[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKjMvZLxGCyy8ZaAvRmUDVLJTnLqWFVK8vkjOeClsxoM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1404,"Eräitä kertoelmia","Wells, H. G.",1866,1946,"1404-wells-h-g-eraita-kertoelmia","1404__Wells_H._G.__Eräitä_kertoelmia",null,"novelli",[14,15,16],"seikkailu","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1897,1907,14033,93894,false,53181,[26,27,28,29],"English fiction -- Translations into Finnish","Ghost stories","Science fiction","Short stories, English -- Translations into Finnish",[31,32,33],"Adventure","Science-Fiction & Fantasy","Short Stories","\"Eräitä kertoelmia\" by H. G. Wells is a collection of short stories written in the early 20th century. The book presents a blend of speculative fiction and adventure, exploring themes of curiosity, technology, and the unknown. One of the key narratives centers on the character Elstead, who embarks on an underwater journey in a steel sphere, aiming to discover the mysteries of the ocean's depths.  The opening of the collection introduces Lieutenant Weybridge and Steevens, who engage in a conversation about an innovative diving apparatus—a large steel ball designed for deep-sea exploration. As the dialogue unfolds, anticipation builds around Elstead's impending descent into the ocean's depths, accompanied by various concerns about the machinery's resilience under immense pressure. Elstead is eventually plunged into the mysterious underwater world, where he encounters strange creatures and experiences a surreal adventure fraught with existential dread and wonder. This beginning sets the stage for an imaginative exploration of the unknown, stirring both excitement and trepidation about the depths that await him. (This is an automatically generated summary.)",[],284,"Novellikokoelma sisältää kolme varhaista kertomusta, joissa liikutaan tieteisfiktion, jännityksen ja kauhun rajamailla. Tarinoissa tutkitaan meren syvyyksiä erikoisvalmisteisen teräspallon avulla, selvitetään salaperäistä katoamista ja kohdataan kaukomailla alkunsa saanut kosto.","H. G. Wellsin 'Eräitä kertomelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1404. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERÄITÄ KERTOELMIA\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nVilho Vainio,\n1907.\n\nHelsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Syvyydessä.\n Gottfried Plattnerin tarina.\n Mustan miehen kosto.\n\n\n\n\nSyvyydessä.\n\n\nLuutnantti seisoi teräspallon ääressä pureksien männynlastua. \"Mitä\narvelette siitä, Steevens?\" kysyi hän. \"Onpa siinä ajatus\", sanoi\nSteevens avosydämisesti.\n\n\"Minä luulen sen menevän lyttyyn -- läts\", sanoi luutnantti.\n\n\"Hän näyttää jo laskeneen kaikki aivan tarkalleen\", sanoi Steevens,\ntarttumatta vieläkään asiaan.\n\n\"Mutta ajatelkaa toki painetta\", sanoi luutnantti. \"Veden pinnalla on\nneljätoista naulaa tuumalla, kolmekymmentä jalkaa alempana kaksi kertaa\nniin paljo; kuusikymmentä, kolme; yhdeksänkymmentä, neljä kertaa;\nyhdeksänsataa neljäkymmentä kertaa; viisituhatta kolmesataa --\npeninkulma -- on kaksisataa neljäkymmentä kertaa neljätoista naulaa; se\non -- odottakaas -- kolmekymmentä sentneriä -- puolitoista tonnia,\nSteevens; puolitoista tonnia neliötuumalla. Ja valtameri, johon sen\ntulee sukeltaa, on viisi peninkulmaa syvä. Siis seitsemän ja puoli --\"\n\n\"Tuntuuhan se\", sanoi Steevens, \"mutta on tuo teräskin aika paksua.\"\n\nLuutnantti ei vastannut, alkoi vaan jälleen pureksia männynlastua.\nHeidän keskustelunsa esine oli suuri teräspallo, jonka halkasija oli\nehkä yhdeksän jalkaa. Se näytti jättiläismäiseltä tykinkuulalta. Se oli\nsijoitettu mukavasti hirveän suurille telineille laivan kokkapuolella\nja suunnattomat parrut, joitten piti auttaa sen veteen laskemista\ntekivät laivan omituisen näköiseksi. Kahdessa kohden oli teräksessä\npari tavattoman paksulasista ikkunaa. Yksi niistä, tavattoman paksuine\nteräskehyksineen, oli ruuvattu puoleksi auki. Molemmat miehet olivat\nnähneet pallon sisustan tänä aamuna ensi kerran. Se oli mukavasti\nsisustettu, ilmapatjoja ylt'ympäri ja pullistuneitten tyynyjen välissä\npieniä nappeja. Niistä hoidettiin laitoksen koneistoa. Kaikki oli\npeitetty pehmeällä, yksin Myerin aparaattikin, jonka tuli imeä itseensä\nhiilihappoa ja korvata laitoksen johtajan käyttämä happi, sitten kun\nhän kiipeisi sisään tuosta miehenmentävästä ikkunanreiästä ja lasi\nruuvattaisiin kiinni.\n\nKoko laitos oli niin huolellisesti tyynytetty, että sitä olisi voinut\nampua tykillä eikä sisässä olevalla olisi ollut mitään hätää. Ja niin\nsen pitikin, sillä jonkun tunnin kuluttua ryömisi sinne tuosta\nlasinreiästä mies, lasi ruuvattaisiin kiinni, pallo mereen ja sitten\nalaspäin -- alaspäin aina vaan, viisi peninkulmaa, kuten luutnantti\nsanoi. Se oli kiintynyt kovasti hänen mieleensä; se pani pään ihan\npyörälle. Sitten hän tapasi Steevensin, äsken laivalle tulleen, ja piti\nhäntä sopivana keskustelutoverina. Asia alettiin aina alusta.\n\n\"Mutta luulen\", sanoi luutnantti, \"että lasi aivan yksinkertaisesti\ntaipuu sisään, murtuu ja menee mäsäksi sellaisessa paineessa. On sitä\nsaatu kivikin juoksemaan vetenä kovan paineen alla -- ja huomatkaa mitä\nsanoin.\"\n\n\"Jos lasi murtuu\", sanoi Steevens, \"mitä sitten?\"\n\n\"Vesi syöksyy sisään kuin rautasuihku. Oletteko koskaan saanut kokea\nkovapaineisen veden suihkua? Se kerrassaan musertaisi hänet. Se\ntunkeutuisi hänen kurkkuunsa ja keuhkoihinsa, syöksyisi korviin --\"\n\n\"Onpas Teillä seikkaperäinen mielikuvitus!\" arveli Steevens, joka näki\nkaikki aivan elävästi tapahtuvan.\n\n\"Välttämättömän todeksi havaitsemista vaan\", sanoi luutnantti.\n\n\"Entäs pallo?\"\n\n\"Muutaman kuplan synnyttäisi ja asettuisi mukavasti pohjaan\ntuomiopäivää odottelemaan, istuisi sinne liejuun ja pohjamutaan.\nElstead parka olisi vaan hajallaan halenneitten tyynyjensä päällä kuin\nvoi leivällä.\"\n\nHän kertasi viime lauseensa. Se miellytti häntä aivan nähtävästi. \"Kuin\nvoi leivällä.\" \"Luukkuako tarkastellaan?\" kuului ääni kysyvän. Elstead\nsiellä seisoi heidän takanaan valkoseen puettuna kiireestä kantapäähän.\nPaperossi oli hänellä hampaissa ja silmät hymyilivät leveän hatunreunan\nalta. \"Mitä Te voista ja leivästä juttuatte, Weybridge? Taasko moititte\nmeriupseerien riittämätöntä palkkaa? Minulla ei ole enää kuin yksi\npäivä lähtööni. Saamme köydet tänään kuntoon. Nuo harvat pilven\nhattarat ja kevyt aallonkäynti sopivat juuri mainiosti, kun tässä\nheitetään tusinan verta tonneja lyijyä ja rautaa mereen, eikö niin?\"\n\n\"Ei ne Teitä juuri häiritse\", sanoi Weybridge.\n\n\"Ei. Seitsemän -- kahdeksankymmenen jalan syvyydessä ei ole liikettä\nlainkaan ja sinne minä pääsen kahdessatoista sekunnissa. Antaa sitten\ntuulen ulvoa itsensä käheäksi täällä pinnalla ja veden nousta vaikka\nyli pilvien. Ei. Tuolla alhaalla on --.\" Hän siirtyi laivan syrjälle.\nToiset tulivat perässä. Kaikki kolme kumartuivat eteenpäin ja\ntuijottivat vihreänkeltaiseen veteen.\n\n\"_Rauha_\", sanoi Elstead, päättäen lauseensa.\n\n\"Oletteko vallan varma, että kellolaitos tekee tehtävänsä?\" kysyi\nWeybridge.\n\n\"Se on toiminut kolmekymmentä viisi tuntia\", sanoi Elstead. \"Toimimaan\nse on tehtykin.\"\n\n\"Mutta jos se ei toimisi?\"\n\n\"Miksei se sitä tekisi?\"\n\n\"En minä menisi mereen tuossa kirotussa kapineessa\", sanoi Weybridge,\n\"en, vaikka tarjottaisiin kaksisataatuhatta puntaa.\"\n\n\"Olettepa arka poika\", sanoi Elstead ja sylkäsi tuttavallisesti alas\nveteen.\n\n\"En minä vain ymmärrä, miten Te aijotte tuota laitosta käyttää\", sanoi\nSteevens.\n\n\"Ensinnäkin, minut ruuvataan palloon\", sanoi Elstead, \"ja kun minä olen\nsytyttänyt ja sammuttanut sähkövalon kolmeen kertaan näyttääkseni, että\nolen kunnossa, heittää tuo nostolaitos minut mereen ja kaikki nuo\nraskaat lyijypainot tulevat perässä. Suurimmassa lyijypainossa on\nrulla, jolla on sata syltä lujaa köyttä, ja muuta yhdistäjää ei\npainoilla ja pallolla olekaan paitsi siteitä, jotka katkaistaan\nlähdettäissä. On parempi käyttää köyttä kuin monikertaista\nmetallilankaa. Se katkee helpommin ja on taipuisampaa -- tärkeitä\nasioita, kuten kohta havaitsette.\"\n\n\"Jokaisessa lyijypainossa näette reijän, sen läpi juoksee rautainen\nkanki, tullen noin kuusi jalkaa ulos alapuolelta. Jos tuo kanki kohoaa,\nnostaa se vivun ja panee käyntiin kellolaitoksen siinä päässä lieriötä,\njolle köysi kiertyy.\"\n\n\"No niin. Koko laitos lasketaan koreasti veteen ja siteet katkaistaan.\nPallo ui -- siinä on ilmaa, se on vettä keveämpi -- mutta lyijypainot\nputoavat heti alas ja köysi juoksee. Kun köysi on aivan suora lähtee\npallokin sen vetämänä alaspäin.\"\n\n\"Mutta miksi Te köyden laitoitte?\" kysyi Steevens. \"Miksette\nkiinnittänyt painoja suoraan palloon?\"\n\n\"Pohjaan kolahtamisen tähden. Koko laitos menee alas hyvää kyytiä,\npeninkulman toisensa jälkeen, viimein on vauhti aivan tavaton. Se\npirstaantuisi pohjaa vasten, ellei tätä köyttä olisi. Nyt iskevät\npainot pohjaan. Heti kun ne sen ovat tehneet, tulee pallon uintikyky\nkysymykseen. Se kulkee pohjaa kohti yhä hitaammin, seisahtuu vihdoin ja\nalkaa uida taas ylöspäin.\"\n\n\"Nyt tulee kellolaitos kysymykseen. Heti kun painot puskevat pohjaan,\nluistaa kanki läpi ja panee kellolaitoksen käyntiin. Köysi kiertyy\njälleen rullalleen. Minä laskeudun siten pohjalle. Siellä minä sitten\nviivyn puoli tuntia, sytytän sähkön ja katselen ympärilleni. Sitten\nkellolaitos naksauttaa taittoveitsen, köysi katkee ja minä syöksyn\njälleen ylös kuin soodavesikupla. Köysikin auttaa vaan.\"\n\n\"Entä jos sattuisitte laivan kohdalle?\" kysäsi Weybridge.\n\n\"Minä tulisin sellaista vauhtia, että menisin koreasti sen läpi\", sanoi\nElstead, \"menisin kuin tykin luoti. Ei Teidän siitä tarvitse olla\nhuolissanne.\"\n\n\"Otaksukaamme, että joku väkevä rapueläin kietoutuisi\nkellolaitokseenne.\"\n\n\"Se olisi minulle kiireellinen kehoitus pysähtyä\", sanoi Elstead,\nkääntyen katselemaan palloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello yhdentoista tienoissa oli Elstead heitetty mereen. Päivä oli\nselkeän kirkas ja tyyni, taivaanrannalla oli sumua. Sähkövalo tuikahti\niloisesti kolme kertaa pienessä ylä-osastossa. Sitten he laskivat hänet\nhitaasti veden pintaan ja kokkaköysillä seisova mies oli valmiina\nleikkaamaan poikki palloa ja painoja yhdistävät siteet. Pallo, joka\nkannella oli näyttänyt niin isolta, oli mitättömän pienen näköinen\ntullessaan laivan keulan alle. Se keikkui hiukan ja sen kaksi tummaa\nikkunaa, jotka olivat yläpuolella, näyttivät ihmetellen katselevan\nlaivan reunalla tunkeilevaa väkeä. Eräs ääni ihmetteli, miltä\nElsteadista tuo keikkuminen tuntuu.\n\n\"Oletteko valmiit?\" kuului kapteeni huutavan.\n\n\"Ollaan, ollaan, sir!\"\n\n\"Antaa sitten mennä!\"\n\nKöydet katkaistiin, pyörre myllersi pallon ympärillä avuttoman\nhauskasti. Katsojista joku heilutti nenäliinaansa, joku koetti huutaa\nja eräs kadetti laski hitaasti, \"kahdeksan, yhdeksän, kymmenen!\" Vielä\nkeikahdus ja koko laitos suoristui äkkiä.\n\nSe näytti jäävän hetkeksi paikoilleen ja pienenevän nopeasti. Sitten\nvesi sen nielasi, se näkyi vielä pinnan alla, heijastuksen\nsuurentamana. Ennenkuin ehti kolmeen laskea, oli se kadonnut. Läikettä\nja kirkkaita aaltoja jäi vielä jälkeen. Nekin pienenivät ja häipyivät.\nSitten ei näkynyt muuta kuin syvä vesi, joka alempana näytti aivan\nmustalta. Siellä uiskenteli hai.\n\nSitten alkoi risteilijä liikkua, vesi myllertyi, hai katosi,\nvaahtovirta ryöpsähti yli tuon kristallikirkkaan syvyyden, joka oli\nniellyt Elsteadin. \"Mikä on tarkotuksena?\" kysyi eräs merimies\ntoveriltaan.\n\n\"Me asetumme muutaman peninkulman päähän, ettei hän ylös tullessaan\npuske meihin\", vastasi toinen.\n\nAlus kulki hitaasti uuteen paikkaansa. Sen kannella katseli joka-ainoa,\njoka oli jouten, tuota keinuvaa syvyyttä, jonne pallo oli uponnut.\nEnsimäisenä puolena tuntina puhuttiin tuskin yhtään sanaa, joka ei\nolisi koskenut Elsteadia. Joulukuun aurinko oli nyt korkealla ja\nkuumuus melkoinen.\n\n\"Hänen on jokseenkin viileä tuolla alhaalla\", sanoi Weybridge.\n\"Sanotaan, että jossain määrätyssä syvyydessä merivesi on aina\njäätymäisillään.\"\n\n\"Mistä hän tulee ylös?\" kysyi Steevens. \"Minulta on suunta kateissa.\"\n\n\"Tuolta noin\", sanoi kapteeni, joka ylpeili kaikkitietäväisyydestään.\nHän ojensi sormen suoraan kaakkoon. \"Ja nyt on luullakseni oikea\naikakin\", sanoi hän. \"Hän on ollut kolmekymmentä viisi minuttia.\"\n\n\"Pitkäkö aika menee, ennenkuin ehtii valtameren pohjaan?\" kysyi\nSteevens.\n\n\"Viiden peninkulman syvyyteen ja laskien -- kuten teimme -- nopeuden\nlisäyksen kahdeksi jalaksi sekunnilta, menee menoon ja paluuseen noin\nkolme neljännesminuttia.\"\n\n\"Hän on siis jo ollut liiankin kauvan\", sanoi Weybridge.\n\n\"Melkeinpä\", sanoi kapteeni. \"Minä otaksun kuluvan muutamia minutteja\ntuon köyden kiertämiseen.\"\n\n\"Sitä minä en muistanut\", sanoi Weybridge, silminnähtävästi elostuen.\n\nNyt alkoi odotus. Minutti kului hitaasti eikä palloa näkynyt. Toinen\nmeni eikä mikään särkenyt hiljaisten laineitten liikuntoa. Merimiehet\nselittivät toisilleen tuota köyden kiertämisjuttua. Laivan reuna oli\ntäynnä odottavia kasvoja. \"Tule ylös Elstead!\" huusi eräs partaposkinen\nmerikarhu kärsimättömänä. Toiset yhtyivät ja huusivat, kuin olisivat\nolleet teatterissa esiripun nousua odottamassa.\n\nKapteeni katseli heitä ivallisesti.\n\n\"Jos nopeuden lisäys on kahta pienempi, niin hän tietysti viipyy\nkauvemmin\", sanoi hän. \"Me emme varmaan tienneet, oliko kaava oikea. En\nminä ole mikään orjamainen laskennon ihailija.\"\n\nSteevens yhtyi häneen. Peräkannella ei puhuttu mitään muutamaan\nminuttiin. Sitten kuului Steevensin kellon kuori naksahtavan.\n\nKun aurinko kaksikymmentä yksi minuttia myöhemmin oli laskeutunut\ntaivaanrannalle, odottivat he yhä pallon tuloa eikä yksikään kannella\nollut uskaltanut kuiskatakaan, ettei toivoa enää ollut. Weybridge\nensimäisenä lausui sen. Yhdentoista-lyöntien vielä ilmassa uidessa\nsanoi hän aivan äkkiä Steevensille: \"Minä epäilin aina tuota ikkunaa.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi Steevens; \"ettehän Te luule --?\"\n\n\"Kyllä!\" sanoi Weybridge ja jätti loput hänen mielikuvituksensa\ntäydennettäväksi.\n\n\"En minä ole mikään erinomainen laskujen ihailija\", sanoi kapteni\nepäillen, \"niin etten minä kuitenkaan ole vielä toivoton.\"\n\nPuolenyön aikaan kanuunavene kierteli kaaressa sitä paikkaa, johon\npallo oli uponnut ja sähkövalon valkoinen juova häilähteli, lensi ja\npysähteli rauhattomana fosforiloisteisella vesi-aavikolla pienten\ntähtien alla.\n\n\"Ellei ikkuna ole murskaantunut, on juttu viisikertaa vaikeampi\", sanoi\nWeybridge, \"sillä sitten on hänen kellolaitoksensa joutunut epäkuntoon\nja hän on nyt tuolla, viisi peninkulmaa jalkaimme alla, on siellä\nelävänä kylmässä ja pimeässä, suljettuna tuohon pieneen kupla\npahaseensa; on siellä, minne ei päivän säde ole koskaan paistanut eikä\nihmisolentoa elänyt senjälkeen kun vedet koottiin. Hän on ilman ruokaa,\nnälkäisenä, janoisena ja peloissaan, arvaillen kuoleeko nälkään vai\ntukehtuuko. Mikähän siitä tulee. Myerin aparatti on luullakseni jo\naikoja sitten lakannut tekemästä tehtäväänsä. Miten kauvan ne\noikeastaan toimivat?\"\n\n\"Taivas armahtakoon!\" huudahti hän; \"miten pieniä me olemme! Millaisia\navuttomia raukkoja! Tuolla alhaalla on peninkulmia vettä -- yhä vaan\nvettä, ympärillämme laajat vesivainiot ja yllämme pilvet. Puis!\" Hän\nojensi kätensä ja samalla kohosi merestä valkonen säde pilviin päin,\nalkoi liikkua hitaammin, pysähtyi kokonaan ja näytti uudelta taivaalle\nilmestyneeltä tähdeltä. Sitten se putosi alas ja katosi tähtien\nheijastuksiin ja meren fosforimaiseen sumuun.\n\nWeybridge jäi siihen, käsi ojollaan ja suu auki. Sitten hän sulki\nsuunsa, aukasi sen jälleen ja teki käsillään kärsimättömiä liikkeitä,\nhuusi \"El-stead ohoi!\" ja juoksi suoraa päätä valonheittäjän luo. \"Minä\nnäin hänet\", sanoi hän. \"Tuolla oikealla puolen! Hän on vääntänyt sähön\npalamaan ja hän nousi juuri vedestä. Kuljettakaa valoa. Meidän pitäisi\nnähdä hänet, kun hän nousee pinnalle.\" Ei häntä löydetty ennen\npäivänkoittoa. Silloin vasta pallo tavattiin, laitettiin nostokone\nkuntoon ja yhden veneen miehistö kiinnitti keksin palloon. Saatuaan\npallon kannelle, ruuvasivat he lasin auki ja tirkistivät pimeään\nsisustaan (sähkövalokammion tarkotus näet oli valaista vettä pallon\nympärillä ja se oli aivan erillään isosta kammiosta).\n\nIlma pallon sisällä oli hyvin kuumaa, kummi lasinreijän reunoilla oli\npehmennyt. Innokkaisiin kyselyihin ei kuulunut vastausta eikä\nliikahdustakaan elävästä olennosta. Elstead näytti makaavan\nliikkumatta, mykkyrässä pallon pohjalla. Laivan lääkäri ryömi sisään ja\nnosti hänet ulos. Hetkeen eivät he tienneet, oliko Elstead kuollut vai\nelävä. Laivan lamppujen keltaisessa valossa kiilsivät hänen kasvonsa\nhielle. He veivät hänet omaan hyttiinsä.\n\nHavaittiin, ettei hän ollut kuollut. Hermosto vaan oli aivan lamassa ja\nruumis kovin kolhiintunut. Muutamia päiviä piti hänen maata aivan\nhiljaa. Meni viikko, ennenkuin hän voi kertoa kokemuksiaan.\n\nMelkein ensi sanoikseen sanoi hän lähtevänsä uudelleen meren pohjaan.\nPallo vaan piti tehdä toisenlaiseksi, niin että hän tarpeen tullen voi\nkatkaista köyden. Hän oli nähnyt ihmeitä. \"Te luulitte, etten minä\ntapaisi muuta kuin liejua\", sanoi hän. \"Te nauroitte minun\nyritykselleni ja minä olen löytänyt uuden maailman!\" Hän kertoi\njuttunsa katkonaisesti ja enimmäkseen väärästä päästä, niin että sitä\non mahdoton toistaa hänen sanoillaan. Mutta seuraavanlainen on kertomus\nhänen kokemuksistaan.\n\nAlku oli kamala. Ennenkuin köysi pääsi juoksemaan, oli pallo kierinyt\nympäri. Hän oli kuin sammakko potkupallossa. Hän ei nähnyt muuta kuin\nnostokoneen ja pilvet yläpuolellaan ja joskus vilauksen laivan kannella\nolevista ihmisistä. Hän ei voinut aavistaakaan, minnepäin pallo ensi\nhetkessä heilahtaisi. Äkkiä havaitsee hän olevansa kumossa, koettavansa\nnousta, menevänsä taas kuperkeikkaa tyynyillä. Mikä muu muoto hyvänsä\nolisi sisustalle ollut mukavampi, mutta mikään muu muoto ei olisi\nvoinut kestää alimpain vesikerrosten kovaa painetta.\n\nYht'äkkiä pallo lakkasi heilumasta; se suoristui ja hän näki seisomaan\nnoustunaan, miten vesi ympärillä oli vihreänsinistä ja heikko valo\nsikersi ylhäältäpäin häntä kohti. Joukko pieniä uivia esineitä kohosi\nnopeasti hänen alapuoleltaan, kuten näytti, valoa kohti. Hänen siinä\nkatsellessaan tuli pimeämpää ja pimeämpää, kunnes vesi yläpuolella oli\nmustaa kuin sydänyön taivas, joskin hiukan vihertävää ja alapuolella\nsydenkarvaista. Pienet läpinäkyvät esineet synnyttivät hiukan valoa ja\nsyöksyivät hänen ohitsensa hienoina vihertävinä juovina.\n\nJa tunne siitä, että mentiin alaspäin! Se oli aivan samanlainen kuin\npudotessa. Sillä erotuksella vaan, että sitä kesti. On vaikea kuvailla,\nmillaiselta tuo jatkuva putoaminen tuntui. Silloin Elstead ainakin\nkatui, että oli retkelle lähtenyt. Hän näki kaikki aivan uudessa\nvalossa. Hän muisti ison mustekalan, jonka sanotaan elävän syvillä\nvesillä ja jollaisia joskus löydetään puolisulaneina valaitten sisästä\ntai kuolleina, mädänneinä ja puoleksi syötyinä kaloissa. Otaksutaanpa,\nettä sellainen tarttuisi kiinni eikä laskisi menemään. Ja oliko\nkellolaitosta kylliksi koetettu? Mutta tahtoipa hän palata tai ei, se\nei vaikuttanut yhtään mitään.\n\nViidenkymmenen sekunnin kuluttua oli kaikki ulkopuolella pimeätä kuin\nyö, paitsi siellä, missä hänen pallonsa valo lävisti vettä ja valaisi\njonkun kalan tai putoavan palasen. Ne vilahtivat niin äkkiä ohi, ettei\nhän voinut saada selville, mitä ne olivat. Kerran hän luuli menevänsä\nhaikalan ohi. Sitten alkoi pallo kuumentua hankautuessaan veteen. He\neivät olleet ottaneet sitä huomioon.\n\nEnsimäinen seikka, jonka hän huomasi, oli että hän hikosi. Sitten hän\nkuuli jalkainsa alla yhä äänekkäämpää kihinää ja näki joukon pieniä\nkuplia -- ne olivat hyvin pieniä -- suihkuna syöksyvän ylöspäin.\nHöyryä! Hän koetti lasia. Se oli kuuma. Hän sytytti pienen hehkulampun,\njoka valaisi hänen huonettaan, katsoi kelloon, joka oli tyynytetyllä\nseinällä nappulain luona, ja näki olleensa matkalla kaksi minuttia.\nHänen mieleensä johtui, että ikkuna voisi murtua lämpömääräin\näkkinäisessä vaihteessa, sillä hän tiesi pohjavetten aina olevan\nlähellä jäätymäpistettä.\n\nSilloin alkoi pallon lattia yht'äkkiä ikäänkuin painaa hänen jalkojaan,\nkuplat ulkopuolella kulkivat yhä hitaammin ja kihinä heikkeni. Pallo\nkeikahti hieman. Lasi ei ollut murtunut, mitään ei ollut tapahtunut ja\nhän tiesi, että putoamisen vaarat ainakin olivat ohitse.\n\nMinutin kuluttua hän tulisi pohjaan. Hän ajatteli Steevensiä ja\nWeybridgeä ja muita siellä viisi peninkulmaa ylempänä, korkeammalla\nhänen yläpuolellaan, kuin korkeimmat pilvet koskaan ovat maasta. Siellä\nhe kulkivat hiljalleen, tuijottivat alas ja ihmettelivät, mitä hänelle\noli tapahtunut.\n\nHän tirkisti ikkunasta. Ei näkynyt enää kuplia ja kihinä oli lakannut.\nUlkona oli ankaran mustaa -- kaikki kuin tummaa samettia -- paitsi\nmissä sähkövalo tunkeutui autioon veteen. Niissä paikoin näytti vesi\nkellanviheriältä. Sitten ui näkyviin kolme olentoa peräkkäin. Ei voinut\nsaada selville, olivatko ne pieniä ja lähellä vaiko suuria ja kaukana.\n\nNiitä ympäröi sinervä, hämyinen valo, kalastaja-alusten lyhtyjen valon\ntapainen ja kyljillä näkyi laivan ikkunoita muistuttavia kirkkaita\npilkkuja. Niitten valkimoiminen näytti lakkaavan, kun ne tulivat hänen\nlamppunsa säteilyyn, ja silloin hän näki niitten olevan pieniä,\nkummallisen muotoisia kaloja. Niillä oli isot päät, suuret silmät ja\nkapenevat ruumiit pyrstöineen. Niitten silmät olivat suunnatut häneen\nja näyttivät ne seuraavan häntä alaspäin. Hän arveli valon vetävän\nniitä puoleensa.\n\nToisia samanlaisia liittyi matkaan. Lähetessään pohjaa hän huomasi,\nettä vesi muuttui vaaleaksi ja lampun valojuovassa näkyi pieniä\npilkkuja kuten tomuhiukkasia auringonvalossa. Lyijypainot varmaankin\nolivat pohjasta irroittaneet mutaa ja liejua.\n\nLyijypainoja kohti laskeutuessaan ympäröi häntä sakea vaaleus, jota\nsähkövalo ei saanut syvältäkään lävistetyksi. Monta minuuttia kului\nennenkuin liikkeelle lähteneet pohjakerrostumat vähänkin asettuivat.\nSitten voi hän nähdä lamppunsa ja kaukaisen kalajoukon fosforivalossa\nliejusta harmahtavaksi sameutuneen veden liikahtelevan. Siellä täällä\nvaan näkyi toisiinsa kietoutuneita merililjaryhmiä, joiden nälkäiset\ntuntorihmat hitaasti heiluivat. Ja päällä lepäsi vesi ankaran mustana.\n\nKauvempana näkyivät jättiläissuuren sieniryhmän miellyttävät,\nläpikuultavat rajaviivat. Pohjalla oli siellä täällä teräväpiikkisiä\nlatteita mättäitä. Hän arveli niitä jonkunlaiseksi merisiililajiksi.\nPieniä, isosilmäisiä tai sokeita olentoja, jotka omituisesti\nmuistuttivat milloin siiraa milloin hummeria, ryömi hitaasti valojuovan\nyli kadoten jälleen pimeään ja jättäen vaon liejuun.\n\nSitten käännähti pyöreilevä parvi pikkukaloja häntä kohti kuten\nkottaraisjoukko. Ne kulkivat hänen ylitsensä kuin hohtava lumipilvi ja\njälempänä näkyi palloa kohti uivan joku isompi olento.\n\nEnsin se näkyi vain epäselvästi: laiskasti liikkuva ruumis, joka kaukaa\nmuistutti kävelevää ihmistä. Sitten se tuli lampun valosuihkuun. Loisto\nsokaisi sen, se sulki silmänsä. Hän katseli, jäykkänä kummastuksesta.\n\nSe oli omituinen luurankoinen eläin. Sen mustanpunainen pää muistutti\nhiukan kameleonttia, mutta sillä oli niin korkea otsa ja niin iso\naivokoppa, ettei millään matelijalla ole sellaista. Kasvojen pysty\nasento teki sen kummallisesti ihmisolennon näköiseksi.\n\nKuopistaan ulkonevat, isot ja kameleonttimaiset silmät sillä oli ja\nleveä matelijan suu. Huulet olivat luiset, niitten yläpuolella pienet\nsieraimet. Korvien sijalla oli kaksi kiduskantta, joitten alta tunki\nesiin ohkainen korallikukka, joka eniten muistutti nuorten rauskujen ja\nhaikalain kukkamaisia kiduksia.\n\nKasvojen ihmismuotoisuus ei ollut ihmeellisintä tässä olennossa. Se oli\nkaksijalkainen; sen melkein pallomaista ruumista tuki kaksi\nsammakkomaista jalkaa ja paksu häntä. Etujaloissaan, jotka olivat vielä\npahempia ihmiskäden irvikuvia kuin sammakon, oli sillä kuparilla\nkoristettu luinen sauva. Väriltään oli olento kirjava; sen, pää, kädet\nja jalat olivat tulipunaset, mutta ruumiin nahkapeite, joka riippui\nlaskoksissa kuin vaatteet, oli harmaan valkimoiva. Nyt se oli\npaikoillaan valon häikäisemänä.\n\nVihdoin tuo syvyyden tuntematon asujain räpäytti silmänsä auki.\nVarjostaen niitä kädellään avasi se suunsa ja huusi. Ihmisääni olisi\nehkä kuulunut samanlaiselta teräksen ja tyynyjen läpi. Mitenkä ilman\nkeuhkoja voi saada äänen syntymään, sitä ei Elstead yrittänytkään\nselittää. Sitten olento siirtyi valojuovaa ympäröivään salaperäiseen\npimeyteen ja Elstead paremmin tunsi kuin näki, että se lähestyi palloa.\nLuullen että valo oli sen houkutellut luokseen, väänsi Elstead\nsähkönappulaa. Hetkisen kuluttua tuntui jokin pehmeästi koskevan\npalloon. Se heilui.\n\nSitten huuto toistui ja hänestä tuntui, kuin kaukainen kaiku siihen\nvastaisi. Kosketus uudistui; pallo heilahti ja kopahti rullaan, jolle\nköysi oli kierretty. Hän seisoi pimeässä ja tirkisti syvyyden\nijankaikkiseen yöhön. Sitten hän näki, hyvin hämärinä ja kaukana,\nuseita fosforiloistoisia ihmismäisiä olioita. Ne tulivat hyvää vauhtia\nhäntä kohti.\n\nPuolipyörryksissä etsi hän heiluvassa vankilassaan ulkopuolisen\nsähkölampun nappulaa ja sytytti epähuomiossa pienen hehkulamppunsa\nseinätyynyjen välissä. Pallo pyöri ja lähti alaspäin. Hän kuuli\nhämmästyksen huudahduksia ja näki jaloilleen päästyään alaikkunassaan\nkaksi muljottavaa silmäparia, joihin hänen lamppunsa valo kuvastui.\n\nSamassa hetkessä iskivät ankarat kourat pallon teräspeitteeseen ja\nkellon metallisuojustasta, jota taottiin voimain takaa, lähti perin\nikävä ääni. Elstead oli sydän kurkussa, sillä jos nuo olennot\npysäyttäisivät kellolaitoksen, ei hänellä olisi ylöspääsyn toivoakaan.\nTuskin oli hän sen saanut ajatelluksi, kun pallo heilui ankarasti ja\nhänen jalkansa tärähtivät sen pohjaa vastaan. Hän sammutti pikku-lampun\nja sytytti yläosastossa olevan ison lampun, jonka valo heittyi ulos\nveteen. Merenpohja ja ihmismuotoiset olennot olivat poissa ja joukko\ntoisiaan takaa-ajavia kaloja kulki ikkunan ohi.\n\nHän luuli noitten syvyyden kummallisten asujain katkaisseen hänen\nköytensä. Hän oli kai pelastunut. Nopeammin ja nopeammin kulki hän\nylöspäin. Sitten pallo pysähtyi. Äkkinäinen nykäys ja hänen päänsä iski\nvankilan kattoon. Puoleen minuuttiin ei hän voinut ajatella mitään.\n\nSitten hän tunsi, miten pallo pyöri ja keinui hitaasti. Samalla tuntui,\nkuin olisi sitä vedetty pitkin merta. Nojaten ikkunaan sai hän sen\npuolen palloa painumaan alaspäin, mutta muuta ei näkynyt kuin hänen\nlamppunsa valojuova, joka turhaan ponnisteli pimeyttä vastaan. Hänen\nmieleensä juolahti, että voisi ehkä nähdä paremmin, jos sammuttaisi\nvalon ja antaisi silmäin tottua syvään pimeyteen.\n\nSiinä hän oli oikeassa. Hetkisen kuluttua muuttui tuo samettimainen\npimeys läpikuultavaksi ja hän näki kaukana ja niin heikosti kuin\nEnglannin kesän hämärävalossa alapuolellaan liikkuvia olentoja. Hän\npäätti, että nuo eläimet olivat irroittaneet hänen köytensä ja\nkuljettivat häntä pitkin meren pohjaa.\n\nJa sitten hän näki väreilevän meren alaisen tason läpi jotakin\nepäselvää ja kaukaista: niin laajalle, kuin pienestä ikkunasta voi\nnähdä, levisi näköpiiri kuulakan valoisena. Sinne päin häntä\nkuletettiin, aivan kuin ihmiset olisivat kulettaneet ilmapalloa maalta\nkaupunkiin. Matka kävi kovin hitaasti ja kovin hitaasti järjestyi\nvaloisa ala selvempiin muotoihin.\n\nKello oli pian viisi, kun hän saapui tuon valoisan paikan kohdalle.\n\nNyt hän voi nähdä muotoja, jotka muistuttivat katuja taloineen. Ne\nolivat ryhmässä suuren, katottoman rakennuksen ympärillä, joka\nomituisesti muistutti luostarin raunioita. Kaikki oli kuin kartalla\nhänen allaan. Talot olivat katottomia seinäryhmiä. Ne olivat, kuten hän\nmyöhemmin huomasi, valkimoivaa luuta. Kaikki näytti veteen vajonneesta\nkuuvalosta tehdyltä.\n\nPaikan keskustassa ojentelivat heiluvat liljatähdet tuntorihmojaan,\nkorkeat, hoikat ja lasimaiset sienet kohosivat kuin kirkkaat tornit ja\nliljain hehkuva valo erosi paikan yleisvalaistuksesta. Avoimilla\npaikoilla voi hän nähdä liikkuvia joukkoja, mutta oli liian korkealla\nvoidakseen eroittaa yksilöjä.\n\nSitten ne vetivät häntä hitaasti alaspäin. Paikan yksityiskohdat\nalkoivat vähitellen selvitä. Hän näki, että noiden pilvimäisten\nrakennusten rajaviivat olivat pieniä pyöreitä helmimäisiä esineitä ja\nettä eri paikoissa hänen alapuolellaan, avoimilla paikoilla, oli kuin\nkuoreen peittyneitten laivain runkoja.\n\nHitaasti ja varmasti hän painui alaspäin ja muodot hänen allaan yhä\nkirkastuivat, selvenivät, tulivat määrätymmiksi. Hän huomasi kulkevansa\nkaupungin keskessä olevaa isoa rakennusta kohti ja hän voi nähdä ne\nmitä moninaisimmat oliot, jotka kuljettivat köyttä. Hän ihmetteli\nnähdessään yhden laivoista, jotka muodostivat paikan korkeat\nrakennukset, olevan täynnä liikehtiviä olentoja, jotka silmäilivät\nhäntä. Sitten suuren rakennuksen seinät hitaasti kohosivat hänen\nympärilleen peittäen koko näkymön.\n\nNe seinät olivat veden syömää puuta, kierrettyä köyttä, rautakiskoja,\nkuparia ja kuolleitten ihmisten pääkalloja. Kallot olivat sikin sokin,\nmutkikkaissa kierteissä, ja ihmeellisin kääntein niiden jono kulki\npitkin seinää. Niitten silmäreijistä ja yli koko paikan vilahteli\nedestakaisin hopeahohtoisia pikkukaloja.\n\nÄkkiä täytti hänen korvansa matala huuto ja häly, joka muistutti\nankaraa torven ääntä. Se vaikeni ja alkoi kuulua ihmeellinen laulu.\nPallo painui alaspäin, ohi korkeakaaristen ikkunain, joista suuret\njoukot noita kummallisia henkimäisiä olentoja katseli häntä. Vihdoin\nhän tuli, kuten näytti, jonkunmoiselle alttarille keskellä kaupunkia.\n\nNyt oli hän niin alhaalla, että voi nähdä nuo kummalliset syvyyksien\neläjät vieläkin selvemmin. Ihmeekseen hän huomasi niitten kaikkien\nkumartuvan hänen eteensä. Yksi vain, jolla näytti olevan suomupuku ja\npäässä loistava diademi, seisoi aukoen ja sulkien matelijasuutaan aivan\nkuin olisi johtanut kumartuneitten laulua.\n\nMikä lieneekin saanut Elsteadin jälleen sytyttämään pienen\nhehkulamppunsa, vaikka oli melkein varmaa, että olennot häviäisivät sen\nnähdessään pimeyteen. Valon äkkiä syttyessä loppui laulu ja alkoi\nkuulua riemuitseva melu. Elstead peloissaan sammutti jälleen lampun ja\nkatosi heiltä. Hetkeen ei hän voinut nähdä, mitä olennot tekivät, mutta\nsilmäin jälleen totuttua pimeässä eroittamaan hän näki, että ne olivat\njälleen polvillaan. Ja niin he häntä palvelivat kolme tuntia yhteen\nmittaan.\n\nMitä seikkaperäisimmin kertoi Elstead tästä kummallisesta kaupungista\nja sen asujista, noista ikuisen yön eläjistä, jotka eivät ole koskaan\nnähneet aurinkoa, kuuta, tähteä, viheriäistä ruohoa, eivätkä yhtäkään\nilmaa hengittävää olentoa, jotka eivät tiedä mitään tulesta eivätkä\nmuusta valosta kuin eläväin olentojen fosforiloistosta.\n\nJos hänen kertomuksensa on ihmeellinen, niin vielä kummempaa on kuulla,\nettä niin etevät tiedemiehet kuin Adams ja Jenkins pitävät sitä aivan\nuskottavana. Heidän mielestään on aivan mahdollista, että syvän meren\npohjalla elää järkeviä, vettä hengittäviä luurankoisia eläimiä, jotka\novat tottuneet alhaiseen lämpömäärään ja kovaan paineeseen ja ovat niin\nraskasrakenteisia, etteivät elävinä eivätkä kuolleina nouse pinnalle.\nSiellä ne voivat elää ilman että meillä on niistä vähintäkään tietoa,\nollen kuten mekin uuden punaisen hiekkakivikauden suurten\neläintenkaltaisten olioitten jälkeläisiä.\n\nNe taas pitävät meitä ihmeellisinä meteoriolentoina, joita putoilee\nheidän salaperäisen pimeästä vesitaivaastaan. Emmekä vain me itse, vaan\nmyöskin meidän laivamme, metallipalaset ja työkalumme tulevat heille\nkuin pilvistä. Joskus putoava esine musertaa jonkun heistä aivan kuin\njonkun ylhäisen näkymättömän voiman tuomiosta, joskus tulee harvinaisia\nja hyödyllisiä tavaroita, joskus tulevaisuuden ennemerkkejä. Voi ehkä\nymmärtää, miten he käyttäytyvät nähdessään elävän ihmisen, kun\najattelee, mitä joku raakalaiskansa tekisi, jos sen sekaan äkkiä\npilvistä putoaisi loistava, sädekehän ympäröimä olio.\n\nTunnin tai pari kertoi Elstead Ptarmiganin upseereille yksityiskohtia\nihmeellisistä kahdestatoista tunnistaan syvyydessä. On varmaa, että hän\naikoi ne kirjoittaakin, mutta siitä ei koskaan tullut mitään ja niinpä\nei meillä ole muuta neuvoa kuin koota hänen kertomuksensa hajanaiset\nkappaleet kapteeni Simmonsin, Weybridgen, Steevensin, Lindleyn ja\nmuitten muistista.\n\nMe näemme kaikki hajanaisina kuvina -- suuren, yliluonnollisen\nrakennuksen, kumartuneet, laulavat olennot tummine kameleonttipäineen\nja heikosti loistavine vaatteineen ja Elsteadin, joka sytyttää jälleen\nlamppunsa ja koettaa turhaan saada niille selväksi, että köysi, joka\npidätti palloa, oli laskettava irti. Hetki hetken perään kului ja\nElstead kauhistui, kun kelloa katsoessaan huomasi, että happea oli enää\nneljäksi tunniksi. Mutta laulu hänen kunniakseen jatkui; se tuntui\nhänen lähestyvän kuolemansa surumarssilta.\n\nHän ei käsittänyt, miten pallo oli päässyt irralleen, mutta riippuvan\nköyden päästä päättäen oli alttarin reuna hangannut siteen poikki.\nPallo pyörähti äkkiä ja hän kiisi ylöspäin, pois merenalaisesta\nmaailmasta kuten eeterimäinen, tyhjyyden verhooma olento, joka meidän\nilmakehämme läpi liitelee omaan kotoiseen eeteriinsä. Hän katosi\npalvelijoiltaan kuin vetykupla yläilmoja kohti. Omituinen taivaaseen\nastuminen se oli niille.\n\nYhä suurenevalla nopeudella riensi pallo ylöspäin vapauduttuaan\nlyijypainoistaan.\n\nIkkunapuoli oli ylimpänä, kuplavirrat kiehuivat laseissa. Joka hetki\npelkäsi hän niitten särkyvän. Sitten tuntui hänen päässään jotain\nirtautuvan, se oli kuin suuri pyörä. Huone alkoi kiertää ympäri. Hän\npyörtyi. Tajuihinsa tullessaan oli hän hytissään ja kuuli tohtorin\näänen.\n\nTässä on pääsisältö siitä ihmeellisestä tarinasta, jonka Elstead\nkatkelmina kertoi Ptarmiganin upseereille. Myöhemmin lupasi hän sen\nkirjoittaa kokonaisuudessaan. Hänen mielessään oli vain pallonsa\nparantaminen. Se tapahtui Riossa.\n\nMuuta kerrottavaa ei olekaan kuin se, että Elstead 2 päivänä helmikuuta\n1896 toisen kerran laskeutui valtameren syvyyteen niiden kokemusten\nopastamana, mitä hän ensi retkellään oli saanut. Hän ei palannut.\nPtarmigan risteili niillä paikoin, missä hän oli mereen sukeltanut,\nkolmetoista päivää löytämättä häntä. Sitten se palasi Rioon ja tieto\nhänen kohtalostaan lähetettiin sähköteitse hänen ystävilleen. Sellainen\non nyt asiain tila. Ja onpa hyvin luultavaa, ettei uutta yritystä enää\ntehdä sen ihmeellisen tarinan todenperäisyyden selville saamiseksi,\njonka Elstead kertoi syvyyksien tähän asti tuntemattomista\nkaupungeista.\n\n\n\n\nGottfried Plattnerin tarina.\n\n\nOn aika vaikeata mennä päättämään, pitääkö Gottfried Plattnerin tarinaa\nuskoa vai eikö. Tosin meillä on seitsemän todistajaa -- tai tarkemmin\nsanoen kuusi ja puoli silmäparia sekä yksi eittämätön tosiasia; mutta\nmyöskin -- mitä? -- ennakkoluuloja, terve järki ja mielipiteitten\njäykkyys. Seitsemää kunniallisemmalta näyttävää todistajaa ei löydä\nmistään; eittämättömämpää tosiasiaa kuin Gottfried Plattnerin\nruumiinrakennuksen viallisuus ei ole. Eikä koskaan ole kerrottu\npäättömämpää juttua kuin juttu näistä kaikista. Päättömintä jutussa on\narvoisan Gottfriedin osa (minä luen hänet noiden seitsemän joukkoon).\nTaivas varjelkoon minua edistämästä taikauskoa koettamalla olla ylen\npuolueeton! Minä tunnustan suoraan, että siinä jutussa Gottfried\nPlattneriin nähden on jotakin vinossa, mutta mikä se vino tekijä on,\nsitä minä totisesti en tiedä. Minä olen hämmästyen nähnyt, miten aivan\nodottamattomissa auktoriteetti-paikoissakin juttu on uskottu todeksi.\nArvelen kuitenkin, arvoisa lukijani, olevan selvintä, että kerron sen\nilman selityksiä.\n\nGottfried Plattner on nimestään huolimatta vapaana syntynyt\nenglantilainen. Hänen isänsä, muuan elsassilainen, tuli Englantiin\nkuuskymmenluvulla, nai arvokkaan ja harvinaisilla esi-isillä varastetun\nenglantilaisen tytön ja kuoli, päättäen siten onnellisen ja\ntapahtumista köyhän elämänsä (joka pääasiassa kului parkettilattiain\ntekoon) vuonna 1887. Gottfried on kahdenkymmenen seitsemän ikäinen.\nKolme perittyä kieltä on auttanut hänet uusien kielten opettajaksi\npieneen yksityiskouluun Etelä-Englannissa. Äkkinäinen tarkastelija ei\nhuomaa mitään, mikä eroittaisi hänet kaikista muista uusien kielten\nopettajista kaikissa muissa pienissä yksityiskouluissa. Hänen pukunsa\nei ole erittäin kallis eikä muodikaskaan, mutta ei liioin halpa eikä\nresuinen. Hänen ulkonainen olemuksensa, samoin hänen pituutensa ja\nryhtinsä on jotain huomaamatonta. Huomaisi ehkä, etteivät hänen\nkasvonsa, enempää kuin useimpain muittenkaan ihmisten, ole aivan\ntasasuhtaiset: oikea silmä on hiukan suurempi kuin vasen ja leuan oikea\npuoli vähän lihavampi. Jos Te tavallisen huolimattomasti avaisitte\nhänen liivinsä ja tunnustaisitte hänen sydämensä sykintää, voisi Teistä\ntuntua, että sydän on samallainen kuin kenen muun hyvänsä. Te\npitäisitte hänen sydäntään aivan tavallisena, mutta tottunut tarkastaja\nhuomaisi siinä jotain harvinaista. Kun Teille asian ilmoittaa, niin Te\nkäsitätte heti ihmeellisyyden. Gottfried Plattnerin sydän tykyttää\noikealla puolen ruumista.\n\nTämä tosin ei ole Gottfriedin rakenteen ainoa omituisuus, mutta se\nvoisi ensinnä tulla tottumattomankin huomion esineeksi. Tunnetun\nkirurgin tekemä huolellinen tutkimus Gottfriedin sisäisistä laitoksista\nnäyttää viittaavan siihen suuntaan, että kaikki muutkin hänen\nruumiissaan tavattavat epäsuhtaisuudet ovat väärillä paikoilla. Maksan\noikea nurkka on vasemmalla puolen, vasen oikealla. Keuhkot ovat\nsamoin väärin päin. Vielä ihmeellisempää on, vaikka Gottfriedin\nnäyttelykyvynkin ottaa lukuun, että hänen oikea kätensä on hiljattain\nmuuttunut vasemmaksi. Tämän tapauksen jälkeen huomaamme (mahdollisimman\npuolueettomastikin asiaa tarkastaen), että Gottfriedin on hyvin vaikea\nkirjoittaa. Se käy päinsä ainoastaan paperin oikeasta syrjästä\nvasempaan päin ja vasemmalla kädellä. Oikea käsi ei taivu heittoon,\naterioidessaan joutuu Gottfried pulaan veitsen ja kahvelin sekaantuessa\nja hänen ajatuksensa tien suunnasta -- hän on pyöräilijä -- ovat aivan\nepämääräiset. Eikä löydy vähintäkään aihetta otaksua, että\nGottfriedissa ennen näitä tapahtumia olisi ollut taipumustakaan\nvasenkätisyyteen.\n\nToinenkin ihmeellinen tosiasia esiintyy tässä hullunkurisessa\njutussa. Gottfriedilla on kolme kuvaa omasta persoonastaan. Näemme\nhänet ensiksi viiden tai kuuden vuotiaana. Paksut sääret pistävät esiin\nvillakoltun alta hänen siinä seistä murjottaessaan. Tässä kuvassa on\nhänen vasen silmänsä hiukan oikeata isompi ja leuan vasen puoli jonkun\nverran lihavampi. Nykyään ovat osat aivan päinvastoin. Kuva\nneljäntoista-ikäisestä Grottfriedista näyttää puhuvan näitä tosiasioita\nvastaan, mutta syy on siinä, että se on noita halpoja suoraan\nmetallille otettuja kuvia, joita siihen aikaan käytettiin ja jotka\nkääntävät kuvan aivan kuin peili. Kolmas kuva esittää hänet\nkahdenkymmenen yhden vuotiaana ja vahvistaa edellisissä ilmenevän\nseikan. Mitä vakuuttavimmalla tavalla ilmenee tässä se tosiasia, että\nGottfriedin molemmat puolet ovat vaihtuneet. On vain mahdottoman vaikea\narvata, miten inhimillinen olento voi näin muuttua, ellei tapahdu\nerinomaista ja samalla tyhjänpäiväistä ihmettä.\n\nVoisihan nämä asiat tosin selittää siten, että otaksuisi Gottfriedin\nsaattaneen tahallaan ihmeitä aikaan, sydämensä omituisesta asemasta\nlähtien. Valokuvia voi väärentää ja vasenkätisyyttä teeskennellä. Mutta\nmiehen luonne ei anna aihetta sellaisiin arveluihin. Hän on hiljainen,\nkäytännöllinen ja vaatimaton sekä Nordaun kannalta läpeensä terve. Hän\npitää oluesta ja tupakoi kohtuullisesti, kävelee joka päivä\nterveydekseen ja pitää opetustaan laadultaan sangen arvokkaana. Hänellä\non hyvä vaikka harjoittamaton tenoriääni ja hänen ilonansa on laulaa\nkansanomaisia, iloisia lauluja. Hän on ihastunut lukemiseen, joskaan ei\nkuolettavasti -- suurin harha, mihin hämärästi hurskas optimisti eksyy\n-- hän nukkuu hyvin ja näkee harvoin unia. Hän on totta tosiaan\nviimeinen mies syöttämään toisille satumaisia juttuja. Eikä hän\nsuinkaan olekaan tätä juttua maailmalle levittänyt, hän on siitä hyvin\nvähän puhunut. Hän esiintyy tutkijalle niin voittavan vaatimattomana,\nettä suurinkin epäilijä alkaa uskoa. Hän näyttää kerrassaan häpeävän,\nettä jotain niin tavatonta on hänelle tapahtunut.\n\nOn surkuteltavaa, että Plattner inhoo kuoleman jälkeen toimitettua\nruumiinavausta ja täydellinen todistus siitä, että hänen ruumiissaan\novat vasen ja oikea vaihtuneet, jää siten ehkä ainiaaksi saamatta.\nTästä tosiasiasta kertomuksemme uskottavuus pääasiassa riippuu. Ei voi\nmitenkään liikutella ihmistä avaruudessa -- avaruus otettuna siinä\nmerkityksessä kuin ihmiset yleensä sen käsittävät -- eikä saada aikaan\nhänen eri puoliensa muuttumista. Kuinka häntä käännättekin, aina on\noikea puoli oikea ja vasen vasen. Jos esine on hyvin ohut ja litteä,\nkäy se tietysti päinsä. Voihan leikata paperista kuvion, jossa on oikea\nja vasen puoli, ja vaihtaa sen sivut yksinkertaisesti kääntämällä se\nylösalaisin. Mutta paksun esineen laita on toinen. Matematiset\nteoretikot sanovat että ainoa keino, millä tällaisen massivin esineen\noikean ja vasemman puolen saa vaihtumaan, on temmata tuo esine\nkerrassaan pois avaruudesta sellaisena, kuin me sen tunnemme, ja\nkääntää se jossain avaruuden ulkopuolella. Tämä on hiukan hassua, mutta\njokainoa hiukankin matematikan teorioista tietävä voi sen vakuuttaa\nlukijalle todeksi. Puhuaksemme teknilliseen tapaan: Plattnerin oikean\nja vasemman puolen hullunkurinen sekaantuminen todistaa, että hän on\navaruudestamme siirtynyt siihen, mitä kutsutaan neljänneksi\nulottuvaisuudeksi ja palannut takaisin maailmaamme. Ellemme tahdo pitää\nitseämme keksityn ja tarkoituksettoman petoksen uhreina, täytyy meidän\nuskoa, että näin on tapahtunut.\n\nSiinä ovat kouraan tuntuvat tosiasiat. Tulemme nyt niihin ilmiöihin,\njotka yhtyivät hänen maailmasta poistumiseensa. Ilmenee, että Plattner\nopetti Sussexvillen yksityiskoulussa ei ainoastaan uusia kieliä, vaan\nmyöskin kemiaa, kauppamaantiedettä, kirjanpitoa, pikakirjoitusta,\npiirustusta ja muutamia muita aineita, joihin poikain vanhempain\nvaihtelevat päähänpälkähdykset antoivat aihetta. Hän tiesi vähän tai ei\nmitään näistä eri aineista, mutta opettajalle, joka ei istu\nylihallituksessa eikä opeta alkeiskoulussa, ei tieto olekaan läheskään\nyhtä tärkeä kuin luja siveellinen luonne ja ylhäinen käytös. Kemiassa\nhän etenkin oli heikko. Omain sanainsa mukaan tunsi hän ainoastaan nuo\nkolme kaasua (mitä hän sitten lieneekin tarkoittanut). Kun oppilaat\nalussa eivät tienneet mitään ja johtivat koko kehityksensä hänestä,\njoutui hän pulaan pitkäksi aikaa. Sitten tuli kouluun pieni\nWhibble-niminen poika, jonka joku ilkeämielinen sukulainen oli\nkasvattanut mielenlaadultaan tutkivaiseksi. Tämä poikanen seurasi\nPlattnerin luentoja huomattavalla, pidätetyllä innolla ja toi usein,\nhaluten oleellisesti osoittaa intoaan, aineita Plattnerin\nanalyseerattaviksi. Plattner, joka oli mielissään siitä, että omasi\nselvästi elähyttävän ja innostusta herättävän voiman ja samalla luotti\npoikain tietämättömyyteen, analyseerasi niitä, tekipä yleisiä huomioita\nniitten kokoonpanosta. Hän todellakin innostui siinä määrin, että\nhankki analytistä kemiaa käsittelevän teoksen ja tutki sitä vahtiessaan\npoikia, jotka istuivat iltatyössä. Hän hämmästyi huomatessaan kemian\nkerrassaan huvittavaksi aineeksi.\n\nTähän asti on kertomus aivan jokapäiväinen. Mutta nyt astuu näyttämölle\nvihertävä pulveri. Vihertävän pulverin alkuperää lienee, paha kyllä,\nmahdoton saada selville. Herra Whibble kertoo sekavan jutun, jossa\npuhutaan sen löytämisen tapahtuneen satamassa. Vanhassa kalkkiuunissa\nse oli ollut ja kääryssä. Olisi ollut erinomaista sekä Plattnerille\nettä hra Whibblen perheelle, jos siellä ja silloin olisi pulveriin\nsattunut sytytetty tulitikku. Nuori herra ei tuonut sitä kouluun\nkäärynä, vaan tavallisessa kahdeksan unssin lääkepullossa, jonka suu\noli tukittu revityllä sanomalehdellä. Plattner sai sen iltapäivätuntien\nloputtua. Neljä poikaa oli pidätetty rukousten jälkeen toimittamaan\njoitakin laiminlyömiänsä tehtäviä ja Plattner vartioi heitä pienessä\nluokkahuoneessa, missä kemiaa opetettiin. Ne opetusvälineet, joita\nSussexvillen yksityiskoulussa kuten muissakin paikkakunnan pienissä\nkouluissa kemian opetuksessa käytetään, ovat ankaran yksinkertaiset. Ne\novat kootut pienelle pyöreälle pöydälle nurkkaan. Tavalliseen\nmatkalaukkuun mahtuisi kaikki. Plattner, joka oli ikävystynyt\ntoimettomaan tarkastukseensa, tuli hyvilleen Whibblen esiintyessä ja\nalkoi heti tehdä analytisiä kokeitaan. Whibble istui, itselleen\nonneksi, turvallisen välimatkan päässä katsellen Plattneria. Nuo neljä\npahantekijää seurasivat salaa hänen puuhiaan mitä innokkaimmin, ollen\nmuka samalla ankarasti työhönsä kiintyneinä. Kolmen kaasunkin rajoissa\noli Plattnerin käytännöllinen kemia tietysti pelottavan epäselvä.\n\nPojat kertovat taitavan yhtäpitävästi Plattnerin menettelyn. Hän kaatoi\nhiukan tuota viheriää pulveria koeputkeen ja koetteli sitä peräkkäin\nvedellä, suolahapolla, salpietarihapolla ja rikkihapolla. Kun\nminkäänlaista tulosta ei näkynyt, kaatoi hän sitä hiukan --\ntodellisuudessa melkein puolet pullon sisällöstä -- lautaselle ja\nkoetti tulitikkua. Lääkepullo oli hänen vasemmassa kädessään. Aine\nalkoi savuta ja sulaa ja -- räjähti ankarasti pamahtaen ja sokaisevan\nkirkkaasti loistaen.\n\nNähdessään leimauksen ja ollen valmiit onnettomuuksiin lyyhistyivät\npojat penkkiensä alle. Kehenkään heistä ei räjähdys sattunut ankarasti.\nPihalle päin oleva ikkuna oli rikki ja pöytä kumossa. Lautanen oli\nhajonnut atomeiksi. Katosta putosi rappausta. Mitään muuta vahinkoa\neivät koulun rakennukset ja opetusvälineet kärsineet. Pojat, jotka\neivät nähneet Plattneria, luulivat hänen lentäneen lattialle ja\nmakaavan jossain pöydän takana näkymättömissä. He hyppäsivät\npaikoiltaan häntä auttamaan ja hämmästyivät, kun häntä ei löytynyt\nhuoneesta. Vielä ankaran pamauksen pyörryttäminä he juoksivat avoimelle\novelle ajatellen, että hän oli haavoittunut ja hyökännyt ulos\nhuoneesta. Carson, etumainen, oli törmätä ovessa yhteen rehtorin, mr.\nLidgettin kanssa.\n\nMr. Lidgett on lihava, hermostunut mies. Hänellä on vain yksi silmä.\nPojat kertovat hänen kompuroineen sisään mutisten niitä miedonlaisia\nkirouksia, joita hermostuneet koulumestarit totuttavat itsensä\nkäyttelemään -- ettei pahempaa tapahtuisi. \"Senkin vääräsuu!\" sanoi\nhän. \"Missä on herra Plattner?\" Pojat ovat yksimielisiä siitä, että\nsanat kuuluivat näin. (\"Koipeliini\", \"räkänenä-porsas\" ja \"vääräsuu\"\nnäyttävät tuoneen tavallisen, vähäisen vaihtelun mr. Lidgettin\nkoulukeskusteluihin).\n\nMissä on herra Plattner? Tämä kysymys toistettiin moneen kertaan\nseuraavina päivinä. Näytti todellakin siltä, kuin tuo hullu hyperbeli\n\"atomeiksi hajonnut\" olisi yht'äkkiä toteutunut. Plattnerista ei ollut\njäljellä näkyvää osaa; ei veripilkkua, ei vaateriepua missään.\nNähtävästi oli hän vain koreasti heilahtanut pois olemassaolosta\njälkeäkään jättämättä. Ei niin paljon että penni peittyisi, sananlaskua\nkäyttääksemme. Hänen täydellinen katoamisensa on epäämätön seuraus\ntuosta räjähdyksestä, se on aivan varmaa.\n\nTässä ei ole tarpeen laajemmin esittää sitä yleistä mielenliikutusta,\njoka Sussexvillen yksityiskoulussa, Sussexvillessä ja muualla\ntapahtumaa seurasi. Onpa aivan mahdollista, että joku lukijoistamme voi\nmieleensä palauttaa viime kesän loma-aikana kuulemansa kaukaisen ja\nhäipyvän kaijun tuosta mieliä kuohuttavasta tapahtumasta. Lidgett\npuolestaan näytti tekevän kaikkensa saadakseen asian unhottumaan ja\nvähäpätöiseksi. Hän määräsi kaksikymmentä viisi viivaa rangaistukseksi\nsille nuorukaiselle, joka jotenkaan mainitsisi Plattnerin nimen, ja\nselitti luokalla, että hän aivan hyvin tiesi assistenttinsa olinpaikan.\nHän selittää olleensa peloissaan, että räjähdyksen tapahtumisen\nmahdollisuus, huolimatta varokeinoista, joilla kemian käytännöllistä\nopetusta oli vähennetty, voisi haitallisesti vaikuttaa koulun\nmaineeseen. Ja samaa olisi voinut aikaansaada kaikki salaperäisyys\nPlattnerin lähdössä. Siksipä hän tekikin kaikkensa saadakseen asian\nnäyttämään niin luonnolliselta kuin mahdollista. Etenkin hän tutki\nnoita viittä silminnäkijää, pani toimeen niin ankaran ristikuulustelun,\nettä he alkoivat epäillä aistiensa selviä todistuksia. Mutta juttu\nkulki, ponnistuksista huolimatta, suurenneltuna ja vääristettynä\nyhdeksässä päivässä ympäri maakunnan ja useat vanhemmat ottivat\npoikansa pois koulusta selvillä tekosyillä. Kaikkein vähäpätöisin asia\njutussa ei suinkaan ole se, että suuri joukko naapurikunnan ihmisiä\nnäki tuona kiihoituksen aikana ennen Plattnerin palausta tavattoman\nselviä unia hänestä ja että unet olivat kummallisen yhtäpitäviä.\nUseimmissa niistä näkyi Plattner, joskus seurassa, vaeltavan\nsäteilevässä väriautereessa. Kaikissa tapauksissa olivat hänen kasvonsa\nkalpeat ja murheelliset ja muutamissa liikehtivät hänen kätensä\nkatsojaan päin. Yksi tai pari pojista kuvitteli, nähtävästi painajaisen\nahdistamina, että Plattner lähestyi heitä huomattavan nopeasti ja\nnäytti katsovan heitä jäykästi silmiin. Toiset pakenivat Plattnerin\nkanssa hämäriä ja omituisia pallomaisia olentoja. Mutta kaikki nämä\nkuvitelmat unhottuivat ja kyselyt sekä arvelut saivat sijan, kun\nPlattner palasi, toisena keskiviikkona maanantaista, jona räjähdys\ntapahtui.\n\nHänen palaamisensa yhdistyi yhtä omituisiin seikkoihin kuin\nlähtönsäkin. Mikäli voi mr. Lidgettin verrattain vihaisista\npääpiirteistä Plattnerin arkailevain tiedonantojen avulla selvää saada,\nkäy ilmi, että keskiviikkoiltana, auringon lähetessä laskuaan, tuo\nmuinainen herrasmies, jätettyhän iltatunnit sikseen, oli puutarhassaan\npoimimassa ja syömässä mansikoita, joista hän erinomaisesti pitää.\nPuutarha on iso ja vanhanaikuinen, uteliailta silmiltä onneksi piilossa\nkorkean, muurivihreän peittämän punatiiliaidan takana. Juuri\nkumartuessaan tutkimaan erästä erinomaisen hedelmällistä vartta, kuuli\nhän pamauksen ja ankaran jysähdyksen ja ennen kuin hän ehti kääntyä,\ntörmäsi häneen takaapäin jokin raskas esine ankaran voimakkaasti. Hän\nheilahti eteenpäin, mansikat kourassa murskaantuivat ja töytäys yleensä\noli niin voimallinen, että hänen silkkihattunsa -- mr. Lidgett on\nrauhansuunnan puoltaja koulumiesten vaatetukseen nähden -- työntyi\näkisti otsalle, jopa toisen silmän päälle. Tuo raskas heittoase, joka\nhäntä vinosti satuttaen läsähti istuvaan asentoon mansikan vartten\nsekaan, osoittautui kauvan sitten kadonneeksi herra Gottfried\nPlattneriksemme. Hän oli erinomaisessa epäjärjestyksessä, ilman hattua,\nilman kaulusta, paita likainen ja kädet veressä. Mr. Lidgett oli niin\nvihoissaan ja hämmästynyt, että jäi asentoonsa nelinryömin, lakki\nsilmän päällä, samalla kiivaasti vaatien Plattneria tilille epähienosta\nja ihmeellisestä käyttäytymisestä.\n\nTätä tuskin idyllimäistä näytelmää täydentää se, mitä tahtoisin\nnimittää Plattnerjutun ulkonaiseksi ilmaisuksi -- sen julkinen\nkäsittely. On turhaa aivan seikkaperäisesti selvitellä, miten Mr.\nLidgett hänet erotti virastaan. Aivan tarkat tiedot, täydelliset nimet\nja osoitukset löytyvät siinä laajassa kertomuksessa, joka syntyi asiaa\nkäsiteltäissä \"Yhdistyksessä epänormaalien ilmiöitten selville\nsaamiseksi.\" Plattnerin oikean ja vasemman puolen omituinen vaihdos\nhuomattiin vasta hänen kirjoittaessaan oikealta vasemmalle. Hän\npikemmin salasi kuin toi ilmi tämän omituisen vahvistavan asiainhaaran,\nluullen sen vaikuttavan epäedullisesti uuden viran saantiin. Sydämen\nasema tuli ilmi muutamia kuukausia jälemmin, kun häneltä kiskottiin\npois hammas, jonka hermot oli huumattu.\n\nSilloin hän hyvin vastenmielisesti suostui pikaiseen kirurgiseen\ntutkintoon, jonka tuloksista piti lyhyesti tehdä selvää _Anatomisessa\nAikakirjassa_. Tämä selonteko sisältää kaikki materialiset tosiasiat;\nnyt me siirrymme tarkastamaan Plattnerin kertomusta asiasta.\n\nMutta tehkäämme ensiksi selväksi ero tämän kertomuksen edellisen ja nyt\nseuraavan osan välillä. Kaikki, mitä tähän saakka olen kertonut on niin\nilmeisesti totta, että rikoksia tutkiva lainoppinutkin sen uskoisi.\nKaikki todistajat ovat vielä elossa. Lukija voi, jos hänellä on\nvapaa-aikaa, kutsua pojat huomenna kokoon, tosin uhmaten pelottavaa\nLidgettiä, ja ristikuulustella sanoissa solmita ja tutkistella heitä,\nmiten paljon mieli halajaa; Gottfried Plattnerin itse, hänen särkyneen\nsydämensä ja kolme valokuvaansa voi myöskin saada käsiinsä. Voi pitää\ntoteennäytettynä, että hän räjähdyksen vaikutuksesta katosi yhdeksäksi\npäiväksi, että hän palasi verrattain kiivaasti, olosuhteitten\nvallitessa, jotka luonnostaan olivat omiaan suututtamaan mr. Lidgettiä,\nmillaisia nuo suhteet sitten lienevätkin olleet, ja että hän palasi\nkäännettynä kuten heijastus palajaa peilistä. Viimeisestä\ntodentamastani seikasta seuraa melkoisen varmasti, että Plattner noina\nyhdeksänä päivänä oli jossain olomuodossa meidän avaruutemme\nulkopuolella. Nämä todeksihavaitsemiset ovat itse asiassa paljon\nvarmempia kuin todistukset useata murhasta hirtettyä vastaan. Hänen\noman kertomuksensa todenperäisyydestä ja melkein ristiriitaisista\nyksityisseikoista vastaa yksin herra Gottfried Plattner itse. Minä en\nhalua kertomusta epäillä, mutta minä tahdon huomauttaa -- seikka, jonka\nmonet hämäristä sielullisista ilmiöistä kertoilevat kirjailijat\njättävät tekemättä -- että olemme täten siirtymässä yksinkertaisen\neittämättömästä siihen lajiin asioita, jotka jokaisen selväjärkisen\nihmisen tulee joko uskoa tai olla uskomatta. Edellä olleet huomiot\ntekevät sen mahdolliseksi; sen ristiriitaisuus käytännöllisen\nkokemuksen kanssa saa sen näyttämään mahdottomalta. Minä en tahdo\nlukijan arvostelukyvyn valoa johtaa kumpaankaan suuntaan, kerronhan\nvaan tarinan sellaisena, kuin sen Plattnerilta kuulin.\n\nVoin mainita, että hän kertoi asian minulle kotonani Chislehurstissa ja\nettä minä heti hänen lähdettyään menin työhuoneeseeni ja kirjoitin\njutun niin täydellisesti, kuin muistin. Myöhemmin hän hyväntahtoisesti\nluki läpi konekirjoitetun kappaleen, joten se oleellisesti on varmasti\noikea.\n\nHän kertoi räjähdyksen hetkellä selvästi luulleensa kuolevansa. Hän\ntunsi kohoavansa ja työntyvänsä -- voimallisesti taaksepäin.\nPsykologille huomattava tosiseikka on, että hän taaksepäin työntyessään\nselvästi ajatteli, törmäisikö hän kemiatavarain pöytään tai toisen\npöydän jalkaan. Hänen jalkapohjansa sattuivat lattiaan ja hän putosi\nhyvää vauhtia istumaan jonnekin pehmeään ja turvalliseen paikkaan.\nTäräys huumasi hänet hetkiseksi. Yht'äkkiä hän haistoi selvästi\npalaneen tukan hajua ja tuntui siltä, kuin Lidgettin ääni olisi\ntiedustanut häntä. Ymmärrätte kyllä, että hänen järkensä tällä hetkellä\noli aikalailla sekasin.\n\nEnsiksikin hän sai sen selvän vaikutelman että oli vielä\nluokkahuoneessa. Hän tajusi aivan kirkkaasti poikain hämmästyksen ja\nmr. Lidgettin sisääntulon. Tästä kaikesta on hän vallan varma. Heidän\nhuomautuksiaan hän ei kuullut.\n\nMutta siihen arveli hän olleen syynä kokeen kuuloa heikentävän\nvaikutuksen. Esineet hänen ympärillään näkyivät omituisen hämärästi ja\nepäselvästi, mutta hänen järkensä selitti asian varmasti joskin\nerehdyttävästi siten, että räjähdys oli synnyttänyt suuren määrän\nmustaa savua. Hämäryydessä liikkuivat pojat ja Lidgett niin hiljaa ja\näänettöminä kuin haamut. Plattnerin kasvoja vielä kirveli räjähdyksen\nsynnyttämä polttava kuumuus. Hän oli, kuten itse sanoi, \"aivan\nsumussa.\" Hänen ensimäiset todelliset ajatuksensa näyttävät koskeneen\nomaa personallista turvallisuuttaan. Hän arveli mahdollisesti\nmenettäneensä näön ja kuulon. Hän koetteli huolellisesti jäseniään ja\nkasvojaan. Sitten aistimukset selvisivät ja hän oli ihmeissään, kun ei\nnähnytkään vanhoja tuttuja pöytiä ja muita kouluhuoneen tavaroita\nympärillään. Hämäriä, epämääräisiä, harmaita haamuja oli vain niitten\nsijalla. Sitten seurasi jotain joka sai hänet ääneen huutamaan ja\nvirvotti hetkiseksi hänen puutuneita kykyjään. _Kaksi pojista kulki,\nkäsiään liikutellen, suoraan hänen lävitsensä!_ Kumpikaan ei näkynyt\ntietävän mitään hänen läsnäolostaan. On vaikea kuvailla hänen\ntunteitaan. Pojat koskivat häneen niin hiljaa kuin harva sumupilvi.\n\nPlattnerin ensi ajatus oli nyt, että hän oli kuollut. Vaikka hän olikin\nsaanut aivan terveet käsitykset asiasta, tuntui hänestä kumminkin\nhiukan omituiselta löytäessään vielä ruumiinsa ympäriltään. Hänen\ntoinen ajatuksensa sanoi, ettei hän ollut kuollut, vaan nuo toiset,\nettä räjähdys oli hävittänyt Sussexvillen yksityiskoulun ja jokainoan\nsielun siinä paitsi häntä. Mutta tämäkään ei ollut oikein riittävä\nselvitys. Hän sai jälleen hämmästyttävää katseltavaa.\n\nKaikki oli tavattoman mustaa; ensiksi näytti pimeys\neboniittikiiltoiselta. Yläpuolella oli tumma taivas. Näkymön ainoa\nvalopilkku oli erään pilven reunasta lähtevä heikosti vihertävä hehku,\njoka sai näkymään sinisenä väräjävän vuorisen taivaanrannan. Tämä oli\nensi vaikutelma. Silmäin tottuessa pimeään hän alkoi erottaa\nepämääräisen vihreyden, joka erosi ympäröivästä yöstä. Tätä pohjaa\nvasten näkyivät luokkahuoneen esineet ja ihmiset fosforiloistoisina,\nepäselvinä ja käsittämättöminä haamuina. Hän ojensi kätensä. Se meni\nilman vaivaa huoneen seinän läpi tulisijan luona.\n\nHän sanoo kiivaasti ponnistelleensa saadakseen huomion puoleensa. Hän\nhuusi Lidgettiä ja koetti tarttua poikiin heidän edestakaisin\nkulkiessaan. Hän herkesi näistä yrityksistä vasta, kun rouva Lidgett,\njota hän (apuopettajana) luonnollisesti vihasi, astui huoneeseen. Hän\nsanoo, että tunne maailmaan kuulumisesta saamatta olla sen osana oli\nerinomaisen epämieluinen. Hän vertasi jotenkin sattuvasti tuntemuksiaan\nkissan tunteisiin, sen tarkastellessa lasin läpi hiiren liikkeitä. Kun\nhän yritti saada selvää hämärästä, tutusta maailmasta ympärillään,\ntuntui näkymätön, käsiinsaamaton aitaus estävän yhteyttä.\n\nSitten hän käänsi huomionsa lähimpään ympäristöönsä. Lääkepullo\npulverijäännöksineen oli hänellä vielä eheänä kädessään. Hän pisti sen\ntaskuunsa ja alkoi tunnustella seutua. Hän oli nähtävästi istumassa\nkallionlohkareella, jota peitti sametinpehmeä sammal. Pimeätä seutua\nympärillään hän ei nähnyt, sumunsekainen luokkahuoneen kuva painoi sen\naivan epäselväksi. Hän tunsi kuitenkin (ehkä sentähden että kylmä tuuli\npuhalsi) olevansa lähellä jonkun vuoren huippua. Syvä laakso tuntui\nammottavan jalkain alla. Pilven reunalla kimaltava vihreys näytti\nlaajenevan ja kirkastuvan. Hän nousi seisomaan ja hierasi silmiään.\n\nHän näyttää sitten kulkeneen muutaman askeleen kukkulan rinnettä\nalaspäin, kompastuneen, olleen vähällä kaatua ja taas istahtaneen\nterävälle kiviläjälle odottamaan päivänkoittoa. Hän havaitsi maailman\nympärillään olevan aivan vaiti. Oli yhtä hiljaista kuin pimeätäkin ja\nvaikka kylmä tuuli puhalsi kukkulan rinteellä ei kuulunut ruohon\nkahinaa eikä oksain suhinaa. Hän voi siis kuulla, vaikkei nähdä, että\nse puoli kukkulaa, missä hän istui, oli kivinen ja autio. Vihreä valo\nyhä kirkastui ja samalla heikko, läpikuultava purppura levisi\nyläpuolella oleviin pilviin ja ympäröivään kallioiseen erämaahan\nvoimatta kuitenkaan niitten pimeyttä hajottaa. Pitäen silmällä sitä,\nmikä seurasi, olen taipuisa uskomaan, että purppuravalo johtui\noptillisesta kontrasti-ilmiöstä. Jotain sinistä aaltoili samalla\nalemman pilven kellanvihreään ja syvyydestä hänen allaan kuului kirkas\nkellonääni. Rasittava odotus kasvoi rinnakkain valon kanssa.\n\nOn luultavaa että hän istui siinä tunnin tai enemmänkin, tuon omituisen\nvihreän valon yhä kirkastuessa ja levitessä loistoina lieskoina\nkeskitaivasta kohti. Sen kasvaessa tuo spektralinäky _meidän_\nmaailmastamme tuli joko suhteellisesti taikka todellisesti heikommaksi.\nMahdollisesti molemminkin tavoin, sillä hetki näyttää olleen meidän\nmaallisen auringonlaskumme tienoissa. Meidän maailmamme näin kadotessa\nkulki Plattner, astumalla muutaman askeleen kukkulanrinnettä alaspäin,\nläpi luokkahuoneen lattian ja tunsi nyt istuvansa ilmassa keskellä\nalakerran isompaa opetussalia. Hän näki oppilaat selvästi, joskaan ei\nniin hyvin, kuin oli nähnyt Lidgettin. Oppilaat valmistelivat\niltaläksyjään ja Plattnerilla oli ilo havaita, miten muutamat heistä\ntekivät Euklideestaan salaisia selvittelyjä, tietokokoelmia, joiden\nolemassaolosta ei hän tähän asti ollut mitään tiennyt. Kuva hämärtyi\nhetki hetkellä, samalla kun viheriä koitto kirkastui.\n\nKatsahtaessaan alas laaksoon havaitsi hän valon liukuneen syvälle sen\nkallioisia seiniä pitkin. Rotkon syvää pimeyttä yritti nyt lävistää\npieni viheriä hehku, kiiltomadon loiston tapainen. Ja aivan samassa\nkohosi kaukaisten basaltti-aaltoisten kukkulain yli ison hehkuvan\nviheriän taivaankappaleen reuna. Suuret kalliojoukkiot sen ympärillä\nmuuttuivat surullisen autioiksi, niille loi viheriä valo syviä punervan\nmustia varjoja. Hän sai näkyviinsä ison joukon pallomaisia esineitä,\njotka liitelivät ylhäällä kuin voikukan siemenvillat. Lähimmät niistä\nolivat kuilun toisella reunalla. Syvyyden kello kilisi yhä nopeammin,\nikäänkuin kärsimättömänä ja erilaisia valoväikkeitä näkyi siellä\ntäällä. Pojat pöytineen olivat nyt aivan näkymättömissä.\n\nTätä omituista seikkaa, että meidän maailmamme hävisi toisen\nuniversumin viheriän auringon noustessa, väittää Plattner ehdottomasti\ntodeksi. Yön vallitessa tuossa toisessa maailmassa on siellä vaikea\nliikkua siksi, että meidän maailmamme näkyy niin kirkkaana.\nArvoitukseksi jää, miksi emme näin ollen näe vilaustakaan toisesta\nmaailmasta. Se johtuu ehkä meidän maailmamme verrattain paljon\nkirkkaammasta valaistuksesta. Plattner kertoo, että toinen maailma\npuolenpäivän aikaan, kirkkaimmillaan, ei ole läheskään niin valoisa\nkuin tämä maailma täysikuun hohteessa. Yö taas on nokipimeä. Kumminkin\npitäisi toisen maailman esineitten näkyä pimeässä huoneessa saman\nsäännön nojalla, jonka mukaan heikko fosforiloiste näkyy ainoastaan\nsynkässä pimeydessä. Plattnerin kerrottua tämän tarinan koetin minä\nsaada jotakin selvää tuosta toisesta maailmasta istumalla pitkän ajan\nerään valokuvaajan pimeässä huoneessa yöllä. Näin tosin epäselvästi\nvihertäviä rinteitä ja kallioita, mutta minun täytyy sanoa, että ne\ntodellakin olivat hyvin hämäriä. Lukijalla voi olla parempi onni.\nPlattner kertoi minulle, että hän palauksensa jälkeen on unessa nähnyt\nja tuntenut samoiksi erinäisiä paikkoja toisesta maailmasta, mutta tämä\njohtunee siitä, että nähdyt maisemat ovat jääneet hänen muistiinsa.\nNäyttää aivan mahdolliselta, että erinomaisen terävänäköiset ihmiset\nvoivat vilaukselta nähdä tuon ihmeellisen, meitä ympäröivän vieraan\nmaailman.\n\nTämä on joka tapauksessa asiasta poikkeamista. Viheriän auringon\nnoustessa sukelsi syvyydestä näkyviin pitkä rivi tummia rakennuksia.\nNe näkyivät hämärästi ja epäselvästi. Hetken epäröityään Piattner\nalkoi vaeltaa niitä kohti, laskeutuen jyrkkää rinnettä alaspäin.\nLaskeutuminen oli pitkällistä ja väsyttävää. Siihen vaikutti, paitsi\nseinämän tavatonta jyrkkyyttä, se, että pitkin kukkulan rinnettä oli\nirtonaisia vierinkiviä suurin joukoin. Alaskapuamisesta johtuva häly --\nsilloin tällöin tempasivat hänen kenkänsä tulen kivistä -- tuntui\nolevan ainoa ääni koko maailmankaikkeudessa, sillä kellon kilinä oli\ntauonnut. Päästessään lähemmäksi hän huomasi että muutamat\nrakennuksista omituisesti muistuttivat hautoja, hautapatsaita ja\nmausoleoita, paitsi siinä suhteessa, että olivat kaikki yhtä mustia.\nHautarakennuksethan ovat yleensä valkosia. Ja sitten hän näki\nsuurimmasta rakennuksesta ryömivän ulos ison joukon kalpeita, pyöreitä,\nvaaleankeltaisia olentoja. Ne hajaantuivat kuin kirkkoväki eri suuntiin\ntuolta leveältä kadulta. Muutamat kulkivat sivukatuja ja tulivat\njälleen näkyviin kukkulan rinteellä, toiset menivät tien varrella\noleviin mustiin rakennuksiin.\n\nNähdessään olentojen kulkevan ylöspäin, häntä kohti, Piattner pysähtyi\nhämmästyneenä. Ne eivät kävelleet, jalattomia kun olivat ja näyttivät\nihmispäiltä, joihin liittyi lierahteleva hännällisen sammakonpojan\nruumis. Piattner oli niin ihmeissään niitten omituisesta ulkonäöstä,\nettei osannut oikein säikähtää. Ylöspäin puhaltava kylmä tuuli kuljetti\nniitä häntä kohti kuin saippuakuplia. Ja kun etumainen niistä oli\nkyllin lähellä, niin hän huomasi sen todellakin olevan ihmispään,\nTavattoman suuret silmät sillä tosin oli ja niin murheinen ja tuskainen\nmuoto, ettei Piattner ollut sen vertaista kuolevaisella kohdannut.\nKummallista oli, ettei se kääntynyt häntä katsomaan, vaan näytti\npitävän silmällä ja seuraavan jotakin näkymätöntä, liikkuvaa esinettä.\nHetkisen oli Piattner aivan ymmällä, mutta sitten hänen mieleensä\njohtui, että olento suurine silmineen tarkasti jotakin tapahtumaa siinä\nmaailmassa, josta hän oli juuri tullut. Yhä lähemmäksi se tuli ja\nPiattner oli liian hämmästynyt voidakseen huutaa. Tultuaan aivan häneen\nkiinni antoi se heikon rapisevan äänen. Sitten se sattui hiljaa\nkoskettaen hänen kasvoihinsa -- kylmältä se tuntui -- ja kulki edelleen\nvuoren rinnettä ylöspäin, huippua kohti.\n\nPlattnerin mielen täytti erinomaisen vankka vakaumus siitä, että tuo\npää omituisesti muistutti Lidgettiä. Sitten hän alkoi tarkastaa toisia\npäitä, jotka nyt tiheässä parvessa nousivat rinnettä. Yksikään ei\nnäyttänyt ollenkaan häntä huomaavan. Pari niistä tosin tuli aivan hänen\nkasvoilleen ja seurasi ensimäisen esimerkkiä, mutta hän hypähti\nsyrjään, kuin olisi saanut suonenvedon. Useimmat niistä olivat\nmuodoltaan yhtä murheellisia kuin ensimäinenkin ja yhtä haikeasti ne\näännähtelivät. Pari niistä kyynelteli ja yhdellä, joka hitaasti kieri\nylöspäin, oli muodossaan helvetillisen raivon ilme. Muut olivat kylmiä\nja joittenkin silmistä loisti iloinen tyytyväisyys. Vihdoin oli yksi,\njonka onnen huumaus oli vallannut. Plattner ei muista muita\nyhtäläisyyksiä huomanneensa näissä näkemissään.\n\nKului luultavasti useita tuntia Plattnerin katsellessa, miten nuo\nomituiset olennot hajaantuivat kukkuloille. Pian senjälkeen kun niitten\nkuilun pohjan tummasta rakennusryhmästä tuleva virta oli lakannut,\nalkoi Plattner uudelleen kulkea alaspäin. Pimeys hänen ympärillään\nkasvoi niin, että oli hyvin vaikea astua. Taivas oli nyt kalpean\nviheriä. Hänen ei ollut nälkä eikä jano. Myöhemmin, kun nämä vaivat\ntulivat, löysi hän kuilun keskeltä kylmän puron ja kallion pehmeä\nsammal, kun hän siihen epätoivoisena ryhtyi, oli hyvää syödä.\n\nHän haparoi kuilun hautojen keskessä, etsien itsetiedottomasti\njotain selvitystä näihin salaperäisiin asioihin. Kauvan harhailtuaan\ntuli hän sen ison, mausoleon tapaisen rakennuksen ovelle, josta päät\nolivat tulleet ulos. Sen sisäpuolelta hän löysi jonkunmoisen\nbasalttialttarin, jolla paloi joukko vihreitä valoja. Yläpuolella\nkohoavasta tornista riippui kellonauha keskellä huonetta. Pitkin seinää\nkulki tulikirjoitus, josta hän ei saanut selvää. Vielä ihmetellessään\nnäitten kaikkien merkitystä hän kuuli poispäin kulkevain raskasten\naskelten äänen kadulta. Hän juoksi pimeään, mutta ei nähnyt mitään. Hän\noli aikeissa kiskaista kellonnuorasta ja päätti lopuksi seurata\naskeleita. Mutta juostenkaan ei hän niitä saavuttanut, eikä huutaminen\nhyödyttänyt mitään. Kuilu näytti äärettömän laajalta. Siellä oli\npimeätä kuin maallisen tähtitaivaan alla, kun taas sen korkeimpain\nhuippujen yli levisi aavemainen, vihreä päivä. Alhaalla ei nyt ollut\nyhtään päätä. Ne näyttivät kaikki olevan ankarassa puuhassa ylhäällä.\nKatsoessaan ylöspäin hän näki niitten ajelehtivan sinne tänne, toisten\nhitaasti leijaillen, toisten nopeassa lennossa. Ne muistuttivat, sanoi\nhän, \"isoja lumihiuteita\", olivat vaan mustia ja vaalean vihreitä.\n\nPlattner arvelee menettäneensä isomman osan seitsemästä tai kahdeksasta\npäivästä seuratessaan noita varmoja, säännöllisiä, saavuttamattomia\naskeleita, haparoidessaan yhä uusiin seutuihin tuossa loputtomassa\npaholaisen haudassa, kiipeillessään ylös ja alas armottomia kallioita,\nvaeltaessaan huipuilla ja tarkastaessaan sinne tänne liikkuvia muotoja.\nTarkkaa laskua ei hän sano pitäneensä. Vaikka hän pari kertaa tunsi\nsilmäin vartioitsevan itseään, ei hän saanut sanaakaan vaihtaa elävän\nolennon kanssa. Hän nukkui kivien keskessä kukkulan rinteellä. Kuilussa\neivät esineet olleet näkyväiset, sillä maalliselta kannalta katsoen\noltiin syvälläkin maan alla. Huipulta näkyi maailma kohta, kun\nmaallinen päivä oli alullaan. Joskus hän oli kompuroimassa\ntummanvihreäin lohkareitten keskessä tai pysähtyi äkkijyrkälle kuilun\npartaalle, Sussexvillen puistikkojen vihreäin oksain huojuessa hänen\nympärillään. Toisinaan taas tuntui kuin hän kulkisi Sussexvillen katuja\ntai tarkastelisi näkymättömänä jonkun perheen yksityisasioita. Ja\nsitten hän huomasi, että kuhunkin ihmisolentoon meidän maailmassamme\nkuuluu yksi noista liitelevistä päistä: että jokaista tämän maailman\nasukasta tarkkaa aika ajoin joku noista avuttomista ruumiittomuuksista.\n\nMitä ne ovat -- nuo elämän tarkastelijat? Sitä ei Plattner saanut\nselville. Mutta kaksi niistä, jotka häntä lähtivät seuraamaan, olivat\nkuin lapsuusmuisto isästä ja äidistä. Silloin tällöin toisetkin kasvot\nkääntyivät häneen päin; niitten silmät muistuttivat kuolleita ihmisiä,\njotka olivat häntä johtaneet, loukanneet tai auttaneet nuoruudessa ja\nmiehuusvuosina. Aina kun ne Plattneriin katsoivat, valtasi hänet\nomituinen vastuunalaisuuden tunne. Äidilleen hän uskalsi puhua, mutta\nei saanut vastausta. Äiti katsoi suruisesti, vakavasti ja lempeästi --\nhiukan moittivastikin, kuten näytti -- hänen silmiinsä.\n\nHän vain yksinkertaisesti kertoo tarinansa yrittämättä sitä selittää.\nMe saamme siis arvata, keitä nuo elämän katselijat ovat. Ja jos heidän\nolemuksensa todellakin on kuolema, täytyy kysyä miksi he niin tarkkaan\nja innokkaasti pitävät silmällä maailmaa, jonka ovat ijäksi jättäneet.\nVoi olla -- minusta näyttää tämä todennäköiseltä -- että elämämme\nsammuttua, kun ei meillä ole enää valittavana hyvää tai pahaa, meidän\nvielä täytyy katsella, miten meistä johtuvain syitten ja seurausten\nketju jatkuu. Jos ihmissielut elävät kuoleman jälkeen, niin\ninhimilliset pyrkimykset varmasti elävät niitten mukana. Mutta tämä on\nminun oma arveluni nähdyistä asioista. Plattner ei anna mitään\nselitystä, sillä hän ei päässyt ollenkaan selville. On hyvä, jos lukija\nselvään tajuaa tämän seikan. Pää pyörällä hän vaelteli päivän toisensa\njälkeen tuossa ihmevaloisessa maailmassa meidän maailmamme\nulkopuolella. Lopulta hän jo oli väsynyt, heikko ja nälkäinen. Päivisin\n-- nimittäin meidän maallisen päivän aikaan -- tuo vanha tuttu\nhenkinäyn tapainen kuva Sussexvillesta häntä kiusasi ja suututti. Hän\nei nähnyt omia jalkojaan ja silloin tällöin joku noista tähystelevistä\nsieluista lehahti kylmänä vasten hänen kasvojaan. Ja pimeän aikaan\nnoitten tarkastelijain paljous ja heidän syvä murheensa saivat hänen\nsielunsa sanomattomasti sekaisin. Häneen hiipi palava halu päästä\njälleen tuohon maalliseen elämään, joka oli niin lähellä ja kuitenkin\nniin kaukana. Häntä ympäröiväin esineitten epämaallisuus sai hänet\ntodellakin murheelliseen mielentilaan. Hän oli kiukuissaan kuvatessaan\nomia seuralaisiaan. Hän huusi niille, että lakkaisivat häneen\ntuijottelemasta, hän haukkui niitä, koetti juosta pakoon. Ne olivat\nyhtä mykkiä ja tarkkaavaisia. Miten hän juoksikin epätasaista tienoota,\naina ne olivat hänen jälillään.\n\nYhdeksäntenä päivänä, iltapuolella, Plattner kuuli noitten\nnäkymättömäin askelten lähestyvän kaukaa rotkosta päin. Silloin hän oli\nkulkemassa saman leveän kukkulan yli, jolle hän oli pudonnut\nsaapuessaan tuohon ihmeelliseen toiseen-maailmaansa. Hän kääntyi\njuostakseen alas laaksoon ja oli juuri haparoiden hakemassa tietä, kun\nhänet pysäytti näky. Se oli tapahtuma eräästä huoneesta koulun\nläheisyydessä olevan pikkukadun varrella. Hän tunsi näöstä molemmat\nhuoneessa olijat. Ikkunat olivat auki, verhot ylhäällä ja laskeva\naurinko paistoi suoraan sisään, niin että huone aluksi oli aivan\nkirkas. Se näkyi kuin taikalyhtykuva mustaa maisemaa ja harmaan\nviheriää hämäryyttä vasten. Huoneessa oli sitäpaitsi juuri sytytetty\nkynttilä.\n\nVuoteessa makasi laiha mies, aavemaisen kalpeat kasvot rutistuneella\ntyynyllä. Hänen kätensä olivat pään yläpuolella, lujasti\nyhteenpuserrettuina. Vuoteen vieressä olevalla pienellä pöydällä oli\nmuutamia lääkepulloja, hiukan vettä ja leipää ja tyhjä lasi. Silloin\ntällöin laihan miehen huulet avautuivat lausuakseen sanan, jota ei\nkuulunut. Mutta vaimo ei huomannut, että häntä mikään vaivasi, sillä\nhän oli ahkerassa työssä: kantoi papereita vanhamallisesta kaapista\nhuoneen vastaiseen nurkkaan. Aluksi kuva todellakin oli hyvin selvä,\nmutta kun viheriä koitto sen takana yhä kirkastui, niin se hämärtyi\ntullen yhä läpikuultavammaksi.\n\nKun askeleet tulivat yhä lähemmäksi, nuo askeleet, jotka niin kovina\nkaikuvat toisessa maailmassa ja niin hiljaisina kuuluvat tänne,\nPlattner huomasi ympärillään ison joukon hämäriä kasvoja, jotka yhdessä\ntirkistivät pimeään ja katselivat huoneen kahta asujaa. Ei hän ollut\nkoskaan ennen nähnyt niin paljoa elämän tarkastelijoita. Suuri osa\nkatseli vaan kärsivää, toiset sanomattomassa tuskassa olevaa vaimoa,\njoka ahnain silmin etsi mitään löytämättä. Ne kokoontuivat Plattnerin\nympärille, tulivat hänen eteensä, törmäsivät hänen kasvoihinsa ja\nheidän hyödyttömän murheensa ääni kaikui ilmassa. Hän näki selvästi\nainoastaan silloin tällöin. Toisin ajoin kuva värähteli epäselvänä ja\nviheriät varjot liikahtelivat sen käänteissä. Huoneessa oli varmaan\nhyvin hiljaista. Plattner näki, miten kynttilän liekki savusi aivan\nkohtisuoraan ylöspäin, mutta hänen korvissaan kuului joka ainoa askel\nkuin ukkosen jyry. Ja katselijat sitten! Kaksi niistä oli aivan\nhuoneessa puuhailevan vaimon näköistä; toinen, joka nähtävästi oli\nnainen, oli kalpea ja kirkaspiirteinen, näytti muinoin olleen kylmä ja\nkova, mutta pehminneen maalliselle ymmärryksellemme käsittämättömän\nviisauden kosketuksesta. Toinen olisi voinut olla vaimon isä. Näytti\nsiltä, kuin olisivat he kumpikin katselleet jotain sydämetöntä\nkonnantyötä, jota he eivät enää voineet estää tapahtumasta. Taampana\noli toisia, opettajia, jotka ehkä olivat opettaneet väärin, ystäviä,\njotka eivät olleet saaneet mitään aikaan. Ja miestä katselemassa oli\nmyöskin suuri joukko, mutta ei yhtään vanhempain tai opettajain\ntapaista. Kasvoja, jotka ehkä ennen olivat olleet raakoja, nyt surun\nankaroiksi puhdistamia. Ja eturivissä yhdet kasvot, tyttömäiset, ei\nvihaiset eikä moittivat, vaan pikemmin kärsivät ja väsyneet, ja, kuten\nPlattnerista tuntui, ratkaisua odottavat. Plattnerin kuvauskyky ei\nriitä tätä monimuotoista henkijoukkoa selvittämään. Kello soi ja joukko\nkokoontui. Sekunnin aikana näki Plattner ne kaikki. Hän luulee olleensa\ntällä hetkellä niin kiihotuksissaan, että huomaamattaan otti taskustaan\npullon, jossa tuon viheriän pulverin jäännös oli ja piteli sitä\nkädessään. Hän ei muista tätä varmaan.\n\nAskelten ääni lakkasi äkkiä. Hän odotti hetkisen. Oli hiljaista. Sitten\nkuului äkkiä kellon ensi kilahdus; se puhkaisi odottamattoman\nhiljaisuuden kuin ohut terävä veitsi. Samalla joukko hänen ympärillään\nliehui edestakasin ja äänekäs huuto alkoi kuulua. Vaimo ei kuullut\nmitään; hän poltti nyt jotakin kynttilänliekissä. Kun kello soi toisen\nkerran, muuttui kaikki hämäräksi ja jäisen kylmä tuuli puhalsi läpi\nkatselijain joukon. Ne kiertelivät hänen ympärillään kuin parvi\nkuolleita lehtiä kevättuulessa ja kellon soidessa kolmannen kerran ne\nheittivät jotain vuoteeseen. Olette kuulleet valojuovasta. Tuo oli kuin\npimeysjuova ja kun Plattner jälleen katsoi vuoteeseen, näki hän mustan\nkäden ja käsivarren.\n\nViheriä aurinko nousi juuri aution synkän taivaanrannan yli ja huone\nnäkyi hyvin epäselvästi. Plattner voi nähdä, että se, mikä vuoteessa\nnäytti valkoiselta, vääntelehti ja että vaimo säikähti katsoessaan\nsinne yli olkansa.\n\nTähystäjäin parvi kohosi kuin viheriä sumu tuulessa ja laskeutui\nhitaasti laakson temppeliä kohti. Silloin Plattner yhtäkkiä tajusi,\nmitä tarkoitti tuo musta käsi, joka ojentui yli miehen ja vei uhrinsa.\nHän ei uskaltanut kääntää päätään sinne päin. Kovasti ponnistaen\nvoimiaan ja sulkien silmänsä hän alkoi juosta ja kulki ehkä\nparikymmentä askelta. Sitten hänen jalkansa luiskahti liukkaalla\nkivellä ja hän kaatui. Hän kaatui käsilleen; pullo särkyi ja räjähti\nkoskiessaan maahan.\n\nSeuraavassa hetkessä löysi hän itsensä pyörtyneenä ja verisenä\nistumassa koulun takana, aidatulla pihamaalla vastapäätä Lidgettiä.\n\nKertomus Plattnerin kokemuksista on lopussa. Olen mielestäni\nmenestyksellä vastustanut tarinain kirjoittajassa olevaa luonnollista\nhalua tällaisten tapausten kokoonlaittelemiseen. Olen mikäli\nmahdollista kertonut asiat siinä järjestyksessä, missä Plattner ne\nkertoi minulle. Olen huolellisesti karttanut kaikkia tyylin,\nvaikutelman tai sanainsovinnon yrityksiä. Olisi ollut helppoa\nesimerkiksi tehdä kuolinvuode-näystä salajuoni ja sekottaa siihen\nPlattner. Mutta, lukuunottamatta sitä, että mitä uskottavimman tarinan\nväärentäminen on moitittavaa, sellaisten kuluneitten taidekeinojen\nkäyttö mielestäni ryöstäisi sen omituisen vaikutelman, jonka saa tuosta\npimeästä maailmasta harmaanvihreine valoineen ja sen leijailevista\nelämän tarkastelijoista, jotka näkymättöminä ja saavuttamattomina aina\nmeitä ympäröivät.\n\nOn lisättävä, että kuolemantapaus todellakin sattui Vincentkadulla\naivan koulupihan vieressä ja mikäli on selvinnyt, juuri Plattnerin\npalaushetkellä. Vainaja oli kunnallisverojen kantaja ja\nvakuutusasiamies. Hänen vaimonsa, joka oli paljon nuorempi, nai viime\nkuussa herra Whymperin, eläinlääkärin Allbeedingista. Kun tässä\nkerrottu osa tarinaa oli eri muodoissa kiertänyt suupuheena ympäri\nSussexvillen, antoi hän minulle luvan mainita hänen nimensä sillä\nehdolla, että minä selvästi tekisin tiettäväksi, että hän mitä\nankarimmin vastustaa jokainoata kohtaa Plattnerin kertomuksessa hänen\nmiehensä viime hetkistä. Hän kieltää polttaneensa mitään testamenttia,\nvaikkei Plattner häntä sellaisesta työstä syytäkään: hänen miehensä oli\nkyllä tehnyt testamentin heti heidän naimisiin mentyään. Totta puhuen\noli Plattnerin kertomus huoneen sisustuksesta, siihen katsoen ettei hän\nollut sitä koskaan nähnyt, ihmeteltävän tarkka.\n\nToistakin asiaa minun täytyy väsyttävän toistamisen uhallakin\npainostaa, etten näyttäisi suosivan naurettavan taikauskoisia\nnäkökantoja. Plattnerin poissaolo maailmastamme yhdeksänä päivänä on\nluullakseni todistettu. Mutta tämä ei todista oikeaksi hänen\ntarinaansa. On aivan mahdollista, että avaruuden ulkopuolellakin voi\ntapahtua hallusinatsionikohtauksia. Se ainakin pitää lukijan tarkasti\npainaa mieleensä.\n\n\n\n\nMustan miehen kosto.\n\n\nEnsi kerran joutui Pollock tekemisiin tuon porroh-miehen kanssa eräässä\nrämeikkö-kylässä, joka sijaitsi laguunijoen varrella Turnerin niemimaan\ntakana. Sen seudun naiset ovat kuuluja kauneudestaan -- heissä löytyy\nnäet pisara europalaista verta Vasco da Gaman ja englantilaisten\norjakauppiaiden ajoilta; ja ehkäpä porroh-miestäkin oli kiihottanut\nheikko piirre kaukasialaista luonnetta. (Onpa kerrassaan omituista\najatella, että muutamilla meikäläisistä saattaa olla serkkuja, jotka\nsyövät ihmisiä Sherboro-saarella tai käyvät ryöstöretkillä Sofas-heimon\nmukana.) Oli miten hyvänsä, porroh-mies lävisti naisen sydämen,\nikäänkuin hän olisi ollut tavallinen italialainen rahvaan mies, ja oli\ntekemäisillään samoin Pollockillekin. Mutta tämä torjui revolverillaan\ntuon salamannopean iskun, joka oli tähdätty hänen olkalihakseensa,\nlennätti rautaisen tikarin syrjään ja ampui miestä käteen.\n\nHän laukaisi uudelleen, mutta luoti lensi harhaan, puhkaisten majan\nseinään satunnaisen akkuna-aukon. Porroh-mies kyyristyi oven suuhun ja\nkatsoi Pollockia käsivartensa alatse. Tämä näki auringon valossa\nvilaukselta hänen ylösalasin kääntyneet kasvonsa ja sitten\nenglantilainen oli yksin hämärässä mökissä, jännityksestä sairaana ja\nvavisten. Kaikki tuo tapahtui lyhyemmässä ajassa, kuin mikä kuluu siitä\nluettaessa.\n\nNainen oli aivan kuollut ja saatuaan sen selville Pollock astui majan\novelle ja katseli ulos. Siellä oli kaikki huikaisevan kirkasta.\nPuolikymmentä retkikunnan kantajaa seisoi ryhmässä lähellä niitä\nvihreitä hökkeleitä, joissa he majailivat; he tuijottivat häneen\nihmetellen mitä laukaukset mahtoivat merkitä. Miesjoukon takana näkyi\nleveä rantakaistale mustaa, löyhkäävää mutaa, sitten kaislikkoa ja\nvesiruohostoa, jotka muistuttivat vihreätä mattoa, ja kauimpana\nlyijynharmaa vedenpinta. Joen vastaiselta rannalta häämöttivät\nmangrove-puut epämääräisinä sinertävän autereen läpi. Matalamajaisesta\nkylästä, jonka aitaus kohosi juuri sokeriruokojen yläpuolelle, ei\nkuulunut minkäänlaista häiriön merkkiä.\n\nPollock astui varovaisesti ulos hökkelistä ja kulki jokea kohti,\nkatsahtaen tuon tuostakin olkansa yli. Mutta porroh-mies oli hävinnyt.\nPollock puristi hermostuneesti revolveriansa kädessään.\n\nMuuan hänen miehistään saapui häntä vastaan ja viittasi pensaikkoon\nmajan taaksi, jonne porroh-mies oli kadonnut. Pollock tunsi kiusallisen\nselvästi, että hän oli käyttäytynyt tavattoman tyhmästi; tämä\nkäänne katkeroitti ja suututti häntä. Ja päälle päätteeksi hänen\noli kerrottava siitä Waterhouselle -- tuolle siveelliselle,\nmallikelpoiselle Waterhouselle -- joka tulisi aivan varmaan ottamaan\nasian vakavalta kannalta. Pollock sadatteli sydämensä pohjasta\nkohtaloansa, Waterhousea ja ennen kaikkea Afrikan länsirannikkoa. Koko\nretki inhotti häntä syvästi. Ja kaiken aikaa hänen mielessään\nkummitteli epäluuloinen tunne, että porroh-mies mahtoi olla jossakin\nlähistöllä.\n\nTuntunee hiukan kammottavalta, ettei äskeinen murha ollut ensinkään\njärkyttänyt hänen mieltään. Viimekuluneiden kolmen kuukauden aikana hän\noli nähnyt niin ylenmäärin väkivaltaisuutta, niin paljon kuolleita\nnaisia, poltettuja hökkeleitä, vaalenevia luurankoja Kittam-joen\nvarsilla sofalaisten ratsujoukon vanavedessä, että hänen aistimensa\nolivat tylsistyneet. Hänen levottomuutensa johtui siitä, että hän tiesi\ntämän olevan vain alkua vastaisiin ikävyyksiin.\n\nHän sadatteli kiukkuisesti erästä mustaihoista, joka rohkeni tehdä\nkysymyksen, ja jatkoi matkaansa oranssipuiden alle pystytettyä telttaa\nkohti, missä Waterhouse lepäsi; ja hän oli hermostunut kuin poika, joka\nastuu opettajansa eteen tilinteolle.\n\nWaterhouse nukkui vielä viimeisen unijuomansa uuvuttamana ja Pollock\nistahti hänen viereensä eräälle matka-arkulle, sytytti piippunsa ja jäi\nodottamaan, että toinen heräisi. Hänen ympärillään oli hujan hajan\nastioita ja aseita, jotka Waterhouse oli koonnut mendikansan\nkeskuudessa ja joita hän oli asetellut uudelleen arkkuihin,\nlähetettäviksi veneissä Sulymaan.\n\nEnnen pitkää Waterhouse heräsi, ojenteli tutkistellen jäseniään ja teki\nsen johtopäätöksen, että hän oli jälleen täydessä kunnossa. Pollock\ntoimitti hänelle teetä. Sitä juotaessa Pollock kertoi hänelle\niltapäiväisen tapahtuman, kierreltyään sitä ensin kuin kissa kuumaa\npuuroa. Waterhouse otti asian vieläkin vakavammalta kannalta kuin mitä\nPollock oli odottanut. Hän ei ainoastaan paheksunut sitä, hän haukkui,\nhän solvasikin.\n\n\"Sinä olet noita kirottuja hölmöjä, joiden mielestä mustaihoinen ei ole\nmikään ihmisolento\", hän virkkoi. \"En saa olla sairaana päivääkään,\nilman että sinä sekaannut johonkin likaiseen juttuun. Nyt sinä olet\njoutunut jo kolmannen kerran kuukauden kuluessa selkkauksiin jonkun\nalkuasukkaan kanssa ja tällä kertaa on kysymyksessä kosto, vieläpä\nporroh-miehen kosto! Sinulle ollaan jo ennestäänkin kyllin kiukkuisia\ntuon epäjumalan tähden, johon sinä hölmö kirjoitit nimesi. Ja he ovat\nkostonhaluisimpia paholaisia koko maailmassa. Sinä saatat ihmisen\nhäpeämään sivistystään! Ja sinä sanot lähteneesi kunniallisesta\nkodista! Jos vielä kerran otan vaivoikseni tuollaisen kelvottoman,\ntyperän tolvanan --\"\n\n\"Annahan tulla vaan!\" ärähti Pollock sellaisella äänellä, joka aina sai\nWaterhousen suunniltaan; \"annahan tulla!\"\n\nTästä Waterhouse kävi sanattomaksi. Hän hypähti pystyyn.\n\n\"Kuulehan nyt, Pollock\", sanoi hän, koetettuaan hillitä itseään. \"Sinun\non lähdettävä kotiin. En välitä sinusta kauempaa. Sinusta on jo ollut\nkyllin haittaa --\"\n\n\"Älä ensinkään huolehdi\", virkkoi Pollock, tuijottaen eteensä. \"Lähden\nkernaasti.\"\n\nWaterhouse tyyntyi jälleen. Hän istahti telttatuolille. \"No, hyvä\",\nsanoi hän. \"En rakasta riitaa, Pollock, sen tiedät, mutta onhan\nvietävän harmillista nähdä aiheidensa menevän myttyyn tuollaisen asian\ntähden. Seuraan sinua Sulymaan, jotta pääset turvassa laivaan\" -- \"Se\non tarpeetonta\", vastasi Pollock. \"Voin lähteä yksinäni. Täältä.\"\n\n\"Pitkälle et pääse\", sanoi Waterhouse. \"Sinä et ymmärrä tätä\nporroh-asiaa.\"\n\n\"Mistä _minä_ saatoin tietää, että tuo nainen oli jonkun porroh-miehen\noma?\" virkkoi Pollock katkeroituneena.\n\n\"Sitä hän oli joka tapauksessa\", sanoi Waterhouse, \"etkä sinä saa\nasiaa olemattomaksi. Lähteä yksinään, vieläpä mitä! Olenpa utelias\ntietämään, mitä he tekisivät sinulle. Sinä et näy käsittävän, että tämä\nporroh-silmänkääntäjä hallitsee tätä maata, hänellä on vallassaan sen\nlait, uskonto, hallitus, lääkintätaito... Sellaiset ne nimittävät\npäämiehetkin. Inkvisitsioni ei olisi kelvannut päästämään näiden\nveijarien kengännauhojakaan. Kenties hän yllyttää kimppuumme Avajalen,\ntäkäläisen päämiehen. Kaikeksi onneksi meidän kantajamme ovat\nmendiläisä. Meidän on siirrettävä tämä pikku leirimme toiseen\npaikkaan... Piru sinut periköön, Pollock! Ja luonnollisesti sinun\ntäytyi kaiken hyvän lisäksi vielä ampua harhaan.\"\n\nHän mietiskeli ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan vastenmielisiä.\nHetken kuluttua hän nousi ja otti pyssynsä. \"Sinun sijassasi\npysyttelisin hiukan syrjässä\", hän huomautti olkansa yli, mennessään\nulos. \"Käyn katsomaan, voinko saada siitä jotain selville.\"\n\nPollock jäi miettiväisenä istumaan telttaan. \"Minut oli aiottu\nsivistyneisiin oloihin\", hän virkkoi itsekseen katuen, täyttäessään\npiippuansa. \"Parasta on päästä niin pian kuin mahdollista takaisin\nLontooseen tai Pariisiin.\"\n\nHänen katseensa sattui erääseen lukittuun arkkuun, johon Waterhouse oli\nkätkenyt mendien maassa ostamansa sulattomat myrkytetyt nuolet. \"Kunpa\nolisin osannut tuota roistoa johonkin hengenvaaralliseen paikkaan\", hän\nsanoi kiukkuisesti.\n\nPitkän ajan perästä Waterhouse saapui takaisin. Hän ei ollut ensinkään\nhalukas kertomaan, vaikka Pollock ahdisteli häntä kysymyksillä.\nPorroh-mies tuntui olevan huomattava jäsen tuossa salaperäisessä\nyhdistyksessä. Kylä oli käynyt uteliaaksi, vaan ei vielä uhkaavaksi.\nPoppa-mies oli epäilemättä lähtenyt viidakkoon. Hän oli taitava\npoppa-mies. \"Tietysti hänellä on jotain mielessään\", sanoi Waterhouse\nja vaikeni.\n\n\"Mutta mitäpä hän voisi tehdä?\" kysyi Pollock, saamatta vastausta.\n\n\"Minun täytyy toimittaa sinut vapaaksi tästä. Varmaankin he hautovat\njotain, muuten ei täällä olisi näin rauhallista\", virkkoi Waterhouse\npitkän vaitiolon perästä. Pollock tahtoi tietää, mitä se koski.\n\"Tanssivat pääkallojen keskellä\", sanoi Waterhouse, \"ja keittävät\njotain löyhkäävää vaskikattilassa.\" Pollock halusi tarkempia\nselityksiä, Waterhouse vastaili vältellen, Pollock kyseli kiusaten.\nLopulta Waterhouse menetti malttinsa. \"Mistä perhanasta minä sen\ntiedän?\" hän huudahti, kun Pollock kysyi kahdettakymmenettä kertaa,\nmitä porroh-mies aikoi tehdä. \"Hän yritti surmata sinut suoraa päätä\nmajassa. Nyt hän luullakseni on koettava jotain mutkikkaampaa. Mutta ei\nsinun tarvitse odottaa sitä kovinkaan kauaa. En tahdo lamauttaa sinua.\nKenties kaikki onkin aivan jonnin joutavaa.\"\n\nKun he sinä iltana istuivat nuotionsa ääressä, koetti Pollock jälleen\njohtaa Waterhousen puhumaan porroh-miesten menettelytavoista. \"Parasta\non, että käyt levolle\", sanoi tämä, huomatessaan toisen aikeet;\n\"lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Sinä tarvitset silloin kaiken\njäntevyytesi.\"\n\n\"Mutta millä tavalla hän aikoo menetellä?\"\n\n\"Enpä tiedä. Se väki on perin huikentelevaista. Ne osaavat kaikenlaisia\nkummallisia konsteja. Sinun on parasta kysyä tuolta kuparikasvoiselta\nShakespeare-paholaiselta.\"\n\nPimeydestä, mökkien takaa välähti leimaus, kuului kumea pamaus ja\nPollockin pään ohitse suhahti savikuula. Se ainakin oli selvää kieltä.\nMustaihoiset ja sekarotuiset, jotka istuivat tarinoiden oman nuotionsa\nympärillä, hypähtivät pystyyn ja joku ampui pimeyteen.\n\n\"Parasta että menet johonkin majaan\", sanoi Waterhouse rauhallisesti,\nistuen yhä alallaan.\n\nPollock nousi seisaalleen tulen ääressä ja veti esille revolverinsa.\nTappelua ei hän ainakaan pelännyt. Mutta pimeys on ihmisen paras\nsotisopa. Hän käsitti Waterhousen ehdotuksen viisaaksi ja lähti\ntelttaan, laskeutuen siellä levolle.\n\nVähän hän sai nukuttua ja silloinkin häntä häiritsivät unennäöt; hän\nuneksi monenlaisista seikoista, mutta pääasiallisesti porroh-miehen\nylösalaisin kääntyneistä kasvoista, kuten tämä oli katsonut häneen\nkäsivartensa alatse, lähtiessään ulos majasta. Omituista oli, että tämä\näkillinen vaikutelma oli painunut Pollockin muistiin niin lujasti. Sen\nlisäksi tunsi hän jäsenissään kummallista kipua.\n\nKun he aamuhämärässä sovittelivat tavaroitaan veneisiin, suhahti äkisti\nvähäinen vasama maahan Pollockin jalkojen juureen. Miehet koettivat\nnäön vuoksi tutkia viidakkoa, mutta ketään ei saatu kiinni.\n\nNäiden kahden tapahtuman jälkeen retkikunta osoittautui taipuvaiseksi\njättämään Pollockin yksiksensä ja hän taas tunsi ensi kerran elämässään\ntarvetta liittyä mustien joukkoon. Waterhouse otti toisen ruuhen ja\nPollockin oli asettuminen toiseen, vaikka hän osoittikin harrasta halua\npäästä pakinoimaan Waterhousen kanssa. Hänet jätettiin itseksensä\nruuhen keulapuoleen ja hänellä oli täysi työ saada miehet -- jotka\neivät pitäneet hänestä -- melomaan alusta keskellä virtaa, sadan\nkyynärän tai pitemmänkin matkan päässä kummastakin rannasta. Sitten hän\npakotti Shakespearen, erään sekarotuisen Freetownista, siirtymään hänen\npuolelleen purtta ja kertomaan hänelle porroh-miehistä; ja huomattuaan\nmahdottomaksi päästä erilleen Pollockista tämä tekikin sen huomattavan\nvapaasti ja halukkaasti.\n\nPäivä kului. Ruuhi lipui nopeasti laguunivettä pitkin vesiviikunain,\nkaatuneiden puiden, kaislikkojen ja viinipalmujen keskitse; ja\nvasemmalla levisi tumma mangrove-rämeikkö, jonka takaa kuului silloin\ntällöin Atlannin kohajamista rannikkoa vastaan. Shakespeare kertoi\npehmeällä, sotkuisella englanninkielellään, kuinka porroh-väki osasi\nnoitua; kuinka ihmiset surkastuivat heidän vaikutuksestaan; kuinka he\nvoivat lähettää unia ja paholaisia; kuinka he rääkkäsivät Ijibun poikia\nja tappoivat heidät; kuinka he ryöstivät erään sulymalaisen valkoisen\nkauppiaan, joka oli pidellyt pahoin erästä heikäläisistä ja minkä\nnäköinen hänen ruumiinsa oli ollut löydettäessä. Ja jokaisen tarinan\nperästä Pollock sadatteli itsekseen lähetystoimen velttoutta, kun se\nsalli mokomia seikkoja, ja kykenemätöntä Englannin hallitusta, joka\nvallitsi tässä pahamaineisen pimeässä Sierra Leonessä. Illalla he\nsaapuivat Kasi-järvelle ja majautuivat yöksi eräälle saarelle,\nkarkoittaen sieltä parikymmentä kankeata krokotiilia.\n\nSeuraavana päivänä he pääsivät Sulymaan ja tunsivat sieraimissaan\nsuolaisen merituulen tuoksun, mutta Pollockin täytyi odottaa siellä\nviisi päivää, ennenkuin voi jatkaa matkaansa Freetowniin. Waterhouse\narveli hänen nyt olevan verrattain turvassa ja Freetownin suojeluksen\nalaisena ja erosi hänestä, palaten retkikuntineen Gbemmaan. Ja Pollock\nkohteli perin ystävällisesti Pereraa, Sulyman ainoata valkoihoista\nkauppamiestä -- vieläpä niinkin ystävällisesti, että seurasi häntä\nkaikkialle. Perera oli muuan pienikasvuinen Portugalin juutalainen,\njoka oli oleskellut Englannissa, ja englantilaisen ystävällisyys\nmiellytti häntä suuresti.\n\nKahteen päivään ei tapahtunut mitään erikoisempaa; enimmäkseen Pollock\nja Perera pelasivat viittä lehteä -- ainoa peli, jonka molemmat\ntunsivat -- ja Pollock joutui velkaan. Sitten toisena iltana Pollock\nsai ikävän huomautuksen sitä, että porroh-mies oli saapunut Sulymaan;\nteräväksi hiottu rautapalanen viilsi hänen olkapäähänsä lihahaavan. Se\noli ammuttu etäältä ja oli häneen osuessaan jo menettänyt melkein\nkaiken voimansa. Mutta sanomansa se kertoi kyllin tuntuvasti. Kaiken\nyötä Pollock istui revolveri kädessään riippumatossa ja seuraavana\naamuna hän uskoi osan jutustaan englantilais-portugalilaiselle.\n\nPerera otti asian perin vakavalta kannalta. Hän tunsi sikäläiset tavat\nvarsin tarkalleen. \"Tämä on mieskohtainen kysymys. Se on kostoa. Ja\ntietysti teidän poislähtönne panee hänet kiiruhtamaan. Ei yksikään\nalkuasukas tai sekarotuinen asetu hänen tielleen -- ellette maksa\nhyvin. Jos pääsette äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa, niin voitte ampua\nhänet. Mutta hänkin voi ampua teidät.\"\n\n\"Ja sitten on vielä tuo kirottu loihtiminen\", jatkoi Perera. \"Minä en\ntietenkään usko sitä -- taikauskoa -- mutta eipä ole sittenkään hauskaa\najatella, että missä sitä lieneekin, niin aina on lähistöllä joku musta\nmies, joka silloin tällöin viettää kuutamoisen yön tanssimalla nuotion\nympäri, lähettääkseen pahoja unia.... Onko teillä ollut pahoja unia?\"\n\n\"Onpa kyllä\", virkkoi Pollock. \"Näen yhtämittaa tuon roiston ylösalasin\nkäännetyn pään irvistävän minulle ja näyttävän hampaitaan, kuten hän\nteki majassakin; ja sitten se tulee aivan lähelle minua, poistuu ja\ntulee jälleen takaisin. Eihän siinä ole mitään peloittavaa, mutta\nkuitenkin se jähmetyttää minut kauhusta unissani. Kummallisia asioita\n-- nuo unet. Tiedän kaiken aikaa uneksivani enkä kuitenkaan voi herätä\nsiitä.\"\n\n\"Ehkäpä se on vain mielikuvitusta\", sanoi Perera. \"Sitten kertovat\nneekerini vielä, että porroh-miehet voivat lähettää käärmeitä. Oletteko\nhiljan nähnyt sellaisia?\"\n\n\"Ainoastaan yhden. Tapoin sen tänä aamuna lattialla lähellä\nriippumattoani. Olin astumaisillani sen päälle noustessani ylös.\"\n\n\"Oh!\" huudahti Perera ja lisäsi sitten vakuuttavasti: \"Tietysti se oli\nsatunnaista. Pitäisin kuitenkin silmäni auki. Ja sitten on vielä\nluunsärky.\"\n\n\"Luulin sen johtuvan miasmasta\", sanoi Pollock.\n\n\"Ehkäpä niinkin. Milloin se alkoi?\"\n\nSilloin Pollock muisti, että hän oli ensi kerran tuntenut sitä kahakan\njälkeisenä yönä. \"Minun käsitykseni on, ettei hän halua murhata teitä\",\nvirkkoi Perrera -- \"ei ainakaan vielä. Olen kuullut, että niillä on\ntapana pelotella ja kiusata jotain ihmistä lumoillaan, hengenvaaroilla,\nluuvalolla ja pahoilla unilla ja muulla sellaisella, kunnes hän on\nkyllästynyt elämäänsä. Luonnollisesti se on vaan pelkkää lorua. Älkää\nvälittäkö siitä... Mutta olenpa utelias tietämään, mitä hän keksii\ntämän jälkeen.\"\n\n\"Minä aijon keksiä jotain sitä ennen\", lausui Pollock, tuijottaen\nsynkeästi tahmeisiin kortteihin, joita Perera levitteli pöydälle.\n\"Minun arvolleni on alentavaa joutua tällä tavoin ajetuksi ja ammutuksi\nja vahingoitetuksi. Mahtaakohan tuollainen porroh-taikuri kääntää\npelionnenkin.\"\n\nHän katsahti epäluuloisena Pereraan.\n\n\"Se on hyvin luultavaa\", virkkoi Perera innokkaasti. \"Se on kovin\nihmeellistä joukkoa.\"\n\nSinä iltapäivänä Pollock tappoi kaksi käärmettä, jotka hän tapasi\nriippumatossaan; myöskin punasia muurahaisia vilisi sillä paikalla\nentistä enemmän. Ja nämä harmit suututtivat häntä niin, että hän lähti\nerään mendi-roiston pakeille, jonka kanssa hän oli ennenkin jutellut.\nTämä näytti hänelle muuatta pientä rautatikaria ja osoitti, miten se\niskettiin niskaan, niin että Pollockia karmi. -- Eräästä määrätystä\npalveluksesta Pollock lupasi hänelle kaksipiippuisen pyssyn, jossa oli\nkoristettu lukko.\n\nKun Pollock ja Perera iltasella pelasivat korttia, astui mendi ovesta\nsisään kantaen jotain veren tahraamassa rievussa.\n\n\"Ei täällä!\" virkkoi Pollock nopeasti. \"Ei täällä!\"\n\nMutta mies halusi saada kaupat päätetyksi eikä Pollock ennättänyt estää\nhäntä avaamasta vaatetta ja heittämästä pöydälle porroh-miehen päätä.\nSe ponnahti lattialle jättäen korteille punaset jäljet ja vieri\nnurkkaan; sinne se pysähtyi kääntyneenä ylösalasin, mutta tuijottaen\ntiukasti Pollockiin.\n\nPerera kavahti seisaalleen, kun pää putosi korttien keskelle, ja rupesi\nkiihkoissaan sättimään portugalinkielellä. Mendi kumarteli punanen\nvaate kädessään. \"Pyssy!\" hän sanoi. Pollock tuijotti nurkassa olevaan\npäähän. Kasvoilla oli juuri sama ilme kuin hänen unissaankin\nnäyttäytyessään. Jotain tuntui napsahtavan lukkoon hänen omissa\naivoissaan, kun hän katseli sitä.\n\nSitten Perera solahti jälleen englanninkieleen.\n\n\"Toimititteko hänet surmatuksi?\" hän kysyi. \"Ettekö surmannut häntä\nitse?\"\n\n\"Miksi olisi minun pitänyt tehdä se?\" sanoi Pollock.\n\n\"Mutta nyt ei hän voi poistaa sitä!\"\n\n\"Poistaa mitä?\" kysyi Pollock.\n\n\"Ja kaikki kortit ovat aivan pilalla!\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte poistamisella?\" virkkoi Pollock.\n\n\"Teidän täytyy lähettää minulle uusi pakka Freetownista. Niitä saa\nostaa siellä.\"\n\n\"Mutta -- poistaa?\"\n\n\"Se on vain taikauskoa. Unohdin sen. Neekerit sanovat, että jos noidat\n-- hän oli noita -- Mutta se on pelkkää roskaa.... Täytyy saada\nporroh-mies palauttamaan se tai surmata hänet itse.... Se on kerrassaan\ntyhmää.\"\n\nPollock kirosi itsekseen, tuijoittaen yhä vielä nurkassa olevaan\npäähän.\n\n\"En voi sietää tuota katsetta\", hän sanoi. Sitten hän hyökkäsi pään luo\nja potkasi sitä.\n\nSe kieri muutaman kyynärän matkan ja jäi sitten samaan asentoon kuin\nennenkin, kääntyneenä ylösalasin ja katsoen häneen.\n\n\"Hän on kamalan näköinen\", virkkoi Perera. \"Kerrassaan kamalan\nnäköinen. Ne viiltelevät kasvojaan pienillä veitsillä.\"\n\nPollock olisi uudelleen potkaissut päätä, ellei mendi-mies olisi\nkoskettanut hänen käsivarttaan. \"Pyssy?\" tämä sanoi silmäillen päätä\nhermostuneesti.\n\n\"Kaksikin -- jos viet tuon kirotun kappaleen pois\", lausui Pollock.\n\nMendi pudisti päätään ja teki tiettäväksi, että hän halusi saada yhden\npyssyn, joka nyt oli tuleva hänelle ja josta hän olisi varsin\nkiitollinen. Pollock huomasi, ettei häneen voinut vaikuttaa\nmielittelyllä eikä röyhkeydellä. Pereralla oli pyssy myytävänä (kolmen\nsadan prosentin voitolla) ja ennen pitkää mies poistui se kädessään.\nSitten Pollockin katseet kääntyivät hänen tahtomattaankin permannolle.\n\n\"Varsin hullunkurista, että tuo pää aina kääntyy laelleen\", sanoi\nPerera nauraen väkinäisesti, \"Hänellä lienee raskaat aivot; hänen\npäänsä muistuttaa noita pikku leluja, jotka lyijypaino aina vetää\npystyyn. Teidän täytyy viedä se mukananne, kun lähdette. Voisitte viedä\nsen nyt heti. Kortit ovat aivan pilalla. Freetownissa on muuan mies,\njoka myö niitä. Huone on käynyt kovin siivottomaksi. Teidän olisi\npitänyt surmata hänet itse.\"\n\nPollock kokosi ryhtinsä ja nosti pään maasta. Hän aikoi ripustaa sen\nkamarinsa katossa olevaan lamppukoukkuun ja kaivaa sille heti haudan.\nHän luuli ripustaneensa sen hiuksista, mutta varmaankin hän oli\nerehtynyt, sillä kun hän palasi noutamaan sitä, niin se riippui\nniskasta ylösalasin.\n\nHän hautasi sen ennen auringonlaskua hökkelinsä pohjoispuolelle, jotta\nhänen ei tarvitsisi kulkea haudan ohi pimeän aikana, kun hän palasi\nPereran luota. Ennen maatapanoaan hän tappoi kaksi käärmettä. Yön\nollessa pimeimmillään hän heräsi hätkähtäen ja erotti tassutusta ja\nraapimista. Hiljaa kohosi hän istualleen ja veti revolverinsa esiin\npäänaluksen alta. Kuullessaan murinaa Pollock laukasi ääntä kohti.\nKuului, ulvahdus ja oviaukon sinervän läpi livahti jotain mustaa.\n\"Koira!\" sanoi Pollock, laskeutuen jälleen levolle.\n\nAamuhämärässä hän heräsi jälleen omituiseen levottomuuden tunteeseen.\nTuo epämääräinen särky oli palannut hänen luihinsa. Jonkun aikaa hän\nmakasi tähystellen katossa kuhisevia punasia muurahaisia ja sitten, kun\nvalo kävi kirkkaammaksi, hän katsahti riippumattonsa reunan yli ja näki\npermannolla jonkun mustan esineen. Hän hätkähti niin ankarasti, että\nriippumatto kääntyi nurin ja viskasi hänet maahan.\n\nHän huomasi makaavansa noin kyynärän verran porroh-miehen päästä. Koira\noli kaivanut sen maasta ja raadellut pahasti sen nenää. Muurahaisia ja\nkärpäsiä kuhisi sen kimpussa. Kummallisen sattuman kautta se oli yhä\nvielä ylösalasin ja nurin kääntyneissä silmissä oli pirullinen ilme.\n\nPollock istui herpoutuneena, tuijottaen jonkun aikaa tuohon\npelätykseen. Sitten hän nousi ylös, kiersi sen ympäri -- pitkän matkan\npäässä -- ja astui ulos hökkelistä. Auringon nousun kirkas valo,\nkasvullisuuden eloisa liikehtiminen heikkenevän maatuulen henkäillessä\nja tyhjä hauta käpälänjälkineen kevensivät hiukan hänen raskasta\nmieltään.\n\nHän kertoi tapahtuman Pereralle, ikäänkuin se olisi ollut pilajuttu --\npilajuttu joka kerrotaan kalpein huulin. \"Teidän ei olisi pitänyt\nsäikähyttää koiraa\", Perera virkkoi huonosti teeskennellyllä\nhilpeydellä.\n\nSeuraavat kaksi päivää ennen höyrylaivan tuloa Pollock vietti\nkoettamalla päästä todenteolla vapaaksi tuosta omaisuudestaan. Hän sai\nvoitetuksi vastenmielisyytensä käydä siihen käsiksi, lähti joen suulle\nja viskasi sen meriveteen. Mutta jonkun ihmeen kautta se säilyi\nkrokotiileilta ja sen löysi muuan älykäs puoli-araapialainen, joka\nsaapui juuri yön korvissa kauppaamaan sitä Pollockille ja Pereralle\nmuka merkillisenä esineenä. Alkuasukas pysytteli heidän kintereillään,\nalentaen hintaa alentamistaan. Mutta lopulta häneenkin tarttui se\nkauhu, jota nuo valkoihoiset näyttivät tuntevan esinettä kohtaan; hän\nlähti tiehensä ja kulkiessaan Pollockin hökkelin ohi hän heitti\ntaakkansa sinne, josta tämä sen sitten löysi aamusella.\n\nTästä Pollock joutui aivan raivoihinsa. Hän aikoi polttaa koko pään.\nHeti päivän valjetessa hän lähti ulos ja ennen helteen tuloa hänellä\noli jo valmiina aimo rovio risuista. Silloin hänet keskeytti pieni\nMonrovian ja Bathurstin väliä kulkeva siipilaiva, joka saapui puhaltaen\nrantariuttojen keskitse. \"Taivaalle kiitos!\" huudahti Pollock suurella\nhartaudella, kun tuon äänen merkitys selvisi hänelle. Vapisevin käsin\nhän sytytti hätäisesti risuröykkiönsä, heitti pään siihen ja lähti\nasettamaan kuntoon matkalaukkunsa sekä sanomaan jäähyväiset Pereralle.\n\nPerinpohjaista helpotusta tuntien näki Pollock sinä iltapäivänä Sulyman\nrämeisen rannan häipyvän etäisyyteen. Joensuu, joka muodosti aukon\npitkään valkoiseen rantahyrskyyn, kapeni kapenemistaan. Tuntui siltä,\nkuin sulkisi se syliinsä hänen vaivansa, vapauttaen hänet siitä. Kauhun\nja kiusan tunne alkoi vähitellen haihtua hänen mielestään. Sulymassa\noli usko porroh-miesten pahansuopaisuuteen ja taikavoimaan saastuttanut\nilman, hänetkin oli vallannut uhkaava ja kammottava tunne. Mutta\nilmeisesti porroh-miehillä oli hallussaan vain pieni alue, pieni musta\nkaistale meren ja mendien sinertävien ylämaitten välillä.\n\n\"Hyvästi, porroh!\" virkkoi Pollock. \"Hyvästi -- eikä _näkemiin_!\"\n\nLaivan kapteeni saapui hänen rinnalleen, nojasi kaidepuuhun,\ntoivotti hänelle hyvää iltaa ja sylkäsi vaahtoavaan vanaveteen\nteeskentelemättömän ystävyyden osoitukseksi.\n\n\"Löysin rannalta kerrassaan kummallisen esineen\", puheli kapteeni. \"En\nole koskaan ennen tavannut sellaista Intian tällä puolen.\"\n\n\"Mikähän se mahtaa olla?\" kysyi Pollock.\n\n\"Savustettu pää\", sanoi kapteeni.\n\n\"_Mikä_?\" kysyi Pollock.\n\n\"Ihmispää -- savustettu. Jonkun porroh-veijarin pää, koristettu\nviilloksilla. No! Mikäs nyt tuli? Eikö mikään? Enpä olisi uskonut teitä\nniin hermostuneeksi. Kasvonne kävivät aivan viheliäisiksi. Jumalauta,\nolettepa huono merimies. Kaikki hyvin? Hitto, kuinka te muutuitte!... No\nniin, tuo pää, josta juuri kerroin teille, on aika konstikas. Pistin\nsen käärmeiden joukkoon erääseen väkiviina-purkkiin, jossa säilytän\nsellaisia merkillisyyksiä, ja piru minut periköön, ellei se viru\nylösalasin kääntyneenä. Halloo!\"\n\nPollock oli päästänyt käsittämättömän huudahduksen ja raastoi käsillään\ntukkaansa. Hän juoksi siipilaatikoita kohti, aikoen puolittain hypätä\nmereen, ja sitten hän ymmärsi asemansa ja kääntyi takaisin kapteenin\nkimppuun.\n\n\"Hei!\" sanoi kapteeni. \"Jack Philips, pidähän hänet loitompana. Pysykää\nerillänne! Ei askeltakaan lähemmäksi, herraseni. Mikä teitä vaivaa?\nOletteko järjiltänne?\"\n\nPollock koetteli kädellään päätänsä. Ei sitä kannattanut selittää,\n\"Luulenpa, että olen toisinaan melkein mielipuoli\", hän sanoi. \"Minulla\non täällä särkyä. Se tulee aivan äkkiä. Toivon, että suotte minulle\nanteeksi.\"\n\nHän oli aivan kalpea ja hiessä. Äkkiä hän käsitti täysin selvästi,\nkuinka vaarallista hänelle oli saattaa järkensä epäilyksen alaiseksi.\nHän koetti pakostakin voittaa takaisin kapteenin luottamuksen\nvastaamalla hänen ystävällisiin kyselyihinsä, ottamalla vaarin hänen\nehdotuksistaan, vieläpä maistamalla lusikallisen hänen puhdasta\nkonjakkiansakin. Ja kun siitä asiasta oli selviydytty, hän teki joukon\nkysymyksiä kapteenin harjoittamasta eriskummallisten esineiden\nkaupasta. Tämä kuvaili päätä varsin yksityiskohtaisesti. Pollock\nkamppaili kaiken aikaa itsensä kanssa tukahuttaakseen sen luonnottoman\nluulon, että laiva oli yhtä läpikuultava kuin lasi ja että hän saattoi\nselvästi erottaa tuon ylösalasin kääntyneen pään, joka katseli häntä\nhänen jalkojensa alla olevasta hytistä.\n\nOlo laivalla oli hänelle melkein tukalampaa kuin Sulymassa. Kaiken\npäivää hänen täytyi hillitä itseänsä, vaikka hän tunsikin elävästi,\nettä tuo kauhea pää, joka synkisti hänen mielensä, oli niin uhkaavan\nlähellä. Yöllä hänen vanha painajaisensa palasi hänen kimppuunsa,\nkunnes hän voimakkaalla ponnistuksella pakottautui valveille, kauhun\njäykistämänä ja käheän huudahduksen pyrkiessä esiin hänen kurkustaan.\n\nHän jätti tuon todellisen pään jälkeensä Bathurstiin, missä hän siirtyi\nTeneriffan laivaan, mutta unet ja ankara luuvalo eivät luopuneet\nhänestä. Teneriffassa Pollock muutti Kapin linjalle, mutta pää seurasi\nhäntä. Hän pelasi korttia, koetti shakkipeliä, lukipa kirjojakin, mutta\nväkijuomat hän tiesi vaarallisiksi. Ja kuitenkin -- milloin hyvänsä\nhänen silmiinsä sattui ympyriäinen musta varjo tai joku musta esine,\nniin hän otaksui sitä pääksi ja -- näkikin sen. Hän tiesi varsin hyvin,\nettä hänen mielikuvituksensa rupesi pettämään häntä, ja kuitenkin\ntuntui ajoittain siltä, kuin olisi laiva, hänen matkustajatoverinsa,\nmerimiehet ja laaja ulappa kuuluneet jonkullaiseen utumaiseen\nhourekuvaan, joka riippui hänen ja kauhean todellisen maailman välillä,\ntöin tuskin peittäen sen häneltä. Ja ainoa kieltämättömän todellinen\nesine oli porroh-mies, joka pisti pirullisen päänsä esiin tuon verhon\nlävitse. Sellaisina hetkinä hän nousi ylös ja kosketteli esineitä,\nmaisteli tai jyrsi jotain, poltti tulitikulla kättään tai pisti itseään\nneulalla.\n\nTaistellen siten hurjasti ja äänettömänä kiihtyneen mielikuvituksensa\nkanssa Pollock saapui viimein Englantiin. Hän nousi maalle\nSouthamptonissa ja lähti Waterloon asemalta suoraa päätä ajurilla\npankkiirinsa luo Cornhilliin. Siellä hän selvitti asiansa\nliikkeenhoitajan kanssa yksityisessä huoneessa ja kaiken aikaa pää\nriippui koristeen tavoin lieden mustalta marmorireunustalta ja tihkui\nverta tulisijan rautaristikolle. Hän saattoi kuulla pisarain putoilevan\nja nähdä niiden punaavan ristikon.\n\n\"Sievä sananjalka\", virkkoi liikkeenjohtaja, seuraten hänen katsettaan.\n\"Mutta se ruostuttaa ristikon.\"\n\n\"Erittäin sievä sananjalka\", vastasi Pollock. \"Ja nytpä muistan.\nVoitteko suositella minulle jotain lääkäriä sairasmielisyyttä vastaan?\nMinua vaivaa -- miksi niitä nimitetäänkään? -- hallusinatsionit.\"\n\nPää nauroi hurjasti, raivoisasti. Pollockia hämmästytti, ettei\nliikkeenhoitaja kuullut sitä. Mutta tämä vain tuijotti häneen.\n\nSaatuaan lääkärin osoitteen Pollock astui hetken kuluttua ulos\nCornhillille. Ei ollut ainoatakaan ajuria näkyvissä ja niin hän jatkoi\nmatkaansa kadun länsipäähän ja koetti kulkea Mansion Housea vastapäätä\nolevan risteyksen poikki. Se ei juuri ole helpointa tottuneimmallekaan\nlontoolaiselle: kärryjä, vankkureita, vaunuja, postirattaita ja\nomnibusseja liikkuu keskeytymättömänä virtana; mutta sille, joka on\njuuri saapunut Sierra Leonen myrkyllisistä erämaista, se on kiehuvaa,\npyörryttävää sekamelskaa. Ja kun jalkojesi väliin yhtäkkiä kimmahtaa\nkummipallon tavoin ylösalasin kääntynyt pää, jättäen maahan sattuessaan\nselviä veritahroja, niin tuskinpa voinet välttää onnettomuutta. Pollock\nnosteli jalkojansa suonenvedontapaisesti, karttaakseen sitä, ja\npotkaisi sitä sitten kiukkuisesti. Silloin hän sai ankaran sysäyksen\nselkäänsä ja pureva tuska levisi hänen käsivarttansa pitkin.\n\nErään omnibussin aisa oli osunut häneen ja yksi hevosista oli\nkavioillaan murskannut kolme sormea hänen vasemmasta kädestään -- ja\njuuri ne sormet, jotka hän ampui porroh-mieheltä poikki. Hänet\nvedettiin esiin hevosten jaloista ja hänen musertuneesta kädestään\ntavattiin lääkärin osoite.\n\nPariin päivään ei Pollock tajunnut muuta kuin kloroformin äitelää\nkirpeätä tuoksua, että häntä leikattiin, vaikka ei hän tuntenut mitään\nkipua, että hän makasi hiljaa ja että hänelle annettiin ruokaa ja\njuomaa. Sitten hän sai hiukan kuumetta, kävi perin janoiseksi ja hänen\nvanha painajaisensa palasi uudelleen. Vasta sen ilmetessä hän huomasi,\nettä se oli jättänyt hänet rauhaan yhdeksi päiväksi.\n\n\"Jos pääni olisi murskautunut sormieni sijasta, niin kenties siitä\nolisi päässyt kokonaan\", virkkoi Pollock, tuijottaen miettiväisenä\nerääseen tummaan pielukseen, joka oli ruvennut näyttämään päältä.\n\nEnsi tilassa Pollock kertoi lääkärille mielenhäiriöstään. Hän tunsi\nselvästi tulevansa hulluksi, ellei keksittäisi jotain parannuskeinoa.\nHän selitti nähneensä Dahomeyssa erään mestauksen ja että eräs pää\nkummitteli nyt hänen mielessään. Luonnollisesti hän ei välittänyt\nkertoa mitään todellisesta tapahtumasta. Lääkäri näytti vakavalta.\n\nHetken kuluttua hän virkkoi epäröiden. \"Saitteko lapsena paljon\nuskonnollista ohjausta?\"\n\n\"Varsin vähän\", Pollock vastasi.\n\nLääkärin kasvot synkistyivät hetkeksi. \"En tiedä, oletteko kuullut\nihmeparannuksista -- tietysti ei niiden silti tarvitse olla ihmeitä --\nniitä toimitetaan Lourdesissa.\"\n\n\"Pelkään pahoin, etten minä juuri kelpaa uskolla lääkittäväksi\",\nPollock lausui tuijottaen tummaan pielukseen.\n\nPää väänsi arpiset piirteensä inhoittavaan irvistykseen. Lääkäri\nsiirtyi uudelle uralle.\n\n\"Se on pelkkää mielikuvitusta\", hän sanoi, ruveten äkkiä puhumaan\nreippaasti. \"Joka tapauksessa hyvä tilaisuus uskoparannukseen. Teidän\nhermostonne on kurjassa kunnossa, te olette tuollaisessa terveydellisen\nhämäryyden tilassa, jolloin kummitukset kernaimmin saapuvat.\nMainitsemanne vaikutelma oli teille liian voimakas. Valmistan teille\nhiukan lääkettä, joka vahvistaa hermostoanne -- etenkin aivojanne. Ja\nteidän täytyy hankkia ruumiinliikuntoa.\"\n\n\"Minä en kelpaa uskoparannukseen\", sanoi Pollock.\n\n\"Ja sen vuoksi meidän on parannettava mieliala. Lähtekää etsimään\nvirkistävää ilmaa -- Skotlantiin, Norjaan, Alpeille\" --\n\n\"Vaikka Jerikoon, jos haluatte\" -- virkkoi Pollock -- \"minne Naamankin\nlähti.\"\n\nMutta niin pian kuin hänen sormensa sen sallivat, Pollock koetti\nurheasti seurata lääkärin neuvoa. Hän yritti pelata jalkapalloa, mutta\nhänen mielestään se oli raivoisan ylösalasin kääntyneen pään potkimista\nkenttää pitkin. Hän ei kelvannut siihen kisaan. Hän potki sokeasti,\njonkunlaisella kauhulla, ja kun hänet asetettiin maalivahdiksi ja pallo\ntulla hujahutti häntä kohti, niin hän älähti äkisti ja pakeni sen\ntieltä. Ne arvoa alentavat jutut, joiden vuoksi hänen oli täytynyt\npaeta Englannista vaeltamaan kuuman vyöhykkeen maissa, eivät sentään\nolleet sulkeneet häntä pois miesten seurasta; mutta nyt hänen\nmenettelynsä, joka kävi yhä omituisemmaksi, saattoi miesystävätkin\nkarttamaan häntä. Eikä tuo esine ollut enää vain silmiin kuvastuva\nkappale, se mongerteli ja puheli hänelle. Häntä rupesi kauheasti\npelottamaan, että kun hän tarttui tuohon kummitukseen, se ei enää\nmuuttuisikaan joksikin huonekalustoon kuuluvaksi esineeksi, vaan\n_tuntuisi_ oikealta katkaistulta päältä. Yksin ollessaan hän sadatteli\nsitä, pilkkaili ja uhkaili sitä; kerran tai pari hän puhutteli sitä\ntoisten seurassa, vaikka hän koettikin epätoivoisesti hillitä itseään.\nHän tunsi epäluulon enenevän niiden silmissä, jotka tarkkasivat häntä\n-- emäntänsä ja palvelijansa. Eräänä päivänä hänen serkkunsa Arnold --\nhänen lähin sukulaisensa -- saapui tervehtimään häntä ja houkuttelemaan\nhäntä ulos -- ja tarkastelemaan hänen kuoppaisia kellertäviä kasvojaan\nuteliain silmin. Ja Pollockista tuntui, että hattu, jota serkku piti\nkädessään, ei ollutkaan mikään hattu, vaan Gorgon-pää, joko tuijotti\nhäneen ylösalasin kääntyneenä ja uhkasi katseillaan hänen järkeänsä.\nMutta hän päätti yhä vielä vapautua siitä. Hän hankki polkupyörän ja\najaessaan routaista tietä pitkin Wandsworthistä Kingstoniin hän äkkäsi\nsen vierivän hänen rinnallaan ja jättävän tumman juovan jälkeensä. Hän\npuri hampaansa yhteen ja ajoi joutuisammin. Silloin yhtäkkiä, juuri kun\nhän laski alamäkeä Richmond-puistoa kohti, kummitus kieri hänen eteensä\nja pyörän alle niin nopeasti, ettei hän ennättänyt ajatella mitään.\nKääntyessään äkkiä välttääkseen sitä, hän syöksyi rajusti muuatta\nkiviröykkiötä vastaan ja taittoi vasemman ranteensa.\n\nJuttu päättyi juolu-aamuna. Hän oli maannut kuumeessa kaiken yötä,\nsiteet polttivat hänen rannettaan tulisen renkaan tavoin ja hän oli\nuneksinut elävämmin ja kamalammin kuin koskaan ennen. Koleassa,\nvärittömässä, epävarmassa valossa, joka vallitsi ennen auringon nousua,\nhän kohousi vuoteessaan istumaan ja näki pään makaavan eräällä\njalustalla pronssimaljan sijasta, joka oli ollut siinä yön aikana.\n\n\"Tiedän kyllä, että se on pronssimalja\", hän virkkoi, kaamean\nepäilyksen kouristaessa hänen sydäntään. Ennen pitkää epäilys valtasi\nhänet kokonaan. Verkalleen ja väristen hän nousi vuoteeltaan ja astui\nkäsi koholla maljaa kohti. Nyt hän saisi varmasti huomata, että hänen\nmielikuvituksensa oli pettänyt hänet, hän saisi tuntea selvästi\npronssin sileän pinnan. Epäröityään kokonaisen ikuisuuden ajan hän\nlaski lopulta sormensa pään uurteiselle poskelle. Hän veti ne takaisin\nsuonenvedontapaisesti. Huippukohta oli saavutettu. Tuntoaistikin oli\npettänyt hänet.\n\nVavisten, kolahtaen vuoteeseensa, potkien jalkineitaan paljailla\njaloillaan, kaiken pyöriessä hänen ympärillään tummassa sekamelskassa,\nhän kulki haparoiden peilipöytänsä luo, otti partaveitsensä esiin\nlaatikosta ja istui vuoteelleen pitäen sitä kädessään. Kuvastimesta hän\nnäki omat kasvonsa verettöminä, kuihtuneina, täynnä äärimmäisen\nepätoivon katkeruutta.\n\nNopeasti kuvastuivat hänen lyhyen elämäntarinansa tapahtumat hänen\nmieleensä. Kurja koti, vielä kurjempi koulu-aika, myöhempien vuosien\nhuono elämä, jossa toinen kunniaton teko seurasi toista; päivänkoiton\nkoleassa valaistuksessa kaikki tuo rietas mielettömyys näkyi nyt niin\narmottoman selvästi. Sitten seurasivat oleskelu majassa, kahakka\nporroh-miehen kanssa, paluumatka jokea pitkin alas Sulymaan,\nmendiläis-salamurhaaja punaisine liinoineen, hurjat yritykset tuhota\ntuo pää, hänen mielikuvitelmansa kasvaminen. Se oli mielikuvitelma! Hän\n_tiesi_ sen. Pelkkä mielikuvitelma. Hetkiseksi hän tapaili toivoa. Hän\nsiirsi katseensa kuvastimesta jalustaan, ylösalasin kääntynyt pää\nirvisti hänelle... Sidotun kätensä jäykistyneillä sormilla hän etsi\ntykyttäviä valtimoitansa. Aamu oli sangen kylmä, veitsen terä tuntui\naivan kuin jäältä.\n\n\n\n"]