähtivät liikkeelle mukanaan suuri\nmiesjoukko; he saapuivat yllättämällä Mören jaarlin Ragnvaldin taloon,\nsaartoivat sen ja polttivat hänet sisään kuudenkymmenen miehen kera.\nSen jälkeen Halvdan otti kolme suuralusta, jotka hän varusti\nmatkakuntoon, ja purjehti sitten merelle länteen päin. Gudröd taas\nasettui pysyväisesti sinne, missä Ragnvald jaarli ennen oli vallinnut.\nMutta saatuaan tästä tiedon Harald kuningas lähti heti Gudrödiä vastaan\nsuuri sotajoukko mukanaan, eikä Gudrödillä ollut muuta keinoa kuin\nantautua kuninkaan valtaan, ja kuningas lähetti hänet sitten Agderiin.\nMutta Harald kuningas asetti Ragnvald jaarlin pojan Toren Möreä\nhallitsemaan ja naitti hänelle tyttärensä Aalovin.\n\nHalvdan Pitkäsääri tuli varsin odottamatta länteen Orkn-saarille,\nmissä hallitsi Ragnvald jaarlin toinen poika Einar, jota sanottiin\nTurve-Einariksi, sillä hän käytti polttoaineena turvetta, koska\nsaarilla ei kasvanut metsää. Einar jaarli pakeni heti saarilta, mutta\npalasi samana syksynä ja yllätti silloin Halvdanin. He kohtasivat\ntoisensa, ja taistelu oli lyhyt, sillä Halvdan pakeni ja se tapahtui\nöiseen aikaan. Einar ja hänen miehensä makasivat teltoitta sen yön;\nmutta aamun koittaessa he etsiskelivät pakolaisia pitkin saaria, ja\njokainen, ken löydettiin, sai surmansa. Silloin sanoi Einar jaarli:\n\n\"En tiedä, näenkö tuolla Rinan-saarella[30] miehen vaiko linnun;\ntoisinaan se kohoaa pystyyn, toisinaan painuu maahan.\"\n\nSitten he lähtivät sinne, löysivät Halvdan Pitkäsäären ja ottivat hänet\nvangiksi. Silloin Einar jaarli kävi Halvdanin luo; hän piirsi\nverikotkan tämän selkään siten, että pisti miekan selästä sisään,\nviilsi kaikki kylkiluut poikki lanteisiin asti ja kiskoi ulos keuhkot.\nSe oli Halvdanin surma, ja näin oli Einar kostanut isänsä Ragnvald\njaarlin kuoleman.\n\nMutta kun nämä sanomat saapuivat Norjaan, vihastuivat Halvdanin veljet\nsuuresti ja sanoivat sen työn ansaitsevan kostoa, ja moni muukin\nvakuutti samaa. Harald kuningas kutsui paljon miehiä koolle, keräsi\nsuuren laivaston ja lähti sitten Orkn-saarille. Mutta Einar jaarli\njätti koko asian kuninkaan tuomittavaksi. Harald kuningas tuomitsi\nEinar jaarlin ja kaikki saarelaiset maksamaan kuusikymmentä markkaa[31]\nkullassa. Se oli talonpoikien mielestä liian paljon. Silloin jaarli\ntarjoutui maksamaan yksinään, mutta hänen piti sitten saada haltuunsa\nkaikki vapaamaa saarilla. He suostuivat siihen, eniten siitä syystä,\nettä heillä oli köyhiä pikkutiloja; mutta rikkaat arvelivat, että he\nvoisivat lunastaa maansa, niin pian kuin tahtoivat. Jaarli maksoi\nkaikki sakot kuninkaalle, ja tämä lähti sen jälkeen syksyllä pois\nsaarilta.\n\nEirik, Harald kuninkaan ja Ragnhild Mahtavan poika, oli kasvatettavana\n_herse_[32] Tore Roaldinpojan luona Vuonoissa;[33] häntä Harald\nkuningas rakasti eniten pojistaan suoden hänelle runsaimmin kunniaa.\nKun Eirik oli kahdentoista talven ikäinen, antoi Harald kuningas\nhänelle kaksitoista suuralusta, ja hän lähti sitten sotaretkelle.\nensinnä Itämaihin, sitten etelään Tanskan kautta ja Friislantiin ja\nSakslantiin,[34] ja hän viipyi sillä retkellä neljä talvea. Sen jälkeen\nhän purjehti länteen meren poikki ja hävitteli Skotlannissa ja\nBretlannissa,[35] Irlannissa ja Vallannissa ja viipyi siellä vielä\nneljä talvea. Tämän jälkeen hän lähti pohjoiseen päin Finmarkiin[36] ja\naina bjarmien maahan[37] asti, ryhtyi siellä suureen taisteluun ja sai\nvoiton.\n\nKun hän palasi Finmarkiin, tapasivat hänen miehensä eräässä kodassa\nnaisen, jonka veroista kauneudessa he eivät olleet nähneet.\nHän nimitti itseään Gunhildiksi ja sanoi, että hänen isänsä astu\nHaalogalannissa[38] ja oli nimeltään Åssur Tote.\n\n\"Olen täällä\", hän virkkoi, \"oppimassa taikataitoa kahden lappalaisen\nluona, jotka ovat taitavimpia Finmarkissa. Nyt he ovat lähteneet\neränpyyntiin, mutta molemmat haluavat naida minut, ja molemmat ovat\nniin viisaita, että seuraavat jälkiä kuin koirat sekä suojalla että\nhankiaisella; he ovat niin nopeita hiihtämään, ettei mikään pääse\nheiltä pakoon, ei ihminen eikä eläin, ja he osaavat kaikkeen, mitä\nampuvat. Niinpä he ovatkin tuhonneet jokaisen, joka on saapunut tänne\nlähistölle; ja jos he vihastuvat, silloin maa pyörii heidän\nkatseistaan, ja jos elävä olento sattuu heidän katseittensa tielle,\nniin se kaatuu hengetönnä maahan. Nyt teidän ei pidä millään ehdolla\njoutua heidän tielleen, mutta minä kätken teidät tänne kotaan; teidän\non sitten koetettava, saammeko heidät surmatuiksi.\"\n\nHe suostuivat siihen, että hän piilotti heidät. Hän otti palttinasäkin,\nja he arvelivat, että siinä oli tuhkaa; hän pisti kätensä siihen ja\nkylvi siitä kodan ympäri sekä ulkopuolelle että sisäpuolelle. Vähää\nmyöhemmin lappalaiset palaavat kotiin; he tiedustelevat, mitä sinne oli\ntullut, mutta hän vastaa, ettei sinne ollut mitään tullut. Se oli\nlappalaisten mielestä omituista, koska he olivat seuranneet jälkiä aina\nkotaan asti, mutta sitten he eivät löydäkään mitään. Nyt he tekevät\ntulen ja laittavat ruokaa, mutta kun he ovat ravinneet itsensä,\nvalmistaa Gunhild vuoteensa. Mutta niin oli käynyt kolmena yönä\nvaremmin, että Gunhild oli nukkunut, molemmat miehet taas olivat\nmustasukkaisuudesta vartioineet toisiaan. Silloin hän sanoi:\n\n\"Käykää nyt tänne ja asettukaa kumpikin eri puolelle minua.\"\n\nHe tulivat tästä iloisiksi ja tekivät niin; hän kietoi käsivartensa\nkummankin kaulaan. He nukkuvat heti, mutta hän herättää heidät, ja\njälleen he nukkuvat heti ja niin sikeään, että hän saa vaivoin heidät\nheräämään, ja jälleen he nukkuvat, ja nyt hän ei saa enää heitä\nhereille. Silloin hän kohottaa heidät pystyyn, mutta he nukkuvat\nedelleen. Sitten hän ottaa kaksi isoa hylkeennahkaa ja vetää ne heidän\npäänsä ylitse ja sitoo lujasti kiinni käsien alapuolelta. Sen jälkeen\nhän antaa merkin kuninkaan miehille; he rientävät silloin esiin ja\nkäyvät asein lappalaisten kimppuun ja saavat heidät kaadetuiksi ja\nvetävät sitten ulos kodasta. Sinä yönä oli niin raju ukonilma, etteivät\nhe voineet lähteä pois, mutta seuraavana aamuna he menivät laivalle,\nottivat Gunhildin mukaansa ja veivät hänet Eirikin luo. Eirik purjehti\nsitten hänen kanssaan etelään Haalogalantiin; hän kutsutti siellä Åssur\nToten puheilleen ja sanoi haluavansa saada tämän tyttären. Åssur\nsuostui siihen, ja niin Eirik sai Gunhildin ja vei hänet kerallaan\netelään.\n\nHarald kuningas oli viidenkymmenen vuoden ikäinen, kun hänen pojistaan\nmuutamat olivat täysikasvuisia ja toiset kuolleet. Moni heistä oli\nperin hillitön omassa maassa, ja toisilleen he olivat vihamielisiä; he\nkarkoittivat kuninkaan jaarlit valtakunnista tai surmasivat heidät.\nHarald kuningas määräsi silloin suuret käräjät pidettäviksi maan\nitäosassa ja kutsui niihin ylämaalaiset. Niillä hän antoi pojilleen\nkuninkaannimen ja määräsi laissa, että jokainen hänen miespuolinen\njälkeläisensä perisi kuningaskunnan isänsä jälkeen, mutta se, joka\npolveutui naisen puolelta hänen suvustaan, jaarlikunnan. Hän jakoi maan\nheidän kesken. Hän antoi pojilleen puolet tuloista näissä fylkeissä ja\nmyöskin sen oikeuden, että he istuisivat kunniasijalla, askelta\nylempänä kuin jaarlit, mutta askelta alempana kuin hän itse. Sitä sijaa\nhalusi jokainen hänen pojistaan hänen kuolemansa jälkeen, mutta hän\nitse soi sen Eirikille, joka jäi isänsä luo ja jota Harald kuningas\neniten rakasti; tröndit[39] taas soivat sen Halvdan Mustalle, Vikenin\nmiehet ja ylämaalaiset mieluimmin niille, jotka heitä hallitsivat.\nTästä koitui jälleen paljon eripuraisuutta veljesten kesken.\n\nRagnvald Rettelbeinillä, Harald kuninkaan ja Snefridin pojalla, oli\nHadelanti; hän oppi taikuutta ja rupesi noidaksi. Harald kuningas ei\nsuosinut noitia. Hordalannissa oli muuan velho nimeltään Vitgeir.\nKuningas lähetti hänelle sanan ja käski hänen lopettaa taikomisensa.\nHän vastasi, että myöskin Haraldin oma poika harjoitti sitä. Mutta kun\nkuningas kuuli tämän, lähti hänen neuvostaan Eirik Verikirves\nHadelantiin. Hän poltti veljensä Ragnvaldin sisään kahdeksankymmenen\nnoidan kera, ja sitä tekoa ylistettiin suuresti.\n\nHarald kuninkaan poika Björn[40] hallitsi silloin Vestfoldia[41] ja\nasusti useimmiten Tunsbergissä, mutta liikkui harvoin sotaretkillä.\nTunsbergiin saapui paljon kauppalaivoja sekä Vikenin puolelta ja\npohjoisosista maata että etelänpuolelta Tanskasta ja Sakslannista.\nBjörn kuninkaalla oli myöskin kauppalaivoja vierailla vesillä, ja hän\nhankki itselleen siten kalleuksia ja muita tavaroita, joita hän arveli\ntarvitsevansa. Hänen veljensä sanoivat häntä Kaupiksi; Björn oli älykäs\nmies ja tuntui lupaavalta päälliköltä; hän joutui hyviin naimisiin ja\nsai pojan nimeltä Gudröd. Eirik Verikirves saapui Itämailta\nsotalaivoineen ja paljon miehiä kerallaan; hän vaati Björn veljeltään\nniitä veroja ja maksuja, jotka Harald kuninkaalle tulivat Vestfoldista;\nmutta siihen asti oli ollut tapana, että Björn vei itse verot\nkuninkaalle tai lähetti miehiä niitä toimittamaan. Niin hän tahtoi\nedelleenkin käyvän eikä suostunut luovuttamaan veroja. Mutta Eirik\nnäytti olevan ruokavarojen ja telttojen ja juoman puutteessa. Veljekset\nkinastelivat kiivaasti tästä, mutta Eirik ei päässyt tahtonsa perille\nja vetäytyi pois kaupungista. Björn lähti myöskin illalla kaupungista\nSæimiin. Eirik pyörsi takaisin, lähti yöllä Sæimiin Björnin jälkeen ja\nsaapui sinne, kun he istuivat juomassa. Eirik saartoi talon, mutta\nBjörn meni ulos seurueineen ja he taistelivat. Siinä kaatui Björn ja\nmoni mies hänen kerallaan. Eirik otti sieltä suuren saaliin ja lähti\npohjan puolelle. Tästä teosta Vikenin miehet pahastuivat suuresti, ja\nEirikiä vihattiin siellä kovin; ja niin arveltiin, että Olavi\nHaraldinpoika kostaisi veljensä Björnin surman, jos saisi siihen\ntilaisuuden.\n\nEirik kuningas lähti seuraavana talvena Möreen ja asettui vieraaksi\nSålveen.[42] Mutta tämän kuultuaan Halvdan Musta[43] lähti sinne\nsotajoukon kera ja saartoi talon. Eirik makasi eräässä ulommassa\ntuvassa ja pelastui metsään itse viidentenä miehenä, mutta Halvdanin\nväki poltti talon ja kaikki ne, jotka olivat sisällä.\n\nEirik toi Harald kuninkaalle tämän sanoman. Kuningas vihastui siitä\nankarasti, keräsi sotajoukon ja lähti tröndejä vastaan. Mutta tämän\nkuultuaan Halvdan Musta kokosi sotajoukon ja aluksia ja lähti häntä\nvastaan. Silloin heidän välillään kulki miehiä. Muuan älykäs mies oli\nnimeltään Guthorm Sindre; hän oli silloin Halvdan Mustan seurassa,\nmutta ennen hän oli ollut Harald kuninkaan luona ja oli molempien hyvä\nystävä. Guthorm oli suuri runoniekka ja oli sepittänyt runon isästä ja\ntoisen pojasta. He olivat tarjonneet hänelle palkan siitä, mutta hän\noli evännyt sen ja pyytänyt, että he lupaisivat täyttää erään pyynnön,\nja he olivat luvanneet. Hän kävi nyt Harald kuninkaan luo ja hieroi\nrauhaa heidän kesken ja pyysi kumpaistakin täyttämään hänen pyyntönsä,\nnimittäin sen, että he sopisivat keskenään; mutta kuninkaat osoittivat\nhänelle niin suurta kunniaa, että sopivat hänen pyynnöstään. Moni muu\nviisas mies kannatti tätä asiaa hänen apunaan. Syntyi sopimus\nsellainen, että Halvdan saisi pitää koko sen valtakunnan, mikä hänellä\noli ennen ollut, mutta jättäisi puolestaan Eirik veljensä rauhaan.\n\nOllessaan lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen Harald kuningas sai\npojan erään naisen kera, jonka nimi oli Tora Moster-stang. Hän oli\nsuloinen ja kaunis nainen ja häntä sanottiin kuninkaan palkkapiiaksi;\nsiihen aikaan olivat useat velvolliset palvelemaan kuningasta, sekä\nmiehet että naiset, vaikka olivatkin hyvää sukua.\n\nOli tapa sellainen, että jalojen miesten lapsille valittiin tarkoin\nmies valelemaan heidät vedellä ja antamaan heille nimen. Mutta kun\nkoitti se aika, jolloin Tora odotti synnyttävänsä lapsen, niin hän\nhalusi lähteä Harald kuninkaan luo. Hän purjehti silloin pohjoiseen\nSigurd Haakoninpojan,[44] Trondhjemin jaarlin aluksella; he olivat yötä\nrannassa, ja siellä Tora synnytti lapsen Hellenin[45] luona\nrantapaadella, ja se oli poikalapsi. Sigurd jaarli valeli poikaa\nvedellä ja nimitti hänet Haakoniksi isänsä mukaan. Se poika varttui\nvarhain kauniiksi ja rotevaksi ja suuresti isänsä näköiseksi.\nHarald kuningas antoi pojan seurata äitiään, ja he oleilivat\nkuninkaankartanoissa pojan ollessa pieni.\n\nAdalstein[46] oli silloin nimeltään se Englannin kuningas, joka oli\näskettäin ottanut hallittavakseen kuningaskunnan; häntä nimitettiin\nvoittoisaksi ja lujauskoiseksi eli kristityksi. Hän lähetti miehiä\nNorjaan Harald kuninkaan luo sellaiselle asialle, että lähetti astui\nkuninkaan eteen. Hän ojensi kuninkaalle miekan, jossa oli kullattu\nponsi, ja myöskin koko huotra oli koristettu kullalla ja hopealla ja\nkallisarvoisilla jalokivillä. Lähetti tarjosi miekan kahvaa kuninkaalle\nja sanoi:\n\n\"Tässä on miekka, jonka kuningas Adalstein pyysi sinua ottamaan\nvastaan.\"\n\nKuningas tarttui kahvaan, ja heti virkkoi lähetti: \"Nyt otit sen niin,\nkuin kuninkaamme halusi, ja nyt sinun tulee olla hänen miehensä, koska\nkosketit hänen miekkaansa.\"\n\nHarald kuningas ymmärsi nyt, että tämä oli aiottu pilkaksi, mutta hän\nei tahtonut olla toisen mies. Kuitenkin hän muisti sen, mikä oli hänen\ntapansa, että joka kerta kuin kiivaus tai viha hänet valtasi, hän\nhillitsi itseään ensin, antoi sitten vihan haihtua ja tarkasti asiaa\nilman suuttumusta. Nyt hän teki jälleen niin ja esitti asian\nystävilleen, ja he katsoivat kaikki parhaaksi päästää lähetit\nvahingotta kotiinsa lähtemään.\n\nSeuraavana kesänä Harald kuningas lähetti aluksen Englantiin ja pani\nHauk Haabrokin perämieheksi; tämä oli suuri soturi ja kuninkaan hyvä\nystävä, ja hänelle hän antoi mukaan poikansa Haakonin. Hauk purjehti\nsitten Englantiin kuningas Adalsteinin luo ja tapasi hänet Lontoossa;\nsiellä oli silloin pidot ja komeat kestit. Hauk ilmoittaa miehilleen,\nmiten heidän tulee järjestää sisäänmeno, kun he saapuvat saliin, hän\nsanoo, että sen on lähdettävä viimeisenä ulos, joka ensinnä käy sisään,\nja että heidän tulee kaikkien seisoa yhtä pitkällä pöydän ääressä ja\njokaisen pitää ottaa miekka vasemmalle kupeelle ja kiinnittää\npäällysviitta niin, ettei miekkaa näy.\n\nSitten he kävivät saliin; heitä oli kolmekymmentä miestä. Hauk\nastui kuninkaan eteen ja tervehti häntä. Kuningas lausui hänet\ntervetulleeksi. Silloin Hauk otti Haakon pojan ja nosti hänet kuningas\nAdalsteinin syliin. Kuningas katsoi poikaan ja kysyi Haukilta, miksi\ntämä niin teki. Hauk vastasi:\n\n\"Harald kuningas pyysi sinua kasvattamaan hänelle palkkapiian lapsen.\"\n\nKuningas vihastui peräti ja tarttui miekkaansa, joka hänellä oli\nvierellään; ja hän paljasti sen, ikäänkuin surmatakseen pojan.\n\n\"Polvellesi olet hänet ottanut\", virkkaa Hauk, \"nyt voit hänet murhata,\njos haluat, mutta sillä et tuhoa kaikkia Harald kuninkaan poikia\".\n\nSitten Hauk ja kaikki hänen miehensä lähtivät ulos, ja he menivät\ntiehensä laivalle ja purjehtivat merelle ja palasivat Norjaan Harald\nkuninkaan luo. Tämä teko miellytti häntä suuresti, sillä niin sanotaan,\nettä se on arvoltaan vähempi, joka kasvattaa toisen lasta. Näistä\nasioista huomattiin, että kumpikin kuningas tahtoi olla toista\nsuurempi, eikä näiden asioiden tähden kuitenkaan tehty mitään erotusta\nheidän arvossaan; kumpikin oli valtakunnassaan ylikuningas\nkuolinpäiväänsä saakka.\n\nKuningas Adalstein antoi kastaa Haakonin ja opettaa hänelle oikean\nuskon ja hyviä tapoja ja kaikenkaltaista sivistystä. Kuningas Adalstein\nrakasti häntä suuresti, enemmän kuin kaikkia sukulaisiaan, ja sitä\npaitsi häntä rakasti jokainen, ken hänet tunsi. Häntä nimitettiin\nsitten Adalsteinin-kasvatiksi. Hän oli mitä suurin urheilija, rotevampi\nja väkevämpi ja kauniimpi kuin yksikään toinen; hän oli viisas ja\nälykäspuheinen ja hyvä kristitty. Kuningas Adalstein antoi Haakonille\nmiekan, jonka ponsi oli kullasta, mutta terä oli kuitenkin parempi;\nsillä Haakon halkaisi myllynkiven silmään asti. Sitä sanottiin sitten\nKivenpurijaksi; se on paras miekka, mikä konsanaan on tuotu Norjaan, ja\nHaakon omisti sen kuolemaansa asti.\n\nHarald kuningas oli nyt kahdeksankymmenen vuoden vanha; hän kävi\nsilloin niin raihnaiseksi, ettei mielestään enää kyennyt retkeilemään\npitkin maata tai hoitamaan kuninkaan tehtäviä. Silloin hän johti Eirik\npoikansa kunniasijalleen ja antoi hänelle vallan koko maassa. Mutta kun\nHarald kuninkaan toiset pojat kuulivat sen, niin useat heistä ottivat\nitselleen täyden vallan omassa valtakunnassaan; siitä syntyi taasen\nuutta epäsopua heidän välilleen, ja siinä riidassa saivat muutamat\nheistä surmansa.\n\nHarald kuningas eli kolme talvea sen jälkeen, kuin oli antanut\nEirikille yksinvallan valtakunnassa. Hän kuoli tautivuoteeseen\nRogalannissa ja on haudattu Haugariin Kårmtsundin[47] luo. Haugesundin\nluona on kirkko, mutta itse kalmiston luoteispuolella sijaitsee Harald\nKaunotukan hautakumpu; kirkon länsipuolella on Harald kuninkaan\nlepokivi, joka sijaitsi hänen lepopaikkansa yllä kummussa; se on puoli\nneljättätoista jalkaa pitkä ja lähes kahden kyynärän levyinen. Keskellä\nkumpua oli Harald kuninkaan lepopaikka; hänen pääpuoleensa oli\nsovitettu kivi ja toinen jalkopuoleen, ja paasi oli asetettu niiden\npäälle, ja molemmin puolin oli laita täytetty kivillä. Ne kivet ovat\nnyt kalmistossa, jotka silloin sijaitsivat kummussa.\n\nNiin puhuvat tietoisat miehet, että Harald Kaunotukka on ollut kaunein\nja väkevin ja suurin kaikista miehistä, vieraanvarainen ja antelias\nväkeään kohtaan. Hän oli suuri sodankävijä ensi aikoinaan, ja se suuri\npuu, joka unessa näyttäysi hänen äidilleen ennen hänen syntymäänsä ja\njonka tyvi oli verenkarvainen, mutta runko kaunis ja vihreä, selitetään\nnyt niin, että se ennusti hänen valtakuntansa kukoistusta; mutta kun\npuu latvaltaan oli valkoinen, merkitsi se, että hänestä oli tuleva\nvanha ja valkohapsinen. Puun oksat ja haarat ennustivat hänen\njälkeläisiään, jotka levisivät yli koko maan, ja hänen suvustaan ovat\nNorjan kuninkaat aina sen koommin olleet.\n\nKuningas Eirik Verikirves otti Harald kuninkaan kuoleman jälkeisenä\ntalvena valtaansa kaikki ne tulot, jotka kuninkaalla oli Keskimaassa,\nOlavi[48] taas idän puolella Vikenissä ja Sigröd,[49] heidän veljensä,\npiti kaikki Tröndelagenissa. Eirik oli tästä peräti vihoissaan, ja\nkerrottiin hänen aikovan väkipakolla yrittää, eikö hän saisi veljiensä\nkeskuudessa yksinvaltaa koko maassa, niinkuin hänen isänsä oli sen\nhänelle antanut. Mutta kun Olavi ja Sigröd saavat kuulla tämän, käy\nheidän välillään lähettejä. Sitten he sopivat kohtauksesta, ja keväällä\nSigröd purjehtii idän puolelle Vikeniin; nyt hän ja hänen veljensä\nOlavi tapaavat toisensa Tunsbergissä ja viipyvät siellä jonkun aikaa.\n\nSamana keväänä Eirik varusti suuren sotajoukon ja laivaston ja lähti\nitään päin Vikeniin. Eirik kuningas sai niin hyvän myötätuulen, että\npurjehti yötä ja päivää, eikä hänestä joutunut mitään ennakkotietoa. Ja\nkun hän saapui Tunsbergiin, lähtivät Olavi ja Sigröd kaupungin\nitäpuolella olevalle mäelle ja järjestyivät siellä rintamaan. Eirikillä\noli paljoa suurempi sotajoukko, ja hän sai voiton; mutta Olavi ja\nSigröd kaatuivat molemmat, ja kummankin hautakummut ovat siellä mäellä,\nmissä he saivat surmansa. Eirik lähti nyt Vikeniin, laski sen valtansa\nalaiseksi ja viipyi siellä pitkään kesällä. Trygve ja Gudröd[50]\npakenivat Ylämaihin.\n\nEirik oli iso ja kaunis mies, väkevä ja tarmokas, suuri sodankävijä ja\nvoittoisa, mieleltään kiivas, julma, tyly ja harvapuheinen. Gunhild\nÅssurintytär, hänen puolisonsa, oli kaunis, älykäs ja taikataitoinen,\nhilpeäluonteinen, ovela ja perin julma. Hänen toimistaan mainittakoon,\nettä kun Halvdan Musta, Harald kuninkaan poika, kahta talvea varemmin\nsai äkkisurman ollessaan Trondhjemissa kesteissä, niin yleiseen\nkerrottiin, että Gunhild oli lahjonut erään taikataitoisen naisen\nantamaan hänelle surmajuoman. Nämä olivat Eirikin ja Gunhildin lapset:\nGamle oli vanhin, Guthorm, Harald, Ragnfröd, Ragnhild, Erling, Gudröd,\nSigurd Sleva. Kaikki Eirikin lapset olivat kauniita ja lupaavia.\n\n\n\n\nHaakon Hyvän tarina.\n\n(934-961)\n\n\nHaakon Adalsteinin-kasvatti oli Englannissa, kun sai kuulla isänsä\nHarald kuninkaan kuolemasta; hän valmistautui silloin lähtemään heti\nkotiin. Kuningas Adalstein antoi hänelle väkeä sekä hyvät alukset ja\nvarusti hänet kunnollisesti matkalle, ja hän tuli syksyllä Norjaan.\nSiellä hän kuuli veljiensä kaatuneen ja Eirik kuninkaan oleskelevan\nparhaillaan Vikenissä. Haakon purjehti nyt pohjan puolelle Trondhjemiin\nja lähti Sigurd jaarlin luo, joka oli viisain mies Norjassa, ja tämä\notti hänet hyvin vastaan, ja he tekivät keskenään liiton; Haakon lupasi\nhänelle suuren vallan, jos tulisi kuninkaaksi.\n\nSitten he kutsuivat koolle suuret käräjät, ja niillä Sigurd jaarli\npuhui Haakonin puolesta ja kehoitti talonpoikia ottamaan hänet\nkuninkaaksi. Tämän jälkeen Haakon nousi itse puhumaan; silloin miehet\nvirkkoivat toisilleen, että siinä oli nyt Harald Kaunotukka tullut\ntakaisin ja käynyt uudelleen nuoreksi. Haakonilla oli se ajatus\npuheessaan, että hän pyysi talonpoikia antamaan hänelle kuninkaannimen\nsekä lisäksi tukea ja apua pitämään kuninkaanvallan; mutta\nvastalahjaksi hän lupasi tehdä kaikki talonpojat vapaatilallisiksi ja\nantaa heille talot, joita he asuivat. Mutta tämä puhe herätti niin\nsuurta suosiota, että koko käräjärahvas huusi ja sanoi, että hänet he\nhalusivat kuninkaaksi; ja niin kävi, että tröndit ottivat Haakonin koko\nmaan kuninkaaksi. Silloin hän oli viidentoista talven ikäinen; niin hän\notti itselleen henkivartion[51] ja retkeili pitkin maata.\n\nYlämaihin ennätti sellainen sanoma, että tröndit olivat ottaneet\nitselleen kuninkaan, joka oli kaikessa samanlainen kuin Harald\nKaunotukka paitsi siinä, että Harald oli orjuuttanut ja masentanut\nkaiken kansan maassa, mutta tämä Haakon tahtoi jokaisen parasta ja\nlupasi antaa talonpojille takaisin heidän vapaatilansa, jotka Harald\nkuningas oli heiltä ottanut. Tästä sanomasta tulivat kaikki iloisiksi\nja jokainen kertoi sen toisille, ja se levisi kuin kulovalkea kuivassa\nruohikossa aina maan itäisimpään kolkkaan asti. Useat talonpojat\nlähtivät Ylämaista Haakon kuningasta tapaamaan, toiset lähettivät\nviestejä, toiset sanan ja tunnusmerkkejä,[52] kaikki antaakseen tietää,\nettä halusivat ruveta hänen miehikseen. Kuningas otti heidät\nkiitollisena vastaan.\n\nTalven tullen Haakon kuningas lähti Ylämaihin ja kutsui koolle käräjät;\nkaikki, jotka voivat saapua, kokoontuivat silloin hänen luokseen, ja\nniin hän otettiin kuninkaaksi kaikilla käräjillä. Sitten hän lähti idän\npuolelle Vikeniin; siellä tulivat hänen luokseen hänen veljenpoikansa\nTrygve ja Olavi sekä useat muut ja kertoivat, mitä pahaa hänen veljensä\nEirik oli heille tehnyt. Eirikin tylyys kasvoi myöskin, kuta enemmän\nkaikki halusivat voittaa Haakonin ystävyyden ja saivat rohkeutta puhua\nniinkuin ajattelivat. Haakon kuningas antoi Trygvelle sekä Olaville\nkuninkaannimen ja sen valtakunnan, minkä Harald kuningas oli myöntänyt\nheidän isilleen; mutta koska he olivat nuoria ja lapsellisia, asetti\nhän älykkäitä ja taitavia miehiä johtamaan maata heidän rinnallaan. Hän\nluovutti heille maan entisillä ehdoilla, niin että he jakaisivat verot\njo maksut puoliksi hänen kanssaan.\n\nKevään lähetessä Haakon kuningas keräsi suuren sotajoukon Trondhjemiin\nja hankki itselleen laivoja; Vikenin miehillä oli myöskin suuri\nsotavoima liikkeellä, ja he tahtoivat lähteä Haakonia kohtaamaan.\nMyöskin Eirik kuningas määräsi sotajoukon saapumaan Keskimaasta, mutta\nhän sai vähän väkeä, sillä moni suurmies luopui hänestä ja lähti\nHaakonin luo. Kun hän huomasi mahdottomaksi ryhtyä vastustamaan\nHaakonin sotajoukkoa, purjehti hän länteen meren poikki niiden miesten\nkera, jotka tahtoivat häntä seurata. Hän lähti ensin Orkn-saarille ja\nsai sieltä mukaansa paljon väkeä, sitten hän purjehti etelään ja\nhavitteli Skotlantia, missä vain pääsi maihin; hän ryösteli myöskin\naina pohjoiseen Englantiin asti.\n\nAdalstein, Englannin kuningas, lähetti Eirikille sanan ja tarjosi\nhänelle valtakuntaa Englannissa; hän sanoi, että Harald kuningas oli\nollut kuningas Adalsteinin hyvä ystävä, joten hän halusi palkita sen\nHaraldin pojalle. Niin kulki miehiä kuningasten väliä, ja he tekivät\nsovinnon sellaisin ehdoin, että Eirik kuningas ottaa kuningas\nAdalsteiniltä lääniksi Nordimbralannin[53] ja suojelee maata\ntanskalaisilta sekä muilta viikingeiltä. Eirik antaa kastaa itsensä\nvaimoineen ja lapsineen ja kaikkine miehineen, jotka olivat seuranneet\nhäntä sinne. Tämän ehdon Eirik hyväksyi; niin hän kastettiin ja otti\nvastaan oikean uskon. Nordimbralanti lasketaan viidenneksi osaksi\nEnglantia; hänellä oli asuntonsa Jorvikissa.[54] Nordimbralanti\noli enimmäkseen pohjan miesten asuttama, sen jälkeen kuin\nLodbrokinpojat[55] olivat vallanneet maan; mutta tanskalaiset ja\nnorjalaiset hävittelivät sitä usein, kun olivat menettäneet ylivallan\nmaassa.\n\nEirik kuninkaalla oli paljon väkeä luonaan; siellä oli joukko pohjan\nmiehiä, jotka olivat lähteneet idästä hänen kanssaan, ja sitä paitsi\nsaapui myöhemmin useita hänen ystäviään Norjasta. Hänellä oli niukalti\nmaata, sen vuoksi hän lähti alituiseen kesäisin vainoretkille, hävitti\nSkotlantia ja Suder-saaria, Irlantia sekä Bretlantia ja keräsi\nitselleen siten tavaraa. Kuningas Adalstein kuoli tautiin. Sitten oli\nhänen veljensä Jatmund[56] Englannin kuninkaana. Hän ei pitänyt pohjan\nmiehistä, eikä Eirik kuningas ollut hänen ystäviään; niinpä kerrottiin\nkuningas Jatmundista, että hän aikoi asettaa toisen päämiehen\nNordimbralantiin. Mutta tämän kuultuaan Eirik kuningas lähti länteen\nviikinkiretkelle, ja moni viikinki ja sotakuningas liittyi hänen\nseuraansa. Hän purjehti joukkoineen ensin Irlantiin ja otti sieltä\nmukaansa niin paljon väkeä, kuin saattoi kerätä; sitten hän lähti\nBretlantiin ja hävitteli sitä. Sen jälkeen hän purjehti etelään\nEnglannin rannikkoa pitkin ja ryösteli siellä niinkuin muissakin\npaikoin, mutta kaikki kansa pakeni hänen tieltään. Ja koska Eirik oli\nrohkea sodankävijä ja hänellä oli mukanaan paljoa väkeä, luotti hän\nniin suuresti voimiinsa, että samosi kauas sisämaahan hävitellen ja\nkansaa etsien.\n\nOlavi oli nimeltään se kuningas, jonka kuningas Jatmund oli asettanut\nmaata varjelemaan. Hän keräsi mahtavan sotajoukon ja lähti Eirik\nkuningasta vastaan, ja nyt syntyi suuri taistelu. Paljon kaatui\nEnglannin miehiä, mutta missä yksi sai surmansa, siinä astui kolme\ntilalle; ja myöhemmin päivällä mieshukka kääntyi pohjan miesten\nvahingoksi ja heitä kaatui useita, ja päivän päättyessä sai surmansa\nmyöskin Eirik sekä viisi muuta kuningasta hänen kerallaan. Suuri oli\npohjolaisten mieshukka, mutta ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta,\nlähtivät Nordimbralantiin ja kertoivat nämä sanomat Gunhildille ja\nhänen pojilleen.\n\nMutta kun Gunhild ja hänen poikansa saivat tietää, että Eirik kuningas\noli kaatunut ja sitä ennen hävitellyt Englannin kuninkaan maata, tuntui\nheistä siltä, ettei siellä ollut odotettavissa rauhallisia oloja. He\nvarustautuivat heti lähtemään pois Nordimbralannista ja ottivat kaikki\nne laivat, mitkä olivat kuuluneet Eirik kuninkaalle; heillä oli\nmukanaan myöskin kaikki se väki, joka tahtoi seurata heitä, ja paljon\ntavaraa, joka oli kerätty Englannista veroina tai vainoretkillä\nanastettu. He suuntasivat kulkunsa pohjoiseen päin Orkn-saarille ja\nsijoittuivat sinne joksikin aikaa. Eirikinpojat valtasivat sitten\nOrkn-saaret sekä Hjaltlannin ja kantoivat niistä veroa; siellä he\noleskelivat talvisin, mutta kesäisin he lähtivät viikinkiretkille\nlänteen ja hävittelivät Skotlantia ja Irlantia.\n\nKuningas Haakon Adalsteinin-kasvatti laski valtansa alaiseksi koko\nNorjan, kun hänen veljensä Eirik oli paennut maasta. Ensin hän asui\nTrondhjemissa; mutta koska se näytti hänestä vaaralliselta, jos Eirik\nkuningas saapuisi miehineen meren poikki, asettui hän sotavoimineen\nkeskelle maata. Kun Haakon kuningas sitten sai kuulla, että hänen\nveljensä Eirik kuningas oli kaatunut eivätkä tämän pojat saaneet tukea\nEnglannista, ei hänen mielestään enää tarvinnut paljoakaan pelätä\nnäitä, ja sen vuoksi hän lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen itään päin\nVikeniin. Näihin aikoihin tanskalaiset hävittelivät pahasti Vikenissä\nja tekivät siellä usein suurta vahinkoa. Mutta kuullessaan, että Haakon\nkuningas oli saapunut sinne suuren sotajoukon kera, he pakenivat kaikki\ntiehensä, toiset etelää kohti Hallantiin, ne taasen, jotka olivat\nHaakon kuningasta lähinnä, ulos merelle ja sitten Jyllantiin. Tämän\nhavaittuaan Haakon purjehti perässä kaikkine väkineen. Kun hän saapui\nJyllantiin ja sikäläinen rahvas sai tiedon siitä, kerääntyi heti\nsotajoukko maata suojelemaan, ja se pyrki taisteluun Haakonin kanssa.\nSiellä sukeusikin suuri taistelu, ja Haakon kuningas soti niin\nrohkeasti, että hän oli sotaviirin edessä, eikä hänellä ollut suojanaan\nkypärää eikä haarniskaakaan. Haakon kuningas sai voiton ja ajoi\npakenevia kauas maihin. Näin lauloi Guthorm Sindre Haakon-runossaan:\n\n    Sankari tietä siintävää\n    matkasi loiskivin airoin;\n    taistossa ruhtinas ylväs\n    juutteja kalvoin kaatoi.\n    Ruokkija Odinin lintuin\n    soturit pakohon syöksi:\n    korppi einettä etsi\n    ja ahmia kyllin sai.\n\nSitten Haakon kuningas suuntasi laivastonsa itään päin Seelantiin ja\netsiskeli viikinkejä. Hän soudatti kaksi purtta Juutinraumaan; siellä\nhän kohtasi yksitoista viikinkipurtta ja antautui heti taisteluun niitä\nvastaan, ja se päättyi siten, että hän sai voiton ja raivasi kaikki\nvihollisalukset puhtaiksi.\n\nTämän jälkeen Haakon kuningas hävitteli laajalti Seelantia ja ryösti\nuseita paikkoja; toisia hän surmasi, mutta otti toisia vangiksi;\nmuutamilta hän peri suuria sakkoja eikä silloin kohdannut mitään\nvastarintaa. Sitten hän siirtyi itään Skånen rannikkoa pitkin ja\nsurmasi kaikki viikingit, jotka siellä tapasi, sekä tanskalaiset että\nvendiläiset. Niin hän retkeili yhä itään päin Göötanmaata pitkin ja\nhävitteli sitä ja kokosi maasta paljon rahaa. Syksyllä Haakon kuningas\ntuli takaisin joukkoineen, ja hän oli saanut suuret määrät tavaraa.\nTalven hän majaili Vikenissä suojellakseen sitä, jos tanskalaiset tai\ngootit hyökkäisivät maahan.\n\nTanskaa hallitsi silloin kuningas Harald Gorminpoika. Hän oli\nvihoissaan siitä, että Haakon kuningas oli hävittänyt hänen maatansa,\nja arveltiin Tanskan kuninkaan varmaankin koettavan kostaa sen; mutta\nniin ei kuitenkaan tapahtunut aivan pian. Mutta kun Gunhildin pojat\nsaivat kuulla, että Tanskan ja Norjan välillä vallitsi epäsopu,\nvalmistautuivat he Gunhildin kera purjehtimaan itään. Tultuaan\npoikineen Tanskaan Gunhild lähti kuningas Haraldin luo, ja siellä hänet\notettiin hyvin vastaan; kuningas antoi heille valtakunnastaan\nmaa-alueita niin suuria, että he kykenivät hyvin elättämään itsensä ja\nmiehensä, mutta Harald Eirikinpojan hän otti kasvatikseen ja istutti\nhänet polvelleen; poika kasvoi sitten Tanskan kuninkaan seurueessa.\nMuutamat Eirikinpojat lähtivät vainoretkille, niin pian kuin heillä oli\nikää riittävästi, ja hankkivat itselleen siten omaisuutta; he\nhävittelivät laajalta Itämaita. He kasvoivat varhain aimo miehiksi ja\nvarttuivat voimiltaan ja taidoltaan nopeammin kuin vuosiltaan.\n\nEirikinpojat suuntasivat joukkoineen matkansa myöskin Vikeniin ja\nhävittelivät sitä, mutta Trygve Olavinpojalla, Haakon kuninkaan\nveljenpojalla, joka oli asetettu Vikenin hallitsijaksi, oli sotajoukko\nvalmiina, ja hän kävi heitä vastaan; he taistelivat useasti ja saivat\nvoiton vuorotellen.\n\nHaakonin ollessa Norjan kuninkaana vallitsi talonpoikien ja\nkauppamiesten keskuudessa hyvä rauha, niin ettei kukaan vahingoittanut\ntoisia tai toisten omaisuutta; silloin oli hyvä vuosi sekä maalla että\nmerellä. Haakon kuningas oli kaikkia muita iloisempi, kaunopuheisempi\nja vaatimattomampi. Viisaiden miesten neuvomana hän sääti monta\nmaakuntalakia kaiken kansan noudatettavaksi.\n\nYlämaalaiskuningas Öistein,[57] jota toiset nimittävät Mahtavaksi,\ntoiset taasen Pahaksi, havitteli Trondhjemia ja laski valtansa\nalaiseksi kaksi kihlakuntaa ja asetti poikansa niiden päämieheksi;\nmutta tröndit surmasivat tämän. Öistein kuningas lähti silloin\ntoistamiseen vainoretkelle Trondhjemiin ja hävitteli siellä laajalti ja\nalisti koko maan valtaansa. Sitten hän käski tröndien valita, kumman he\nmieluummin halusivat kuninkaakseen, hänen orjansa, Tore Faxe nimisen,\nvaiko hänen koiransa Saurin; mutta he valitsivat koiran, koska luulivat\nsilloin saavansa vallita enemmän oman mielensä mukaan. He antoivat\nloihtia koiraan kolmen miehen älyn, ja niin se haukkui kaksi sanaa,\nmutta puhui aina kolmannen. Sille tehtiin kaulanauha kulta- ja\nhopearenkaista, ja lokaisella säällä henkivartijat kantoivat sitä\nolkapäillään. Oli sille pystytetty myöskin kunniaistuin, ja se piti\nkuninkaiden tavoin käräjiä. Kerrotaan sen saaneen surmansa siten, että\nsusia kävi sen karjaan, mutta henkivartijat yllyttivät sitä suojelemaan\nomaisuuttaan; se hyökkäsi sinne, missä sudet olivat, mutta ne repivät\nsen heti kappaleiksi.\n\nPaljon muutakin merkillistä teki Öistein kuningas tröndien kiusaksi.\nTämän vainon vuoksi pakeni moni päällikkö ja suuri joukko rahvasta\ntiloiltaan. Ketel Jæmte, jaarlin poika Sparabusta, siirtyi itään\nKjölenin poikki ja hänen kerallaan suuri seurue, ja heillä oli karjansa\nmukana. He raivasivat saloa ja asuttivat siellä suuria kihlakuntia;\nsitä nimitettiin sen jälkeen Jemtlanniksi. Ketelin pojanpoika oli Tore\nHelsing; hän lähti murhan vuoksi itään päin metsien halki ja rupesi\nasuttamaan sitä aluetta; sinne pyrki paljon kansaa hänen kerallaan, ja\nsitä seutua nimitettiin Helsinglanniksi. Mutta kun Harald Kaunotukka\nraivasi itselleen tilaa valtakunnassa, silloin pakeni hänenkin tieltään\njoukko ihmisiä maasta; niin syntyi uusia asutuksia Jemtlannissa, ja\nmuutamat siirtyivät aina Helsinglantiin asti. Helsingit kävivät\nkauppamatkoillaan Svitjodissa ja olivat kaikessa sen alaisia; mutta\njemtit olivat melkein keskivälillä, eikä kukaan pannut siihen huomiota,\nennenkuin Haakon määräsi rauhan ja kaupparetkiä Jemtlantiin ja rupesi\nsikäläisten suurmiesten ystäväksi. Nämä pyrkivät sitten länteen hänen\nluokseen, lupasivat kuuliaisuutta ja verolahjoja ja tulivat hänen\nmiehikseen; sillä he kuulivat hänestä kerrottavan hyvää ja tahtoivat\nennemmin antautua hänen valtaansa kuin svealaiskuninkaan alamaisiksi,\nkoska olivat peräisin norjalais-heimosta. Niin tekivät myöskin kaikki\nhelsingit, joilla oli sukunsa Kjölenin länsipuolella.\n\nNorjaan tullessaan Haakon kuningas oli hyvä kristitty, mutta koska koko\nmaa oli pakanallinen ja siellä oli runsaasti uhreja sekä paljon\nmahtimiehiä ja hän oli kovin avun sekä rahvaan suosion tarpeessa,\nkatsoi hän parhaaksi pitää kristinuskoaan salassa. Hän vietti\nsunnuntaita sekä perjantaipaastoja ja määräsi laissa, että joulua oli\njuhlittava samaan aikaan kuin kristityt; ja silloin oli jokaisen\nvalmistettava kesteihin mitallinen olutta tai muutoin suoritettava\nsakkoja ja pidettävä pyhää niin kauan kuin olutta riitti; mutta ennen\noli ensimmäinen jouluyö ollut keskitalvijuhla, ja joulua vietettiin\nkolmena yönä.\n\nHän ajatteli, että lujitettuaan asemansa ja laskettuaan maan valtansa\nalaiseksi hän esittäisi sanoman kristinuskosta; hän teki ensin siten,\nettä houkutteli kristinuskoon ne miehet, jotka olivat hänelle\nrakkaimmat, ja ystävällisyydellään hän sai aikaan sen, että moni antoi\nkastaa itsensä ja muutamat herkesivät uhraamasta. Hän oleskeli pitkät\najat Trondhjemissa, koska siellä oli maan suurin voima.\n\nMutta kun Haakon kuningas arveli saaneensa muutamilta suurmiehiltä\ntukea kristinuskon esittämiseksi, lähetti hän Englantiin sanan pyytäen\npiispaa ja muutamia pappeja, ja heidän saavuttuaan Norjaan kuningas\nteki tiettäväksi, että aikoi määrätä kristinuskon vallitsevaksi kautta\nkoko maan. Mutta möreläiset ja raumalaaksolaiset jättivät asiansa\ntröndien ratkaistavaksi. Haakon kuningas vihitytti silloin muutamia\nkirkkoja ja asetti niihin pappeja; mutta Trondhjemiin tultuaan hän\nkutsui koolle käräjät ja tarjosi kristinuskoa. Tröndit vastaavat\nsilloin jättävänsä tämän asian Frostan käräjille ja tahtovat, että\nniille saavuttaisiin kaikista niistä kihlakunnista, jotka ovat\nTröndelagenissa, ja sanovat siellä vastaavansa tässä vaikeassa asiassa.\n\nLaden jaarli Sigurd oli suuri uhripappi ja samaten Haakon, hänen\nisänsä. Sigurd jaarli piti kuninkaan puolesta kaikki uhripidot\nTröndelagenissa. Oli vanha tapa sellainen, että uhraamaan käytäessä\nkaikki talonpojat saapuivat sinne, missä temppeli oli, ja toivat\nmukanaan ruokavaroja, joiden tuli riittää uhripitojen ajaksi. Näissä\npidoissa tuli kaikkien miesten saada olutta, niissä teurastettiin\nmyöskin kaikenkaltaista pikkukarjaa sekä hevosia, mutta kaikella\nverellä, mikä niistä vuoti, oli nimenä _laut_, ja vielä oli niissä\n_laut_-kulhoja, joissa verta säilytettiin, ja _laut_-vihtoja; kaikella\nsillä oli värjättävä korokkeet punaisiksi ja samaten temppelin seinät\nsisältä ja ulkoa, ja myöskin oli sitä vihmottava miehiin; mutta liha\noli keitettävä pitoruoaksi. Tulia oli sytytettävä keskelle temppelin\npermantoa, ja niiden yllä riippui patoja; tulen ympäri oli kannettava\npikareita, mutta sen, joka järjesti pidot ja oli päämies, tuli ensin\nsiunata Odenin malja -- se oli juotava kuninkaan voiton ja mahdin\nhyväksi -- ja sitten Njårdin[58] ja Fröin[59] malja vuodentulon ja\nrauhan hyväksi. Oli perin tavallista, että sen jälkeen juotiin\nBragen[60] malja; myöskin juotiin haudattujen sukulaisten malja, ja\nsillä oli nimenä muistopikari.\n\nHaakon kuningas saapui Frostan käräjille, ja niille oli tullut suuri\njoukko talonpoikia. Mutta kun käräjät aloitettiin, ryhtyi kuningas\npuhumaan. Hän sanoi ensinnä, että sellainen oli hänen käskynsä ja\npyyntönsä talonpojille ja torppareille, mahtaville ja halvoille ja\nsiten koko kansalle, nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille,\nnaisille ja miehille, että kaikkien oli annettava kastaa itsensä ja\nuskottava yhteen Jumalaan Kristukseen, Marian poikaan, mutta luovuttava\nkaikista uhreista ja pakanallisista jumalista, pidettävä pyhänä joka\nseitsemäs päivä tekemättä silloin työtä ja paastottava joka seitsemäs\npäivä.\n\nMutta heti kun kuningas oli esittänyt tämän rahvaalle, syntyi suuri\nlevottomuus. Talonpojat nurisivat, että kuningas aikoi riistää heiltä\ntyön, ja sanoivat, etteivät he voineet sillä tavalla asua maata; mutta\ntyöväki ja orjat arvelivat, etteivät voineet tehdä työtä, kun eivät\nsaisi ruokaa -- he sanoivat myöskin, että Haakon kuninkaalla sekä hänen\nisällään ja näiden suvulla oli sellainen perimävika, että he antoivat\nruokaa niukalti, joskin kultaa runsaasti. Asbjörn Guldalin Medalhusista\nnousi seisomaan, vastasi hänen sanoihinsa ja virkkoi:\n\n\"Niin me talonpojat ajattelimme\", hän sanoo, \"kun sinulla oli ollut\nensimmäiset käräjät täällä Trondhjemissa ja me olimme ottaneet sinut\nkuninkaaksi ja saaneet sinulta perintötilamme, että olimme tavoittaneet\nkäsillämme itse taivaan. Mutta nyt emme tiedä, olemmeko todella saaneet\nvapauden vai tahdotko nyt orjuuttaa meidät uudestaan niin kummallisella\ntavalla, että meidän tulee hylätä uskomme, joka vanhemmillamme ja\nkaikilla esi-isillämme on ollut ennen meitä, ensinnä polttokaudella ja\nnyt kumpukaudella;[61] he ovat olleet paljoa viisaampia kuin me, ja\nkuitenkin on tämä usko kelvannut meille. Olemme osoittaneet sinulle\nniin suurta rakkautta, että olemme antaneet sinun säätää meille kaiken\nlain ja oikeuden. Nyt on meidän tahtomme ja talonpoikien yhteinen\nsuostumus, että pidämme sen lain, jonka sääsit meille täällä Frostan\nkäräjillä ja itse hyväksyimme; me seuraamme sinua kaikki ja pidämme\nsinut kuninkaana, niin kauan kuin yksikin meistä talonpojista on\nelossa, jos sinä, kuningas, pysyt kohtuullisena ja pyydät meiltä vain\nsitä, mikä sinulle voidaan myöntää eikä ole mahdotonta. Mutta jos\nantaudut tähän asiaan niin suurella kiihkolla, että rupeat käyttämään\nväkivaltaa meitä kohtaan, silloin me talonpojat olemme päättäneet, että\neroamme sinusta kaikki ja otamme toisen päämiehen, joka voi auttaa\nmeitä siinä, että saamme pitää rauhassa haluamamme uskon. Nyt on sinun,\nkuningas, valittava toinen näistä kahdesta ehdosta, ennenkuin käräjät\novat päättyneet.\" -- Tälle puheelle huusivat talonpojat voimakkaasti ja\nsanoivat, että juuri sellainen oli heidän ajatuksensa.\n\nKun käräjärahvas vaikeni, vastasi Sigurd jaarli ja sanoi, että\n\"kuningas Haakonin tahto on päästä yksimieliseksi teidän kanssanne,\ntalonpojat, eikä hän aio milloinkaan luopua ystävyydestänne\".\nTalonpojat sanoivat tahtovansa, että kuninkaan tulee uhrata heidän\npuolestaan vuodentulon ja rauhan hyväksi, niinkuin hänen isänsä oli\ntehnyt. Niin levottomuus talttuu ja käräjät päättyvät. Sitten Sigurd\njaarli puhui kuninkaalle, ettei hän jättäisi kokonaan tekemättä, mitä\ntalonpojat halusivat, ja sanoi, ettei ole muuta neuvoa: \"Tämä on,\nkuningas, niinkuin itse voitte kuulla, päämiesten tahto ja kiivas\nvaatimus ja samalla koko kansan. Tähän me, kuningas, kyllä keksimme\njonkin hyvän neuvon.\" -- Ja kuningas ja jaarli sopivat nyt asiasta.\n\nSyksyllä talvipäivänä oli uhrijuhla Ladessa, ja sinne lähti nyt\nkuningas. Ennen, milloin hän oli saapuvilla uhrijuhlassa, hän oli aina\ntottunut aterioimaan pienessä tuvassa muutaman miehen kera; mutta\ntalonpojat nurisivat nyt sitä, ettei hän asettunut kunniasijalleen, kun\nilo oli kansan keskuudessa ylimmillään. Jaarli sanoi silloin, ettei hän\ntekisi tällä kertaa niin, ja näin kuningas joutui kunniaistuimelle.\nMutta kun ensimmäinen malja täytettiin, puhui Sigurd jaarli sen\njohdosta ja siunasi sen Odenille ja joi kuninkaan terveydeksi sarvesta.\nKuningas otti sen vastaan, mutta teki sen ylle ristinmerkin. Silloin\nvirkkoi Grytingin Kaar.\n\n\"Miksi kuningas niin tekee? Eikö hän halua vieläkään uhrata?\"\n\nSigurd jaarli vastasi:\n\n\"Kuningas menettelee niinkuin kaikki tekevät, jotka uskovat voimaansa\nja väkeensä ja siunaavat maljansa Torille. Hän teki vasaran merkin,\nennenkuin joi\".[62] Sinä iltana pysyttiin rauhallisina. Mutta kun\nseuraavana päivänä käytiin pöytään, tungeksivat talonpojat kuninkaan\nympärille ja sanoivat, että nyt hänen oli syötävä hevosenlihaa. Siihen\nei kuningas suostunut millään ehdolla. Silloin he pyysivät häntä\njuomaan lientä, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Sitten he pyysivät\nhäntä syömään kuuta; ei hän suostunut siihenkään, ja silloin he olivat\njo käymäisillään häntä vastaan. Sigurd jaarli sanoi tahtovansa sovittaa\nja käski heidän tyyntyä, mutta kuninkaan hän käski kumartua avosuin\npadan sangan ylitse, johon oli laskeutunut lihakeiton höyryä, niin että\nse oli rasvainen. Silloin kuningas kääri liinavaatteen padan sankaan ja\npiti suutaan auki, ja sen jälkeen hän astui kunniasijalleen. Mutta\nkukaan heistä ei ollut tyytyväinen.\n\nSeuraavana talvena varustettiin kuninkaalle joulunviettoa Mærenissä.\nJoulun lähetessä ne kahdeksan päällikköä, jotka enimmän huolehtivat\nuhreista Tröndelagenissa, pitivät keskenään kokouksen. Nämä kahdeksan\nmiestä sopivat siitä, että neljä suupuolen-tröndiä hävittäisi\nkristinuskon, mutta neljä sisämaan-tröndiä pakottaisi kuninkaan\nuhraamaan. Suupuolen-tröndit purjehtivat neljällä aluksella etelään\npäin Möreen, surmasivat siellä kolme pappia ja polttivat kolme kirkkoa;\nsitten he palasivat kotiin. Mutta kun Haakon kuningas ja Sigurd jaarli\nsaapuivat sotajoukkoineen Mæreniin, oli siellä rahvasta suuret määrät.\nEnsimmäisenä päivänä talonpojat tunkeutuivat pidoissa kuninkaan luo ja\nvaativat häntä uhraamaan, uhaten muutoin käyttää väkivaltaa. Sigurd\njaarli ryhtyi silloin sovittelemaan, ja niin tapahtui, että Haakon\nkuningas söi muutaman palan hevosenmaksaa ja joi ristinmerkkiä\ntekemättä kaikki muistomaljat, jotka talonpojat kaatoivat hänelle.\n\nMutta pitojen päätyttyä kuningas ja jaarli lähtivät Ladeen. Kuningas\noli perin vihoissaan ja tahtoi heti poistua Trondhjemistä kaikkine\nmiehineen; hän sanoi toisella kertaa saapuvansa sinne suurempi joukko\nmukanaan ja kostavansa silloin tröndeille sen vihamielisyyden, jota\nnämä olivat hänelle osoittaneet. Sigurd jaarli pyysi, ettei kuningas\nsyyttäisi tröndejä tästä, ja sanoi, ettei kuninkaan olisi hyvä uhata\ntai vainota oman maan kansaa, kaikkein vähimmin siellä, missä maan\nsuurin voima oli, Trondhjemissa. Kuningas oli niin suuttunut, ettei\nhänen kanssaan voinut puhua. Niin hän lähti Trondhjemista etelään päin\nMöreen ja viipyi siellä talven ja kevään, mutta kesän koittaessa hän\nkokosi väkeä luokseen; kerrottiin, että sen sotajoukon hän aikoi johtaa\ntröndejä vastaan.\n\nHaakon kuningas oli käynyt laivoihinsa, ja hänellä oli paljon väkeä.\nSilloin hänelle ennätti maan eteläosasta sanomia, että Eirik kuninkaan\npojat olivat tulleet Tanskasta Vikeniin, ja pian saatiin kuulla, että\nhe olivat karkoittaneet kuningas Trygve Olavinpojan tämän aluksilta; he\nolivat sitten hävitelleet laajalti Vikeniä, ja moni mies oli liittynyt\nheihin. Mutta kuullessaan nämä viestit arveli kuningas tarvitsevansa\napua; niin hän lähetti sanan Sigurd jaarlille sekä toisille\npäälliköille, joilta odotti tukea, että heidän oli tultava hänen\nluokseen. Sigurd jaarli saapui Haakon kuninkaan luo, ja hänellä oli\nsuuri sotajoukko kerallaan; siinä olivat nyt kaikki ne tröndit, jotka\ntalvella olivat olleet kiihkeimmät pakottamaan häntä uhreihin. Sigurd\njaarlin pyynnöstä kuningas teki sovinnon kaikkien kanssa.\n\nSitten Haakon kuningas purjehti etelään päin ja tapasi siellä\nEirikinpojat Kårmtin[63] luona. Nousivat nyt molemmat sotajoukot\naluksista maihin ja siellä syntyi ankara ottelu, sillä kummallakin\npuolen oli paljon väkeä. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin,\nja häntä vastaan kävi kuningas Guthorm Eirikinpoika seurueineen, ja he\nvaihtoivat iskuja keskenään. Siinä kaatui Guthorm kuningas, ja hänen\nviirinsä iskettiin maahan, ja moni mies sai surmansa hänen ympärillään.\nSitten Eirikinpoikien sotajoukossa syntyi pako, ja he peräytyivät\nlaivoilleen ja soutivat pois ja olivat menettäneet paljon väkeä. Haakon\nkuningas ajoi heitä takaa aluksillaan, mutta he purjehtivat etelään\npäin Jyllantiin saakka. Hän palasi nyt Norjaan, mutta Eirikinpojat\nviipyivät taasen pitkät ajat Tanskassa.\n\nTämän taistelun jälkeen Haakon kuningas määräsi laissa kautta koko maan\npitkin rannikkoa ja niin kauas sisämaahan, kuin lohi nousee, että\nkaikki seudut jaettiin laivakuntiin, mutta laivakunnat taas fylkeihin.\nKussakin fylkessä sovittiin sitten siitä, kuinka monta ja kuinka suurta\nlaivaa oli varustettava kustakin, kun joka miehen oli lähdettävä\nliikkeelle; ja joka miehen oli lähdettävä liikkeelle, milloin\nmuukalainen sotajoukko tunkeutui maahan. Myöskin oli tällöin laadittava\nmerkkitulia korkeille tuntureille niin likitysten, että toisen voi\nnähdä toisen luota. Niin kerrotaan, että seitsemässä yössä levisi\nsotaviesti eteläisimmästä merkkitulesta aina Haalogalannin\npohjoisimpaan kihlakuntaan saakka.\n\nKun Haakon oli ollut Norjan kuninkaana kaksikymmentä talvea, saapuivat\nEirikinpojat Tanskasta mukanaan suuri sotajoukko. Paljon oli niitä,\njotka olivat seuranneet heitä vainoretkille, mutta vielä suurempi oli\nkuitenkin se tanskalaisjoukko, minkä Harald Gorminpoika oli heille\nantanut. He saivat hyvän tuulen, purjehtivat merelle Vendelistä ja\nsaapuivat Agderiin,[64] ohjasivat sitten laivansa pohjoista kohti\nrannikkoa pitkin ja purjehtivat yötä ja päivää. Mutta merkkitulia ei\nlaadittu siitä syystä, että tavallisesti ne sytytettiin pitkin maata\nidästä käsin, mutta idässä ei heidän tuloaan oltukaan havaittu. Lisäksi\ntuli vielä se, että kuningas oli määrännyt kovat sakot, jos merkkitulet\ntehtiin aiheetta; ja tämä tapahtui sentähden, että sotalaivoja ja\nviikinkejä purjehti usein ulkosaaristoa hävittelemässä, ja silloin\nluulivat ihmiset, että siellä retkeilivät Eirikinpojat, ja niin\nsytytettiin merkkitulet ja sotaväkeä tulvi kokoon kautta kaiken maan.\nMutta Eirikinpojat palasivat Tanskaan, eikä heillä ollutkaan mitään\ntanskalaisjoukkoa, vaan pelkästään omaa väkeään; ja toisinaan ne olivat\nmuita viikinkejä. Haakon kuningas vihastui silloin suuresti, koska\nsiitä koitui vaivaa ja kustannuksia, mutta ei mitään hyötyä; talonpojat\nvalittivat myöskin osaltaan, kun niin kävi, ja tämä oli syynä siihen,\nettei saatu mitään vihiä Eirikinpoikain retkestä, ennenkuin he\nsaapuivat pohjan puolelle Ulvesundiin[65] asti. Siellä he viipyivät\nseitsemän yötä. Mutta Haakon kuningas oleskeli silloin talossaan\nEtelä-Mören Fræde-saarella, eikä hänellä ollut luonaan muuta väkeä kuin\nhenkivartijansa ja ne talonpojat, jotka olivat siellä hänen kesteinään.\n\nVakoojia saapui Haakon kuninkaan luo tuoden sen sanan, että\nEirikinpojat oleilivat suuri sotajoukko mukanaan Stadin eteläpuolella.\nSilloin hän kutsutti luokseen ne miehet, jotka olivat siellä\nviisaimpia, ja pyysi heitä neuvomaan, ryhtyisikö hän taistelemaan\nEirikinpoikia vastaan, vaikka näillä olikin suuri ylivoima, vai\nväistyisikö tieltä pohjoiseen hankkiakseen itselleen suuremman\nsotajoukon. Egil Villapaita oli nimeltään muuan talonpoika, joka\nsilloin oleili siellä; hän oli jo verraten vanha, mutta oli ollut\nrotevampi ja väkevämpi kuin yksikään toinen ja suuri sodankävijä. Hän\noli kauan kantanut Haakon kuninkaan sotaviiriä. Egil vastasi kuninkaan\npuheeseen:\n\n\"Olin mukana muutamissa kuningas Haraldin, teidän isänne taisteluissa;\ntoisinaan hän taisteli suurin sotajoukoin, toisinaan pienin, mutta\nvoiton hän sai aina; en kuullut hänen koskaan pyytävän sellaista\nneuvoa, että ystävät opettaisivat häntä pakenemaan. Emme tahdo mekään,\nkuningas, opettaa teille moista neuvoa, sillä me tahdomme, että\npäällikkömme on reipas; te saatte myöskin voimakkaan avun meistä.\"\n\nMoni muukin kannatti tätä puhetta. Kuningas sanoi myöskin, että häntä\nhalutti eniten taistella niiden avulla, jotka hän voi saada kokoon.\nNiin päätettiin tehdä. Nyt kuningas antoi vuolla vainovasamia ja\nlähetti niitä joka taholle ja käski kerätä niin paljon väkeä kuin kävi\nmahdolliseksi. Silloin virkkoi Egil Villapaita:\n\n\"Pelkäsin jo, kun rauhaa riitti näin pitkältä, että kuolisin\nvanhuuttani vuoteen oljille, mutta ennemmin tahtoisin kaatua\ntaistelussa ja seurata päällikköäni; siltä näyttää, että niin voikin\nkäydä.\"\n\nHeti hyvän tuulen saatuaan Eirikinpojat pyrkivät Stadin\npohjoispuolelle. Mutta matkalla he saivat kuulla, missä Haakon kuningas\noli, ja suuntasivat kulkunsa häntä vastaan. Haakon kuninkaalla oli\nyhdeksän laivaa; hän asettui Fræde-vuoren pohjoisrinteen alle Fæön\nsalmeen, mutta Eirikinpojat sijoittuivat eteläiselle puolelle. Heillä\noli kolmattakymmentä alusta. Haakon kuningas lähetti heille sanan ja\npyysi heitä käymään maihin, sanoen valinneensa taistelukentän\nRastarkalvilla; siellä on tasaisia ja suuria lakeuksia, mutta\nyläpuolella kohoaa pitkä, verraten loiva mäki. Eirikinpojat nousivat\nsiellä laivoistaan ja kävivät Rastarkalville. Egil puhui silloin Haakon\nkuninkaalle ja pyysi saada kymmenen miestä sekä kymmenen sotaviiriä;\nkuningas antoi luvan. Nyt Egil lähti miehineen mäen alle, mutta Haakon\nlaskeutui väkineen kentälle, pystytti viirinsä ja järjesti joukkonsa\nsanoen sitten:\n\n\"Me laadimme pitkän taistelurintaman, jotta eivät saa meitä\nsaarretuiksi, vaikka heillä onkin enemmän miehiä.\"\n\nNiin he tekivät, ja siitä sukeusi suuri ja ankara taistelu. Egil antoi\nkohottaa ne kymmenen viiriä, mitkä hänellä oli mukanaan, ja sovitti\nmiehet, jotka niitä kantoivat, siten, että heidän tuli kulkea niin\nläheltä mäkeä kuin mahdollista ja jättää pitkä matka välilleen. He\ntekivät niin ja kulkivat eteenpäin läheltä mäkeä, ikäänkuin aikoisivat\npäästä Eirikinpoikain taakse. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat\nylinnä Eirikinpoikain rintamassa, että joukko viirejä läheni liehuen\nmäen takana; he luulivat, että niitä seurasi paljon miehiä, jotka\nyrittivät päästä taakse heidän ja alusten väliin. Tästä syntyi ankara\nhuuto, ja mies kertoi toiselle, mitä oli tekeillä. Sitten he\nheittäytyivät pakoon, mutta sen nähdessään kuninkaatkin peräytyivät.\nHaakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ahdisti pakenevia ja\nsurmasi monta.\n\nPäästyään kannakselle vuoren yläpuolelle kääntyi Gamle Eirikinpoika\npäin ja huomasi, ettei perässä ollut muita kuin ne, joita vastaan he\nolivat ensinnä taistelleet, ja että tämä oli petosta. Silloin Gamle\nkuningas antoi puhaltaa sotatorvea ja pystytti viirinsä ja järjesti\nrintaman; kaikki norjalaiset palasivat heidän luokseen, mutta\ntanskalaiset pakenivat laivoihin. Mutta kun Haakon kuningas ennätti\nmiehineen paikalle, sukeusi toistamiseen perin ankara taistelu; siinä\nhänellä oli enemmän väkeä. Se päättyi niin, että Eirikinpojat\npakenivat. He pyrkivät etelään päin kannaksen poikki, mutta muutamat\nheidän miehistään väistyivät vuorelle, ja Haakon kuningas seurasi\nheitä. Kannaksen itäpuolella on lakea kenttä, mutta länsipuolella vuori\non jyrkkärinteinen. Nyt peräytyivät Gamlen miehet vuorelle, mutta\nHaakon kuningas tunkihe heitä kohti niin rohkeasti, että surmasi\nmuutamia; mutta toiset hyppäsivät lännen puolella alas vuorelta ja\nsaivat kaikki surmansa, ja kuningas erosi heistä vasta sitten, kun\njok'ikinen oli heittänyt henkensä.\n\nGamle Eirikinpoika pakeni myöskin kannakselta alas kentälle vuoren\neteläpuolelle. Siellä Gamle kuningas kääntyi jälleen päin ja jatkoi\ntaistelua; väkeä tuli hänen luokseen, ja myöskin kaikki hänen veljensä\nsaapuivat suuri joukko kerallaan. Egil Villapaita oli silloin\netumaisena Haakonin miehistä ja työntyi tuimasti kohti, ja hän ja Gamle\nkuningas jakelivat toisilleen iskuja. Gamle kuningas sai pahoja\nhaavoja, mutta Egil kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Silloin\nennätti Haakon kuningas perille sen joukon kera, joka oli seurannut\nhäntä; ja nyt syntyi jälleen taistelu. Haakon kuningas rynnisti\nvoimakkaasti eteenpäin ja iski molemmin puolin ja kaatoi toisen\ntoisensa jälkeen.\n\nEirikinpojat näkivät miestensä kaatuvan joka taholla. Silloin he\nkääntyivät pakosalle laivoihinsa, mutta ne, jotka olivat varemmin\nväistyneet aluksiin, olivat työntäneet ne ulos rannasta, ja muutamat\nniistä makasivat matalikolla. Kaikki Eirikinpojat ja ne, jotka heitä\nseurasivat, syöksyivät nyt mereen; siinä kaatui Gamle Eirikinpoika,\nmutta toiset veljet pääsivät aluksiinsa ja purjehtivat sitten pois\nniiden miesten kanssa, jotka olivat jääneet henkiin, ja lähtivät\netelään päin Tanskaan.\n\nHaakon kuningas otti ne alukset, mitkä Eirikinpojilta olivat jääneet,\nja vedätti ne maalle. Siellä hän panetti Egil Villapaidan erääseen\npurteen ja hänen mukanaan kaikki ne miehet, jotka olivat kaatuneet\nsiitä joukosta; hän antoi kantaa sinne multaa ja kiviä. Korkeita\nmuistokiviä kohoaa Egil Villapaidan hautakummulla.\n\nKun Haakon Adalsteinin-kasvatti oli ollut Norjan kuninkaana\nkuusikolmatta talvea, tapahtui, että hän oli Hordalannissa ja vieraili\nsiellä Stordin Fitjarissa; hänellä oli mukanaan henkivartionsa\nja paljon talonpoikia kesteinään. Mutta kuninkaan istuessa\npäivällispöydässä näkivät vahtimiehet, jotka seisoivat kartanolla, että\netelästä purjehti monta laivaa, jotka olivat jo lähellä saarta. Silloin\nhe virkkoivat toisilleen, että olisi ilmoitettava kuninkaalle\nvainolaisia olevan varmaankin tulossa. Mutta kenestäkään ei ollut\nhelppoa viedä kuninkaalle sotaviestiä, sillä hän oli määrännyt sakon\njokaiselle, ken turhaan hälyyttäisi; mutta myöskin tuntui mahdottomalta\njättää se ilmoittamatta. Silloin muuan heistä kävi tupaan ja pyysi\nÖivind Finninpoikaa heti saapumaan ulos; hän sanoi, että se oli aivan,\nvälttämätöntä. Heti ulos tultuaan Öivind astui sinne, mistä saattoi\nnähdä laivat. Silloin hän huomasi silmänräpäyksessä, että siellä\npurjehti suuri laivasto, palasi heti tupaan kuninkaan eteen ja puhui:\n\n    \"Ei anna aika maata,\n    vaara leikillä levätä.\"\n\nKuningas katsahti häneen ja virkkoi: \"Mitä on tekeillä?\" -- Öivind\nlausui:\n\n    \"Verikirveen kostajat (kerrotaan)\n    kutsuvat meitä tuimaan\n    kalpojen leikkiin; istua\n    meidän ei suoda täällä.\n\n    Vaikea vainoviesti\n    (kunnia, kuningas, sulle!)\n    tuoda on: tarttua miekkaan\n    joutuin meidän on pakko.\"\n\nKuningas sanoi: \"Sinä olet niin reima mies, Öivind, ettet tuo\nsotaviestiä, ellei se ole totta.\"\n\nKuningas antoi sitten korjata pöydän pois, lähti ulos ja katseli\nlaivoja. Hän huomasi silloin, että ne olivat sota-aluksia, ja puhui\nmiehilleen, mihin keinoon oli ryhdyttävä, taistelisivatko sillä väellä,\nmikä saapuvilla oli, vai kävisivätkö pursiin ja purjehtisivat tiehensä\npohjaa kohti.\n\n\"Helppoa meidän on nähdä\", hän sanoo, \"että saamme nyt taistella paljoa\nsuurempaa ylivoimaa vastaan kuin ennen; ja kuitenkin meistä on useasti\nnäyttänyt, että miesluvussa on ollut suuri erotus, kun olemme sotineet\nGunhildin poikia vastaan.\"\n\nTähän ei äkisti vastattu. Silloin virkkaa Öivind:\n\n    \"Kuningas! Ei pidä purttaan\n    merisankarin ohjata\n    pohjaa päin; sen tien\n    tähän päättyä täytyy.\n\n    Leveän laivastonsa\n    päin päivää Harald[66] vieköön\n    merisankarin laineteitä:\n    joutuin kilpihin käymme.\"\n\nKuningas vastasi: \"Voimakkaasti puhuit ja minun mieleni mukaan, mutta\nkuitenkin haluan kuulla useampien miesten ajatuksen tästä asiasta.\"\n\nMutta kun miehet luulivat tajuavansa, mikä kuninkaan halu oli,\nvastasivat useat ja sanoivat, että mieluummin he tahtoivat kaatua\nmiehuullisessa taistelussa kuin paeta tanskalaisia mittelemättä voimia;\nhe sanoivat, että usein oli saatu voitto, vaikka olikin taisteltu\nvähäisemmin voimin. Kuningas kiitti näistä sanoista ja käski heidän\nvarustautua, ja niin he tekivätkin. Kuningas vetää haarniskan ylleen ja\nsitoo vyölleen Kivenpurija-miekkansa, asettaa päähänsä kullalla silatun\nkypärän, ottaa keihään käteen ja kilven sivulleen. Sitten hän järjestää\nhenkivartionsa taistelurintamaan ja talonpojat sen kera ja kohottaa\nsotaviirinsä.\n\nHarald Eirikinpoika oli sillä kertaa veljien johtaja Gamlen kaaduttua;\nhe olivat tuoneet Tanskasta mukanaan suuren sotajoukon. Heillä oli\nseurassaan myöskin kaksi enoaan, Öivind Skröia ja Alv Askmand; nämä\nolivat väkeviä urhoja ja monen miehen surma. Eirikinpojat ohjasivat\nlaivansa saaren luo, kävivät maihin ja järjestyivät rintamaan, ja niin\non kerrottu, ettei heidän ylivoimansa ollut vähempi kuin että heillä\noli kuusi miestä yhtä vastaan.\n\nHaakon kuningas oli järjestänyt sotajoukkonsa, ja sanotaan, että hän\nheitti haarniskan yltään, ennenkuin taistelu alkoi. Haakon kuningas\nvalitsi henkivartioonsa miehet enimmäkseen väkevyyden ja rohkeuden\nmukaan. Toralv Väkevä Skolminpoika oli siinä ja astui kuninkaan\nrinnalla; hänellä oli kypärä, kilpi, keihäs sekä miekka, jolla oli\nnimenä Fetbreid; kerrottiin, että hän ja kuningas olivat yhtä\nvoimakkaat.\n\nMutta kun joukot iskivät yhteen, sukeusi kiivas ja verinen ottelu;\nkeihäänsä lennätettyään miehet paljastivat miekkansa, ja silloin Haakon\nkuningas ja Toralv hänen kerallaan tunkeutuivat eteenpäin sotaviirin\nohitse ja iskivät molemmin puolin. Haakon kuninkaan saattoi helposti\ntuntea, paremmin kuin muut miehet; myöskin kypärä kimmelsi auringon\npaistaessa siihen, ja moni kohdisti häneen aseensa. Silloin Öivind\nFinninpoika otti hatun ja laski sen kuninkaan kypärälle. Öivind Skröia.\nhuusi nyt kuuluvasti:\n\n\"lymyääkö norjalaisten kuningas vai onko hän paennut, vai missä on nyt\nkultakypärä?\"\n\nSitten Öivind tunkeutui eteenpäin Alv-veljensä kera, ja he iskivät\nkahden puolen ja käyttäytyivät, ikäänkuin olisivat raivoissaan tai\nhulluja. Haakon kuningas huusi Öivindille:\n\n\"Jatka vain samaa tietä, jos haluat tavata norjalaisten kuninkaan!\"\n\nKauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin Öivind pääsi perille; hän\nkohotti miekkansa ja tavoitteli kuningasta. Toralv työnsi kilven\nväliin, ja tällöin Öivind horjahti, mutta kuningas tarttui\nKivenpurija-miekkaan kahden käden ja iski Öivindiä kypärään, halkaisten\nsen ja pään aina hartioihin asti. Sen jälkeen Toralv surmasi Alv\nAskmandin.\n\nMolempien veljesten kaaduttua kuningas Haakon tunkeutui niin rajusti\neteenpäin, että kaikki väistyivät hänen tieltään. Silloin valtasi kauhu\nEirikinpoikain sotajoukon, ja se alkoi paeta; mutta Haakon kuningas oli\nensi miehenä rintamassaan ja ajoi pakenevia takaa iskien tiheään ja\ntuimasti. Silloin lensi nuoli sitä lajia, jota sanotaan väkävasamaksi,\nja osui Haakon kuninkaan käsivarsilihakseen olkapään alapuolelle. Ja\nmoni mies kertoo, että Gunhildin kenkäpoika, Kisping nimeltään, juoksi\nesiin tungoksesta ja huusi: \"Tietä kuninkaan surmalle!\" ja ampui\nväkävasaman kuningasta kohti; mutta toiset sanovat, ettei kukaan tiedä,\nken sen ampui; saattaa olla niinkin, sillä nuolia ja keihäitä ja\nkaikenkaltaisia heittoaseita lensi niin tiheään kuin lunta pyrysääliä.\nPaljon miehiä kaatui Eirikinpojilta sekä taistelukentällä että matkalla\naluksiin ja laivoilla, ja moni syöksyi mereen. Useat ennättivät\nlaivoihin, niinpä myöskin kaikki Eirikinpojat, ja he soutivat heti\ntiehensä; mutta Haakonin miehet ajoivat heitä takaa.\n\nHaakon kuningas kävi purteensa ja antoi sitoa haavan, mutta verta vuoti\nniin ankarasti, ettei sitä saatu tyrehtymään, ja päivän kuluessa hänen\nvoimansa alkoivat vähetä. Hän sanoi silloin haluavansa lähteä taloonsa\nAalrekstaderiin; mutta kun saavuttiin pohjoisemmaksi Haakoninpaadelle,\nlaskettiin alukset rantaan. Kuningas oli silloin kuolemaisillaan ja\nkutsui luokseen ystävänsä ja mainitsi heille, kuinka hän tahtoi\nvaltakunnan asiat järjestettäviksi. Hänellä oli vain yksi tytär, Tora,\neikä yhtään poikaa; hän käski heidän lähettää sanan Eirikinpojille,\nettä he olisivat maan kuninkaina, mutta pyysi heitä osoittamaan\nhyvyyttä hänen ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan.\n\n\"Ja vaikka minun suotaisiinkin elää\", hän virkkoi, \"niin lähden\nkuitenkin maasta kristittyjen luo sovittamaan sitä, minkä olen rikkonut\nJumalaa vastaan; mutta jos kuolen pakanain keskelle, niin antakaa\nminulle sellainen hauta, minkä parhaaksi näette\".\n\nVähää myöhemmin Haakon kuningas kuoli siinä samalla paadella, millä oli\nsyntynyt. Häntä surtiin niin suuresti, että niin hyvin ystävät kuin\nvihamiehetkin itkivät hänen kuolemaansa ja sanoivat, ettei sen koommin\nsaataisi niin hyvää kuningasta Norjaan. Hänen ystävänsä kuljettivat\nruumiin Pohjois-Hordalannin Sæimiin, loivat suuren kummun ja laskivat\nsiihen kuninkaan täysissä aseissa ja parhaissa pukimissa, mutta muuta\ntavaraa ei siihen pantu. He puhuivat sitten hänen haudallaan, niinkuin\npakanamiesten tapana oli, ja korottivat hänet Valhallaan. Öivind\nSkaldespilder sepitti runon Haakon kuninkaan surmasta ja siitä, miten\nhänet otettiin vastaan. Sillä oli nimenä Haakonarmaal, ja alku kuuluu\nseuraavasti:\n\n    Korkean käskyn sai\n    Gåndul ja Skågul\n    kuninkaista katsoa,\n    ken heimosta Yngven\n    vaeltaisi Valhallaan\n    Odenin luokse.[67]\n\n    Näkivät Björnin veljen\n    rautapaidassa käyvän;\n    kuningas korskana\n    viirin alla astui:\n    joikui jouset,\n    kalskui keihäät,\n    taistelu tuimana riehui.\n\n    Kannusti ryygejä,[68]\n    pohjolan miehiä;\n    jaarlien surmat\n    taistohon työntyi:\n    rinnalle ruhtinaan\n    riensi norjan miehet,\n    tappajat taanain\n    malmikypäri-päiset\n\n    Sotisovan riisui,\n    haarniskansa heitti\n    urhojen herra,\n    sitten iskuja antoi:\n    astui kuin karkeloon\n    maatansa varjelemaan,\n    ilomielin seisoi\n    kultakypärän alla.\n\n    Niin puri säilä\n    kädessä Siklingin[69]\n    vaatteita Taivaisen\n    kuin vettä viiltäin;\n    keihäät taittui,\n    kilvet murtui,\n    säilät suihki\n    hurmepäitä kohti.\n\n    Kiipii halkoi\n    ja kalloja kovia\n    Norjan miesten herran\n    murtava miekka.\n    Taistelu riehui:\n    hurmeesta urhojen\n    kilpilinnat kiiltävät\n    punaisina puunsi.\n\n    Tulen lailla polttivat\n    hurmeiset haavat,\n    kallistui tapparat\n    henkeä pyytäin.\n    Haavameri kuohui\n    kärjitse kalpain,\n    viruivat vasamat\n    rannalla Stordön.\n\n    Skågulin myrsky\n    alla kilpitaivaan\n    punaisena riehui\n    säilissä suhisten.\n    Kalpakoski kuohui\n    rajusäässä Odenin:\n    vaipui virtahan\n    miekkain moni mies.\n\n    Dåglingeja[70] istui\n    kädessä kalpa,\n    kolhituin kilvin\n    ja rikki rautapaita.\n    Sen joukon rinta\n    ei riemuinnut:\n    kävi Valhallaan sen matka.\n\n    Virkkoi Gåndul\n    keihään varteen tarttuin:\n    \"Karttuvi aasain seura,\n    kun Haakon on\n    niin suurin joukoin\n    kutsuttu jumalten linnaan.\"\n\n    Kuningas kuuli,\n    min ratsailta virkkoi\n    sotaneidot sorjat;\n    ylväiltä näyttivät\n    kypäräpäiset,\n    kilpeä kyljellä kantain.\n\n               (Haakon:)\n    \"Min vuoksi, Skågul,\n    sotaonnen muutit?\n    Lienemme arvoiset voiton?\"\n\n              (Skågul:)\n    \"Meidän voimasta\n    valtasit kentän,\n    väistyi vainolainen siltä!\"\n\n    \"Ratsastamme kahden\",\n    rikas Skågul lauloi,\n    \"jumalkotiin vihreään\n    sinne sanan viemme:\n    ruhtinas nyt saapuvi\n    Odenin luokse.\"\n\n    \"Hermod ja Brage\",[71]\n    virkkoi isä urhoin,\n    \"vastahan käykää,\n    kun kuningas,\n    sankareista suurin,\n    seuraamme saapuu\".\n\n    Kuningas virkkoi --\n    taistelusta tullen\n    kalvaana seisoi: --\n    \"Nurjamieli\n    lie Oden meille;\n    tahtonsa tunnen.\"\n\n    \"Sankarit sulle\n    tervehdyksen lausuu,\n    käy aasain maljoja juomaan!\n    Jaarlien voittaja,\n    veljiäsi tääll' on\n    kahdeksan\", kertoi Brage.\n\n    \"Me aseitamme\",\n    virkkoi valtias viisas,\n    \"vartioimme itse.\n    Talletamme tarkoin\n    kypärän ja haarniskan:\n    ne tarpehen ovat vielä.\"\n\n    Nytpä nähtiin,\n    että temppeleitä tarkoin\n    kuningas oli kainnut,\n    kun jumalat suopeat\n    Haakonin halulla\n    ottivat vastaan.\n\n    Onnen hetkenä\n    syntyvi moinen\n    kuningas korkeamieli;\n    ainiaan\n    hänen aikaansa täällä\n    kiitoksin kerrotaan.\n\n    Käy kahleitta\n    koko maailmaa vastaan\n    Fenre-hukka,[72]\n    ennenkuin sen\n    tuhokulkua kuningas\n    samanarvoinen seuraa.\n\n    Kuolee karja,\n    sortuu suku,\n    tuho kohtaa maan.\n    Kun luo jumalain\n    kävi Haakon,\n    niin sijansa täällä\n    väkivalta ja orjuus sai.\n\n\n\n\nEirikinpoikain tarina.\n\n(961-963)\n\n\nEirikinpojat anastivat nyt Norjan kuninkuuden, kun Haakon kuningas oli\nkaatunut. Harald oli heistä eniten kunnioitettu, ja hän oli vanhin\nniistä, jotka silloin elivät. Heidän äitinsä Gunhild otti monesti osaa\nhallitukseen heidän kerallaan; häntä nimitettiin kuninkaanäidiksi.\nMaassa oli silloin päällikköinä: Trygve Olavinpoika itäosassa ja Gudröd\nBjörninpoika Vestfoldissa, Sigurd Laden-jaarli Trondhjemissä, mutta\nEirikinpojilla oli keskiosa hallussaan. Ensimmäisenä talvena\nlähettivät Gunhildin pojat ja kuninkaat Trygve sekä Gudröd viestejä ja\nsanansaattajia toisilleen, ja tehtiin sovinto sellaisin ehdoin, että he\nsaisivat Gunhildin pojilta yhtä ison alan valtakuntaa kuin ennen Haakon\nkuninkaalta.\n\nGunhildin pojat oleskelivat enimmäkseen keskiosassa maata, sillä heistä\nei tuntunut turvalliselta asustaa tröndien tai Vikenin miesten\nkeskuudessa, nämä kun olivat olleet Haakon kuninkaan parhaita ystäviä\nja kummassakin seudussa oli paljon mahtimiehiä. Silloin kulki miehiä\nvälittäen sovintosanoja Gunhildin poikien ja Sigurd jaarlin kesken,\nsillä he eivät saaneet mitään veroa Trondhjemistä; ja lopulta kävi\nniin, että kuninkaat ja jaarli tekivät sovinnon ja vahvistivat sen\nvannomillaan valoilla. Sigurd jaarlin oli määrä saada heiltä yhtä suuri\nvaltakunta Trondhjemissä kuin hänellä ennen oli ollut Haakon kuninkaan\naikana; nyt heidän katsottiin sopineen keskenään.\n\nGunhildin pojat olivat omaksuneet kristinuskon Englannissa, niinkuin\nennen on kirjoitettu. Saatuaan vallan Norjassa he eivät kyenneet\ntaivuttamaan maan miehiä kristinuskoon; mutta kaikkialla, missä suinkin\nvoivat, he hävittivät temppeleitä ja tuhosivat uhreja, ja siitä he\nsaivat paljon vihamiehiä. Heidän päivinään tapahtui, että maassa tuli\nhuonoja vuosia, sillä kuninkaita oli monta ja kullakin oli mukanaan\nsaattueensa, niin että he tuottivat suuria kustannuksia; ja lisäksi he\nolivat tavaranhimoisia, mutta paljoa he eivät välittäneet laeista,\njotka Haakon kuningas oli laatinut, paitsi sellaisista, jotka olivat\nheidän mielensä mukaisia. He olivat kaikki perin kauniita miehiä,\nväkeviä ja rotevia ja mainioita aseenkäyttäjiä.\n\nGunhild kuninkaanäiti ja hänen poikansa tapasivat toisensa useasti,\nkeskustellen ja neuvotellen maan hallinnosta, ja kerran Gunhild kysyi\npojiltaan:\n\n\"Mihin aiotte jättää Trondhjemin äären? Teillä on kuninkaan nimi,\nniinkuin ennen esi-isillänne; mutta teillä on vähän miehiä ja niukalti\nmaata, ja teitä on monta jakamassa. Viken kuuluu Trygvelle ja\nGudrödille, ja näillä on hiukan oikeutta siihen syntyperänsä vuoksi.\nMutta Sigurd jaarli vallitsee vapaasti Trondhjemissa, enkä minä tiedä,\nmikä pakko teidän on antaa jaarlin hallita yksinään niin suurta\nvaltakuntaa, saamatta itse sanoa mitään. Minusta tuntuu kummalliselta,\nettä lähdette joka kesä viikinkiretkille toisiin maihin, mutta sallitte\nomassa maassa jaarlin anastaa isänperintönne. Helpolta olisi\nHaraldista, sinun isoisästäsi, jonka mukaan olet nimesi saanut,\ntuntunut riistää jaarlilta maa ja henki; hän voitti koko Norjan\nomakseen ja vallitsi sitä vanhuuteensa asti.\"\n\n\"Sigurd jaarlia\", vastaa Harald, \"ei oteta hengiltä yhtä helposti kuin\nteurastetaan vohla tai vasikka. Sigurd jaarlilla on suuri suku ja\npaljon heimolaisia, hän on ystävällinen ja viisas; jos hän kuulee\nmeidän ryhtyvän häntä vainoamaan, niin luulen kaikkien tröndien\nliittyvän häneen; silloin emme ole saaneet aikaan muuta kuin\nonnettomuutta. Minusta tuntuu siltä, ettei yhdenkään meistä veljeksistä\nolisi turvallista oleskella tröndien keskuudessa.\"\n\nSiihen virkkaa Gunhild:\n\n\"Laatikaamme sitten tuumamme toisin päin, niin että näemme vähemmän\nvaivaa. Haraldin ja Erlingin on määrä asustaa syksyllä Pohjois-Möressä,\nja minä aion lähteä teidän mukaanne; koetamme sitten kaikin, mitä\nvoimme tehdä.\" -- Niin he nyt menettelevätkin.\n\nSigurd jaarlin veljen nimi oli Grjotgard; hän oli paljoa nuorempi ja\nvähemmin kunnioitettu, hänellä ei myöskään ollut jaarlin nimeä, mutta\nhän piti kuitenkin luonaan saattuetta ja kävi kesäisin viikinkiretkillä\nja hankki itselleen omaisuutta. Harald kuningas lähetti miehiä\nTrondhjemiin Sigurd jaarlin luo viemään lahjoja ja ystävällisiä\nviestejä; he sanovat, että Harald kuningas haluaa solmia hänen kanssaan\nsellaisen ystävyyden, joka ennen oli vallinnut Sigurd jaarlin ja Haakon\nkuninkaan välillä; niin mainitsi myöskin viesti, että jaarlin pitäisi\nsaapua Harald kuninkaan luo, ja silloin he solmisivat ystävyytensä\nlujaksi. Sigurd jaarli otti hyvin vastaan sanansaattajat ja kuninkaan\nystävyyden; hän sanoi, ettei saattanut monilta toimiltaan lähteä\nkuninkaan luo, mutta lähetti lahjoja sekä hyviä ja suopeita sanoja\nkiitokseksi kuninkaan ystävyydestä. Lähetit matkustivat pois; he\nkävivät Grjotgardin luo ja esittivät hänelle saman asian: Harald\nkuninkaan ystävyyden ja kutsun, sekä toivat samalla oivia lahjoja.\nMutta kun lähetit palasivat kotiin, lupasi Grjotgard tulla.\n\nSovittuna päivänä Grjotgard saapui Harald kuninkaan ja Gunhildin luo;\nnämä ottivat hänet ilomielin vastaan, hänelle osoitettiin myöskin\nsuurta suosiota, niin että hän pääsi osalliseksi tärkeihin\nneuvotteluihin ja salatuumiin. Niin tapahtui, että nyt otettiin\npuheeksi se asia, minkä kuningas ja kuningatar ennen olivat sopineet\nSigurd jaarlista. He mainitsivat Grjotgardille, kuinka jaarli oli\ntehnyt hänestä vähäpätöisen miehen; mutta jos hän halusi olla heidän\nmukanaan tässä tuumassa, sanoo kuningas, niin Grjotgard pääsisi hänen\njaarlikseen ja saisi kaiken sen maan, mikä ennen oli kuulunut Sigurd\njaarlille. Lopulta he sopivat siitä, että Grjotgard väijyisi, milloin\nolisi sopivinta käydä Sigurd jaarlin kimppuun, ja lähettäisi siitä\nsanan Harald kuninkaalle. Tämän jälkeen Grjotgard lähti kotiin ja sai\noivia lahjoja kuninkaalta.\n\nSyksyllä Sigurd jaarli lähti Stjor-laaksoon kestittäväksi. Jaarlilla\noli aina paljon miehiä ympärillään, niin kauan kuin hän epäili\nkuninkaiden aikovan pahaa; mutta koska hän ja Harald kuningas olivat\nvaihtaneet ystävällisiä viestejä, ei hänellä nyt ollut suurta\nseuruetta. Grjotgard lähetti siis Harald kuninkaalle sanan, ettei\ntoista kertaa olisi niin helppoa käydä jaarlia vastaan. Ja heti samana\nyönä kuninkaat Harald ja Erling lähtivät purjehtimaan Trondhjemin\nvesille; heillä oli neljä alusta ja paljon miehiä, ja he purjehtivat\nöisin tähtien valossa. Grjotgard saapui heitä vastaan, ja myöhään yöllä\nhe ennättivät Ågloon, missä Sigurd jaarli majaili kestivieraana; siellä\nhe sytyttivät rakennukset palamaan ja polttivat taloon jaarlin kaikkine\nväkineen. Aamulla varhain he purjehtivat pois vuonoa pitkin ja sen\njälkeen etelään päin Möreen ja viipyivät siellä pitkän ajan.\n\n\n\n\nHaakon jaarlin tarina.\n\n(963-968)\n\n\nSigurd jaarlin poika Haakon oli silloin Trondhjemissa ja sai kuulla\ntämän sanoman. Heti alettiin varustautua sotaan kautta koko\nTrondhjemin; jokainen alus, joka voitiin viedä taisteluun, työnnettiin\nvesille. Ja kun se sotajoukko oli kokoontunut, otettiin jaarliksi ja\nsotajoukon päälliköksi Haakon, Sigurd jaarlin poika. Hän johdatti\nlaivaston ulos Trondhjemin vuonoa pitkin. Mutta tämän kuultuaan\nGunhildin pojat purjehtivat etelään käsin Rauma-laaksoon ja\nEtelä-Möreen; molemmat joukot pitivät toinen toistaan silmällä.\n\nHaakon jaarli piti ystäviensä avulla kolme talvea Trondhjemia\nvallassaan, niin etteivät Gunhildin pojat saaneet sieltä mitään veroa.\nHän joutui muutamia kertoja taisteluun näiden kanssa, ja molemmin\npuolin surmattiin useita miehiä. Nain kertoo Einar Skaaleglam siitä,\nkuinka Haakon jaarli kosti isänsä surman:\n\n    Taaton kuoleman kosti\n    aaltohevon herra --\n    hälle kiitos; miehet\n    totutti kalpain käyttöön.\n\n    Ryöppysi asevirta\n    hersein henkeä vastaan.\n    Nostaja kalpatuiskun\n    kartutti Odenin seuraa.\n\n    Turmaksi håldien[73] hengen\n    meriratsujen[74] suistaja\n    miekkamyrskyn kalmankylmän\n    yltyä antoi.\n\nTämän jälkeen rupesivat kummankin ystävät välittämään ja kuljettivat\nsovintosanoja; sillä talonpojat kyllästyivät sotaretkiin ja vainoon\nomassa maassa. Ja mahtavien miesten avulla saatiin heidän välillään\nsovinto sellainen, että Haakon jaarli pitää samanlaisen valtakunnan\nTrondhjemissa kuin hänen isällään Sigurd jaarlilla oli ollut, mutta\nkuninkailla on sellainen valtakunta kuin Haakon kuninkaalla oli ollut\nennen heitä; ja tämä taattiin lujin lupauksin. Silloin syntyi suuri\nystävyys Haakon jaarlin ja Gunhildin välille, mutta joskus he punoivat\nsalajuonia toisiaan vastaan. Niin kului taasen kolme talvea, ja Haakon\nhallitsi rauhassa valtakuntaansa.\n\nHarald kuningas oleskeli useimmiten Hordalannissa ja Rogalannissa ja\nsamaten moni hänen veljistään; he asuivat useasti Hardangerissa.\nTapahtui eräänä kesänä, että Islannista saapui muuan merialus, jonka\nislantilaiset miehet omistivat. Sillä oli lastina turkiksia, ja he\nohjasivat laivan Hardangeriin, sillä he saivat kuulla, että sinne oli\nkokoontunut paljon väkeä. Mutta kun saavuttiin hieromaan kauppaa heidän\nkanssaan, ei kukaan tahtonut ostaa turkiksia. Silloin perämies käy\nHarald kuninkaan luo, sillä hän tunsi tämän ennestään, ja kertoo\nkuninkaalle tästä tukalasta tilasta. Kuningas sanoo haluavansa käydä\nheidän luonaan, ja hän tekeekin niin. Harald kuningas oli\nsuopeamielinen ja erittäin hilpeä mies. Hän oli tullut sinne täysin\nvarustetulla purrella. Hän katseli heidän tavaroitaan ja virkkoi\nperämiehelle:\n\n\"Annatko minulle yhden noista harmaista turkiksista?\"\n\n\"Kernaasti\", vastasi perämies, \"vaikka enemmänkin.\"\n\nSilloin kuningas otti nahan ja kietoi sen ympärilleen; sitten hän astui\npurteensa. Mutta ennenkuin he soutivat tiehensä, oli jokainen hänen\nmiehistään ostanut itselleen nahan. Muutamia päiviä myöhemmin sinne\nsaapui niin monta miestä, jotka kaikki tahtoivat ostaa turkiksia, ettei\nniitä riittänyt puolillekaan. Siitä pitäen häntä sanottiin Harald\nHarmaaturkiksi.\n\nHaakon jaarli kävi eräänä talvena Ylämaissa ja oli pidoissa; siellä hän\nnukkui erään alhaissukuisen naisen luona. Mutta kun aika kului, tuli se\nnainen raskaaksi, ja kun lapsi syntyi, oli se poika; hänet valeltiin\nvedellä ja nimitettiin Eirikiksi. Äiti vei pojan Haakon jaarlin luo\nsanoen, että tämä oli isä. Jaarli jätti pojan kasvatettavaksi eräälle\nmiehelle, jonka nimi oli Torleiv Viisas; hän oli mahtava ja rikas mies\nja jaarlin hyvä ystävä. Eirik varttui pian lupaavaksi, oli perin\nkaunis, varhain kookas ja väkevä. Jaarli ei juuri pitänyt hänestä.\nHaakon jaarli oli myöskin sangen kaunismuotoinen, tosin ei kookas,\nmutta väkevä ja taitava aseenkäyttäjä, viisas ja suuri soturi.\n\nTapahtui eräänä syksynä, että Haakon jaarli lähti Ylämaihin. Mutta kun\nhän saapui Hedemarkiin, tulivat siellä kuningas Trygve Olavinpoika ja\nkuningas Gudröd Björninpoika häntä vastaan; sinne saapui myöskin\nDale-Gudbrand. He ryhtyivät neuvottelemaan keskenään ja istuivat kauan\nsalaisesti haastellen; ja nyt kävi ilmi, että jokainen tahtoi olla\ntoisen ystävä. Sen jälkeen he erosivat, ja kukin palasi valtakuntaansa.\nTämän saivat kuulla Gunhild ja hänen poikansa, ja he alkoivat epäillä,\nettä nämä miehet olivat tehneet liiton kuninkaita vastaan; he\njuttelivat usein keskenään tästä.\n\nMutta kevään lähetessä Harald kuningas ja hänen veljensä Gudröd\nkuningas tekevät tiettäväksi, että he kesällä aikovat lähteä\nviikinkiretkelle länteen päin meren poikki tai Itämaille, niinkuin\nheidän tapansa oli. Sitten he keräävät väkeä, laskevat laivat vesille\nja varustautuvat. Mutta kun he joivat lähtöoluttaan, syntyi suuret\njuomingit, ja paljon juteltiin maljain ääressä. Ruvettiin siinä\nvertailemaan miehiä toisiinsa, ja silloin puhuttiin kuninkaista\nitsestään. Muuan mies virkkoi, että Harald kuningas oli joka suhteessa\nensimmäinen veljeksistä. Siitä Gudröd pahastui suuresti ja sanoi, ettei\nhän ollut missään huonompi Haraldia, ja oli valmis käymään paikalla\nkilpasille; molemmat vihastuivat heti niin ankarasti, että haastoivat\ntoisensa otteluun ja ryntäsivät käsiksi aseisiin. Mutta ne, jotka\nolivat ymmärtäväisiä ja vähimmän humalassa, ehkäisivät heitä ja\nriensivät väliin; meni sitten kumpikin laivoilleen, mutta nyt ei ollut\nodotettavissa, että he lähtisivät retkelle yhdessä. Gudröd purjehti\nitään rannikkoa pitkin, Harald taasen suuntasi kulkunsa ulos merelle ja\nsanoi aikovansa purjehtia länteen päin meren poikki; mutta jouduttuaan\nsaariston ulkopuolelle hän pyrki sen editse itään hänkin.\n\nKuningas Gudröd purjehti saariston suojassa itään päin Vikeniin ja\nsitten Foldenin[75] poikki. Sieltä hän lähetti Trygve kuninkaalle\nsanan, että tämä tulisi häntä tapaamaan ja että he lähtisivät kesällä\nyhdessä Itämaita ryöstämään. Trygve kuningas otti suopeasti ja halulla\nvastaan tämän sanoman. Hän kuuli, että Gudrödillä oli vähän väkeä, ja\nTrygve lähti häntä vastaan yhdellä ainoalla purrella. Mutta kun he\nryhtyivät puheisiin, hyökkäsivät Gudrödin miehet kohti ja surmasivat\nTrygve kuninkaan ja kaksitoista miestä hänen kerallaan.\n\nHarald kuningas purjehti enimmäkseen ulointa väylää; hän suuntasi\nkulkunsa Vikeniin ja saapui yöllä Tunsbergiin. Siellä hän sai kuulla,\nettä kuningas Gudröd vieraili lyhyen matkan päässä sisämaassa. Harald\nkuningas ja hänen miehensä lähtivät sinne, saapuivat perille yöllä ja\nsaartoivat talon. Gudröd kuningas ja hänen miehensä kävivät ulos, ja\nsiinä sukeusi lyhyt taistelu, ennenkuin Gudröd Björninpoika kaatui ja\nmoni mies hänen kerallaan. Sitten Harald kuningas purjehti pois\nkohtaamaan veljeänsä Gudröd kuningasta; he alistivat nyt koko Vikenin\nvaltaansa.\n\nGunhildin pojat määräävät suuren sotajoukon kerääntymään Vikenistä,\nkulkevat sitten pohjoiseen päin ja ottavat paljon väkeä ja aluksia joka\nfylkestä; he tekevät tiettäväksi, että aikovat viedä sen sotajoukon\nTrondhjemiin Haakon jaarlia vastaan. Tämän saa jaarli kuulla, hän\nkokoaa sotajoukon ja varustaa laivoja. Mutta kuultuaan, kuinka suuri\nsotajoukko Gunhildin pojilla on, hän suuntaa kulkunsa etelään päin\nMöreen, hävittelee kaikkialla, minne saapuu, ja surmaa paljon väkeä.\nSitten hän lähetti tröndien sotajoukon ja talonpojat takaisin, mutta\nmatkasi vainonkilpeä kantaen kautta kummankin Mören ja Rauma-laakson ja\nasetti väkeä vakoilemaan Gunhildin poikien sotajoukkoa. Ja kun hän sai\nkuulla, että he olivat saapuneet Vuonoihin ja odottelivat siellä\nsuotuisaa tuulta purjehtiakseen pohjoisemmaksi, laski hän ohitse\netelään päin ulkoväylää pitkin, niin ettei hänen purjeitaan nähty\nmaalta, jatkoi sitten matkaansa saariston ulkopuolitse itään ja saapui\nTanskaan, purjehti sieltä Itämaille ja ryösteli niitä kaiken kesää.\nGunhildin pojat johtivat sotajoukkonsa Trondhjemiin, viipyivät siellä\nvarsin kauan ja kantoivat kaikki verot ja maksut. Mutta kesän kuluessa\npitemmälle Sigurd Sleva ja Gudröd jäivät sinne, Harald ja toiset veljet\ntaasen lähtivät itään päin ja heidän kerallaan se nostoväki, joka oli\nseurannut heitä kesällä.\n\nHaakon jaarli saapui syksyllä Helsinglantiin ja veti siellä aluksensa\nrannalle. Sitten hän matkasi maitse Helsinglannin ja Jemtlannin kautta\nlänteen Kjölenin poikki ja saapui niin Trondhjemiin; heti kerääntyi\nhänen luokseen paljon väkeä hankkien hänelle laivoja. Mutta tämän\nkuullessaan Gunhildin pojat nousivat aluksiinsa ja purjehtivat ulospäin\nvuonoa pitkin. Haakon jaarli lähti sitten Ladeen ja asui siellä\ntalvella; mutta Gunhildin pojat oleskelivat Möressä, ja molemmilta\npuolin tehtiin äkkihyökkäyksiä ja surmattiin miehiä. Haakon jaarli piti\nhallussaan valtakuntaansa Trondhjemissä ja oleskeli siellä useimmiten\ntalvella. Mutta kesäisin hän lähti toisinaan idän puolelle\nHelsinglantiin, otti sieltä aluksensa ja purjehti Itämailla ja ryösteli\nniitä; toisinaan hän viipyi Trondhjemissa ja piti sotajoukkoa koolla,\neivätkä Gunhildin pojat kyenneet silloin pysyttelemään Stadin\npohjoispuolella.\n\nHarald Harmaaturkki lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen Bjarmelantiin,\nryösteli sitä ja kävi kovan taistelun bjarmeja vastaan Vienajoen\npartaalla. Siinä Harald kuningas sai voiton ja surmasi paljon miehiä,\nhävitteli sitten laajalti maata ja anasti suunnattoman määrän tavaraa.\nSiitä kertoo Glum Geirenpoika:\n\n    Vainooja valtiaiden\n    säihkytti tulisäilää\n    kaupungin äärellä; siellä\n    bjarmien juoksevan näin.\n\n    Myötäisen keihäsmyrskyn\n    sai ruhtinas rannalla Vienan;\n    kauas vierivät viestit\n    ylimyksestä nuoresta.\n\nKuningas Sigurd Sleva saapui Klypp hersen taloon; Klypp oli mahtava ja\nsuurisukuinen mies. Hän ei ollut silloin kotosalla, mutta hänen\nvaimonsa Aalov otti kuninkaan hyvin vastaan, ja siellä oli oivat pidot\nja suuret juomingit. Kuningas kävi yöllä Aalovin vuoteeseen ja makasi\nsiellä vastoin tämän tahtoa; sitten kuningas matkusti pois.\n\nSeuraavana syksynä Harald kuningas ja hänen veljensä Sigurd saapuivat\nVossiin ja kutsuivat siellä talonpojat käräjille. Käräjillä talonpojat\nkävivät heitä vastaan asevoimin ja aikoivat surmata heidät, mutta he\npääsivät pakenemaan ja lähtivät sitten pois. Harald kuningas lähti\nHardangeriin, mutta Sigurd kuningas Alrekstaderiin. Mutta kun Klypp\nherse saa kuulla tämän, niin hän ja hänen ystävänsä lähtevät kuningasta\nvastaan. Taloon saavuttuaan he käyvät asein hänen kimppuunsa, Klypp\nherse lävisti kuninkaan miekallaan, ja niin tämä sai surmansa; mutta\nErling Gamle tappoi Klypp hersen samaan paikkaan.\n\nKuningas Harald Harrnaaturkki ja hänen veljensä Gudröd kuningas\nkokosivat suuren sotajoukon maan itäosasta ja pyrkivät sen kera\npohjoista kohti Trondhjemiin. Mutta kun Haakon jaarli kuuli sen, niin\nhänkin keräsi luokseen väkeä, suuntasi kulkunsa etelään päin Möreen ja\nhävitteli sitä. Silloin oli hänen setänsä Grjotgard siellä, ja hänen\noli määrä puolustaa maata Gunhildin poikien hyväksi. Hän käski\nsotaväkeä kokoontumaan, niinkuin kuninkaat olivat lähettäneet sanan.\nHaakon jaarli kävi häntä vastaan ja ryhtyi taisteluun; siinä kaatui\nGrjotgard ja kaksi jaarlia hänen kanssaan ja paljon muita miehiä.\n\nSitten Haakon jaarli purjehti ulos merelle ja sen jälkeen ulkoväylää\npitkin etelään päin. Hän saapui Tanskaan ja lähti kuningas Harald\nGorminpojan luo; siellä hänet otettiin hyvin vastaan ja hän viipyi\nkaiken talvea. Tanskan kuninkaan luona oli myöskin mies nimeltä Harald;\nhän oli Knut Gorminpojan poika ja kuningas Haraldin veljenpoika.\nHän oli palannut viikinkiretkeltä, oli ryöstellyt kauan ja\nkoonnut itselleen siten suunnattomasti tavaraa; häntä sanottiin\nKulta-Haraldiksi. Hänellä oli mielestään suuri oikeus päästä Tanskan\nkuninkaaksi.\n\nKuningas Harald ja hänen veljensä johtivat sotajoukkonsa pohjoiseen\npäin Trondhjemiin eivätkä kohdanneet siellä mitään vastarintaa. He\nkantoivat siellä veroa ja kaikki kuninkaan saatavat ja pakottivat\ntalonpojat maksamaan suuria rahasummia; sillä kuninkaat olivat pitkän\naikaa saaneet varsin vähän veroa Trondhjemistä, koska Haakon jaarli oli\nvallinnut siellä hyvin voimakkaana ja ollut riidassa kuninkaiden\nkanssa. Syksyllä Harald kuningas lähti etelän puolelle mukanaan suurin\nosa sitä sotajoukkoa, joka oli kotoisin sieltä, mutta Erling kuningas\njäi jälkeen miehineen. Hän esitti yhä suuria vaatimuksia talonpojille\nja teki heidän elämänsä kovin vaikeaksi, mutta talonpojat nurisivat\neivätkä sietäneet tätä vahinkoa. Ja talvella talonpojat kokoontuivat ja\nsaivat suuren joukon, lähtivät sitten Erlingiä vastaan sinne, missä hän\nvieraili, ja ryhtyivät taisteluun; siinä kaatui kuningas Erling ja\nsuuri määrä miehiä hänen kerallaan.\n\nKun Gunhildin pojat hallitsivat Norjaa, tuli kova katovuosi, ja hätä\nkasvoi, kuta kauemmin he vallitsivat maata. Mutta talonpojat syyttivät\nsiitä kuninkaita, ja näin he tekivät sitä enemmän, kun kuninkaat olivat\nahnaita ja tylyjä talonpoikia kohtaan. Niin kurjaksi kävi elämä, että\nmelkein kaikkialla maalaisilta puuttui ohraa ja kalaa. Haalogalannissa\nvallitsi niin suuri nälänhätä ja puute, ettei siellä kasvanut juuri\nlaisinkaan ohraa, vaan lumi peitti koko maan keskellä kesää. Näin\nlauloi Öivind Skaldespilder -- hän sattui astumaan ulos kovan pyryn\naikana --:\n\n    Lumi peittää Odenin vaimon[76]\n    (Lapin miesten lailla karjaa\n    ruokimme varvuilla koivun\n    sisällä) keskellä kesää.\n\n\n\n\nOlavi Trygvenpojan tarina.\n\n(968-1000)\n\n\nAstrid oli nimeltään se nainen, jonka kanssa kuningas Trygve\nOlavinpoika oli ollut naimisissa; hänen isänsä oli Eirik Bjodaskalle,\nmuuan mahtava mies, joka asui Oprostaderissa. Mutta Trygven kaaduttua\nAstrid pakeni ja lähti salaisesti tiehensä mukanaan sen verran\nirtaimistoa kuin hän voi ottaa matkaansa. Häntä seurasi hänen\nkasvatusisänsä, jonka nimi oli Torolv Täiparta; tämä ei eronnut hänestä\nkoskaan, mutta hänen toiset uskottunsa kulkivat vakoilemassa, mitä\nhänen vihamiehistään kerrottiin tai missä he oleilivat.\n\nAstrid kantoi kohdussaan Trygve kuninkaan lasta. Hän kuljetutti itsensä\nerään järven saarelle ja piiloutui sinne muutamien seuralaisten kera;\nsiellä hän synnytti lapsen, se oli poika. Mutta kun lapsi oli valeltu\nvedellä, nimitettiin se Olaviksi isoisänsä mukaan. Siellä Astrid oli\npiilossa kesän, mutta kun yöt pimenivät ja päivät alkoivat lyhetä ja\nilma käydä koleaksi, lähti hän liikkeelle ja hänen kerallaan Torolv ja\nmuutamia muita; he kulkivat salaisesti, vain öisin, eivätkä kohdanneet\nihmisiä. Näin he saapuivat eräänä iltana Astridin isän, Oprostaderin\nEirikin luo. He kulkivat kenenkään tietämättä, ja Astrid lähetti taloon\nsanan ilmoittaakseen siitä Eirikille; tämä käski väkensä johdattaa\nheidät pieneen rakennukseen ja panna heidän eteensä parhainta ruokaa.\nKun Astrid oli viipynyt siellä lyhyen ajan, palasi hänen saattueensa\nkotiin, mutta hän jäi sinne ja hänen kerallaan kaksi palvelijatarta,\nhänen poikansa Olavi, Torolv Täiparta sekä tämän poika Torgils, kuuden\ntalven ikäinen; nämä jäivät sinne talveksi.\n\nHarald Harmaaturkki ja hänen veljensä Gudröd lähtivät Trygve\nOlavinpojan surman jälkeen niihin taloihin, jotka Trygve oli omistanut;\nmutta silloin Astrid oli poissa, eivätkä he saaneet mitään tietoa\nhänestä. Sellainen huhu osui heidän kuuluviinsa, että hän kantoi\nkohdussaan Trygve kuninkaan lasta. Syksyllä he lähtivät pohjan\npuolelle, niinkuin ennen on kirjoitettu. Mutta kohdattuaan äitinsä\nGunhildin he kertoivat hänelle kaikesta, mitä matkalla oli tapahtunut.\nHän tiedusteli tarkoin Astridista; he kertoivat huhun, minkä olivat\nkuulleet hänestä. Mutta siitä syystä, että Gunhildin pojat samana\nsyksynä ja seuraavana talvena joutuivat sotaan Haakon jaarlin kanssa,\nniinkuin ennen on kirjoitettu, ei sinä talvena etsitty Astridia ja\nhänen poikaansa.\n\nSeuraavana keväänä Gunhild lähetti vakoojia Ylämaihin ja aina Vikeniin\nasti tiedustelemaan, miten Astridin laita oli. Mutta palatessaan\nlähetit saattoivat ilmoittaa, että Astrid oli isänsä Eirikin luona; he\nsanoivat myös, että varmaankin hän siellä kasvatti Trygve kuninkaan\npoikaa. Silloin Gunhild valitsi heti lähetit ja varusti heidät hyvin\nvaatteilla ja aseilla; heitä oli kolmekymmentä miestä, ja johtajana\nheillä oli muuan mahtava mies ja Gunhildin hyvä ystävä, nimeltä Haakon.\nGunhild käski heidän nyt lähteä Oprostaderiin Eirikin luo ja ottaa\nsieltä Trygve kuninkaan pojan ja tuoda tämän hänen luokseen.\n\nSitten lähetit suoriutuivat matkalle. Mutta kun he olivat päässeet\nlähelle Oprostaderia, saivat Eirikin ystävät vihiä heidän matkastaan ja\ntoimittivat hänelle eräänä iltana tiedon lähettien tulosta. Heti samana\niltana Eirik antoi Astridin valmistautua lähtemään tiehensä, hankki\nhyviä oppaita ja lähetti hänet itään päin Svitjodiin ystävänsä Haakon\nVanhan, erään mahtavan miehen luo. He lähtivät tiehensä, kun yötä oli\nvielä pitkälti jäljellä. Seuraavana päivänä illansuussa he saapuivat\nSkaun nimiseen kihlakuntaan, näkivät siellä ison talon, menivät sinne\nja pyysivät yösijaa, he salasivat nimensä ja olivat halvoissa\npukimissa. Se talonpoika, Björn Eiterkveisa nimeltään, oli rikas mies,\nmutta häijy; hän ajoi heidät pois, mutta he saapuivat samana iltana\ntoiseen taloon vähän matkan päähän sieltä. Torstein oli sen talonpojan\nnimi, hän soi heille yösijan ja suojaa yöksi; siellä he nukkuivat\nhyvissä vuoteissa.\n\nHaakon saapui Gunhildin miesten kera varhain aamulla Oprostaderiin ja\ntiedusteli Astridia ja tämän poikaa. Eirik sanoi, ettei hän ollut\nsiellä. Haakon ja hänen miehensä tutkivat talon ja viipyivät pitkälle\npäivän selkään ja saivat hiukan vihiä Astridin matkasta. He ratsastavat\nsitten samaa tietä, tulevat myöhään illalla Skauniin Björn Eiterkveisan\nluo ja yöpyvät sinne. Haakon kysyy Björniltä, voiko tämä ilmoittaa\nhänelle jotakin Astridista. Talonpoika kertoo, että päivällä sinne oli\ntullut muutamia ihmisiä pyytäen yösijaa, \"mutta minä ajoin ne pois, ja\nnyt ne kai ovat yöpyneet tänne lähistölle.\"\n\nTorsteinin renki tuli illalla kotiin metsästä ja saapui Björnin taloon,\nsillä se oli matkan varrella. Hän huomasi, että sinne oli tullut\nvieraita ja mitä asiaa näillä oli; hän ilmoitti sen Torstein\ntalonpojalle. Kun vielä oli jäljellä kolmas osa yötä, herätti Torstein\nvieraansa, käski heidän lähteä tiehensä ja puhui heille tylysti. Mutta\nkun oli päästy kappaleen matkaa talosta, ilmoitti Torstein heille, että\nGunhildin lähetit olivat Björnin luona heitä etsimässä. He pyysivät\nhäntä auttamaan, hän antoi heille oppaan ja vähän ruokaa. Opas saattoi\nheidät saloon, missä oli järvi ja siinä kaislaa kasvava saari. He\npääsivät kahlaten saareen ja piiloutuivat kaislikkoon. Varhain\nseuraavana päivänä Haakon ratsasti Björnin talosta ympäristöön, ja\nkaikkialla hän tiedusteli Astridia. Ja Torsteinin luo saavuttuaan hän\nkysyi, olivatko he tulleet sinne. Tämä sanoi, että sinne oli tullut\nmuutamia ihmisiä, ja nämä olivat päivän sarastaessa lähteneet itään\npäin salolle. Haakon pyysi Torsteinia lähtemään heidän kerallaan, koska\nhän tunsi tiet ja piilopaikat. Torstein lähti heidän mukaansa, mutta\nkun oli päästy metsään, niin hän neuvoi heidät pois sieltä, missä\nAstrid oli. He kulkivat koko sen päivän etsien eivätkä löytäneet heitä,\nlähtivät sitten takaisin ja kertoivat Gunhildille, miten oli käynyt.\nAstrid ja hänen saattueensa jatkoivat matkaansa ja saapuivat Svitjodiin\nHaakon Vanhan luo. Siellä Astrid ja hänen poikansa Olavi viipyivät\npitkän ajan ja heidän oli hyvä olla.\n\nGunhild kuninkaanäiti sai kuulla, että Astrid ja tämän poika Olavi\nolivat Ruotsissa; silloin hän lähetti jälleen Haakonin hyvä saattue\nmukanaan itään Eirik svealaiskuninkaan luo oivia lahjoja ja\nystävällisiä sanoja viemään. Lähetit otettiin siellä hyvin vastaan.\nSitten Haakon esittää asiansa ja sanoo, että Gunhild pyysi kuningasta\nsuomaan apuaan, niin että hän voisi saada Olavi Trygvenpojan kanssaan\nNorjaan: \"Gunhild haluaa kasvattaa hänet.\" Kuningas antaa hänelle\nseuraksi miehiä, ja he ratsastavat Haakon Vanhan luo; siellä Haakon\nkehoittaa monin ystävällisin sanoin Olavia lähtemään mukaansa. Haakon\nVanha vastaa suopeasti ja sanoo, että äiti saa päättää hänen\nmatkastaan. Mutta Astrid ei tahdo millään muotoa, että poika lähtisi.\nLähetit menevät nyt pois ja kertovat vastauksen Eirik kuninkaalle;\nsitten he varustautuvat matkaamaan kotiin, mutta pyytävät taas\nkuningasta auttamaan, että he saisivat pojan mukaansa, joko Haakon\nVanhan mielisuosiolla tai hänen tahtomattaan. Kuningas antaa heille\njälleen joukon miehiä. Lähetit tulevat nyt Haakon Vanhan luo ja\nvaativat, että pojan on lähdettävä heidän mukaansa; mutta kun siihen ei\noltu suostuvaisia, puhuivat he suuria sanoja, uhkasivat turvautua\nväkivaltaan ja käyttäytyivät vihaisesti. Silloin ryntää esiin muuan\norja, Burtse niminen, ja aikoo lyödä Haakonia, niin että heidän täytyy\njoutuin väistyä pois, jotta eivät saisi kuritusta orjan kädestä. Sitten\nhe palaavat Norjaan ja kertovat Gunhildille matkastaan sekä että ovat\nnähneet Olavi Trygvenpojan.\n\nSigurd oli nimeltään Astridin veli, Eirik Bjodaskallen poika. Hän oli\nkauan ollut poissa maasta ja oleskellut idässä Gardariikin[77] Valdemar\nkuninkaan luona; Sigurd nautti siellä suurta kunnioitusta. Astrid sai\nhalun lähteä sinne veljensä luo. Haakon Vanha antoi hänelle hyvän\nsaattueen ja oivat varusteet; hän lähti muutamien kauppien kera.\nSilloin hän oli ollut kaksi talvea Haakon Vanhan luona, ja Olavi oli\nnyt kolmen talven ikäinen.\n\nMutta kun he purjehtivat itään meren poikki, tuli heitä vastaan\nviikinkejä, ne olivat virolaisia; nämä valtasivat sekä väen että\ntavaran, muutamia he surmasivat, toiset jakoivat keskenään orjiksi.\nSiellä Olavi erotettiin äidistään, ja eräs virolainen nimeltä Klerkon\notti huostaansa hänet, Torolvin ja Torgilsin. Klerkon arveli, että\nTorolv oli liian vanha orjaksi, niin ettei hänestä ollut mitään hyötyä,\nja surmasi hänet; mutta pojat hän otti mukaansa ja möi heidät eräälle\nKlerk nimiselle miehelle kelpo pukista. Eräs kolmas mies osti sitten\nOlavin ja antoi hänestä hyvän viitan; miehen nimi oli Reas, hänen\nvaimonsa Rekon ja heidän poikansa Rekone. Siellä Olavi eli kauan, hänen\noli hyvä olla, ja mies piti hänestä paljon. Olavi viipyi kuusi talvea\nVironmaassa tällaisissa oloissa.\n\nSigurd Eirikinpoika saapui Viroon Holmgaardin[78] Valdemar kuninkaan\nlähettiläänä, ja hänen oli määrä noutaa siitä maasta veroa kuninkaalle.\nSigurd retkeili mahtavana mukanaan paljon miehiä ja tavaraa. Hän näki\nturulla kauniin pojan, jonka hän havaitsi muukalaiseksi, ja tiedusteli\ntämän nimeä ja syntyperää. Hän sanoi itseään Olaviksi, isäänsä Trygve\nOlavinpojaksi ja äitiään Astridiksi, Eirik Bjodaskallen tyttäreksi;\nsilloin Sigurd huomasi, että tämä oli hänen sisarenpoikansa. Sitten\nSigurd kysyi, kuinka hän oli sinne tullut. Olavi kertoi kaiken sen,\nmitä hänelle oli tapahtunut. Sigurd pyysi häntä seuraamaan Reas\ntalonpojan luo; mutta sinne päästyään hän osti molemmat pojat ja vei\nheidät mukanaan Holmgaardiin. Hän ei antanut mitään tietoa Olavin\nsyntyperästä, mutta kohteli häntä hyvin.\n\nOlavi Trygvenpoika seisoi eräänä päivänä turulla; siellä oli paljon\nväkeä saapuvilla. Silloin hän tunsi Klerkonin, joka oli surmannut hänen\nkasvatusisänsä Torolv Täiparran. Olavilla oli pieni kirves kädessään,\nja hän iski sen Klerkonin päähän, niin että se painui aivoihin, ja\njuoksi viipymättä kotiin ja kertoi sen sukulaiselleen Sigurdille; mutta\nSigurd vei heti Olavin kuningattaren asuntoon ja ilmoitti asian\nhänelle. Hänen nimensä oli Allogia; Sigurd pyysi häntä auttamaan poikaa\nHän katseli tätä, sanoi, ettei niin kaunista poikaa saanut surmata, ja\nkäski kutsua miehiä luokseen täysissä aseissa.\n\nHolmgaardissa pidettiin rauhaa niin pyhänä, että laki määräsi\nsurmattavaksi jokaisen, ken tappoi miehen tuomiotta. Niin virtasi\nheidän tapansa mukaan kaikki kansa kokoon ja rupesi etsimään, minne\npoika oli joutunut. Silloin sanottiin, että hän oli kuningattaren\ntalossa aseellisen joukon turvissa; tämä ilmoitettiin kuninkaalle. Hän\nlähti sinne miehineen, sillä hän ei tahtonut, että syntyisi taistelu.\nKuningas määräsi sakon ja kuningatar maksoi sen. Sitten Olavi jäi\nkuningattaren luo, ja tämä oli suuresti ihastunut häneen. Gardariikissa\noli laki sellainen, etteivät kuninkaalliset lapset saaneet olla siellä\nmuutoin kuin kuninkaan suostumuksella. Silloin Sigurd kertoo\nkuningattarelle, mitä sukua Olavi on sekä ettei tämä voinut vainon\nvuoksi olla omassa maassaan, ja pyysi häntä puhumaan kuninkaalle siitä.\nHän teki niin pyytäen kuningasta auttamaan tätä kuninkaanpoikaa, jolle\nkohtalo oli ollut niin kova; ja esirukouksillaan hän sai aikaan sen,\nettä kuningas lupasi tehdä niin, otti sitten Olavin hoivaansa ja\nkohteli häntä kunniallisesti, niinkuin kuninkaanpoikaa sopii. Olavi oli\nyhdeksän talven ikäinen saapuessaan Gardariikiin, mutta viipyi vielä\nyhdeksän talvea Valdemar kuninkaan luona. Olavi oli hyvin kaunis, suuri\nja väkevä ja aseiden käytössä etevämpi kaikkia norjalaisia, joista\nkerrotaan.\n\nJaarli Haakon Sigurdinpoika oli Tanskan kuninkaan Harald Gorminpojan\nluona talvea paettuaan Norjasta Gunhildin poikia. Haakonilla oli niin\npaljon mietittävää talvella, että hän kävi vuoteeseen; hän makasi usein\nhereillä ja söi ja joi vain sen verran, että säilytti ruumiinvoimansa.\nSilloin hän lähetti salaisesti miehiään Trondhjemiin ystäviensä luo ja\nsuunnitteli heidän kanssaan, että he surmaisivat kuningas Erlingin, jos\nsaisivat siihen tilaisuuden; hän sanoi aikovansa palata valtakuntaansa\nkesän tullen. Sinä talvena tröndit surmasivat Erlingin, niinkuin ennen\non kirjoitettu.\n\nHaakonin ja Kulta-Haraldin välillä vallitsi luja ystävyys. Harald\nesitti Haakonille ajatuksensa; hän sanoi aikovansa asettua maahan ja\njättävänsä sotalaivansa ja kysyi Haakonilta, arveliko tämä, että\nkuningas Harald suostuisi jakamaan valtakunnan hänen kanssaan, jos hän\nsitä vaati.\n\n\"Sitä minä arvelen\", virkkaa Haakon, \"ettei kuningas sinulta kiellä\nmitään oikeutta; mutta parempaa tietoa saat tästä asiasta, jos puhut\nsiitä kuninkaalle. En luule, että saat valtakuntaa, ellet sitä vaadi.\"\n\nVähän ajan kuluttua tästä keskustelusta Kulta-Harald puhui Harald\nkuninkaalle, kun saapuvilla oli paljon suurmiehiä, molempain ystäviä.\nSilloin Kulta-Harald vaati Harald kuninkaalta, että tämä jakaisi\nvaltakunnan puoliksi hänen kanssaan, niinkuin arvonsa ja syntyperänsä\nantoivat hänelle oikeuden Tanskanmaassa. Tästä vaatimuksesta Harald\nsuuttui suuresti ja sanoi, ettei yksikään mies ollut vaatinut hänen\nisältään kuningas Gormilta sitä, että tämä rupeaisi Tanskassa\npuolkuninkaaksi, ei myöskään tämän isältä Hårde-Knutilta tai Sigurd\nKäärmesilmältä tai Ragnar Lodbrokilta -- hän raivostui niin, ettei\nhänen kanssaan voinut puhua.\n\nKulta-Harald tyytyi nyt asemaansa vielä vähemmän kuin varemmin; hänellä\nei ollut valtakuntaa sen enempää kuin ennenkään, mutta lisäksi\nkuninkaan viha kestettävänä. Niin hän saapui ystävänsä Haakonin luo,\nvalitti pulaansa ja pyysi hyvää neuvoa, niin että voisi saada\nvaltakunnan; hän sanoi lähinnä aikoneensa tavoitella valtakuntaa\nvoimalla ja aseilla. Haakon pyysi, ettei hän puhuisi tästä kenellekään,\njotta se asia ei leviäisi.\n\n\"Henkesi se voi sinulle maksaa\", hän sanoo; \"ajattele itse, mihin\nsinulla on kykyä. Moiset suuret tuumat vaativat, että mies on rohkea ja\nluja, ettei säästä hyvää eikä pahaa, jotta se asia voisi edistyä, mihin\nhän on ryhtynyt. Mutta onnetonta on käydä käsiksi suuriin aikeisiin ja\nsitten luopua niistä häpeällä.\"\n\nKulta-Harald vastaa: \"Niin aion ryhtyä tähän vaatimukseen, etten edes\nsäästä käsiäni itse kuninkaan surmasta, jos siihen joudutaan, kun hän\nepää minulta valtakunnan, joka minulle oikeuden mukaan kuuluu.\" Siihen\npäättyy heidän keskustelunsa.\n\nHarald kuningas kävi sitten Haakonin luo, ja he ryhtyivät yhdessä\nkeskustelemaan. Kuningas kertoo jaarlille, minkä vaatimuksen\nKulta-Harald on tuonut valtakunnasta ja minkä vastauksen hän antoi; hän\nsanoo, ettei hän millään ehdolla tahdo vähentää valtakuntaansa: \"Mutta\njos Kulta-Harald pitää kiinni tästä vaatimuksesta, silloin ei minulla\nole paljoa sitä vastaan, että hänet surmataan, sillä luotan häneen\nvähän, ellei hän luovu tästä.\"\n\nJaarli vastaa: \"Minun luuloni mukaan Harald on ajanut tätä niin\nkiihkeästi, ettei hän anna sen enää raueta. Odotan, että jos hän nostaa\nsodan tässä maassa, niin hän saa runsaasti apua ja eniten isänsä\nystävällisyyden tähden. Mutta onnettominta on teille surmauttaa\nsukulaisenne, sillä kaikki miehet sanovat tässä tapauksessa häntä\nsyyttömäksi. En myöskään tahdo antaa sinulle sitä neuvoa, että teet\nitsestäsi pienemmän kuninkaan kuin isäsi Gorm oli; hän suurensi\nvaltakuntaansa paljon eikä suinkaan sitä vähentänyt.\"\n\nSilloin kuningas sanoo: \"Minkä neuvon siis annat, Haakon? Eikö minun\npidä jakaa valtakuntaa ja vapautua tästä rauhattomuudesta?\"\n\n\"Tavatkaamme toisemme muutaman päivän perästä\", sanoo Haakon jaarli;\n\"ensin tahdon pohtia tätä pulmallista asiaa ja sitten vastata\".\n\nSitten kuningas poistui väkineen.\n\nHaakon jaarli antautui nyt uudelleen vakaviin mietteisiin ja salli vain\nharvojen miesten oleskella talossaan. Muutaman päivän kuluttua Harald\ntuli jaarlin luo, ja he puhelivat keskenään. Kuningas kysyy, onko\njaarli nyt harkinnut sitä keskustelua, mikä heillä tuonoin oli.\n\n\"Sen vuoksi olen valvonut yötä ja päivää\", sanoo jaarli, \"ja minun\nmielestäni on se neuvo paras, että sinä pidät hallittavanasi kaiken sen\nmaan, minkä isäsi omisti ja sinä perit hänen jälkeensä, mutta hankit\nsukulaisellesi Haraldille toisen valtakunnan, josta hän voi saada\nkunniaa\".\n\n\"Mikä valtakunta se olisi\", kysyy kuningas, \"jonka voin luovuttaa\nHaraldille, jos pidän Tanskanmaan jakamattomana?\"\n\n\"Se on Norja\", vastaa jaarli. \"Sikäläisiä kuninkaita vihaa koko kansa,\nja joka mies toivoo heille turmaa, niinkuin luonnollista onkin.\"\n\nKuningas virkkaa: \"Norja on suuri maa ja sen kansa lujaa, ja vaikea on\nsitä tavoitella muukalaisella sotajoukolla. Niin kävi meidän, kun\nHaakon suojeli maata, että menetimme paljon väkeä, mutta emme\nsaavuttaneet voittoa. Ja Harald Eirikinpoika on minun kasvattini ja\npolvipoikani.\"\n\nSilloin jaarli sanoo: \"Kauan olen tietänyt, että te olette usein\nantanut apua Gunhildin pojille, mutta he ovat kuitenkin palkinneet\nteitä vain pahalla. Me saamme Norjan paljoa helpommin kuin hävittämällä\nsitä koko tanskalais-sotajoukolla. Lähetä sinä sana kasvatillesi\nHaraldille ja pyydä häntä ottamaan sinulta se maa ja läänitys, mikä\nheillä ennen oli täällä Tanskassa. Kutsu hänet luoksesi; silloin\nKulta-Harald voi lyhyessä ajassa voittaa Norjassa valtakunnan Harald\nHarmaaturkilta.\"\n\nKuningas vastaa, että huonona työnä pidetään kasvattinsa pettämistä.\n\n\"Niin kai tanskalaiset sanovat\", virkkaa jaarli, \"että parempi on\nsurmata norjalainen viikinki kuin tanskalainen kasvatusveli\". -- He\nkeskustelevat nyt kauan tästä, kunnes sopivat asiasta.\n\nKulta-Harald saapuu jälleen puhumaan Haakonin kanssa. Jaarli sanoo\nedistäneensä hänen asiaansa siten, että nyt on hyviä toiveita siitä,\nettä mahdollisesti häntä varten on valmiina kuningaskunta Norjassa.\n\n\"Silloin me kaksi\", hän lausuu, \"pidämme lujana liittomme. Minä voin\nsilloin antaa sinulle vankkaa tukea Norjassa.\"\n\nJaarli puhuu tästä Kulta-Haraldille, kunnes tämä pitää sitä sopivana.\nSitten he keskustelevat usein kolmisin, kuningas, jaarli ja\nKulta-Harald. Sen jälkeen kuningas lähetti miehiään Norjaan Harald\nHarmaaturkin luo. Heidän matkansa varustettiin hyvin, he saivat siellä\nsuopean vastaanoton ja tapasivat Harald kuninkaan; he toivat sen\nviestin, että Haakon jaarli oli Tanskassa ja makasi kuolemansairaana ja\nmelkein mielipuolena, ja toisen sanan, että Tanskan kuningas Harald\nkutsui kasvattinsa Harald Harmaaturkin luokseen antaakseen hänelle\nläänityksen, niinkuin hänellä ja hänen veljillään oli ennen ollut\nTanskassa, ja pyysi Haraldia saapumaan Jyllantiin.\n\nHarald Harmaaturkki esitti tämän asian Gunhildille ja ystävillensä;\nsiitä lausuttiin erilaisia arveluita, muutamien mielestä tämä retki ei\nollut turvallinen, niinkuin se nyt oli järjestetty, mutta useat\ntoivoivat, että hän lähtisi, sillä Norjassa oli niin suuri nälänhätä,\nettä kuninkaat töin tuskin kykenivät elättämään miehiään. Mutta\nTanskassa vuodentulo oli jotensakin hyvä, ja ajateltiin sieltä saatavan\nmitä tarvittiin, jos Harald kuningas saisi sieltä läänityksen. Niin\npäätettiin ennen lähettien lähtöä, että Harald kuningas saapuisi\nkesällä Tanskan kuninkaan luo ottamaan vastaan kuningas Haraldin\ntarjouksen.\n\nHarald Harmaaturkki lähti kesällä Tanskaan, ja hänellä oli kolme\nsuuralusta. Hän purjehti Vikenistä Limfjordiin ja laski maihin\nHalsin[79] luona. Hänelle sanottiin, että Tanskan kuningas saapuu pian.\nMutta saatuaan siitä tiedon Kulta-Harald purjehti sinne yhdeksällä\nlaivalla; ne hän oli varemmin varustanut viikinkiretkeä varten. Haakon\njaarli oli myöskin varustanut laivastonsa ja aikoi samaten lähteä\nviikinkiretkelle; hänellä oli kaksitoista alusta, kaikki isoja. Mutta\nkun Kulta-Harald oli lähtenyt pois, puhui Haakon jaarli kuninkaalle:\n\n\"Nyt en tiedä, emmekö joudu soutamaan vainotietä ja kuitenkin maksamaan\nsakkoja.[80] Nyt Kulta-Harald aikoo surmata Harald Harmaaturkin ja\nsitten anastaa kuningaskunnan Norjassa. Luuletko sinä, että hän pysyy\nsinulle uskollisena, kun annat hänelle niin suuren vallan? Niin hän\nsanoi talvella minun läsnäollessani, että surmaa sinut, jos saa\ntilaisuuden. Mutta minä voitan Norjan sinun alaiseksesi ja surmaan\nKulta-Haraldin, jos lupaat minulle, että helposti voimme sopia sen\nasian; minä rupean silloin sinun jaarliksesi ja vahvistan sen valalla\nja valloitan Norjan sinun avullasi ja pidän sitten maata valtakuntasi\nalaisena ja maksan sinulle veroa, ja silloin sinä olet suurempi\nkuningas kuin isäsi, jos hallitset kahta suurvaltakuntaa.\" -- Tästä\nsopivat kuningas ja jaarli; ja niin Haakon lähtee miehineen etsimään\nKulta-Haraldia.\n\nKulta-Harald saapui Limfjordin Halsiin ja vaati heti Harald\nHarmaaturkin taisteluun; vaikka tällä oli vähemmän väkeä, nousi hän\nkuitenkin maihin, valmistausi taisteluun ja järjesti sotajoukkonsa.\nMutta ennenkuin rintamat kävivät toisiaan vastaan, kannusti Harald\nHarmaaturkki voimakkaasti miehiään ja kehoitti heitä vetämään\nmiekkansa; hän riensi heti eteenpäin rintaman ensimmäisenä ja iski\nkahden puolen. Näin laulaa Glum Geirenpoika:\n\n    Sankarin sanoja virkkoi\n    kantaja kalvan, mi kastoi\n    verellä vihollisten\n    taistelukentän tuon.\n\n    Harald miehensä miekan\n    käyttöön nyt käski;\n    miehevältä tuntui\n    kutsu kuninkaan.\n\nSiinä taistelussa kaatuivat Harald Harmaaturkki ja useimmat hänen\nmiehistään.\n\nHaakon jaarli ja Kulta-Harald kohtasivat toisensa vähän sen jälkeen\nkuin Harald Harmaaturkki oli kaatunut; silloin Haakon jaarli antautui\ntaisteluun Kulta-Haraldia vastaan, ja siinä Haakon sai voiton, mutta\nHarald joutui vangiksi ja Haakon antoi ripustaa hänet hirteen. Sitten\nHaakon lähti Tanskan kuninkaan luo ja sopi helposti hänen kanssaan\nsukulaisensa surman.\n\nSen jälkeen Harald kuningas määräsi sotajoukon kokoontumaan koko\nvaltakunnastaan ja lähti liikkeelle kuudellasadalla aluksella. Hänen\nmukanaan oli Haakon jaarli sekä Harald Grenske, Gudröd kuninkaanpoika,\nja useita muita suurmiehiä, jotka olivat paenneet tiluksiltaan\nGunhildin poikien tähden. Tanskan kuningas purjehti laivastollaan\nVikeniin, ja siellä kaikki kansa rupesi hänen alamaisekseen. Mutta kun\nhän saapui Tunsbergiin, pyrki suuri joukko miehiä hänen luokseen, ja\nkuningas Harald antoi koko sen sotajoukon, mikä oli Norjassa\nkerääntynyt hänen avukseen, Haakon jaarlin johdettavaksi ja luovutti\nhänelle hallittaviksi seitsemän fylkeä samoilla ehdoilla kuin Harald\nKaunotukka asetti pojilleen, paitsi että Haakon saisi ottaa siellä\nsamaten kuin Trondhjemissakin kaikki kuninkaankartanot ja kaiken\nmaaveron. Harald kuningas antoi Harald Grenskelle kuninkaannimen ja\nsuuren alueen samoilla ehdoilla, mitkä hänen sukulaisillaan oli ennen\nollut ja Harald Kaunotukka oli asettanut pojilleen. Harald Grenske oli\nsilloin kahdeksantoista talven ikäinen ja tuli sitten kuuluisaksi\nmieheksi. Sen jälkeen Tanskan kuningas Harald lähti kotiin koko\ntanskalaisjoukko mukanaan.\n\nHaakon jaarli matkasi miehineen pohjoista kohti. Mutta kun Gunhild ja\nhänen poikansa saivat kuulla tämän sanoman, ryhtyivät he keräämään\nsotajoukkoa, mutta heidän oli vaikea saada väkeä. He turvautuivat\njälleen samaan neuvoon kuin ennenkin: päättivät purjehtia länteen meren\npoikki niiden kera, jotka tahtoivat heitä seurata; he lähtivät ensin\nOrkn-saarille ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Mutta Haakon jaarli\nalisti koko maan itselleen kuuliaiseksi ja asui sen talven\nTrondhjemissa.\n\nKuningas Ragnfröd ja Gudröd, nämä kaksi olivat nyt enää elossa Eirikin\nja Gunhildin pojista. Ragnfröd varustausi matkaan keväällä oltuaan\ntalven Orkn-saarilla. Hän purjehti itään päin Norjaan, ja hänellä oli\nkomea sotajoukko ja suuria laivoja. Mutta Norjaan saavuttuaan hän sai\nkuulla, että Haakon jaarli oli Trondhjemissa. Ragnfröd suuntasi silloin\nkulkunsa Stadin pohjoispuolelle ja hävitti Etelä-Möreä; ja hiukan väkeä\nliittyi häneen, niinkuin usein tapahtuu sotajoukon kulkiessa kautta\nmaan, että ne, jotka joutuvat sen valtaan, etsivät apua kukin sieltä,\nmissä se tuntuu sopivimmalta. Haakon jaarli sai kuulla, että Möressä\nvallitsi vainonajat. Jaarli kokosi silloin aluksia, antoi vuolla\nsotavasamia, varustausi joutuisasti ja purjehti merelle päin vuonoa\npitkin. Hänen oli helppo saada väkeä mukaansa. Haakon jaarli ja\nRagnfröd kohtasivat toisensa Etelä-Mören pohjoisimmassa osassa. Jaarli\nryhtyi heti taisteluun; hänellä oli enemmän väkeä, mutta pienemmät\nlaivat. Taistelu oli ankara, ja Haakonin kävi onnettomasti; taisteltiin\nkeulapuolella, niinkuin siihen aikaan oli tapana. Salmessa kävi virta,\nja kaikki alukset ajautuivat yhdessä maata kohti. Jaarli antoi myöskin\nsuunnata rantaa kohti sinnepäin, missä hänestä tuntui parhaalta nousta\nmaihin. Mutta kun alukset pääsivät matalalle, kävivät jaarli ja kaikki\nhänen miehensä laivoista ja vetivät ne ylemmäksi, jotta viholliset\neivät saisi niitä ulos vesille. Sitten jaarli järjesti joukkonsa\npartaalle ja yllytti Ragnfrödiä nousemaan maihin. Ragnfrödin miehet\nasettuivat hiukan ulommaksi, ja nyt ammuskeltiin toisiaan jonkin aikaa;\nmutta Ragnfröd ei tahtonut käydä maihin, ja niin he erkanivat tämän\njälkeen. Ragnfröd ohjasi laivastonsa Stadin eteläpuolelle, sillä hän\npelkäsi maasotajoukon kerääntyvän Haakon jaarlin avuksi. Mutta jaarli\nei antautunut enää taisteluun, koska hänen mielestään oli aluksissa\nliian suuri ero. Niin hän palasi syksyllä Trondhjemiin ja viipyi siellä\ntalven; mutta kuningas Ragnfrödillä oli hallussaan koko alue Stadin\neteläpuolella. Hänellä oli talvella luonaan suuri sotavoima, ja kevään\ntullessa hän lähetti sotakutsun ja sai paljon väkeä; hän retkeili\nkaikissa näissä fylkeissä kerätäkseen miehiä ja laivoja sekä muita\nvarastoja, joita tarvitsi.\n\nKevään tullessa Haakon jaarli määräsi väkeä kerääntymään aina maan\npohjoisosista asti. Niin on kerrottu, että hänellä oli sotajoukkoa\nneljän heimokunnan alueelta; häntä seurasi seitsemän jaarlia, ja näillä\noli yhteensä suuri määrä miehiä.\n\nHaakon jaarli purjehti tämän sotajoukon kera etelään Stadin ohi.\nSilloin hän sai kuulla, että kuningas Ragnfröd oli väkineen lähtenyt\nsisemmäksi Sogniin; hän johti nyt miehensä sinne ja kohtasi Ragnfrödin.\nJaarli laski laivansa maihin ja valitsi taistelukentän; siellä sukeusi\nankara taistelu. Haakon jaarlilla oli paljoa suurempi sotajoukko, ja\nhän sai voiton. Kuningas Ragnfröd pakeni aluksiinsa, mutta hänen\njoukostaan kaatui kolmeasataa miestä. Tämän taistelun jälkeen kuningas\nRagnfröd pakeni Norjasta, mutta Haakon jaarli palautti maahan rauhan ja\nantoi sen suuren sotajoukon, joka kesällä oli häntä seurannut, lähteä\ntakaisin pohjoiseen.\n\nHaakon jaarli otti vaimokseen erään naisen nimeltä Tora, Skage\nSkoftenpojan, erään mahtavan miehen tyttären. Tora oli hyvin kaunis.\nHaakon jaarli oli suuri naistensuosija, ja hänellä oli monta lasta.\nEräs tytär oli nimeltään Ragnhild; tämän hän naitti Skofte\nSkagenpojalle, Toran veljelle. Jaarli rakasti Toraa niin suuresti, että\ntämän sukulaiset kävivät hänelle rakkaammiksi kuin kaikki muut miehet;\nmutta Skoftella, hänen vävyllään, oli kuitenkin eniten sanottavaa\nkaikista sukulaisista. Jaarli antoi hänelle suuria maatuloja Mörestä.\nMutta joka kerta, kun he olivat sotaväen kera liikkeellä, oli Skoften\nsijoitettava aluksensa lähimmäksi jaarlin laivaa, eikä kenelläkään\nollut lupaa työntyä heidän alustensa väliin.\n\nTapahtui eräänä kesänä, että jaarli oli liikkeellä sotaväkineen;\nsilloin ohjasi Torleiv Viisas erästä purtta. Eirik oli myöskin mukana,\nhän oli silloin kymmenen tai yhdentoista talven ikäinen. Kun illoin\nkäytiin satamaan, ei Eirik sallinut purttansa laskettavan muualle kuin\nlähimmäksi jaarlin laivaa. Mutta kun jouduttiin etelään Mören vesille,\nsaapui jaarlin vävy Skofte hyvin varustetulla sotapurrella. Ja kun he\nsoutivat laivastoa kohti, huusi Skofte, että Torleiv luovuttaisi\npaikkansa hänelle ja sijoittuisi ulommaksi. Eirik vastasi joutuisasti\nja kehoitti Skoftea asettumaan toiseen valkamaan. Tästä kuuli Haakon\njaarli, että hänen poikansa Eirik piti itseään nyt niin mahtavana,\nettei taipuisi Skoften tieltä. Jaarli huusi heti, että heidän oli\nsiirryttävä valkamasta, muutoin heidän kävisi pahemmin; hän sanoi, että\nhe saisivat silloin selkäänsä. Mutta kun Torleiv kuuli tämän, kutsui\nhän miehiään ja käski heidän siirtää purren, ja niin tehtiin. Sitten\nSkofte asettui sille paikalle, minkä oli tottunut saamaan lähinnä\njaarlin alusta. Hänen oli määrä kertoa jaarlille kaikki uutiset, kun he\nolivat yhdessä, mutta jaarli kertoi Skoftelle uutisia, jos hän kuuli ne\nensinnä; hän sai nimen Uutis-Skofte.\n\nSeuraavan talven Eirik oli kasvatusisänsä Torleivin luona, mutta\nvarhain keväällä hän sai itselleen seurueen. Torleiv antoi hänelle\nviisitoistatuhtoisen aluksen kaikkine varusteineen, veneteltan sekä\nruokavaroja. Sitten Eirik purjehti vuonoa pitkin etelään päin Möreen.\nUutis-Skofte purjehti täysin varustetulla viisitoistatuhtoisella\npurrella talojensa väliä, mutta Eirik antautui heti taisteluun häntä\nvastaan. Siinä kaatui Skofte, mutta Eirik armahti ne miehet, jotka\nolivat jääneet henkiin. Sitten Eirik purjehti etelää kohti ja saapui\nTanskaan, lähti kuningas Harald Gorminpojan luo ja oleskeli siellä\ntalven. Mutta seuraavana keväänä Tanskan kuningas lähetti Eirikin\nNorjaan ja antoi hänelle jaarlinnimen ja sen ohella maata hallittavaksi\nsillä ehdolla kuin verokuninkaille ennen oli ollut. Eirik jaarlista\ntuli sitten suuri päällikkö.\n\nOlavi Trygvenpoika oleskeli koko tämän ajan Gardariikissa, ja siellä\nkuningas Valdemar kunnioitti häntä suuresti ja kuningatar häntä\nrakasti. Valdemar kuningas teki hänestä sen sotajoukon päällikön, jonka\nhän lähetti maata suojelemaan. Olavi oli muutamissa taisteluissa ja\nosoittautui oivalliseksi päälliköksi. Hän elätti itse suuren joukon\nomia sotureita niillä varoilla, joita kuningas hänelle antoi. Olavi oli\nantelias miehiään kohtaan ja sai siitä paljon ystäviä.\n\nMutta niinkuin usein voi tapahtua, kun muukalainen korotetaan valtaan\ntai niin suureen kunniaan, että joutuu kotimaisten miesten edelle, niin\nkävi nytkin, että useat alkoivat häntä kadehtia, koska hän oli\nkuninkaalle ja kuningattarellekin rakas. Moni puhui siitä kuninkaalle,\nettä tämä varoisi tekemästä Olavia liian mahtavaksi; \"sillä sellainen\nmies on teille vaarallisin, jos hän haluaa ryhtyä tuottamaan teille ja\nvaltakunnallenne vahinkoa, kun on niin mainio ja suosittu kuin hän;\nemme myöskään tiedä, mitä hän ja kuningatar alituiseen puhelevat\nkeskenään\".\n\nMahtavien kuninkaiden luona oli yleiseen tapana, että kuningattarella\noli puoli henkivartiota ja hän elätti sitä omalla kustannuksellaan ja\nsai lisäksi veroja ja maksuja, mikäli oli tarpeen. Niin oli myöskin\nkuningas Valdemarin luona, ettei kuningattarella ollut pienempää\nhenkivartiota kuin kuninkaalla, ja he kilpailivat suuresti voittaakseen\nmainioita miehiä puolelleen. Nyt kävi niin, että kuningas alkoi uskoa\nmoisia puheita, ja hän muuttui harvasanaiseksi ja töykeäksi Olavia\nkohtaan. Mutta tämän huomatessaan Olavi puhui siitä kuningattarelle ja\nsanoi myöskin, että häntä halutti lähteä takaisin pohjan maihin; hän\nkertoi, että hänen sukulaisillaan oli ennen ollut siellä valtakunta, ja\nhänestä tuntui luultavalta, että siellä hän saavuttaisi eniten\nmenestystä. Kuningatar toivotti hänelle onnellista matkaa ja sanoi,\nettä hän on pysyvä mainiona miehenä, missä eläneekin. Sitten Olavi\nvarustausi matkalle, astui alukseensa ja suuntasi kulkunsa ulos\nItämerelle. Mutta länteen päin purjehtiessaan hän saapui\nBorgundarholmiin,[81] nousi siellä maihin ja hävitteli; sen maan miehet\ntulivat rantaan ja ryhtyivät taisteluun, mutta Olavi sai voiton ja\npaljon sotasaalista.\n\nOlavin laivat olivat Borgundarholmin luona; silloin nousi rajusää ja\nmeri kävi myrskyiseksi, niin etteivät he voineet pysytellä siellä, vaan\npurjehtivat etelään päin Vendinmaan[82] rantaan ja saivat siellä hyvän\nsataman. He käyttäytyivät rauhallisesti ja viipyivät siellä jonkin\naikaa.\n\nBurislav[83] oli nimeltään Vendinmaan kuningas; hänellä oli tyttäriä\nGeira, Gunhild ja Astrid. Kuninkaantyttärellä Geiralla oli valtakunta\nsiellä, missä Olavi miehineen nousi maihin. Dixen oli nimeltään se\nmies, jolla oli eniten määräämisvaltaa Geira kuningattaren hovissa.\nMutta kun he saivat kuulla, että maihin oli saapunut tuntemattomia\nmiehiä, jotka käyttäytyivät sopivasti ja rauhallisesti, silloin lähti\nDixen heidän luokseen viemään Geira kuningattarelta sellaisen sanoman,\nettä tämä halusi tarjota tulijoille talvimajan, koska kesä oli kulunut\npitkälle ja sää käynyt myrskyiseksi.\n\nSinne saavuttuaan Dixen huomasi heti, että heidän johtajansa oli\nerinomainen mies sekä suvultaan että ulkomuodoltaan. Dixen sanoi, että\nkuningatar kutsui heidät luokseen ystävyyttään vakuuttaen. Olavi otti\nkutsun vastaan ja lähti talvella kuningatar Geiran luo; he mieltyivät\nmolemmat toisiinsa, niin että Olavi kosi kuningatarta, ja niin\ntapahtui, että hän sai sinä talvena Geiran. Nyt hän ryhtyi hallitsemaan\nsitä valtakuntaa kuningattaren kanssa.\n\nTalvella Olavi lähti niihin Vendinmaan kihlakuntiin, jotka olivat\nkuuluneet kuningatar Geiran valtaan, mutta vapauttaneet itsensä\nkuuliaisuudesta ja veroista. Siellä Olavi hävitteli, surmasi monta\nmiestä ja poltti muutamilta talot, otti paljon tavaraa ja alisti\nvaltaansa ne maat; sitten hän palasi linnaansa. Varhain keväällä Olavi\nlaati laivansa kuntoon ja purjehti ulos merelle. Hän laski Skånen\nrannikolle ja nousi siellä maihin; maan miehet kokoontuivat ja\ntaistelivat häntä vastaan, mutta Olavi sai voiton ja suuren saaliin.\nSitten hän purjehti itään päin Gotlantiin; siellä hän valtasi\nkauppalaivan, jonka jemtit omistivat. He puolustautuivat urhoollisesti,\nmutta lopulta Olavi raivasi laivan puhtaaksi, surmasi monta miestä ja\notti kaiken tavaran. Kolmannen taistelun hän suoritti Gotlannissa;\nsiellä Olavi sai voiton ja paljon saalista.\n\nOlavi Trygvenpoika oli ollut kolme talvea Vendinmaassa, kun hänen\nvaimonsa Geira sai taudin, joka tuotti hänelle kuoleman. Tämä suru\ntuntui Olavista niin raskaalta kantaa, ettei hän sen koommin viihtynyt\nsiellä. Hän hankki siis itselleen sotalaivoja ja lähti jälleen\nvainoretkille, hävitteli ensinnä Friislantia, sitten Sakslantia ja\ntunkeutui aina Flemingelantiin[84] asti. Näin kertoo Halfröd\nJuonikko-runoilija:[85]\n\n    Paljon poika Trygven\n    surmata sakseja antoi,\n    ruumiit runnellut\n    jäi susille syötäviksi.\n\n    Ruhtinas, suosija urhoin,\n    kyllältä kukkain antoi\n    juoda hurmetta ruskeaa\n    friisein määrättömästi.\n\n    Meriruhtinas mahtava silpoi\n    ruumiita rannalla Valkeren.\n    Korpeille kuningas jätti\n    flemingein lihaa syödä.[86]\n\nSen jälkeen Olavi Trygvenpoika suuntasi matkansa Englantiin ja ryösteli\nsitä laajalti; hän kävi myöskin Skotlannissa ja saarilla, sitten\nIrlannissa ja Bretlannissa ja monessa muussa maassa. Oltuaan neljä\ntalvea sotaretkillä hän saapui saarille, joita nimitetään\nSyllingeiksi,[87] ne sijaitsevat meressä länteen Englannista.\n\nSyllingeillä Olavi Trygvenpoika sai kuulla, että saarella oli\nennustaja, joka ilmaisi tulevaisia tapahtumia, ja moni uskoi, että\nusein kävi hänen sanainsa mukaan. Olavissa heräsi halu koetella sen\nmiehen taitoa. Hän lähetti kauneimman ja rotevimman miehensä, puettuna\nniin komeasti kuin mahdollista, ja käski tämän sanoa olevansa kuningas,\nsillä Olavi oli tullut kuuluisaksi kautta kaikkien maiden siitä, että\noli muita miehiä komeampi ja rotevampi, mutta Gardariikista lähdettyään\nhän nimitti itseään vain Oleksi ja sanoi olevansa gerdiläinen.[88]\nMutta kun lähetti saapui ennustajan luo ja sanoi olevansa kuningas, sai\nhän tämän vastauksen:\n\n\"Et ole sinä kuningas; mutta se on neuvoni, että olet kuninkaalle\nuskollinen.\"\n\nEikä hän sanonut enempää tälle miehelle. Lähetti palasi takaisin ja\nkertoi tämän Olaville, ja hänessä heräsi nyt sitä suurempi halu tavata\ntämä mies, kun sai kuulla sellaisen vastauksen, ja hänestä katosi\nepäilys, ettei tämä ollut oikea ennustaja. Niin Olavi lähti hänen\nluokseen ja puheli hänen kanssaan ja kysyi, minkälaiseksi hän ennusti\nOlavin tulevaisuuden, voittaisiko hän valtakunnan tai muuta onnea.\nErakko vastasi pyhästi ennustaen:\n\n\"Sinusta tulee suuri kuningas, ja suuria töitä suoritat: sinä saatat\npaljon ihmisiä uskoon ja kasteeseen; sen kautta autat sekä itseäsi että\nuseita muita. Ja jotta et tätä epäilisi, niin saat tämän merkiksi:\naluksillasi kohtaat petosta ja vainolaisia ja joudut taisteluun,\nmenetät muutamia miehiä ja haavoitut itse. Siitä haavasta joudut\nkuoleman kieliin, ja kilvellä sinut kannetaan purteesi; mutta tästä\nhaavasta paranet ennen seitsemän yön kuluttua, ja pian sen jälkeen otat\nvastaan kasteen.\"\n\nSitten Olavi lähti laivoilleen, ja siellä hän kohtasi vainolaisia,\njotka tahtoivat surmata hänet miehineen. Mutta ottelu päättyi siten,\nkuin erakko oli hänelle sanonut, että Olavi kannettiin haavoittuneena\npurteensa, ja myöskin oli hän terve seitsemän yön kuluttua. Nyt\nOlavista tuntui, että tämä mies oli puhunut hänelle totta ja että hän\noli oikea ennustaja, mistä hän sitten lieneekin saanut tämän\nennustuksen. Silloin Olavi lähti toisen kerran miestä tapaamaan, puheli\nkauan hänen kanssaan ja tiedusteli tarkoin, mistä hän sai sen\nviisauden, että osasi tulevaisia ennustaa. Erakko sanoi, että\nkristittyjen jumala itse salli hänen tietää kaiken, mitä hän halusi, ja\nkertoi Olaville paljon Jumalan suurtöistä. Ja näiden puheiden jälkeen\nOlavi suostui ottamaan vastaan kasteen, ja niin tapahtui, että hän\nkastettiin kaikkine seuralaisineen. Varsin kauan hän viipyi siellä\noppien oikeata uskoa, ja lähtiessään hän otti mukaansa pappeja ja muita\nhengellisiä.\n\nSyllingeiltä Olavi purjehti syksyllä Englantiin; hän viipyi siellä\nsatamassa ja käyttäytyi nyt rauhallisesti, sillä Englanti oli kristitty\nmaa ja hänkin oli nyt kristitty. Siellä levisi kautta maan\nkäräjäviesti, että kaikkien miesten oli saavuttava käräjille. Mutta\nniiden kokoonnuttua saapui kuningatar nimeltä Gyda, jonka veli Olavi\nKvaran (\"kenkä\") oli kuninkaana Irlannin Dublinissa.[89] Gyda oli ollut\nnaimisissa Englannissa erään mahtavan jaarlin kanssa; tämä oli silloin\nkuollut, mutta hän hallitsi valtakuntaa miehensä kuoleman jälkeen.\n\nMutta hänen valtakunnassaan oli mies nimeltä Alvine, suuri sankari ja\nsodankävijä. Hän oli kosinut Gydaa, mutta tämä oli vastannut, että hän\nhalusi valita, kenet tahtoisi ottaa valtakuntansa miehistä, ja nyt\nolivat käräjät koolla sitä varten, että Gyda valitsisi itselleen\nmiehen. Niille oli Alvine saapunut parhaisiin vaatteisiinsa\nkoristautuneena, ja paljon muitakin oli siellä hyvin puettuina. Olavi\noli tullut sinne, ja hänellä oli yllään myrskyasunsa ja päällimmäisenä\nkarvainen viitta; hän seisoi seurueineen muita ulompaua.\n\nGyda käyskenteli tarkastaen jokaista miestä, joka näytti hänestä\nmiehevältä. Mutta saavuttuaan sinne, missä Olavi seisoi, hän katsoi\ntätä kasvoihin ja kysyi, mikä hän oli miehiään. Hän nimitti itseään\nOleksi: \"olen täällä muukalainen\", hän sanoi. Gyda virkkoi:\n\n\"Jos huolit minusta, niin valitsen sinut.\"\n\n\"Sitä tarjousta en tahdo evätä\", sanoi Olavi ja kysyi hänen nimeään,\nsyntyperäänsä ja sukuaan.\n\n\"Minä olen\", hän virkkoi, \"kuninkaantytär Irlannista. Olin tässä maassa\nnaimisissa erään jaarlin kanssa, joka hallitsi tätä valtakuntaa. Hänen\nkuoltuaan olen itse hallinnut maata. Moni mies on kosinut minua, mutta\nei yksikään sellainen, jonka kanssa olisin tahtonut mennä naimisiin, ja\nnimeni on Gyda.\"\n\nHän oli nuori ja kaunis; Olavi ja hän puhelevat nyt asiasta ja tulevat\nyksimielisiksi, ja Olavi kihlaa Gydan.\n\nAlvine on tästä varsin pahoillaan; mutta Englannissa oli tapa\nsellainen, että kahden kilpaillessa jostakin oli ryhdyttävä taisteluun.\nNiin Alvine haastaa Olavin ottelemaan tästä asiasta. He sopivat\ntaistelupaikasta, ja siinä tulee olla kaksitoista miestä kummallakin\npuolella. Mutta kun he kohtaavat toisensa, sanoo Olavi miehilleen, että\nheidän tulee tehdä hänen laillaan; hänellä oli iso sotakirves. Kun\nAlvine tavoitteli häntä miekallaan, iski Olavi sen hänen kädestään ja\nosasi toisella lyönnillä niin, että Alvine kaatui. Sitten Olavi sitoi\nAlvinen. Niin kävi Alvinen kaikkien miesten, että he joutuivat\ntappiolle ja sidottiin ja kuljetettiin Olavin majapaikkaan. Sitten hän\nkäski Alvinen lähteä pois maasta ikipäiviksi, mutta Olavi anasti koko\nhänen omaisuutensa. Olavi sai sitten Gydan ja asusti Englannissa,\ntoisinaan Irlannissa.\n\nKerran, kun Olavi oli Irlannissa sotaretkellä ja he kulkivat aluksilla\nja oli pakko turvautua rantaryöstöön, kävivät miehet maihin ja ajoivat\nrantaan joukon karjaa. Silloin tuli muuan talonpoika jäljessä ja pyysi\nOlavilta takaisin lehmiä, jotka hän omisti. Olavi kehoitti häntä\nottamaan lehmänsä, jos voi ne löytää: \"mutta älä hidastuta meidän\nmatkaamme\". Talonpojalla oli mukanaan iso koira; hän usutti sen\nkarjalaumaan, ja siinä ajettiin satoja lehmiä. Mutta koira juoksenteli\nlaumassa ja ajoi esiin niin monta lehmää, kuin talonpoika sanoi\nomistavansa, ja ne olivat kaikki merkityt samalla lailla. He arvelivat\ntästä, että koira oli valinnut oikein, ja se oli heistä merkillisen\nviisas eläin. Silloin Olavi kysyi, tahtoiko talonpoika antaa koiran\nhänelle; \"kernaasti\", sanoi talonpoika. Olavi antoi hänelle heti\nvastalahjaksi kultarenkaan ja lupasi hänelle ystävyytensä. Sitä koiraa\nnimitettiin Vigeniksi, ja se oli paras kaikista koirista; se oli\nOlavilla kauan sen jälkeen.\n\nHaakon jaarli hallitsi Norjaa eikä suorittanut mitään veroa siitä\nsyystä, että Tanskan kuningas lahjoitti hänelle kaiken sen, mitä\nkuninkaalle tuli Norjasta, koska jaarlilla oli vaivaa ja kustannuksia\npuolustaessaan maata Gunhildin poikia vastaan. Mutta koska Harald\nkuningas oli ottanut vastaan kristinuskon, tahtoi hän, että myöskin\nHaakon jaarli antaisi kastaa itsensä. Hän kutsui jaarlin luokseen, ja\nhänen vaatimuksestaan tämä kastettiin kaikkine seuralaisineen. Kuningas\nantoi hänelle sitten pappeja ja muita hengellisiä ja sanoi, että jaarli\nkastattaisi kaiken kansan Norjassa. Niin he erosivat, ja Haakon jaarli\nlähti ulos merelle odottaen siellä myötäistä tuulta.\n\nMutta kun nousi sellainen tuuli, että hän arveli pääsevänsä ulapalle,\najoi hän maihin kaikki hengelliset, mutta purjehti itse merelle. Jaarli\nlaski itään Juutinrauman kautta hävitellen maata molemmin puolin. Mutta\nsaavuttuaan Itä-Göötanmaan kohdalle hän laski maihin ja valmisti siellä\nsuuren uhrin; silloin saapui lentäen kaksi korppia, jotka koikkuivat\näänekkäästi. Jaarli päätteli tästä, että Oden oli ottanut vastaan uhrin\nja hän saisi nyt hyvän sotaonnen. Jaarli poltti kaikki laivansa, kävi\nmaihin miehineen ja retkeili kaikkialla vainonkilpeä kantaen, kunnes\nsaapui Norjaan. Siellä hän kulki maitse aina Trondhjemiin asti.\n\nTanskan kuningas Harald Gorminpoika sai kuulla, että Haakon jaarli oli\nluopunut kristinuskosta ja hävitellyt laajalti hänen maataan. Silloin\nHarald kuningas kutsui sotajoukon koolle ja lähti sitten Norjaan. Ja\nsaavuttuaan siihen valtakuntaan, joka Haakon jaarlilla oli\nhallittavana, hän hävitti koko maan, mutta kaikki kansa pakeni\ntuntureille vieden mukanaan minkä voi kuljettaa.\n\nSitten Tanskan kuningas aikoi purjehtia sotajoukkoineen Islantiin\nkostaakseen sen häpeän, että kaikki islantilaiset olivat sepittäneet\nhänestä pilkkarunoja. Islannissa oli säädetty laki, että laadittaisiin\nTanskan kuninkaasta herjauslaulu jokaista ihmistä kohti, mikä maassa\nasusti. Syynä oli se, että muuan alus, jonka islantilaiset omistivat,\noli tehnyt haaksirikon Tanskan rannikolla, mutta tanskalaiset anastivat\nkaiken tavaran ja sanoivat sitä hylkytavaraksi; ja se, joka tämän asian\nratkaisi, oli kuninkaan kartanonhoitaja.\n\nKuningas Harald käski erään taikataitoisen miehen mennä salaa Islantiin\ntutkimaan, mitä saisi tietoonsa; mies lähti valaan hahmossa. Mutta\nperille saavuttuaan hän liikkui länteen päin maan pohjanpuolta. Hän\nnäki, että kaikki tunturit ja kummut olivat täynnä maahisia, toiset\nisoja, toiset pieniä. Mutta ennätettyään Vaapnafjordin edustalle hän\ntunkeutui vuonoon ja aikoi nousta maihin. Silloin saapui iso\nlouhikäärme alas laaksosta, ja sitä seurasi joukko käärmeitä, konnia ja\nsisiliskoja, ja ne puhalsivat sappea häntä vastaan. Mutta hän lähti\npois luodetta kohti aina Eyjafjordiin asti; hän tunkeutui siihen\nvuonoon, mutta siellä häntä vastaan tuli lintu niin iso, että siivet\ntapailivat tuntureita molemmin puolin, ja sen kera joukko muita\nlintuja, toiset isoja, toiset pieniä. Pois lähti hän sieltä länteen\npäin ja sitten etelään Breidefjordiin asti ja suuntasi kulkunsa\nvuonoon. Siellä häntä vastaan tuli iso härkä, se kahlasi mereen ja\nalkoi mylviä kamalasti; joukko maahisia seurasi sitä. Pois lähti hän\nsieltä ja aikoi nyt nousta maihin Reykjanesin eteläpuolella. Siellä\nhäntä vastaan kävi jättiläinen, jolla oli kädessään rautasauva ja joka\npiti päätään tuntureita korkeammalla, ja joukko muita jättejä oli sen\nseurassa. Sieltä hän lähti itään: \"siellä ei ollut mitään muuta\", hän\nsanoi, \"kuin hiekkaa ja erämaita ja rajuja rantahyrskyjä ulkopuolella,\nmutta meri niin avara maiden välillä, ettei siellä voi purjehtia\nsuurpursillakaan\". -- Sitten Tanskan kuningas palasi sotajoukkoineen\netelään ja poistui Tanskaan; mutta Haakon jaarli antoi asuttaa maan\nuudelleen eikä sen koommin maksanut mitään veroa kuninkaalle.\n\nKuningas Haraldin poika Svein -- hän jota sitten sanottiin\nKaksiparraksi -- vaati valtakuntaa isältään; mutta nyt oli asian laita\nedelleen niinkuin ennenkin, ettei Harald kuningas halunnut jakaa\nTanskaa kahtia antaakseen hänelle valtakunnan. Silloin Svein kerää\nsotalaivansa ja sanoo aikovansa viikinkiretkelle. Mutta laivaston\nkokoonnuttua Svein suuntasi kulkunsa Seelantiin ja siellä Isefjordiin.\nVuonossa oli hänen isänsä Harald kuningas aluksineen, ja he\nvarustausivat vainoretkelle lähtemään. Svein ryhtyi taistelemaan häntä\nvastaan, ja siinä sukeusi suuri taistelu; silloin riensi väkeä Harald\nkuninkaan luo, joten Sveinin täytyi väistyä ylivoimaa ja hän pakeni.\nSiinä Harald kuningas sai sellaisia haavoja, että kuoli. Sitten\notettiin Svein Tanskan kuninkaaksi.\n\nSilloin vallitsi Sigvalde jaarli Vendinmaan Jomsborgia.[90] Hän oli\nottanut Svein kuninkaan vangiksi ja vienyt hänet linnaansa ja pakotti\nhänet tekemään sovinnon vendiläiskuninkaan Burislavin kanssa; hänellä\nitsellään oli silloin puolisona Burislavin tytär Astrid. Sigvalde\njaarli määräsi myöskin sovintoehdot; muussa tapauksessa sanoi jaarli\naikovansa luovuttaa Sveinin vendien valtaan. Mutta kuningas tiesi, että\nnämä kiduttaisivat hänet hengiltä; hän suostui siis siihen, että jaarli\nsaisi välittää sovinnon. Jaarli tuomitsi niin, että Svein kuningas\nsaisi kuningas Burislavin tyttären Gunhildin, kuningas Burislav taasen\nsaisi Tyra Haraldintyttären, Svein kuninkaan sisaren, mutta molemmat\npitäisivät valtakuntansa ja heidän välillään vallitsisi rauha. Sen\njälkeen Svein kuningas palasi Tanskaan puolisonsa Gunhildin kera;\nheidän poikiaan olivat Harald ja Knut Suuri. Niihin aikoihin\ntanskalaiset uhkasivat ankarasti lähteä Norjaan Haakon jaarlia vastaan.\n\nSvein kuningas laati suuret pidot ja kutsui niihin kaikki päälliköt\nvaltakunnastaan; hänen oli määrä ottaa haltuunsa perintö isänsä\nHaraldin jälkeen. Kuningas lähetti silloin myöskin jomsviikingeille\nsanan, että Sigvalde jaarli ja Borgundarholmin Bue Digre ja heidän\nveljensä saapuivat sinne. Jomsviikingit lähtivät kesteihin mukanaan\nurheimmat miehensä; heillä oli neljäkymmentä alusta Vendinmaasta ja\nkaksikymmentä Skånesta.\n\nEnsimmäisenä kestipäivänä, ennenkuin Svein kuningas nousi isänsä\nkunniasijalle, hän joi tämän muistomaljan ja teki sellaisen lupauksen,\nettä ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän olisi sotajoukkoineen\nEnglannissa ja surmaisi kuningas Adalraadin[91] tai karkoittaisi hänet\nmaasta. Tämä muistomalja oli kaikkien juotava, jotka olivat mukana\nperintöpidoissa. Jomsviikinkien päälliköille kaadettiin väkevintä\njuomaa suurimpiin sarviin. Mutta kun malja oli tyhjennetty, oli\nkaikkien miesten juotava Kristuksen muistomalja, ja jomsviikingeille\nkannettiin aina täysimmät maljat ja väkevintä juomaa. Kolmas oli\nMikalin muistomalja, ja sen joivat kaikki. Tämän jälkeen Sigvalde\njaarli joi isänsä muistomaljan ja teki sitten sen lupauksen, että\nennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän lähtisi Norjaan ja surmaisi\nHaakon jaarlin tai karkoittaisi tämän maasta. Sitten lupasi Torkel\nKorkea, hänen veljensä, että hän seuraisi Sigvalde jaarlia Norjaan eikä\npakenisi taistelusta, niin kauan kuin Sigvalde pysyi paikallaan. Nyt\nlupasi Bue Digre, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä\npakenisi Haakon jaarlia taistelussa. Sitten lupasi hänen veljensä\nSigurd, että hän lähtisi Norjaan eikä pakenisi, niin kauan kuin suurin\nosa jomsviikinkejä taisteli. Sitten lupasi Vagn Aakenpoika, Buen\nsisarenpoika, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä palaisi\ntakaisin, ennenkuin oli surmannut Torkel Leiran ja käynyt vuoteeseen\ntämän tyttären Ingebjårgin viereen. Moni muukin päällikkö teki\nlupauksia. Sinä päivänä miehet joivat perintöolutta; mutta seuraavana\naamuna, nukuttuaan kyllikseen, jomsviikingeistä tuntui, että he olivat\npuhuneet liikoja, ja he kokoontuivat nyt neuvottelemaan, miten\nmenettelisivät retkeensä nähden. He sopivat siitä, että varustautuvat\nniin joutuin kuin mahdollista, ja järjestävät nyt aluksensa ja\nsotajoukkonsa kuntoon. Siitä levisi huhu laajalle kautta maiden.\n\nEirik jaarli Haakoninpoika sai kuulla tämän sanoman. Hän keräsi heti\nväkeä ympärilleen ja matkasi sitten tunturien poikki Trondhjemiin\nisänsä luo. Molemmat jaarlit veistättivät vainovasamia ja lähettivät\nsanan kautta maiden aina Haalogalantiin asti kutsuen kokoon väkeä ja\naluksia. Haakon jaarli lähti heti etelään päin Möreen vakoilemaan ja\nväkeä kokoamaan, mutta Eirik keräsi sotajoukon ja johdatti sen etelän\npuolelle.\n\nJomsviikingit suuntasivat laivastonsa Limfjordiin ja purjehtivat sieltä\nulos merelle. Haakon jaarlin valtakuntaan saavuttuaan he käyvät heti\nryöstämään ja matkaavat pohjoiseen päin kaikkialla vainokilpeä kantaen.\nGeirmundiksi nimitetään muuatta miestä, joka purjehti nopealla purrella\nmukanaan muutamia miehiä. Hän saapui Möreen ja tapasi siellä Haakon\njaarlin, astui pöydän ääreen ja kertoi uutisen, että eteläpuolella oli\nsotajoukko, Tanskasta tullut. Jaarli kysyi, tiesikö hän sen varmasti.\nGeirmund kohotti toista käsivarttaan, ja siitä oli käsi lyöty poikki,\nja sanoi, että siinä oli merkki sotajoukon saapumisesta. Sitten jaarli\ntiedusteli tarkoin tästä sotajoukosta. Geirmund sanoo, että\njomsviikingit olivat tulleet ja surmanneet monta miestä ja rosvoilleet\nlaajalti. \"He kulkevat\", hän virkkaa, \"joutuin ja hurjasti. Enpä luule\nkauan kestävän, ennenkuin he saapuvat näille maille.\" Sitten jaarli\nsouti kaikkien vuonojen kautta, sisään toisesta väylästä ja ulos\ntoisesta; hän kulki yötä ja päivää ja piti vakoojia liikkeellä, sekä\netelän puolella vuonoissa että pohjan puolella, missä Eirik liikkui\nsotajoukon kanssa. Mutta Eirik jaarli kulki etelään päin niin nopeasti\nkuin taisi.\n\nSigvalde jaarli suuntasi laivastonsa pohjoista kohti. Mutta vaikka\nviikingit tapasivatkin maan asukkaita, eivät nämä koskaan ilmoittaneet\ntotuuden mukaisesti, mitä jaarleilla oli tekeillä. Viikingit\nhävittelivät kaikkialla, minne saapuivat. He laskivat Håd-saaren[92]\nrantaan, nousivat siellä maihin ja rosvosivat, kuljettivat aluksille\nsekä väkeä että karjaa, mutta surmasivat kaikki asekuntoiset miehet.\nMutta heidän käydessään alas laivoilleen saapui heidän luokseen vanha\ntalonpoika. Hän sanoi:\n\n\"Ette te liiku sodankävijäin lailla, ajatte vain rantaan lehmiä ja\nvasikoita; suuremman saaliin te saisitte, jos valtaisitte karhun, joka\nnyt on joutumaisillaan karhunkuoppaan.\"\n\n\"Mitä mies haastelee?\" he huutavat; \"voitko kertoa meille jotain Haakon\njaarlista?\"\n\nTalonpoika vastaa:\n\n\"Hän purjehti eilen Hjårunda-vuonoon; hänellä oli laiva tai pari, ei\nniitä ollut ainakaan kolmea enempää, eikä hän ollut siihen mennessä\nkuullut mitään teistä.\"\n\nBue ja hänen miehensä ryntäsivät heti aluksilleen ja jättivät kaiken\nsaaliin jälkeensä. Bue virkkoi:\n\n\"Käyttäkäämme nyt hyväksemme sitä, että olemme saaneet uutisia, niin\nettä voimme olla lähimpänä voittoa.\"\n\nMutta aluksiinsa päästyään he soutivat heti ulos rannasta. Sigvalde\njaarli huusi heille tiedustellen kuulumisia. He sanoivat, että Haakon\njaarli oli siellä vuonossa. Sitten jaarli päästi laivastonsa irti, ja\nhe lähtivät soutaen kiertämään saarta.\n\nHaakon jaarli ja hänen poikansa Eirik jaarli olivat koonneet\nlaivastonsa siihen lähitienoille; heillä oli puolitoista sataa[93]\nalusta, ja he olivat kuulleet jomsviikinkien saapuneen Hådiin. Jaarlit\nsoutivat nyt pohjoista kohti näitä etsiäkseen, ja Hjårungavaagiin\nsaavuttuaan he tapasivat vihollisensa. Molemmin puolin järjestetään\nlaivastot taisteluun. Keskellä laivastoa oli Sigvalde jaarlin viiri,\nsitä vastaan asettui Haakon jaarli; Sigvaldella oli kaksikymmentä\nalusta, mutta Haakonilla kuusikymmentä. Toisella sivustalla olivat Bue\nDigre ja hänen veljensä Sigurd kahdenkymmenen laivan kera; näitä\nvastaan johti Eirik jaarli Haakoninpoika kuuttakymmentä laivaa.\nToisella sivustalla ohjasi Vagn Aakenpoika kahtakymmentä alusta, mutta\nnäitä vastassa oli kuusikymmentä laivaa.\n\nSitten laivastot iskivät yhteen, ja nyt sukeusi mitä hurjin taistelu,\nja paljon väkeä kaatui molemmin puolin, mutta enemmän kuitenkin\nHaakonin joukosta, sillä jomsviikingit taistelivat voimakkaasti ja\nrohkeasti ja tuimasti ja ampuivat suoraan kilpien puhki. Niin monta\nasetta suunnattiin kohti Haakon jaarlia, että hänen panssarinsa kävi\naivan kuluneeksi ja hyödyttömäksi, joten hän heitti sen yltään. Siitä\npuhuu Tind Halkelinpoika:\n\n    Vaatetta, min valmisti\n    kultakoru-nainen\n    (kasvoi kalpain kalske)\n    käynyt ei käyttäminen,\n    kun panssariurhon\n    uhrata täytyi\n    merikuninkaan paita\n    (raivattiin meriratsut);\n    kun rannalla rikki\n    rengaspaita Sårlen\n    jaarlilta murtui\n    (merkkejä siitä hän sai).\n\nJomsviikingeillä oli isommat ja korkealaitaisemmat laivat, mutta\nmolemmin puolin työnnyttiin rohkeasti eteenpäin. Vagn Aakenpoika\ntunkeutui niin rajusti päin Svein Haakoninpojan laivaa, että tämä\nväistyi siitä ja oli lähtemäisillään pakoon. Silloin Eirik jaarli\nsiirtyi sinne ja asettui rintamaan Vagnia vastaan. Vagn peräytyi\nvuorostaan, ja laivat olivat nyt entisellään. Eirik jaarli kääntyi\ntakaisin omalle puolelleen, mutta siellä olivat hänen miehensä\nväistyneet taaksepäin ja Bue oli irroittanut aluksensa rintamastaan\naikoen seurata pakenevia. Silloin Eirik jaarli asettui Buen aluksen\nrinnalle, ja siinä syntyi tuima iskuottelu, ja kaksi tai kolme Eirikin\naluksista työntyi Buen laivan ympärille. Silloin puhkesi rajusää ja\nsatoi rakeita niin suuria, että yksi rae painoi yhden äyrin.[94] Nyt\nSigvalde katkaisi pidäkeköydet ja käänsi purtensa aikoen paeta. Vagn\nAakenpoika huusi hänelle pyytäen häntä luopumaan paosta, mutta Sigvalde\nei tahtonut kuulla, mitä hän sanoi; silloin Vagn singahutti keihään\nhänen jälkeensä ja osasi siihen mieheen, joka istui peräsimen ääressä.\nSigvalde jaarli soudatti pois viisineljättä laivaa, mutta jäljelle jäi\nviisikolmatta.\n\nSilloin Haakon jaarli siirsi aluksensa Buen purren toiselle puolen;\nsiinä jäi Buen miehille lyhyelti aikaa iskujen välille. Vigfus,\nVigaglumin poika, tarttui sarvi-alasimeen, joka oli tuhdolla ja jota\nmuuan mies vast'ikään oli käyttänyt korjatessaan miekkansa kahvaa.\nVigfus oli perin väkevä mies; hän heitti alasimen kaksin käsin ja\nlennätti sen Aslak Holmskallen päähän, niin että sarvi työntyi\naivoihin. Aseet eivät olleet varemmin pystyneet Aslakiin, mutta hän oli\niskenyt kahden puolen; hän oli Buen kasvatti ja keulavartija.\n\nTämän taistelun kestäessä Eirikin miehet nousivat Buen alukseen ja\ntunkeutuivat peräpuoleen Buea kohti. Silloin Torstein Midlang iski Buea\nnenän poikki ja katkaisi nenänsuojuksen; siitä tuli iso haava. Bue\nsivalsi Torsteinia kylkeen, niin että leikkasi miehen keskeltä kahtia.\nSilloin Bue nosti kaksi arkkua täynnä kultaa ja huusi äänekkäästi:\n\"Laidan yli, kaikki Buen miehet!\" Hän heittäytyi mereen arkkuineen, ja\nmoni hänen miehistään syöksyi sitten laidan yli, mutta toisia kaatui\nalukseen, sillä armonpyyntöihin ei ollut aikaa. Niin raivattiin Buen\nalus puhtaaksi keulasta perään asti ja sitten laiva toisensa jälkeen.\nSen jälkeen Eirik jaarli siirtyi Vagnin aluksen viereen ja kohtasi\nsiellä kovaa vastarintaa. Lopulta kuitenkin hänen laivansa raivattiin\npuhtaaksi, mutta Vagn joutui vangiksi itse kolmantenakymmenentenä;\nheidät vietiin sidottuina maihin.\n\nSilloin Torkel Leira astui luo ja sanoi näin:\n\n\"Sen lupauksen sinä teit, Vagn, että surmaisit minut, mutta minusta\nnäyttää nyt luultavammalta, että minä surmaan sinut.\"\n\nTorkelilla oli iso sotakirves kädessään; hän iski sitä, joka istui\näärimmäisenä hirrellä. Vagn ja hänen miehensä olivat sidotut siten,\nettä köysi oli kiedottu heidän jalkoihinsa, mutta kädet olivat vapaina.\nSilloin muuan heistä virkkoi:\n\n\"Minulla on kädessäni solki, ja sen minä pistän maahan, jos tunnen\njotain, kun pääni on katkaistu.\"\n\nHänen kaulansa katkaistiin, ja solki putosi silloin maahan hänen\nkädestään. Siinä istui kaunis pitkätukkainen mies; hän kietoi hiukset\npäänsä ympäri, kurotti kaulaansa ja sanoi:\n\n\"Älä tahraa tukkaa vereen.\"\n\nMuuan mies tarttui tukkaan käsin ja piteli sitä. Torkel heilautti\nkirvestä iskeäkseen; viikinki nykäisi kiivaasti päätään ja se, joka\npiteli kiinni, antoi myöten; kirves osui hänen molempiin käsiinsä ja\nkatkaisi ne, niin että terä työntyi maahan. Silloin saapui paikalle\nEirik jaarli tiedustellen:\n\n\"Kuka tuo komea mies on?\"\n\n\"Sigurdiksi minua mainitaan\", hän vastasi, \"ja minua pidetään Buen\npoikana; vielä eivät kaikki jomsviikingit ole hengiltä\".\n\nEirik sanoo: \"Kaikesta päättäen sinä olet Buen oikea poika; haluatko\narmoa?\"\n\n\"Riippuu siitä, kuka tarjoaa\", virkkaa Sigurd.\n\n\"Se tarjoaa, jolla on valta tehdä se, Eirik jaarli.\"\n\n\"Silloin haluan\", hän sanoo; hänet irroitettiin köydestä. Silloin\nvirkkoi Torkel Leira:\n\n\"Jos sinä haluat antaa armoa kaikille näille miehille, jaarli, niin ei\nainakaan Vagn Aakenpoika milloinkaan pääse tästä hengissä.\"\n\nJa hän ryntäsi kohti kirves koholla; mutta Skarde viikinki heittäytyi\nkumoon köydestä ja kaatui Torkelin jalkoihin. Torkel suistui pitkälleen\nhänen päälleen; silloin Vagn tempasi kirveen, heilautti sitä ja iski\nTorkeliin surmaniskun. Mutta jaarli sanoi:\n\n\"Vagn, haluatko armoa?\"\n\n\"Haluan\", tämä vastasi, \"jos sitä saamme kaikki\".\n\n\"Irroittakaa heidät köydestä\", sanoi jaarli; ja niin tehtiin.\nKahdeksantoista oli surmattu, mutta kaksitoista sai armon.\n\nHaakon jaarli ja joukko muita istui puunrungolla. Silloin helähti\njousenjänne Buen aluksella, mutta vasama osui Valdersin Gissuriin, joka\nistui jaarlia lähinnä ja oli komeassa puvussa. Muutamat miehet kävivät\nlaivaan ja löysivät siellä Haavard Rauhantuojan; hän seisoi aluksen\npartaalla polvillaan, sillä häneltä oli katkaistu jalat, ja kädessään\nhänellä oli kaari. Mutta heidän päästyään laivaan kysyi Haavard:\n\n\"Kuka kaatui puunrungolta?\"\n\nMiehet sanoivat, että hänen nimensä oli Gissur.\n\n\"Silloin minulla oli huonompi onni kuin odotin.\"\n\n\"Onnettomuus oli kyllin suuri\", he sanovat, \"eikä sinua pidä enempää\ntuottaman\". -- Ja he surmasivat hänet. Sitten tutkittiin taistelukenttä\nja tavarat kannettiin jaettaviksi; viisikolmatta jomsviikinkien laivaa\noli raivattu puhtaiksi.\n\nSen jälkeen sotajoukko hajaantui. Haakon jaarli lähti Trondhjemiin ja\noli perin pahoillaan siitä, että Eirik oli antanut Vagn Aakenpojalle\narmon. Niin kerrotaan, että Haakon jaarli oli tässä taistelussa\nuhrannut Erling poikansa saadakseen voiton ja että sitten syntyi\nraemyrsky ja mieshukka kävi jomsviikinkien puolella tuntuvammaksi.\nEirik jaarli lähti sitten Ylämaihin ja sieltä idän puolelle\nvaltakuntaansa, ja Vagn Aakenpoika matkasi hänen kerallaan. Silloin\nEirik naitti Torkel Leiran tyttären Ingebjårgin Vagnille, antoi hänelle\noivan purren kaikkine varusteineen ja hankki hänelle siihen väkeä; he\nerosivat parhaina ystävinä. Vagn palasi sitten kotiinsa Tanskaan ja\ntuli mainehikkaaksi mieheksi; hänen suvustaan on moni suurmies\nlähtenyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarald Grenske oli kuninkaana Vestfoldissa, jonka Tanskan kuningas\nHarald Gorminpoika oli hänelle antanut; hän sai vaimokseen Aastan,\nGudbrand Kulan tyttären. Eräänä kesänä, ollessaan sotaretkellä\nItämailla omaisuutta hankkimassa, Harald Grenske saapui Svitjodiin.\nSiellä oli kuninkaana Olavi Ruotsalainen, Eirik Voitokkaan ja Sigridin\npoika. Sigrid oli silloin leski, ja hänellä oli monta suurta kartanoa\nSvitjodissa. Mutta kuultuaan, että kasvatusveljensä Harald Grenske oli\nsaapunut maihin niille tienoin, hän lähetti heti miehiä tämän luokse ja\nkutsui hänet kesteihin; Harald oli heti valmis siihen ja lähti sinne\nsuuren seurueen kera.\n\nSiitä tuli oivat pidot; kuningas ja kuningatar istuivat kunniasijalla\nja joivat yhdessä iltasella, ja kaikille hänen miehilleen kaadettiin\nrunsaasti juomaa. Kun kuningas illalla kävi makuulle, oli hänen\nvuoteessaan teltta kalliista kankaasta; siinä rakennuksessa oli vain\nharvoja miehiä. Mutta kun kuningas oli riisuutunut ja käynyt\nvuoteeseen, saapui kuningatar hänen luokseen, kaatoi hänelle omin käsin\nja houkutteli häntä juomaan, ja Sigrid oli perin suopea. Kuningas oli\nvarsin juovuksissa ja samaten hänkin. Sitten kuningas nukkui, ja\nkuningatarkin kävi levolle.\n\nSigrid oli erittäin viisas nainen ja aavisti ennalta paljon asioita.\nSeuraavana aamuna tarjoiltiin hyvin uutteraan; mutta tapahtui, niinkuin\nusein käy, kun ihmiset tulevat pahasti humalaan, että seuraavana\npäivänä useimmat varovat juomasta; mutta kuningatar oli hilpeä, ja hän\nja Harald juttelivat keskenään. Hän sanoi silloin arvostavansa ne tilat\nja sen valtakunnan, mitkä hänellä oli Svitjodissa, yhtä suuriksi kuin\nHaraldin kuningaskunnan ja omaisuuden Norjassa. Tämä puhe teki\nkuninkaan alakuloiseksi, eikä mikään ilahduttanut häntä; hän halusi\nlähteä pois ja oli mieleltään sairas, mutta kuningatar oli varsin\niloinen ja saattoi hänet suurin lahjoin matkaan.\n\nNiin Harald lähti syksyllä takaisin Norjaan, vietti kotona talven ja\noli jotensakin nyrpeällä mielellä. Seuraavana kesänä hän lähti\nItämaille sotalaivastoineen ja suuntasi silloin kulkunsa Svitjodiin;\nhän lähetti Sigridille sanan, että halusi tavata tämän. Sigrid ratsasti\nhänen luokseen, ja he puhelivat keskenään. Hän esitti heti kysymyksen,\ntahtoiko Sigrid mennä naimisiin hänen kanssaan. Sigrid vastasi, että\nhän menetteli mielettömästi ja että hän oli ennestään niin hyvissä\nnaimisissa, että se kyllä riitti hänelle. Harald sanoo, että Aasta on\nhyvä ja oiva nainen, \"mutta hän ei ole niin hyvää sukua kuin minä\nitse\". Sigrid vastaa:\n\n\"Saattaa olla niin, että sinä olet suurempaa sukua kuin hän; luulisin\nkuitenkin, että hänen rinnallaan viihtyy teidän molempain onni.\"\n\nHarvoja sanoja he vaihtoivat, ennenkuin kuningatar ratsasti pois.\nKuningas Harald oli silloin perin raskasmielinen; hän valmistausi\nratsastamaan takaisin sisämaahan Sigrid kuningattaren luo; useat miehet\nvaroittivat häntä siitä, mutta tästä huolimatta hän lähti suuren\nseurueen kera ja saapui siihen taloon, jota kuningatar hallitsi. Samana\niltana sinne tuli eräs toinen kuningas; hän oli nimeltään\nVissavald,[95] idän puolelta Gardariikista, ja hän saapui kosimaan.\nKuninkaat ja kaikki heidän miehensä saivat sijansa suuressa ja vanhassa\ntuvassa; sellainen oli myöskin koko sisustus, mutta ylenmäärin\ntarjottiin sinä iltana juomaa niin väkevää, että kaikki tulivat\nhumalaan, ja sekä päävahti että ulkovahti nukkuivat. Silloin Sigrid\nkuningatar käski käydä yöllä heidän kimppuunsa sekä asein että tulen\navulla; siinä paloi tupa ja sisällä olevat miehet, mutta ne\nsurmattiin, jotka pääsivät ulos. Sigrid sanoi, että siten hän riistää\npikkukuninkailta halun saapua vieraista maista häntä kosimaan; siitä\npitäen häntä nimitettiin \"Sigrid Ylpeäksi\".\n\nKun ne miehet, jotka Harald oli jättänyt aluksia vartioimaan, saivat\nkuulla kuninkaan surmasta, he palasivat heti Norjaan ja kertoivat tämän\nsanoman sekä syyn, miksi Harald oli lähtenyt Sigrid kuningattaren luo.\nAasta lähti silloin Ylämaihin isänsä luo, ja tämä otti hänet hyvin\nvastaan; mutta molemmat olivat perin suuttuneita siitä, mitä\nSvitjodissa oli tapahtunut ja että Harald oli aikonut hyljätä hänet.\nAasta Gudbrandintytär synnytti kesällä pojan; se poika sai nimen Olavi\nja kastettiin vedellä.[96]\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaakon jaarli hallitsi Norjassa kaikkialla meren partaalla. Silloin\nmaassa oli hyviä vuosia ja rauha talonpoikien kesken. Jaarli oli\ntalonpoikain suosiossa suurimman osan elämäänsä. Mutta ajan mittaan\ntapahtui asein, että hän kohteli naisia sopimattomasti. Tässä hän meni\nniin pitkälle, että otatti mahtavien miesten tyttäriä ja kuljetutti\nheidät kotiinsa, makasi heidän luonaan viikon tai kaksi ja lähetti\nheidät sitten takaisin. Tästä koitui hänelle paljon vihamielisyyttä\nnaisten sukulaisten taholta, ja talonpojat alkoivat nurista, niinkuin\ntröndien tapana on, milloin vain jokin käy heidän mieltänsä vastaan.\n\nHaakon jaarli sai kuulla puhuttavan, että lännen puolella meren takana\noli mies, joka nimitti itseään Oleksi ja jota pidettiin kuninkaana;\nmutta jaarli aavisti muutamain miesten kertomuksesta, että hän saattoi\nolla norjalaista kuningassukua. Hänelle oli kerrottu, että Ole sanoi\nitseään gerdiläiseksi, mutta jaarli oli kuullut, että Trygve\nOlavinpojalla oli ollut poika, joka oli lähtenyt itään Gardariikiin ja\nsiellä varttunut Valdemar kuninkaan luona, ja hänen nimensä oli Olavi.\nJaarli oli myöskin tiedustellut ahkerasti tästä miehestä, ja hän\naavisti, että sama mies oli nyt saapunut sinne Länsimaihin.\n\nOli muuan mies nimeltä Tore Klakka, Haakon jaarlin hyvä ystävä;\nhän oleskeli pitkiä aikoja sotaretkillä, mutta usein myöskin\nkauppamatkoilla ja tunsi maailmaa laajalti. Tämän miehen jaarli lähetti\nlänteen meren poikki, pyysi häntä lähtemään kauppamatkalle Dubliniin,\nniinkuin monen tapana oli niihin aikoihin, ja kuulustelemaan, mikä tämä\nOle oli miehiään; mutta jos hän havaitsisi todeksi, että hän oli Olavi\nTrygvenpoika tai joku toinen Norjan kuningassukujen jälkeläinen, niin\nToren oli punottava salajuonia häntä vastaan, jos se kävi päinsä.\n\nSen jälkeen Tore lähti Irlannin Dubliniin ja tiedusteli Olea; tämä oli\nsiellä sukulaisensa kuningas Olavi Kvaranin luona. Sitten Tore toimitti\nniin, että pääsi puheisiin Olen kanssa; Tore oli perin taitavasanainen.\nMutta kun he olivat kauan puhelleet keskenään, ryhtyi Ole kyselemään\nNorjasta, ensinnä Ylämaiden kuninkaista ja kuka heistä vielä oli\nhengissä tai mitä valtakuntia heillä nykyään oli; hän tiedusteli\nmyöskin, kuinka suosittu Haakon jaarli oli maassaan. Tore vastasi:\n\n\"Jaarli on niin mahtava mies, ettei yksikään uskalla puhua hänen\nmieltänsä vastaan, mutta syynä on se, ettei ole toista, kenen puoleen\nkäännyttäisiin. Mutta sanoakseni teille totuuden, niin tunnen monen\nkelpo miehen mielen ja samaten rahvaankin, ja he olisivat varsin\nhalukkaat ja valmiit, jos maahan saapuisi kuningas Harald Kaunotukan\nsukua. Mutta siihen emme keksi mitään neuvoa ja eniten siitä syystä,\nettä nyt on saatu kokea, että huonosti kannattaa taistella Haakon\njaarlia vastaan.\"\n\nKun he olivat usein keskustelleet tästä, ilmaisee Ole Torelle nimensä\nja syntyperänsä ja tiedustelee hänen mieltään, arvelisiko hän\ntalonpoikien ottavan Olavin kuninkaaksi, jos hän lähtisi Norjaan. Tore\nkannusti häntä innokkaasti tälle matkalle ja ylisti häntä ja hänen\nkuntoaan ylenmäärin. Niin Olavissa heräsi voimakas halu palata\nperintövaltakuntaansa, ja hän lähti purjehtimaan Norjaa kohti, mukanaan\nTore. Mosterin[97] luona hän astui ensiksi maihin Norjassa ja antoi\nsiellä pitää messun teltassa; samalle paikalle rakennettiin myöhemmin\nkirkko. Tore Klakka sanoi kuninkaalle, ettei ollut neuvokasta ilmaista,\nkuka hän oli, eikä hänen pitänyt antaa mitään vihiä tulostaan, vaan oli\nkuljettava niin joutuisasti kuin suinkin jaarlia vastaan ja yllätettävä\nhänet äkkiarvaamatta. Olavi kuningas teki niin; hän matkasi pohjoista\nkohti yötä ja päivää, milloin tuuli oli suotuisa, eikä antanut väestön\nsaada mitään tietoa siitä, kuka oli purjehtimassa. Mutta Agdenesiin[98]\nsaavuttuaan hän sai kuulla, että Haakon jaarli oli vuonossa ja oli\njoutunut riitaan talonpoikien kanssa. Mutta kun Tore kuuli näin\npuhuttavan, niin asian laita olikin aivan toinen, kuin hän oli\nodottanut; sillä jomsviikinki-taistelun jälkeen olivat kaikki Norjan\nmiehet Haakon jaarlin parhaita ystäviä hänen saavuttamansa voiton\nvuoksi, jolla hän oli pelastanut koko maan vainosta; mutta nyt oli\nkäynyt niin huonosti, että maahan oli saapunut suuri päällikkö, mutta\ntalonpojat olivatkin suuttuneet jaarliin.\n\nHaakon jaarli oli vierailemassa Guldalin Medalhusissa. Orm Lyrgja oli\nnimeltään muuan mies, mahtava talonpoika; hänellä oli vaimo nimeltä\nGudrun, Lundarin Bergtorin tytär, jota sanottiin Lunden auringoksi,\nsillä hän oli erittäin kaunis nainen. Jaarli lähetti orjansa Ormin luo\nsellaiselle asialle, että heidän oli tuotava tämän vaimo hänen\nluokseen. Orjat esittivät asiansa; Orm pyysi heitä ensinnä käymään\niltaselle. Mutta ennenkuin he olivat sen päättäneet, oli Ormin luo\nsaapunut naapuristosta useita miehiä, joille tämä oli lähettänyt sanan.\nOrm sanoi silloin, ettei Gudrun millään ehdolla lähde orjien mukaan. Ja\nGudrun pyysi heitä sanomaan jaarlille, ettei hän saapuisi tämän luo,\nellei Remulin Toraa lähetettäisi häntä noutamaan; tämä oli mahtava\nemäntä ja jaarlin rakastajattaria. Orjat sanovat tulevansa sinne toisen\nkerran sellaisin keinoin, että talonpoika ja emäntä pian saavat katua\ntätä, ja he uhkailevat ankarasti, ennenkuin lähtevät tiehensä.\n\nMutta Orm antoi vainovasaman kiertää laajalti ympäristössä ja lähetti\nsen mukana sellaisen sanoman, että kaikkien miesten oli tartuttava\naseisiin Haakon jaarlia vastaan ja surmattava hänet. Vähää varemmin\njaarli oli ottanut Brynjulv nimisen miehen vaimon, ja se teko oli\nherättänyt suurta suuttumusta, ja jo silloin olivat miehet tuumineet\ntarttua aseisiin.\n\nViestin saatuaan koko rahvas kävi aseisiin ja lähti marssimaan\nMedalhusia kohti. Mutta jaarli sai siitä vihiä ja poistui talosta\nmiehineen; hän piiloutui syvään laaksoon, jota siitä pitäen sanotaan\nJaarlinlaaksoksi. Seuraavan päivän jaarli piti silmällä talonpoikain\nsotajoukkoa. Nämä asettivat miehiä kaikille teille ja arvelivat, että\njaarli oli poistunut laivoilleen; mutta laivastoa johti hänen poikansa\nErlend, toivehikas nuorukainen. Mutta yön tullen jaarli lähetti väkensä\npois ja käski sen matkata metsäteitse Orkedaleniin:\n\n\"Teille ei kukaan tee mitään vahinkoa, ellen minä ole lähistöllä;\nlähettäkää sana Erlendille, että hän purjehtii vuonoa myöten, jotta\nvoimme tavata toisemme Möressä. Minä pääsen kyllä piiloon\ntalonpojilta.\"\n\nSen jälkeen jaarli lähti matkaan mukanaan Kark niminen orja. Gul-joki\noli jään peitossa, ja siihen hän antoi hevosensa upota ja jätti\njälkeensä viittansa; mutta he lähtivät itse erääseen luolaan, jolla\nsiitä pitäen on ollut nimenä Jarlsheller. Sitten he nukkuivat, mutta\nherättyään Kark kertoo nähneensä sellaisen unen, että luolan ohi kulki\nmusta ja ruma mies, jonka hän pelkäsi käyvän sisään; mutta se mies\nsanoi hänelle, että \"Ulle\" oli kuollut. Jaarli virkkoi, että varmaankin\nErlend oli saanut surmansa. Jälleen nukahti Tormod Kark toistamiseen ja\nparahti unessa. Mutta herättyään hän kertoi unessa nähneensä, että sama\nmies astui samaa tietä takaisin, ja tämä pyysi häntä sanomaan\njaarlille, että nyt olivat kaikki salmet suljetut. Kark kertoi\njaarlille unensa; tämä arveli, että moinen seikka varmaankin ennusti\nhänelle lyhyttä elämää.\n\nSitten he nousivat ja kävivät Remulin taloon. Jaarli lähetti Karkin\nToran luo pyytämään, että tämä saapuisi salaa hänen luokseen; hän teki\nniin ja otti jaarlin hyvin vastaan. Jaarli pyysi Toraa piilottamaan\nhänet muutamaksi yöksi, kunnes talonpojat ennättäisivät hajaantua.\n\n\"Täältä sinua etsitään\", sanoi Tora, \"kautta koko taloni, sekä sisältä\nettä ulkoa, sillä moni tietää, että minä autan sinua kernaasti kykyni\nmukaan. Mutta onpa talossani muuan paikka, mistä minä en rupeaisi\nmoista miestä etsimään; se on sikopahna.\"\n\nHe saapuivat sinne; jaarli virkkoi: \"Tänne meidän on nyt asettuminen;\nhenki on ensinnä pelastettava.\"\n\nOrja kaivoi siihen avaran haudan ja kantoi mullan syrjään; sitten hän\nsovitti lautoja ylitse. Tora kertoi jaarlille, että Olavi Trygvenpoika\noli saapunut vuonoon ja surmannut hänen poikansa Erlendin. Sitten\njaarli kävi hautaan Karkin kera; mutta Tora levitti lautoja ylitse,\nlakaisi multaa ja lantaa päälle ja ajoi siat siihen rypemään; se\nsikopahna oli ison kiven juurella.\n\nOlavi Trygvenpoika saapui vuonoon viidellä suurpurrella, mutta siellä\nHaakon jaarlin poika Erlend souti häntä vastaan kolmella aluksella.\nLaivojen lähetessä toisiaan Erlend ja hänen miehensä aavistivat vaaran\nuhkaavan ja suuntasivat kulkunsa maihin päin. Mutta kun Olavi näki\nsuurpurjeisen laskevan vuonoa myöten ulospäin, hän ajatteli, että\nsiellä mahtoi liikkua Haakon jaarli, ja käski nyt soutaa niiden jälkeen\nniin voimakkaasti kuin miehet jaksoivat. Kun Erlendin miehet olivat\npäässeet melkein rantaan asti, he soutivat aluksensa karille,\nheittäytyivät heti mereen ja pyrkivät maihin. Silloin saapuivat Olavin\nlaivat perille. Olavi näki perin komean miehen uivan; hän tarttui\nperäsimen varteen ja lennätti sen tuota miestä kohti, ja isku osui\nErlend jaarlinpojan päähän, niin että pääkoppa halkesi aivoihin asti;\nsiihen Erlend heitti henkensä. Olavin miehet surmasivat monta miestä,\nmutta toisia pääsi pakoon; muutamia he ottivat vangiksi, antoivat\nnäille armon ja saivat kuulla uutisia.\n\nOlaville kerrottiin silloin, että talonpojat olivat ajaneet Haakon\njaarlin pois ja tämä oli heitä paossa ja koko hänen joukkonsa oli\nhajallaan. Sitten talonpojat tulevat Olavin luo, ja molemmin puolin he\nmielistyvät toisiinsa ja ryhtyvät heti yksiin tuumiin. Talonpojat\nottavat hänet kuninkaakseen, ja yhdessä he päättävät käydä Haakon\njaarlia etsimään. He lähtevät Gul-laaksoon, ja heistä tuntuu\nluultavimmalta, että jaarli on Remulissa, jos missään, koska Tora oli\nhänen rakkain ystävänsä niillä tienoin. He matkaavat nyt sinne ja\netsivät jaarlia sekä sisältä että ulkoa, mutta eivät löydä häntä. Ja\nsilloin Olavi piti kotikäräjiä ulkona tanhualla; hän seisoi sillä\nisolla kivellä, joka sijaitsi sikopahnan luona. Sieltä Olavi puhui, ja\nniin hän virkkoi puheessaan, että palkitsisi sekä tavaralla että\nkunnialla sitä miestä, joka tuottaisi tuhon Haakon jaarlille.\n\nTämän puheen kuulivat jaarli ja Kark; heillä oli valoa kuopassaan.\nJaarli virkkoi:\n\n\"Miksi olet niin kalpea, mutta toisin ajoin taas musta kuin multa? Eikö\nsyynä ole se, että aiot pettää minut?\"\n\n\"Ei\", vastaa Kark.\n\n\"Me kaksi olemme syntyneet samana yönä\", sanoo jaarli; \"lyhyelti on\nväliä meidän kuolemallammekin\".\n\nIltapuoleen Olavi lähti pois. Mutta kun tuli yö, niin jaarli pysytteli\nvalveilla, mutta Kark nukkui ja käyttäytyi omituisesti. Silloin jaarli\nherätti hänet ja kysyi, mitä hän oli uneksinut. Hän sanoo:\n\n\"Olin nyt Ladessa, ja Olavi Trygvenpoika pani kultakoristeen kaulaani.\"\n\nJaarli vastaa: \"Silloin Olavi Trygvenpoika koristaa kaulasi\nverenkarvaisella renkaalla, jos hänet tapaat. Varo nyt itseäsi siitä,\nmutta minulta saat hyvää niinkuin ennenkin, äläkä petä minua.\"\n\nSitten molemmat pysyivät valveilla, ikäänkuin kumpikin olisi vartioinut\ntoista; mutta aamupuoleen jaarli nukkui ja käyttäytyi heti omituisesti;\nhän jännitti sääriään ja niskaansa ikäänkuin aikoen nousta ja huusi\näänekkäästi ja rumasti. Mutta Kark säikähtyi pahasti, veti ison veitsen\nvyöstään, pisti jaarlia kurkkuun ja viilsi sen poikki. Se oli Haakon\njaarlin surma. Sitten Kark leikkasi jaarlin pään irti, juoksi tiehensä\nja saapui seuraavana päivänä Ladeen ja vei jaarlin pään Olavi\nkuninkaalle; hän kertoi myöskin kaikki tapaukset Haakon jaarlin\nretkistä, niinkuin ne nyt on kirjoitettu. Mutta Olavi kuningas käski\nviedä hänet pois ja katkaista hänen kaulansa.\n\nSen jälkeen Olavi kuningas ja joukko talonpoikia hänen kerallaan\nlähtivät Nidar-saarelle[99] ottaen mukaansa Haakon jaarlin ja Karkin\npäät. Sitä saarta käytettiin siihen aikaan varkaiden ja pahantekijäin\nteloituspaikaksi ja siellä oli hirsipuu, ja siihen hän ripustutti\nHaakon jaarlin ja Karkin päät. Koko sotajoukko astui esille ja huusi ja\nheitteli niitä kivillä sanoen, että siinä sai ilkimys olla toisten\nilkimysten matkassa. Sitten lähetettiin väkeä Gul-laaksoon, noudettiin\nsieltä jaarlin ruumis ja poltettiin se. Niin suureksi kasvoi nyt se\nvihamielisyys, jota tröndit osoittivat Haakon jaarlia kohtaan, ettei\nkukaan uskaltanut nimittää häntä toisin kuin \"ilkimys-jaarliksi\"; tätä\nherjanimeä käytettiin kauan sen jälkeen. Mutta totta puhuen on\nkuitenkin sanottava Haakon jaarlista, että hänellä oli paljon kykyä\nolla päällikkönä; ensinnäkin hän oli suurta sukua, sitten viisas ja\ntaitava käyttämään herruuttaan, rohkea taistelussa ja lisäksi onnekas\nsaavuttamaan voittoja ja kaatamaan vihollisensa. Näin lausuu Torleiv\nRaudfeldinpoika:\n\n    Haakon! ei ole meillä\n    jalompaa jaarlia alla\n    kuun; on kunniaa\n    sankari taistossa saanut.\n\n    Ylimyksiä saatoit yhdeksän\n    (korpit ruumiita raastaa)\n    luo Odenin; laajalti voit\n    nyt vallita valtiaana.\n\nMiesten anteliaimpia oli Haakon jaarli, mutta mitä suurin onnettomuus\nkohtasi moista päällikköä kuolinhetkenä. Mutta pääsyynä siihen oli,\nettä nyt oli koittanut aika, jolloin uhraaminen ja uhraajat olivat\ntuomittavat, mutta sijaan tuli pyhä usko ja oikeat tavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlavi Trygvenpoika otettiin yleisillä käräjillä Trondhjemissa koko maan\nkuninkaaksi, niinkuin Harald Kaunotukka oli ollut. Olavi retkeili\nsitten kautta koko maan ja alisti sen valtaansa; kaikki Norjan miehet\nrupesivat hänelle kuuliaisiksi; samaten tuli niistä Ylämaiden ja\nVikenin päälliköistä, jotka ennen olivat saaneet alueensa Tanskan\nkuninkaalta, nyt Olavi kuninkaan miehiä ja he ottivat maansa vastaan\nhäneltä. Eirik jaarli Haakoninpoika ja hänen veljensä Svein sekä muut\nheidän sukulaisensa ja ystävänsä pakenivat maasta, pyrkivät itään\nSveanmaahan Olavi kuninkaan luo, ja heidät otettiin siellä hyvin\nvastaan.\n\nLoden oli nimeltään muuan Vikenin mies, rikas ja suurisukuinen; hän oli\nusein kauppamatkoilla, mutta väliin sotaretkillä. Tapahtui eräänä\nkesänä, että Loden lähti kauppamatkalle Itämaihin; hän omisti koko\naluksen, ja siinä oli suuri lasti. Hän suuntasi kulkunsa Vironmaahan ja\nviipyi kauppapaikoissa kaiken kesää. Sinne tuotiin markkinoille\nmonenlaista tavaraa; siellä oli myöskin paljon orjia myytävinä. Siellä\nLoden näki naisen, joka oli myyty orjaksi, ja naista katsellessaan hän\ntunsi, että tämä oli Astrid Eirikintytär, joka oli ollut Trygve\nkuninkaan puolisona; mutta nyt hän oli kovin muuttunut siitä, kuin\nLoden viimeksi oli nähnyt hänet, sillä hän oli kalpea ja riutunut ja\nhuonoissa vaatteissa. Loden kävi hänen luokseen ja tiedusteli,\nminkälainen hänen tilansa oli. Hän vastaa:\n\n\"Raskasta on siitä haastaa; minut on myyty orjaksi ja nyt olen täällä\nkaupan.\"\n\nSitten he ilmaisivat itsensä toisilleen ja Astrid muisti hänet hyvin.\nHän pyysi silloin Lodenia ostamaan hänet vapaaksi ja viemään kotiin\nsukulaisten luo.\n\n\"Minä mainitsen sinulle ehdon\", sanoi Loden, \"minä muutan sinut\nNorjaan, jos tahdot mennä naimisiin kanssani\".\n\nMutta koska Astrid oli nyt joutunut hätään ja sitä paitsi tiesi, että\nLoden oli suurisukuinen, urhea ja rikas mies, suostui hän tähän\npäästäkseen vapaaksi. Sitten Loden osti Astridin, vei hänet mukanaan\nNorjaan ja sai hänet siellä sukulaisten suostumuksella.\n\nKun Tanskan kuningas Harald Gorminpoika oli ottanut vastaan\nkristinuskon, lähetti hän kautta koko valtakuntansa käskyn, että kaikki\nmiehet antaisivat kastaa itsensä ja kääntyisivät oikeaan uskoon. Hän\ntuki itse tätä käskyä ja käytti siinä valtaa ja rangaistuksia, kun ei\nmuu auttanut. Hän lähetti miesjoukon kera kaksi jaarlia Norjaan; näiden\noli määrättävä kansa kastettavaksi; niin kävikin Vikenissä, missä\nHarald kuninkaan valta vaikutti, ja silloin kastettiin moni maan\nmiehistä.\n\nMutta Harald kuninkaan kuoltua hänen poikansa Svein Kaksiparta lähti\npian sotaretkille Sakslantiin ja Friislantiin ja lopulta Englantiin.\nSilloin ne Norjan miehet, jotka olivat ottaneet vastaan kristinuskon,\neksyivät taasen uhraamaan pakanajumalille, niinkuin ennenkin tehtiin\nmaan pohjoisosassa. Mutta tultuaan Norjan kuninkaaksi viipyi Olavi\nTrygvenpoika kesällä kauan Vikenissä. Siellä hänen luokseen tuli useita\nhänen sukulaisiaan, muutamia lankoja ja paljon sellaisia, jotka olivat\nolleet hänen isänsä hyviä ystäviä, ja hänet otettiin vastaan suurella\nrakkaudella. Silloin Olavi kutsui neuvotteluun enonsa, isäpuolensa\nLodenin, lankonsa Torgeirin ja Hyrningin ja esitti sitten mitä\nsuurimmalla innolla heille sen asian, että he tukisivat häntä täysin\nvoimin, kun hän ryhtyisi levittämään kristinuskoa kautta koko\nvaltakunnan; hän sanoo aikovansa panna täytäntöön sen, että saisi\nkristityksi kaiken kansan Norjassa tai muussa tapauksessa heittäisi\nhenkensä: \"minä teen teistä kaikista suuria ja mahtavia miehiä, sillä\nminä luotan teihin parhaiten sukulaisuuden ja lankouden vuoksi\".\n\nKaikki nämä suostuivat tekemään mitä hän määräsi ja tukemaan häntä\nkaikessa, mitä hän halusi, yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka\ntahtoivat seurata heidän neuvoaan. Olavi kuningas teki silloin\ntiettäväksi rahvaalle, että hän aikoi käskeä kaikkia valtakuntansa\nmiehiä rupeamaan kristityiksi. Ne, jotka ennenkin olivat suostuneet\ntähän, tottelivat nyt heti käskyä; he olivat myöskin mahtavimpia\nsaapuvilla olevista, ja kaikki muut seurasivat heitä. Sen jälkeen\nkastettiin kaikki idän puolella Vikenissä. Nyt kuningas lähti Vikenin\nlänsiosiin ja käski kaikkien miesten ottaa vastaan kristinuskon; mutta\nniitä, jotka puhuivat vastaan, hän rankaisi ankarasti, toisia hän\nsurmautti, toisia silvotti, toisia karkoitti maasta. Päästiin niin\npitkälle, että koko siinä valtakunnassa, jota hänen isänsä Trygve\nkuningas ennen oli hallinnut, ja samaten siinä, mikä oli kuulunut hänen\nsukulaiselleen Harald Grenskelle, kaikki kansa rupesi kristinuskoon,\nniinkuin Olavi määräsi; ja sinä kesänä ja seuraavana talvena koko Viken\ntuli täysin kristityksi.\n\nOlavi kuningas lähti varhain keväällä liikkeelle Vikenistä, ja hänellä\noli paljon miehiä mukanaan. Hän kulki lännen puolelle Agderiin; mutta\nkaikkialla, missä hän piti käräjiä talonpoikain kanssa, hän käski\nkansan kastettavaksi, ja siellä alistuttiin kristinuskoon, sillä ei\nkukaan talonpojista uskaltanut nousta kuningasta vastaan.\n\nHordalannissa oli monta ja uljasta miestä, jotka polveutuivat\nHorda-Kaaren suvusta; tämä suku oli suurin ja mahtavin siinä osassa.\nMutta kun nämä sukulaiset saivat kuulla siitä pulmallisesta asiasta,\nettä kuningas tuli idästä päin kautta maan suurin sotajoukoin ja rikkoi\nvanhoja lakeja ja että kaikki ne, jotka puhuivat häntä vastaan, saivat\nkärsiä rangaistuksia ja vainoa, päättivät sukulaiset kokoontua\nneuvottelemaan, sillä sen he saattoivat arvata, että kuningas saapuisi\npian niille maille; he sopivat siitä, että kävisivät miehissä\nGula-käräjille ja kohtaisivat siellä kuningas Olavi Trygvenpojan.\n\nHeti Rogalantiin saavuttuaan Olavi kutsui käräjät koolle. Mutta kun\nkäräjäviesti saapui talonpojille, he kokoontuivat miehissä ja täysin\naseistettuina; ja yhteen tultuaan he neuvottelivat ja valitsivat kolme\nmiestä, jotka olivat heidän joukostaan taitavasanaisimpia, vastaamaan\nOlavi kuninkaalle käräjillä ja puhumaan häntä vastaan sekä tekemään\ntiettäväksi, etteivät he aikoneet taipua laittomuuksiin, vaikka\nkuningas sellaisia määräsikin. Mutta kun talonpojat olivat saapuneet\nkäräjille ja ne olivat kokoontuneet, nousi Olavi kuningas seisomaan ja\npuhui leppyisästi heille. Kuitenkin selvisi hänen sanoistaan, että hän\ntahtoi heidän ottavan vastaan kristinuskon; hän pyysi sitä ensin\nkaunein sanoin, mutta lopulta hän lupasi niille, jotka puhuivat vastaan\neivätkä tahtoneet taipua hänen käskyynsä, että heidän osakseen tulisi\nhänen puoleltaan vihaa ja rangaistusta ja kovaa kohtelua, missä hän\nvain tapaisi heidät.\n\nKun kuningas oli lopettanut puheensa, nousi muuan talonpojista, joka\noli kaunopuheisin ja oli valittu ensiksi vastaamaan Olavi kuninkaalle.\nMutta kun hän aikoi puhua, valtasi hänet sellainen yskä ja\nrinnanahdistus, ettei hän saanut lausutuksi sanaakaan, vaan istuutui.\nSilloin nousi seisomaan toinen talonpoika, koska hän ei tahtonut jättää\nvastausta sikseen, vaikka ensimmäisen olikin käynyt huonosti. Mutta\npuhumaan ryhtyessään hän alkoi niin kangertaa, ettei saanut sanaakaan\nesille; silloin rupesivat kaikki nauramaan ja talonpoika istuutui\njälleen. Sitten nousi kolmas pystyyn ja aikoi puhua Olavi kuningasta\nvastaan; mutta hän oli käynyt niin käheäksi ja sameaääniseksi, ettei\nkukaan voinut kuulla, mitä hän sanoi, ja hänenkin täytyi istuutua.\nSilloin ei kukaan talonpojista tullut puhuneeksi Olavi kuningasta\nvastaan. Mutta kun he eivät saaneet ketään vastaamaan kuninkaalle, ei\nvastarinnasta tullut mitään. Ja niin kävi, että kaikki suostuivat\nsiihen, mitä kuningas määräsi; silloin kastettiin siellä kaikki\nkäräjärahvas, ennenkuin kuningas erosi heistä.\n\nOlavi kuningas lähti miehineen Gula-käräjille, sillä talonpojat olivat\nlähettäneet hänelle sanan, että vastaisivat siellä hänen esitykseensä.\nMutta kun molemmat joukot olivat saapuneet käräjille, tahtoi kuningas\nensin keskustella päällikköjen kanssa. Heidän kokoonnuttuaan hän esitti\nasiansa ja pyysi heitä ottamaan vastaan kasteen hänen käskynsä mukaan.\nSilloin sanoi Ålmod vanhus:\n\n\"Me sukulaiset olemme puhelleet tästä asiasta keskenämme ja suostuneet\nkaikki samaan tuumaan. Jos sinä, kuningas, aiot pakottaa meitä\nsellaisiin, että rikot lakimme ja väkipakolla koetat alistaa meidät\nvaltaasi, silloin käymme sinua vastaan kaikin voimin, ja sitten saa\nkohtalo päättää voitosta. Mutta jos sinä, kuningas, tahdot antaa meille\nhyödyllisiä lahjoja, voit toimia niin hyvin, että me kaikki liitymme\nsinuun täysin kuuliaisina.\"\n\nKuningas virkkoi: \"Mitä vaaditte minulta, jotta meidän sovintomme tulee\nparhaimmaksi?\"\n\nSilloin sanoo Ålmod: \"Ensinnäkin sitä, että naitat Astrid sisaresi\nsukulaisellemme Erling Skjalginpojalle, jota me nyt sanomme\nlupaavimmaksi kaikista nuorista Norjan miehistä.\"\n\nKuningas arvelee, että se tuntuu hänestä sopivalta naimiskaupalta,\nkoska Erling on hyvää sukua ja ulkomuodoltaan lupaava; mutta kuitenkin\nsanoo hän, että Astrid saa itse vastata tässä asiassa. Sitten kuningas\npuhui sisarelleen tästä.\n\n\"Vähän hyötyä on minulla nyt siitä\", sanoo tämä, \"että olen kuninkaan\ntytär ja kuninkaan sisar, jos minut naitetaan miehelle, jolla ei ole\nruhtinaan nimeä; mieluummin odotan muutamia talvia toista avioliittoa\".\n-- Ja siihen päättyi keskustelu sillä kertaa.\n\nOlavi otatti nyt kiinni haukan, jonka Astrid omisti, käski kyniä siitä\nkaikki höyhenet ja lähetti sen sitten hänelle. Silloin Astrid sanoi:\n\n\"Vihainen on veljeni nyt!\"\n\nSitten hän nousi ja kävi kuninkaan luo; tämä tervehti häntä\nystävällisesti. Astrid sanoi silloin, että hän toivoi kuninkaan\njärjestävän hänen avioliittonsa mielensä mukaan.\n\n\"Niin minä ajattelin\", virkkoi kuningas, \"että saisin kyllin valtaa\ntässä maassa tehdäkseni jaarliksi kenen tahdon\".\n\nKuningas kutsutti sitten Ålmodin ja Erlingin ja kaikki heidän\nsukulaisensa neuvotteluun. Siinä puhuttiin tästä avioliitosta, ja\nlopulta kävi niin, että Astrid kihlattiin Erlingille. Sitten kuningas\nantoi käräjäin kokoontua ja tarjosi talonpojille kristinuskoa. Nyt\nolivat Ålmod ja Erling ensimmäisiä ajamaan kuninkaan asiaa, ja heidän\npuolelleen liittyivät kaikki heidän sukulaisensa. Kenelläkään ei ollut\nsilloin rohkeutta puhua vastaan, ja niin kaikki kansa kastettiin ja\ntuli kristityksi. Erling Skjalginpoika vietti kesällä häänsä, ja\nsaapuvilla oli paljon väkeä; siellä oli myöskin Olavi kuningas. Silloin\nhän tarjosi Erlingille jaarlikuntaa. Erling sanoi näin:\n\n\"Hersejä ovat sukulaiseni olleet, en halua saada suurempaa nimeä kuin\nhe. Mutta sen otan kernaasti vastaan teiltä, kuningas, että annatte\nminun olla suurin senniminen tässä maassa.\"\n\nKuningas lupasi hänelle sen. Ja erotessaan Olavi kuningas antoi hänelle\nsuuren alueen samoilla ehdoilla, kuin Harald Kaunotukka oli luovuttanut\npojilleen.\n\nSamana syksynä Olavi kuningas kutsui neljän fylken käräjät\nStadin pohjoispuolelle; niille oli sognelaisten, vuonolaisten,\netelämöreläisten sekä raumalaaksolaisten määrä saapua. Olavi kuningas\nlähti sinne mukanaan suuri seurue miehiä, jotka hän oli tuonut\nidänpuolelta tai jotka olivat tulleet hänen luokseen Rogalannissa ja\nHordalannissa. Mutta saavuttuaan sinne käräjille hän määräsi\nkristinuskon siellä kuten muuallakin vallitsevaksi. Koska kuninkaalla\noli perin suuri joukko, pelkäsivät he sitä; ja lopulta kuningas tarjosi\nheille kaksi ehtoa: joko heidän oli otettava vastaan kristinusko ja\nannettava kastaa itsensä tai muussa tapauksessa käytävä taisteluun\nhäntä vastaan. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään toiveita\ntaistelusta, suostuttiin siihen ehtoon, että kaikki kansa tehtiin\nkristityksi.\n\nMutta Olavi kuningas lähti miehineen Pohjois-Möreen ja alisti sen\nfylken kristinuskoon. Sitten hän purjehti Ladeen ja käski repiä maahan\njumalain temppelin ja ottaa kaiken kullan ja komeuden jumalalta; hän\notti pääovesta ison kultarenkaan, jonka Haakon jaarli oli teettänyt,\nsitten Olavi poltatti sen temppelin. Mutta kun talonpojat saavat sen\ntietää, antavat he vainovasaman kiertää kaikissa fylkeissä, kokoontuvat\nsotajoukoksi ja aikovat käydä kuningasta vastaan. Olavi kuningas\npurjehtii nyt laivastoineen vuonoa myöten ja aikoo lähteä pohjan\npuolelle Haalogalantiin tehdäkseen sen kristityksi; mutta matkalla hän\nsaa kuulla, että siellä on liikkeellä sotajoukko, joka aikoo suojella\nmaataan kuningasta vastaan. Sen kuultuaan Olavi pyörtää takaisin ja\npurjehtii etelään päin ja saapuu alkutalvesta idän puolelle Vikeniin.\n\nSvitjodin Sigrid kuningatar, jota nimitettiin Ylpeäksi, asui talojaan.\nSinä talvena kulki lähettejä Olavi kuninkaan ja Sigrid kuningattaren\nväliä, ja he pyysivät Olavi kuninkaalle kuningatarta puolisoksi; tämä\notti tarjouksen ystävällisesti vastaan, ja se asia joutui puheeksi.\nSilloin Olavi lähetti Sigrid kuningattarelle sen ison kultarenkaan,\njonka hän oli ottanut Laden temppelin ovesta, ja se näytti\nkallisarvoiselta lahjalta. Tästä asiasta oli määrä pitää seuraavana\nkeväänä kokous Virralla rajamerkin luona. Kun tätä rengasta, jonka\nOlavi kuningas oli lähettänyt Sigrid kuningattarelle, kaikki niin\nkehuivat, oli kuningattaren luona kaksi hänen seppäänsä, jotka olivat\nveljeksiä. Mutta kun he ottivat renkaan ja punnitsivat sitä käsissään\nja puhelivat kahden kesken, kutsutti kuningatar heidät luokseen ja\nkysyi, miksi he sitä rengasta pilkkasivat. He kieltäytyivät sanomasta;\nhän virkkaa, että heidän on ilmoitettava hänelle, mitä he ovat siitä\nhuomanneet. He sanovat, että renkaassa piilee petosta. Silloin hän\nantoi murtaa renkaan, ja sen sisästä löydettiin kuparia. Siitä\nkuningatar vihastui suuresti ja sanoi, että Olavi kyllä saattoi pettää\nhänet muussakin.\n\nVarhain keväällä Olavi kuningas lähti itään Konungahellaan[100] Sigrid\nkuningatarta tapaamaan. Mutta toisensa kohdatessaan he puhuivat siitä\nasiasta, jota oli pohdittu talven kuluessa, että he menisivät keskenään\nnaimisiin, ja se asia edistyi hyvin. Silloin Olavi kuningas sanoi, että\nSigridin oli otettava vastaan kaste ja oikea usko. Hän vastasi tähän:\n\n\"En tahdo luopua siitä uskosta, mikä minulla ennen on ollut ja\nsukulaisillani ennen minua. En minäkään pane sitä vastaan, että sinä\nuskot siihen jumalaan, josta eniten pidät.\"\n\nSilloin Olavi kuningas suuttui silmittömästi ja vastasi kiivaasti:\n\n\"Miksi ottaisin sinut, joka olet pakanakoira?\" -- Ja hän löi\nkuningatarta kasvoihin hansikkaalla, jota hän piti kädessään. Sitten\nhän nousi ja kuningatar samaten. Sigrid sanoi:\n\n\"Tämä voi koitua sinulle surmaksi!\" Sen jälkeen he erkanivat; kuningas\nlähti Vikeniin, mutta kuningatar itään päin Sveanmaahan.\n\nOlavi kuningas lähti sitten Tunsbergiin ja piti siellä jälleen käräjät\nja määräsi, että kaikkien niiden miesten, jotka todistettiin taikuutta\nharjoittaviksi tai olivat velhoja, oli lähdettävä maasta pois. Sitten\nkuningas antoi tiedustella sellaisia miehiä lähiseuduilta ja käski\nheidät kaikki luokseen. Mutta kun he saapuivat sinne, oli heidän\njoukossaan mies nimeltä Öivind Kelda, Harald Kaunotukan pojan Ragnvald\nRettelbeinen pojanpoika. Öivind oli noita ja perin taikataitoinen.\nOlavi kuningas käski kerätä kaikki nämä miehet erääseen tupaan,\ntoimitti heille pidot ja tarjosi väkevää juomaa; ja kun he olivat\ntulleet humalaan, hän käski sytyttää tuvan tuleen, ja niin se tupa\npaloi, ja kaikki väki, mikä oli sisässä, paitsi Öivind Kelda, joka\npelastui lakeisesta. Mutta kauaksi päästyään hän tapasi matkallaan\nmiehiä, jotka aikoivat kuninkaan luo, ja pyysi heitä sanomaan tälle,\nettä Öivind Kelda oli suoriutunut tulesta eikä aikonut sen koommin\njoutua Olavi kuninkaan käsiin; mutta hän tahtoi edelleenkin menetellä\ntaidollaan samaan tapaan kuin ennenkin. Kun nämä miehet saapuivat\nkuninkaan luo, kertoivat he Öivindistä, kuten tämä oli pyytänyt.\nKuningas oli vihoissaan siitä, ettei Öivind ollutkaan kuollut.\n\nKevään lähetessä Olavi kuningas retkeili pitkin Vikeniä ja asusti\nsuurkartanoissaan ja lähetti kautta koko Vikenin sanan, että halusi\nkesällä saada väkeä ja laivoja lähteäkseen sotaretkelle pohjan\npuolelle. Matkalla hän saapui pääsiäisiltana Kårmtiin, missä oli\nvalmistettu hänelle pääsiäispidot; hänellä oli lähes kolmesataa miestä\nmukanaan. Samana yönä tuli sinne saarelle Öivind Kelda; hänellä oli\ntäysin miehitetty sota-alus; kaikki olivat velhoja ja muuta\ntaikauskoista väkeä. Öivind ja hänen miehensä kävivät maihin laivasta\nja harjoittivat taikuuttaan. Öivind loihti niin sakean sumun, etteivät\nkuningas ja hänen väkensä voineet nähdä heitä. Mutta kun he saapuivat\nlähelle taloa, silloin tuli kirkas päivä, ja nyt kävi aivan toisin,\nkuin Öivind oli toivonut: se pimeys, minkä hän oli saanut aikaan\ntaioillaan, valtasi hänet ja hänen väkensä, niin etteivät he nähneet\nsilmillään enempää kuin niskallaan, vaan kulkivat kehää. Mutta\nkuninkaan vartijat huomasivat heidän kulkevan eivätkä tietäneet, mitä\nhe olivat miehiään. Se kerrottiin kuninkaalle, ja hän nousi silloin\nväkineen pukeutumaan. Mutta kun kuningas näki, missä Öivind ja hänen\nmiehensä kulkivat, käski hän väkensä aseistautua ja käydä katsomaan,\nmitä he olivat miehiään. Mutta tuntiessaan Öivindin ottivat kuninkaan\nmiehet hänet ja toisetkin vangiksi ja toivat kuninkaan eteen. Nyt\nÖivind kertoi kaiken retkestään. Sitten kuningas käski viedä kaikki\neräälle luodolle, jonka vesi peitti vuoksen aikana, ja sidotti heidät\nsinne. Niin Öivind ja hänen miehensä heittivät henkensä. Sitä luotoa\nsanottiin sitten Velholuodoksi.\n\nNiin kerrotaan, että Olavi kuninkaan ollessa kesteissä Kårmtin\nÅgvaldsnesissa sinne saapui eräänä iltana vanha ja perin viisaspuheinen\nmies, jolla oli leveälierinen hattu ja vain yksi silmä; se mies osasi\ntarinoida kaikista maista. Hän joutui puheisiin kuninkaan kanssa.\nKuningas mieltyi suuresti hänen tarinoihinsa ja kyseli häneltä\nmonenlaisia asioita, mutta vieras vastasi kaikkiin kysymyksiin, ja\nkuningas istui hänen seurassaan kauan iltasella. Sitten kuningas kysyi,\ntiesikö hän, kuka Ågvald oli ollut, josta kannas ja talo olivat saaneet\nnimensä. Vieras sanoo, että Ågvald oli kuningas ja suuri sodankävijä ja\nuhrasi enimmäkseen eräälle lehmälle kuljettaen sitä retkillä mukanaan,\nja hänestä oli terveellistä juoda aina sen maitoa: \"Kuningas Ågvald\ntaisteli erästä Varen nimistä kuningasta vastaan, ja siinä taistelussa\nkaatui Ågvald kuningas. Sitten hänet haudattiin vähän matkan päähän\ntästä talosta ja haudalle pystytettiin ne muistokivet, jotka vieläkin\novat täällä. Mutta vähäisen matkan päähän siitä haudattiin lehmä.\"\n\nSellaista ja paljon muutakin hän kertoi kuninkaista ja muista vanhoista\nasioista. Mutta kun oli istuttu pitkälle yöhön, muistutti piispa\nkuninkaalle, että oli aika käydä levolle; kuningas teki niin. Mutta\nkun hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteeseen, istuutui vieras\nporraslaudalle ja puheli jälleen kuninkaan kanssa; ja kun he olivat\ntarinoineet jostakin, halusi kuningas aina kuulla lisää. Silloin piispa\npuhui kuninkaalle ja sanoi, että nyt oli aika nukkua. Kuningas teki\nniin, ja vieras lähti ulos. Vähää myöhemmin kuningas heräsi ja\ntiedusteli vierasta ja käski kutsua tämän luokseen; mutta silloin ei\nhäntä tavattu mistään. Seuraavana aamuna kuningas kutsutti puheilleen\nkokkinsa ja juomanpanijan ja kyseli, oliko heidän luokseen tullut\nketään tuntematonta. He sanoivat, että kun he olivat valmistamassa\nruokaa, sinne saapui muuan mies sanoen, että he keittivät kehnoa lihaa\nkuninkaan pöytään, ja sitten hän antoi heille kaksi isoa ja lihavaa\nteuraan kylkipaistia, ja nämä he keittivät muun lihan mukana. Silloin\nkuningas sanoo, että se ruoka oli hävitettävä ja ettei tämä mies ollut\nmikään ihminen, vaan varmaankin Oden, johon pakanat olivat kauan\nuskoneet; hän sanoi, ettei Oden kuitenkaan saisi heitä petetyksi.[101]\n\nKesällä Olavi kuningas kokosi suuren sotajoukon idän puolelta ja\npurjehti sen kera pohjoiseen päin Trondhjemiin ja laski ensinnä\nNid-joen suulle. Sitten hän pani käräjäviestin kiertämään ympäri vuonoa\nja määräsi kahdeksan fylken käräjät Frostaan;[102] mutta talonpojat\nmuuttivat käräjäviestin vainovasamaksi[103] ja kokoontuivat miehissä\nkautta koko Trondhjemin. Kun kuningas saapui käräjille, oli\ntalonpoikaisrahvas tullut sinne täysissä aseissa. Kuningas puhui\nkansalle ja kehoitti sitä ottamaan vastaan kristinuskon. Mutta kun hän\noli puhunut jonkun aikaa, huusivat talonpojat ja käskivät hänen vaieta,\nsanoen, että muutoin he käyvät häntä vastaan ja karkoittavat hänet.\n\n\"Niin me teimme\", he sanoivat, \"kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatille,\nkun hän määräsi meille sellaisia, emmekä me pelkää sinua enempää kuin\nhäntäkään\".\n\nMutta kun Olavi havaitsi talonpoikien kiivauden ja näki heillä olevan\nniin suuren sotajoukon, ettei hän kykenisi heitä vastustamaan, muutti\nhän puheensa ja osoitti olevansa samaa mieltä kuin talonpojat; hän\npuhui näin:\n\n\"Haluan, että tulemme jälleen ystäviksi, niinkuin ennen olemme\nsopineet. Lähden sinne, missä teillä on suurimmat uhrinne, näkemään\ntapojanne. Sitten neuvottelemme kaikin, minkälaisiin menoihin\nsuostumme, ja silloin rupeamme kaikki yksimielisiksi siitä.\"\n\nMutta koska kuningas puhui leppeästi talonpojille, kävivät nämä\ntaipuisiksi mieleltään, ja sitten keskusteltiin maltilla ja\nrauhallisesti ja lopuksi sovittiin siitä, että pidetään keskikesä-uhrit\nMærenissä, ja sinne saapuvat kaikki päälliköt ja mahtimiehet, niinkuin\ntapana oli, ja sinne tulee myöskin Olavi kuningas. Siellä oli muuan\nmahtava talonpoika nimeltään Skjegge; häntä sanottiin Rautaparraksi.\nSkjegge puhui ensimmäisenä käräjillä Olavi kuningasta vastaan ja oli\ntalonpoikain johtajana kristinuskoa vastustettaessa. Niin lähtivät\ntalonpojat kotiinsa, mutta kuningas siirtyi Ladeen.\n\nOlavi kuninkaalla oli aluksensa Nid-joessa, ja hänellä oli\nkolmekymmentä purtta ja paljon urheata väkeä; mutta kuningas itse\noleskeli usein Ladessa seurueineen. Mutta kun se aika läheni, jolloin\nMærenissä oli toimitettava uhrit, piti kuningas suuret kestit Ladessa;\nhän oli kutsunut luokseen päälliköitä ja muita suurtalonpoikia. Kun\npidot olivat valmiit ja kutsutut saapuneet, oli ensimmäisenä iltana\nsuuret kestit; juomaa tarjoiltiin runsaasti, ja vieraat humaltuivat\nperäti. Mutta yönsä nukkuivat kaikki miehet rauhassa. Seuraavana aamuna\nkuningas toimitutti messun, ja kun se oli päättynyt, kuulutti hän\nkotikäräjät; silloin kaikki hänen miehensä kävivät maihin laivoista ja\nsaapuivat käräjille. Mutta kuningas nousi ja puhui näin:\n\n\"Meillä oli käräjät Frostassa, ja minä kehoitin silloin talonpoikia\nsuostumaan kastettaviksi, mutta he taasen vaativat, että minä\ntaipuisin uhraamaan heidän kanssaan, niinkuin kuningas Haakon\nAdalsteinin-kasvatti oli tehnyt. Me sovimme silloin siitä, että\ntapaamme toisemme Mærenissä ja toimitamme suuret uhrit. Mutta jos minun\npitää suostua uhraamaan teidän kanssanne, silloin tahdon toimittaa\nsuurimman uhrin, mikä on tapana, ja uhrata ihmisiä. En tahdo siihen\nvalita orjia tai pahantekijöitä, vaan lahjaksi jumalille on valittava\nmiesten parhaita.\"\n\nJa nyt kuningas nimittää yksitoista miestä, jotka olivat kaikkein\nmainioimpia; hän sanoo, että nämä hän haluaa uhrata sadon ja rauhan\nhyväksi, ja käskee heti käymään käsiksi heihin. Mutta kun talonpojat\nnäkivät, ettei heillä ollut kylliksi voimia kuningasta vastustaakseen,\npyysivät he armoa ja jättivät koko asian kuninkaan ratkaistavaksi.\nSovittiin silloin, että kaikkien talonpoikain, jotka olivat sinne\nsaapuneet, oli annettava kastaa itsensä ja vannottava kuninkaalle vala,\nettä he pitävät oikean uskon ja luopuvat pakanallisista uhreistaan.\nKuningas piti kaikki nämä miehet luonaan, kunnes he antoivat\npanttivangiksi poikansa tai veljensä tai muita läheisiä sukulaisiaan.\n\nOlavi kuningas lähti sotajoukkoineen Trondhjemiin, Mutta Mæreniin\npäästyään hän tapasi siellä koolla kaikki tröndien päälliköt, jotka\neniten vastustivat kristinuskoa, ja heillä oli mukanaan kaikki\nsuurtalonpojat, jotka ennen olivat ylläpitäneet uhreja näillä tienoin.\nNyt kuningas antoi kuuluttaa käräjät, ja molemmin puolin käytiin niihin\ntäysissä aseissa. Mutta kun käräjät oli aloitettu, puhui kuningas ja\ntarjosi talonpojille kristinuskoa. Rautaparta vastasi kuninkaan\npuheeseen talonpoikien puolesta ja sanoi heidän tahtovan edelleenkin,\nettei kuningas rikkoisi lakia: \"Me haluamme, kuningas\", hän sanoo,\n\"että sinä uhraat niinkuin muut kuninkaat ovat täällä tehneet ennen\nsinua\". -- Hänen puheelleen huusivat talonpojat voimakkaasti sanoen\ntahtovansa, että kaiken tulee olla niinkuin Rautaparta oli puhunut.\nSilloin kuningas sanoo, että hän haluaa käydä jumalain temppeliin\nkatsomaan heidän tapojaan, kun he uhraavat. Tämä oli talonpoikien\nmieleen, ja molemmat joukot lähtevät nyt temppeliin.\n\nNyt Olavi kuningas kävi temppeliin mukanaan muutamia miehiään ja eräitä\ntalonpoikia. Mutta kun kuningas ennätti sinne, missä jumalat olivat,\nistui siellä Tor, ja hän oli eniten kunnioitettu kaikista jumalista,\nkullalla ja hopealla koristettu. Olavi kuningas kohotti silloin\nkullalla silattua kirvestä, joka hänellä oli kädessään, ja iski Toria,\nniin että tämä putosi alustaltaan; sitten kuninkaan miehet riensivät\nesiin ja kaatoivat kaikki jumalat. Mutta kuninkaan ollessa temppelissä\nsurmattiin Rautaparta oven edustalla, ja sen tekivät kuninkaan miehet.\nKuu kuningas astui ulos miestensä luo, käski hän talonpoikain valita\njommankumman ehdon: joko heidän oli kaikkien alistuttava nyt\nkristinuskoon tai käytävä taistelemaan hänen kanssaan. Mutta\nRautaparran kaaduttua ei talonpoikien sotajoukossa ollut ketään\njohtajaa nostamassa sotaviiriä kuningasta vastaan. Niin valittiin se\nehto, että käydään kuninkaan luo ja alistutaan siihen, mitä hän määrää.\nSilloin Olavi kuningas kastatti kaiken kansan, mikä siellä oli, ja otti\ntalonpojilta panttivankeja sen vakuudeksi, että he pitävät\nkristinuskon. Sitten Olavi kuningas pani miehensä kiertämään kaikissa\nTrondhjemin fylkeissä, ja niin kastettiin kaikki kansa Tröndelagenissa.\n\nOlavi kuningas lähti miehineen Nidarosiin; siellä hän rakennutti taloja\nNid-joen partaalle ja määräsi, että siitä oli tuleva kauppakaupunki;\nhän antoi miehille maata taloja varten, mutta rakennutti itse\nkuninkaankartanon. Sinne hän siirrätti syksyllä kaikki varastot, mitkä\nolivat tarpeen talvimajaa varten, ja hänellä oli siellä suuri määrä\nväkeä.\n\nKuningas kutsui koolle Rautaparran sukulaiset ja tarjosi heille\nsovintosakkoja; mutta siellä oli monta uljasta miestä vastaamassa.\nRautaparralla oli tytär, Gudrun niminen; sovittiin viimein, että Olavi\nkuningas nai Gudrunin. Häiden tultua molemmat kävivät samaan\nvuoteeseen, Olavi kuningas ja Gudrun. Mutta ensimmäisenä yönä, kun he\nmakasivat yhdessä, veti Gudrun esiin veitsen, niin pian kuin kuningas\noli nukkunut, ja aikoi työntää sen häneen. Tämän huomatessaan kuningas\notti veitsen häneltä, nousi vuoteestaan ja meni miestensä luo kertoen,\nmitä oli tapahtunut. Gudrun ja kaikki ne miehet, jotka olivat\nseuranneet häntä sinne, ottivat silloin vaatteensa ja lähtivät pois,\neikä Gudrun sen koommin joutunut samaan vuoteeseen Olavi kuninkaan\nkanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSigurd oli nimeltään muuan mies ja Hauk oli toinen; he olivat\nHaalogalannista ja kävivät usein kaupparetkillä. He olivat eräänä\nkesänä lähteneet lännen puolelle Englantiin. Mutta Norjaan palattuaan\nhe purjehtivat pohjoista kohti rannikkoa pitkin, ja Pohjois-Möressä he\njoutuivat Olavi kuninkaan miesten seuraan. Kun kuninkaalle kerrottiin,\nettä sinne oli tullut Haalogalannin miehiä, jotka olivat pakanoita,\nkutsutti kuningas perämiehet luokseen; hän kysyi, antaisivatko he\nkastaa itsensä, mutta he vastasivat siihen kieltävästi. Sitten kuningas\npuhui heille monella tavalla, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä;\nsilloin hän uhkasi surmauttaa tai teloittaa heidät, mutta he eivät\ntaipuneet siitäkään. Hän käski nyt panna heidät rautoihin ja piti heitä\nluonaan jonkun aikaa, ja he saivat olla kahleissa. Kuningas puheli\nheille usein, mutta se ei auttanut. Eräänä yönä he olivat kadonneet,\nniin ettei kukaan saanut tietoa heistä tai siitä, miten he olivat\npäässeet tiehensä. Mutta syksyllä he saapuivat pohjan puolelle\nTjottan[104] Haarekin luo; tämä otti heidät suopeasti vastaan, ja\nsiellä he viipyivät hänen luonaan hyvässä hoivassa.\n\nTapahtui keväällä eräänä kauniina päivänä, että Haarek oli kotosalla\ntalossaan ja muutamia miehiä hänen kanssaan, ja aika tuntui hänestä\npitkältä. Sigurd puhui hänelle kysyen, haluttiko häntä lähteä hiukan\nvesille ajan ratoksi. Se tuntui Haarekista sopivalta. He kävivät sitten\nrantaan ja vetivät vesille kolmihangan; Sigurd otti talaasta purjeita\nja varusteita, jotka kuuluivat purteen, niinkuin heidän tapansa usein\noli ottaa purjeet mukaansa, kun lähtivät huvittelemaan. Haarek astui\npurteen ja sovitti peräsimen kohdalleen. Sigurd ja hänen veljensä\nlähtivät täysissä aseissa, niinkuin olivat tottuneet käymään kotona\ntalonpojan luona. He olivat molemmat väkeviä miehiä; mutta ennenkuin\nastuivat purteen, he heittivät siihen muutaman voipytyn ja leipäkorin\nja kantoivat ison olutsangon veneeseen. Päästyään ulommaksi saaresta\nveljekset kohottivat purjeen, mutta Haarek piti perää; niin jouduttiin\nnopeasti saaren lähettyviltä. Silloin veljekset kävivät peräpuolelle,\nmissä Haarek istui. Sigurd haastoi Haarek talonpojalle:\n\n\"Nyt sinun on valittava tässä muutamista ehdoista: ensimmäinen on se,\nettä sallit meidän veljesten päättää matkastamme ja kulustamme, toinen\non se, että sallit meidän sitoa sinut, ja kolmas se, että me voimme\nsurmata sinut.\"\n\nHaarek huomasi, minkälainen hänen tilansa oli. Hän ei voinut vetää\nvertoja, muuta kuin toiselle veljeksistä, jos he olivat samaten\nvarustetut; sen vuoksi hän valitsi sen, mikä tuntui hänestä\nsopivimmalta, että salli heidän päättää matkasta. Hän vannoi heille\nvaloja siitä ja antoi sanansa vakuudeksi. Sitten Sigurd siirtyi\nperäsimeen ja ohjasi etelään päin rannikkoa myöten; sitä veljekset\ntarkoin karttoivat, etteivät kohtaisi ihmisiä, mutta he saivat erittäin\nhyvän tuulen.\n\nHe eivät keskeyttäneet matkaa, ennenkuin saapuivat Trondhjemiin ja\nNidarosiin asti ja löysivät siellä Olavi kuninkaan. Sitten kuningas\nkutsutti Haarekin puheilleen ja kehoitti häntä kastattamaan itsensä,\nmutta hän puhui vastaan. Tästä kuningas ja Haarek keskustelivat useana\npäivänä, toisinaan monen miehen kuullen, toisinaan kahden kesken; mutta\nhe eivät päässeet yksimielisiksi. Mutta lopulta kuningas virkkoi\nHaarekille:\n\n\"Nyt saat lähteä kotiin, enkä minä tahdo ensityökseni tehdä sinulle\nmitään pahaa. Yhtenä syynä on se, että olemme läheisiä sukulaisia, ja\ntoisena se, että voisit sanoa minun vanginneen sinut kavaluudella.\nMutta tiedä se varmasti, että aion kesällä saapua sinne pohjan puoleen\nvainoamaan teitä haalöigejä. Saatte silloin tuta, kykenenkö\nrankaisemaan niitä, jotka nousevat kristinuskoa vastaan.\"\n\nHaarek sanoi olevansa tyytyväinen, että pääsi sieltä pois niin pian\nkuin mahdollista. Olavi kuningas antoi hänelle hyvän purren, jota\nkymmenen tai kaksitoista miestä souti kummallakin laidalla, ja varusti\nsen aluksen mitä parhaiten kaikenlaisilla tarpeilla. Olavi kuningas\nantoi Haarekille mukaan kolmekymmentä miestä, ripeitä ja hyvin\nvarustettuja urhoja.\n\nTjottan Haarek lähti pois kaupungista niin pian kuin saattoi; mutta\nHauk ja Sigurd jäivät kuninkaan luo ja antoivat molemmat kastaa\nitsensä. Haarek jatkoi matkaansa, kunnes saapui kotiinsa Tjottaan. Hän\nlähetti sanan ystävälleen Öivind Kinnrivalle ja pyysi sanomaan tälle,\nettä Tjottan Haarek oli tavannut Olavi kuninkaan, mutta ei ollut\nalistunut ottamaan vastaan kristinuskoa; sen Haarek myöskin pyysi\nkertomaan hänelle, että Olavi kuningas aikoi kesällä lähteä\nsotajoukkoineen heitä vastaan ja että heidän silloin oli meneteltävä\nvarovaisesti, ja hän kehoitti Öivindiä niin pian kuin suinkin saapumaan\nhänen luokseen.\n\nMutta kun nämä sanomat tuotiin Öivindille, sanoi hän olevan varsin\nvälttämätöntä ryhtyä sellaisiin tuumiin, ettei kuningas pääsisi\nvoitolle. Niin Öivind lähti niin pian kuin suinkin liikkeelle keveällä\npurrella ja muutamia miehiä hänen kanssaan. Mutta kun hän saapui\nTjottaan, otti Haarek hänet hyvin vastaan, ja heti kävivät molemmat\nhaastelemaan pihan toiselle puolen. Mutta kun he ovat keskustelleet\ntuokion, saapuvat sinne Olavi kuninkaan miehet, jotka olivat saattaneet\nHaarekin pohjan puolelle, ottavat Öivindin vangiksi, kuljettavat hänet\nkerallaan alukseensa ja lähtevät sitten pois. He eivät keskeytä matkaa,\nennenkuin tulevat Trondhjemiin ja tapaavat Olavi kuninkaan Nidarosissa.\n\nÖivind vietiin sitten Olavi kuninkaan puheille. Kuningas kehoitti häntä\nottamaan vastaan kasteen toisten lailla. Öivind vastasi siihen\nkieltävästi. Kuningas pyysi leppein sanoin häntä ottamaan vastaan\nkristinuskon ja sanoi hänelle monta hyvää syytä, samaten piispakin.\nÖivind ei antanut taivuttaa itseään. Silloin kuningas tarjosi hänelle\nlahjoja ja suuria maatuloja, mutta Öivind torjui kaikki. Sitten\nkuningas käski kantaa sisään astian täynnä hehkuvia hiiliä ja panna sen\nÖivindin vatsalle, ja pian repesi häneltä vatsa. Silloin Öivind puhui:\n\n\"Ottakaa astia päältäni; tahdon sanoa muutaman sanan, ennenkuin\nkuolen.\"\n\nNiin tehtiin. Silloin kuningas kysyi:\n\n\"Tahdotko nyt, Öivind, uskoa Kristukseen?\"\n\n\"En\", virkkoi tämä, \"minä en voi saada kastetta; olen henki, jonka\nlappalaisten taiat ovat luoneet ihmishahmoon, kun isäni ja äitini eivät\nmuutoin saaneet lasta\".\n\nSitten Öivind kuoli, ja hän oli ollut mitä taikataitoisin mies.\n\nSeuraavana keväänä Olavi kuningas antoi varustaa laivansa ja miehensä.\nSilloin kuninkaalla oli itsellään Kurki, jonka hän oli vähää ennen\nrakennuttanut Nid-joen partaalla, ja hänen laivastonsa oli suuri ja\nkomea. Mutta valmiiksi päästyään hän ohjasi laivastonsa ulospäin vuonoa\npitkin pohjoiseen Haalogalantia kohti, ja kaikkialla, missä noustiin\nmaihin, hän piti käräjiä ja käski kansan ottaa vastaan kasteen ja\noikean uskon. Ei ollut kellään voimaa puhua häntä vastaan, ja niin\ntehtiin kaikki maa kristityksi siellä, missä hän retkeili. Olavi\nkuningas asettui Tjottan Haarekin luo; silloin tämä kastettiin kaikkine\nmiehineen. Erottaessa Haarek antoi kuninkaalle suuria lahjoja ja rupesi\nhänen miehekseen, ja hän sai kuninkaalta maita ja läänitysmiehen arvon.\n\nRaud Väkeväksi nimitettiin erästä talonpoikaa, joka asui Godössä siinä\nvuonossa, joka on Salpte[105] nimeltään. Raud oli perin rikas mies, ja\nhänellä oli monta alustalaista; hän oli mahtava mies, häntä seurasi\nsuuri joukko lappalaisia, niin pian kuin hän tarvitsi heidän apuaan.\nRaud oli innokas uhraaja ja erittäin taikataitoinen. Hän oli\nVaagarin[106] Tore Peuran hyvä ystävä, molemmat olivat mahtavia\npäälliköitä.\n\nMutta kun he saivat kuulla, että Olavi kuningas liikkui laivastolla\npohjan puolella Haalogalannissa, kokosivat he luokseen suuren\nsotajoukon, määräsivät laivoja lähetettäviksi ja saivat paljon väkeä.\nRaudilla oli iso alus, jossa oli kullatut päät; siinä laivassa oli\nkolmekymmentä väliruumaa,[107] ja se oli suuri samassa suhteessa;\nmyöskin Torella oli iso alus. He suuntasivat laivastonsa etelään Olavi\nkuningasta vastaan. Mutta hänet kohdatessaan he ryhtyivät taisteluun;\nsiitä sukeusi ankara ottelu, ja siinä syntyi pian suuri mieshukka ja se\nkääntyi haalöigeille tappioksi; heidän aluksensa raivattiin puhtaiksi,\nja sitten heidät valtasi pelko ja kauhu. Silloin Raud soudatti purtensa\nulapalle ja käski nostaa purjeen. Raudilla oli aina myötätuuli, minne\nhyvänsä hän halusi purjehtia, ja se johtui hänen loitsutaidostaan.\nLyhintä on sanoa Raudin matkasta, että hän purjehti kotiinsa Godöhön.\n\nTore pakeni maihin, ja siellä he riensivät pois aluksista. Mutta Olavi\nkuningas seurasi heitä, ja myöskin hänen miehensä riensivät laivoista\nja ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidät; olipa taasen kuningas\nensimmäisenä, niinkuin aina, milloin sellaista toimitettiin. Hän näki,\nmissä Tore juoksi, ja tämä oli perin nopeajalkainen. Kuningas riensi\nhänen jälkeensä Vige koiransa seuraamana. Silloin kuningas sanoi:\n\"Vige, ota kiinni Peura!\" -- Vige juoksi Toren jälkeen ja karkasi\nhäneen kiinni. Toren täytyi pysähtyä. Silloin kuningas lennätti\nkeihäänsä Torea kohti, ja Tore tapaili koiraa miekallaan ja iski siihen\nison haavan; mutta samassa tuokiossa lensi kuninkaan keihäs Toren käden\nalitse tunkeutuen hänen lävitseen ja työntyen ulos toiselta puolen.\nSiihen Tore heitti henkensä, mutta Vige kannettiin laivoille. Olavi\nkuningas antoi armon kaikille miehille, jotka sitä pyysivät ja\nsuostuivat ottamaan vastaan kristinuskon.\n\nOlavi kuningas suuntasi laivastonsa pohjoista kohti rannikkoa pitkin ja\nkastoi kaiken kansan siellä, missä retkeili. Salpteen saavuttuaan hän\naikoi lähteä vuonoon Raudia etsimään, mutta vuonoa pitkin pyyhälti\nulospäin myrskysää ja kova tuuli, ja kuningas odotti siellä viikon\nverran, ja sama myrsky kävi vuonosta päin, mutta ulkopuolella oli\nnavakka tuuli purjehtia pohjoiseen pitkin rannikkoa. Niin kuningas\npurjehti aina Åmdiin asti, ja siellä kaikki kansa alistui\nkristinuskoon. Sitten hän pyörsi jälleen etelää kohti. Mutta kun\nsaavuttiin Salpteen, raivosi myrskysää ja ankara hyrsky pitkin vuonoa.\nKuningas odotti siellä muutamia öitä, mutta sää pysyi samanlaisena.\nSilloin hän puhui Sigurd piispalle ja kysyi, saattoiko tämä keksiä\nmitään keinoa sitä vastaan. Piispa sanoi tahtovansa koettaa, antaisiko\nJumala apuaan paholaisen vallan voittamiseksi.\n\nSigurd piispa otti nyt messupukunsa, kävi kuninkaanlaivan keulaan,\nkäski sytyttää kynttilöitä ja kantoi esiin tuohuksia, asetti\nristiinnaulitun kuvan keulaan, luki siellä evankelioita ja monta muuta\nrukousta ja pirskoitti vihkivettä yli koko laivan. Sitten hän kehoitti\nirroittamaan köydet ja soutamaan vuonoon. Kuningas käski silloin huutaa\ntoisille laivoille, että kaikki soutaisivat hänen jälkeensä. Mutta kun\nairot alkoivat liikkua Kurjella, niin se eteni vuonoon, eivätkä ne,\njotka soutivat, tunteneet vastassaan mitään tuulta; ja sellaiseksi jäi\nvanaveden ala, että siinä oli aivan tyyntä, mutta hyrsky vihmoi niin\ntiheänä molemmin puolin, ettei näkynyt tuntureita vuonon kummallakaan\nsivulla. Niin souti alus toisensa jälkeen tyvenessä, ja he kulkivat\nsiten kaiken päivää ja seuraavan yön ja saapuivat hiukan ennen\npäivänkoittoa Godöhön. Mutta kun he joutuivat Raudin talon edustalle,\nkellui hänen suuri aluksensa rannassa. Olavi kuningas kävi heti taloon\nmiehineen, ryntäsi siihen tupaan, missä Raud nukkui, ja hänen miehensä\nmurtivat sen auki ja hyökkäsivät sisään. Silloin Raud joutui vangiksi\nja sidottiin, mutta muista miehistä, jotka olivat sisällä, surmattiin\nmuutamia ja toisia vangittiin. Sitten kuninkaan miehet kävivät siihen\ntupaan, missä Raudin alustalaiset nukkuivat; siellä muutamia\nsurmattiin, toisia sidottiin, toisia piestiin.\n\nKuningas käski sitten tuoda Raudin eteensä ja kehoitti häntä alistumaan\nkasteeseen. \"Silloin\", sanoi kuningas, \"en tahdo riistää sinulta\nomaisuuttasi, vaan rupean kernaammin ystäväksesi, jos taidat siivolla\nkäyttäytyä\".\n\nRaud huusi vastaan sanoen, ettei hän koskaan usko Kristukseen, ja\nhaastoi herjasanoja Jumalasta. Kuningas suuttui silloin ja sanoi, että\nRaud on saava surkean lopun. Sitten kuningas käski ottaa hänet ja sitoa\nselin salkoon, pistää puupalan hänen hampaittensa väliin ja siten avata\nsuun. Sitten kuningas otatti kyykäärmeen ja pistätti sen hänen\nsuuhunsa; mutta käärme ei tahtonut käydä suuhun, vaan kiemurteli pois,\nsillä Raud henki vastaan. Silloin kuningas käski ottaa väinönputken ja\npistää sen Raudin suuhun, mutta toiset kertovat, että hän otti torvensa\nja työnsi sen hänen suuhunsa; siihen tungettiin käärme ja hehkuva\nrautatanko pistettiin perään. Silloin käärme meni Raudin suuhun ja\nsitten kaulaan ja kaivoi itselleen tien siitä puhki; niin Raud heitti\nhenkensä.\n\nOlavi kuningas otti sitten ylettömän paljon kulta- ja hopeatavaraa ja\nmuuta irtaimistoa, aseita ja kaikenlaisia kalleuksia; kuningas kastatti\nkaikki miehet, jotka olivat seuranneet Raudia, mutta ne, jotka eivät\nsuostuneet, hän surmautti tai kidutti heitä. Sitten Olavi kuningas otti\nsen laivan, joka oli ollut Raudin, ja ohjasi sitä itse, sillä se oli\npaljoa suurempi ja komeampi alus kuin Kurki; keulassa oli louhikäärmeen\npää, mutta perässä koukero ja pyrstö, ja se oli runsaasti silattu. Sitä\npurtta kuningas nimitti Käärmeeksi, sillä kun purje oli nostettu, niin\nse näytti louhikäärmeen siiviltä; tämä oli Norjan kaunein alus. Olavi\nkuningas teki koko sen vuonon kristityksi ja lähti sitten tiehensä\netelään päin, ja sillä matkalla tapahtui paljon, niinkuin on\nkirjoitettu muistiin tarinain mukaan, että peikot ja maahiset ryhtyivät\nottelemaan hänen miestensä ja toisinaan hänen itsensäkin kanssa. Mutta\nme tahdomme ennemmin kirjoittaa niistä tapahtumista, että Olavi\nkuningas saattoi Norjan kristityksi, tai niistä muista maista, jotka\nhän johdatti kristinuskoon. Olavi kuningas saapui samana syksynä\nsotajoukkoineen Trondhjemiin, ohjasi laivastonsa Nidarosiin ja asettui\nsinne talvimajoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tahdon lähinnä kirjoituttaa tarinan Islannin miehistä.\n\nKun Olavi Trygvenpoika oli ollut kaksi talvea Norjan kuninkaana,\noleskeli hänen luonaan muuan saksilainen pappi, nimeltään Tangbrand.\nHän oli luonteeltaan väkivaltainen ja murhamies, mutta hyvä hengellinen\nja ripeä toimissaan; hänen hillittömyytensä vuoksi ei kuningas\nkuitenkaan halunnut pitää häntä luonaan, vaan antoi hänelle toimeksi\nlähteä Islantiin kääntämään sitä maata kristinuskoon. Hän sai\nkauppalaivan ja saapui sillä Islantiin. Tangbrand julisti siellä\nkristinuskoa, ja hänen sanojaan seuraten moni päällikkö ja heidän\nväkensä antoivat kastaa itsensä, mutta siellä oli useita, jotka\npuhuivat häntä vastaan. Torvald Veile ja Veterlide runoilija sepittivät\nherjauslauluja Tangbrandista, mutta hän tappoi molemmat. Tangbrand\nviipyi Islannissa kolme talvea ja koitui kolmen miehen surmaksi,\nennenkuin lähti pois.\n\nSamana syksynä, jolloin Olavi kuningas palasi pohjan puolesta, niinkuin\nennen on kirjoitettu, saapui Islannista Nidarosiin Kjartan; hänen\näitinsä isä oli Egil Skallagriminpoika, jota on sanottu lupaavimmaksi\nniistä miehistä, jotka ovat syntyneet Islannissa. Hänen kerallaan oli\nmonta muutakin päällikköä, ja nämä olivat kaikki pakanoita, niinkuin\nuseat muutkin, toiset mahtavia, toiset eivät. Silloin saapui Islannista\nmyöskin kelpo miehiä, jotka olivat saaneet kasteen Tangbrandilta. Olavi\nkuningas otti ilolla vastaan Gissur Valkean sekä tämän vävyn Hjalte\nSkjeggenpojan, jotka olivat kristittyjä, ja he viipyivät hänen luonaan.\nMutta ne Islannin miehet, jotka omistivat laivoja ja olivat pakanoita,\nkoettivat päästä purjehtimaan pois, niin pian kuin kuningas saapui\nkaupunkiin, sillä heille oli kerrottu, että kuningas pakotti kaikki\nmiehet kristinuskoon; mutta sää oli epäsuotuisa ja ajoi heidät takaisin\nNidar-saarelle. Nyt kerrottiin Olavi kuninkaalle, että siellä oli\nislantilaisia muutamilla aluksilla, kaikki pakanoita, ja he aikoivat\nkarttaa kuningasta. Silloin hän lähetti heidän luokseen miehiä kieltäen\nheitä lähtemästä pois, mutta käski heitä asettumaan kaupungin rantaan;\nhe tekivät niin, mutta eivät kantaneet mitään maihin laivoistaan.\n\nSitten tuli mikonmessu; sitä kuningas antoi viettää suurellisesti ja\nlaulatti messun juhlallisesti. Islantilaiset tulivat saapuville ja\nkuuntelivat kaunista laulua ja kellonsoittoa. Mutta kun he palasivat\nlaivoilleen, kertoi kukin, mitä hän ajatteli kristittyjen menoista.\nKjartan ylisti niitä, mutta useimmat muut moittivat. Mutta totta on,\nniinkuin sanotaan, että \"monta on kuninkaalla korvaa\": se kerrottiin\nkuninkaalle. Silloin hän lähetti heti samana päivänä erään miehen\nKjartania noutamaan ja kutsutti hänet luokseen. Kjartan lähti muutamain\nmiesten kera kuninkaan puheille; tämä otti hänet suopeasti vastaan.\nKjartan oli miesten rotevimpia ja komeimpia ja taitava puheissaan.\nMutta kun kuningas ja hän olivat haastelleet muutamia sanoja keskenään,\nkehoitti kuningas Kjartania ottamaan vastaan kristinuskon. Kjartan\nsanoo, ettei tahdo evätä sitä, jos saa kuninkaan ystävyyden. Kuningas\nlupaa hänelle täyden ystävyytensä, ja tästä he nyt sopivat keskenään.\nSeuraavana päivänä Kjartan kastettiin ja Bolle Torlakinpoika, hänen\nsukulaisensa, ja koko heidän seurueensa; Kjartan ja Bolle olivat\nkuninkaan kesteinä, niin kauan kuin kantoivat valkoisia vaatteita,[108]\nja kuningas oli perin suopea heitä kohtaan.\n\nOlavi kuningas asteli eräänä päivänä rantakujalla, mutta muutamia\nmiehiä tuli häntä vastaan, ja se, joka etumaisena kulki, tervehti\nkuningasta. Kuningas tiedusteli tältä mieheltä hänen nimeään; hän\nnimitti itseään Halfrödiksi. Silloin kuningas virkkoi:\n\n\"Oletko runoilija?\"\n\n\"Osaan runoja sepittää\", tämä sanoo.\n\nSitten kuningas puhui: \"Varmaankin otat vastaan kristinuskon ja rupeat\nsitten minun miehekseni?\"\n\nHän vastaa: \"Ehdon tahdon panna sille, että annan kastaa itseni, -- jos\nsinä, kuningas, itse viet minut kastettavaksi; yhdeltäkään toiselta\nmieheltä en ota sitä vastaan.\"\n\n\"Sen teen\", vastaa kuningas. Sitten Halfröd kastettiin, ja kuningas vei\nhänet kasteelle. Nyt kuningas kysyi Halfrödiltä:\n\n\"Tahdotko nyt ruveta minun miehekseni?\"\n\nHalfröd vastaa: \"Olin ennen Haakon jaarlin miehiä; nyt en tahdo ruveta\navuksi sinulle enkä kenellekään toiselle päällikölle, ellet lupaa,\nettei minulle tapahdu sellaista, että karkoitat minut luotasi.\"\n\n\"Niin on minulle kerrottu, Halfröd\", sanoo kuningas, \"että sinä et ole\nniin viisas ja älykäs, ettei voi odottaa sinun tekevän sellaista, jota\nen millään muotoa siedä\".\n\n\"Surmaa minut sitten\", virkkaa Halfröd.\n\nKuningas haastoi: \"Sinä olet juonikko-runoilija,[109] mutta minun\nmieheni sinun pitää nyt olla.\"\n\nHalfröd vastaa: \"Mitä annat, kuningas, minulle ristilahjaksi, jos minun\npitää käyttää Juonikko-runoilijan nimeä?\"\n\nKuningas antoi hänelle miekan, mutta se oli ilman huotraa. Kuningas\nsanoi: \"Sepitä nyt runo miekasta ja anna 'miekan' soida joka säkeessä.\"\n\nHalfröd lauloi:\n\n    Yksi on miekka, mi miehen\n    miekkarikkaaksi muutti;\n    miekkain mittelijälle\n    miekkoja kosolta karttuu.\n\n    Ei miekan puutetta synny\n    -- vastaan ma kolmea miekkaa\n    miekkain herra, jos huotran\n    miekalleni ma saisin.\n\nSilloin kuningas antoi hänelle huotran. Halfrödin runoista otamme\ntietoja ja todisteita siihen, mitä on kerrottu kuningas Olavi\nTrygvenpojasta.\n\nTänä samana syksynä saapui Tangbrand pappi Islannista Olavi kuninkaan\nluo ja kertoi, ettei hänen retkensä ollut onnistunut; hän sanoi, että\nislantilaiset olivat häntä herjanneet ja muutamat tahtoivat hänet\nsurmata, ja arveli, ettei ollut odotettavissa sen maan rupeavan\nkristityksi. Olavi kuningas kiivastui ja vihastui niin silmittömästi,\nettä kutsutti koolle kaikki islantilaiset, jotka olivat kaupungissa, ja\nsanoi sitten, että heidät surmattaisiin kaikki. Mutta Kjartan ja Gissur\nja Hjalte sekä toiset, jotka olivat silloin ottaneet vastaan\nkristinuskon, kävivät hänen luokseen ja sanoivat:\n\n\"Et suinkaan sinä, kuningas, aio syödä sanaasi, sillä sinä sanot, ettei\nyksikään mies ole voinut tehdä niin paljoa saattaakseen sinut\nsuuttumaan, ettet antaisi heille anteeksi, kun he suostuvat\nkastettaviksi ja luopuvat pakanuudesta. Nyt tahtovat kaikki Islannin\nmiehet, jotka ovat täällä, kastattaa itsensä, mutta kyllä kai me\nkeksimme keinon siihen, että kristinusko voittaa alaa Islannissa;\ntäällä on monta mahtimiesten poikaa Islannista, ja heidän isänsä\ntukevat varmaankin hyvin sitä asiaa. Mutta Tangbrand käyttäytyi siellä,\nniinkuin täällä teidänkin luonanne, ylimielisesti ja surmasi miehiä,\neikä sikäläinen kansa sietänyt sellaista.\"\n\nSilloin kuningas kallisti korvansa näille puheille; nyt kastettiin\nkaikki islantilaiset, jotka olivat siellä. Sittemmin Olavi kuningas\nlähetti Islantiin Gissur Valkean ja Hjalte Skjeggenpojan saattamaan sen\nmaan kristityksi ja antoi heille mukaan erään papin nimeltä Tormod ja\nmuita hengellisiä, mutta pidätti luonaan panttivankeina neljä Islannin\nmiestä, jotka olivat hänen mielestään mainioimpia. Ja niin kerrotaan\nGissurin ja Hjalten matkasta, että he saapuivat Islantiin ennen\naltingia ja lähtivät käräjille, ja niillä käräjillä määrättiin\nkristinusko laiksi Islannissa, ja sinä kesänä kastettiin kaikki kansa.\n\nLeiv, Puna-Eirikin poika, hänen joka ensimmäisenä asutti Grönlannin,\noli eräänä kesänä saapunut Norjaan. Hän lähti Olavi kuninkaan luo ja\notti vastaan kristinuskon. Sitten Olavi kuningas lähetti Leiv\nEirikinpojan Grönlantiin levittämään oikeata oppia. Hän otti merellä\nlaivamiehistön, joka ajelehti avutonna hylyllä, ja sitten hän löysi\nViinimaan[110] ja saapui samana kesänä Grönlantiin asettuen\nBrattalidiin isänsä Eirikin luo. Sen jälkeen Leiviä sanottiin\n\"onnekkaaksi\", mutta hänen isänsä Eirik arveli, että ne kaksi seikkaa\ntasoittivat toisensa, että Leiv oli pelastanut laivamiehistön ja että\nhän oli toimittanut Grönlantiin \"tuhontuojan\", nimittäin papin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlavi kuningas oli joka suhteessa Norjan suurin urheilija niistä,\njoista on olemassa kertomuksia; hän oli väkevämpi ja kätevämpi kuin\nyksikään toinen, ja siitä on monta tarinaa kirjoitettu. Yksi on se,\nettä hän nousi Smalsarhornille[111] ja kiinnitti kilpensä vuoren\nhuipulle, ja toinen se, että hän auttoi henkivartijaansa, joka oli\nedellä kiivennyt vuorelle, niin ettei voinut päästä ylös eikä alas;\nmutta kuningas kävi hänen luokseen ja kantoi hänet kainalossaan alas\ntasangolle. Olavi kuningas astui airoja pitkin laidan ulkopuolitse, kun\nhänen miehensä soutivat Käärmettä, ja hän kisaili kolmella miekalla,\nniin että yksi oli aina ilmassa, ja hän sai aina kiinni kädensijasta.\nHän iski yhtä voimakkaasti kummallakin kädellä ja lennätti kaksi\nkeihästä samalla haavaa. Olavi kuningas oli miesten iloisimpia ja perin\nhilpeä, leppeä ja alentuvainen, erittäin kiivas kaikissa asioissa,\nhyvin antelias ja huomattava ympäristössään, muita urhoollisempi\ntaistelussa, mutta sangen julma, kun oli vihoissaan, ja vihollisiaan\nhän kidutti kovin: muutamia hän poltatti tulessa, toisia jätti hurjien\nkoirien revittäviksi, toisia käski silpoa tai heitätti alas korkeilta\nvuorilta. Näistä syistä hänen ystävänsä olivat hänelle hartaasti\nuskolliset, mutta viholliset häntä pelkäsivät; hänen menestyksensä oli\nsuuri siitä syystä, että toiset noudattivat hänen tahtoaan rakkaudesta\nja ystävyydestä, mutta toiset pelosta.\n\nHaalogalannista palattuaan Olavi kuningas rakennutti Laden luona suuren\nlaivan, joka oli paljoa isompi kuin toiset alukset, joita silloin oli\nmaassa; ja siellä on vielä alustahirret, joten sen voi nähdä. Torberg\nLovenlyöjä oli nimeltään se mies, joka oli laivan runkoseppänä; mutta\nsiellä oli työssä myöskin monta muuta miestä, muutamat puita\nkaatamassa, toiset niitä veistämässä, toiset nauloja iskemässä, toiset\nhirsiä kuljettamassa. Kaikki tarpeet olivat tarkoin valitut. Laiva oli\nsekä pitkä että leveä ja suurista hirsistä, ja siinä oli korkeat\nlaidat.\n\nMutta kun alukseen laadittiin ulkolaudoitusta, sai Torberg\nvälttämättömän asian lähteä kotitaloonsa, ja siellä hän viipyi varsin\nkauan. Ja kun hän palasi, oli laiva jo valmiiksi veistetty. Kuningas\nlähti heti illalla ja Torberg hänen kerallaan katsomaan, kuinka alus\noli tehty, ja silloin sanoi jokainen, ettei konsanaan ollut nähty niin\nsuurta tai niin kaunista sotapurtta. Kuningas palasi sitten kaupunkiin.\nMutta varhain seuraavana aamuna hän saapui jälleen laivalle ja Torberg\nhänen mukanaan; sinne olivat sepät tulleet aiemmin, ja kaikki seisoivat\ntoimettomina. Kuningas kysyi, miksi he niin menettelivät. He\nvastasivat, että laiva oli hakattu pilalle, ja joku lienee käynyt\nkeulasta takasillalle asti iskien partaaseen loven toisensa jälkeen.\nKuningas astui silloin luo ja näki sen todeksi ja sanoi heti valalla\nvannoen, että se mies oli kuoleman oma, jos kuningas saisi tietää, kuka\nkateudesta oli vahingoittanut purtta; \"mutta se, joka tämän voi minulle\nsanoa, saa suuren palkan\". Silloin virkkaa Torberg:\n\n\"Minä saatan sanoa teille, kuningas, kuka on tehnyt tämän työn.\"\n\n\"En voikaan odottaa keneltäkään paremmin kuin sinulta\", sanoo kuningas,\n\"että hänen onnistuisi päästä selville siitä ja sanoa se minulle\".\n\n\"Minä tahdon sanoa teille, kuningas\", hän virkkaa, \"kuka tämän on\ntehnyt -- sen olen minä tehnyt\".\n\nSilloin kuningas lausuu: \"Sitten sinun on sovitettava se niin, että se\non yhtä hyvä kuin ennenkin; siitä riippuu sinun henkesi.\"\n\nTämän jälkeen Torberg kävi käsiksi ja hakkasi partaan niin, että kaikki\nlovet hävisivät. Kuningas sanoi silloin -- ja kaikki muutkin -- että\nlaiva oli paljoa kauniimpi siltä laidalta, mistä Torberg oli hakannut;\npyysipä nyt kuningas häntä tekemään niin molemmilla laidoilla ja kiitti\nhäntä suuresti siitä. Niin Torbergista tuli laivan pääseppä, kunnes se\noli täysin valmiina. Se oli sotapursi ja laadittu samantapaiseksi kuin\nKäärme, jonka kuningas oli tuonut mukanaan Haalogalannista; mutta uusi\nalus oli paljoa isompi ja kaikissa suhteissa huolellisemmin rakennettu.\nTätä hän nimitti Suur-Käärmeeksi, mutta toista Pikku-Käärmeeksi.\nSuur-Käärmeessä oli neljäneljättä osastoa. Pää ja koukku olivat\nkauttaaltaan kullatut, ja partaat olivat yhtä korkeat kuin\nmerialuksissa. Tämä on Norjan laivoista se, joka on ollut rakennettu\nparhaiten ja suurimmilla kustannuksilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanskan kuninkaalla Svein Kaksiparralla oli puolisona Gunhild,\nvendiläiskuninkaan Burislavin tytär. Mutta niinä vuosina, joista nyt on\nkerrottu, tapahtui, että kuningatar Gunhild sairastui ja kuoli,[112] ja\nvähää myöhemmin Svein kuningas sai puolisokseen Sigrid Ylpeän, Ruotsin\nkuninkaan Olavin äidin. Mutta Eirik jaarli Haakoninpoika ja hänen\nveljensä ja moni muu sukulainen olivat lähteneet Norjasta Olavi\nkuningasta pakoon, ja heidät oli otettu hyvin vastaan sekä Svitjodissa\nettä Tanskassa. Eirik jaarli sai sitten vaimokseen Gydan, Svein\nkuninkaan tyttären, ja tämän sukulaisuuden vuoksi syntyi nyt suuri\nystävyys Ruotsin ja Tanskan kuninkaiden sekä Eirik jaarlin kesken.\n\nVendiläiskuningas Burislav[113] valitti vävylleen Sigvalde jaarlille,\nettä se sopimus oli rikottu, minkä jaarli oli laatinut kuningas\nBurislavin ja Svein kuninkaan kesken. Kuningas Burislavin oli määrä\nsaada Tyre Haraldintytär, Svein kuninkaan sisar; mutta se avioliitto ei\nollut edistynyt, sillä Tyre kieltäysi jyrkästi menemästä naimisiin\npakanallisen ja vanhan miehen kanssa. Nyt kuningas Burislav sanoo\njaarlille, että hän aikoo vaatia sopimusta täytettäväksi, ja pyytää\njaarlia lähtemään Tanskaan ja tuomaan Tyre-kuningattaren hänen\nluokseen. Sigvalde jaarli ei kieltäytynyt siitä matkasta, vaan lähti\nSvein kuninkaan luo ja esitti tämän asian hänelle; puheillaan Sigvalde\njaarli pääsi niin pitkälle, että Svein kuningas jätti sisarensa Tyren\nhänen haltuunsa; Tyren mukana seurasi muutamia naisia sekä hänen\nkasvatusisänsä, jonka nimi oli Åssur Agenpoika, mahtava mies, sekä\nmuutamia muita miehiä. Kuningas ja jaarli sopivat siitä, että ne\nmaatilat Vendinmaassa, mitkä kuningatar Gunhild oli omistanut, ne saisi\nnyt Tyre sekä sitä paitsi muita suuria maita huomenlahjaksi.\n\nTyre itki katkerasti ja lähti vastahakoisesti matkalle. Mutta kun hän\nja jaarli olivat tulleet Vendinmaahan, valmisti kuningas Burislav häät\nja sai kuningatar Tyren. Mutta niin kauan kuin tämä oli pakanain\nparissa, ei hän tahtonut ottaa vastaan ruokaa eikä juomaa heiltä, ja\nnäin kävi seitsemänä yönä. Sitten tapahtui eräänä yönä, että kuningatar\nTyre ja Åssur pakenivat pimeässä metsään. Lyhintä on sanoa heidän\nmatkastaan, että he saapuivat Tanskaan; mutta Tyre ei uskalla millään\nmuotoa jäädä sinne, koska tietää, että jos hänen veljensä Svein\nkuningas saa kuulla hänen olevan siellä, niin tämä lähettää hänet heti\ntakaisin Vendinmaahan. Niin he kulkevat kaikkialla salassa, kunnes\npääsevät Norjaan. Tyre ei keskeyttänyt matkaansa, ennenkuin he tulivat\nOlavi kuninkaan luo; tämä otti heidät suopeasti vastaan, ja heitä\nkohdeltiin siellä hyvin.\n\nTyre kertoo kuninkaalle kaiken tukalasta asemastaan ja pyytää häneltä\nneuvoa ja turvaa hänen valtakunnassaan. Tyre oli taitavasanainen\nnainen, ja kuningas mielistyi suuresti hänen puheeseensa; hän näki,\nettä Tyre oli kaunis, ja hänen mieleensä johtuu, että tämä saattaa olla\nhyvä avioliitto; hän suuntaa puheen tähän ja kysyy, tahtooko Tyre mennä\nnaimisiin hänen kanssaan. Mutta sellainen kuin tämän asema nyt oli,\nnäytti hänestä vaikealta suoriutua siitä; ja toisaalta hän huomasi,\nkuinka edullinen avioliitto tämä oli, kun hän saisi niin kuuluisan\nkuninkaan, ja niin hän pyysi Olavia päättämään hänen puolestaan. Ja kun\ntästä oli puhuttu, sai Olavi kuningas Tyren. Nämä häät vietettiin\nsyksyllä, kun kuningas oli palannut Haalogalannista. Olavi kuningas ja\nTyre oleskelivat talven Nidarosissa.\n\nMutta keväällä Tyre kuningatar valitti usein Olavi kuninkaalle ja itki\nkatkerasti sitä, että hänellä oli niin suuria maatiloja Vendinmaassa,\nmutta ei omaisuutta siinä maassa, niinkuin kuningattarille oli sopivaa.\nVäliin hän pyysi kaunein sanoin kuningasta hankkimaan hänen\nomaisuutensa ja sanoi kuningas Burislavin ja Olavi kuninkaan olevan\nniin hyviä ystäviä, että heti kun he toisensa tapaisivat, kuningas\nantaisi kyllä Olaville kaiken, mitä tämä pyytäisi. Mutta kun Olavi\nkuninkaan ystävät saivat kuulla tämän puheen, varoittivat kaikki häntä\nsiitä matkasta.\n\nNiin kerrotaan, että eräänä päivänä varhain keväällä kuningas asteli\nrantakujaa pitkin; mutta turulla häntä vastaan tuli muuan mies kantaen\nväinönputkia, jotka olivat merkillisen suuria siihen vuodenaikaan.\nKuningas otti ison väinönputken käteensä ja kävi Tyre kuningattaren\nasuntoon. Tyre istui tuvassa itkien, kun hän astui sisään. Kuningas\nsanoi:\n\n\"Kas tässä tuon sinulle ison väinönputken.\"\n\nTyre löi sen luotaan kädellään ja virkkoi:\n\n\"Suurempia lahjoja antoi Harald Gorminpoika, mutta vähemmän hän\npelkäsikin lähteä maasta omaisuuttaan hakemaan, ja se osoittautui\ntodeksi, kun hän saapui tänne Norjaan ja hävitti suurimman osan tätä\nmaata ja valtasi kaiken veroineen ja maksuineen; mutta sinä et uskalla\nkulkea Tanskan kautta minun veljeni, Svein kuninkaan tähden.\"\n\nOlavi kuningas hypähti pystyyn näistä sanoista ja huusi kuuluvasti ja\nvannoi valalla:\n\n\"Minä en milloinkaan pelkää sinun veljeäsi, Svein kuningasta, ja jos me\ntoisemme tapaamme, silloin hänen on väistyminen.\"\n\nOlavi kuningas kuulutti vähää myöhemmin käräjät kaupunkiin. Hän teki\nsilloin tiettäväksi rahvaalle, että halusi saada kesäksi sotaväkeä ja\nmäärätyn luvun sekä laivoja että miehiä joka fylkestä; hän sanoi,\nkuinka monta alusta halusi siitä vuonosta. Sitten hän lähettää viestejä\nsekä etelään että pohjaan ja kutsuttaa miehiä koolle. Olavi kuningas\nantaa nyt laskea vesille Suur-Käärmeen ja kaikki toiset laivat, sekä\nisot että pienet; itse hän ohjasi Suur-Käärmettä. Ja kun miehiä\notettiin miehistöksi, toimitettiin valinta niin tarkoin, ettei\nSuur-Käärmeellä saanut olla ainoatakaan kuuttakymmentä vuotta vanhempaa\ntai kahtakymmentä nuorempaa; kaikki olivat erikoisesti valitut\nväkevyyden ja rohkeuden perusteella. Siihen otettiin ensinnä Olavi\nkuninkaan henkivartijat, sillä sellaisiksi valittiin sekä oman maan\nettä ulkolaisista miehistä kaikki ne, jotka olivat voimakkaimpia ja\nurheimpia. Niin miehet puhuivat, että ne, jotka Suur-Käärmeeseen\nvalittiin, olivat yhtä paljon yläpuolella kaikkia muita miehiä\nkomeudessa, väkevyydessä ja uljuudessa, kuin Suur-Käärme kohosi\ntoisia aluksia korkeammalle. Torkel Nevja, kuninkaan veli, ohjasi\nPikku-Käärmettä, Torkel Dyrdel ja Jostein, kuninkaan veljet, saivat\nKurjen, ja molemmilla aluksilla oli perin hyvä miehistö. Yksitoista\nsuurpurtta Olavi kuningas vei Trondhjemistä ja sen lisäksi\nkaksikymmentuhtoisia sekä pienempiä aluksia.\n\nOlavi kuningas purjehti laivastoineen etelään päin rannikkoa pitkin;\nsilloin pyrki hänen luokseen useita ystäviä, niitä suurmiehiä, jotka\nolivat valmiit lähtemään retkelle kuninkaan kanssa. Ensimmäinen heistä\noli hänen lankonsa Erling Skjalginpoika, ja hänellä oli suuri\nskeidinsä;[114] siinä oli kolmekymmentä osastoa, ja se oli hyvin\nvarustettu. Tulivat kuninkaan luo myöskin hänen vävynsä Hyrning ja\nTorgeir, ja kumpikin ohjasi isoa laivaa. Moni muu mahtimies seurasi\nhäntä; hänellä oli maasta lähtiessään kuusikymmentä suuralusta. Olavi\nkuningas purjehti etelään Tanskan ohi Juutinrauman kautta, ja tällä\nmatkalla hän saapui Vendinmaahan, haluten tavata kuningas Burislavin,\nja he kohtasivat toisensa. He puhuivat siitä omaisuudesta, jota Olavi\nvaati itselleen, ja kaikki keskustelut kävivät rauhallisesti, ja nyt\njärjestettiin täysin ne vaatimukset, mitkä Olavi kuningas arveli\nitsellään olevan siellä. Hän viipyi siellä kauan sinä kesänä ja tapasi\nuseita ystäviään.\n\nKuningas Svein Kaksiparta oli silloin naimisissa Sigrid Ylpeän kanssa,\nniinkuin ennen on kirjoitettu. Sigrid oli Olavi kuninkaan suurin\nvihollinen ja piti syynä sitä, että tämä oli rikkonut sopimuksensa ja\nlyönyt häntä kasvoihin. Hän yllytti kovin Svein kuningasta ryhtymään\ntaisteluun kuningas Olavi Trygvenpoikaa vastaan ja sanoi siinä olevan\nkyllin syytä Olavi kuningasta vastaan, että tämä oli nainut hänen\nsisarensa Tyren \"ilman sinun suostumustasi, eivätkä sinun esi-isäsi\nolisi sellaista sietäneet\". Moisia sanoja Sigrid kuningatar käytti\nusein ja pääsi puheillaan niin pitkälle, että Svein kuningas oli täysin\nhalukas neuvottelemaan tästä. Ja varhain keväällä kuningas Svein\nlähetti miehiä Svitjodiin svealaisten Olavi kuninkaan, vävynsä, sekä\nEirik jaarlin luo ja käski sanoa heille, että Norjan Olavi kuningas oli\nliikkeellä sotajoukkoineen aikoen kesällä lähteä Vendinmaahan.\nSellainen viesti seurasi mukana, että svealaisten kuninkaan ja jaarlin\npitäisi kerätä laivastonsa ja lähteä Svein kuningasta tapaamaan, ja\nsitten he ryhtyisivät kaikki yhdessä taistelemaan Olavi kuningasta\nvastaan. Mutta Svean kuningas ja Eirik jaarli olivat täysin valmiit\ntähän retkeen ja kokosivat suuren laivaston Sveanmaahan; sillä he\nlähtivät Tanskaan ja saapuivat sinne niihin aikoihin, jolloin kuningas\nOlavi Trygvenpoika oli purjehtinut itään. Svean kuningas ja Eirik\njaarli kävivät Tanskan kuningasta kohtaamaan, ja heillä oli nyt\nyhteensä määrätön laivasto.\n\nAnnettuaan sotajoukolle käskyn kokoontua Svein kuningas lähetti\nSigvalde jaarlin Vendinmaahan vakoilemaan kuningas Olavi Trygvenpojan\nretkeä ja sommittelemaan siten, että Svein kuningas ja toiset\npääsisivät tapaamaan Olavi kuninkaan. Lähti nyt Sigvalde matkalle ja\nsaapui Vendinmaahan, purjehti Jomsborgiin ja sitten kuningas Olavi\nTrygvenpojan luo. He olivat usein ystävällisissä puheissa keskenään, ja\njaarli saavutti kuninkaan suosion mitä suurimmassa määrin; jaarlin\npuoliso Astrid, Burislav kuninkaan tytär, oli Olavi kuninkaan hyvä\nystävä, enimmäkseen heidän entisen lankoutensa vuoksi, koska Olavi\nkuninkaalla oli ollut puolisona hänen sisarensa Geira. Sigvalde jaarli\noli viisas ja neuvokas mies, ja jouduttuaan keskustelemaan Olavi\nkuninkaan kanssa hän viivästytti suuresti tämän paluuta Itämailta ja\nkeksi siihen monta erilaista keinoa. Mutta Olavi kuninkaan miehet\nilmaisivat olevansa varsin tyytymättömiä siihen ja halusivat suuresti\npäästä kotiin, koska he olivat lähtökunnossa ja tuuli puhalsi\nsuotuisasti. Sigvalde jaarli sai Tanskasta salaviestin, että nyt olivat\nTanskan ja Svean kuninkaat sekä Eirik jaarli saapuneet yhteen sekä\naikoivat purjehtia itään päin Vendinmaan rannikolle ja olivat sopineet,\nettä odottavat Olavi kuningasta sen saaren luona, jonka nimi on\nSvåld,[115] sekä että jaarli toimittaa niin, että he siellä tapaavat\nOlavi kuninkaan.\n\nSilloin ennätti Vendinmaahan epävarma huhu, että Tanskan Svein\nkuninkaalla oli sotajoukko liikkeellä, ja pian alettiin puhua, että\nvarmaankin hän aikoi kohdata Olavi kuninkaan. Mutta Sigvalde jaarli\nvirkkaa kuninkaalle:\n\n\"Ei Svein kuninkaalla liene aikomusta antautua taistelemaan teitä\nvastaan pelkästään tanskalaisten sotajoukolla, teillä kun on niin suuri\nlaivasto. Mutta jos teitä epäilyttää, että matkalla on vainoa\nodotettavissa, niin saatan teitä miehineni, ja ennen sitä kyllä\npidettiin hyvänä tukena, kun jomsviikingit seurasivat päälliköitä; minä\nsaatan sinua yhdellätoista hyvin varustetulla aluksella.\"\n\nKuningas otti tämän tarjouksen vastaan. Tuuli oli silloin lievä, mutta\nsuotuisa; kuningas antoi irroittaa laivaston ja puhaltaa lähtömerkin.\nKohottivat nyt miehet purjeensa, ja kaikki pikkualukset kulkivat\nnopeammin, ja he laskivat ulos merelle. Mutta jaarli purjehti lähellä\nkuninkaanlaivaa ja huusi sinne kehoittaen kuningasta seuraamaan hänen\njälkiään: \"Minä tiedän tarkoin\", hän sanoo, \"missä väylä on syvin\nsaarten salmissa\".\n\nNiin jaarli purjehti edellä aluksineen -- hänellä oli yksitoista laivaa\n-- ja kuningas purjehti lähellä suuraluksineen -- niitä oli myöskin\nyksitoista -- mutta koko muu laivasto laski ulos merelle. Mutta\nSigvalde jaarlin purjehtiessa Svåldiin souti muuan pursi häntä vastaan.\nSiitä ilmoitettiin jaarlille, että Tanskan kuninkaan laivasto oli\nsatamassa aivan heidän edessään. Silloin jaarli antoi laskea purjeet,\nja he soutivat saaren suojaan.\n\nTanskan Svein kuningas, Olavi svealaisten kuningas ja Eirik jaarli\nolivat siellä laivastoineen; silloin oli kaunis sää ja kirkas\nauringonpaiste. Kaikki päälliköt kävivät nyt saarelle suuren seurueen\nkera ja näkivät, että merellä purjehti yhdessä paljon laivoja. Ja nyt\nhe huomaavat perin suuren ja komean aluksen purjehtivan; silloin\nvirkkoivat molemmat kuninkaat: \"Tämä on suuri ja harvinaisen kaunis\nlaiva, tämä voi olla Suur-Käärme.\"\n\nEirik jaarli vastaa sanoen: \"Ei ole tämä Suur-Käärme.\"\n\nJa niin oli, kuin hän sanoi. Sen purren omisti Gimsarin Eindride.\nVähäistä myöhemmin he näkivät toisen laivan purjehtivan, ja se oli\nedellistä paljoa suurempi. Silloin puhui Svein kuningas: \"Arkapa onkin\nOlavi Trygvenpoika; ei hän uskalla purjehtia pää-keulaisella\npurrella\".[116]\n\nSilloin sanoo Eirik jaarli: \"Ei tämä ole kuninkaan laiva; tämän aluksen\nja purjeen tunnen, sillä purje on juomuinen; sitä alusta ohjaa Erling\nSkjalginpoika. Antaa heidän purjehtia; parempi on meille, että tämä\nalus puuttuu Olavin laivastosta, kuin että se on siinä niin hyvin\nvarustettuna.\"\n\nHetkistä myöhemmin he näkivät ja tunsivat Sigvalde jaarlin laivat,\njotka kääntyivät sinne saarta kohti. Sitten he huomasivat kolmen\naluksen purjehtivan, ja niistä yksi oli suuri. Silloin Svein kuningas\npuhui käskien heitä käymään aluksiinsa; hän sanoo, että siellä\npurjehtii Suuri-Käärme. Eirik jaarli lausuu:\n\n\"Heillä on monta muutakin suurta ja komeata alusta paitsi Suur-Käärme;\nodottakaamme vielä.\"\n\nSilloin sanoivat useat miehet: \"Ei tahdo Eirik jaarli nyt taistella ja\nkostaa isänsä surmaa. Tämä on suuri häpeä, niin että siitä puhutaan\nkautta kaikkien maiden, jos me odotamme täällä niin suurella\nlaivastolla ja Olavi kuningas purjehtii merelle aivan meidän\nohitsemme.\"\n\nMutta puheltuaan tästä tuokion he näkivät neljän aluksen purjehtivan,\nja yksi niistä oli perin suuri ja kullalla koristettu. Nyt Svein\nkuningas nousi ja sanoi:\n\n\"Korkealla on Käärme kantava minua tänä iltana; sitä minä ohjaan itse.\"\n\nSilloin huusi moni, että Käärme oli mahtavan suuri ja kaunis laiva, ja\nihana työ oli teettää sellainen alus. Mutta Eirik jaarli virkkoi niin\nkovaa, että muutamat sen kuulivat:\n\n\"Vaikk'ei Olavi kuninkaalla olisikaan suurempaa alusta, niin ei Svein\nkuningas sittenkään saisi konsanaan sitä häneltä pelkästään Tanskan\nlaivaston avulla.\"\n\nNyt väki kävi aluksiin ja irroitti köydet. Mutta päällikköjen puhuessa\nkeskenään siitä, mitä nyt on kerrottu, he näkivät kolmen perin suuren\nlaivan purjehtivan ja viimeisenä neljännen, ja se oli Suur-Käärme.\nMutta niistä suurista aluksista, jotka olivat edellä purjehtineet ja\njoita he olivat luulleet Suur-Käärmeeksi, oli ensimmäinen Kurki ja\nviimeinen Pikku-Käärme. Suur-Käärmeen nähdessään kaikki arvasivat --\neikä kukaan väittänyt vastaan -- että siellä taisi Olavi Trygvenpoika\npurjehtia. He astuivat nyt laivoihin ja valmistausivat soutamaan\nvastaan. Sellainen oli sopimus päälliköiden, Svein kuninkaan, Olavi\nkuninkaan ja Eirik jaarlin kesken, että kukin heistä valtaisi\nkolmanneksen Norjaa, jos surmaisivat Olavi kuninkaan; mutta se\npäälliköistä, joka ensimmäisenä nousisi Käärmeeseen, saisi kaiken sen\nsaaliin, mikä sieltä otettiin, ja jokainen saisi ne alukset, mitkä\nhän itse raivaisi puhtaiksi. Eirik jaarlilla oli varsin suuri\npartaniekka,[117] jota hän oli tottunut käyttämään viikinkiretkillä;\nsiinä oli \"partaa\" ylinnä kummassakin keulassa, mutta alapuolella paksu\nrautalevy, joka oli yhtä leveä kuin \"parta\" ja ulottui aina vesirajaan\nasti.\n\nSigvalde Jaarlin ja hänen miehiensä soutaessa näkivät Torkel Dyrdel\nKurjesta ja myöskin häntä seuraavien alusten perämiehet, että jaarli\nohjasi laivansa saarta kohti. Silloin hekin laskivat purjeensa,\nsontivat heidän jälkeensä ja huusivat tiedustellen, miksi he niin\ntekivät. Jaarli sanoi tahtovansa odottaa Olavi kuningasta: \"Näyttää\nsiltä, että tässä on tappelu tulossa.\" He antoivat silloin alusten\nlipua, kunnes Torkel Nevja tuli Pikku-Käärmeelle ja hänen kerallaan\nkolme muuta purtta, ja sama uutinen kerrottiin heillekin. Nyt hekin\nlaskivat purjeensa, antoivat laivainsa pysähtyä ja odottivat Olavi\nkuningasta.\n\nJa kun kuningas purjehti saarta kohti, souti koko vainolaislaivasto\nulos salmeen heidän tielleen. Mutta sen nähdessään miehet pyysivät\nkuningasta purjehtimaan pois ja karttamaan taistelua niin suuren joukon\nkanssa. Olavi kuningas vastasi kaikuvasti seisoessaan peräsillalla:\n\n\"Laskekaa purje; eivät minun mieheni saa ajatella pakoa; taistelua en\nole koskaan karttanut. Jumala päättäköön hengestäni, mutta pakoon en\nmilloinkaan lähde.\" Ja niin tehtiin kuin kuningas käski.\n\nOlavi kuningas toitotutti kaikki aluksensa kokoon. Kuninkaan pursi oli\nkeskellä laivastoa, ja sen toisella puolella oli Pikku-Käärme, toisella\nKurki. Mutta ryhtyessään liittämään laivoja toisiinsa miehet sitoivat\nyhteen Suur-Käärmeen ja Pikku-Käärmeen keulat. Kuningas huomasi tämän,\nhän huusi kuuluvasti ja käski asettaa ison aluksen kauemmaksi\neteenpäin, ettei se jäisi takimmaiseksi kaikista laivoista. Silloin\nvastaa Puna-Hukka:\n\n\"Jos meidän on sovitettava Käärme niin paljoa edemmäksi kuin se on\ntoisia aluksia pitempi, niin käy työ tänään ylen ankaraksi\nkeulapartailla.\"\n\nKuningas virkkaa: \"Enpä tietänyt, että minulla on keulamiesten joukossa\nhukka, jota jänistää\".[118]\n\nHukka vastaa: \"Älä käännä siellä sillalla selkääsi sen enempää kuin\nminä keulaa puolustaessani.\"\n\nKuninkaalla oli kädessään jousi, hän sovitti vasaman jänteeseen ja\ntähtäsi sen Hukkaa kohti. Tämä huusi silloin:\n\n\"Ammu toisaanne, kuningas, missä nuoliasi paremmin tarvitaan; minkä\nteen, sen teen sinun tähtesi.\"\n\nOlavi kuningas seisoi Käärmeen sillalla ylempänä muita. Hänellä oli\nkultainen kilpi ja kullalla silattu kypärä, ja hänet erotti helposti\nmuista miehistä; hänellä oli lyhyt punainen nuttu rautapaidan päällä.\nMutta nähdessään, että vihollisjoukot jakaantuivat ja päälliköiden\nkohdalle kohotettiin viirejä, hän kysyi: \"Kuka on sen joukon johtaja,\njoka on juuri meitä vastapäätä?\"\n\nHänelle sanottiin, että siellä oli kuningas Svein Kaksiparta\ntanskalaisineen. Kuningas vastaa:\n\n\"Niitä raukkoja emme pelkää, ei ole tanskalaisissa miehuutta. Mutta\nketä päällikköä seuraavat ne viirit, jotka liehuvat oikealla\nsivustalla?\"\n\nHänelle sanottiin, että siellä on kuningas Olavi svealaisineen. Olavi\nkuningas virkkaa:\n\n\"Parempi olisi svealaisten istua kotosalla uhrikuppejaan nuolemassa\nkuin nousta Käärmeeseen teidän aseittenne tutkaimitse. Mutta ken\nomistaa nuo isot alukset, jotka ovat tuolla tanskalaisten alahangan\npuolella?\"\n\n\"Ne omistaa jaarli Eirik Haakoninpoika\", hänelle ilmoitetaan. Silloin\nvastaa Olavi kuningas:\n\n\"Hänellä saattaa kyllä olla omasta mielestään hyvät syyt käydä meitä\nvastaan, ja siltä joukolta meillä on odotettavissa tuima taistelu; ne\novat Norjan miehiä niinkuin mekin.\"\n\nSitten kuninkaat jakautuivat soutamaan vastustajainsa kimppuun. Svein\nkuningas suuntasi laivansa Suur-Käärmettä kohti, mutta Ruotsin Olavi\nkuningas siirtyi ulommaksi ja käänsi keulansa Olavi Trygvenpojan\nlaidimmaisia laivoja päin; ja toisella sivustalla oli Eirik jaarli. Nyt\nsyttyi ankara ottelu. Sigvalde jaarli soudatti aluksensa toisten taakse\neikä antautunut taisteluun.\n\nTämä taistelu oli tuiki tuima ja verinen. Suur-Käärmeen, Pikku-Käärmeen\nja Kurjen keulamiehet heittivät ankkureita ja iskuhakoja Svein\nkuninkaan aluksiin ja voivat näin ahdistella niitä ylhäältä päin. He\npuhdistivat miehistä kaikki purret, jotka saivat pidätetyiksi\nlähettyvillään, mutta Svein kuningas ja ne, joiden henki säilyi,\npakenivat toisiin laivoihin, ja sitten he siirtyivät aseiden ulottuman\nulkopuolelle. Tämän joukon kävi, niinkuin kuningas Olavi Trygvenpoika\noli arvannut.\n\nSilloin svealaisten Olavi kuningas siirtyi tilalle, mutta niin pian\nkuin he saapuivat suuralusten lähelle, heidän kävi edellisten tavoin:\nhe menettivät paljon väkeä ja muutamia laivoja ja poistuivat sitten\nloitommalle. Mutta Eirik jaarli laski purtensa Olavi kuninkaan\näärimmäisen aluksen laitaan, puhdisti sen miehistä ja katkoi heti\nsiteet; sitten hän siirtyi sen viereen, joka oli lähinnä, ja taisteli,\nkunnes sekin oli tyhjennetty. Nyt miehet alkoivat juosta pienemmistä\npursista suuraluksiin, mutta jaarli katkoi jokaisen laivan siteet, kun\nse oli raivattu puhtaaksi, ja tanskalaiset sekä svealaiset siirtyivät\nsilloin lentoaseiden ulottumiin ja työntyivät joka taholta Olavi\nkuninkaan aluksia kohti. Eirik jaarli sovitti aina purtensa pitkin\nlaivaa ja taisteli lyömäasein, mutta koska hänen aluksellaan kaatui\nmiehiä, nousi tilalle toisia, tanskalaisia ja svealaisia. Näin laulaa\nHaldor:\n\n    Miekkain tuimien kulku\n    Käärmettä kohti siirtyi;\n    helskyvin kultakeihäin\n    urhot taisteli kauan.\n\n    Taiston tuoksinassa\n    työntyi häntä vastaan\n    miehiä Ruotsin ja Tanska\n    kalvankantajoita.\n\nEirik jaarli oli aluksensa eturuumassa, ja sinne oli pystytetty\nkilpilinna. Siellä taisteltiin lyömäasein ja pistettiin keihäin ja\nsinkautettiin kaikkea, mikä aseeksi kelpasi; mutta muutamat ampuivat\njousilla tai lennättivät aseita käsin. Niin ankara aseryöppy kävi\nKäärmeen yli, että tuskin saattoi suojella itseään kilvellä; niin\ntiheään lensi vasamia ja keihäitä, sillä joka taholta työntyi\nsotapursia Käärmeen ympärille. Olavi kuninkaan miehet olivat nyt niin\nraivoissaan, että hyppäsivät laivan partaalle yltääkseen vihollisiin\nmiekaniskuin ja surmatakseen heidät, sillä useat eivät olleet laskeneet\nniin lähelle Käärmettä, että olisivat joutuneet mukaan lyömäleikkiin.\nMutta moni Olavin miehistä vierähti silloin mereen, he kun luulivat\ntaistelevansa tasaisella tantereella, ja niin he vaipuivat\nvarusteissaan syvyyteen. Näin kertoo Halfröd:\n\n    Käärmeheltä hautaan\n    haavoittuneet vaipui;\n    väistyä mieli ei tehnyt,\n    iskivät viime hetkeen.\n\n    Vaikka kuningas kallis\n    purttaan ohjaisi vielä,\n    urhoja moisia Käärme\n    kaipaisi kulkiessaan.\n\nEinar Tambeskjelve oli Käärmeen peräpuolella; hän käytteli jousta ja\nampui purevampia vasamia kuin yksikään toinen. Einar tavoitteli Eirik\njaarlia ja osasi peräsimen varteen jaarlin pään kohdalle ja nuoli\ntunkeutui puuhun aina liitossiteeseen asti. Jaarli katsahti siihen ja\nkysyi, tiesivätkö miehet, kuka sen ampui. Mutta samassa tuli toinen\nnuoli niin lähelle jaarlia, että se lensi hänen käsivartensa ja kyljen\nlomitse, ja painui niin syvälle päälautaan,[119] että kärki työntyi\npitkälle ulos. Silloin jaarli virkkoi eräälle miehelle, jota toiset\nnimittävät Finniksi, mutta toiset sanovat lappalaiseksi -- hän oli\nmaanmainio jousenkäyttäjä --:\n\n\"Ammuppas tuo kookas mies tuolta peräpuolelta!\" Finn ampui, ja vasama\nosui keskelle Einarin kaarta samassa tuokiossa, kuin hän jännitti sitä\nkolmatta kertaa. Silloin jousi karahti kahdeksi kappaleeksi. Olavi\nkuningas kysyi:\n\n\"Mikä siellä niin helähtäen murtui?\" \"Norja sinun kädestäsi, kuningas!\"\nvastaa Einar. \"Niin suuri ei tappio vielä liene\", sanoo kuningas; \"ota\nminun jouseni ja ammu sillä\". -- Ja hän heitti aseen Einarille. Einar\notti jousen ja jännitti sen heti niin, että nuoli kävi liian lyhyeksi\nkaarelle, ja huudahti: \"Liian hento, liian hento -- on ruhtinaan\nkaari!\" Hän heitti jousen takaisin, mutta tarttui kilpeen ja miekkaan\nja taisteli edelleen.\n\nKuningas Olavi Trygvenpoika seisoi Käärmeen sillalla ja ampui tiheään,\ntoisinaan jousta, toisinaan keihästä käytellen, ja näitä hän lennätti\naina kaksi samalla haavaa. Hän katsahti purteensa ja havaitsi miestensä\nheiluttavan kalpojaan ja iskevän tiheään ja siten, että ne purivat\nhuonosti. Silloin hän huusi kaikuvasti:\n\n\"Heilutatteko miekkojanne veltosti, koska ne eivät näy purevan teidän\nkäsissänne?\"\n\nMuuan mies vastasi: \"Miekkamme ovat käyneet tylsiksi ja pahasti\nloville.\"\n\nSilloin kuningas astui keularuumaan ja avasi isäntäpenkin arkun; hän\notti sieltä joukon teräviä miekkoja ja antoi ne miehille. Mutta kun hän\ntyönsi arkkuun oikean kätensä, näkivät miehet, että haarniskan hihasta\nvuoti verta; kukaan ei tiedä, miltä kohtaa hän oli haavoittunut.\n\nParhaiten ja tuhoisimmin taistelivat Käärmeellä eturuuman miehet ja\nkeulanvartijat; sillä siellä oli valiojoukko ja korkeimmat laidat.\nMutta kun väkeä ensin kaatui keskilaivalla ja miehiä seisoi harvassa\nmaston ympärillä, koetti Eirik jaarli nousta alukseen ja pääsikin\nKäärmeeseen itse viidentenätoista. Silloin Hyrning, Olavi kuninkaan\nvävy, kävi häntä vastaan seurueineen, ja siellä sukeusi mitä tuimin\nottelu ja se päättyi siten, että jaarli peräytyi takaisin laivaansa.\nMutta niistä miehistä, jotka olivat häntä seuranneet, kaatui muutamia\nja toiset olivat haavoittuneet. Siitä kertoo Tord Kolbeininpoika:\n\n    Taisteli kypäräpäiset\n    teljoilla hurmeisilla.\n    Kauniin maineen sai, ken\n    herraansa suojasi miekoin;\n    tunturin kaartuva katto[120]\n    murtua saakoon ennen\n    kuin Hyrning unhoon joutuu.\n\nNyt sukeusi taas mitä tuimin taistelu, ja siinä kaatui paljon väkeä\nKäärmeellä. Mutta kun miehistö, jonka oli määrä puolustaa Käärmettä,\nhupeni hupenemistaan, koetti Eirik jaarli toistamiseen nousta alukseen,\nja jälleen hän kohtasi kovaa vastarintaa. Kun Käärmeen keulavartijat\nnäkivät tämän, siirtyivät he peräpuolelle, kääntyivät jaarlia vastaan\nja ahdistivat häntä voimakkaasti. Mutta kun Käärmeellä oli nyt kaatunut\nniin paljon väkeä, että partaat olivat monin paikoin tyhjinä, ryhtyivät\njaarlin miehet kapuamaan usealta taholta. Silloin kaikki ne, jotka\nvielä olivat Käärmeen turvana, pyrkivät aluksen peräpuolelle, missä\nkuningas oleskeli.\n\nKolbjörn tallimestari nousi sillalle kuninkaan viereen; he olivat\nvarsin samanlaisissa puvuissa ja varusteissa. Kolbjörn oli hyvin roteva\nja kaunis mies. Nyt syntyi taas mitä kiivain ottelu eturuumassa. Mutta\nsiitä syystä, että niin moni jaarlin miehistä, kuin alukseen mahtui,\noli noussut Käärmeeseen ja hänen purtensa saartivat sen joka taholta ja\nväkeä oli niukalti vastustamassa niin suurta joukkoa, kaatuivat\nuseimmat ennenpitkää, vaikka olivatkin sekä voimakkaita että\nurhoollisia miehiä. Mutta Olavi kuningas ja Kolbjörn hyppäsivät silloin\nmereen, kumpikin omalle puolelleen. Jaarlin miehet olivat soutaneet\npikkuveneitä ympärille ja surmasivat ne, jotka syöksyivät mereen, ja\nkun itse kuningas heittäytyi alas sillalta, niin he halusivat saada\nhänet vangiksi viedäkseen Eirik jaarlin luo. Mutta Olavi kuningas\nkohotti kilven suojakseen ja sukelsi alas syvyyteen. Kolbjörn\nsitävastoin työnsi kilven alleen ja suojeli itseään siten keihäiltä,\njoita lennätettiin alempana olevista aluksista; ja hän putosi mereen\nsiten, että kilpi jäi hänen alleen, eikä hän niin ollen vaipunut\nsyvyyteen kyllin nopeasti, vaan joutui vangiksi ja nostettiin erääseen\npurteen. Miehet luulivat häntä kuninkaaksi ja veivät hänet Eirik\njaarlin luo; mutta kun jaarli huomasi, että hän oli Kolbjörn eikä Olavi\nkuningas, sai Kolbjörn armon. Mutta tällöin kaikki ne, jotka vielä\nolivat hengissä Olavi kuninkaan miehistä, heittäytyivät mereen\nKäärmeestä, ja Halfröd kertoo, että Torkel Nevja, kuninkaan veli,\nhyppäsi viimeisenä mereen:\n\n    Sai urhea Torketel nähdä\n    Kurjen ja kummankin\n    Käärmeen kelluvan tyhjinä (pelkoa\n    ei taistossa tuntenut hän);\n    kantaja käsirengasten,\n    taiston kestäjä, silloin\n    merehen syöksyi, uiden\n    turvaan pyrki hän myös.\n\nEnnen on kerrottu, että Sigvalde jaarli saapui Olavi kuninkaan seurassa\nVendinmaahan; jaarlilla oli kymmenen alusta sekä lisäksi yhdestoista,\njossa Astrid ruhtinattarella, Sigvalde jaarlin puolisolla, oli väkensä.\nKun Olavi kuningas oli heittäytynyt mereen, kohotti koko sotajoukko\nvoitonhuudon, ja silloin jaarli antoi miestensä työntää airot veteen ja\nsouti taisteluun. Mutta se vendiläispursi, jossa Astridin miehet\nolivat, souti takaisin Vendinmaata kohti, ja siitä sai heti moni aiheen\nkertoa, että Olavi kuningas oli veden alla riisunut yltään rautapaidan\nja sukeltanut pois suuralusten lähettyviltä ja sitten uinut\nvendiläispurteen, ja Astridin miehet olivat vieneet hänet maihin. Ja\nsiitä ovat muutamat sitten sepittäneet monta tarinaa Olavi kuninkaan\nretkistä. Mutta olipa tämän asian laita mikä hyvänsä, sen koommin ei\nOlavi kuningas enää saanut valtakuntaa Norjassa.\n\nEirik jaarli Haakoninpoika sai voitossa Suur-Käärmeen ja paljon\nsaalista ja ohjasi Suur-Käärmeen taistelusta. Sitten Tanskan Svein\nkuningas ja Olavi svealaisten kuningas sekä Eirik jaarli jakoivat\nNorjan valtakunnan keskenään. Mutta Eirik jaarlin veli Svein\nHaakoninpoika, joka oli kihlannut Holmfridin, Svean kuninkaan tyttären,\nsai jaarlikunnan Olavi Svealaiselta. Svein jaarli oli komein mies, mitä\nmilloinkaan on nähty. Eirik jaarli ja Svein jaarli antoivat kumpikin\nkastaa itsensä ja ottivat oikean uskon; mutta niin kauan kuin he\nhallitsivat Norjaa, antoivat he jokaisen tehdä uskonasioissa niinkuin\nhalusi, mutta vanhat lait he pitivät tarkoin voimassa ja samaten kaikki\nmaan tavat, ja he olivat suosittuja miehiä ja hyviä hallitsijoita.\nEirik jaarlilla oli veljeksistä eniten sananvaltaa kaikessa\nhallinnossa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Lähteinä _Maailmanhistoria_; P.A. Munch, _Det norske Folks\nHistorie_, I osa; Salmonsens, _Konversationslexikon_.\n\n[2] Haakon kuningas ja Skule herttua lienevät useille lukijoille tutut\nIbsenin \"Kuninkaanalut\" näytelmästä.\n\n[3] Aasat olivat muinais-skandinaavilaisten mahtavin jumalsuku, joka\ntarujen mukaan oli peräisin Tanais- l. Don-joen itäpuolella olevasta\nmaasta, Aaselannista. Heidän päämiehensä oli Oden, sittemmin\npohjoismaisen mytologian pääjumala.\n\n[4] Norjan eteläisimmän osan keskinen alue.\n\n[5] Fylke: oikeastaan maakunta, joka muodosti sotilaallisessa ja\nhallinnollisessa suhteessa valtakunnan alaosaston; tässä se tarkoittaa\nusein pikkukuninkaan hallitsemaa aluetta.\n\n[6] Tässä kappaleessa esiintyvät tiedot ovat saadut osittain\nYnglinge-tarinasta, osittain Halvdan Mustan tarinasta.\n\n[7] Drammen-joen varsilla Randsfjord-järven eteläpuolella (nyk.\nKristiansamtissa).\n\n[8] Raivopää = berserk. Näistä annetaan seuraava selitys\nYnglinge-tarinassa: \"Oden saattoi tehdä niin, että taistelussa hänen\nvihollisensa tulivat sokeiksi tai kuuroiksi tai aroiksi, mutta heidän\naseensa eivät purreet sen paremmin kuin sauvat; mutta hänen omat\nmiehensä ryntäsivät haarniskoitta ja olivat hulluja kuin koirat tai\nsudet, purivat kilpiinsä ja olivat väkeviä kuin karhut tai härät; he\nsurmasivat ihmisiä, mutta heihin ei pystynyt rauta eikä tuli.\"\n\n[9] Mjösen-järven itäpuolella.\n\n[10] Tähän päättyvä osa on Halvdan Mustan tarinasta; seuraava muodostaa\npääosan Snorren Harald Kaunotukan tarinaa.\n\n[11] Henkivartio vastaa tässä useimmiten _hird_-nimitystä; tämän\njäsenet olivat läheisessä persoonallisessa suhteessa päällikköönsä.\n\n[12] Hardangerin ja Bergenin seudut.\n\n[13] Nyk. Folden-vuonon ympäristö.\n\n[14] Nyk. Kristianian-vuonon seudut sekä lähin rannikko Skagerrakin\nitäpuolella.\n\n[15] Kattegatin lahti Norjan ja Ruotsin rajalla.\n\n[16] Sigurd Ring oli mahtava pohjoismainen kuningas 8:nnen vuosisadan\npuolivälissä.\n\n[17] Norjan ja Ruotsin välinen metsäseutu, nyk. Kongsvingerin\ntienoilla.\n\n[18] Gööta-joki.\n\n[19] Nyk. Eidsfjordin ja Storfjordin välillä.\n\n[20] Hafsfjord, lähellä nykyistä Stavangeria.\n\n[21] Hjaltland, nykyiset Shetlannin saaret.\n\n[22] Orkn-saaret = Orkney-saaret; Suder-saaret = nykyiset Hebridit.\n\n[23] Möre, Trondhjemin-vuonon suupuolelta etelään.\n\n[24] Gange-Rolv = Rolv Jalkamies.\n\n[25] Itämailla tarkoitetaan Venäjää, varsinkin nykyisiä\nItämerenmaakuntia.\n\n[26] Valland, Ranska, varsinkin sen pohjoisosa.\n\n[27] Snorren mukaan oli Gange-Rolv siis norjalainen, mutta myöhempi\nhistoriantutkimus on huomannut tämän epäiltäväksi ja arvellut\nNormandian valloittajat pikemmin tanskalaisiksi. Vrt. Henrik Schück\ny.m.: \"Svenska folkets historia\", edellinen osa, siv. 179.\n\n[28] Vilhelm Valloittaja.\n\n[29] Nykyinen Tofte Gudbrandin-laaksossa.\n\n[30] Nykyinen North-Ronaldsey, koillisin Orkney-saarista.\n\n[31] Tässä markalla tarkoitetaan painoa.\n\n[32] Alkujaan kihlakuntansa talonpoikien perinnöllinen johtaja; Harald\nKaunotukan ajoista kuninkaan henkivartion (hirdin) jäsen ja kuninkaan\njaarlin alainen.\n\n[33] Nykyinen Sönd- ja Nordfjord Keski-Norjassa.\n\n[34] Sakslanti = Pohjois-Saksa.\n\n[35] Bretlanti = Wales ja muut Englannin länsiosat.\n\n[36] Norjan pohjoisin rannikko, alkaen jotensakin Tromsön kaupungin\ntienoilta.\n\n[37] Vienanmeren rantamaat ja Vienanjoen suupuoli.\n\n[38] Haalogalanti eli Helgeland, Norjan rannikko pohjoisen napapiirin\nvaiheilta Finmarkiin asti.\n\n[39] Tröndit, Trondhjemin tienoon l. Tröndelagenin asukkaita.\n\n[40] Björn oli Harald Kaunotukan ja Öistein jaarlin tyttären Svanhildin\npoika; hänen veljensä oli Olav.\n\n[41] Kristianian-vuonon länsipuolinen alue; siinä sijaitsi Norjan\nvanhin kaupunki Tunsberg, nykyinen Tönsberg.\n\n[42] Nykyinen Selven, Trondhjemin-vuonon eteläpuolella.\n\n[43] Halvdan Musta oli Harald Kaunotukan ja Trondhjemin jaarlin Haakon\nGrjotgardinpojan tyttären Aasan poikia.\n\n[44] Sigurd oli isänsä Haakon Grjotgardinpojan kuoltua saanut tämän\njaarlinarvon; hän oli Harald kuninkaan lanko.\n\n[45] Nykyinen Helleren, lounaaseen Bergenistä.\n\n[46] Muinaisengl. Aethelstan, Englannin kuninkaana 924-940.\n\n[47] Molemmat paikat nykyisen Haugasundin lähellä pohjoiseen\nStavangerista. Paikalle on 1872 pystytetty Harald Kaunotukan\nmuistopatsas, johon on liitetty yllämainittu paasi, 3,54 m:n pituinen\nja 1,25 m:n levyinen.\n\n[48] Harald kuninkaan ja Öistein jaarlin tyttären Svanhildin poika.\n\n[49] Harald Kaunotukan ja Aasa Haakonintyttären poika.\n\n[50] Trygve oli edellämainitun Olavi Haraldinpojan poika. Gudrödin isä\noli Björn Kauppi, Harald kuninkaan poika, joka oli saanut surmansa\ntaistellessaan Eirik Verikirvestä vastaan.\n\n[51] _Hird_, jonka jäsenet olivat läheisessä persoonallisessa suhteessa\njohtajaansa.\n\n[52] Sellainen lähetettiin sanansaattajan mukana todisteeksi\nluotettavuudesta (kuten myöhemmin kirje).\n\n[53] Northumberland,\n\n[54] Nykyinen York.\n\n[55] Lodbrokinpojat olivat sen tanskalaisjoukon päälliköitä, joka\nsaapui Englantiin 865 ja valloitti Yorkin. Näistä Halvdan tuli kymmentä\nvuotta myöhemmin Northumberlandin kuninkaaksi, mutta 880 omat miehet\nkarkoittivat hänet. Northumberlandin valloittivat englantilaiset\ntakaisin 926.\n\n[56] Eadmund, Englannin kuninkaana 940-946.\n\n[57] Tämä kuningas hallitsi 9:nnen vuosisadan alkupuolella.\n\n[58] Njård oli tuulen valtias sekä aaltojen ja tulen hillitsijä,\nlisäksi perin rikas ja antelias.\n\n[59] Fröi oli sateen ja päivänpaisteen sekä vuodentulon herra.\n\n[60] Runotaidon jumala; Bragen malja = vainajain muistomalja.\n\n[61] Näistä molemmista kausista kertoo Snorre esipuheessaan seuraavaa:\n\"Ensimmäistä kautta sanotaan polttokaudeksi; silloin oli poltettava\nkaikki kuolleet miehet ja pystytettävä heille muistokiviä... Mutta sen\njälkeen kuin Dan Ylpeä, Tanskan kuningas, oli teettänyt itselleen\nhautakummun ja määrännyt, että hänet oli kuoltuaan kannettava siihen\nkuninkaanpuvussa ja sotisovassa ratsuineen ja satuloineen ja muine\ntavaroineen, tekivät useat hänen miehistään samoin, ja siitä sai\nalkunsa kumpukausi Tanskassa.\"\n\n[62] Tor oli sodanjumala, jolla oli aseena m.m. vasara.\n\n[63] Nykyinen Karmö Stavangerin pohjoispuolella.\n\n[64] Vendel, nykyinen Vendsyssel Jyllannissa; Agder, Norjan\netelärannikolla.\n\n[65] Nordfjordin luona.\n\n[66] Edellisen säkeistön \"merisankari\" ja Harald tarkoittavat Harald\nEirikinpoikaa.\n\n[67] Gåndul ja Skågul, kaksi valkyyriaa l. sodan hengetärtä.\n-- Yngven suku sai nimensä Yngvestä l. Fröistä, jonka isä Njård oli\nOdenin kuoltua saanut vallan svealaisten keskuudessa; myöskin\nkäytettiin Ynglinga-nimeä.\n\n[68] Ryygit, Rogalannin asukkaat; pohjolan miehet tässä Haalogalannin\nmiehet; taanat, tanskalaiset.\n\n[69] Sikling, taruhistoriallinen tanskalainen kuningassuku, tässä\nkuningas. -- Taivaisen vaatteet = haarniskat.\n\n[70] Dåglingit = kuninkaat.\n\n[71] Hermod, Odenin poika, sotaisan sankariuden olennoima;\nBrage, runouden jumala.\n\n[72] Fenre- l. Fenris-hukka, häijyn Lokin poika, jonka jumalat\nviekkaudella saivat kahleisiin; pääsee maailman lopussa vapaaksi ja\nkoituu turmioksi Odenillekin.\n\n[73] Håld = vapaatilallinen.\n\n[74] Meriratsu = laiva.\n\n[75] Oslo-vuono l. nykyinen Kristianian-vuono.\n\n[76] Odenin vaimo = maa.\n\n[77] Venäjä; nimitys johtui maan lukuisista kaupungeista.\n\n[78] Novgorodin kaupunki.\n\n[79] Limfjordin suulla.\n\n[80] Ne, jotka jäivät noudattamatta sotakutsua tai saapuivat väärälle\npaikalle tai väärään aikaan, saivat suorittaa sakkoja.\n\n[81] Bornholm.\n\n[82] Nykyinen Pohjois-Saksa itäisestä Holsteinista Itä-Preussiin.\n\n[83] Burislav = Boleslaw. Burislavilla ei tässä ole ymmärrettävä Puolan\nBoleslaw I:tä (992-1025), vaan hänen isäänsä Miescoa eli Mieczyslawia\n(964-992).\n\n[84] Flanderi.\n\n[85] _Vandræde-skald_.\n\n[86] Valkeren = Walcheren-saari; flemingit = flaamilaiset.\n\n[87] Scilly-saaret.\n\n[88] Gardariikin asukas.\n\n[89] Gyda oli Olavi Kvaranin tytär, ei sisar; Olavi Kvara kuoli\niäkkäänä miehenä 980.\n\n[90] Jomsborg eli Jom (_Jumne_) oli linnoitettu kaupunki Wollinsaaren\nitärannalla Oder-joen suulla; tarun mukaan sen perusti Harald\nSinihammas 960:n vaiheilla.\n\n[91] Edelred, Englannin kuningas 978-1016.\n\n[92] Nykyinen Hareidland Söndmöressä.\n\n[93] Puolitoista sataa = 180.\n\n[94] Vastaa tässä 26,7 grammaa.\n\n[95] Venäläinen nimi -- Vsevolod.\n\n[96] Tästä pojasta tuli myöhemmin Norjan kuningas Olavi Pyhä.\nJäljempänä Snorre kertoo, että Olavi kastettiin kristityksi Olavi\nTrygvenpojan toimesta, mutta siinä hän erehtyy, sillä Olavi kääntyi\nkristinuskoon vasta varttuneena, Normandiassa ollessaan.\n\n[97] Eteläisessä Hordalannissa.\n\n[98] Trondhjemin-vuonon suulla.\n\n[99] Nyk. Munkkisaari Kid-joen suun edustalla, Trondhjemin kaupungin\nulkopuolella.\n\n[100] Nykyinen Kastelgården Göta-joen pohjoisen haaran varrella.\n\n[101] Olavi piti silloisten kristittyjen tavoin Odenia pahana haltiana.\n\n[102] Frostan käräjät pidettiin samannimisellä niemellä\nTrondhjemin-vuonon varrella.\n\n[103] Vainovasamassa oli köysi tai vitsasrengas riippumassa toisesta\npäästä, ja se kutsui kaikki miehet aseistettuina käräjille.\n\n[104] Nyk. Tjöttö Helgelannin Alstahaugin eteläpuolella (65° 50').\n\n[105] Salten-vuono.\n\n[106] Nyk. Vaagan Lofotein Vaagössä.\n\n[107] Viikinkialuksessa eli draakissa oli kappaleen päässä keulasta\nn.s. krapperummet, jonka soututuhdot jakoivat useihin osiin.\n\n[108] Valkoisia l. kastevaatteita käytettiin viikon päivät kasteen\njälkeen.\n\n[109] Norjan kielellä vandræde-skald, s.o. runoilija, jonka kanssa on\nvaikea tulla toimeen.\n\n[110] Pohjois-Amerikassa, mahdollisesti Nova Scotia.\n\n[111] Bremangerlandin Hornelenissa Nordfjordin edustalla\n\n[112] Tämä ei pidä paikkaansa; Svein kuningas hylkäsi Gunhildin ja\nlähetti hänet kotiinsa Vendinmaahan, mistä hänen poikansa toivat hänet\nSveinin kuoleman jälkeen takaisin Tanskaan.\n\n[113] Puolan Boleslaw I (992-1025). Vrt. viite 83.\n\n[114] Jonkinlainen iso meripursi, jossa ei ollut \"päätä\" keulassa.\n\n[115] Svåld ei ole saari, vaan satama ja joensuulahti hiukan länteen\nRügenistä.\n\n[116] Katso \"skeidin\" selitystä 114.\n\n[117] Partaniekaksi (barde) sanottiin laivaa sen vuoksi, että niitä\nemäpuun osia, jotka työntyivät etu- ja peräkeulan yläpuolelle,\nnimitettiin sen parraksi.\n\n[118] Norjan kielessä sanaleikki \"baade röd og ræd\" = sekä punainen\nettä arka.\n\n[119] Lauta, joka sijaitsee perämiehen pään takana hänen istuessaan\nohjaamassa.\n\n[120] Taivaan laki.\n\n\n\n"]