[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgPR1HS9mZ9GJ2K0LocDHbMS-_iQoHVcBwmKwefHzpDU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1405,"Kuolema","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"1405-jarnefelt-arvid-kuolema","1405__Järnefelt_Arvid__Kuolema","3-näytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1903,null,11571,71936,true,[],[],[],"Kolminäytöksinen näytelmä seuraa Paavalin elämää äidin kuolinvuoteen ääreltä aina aikuisuuden koettelemuksiin ja perhe-elämään asti. Teos käsittelee kuolemaa, moraalisia valintoja ja ihmisen kohtaloa useiden vuosikymmenten aikajänteellä.","Arvid Järnefeltin 'Kuolema' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1405.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUOLEMA\n\n3-näytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nARVID JÄRNEFELT\n\n\nWSOY:n Näytelmäsarja N:o 110\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1927.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n PAAVALI.\n PAAVALIN ÄITI.\n LÄÄKÄRI.\n TUNTEMATON.\n AUTTAJA-MATAMI.\n ELSA.\n ELSAN ÄITIPUOLI.\n ELSAN YSTÄVÄTTÄRIÄ, (1.-4. neitonen.)\n PAPPI.\n OPETTAJA.\n PALVELUSTYTTÖ.\n KERJÄLÄISIÄ.\n\n   I näytös: Huone Paavalin äidin asunnossa.\n  II näytös: Elsan äitipuolen suruhuone ja Elsan terassi.\n III näytös. Sama Paavalin huone ja kauppalan tori.\n\nEnsimmäisen ja toisen näytöksen välillä on kulunut useita vuosia,\nsamoin toisen ja kolmannen välillä.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nLavea, matala, kodikas huone. Köyhtyneen perheen sisustus. Harvoja\nhuonekaluja seinäin vierustoilla. Vasemmalla [vasen ja oikea\nmääritellään kaikkialla katsomosta päin nähtynä] sivuseinällä kaksi\nikkunaa, oikealla: lähempänä katsomoa kaakeliuuni ja laatikkokaappi,\ntaaempana ovi toiseen huoneeseen. Kaksi avonaista oviaukkoa\nperäseinässä, joista vasemmanpuolinen johtaa näkyvän välikäytävän\nkautta keittiön ovelle ja oikeanpuolinen johtaa näkyvän eteisen kautta\nulosvievälle katuovelle. Sisäisten oviaukkojen välissä on verhoilla\nsuljettava, nyt avonainen, pimeä makuualkoovi. Ikkunalaudoilla\n\"verenpisaroita\". Lähemmän ikkunan edessä pieni pöytä, jonka päällä\nvaatteella peitetty linnunhäkki. Oikeanpuoleisessa eteisessä palaa\npieni seinälamppu.\n\nOn puoliyön aika. Hiljaisuus vallitsee.\n\nAlkoovissa makaa vuoteellaan lakanain välissä Paavalin äiti ankarassa\nkuumeessa, silloin tällöin heitellen päätään puolelta toiselle\ntajuttomassa unen houreessa. Pään puolella on rohtopöytä, jolla palaa\nviheriäkupuinen lamppu. Sen valo jakaa huoneen siten, että permanto ja\nseinäin alaosa on kirkkaassa valaistuksessa, mutta huoneen yläosa\njoutuu vihertävään pimentoon. Lamppuun on kiinnitetty varjostin\nestämään äidin kasvoista valon häikäisyä. Vuoteen jalkapuolella\nkorinojatuoli mattoineen ja jakkaroineen.\n\nVuoteen ääressä seisoo lääkäri, toisella kädellään tunnustellen sairaan\nkäsirannevaltimoa, toisessa pidellen taskukelloa, johon liikahtamatta\nkatsoo. Hänellä on yllään pitkä, kiiltävän musta verkatakki ja silmillä\nkultareunaiset rillat.\n\nVuoteenlaidalla istuu Paavali, 18-ikäinen nuorukainen, pää painuksissa\nkäsien varassa, pitkä kiharainen tukka vähän epäjärjestyksessä.\n\nLÄÄKÄRI (Laskee äidin käden hiljaa alas, panee kellon taskuunsa ja\ntulee mietteissään hitaasti pois vuoteen luota.)\n\nPAAVALI (Kavahtaa pystyyn, rientää lääkärin luo, käy molemmin käsin\ntämän käsivarteen, katsoo silmiin, aikoo kysyä, mutta näkee jo ennen\nkysymistä lääkärin pitävän sairaan tilaa toivottomana; kääntyy pois,\nitkua hilliten nostaa kädet kasvoilleen.)\n\nLÄÄKÄRI. No-no, Paavali ystäväni, enhän minä sano: se on luultavaa,\nminä sanon ainoastaan: se on mahdollista.\n\nPAAVALI (Yhä poispäin kääntyneenä.) Miksi pitää ihmisen kuolla?!\n\nLÄÄKÄRI. Niin sanot ainoastaan siksi, että nyt on kysymys omasta\näidistäsi. Minä taas lääkärinä näen jokapäivä kuolevia ihmisiä. Ja\nkaikilla heillä on äitejä tai lapsia tai muita rakkaita omaisia.\nKaikkien on tämä suru kestettävä. Nyt on tullut sinun vuorosi. Ole\nmies!\n\nPAAVALI. Voi, herra tohtori, tässä on sentään niinkuin jotakin\nerikoista, aivan -- aivan erikoista...\n\nLÄÄKÄRI. Niin sanovat kaikki.\n\nPAAVALI. Mutta -- huomatkaa -- me olemme äidin kanssa aina olleet\nyhdessä -- minä pienestä asti, ja yksin ajatuskin, että hän nyt --\ntällä hetkellä juuri... Ei-ei, minä en voi elää ilman häntä... En voi!\n\nLÄÄKÄRI. No mutta Paavali, Paavali! Sopiiko tuo sinulle! Katsopa kuinka\nsinä olet jo suuri. Totisesti olet jo aikamies.\n\nPAAVALI. Onko elämää kuoleman jälkeen?\n\nLÄÄKÄRI. Kysytkö minulta?\n\nPAAVALI. Sanokaa uskotteko?\n\nLÄÄKÄRI. Niin, hyvä ystäväni, minä en rakasta näissä asioissa ihmisiä\nmakeisilla hemmotella. Jos kysyt minulta, sanon suoraan niinkuin\najattelen. (Pudistaa päätänsä.) Luonnontieteiden täytyy tappaa yksilö.\n-- Mutta -- eläthän sinä äidin jälkeen, sinä jatkat hänen elämäänsä,\nsinä itse!\n\nPAAVALI. Minä?\n\nLÄÄKÄRI. Sinä juuri, ja sinun jälkeesi sinun tulevat lapsesi ja niin\nedespäin loppumattomiin. Iloitse elämästä niinkauan kuin se sinulla on.\n\nPAAVALI. Minä en itsestäni... äidistäni minä...!\n\nLÄÄKÄRI. Tjah, Paavali -- voithan kysyä muilta. Jotkut sanovat, että\nihminen kuoltuaan elää teoissaan. Karma. (Katsoo Paavaliin.) Et\nymmärrä? -- En minäkään. On toisia, jotka sanovat, että ihminen\nkuoltuansa -- jotenkin noin -- \"viimeisenä päivänä\" -- nousee ylös\nhaudastaan...\n\nPAAVALI (Tekee torjuvan liikkeen.) Ei-ei-ei...\n\nLÄÄKÄRI. No siinäpä sen näet itse!\n\nPAAVALI (Huokaa syvästi.)\n\nLÄÄKÄRI. Kun emme tiedä, niin emme tiedä. Ylpeänä kantakoon ihminen\nsurunsa. Sekin on kehittävää ja terveellistä ihmiselle. (Laskien\nkätensä takaa Paavalin hartioille.) Myönnä, että voi olla hauskaa myös\npäästä irti äidin helmasta päästä avaraan maailmaan? -- liikkumaan\nvapaasti, olemaan niinkuin itse tahdot -- miehenä, itsenäisenä miehenä?\nMitä?\n\nPAAVALI (Hymähtää lääkärin mieliksi.)\n\nLÄÄKÄRI. No, kas niin, ystäväni, johan naurahdit! -- Ja nyt... Minua\nodottaa tänä yönä muuan toinenkin sairas, näetkö. Täytyy kiirehtiä. --\nTulen huomenna jälleen. Rohkaise mielesi, Paavali! Tietysti olet jo\naika lailla väsyksissä, mutta näytä minulle sentään, että voit valvoa\nvieläkin yön niinkuin mies. Tai jos nyt torkahdatkin, niin ainoastaan\nistuillesi, muista, ainoastaan istuillesi -- että heti heräät, jos äiti\nsinua tarvitsee.\n\nPAAVALI. Kuinka voisin nukkua tämmöisenä yönä!\n\nLÄÄKÄRI. No niin, niin. Sinusta tulee -- sinä olet jo mies, kuten\nsanoin. Hyvää yötä, Paavali. Muista siis, jos torkahdatkin, niin\nainoastaan istuallasi!\n\n    (Menee eteiseen.)\n\nPAAVALI (Auttaa lääkärille päällystakin ylle.)\n\nLÄÄKÄRI (Poistuu vielä kerran toivotettuansa hyvää yötä.)\n\nPAAVALI (Sammuttaa eteisessä palavan seinälampun, tulee tuskaisena\nvasemmalle puolelle huonetta, valitsee paikan, josta äiti ei häntä\nnäkisi, jos heräisi, laskeutuu arasti ja tottumattomasti polvilleen,\npanee kätensä ristiin, kavahtaa hetken kuluttua hätäisesti\nrukousasennosta, kun epäilee äidin heräävän ja näkevän hänet.)\n\nÄITI. Paavali -- Paavali -- missä olet? Tule tänne, pian, pian!\n\nPAAVALI (Juoksee äidin luo ja painaa päänsä tämän syliin.) Äiti kulta,\ntässähän minä olen, tässä!\n\nÄITI. Voi, mitä kauheata unta olenkaan nähnyt! Paavali, älä jätä minua.\nPuhele kanssani, etten nuku. Pelkään sen unen uudistuvan. Paavali\nkulta, mistä me puhelisimme? Kas niin, istu tuonne tuolille, niin me\njuttelemme. Kerron sinulle sen unen. Ajatteles! Olin olevinani\ntanssiaisissa. Minä -- tanssiaisissa! Paavali, milloin minä olen ollut\ntanssiaisissa?! Mutta niin nyt vain olin, ja siellä oli niin hienoa, ja\nniin paljon tuttuja, ah, oikein minua naurattaa, kun muistan, mitä\nkaikkea ne sanoivat minulle että minä muka en ole vielä ollenkaan vanha\n-- ja se suuri runoilija oli siellä ja sanoi: te olette jumalainen,\nteihin eivät vuodet pysty, niin hän liehakoitsi minua, ha-ha... \"vuodet\neivät pysty\"... Älkää vain menkö, minä sanoin -- olkaa tässä aamuun\nasti, muuten se tulee... Eivät, eivät pysty... Jos milloinkaan niin\nnyt, ha-ha... Aamuun asti olkaa -- tanssitaan, tanssitaan, muuten se\ntulee...\n\n    (On vähitellen sekaantunut ja sanoo viimeiset sanat silmät\n    ummessa houraillen, sitten vaikenee ja nukkuu hengästyneenä.)\n\nPAAVALI (Kuuntelee äidin hengitystä, päättää hänen nukkuvan, aikoo\nsammuttaa pöytälampun.)\n\nÄITI (Herää kiljahtaen.) Se tulee taas, se tulee taas! Apuun! Paavali!\n\nPAAVALI (Jälleen äidin vuoteen luona.) Tässä olen, äiti. Sehän oli vain\nunta, älä pelkää, äiti kulta, se oli unta -- unta!\n\nÄITI. Ah, se on unta, ja se on kuitenkin kaikki totta. En tahdo enää\nnähdä sitä unta, en, en! Tule, minä pitelen sinusta, etten jälleen\nnuku. Oma, armas poikani! En tahdo, en tahdo!\n\nPAAVALI. Mitä siis tapahtui siinä unessa, äiti? No, sinä olit\ntanssiaisissa, siellä oli se suuri runoilija, ja mitä sitten?\n\nÄITI. Sitten tuli kuolema, rakas Paavali.\n\nPAAVALI. Kuolema?\n\nÄITI. Niin. Kuolema koputti ovelle, ja kaikki jättivät minut. Mutta\nminä en avannut, en. Minä, mitä ikinä minussa oli voimaa, sydämessä,\nrinnassani -- voi, rakas lapseni, kaikki voimani minä ponnistin -- ja\nheräsin, ja tässä nyt olen luonasi eikä se ole vielä vienyt minua\npimeään yöhön. Mutta jos vielä kerran nukun, en enää jaksa herätä.\nPitele siis minusta, puhu koko ajan, pidä valveilla...\n\nPAAVALI. Äiti, sinä hourailet. Olet vain nähnyt unta...\n\nÄTTI. Kuule minua, Paavali; jos niin käy, etten enää heräisi, ja jos\ntämä siis olisi viimeinen kerta, että kuulet oman äitisi ääntä... ah,\nen jaksa paljon puhua -- mutta yksi on minulle selvinnyt tänä yönä, se\non tärkeintä kaikesta: kaikki tämä näkyväinen se ei ole mitään, se\nkuolee ja mätänee, mutta rakkaus, Paavali, katsos, se on kaikesta\ntärkeintä, se ei kuole milloinkaan...\n\nPAAVALI. Niin, niin, äiti, olethan siitä kyllä ennenkin puhunut.\n\nÄITI. Hiljaa, hiljaa -- mitä lienenkin ennen puhunut kuule minua nyt.\nIsäsi, kuten tiedät, jakoi omaisuutensa köyhille. Olen hänet ymmärtänyt\nliian myöhään. Vasta nyt ymmärrän. Paavali, rakasta kaikkia, kaikkia,\nvieraitakin, niinkuin olet minua rakastanut. Ymmärsitkö, Paavali? --\nVieraita juuri niinkuin rakastat minua. Nyt kuiskaan sinulle suuren\nsalaisuuden: silloin saan olla näkymätönnä luonasi. Annan sinulle\nmerkin olemisestani, nyykäytän sinulle päätäni aina, kun teet niinkuin\nnyt käskin. Pane mieleesi. Toista. Mitä sanoin siis sinulle?\n\nPAAVALI. Että sittenkuin sinua ei enää ole sinä nyykäytät minulle\npäätäsi aina kun teen niinkuin käskit.\n\nÄITI. Olet ymmärtänyt. Älä milloinkaan unohda... (Huomaamattaan\nummistaa silmänsä, mutta heti jälleen kavahtaa valveille.) Ei, ei, ei!\nEi minua ollenkaan nukuta, olen aivan virkeä, näethän! Minulla on\nhirveän paljon vielä sanomista sinulle. Ihan varmaan tulee aamu\nennenkuin saan kaikki sanotuksi. Mutta se luulee, että olen muka jo\nkaikki sanonut eikä ole enää puhumista...\n\nPAAVALI. Äiti kulta, etköhän puhukin vasta huomenna... huomennakin on\npäivä.\n\nÄITI. Tyhmä poika! Ymmärräthän, tanssiaiset voivat alkaa milloin\nhyvänsä, ja silloin se tulee ja vie minut, enkä minä näe enää huomista.\nPaljon, paljon on minulla vielä selittämistä sinulle. Asetun vain\nmukavammin, kas näin. Paavali, älä koskaan unohda, mitä sinulle sanoin:\nrakasta niinkuin minua rakastit. Voi, jospa vain jaksaisin selittää\nsinulle tätä asiaa aamuun asti! Katsos, katsos -- se on niin tärkeätä\n-- ja minä nyykäytän -- aamuun asti -- minä nyykäytän -- nyykäytän...\n\n    (Nukkuu.)\n\nPAAVALI (Kuuntelee nukkuvan hengitystä, etenee varpaillaan, laskeutuu\nensin toisella sitten toisella jalallaan polvilleen, mutta äidin\nliikahtaessa kääntää päätänsä ja menee taas kuuntelemaan; sammuttaa\npöytälampun ja heittäytyy polvilleen korituolin ääreen, jolloin hänen\näänettömän rukouksensa intohimoisuus ja hartaus käy ilmi ainoastaan\nhänen ylösnostetusta katseestaan ja ristiin pantujen, kohotettujen\nkäsiensä pyytävästä nytkäyksestä. Kaksi kertaa hänet tapaa väsymys ja\nhän vaipuu nojatuolia vasten, sitten uudestaan rukoukseen kavahtaen.\nKolmannella kerralla nukkuu lattialle, pää ja kädet tuolilla.)\n\n    (Pimeydessä alkaa tuntua salaperäistä punertavaa valoa, joka\n    kasvamistaan kasvaa. Samalla alkaa myös kuulua hiljaista\n    viuluorkesterin soittoa, joka valon mukana selvenee ja muodostuu\n    vihdoin vienon sulavaksi valssisäveleksi.)\n\nÄITI (On tämän aikana aavemaisesti kohonnut pystyyn. Hän on valkeassa\ntanssiaispuvussa. Astuu kevyesti ja kuulumattomasti keskelle huonetta,\nnyykäyttelee päätänsä joka suunnalle tanssisoiton poljentaa\njäljitellen.)\n\nTANSSI (Minne äiti nyykäyttelee, sieltä ilmestyy tanssivia olentoja:\nherrat hännystakeissa ja avoliiveissä, kädet hansikoituina; tiaiset\nvalkeissa puvuissa. He ilmestyvät tanssiaskelin, yksitellen, mutta\nyhtyvät vähitellen pareiksi, tuontuostakin sulavasti, pysähtymättä\nvaihtuen. Tanssiaskeleet ovat _aivan kuulumattomia_. Äiti tanssii\nkeskustassa. Milloin hän joutuu oikeanpuoleisen peräoven läheisyyteen,\nrientää hän sieltä, parinsa jättäen, taakseen katsahdellen,\npelästyneenä etupuolelle huonetta, yhtyen toiseen tanssijaan. Iloa\nteeskennellen hän koettaa levottomana pysyttää tanssijajoukkoa\nympärillään. Vihdoin hän sisällisen levottomuuden vuoksi väsyy ja\nmelkein tajuttomana nojautuu seinää vasten. Soitto silloin myös\nhiljentyy, valaistus kadottaa voimansa ja tanssijat alkavat heti,\nvuorotellen esiintyen ja yhä valssin poljennossa tehdä hänelle syviä\njäähyväiskumarruksia, painuen yhä peremmälle. Äiti havahtuu.\nKauhuissaan hän tekee rajun voimainponnistuksen ja jälleen yltyneen\nsoiton mukana alkaa uudelleen tanssin. Koko huone täyttyy hetkeksi\ntanssijoista.)\n\n    (Koputus ovelle, kolmasti, harvaan.)\n\nÄITI (tyrmistyneenä pelästyksestä, juoksee pois oven luota, johon oli\ntanssin aikana joutunut, ja pysähtyy kuin kivettyneenä vasemmalle\netualalle.)\n\n    (Valaistus muuttuu kelmeän vihertäväksi, kirkkaan\n    kuutamon kaltaiseksi.)\n\n    (Kaikki tanssijat ovat samassa hetkessä kuin pois puhalletut.)\n\n    (Toinen koputus ovelle.)\n\nÄITI (Kolkon epätoivoisesti ja ikäänkuin silmistänsä unta pyyhkien.)\nTiesinhän minä sen, tiesin! Voi teitä huonoja tanssijoita! Ette\njaksaneet. Kun vähänkin valkenee, jo teidän on aika lähteä, yö\nlamauttaa voimanne, teitä uuvuttaa, teitä nukuttaa! Jätitte! jätitte!\n\n    (Kolmas koputus ovelle.)\n\nÄITI (Säpsähtää, mutta hänen vastauksensa on kohtelias ja\nystävällinen.) Heti paikalla -- siinä silmänräpäyksessä!\n\n    (Ottaa pöydältä lampun ja lähtee aukaisemaan ovea, on\n    vääntävinään lukkoa, työntää oven molemmat puoliskot\n    yht'aikaa kuulumattomasti auki.)\n\nTUNTEMATON (Seisoo avatun kaksoisoven pimeässä taustassa,\nliikkumattomana, kokonaan valkoisessa puvussa, pidellen maahan\nnojautuvaa valkeavartista ja valkeateräistä viikatetta.)\n\nÄITI (Tekee semmoisen hymyn, jolla tavallisesti otetaan vastaan\nvieraita. Kohteliaasti kumartaen hän osoittaa Tuntemattoman astumaan\nsisälle ja menee itse asettamaan lamppua takaisin pöydälle, jolloin\nhänen salattu kammonsa tulee näkyviin lampun rämisevästä tärisemisestä\nhänen vapisevassa kädessään.)\n\nTUNTEMATON (Jättää viikatteen eteiseen ja lähestyy kuulumattomin\naskelin äitiä.)\n\nÄITI (Osoittaa hänelle tuolia toisella puolella huonetta ja istuisi\nitse toiselle puolelle, mutta Tuntematon on seurannut hänen\nkintereillään ja hän pysähtyy säpsähtäen.)\n\nTUNTEMATON (Kättänsä äidille ojentaen, hiljaa, leppeästi.) Katariina --\ntule!\n\nÄITI (Voimatta enää ylläpitää kohteliaisuutta.) Älkää teeskennelkö! Te\nette ole minun miesvainajani, vaikka äänenne onkin sama ja vaikka\nolette koettanut tehdä itsenne hänen näköisekseen. Silmänne\nvalehtelevat, ja pelkkää petosta on myös lempeä hymynne. Ihan suotta\naikoja ilveilette. Minä tunnen teidät. Te olette -- kuolema!\n\nTUNTEMATON. Siksi minua sanotaan.\n\nÄITI. Mutta minä vihaan teitä! Minua inhottaa teidän lempeytenne ja\nteidän muka sovittava hymyilynne. \"Sovittava!\" Mitä sovitusta te voitte\ntarjota? Niinkuin ryöväri, niinkuin raateleva peto te iskeydytte\nihmiselämään -- ja hymyilette! Ojennatte kättä! Vihaan teitä kaikesta\nsydämestäni, ja voimastani, ja mielestäni!\n\nTUNTEMATON. Katariina, ei ole kenkään tehnyt sinun kanssasi sopimusta\nelämäsi pituudesta.\n\nÄITI. Sopimusta? Minä en tahdo kuolla, ymmärrättekö?!\n\nTUNTEMATON. Se syy ei kelpaa. Luulin sinulla olleen jotakin pätevämpää.\n\nÄITI. Ikäänkuin te minun syitäni kuulisitte!\n\nTUNTEMATON. Sano sentään.\n\nÄITI. Syitä! Ha-ha -- niitä on tuhansia. Mikä lapsellinen puhe! Syitä!\n\nTUNTEMATON. Sano jokin.\n\nÄITI. \"Syitä!\" \"Syitä!\" Olenko minä mikään vanha ikäkulu, että minun\npitäisi jo kuolla?!\n\nTUNTEMATON. Muutamat kuolevat jo lapsenakin. Tuo ei ole mikään syy.\nMutta -- lieneekö sinulla syitä ollenkaan. Tule, Katariina!\n\nÄITI (Hädissään.) Voi, uskokaa minua, pääni on vain satunnaisesti niin\nsekaisin -- en voi mitään ajatella. Tietysti, tietysti minulla on\nsyitä, tällä hetkellä vain kuin suotta en voi keksiä. Voi minua!\n\nTUNTEMATON. Mene sydämeesi, sano suoraan.\n\nÄITI (Rukoilevasti, ojennetuin käsin, sitten polvillaan.) Eikö\nihmistahto ole teille mikään syy? Mekin ihmiset joskus säälistä\njätämme kukan taittamatta, ettekö te? -- Armoa minä rukoilen sinulta!\nSinä olet henki, etkö siis voi nähdä, kuinka sieluni kaikki voimat\nkärjistyvät ja ojentuvat sinua kohti janoiseksi rukoukseksi: älä\nkatkaise elämäni lankaa, älä sammuta silmieni valoa! Sinun jäisessä\njohdonmukaisuudessasi täytyy sentään olla jokin sopukka, jossa lämmin\nsydän sykkii -- joka palavan rukoukseni kuulee. Jos sinä oikeutta\nrakastat, olet sinä varmaan myös hyvä -- osaat heltyä, etkö osaakin?\nOsaathan? Tiedät, mitä kyynel on, mitä ihmissurun mittaamaton syvyys --\nsinä hyvä, sinä hellä -- annathan, annathan minun elää? Annathan?\n\nTUNTEMATON (Vaikenee niinkuin yhä kysyisi pätevämpää syytä.)\n\nÄITI. Voi minua! Aivoni, aivoni, miksi kiellätte minulta palvelustanne\ntärkeimmällä hetkellä!\n\nTUNTEMATON. Katariina, sinä tuskailet. Tiesithän sinä, että kerran --\nennen tai myöhemmin -- tämä hetki kuitenkin tulee. Eikö ole\nyhdentekevää milloin?\n\nÄITI. Yhdentekevää! Ah, nyt autoit itse minut jäljille! (Juoksee\nkorituolin luo, osoittaa kädellään nukkuvaa Paavalia.) Tässä! Tässä on\nminun syyni, sinä armoton, sinä säälimätön, kylmä kuolema! Tässä!\n\nTUNTEMATON. Se kuuluu joltakin.\n\nÄITI. Niin, eikö totta, se kuuluu joltakin. Mitäpä minä itsestäni!\nMutta häntä en voi jättää. Hänen tähtensä minun täytyy elää.\n\nTUNTEMATON. Katariina, sinä olet hänen tähtensä valmis kaikkeen. Se on\nhyvä kuulla.\n\nÄITI (Toivehikkaasti.) Saan siis elää.\n\nTUNTEMATON. Mutta jospa hänenkin tähtensä sinun olisi kaikkein parasta\njuuri nyt, tällä hetkellä...\n\nÄITI (Puraisee huuleensa.)\n\nTUNTEMATON. Jospa minä tarvitsisin sinua juuri häntä varten...\n\nÄITI. Niin -- -- jos häntä varten...\n\nTUNTEMATON. Tule, Katariina!\n\nÄITI (Säpsähtää.) Nytkö heti? Salli minun vielä viimeisen kerran puhua\nhänen kanssaan.\n\nTUNTEMATON. Minä johdan sinut sinne, missä saat puhua hänelle\nensimmäisen kerran. Minä johdan sinut häneen itseensä!\n\nÄITI. Niin, niin, minä saan antaa hänelle merkin olemisestani. Mutta\nsentäänkin: salli suullani sanoa orvolle vielä viimeiset sanat elämän\npitkälle taipaleelle!\n\nTUNTEMATON. Viimeiset sanasi olivat: \"rakasta vieraita niinkuin minua\nrakastit\" -- olisiko sinulla jotakin vielä tärkeämpää sanottavaa?\n\nÄITI. Ei kyllä, mutta -- mutta --\n\nTUNTEMATON. Jos jotakin vielä sanoisit, unohtaisi hän ehkä tämän\ntärkeimmän.\n\nÄITI. Ah, sinä olet minut voittanut. Kaikki syyt olet minulta\nriistänyt, antautuneena seison edessäsi. -- Ota siis minut! En jaksa\nenää. Tässä olen! (Peittää silmänsä käsiin.) Missä on viikatteesi? Tee\npian, minkä teet.\n\nTUNTEMATON. Viikatteeni on niitä varten, joita en ole saanut\nvapaaehtoisesti tulemaan.\n\nÄITI (Ottaa kädet hitaasti silmiltään, katsoo ihmetellen, kirkastuvasti\ntuntemattomaan, joka on avannut sylinsä.) Jos vain uskaltaisin! --\nOletko sinä kylmä, niinkuin sanotaan? Onko kaikki tuo valkea jäätä?\nVarros, kun katson kerran suoraan silmiisi. -- Totisesti olet sinä\nniinkuin miesvainajani -- sinä olet... Tämä on sinun Paavalisi! Sinä\nrakastat minun Paavaliani -- sinä olet minun lämmin, lämmin elämäni --!\n(Heittäytyy ojennetuin käsin kuoleman syliin.)\n\n    (Täysi pimeys.)\n\n    (Aamun valkeneminen.)\n\nÄITI (Makaa liikkumattomana vuoteessaan, peitteen alla, selällään,\nkädet ristissä rinnan päällä.)\n\nPAAVALI (Nukkuu entisessä asennossaan korituolin luona.)\n\n    (Kuuluu vasemmalla, kuinka avain pannaan lukkoon ja ovi hiljaa\n    avataan. Vähäistä kolinaa, niinkuin keittiötoimissa oltaessa.)\n\nAUTTAJA-MATAMI (Astuu varovasti varpaisillaan käyden sisälle, kädessä\nmaitokannu ja vihanneksilla täytetty torikori, jotka asettaa\novensuuhun. Katsoo ympärilleen, tulee sisemmäs.) Nukkuvat molemmat.\n(Menee yhä varpaisillaan ikkunoille, avaa uutimet niin, että aurinko\npaistaa sisään, muodostaen kukkainvarjot lattialle. Nostaa pois häkin\npäällä olevan vaatteen.) Tyi-tyi, pikku lintu... (Lintu alkaa hypellä\nja päästellä yksinäisiä viserryksiä. Menee uunin luo, panee puut\npesään, sytyttää, puhaltaa tuleen, viipyy, kunnes kuuluu iloinen palon\nrätinä ja kohina. Nousee, korjaa lampun ja rohtopullot pöydältä, jonka\nnostaa syrjemmäs ja kattaa valkealla liinalla. Katsahtaa äitiin.)\nHerranen aika, kuinka kalpea! (Lähestyy vuodetta, koskettaa hiljaa\näidin kättä.) Kylmä! Hyi kuinka säikähdin! (Herättäen.) Rouva! Rouva!\n-- Siunatkoon! -- Kuollut! Paavali! Paavali! Ettekö kuule? -- Siinä se\nnukkuu ja oma äiti on kuollut! -- Kuuletteko? Äitinne on kuollut!\n\nPAAVALI (Unisena.) Mitä sinä puhut?\n\nMATAMI. \"Mitä sinä puhut!\" Äitinne on kuollut!\n\nPAAVALI. Äiti kuollut? Minunko äitini?\n\nMATAMI. Voi poika raukkaa! Katsokaa itse.\n\nPAAVALI (Ottaa molemmin käsin päästänsä, niinkuin kootakseen\najatuksensa, kääntyy päin äitiä ja hyökkää mielettömänä häntä\nherättelemään pudistellen ja hellitellen.) Äiti kulta, pikku äiti\nkulta, herää jo, herääthän? (Raivokkaasti matamille.) Se ei ole totta!\nValehtelet! Valehtelet! (Tuskaisesti rukoillen, hyvin nopeasti.)\nMenethän tohtoria hakemaan, menethän viipymättä, mene joutuin, joutuin,\njoutuin (viimeinen \"joutuin\" kohoo jälleen raivoksi). Ah!\n\nMATAMI. Mitä tässä enää tohtori auttaa! Ettekö näe itse: sydän ei enää\nlyö, rinta ei hengitä. Tunnustelkaa: hän jo kylmenee.\n\nPAAVALI. Ei, ei, ei, ei! (Hyökkää mielettömänä eri paikkoihin huonetta,\nikäänkuin hakien. Eteisessä hän selailee vaatenauloissa riippuvia\npäällysvaatteita.) Hän ei ole lähtenyt.\n\nMATAMI. Siunatkoon tuota poikaa! Hän on järjiltänsä! (Puoleksi säälien\nja puoleksi nuhdellen.) Saako noin malttiansa menettää? Ensi kertaako\ntapahtuu, että ihminen kuolee! Pitäisi jo toki olla vähän\nymmärtäväisempi.\n\nPAAVALI. Hän ei ole mennyt ulos. Hän on täällä sisällä. -- Äiti, äiti,\nmissä sinä olet? Oletko sinä ilmassa! -- Taivaassako? Vastaa! Vastaa\nminulle! Vastaa!\n\nMATAMI (Koskettaa Paavaliin ja osoittaa kädellään äitiin päin.)\n\nPAAVALI (Katsoo sinnepäin, tulee tuntoihinsa, menee hiljaa äidin\nvuoteen luo ja sortuu itkien sen ääreen.) Nukuin! Nukuin! Nukuin!\n\nMATAMI. Surku minun tulee tuota poika raukkaa...\n\n    (Nostaa esiliinan kulman silmilleen ja nyyhkyttää hiljaa.)\n\nPAAVALI (Hiljaa valitellen.) Jäähyväiset jäivät sanomatta sinulle!\nViimeinen sana jäi kuulematta sinun hyviltä huuliltasi. Olet\npahoillasi... Olet pahoillasi, minä näen sen. (Katsoen kauhulla äidin\nkasvoihin.) Miksi ovat kasvosi noin totiset ja liikkumattomat?\nÄiti, äiti, minä en voi tätä kestää! (Taas hiljaa, hellän\nrukoilevasti, silitellen äidin tukkaa.) Äiti kulta, miksi et hymähdä\nanteeksiantavasti Paavalillesi? Etkö voi hymähtää? Kerran vain vielä,\nyhden ainoan kerran, aivan hiukan vain, hiukan... Tai ellet voi\nhymähtää, niin anna jokin muu merkki olemisestasi... (Muistaa,\nkavahtaa.) Merkki?! Mitä sinä sanoitkaan minulle? \"Annan merkin\nolemisestani\"... \"nyykäytän päätä sinulle aina kun\"... Käskit\nrakastamaan vieraita... Ketä, äiti, ketä?...\n\n    (Katsoo ympärilleen, tähystää epätietoisena matamia, joka\n    itkee -- nousee, lähestyy häntä ujostellen, ja vähän\n    kömpelösti taputtaa olalle.)\n\nMATAMI (Ottaa esiliinan silmiltänsä, hymyilee kyynelten läpi ja\nnyykäyttelee päätään Paavalille.)\n\nPAAVALI (Vetää hämmästyneenä kätensä ohimoille, pari askelta\nperääntyen.) Miksi nyykäytit päätäsi, sano!\n\nMATAMI (Ihmetellen.) Eikö olisi pitänyt? Pahoitinko mielenne, Paavali?\n\nPAAVALI. Ei-ei. Sinä olet... sinä olet... (Vuoroin levittää kätensä\nniinkuin syleilläkseen häntä, vuoroin hillitsee itsensä.) Voi, et sinä\nsitä ymmärrä. Mutta katsos, minä aion nyt olla niin hyvä sinulle. Sano\nvain mitä sinulta puuttuu, ja jos olet köyhä, niin katso tänne: minulla\non voimakkaat kädet, jaksan tehdä kaikkea, mitä vain tarvitset.\nTarvitsethan, tarvitsethan sinä minua?\n\nMATAMI (Liikutettuna.) Paavali, Paavali, mikä enkeli te olettekaan, kun\ntämmöisellä hetkellä minua vierasta ajattelette!\n\n    (Nyykäyttelee taas päätänsä.)\n\nPAAVALI (Haltioissaan.) Niin, niin, sinä ymmärrät... Äiti! (Aikoisi\nsyleillä matamia, mutta pysähtyy.) Voi, jos sinäkin vain voisit\nymmärtää!\n\nMATAMI. Ajatella vierasta, ennenkuin oma äiti on vielä haudattuna!\n\nPAAVALI. Et, et voi ymmärtää! Mutta minä menen sanomaan Elsalle. Niin\n-- niin teenkin. Hänenkin äitinsä on kuollut. Hän on ymmärtävä kaiken.\n\n    (Rientää ulos oikealle.)\n\nMATAMI. Kuinka ihmeellistä...! -- Mitähän siitäkin pojasta vielä\ntulee?! (Huokaisee.) Ohhoh! Kyllä maailma opettaa!\n\n    (Ryhtyy toimiinsa.)\n\n    (Kanarialintu on vähitellen ruvennut visertämään kohti kurkkuaan.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nTumma, melkein mustaseinäinen huone. Vasemmalla pimeä käytävä, jonka\nsyvennyksessä häämöttää kaiteilla ympäröity alttarin tai katafalkin\ntapainen korotus ynnä sen yläpuolella pyhimystä kuvaava pitkulainen\nöljyväritaulu, reunustettuna kehyksien asemesta suruharsoilla ja\nharvaan sirotetuilla valkoisilla ruusuilla. Kahden puolen paksut\nlevottomilla liekeillä palavat vahakynttilät. Käytävä näyttää jatkuvan\nkuvan ohitse pimeään. -- Oikealla tummilla uutimilla verhottu ikkuna;\npyöreä, raskas, yksijalkainen, koruliinalla katettu pöytä tuolineen,\njoista yksi vanhuksen istuttavaksi aiottu nojatuoli mattoineen ja\npallineen, sekä ulosjohtava käytävä. Pöydällä jätettyjä neuleita,\nraamattu. -- Perällä suuri, verhoilla suljettava seinäaukko\nkaareutuvine päätyineen, josta noustaan taiteellisesti koristetulle\nterassille. Korupylväät kannattavat kevyttä lasikattoa, jonka päältä\nriippuu köynnöskasveja. Terassin takaa näkyy huvilakaupungin kattoja ja\nvalkoinen kirkontorni. -- Perimpänä päilyy avomeren sininen ulappa,\njonka oikeanpuolinen ranta on vuoristoa.\n\nTerassin kukkainen ja iloinen keveys on räikeänä vastakohtana etualan\npimeälle totisuudelle ja surulle.\n\nELSA (Terassilla, hänen kevätjuhlaansa kokoontuneiden tyttöjen\nympäröimänä, katselee kiinteästi alas kaupungille, silloin tällöin\nhuiskutellen valkeata liinaa.)\n\nTYTÖT (Huiskutellen liinojaan, kaukoputkella katsoen, naurussa,\nilomielellä.) Uusi profeetta! Uusi profeetta! Eläköön! Eläköön!\n\n1. TYTTÖ. Kuulkaa, kuulkaa, hän puhuu taas!\n\n    (Huiskutus lakkaa.)\n\n2. TYTTÖ. Mutta katsokaapas hänen ryhtiänsä!\n\n3. TYTTÖ. Ja niin pitkä kihara tukka, ah!\n\n4. TYTTÖ. Niin suurisukuinen ja noin köyhät vaatteet'\n\n2. TYTTÖ. Mutta hän on sentään kuin sankari.\n\nTYTÖT. Mitä hän sanoo? Kuulkaa, kuulkaa!\n\n1. TYTTÖ (Sormeansa heristäen.) Ai-ai, ei niin rohkeasti kulta!\n\n2. TYTTÖ. He panevat sinut vankeuteen, rakas!\n\n3. TYTTÖ. Tai vielä mestaavat, ui! Varovammin, kulta, kultanupukkani!\n\nTYTÖT (Kuiskaten alas.) Varovammin! Kulta!\n\nELSA (Hätäisesti kutsuen yhden tytöistä etualalle, kuiskuttelee, antaa\nkukkavihkon.)\n\n1. TYTTÖ (Terassilla.) Kuka olisi luullut, että pikku Paavalista kasvaa\nnoin suuri profeetta!\n\n2. TYTTÖ. Sinä punastuit!\n\n1. TYTTÖ. Itsepä sinä punastuit...\n\nTOISET TYTÖT. Sinäpä, sinäpä punastuit! -- (Toiset.) Sh, hiljaa, kun\nprofeetta puhuu! (Vaikenevat ja asettuvat jälleen kaiteiden yli\nkuuntelemaan.) \"Ei ole kuolemaa\", hän sanoo...\n\nELSA. ... ja annettuasi nämä kukat sano hänelle näin: neiti pyytää\nTeitä juhlaansa... (Syleillen.) Ah, sinä et voi sanoa hänelle, että\nminä olen niin -- niin rakastunut häneen...\n\n3. TYTTÖ. En, mutta minä katsahdan häneen sillä tavalla... minä isken\nhänelle silmää niin, että hän ymmärtää kaiken.\n\nELSA. Mene, mene vain, mene nopeasti...\n\n3. TYTTÖ. Tuon hänet mukanani...!\n\n    (Juoksee terassille, laskeutuu alas.)\n\nELSA (Terassilla olijoille.) Kukilla terassini koristakaa! Värilyhdyt\nripustakaa! Parhaisiin tanssipukuihinne pukeutukaa! Olen juhlaamme\nkutsunut profeetan. Hän tulee! Hän tulee!\n\n    (Terassilla syntyy kiirettä: toiset tytöistä rupeavat ripustamaan\n    kukkaköynnöksiä seinille ja värilyhtyjä pylväiden väliin, toiset\n    tarkastamaan pukujansa. Yleinen riemu.)\n\nTYTÖT. 1. Profeetta, profeetta tulee! 2. Saamme nähdä häntä läheltä!\n3. Ai, sydämeni sykähti! 4. Kiirehtikää! Kiirehtikää!\n\nELSA. Ja minulle parhaimmat helyni! Ja kaikkein kauneinta soitantoa!\n\n    (Kansan hyväksymishuutoja alhaalta kaupungilta.)\n    (Uudestaan huiskutuksia ja eläköönhuutoja terassilta.)\n\n1. TYTTÖ. Ah, nyt hän huomasi lähettiläämme!\n\nTYTÖT (Hiljenevät ja jännittyvät katsomaan alas.)\n\n2. TYTTÖ. Tulee alas... kysyy...\n\n4. TYTTÖ. Tarjoo kukkaset... ah...\n\nTYTÖT (Tietämättään tehden matkivan niiauskumarruksen.) \"Neiti itse\npyytää\"... (Hetken jännityksen ja vaikenemisen perästä äkkiä vetäytyen\nkaiteilta, syvästi loukkaantuneina.) Ah!...\n\nELSA (Itsekseen, poispäin kääntyneenä, käsi sydämellä.) Hän hylkäsi\nminun kukkaseni!\n\nTYTÖT (Keskenään.) Että hän uskalsikin!\n\n1. TYTTÖ. Meidän Elsamme kukkaset!\n\n2. TYTTÖ. Mutta eivätkö he olleet jo lapsuudessa ystävyksiä?\n\n4. TYTTÖ. Lapsuudessa niin. Siitähän on pitkä aika.\n\n3. TYTTÖ (Nousee ulkopuolelta terassille, kulkee vaieten kukkineen\nElsan luo.)\n\nELSA. Mitä hän vastasi?\n\n3. TYTTÖ. Ojensin kukkaset, hän ei ojentanut kättään niitä ottaaksensa.\n(Niiaten.) Neiti itse pyysi, sanoin -- hän katsoi päivänlaskuun ja\nsanoi vielä ennen yötä merelle lähtevänsä. Meren takana, sanoi, minua\nodottaa suuri kansa. Neidillenne viekää kiitokset ja terveiset: en\njouda juhlaansa. Niin hän sanoi. Ja tässä olen minä.\n\nELSA. Voi, minkä hän minulle teki!\n\n    (Pappi rukousnauhoineen ja rinnalla riippuvine kultaristineen\n    on arvokkaasti ja hitaasti menossa oikealta vasemmalle.)\n\nELSA (Rientää papin luo, pysähdyttäen hänet.) Ah, rakas rippi-isäni,\nkuinka hyvä, että tulitte... tarvitsen teitä välttämättömästi...\n\nPAPPI. Olen tullut äitipuolesi kutsusta. Menen lohduttamaan häntä\nsyvässä surussansa. Ajattelehan toki: kadottaa tulipalossa oman\npoikansa! (Muille tytöille.) Mutta teitä lapsukaiset minun täytyy\nankarasti nuhdella. Olen nähnyt teidän -- teidänkin viskelevän kukkia\ntuolle nuorukaiselle, jota ihmiset täällä ovat ruvenneet sanomaan muka\nuudeksi profeetaksi. Uudeksi profeetaksi! -- Minä sanon teille: hän on\nvaarallinen mies, sopimattoman rohkea puheissansa. Kuningas ja\ntavallinen suutari, keisari ja joku räätäli -- ne ovat kaikki yhtä\nvain. Pappeja ei tietenkään ollenkaan tarvita. Sanalla sanoen mies\npäätyy vankilaan tai kuolemanrangaistukseen. (Yhä enemmän kiihtyen.)\nMies, joka ei jalallansa pyhään kirkkoon astu -- joka käsiä\npaukuttaville laumoille toreilla puhuu, katujen lokaan raastaen elämän\nsyvimmät salaisuudet...\n\nELSA. Tuo kaikki on vain siksi, että hän ei aio milloinkaan mennä\nnaimisiin, -- Mutta nyt saatte kuulla kauheimman kaikesta ja antakaa\nminulle edeltäpäin synninpäästö: käykäämme ripille.\n\nPAPPI. Hiljaa, hiljaa, lapsukainen... (Tytöille.) Menkää te muut\nsyrjemmäs.\n\n    (Tytöt tosin aluksi väistyvät, mutta kerääntyvät seuraavan\n    kuluessa uudelleen kuuntelemaan.)\n\nELSA. Minä olen profeettaan rakastunut.\n\nPAPPI (Kauhistuneena.) Lapseni! Mitä sinä sanot?!\n\nELSA. Lapsuudessa jo olimme tuttuja. Mutta profeetaksi tultuaan hän\nkarttaa minua ja nyt lähetti kukkanikin takaisin!\n\nPAPPI. Lapsi raukka! Rakastunut väärään profeettaan,\nmaantienkiertäjään, pyhän kirkon viholliseen!\n\n    (Hän aikoo jatkaa matkaansa.)\n\nELSA. Enkö ole rippilapsenne? Minäkin voin joskus lohdutusta kaivata.\nÄlkää ohitseni menkö. Ah, rukoilen apuanne: käskekää te hänet tänne.\n\nPAPPI. Kirkon vihollisen!\n\nELSA. Ah, minä saatan hänet järkiinsä, minä kesytän hänet pyhän kirkon\nystäväksi, kunhan autatte minua...\n\nPAPPI. Yhdessä asiassa olet oikeassa. Jos vain saisimme hänet\nnaimisiin, ei muuta kesytystä tarvittaisi, ei vankeutta, ei\nmestauksia... Mutta lapsi poloiseni, sinä olet rakastunut onnettomasti,\nsillä profeetat eivät mene naimisiin eivätkä milloinkaan rakastu.\n\nELSA. Erehdytte, isä, hänkin on rakastunut minuun.\n\nPAPPI. Mahdotonta!\n\nELSA. Niin, niin, hänkin on rakastunut. Hän punastui.\n\nPAPPI (Hämmästyen uteliaana.) Hän punastui?\n\nELSA. Niin, kun me äsken menimme toistemme ohi, hän punastui. Ja kun\nhän puhuu väkijoukolle, niin joka kerta kun hänen silmänsä minut\nkohtaavat, hän vähän sekaantuu puheessaan ja pitkin hänen poskiansa\nnousee hieno puna -- ah! -- nousee aina ohimoille asti -- ah -- ah --\nminä rakastan häntä!\n\nPAPPI. Vai niin. Sinä siis sanoit: \"hän punastuu\" ja \"hän sekaantuu?\"\n-- Tämä on merkillistä... (Hykertäen käsiänsä.) tämä on -- ahhahhaa!\nLapseni, sinä olet ase Herran kädessä.\n\nELSA. Hän on minun, jos vain tahtoisitte auttaa! Käskisitte tulemaan\nennen auringonlaskua.\n\nPAPPI. Hm... hm...\n\nELSA. Ah, te ainoa voitte minua auttaa, muuten hän pääsee lähtemään...\nRukoilen... rukoilen!\n\nPAPPI. Odota, lapseni. Minun käskystäni hän ei tule, mutta meidän\ntäytyy saada äitipuolesi kutsumaan hänet tänne.\n\nELSA (Suuresti loukkaantuneena.) Ja te luulette, että hän tulee\näitipuoleni kutsusta, kun ei tullut minun!\n\nPAPPI. Et tunne profeettoja, lapseni. Heillä pitää olla aina joku\nsairas, tai mielipuoli, tai ainakin joku hyvin vanha ennenkuin tulevat.\nKaunottaria he kammoavat kuin tulta.\n\nELSA. Mutta äitipuoleni! Hän pilaa minulta kaiken, hän vihaa minua koko\nsydämestään, niinkuin minäkin vihaan häntä ja rakastan miestä, joka on\nvievä minut kauas hänestä!\n\nPAPPI. Kerron profeetalle, että vanha, mielisairas rouva, joka\naikoinaan on nähnyt oman poikansa palavan tulipalon liekkeihin --\nhirveätä! -- pyytää häneltä apua ja lohdutusta. Ja niin saamme\nprofeetan tänne. Hm? -- Muuta keinoa ei ole.\n\nELSA. No jos voitte, rakas isä, tehdä sen hyvin, hyvin pian, ennenkuin\naurinko laskee...\n\nPAPPI. Kas niin, kas niin... (Tytöille.) Vetäytykää, lapsukaiseni,\nverhojen taakse, tyyntykää ja hiljetkää, ei tanssia, ei naurahdusta...\n(Hän sulkee verhot, jääden itse etualan puolelle.)... hiljaa... ihan\nhiljaa... (Hän menee vasempaan käytävään, josta kuuluu koputus oveen ja\nhänen äänensä.) Täällä ollaan, arvoisa rouva.\n\n    (Hän tulee jälleen esille ja jää mietteissään odottamaan.)\n\nÄITIPUOLI (Tulee vasemmalta, ojentaen kättään papille.) Vihdoinkin,\nvihdoinkin, herra pastori!\n\nPAPPI (Suudeltuaan hänen kättänsä.) En ole ehtinyt ennen. Tulen\nkuolevan luota suoraan...\n\nÄITIPUOLI. Toisen kuolevan luo.\n\nPAPPI. No, no, rouva... Ja kuinka terveys?\n\nÄITIPUOLI. Taas uneton yö! Ja jos hetkeksi sainkin silmäni umpeen,\nkohta on edessäni tuo kauhea tulipalo, taas samat liekit...\n\nPAPPI. Rakas rouva, puhukaamme jostakin muusta. Koettakaa olla\najattelematta...\n\nÄITIPUOLI. Enhän ole teille kertonutkaan, kuinka se kaikki oikein\nkävi...\n\nPAPPI. Monesti olette kertonut, rakas rouva.\n\nÄITIPUOLI. Malttakaahan... Syttyy tulipalo. Ei, ei, malttakaa...\nKeittiöstä se ensin alkoi, putosi kekäle, sanovat, siitä levisi tuli,\nkiersi, kiersi, sulki kaikki käytävät, ei vielä kukaan huomaa. Mutta\nkun tuli sohahti ilmi liekkiin, oli jo myöhäistä. Tuli loimusi poikani\nhuoneen ympärillä. Koetan juosta sisälle, en pääse mistään, liekit\nlyövät vastaan... Minä huudan hänen nimeänsä hän vastaa liekeistä...\naa... a-aa... hän vas... aa-aa-aa...\n\nPAPPI. Rouva! Rouva! Rauhoittukaa! Herran tiet ovat tutkimattomat.\n\nÄITIPUOLI. Herranko? Liekit olivat paholaisia, minä näin ne selvästi,\nne tanssivat punaisissa riekaleissa, ne viskelivät liepeitänsä... noin\nja noin... Minä näen ne joka yö uudestaan, näen päivälläkin, kun vain\nsilmäni ummistan, taas ne tanssivat, tanssivat... Voi, kuinka ne\nulvovat ja kuinka viulut vinkuvat... hah!... hah!... hah!\n\nPAPPI. Rauhoittukaa toki! Tulkaa, tulkaa... (Hän saattaa äitipuolen\noikealle lepotuoliin, istuutuen itse viereen.) Kuinka kauan onkaan jo\nsiitä onnettomuuden päivästä, ja te yhä noin tuskailette!\n\nÄITIPUOLI. Eikö se tapahtunut eilen?\n\nPAPPI. Vuosi umpeensa on siitä, rakas rouva, vuosi umpeensa.\n\nÄITIPUOLI. Vuosiko... (Hän katselee ympärilleen, tunnustelee päätänsä.)\nKärsimykseni ovat sietämättömät. Tähän asiain tilaan en voi tottua, en\nsuostua. En voi tapahtuneeksi edes uskoa. Koko elämäni on tyhjentynyt\nja kuollut.\n\nPAPPI (Koettaen haihduttaa äitipuolen mieltä.) Ja ympärillänne kevään\nilojuhla...!\n\nÄITIPUOLI. Pelkkää kiusantekoa, pelkkää suruni pilkkaamista! Missä minä\nitken, siellä tytärpuoleni iloitsee. Sanokaa minulle, miksi hyvän pitää\nkuolla ja miksi paha, ilkeä saa jäädä elämään? Miksi minulta kuoli se,\njota rakastin, ja miksi minun nyt täytyy elää sidottuna siihen, jota\nvihaan? Onko siinä mitään järkeä? Onko edes sääliväisyyttä? Vai\ntahtooko kohtalo kiusata minua?\n\nPAPPI. Mutta jos vihaatte, miksi asutte yhdessä? Erotkaa!\n\nÄITIPUOLI. Viekkaasti, perin viekkaasti, tuhansilla verkonsilmukoilla\non ilkkuva kohtalo ymmärtänyt sitoa meidät yhteen, niin että ette te\neikä mikään voima maailmassa pysty meitä toisistamme erottamaan, meitä,\njotka vihaamme toisiamme! -- Mutta sanokaa minulle, olisiko mielestänne\nkovin suuri synti, jos vahingossa pudottaisin palavan tulitikun --\nepähuomiosta tietenkin ja nyt palaisi poroksi vuorostaan tämäkin talo,\nporoksi palaisi, ja tulen uhriksi joutuisi -- no, te tiedätte kuka...\n\nPAPPI. Se olisi suuri, suuri synti. On toinen keino.\n\nÄITIPUOLI. Nähkääs, elämä on tehnyt minulle tuhoa. Jospa minäkin\ntekisin elämälle! Jospa minäkin osaisin kohtaloja liikutella ja ihmisiä\ntuhkaan haudata!\n\nPAPPI. Kauheata -- kauheata, rouva! Sanon teille: on toinen keino.\n\nÄITIPUOLI. Niinpä siis ei ole mitään keinoa! Kiroukseksi on minulle\ntämä elämä! Miksi kaikki pilkkaavat minua? Miksi kaikki repii minua?\nMiksi siellä soitellaan? Miksi naputetaan vasaroilla? Miksi laivat\nviheltävät?\n\n    (Ulkoa, alhaalta kuuluu joukon iloisia hyväksymishuutoja.)\n\nJa miksi torilla huudetaan! Vaietkaa, vaietkaa! Sanokaa, Herran\nnimessä, miksi he noin huutavat juuri minun ikkunaini alla? Sanokaa!\nTulen hulluksi!\n\nPAPPI. Kuulkaa siis: uusi profeetta on ilmestynyt seudullemme. Siksi\nihmiset kokoontuvat ja huutavat. Uusi ennustaja!\n\nÄITIPUOLI. Uusi ennustaja? Vieläkö niitäkin ilmestyy? Ja mitä hän\npuhuu? Ylösnousemisestako? (Naurahtaen kolkosti.) Kuinka voi poikani\nnousta kuolleista, kun hän on tuhkana raunioiden alla?\n\nPAPPI. Ei, rouva. Tämä ihmeellinen profeetta ei puhu haudantakaisista.\nEi, vaan hän kokonaan kieltää kuoleman. \"Ei ole kuolemaa\", hän sanoo.\n\nÄITIPUOLI. \"Ei ole kuolemaa!\" Ha-ha -- nauraa täytyy. Missä on siis\nminun poikani? -- Kieltää kuoleman!!\n\nPAPPI. Kuolema on vain jokin harhakäsite, valheilmiö -- hänen\nmielestään. Todellisuudessa ei ole kuolemaa, hän sanoo.\n\nÄITIPUOLI. Onko koko maailma tullut hulluksi?!\n\nPAPPI. Sanokaas muuta! Ja ikävintä on, että huhu kertoo hänen todella\nvoivan herättää kuolleista.\n\nÄITIPUOLI (Uteliaana.) \"Voivanko herättää kuolleista?\"\n\nPAPPI. Niin, eikö se ole harmillista! -- Eräältä äidiltä oli kuollut\ntytär. Hän puhutteli profeettaa. Jonkin ajan kuluttua nähtiin profeetan\nkulkevan vuorelta ja tulevan alas laaksoon. Ja hän piteli kädestä\ntyttöä ja toi äidin eteen. Tytön nähtyänsä oli äiti riemusta itkien\nhuutanut: sinä olet minun tytärvainajani! ja puristanut tytön syliinsä.\nMitä on semmoisesta ajatteleminen?\n\nÄITIPUOLI. Jospa hän osaisi herättää minunkin poikani eloon?\n\nPAPPI (Tekee ankarasti torjuvan kädenliikkeen, sitten sanoo\nloukkaantuneena.) Tunnustaakseni, en olisi odottanut arvoisalta\nrouvalta...\n\nÄITIPUOLI (Huiskauttaen kättään.) Siis riittää profeetasta.\n\nPAPPI. Ah, rouva, onhan se mies hyvinkin mieltäkiinnittävä. Voisi ehkä\ntehdä meille näytteeksi jonkin pienemmän ihmeen. Miksei. -- Jospa\nkäskisimme hänet tänne.\n\nÄITIPUOLI. Ellei hän voi antaa minulle poikaani, pysyköön poissa.\n\nPAPPI. Mutta hän voisi meille näyttää jonkin pienemmän ihmeen. Hän\nvoisi esimerkiksi -- erottaa teidät tytärpuolestanne.\n\nÄITIPUOLI (Naurahtaen.) Sehän olisi vieläkin suurempi ihme!\n\nPAPPI. Ah, profeetalle on kaikki mahdollista. (Kohottaen\nprofeetallisesti käsiään.) Oo-oo. -- Tulee vain, ottaa ja vie. --\nKäskemmekö?\n\nÄITIPUOLI. En jaksa enää. En halua uusia tuttavuuksia. En usko häneen!\n\nPAPPI. Jättäkää siis kaikki minun huolekseni. Läsnäolonne ei olekaan\naivan välttämätön. Minä johdan hänet tänne, minä vien heidät yhteen, ja\nyks-kaks te olette vapaa!\n\nÄITIPUOLI. Ajatelkaapa: jos profeetta huutaisi oo! mutta ihme ei\nonnistuisikaan. Ah, sellaista kohtausta eivät hermoni ikinä kestäisi.\nMinä peitän pääni tyynyjen alle. Minä pakenen!\n\n    (Hän poistuu kiireesti vasemmalle.)\n\nPAPPI (Äitipuolen poistuessa.) Kohtalo kutoo, rouva -- ja me kudomme\nmukana... (Hän avaa verhot terassin edestä, josta heti tulvahtaa Elsa\ntyttöineen kysymään, kuinka on käynyt. Tuskin voiden päästä irti\ntyttöjen uteluilta.) Malttakaahan... malttakaa! Käyn hänet heti\nhakemassa tänne. Pysykää vain aivan, aivan hiljaa. Jos hän ensin\ntahtookin rouvan kanssa vähän haastella, johdan hänet sitten kohta\nluoksenne.\n\nTYTÖT. Entäpä jos ei tule ollenkaan?\n\nPAPPI. Sanon hänelle: eräs mielisairas, sauvojen varassa kävelevä\nikäkulu eukko anoo apuanne. Ja jos hän on profeetta, niin hän tulee.\nEllei tule, on hän tyhjä tuuleen hamuilija.\n\n    (Poistuu oikealle.)\n\nTYTÖT (Kiivaasti väitellen keskenään, sekaisin.) Tulee! -- Ei tule!\nTulee! -- Ei tule! (He vetäytyvät terassille katsomaan alas, miten\nkäy.)\n\n    Alhaalta kuuluu yleisön hyväksymishuutoja, jotka vähitellen\n    hiljenevät. Tyttöjen jännitys kasvamistaan kasvaa. Heidän\n    liikahduksensa ja yhtäaikaiset pysähtymisensä ilmaisevat\n    tapahtumien kehitystä alhaalla, lyhyiden huudahdusten\n    merkitessä vain ylimenokohtia, seuraavassa järjestyksessä:\n\nTYTÖT: 1. (osoittaen sormella) Tuossa pastori! -- 2. Nyt! -- 3.\n(matkien) \"Hyvää päivää!\" -- 4. Tulee! -- 5. Eipäs tule! -- 6. Tuleepas\nsittenkin!\n\nELSA (Loukkaantuneena.) Minun pyynnöstäni ei tullut! Mutta saadaanpas\nnähdä! Niinkuin sanoin, terassi koristakaa, värilyhdyt ripustakaa!\n\nTYTÖT. Tuossa he jo tulevat.\n\nELSA. Sulkekaa! -- Sukkelaan, sukkelaan!\n\n    (Tytöt vetävät verhot terassin eteen, ja hiljenevät.)\n\nPAPPI (Johtaen Paavalin sisälle oikealta.) Olemme perillä, herra\nProfeetta.\n\n    (Hän viittailee tytöille, ettei saa kurkistella.\n    Verhot sulkeutuvat.)\n\nPAAVALI (Vapaaehtoisesti köyhän puvussa, olan yli vaatehihna, joka\nkannattaa evässäkkiä. Silmät tottumattomina pimeään.) Missä olemmekaan?\nOn kuin jokin kappeli -- tai hauta kirkon pimeässä kellarissa... Minne\nolettekaan minut johtanut?\n\nPAPPI. Kohta silmänne tottuu. Tuonne katsokaa! Sen pimeämpi ei itse\nyökään voi olla.\n\nPAAVALI. Sielläkö on se sureva vanhus?\n\nPAPPI (Kuiskaa.) Niinkuin sanoin: mielipuoli.\n\nPAAVALI. Ja hänkö se tahtoi minua puhutella? Entä tuo kuva tuossa\nalttarin päällä.\n\nPAPPI. Pyhimyskuva, kuten näette, mutta hän kuvittelee pojaksensa,\njonka kadotti tulipalossa.\n\nPAAVALI. Kadotti tulipalossa?!\n\n    (Laskee säkkinsä päättäen jäädä.)\n\nPAPPI. Vanhus varmaankin nukkuu, koska ei ole tullut esille. Sillävälin\nsaattaisin teidät talon tyttären juhlaan, siellä valo virtaa, siellä\nsoitot soi, siellä ilo, kauneus -- ja hänkin, jolta teille kukkaset ja\njuhlakutsut.\n\nPAAVALI (Joutuu hämillensä.) On lyhyt hetki enää vain, laiva lähtee, en\njouda juhlaan ollenkaan... Olenhan jo hyvästellyt...\n\nPAPPI. Olittehan tuttuja jo lapsuudessa. Olette vieraantunut?\nYlenkatsotteko varakkaita?\n\nPAAVALI (Tuskaisesti.) En, en, en. Ah, uskaltaisinko sanoa! Niin, te\nolette hengen mies, te ymmärrätte, teille sanon. En ylenkatso;\nainoastaan pelkään itseäni. Minua elähyttää usko, että ihmisissä täytyy\nelämää rakastaa. Se on sama kaikissa, ja jos onkin jossakin suurempi,\nniin se on suurempi vähimmissä. Se usko hävittää erotuksen ihmisten\nvälillä, ja sen eron hävitys on minun tieni ja minun vapauteni. Mutta\nminä näin Elsan uudelleen. Ja siitä asti -- ah, te sanoitte\n\"ylenkatson\" -- ei, vaan tunnen rakastavani ylitse kaikkien muiden\nihmisten... häntä yksin.\n\nPAPPI. Sitä enemmän syytä nähdä hänet vielä viimeisen kerran.\n\nPAAVALI. Ymmärtäkää: minä pelkään itseäni. Pelkään rikkoa oman uskoni.\n\nPAPPI. En näe ristiriitaa.\n\nPAAVALI. Mutta ymmärtäkää toki: hänen tenhonsa on minulle niin suuri,\nettä kun vain silmäni hänet kohtaavat, tai kun tiedän hänen lähelläkin\nvain olevan, tai vain ajattelen häntä, niin se, mikä minulle on pyhää\nja suurta, kadottaa hänen rinnallaan vetovoimansa -- häpeän, häpeän\ntunnustaa... Tiedän, että vaikka voisin kivetkin elämään herättää, hän\nsentään jäisi minulta herättämättä. En ymmärrä, miksi niin rakastan\nhäntä? Ja miksi olisin valmis hänestä koko maailman antamaan? Ah,\nhenkeni... kaikki... kaikki...\n\nPAPPI. Ehkä hän ei vähemmästä hinnasta voi pelastua...\n\nPAAVALI (Kauan kuohuksissaan ja epätietoisena katseltuaan pappia.)\nTarkoitatteko mitä sanotte? -- Minun siis pitäisi...? -- Ei-ei! Antakaa\nminun tulla pois tästä talosta!\n\nPAPPI (Pidättäen Paavalia.) Nuori mies, te olette voimakas ja\nvoimallanne voitte repiä sydämestänne väkevimmän tunteen, minkä luonto\non ihmiseen pannut. Mutta oletteko ajatellut, että hän voi olla\nheikompi eikä niin väkivaltaista repäisyä kestä?\n\nPAAVALI (Tuskaisesti, hurmaantuneesti.) Olisiko hänkin --!\n\nPAPPI. Lieventäisitte eron tuskaa! Hän on eroon valmistunut. Viimeistä\nhyvästelyä hän pyytää vain. Sekin voi jo suuret haavat lääkitä.\n\n    (Äitipuoli hiipii hiljaa käytävän suulle, kuunnellakseen.)\n\nPAAVALI. Ah, te riistätte minulta kaiken voimani!\n\nPAPPI. Nuori mies, minä tuen teitä!\n\n    (Aikoo johdattaa Paavalia terassille.)\n\nPAAVALI (Äitipuolelle, ikäänkuin johonkin pelastukseen tarttuakseen.)\nEikö teidän luo minua käsketty?\n\nPAPPI (Äitipuolelle.) Esittää suokaa. Kas tässä odotettu vieras.\n\nÄITIPUOLI. Anteeksi,, että tienne keväiseen riemujuhlaan käy tämän\nsuruhuoneen kautta!...\n\nPAAVALI. Olette itkenyt...?\n\nÄITIPUOLI. Surrut kuoleman tihutöitä.\n\nPAAVALI. Ei ole kuolemaa, ei saisi suruakaan olla...\n\nÄITIPUOLI. \"Ei ole kuolemaa?\"...\n\nPAPPI (Itsekseen.) Kiusallista!\n\nÄITIPUOLI. Olen kuullut kerrottavan, että kiellätte kuoleman.\nNuorukainen, ette ole vielä ehtinyt elämässä paljon kadottaa. Äitinne\non elossa?\n\nPAAVALI. Olen kadottanut hänet näkyvistäni.\n\nÄITIPUOLI. Ihmisten kielellä puhuen siis: -- kuollut.\n\nPAAVALI. Totuuden kielellä: -- syntynyt elämään.\n\nPAPPI (Yhä koettaen johtaa Paavalia pois.) Kumarrus vain ensin juhlan\nsankarittarelle...\n\nÄITIPUOLI (Paavalille.) Jos ette sentään menisi...\n\nPAAVALI. Ettenkö menisi?\n\nÄITIPUOLI. Voisi olla, että teille on jokin ansa viritetty...\n\nPAAVALI (Katsoo ihmetellen.)\n\nPAPPI (Itsekseen.) Kiusallista, kiusallista!\n\nPAAVALI. Minä kiitän teitä...\n\nPAPPI (Itsekseen.) Keskustelua ei voida välttää. Täytyy odottaa sen\npäättymistä.\n\n    (Menee huomaamatta.)\n\nPAAVALI (Tarttuu liikutettuna äitipuolen käteen, syleillen ja suudellen\nsitä.) Niin olisi ainoastaan oma äiti sanonut minulle...\n\nÄITIPUOLI. Älkää menkö, älkää menkö... Sanoitte: syntynyt elämään? --\nYmmärrän. Te tarkoitatte, että äiti-vainajanne elää teidän omassa\nmuistissanne ikieläväksi kirkastuneena kuvana. Niin on onnellista\najatella. Mutta nähkääs, minäkin olen rakkaimpani, ainoan poikani\nkadottanut, ja kohtalo on tahtonut leikkiä minun kanssani vielä niin,\nettä on muistini kokonaan hämmentynyt. Väkisin hiipii sydämeeni kylmä\nunhotus. En kuolemakseni voi muistiini palauttaa sitä hänen elävää\nhymyänsä, jota tahtoisin jälleennähdä... Oh, he ovat maalauttaneet\nkuvan minulle -- valokuvasta kaiketi. -- Taiteilija on valehdellut, on\ntehnyt kasvot liian ankariksi -- ei ollut koskaan nähnyt häntä\nelävänä... (Katuen, kuvalle.) Ei-ei-ei-ei... sinähän se olet, armas\npoikani, anna anteeksi minulle, sinä se olet, sinä, sinä...\n\nPAAVALI (Nousee katafalkille, tarkastelee kuvaa läheltä.) Tämäkö? Tämä\non pelkkää kangasta!\n\nÄITIPUOLI (Loukkaantuneena.) Pelkkää kangasta?! Siihen ovat ainoat,\nainoat muistoni kiintyneet. Kenpä hänet minulle elävämmäksi tekisi?\n\nPAAVALI. Sen ehkä minä tekisin, jos vain lupaisitte ensin hävittää\nkaiken, mikä teidät estää häntä näkemästä.\n\nÄITIPUOLI. Ah, mitä tehnettekin, kaikkeen suostun.\n\nPAAVALI. Hyvä. Pois siis kaikki tämä! Pois! Pois! Pois!\n\n    (Rikkoo katafalkin, särkee kuvan, viskaa syrjään.\n    Kynttilät sammuvat.)\n\nÄITIPUOLI. Mitä teette?! Mieletön, mitä te teette?! -- Voi, missä on\nnyt minun poikani!\n\nPAAVALI (Menee nopeasti oikealle, avaa ikkunan, josta laskevan päivän\nlempeä hohde valaisee huoneen.) Tuolla, tuolla! Katsokaa tuonne!\nNäettekö tuolla etäällä, etäällä häämöttää vuoriston harja. Sen\nrinteellä on kyläkaupunki ja sen laidassa yksinäinen, hyljätty asumus.\nSiinä on suuri huone, paljon pikku ruutuja ikkunoissa ja verenpisaroita\nikkunanlaudalla, ja niin hiljaista, niin yksinäistä! Joskus tulee\nväsyneenä kotiin sen ainoa asukas ja kulkee huoneessa yksin, orpona.\nHän on teidän poikanne. Hän on äitinsä kadottanut.\n\nÄITIPUOLI. Mutta miksi hän kulkee orpona eikä tule tänne? Olenhan minä\ntäällä!\n\nPAAVALI. Hän pelkää, ettette tunne häntä. Hän onkin nyt niin\ntoisennäköinen: tukka on pitkä ja äänikin on toinen... Ette tuntisi...\n\nÄITIPUOLI. Ettenkö tuntisi! Tuhansien keskeltä, vuosisatojenkin takaa\ntuntisin omani... Voi minua, täällä minä istun, ja poikani...\n\nPAAVALI. Hän hakee aina äitiänsä kaikkialla kaupungeissa, kylissä...\n\nÄITIPUOLI. Eikä edes eksy luokseni...\n\nPAAVALI. Nyt hän on tännekin tullut. Hän on nyt juuri edessänne. Se\nolen minä, äiti.\n\nÄITIPUOLI. Sinäkö?! -- Ei! Ei!\n\nPAAVALI. Olen hakenut sinua, äiti, haen lakkaamatta, vuorilta,\nlaaksoista, yli maiden ja merien, ja kun tulen eteesi, sinä käännyt\nminusta... Kuitenkin sanoit: tuntisin tuhansien keskeltä,\nvuosisatojenkin takaa tuntisin...\n\nÄITIPUOLI. Niin, niin, mutta...\n\nPAAVALI. Tämäkö tukka meidät toisistamme erottaa?\n\nÄITIPUOLI. Ja äänikin oli toinen.\n\nPAAVALI. Äänikin toinen? Mutta kuuntelehan tarkkaan, tarkkaan: Äiti! --\nÄiti!\n\nÄITIPUOLI (Painaa säpsähtäen kädellään sydänalaansa.)\n\nPAAVALI. Etkö muista enää omaa lastasi? Etkö minua näe, vaikka\nilmielävänä seison edessäsi? Oletko unohtanut, kuinka iltaisin tulit\npienen vuoteeni ääreen minun peitettäni korjaamaan ja minä suutelin\nsinun armaita käsiäsi ja sinä minun päätäni jäähyväisiksi silitit?\n\nÄITIPUOLI (Värähtelevällä äänellä.) Ha-ha... Noin hymyili poikani.\n\nPAAVALI. Tai varoitit minua, kun veistelin terävällä veitsellä...\n\nÄITIPUOLI. Veistelit... veistelit... Ai, ai, ei saa niin terävällä...\n\nPAAVALI. Ja imasit veren pikku haavasesta...\n\nÄITIPUOLI. Niin...\n\nPAAVALI. Ja valkoisella nauhasella sidoit sormeni...\n\nÄITIPUOLI. Niin, niin...\n\nPAAVALI. Ja lohdutit minua, jos tekeleeni kesken särkyi...\n\nÄITIPUOLI. Muistan... muistan... pieni leukasi värähteli...\n\nPAAVALI. Ja sanoit: \"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Aloita\nuudestaan! Ei saa heittää kesken käsistä!\"\n\nÄITIPUOLI. Niin, sitä aina sinulle sanoin.\n\nPAAVALI. Nyt olen minä tullut vuorostani sanomaan: kärsivällisyyttä,\nkärsivällisyyttä, äiti! (Menee polvillensa.) Aloita uudestaan! Älä\nheitä elämää kesken käsistäsi!\n\nÄITIPUOLI. Sinä yksin tunnet kärsimykseni, sinä tiedät sydämeni.\n\nPAAVALI. Tiedän, tiedän, ja tahtoisin, että edes hetkenkin lepäisit...\nja suostuisit muuttamaan tästä pimeydestä minun asuntooni vuoriston\nrinteelle...\n\nÄITIPUOLI (Ottaa Paavalia molemmin käsin päästä, katsoo kauan silmiin,\nnyykäyttelee hänelle moneen kertaan päätänsä.)\n\nPAAVALI (Riemuissaan kavahtaa pystyyn.) Sinä annoit minulle merkin!\nÄiti!\n\nÄITIPUOLI. Se olet sinä. Sinä olet minun poikani!\n\nPAAVALI. Äiti! Äiti! (Syleilevät toisiansa.)\n\n    (Merilaivan mörähtävä vihellys.)\n\nPAAVALI. Laivani lähtee!\n\nÄITIPUOLI. Ei-ei! Minne nyt?!\n\nPAAVALI. Meren yli minun täytyy. Laiva lähtee.\n\nÄITIPUOLI. Lähtisit sylistäni juuri kun sinut sain! Ei-ei! Ei\nmilloinkaan! Sinä olet minun ainoa lapseni! Kadotanko sinut jälleen!\n\nPAAVALI. Et, vaan voitat satakertaisesti, sillä kaikki, jotka minä\nherätän, ovat sinun lapsiasi. Koko maailman täytyy saada tietää, ettei\nole kuolemaa, kaikkien kansain täytyy kuoleman kahleet luotansa\nkaristaa. Ei ole kuolemaa! Tunnen maailmansydämen sykähtelevän. Lyö\nihmiskunnan ilon hetki! Soi vapauden soitot!\n\nÄITIPUOLI. Pelkään, että äitisi on suuri maailma, en minä.\n\nPAAVALI. Haavoitinko sydämesi, äiti? Rakastatko minua vähemmin sanojeni\njälkeen? -- Mutta odota! Sinne -- sinne, missä on ne pienet ruudut ja\nverenpisaroita ikkunoissa ja niin hiljaista ja rauhallista, sinne\npalaan minä joskus, ja silloin sinä tulet kynnyksellä minua vastaan...\n\nÄITIPUOLI (Nyykäyttelee Paavalille päätänsä.)\n\nPAAVALI. Ja avaat sylisi... ja minä sylini...\n\nÄITIPUOLI. Voi minun poikani, minun poikani!\n\n    (Syleilevät toisiansa.)\n\n    (Laivan vihellys toisen kerran.)\n\nPAAVALI. Hyvästi! Näkemiin! Näkemiin!\n\nÄITIPUOLI (Sortuu maahan.) Voi poikani, riemun kyyneleillä peitän sinun\naskeleesi... Vähemmänkö sinua rakastaisin nyt sanojesi jälkeen? Ei.\nTuhat kertaa enemmän. Minä luotan sinuun kuin kallioon: sinä tulet\ntakaisin ja viet minut täältä. Näkemiin poikani, mutta älä vain viivy\nenää.\n\n    (Hän väsähtää hetkeksi ja itkee painaen päänsä maata vasten.)\n\nPAAVALI (Käyttää tilaisuutta hellästi irroittuakseen äitipuolesta,\nottaa säkkinsä ja suuntautuu oikeaa käytävää kohti.)\n\nPAPPI (Sukeltaa esille verhojen takaa.) Pääsette tätä kautta\nnopeammin... suoraan rannalle. (Johtaa hänet verhojen kautta.) Kas\nnoin!\n\n    (Ikäänkuin pitkän odotuksen jälkeen oikeuksiinsa päästen\n     sohahtaa terassilla tyttöjen ilo ja valssin sävel.)\n\nÄITIPUOLI (Kavahtaa ylös ja suuntautuu perälle.) Ei sieltä kautta pääse\nrannalle!\n\nPAPPI (Ehkäisten.) Profeetalle on kaikki mahdollista, olkaa huoletta.\n\nÄITIPUOLI. Ei hän ollut profeetta, hän oli oma poikani.\n\nPAPPI. Oo! Ihmeellistä! Mutta hän on sittenkin väärä profeetta!\n\nÄITIPUOLI (Suuntautuu jälleen perälle.) Hän oli oma poikani...\n\nPAPPI (Hätäisesti.) Laiva ei ole vielä kolmatta kertaa viheltänyt;\nvielä ehtisitte laiturille -- jäähyväisiä huiskuttamaan -- jäähyväisiä\nhuiskuttamaan!\n\n    (Hän johtaa äitipuolen oikean käytävän suulle.)\n\nÄITIPUOLI. Todellakin! Todellakin! Näkisin hänet vielä viimeisen\nkerran! Hän tuntisi minut väkijoukosta... Minä riennän, minä riennän!\n\n    (Poistuu kiireesti oikealle.)\n\nPAPPI. Vihdoinkin! (Hän palaa verhojen luo, raottaa, katsoo.) Siro\nkumarrus profeettaseni, ei taida sanoa muuta! Ja kaunis kierros kummin\npuolin! Taas kumarrus ja nyt jo puhelevat. -- Aivan oikein: sen\nkaunottaren ohitse ei mene yksikään! (Äänellään ja kädenliikkeillä\nvalssin poljentoa matkien.) Niin, niin, niin, ei ole kuolemaa, ei...\n(Jättää verhot, menee oikealle.) Malttakaa, arvoisa rouva, minäkin\ntulen kuolemalle jäähyväisiä huiskuttamaan, malttakaahan, malttakaa...\n(Poistuu.)\n\n    (Tytöt kurkistelevat verhojen takaa, ensin arasti ja yksitellen,\n    ikäänkuin epäillen, onko joku peljätty henkilö todellakin poissa.\n    Pulppuavan elämänilon ja tanssisävelten viekoittamina he käyvät\n    yhä uskaliaammiksi, katselevat ja nostelevat mustan huoneen\n    esineitä, nauraa kikattaen näyttelevät niitä toisilleen. Yhä\n    useammat yhtyvät riemukkaaseen tanssiin, ikäänkuin omalta\n    kannaltaan todetakseen, \"ettei ole kuolemaa\". -- Tanssi päättyy\n    siihen, että he nauruun remahtaen juoksevat pois, mennessään\n    avaten verhot jättäen ne kokonaan auki.)\n\n    (Päivän viimeiset, punertavat säteet. Illan vaihtuminen yöksi.)\n\nPAAVALI (Seisoo lähtemässä, laskeuneena pari askelta terassin\nulkorappusia, ajatuksissaan, silmät rypyssä hypistellen etusormellaan\njotakin pylvään köynnöskukkaa.)\n\nELSA (Parhaassa juhla-asussaan, selin vierimmäiseen pilariin\nnojanneena, käsin olkainsa takaa, pään yläpuolelta, kiertäen pilarin.)\n\n    (Hetken äänettömyys.)\n\nELSA (Tahallisen hitaasti.) Sanotaan: sinä palvelet köyhiä, rikkaita\nylenkatsot --?\n\nPAAVALI. En ylenkatso, mutta he eivät tarvitse mitään.\n\nELSA. Eivät tarvitse? -- Ja sinä et tarvitse heitä. Vaikka he sinun\ntähtesi purppuraan ja hienoimpaan silkkiin pukeutuisivat, sinä et edes\nkatsahda heihin...\n\nPAAVALI (Tekee torjuvan liikkeen, katsahtaa Elsaan, mutta luo silmänsä\nkohta jälleen alas.)\n\nELSA. Minä yhtä ihmettelen. Onko totta, mitä sanotaan: että sinä\nrakastat kaikkia ihmisiä erotuksetta? Minä tiedän hyvin, ettet\nvähintäkään rakasta minua, mutta niin et sentään olisi yhdellekään\nmuulle tehnyt, että olisit hänen kukkansa takaisin lähettänyt.\n\nPAAVALI (Samoin, mutta vielä kiihkeämmin.)\n\nELSA. Ymmärränhän minä, se on aina niin: Jos toinen rakastaa ja toinen\nei, niin tämä ylenkatsoo sitä, joka rakastaa... Mutta sinä, Paavali,\njoka et tahdo ylenkatsoa ketään, sinun pitäisi toki sääliä minua...\nAjattele: näen sinut viimeisen kerran, eroamme ainiaaksi! Olethan\noppinut asettumaan lähimmäisesi tunnepiiriin, ymmärrä siis minunkin\ntuskani... (Muuttaen asentoa, vilkkaammin ja hellemmin.) Ah, jospa minä\ntietäisin, mikä se minussa on niin vastenmielistä, joka tekee, ettet\ntahdo edes katsahtaa minuun... Ehkä se on tämä käärmekoristus minun\nkaulassani? Mutta minä voin sen viskata pois... (Tekee niin.) Kas niin,\nnyt sitä ei ole... Ruma käärme, hyi!\n\nPAAVALI (Päin Elsaan.) Mutta sano, Elsa, millä sinua palvella? Kaikkea\nsinulla on, on palvelijoita, on auttajia, on ystäviä, on koti lämmin,\non valoa, on soitantoa... Toiset, ihan toiset minua tarvitsevat.\n\nELSA (On itkevinään.) Niin, toiset sinua tarvitsevat...\n\nPAAVALI. Elsa, sinä itket, sano minulle, sano, millä voin palvella\nsinua! Enhän voi jättää itkeväistä! Sano!\n\nELSA. Ah, en pyydä paljon... Onnettomasti rakastavalle voi jokin\nkukkakin olla kaikki kaikessa. Tuon ehkä annat hyvästiksi, tuon, jota\njuuri hypistelit...\n\nPAAVALI (Taittaa vaaleanpunaisen ruusun, ojentaa ihmeissään hitaasti\nElsalle.)\n\nELSA (Suutelee kukkaa ja panee rinnallensa, hymyilee.) Kukka-raukka\nkuihtuvainen, voi jos olisit ikuinen, sinua suutelisin aamuin illoin,\nsuutelisin päivin, öisin, suutelisin aina, aina: sinua on hän pidellyt.\nMutta sinä kukka kuihtuvainen: kun menee hän, sinäkin lakastut...!\n\n    (Kyynelissä, nyyhkyttämättä.)\n\nPAAVALI. Tuolla vuoristossa -- tuolla -- on atsaleoja niin ihania...\nniin ihania...\n\nELSA. Ah, ne ovat lempikukkiani... ne, jotka punertavat...\n\nPAAVALI. Jospa menisimme hakemaan niitä!\n\n    (Hän huomaa äkkiä olevansa tunteiden vallassa.)\n\nELSA (Jälleen alakuloisena.) Silloinhan myöhästyisit, Paavali, ja\nsilloin vihaisit minua vieläkin enemmän.\n\nPAAVALI (Hiljaa, tuskaisesti.) Elsa! Etkö siis mitään muuta minulta\npyydä?\n\nELSA. Tule lähemmäksi, minä kuiskaan sinun korvaasi jotakin...\n\nPAAVALI (Tulee Elsan lähelle.) Mitä niin?\n\nELSA. Jos sinulla olisi kultainen linna, ja minä pyytäisin sitä\nomakseni, antaisitko?\n\nPAAVALI. Antaisin varmasti. Mitä minä kultaisella linnalla?\n\nELSA. Tuolla vuoristossa, niin, tuolla vuoristossa... sen\netelärinteellä...\n\nPAAVALI. Sen etelärinteellä?... on pieni kauppakylä. Oletko ollut\nsiellä?\n\nELSA. Olenko ollut?! -- Monesti. -- Syrjimpänä on -- ei tosin mikään\nlinna, vaan pieni asumus...\n\nPAAVALI. Pieni asumus?\n\nELSA. Sen ovi on aina lukossa...\n\nPAAVALI. Ah, Elsa...!\n\nELSA. Ja minä olen käynyt monta kertaa sen asunnon ympäri ja ajatellut:\ntässä on hän kulkenut, ja vihdoinkin -- anna anteeksi minulle --\nkurkistin sisälle pienistä ikkunaruuduista. Niin, anna anteeksi!\nAurinko paistoi sisälle ja lattialla oli ruutujen varjot, seinäkello\noli seisahtunut, toinen ovista oli vähän raollaan, mutta ei ketään, ei\nketään sisällä, kaikki liikkumattomana, jätettynä yksin...\n\nPAAVALI. Kaikki on siellä niinkuin se äitivainajan jälkeen jäi.\n\nELSA. Minulla oli pienenä nukkekaappi, se oli juuri samanlainen. Nyt\nnäin sen todellisuudessa, mutta -- lukittuna...\n\nPAAVALI (On hurmasta ja tuskasta menehtyä.)\n\nELSA. Jos siis paitsi tätä lakastuvaa kukkaa vielä jotakin tahdot\nhyväkseni tehdä, niin älä kiellä minua kurkistamasta ikkunoihin, tai\njos se on sinulle kovin vastenmielistä, ainakin istumasta portailla ja\npainamasta ohimoa lukittua ulko-ovea vasten...\n\nPAAVALI. Minä haen sinulle avaimet...\n\n    (Laivan vihellys kolmannen kerran.)\n\nELSA. Ei-ei, sinä myöhästyt! Se oli kolmas varoitus! Viimeinen!\n\nPAAVALI. Minä haen avaimet! Ja sinä saat mennä sisälle ja tehdä tulen\npesään ja kastella kuihtuneet kukat...\n\nELSA. Paavali, sinä myöhästyt!\n\nPAAVALI. Minä annan sinulle sen asunnon, sinulle, sinulle...!\n\nELSA. Voi, Paavali, sinä olet jo myöhästynyt! Laiva on jo irti\nrannasta! Voi minua, nyt et ole koskaan antava minulle anteeksi, nyt\nolet aina vihaava minua!\n\nPAAVALI. Minä rakastan sinua!\n\nELSA. Aah!\n\n    (He heittäytyvät toistensa syliin.)\n\nOikealta kuuluu äitipuolen ja papin lähenevää puhelua.\n\nTytöt, tuntien itsensä rakastuneiden vartijoiksi, juoksevat terassin\nkummaltakin puolelta kuuntelemaan, onko vaara tarjona. He kuulostelevat\nsormi suulla oikealle päin. Kun lähestyvien äänet kovenevat, niin tytöt\nhurahtavat takaisin terassille, yhtä äänettömästi kuin tulivatkin, ja\ntyystin sulkevat verhot jälkeensä.\n\nÄitipuoli ja hänen jäljessään pappi tulevat oikealta, jatkaen\nkeskusteluansa.\n\nTerassilla alkaa hiljainen, hämyisä soitanto.\n\nÄITIPUOLI. Voitteko ymmärtää? Voitteko selittää? -- Ettenkö olisi\nkyllin tarkkaan katsonut? Silmäni hakivat kaikkialta, en nähnyt\nmissään: juoksen etukannelle, ei ole, juoksen peräkannelle, ei\nsielläkään. Ei hyteissä, ei laiturilla, ei missään, ei missään...\n\nPAPPI. Ainoa selitys voi olla vain se, ettei hän olekaan lähtenyt...\n\nÄITIPUOLI. Etteikö lähtenyt?! Hän on lähtenyt. Koko maailma on kuoleman\nkahleista vapautettava, sanoi hän -- ja sitä varten on hän minun, oman\näitinsä, sylistä riistäytynyt! Hänen täytyi, nähkääs!\n\nPAPPI. Jos taas täytyi maailmalle, niin ennemmin tai myöhemmin kuulette\nhänen joutuneen vankilaan -- tai tulleen mestatuksi.\n\nÄITIPUOLI. Elämälläni on jälleen tarkoitus. Minä menen odottamaan häntä\nsiihen huoneeseen, missä on pienet ruudut...\n\nPAPPI (Raottaa verhoja.) Olen kuin olenkin ankaran järjestysvallan\nedelle mennyt, niinkuin kunnon kirkonmiehen sopii. Olen rakkaudella\nkaiken järjestänyt: profeetta on vaaraton.\n\nÄITIPUOLI (Jatkaen omiansa.) ... pienet ruudut ja verenpisaroita\nikkunoissa...\n\nPAPPI (Vetää verhot rauhallisesti syrjään.)\n\nNäky verhojen takaa: Paavali ja Elsa, vuoristoon päin kääntyneinä,\nseisovat kaulatuksin, liikkumattomina. Kuutamo. Välkkyvä valojuova\nmeren halki. Muutamat värilyhdyt ovat sytytetyt. Tytöt kulkevat saman\nhämyisen sävelen tahdissa, jonkin matkaa toisistaan, piirissä\nrakastuneiden ympäri, välillään kannatellen kuhaverkkoa, joka\nkimaltelee eri väreissä kuun säteissä.\n\nPAPPI (Menee hitaasti ajatuksiinsa vaipuneen äitipuolen luo, koskettaa\nhäntä, sitten sanoo rauhallisella ja hiljaisella äänellä.) Kuten\nsanoin, hän ei ole lähtenyt. Hän on täällä.\n\nÄITIPUOLI. Eikö ole sittenkään hennonut oman äitinsä sylistä\nirroittua...\n\nPAPPI. Katsokaa itse.\n\nÄITIPUOLI (Kääntyy katsomaan, hämmästyksestä ja kauhusta rusahtaen\nkokoon.) Mitä näen? Mitä tuo on?\n\nPAPPI. Se on -- kuolema.\n\nÄITIPUOLI (Hädissään tarttuen rukoilevasti pappiin.) Oi, kuoleeko\ntämäkin poikani?!\n\nPAPPI. Ei hän kuole, hän on elävä ja hänen sukunsa on lisääntyvä. Mutta\nkuolee väärä profeetta. Katsokaa, kuinka morsiusneidot hiljaa\ntuudittavat häntä ikuiseen lepoon.\n\nÄITIPUOLI (Työntyen pois papista.) Mitä olettekaan tehnyt!\n\nPAPPI. Korskean kotkan olemme maahan kytkeneet.\n\nÄITIPUOLI. Poikani, poikani, minä olen sinut jälleen lentoon laskeva.\nEn kysy enää neuvojanne, pastori. Keinot ovat minun omiani. Vannon\nteille: Minä olen heidät toisistaan erottava!\n\nPAPPI. Hiljaa, hiljaa, suokaa rauhaa rakastaville. Ettekö käsitä hetken\nsuurta juhlallisuutta? Vankeudesta, ehkäpä mestauksestakin pelastaen\ntuon ihanan nuorukaispään, katsokaahan, millä onnen autuudella Herra\nsiunaa profeetan hautajaisia. Suuri on Herra taivaissa!\n\nÄITIPUOLI (Sortuu hiljaa itkien maahan.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nSama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Vasemmalla etualalla\nkirjoituspöytä. Vasemmalla sivuseinällä sanomalehtitukku, sahoja,\nkirveitä, vähän epäsoinnussa huoneen oikealla puolella vallitsevan\nsalonkisisustuksen kanssa.\n\nELSA (Oikealla olevan kaappinsa ääressä, polvillaan maassa, ottaa\nlaatikoista pojan- ja tytönvaatteita, asettelee niitä takaisin ja ottaa\ntaas, surullisesti tarkastellen, tunnustellen ja suudellen.)\n\nÄITIPUOLI (Istuu alkovin verhojen eteen asetetussa nojatuolissa,\nmilloin kaukomielin, tunnottomin katsein eteensä tuijottaen, milloin\nvaipuen uneen, milloin havahtuen tutisevin käsin ja sisällisesti\nkiihtyneenä sukkaa kutomaan.)\n\nPAAVALI (Kaupunkilaisessa kotipuvussa, tukka lyhemmäksi kerittynä,\nkirjoittaa työpöytänsä ääressä.)\n\nKERJÄLÄISET (Vaimo pojan ja tytön kanssa, ryysyissä, tulevat ujostellen\nja viivytellen kyökistä huoneeseen, jääden ovensuulle.)\n\nPAAVALI (Heristää heille sormea ja viittaa Elsaan päin.) Shhh...\n\nPALVELUSTYTTÖ (Tulee keittiöstä, varpaisillaan käyden lykkii heidät\nedellänsä huoneesta; palaa yksin takaisin, aikoo mennä ensin Elsalle\nsanomaan, mutta epäröi, ja sanoo hiljaa Paavalille.) Pyytäisivät\napua... niiltä on kaikki palanut.\n\nPAAVALI (Nostamatta katsettaan paperista ottaa liivintaskusta\nrahakolikolta antaen ne palvelustytölle.)\n\nPALVELUSTYTTÖ (Menee.)\n\nPAAVALI (Jatkaa työtänsä, lukee kirjoitustaan, nousee, aikoen mennä\nnäyttämään Elsalle, mutta huomattuaan Elsan mielentilan laskee paperin\nkädestään pöydälle ja menee hitaasti oikealle; suutelee Elsaa\npäälaelle.)\n\nELSA (Purskahtaa itkuun.)\n\nPAAVALI. Aina vain, aina vain! Rakas, pikku Elsa, jo olisi aika\npudistaa suru mielestä.\n\nELSA. Voi, elämä on niin tyhjää! Mitä varten kaikki?!\n\nPAAVALI. Mitäkö varten pienokaisemme kuolivat? Mitäkö varten molemmat?\nJa mitäkö varten juuri silloin, kun heitä enin rakastimme? --\nSitävarten, että... (Muuttaa aikeensa.) Elsa! Vainajat hymyilevät\nmeille: he elävät enemmän kuin me, mutta me pidämme heitä -- kuolleina!\nYmmärrä, ei ole kuolemaa, ei ole kuolemaa, Elsa!\n\nELSA. Missä ovat siis lapsi vainajani?\n\nPALVELUSTYTTÖ (Tietämättään vastaten Elsan kysymykseen.) He ovat\nkeittiössä ja kysyvät, eikö olisi jotakin vanhoja vaatteita ruumiin\nverhoksi.\n\nPAAVALI (Palvelustyttöä pois viittoen.) Odota, odota! (Elsalle.)\nKuulitko, mitä hän sanoi? Sinä kysyit, missä ovat lapseni, ja hän\nvastasi: he ovat keittiössä. Sinun lapsesi ovat keittiössä. He\nkuolivat, että me ymmärtäisimme, ettei ole erotusta lasten ja lasten\nvälillä.\n\nELSA. Tuo on jo suorastaan loukkaavaa! Minulla oli lapsia, nyt ei\nole...! Vieraita kohtaan minulla ei ole tunnetta! Mistä minä otan sen\nrakkauden, kun sitä ei kerran ole?! En tahdo teeskennellä: kun ei ole,\nniin ei ole.\n\nPAAVALI. Nyt kerron sinulle jotakin, jota en ole vielä yhdellekään\nsielulle eläessäni kertonut.\n\nELSA. No?\n\nPAAVALI. Äiti kuollessaan -- hän kuoli juuri tässä samassa huoneessa --\ntuossa noin -- lupasi antaa minulle merkin olemassaolostaan kuolemansa\njälkeen...\n\nELSA. Ah, Paavali, sata kertaa olet minulle tuosta kertonut.\n\nPAAVALI. Hän ilmaisee itsensä aina, kun vain voin teossa osoittaa\nrakkautta ihmisiä kohtaan, erittäin kaikkein köyhimpiä kohtaan. Minä\nnäen hänet heidän silmissään, kun he minua kiittävät -- aina, hän on\nkaikkialla --\n\nELSA (Ei ilman mustasukkaisuutta.) Aina olenkin huomannut, että sinä\nsydämesi syvimmässä sittenkin rakastat äiti vainajaasi enemmän kuin\nminua. Mutta minä sanon sinulle: minä olen sinun pelastajasi; äitiäsi\nseuraamalla olisit aikaa ollut vankilassa tai henkesi menettänyt...\n\nÄITIPUOLI (Itsekseen.) Minä erotan -- minä erotan -- --\n\nELSA (Yhä kiihtyen.) \"Minä erotan\" ja \"minä erotan.\" Hyi, kuinka minua\ninhottaa tuo ihminen!\n\nPAAVALI. Yksikin lempeä sana sinun puoleltasi, ja hän on sulava\nniinkuin vaha.\n\nÄITIPUOLI. Liekit... liekit...\n\nPAAVALI. Katsahda kerran hänen silmiinsä, sieltä on sinunkin äitisi\nvastaava.\n\nELSA. Uskallat samalla suulla heidän nimiänsä mainita! -- Pidät\nhuoneessamme mielipuolta, joka on minun taloni ja omaisuuteni\npolttanut!\n\nPAAVALI. Elsa, se ei ole todistettu.\n\nELSA. Hän aikoi polttaa minut.\n\nPAAVALI. En usko ikinä.\n\nELSA. Et kyllä usko.\n\nPAAVALI. Ah, Elsa, minäkin annan sinulle päännyökkäyksellä merkin, jos\nvain kuolen ennen sinua...\n\nELSA. Hyi, älä puhu kuolemasta. Lähden koko tästä talosta, kun sinä\naina puhut kuolemasta ja kuolemasta. Miksi -- miksi olemmekaan sitoneet\nitsemme tähän pikku kaupunkiin!\n\nPAAVALI. Toimeni vuoksi, Elsa, joka antaa minulle tuloja.\n\nELSA. Ah! Minä tahtoisin ulos maailmalle, minä kuolen tähän\nyksitoikkoisuuteen, tähän tukehtuu! Aina vain samat kasvot ja samat\näänet! Ja sinäkin, Paavali! Kuinka haaveilitkaan ennen matkoja merien\nja maiden yli! Mutta nyt olet jäänyt paikoillesi homehtumaan kuin sieni\npuunkuoreen. Kaikki matkustavat, me yksin vain istumme paikallamme.\n\nKERJÄLÄINEN (Entinen sotamies, nuoralla vyötetty, vasen jalka puinen,\ntulee kyökistä kolistellen.)\n\nELSA. Mikä sitoo meitä? Sano. Mikä sitoo meitä?\n\nPALVELUSTYTTÖ (Ilmestyy hätyyttämään kerjäläistä pois.) Kyökkiin,\nkyökkiin, ei saa tulla sisälle!\n\n    (Poistuu kerjäläisen mukana.)\n\nELSA. Minä sanon sinulle, mikä meitä sitoo: juuri nuo sinun\nkerjäläisesi, aina vain nuo kerjäläiset, joita sinä rakastat enemmän\nkuin ketään muuta. Eivätpä ahdista muita taloja, tänne vain tulevat\nkuin korpit haaskan ympärille...\n\nPAAVALI (Alla päin.) Sehän on luonnollista: kun en minä mene heidän\nluoksensa, tulevat he minun luokseni.\n\n    (Ovikello soi oikealla.)\n\nPAAVALI. Ah, se on opettaja -- hän lupasi.\n\nELSA. Kas, kuinka iloiseksi sinä tulit! -- Menen kävelemään. En voi\nsietää sitä miestä.\n\nPALVELUSTYTTÖ (Vasemmalta oikealle.)\n\nPAAVALI. Maailman lempein ja vaarattomin olento.\n\nELSA. Se \"lempeä\", on puhunut jossakin seurassa, että sinä olet muka\nsiipesi katkaissut. No -- tietenkin minä olen ne leikannut. Enemmän\nkuin kukaan toinen juuri hän yllyttää sinua omaa kotiasi vastaan.\n\n    (Hän on sovittanut suruhatun päähänsä.)\n\nPALVELUSTYTTÖ (Ilmoittaa.) Herra Opettaja.\n\nPAAVALI (Tytölle.) Pyydä sisälle. (Elsalle, huoaten.) Milloin\nvaihtuukaan surupukusi iloisempiin väreihin!\n\nOPETTAJA (Tulee kumarrellen, olkihattu toisessa kädessä, toisessa\npaperiarkki.) Tässä minä nyt olisin taas sen saman kouluasian kanssa...\n\nPAAVALI. Istukaa.\n\nELSA. Suokaa anteeksi, sanon suoraan: jos aiotte esittää sitä\nkannatuslistaa, niin siihen emme ole tilaisuudessa merkitsemään.\n\nSAHURIKERJÄLÄINEN (Tulee keittiöstä, epäröi.)\n\nPAAVALI (Nyykäyttää sahurille myöntävästi päätään.)\n\nSAHURI (Ottaa seinältä sahan ja poistuu.)\n\nELSA. Te katsotte kummastellen. Mutta me annamme todellakin kaikki\nliikenevät pennit suoraan kerjäläisille, tarvitsematta välittäjiä.\nKuten näette, meillä on täällä kerjäläisiä ja holhokkeja joka nurkassa,\nniitä tulee ja menee, jokunen mielipuoli istuu aina huoneessa...\n\n    (Menee kävelylle kumarreltuaan opettajalle.)\n\nOPETTAJA (Paavalille.) Kysymyksessä olisi vain tuo kannatussumma joko\nkerrallaan tai vuosittain lastentarhaa varten...\n\nPAAVALI. Olen vaimolleni luvannut, etten kirjoita enää nimeäni\nmihinkään sitoumukseen.\n\nOPETTAJA. Mutta? -- lastentarhaa varten!\n\nPAAVALI. Niin, niin, vaikkapa itse lastentarhaakin varten.\n\nOPETTAJA. Kaksikymmentä vuotta olen minä opettanut kansakoulussa. En\nvain voi saavuttaa toivottavia tuloksia. Mistä syystä? Jo ennen\nkouluikää lapset ehtivät oppia kaduilta niin paljon pahaa, ettei\nkansakoulu enää saa sitä poishiotuksi. Se on myöhäistä. Mutta kas\nlastentarha! Niinkuin tiheäsilmäinen suuri haavi se keräisi itseensä\npohjakerrosten lapset, nuo kaikkein pienimmät, nuo suurisilmäiset,\njoiden sielu on vielä niinkuin vaha valmis vastaanottamaan mitä siihen\nensimmäiseksi painetaan. Ja tunnustaakseni ei minua olekaan tänne\najanut ainoastaan toivo saada nimenne kannatuslistaan, vaan sain\nkuulla... kuinka sanoisin... tietoihini on tullut, että te olitte\neräässä tilaisuudessa lausunut mahdolliseksi... tuota noin... että\njohtajattareksi tähän pyhään laitokseen tulisi teidän oma arvoisa rouva\nvaimonne...\n\nPAAVALI. Laskette leikkiä!\n\nOPETTAJA. ... joka seikka antaisi aivan uuden, mahtavan käänteen\nasiallemme. Kaikki tietävät, mikä erinomainen kasvattaja arvoisa\nrouvanne oli omille lapsillensa...\n\nPAAVALI. Ei siitä tule mitään.\n\nOPETTAJA. Siinä tapauksessa pyydän ainoastaan ettette virka halkaistua\nsanaa kenellekään minun käynnistäni täällä, sillä jos tulee ilmi, ettei\nhuhussa olekaan perää, ja vielä, etten ole onnistunut saada teidän\nnimeänne kannattajien joukkoon, voi koko suuri asiamme mennä pilalle.\n\nPAAVALI. Minulla ei ole rahaa.\n\nOPETTAJA (Kumartaen.) Täysin riittävä syy.\n\nPAAVALI. Se tahtoo sanoa -- minä en sanonut teille totuutta. (Näyttää\nopettajalle suurta sinistä kirjekuorta.) Tässä on minulla niin paljon\narvopapereita, että niillä voisi taata lastentarhanne olemassaolon\nkymmeniksi vuosiksi...\n\nOPETTAJA (Innostuen.) No niin, niin, kunhan kolmeksikin... vai niin!...\n\nPAAVALI. Mutta rahat on määrätty toiseen tarkoitukseen.\n\nOPETTAJA. Tietysti -- ymmärrän aivan hyvin, että teidän kaltaisellanne\nmiehellä saattaa olla paljon muitakin hyviä tarkoituksia, kuten\nesimerkiksi paikkakuntamme...\n\nPAAVALI. Pyydän anteeksi. Meitä kohdanneitten perhesurujen jälkeen\ntahdon, että -- vaimoni on tekevä virkistysmatkan merentakaisiin\nmaihin. Olen vuosien kuluessa hänen tietämättään vähitellen koonnut\nhänelle. Nyt on summa täysi.\n\nOPETTAJA (Hetken ällistelyn jälkeen.) Aivan riittävä syy, aivan\nriittävä syy!\n\nPAAVALI. Te tulitte hämillenne?\n\nOPETTAJA. Mitäs minä... enhän minä...\n\nPAAVALI. Sanokaa vain!\n\nOPETTAJA. Herra varjelkoon! Mitäs minä tämmöinen... Voiko olla sen\nkauniimpaa tarkoitusta? Virkistystä kaipaa jokainen ihminen...\nmerentakaisiin maihin... suuret kaupungit, näköalat...\nmatkailijaravintolat korkeilla vuorilla...\n\nPAAVALI (Kuiskaamalla.) Mutta minä pyydän teitä, sanokaa sentään ihan\navonaisesti.\n\nOPETTAJA (Oikaisten itsensä, heittäen nöyryytensä.) No niin, miksipä en\nsanoisikin! Olitte kerran toinen. Ja toista olemme me teistä\nodottaneet.\n\nPAAVALI. Toista olitte odottaneet. (Sortuu tuolille pöytänsä ääreen.)\nNiin, niin, niin!\n\nOPETTAJA. Valmistuittehan itse merentakaisiin maihin. Siellä odotti\nteitä suuri kansa. Niinkuin aamun nousu oli meille teidän\nherätyshuutonne. Pidimme teitä aikamme suurena profeettana, joka\nvihdoinkin oli hämyisille maillemme noussut. Ihmetellen, ihaillen\nkatsoimme teihin; koko maailma kuunteli teitä. Mutta nyt...\n\nPAAVALI. Mutta nyt!\n\nOPETTAJA. Siipenne ovat katkaistut. -- Minkä vuoksi?\n\nPAAVALI. Puhukaamme avonaisesti: sen vuoksi, että olen naimisissa.\nSenvuoksi, että on olemassa rakkaus vaimoon -- niin sitova, niin\nvangitseva, niin autuas, niin kiduttava, niin repivä, niin\nkaikkivoipa...\n\nOPETTAJA. Omituinen tunnustus teiltä!\n\nPAAVALI. Puhukaamme vieläkin avonaisemmin. Te ette rakasta vaimoani. Te\ntahdotte, että minä pakottaisin häntä tai että minä jättäisin hänet --\nniin, niin, sitä te tahdotte, sitä te kaikki keskenänne hiljaa\nsupatatte... Mutta ei kukaan teistä ole oikeassa.\n\nOPETTAJA. Nöyrimmästi pyydän anteeksi... Ihminen vain niin tahtoisi,\nettä olisi jokukin, joka on jotakin toista kuin me kaikki, kaikki\nmuut...\n\nPAAVALI. Kuin laumaihmiset, tarkoitatte.\n\nOPETTAJA. No juuri, siinäpä oli osuva sana!\n\nPAAVALI. Katsokaa sentään vieläkin tarkemmin. Hän on rikkaasta kodista,\n(ajatuksissaan) ja köyhäksi hän on joutunut ehkä juuri minun\nsyystäni... (Ryhdikkäästi.) Olkoon kuinka tahansa! Kokonaisen maailman\nasemesta on minulla nyt yksi ainoa ihminen, jonka herättämistä\ntavoittelen. Entä sitten?! Minua tyydyttää se tehtäväni, uskokaa minua.\nEn kadu vaihtoani!\n\nOPETTAJA. Tämä on sentään jotakin toista kuin mitä oli.\n\nPAAVALI. Että jotakin kapinallista on tähän sieluuni tullut, jota ei\nsiinä ollut ennen -- ha-ha -- miksi en sitä tunnustaisi! Miksi en\ntunnustaisi! Siipeni ovat katkaistut: olkoot! En lentoon pyrikään!\n\nOPETTAJA. Kuten sanoin, nöyrimmästi anteeksi! Nöyrimmästi anteeksi ja\nkaikki ennalleen. -- Ja nyt takaisin pieneen paikalliseen asiaamme:\nOlisimme kovin, kovin kiitolliset teille, jos tahtoisitte vaivautua\ntarkastamaan kanssamme sitä rakennusta, jota olemme aikoneet\nvastaiseksi lastentarhaksi. Siellä ovat parhaillaan asianharrastajat\nkoolla ja olisi kovin hyödyllistä, että he näkisivät teidät ja\najattelisivat: hänkin harrastaa tätä asiaa!\n\nPAAVALI (Itsekseen.) Äh! (Ääneen.) Tietysti tulen. -- Mielelläni.\nLähtekäämme.\n\nOPETTAJA (Iloisesti.) Lähtekäämme, lähtekäämme.\n\n    (Aikovat lähteä.)\n\nÄITIPUOLI. Minä vapautan sinut...\n\nOPETTAJA (Katsahtaa hämmästyen äitipuoleen.)\n\nPAAVALI (Pysähtyy äkkiä.) Se on totta! -- Olinhan aivan unohtaa.\n\nOPETTAJA. No, mikä nyt?\n\nPAAVALI. Niin, nähkääs -- talossamme on omituinen sairas. (Osoittaa\näitipuoleen, hiljennetyin äänin.) Emme koskaan uskalla jättää häntä\nyksikseen, ja vaimoni ei ole nyt kotona. Me voimme liikkua ulkona vain\nvuorotellen.\n\nOPETTAJA (Osoittaa kysyvästi päähänsä.)\n\nPAAVALI. Niin -- kuinka sanoisin -- arvatenkin mielipuoli, raukka. Hän\nnäkee näkyjä, kuulee viulunsoittoa... huutaa kauhusta... Yksin jäätyään\nhän ehkä voisi sytyttää kaikki tuleen.\n\nOPETTAJA. Sytyttää tuleen? Omituista. --\n\nÄITIPUOLI. Kun hän on ensin suljettu.\n\nOPETTAJA. Huu --. No niin, näkemiin!\n\nPAAVALI. Näkemiin, näkemiin!\n\nOPETTAJA (Menee.)\n\nPAAVALI (Itsekseen.) Oh, jospa olisit tiennyt! Yksi sana vielä -- ja\nehkä kaikki olisi ollut ratkaistu...\n\nPALVELUSTYTTÖ. Täällä olisi ne kerjäläiset.\n\nPAAVALI. Taas \"ne kerjäläiset\"! Johan olen sen kuullut!\n\nPALVELUSTYTTÖ. Niiltä on kaikki palanut...\n\nPAAVALI. Sinäpä nyt kiusaat minua!\n\nPALVELUSTYTTÖ (Menee.)\n\nÄITIPUOLI (Höpisee itsekseen kuiskaten, yhä kiihtyvämmin.)\n\nPAAVALI (Istuu kirjoituspöytänsä ääreen, alkaa kirjoittaa, panee kynän\npois, kääntyy puhumaan äitipuolelle.) Tiedän, mitä tahdot sanoa:\nKirjoittaa kerjäläisistä, yhdenvertaisuudesta, mutta kerjäläisiä ajaa\nkeittiöstäänkin. Ei, Paavali, tämä menee jo liian pitkälle! Ajaa\nluotansa niitä ainoita, niitä ainoita, joita pitäisi palvella. -- Ei,\nPaavali! Ei, Paavali! (Soittaa pöytäkelloa.) Paadun paatumistani!\n\nPALVELUSTYTTÖ (Tulee.)\n\nPAAVALI. Mitä sanoitkaan minulle niistä kerjäläisistä?\n\nPALVELUSTYTTÖ. Että niiltä on kaikki palanut, vaatteetkin, rääsyt vain\non jäljellä -- poika kahdeksanikäinen, tyttö kuuden...\n\nPAAVALI. Käske tänne, tänne sisälle.\n\nPALVELUSTYTTÖ. Jos vain enää saavutan. --\n\n    (Juoksee ulos.)\n\nPAAVALI. \"Poika kahdeksanikäinen, tyttö kuuden\"... (Äitipuolelle.) Olet\noikeassa, rakas. Ne olivat minun lapseni. Olivat keittiössä, ja minä en\nkäskenyt heitä edes sisälle, omia, armaita lapsiani. Olivat avojaloin,\nryysyissä, ja minä en antanut heille vaatteita! (Menee vaatekaapille,\navaa laatikot, yhä samassa haltioituneessa mielentilassa ottaa esille\nlastensa vaatteita, ensin tytön, painaa syliinsä; ottaa esille lasten\nkengät, jotka ovat vähän kuluneet.) Ah, mitkä muistot! Ja tuossa vielä\npikku reikäkin. -- Jos Elsa vain ymmärtäisi, niinkuin minä, niin hänkin\nvarmaan varmaan antaisi. (Suutelee intohimoisesti moneen kertaan kenkiä\nja vaatteita.) Hän on ymmärtävä sitten, sitten!\n\nÄITIPUOLI. Tuhaksi!... Tuhaksi!...\n\nPALVELUSTYTTÖ. En saavuttanut enää, mutta minä tiedän, missä he asuvat,\njos niin että...\n\nPAAVALI (Antaa vaatteet tytölle.) Vie heille nämä, ja nämä, ja vielä\nnämä...\n\nPALVELUSTYTTÖ (Käärii vaatteet paperiin.)\n\nÄITIPUOLI. Minä erotan -- minä erotan -- --\n\nPAAVALI (Ottaa käsiinsä sinisen kirjekuoren, vaipuu ajatuksiinsa,\nriuhtaisekse irti, vaipuu uudelleen.) Ja samalla kertaa tapahtukoon\nkaikki, kaikki! Mikä tulee, se ei ole minun asiani!\n\n    (Ovikello.)\n\nPALVELUSTYTTÖ (Hätkähtäen.) Rouva!\n\nPAAVALI (Päättävästi, hitaasti, rauhallisesti.) Odota. Se on rouva.\nOven aukaisen minä itse. Mutta sinä viet samalla tämän näin\n(sinisen kirjekuoren) Rantakadulle 20, anna opettajalle, sano,\nettä se on \"tuntemattomalta\" -- lastentarhaa varten. Niin, niin,\n\"tuntemattomalta\".\n\nPALVELUSTYTTÖ. Mitenkä?\n\nPAAVALI. -- että se on tuntemattomalta antajalta lastentarhaa varten.\nToistapas.\n\nPALVELUSTYTTÖ. Tuntemattomalta... lastentarhaa varten...\n\nPAAVALI. No, no, kyllä sinä osaat, mutta varohan: siinä on paljon\narvopapereita.\n\nPALVELUSTYTTÖ (Ottaen mukaan paperiin käärimänsä vaatteet ja sinisen\nkirjekuoren mennessään toistaa.) Tuntemattomalta lastentarhaa varten --\n(Poistuu vasemmalta.)\n\n    (Ovikello soi vihaisesti.)\n\nPAAVALI. Niin on siis ratkaisun hetki tullut.\n\n    (Menee oikealle aukaisemaan ovea.)\n\nELSA (Eteisessä.) No, miksi ei palvelija?\n\nPAAVALI. Lähetin asialle.\n\n    (Tulee eteisestä, menee vasemmalle etualalle asti.)\n\nELSA. Mitä asiaa sinulla oli?\n\n    (Tarkasteltuaan itseään kuvastimessa tulee samoin eteisestä,\n    alkaen riisua tukkaan takertunutta hattuansa, jonka vuoksi\n    menee jälleen eteisen kuvastimen eteen.)\n\nPAAVALI (Kääntyen Elsaan päin.) Kuinka sinä olet kaunis ulkoa tultuasi!\nKun sinulla on tuolla lailla punaiset posket... (Avaa sylinsä.) Elsa!\nPitkästä, pitkästä aikaa! Tule!\n\nELSA (Nauraen.) Niinkö arvelet?\n\nPAAVALI. Tule, minä otan sinut syliini, tule, minä vien sinut halki\nmaailman! En vie viitoitettuja teitä, en laivareittejä, en rautateiden\nmäärättyjä linjoja myöten. Vien vapaaseen maailmaan, jossa jokainen\nhetki on kynnys salaperäiseen, suureen tulevaisuuteen...\n\nELSA. Tämähän kuuluu joltakin. Teet minut aika uteliaaksi.\n\nPAAVALI. Älä katso oikeaan, ei vasempaan, vaan tule!\n\nELSA. No, no, kunhan saan hattuni hyllylle...\n\nPAAVALI. Tule joutuin, tule, minä kuiskaan sinun korvaasi jotakin,\nannan kuormallisen atsaleoja kaikkein ihanimpia...!\n\nELSA (Sormeansa heristäen.) Paavali, Paavali, mitä sinä teet, saat\nsydämeni sykkimään niin hurjasti! -- (Ojentaa kätensä aikoen juosta\nPaavalin syliin.) No, ota vastaan! (Huomaa avatut laatikot.) Ai, mitäs\ntämä on? (Tarkastaa nopeasti laatikot.) Paavali?\n\nPAAVALI (Antaa käsiensä raskaasti pudota.) Annoin lapsivainajiemme\nvaatteita...\n\nELSA. Mi-mitä?\n\nPAAVALI. Annoin vaatteet, joita emme enää tarvitse, koska meillä ei\nlapsia enää ole...\n\nELSA. Kenelle annoit?!\n\nPAAVALI. Kerjäläisille...\n\nELSA. Vai niin.\n\nPAAVALI. ... joilta oli kaikki palanut -- vaatteetkin.\n\nELSA. Sinä annoit pois? -- Enkö minä ollut siinä asiassa mitään?\n\nPAAVALI. Elsa, en voinut muuta.\n\nELSA. Minun kalliit muistoni, minun omien pienoisteni jokapäiväiset\nvaatteet -- likaisten katulasten yllä! Paavali! Anna minulle ne\ntakaisin, minä tunnen, että tällä tapauksella voi olla ratkaiseva\nmerkitys väleissämme. Anna takaisin, ennenkuin on myöhäistä...\n\nPAAVALI (Rauhallisesti.) Olen tehnyt ainoastaan sen, minkä sinä itse\nolisit tehnyt, jos olisit ymmärtänyt saman kuin minä... Elsa,\nkahdeksanikäinen poika, kuudenikäinen tyttö... Heiltä on kaikki\npalanut!\n\nELSA. Anna takaisin! Anna takaisin!\n\nPAAVALI. No niin, olen tehnyt vielä muuta.\n\nELSA. Olet tehnyt vielä muuta?\n\nPAAVALI. Olin koonnut rahaa --. Sinä olet sitä ehkä aavistanutkin; nyt\nolen antanut kaikki säästöni...\n\nELSA. Olet antanut...?\n\nPAAVALI. Opettajalle lastentarhan hyväksi.\n\nELSA. Sinä olet järkesi kadottanut!\n\nPAAVALI. En tiedä. Tiedän vain, etten voinut muuta. (Tunteellisesti.)\nVoi, Elsa, koeta ymmärtää: koko elämäni oli äsken kuin vaa'alla.\nYhdessä hetkessä nousi kaikki vuorena eteeni, huutaen minulle: jos nyt\npetät itsesi, Paavali, petät ainiaaksi! En voinut... -- koeta ymmärtää\nen voinut, en voinut muuta! Niin, Elsa, tekisin vieläkin saman, jos se\nuudelleen eteeni tulisi.\n\nÄITIPUOLI. Hah! Odota... Kohta, kohta!\n\nELSA. Rahat olivat sinun. Siihen sinulla oli laillinen oikeus!\n\nPAAVALI. Oh, Elsa...\n\nELSA. Mutta anna takaisin ainakin se, mikä oli minun! Anna takaisin\nminun muistoni omista lapsistani! (Purskahtaa itkuun.) Kuuletko? Anna\ntakaisin -- anna takaisin...\n\nKERJÄLÄISVAIMO (Kahden lapsensa kanssa näyttäytyy vasemmalta.)\n\nPAAVALI. Mikä nyt? (Kerjäläisille.) Tekö? Tulkaa vain, tulkaa vain...\n\nKERJÄLÄISET (Tulevat sisälle. Lasten yllä on Paavalin antamat\nvaatteet.)\n\nPAAVALI (Elsalle.) Elsa, he ovat tulleet vaatteista kiittämään.\n\nELSA (Vaikenee uhmaavasti.)\n\nPAAVALI. Elsa, ajattele, että nuo olisivat sinun lapsesi: käskisimmekö\nheidän pukeutua jälleen ryysyihin?\n\nELSA. Niin ratkaiskoon siis tämä hetki meidän kohtalomme. Jompikumpi,\nPaavali! Kerjäläiset tai minä. Valitse välillämme!\n\nPAAVALI (Tuskaisesti.) Ah!\n\nKERJÄLÄISET (Tunkeutuvat Paavalin ympärille häntä kiittääkseen.)\n\nPAAVALI. Ei-ei, eivät vaatteet olleet minun... (Osoittaa kädellään\nElsaan päin) älkää minua kiittäkö...\n\nKERJÄLÄISET (Suuntautuvat Elsaa kohden.)\n\nELSA (Työntää lapset luotaan; menee huoneeseensa oikealle.)\n\nPAAVALI. Ei-ei, älkää minua...! Tulkaa toisten, nyt hän ei voi teitä\nvastaanottaa... mutta toisten... hän on puristava lapset rintaansa\nvasten... hän on suuteleva teitä... Mutta nyt... menkää... menkää...\nmenkää...!\n\n    (Kääntyy poispäin.)\n\nKERJÄLÄISET (Menevät kumarrellen ja niiaillen.)\n\nPAAVALI (Heittäytyy äitipuolen jalkoihin.) Et ole minun äitini, sillä\njos olisit, niin tietäisit neuvoa minulle pääsyn tästä tukalasta\ntilastani!\n\nÄITIPUOLI (Ottaa Paavalin pään käsiensä väliin ja koettaa painaa\nrintaansa vasten.)\n\nPAAVALI. Ei, sinä et ole minun äitini, kuuletko, sinä et ole, sillä\nsinä rakastat minua, mutta vihaat (osoittaa oikealle) häntä! Kaikki te\nvihaatte häntä ja minä en huoli teidän rakkaudestanne, en huoli! --\n(Heltyen antautuu äitipuolen syliin.) Voi minua!\n\n    (Katsovat toisiansa silmiin.)\n\nPAAVALI. Niin, minä tiedän, mitä sinä tahdot sanoa minulle. Sinäkin\nsanot niinkuin kaikki muut: Paavali, jätä hänet, irroitu kahleistasi.\nAh, sinä iloitset siitä, mikä tapahtui välillämme, näen sen silmistäsi,\nsinä iloitset; sillä sinä ajattelet: nyt lähtee Paavali kotoa ja menee\ntaas vapauteen. Te ette ymmärrä mitään, ette mitään, ette mitään.\nTylsänä katsoo silmäsi minuun! Etkö äsken itse nähnyt: kun koetin\nirroittua, niinkuin te kaikki tahdotte, heräsi viha hänessä, ja nyt\nolen kauempana tarkoituksestani kuin koskaan ennen. Etkö kuullut hänen\nhirveitä sanojansa: \"valitse välillämme!\" Se oli vihaa, siis olen minä\nmenetellyt väärin! Hänen olivat rakkaat muistonsa, lasten vaatteet\nolivat hänen -- etkö muista, kuinka hänen ahkerat kätensä niitä pitkinä\ntalvi-iltoina kutoivat ja ompelivat -- tuossa, juuri tuossa, lampun\nvihreässä valossa, etkö muista? Minä olen häneltä hänen omansa\nryöstänyt. Mitä? Mitä? (Lukien vastausta äitipuolen silmistä.) Sanot,\nirroitu kokonaan. -- Paljon sinä vaadit, mutta et ymmärrä mitään.\nKauhea olet sinä!\n\nÄITIPUOLI. Vapautan... kohta vapautan...!\n\n    (Rusahtaa kokoon suuren mielenjännityksen jälkeen.)\n\nPAAVALI. Ahaa, saitpa vihdoin sanat suustasi! Ja väsyit niistä niin,\nettä nukuit. (Kavahtaa ylös, rintaansa lyöden.) Ei! sanon minä. En\nmilloinkaan! Itse asetan minä elämäni tarkoituksen, ja hänen parhaansa\non se tarkoitus! Mutta sinä tahdot tehdä sen tyhjäksi! Sinä vihaat\nhäntä, ja kuitenkin tahdot olla minun omatuntoni! Nousen kapinaan sinua\nvastaan, kuuletko, kapinaan nousen minä sinua vastaan, olitpa ken\ntahansa! Kapinaan! Kapinaan! Minä tuon vaatteet takaisin, ne rakkaat --\nainoan muiston hänen lastensa kosketuksesta -- minä tuon takaisin! Ja\nhänen rahansa minä tuon takaisin, sillä ne olivat häntä varten kootut,\nne olivat hänen, hänen ne olivat, hänen, hänen! Tuon takaisin,\nkuulitko?! Tuon takaisin!\n\n    (Raivoon asti kiihoittuneena syöksee ulos oikeanpuoleisen\n    takaoven kautta.)\n\nÄITIPUOLI (Sävähtää jonkin ajan kuluttua horroksistaan ja huomaa, että\nPaavali on poissa. Heittäen neuleensa luotaan hän äkkiä kumartuu\ntuolissaan eteenpäin, kallistellen korvaansa milloin mitäkin suuntaa\nkohti, kuullakseen, onko ihmisiä missään muualla kuin Elsan puolella.\nHän auttautuu seisaalleen, tuolista pidellen, hiipii oikealle eteiseen,\nasettaa korvansa Elsan huoneen ovea vasten, jonka hiljaa lukitsee, ja\njuoksee sitten hoippuen ulos vasemmalle (keittiöön) tuoden sieltä\npalavan kekäleen, jonka viskaa eteiseen, paiskaten senjälkeen eteisen\nsisäoven kiinni. Nyt hän, kuunneltuaan vielä joka suunnalle, kiireesti\ntukkii ikkunat uutimilla. Huone käy puolipimeäksi. Hän juoksee\nkeittiöön yhä uusia kekäleitä hakemaan, joita viskelee näkymättömiin\nnurkkiin ja alkooviin.)\n\n(Seuraavan tulipalon kuvaus näyttämöllä ei saa tavoitella reaalisuutta.\nNiinpä ei saa kuulua mitään räiskettä tai muuta pauhua eikä mitään\nliekkejä näkyä. Tulipalon tuntu on saatava aikaan vain siten, että 1)\nheti kun äitipuoli on peittänyt ikkunat ja huone pimennyt, siinä syntyy\npunainen valaistus, joka hetki hetkeltä kasvaa, kunnes lopussa\nsaavuttaa mahdollisimman väkiperäisen, paikotellen seinien läpikin\nloistavan hehkun, ja että 2) kohta kun mielipuoli on heittänyt\nensimmäisen kekäleen, matalat jouhisoittimet alkavat hiljaisen,\nnopeasti ja levottomasti vapajavan, tulen syttymistä ja levenemistä\nkuvaavan sohinan, joka kasvamistaan kasvaa yhtaikaa valaistuksen\nkasvamisen kanssa, korkeiden viulujen vähitellen yhtyessä mataliin.)\n\nELSA (Epätoivoisesti kiljahdellen kolkuttaa ovea huoneensa\nsisäpuolelta.) Avatkaa! Minä tukehdun! Avatkaa! Avatkaa!\n\nÄITIPUOLI (Nauraa kolkon hurjasti ja noutaa vain uuden kekäleen,\nviskatakseen eteiseen.)\n\n    (Elsan huudot vähitellen hiljenevät ja vaikenevat.)\n\nPAAVALIN ÄÄNI (Kaukaa vasemman ulko-oven takaa.) Elsa! Elsa! Avaa ovi!\nAvatkaa ovi!\n\nELSA (Elsa ei vastaa.)\n\nÄITIPUOLI (Tyrmistyy kuullessaan Paavalin äänen.) Pois Paavali, pois!\nPois! Pois!\n\n    (Kauhuissaan hän juoksee vasemmanpuoleiselle ovelle, jonka\n    koettaa sulkea työntämällä huonekaluja eteen. Sen tehtyään\n    hän jälleen suuntautuu oikealle, tuskin enää jaksaen liikkua,\n    lisätäkseen tulen valtaa eteisessä.)\n\n    (Paavali jyskyttää nyt vasemman sisäoven takana. Kun ovi jo\n    on murtumassa, kaatuu äitipuoli kekäle kädessä, kauhusta\n    rääkähtäen, keskelle huonetta.)\n\nPAAVALI (Syöksyy sisälle, juoksee oikealle äitipuolen ruumiin ylitse,\nmurtautuu Elsan huoneeseen ja kantaa hänet eteisen kautta ulos. Hetken\nkuluttua hän juoksee jälleen sisälle.) Missä olet, äiti? Hohoi! Hohoi!\n(Hän löytää äitipuolen, laahaa hänet vasemmanpuoleiselle ovelle asti,\nmutta ei voi enää päästä ulos. Hän koettaa päästä oikealta, mutta\nperääntyy jälleen kuumuuden pakottamana, ja sortuu maahan.) Voi äiti,\näiti, sinäkö minulle tämän teit? Eikö ollut kuolemaa? Eikö ollut\nkuolemaa!\n\n    (Näyttämö pimenee nyt nopeasti, kunnes syntyy täysi pimeys.)\n\n    (Viulujen soitto muuttaa luonteensa. Ikäänkuin vastaukseksi\n    Paavalin epätoivoiseen kysymykseen kuuluu kuin lohduttavan\n    tuutulaulun sävel. Soitto käy seuraavan vaihdoksen kuluessa\n    yhä lohdullisemman luontoiseksi, jopa saa vihdoin\n    auringonpaisteisen, iloisesti leikkivän sävyn, vaikka se\n    samalla hiljenemistään hiljeneekin).\n\n    (Samanaikaisesti näyttämö hetki hetkeltä yhä kirkastuu.\n    Etualan muodostaa perustuksiaan myöten palaneen rakennuksen\n    sammuneet tuhkaläjät. Taka-alana aukeaa rauhallisessa\n    aamuvalaistuksessa heloittava pikkukaupungin tori, jonka\n    ylitse näkyy kaukaisia, matalia, värikkäitä puurakennuksia\n    ynnä valkea pieni kirkko tornineen. Tuhkaläjien takana on\n    Elsa polvillaan, liikkumattomana ja kuin kivettyneenä\n    suruunsa, pää kumarruksissa. Hänen vierellään oikealla\n    seisoo Opettaja, Paavalin sininen arvopaperikotelo kädessään.\n    Vasemmalla, perempänä vaimo lapsineen, joilla on yllään\n    Elsan lasten vaatteet.)\n\nOPETTAJA (Laskee varovan arasti kätensä Elsan päälaelle, ikäänkuin\nkehoittaen jo nousemaan.)\n\nELSA (Kääntyy ihmetellen päin Opettajaa, ottaa molemmin käsin hänen\nkädestään, jota vastaan painaa itkien päänsä, nousematta kuitenkaan\npolviltaan.)\n\nVAIMO (Lykkien lapsia edellään lähestyy Opettajan viittauksesta Elsaa,\njääden tämän vasemmalle puolelle.)\n\nELSA (Kääntyy hitaasti heihin päin, tunnustelee lapsukaisten vaatteita,\nsyleilee heitä vuorotellen ja nostaa vihdoin päänsä vaimon puoleen.)\n\nVAIMO (On ojentanut molemmat kätensä auttaakseen Elsaa nousemaan. Kun\nElsa katsahtaa vaimoon, nyykäyttelee tämä lohduttavasti päätään\nhänelle.)\n\nELSA (Muistaen Paavalin kertomuksen tarttuu vaimon käsiin, nousee ja\nkietoo molemmat kätensä vaimon kaulaan.)\n\n\n\n"]