[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBmaZBtej8mFEPjLt8K264YSMRI5W0tQKeE752aw20Is":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1406,"Hänen vastoinkäymisensä","Stevenson, Robert Louis",1850,1894,"1406-stevenson-robert-louis-hanen-vastoinkaymisensa","1406__Stevenson_Robert_Louis__Hänen_vastoinkäymisensä","Novelli","novelli",[],[],"fi",1887,1933,17366,114217,true,null,[],[],[],"Nuori ja hieman hidasälyinen John Nicholson joutuu vaikeuksiin ankaran ja uskonnollisen isänsä kanssa Edinburghissa. Rahahuolten ja epäonnisten sattumusten vuoksi hän pakenee San Franciscoon, mutta palaa lopulta kotiinsa etsimään anteeksiantoa. Kertomus on humoristinen kuvaus nuoren miehen epäonnista ja perhesuhteista.","Robert Louis Stevensonin 'Hänen vastoinkäymisensä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1406. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HÄNEN VASTOINKÄYMISENSÄ\n\nNovelli\n\n\nKirj.\n\nROBERT LOUIS STEVENSON\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut Valfrid Hedman\n\nAlkuperäisen teoksen nimi: The Misadventures of John Nicholson\n\n\nTaskutoveri 1.\n\n\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi a. Karisto Oy,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. John kylvää tuulta.\n 2. John niittää myrskyä.\n 3. John korjaa sadon.\n 4. Toinen kylvö.\n 5. Tuhlaajapojan paluu.\n 6. Murrayfieldin salossa.\n 7. Tragikomedia ajurinrattailla.\n 8. Erikoinen esimerkki pääavainten hyödystä.\n 9. Herra Nicholson myöntyy määrärahaan.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nJohn kylvää tuulta\n\n\nJohn Varey Nicholson oli tyhmä; mutta häntäkin tyhmempiä miehiä istuu\nnykyisin parlamentissa ylvästellen siitä, että muka ovat oman arvonsa\nluojat. Hänellä oli poikavuosistaan asti taipumusta pikku lihomiseen ja\nelämän kasvojen hilpeään ja keveään lukemiseen. Ehkä tämä mielentila\nolikin alkuperäisenä syynä hänen onnettomuuksiinsa. Tämän vihjauksen\njälkeen filosofia vaikenee hänen elämänsä uralla, ja taikausko astuu\netualalle sillä valmiimmalla selityksellä, että hän oli jumalien\nvihaama.\n\nHänen isänsä -- tuo rautainen herrasmies -- oli jo kauan sitten\nnostanut itsensä valtiokirkosta eroamisen periaatteiden kukkuloille.\n[Tarkoittaa skismiä Skotlannin valtiokirkossa, kun viitisensataa\npappismiestä y.m. vuonna 1843 eräiden erimielisyyksien vuoksi jätti\ntoimensa. Suom.] Mitä nämä ovat (ja julmasta nimestään huolimatta ne\novat aivan viattomia), ei mikään selittelevien sanojen valikoima\ntekisi käsitettäväksi yhdenkään muukalaisen tajunnalle; mutta\nskotlantilaisille ne usein osoittautuvat henkipontisen ravitseviksi, ja\nherra Nicholson imi niistä jalopeuranmaitoa. Siihen aikaan, kun\nkirkkopiirit kerääntyvät Edinburghissa vuotuisiin kokouksiinsa, nähtiin\nhänen astuvan Moundia pitkin alaspäin muutamien punatukkaisten\npappismiesten seurassa. Nämä olivat puheliaita, mutta hän otti\nkeskusteluun osaa vain oraakkelimaisilla nyökkäyksillä, lyhyillä\nepäyksillä ja näyttämällä jurosti ulostyönnettyä ylähuultansa.\nCandlishin ja B:ggin nimet esiintyivät usein näissä haasteluissa, ja\ntoisinaan puhe siirtyi vanhaan valtiokirkkoon ja erään Leen puuhiin.\n\nKen olisi ollut vieras Skotlannin tiukalle, pienelle teologiselle\nkuningaskunnalle, olisi saattanut kuunnella yhtään mitään tajuamatta.\nJa herra Nicholson (joka ei ollut tyhmä mies) tiesi sen ja oli siitä\nvimmoissaan. Hän tiesi, että ulkopuolella oli laaja maailma, jolle nämä\nuskonhajaannusperiaatteet olivat kuin apinain rupattelua puiden\nlatvoissa. Sanomalehtikin toi hänelle siitä viileitä tuulahduksia. Hän\noli tavannut englantilaisia, jotka olivat kevytmielisesti kysyneet,\neikö hän kuulunut Skotlannin valtiokirkkoon, ja sitten eivät olleet\nkyenneet paljoa kiinnostua hänen selittäessään tuota hiuksenhienoa\nriitakohtaa. Maailma oli paha ja kapinallinen, vaipunut siihen tylsään\njokapäiväisyyteen, joka voidaan esittää ainoastaan skotlantilaisten\nsanalla dozenedness, sillä mikään muu sana ei voisi kuvailla\nskotlantilaisen tunteita. Ja kun hän saapui taloonsa Randolph\nCrescentin varrelle (sen eteläiselle sivulle) ja sulki oven jälkeensä,\nhänen sydämensä paisui varmuudesta. Täällä ainakin oli linnoitus, johon\neivät pystyneet oikean sivustan penseys eivätkä vasemman äärimmäisyydet\n-- täällä oli perhe, jossa rukoukset rukoiltiin samalla tunnilla,\njossa sabattikirjallisuus oli tarkoin valikoitua, jossa väärään\nmielipiteeseen kallistuva vieras heti vaiennettiin ja jossa vallitsi\nkaiken viikkoa ja sunnuntaisin tiivistyi hänen korvaansa mieluisasti\nhivelevä hiljaisuus ja hänen mielestään viihtyisä synkkyys.\n\nRouva Nicholson oli kuollut noin kolmikymmenvuotiaana ja jättänyt\nhänelle kolme lasta: tyttären, joka oli kahta vuotta, ja pojan, joka\noli noin kahdeksaa vuotta Johnia nuorempi, sekä Johnin itsensä, tämän\ntarinan onnettoman aiheuttajan. Tytär Maria oli kunnon tyttö --\nvelvollisuudentuntoinen, hurskas ja vakava, mutta niin helposti\nsäikkyvä, että hänen puhuttelemisensa oli vallan vaarallinen yritys.\n\"En luule, että välitän siitä haastella, jos suvaitsette\", oli hänen\ntapansa sanoa ja niin lyödä rohkeinkin sanattomaksi ilmeisellä\ntuskallaan. Tämä koski kaikkia aiheita -- pukuja, huveja, moraalia ja\npolitiikkaa, vaikka viimemainitussa tapauksessa kaava kuitenkin vaihtui\nsanonnaksi \"isä ajattelee toisin\", ja myöskin uskontoa, jollei asiaa\naloitettu erikoisella uikuttavalla äänensävyllä.\n\nNuorempi veli Alexander taasen oli kivulloinen, näppärä, kirjoihin ja\npiirustukseen viehättynyt ja kerkeä ivallisiin huomautuksiin.\nKuvitelkaamme näiden keskuudessa luonnonsuoraa, kömpelöä, vähän\nälykästä ja rattoisaa elukkaa Johnia, joka kylläkin oli varsin\nhyväntapainen muihin nuorukaisiin verrattuna, vaikkei täyttänyt\nRandolph Crescentin talon mittapuuta. Hänessä oli jonkinlaista tökeröä\nhellyyttä, ja hän oli kerkeä hyväilyihin, joita ei koskaan varsin\nlämpimästi otettu vastaan. Hän räjähti äkkiä äännekkääseen nauruun,\njoka tässä hiljaisessa talossa kajahteli kirousten tapaan. Herra\nNicholsonilla itsellään oli melkoisen paljon huumoria, skotlantilaista\nlajia -- älykästä ja ihmisiä tarkkailevaa. Niinpä hänen oma luonteensa\n-- jos hän olisi sen voinut toisessa henkilössä nähdä -- olisi hänelle\nollut harvinainen nautinto. Mutta hänen poikansa tyhjänpäiväinen\nhohotus särkyneen lautasen vuoksi ja joutavat, melkein kevytmieliset\nhuomautukset tuottivat hänelle tuskaa heikon järjen ilmaisuina.\n\nPerheen ulkopuolella John oli varhain lyöttynyt (jokseenkin niinkuin\nkoira seuraa markiisia) erääseen Alan Houstoniin, noin vuotta\nvanhempaan, joutilaaseen ja hiukan hurjastelevaan nuorukaiseen, hyvän\npesän perijään, vaikka se vielä oli ankaran holhoojan käsissä. Tämä oli\nniin ruhtinaallisen tyytyväinen itseensä, että hän piti Johnin\nkiintymystä luonnostaan lankeavana asiana. Heidän läheinen ystävyytensä\nsapetti herra Nicholsonia; se piti pojan poissa kodista, ja hän oli\nvisu isä; se piti hänet poissa toimistosta, ja hän oli ankara\nkurinpitäjä. Sitten vielä herra Nicholson koetti pitää hyvän vaarin\nperheestään (jossa ja eriuskolaisuusperiaatteissa hän täydellisesti\neli), minkävuoksi häntä suututti nähdä poikansa soittavan toista viulua\ntyhjäntoimittajan kumppanina. Hiukan epäröityään hän määräsi, että\nystävyyden tuli loppua -- kohtuuton käsky, vaikka näköjään\nennustushengen innoittama. Mitään sanomatta John jatkoi entiseen\ntapaansa, salaa uhmaten määräystä.\n\nJohn oli lähes yhdeksäntoistavuotias, kun hänet eräänä päivänä hieman\ntavallista aikaisemmin lähetettiin pois isänsä toimistosta, jossa hän\nopiskeli lainkäyttöä. Oli lauantai, ja paitsi että hänellä oli\nkokonaista neljäsataa puntaa taskussaan, jotka hänen oli vietävä\nBrittiläisen Pellavayhtiön pankkiin, oli hänellä koko iltapäivä\nvapaasti käytettävissään. Hän meni Princes Streetille, nauttien\nleppoisesta päiväpaisteesta ja itätuulen hieman kirpaisevista\nhenkäilyistä, joka leyhytteli lippuja loistokadun varrella\nja tuiverteli puutarhan vihreäpukuisia puita. Soittokunta\nsoitteli alhaalla laaksossa linnan alapuolella; ja kun tuli\nsäkkipillinpuhaltajain vuoro, saivat ne raisut hurjat säveleet hänen\nverensä kuohahtamaan. Jotakin erikoisen sotaista heräsi hänessä; ja hän\najatteli neiti Mackenzieta, jonka hän tapaisi sinä päivänä\npäivällisellä isänsä kodissa.\n\nOn kyllä kieltämätöntä, että hänen olisi pitänyt mennä suoraan\npankkiin, mutta juuri matkan varrella oli hotellin biljardisali, jossa\nAlan oli varmasti tavattavissa, ja kiusaus osoittautui liian\nvoimakkaaksi. Hän astui biljardisaliin, ja heti tervehti häntä hänen\nystävänsä, biljardikeppi kädessä.\n\n\"Nicholson\", sanoi hän, \"pyydän sinua lainaamaan minulle punnan tai\nkaksi maanantaihin\".\n\n\"Oikeaan mieheenpä osuitkin!\" vastas: John. \"Minulla on kaksi pennyä.\"\n\n\"Loruja\", virkkoi Alan. \"Sinä et voi saada. Mene lainaamaan\nräätäliltäsi; niin kaikki tekevät. Tai kuulehan: panttaa kellosi.\"\n\n\"Niin juuri, kyllä kai\", väisti John. \"Ja mitä isäni sanoisi?\"\n\n\"Mistä hän tietäisi? Ei suinkaan hän iltaisin vedä sinun kelloasi?\"\nkysyi Alan, mille John nauraa hohotti. \"Ei, vakavasti puhuen minä olen\npahassa pulassa\", jatkoi kiusaaja. \"Minä menetin rahaa eräälle miehelle\ntäällä. Minä annan sen sinulle tänä iltana, joten voit lunastaa\nperintökalun takaisin maanantaina. Kah, se on sittenkin vain pieni\npalvelus. Minä tekisin paljo enemmän sinun hyväksesi.\"\n\nTämän jälkeen John meni pois ja panttasi kultakellonsa tekaistulla\nnimellä John Froggs, 85 Pleasance. Mutta hermostuneisuus, joka valtasi\nhänet tuon epäkunniallisen loukon -- panttilainakonttorin ovella, ja\nsalanimen keksimiseen tarpeellinen ponnistus (sillä jostakin syystä\nnäytti salanimi hänestä tässä hommassa välttänättömältä) oli vienyt\nenemmän aikaa kuin hän luulikaan; ja kun hän saaliineen palasi\nbiljardihuoneeseen, oli pankki jo sulkenut ovensa.\n\nTämä oli kipeä kolahdus. \"Eräs asiatoimi oli laiminlyöty.\" Hän oli\nkuulevinaan nämä sanat isänsä terävällä äänellä lausuttuina ja vapisi,\nmutta sitten hän sivuutti ajatuksen. Kuka sittenkään tietäisi? Hänen\ntäytyi kuljettaa neljäsataa puntaa mukanaan maanantaihin asti, jolloin\nlaiminlyönti voitaisiin salavihkaa korjata, ja sillä välin hän oli\nvapaa viettämään iltapäivän biljardisalia kiertävällä divaanilla\npoltellen piippuaan, maistellen olutkipollisestaan ja nauttien\nylimmilleen ihailun vaatimattomista riemuista.\n\nKukaan ei voi ihailla nuoren miehen lailla. Kaikista nuoruuden\nintohimoista ja nautinnoista tämä on tavallisin ja väärentämättömin.\nJokaisen välähdyksen Alanin mustista silmistä, jokaisen vilahduksen\nhänen kiharatukkaisesta päästänsä, jokaisen siron otteen, jokaisen\nkeveän, huolettoman odotteluasennon, kaikki mitä hänessä oli, hänen\npaidanhihoihinsa ja kalvosimiinsa asti John näki loistavan säteikön\nlävitse. Hän arvosti itseään tämän ruhtinaallisen ystävän\nomistamisella, mairitteli itseään tällä ajatuksella ja uiskenteli\nlämpimässä sinessä; hänen omat puutteellisuutensakin muuttuivat\nvoitettujen vaikeuksien lailla asioiksi, joista saattoi ylvästellä.\nAinoastaan silloin, kun hän ajatteli neiti Mackerizieta häilähti hänen\nmieleensä kaihon varjo; tuo nuori nainen ansaitsi jotakin parempaa kuin\nvaatimattoman näköisen John Nicholsonin, joka koulutoverien piirissä\nvielä tunnettiin pilkkanimellä \"Syöttiläs\"; ja hän tunsi, että jos\nhänen biljardikeppinsä osuttaisi hänelle yhtä monta pistettä tai jos\nhän osaisi seisoa yhtä levollisesti ja siron huolettomana kuin Alan,\nvoisi hän lähestyä tunteittensa kohdetta vähemmän musertavasti\ntietoisena alemmuudestaan.\n\nEnnenkuin he erosivat Alan teki ehdotuksen, joka oli ylenmäärin\nhäkellyttävä. Hän olisi sinä iltana Collettella kello kahdeltatoista,\nsanoi hän. Miksei John tulisi sinne saamaan takaisin rahansa? Mennä\nCollettelle oli nähdä elämää tosiaankin; se oli väärin, se oli vastoin\nlakeja, siihen liittyi -- varsin vaisuun tapaan -- seikkailua. Jos\nsielläkäynti tulisi tiedoksi, oli se sellainen urotyö, että se\nainiaaksi saattaisi nuoren miehen huonoon huutoon vakavampien\nyhteiskuntapiirien silmissä, mutta tuottaisi hänelle sijan\nmellakoitsijain joukossa. Eikä Colletten ravintola kuitenkaan ollut\nmikään helvetti; sitä ei voinut ilman äärettömästi liioittelematta\nmerkitä \"kullatuksi salongiksi\"; ja jos siellä käyminen oli synti, oli\nse synti ainoastaan paikallinen ja kunnallinen. Collette oli ainoastaan\nkapakoitsija ilman tarjoiluoikeuksia, joka järjesti illallisia kello\nyhdentoista eli edinburghilaisen sulkemisajan jälkeen.\n\nJos kuului johonkin kerhoon, saattoi saada paljon paremman illallisen\nsamalla tunnilla menettämättä rahtuakaan yhteiskunnallisesta\nmaineestaan. Mutta jos se etu puuttui ja mies oli nälissään tai halukas\nseuranpitoon luvattomilla tunneilla, oli Colletten ravintola ainoa\nsatama. Siellä tarjottu ruoka oli varsin kehnoa. Ravintolaseurueet\neivät olleet tulleet senaatista tai kirkonmiesten piiristä, vaikka\nlakimiehistö olikin varsin hyvin edustettuna sillä ainoalla\nkerralla, kun minä uhmaten maani lakeja ja pannen maineeni alttiiksi\ntunkeuduin tuohon synkkään iltaruokalaan. Ja Colletten vieraat,\nkirpaisevan tietoisia rikkomuksestaan ja \"kaksikätisestä koneesta\"\n(poliisimiehestä) ovella, olivat ehkä taipuvaisia hieman kiihkeään\nliiallisuuteen. Mutta paikka ei mitenkään ollut kovin paha; ja näin\npitkän ajan jälkeen minua jonkun verran ihmetyttää, kuinka se oli\nansainnut vaarallisen maineensa.\n\nAivan samoin tuntein kuin mies saattaa pohtia suunnitelmaa nousta\nMatterhornin huipulle tai matkustaa Afrikan halki John mietti Alanin\nehdotusta ja suostui siihen uhkarohkeana tekona. Kävellessään kotiin\nhän ajatteli retkeä elämän varmoilta poluilta hurjaan ja kiihkeään\nympäristöön; kilpailevasti se askarrutti hänen mielikuvitustaan Flora\nMackenzien kuvan kanssa, -- yhteen kuulumattomia ja kuitenkin\nsukulaisajatuksia, sillä eikö kumpikin mielle merkinnyt tavatonta\npäättäväisyyden ruuvien tiukentamista? Eikö kumpikin vietellyt häntä\npois ja varoittanut häntä jälleen takaisin omaan itseensä?\n\nNäiden kahden mietinnän välillä hän ainakin oli tavallista enemmän\nkiihtynyt; kun hän pääsi Randolph Crescentiin, unohti hän kokonaan\npäällysnuttunsa povitaskussa olevat neljäsataa puntaa, ripusti takin\nrikkauksineen erityiseen vaarnaansa naulakkoon ja juuri sillä teolla\nsinetöitsi tuomionsa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nJohn niittää myrskyä\n\n\nPuoli yhdentoista korvissa John sai suureksi riemukseen tarjota\nkäsivartensa neiti Mackenzielle ja saattaa hänet kotiin. Ilta oli viileä\nja tähtikirkas; kaiken tietä itäänpäin erinäisten puutarhojen puut\nkahisivat ja näyttivät mustilta. Leith Walkin rotkosta, kun he\njoutuivat menemään sen poikki, riehui vihuri ja pani katulyhtyjen\nliekit väräjämään; ja kun he vihdoin nousivat Royal Terracelle, missä\nkapteeni Mackenzie asui, löyhähti heidän kasvoihinsa voimakas ja tuore\nsuolantuoksu mereltä.\n\nNämä kävelyn vaiheet jäivät piirretyiksi Johnin muistiin, kukin tuon\nhänen käsivartensa tukeman keveän käden kosketuksen korostamana. Ja\nkaikkien näiden öisen kaupungin ihmeiden takaa hän näki sielunsa\nsilmillä kuvan valaistusta vierashuoneesta kotona, jossa hän oli\nistunut rupattelemassa Floran kanssa; ja hänen isänsä oli huoneen\ntoisesta päästä katsellut suopeasti ja ivallisesti hymyillen. John oli\nlukenut tuon hymyn merkityksen, joka vieraalta olisi voinut jäädä\nhuomaamatta. Herra Nicholson oli havainnut poikansa hullaantumisen\ntyytyväisenä, joskin hänen ilmeessään oli huumorin vivahdusta; ja hänen\nhymynsä, vaikkakin vielä hiukkasen halveksiva, oli merkinnyt\nhyväksymistä.\n\nKapteenin ovella tyttö ojensi kätensä hiukan tuntehikkaasti, ja John\notti sen, piti sitä hiukan kauemmin ja sanoi: \"Hyvää yötä, rakas\nFlora\", ja säikähtyi heti suuresti tästä rohkeudestaan. Mutta tyttö\nainoastaan nauroi, juoksi portaita ylös ja soitti kelloa; ja\nodottaessaan oven avautuvan hän pysytteli ovikäytävässä ja haasteli\nnuorukaiselle sieltä ikäänkuin linnoituksesta. Hänellä oli kudottu\nshaali päässänsä, ja hänen siniset ylämaalaissilmänsä saivat valoa\nläheisestä katulyhdystä ja säkenöitsivät. Ja kun ovi avautui ja\nsulkeutui hänen jälkeensä, tunsi John itsensä julman yksinäiseksi.\n\nHän asteli verkalleen takaisin terassia pitkin sydämessään hellä hehku;\nja kun hän tuli Greensiden kirkon kohdalle, pysähtyi hän epäröiden.\nCalton Hillin harjulla vasemmalla oli tie Collettelle, missä Alan pian\nodottaisi hänen saapumistaan ja mihin hän ei nyt enää olisi suostunut\nmenemään enempää kuin hän ehdoin tahdoin olisi rämpinyt suohon. Tytön\nkäden kosketus hänen hihaansa ja ystävällinen valo isän silmissä sen\näänekkäästi kielsivät. Mutta juuri hänen edessään oli tie kotiin, joka\nviittasi ainoastaan vuoteeseen, varsin epähauskaan paikkaan sille,\njonka mielikuvitus oli viritetty lyyrilliseen lentoon ja jonka muutoin\nverraten kiihkoton sydän juuri nyt tunsi rajua liikutusta. Kukkulan\nhuippu, viileä yöilma, suurien muistomerkkien läheisyys, ja kaupungin\nyleiskuva hänen jalkojensa alla mäkineen, laaksoineen ja toisiaan\nleikkaavine lyhtyriveineen vetivät häntä puoleensa vetoamalla kaikkeen,\nmikä hänessä oli runollista, ja hän kääntyi ylöspäin; ja tällä aivan\nviattomalla poikkeamisella hän kypsytti anteeksiannettavien\nerehdystensä viljan kohtalon sirpin leikattavaksi.\n\nPenkille, joka oli mäellä Greensiden yläpuolella, hän istahti noin\npuoleksi tunniksi, katsellen Edinburghin valoja alhaalla ja taivaan\nlamppuja ylhäällä. Ihmeellisiä olivat ne päätökset, joita hän teki;\nkauniita ja lempeästi hymyileviä ne tulevaisuuden näköalat, jotka\nkiitivät hänen edessään. Hän lausui itsekseen Floran nimen niin monilla\nliikuttavilla ja dramaattisilla sävelillä, että hän vihdoin aivan suli\nhellyyteen ja olisi voinut ääneensä laulaa. Juuri silloin jokin kahina\nhänen päällystakistaan kuului hänen korvaansa. Hän pisti kätensä\ntaskuunsa, veti esille kirjekuoren, jossa rahat olivat, ja istui\nhämmästyneenä. Calton Hiilillä oli siihen aikaan huono yömaine, ja\nistua siellä neljäsataa puntaa taskussa, jotka eivät kuuluneet hänelle,\noli tuskin viisasta. Hän vilkaisi ylös. Tuolla oli mies perin kehno\nhattu päässä hiukan sivummalla hänestä, nähtävästi katsellen näköalaa;\nvähäisen matkan päässä toisella puolen toinen yökulkija lähestyi varsin\nhiljaa. John hypähti ylös. Kirjekuori putosi hänen käsistään; hän\nkumartui sitä ottamaan, ja samalla hetkellä molemmat miehet juoksivat\nesiin ja tarttuivat hänen rinnuksiinsa.\n\nHiukkasta myöhemmin hän nousi pystyyn kovin mukiloituna ja\nkuohuksissaan, köyhempänä kukkaroa, joka sisälsi juuri yhden\npennyn-postimerkin, batistinenäliinaa ja kaikkitärkeää kirjekuorta.\n\nTässä oli nuori mies, jonka päälle lemmen korkeimmassa huumauksessa oli\ntullut kolaus liian ankara hänen yksin kannettavakseen. Ja vain\nmuutaman sadan metrin päässä istui hänen paras ystävänsä illallisella\n-- niin, vieläpä häntä odottamassa. Eikö ollut inhimillistä, että hän\nrientäisi sinne? Hän meni etsimään myötätuntoa -- etsimään sitä\nlystikästä kapinetta, jota me kaikki ahdinkoon joutuessamme luulemme\ntarvitsevamme ja jota olemme sopineet nimittämään neuvoksi. Ja hän meni\nsitäpaitsi epämääräisin, mutta jokseenkin loistavin avuntoivein. Alan\noli rikas tai tulisi rikkaaksi täysi-ikäiseksi ehdittyään. Kynänvedolla\nhän voisi korjata tämän onnettomuuden ja pelastaa hänet pelätystä\nkohtauksesta herra Nicholsonin kanssa, jota kohtausta John nyt\nmielikuvituksessaan kavahti niinkuin käsi vetäiksen pois valkeasta.\n\nIhan Calton Hillin alapuolella on kapea kuja, osittain katu, osittain\nsivupolku. Se alkaa vastapäätä vankilan ovia ja loppuu alhaalla Low\nCaltonin auringottomissa köyhälistökortteleissa. Toiselta puolen\nkohoavat vuoren kalliohuiput, toiselta sitä reunustaa vanha hautuumaa.\nNäiden välillä tie kulkee kaivannossa, joka öisin on niukasti valaistu\nja päivisin perin vähän käytetty ja joka hautakumpujen paikan\nsivuutettuaan jatkuu likaisten ja epämääräisten talojen ohi. Yksi\nnäistä oli Colletten ravintola, ja sen ovelle kovaonninen John nyt\nkolkutti päästäkseen sisälle. Onnettomalla hetkellä hän tyydytti\nsalakapakoitsijan varovaiset kysymykset, onnettomalla hetkellä hän\nastui tuohon jokseenkin epämiellyttävään majaan. Alan oli kylläkin\nsiellä istumassa räikeiden kaasuliekkien valaisemassa huoneessa\nepäsiistin pöytäliinan ääressä, syömässä karkeaa ateriaa eräiden\nnuoremman juristikunnan humaltuneiden jäsenten kanssa. Alankaan ei\nollut selvä; hän oli menettänyt tuhannen punnan vedon kilpa-ajoissa,\noli kuullut uutisen päivällisaikaan ja koetti nyt, kun ei millään\ntavalla voinut selviytyä pulastaan, upottaa sen muistoa. Hänkö auttaisi\nJohnia! Se oli mahdotonta; hän ei kyennyt auttamaan itseänsäkään.\n\n\"Jos sinulla on hirviö isänä\", sanoi hän, \"on minulla törkiö\nholhoojana\".\n\n\"Minä en halua kuulla isääni nimitettävän hirviöksi\", sanoi John\npamppailevin sydämin, tuntien panevansa vaaraan ainoan terveen\nniittauksen ketjussa, joka vielä sitoi hänet elämään.\n\nMutta Alan oli aivan hyväluontoinen.\n\n\"Hyvä on, vanha veikko\", sanoi hän. \"Perin kunnioitettava mies sinun\nisäsi on.\" Ja hän esitteli ystävänsä tovereilleen \"vanhan Nicholsonin\n-- ja mikä hänen arvonsa onkaan -- poikana\".\n\nJohn istui mykässä sieluntuskassa. Colletten likaiset seinät ja\ntahraiset pöytäliinat, vieläpä hänen kurjat maustepullonsakin olivat\nhänestä ikäänkuin esineitä painajaisunessa. Ja juuri silloin kuului\nkolkutus ja rientäviä askeleita ja poliisit, jotka olivat olleet niin\nsurkean etäällä Calton Hilliltä, esiintyivät näyttämöllä. Ja\nvereksestä rikoksesta yllätettynä, lasit kyynärpäittensä vieressä,\nseurue pidätettiin, kaikki marssitettiin poliisiasemalle ja haastettiin\nasianmukaisesti esiintymään todistajina nyt nostettavassa käräjäjutussa\nmestarisalakapakoitsija Collettea vastaan.\n\nSieltä palasi surumielinen ja melkoisesti selvennyt seurue. Yleisen\nmielipiteen epämääräinen pelko painosti ylimalkaisesti heitä kaikkia;\nmutta eri yksilöiden mieliä ahdistivat yksityiset ja erikoiset kauhut.\nAlan pelkäsi holhoojaansa, jonka kärsivällisyyttä oli jo kovin\nkoeteltu. Eri joukosta oli maalaispapin, toinen tuomarin poika.\nJohnilla, onnettomimmalla kaikista, oli David Nicholson isänä, jota\nlähestyminen sellaisessa häpeällisessä asiassa oli suorastaan\ntympäisevää.\n\nHe seisoivat neuvottelemassa keskenään Saint Gilesin tukipatsaitten\nalla; sitte he siirtyivät erään mukana olevan asuntoon North Castle\nStreetin varrelle, missä he muuten olisivat voineet saada aivan yhtä\nhyvän illallisen ja melkoista parempia juomia kuin siinä vaarallisessa\nparatiisissa, josta heidät oli häädetty. Täällä he, melkein kyynelten\nlaseihin tippuessa, pohtivat asemaansa. Jokainen selitti, että hänellä\noli mahdottoman paljon menetettävää, jos asiasta tehtiin tosi ja hänen\ntäytyi esiintyä todistajana. Oli merkillistä, mitä loistavia näköaloja\njuuri silloin oli avautumassa jokaiselle tuosta pienestä\nnuorukaisjoukosta ja mitkä hartaat huolet heidän perheittensä tunteista\nnyt alkoivat heidän sydämistään kummuta. Jokainen oli sitä paitsi\nomituisen avuttomassa tilassa. Ei ainoakaan pystynyt suorittamaan\nosaansa sakosta; ei ollut ainoatakaan, joka ei ilmaissut ihmeellistä\ntoivonvälähdystä, että jokainen toinen (vuoronsa perään) oli se mies,\njoka voisi astua esille ja korvata mitä puuttui. Joku esiintyi\nkorskeasti; hän ei voinut maksaa osaansa; jos asia joutuisi oikeuden\neteen, niin hän livistäisi; hänestä oli englantilainen lakimiesura aina\nollut hänen oikea piirinsä. Toinen poikkesi liikuttaviin\nyksityiskohtiin perheestään, joita kukaan ei kuunnellut. John istui\ntämän köyhyys- ja halpamaisuuskilpailun keskellä huumaantuneena,\nkatsellen onnettomuuksiensa vuorenkorkuista rykelmää.\n\nVihdoin tämä yhtymä onnettomia nuoria aaseja erosi luvattuaan, että\njokainen vetoisi perheeseensä yhteisen suorasukaisesti, ja he astuivat\nnuopeina alas portaita kevätaamun harmaaseen valoon, katujen ollessa\naivan ihmistyhjät kaikkialla heidän ympärillään. Katulyhdyt paloivat\npäivän sarastaessa vähemmän kirkkaasti ja linnut alkoivat helskytellä\nkehoittavia säveliä kaupungin puutarhojen lehdoista kunkin heistä\nkävellessä omaa tietään alla päin ja kaikuvin askelin.\n\nNaakat olivat jo valveilla Randolph Crescentillä; mutta tuhlaajapojan\npaluuta tervehtivät tiukkakaihtimiset, pimeät ikkunat. Johnin pääavain\noli hänelle äskettäin suotu etuoikeus; tämä oli ensimmäinen kerta, kun\nhän sitä käyttäisi... ja voi! Missä tympäisevässä kelvottomuuden\ntunnossa hän sen nyt työnsikään hyvin öljyttyyn lukkoon ja astui tuohon\nsäädyllisyyden linnoitukseen! Kaikki nukkuivat; kaasu oli jätetty\neteiseen heikosti palamaan valaistakseen hänen palaamistansa. Vallitsi\nkamala hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan joka kahdeksas päivä\nvedettävän kellon raksutus. Hän sammutti kaasun ja istahti tuolille\neteiseen, odotellen ja laskien minuutteja sekä ikävöiden nähdä joitakin\nihmiskasvoja. Mutta kun hän vihdoin kuuli herätyskellon helinän\nalemmasta kerroksesta ja palvelijat alkoivat liikkua ympäriinsä,\nmenetti hän heti rohkeutensa ja pakeni omaan huoneeseensa, jossa hän\nheittäytyi vuoteeseen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nJohn korjaa sadon\n\n\nPian aamiaisen jälkeen, johon hän otti osaa perin murheellinen ilme\nkasvoillaan. John etsi isäänsä sieltä, missä hän sunnuntaiaamuisin\nistuskeli, luultavasti uskonnollisissa mietiskelyissä. Vanha herrasmies\nvilkaisi ylös happamin, kysyvin ilmein.\n\n\"Tällä hetkellä minä en halua itseäni häirittävän\", sanoi hän.\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi John; \"mutta minä olen... minä tahdon...\nminä olen kaikki hirveästi sotkenut\", puuskahti hän ja kääntyi ikkunaan\npäin.\n\nHerra Nicholson istui ääneti melkoisen ajan, sillä välin kun hänen\nonneton poikansa katseli salkoja takanurmikolla ja muuatta kellervää\nkissaa, joka istua kökötti kiviaidalla. Epätoivo ahdisti Johnin sydäntä\nhänen tuijottaessaan; ja häntä vimmastutti ajatella pahojen tekojensa\nkauheaa sarjaa ja oleellista viattomuutta niiden takana.\n\n\"No\", sanoi hänen isänsä ilmeisesti ponnistautuen, mutta varsin tyyneen\nsävyyn, \"mistä on kysymys?\"\n\n\"Maclean antoi minulle neljäsataa puntaa viedäkseni ne pankkiin, isä\",\naloitti John; \"ja ikäväkseni täytyy minun sanoa, että ne ryöstettiin\nminulta\".\n\n\"Ryöstettiin sinulta?\" huudahti Nicholson voimakkaasti kohoavin\näänensävyin. \"Ryöstettiin? Varo sanojasi, John!\"\n\n\"En voi muuta sanoa, isä; ne aivan yksinkertaisesti ryöstettiin\nminulta\", lausui John epätoivoisena ja jurosti.\n\n\"Ja missä ja milloin se merkillinen asia tapahtui?\" kysyi isä.\n\n\"Calton Hillillä kello kahdentoista aikaan viime yönä.\"\n\n\"Calton Hillillä?\" toisti herra Nicholson; \"ja mitä sinä siellä teit\nsiihen aikaan yöstä?\"\n\n\"En mitään, isä\", virkkoi John.\n\nHerra Nicholson veti henkeänsä.\n\n\"Ja kuinka sinulla oli ne rahat kello kaksitoista viime yönä?\" kysyi\nhän terävästi.\n\n\"Minä unohdin sen osan asiasta\", virkkoi John odottaen huomautuksia, ja\njatkoi sitten omalla murteellaan: \"Minä unohdin silkoisesti koko\nhökötyksen.\"\n\n\"Hm\", sanoi hänen isänsä, \"se on mitä eriskummaisin juttu. Oletko\nilmoittanut poliiseille?\"\n\n\"Olen\", vastasi John-parka, ja veri kohosi hänen kasvoilleen. \"He\nluulevat tuntevansa miehet, jotka sen tekivät. Kyllä minä uskon, että\nrahat saadaan takaisin -- kunhan se olisi kaikki\", jatkoi hän\nepätoivoisen välinpitämättömästi, minkä hänen isänsä otaksui\nkevytmielisyydeksi, mutta mikä johtui pahemman tietoisuudesta.\n\n\"Äitisi kellokin?\" kysyi herra Nicholson.\n\n\"Oh, kello kyllä on tallella!\" huudahti John. \"Ainakin, -- tarkoitan,\nettä juuri aioin puhua kellosta... Asia on niin, häpeä tunnustaa, että\nminä... minä olin aikaisemmin pantannut kellon. Tässä on kuitti, rosvot\neivät sitä löytäneet, kello voidaan lunastaa; eivät ne myy pois\npantteja.\" Nuorukainen läähätti nämä lauseet toisen toisensa perästä\nkuin pikatykiliä ammuttuina; mutta hänen lausuessaan viimeistä sanaa,\njoka kajahti tässä upeassa huoneessa kuin sadatus, petti hänen\nrohkeutensa täydellisesti; ja kauhea äänettömyys valtasi isän ja pojan.\n\nSen keskeytti herra Nicholson ottamalla panttikuitin pöydältä. \"John\nFroggs, 85 Pleasance\", luki hän ja kääntyi sitten Johniin päin,\nsuuttumuksen ja inhon leimaus välähtäen silmistä. \"Kuka on John\nFroggs?\" tiuskaisi hän.\n\n\"Ei kukaan\", sanoi John. \"Se oli vain nimi.\"\n\n\"Salanimi\", huomautti hänen isänsä.\n\n\"Oh, sitä tuskin luulen\", sanoi rikollinen; \"se on muoto, jota kaikki\nkäyttävät, mies näkyi ymmärtävän, me nauroimme makeasti sille\nnimelle...\"\n\nHän vaikeni siihen, sillä hän näki isänsä säpsähtävän tuota kuvausta\nmiehen lailla, joka on saanut ruumiillisen iskun; ja sitten vallitsi\nhiljaisuus jälleen.\n\n\"En luule\", sanoi herra Nicholson vihdoin, \"että minä olen kitsas isä.\nEn ole koskaan nuristen kieltänyt sinulta rahaa mihinkään järkeviin ja\ntunnustettaviin tarkoituksiin; sinun tarvitsi vain tulla minulle\njuttelemaan. Ja nyt minä huomaan, että sinä olet unohtanut kaiken\nsäädyllisyyden, kaikki luonnolliset tunteet, ja tositeossa pantannut --\npantannut -- äitisi kellon. Sinulla on täytynyt olla joku kiusaus; minä\nteen sinulle sen oikeuden, että otaksun sen olleen voimakkaan. Mihin\nsinä niitä rahoja tarvitsit?\"\n\n\"Olisin mieluummin sitä mainitsematta, isä\", sanoi John. \"Se vain\nvihastuttaisi sinua.\"\n\n\"Minä en tahdo, että minulta mitään pimitetään\", huudahti hänen isänsä.\n\"Täytyy tulla loppu noista väistelevistä vastauksista. Mihin sinä niitä\nrahoja käytit?\"\n\n\"Lainatakseni ne Houstonille, isä\", sanoi John.\n\n\"Muistan kieltäneeni sinua puhuttelemasta sitä nuorta miestä?\" lausui\nhänen isänsä.\n\n\"Kyllä sinä sen teit\", sanoi John; \"mutta minä satuin hänet tapaamaan.\"\n\n\"Missä?\" kuului musertava kysymys.\n\nJa \"biljardisalissa\" oli tuomion tuottava vastaus. Täten Johnin ainoa\npoikkeaminen totuudesta toi hänelle hetikohta rangaistuksen. Sillä\nmuussa tarkoituksessa kuin Alania tavatakseen hän ei olisi astunut\nbiljardisaliin; mutta hän oli halunnut lieventää tosiasiallista\ntottelemattomaan, ja nyt näytti siltä, että hän kävi noissa\nhuonomaineisissa paikoissa omin ehdoin.\n\nVielä kerran herra Nicholson märehti äänettömästi näitä rumia\nuutisia; ja kun John vaivihkaa vilkaisi isänsä kasvoihin, näki hän\ntyrmistyksekseen niillä kärsimyksen merkit.\n\n\"No\", lausui vanha herrasmies vihdoin, \"minä en voi sanoa olevani\npelkästään nöyryytetty. Minä nousin tänä aamuna maailman silmissä\nonnellisena miehenä -- onnellisena ainakin pojasta, josta luulin\nvoivani olla syystä ylpeä...\"\n\nMutta ihmisluonnolle ei ollut mahdollista sietää tätä kauemmin, ja John\nkeskeytti melkein parkaisten.\n\n\"Voi sentään!\" huudahti hän. \"Se ei ole kaikki, se ei ole pahinta -- se\nei ole mitään! Kuinka minä olisin aavistanut, että sinä olit minusta\nylpeä? Oh, minä toivon, minä toivon, että olisin tiennyt, mutta sinä\nsanoit aina, että minä olin sellainen häpeäpilkku! Ja kauhein asia on\ntämä: meidät pidätettiin kaikki viime yönä, ja meidän on suoritettava\nColletten sakko kuuteen mieheen tai meidät vaaditaan todistajiksi --\nsalakapakoitsemisesta. Ne vannottivat minut sinulle kertomaan, mutta\nomasta puolestani\", huudahti hän purskahtaen kyyneliin, \"minä toivoisin\nolevani kuollut!\" Ja hän lankesi polvilleen tuolin eteen ja kätki\nkasvonsa.\n\nPuhuiko hänen isänsä tai viipyikö hän huoneessa vai lähtikö heti, ne\novat seikkoja, joita historia ei tunne. Kamala sielullinen ja\nruumiillinen ahdistus, nyyhkähdyksen purskahdukset, katkonaiset,\nhaihtuvaiset, milloin suuttumuksen, milloin katumuksen ajatukset,\nkatkonaiset, alkeelliset tietoisuuden ailahdukset, tuolinistuimen\njouhien haju, kirkonkellojen räminä, joka nyt alkoi tehdä päivän\nkauheaksi kautta kaupungin, kova lattia, joka kivisti hänen polviaan,\nsuuhun valuvien kyynelten maku, -- jonkin ajan, jonka pituutta en voi\narvata kieltäytyessäni kauemmin viipymästä hänen tuskassaan, olivat\nnämä seikat John Nicholsonille Jumalan koko maailma.\n\nKun hän vihdoin ikäänkuin pontta painamalla palasi selvään\ntietoisuuteen ja jonkun verran tyyntyikin, olivat kellot juuri\nlakanneet soimasta, ja sabatin hiljaisuutta häiritsi vielä\nmyöhästyneiden askelten kopina. Takan yläpuolella olevan kellon mukaan\nsamoinkuin noista kaunopuheisemmistakin merkeistä päättäen oli\njumalanpalvelus vasta äskettäin alkanut; ja jos hänen isänsä oli\ntodella mennyt kirkkoon, oli onnettomalla syntisellä edessään lähes\nkaksi tuntia vain suhteellista surkeutta.\n\nIsän palatessa sen korkein aste ehdottomasti palaisi. Hän tunsi sen\nruumiinsa jokaisella kutistuvalla säikeellä, hän tiesi sen aivojensa\näkillisestä, huimaavasta pyörimisestä pelkkää tuota onnettomuutta\najatellessakin. Puolitoista tuntia, ehkä tunti ja kolme neljännestä,\njos tohtori oli pitkäpuheinen, ja sitten alkaisi jälleen se kipeästi\ntietoinen tuska, jota hän nykyisessä jumottavassa kivistyksessäänkin\nkavahti kuin tulen liekkiä. Hän oli näkevinään perheen kirkkopenkin,\nuinuttavat patjat, raamatut, virsikirjat, Marian hajusuoloineen, isänsä\nistumassa silmälasit päässä ja arvostelevana. Ja äkkiä eikä\naiheettomasti, hänet valtasi suuttumus. Oli epäinhimillistä lähteä pois\nkirkkoon ja jättää syntinen odottavaan jännitykseen rankaisemattomana,\nilman anteeksiantoa. Ja juuri tästä arvostelun kosketuksesta isän\npyhyys väheni, vaikkakin pelko isää kohtaan yhä kasvoi; ja nuo kaksi\ntunteen säiettä työnsivät häntä samaan suuntaan.\n\nJa äkkiä hänet valtasi mielipuolinen pelko, että hänen isänsä oli\nlukinnut hänet huoneeseen. Mielteellä ei ollut mitään järkevää pohjaa;\nse oli kaiketi vain vaisto samanlaisista kohahduksista lapsuudessa,\nsillä hänen isänsä huone oli aina ollut kuulustelukammio ja\nrangaistuksen näyttämö; mutta ajatus oli niin tiukasti kiintynyt hänen\nmieleensä, että hänen täytyi heti lähestyä ovea ja todeta se\nvalheelliseksi. Mennessään hän havaitsi kirjoituspöydässä avonaiseksi\njääneen laatikon. Se oli rahalaatikko, hänen isänsä hämmingin\ntodisteena.\n\nRahalaatikko -- ehkä samalla sallimuksen sormi! Ken voi ratkaista, kun\nuskonoppineetkin ovat eri mieltä kaitselmuksesta ja kiusauksesta? Kuka\nvoi levollisesti istuessaan viiniköynnöksensä alla langettaa tuomion\nsellaisen vaivaisen, ahdistetun, orjamaisesti pelkäävän, orjamaisesti\nkapinoitsevan rakin teoista, jollaisena John Nicholson oli tuona\nsunnuntaipäivänä. Hänen kätensä oli laatikossa melkein ennen kuin\nhänessä oli syntynyt toivo; ja hän kirjoitti istuen isänsä tuolilla ja\nkäyttäen isänsä imupaperialustaa surkean anteeksipyyntönsä ja\nhyvästijättönsä:\n\n    \"Rakas isä! -- Minä olen ottanut rahat, mutta minä maksan ne\n    takaisin niin pian kuin kykenen. Sinä et enää milloinkaan\n    minusta kuule. Minä en millään tarkoittanut mitään pahaa, joten\n    toivon sinun yrittäväsi antaa anteeksi. Haluaisin, että sanoisit\n    hyvästi Alexanderille ja Marialle; mutta älä sano, jollet tahdo.\n    Minä en tosiaan voinut odottaa sinun näkemistäsi. Koetahan antaa\n    minulle anteeksi. Sinun rakastava poikasi\n\n                                                John Nicholson.\"\n\nOtettuaan rahat ja kyhättyään kirjelapun hän riensi viivyttelemättä\npois näiden rikosten näyttämöltä; ja muistaen, kuinka hänen isänsä oli\nkerran palannut kirkosta vähäisen pahoinvoinnin vuoksi keskellä toista\nvirttä, ei hän edes rohjennut kääriä myttyyn varavaatekertaa. Siinä\nasussa, jossa hän oli, hän livahti ulos isänkodin ovista, tullen\nviileään kevätilmaan, kevään ohueen päiväpaisteeseen ja kaupungin\nsuureen sabattirauhaan, jota nyt häiritsi ainoastaan naakkojen\nrääkyminen. Ei ollut nyt ketään Randolph Crescentillä eikä myöskään\nQueensferry Streetillä. Tässä ulkoilman yksinäisyydessä ja pakoonpääsyn\ntunnossa John jälleen reipastui; ja haikeassa jäähyväismielialassa hän\nseisoi vielä hetkisen Pyhän Yrjön kirkon länsipään puolella. Siellä\nsisällä veisattiin; ja Johnista se oli ikäänkuin kaikkien kristillisten\nmenojen loppu, sillä hän olisi nyt Ismaelin tavoin villi mies ja hänen\nelämänsä kuluisi kodittomana ja jumalattomien ihmisten parissa.\n\nTäten hän ilman kohoavaa seikkailutunnetta, vaan pelkässä\nalakuloisuudessa ja epätoivossa käänsi selkänsä syntymäkaupungilleen ja\nlähti sieltä jalkaisin, lähimpänä päämääränään Glasgow ja sitten\nKalifornia.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nToinen kylvö\n\n\nEi ole asianani kertoa John Nicholsonin seikkailuja, joita oli monta,\nvaan ainoastaan hänen tärkeimmät vastoinkäymisensä, joita oli enemmän\nkuin hän halusi ja inhimillisen mittapuun mukaan enemmän kuin hän\nansaitsi. Kuinka hän Kaliforniaan saapuneena hetimiten joutui huijarien\nkäsiin, kuinka hänet ryöstettiin ja hakattiin, kuinka hän näki nälkää,\nkuinka hänet vihdoin ottivat armeliaat ihmiset hoivaansa, kuinka hän\nsai takaisin jonkun verran itsetyytyväisyyttänsä ja pääsi\nkirjanpitäjäksi erääseen San Franciscon pankkiin, ovat asioita, joiden\nselostaminen veisi liian paljon aikaa. Eikä näissä välikohtauksissa\nollut mitään Nicholsonin erikoiselle kohtalolle ominaista, sillä ne\nolivat vain sellaisia seikkoja, joita tapahtui tuhansille muille\nnuorille seikkailijoille samoina päivinä ja samoissa paikoissa. Mutta\nhänen saatuaan kerran toimen pankissa alkoi häntä joksikin aikaa suosia\nerittäin hyvä onni, mikä meidän on selitettävä, koska se oli ainoastaan\nkiertotie uuteen onnettomuuteen.\n\nOnnekseen hän tapasi nuoren miehen niin sanotussa \"peliluolassa\", ja\nkuukautisella palkallaan hän sai selvitetyksi uuden tuttavansa\nsilloisesta häpeällisestä asemasta ja mahdollisesta vastaisesta\nvaarasta. Tämä nuori mies oli erään Nob Hillin magnaatin veljenpoika.\nNuo pohatat hoitavat San Franciscon arvopaperipörssiä, jokseenkin\nniinkuin vähäpätöisempien keinottelijoiden voidaan nähdä kotona jonkun\nyleisen puiston kulmassa harjoittavan yksinkertaisempaa \"herne- ja\nsormusleikkiä\" [Huutamalla (tavallisesti kolmella) sormustimella\nsuoritettu markkinatemppu; yksi pannaan salamannopeasti herneen päälle,\nja sitten lyödään vetoa siitä, missä sormustimessa herne on. Suom.]\nomaksi hyödykseen, toisin sanoen yleisön pelihalun lannistamiseksi.\nPulastaan pelastettu nuorukainen kykeni auttamaan, ja kun hän oli\nluonteellaan kiitollinen, kuului hänen toivomuksiinsa opastaa John\nvarakkuuden tielle. Ja näin ilman mitään harkintaa tai uutteruutta,\nhänen edes ymmärtämättään peliä, jossa hän oli mukana, vaan ainoastaan\nostamalla ja myymällä, mitä hänen käskettiin ostaa ja myydä, oli hän\nnykyisin onnettaren leluna päässyt yhdentoista- kahdentoistatuhannen\npunnan välimaille tai, niinkuin hän sitä laski, yli\nkuudenkymmenentuhannen dollarin.\n\nKuinka hän oli joutunut ansaitsemaan tämän varallisuuden paremmin kuin\nhän ennen oli ansainnut häpeää kotona, oli hänen filosofialleen liian\nvaikea ongelma. Kyllähän oli totta, että hän oli ollut uuttera\npankissa, mutta ei uutterampi kuin rahastonhoitaja, jolla oli seitsemän\npientä lasta ja joka ilmeisesti vaipui yhä suurempaan kurjuuteen. Eikä\nmyöskään se askel, joka oli johtanut hänet menestykseen -- käynti\npeliluolassa kuukauden palkka taskussa -- ollut niin ylevän hyveellistä\ntai edes viisasta, että sen olisi luullut ansaitsevan jumalien\nsuosiota. Jostakin tällaisesta tunteesta ja nähdessään huimaavaa\nkeinuntaa -- pilvenkorkealle ja hornansyvälle, -- ihmisten koettaessa\npysytellä kiikkulaudalla, tai ehkä pelosta, että hänen menestyksensä\nlähteiden voitaisiin kavalasti selittää alkuaan pulppuavan jostakin\npikku kassasta, jatkoi hän työtänsä, ei hiiskunut sanaakaan uusista\nolosuhteistaan, ja talletti tilinä erääseen pankkiin toisessa osassa\nkaupunkia. Tämä näennäisesti viaton salailu oli ensimmäisenä Johnin\nelämän toiseen tragikomediaan.\n\nTällä välin hän ei ollut koskaan kirjottanut kotiin. Joko epäröimisestä\ntai häpeäntunteesta, kiukun pistoksesta, pelkästä toistaiseksi\njättämisestä tai koska hänellä, kuten olemme nähneet, ei ollut\nkirjallista kykyä tai koska (kuten olen joskus ollut taipuvainen\notaksumaan) ihmisluonteessa on laki, joka estää nuoria miehiä,\nvaikkeivät he muutoin olekaan kehnoja, suorittamasta tuota\nyksinkertaista hurskaudentyötä, -- oli kuukausia ja vuosia kulunut\nJohnin milloinkaan kirjoittamatta. Tottumus siihen laiminlyöntiin\nolikin jo vakiintunut ennenkuin hän pääsi varoihinsa; ja ainoastaan\nvaikeus katkaista tämä pitkä vaitiolo ehkäisi hänet heti palauttamasta\nvarastamiaan tai -- niinkuin hän sitä halusi nimittää -- lainaamiaan\nrahoja. Turhaan hän istahti paperiarkin eteen, odottaen innoitusta.\nVihjaistuaan sanat \"rakas isä\" pysyi tuo taivaallinen nymfi\nitsepintaisesti vaiti; ja sitten John taaskin rutisti arkin ja päätti\nniin pian kuin saisi \"hyvän tilaisuuden\" viedä rahat mieskohtaisesti\nkotiin. Ja tämä viivytys, joka ei ollut puolustettavissa, oli hänen\ntoinen askeleensa kohtalottaren pauloihin.\n\nKymmenen vuotta oli kulunut, ja John läheni kolmattakymmenettä\nikävuottaan. Hän oli täyttänyt poikavuosiensa lupauksen ja oli nyt\nvarsin rehevä, pyylevähkökin; hänellä oli komeat kasvonpiirteet, hyvät\nsilmät, hilpeä luonteensävy, hän oli kerkeä nauramaan, hänellä oli\nvaaleanruskeat viikset, hiukkasen amerikkalaista lausumistapaa, hän oli\nhyvin tutustunut leveään aito-amerikkalaiseen leikinlaskuun ja hän\nmuistutti jonkun verran erästä kuninkaallista henkilöä, joka jääköön\nminulta mainitsematta. Tällainen oli mies ulkomuodoltaan ja sävyltään,\nkun hänet nähtiin seurapiireissä. Sisällisesti hän isosta ruhostaan ja\nperin miesmäisistä viiksistään huolimatta oli pikemminkin neitonen kuin\nyhdeksänkolmattavuotias mies.\n\nSattui eräänä päivänä hänen kuljeskellessaan Market Streetiä pitkin\nkaksiviikkoisen lomansa aattona, että hänen silmäänsä osui muutamia\nrautatieilmoituksia, ja ilman aikojaan hän laski että hän voisi ehtiä\nkotiin jouluksi, jos lähtisi huomenna matkalle. Mietelmä herätti\nhänessä kiihkeän halun, ja hetkisessä hän teki päätöksensä matkustaa.\n\nOli paljon hommattavaa: hänen matkalaukkunsa oli sullottava, hankittava\nmatkakreditiivi pankista, jossa hän oli varakas asiakas, ja eräitä\ntehtäviä suoritettava sitä toista pankkia varten, jossa hän oli\nvähäpätöinen kirjanpitäjä. Ja ihmisluonteen mukaisesti sattui, että\nkaikista näistä hommista juuri viimemainittu tuli laiminlyödyksi. Yön\nsaapuessa hänellä ei ollut ainoastaan omia rahoja, vaan taaskin kerran\n(niinkuin siinä edellisessä tilaisuudessa) melkoinen määrä muiden\nihmisten varoja.\n\nNyt sattui niin, että samassa täysihoitolassa asui muuan hänen\nvirkatoverinsa, rehti mies; mutta hänen heikkoutenaan oli niin sanottu\njuomahimo -- vaikka sitä tässä tapauksessa olisi voinut nimittää\nvahvuudeksikin, sillä uhri oli ollut humalassa viikkokausia perätysten\nilman vähäisintäkään keskeytystä. Tälle onnettomalle John uskoi\nkirjeen, jossa oli arvopapereita ja joka oli osoitettu pankin\njohtajalle. Juuri sen antaessaan luuli hän huomaavansa eräänlaista\nsumuista hataruutta uskotunmiehensä silmissä ja puheessa, mutta hän oli\nliian toivorikas salliakseen itseään viivyttää, hiljensi varoittavan\näänen povessaan ja jätti samalla ainoalla eleellä rahat kirjanpitäjälle\nja itsensä kohtalon haltuun.\n\nMinä olen ikävystyttämisenkin uhalla viipynyt Johnin pienimmissäkin\nerehdyksissä, koska hänen tapauksensa on moralistille niin\nällistyttävä; mutta me olemme niistä nyt suoriutuneet, hänen\nesittämänsä osa on siinä suhteessa päättynyt, lukija on kuullut\npahimman tämän tarinan poloisesta päähenkilöstä, ja minä jätän hänet\nitse arvostelemaan, onko hän vai John ollut vähemmin ansiokas. Tästä\nlähtien meidän on vain seurattava miehen vaiheita, joka oli pelkkä\nvastoinkäymisten leikkipallo ja jonka ansaitsemattomia onnettomuuksia\nei edes humoristi voi katsella säälittä, ei edes filosofi\nhätkähtämättä.\n\nSinä iltana kirjanpitäjämme joutui niin kestävään juomapuuskaan, että\nse hämmästytti hänen lähimpiä tuttaviaankin. Hänet häädettiin nopeasti\ntäysihoitolasta; hän jätti salkkunsa aivan tuntemattoman huostaan, joka\nei edes ehtinyt kuulla hänen nimeään, harhaili, tietämättä mihin, ja\nkorjattiin lopuksi erääseen Sacramenton sairaalaan. Täällä tämä\npohmeloinen olento virui vuoteensa tutkimattoman numeron kätkössä\njoitakuita päiviä lisää, tiedottomana kaikesta ja varsinkin siitä, että\npoliisit häntä etsivät. Kaksi kuukautta oli kulunut ennenkuin\nSacramenton sairaalan toipilas todettiin Kirkmaniksi, karanneeksi\nsanfranciscolaiseksi pankkivirkailijaksi. Senkin jälkeen täytyi vielä\nkulua lähes kaksi viikkoa ennenkuin se aivan outo mies voitiin löytää,\nsalkku saada takaisin ja Johnin kirje vihdoinkin toimittaa perille,\nsinetti yhä murtamatta, sisältö yhä koskematta.\n\nTällävälin John oli lähtenyt lomalleen virkkamatta sanaakaan, mikä oli\nepäsäännöllistä; ja hänen mukanaan oli kadonnut jokunen summa rahaa,\nmihin ei ollut mitään lieventäviä asianhaaroja. Mutta hänen tiedettiin\nolevan huolimaton ja hänet uskottiin rehelliseksi; johtaja sitäpaitsi\npiti häntä arvossa, ja puhuttiin vähän, joskin epäilemättä jotakin\najateltiin, kunnes kaksi viikkoa oli lopuksi päättynyt ja Johnin oli\naika palata. Sitten asia tosiaankin alkoi näyttää synkältä; ja kun\nryhdyttiin tiedusteluihin ja havaittiin rahattoman kirjanpitäjän\nkeränneen tuhansia dollareita ja salaa säilyttäneen niitä kilpailevassa\npankissa, niin hänen vankimmatkin ystävänsä hylkäsivät hänet, tilit\ntarkastettiin uudelleen vanhojen ja taitavien kavallusten jälkien\netsimiseksi, ja vaikkei mitään löydetty, vallitsi kuitenkin yleinen\nmenetyksen tunnelma. Sähkölennätin pantiin toimimaan, ja pankin\nkirjeenvaihtajaa Edinburghissa, jota paikkaa varten Johnin käsitettiin\nvarustautuneen laajalla luotolla, pyydettiin ilmoittamaan poliiseille.\n\nMutta tämä kirjeenvaihtaja oli herra Nicholsonin ystäviä; hän tunsi\nhyvin Johnin kohtalokkaan katoamisen Edinburghista ja, laskien kaksi ja\nkaksi yhteen, hän ei rientänyt ensikädessä kertomaan tätä häpeällistä\njuttua poliisilaitokselle, vaan ystävälleen. Vanha herrasmies oli kauan\npitänyt poikaansa kuolleena, Johnin paikka oli täytetty, hänen\nvikojensa muisto oli jo muuttunut tuollaiseksi vanhaksi jumotukseksi,\narpeutuneeksi haavaksi, joka vieläkin silloin tällöin avautuu ja alkaa\näilehtiä, mutta joka aina voidaan tahdonponnistuksella vaientaa; ja\nettä kauan sitten menetetty heräsi kuolleista uudessa häpeässä, oli\nkaksinverroin katkeraa.\n\n\"MacEwen\", sanoi vanha mies, \"tämä täytyy painaa villaisella, jos\nmahdollista. Jos minä annan teille maksuosoituksen sille summalle,\njosta he ovat varmat, niin voisitteko järjestää, että asia jätetään\nsikseen?\"\n\n\"Minä tahdon\", vastasi MacEwen. \"Minä tahdon sen uskaltaa.\"\n\n\"Ymmärrätte\", jatkoi herra Nicholson, puhuen täsmällisesti, mutta\ntuhanharmain huulin, \"että minä teen tämän perheeni enkä sen onnettoman\nnuoren miehen vuoksi. Jos nuo epäluulot osoittautuvat oikeiksi ja hän\non kavaltanut isoja summia, täytyy hänen levätä sillä vuoteella, jonka\non itselleen valmistanut.\" Ja sitten hän katsahtaen MacEweniin\nnyökäytti päätänsä ja virkkoi omituiseen tapaansa hymyillen: \"Jumalan\nhaltuun!\" Ja MacEwen, joka käsitti, että tapaus oli liian vakava\nlohdutettavaksi, lähti ja kiitti kotimatkallaan Jumalaa siitä, että hän\noli lapseton.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nTuhlaajapojan paluu\n\n\nJouluaattona jonkun verran jälkeen puolenpäivän oli John jättänyt\nmatkalaukkunsa aseman säilytyshuoneeseen ja astunut Princes Streetille,\nsielu ihmeellisen laajentuneena, niinkuin se on henkilöillä kauan\nharkittujen suunnitelmien toteutuessa. Hän oli jälleen kotona,\ntuntemattomana ja rikkaana. Nyt hän voi astua isänsä taloon\npääavaimellaan, jonka hän oli hartaasti säilyttänyt kaikkien\nvaellustensa aikana; hän laskisi pöydälle lainatut rahat; tehtäisiin\nsovinto, jonka yksityiskohdat hän mielessään moneen kertaan järjesteli.\nJa hän näki itseään seuraavan kuukauden aikana tervehdittävän monissa\nkomeissa taloissa monilla jäykillä päivällisillä hänen ottaessaan osaa\nkeskusteluun varttuneen miehen ja matkustajan vapaudella ja\nselostaessaan raha-asioita määrääviä lakeja onnellisen tallettajan\narvovaltaisuudella. Mutta tämä ohjelma alkaisi vasta illalla -- vasta\nihan päivällisen edellä, jolla aterialla jälleen yhtynyt perhe istuisi\nriemusta säteillen ja paras viini (nykyajan juotettu vasikka) vuotaisi\ntuhlaajapojan palaamisen johdosta.\n\nTällä välin hän käveli tutunomaisia katuja, iloisten muistojen\nyllättäessä hänet ja surullisten myös, kumpienkin yhtä hämmästyttävän\npateettisesti. Pureva pakkasilma, matalalla riippuva, ruusunkarvainen\ntalviaurinko, linna, joka tervehti häntä kuin vanhaa tuttavaa, tutut\nnimet ovikylteissä, vanhojen ystävien näkeminen, jotka hän huomasi\ntuntevansa ja joita hän kaduilla huolellisesti vältti, pohjoisten\nseutujen murteen hauska sävel, Yrjön-kirkon kupooli -- nyt\nmuistuttamassa häntä hänen viimeisistä katuvaisista hetkistään. Ja\nkatuojat, joissa hän oli oppinut luistelemaan, puoti, josta hän oli\nostanut luistimensa, kivet, joita hän oli polkenut, aidakkeet, joita\nvastaan hän koulutiellä oli kalistellut kynälaatikkoaan, kaikki nuo\ntuhatyksi nimetöntä pikkuseikkaa, jotka silmä näkee niitä huomaamatta\nja jotka muistikin säilyttää tietämättään, mutta joiden kokonaisuus\nantaa muodon sille paikalle, jota nimitämme kodiksi, -- niin, kaikki\ntämä saarsi häntä hänen liikkuessaan sekä riemu että murhe sydämessä.\n\nEnsimmäisenä vierailunaan hän halusi käydä tapaamassa Houstonia. Tällä\noli Regent's Terracen varrella talo, jota entisinä aikoina muuan täti\nhänen puolestaan hoiteli. Ovi avausi hänen hämmästyksekseen rautaketjun\nvarassa, ja ääni sisältä kysyi, mitä hän halusi.\n\n\"Tahtoisin tavata herra Houstonia -- herra Alan Houstonia\", selitti\nhän.\n\n\"Ja kuka te olette?\" tiedusti ääni.\n\n\"Tämä on perin merkillistä\", tuumi John; ja sitten hän lausui nimensä\nääneen.\n\n\"Mitä, onko se nuori herra John?\" huudahti ääni, jonka skottilainen\nkorostus äkkiä kohosi, todistaen ystävällisempiä tunteita.\n\n\"Sama juuri\", virkkoi John.\n\nJa vanha pöytäpalvelija poisti turvalaitteen, huomauttaen vain: \"Minä\nluulin teitä siksi mieheksi.\" Mutta hänen isäntänsä ei ollut kotosalla;\nhän kuului olevan Murrayfieldin talossa. Vaikka palvelija olisi hyvin\nkernaasti asettunut hänen tilalleen ja kertonut kaikki perheuutiset,\noli John, jota hiukan vilutti, halukas lähtemään. Mutta tuskin oli ovi\njälleen suljettu, kun hän katui, että hän ei ollut kysynyt \"siitä\nmiehestä\".\n\nHän ei aikonut tehdä enempiä vierailuja ennenkuin olisi tavannut isänsä\nja järjestänyt kaikki kotona; Alan oli ollut ainoa mahdollinen\npoikkeus, eikä Johnilla ollut aikaa mennä Murrayfieldille asti. Mutta\ntäällä hän oli nyt Regent's Terracella; mikään ei estänyt häntä\nkiertämästä mäen taakse ja ulkoapäin katselemasta Mackenzien taloa.\nMatkalla hän mietti, että Floran täytyi nyt olla melkein hänen\nikäisensä nainen, ja mahdollisuuden rajojen sisällä oli, että hän oli\nnaimisissa; mutta tämän ilkeän arvelun hän tuomitsi.\n\nTuolla oli talo kylläkin; mutta ovi oli toisenvärinen, ja mitä sitten\ntämä...? Kaksi ovikylttiä! Hän astui lähemmäksi; ylemmässä oli\narvokkaan yksinkertaisesti luettavana sanat: \"Mr. Proudfoot\"; alempi\noli selittävämpi ja ilmoitti ohikulkijalle, että täällä myöskin asui\n\"Mr. J.A. Dunlop Proudfoot, asianajaja\". Proudfootien täytyi olla\nrikkaita, sillä mikään asianajaja ei voinut odottaa paljoa työtä näin\netäisessä kaupunginosassa; ja John vihasi heitä heidän varakkuutensa ja\nnimensä vuoksi ja sen talon tähden, jota he läsnäolollaan saastuttivat.\n\nHän muisti kyllä erään Proudfootin, jonka hän oli koulussa nähnyt,\nvaikkei ollut hänen tuttavansa: pienen valjunaamaisen poikanulkin,\njonkun alemman luokan halveksittavan jäsenen. Saattoiko se olla sama\nkepuli, joka nyt oli kiivennyt asianajajaksi, asuen tätä nykyä Floran\nsyntymäkodissa ja Johnin hellimpien muistojen pesässä? Viileys, joka\nensin oli vallannut hänet, kun hän kuuli Houstonin poissaolosta, syveni\nja tunki sisemmälle. Hetkiseksi, kun hän seisoi tuon vieraantuneen\ntalon ovien edustalla katsellen itään ja länteen Royal Terracen autiota\nsivukäytävää pitkin, jolla ei kissakaan liikkunut, kuristi\nyksinäisyyden ja tyhjyyden tunne häntä kurkusta, ja hän toivoi olevansa\nSan Franciscossa.\n\nJa sitten se ulkomuoto, joka hänellä oli arvokkaassa rehevyydessään,\nviiksineen, runsasrahaisine lompakkoineen ja oivallinen sikaari suussa,\njonka hän nyt sytytti, palasi hänen mieleensä lohduttavana vertauksena\nerääseen suunniltaan säikähtyneeseen nuorukaiseen, joka muuanna\nkevätsunnuntaina kymmenen vuotta sitten kirkonajan hiljaisella tunnilla\noli livistänyt siitä kaupungista Glasgowin tietä pitkin. Nämä muutokset\nsilmien edessä olisi jumalatonta epäillä onnettaren hyvyyttä. Kaikki\nkääntyisi vielä parhain päin; Mackenziet löytyisivät, Flora olisi\nnuorekkaampi, rakastettavampi ja ystävällisempi kun ennen; Alan\nlöytyisi ja olisi niin sievästi edistynyt käytöksessään, että hänestä\ntoiselta puolen oli tullut herra Nicholsonin arvossapidetty ystävä ja\nhän toiselta puolen oli pysynyt juuri siinä hilpeyden vireessä, jota\nJohn tovereissaan halusi.\n\nNiinpä John vielä kerran ryhtyi tekemään laskelmia viehättävästä\ntulevaisuudestaan: ensimmäisestä ilmestymisestään perheen\nkirkonpenkkiin, ensimmäisestä vierailustaan Greig-enon luona, joka piti\nitseään varsin suurena raha-asiain tuntijana ja jonka sumeille\nedinburghilaisille silmille John paljastaisi Lännen häikäisevän\npäivänvalon, ja yleensäkin yksityiskohdista siinä vertaansa vailla\nolevassa muutosnäytöksessä, jossa hän koko Edinburghille esittäisi\nkomean ja menestyneen herrasmiehen pilkatun pakolaisen kengissä.\n\nAika alkoi lähestyä, jolloin hänen isänsä olisi palannut toimistostaan,\nja silloin olisi tuhlaajapojalle lyönyt hetki saapua. Hän käveli\nverkalleen länteen päin Albany Streetiä pitkin, kohti auringonlaskun\nhehkuvia hiiliä ja tunsi, tietämättä miksi, nautintoa liikkumisestaan\ntässä kylmässä ilmassa ja indigosinisessä hämärässä, jota katulyhdyt\ntähtinä täplittivät. Mutta tiellä odotti häntä vielä yksi pettymys.\n\nPitt Streetin kulmassa hän pysähtyi sytyttämään uuden sikaarin;\nvaha-tulitikku loi hänen sitä tehdessään voimakkaan valon hänen\nkasvoilleen, ja jokseenkin hänen itsensä ikäinen mies seisahtui ne\nnähdessään.\n\n\"Luulen, että teidän nimenne täytyy olla Nicholson\", sanoi muukalainen.\n\nOli liian myöhäistä välttää tuntemista; eikäpä se nyt, kun John todella\noli kotimatkalla, juuri mitään merkinnytkään, joten hän antoi perään\nluonteensa sysäykselle.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti hän. \"Beatson!\" Ja hän puristi lämpimästi\nhänen kättään. Vastapuristus tuskin tuntui yhtä lämpimältä.\n\n\"Sinä olet siis jälleen täällä?\" virkkoi Beatson. \"Missä sinä olet\nollut koko tämän pitkän ajan?\"\n\n\"Valloissa\", sanoi John, \"Kaliforniassa. Minä olen toki kerännyt\nkekoni; ja äkkiä pisti päähäni, että olisi oiva tuuma saapua kotiin\njouluksi.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi Beatson. \"No, toivon saavamme sinua täällä nyt\nsilloin tällöin nähdä.\"\n\n\"Oh, kyllä kai\", sanoi John hiukan viileästi.\n\n\"Terve sitten\", lopetti Beatson, puristi jälleen kättä ja lähti.\n\nTämä ensimmäinen kokemus oli julma. Oli turhaa välttää katsomasta\ntosiasioita suoraan silmiin: täällä oli John kotona jälleen, ja Beatson\n-- entinen Beatson -- ei välittänyt rahtuakaan. Hän muisti vanhan\nBeatsonin entisiltä ajoilta, tuon iloisen ja sydämellisen pojan, heidän\nyhteiset seikkailunsa ja kommelluksensa, kivilingolla India Placen\nvarrella rikotun ikkunaruudun, linnan kalliolle nousemisen tikkaiden\navulla sekä monta muuta arvaamatonta ystävyyden panttia; ja hänen\nnyrpeä hämmästyksensä kävi yhä syvemmäksi. Niin, sittenkin ihminen\nsaattoi luottaa ainoastaan omaan perheeseensä. Veri oli vettä sakeampaa\n--- muisteli hän kuulleensa sanottavan. Ja nettotulos hänen\nkohtauksestaan oli, että hän saapui isänsä talon portaille hellemmin ja\npehmeämmin tuntein.\n\nYö oli tullut; ovenpäädyn pikkuikkuna hohti kirkkaasti; molemmat\nruokasalin ikkunat, jossa pöytää katettiin, ja vierashuoneen kolme\nikkunaa, jossa Maria odottaisi päivällistä, hehkuivat pehmeämmin\nkierrekaihtimien läpi. Se oli kuin näky menneisyydestä. Koko hänen\npoissaolonsa ajan elämä oli liikkunut eteenpäin tasaisin askelin, tulet\nja kaasu oli sytytetty, ruokapöydät katettu tavanomaisilla tunneillaan.\nTavalliseen aikaan myöskin kello oli kajahtanut kolmesti kutsuakseen\nperheen jumalanpalvelukseen. Ja hänen sitä ajatellessaan kouristi hänen\nsydäntään ansiottomuuden tunne; hän muisti sen, mikä oli hyvää ja minkä\nhän oli laiminlyönyt, ja sen, mikä oli pahaa, ja mitä hän oli\nrakastanut; ja rukous huulillaan hän nousikin portaita ja työnsi\navaimen reikään.\n\nHän astui valaistuun etuhuoneeseen, sulki oven hiljaa jälkeensä ja\nseisoi siellä ihmetyksestä jähmettyneenä. Ei mikään uutuuden tuottama\nhämmästys olisi voinut vetää vertaa hämmästykselle, jonka tämä\ntäydellinen tutunomaisuus aiheutti. Tuolla oli Chalmersin rintakuva\nlähellä porraskaiteita, tuolla vaateharja tavallisella paikallaan, ja\ntuolla hattunaulakossa riippui hattuja ja lakkeja, varmastikin samoja,\njotka hän muisti. Kymmenen vuotta tipahti hänen elämästään niinkuin\nnuppineula voi pudota sormien välitse; ja valtameri, vuoret, kaivokset,\nSan Franciscon ihmisistä vilisevät kauppatorit ja sekavat rodut, hänen\noma onnensa ja häpeänsä muuttuivat sillä hetkellä unikuviksi, jotka\nolivat ohi.\n\nHän otti hatun päästänsä ja liikkui konemaisesti naulakkoa kohti; ja\nsiellä hän havaitsi pienen muutoksen, joka oli hänestä suuri. Vaarnan,\njoka oli ollut hänen poikavuosista asti, johon hän lukiosta verkalleen\nkotiin käveltyään oli ripustanut balmoralinsa ja ripeästi opistosta tai\ntoimistosta palatessaan pannut ensimmäisen hattunsa -- tuon vaarnan oli\nnyt toinen ottanut haltuunsa. \"Olisivat edes voineet kunnioittaa minun\nvaarnaani!\" ajatteli hän ikäänkuin loukkaantuneena ja alkoi heti\nmuistella, että hän oli täällä tungettelijana vieraassa talossa, johon\nhän oli astunut melkein murtovarkaan tavoin ja jossa häneltä millä\nhetkellä tahansa saatettiin häpeällisesti vaatia selitystä.\n\nHän meni heti hattu kädessä isänsä huoneen ovelle, avasi sen ja astui\nsisälle. Herra Nicholson istui samalla paikalla ja samassa asennossa\nkuin tuona viimeisenä sunnuntaina; hän oli ainoastaan vanhempi,\nharmaampi ja ankarampi; ja kun hän nyt vilkaisi ylös ja kohtasi\npoikansa silmät, tuli hänen kasvoilleen omituinen liikutus ja tumma\npuna.\n\n\"Isä\", sanoi John varmasti, jopa hilpeästikin, sillä tämä oli hetki,\njota varten hän oli kauan valmistautunut, \"isä, tässä olen minä, ja\ntässä ovat rahat, jotka sinulta otin. Minä olen palannut pyytämään\nsinulta anteeksi ja viipymään joulun sinun ja lasten parissa.\"\n\n\"Pidä rahasi\", virkkoi isä, \"ja mene!\"\n\n\"Isä!\" huudahti John. \"Älä Jumalan tähden ota minua vastaan tällä\ntavoin. Minä olen tullut...\"\n\n\"Ymmärrä minua\", keskeytti herra Nicholson; \"sinä et ole minun poikani;\nja Jumalan kasvojen edessä minä pesen käteni sinusta. Vielä yhden asian\nminä sinulle sanon, vielä viimeisen varoituksen sinulle annan: kaikki\non tullut ilmi, ja sinua etsitään rikostesi tähden. Että vielä olet\nvapaalla jalalla, siitä saat kiittää minua; mutta minä olen tehnyt\nkaikki, mitä aion tehdä, enkä minä täst'edes kohottaisi sormeanikaan --\nen sormeanikaan pelastaakseni sinut hirsipuusta! Ja nyt\", lisäsi hän\nmatalalla, tinkimättömän käskevällä äänellä ja pontevasti viitaten\nsormellaan, \"ja nyt -- lähde!\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nMurrayfieldin talossa\n\n\nKuinka John vietti illan pyörteisessä mielenjärkytyksessä, kiukun\npuuskissa ja aina välillä apeaksi ja tylsäksi raueten, kävelemällä\npitkin katuja ja käymällä kapakoissa, olisi jokseenkin hyödytöntä\nkertoa. Hänen kurjuutensa, jollei se lisääntynytkään, ei millään tavoin\nvähentynyt; sillä samassa suhteessa kuin murhe ja suuttumus vaimenivat,\nalkoi pelko tulla tilalle! Aluksi hänen isänsä uhkaavat sanat olivat\njossakin varmassa muistinkomerossa, odottaen hetkeään. Ensiksi John\ntunsi vain hellyyden hylkäämisen ja toivon pettymisen; sitten ruoskittu\nylpeys kohotti jälleen päätänsä, jossa oli parikymmentä ammottavaa\nhaavaa, ja hän kielsi isänsä samoin kuin tämä oli kieltänyt poikansa.\n\nMitä ihailtavaa Johnilla oli tuossa säännöllisessä elämänurassa? Mitä\nmerkitsivät nuo kellonratasta muistuttavat hyveet, joista rakkaus oli\npoissa? Ystävällisyys oli koetus, -- elämän tarkoitusperä ja sielu; ja\nmitattuna sellaisella mittapuulla tämä evätty tuhlaajapoika -- joka nyt\nnopeasti hukutti suruaan ja järkeään yhä uusilla ryypyillä -- edusti\nparempaa moraalia kuin hänen omahyväinen isänsä. Niin, hän oli heistä\nkahdesta parempi; hän tunsi sen, hehkui siitä tietoisuudesta ja astuen\nravintolaan Howard Placen kulmassa (minne hän oli jollakin tavoin\nharhaillut) joi omien hyveittensä maljan lasista -- ehkä neljännestä\nsenjälkeen, kun hänet oli kodistaan häädetty. Siitä hän ei mitään\ntiennyt, koska hän ei pitänyt mitään kirjaa teoistaan ja askeleistaan;\nja hermojensa yleisessä huitovassa kiireessä hän ei huomannut\nvähitellen päihtyvänsä. Onkin kyseenalaista, päihtyikö hän todellakin\nvai eivätkö väkijuomat häntä ensin selvittäneetkin. Sillä hänen juuri\ntätä viime lasiaan tyhjentäessään hänen isänsä kaksimieliset ja\nuhkaavat sanat -- pulpahtaen esille muistin kätköstä -- säikähdyttivät\nhänet ikäänkuin käsi olisi laskeutunut hänen olalleen.\n\n\"Rikoksia, etsittynä, hirsipuu\". Ne olivat rumia sanoja, viattoman\nmiehen korvissa ehkä sitä rumempia; sillä jos joku oikeudellinen\nerehdys oli vireillä häntä vastaan, niin ken panisi rajan sen\ntörkeydelle tai kuinka pitkälle se kehitettäisiin? Ei John tietenkään;\nhän ei uskonut viattomuuden voimiin, hänen kirottu kokemuksensahan\nviittasi aivan toisaalle; ja kun hänen pelkonsa kerran heräsi, karttui\nse tunti tunnilta ja ahdisti häntä kaupungin kaduilla.\n\nKello oli ehkä lähes yhdeksän illalla; hän ei ollut syönyt mitään\npuolisen jälkeen, oli juonut melko lailla ja liikkumisesta uupunut, kun\najatus Houstonista pälkähti hänen päähänsä. Hän ei kääntynyt tuon\nmiehen puoleen pelkästään ystävänä, vaan saadakseen hänen talossaan\nturvapaikan. Häntä uhkaava vaara oli vielä niin epämääräinen, ettei hän\ntiennyt, mitä pelätä tai mistä sitä odottaa; mutta niin paljon toki\nnäytti hänestä kieltämättömältä, että yksityinen talo oli turvallisempi\nkuin julkinen majapaikka. Näiden mietteittensä johdosta hän kääntyi\nheti Caledonian asemalle päin, astui jonkun verran arastellen etupihan\nkirkkaaseen valomereen, lunasti matkalaukkunsa säilytyshuoneesta ja\nhuristi pian ajurilla Glasgowin tietä pitkin. Liikkeen ja asennon\nmuutos, takana tuikkivien lamppujen valo ja ajopeleihin tarttunut\nkosteuden, mullan ja mädäntyneiden olkien haju herättivät hänessä\nomituisia selkeämielisyyden ja pöyristävän huimauksen vaihteluja.\n\n\"Minä olen ryypiskellyt\", havaitsi hän; \"minun täytyy mennä suoraa\npäätä vuoteeseen ja nukkumaan\". Ja hän kiitti taivasta siitä\nuneliaisuudesta, joka aaltoili hänen ylitseen.\n\nYhdestä tällaisesta torkunnasta hänet herätti ajurinrattaiden\npysähtyminen, ja astuessaan alas hän huomasi olevansa ihan\nmaalaistiellä, -- esikaupungin viimeinen lamppu kiilui jonkun matkan\npäässä alempana, ja hänen edessään pimeässä kohosivat puutarhan korkeat\nkiviaidat. The Lodge (niinkuin paikkaa nimitettiin) sijaitsi tosiaan\nperin yksinään. Etelässä se rajoittui toiseen taloon, mutta oli\nrakennettu niin laajaan puutarhaan, että se kylläkin oli äänenkantaman\nulkopuolella. Kaikilla muilla sivuilla ulottui avonaisia vainioita\nylöspäin Corstorphine Hillin metsiin asti, taaksepäin Ravelstonin\nnotkoihin tai alaspäin Leithin laaksoon asti. Yksinäisyyden vaikutelmaa\nlisäsi puutarhan kiviaitojen suuri korkeus, ne kun tosiaan olivat kuin\nluostarinmuurit ja, kuten John oli entisinä päivinä kokenut, uhmasivat\nkiipeävää koulupoikaa. Ajurinrattaiden lamppu loi väräjävää valoa oveen\nja soittokellon pitimeen, joka ei juuri ollut kirkas.\n\n\"Soitanko minä teidän puolestanne?\" kysyi ajuri, joka oli astunut alas\nistuimeltaan ja löi käsivarsillaan rintaansa, sillä yö oli tuiman\nkylmä.\n\n\"Tehkääpä niin\", virkkoi John, laskien kätensä ohimolleen, kun hän\ntaaskin tunsi huimausta.\n\nMies veti kellonpitimestä, ja kilahdus vastasi etäämmältä puutarhasta.\nHän veti pari, kolme kertaa eripitkin väliajoin. Pakkasilman suuressa\nhiljaisuudessa äänet kajahtivat terävinä ja ohuina yöhön.\n\n\"Odottaako hän teitä?\" kysyi ajuri sillä tutunomaisella\nmielenkiinnolla, joka hyvin sopi yhteen hänen portviininaamansa kanssa,\nja kun John vastasi kieltävästi, lisäsi hän: \"No sitten, jos seuraatte\nminun neuvoani, meidän on parasta palata. Ja tietäkäähän, että se on\naivan epäitsekästä, sillä minun tallini on tämän tien varrella.\"\n\n\"Tottahan palvelijat kuulevat?\"\n\n\"Hoo\", virkkoi ajuri. \"Hän ei pidä mitään palvelijoita täällä, nähkääs.\nNe ovat kaikki kaupungintalossa; minä kyyditsen häntä usein; tämä on\naivan kuin erakkomaja.\"\n\n\"Antakaa kellonpidin minulle\", sanoi John, ja hän veti siitä kuin\nepätoivoinen mies.\n\nHelinä ei ollut vielä lakannut ennenkuin he kuulivat askelia hiekalta ja\nkummallisen hermostunut ja ärtynyt ääni huusi heille portin läpi: \"Kuka\nsiellä on ja mitä minulta tahdotte?\"\n\n\"Alan\", virkkoi John, \"täällä olen minä -- Syöttiläs -- John,\ntiedäthän. Minä olen juuri palannut kotiin ja olen tullut asumaan sinun\nluonasi.\"\n\nHetkiseen ei kuulunut mitään vastausta, ja sitten portti avattiin.\n\n\"Nostakaa matkalaukku alas\", sanoi John ajurille.\n\n\"Älkää tehkö mitään sellaista\", kielsi Alan ja sanoi sitten Johnille:\n\"Tule tänne hetkiseksi; minä tahdon haastella sinun kanssasi!\"\n\nJohn astui puutarhaan, ja portti suljettiin hänen jälkeensä. Kynttilä\npaloi hiekoitetulla käytävällä, hiukan lepattaen tuulenviimassa. Se\nheitti värähteleviä kipeniä pensasmaiseen rautatammeen, häilytteli\nvaloa ja pimeyttä edestakaisin Alanin piirteillä ja hahmoitti hänen\nvarjonsa hänen taaksensa. Kaikki taempana oli eroittamatonta, ja Johnin\nhuumaantuneet aivot tanssivat varjon kanssa. Mutta sittenkin hänestä\nnäytti, että Alan oli kalpea, ja hänen puhuessaan tuntui hänen äänensä\nluonnottomalta.\n\n\"Mikä tuo sinut tänne tän'iltana?\" aloitti hän. \"Jumala tietää, että\nminä en halua osoittautua epäystävälliseksi; mutta minä en voi ottaa\nsinua luokseni, Nicholson; en voi sitä tehdä.\"\n\n\"Alan\", sanoi John, \"sinun tosiaan täytyy! Sinä et tiedä, missä pulassa\nminä olen; isäukko työnsi minut ulos, enkä minä tohdi näyttää naamaani\nmissään hotellissa, koska ne ahdistavat minua murhasta tai jostakin!\"\n\n\"Mistä!\" huudahti Alan säikähtäen.\n\n\"Murhasta luullakseni\", sanoi John.\n\n\"Murhasta!\" toisti Alan ja laski kätensä silmilleen. \"Mitä sinä\nsanoitkaan?\" kysyi hän jälleen.\n\n\"Että minua ahdistetaan\", vastasi John. \"Minua syytetään murhasta,\nmikäli minä olen käsittänyt. Minulla on tosiaan ollut kauhea päivä,\nAlan, enkä minä voi nukkua tien vieressä tällaisena yönä -- en ainakaan\nmatkalaukkuineni.\"\n\n\"Hst!\" hillitsi Alan, pää kallellaan, ja kysyi sitten: \"Kuulitko\nmitään?\"\n\n\"En\", sanoi John, tuntien, tietämättään mistä syystä, toveristaan\ntarttuneen pelon puistatusta. \"Ei, en minä kuullut mitään; miksikä\nniin?\" Ja kun ei kuulunut mitään vastausta, palasi hän aikaisempaan\npyytelyynsä: \"Mutta näetkös, Alan, sinun täytyy tosiaan päästää minut\nsisälle. Minä menen heti levolle, jos sinulla on jotakin tehtävää.\nHuomaan, että olen ryypiskellyt; olin niin masennuksissani. Minä en\nsinun asemassasi työntäisi sinua luotani, Alan, jos sinä olisit\njoutunut pahaan välikäteen.\"\n\n\"Etkö?\" vastasi Alan. \"En minäkään sinua sitten. Tule, niin noudamme\nmatkalaukkusi.\"\n\nAjuri maksettiin ja ajoi pois pitkää, lyhtyjen valaisemaa mäkeä\nalaspäin toverusten seisoessa sivukäytävällä matkalaukun vieressä,\nkunnes pyörien viimeinenkin ratina oli hiljentynyt. Johnista näytti,\nettä Alan piti tärkeänä ajurin poistumista; ja John, joka ei sillä\nhetkellä kyennyt arvostelemaan, yhtyi syvällisesti siihen tunteeseen.\n\nKun taas oli tullut täydellinen hiljaisuus, nosti Alan matkalaukun\nhartioilleen, kantoi sen sisäpuolelle, sulki ja lukitsi puutarhan\nportin. Ja sitten vielä kerran hän näkyi käyvän hajamieliseksi ja\nseisoi käsi avaimessa, kunnes pakkanen alkoi nipistellä Johnin sormia.\n\n\"Miksi me tässä seisomme?\" kysyi John.\n\n\"Häh?\" virkahti Alan tolkuttomasti.\n\n\"Kah, mies, sinä et näytä omalta itseltäsi\", sanoi toinen.\n\n\"Ei, minä en ole oma itseni\", myönsi Alan; hän istahti matkalaukulle ja\npeitti kasvot käsiinsä.\n\nJohn seisoi hänen vieressään, horjuen hiukan ja katsellen ympärilleen\nväräjäviin varjoihin, lenteleviin kipeniin ja ylhäällä tuikkiviin\nvakaviin tähtiin, kunnes tuuleton pakkanen alkoi vaatteiden läpi purra\nhänen paljasta ihoaan. Hänen sumentuneessakin tajunnassaan alkoi herätä\nihmettelyä.\n\n\"Kuulehan, menkäämme toki sisälle\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Niin, menkäämme sinne sisälle\", toisti Alan.\n\nJa hän nousi heti, nosti matkalaukun jälleen hartioilleen ja ottaen\nkynttilän toiseen käteensä liikkui asuntoa kohti. Tämä oli pitkä,\nmatala, suikertelevien kiertokasvien verhoilema rakennus; ja nyt se\noli, muutamia ruokasalin ikkunaluukkujen raoista pilkistäviä\nvaloviiruja lukuunottamatta, aivan pimeä ja äänetön.\n\nEteisessä Alan sytytti toisen kynttilän, antoi sen Johnille ja avasi\njonkun makuuhuoneen oven.\n\n\"Tänne\", sanoi hän; \"mene vuoteeseen. Älä välitä minusta, John. Sinä\nsäälit minua, kun saat tietää.\"\n\n\"Odotahan\", vastasi John; \"minua alkoi kovin viluttaa siellä\nseisoskellessani. Menkäämme ruokasaliin hetkiseksi. Vain yksi lasi\nlämpimikseni, Alan.\"\n\nEteisen pöydällä oli lasi ja whisky-etiketillä varustettu pullo\npienellä tarjottimella. Oli selvää, että pullo oli juuri avattu, sillä\nkorkki ja korkkiruuvi olivat sen vieressä.\n\n\"Ota tuo\", sanoi Alan, ojentaen Johnille whiskyn, ja työnsi sitten\njotakuinkin tylysti ystävänsä makuuhuoneeseen, sulkien oven hänen\njälkeensä.\n\nJohn seisoi hämmästyneenä. Sitten hän ravisti pulloa ja havaitsi\nenemmäksi ihmeekseen, että se oli osittain tyhjä. Kolme tai neljä\nlasillista oli poissa. Alanin oli täytynyt avata whiskypullo ja juoda\nkolme tai neljä lasia toisen toisensa perään, edes istahtamatta, sillä\nsiellä ei ollut tuolia, ja tehdä se omassa kylmässä eteisessään tänä\njäätävänä iltana! Se selitti täydellisesti hänen eriskummaisen\nesiintymisensä, tuumi John viisaasti, sekoittaessaan itselleen grogin.\nAlan-parka! Hän oli juovuksissa; ja kuinka kauheita väkijuomat\nolivatkaan ja kuinka suuresti Alan oli niiden orja juodakseen tuolla\njöröllä, epämukavalla tavalla! Mies, joka joi yksinään, paitsi\nterveydekseen -- niinkuin John nyt teki -- oli ehdottomasti hukassa.\nHän ryyppäsi grogin ja tunsi itsensä sumuisemmaksi, mutta\nlämpimämmäksi. Hänellä oli kova työ avatessaan matkalaukkunsa ja\netsiessään yöpukuaan; ja ennenkuin hän oli riisuutunut oli kylmyys,\njälleen tarttunut häneen. \"Hm\", ajatteli hän; \"vielä tilkkanen. Ei ole\nmitään järkeä sen toisen ikävyyden lisäksi vielä sairastua.\" Ja pian\nhän vaipui raskaaseen uneen.\n\nJohnin herätessä oli päivä. Matala talviaurinko oli jo taivaalla, mutta\nhänen kellonsa oli seisahtunut, joten oli mahdotonta varmasti tietää\ntuntia. Hän arvioi sen kymmeneksi ja riensi pukeutumaan synkkien\nmietteiden täyttäessä hänen mielensä. Mutta hän kärsi nyt vähemmin\npelosta kuin katumuksesta; ja siihen katumukseen sekaantui vihlovia\nomantunnon tuskia. Häntä oli kohdannut isku, julma tosiaan, mutta\nainoastaan vanhan rikoksen rangaistus; ja hän oli kapinoinut ja\nvaipunut uuteen syntiin. Vitsaa oli käytetty kuritukseksi, ja hän oli\npurrut kurittavia sormia.\n\nHänen isänsä oli oikeassa; John oli antanut hänelle täyden aiheen; John\nei ollut sopiva vieras säädyllisten ihmisten kodeissa eikä kelvollinen\nseuralainen säädyllisten ihmisten lapsille. Ja jos olisi tarvittu\nselvempää viittausta, oli hänen vanhan ystävänsä esimerkki. John ei\nollut juomari, vaikka hän saattoi toisinaan ottaa liikaa; ja\najatellessaan Houstonia nauttimassa miedontamatonta väkijuomaa\neteisensä pöydältä hän tunsi jotakin inhon tapaista. Hän kavahti\ntapaamasta vanhaa ystäväänsä. Hän olisi saattanut toivoa, ettei hän\nolisi tullutkaan hänen luokseen; mutta kuitenkin, mihin hän nytkään\nkääntyisi?\n\nNämä mietteet askarruttivat hänen aivojaan hänen pukeutuessaan ja\nseurasivat häntä rakennuksen eteiseen. Ovi puutarhaan oli avoinna;\nkaiketikin Alan oli lähtenyt ulos, ja John teki niinkuin otaksui\nystävänsä tehneen. Tanner oli kovaa kuin rauta, pakkanen vielä ankara,\nja kun hän mennä pyyhälsi rautatammien välitse, kilahteli ja kimalteli\nputoilevia jääpuikkoja; ja minne hän vain astelikin, seurasi häntä\nparvi ahneita varpusia. Täällä oli jouluilma ja jouluaamu\nasianmukaisesti yhtyneinä lapsien iloksi. Tämä oli jälleenyhtyneiden\nperheiden päivä -- päivä, jota hän oli niin kauan odottanut, aikoen\nherätä omassa vuoteessaan Randolph Crescentin talossa, sopineena\nkaikkien ihmisten kanssa ja toistellen nuoruutensa askeleita. Mutta\ntäällä hän nyt oli yksinään, harppaillen talvisen puutarhan käytäviä ja\nsielu täynnä katuvaisia ajatuksia.\n\nJa se toi hänen mieleensä ajatuksen: miksi hän oli yksinään ja missä\noli Alan? Juhla-aamun ja asiaankuuluvien tervehdysten ajatus herätti\njälleen hänen mielessään halun tavata ystäväänsä, ja hän alkoi kutsua\ntätä nimeltä. Kun hänen äänensä kaiku haihtui, havaitsi hän ympäröivän\näänettömyyden suuruuden. Paitsi varpusten sirkutusta ja hänen omien\naskeltensa natinaa kovettuneella lumella lepäsi koko tuuleton ilmapiiri\ntaikavaippana hänen yllään, ja äänettömyys painosti hänen sieluaan\nyksinäisyyden kauhulla.\n\nYhä kutsuen silloin tällöin, mutta nyt hillitymmällä äänellä, hän\nkiersi nopeasti puutarhan, ja kun hän ei löytänyt miestä eikä\njälkeäkään hänestä mistään ikivihannoista tiheiköistä, kääntyi hän\nvihdoin takaisin rakennukseen. Huoneiston ympärillä äänettömyys tuntui\nkummallisesti syvenevän.\n\nOvi oli kylläkin auki niinkuin ennen; mutta ikkunoissa oli vielä luukut\nedessä, savupiiput eivät hengittäneet mitään tuprahduksia kirkkaaseen\nilmaan, eikä ulkopuolelle kuulunut mitään siitä heikosta hälinästä\n(pikemminkin sielullisen kuulon kuin ruumiillisen korvan eroittamasta),\nmillä talo ilmaisee inhimilliset asukkaansa. Ja kuitenkin täytyi Alanin\nolla siellä -- vaipuneena juopuneen uneen, muistamatta päivän\npalaamista, pyhää ajankohtaa ja ystävää, jonka hän oli niin kylmästi\nottanut vastaan ja jonka hän nyt niin tylysti löi laimin. Tämä ajatus\nlisäsi Johnin inhoa; mutta nälkä alkoi tulla nyt vastenmielisyyttä\nvoimakkaammaksi, ja saadakseen einettä, joskaan ei muutoin, täytyi\nhänen löytää ja herättää nukkuja.\n\nHän kiersi makuuhuoneet. Kaikki olivat ulkopuolelta lukitut, ja kunnes\nhän tuli Alanin kamariin, näyttivät olleen kauan käyttämättöminä. Mutta\nAlanin huone oli täydessä kunnossa, sillä siellä oli vaatteita,\npikkutavaraa, kirjeitä, kirjoja ja yksinäisen miehen tarpeita. Tuli oli\nviritetty takkaan, mutta se oli kauan sitten palanut loppuun ja tuhka\noli ihan kylmää. Vuode oli tehty, mutta siinä ei ollut maattu.\n\nPahempaa ja pahempaa sitten! Alanin oli täytynyt pudota istualtaan ja\nhän virui nyt kaiketikin hajasäärin ruokasalin lattialla.\n\nRuokasali on varsin pitkä huone ja sinne tultiin käytävän kautta, niin\nettä John sisälle astuessaan toi mukanaan varsin vähän valoa, joten\nhänen täytyi liikkua ikkunoita kohti ojennetuin käsivarsin, hapuillen\nja tölmien huonekaluja. Äkkiä hän kompastui ja kaatua retkahti\nlattialla viruvaan ruumiiseen. Sitä hän oli odottanutkin, mutta\nkuitenkin se pöyristytti häntä; ja hän ihmetteli, ettei niin kova\ntölmäys ollut saanut juopunutta voihkaisemaankaan. Ihmiset olivat\nennenkin tappaneet itsensä moisissa liiallisuuksissa -- synkkä ja\nkunniaton loppu, joka puistatti Johnia. Entä jos Alan oli kuollut?\nSiitäpä tulisi kaunis joulupäivä!\n\nTällöin John oli tarttunut ikkunaluukkuihin ja työntäen ne auki näki\ntaas päivän siunatut kasvot. Siinäkin valaistuksessa huone näytti\nsynkkätuntuiselta. Tuolit olivat hajallaan ja yksi oli heitetty kumoon;\nikäänkuin päivällistä varten levitetty pöytäliina oli riuhtaistu\nyhdelle sivulle, ja muutamat astiat olivat pudonneet lattialle. Pöydän\ntakana ja osittain sen alla virui juomari vielä heräämättä, ainoastaan\nyksi koipi Johnin näkyvissä.\n\nMutta nyt kun huone oli valaistu, tuntui pahin olevan ohitse. Se oli\ninhoittava juttu, mutta ainoastaan inhoittava; ja suuremmatta pelotta\nJohn alkoi kiertää pöytää -- hänen viimeinen verraten tyyni hetkensä\nsinä päivänä. Tuskin hän oli kääntynyt kulmasta, tuskin luonut silmänsä\nruumiiseen, kun häneltä pääsi tukahdutettu, hengästynyt huudahdus ja\nhän pakeni pois huoneesta ja talosta.\n\nSe ei ollut Alan, joka siinä makasi, vaan jokseenkin vanha,\nankarakasvoinen mies, jolla oli raudanharmaa tukka. Eikä hän ollut\nuinuva juoppo, sillä ruumis virui tummanpunaisessa verilätäkössä ja\navoimet silmät tuijottivat kattoon.\n\nJohn käveli edestakaisin oven edessä. Ilman tavaton kirpeys vaikutti\nhänen hermoihinsa vahvistavana lääkkeenä ja terästi ne nopeasti. Hänen\nhiljentämättään säännötöntä käyntiään alkoivat kuvat käydä selvemmiksi\nja viipyä kauemmin hänen mielikuvituksessaan; ja lähinnä palasi hänelle\nharkitsemiskyky, ja hänen asemansa kauheus ja vaara juututtivat hänet\ntantereeseen.\n\nHän tarttui otsaansa ja, tuijottaen yhteen kohtaan soralle, laski\nyhteen, mitä hän tiesi ja mitä hän aavisteli. Alan oli murhannut\njonkun, kenties \"sen miehen\", jota vastaan palvelija oli ketjuilla\nsulkenut oven Regent's Terracen talossa, tai kenties jonkun toisen --\nainakin jonkun: inhimillisen sielun, jonka tappaminen oli kuolemaa ja\njonka veri oli lattialla vuodatettuna. Tämä oli syy whiskyn juomiseen\neteisessä, hänen vastahakoisuuteensa lausua John tervetulleeksi, hänen\nomituiseen käytökseensä ja sekaviin sanoihinsa; senvuoksi hän oli\nhätkähtänyt ja hapuillen matkinut sanaa \"murha\"; senvuoksi hän oli\nseisonut kuuntelemassa tai kasvonsa kätkien istuskellut pimeässä yössä.\nJa nyt hän oli lähtenyt, nyt hän oli raukkamaisesti paennut, ja John\noli perinyt kaikki hänen tolkuttomat vaikeutensa ja vaaransa.\n\n\"Annas kun ajattelen -- annas kun ajattelen\", virkkoi hän ääneensä\nkärsimättömästi, jopa rukoilevastikin, ikäänkuin jollekulle\narmottomalle keskeyttäjälle. Tajuntansa sekamelskassa, tuhansien\nvihjauksien ja toivojen, uhkausten ja kauhujen alati humistessa hänen\nkorvissaan, hän oli kuin heitettynä väkijoukon hälinään. Kuinka hän\nolisi voinut muistaa hän, jolla ei ollut ajatustakaan mihinkään muuhun,\n-- että hän itse oli tämän suuren hämmingin sekä aiheuttaja että\nnäyttämö? Mutta koettelemuksen hetkillä ihmisen luonteen yhtenäisyys\nraukee ja anarkia seuraa.\n\nOli selvää, ettei hän saanut kauemmin viipyä täällä, sillä tässä oli\nuusi oikeusvirhe juuri tekeillä. Ei ollut yhtä selvää, mihin hänen tuli\nmennä, sillä entinen oikeusvirhe näkyi epämääräisenä kuin pilvi\ntäyttävän koko asuttavan maailman. Missä tahansa hän olikin, vaanisi se\nhäntä, täysikasvuista miestä, Edinburghissa; mutta sillä täytyi olla\nalkunsa San Franciscossa. Se oli epäilemättä varuillaan kuin lohikäärme\nsiinä pankissa, jossa hänen piti nostaa luottonsa; ja vaikka oli\ntietysti monta muuta paikkaa, niin kuka voisi sanoa, missä se ei olisi\nväijymässä? Ei, hän ei voinut tietää, mihin hänen oli mentävä; hän ei\nsaanut hukata aikaa näihin ratkaisemattomiin kysymyksiin. Palatakseen\nasian alkuun käsitti hän selvästi, että hän ei saanut kauemmin viipyä\npaikallaan. Selvää oli myöskin, ettei hän saanut tällä tavalla paeta,\nsillä hän ei jaksanut kantaa matkalaukkuaan, ja paeta ja jättää se oli\nsamaa kuin vajota syvemmälle liejuun. Hänen täytyi lähteä, jättää talo\nvartioitsemattomaksi, etsiä ajuri ja palata -- palatako poissaolon\njälkeen? Oliko hänellä rohkeutta siihen?\n\nJa juuri silloin hän äkkäsi noin kämmenenlevyisen tahran\nhousunlahkeellaan ja kuroitti sormensa sitä koskettaakseen. Sormi\nvärjäytyi punaiseksi, se oli verta; hän tuijotti siihen inholla,\nkauhulla ja pelolla, ja uuden vaikutelman kirpaisussa hän ryhtyi heti\ntoimimaan.\n\nHän puhdisti sormensa lumessa, palasi huoneistoon, lähestyi\nvaimennetuin askelin ruokasalin ovea, sulki ja lukitsi sen. Sitten hän\nhengitti hiukan vapaammin, sillä tässä ainakin oli tammilevy\nsulkuaitana hänen itsensä ja sen välillä, mitä hän pelkäsi. Sitten hän\nriensi huoneeseensa, riuhtaisi jalastaan tahraantuneet housut, jotka\nhänen silmissään olivat rengas hirsipuuhun sitovassa ketjussa, heitti\nne nurkkaan, veti jalkaansa toisen parin, sulloi henkeään pidätellen\nyöpukimensa matkalaukkuunsa, lukitsi sen, nostaa kiepautti sen\nvaivaloisesti maasta ja riensi helpoituksen tuntein ulos, tullen\njälleen paljaan taivaan alle.\n\nKun matkalaukku oli lännessä tehty, ei se ollut höyhenenkevyinen; se\noli ollut tuskastuttavan painava voimakkaalle Alanillekin, ja John taas\noli luhistumaisillaan taakan alla, niin että hiki valui vuolaana hänen\nruumiistaan. Kahdesti hän oli istahtanut lepäämään ennenkuin pääsi\nportille; ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, täytyi hänen tehdä\nniinkuin Alan teki ja istuutua sen kulmalle. Täällä hän sitten istui\nhetkisen ja läähätti, mutta nyt hänen ajatuksensa tuntuvasti\nkeventyivät; nyt kun matkalaukku oli juuri portin sisäpuolella, oli osa\nhänen yhteydestään rikostalon kanssa poistettu; eikä ajurin tarvinnut\najaa puutarhan portista. Oli ihmeellistä, kuinka se kevensi\nhäntä; sillä hänen silmissään talo oli paikka, joka herättäisi\ntilapäisimmänkin katselijan epäluuloa, ikäänkuin pelkät ikkunatkin\nolisivat huutaneet murhaa.\n\nMutta kirjoitettu oli, että kohtalon iskut eivät hellittäisi. Hänen\nnäin istuessaan ja hengähtäessään kiviaidan varjossa ja varpusten\nhypellessä hänen ympärillään hänen silmänsä sattui osumaan portin\nsulkemislaitteeseen; ja se, mitä hän näki, sai hänet karahtamaan\npystyyn. Portti sulkeutui ponnella, ja kun se kerran oli kiinni, painui\nsalpa itsestään lukkoon. Silloin ei ollut mitään mahdollisuutta astua\navaimetta sisälle ulkoapäin.\n\nHän totesi, että hänen täytyi ryhtyä toiseen kahdesta vastenmielisestä\nja vaarallisesta vaihtoehdosta: joko sulkea portti kokonaan ja laskea\nmatkalaukkunsa tienviereen kaikkien katselijain ihmeeksi tai jättää\nportti raolleen, niin että jokainen varasteleva maankiertäjä tai\nlomaansa viettävä koulupoika voisi pujahtaa sisälle ja joutua kaamean\nsalaisuuden näkijäksi. Viimemainittuun, joka oli vähemmän epätoivoista,\nhänen halunsa kallistui, mutta hänen täytyi ensin päästä varmuuteen,\nettei häntä kukaan huomannut. Hän tirkisti ulos ja pitkää tietä\nalaspäin: se oli aivan tyhjä. Hän meni Deanista tulevan sivutien\nkulmaan; sielläkään ei ketään kulkijaa liikkunut. Selvästikin nyt tai\nei koskaan oli hänen parasta toimia; ja hän veti portin niin kiinni\nkuin uskalsi, sujahdutti mukulakiven rakoon ja lähti mäkeä alaspäin\najuria etsimään.\n\nMäen puolivälissä muuan portti avautui ja joukko koululapsia tuli ulos\nmitä iloisimmalla tuulella, hymyilevän äidin rauhallisemmin seuratessa\nheidän perässään.\n\n\"Ja tämä on joulupäivä!\" ajatteli John ja olisi voinut ääneensä nauraa\nsydämen traagillisesta katkeruudesta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nTragikomedia ajurinrattailla\n\n\nDonaldsonin sairaalan edustalta sattui John hyväksi onnekseen näkemään\najurin pitkän matkan päässä, ja äänekkäällä huutelemisella ja\nhuitomalla käsivarsiaan onnistui hänen kiinnittää miehen huomio. Hän\npiti sitä hyvänä onnena, sillä aika tuntui hänestä pitkältä, kunnes hän\nolisi ainiaaksi päässyt eroon Lodgesta, tuosta kohtalokkaasta talosta,\nja mitä kauemmaksi hänen olisi täytynyt mennä ajuria etsimään, sitä\nsuurempi mahdollisuus oli, että välttämätön ilmitulo oli tapahtunut ja\nhän palatessaan tapaisi puutarhan täynnä kiukkuisia naapureita.\nMutta kun ajopelit saapuivat, tunsi hän haikeaksi mielipahakseen\neilisiltaisen portviininaamaisen ajurin. \"Tässä\", tuli hän väkisinkin\nmiettineeksi, \"tässä on taaskin rengas oikeudellisen erehdyksen\nketjuun\".\n\nMutta ajuri puolestaan oli mielissään joutuessaan jälleen saamaan\nauliin kyydittäjän; ja koska hän -- kuten lukija jo varmaan on\nhuomannut -- oli hilpeän puhelias, melkeinpä tuttavallinen sävyltään,\nantautui hän heti ystävälliseen rupatteluun, huomautellen ilmasta,\npyhästä ajankohdasta, joka kiinnosti häntä etupäässä runsaita\njuomarahoja tuottavan päivän valossa, sattumasta, että hän oli jälleen\ntavannut niin hauskan kyydittävän ja siitä seikasta, että John\nedellisenä iltana nähtävästi oli ollut \"hummaamassa\" (niinkuin hän\nsuvaitsi sitä nimittää).\n\n\"Ja te näytätte hirveän raihnaiselta tänään, herra, täytyy minun\nsanoa\", jatkoi hän. \"Ei mikään tekisi teille parempaa kuin ryyppy --\njos noudatatte minun neuvoani. Ja kun on joulu, niin tuota noin\", hän\nlisäsi isällisesti hymyillen, \"enpä kieltäytyisi tekemästä teille\nseuraa itsekin\".\n\nJohn oli kuunnellut apein mielin.\n\n\"Minä tarjoan teille tilkan, kun olemme suorittaneet urakkamme\", sanoi\nhän, teeskennellen reippautta, joka puki häntä perin huonosti, \"enkä\ntippaakaan sitä ennen. Työ ensin ja huvi sen jälkeen.\"\n\nTämä lupaus vaikutti, että ajuri kapusi istuimelleen ja ajoi kamalan\nharkitsevasti talon portille. Siellä ei vielä ollut mitään merkkiä\nyleisestä liikehtimisestä; ainoastaan kaksi miestä seisoi lähettyvillä\njuttelemassa, ja heidän kaukaa nähty läsnäolonsa pani Johnin valtimot\njyskyttämään. Hän olisi voinut säästää itseltään säikähdyksensä, sillä\npari oli syventynyt jonkinlaiseen uskonopilliseen väittelyyn ja pohti\nerimielisyytensä aihetta yläleuat ulontuneina ja sormillaan laskien,\nkiinnittämättä mitään huomiota Johniin.\n\nMutta ajuri osoittautui lihaa raatelevaksi okaaksi. Mikään ei voinut\npysyttää häntä istuimellaan; hänen täytyi kompuroida alas, huomauttaa\nportin väliin pistetystä mukulakivestä (mitä hän piti älykkäänä, mutta\nepävarmana keksintönä), auttaa Johnia matkalaukun nostamisessa ja\nelvyttää tunnelmaa puhetulvalla, varsinkin kysymyksillä, jotka minä\ntäten typistän:\n\n\"Hän itse ei kai ole täällä? Eikö? Niin, hän on eriskummainen mies --\noikea uuspeili, jos tunnette sanan. Paljon selkkauksia hänellä kuuluu\nolevan vuokralaistensa kanssa. Minä olen kyydinnyt perhettä\nvuosikausia. Minä olin kyyditsemässä hänen isänsä häissä. Mikäs teidän\nnimenne on? -- Minun pitäisi tuntea teidän kasvonne. Baigrey, vai niin?\nSennimisiä oli Gilmertonin puolessa; olette kaiketi yksi heistä? Sitten\ntämä näyttää olevan jonkun tuttavan matkalaukku... Miksikö? No, kun\nsiinä on Nicholsonin nimi! Oh, jos teillä on kiire, niin se on eri\nasia. Waverleyn sillalleko? Aiotteko lähteä matkalle?\"\n\nNäin tämä ystävällinen juopporatti jaaritteli ja kyseli ja piti Johnin\nsydämen levottomasti pamppailemassa. Mutta loppuihan sekin, niinkuin\nmuukin paha auringon alla; ja olosuhteiden uhri alkoi vihdoin\nrämisevillä ajurinrattailla liikkua Waverleyn sillan pääteasemaa kohti.\nMatkalla hän istui kohotettujen ruutujen edessä purevassa pakkasessa ja\najopelien ummehtuneessa lemussa, katsellen sivuittain kaupungin\njuhlanaamaa, puotien suljettuja ikkunaluukkuja ja katukäytävillä\ntungeksivaa kansaa, jokseenkin kuin tuomittu oli saattanut Tyburnin\nkärryillä tähystellä mestauspaikalleen kerääntyvää joukkoa.\n\nAsemalla hän jälleen reipastui; taaskin oli taipale hänen pakomatkaansa\nonnellisesti päättynyt -- hänelle alkoi siintää täplä sinitaivasta. Hän\nkutsui rautatien kantajan ja käski hänen viedä matkalaukun\nsäilytyshuoneeseen. Eipä niin, että hänellä oli mitään aikomusta\nviipyä; pako, välitön pako oli hänen suunnitelmansa, pitipä matka mihin\ntahansa. Mutta hän oli päättänyt lähettää ajurin pois ennenkuin\nmainitsi tai edes valitsikaan määräpaikkaansa, täten mahdollisesti\nkatkaistakseen oikeusrikokselta uuden renkaan. Tämä oli hänen ovela\ntarkoituksensa, ja nyt hän, toinen jalka hevostiellä ja toinen vielä\najopelien askelmalla, riensi panemaan asian täytäntöön ja pisti kätensä\nhousuntaskuunsa.\n\nSiellä ei ollut mitään! Ka niin, tällä kertaa hän sai syyttää itseään.\nHänen olisi pitänyt muistaa eikä veren rähjäämiä housujaan hyljätessään\nhyljätä myöskin kukkaroaan. Ajatelkaa hänen erehdyksensä mahdollisimman\nsuureksi ja verratkaa sitä sitten rangaistukseen! Ajatelkaa hänen uutta\nasemaansa, sillä minulta puuttuu sanoja sen kuvailemiseen; ajatelkaa,\nettä hänet oli tuomittu palaamaan tuohon taloon, jonka pelkkä\najatteleminenkin tympäisi hänen sieluaan, ja vielä kerran asettamaan\nitsensä vaaraan joutua ihan rikospaikalla pidätetyksi. Ajatelkaa, että\nhän oli sidottu homehtuneisiin ajopeleihin ja tuttavalliseen ajuriin.\nJohn kirosi itsekseen ajuria, ja sitten hänen mieleensä juolahti, että\nhänen täytyi estää matkalaukun sisäänjättö; se hänen ainakin täytyi\npitää saatavissaan, ja hän kääntyi kutsumaan kantajaa takaisin. Mutta\nniin lyhyiltä kuin hänen mietteensä olivat näyttäneetkin, oli niiden\ntäytynyt viedä häneltä pitempi aika kuin hän otaksui, sillä tuolla mies\njo palasi kuittineen.\n\nNo, se oli tapahtunut; hän oli menettänyt matkalaukkunsakin; sillä se\nkuuden pennyn lantti, jolla hän oli maksanut Murrayfieldin tierahan,\noli yksinäisenä kolikkona harhaillut hänen liivintaskuunsa, ja jollei\nhän vielä kerran voinut onnellisesti pujahtaa rikostaloon, jäi hänen\nmatkalaukkunsa säilytyshuoneeseen ikuiseksi pantiksi pennyn suuruisen\nlunastusmaksun puutteessa. Ja sitten hän muisti kantajan, joka seisoi\nvihjaavan tarkkaavaisena, kiitollisuuden sanat valmiina huulilla.\n\nJohn etsi oikealta ja vasemmalta; hän löysi kolikon -- rukoili Jumalaa,\nettä se ei olisi kultapunta -- veti sen ulos, näki puolipennysen ja\ntarjosi sen kantajalle.\n\nMiehen leuka venähti.\n\n\"Se on ainoastaan puolipenny!\" sanoi hän, säikähtäen pois\nrautatieläisen säädyllisyydestä.\n\n\"Minä tiedän sen\", virkkoi John surkeasti.\n\nJa nyt kantaja sai takaisin ihmisarvonsa. \"Kiitoksia, hyvä herra\",\nsanoi hän, mielien palauttaa halvan juomarahan. Mutta ei Johnkaan siitä\nhuolinut; ja kukapa heidän kinastellessaan tuli väliin ellei ajuri?\n\n\"Hei, herra Baigrey\", sanoi hän, \"unohdatte varmaankin mikä päivä\ntänään on!\"\n\n\"Minä sanon teille, ettei minulla ole pientä rahaa!\" huudahti John.\n\n\"No, entä sitten?\" tivasi ajuri. \"Minä antaisin miehelle mieluummin\nshillingin tällaisena päivänä kuin lähettäisin hänet pois naurettavalla\nroposella. Minä ihmettelen teidänlaisianne, herra Baigrey!\"\n\n\"Minun nimeni ei ole Baigrey!\" puhkesi John pelkässä lapsellisessa\nkiukussa ja hädässään.\n\n\"Itse te sen minulle sanoitte!\" väitti ajuri.\n\n\"Niin kyllä tein; mutta mitä pahuksen oikeutta teillä oli kysyä?\"\ntiuskasi onneton mies.\n\n\"Oh, hyvä on\", sanoi ajuri. \"Minä tiedän paikkani, jos te tiedätte\nomanne -- jos te tiedätte omanne!\" toisti hän, ikäänkuin vihjatakseen\nsitä suuresti epäilevänsä, ja mutisi sitten sekavia murahduksia\nkyydittäväkseen joutuneesta herrasta.\n\nOh, kunpa olisi voinut ajaa tiehensä tuon hirviön, joka, kuten John\nmyöhäisen selkeänäköisesti havaitsi, oli alkanut varhain joulun\njuhlallisuudet! Mutta kaukana siitä, että kadotetulle olisi välähtänyt\nmitään sellaista lohdutuksen sädettä, seisoi hän avutta ja auttajitta,\nmatkalaukku takavarikoituna ylhäällä, samalla kun hänen rahansa olivat\nheitettyinä toisaalle, missä niitä ruumis vartioitsi. Hän itse taas\nhartaasti halusi yksinäisyyttä, tuntien olevansa aseman seutuvilla\nkaikkien silmätikkuna. Ja ikäänkuin ei siinä olisi ollut kylliksi\nvastoinkäymisiä, oli hän nyt vihastuttanut tuon elukan, johon hänen\nköyhyytensä oli hänet kytkenyt! Vihastuttanut, kuten hän synkästi\nmietti, todistajan, joka kenties saattaisi hänet hirttää tai pelastaa.\nEi ollut mitään aikaa hukattavana; hän ei rohjennut kauemmin viipyä\ntällä julkisella paikalla, ja käyttipä hän arvokkuutta tai suosittelua,\noli siihen keinoon ryhdyttävä heti. Joku vielä onneksi elävä miehuuden\naines sai hänet kääntymään edelliseen.\n\n\"Riittää jo tästä\", sanoi hän, toinen jalka taaskin astuimella. \"Ajakaa\ntakaisin sinne, mistä tulimmekin!\"\n\nHän vältti määräpaikan nimen lausumista, sillä nyt oli ryhmä\nrautatieläisiä ajopelien ääressä, ja hän piti vielä silmällä\ntuomiosalia ja koetti karttaa yhteiskohteisia todistuksia. Mutta\ntässäkin kohtalokas ajurin rehvana tärveli hänen suunnitelmansa.\n\n\"Takaisinko Lodgeen?\" huudahti mies kimeäksi vastalauseeksi.\n\n\"Ajakaa heti!\" tiuskasi John, paiskaten oven kiinni jälkeensä, niin\nettä raihnaiset ajopelit keikahtivat ja tärisivät.\n\nEteenpäin vierivät rattaat joulutunnelmaisille kaduille, kyydittävä\nniiden sisällä vaipuneena synkkään epätoivoon, joka läheni\ntiedottomuutta, ajurin istuimellaan märehtiessä saamiansa nuhteita ja\nasiakkaansa kaksimielisyyttä. Minä en tahtoisi luultavan, että\nrinnastan parin; Johnin tapaus oli kaiken vertailun ulkopuolella. Mutta\najurikin ansaitsee harkitsevien myötätuntoa; sillä hän oli luontaisen\nystävällinen mies, hänen henkilöllisen arvokkuutensa tunnon olivat\nväkijuomat kiihdyttäneet, ja hänen tuttavallisuutensa oli julmasti ja\njulkisesti torjuttu. Ajaessaan hän senvuoksi laski vääryyksiään ja\njanosi myötätuntoa ja juomaa. Nyt sattui niin, että hänellä oli\ntuttava, muuan kapakanisäntä, Queensferry Streetin varrella, jolta hän,\nottaen huomioon ajankohdan juhlallisuuden, luuli voivansa kielastella\nryypyn.\n\nQueensferry Street on jonkun verran sivulla suoraan Murrayfieldiin\nvievältä tieltä. Mutta olihan myöskin mäkinen poikkitie, joka vie\nLeithin laakson ja Deanin hautausmaan ohi; ja Queensferry Street on\nsielläpäin. Mikäpä esti ajuria, koska hänen hevosensa oli mykkä,\nvalitsemasta poikkitietä ja käymästä ohimennen tuttavaansa tapaamassa?\nSellainen päätös tehtiinkin, ja jo jonkun verran lauhtuneena hän käänsi\nhevosensa syrjään oikealle.\n\nTällä välin John istui kyyristyneenä, leuka vaipuneena rintaa vasten ja\nmieli turruksissa. Ajopelien lemun hänen vaistonsa vielä heikosti\ntunsivat, ja joku raskas kylmyys painosti hänen jalkojaan. Kaikki muu\noli haihtunut suureen onnettomuuden ja ruumiillisen heikkouden\nrasitukseen. Oli tulossa keskipäivä, -- kahteenkolmatta tuntiin hän ei\nollut mitään haukannut. Sillä välin hän oli kärsinyt surun ja\nsäikähdyksen kidutuksia ja ollut osittain humalassa; ja vaikkei olisi\nvoinut sanoa hänen nukkuvan, niin ajopelien pysähtyessä ja ajurin\npistäessä päänsä sisälle vaununikkunasta oli hänen huomionsa kutsuttava\nvalveille tyhjyyden syvyyksistä.\n\n\"Jos ette te tarjoo minulle ryyppyä\", sanoi ajuri muka hyvin\noikeutettuun ankaraan sävyyn, \"niin ei teillä toki liene mitään sitä\nvastaan, että minä itse naukkaan?\"\n\n\"Niin... ei... tehkää niinkuin haluatte\", vastasi John; ja sitten, kun\nhän katseli kiduttajaansa tämän noustessa portaita ja astuessa\nkapakkaan, tulvahti hänen muistiinsa tunne jostakin kauan sitten\ntutunomaisesta. Ja siitä hän havahtui aivan valveilleen ja tuijotti\nmyymäläin julkisivuihin. Niin, hän tunsi ne; mutta milloin ja miten...?\nKauan sitten, ajatteli hän; ja sitten hän, luoden katseensa vaunujen\netulasiin, jonka ajurin hahmo oli äsken pimentänyt, näki Randolph\nCrescentin varispuistikon puiden latvat. Hän oli lähellä kotia --\nkotia, jossa hän oli luullut tällä hetkellä istuvansa hyvin\nmuistamassaan vierashuoneessa ystävällisessä keskustelussa; ja\nsensijaan...!\n\nHänen ensimmäinen vaikutelmansa oli vaipua ajopelien pohjalle, ja\ntoinen kätkeä kasvot käsiinsä. Näin hän istui ajurin kilistäessä\nkapakoitsijan terveydeksi ja kapakoitsijan juodessa ajurin maljan;\nsamalla molemmat tarkastivat kansakunnan asioita. Näin hän yhä istui,\nkun hänen isäntänsä suvaitsi palata ja vihdoinkin ajaa alaspäin\nLynedoch-aukion käyrää pitkin; mutta näinkin istuessaan hän isänsä\nkadun pään sivuuttaessaan ohimennen vilkaisi suojaavien sormiensa\nvälistä ja näki lääkärin ajopelit ovella.\n\n\"Hm, juuri niin\", ajatteli hän; \"minä olen surmannut isäni! Ja tämä on\njoulupäivä!\"\n\nJos herra Nicholson kuoli, oli hänen tätä samaa tietä pitkin matkattava\nhautaan; ja samaa tietä ja samalla asialla oli hänen vaimonsa tullut\nennen häntä vuosikausia aikaisemmin; samoin myös monet muutkin johtavat\nkansalaiset asiaankuuluvine helyineen ja surusaattoineen. Ja mihinkä\nmuualle John nyt näissä kylmissä, löyhkäävissä, oljilla matoitetuissa\nja rääsyillä patjoitetuissa ajopeleissä, joissa hänen hengityksensä\nhyytyi ikkunaruutuun, itse oli matkalla?\n\nTämä ajatus kuohutti hänen mielikuvitustaan, joka alkoi luoda tuhansia\nkuvia, kirkkaita ja ohimeneviä niinkuin kaleidoskoopin. Milloin hän\nnäki itsensä punakkana ja hilpein mielin luistelevan katuojassa,\nmilloin taas pienenä itkettyneenä, tuskaantuneena poikana, laitettuna\nharsoihin ja surunauhoihin liikkumassa samaa mäkeä alaspäin surusaaton\nvaunujen kävelytahdissa, äidin ruumis juuri hänen edellään. Sitten taas\nhänen mielikuvituksensa kiiruhtaen kauaksi etualalle näytti hänelle\nMurrayfieldin talon -- joka nyt oli yksinäisenä matalalla riippuvan\nauringon loisteessa, varpusten hypiskellessä kynnyksellä ja kuolleen\nmiehen siellä sisällä tuijottaessa kattoon, nyt taas, äkkiä muuttuen,\ntäynnä tungeskelevia, kalpeakasvoisia, käsiään ylös kohottavia\nnaapureja, joiden välitse työntyi lääkäri mennessään sovitellen\nkuulotorveaan, poliisikonstaapelin pudistaessa älykästä päätänsä\nruumiin ääressä.\n\nSiihen tilaisuuteen hän pelkäsi olevansa ajamassa; sen keskelle hän\nnäki joutuvansa, kuuli änkyttävänsä selityksiä ja tunsi konstaapelin\nkäden olallaan. Hyväinen aika, kuinka hän toivoi, että hän olisi\nnäytellyt miehekkäämpää osaa! Kuinka hän halveksi itseään siksi, että\nhän oli paennut kohtalokasta naapuristoa silloin, kun kaikki oli\nrauhallista, ja nyt oli kesysti matkalla takaisin, kun siellä\ntungeskeli kostajia!\n\nJokainen voimakas intohimon aste tuo typerimmällekin mielikuvituksen\nvoimaa. Ja nyt, kun John mietiskeli, mikä luultavasti odotti häntä\ntämän tuskallisen ajelun päässä, muulloin tajuten seikkoja vähän,\nmuistaen vähemmän ja kykenemättä lainkaan kuvailemaan, näki hän\nsielunsa silmillä Lodgen puutarhan yksityiskohtaisesti kuin kartalta.\nHän oli kävelevinään siellä edestakaisin, kartuttaen pelkoaan, näki\nrautatammet, lumiset reunat, polut, joilta hän oli etsinyt Alania,\nkorkeat, luostarimaiset muurit, suljetun portin -- mitä, oliko portti\nsuljettu? Niin, tosiaan, hän oli sulkenut sen -- sulkenut sisälle\nrahansa, pakotilaisuutensa, tulevan elämänsä, sulkenut sen näillä\nkäsillään, eikä kukaan voinut sitä nyt avata! Hän kuuli vieterilukon\nnapsahduksen, ikäänkuin jotakin olisi hänen aivoissaan särkynyt, ja\nistui huumaantuneena.\n\nJa sitten hän heräsi jälleen, pelon karmiessa hänen elimistöään. Nyt ei\nollut aikaa joutilaisuuteen; hänen täytyi nousta toimimaan, hänen\ntäytyi ajatella. Kun hän kerran olisi päässyt naurettavan vaelluksensa\npäähän, päässyt jälleen talon portille, ei olisi muuta tehtävää kuin\nkäännyttää ajuri ja vieriä takaisin. Hm, miksi sitten kulkea niin\nkauaksi? Miksi lisätä uusi epäluulon aihe asiaan, joka muutoinkin oli\nniin vihjaava? Miksei heti kääntyä? Oli helppo sanoa: kääntyä; mutta\nminne? Hänellä ei nyt ollut minnekään mentävää; hän ei mitenkään voisi\n-- sen hän näki verikirjaimilla piirrettynä -- maksaa tuota ajuria; hän\noli iäksi siihen painajaiseen sidottu. Voi näitä rattaita! Hänen\nsielunsa toivoi päästä niistä eroon. Hän unohti kaikki muut huolensa.\nHänen täytyi päästä eroon näistä löyhkäävistä ajopeleistä ja niitä\nohjaavasta ihmiselukasta -- ennen kaikkea. Ainakin se oli tehtävä,\ntehtävä heti kohta.\n\nMutta juuri silloin ajopelit pysähtyivät, ja siellä hänen vainoojansa\nnaputti eturuutuun. John laski sen alas ja näki nyt portviininaaman\nälyllisestä voitonriemusta hehkuvana.\n\n\"Minä tiedän, kuka te olette!\" huusi käheä ääni. \"Minä muistan teidät\nnyt. Te olette muuan Nicholson. Minä kyyditsin teidät Hermistoniin\njoulunviettoon, ja te palasitte ajajanistuimella, ja minä annoin teidän\nkuskata.\"\n\nJohn tunsi todellakin miehen; olivatpa he olleet ystävätkin. Hänen\nvihollisensa, kuten hän nyt muisti, oli ollut erittäin hyväluontoinen\nsilloin -- äärettömän hyväluontoinen poikaa kohtaan. Miksipä hän ei\nolisi miestäkin kohtaan? Miksei vedota hänen parempaan minäänsä? John\ntarttui tähän heikkoon toivoon.\n\n\"Hyväinen aika, niinhän te teittekin!\" huudahti hän ikäänkuin\nriemastuneena, vaikka hänen äänensä kuulosti ontolta hänen omissa\nkorvissaan. \"Kah, näin ollen on minulla teille jotakin sanottavaa. Minä\nkai astunkin tässä pois. Missä me muuten olemme?\"\n\nAjaja oli heiluttanut lippuaan tienhaarassa maksunkantajan edessä, ja\nhe olivat nyt saapuneet sivutien korkeimmalle ja autioimmalle paikalle.\nVasemmalla varjosti sitä rivi tien vieressä kasvavia puita; oikealla\nsitä reunustivat paljaat kesantopellot, aaltoilevasti laskien\nQueensferry Roadia kohti; edessä kohotti Corstorphine Hill\nlumitäpläistä tummaa metsäänsä taivaaseen päin. John katseli\nympärilleen, juoden kirkasta ilmaa kuin viiniä. Sitten hänen silmänsä\npalasivat ajurin kasvoihin, joka istui jokseenkin hilpeänä, odottaen\nJohnin määräyksiä ja ilmeisesti juomarahoja.\n\nNoiden kasvojen piirteet olivat vaikeat lukea, väkijuomat\nolivat niin pöhöttäneet ne, niin värjänneet ne tiilenpunaisesta\nsilkkiäismarjankarvaisiin vivahteisiin asti. Pienet harmaat silmät\nvilkkuivat, huulet liikkuivat ahneudesta; ahneus oli vallitseva\nintohimo; ja vaikka vanhassa juomarissa oli jotakin hyväluontoista,\njotakin aitoa ystävällisyyttä, todellinen inhimillinen vivahdus,\nkiihdytti toivon sytyttämä ahneus hänet nyt siihen määrin, että kaikki\nmuut luonteenpiirteet uinuivat. Hän istui siinä ahmattimaisen halun\nkuvapatsaana.\n\nJohnin uskallus vaipui verkalleen. Hän avasi huulensa, mutta jäi\nseisomaan mitään virkkamatta, hän tutki rohkeutensa lähdettä, ja se oli\nehtynyt. Hän hapuili sanavarastoaan, ja se oli tyhjä. Hänen kurkkuaan\ntukehdutti hitonmoinen mykkyys; kamala pelko suhisi hänen korvissaan;\nja yhtäkkiä John sanaa sanomatta, ilman mitään tietoista ja tahdon\nluomaa suunnitelmaa, kääntyi, kiepahti tienvarren kiviaidan yli ja\nalkoi juosta kesantopeltoja pitkin henkensä edestä.\n\nHän ei ollut ehtinyt pitkälle, ei vielä ensimmäisen saran puoliväliin,\nkun kautta hänen aivojensa alkoi jymistä: \"Hupsu! Onhan sinulla\nkellosi!\" Järkytys pysähdytti hänet, ja hän katsoi vielä kerran\najoneuvoja kohti. Ajaja nojasi kiviaidan yli, heiluttaen ruoskaansa,\nkasvot sinipunervina, ja mylvi kuin härkä. Ja John näki (tai ajatteli),\nettä hän oli menettänyt tilaisuuden. Mikään kello ei nyt lepyttäisi\nmiehen suuttumusta; tämä huutaisi kostoakin. John joutuisi poliisien\nhuomioon; hänen tarinansa kerrottaisiin, hänen salaisuutensa\ntutkittaisiin, hänen kohtalonsa sulkeutuisi vihdoinkin ja iäksi hänen\nylitseen.\n\nHän huoahti syvään, ja juuri kun ajuri rohkaistuen alkoi vihdoin\nkiivetä aidan yli, painui hänen karkulaisasiakkaansa jälleen juoksuun\nja hävisi etäisemmille pelloille.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nErikoinen esimerkki pääavainten hyödystä\n\n\nMihin hän ensiksi riensi, sitä ei John koskaan oikein selvästi\ntajunnut, eikä sitäkään, kuinka pitkä aika oli kulunut ennenkuin hän\ntapasi itsensä sivutieltä Ravelstonin talon läheltä nojaamassa seinää\nvasten, keuhkojen pullistuessa ja huohottaessa palkeiden tavoin, jalat\nlyijynraskaina ja sydämessä yksi ainoa halu -- laskeutua maahan ja olla\nnäkymättömissä. Hän muisti taajat tiheiköt kivilouhimon lammen\nympärillä, polkemattoman maailmansopukan, mistä hän varmaan löytäisi\nturvapaikan, kunnes yö saapuisi. Sinne hän asteli tanhuaa pitkin. Mutta\nkun hän ehti sinne, niin katso! Hän oli unohtanut pakkasen, lammella\nvilisi nuorta väkeä luistelemassa, ja tiheiköt sen sivuilla olivat\nmustanaan katselijoita. Hän katseli hetkisen itsekin.\n\nSiellä oli pitkä, solakka, siro neitonen luistelemassa käsi kädessä\nnuorukaisen kanssa, jota tyttö kirkkailla silmillään vilkui ehkä liian\njulkisesti. Ja oli omituista, millä suuttumuksella John häntä katseli.\nHän olisi voinut syytää kirouksia, olisi voinut seisoa siinä kuin\nnärkästynyt mierolainen, puida nyrkkiään ja purkaa neitoselle sappeaan\ntuntikausia -- tai niin hän ajatteli. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nhänen sydämensä vuoti verta tytön vuoksi. \"Poloinen lapsi, vähän hän\ntietää!\" huokasi hän. \"Huvitelkoon hän niin kauan kuin voi!\" Mutta\noliko mahdollista, että Flora, kun tämä hymyili hänelle Braidin\nlammikoilla, oli voinut näyttää niin riehakkaalta alakuloisesta\nkatselijasta?\n\nAjatus yhdestä louhimosta vihjaisi hänen hyytyneessä tajunnassaan\ntoisen: ja hän laahusti Craig Leithiä kohti. Tuuli oli noussut\nluoteesta; se oli julman vihlova, puri häntä kuivasti kuin tuli ja\nnipisteli hänen sormenniveliään. Se toi myöskin pilviä, valjuja,\nnopeita, rientäviä pilviä, jotka kattoivat taivaan ja loivat hämäryyttä\nmaahan. Hän kompuroi ylöspäin pähkinäpuiden ryteikössä, jotka\nympäröitsivät louhoksen kattilaa, ja laskeutui pitkälleen kiville.\nTuuli lakaisi läheltä maata, kivet olivat teräviä ja jäätäviä, paljaat\npähkinäpensaat valittivat hänen ympärillään; ja pian alkoi iltapäivän\nilmassa kuulua sitä omituista ja synkkää suhinaa, joka ennustaa lunta.\nTuska ja kurjuus muuttui Johnin jäsenissä karmivaksi kärsimättömyydeksi\nja sokeaksi muutoksen haluksi; milloin hän kieriskeli rosoisessa\nluolassaan ja oli melkein mielissään, kun piikivet raapivat häntä;\nmilloin hän ryömi suuren kaivoksen reunalle ja katsoi huimaantuneena\nalas. Hän näki laskeutuvan tien kieruviivan, äkkijyrkät kalliot,\nkiipeilevät pensaat, lumikiehkurain kirjailun ja alhaalla pohjassa\npieneltä näyttävän nostinkoneen. Tässä oli epäilemättä tilaisuus tehdä\nkaikesta loppu. Mutta syystä tai toisesta ei ajatus häneen tehonnut.\n\nJa äkkiä hän huomasi olevansa nälissään; niin, kylmänkin kiduttamassa,\nepätoivonkin hyytämässä miehessä alkoi herätä ja häntä kannustaa suuri,\nkalvava ruuankaipuu, saipa hän sitten mitä hyvänsä, millä tavalla\ntahansa. Entäpä, jos hän panttaisi kellonsa? Mutta ei, joulupäivänä --\nnythän oli joulupäivä! -- panttilainakonttori olisi suljettu. Entäpä,\njos hän menisi ravintolaan Blackhallin lähettyville ja tarjoisi\nkellonsa, joka oli kymmenen punnan arvoinen, maksuksi ateriasta leipää\nja juustoa? Mutta suhteettomuus oli liian silmäänpistävä; kunnon\nihmiset joko näyttäisivät hänet ovelle tai päästäisivät hänet sisälle\nvain lähettääkseen noutamaan poliisia. Hän käänsi taskunsa nurin toisen\ntoisensa perään: joitakuita raitiotiepilettejä San Franciscosta, yksi\nsikaari, ei tulitikkuja, pääavain hänen isänsä huoneistoon, nenäliina,\njossa vielä oli hiukan hajuvedentuoksua. Ei, niillä ei voinut saada\nmitään rahoja. Ei ollut mitään muuta neuvoa kuin kuolla nälkään; ja\nmitä se sittenkin merkitsi? Sekin oli ovi -- pelastuskeino.\n\nHän ryömi sisemmälle pensaikkoon, kun tuuli viuhui hänen ympärillään\nkuin pureva ruoska. Hänen vaatteensa tuntuivat paperinohuilta, hänen\nniveliään poltti, hänen nahkansa käpertyi hänen luihinsa. Hän oli\nnäkevinään korkealla sijaitsevan karjapolun Kaliforniassa ja kuivuneen\njoenuoman mutaisine lätäkköineen, jonka rannalle vaqueros olivat\nleiriintyneet; loistavan auringon yli kaiken, ison nuotioloimun,\nkäristyvät ja savuavat naudanlihan kimpaleet riippumassa puisista\npaistinvartaista. Kuinka lämmintä olikaan, kuinka herkulliselta tuoksui\nkäristyvä liha!\n\nJa jälleen hän muisti moninaiset onnettomuutensa ja piiloutui ja rypi\nkunniattomuutensa ja häpeänsä tunnossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän taas oli astuvinaan Frankin ravintolaan Montgomery Streetin\nvarrella San Franciscossa; hän oli tilannut pannumuhennoksen ja\nhirvikotletteja, joista hän tavattomasti piti, ja hänen odottaessaan\nMunroe, kunnon viinuri, toi hänelle whisky-punssin; hän näki\nmansikoiden uivan maukkaassa pikarissa, kuuli jäänpalojen kalisevan\nimupillejä vasten. Ja sitten hän heräsi jälleen inhoittavaan\nkohtaloonsa, havaiten istua kyyröttävänsä tuulisessa alhossa\nlouhosjätteiden keskellä -- synkkä pimeys hänen ympärillään, ohuiden\nlumihiutaleiden lennellessä sinne tänne kuin paperinsilppu ja hänen\nruumiinsa voimakkaan puistatuksen kalistellessa hänen hampaitaan\nnikotuksen lailla.\n\nMe olemme nähneet Johnin ainoastaan hänen myrskyisimmissä\ntilaisuuksissaan; olemme nähneet hänet huimapäänä, epätoivoisena,\nkoeteltuna yli keskinkertaisen kykynsä. Hänen jokapäiväisestä,\nhilpeästä, säännöllisestä, ei suinkaan veltosta olemuksestaan emme ole\nnähneet mitään; ja senvuoksi saattaa lukijaa kummastuttaa kuulla hänen\npitäneen tarkkaa huolta terveydestään. Tämä hänen hartain huolenpitonsa\nheräsi nyt. Jos hän istuisi täällä ja kuolisi viluun, olisi perin vähän\nvoitettavissa. Parempi olisi tyrmä ja valamiehistön tutkimuksen\nmahdollisuudet kuin kurja kuoleman varmuus ojanteen reunalla ennen\ntalviaamun uutta valkenemista tai kuolema vähän myöhemmin sairaalan\nkaasulla valaistuissa osastoissa.\n\nHän nousi kivistelevin säärin ja kompasteli sinne tänne rojukasoissa,\nyhä louhimon ammottavan aukon vaiheilla. Tai ehkä hän ainoastaan luuli\nniin, sillä pimeys oli jo synkkä, lunta tuiskutti yhä taajemmin, ja hän\nliikkui sokean tavoin ja pelokkaasti kuin sokea. Vihdoin hän kiipesi\naidan yli, luullen joutuvansa tielle, mutta huomasikin hoipertelevansa\nkynnetyn pellon raudankoviksi jäätyneissä vaaroissa alueella, joka\ntuntui hänestä laajalta kuin kokonainen maakunta.\n\nHän tuli metsään, harhaillen puitten seassa; jopa hän huomasi talonkin\nmonine valaistuine ikkunoineen; jouluvaunuja odotteli ovien edessä, ja\njouluajajat peittyivät nopeasti lumimyssyllä -- sillä joulu on\nkaksiteräinen. Tätä inhimillisen hilpeyden välähdystä hän pakeni kuin\nKain, samoili luotsaamatta yöhön, välittämättä suunnastaan, kaatui ja\nvirui, nousi jälleen ja vaelsi eteenpäin, kunnes hän vihdoin ikäänkuin\nmuutosnäyttämöllä havaitsi olevansa kaupungin valaistussa kidassa,\ntuijottaen lyhtyyn, joka jo oli saanut laelleen vinon lumisen\nyömyssynsä. Lunta tuiskutti sakeasti nyt, lumimyrsky oli nousemassa, ja\nhänen vielä tirkistellessään lamppuun hänen jalkansa hautaantuivat. Hän\nmuisti jotakin samanlaatuista menneisyydestä -- tuulen puolelta lumen\nkakkumaiseksi seppelöimän katulyhdyn, surullisesti vonkuvan vihurin ja\noman itsensä katselemassa sitä kuin nyt. Mutta kylmyys oli turruttanut\nliiaksi hänen tajuntansa, eikä hän kyennyt palauttamaan mieleensä\nmuistelman jatkoa.\n\nHänen seuraava itsetietoinen hetkensä oli Dean-sillalla; mutta oliko\nhän John Nicholson eräästä kalifornialaisen kadun varrella\nsijaitsevasta pankista vai joku entinen John, kirjanpitäjä isänsä\ntoimistosta, sen hän oli ihan unohtanut. Vielä yksi itsetiedoton tovi,\nja hän sovitti pääavaintaan isänsä talon ovenlukkoon. Tuntikausia oli\ntäytynyt kulua. Oliko hän viettänyt ne lyyhistyneenä kylmille kiville\nvai samoilemalla kinostuneilla kentillä, sitä hän ei olisi osannut\nsanoa; mutta tuntimääriä oli täytynyt kulua. Eteiskellon osoitin oli\njuuri tulemassa kahdentoista numerolle; ohut kaasuliekki eteisen\nlampussa loi varjoja; ja perähuoneen ovi -- hänen isänsä huoneen -- oli\nauki ja lähetti ulos lämmintä valoa. Näin myöhäisellä hetkellä se\nkaikki oli omituista; valojen olisi pitänyt olla sammutettuina, ovien\nlukossa, kunnon ihmisten turvallisesti vuoteissaan. Hän ihmetteli tätä\nsäännöttömyyttä, nojaten eteisen pöytää vasten; hän kummeksui siinä\nitsekseen, suli ja tuli jälleen nälkiinsä huoneiston lämpimämmässä\nilmassa.\n\nKello napautti varoittavan rasahduksensa; viiden minuutin päästä\njoulupäivä kuuluisi menneisiin päiviin... Joulu, minkälainen joulu!\nNoh, ei hyödyttänyt odottaa; hän oli tullut rakennukseen tavalla, jota\nhän tuskin käsitti. Jos hänet taas heitettäisiin ulos, oli parasta,\nettä se tehtäisiin heti. Niinpä hän meni perähuoneen ovelle ja astui\nsisälle.\n\nOh, niin, nytpä hän oli mielipuoli, mitä hän oli kauan uskonut!\n\nSiellä hänen isänsä huoneessa takkavalkea roihusi keskiyöllä ja kaasu\nlepatti. Paperit, pyhät paperit -- joihin koskeminen oli rikollista --\nolivat otetut paikoiltaan ja pinotut lattialle. Illallinen oli katettu\ntyöpöydälle, ja hänen isänsä tuolissa istui nunnan tavoin puettu\nnainen aterioimassa. Hänen ilmestyessään oviaukkoon nousi nunna,\nparahti hiukan ja jäi seisoen tuijottamaan. Hän oli isokokoinen,\nvahvarakenteinen, levollinen ja hiukan miesmäinen nainen, piirteet\nkuvastivat rohkeutta ja käytännöllistä järkeä; ja kun John vilkaisi\nhäneen, välkähti heikko yhtäläisyys hänen muistissaan, niinkuin sävel\nsaattaa humista jonkun korvissa, vaikkei sitä vielä voi johdattaa\nmieleen.\n\n\"Mitä, sehän on John!\"\n\n\"Kyllä minä varmaan olen hullu\", virkkoi John, tietämättään matkien\nkuningas Learia: \"mutta totta tosiaan, minä uskon, että te olette\nFlora\".\n\n\"Tietysti olen\", vastasi nainen.\n\nEikä hän kuitenkaan Johnin mielestä ollut laisinkaan Flora. Sillä Flora\noli ollut solakka, kaino, herkkäilmeinen, punehtuvainen ja\nkastesilmäinen. Ja oliko Floralla tuollainen edinburghilainen\nlausumistapa? Mutta hän ei näistä asioista mitään sanonut, mikä oli\nehkä yhtä hyvä. Hän sanoi vain: \"Miten te sitten olette nunna?\"\n\n\"Loruja!\" huudahti Flora. \"Minä olen sairaanhoitajatar; ja minä olen\ntäällä vaalimassa teidän sisartanne, jota meidän keskemme sanoen ei\njuuri mikään vaivaa. Mutta siitä ei ole kysymys. Asian ydin on: kuinka\nte tänne tulette ja ettekö häpeä näyttäytyä?\"\n\n\"Flora\", sanoi John kuin haudasta, \"minä en ole syönyt mitään kolmeen\npäivään. Tai enhän minä tiedäkään, mikä päivä on; mutta kyllä minä vain\nnäännyn nälkään.\"\n\n\"Te onneton mies!\" surkutteli toinen. \"Kah, istukaahan tähän syömään\nminun illalliseni, ja minä piipahdan yläkertaan katsomaan potilastani,\nvaikka en epäilekään, että hän on sikeässä unessa; sillä Maria on _une\nmalade imaginaire_.\"\n\nNäine näytteineen ranskankieltä, joka tuli Moray Placen\njatko-opistosta, hän jätti Johnin yksikseen hänen isänsä pyhättöön.\nJohn kävi heti ruokaan käsiksi; ja on otaksuttava, että Flora oli\ntavannut hoidokkinsa valveilla ja viipynyt joissakin hoivaamishommissa,\nsillä Johnilla oli ollut aikaa syödä kulhot typötyhjiksi, eikä\nainoastaan tyhjentää teekannua, vaan täyttää se uudestaankin\nkattilasta, joka oikullisesti pihisi hänen isänsä takan tulella. Sitten\nhän istui turtuneena, hyvillään ja hämmästyneenä. Hänen onnettomuutensa\nolivat puoliksi unohdetut, ja hän mietiskeli, ei ilman kaihoa, tätä\nepäromanttista paluuta entisen rakastettunsa luo.\n\nHän oli vaipuneena näihin mietteisiin, kun touhukas nainen jälleen\nastui äänettömästi sisälle.\n\n\"Oletteko jo syönyt?\" kysyi hän. \"Kertokaa sitten minulle kaikki\ntyyni.\"\n\nSe oli pitkä ja, kuten lukija tietää, surkea tarina; mutta Flora\nkuunteli yhteenpuristetuin huulin. Hän ei syventynyt mihinkään niistä\nihmiskohtaloa koskevista kysymyksistä, jotka silloin tällöin ovat\npysähdyttäneet oman kynäni lentoa; sillä hänenkaltaisensa naiset eivät\nole filosofeja ja katselevat ainoastaan kouraantuntuvaa ja aineellista.\nJa hänenlaisensa naiset ovat perin ankaria epätäydellistä miestä\nkohtaan.\n\n\"No niin\", sanoi hän toisen lopetettua puheensa; \"sitten heti\npolvillenne ja pyytäkää Jumalalta anteeksi.\"\n\nJa suuri lapsi lysähti polvilleen tehden työtä käskettyä;\neikä se hänelle pahaksi ollut! Mutta samalla kun hän kyllä hartaasti\nanoi anteeksi yleispiirtein, eroittausi hänen järkevä osansa\nkummeksuen, eikö anteeksipyyntöön ehkä olisi pikemminkin ollut\nvastapuoli velvollinen. Ja kun hän jälleen nousi tuosta sopivasta\nhartaudenharjoituksesta, vilkaisi hän ensin epäröivästi entisen\nrakastettunsa kasvoihin ja sitten rohkaistuen esitti vastalauseensa.\n\n\"Minun täytyy sanoa, Flora\", virkkoi hän, \"että minä kaikessa tässä\nvoin nähdä varsin vähän omaa syytäni.\"\n\n\"Jos olisitte kirjoittanut kotiin\", vastasi nainen, \"ei sitä olisi\nollutkaan. Jos edes olisitte mennyt Murrayfieldiin kohtuullisen\nselvänä, niin ette olisi siellä nukkunut ja pahin olisi jäänyt\ntapahtumatta. Sitäpaitsi alkoi kaikki jo vuosia sitten. Te jouduitte\npulaan, ja kun teidän isänne, rehti kunnon mies, tunsi pettymystä,\nnärkästyitte te tai pelästyitte ja riensitte rangaistusta pakoon. No,\nte olette siinä noudattanut omaa päätänne, John, enkä luule teidän\nsiitä pitävän.\"\n\n\"Joskus minusta tuntuu, että minä en ole paljoa parempi kuin hupsu\",\nhuokasi John.\n\n\"Rakas John\", vastasi nainen, \"ette paljoa!\"\n\nJohn vilkaisi häneen ja loi sitten katseensa maahan. Jonkinlainen\nkiukku kuohahti hänessä. Tässä oli Flora, jota hän ei tunnustanut: hän\noli kova, hänellä oli määrätty värinsä, vakiintunut, kypsynyt, koruton\nsävy; hän oli suorapuheinen, epäsirossa puvussa -- hän oli vähällä\nsanoa, mielenkiinnoton kasvoiltaankin. Ja tämä vaihdokas käytti samaa\nnimeä kuin entinen monivivahteinen, kietoutuva tyttö, joka usein\nnauroi, monesti huokasi ja loi salavihkaa ystävällisiä katseita. Ja\nkaiken lisäksi hän asettui hänen yläpuolelleen, mikä (kuten John hyvin\ntiesi) ei ollut sukupuolien oikea suhde. Hän karkaisi sydämensä tätä\nsairaanhoitajatarta vastaan.\n\n\"Ja kuinka te täällä olette?\" kysyi hän.\n\nFlora kertoi hänelle, kuinka hän oli vaalinut isäänsä hänen pitkän\ntautinsa aikana, ja, isän kuoltua jäätyään yksikseen, ryhtynyt\nhoitamaan muita osaksi tottumuksesta, osaksi halusta olla joksikin\nhyödyksi maailmassa ja osaksi siksi, että se saattaisi olla huvittavaa.\n\"Makuasioista ei käy riiteleminen\", sanoi hän. Ja hän kertoi Johnille,\nkuinka hän tarvittaessa kävi vanhojen tuttavien perheissä ja kuinka hän\ntäten oli kaksin verroin tervetullut, ensiksikin vanhana ystävänä ja\nsitten kokeneena sairaanhoitajattarena, jolle lääkärit saattoivat uskoa\nvakavimmatkin tapaukset.\n\n\"Ja on tosiaan pelkkää ilveilyä, että olen täällä Maria-rukan tähden\",\njatkoi hän; \"mutta isänne ottaa hänen vaivansa vakavalta kannalta, enkä\nvoi aina kieltäytyä. Me olemme hyvät ystävät, isänne ja minä; hän oli\nperin ystävällinen minulle kauan sitten -- kymmenen vuotta sitten.\"\n\nJohn tunsi sydämessään omituista liikutusta. Kaiken sen ajanko hän oli\najatellut ainoastaan itseään? Miksei hän koko aikana ollut kirjoittanut\nFloralle? Katuvan hellästi hän tarttui tämän käteen ja tunsi levotonta,\nkunnioituksen sekaista pelkoa, kun se suostuvaisesti jäi hänen omaansa.\nJoku ääni kertoi hänelle, että tässä oli sittenkin Flora -- kertoi\nhänelle niin tyynesti ja kuitenkin haikeasti kuin laulunsävel.\n\n\"Ettekä te ole mennyt naimisiin?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, John, minä en ole mennyt naimisiin\", vastasi Flora.\n\nEteisen kello löi kaksi, mikä muistutti heille ajan kulusta.\n\n\"Ja nyt, kun olette saanut ruokaa ja lämmitellyt ja minä kuullut teidän\ntarinanne, on jo aika kutsua veljenne.\"\n\n\"Oh\", huudahti John nolostuneena; \"onkohan se ihan välttämätöntä?\"\n\n\"Minä en voi pitää teitä täällä; minä olen vieras\", sanoi hän.\n\"Mielittekö juosta tiehenne jälleen? Luulin teidän saaneen siitä\nkylliksi.\"\n\nJohn kallisti päätänsä nuhteesta. Flora halveksi häntä, mietti hän, kun\nhän taas istui yksinään. Luonnotonta, että nainen halveksi miestä; ja,\nkummallisinta kaikesta, tämä näkyi hänestä pitävän. Halveksisikohan\nhänen veljensäkin häntä? Ja pitäisikö hänen veljensä hänestä?\n\nPian ilmestyikin veli Floran saattamana. Seisahtuen etäälle oven ääreen\nhän silmäili kertomuksemme sankaria.\n\n\"Se olet siis sinä?\" virkkoi hän vihdoin.\n\n\"Niin, Alick, minä se olen -- minä olen John\", vastasi vanhempi veli\nheikosti.\n\n\"Ja kuinka sinä pääsit tänne sisälle?\" kysyi nuorempi.\n\n\"Oh, olihan minulla pääavaimeni\", sanoi John.\n\n\"Kas, hitto vieköön!\" vastasi Alexander. \"Ah, sinä elit paremmassa\nmaailmassa! Nykyisin ei jaella mitään pääavaimia.\"\n\n\"Kyllähän isä aina olikin sitä vastaan\", huokasi John.\n\nSitten keskustelu taukosi hetkiseksi, ja veljekset katselivat toisiaan\nalta kulmain äänettöminä.\n\n\"No, mitä hittoa meidän nyt on tehtävä?\" sanoi Alexander. \"Jos\nviranomaiset ovat saaneet sinusta vihiä, niin luulen, että sinut\npidätetään?\"\n\n\"Se riippuu siitä, onko ruumis löydetty vai eikö\", vastasi John. \"Ja\nsitten on se ajurikin!\"\n\n\"Oh, viis ruumiista!\" huudahti Alexander. \"Minä tarkoitan sitä toista\nasiaa. Se vakavaa on.\"\n\n\"Sitäkö, josta isä puhui?\" kysyi John. \"Minä en edes tiedä, mitä se\non.\"\n\n\"Että sinä ryöstit pankin Kaliforniassa, tietenkin\", vastasi Alexander.\n\nFloran kasvoista ilmeni selvästi, että tämä oli ensi kerta, kun hän\nsiitä kuuli; ja vielä selvemmin Johnin naamasta, että hän oli viaton.\n\n\"Minäkö?\" huudahti hän. \"Minäkö olisin ryöstänyt pankkini! Hyvä Jumala!\nFlora, tämä on liian paljon; teidänhän täytyy se myöntää.\"\n\n\"Tarkoitat, ettet sitä tehnyt?\" kysyi Alexander.\n\n\"Minä en ole eläissäni ketään ryöstänyt\", huudahti John, \"paitsi\nisääni, jos sitä nimität ryöstämiseksi. Ja minä toin hänelle rahat\ntakaisin tähän huoneeseen, eikä hän edes huolinut niitä!\"\n\n\"Kuulehan, John\", sanoi hänen veljensä; \"älköön meidän välillämme olko\nmitään väärinkäsitystä tästä asiasta. MacEwen kävi isäni luona; hän\nkertoi hänelle, että muuan pankki San Franciscossa, jossa sinä olit\ntyöskennellyt, sähkötteli pitkin asuttua maapalloa, että sinut\nkaapattaisiin kiinni -- että sinun otaksuttiin kähveltäneen tuhansia ja\nettä olit ihan varmaan pimittänyt kolmesataa. Niin MacEwen sanoi, ja\nminä toivoisin sinun ajattelevan, kuinka vastaat. Voin myöskin sanoa\nsinulle, että isä maksoi ne kolmesataa heti paikalla.\"\n\n\"Kolmesataa?\" toisti John. \"Tarkoitat kolmesataa puntaa? Se on\ntuhatviisisataa dollaria. Kah, sitten se on Kirkmanin työtä!\" purskahti\nhän. \"Taivaan kiitos! Minä voin selittää sen kaiken. Minä annoin ne\nKirkmanille iltana ennen lähtöäni -- viisitoistasataa dollaria ja\nkirjeen johtajalle. Miksi ihmiset luulottelevat, että minä varastaisin\nviisitoistasataa dollaria? Minä olen rikas; minä satuin pääsemään\nrikkaaksi pörssipelissä. Tuo on järjettömintä lorua mitä olen koskaan\nkuullut. Ei tarvitse muuta kuin lähettää kaapelisähkösanoma johtajalle:\n'Kirkmanilla on ne viisitoistasataa -- etsikää Kirkman.' Hän oli minun\ntyötoverini ja ryypiskeli; mutta tehdäkseni hänelle oikeutta en luullut\nhäntä ihan tuommoiseksi.\"\n\n\"Ja mitä sinä siihen sanot, Alick?\" kysyi Flora.\n\n\"Minä sanon, että sähkösanoma lähetetään tänä yönä!\" huudahti Alexander\ntarmokkaasti. \"Vastaus maksetaan myöskin. Jos asia voidaan selvittää --\nja minä tosiaan uskon, että se voidaan, -- niin kaikki kykenemme taas\npitämään päämme pystyssä. Kah, John, pistähän tuohon pankinjohtajasi\nosoite. Sinä, Flora, voit sulloa Johnin minun sänkyyni, sillä minä en\nsitä enää tänä yönä tarvitse. Minä puolestani riennän postitoimistoon\nja sieltä High Streetille ruumiin vuoksi. Poliisien näet pitäisi saada\ntietää, ja heidän tulisi kuulla asiasta Johnin välityksellä; ja\nminä voin kertoa niille jonkun lorun mainiten, että veljeni on\nluonnonlaadultaan perin hermostunut, ja muuta sellaista. Ja sitten,\nsanohan, John, huomasitko nimen ajopeleissä?\"\n\nJohn ilmoitti ajurin nimen, jonka minä tässä sivuutan, koska en ole\nvoinut hänen kärryjään suositella.\n\n\"No\", jatkoi Alexander, \"minä käväisen siellä ennenkuin tulen takaisin\nja maksan tilisi. Siten sinä ennen aamiaista olet kuin uusi mies.\"\n\nJohn höpisi sanattomia kiitoksia. Nähdessään veljensä näin tarmokkaana\nhänen hyväkseen tuli hän kuvaamattoman liikutetuksi. Vaikkei hän\nkyennytkään lausumaan tunteitaan ilmi, olivat ne selvästi luettavissa\nhänen kasvoistaan; ja Alexander luki ne niistä ja pitikin enemmän tästä\nmykästä ilmaisusta.\n\n\"Mutta on yksi seikka\", sanoi viimemainittu; \"kaapelisanomat ovat\nkalliita, ja sinä muistanet kylliksi isän, arvataksesi minun\nraha-asiaini tilan\".\n\n\"Vaikeutena on\", virkkoi John, \"että kaikki rahani ovat siinä kirotussa\ntalossa\".\n\n\"Minulla on jonkun verran\", sanoi Flora. \"Minulla on punnan seteli\nyläkerrassa.\"\n\n\"Rakas Flora\", vastasi Alexander, \"punnan setelillä emme kovinkaan\npitkälle pääse; ja sitäpaitsi tämä on isäni asia, ja kylläpä minua\nvarsin paljon ihmetyttäisi, jollei isä sitä maksakin.\"\n\n\"Minä en vielä kääntyisi hänen puoleensa; minusta se ei voi olla\nviisasta\", vastusti Flora.\n\n\"Sinulla on perin vajanainen käsitys minun apuneuvoistani eikä\nollenkaan häikäilemättömyydestäni\", vastasi Alexander.\n\n\"Katsohan!\"\n\nHän työnsi Johnin tieltään, valitsi tukevan veitsen illalliskalujen\njoukosta ja murtausi hämmästyttävän nopeasti isänsä laatikkoon.\n\n\"Mikään ei ole helpompaa, kun vain tulee koettaneeksi\", huomautti hän\ntyöntäen rahat taskuunsa.\n\n\"Soisin, että et olisi sitä tehnyt\", virkkoi Flora. \"Siitä et koskaan\nloppua kuule.\"\n\n\"Oh, enpä tiedä\", vastasi nuori mies; \"ukko on sittenkin inhimillinen.\nJa nyt, John, näytähän minulle se mainio pääavaimesi. Mene vuoteeseen\näläkä vaivaudu kenenkään vuoksi ennenkuin minä palaan. Ne eivät välitä,\nvaikket vastaakaan kolkutuksiin; tavallisesti en minä itsekään vastaa.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nHerra Nicholson myöntyy määrärahaan\n\n\nPäivän kauhuista ja yöllisestä teenjuonnista huolimatta John nukkui\nlapsuuden unta. Hänet herätti palvelustyttö naputtamalla ovelle,\nniinkuin hänet olisi saatettu herättää kymmenen vuotta sitten.\nTalviaurinko väritti itätaivasta; ja kun ikkuna oli huoneiston\ntaustalla, loi se huoneeseen monin erilaisin vivahduksin taittunutta\nvaloa. Rakennuksen ulkopuolella oli kaikki puhtaan lumen kattamaa,\npuutarhan kiviaidoilla oli jalankorkuiset lumiharjat, ja nurmikot\nkimaltelivat. Mutta vaikka lumi olikin tullut vieraaksi Johnille hänen\nmonivuotisen oleskelunsa aikana San Franciscon lahdelman rantamilla,\ntuntui hänestä kiinnostavimmalta se, mitä hän näki sisällä.\n\nSillä Alexander oli sijoitettu hänen omaan huoneeseensa, ja siellä oli\nvanha, kukkakuvioinen seinäpaperi, josta mielikuvitus saattoi vielä\nkeksiä lukion Laihan Jimin, Johnin entisen koulumestarin kasvot; siellä\noli vanha lipasto, siellä olivat tuolit -- yksi, kaksi, kolme -- kolme\nniinkuin ennen. Ainoastaan matto oli uusi, ja uutta olivat myöskin\nAlexanderin vaatteet, kirjat ja piirustustarpeet sekä lyijykynäpiirros\nseinällä, joka (Johnin silmissä) näytti ihmeellisen taidokkaalta ja\netevältä.\n\nNäin hän loikoi, katsellen ja uneksien, ikäänkuin riippuen kahden\nelämänjakson välillä, kun Alexander tuli ovelle ja ilmaisi läsnäolonsa\näänekkäällä kuiskauksella. John päästi hänet sisälle ja hyppäsi\ntakaisin lämpimään vuoteeseen.\n\n\"Ka niin, John\", virkkoi veli, \"kaapelisähkösanoma on lähetetty sinun\nnimeesi ja kaksikymmensanainen vastaus maksettu. Olin ajuritoimistossa\nja maksoin ajurisi, näinpä ukon itsensäkin ja pyysin asianmukaisesti\nanteeksi. Hän oli hyvin leppyisä ja vihjaisi, että sinä kai olit\nryyppäillyt. Sitten minä kolkutin vanhan MacEwenin ylös vuoteestaan ja\nselitin asiat hänelle hänen väristessään yönutussaan. Ja sitä ennen\nminä olin ollut High Streetillä, missä ei ole siitä ruumiistasi mitään\nkuultu, niin että olen taipuvainen luulemaan sinun nähneen siitä unta.\"\n\n\"Kyllä kai!\" huudahti John.\n\n\"No, eiväthän poliisit koskaan mitään tiedä\", myönsi Alexander; \"mutta\njoka tapauksessa he ovat lähettäneet miehen tiedustelemaan ja noutamaan\nhoususi ja rahasi, niin että asiasi nyt kyllä selviävät; ja minä näen\nenää vain yhden mörön tielläsi -- isäukon.\"\n\n\"Minut heitetään ulos jälleen\", sanoi John surumielisesti.\n\n\"En sitä luule\", vastasi toinen; \"en jos teet niinkuin Flora ja minä\nolemme järjestäneet. Ja nyt sinun on pukeuduttava, ja kiireesti\nsittenkin. Käykö kellosi oikein? No, sinulla on neljännestunti aikaa.\nViittä minuuttia ennen puolta sinun on oltava pöydässä vanhalla\npaikallasi eno Duthien kuvan alla. Flora on siellä seurallaan sinua\nrohkaisemassa; ja me näemme mitä näemme.\"\n\n\"Eikö minun olisi viisaampaa pysyä vuoteessa?\" kysyi John.\n\n\"Jos tahdot menetellä asioissa oman pääsi mukaan, voit tehdä aivan mitä\nhaluat\", vastasi Alexander; \"mutta jollet ole paikallasi viittä\nminuuttia ennen puolituntia, niin ainakin minä puolestani pesen sinun\nsuhteesi käteni.\"\n\nJa senjälkeen hän lähti. Hän oli puhunut kiihkeästi, mutta tositeossa\nhän oli sydämessään jonkun verran levoton, ja kun hän viivytteli\nnojaillen porrasten käsipuuhun ja odottaen isänsä ilmestymistä, oli\nhänen vaikea terästää itsensä kohtaukseen, jonka täytyi seurata.\n\n\"Jos hän suhtautuu siihen hyvin, niin olen onnellinen\", tuumi hän. \"Jos\nhän panee sen pahakseen, niin sittenpä siitä tulee mätäs Johnin\npoluille, ja ehkä se onkin parhaaksi. Se minun veljeni on kirottu\nääliö, mutta hän näyttää rehdiltä sielulta.\"\n\nTällöin avautui ovi alhaalla jokseenkin rajusti, ja herra Nicholsonin\nnähtiin juhlallisesti tulevan eteisen poikki työhuoneeseensa. Alexander\nseurasi, vavisten sisimmässään, mutta luja ilme kasvoillaan. Hän\nkoputti, hänet kutsuttiin sisälle, ja hän näki isänsä seisovan murretun\nlaatikon edessä, johon hän puhuessaan osoitti.\n\n\"Tämä on aivan tavatonta\", sanoi hän; \"minut on ryöstetty!\"\n\n\"Pelkäsin sinun sen huomaavan\", virkkoi hänen poikansa; \"minä jätin\nniin kamalat jäljet pöytään\".\n\n\"Pelkäsit minun sen huomaavan?\" toisti herra Nicholson. \"Ja selitähän,\nmitä se tarkoittaa?\"\n\n\"Että minä olin varas, isä\", vastasi Alexander. \"Minä otin laatikosta\nkaikki rahat, jotteivät palvelijat pääsisi niihin käsiksi; ja tässä\novat loput ja laskelma minun tuhlauksistani. Sinä olit mennyt\nvuoteeseen, näetkös, enkä minä katsonut sopivaksi kolkuttaa sinua\nhereille. Mutta minä luulen, että sinä kuultuasi asianhaarat myönnät\nminun menetelleen oikein. Asia on niin, että minulla on syytä uskoa\njonkun kauhean erehdyksen sattuneen veli Johnin suhteen. Mitä pikemmin\nse voidaan selvittää, sitä parempi kaikille asianomaisille. Se oli\nliiketoimi, hyvä isä, ja niin minä otin rahat ja päätin omalla\nvastuullani lähettää sähkösanoman San Franciscoon. Minun ripeyteni\nvuoksi saanemme tänä iltana kuulla. Ei näy olevan epäilystäkään, isä,\nettä John on joutunut hävyttömän kohtelun uhriksi!\"\n\n\"Milloin se tapahtui?\" kysyi isä.\n\n\"Viime yönä, isä, kun sinä olit jo nukkumassa\", kuului vastaus.\n\n\"Tämä on perin kummallista ja säännötöntä\", sanoi herra Nicholson.\n\"Tarkoitatko, että olet ollut ulkona koko yön?\"\n\n\"Koko yön, kuten sanot, isä. Minä olen ollut sähkösanomatoimistossa,\npoliisikamarissa ja herra MacEwenin luona. Oh, kyllä minulla on ollut\nhommaa\", puhui Alexander.\n\n\"Perin epäsäännöllistä\", huomautti isä. \"Sinä ajattelet ainoastaan\nitseäsi.\"\n\n\"En käsitä, että minulla on paljon voitettavissa tuomalla vanhemman\nveljeni takaisin\", vastasi Alexander ovelasti.\n\nVastaus miellytti vanhaa miestä; hän hymyili. \"Hm, hm, minä tarkastan\ntätä aamiaisen jälkeen\", sanoi hän.\n\n\"Olen pahoillani pöydästä\", virkkoi poika.\n\n\"Pöytä on pikku seikka; en minä siitä rahtuakaan välitä\", sanoi isä.\n\n\"Siinä taaskin esimerkki\", jatkoi poika, \"kuinka kömpelöä on, että\nmiehellä ei ole rahaa omasta kohden. Jos minulla olisi vakinainen\nmääräraha, kuten muilla ikäisilläni, olisi tämä ollut aivan\ntarpeetonta.\"\n\n\"Vakinainen määräraha!\" toisti hänen isänsä purevan ivallisesti, sillä\nlause ei ollut hänelle uutta. \"Minä en ole koskaan kitsastellut sinulta\nrahaa mihinkään oikeaan tarkoitukseen.\"\n\n\"Et suinkaan, et suinkaan\", sanoi Alexander, \"mutta sinä et ole aina\nsaapuvilla, jotta sinulle voisi asian selittää. Niinpä viime yönä...\"\n\n\"Sinä olisit viime yönä voinut minut herättää\", keskeytti hänen isänsä.\n\n\"Eikö se ollut joku samanlainen asia, joka saattoi Johnin ikävään\nselkkaukseen?\" kysyi poika, nokkelasti väistäen.\n\nMutta isä ei ollut vähemmän taitava. \"Ja sanohan, nuoriherra, kuinka\nsinä pääsit talosta ulos ja jälleen sisälle?\" kysyi hän.\n\n\"Kaipa minä unohdin lukita oven\", vastasi Alexander.\n\n\"Minulla on ollut syytä liiankin usein siitä valittaa\", sanoi herra\nNicholson. \"Mutta vieläkään minä en käsitä. Piditkö sinä palvelijat\nvalveilla?\"\n\n\"Minä aion selittää sen kaiken perinpohjin aamiaisen jälkeen\", vastasi\nAlexander. \"Nyt kello lyö puoli; me emme saa odotuttaa neiti\nMackenzieta.\"\n\nJa perin uskaliaasti hän avasi oven.\n\nAlexanderkaan, joka, kuten lukijan on täytynyt huomata, oli verraten\nvapaissa väleissä isänsä kanssa, Alexanderkaan ei ollut koskaan ennen\nrohjennut näin ylimielisesti keskeyttää haastattelua. Mutta tosiasia\non, että hänen poikansa rikkomusten määrä masensi vanhaa herrasmiestä.\nHän oli kuin hyllyvällä hetteellä -- tämä kävi yli hänen ymmärryksensä!\nEttä Alexander oli tärvellyt hänen pöytänsä, ottanut hänen rahansa,\nviipynyt poissa kaiken yötä ja sitten tyynesti tunnusti kaikki, oli\njotakin Nicholsonin filosofialle uppo-outoa ja ylitti nuhteet.\nJäännösrahojen palauttaminen, jotka vanhalla herralla vielä oli\nkädessään, oli ollut röyhkeän nenäkäs piirre; se oli antanut hänelle\nhorjuttavan iskun.\n\nSitten oli vielä viittaus Johnin alkuperäiseen pakoon -- asiaan, jota\nhän aina piti päättäväisesti verhottuna omaan sieluunsa, sillä hän oli\nmies, joka tahtoi olla erehtymätön, ja kun hän pelkäsi tehneensä jonkun\nvirheen, piti hän paperit sinetöityinä. Näiden hämmästysten ja\nmuistutusten ja hänen poikansa kylmäverisen ja mestarillisen käytöksen\nvuoksi herra Nicholsonissa alkoi herätä sairaloinen hiipivä pelko. Hän\ntuntui olevan ymmällä; jos hän tekisi tai sanoisi jotakin, saattaisi\nhän joutua sitä katumaan. Sitäpaitsi esitti nuori mies, kuten tämä itse\noli viitannut, jalomielistä osaa. Ja jos vääryyttä oli tehty -- ja\ntehty henkilölle, joka sittenkin ja kaikesta huolimatta oli Nicholson\n-- oli se toki korjattava.\n\nKaikki huomioon ottaen, -- vaikka olikin suunnatonta joutua\nkeskeytetyksi kysymyksissään, alistui vanha herrasmies, pisti takaisin\nsaamansa rahat taskuunsa ja seurasi poikaansa ruokasaliin. Nämä\nmuutamat askeleet astuessaan hän vielä kerran mielessään kapinoitsi ja\nvielä kerran ja nyt lopullisesti laski aseensa alas. Hiljainen, heikko\nääni hänen rinnassaan oli nimittäin vääjäämättömästi ilmoittanut\nhänelle uutisen, että hän kavahti Alexanderia. Ja omituisinta oli, että\nhän oli hyvillään sen pelon vuoksi. Hän oli ylpeä pojastaan, hänellä\noli syytä siihen ylpeyteen; sillä nuorukaisella oli luonteenlujuutta ja\nsisua ja hän tiesi mitä teki.\n\nNämä olivat hänen mietteensä, kun hän kääntyi ruokasalin oven nurkan\nohi. Neiti Mackenzie oli kunniapaikalla, loihtien teekannulla ja\nkannumyssyllä; ja kah, siellä oli eräs muukin henkilö saapuvilla,\nlihava, komea, poskipartainen mies, perin hyvinvoivan ja\nkunnioitettavan näköinen, joka nousi istuimeltaan ja tuli esille,\nojentaen kätensä.\n\n\"Hyvää huomenta, isä\", sanoi hän.\n\nSiitä tunteiden kiistasta, joka riehui Nicholsonin kovetetun\npaidanrintamuksen alla, ei mitään ulkonaista merkkiä ollut näkyvissä,\neikä hän pitkälti viivytellyt päättäessään menettelytavasta. Mutta\nsillä väliajalla hän oli katsastanut suuren jonon mahdollisuuksia sekä\nentisiä että tulevaisia. Olikohan mahdollista, että hän ei ollut\nkäyttäytynyt aivan viisaasti Johnia kohtaan? Olikohan mahdollista, että\nJohn oli viaton? Olikohan mahdollista välttää pahennusta, jos hän\ntyöntäisi Johnin luotaan vielä toisen kerran, kuten hänen loukattu\narvovaltansa vihjaisi? Ja olisiko mahdollista, että Alexander hänen\nsiihen äärimmäisyyteen ryhtyessään saattaisi tehdä tenän?\n\n\"Hm\", virkahti herra Nicholson ja laski kätensä velttona ja elottomana\nJohnin käteen.\n\nJa sitten kaikki asettuivat hämillisen äänettöminä paikoilleen; ja\nsanomalehtikin -- josta vanhalla herrasmiehellä oli tapana päivittäin\nimeä närkästystä huomatessaan laitostemme rapistumisen --\nsanomalehtikin pysyi kokoon käännettynä hänen vieressään.\n\nMutta nyt Flora tuli apuun. Hän livahti äänettömyyteen teknillisen\ntaitavasti, kysyen, käyttikö John vielä kohtuutonta sokerimääräänsä.\nSitten oli enää vain askel päivän polttavaan kysymykseen; ja hiukan\nväräjävällä äänellä hän mainitsi väliajasta, joka oli kulunut siitä,\nkun hän viimeksi oli tuhlaajapojalle laittanut teetä, ja onnitteli tätä\npalaamisestaan. Ja sitten hän kääntyen herra Nicholsonin puoleen\nonnitteli häntäkin tavalla, joka uhmasi hänen huonotuulisuuttansa; ja\nsiitä hän siirtyi tarinaan Johnin vastoinkäymisistä, ei kuitenkaan\nilman sopivia poisjättöjä.\n\nVähitellen Alexander liittyi keskusteluun; kaksin he puristivat sanan,\npari Johnilta, joko hän sitten tahtoi tai ei; ja ne kuulostivat niin\nvapisevilta ja haastoivat niin kaunopuheisesti pelon ahdistaman sydämen\ntulkkina, että herra Nicholson heltyi. Vihdoin hänkin teki kysymyksen,\nja ennen aterian loppua kaikki neljä juttelivat vapaastikin.\n\nLuettiin rukoukset palvelijain töllistellessä tätä tulokasta, jota\nkukaan ei ollut päästänyt sisälle; ja rukousten jälkeen osoitti kello\nsen hetken, joka oli herra Nicholsonille merkki lähtöön.\n\n\"John\", sanoi hän, \"tietysti sinä jäät tänne. Varo vain kiihdyttämästä\nMarya, jos neiti Mackenzie pitää suotavana, että menet häntä katsomaan.\n-- Alexander, tahdon puhua sinun kanssasi kahden kesken.\"\n\nJa sitten, kun he molemmat olivat perähuoneessa, virkkoi hän: \"Sinun ei\ntarvitse tulla toimistoon tänään; voit jäädä huvittamaan veljeäsi, ja\nminusta olisi sopivaa käydä eno Greigin luona. Ja tuota noin\" (tämän\nhän lausui eräänlaisella epäröivällä häveliäisyydellä), \"minä suostun\nmäärärahan periaatteeseen ja neuvottelen tohtori Durien kanssa, joka on\nihan maailmanmies ja jolla on omia poikia, päättääkseni summasta. Ja,\nkelpo veitikkani, sinä voit pitää itseäsi onnellisena!\" lisäsi hän\nhymyillen.\n\n\"Kiitos, isä\", sanoi Alexander.\n\nEnnen puoltapäivää oli salapoliisi palauttanut Johnille hänen rahansa\nja tuonut uutisia, surullisia kylläkin, mutta ehkä näissä olosuhteissa\nmahdollisimman vähän surullisia. Alan oli tavattu omassa talossaan\nRegent's Terracen varrelta säikähtyneen palvelijan hoivissa. Hän oli\naivan mielipuoli, ja sensijaan että hänet olisi viety vankilaan, oli\nhänet viety Morningsiden mielisairaalaan. Murhattu mies kuului olleen\nhäädetty vuokraaja, joka melkein vuosikauden oli vainonnut entistä\nisäntäänsä uhkauksilla ja herjauksilla, ja siihen tämän murhenäytelmän\nsyy ja yksityiskohdat hukkuivat.\n\nKun herra Nicholson jälleen palasi päivälliselle, voitiin pistää\nkaapelisähkösanoma hänen käteensä: \"John V. Nicholson, Randolph\nCrescent, Edinburgh. -- Kirkman on kateissa; poliisit etsivät häntä.\nKaikki ymmärretty. Olkaa aivan rauhallinen. -- Austin.\" Kun tämä oli\nhänelle selvinnyt, otti vanha herrasmies kellarinavaimen ja lähti\nnoutamaan kaksi pulloa portviiniä vuodelta 1820. Eno Greig ja serkku\nRobina ja omituisena sattumana myöskin herra MacEwen olivat mukana\npäivällisellä; ja näiden vieraiden läsnäolo lievitti suhteet, jotka\nmuutoin olisivat saattaneet olla hiukan väkinäiset. Ennen heidän\nlähtöään oli perhe solmittu jälleen varsin hyvännäköiseksi yhtymäksi.\n\nHuhtikuun lopulla John vei Floran -- tai sanokaamme kuvaavammin, Flora\nvei Johnin -- alttarille, jos alttariksi voi nimittää sitä, mikä\ntositeossa oli uuninreunus herra Nicholsonin vierashuoneessa, jossa\nrovasti tohtori Durie seisoi uuninmatolla Hymenin pappina.\n\nViimeisen kerran näin heidät äskeisellä käynnilläni pohjoisessa\npäivälliskutsuissa vanhan ystäväni Gellatly Macbriden talossa; ja kun\nme tupakkahetken jälkeen palasimme naisten luo, satuin minä kuulemaan\nFloran keskustelevan toisen naineen naisen kanssa aviomiehen\ntupakoimisen paljon pohditusta kysymyksestä.\n\n\"Oh niin\", sanoi hän; \"minä sallin herra Nicholsonille ainoastaan neljä\nsikaaria päivässä. Kolme hän polttaa määrättyinä aikoina -- aterioiden\njälkeen, tiedättehän, hyvä ystävä; mutta neljännen hän voi sytyttää\nmilloin tahtoo jonkun tuttavan kera.\"\n\n-- Mainiota, -- tuumin minä itsekseni, -- siinäpä juuri vaimo\nJohn-ystävälleni!\n\n\n\n\nRobert Louis Stevenson.\n\n\nRobert Louis Stevenson (1850-1894) oli kuuluisan skotlantilaisen\ninsinöörin ja keksijän pojanpoika. Sille uralle ja sittemmin\nasianajajaksi myös \"R.L.S.\" -- englantilaisen kirjallisuuden tutulla\nlyhennysmuodolla mainiten -- ensin valmistausi, mutta vitkallisesti\nkehittyvä keuhkotauti pakotti hänet matkoille, ja viimeiset vuotensa\nhän vietti alkuasukkaan elämää Samoan saarella. Hänen tuotantonaan on\nesteettisiä tutkielmia, lyriikkaa, realistisesti käsiteltyjä ja\nvoimakkaan mielikuvituksen kannattelemia romaaneja sekä Skotlannin\nhistoriasta että jännityskirjallisuuteen kuuluvina, kuvauksia\nEtelämeren saarilta -- hän on eksoottisen novellin varsinainen\nvauhtiinsaattaja -- ja moniaita kotimaisia kertoelmia, joista tässä\nesitellään muuan. Hänen laajemmista teoksistaan ovat useat jo\nilmestyneet suomeksi, suosituimpana seikkailuromaani \"Aarresaari\".\n\n\n\n"]