Hänen vastoinkäymisensä

HÄNEN VASTOINKÄYMISENSÄ

Novelli

Kirj.

ROBERT LOUIS STEVENSON

Englanninkielestä suomentanut Valfrid Hedman

Alkuperäisen teoksen nimi: The Misadventures of John Nicholson

Taskutoveri 1.

Hämeenlinnassa, Arvi a. Karisto Oy, 1933.

SISÄLLYS:

1. John kylvää tuulta.

2. John niittää myrskyä.

3. John korjaa sadon.

4. Toinen kylvö.

5. Tuhlaajapojan paluu.

6. Murrayfieldin salossa.

7. Tragikomedia ajurinrattailla.

8. Erikoinen esimerkki pääavainten hyödystä.

9. Herra Nicholson myöntyy määrärahaan.

ENSIMMÄINEN LUKU

John kylvää tuulta

John Varey Nicholson oli tyhmä; mutta häntäkin tyhmempiä miehiä istuu nykyisin parlamentissa ylvästellen siitä, että muka ovat oman arvonsa luojat. Hänellä oli poikavuosistaan asti taipumusta pikku lihomiseen ja elämän kasvojen hilpeään ja keveään lukemiseen. Ehkä tämä mielentila olikin alkuperäisenä syynä hänen onnettomuuksiinsa. Tämän vihjauksen jälkeen filosofia vaikenee hänen elämänsä uralla, ja taikausko astuu etualalle sillä valmiimmalla selityksellä, että hän oli jumalien vihaama.

Hänen isänsä – tuo rautainen herrasmies – oli jo kauan sitten nostanut itsensä valtiokirkosta eroamisen periaatteiden kukkuloille. [Tarkoittaa skismiä Skotlannin valtiokirkossa, kun viitisensataa pappismiestä y.m. vuonna 1843 eräiden erimielisyyksien vuoksi jätti toimensa. Suom.] Mitä nämä ovat (ja julmasta nimestään huolimatta ne ovat aivan viattomia), ei mikään selittelevien sanojen valikoima tekisi käsitettäväksi yhdenkään muukalaisen tajunnalle; mutta skotlantilaisille ne usein osoittautuvat henkipontisen ravitseviksi, ja herra Nicholson imi niistä jalopeuranmaitoa. Siihen aikaan, kun kirkkopiirit kerääntyvät Edinburghissa vuotuisiin kokouksiinsa, nähtiin hänen astuvan Moundia pitkin alaspäin muutamien punatukkaisten pappismiesten seurassa. Nämä olivat puheliaita, mutta hän otti keskusteluun osaa vain oraakkelimaisilla nyökkäyksillä, lyhyillä epäyksillä ja näyttämällä jurosti ulostyönnettyä ylähuultansa. Candlishin ja B:ggin nimet esiintyivät usein näissä haasteluissa, ja toisinaan puhe siirtyi vanhaan valtiokirkkoon ja erään Leen puuhiin.

Ken olisi ollut vieras Skotlannin tiukalle, pienelle teologiselle kuningaskunnalle, olisi saattanut kuunnella yhtään mitään tajuamatta. Ja herra Nicholson (joka ei ollut tyhmä mies) tiesi sen ja oli siitä vimmoissaan. Hän tiesi, että ulkopuolella oli laaja maailma, jolle nämä uskonhajaannusperiaatteet olivat kuin apinain rupattelua puiden latvoissa. Sanomalehtikin toi hänelle siitä viileitä tuulahduksia. Hän oli tavannut englantilaisia, jotka olivat kevytmielisesti kysyneet, eikö hän kuulunut Skotlannin valtiokirkkoon, ja sitten eivät olleet kyenneet paljoa kiinnostua hänen selittäessään tuota hiuksenhienoa riitakohtaa. Maailma oli paha ja kapinallinen, vaipunut siihen tylsään jokapäiväisyyteen, joka voidaan esittää ainoastaan skotlantilaisten sanalla dozenedness, sillä mikään muu sana ei voisi kuvailla skotlantilaisen tunteita. Ja kun hän saapui taloonsa Randolph Crescentin varrelle (sen eteläiselle sivulle) ja sulki oven jälkeensä, hänen sydämensä paisui varmuudesta. Täällä ainakin oli linnoitus, johon eivät pystyneet oikean sivustan penseys eivätkä vasemman äärimmäisyydet – täällä oli perhe, jossa rukoukset rukoiltiin samalla tunnilla, jossa sabattikirjallisuus oli tarkoin valikoitua, jossa väärään mielipiteeseen kallistuva vieras heti vaiennettiin ja jossa vallitsi kaiken viikkoa ja sunnuntaisin tiivistyi hänen korvaansa mieluisasti hivelevä hiljaisuus ja hänen mielestään viihtyisä synkkyys.

Rouva Nicholson oli kuollut noin kolmikymmenvuotiaana ja jättänyt hänelle kolme lasta: tyttären, joka oli kahta vuotta, ja pojan, joka oli noin kahdeksaa vuotta Johnia nuorempi, sekä Johnin itsensä, tämän tarinan onnettoman aiheuttajan. Tytär Maria oli kunnon tyttö – velvollisuudentuntoinen, hurskas ja vakava, mutta niin helposti säikkyvä, että hänen puhuttelemisensa oli vallan vaarallinen yritys. "En luule, että välitän siitä haastella, jos suvaitsette", oli hänen tapansa sanoa ja niin lyödä rohkeinkin sanattomaksi ilmeisellä tuskallaan. Tämä koski kaikkia aiheita – pukuja, huveja, moraalia ja politiikkaa, vaikka viimemainitussa tapauksessa kaava kuitenkin vaihtui sanonnaksi "isä ajattelee toisin", ja myöskin uskontoa, jollei asiaa aloitettu erikoisella uikuttavalla äänensävyllä.

Nuorempi veli Alexander taasen oli kivulloinen, näppärä, kirjoihin ja piirustukseen viehättynyt ja kerkeä ivallisiin huomautuksiin. Kuvitelkaamme näiden keskuudessa luonnonsuoraa, kömpelöä, vähän älykästä ja rattoisaa elukkaa Johnia, joka kylläkin oli varsin hyväntapainen muihin nuorukaisiin verrattuna, vaikkei täyttänyt Randolph Crescentin talon mittapuuta. Hänessä oli jonkinlaista tökeröä hellyyttä, ja hän oli kerkeä hyväilyihin, joita ei koskaan varsin lämpimästi otettu vastaan. Hän räjähti äkkiä äännekkääseen nauruun, joka tässä hiljaisessa talossa kajahteli kirousten tapaan. Herra Nicholsonilla itsellään oli melkoisen paljon huumoria, skotlantilaista lajia – älykästä ja ihmisiä tarkkailevaa. Niinpä hänen oma luonteensa – jos hän olisi sen voinut toisessa henkilössä nähdä – olisi hänelle ollut harvinainen nautinto. Mutta hänen poikansa tyhjänpäiväinen hohotus särkyneen lautasen vuoksi ja joutavat, melkein kevytmieliset huomautukset tuottivat hänelle tuskaa heikon järjen ilmaisuina.

Perheen ulkopuolella John oli varhain lyöttynyt (jokseenkin niinkuin koira seuraa markiisia) erääseen Alan Houstoniin, noin vuotta vanhempaan, joutilaaseen ja hiukan hurjastelevaan nuorukaiseen, hyvän pesän perijään, vaikka se vielä oli ankaran holhoojan käsissä. Tämä oli niin ruhtinaallisen tyytyväinen itseensä, että hän piti Johnin kiintymystä luonnostaan lankeavana asiana. Heidän läheinen ystävyytensä sapetti herra Nicholsonia; se piti pojan poissa kodista, ja hän oli visu isä; se piti hänet poissa toimistosta, ja hän oli ankara kurinpitäjä. Sitten vielä herra Nicholson koetti pitää hyvän vaarin perheestään (jossa ja eriuskolaisuusperiaatteissa hän täydellisesti eli), minkävuoksi häntä suututti nähdä poikansa soittavan toista viulua tyhjäntoimittajan kumppanina. Hiukan epäröityään hän määräsi, että ystävyyden tuli loppua – kohtuuton käsky, vaikka näköjään ennustushengen innoittama. Mitään sanomatta John jatkoi entiseen tapaansa, salaa uhmaten määräystä.

John oli lähes yhdeksäntoistavuotias, kun hänet eräänä päivänä hieman tavallista aikaisemmin lähetettiin pois isänsä toimistosta, jossa hän opiskeli lainkäyttöä. Oli lauantai, ja paitsi että hänellä oli kokonaista neljäsataa puntaa taskussaan, jotka hänen oli vietävä Brittiläisen Pellavayhtiön pankkiin, oli hänellä koko iltapäivä vapaasti käytettävissään. Hän meni Princes Streetille, nauttien leppoisesta päiväpaisteesta ja itätuulen hieman kirpaisevista henkäilyistä, joka leyhytteli lippuja loistokadun varrella ja tuiverteli puutarhan vihreäpukuisia puita. Soittokunta soitteli alhaalla laaksossa linnan alapuolella; ja kun tuli säkkipillinpuhaltajain vuoro, saivat ne raisut hurjat säveleet hänen verensä kuohahtamaan. Jotakin erikoisen sotaista heräsi hänessä; ja hän ajatteli neiti Mackenzieta, jonka hän tapaisi sinä päivänä päivällisellä isänsä kodissa.

On kyllä kieltämätöntä, että hänen olisi pitänyt mennä suoraan pankkiin, mutta juuri matkan varrella oli hotellin biljardisali, jossa Alan oli varmasti tavattavissa, ja kiusaus osoittautui liian voimakkaaksi. Hän astui biljardisaliin, ja heti tervehti häntä hänen ystävänsä, biljardikeppi kädessä.

"Nicholson", sanoi hän, "pyydän sinua lainaamaan minulle punnan tai kaksi maanantaihin".

"Oikeaan mieheenpä osuitkin!" vastas: John. "Minulla on kaksi pennyä."

"Loruja", virkkoi Alan. "Sinä et voi saada. Mene lainaamaan räätäliltäsi; niin kaikki tekevät. Tai kuulehan: panttaa kellosi."

"Niin juuri, kyllä kai", väisti John. "Ja mitä isäni sanoisi?"

"Mistä hän tietäisi? Ei suinkaan hän iltaisin vedä sinun kelloasi?" kysyi Alan, mille John nauraa hohotti. "Ei, vakavasti puhuen minä olen pahassa pulassa", jatkoi kiusaaja. "Minä menetin rahaa eräälle miehelle täällä. Minä annan sen sinulle tänä iltana, joten voit lunastaa perintökalun takaisin maanantaina. Kah, se on sittenkin vain pieni palvelus. Minä tekisin paljo enemmän sinun hyväksesi."

Tämän jälkeen John meni pois ja panttasi kultakellonsa tekaistulla nimellä John Froggs, 85 Pleasance. Mutta hermostuneisuus, joka valtasi hänet tuon epäkunniallisen loukon – panttilainakonttorin ovella, ja salanimen keksimiseen tarpeellinen ponnistus (sillä jostakin syystä näytti salanimi hänestä tässä hommassa välttänättömältä) oli vienyt enemmän aikaa kuin hän luulikaan; ja kun hän saaliineen palasi biljardihuoneeseen, oli pankki jo sulkenut ovensa.

Tämä oli kipeä kolahdus. "Eräs asiatoimi oli laiminlyöty." Hän oli kuulevinaan nämä sanat isänsä terävällä äänellä lausuttuina ja vapisi, mutta sitten hän sivuutti ajatuksen. Kuka sittenkään tietäisi? Hänen täytyi kuljettaa neljäsataa puntaa mukanaan maanantaihin asti, jolloin laiminlyönti voitaisiin salavihkaa korjata, ja sillä välin hän oli vapaa viettämään iltapäivän biljardisalia kiertävällä divaanilla poltellen piippuaan, maistellen olutkipollisestaan ja nauttien ylimmilleen ihailun vaatimattomista riemuista.

Kukaan ei voi ihailla nuoren miehen lailla. Kaikista nuoruuden intohimoista ja nautinnoista tämä on tavallisin ja väärentämättömin. Jokaisen välähdyksen Alanin mustista silmistä, jokaisen vilahduksen hänen kiharatukkaisesta päästänsä, jokaisen siron otteen, jokaisen keveän, huolettoman odotteluasennon, kaikki mitä hänessä oli, hänen paidanhihoihinsa ja kalvosimiinsa asti John näki loistavan säteikön lävitse. Hän arvosti itseään tämän ruhtinaallisen ystävän omistamisella, mairitteli itseään tällä ajatuksella ja uiskenteli lämpimässä sinessä; hänen omat puutteellisuutensakin muuttuivat voitettujen vaikeuksien lailla asioiksi, joista saattoi ylvästellä. Ainoastaan silloin, kun hän ajatteli neiti Mackerizieta häilähti hänen mieleensä kaihon varjo; tuo nuori nainen ansaitsi jotakin parempaa kuin vaatimattoman näköisen John Nicholsonin, joka koulutoverien piirissä vielä tunnettiin pilkkanimellä "Syöttiläs"; ja hän tunsi, että jos hänen biljardikeppinsä osuttaisi hänelle yhtä monta pistettä tai jos hän osaisi seisoa yhtä levollisesti ja siron huolettomana kuin Alan, voisi hän lähestyä tunteittensa kohdetta vähemmän musertavasti tietoisena alemmuudestaan.

Ennenkuin he erosivat Alan teki ehdotuksen, joka oli ylenmäärin häkellyttävä. Hän olisi sinä iltana Collettella kello kahdeltatoista, sanoi hän. Miksei John tulisi sinne saamaan takaisin rahansa? Mennä Collettelle oli nähdä elämää tosiaankin; se oli väärin, se oli vastoin lakeja, siihen liittyi – varsin vaisuun tapaan – seikkailua. Jos sielläkäynti tulisi tiedoksi, oli se sellainen urotyö, että se ainiaaksi saattaisi nuoren miehen huonoon huutoon vakavampien yhteiskuntapiirien silmissä, mutta tuottaisi hänelle sijan mellakoitsijain joukossa. Eikä Colletten ravintola kuitenkaan ollut mikään helvetti; sitä ei voinut ilman äärettömästi liioittelematta merkitä "kullatuksi salongiksi"; ja jos siellä käyminen oli synti, oli se synti ainoastaan paikallinen ja kunnallinen. Collette oli ainoastaan kapakoitsija ilman tarjoiluoikeuksia, joka järjesti illallisia kello yhdentoista eli edinburghilaisen sulkemisajan jälkeen.

Jos kuului johonkin kerhoon, saattoi saada paljon paremman illallisen samalla tunnilla menettämättä rahtuakaan yhteiskunnallisesta maineestaan. Mutta jos se etu puuttui ja mies oli nälissään tai halukas seuranpitoon luvattomilla tunneilla, oli Colletten ravintola ainoa satama. Siellä tarjottu ruoka oli varsin kehnoa. Ravintolaseurueet eivät olleet tulleet senaatista tai kirkonmiesten piiristä, vaikka lakimiehistö olikin varsin hyvin edustettuna sillä ainoalla kerralla, kun minä uhmaten maani lakeja ja pannen maineeni alttiiksi tunkeuduin tuohon synkkään iltaruokalaan. Ja Colletten vieraat, kirpaisevan tietoisia rikkomuksestaan ja "kaksikätisestä koneesta" (poliisimiehestä) ovella, olivat ehkä taipuvaisia hieman kiihkeään liiallisuuteen. Mutta paikka ei mitenkään ollut kovin paha; ja näin pitkän ajan jälkeen minua jonkun verran ihmetyttää, kuinka se oli ansainnut vaarallisen maineensa.

Aivan samoin tuntein kuin mies saattaa pohtia suunnitelmaa nousta Matterhornin huipulle tai matkustaa Afrikan halki John mietti Alanin ehdotusta ja suostui siihen uhkarohkeana tekona. Kävellessään kotiin hän ajatteli retkeä elämän varmoilta poluilta hurjaan ja kiihkeään ympäristöön; kilpailevasti se askarrutti hänen mielikuvitustaan Flora Mackenzien kuvan kanssa, – yhteen kuulumattomia ja kuitenkin sukulaisajatuksia, sillä eikö kumpikin mielle merkinnyt tavatonta päättäväisyyden ruuvien tiukentamista? Eikö kumpikin vietellyt häntä pois ja varoittanut häntä jälleen takaisin omaan itseensä?

Näiden kahden mietinnän välillä hän ainakin oli tavallista enemmän kiihtynyt; kun hän pääsi Randolph Crescentiin, unohti hän kokonaan päällysnuttunsa povitaskussa olevat neljäsataa puntaa, ripusti takin rikkauksineen erityiseen vaarnaansa naulakkoon ja juuri sillä teolla sinetöitsi tuomionsa.

TOINEN LUKU

John niittää myrskyä

Puoli yhdentoista korvissa John sai suureksi riemukseen tarjota käsivartensa neiti Mackenzielle ja saattaa hänet kotiin. Ilta oli viileä ja tähtikirkas; kaiken tietä itäänpäin erinäisten puutarhojen puut kahisivat ja näyttivät mustilta. Leith Walkin rotkosta, kun he joutuivat menemään sen poikki, riehui vihuri ja pani katulyhtyjen liekit väräjämään; ja kun he vihdoin nousivat Royal Terracelle, missä kapteeni Mackenzie asui, löyhähti heidän kasvoihinsa voimakas ja tuore suolantuoksu mereltä.

Nämä kävelyn vaiheet jäivät piirretyiksi Johnin muistiin, kukin tuon hänen käsivartensa tukeman keveän käden kosketuksen korostamana. Ja kaikkien näiden öisen kaupungin ihmeiden takaa hän näki sielunsa silmillä kuvan valaistusta vierashuoneesta kotona, jossa hän oli istunut rupattelemassa Floran kanssa; ja hänen isänsä oli huoneen toisesta päästä katsellut suopeasti ja ivallisesti hymyillen. John oli lukenut tuon hymyn merkityksen, joka vieraalta olisi voinut jäädä huomaamatta. Herra Nicholson oli havainnut poikansa hullaantumisen tyytyväisenä, joskin hänen ilmeessään oli huumorin vivahdusta; ja hänen hymynsä, vaikkakin vielä hiukkasen halveksiva, oli merkinnyt hyväksymistä.

Kapteenin ovella tyttö ojensi kätensä hiukan tuntehikkaasti, ja John otti sen, piti sitä hiukan kauemmin ja sanoi: "Hyvää yötä, rakas Flora", ja säikähtyi heti suuresti tästä rohkeudestaan. Mutta tyttö ainoastaan nauroi, juoksi portaita ylös ja soitti kelloa; ja odottaessaan oven avautuvan hän pysytteli ovikäytävässä ja haasteli nuorukaiselle sieltä ikäänkuin linnoituksesta. Hänellä oli kudottu shaali päässänsä, ja hänen siniset ylämaalaissilmänsä saivat valoa läheisestä katulyhdystä ja säkenöitsivät. Ja kun ovi avautui ja sulkeutui hänen jälkeensä, tunsi John itsensä julman yksinäiseksi.

Hän asteli verkalleen takaisin terassia pitkin sydämessään hellä hehku; ja kun hän tuli Greensiden kirkon kohdalle, pysähtyi hän epäröiden. Calton Hillin harjulla vasemmalla oli tie Collettelle, missä Alan pian odottaisi hänen saapumistaan ja mihin hän ei nyt enää olisi suostunut menemään enempää kuin hän ehdoin tahdoin olisi rämpinyt suohon. Tytön käden kosketus hänen hihaansa ja ystävällinen valo isän silmissä sen äänekkäästi kielsivät. Mutta juuri hänen edessään oli tie kotiin, joka viittasi ainoastaan vuoteeseen, varsin epähauskaan paikkaan sille, jonka mielikuvitus oli viritetty lyyrilliseen lentoon ja jonka muutoin verraten kiihkoton sydän juuri nyt tunsi rajua liikutusta. Kukkulan huippu, viileä yöilma, suurien muistomerkkien läheisyys, ja kaupungin yleiskuva hänen jalkojensa alla mäkineen, laaksoineen ja toisiaan leikkaavine lyhtyriveineen vetivät häntä puoleensa vetoamalla kaikkeen, mikä hänessä oli runollista, ja hän kääntyi ylöspäin; ja tällä aivan viattomalla poikkeamisella hän kypsytti anteeksiannettavien erehdystensä viljan kohtalon sirpin leikattavaksi.

Penkille, joka oli mäellä Greensiden yläpuolella, hän istahti noin puoleksi tunniksi, katsellen Edinburghin valoja alhaalla ja taivaan lamppuja ylhäällä. Ihmeellisiä olivat ne päätökset, joita hän teki; kauniita ja lempeästi hymyileviä ne tulevaisuuden näköalat, jotka kiitivät hänen edessään. Hän lausui itsekseen Floran nimen niin monilla liikuttavilla ja dramaattisilla sävelillä, että hän vihdoin aivan suli hellyyteen ja olisi voinut ääneensä laulaa. Juuri silloin jokin kahina hänen päällystakistaan kuului hänen korvaansa. Hän pisti kätensä taskuunsa, veti esille kirjekuoren, jossa rahat olivat, ja istui hämmästyneenä. Calton Hiilillä oli siihen aikaan huono yömaine, ja istua siellä neljäsataa puntaa taskussa, jotka eivät kuuluneet hänelle, oli tuskin viisasta. Hän vilkaisi ylös. Tuolla oli mies perin kehno hattu päässä hiukan sivummalla hänestä, nähtävästi katsellen näköalaa; vähäisen matkan päässä toisella puolen toinen yökulkija lähestyi varsin hiljaa. John hypähti ylös. Kirjekuori putosi hänen käsistään; hän kumartui sitä ottamaan, ja samalla hetkellä molemmat miehet juoksivat esiin ja tarttuivat hänen rinnuksiinsa.

Hiukkasta myöhemmin hän nousi pystyyn kovin mukiloituna ja kuohuksissaan, köyhempänä kukkaroa, joka sisälsi juuri yhden pennyn-postimerkin, batistinenäliinaa ja kaikkitärkeää kirjekuorta.

Tässä oli nuori mies, jonka päälle lemmen korkeimmassa huumauksessa oli tullut kolaus liian ankara hänen yksin kannettavakseen. Ja vain muutaman sadan metrin päässä istui hänen paras ystävänsä illallisella – niin, vieläpä häntä odottamassa. Eikö ollut inhimillistä, että hän rientäisi sinne? Hän meni etsimään myötätuntoa – etsimään sitä lystikästä kapinetta, jota me kaikki ahdinkoon joutuessamme luulemme tarvitsevamme ja jota olemme sopineet nimittämään neuvoksi. Ja hän meni sitäpaitsi epämääräisin, mutta jokseenkin loistavin avuntoivein. Alan oli rikas tai tulisi rikkaaksi täysi-ikäiseksi ehdittyään. Kynänvedolla hän voisi korjata tämän onnettomuuden ja pelastaa hänet pelätystä kohtauksesta herra Nicholsonin kanssa, jota kohtausta John nyt mielikuvituksessaan kavahti niinkuin käsi vetäiksen pois valkeasta.

Ihan Calton Hillin alapuolella on kapea kuja, osittain katu, osittain sivupolku. Se alkaa vastapäätä vankilan ovia ja loppuu alhaalla Low Caltonin auringottomissa köyhälistökortteleissa. Toiselta puolen kohoavat vuoren kalliohuiput, toiselta sitä reunustaa vanha hautuumaa. Näiden välillä tie kulkee kaivannossa, joka öisin on niukasti valaistu ja päivisin perin vähän käytetty ja joka hautakumpujen paikan sivuutettuaan jatkuu likaisten ja epämääräisten talojen ohi. Yksi näistä oli Colletten ravintola, ja sen ovelle kovaonninen John nyt kolkutti päästäkseen sisälle. Onnettomalla hetkellä hän tyydytti salakapakoitsijan varovaiset kysymykset, onnettomalla hetkellä hän astui tuohon jokseenkin epämiellyttävään majaan. Alan oli kylläkin siellä istumassa räikeiden kaasuliekkien valaisemassa huoneessa epäsiistin pöytäliinan ääressä, syömässä karkeaa ateriaa eräiden nuoremman juristikunnan humaltuneiden jäsenten kanssa. Alankaan ei ollut selvä; hän oli menettänyt tuhannen punnan vedon kilpa-ajoissa, oli kuullut uutisen päivällisaikaan ja koetti nyt, kun ei millään tavalla voinut selviytyä pulastaan, upottaa sen muistoa. Hänkö auttaisi Johnia! Se oli mahdotonta; hän ei kyennyt auttamaan itseänsäkään.

"Jos sinulla on hirviö isänä", sanoi hän, "on minulla törkiö holhoojana".

"Minä en halua kuulla isääni nimitettävän hirviöksi", sanoi John pamppailevin sydämin, tuntien panevansa vaaraan ainoan terveen niittauksen ketjussa, joka vielä sitoi hänet elämään.

Mutta Alan oli aivan hyväluontoinen.

"Hyvä on, vanha veikko", sanoi hän. "Perin kunnioitettava mies sinun isäsi on." Ja hän esitteli ystävänsä tovereilleen "vanhan Nicholsonin – ja mikä hänen arvonsa onkaan – poikana".

John istui mykässä sieluntuskassa. Colletten likaiset seinät ja tahraiset pöytäliinat, vieläpä hänen kurjat maustepullonsakin olivat hänestä ikäänkuin esineitä painajaisunessa. Ja juuri silloin kuului kolkutus ja rientäviä askeleita ja poliisit, jotka olivat olleet niin surkean etäällä Calton Hilliltä, esiintyivät näyttämöllä. Ja vereksestä rikoksesta yllätettynä, lasit kyynärpäittensä vieressä, seurue pidätettiin, kaikki marssitettiin poliisiasemalle ja haastettiin asianmukaisesti esiintymään todistajina nyt nostettavassa käräjäjutussa mestarisalakapakoitsija Collettea vastaan.

Sieltä palasi surumielinen ja melkoisesti selvennyt seurue. Yleisen mielipiteen epämääräinen pelko painosti ylimalkaisesti heitä kaikkia; mutta eri yksilöiden mieliä ahdistivat yksityiset ja erikoiset kauhut. Alan pelkäsi holhoojaansa, jonka kärsivällisyyttä oli jo kovin koeteltu. Eri joukosta oli maalaispapin, toinen tuomarin poika. Johnilla, onnettomimmalla kaikista, oli David Nicholson isänä, jota lähestyminen sellaisessa häpeällisessä asiassa oli suorastaan tympäisevää.

He seisoivat neuvottelemassa keskenään Saint Gilesin tukipatsaitten alla; sitte he siirtyivät erään mukana olevan asuntoon North Castle Streetin varrelle, missä he muuten olisivat voineet saada aivan yhtä hyvän illallisen ja melkoista parempia juomia kuin siinä vaarallisessa paratiisissa, josta heidät oli häädetty. Täällä he, melkein kyynelten laseihin tippuessa, pohtivat asemaansa. Jokainen selitti, että hänellä oli mahdottoman paljon menetettävää, jos asiasta tehtiin tosi ja hänen täytyi esiintyä todistajana. Oli merkillistä, mitä loistavia näköaloja juuri silloin oli avautumassa jokaiselle tuosta pienestä nuorukaisjoukosta ja mitkä hartaat huolet heidän perheittensä tunteista nyt alkoivat heidän sydämistään kummuta. Jokainen oli sitä paitsi omituisen avuttomassa tilassa. Ei ainoakaan pystynyt suorittamaan osaansa sakosta; ei ollut ainoatakaan, joka ei ilmaissut ihmeellistä toivonvälähdystä, että jokainen toinen (vuoronsa perään) oli se mies, joka voisi astua esille ja korvata mitä puuttui. Joku esiintyi korskeasti; hän ei voinut maksaa osaansa; jos asia joutuisi oikeuden eteen, niin hän livistäisi; hänestä oli englantilainen lakimiesura aina ollut hänen oikea piirinsä. Toinen poikkesi liikuttaviin yksityiskohtiin perheestään, joita kukaan ei kuunnellut. John istui tämän köyhyys- ja halpamaisuuskilpailun keskellä huumaantuneena, katsellen onnettomuuksiensa vuorenkorkuista rykelmää.

Vihdoin tämä yhtymä onnettomia nuoria aaseja erosi luvattuaan, että jokainen vetoisi perheeseensä yhteisen suorasukaisesti, ja he astuivat nuopeina alas portaita kevätaamun harmaaseen valoon, katujen ollessa aivan ihmistyhjät kaikkialla heidän ympärillään. Katulyhdyt paloivat päivän sarastaessa vähemmän kirkkaasti ja linnut alkoivat helskytellä kehoittavia säveliä kaupungin puutarhojen lehdoista kunkin heistä kävellessä omaa tietään alla päin ja kaikuvin askelin.

Naakat olivat jo valveilla Randolph Crescentillä; mutta tuhlaajapojan paluuta tervehtivät tiukkakaihtimiset, pimeät ikkunat. Johnin pääavain oli hänelle äskettäin suotu etuoikeus; tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän sitä käyttäisi... ja voi! Missä tympäisevässä kelvottomuuden tunnossa hän sen nyt työnsikään hyvin öljyttyyn lukkoon ja astui tuohon säädyllisyyden linnoitukseen! Kaikki nukkuivat; kaasu oli jätetty eteiseen heikosti palamaan valaistakseen hänen palaamistansa. Vallitsi kamala hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan joka kahdeksas päivä vedettävän kellon raksutus. Hän sammutti kaasun ja istahti tuolille eteiseen, odotellen ja laskien minuutteja sekä ikävöiden nähdä joitakin ihmiskasvoja. Mutta kun hän vihdoin kuuli herätyskellon helinän alemmasta kerroksesta ja palvelijat alkoivat liikkua ympäriinsä, menetti hän heti rohkeutensa ja pakeni omaan huoneeseensa, jossa hän heittäytyi vuoteeseen.

KOLMAS LUKU

John korjaa sadon

Pian aamiaisen jälkeen, johon hän otti osaa perin murheellinen ilme kasvoillaan. John etsi isäänsä sieltä, missä hän sunnuntaiaamuisin istuskeli, luultavasti uskonnollisissa mietiskelyissä. Vanha herrasmies vilkaisi ylös happamin, kysyvin ilmein.

"Tällä hetkellä minä en halua itseäni häirittävän", sanoi hän.

"Minä tiedän sen", vastasi John; "mutta minä olen... minä tahdon... minä olen kaikki hirveästi sotkenut", puuskahti hän ja kääntyi ikkunaan päin.

Herra Nicholson istui ääneti melkoisen ajan, sillä välin kun hänen onneton poikansa katseli salkoja takanurmikolla ja muuatta kellervää kissaa, joka istua kökötti kiviaidalla. Epätoivo ahdisti Johnin sydäntä hänen tuijottaessaan; ja häntä vimmastutti ajatella pahojen tekojensa kauheaa sarjaa ja oleellista viattomuutta niiden takana.

"No", sanoi hänen isänsä ilmeisesti ponnistautuen, mutta varsin tyyneen sävyyn, "mistä on kysymys?"

"Maclean antoi minulle neljäsataa puntaa viedäkseni ne pankkiin, isä", aloitti John; "ja ikäväkseni täytyy minun sanoa, että ne ryöstettiin minulta".

"Ryöstettiin sinulta?" huudahti Nicholson voimakkaasti kohoavin äänensävyin. "Ryöstettiin? Varo sanojasi, John!"

"En voi muuta sanoa, isä; ne aivan yksinkertaisesti ryöstettiin minulta", lausui John epätoivoisena ja jurosti.

"Ja missä ja milloin se merkillinen asia tapahtui?" kysyi isä.

"Calton Hillillä kello kahdentoista aikaan viime yönä."

"Calton Hillillä?" toisti herra Nicholson; "ja mitä sinä siellä teit siihen aikaan yöstä?"

"En mitään, isä", virkkoi John.

Herra Nicholson veti henkeänsä.

"Ja kuinka sinulla oli ne rahat kello kaksitoista viime yönä?" kysyi hän terävästi.

"Minä unohdin sen osan asiasta", virkkoi John odottaen huomautuksia, ja jatkoi sitten omalla murteellaan: "Minä unohdin silkoisesti koko hökötyksen."

"Hm", sanoi hänen isänsä, "se on mitä eriskummaisin juttu. Oletko ilmoittanut poliiseille?"

"Olen", vastasi John-parka, ja veri kohosi hänen kasvoilleen. "He luulevat tuntevansa miehet, jotka sen tekivät. Kyllä minä uskon, että rahat saadaan takaisin – kunhan se olisi kaikki", jatkoi hän epätoivoisen välinpitämättömästi, minkä hänen isänsä otaksui kevytmielisyydeksi, mutta mikä johtui pahemman tietoisuudesta.

"Äitisi kellokin?" kysyi herra Nicholson.

"Oh, kello kyllä on tallella!" huudahti John. "Ainakin, – tarkoitan, että juuri aioin puhua kellosta... Asia on niin, häpeä tunnustaa, että minä... minä olin aikaisemmin pantannut kellon. Tässä on kuitti, rosvot eivät sitä löytäneet, kello voidaan lunastaa; eivät ne myy pois pantteja." Nuorukainen läähätti nämä lauseet toisen toisensa perästä kuin pikatykiliä ammuttuina; mutta hänen lausuessaan viimeistä sanaa, joka kajahti tässä upeassa huoneessa kuin sadatus, petti hänen rohkeutensa täydellisesti; ja kauhea äänettömyys valtasi isän ja pojan.

Sen keskeytti herra Nicholson ottamalla panttikuitin pöydältä. "John Froggs, 85 Pleasance", luki hän ja kääntyi sitten Johniin päin, suuttumuksen ja inhon leimaus välähtäen silmistä. "Kuka on John Froggs?" tiuskaisi hän.

"Ei kukaan", sanoi John. "Se oli vain nimi."

"Salanimi", huomautti hänen isänsä.

"Oh, sitä tuskin luulen", sanoi rikollinen; "se on muoto, jota kaikki käyttävät, mies näkyi ymmärtävän, me nauroimme makeasti sille nimelle..."

Hän vaikeni siihen, sillä hän näki isänsä säpsähtävän tuota kuvausta miehen lailla, joka on saanut ruumiillisen iskun; ja sitten vallitsi hiljaisuus jälleen.

"En luule", sanoi herra Nicholson vihdoin, "että minä olen kitsas isä. En ole koskaan nuristen kieltänyt sinulta rahaa mihinkään järkeviin ja tunnustettaviin tarkoituksiin; sinun tarvitsi vain tulla minulle juttelemaan. Ja nyt minä huomaan, että sinä olet unohtanut kaiken säädyllisyyden, kaikki luonnolliset tunteet, ja tositeossa pantannut – pantannut – äitisi kellon. Sinulla on täytynyt olla joku kiusaus; minä teen sinulle sen oikeuden, että otaksun sen olleen voimakkaan. Mihin sinä niitä rahoja tarvitsit?"

"Olisin mieluummin sitä mainitsematta, isä", sanoi John. "Se vain vihastuttaisi sinua."

"Minä en tahdo, että minulta mitään pimitetään", huudahti hänen isänsä. "Täytyy tulla loppu noista väistelevistä vastauksista. Mihin sinä niitä rahoja käytit?"

"Lainatakseni ne Houstonille, isä", sanoi John.

"Muistan kieltäneeni sinua puhuttelemasta sitä nuorta miestä?" lausui hänen isänsä.

"Kyllä sinä sen teit", sanoi John; "mutta minä satuin hänet tapaamaan."

"Missä?" kuului musertava kysymys.

Ja "biljardisalissa" oli tuomion tuottava vastaus. Täten Johnin ainoa poikkeaminen totuudesta toi hänelle hetikohta rangaistuksen. Sillä muussa tarkoituksessa kuin Alania tavatakseen hän ei olisi astunut biljardisaliin; mutta hän oli halunnut lieventää tosiasiallista tottelemattomaan, ja nyt näytti siltä, että hän kävi noissa huonomaineisissa paikoissa omin ehdoin.

Vielä kerran herra Nicholson märehti äänettömästi näitä rumia uutisia; ja kun John vaivihkaa vilkaisi isänsä kasvoihin, näki hän tyrmistyksekseen niillä kärsimyksen merkit.

"No", lausui vanha herrasmies vihdoin, "minä en voi sanoa olevani pelkästään nöyryytetty. Minä nousin tänä aamuna maailman silmissä onnellisena miehenä – onnellisena ainakin pojasta, josta luulin voivani olla syystä ylpeä..."

Mutta ihmisluonnolle ei ollut mahdollista sietää tätä kauemmin, ja John keskeytti melkein parkaisten.

"Voi sentään!" huudahti hän. "Se ei ole kaikki, se ei ole pahinta – se ei ole mitään! Kuinka minä olisin aavistanut, että sinä olit minusta ylpeä? Oh, minä toivon, minä toivon, että olisin tiennyt, mutta sinä sanoit aina, että minä olin sellainen häpeäpilkku! Ja kauhein asia on tämä: meidät pidätettiin kaikki viime yönä, ja meidän on suoritettava Colletten sakko kuuteen mieheen tai meidät vaaditaan todistajiksi – salakapakoitsemisesta. Ne vannottivat minut sinulle kertomaan, mutta omasta puolestani", huudahti hän purskahtaen kyyneliin, "minä toivoisin olevani kuollut!" Ja hän lankesi polvilleen tuolin eteen ja kätki kasvonsa.

Puhuiko hänen isänsä tai viipyikö hän huoneessa vai lähtikö heti, ne ovat seikkoja, joita historia ei tunne. Kamala sielullinen ja ruumiillinen ahdistus, nyyhkähdyksen purskahdukset, katkonaiset, haihtuvaiset, milloin suuttumuksen, milloin katumuksen ajatukset, katkonaiset, alkeelliset tietoisuuden ailahdukset, tuolinistuimen jouhien haju, kirkonkellojen räminä, joka nyt alkoi tehdä päivän kauheaksi kautta kaupungin, kova lattia, joka kivisti hänen polviaan, suuhun valuvien kyynelten maku, – jonkin ajan, jonka pituutta en voi arvata kieltäytyessäni kauemmin viipymästä hänen tuskassaan, olivat nämä seikat John Nicholsonille Jumalan koko maailma.

Kun hän vihdoin ikäänkuin pontta painamalla palasi selvään tietoisuuteen ja jonkun verran tyyntyikin, olivat kellot juuri lakanneet soimasta, ja sabatin hiljaisuutta häiritsi vielä myöhästyneiden askelten kopina. Takan yläpuolella olevan kellon mukaan samoinkuin noista kaunopuheisemmistakin merkeistä päättäen oli jumalanpalvelus vasta äskettäin alkanut; ja jos hänen isänsä oli todella mennyt kirkkoon, oli onnettomalla syntisellä edessään lähes kaksi tuntia vain suhteellista surkeutta.

Isän palatessa sen korkein aste ehdottomasti palaisi. Hän tunsi sen ruumiinsa jokaisella kutistuvalla säikeellä, hän tiesi sen aivojensa äkillisestä, huimaavasta pyörimisestä pelkkää tuota onnettomuutta ajatellessakin. Puolitoista tuntia, ehkä tunti ja kolme neljännestä, jos tohtori oli pitkäpuheinen, ja sitten alkaisi jälleen se kipeästi tietoinen tuska, jota hän nykyisessä jumottavassa kivistyksessäänkin kavahti kuin tulen liekkiä. Hän oli näkevinään perheen kirkkopenkin, uinuttavat patjat, raamatut, virsikirjat, Marian hajusuoloineen, isänsä istumassa silmälasit päässä ja arvostelevana. Ja äkkiä eikä aiheettomasti, hänet valtasi suuttumus. Oli epäinhimillistä lähteä pois kirkkoon ja jättää syntinen odottavaan jännitykseen rankaisemattomana, ilman anteeksiantoa. Ja juuri tästä arvostelun kosketuksesta isän pyhyys väheni, vaikkakin pelko isää kohtaan yhä kasvoi; ja nuo kaksi tunteen säiettä työnsivät häntä samaan suuntaan.

Ja äkkiä hänet valtasi mielipuolinen pelko, että hänen isänsä oli lukinnut hänet huoneeseen. Mielteellä ei ollut mitään järkevää pohjaa; se oli kaiketi vain vaisto samanlaisista kohahduksista lapsuudessa, sillä hänen isänsä huone oli aina ollut kuulustelukammio ja rangaistuksen näyttämö; mutta ajatus oli niin tiukasti kiintynyt hänen mieleensä, että hänen täytyi heti lähestyä ovea ja todeta se valheelliseksi. Mennessään hän havaitsi kirjoituspöydässä avonaiseksi jääneen laatikon. Se oli rahalaatikko, hänen isänsä hämmingin todisteena.

Rahalaatikko – ehkä samalla sallimuksen sormi! Ken voi ratkaista, kun uskonoppineetkin ovat eri mieltä kaitselmuksesta ja kiusauksesta? Kuka voi levollisesti istuessaan viiniköynnöksensä alla langettaa tuomion sellaisen vaivaisen, ahdistetun, orjamaisesti pelkäävän, orjamaisesti kapinoitsevan rakin teoista, jollaisena John Nicholson oli tuona sunnuntaipäivänä. Hänen kätensä oli laatikossa melkein ennen kuin hänessä oli syntynyt toivo; ja hän kirjoitti istuen isänsä tuolilla ja käyttäen isänsä imupaperialustaa surkean anteeksipyyntönsä ja hyvästijättönsä:

    "Rakas isä! – Minä olen ottanut rahat, mutta minä maksan ne
    takaisin niin pian kuin kykenen. Sinä et enää milloinkaan
    minusta kuule. Minä en millään tarkoittanut mitään pahaa, joten
    toivon sinun yrittäväsi antaa anteeksi. Haluaisin, että sanoisit
    hyvästi Alexanderille ja Marialle; mutta älä sano, jollet tahdo.
    Minä en tosiaan voinut odottaa sinun näkemistäsi. Koetahan antaa
    minulle anteeksi. Sinun rakastava poikasi

                                                John Nicholson."

Otettuaan rahat ja kyhättyään kirjelapun hän riensi viivyttelemättä pois näiden rikosten näyttämöltä; ja muistaen, kuinka hänen isänsä oli kerran palannut kirkosta vähäisen pahoinvoinnin vuoksi keskellä toista virttä, ei hän edes rohjennut kääriä myttyyn varavaatekertaa. Siinä asussa, jossa hän oli, hän livahti ulos isänkodin ovista, tullen viileään kevätilmaan, kevään ohueen päiväpaisteeseen ja kaupungin suureen sabattirauhaan, jota nyt häiritsi ainoastaan naakkojen rääkyminen. Ei ollut nyt ketään Randolph Crescentillä eikä myöskään Queensferry Streetillä. Tässä ulkoilman yksinäisyydessä ja pakoonpääsyn tunnossa John jälleen reipastui; ja haikeassa jäähyväismielialassa hän seisoi vielä hetkisen Pyhän Yrjön kirkon länsipään puolella. Siellä sisällä veisattiin; ja Johnista se oli ikäänkuin kaikkien kristillisten menojen loppu, sillä hän olisi nyt Ismaelin tavoin villi mies ja hänen elämänsä kuluisi kodittomana ja jumalattomien ihmisten parissa.

Täten hän ilman kohoavaa seikkailutunnetta, vaan pelkässä alakuloisuudessa ja epätoivossa käänsi selkänsä syntymäkaupungilleen ja lähti sieltä jalkaisin, lähimpänä päämääränään Glasgow ja sitten Kalifornia.

NELJÄS LUKU

Toinen kylvö

Ei ole asianani kertoa John Nicholsonin seikkailuja, joita oli monta, vaan ainoastaan hänen tärkeimmät vastoinkäymisensä, joita oli enemmän kuin hän halusi ja inhimillisen mittapuun mukaan enemmän kuin hän ansaitsi. Kuinka hän Kaliforniaan saapuneena hetimiten joutui huijarien käsiin, kuinka hänet ryöstettiin ja hakattiin, kuinka hän näki nälkää, kuinka hänet vihdoin ottivat armeliaat ihmiset hoivaansa, kuinka hän sai takaisin jonkun verran itsetyytyväisyyttänsä ja pääsi kirjanpitäjäksi erääseen San Franciscon pankkiin, ovat asioita, joiden selostaminen veisi liian paljon aikaa. Eikä näissä välikohtauksissa ollut mitään Nicholsonin erikoiselle kohtalolle ominaista, sillä ne olivat vain sellaisia seikkoja, joita tapahtui tuhansille muille nuorille seikkailijoille samoina päivinä ja samoissa paikoissa. Mutta hänen saatuaan kerran toimen pankissa alkoi häntä joksikin aikaa suosia erittäin hyvä onni, mikä meidän on selitettävä, koska se oli ainoastaan kiertotie uuteen onnettomuuteen.

Onnekseen hän tapasi nuoren miehen niin sanotussa "peliluolassa", ja kuukautisella palkallaan hän sai selvitetyksi uuden tuttavansa silloisesta häpeällisestä asemasta ja mahdollisesta vastaisesta vaarasta. Tämä nuori mies oli erään Nob Hillin magnaatin veljenpoika. Nuo pohatat hoitavat San Franciscon arvopaperipörssiä, jokseenkin niinkuin vähäpätöisempien keinottelijoiden voidaan nähdä kotona jonkun yleisen puiston kulmassa harjoittavan yksinkertaisempaa "herne- ja sormusleikkiä" [Huutamalla (tavallisesti kolmella) sormustimella suoritettu markkinatemppu; yksi pannaan salamannopeasti herneen päälle, ja sitten lyödään vetoa siitä, missä sormustimessa herne on. Suom.] omaksi hyödykseen, toisin sanoen yleisön pelihalun lannistamiseksi. Pulastaan pelastettu nuorukainen kykeni auttamaan, ja kun hän oli luonteellaan kiitollinen, kuului hänen toivomuksiinsa opastaa John varakkuuden tielle. Ja näin ilman mitään harkintaa tai uutteruutta, hänen edes ymmärtämättään peliä, jossa hän oli mukana, vaan ainoastaan ostamalla ja myymällä, mitä hänen käskettiin ostaa ja myydä, oli hän nykyisin onnettaren leluna päässyt yhdentoista- kahdentoistatuhannen punnan välimaille tai, niinkuin hän sitä laski, yli kuudenkymmenentuhannen dollarin.

Kuinka hän oli joutunut ansaitsemaan tämän varallisuuden paremmin kuin hän ennen oli ansainnut häpeää kotona, oli hänen filosofialleen liian vaikea ongelma. Kyllähän oli totta, että hän oli ollut uuttera pankissa, mutta ei uutterampi kuin rahastonhoitaja, jolla oli seitsemän pientä lasta ja joka ilmeisesti vaipui yhä suurempaan kurjuuteen. Eikä myöskään se askel, joka oli johtanut hänet menestykseen – käynti peliluolassa kuukauden palkka taskussa – ollut niin ylevän hyveellistä tai edes viisasta, että sen olisi luullut ansaitsevan jumalien suosiota. Jostakin tällaisesta tunteesta ja nähdessään huimaavaa keinuntaa – pilvenkorkealle ja hornansyvälle, – ihmisten koettaessa pysytellä kiikkulaudalla, tai ehkä pelosta, että hänen menestyksensä lähteiden voitaisiin kavalasti selittää alkuaan pulppuavan jostakin pikku kassasta, jatkoi hän työtänsä, ei hiiskunut sanaakaan uusista olosuhteistaan, ja talletti tilinä erääseen pankkiin toisessa osassa kaupunkia. Tämä näennäisesti viaton salailu oli ensimmäisenä Johnin elämän toiseen tragikomediaan.

Tällä välin hän ei ollut koskaan kirjottanut kotiin. Joko epäröimisestä tai häpeäntunteesta, kiukun pistoksesta, pelkästä toistaiseksi jättämisestä tai koska hänellä, kuten olemme nähneet, ei ollut kirjallista kykyä tai koska (kuten olen joskus ollut taipuvainen otaksumaan) ihmisluonteessa on laki, joka estää nuoria miehiä, vaikkeivät he muutoin olekaan kehnoja, suorittamasta tuota yksinkertaista hurskaudentyötä, – oli kuukausia ja vuosia kulunut Johnin milloinkaan kirjoittamatta. Tottumus siihen laiminlyöntiin olikin jo vakiintunut ennenkuin hän pääsi varoihinsa; ja ainoastaan vaikeus katkaista tämä pitkä vaitiolo ehkäisi hänet heti palauttamasta varastamiaan tai – niinkuin hän sitä halusi nimittää – lainaamiaan rahoja. Turhaan hän istahti paperiarkin eteen, odottaen innoitusta. Vihjaistuaan sanat "rakas isä" pysyi tuo taivaallinen nymfi itsepintaisesti vaiti; ja sitten John taaskin rutisti arkin ja päätti niin pian kuin saisi "hyvän tilaisuuden" viedä rahat mieskohtaisesti kotiin. Ja tämä viivytys, joka ei ollut puolustettavissa, oli hänen toinen askeleensa kohtalottaren pauloihin.

Kymmenen vuotta oli kulunut, ja John läheni kolmattakymmenettä ikävuottaan. Hän oli täyttänyt poikavuosiensa lupauksen ja oli nyt varsin rehevä, pyylevähkökin; hänellä oli komeat kasvonpiirteet, hyvät silmät, hilpeä luonteensävy, hän oli kerkeä nauramaan, hänellä oli vaaleanruskeat viikset, hiukkasen amerikkalaista lausumistapaa, hän oli hyvin tutustunut leveään aito-amerikkalaiseen leikinlaskuun ja hän muistutti jonkun verran erästä kuninkaallista henkilöä, joka jääköön minulta mainitsematta. Tällainen oli mies ulkomuodoltaan ja sävyltään, kun hänet nähtiin seurapiireissä. Sisällisesti hän isosta ruhostaan ja perin miesmäisistä viiksistään huolimatta oli pikemminkin neitonen kuin yhdeksänkolmattavuotias mies.

Sattui eräänä päivänä hänen kuljeskellessaan Market Streetiä pitkin kaksiviikkoisen lomansa aattona, että hänen silmäänsä osui muutamia rautatieilmoituksia, ja ilman aikojaan hän laski että hän voisi ehtiä kotiin jouluksi, jos lähtisi huomenna matkalle. Mietelmä herätti hänessä kiihkeän halun, ja hetkisessä hän teki päätöksensä matkustaa.

Oli paljon hommattavaa: hänen matkalaukkunsa oli sullottava, hankittava matkakreditiivi pankista, jossa hän oli varakas asiakas, ja eräitä tehtäviä suoritettava sitä toista pankkia varten, jossa hän oli vähäpätöinen kirjanpitäjä. Ja ihmisluonteen mukaisesti sattui, että kaikista näistä hommista juuri viimemainittu tuli laiminlyödyksi. Yön saapuessa hänellä ei ollut ainoastaan omia rahoja, vaan taaskin kerran (niinkuin siinä edellisessä tilaisuudessa) melkoinen määrä muiden ihmisten varoja.

Nyt sattui niin, että samassa täysihoitolassa asui muuan hänen virkatoverinsa, rehti mies; mutta hänen heikkoutenaan oli niin sanottu juomahimo – vaikka sitä tässä tapauksessa olisi voinut nimittää vahvuudeksikin, sillä uhri oli ollut humalassa viikkokausia perätysten ilman vähäisintäkään keskeytystä. Tälle onnettomalle John uskoi kirjeen, jossa oli arvopapereita ja joka oli osoitettu pankin johtajalle. Juuri sen antaessaan luuli hän huomaavansa eräänlaista sumuista hataruutta uskotunmiehensä silmissä ja puheessa, mutta hän oli liian toivorikas salliakseen itseään viivyttää, hiljensi varoittavan äänen povessaan ja jätti samalla ainoalla eleellä rahat kirjanpitäjälle ja itsensä kohtalon haltuun.

Minä olen ikävystyttämisenkin uhalla viipynyt Johnin pienimmissäkin erehdyksissä, koska hänen tapauksensa on moralistille niin ällistyttävä; mutta me olemme niistä nyt suoriutuneet, hänen esittämänsä osa on siinä suhteessa päättynyt, lukija on kuullut pahimman tämän tarinan poloisesta päähenkilöstä, ja minä jätän hänet itse arvostelemaan, onko hän vai John ollut vähemmin ansiokas. Tästä lähtien meidän on vain seurattava miehen vaiheita, joka oli pelkkä vastoinkäymisten leikkipallo ja jonka ansaitsemattomia onnettomuuksia ei edes humoristi voi katsella säälittä, ei edes filosofi hätkähtämättä.

Sinä iltana kirjanpitäjämme joutui niin kestävään juomapuuskaan, että se hämmästytti hänen lähimpiä tuttaviaankin. Hänet häädettiin nopeasti täysihoitolasta; hän jätti salkkunsa aivan tuntemattoman huostaan, joka ei edes ehtinyt kuulla hänen nimeään, harhaili, tietämättä mihin, ja korjattiin lopuksi erääseen Sacramenton sairaalaan. Täällä tämä pohmeloinen olento virui vuoteensa tutkimattoman numeron kätkössä joitakuita päiviä lisää, tiedottomana kaikesta ja varsinkin siitä, että poliisit häntä etsivät. Kaksi kuukautta oli kulunut ennenkuin Sacramenton sairaalan toipilas todettiin Kirkmaniksi, karanneeksi sanfranciscolaiseksi pankkivirkailijaksi. Senkin jälkeen täytyi vielä kulua lähes kaksi viikkoa ennenkuin se aivan outo mies voitiin löytää, salkku saada takaisin ja Johnin kirje vihdoinkin toimittaa perille, sinetti yhä murtamatta, sisältö yhä koskematta.

Tällävälin John oli lähtenyt lomalleen virkkamatta sanaakaan, mikä oli epäsäännöllistä; ja hänen mukanaan oli kadonnut jokunen summa rahaa, mihin ei ollut mitään lieventäviä asianhaaroja. Mutta hänen tiedettiin olevan huolimaton ja hänet uskottiin rehelliseksi; johtaja sitäpaitsi piti häntä arvossa, ja puhuttiin vähän, joskin epäilemättä jotakin ajateltiin, kunnes kaksi viikkoa oli lopuksi päättynyt ja Johnin oli aika palata. Sitten asia tosiaankin alkoi näyttää synkältä; ja kun ryhdyttiin tiedusteluihin ja havaittiin rahattoman kirjanpitäjän keränneen tuhansia dollareita ja salaa säilyttäneen niitä kilpailevassa pankissa, niin hänen vankimmatkin ystävänsä hylkäsivät hänet, tilit tarkastettiin uudelleen vanhojen ja taitavien kavallusten jälkien etsimiseksi, ja vaikkei mitään löydetty, vallitsi kuitenkin yleinen menetyksen tunnelma. Sähkölennätin pantiin toimimaan, ja pankin kirjeenvaihtajaa Edinburghissa, jota paikkaa varten Johnin käsitettiin varustautuneen laajalla luotolla, pyydettiin ilmoittamaan poliiseille.

Mutta tämä kirjeenvaihtaja oli herra Nicholsonin ystäviä; hän tunsi hyvin Johnin kohtalokkaan katoamisen Edinburghista ja, laskien kaksi ja kaksi yhteen, hän ei rientänyt ensikädessä kertomaan tätä häpeällistä juttua poliisilaitokselle, vaan ystävälleen. Vanha herrasmies oli kauan pitänyt poikaansa kuolleena, Johnin paikka oli täytetty, hänen vikojensa muisto oli jo muuttunut tuollaiseksi vanhaksi jumotukseksi, arpeutuneeksi haavaksi, joka vieläkin silloin tällöin avautuu ja alkaa äilehtiä, mutta joka aina voidaan tahdonponnistuksella vaientaa; ja että kauan sitten menetetty heräsi kuolleista uudessa häpeässä, oli kaksinverroin katkeraa.

"MacEwen", sanoi vanha mies, "tämä täytyy painaa villaisella, jos mahdollista. Jos minä annan teille maksuosoituksen sille summalle, josta he ovat varmat, niin voisitteko järjestää, että asia jätetään sikseen?"

"Minä tahdon", vastasi MacEwen. "Minä tahdon sen uskaltaa."

"Ymmärrätte", jatkoi herra Nicholson, puhuen täsmällisesti, mutta tuhanharmain huulin, "että minä teen tämän perheeni enkä sen onnettoman nuoren miehen vuoksi. Jos nuo epäluulot osoittautuvat oikeiksi ja hän on kavaltanut isoja summia, täytyy hänen levätä sillä vuoteella, jonka on itselleen valmistanut." Ja sitten hän katsahtaen MacEweniin nyökäytti päätänsä ja virkkoi omituiseen tapaansa hymyillen: "Jumalan haltuun!" Ja MacEwen, joka käsitti, että tapaus oli liian vakava lohdutettavaksi, lähti ja kiitti kotimatkallaan Jumalaa siitä, että hän oli lapseton.

VIIDES LUKU

Tuhlaajapojan paluu

Jouluaattona jonkun verran jälkeen puolenpäivän oli John jättänyt matkalaukkunsa aseman säilytyshuoneeseen ja astunut Princes Streetille, sielu ihmeellisen laajentuneena, niinkuin se on henkilöillä kauan harkittujen suunnitelmien toteutuessa. Hän oli jälleen kotona, tuntemattomana ja rikkaana. Nyt hän voi astua isänsä taloon pääavaimellaan, jonka hän oli hartaasti säilyttänyt kaikkien vaellustensa aikana; hän laskisi pöydälle lainatut rahat; tehtäisiin sovinto, jonka yksityiskohdat hän mielessään moneen kertaan järjesteli. Ja hän näki itseään seuraavan kuukauden aikana tervehdittävän monissa komeissa taloissa monilla jäykillä päivällisillä hänen ottaessaan osaa keskusteluun varttuneen miehen ja matkustajan vapaudella ja selostaessaan raha-asioita määrääviä lakeja onnellisen tallettajan arvovaltaisuudella. Mutta tämä ohjelma alkaisi vasta illalla – vasta ihan päivällisen edellä, jolla aterialla jälleen yhtynyt perhe istuisi riemusta säteillen ja paras viini (nykyajan juotettu vasikka) vuotaisi tuhlaajapojan palaamisen johdosta.

Tällä välin hän käveli tutunomaisia katuja, iloisten muistojen yllättäessä hänet ja surullisten myös, kumpienkin yhtä hämmästyttävän pateettisesti. Pureva pakkasilma, matalalla riippuva, ruusunkarvainen talviaurinko, linna, joka tervehti häntä kuin vanhaa tuttavaa, tutut nimet ovikylteissä, vanhojen ystävien näkeminen, jotka hän huomasi tuntevansa ja joita hän kaduilla huolellisesti vältti, pohjoisten seutujen murteen hauska sävel, Yrjön-kirkon kupooli – nyt muistuttamassa häntä hänen viimeisistä katuvaisista hetkistään. Ja katuojat, joissa hän oli oppinut luistelemaan, puoti, josta hän oli ostanut luistimensa, kivet, joita hän oli polkenut, aidakkeet, joita vastaan hän koulutiellä oli kalistellut kynälaatikkoaan, kaikki nuo tuhatyksi nimetöntä pikkuseikkaa, jotka silmä näkee niitä huomaamatta ja jotka muistikin säilyttää tietämättään, mutta joiden kokonaisuus antaa muodon sille paikalle, jota nimitämme kodiksi, – niin, kaikki tämä saarsi häntä hänen liikkuessaan sekä riemu että murhe sydämessä.

Ensimmäisenä vierailunaan hän halusi käydä tapaamassa Houstonia. Tällä oli Regent's Terracen varrella talo, jota entisinä aikoina muuan täti hänen puolestaan hoiteli. Ovi avausi hänen hämmästyksekseen rautaketjun varassa, ja ääni sisältä kysyi, mitä hän halusi.

"Tahtoisin tavata herra Houstonia – herra Alan Houstonia", selitti hän.

"Ja kuka te olette?" tiedusti ääni.

"Tämä on perin merkillistä", tuumi John; ja sitten hän lausui nimensä ääneen.

"Mitä, onko se nuori herra John?" huudahti ääni, jonka skottilainen korostus äkkiä kohosi, todistaen ystävällisempiä tunteita.

"Sama juuri", virkkoi John.

Ja vanha pöytäpalvelija poisti turvalaitteen, huomauttaen vain: "Minä luulin teitä siksi mieheksi." Mutta hänen isäntänsä ei ollut kotosalla; hän kuului olevan Murrayfieldin talossa. Vaikka palvelija olisi hyvin kernaasti asettunut hänen tilalleen ja kertonut kaikki perheuutiset, oli John, jota hiukan vilutti, halukas lähtemään. Mutta tuskin oli ovi jälleen suljettu, kun hän katui, että hän ei ollut kysynyt "siitä miehestä".

Hän ei aikonut tehdä enempiä vierailuja ennenkuin olisi tavannut isänsä ja järjestänyt kaikki kotona; Alan oli ollut ainoa mahdollinen poikkeus, eikä Johnilla ollut aikaa mennä Murrayfieldille asti. Mutta täällä hän oli nyt Regent's Terracella; mikään ei estänyt häntä kiertämästä mäen taakse ja ulkoapäin katselemasta Mackenzien taloa. Matkalla hän mietti, että Floran täytyi nyt olla melkein hänen ikäisensä nainen, ja mahdollisuuden rajojen sisällä oli, että hän oli naimisissa; mutta tämän ilkeän arvelun hän tuomitsi.

Tuolla oli talo kylläkin; mutta ovi oli toisenvärinen, ja mitä sitten tämä...? Kaksi ovikylttiä! Hän astui lähemmäksi; ylemmässä oli arvokkaan yksinkertaisesti luettavana sanat: "Mr. Proudfoot"; alempi oli selittävämpi ja ilmoitti ohikulkijalle, että täällä myöskin asui "Mr. J.A. Dunlop Proudfoot, asianajaja". Proudfootien täytyi olla rikkaita, sillä mikään asianajaja ei voinut odottaa paljoa työtä näin etäisessä kaupunginosassa; ja John vihasi heitä heidän varakkuutensa ja nimensä vuoksi ja sen talon tähden, jota he läsnäolollaan saastuttivat.

Hän muisti kyllä erään Proudfootin, jonka hän oli koulussa nähnyt, vaikkei ollut hänen tuttavansa: pienen valjunaamaisen poikanulkin, jonkun alemman luokan halveksittavan jäsenen. Saattoiko se olla sama kepuli, joka nyt oli kiivennyt asianajajaksi, asuen tätä nykyä Floran syntymäkodissa ja Johnin hellimpien muistojen pesässä? Viileys, joka ensin oli vallannut hänet, kun hän kuuli Houstonin poissaolosta, syveni ja tunki sisemmälle. Hetkiseksi, kun hän seisoi tuon vieraantuneen talon ovien edustalla katsellen itään ja länteen Royal Terracen autiota sivukäytävää pitkin, jolla ei kissakaan liikkunut, kuristi yksinäisyyden ja tyhjyyden tunne häntä kurkusta, ja hän toivoi olevansa San Franciscossa.

Ja sitten se ulkomuoto, joka hänellä oli arvokkaassa rehevyydessään, viiksineen, runsasrahaisine lompakkoineen ja oivallinen sikaari suussa, jonka hän nyt sytytti, palasi hänen mieleensä lohduttavana vertauksena erääseen suunniltaan säikähtyneeseen nuorukaiseen, joka muuanna kevätsunnuntaina kymmenen vuotta sitten kirkonajan hiljaisella tunnilla oli livistänyt siitä kaupungista Glasgowin tietä pitkin. Nämä muutokset silmien edessä olisi jumalatonta epäillä onnettaren hyvyyttä. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin; Mackenziet löytyisivät, Flora olisi nuorekkaampi, rakastettavampi ja ystävällisempi kun ennen; Alan löytyisi ja olisi niin sievästi edistynyt käytöksessään, että hänestä toiselta puolen oli tullut herra Nicholsonin arvossapidetty ystävä ja hän toiselta puolen oli pysynyt juuri siinä hilpeyden vireessä, jota John tovereissaan halusi.

Niinpä John vielä kerran ryhtyi tekemään laskelmia viehättävästä tulevaisuudestaan: ensimmäisestä ilmestymisestään perheen kirkonpenkkiin, ensimmäisestä vierailustaan Greig-enon luona, joka piti itseään varsin suurena raha-asiain tuntijana ja jonka sumeille edinburghilaisille silmille John paljastaisi Lännen häikäisevän päivänvalon, ja yleensäkin yksityiskohdista siinä vertaansa vailla olevassa muutosnäytöksessä, jossa hän koko Edinburghille esittäisi komean ja menestyneen herrasmiehen pilkatun pakolaisen kengissä.

Aika alkoi lähestyä, jolloin hänen isänsä olisi palannut toimistostaan, ja silloin olisi tuhlaajapojalle lyönyt hetki saapua. Hän käveli verkalleen länteen päin Albany Streetiä pitkin, kohti auringonlaskun hehkuvia hiiliä ja tunsi, tietämättä miksi, nautintoa liikkumisestaan tässä kylmässä ilmassa ja indigosinisessä hämärässä, jota katulyhdyt tähtinä täplittivät. Mutta tiellä odotti häntä vielä yksi pettymys.

Pitt Streetin kulmassa hän pysähtyi sytyttämään uuden sikaarin; vaha-tulitikku loi hänen sitä tehdessään voimakkaan valon hänen kasvoilleen, ja jokseenkin hänen itsensä ikäinen mies seisahtui ne nähdessään.

"Luulen, että teidän nimenne täytyy olla Nicholson", sanoi muukalainen.

Oli liian myöhäistä välttää tuntemista; eikäpä se nyt, kun John todella oli kotimatkalla, juuri mitään merkinnytkään, joten hän antoi perään luonteensa sysäykselle.

"Hyväinen aika!" huudahti hän. "Beatson!" Ja hän puristi lämpimästi hänen kättään. Vastapuristus tuskin tuntui yhtä lämpimältä.

"Sinä olet siis jälleen täällä?" virkkoi Beatson. "Missä sinä olet ollut koko tämän pitkän ajan?"

"Valloissa", sanoi John, "Kaliforniassa. Minä olen toki kerännyt kekoni; ja äkkiä pisti päähäni, että olisi oiva tuuma saapua kotiin jouluksi."

"Vai niin", vastasi Beatson. "No, toivon saavamme sinua täällä nyt silloin tällöin nähdä."

"Oh, kyllä kai", sanoi John hiukan viileästi.

"Terve sitten", lopetti Beatson, puristi jälleen kättä ja lähti.

Tämä ensimmäinen kokemus oli julma. Oli turhaa välttää katsomasta tosiasioita suoraan silmiin: täällä oli John kotona jälleen, ja Beatson – entinen Beatson – ei välittänyt rahtuakaan. Hän muisti vanhan Beatsonin entisiltä ajoilta, tuon iloisen ja sydämellisen pojan, heidän yhteiset seikkailunsa ja kommelluksensa, kivilingolla India Placen varrella rikotun ikkunaruudun, linnan kalliolle nousemisen tikkaiden avulla sekä monta muuta arvaamatonta ystävyyden panttia; ja hänen nyrpeä hämmästyksensä kävi yhä syvemmäksi. Niin, sittenkin ihminen saattoi luottaa ainoastaan omaan perheeseensä. Veri oli vettä sakeampaa — muisteli hän kuulleensa sanottavan. Ja nettotulos hänen kohtauksestaan oli, että hän saapui isänsä talon portaille hellemmin ja pehmeämmin tuntein.

Yö oli tullut; ovenpäädyn pikkuikkuna hohti kirkkaasti; molemmat ruokasalin ikkunat, jossa pöytää katettiin, ja vierashuoneen kolme ikkunaa, jossa Maria odottaisi päivällistä, hehkuivat pehmeämmin kierrekaihtimien läpi. Se oli kuin näky menneisyydestä. Koko hänen poissaolonsa ajan elämä oli liikkunut eteenpäin tasaisin askelin, tulet ja kaasu oli sytytetty, ruokapöydät katettu tavanomaisilla tunneillaan. Tavalliseen aikaan myöskin kello oli kajahtanut kolmesti kutsuakseen perheen jumalanpalvelukseen. Ja hänen sitä ajatellessaan kouristi hänen sydäntään ansiottomuuden tunne; hän muisti sen, mikä oli hyvää ja minkä hän oli laiminlyönyt, ja sen, mikä oli pahaa, ja mitä hän oli rakastanut; ja rukous huulillaan hän nousikin portaita ja työnsi avaimen reikään.

Hän astui valaistuun etuhuoneeseen, sulki oven hiljaa jälkeensä ja seisoi siellä ihmetyksestä jähmettyneenä. Ei mikään uutuuden tuottama hämmästys olisi voinut vetää vertaa hämmästykselle, jonka tämä täydellinen tutunomaisuus aiheutti. Tuolla oli Chalmersin rintakuva lähellä porraskaiteita, tuolla vaateharja tavallisella paikallaan, ja tuolla hattunaulakossa riippui hattuja ja lakkeja, varmastikin samoja, jotka hän muisti. Kymmenen vuotta tipahti hänen elämästään niinkuin nuppineula voi pudota sormien välitse; ja valtameri, vuoret, kaivokset, San Franciscon ihmisistä vilisevät kauppatorit ja sekavat rodut, hänen oma onnensa ja häpeänsä muuttuivat sillä hetkellä unikuviksi, jotka olivat ohi.

Hän otti hatun päästänsä ja liikkui konemaisesti naulakkoa kohti; ja siellä hän havaitsi pienen muutoksen, joka oli hänestä suuri. Vaarnan, joka oli ollut hänen poikavuosista asti, johon hän lukiosta verkalleen kotiin käveltyään oli ripustanut balmoralinsa ja ripeästi opistosta tai toimistosta palatessaan pannut ensimmäisen hattunsa – tuon vaarnan oli nyt toinen ottanut haltuunsa. "Olisivat edes voineet kunnioittaa minun vaarnaani!" ajatteli hän ikäänkuin loukkaantuneena ja alkoi heti muistella, että hän oli täällä tungettelijana vieraassa talossa, johon hän oli astunut melkein murtovarkaan tavoin ja jossa häneltä millä hetkellä tahansa saatettiin häpeällisesti vaatia selitystä.

Hän meni heti hattu kädessä isänsä huoneen ovelle, avasi sen ja astui sisälle. Herra Nicholson istui samalla paikalla ja samassa asennossa kuin tuona viimeisenä sunnuntaina; hän oli ainoastaan vanhempi, harmaampi ja ankarampi; ja kun hän nyt vilkaisi ylös ja kohtasi poikansa silmät, tuli hänen kasvoilleen omituinen liikutus ja tumma puna.

"Isä", sanoi John varmasti, jopa hilpeästikin, sillä tämä oli hetki, jota varten hän oli kauan valmistautunut, "isä, tässä olen minä, ja tässä ovat rahat, jotka sinulta otin. Minä olen palannut pyytämään sinulta anteeksi ja viipymään joulun sinun ja lasten parissa."

"Pidä rahasi", virkkoi isä, "ja mene!"

"Isä!" huudahti John. "Älä Jumalan tähden ota minua vastaan tällä tavoin. Minä olen tullut..."

"Ymmärrä minua", keskeytti herra Nicholson; "sinä et ole minun poikani; ja Jumalan kasvojen edessä minä pesen käteni sinusta. Vielä yhden asian minä sinulle sanon, vielä viimeisen varoituksen sinulle annan: kaikki on tullut ilmi, ja sinua etsitään rikostesi tähden. Että vielä olet vapaalla jalalla, siitä saat kiittää minua; mutta minä olen tehnyt kaikki, mitä aion tehdä, enkä minä täst'edes kohottaisi sormeanikaan – en sormeanikaan pelastaakseni sinut hirsipuusta! Ja nyt", lisäsi hän matalalla, tinkimättömän käskevällä äänellä ja pontevasti viitaten sormellaan, "ja nyt – lähde!"

KUUDES LUKU

Murrayfieldin talossa

Kuinka John vietti illan pyörteisessä mielenjärkytyksessä, kiukun puuskissa ja aina välillä apeaksi ja tylsäksi raueten, kävelemällä pitkin katuja ja käymällä kapakoissa, olisi jokseenkin hyödytöntä kertoa. Hänen kurjuutensa, jollei se lisääntynytkään, ei millään tavoin vähentynyt; sillä samassa suhteessa kuin murhe ja suuttumus vaimenivat, alkoi pelko tulla tilalle! Aluksi hänen isänsä uhkaavat sanat olivat jossakin varmassa muistinkomerossa, odottaen hetkeään. Ensiksi John tunsi vain hellyyden hylkäämisen ja toivon pettymisen; sitten ruoskittu ylpeys kohotti jälleen päätänsä, jossa oli parikymmentä ammottavaa haavaa, ja hän kielsi isänsä samoin kuin tämä oli kieltänyt poikansa.

Mitä ihailtavaa Johnilla oli tuossa säännöllisessä elämänurassa? Mitä merkitsivät nuo kellonratasta muistuttavat hyveet, joista rakkaus oli poissa? Ystävällisyys oli koetus, – elämän tarkoitusperä ja sielu; ja mitattuna sellaisella mittapuulla tämä evätty tuhlaajapoika – joka nyt nopeasti hukutti suruaan ja järkeään yhä uusilla ryypyillä – edusti parempaa moraalia kuin hänen omahyväinen isänsä. Niin, hän oli heistä kahdesta parempi; hän tunsi sen, hehkui siitä tietoisuudesta ja astuen ravintolaan Howard Placen kulmassa (minne hän oli jollakin tavoin harhaillut) joi omien hyveittensä maljan lasista – ehkä neljännestä senjälkeen, kun hänet oli kodistaan häädetty. Siitä hän ei mitään tiennyt, koska hän ei pitänyt mitään kirjaa teoistaan ja askeleistaan; ja hermojensa yleisessä huitovassa kiireessä hän ei huomannut vähitellen päihtyvänsä. Onkin kyseenalaista, päihtyikö hän todellakin vai eivätkö väkijuomat häntä ensin selvittäneetkin. Sillä hänen juuri tätä viime lasiaan tyhjentäessään hänen isänsä kaksimieliset ja uhkaavat sanat – pulpahtaen esille muistin kätköstä – säikähdyttivät hänet ikäänkuin käsi olisi laskeutunut hänen olalleen.

"Rikoksia, etsittynä, hirsipuu". Ne olivat rumia sanoja, viattoman miehen korvissa ehkä sitä rumempia; sillä jos joku oikeudellinen erehdys oli vireillä häntä vastaan, niin ken panisi rajan sen törkeydelle tai kuinka pitkälle se kehitettäisiin? Ei John tietenkään; hän ei uskonut viattomuuden voimiin, hänen kirottu kokemuksensahan viittasi aivan toisaalle; ja kun hänen pelkonsa kerran heräsi, karttui se tunti tunnilta ja ahdisti häntä kaupungin kaduilla.

Kello oli ehkä lähes yhdeksän illalla; hän ei ollut syönyt mitään puolisen jälkeen, oli juonut melko lailla ja liikkumisesta uupunut, kun ajatus Houstonista pälkähti hänen päähänsä. Hän ei kääntynyt tuon miehen puoleen pelkästään ystävänä, vaan saadakseen hänen talossaan turvapaikan. Häntä uhkaava vaara oli vielä niin epämääräinen, ettei hän tiennyt, mitä pelätä tai mistä sitä odottaa; mutta niin paljon toki näytti hänestä kieltämättömältä, että yksityinen talo oli turvallisempi kuin julkinen majapaikka. Näiden mietteittensä johdosta hän kääntyi heti Caledonian asemalle päin, astui jonkun verran arastellen etupihan kirkkaaseen valomereen, lunasti matkalaukkunsa säilytyshuoneesta ja huristi pian ajurilla Glasgowin tietä pitkin. Liikkeen ja asennon muutos, takana tuikkivien lamppujen valo ja ajopeleihin tarttunut kosteuden, mullan ja mädäntyneiden olkien haju herättivät hänessä omituisia selkeämielisyyden ja pöyristävän huimauksen vaihteluja.

"Minä olen ryypiskellyt", havaitsi hän; "minun täytyy mennä suoraa päätä vuoteeseen ja nukkumaan". Ja hän kiitti taivasta siitä uneliaisuudesta, joka aaltoili hänen ylitseen.

Yhdestä tällaisesta torkunnasta hänet herätti ajurinrattaiden pysähtyminen, ja astuessaan alas hän huomasi olevansa ihan maalaistiellä, – esikaupungin viimeinen lamppu kiilui jonkun matkan päässä alempana, ja hänen edessään pimeässä kohosivat puutarhan korkeat kiviaidat. The Lodge (niinkuin paikkaa nimitettiin) sijaitsi tosiaan perin yksinään. Etelässä se rajoittui toiseen taloon, mutta oli rakennettu niin laajaan puutarhaan, että se kylläkin oli äänenkantaman ulkopuolella. Kaikilla muilla sivuilla ulottui avonaisia vainioita ylöspäin Corstorphine Hillin metsiin asti, taaksepäin Ravelstonin notkoihin tai alaspäin Leithin laaksoon asti. Yksinäisyyden vaikutelmaa lisäsi puutarhan kiviaitojen suuri korkeus, ne kun tosiaan olivat kuin luostarinmuurit ja, kuten John oli entisinä päivinä kokenut, uhmasivat kiipeävää koulupoikaa. Ajurinrattaiden lamppu loi väräjävää valoa oveen ja soittokellon pitimeen, joka ei juuri ollut kirkas.

"Soitanko minä teidän puolestanne?" kysyi ajuri, joka oli astunut alas istuimeltaan ja löi käsivarsillaan rintaansa, sillä yö oli tuiman kylmä.

"Tehkääpä niin", virkkoi John, laskien kätensä ohimolleen, kun hän taaskin tunsi huimausta.

Mies veti kellonpitimestä, ja kilahdus vastasi etäämmältä puutarhasta. Hän veti pari, kolme kertaa eripitkin väliajoin. Pakkasilman suuressa hiljaisuudessa äänet kajahtivat terävinä ja ohuina yöhön.

"Odottaako hän teitä?" kysyi ajuri sillä tutunomaisella mielenkiinnolla, joka hyvin sopi yhteen hänen portviininaamansa kanssa, ja kun John vastasi kieltävästi, lisäsi hän: "No sitten, jos seuraatte minun neuvoani, meidän on parasta palata. Ja tietäkäähän, että se on aivan epäitsekästä, sillä minun tallini on tämän tien varrella."

"Tottahan palvelijat kuulevat?"

"Hoo", virkkoi ajuri. "Hän ei pidä mitään palvelijoita täällä, nähkääs. Ne ovat kaikki kaupungintalossa; minä kyyditsen häntä usein; tämä on aivan kuin erakkomaja."

"Antakaa kellonpidin minulle", sanoi John, ja hän veti siitä kuin epätoivoinen mies.

Helinä ei ollut vielä lakannut ennenkuin he kuulivat askelia hiekalta ja kummallisen hermostunut ja ärtynyt ääni huusi heille portin läpi: "Kuka siellä on ja mitä minulta tahdotte?"

"Alan", virkkoi John, "täällä olen minä – Syöttiläs – John, tiedäthän. Minä olen juuri palannut kotiin ja olen tullut asumaan sinun luonasi."

Hetkiseen ei kuulunut mitään vastausta, ja sitten portti avattiin.

"Nostakaa matkalaukku alas", sanoi John ajurille.

"Älkää tehkö mitään sellaista", kielsi Alan ja sanoi sitten Johnille: "Tule tänne hetkiseksi; minä tahdon haastella sinun kanssasi!"

John astui puutarhaan, ja portti suljettiin hänen jälkeensä. Kynttilä paloi hiekoitetulla käytävällä, hiukan lepattaen tuulenviimassa. Se heitti värähteleviä kipeniä pensasmaiseen rautatammeen, häilytteli valoa ja pimeyttä edestakaisin Alanin piirteillä ja hahmoitti hänen varjonsa hänen taaksensa. Kaikki taempana oli eroittamatonta, ja Johnin huumaantuneet aivot tanssivat varjon kanssa. Mutta sittenkin hänestä näytti, että Alan oli kalpea, ja hänen puhuessaan tuntui hänen äänensä luonnottomalta.

"Mikä tuo sinut tänne tän'iltana?" aloitti hän. "Jumala tietää, että minä en halua osoittautua epäystävälliseksi; mutta minä en voi ottaa sinua luokseni, Nicholson; en voi sitä tehdä."

"Alan", sanoi John, "sinun tosiaan täytyy! Sinä et tiedä, missä pulassa minä olen; isäukko työnsi minut ulos, enkä minä tohdi näyttää naamaani missään hotellissa, koska ne ahdistavat minua murhasta tai jostakin!"

"Mistä!" huudahti Alan säikähtäen.

"Murhasta luullakseni", sanoi John.

"Murhasta!" toisti Alan ja laski kätensä silmilleen. "Mitä sinä sanoitkaan?" kysyi hän jälleen.

"Että minua ahdistetaan", vastasi John. "Minua syytetään murhasta, mikäli minä olen käsittänyt. Minulla on tosiaan ollut kauhea päivä, Alan, enkä minä voi nukkua tien vieressä tällaisena yönä – en ainakaan matkalaukkuineni."

"Hst!" hillitsi Alan, pää kallellaan, ja kysyi sitten: "Kuulitko mitään?"

"En", sanoi John, tuntien, tietämättään mistä syystä, toveristaan tarttuneen pelon puistatusta. "Ei, en minä kuullut mitään; miksikä niin?" Ja kun ei kuulunut mitään vastausta, palasi hän aikaisempaan pyytelyynsä: "Mutta näetkös, Alan, sinun täytyy tosiaan päästää minut sisälle. Minä menen heti levolle, jos sinulla on jotakin tehtävää. Huomaan, että olen ryypiskellyt; olin niin masennuksissani. Minä en sinun asemassasi työntäisi sinua luotani, Alan, jos sinä olisit joutunut pahaan välikäteen."

"Etkö?" vastasi Alan. "En minäkään sinua sitten. Tule, niin noudamme matkalaukkusi."

Ajuri maksettiin ja ajoi pois pitkää, lyhtyjen valaisemaa mäkeä alaspäin toverusten seisoessa sivukäytävällä matkalaukun vieressä, kunnes pyörien viimeinenkin ratina oli hiljentynyt. Johnista näytti, että Alan piti tärkeänä ajurin poistumista; ja John, joka ei sillä hetkellä kyennyt arvostelemaan, yhtyi syvällisesti siihen tunteeseen.

Kun taas oli tullut täydellinen hiljaisuus, nosti Alan matkalaukun hartioilleen, kantoi sen sisäpuolelle, sulki ja lukitsi puutarhan portin. Ja sitten vielä kerran hän näkyi käyvän hajamieliseksi ja seisoi käsi avaimessa, kunnes pakkanen alkoi nipistellä Johnin sormia.

"Miksi me tässä seisomme?" kysyi John.

"Häh?" virkahti Alan tolkuttomasti.

"Kah, mies, sinä et näytä omalta itseltäsi", sanoi toinen.

"Ei, minä en ole oma itseni", myönsi Alan; hän istahti matkalaukulle ja peitti kasvot käsiinsä.

John seisoi hänen vieressään, horjuen hiukan ja katsellen ympärilleen väräjäviin varjoihin, lenteleviin kipeniin ja ylhäällä tuikkiviin vakaviin tähtiin, kunnes tuuleton pakkanen alkoi vaatteiden läpi purra hänen paljasta ihoaan. Hänen sumentuneessakin tajunnassaan alkoi herätä ihmettelyä.

"Kuulehan, menkäämme toki sisälle", sanoi hän vihdoin.

"Niin, menkäämme sinne sisälle", toisti Alan.

Ja hän nousi heti, nosti matkalaukun jälleen hartioilleen ja ottaen kynttilän toiseen käteensä liikkui asuntoa kohti. Tämä oli pitkä, matala, suikertelevien kiertokasvien verhoilema rakennus; ja nyt se oli, muutamia ruokasalin ikkunaluukkujen raoista pilkistäviä valoviiruja lukuunottamatta, aivan pimeä ja äänetön.

Eteisessä Alan sytytti toisen kynttilän, antoi sen Johnille ja avasi jonkun makuuhuoneen oven.

"Tänne", sanoi hän; "mene vuoteeseen. Älä välitä minusta, John. Sinä säälit minua, kun saat tietää."

"Odotahan", vastasi John; "minua alkoi kovin viluttaa siellä seisoskellessani. Menkäämme ruokasaliin hetkiseksi. Vain yksi lasi lämpimikseni, Alan."

Eteisen pöydällä oli lasi ja whisky-etiketillä varustettu pullo pienellä tarjottimella. Oli selvää, että pullo oli juuri avattu, sillä korkki ja korkkiruuvi olivat sen vieressä.

"Ota tuo", sanoi Alan, ojentaen Johnille whiskyn, ja työnsi sitten jotakuinkin tylysti ystävänsä makuuhuoneeseen, sulkien oven hänen jälkeensä.

John seisoi hämmästyneenä. Sitten hän ravisti pulloa ja havaitsi enemmäksi ihmeekseen, että se oli osittain tyhjä. Kolme tai neljä lasillista oli poissa. Alanin oli täytynyt avata whiskypullo ja juoda kolme tai neljä lasia toisen toisensa perään, edes istahtamatta, sillä siellä ei ollut tuolia, ja tehdä se omassa kylmässä eteisessään tänä jäätävänä iltana! Se selitti täydellisesti hänen eriskummaisen esiintymisensä, tuumi John viisaasti, sekoittaessaan itselleen grogin. Alan-parka! Hän oli juovuksissa; ja kuinka kauheita väkijuomat olivatkaan ja kuinka suuresti Alan oli niiden orja juodakseen tuolla jöröllä, epämukavalla tavalla! Mies, joka joi yksinään, paitsi terveydekseen – niinkuin John nyt teki – oli ehdottomasti hukassa. Hän ryyppäsi grogin ja tunsi itsensä sumuisemmaksi, mutta lämpimämmäksi. Hänellä oli kova työ avatessaan matkalaukkunsa ja etsiessään yöpukuaan; ja ennenkuin hän oli riisuutunut oli kylmyys, jälleen tarttunut häneen. "Hm", ajatteli hän; "vielä tilkkanen. Ei ole mitään järkeä sen toisen ikävyyden lisäksi vielä sairastua." Ja pian hän vaipui raskaaseen uneen.

Johnin herätessä oli päivä. Matala talviaurinko oli jo taivaalla, mutta hänen kellonsa oli seisahtunut, joten oli mahdotonta varmasti tietää tuntia. Hän arvioi sen kymmeneksi ja riensi pukeutumaan synkkien mietteiden täyttäessä hänen mielensä. Mutta hän kärsi nyt vähemmin pelosta kuin katumuksesta; ja siihen katumukseen sekaantui vihlovia omantunnon tuskia. Häntä oli kohdannut isku, julma tosiaan, mutta ainoastaan vanhan rikoksen rangaistus; ja hän oli kapinoinut ja vaipunut uuteen syntiin. Vitsaa oli käytetty kuritukseksi, ja hän oli purrut kurittavia sormia.

Hänen isänsä oli oikeassa; John oli antanut hänelle täyden aiheen; John ei ollut sopiva vieras säädyllisten ihmisten kodeissa eikä kelvollinen seuralainen säädyllisten ihmisten lapsille. Ja jos olisi tarvittu selvempää viittausta, oli hänen vanhan ystävänsä esimerkki. John ei ollut juomari, vaikka hän saattoi toisinaan ottaa liikaa; ja ajatellessaan Houstonia nauttimassa miedontamatonta väkijuomaa eteisensä pöydältä hän tunsi jotakin inhon tapaista. Hän kavahti tapaamasta vanhaa ystäväänsä. Hän olisi saattanut toivoa, ettei hän olisi tullutkaan hänen luokseen; mutta kuitenkin, mihin hän nytkään kääntyisi?

Nämä mietteet askarruttivat hänen aivojaan hänen pukeutuessaan ja seurasivat häntä rakennuksen eteiseen. Ovi puutarhaan oli avoinna; kaiketikin Alan oli lähtenyt ulos, ja John teki niinkuin otaksui ystävänsä tehneen. Tanner oli kovaa kuin rauta, pakkanen vielä ankara, ja kun hän mennä pyyhälsi rautatammien välitse, kilahteli ja kimalteli putoilevia jääpuikkoja; ja minne hän vain astelikin, seurasi häntä parvi ahneita varpusia. Täällä oli jouluilma ja jouluaamu asianmukaisesti yhtyneinä lapsien iloksi. Tämä oli jälleenyhtyneiden perheiden päivä – päivä, jota hän oli niin kauan odottanut, aikoen herätä omassa vuoteessaan Randolph Crescentin talossa, sopineena kaikkien ihmisten kanssa ja toistellen nuoruutensa askeleita. Mutta täällä hän nyt oli yksinään, harppaillen talvisen puutarhan käytäviä ja sielu täynnä katuvaisia ajatuksia.

Ja se toi hänen mieleensä ajatuksen: miksi hän oli yksinään ja missä oli Alan? Juhla-aamun ja asiaankuuluvien tervehdysten ajatus herätti jälleen hänen mielessään halun tavata ystäväänsä, ja hän alkoi kutsua tätä nimeltä. Kun hänen äänensä kaiku haihtui, havaitsi hän ympäröivän äänettömyyden suuruuden. Paitsi varpusten sirkutusta ja hänen omien askeltensa natinaa kovettuneella lumella lepäsi koko tuuleton ilmapiiri taikavaippana hänen yllään, ja äänettömyys painosti hänen sieluaan yksinäisyyden kauhulla.

Yhä kutsuen silloin tällöin, mutta nyt hillitymmällä äänellä, hän kiersi nopeasti puutarhan, ja kun hän ei löytänyt miestä eikä jälkeäkään hänestä mistään ikivihannoista tiheiköistä, kääntyi hän vihdoin takaisin rakennukseen. Huoneiston ympärillä äänettömyys tuntui kummallisesti syvenevän.

Ovi oli kylläkin auki niinkuin ennen; mutta ikkunoissa oli vielä luukut edessä, savupiiput eivät hengittäneet mitään tuprahduksia kirkkaaseen ilmaan, eikä ulkopuolelle kuulunut mitään siitä heikosta hälinästä (pikemminkin sielullisen kuulon kuin ruumiillisen korvan eroittamasta), millä talo ilmaisee inhimilliset asukkaansa. Ja kuitenkin täytyi Alanin olla siellä – vaipuneena juopuneen uneen, muistamatta päivän palaamista, pyhää ajankohtaa ja ystävää, jonka hän oli niin kylmästi ottanut vastaan ja jonka hän nyt niin tylysti löi laimin. Tämä ajatus lisäsi Johnin inhoa; mutta nälkä alkoi tulla nyt vastenmielisyyttä voimakkaammaksi, ja saadakseen einettä, joskaan ei muutoin, täytyi hänen löytää ja herättää nukkuja.

Hän kiersi makuuhuoneet. Kaikki olivat ulkopuolelta lukitut, ja kunnes hän tuli Alanin kamariin, näyttivät olleen kauan käyttämättöminä. Mutta Alanin huone oli täydessä kunnossa, sillä siellä oli vaatteita, pikkutavaraa, kirjeitä, kirjoja ja yksinäisen miehen tarpeita. Tuli oli viritetty takkaan, mutta se oli kauan sitten palanut loppuun ja tuhka oli ihan kylmää. Vuode oli tehty, mutta siinä ei ollut maattu.

Pahempaa ja pahempaa sitten! Alanin oli täytynyt pudota istualtaan ja hän virui nyt kaiketikin hajasäärin ruokasalin lattialla.

Ruokasali on varsin pitkä huone ja sinne tultiin käytävän kautta, niin että John sisälle astuessaan toi mukanaan varsin vähän valoa, joten hänen täytyi liikkua ikkunoita kohti ojennetuin käsivarsin, hapuillen ja tölmien huonekaluja. Äkkiä hän kompastui ja kaatua retkahti lattialla viruvaan ruumiiseen. Sitä hän oli odottanutkin, mutta kuitenkin se pöyristytti häntä; ja hän ihmetteli, ettei niin kova tölmäys ollut saanut juopunutta voihkaisemaankaan. Ihmiset olivat ennenkin tappaneet itsensä moisissa liiallisuuksissa – synkkä ja kunniaton loppu, joka puistatti Johnia. Entä jos Alan oli kuollut? Siitäpä tulisi kaunis joulupäivä!

Tällöin John oli tarttunut ikkunaluukkuihin ja työntäen ne auki näki taas päivän siunatut kasvot. Siinäkin valaistuksessa huone näytti synkkätuntuiselta. Tuolit olivat hajallaan ja yksi oli heitetty kumoon; ikäänkuin päivällistä varten levitetty pöytäliina oli riuhtaistu yhdelle sivulle, ja muutamat astiat olivat pudonneet lattialle. Pöydän takana ja osittain sen alla virui juomari vielä heräämättä, ainoastaan yksi koipi Johnin näkyvissä.

Mutta nyt kun huone oli valaistu, tuntui pahin olevan ohitse. Se oli inhoittava juttu, mutta ainoastaan inhoittava; ja suuremmatta pelotta John alkoi kiertää pöytää – hänen viimeinen verraten tyyni hetkensä sinä päivänä. Tuskin hän oli kääntynyt kulmasta, tuskin luonut silmänsä ruumiiseen, kun häneltä pääsi tukahdutettu, hengästynyt huudahdus ja hän pakeni pois huoneesta ja talosta.

Se ei ollut Alan, joka siinä makasi, vaan jokseenkin vanha, ankarakasvoinen mies, jolla oli raudanharmaa tukka. Eikä hän ollut uinuva juoppo, sillä ruumis virui tummanpunaisessa verilätäkössä ja avoimet silmät tuijottivat kattoon.

John käveli edestakaisin oven edessä. Ilman tavaton kirpeys vaikutti hänen hermoihinsa vahvistavana lääkkeenä ja terästi ne nopeasti. Hänen hiljentämättään säännötöntä käyntiään alkoivat kuvat käydä selvemmiksi ja viipyä kauemmin hänen mielikuvituksessaan; ja lähinnä palasi hänelle harkitsemiskyky, ja hänen asemansa kauheus ja vaara juututtivat hänet tantereeseen.

Hän tarttui otsaansa ja, tuijottaen yhteen kohtaan soralle, laski yhteen, mitä hän tiesi ja mitä hän aavisteli. Alan oli murhannut jonkun, kenties "sen miehen", jota vastaan palvelija oli ketjuilla sulkenut oven Regent's Terracen talossa, tai kenties jonkun toisen – ainakin jonkun: inhimillisen sielun, jonka tappaminen oli kuolemaa ja jonka veri oli lattialla vuodatettuna. Tämä oli syy whiskyn juomiseen eteisessä, hänen vastahakoisuuteensa lausua John tervetulleeksi, hänen omituiseen käytökseensä ja sekaviin sanoihinsa; senvuoksi hän oli hätkähtänyt ja hapuillen matkinut sanaa "murha"; senvuoksi hän oli seisonut kuuntelemassa tai kasvonsa kätkien istuskellut pimeässä yössä. Ja nyt hän oli lähtenyt, nyt hän oli raukkamaisesti paennut, ja John oli perinyt kaikki hänen tolkuttomat vaikeutensa ja vaaransa.

"Annas kun ajattelen – annas kun ajattelen", virkkoi hän ääneensä kärsimättömästi, jopa rukoilevastikin, ikäänkuin jollekulle armottomalle keskeyttäjälle. Tajuntansa sekamelskassa, tuhansien vihjauksien ja toivojen, uhkausten ja kauhujen alati humistessa hänen korvissaan, hän oli kuin heitettynä väkijoukon hälinään. Kuinka hän olisi voinut muistaa hän, jolla ei ollut ajatustakaan mihinkään muuhun, – että hän itse oli tämän suuren hämmingin sekä aiheuttaja että näyttämö? Mutta koettelemuksen hetkillä ihmisen luonteen yhtenäisyys raukee ja anarkia seuraa.

Oli selvää, ettei hän saanut kauemmin viipyä täällä, sillä tässä oli uusi oikeusvirhe juuri tekeillä. Ei ollut yhtä selvää, mihin hänen tuli mennä, sillä entinen oikeusvirhe näkyi epämääräisenä kuin pilvi täyttävän koko asuttavan maailman. Missä tahansa hän olikin, vaanisi se häntä, täysikasvuista miestä, Edinburghissa; mutta sillä täytyi olla alkunsa San Franciscossa. Se oli epäilemättä varuillaan kuin lohikäärme siinä pankissa, jossa hänen piti nostaa luottonsa; ja vaikka oli tietysti monta muuta paikkaa, niin kuka voisi sanoa, missä se ei olisi väijymässä? Ei, hän ei voinut tietää, mihin hänen oli mentävä; hän ei saanut hukata aikaa näihin ratkaisemattomiin kysymyksiin. Palatakseen asian alkuun käsitti hän selvästi, että hän ei saanut kauemmin viipyä paikallaan. Selvää oli myöskin, ettei hän saanut tällä tavalla paeta, sillä hän ei jaksanut kantaa matkalaukkuaan, ja paeta ja jättää se oli samaa kuin vajota syvemmälle liejuun. Hänen täytyi lähteä, jättää talo vartioitsemattomaksi, etsiä ajuri ja palata – palatako poissaolon jälkeen? Oliko hänellä rohkeutta siihen?

Ja juuri silloin hän äkkäsi noin kämmenenlevyisen tahran housunlahkeellaan ja kuroitti sormensa sitä koskettaakseen. Sormi värjäytyi punaiseksi, se oli verta; hän tuijotti siihen inholla, kauhulla ja pelolla, ja uuden vaikutelman kirpaisussa hän ryhtyi heti toimimaan.

Hän puhdisti sormensa lumessa, palasi huoneistoon, lähestyi vaimennetuin askelin ruokasalin ovea, sulki ja lukitsi sen. Sitten hän hengitti hiukan vapaammin, sillä tässä ainakin oli tammilevy sulkuaitana hänen itsensä ja sen välillä, mitä hän pelkäsi. Sitten hän riensi huoneeseensa, riuhtaisi jalastaan tahraantuneet housut, jotka hänen silmissään olivat rengas hirsipuuhun sitovassa ketjussa, heitti ne nurkkaan, veti jalkaansa toisen parin, sulloi henkeään pidätellen yöpukimensa matkalaukkuunsa, lukitsi sen, nostaa kiepautti sen vaivaloisesti maasta ja riensi helpoituksen tuntein ulos, tullen jälleen paljaan taivaan alle.

Kun matkalaukku oli lännessä tehty, ei se ollut höyhenenkevyinen; se oli ollut tuskastuttavan painava voimakkaalle Alanillekin, ja John taas oli luhistumaisillaan taakan alla, niin että hiki valui vuolaana hänen ruumiistaan. Kahdesti hän oli istahtanut lepäämään ennenkuin pääsi portille; ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, täytyi hänen tehdä niinkuin Alan teki ja istuutua sen kulmalle. Täällä hän sitten istui hetkisen ja läähätti, mutta nyt hänen ajatuksensa tuntuvasti keventyivät; nyt kun matkalaukku oli juuri portin sisäpuolella, oli osa hänen yhteydestään rikostalon kanssa poistettu; eikä ajurin tarvinnut ajaa puutarhan portista. Oli ihmeellistä, kuinka se kevensi häntä; sillä hänen silmissään talo oli paikka, joka herättäisi tilapäisimmänkin katselijan epäluuloa, ikäänkuin pelkät ikkunatkin olisivat huutaneet murhaa.

Mutta kirjoitettu oli, että kohtalon iskut eivät hellittäisi. Hänen näin istuessaan ja hengähtäessään kiviaidan varjossa ja varpusten hypellessä hänen ympärillään hänen silmänsä sattui osumaan portin sulkemislaitteeseen; ja se, mitä hän näki, sai hänet karahtamaan pystyyn. Portti sulkeutui ponnella, ja kun se kerran oli kiinni, painui salpa itsestään lukkoon. Silloin ei ollut mitään mahdollisuutta astua avaimetta sisälle ulkoapäin.

Hän totesi, että hänen täytyi ryhtyä toiseen kahdesta vastenmielisestä ja vaarallisesta vaihtoehdosta: joko sulkea portti kokonaan ja laskea matkalaukkunsa tienviereen kaikkien katselijain ihmeeksi tai jättää portti raolleen, niin että jokainen varasteleva maankiertäjä tai lomaansa viettävä koulupoika voisi pujahtaa sisälle ja joutua kaamean salaisuuden näkijäksi. Viimemainittuun, joka oli vähemmän epätoivoista, hänen halunsa kallistui, mutta hänen täytyi ensin päästä varmuuteen, ettei häntä kukaan huomannut. Hän tirkisti ulos ja pitkää tietä alaspäin: se oli aivan tyhjä. Hän meni Deanista tulevan sivutien kulmaan; sielläkään ei ketään kulkijaa liikkunut. Selvästikin nyt tai ei koskaan oli hänen parasta toimia; ja hän veti portin niin kiinni kuin uskalsi, sujahdutti mukulakiven rakoon ja lähti mäkeä alaspäin ajuria etsimään.

Mäen puolivälissä muuan portti avautui ja joukko koululapsia tuli ulos mitä iloisimmalla tuulella, hymyilevän äidin rauhallisemmin seuratessa heidän perässään.

"Ja tämä on joulupäivä!" ajatteli John ja olisi voinut ääneensä nauraa sydämen traagillisesta katkeruudesta.

SEITSEMÄS LUKU

Tragikomedia ajurinrattailla

Donaldsonin sairaalan edustalta sattui John hyväksi onnekseen näkemään ajurin pitkän matkan päässä, ja äänekkäällä huutelemisella ja huitomalla käsivarsiaan onnistui hänen kiinnittää miehen huomio. Hän piti sitä hyvänä onnena, sillä aika tuntui hänestä pitkältä, kunnes hän olisi ainiaaksi päässyt eroon Lodgesta, tuosta kohtalokkaasta talosta, ja mitä kauemmaksi hänen olisi täytynyt mennä ajuria etsimään, sitä suurempi mahdollisuus oli, että välttämätön ilmitulo oli tapahtunut ja hän palatessaan tapaisi puutarhan täynnä kiukkuisia naapureita. Mutta kun ajopelit saapuivat, tunsi hän haikeaksi mielipahakseen eilisiltaisen portviininaamaisen ajurin. "Tässä", tuli hän väkisinkin miettineeksi, "tässä on taaskin rengas oikeudellisen erehdyksen ketjuun".

Mutta ajuri puolestaan oli mielissään joutuessaan jälleen saamaan auliin kyydittäjän; ja koska hän – kuten lukija jo varmaan on huomannut – oli hilpeän puhelias, melkeinpä tuttavallinen sävyltään, antautui hän heti ystävälliseen rupatteluun, huomautellen ilmasta, pyhästä ajankohdasta, joka kiinnosti häntä etupäässä runsaita juomarahoja tuottavan päivän valossa, sattumasta, että hän oli jälleen tavannut niin hauskan kyydittävän ja siitä seikasta, että John edellisenä iltana nähtävästi oli ollut "hummaamassa" (niinkuin hän suvaitsi sitä nimittää).

"Ja te näytätte hirveän raihnaiselta tänään, herra, täytyy minun sanoa", jatkoi hän. "Ei mikään tekisi teille parempaa kuin ryyppy – jos noudatatte minun neuvoani. Ja kun on joulu, niin tuota noin", hän lisäsi isällisesti hymyillen, "enpä kieltäytyisi tekemästä teille seuraa itsekin".

John oli kuunnellut apein mielin.

"Minä tarjoan teille tilkan, kun olemme suorittaneet urakkamme", sanoi hän, teeskennellen reippautta, joka puki häntä perin huonosti, "enkä tippaakaan sitä ennen. Työ ensin ja huvi sen jälkeen."

Tämä lupaus vaikutti, että ajuri kapusi istuimelleen ja ajoi kamalan harkitsevasti talon portille. Siellä ei vielä ollut mitään merkkiä yleisestä liikehtimisestä; ainoastaan kaksi miestä seisoi lähettyvillä juttelemassa, ja heidän kaukaa nähty läsnäolonsa pani Johnin valtimot jyskyttämään. Hän olisi voinut säästää itseltään säikähdyksensä, sillä pari oli syventynyt jonkinlaiseen uskonopilliseen väittelyyn ja pohti erimielisyytensä aihetta yläleuat ulontuneina ja sormillaan laskien, kiinnittämättä mitään huomiota Johniin.

Mutta ajuri osoittautui lihaa raatelevaksi okaaksi. Mikään ei voinut pysyttää häntä istuimellaan; hänen täytyi kompuroida alas, huomauttaa portin väliin pistetystä mukulakivestä (mitä hän piti älykkäänä, mutta epävarmana keksintönä), auttaa Johnia matkalaukun nostamisessa ja elvyttää tunnelmaa puhetulvalla, varsinkin kysymyksillä, jotka minä täten typistän:

"Hän itse ei kai ole täällä? Eikö? Niin, hän on eriskummainen mies – oikea uuspeili, jos tunnette sanan. Paljon selkkauksia hänellä kuuluu olevan vuokralaistensa kanssa. Minä olen kyydinnyt perhettä vuosikausia. Minä olin kyyditsemässä hänen isänsä häissä. Mikäs teidän nimenne on? – Minun pitäisi tuntea teidän kasvonne. Baigrey, vai niin? Sennimisiä oli Gilmertonin puolessa; olette kaiketi yksi heistä? Sitten tämä näyttää olevan jonkun tuttavan matkalaukku... Miksikö? No, kun siinä on Nicholsonin nimi! Oh, jos teillä on kiire, niin se on eri asia. Waverleyn sillalleko? Aiotteko lähteä matkalle?"

Näin tämä ystävällinen juopporatti jaaritteli ja kyseli ja piti Johnin sydämen levottomasti pamppailemassa. Mutta loppuihan sekin, niinkuin muukin paha auringon alla; ja olosuhteiden uhri alkoi vihdoin rämisevillä ajurinrattailla liikkua Waverleyn sillan pääteasemaa kohti. Matkalla hän istui kohotettujen ruutujen edessä purevassa pakkasessa ja ajopelien ummehtuneessa lemussa, katsellen sivuittain kaupungin juhlanaamaa, puotien suljettuja ikkunaluukkuja ja katukäytävillä tungeksivaa kansaa, jokseenkin kuin tuomittu oli saattanut Tyburnin kärryillä tähystellä mestauspaikalleen kerääntyvää joukkoa.

Asemalla hän jälleen reipastui; taaskin oli taipale hänen pakomatkaansa onnellisesti päättynyt – hänelle alkoi siintää täplä sinitaivasta. Hän kutsui rautatien kantajan ja käski hänen viedä matkalaukun säilytyshuoneeseen. Eipä niin, että hänellä oli mitään aikomusta viipyä; pako, välitön pako oli hänen suunnitelmansa, pitipä matka mihin tahansa. Mutta hän oli päättänyt lähettää ajurin pois ennenkuin mainitsi tai edes valitsikaan määräpaikkaansa, täten mahdollisesti katkaistakseen oikeusrikokselta uuden renkaan. Tämä oli hänen ovela tarkoituksensa, ja nyt hän, toinen jalka hevostiellä ja toinen vielä ajopelien askelmalla, riensi panemaan asian täytäntöön ja pisti kätensä housuntaskuunsa.

Siellä ei ollut mitään! Ka niin, tällä kertaa hän sai syyttää itseään. Hänen olisi pitänyt muistaa eikä veren rähjäämiä housujaan hyljätessään hyljätä myöskin kukkaroaan. Ajatelkaa hänen erehdyksensä mahdollisimman suureksi ja verratkaa sitä sitten rangaistukseen! Ajatelkaa hänen uutta asemaansa, sillä minulta puuttuu sanoja sen kuvailemiseen; ajatelkaa, että hänet oli tuomittu palaamaan tuohon taloon, jonka pelkkä ajatteleminenkin tympäisi hänen sieluaan, ja vielä kerran asettamaan itsensä vaaraan joutua ihan rikospaikalla pidätetyksi. Ajatelkaa, että hän oli sidottu homehtuneisiin ajopeleihin ja tuttavalliseen ajuriin. John kirosi itsekseen ajuria, ja sitten hänen mieleensä juolahti, että hänen täytyi estää matkalaukun sisäänjättö; se hänen ainakin täytyi pitää saatavissaan, ja hän kääntyi kutsumaan kantajaa takaisin. Mutta niin lyhyiltä kuin hänen mietteensä olivat näyttäneetkin, oli niiden täytynyt viedä häneltä pitempi aika kuin hän otaksui, sillä tuolla mies jo palasi kuittineen.

No, se oli tapahtunut; hän oli menettänyt matkalaukkunsakin; sillä se kuuden pennyn lantti, jolla hän oli maksanut Murrayfieldin tierahan, oli yksinäisenä kolikkona harhaillut hänen liivintaskuunsa, ja jollei hän vielä kerran voinut onnellisesti pujahtaa rikostaloon, jäi hänen matkalaukkunsa säilytyshuoneeseen ikuiseksi pantiksi pennyn suuruisen lunastusmaksun puutteessa. Ja sitten hän muisti kantajan, joka seisoi vihjaavan tarkkaavaisena, kiitollisuuden sanat valmiina huulilla.

John etsi oikealta ja vasemmalta; hän löysi kolikon – rukoili Jumalaa, että se ei olisi kultapunta – veti sen ulos, näki puolipennysen ja tarjosi sen kantajalle.

Miehen leuka venähti.

"Se on ainoastaan puolipenny!" sanoi hän, säikähtäen pois rautatieläisen säädyllisyydestä.

"Minä tiedän sen", virkkoi John surkeasti.

Ja nyt kantaja sai takaisin ihmisarvonsa. "Kiitoksia, hyvä herra", sanoi hän, mielien palauttaa halvan juomarahan. Mutta ei Johnkaan siitä huolinut; ja kukapa heidän kinastellessaan tuli väliin ellei ajuri?

"Hei, herra Baigrey", sanoi hän, "unohdatte varmaankin mikä päivä tänään on!"

"Minä sanon teille, ettei minulla ole pientä rahaa!" huudahti John.

"No, entä sitten?" tivasi ajuri. "Minä antaisin miehelle mieluummin shillingin tällaisena päivänä kuin lähettäisin hänet pois naurettavalla roposella. Minä ihmettelen teidänlaisianne, herra Baigrey!"

"Minun nimeni ei ole Baigrey!" puhkesi John pelkässä lapsellisessa kiukussa ja hädässään.

"Itse te sen minulle sanoitte!" väitti ajuri.

"Niin kyllä tein; mutta mitä pahuksen oikeutta teillä oli kysyä?" tiuskasi onneton mies.

"Oh, hyvä on", sanoi ajuri. "Minä tiedän paikkani, jos te tiedätte omanne – jos te tiedätte omanne!" toisti hän, ikäänkuin vihjatakseen sitä suuresti epäilevänsä, ja mutisi sitten sekavia murahduksia kyydittäväkseen joutuneesta herrasta.

Oh, kunpa olisi voinut ajaa tiehensä tuon hirviön, joka, kuten John myöhäisen selkeänäköisesti havaitsi, oli alkanut varhain joulun juhlallisuudet! Mutta kaukana siitä, että kadotetulle olisi välähtänyt mitään sellaista lohdutuksen sädettä, seisoi hän avutta ja auttajitta, matkalaukku takavarikoituna ylhäällä, samalla kun hänen rahansa olivat heitettyinä toisaalle, missä niitä ruumis vartioitsi. Hän itse taas hartaasti halusi yksinäisyyttä, tuntien olevansa aseman seutuvilla kaikkien silmätikkuna. Ja ikäänkuin ei siinä olisi ollut kylliksi vastoinkäymisiä, oli hän nyt vihastuttanut tuon elukan, johon hänen köyhyytensä oli hänet kytkenyt! Vihastuttanut, kuten hän synkästi mietti, todistajan, joka kenties saattaisi hänet hirttää tai pelastaa. Ei ollut mitään aikaa hukattavana; hän ei rohjennut kauemmin viipyä tällä julkisella paikalla, ja käyttipä hän arvokkuutta tai suosittelua, oli siihen keinoon ryhdyttävä heti. Joku vielä onneksi elävä miehuuden aines sai hänet kääntymään edelliseen.

"Riittää jo tästä", sanoi hän, toinen jalka taaskin astuimella. "Ajakaa takaisin sinne, mistä tulimmekin!"

Hän vältti määräpaikan nimen lausumista, sillä nyt oli ryhmä rautatieläisiä ajopelien ääressä, ja hän piti vielä silmällä tuomiosalia ja koetti karttaa yhteiskohteisia todistuksia. Mutta tässäkin kohtalokas ajurin rehvana tärveli hänen suunnitelmansa.

"Takaisinko Lodgeen?" huudahti mies kimeäksi vastalauseeksi.

"Ajakaa heti!" tiuskasi John, paiskaten oven kiinni jälkeensä, niin että raihnaiset ajopelit keikahtivat ja tärisivät.

Eteenpäin vierivät rattaat joulutunnelmaisille kaduille, kyydittävä niiden sisällä vaipuneena synkkään epätoivoon, joka läheni tiedottomuutta, ajurin istuimellaan märehtiessä saamiansa nuhteita ja asiakkaansa kaksimielisyyttä. Minä en tahtoisi luultavan, että rinnastan parin; Johnin tapaus oli kaiken vertailun ulkopuolella. Mutta ajurikin ansaitsee harkitsevien myötätuntoa; sillä hän oli luontaisen ystävällinen mies, hänen henkilöllisen arvokkuutensa tunnon olivat väkijuomat kiihdyttäneet, ja hänen tuttavallisuutensa oli julmasti ja julkisesti torjuttu. Ajaessaan hän senvuoksi laski vääryyksiään ja janosi myötätuntoa ja juomaa. Nyt sattui niin, että hänellä oli tuttava, muuan kapakanisäntä, Queensferry Streetin varrella, jolta hän, ottaen huomioon ajankohdan juhlallisuuden, luuli voivansa kielastella ryypyn.

Queensferry Street on jonkun verran sivulla suoraan Murrayfieldiin vievältä tieltä. Mutta olihan myöskin mäkinen poikkitie, joka vie Leithin laakson ja Deanin hautausmaan ohi; ja Queensferry Street on sielläpäin. Mikäpä esti ajuria, koska hänen hevosensa oli mykkä, valitsemasta poikkitietä ja käymästä ohimennen tuttavaansa tapaamassa? Sellainen päätös tehtiinkin, ja jo jonkun verran lauhtuneena hän käänsi hevosensa syrjään oikealle.

Tällä välin John istui kyyristyneenä, leuka vaipuneena rintaa vasten ja mieli turruksissa. Ajopelien lemun hänen vaistonsa vielä heikosti tunsivat, ja joku raskas kylmyys painosti hänen jalkojaan. Kaikki muu oli haihtunut suureen onnettomuuden ja ruumiillisen heikkouden rasitukseen. Oli tulossa keskipäivä, – kahteenkolmatta tuntiin hän ei ollut mitään haukannut. Sillä välin hän oli kärsinyt surun ja säikähdyksen kidutuksia ja ollut osittain humalassa; ja vaikkei olisi voinut sanoa hänen nukkuvan, niin ajopelien pysähtyessä ja ajurin pistäessä päänsä sisälle vaununikkunasta oli hänen huomionsa kutsuttava valveille tyhjyyden syvyyksistä.

"Jos ette te tarjoo minulle ryyppyä", sanoi ajuri muka hyvin oikeutettuun ankaraan sävyyn, "niin ei teillä toki liene mitään sitä vastaan, että minä itse naukkaan?"

"Niin... ei... tehkää niinkuin haluatte", vastasi John; ja sitten, kun hän katseli kiduttajaansa tämän noustessa portaita ja astuessa kapakkaan, tulvahti hänen muistiinsa tunne jostakin kauan sitten tutunomaisesta. Ja siitä hän havahtui aivan valveilleen ja tuijotti myymäläin julkisivuihin. Niin, hän tunsi ne; mutta milloin ja miten...? Kauan sitten, ajatteli hän; ja sitten hän, luoden katseensa vaunujen etulasiin, jonka ajurin hahmo oli äsken pimentänyt, näki Randolph Crescentin varispuistikon puiden latvat. Hän oli lähellä kotia – kotia, jossa hän oli luullut tällä hetkellä istuvansa hyvin muistamassaan vierashuoneessa ystävällisessä keskustelussa; ja sensijaan...!

Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli vaipua ajopelien pohjalle, ja toinen kätkeä kasvot käsiinsä. Näin hän istui ajurin kilistäessä kapakoitsijan terveydeksi ja kapakoitsijan juodessa ajurin maljan; samalla molemmat tarkastivat kansakunnan asioita. Näin hän yhä istui, kun hänen isäntänsä suvaitsi palata ja vihdoinkin ajaa alaspäin Lynedoch-aukion käyrää pitkin; mutta näinkin istuessaan hän isänsä kadun pään sivuuttaessaan ohimennen vilkaisi suojaavien sormiensa välistä ja näki lääkärin ajopelit ovella.

"Hm, juuri niin", ajatteli hän; "minä olen surmannut isäni! Ja tämä on joulupäivä!"

Jos herra Nicholson kuoli, oli hänen tätä samaa tietä pitkin matkattava hautaan; ja samaa tietä ja samalla asialla oli hänen vaimonsa tullut ennen häntä vuosikausia aikaisemmin; samoin myös monet muutkin johtavat kansalaiset asiaankuuluvine helyineen ja surusaattoineen. Ja mihinkä muualle John nyt näissä kylmissä, löyhkäävissä, oljilla matoitetuissa ja rääsyillä patjoitetuissa ajopeleissä, joissa hänen hengityksensä hyytyi ikkunaruutuun, itse oli matkalla?

Tämä ajatus kuohutti hänen mielikuvitustaan, joka alkoi luoda tuhansia kuvia, kirkkaita ja ohimeneviä niinkuin kaleidoskoopin. Milloin hän näki itsensä punakkana ja hilpein mielin luistelevan katuojassa, milloin taas pienenä itkettyneenä, tuskaantuneena poikana, laitettuna harsoihin ja surunauhoihin liikkumassa samaa mäkeä alaspäin surusaaton vaunujen kävelytahdissa, äidin ruumis juuri hänen edellään. Sitten taas hänen mielikuvituksensa kiiruhtaen kauaksi etualalle näytti hänelle Murrayfieldin talon – joka nyt oli yksinäisenä matalalla riippuvan auringon loisteessa, varpusten hypiskellessä kynnyksellä ja kuolleen miehen siellä sisällä tuijottaessa kattoon, nyt taas, äkkiä muuttuen, täynnä tungeskelevia, kalpeakasvoisia, käsiään ylös kohottavia naapureja, joiden välitse työntyi lääkäri mennessään sovitellen kuulotorveaan, poliisikonstaapelin pudistaessa älykästä päätänsä ruumiin ääressä.

Siihen tilaisuuteen hän pelkäsi olevansa ajamassa; sen keskelle hän näki joutuvansa, kuuli änkyttävänsä selityksiä ja tunsi konstaapelin käden olallaan. Hyväinen aika, kuinka hän toivoi, että hän olisi näytellyt miehekkäämpää osaa! Kuinka hän halveksi itseään siksi, että hän oli paennut kohtalokasta naapuristoa silloin, kun kaikki oli rauhallista, ja nyt oli kesysti matkalla takaisin, kun siellä tungeskeli kostajia!

Jokainen voimakas intohimon aste tuo typerimmällekin mielikuvituksen voimaa. Ja nyt, kun John mietiskeli, mikä luultavasti odotti häntä tämän tuskallisen ajelun päässä, muulloin tajuten seikkoja vähän, muistaen vähemmän ja kykenemättä lainkaan kuvailemaan, näki hän sielunsa silmillä Lodgen puutarhan yksityiskohtaisesti kuin kartalta. Hän oli kävelevinään siellä edestakaisin, kartuttaen pelkoaan, näki rautatammet, lumiset reunat, polut, joilta hän oli etsinyt Alania, korkeat, luostarimaiset muurit, suljetun portin – mitä, oliko portti suljettu? Niin, tosiaan, hän oli sulkenut sen – sulkenut sisälle rahansa, pakotilaisuutensa, tulevan elämänsä, sulkenut sen näillä käsillään, eikä kukaan voinut sitä nyt avata! Hän kuuli vieterilukon napsahduksen, ikäänkuin jotakin olisi hänen aivoissaan särkynyt, ja istui huumaantuneena.

Ja sitten hän heräsi jälleen, pelon karmiessa hänen elimistöään. Nyt ei ollut aikaa joutilaisuuteen; hänen täytyi nousta toimimaan, hänen täytyi ajatella. Kun hän kerran olisi päässyt naurettavan vaelluksensa päähän, päässyt jälleen talon portille, ei olisi muuta tehtävää kuin käännyttää ajuri ja vieriä takaisin. Hm, miksi sitten kulkea niin kauaksi? Miksi lisätä uusi epäluulon aihe asiaan, joka muutoinkin oli niin vihjaava? Miksei heti kääntyä? Oli helppo sanoa: kääntyä; mutta minne? Hänellä ei nyt ollut minnekään mentävää; hän ei mitenkään voisi – sen hän näki verikirjaimilla piirrettynä – maksaa tuota ajuria; hän oli iäksi siihen painajaiseen sidottu. Voi näitä rattaita! Hänen sielunsa toivoi päästä niistä eroon. Hän unohti kaikki muut huolensa. Hänen täytyi päästä eroon näistä löyhkäävistä ajopeleistä ja niitä ohjaavasta ihmiselukasta – ennen kaikkea. Ainakin se oli tehtävä, tehtävä heti kohta.

Mutta juuri silloin ajopelit pysähtyivät, ja siellä hänen vainoojansa naputti eturuutuun. John laski sen alas ja näki nyt portviininaaman älyllisestä voitonriemusta hehkuvana.

"Minä tiedän, kuka te olette!" huusi käheä ääni. "Minä muistan teidät nyt. Te olette muuan Nicholson. Minä kyyditsin teidät Hermistoniin joulunviettoon, ja te palasitte ajajanistuimella, ja minä annoin teidän kuskata."

John tunsi todellakin miehen; olivatpa he olleet ystävätkin. Hänen vihollisensa, kuten hän nyt muisti, oli ollut erittäin hyväluontoinen silloin – äärettömän hyväluontoinen poikaa kohtaan. Miksipä hän ei olisi miestäkin kohtaan? Miksei vedota hänen parempaan minäänsä? John tarttui tähän heikkoon toivoon.

"Hyväinen aika, niinhän te teittekin!" huudahti hän ikäänkuin riemastuneena, vaikka hänen äänensä kuulosti ontolta hänen omissa korvissaan. "Kah, näin ollen on minulla teille jotakin sanottavaa. Minä kai astunkin tässä pois. Missä me muuten olemme?"

Ajaja oli heiluttanut lippuaan tienhaarassa maksunkantajan edessä, ja he olivat nyt saapuneet sivutien korkeimmalle ja autioimmalle paikalle. Vasemmalla varjosti sitä rivi tien vieressä kasvavia puita; oikealla sitä reunustivat paljaat kesantopellot, aaltoilevasti laskien Queensferry Roadia kohti; edessä kohotti Corstorphine Hill lumitäpläistä tummaa metsäänsä taivaaseen päin. John katseli ympärilleen, juoden kirkasta ilmaa kuin viiniä. Sitten hänen silmänsä palasivat ajurin kasvoihin, joka istui jokseenkin hilpeänä, odottaen Johnin määräyksiä ja ilmeisesti juomarahoja.

Noiden kasvojen piirteet olivat vaikeat lukea, väkijuomat olivat niin pöhöttäneet ne, niin värjänneet ne tiilenpunaisesta silkkiäismarjankarvaisiin vivahteisiin asti. Pienet harmaat silmät vilkkuivat, huulet liikkuivat ahneudesta; ahneus oli vallitseva intohimo; ja vaikka vanhassa juomarissa oli jotakin hyväluontoista, jotakin aitoa ystävällisyyttä, todellinen inhimillinen vivahdus, kiihdytti toivon sytyttämä ahneus hänet nyt siihen määrin, että kaikki muut luonteenpiirteet uinuivat. Hän istui siinä ahmattimaisen halun kuvapatsaana.

Johnin uskallus vaipui verkalleen. Hän avasi huulensa, mutta jäi seisomaan mitään virkkamatta, hän tutki rohkeutensa lähdettä, ja se oli ehtynyt. Hän hapuili sanavarastoaan, ja se oli tyhjä. Hänen kurkkuaan tukehdutti hitonmoinen mykkyys; kamala pelko suhisi hänen korvissaan; ja yhtäkkiä John sanaa sanomatta, ilman mitään tietoista ja tahdon luomaa suunnitelmaa, kääntyi, kiepahti tienvarren kiviaidan yli ja alkoi juosta kesantopeltoja pitkin henkensä edestä.

Hän ei ollut ehtinyt pitkälle, ei vielä ensimmäisen saran puoliväliin, kun kautta hänen aivojensa alkoi jymistä: "Hupsu! Onhan sinulla kellosi!" Järkytys pysähdytti hänet, ja hän katsoi vielä kerran ajoneuvoja kohti. Ajaja nojasi kiviaidan yli, heiluttaen ruoskaansa, kasvot sinipunervina, ja mylvi kuin härkä. Ja John näki (tai ajatteli), että hän oli menettänyt tilaisuuden. Mikään kello ei nyt lepyttäisi miehen suuttumusta; tämä huutaisi kostoakin. John joutuisi poliisien huomioon; hänen tarinansa kerrottaisiin, hänen salaisuutensa tutkittaisiin, hänen kohtalonsa sulkeutuisi vihdoinkin ja iäksi hänen ylitseen.

Hän huoahti syvään, ja juuri kun ajuri rohkaistuen alkoi vihdoin kiivetä aidan yli, painui hänen karkulaisasiakkaansa jälleen juoksuun ja hävisi etäisemmille pelloille.

KAHDEKSAS LUKU

Erikoinen esimerkki pääavainten hyödystä

Mihin hän ensiksi riensi, sitä ei John koskaan oikein selvästi tajunnut, eikä sitäkään, kuinka pitkä aika oli kulunut ennenkuin hän tapasi itsensä sivutieltä Ravelstonin talon läheltä nojaamassa seinää vasten, keuhkojen pullistuessa ja huohottaessa palkeiden tavoin, jalat lyijynraskaina ja sydämessä yksi ainoa halu – laskeutua maahan ja olla näkymättömissä. Hän muisti taajat tiheiköt kivilouhimon lammen ympärillä, polkemattoman maailmansopukan, mistä hän varmaan löytäisi turvapaikan, kunnes yö saapuisi. Sinne hän asteli tanhuaa pitkin. Mutta kun hän ehti sinne, niin katso! Hän oli unohtanut pakkasen, lammella vilisi nuorta väkeä luistelemassa, ja tiheiköt sen sivuilla olivat mustanaan katselijoita. Hän katseli hetkisen itsekin.

Siellä oli pitkä, solakka, siro neitonen luistelemassa käsi kädessä nuorukaisen kanssa, jota tyttö kirkkailla silmillään vilkui ehkä liian julkisesti. Ja oli omituista, millä suuttumuksella John häntä katseli. Hän olisi voinut syytää kirouksia, olisi voinut seisoa siinä kuin närkästynyt mierolainen, puida nyrkkiään ja purkaa neitoselle sappeaan tuntikausia – tai niin hän ajatteli. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänen sydämensä vuoti verta tytön vuoksi. "Poloinen lapsi, vähän hän tietää!" huokasi hän. "Huvitelkoon hän niin kauan kuin voi!" Mutta oliko mahdollista, että Flora, kun tämä hymyili hänelle Braidin lammikoilla, oli voinut näyttää niin riehakkaalta alakuloisesta katselijasta?

Ajatus yhdestä louhimosta vihjaisi hänen hyytyneessä tajunnassaan toisen: ja hän laahusti Craig Leithiä kohti. Tuuli oli noussut luoteesta; se oli julman vihlova, puri häntä kuivasti kuin tuli ja nipisteli hänen sormenniveliään. Se toi myöskin pilviä, valjuja, nopeita, rientäviä pilviä, jotka kattoivat taivaan ja loivat hämäryyttä maahan. Hän kompuroi ylöspäin pähkinäpuiden ryteikössä, jotka ympäröitsivät louhoksen kattilaa, ja laskeutui pitkälleen kiville. Tuuli lakaisi läheltä maata, kivet olivat teräviä ja jäätäviä, paljaat pähkinäpensaat valittivat hänen ympärillään; ja pian alkoi iltapäivän ilmassa kuulua sitä omituista ja synkkää suhinaa, joka ennustaa lunta. Tuska ja kurjuus muuttui Johnin jäsenissä karmivaksi kärsimättömyydeksi ja sokeaksi muutoksen haluksi; milloin hän kieriskeli rosoisessa luolassaan ja oli melkein mielissään, kun piikivet raapivat häntä; milloin hän ryömi suuren kaivoksen reunalle ja katsoi huimaantuneena alas. Hän näki laskeutuvan tien kieruviivan, äkkijyrkät kalliot, kiipeilevät pensaat, lumikiehkurain kirjailun ja alhaalla pohjassa pieneltä näyttävän nostinkoneen. Tässä oli epäilemättä tilaisuus tehdä kaikesta loppu. Mutta syystä tai toisesta ei ajatus häneen tehonnut.

Ja äkkiä hän huomasi olevansa nälissään; niin, kylmänkin kiduttamassa, epätoivonkin hyytämässä miehessä alkoi herätä ja häntä kannustaa suuri, kalvava ruuankaipuu, saipa hän sitten mitä hyvänsä, millä tavalla tahansa. Entäpä, jos hän panttaisi kellonsa? Mutta ei, joulupäivänä – nythän oli joulupäivä! – panttilainakonttori olisi suljettu. Entäpä, jos hän menisi ravintolaan Blackhallin lähettyville ja tarjoisi kellonsa, joka oli kymmenen punnan arvoinen, maksuksi ateriasta leipää ja juustoa? Mutta suhteettomuus oli liian silmäänpistävä; kunnon ihmiset joko näyttäisivät hänet ovelle tai päästäisivät hänet sisälle vain lähettääkseen noutamaan poliisia. Hän käänsi taskunsa nurin toisen toisensa perään: joitakuita raitiotiepilettejä San Franciscosta, yksi sikaari, ei tulitikkuja, pääavain hänen isänsä huoneistoon, nenäliina, jossa vielä oli hiukan hajuvedentuoksua. Ei, niillä ei voinut saada mitään rahoja. Ei ollut mitään muuta neuvoa kuin kuolla nälkään; ja mitä se sittenkin merkitsi? Sekin oli ovi – pelastuskeino.

Hän ryömi sisemmälle pensaikkoon, kun tuuli viuhui hänen ympärillään kuin pureva ruoska. Hänen vaatteensa tuntuivat paperinohuilta, hänen niveliään poltti, hänen nahkansa käpertyi hänen luihinsa. Hän oli näkevinään korkealla sijaitsevan karjapolun Kaliforniassa ja kuivuneen joenuoman mutaisine lätäkköineen, jonka rannalle vaqueros olivat leiriintyneet; loistavan auringon yli kaiken, ison nuotioloimun, käristyvät ja savuavat naudanlihan kimpaleet riippumassa puisista paistinvartaista. Kuinka lämmintä olikaan, kuinka herkulliselta tuoksui käristyvä liha!

Ja jälleen hän muisti moninaiset onnettomuutensa ja piiloutui ja rypi kunniattomuutensa ja häpeänsä tunnossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas oli astuvinaan Frankin ravintolaan Montgomery Streetin varrella San Franciscossa; hän oli tilannut pannumuhennoksen ja hirvikotletteja, joista hän tavattomasti piti, ja hänen odottaessaan Munroe, kunnon viinuri, toi hänelle whisky-punssin; hän näki mansikoiden uivan maukkaassa pikarissa, kuuli jäänpalojen kalisevan imupillejä vasten. Ja sitten hän heräsi jälleen inhoittavaan kohtaloonsa, havaiten istua kyyröttävänsä tuulisessa alhossa louhosjätteiden keskellä – synkkä pimeys hänen ympärillään, ohuiden lumihiutaleiden lennellessä sinne tänne kuin paperinsilppu ja hänen ruumiinsa voimakkaan puistatuksen kalistellessa hänen hampaitaan nikotuksen lailla.

Me olemme nähneet Johnin ainoastaan hänen myrskyisimmissä tilaisuuksissaan; olemme nähneet hänet huimapäänä, epätoivoisena, koeteltuna yli keskinkertaisen kykynsä. Hänen jokapäiväisestä, hilpeästä, säännöllisestä, ei suinkaan veltosta olemuksestaan emme ole nähneet mitään; ja senvuoksi saattaa lukijaa kummastuttaa kuulla hänen pitäneen tarkkaa huolta terveydestään. Tämä hänen hartain huolenpitonsa heräsi nyt. Jos hän istuisi täällä ja kuolisi viluun, olisi perin vähän voitettavissa. Parempi olisi tyrmä ja valamiehistön tutkimuksen mahdollisuudet kuin kurja kuoleman varmuus ojanteen reunalla ennen talviaamun uutta valkenemista tai kuolema vähän myöhemmin sairaalan kaasulla valaistuissa osastoissa.

Hän nousi kivistelevin säärin ja kompasteli sinne tänne rojukasoissa, yhä louhimon ammottavan aukon vaiheilla. Tai ehkä hän ainoastaan luuli niin, sillä pimeys oli jo synkkä, lunta tuiskutti yhä taajemmin, ja hän liikkui sokean tavoin ja pelokkaasti kuin sokea. Vihdoin hän kiipesi aidan yli, luullen joutuvansa tielle, mutta huomasikin hoipertelevansa kynnetyn pellon raudankoviksi jäätyneissä vaaroissa alueella, joka tuntui hänestä laajalta kuin kokonainen maakunta.

Hän tuli metsään, harhaillen puitten seassa; jopa hän huomasi talonkin monine valaistuine ikkunoineen; jouluvaunuja odotteli ovien edessä, ja jouluajajat peittyivät nopeasti lumimyssyllä – sillä joulu on kaksiteräinen. Tätä inhimillisen hilpeyden välähdystä hän pakeni kuin Kain, samoili luotsaamatta yöhön, välittämättä suunnastaan, kaatui ja virui, nousi jälleen ja vaelsi eteenpäin, kunnes hän vihdoin ikäänkuin muutosnäyttämöllä havaitsi olevansa kaupungin valaistussa kidassa, tuijottaen lyhtyyn, joka jo oli saanut laelleen vinon lumisen yömyssynsä. Lunta tuiskutti sakeasti nyt, lumimyrsky oli nousemassa, ja hänen vielä tirkistellessään lamppuun hänen jalkansa hautaantuivat. Hän muisti jotakin samanlaatuista menneisyydestä – tuulen puolelta lumen kakkumaiseksi seppelöimän katulyhdyn, surullisesti vonkuvan vihurin ja oman itsensä katselemassa sitä kuin nyt. Mutta kylmyys oli turruttanut liiaksi hänen tajuntansa, eikä hän kyennyt palauttamaan mieleensä muistelman jatkoa.

Hänen seuraava itsetietoinen hetkensä oli Dean-sillalla; mutta oliko hän John Nicholson eräästä kalifornialaisen kadun varrella sijaitsevasta pankista vai joku entinen John, kirjanpitäjä isänsä toimistosta, sen hän oli ihan unohtanut. Vielä yksi itsetiedoton tovi, ja hän sovitti pääavaintaan isänsä talon ovenlukkoon. Tuntikausia oli täytynyt kulua. Oliko hän viettänyt ne lyyhistyneenä kylmille kiville vai samoilemalla kinostuneilla kentillä, sitä hän ei olisi osannut sanoa; mutta tuntimääriä oli täytynyt kulua. Eteiskellon osoitin oli juuri tulemassa kahdentoista numerolle; ohut kaasuliekki eteisen lampussa loi varjoja; ja perähuoneen ovi – hänen isänsä huoneen – oli auki ja lähetti ulos lämmintä valoa. Näin myöhäisellä hetkellä se kaikki oli omituista; valojen olisi pitänyt olla sammutettuina, ovien lukossa, kunnon ihmisten turvallisesti vuoteissaan. Hän ihmetteli tätä säännöttömyyttä, nojaten eteisen pöytää vasten; hän kummeksui siinä itsekseen, suli ja tuli jälleen nälkiinsä huoneiston lämpimämmässä ilmassa.

Kello napautti varoittavan rasahduksensa; viiden minuutin päästä joulupäivä kuuluisi menneisiin päiviin... Joulu, minkälainen joulu! Noh, ei hyödyttänyt odottaa; hän oli tullut rakennukseen tavalla, jota hän tuskin käsitti. Jos hänet taas heitettäisiin ulos, oli parasta, että se tehtäisiin heti. Niinpä hän meni perähuoneen ovelle ja astui sisälle.

Oh, niin, nytpä hän oli mielipuoli, mitä hän oli kauan uskonut!

Siellä hänen isänsä huoneessa takkavalkea roihusi keskiyöllä ja kaasu lepatti. Paperit, pyhät paperit – joihin koskeminen oli rikollista – olivat otetut paikoiltaan ja pinotut lattialle. Illallinen oli katettu työpöydälle, ja hänen isänsä tuolissa istui nunnan tavoin puettu nainen aterioimassa. Hänen ilmestyessään oviaukkoon nousi nunna, parahti hiukan ja jäi seisoen tuijottamaan. Hän oli isokokoinen, vahvarakenteinen, levollinen ja hiukan miesmäinen nainen, piirteet kuvastivat rohkeutta ja käytännöllistä järkeä; ja kun John vilkaisi häneen, välkähti heikko yhtäläisyys hänen muistissaan, niinkuin sävel saattaa humista jonkun korvissa, vaikkei sitä vielä voi johdattaa mieleen.

"Mitä, sehän on John!"

"Kyllä minä varmaan olen hullu", virkkoi John, tietämättään matkien kuningas Learia: "mutta totta tosiaan, minä uskon, että te olette Flora".

"Tietysti olen", vastasi nainen.

Eikä hän kuitenkaan Johnin mielestä ollut laisinkaan Flora. Sillä Flora oli ollut solakka, kaino, herkkäilmeinen, punehtuvainen ja kastesilmäinen. Ja oliko Floralla tuollainen edinburghilainen lausumistapa? Mutta hän ei näistä asioista mitään sanonut, mikä oli ehkä yhtä hyvä. Hän sanoi vain: "Miten te sitten olette nunna?"

"Loruja!" huudahti Flora. "Minä olen sairaanhoitajatar; ja minä olen täällä vaalimassa teidän sisartanne, jota meidän keskemme sanoen ei juuri mikään vaivaa. Mutta siitä ei ole kysymys. Asian ydin on: kuinka te tänne tulette ja ettekö häpeä näyttäytyä?"

"Flora", sanoi John kuin haudasta, "minä en ole syönyt mitään kolmeen päivään. Tai enhän minä tiedäkään, mikä päivä on; mutta kyllä minä vain näännyn nälkään."

"Te onneton mies!" surkutteli toinen. "Kah, istukaahan tähän syömään minun illalliseni, ja minä piipahdan yläkertaan katsomaan potilastani, vaikka en epäilekään, että hän on sikeässä unessa; sillä Maria on une malade imaginaire."

Näine näytteineen ranskankieltä, joka tuli Moray Placen jatko-opistosta, hän jätti Johnin yksikseen hänen isänsä pyhättöön. John kävi heti ruokaan käsiksi; ja on otaksuttava, että Flora oli tavannut hoidokkinsa valveilla ja viipynyt joissakin hoivaamishommissa, sillä Johnilla oli ollut aikaa syödä kulhot typötyhjiksi, eikä ainoastaan tyhjentää teekannua, vaan täyttää se uudestaankin kattilasta, joka oikullisesti pihisi hänen isänsä takan tulella. Sitten hän istui turtuneena, hyvillään ja hämmästyneenä. Hänen onnettomuutensa olivat puoliksi unohdetut, ja hän mietiskeli, ei ilman kaihoa, tätä epäromanttista paluuta entisen rakastettunsa luo.

Hän oli vaipuneena näihin mietteisiin, kun touhukas nainen jälleen astui äänettömästi sisälle.

"Oletteko jo syönyt?" kysyi hän. "Kertokaa sitten minulle kaikki tyyni."

Se oli pitkä ja, kuten lukija tietää, surkea tarina; mutta Flora kuunteli yhteenpuristetuin huulin. Hän ei syventynyt mihinkään niistä ihmiskohtaloa koskevista kysymyksistä, jotka silloin tällöin ovat pysähdyttäneet oman kynäni lentoa; sillä hänenkaltaisensa naiset eivät ole filosofeja ja katselevat ainoastaan kouraantuntuvaa ja aineellista. Ja hänenlaisensa naiset ovat perin ankaria epätäydellistä miestä kohtaan.

"No niin", sanoi hän toisen lopetettua puheensa; "sitten heti polvillenne ja pyytäkää Jumalalta anteeksi."

Ja suuri lapsi lysähti polvilleen tehden työtä käskettyä; eikä se hänelle pahaksi ollut! Mutta samalla kun hän kyllä hartaasti anoi anteeksi yleispiirtein, eroittausi hänen järkevä osansa kummeksuen, eikö anteeksipyyntöön ehkä olisi pikemminkin ollut vastapuoli velvollinen. Ja kun hän jälleen nousi tuosta sopivasta hartaudenharjoituksesta, vilkaisi hän ensin epäröivästi entisen rakastettunsa kasvoihin ja sitten rohkaistuen esitti vastalauseensa.

"Minun täytyy sanoa, Flora", virkkoi hän, "että minä kaikessa tässä voin nähdä varsin vähän omaa syytäni."

"Jos olisitte kirjoittanut kotiin", vastasi nainen, "ei sitä olisi ollutkaan. Jos edes olisitte mennyt Murrayfieldiin kohtuullisen selvänä, niin ette olisi siellä nukkunut ja pahin olisi jäänyt tapahtumatta. Sitäpaitsi alkoi kaikki jo vuosia sitten. Te jouduitte pulaan, ja kun teidän isänne, rehti kunnon mies, tunsi pettymystä, närkästyitte te tai pelästyitte ja riensitte rangaistusta pakoon. No, te olette siinä noudattanut omaa päätänne, John, enkä luule teidän siitä pitävän."

"Joskus minusta tuntuu, että minä en ole paljoa parempi kuin hupsu", huokasi John.

"Rakas John", vastasi nainen, "ette paljoa!"

John vilkaisi häneen ja loi sitten katseensa maahan. Jonkinlainen kiukku kuohahti hänessä. Tässä oli Flora, jota hän ei tunnustanut: hän oli kova, hänellä oli määrätty värinsä, vakiintunut, kypsynyt, koruton sävy; hän oli suorapuheinen, epäsirossa puvussa – hän oli vähällä sanoa, mielenkiinnoton kasvoiltaankin. Ja tämä vaihdokas käytti samaa nimeä kuin entinen monivivahteinen, kietoutuva tyttö, joka usein nauroi, monesti huokasi ja loi salavihkaa ystävällisiä katseita. Ja kaiken lisäksi hän asettui hänen yläpuolelleen, mikä (kuten John hyvin tiesi) ei ollut sukupuolien oikea suhde. Hän karkaisi sydämensä tätä sairaanhoitajatarta vastaan.

"Ja kuinka te täällä olette?" kysyi hän.

Flora kertoi hänelle, kuinka hän oli vaalinut isäänsä hänen pitkän tautinsa aikana, ja, isän kuoltua jäätyään yksikseen, ryhtynyt hoitamaan muita osaksi tottumuksesta, osaksi halusta olla joksikin hyödyksi maailmassa ja osaksi siksi, että se saattaisi olla huvittavaa. "Makuasioista ei käy riiteleminen", sanoi hän. Ja hän kertoi Johnille, kuinka hän tarvittaessa kävi vanhojen tuttavien perheissä ja kuinka hän täten oli kaksin verroin tervetullut, ensiksikin vanhana ystävänä ja sitten kokeneena sairaanhoitajattarena, jolle lääkärit saattoivat uskoa vakavimmatkin tapaukset.

"Ja on tosiaan pelkkää ilveilyä, että olen täällä Maria-rukan tähden", jatkoi hän; "mutta isänne ottaa hänen vaivansa vakavalta kannalta, enkä voi aina kieltäytyä. Me olemme hyvät ystävät, isänne ja minä; hän oli perin ystävällinen minulle kauan sitten – kymmenen vuotta sitten."

John tunsi sydämessään omituista liikutusta. Kaiken sen ajanko hän oli ajatellut ainoastaan itseään? Miksei hän koko aikana ollut kirjoittanut Floralle? Katuvan hellästi hän tarttui tämän käteen ja tunsi levotonta, kunnioituksen sekaista pelkoa, kun se suostuvaisesti jäi hänen omaansa. Joku ääni kertoi hänelle, että tässä oli sittenkin Flora – kertoi hänelle niin tyynesti ja kuitenkin haikeasti kuin laulunsävel.

"Ettekä te ole mennyt naimisiin?" kysyi hän.

"Ei, John, minä en ole mennyt naimisiin", vastasi Flora.

Eteisen kello löi kaksi, mikä muistutti heille ajan kulusta.

"Ja nyt, kun olette saanut ruokaa ja lämmitellyt ja minä kuullut teidän tarinanne, on jo aika kutsua veljenne."

"Oh", huudahti John nolostuneena; "onkohan se ihan välttämätöntä?"

"Minä en voi pitää teitä täällä; minä olen vieras", sanoi hän. "Mielittekö juosta tiehenne jälleen? Luulin teidän saaneen siitä kylliksi."

John kallisti päätänsä nuhteesta. Flora halveksi häntä, mietti hän, kun hän taas istui yksinään. Luonnotonta, että nainen halveksi miestä; ja, kummallisinta kaikesta, tämä näkyi hänestä pitävän. Halveksisikohan hänen veljensäkin häntä? Ja pitäisikö hänen veljensä hänestä?

Pian ilmestyikin veli Floran saattamana. Seisahtuen etäälle oven ääreen hän silmäili kertomuksemme sankaria.

"Se olet siis sinä?" virkkoi hän vihdoin.

"Niin, Alick, minä se olen – minä olen John", vastasi vanhempi veli heikosti.

"Ja kuinka sinä pääsit tänne sisälle?" kysyi nuorempi.

"Oh, olihan minulla pääavaimeni", sanoi John.

"Kas, hitto vieköön!" vastasi Alexander. "Ah, sinä elit paremmassa maailmassa! Nykyisin ei jaella mitään pääavaimia."

"Kyllähän isä aina olikin sitä vastaan", huokasi John.

Sitten keskustelu taukosi hetkiseksi, ja veljekset katselivat toisiaan alta kulmain äänettöminä.

"No, mitä hittoa meidän nyt on tehtävä?" sanoi Alexander. "Jos viranomaiset ovat saaneet sinusta vihiä, niin luulen, että sinut pidätetään?"

"Se riippuu siitä, onko ruumis löydetty vai eikö", vastasi John. "Ja sitten on se ajurikin!"

"Oh, viis ruumiista!" huudahti Alexander. "Minä tarkoitan sitä toista asiaa. Se vakavaa on."

"Sitäkö, josta isä puhui?" kysyi John. "Minä en edes tiedä, mitä se on."

"Että sinä ryöstit pankin Kaliforniassa, tietenkin", vastasi Alexander.

Floran kasvoista ilmeni selvästi, että tämä oli ensi kerta, kun hän siitä kuuli; ja vielä selvemmin Johnin naamasta, että hän oli viaton.

"Minäkö?" huudahti hän. "Minäkö olisin ryöstänyt pankkini! Hyvä Jumala! Flora, tämä on liian paljon; teidänhän täytyy se myöntää."

"Tarkoitat, ettet sitä tehnyt?" kysyi Alexander.

"Minä en ole eläissäni ketään ryöstänyt", huudahti John, "paitsi isääni, jos sitä nimität ryöstämiseksi. Ja minä toin hänelle rahat takaisin tähän huoneeseen, eikä hän edes huolinut niitä!"

"Kuulehan, John", sanoi hänen veljensä; "älköön meidän välillämme olko mitään väärinkäsitystä tästä asiasta. MacEwen kävi isäni luona; hän kertoi hänelle, että muuan pankki San Franciscossa, jossa sinä olit työskennellyt, sähkötteli pitkin asuttua maapalloa, että sinut kaapattaisiin kiinni – että sinun otaksuttiin kähveltäneen tuhansia ja että olit ihan varmaan pimittänyt kolmesataa. Niin MacEwen sanoi, ja minä toivoisin sinun ajattelevan, kuinka vastaat. Voin myöskin sanoa sinulle, että isä maksoi ne kolmesataa heti paikalla."

"Kolmesataa?" toisti John. "Tarkoitat kolmesataa puntaa? Se on tuhatviisisataa dollaria. Kah, sitten se on Kirkmanin työtä!" purskahti hän. "Taivaan kiitos! Minä voin selittää sen kaiken. Minä annoin ne Kirkmanille iltana ennen lähtöäni – viisitoistasataa dollaria ja kirjeen johtajalle. Miksi ihmiset luulottelevat, että minä varastaisin viisitoistasataa dollaria? Minä olen rikas; minä satuin pääsemään rikkaaksi pörssipelissä. Tuo on järjettömintä lorua mitä olen koskaan kuullut. Ei tarvitse muuta kuin lähettää kaapelisähkösanoma johtajalle: 'Kirkmanilla on ne viisitoistasataa – etsikää Kirkman.' Hän oli minun työtoverini ja ryypiskeli; mutta tehdäkseni hänelle oikeutta en luullut häntä ihan tuommoiseksi."

"Ja mitä sinä siihen sanot, Alick?" kysyi Flora.

"Minä sanon, että sähkösanoma lähetetään tänä yönä!" huudahti Alexander tarmokkaasti. "Vastaus maksetaan myöskin. Jos asia voidaan selvittää – ja minä tosiaan uskon, että se voidaan, – niin kaikki kykenemme taas pitämään päämme pystyssä. Kah, John, pistähän tuohon pankinjohtajasi osoite. Sinä, Flora, voit sulloa Johnin minun sänkyyni, sillä minä en sitä enää tänä yönä tarvitse. Minä puolestani riennän postitoimistoon ja sieltä High Streetille ruumiin vuoksi. Poliisien näet pitäisi saada tietää, ja heidän tulisi kuulla asiasta Johnin välityksellä; ja minä voin kertoa niille jonkun lorun mainiten, että veljeni on luonnonlaadultaan perin hermostunut, ja muuta sellaista. Ja sitten, sanohan, John, huomasitko nimen ajopeleissä?"

John ilmoitti ajurin nimen, jonka minä tässä sivuutan, koska en ole voinut hänen kärryjään suositella.

"No", jatkoi Alexander, "minä käväisen siellä ennenkuin tulen takaisin ja maksan tilisi. Siten sinä ennen aamiaista olet kuin uusi mies."

John höpisi sanattomia kiitoksia. Nähdessään veljensä näin tarmokkaana hänen hyväkseen tuli hän kuvaamattoman liikutetuksi. Vaikkei hän kyennytkään lausumaan tunteitaan ilmi, olivat ne selvästi luettavissa hänen kasvoistaan; ja Alexander luki ne niistä ja pitikin enemmän tästä mykästä ilmaisusta.

"Mutta on yksi seikka", sanoi viimemainittu; "kaapelisanomat ovat kalliita, ja sinä muistanet kylliksi isän, arvataksesi minun raha-asiaini tilan".

"Vaikeutena on", virkkoi John, "että kaikki rahani ovat siinä kirotussa talossa".

"Minulla on jonkun verran", sanoi Flora. "Minulla on punnan seteli yläkerrassa."

"Rakas Flora", vastasi Alexander, "punnan setelillä emme kovinkaan pitkälle pääse; ja sitäpaitsi tämä on isäni asia, ja kylläpä minua varsin paljon ihmetyttäisi, jollei isä sitä maksakin."

"Minä en vielä kääntyisi hänen puoleensa; minusta se ei voi olla viisasta", vastusti Flora.

"Sinulla on perin vajanainen käsitys minun apuneuvoistani eikä ollenkaan häikäilemättömyydestäni", vastasi Alexander.

"Katsohan!"

Hän työnsi Johnin tieltään, valitsi tukevan veitsen illalliskalujen joukosta ja murtausi hämmästyttävän nopeasti isänsä laatikkoon.

"Mikään ei ole helpompaa, kun vain tulee koettaneeksi", huomautti hän työntäen rahat taskuunsa.

"Soisin, että et olisi sitä tehnyt", virkkoi Flora. "Siitä et koskaan loppua kuule."

"Oh, enpä tiedä", vastasi nuori mies; "ukko on sittenkin inhimillinen. Ja nyt, John, näytähän minulle se mainio pääavaimesi. Mene vuoteeseen äläkä vaivaudu kenenkään vuoksi ennenkuin minä palaan. Ne eivät välitä, vaikket vastaakaan kolkutuksiin; tavallisesti en minä itsekään vastaa."

YHDEKSÄS LUKU

Herra Nicholson myöntyy määrärahaan

Päivän kauhuista ja yöllisestä teenjuonnista huolimatta John nukkui lapsuuden unta. Hänet herätti palvelustyttö naputtamalla ovelle, niinkuin hänet olisi saatettu herättää kymmenen vuotta sitten. Talviaurinko väritti itätaivasta; ja kun ikkuna oli huoneiston taustalla, loi se huoneeseen monin erilaisin vivahduksin taittunutta valoa. Rakennuksen ulkopuolella oli kaikki puhtaan lumen kattamaa, puutarhan kiviaidoilla oli jalankorkuiset lumiharjat, ja nurmikot kimaltelivat. Mutta vaikka lumi olikin tullut vieraaksi Johnille hänen monivuotisen oleskelunsa aikana San Franciscon lahdelman rantamilla, tuntui hänestä kiinnostavimmalta se, mitä hän näki sisällä.

Sillä Alexander oli sijoitettu hänen omaan huoneeseensa, ja siellä oli vanha, kukkakuvioinen seinäpaperi, josta mielikuvitus saattoi vielä keksiä lukion Laihan Jimin, Johnin entisen koulumestarin kasvot; siellä oli vanha lipasto, siellä olivat tuolit – yksi, kaksi, kolme – kolme niinkuin ennen. Ainoastaan matto oli uusi, ja uutta olivat myöskin Alexanderin vaatteet, kirjat ja piirustustarpeet sekä lyijykynäpiirros seinällä, joka (Johnin silmissä) näytti ihmeellisen taidokkaalta ja etevältä.

Näin hän loikoi, katsellen ja uneksien, ikäänkuin riippuen kahden elämänjakson välillä, kun Alexander tuli ovelle ja ilmaisi läsnäolonsa äänekkäällä kuiskauksella. John päästi hänet sisälle ja hyppäsi takaisin lämpimään vuoteeseen.

"Ka niin, John", virkkoi veli, "kaapelisähkösanoma on lähetetty sinun nimeesi ja kaksikymmensanainen vastaus maksettu. Olin ajuritoimistossa ja maksoin ajurisi, näinpä ukon itsensäkin ja pyysin asianmukaisesti anteeksi. Hän oli hyvin leppyisä ja vihjaisi, että sinä kai olit ryyppäillyt. Sitten minä kolkutin vanhan MacEwenin ylös vuoteestaan ja selitin asiat hänelle hänen väristessään yönutussaan. Ja sitä ennen minä olin ollut High Streetillä, missä ei ole siitä ruumiistasi mitään kuultu, niin että olen taipuvainen luulemaan sinun nähneen siitä unta."

"Kyllä kai!" huudahti John.

"No, eiväthän poliisit koskaan mitään tiedä", myönsi Alexander; "mutta joka tapauksessa he ovat lähettäneet miehen tiedustelemaan ja noutamaan housusi ja rahasi, niin että asiasi nyt kyllä selviävät; ja minä näen enää vain yhden mörön tielläsi – isäukon."

"Minut heitetään ulos jälleen", sanoi John surumielisesti.

"En sitä luule", vastasi toinen; "en jos teet niinkuin Flora ja minä olemme järjestäneet. Ja nyt sinun on pukeuduttava, ja kiireesti sittenkin. Käykö kellosi oikein? No, sinulla on neljännestunti aikaa. Viittä minuuttia ennen puolta sinun on oltava pöydässä vanhalla paikallasi eno Duthien kuvan alla. Flora on siellä seurallaan sinua rohkaisemassa; ja me näemme mitä näemme."

"Eikö minun olisi viisaampaa pysyä vuoteessa?" kysyi John.

"Jos tahdot menetellä asioissa oman pääsi mukaan, voit tehdä aivan mitä haluat", vastasi Alexander; "mutta jollet ole paikallasi viittä minuuttia ennen puolituntia, niin ainakin minä puolestani pesen sinun suhteesi käteni."

Ja senjälkeen hän lähti. Hän oli puhunut kiihkeästi, mutta tositeossa hän oli sydämessään jonkun verran levoton, ja kun hän viivytteli nojaillen porrasten käsipuuhun ja odottaen isänsä ilmestymistä, oli hänen vaikea terästää itsensä kohtaukseen, jonka täytyi seurata.

"Jos hän suhtautuu siihen hyvin, niin olen onnellinen", tuumi hän. "Jos hän panee sen pahakseen, niin sittenpä siitä tulee mätäs Johnin poluille, ja ehkä se onkin parhaaksi. Se minun veljeni on kirottu ääliö, mutta hän näyttää rehdiltä sielulta."

Tällöin avautui ovi alhaalla jokseenkin rajusti, ja herra Nicholsonin nähtiin juhlallisesti tulevan eteisen poikki työhuoneeseensa. Alexander seurasi, vavisten sisimmässään, mutta luja ilme kasvoillaan. Hän koputti, hänet kutsuttiin sisälle, ja hän näki isänsä seisovan murretun laatikon edessä, johon hän puhuessaan osoitti.

"Tämä on aivan tavatonta", sanoi hän; "minut on ryöstetty!"

"Pelkäsin sinun sen huomaavan", virkkoi hänen poikansa; "minä jätin niin kamalat jäljet pöytään".

"Pelkäsit minun sen huomaavan?" toisti herra Nicholson. "Ja selitähän, mitä se tarkoittaa?"

"Että minä olin varas, isä", vastasi Alexander. "Minä otin laatikosta kaikki rahat, jotteivät palvelijat pääsisi niihin käsiksi; ja tässä ovat loput ja laskelma minun tuhlauksistani. Sinä olit mennyt vuoteeseen, näetkös, enkä minä katsonut sopivaksi kolkuttaa sinua hereille. Mutta minä luulen, että sinä kuultuasi asianhaarat myönnät minun menetelleen oikein. Asia on niin, että minulla on syytä uskoa jonkun kauhean erehdyksen sattuneen veli Johnin suhteen. Mitä pikemmin se voidaan selvittää, sitä parempi kaikille asianomaisille. Se oli liiketoimi, hyvä isä, ja niin minä otin rahat ja päätin omalla vastuullani lähettää sähkösanoman San Franciscoon. Minun ripeyteni vuoksi saanemme tänä iltana kuulla. Ei näy olevan epäilystäkään, isä, että John on joutunut hävyttömän kohtelun uhriksi!"

"Milloin se tapahtui?" kysyi isä.

"Viime yönä, isä, kun sinä olit jo nukkumassa", kuului vastaus.

"Tämä on perin kummallista ja säännötöntä", sanoi herra Nicholson. "Tarkoitatko, että olet ollut ulkona koko yön?"

"Koko yön, kuten sanot, isä. Minä olen ollut sähkösanomatoimistossa, poliisikamarissa ja herra MacEwenin luona. Oh, kyllä minulla on ollut hommaa", puhui Alexander.

"Perin epäsäännöllistä", huomautti isä. "Sinä ajattelet ainoastaan itseäsi."

"En käsitä, että minulla on paljon voitettavissa tuomalla vanhemman veljeni takaisin", vastasi Alexander ovelasti.

Vastaus miellytti vanhaa miestä; hän hymyili. "Hm, hm, minä tarkastan tätä aamiaisen jälkeen", sanoi hän.

"Olen pahoillani pöydästä", virkkoi poika.

"Pöytä on pikku seikka; en minä siitä rahtuakaan välitä", sanoi isä.

"Siinä taaskin esimerkki", jatkoi poika, "kuinka kömpelöä on, että miehellä ei ole rahaa omasta kohden. Jos minulla olisi vakinainen määräraha, kuten muilla ikäisilläni, olisi tämä ollut aivan tarpeetonta."

"Vakinainen määräraha!" toisti hänen isänsä purevan ivallisesti, sillä lause ei ollut hänelle uutta. "Minä en ole koskaan kitsastellut sinulta rahaa mihinkään oikeaan tarkoitukseen."

"Et suinkaan, et suinkaan", sanoi Alexander, "mutta sinä et ole aina saapuvilla, jotta sinulle voisi asian selittää. Niinpä viime yönä..."

"Sinä olisit viime yönä voinut minut herättää", keskeytti hänen isänsä.

"Eikö se ollut joku samanlainen asia, joka saattoi Johnin ikävään selkkaukseen?" kysyi poika, nokkelasti väistäen.

Mutta isä ei ollut vähemmän taitava. "Ja sanohan, nuoriherra, kuinka sinä pääsit talosta ulos ja jälleen sisälle?" kysyi hän.

"Kaipa minä unohdin lukita oven", vastasi Alexander.

"Minulla on ollut syytä liiankin usein siitä valittaa", sanoi herra Nicholson. "Mutta vieläkään minä en käsitä. Piditkö sinä palvelijat valveilla?"

"Minä aion selittää sen kaiken perinpohjin aamiaisen jälkeen", vastasi Alexander. "Nyt kello lyö puoli; me emme saa odotuttaa neiti Mackenzieta."

Ja perin uskaliaasti hän avasi oven.

Alexanderkaan, joka, kuten lukijan on täytynyt huomata, oli verraten vapaissa väleissä isänsä kanssa, Alexanderkaan ei ollut koskaan ennen rohjennut näin ylimielisesti keskeyttää haastattelua. Mutta tosiasia on, että hänen poikansa rikkomusten määrä masensi vanhaa herrasmiestä. Hän oli kuin hyllyvällä hetteellä – tämä kävi yli hänen ymmärryksensä! Että Alexander oli tärvellyt hänen pöytänsä, ottanut hänen rahansa, viipynyt poissa kaiken yötä ja sitten tyynesti tunnusti kaikki, oli jotakin Nicholsonin filosofialle uppo-outoa ja ylitti nuhteet. Jäännösrahojen palauttaminen, jotka vanhalla herralla vielä oli kädessään, oli ollut röyhkeän nenäkäs piirre; se oli antanut hänelle horjuttavan iskun.

Sitten oli vielä viittaus Johnin alkuperäiseen pakoon – asiaan, jota hän aina piti päättäväisesti verhottuna omaan sieluunsa, sillä hän oli mies, joka tahtoi olla erehtymätön, ja kun hän pelkäsi tehneensä jonkun virheen, piti hän paperit sinetöityinä. Näiden hämmästysten ja muistutusten ja hänen poikansa kylmäverisen ja mestarillisen käytöksen vuoksi herra Nicholsonissa alkoi herätä sairaloinen hiipivä pelko. Hän tuntui olevan ymmällä; jos hän tekisi tai sanoisi jotakin, saattaisi hän joutua sitä katumaan. Sitäpaitsi esitti nuori mies, kuten tämä itse oli viitannut, jalomielistä osaa. Ja jos vääryyttä oli tehty – ja tehty henkilölle, joka sittenkin ja kaikesta huolimatta oli Nicholson – oli se toki korjattava.

Kaikki huomioon ottaen, – vaikka olikin suunnatonta joutua keskeytetyksi kysymyksissään, alistui vanha herrasmies, pisti takaisin saamansa rahat taskuunsa ja seurasi poikaansa ruokasaliin. Nämä muutamat askeleet astuessaan hän vielä kerran mielessään kapinoitsi ja vielä kerran ja nyt lopullisesti laski aseensa alas. Hiljainen, heikko ääni hänen rinnassaan oli nimittäin vääjäämättömästi ilmoittanut hänelle uutisen, että hän kavahti Alexanderia. Ja omituisinta oli, että hän oli hyvillään sen pelon vuoksi. Hän oli ylpeä pojastaan, hänellä oli syytä siihen ylpeyteen; sillä nuorukaisella oli luonteenlujuutta ja sisua ja hän tiesi mitä teki.

Nämä olivat hänen mietteensä, kun hän kääntyi ruokasalin oven nurkan ohi. Neiti Mackenzie oli kunniapaikalla, loihtien teekannulla ja kannumyssyllä; ja kah, siellä oli eräs muukin henkilö saapuvilla, lihava, komea, poskipartainen mies, perin hyvinvoivan ja kunnioitettavan näköinen, joka nousi istuimeltaan ja tuli esille, ojentaen kätensä.

"Hyvää huomenta, isä", sanoi hän.

Siitä tunteiden kiistasta, joka riehui Nicholsonin kovetetun paidanrintamuksen alla, ei mitään ulkonaista merkkiä ollut näkyvissä, eikä hän pitkälti viivytellyt päättäessään menettelytavasta. Mutta sillä väliajalla hän oli katsastanut suuren jonon mahdollisuuksia sekä entisiä että tulevaisia. Olikohan mahdollista, että hän ei ollut käyttäytynyt aivan viisaasti Johnia kohtaan? Olikohan mahdollista, että John oli viaton? Olikohan mahdollista välttää pahennusta, jos hän työntäisi Johnin luotaan vielä toisen kerran, kuten hänen loukattu arvovaltansa vihjaisi? Ja olisiko mahdollista, että Alexander hänen siihen äärimmäisyyteen ryhtyessään saattaisi tehdä tenän?

"Hm", virkahti herra Nicholson ja laski kätensä velttona ja elottomana Johnin käteen.

Ja sitten kaikki asettuivat hämillisen äänettöminä paikoilleen; ja sanomalehtikin – josta vanhalla herrasmiehellä oli tapana päivittäin imeä närkästystä huomatessaan laitostemme rapistumisen – sanomalehtikin pysyi kokoon käännettynä hänen vieressään.

Mutta nyt Flora tuli apuun. Hän livahti äänettömyyteen teknillisen taitavasti, kysyen, käyttikö John vielä kohtuutonta sokerimääräänsä. Sitten oli enää vain askel päivän polttavaan kysymykseen; ja hiukan väräjävällä äänellä hän mainitsi väliajasta, joka oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli tuhlaajapojalle laittanut teetä, ja onnitteli tätä palaamisestaan. Ja sitten hän kääntyen herra Nicholsonin puoleen onnitteli häntäkin tavalla, joka uhmasi hänen huonotuulisuuttansa; ja siitä hän siirtyi tarinaan Johnin vastoinkäymisistä, ei kuitenkaan ilman sopivia poisjättöjä.

Vähitellen Alexander liittyi keskusteluun; kaksin he puristivat sanan, pari Johnilta, joko hän sitten tahtoi tai ei; ja ne kuulostivat niin vapisevilta ja haastoivat niin kaunopuheisesti pelon ahdistaman sydämen tulkkina, että herra Nicholson heltyi. Vihdoin hänkin teki kysymyksen, ja ennen aterian loppua kaikki neljä juttelivat vapaastikin.

Luettiin rukoukset palvelijain töllistellessä tätä tulokasta, jota kukaan ei ollut päästänyt sisälle; ja rukousten jälkeen osoitti kello sen hetken, joka oli herra Nicholsonille merkki lähtöön.

"John", sanoi hän, "tietysti sinä jäät tänne. Varo vain kiihdyttämästä Marya, jos neiti Mackenzie pitää suotavana, että menet häntä katsomaan. – Alexander, tahdon puhua sinun kanssasi kahden kesken."

Ja sitten, kun he molemmat olivat perähuoneessa, virkkoi hän: "Sinun ei tarvitse tulla toimistoon tänään; voit jäädä huvittamaan veljeäsi, ja minusta olisi sopivaa käydä eno Greigin luona. Ja tuota noin" (tämän hän lausui eräänlaisella epäröivällä häveliäisyydellä), "minä suostun määrärahan periaatteeseen ja neuvottelen tohtori Durien kanssa, joka on ihan maailmanmies ja jolla on omia poikia, päättääkseni summasta. Ja, kelpo veitikkani, sinä voit pitää itseäsi onnellisena!" lisäsi hän hymyillen.

"Kiitos, isä", sanoi Alexander.

Ennen puoltapäivää oli salapoliisi palauttanut Johnille hänen rahansa ja tuonut uutisia, surullisia kylläkin, mutta ehkä näissä olosuhteissa mahdollisimman vähän surullisia. Alan oli tavattu omassa talossaan Regent's Terracen varrelta säikähtyneen palvelijan hoivissa. Hän oli aivan mielipuoli, ja sensijaan että hänet olisi viety vankilaan, oli hänet viety Morningsiden mielisairaalaan. Murhattu mies kuului olleen häädetty vuokraaja, joka melkein vuosikauden oli vainonnut entistä isäntäänsä uhkauksilla ja herjauksilla, ja siihen tämän murhenäytelmän syy ja yksityiskohdat hukkuivat.

Kun herra Nicholson jälleen palasi päivälliselle, voitiin pistää kaapelisähkösanoma hänen käteensä: "John V. Nicholson, Randolph Crescent, Edinburgh. – Kirkman on kateissa; poliisit etsivät häntä. Kaikki ymmärretty. Olkaa aivan rauhallinen. – Austin." Kun tämä oli hänelle selvinnyt, otti vanha herrasmies kellarinavaimen ja lähti noutamaan kaksi pulloa portviiniä vuodelta 1820. Eno Greig ja serkku Robina ja omituisena sattumana myöskin herra MacEwen olivat mukana päivällisellä; ja näiden vieraiden läsnäolo lievitti suhteet, jotka muutoin olisivat saattaneet olla hiukan väkinäiset. Ennen heidän lähtöään oli perhe solmittu jälleen varsin hyvännäköiseksi yhtymäksi.

Huhtikuun lopulla John vei Floran – tai sanokaamme kuvaavammin, Flora vei Johnin – alttarille, jos alttariksi voi nimittää sitä, mikä tositeossa oli uuninreunus herra Nicholsonin vierashuoneessa, jossa rovasti tohtori Durie seisoi uuninmatolla Hymenin pappina.

Viimeisen kerran näin heidät äskeisellä käynnilläni pohjoisessa päivälliskutsuissa vanhan ystäväni Gellatly Macbriden talossa; ja kun me tupakkahetken jälkeen palasimme naisten luo, satuin minä kuulemaan Floran keskustelevan toisen naineen naisen kanssa aviomiehen tupakoimisen paljon pohditusta kysymyksestä.

"Oh niin", sanoi hän; "minä sallin herra Nicholsonille ainoastaan neljä sikaaria päivässä. Kolme hän polttaa määrättyinä aikoina – aterioiden jälkeen, tiedättehän, hyvä ystävä; mutta neljännen hän voi sytyttää milloin tahtoo jonkun tuttavan kera."

– Mainiota, – tuumin minä itsekseni, – siinäpä juuri vaimo John-ystävälleni!

Robert Louis Stevenson.

Robert Louis Stevenson (1850-1894) oli kuuluisan skotlantilaisen insinöörin ja keksijän pojanpoika. Sille uralle ja sittemmin asianajajaksi myös "R.L.S." – englantilaisen kirjallisuuden tutulla lyhennysmuodolla mainiten – ensin valmistausi, mutta vitkallisesti kehittyvä keuhkotauti pakotti hänet matkoille, ja viimeiset vuotensa hän vietti alkuasukkaan elämää Samoan saarella. Hänen tuotantonaan on esteettisiä tutkielmia, lyriikkaa, realistisesti käsiteltyjä ja voimakkaan mielikuvituksen kannattelemia romaaneja sekä Skotlannin historiasta että jännityskirjallisuuteen kuuluvina, kuvauksia Etelämeren saarilta – hän on eksoottisen novellin varsinainen vauhtiinsaattaja – ja moniaita kotimaisia kertoelmia, joista tässä esitellään muuan. Hänen laajemmista teoksistaan ovat useat jo ilmestyneet suomeksi, suosituimpana seikkailuromaani "Aarresaari".